Title: Välskärin kertomuksia 2 - Kapinassa omaa onneaan vastaan. Noita-akka. Mainiemen linna.
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Välskärin kertomuksia 2 - Kapinassa omaa onneaan vastaan. Noita-akka. Mainiemen linna." ***


VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 2

Kapinassa omaa onneaan vastaan. Noita-akka. Mainiemen linna.


Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS


Suomentanut Juhani Aho


Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1896.



SISÄLLYS:

Kapinassa omaa onneaan vastaan:

 1. Ensimmäinen rakkaus
 2. Mustan Jaana maja
 3. Mainiemen linna
 4. Mestari Aatami
 5. Yöllisiä seikkailuja
 6. Tappelu Varsovan luona
 7. Kreivi Kustaa Bertelsköld
 8. Väärä vala ottaa pois onnen
 9. Toinen Rakkaus
10. Vähä Belt

Noita-akka:

 1. Kaarle-kuninkaan metsästys
 2. Ruhtinatar ja papinrouva
 3. Kaksi vanhaa tuttavaa
 4. Kaarle-kuninkaan metsästyksen loppu
 5. Lapset Hornassa
 6. Vesikoe
 7. Oikeudentutkinto
 8. Airiston aallot

Mainiemen linna:

 1. Isännöitsijä
 2. Hovimestari
 3. Bertelsköldin perhe
 4. Juhlapitoja ja vaaroja
 5. Heinätalkoot
 6. Kutsumaton vieras
 7. Reduktsioni
 8. Uskoton palvelija
 9. Karhunajo
10. Kruununvouti
11. Suuri nälänhätä
12. Larssonin perhe
13. Breitenfeldin sotavanhus
14. Mainiemen linna
15. Kuninkaan sormus

Viiteselitykset.



VÄLSKÄRIN NELJÄS KERTOMUS.

KAPINASSA OMAA ONNEAAN VASTAAN.



Kevät oli kulunut, kesä myöskin, ja syyskuun yöt alkoivat pimenemistään
pimetä. Taas leimusivat iloiset pystyvalkeat vanhan isoäidin huoneissa,
ja välskäri, joka vuosi vuodelta kävi yhä viluisemmaksi, lämmitti
vahvasti yliskamarissaan. Anna Sofia oli kesällä joutunut kihloihin ja
vietti nyt suurimman osan aikaansa kangaspuitten ääressä kapioitaan
kutoen, sillä häihin oli vielä vuosi aikaa. Työ oli hauskaa ja päivät
olivat kulkeneet yhtä nopeasti ja melkein yhtä yksitoikkoisesti kuin
sukkulainen, joka lenteli loimien välissä; valkoinen pyöreä käsivarsi,
joka sukkulaista liikutteli, oli hiukan laihtunut, eikä lyhyt
liinapaidan hiha huolinut sitä peittää. Mutta tuossa nuoressa povessa,
joka alinomaa aaltoili kotikutoisen pumpulihuivin alla, sykki sydän
niin lämpimästi ja uskollisesti kuin ainoastaan yhdeksäntoista vuotiaan
tytön sydän voi sykkiä silloin, kun toiveet kutovat ruusunkukkiaan
tulevaisuuden siniselle kankaalle.

-- No, no, -- sanoi vanha isoäiti, kun silloin tällöin katsahti
kutomahuoneeseen ja asianymmärtävän silmällä tarkasteli rällin
hienoutta, -- viisas mielensä malttelee, lapsoseni; eihän tässä
jäniksenkään selässä ajettane; katso vaan, ettet kudo tautia
keuhkoihisi. Parempi on pitkä ikä kuin pitkät liinat; minä tarkoitan,
että Karl Fredrik välittää enemmän tyttönsä punaisista poskista kuin
hänen valkoisista liinoistaan. Jo riittää tämän päivän osaksi.

-- Mutta kuinka minä voin tulijaispöydän kattaa, jos ei rälli ole
siihen mennessä valmis?

-- Ole huoletta, lapseni. Minun kaapeissani tuolla vaatekamarissa on
kaksi tusinaa kauniita pöytäliinoja hienoimmasta Tukholman rällistä.
Kas niin, nyt menemme puhdistamaan karviaismarjoja.

-- Minulla olisi ehdotus tehtävänä, -- sanoi Anna Sofia eräänä syyskuun
iltapäivänä, kun taaskin oli saanut nuo tavalliset nuhteet isoäidiltä.
-- Meillä on tänään hyvin sopivaa työtä. Te leikkelette turkinpapuja
ja minä siivoan puolukoita, ja lapset saavat huvikseen silpiä
herneenpalkoja. Ehdotan, että me kaikki menemme välskärin kamariin ja
pyydämme häntä jatkamaan kertomuksiaan, jotka keväällä keskeytyivät.
Hänen viimeisen kertomuksensa lopussa oli jotakin, joka näytti jatkoa
lupaavan, ja minun täytyy tunnustaa olevani utelias tietämään, kuinka
sitten kävi. Mitä isoäiti luulee?

-- Niin, mutta mitäs sanoo Bäck? Luulen, että hän vähän hämmästyisi,
jos me kaikkine rojuinemme vaeltaisimme hänen kamariinsa. Ukko ehkä
suuttuisi nähdessään vasumme ja vatimme, veitsemme, saksemme ja
kalalautamme. Hänellä on omituisuutensa ja hän tahtoo elää rauhassa.

-- Sen otan minä vastuulleni, -- huudahti Anna Sofia iloisesti, ja
ennenkuin isoäiti ennätti keksiä uusia esteitä, oli nuori kankuri jo,
iloisena kuin lapsi, kiitänyt koukkuisia portaita myöten ylös vinnille
ja käynyt vanhan Bäckin kimppuun. Tyttö tiesi olevansa vanhuksen
suosikki ja osasi koskettaa häntä hellään paikkaan. Hän oli olevinaan
niinkuin olisi vihdoinkin tullut katsomaan, miten vanha setä jaksaa ja
kuinka kanarialinnut viihtyvät. Sitten alkoi hän puhua jotakin
politiikasta ja sanomalehdistä, niin että ukko aivan lämpeni; ja
viimein tipahti asia esille aivan kuin sattumalta, ja ennenkuin puoli
tuntia oli kulunut, oli hän hankkinut välskärin suostumuksen siihen,
että niin hyvin hän itse ja isoäiti ja lapset kuin myöskin Karl Fredrik
saisivat kaikkine kampsuineen tulla yliskamariin. Luultavaahan on, että
välskäri huomasi, mikä viekkaus tytöllä oli ollut mielessä, mutta ei
hän siitä ollut tietävinään; Anna Sofia oli nyt kerta kaikkiaan hänen
samoinkuin kaiken muunkin talonväen lemmikki, ja niin tyytyi hän
kohtaloonsa, antoi vanhan Saaran kantaa lisää halkoja ja korjasi
kiireimmittäin pois kalleimmat kapineensa: kirjat, sirkkelit, kartat ja
kartuusit, joita lasten olisi eniten tehnyt mieli sormiella. Sitten
odotti hän nurkumatta kohtaloaan, joka oli tuominnut hänet
piiritettäväksi rauhaisaan linnaansa, minne eivät mitkäät muut rauhan
häiritsijät kuin rotat koskaan saaneet jalallaan astua.

Nyt kuului askelia ja melua rappusissa ja sisään astui vähitellen koko
seurue, isoäiti etunenässä ja Karl Fredrik jälkijoukkona. Ennen pitkää
olivat he, vanhuksien ensin vähän kursailtua, asettuneet paikoilleen
niin, että isoäiti istui korkeaselustimisessa nahkanojatuolissa,
edessään pöydällä pavut ja kalalauta, hänen vieressään Anna Sofia
puolukoineen ja lapset hernevasuineen jakkaroilla välskärin ympärillä,
joka istui lähinnä uunia vanhan sohvan nurkassa, minkä niininen sisusta
sieltä täältä pisti esiin kuluneen nahkapäällyksen läpi. Jotta seurue
olisi täysilukuinen, saapuivat vähän myöhemmin vielä koulumestari,
maisteri Svenonius ja postimestari, kapteeni Svanholm, jotka molemmat
vastoin tavallisuutta olivat tällä kertaa kutsumalla kutsutut. Kymmenen
henkeä -- sen suurempaa yleisöä ei olisi yliskamariin voinut
mahtuakaan.

Puheen alkuun ei tahdottu oikein päästä, sillä vanha Bäck oli
nähtävästi hiukan hämillään näin suuresta seurasta. Mutta postimestari
sai tänä iltana kielet kantimistaan irtautumaan. Heti hänen sisään
tultuaan näkyi, että "aviisit" olivat tuoneet joitakin tärkeitä tietoja
mukanaan ja niin oli tapahtunutkin, sillä olihan tullut ensimmäinen
tieto Adrianopolin rauhasta (syyskuun 14. p:nä 1829). Salama ja
leimaus! Eivätpä olleet sitten tuon kuuluisan Karstulan päivän ja
Navarinon tappelun hänen silmänsä loistaneet niin suuresta sotaisesta
uljuudesta kuin tänään. Hän oli aivan pakahtumaisillaan kiukusta, ettei
turkkilaisia oltu suin päin karkoitettu Euroopasta, vaikka tilaisuus
siihen olisi ollut niin mainio; hän raivosi kaikkia Euroopan
valtioviisaita vastaan, hän sadatteli Englantia, joka kateellisena
vielä kerran rupesi tukemaan Ottomaanien portin mädänneitä pihtipieliä.
-- Emmekö taaskin ole, Jumala paratkoon, osoittaneet aivan liika suurta
hellyyttä turkkilaisia kohtaan ... miksemme valloittaneet
Konstantinopolia, kun meidän olisi vain tarvinnut kurkottaa kätemme ja
pistää taskuumme Pyhän Sofian moskeija? Olisivatpa Fieandtin pojat vain
olleet siellä ja karanneet päälle niinkuin karkasivat Karstulassa.
Muistan vielä sen päivän niinkuin eilisen...

-- Hyvä veli, -- keskeytti Svenonius, joka aina oli varuillaan silloin,
kun Karstulaa mainittiin; -- niin on, kuten aina olen sanonut, että
muste se maailmaa hallitsee, muste se on, joka on nyt taas ollut
vallalla Adrianopolissakin ja vetänyt mustan viivan pistimien eteen
sanoen: lapset, olkaa siivosti hiljaa! Muste, tai oikeastaan järki,
sanoo voimalle: nyt sinä saat läimäyttää, tai: nyt saat pistää miekkasi
tuppeen.

-- Mustaile sinä mitä mustailet, -- huusi kapteeni tulistuneena, jos
muste on järkeä, olkoon menneeksi, niin silloin on se järki mustaa...

-- Serkku Svanholm! -- varoitti isoäiti lempeästi, viitaten silmillään
lapsiin, ja kapteeni vaikeni.

Välskärin mieli oli lämminnyt niin pian kuin alettiin politiikasta
puhua, ja hän alkoi totuttuun rauhalliseen tapaansa selitellä, että
turkkilaiset tällä kertaa kyllä olivat päässeet muuttamasta, ja että se
oli oikein ja kohtuullista, mutta että aika kyllä tulisi osoittamaan,
että huone on lahonnut ja on kerran itsestään kaatuva. -- Sillä, --
sanoi välskäri, -- Herramme tietää kyllä, mitä hän tahtoo. Hän näkee,
että kristikunnan on hyvä nähdä ihan likeltä Islamin häviö
ymmärtääkseen, ettei millään muulla uskonnolla kuin totisesti
ilmoitetulla ole ikuisen elämän mahdollisuutta ja etteivät mitkään muut
voi pitää valtioita ja ihmisiä yllä. Ellemme näkisi turkkilaista noin
kurjana aivan omien silmiemme edessä, ajattelisimme ehkä: Muhamedin
opilla on yhtä monta tunnustajaa kuin kristinopillakin; mahtanee se,
kissa vieköön, olla yhtä hyvä se usko kuin mikä muukin.

-- Mutta rakas serkku Bäck, -- virkkoi isoäiti vähän närkästyksissään,
pannen neljä suurta palkoa päällekkäin laudalle, -- emmehän nyt ole
tulleet tänne puhumaan turkkilaisista, vaan kuulemaan jotakin
Bertelistä ja Larssonista ja heidän jälkeentulevistaan. Koska nyt,
Jumalan kiitos, on olemassa rauha Adrianopolissa, niin olkoon rauha
myöskin täällä yliskamarissa! Omasta puolestani luulen minä, että
turkkilaisillakin on hyvät puolensa: turkinpavut, turkkilaiset liinat
ja turkkilaiset rihmat...

-- Entäpä turkintupakka? -- virkkoi välskäri hymyillen ja käytti
tilaisuutta hyväkseen sytyttääkseen lyhyen visapiippunsa, jonka koppa
kuvasi turkkilaisen turbaanipäätä.

-- Rakas, hyvä setä, -- virkkoi Anna Sofia, rientäen sormiaan
säästämättä sytyttämään tikun takkatulessa ja ojentamaan sen
välskärille, -- minä olen kauhean utelias kuulemaan, mitä tuo
merkillinen sormus sai aikaan. Kuinkas sen olikaan? Kaikki ne, joilla
se oli, olivat kovat tulta, terästä, vettä ja kaikenlaisia muita
vaaroja vastaan, jos vain eivät väärää valaa tehneet? He tulisivat
saamaan kaiken maailman vallan ja rikkaudet, eikä heillä olisi muita
vihollisia kuin oma itsensä? Mutta itse olisivat he onnensa
vaarallisimmat vihamiehet ylpeytensä, vallanhimonsa ja keskinäisen
eripuraisuutensa vuoksi? Ja kirous ja siunaus tulisivat taistelemaan
heidän elämästään?

-- _Rex Regi Rebellis_, -- ne sanat oli sormukseen kaiverrettu, --
huomautti Svenonius oppineen näköisenä. -- Omasta puolestani sanoisin
kernaammin _rebellis in eli contra regem_, mutta ymmärränhän minä, että
se on munkkilatinaa.

-- Niin se oli, -- huudahti Antero suu täynnä kuivia herneitä, -- ja
kun sormus on ollut kolmella polvella peräkkäin, niin tulee siitä
suvusta syntymään suuria herroja ja rovasteja; mutta jos se kulkee
kuudessa polvessa isästä poikaan, niin tulee siitä samasta suvusta
syntymään paavi...

-- Antero aikoo papiksi, -- virkkoi välskäri; ja sentähden haaveksii
hän rovasteista ja paaveista. Kolme polvea peräkkäin, niin siitä tulee
suuria sotaherroja ja valtiomiehiä; kuusi polvea peräkkäin, ja siitä
tulee mahtavia ruhtinaita, kuninkaita ja keisareita...

-- Bernadotte ja Napoleon! Nyt minä jo tiedän sen! -- huudahti Anna
Sofia ja löi käsiään yhteen niin, että useita puolukoita pyöri maahan.
Kaarlo Fredrik, joka oli kohtelias kuin sulhasmiehet ainakin, kiiruhti
heti poimimaan marjat -- suuhunsa.

-- Sitä en ole sanonut, -- virkkoi välskäri tyynesti -- noin levoton
suku, jota niin monet vaarat uhkaavat, voipi tuskin pysyä pystyssä ja
säilyttää sellaista perheaarretta kuudessa polvessa peräkkäin.
Sitävastoin tahdon minä Anna Sofialle muistuttaa, että Larssonin
porvarillinen suku, joka on osaansa tyytyväinen ja joka viettää tyyntä
ja ahkeraa elämää, voi paljoa helpommin pysyä pystyssä kauankin
aikaa...

-- Sen sanoo setä vain meitä narratakseen, -- jatkoi Anna Sofia
veitikkamaisesti. -- Niinkuin en minä jo olisi huomannut, että setä
hellittelee noita "tulisia" aatelisia, vaikka setä aina on pitävinään
enemmän meidän, porvarillisen "vesikansan", puolta. No niin, olihan
Larssonillakin jonkinlainen taikakalu, tuo hänen tammivartinen
kirveensä. Saataneenhan nähdä, mitä se sillä toimittaa?

-- Sen kyllä saamme nähdä, -- vastasi välskäri yksikantaan.

-- Hiljaa, lapset, -- varoitti isoäiti, taaskin asettaen neljä suurta
palkoa päällekkäin. -- Jos Jonathan ei herkiä näppäilemästä herneitä
Anna Sofian päälle, niin muista mitä sanon, että käy niinkuin kävi
viimeksikin, kun armollinen herra osoitettiin ulos ovesta. Kas niin,
serkku Bäck, olkaa nyt hyvä ja aloittakaa!

Ja välskäri aloitti neljännen kertomuksensa.



1. ENSIMMÄINEN RAKKAUS.


Eräänä kauniina kevätpäivänä loppupuolella toukokuuta 1656 nähtiin
yksinäisen ratsastajan rientävän yksinäistä metsäpolkua myöten eräässä
Lounais-Suomen vesirikkaassa pitäjässä. Hänen kasvonsa peittyivät
melkein kokonaan leveälieriseen lakkiin, jonka pieni, sininen töyhtö
liehahteli miellyttävästi tuulessa ja ilmaisi, että mies oli
jalosukuinen tai oli ainakin sotilas. Tätä luuloa vahvistivat kauniisti
kirjailtu satula, hopeaiset jalustimet ja keltaiset, kullatuilla
kannuksilla varustetut metsästyssaappaat. Lyhyt, musta, samettinen
kauhtana riippui ratsastajan hartioilla. Päättäen hänen notkeista
liikkeistään ja siitä levottomuudesta, millä hän väisteli koivujen
oksia, jotka sattuivat hänen tielleen, oli ratsastaja nuorukainen, joka
ei vielä ollut tottunut rauhallisesti ottamaan vastaan niitä pieniä
esteitä, jotka kohtasivat häntä elämän tiellä.

Vesakko sakeni ja koivujen vasta puoleksi lehdittyneet oksat kävivät
niin kiusallisiksi, että ratsastajan lopulta täytyi hypätä satulasta ja
taluttaa hevostaan kaatuneiden puiden yli ja läpi tiheän vesakon.
Vihdoinkin kimalteli vettä lehvien välistä ja kohta oli hänen edessään
tyven, auringon valaisema järven selkä -- yksi noita omituisen ihania
ja meren kuin leikillään luomia vesiä, joita on niin runsaasti tässä
osassa Suomen rannikkoa. Maisema oli yhtä paljon sisäjärvi kuin
merimaisema; poimutellen hiipivät rannat vesien pintoja pitkin,
sulkivat ne kuin leikillä ahtaihin lahdelmiin ja kaitaisiin salmiin,
mutta päästivät kohta taas irralleen ja antoivat niiden avautua
aavemmiksi ulapoiksi.

Ratsastaja silmäili levottomasti ja tutkivasti järvelle päin ja
pysähtyi sitten kuulostamaan. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän
muutaman viheriän niemen takaa kuuli heleän ja kirkkaan äänen laulavan
tuollaista puoleksi iloista, puoleksi surunvoittoista laulua, jommoisia
syntyy kuin vesililjoja meren rannalla ja joita aalto ja yksinäisyys
sepittävät, kenenkään voimatta sanoa missä ja kuinka.

Jo voitiin erottaa laulun sanatkin.

    Odotellut olen minä ystävää
    Niinkuin aamua lintunen.
    Ja aina kun sain sinut nähdäksen,
    Oli rintani riemuinen.

Jo tarttui nuorukainen hattuunsa ja heilutti sitä innolla. Hänen sitä
tehdessään paljastui mitä kaunein pää, jota ympäröi pitkä, musta tukka,
ja tulivat esiin tummat, säkenöivät silmät, joissa hehkui mitä lämpimin
etelämainen tuli. Hienot, versovat viikset hämärtivät hänen
ylähuulessaan. Nuo kasvot tulisivat ehkä aikain ja vuosien kuluttua
näyttämään liika mustilta, mutta nyt niitä kirkasti ensimmäisen
nuoruuden lempeä loisto. Niemen takaa kiiti nuolen nopeudella esiin
vene, jossa istui yksinäinen tyttö ja lauloi alun seuraaviin säkeihin:

    Suruinen on sydämein ja rinta rauhaton,
    kuin kuohuva kosken laine.

Mutta silloin hän huomasi rannalla ratsastajan. Heti paikalla lakkasi
hän laulamasta, mutta airot liikkuivat sitä nopeammin ja veneen kokka
koskena vaahtosi. Keveästi kuin vesilintu kiiti tuo pienonen pursi
salmen yli ja pian oli se laskenut maihin siihen paikkaan, missä nuori
ritari seisoi. Hän oli sitonut hevosensa puun runkoon, vastasi
kädellään veneen kokkaan, työnsi sen heti takaisin ja hyppäsi itse
veneeseen istuutuen kapealle tuhdolle tytön viereen. Nyt tarttui tyttö
toiseen airoon, nuorukainen toiseen ja molemmat alkoivat soutaa
vastapäätä olevaa saarta kohti. Monta sanaa eivät he vaihtaneet, mutta
epätasaisesta soudusta voi päättää, että milloin toinen, välistä
molemmat yhtaikaa unohtivat, minne oli mentävä. He tarvitsivat puolen
tuntia soutaakseen saman salmen yli, jonka yli tyttö oli äsken kulkenut
kymmenessä minuutissa. Sattuipa niinkin, että nuorukainen kerran
lakkasi kokonaan soutamasta ja kun tyttö yhä souti, alkoi vene pyöriä
paikoillaan.

-- Katsokaahan nyt, -- nauroi tyttö, -- eihän tämä nyt ollenkaan
vetele. Eihän nuori herra osaa ollenkaan airoja hoitaa. Miksette souda?

-- Siksi, että sinua katselen, -- vastasi nuorukainen viattomasti,
mutta kuitenkin niin lämpimästi, että neitosen posket sävähtivät
tulipunaisiksi.

-- Antakaa minulle aironne; minä soudan paremmin kahdella.

-- Souda sinä, niin minä pidän perää! -- Ja samassa siirtyi nuorukainen
perään, yhä kiinnittäen säteilevät silmänsä tyttöön, jonka kasvot
olivat vaaleat ja lempeät. Nyt kävi soutaminen paremmin ja matka kului
kuin kiitämällä, sillä soutaja ei uskaltanut kohottaa kulmiaan peläten
kohtaavansa nuo tuliset silmät, jotka häntä lakkaamatta katselivat.
Viimein rohkaisi hän mielensä ja virkkoi suuttuneena:

-- Jos hän noin katselee minua, niin en minä voi soutaa. Minkätähden
hän katsoo minua?

-- Siksi, että olet niin kaunis.

-- Niinkö hän luulee? -- vastasi tyttö niskaansa nakaten. -- Tietääkö
hän, mitä äiti sanoi, kun olin pieni ja katsoin itseäni peilissä? Kissa
on kaunis etkä sinä, sanoi hän.

-- Mutta sinä olet tullut paljoa kauniimmaksi sitten kun viimeksi näin
sinut. Ajatteles, Kreeta, että on kulunut kaksi vuotta siitä, kun
viimeksi kävin Mainiemessä! Enkä nytkään olisi saanut nähdä sinua, jos
ei Jaana tuolla linnassa olisi kuiskannut korvaani, että sinä olit
aikonut tulla tänne tänään niinkuin aina ennenkin. Mutta sinä et sano
minulle yhtään ystävällistä sanaa; sinä olet vihainen, sinä olet paha
tänään. Sinä et enää huoli minusta niinkuin ennen...

-- Minusta ei maksa vaivaa puhua! Nuori herra, joka on ollut niin kauan
Tukholmassa, joka on ollut kuningatar Kirstin paasina ja kuninkaan
hovipoikanakin ... hänkö nyt välittäisi näin tavallisesta tytöstä kuin
minä ... sitä en ikinä usko.

-- Tukholmassa ... niin, siitä on paljon puhuttavaa ja minä kerron
sitten siitäkin. Mutta sinä kai tiedät, että minun jo huomen aamuna
pitää lähteä sotaan Puolanmaalle?

-- Mitä hän puhuu? Pitääkö hänen lähteä sotaan, joka on noin nuori,
vasta seitsentoista vuotias? Aikooko hän tappaa ihmisiä ja tulla
itsekin tapetuksi? Hyi, se on jumalatonta, se on inhoittavaa... --
Kreeta herkesi soutamasta ja vene liukui yhä hitaammin vettä pitkin.

-- Niin, näetkös, -- jatkoi nuorukainen totisesti, -- meillä on nyt
sota sekä kotimaassa että ulkomailla. Lewenhaupt marssii venäläisiä
vastaan Viipuriin, ja ensin oli aikomus, että minä menisin mukaan.
Mutta sitten kirjoitti isäni Puolasta, että minun on tultava sinne;
sinä tiedät, että hän on everstinä kuninkaan esikunnassa. Ylihuomenna
lähtee laiva Turusta Riikaan, ja nyt olen minä tullut tänne heittämään
hyvästiä sinulle ja lapsuuteni kodille. Mutta sinä hylkäät minut, sinä
vihaat minua ... et sano minua enää sinuksikaan!

-- Minäkö nyt sanoisin nuorta herraa sinuksi! Noin korkeata herraa ...
kreiviä, jonka äiti on ruhtinatar...

-- Ja jonka isoäiti oli talonpojan tytär! Sinä et tunne sukuamme, sinä.
Niin, totta kyllä on, että isäni on kohonnut hyvin korkealle kuningatar
Kristiinan suosion avulla sekä urotöittensä ja rikkauksiensa kautta,
jotka hän voitti Saksan sodassa, ja myöskin minun äitini kautta! Totta
on, että hän on ylpeä, hyvin ylpeä, ja saattaahan olla mahdollista,
että minäkin olen yhtä ylpeä kuin hänkin, mutta kun katselen sinua, ja
kun muistelen, mitenkä me lapsina olemme leikkineet ja kuinka me olemme
toisiamme rakastaneet, ja kuinka minä keskellä hovin loistoa olen
ajatellut sinua sydämeni ensimmäisenä, ainoana ja ikuisena lemmittynä,
niin silloin minä, Kreeta, unohdan, että sinä vain olet meidän voutimme
tytär ja että minä olen kreivi Bernhard Bertelsköld; en ajattele
silloin enää, että kerran olen kreivikuntanani perivä kolme kokonaista
pitäjää Suomessa, ja kolme kaupunkia Liivinmaalla, sekä saksalaisen
ruhtinaan arvonimen äitini jälkeen -- mitä välitän minä kaikesta
tuosta, jos et sinä huoli minusta niinkuin ennen etkä kutsu minua
omaksi rakkaaksi Bernhardiksesi niinkuin ennen, ja jos et lupaa olla
minun oma pieni tyttöni niinkuin ennenkin ja rakastaa minua niin kauan
kuin elät? Sano, onko se totta, että olet unohtanut minut poissa
ollessani?

Nuorukainen puhui niin innokkaasti ja hänen silmänsä olivat niin
haaveelliset ja tummat ja hän oli tuolla hetkellä niin hurmaavan
kaunis, että Kreeta parka, sen sijaan että olisi vastannut, alkoi taas
soutaa minkä jaksoi, josta oli seurauksena, että vene samassa kohahti
maihin ja ryyppäsi vettä sisäänsä perän kautta. Nyt kiiruhti tyttö
ojentamaan kättään ritarille avuksi ja nauraen ilmoittamaan, että hänen
kauhtanansa oli aivan märkä. Mutta vaikka hän koettikin nopeasti
pyyhkäistä silmänsä kulmaa esiliinansa helmalla, huomasi kuitenkin
nuori kreivi, että pari kirkasta, petollista kyyneltä oli valahtanut
alas hänen punakoille poskilleen.

-- Tulkaa, mennään tupaan, -- sanoi tyttö kiireesti, osoittaen matalaa
majaa, joka koivujen ja vaahterain takaa pilkotti noin kivenheittämän
päässä rannasta.

Nuorukainen, joka ei vielä ollut noussut maihin, ei häntä pidättänyt,
vaan sysäsi veneen takaisin vesille ja virkkoi: -- Mene sinä vain
Jaanan luo, mene! -- Mitäpä minä sinua seuraan, kun et enää kuitenkaan
minua rakasta!

-- Mitä aikoo hän tehdä? -- huudahti tyttö hämillään, suutuksissaan ja
hämmästyneenä. -- Venehän on vettä puolillaan; tuossa tuokiossa saattaa
se keikahtaa nurin.

-- Sama minulle on, kuolenko täällä vai Puolassa, kun et minusta
kuitenkaan enää välitä, -- ja samassa hän heilutti venettä, liekö
tahallaan vai vahingossa, niin että siihen tuli yhä enemmän vettä ja se
oli aivan uppoamaisillaan.

-- Kuinka te voitte olla noin paha! -- huudahti tyttö koettaen turhaan
olla levollisena. -- Tulkaa nyt takaisin, tulkaa nyt vain, niin sanon
hänelle jotakin.

-- En tule ennen kuin sanot minua _sinuksi_ ja lupaat rakastaa minua
niinkuin ennenkin.

-- No niin, niin ... Bernhard, sinä olet ilkein poika maailmassa, ja
kuitenkin ... kuitenkin täytyy minun sinusta huolia enemmän kuin
kenestäkään muusta...

Nyt survasi nuori kreivi veneen nopeasti maihin ja samassa se keikahti
kumolleen. Tyttö huudahti, mutta vaara ei ollut minkään arvoinen; vettä
oli tuskin kyynäränkään vertaa, nuorukainen hyppäsi maihin ja kavahti
Kreetaa kaulaan. Molemmat vuodattivat he niin runsaita kyyneliä kuin
ainoastaan seitsentoista vuotiaat rakastavaiset voivat.



2. MUSTAN JAANAN MAJA.


Vettä! Paljasta vettä! -- huusi ääni nuorten takana. -- Kyyneliä, jotka
kuivuvat, ennenkuin vesi takista haihtuu! Rakkautta, joka häviää,
ennenkuin nämä lehdet lakastuvat! -- Nuoruutta, joka unohtaa pitkän
tulevaisuutensa kuunnellessaan hetkellisesti hurmaantuneen sydämen
lyöntejä!

Nuoret hypähtivät erilleen hämmästyneinä ja noloina, koettaen salata
kyyneliään. Heidän takanaan seisoi vanha, oudon näköinen nainen;
kulunut, musta päähine peitti hänen harmaat hiuksensa ja osan
kuihtuneita kasvoja; yhtä kuluneet ja mustat olivat nuttu ja hame,
joita vastaan valkeat kasvot ja ryppyiset kädet näyttivät vieläkin
kalpeammilta. Vaikka puku olikin noin kurja, ei siinä näkynyt reikiä
eikä repeämiä. Päättäen siitä siroudesta ja suuresta puhtaudesta ja
järjestyksestä, jota hänen pukunsa osoitti, oli vanhus varmaankin
nähnyt parempiakin päiviä, joita vielä muisteli.

Musta Jaana, joksi häntä pukunsa mukaan yleensä kutsuttiin, ei ollut
muuta kuin köyhän, eronsa saaneen sotamiehen leski, joka monta vuotta
sitten oli tänne muuttanut ja Mainiemen rikkaalta kreiviltä saanut
tämän pienen saaren ja siihen kuuluvan torpan maan asuakseen. Ei
kellään ollut oikeastaan mitään pahaa sanottavaa hänestä; elatuksensa
sai hän enimmäkseen linnasta, mutta oli hänellä myöskin tapana pieniä
sivutuloja hankkiakseen povata kädestä ja toimittaa varastettuja
tavaroita takaisin ynnä muuta semmoista. Taikauskoiset ihmiset
katselivat häntä näiden pienten temppujen tähden syrjäsilmällä,
varsinkin kun hän oli saksatar synnyltään ja luulon mukaan vielä
katolilainen uskoltaan. Kuiskailtiin, että hänen miehensä
kolmekymmenvuotisen sodan aikana oli ottanut osaa verisiin tekoihin,
että hän oli kätkenyt maahan aarteen, joka oli julmilla ryöstöretkillä
anastettu, ja että Jaana siitä syystä ja omaatuntoaan rauhoittaakseen
vietti aikaansa ankarissa katumuksen harjoituksissa. Mutta kaikki nämä
olivat huhuja, joista ei kukaan voinut varmuudella virkkaa mitään;
tiedettiin vain, että oli yksi ainoa elävä olento, joka oli päässyt
vanhuksen ystävyyteen ja suosioon ja että se oli linnan hoitajan kaunis
Kreeta, joka aina pienuudestaan pitäen oli ollut vanhuksen silmäterä ja
samalla ainoa, jonka hän salli astua yksinäiseen majaansa. Vaan sitä ei
kukaan tiennyt, että nuori kreivi lapsellisen rakkautensa tähden
Kreetaan oli hänkin päässyt hiukan osalliseksi Jaanan ystävyydestä ja
että hän usein Kreetan kanssa salaa pistäytyi Jaanan majaan.

-- Ei nyt muorin kannata torua, -- virkkoi Kreeta, katsoen pitävänsä
heittäytyä iloisemmalle tuulelle. -- Vie meidät nyt vain koreasti
tupaasi; tokihan pitää edes sen verran vierailleen kohteliaisuutta
osoittaa. -- Ja samalla tarttui hän vanhusta vyötäisiin ja pyöräytti
häntä vallattomasti ympäri.

-- Nuoruus ja hulluus! -- mutisi Jaana, joka oli tottunut vallattoman
tytön kujeihin. -- Tulkaahan sitten, tulkaa vapaasti; saattaahan se
olla yhtä hyvä kuin että täällä ulkona olette haukkasilla. Tarkoitan
sitä, ettei mahtaisi isäsi päätäsi silittää, jos tietäisi, -- lisäsi
muori, katsahtaen Kreetaan.

-- Isä on matkustanut Turkuun eikä varmaankaan tule kotiin ennenkuin
myöhään illalla, -- vastasi tyttö.

-- No, niinpä tulkaa sitten. Pikku kreivihän on märkä kuin kuikka.
Luulenpa, että hänen korvansa taustatkin vielä ovat märät.

"Pikku kreivi" katseli vain Kreetaa eikä kuullut sanaakaan siitä, mitä
Jaana sanoi. Mentiin tupaan, joka oli rakennettu kukkulalle tuuheiden
lehtipuiden keskeen. Sisästä oli se yhtä köyhän näköinen kuin ulkoakin.
Siellä oli sänky, pöytä, kaksi tuolia ja suuri, tamminen kirstu; mutta
seinällä oli kaksi arvokasta kuparipiirrosta, joista toinen kuvasi
hevosen selässä olevaa Pappenheimia, toinen oli Kustaa Aadolfin
rintakuva. Tämä jälkimmäinen oli mainion Pontiuksen tekemä
kuparipiirros von Dykin taulun mukaan. Heitä vastapäätä oli huono,
nürnbergiläinen neitsyt Mariaa ja Kristusta kuvaava puupiirros.

Jaana toi vierailleen virvokkeita, jotka olivat kokonaan kotitekoisia,
nimittäin katajasiirappiin pantuja karpaloita ja kiviastiaan
juoksutettua koivun mahlaa. Sen tehtyään sanoi hän menevänsä
polttopuita hakemaan.

-- Mitä luulet, -- sanoi kreivi Bertelsköld katsahtaen vanhuksen
jälkeen; -- luuletko, että voimme häneen luottaa? Oletko varma, ettei
hän anna ilmi meitä sinun isällesi tai minun isälleni. Se olisi sama
kuin jos kupari- tai kivimuuri pystytettäisiin välillemme.

-- Minä luulen, -- sanoi tyttö, -- että Jaanalla on hyvät syynsä suoda
meille kaikkea hyvää. Hän suosii meitä; minä tiedän kyllä asioita,
joita ei kukaan muu tiedä. Häntä pidetään noita-akkana ja kuitenkin on
hän vain ihminen, joka on paljon kärsinyt ja paljon maailmaa nähnyt ja
kokenut ja joka sentähden näkee pitemmälle tulevaisuuteen kuin muut.
Isä on hänelle hyvin vihainen, minä en uskalla tulla tänne muulloin
kuin hänen poissa ollessaan. Hän voisi poltattaa Jaanan noita-akkana,
jos tietäisi, että me täällä tapaamme toisemme.

-- Mutta rakastatko sinä minua todellakin, Kreeta? keskeytti hänet
nuorukainen ollen yhä omissa mietteissään. -- Huomenna matkustan minä
täältä monen sadan penikulman päähän; minun pitää saada tietää, kenen
edestä elän ja taistelen.

-- Bernhardin pitää unohtaa minut, -- sanoi tyttö miettiväisenä,
samalla kun tietämättään musersi karpalomarjan sormiensa välissä. --
En, en ikinä maailmassa voi minä tulla hänen vaimokseen -- minä!

-- Jos sinä noin puhut, niin menen minä heti paikalla tieheni. Isäni
oli talonpoikaistytön poika, ja kuitenkin sai hän ruhtinattaren
vaimokseen, miksi olisi ero sinun ja minun välillä suurempi kuin isäni
ja äitini? Etkö sinä ole kaikista ihanin ruusu ja...

Kreeta hymyili, mutta niin omituisella tavalla, että kyyneleitä
kimalteli hänen silmäkulmissaan. -- Olisipa sekin laitaa! -- sanoi hän.
-- Ei koskaan ennen ole hän, Bernhard, puhunut tuolla tavalla. Se on
kummallista; Tukholmassako hän on sellaista oppinut? Sanonko hänelle
jotakin. Ajatelkoon minua niinkuin sisartaan; muutoin ei maksa vaivaa,
ja minä ajattelen häntä niinkuin lintu talvella ajattelee sitä kesää,
joka katosi.

-- Sinä et usko, sinä, mutta saatpa nähdä, Jaana osaa povata. Jaana
povatkoon meille. Lyödäänkö vetoa?

-- Mistä lyömme?

-- Näetkö tämän sormuksen sormessani? Se salamoipi auringon paisteessa
niinkuin olisi taottu tähtien loistosta ja aaltojen kimaltelusta. Kun
kuningatar Kristiina matkusti vieraille maille, antoi hän lahjan
kaikille paaseilleen. Minulle hän antoi tämän sormuksen ja se on
vähintään tuhannen talarin arvoinen. Nyt me lyömme vetoa. Jos Jaana
povaa niin, että minä joskus tulen rakastamaan ketään muuta kuin sinua,
saat sinä tämän sormuksen. Mutta jos hän povaa niinkuin tiedän hänen
povaavan, niin pitää sinun antaa minulle ... odota, pitää antaa tuo
ruiskukka, jonka olet neulalla kiinnittänyt huiviisi, ja se merkitsee,
että me elämme toivossa.

-- Olisipa sekin veto! Luuleeko hän, että minä uskaltaisin ottaa
vastaan timantteja ja kuningatarten lahjoja? Luvatkoon hän ennemminkin
antaa minulle sen kuparisormuksen, jonka aina olen nähnyt hänen isänsä
sormessa; se olisi omansa minulle.

-- Et tiedä, mitä pyydät, Kreeta! Isäni pitää hyvin suuressa arvossa
sitä kuparisormusta, vaikkei kukaan tiedä miksi. Bernhard, sanoi hän
minulle kerran, minä kuolen äkillisellä kuolemalla, niinkuin äitisikin.
Silloin tulee sinun ennen kaikkea hyvin tarkasti säilyttää tätä
sormusta; koko onnesi siitä riippuu. Enempää en saanut tietää ... mutta
mitä välitän minä onnesta ilman sinua! Kun kerran saan käsiini tuon
kuparisormuksen, niin annan minä sen sinulle, jos näet vetoni menetän.
Tässä on käteni sen asian vakuudeksi.

-- Mutta jos hän katuu...

-- Minä olen antanut käteni siihen. Mutta sinun pitää puolestasi luvata
minulle ruiskukka.

-- Olkoon menneeksi. Kas niin ... siin' on karpalo; syö se!

Nyt tuli Jaana puita tuoden ja kohta roihusi soma kesävalkea takassa.
Vanhus otti kreivin samettikauhtanan ja ripusti sen kuivamaan. Sitten
pani hän hänen tuolinsa takan eteen ja pakotti hänet istumaan. -- Kas
niin, nyt me kuivaamme ensiksi nämä hienot saappaat. Onkos tuo nyt
laitaa, että kuljetaan talviteitä keskellä kesää ja tullaan sitten
ahvenena maihin? Taitaa hän olla aika hulivili; mutta täällä ei hienoja
herroja kumarrella liioin.

-- Tehkää niinkuin tahdotte, Jaana muori, minä tottelen teitä kuin
siivo poika, mutta yksi asia täytyy teidän luvata minulle. Povatkaa
vähän Kreetalle ja minulle!

-- Povatako teille? Ei toki, antakaa sen asian olla. Ei se ihmistä
mitään hyödytä, vaan on sille vain synniksi ja vahingoksi, jos hän saa
tulevaisuudestaan tietää.

-- Ja sen sanotte te, Jaana, joka povaatte koko pitäjälle!

-- Se on eri asia. Tyttärille povaan minä sulhasia ja sitten antavat ne
minulle sukkaparin. Vaimoille povaan minä pitkiä pellavia, ukoille
hyvää vuodentuloa, ja palkakseni saan heiltä leipäkakkaran tai
tuopillisen maitoa. Mutta teille ... ei, antakaa olla sinänsä ... sen
neuvon antaa teille muuan, joka tarkoittaa parastanne.

-- Mutta minä tahdon, että teidän pitää povata, Jaana. Jos ette povaa,
niin menen minä pois, enkä tule enää koskaan takaisin.

-- No, no, hyvä herra ... kuuma kuin tulen liekki! Näyttäkää kätenne ja
syyttäkää itseänne!

Kreivi Bernhard ojensi hänelle kätensä, joka, vaikka olikin hieno,
kuitenkin oli melkolailla päivettynyt. Vanhus tutki sitä tarkkaan ja
luki sen viivoja ja poimuja, samalla kuin hänen kasvonsa vuoroin
kirkastuivat, vuoroin synkkenivät. -- Onnea! -- huudahteli hän
katkonaisin sanoin, -- menestystä yhtä paljon kuin isällännekin, nuori
herra, enemmänkin kuin hänellä... Korkealle te kohoatte ... hyvin
korkealle ... ruhtinaat ja prinssit kutsuvat teitä vertaisikseen ... ja
kuitenkin tulette te kerran kukistumaan, kukistumaan itsenne kautta...

-- Hyvä, hyvä, -- virkkoi nuorukainen kärsimättömästi. -- Jatkakaa.
Sanokaa minulle, Jaana, voinko minä antaa ja tulenko minä antamaan
sydämeni useammalle kuin yhdelle koko elämässäni?

Jaana katseli häntä kysyen ja melkein pilkallisesti. -- Hän on
seitsentoistavuotias, -- sanoi hän ... -- minä ymmärrän. Mutta koska
hän kysyy minulta suoraan, niin minä vastaan yhtä suoraan. Kyllä hän
voi ja kyllä hän tuleekin rakastamaan montakin, hyvinkin monta.

-- Se on mahdotonta, sen sanot sinä vain kiusataksesi minua, --
keskeytti hänet nuorukainen kiivaasti.

-- Mutta se näkyy selvään käden viivoista. Yksi, kaksi, kolme ... tuo
viiva merkitsee ruhtinatarta ... neljä, viisi ... tässä on meillä
kuninkaallinen henkilö ... kuusi, seitsemän ... toisen vaimo, hyi,
herra Bernhard! ... kahdeksan, yhdeksän ... näyttelijätär, ja silloin
olette te jo itse naimisissa ... kymmenen, yksitoista, kaksitoista ...
enhän näe teidän lemmityistänne loppua tulevankaan.

-- Hän antaa sydämensä kahdelletoista! -- huudahti tyttö omituisella
äänen painolla, jossa oli sekä leikkiä että surumielisyyttä. --
Kuuleeko hän, Bernhard, kahdelletoista!

-- Se ei ole totta, se on valhetta, se on valhetta yksitoista kertaa!
-- virkkoi nuori kreivi hämillään.

-- Tahtooko hän kuulla lisää, -- jatkoi Jaana säälimättä, -- kolme-,
neljä- ja viisitoista ... silloin olette häviönne partaalla. Kuusi- ja
seitsemäntoista ... se viiva yhtyy ensimmäiseen ... hän on kerran saava
jälleen ensimmäisen rakkautensa, mutta minä pelkään, että heillä
molemmilla on silloin harmaat hiukset.

-- Viisitoista valhetta! Kuusitoista valhetta! -- huusi kreivi Bernhard
raivostuneena. -- Nielkööt kaikki paholaiset sinut kitaasi, vanha
noita-akka! -- Ja sen sanottuaan hyökkäsi hän ovelle.

-- Hyvästi, Kreeta, huomen aamulla varhain tapaamme toisemme linnan
puistossa. Kuparisormus olkoon sinun! -- huusi hän mennessään, juoksi
veneeseen ja souti niin kiivaasti salmen yli, että pieni vene näytti
joka hetki olevan kaatumaisillaan. Rantaan tultuaan päästi hän
hevosensa, nakkasihe satulaan ja riensi pois.

Jaana ja tyttö olivat katselleet hänen hurjaa kulkuaan. -- Kuuma veri,
kuuma veri! -- huokasi vanhus päätään pudistaen. -- Täynnä taisteluita
on hänen elämänsä oleva.

-- Minä olen vihainen teille, Jaana! -- sanoi tyttö vetistellen. --
Olisitte ennustaneet edes kahta ... sen olisin voinut antaa anteeksi;
mutta seitsemäntoista ... se oli hyvin ilkeästi sanottu.

-- Minkäs minä sille mahdan? -- vastasi vanhus olkapäitään kohauttaen.
-- Mutta nyt se vei veneen. Sinun täytyy jäädä tänne huomiseen.

-- Se on mahdotonta, sitä en uskalla mitenkään tehdä. Isä tulee kotiin
ehtoolla, ja jos hän saa tietää minun täällä käyneen, ei hyvä peri.

-- Mutta kuinka aiot päästä salmen yli?

-- Sen saatte kohta nähdä, -- vastasi tyttö reippaasti. Sen sanottuaan
riisui hän nopeasti vaatteensa ja sitoi ne tiukkaan myttyyn päänsä
päälle. Kohta sen jälkeen oli kirkas aalto sulkenut syliinsä hänen
valkeat hartiansa. Hän ui kuin vesilintu ... kimaltelevat pikku aallot
lipattelivat hänen kaulansa ympärillä ja veden pinnalla näkyi vain tuo
kaunis, valkokiharainen pää. Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli hän
onnellisesti saapunut vastaiselle rannalle.



3. MAINIEMEN LINNA.


Kuudennentoista sataluvun keskipalkoilla oli Ruotsin ja Suomen aatelin
loistoaika.

Se oli ylpeä syntyperästään, etuoikeuksistaan ja sotaisesta
maineestaan, se oli saanut uusia arvonimiä ja perinnöllisiä tiluksia ja
niittänyt kunniaa ja saalista pitkällisessä, ulkomaisessa sodassa ja
kaikesta siitä paisunut niin, että se kuningatar Kristiinan aikana
esitti vaatimuksia ja hautoi tuumia, jommoisista ei oltu tiedetty sen
jälkeen kuin aatelisto itse asetti kuninkaita valtaistuimelle. Samalla
kun aateli ojensi oikean kätensä kruunua kohden, riisti se vasemmalla
kädellään itselleen maita ja kartanoita. Ollen kuninkaan ja kansan
välissä se painoi yhtä tiukasti sekä ylös- että alaspäin, uhaten
kuningasta vaalivaltakunnan perustamisella, kansaa orjuudella. Turhaan
oli Kristiina, joka tuhlaten jakeli kaikkea muuta paitsi sitä, jota
hänellä ei ollut muille antaa -- sydämensä tunteita -- turhaan oli hän
jaellut aatelisarvoja kaikille sekä arvollisille että arvottomille,
niin että tallirengit, kuskit ja kokitkin saivat ripustaa
vaakunakilpensä Ruotsin ritarihuoneen seinälle. Aika oli edullinen
aatelistolle, se paisui kuin kevättulva niiden sulkujen yli, joita
hallitus ja aatelittomat koettivat rakentaa sen tielle ja uhkasi laskea
valtansa alle koko valtakunnan. Ja tällä vallan ja vaikutuksen
hirviöllä oli kuitenkin kaikkien mahdottomien pyyteittensä ohella niin
paljon todellisia ansioita, niin paljon kunniaa ja jaloutta sekä
vaakunakilvissään että myöskin sydämissään, että vielä kaksisataa
vuotta sen jälkeen Ruotsin kaksi parasta historiankirjoittajaa joutuu
katkeraan kiistaan siitä, mille puolelle vaaka enin kallistui: oliko
kuudennentoista sataluvun ylimystöstä valtakunnalle enemmän hyötyä kuin
vahinkoa.

Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen oli kolmekymmenvuotinen sota käynyt
entistään vielä raaemmaksi ja tuhoavammaksi. Lopussa oli se
sääliväisyys, millä ruotsalaiset ennen olivat voitetuitaan kohdelleet.
Taistellen elämästä ja kuolemasta otti voittaja, minkä vain ottaa voi,
ja palasi ryöstettyine saaliilleen kotimaahan. Melkein kaikki Kustaa
Aadolfin jälkeiset sotapäälliköt, jotka eivät olleet vieraalla maalla
hävittäneet saalistaan, vetäytyivät takaisin Ruotsiin suuret rikkaudet
mukanaan, rakensivat komeita linnoja sekä Tukholmaan että maaseudulle
ja elivät lopun ikäänsä ruhtinaallisen ylellisesti ja sotilasmaisesti.
Jotkut heistä asettuivat kauempana olevaan Suomeen ja rakensivat sen
rannoille ylpeät kivilinnansa; useimmat kyllästyivät kuitenkin pian
maaseudun hiljaisuuteen ja siihen ainoaan huviin, metsästykseen, joka
täällä oli tarjona. Niin kauan kuin voimat siihen riittivät,
mellastivat he Kristiinan hovipidoissa ja Kaarle Kustaan sodissa ja
säästivät Suomea varten vain viimeisen vanhuutensa sammuvan loiston,
joka lopulta suljettiin Turun tuomiokirkon holveihin tai yksinäisen
maalaiskirkon perhehautaan. Ja hävinneet ovat suurimmaksi osaksi heidän
herraskartanonsakin, ne ovat kaatuneet ajan hampaan niitä jäytäessä ja
Isonvihan niitä hävittäessä, mutta sadoissa Suomen kirkoissa on vielä
surullisia jätteitä tuosta loistavasta ylimystöstä -- on hautaholveja
ja vaakunakilpiä, tauluja ja hautakirjoituksia, kruunuja ja
alttarikaluja sekä varsinkin noita loisteliaita hautakiviä, joiden
päällitse nyt astelee välinpitämätön matkamies ja joiden kuluneista
kirjoituksista aina voi varmuudella löytää vuosilukujen alussa numerot
1 ja 6.

Yksi noista herraskartanoista, jotka kertovat niin suuresta ylpeydestä
ja rikkaudesta, ja joiden loisto viime aikoina on vaalennut sitä myöten
kuin aateli on merkityksensä menettänyt, oli Mainiemi. Sen oli
rakentanut kreivi Kustaa Bertelsköld kohta Westfalin rauhan jälkeen ja
nimensä oli se saanut katolilaisten pyhästä Mariasta. Kansan korvaan
kuului Marianiemi oudolta ja muuttui se piankin Marjalaksi ja
Mainiemeksi, joka viimemainittu nimi sitten jäi pysymään. Tämän
kertomuksemme alussa, v. 1656, oli Mainiemi vielä loistavimmillaan; tuo
kolmikerroksinen, korkea kivirakennus, jonka jyrkkä katto oli kuparista
ja jonka korkeat tornit oli kuparilla katettu, muistutti mieleen noita
ylpeitä keskiajan linnoja, jotka niin halveksivasti katselivat
ympärillään olevia mataloita majoja. Portaat olivat leveät ja
marmorilla päällystetyt, salit olivat suuret ja niiden seinillä riippui
kilpiä, aseita ja hirvensarvia; oli siellä kaitaisia, pimeitä
kiertoportaita ja pieniä tornikammioita; katot ja muurit oli koristettu
kummallisilla, vanhaan saksalaiseen malliin tehdyillä koukeroilla;
kaikki oli loisteliasta ja niin haaveellisen vanhanaikaista, että sitä
katsellessaan olisi voinut luulla olevansa Saksanmaan sydämessä,
jossakin muinaisessa ruhtinaallisessa linnassa eikä suinkaan Suomen
raukoilla rannoilla, köyhyyden ja puutteen kaukaisessa kotimaassa.

Kun selaillessaan Dahlbergin teosta _Svecia antiqua et hodierna_
tarkastelee kuudennentoista sataluvun parhaassa komeudessaan,
loistossaan ja suuruudessaan olevia ylimyslinnoja, näyttää siltä kuin
niissä olisi jonkinlaista omituista, syntyperäistä ylpeyttä, joka
meidän päivinämme tuntuu painostavalta ja hyvin vanhentuneelta. Vaikka
Mainiemen linna olikin vielä uusi, teki se katsojaan samanlaisen
vaikutuksen. Vaikkei se vielä ollutkaan seitsentä vuotta vanhempi,
näytti se jo siltä kuin olisi seisonut siinä vuosisatoja. Ehkä johtui
tämä vaikutus siitä, että linnan rakentaja ja sen isäntä, ylpeä kreivi
Bertelsköld, vain muutamia vuosia oli linnassaan asunut, kun uudet
sodat jo kutsuivat häntä käyttämään vielä voimakasta käsivarttaan
kuninkaan ja isänmaan palvelukseen. Ehkä johtui se siitäkin, ettei
kukaan hempeä naisolento ollut vienoudellaan valaissut ja lempeydellään
lauhduttanut sen uhkamielistä suuruutta noiden kurjien majojen
rinnalla, joissa linnan alustalaiset asuivat.

Kello oli viiden ja kuuden välillä aamulla. Mainiemen linnan uhkeat
muurit loistelivat keväisen aamuauringon valossa ja kuvastuivat tyynen
lahden pintaan, jonka vesi sen perustuksia huuhteli. Ihana, yöllinen
sade oli luontoa virvoittanut, koko maisema uhkui terveyttä ja voimaa
ja ilmassa oli tuo tuoreuden ja nuortumisen tunne, joka tekee pohjolan
kevään niin sanomattoman suloiseksi. Leivoset lauloivat taivaalla,
pääskyset kiitelivät halki heleän ilman, ja iloisesti viserteli
peipponen lehdittyvässä koivussa.

Puistoaidan vieressä lähellä linnaa työskenteli joukko kreivin
alustalaisia, miehiä, naisia ja lapsia, repaleisia ja nälkäisten
näköisiä olentoja. Keskiaikana pidettiin linnan rakentamista koko
paikkakunnan onnettomuutena. Ajat olivat paljon muuttuneet, laki koetti
rajoittaa läänitysvallan mielivaltaisuutta, mutta laki oli Suomessa
vielä voimaton. Korkeat herrat ja heidän voutinsa tekivät mitä
tahtoivat ja valituksen tekeminen oli tekijälleen vain turmioksi.
Niinpä tapahtui, että täälläkin, näin lähellä Turkua ja maan korkeinta
tuomioistuinta, vasta perustettua hovioikeutta, mielivalta ja
oikeudettomuus oli nylkenyt melkein puti puhtaaksi koko sitä ympäröivän
seudun, ja linnan kalliiksi ylläpidoksi riistettiin nyt se, minkä sota
ja kato olivat säästäneet. Luultavaa on, ettei kreivi Bertelsköldillä
ollut aavistustakaan alustalaistensa hädästä; sodassa ollessaan ei
hänellä ollut aikaa sitä ajatella, ja hän oli tyytyväinen tiluksiinsa,
kunhan vouti vain määräaikana lähetti hänelle ne suuret summat, jotka
hän sen ajan aatelisten tapaan tuhlasi, ajattelematta, että nuo rahat
oli viimeiseen ropoon asti kiskottu hänen köyhiltä talonpojiltaan.

Työmiesten työ oli raskasta ja pitkällistä. Tuo avara puisto, jossa oli
paljon hirviä ja metsäpeuroja, ja joka ennen oli ollut puuaidalla
ympäröitynä, oli piiritettävä kivimuurilla. Kello neljästä alkaen oli
vedetty kiviä ja ladottu niitä korkeihin röykkiöihin -- voudin
asettamat työnjohtajat seisoivat aina vähän matkan päässä valmiina
sujakoilla pihlajavitsoilla lyömään sitä, joka laiskotteli tai muuten
niskoitteli. Eräs iäkäs ja nälistynyt vaimo ei jaksanut niin nopeaan
kuin työnjohtaja olisi tahtonut työntää esiin mukulakivillä täytettyjä
kärryjään ja sai sentähden muutamia iskuja piiskasta, niin että kaatui
maahan. Sen näki vaimon neljätoistavuotias poika, karkasi raivoissaan
työnjohtajan kimppuun ja repi ja löi häntä minkä jaksoi. Työnjohtaja,
joka oli suuri, rotevatekoinen mies, tarttui poikaa niskaan, nakkasi
hänet maahan ja alkoi armottomasti häntä piestä. Muutamat lähinnä
olevat lakkasivat työstään, asettuivat pojan puolelle ja uhkailivat
työnjohtajaa. Tämä huitoi raivoisasti piiskallaan; muuan työmiehistä,
jonka naamaan piiska sattui, tarttui työnjohtajaa vyötäisiin, heitti
hänet vuorostaan maahan ja antoi hänelle selkään. Nyt sekaantuivat
muutkin riitaan ja siinä syntyi täydellinen kapina. Kauan tukehdutettu
viha puhkesi ilmi. miehet heittivät pois työkalunsa ja katkoivat
itselleen aidan seipäitä aseiksi; kaikki työnjohtajat kaadettiin
maahan, niille annettiin ilman armoa selkään ja olisi siinä voinut
henkiäkin olla vaarassa, ellei erään uuden henkilön ilmautuminen olisi
muuttanut asiain menoa.

-- Mestari Aatami! -- huudahti muuan, ja kuin taikavoima vaikuttivat
nuo sanat. Kiireimmän kautta heitettiin seipäät maahan, piestyt
jätettiin rauhaan ja kukin kiiruhti työhönsä uhkaavaa vaaraa
pelonalaisesti mulkoillen.

Kaikkien pelkäämä vouti, mestari Aatami, lähestyi linnasta tulevaa
polkua myöten. Hän oli pitkä ja tanakka mies, iältään noin
viidenkymmenen ja puku osoitti puoleksi herraa puoleksi talonpoikaa.
Koirannahkainen talvilakki peitti hänen lyhyen, melkein vaalean
tukkansa; kapeat, yhteen puristetut huulensa, pienet harmaat viikset ja
matala, mutta teräväkulmainen otsa osoittivat rohkeutta, viekkautta ja
kovuutta. Hänen vainuva silmänsä oli jo kauas huomannut kahakan, mutta
hän ei kiirehtinyt kulkuaan, vaan läheni aivan rauhallisen näköisenä,
varmana siitä, että hän milloin tahansa hillitsisi tuon väen, joka jo
monta vuotta oli oppinut häntä pelkäämään.

Kärsivällisesti hän kuunteli työnjohtajien valituksia ja pani heti
kohta tutkimuksen toimeen. Niin suuresti häntä työmiehet pelkäsivät,
ettei kukaan heistä uskaltanut avata suutaan puolustautuakseen; ehkä
olivat he jo edeltäpäin varmat siitä, että sen kautta vain pilaisivat
asiansa. Ainoastaan tuo neljätoistavuotias poikanen, joka oli kapinan
alkanut, käyttäytyi raivokkaasti, pui kaikkein kauhuksi nyrkkiään
mestari Aatamille, ja huusi: -- Minä tapan sinut mieheksi tultuani, jos
et anna äidin olla rauhassa. Ensin otit isäni ja hän hukkui sotaan.
Sitten otit vanhemman veljeni eikä hänkään tullut takaisin. Sitten veit
meiltä hevosen ulosteoista. Sitten pakotit toisen veljeni vetämään
tiilikuormaa, kun ei ollut hevosta millä vetää; veljeni veti niin, että
kuoli siihen. Nyt olet pakottanut äidin ja minut tekemään kolme
päivätyötä viikossa ilman palkkaa, vaikkei meillä ole leipäpalaa suuhun
panna. Ja nyt on sinun renkisi lyönyt äitiä ja minua; sinä teet
vääryyttä, mestari Aatami, ja pieksä vaikka kuoliaaksi minut, mutta
sittenkin sanon minä, että sinä teet vääryyttä...

-- Mikä on nimesi? -- kysyi vouti lyhyesti ja melkein pilkallisesti,
katsoen häntä tuimasti silmiin.

-- Niinkuin et muka sitä tietäisi! -- vastasi poika uhkamielisesti. --
Pekka minä olen ja Pekka oli isäni ja Lampelaisiksi meitä sanotaan sen
lammin rannalla olevan mökin mukaan, jossa asumme. Kirjoita se vaan
mustaan kirjaasi, Jumala sen myös kirjoittaa omaansa.

-- On sinulla ilmaa keuhkoissasi, -- jatkoi vouti ivallisesti; --
olisihan vahinko, jos et saisi huutaa. Pistäkää poika myllykammioon, --
virkkoi hän työnjohtajille, -- antakaa hänelle kaksi kertaa päivässä
selkään ja ilmoittakaa sitten minulle, milloin hän pyytää armoa. Viekää
äiti pois tieltä työn jaloista, hän saa suorittaa päivätyönsä huomenna.
Ja te muut, jotka tässä niskoittelette, tiedättekö roistot, mitä se on,
että ollaan uppiniskaisia isäntää vastaan? Hatut päästänne, lurjukset!
Sinä, Niilo, olet ensiksi lyönyt esimiestäsi; minä kyllä tunnen sinut,
junkkari. Viekää hänet piiskurin luo ja sieltä vanginkyydillä Turkuun.
Te muut saatte sopia työnjohtajien kanssa ja palkita heidän kipunsa,
sen jälkeen on teidän keskenne vedettävä arpaa ja kahdeksan teistä on
lähetettävä sotaan Puolanmaalle. Ymmärrättekö, roistot!

Kaksi työnjohtajaa tarttui heti paikalla käsiksi poikaan ja Niiloon,
viedäkseen heidät pois. Pojan äiti, jota oli lyöty, asettui
vastarintaan ja heittihe milloin uhaten, milloin rukoillen miesten
tielle. Kaikki työmiehet, joita siinä oli viidettäkymmentä, olivat
kokoontuneet yhteen kehään ja katselivat nyt vuoroin toisiaan vuoroin
voutia pelon- ja vihansekaisin katsein. Mestari Aatami alkoi aavistaa
pahaa; hetki oli vaarallinen ja hänen valtaansa uhattiin. Mutta sattuma
tuli hänelle avuksi. Puistosta kuului koiran haukuntaa ja kohta sen
jälkeen laukaus. Kaikkien katseet kääntyivät sinne päin, sillä tähän
aikaan vuodesta, kun hirvillä vielä oli pienet vasikat, ei koskaan
ollut tapana metsästää.

Koiran haukunta läheni, oksat ritisivät, ja esiin karkasi nuori hirvi
sitä paikkaa kohden, josta vanha aita oli purettu uuden tieltä. Joku
työmiehistä päästi huudon, hirvi hätkähti, taas pamahti pyssy, ja
verissään syöksyi kaunis eläin tieltä väistyvää väkijoukkoa kohden,
alkoi horjua, kaatui maahan ja heitti henkensä rukoilevasti ympärilleen
katsahtaen. Kohta hirven perässä karkasivat koirat esiin ja heidän
kintereillään tuli nuori kreivi Bernhard hevosen selässä, laukaistu
pyssy olallaan.

Nuorukainen pysähtyi hetkeksi, nähtävästi hiukan hämillään siitä, että
hän sopimattomalla ajalla metsästäessään kohtasi tuon ankaran voudin,
jota hän, vaikka olikin linnan perillinen ja isäntä, lapsuudestaan
pitäen oli tottunut vaistomaisesti pelkäämään. Kohta voitti kuitenkin
hänen ylpeytensä, hän astui alas hevosen selästä ja lähestyi hirveä,
huomauttaen ikäänkuin vain sivumennen, että se oli härkä eikä siis
ollut tullut mitään vahinkoa vasikoille. Työmiehet kumarsivat
kunnioittavasti, vouti otti koirannahkalakin päästään ja sanoi
nöyrällä, vaikka samalla ivansekaisella äänellä: -- Teidän armollanne
on kyllä lupa hävittää riistaa, milloin vaan tahtoo.

Vouti ei ehtinyt sen enempää virkkaa, kun Lampelaisvaimo heittihe
nuoren kreivin jalkojen juureen ja huusi: -- Armollinen herra,
armahtakaa minun poikaani! Ne tahtovat panna hänet myllykammioon; te
ette tiedä, mikä myllykammio on. Suuren vesirattaan päällä on pimeä
häkki ja sen lattia on liistakoista, vesi pärskyy sinne sisään, ja
siellä pitää vouti vankejaan yötä ja päivää, ruuatta ja juomatta,
pimeässä ja kylmässä, likomärkinä. Armahtakaa poikaani!

-- Onko asia niinkuin hän sanoo? -- kysyi kreivi Bernhard epäilevin
silmin voutia katsellen, joka yht'äkkiä oli muuttunut tuomarista
syytetyksi.

Vouti kertoi kapinasta, osoittaen yhtä suurta ylenkatsetta väkeä
kohtaan kuin äskenkin. Mutta hän oli erehtynyt luullessaan sillä
tavalla vaikuttavansa kreiviin. Hän unohti, että seitsentoistavuotias
on arka arvostaan, hän ei ehkä aavistanut, että kreivillinen
nuorukainen, joka äsken oli ollut pakotettu puolittain pyytämään
anteeksi sopimatonta metsästystään, käytti mielelläänkin tilaisuutta
hyväkseen osoittaakseen, että hän oli herra ja toinen vain palvelija.
Kreivi Bernhard katseli työmiehiä mielihyvällä. -- Te olette pahasti
rikkoneet, -- sanoi hän, -- enkä minä, yhtä vähän kuin isänikään, voisi
jättää sitä rankaisematta, jos se tulisi kerran vielä uudistumaan.
Mutta minä en tahdo, että lyhyttä täällä oloani häiritään
rangaistuksilla. Minä annan teille tällä kertaa anteeksi, toivoen, että
vast'edes tulette olemaan tottelevaisempia palvelijoita. Minä nyt
armahdan teidät kaikista rangaistuksista; minä annan teille tänään
vapaan päivän ja minä tahdon, että vietätte sen hauskasti. Mestari
Aatami, toimittakaa niin, että väki saa ruokaa päivälliseksi ja
iltapäivällä kaksi tynnyriä olutta.

Kreivi meni. Vouti katseli synkästi hänen jälkeensä. Mutta työmiehet
remahtivat riemuisiin hurraa-huutoihin, ja Lammin Pekka huusi
repaleista lakkiaan heiluttaen: -- Eläköön nuori armollinen herra!
Tämän minä aikamiehenä vielä palkitsen!



4. MESTARI AATAMI.


Voudin talo oli kivenheiton päässä linnasta, järven rannalla olevalla
kukkulalla, niin että siitä voi nähdä kaikki, mitä ympärillä tapahtui.
Se oli monesta syystä tarpeellista mutta varsinkin siitä syystä, että
voutia kaikki vihasivat. Pihan ympärillä oli rautakeihäillä varustettu
lankkuaita, joka oli kuin jonkinmoinen linnan etuvarustus.
Vartioväkenään oli voudilla kolme luotettavaa ja voimakasta miestä.
Rakennuksen päädyssä oli heleä-ääninen kello, jolla vouti voi kutsua
apua linnasta, niin pian kuin hänen kimppuunsa käytiin. Talo oli
sitäpaitsi varustettu kaikenlaisilla aseilla ja oli enemmän
varushuoneen kuin rauhallisen talonhaltijan asunnon näköinen.

Vähän aikaa yllä kerrotun kohtauksen jälkeen nähtiin mestari Aatami
tulevan asunnostaan ja tutkivasti katselevan puistoon päin. Ei kestänyt
kauan, ennenkuin hänen terävä silmänsä keksi kaksi olentoa liikkuvan
puiden välissä; toinen oli Kreeta, hänen tyttärensä, ja hänen
vieressään käveli nuori kreivi Bernhard. Hieno hymy ilmaantui voudin
huulille. -- Ei ole hulluinta! -- mutisi hän. -- Nuori kotka tahtoo
ajoissa valtaansa näyttää; on minulla kuitenkin rihma, joka hänen
lentoaan rajoittaa.

Sen jälkeen hän meni rauhallisin askelin linnaan ja jätti nuoret
häiritsemättä vaeltamaan ja heittämään toisilleen viimeisiä
hyvästejään.

Mestari Aatami ei ollut itsensälainen tänään. Hän käyskenteli
kokoontuneen väkijoukon keskellä, jaeskeli runsaasti ruokaa ja olutta,
sanoi jokaiselle jonkin ystävällisen sanan eikä ollut huomaavinaankaan
työmiesten pilkallisia, epäluuloisia ja samalla ilkkuvia silmäyksiä.
Lampelan poika ei malttanut kieltään hillitä: -- Terveeksi, mestari
Aatami, -- huusi hän tunkeillessaan oluttynnyrin ääreen; -- tämä olut
ei ole kasvanut myllykammiossa! -- Vouti hymyili ja virkkoi: --
Erehdyt, poikaseni; maltaat ovat juuri sieltä.

Nuoret rakastavaiset jatkoivat huvikävelyään viheriässä puistossa.
Loistaen niinkuin hekin terveyttä ja tulta, katseli heitä toukokuun
aurinko läpi lehdittyvien vaahterain. Kainoina, viattomina, tuoreina ja
toivovina kuin ensi lempi, kumartuivat kevään kukkaset heidän
jalkojensa alla, eivätkä he sitä huomanneet. Linnut visertelivät heidän
ympärillään; he eivät sitä kuulleet; ja kuitenkin näkivät ja kuulivat
he kaikki, mitä tapahtui. Sillä kaikki sulautui heidän mielessään
yhdeksi ainoaksi ilmiöksi ja yhdeksi ainoaksi säveleksi: aurinko,
kukkaset ja lintujen laulu kuvautuvat yhdessä ainoassa olennossa ja
yhdessä ainoassa äänessä: lemmityn silmässä ja hänen sanojensa
soinnussa, kun eron hetki lähestyy ja koko elämä päilyy yhdessä
ainoassa kyynelessä, niinkuin luonto päilyy yhdessä ainoassa
vesihelmessä.

Syntyperä, arvo, rikkaus, loistavat nimet, suuret toiveet, onni ja
loisto, kunnia ja valta -- kumartakaa korskea otsanne maahan, sillä
sydämien maailmassa on voima, joka on teitä suurempi, joka tasoittaa
kukkulat ja kuilut, joka murtaa aidat ylhäisen ja alhaisen välillä,
joka on kaikkivoipa siksi, että se uskoo kaikkeen ja toivoo iäti eikä
kuitenkaan mitään pyydä. Sentähden on ensimmäisen rakkauden loisto niin
suloinen ja sentähden se kadottuaankin valaisee menneet muistot niin
ihaniksi ja niin kirkkaiksi, niinkuin runoilija laulaa:

    On pilvi valoisa, on synkkäkin
    sun kasvos' multa peittänyt,
    mutt' aina yhtä kirkkaasti sä loistit.

Aurinko heloitti jo korkealla taivaan kannella, kun nuori kreivi
Bernhard muisti, että hänen vielä samana päivänä oli ratsastettava
Turkuun ja sen jälkeen heti lähdettävä vieraille maille. Hän tarttui
tytön käteen: -- hän, tuo rikas ja jalosukuinen, ei ollut koskaan
uskaltanut painaa suuteloa hänen punaisille huulilleen. Nyt suuteli hän
tuota kättä, joka niin lämpimästi puristi hänen kättään; tyttöparan
päätä huimasi, ja kun hän katsahti taakseen, oli nuorukainen kadonnut
puiston tammien taa.

Kokematon nuorukainen! Hän tuli unelmiensa maailmasta, toivehikkaana ja
epäitsekkäänä; ei aavistanut hän, että häntä kotona linnassa odotti
jääkylmä oman voiton pyynti; sitä vastustaakseen olisi hänellä pitänyt
olla miehen voima ja vanhuksen kokemus, eikä hänellä ollut muuta asetta
kuin sydämensä, joka uhkui alakuloisuutta, onnea ja surua.

Mestari Aatami odotti häntä suuressa salissa. Nuorukainen hänet tuskin
huomasi. Mutta vouti astui nöyränä ja samalla kuitenkin rohkeana suoraa
päätä nuoren isäntänsä eteen, ojensi hänelle kunnioittavalla
kumarruksella pienen, hopearahoilla täytetyn pussin ja virkkoi
tahallisella äänen painolla: -- Tämän enempää en ole voinut saada
kokoon teidän armonne matkarahoiksi.

-- Hyvä on, -- vastasi nuorukainen, katsomattakaan rahoihin; -- pane ne
matkarasiaani, minä kuittaan sitten kaikki yhdellä kertaa.

-- Mutta tässä on vain 450 hopeatalaria, -- huomautti vouti nähtävästi
hiukan pettyneenä. Teidän armonne ei voi niillä suorittaa lähtö- ja
matkakulujaan.

-- Hyvä on, minä ymmärrän, -- vastasi kreivi Bernhard hajamielisesti;
-- sinä tahdot jättää minulle enempi; pane sitten vain kaikki
matkarasiaani.

-- Valitettavasti en voi tällä hetkellä enempää antaa. Vasta huomenna
tai ylihuomenna saapuvat verot pohjoisista tiluksista; ja minä olen
pakotettu jättämään muille niiden kantamisen. Pyydän nöyrimmästi, että
teidän armonne nyt heti myöntää minulle eron palveluksestani, siinä
toivossa, että teidän armonne isä ei ole kieltäytyvä siihen
suostumasta.

-- Mitä te sanotte, mestari Aatami? -- kysyi nuorukainen, jonka huomion
nyt oli herättänyt se omituinen äänen paino, millä vouti lausui
viimeiset sanansa.

-- Teidän armonne lähtee sotaan, -- vastasi vouti. Siellä voi jonakin
päivänä tapahtua, että miehistönne tekee kapinan, ei teitä, vaan
kersanttianne vastaan, joka tahtoo pakottaa heitä velvollisuuttaan
täyttämään. Kersantti rankaisee rikoksen, jonka anteeksianto voisi
perin pohjin hävittää kurinpidon. Teidän armonne tulee silloin
sattumalta saapuville, kuulee kapinoivan joukon valitukset ja armahtaa
rikokselliset, vieläpä palkitsee heidät laittamalla pidot heidän
kunniakseen. Teidän käskyläisenne ei voi vastustaa teitä; hän tottelee,
mutta tekee minkä hänen velvollisuutensa vaatii: pyytää eronsa.

-- Mutta ettehän totta tarkoita, mestari Aatami. Ettehän voi vaatia,
että minun, joka monta vuotta poissa oltuani tulen pariksi päiväksi
vierailemaan isäni kartanoon, pitäisi rangaistuksilla himmentää näitten
päivien muistoni.

-- Ei teidän armonnekaan voine vaatia, että minä, joka viisitoista
vuotta olen uskollisesti teidän isäänne palvellut, pysyn toimessa,
jossa minua tästä lähtien vair pilkataan ja vastustellaan.

-- Mitä hyvitystä sitten vaaditte?

-- Minulla ei ole muuta neuvoa kuin joko tänä päivänä lähteä
palveluksestani tai jo huomenna rangaista syylliset.

-- Mahdotonta on minun suostua siihen, mitä pyydätte. Minun sanaani ei
voi peruuttaa enemmän kuin teidänkään. Mestari Aatami, te ette ole
oikein kohdelleet väkeänne. Puutetta ja kiukkua ilmaisevat heidän
kasvonsa. Minua säälittää heidän tilansa.

-- Teidän armonne ei tunne tätä kansaa. Se on uppiniskaista ja jäykkää
ja ainoastaan ankaruudella voidaan sitä pitää kurissa. Höllentäkää sen
siteitä, antakaa sille tänään anteeksi sen viat, ja se on huomenna
repivä perustuksiaan myöten teidän linnanne. Kreivi, teidän isänne
tarvitsee vuosittain kolmekymmentä tuhatta talaria menoihinsa. Teidän
armonne itse tarvitsee vähintäin kymmenen tuhatta. Linnan ylläpitoon
tarvitaan saman verran. Mistä otetaan nuo rahat, jos ei kansaa pidetä
tarpeellisessa kurissa? Kuusitoista teidän tiloistanne on kiinnitetty,
kolmekymmentä on autiona sotakulunkien vuoksi. Tänään on aateli saanut
varustautua kaksinkertaisesti; joka kahdeksas talonpoika puetaan
sotatakkiin; täällä saaristossa otetaan viidestä talonpojasta kaksi
miestä meriväkeen. Rutto on alkanut liikkua Turussa, rahvas huutaa jo,
että kaivot on myrkytetty. Velhot ja noita-akat kiertelevät
kiihoitellen mieliä kaikenlaisilla pirun konsteilla. Antakaa anteeksi
vanhalle uskolliselle palvelijalle, jos hän kysyy: onko nyt aika
osoittaa lempeyttä ja sääliä? En tahdo salata teiltä, että jos tänään
höllitän ohjia, saattaa huomenna syttyä julkikapina. Mutta ... jos te
tahdotte kernaammin seurata sydämenne tunteita kuin niitä neuvoja,
joita äly ja välttämättömyys käskevät noudattamaan, niin ei minulla ole
mitään muuta lisättävänä. Tilini ovat järjestyksessä, ja minä olen
valmis milloin tahansa, yhtä köyhänä kuin tänne tulinkin, muuttamaan
täältä tyttärineni Ruotsiin...

-- Osoittakaa minulle jokin keino, kunhan se ei vain ole rangaistus, --
virkkoi nuorukainen, johon voudin synkkä kuvaus oli vaikuttanut, ja
joka myöskin tuli ajatelleeksi, että kaunis Kreetakin siis tulisi
muuttamaan pois.

-- Teidän armonne ei tarvitse rangaista, -- vastasi vouti
salaperäisesti hymähtäen. -- Teidän armonne matkustaa tänään Turkuun
kansan siunauksien ja riemuhuutojen seuraamana. Ainoastaan minua
syytetään huomenna siitä, että olen toiminut vastoin teidän tahtoanne.
Minua tullaan vihaamaan vielä enemmän kuin ennen; nähdään ainoastaan
käsi, joka rankaisee, mutta ei päätä, joka käskee. Mutta minä olen
tottunut siihen, että minua ymmärretään väärin; mitä välitän minä
heidän vihastaan? Minä palvelen herraani, se riittää, ja minä olen
valmis hänen tähtensä uhraamaan kaikki.

Kreivi Bernhard taisteli itsensä kanssa. Viimein voitti hänessä ylpeys
ja kunniantunto. -- Ei, -- sanoi hän, -- käyköön miten tahansa, teidän
täytyy keksiä jokin muu keino. Minä en syö sanaani.

Vouti oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän: -- Luvatkaa minulle,
että ennenkun lähdette, kutsutte kaikki työmiehet kokoon ja kehoitatte
heitä olemaan minulle kaikessa yhtä kuuliaiset kuin he olisivat
kuuliaiset teille itsellenne.

-- Jäättekö silloin paikoillenne?

-- Jään, teidän armonne.

-- Hyvä. Minä lupaan sen.

Puoli tuntia tämän keskustelun jälkeen seisoivat kaikki linnan asukkaat
nuoren herransa ympärillä, jonka hevonen jo hirnahteli linnan portilla.
Kreivi Bernhard oli suostunut voudin pyyntöön ja käskenyt kaikkia
alustalaisiaan osoittamaan ehdotonta kuuliaisuutta mestari Aatamille.
Synkkää nurinaa sekautui hurraahuutoihin; nuori kreivi ei sitä
huomannut, vaan laski täyttä laukkaa Turkuun päin. Yksi ainoa oli, joka
itkettynein silmin katseli, kuinka hänen sininen hattunsa töyhtö
vilahteli puitten välissä ja viimein tien käänteeseen katosi; se ainoa
oli ankaran voudin tytär, tuo lempeä ja valkotukkainen Kreeta.

Tuskin oli kreivi poissa, kun mestari Aatami huusi esiin
työnjohtajansa. -- Korjatkaa pois olut! -- huusi hän. Vetäkää esille
vankirattaat, ja viekää Niilo linnaan. Kahdeksan uppiniskaisinta
otetaan sotamieheksi. Lampelan poika telkitään myllytyrmään, ja hänen
äitinsä häädetään heti paikalla torpastaan.

Pelko ja kauhistus valtasi läsnäolijat. Ainoastaan Lampelan vaimo
uskalsi korottaa äänensä. -- Voi, voi! -- huusi hän valittavalla
äänellä. -- Voi uskotonta palvelijaa, voi uskotonta voutia!

Vuonna 1656 oli Suomessa monessa suhteessa surulliset ajat. Vihollinen
oli hyökännyt ryöstäen Karjalaan; siinä sodassa ne Viipurin lukiolaiset
ryhtyivät niin urhoollisesti Viipuria puolustamaan. Sato oli useissa
paikoin ollut huono, rutto oli tulossa, Puolan sotaan tarvittiin kaikki
sotakuntoiset miehet. Kuningas oli vastoin lakia otattanut sekä sen
että seuraavan vuoden nostokkaat; rahvas nurisi ja sen mieltä
kiihottivat salaiset urkkijat. Kansan uskollisuus kuningasta kohtaan
pysyi järkähtämätönnä, mutta puutteensa ahdistamana kallisti se
muutamin paikoin, varsinkin Turun tienoilla, korvansa puheille, joiden
pitäjät koettivat uskotella, että viimeinen sotamiesten otto tapahtui
kuninkaan tietämättä itsekkäiden virkamiesten toimesta, jotka sitten
muka tahtoivat myydä otetut sotamiehet tanskalaisille ja venäläisille.
Niinpä tapahtui, että siellä ja täällä syntyi melua, että rahvas
vastusti sotamiehenottoa ja ainoastaan väkivallalla ja houkutuksilla
saatiin tottelemaan esivallan käskyjä.

Mainiemen ympärillä asuva väestö, jota oli useiden vuosien kuluessa
kiusattu ja köyhdytetty, oli herkkähermoisinta. Myöhään illalla samana
päivänä kuin kreivi Bernhard oli matkustanut Turkuun, nähtiin kaksi
miestä ja yksi vaimo soutavan nopeata vauhtia salmen yli mustan Jaanan
majalle päin. Vanhus nukkui tai oli nukkuvinaan, mutta herätettiin ja
pakotettiin avaamaan ovensa noille myöhäisille vieraille. -- Onko
paholainen teihin mennyt, -- kiroili hän, -- kun ette anna ihmisten
olla yölläkään rauhassa. Ettekö tiedä, että voudin piiska vinkuu päänne
päällä jo kello neljältä aamulla?

-- Tiedämme kyllä, ja senpätähden me olemmekin tänne tulleet, --
vastasi Lampelan vaimo, joka oli seurannut miehiä. -- Mutta ei se tästä
puoleen enää vingu, ja siihen on teidän, Jaana, meitä auttaminen.

-- Minunko? -- huudahti vanhus, ollen käyvinään ihmeisiinsä, vaikka hän
varmaankin hyvin kyllä ymmärsi heidän asiansa.

-- Juuri sinun, -- virkkoi vaimo. -- Tässä ei ole aikaa pitkiin
puheisiin. Arvion Niilo lyötiin rautoihin tänä iltana, Pekka on
heitetty myllytyrmään, minut on häädetty mökistäni, ja kun aurinko
nousee, niin lähetetään nämä kaksi miestä ja kuusi muuta Turkuun ja
sieltä Puolan sotaan.

-- Mutta mitä tämä minuun kuuluu? Saan kiittää onneani niin kauan kuin
saan rauhassa asua täällä töllissäni.

-- Kuuluu se, -- vastasi vaimo varmasti ja salaperäisesti, -- sinun
täytyy tuhota mestari Aatami vielä tänä yönä.

-- Oletteko hulluja? Tuhota vouti?

-- Kuulehan nyt, musta Jaana, älä nyt heittäydykään viattomaksi. Koko
maailma tietää, että sinulla on salaiset keinosi sekä hyvään että
pahaan. Maineesi on melkein yhtä suuri kuin Puu-Jumalan, ja monet
pitävät sinua Tyrvään Kyni-Valpuriakin taitavampana. Älä siinä nyt
tekeydy itseäsi tyhmemmäksi, sinun pitää valmistaa noidannuoli ja heti
paikalla, ja kun se tänä yönä ammutaan voudin ikkunasta sisään, niin
kuolee hän ennen aamun koittoa vuoteeseensa.

-- Menkää tiehenne, olette liiaksi olutta särpineet, huomaan ma, --
virkkoi Jaana ärtyisesti.

-- Ohoh! -- huudahtivat miehet, -- luuletko sinä meidän tulleen tänne
pilkattaviksesi? Eihän mitä, ämmä, nyt on hätä käskemässä ja nyt et
sinä pääse käsistämme. Ellet heti paikalla tee mitä pyydämme, niin
sytytämme me tuleen tämän sinun kurjan hökkelisi ja kärvennämme sinut,
vanha noita-akka, omain nurkkaisi roviossa.

Jaana tarkasteli tutkivasti vieraitaan ja näytti ymmärtävän, että he
hädän ja taikauskon ajamina voisivat pitää sanansa. -- Vai niin, --
sanoi hän hetken aikaa mietittyään, -- minä teen mieliksenne mitä
tahdotte, mutta tänä yönä se ei voi tapahtua. Luuletteko, että ihmisen
voi tuhota niinkuin kissan tappaisi? Luuletteko, että täällä tuvassa
kasvaa kalmanheiniä, ukkosen kaatamia puita ja lohikäärmeen verta?
Kuolleitten luita saattaisi minulla ehkä olla, ehkä myöskin sisiliskon
päitä ja sammakon varpaita; mutta mistä tulee nyt yht'äkkiä
kirkkomullat, huuhkajan sydämet ja käärmeen kielet? Ei sitä niin vain
mennä. Täytyy odottaa alakuuta, sillä yläkuussa menettävät heinät
voimansa eivätkä voi vahingoittaa, vaikkakin voivat parantaa. Tulkaa
takaisin kahden viikon päästä!

Miehet näyttivät menevän hämilleen. -- Kahden viikon kuluttua olemme
matkalla Puolaan, -- sanoivat he.

-- Ei tässä nyt ole itkuun aikaa! -- huudahti Lampelan vaimo; joka oli
heitä kaikkia rohkeampi ja kiukkuisempi. -- Jos eivät taiat auta, niin
auttaa kai käsivoima. Pian takaisin venheeseen; meillä on vielä tunti
puoliyöhön. Ennenkuin kukko kiekuu, käymme voudin kimppuun
neljänkymmenen miehen voimalla ja revimme hänet ja hänen talonsa
pieniksi palasiksi.

Miehet vielä epäröivät; yritys näytti heistä liian uhkarohkealta. Jaana
koetti lauhduttaa heidän mieliään. -- Minusta nähden olisi parasta,
sanoi hän, -- että muutamat teistä kiiruhtaisivat yötä myöten Turkuun
valittamaan maaherralle hätäänne. Ehkä tapaatte siellä vielä nuoren
kreivinkin ja niin voitte te saada oikeutta ja vouti saada
rangaistuksen julmuudestaan.

-- Oikeutta? -- matki Lampelan vaimo katkerasti. -- Valita yhtä hyvin
rakeiden tuhotöistä tai hallan vahingosta! Ennen voit niiltä saada
oikeuden kuin että korkea herra toiseen korkeaan herraan koskee. Ei
koira koiran hännälle polje. Ei meille tyhmille talonpojille oikeutta
anneta. Mitenkäs kävi muutamia vuosia sitten sen rehellisen viskaali
Croëllin, joka valitti kruunun käskynhaltijoita vastaan ja sai kiittää
onneaan, että pääsi elävänä vankilasta, mutta talonpojat eivät
hyötyneet siitä äyriäkään. Ei ne semmoiset auta, ja raukka on se mies,
joka tämmöisinä aikoina ei osaa itse auttaa itseään; parasta onkin,
että leipäpala hänen hampaistaan kiskaistaan ja lapsensa temmataan
hänen sylistään; voi teitä kurjia pelkureita, jotka semmoista sortoa
suvaitsette, uskaltamatta antaa takaisin sille, joka teille vääryyttä
tekee!

-- Jos me saisimme koko Arvion kylän ja kaikki Lampelan miehet
liikkeelle tänä yönä, pitäisi meitä olla viiden- ja kuudenkymmenen
miehen vaiheille, -- huomautti miehistä toinen.

-- Kolme työnjohtajaa ja vouti itse neljäs, paitsi Kreetaa ja
piikatyttöä, -- laski toinen; -- mutta jos hätäkello alkaa soida, saa
hän linnasta kymmenen tai kaksitoista miestä avukseen.

-- Neljä ja kaksitoista, se on kaikkiaan kuusitoista, -- luki vaimo. --
Heitä kuusitoista ja teitä vähintäin viisikymmentä; oletteko te miehiä
vai akkoja? Haukkukaa minua noita-akaksi, jos en ensi pyhänä
kirkonmäellä kerro kaikelle kansalle, millaisia pelkureita te olette,
ja lapsetkin tulevat teitä nauramaan vasten naamaa.

-- Pian veneeseen! -- huusivat miehet, joiden hidas, suomalainen luonto
vähitellen alkoi tulla liikkeelle vaimon kiivaista puheista ja joiden
mieli vihdoinkin oli tullut siihen tilaan, jolloin vähemmän välitetään
vaarasta kuin asiansa oikeudesta. Ennen pitkää olivat he kaikki kolme
soutaneet vastaiselle rannalle.

Jaana katseli poistuvien jälkeen ja pudisti huolestuneesti päätään. --
Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu, -- sanoi hän itsekseen. --
Eikö Suomessa sitten olekaan enää muuta oikeutta kuin verisen
väkivallan? Mutta Kreeta on pelastettava; olkoon Jumala sitten hänen
isälleen armollinen, jos he todellakin saavat hänet käsiinsä.

Niin sanoen irroitti Jaana veneen, joka oli piilotettu rannan kivien
väliin, ja kiiruhti nopeasti, mutta kuulumattomasti soutaen samanne
päin, minne voudin vihamiehet äsken olivat menneet. Ja yö oli aivan
hiljainen, loitompaa metsästä kuului lahorastaan laulu, jota säesteli
laineen soitto uinailevia rantoja vasten.



5. YÖLLISIÄ SEIKKAILUJA.


Noin kaksi tuntia ennen yllä kerrottua, Jaanan töllissä tapahtunutta
kohtausta seisoi mestari Aatami talonsa korkeilla portailla, joilta voi
nähdä kauas kukkulan ympärille. Hänen terävät katseensa tarkastelivat
seutua milloin vasemmalle linnaan päin, milloin Arvion kylään päin,
josta oikealla puolen olevien peltojen yli häämöitti matalien huoneiden
kattoja noin neljänneksen peninkulman päässä talosta. Hän seurasi
tarkkaan kotiinsa palaavien työmiesten askelia ja näytti olevan
tyytyväinen, kun miehet eivät käyneet ryhmittäin, vaan astelivat
yksitellen polkuja ja pientaria pitkin vieviä oikoteitä myöten.

Linnasta tulevaa suurta tietä myöten nähtiin yksinäinen matkamies reppu
selässä pyrkivän taloa kohti. Hänen käyntinsä kävi sitä ravakammaksi,
kuta lähemmä hän tuli, ja ennenkuin vouti oli ehtinyt rappusiltaan
poistua, seisoi matkamies jo suljetun portin takana, kolkutti siihen ja
pyysi päästäkseen sisään. Mestari Aatami meni avaamaan.

-- Ka, Johannesko se on? -- sanoi hän karsaasti, vaikkei ääni ollutkaan
niin tyly kuin tavallisesti. -- Mistä sinä nyt tulet tähän aikaan?
Parempi olisi ollut istua Turussa kieliopin ääressä kuin reppu selässä
maita mantereita kierrellä.

-- Ka, mikäs auttaa, kun täytyy? -- vastasi vieras, joka oli alun
kolmannella kymmenellä oleva nuorukainen, kalpean näköinen ja laiha,
mutta jonka jo aikaisin rypistyneissä kasvoissa oli älykkäisyyden ja
hyväntahtoisen leikillisyyden ilme. -- Mikäs auttaa, kun täytyy?
Eväskonttini tyhjeni, ja Turussa on monta muutakin köyhää teiniä,
eivätkä laupiaat ihmiset voi kaikkia elättää. Sentähden ajattelin minä,
että hätä ei lakia lue. Helluntaikin on tulossa ja niin ajattelin minä,
että lähden pitäjiä kiertämään ja kerään muutamia äyrejä rahaa ja pari
leipäkannikkaa, niin jaksan taas mittumaariaan asti päntätä päähäni
logiikkaa ja metafysiikkaa. Ettehän minulta yösijaa kieltäne; mestari
Aatami? Kuinkas Kreeta voi? On jo kauan siitä kuin viimeksi näin pikku
morsiameni.

-- No, no, hyvä herra, ei ole vielä kuulutuksille kiirettä; luehan
ensin itsesi maisteriksi ja hanki hiukan enemmän leipää konttiisi, niin
saammehan sitten siitäkin puhua. Mutta tulehan sentään nyt huoneeseen
ja pistä poskeesi jotakin. On kai hyvä ruokahalu, arvaan ma?

-- Onpa tavallinen. Olen astunut kaksi penikulmaa yhtä kyytiä ja
miettinyt uutta väitöslausetta, joka on tuottava suurta iloa oppineelle
Martinus Miltopaeukselle. _An homo bestia sit?_ Vastaus: _Certe, quia
comedit similes suos_[1] -- ja silloin, -- lisäsi ylioppilas
ongelmainen hymy huulillaan, -- ajattelin minä sitä mainiota
siankinkkua, jota tulisitte minulle illalliseksi tarjoamaan.

Vouti ei näkynyt olevan kuulevinaankaan tuota oppinutta viittausta,
vaan vei vieraansa avaraan saliin, jonka takana vielä oli kaksi
kamaria. -- Levähdä nyt, -- sanoi hän, -- minä käsken Kreetan tuomaan
ruokaa.

Kreeta tuli. Ylioppilas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti,
mutta tyttö loi kulmansa alas, varmaankin peittääkseen itkettyneitä
silmiään.

-- Mitäs nyt? -- sanoi Johannes ystävällisesti. -- Oletko itkenyt,
_pullula mea_?[2] Enpä olisi ikinä voinut aavistaa, että sinulla olisi
ollut minua noin ikävä?

-- Hänen koiraskyyhkynsä on lentänyt tiehensä tänään, -- kiiruhti isä
vastaamaan, ennenkuin Kreeta vielä oli ehtinyt oikein avata kauniit
silmänsä. Oletpa hupakko, tyttöseni, kun kuljet alla päin tuollaisen
koreapyrstöisen keikarin vuoksi. Kas niin, sano nyt vain pian
ystävällinen sana Johannekselle ja jouduta sitten viilipyttyä pöytään.
Etkö näe, että hän nälissään näkyisi saattavan vaikka sinutkin suuhunsa
niellä.

Ja tuo ankara vouti hymyili ystävällisesti. Olihan hänelläkin ihmisen
sydän rinnassaan; ja se lämpeni aina, kun hän ajatteli rakasta lastaan
ja kuvaili, kuinka tyttärensä kerran istuisi ruustinnana kotipitäjän
pappilassa. Mutta Kreeta ei uskaltanut nostaa silmiään eikä vastata;
hän kiiruhti ulos ja toi sieltä pian ruokaa pöytään. Ylioppilas, joka
varmaankin tunsi paremmin kirjansa kuin ihmiset, uskoi täydelleen, että
syynä Kreetan kyyneliin oli ollut se, minkä vouti oli ilmaissut, ja
istuutui pöydän ääreen alkaen levollisesti tyhjentää edessään olevaa
viilipyttyä. -- Totta totisesti, mestari Aatami, -- sanoi hän, -- te
olette kadehdittava mies: teillä on lämmin tupa, katettu pöytä,
pehmoinen naisen käsi -- _numen domesticum_, niinkuin me sanomme
kohteliaammin kuin _dominus_ Bång, joka aina puhuu _mala herbastaan_,
rikkaruohostaan eli ohdakkeestaan -- ja sitten on teillä maaseudun
rauha, _otium mentis_ ja ympärillänne joukko paimenpoikia ja
paimentyttöjä, jotka ruusuisista nauhoista taluttavat teille vuonansa
ja joiden paimenkuningas te olette...

-- Sano minulle, Johannes, -- sanoi vouti, joka luultavasti ei ollut
aivan samaa mieltä maaseudun paimenelämästä kuin ylioppilas, --
riidelläänkö siellä akatemiassa vielä yhtä äkäisesti kuin ennen?

-- Minä annan teille anteeksi, mestari Aatami, -- vastasi ylioppilas,
tehden lusikallaan suuren loven viilipyttyyn; -- minä annan teille
anteeksi, että olette käyttänyt niin jokapäiväistä sanaa kuin
"riidellä" siitä, mitä me sanomme väittelemiseksi. Kyllähän me yhä
vielä ankarasti ottelemme; _dominus_ Miltopaeus todistaa, että
_dominus_ Bång on aasi ja _dominus_ Bång todistaa, että _dominus_
Miltopaeus on pakana. Mitä minuun itseeni tulee, tahdon mieluummin olla
pakana kuin aasi, ja kehumatta voin sanoa, että minä viime viikolla,
ollessani _posterior opponens_, perin pohjin nolasin _dominus_ Bångin,
sekä _majorem_ että _minorem_ kuin myöskin _conclusionem. Dominus_ Bång
tuli silloin sellaiseksi jota sanotaan _furibundus_ ja uhkasi vetää
minut oikeuteen sekä taikuudesta että vääräuskoisuudesta, kun muka
luuli saavansa näytetyksi toteen, että minä kauan sitten olin lainannut
kirjoja _dominus_ Stodiukselta, jota, kuten tiedätte, on ankarasti
ahdistettu taikuudesta. Mutta ... kah, minnekä se mestari Aatami
hävisi?

Vouti oli mennyt ulos, ja tarkasteli vielä kerran pimenevää seutua,
katsoi, että portti oli lukittuna ja hätäkellon nuora reilassa. Sitten
antoi hän työnjohtajille määräyksiä yön varalta ja tutki, olivatko
kahden puolen tuvan ovea riippuvien väkipyssyjen sankit kunnossa.

Nämä varokeinot tehtyään palasi hän taas rauhoittuneena tupaan.

Kreeta oli käyttänyt isänsä poissaoloa ikäänkuin ohimennen kysyäkseen,
oliko Johannes tavannut ketään vastaantulijaa Turusta tullessaan, ja
oli ylioppilas, suu täynnä voileipää, vastannut, että Mainiemen nuori
kreivi oli kyllä ratsastanut vastaan kahden palvelijansa kanssa, ja
että ne olivat ohi ajaessaan räiskyttäneet likaa hänen silmilleen.
Onneksi oli huone jo melkoisesti pimennyt, sillä taivas oli vetäytynyt
pilveen ja yöksi näytti tekevän sadetta. Eivät sentähden vouti eikä
Johannes voineet erottaa sitä hehkuvaa punaa, joka niinkuin leimaus
pimeässä yössä välähti Kreetan ihanille poskipäille.

-- Kello on kymmenen, -- sanoi vouti käskevällä äänellä, jota hän oli
tottunut kotonaankin käyttämään. -- Hyvää yötä, lapset! Huomennapahan
sitten nähdään, Johannes, mitä tässä voidaan hyväksesi tehdä.

-- Koreat kiitokset teille, mestari Aatami! -- vastasi ylioppilas. --
Enpä toden totta ole ollut näin kylläinen sen jälkeen kuin viimeksi
olin luonanne, ja jos te olisitte _dominus_ Bång, niin kutsuisin teitä
väittelemään aivan uuden uutukaisesta päätelmästä: _num homo Deus sit_?
Vastaus: _certe, quia Deus nihil desiderat. Ego autem nihil desidero
(scilicet post coenam copiosam). Ergo, Deus sum. Quod erat
probandum_.[3] Hyvää yötä, mestari Aatami!

Kreeta suuteli isäänsä kädelle, ojensi oman kätensä Johannekselle
hyvästiksi ja poistui tuohon n.s. luhtiin, missä oli pari kolme pientä
yliskamaria, ja jossa hän kesäiseen aikaan nukkui piikatytön kanssa.
Luhtiin mentiin rakennuksen ulkopuolelle tehtyä käytävää myöten.
Vouti pani levolle toiseen kamariin, mutta ylioppilas oikasihe
mukavasti toiseen niistä olkivuoteista, jotka oli asetettu päällekkäin
vastapäätä suurta uunia. Siinä vaipui hän kohta unen helmaan, nähden
kunnianhimoisia unia niistä väitöksistä, joissa hän oikein tulisi
nolaamaan _dominus_ Bångia.

Mutta luultavasti oli tuo rehellinen, vaikka vähän riitaisa
kateederisankarimme ahminut vähän liiaksi siankinkkua ja viiliä, koska
hän, uupumuksestaan huolimatta, nukkui levottomasti ja näki pahoja
unia. Hän oli istuvinaan _auditorium majusin_ alemmassa kateederissa,
hänen takanaan ja yläpuolellaan istui Miltopaeus, valkoinen ja pitkä
tukka keskeltä jakauksella, ja hänen edessään seisoi _ex officio_
opponenttina, tuo jättiläisen kokoinen, mustaverinen jumaluusopin
professori Bång, säihkyen _odium theologicumia_. Turhaan turvautui
respondentti ongelmoihinsa, kaunopuheliaisuuteensa; tuo suurikasvuinen
vastustaja pölytti hänen päälleen mustana pilvenä kirkkoisien lauseita
ja heprealaisia sanoja, ja Johannes parka meni aivan masennuksiinsa, ei
saanut sanaa suustaan. Yhä mustemmaksi muuttui Bångin vartalo, se
laajeni, pullistui, kasvoi kirkontornin korkuiseksi ja katseli häntä
sanomattomalla ylenkatseella; ja kun Johannes tarkasti kateederia, niin
oli se muuttunut äärettömän suureksi polttorovioksi ja sen ympärillä
juoksenteli sitä sytytellen nokisia olentoja, niin että liekit rätisten
leimusivat ylös tuhkanharmaalle taivaalle.

Siinä silmänräpäyksessä heräsi ystävämme ylioppilas kauhistuksissaan ja
asettui istualleen sänkyyn. Huone oli pilkkopimeä, sillä luukut oli
teljetty ulkoapäin, mutta hänestä tuntui kuin olisivat unen kauhut
päättäneet ahdistaa häntä vielä valveillakin ollen. Yön hiljaisuudessa
oli hän kuulevinaan outoa ritinää ja suhinaa, joka tuli kuin räystään
kohdalta. -- Pöllö minuakin! sanoi hän rauhoittaen itseään, -- ulkona
on vaan ruvennut tuulemaan; se on myrsky, joka suhisee puistossa. -- Ja
hän paneutui uudelleen vuoteelleen varmasti päättäen, ettei enää anna
kauhean _dominus_ Bångin untaan häiritä.

Ei tänä yönä helläluontoinen unetar kuitenkaan antanut rauhaa
uupuneelle ylioppilaalle. Yhä vain hänen korvissaan sihisi ja suhisi ja
välistä oli hän kuulevinaan kaukaista hälinää ja kuin kellojen soittoa.
Toistamiseen nousi hän istumaan. Räystään rajassa, yläpuolella muuatta
ikkunaa alkoi näkyä pieni kiiltävä piste, joka yhä isoni ja
kirkastui ... ja huoneeseen tunki palaneen hajua.

Ylioppilas kavahti pystyyn. -- Tuli on irti! huusi hän ja kiiruhti
kolkuttamaan voudin kamarin suljettua ovea. Kohta kuului sieltä
liikettä ja häärinää.

Vouti syöksyi ulos vähissä vaatteissa ja koetti avata porstuan ovea. Se
oli suljettu -- telkitty ulkoapäin. Heti paikalla älysi mestari Aatami
vaaranalaisen asemansa. -- Ne roistot! -- huusi hän. -- Ne ovat
kiivenneet lankun yli, teljenneet oven ja sytyttäneet katon
tulipalloilla. Ne kurjat konnat, joilla oli vartijatoimi tänä yönä, ne
ovat juoneet liiaksi olutta ja saattaneet nukkuessaan meidät kaikki
turmioon.

Vouti oli, totta puhuen, arvannut aivan oikein. Kapinalliset talonpojat
olivat piirittäneet talon, tavanneet vartijat nukkumasta ja jousilla
ampuneet katolle palavia tappuroista ja piestä tehtyjä palloja, kunnes
muutamat niistä olivat tartuttaneet tulen kattoon. Vaikka seinät ja
katto olivat sateesta kosteat, oli vaara kuitenkin sangen suuri sillä
tuuli kovasti. Oli noin kello 2:n aika yöllä ja taivas oli paksujen,
usvaisten pilvien peitossa, joka viivytti muuten niin aikaista aamun
koittoa.

Mutta mestari Aatamin pää ei joutunut helposti pyörälle. Heti paikalla
muisti hän hätäkellon; hän riuhtasi nauhaa, mutta ei mitään ääntä
kuulunut; -- sen sijaan tuli vain nuora alas. -- Tule, Johannes! --
huudahti hän. -- Ne ovat leikanneet poikki kellon nuoran, mutta on
meillä vielä toinen keino merkitä noita lurjuksia ja herättää väkemme.

Kiireesti otti hän väkipyssyt seinältä, antoi toisen ylioppilaalle ja
pisti mukaansa ruutia, luoteja ja sytyttimiä. Sen tehtyään riensi hän
jyrkkiä rappuja myöten ylisille, joiden ahtaasta, ainoastaan luukuilla
varustetusta ikkunasta oli laaja näköala. Katossa palava tuli ei vielä
voinut seutua valaista, eivätkä talonpojatkaan, joilla ei ollut
tuohuksia mukanaan, hiiskuneet sanaakaan, arvattavasti odotellen, että
tuli heidän kostotyönsä suorittaisi. -- Näetkö mitään? -- kysyi vouti
kuiskaten.

-- En erota muuta kuin puiston puut ja navetan katon. Mutta hiljaa ...
tuolla, aivan lähellä lankkuaitaa näen varjon liikkuvan.

-- Ne ovat asettaneet vartijoita ylt'ympäri, ettemme pääsisi heitä
pakoon. Ellen erehdy, ovat murhapolttajat piiloutuneet portin pieleen.
Niitä on ainakin kolme- tai neljäkymmentä henkeä; koko Arvion kylä on
liittoutunut lampelaisten kanssa minua tuhoamaan. Mutta odotahan, minä
annan niille roistoille läksytyksen, jonka tulevat kuolinpäiväänsä asti
muistamaan.

Näin sanoen pisti vouti väkipyssynsä raskaan piipun luukusta ulos ja
tähtäsi hyvin huolellisesti, kohotti sytyttimen ja laukaisi. Pyssy
laukesi pamahtaen ja sen salama valaisi koko talon ja sen läheisen
ympäristön. Portilla seisovain talonpoikain joukossa syntyi
hämmennystä, ja kuului sieltä surkeita huutoja. Vouti hykersi riemuiten
käsiään ja kiiruhti lataamaan kauheata asettaan uudelleen.

-- Onneksenne olkoon! -- huusi hän. -- Pyssyssä oli 15 luotia! Ammu
Johannes, ammu, ennenkuin roistot ehtivät hajaantua. Ammu keskelle
parvea -- oikealle puolelle porttia.

Tuo kunnon ylioppilas ei vastannut mitään, mutta hänen kätensä vapisi.
Hän tähtäsi kauan ja oli huolellisesti tähtäävinään; sitten ampui hän
-- ja ampui ilmaan.

-- Huono ampuja! -- huusi vouti äreästi; -- ei kelpaa muuhun kuin
suutaan soittamaan. Lataa uudelleen!

-- Kah, mitenkäs sitä pilkkopimeässä osaa ampua? -- vastasi ylioppilas,
muka suutuksissaan, ja tavoitteli kömpelöllä kädellä latasinta pyssyn
kupeelta. Itsekseen teki ja lausui hän näin kuuluvan logiikkansa
sääntöjen mukaisen johtopäätöksen: -- nuo kanaljat tuolla, ne ovat
ihmisiä ja kansalaisiani; ihmisiä ja kansalaisia ei ammuta; _ergo_ minä
en ammu kanaljoita.

Hui, samassa suhahti ilmassa, mutta mitään pamausta ei kuulunut;
samassa silmänräpäyksessä vingahti jotakin luukun läpi aivan
ylioppilaan korvan juuritse ja iskeytyi kiinni vastapäiseen seinään. --
Mitä se oli? -- huudahti Johannes.

-- Mitäkö oli? -- virkkoi vouti. -- Nuoli se oli. Tuolla kirotulla
joukkiolla ei ole varaa hankkia itselleen pyssyjä, ruutia ja luoteja:
se on sitäpaitsi ankarasti kielletty. Sentähden ampuvat he vielä
esi-isäinsä jousilla ja nuolilla ja ampuvat niin varmasti kuin paraskin
tarkk'ampuja. Se on oikeata sala-ampumista tuo; ei mitään paukausta
kuulu, hiljainen suhaus vaan ja kuolo on saaliinsa saavuttanut. Varo
itseäsi, älä seiso luukussa! Annahan, kun vielä kerran herätän heitä ja
noita nukkuvia vartijoita.

Samassa suhahti taas kaksi nuolta ilmassa; toinen sattui ulkoseinään
luukun viereen, toinen hipasi luukun pihtipieltä, raastoi puuta
palasen, sattui voudin käteen, repäsi vähän sarkaa hihasta ja teki
syvän naarmun käsivarteen. Mestari Aatami kirosi hampaissaan, ojensi
uudelleen aseensa, jota oli jo ollut laukaisemaisillaan, ja laukaisi.
Uusi valitushuuto portilta päin ilmaisi, ettei tämäkään laukaus ollut
hukkaan mennyt. Sillävälin oli kuitenkin tuo jo kauan nousemassa ollut
sade alkanut valaa virtanaan vettä maahan. Se oli onnellinen sattuma
piiritetyille, sillä räystäässä palava tuli pääsi täten vain hiljalleen
leviämään, vaikkakin tuuli sitä kiihdytteli. Alhaalta pihalta kuului
nyt melua, huutoja ja kirouksia, vaikkei voinut vielä saada selkoa
siitä, olivatko talonpojat kiukuissaan päättäneet hyökätä pihan sisään,
vaiko työnjohtajat ampumisesta heränneet ja ryhtyneet vastarintaan.
Taistelu tuolla alhaalla kävi yhä kiihkeämmäksi, ja vähän väliä kuului
ylisten luukusta väkipyssyn jymäkkä pamahdus; peläten omia miehiään
ampuvansa ei vouti enää uskaltanut kohti laukaista, vaan ampui
kuitenkin ilmaan siten kutsuakseen apua linnasta.

Päivä valkeni vähitellen. Talonpojat olivat nähtävästi erehtyneet,
toivoessaan saavansa huomaamatta polttaa voudin taloineen. Alkaen
pelätä, että he, jos vielä vitkastelisivat, päästäisivät kostettavan
käsistään, päättivät he muitta mutkitta lopettaa taistelun, jossa
heikäläisiä jo oli neljä tai viisi kuollut ja haavoittunut. Sillaikaa
kun lampelaiset yhä ampuivat tulipalloja katolle, tunkivat Arvion
miehet kirveet kädessä pihaan. Yksi voudin työnjohtajista uskalsi mennä
heitä vastaan, mutta kaatui hetikohta talonpoikain koston uhrina; hänen
pelästyneet toverinsa sulkeutuivat tupaan, telkiten sisäpuolelta ovet
ja ikkunat. Kun ei Arvion miehillä enää ollut mitään vaaraa
pelättävänä, hyökkäsivät he päärakennusta kohti, mursivat ovet ja
tunkivat sisään. Sillä hetkellä ei mestari Aatamin pää ollut paljonkaan
arvoinen.

Mutta ei voutikaan ollut hätäpoikia, vaan odotti yhä apua tulevaksi.
Tuskin oli hän huomannut talonpoikien tarkoituksen, kun hän, verta
vuotaen ja käsi riepuun käärittynä, kiiruhti portaitten päähän ja sulki
aukon tyhjillä oluttynnyreillä, joita oli varastossa ylisillä.
Ylioppilas auttoi rehellisesti, minkä voi siinä työssä; ennenkuin ovi
oli murrettu, oli portaatkin suljettu. -- Tiedättekö mitä, mestari
Aatami, -- sanoi ylioppilas; -- kaikki on niin kuin olla pitääkin, te
tässä olette _praeses_ ja minä olen vain _respondens_; mutta minusta
näyttää, että toinen tai toinen kahdesta asiasta tulee tapahtumaan.
Joko murtautuvat _opponentes_ oluttynnyrien läpi, joita minä tahtoisin
nimittää nimellä _argumenta fundamentalia_, ja siinä tapauksessa saamme
me nopeamman lähdön kuin rappiolle joutunut kappalaisparka
pastoraalitutkinnossa, tai annamme me opponenteille repposet, ja siinä
tapauksessa paistetaan meidät elävältä täällä ylisillä; jota minä
sanoisin disjunktiiviseksi johtopäätökseksi, jos vain tietäisin, että
te, mestari Aatami, vähänkään logiikkaa ymmärrätte.

Mestari Aatami ei huolinut vastata tähän logiikkaan sanaakaan, vaan
kuunteli yhä kiihtyvällä kiukulla talonpoikien melua tuolla alhaalla,
jossa he kulkivat huoneesta huoneeseen ja ryöstivät ja rikkoivat
kaikki, mitä eteen sattui, suutuksissaan siitä, kun eivät löytäneet
sitä, jota etsivät. Vihdoin juoksivat muutamat heistä portaita ylös ja
iskivät päänsä oluttynnyreihin. Kohta kiiruhti koko lauma sinne; mutta
niin ahtaat olivat portaat, että vain kaksi tai kolme voi kirveillään
kuontua tynnyrejä rikkomaan. Se työ oli turhaa työtä. Tuskin oli yksi
tynnyri särjetty ja saatu poistetuksi, kun toinen vyöryi alas ylhäältä
ja sulki tien. Talonpojat koettivat vuorotellen auttaa toisiaan ja
kiroilivat lakkaamatta; turhaan sen tekivät: tynnyri tynnyrin perästä
vyöryi lakkaamatta portaiden aukkoon kuin avonaiseen kitaan. Aika
kului; päivä oli valjennut; joka hetki voi saapua apua linnasta...
Silloin kuului melun seasta uhkaava ääni huutavan: -- antaa suden
kärventyä omaan luolaansa! Hän ei ole pääsevä käsistämme!

Samassa tunki huoneihin paksua savua, joka osoitti, että tuli
vihdoinkin oli ulkopuolelta huoneen sisäosiinkin tunkenut. Huutaen
vetäytyivät talonpojat ulos ja odottivat riemuissaan vihamiehensä
varmaa häviötä.

On jo aika katsoa, mihinkä vouti ja hänen oppinut toverinsa ovat
joutuneet. Niin pian kuin mestari Aatami yhä sakenevasta savusta oli
ymmärtänyt, että vaara kasvoi joka hetki ja ettei apua mistään
kuulunut, tarttui hän ylioppilaan käteen ja sanoi: -- Kiitä nyt
Jumalaasi, Johannes, että olet nähnyt nälkää Turussa ja käynyt
vyötäisiltäsi hienoksi kuin hämähäkki. Tuo luukku tuolla antaa puistoon
päin; tunkeudu ulos sen läpi; minä olen liika paksu siitä päästäkseni.
Niin pian kuin olet laskeutunut siitä alas tätä nuoraa myöten, juokse
Kreetan luo luhtiin, pelasta hänet liekeistä ja vie hänet sisareni,
leipurin lesken luo Turkuun. Kun sitten saat oman leipäsi, niin nai
tyttö -- pidä hänestä rehellisesti huolta, ja ole hänelle hellä
puoliso! Kas niin, Herran haltuun, poikaseni!

Ja tuo ankara vouti pyyhki salaa kyynelen silmästään.

-- Mutta mihinkäs te joudutte? -- kysyi Johannes levottomasti. -- Minä
en jätä teitä.

-- Ei mitään mukinata, poika! -- vastasi vouti äreästi ja työnsi
Johanneksen puoli väkisin ulos luukusta. Sen tehtyään latasi hän vielä
kerran raskaan kiväärinsä, ojensi sen talonpoikia kohti, jotka vaaraa
aavistamatta olivat kokoontuneet yhteen ryhmään pihamaalle, ja
laukaisi. Vaikutus oli kauhea; neljä tai viisi suistui maahan, muut
hajaantuivat kauhistuksissaan joka haaralle luullen, että linnan väki
oli tullut apuun ... silmänräpäyksessä oli koko piha tyhjä. Mestari
Aatami käytti tilaisuutta hyväkseen, kiiruhti ulos ja onnistui
kenenkään näkemättä piilottautua kellariin, jossa ei ainakaan tuli
häntä voinut vahingoittaa.

Sillä välin oli Johannes kiiruhtanut luhtiin. Se oli tyhjä. Kreeta oli
kadonnut. Johannes, joka ei tiennyt, että Jaana oli hänet pelastanut,
joutui ensi kerran eläessään sanattomaksi.

Voudin talo paloi ilmitulessa ylt'ympäri. Mutta vihdoin viimeinkin oli
humalassaan maannut linnan väki herännyt melusta. Kaksitoista
aseellista ja voudille uskollista palvelijaa kiiruhti hänen apuunsa.
Vaikka talonpoikain miesluku olikin suurempi, eivät he uskaltaneet
asettua vastarintaan, kun heillä ei ollut muita aseita kuin kirveitä ja
jousia, ja hajaantuivat kaikille haaroille. Mestari Aatami astui esiin
piilostaan; hän oli kadottanut talonsa ja tavaransa, mutta henkensä hän
oli pelastunut.

Pitemmittä puheitta mainittakoon vain, että tämä tapaus tuotti yhä
suurempaa kurjuutta koko Mainiemen ympäristöön. Sotaväkeä tilattiin
Turusta ja sijoitettiin osaksi linnaan, osaksi kapinallisten
alustalaisten luo. Sen sijaan, että olisi otettu 8, otettiin nyt 24
miestä nostokkaiksi ja lähetettiin Puolaan. Toisia vietiin raudoissa
Turun linnaan. Kaksi pahinta rauhan häiritsijää tuomittiin kuolemaan ja
mestattiin. Lukuisat lähiseuduilla asuvat aateliset katsoivat Mainiemen
kreivin asiata kuin omaansa ja ryhtyivät kaikin tavoin tukehuttamaan
kansan kapinallista henkeä. Siitä tuli surullinen, tuhoa tuottava
kevät. Monista taloista lähtivät asukkaat tiehensä; Arvion kylä joutui
melkein autioksi ja Lammin taloihin jäi vain naisia, ukkoja ja lapsia.
Ja kaikki tämä tapahtui Suomenmaan siihen aikaan varakkaimmassa ja
tiheimmin asutussa seudussa.



6. TAPPELU VARSOVAN LUONA.


Pois riennämme taas hädänalaisesta Suomestamme kauas eteläisiin maihin,
joissa tämän maan verta ja varoja tuhlattiin kunnianhimoisen kuninkaan
valloitussotiin. Kustaa Aadolfin ja Kristiinan valtaistuimella istui
tuo urhoollinen soturi, tuo suuri sotapäällikkö, tuo jalomielinen ja
korkealle pyrkivä, mutta kovin vähän valtioviisas sankari Kaarle X
Kustaa. Ollaan heinäkuussa vuonna 1656. Paljon oli tapahtunut tämän
vuoden edellisenä vuotena, suuria oli sinä aikana suunniteltu, loistava
oli aika-ajoin ollut menestys, riemukulussa oli kuljettu, mutta myöskin
nöyrtyneinä peräydytty. Sotaista intoa hehkuen oli Kaarle Kustaa
karannut suuren, mutta eripuraisen, hajaantuneen, itsekkään ja
sentähden voimattoman Puolanmaan kimppuun. Heinäkuun 3. p:nä 1655 oli
tuo urhoollinen ja kuuluisa, suomalainen Arvid Wittenberg 20,000
kolmekymmenvuotisessa sodassa harmaantuneen sotavanhuksen kanssa
lähtenyt liikkeelle Stettinistä ja marssinut Puolaan; nopeana kuin
myrskypilvi kiiruhti kuningas jäljestä ja ennen marraskuun loppua oli
hän valloittanut Puolan avaimet ja pääkaupungit Varsovan, Krakovan ja
Thornin, voittanut tai houkutellut antaumaan valtakunnan hajanaiset
sotajoukot, karkoittanut sen heikon kuninkaan Juhana Kasimirin yli
Karpaattien vuorten Schlesiaan, anastanut enemmät kuin puolet tuosta
laajasta valtakunnasta ja ottanut uskollisuuden valan sen asukkailta.
Ollen valtansa kukkulalla ei Kaarle Kustaa aavistanut vastoinkäymisen
päiviä tulevankaan; "Ruotsin kuningas (niin luettiin eräässä siihen
aikaan ilmestyneessä lentokirjasessa) luulee onnen neliskulmaiseksi,
kun kaikki muut pitävät sitä pyöreänä."

Tämän ajan kuluttua, mitä vaihtelevaa vihaa kansojen välillä -- mitä
uskottomuutta, kavallusta, väijyntää, epätoivoa, salamurhia, kostoa,
intohimoja -- ja näiden rinnalla isänmaan rakkautta, uljuutta, kunniaa,
neroa, -- mitä verisiä tappioita -- kalliisti ostettuja voittoja,
hätää, vaaroja ja kurjuutta, mikä kosto Ruotsin aseille, jotka täällä
kaikessa loistossaan saivat kokea vääryydellä alotetun sodan kauhut ja
isänmaansa pelastuksesta taistelevan kansan raivon! Suuria, loistavia,
mutta kamaloita ovat nämä ihmiskunnan intohimojen ilmiöt! Marras- ja
joulukuussa 1655 olivat puolalaiset vihdoinkin käsittäneet
nöyryytyksensä ja heitä uhkaavan vaaran pohjattomuuden. Hätä oli ajanut
tämän kevytmielisen, mutta samalla ritarillisen kansan kuninkaansa
ympärille yhdistymään; kaikkialla, missä vaan Kaarle Kustaa ja hänen
urhoolliset miehensä liikkuivat, nousivat kylät ja kaupungit
vastarintaan, joka majasta lähti kostaja liikkeelle, jokainen käsi
tempasi miekan, ja Juhana Kasimir palasi kansansa riemuitessa takaisin
onnettomaan maahansa. Petturien houkuttelemana kulki ruotsalainen
sotajoukko eteenpäin, niinkuin joka askelella auringon paisteesta
sulava lumivyöry. Kaarle Kustaa oli kulkenut Kaarle XII:n tulevaa tietä
Jaroslaviin saakka. Täältä täytyi hänen kääntyä takaisin, täytyi
äärettömien vaarojen uhatessa peräytyä Varsovaan, ja hän sai olla
tyytyväinen, kun sai pelastetuksi edes itsensä ja pienet tähteet
valitusta väestään tulevien voittojensa varalle. Mutta suuressa,
vihollismielisessä Varsovassa oli Wittenberg sill'aikaa 3,000:n
luotettavan kantajoukkoon kuuluvan sotilaan avulla, joista puolet
olivat sairaita ja haavoitettuja, kuuden viikon ajan kuolemattomalla
kunnialla torjunut sekä muurien sisällä väijyviä kavaltajia että sen
ulkopuolella olevia kuninkaan joukkoja, joiden lukumäärä välistä nousi
120,000 mieheen. Kesäkuun 20 p:nä 1656 joutui Varsova viimeinkin
puolalaisten käsiin; osaksi valloitettiin se väkirynnäköllä, osaksi
antautui se kunniallisilla ehdoilla. Wittenberg joutui puolalaisten
vihan uhriksi, heitettiin vastoin sopimusta vankeuteen ja päätti
seuraavana vuonna vaiherikkaat päivänsä vankilassa.

Vielä koitti kuitenkin onnen ja voitonkin aika. Juhana Kasimirin
hylkäsivät heti kaupungin valloituksen jälkeen useimmat hänen
joukoistaan; oli hänellä kuitenkin vielä enemmän kuin 40,000 miestä.
Kaarle Kustaa, joka oli pelastunut kuin ihmeen kautta, oli yhtynyt
Brandenburgin vaaliruhtinaan Fredrik Vilhelmin kanssa ja riensi 18,000
kostonhimoisen ja raivokkaan miehen kanssa valloittamaan uudelleen
Varsovaa. Ensi kerran seisoivat molemmat kuninkaat vastakkain, ja
heidän yhteentörmäyksensä muodostui tuoksi kuuluisaksi,
kolmipäiväiseksi tappeluksi Varsovan edustalla.

Ranskan lähettiläs koetti estää tappelua ja välittää rauhaa. Juhana
Kasimir vastasi: "Minä tahdon syöttää ruotsalaiset eineeksi
tatarilaisilleni." Kaarle Kustaa vastasi: "Olisin iloinen, jos minulla
nyt olisi kaikki viholliset vastassani, että voisin heidät kaikki
yhdellä iskulla musertaa." Hänen järkähtämätön päätöksensä oli käydä
monta vertaa voimakkaamman vihollisen kimppuun. Heinäkuun 18. p:nä
iltapäivällä marssivat sotajoukot taisteluun Veiksel-virran itäistä
rantaa pitkin, vastapäätä vapisevaa Varsovaa. Puolalaisten vasemmalla
sivustalla oli virta ja vahvat linnoitukset, oikealla oli Biallalenkan
metsä ja räme. Ruotsalaiset ja preussiläiset etenivät joen ja metsän
välistä kaitaista kenttää myöten; ratsuväki kahakoitsi vihollisen
kanssa, mutta ilta pimeni ja ensimmäisen päivän taistelu oli
vähäpätöinen. Sotajoukot viettivät yönsä paljaan taivaan alla ilman
suojaa ja ilman ruokaa.

Valkeni heinäkuun 19 päivä. Se oli kuuma kesäpäivä, jota vain silloin
tällöin viillytteli luoteinen tuuli, joka ajoi pilvittäin ruudin savua
puolalaisten silmiin. Preussiläiset ahdistivat puolalaisten oikeaa
sivustaa, veivät kanuunansa rämeen poikki ja miehittivät kukkulan,
josta torjuivat takaisin vihollisten ankarat hyökkäykset. Ruotsalainen
sotaväki riensi preussiläisten apuun. Joka taholta ahdisti vihollinen
raivoisalla rohkeudella. Milloin karkasivat puolalaiset ruotsalaisten
keskustaa vastaan, josta heidät karkoitettiin äkäisillä
raehaulilaukauksilla. Milloin tulvahti metsästä esiin suunnattomin
parvin tatarilaisia, keihäät ojossa ja kamalasti kirkuen; mutta
heidänkin täytyi paeta ruotsalaisen ja suomalaisen ratsuväen tieltä.
Kuningas teki rohkean päätöksen, tunki Biallalenkan metsän läpi ja
seisoi nyt preussiläisten sivulla muodostaen kaaren puolalaisten oikean
sivustan edessä. Näiden joukosta karkasivat esiin Juhana Kasimirin
kvartiaanit ja husaarit, joiden vertaisia ratsumiehiä harvassa
tavataan. Upplannin, Smoolannin ja Itä-Götanmaan ratsumiehet ottivat
vastaan heidät; mutta isku oli liian voimakas ja ruotsalaiset
laukasivat pistoolinsa liian varhain, rivit alkoivat horjua ja
murtuivat; isolla äänellä huutaen hyökkäsivät puolalaiset husaarit
eteenpäin. Mutta toisessa rivissä olivat heidän vastassaan Fabian
Berndesin suomalaiset, sekä Wittenbergin ja Sinclairin ratsumiehet.
Täällä kohtasi isku iskua ja teräs terästä. Puolalaiset säpsähtivät,
kääntyivät takaisin ja jättivät useita satoja uljaimmistaan jälkeensä.
Samaan aikaan karkasi Kaarle Kustaa uusia tatarilaislaumoja vastaan,
taisteli itse tulisimmassa tuoksinassa kuin tavallinen sotamies, ampui
omalla kädellään kaksi tatarilaista ja iski kolmannen kuoliaaksi;
villien raivo saatiin laimenemaan. Ilta pimeni ja taistelu oli jäänyt
ratkaisematta; toinen yö vietettiin vielä paljaan taivaan alla ilman
ravintoa, ilman suojaa, vihollisen läheisyydessä, kuolleiden ja
kuolevain keskessä, huomispäivän verityötä varmuudella odottaen.
Sellaisella sotaväellä voidaan maailma valloittaa.

Heinäkuun 20 p:n koittaessa olivat ruotsalaiset ja preussiläiset
uudelleen asetetut rintamaan. Nyt oli heidän vuoronsa tehdä hyökkäys.
Ensimmäinen hyökkäys tehtiin muuatta Pragan etukaupungin edessä olevaa
metsikköä vastaan; kiivaan taistelun jälkeen oli asema valloitettu.
Puolalaiset olivat jättäneet tykistönsä puolustamatta; vaaliruhtinas
valloitti sen; puolalaisten oikealla sivustalla oleva jalkaväki lähti
pakoon, kiiruhti sillan yli Varsovaan ja repi tien. Vasen sivusta
huomasi sen ja kävi siitä levottomaksi. Turhaan ratsasti Juhana Kasimir
väkensä keskessä uhkaillen ja rahoja tarjoten; turhaan hänen
jalomielinen puolisonsa kuningatar Maria Loviisa kyynelsilmin kehoitti
heitä muistamaan maatansa ja kunniaansa. Kaarle Kustaa hyökkäsi
eteenpäin, hänen kanuunansa pyyhkivät rantaa pitkin, puolalaiset
hajaantuivat hurjasti paeten ja tappelu oli menetetty.

Puolalaiset menettivät tässä kuuluisassa taistelussa yli 4,000
kuollutta ja haavoitettua, 50 kanuunaa, kaiken kuormastonsa sekä
pääkaupunkinsa Varsovan, joka antautui seuraavana päivänä vastarintaa
tekemättä. Ruotsalaisten ja preussiläisten tappio laskettiin noin
700-800 mieheen. Mutta taistelun seuraukset eivät vastanneet
sen loistavaa menestystä. Ylpeät ja kiukustuneet puolalaiset
kokoontuivat uudelleen valmiina vastarintaan; preussiläiset ja heidän
vaaliruhtinaansa tekivät vaatimuksia, joihin Kaarle Kustaa ei voinut
suostua, ja menivät tyytymättöminä tiehensä. 8-10,000 miehensä kanssa
ei kuningas voinut jäädä Varsovaan, jossa häntä vihasta hehkuva
vihollinen uhkasi koko sotavoimallaan. Hitaasti ja varovasti vetäytyi
hän takaisin pysyen puolustusasemassa, ja niin oli tappelun seurauksena
Puolan vapautus eikä sen kukistuminen.

Mutta kun kuuma heinäkuun aurinko paahteli hieta-aavikoita Varsovan
ympärillä, jossa monta tuhatta ruumista loikoi mätänemässä, syntyi
siitä kauhean epäterveellinen ja inhottava ilma, niin että sitä tuskin
voi hengittää kaupungissa tai sen läheisyydessä. Samalla oli koko
kaupunki täynnä kuolevia, sairaita ja haavoitettuja, ja lopulta puhkesi
tässä mahdottoman suuressa sairaalassa raivoamaan tuhoava rutto, joka
säälimättä tempasi pois satoja ja tuhansia, joita miekka oli säästänyt;
ja näiltä myrkytetyiltä pesäpaikoiltaan lähti murhanenkeli kiertämään
kaikkia Itämeren rannikoita, riehuen lakkaamatta vuosina 1656 ja 1657
sekä Skandinaviassa ja Suomessa että Venäjällä.

Kaarle Kustaan kuuluisalla paluumatkalla Jaroslavista oli kuninkaan ja
sotaväen asema useinkin aivan epätoivoinen. Suljettuna siihen
niemekkeeseen, jossa San-joki laskee Veikseliin, näytti Ruotsin
sotajoukko jo hävinneeltä ja olisi todella hävinnytkin, ellei kuninkaan
nero, rohkeus ia onni olisi auttanut sitä pääsemään Sanin yli ja
ahdistamaan ja valloittamaan liettualaisten vastaisella rannalla
olevaa leiriä. Mutta vihollinen riensi hänen edellään aikoen ahdistaa
ja saavuttaa hänet toisessa samanlaisessa nurkkauksessa, missä
Vieperts-joki laskee Veikseliin. Kuningas kutsui sotapäällikkönsä
neuvotteluun; ainoa pelastus oli johtaa vihollisten huomio harhaan
sotaväen oikeasta matkasuunnasta. Osasto sotaväkeä olisi lähetettävä
Lubliniin päin uskottelemaan vihollista, että oli aikomus rientää
siellä olevan ruotsalaisen linnaväen avuksi. Tämä joukko oli jo
ennakolta kuolemaan tuomittu; sen tehtävänä oli houkutella vihollisten
koko sotavoima kimppuunsa ja häviönsä kautta pelastaa pääjoukko.

Tämä aie salattiin sotamiehiltä, mutta korkeampi päällystö sai sen
kyllä tietoonsa. Ken tulisi tämän joukon johtajaksi? Urhoollisimmatkin
olivat kahdella päällä. Silloin tarjoutui eversti Kustaa Bertelsköld
vapaaehtoisesti johtamaan tuota kuololle pyhitettyä parvea, johon
kuului noin 300 liiviläistä ja suomalaista. Tarjoukseen suostuttiin;
tuo vähäinen joukkio lähti liikkeelle ja houkutteli, niinkuin oli
aavistettukin, koko liettualaisen sotajoukon jälkeensä. Kolme päivää
taistelivat he viisikymmenkertaista ylivoimaa vastaan. Viimein
väsähtivät sen voimat, kuolleina kaatuivat miehet tiepuoleen, vuotivat
verta ja hävisivät näkymättömiin alinomaa yöt ja päivät taistellessaan.
Ennenkuin oli ehditty puolimatkaankaan Lubliniin päin, olivat kaikki
kaatuneet ... ainoastaan neljä tai viisi miestä pelastui uskomattomien
Varsovan metsissä kestettyjen seikkailujen jälkeen, ja niiden harvain
joukossa oli myöskin kreivi Bertelsköld.

Kohta Varsovan tappelun jälkeen vetäytyi Kaarle Kustaa Länsi-Preussiin.
Kuninkaan mieli oli synkkä; onni, joka äsken oli näyttänyt hänestä
"neliskulmaiselta", oli yht'äkkiä muuttunut pyöriväksi palloksi.
Saavutetusta voitosta huolimatta menetti hän kaupungin toisensa
perästä, maan toisensa perästä. Eniten suututti kuningasta Liettuan
menettäminen, jossa de la Gardie ja Lewenhaupt yhä toivottomammin
taistelivat kavaltajia ja vihollisten kiukkua vastaan. -- Haa! --
huudahti Kaarle Kustaa kiukuissaan, -- antakaa minulle Liettua
takaisin, ja minä annan sen valloittajalle herttuan kruunun.

-- Teidän majesteettinne, -- vastasi yksi eversteistä, jotka olivat
kokoontuneet sotaneuvotteluun kuninkaan telttaan, -- antakaa minulle
kaksi rykmenttiä ja minä takaan hengelläni, että Liettua on oleva
teidän.

Kuningas pyörähti ympäri ihmeissään tuosta vastauksesta, jota ei ollut
odottanut. -- Ja kuka -- sanoi hän, -- antaa minulle varmat takeet
siitä, etten suotta uhraa sekä rykmenttejäni että teidän henkeänne?

-- Onneni, -- vastasi eversti rohkeasti.

Kuningas hymyili ja käännähti kreivi Schlippenbachin puoleen, joka
seisoi hänen vieressään. -- On siis vielä ainakin yksi kuolevainen,
joka luottaa onneen, -- sanoi hän.

-- Se on teidän majesteettinne, joka on saanut maailman siihen
luottamaan, -- vastasi Schlippenbach.

Vastaus oli kyllä mielittelevä, mutta ei juuri tässä tilaisuudessa
varsin sopiva. Kaarle Kustaa rypisti otsaansa ja hänen pitkät, hienot
viiksensä ja tavattoman paksu ylähuulensa vetäytyivät ivalliseen,
katkeraan hymyyn, hänen muistaessaan kaikkia toteutumattomia
toiveitaan. -- Te odotatte määräyksiäni varhain huomenaamuna, -- sanoi
hän Bertelsköldille, joka turhaan koetti kuninkaan muuten niin
avonaisista, sinisistä silmistä arvata, millaiset tehtävät häntä
odottivat.

Kaarle Kustaan levoton luonne vihasi lepoa ja alinomaa mietti hän uusia
suunnitelmia, jotka olivat toinen toistaan uhkarohkeampia. Oli niinkuin
hän olisi aavistanut, että hänen elämänsä kunnian ja vallan kukkuloilla
tulisi lyhyeksi ja että hänen sen vuoksi tuli käyttää jokaista
silmänräpäystä hyväkseen. Hän nukkui aivan vähän. Usein herätettiin
hänet keskellä yötä -- hän oli antanut ankaran käskyn, että hänet
pienimmänkin vaaran uhatessa välttämättä täytyi herättää -- ja ollen
varhain aamulla ylhäällä meni hän useinkin levolle vasta myöhään
illalla -- jollei vain viini ollut tehnyt hänen päätään raskaaksi.
Niinpä istui hän nytkin pöytänsä ääressä vielä kauan sen jälkeen kuin
päälliköt ja sotamiehet olivat menneet levolle. Ollen kahden kesken
suosikkinsa Schlippenbachin kanssa tarkasteli kuningas synkkämielisenä
ja ajatuksiinsa vaipuneena Puolan karttaa, tuota hänen unelmainsa
valtakuntaa, joka oli levällään hänen edessään pöydällä --
paperipalanen vain, paljas nimi, sisällötön ja tyhjä niinkuin
todellisuuskin tällä hetkellä. -- Kirottu brandenburgilainen! --
huudahti hän, silmäillen Itä-Preussia, tuota maapalstaa, jota Fredrik
Vilhelm oli pyytänyt, mutta jota Kaarle Kustaa oli kieltäytynyt
luovuttamasta ja josta oli ollut seurauksena vaaliruhtinaan poislähtö.
-- Anna kerjäläiselle voita leivälle, niin vaatii se vielä juustoa.
Saakeli! Hän luulee siis, tuo sakaali, että kun hän vain seuraa
leijonan jälkiä, hänen täytyy saada osa hänen saaliistaan, ja kuitenkin
voi hän milloin tahansa olla valmis raastamaan rikki kaatuneen herransa
jäsenet!

Schlippenbach, tuo viekas kuurinmaalainen, seurasi kuninkaan katseita
ja pysähtyi, niinkuin tämäkin, Itä-Preussin kohdalle. -- Sakaali on
koiran sukua, -- sanoi hän, huulillaan tuo epämääräinen hymyily, joka
oli omituinen sen ajan vehkeileville valtiomiehille. -- Pitäkää
lihapalaa koiran kuonon edessä, ja se seuraa teitä, minne teidän
majesteettinne vain haluaa. Ludvig XI oli suuri valtiomies. Hän
noudatti koko hallituskautensa aikana periaatetta: -- "luvataan, mutta
ei täytetä." Ja Ludvig XI kukisti koko Ranskan.

-- Olet oikeassa, -- virkkoi kuningas, jonka valtiotaidossa todellakin
oli paljon jälkiä Schlippenbachin antamista neuvoista. -- Petos
petosta, kavaluus kavaluutta vastaan ... ah, hyvät herrat ja ruhtinaat,
odottakaa, kerran kostonne koituu! Te luulette minua vain kädeksi, joka
on puristautunut kiinni miekan kahvaan; mutta minä tahdon näyttää
teille, että tämä käsi ei ainoastaan kykene iskemään, mutta voipi
myöskin tanssittaa teitä kuin nukkeja nuorieni mukaan.

Se oli tuota sen ajan petollista valtioviisautta, joka ei voinut
käsittää eikä seurata sitä ylevämielistä rehellisyyttä, joka kammoo
käyttämästä alhaisia keinoja korkeiden tarkoitusperien saavuttamiseksi.
Mustin pilkku sankarin Kaarle Kustaan historiassa on se, ettei hän
tässä kohden ollut aikalaisiaan parempi -- ja se vaikutti hänen
kukistumiseensakin.

-- Mutta, -- huudahti kuningas sitten, kun hän vielä kerran oli
silmäillyt Puolan karttaa, -- mitä hyödyttää viisaus, äly ja sukkela
nero, ellei onni seuraa kuolevaisen askeleita! Olet viisain ihmisistä;
olet sankareista suurin, mutta jos joudut taistelemaan tuota
itsepäistä, oikullista voimaa vastaan, jota onneksi sanotaan -- niin
turha on taistelosi, turhaan vuodatat veresi, et mitään saavuta. Sano
minulle, Schlippenbach, onko sitä kuolevaista, joka voisi käskeä onnen
häntä ikuisesti seuraamaan?

-- Teidän majesteettinne, -- sanoi suosikki, -- en usko tähtien
ennustuksiin, -- voimallinen mies uskoo ainoastaan itseensä, -- mutta
on niitä kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka niin kauan ovat olleet onnen
suosiossa, että vastoin tahtoaankin tulee ajatelleeksi tähtien
vaikutusta. Teidän majesteettinne on noita tähtien suosituita. Vaikka
tähti hetkeksi pimenisikin, loistaa se kuitenkin kohta taas kahta
kirkkaampana.

-- Tuo Bertelsköld, -- jatkoi kuningas, kuulematta kuurinmaalaisen
puhetta, -- hän kehuu onnestaan ja sitä minä en enää voi sietää. Mikä
oikeuttaa hänet noin puhumaan?

-- Todellakin, -- virkkoi Schlippenbach, -- kreivi Bertelsköld on
omituinen mies. Olematta erittäin älykäs, niin, ollen milteipä vailla
kaikkia muita suurempia lahjoja kuin uhkarohkeuttansa, on hän kuitenkin
aina nuoruudestaan saakka purjehtinut myötätuuleen. Hän on taistellut
sadoissa tappeluissa, on pelastunut lukemattomista vaaroista, saamatta
haavaa ainoatakaan sen jälkeen kuin kerran tuli haavoitetuksi Lechin
luona. Yhtämittaa on hän arvossa ylennyt, saanut rikkautta ja voittanut
kunniaa; hänen syntyperästään ei mitään varmuudella tiedetä, se vain on
varma, että hän on nousukas, jolle teidän majesteettinne korkea
edeltäjätär tuhlaamalla tuhlasi armonosoituksiaan. Hänen alustansa ovat
nyt suurimmat koko valtakunnassa eikä minua suinkaan ihmetyttäisi, jos
kaiken tämän jälkeen teidän majesteettinne armollinen pilanteko
Liettuan herttuakruunustakin hänen suhteensa vielä toteutuisi.

-- Olet oikeassa, -- vastasi kuningas hetken vaiettuaan; tällä miehellä
on jonkin verran oikeutta uskoa onneensa. Sellaisia miehiä minä
tarvitsen. Ja kuitenkin, -- tällä hetkellä minä halveksin heitä.

-- Nuo miehet ovat pieniä verrattuna neroon, joka itse onnensa takoo.
Ja nero käyttää heitä kuin sokeita välikappaleita tarkoituksiinsa; kun
ovat kuluneet, heitetään ne tiepuoleen. Mutta koska on puhe
Bertelsköldistä, niin sallikaa minun huomauttaa, että hänen ylpeytensä
on yhtä suuri kuin hänen onnensa. Ei kukaan teidän majesteettinne
aatelismiehistä suvaitse häntä läheisyydessään; hänen oikea paikkansa
on valloitetussa maassa, jonka ennakkoluuloja ei enää tarvitse säästää.

-- Mutta kuitenkin on minun vielä koetettava saada liettualaiset
puolelleni.

-- Luvataan, mutta ei täytetä. Hyväillään heitä ensiksi kädellä,
pehmeällä kuin naisen käsi, ja kuritetaan heitä sitten ruoskalla niin
ankaralla kuin Bertelsköld. Jos teidän majesteettinne todella tahtoo
pidättää Liettuan itselleen, parantaa sen haavat ja edistää sen
vaurastumista, silloin lähettäkää sinne Würtz tai Dahlberg. Mutta jos
teidän majesteettinne tahtoo vain jonkin aikaa pitää tätä maata
voittonsa panttina, silloin lähettäkää sinne Bertelsköld kenraalin
valtakirja taskussaan, ja ummessa silmin hän on valloittava maan. Tällä
miehellä on merkillinen taito saada toisia lankeamaan samalla, kuin hän
itse nousee. Onni vaatii aina korvausta. Se tuhlaa antimiaan
Bertelsköldille, mutta saattaa samalla hänen ympäristönsä onnettomaksi.

-- Liettua on miltei menetetty ja on voitettava takaisin, tapahtuipa se
sitten tavalla millä tahansa, -- virkkoi kuningas synkästi. --
Lewenhauptin olen kutsunut pois Karjalaa suojelemaan; De la Gardie on
melkein kukistumaisillaan raivoisien talonpoikaisjoukkojen käsiin. Mitä
välitän minä tulevaisuudesta? Liettualaiset ovat jo kaksikymmentä
kertaa pettäneet minut. Syyttäkööt itseään: minä lähetän kuin
lähetänkin heidän niskaansa Bertelsköldin.



7. KREIVI KUSTAA BERTELSKÖLD.


Eräänä päivänä elokuun lopulla v. 1656 oli noin 1,200 miehen suuruinen
joukko, jossa oli sekä suomalaisia että liiviläisiä, puoleksi
ratsuväkeä, puoleksi jalkaväkeä, matkalla sateen liottamia teitä myöten
Liettuan erämaihin auttamaan siellä olevia linnoituksia ja pysyttämään
maata ruotsalaisten vallassa. Ainoastaan tämän vähäisen sotavoiman voi
Kaarle Kustaa tällä hetkellä lähettää tuota kostonhimoista ja
raivostunutta kansaa vastaan, joka noin sadantuhannen asekuntoisen
miehen voimalla oli noussut puolustamaan isänmaataan ulkomaalaisten
sortoa vastaan. Hulluudelta, urhoollisten soturien veren hyödyttömältä
tuhlaukselta tuntui tämä retki kaikkien kokeneiden sotapäällikköiden
mielestä. Mutta luultavasti oli juuri tämä yrityksen uhkarohkeus
viehättänyt kuningasta, ja mahdollisesti toivoi hän myöskin jotakin
vihollistensa erimielisyydestä, heidän tottumattomuudestaan sotaa
käymään ja heidän huonoista aseistaan. Ja olisivatkin ne olleet hänelle
eduksi kaikki nämä asianhaarat, kunhan vain sotavoimain suhde olisi
ollut hiukan tasaisempi ja jos ei maa olisi ollut ruotsalaisille niin
epäedullinen. Sillä ruotsalaisten oli kuljettava poikki virtavien
jokien ja läpi äärettömien metsien, suurien rämeiden ja autioiden
seutujen, joissa muonaa voitiin hankkia ainoastaan suurella vaivalla ja
jossa sitäpaitsi oli mahdotonta kuljettaa enemmän kuin neljä tai kuusi
kevyttä kenttäkanuunaa.

Tämän joukon etunenässä ratsasti nykyinen kenraalimajuri, kreivi Kustaa
Bertelsköld, vanha tuttavamme Kustaa Aadolfin ajoilta. Tuo ennen niin
solakka nuorukainen oli nyt suurikasvuinen ja vähän lihavahko mies,
iältään noin viidenviidettä; hänen tukkansa oli vaalea, silmät siniset,
ja hänen kasvoissaan, jotka olivat ruskettuneet Puolan auringossa,
näkyi arpi siitä iskusta, minkä hän oli saanut Lech-virran luona.
Monessa suhteessa muistutti hän kuningas Kustaa Aadolfia, ja varsinkin
muistutti häntä silmien ilme, korkea, kaareva otsa ja roteva vartalo;
puuttui kuitenkin sankarin yksinkertainen arvokkuus, hänen rauhallinen,
vaatimaton suuruutensa, joka aina vaikutti niin voimakkaasti juuri
siksi, että se oli luonnollista ja syntyperäistä. Muinoisen nuorukaisen
lempeät piirteet olivat kuusikolmatta vuotta kestäneissä alituisissa
taisteluissa ja vaaroissa kovettuneet enemmän uhkaa kuin uljuutta
muistuttavaksi ilmeeksi; tuo käskevä katse vaati ehdotonta
kuuliaisuutta, tuo terävä piirre ylähuulen viiksien alla ilmaisi
järkähtämätöntä päättäväisyyttä. Kenraalin koko olento oli enemmän
omansa herättämään pelkoa kuin rakkautta ja luottamusta.

Kaikesta tästä huolimatta oli kreivi Bertelsköld kuitenkin,
ratsastaessaan lujatekoisella, suurella raudikko-oriillaan, komea
sotilas, jonka kiiltelevä haarniska ja töyhtöhattu jo kaukaa näkyi
sotamiehen silmään siellä, missä vaara oli suurin ja taistelu tulisin.

Muutamia askelia hänen takanaan ratsasti solakka, mustatukkainen ja
mustasilmäinen nuorukainen, joka tuskin oli vielä seitsemäntoista
vuotta täyttänyt ja jonka miettivästä ulkomuodosta voi päättää, että
hän kernaasti vaipui haaveellisiin unelmiin. Bernhard Bertelsköld --
sillä se oli hän -- ei näyttänyt yksinäistä metsätaivalta kulkiessa
ympäristöstään suuresti välittävän. Hänen sivullaan ratsasti hänen
isänsä henkivartija, tuo sata-arpinen vanha ratsumies Pekka, jonka
lukija muistanee tavanneensa Breitenfeldissä ja Baierissa. Silloin
tällöin avasi hän suunsa vanhan, uskollisen palvelijan oikeudella
virkkaakseen jonkin sanan yksitoikkoista matkantekoa hauskuuttaakseen,
mutta kun hän ei saanut vastausta, sulki vanhus huulensa, eikä sitten
enää kuulunut muuta kuin hevosten tasaista astuntaa tai jonkun
ratsumiehen huuto, kun hän ohjasi hevostaan pois tiepuolesta.

Sillä tavoin kulki ratsumiesten jono hetken aikaa äänetönnä eteenpäin.
Pekka ei kuitenkaan voinut olla itsekseen mutisematta katsellessaan
nuorta herraansa suuttumuksen ja isällisen hellyyden sekaisilla
tunteilla: -- Hullu poika, ei näe eikä kuule mitään. Voisi vaikka
suohon ajaa sitä huomaamatta. Jumala paratkoon, sen on hän äidiltään
perinyt; kreivitär vainaja oli tuollainen, joka näki unia selvällä
päivällä; taisi näkyjäkin nähdä, luulen ma. Lempo semmoista väkeä, en
minä heitä jaksa ymmärtää.

-- Pekka, -- huudahti kreivi Bernhard, jonka ajatukset yht'äkkiä olivat
joutuneet toiselle tolalle, -- sano minulle, mitä juttuja ne ovat,
joita täällä kerrotaan isäni kuparisormuksesta?

-- Lienevätkö nuo mitään? -- vastasi Pekka vältellen.

-- Suomessa oli muuan, joka tahtoi saada sen sormuksen ja minä lupasin
sen hänelle, kun kerran perin isäni. En sitä silloin sen enempi
ajatellut, mutta kun eilen näin sen isäni sormessa, kysyin häneltä,
miksi hän pitää niin halpaa sormusta. Silloin rypistyi hänen otsansa,
hän katseli minua silmiin läpitunkevasti ja synkästi ja kysyi: --
Tiedätkö mitään sen vaiheista? -- En, -- vastasin minä. -- Kun minä
kerran kuolen, -- sanoi hän, löydät testamenttini Turun hovioikeuden
säilöistä; siitä saat tietää mitä tarvitset. -- Sitten varoitti hän
minua koskaan panemasta pois sormusta, kun sen kerran olin saanut.
Sano, Pekka, mitä tämä merkitsee?

-- Enhän minä tiedä, jatkoi ratsumies äskeiseen tapaansa. -- Liekö mikä
rakkauden muisto kreivin lapsuuden ajoilta.

Kreivi Bernhard tempasi kärsimättömästi ratsastimia.

-- Onko se laitaa? -- huudahti hän. -- Ei koskaan sano isäni minulle
luottamuksen sanaa! Ei koskaan osoita minulle rakkauttaan! Pelätä ja
totella, ja taas pelätä ja totella, ja sillä välin alituisia
nöyryytyksiä -- se on _minun_ kohtaloni! Jokainen sotamieskin tietää
enemmän isäni salaisuuksista kuin minä.

-- Kenraali on onnen suosikki, -- virkkoi ratsumies kuin ajatuksissaan.
-- Kustaa Bertelsköldin onni oli käynyt sananparreksi koko armeijassa.

-- Hänkö onnellinen! -- huudahti nuorukainen miltei katkerasti. --
Onnellinen tosiaan, jos onni on siinä, että yhä saadaan lisää valtaa,
kunniaa ja rikkautta. Mutta tiedätkö sinä, että äitini kuoli
kuudenkolmatta vanhana, että kaksi nuorempaa veljeäni meni ennen häntä
hautaan, että onnettomuus seuraa kaikkia niitä, joita rakastamme, että
alustalaisemme kuolevat nälkään ja kiroavat meitä ja että koko Ruotsin
aateli vihaa ja kadehtii meitä! Ja tiedätkö, ettei isän ja pojan
välillä koskaan ole ollut muuta kuin epäluuloa ja välistä tuntuu siltä
kuin enemmän vihaisimme kuin rakastaisimme toisiamme. Voi, minä olen
hyvin onneton ja isänikin on onneton. Meillä on kaiken ulkonaisen
loiston siunaus...

-- Se on isoäitinne siunaus, virkkoi ratsumies pyyhkien kyynelen
silmästään lempeää Meriä muistellessaan.

-- Niin, mutta kirous tallaa kantapäitämme ja heittää jalkaimme eteen
kurjuutta, vihaa ja kyynelettömiä hautoja!

-- Se on isoäitinne isän kirous! -- virkkoi Pekka surullisesti päätään
pudistaen.

Kreivi Bernhard vaipui ajatuksiinsa eikä vastannut mitään. Laskeva
aurinko valaisi viimeisillä säteillään tiheän lehmus- ja pyökkimetsän
rintaa, jonka läpi sotajoukon oli kuljettava. Useita tienristeyksiä
sivuutettiin ja kaikki ne olivat yhtä kurjassa tilassa; mutta se, jota
myöten sotaväki kulki, alkoi käydä yhä kapeammaksi, rämeisemmäksi ja
kurjemmaksi. Kenraali komensi pysähtymään, kutsui oppaan luokseen ja
kysyi häneltä uhkaavin sanoin, veikö tie todellakin Birzenin linnaan,
missä oli matkan ensimmäinen määrä. Mies, joka oli juutalainen,
vakuutti pyhällä valalla niin olevan ja kumartui maahan saakka ankaran
päällikön edessä. Kulkua jatkettiin.

Mutta aurinko laski puitten latvojen taa, lähestyvä ukkosilma peitti
taivaan mustaan pilveen ja joudutti yön tuloa. Tavallisessa menossa
olisi jo ennen yön tuloa pitänyt ehtiä linnaan, ja sekä miehistö että
päälliköt ajattelivat sen tähden huolestuneina yön viettoa
asumattomassa seudussa, jossa viholliset väijyivät joka taholla.
Kenraali käski kiiruhtaa kulkua ja lähetti kolmekymmentä ratsumiestä
ottamaan etuvartiona selkoa siitä, eikö metsä jo kohta päättyisi ja
eikö voitaisi saapua kentälle, ennenkuin yö täydelleen pimenisi.

Vartio viipyi kauan poissa. Opasta vartioitiin tarkkaan ja uhattiin
hirttonuoralla, jos hän näyttäisi pienintäkään kavalluksen merkkiä.

Ukkonen alkoi käydä, salamat leimahtelivat pyökkipuiden latvoissa.
Sotaväki oli pakotettu marssimaan tulisoihtujen valossa ja asettumaan
rintamaan, ollakseen valmiina taisteluun.

Silloin kuului ukkosen jyrinän lomassa pyssyjen pauketta aivan läheltä
ja vastaan ajoi täyttä laukkaa muutamia ratsumiehiä etujoukosta
ilmoittamaan, että metsä ei suinkaan loppunut, vaan kävi yhä
sakeammaksi ja että tie päättyi suureen murtoon. Vihollista ei ollut
vielä näkynyt, mutta ratsumiehet olivat laukaisseet pistoolinsa
varoittaakseen jäljestä tulevia.

Toisen kerran komensi kenraali pysähtymään ja tuomaan luoksensa
vapisevan oppaan. -- Roisto, -- karjaisi Bertelsköld, -- sinä olet
pettänyt meidät. Valitse toinen tai toinen! -- Ja toisessa kädessään
kilisteli hän tukaateilla täytettyä kukkaroa, toisella osoitti hän
hirttonuoraa.

Opas itki ja rukoili armoa. Turhaan. Kreivi pysyi järkähtämätönnä.
Nuora kiinnitettiin korkean lehmuksen oksaan ja ansa pantiin onnettoman
kaulaan, samalla kuin täyttä kukkaroa kilistettiin hänen korvissaan.
Myrsky kiihtyi.

Sotajoukon asema oli todella hyvin vaarallinen. Petettynä ja eksyneenä
tuntemattomaan erämaahan ja vihollisten ympäröimänä oli se alttiina
hyökkäyksille takaapäin, voimatta soiden ja pimeän tähden muodostaa
säännöllistä rintamaa. Eikä sateen vuoksi voitu edes ampuma-aseitakaan
käyttää. Mutta luottamus johtajan onneen oli niin suuri, ettei kukaan
vielä ollut kadottanut toivoa pelastuksesta -- ja juuri tämä luottamus
oli epäilemättä sotajoukon pelastus, sillä ilman sitä olisi kaikki
ollut hukassa.

Kreivi Bertelsköld osoitti, että hän oli tämän luottamuksen ansainnut.
Ei hetkeksikään kadottanut hänen äänensä käskevää rauhaansa; kaikki
hänen antamansa käskyt osoittivat selväjärkistä mielenmalttia ja
järkähtämätöntä päättäväisyyttä. Ainoastaan kaksi keinoa näkyi olevan
jäljellä. Joko oli peräydyttävä samaa tietä kuin oli tultukin, ja
sitten sijoituttava johonkin varustettuun paikkaan, jossa ainakin selkä
olisi turvattu; taikka oli jäätävä yöksi siihen, varustus tehtävä
ympärille ja niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista aamun
valkenemista odotettava. Molemmat ehdotukset näyttivät yhtä
vaarallisilta ja yhtä mahdottomilta toteuttaa, mutta mitään muuta
keinoa ei näyttänyt olevan jäljellä.

Mutta kenraali tuumi kolmatta ja vielä rohkeampaa keinoa. Kun eivät
uhkaukset eivätkä houkutukset näkyneet auttavan, antoi hän irroittaa
hirttonuoran oppaan kaulasta, vei hänet syrjään ja keskusteli hänen
kanssaan kahden kesken, kenenkään kuulematta. Muutamat ovat
olleet tietävinään, että kreivi oli kohottanut rahatarjouksensa
kahdenkertaiseksi ja uhannut kiduttaa kavaltajaa tulisten hiilten
päällä. Toiset taas luulevat varmuudella tietävänsä, että juutalainen
oli saanut kreivin lupaamaan hänen uskonveljilleen suuria vapautuksia,
ja että hän oli valalla vannonut hankkivansa heille vapaan pääsyn
kaikkiin Ruotsin alusmaihin, joka heiltä tähän saakka oli ollut lain
kautta kielletty.

Tämän keskustelun seuraus oli joka tapauksessa aivan odottamaton.
Kenraali antoi sytyttää tulia ja kuljettaa kanuunat, hevoset ja
kuormaston niille tien kohdille, missä maa oli kovempaa, jättäen näiden
vartijoiksi noin 300 miestä, jonka jälkeen hän piti miehilleen
kehoittavan puheen, luvaten voittoa, saalista ja lepoa, kunhan vain nyt
täsmälleen hänen käskyjään tottelisivat. Mutta itse hän koko muun
väkensä kanssa vetäytyi vain keveillä aseilla varustettuna muutamia
satoja askelia jäljelle päin, sammutti soihdut, antoi uuden tunnussanan
ja poikkesi sen tehtyään oppaan kanssa kaitaiselle syrjäpolulle, joka
vei oikealle kädelle metsän sisään. Sotamiehet, jotka olivat tottuneet
häntä sokeasti tottelemaan, seurasivat häntä sanaakaan sanomatta
kolmimiehisinä riveinä.

Kulku oli ylen vaivalloista. Joka askelella kompastuivat miehet tuulen
kaatamiin puihin tai vaipuivat vyötäisiään myöten suohon; puheleminen
oli ankarasti kielletty, yö oli sysimusta, ainoastaan silloin tällöin
leimahti jokin salama ja vettä valui virtanaan. Moni uupui ja jäi
jälkeen, moni eksyi, mutta kaikki muut astuivat uupumatta vaikeaa
tietä. Noin tunnin kuluttua päästiin ulos metsästä. Oli kierretty
vihollisen ympäri ja vaikka olikin pimeä, voitiin erottaa suuri kenttä,
ja kaukaa kuului ihmisääniä.

Kreivi Bertelsköld tarkasteli nyt väkeään niin hyvin kuin pimeässä
taisi, antoi miesten hiukan hengähtää ja vahvistaa voimiaan viinillä.
Sen jälkeen uudisti hän lupauksensa voitosta ja saaliista. -- Tuolla,
pojat, -- ja hän osoitti vasemmalle, mistä äänet kuuluivat, -- tuolla
on vihollisemme. Hän väijyy meitä murroksensa takana niinkuin susi
saalistaan; hän on niin varma voitostaan, ettei edes huoli tulla sitä
ottamaan. Me säästämme hänen jalkavaivojaan ja tervehdimme häntä
tavalla, jota hän kaikista vähimmin odottaa. Älkää luulko, että nuo
roistot ovat tulleet tyhjin käsin. Aateli on täällä lähtenyt sotaan
talonpoikien kanssa; niillä on sekä ruokaa että viiniä, joka tulee
meille mainiosti maistumaan. Ja tässä on meillä edessämme lakeus täynnä
rikkaita aateliskartanolta; päivän koittaessa ovat ne meidän ja minä
sallin teidän niitä ryöstää. Jos voitamme, tulee teistä jokaisesta
rikas mies, mutta jos häikäilemme, ei kukaan meistä pääse täältä
hengissä.

Suostumuksen hyminä kuului miesten riveistä. Vaara, kosto ja saaliin
himo, kaikki vaikutti heidän mieliään rohkaisevasti. Nyt lähdettiin
taas liikkeelle mitä suurimmalla varovaisuudella. Puro tuli eteen; sen
poikki kahlattiin; puoleksi korjattu viljapelto tallattiin. Niin
viisaasti ja varovasti liikkui väki, etteivät liettualaiset tienneet
vaarasta ennenkuin se jo oli liika myöhäistä. Kiinnittäen kaiken
huomionsa metsään ja murrokseen, odottivat he joka hetki ruotsalaisia
siltä taholta, ja huvittelivat itseään myrskyn aikana viinillä ja
ruualla, jota olivat tuoneet mukanaan aateliskartanoista.

Kiväärien sijasta, jotka eivät sateessa mihinkään kelvanneet, oli
Bertelsköld varustanut väkensä osaksi keihäillä osaksi miekoilla.
Tultuaan aivan vihollisen selän taa, karkasivat suomalaiset ja
liiviläiset hurraata huutaen liettualaisten leiriin. Ennemmin olisivat
nämä luulleet taivaan voivan maahan pudota. Syntyi mitä kauhein
sekasorto. Vaikka vihollinen olikin kahtakymmentä kertaa voimakkaampi,
joutui se, ollen osaksi aseitakin vailla, niin hämmästyksiinsä, että
hajaantui heti paikalla kaikille haaroille. Kauheasti, lakkaamatta ja
säälittä tekivät suomalaisten keihäät ja miekat tuhoaan; se ei ollut
enää taistelua, se oli teurastusta, raakaa, säälimätöntä murhaamista;
kolmatta tuhatta henkeä kaatui voimatta puolustautuakaan, loput
pakenivat minne pääsivät; verinen, kuolleiden ja haavoitettujen
peittämä leiri, joka sitäpaitsi oli täynnä aseita, ruokavaroja ja
kaikenlaista muuta saalista, oli vajaan tunnin kuluttua ruotsalaisten
hallussa.

Voitto oli saavutettu, mutta vaara ei ollut vielä ohitse. Oli vielä
kaksi tai kolme tuntia aamuun. Peläten odottamatonta hyökkäystä
tointuneen vihollisen puolelta, asetti Bertelsköld osan väestään
rintamaan leirin eteen, sill'aikaa kuin toiset suurella vaivalla
alkoivat raivata murrosta avatakseen tien jälkeen jääneille. Pitkästä
matkasta, sateesta, taistelusta ja murhaamisesta ylen määrin uupuneet
sotamiehet olisivat tahtoneet heti paikalla käydä ryöstämään. Johtajan
voimakas ääni esti epäjärjestystä syntymästä; hänet nähtiin kaikkialla,
väsymätönnä, järkähtämätönnä; hän palkitsi ja rankaisi yhtä pian; tällä
hetkellä osoitti Bertelsköld, että hän oli kunnolla käynyt oppinsa
suuren Kustaa Aadolfin koulussa. Rautaisen tahtonsa avulla onnistui
hänen taas lujentaa sotakurin höltyneet siteet; vihollisella ei ollut
tilaisuutta eikä haluakaan kostoon, ja kun viimeinkin tuo toivottu
päivä koitti, huomattiin, että ruotsalainen sotajoukko oli menettänyt
vain puolensataa miestä, joista osa oli eksynyt, osa kuollut tai
haavoitettu. Hyvässä kunnossa, vaikkakin aivan voivuksissaan kokoontui
sotajoukko valloitettuun leiriin.



8. VÄÄRÄ VALA OTTAA POIS ONNEN.


Se verinen tappio, jonka liettualaisten nostoväki oli kärsinyt, oli
vain yksi tämän sodan monista vaiheista, jossa ruotsalaiset tuottivat
tuhoa enemmän kuin saavuttivat todellisia etuja. Tapahtui se, mitä oli
odotettu. Kun vihollinen päivän tullen oli saanut tietoonsa
ruotsalaisten todellisen sotavoiman, kokoontui se taas kahta
raivokkaampana niinkuin aalto sen veneen vanavedessä, joka on
uskaltanut sen rauhaa häiritä. Bertelsköld sai panna liikkeelle kaiken
sen älynsä ja erinomaisen sotataitonsa, jonka hän oli oppinut ensin
Kustaa Aadolfin ja sittemmin Banérin ja Torstensonin koulussa,
päästäkseen tasangon yli, jossa viholliset häntä joka taholla
ympäröivät. Se onnistui hänelle, hän hankki väelleen tilaisuuden
tarpeelliseen lepoon, virkisti sen voimia ja rohkeutta ryöstättämällä
pari kolme aateliskartanoa, yhtyi De la Gardien jättämiin joukkoihin ja
eteni aina Vilnaan saakka. Tuo kaikki onnistui hänelle tarkkaan
laskettujen liikkeiden ja ankaran sotakurin avulla, ja edisti hänen
tarkoituksiaan myöskin vihollisten eripuraisuus ja ryöstön halu. Sillä
liettualaiset talonpojat olivat aatelisherrainsa ankaran sorron
alaisina ja käyttivät mielellään tilaisuutta hyväkseen heitä
nöyryyttääkseen ja ryöstääkseen. Kaikkialla, missä nostoväki kulki
ruotsalaisten jäljessä, vapisivat linnat ja kartanot yhtä paljon oman
väen kuin vihollisten vuoksi. Sekä ystävä että vihollinen hävitti
kauheasti maata; kamaloita ilkitöitä tehtiin, mutta kerrotaanpa myöskin
tältä hävityksen ajalta piirteitä jalosta uhrautumisesta ja orjien
lempeitä herroja kohtaan osoittamasta liikuttavasta uskollisuudesta.

Bertelsköldin rohkeus ja menestys hämmästytti liettualaisia mitä
suurimmassa määrässä; Ollen raakoja ja taikauskoisia selittivät he sen
yliluonnollisella tavalla. Kolmekymmenvuotisen sodan jo puoleksi
unohtuneet tarut suomalaisten loitsutaidosta uudistuivat; niin suuri
oli liettualaisten pelko, että yksi ainoa suomalainen sotilas
ainoastaan kättään nostamalla ja muutamia salaperäisiä sanoja
lausumalla ajoi heitä laumoittain pakoon. Bertelsköld osasi mainiosti
käyttää tätä taikauskoa hyväkseen. Vankien sallittiin ikäänkuin
sattumalta olla läsnä kummallisissa taikatoimituksissa, joita oli
tahallaan toimeenpantu heitä varten. Milloin nousi joksikin Liettuan jo
aikoja sitten kuolleeksi suuriruhtinaaksi puettu sotamies luukun kautta
lattian alta ja tarjosi kumartaen kenraalille suuriruhtinaallista
kruunuaan. Milloin päästettiin salaa vapaaksi kesytetty kotka, joka
sitten laskeutui Bertelsköldin olkapäälle vankien nähden. Milloin taas
nähtiin kenraalin synkästi tuijottavan johonkin paikkaan kentällä ja
tekevän salaperäisen merkin kädellään; kun hänen osoittamaansa paikkaa
alettiin kaivaa, löytyi sieltä suuri varasto aseita ja ruokavaroja.
Kaiken tämän näkivät vangit, jonka jälkeen heidän annettiin paeta.
Tarkoitus oli vähällä onnistua. Pakoon päässeet liettualaiset
levittivät mitä kummallisimpia juttuja. Mikä ihmisvoima olisikaan
voinut vastustaa tuota mahtavaa päällikköä ja taikuria, joka tarpeen
mukaan hallitsi henkiä, hallitsi ihmisiä ja eläimiä ja joka pulaan
jouduttuaan vain tarvitsi osoittaa sormellaan maahan kaivattaakseen
sieltä yltäkyllin ruokavaroja ja aseita?

Vaikkakin Bertelsköld oli haalinut kokoon kaikki saatavissa olevat
ruotsalaiset joukot koko maasta, ei hänen armeijansa noussut täyteen
3,000 mieheen. Tällä vähäisellä sotavoimalla ei ajan pitkään voitu
mitään sanottavaa saada aikaan. Bertelsköld tuumi sen tähden saavuttaa
tarkoituksensa viekkaudella, ja luultavasti oli hän sitä varten saanut
määräyksiä, jotka olivat alkujaan lähteneet Schlippenbachin
valtioviisaasta päästä.

Ensiksi kääntyi hän tilanomistajain puoleen ja lupasi Ruotsin
hallituksen puolesta laajentaa aatelin suuria etuoikeuksia. Kun se ei
onnistunut, kääntyi hän kätyriensä kautta talonpoikien puoleen, luvaten
heille vapautta maaorjuudesta ja kaikista ulosteoista, ja viittasipa
vielä siihenkin, että he saisivat ryöstääkseen kaikki herrojensa
linnat. Tämäkin yritys kilpistyi kansallisvihan kalliosta. Silloin
turvautui Bertelsköld uuteen petokseen, joka oli yhtä rohkea kuin
kaikki, mihin hän ryhtyi. Hän oli olevinaan kovasti suuttunut Ruotsin
hallitukselle, joka tahtoi kukistaa urhoollisen ja mainehikkaan
Liettuan kansan ja käytti häntä välikappaleenaan. Hän tahtoi sen vuoksi
Liettuan säätyjen kanssa keskustella siitä, miten sovinto voitaisiin
parhaiten aikaan saada, ja viittasi jotenkin selvästi siihen, että hän
olisi valmis pettämään kuninkaansa, kun vain saisi korvaukseksi
tarpeellisen määrän rahaa ja läänityksiä.

Liettualaisilla oli juuri siihen aikaan syksyllä jonkinlaiset
valtiopäivät Vilnassa, jossa he valoja vannomalla ja suurta melua
pitämällä sitoutuivat hävittämään ruotsalaiset viimeiseen mieheen.
Bertelsköldin ehdotusta ei sen vuoksi otettu kuuleviin korviinkaan ja
pidettiin sitä pikemminkin uupumuksen ja hätääntymisen merkkinä. Mutta
vähitellen muuttuivat mielet. Huhu muukalaisen sotapäällikön liitosta
paholaisen kanssa oli alkanut levitä ja herätti kaikkialla
taikauskoista kauhua. Alettiin katsoa toivottavaksi, että tuosta noin
vaarallisesta miehestä päästäisiin eroon niin vähällä kuin suinkin, ja
tämän lisäksi vaikutti aateliin vielä toinenkin salainen syy. He näet
alkoivat pelätä, että heidän talonpoikansa, kun maa kerran olisi
vihollisista vapaa, alkaisivat vaatia korvausta vuodattamastaan
verestä, ja että aatelin valta silloin joutuisi vaaranalaiseksi. Mutta
jos tehtäisiin sovinto Bertelsköldin kanssa, voisi tämä väkensä avulla
pitää kapinoivat talonpoikaisjoukot tarpeellisessa kurissa siksi,
kunnes kaikki olot taas olisivat ehtineet entiselleen vakaantua.

Bertelsköld seisoi hyvin varustetussa leirissä Vilia-joen rannalla
Vilnan ja Kownon välillä, kolme tai neljä penikulmaa ensinmainitusta
paikasta, ja odotti sopivaa tilaisuutta anastaakseen tuon varakkaan
kaupungin. Kun liettualaiset olivat keskenään paljon riidelleet ja
kiistelleet, päätettiin viimeinkin panna toimeen yhtymys ruotsalaisen
kenraalin ja kuuden mahtavimman herran ja kirkkoruhtinaan välillä
sovintoehtojen tekemistä varten.

Oli paisteinen ja lämmin päivä, vaikka jo oltiinkin syyskuun
loppupuolella. Kapealle kohdalle laitettiin joen poikki silta, jonka
keskelle tehtiin teltta keskustelujen pitämistä varten. Molemmat
puolueet olivat pyhällä sakramenttien päällä vannomallansa valalla
sitoutuneet siksi päiväksi lakkaamaan kaikesta vihollisuudesta ja
antamaan toisensa vapaasti tulla ja mennä. Varmemmaksi vakuudeksi
sijoitettiin kummaltakin puolen sillan molempiin päihin kaksitoista
samanlaisilla aseilla varustettua miestä. Vastapäätä ruotsalaisten
leiriä toiselle puolelle joen olivat liettualaiset pystyttäneet
telttansa, ja viettivät tanssien ja sotaisia lauluja laulaen odotettua,
ruotsalaisten ikeestä pian tapahtuvaa vapautustaan.

Eräs tapaus, joka jo edeltäpäin olisi pitänyt olla arvattavissa,
oli vähällä häiritä kokouksen jo heti alussa. Suomalaisten ja
liiviläisten kesken levisi hämäriä huhuja siitä, että heidän
päällikkönsä aikoi kavaltaa isänmaansa asian ja myydä väkensä
viholliselle. Tyytymättömyys, joka alussa vain kuiskaillen kulki,
muuttui vähitellen äänekkääksi ja uhkasi puhjeta ilmikapinaksi.
Kenraali oivalsi vaaran ja kiiruhti sitä torjumaan. Hän kutsutti
muutamia arvokkaimmista upseereistaan telttaansa ja uskoi heille
aikeensa. Sen jälkeen lähtivät upseerit sotamiesten luo ja tarjoutuivat
hengellään vastaamaan korkeimman päällikkönsä rehellisyydestä.
Kiukustuneet ja epäluuloiset sotamiehet eivät heitä kuulleet, vaan
paljastivat aseensa ja uhkasivat vihoissaan hakata kuoliaiksi kaikki
petturit. Kapina kasvoi. Jaettiin rahaa, mutta turhaan. Sotamiehet
huusivat, että kenraali ensin tahtoi ostaa ja sitten myydä heidät. Koko
tuuma oli jo myttyyn menemäisillään. Bertelsköld oli kiukkuun
pakahtumaisillaan. Silloin hyppäsi vallille nuorukainen,
jalovartaloinen ja kauniin näköinen. Sotamiehet tunsivat Bernhard
Bertelsköldin, tuon mustasilmäisen nuorukaisen, jota kaikki suosivat
hänen urhoollisuutensa, rakastettavaisuutensa ja anteliaisuutensa
vuoksi. -- Toverit! -- huusi hän äänellä, joka oli kaikuva, vaikkakin
vielä hento; -- onko täällä enää ketään niistä, jotka muinoin
taistelivat isäni kanssa Breitenfeldin, Lechin ja Lützenin luona?

-- On, on, -- vastattiin usealta taholta, sillä siellä oli todellakin
vielä sotavanhuksia, jotka, samoinkuin heidän kenraalinsakin olivat
taistelleet sadoissa tappeluissa aina vuodesta 1630 alkaen.

-- Missä on sitten teidän joukossanne se, -- jatkoi nuorukainen vihan
ja innostuksen puna hienoilla poskillaan hehkuen, -- missä on se, joka
uskaltaa syyttää isääni kreivi Kustaa Bertelsköldiä siitä, että hän
kertaakaan olisi isänmaataan pettänyt ja mainettaan tahrannut? Hävetä
saisitte, toverit, että huhuihin ja juorupuheisiin luottaen epäilette
päällikköänne, joka kunnialla on palvellut Ruotsin kruunua
kuusikolmatta vuotta, joka on ollut mukananne kaikissa vaaroissa, joka
on vierellänne taistellut ja nälkää nähnyt ja janoa kärsinyt niinkuin
halvin joukossanne. Uskallatteko sanoa petturiksi sellaista miestä?

Nuorukaisen sanat vaikuttivat. Sotamiehet alkoivat hävetä itseään
tuon parrattoman pojan edessä, joka muistutti heille sotilaan
velvollisuuksia ja kunniaa. -- Ajat ovat kehnot, -- mutisivat jotkut;
-- eihän enää voi tietää ketä uskoo.

-- Isäni on kunnian mies, -- huudahti kreivi Bernhard uudelleen
tulistuen. -- Hän on luvannut teille, niinkuin on luvannut
vihollisellekin, panna toimeen tämän neuvottelun noudattaen mitä
ankarinta rehellisyyttä. Te olette kuulleet, että hän on sen vannonut,
ja se, joka vielä uskaltaa epäillä hänen sanojaan ja rehellisyyttään,
sen leimaan minä valehtelijaksi ja kutsun hänet taistelemaan kanssani
aseilla millä hyvänsä, olkoon hän sitten upseeri tai sotamies ...
sodassa on jokainen urhoollinen sotamies aatelismies. Te vaikenette;
eikö ole ketään joukossanne, joka uskaltaa nousta syytöstään
puolustamaan?

Sotamiehet olivat vaiti. Vakaumuksen kieli oli vaikuttanut ja
kukistanut kapinan. He hajaantuivat vähitellen eivätkä enää
halveksineet päällikkönsä heille toimeenpanemaa keskitystä. Kreivi
Bernhard laskeutui alas vallilta ja meni isänsä telttaan. -- Olen
antanut kunniani takuuseen edestänne -- sanoi hän yksikantaan, luoden
isäänsä omituisen surullisen ja läpitunkevan katseen.

-- Mene tiehesi, tee tehtäväsi äläkä pyytämättäni sekaannu asioihini,
-- virkkoi kenraali katsahtaen poikaansa synkästi silmiin... --
Haaveilija! -- lisäsi hän sitten heti lempeämmällä äänellä, -- aina
pysyt sinä vain äitisi poikana!

-- Mitä aiotte tehdä, isäni?

-- Seurata saamiani käskyjä, -- vastasi kreivi Kustaa Bertelsköld.

Keskustelujen alkamisajaksi sovittu hetki läheni. Oli kello kaksitoista
päivällä. Liettualaiset saapuivat ensiksi ja lähestyivät siltaa
suurella komeudella. Heidän hevosensa kiilsivät kultaisissa heloissa,
heidän puolalaiset lakkinsa ja kärpännahalla reunustetut takkinsa
kimmeltelivät jalokiviä. Paitsi neljää parrakasta, käyrillä miekoilla
aseistautunutta ylimystä, nähtiin heidän joukossaan kaksi pitkiin
samettiviittoihin puettua piispaa, joilla kummallakin oli kädessä
koukkupäinen, kalliilla kivillä silaeltu sauva. Nämä olivat päämiehiä,
joiden tieltä toiset kunnioittaen väistyivät.

Kun tuo loistava seurue oli tullut sillan päähän, nousivat
nuo kuusi neuvottelijaa maahan, jättäen hevosensa komeasti
puetuille palvelijoilleen. Sen jälkeen vetäytyi seurue takaisin, nuo
kuusi astuivat telttaan tulkin seuraamina, ja liettualaisten
kaksitoistamiehinen henkivartioväki pysähtyi sillan päähän niinkuin
sovittu oli.

Bertelsköld näkyi tahallaan antavan odottaa itseään, jottei hän
näyttäisi hätiköivältä. Kovin kauan ei hän kuitenkaan uskaltanut
viipyä, ettei ennen aikojaan suututtaisi kuumaverisiä vihollisiaan.
Neljänneksen yli kaksitoista saapui hänkin, poikansa ja neljän upseerin
seuraamana, jotka kaikki, samoinkuin hänkin, olivat puetut tavallista
komeampiin sotapukuihin, ettei vihollinen saisi kovin huonoa käsitystä
ruotsalaisten köyhyydestä; ja luultavaa on, että se kulta ja ne kalliit
kivet, jotka nyt koristivat köyhäin sotilaiden pukuja, aivan äskettäin
oli ryöstetty jostakin liettualaisesta aateliskartanosta. Kun
Bertelsköldilläkin oli tulkki mukanaan, oli nyt saapuvilla seitsemän
miestä molemmin puolin.

Tervehdittiin toisiaan kylmästi ja virallisesti; sen jälkeen panivat
molemmat puolueet pois miekkansa teltan ovelle merkiksi siitä, että
välirauha tällä hetkellä vallitsi. Keskustelu alkoi.

Liettualaiset esittivät ensiksi vaatimuksensa, joissa kyllä oli
tinkimisen varaa. Ruotsalaisten tulisi riisua aseensa, antaa takaisin
saaliinsa ja vankinsa, lähteä maasta, jättää takaisin linnoitukset sekä
vannoa, etteivät enää tässä sodassa taistelisi hänen puolalaista
majesteettiaan vastaan, mistä kaikesta heille luvattiin korvaukseksi
vapaa kulku ja suojelu rajalle saakka. Nämä olivat pääpykälät ja
esitettiin ne liettualaisten puolelta pikemmin armona kuin
molemminpuolisena, tasapuolisena sopimuksena.

Bertelsköld kuunteli kärsivällisesti tuota pitkää puhetta loppuun
saakka. Senjälkeen esitti hän vastaukseksi _omat_ vaatimuksensa, jotka
eivät nekään olleet aivan niukat. Liettualaisten tulisi hajoittaa
nostoväkensä, luovuttaa ruotsalaisille, paitsi muita kaupunkeja ja
linnoja, myöskin Vilna, maksaa kolmetuhatta tukaattia kuussa
ruotsalaisen sotajoukon ylläpitämiseksi ja vannoa, etteivät kahdeksan
kuukauden kuluessa, s.o. ensi kevääseen mennessä, ryhtyisi mihinkään
vihollisuuksiin ruotsalaisia vastaan. Vastapalvelukseksi sitoutui
Bertelsköld pitämään väkensä kovassa kurissa, olemaan ottamatta
pakkoveroa, suojelemaan henkeä ja omaisuutta sekä hänen ruotsalaiselta
majesteetiltaan hankkimaan hyvät rauhanehdot.

On helpompi ajatella kuin kuvata liettualaisten hämmästystä ja raivoa
heidän näitä vaatimuksia kuullessaan. Vaivoin saivat he vihansa
hillityksi siksi, kunnes tulkki oli sanonut sanottavansa. Kiivaimmat
tarttuivat jo aseihinsa ja aikoivat keskeyttää koko keskustelun; papit
saivat heidät kuitenkin hillityksi, luultavasti arvaten, että
Bertelsköld oli tehnyt nämä vaatimukset vain näön vuoksi ja
pysyttääksensä maineensa seuralaistensa silmissä.

Liettualaisten kiivaan luonnon lauhduttaminen ei kuitenkaan kuulunut
kenraalin tarkoituksiin. Kun papit olivat vaivoin saaneet toverinsa
jäämään, vuodatti tuo ylpeä päällikkö tervaa tuleen, tehden uuden
vaatimuksen, vielä nöyryyttävämmän kuin edelliset, nimittäin että
liettualaisten tulisi antaa kaksitoista arvokkainta miestään
panttivangiksi sopimuksen täsmällisestä noudattamisesta.

Nyt puhkesi myrsky täyteen raivoonsa. Tuskin olivat ylimykset tulkin
suusta kuulleet nuo häpäisevät ehdot, kun he uudelleen tarttuivat
aseihinsa ja lopulta, yhä enemmän raivostuneina Bertelsköldin
uhkamielisestä tyyneydestä, vetivät miekat tupesta siinä paikassa
hakatakseen kuoliaiksi nuo hävyttömät muukalaiset.

Sitäpä juuri oli Bertelsköld odottanutkin. Tuskin oli ensimmäinen
miekka tupestaan lentänyt, kun kenraali otti vyöstään pienen pillin ja
vihelsi sillä yhden kerran pitkään ja kimakasti. Silmänräpäyksen
jälkeen kuului kova paukaus ja kohta paikalla rytinä. Silta teltan alla
horjui ja näytti aikovan upota; puun pirstaleita ja kiven muruja satoi
teltan päälle, tunkien paikotellen vaatteen läpi sisäänkin ja satuttaen
joitakuita läsnä oleviakin, kuitenkaan ketään vahingoittamatta.

Ensi hämmästyksessään laskivat liettualaiset paljastetut aseensa alas.
Tuo taikauskoinen pelko Bertelsköldin yliluonnollisesta voimasta
lamautti heidän rohkeutensa. Ainoastaan yksi heistä kiiruhti ulos,
mutta pysähtyi kuin kivettyneenä teltan ovelle. Liettualaisten rannan
puolella oleva sillan kaari oli ammuttu ilmaan taitavasti kätketyn
ruutimiinan avulla; tuskin kuusi kyynärää teltasta ammotti syyssateista
tulvehtinut joki, niin että pako oli mahdoton. Suurin osa
liettualaisten sillan päähän asetetusta vartioväestä oli räjähtänyt
ilmaan.

Bertelsköld ei vitkastellut käyttämästä hyväkseen vihollisen
hämmennystä. -- Vangitkaa nuo petturit, jotka ovat välirauhan rikkoneet
ja tarttuneet aseihin neuvottelujen aikana! -- huusi hän. Käsky pantiin
toimeen melkein ilman vastustusta. Ennen pitkää oli liettualaiset
vangittu, sidottu ja viety ruotsalaisten leiriin.

Mutta kun Bertelsköld aikoi lähteä teltasta, asettui hänen poikansa,
kreivi Bernhard hänen tielleen. Nuorukaisen posket hehkuivat
suuttumusta. -- Kenraali, -- sanoi hän, -- pyydän heti paikalla eroni,
ja jos sen minulta kiellätte, niin murran miekkani, heitän sen
jalkojenne juureen ja sanon: tappakaa minut, kenraali, mutta älkää
pakottako minua kauemmin palvelemaan valansa rikkojaa, vaikka hän
olisikin isäni!

Bertelsköld säpsähti. Nähtävästi taisteli hän sisällistä taistelua,
sillä hän vastasi vitkastellen ja melkein lempeästi: -- Minä ymmärrän
sinut, mutta sinä et ymmärrä minua. Mene, rauhoita mielesi, äläkä saata
häiriötä aikaan; aika on kallista; minä sitten selitän sinulle kaikki.

Mutta Bernhard tuskin kuuli häntä; hän vetäisi miekan tupestaan,
heitti sen kiivaasti kenraalin jalkojen eteen ja huusi kyynelien
tukehduttamalla äänellä: -- Olen pannut kunniani takuuseen puolestanne,
isäni. Tappakaa minut, sillä te olette häväissyt oman nimenne ja minun;
tämän jälkeen täytyy minun punastua jokaisen sotamiehen edessä ja
jokainen sotamies on sanova minulle: mene, sinä olet Bertelsköld, ja
Bertelsköld on syönyt vannomansa sanan!

Kenraali kalpeni ja hänen katseensa synkistyi: -- Viekää arestiin tuo
poika, ettei hän hullutuksillaan saa aikaan levottomuutta leirissä.

Käsky pantiin toimeen; nuorukainen vaikeni vesissä silmin ja antautui
vastustelematta pois vietäväksi.

-- Ei nyt ole aikaa kuunnella hellämielisten maitopartain jaarituksia!
-- mutisi kenraali, ikäänkuin vakuuttaen itseään siitä, että hänen oli
täytynyt pakosta tehdä niinkuin teki. -- Kaikki miehet paikoilleen! --
lisäsi hän kuuluvalla äänellä. -- Tykistö esiin! Laukaiskaa!

Vihollisten puolisella rannalla syntyi rajaton hämminki ja melu.
Yht'äkkiä paljastettiin ruotsalaisten rannalle kätketty patteri ja
viidellä kanuunalla alettiin nyt kapean joen yli ampua liettualaisten
hätääntyneitä laumoja. Tanssit ja leikit päättyivät _sillä_ rannalla
piankin yleiseen kauhistukseen. Ranta tuli ruumiita täyteen,
ruotsalainen sotaväki käytti tilaisuutta hyväkseen, tunkeutui osaksi
veneissä, osaksi sillalle asetettujen lankkujen avulla vihollisten
kimppuun ja anasti suunnattoman määrän saalista sekä useita satoja
vankeja. Bertelsköld oli vielä toisen kerran tuottanut viholliselle
tuntuvan tappion. Mutta pian saamme nähdä, eikö hän itselleen ollut
tuottanut vieläkin suurempaa.

Bertelsköldin tarkoitus oli ollut, käyttäen hyväkseen vihollisen ensi
hämmästystä, tuossa tuokiossa valloittaa Vilna. Sitä tehdäkseen
kiiruhti hän viemään koko joukkonsa Vilian-joen yli ja ajamaan takaa
vihollista. Mutta ensi kerran elämässään oli hän liiaksi luottanut
onneensa, oli kuin onni olisi yht'äkkiä oikullisesti kääntänyt hänelle
selkänsä.

Kun näet tykistöä laahattiin kiireessä korjatun sillan yli, tapahtui se
kumma, että lankut ja laudat yht'äkkiä murtuivat raskaan painon alla.
Neljä kanuunaa suistui hevosineen ja miehineen jokeen ja kokonainen
päivä meni hukkaan, ennenkuin muut pääsivät yli. Sillä välin oli
suomalainen ratsuväki siinä luulossa, että jalkaväki ja tykistö
seurasivat mukana, uskaltautunut aina Vilnan porttien edustalle.
Kenraalin poissa oloa hyväkseen käyttäen olivat ratsumiehet
hajaantuneet ryöstämään ympärillä olevaa seutua. Äärimmilleen
kiihoittuneet liettualaiset rohkaisivat mielensä, kokoontuivat taas
tuhantisiin joukkoihin, iskivät kuoliaaksi jokaisen ryöstöretkeilijän,
joka oli uskaltanut omin päinsä liikkeelle lähteä, ja asettuivat toisia
väijymään. Se onnistui. Ratsuväkeä, jota oli vain noin kolmisen sataa
miestä, ahdistettiin ankarasti kaikilta tahoilta, sen täytyi peräytyä,
se joutui satimeen, ajautui metsäsolaan ja tuhoutui melkein viimeiseen
mieheen. Ainoastaan parin kolmenkymmenen ratsumiehen onnistui
kiertoteitä paeten yhtyä pääjoukkoon.

Bertelsköld vannoi kostavansa. Vihdoinkin oli hän tullut joen yli ja
kiiruhti nyt rientomarssissa Vilnaa vastaan. Turhaan. Otollinen hetki
oli mennyt; kymmenkertainen vihollinen sulki häneltä tien. Kolme kertaa
teki Bertelsköld hyökkäyksen, kolme kertaa syöstiin hänet takaisin,
joka kerta yhä suuremman tappion kärsineenä, ja joka kerralla kasvoi
vihollisten rohkeus, samalla kuin ruotsalaisten luottamus johtajansa
onneen väheni. Eivät mitkään temput, ei mikään viekkaus ja rohkeus enää
auttanut tuota pelotonta päällikköä; jokainen uusi yritys päättyi
uuteen tappioon. Vajaassa kuudessa päivässä oli ruotsalaisten sotaväki
sulanut puoleen määräänsä, ja seitsemäntenä päivänä sillan
räjähyttämisestä huomasi Bertelsköld olevansa kostonhimoisen vihollisen
saarroksessa.

Asema oli epätoivoinen. Ruotsalaisten lähimpään varustukseen oli
viisitoista penikulmaa; mitä hyödytti murtautua läpi, kun muutamien
tuntien kuluttua tulisi olemaan samanlaisessa tai vielä tukalammassa
asemassa?

Kenraali tarkasti urhoollista, harventunutta miehistöään. Ei mitään
nurinaa, ei mitään valitusta kuulunut uupuneiden sotamiesten huulilta,
mutta mieli oli synkkä, rinta toivoton. Bertelsköld koetti heitä
rohkaista. -- Pelkäisimmekö noita kurjia talonpoikaislaumoja, joita
niin usein olemme sirottaneet kuin akanoita tuuleen? -- huudahti hän
koettaen herättää luottamusta muinaisia aikoja muistelemalla.

-- Ei, kenraali, -- vastasi muuan harmaantunut sotavanhus Kustaa
Aadolfin ajoilta; -- me emme pelkää vihollista, mutta me pelkäämme
Jumalaa. Me yksinkertaiset sotamiehet emme ymmärrä ihmisten viisautta.
Me olemme aina kuulleet sanottavan, että _väärä vala ottaa pois onnen_.

Bertelsköld hymähti kummallisesti. -- Olet oikeassa, -- sanoi hän
sukkelasti. -- Vihollinen vannoi pitävänsä välirauhan, ja kuitenkin
vetivät ne roistot miekkansa meitä vastaan. Siitä on meidän
ymmärtäminen, että Jumala on antanut heidät haltuumme, vaikka he nyt
ylpeilköötkin luullusta tappiostamme.

Samalla hetkellä saapui tieto, että vihollinen oli murtanut yhden
ulkovarustuksista ja että tuon pienen sotajoukon oikea sivusta oli
vaarassa. Bertelsköld heittihe hevosensa selkään ja kiiruhti sinne.
Tuskin oli hän saanut hyökkäyksen torjutuksi, kun samanlainen tieto
tuotiin vasemmalta sivustalta. Sinnekin riensi kenraali. Taas
lennätettiin uusia sanomia. Pääjoukkoa ahdistettiin sekä edestä että
takaa. Vaara oli uhkaava. Vihollinen toimi nähtävästi tarkkaan mietityn
suunnitelman mukaan ja siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että se
ahdistaisi yht'aikaa joka taholta ja siten kerrassaan musertaisi
ruotsalaiset.

Leirin keskipaikkeilla oli pieni kukkula, jolle Bertelsköld oli
edellisenä yönä antanut pystyttää seitsemän hirsipuuta niin, että ne
selvään näkyivät vihollistenkin puolelle. -- Hän oli säästänyt tämän
hurjan keinon viimeisen hädän hetkeen, ja nyt oli se hetki tullut. Yhä
ankarammin ahdisti vihollinen, yhä harvemmiksi kävivät puolustajain
rivit.

Nuo kuusi vangittua liettualaista ja heidän tulkkinsa tuotiin
kukkulalle puettuina kauas näkyviin, komeihin pukuihinsa, jotka heillä
oli ollut neuvottelussa yllään. Torvensoittaja lähetettiin viemään
viholliselle se uhkaus, että elleivät he lakkaisi ahdistamasta ja
suostuisi neuvottelemaan kohtuullisista ehdoista, heidän ylhäiset
kansalaisensa heti paikalla hirtettäisiin heidän silmiensä edessä.

Liekö nyt käynyt niin, ettei torvensoittajan puhetta ymmärretty, tai
että vihollinen raivoissaan ei enää tahtonut mistään sovitteluista
tietääkään -- mutta mitään helpotusta ei näkynyt. Yhä kauheammin
hyökkäsivät viholliset vain eteenpäin ja ennen pitkää oli kolme
Bertelsköldin vallitusta heidän hallussaan... Tulkki vedettiin hirteen,
ja liettualaiset hyökkäsivät eteenpäin kahta raivokkaammin. Suurin osa
suomalaisista, jotka tavallisuuden mukaan olivat saaneet vaarallisimmat
paikat puolustettavikseen, oli kaatunut; osa liiviläisistä heitti
aseensa ja alkoi ryöstää omaa leiriä.

Nyt käski Bertelsköld tuoda esille etevimmät vangit; nuoransilmukka
pantiin heidän kaulaansa, mutta hirtettävät, jotka hyvin voivat nähdä
kansalaistensa olevan voitolla, pyysivät uhkamielisinä ruotsalaisia
vain liikkumaan nopeasti, että sitä pikemmin itse joutuisivat samaan
hirteen. Verikosto ei kuitenkaan päässyt toteutumaan. Peläten tulevansa
armotta tapetuiksi, jos vangit hirtettäisiin, liittoutuivat muutamat
liiviläiset ja saksalaiset upseerit sotamiesten kanssa ilmi kapinaan,
hyökkäsivät kukkulalle, päästivät vangit vapauteen ja pyysivät heitä
myötävaikuttamaan anteeksiantoon. Koko Bertelsköldin leiri oli
hajoamistilassa; osa väestöstä antautui, toiset hakattiin maahan,
toiset koettivat paeta metsiin, mutta saavutettiin, ja saivat he
kostuttaa kenttiä ja kukkuloita urhoollisella, turhaan vuodatetulla
verellään.

Kenraali itse oli yksi niitä harvoja, jotka pelastuivat tästä suuresta
häviöstä. Tuo kamala ja selittämätön onni, joka tuotti hätää ja
onnettomuutta hänen ympäristöönsä, samalla kun kuitenkin suojeli häntä
itseään, oli tälläkin kertaa ikäänkuin ihmeen kautta antanut hänen
säästyä keskellä sitä täydellistä häviötä, joka hänen väkeään kohtasi.
Ainoatakaan haavaa saamatta oli hän välttynyt kuolemasta, mutta mitä
oli hän sillä voittanut? Hänen sotajoukkonsa oli hävitetty, hänen
poikansa vangittu; unelma Liettuan suuriruhtinaallisesta kruunusta oli
haihtunut pois kuin usmapilvi hänen silmissään; mitä vastaisi hän
kuninkaalleen, kun tämä kerran kysyisi: -- Kenraali, minne ovat
urhoollisimpani joutuneet?

Mutta se sikseen. -- Bertelsköld harhaili erämaissa niinkuin oman
suuruutensa pirstale, yksin jääneenä onnensa kanssa, jota ei kukaan
häneltä kadehtinut, ja saapui lopulta, satojen seikkailujen perästä
Puolaan ja ruotsalaisten alueille.



9. TOINEN RAKKAUS.


Riittäköön nyt taas täksi kerraksi noista raivokkaista sodista ja
verisistä ja synkistä urotöistä, jotka leimuavat kuin kaukaisten
tulipalojen loimu menneiden aikojen taivaan rannalla. Miksi ovatkaan
menneisyyden päivät niin täynnä kyyneleisiä muistoja, jotka viehättävät
katsojaa loistollaan, mutta samalla peloittavat häntä armottomalla
julmuudellaan! Ne tulevat kyllä takaisin tässäkin kertomuksessa vielä,
mutta levähtäkäämme hetkeksi kukkasten keskeen ja hengittäkäämme
tiepuolessa kevään tuoksua, sillä sydän siitä nuortuu.

Erään Wieprtz-joen sivuhaaran varrella -- joen, jonka puolalaista nimeä
ei kenenkään kieli käänny lausumaan, -- näkyy vielä tänäkin päivänä
Radzynin linnan jäännökset, josta linnasta samanniminen kaupunki
myöhempinä aikoina on nimensä saanut. Seutu, joka nyt on tasankona ja
jossa silmä mielihyvällä seuraa viljavia vainioita, oli tämän
kertomuksemme aikana tammi- ja pyökkimetsän peitossa ja ainoastaan
siellä täällä oli ahkera ihmiskäsi perannut pellon elämän tärkeimpiä
tarpeita tyydyttämään. Uhkamielisinä kohotti vanha, muurien ympäröimä
ja joen aaltojen huuhtelema ylimyslinna tornejansa taivasta kohden,
ylpeänä niinkuin olisi tahtonut salamaa kiusata -- kuvastaen siinä
kohden Puolan aatelin senaikaista valtaa ja röyhkeyttä. Sillä Puola oli
tuhanten pikkukuningasten ja miljoonien orjien maa, eikä tätä kahden
puolen painavaa ylimystöä ylempänä ollut mitään hallitusta eikä sen
alapuolella mitään kansaa.

Oltiin maaliskuussa 1657. Tänä keväänä oli voipunut Puola päässyt
vapaaksi vihollisista, mutta linnaa vartioitiin kuitenkin niinkuin
sodankin aikana. Vartijoita oli asetettu valleille sekä teiden ja
polkujen suihin. Niin usein kuin joku matkamies läheni, käännytettiin
hänet takaisin. Ei ainoatakaan muukalaista päästetty sisään, portit
suljettiin, nostosillat vedettiin ylös. Mikä oli syynä näihin näin
erikoisiin varokeinoihin?

Syynä niihin oli kamala vihollinen, joka sulki linnojen ja matalien
majojenkin ovet, joka tuhosi kyliä ja kaupungeita, vihollinen, joka oli
peloittavampi kuin ruotsalaisten aseet, tuhoa tuottavampi ja kauheampi
kuin ne, ja se vihollinen oli -- rutto.

Mutta vallien sisällä oli puutarha, tosin pieni ja ahdas, mutta somasti
vihertävä varhaisen kevätauringon paisteessa, puutarha, jossa ruusut
tuoksuivat ja jossa lempi oli löytänyt asuinsijansa, hiljaiset
kuiskaukset varman piilopaikan. Tässä puutarhassa, seiniläiden
ja akaasiain siimeksessä istui kaksi nuorta hiljaa puhellen
illan viileässä ilmassa. Toinen oli ruhtinatar Lodoiska,
kahdenkymmenen vuoden vanha; toinen kreivi Bernhard Bertelsköld,
kahdeksantoistavuotias.

Ruhtinatar oli kaunis kuin mustaa taustaa vasten kuvastuva tulenliekki
kaunis kuin kipinä, joka pilkkopimeän yön helmassa lentää. Kaunis oli
nuorukainenkin, mutta kaunis niinkuin kajastus tummansinisellä
tähtitaivaalla ... miehen ja naisen kauneus oli vaihduksissa näissä
molemmissa; toinen oli tulinen ja intohimoinen, toinen haaveilevan
lempeä, uinaileva ja altis. Kun nuorukainen katsahti neitoon, oli se
kuin tähden tuike illalla, jolloin harso hiljalleen laskeutuu yli
lehväisen lehdon; kun neitonen katsahti nuorukaiseen, oli katseessa
etelämaisen auringon häikäisevä hehku.

Nuorukainen istui neidon jalkojen juuressa, vienon kitaran kieliä
kosketellen; neito istui ruohopenkillä ja poimieli oikealla kädellään
lehtiä riippuvasta oksasta, samalla kuin vasen käsi, ikäänkuin
tietämättään, hellästi lepäsi nuorukaisen mustilla kiharoilla.

-- Laula minulle vielä, laula tuo äitisi laulu! -- sanoi ruhtinatar,
kiertäen vasemman kätensä nimettömän sormen ympärille yhden hänen
välkkyvän tummia suortuviaan.

Ja Bernhard lauloi:

    "Mun surun' syvä,
    oi neitsyt pyhä,
    mieleni katuvan täyttää yhä.
    En sanoa emmi,
    ma häntä lemmin
    ain' kuolohon yhä tulisemmin."

Ja laulaessaan katsahti hän syvälle Lodoiskan silmiin, katsahti vain
kerran, sillä pian hän taas tuijotti eteensä maahan, ikäänkuin olisi
etsinyt pyhää neitsyttä, mutta löytänytkin vain ihanimman maallisen
hengettären. Ruhtinatar huomasi sen kyllä ja hymyili niinkuin hymyilee
kokenut nainen rakastettunsa ujoutta. -- Varo itseäsi, Bernhard, --
sanoi hän. -- Sinä laulat pyhästä neitsyestä niin lämpimästi kuin
ainoastaan tosikatolilainen laulaa voi. Jos kansalaisesi sen
kuulisivat, niin he polttaisivat sinut leimuavalla roviolla.

Bernhard vaikeni. -- Ja entä jos nyt olisinkin katolilainen? -- virkkoi
hän yht'äkkiä ja kitara putosi maahan hänen kädestään.

-- Haaveilija! -- soperteli ruhtinatar. -- Usein olet sanonut minulle,
että äitisi kuolemaansa saakka pysyi tulisella innolla katoliselle
uskolle uskollisena. Mutta sinä -- sinä olet hänen opistaan omistanut
ainoastaan neitsyen kuvan.

-- Lodoiska! -- keskeytti hänet Bernhard vielä kerran, -- puhukaamme
ennemmin sinusta. Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olenkaan
sinulle! Sinähän isäsi kanssa kävit Vilnan vankiloissa ja pyysit saada
hoitaa tuota haavoitettua vankiraukkaa juuri silloin, kun hän oli
kuolemastaan varma... Sinähän kuljetit hänet linnaasi, sinä paransit
hänen haavansa, annoit hänelle sydämesi ja uskalsit hänen tähtensä
antautua alttiiksi isäsi ankaruudellekin... Miksi teit sen, Lodoiska?
Miksi et antanut minun kuolla?

-- Miksikö, sinä veitikka? Siksi, että näin sinut vankilan portailla,
kun ajoin siitä ohitse isäni vaunuissa, siksi, että rakastin sinua heti
sinut nähtyäni ja siksi, etten senjälkeen voinut elää ilman sinua. Ja
sinä kysyt, miksi en antanut sinun kuolla?

-- Mutta et ole enää vapaa, Lodoiska. Olet ruhtinas Radzivilille
luvattu; jos hän näkisi minut luonasi, tappaisi hän sinut.

-- Bernhard -- minä rakastan sinua!

-- Minä olen maasi vihollinen, koko sinun kansasi vihaa minun kansaani,
ja sen miehen nimi, joka on kaiken Liettuan kauhu, on Bertelsköld.
Rakastaa Bertelsköldiä on sama kuin kirota miljoonia puolalaisia.

-- Bernhard -- etkö sitten kuule, että rakastan sinua! Mitä välitän
minä pakollisesti antamastani lupauksesta! Mitä välitän minä ankarasta
isästäni! Mitä välitän miljoonien kirouksesta! Etkö vieläkään ymmärrä,
että sinua rakastan? On olemassa mies, jonka oikeudet ovat suuremmat
kuin hänen rakkautensa. Minä tiedän toisen, jonka rakkaus voisi olla
suurempi kuin hänen oikeutensa -- jos sillä vain olisi siihen
uskallusta.

-- Ota henkeni -- se on sinun!

-- Henkesi -- niin, koko elämäsi, mutta ei kuolemaasi, Bernhard! Sinun
tähtesi uhraan kaikki -- puolison, sukuni ja isänmaani. Kaikki annan
sinulle -- kaikki, sillä minä rakastan sinua! Pyydä, ja minä täytän
pyyntösi! Käske, ja minä tottelen sinua! Ei ole taivaassa eikä maan
päällä mitään, jota voisin sinulta kieltää -- ei mitään, paitsi sinut
itsesi! Kaikesta, mistä luovun, pyydän vain yhden palkakseni, pyydän
yhden suuren ja kallisarvoisen palkan: -- pyydän elämäsi!

-- Olenhan sanonut, että se on sinun.

-- Hetken lupauksia vain -- tiedätkö myöskin, mitä olet sanonut?
Olethan vain kahdeksantoistavuotias. Ehkä jo huomenna, ehkä vuoden
päästä, kymmenen vuoden päästä olet unohtanut, että Lodoiskaa olikaan
olemassa. Kauniimmat, nuoremmat naiset ovat sydämesi sitoneet, -- oi,
sinähän olet niin kaunis ja niin ylevä, miksi eivät sadat naiset
kilpailisi saadakseen sinut lempensä pauloihin! Mutta minä sanon
sinulle, Bernhard, että minä en tahdo jakaa kenenkään kanssa, minä
vaadin sinut kokonaan, yksinomaan itselleni. Jos olet minut unohtava,
tulen minä elävänä tai kuolleena luoksesi ja sanon: Bernhard, minä
rakastan sinua; muista että olet iäti minun! Ei mikään yö ole kylliksi
musta, ei mikään paikka kylliksi kaukainen peittääkseen sinua minulta.
Sinä pakenet merien poikki, ja minä seuraan sinua; sinä pukeudut
valepukuun, kylmennät mielesi minua kohtaan, sysäät minut armottomasti
luotasi -- turhaan, minä seuraan sinua kuitenkin, minä kiedon käteni
kaulaasi, painan suudelman tuolle ihanalle, tummien kiharain
ympäröimälle otsallesi -- noin! noin! -- ja vaikkakin isket tikarin
rintaani, niin tiedä, ettet voi minusta päästä -- tulen luoksesi rinta
verisenä, sydän muuttumattomana ja palavana ja painan kalpenevat
huuleni sinun huulillesi -- noin! -- ja sanon sinulle niinkuin nyt,
ikuisesti, ainaisesti, peruuttamattomasti, varmasti: Bernhard, minä
rakastan sinua!

Taas uskalsi Bernhard katsahtaa noihin mustiin silmiin, jotka niinkuin
kaksi palavaa aurinkoa polttivat häntä. Mutta ainoastaan hetkisen voi
hän kärsiä niiden hehkua; hänen päänsä vaipui uudelleen Lodoiskan
polvelle ja hän vastasi rakkaudesta väristen:

-- Mitä pyydät minulta?

-- Vanno, että aina rakastat minua.

-- Varo itseäsi, Lodoiska! Kaksinainen kohtalo seuraa minun sukuani.
Sitä seuraa siunaus, joka tuottaa meille itsellemme alituista onnea,
kun vain täytämme sen ainoan ehdon, ettemme vanno väärää valaa, sillä
se ottaa pois onnen. Mutta meitä seuraa myöskin kummallinen, synkkä
kirous, joka vaikuttaa, että kun me itse yhtä mittaa menemme eteenpäin
vallan ja kunnian tiellä, niin onnettomuus meidän ympärillämme iskee
kuin korppikotka saaliiseensa, tuottaa tuhoa ystävillemme ja tappaa ne,
jotka meitä rakastavat. Ei, Lodoiska, hurmaajani, niin julma en ole,
että sitoisin sinun kohtalosi omaan kohtalooni. Yksin tahdon poistua
rakkauteni kanssa, sillä rakkauteni on kuolema -- minä tahdon rakastaa
sinua niin syvästi, että iloitsen toisen helmassa nauttimastasi
onnesta... Tiedätkö, Lodoiska, että suurin ja puhtain rakkaus on se,
joka ei mitään muuta pyydä kuin sen onnea, jota rakastaa? --

Ruhtinatar hypähti ylenkatseellisesti seisoalleen. -- Oo, te pohjolan
miehet, -- sanoi hän ylpeästi, -- kuinka vähän te ymmärrätte, mitä
ikuinen rakkaus on! Kun rintanne on lumesta ja sydämenne on jäätä, niin
luulette, että kaikkien sydänten tulisi tyytyä teidän kalpeaan,
haaleaan rakkauteenne, joka ei ole mitään muuta kuin olkitulta, mikä
palaa tänään ja sammuu huomenna, voimatta virittää ainoatakaan tunnetta
hehkumaan. Menkää, kreivi Bertelsköld, ja viekää mennessänne korkea ja
puhdas rakkautenne, joka ei mitään pyydä silloin, kun voisi kaikki
saada -- menkää ja hakekaa pohjolastanne sydän, yhtä paleltunut ja
kylmä kuin omanne on; kuvailkaa, houkkio, rakastavanne, vaikka vain
sydämetöntä siveysoppia saarnaatte, ja lohduttakaa itseänne sillä,
ettette aavistanut, ette tuntenut ettekä ansainneet sitä rakkautta,
joka yksin ansaitsee oikeaksi rakkauden nimen. Kreivi, te olette liika
pikkumainen minulle -- te olette pelkuri!

Bernhard hypähti seisoalleen ja hänen poskensa hehkuivat. --
Ruhtinatar! -- huudahti hän ja heitti häneen suoran, rohkean ja ylpeän
silmäyksen, -- punnitkaa sananne, kun puhutte suomalaiselle sotilaalle!
On sanoja, jotka loukkaavat, vaikka olisi kuinkakin kaunis se nainen,
joka ne lausuu. Kautta taivaan, te luotatte liiaksi siihen, että olette
nainen -- ja nainen, jota minä rakastan.

-- Minä uudistan, kreivi Bernhard, te olette pelkuri. Te kieltäytte
vannomasta sitä valaa, minkä minä pyydän, ja minä sanon teille, miksi
te sen teette. Te aavistatte tulevanne rikkomaan valanne ja te
pelkäätte, että se on onnenne kukistava. Kaikkien pyhimyksien nimessä,
häväistyksenne on kahdenkertainen -- se on uskottomuutta ja pelkuriutta
samalla kertaa -- ja minä olen nainen, te olette oikeassa, muutoin en
saisi rankaisematta teitä loukata. Menkää, hyvä herra, menkää! menkää!
-- huudahti tuo intohimoinen tyttö, jonka viha oli yhtä rajaton kuin
hänen rakkautensa, -- menkää -- minä en ole koskaan rakastanut teitä,
minä vihaan, minä inhoan teitä!

Ja vihansa vimmassa vaipui ruhtinatar Lodoiska ruohopenkille ja alkoi
tammen runkoon nojaten itkeä niin hillittömästi kuin itkee hemmoiteltu
lapsi, kun ei hänen kaikkia oikkujaan täytetä. Tekikö hän sen
tarkoituksella? Vai oliko hänen itkunsa luonnollinen? Siihen on vaikea
vastata; mutta missä onkaan se mies, jota eivät ainakin kerran hänen
elämässään kauniin naisen kyynelet olisi voittaneet? Bernhard oli niin
nuori, niin kokematon; hän ei käsittänyt rakkauden kavalia keinoja, hän
tunsi vain sen huumaavan, vastustamattoman voiman; hän käsitti vain,
että tuossa hänen jalkojensa juuressa oli tyttö hänen tähtensä
kyyneliinsä menehtymäisillään, pakahtumaisillaan suruunsa äärettömästä
uhraavasta rakkaudestaan häneen, joka oli sysännyt hänet luotaan --
siinä oli kylliksi, hän ei muusta huolinut, hän syöksyi polvilleen
itkevän tytön eteen, suuteli hänen kättään, vakuutti tuhansin valoin,
että hän ei ketään koko maailmassa rakasta niinkuin häntä, yksin häntä
-- ja Lodoiska ei sysännyt häntä luotaan, hän nautti voitostaan, antoi
hänen rukoilla kauan, ja kun hän viimein käänsi kauniin päänsä tammen
kyljestä ja taas katsahti häneen noilla mustilla, tulisilla silmillään,
jotka polttavat sydämen tuhaksi, niin silloin tarvittiin enää vain
pieni silmäys kauniiden kulmien alta, tuskin kuuluva rukous
hymyileviltä huulilta, ja Bernhard huudahti:

-- Niin, niin, minä vannon elämäni onnen kautta, vannon kaiken kautta,
mikä on minulle pyhää ja kallista, rakastavani sinua, yksin sinua
kuolemaani, hautaani saakka, ja jos minä rikon valani, niin tullos,
elävänä tai kuolleena, vaatimaan minua siitä tilille!

-- Minä otan vastaan valasi ja aion pitää sen omanani! -- vastasi
Lodoiska säihkyvin silmin. -- Ota osaltasi sydämeni ajaksi ja
iankaikkisuudeksi!

Aurinko oli jo laskeutunut tammipuitten latvojen taa, kuu kimmelteli
hiljaa juoksevan joen pinnalla ja yhä vielä kaikui Bernhardin kitara
Lodoiskan jalkojen juurella hämärässä puutarhassa. Nuo onnelliset, he
eivät aavistaneet, että sill'aikaa kuin lempi kevään lemua hengitti,
saapui vaara Radzynin linnan portista.

Hengästyneenä syöksyi Lodoiskan uskottu palvelija puutarhaan. --
Ruhtinas tulee! -- huusi hän, -- ja melkein samassa tuokiossa seisoi
nuori ruhtinas Radzivil paljastettu miekka kädessä pienen puutarhan
portilla. Lodoiska heittäysi väliin, ruhtinas nakkasi hänet raivoisasti
luotaan sanallakaan häntä puhuttelematta. -- Vihdoinkin tapaan sinut
täällä, sinä petollisen isän petollinen poika! -- huusi hän vihaa
kuohuen.

Bernhardilla oli tuskin aikaa vetää miekkansa, sillä vaikka Radzivil
muuten olikin jalo ritari, noudatti hän nyt espanjalaista sääntöä:
tällaisissa tiloissa ei tapella -- vaan tapetaan.

Miekat kilahtivat vastakkain hämärässä kuutamossa. Onni ratkaisi
riidan; ruhtinas ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, mustasukkaisuus
ja kostonhimo olivat hänet kokonaan vallanneet. Onneton, urhoollinen
nuorukainen! Pari kolme hyökkäystä tehtyään väistyi hänen vastustajansa
nopeasti syrjään, Radzivil syöksi miekkansa tammen runkoon ja samassa
silmänräpäyksessä lävisti kreivi Bernhardin miekan kärki hänen
rintansa.

Radzivil kaatui vereensä, ja Bernhard kiiruhti Lodoiskan luo. --
Pakene! Pakene pian! -- huusi tämä. -- Tässä on takaportin avain. Pian
-- isäni muuten tappaa meidät molemmat.

-- Kuinka voisin jättää sinut hänen kostolleen alttiiksi -- ei ikinä!
-- vastasi Bernhard vielä hämmennyksissään äskeisestä taistelusta,
sillä kahdeksantoista vuotiaana ei kylmäverisesti oteta ihmistä
hengiltä.

-- Tahdotko sitten tuhota meidät molemmat? -- kuiskasi ruhtinatar. --
Pakene! Kun isäni tulee, sanon minä hänelle, että tahdoit pakottaa
minua päästämään sinut vapaaksi ja että ruhtinas on kaatunut minua
puolustaessaan. Hyvästi -- me tapaamme vielä toisemme! Muista valasi!

Ja Lodoiskan viimeinen polttava suudelma huulillaan riensi Bernhard
sykkivin sydämin vapauteen ja uusiin vaaroihin.



10. VÄHÄ BELT.


Taas on kulunut viikkoja ja kuukausia, ja tuo muistorikas vuosi 1658 on
alkanut. Ruotsin kuninkaan "neliskulmainen" onni oli pyörinyt eteenpäin
kuin kiitävä pallo, milloin voittoja tuottaen, milloin tappioita,
milloin herättäen hurmaavia toiveita, milloin niitä pettäen, mutta aina
tallaten vainioita, hävittäen kyliä ja kaupungeita ja kansojen
hyvinvointia, ja levittäen miekan, tulen ja ruton kauhua kaikkialle,
missä kulki. Kaikista noista ylpeistä unelmista, jotka kohosivat uusia
kruunuja ja uusia maita Veikselin varrelta tavoittelemaan, mitä oli
niistä jäljellä? Ei muuta kuin muisto eräistä väkivallan töistä, muisto
muutamista urotöistäkin, ei muuta kuin joitakin verisiä lehtiä lisää
ajan suureen kirjaan, ja sen lisäksi melkein kuolluksiinsa vaipunut
vihollinen ja äärettömiin ponnistuksensa vaipumaisillaan oleva oma
kansa. Mikä katkera neuvo valloittajalle, mikä ikuinen opetus sille,
joka valtansa miekkaan perustaa! Kuinka harvat olivatkaan enää elossa
niistä, jotka olivat lähteneet valloitettuun Puolaan! Vähän oli heitä
enää jäljellä vastaisia sankaritöitä, isänmaan palvelusta ja omaa
onneaan varten! Tuskin oli heitä, enää kymmentä tuhatta, ja nekin sodan
villitsemiä, röyhkeitä ja raakoja, jotka alituisissa taisteluissa ja
vaaroissa alituisilla ryöstö- ja hävitysretkillä olivat tottuneet
rauhan hiljaisempaa onnea ylenkatsomaan ja halveksimaan kaikkia muita
yhteiskunnan perussääntöjä paitsi raudankovaa sotakuria. Millä
tunteilla ovatkaan noista miehistä ne harvat, jotka sittemmin
isänmaahansa palasivat, katselleet kirkkoja ja rauhallisia
hautausmaita, joita he vieraassa maassa olivat tottuneet häväisemään,
millä tunteilla maanmiehen rauhallisia majoja, joita ennen olivat
polttaneet, puolisojen ja tyttärien rakkautta, jota olivat häväisseet,
peltojen huojuvia tähkäpäitä ja niitä rauhallisia kotitoimia, joita he
olivat saaliinhimossaan hävittäneet? Parhaimmat heistä ovat silloin
pyyhkäisseet otsaansa kädellään ja heränneet kuin ilkeästä unesta,
mutta useimmat ovat säilyttäneet sotaiset tapansa, väkivaltaisen,
saaliinhimoisen luonteensa kautta koko elämänsä, ja heidän kotimaansa
on saanut siitä kärsiä. Sillä se sota, jota isänmaan puolustukseksi
käydään, on jalo sota, joka lisää kansojen voimia ja ylentää heidän
mieltään, jotavastoin sota semmoinen, minkä tarkoituksena on vieraiden
maiden valloittaminen, useinkin on kuin tiikeri, joka verenhimoisena
lopulta syö suuhunsa omat sikiönsä.

Tuo urotöistä kuuluisa, mutta lopulta onneton Puolan sota oli hankkinut
Kaarle Kustaalle ja Ruotsille kolme uutta vihollista: Venäjän,
Itävallan ja Tanskan. Kahta edellistä pidettiin aisoissa pienemmällä
sotavoimalla, jotavastoin kuningas tavallisella rohkeudellaan koetti
pelastaa itseään tuottamalla Tanskalle vaurioita. Sentähden luopui hän
Siebenbürgenin ruhtinaasta, Rákóczista, jonka kanssa hän vielä keväällä
1657 oli harhaillut Puolassa ja sitä hävittänyt, ja vetäytyi vähäisen
sotavoimansa kanssa Preussiin sekä sieltä kesemmällä Pommeriin,
sittenkun Tanskan kuningas kevytmielisesti oli julistanut hänelle
sodan. Ainoastaan 6 tai 8,000 miestä oli kuninkaalla ja Otto
Stenbockilla vietävänä odottavan Wrangelin avuksi -- mutta nämä
miehetpä olivatkin sadoissa vaaroissa koeteltuja, järkähtämättömän
urhoollisia sotilaita, jotka kykenivät musertamaan kymmenkertaisesti
voimakkaamman vastustajan ja joiden avulla miltei voi onneaankin
vastaan asettua. Pommerista lähti kuningas 13,000 miehen suuruisella
sotajoukolla Mecklenburgin kautta Holsteiniin, huoahti hetkisen
Hampurin edustalla ja marssi sitten Torstensonin ennen kulkemaa tietä
Juutinmaalle.

Kuninkaan onni oli erinomainen. Heinäkuun 23 p:nä hyökkäsi hän
Holsteiniin. Elokuun lopulla oli hän koko tämän maan valloittanut,
sen lisäksi Slesvigin ja eteläisen Juutinmaan ja tunkenut Tanskan
jäljelle jääneen sotajoukon Fredriksudden linnaan, tuohon samaan
Fredericiaan, joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi tanskalaisten
slesvig-holsteinilaisista saavuttaman loistavan voiton kautta. Tällä
kertaa, v. 1657, ei Fredericiassa oltu niin onnellisia; tuon mahtavan
ja hyvin varustetun linnoituksen, jossa oli 5,000 miestä, valloitti
Wrangel lokakuun 24 p:nä aamulla rohkean yöllisen hyökkäyksen jälkeen
ja 3,000 miehen avulla, jotka olivat Puolankin voittaneet.

Tanskalaiset joutuivat kauhun valtaan ja Kaarle Kustaa alkoi miettiä
koko Tanskan valloittamista. Fredericiasta ei ole Vähän Beltin
kapeimman kohdan yli Fyenin Middelfartiin kuin niukka penikulma.

Talvella 1643-1644 oli Torstenson tehnyt rohkean päätöksen kulkea
jäätyneen Beltin yli Seelantiin, mutta kohtalo oli säästänyt tämän
kunnian hänen oppilaalleen, ja tuuma meni sillä kertaa myttyyn, kun
talvi oli lauhkea eivätkä siis Beltin aallot jäätyneet. Kaarle Kustaan
rohkea pää käsitti oikeaksi mestarin tuuman ja hän päätti panna sen
toimeen. Tanska tulisi voitetuksi ja kaikkien katkerain vihollistensa
joka taholta uhkaama Ruotsi pääsisi voitolla taistelusta, jossa sen jo
oli ennustettu tappiolle joutuvan.

Ennenkuin nämä suuret tapahtumat toteutuivat, on meidän hetkeksi
pysähtyminen Koldingin läheisyyteen, kolme penikulmaa lounaaseen päin
Fredericiasta, jossa tapaamme kaksi tämän kertomuksemme päähenkilöä.

Oli ilta, 26 p:nä tammikuuta 1658. Melkein koko ruotsalainen sotajoukko
oli koottuna pieneen Heilsen kylään ja sen ympärille, pohjoispuolelle
Koldingin kaupunkia, joka sekin tuli kuuluisaksi 190 vuotta
jälkeenpäin. Kuningas tarkasti joukkojaan kovaan routaan jäätyneillä ja
lumen peittämillä vainioilla. Hän oli huonolla tuulella sinä päivänä,
sillä kova suojailma oli uudelleen repinyt rikki osan niistä jäistä,
joita myöten hänen sotaväkensä ja hänen onnensa olisi pitänyt kulkea
Kööpenhaminaa vastaan. Hän oli sinä päivänä ankara tarkastuksessaan;
kovia sanoja sateli, ja sekä ylhäiset että alhaiset saivat pitää ne
hyvänään.

Wrangelin, Dahlbergin y.m. urhoollisimpien upseeriensa seuraamana
pysähdytti kuningas yht'äkkiä hevosensa erään äskettäin Pommerista
tänne kutsutun rykmentin kohdalle. Sen aseistus oli huono, sen
ulkomuoto paraatiin kelpaamaton, mutta ryhti kuin pysty seinä. Kaikki
nuo arpiset, tuikeasilmäiset, päivettyneet miehet katsoivat kuningasta
suoraan silmiin; ei liikettä ainoatakaan, ei ainoatakaan kasvojen
värähdystä, ei vähintäkään pelkoa vihastuneen kuninkaankaan edessä.
Kaarle Kustaan mieli lauhtui; hän kääntyi Wrangeliin virkkaen: --
Katsokaa noita miehiä älkääkä enää sanoko, että meri erottaa minut
Kööpenhaminasta.

Wrangel, joka koko ajan oli vastustanut retkeä Beltin yli, virkkoi
ynseästi: -- Teidän majesteettinne voinee kyllä näillä miehillä ajaa
tanskalaisen Itämereen, mutta ei silti ole tarvis itsenne sulaan
loikata.

Kuulematta neuvoa kutsui kuningas viittaamalla seurueestaan
suurikasvuisen upseerin. -- Ne ovat teidän miehiänne, kreivi
Bertelsköld?

-- Ovat, teidän majesteettinne, -- vastasi kreivi ylpeillen ja teki
kunniaa.

-- Tapasimme toisemme viimeksi Preussissä, -- jatkoi kuningas
synkistyen. -- Kenraali, minne ovat joutuneet urhoni, jotka Liettuaan
lähetin?

-- Olen tehnyt velvollisuuteni, -- vastasi Bertelsköld lyhyesti.

-- Te luulitte kuitenkin voivanne onneanne hallita.

-- Teidän majesteettinne on osoittanut, että onni seuraa uskaliasta
miestä. Olen menettänyt Liettuan niinkuin teidän majesteettinne on
menettänyt Puolan, mutta minä olen teidän majesteettinne jälkiä
seuraten puhdistanut Pommerin, Bremenin ja Verdenin ja on minulla ollut
onni voittaa sadoissa kahakoissa samalla aikaa kuin teidän
majesteettinne on suurissa tappeluissa voittanut.

-- Te puhutte rohkeasti, kreivi. Millä todistatte väitteenne onnesta?

-- Sillä, että ensimmäisenä ratsastan Beltin yli.

Kuningas hymyili ja kääntyi Wrangeliin. -- Tuo on tehty siitä puusta,
jonka vitsoilla tanskalaista hutkitaan; sellaista väkeä minä tarvitsen.

-- Tyhmänrohkeat mielipuolet! -- mutisi Wrangel.

-- Hyvä on, kreivi Bertelsköld, -- jatkoi kuningas, -- uskon teihin,
jos huomenna ratsastatte Beltin yli ja ennen iltaa tuotte minulle
vangin Fyenistä.

-- Niinkuin käskette, teidän majesteettinne! -- vastasi Bertelsköld
lyhyesti ja kuivasti, välittämättä Wrangelin pilkallisesta hymyilystä,
sillä kaikille oli tunnettua, että Vähän Beltin itäinen virran uoma oli
auennut suojailman aikana, jonka vuoksi kulku Middelfartin salmen yli
oli mahdoton. Mutta kuningas halusi niin kiihkeästi sinne päästä, että
hän mielellään uskoi kaikki mahdolliseksi. Luultavasti vaikutti myös
jonkinlainen luonteiden yhtäläisyys sen, että kuningas niin kernaasti
kuunteli Bertelsköldin rohkeaa puhetta; varmaa ainakin on, että hän,
samoinkuin tuo toinenkin onnen hemmoittelema suosikki, mielellään pani
kaikki onnelle alttiiksi voittipa sitten tai menetti.

Tarkastus oli päättynyt. Kuningas ratsasti pois ja sotajoukot
hajaantuivat leirituliensa ääreen lämmitelläkseen kohmettuneita
jäseniään. Kun kaikki eivät mahtuneet huoneisiin, oli nuotioita
sytytelty kedolle ja taskumatti kierteli miehestä mieheen niiden
joukossa, joilla ei ollut kattoa päänsä päällä. Yhä useampia sotaväen
osastoja saapui. Lopuksi täytyi majoittua kirkkoon. Sodan aikana ei
pidetty mitään pyhänä. Pullo kainalossa istui sotamiehiä penkeissä ja
kuorissa, ja hurjia, kevytmielisiä lauluja kaikui samojen seinien
sisällä, missä äsken oli pyhiä virsiä veisattu.

Kaarle Kustaan pääkortteeri oli pappilassa, jonka ikkunoista hänellä
oli vapaa näköala rantojen ja jäiden yli. Tuon tuostakin keskeytti
kuningas neuvottelunsa päällikköjen kanssa, meni levottomasti ikkunaan
ja tarkasteli yhä pimenevää maisemaa. Päivän aikana voi vielä loitolla
nähdä avonaisen, sinertävän sulavirran lähellä Fyenin rantaa.
Lämpömittaria ei oltu vielä keksitty, mutta pilvinen taivas ja nuoskea
lumi ilmaisi hänelle kyllin selvästi, että suojailmaa vielä kesti ja
että hänen toiveensa olivat ylen vähissä.

Yht'äkkiä keskeytti kuningas puhelunsa Dahlbergin kanssa ja kutsutti
Bertelsköldin luokseen. -- Kreivi, -- sanoi hän odottamatta, -- sanokaa
minulle suoraan ja pelkäämättä: oletteko liitossa paholaisen kanssa?
Älkää pelätkö, en suinkaan aio teitä elävältä polttaa.

-- En ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa.

-- Tahtoisin oppia teiltä ratsastamaan sulan meren yli Middelfartiin.

-- Se on helposti tehty. Pyydän teidän majesteettianne tekemään hyvin
ja katsahtamaan ulos ikkunasta.

Kuningas katsahti ulos ikkunasta. Tuo äsken niin pilvinen taivas oli
yht'äkkiä kirkastunut, ja kaikki ennusti ankaran pakkasen olevan
tulossa, niinkuin tapahtuikin vielä samana iltana. Kaarle Kustaa
taputti Bertelsköldiä olkapäälle. -- Kreivi, -- sanoi hän, -- tuosta
uutisesta kannattaa antaa pitäjä Suomessa -- jos saatte aikaan sen,
mihin olette ryhtynyt.

-- Niinkuin käskette, teidän majesteettinne, -- vastasi Bertelsköld.

Kun aurinko seuraavana päivänä alkoi valaista lehdettömien pyökkipuiden
latvoja Fyenin rannalla, kimmelteli koko Vähä Belt yhden yön jäässä.
Ruotsalaiset juoksivat rantaan ihmettelemään, miten taitava oli
talvinen yö siltoja rakentamaan ja miten onni osasi laittaa niin, että
silta tehtiin juuri sopivimpaan aikaan. Kuningas oli hyvällä tuulella.
Pohjolan kolme kruunua näyttivät jo kimmeltävän taivaan rannalla.

Pakkanen vain kiihtyi. Jo aamulla kantoi jää jalkamiehen. Illemmalla
uskalsi Bertelsköld ryhtyä uhkarohkeaan tekoonsa. Hän riisui raskaan
sotilaspukunsa ja veti ylleen keveän nahkatakin. Suuren, ruskean
oriinsa asemesta valitsi hän pienen, laihan, mutta jäntevän
voionmaalaisrotuisen juoksijan. Kaksi ratsumiestä seurasi häntä
luistimet jaloissa, molemmilla kelkka edessään. Sillä tavalla alkoi
matka melkein koko Ruotsin sotajoukon katsellessa.

Alussa, kun jää oli vahvempaa, ratsasti Bertelsköld hyvin hitaasti
säästääkseen heikkoa hevostaan. Mutta kuta lähemmä hän tuli salmen
vaarallisinta paikkaa, jossa vesi oli virtaista, sitä enemmän lisäsi
hän vauhtia, niin että luistelijain oli vaikea pysyä hänen perässään.
Yhä lähempää näkyi Fyenin luminen ranta; jää lainehti ja ulvahteli
hevosen jalkojen alla, vähän väliä puhkesi kierä, hieno jää kavion
alla, niin että vesi purskui ... mutta tuo peloton sotilas riensi
kiitävää vauhtia eteenpäin ... vielä hetkinen ... ja Bertelsköld seisoi
vahingoittumattomana Fyenin rannalla, samassa kun hänen hevosensa
kaatui kuoliaana maahan.

Aurinko laskeutui kylmänä ja keltaisena Slesvigin puolelle, ja
talvi-ilta alkoi jo hämärtää. Aika oli kallista.

Bertelsköld oli noussut maihin erään kylän läheisyydessä eteläpuolella
Middelfartia. Joukko tanskalaisia miehiä, vaimoja ja lapsia oli
kokoontunut rannalle uteliaina kuulemaan, mitä tuolla ratsastavalla
hurjapäällä mahtoi olla sanomista. Luultavasti pitivät he häntä Ruotsin
kuninkaan lähettämänä sanansaattajana. Ei kukaan aavistanut oudon
matkan oikeaa tarkoitusta.

Bertelsköld katsahti taakseen; hänen ratsumiehensä olivat kelkkoineen
vielä hyvän matkan jälempänä. Hän lähestyi rannalla olijoita ja
kyseskeli tietä Odenseen, uskotellen olevansa lähetetty rauhaa
tekemään. Uutinen täytti ilolla kaikkien mielet. Väki kokoontui
ystävällisesti vieraan ympärille, ja niin saapui ennen saamansa käskyn
mukaan toinen luistelijoista paikalle ja jätti kelkan ja irtonaiset
luistimet siihen, lähtien heti kohta paluumatkalle.

Bertelsköld tiedusteli, eikö voitaisi jäätä myöten päästä Middelfartiin
ja sitoi samaan aikaan luistimia jalkaansa. Talonpojat tarjoutuivat
hyvillään ollen vuokraamaan hänelle toisen hevosen kaatuneen sijaan.
Kaikki näytti olevan ystävällisimmällä kannalla ... kun Bertelsköld
odottamatta tempasi joukossa seisovan viisivuotiaan pojan vyötäisistä
kiinni, heitti hänet kelkkaansa, työnsi kelkan ulos kierälle jäälle ja
lähti tuulen nopeudella kiitämään saaliinsa kanssa ulapalle. Kaikki tuo
oli tapahtunut silmänräpäyksessä.

Hämmästyneet, typertyneet talonpojat eivät osanneet uskoa silmiään,
ennenkuin kuulivat pojan parkuvan kaukana jäällä. Nainen syöksähti
esiin ... se oli ryöstetyn pojan äiti ... hän repi tukkaansa, lähti
ajamaan ryöväriä takaa, lipesi jäällä, kaatui, nousi ylös, kaatui taas,
lähti vielä kerran juoksemaan Bertelsköldin jälkeen, kunnes kaatui ja
meni tainnoksiin. Muutamat nuoret miehet seurasivat hänen esimerkkiään.
Turhaan, sillä ryöväri oli jo melkein heidän näkyvistään eikä ollut
mahdollista häntä enää saavuttaa. Kiroten ruotsalaisten petollisuutta
palasivat takaa-ajajat onnettoman äidin kanssa rantaan takaisin.

Onnellisesti saapui Bertelsköld poikaa kelkassaan työntäen vastaiselle
rannalle. Heikko kuuvalo edisti hänen rohkeaa tekoaan. Ruotsalaisten
leirissä luultiin hänen jo hukkuneen. Ilta pimeni ja sitä mukaa pimeni
kuninkaan muotokin. Hän jo katui tätä uhkayritystään; hän tarvitsi
jokaisen urhoollisen miehensä, ja mikä vielä tärkeämpää -- koko hänen
sotajoukkonsa mieliala riippui Bertelsköldin retken tuloksesta.

Mutta Bertelsköld tuli. -- Olen ratsastanut Beltin yli, teidän
majesteettinne, vaikkakin olen luistellen tullut takaisin. Tässä on
siitä elävä todistus Fyenistä! -- Ja tuo vangittu poika tuotiin esiin.
Hänen nenän päänsä oli tuulessa punehtunut ja tyytyväisenä pureksi hän
vehnäleipää, joka oli pistetty hänen kouraansa pahan mielen
viihdykkeeksi.

Kuningas päästi kaulastaan kultakäädyt, joissa riippui kuningatar
Kristiinan muotokuva hohtokivillä koristetun medaljongin sisässä. --
Kenraali, -- sanoi hän, -- ottakaa tämä muistoksi retkestänne. Tämän
jälkeen tulee teidän kantaa Fyenin vaakunaa kreivillisessä kilvessänne.
Ja tämän jälkeen -- lisäsi kuningas ylpeällä varmuudella, -- käymme
tervehtimään veli Fredrikiä Kööpenhaminassa.

-- Tämän jälkeen, -- kuiskasi Dahlberg Klas Tottille, -- tulee
Bertelsköld saamaan vielä yhden pitäjän Suomessa nyljettäväkseen.

-- Jos Suomessa enää on pois annettavia pitäjiä, -- vastasi Tott; --
sitä minä suuresti epäilen.

Illalla syötettiin ja juotettiin sotamiehiä ja päälliköitä kuninkaan
erityisestä käskystä. Kuten tunnettu, oli Kaarle X Kustaa oiva
juomaveikko. Nuo raa'at sotamiehen tavat hän oli oppinut osaksi
kolmekymmenvuotisessa sodassa, jossa viiniä vuoti virtanaan niinkuin
vertakin, osaksi sinä mieltä jäytävän kunnianhimon aikana, jolloin
hän eläen vapaaehtoisessa maanpaossa Voionmaalla haaveksi Ruotsin
kruunua päähänsä. Useat kerrat -- ja viimeksi Rákóczin kanssa
toimeenpanemallaan murhapolttoretkellä Puolassa -- oli kuningas
kannettu vaatteet päällä vuoteelleen, ja kuitenkin hän oli aina jo
seuraavana aamuna varhain uutterassa työssä. Nytkin vuoti jalo
reininviini, jota oli saatu ryöstämällä Holsteinin ja Slesvigin
rikkaita aateliskartanolta, ja kuninkaan esimerkkiä seurasivat useimmat
hänen päälliköistään. Upseerien asunnoissa juotiin kaikkialla Tanskan
pikaiseksi turmioksi, ja välistä mainittiin Bertelsköldinkin nimi.
Olihan hän ollut ensimmäinen osoittamassa, että pääsy Beltin yli oli
mahdollinen.

Vähän matkaa pappilasta oli kymmenkunta korkeimpaa upseeria, jotka
eivät kuuluneet kuninkaan lähimpään seurueeseen, asettunut tilavaan
talonpoikaistupaan syömään ja juomaan hyvin katetun pitopöydän
ympärille. Urotyöt ja viini vilkastuttivat mieliä ja kieliä. Olihan nyt
suuri, merkillinen päivä. Tuo vanha, usein voitettu, mutta yhtäkaikki
pelätty vihollinen, Tanska, joka aina oli väijynyt Ruotsia, sen häviötä
odottaen, oli nyt vihdoinkin murskattava, nöyryytettävä; Skåne,
Halland, Blekinge, Norja reväistäisiin nyt siitä irti ja
yhdistettäisiin Ruotsiin; niin, kukapa tietää, eikö Tanskan kansan
itsenäisyyskin nyt jo ole lopussa. Juutinmaa saarineen muutettaisiin
ruotsalaiseksi maakunnaksi, Kööpenhaminasta tehtäisiin nöyrä
vasallikaupunki; Tanskan aatelin tilukset joutuisivat Kaarle Kustaan
sotilaiden haltuun ja he palaisivat kotiinsa rikkaina ruhtinaina. Mikä
kunnia! Mikä saalis! Ja näitä haaveillessa tyhjennettiin kuohuva malja
toisensa perästä! Viinin kiihoittamina leimahtivat kaikki tunteet
ilmituleen. Vanha Ruotsin aateli vihasi nousukkaita, joille Kristiina
oli tuhlaten jakanut arvonimiä ja rikkauksia. Yksi noita oli myöskin
Bertelsköld; usein oli hän saanut sen kuulla; ja sai nytkin. Sten
Bjelke, jonka suonissa vuoti monta sataa vuotta vanha aatelisveri,
paiskasi kiivaasti pikarinsa Bertelsköldin pikariin, niin että viini
siitä maahan läikähti, ja huusi niin, että kaikki sen kuulivat: --
piruko sinua riivaa, Vähän Beltin vähäinen kreivi, kun et juo! Luuletko
meidän suolavettä särpivän?

Bertelsköld tyhjensi maljansa sanaakaan vastaamatta.

-- Tuo mies tuossa, -- jatkoi Bjelke, kääntyen toisien puoleen, -- se
on syönyt nauriita Fyenissä tänään. Se on pienestä pitäen nauriita
syönyt. Se osaa kaalinpäitä viljellä...

-- Ja niitä listiäkin, kun tulevat hävyttömiksi, -- vastasi
Bertelsköld, joka oli synnyltään kiivasluontoinen hänkin.

-- Kas, mitä ylvästelee, mokomakin Beltin kreivi! -- jatkoi Bjelke
samaan tapaan. -- Tiedättekö, mistä se tulee? Siitä, että hänen äitinsä
isää haukuttiin talonpoikaiskuninkaaksi ... sillä olikin jossakin
Suomessa hallittavanaan puolen sataa suota ja yhtä monta kivirauniota.

-- Vaiti, kreivi! -- huusi Bertelsköld pystyyn hypähtäen.

-- Ja hänen äitinsä, -- jatkoi yhä Bjelke, -- hänen äitinsä, hyvät
herrat, oli prinsessa, joka paimensi lampaita. Sentähden...

Ei ehtinyt hän lopettaa lausettaan, ennenkuin Bertelsköldin hansikas
lensi häntä keskelle otsaa. Vihasta punehtuen kavahti ylpeä nuorukainen
pystyyn ja paljasti miekkansa. Samassa silmänräpäyksessä paljasti
myöskin Bertelsköld omansa.

Loukkaus oli molemmin puolin niin suuri, etteivät läsnäolijat edes
koettaneetkaan rakentaa sovintoa. Heidän toimensa rajoittui vain
siihen, että ryhtyivät järjestämään välttämättömäksi käynyttä
kaksintaistelua; -- Pöytä vietiin pois, useampia kynttilöitä
sytytettiin, ja todistajat valittiin. Neljännestunnin kuluttua oli
kaikki järjestettynä tuollaiseen veriseen välikohtaukseen, jotka olivat
niin tavallisia sodassa ja joita ei edes kuninkaan läsnäolo voinut
ehkäistä. Sillä kun oli kysymys kunnianasiasta, ei sen ajan aateli
välittänyt kuninkaankaan mahdista.

Molemmat taistelijat olivat mainioita ja tottuneita miekkailijoita,
molemmissa kiehui viha toistansa kohtaan. Läsnäolijat odottivat hauskaa
huvitusta, eivätkä siinä erehtyneetkään. Vaikkakin katto oli niin
matala, että miekkain kärjet piirsivät naarmuja siihen, taisteltiin
siinä kuitenkin molemmin puolin yhtä suurella taidolla, vaikkei yhtä
suurella onnella. Bertelsköldin miekka oli jo useamman kerran sattunut
vastustajaan; Bjelke oli saanut jo kolme tai neljä pienempää haavaa,
voimatta raapaista viholliseensa naarmuakaan. Väsyneenä veren vuodosta
pyysi hän kolmen minuutin hengähdysaikaa. Se myönnettiin.

-- Minä kutsun teidät todistajikseni, hyvät herrat, -- huudahti Bjelke,
-- että tuo konna on loihdittu haavoittumattomaksi. Sitten Nördlingenin
ei hän ole saanut naarmuakaan ihoonsa, ja jokainen tietää mistä syystä.
Hänellä on vasemmassa nimettömässään kuningas Kustaa Aadolfin sormus;
hän luottaa sen voimaan; ja ainoastaan sen turvissa uskaltaa hän
tapella rehellisen ritarin kanssa.

Nuo sanat vaikuttivat taikauskoisiin sotilaihin. -- Kenraali, -- sanoi
eräs vanhemmista upseereista, -- me olemme kristityitä sotilaita emmekä
suvaitse joukossamme mitään pirun konsteja. Sana on valan veroinen;
sanokaa meille, että kaikki, mitä sormuksestanne kerrotaan, on akkain
puheita, ja me uskomme sen, niinkuin olisitte sen valallanne
vakuuttaneet.

Bertelsköld epäili hetkisen, -- mutta suuttumus ja kiusaus voittivat...
-- Totta on, -- sanoi hän, -- että kannan sormusta suuren kuninkaan
muistoksi, mutta kaikki se, mitä Bjelke ja muut siitä puhuvat, on
joutavaa taikauskoa.

-- Alkakoon sitten taistelu uudelleen.

Ja taistelu alkoi uudelleen, mutta suojeleva enkeli oli väistynyt
Bertelsköldin sivulta. Ensi iskulla sattui Bjelken miekka hänen
vasempaan käteensä niin, että kaksi äärimmäistä sormea lensi lattiaan.
Maailma musteni haavoitetun silmissä, miekka putosi hänen kädestään, ja
ainoastaan ympärillä seisovain pikainen väliintulo pelasti hänet
kuolemasta.

Muuan upseereista otti maasta poikki leikatut sormet ja veti toisesta
pienen kuparisormuksen. -- Tämäkö olisi se kuuluisa sormus? -- kysyi
hän.

Toiset nauroivat. -- Eihän tuo ole edes kultainen, -- sanoivat he. --
Ei se suinkaan voi olla se oikea sormus.

Kysyjä nakkasi ylenkatseellisesti sekä sormuksen että sormen luotaan.

Pakanuus ihmissydämessä, eikö sinua siis koskaan saa sieltä pois
juurrutetuksi? Me synnymme ja kasvamme uskossa iankaikkiseen
kaitselmukseen, joka johtaa kohtalomme järkähtämättömän oikeudentunnon
mukaan; ja kuitenkin me tahdomme aina palata uskomaan muinaisuuden
sokeaa onnea, tuota oikullista, järjetöntä voimaa, joka vihan ja
intohimojen vaa'alla mittaa onnemme ja onnettomuutemme. Ja juuri sen
vuoksi, että me siihen uskomme, voipi tuo julma voima meitä vallita;
pelaaja häviää, kun hän pelkää häviävänsä, merimies hukkuu, kun sitä
itselleen ennustaa.

Bertelsköld, tuo rohkea sotilas, oli onnen monivuotisena suosikkina
ollen muuttunut onnensa orjaksi. Siinä silmänräpäyksessä, kun Bjelken
miekka katkaisi hänen sormensa, katkesi hänen ylpeä uskonsa niinkuin
tammi, johon ukonnuoli iskee. Ei hän haavastaan pyörtynyt; hän pyörtyi
siitä tiedosta, että hänen onnensa oli mennyttä.

Vuorokausi kului. Pakkanen vahvisti jäätä, ja koko Ruotsin sotajoukko
oli vilkkaassa liikkeessä. Tuo näky elätti sotilasten mieliä. Vaivojen
ja vastuksien karaisema Bertelsköld tukahdutti kohta ensimmäisen
kipunsa. Vaikka olikin verenvuodosta väsynyt, ei häntä kuitenkaan voitu
saada pysymään toimetonna. Hän, joka ensimmäisenä oli ratsastanut
Beltin yli, ei tahtonut jäädä viimeiseksi kun voittoisa sotajoukko
lähti liikkeelle.

Ratkaisevan päivän aattoiltana kutsutti hän luokseen poikansa
Bernhardin, jota hän Liettuassa tapahtuneen yhteentörmäyksen jälkeen
oli kohdellut vanhaa talonpoikaiskuningasta muistuttavalla tylyydellä.
Sokea usko onnensa tähden laskemiseen oli vallannut kokonaan hänen
mielensä. Kun Bernhard Bertelsköld lähestyi isäänsä kenraalia, oli tämä
vaipunut pientä medaljonkikuvaa katselemaan. Oliko se kuningatar
Kristiinan kuva, jonka hän äsken oli saanut kuninkaalta? Ei, se oli
kauniin, mustatukkaisen ja mustasilmäisen naisen, tuon ihmeen ihanan
Regina von Emmeritzin kuva.

Kenraalin silmät olivat kyynelistä kosteat. Niin pitkälle kuin hän
muisti, ei hän ollut itkenyt kuin kerran eläessään: silloin kun hänen
äitinsä Meri kuoli. Kun hänen puolisonsa kuoli, ei sureva ollut saanut
kyyneliä vuotamaan.

Bernhardin luonto oli toisenlainen. Nähdessään kyynelet isänsä
silmissä, heltyi hänkin samalla itkemään. Kenraali tarttui hänen
käteensä -- ja sovinto isän ja pojan välillä oli sanaa sanomatta
syntynyt.

-- Tämä oli äitisi! -- sanoi Bertelsköld tavattoman hellällä äänellä.
-- Poikani, jos joskus tulet rakastamaan jotakin naista, älä sido häntä
itseesi murtumattomilla siteillä. Yhdistyminen meihin on onnettomuuteen
yhdistymistä. Aaron Perttilän kirous seuraa meitä.

-- Mutta äidin siunaus seuraa meitä myöskin ja murtaa kirouksen kärjen,
-- vastasi Bernhard. -- Niin olette, isäni, minulle ennen kertonut! Ja
teillä on äitinne sormus.

-- Ei, ei, -- vastasi Bertelsköld kiihkeästi -- minulla ei ole sitä
enää, olen sen kadottanut ja onneni on kadonnut sen mukana. Äitini on
minulle sen sanonut, ja nyt minä tiedän, että hän puhui totta. Sen
sormuksen kanssa seuraa onni rauhan aikana ja voitto sodassa, sitä
seuraa rakkaus, kunnia ja rikkaus; se, jolla on tuo sormus, saavuttaa
kaiken maailman onnen eikä hänen tarvitse taistella muita kuin itseään
vastaan, mutta hän on myöskin oman onnensa vihollinen. Valapattous ja
sukuviha, ylpeys ja ääretön kunnianhimo jäytävät aina hänen rintaansa
häntä tuhotakseen... Bernhard, poikani! Sormus riistettiin minulta
samalla kertaa kuin sormeni sillä hetkellä, jolloin heikkoudessani sen
voiman kielsin ... älä kysy sitä enää, tyydy tyynempään onneen, jota ei
sen oma kirous seuraa ... ota varteen varoitukseni ... minä olen ollut
onneni vihollinen, kapinoinut omaa itseäni vastaan, korkeinta, pyhintä
vastaan ... olen vannonut väärän valan, poikani; sentähden tulee minun
huomenna kuolla.

-- Teidänkö, joka olette niin monesta vaarasta pelastunut...

-- Se tapahtui siihen aikaan, kun minulla vielä oli voiton varmuus
tiedossani. Nyt minä olen häviöstäni varma. Kuule minua, Bernhard, minä
jätän sinulle tilukseni, köyhät, leivättömät, sorretut alustalaiseni.
Kohtele heitä isän tavoin, paremmin kuin minä olen voinut. Mainiemessä
elää leski ... musta Jaana, jonka tunnet. Hän yksin tietää paikan,
mihin suuri aarre on kätketty. Tähän aarteeseen yhtyy kyyneliä ja
verta, sillä se on sotasaalis, saatuna hurjien taistelujen kautta
Böömissä. Kaiva esiin tämä aarre, sillä se on ollut alkujaan minun;
rakenna sen avulla nuo hävitetyt majat entistään ehommiksi, viljele
autiot ahot, aitaa metsittyneet niityt, anna tämän aarteen pestä
kiitollisuuden kyynelissä verinen velkansa.

-: Minä lupaan sen isäni. Mutta...

-- Hyvästi, poikani! Me tapaamme toisemme huomenna ja sitten -- äitisi
luona!

Bernhard syleili isäänsä; hellämielinen nuorukainen itki kuin lapsi.
Sen tehtyään poistui hän nopein askelin.

Tammikuun 29 päivä valkeni. Pakkanen oli yhäkin vain kiihtynyt. Jo
aamun koittaessa oli koko sotajoukko valmiina lähtöön. Jäätä oli
tarkastettu ja se kantoi. Varovainen Dahlberg ei vieläkään siihen
luottanut täydellisesti. Virtavimmille paikoille oli hän levityttänyt
olkia, valelluttanut niitä vedellä ja panettanut lautoja päälle.
Ikuisesti muistettava retki, jota Gyllenborg sata vuotta myöhemmin
ylisti lauluillaan, alkoi.

Ratsuväki ja kanuunat lähtivät ensiksi liikkeelle kulkien Heilsesta
pienen Brandsön yli erästä eteläpuolella Iversnäsiä olevaa Fyenin
lahdelmaa kohti. Edellä muista ratsasti oikea sivusta Wrangelin ja
Tottin johdolla; sitten tuli vasen sivusta, jota johtivat kuningas ja
Berends; jalkaväki kulki muita pohjoisempana. Oli se omituinen retki
tuo aavalla, sinisellä jäällä ... hiljainen ja totinen, niinkuin olisi
avonaisen haudan yli kuljettu. Kun lähestyttiin virtaista väylää,
laskeutuivat ratsumiehet alas hevostensa selästä ja taluttivat niitä
suitsista jonkin matkan päässä toisistaan. Mutta kun oli tultu
vaarallisimman kohdan yli, hyppäsivät kaikki taas satulaan ja ajoivat
hurraten rannalla odottavaa vihollista vastaan.

Noin 4,000 tanskalaista sotilasta, 1,500 talonpoikaa, jotka oli
komennettu jäätä sahaamaan, ja useita tuhansia katselijoita seisoi
Fyenin rannalla rukoillen palavia rukouksia, että Ruotsin sotajoukko
hukkuisi niinkuin muinoin Faraon joukko meren syvyyteen. Mutta
ruotsalaiset pääsivät onnellisesti ylitse koko suuren sotaväkensä
kanssa, ja rohkeutensa menettänyt tanskalainen sotajoukko osaksi
hajoitettiin, osaksi vangittiin.

Kaarle Kustaa, joka tuli jäljessä, näki tappelun, mutta ei nähnyt
sotajoukkonsa nopeata voittoa. -- Seuratkaa minua! -- huusi hän ja teki
vasemmalla sivustallaan mutkan oikealle aikoen nousta maalle toisessa
paikassa ja sitä tietä kiertää tanskalaisten selkään. Koko sivusta
hyökkäsi sinnepäin. -- Varokaa itseänne, Bertelsköld, -- huusi Dahlberg
ohi rientävälle kenraalille, joka vasen käsi siteessä syöksi etumaisena
eteenpäin ... varovasti, ratsumiehet enemmän erilleen ... te
ratsastatte liian taajassa!

Mutta Bertelsköld ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin rannan
tuolla loitolla ja uneksi jo uusista urotöistä kuninkaan läheisyydessä.
Taajoissa riveissä hyökkäsivät etumaiset osastot virtapaikan yli, kun
yht'äkkiä heikko silta rusahti kauhealla pauhinalla, ja tuo ylpeästi
eteenpäin rientävä joukko upposi. Niin nopeasti, niin odottamatta tuli
keskellä suurinta riemua tämä häviön hetki, että hevosten ja miesten
nähtiin vain muutamia silmänräpäyksiä taistelevan esille hyökkäävää
lainetta vastaan, ennenkuin virta heidät vei ja he vaipuivat syvyyteen.
Molemmat osastot olivat auttamattomasti hukassa; kuninkaan ja Ranskan
lähettilään vaunut suistuivat hevosineen samaan avantoon.

Kaarle X Kustaa näki miestensä häviön, mutta ei voinut sitä auttaa.
Tanskan kruunu kimmelteli hänen silmissään ... kuningas käänsi
katseensa pois tuosta avonaisesta, sinisestä haudasta, teki kierroksen
ja pääsi jäljelle jääneiden kanssa onnellisesti maihin. Täällä oli
taistelu jo lopussa, Fyen oli voitettu, Seeland vapisi, ja kuningas
Fredrik lähetti sanansaattajan toisensa perästä anomaan rauhaa, sillä
Tanskan vanha valtakunta vapisi hänen jalkojensa alla.

Mutta Ruotsin leijona harppasi harpattavansa. Dahlberg vaati sitä,
mutta Wrangel ja petturi Corfitz Ulfeld olivat vastaan. Kuningas päätti
jonkin aikaa mietittyään suostua Dahlbergin rohkeasti mietittyyn
tuumaan. Helmikuun 6 p:nä, jo ennenkuin päivä valkeni, marssi ratsuväki
Svendborgista Tassingin saaren yli Langelantiin. -- Se oli kamala,
synkkä retki, -- kirjoittaa siitä Fryxell. -- Hevosten kavioiden alla
muuttui jäälle satanut lumi tummaksi hyhmäksi, niin että tie kulki kuin
sulan, leveän virran yli. Tässä saivat sotamiehet kahlata vettä
puolipolveen, peläten joka hetki, että haurastunut jää pettäisi.
Muutamat eksyivät ja hävisivät syvyyteen.

Mutta vastustamattomasti kuin lumivyöry jono kulki eteenpäin,
Langelannista Laalantiin, Laalannista Falsteriin, Falsterista
Seelantiin. Uskoton meri petti omat lapsensa, nuo ihanat Tanskan
saaret, ja kantoi kuin toinen Ulfeld, vihollisen selässään maihin.
Helmikuun 12 p:nä 1658 saapui Ruotsin sotajoukko Wordingborgiin
Seelandin rannalle. Urotyö oli tehty, ikuisiksi ajoiksi piirretty
historian muistolehdille. Roeskilden rauha oli siitä seurauksena, ja
Skåne, Halland ja Blekinge joutuivat Ruotsin omiksi.

Kuningas Kaarle X Kustaa ei antanut samaa arvoa ihmishengelle kuin
suuri Kustaa Aadolf. Muistellessaan, mitä tämä retki oli maksanut
hänelle ja mitä hän sen kautta oli voittanut, ajatteli hän itsekseen:
-- Tanskan sain minä halvasta.

Nuori kreivi Bernhard Bertelsköld seisoi kerran kuninkaan läheisyydessä
ja katseli merta kyynelet silmissä. Silloin ajatteli kuningas taaskin
itsekseen: -- Bertelsköld oli urhoollinen soturi -- nuo muutamat sadat
hukkuneet ratsumiehet olivat myöskin urhoollisia poikia ... mutta
Tanskan sain minä sittenkin halvasta. -- Niinpä niin ... mutta ei hän
sitä saanutkaan.

Usein senjälkeen katseli Kaarle X Kustaa Beltin aaltoja ylpein mielin.
Mitä onkaan enää sillä voitettavana, joka on maailman voittanut?

Oma itsensä.

Kaarle X Kustaa ei kyennyt itseään voittamaan. Se oli sankarin
inhimillinen heikkous ja hänen perikatonsa.



VÄLSKÄRIN VIIDES KERTOMUS.

NOITA-AKKA.



Ei, serkku hyvä, -- virkkoi isoäiti tuolla omituisella varmuudellaan,
joka sopi hänelle niin hyvin ja joka saattoi olla aika tiukka silloin,
kun hän oli tosissaan -- mutta nyt oli se leikkiä, sillä eukko ei
mitenkään saanut itseään vakuutetuksi siitä, että välskärin kertomukset
olisivat olleet tositarinoita, -- ei, serkku hyvä, älkää koettakokaan
uskotella, että vanhemmasta Bertelsköldistä oli tullut se, miksi hän
olisi voinut tulla ja miksi hänen oikeastaan olisi pitänyt tulla. Minä
vain kysyn, onko se oikein? Hän oli toivehikas nuorukainen, kun hänet
ensiksi kohtasimme Breitenfeldin tappelussa; hiukan hentomielinen ja
ujo hän oli, niinkuin hänen ikäisensä nuorukaisen sopiikin, sitäpaitsi
hellä, siivo ja reipas, mutta ei ollenkaan raju. Kuka olisi voinut
luulla, että hänestä tulisi sellainen hurjapää, sellainen tunteeton ja
sydämetön mies, miksi olette kenraali Bertelsköldin kuvannut? Se on
anteeksi antamatonta, serkku, ja sen minä vain sanon, että jos te
teette Bernhard Bertelsköldistä, joka vielä on nuori ja siivo,
samanlaisen kuin hänen isänsä, niin en tahdo sen enempää tietää
hänestä, en totta tosiaan tahdokaan.

Puhuessaan oli vanha isoäiti hiukan lämmennyt -- hän lämpeni aina, kun
puhui siitä, mikä oli hänen mielestään oikeata ja totta tässä
maailmassa -- ja siitä oli aina seurauksena, että nuoret hänen
ympärillään vaikenivat kuin myyrät, sillä vaikka eukko olikin niin
sydämellisen hyvä ja hellä, pidettiin hänen sanaansa suuressa arvossa.
Anna Sofia puhdisti puolukoitaan niin totisen näköisenä kuin olisi hän
kirkossa istunut; ehkä oli hänen totisuuteensa sekin syynä, että
hänen sulhasensa oli syksyllä matkustanut Lyypekkiin kaikenlaista
korutavaraa ostamaan. Serkku Svanholm otti miettiväisen näköisenä
pikanellirasiansa, ja serkku Svenonius oli saanut käsiinsä
paperiliuskan, josta laitteli kukkoja ja makeislaatikoita lapsille.

-- Serkkuseni, -- virkkoi välskäri säyseästi, -- sallikaa minun tehdä
teille seuraava kysymys: Miten tulee teidän mielestänne romaanin
sankarin päättää päivänsä?

-- Romaanien ja komediain tulee päättyä häihin, se on sekä soveliasta
että asianmukaista, ja sitäpaitsi ilahduttaa se kuulijan mieltä, kun
hän tietää ystäväinsä olevan hyvässä turvassa sitten, kun he ovat
saaneet mitä tahtoivat. Kaikki, mikä sen lisäksi kerrotaan, on turhaa
ja saa jäädä sanomatta; niin, tosin minä saatan myöntää, että silloin
tällöin voi tehdä pienen lisäyksen, esim. sellaisen, että tuo nuori
pariskunta vuosien kuluttua istuu asunnossaan lukuisten lasten ja
lastenlasten ympäröimänä. Mutta se on kokonaan sopimatonta, että kirjat
päättyvät surullisesti, ja semmoisten kirjain ilmestyminen olisi
kiellettävä. Mitenkäkö romaanin sankarin tulee päättää päivänsä?
Niinkuin jo sanoin, hänestä täytyy tulla aviomies.

-- Serkku saattaa olla oikeassa; tavalliselle romaanin sankarille
käyköön vain sillä tavoin. Mutta minun Bertelsköldini, suokaa anteeksi,
serkku, eivät ole mitään tavallisia Lafontainen malliin leivottuja
romaanisankareita; jos heidät sellaisiksi käsitettäisiin, olisi se
varsin ikävää minulle, joka kernaasti haluan kasvattaa heistä
samanlaisia ihmisiä kuin me itsekin olemme. Se on välttämätöntä
varsinkin sen vuoksi, että olen koettanut painaa heihin jonkinlaista
historiallisen todenmukaisuuden leimaa. Olkaa hyvä ja muistelkaa hiukan
vielä vanhempaa Bertelsköldiä. Heti alusta alkaen oli hänessä
kunnianhimon siemen, ja se siemen joutui mainioon peltoon
kolmekymmenvuotisen sodan verisessä maaperässä. Mutta kunnianhimo
idättää vuorostaan itsekkyyttä, ja jos nämä siemenet saavat valtoinaan
tuleentua alinomaisten kovain taistelujen vaikutuksen alaisina, joissa
kukin ajattelee vain omaa parastaan, niin siitä on seurauksena
sellainen luonne kuin Kustaa Bertelsköldin. Älkää sanoko, ettei
tällainen luonne ole johdonmukainen; päinvastoin se on johdonmukaisempi
kuin mitä serkku ja minä olisimme toivoneetkaan. Serkku näkyy luulevan,
että minä olisin oikeutettu veistelemään sankareitani niinkuin mieleni
tekee, melkein samalla tavalla kuin Anna Sofia huvitteleikse
leipoessaan samasta taikinasta milloin rinkilöitä milloin kakkuja...

Anna Sofia nykäisi välskäriä nutun liepeestä, sillä hän näki, ettei
isoäiti pitänyt tästä vertauksesta.

-- Niin, niin, -- jatkoi välskäri lieventäen sanojaan, -- minä tiedän
kyllä, että serkku osaa erottaa kakut ihmisluonteista. Mutta kertojan
ensimmäinen velvollisuus on totuudessa pysyminen, sillä tavoin näet,
että hän mittaa kuvauksensa sisällisen totuuden mittapuulla; ja niin
ollen ei hän suinkaan saa tehdä ihmisestä muuta kuin miksi hänen on
tultava, nimittäin tulokseksi luontaisista taipumuksistaan ja niistä
vaikutuksista, joita hän elämässä saa. Nyt on kyllä luultavaa,
että _jos_ Bertel olisi kasvanut äitinsä isän, Isokyrön
talonpoikaiskuninkaan läheisyydessä, eikä Tukholman aatelisherrain
seurassa ja sittemmin sodan touhussa; tai _jos_ hän miehuutensa ikään
tultuaan olisi saanut viettää rauhallista perhe-elämää Mainiemen
linnassa, niin hänen luonteensa lempeämmät taipumukset olisivat päässeet
kehittymään ja hänestä olisi niin ollen tullut toinen mies kuin mikä
hänestä tuli. Mutta siihen voidaan vain sanoa, että jos ei _jos'ia_
olisi ollut, niin olisi akka ... niin, älkää panko pahaksenne, serkku,
mutta niin on todellakin asianlaita. Ottakaa sen lisäksi lukuun, miten
yhtämittainen myötäkäyminen vaikuttaa sellaiseen luonteeseen, jota
eivät mitkään vakavat periaatteet ole alusta alkaen tukemassa, niin te
huomaatte, että olen oikeassa.

-- Vanhempi Bertelsköld olkoon nyt mikä on, -- virkkoi isoäiti, joka
vain puoleksi tahtoi myöntyä, -- mutta luvatkaa minulle, ettette
samalla tavalla tee nuoresta Bernhardista kovasydämistä valtiasta.
Minua surettaisi se pojan itsensä vuoksi; ehkä on hän hiukan
kevytmielinen, mutta hyväsydäminen hän samalla on, ja paljon hellempi
kuin isänsä.

-- En lupaa enempää kuin mitä voin täyttää, -- vastasi välskäri
miettiväisen näköisenä. -- Serkku kai muistanee, että äidin siunaus ja
äidinisän kirous taistelevat Bertelsköldien kohtaloista; kysymys on
vain siitä, kumpiko voittaa. Me kerroimme viimeksi siitä ajasta,
jolloin kenraali Bertelsköld oli osansa loppuun näytellyt. Hänen
poikansa Bernhard oli silloin vielä nuori, noin kahdeksantoistavuotias;
mutta suuret ovat vaarat ja kiusaukset tarjona sillä joka
kahdeksantoistavuotiaana jää orvoksi ja pääsee äärettömien rikkauksien
ainoaksi omistajaksi, varsinkin niin levottomina aikoina. Sillä onni on
aina sellainen, että jos se paljon antaneekin, niin ottaa se vielä
enemmän takaisin, ja te muistatte, että ylpeys ja kunnianhimo oli alun
pitäen määrätty Bertelsköldien onnen pysyväisiksi vihollisiksi.

-- _Rex regi rebellis_, oikeammin: _in regem_, -- virkkoi Svenonius
hyvin ymmärtäväisen näköisenä.

-- Tuollaista vaikertelemista en minä kehtaa kuulla, -- huudahti
kapteeni Svanholm, jonka sotainen ulkomuoto jo kauan oli osoittanut
suuttumusta ja levottomuutta. -- _Rex_ sinne ja _rex_ tänne, mitä
helvettiä hyödyttää ruotia urhoollisen sotamiehen sielua niinkuin
silliä! Antakaa Bertelsköldien olla aloillaan semmoisina, miksi
Herramme on heidät luonut, ja mitä haittaa se, jos ovatkin hiukan
ylpeitä itsestään? Pääasia on, että ovat reippaita poikia, oikeita
peijakkaan poikia, jotka peittoavat vihollista niin, ettei tervettä
paikkaa jäljellä, ja tuottavat kunniaa sekä Suomelle että Ruotsille.
Muistan vielä, mitenkä minä Karstulassa, juuri kun olimme tulleet
keskelle kuuminta kahakkaa...

... -- toivoin vain siitä mitä kiireimmän kautta pois pääseväni, --
keskeytti hänet tuo aina varuillaan oleva Svenonius.

Kapteenin huulet jo aukenivat antamaan vastausta, joka ei suinkaan
olisi ollut siivoimpia, ellei vanha isoäiti taaskin olisi ehättänyt
myrskyä vaimentamaan. -- Minä olen varma siitä -- virkkoi hän, -- että
serkku Bäck tällä kertaa tulee kertomaan muistakin, ei vain
Bertelsköldeistä. Me olemme rauhallisia kansalaisia emmekä viihdy
kaikkea ikäämme sotaisten ylimysten seurassa. Minun tekee mieleni
kuulla jotakin iloisesta Larssonista ja hänen hyvästä rouvastaan, josta
emme ole pitkään aikaan mitään kuulleet; toivon, että he elävät ja
voivat hyvin.

-- Ja minä, -- huudahti Anna Sofia, -- minä tahtoisin kuulla hiukan
vielä Mainiemen pikku Kreetasta. Jos hän todellakin on niin ihastunut
Bernhard Bertelsköldiin kuin on syytä luulla, niin minä surkuttelen
häntä. Että voi rakastaa tuollaista perhos-kreiviä -- ennen minä -- ...
Anna Sofia vaikeni.

... -- Ennen minä ottaisin siivon nuoren miehen porvarissäädystä, aioit
sanoa, -- lisäsi välskäri. -- Hyvä kaikki, minä en vihaa aatelisia, ja
osoitteena siitä on se, että minä heistä puhun niin paljon
kertomuksissani, varsinkin sen vuoksi, että heidän historiansa on ollut
niin likeisessä yhteydessä maani historian kanssa, erittäinkin
kuudennellatoista sataluvulla. Niin, väitänpä vielä, että aateli siihen
aikaan, ainakin Ruotsissa, oli sitä ainesta, josta historiaa
rakennettiin. Mutta kun sekä sukuperäni että elämäni kokemukset ovat
herättäneet minussa paljon ystävyyttä aatelittomia säätyjä kohtaan,
niin täytyy minun tunnustaa, että heille tehdään väärin, jos sallitaan
suurten heitä himmentää. Ajatelkaahan vain, että suurin osa meidän
nykyisestä arvokkaimmasta keskisäädystämme polveutuu miehistä, jotka
ovat omalla työllään hankkineet itselleen kunniallisen nimen juuri
kuudennellatoista sataluvulla ja alkupuolella seitsemättätoista; niin,
luulenpa vielä, ettei kukaan korkeasti oppineista akatemian
herroistakaan voi minua sormille lyödä, jos tunnustan, että Suomen
historia Isonvihan ajoista alkaen on saanut parhaat rakennustarpeensa
juuri aatelittomasta keskisäädystä. Sentähden -- ja välskäri kääntyi
isoäidin puoleen -- saa serkku hyväntahtoisesti antaa minulle anteeksi,
että minä, niin kauan kuin on puhe tapahtumista kuudennellatoista
sataluvulla, vähän niinkuin suosittelen aatelisia, antamalla heidän
esiintyä kuvausteni etualalla. Kun me sitten, jos Herra terveyttä
antaa, olemme tallustelleet läpi vuosisatojen seitsemännelletoista
sataluvulle, muuttuvat olot toisenlaisiksi. Aina on minusta näyttänyt
siltä kuin olisi suomalaisilla pappis- ja kauppiassuvuilla oma pieni ja
merkillinen historiansa heilläkin -- merkillinen juuri siitä syystä,
että se hienoista, mutta kestävistä säikeistä kutoo uuden porvarillisen
ylimystön.

-- Serkku puhuu arvoituksin.

-- Tulevaisuus puhuu aina arvoituksin. Muistakaa, että olemme vielä
kuudennellatoista sataluvulla.

-- Mitä on serkulla siitä vielä kerrottavaa?

-- Äärettömän paljon ja samalla äärettömän vähän, verrattuna tuon
vuosisadan tavattomaan ainerunsauteen. Me elämme nyt järjestetyllä ja
valistuneella aikakaudella, jolloin kaikki asiat kulkevat säännöllistä
kulkuaan, kulkevat yhteiskunnan tarkkaan viittomia teitä, joita lait
vartioivat ja joiden varrella eivät ennakkoluulot, ainakaan julkisesti,
astu päivän valoon uhkaamaan miekalla ja roviolla niitä, jotka eivät
vakaumuksestaan luovu. Voi olla hyödyllistä kerran katsahtaa toiseenkin
aikaan, jolla kyllä oli hyvätkin puolensa, mutta jolloin, totta puhuen,
monet kohdat olivat paljon huonommalla kannalla kuin nyt.

-- Se ei ole mahdollista, serkku. Tuo vanha, hyvä aika oli paljon
parempi kuin nykyinen.

-- Senpähän nähnemme. Ja nyt aloitan minä viidennen kertomukseni.



I. KAARLE-KUNINKAAN METSÄSTYS.


Ajan pyörä ei seiso. Taas on kolmetoista vuotta kulunut
siitä, kun näimme Kaarle X Kustaan onnensa kukkulalla ja kreivi
Kustaa Bertelsköldin uppoavan Beltin aaltoihin. Kadonnut on
pfalzilais-kuninkaan sotainen suuruus, kadonnut kuin komea ilotulitus:
onni oli lopulta hylännyt uhkarohkean lemmikkinsä; ei ollut pyssyn
luoti häntä saavuttanut, vaan sen sijaan oli hiljainen kuolema
tautivuoteella hänet tavannut, silloinkuin hän hautoi uusia kaukotuumia
valtansa vahvistamiseksi pohjoismaissa. -- Hän kaatui kuin tuppeensa
taittunut miekka, vähän ennen kuin sen uudelleen odotettiin vihollisten
pään päällä välkkävän. Ja suurien, kansain verellä saavutettujen
voittojen, ja loistavien, äärettömillä ponnistuksilla ostettujen
valloitusten jälkeen vaati uupumuskin osansa -- valtakunnan hermot
puutuivat väsymyksestä, sen varat näyttivät olevan lopussa, ja
ruohottuneet viljapellot, autiot ja köyhtyneet kylät, tyhjentyneet
valtion varastot, kaikki näytti syyttävän Kaarle Kustaan ääretöntä
sodanhimoa alkavasta yleisestä häviöstä.

Ruotsi oli ensimmäisen luokan valtakuntana suhteessaan muuhun
Eurooppaan niinkuin pienikasvuinen nuorukainen, joka on pukeutunut
jättiläisen varustuksiin ja on ylpeä urotöistään. Nuorukainen oli
elänyt liian nopeasti, hänen voimansa näyttivät olevan lopussa ja hänen
sotisopansa painoi häntä niin, että hän välistä lyykähti maahan
polvilleen. Mutta voittojen muisto on suuri perintö; kun kansalla on
itsestään se käsitys, että se on maailman parhaita ja uljaimpia,
unohtaa se hetkiseksi vuotavan verensä ja heikontuneen selkäpiinsä, sen
lihakset pysyvät jäntevinä, se ei kuole -- se elää vielä, taistelee,
voittaa -- se toivoo vielä kunniakasta tulevaisuutta jatkoksi
muinaiselle loistolleen.

Kas, siinä näemme aatteen voiman ja suuruuden kansojen
pystyssäpitäjänä.

Mutta aineellinen pohja -- ruumis, joka välikappaleena palvelee tätä
suurta sielua -- vaatii sekin hoitoa ja huolta. Ellei Kaarle XI olisi
ollut olemassa, olisi paljon ennen Pultavaa taistelutanner muuttunut
Ruotsin suuruuden haudaksi ja muistomerkiksi. Olkoon, ettei tämä
kuningas ollut läheskään niin suuri valtiomies kuin minä häntä on
pidetty -- että hän toisin kuin isänsä, tuo sankari ja suuri
seikkailija, katsoi aatteiden voiman liian vähäiseksi ja
valtiotaloudellisen voiton liian suureksi; mutta häntä on kuitenkin
Ruotsin kiittäminen siitä, että Ruotsi vielä viisikymmentä vuotta
Kaarle X:nnen kuoleman jälkeen painoi paljon Euroopan valtiollisessa
vaa'assa. Hänen reduktsioninsa valmisti Itämeren maakuntain
kukistumista, sanoo Fryxell; olkoon, mutta hänen lainlaadintansa loihti
esiin uusia ja runsaita tulolähteitä, jotka olisivat uhkuneet satoja
vuosia, ellei poika olisi tuhlannut niitä kahdessakymmenessä.

Kun Kaarle X Kustaa kaatui niinkuin ukonnuolen iskemänä keskellä
rataansa, alkoi Ruotsi etsiä itselleen kuningasta ja huomasi, että
kruunun kantajana oli nelivuotias lapsi. Kaksitoista vuotta kestävä
holhoojain hallituskausi ei ollut mikään onnellinen aika; olisi tarvittu
tyyntä myrskyjen jälkeen, levon aikaa taisteluissa vuodatetun veren
takaisin saamiseksi; sen sijaan seurasi aika, jolloin suuret keskenään
riitelivät ja pieniä sortivat, jolloin yksityinen voitonhimo oli ylinnä
ja alinna yhteinen hyvä. Aateli näytti olevan saavuttamaisillaan sen
tarkoitusperän, johon se Kristiinan hallitessa oli pyrkinyt ja johon
Kaarle Kustaa oli estellyt sitä pääsemästä, vaikkei voinutkaan tietä
kokonaan tukkia. Ruotsi oli harvojenvalta; muutamat suuret sitä
hallitsivat ja imivät itseensä valtion parhaan mehun.

Suomi oli vuodattanut vertansa suurissa ulkomaan sodissa; Karjala oli
hävitetty ja suuret alat olivat jääneet autioiksi vuoden 1656:n
jälkeen. Kaikki oli hervoksissa paitsi kansan kärsivällisyys ja
uskollisuus. Nuo muutamat Pietari Brahen onnelliset hallitusvuodet
olivat loppuun kuluneet, haihtuneet kuin poutainen taivas synkkien
pilvien väliin. Tuskin hän oli poissa, kun häiriö alkoi uudelleen. Osa
aatelistoa tuhlasi ulkomailla suurten läänitystensä aarteita; toiset
riehuivat kotimaassaan kuin myrsky syksyisessä metsässä. Voudit
kiristivät talonpojalta hänen viimeisen äyrinsä; puolueellisuus teki
tuomioita; raakuuden soraääniä kuului kirkoissakin; uskonkiihkoiset
puhdasoppiset saivat piispa Terseruksen viralta, mutta taikausko
kohotti päätään korkeammalle kuin koskaan ennen; kamalat, mielettömät
noitavainot raivosivat kuin kulkutauti ihmisten mielissä ja
tuomioistuimien edessä. Mutta tämän pimeän ajan läpi tuikkaa kuitenkin
kaksi katoamatonta valopilkkua, parempaa tulevaisuutta ennustaen: ne
valopilkut ovat suomalainen raamattu ja Suomen yliopisto.

Oi, kuinka hartaasti häntä odotettiin siihen aikaan, tuota nuorta
kuningasta Kaarle XI:ttä, jonka nyt tuli tarttua hallituksen ohjiin,
mitkä siihen saakka olivat "loassa ajelehtineet", niinkuin eräs mainio
kirjailija lausuu. Monet tuhannet kohottivat ankarain aikain vallitessa
häntä kohden silmänsä niinkuin pelastuksen enkeliin. Hän oli nuori, ja
nuorilla on aina sydän paikallaan. Hänen sydämensä toivottiin tulevan
maan hätää hellimään.

Kertomuksemme käsittelee hetkisen niitä aikoja, jolloin Kaarle XI,
ollen vielä holhouksen-alaisena, ensi kerran astui Suomen manterelle.
Oikeastaan ei Suomen, sillä meren saaristo oli enemmän ruotsalainen
kuin suomalainen. Mutta myöhempinä aikoina on sitä suomalaiseksi
kutsuttu, ja luonto, joka on asettanut nämä seudut etuvartioksi maan
äärimmäiselle rajalle länteen päin, on ollut samaa mieltä.

Merellä on monta tytärtä Suomen pitkällä rannikolla, sillä on monta
uljasta impeä, jotka antavat meren kivistä rintaansa huuhdella -- monta
hempeää tyttöä, jotka ovat viheriäisiin lehtivaatteihin puetut. Mutta
suurin näistä kaikista on tuo kivenkova neito, kolmen meren tytär,
vihertelevä Ahvenanmaa.

Pohjanlahden pitkät laineet hyökkäävät pohjoisen puhaltaessa sen
rantoja vastaan; kaakkoistuuli kuohuttaa Suomenlahden aaltoja sen
kallioita vasten, ja eteläinen heittää kaikki Itämeren äärettömät
vesimäärät vaahtoisina vuorina sen rannikolle, samalla kun Ahvenanmeri
kesäisen lännen puhaltaessa koettelee voimiaan sen horjumattomia
kivimuureja vastaan.

Ahvenanmaahan kuuluu yhdeksättäkymmentä asuttua saarta, paitsi
lukemattomia kallioita ja asumattomia kareja; joiden rannalla
kalastajan vene välistä laskee ankkurinsa ja joutsen keväällä levittää
valkoiset siipensä. Maa on enimmäkseen kovaa ja karua; kallio ei anna
leipää eikä hiekka heinää, mutta meri on sitä anteliaampi, ja näillä
rannoilla asuu karaistu merimies- ja kalastajaväestö.

Tämän saari- ja kariryhmän keskellä kohoaa Ahvenanmaan manner
kirkkoineen ja kylineen purjehtijan nähtäväksi. Kertomuksemme aikana
oli se harvemmin asuttu ja vähemmän viljelty kuin nykyjään. Tiheät
metsät, joihin kirves ei uskaltanut koskea, peittivät suurimman osan
saarta, ja näissä metsissä eleli pohjolan jaloin eläin, hirvi. Sillä
suurin osa saarta kuului Kastelholman kuninkaankartanoon, jonka rauniot
vielä tänäkin päivänä kuvastuvat kaitaiseen meren lahdelmaan, ja sen
metsät olivat rauhoitettuja metsästysmaita, joissa ei kukaan muu kuin
linnan haltija ja kuningas saanut metsästää. Niin ankara oli
metsästyslaki, että myöskin lempeän kuningas Kustaa Aadolfin elokuun
2 p:nä 1620 antaman asetuksen mukaan "se, joka Ahvenanmaalla hirven
tappaa, rangaistaan _kuolemalla_", mutta jos hän erityisestä armosta
siitä vapautettiin, joutuivat hänen tavaransa valtiolle ja hänet
itsensä lähetettiin Inkerinmaalle elinkautiseen maanpakoon. Tämän
asetuksen ankarinta määräystä ei tietääksemme ole koskaan pantu
täytäntöön, mutta onpa kuitenkin hirven ampujia tuomittu maanpakoon,
kujanjuoksuun ja linnantyöhön. Myöhempinä aikoina on liioiteltu
päinvastaiseen suuntaan. Tuota kaunista, jaloa eläintä on mielin määrin
vainottu ja on se kohta kokonaan maastamme hävinnyt.[4]

Kun matkamies Turusta tullen on ensin kulkenut Kihdin ja sitten Teilin
poikki, sivuuttaen oikealla kädellä Bomarsundin linnoituksen[5] sekä
vasemmalla Lumparlannin ja Lemlannin, tulee hän leveään, sittemmin
kapenevaan lahteen, jonka maanpuoleisella rannalla nähdään Ahvenanmaan
suurimman kirkon, Sundin kirkon, terävä, ristillä varustettu torni,
sekä siitä vähän matkan päässä Kastelholman rauniot. Elokuun 31 p:nä
1671 oli koko tämä seutu mitä vilkkaimman liikkeen keskustana, sillä
odotettiin niin suurta vierasta kuin itseään Kaarle XI:ttä, jonka oli
määrä saapua prinsessain ja melkein koko hovin seuraamana. Onnellinen
kuningas tuo, joka tuli kansansa luo tämän kansan rakastamana ja
ikävöimänä, ennenkuin se hänet tunsikaan! Mutta Ruotsin ja Suomen
tulevaisuus tuli hänen kanssaan; ja muuta ei tarvittu.

Päivä oli ollut myrskyinen ja sateinen; luonnon voimat eivät mielistele
maailman mahtavimpiakaan. Iltapäivällä selkeni taivas, myrsky lakkasi,
laineet laskeutuivat levolle, ja iltarusko punasi salmet ja lahdelmat
viehättävän ihaniksi. Ne ahvenanmaalaiset, joilla oli jotakin
leikkaamista, olivat sen unohtaneet, kalastaja oli verkkonsa jättänyt,
paimen karjansa. Kaikki kiiruhtivat rantaan kuningasta odottamaan,
sillä jo kaksi tai kolme päivää ennen oli hovin palvelusväki saapunut
tilaamaan huoneita ja elintarpeita kuninkaallisille osaksi Sundin
pappilasta, osaksi voudin luota, joka asui uudemmassa puurakennuksessa
lähellä suurimpia ja parhaiten varustettuja talonpoikaistaloja.

Kellon käydessä viittä iltapäivällä nähtiin komean kuninkaallisen
fregattilaivan "Iriksen" majesteetillisesti halkovan meren suolaisia
aaltoja ja paikkakunnan kokeneimpien luotsien ohjaamana varovasti
lähestyvän Sundin lahtea. Kaksi sievää huvipurtta, joista toinen oli
"Kastor", toinen "Pollux", ja jotka molemmat olivat varta vasten
kuninkaan huviksi rakennetut -- sillä Kaarle XI oli nuoruudessaan sekä
rohkea purjehtija että uskalias ratsumies -- luovi veitikkamaisia
mutkia tehden suuren laivan ympärillä, joka nyt kulki vähillä purjeilla
välttyäkseen karille joutumasta. Monet päättelivät, että kuningas itse
ohjasi jompaa kumpaa noista purjeveneistä ja että vain naiset ja
pelkurit hoviherrat kulkivat suuressa laivassa; mutta niin ei
kuitenkaan ollut asian laita, vaikkei kuninkaalta suinkaan olisi halua
puuttunut. Sillä kuninkaan opettaja, turhan tarkka Krister Horn, oli
alamaisesta uskollisuudesta seurannut mukana, ja vaikka nuori kuningas
osoittikin kärsimättömyyttä tätä ikävää kaitsijaansa kohtaan, oli hän
sentään taipunut Hornin pyyntöön, ettei hänen majesteettinsa myrskyn
kestäessä panisi kallista henkeään vaaralle alttiiksi.

Kello 7 illalla laski "Iris" ankkurinsa kimmeltävälle meren selälle, ja
kuninkaalliset nousivat nyt hoviväen seuraamina matalammassa kulkeviin
pursiin ja purjeveneisiin rantaa lähestyäkseen. Loppumattomin
riemuhuudoin tervehti lukuisa rannalla seisova väkijoukko kuninkaan
nousua Ahvenanmaan manterelle.

Siitä paikasta, missä maallenousu tapahtui, oli noin puolen
ruotsinneljänneksen matka pappilaan. Kun maa oli sateesta vetelöitynyt,
eivät korkeat vieraat voineet astua jalkaisin, eikä Ahvenanmaalla ollut
muita vaunuja kuin raskaita, nelipyöräisiä talonpoikaisrattaita. Mitä
oli tehtävä? Kuninkaalle, kuningattarelle ja arvokkaimmille
hovinaisille oli varustettu ratsuhevosia Tukholmasta pitäen; kaikki
muut hovin hienot herrat ja naiset saivat valita kahden pahan välillä:
joko kävellä jalkaisin liassa tai nousta lihavien maalaiskonien
selkään, jotka oli peitetty villaisilla, kotikutoisilla loimilla. Mikä
turvautui mihinkin; siitä oli sekä harmia että hauskuutta, mutta kaikki
tämä huvitti kuningasta sanomattomasti. Lisätkäämme vielä, että tie
pappilaan oli peitetty katajilla ja tuoreilla koivunlehvillä, joista
levisi mieluinen lemu viileän illan ilmaan.

Niin kulki nyt tietään tuo loistava seurue, jossa, palvelijat mukaan
laskettuina, oli ainakin sata henkeä. Siinä nähtiin ensiksikin nuori
kuningas, jonka tukka oli kaunis, pitkä ja kihara ja silmät pienet ja
vilkkaat; hän oli puettuna hirvennahkahaarniskaan, ja kupeellaan oli
hänellä suuri ja pitkä miekka, vaikka hänen olentonsa muuten olikin
enemmän poikamainen kuin kuninkaallinen; sitten tuli leskikuningatar
Hedvig Eleonora, jonka vartalo oli pyöreähkö ja ulkomuoto
porvarillinen; prinsessa Juliana, kuninkaan kaunis, mutta sittemmin
niin kiusoittavan kuuluisa serkku, joka silloin oli vasta
yhdeksäntoistavuotias ja joka kansan kesken jo mainittiin Ruotsin
tulevana kuningattarena. Oli siinä sitten vielä hänen kanssaan
kauneudesta kilpaileva kuningattaren hovineiti Stina Wrangel; oli
valtioneuvokset Krister Horn ja Juhana Gyllenstjerna, jotka taistelivat
keskenään vallasta; tallimestari Martti Reutercrantz, hovijunkkari
Kustaa Gyllenstjerna ja monta muuta kuninkaan nuorempaa toveria, kaikki
perhosia, jotka jo olivat alkaneet liihotella nousevan auringon
ympärillä. Lukuunottamatta kuningasta itseään, jonka puku oli kaikkein
muitten pukua yksinkertaisempi, esiintyivät useimmat hänen
seuralaisistaan ylellisen komeissa puvuissa, niinkuin oli tapana
holhoojahallituksen aikana -- tuona aikana, joka loisti kuin laskeva
aurinko ja jonka tapoja Kaarle XI:n ankara säästäväisyys ei vielä ollut
ehtinyt muuttaa.

Väkijoukko oli vieraiden maalle noustessa itsestään muodostanut
käytävän, jota myöten hätiköivät hovipalvelijat kiiruhtivat edeltäpäin
pihaan, milloin hätistellen pois liian lähenteleviä poikasia, milloin
tukkien suun joltakin puheliaalta akalta, joka ääneensä ihmetteli tätä
ennen näkemätöntä komeutta. Tämän käytävän läpi kulkivat nyt
kuninkaalliset ja hovilaiset, kuninkaan tervehtiessä joka taholle.
Ylhäiset naiset olivat iloissaan siitä, että vihdoinkin olivat päässeet
myrskyisen meren käsistä. Nuoret aatelisherrat katselivat ylpeästi ja
huolettomasti ympärilleen väkijoukkoon, alentuen silloin tällöin
nyökäyttämään päätään kauneimmille talonpoikaistytöille.

Päätään pitempänä kaikkia muita kulki kuninkaan seurueessa ihmeen
kaunis aatelismies, arviolta noin kolmenkymmenen ikäinen. Sen ajan
tavan mukaan valuivat hänen pitkät, mustat hiuksensa alas hänen
hartioilleen, -- ja valmisti tuo muoti toista silloin jo alkavaa
muotia, kiehkuraperuukkia. Hänen kasvonsa olivat miehekkään jalot,
enemmän viehkeät kuin käskevät; hän silmäili väkijoukkoa lempeästi ja
hellästi. Väljä matkakauhtana oli heitetty hänen hartioilleen ja esti
näkemästä, oliko hänen pukunsa sotilaan vai siviilimiehen;
leveälierinen, hohtoneulalla kiinnitetty hattu varjosti osaa hänen
kasvoistaan ja mustista kiharoistaan.

-- Ei, mutta katsopa tuota! -- huudahti jotenkin kuuluvasti muuan
lähinnä seisovista talonpoikaistytöistä, pieni rakastettava tytöntynkä,
jonka kirkkaat, siniset silmät olivat uteliaisuudesta revetä. --
Katsohan nyt,

-- Kreeta, se on itse kuningas, tuo -- semmoiselta pitääkin kuninkaan
näyttää!

-- Mistä sinä sen tiedät? -- kysyi hänen viereisensä, toinen
kukoistava, mustatukkainen tyttö, jonka avonaiset, iloiset kasvot
uhkuivat terveyttä ja viattomuutta. _Sinäkö_ muka tietäisit, millainen
kuningas on!

-- Niinkuin en minä tietäisi! -- jatkoi toinen toimessaan. -- Kuningas
on pitkä kuin honka, kauniimpi kuin kevätaamu, lempeämpi kuin kesäilta
-- semmoinen on kuningas. Sen olen kuullut pappilan kanamuorilta; hän
on nuorena ollessaan ollut hovissa kuningatar Kristiinan kananpoikien
kaitsijana.

-- Mitä ne tytöt hupattavat! -- äsähti muuan punanaamainen kalastajan
vaimo, joka oli liittynyt joukkoon kantaen kampeloita kopassaan ja
toivoen oikein kuninkaallista maksua tavarastaan. -- Ettekö nyt näe,
että kuningas käy tuolla kaukana edellä -- se on tuo ylevän ja
juhlallisen näköinen mies -- ja eukko osoitti Krister Hornia.

-- Noin vanhan näköinen eikä ole ikää kuin kuusitoista vuotta! --
huudahti Liisan naapuri.

-- Entäpä sitten? -- toimitti eukko. -- Olisikos ihme, vaikka
kuninkaalla olisi otsa rypyillä jo syntyessään?

-- Olisi se minusta ihme, -- vastasi tyttö viattomasti.

-- Sinä puhut niinkuin pökkelön päästä, -- virkkoi Krister Hornin
ihailija ja tukki suun tytöiltä.

Eräs neljäskin henkilö oli katseillaan seurannut tuota kauhtanaan ja
jalokivillä koristettuun hattuun puettua solakkavartaloista herraa, ja
hänen kasvonsa kävivät sitä tehdessä vuoroin mansikan punaisiksi,
vuoroin vaaleiksi kuin talvinen lumi. Se oli Saltvikin pappilan nuori
emäntä, joka oli tullut tänne markkinoille ja samalla kuninkaallisia
katsomaan. Kuka olisi tuntenut hänet ankaran mestari Aatamin lempeäksi
tyttäreksi, Mainiemen ihanimmaksi kukkaseksi, joka jo kuusi vuotta
sitten oli ojentanut kätensä ylioppilas Johannekselle, kun tämä
vihdoinkin monivuotisten kateederikahakkain jälkeen oli päässyt niin
pitkälle, että sai komministerin viran etäällä Ahvenanmaan luotojen
keskessä? Se, joka oli nähnyt hänet siihen aikaan, olisi varmaankin
helposti huomannut, että sydän suri mennyttä nuoruuden unelmaa -- mutta
nyt oli vuosia kulunut, posket olivat uudelleen käyneet pulleiksi,
sydän ja sielu olivat saaneet takaisin sen terveyden, joka on
jumalanpelon ja rehellisten kilvoittelujen palkka -- kaikki oli taas
hyvin, menneisyys kangasteli kuin ihana unelma kaukaisen taivaanrannan
takana -- kun yht'äkkiä sydämen parantunut haava revähti vuotamaan,
tosin hetkeksi vain, mutta sitä enemmän se vuoti, ja siihen koski niin
kipeästi, niin kipeästi! Sillä nuori nainen kuiskasi tuskin kuuluvasti:
-- Se on hän -- se on Bernhard -- Bernhard Bertelsköld! Ja hän ei
nähnyt minua! Ei minua tuntenut!

Mutta Bertelsköld jatkoi matkaansa muiden kanssa pappilaan, jossa oli
laitettu ateria kuninkaalle ja niille muille kaikkein ylhäisimmille,
jotka mahtuivat siellä asumaan sill'aikaa, kun toiset hajaantuivat
ennakolta määrättyihin asuntoihinsa. Oli siinä kursailua, sen arvaa. Jo
rannassa olivat kirkkoherra ja hänen maahan asti niiaileva rouvansa
olleet korkeita vieraita vastassa, ja Krister Horn, tuo entinen
viinaveikko, josta nyt oli tullut säntillisen tarkka hovimies, piti
huolta siitä, että arvojärjestystä noudatettiin tarkasti.
Kuninkaallisten perässä tulivat kreivit ja vapaaherrat, jotavastoin
alhaisempi aateli nyt niinkuin aina ennenkin sysättiin syrjään
arvokkaampien tieltä eikä voinut lohduttaa mieltään muulla kuin sillä,
että se kyllä ensi tilassa riistäisi vallan vihattujen kilpailijainsa
käsistä. Nuori kuningas ei olisi mitenkään tahtonut alistua noiden
kankeiden hovitapojen alle. Hän oli toivonut täällä luonnon helmassa
kerrankin saavansa nauttia inhimillisistä oikeuksistaan ja olla nuori
ja vapaa; -- mutta sen toivon esti toteutumasta äidin arkuus ja
epäluuloisen holhoojan aina valvova silmä. Eipä kumma, että kuningas
levottomuudella odotti sitä hetkeä, jolloin hän Ahvenanmaan tasangoilla
itse saisi omaa hevostaan ohjata -- ja niin lisäsi ajatuksissaan tuo
tuleva itsevaltias, kerran ohjata omaa maatansa.

Seuraavana päivänä, syyskuun 1:nä, oli ilma taas ruma; vettä valoi
virtanaan; ei kukaan naisista uskaltanut astua ovesta ulos ja harvat
hoviherroistakin sen tekivät. Pappilassa oli ahdasta ja tukalaa,
huoneet olivat pienet, vieraita oli paljon, ja kuningatar oli huonolla
tuulella. Rovasti ja ruustinna, jotka olivat muuttaneet erääseen
torppaan asumaan, kutsuttiin armollisesti omaan pöytäänsä
päivällisille, jotka hovin mestarikokki oli mitä herkullisimmasti
valmistanut. Hedvig Eleonora tahtoi elää pulskasti matkoillaankin.
Syöminen suoritettiin kaiken kartanolle kokoontuneen väen nähden,
matalain ikkunain läpi kun voi nähdä kaiken, mitä sisällä tapahtui.

Iltapäivällä leikkivät hovilaiset sateen yhä kestäessä kaikenlaisia
leikkejä, ja vaihteen vuoksi kutsuttiin muutamia talonpoikaistyttöjäkin
tuohon ylhäiseen seuraan, jota tyttöjen kömpelyys ja ujous suuresti
huvitti. Vahinko vain, että sali oli niin pieni, ettei voitu tanssia;
ja vahinko, että muutamat olivat niin liian isoisia, ettei voitu
huvitella niinkuin mieli olisi tehnyt.

Mutta missä on hänen majesteettinsa kuningas? kysyivät hoviherrat
toisiltaan, ja monet neitosista kysyivät itsekseen samalla lailla. Hän
metsästää, vastattiin. Rankkasateessa? Niin kyllä. Kuninkaatkin
rakastavat vapautta. Mitäpä välitti Ruotsin nuori ruhtinas siitä, että
hänen viittansa oli likomärkä ja saappaat savessa, kun sai kokonaiseksi
päiväksi unohtaa kuninkaankruununsa! Tallimestari Reutercrantzin ja
yltiöpäisen Kustaa Gyllenstjernan kanssa, jotka olivat hänen lähimpiä
ystäviään siihen aikaan, harhaili Kaarle XI aamusta iltaan metsissä,
pyssy olalla ja metsästystorvi kupeellaan, iski kannukset hevosen
kylkeen, ja hui, hai, yli vuorten ja mäkien, yli aitojen ja purojen,
säälimättä yhtä vähän miestä kuin hevosta. Mistään oikeasta
metsästyksestä ei voinut olla puhetta tänä päivänä; ammuttiin mitä
eteen sattui, milloin varis, milloin orava, milloin metso, milloin
jänis, milloin -- totta puhuen -- rauhallinen pässi tai parrakas vuohi,
joka viattomuudessaan oli asettunut töllistelemään täyttä karkua ohi
kiitäviä metsämiehiä; tietysti sai omistaja kohta kaksinkertaisen
maksun elukastaan. Vähät muusta, kunhan saatiin ratsastaa, ja vettä
valuen päätyivät ratsastajat kalastajan majaan, jossa he nautinnolla
söivät tuoretta silakkaa ja Ahvenanmaan juustoa. Sillä tavoin
raivosivat nuo ylhäiset hurjapäät koko päivän metsässä, eivätkä
nuhteiden pelossa uskaltaneet illaksikaan palata pappilaan. Sen sijaan
yöpyi kuningas Kastelholmaan, jonne joukko nuorempia herroja oli
asettunut maljojen ja arpanappulain ääreen, ja hät'hätää lähetettiin
huolestuneelle kuningattarelle sana, että hänen majesteettinsa voi
hyvin ja että hän huomenna tulee näkyviin, jos ilma on kaunis.

-- Kreivi Horn, kreivi Horn, -- huokasi kuningatar, -- mitä ajattelette
Ruotsin tulevaisuudesta? -- Ja kreivi Horn pudisti velvollisuutensa
mukaisesti päätään. Mutta eivät he kumpainenkaan aavistaneet, että tuo
nyt niin hurja kuninkaallinen metsästäjä kerran tulisi viettämään
kuusitoista tuntia vuorokaudessa työpöytänsä ääressä ja että hänestä
tulisi ahkerin ja itseään kohtaan ankarin työmies valtakunnassaan.



2. RUHTINATAR JA PAPIN ROUVA.


Syyskuun 2 päivä oli sunnuntai. Taivas katseli yhä synkin silmin
kuninkaallista metsästystä. Mutta vaikkakin aurinko olisi täydeltä
terältään paistanut, ei siitä olisi mitään vaaraa ollut metsän
asukkaille. Niin hehkuvan palava oli vielä lutherinusko, joka äsken oli
voitollisena päässyt taistelujen tulesta, niin ankarat olivat vielä sen
ajan uskonnolliset vaatimukset, ettei Kristiinan kevytmielinen pila, ei
Kaarle X:n hurja sotilaselämä eikä holhoojahallituksen ylimyksellinen
turhamaisuus ollut voinut kuluttaa edes ulkonaista kuortakaan sen
ytimen ympäriltä, jota uskottomuus ja nautinnonhimo jo olivat alkaneet
sisältä jäytää. Niin pian kuin hovi virallisesti esiytyi, vaikkapa vain
metsästysretkelläkin, ei kukaan sen jäsenistä uskaltanut olla poissa
sunnuntain jumalanpalveluksesta. Kuningas saapui aamulla varhain
pappilaan, kasvoissa oli jälkiä yön valvonnasta; äidillisistä nuhteista
ei hän päässyt, mutta hän otti ne vastaan kärsivällisesti. Kastelholman
juomaveikot ja Horn katselivat toisiaan kieroin silmin, mutta sen
suurempaa yhteentörmäystä ei tällä kertaa tapahtunut.

Sanomattakin on selvää, että kirkkoherran saarna Sundin kirkossa sinä
päivänä oli sekä pitkä että perinpohjainen ja täynnä esimerkkejä Vanhan
Testamentin Nimrodista, joka oli mahtava metsästäjä Herran edessä. Sinä
päivänä ei unilukkarin tarvinnut kepillään pistää nukkuvia vaimoja
niskaan; jos hartaus ei ollutkaan suuri, niin oli uteliaisuus sitä
suurempi. Kuningas pani haaviin kymmenen tukaattia, kuningatar viisi ja
muut hovilaiset samassa suhteessa.

Iltapäivällä selkeni taivas, hovin nuoriso alkoi ikävöidä
huvittelemaan, ja opettajansa suostumuksella panetti kuningas toimeen
kilpa-ammunnan. Pitkän, huojuvan riu'un latvaan kytkettiin räpyttelevä
kyyhkynen, ja taitavimmat ampujat koettivat kuuliaan. Ympärillä seisoi
satoja katsojia; joka kerta, kun luoti meni ohitse, panivat hovinaiset
pilkkojaan, mutta jokaista satutettua kyyhkystä tervehdittiin
hurrahuudoilla. Kaikista voimakkaimmin hurrattiin silloin, kun
kuninkaan kuula sattui.

Vasta syyskuun 3 p:nä alkoi varsinainen metsästys. Päivä oli poutainen
ja ilma leuto; ei yhtään pilveä noussut pimittämään Kaarle-kuninkaan
metsästystä. Koko tuo loistava seurue lähti ratsastaen, mikä kävellen,
mikä ajaen Saltvikin rajametsiin päin. Somalle tammien, lehmuksien ja
koivujen ympäröimälle kukkulalle pystytettiin kaksitoista telttaa;
kaksi niistä oli aiottu kuninkaallisille, toinen oli punaisesta
sametista, toinen valkoisesta silkistä, ja molempain huipulla liehui
korkealla ilmassa sinikeltainen lippu.

Halloo -- ja irti laskettiin koirat, jalointa holsteinilaista rotua,
jotka kreivi de la Gardie oli kuninkaan huviksi tilannut. Kuningas ja
seitsemän tai kahdeksan parhainta ratsastajaa astui hevosten selkään,
muut metsästäjät kulkivat jalkaisin määrätyille paikoilleen, sill'aikaa
kuin naiset harhailivat leikkien ja ilakoiden metsäisiä mäkirinteitä
pitkin.

Yksi ainoa heistä oli uskaltanut lähteä hevosen selässä seuraamaan
metsästystä ja hän oli ruhtinatar Juliana. Tarvittiin todella rohkeutta
ja taitoa sellaiseen ratsastukseen. Usein oli metsä niin tiheätä, ja
katajat ja pensaat niin korkeita, että hevoset kyllästyneinä
heittäytyivät syrjään ja laukkasivat omin valloin aukeammille maille
aina sen mukaan, mistä päin kuului koirain haukunta. Usein tapahtui,
että mättäät pettivät hevosten kavioiden alla, ja upottava hete väijyi
nurmen alla, tai saavuttiin suon reunaan, josta ei päästy yli eikä
ympäri. Tai saivat ratsastajat miekkainsa avulla raivata tiensä
leppäpensaikon läpi, toivoen sen takana saavuttavansa riistan, mutta
näkivätkin sen sijaan edessään aavan, välkkyvän meren loiskivan
rantakiviä vastaan.

Ruhtinatar Juliana oli kaikkialla ensimmäisten ja uskaliaimpien
joukossa. Puut ja pensaat eivät kuitenkaau osanneet kuninkaan serkkua
kunnioittaa. Kuusi ojensi tuuhean oksansa ja otti kiitävältä hänen
sievän hattunsa, jonka töyhtö oli tehty ruusunpunaisista kameelikurjen
höyhenistä; petäjä teki kaikki voitavansa pihkataksensa hänen
ruumiinmukaisen mustasta sametista tehdyn ratsuhameensa; koivu
karisteli hänen päälleen kellastuvia lehtiään; tuuhea katajapensas
tempasi sivumennen hänen kullalla reunustetut pienet ratsusaappaansa;
maahan kaatunut satavuotinen honka oli paneutunut pitkäkseen hänen
tielleen; mäkirinteet väijyivät, suo väijyi, kaikki tahtoivat omakseen
tuota kaunista, tuota yltiöpäistä ratsastajatarta. Mutta hän kiiti
eteenpäin kuin metsänneito ikään, hehkuvin poskin ja tuulessa liehuvin
hiuksin, ja komea oli hän nähdä; ei mikään pidättänyt häntä; ei mikään
häntä pelottanut, kaikista vähimmin se, että tärvelisi kallisarvoisen
pukunsa, sillä se oli jo pilalla. Kaikki hovin naiset ja useimmat
herroista lahjoittivat metsästyspäivän jälkeisenä iltana koko pukunsa
palvelijoilleen ja pukeutuivat seuraavana aamuna uuteen, antaakseen
taas senkin pois samalla tavalla.

Kaikki olisi käynyt hyvin, jos vain hirvet olisivat olleet niin
kohteliaita, että olisivat antaneet ampua itsensä. Tunnettua on, että
tätä nopeaa eläintä parhaiten pyydystetään talvella, jolloin hanki sitä
upottaa, ja metsämies keveillä suksilla hiihtäen saavuttaa sen joko
keihäällä pistääkseen tai pyssyllä ampuakseen. Kesällä juoksee hirvi
helposti kolme penikulmaa tunnissa ja on sitä vaikea saavuttaa.
Nopeinkaan koira ei voi pysyä sen perässä. Kuninkaalliset metsästäjät
saivat kyllä sen kokea. Tottuneina häiritsemättä metsissään elämään
pelästyivät nuo jalot eläimet tuota ennen kuulematonta melua
rauhoitetussa kodissaan; metsästystorvien raikuna, koirien haukunta,
hevosten hirnunta, metsästäjäin huudot, jotka kaikkialla kajahtelivat,
niitä pelästyttivät, ja joukoittain nähtiin niiden tuulen nopeudella
kiitävän pakoon. Turhaan ponnistivat koirat viimeiset voimansa, yhden
toisensa perästä täytyi niiden palata isäntiensä luo, tai tavattiin
niitä kuolleina jonkin puron partaalta, josta olivat koettaneet janoaan
sammuttaa. Turhaan kannustivat metsämiehet hevosiaan hurjaan laukkaan:
-- yli soiden, läpi metsikköjen pakenivat vainotut eläimet omia
polkujaan, joita myöten ei kukaan voinut eikä uskaltanut niitä seurata.
Turhaan vedettiin suuria verkkoja kaitaisten kannasten poikki, joista
hirvien tie kulki; ne heittäytyivät veteen ja uivat ohi; ne poikkesivat
metsiin ja tunkeutuivat läpi. Metsästäjät hehkuivat suuttumusta ja
intoa; kaksi kertaa oli kuninkaan hevonen uponnut suohon ja suurella
vaivalla saatu siitä ylös; kaksi kertaa oli Reutercrantz, joka oli
taitavin ratsumies koko Ruotsin valtakunnassa, jäänyt puun oksaan
riippumaan hevosen juostessa alta pois; eikä sittenkään oltu vielä
haavoitettu, vielä vähemmän tapettu ainoatakaan hirveä.

Iltapäivällä täytyi metsästys keskeyttää, sillä metsästäjät, hevoset ja
koirat olivat lopen uupuneet. Kuningas kutsutti luokseen saksalaiset
metsänvartijat, jotka varta vasten oli määrätty hirviä hoitamaan, ja
moitti heitä jotenkin ankarin sanoin siitä, etteivät olleet paremmin
osanneet pysäyttää hirviä pakenemasta. Vartijat vastasivat pelkäämättä,
että jos hänen majesteettinsa suvaitsisi tulla helmi- tai maaliskuussa,
he varmaan voisivat taata, että metsästysonni olisi parempi.

Kun ilta oli kaunis ja lämmin, päätettiin yöpyä telttoihin. Ainoastaan
kuningatar asettui vasta rakennetun mökin pirttiin ja vietti iltansa
Hornin ja parin hovinaisensa seurassa viittä lehteä ja valttia
pelaamalla. Hedvig Eleonoran himo tähän peliin oli niin tunnettu, että
irvihampaat sanoivat, viitaten sen ajan tuhlaavaisuuteen, että
kuningatar viiden holhoojan kanssa pelasi viittä lehteä ja valttia
valtakunnan tuloista.

Seuraavakin päivä oli kaunis ja kirkas, ja metsästys järjestettiin
nyt suurenmoisemmin. Metsästäjät etenivät kauemmaksi Saltvikin
alueelle, jossa maan laatu oli vieläkin louhisempaa, mutta hirvien
pako samalla vaikeampaa. Kuningas oli tuolla sittemmin niin hyvin
tunnetulla itsepäisyydellään päättänyt, että hirvet olisi pitkän
metsästäjärintaman avulla ajettava Ahvenanmaan äärimmäisiin niemiin,
missä niitä sitten joukoittain surmattaisiin. Onneksi luopui hän tästä
aikeestaan kun hänelle selitettiin, että ahdinkoon joutuneet hirvet
polkisivat ja hävittäisivät vasta kylvetyn rukiin. Sen sijaan
päätettiin panna toimeen sissisota siinä toivossa, että nuo jalot
eläimet saataisiin yksitellen kierretyiksi ja tapetuiksi. Se
onnistuikin tänään paremmin kuin eilen. Ensimmäisen hirven ampui
lähellä Saltvikin pappilaa ruhtinatar Juliana. Yleisellä riemulla
tervehdittiin hänen onneaan ja rohkeuttaan. Mutta kuninkaan kasvot
siitä vain synkistyivät; yhä hurjemmin kannusti hän hevostaan yli
kallioiden ja jyrkänteiden; hän oli saanut eteensä komean hirven, joka
kivien välissä oli nyrjähdyttänyt jalkansa ja nilkutti; yhä hitaammin
pääsi se pakenemaan ... sitä ajettiin rantaa vasten, pako oli mahdoton.
Koirat karkasivat esiin, hirvi pysähtyi yht'äkkiä, kääntyi päin ja
odotti epätoivon tyyneydellä vainoojiaan. Tunnettua on, että kun nämä
jalot eläimet näkevät perikatonsa tulleen, luovat ne metsästäjään niin
liikuttavan silmäyksen, melkein niin inhimillisen surullisen, että
kovinkin sydän voisi siitä sulaa. Mutta kuningas ei nähnyt eikä kuullut
muuta kuin haluamaansa saalista; hän pysähdytti hevosensa, tähtäsi ...
mutta silloin pamahti pensaikosta laukaus vieraan pyssystä, ja tuo
ylpeä hirvi kaatui veriinsä toisen ampumana juuri silloin, kun kuningas
varmasti luuli saaneensa kunnian sen kuolemasta.

Kuusitoistavuotias metsästäjä kuohui kiukkua. Tarkastettiin metsää,
mutta ketään ei löydetty. Täytyi aloittaa metsästys uudelleen, sillä
ilman omaa ampumaansa riistaa ei kuninkaallinen metsästäjä voinut eikä
tahtonut kotiin palata.

Sill'aikaa oli menestyksen hurmaama ruhtinatar päättänyt, maksoi mitä
maksoi, ampua vielä toisenkin hirven. Seuraten koirain haukuntaa erosi
hän yhä enemmän muista seuralaisistaan, joiden hevoset jo olivat
uupuneet. Hänen suuri, holsteinilainen juoksijansa laukkaili korvat
luimussa ja sieraimet suurina yli pensaiden ja aitojen ... yhä
kiivaammaksi kävi haukunta, yhä hurjemmaksi ratsastus ... ruhtinatar
oli saapunut pienelle vuorenkukkulalle, jonka laella kasvoi näreitä, ja
alhaalla laaksossa juoksi virtava joki. Rohkea ratsastajatar tahtoi
oikaista hirveä kohti ja kannusti rohkeasti hevostaan sateen
liukastuttamaa mäen rinnettä pitkin. Holsteinilainen totteli, mutta
kompastui ja kaatui, heittäen kuninkaallisen kuormansa kauas luotaan.
Eräs yksinäinen ratsumies oli loitolta seurannut tuota vallatonta
kulkua ja kiirehti nyt apuun. Ruhtinatar makasi tainnoksissaan korkean
hongan juurella; jalo holsteinilainen korisi kuolevana jonkin matkan
päässä ja sen kylkiluut olivat poikki. Ratsastaja otti ruhtinattaren
syliinsä, kantoi hänet lähteen luo ja hautoi hänen otsaansa kylmällä
vedellä. Hetken kuluttua avasi hän kauniit silmänsä ja tarkasteli
pelastajaansa katsein, joiden ilmettä on mahdoton kuvata. -- Oletteko
te Bertelsköld? -- kuiskasi hän. -- Se on hyvä; antakaa minun nyt
kuolla.

-- Ei, -- vastasi Bertelsköld. -- Ruotsin tulevalla kuningattarella on
muutakin tekemistä. Suvaitkaa, teidän korkeutenne, istuutua hevoseni
selkään; minä talutan sen pappilaan, joka ei ole kaukana.

Ruhtinatar ei vastannut ... hän puristi auttajansa kättä, joka koetti
irroittautua. Koirien haukunta oli tauonnut, metsästys oli siirtynyt
toiselle suunnalle, ja yksinäisessä metsässä ei kuulunut muuta kuin
lähteen lorina ja meren hiljainen kohina etäistä rantaa vastaan.

Ristiriitaiset tunteet taistelivat vallasta Bertelsköldin rinnassa. --
Teidän ylhäisyytenne, -- virkkoi hän, -- eläkää suurta tulevaisuuttanne
varten, eläkää pohjolan kunniakkainta kruunua varten! Kuningas kaipaa
teitä. Tulkaa, lähtekäämme hakemaan teille parempaa hoitoa!

Ruhtinatar vastasi hänen kehoitukseensa katseella jossa näkyi sekä
suuttumusta että kipua. -- Kuningas? -- virkkoi hän. -- Mitä välittää
minusta tuo tunteeton poika, joka ei huoli muista kuin sotamiehistä ja
hevosista. Ruotsin kruunu! Mitä välitän minä siitä, kun sydämeni on
särkynyt!... Bernhard, -- jatkoi hän kiihkeästi, -- minä tiedän
kuolevani, ja silloin on minulle samantekevää, mitä minusta sanotaan.
Minä tahdon kuolla -- teidän luonanne...

Siinä oli hän, tuo Kaarle XI:n hovin kaunein ritari, polvillaan maassa
makaavan kupeella -- ja tämä painoi hänen kätensä levottomasti sykkivää
sydäntään vastaan, ja heidän pitkät kiharansa sekaantuivat toisiinsa.
Mutta vain hetkeksi. Sanaakaan vastaamatta tarttui kreivi Bernhard
kuninkaallista suojattiaan vyötäisiin ja kantoi hänet hevosensa luo.
Varovasti astui hän satulaan, pitäen ruhtinatarta sylissään, ja lähti
ajamaan neljänneksen päässä olevaan pappilaan päin. Ei kumpikaan heistä
sanaakaan virkkanut.

Mutta pappilassa ei ollut kukaan kotona. Kaikki sekä suuret että pienet
olivat ulkona kuninkaallista metsästystä katsomassa. Ainoastaan
keskenkasvuinen tyttö istui kapalolasta soudattamassa.

Kreivi Bernhard meni sisään tukien horjuvaa ruhtinatarta kainaloista.
Saltvikin pappila oli samanlainen kuin kaikki muutkin pappilat, ei
suurempi eikä tilavampi kuin tavallinen talonpoikaistalo tähän aikaan.
Pienestä eteisestä tultiin suureen saliin eli tuohon n.k. tupaan, jonka
seinämällä seisoi suuri uuni, ja tuvan perällä oli pienoinen kamari.
Siinä olivat huoneet. Mutta toimelias emäntä oli osannut tehdä tämän
yksinkertaisen asumuksen hauskaksi ja siroksi. Kaikki oli halvan, mutta
kodikkaan näköistä, lattialle oli ripoteltu hienoja katajia, honkaiset
seinät olivat paljaat, mutta kuitenkin kiiltävän keltaiset, astiat oli
kirkkaiksi hangattu ja pytyillä täytetty maitohylly niin maukkaan soma.
Pienissä ikkunoissa oli hienot, liinavaatteiset verhot; kamarissa oli
kirjoituspöytä ja kirjahylly, kaikissa ikkunoissa oli kukkasia
ruukuissaan. Kaikkialla näkyi merkkejä hyvästä hengettärestä, joka oli
läpi huoneiden liihotellut ja niihin jälkensä jättänyt.

Kreivi Bernhard vei ruhtinattaren kamariin, suuteli hänen kättään ja
virkkoi: -- Teidän ylhäisyytenne, te olette sairas, te olette
vahingoittunut pudotessanne. Levätkää täällä hetkinen, minä menen
ilmoittamaan tilanteen kuninkaalle ja hankkimaan tänne hovinaisia teitä
hoitamaan.

-- Bernhard, -- kuiskasi ruhtinatar uupuneella äänellä -- älkää jättäkö
minua! Ehkä emme koskaan enää tapaa toisiamme. Sanokaa, että olen
sairas, että olen järkeni menettänyt, sanokaa mitä tahdotte, mutta
älkää jättäkö minua. Ette tiedä, kuinka minä kärsin kaikista noista
vehkeistä, kaikista noista sydämettömän politiikan juonista,
joita ympärilläni punotaan. Se on valinnut minut itsekkyytensä
välikappaleeksi, toiset minua vihaavat, toiset mielistelevät, eikä
minulla ole ainoatakaan oikeata ystävää, joka minua koko sydämestään
rakastaisi. Kuningatar, jonka pitäisi olla minulle äidin sijassa, on
kova ja kylmä; hän haaveksii huvilinnoistaan ja huolehtii pojastaan;
minua rakastaa hän vähemmän kuin kivipalatsejaan. Kerran uskalsi hän
sanoa minulle: Juliana, muista, miten kävi äidillesi! Tuo inhoittava,
miten uskalsikaan hän noin puhua äidistäni! Ainoastaan te, kreivi
Bernhard, olette osoittanut minulle ystävyyttä ja hellyyttä -- olen
nähnyt sen silmistänne, sielumme ovat jo kauan ymmärtäneet toisensa,
vaikkakin velvollisuudentunto on estänyt teitä mitään ilmaisemasta.
Minä vapautan teidät tuosta velvollisuudesta -- minä en rakasta
kuningasta, en tule koskaan hänen omakseen -- kuuletteko: en koskaan!

Ja tuo kiihoittunut tyttö katseli taaskin pelastajaansa hehkuvin
silmin, joissa kuvastui kokonainen maailma intohimoja yhteen ainoaan
kysymykseen keskitettyinä.

Mutta kreivi Bernhard oli nyt mies; hän jaksoi vastustaa elämänsä
vaarallisinta kiusausta, vaikkakin niitä oli hänen tiellään paljonkin
ollut samanlaisia. Vielä kerran suuteli hän kaunista kättä ja virkkoi:
-- Teidän ylhäisyytenne, te olette ruhtinatar Juliana, kuninkaan serkku
ja hänen tuleva puolisonsa. Minä olen teidän alamaisenne ja minulla ei
ole muuta oikeutta kuin kunnioittaa teitä, valittaa teidän kohtaloanne
ja ainiaaksi kätkeä sydämeeni muisto teidän hyvyydestänne. Jääkää
hyvästi!

Vähän aikaa oli ruhtinatar vaiti. Sitten sanoi hän kylmästi ja
käskevästi: -- Minä kiitän teitä, kreivi, huolenpidostanne, Menkää
noutamaan hovinaisiani; minä odotan heitä täällä.

Bertelsköld meni, ja kohta kuului hän täyttä laukkaa ajavan poispäin
pappilasta. Mutta ruhtinattaren yksin jäätyä purkautui hänen
lyhytaikainen ylpeytensä kyyneliin niin kiihkeihin ja niin
hillittömiin, jommoisia ainoastaan yhdeksäntoistavuotiaan hyljätty
lempi voi vuodattaa. Tähän saakka tukahdutetut ruumiilliset kivut
palasivat kahta kovempina; hän heittäytyi vuoteelle, palava kuume
poltti hänen suonissaan, hänen korvissaan suhisi, hän meni tainnoksiin
ja alkoi houraillen puhua sanoja, joita ei kenenkään muun olisi pitänyt
saada kuulla kuin hänen, jolla äsken oli ollut voimaa niiden vaikutusta
vastustaa.

Vähän aikaa kreivin mentyä tuli tupaan talon rakastettava emäntä, nuori
pappilan muori -- sillä ainoastaan piispan puolisoa kutsuttiin siihen
aikaan rouvaksi -- ja hänen helmoissaan seurasi neljä poikaa, kaikki
hänen omiaan, suurta ääntä pitäen ja aivan haltioissaan kaikesta siitä
kummasta, mitä olivat nähneet. Ruhtinattaren ratsastusviitta, joka oli
heitetty penkille, sattui kohta tulijan silmään. Tyttö juoksi kätkyen
äärestä hänen syliinsä ja huudahti: -- Äiti, äiti, tuolla kamarissa on
ruhtinatar, joka itkee niin kovasti ja huutaa yhtä kreiviä, jonka nimi
on Bernhard Bertelsköld.

Nuo sanat kuultuaan kalpeni nuori nainen niin, että lapsi huolestuneena
kysyi:

-- Oletko sairas, äiti?

Kreeta -- kutsukaamme häntä sillä nimellä, sillä olihan hän kappalaisen
nuori vaimo, vanha ystävämme Mainiemestä -- toimitti pois uteliaat
lapset ja astui kamariin.

Mitä hän näki siellä? Hän näki nuoren ja kauniin tytön, puettuna
pitkään, ruumiinmukaiseen hameeseen, joka oli tehty tummanpunaisesta
sametista -- hän oli kalpea kuin marmori, hänen silmänsä olivat
suljetut ja hän oli heittäytynyt pitkäkseen vuoteelle. Kreeta oli hänet
nähnyt kuninkaallisten maalle noustessa; hän käsitti, että hän se nyt
oli tuo ruhtinatar; hän huomasi, mitä kreivi ei ollut huomannut, että
hänen ylhäinen vieraansa vuoti verta haavasta, joka oli vasemman ohimon
kohdalla. Ja hän kiiruhti kylmällä kääreellä jäähdyttämään tuota
kaunista, ruskeakutrista päätä.

Mutta ruhtinatar houraili yhä kovan kuumeen vallassa ja puhui
katkonaisin lausein asioista, joita kuullessaan hänen hoitajattarensa
vapisi.

-- Varokaa itseänne, Bertelsköld ... tietäkää, että minä olen Ruotsin
kuningatar ... oo, minä vihaan teitä! Te olette inhoittava ... te
luulette, että minä rakastan teitä? Näettekö mestauslavan tuolla
Brunkebergin torilla ... teidän mestauslavanne ... ja minun ... ja
koko Ruotsin mestauslava! Oo, ... verenne on vuotava ... verenne on
vuotava ... paljon! ja minun vereni vuotaa teidän kanssanne ... sillä
te tiedätte, että minä rakastan... Älkää sanoko sitä sanaa, kreivi,
sillä silloin minä tapan teidät!... Hiljaa ... kuningatar tulee ...
niin teidän majesteettinne ... te saatte käskeä. Minä tottelen.

Nyt huokasi ruhtinatar syvään, hänen huulensa sulkeutuivat, ja hän
näytti nukahtavan. Samassa kuului ääniä tuvasta, Kreeta kiiruhti sinne
ja näki edessään kuninkaan ja Reutercrantzin.

Ei kumpikaan heistä ollut tavannut Bertelsköldiä, eivätkä he
aavistaneet ruhtinattaren läsnäoloa. Kreeta huomasi sen ja rauhoittui.

-- Jumalan rauha! -- huudahti kuningas reippaasti ja katsahti
maitohyllyä. -- Meillä on nälkä. Antakaa meille palanen leipää ja
viilipytty!

-- Jos vain teidän majesteettinne tyytyy meidän halpaan ruokaamme -...
vastasi Kreeta ja punastui korviaan myöten.

Kuningas pyörähti selin harmissaan. -- Se on sietämätöntä, että minut
kaikkialla tunnetaan, -- kuiskasi hän toverilleen.

-- Emäntä hyvä, -- huudahti tämä reippaasti, -- te taidatte luulla
tätä poikanulikkaa kuninkaaksi! Kruununi kautta, te olette huono
ihmistuntija. Olisipa sekin laitaa; tuommoisen kuninkaan levittäisi
tanskalainen voileivälleen ja söisi makeaan suuhunsa. Mutta koska
meidät tunnetaan, en tahdo kauemmin salata, keitä olemme. Ystäväni, --
minä olen kuningas! Tänne viilipytty!

Reutercrantz asettui käskevän juhlalliseen asentoon. Kreeta valitsi
makeimman viilipytyn ja toi pöydälle muutamia kakkuja mitä mainiointa
uudisleipää ja vakallisen voita, joka oli keltaista kuin täysikuu
kirkkaalla taivaalla. Köyhässä pappilassa oli vain yksi ainoa
hopealusikka; Reutercrantz otti sen kursailematta, näyttääkseen
kuninkaallista arvoaan, mutta kuningas itse tarttui puulusikkaan. Ja
sen tehtyään kävivät he molemmat viilipyttyyn käsiksi niin
talonpoikamaisella ruokahalulla, että vanhin pojista nyhti äitiään
hameesta ja kuiskasi: -- Onko tuo tuommoinen kuningas?

Reutercrantz, joka kuuli sen, kääntyi päin, pyyhkäisi suutaan ja
virkkoi: -- Näetkös, ystäväni, kuninkaankin täytyy olla vähän filosofi
-- ja filosofia on arvossapidettävä tiede -- lisäsi hän, tehden taaskin
syvän loven viilipyttyyn.

Silloin kuului taas selvästi ruhtinattaren ääni kamarista. --
Pelastakaa minut, kreivi ... kuningas tulee!

Kuningas ja Reutercrantz katsahtivat toisiinsa. Hopealusikka pysähtyi
liikkumattomaksi pytyn laitaan; puulusikka pysähtyi yhtä
liikkumattomaksi kuninkaan huulille. Kalpeana hämmästyksestä kiiruhti
Kreeta kamariin.

Ääni kuului jatkavan: -- Ja te luulette, herra kreivi, että minä tahdon
tulla hänen omakseen!... Olenhan sanonut, että minä vihaan tuota
sietämätöntä nulikkaa, joka ei välitä muista kuin hevosista, koirista
ja sotamiehistä!

-- Teidän majesteettinne! -- sanoi Reutercrantz ja hypähti seisoalleen.

Kuningas punastui hiukan, mutta jäi istumaan ja virkkoi, tekeytyen
rauhalliseksi ja alkaen uudelleen käyttää puulusikkaa: -- Äitini on
aina pelännyt Suomea; hän luulee täällä kummittelevan.

-- Niinpä todellakin! -- virkkoi toveri ja istuutui.

Nyt kuultiin tuolla sisällä suloisen äänen puhuvan rauhoittavia sanoja,
mutta ruhtinattaren ääni siitä vain kiihtyi. -- Pois! -- huusi hän. --
Tappakaa minut! Häväiskää minua! Minä en tahdo olla sinun
kuningattaresi! Nukke nukelle, kuinka kohteliasta! Pois, teidän
majesteettinne! Pois, pois, pois! Olenhan sanonut teille, että rak ...
en, enhän ole sanonut. Te voitte tappaa minut, herra, minä en ole
sanonut sitä.

Kuningas nousi ylös. Olihan hän vasta poikanen vain. Hän tahtoi
tekeytyä rauhalliseksi ja hyvin kylmäksi; hän menikin vakavin askelin
tuvan poikki, mutta ei huomannut, miten hän sysäsi kätkyttä, kaatoi
penkin ja polki rikki yhden poikien puuhevosista. Samassa kun hän
tahtoi mennä kamariin, kohtasi hän Kreetan ovessa. -- Teidän
majesteettinne, -- sanoi tämä vapisten, -- minä pyydän teiltä armon
osoituksena, ettette häiritse mielipuolta sisartani.

-- Sisartanne?

-- Niin, onneton sisar parkani, joka muinoin oli kamarineitsyenä
äitinne, hänen majesteettinsa kuningattaren luona. Hän kärsi
onnettomasta rakkaudesta ja hänen järkensä on siitä pitäen ollut
sekaisin. Hän luulee yhä vieläkin olevansa hovissa...

-- Merkillistä! -- sanoi kuningas hämmästyneenä ja epäröiden. -- Ääni
aivan muistutti ... mutta sehän on mahdotonta...

-- Niin, eikö todellakin ole? -- virkkoi Reutercrantz nauraen, samalla
kuin iski silmää Kreetalle. -- Jos en olisi tunti sitten nähnyt hänen
ylhäisyytensä ruhtinattaren ratsastavan aivan toiselle suunnalle,
olisin voinut panna pääni paholaisen pantiksi siitä että... Niin, hänen
majesteettinsa kuningatar on oikeassa, täällä kummittelee turkasesti
keskellä selkeää päivää. Tulkaa, jos teidän majesteettinne käskee, niin
ajamme kiinni pakolaisemme. Olen kuulevinani koiran haukuntaa tuolta
viidakosta.

Kuningas ei vastannut mitään, mutta mennessään pisti hän tukaatin
vanhimman pojan käteen. Poika piti päivää vasten tuota keltaista rahaa
ja näytti sitä pienemmälle veljelleen. Yksi nuoremmista rohkaisi sen
johdosta mielensä, juoksi kuninkaan jäljessä ovelle ja huusi ääneensä:
-- Odotahan, kuulehan, anna minullekin raha; sinä olet polkenut rikki
hevoseni.

Kuningas kääntyi hymyillen poikaan päin. -- Ka, -- sanoi hän, -- jos
olen polkenut rikki hevosesi, täytyy sinun saada toinen sijaan. -- Ja
sen sanottuaan kiiruhti hän pois Reutercrantzin seurassa.

Kertoaksemme joka asiasta ajallaan, voimme jo nyt heti lisätä, että
seuraavana aamuna seisoi pappilan pihalla mitä kaunein pikku
voionmaalainen varsa, täysissä tamineissa satuloineen, suitsineen, ja
palvelija, joka talutti sitä, toi semmoiset terveiset, että hänen
majesteettinsa lähettää tämän hevosen sen sijaan, jonka oli tullut
rikki polkeneeksi.



3. KAKSI VANHAA TUTTAVAA.


Mutta palatkaamme ruhtinattaren luo. Tuskin oli kuningas poistunut, kun
nuori pappilan muori taitavalla ja varmalla kädellä avasi yhden noista
sinisistä suonista, jotka piilivät ruhtinattaren käsivarren hienon
hipiän alla. Sen ajan papit ja papinrouvat olivat melkein kaikki
enemmän tai vähemmän perehtyneet kotilääkkeihin ja yksinkertaiseen
käytölliseen sairaanhoitoon; sillä oppineita lääkäreitä ei ollut
ainoatakaan koko maassa ja välskäreitä ei niitäkään ollut niinkään joka
oksalta otettavissa.[6] Suonenlyönnistä oli seurauksena se, että
ruhtinatar lakkasi hourailemasta, kuume katosi, ja kohta vaipui hän
virkistävään uneen.

Samassa saapui Bertelsköld kuninkaan lääkärin ja kahden hovinaisen
kanssa, joilla oli mukanaan kaksi kamarineitsyttä, ottamaan huostaansa
haavoitettua. Kreivi astui kiireesti tupaan ja aikoi sen enempää
kysymättä mennä seurueineen kamariin, kun hänet keskellä lattiaa
pysähdytti hiukan vapiseva käsi, joka tarttui häntä käsivarteen. --
Mihin aiotte kreivi Bertelsköld? -- virkkoi ääni, joka teki kreiviin
omituisen vaikutuksen, vaikkei hän heti päässyt selville sen syystä.

-- Onko hänen ylhäisyytensä hyvinkin sairas? -- huudahti kreivi ja
aikoi uudelleen mennä sisään.

-- Hänen ylhäisyytensä ruhtinatar ei ole enää täällä, -- virkkoi sama
ääni, ja nuori papin vaimo seisoi uudelleen hänen tiellään.

-- Kuinka? Hän jäi tänne tuskin kaksi tuntia sitten! ... huudahti
kreivi ihmeissään ja kumartaen.

-- Hänen ylhäisyytensä tunsi heti voivansa paremmin ja jatkoi
metsästystään hevosensa selässä, -- vastasi nuori nainen, luoden
silmänsä maahan, ja vartioiden yhäkin kamarin ovea. Noilta puhtailta
huulilta oli tuskin koskaan ennen mikään hätävalhe päässyt pujahtamaan,
ja hän häpesi lastensa edessä, jotka eivät voineet olla huomaamatta,
että hän valehteli.

Bertelsköld huomasi hänen epävarmuutensa, ymmärtämättä kuitenkaan
syytä siihen. Omituisia ajatuksia välähti hänen päähänsä. Vaikka hän
olikin synnyltään suomalainen, uskoi hän kuitenkin ainakin osaksi
kansalaistensa loitsutaitoon. Nuoren naisen itsepäisyys, hänen melkein
ilmeinen valheensa mahtoi perustua johonkin salaiseen syyhyyn. Yhä
enemmän kiivastuen tarttui kreivi häntä käteen ja vetäsi hänet pois
ovelta. -- Te valehtelette! -- huudahti hän -- ruhtinattaren täytyy
olla täällä.

Mutta Kreeta ei väistynyt. Kolmannen kerran asettui hän päättävästi
kamarin oven eteen ja sanoi matalalla äänellä: -- Ei kreivi, ette pääse
sisään. Te surmaisitte mielipuolen sisareni, ja sitä minä en salli.

Bertelsköld kääntyi ratsusotamiesten puoleen, jotka olivat seuranneet
häntä tupaan, ja huusi vihoissaan: -- Viekää pois tuo mieletön nainen
kamarin ovelta. Ruhtinattaren täytyy olla siellä, elävänä tai
kuolleena.

Sotamiehet astuivat lähemmä, lapset alkoivat itkeä. Ainoastaan yksi
pojista, pikku Pekka, tuo samainen, joka oli juossut kuninkaan perästä,
heittäytyi äitinsä ja toisen sotamiehen väliin, koettaen heittää hänet
kumoon jalkakammilla. -- Jos sinä teet äidille pahaa, -- huusi hän, --
niin lyön sinut kuoliaaksi puusapelillani.

Sotamies koetti turhaan irroittaa poikaa jaloistaan ja kohotti jo
ratsupiiskansa vapautuakseen kiusanhengestään. Sitä ei äiti voinut
sietää. Tuokion verran taisteli Kreeta itsensä kanssa; sitten juoksi
hän kreivin luo, nousi varpailleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
_Bernhard_, sinä saat mennä kammariin, mutta ei kukaan muu. Minä
pyydän, lähetä pois nuo ihmiset!

Noiden sanain vaikutus oli ihmeellinen. Nähtiin kreivin punastuvan,
käännähtävän päin ja katsovan nuorta naista hämmästynein, epävarmoin
katsein. Mutta samassa hän tointui, kääntyi seuralaistensa puoleen ja
virkkoi äänellä, jonka liikutusta ei voinut kokonaan peittää: -- Hän on
oikeassa, ruhtinatar on todellakin ratsastanut pois ja on luultavasti
jo hänen majesteettinsa kuningattaren luona. Suokaa anteeksi, arvoisat
naiset, että olen vaivannut teitä tänne tulemaan. Minä pyydän teitä
kiiruhtamaan edellä, minulla on kunnia heti paikalla seurata teitä.

Kuiskaillen keskenään poistuivat hovinaiset epävarmoina siitä, mitä
heidän tulisi ajatella yht'äkkisestä muutoksesta kreivin käytöksessä.

Nuo kaksi vanhaa tuttavaa jäivät kahden kesken, lapset vain saapuvilla.
Ei kumpikaan heistä mitään virkkanut. Suloiset olette te, muinoin
hehkuneiden sydänten muistot -- suloiset olette muistot keväisen
nuoruuden -- onnelliset olette viattomuuden ja lemmen muistot -- oi,
kuinka suloiset olette surulliset ajatukset, jotka heräätte, kun
uudelleen näemme teidän kaukomailla kangastelevan, tähtien ja
aamuruskon reunustamina, täynnä kukkasia ja niiden lemua kauan sitten
kuluneilta ajoilta! Vuodet vierivät ja elämä taistelee kiihkeää
taisteluaan; sydämeen ilmaantuu arpia parantuneiden haavojen jäljeltä,
joista toiset vielä vertakin vuotavat; ajatukset ja aistit vanhenevat,
värit kalpenevat, kukkaset kadottavat tuoksunsa, ja milloin siellä
milloin täällä putoaa kuivunut lehti elämän puusta; mutta ajan hampaan
saavuttamattomana, kuihtumatonna, pyhänä, ihmeellisenä säilyy
ensimmäisen rakkauden muisto uurtuneena sielumme syvyyteen: se on aamu,
joka voi ehtoonsa nähdä, mutta jonka hento rusko punoittaa pilvissä
vielä sittenkin, kun muu maailma on yön peittoon piiloutunut.

Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, kun Bernhard Bertelsköld ja hänen
ensilempensä esine olivat heittäneet toisilleen hyvästinsä Mainiemen
puistossa. Millainen oli nyt hän, ja millainen oli hänen lemmittynsä?
Toinen oli maailmanmies, hovimies, joka pitkiä ulkomaanmatkoja tehden,
taistellen ja seikkaillen, ja alituisesti seurustellen mitä
korkeimmissa piireissä oli koonnut itselleen runsaasti tietoja hyvästä
ja pahasta, hän oli mies, jonka sydämeen oli eron jälkeen mahtunut
kaksikymmentä eri lempeä vierailemaan ja jolle rakkaus oli muuttunut
"vanhaksi, jokapäiväiseksi saduksi". Toinen oli kolmenkymmenen vuoden
iällä melkein lapsi vielä, oli viaton ja kaino; hänen elämänsä oli
vierinyt hiljaa ja tasaisesti niinkuin metsäpuro; välistä oli se hiukan
kohahtanut kivien kohdalla, vilissyt hiukan nopeammin siinä, missä maa
oli viettävämpää; mutta muuten oli se ollut vain alituista hiljaista,
viatonta lorinaa, tuottaen tuoreudellaan siunausta niille rannoille,
joiden välitse se vilisi. Nyt seisoivat he taas vastakkain, tuo suuren
maailman mies ja tämä maalaistyttö, ja he molemmat olivat vaiti
vertaillessaan menneisyyttä nykyisyyteen.

Pikku Pekka avasi ensiksi suunsa. -- Äiti, -- huudahti hän luoden
kieron silmäyksen kreiviin päin. -- Sano tuolle pahalle herralle, että
hän menee tiehensä!

Lapsen hiljainen viha herahdutti kyynelen ylpeän kreivin silmään. Hän
kohotti pojan syliinsä, suuteli häntä ja sanoi lempeästi: -- En minä
tahdo tehdä äidillesi mitään pahaa. Tiedätkö, poikaseni, että äitisi ja
minä olemme olleet hyvin hyviä ystäviä -- ennen vanhaan, -- lisäsi hän
hiljaa.

Jää oli sulanut. Mutta Kreeta pelkäsi koskettamasta tuota arkaa
ainetta. -- Älkäämme siitä enää puhuko, herra kreivi, -- virkkoi hän
vältellen.

-- Ei, -- sanoi Bertelsköld, -- juuri siitä pitää meidän puhua. Et
tiedä, kuinka sydäntäni viillyttää kauan sitten unhotettujen
viattomuuden aikain muisteleminen. Muistatko vielä vanhan Jaanan
ennustuksia? Minä luulen, että hän laski lemmittyni seitsemäksitoista,
-- lisäsi hän leikillisesti, mutta samalla surumielisesti. -- Hän
erehtyi laskuissaan, laski ne liian vähäksi. Olisi voinut sanoa tulevan
kolmekymmentäkin. Ja ainoastaan yksi niistä on unhottumaton.

-- Te olette velkaa minulle vedon, herra kreivi, -- sanoi Kreeta. -- Te
lupasitte minulle isänne kuparisormuksen sinivuokkoa vastaan.

-- En voi täyttää lupaustani, vaikka tahtoisinkin. Kuninkaan sormus
hävisi eräässä kaksintaistelussa Slesvigissä, jossa isäni menetti kaksi
sormea vasemmasta kädestään. En ole sen koommin saanut takaisin
sormusta, enkä juuri sitä toivokaan; jos itse olen sen katoamisesta
kärsinyt, ovat alustalaiseni sen sijaan voittaneet. Olen monta kovaa
kokenut, Kreeta, olen usein ollut sairaana, haavoitettuna ja
kuolemaisillani, olen saanut murheita mielelleni, mutta omaiseni ovat
eläneet onnellisina. Uusi isännöitsijäni kirjoittaa minulle, että
Mainiemi joka vuosi kohentuu vaipumustilastaan ja että alustalaisteni
hyvinvointi lisääntyy. Mieleni tekee nähdä vanhaa kotiani. Sano
minulle, Kreeta, elääkö vanha Jaana vielä?

-- Eläähän hän, mutta...

-- Mutta mitä?... Sanot sen niin surullisella äänellä.

-- Niin, kun ... en tiedä, sanonko. Häntä on syytetty noituudesta, ja
tutkinto alkaa näinä päivinä. Voi, jos te voisitte matkustaa sinne!

-- Noituudesta! -- virkkoi kreivi päätään pudistaen. -- Se on
vaarallinen syytös tähän aikaan. Kaikkialla Ruotsinmaassa palavat tätä
nykyä polttoroviot, ja noita-akoista kulkee mitä kummallisimpia
kertomuksia. Olet oikeassa, minun pitää viipymättä matkustaa
Mainiemeen. Mutta ... jatkoi hän leikkiä laskien, -- ethän sanokaan
minua enää _sinuksi_?

-- Minäkö, herra kreivi? -- kysyi Kreeta punastuen.

-- Sanoithan kuitenkin äsken.

-- Sanoin siksi, koska ette muuten olisi minua tuntenut, ja silloin
olisi ... teidän yhdesneljättä rakkautenne ollut lopussa.

-- Yhdesneljättä rakkauteni? Mutta minähän olen aivan unohtanut
ruhtinattaren. Onko hän tuolla sisällä?

-- On, hän nukkuu. Hän ei tiedä, että kuningas äsken oli täällä ...
että kuningas kuuli hänen houreissaan ilmaisevan inhonsa häntä kohtaan
ja rakkautensa toiseen, jonka nimeä hän ei onneksi maininnut... Hän ei
tiedä, että minä hädin tuskin ja valheen avulla sain hänet estetyksi
saamasta selkoa kaikesta. Kuningas ei saa tietää, että ruhtinatar oli
kamarissa hänen täällä ollessaan, sillä silloin kadottaisi Ruotsi
kuningattaren ja te... Kreeta ei saanut sanotuksi tuota sanaa.

-- Ja sen vuoksi sinä?...

-- Sen vuoksi olin minä pakotettu puhuttelemaan teitä niinkuin ennen
vanhaan. Muuten olisitte saanut paljon onnettomuutta aikaan.

-- Ihmeteltävä nainen, teit tämän siis pelastaaksesi sen, mitä sanot
minun rakkaudekseni...

-- En toki, herra kreivi, -- vastasi Kreeta melkein moittivalla
äänellä, -- tein sen pelastaakseni nuoren neidon tulevaisuuden ja hänen
kunniansa. Tein sen torjuakseni häpeätä ja eripuraisuutta kuninkaan
perheessä. Olen tehnyt velvollisuuteni, nyt on _teidän_ vuoronne tehdä
samoin.

-- Olet oikeassa, ystäväni, -- virkkoi kreivi totisena. --
Yksinkertaisen pukusi alla sykkii suuri ja jalo sydän, --
jalosukuisempi kuin minun, kuninkaallisempi kuin monen kuninkaan
lapsen. Meidän täytyy pelastaa ruhtinatar, mutta miten?

-- Hänen ylhäisyytensä tarvitsi vain suonenlyöntiä ja unta
parantuakseen. Minä olen auttanut luontoa tekemään tehtävänsä. Pian voi
hän kenenkään huomaamatta poistua pappilasta ja palata kuninkaallisten
luo. Teidän on keksittävä sopiva syy hänen poissa-oloonsa.

-- Kreeta, sinä olet yhtä älykäs kuin jalo. Miten voinen sinua kiittää?

-- Siten ... että Ruotsin tuleva kuningatar ei tästä lähtien enää ole
kreivi Bertelsköldin ... lemmitty.

-- Sinä enkeli ... kuinka ylevästi osaat koskettaa olentoni hyviin
soittimiin! Oi! miten usein ovat kevytmielisyys ja turhamaisuus saaneet
voiton parhaimmista aikomuksistani. Se on tapahtunut siitä syystä,
ettei minulla ole ollut vierelläni hyvää hengetärtä, joka olisi minulle
kuiskannut: varo itseäsi, noiden ruusujen alla piilee rikos ja katumus!
Oi, ole sinä suojelusenkelini niinkuin ennenkin olit! Ei kukaan ole
ollut sellainen minulle kuin sinä -- ei kukaan koko elämässäni.

Ja tuon ylhäisen herran silmästä tipahti kyynel nuoren naisen kädelle,
jota hän kumartui suutelemaan. Mutta Kreeta irroitti hiljaa kätensä,
veti kyyneltyvin silmin kaksi poikaansa syliinsä ja virkkoi: --
Näettekö herra kreivi, nämä ovat minun suojelusenkelini. Rukoilkaa
Jumalaa, että hän kerran opettaisi teidät ymmärtämään totisen
rakkauden; silloin ei sydämemme enää yksin kärsisi!



4. KAARLE-KUNINKAAN METSÄSTYKSEN LOPPU.


Ja metsästystä jatkettiin taas seuraavana päivänä mitä ihanimman
syyssään vallitessa. Joko olivat nyt hirvet paljosta ajosta uupuneet
tai metsästäjät olivat ottaneet oppia, oli miten oli, nyt onnistui
hirvenajo paljon paremmin kuin alussa. Kuningas ampui omakätisesti
hirven, Reutercrantz sai toisen, Kustaa Gyllenstjerna kolmannen ja
useat hoviherrat kukin omansa. Nuori ruhtinas oli iloisella mielellä,
hän kirjoitti päiväkirjaansa kaikki laukaukset, sekä sattuneet että
ohimenneet; hän retkeili halki koko Ahvenanmaan manteren ja välistä yli
salmienkin, kun ajettu hirvi oli uiden paennut johonkin saareen. Hänen
ratsuretkensä olivat hurjempia kuin koskaan ennen; neljä kertaa
päivässä vaihtoi hän hevosta. Mutta kuningatar ja valtioneuvokset
olivat huonolla tuulella. He alkoivat ikävöidä takaisin Tukholmaan ja
katselivat levottomuudella kuninkaan hurjaa elämää. Kuiskauksia kulki,
että Kastelholman voudintalossa vietettiin iloisia iltoja maljojen
ääressä ja että majesteetin arvo siellä usein joutui unhotuksiin.

Eräänä päivänä oli Sundissa markkinat, ja tuhansittain tulvi sinne
kansaa koko saaristosta, Turustakin saakka. Monet tulivat vain
kuninkaallisia katsomaan. Täällä oli rivi markkinakojuja pystytetty
kirkon läheisyyteen, ja kuninkaalliset olivat antaneet tehdä muutamia
telttoja kukkulalle, josta voi katsella väen liikettä alempana.
Kuningatar teki hovinsa kanssa kävelyretken markkinapaikalle, jossa
tungeskeli joukoittain pikkukauppiaita, kalastajia, merimiehiä ja
talonpoikia; nimismiehet ja heidän renkinsä koettivat kehoittaa
meluavaa joukkoa vaikenemaan, hovin alhaisempi palvelusväki tahtoi
sekin näyttää mahtiaan ja oli aina valmis kurittamaan niitä, jotka
tunkeutuivat liian likelle. Mutta siitä huolimatta oli säännöt ja
hovitavat siksi päiväksi syrjäytetty; hovinaiset juoksentelivat nauraen
ostelemassa nauhoja ja hattuja kauppiailta; aateliskeikarit
kiinnittivät talonpoikaispojilta ostamiaan kukon höyheniä
samettihattuihinsa; kuningatar itse osti korkean omakätisesti
päivälliskalat, niiden joukossa sanotaan enimmäkseen olleen kampelaa ja
siikaa. Mutta kuningasta ei näkynyt missään. Missä piileskeli taaskin
tuo hurjapää?

-- Missäkö? -- kysyi reipas ja kielevä neiti Stiina Wrangel, joka
sattumalta oli kuningattaren huulilta kuullut tuon huudahduksen, jossa
tämän äidinsydän niin peittelemättä ilmaisihe. -- Missäkö? Salliiko
teidän majesteettinne minun puhua suuni puhtaaksi?

-- Puhu; sinä saat loruta tänä päivänä! -- Stiina Wrangel oli
kuningatar Hedvig Eleonoran suosikkeja.

-- Minä tahdoin vain sanoa, että jaloja otuksia täytyy pyydystää
viekkaudella. Niin kauan kuin teidän majesteettinne käyskentelee kansan
keskellä kuninkaallisen arvonsa loistossa, kumartavat kaikki
nöyrimmästi, mutta ei kukaan ilmaise, missä kuningas piilee. Jos me
sitävastoin -- minä tarkoitan, teidän majesteettinne ja muutamat meistä
tytöistä teidän majesteettinne henkivartijoina -- lähtisimme hämärissä
valepukuun puettuina...

Kuningatar hymyili. -- Sinä tarkoitat, -- virkkoi hän, -- että minä
rupeaisin teidän tyhmyyksienne suojaksi... Mutta sama se, hankkikaa
meille heti muutamia talonpoikaispukuja ja antakaa neljälle
henkivartijalle määräys seurata meitä loitolla, huomiota herättämättä.
Ainoastaan Juliana, Märtha Leijonhufvud, Ebba Wachtmeister ja sinä
saatte olla mukana. Mars!

Pieni, veitikkamainen hovineiti lensi kuin nuoli tiehensä, ja tunnin
kuluttua oli kuningatar muuttunut kunnianarvoiseksi, pyhäpukuun
puetuksi Ahvenanmaan muijaksi, samalla kun hänen neljä hovineitiään,
jotka olivat koristelleet itsensä äsken ostamillaan kirjavilla
nauhoilla, hyppelivät ilosta ja käyttäytyivät kuin maalaistytöt
konsanaan. Ainoastaan ruhtinatar Juliana oli vielä kalpean ja kärsivän
näköinen. Kaikki viisi olivat jo valmiit lähtemään liikkeelle, kun
kuningatarta alkoi pelottaa, että puvut ehkeivät ole tarpeeksi
onnistuneet, että hänet tunnettaisiin ja että hänen arvonsa joutuisi
vaaraan. Vähän aikaa mietittyään kutsutti hän luokseen suosikkinsa
Bertelsköldin, ilmaisi hänelle, mitä oli tekeillä ja käski hänen
seurata varalta mukana. Kreivi joutui aika lailla ihmeihinsä; hänen oli
vaikea löytää talonpoikaispukua, joka sopi hänen pitkään vartaloonsa,
mutta onneksi oli niitä koko joukko varastossa naamiaisten varalta, ja
niin oltiin vihdoinkin valmiita. Kello oli seitsemän illalla, ja pimeä
oli jo tullut. Kaikki hiipivät hiljaa ulos pappilasta ja lähtivät
käymään kylään päin.

Siihen aikaan tunnettiin kyllä jo paloviina, mutta se ei ollut vielä
tehnyt markkinoista tappelupaikkoja; olutkapakoissa sentään pidettiin
jo aika suurta melua. Salaisella pelolla lähetti kuningatar
Bertelsköldin ottamaan selkoa siitä, näkyisikö kuningasta jossakin
olutkapakassa. Kreivi meni, sai siellä ja täällä tunkeilla
kyynärpäittensä avulla eteenpäin, sai kuulla haukkumisiakin, mutta
palasi tuoden rauhoittavan vastauksen, ettei kuningasta näkynyt.

Kylän päässä oli suuri talonpoikaistupa, jonka ympärille oli
kokoontunut paljon kansaa. Sisästä kuului rakkopillin soittoa ja
laulavia ääniä sekä suuren, vasikannahkasta tehdyn patarummun pärinää.
Kaikesta päättäen siellä sisällä leikittiin ja tanssittiin. Kuningatar
antoi merkin seuralaisilleen, Bertelsköld asettui etunenään tietä
raivaamaan ja niin sitä varovasti tungettiin läpi väkijoukon. Taru
kertoo, ettei kaikki käynyt aivan ilman seikkailuja. Muutamat iloiset
velikullat sattuivat vastaan rappusissa; yksi tarttui kuningatarta
vyötäisiin ja pyöräytti häntä pari kertaa ympäri; toinen heitti
käsivartensa Stiina Wrangelin kaulaan ja moiskautti hänen huulilleen
leveän suudelman; kolmas pisti kätensä Ebba Wachtmeisterin kainaloon ja
aikoi muitta mutkitta ryöstää hänet. Kaikki naiset olivat vähällä mennä
tainnoksiin säikähdyksestä ja katuivat jo katkerasti tätä
ajattelemattomuuttaan; mutta Bertelsköldin kylmäverisyys pelasti
pulasta. Hän huusi isolla äänellä ja niin ahvenanmaalaisittain kuin
suinkin osasi: -- Pojat, tuolla vastapäätä on kuningas avauttanut tapin
oluttynnyristä; jokainen saa juoda niin paljon kuin haluaa. -- Se
vaikutti. Suurin osa väkijoukosta hyökkäsi sinne, ja naiset pääsivät
vapaiksi ihailijoistaan, jotka juoksivat heidän luotaan juomajumalan
iloihin.

-- Kääntykäämme takaisin, kreivi, -- sanoi lihavanläntä kuningatar,
joka vielä huohotti äskeisen tanssipyöräyksensä jälkeen ja oli saanut
jo kyllänsä seikkailusta.

-- Niin, niin, lähtekäämme jo, -- kuiskasivat tytöistä pelkurimmat.
Mutta Stiina Wrangel ei vain ollut rohkeuttaan menettänyt. --
Odottakaa, antakaa minun katsoa vähän, ennenkuin menemme, -- sanoi hän,
ja vastausta odottamatta hän tunkeutui avonaisesta tuvan ovesta sisään
Toiset olivat vasten tahtoaankin pakotetut odottamaan porstuassa ja
piilottautuivat sen pimeimpään nurkkaan.

Tuvassa vietettiin häitä. Huone oli jotakuinkin suuri ja täynnä kansaa,
niin että vain keskellä lattiaa oli avonainen paikka, jossa
tanssileikkejä leikittiin. Rakkopillin puhaltaja puhalsi kovasti ja
kauan, minkä keuhkot kestivät; kun hän väsyi, yltyivät tytöt laulamaan
ja sillä välin pärisi rumpu. Palavat päreet ja nauriisiin pistetyt
talikynttilät valaisivat huonetta hulmuten ilmanhengessä, joka
puhalteli viileyttä aukinaisista ovista ja ikkunoista. Nuoret näkyivät
sydämensä pohjasta iloitsevan; silloin tällöin vetäistiin joku vanha
kalastaja tai iäkäs emäntä piiriin ja hän sai hytkytellä siinä oikein
sydämensä pohjasta. Aivan hienoisittain ei siinä juuri käyttäydytty;
nuotanainoa ja kirvesvartta puristamaan tottuneet kourat olivat luonnon
hansikkaihin puetut ja tarttuivat lujasti kiinni kaikkeen, mikä eteen
sattui; askeletkaan eivät olleet kuningatar Kristiinan tanssikoulussa
opittuja, mutta rehellisesti ja reimasti siinä liikuttiin. Kömpelyys
oli viatonta ja kelpasi kyllä vastakohdaksi hovin hienontuneelle
kevytmielisyydelle, ja tuo hieno hovineiti nautti sydämensä pohjasta
katsellessaan oven suusta tätä hänelle outoa näytelmää.

Nopeasti palasi hän porstuaan, nyhtäisi kuningatarta helmasta ja
virkkoi: -- Teidän majesteettinne, kuningas on siellä!

Kuningas oli todellakin siellä kahden tai kolmen parhaimman toverinsa
kanssa. Kaikki olivat he puetut yksinkertaiseen metsästäjänpukuun,
melkein samanlaiseen kuin hovin ratsupalvelijat; Reutercrantz oli
varovaisuuden vuoksi hankkinut näille tekemistä toisaalla, etteivät
sekaantuisi kuninkaan seikkailuun. Luultavaahan on, että jotkut
talonpojista aavistivat, keitä vieraat olivat, eikähän ole ihme, jos se
herätti huomiota, että huomentuoppia juotaessa lautaselle ilmaantui
kolme kultarahaa hopea- ja kuparilanttien sekaan; mutta ne, jotka
jotakin aavistivat, ymmärsivät kyllä, ettei heidän pitänyt olla mitään
näkevinään, ja niin siinä tanssittiin yhä edelleen eikä kukaan
ujostellut outoja metsästäjiä. Kuninkaan kasvoista näkyi, että hän
viihtyi hyvin -- niinkuin Kaarle XI sittemminkin aina viihtyi paremmin
sivistymättömäin kuin ylhäisten ja hienosti sivistyneiden seurassa,
jossa hänen, ujoutensa ja tottumattomuutensa vuoksi käyttäytymään, aina
oli tukala tulla toimeen. Hän pyöritteli tyttöjä ja emäntiä niin, että
sitä ilokseen katseli, ja kun talon hopeamalja täynnä ranskanviiniä,
johon oli sekoitettu kuminaa ja kardemummaa, kierteli arvokkaampien
vieraiden kesken kädestä käteen, pistäytyi kuningas mieluummin
vaahtoavan oluthaarikan ääreen, joka oli kaikkia muita varten asetettu
pöydälle uunin luo, ja otti siitä kulauksensa oikein talonpojan
tavalla.

Mutta kaikesta huolimatta näkyi olevan tähtiin kirjoitettu, etteivät
korkeat vieraat saisi tuntemattomina päättää ilojaan. Pappilan pikku
Pekkakin oli äitinsä kanssa tullut markkinoille ja oli hänet,
hengelliseen säätyyn kuuluvana, kutsuttu häihinkin. Siellä hän oli
kiivennyt kiukaan kulmalle lähelle oluthaarikkaa. Tuskin hän oli nähnyt
nuoren metsästäjän, kun hän jo huusi: -- Kiitoksia hevosesta!

Kuningas kääntyi selin.

Äiti koetti saada pienokaista vaikenemaan ja onnistuikin vähäksi aikaa,
mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin Pekka taas keksi metsästäjän ja
huusi niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat: -- Tuolla menee
se hyvä kuningas, joka antoi minulle hevosen.

Lapsi oli lausunut julki sen, mitä useat häävieraista olivat jo kauan
aavistaneet. Läsnäolijat alkoivat hämillään ollen katsella toisiaan, ja
pian huomasivat vieraat metsästäjät, että heidän ympärilleen oli
muodostunut tyhjä piiri lattialle ja että hääväki asettui heitä
tarkastelemaan tarpeellisen välimatkan päähän. Kohta antoi kuningas
ystävilleen merkin ja he vetäytyivät ovelle päästäkseen huomaamatta
tiehensä. Mutta tieto hänen läsnäolostaan oli lentänyt kuin kulovalkea
suusta suuhun ja ehtinyt ulos kartanollekin, josta väkeä nyt tulvi
sisään näkemään edes vilahdukselta nuorta herraa ja kuningasta. Tungos
ovessa kävi niin suureksi, ettei kukaan päässyt sisään eikä ulos, ja
siinä seisoi nyt kuningas hämillään ja nolona, miettien, miten
parhaiten pääsisi pälkähästä.

Samaan aikaan olivat kuningatar, ruhtinatar Juliana, Bertelsköld ja
hovineidit tunkeutuneet ovelle kuningasta nähdäkseen ja joutuivat nyt
kiinni niiden väliin, jotka tahtoivat sisään ja niiden, jotka tahtoivat
ulos. Saltvikin pappilan nuori emäntä olisi hänkin tahtonut vetäytyä
pois hämillään siitä häiriöstä, minkä hänen poikansa oli aikaan saanut.

Mutta lapsi pelästyi ja alkoi itkeä; vieressä seisovan merimiehen tuli
sääli pienokaista, hän otti hänet syliinsä ja asetti olkapäälleen
auttaakseen häntä ahdingossa.

Mutta nyt oli Pekka miestä mielestään, istuessaan aikamiehen pään
tasalla, ylempänä kaikkia muita. Hän silmäili ympärilleen kuin kuningas
valtaistuimeltaan ja lopulta sattuivat hänen silmänsä muutamiin
henkilöihin, jotka hän luuli tuntevansa vanhastaan. -- Varo itseäsi,
äiti, tuolla on se ilkeä kreivi, joka tahtoi tehdä sinulle pahaa
kotona!

Sattumalta seisoi kuningas lähellä; hän oli juuri äsken tuntenut
pienokaisen ja saanut todistuksen tuosta huomiokyvystä, jonka usein
tapaa teräväpäisissä lapsissa. -- Mitä sanot sinä? -- kysyi
kuninkaallinen metsästäjä ja tarttui poikaa käteen.

-- Niin, niin, -- puheli pienokainen mielissään, -- luuletko, etten
sinua tunne? Sinä olet kuningas ja tuolla seisoo kreivi, ja tuolia
seisoo ruhtinatar, joka oli kamarissa silloin, kun sinä olit meillä,
kyllä minä tunnen teidät, vaikkette te tunne minua.

Kuningas seurasi silmillään sitä suuntaa, jonne poika sormellaan
osoitti ja luuli tuntevansa talonpoikaisvaatteihin puetun ruhtinatar
Julianan, vaikka tämän kasvot olivatkin puoleksi peitetyt valkeaan
päähineeseen. -- Oliko hän kamarissa, kun minä olin teillä? -- kysyi
kuningas, jonka ääni hiukan vavahti.

-- Mitä tyhmyyksiä sinä latelet, Pekka? -- kuultiin äidin kuiskaavan.
-- Tässä on sinulle vehnästä; -- äiti koetti sulkea suun Pekalta.

Mutta pienokainen vain yltyi puhumaan, kun sai vehnästä. -- Olipahan
se kamarissa silloin, kun sinä söit viiliä ja potkasit rikki minun
puu-Polleni, ja sitten raapasi äiti sitä käteen, niin että veri vuoti;
ja sitten sanoi äiti kreiville: se on minun sisareni, sanoi hän. Ei
äidillä ole mitään sisarta.

Sillä välin oli Bertelsköldin onnistunut raivata naisilleen tie
väkijoukon läpi. Kaikki korkeat vieraat pääsivät vihdoinkin ulos, ja
kuningatar, joka ei enää voinut hillitä vihaansa, tarttui poikaansa
käsivarteen ja kuiskasi: -- Teidän majesteettinne, tällä tavallako
Ruotsin kuningas ylläpitää arvoaan kansan silmissä?

Kuningas punastui ja kuiskasi yhtä hiljaa: -- Teidän majesteettinne,
kreivi Horn on aina asettanut korkean esimerkkinne seurattavakseni.
Mutta kuka on tuo valkeapäähineinen nainen, joka myöskin on
kunnioittanut tätä juhlaa läsnäolollaan?

-- Hän on tuleva kuningatar, jota syystä kyllä ovat tulevan kuninkaan
poikamaisuudet huolestuttaneet.

-- Sanokaa sitten terveisiä tuolle tulevalle kuningattarelle, että
tuleva kuningas, "tuo sietämätön nulikka, joka ei välitä muusta kuin
hevosista, koirista ja sotamiehistä", "ei tahdo tehdä häntä nukeksi
nukelle" -- ei, teidän majesteettinne, tuosta tulevasta kuningattaresta
ei tule koskaan kuningatarta -- ei ainakaan Ruotsissa, ellei hän tahdo
odottaa minun seuraajaani!

Ja sen sanottuaan riensi kuningas pois, ja kuningatar jäi kummissaan ja
vihoissaan miettimään tapausta, josta hän ei käsittänyt alkua eikä
loppua.

Ei ollut muuta jäljellä kuin hiljaa hiipiä takaisin pappilaan. Taru ei
tiedä, tapahtuiko matkalla enää mitään muita seikkailuja, ja luultavaa
on, että yhden miehen rohkeus ja viiden naisen viekkaus riitti kaikkia
vaaroja torjumaan. Mutta hääkansa, joka oli yhtä hidastuumaista kuin
muutkin Suomen asukkaat, oli vasta kuninkaallisten poistuttua päässyt
selville, mikä kunnia heidän tietämättään oli häätalolle tapahtunut. Ja
nyt vasta purkausi sen rakkaus kuninkaalliseen huoneeseen ilmoille
kaikuvana hurraahuutona, joka kuului illan tyynessä aina pappilaan
saakka.

Mutta Saltvikin Kreeta painoi vedet silmissä pikku Pekkansa rintaansa
vasten ja virkkoi: -- Onneton lapsi, sinä olet rikkonut kruunun.

Pekka hämmästyi vähän, vaikkei hän mitään ymmärtänyt. Mutta sen verran
hän kuitenkin ymmärsi, että hän oli tehnyt jotakin pahaa. Hän seistä
tökötti vähän aikaa hyvin mietteissään; sitten sanoi hän: -- Älä ole
vihainen, äiti! Kuningas rikkoi hevoseni ja antoi minulle toisen
sijaan. Jos minä olen rikkonut hänen kruununsa, niin teen minä hänelle
toisen sijaan. Älä nyt ole vihainen äiti, älä!

Kreeta hymyili: -- Mitäpä ei lapsi luulisi osaavansa!

Mutta varmaa on, ettei ruhtinatar Julianasta tullut Kaarle XII:n äitiä.
Kuka tietää, miltä olisi pohjoismaissa näyttänyt, jos niin olisi
käynyt? Tuli päivä, jolloin tuo Ruotsin kuningattareksi aiottu nainen
luki itselleen onneksi, kun voi peittää hairahduksensa kauppiaan nimen
suojaan -- kun hänen täytyi vaihtaa sen kruunun loisto, joka hänen
nuorena ollessaan oli hänen päänsä päällä kimallellut, väkinäiseen
maanpakolaisuuteen, tahrattuun nimeen, katumukseen ja unhotukseen.
Kaunis ruhtinatarparka -- kuka heittää päällesi ensimmäisen kiven?

Mutta palatkaamme luomaan viimeinen silmäys kuninkaan metsästykseen.

Syyskuun 6. päivä v. 1671 oli määrätty lähtöpäiväksi. Kuningatar ja
valtioneuvokset lähtivät iloisin mielin Ahvenanmaan rannoilta, mutta
kuningas ja kaikki nuorimmat hovin jäsenet heittivät kaipauksella
hyvästinsä vapaalle elämälle raittiin luonnon ja metsien helmassa.
Kuiskailtiin, että jotkut nuoremmat aatelismiehet olivat aikoneet
täällä julistaa kuninkaan täysi-ikäiseksi vuotta ennen laillista aikaa,
ja samalla itsevaltiaaksi; tämä tuuma ei kuitenkaan toteutunut. Ja hyvä
oli, että niin kävi; yksinvalta ennätti tulla vielä sittenkin, kun sen
aika oli valmis.

Kuninkaallisten käynnin johdosta tapahtui useita laupeudentöitä. Kirkot
ja köyhät lienevät saaneet melkoisia lahjoja; kirkonkirjat, jotka
Isonvihan aikana hävisivät, eivät niistä mitään tiedä. Muuan
Ahvenanmaan reippaimmista metsästäjistä, joka oli kaatanut hirven ja
joutunut kuolemaan syypääksi, sai armon kuninkaalta. Hirviä korkeine,
komeine sarvineen nähtiin vielä neljäkymmentä vuota tämän jälkeen
Ahvenanmaan lehdoissa. Mutta Isoviha, joka tuhosi niin paljon, tuhosi
nekin. V. 1710, kun vihollista odotettiin, surmattiin suurin osa niistä
Ruotsin hallituksen käskystä; lihat suolattiin ja nahkoista tehtiin
sotisopia Kaarle XII:n ratsumiehille, vihollinen ampui loput. Sen
jälkeen harhaili vielä yksi ja toinen hirvipari entisillä laitumilla,
kunnes v. 1778 viimeinen hirvi ammuttiin Flakan tilalla Lemlannin
pitäjässä.

Tämä Kaarle XI:n ensimmäinen retki Suomeen oli myöskin viimeinen.
Kuninkaallinen fregatti oli valmiina nostamaan ankkurinsa, sadat liput
liehuivat sen mastoissa, veneet työnnettiin rannasta -- nuo lukuisat
joukot, jotka ylt'ympäriinsä seisoivat rannoilla ja veneissään
soutelivat lähtöä katsellen, kohottivat tuhatkertaisen hurraahuudon
rakastetulle kuninkaalleen -- ja fregatin kanuunat vastasivat. Kun
viimeisen laukauksen savu oli haihtunut, nähtiin kuninkaan paljastetuin
päin heiluttavan hattuaan jäähyväisiksi -- ja kohta uursi komea laiva
leveän uomansa laineeseen, joka kullalle kimalteli iltaruskon
paisteessa.



5. LAPSET HORNASSA.


Ennenkuin annamme tämän kertomuksemme edistyä, on meidän palattava
ajassa noin neljä kuukautta takaisinpäin. Oli Valpurin aika v. 1671.
Maa oli juuri paljastunut, ja muutamia ihania, lämpimiä sadepäiviä oli
seurannut yhtä ihania poutapäiviä; keveä höyry kohosi kellahtavan maan
pinnasta, josta ensimmäiset vihreät heinänkorret alkoivat pistää
näkyviin; olisi miltei voinut luulla kuulevansa, kuinka ruoho kasvoi;
hetki hetkeltä kävivät niityt vihreämmäksi, ja puut tulivat urvelle.

Ja taasen me olemme Mainiemen seuduilla vähän matkaa Turusta. Sen
jälkeen kuin viimeksi kävimme täällä noin viisitoista vuotta takaperin,
on kaikki käynyt iloisemman ja ystävällisemmän näköiseksi. Suuri on
vielä köyhyys matalissa majoissa, jotka ylpeää linnaa ympäröivät; mutta
se puute, epätoivo ja viha, joka vallitsi siellä kreivi vainajan
aikana, on paljon vähennyt. Kreivi Bernhard Bertelsköld on ottanut
toisen voudin linnaansa; vanha mestari Aatami on alustalaisten kostoa
peläten muuttanut Turkuun asumaan, niinkuin lohikäärme vartioidakseen
niitä rikkauksia, joita hän oli köyhiltä talonpojilta kiskonut.
Uusi vouti on saanut isännältään ankaria määräyksiä kohdella
säälivästi talonpoikia sekä auttaa ahkerimpia heistä pienillä
rahalainoilla ja köyhimpiä heidän verojaan vähentelemällä. Sillä tavoin
ovat monet autiot talot taas tulleet asutuiksi, kesantopeltoja on
jälleen kylvetty; voisi jo toivoa parempien aikojen koittavan,
jos vain aatelisten tilain talonpojilla olisi jotakin varmuutta
tulevaisuudestaan. Mutta ken voi taata hänelle, ettei hänen nykyisen
lempeän isäntänsä jälkeen kerran tule hirmuvaltias, joka taaskin
kohtelee alustalaisiaan kuin järjettömiä luontokappaleita? Ja niin teki
talonpoika työtä vain huomisesta huolimatta, ollen tyytyväinen, kun sai
rauhan ja leipää siksi hetkekseen; mutta vastaisia viljelyksiä ja
tulevan polven parasta ei kukaan ajatellut, sillä kukapa olisi tahtonut
tehdä työtä jonkun uuden mestari Aatamin hyväksi?

Noin neljänneksen päässä linnasta oli Arvion kylä, tuo sama, joka
melkein kokonaan oli hävitetty kapinan jälkeen mestari Aatamin aikana.
Suurin osa väestä oli ulkotyössä, kun iltapäivä oli niin kaunis; kylän
läpi kulkevalla tiellä nähtiin yksinäinen eukko kulkemassa. Hän oli
kokonaan mustaan puettu, ja hänen vaatteensa olivat karkeasta, mutta
puhtaasta villakankaasta. Kangistuneesta vartalosta päättäen hän oli jo
hyvin vanha, vaikka hänen terävät, läpitunkevat silmänsä ilmaisivatkin
älyä ja toimeliaisuutta, samalla kuin hänen reippaat liikkeensä
osoittivat ruumiinvoimia, joita vanhuus ei vielä ollut voinut
huomattavasti murtaa.

Jos tarkemmin tarkasteli vanhusta, niin tunsi hänet helposti "Mustaksi
Jaanaksi", jonka lukija muistanee edellisestä kertomuksesta.
Se, joka ei häntä tuntenut, olisi voinut luulla häntä noin
kuusikymmenvuotiaaksi; toiset tiesivät hyvin kyllä, että hän oli
ainakin seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen. Nähtiin hänen varovasti
astuvan tietä myöten ja silloin tällöin katsahtavan taloihin. Niin pian
kuin ei luullut tarvitsevansa mitään pelätä, pistäytyi hän nyyttyineen
tupaan, viipyi siellä hetkisen, palasi nyytty yhä suurempana ja jatkoi
matkaansa toisiin taloihin. Mitä oli hänellä siellä tekemistä, ja mitä
toi hän sieltä?

Ettei mitään epäluuloja syntyisi henkilöä kohtaan, joka tavallaan on
vanha ystävämme, tahdomme seurata häntä noille retkille. Ensimmäisessä
talossa oli emäntä kotona ja kirnusi voita. Musta Jaana otettiin
ystävällisesti vastaan, suljettiin hetkiseksi maitohuoneeseen ja kun
hän lähti pois, oli hänellä pari uusia sukkia mytyssään, ja monet
hartaat kiitokset seurasivat häntä. Toisessa talossa oli parinkymmenen
vanha tyttö kotona pieniä lapsia kaitsemassa. Tännekin oli Jaana yhtä
tervetullut, tehtiin tuli takkaan ja hiiloksesta povattiin tulevia
asioita. Ennustukset lienevät olleet nuoren tytön mieleen, silla Jaanan
poistuessa talosta oli hänen nyyttyynsä ilmaantunut iso juusto.
Kolmannessa talossa oli isäntä kotona ja sairasti. Jaana kutsuttiin
sisään, mutta tuli väkinäisesti; hän suostui kuitenkin lukemaan sairaan
parantumiseksi ja sai siitä palkakseen kirkkaan hopeatalarin ja
luvattiin vielä toinenkin, jos mies huomenna voisi mennä ulos.
Neljännessä talossa tuli häntä vastaan piika, veti hänet perässään
navettaan ja kertoi kuiskaten, että hänen sulhasensa oli hänet
jättänyt, jonka vuoksi Jaanan pitäisi valmistaa hänelle taikajuoma.
Tarina ei kerro, minkä vastauksen tyttö sai, mutta varmaa on, että
Jaana sai siitä parin uusia sukkanauhoja. Viidennestä talosta ajettiin
hänet uhkauksin ja ankarin sanoin; emäntä syytti häntä siitä, että hän
oli varastanut villoja pääsiäisyönä ja pilannut karjan lypsämättömäksi.
Kuudennessa talossa otettiin hänet taas ystävällisesti vastaan, kun
hevonen oli sairastunut ja uhkasi kuolla. Jaana antoi hevoselle viinaa,
sitoi pussin sen kaulaan ja sai kapan suoloja vaivainsa palkkioksi.
Seitsemännessä talossa tarvittiin oluenpano-onnea; Jaana pesi astiat
pihlaja- ja kanervavedellä, jonka tiettiin onnea antavan, ja sai tästä
työstään palkkioksi kaksi leipää ja pari naulaa voita. Niin kulki hän
talosta taloon; lopulta oli hänellä niin suuri kuorma selässään, ettei
hän enää luullut voivansa enempää kantaa tällä kertaa. Ja kun jo ilta
pimeni, näki hän hyväksi lähteä kotimatkalle, eikä enää ollut
huomaavinaan niitä viittauksia, joita hänelle tehtiin melkein joka
talosta tien varrella. Sillä tällaisia käyntejä ei tapahtunut joka
päivä, ja Jaanalla oli työtä toisissakin kylissä. Sentähden tahtoi
kukin käyttää tilaisuutta hyväkseen.

Sillä välin olivat miehet alkaneet töistään palata, ja Jaanasta oli
parasta olla heitä tapaamatta. Hän tiesi, että useimmat heistä häntä
pelkäsivät, mutta hän tiesi myöskin, että monet syyttivät häntä
kaikesta pahasta, jota kylässä tapahtui, ja jotkut olivat uhanneet
antaa hänet ilmi, mikä näihin aikoihin olisi ollut arveluttava asia.
Hän oikaisi sen vuoksi niittyjen poikki ja kääntyi siitä syrjäpolulle,
joka vei metsän läpi rantaan.

Sinne oli vielä noin neljänneksen matka ja vaikka vanhus astuikin
reippaasti eteenpäin, valahti ilta-aurinko puitten latvojen taa hänen
vielä metsässä ollessaan. Yö tuli, ja tuskin on luonnossa mitään
rakastettavampaa kuin pohjolan toukokuun yö, kun pimeyden huntu
hienoisena väikkyy puiden ja pensaiden yllä niinkuin hyvä, miellyttävä
uni, samalla kuin laulurastas tummassa havumetsässä helkyttelee
surullisen kauniita laulujaan. Olipa vielä toinenkin laulaja, jonka
ääni kuului kauempaa järven rannalta ja jota kuunnellessaan rastas
lakkasi laulamasta; se oli satakieli, joka silloin samoinkuin nytkin
oli rakas ulkomaan vieras Suomen etelärannalla.

Jaana kiirehti kulkuaan, sillä olisihan joku ilkiö voinut ottaa
rannasta hänen veneensä, ja silloin hän olisi saanut viettää metsässä
yönsä. Hänen noin yksin kävellessään kauniina yönä ja muistellessaan
menneitä aikoja, hän kuuli metsästä oudon äänen. Ei se ollut teeren
kuherrusta, ei suden ulvontaa, ei kehrääjän hurinaa eikä ruisrääkän
narinaa. Se oli itkevän lapsen ääni.

Jaana rakasti lapsia ja meni sinnepäin, mistä ääni kuului. Pitkän
kierroksen tehtyään löysi hän kolme lasta, pojan ja kaksi tyttöä,
kaikki noin neljän tai viiden vuoden vanhoja, kyyristyneinä puun
juurelle. Kaksi heistä nukkui viattomuuden unta kostealla maalla, mutta
toinen tytöistä oli valveilla ja itki itsekseen nälästä ja pelosta
vavisten.

Jaana meni lasten luo. -- Miksi olette yksin metsässä? -- kysyi hän.

-- Voi, voi, -- valitti tyttö, -- kun me menimme ensi kerran paimeneen
tänä päivänä, niin alkoi sataa puolenpäivän aikana, ja siellä oli niin
kaunis sateenkaari. Tommu sanoi: otetaan kiinni sateenkaari, se on
aivan lähellä mäen rinteessä. Mutta kun me tulimme sinne, oli se vielä
vähän kauempana, ja niin menimme me yhä edemmä metsään, emmekä enää
osanneetkaan kotiin.

Jaana hymyili melkein surullisesti. Ehkä ajatteli hän sitä, kuinka nämä
lapset olivat koettaneet sateenkaarta tavoittaa, niinkuin ihmiset
koettavat tavoittaa onneaan. He sanovat niinkuin lapset: se on aivan
lähellä, ottakaamme kiinni se! Ja kun he tulevat sinne, on se taas
hiukan matkaa edempänä, ja kun he taas sinne saapuvat, näkyy se
kimmeltävän kaukana pilvissä, ja niin seuraavat kuolevaiset ihmiset sen
katoavia jälkiä, kunnes lopulta eksyvät synkän metsän syvyyteen.

-- Seuratkaa minua, -- sanoi Jaana, -- niin saatte maata yötä
tuvassani. Huomenna näytän teille tien kotiinne.

Nukkuvat saatiin vaivoin heräämään, ja niin jatkoi koko seurue
matkaansa rantaan. Lapset kulkivat äänettöminä ja peloissaan; he
tunsivat kyllä mustan Jaanan ja olivat kuulleet, millainen hän oli;
ehkä he olisivat mieluummin jääneet metsään kuin häntä seuranneet,
mutta he eivät uskaltaneet pelkoaankaan ilmaista. Tommi vain rohkeni
itku kurkussa virkkaa: -- En minä tahdo peikon mukana metsään mennä;
minä tahdon mennä kotiin äidin luo.

-- Me tahdomme mennä kotiin äidin luo, -- nyyhkyttivät tytötkin.

-- Ka, mitäs te nyt, pikku hupakot? -- toruskeli Jaana. -- Äiti nukkuu,
ja kylään on puolen penikulman matka. Kas niin, tassutelkaa nyt vain
perässä; minä annan teille voileipää ja maitoa.

Voileipää ja maitoa! Jokainen, joka on ollut lapsi ja ollut nälissään,
tietää, mikä viehätys on noilla sanoilla, jotka sillä kertaa sisältävät
kaiken maallisen onnen ja makeuden! Kyynelet herkesivät vuotamasta ja
lapset tallustelivat eteenpäin uusin voimin; ainoastaan toinen tytöistä
taittoi välistä pieniä oksia ja ripotti niitä jälkeensä polulle. --
Miksi noin teet? -- kysyi toinen tytöistä. -- Hiljaa! -- kuiskasi
toinen. -- Mummo on kertonut tytöstä, jonka peikko ryösti ja vei
metsään, mutta joka ripotti oksia jäljelleen tielle, ja sittenkun hän
näki ne oksat, niin osasi hän niitä myöten kotiinsa.

Jos Jaana olisi nuo sanat kuullut, olisi hänellä ollut syytä vavista.
Kun jokin aate, ennakkoluulo tai mikä käsitys tahansa on tarttunut
ihmisten mieliin, niin näkyy sen merkitys ja tärkeys kaikista parhaiten
siitä, millaisena se lasten suusta kuullaan. Jos he eivät siitä mitään
tiedä, niin voi olla varma, ettei tuo aate vielä ole juurtunut eikä
muuttunut sydämen asiaksi. Mutta jos se alkaa lasten huulilla
kummitella, silloin iloitkoon se, joka siitä hyötyy, mutta vaviskoon
se, jota se voi vahingoittaa, sillä silloin on aate mennyt kaikkien
mieliin, tunkenut perheiden kaikkein sisimpään, jopa yksin äidin
maitoonkin, eikä sitä voida miespolviin hävittää.

Siihen aikaan, jota tässä kuvailemme, oli usko noitiin ja taikuuteen
tuollainen luulo, joka, vaikkakin jo ikivanha, taas on uudelleen
leimahtanut ilmituleen mitä kauhistavimmalla tavalla. Juuri sillä
vuosisadalla, joka oli synnyttänyt Newtonin, Leibnizin ja Voltairen,
juuri samaan aikaan, jolloin uskonpuhdistuksen kautta oli suurimmalle
osalle Eurooppaa valoisamman ajan aamurusko koittanut, juuri silloin
tapahtui tuo merkillinen taantuminen pakanuuden ja keskiajan synkimpään
pimeyteen. Vääräuskoisten polttoroviot katolisessa Euroopassa eivät
vielä olleet lakanneet roihuamasta, kun noitain tulet alkoivat palaa
protestanttisessa maailmassa. Taikuus muuttui uskonkappaleeksi, jota
eivät älykkäimmätkään miehet epäilleet. Yleisiä rukouspäiviä säädettiin
torjumaan "saatanan raivoa", kuninkaalliset kuulutukset varoittivat
ihmisiä, vahvistivat heidän uskoaan ja kiihoittivat heidän
mielikuvitustaan; taikakomissiooneja, joihin kuului puoleksi
hengellisiä, puoleksi maallikoita, asetettiin, ja ne tuomitsivat monta
sataa henkeä "sielunsa autuuden vuoksi" roviolla poltettaviksi, mistä
kaikesta tuonnempana kerromme. Ruotsissa alkoi tämä villitys
Norrlannissa jo Kustaa Aadolfin aikana, kiihtyi ja raivosi sitten koko
maassa, mutta erittäin ja kaikista julmimmin Taalain maakunnassa.
Suomi, tuo taikuuden vanha kotimaa, joutui myös pian tämän tartunnaisen
valtaan ja sairasti sitä ankarasti, niin että roviot leimusivat siellä
melkein koko jälkimmäisen puoliskon kuudettatoista satalukua; eipä
tarvittu paljon muuta kuin että vanha, ruma suomalainen akka ilmaantui
Ruotsiin, kun hänet jo vedettiin noiden kauheiden tuomioistuinten
eteen, jotka langettivat tuomionsa säälimättä siksi, että langettivat
sen järjettömästi. Ja mikä merkillinen osa pienillä lapsilla oli näihin
hirmutöihin, se selviää seuraavasta.

Palatkaamme Jaanan ja häntä seuraavien lasten luo. Oli jo myöhäinen yö;
kun he saapuivat rantaan, astuivat veneeseen ja soutivat Jaanan majaan,
jonka lukija muistanee edellisestä kertomuksesta. Täällä oli kaikki
niinkuin oli ollut viisitoista vuotta takaperin, paitsi että katosta
riippui kummallinen koriste -- irvistelevä pääkallo. Joko se oli nyt
siihen pantu peloittamaan taikauskoista kansaa tupaan tulemasta sillä
Jaana ei suvainnut ketään luonaan, tai oli Jaanan rakkaus kaikkeen
kamalaan, joka usein syntyy yksinäisyydessä -- oli miten oli, kun Jaana
teki tulen takkaansa, nähtiin kuolleen ontelot silmäkuopat kuin ilmasta
tuijottavan tulijoita vastaan.

Lapset parkaisivat pelästyksestä. -- Suunne kiinni, -- tiuskasi Jaana
vihoissaan. -- Semmoisiksi kuin tuo tuossa on, tulemme me kerran
kaikki, sillä ihminen on mato maan päällä. Kas niin, rakkaat lapset,
istukaa nyt vain tänne pöytään ja syökää mahanne täyteen; sitten saatte
kiivetä nukkumaan minun omaan sänkyyni.

Sen sanottuaan otti hän nyytystään tuoretta leipää ja vastakirnuttua
voita, asetti ainoan viilipyttynsä pöydälle ja kehoitti sydämellisesti
lapsia nälkäänsä sammuttamaan. Viihdyttääkseen heitä otti hän vielä
esille kolme kirkasta messinkilautasta, jotka kiilsivät kuin kulta, ja
kolme samasta metallista tehtyä lusikkaa, kaikki muistoja muinoisilta
ajoilta. Mutta lapset pakenivat loukkoon eivätkä uskaltaneet pelosta
jäsentäkään liikauttaa. Lopulta sai hän heidät puoleksi väkisin pöytään
tulemaan.

Lapsiparoilla oli nälkä, mutta samalla heitä hirveästi pelotti. Jo oli
nälkä vähällä voittaa, kun muuan vähäpätöinen seikka riisti heiltä
kaiken ruokahalun. Muuan viaton kuoriainen, joita keväisin asustelee
seinänraoissa, oli sattunut asettumaan viilipytyn laidalle, josta se
lähti kulkemaan viilin yli niinkuin ihminen kulkee jään yli. Tuskin
olivat lapset sen huomanneet, kun he heittivät lusikat ja voileivät
luotaan ja juoksivat vavisten nurkkaan. -- Mikä teitä vaivaa? --
huudahti Jaana suuttuneena. Lapset eivät vastanneet. Hän uudisti
kysymyksensä ja astui lähemmä. Silloin rupesivat kaikki kolme täyttä
kurkkua kirkumaan ja vanhin tytöistä huusi yli muiden: -- Emme koskaan
syö noidan ruokaa; noidan ruoka muuttuu madoiksi!

Jaana koetti turhaan rauhoittaa pienokaisia, kun ovi samassa aukeni ja
kaksi oudon näköistä henkilöä astui sisään. Toinen oli melkein musta --
siitä luonnollisesta _syystä_, että hän oli hiilenpolttaja. Toinen taas
oli vanha vaimo, joka oli puettu kummalliseen punaiseen hameeseen ja
kaikenlaisilla merkeillä kirjailtuun puseroon, ja kaulassa oli hänellä
simpukan kuorista tehty helminauha, joita talonpojat luulevat käärmeen
päiksi ja joilla he vielä tänäkin päivänä suitsiaan koristelevat. Tämän
uuden kauhistavan ilmiön nähtyään ryömivät lapset sängyn alle ja
pysyivät siellä niin hiljaa, että tuskin uskalsivat hengittääkään.
Tulijat eivät heitä huomanneet.

Jaana katsahti vihaisesti uusiin vieraihinsa ja kysyi äreästi: -- No,
mitäs nyt taas? Olenhan sanonut, etten voi teitä auttaa.

Mies rupesi puhumaan ja sanoi melkein nöyrällä äänellä: -- Älä nyt
suutu, Jaana, vaikka tulemmekin näin outoon aikaan. Nyt on puolenyön
aika, ja Valpuri sanoo, ettei kukaan muu kuin sinä voi minua auttaa. Jo
neljänä yönä peräkkäin olen nähnyt noidantulen metsässä palavan; olen
heittänyt siihen terästä, olen vaiennut kuin seinä, mutta kattila ei
vain ota pinnalle noustakseen. Valpuri sanoo, että lempo ratsastaa
kahareisin sen selässä ja ettei sitä saada siitä pois, ellet sinä taio
sitä seitsemän kertaa lohikäärmeen verellä ja itsensä menettäneiden
luilla ja pienten, murhattujen lasten pikkusormilla. Sentähden...

-- Niin, sentähden täytyy sinun auttaa häntä, -- puuttui akka kiivaasti
puheeseen. Älä nyt ole olevinasi, sen kyllä kaikki tietävät, ettei
kukaan voi tehdä sitä niin hyvin kuin sinä, sillä sinä olet paholaisen
tuttava ja hyvä ystävä. Herra Jeesus, siinähän se jo on ... -- kirkaisi
hän samassa, kun näki katosta riippuvan pääkallon.

-- Tukitko suusi heti paikalla! -- huusi Jaana vihoissaan. -- Etkö
häpeä sellaisia sanoja käyttämästä minun omassa huoneessani?

Vieras vaimo käsitti väärin hänen sanansa ja vastasi hämillään: -- Ka,
niin, tyhmästihän tein, Jaana, kun täällä Jumalan nimen mainitsin, se
kun ottaa sinun taioiltasi kaiken voiman ja vaikutuksen. Mutta katsos
nyt, nyt minä korjaan vikani. -- Ja hän otti, tuo puolihullu, taikuuden
sokaisema naisparka, kaksi oljenkortta, asetti ne ristiin lattialle,
polki siihen ja sylkäisi. -- Kas niin, -- virkkoi hän riemuiten, -- nyt
ei enää haittaa, vaikka mainitsinkin Jumalan nimen.

Onneton, hän ei tiennyt mitä teki. Taikauskon musta peikko oli saanut
hänessä vallan; sen musta aave oli astunut esiin epäoleellisesta
tyhjyydestään ja kasvanut kauhistuttavaksi todellisuudeksi, synniksi,
joka pilkkasi sitä, mikä oli kaikista pyhintä.

Jaanakin oli taikauskoisuuden vaikutuksen alainen, mutta ei antautunut
kokonaan sen valtaan. Valpurin pilkka pyöristytti häntä. Hän hypähti
seisoalleen ja huusi uhkaavasti kättään huitoen: -- Ulos minun
huoneestani, te jumalanpilkkaajat! Ulos, te kadotetut! Ulos! Ulos!
Ulos!

Ei ollut hyvä sillä hetkellä asettua Jaanaa vastustamaan. Hän oikaisi
koko pitkän vartalonsa; harmaa tukka liehahti, luinen nyrkki kohosi
uhkaavasti. Hiilenpolttaja ja hänen toverinsa riensivät ulos, mutta
Valpuri mutisi mennessään: -- Hän tahtoo pitää taitonsa itsellään,
mutta sen hän saa kalliisti vielä maksaa.

Jaana meni ulos ruohoja keräämään, sillä oli juuri täysikuu sinä yönä.
Kun hän tuli takaisin, muisti hän lapset. Heidän piilopaikkansa sängyn
alla oli tyhjä. Hän etsi heitä kaikkialta, mutta turhaan. He olivat
kadonneet jäljettömiin.



6. VESIKOE.


Varhain eräänä kauniina kesäkuun aamuna v. 1671 liikkui Turun kaupungin
kaduilla ja joen rantoja pitkin suuri väen paljous. Oli silmin
nähtävää, että jotakin erikoista ja tavatonta oli tekeillä, vaikkei
aikaa ja paikkaa niin tarkkaan tiedettykään. Sillä milloin kuului
rannalta melua, ja kohta kiiruhti tuo moneen sataan nouseva
kansanjoukko sinne näkemään, mitä siellä tapahtui; milloin
keräännyttiin torille tuomiokirkon eteen, ja kohta kasvoi tungos
moninkertaiseksi, kun yhä uusia uteliaita saapui joka haaralta; milloin
välähtivät vartiosotamiesten kiväärit vastatehdyllä Linnankadulla, ja
kohta kiiruhtivat kaikki heitä vastaan. Aurajoki oli täynnä veneitä ja
pursia, joiden valkeat, kuivumaan levitetyt purjeet somasti
liikahtelivat tyynessä ja kirkkaassa aamuilmassa, ja maalta päin tuli
jonottain kärryjä, joiden omistajat toivat tavaroitaan kaupaksi
kaupunkiin ja ihmetellen pysähtyivät toimettomain torilla seisojain
tungokseen.

Vastatulleiden joukossa oli kannellinen pursi, joka näytti muita
isommalta ja komeammalta ja joka, parhaimmalla Vaasan rukiilla
lastattuna oli tunkeutunut aivan lähelle sitä ainoata siltaa, jota
myöten liike siihen aikaan kulki joen poikki. Sen pienestä kajuutasta
ryömi esille lyhyt ja paksu ukko, jonka vaalennut tukka ja suippoparta
olivat omituisena vastakohtana myhäilevälle ja punakalle naamalle.
Kohta hänen perässään kömpi samasta piilosta ilmoille yhtä pieni ja
yhtä pyöreä eukko, ollen ehkä muuatta vuosikymmentä nuorempi ukkoa,
mutta yhtä iloinen ja hyvinvoipa kuin hänkin. Molemmat virkkoivat
joitakin sanoja kahdelle nuorelle miehelle, jotka olivat purren
miehistönä, ja nousivat sitten maihin. Vähän vaivalloista se tosin oli,
sillä veneellä ei päässyt liikkumaan eteen eikä taaksepäin toisiinsa
kiinni ahtautuneiden pursien välissä, ja vanhusten piti sen vuoksi,
ennenkuin rantaan pääsivät, kiivetä toisten pursien yli, jotka olivat
heidän purtensa ja rannan välissä.

Vanhukset näyttivät olevan oikein sydämensä pohjasta toisiinsa
tyytyväisiä. Ukko tarjosi eukolleen kätensä tuolla epämukavalla
taipalella, ja kun tuli hypätä rantaan, tarttui hän häntä vyötäisiin ja
keikautti hänet voimakkaalla kädellä maihin. Eukko taas kiitti avusta
iloisella päännyökkäyksellä, ja niin lähtivät he tallustelemaan
torille tavatakseen sitä kauppiasta, jolle aikoivat rukiinsa myydä.
Matkallaan joutuivat he kuitenkin väkijoukon keskeen ja eukko sattui
syyttömästi saamaan survauksia milloin hartevilta merimiehiltä,
milloin nenäkkäiltä katupojilta. Ukon valkeat kulmakarvat rypistyivät
silloin jotenkin tuimasti ja päästäen viiksiensä välistä mehevän
"blitz-donnerkreutz-pappenheimin" työsi hän tunkeilijat ravakasti
syrjään. -- Kuule, hyvä ystävä, -- virkkoi hän muutamalle vanhalle,
jykeväluiselle miehelle, joka juuri oli tullut maalta päin, ajaen
juurikasveilla täytettyä kuormaa, -- ovatko ihmiset täällä Turussa
aivan hulluja? Mitä varten hyppäävät he tuolla tavalla näin varhain
aamulla, _mane manium et sero venientibus ossa_, niinkuin meidän oli
tapana sanoa siihen aikaan kuin minä kävin täällä katedraalikoulua?

Puhuteltu kääntyi verkalleen päin, pyöräytti yhtä verkalleen mälliä
suussaan ja vastasi jonkin aikaa arveltuaan: -- Mustaa Jaanaahan ne
kuuluvat aikovan vedellä koettaa.

-- Vai niin, vai niin, -- vastasi ukko, ja avasi lyhyen
lammasnahkaturkkinsa, joka oli alkanut varistaa päiväpaisteessa; --
musta Jaana on siis noita-akka, _mala sibylla_, jos mä oikein ymmärrän.

-- Niin on, -- vastasi mies kuormansa päältä.

-- Onko hän Pohjanmaalta? -- kysyi eukko hiukan murtaen ulkolaisiksi.

-- Eikä olekaan, -- vastasi taas maalainen. Mutta sitten lisäsi hän
puoleksi ylpeillen puoleksi pelonalaisesti, niinkuin olisi halunnut
omistaa osan Jaanan maineesta, mutta samalla pelännyt seurauksia: --
Jaana on kotoisin Mainiemestä.

-- Ystäväni, -- jatkoi pieni ukko naurettavan totisesti, -- minä panen
vetoon purteni rukiineen ja rottineen vanhaa viskainta vastaan, että
sinä olisit parempi toveriksi yöllisellä hyökkäysretkellä kuin
puhujaksi ristiäiskesteissä! Sanokoot minua kroaatiksi, mutten
sittenkään tunne minä sitä pitäjää. _Ubi nunc ecclesia_ ... sepä nyt on
merkillistä, että niin pian kuin minä näen tuon vanhan rehellisen
tuomiokirkon, jonka katolta ennen vanhaan niin monta naakkaa
nuolipyssylläni ammuin, kohta kasvaa latina esiin niinkuin rukiin tähkä
kantojen välistä vanhassa kaskessa.

-- Minä muistelen, että kreivi Bertelsköldillä on suuri säteritila,
jota Mainiemeksi sanotaan, -- virkkoi tuo pieni ja pyöreä eukko, tehden
samalla turhan yrityksen jatkaakseen matkaa ja vetääkseen miestään
perässään.

-- Bertelsköld? -- mutisi vanhus -- vai niin, vai semmoinen sato kasvaa
_hänen_ vainioillaan. Hän kylvi taikuutta ja niittää nyt noitia, sehän
on niinkuin olla pitää, _hoc est in suum ordinem_, niinkun ne vanhat
niin oikein sanoivat. Tule eukkoseni, kastakoot noitansa; olen varma
siitä, että hän pysyy veden päällä, jos kerran on oikeata sorttia.

Vanhukset aikoivat nyt lähteä, mutta kuorman vieressä seisonut mies oli
toisella kädellä tarttunut ukkoa turkin helmaan samalla kuin toinen
käsi haparoi koirankarvalakkia, joka hänellä oli päässään. -- Olisiko
se ... olisiko se kapteeni? -- änkytti mies ja tarkasteli ukkoa ja
hänen turkkiaan ihmeen lämpimillä ja rehellisen tyhmillä katseilla.

-- Mitä nyt ... sapperment, sinut olen minä nähnyt joskus ennenkin, --
virkkoi vanhus ja tutkisteli tuota muinoin jäntevää vartaloa,
jonka selkä oli vuosien painosta melkoisesti koukistunut. --
Blitzdonnerkreutz, Pekkahan se on, numero 30 Larssonin eskadroonassa
autuaan kuningas vainajan suomalaisia rakuunia?

-- Sepä ... sehän minä olen, ja te olette minun kapteenini, -- vastasi
kuorman kuljettaja, ja vierähti siinä yksi ainoa hyväsydäminen
vesikarpalo hänen päivettyneille, ryppyisille kasvoilleen, josta se
tipahti lammasnahkaturkille, kun tuo entinen rakuuna painoi sen
lievettä partaisille huulilleen.

Ukko -- jonka lukija ehkä jo on tuntenut vanhaksi, hyväksi ystäväksemme
Larssoniksi Kustaa Aadolfin ajoilta -- unohti latinansa ja tuomiokirkon
naakat pudistaakseen vakavasti ja sydämellisesti vanhan toverin kättä.
-- Blitzpappenheim, Pekkako se on! -- huudahti hän. -- Onhan siis vielä
yksi reipas poika elossa kuningas vainajan ajoilta: niin, niin, ei
meitä ole monta jäljellä enää, jotka voivat sanoa katsoneensa vanhaa
korpraalia silmästä silmään Breitenfeldillä ja jotka suuren kuninkaan
kanssa ovat Lützenin kentillä vertansa vuodattaneet. Kas niin, Pekka,
vai olet sinä talonpoika nyt ja kuormia kuljetat; talonpoika minäkin
olen ja kuljetan rukiitani omalla purrellani, jossa omat poikani
ovat miehistönä. Tässä on eukkoni, niin, niin, vähän lihavammaksi
ja harmaammaksi on eukko käynyt sen jälkeen, kun ensi kerran
toisillemme suuta suikkasimme Würzburgin tornikammiossa ja vedimme
jesuiittaroistoja nenästä, niin että on ilo sitä ajatella. Mutta tiedä
se, että eukko sen jälkeen on lahjoittanut minulle kahdeksan poikaa ja
kuusi tyttöä, yhteensä neljätoista, hyvä ystäväni, joista on elossa
kaksitoista, kuusi kumpiakin. Niin, niin, Kätchen, ei nyt silti maksa
vaivaa sen vuoksi tekeytyä ylpeäksi. Mutta sanos, Pekka, mikä riivattu
siihen Berteliin meni, kun se viime aikoina niin kokonaan muuttui?...
Mutta, -- lisäsi hän, -- tässä minä seison ja rupattelen, vaikka
pitäisi kauppiaan puheille mennä; suuni on minulla tallessa vielä,
jumalan kiitos, ja olutta siihen mahtuu vielä vanhoilla päivilläkin.
Hetken päästä palaan tätä samaa tietä ja silloin täytyy sinun tulla
laivaani tyhjentämään kunnon oluthaarikka vanhan kapteenisi kanssa.

Vanhukset jatkoivat matkaansa. Sillä välin oli väkijoukko jakaantunut
niin, että toiset olivat menneet kirkkoon, toiset asettunet
Linnankadulle. Syy siihen selvisi pian. Laivasta lähestyivät
vankikärryt, joita seurasi korpraalin johtama sotilasvartio. Kärryillä
istui kalpea, laiha ja kuihtunut olento, jota tuskin olisi voinut
tuntea vielä kuukausi sitten niin reippaaksi, vanhaksi Jaanaksi. Kokoon
kyyristyneenä, käsistä ja jaloista rautoihin lyötynä ei hän näyttänyt
häpeästään ja onnettomuudestaan mitään välittävän. Katsojain mielissä
vaihteli hänen ohimennessään pelko, inho ja ilo siitä, että tuo
kuuluisa noita nyt vihdoinkin oli saava rangaistuksensa. Ei ainoatakaan
armahtavaa katsetta, ei ainoatakaan säälivää kyyneltä näkynyt noissa
sadoissa silmissä, jotka nyt häntä katselivat. Ei kenenkään päähän
pistänyt, että tuo vanha nainen oli yksi noita sokeimman taikauskon
monia onnettomia uhreja; ei kukaan aavistanut, että hänenkin rinnassaan
ihmissydän sykki ja kärsi; jokainen oli varma siitä, että noita-akka,
joka oli luvannut sielunsa pimeyden ruhtinaalle, samalla oli kironnut
kaikki inhimilliset tunteensa ja menettänyt kaiken oikeutensa toisten
sääliin.

Hitaasti kulki tuo surullinen saattue matkaansa katsojain
pilkkahuutojen sitä seuratessa. -- Miksi ei noidalle ole annettu luutaa
ratsuksi? -- Jaana, Jaana, missä nyt on piru, kun ei se tule sinua
auttamaan? -- Puhalla kahleet käsistäsi! Kasvata korpinsiivet
olkapäihisi ja lennä huuhkajana hornaan; älä ole olevinasi, Jaana,
kyllä sinä lentää osaat! -- Monet tekivät salaa ristinmerkin, joka
katolinen tapa ei ollut vielä unohtunut, vaikka uskonpuhdistajat olivat
voimainsa takaa koettaneet sitä hävittää.

-- Mitä tuo peikko on tehnyt? -- kysyi Larsson palatessaan kauppamiehen
luota eukko käsipuolessaan.

-- Mitäkö on tehnyt? -- virkkoi lähellä seisova, punanaamainen porvari.
-- Ei se ole niinkään vain sanottu. Kirjoita hänen syntinsä
pergamentille, niin se luettelo ulottuu Turusta Viipuriin. Mitäkö on
tehnyt? Kysy sitä! Sen minä vain sanon, että se on noitunut ihmisiä ja
elukoita, muuttanut rehellisiä kristityitä susiksi ja vienyt monta
viatonta lasta pimeyden pitoihin hornan hinkaloon.

-- No, polta sitten se pakana, -- mutisi rehellinen kapteeni
suutuksissaan, -- mutta älä seiso siinä ja panettele vankia, joka ei
voi jäsentä liikauttaa. Donnerblitz, oikein tahtoo suututtaa, kun näen
monen sadan miehen soittavan suutaan vanhalle akalle, joka ei voi
puolustautua.

Nyt oli saattue saapunut tuomiokirkon eteen, jonne kaikki kansa oli
kokoontunut aamurukousta kuulemaan. Kello oli kuusi. Siihen aikaan
oltiin ylhäällä varemmin kuin nyt; päivän työ alkoi _kaikissa_
piireissä kello viisi aamulla ja loppui kello kahdeksan illalla. Nyt
kertoi huhu, että ankara piispa Gezelius itse tulisi toimittamaan
rukouksen tuomiokirkossa. Noita-akka, jonka likainen henki saattaisi
kirkon saastuttaa, ei saanut tulla Herran temppeliin. Hänen täytyi
vartijainsa kanssa pysähtyä ahtaaseen eteläisen ristin eteiseen ja
sieltä aukinaisten ovien läpi kuunnella rukousta.

Huhu oli totta tiennyt. Virren ja tavallisen rukouksen jälkeen astui
piispa itse keskelle eteläisen ristin suurta käytävää, luki ensin
voimakkaan rukouksen sitä taikuutta ja saatanan petosta vastaan, joka
tänä jumalattomana aikana oli vienyt niin monta sielua iankaikkiseen
kadotukseen, sekä kääntyi sitten suoraan vangin puoleen yhtä
voimakkaalla varoituksella kehoittaen häntä vihdoinkin tekemään
katumuksen Jumalan seurakunnan edessä ja itselleen pelastukseksi ja
muille varoitukseksi avonaisesti tunnustautumaan syylliseksi pirun
vehkeisiin ja siihen syntiseen seurusteluun, jota hän oli paholaisen
kanssa harjoittanut.

Näitä sanoja lausuessaan astui piispa Gezelius aivan lähelle ovea,
jonka suussa Jaana seisoi, ja loi häneen tuiman, ankaran katseen.
Miehekäs, ankara ja käskevä oli tuon jo kuudennella kymmenellä olevan
kirkkoruhtinaan ryhti; hänen vielä punakat poskensa, koukkuinen
nenänsä, pitkä, käherretty ja jo vaalennut tukka, harmaa parta, joka
valahti alas hänen rinnoilleen -- kaikki tuo oli omansa vaikuttamaan
tässä miehessä, jonka vertaa voimassa ei oltu nähty sitten kuin Maunu
Tavast istui Turun piispan istuimella. Oli kuin olisi siinä ollut
Endorin noita, joka oli manannut Samuelin hengen hänen haudastaan.

Katse, jonka edessä papit ja maallikot aina Turusta Tornioon vapisivat,
pani Jaanankin vapisemaan. Mutta vähitellen näkyi hän rohkaisevan
mielensä; hehkuva puna nousi hänen kuihtuneille kasvoilleen, hän
uskalsi jo silmänsäkin maasta nostaa; niin, lopulta uskalsi hän sen,
mitä pahat omattunnot eivät koskaan olleet uskaltaneet: hän katsoi
piispaa suoraan silmiin; salama salamaa vastaan. Kirkon päämies vaikeni
ja odotti tunnustusta syntisen vaimon huulilta.

Mutta suoraksi oikaisihe seitsemänkymmenenviiden vuoden vanhan naisen
koukistunut vartalo, ja hän virkkoi yhden ainoan sanan, joka sai kaikki
läsnä olijat kauhistumaan. -- _Vääräuskoinen!_ -- huusi hän.

Piispa säpsähti. Hän muisti nyt, että yksi pahimpia (ja järkevimpiä)
syytöksiä Jaanaa vastaan oli se, ettei hän miesmuistiin ollut Herran
ehtoollisella käynyt. Hän alkoi aavistaa siihen toista syytä kuin
jumalatonta sakramenttien halveksimista. Ja piispa oli yhtä
kiivasluontoinen kuin voimakaskin. -- Mitä uskallat sinä sanoa? --
huudahti hän, ja hänenkin kasvoilleen kohosi vihan puna.

-- Minä sanon, että sinä, joka sanot itseäsi kirkon paimeneksi ja joka
seisot tässä minun synnintunnustustani kuullaksesi, et ole muuta kuin
vääräuskoinen Jumalan huoneessa. Sinä ja sinun tuomiokapitulisi ja
pappisi ja koko kansasi, te olette kaikki kadotettuja oikean uskon
luopioita. Te istutte tuomitsemassa oikeauskoista katolilaista, mutta
minä sanon teille: parempi olisi, jos pukeutuisitte tuhkasäkkeihin ja
menisitte Roomaan anomaan pyhältä isältä anteeksiantoa suurista
synneistänne. Kuule, mitä sanon sinulle: minä olen katolilainen, ja
uskollinen Baieri on isänmaani. Yli kolmenkymmenen vuoden olen teidän
vääräuskoista oppianne saanut kuulla, olen ollut pakotettu kieltämään
oman uskoni ja kätkemään rukousnauhani, niinkuin varas kätkee
varastamansa alttarikalkin, enkä minä ole suutani avannut. Te olette
vanginneet minut viattomasti vähäpätöisen syyn tähden ja heittäneet
minut kuuden sylen syvyyteen maan alle tuohon kauheaan reikätorniin
tässä Turun linnassanne; siellä olen nälkää nähnyt ja janoa kärsinyt ja
kaikkia pimeyden kauhuja kokenut, ja minä olen kestänyt sen
valittamatta. Nyt te vedätte minut oikeutenne eteen ja viette minut,
köyhän, vanhan ja turvattoman naisen kuolemaan ja roviolle
poltettavaksi, ja minä kärsin senkin niinkuin pyhät marttyyrit sen
muinoin ovat kärsineet. Mutta kun te vedätte minut väkisin kirkkoonne
ja vaaditte, että minä, oikeauskoinen, teille syntini tunnustaisin,
silloin nousee sydämeni vastaan ja ensi kerran avaan minä
neljättäkymmeneen vuoteen suuni sanoakseni teille: Totta on, että
syntini ovat suuret, mutta teidän syntinne ovat vielä suuremmat kuin
minun: te olette kaikki vääräuskoisia ja luopioita, ja niinkuin
maallinen tuli on minun ruumiini polttava tuhkaksi, niin on ikuinen
tuli teidän sielunne polttava, te suuren, pyhän ja yhteisen katolisen
kirkon kadotetut lapset!

Mitä virkkoi piispa Gezelius, tuo ankara ja mahtava protestantti, tähän
kolmikymmenvuotisen sodan hehkuvan tulivuoren viimeiseen purkaukseen?
Hän hillitsi vihasta vapisevan äänensä, kohotti kätensä taivasta kohti
ja sanoi: -- Minä kiitän sinua, Jumalani, ettei näitä häpäiseviä sanoja
ole lausuttu sinun temppelissäsi, vaan ainoastaan temppelisi eteisessä.
Tosin annat sinä saatanalle suuren vallan täällä maan päällä, kun
sallit hänen uskonmantteliinkin pukeutua ja pilkata sitä, mikä kaikkein
pyhintä on. Kuitenkin olen minä varma siitä, että olet raja-aidan hänen
eteensä asettanut, eikä hän ole siitä sivuitse pääsevä, vaikka hän
viekkaudessaan köyhäksi, kurjaksi ja viattomaksikin tekeytyisi. Viekää
pois tämä paatunut vaimo siihen koetukseen, jonka lait määräävät, ja
vasta kun laki on hänet tuominnut, on taas kirkon aika vielä kerran,
vielä viimeisen kerran, tarjota hänelle armonsa parantavaa lahjaa.

Ja piispa Gezelius poistui pää pystyssä. Mutta Jaanan kuihtunut vartalo
oli taaskin lyyhistynyt kokoon tuon kiivaan, voimia kysyvän purkauksen
jälkeen, ja vastustelematta antoi hän kuljettaa itsensä siihen julmaan
narrinpeliin, joka odotti häntä lain nimessä.

Yhtä uteliaina, säälimättöminä kuin muinoin roomalaiset
eläinsirkuksessaan odottivat tuhannet katsojat kirkon edustalla noidan
vesikoetta. Tuskin näyttäytyi Jaana uudelleen ja tuskin ennätti levitä
väkijoukkoon tieto siitä, että hän ei ollut tunnustanut, kun kansa
puhkesi myrskyäviin riemuhuutoihin niillä vankia tervehtien. Melkein
riemusaatossa kuljetettiin hänet joen rantaan -- mutta se oli julmaa
riemua, se oli kissan leikkiä hiiren kanssa, se oli ivaajan iloa, kun
hänen pilkkansa uhri ei enää voinut päästä häntä pakoon. Niin
raaistuneet olivat jo mielet näistä eriskummallisista, yhtä mittaa
toistuvista noitatutkinnoista; niin raaistuneet olivat niiden
vaikutuksesta käsitykset inhimillisyydestä ja säälistä, että ihmiset
luulivat tekevänsä Jumalalle palveluksen ivaamalla tuota onnetonta
hänen häpeässään ja alennustilassaan. Ja kun sen lisäksi vielä tuli
tiedoksi, että Jaana itsensä tuomiokirkon eteisessä oli häväissyt
piispaa ja avonaisesti tunnustanut kuuluvansa paavinuskoon, silloin ei
ollut kansan riemulla ja raivolla enää mitään rajaa; jos ei olisi
toivottu niin suurta hauskuutta vesikoetuksesta, niin oli pahoin
pelättävä, että vanki parka jo sitä ennen palasiksi revittäisiin.

Niin pian kuin Jaana vartijoineen oli saapunut määrätylle paikalle joen
rannalla, asettuivat sotamiehet puoliympyränmuotoiseen kehään hänen
ympärilleen, pitääkseen yhä kasvavaa väkijoukkoa loitommalla. Sen
jälkeen luki kaupunginpalvelija viran puolesta asiata varten asetetun
noitakommissionin päätöksen, jossa ennen mainittu leski, Mustaksi
Jaanaksi kutsuttu, niinkuin se, joka noituutta ja yhteyttä perkeleen
kanssa harjoittanut oli, mutta jota ei kuitenkaan tätä suurta syntiään
oltu hyvällä tunnustamaan saatu, nyt Jumalan kunniaksi ja totuuden ilmi
saamiseksi oli määrätty pantavaksi erehtymättömän vesikoetuksen
alaiseksi, josta selvästi tultaisiin saamaan ilmi, voisiko hän
noituudellaan muuttaa luonnonjärjestyksen, mikä selvästi osoittaa, että
veteen heitetty ihminen vaipuu ilman pirun apua pohjaan.[7]

Jaana laskettiin kärryistä maahan. Hänen kätensä ja jalkansa sidottiin
lujasti ja säälimättömästi vahvoilla nuorilla, ja tuossa surkeassa
tilassa kannettiin hänet sitten matalalle laiturille, joka oli
joen syvimmän paikan partaalla. Ei pienintäkään valitusta kuulunut
hänen huuliltaan. Mutta katsojain uteliaisuus oli kiihoittunut
korkeimmilleen. Sillä hetkellä olivat lauta-aidat, kaikki katot ja
varsinkin silta niin kauas kuin silmä kantoi täynnä ammottavia suita ja
ojennettuja kauloja; niin, olivatpa vartijasotamiehet pakotetut
keihäillään ja muilla ristiin panemillaan aseilla pidättämään päälle
tunkevia.

-- Sata talaria viittäkymmentä vastaan, että hän pysyy veden päällä! --
huudahti sama punanaamainen porvari, joka äsken oli Larssonia
suututtanut.

-- Olkoon menneeksi, -- vastasi tämä heittäen kiukustuneen silmäyksen
riitaveljeensä.

Vielä viimeisen kerran kysyi oikeuden palvelija korkealla äänellä
syytetyltä, tahtoiko hän vapaaehtoisesti tunnustaa itsensä syylliseksi.
Väkijoukko vapisi pelosta, että Jaana tunnustaisi. Mutta Jaanan
huulilta kuului hiljainen, päättävä: "_ei_"!

Tämä vastaus oli ratkaiseva. Kaksi väkevää miestä tarttui onnetonta
toinen jalkoihin toinen kainaloihin; he heiluttivat häntä muutamia
kertoja vauhtia saadakseen ja lennättivät hänet sitten kauas
kevättulvan paisuttamaan jokeen. Kun vanha naisen ruumis polskahti
veteen, remahti villiintynyt väkijoukko huumaavaan hurraahuutoon.

-- Hän uppoaa -- olen vetoni menettänyt! -- huudahti porvari
vihoissaan. Samassa kuin Jaana putosi veteen, katosi hän pinnan alle,
vain vaahtoinen paikka osoitti, mihin hänet oli heitetty. Riemuhuudot
taukosivat; jokainen tunsi kuitenkin itsessään, että tämä leikinteko
oli liian karkeaa ja ettei se ollut murhaa parempi.

Veneitä työnnettiin heti paikalla vesille etsimään ja pelastamaan
hukkuvaa. Merkillinen johtopäätös! Se, että hän upposi, oli todistus
hänen viattomuudestaan; mutta tämä todistus tulisi viemään hänen
henkensä. Tähän epäjohdonmukaisuuteen ei totta puhuen oltu
valmistauduttu; oikeuden palvelijat olivat varmasti olettaneet, ettei
noita uppoaisi.

Jaana oli heitetty jokeen sillan yläpuolella. Yht'äkkiä syntyi nyt
sillalla melua, joka kohta muuttui mitä hurjimmaksi riemuksi. -- Hän
kelluu! Hän kelluu! -- huudettiin ja muutamat pilkkakirveet lisäsivät:
-- Ylös, akka, vastavirtaan! Ylös vastavirtaan!

Todella näkyikin Jaanan pää hetken aikaa veden pinnalla lähellä siltaa.
Samassa se kyllä taas upposi, mutta veneitä oli saapuvilla ja niiden
onnistui onkia kuiville tuo onneton, ennenkuin virta olisi iäksi
päiväksi hänet syvyyteensä niellyt. Tunnotonna vietiin hänet linnaan.

Väkijoukossa syntyi melua, huutoja ja väittelyä. Oliko noita kellunut?
Oliko hän uponnut? Molempiin kysymyksiin voitiin vastata kieltävästi ja
myöntävästi. Niin hyvin Larsson kuin porvarikin väittivät voittaneensa
vedon. Mutta useimmat jäivät siihen uskoon, joka heitä parhaiten
miellytti, nimittäin että noita oli kellunut, ja kaikki olivat
yksimieliset siitä, ettei sen kummempia todistuksia hänen
rikollisuudestaan tarvittu. Huutaen ja meluten hajaantui kansa kaikille
tahoille, ja siihen oli päättynyt tuo häpeällinen, mutta ajan tapoja
räikeästi valaiseva näytelmä.

Merkillinen vastakohta! Sama joki, joka nyt hylkäsi luotaan tuon
taikauskoisuuden uhrin -- sama joki, joka sai olla tämän uudemman ajan
julman raakuuden todistajana -- sama joki oli tuo kuuluisa _Aura_,
jonka rannoilla Suomen sivistys niin kauniisti kukoisti -- tuo Aura,
jota runoilijat sittemmin niin lämpimästi ylistivät -- tuo Aura, jonka
nimeen on liittynyt kaikki, mitä Suomessa yliopiston ensi vuosisatoina
oli mainiota tieteen, taiteen ja kirjallisuuden alalla!



7. OIKEUDENTUTKINTO.


Se suuri tulipalo, joka toukokuun 29. p:nä 1681 hävitti suurimman osan
Turun kaupunkia, joka vast'ikään oli tointunut v. 1656 tapahtuneesta
palosta, poltti poroksi myöskin hovioikeuden talon ja suuren osan sen
tärkeitä asiakirjoja. Arvattavasti olisi niistä muuten saatu joitakin
tietoja tuosta pitkällisestä oikeudenkäynnistä Mainiemen noita-akkaa
vastaan v. 1671.

Koko kesän, joka seurasi äsken kuvaamaamme julmaa vesikoetusta, oli
Jaana istunut vankina Turun linnassa. Kaikkia keinoja käytettiin, jotta
saataisiin hänet tunnustamaan syyllisyytensä; yksin tuota kauheaa
reikätorniakin linnan päärakennuksessa, jonne pimeät käytävät veivät
milloin ylös milloin alaspäin kulkien ja jonne syytetty paljaaseen
paitaan puettuna jätettiin kitumaan kylmässä ja pimeydessä kuusi syltä
maan alla, koetettiin käyttää tähän tarkoitukseen, mutta turhaan. Jaana
ei tunnustanut, ja vaikka häntä pidettiin puolella näytteellä
rikokseensa syylliseksi todistettuna, ei tuomari kuitenkaan uskaltanut
langettaa häntä roviolla poltettavaksi, koska vesikoetus oli jäänyt
hämäräperäiseksi ja koska sitä ei voitu täysin todistavaksi katsoa.
Varmaankin pelättiin tällä puolen merta vielä vanhan Brahen
valistuneita mielipiteitä -- hänen, joka jo oli pelastanut niin monen
taikauskon uhrin.

Tämä taru tietää kuitenkin kertoa, että tutkintoa jatkettiin Turun
hovioikeuden edessä keskipalkoilla syyskuuta 1671, ja kun moiset
tutkinnot usein tarjoavat merkillisiä kuvauksia ajan tavoista ja
mielipiteistä, lienee huvittavaa seurata hiukan sen kulkua.

Hovioikeuden istuntohuoneen ahtaassa eteisessä seisoi syytetty
vartijoiden ja todistajain ympäröimänä; viimeksimainittujen joukossa
oli useita lapsiakin. Ulkopuolella oleva tori ja talon rappuset olivat
täynnä uteliaita, jotka levottomuudella seurasivat tutkinnon kulkua.

Vihdoinkin näyttäytyi hovioikeuden vahtimestari eteisessä ja kutsui
syytetyn sisään. Jaana seurasi häntä horjuvin askelin. Hänen voimansa
olivat murtuneet vankilan huonosta ilmasta ja pitkällisistä
kärsimyksistä; hänen silmissään hehkui outo tuli; hän katseli
ympärilleen sekaisin silmin; hänen ennen siisti pukunsa oli käynyt
repaleiseksi ja vaalennut, takkuinen tukka ympäröi kuihtuneita,
vaaleankeltaisia kasvoja.

Istuntohuoneen suuren pöydän ympärillä näkyi vain muutamia hovioikeuden
jäseniä. Presidentti, valtioneuvos Sparre, oli matkustanut Tukholmaan.
Pöytäkirjuri, harmaapäinen Juhana Gartzius piti pöytäkirjaa ja yleinen
syyttäjä Laurentius Wigelius luki syytöskirjan. Läsnä oli myöskin kaksi
noitakommissionin jäsentä, joista toinen maallikko, toinen pappi.

Wigeliuksen esitys tarkoitti todistaa sitä, miten tuo kauhistava
noituus, Jumala paratkoon! näinä pahoina aikoina oli niin nopeasti
lisääntynyt, ettei enää ilman sääliä ja surkua voinut nähdä, kuinka
monet lunastetut sielut saatanan viekkauden kautta olivat iankaikkiseen
kadotukseen joutuneet. Ja hän katsoi asian epäilemättömän todellisuuden
olevan, mitä siihen jumalattomat filosofit sitten vastaan
uskaltanevatkin väittää; kuitenkin tahtoi hän asian enemmäksi
todistamiseksi esittää hänen korkea-arvoisuutensa piispa Gezeliuksen
todistuksen tästä asiasta hänen kirjoituksessaan _encyclopedia
synoptica_, jossa selvästi ja suurella opilla selvitetään, että
noita-akat, perkelettä avukseen huutamalla, voivat vahingoittaa viljan
kasvua, tuhota karjan, tehdä ihmiset ontuviksi, kuuroiksi ja sokeiksi,
jopa panna sarvia ihmisten päähän, niellä talonpoikain hevosia ja
kärryjä sekä harjoittaa kaikenlaista muuta sietämätöntä ja hävytöntä
ilkeyttä.[8] On myöskin arvoisa ja oppinut Dominus Enevald eräässä
_disseriatione theologicassa_ täysin todistanut, että Pragin torilla
oli poppamiehen nähty nielevän vatsaansa elävän porsaan. Ja on kaikille
hyvin tunnettua, ei ainoastaan, että pahat naiset ovat aina viimeisiin
aikoihin saakka harjoittaneet pirullisia konstejaan, niinkuin
oikeudenkäynti korkea-arvoisen piispan ja _Dominus Alanus_-vainajan[9]
lesken välillä selvästi osoittaa, vaan myöskin että monta sellaista
ennen vanhaan sekä täällä että Ruotsissa on tuomittu ja noituudesta
poltettu, ilman että tässä metelissä vielä mitään näkyvämpää
_diminuatiota_ on huomattu, vaan on se päinvastoin yhä itsepintaisemmin
_continuerannut_, kuta kauemmin sitä on kestänyt.

-- Nyt, -- jatkoi sitten syyttäjä, -- on täällä saapuvilla oleva
nainen, Mustaksi Jaanaksi kutsuttu, puolittain syylliseksi todistettu
monenlaisiin synnillisiin vehkeisiin ja pirun kanssa seurusteluun,
joita kaikkia tässä kävisi liian pitkäksi luetella. Mutta koska hän
ilmeisestä ilkeydestä yhä nämä tekonsa kieltää ja koska myöskin hänen
päälleen pantu vesikoetus, paholaisen toimen kautta, on epäilyksen
alaiseksi osoittautunut, tahtoo syyttäjä, korkeimmasta käskystä,
hänelle vielä näistä asioista kysymyksiä tehdä ja hänet todistajain
kautta langettaa, tehden kaiken tämän Jumalan kunniaksi, totuuden
edistämiseksi ja monen syntisen sielun iankaikkisesta kadotuksesta
pelastamiseksi.

Tämän esipuheen jälkeen ryhdyttiin tutkintoa pitämään. Alussa vastasi
Jaana kaikkiin kysymyksiin miltei uhkamielisesti. Kysymykset olivat
pääpiirteissään seuraavat.

_Kysymys_. Missä hän oli syntynyt ja miten oli tänne tullut. --
_Vastaus_. Oppelsbachin kylässä lähellä Augsburgia Baierin maassa.
Joutui kahdenkymmenen vuoden vanhana naimisiin suomalaisen sotamiehen
kanssa ja seurasi häntä, monien retkien ja seikkailujen perästä, tähän
maahan v. 1640. Joutui kohta sen jälkeen leskeksi ja on asunut miehensä
tuvassa Mainiemen maalla.

_Kysymys_. Miksi kutsutaan häntä _Mustaksi_ Jaanaksi, ja eikö se ole
saanut alkuansa siitä, että hänen katsottiin osaavan noitua. --
_Vastaus_. Häntä kutsutaan mustaksi syystä, että hän aina pitää
surupukua. Hän suree miestään, uskoaan ja isänmaataan.

_Kysymys_. Mitä uskoa hän tunnustaa. -- _Vastaus_. Oikeauskoisen
yleisen roomalaisen kirkon uskoa.

_Kysymys_. Eikö hän ole osoittanut halveksimista lutherilaista uskoa ja
sakramentteja kohtaan. -- _Vastaus_. Ei muulloin kuin silloin, kun
teidän piispanne tahtoi pakottaa minut synnintunnustukseen omassa
kirkossaan. Silloin olen kutsunut häntä vääräuskoiseksi, joka hän
myöskin on.

Nyt kutsuttiin todistajat sisään ja he vannoivat, että Jaanaa kyllä oli
epäilty paavillisesta opista, koska hän ei milloinkaan missään kirkossa
käynyt, mutta ettei hän koskaan vastannut, kun sitä häneltä kysyttiin.
Kappalainen Stigzelius, noitakommissionin jäsen, todisti, että syytetty
itsepintaisesti oli kieltäytynyt vastaamasta niihin kysymyksiin ja
varoituksiin, joilla häntä vankilassa oli koetettu saada luopumaan
kirotusta paavillisesta epäuskosta. Todistajaa kehoitettiin jatkamaan
käännytystyötään.

_Kysymys_. Millä hän on henkeään elättänyt noiden kolmenkymmenen vuoden
kuluessa miehen kuoleman jälkeen. _Vastaus_. Kehräämisellä, ja kun
hyvät ihmiset ovat auttaneet.

_Kysymys_. Onko totta, että hänen tupansa läheisyyteen on aarre
kaivettu maahan. -- _Vastaus_. Joka sen tietää ja uskoo, hakekoon sen
käsiinsä.

Hiilenpolttaja, joka ennen kerrottuna yönä oli ollut Jaanan tuvassa,
kutsuttiin sisään ja otti valalleen, että hän oli nähnyt noidantulen
palavan saaren rannalla. Kysyttiin häneltä, oliko Jaana opettanut häntä
taikoja tekemään aarretta löytääkseen. Vastasi, että hän sitä heikkona
hetkenä oli pyytänyt, mutta että Jaana ankarin sanoin oli hänet ajanut
ovesta ulos. Kehoitettiin etsimään aarteita jumalansanasta eikä mistään
pirun konsteista.

_Kysymys_. Olihan kaikille tunnettua, että Jaanan oli tapana povata
tuhkasta; miksi hän siis sen kieltää? -- _Vastaus_. Yksinkertaiset
ihmiset ovat häneltä sitä pyytäneet, eikä hän ole osannut sitä syntinä
pitää. Kun puu palaa, näkyy hiilessä kaikenlaisia näkyjä, jotka eivät
ole muuta kuin tulen vilkettä. Sellaisella huvitetaan lapsia, ja
viisaat ihmiset sille nauravat.

Neljä talonpoikaistyttöä kutsuttiin sisään ja he kaikki todistivat,
että Jaana oli povannut heille porosta, mille sulhasen, mille muita
rikkauksia; kolme heistä valitti itkien, etteivät ennustukset vieläkään
olleet käyneet toteen. Ainoastaan neljäs oli vaiti ja vastasi vasta
siitä kysyttynä punastuen, että asia oli jo viikon kuluttua tapahtunut
niinkuin ennustettu oli. Sentähden oli hän antanut Jaanalle seitsemän
kyynärää palttinaa. Joka merkittiin.

_Kysymys_. Eikö hän ollut tuhonnut mestari Aatamin renkiä, joka oli
varastanut säkin jauhoja isäntänsä myllystä. -- _Vastaus_. En ole
tuhonnut häntä, olen vain tehnyt hänet sairaaksi. Mestari Aatami vaati
minulta sitä, uhaten muuten ajaa minut pois torpastani. -- Mestari
Aatami kutsuttiin saapuville, mutta ei sanonut mitään muistavansa.

_Kysymys_. Miten hän teki rengin sairaaksi. -- _Vastaus_. Minä otin
vanhan aurtuan, käärin pikeä sen ympärille, heitin sen maahan ja
sanoin: "Avaa korvas, herra Jumala, ja anna varkaan palkkansa
saada." [10] Sen olen oppinut Oulun Puujumalalta.

_Kysymys_. Tekikö hän rengin terveeksi jälleen ja millä lailla. --
_Vastaus_. Luin hänelle evankeliumin pääsiäisyönä, ja siitä hän parani,
kun ensin oli vienyt varastetun tavaran takaisin.

_Kysymys_. Onko lukenut suolasta. -- _Vastaus_. Välistä on lukenut
sairaita ihmisiä parantaakseen. Se ei liene mikään synti. -- _Kysymys_.
Oliko hänen tapana lukea sairaiden lehmien ylitse. -- _Vastaus_. (Vähän
mietittyä). Oli. -- _Kysymys_. Mitä sanoja oli hän siihen käyttänyt. --
_Vastaus_. Näitä sanoja: "Neitsyt Maria valitti: lehmäni on huutavassa
hukassa; se on paraneva, sanoi Jeesus. Jeesus meni palavalle vuorelle
ja näki nuo mielettömät naiset. Manaan sinua, mieletön nainen, sinä
saat minulta omani jälleen, täynnä kuin munan, punaisena kuin kukon,
ennen kolmea auringon kiertoa, merkittynä tai ristittynä." [11] -- Joka
merkittiin.

_Kysymys_. Voiko hän parantaa olutpanoksen ja mitä siihen käyttää. --
_Vastaus_. Otan sitä varten katajaa, pihlajaa ja kanervaa, hakkaan ne
hienoksi ja sekoitan veteen. Sillä vedellä pesetän minä olutastiat. --
_Kysymys_. Hankkiiko hän myöskin vointeko-onnea ja millä tavalla. --
_Vastaus_. Panen harmaakiven kiehuvaan veteen ja pesen sillä vedellä
kirnun. Se ei ole syntiä. -- Monta todistajaa huudettiin esiin ja
vakuuttivat he, että niin oli tapahtunut. Varoitettiin heitä vasta
sellaista taikuutta harjoittamasta. Arvion kylän akat lupasivat itkien,
etteivät koskaan sellaista taikuutta enää harjoita.

_Kysymys_. Eikö hän erään kerran ollut kieltäytynyt tulemasta häihin ja
uhannut muuttaa hääväkeä susilaumaksi. -- _Vastaus_. Emäntä oli minut
kutsunut, mutta isäntä ajoi ulos ovesta. Kun muutamat heittivät kiviä
jälkeeni, sanoin minä heille: "te elämöitte kuin sudet metsässä."

Todistajat kutsuttiin sisään ja vakuuttivat he Jaanan heille huutaneen:
"muuttukaa susiksi metsässä!" Kohta sen jälkeen oli yksi niistä
nuorista miehistä, jotka olivat kiviä heittäneet, juossut häätupaan
huutaen ja käsiään huitoen, tahtoen purra jokaista, joka eteen sattui.
Parani kuitenkin, kun pappi oli hänelle lukenut. Tähän vastasi Jaana,
että poika oli ollut oluesta päissään. Joka kiellettiin, ja todistus
pöytäkirjaan merkittiin.

_Kysymys_. Oliko totta, että hän oli lehmän selässä ratsastanut,
ehdyttänyt sen sitten kuiviin eikä koskaan parantanut. -- _Vastaus_.
Sitä ei hän ollut koskaan tehnyt. -- Todistaja todisti nähneensä Jaanan
voihin sylkevän, ja kohta oli se muuttunut palaneeksi. Kun hän kävi
kylässä, tapahtui usein, että karja pysähtyi häntä katsomaan. Joka
merkittiin.

Tutkinto siirtyi nyt syytteen tärkeimpään osaan, kysymykseen
hornanretkistä. Kysymyksiä tehtäessä oli sali vähitellen tullut täyteen
sisään kutsutuita todistajia, joista suurin osa oli naisia ja lapsia,
ja kaikkien kasvoilla kuvastui vuorotellen kauhu, viha ja kiihkeä
uteliaisuus. Juuri tällaiset mielettömät, kaikissa muissa asioissa
ymmärtäväisten ja arvossapidettyjen miesten toimeenpanemat tutkinnot ne
juuri olivat omiansa vahvistamaan rahvaan uskoa taikuuteen ja sen
kauhistavaan todellisuuteen.

_Kysymys_. Onko totta, että hän pääsiäisöinä, ja sillä välinkin, oli
ajanut hornaan, palvellut pirua ja samaan suureen syntiin viekoitellut
pieniä, viattomia lapsia, sekä miten se oli tapahtunut. -- _Vastaus_.
Sitä en ole koskaan tehnyt. Kaikki, mitä ihmiset siitä ovat sanoneet,
on pelkkää taikauskoa ja valhetta. Hän voisi ottaa Jumalan todistajaksi
siinä asiassa. -- Kehoitettiin uudelleen tunnustamaan ja hän antoi
siihen samanlaisia vastauksia.

Nyt kutsuttiin todistajat esille. Ensimmäinen heistä, myllärin vaimo,
todisti, että hän eräänä helluntaiyönä oli nukkunut myllyssä, kun mies
oli ollut matkoilla. Keskiyön aikana oli hän herännyt siihen, että
saatana enkeleineen tuli suurella jymäkällä lentäen, ja kohta sen
perästä neljä tai viisi noita-akkaa, joiden joukossa oli myöskin Musta
Jaana, ratsastaen luudilla; ja heillä oli kullakin ollut selässään
kuorma varastettuja villoja. Silloin oli piru punninnut villat väärällä
puntarilla ja huomannut ne aivan riittämättömiksi, jonka jälkeen hän
oli puntarin varrella takonut noita-akkoja selkään ja sanonut heille:
"tuppateera! tuppateera!" [12] Kun noita-akat olivat tulleet, olivat he
sanoneet: "nyt olemme täällä, herra." Ja kun olivat menneet: "nyt me
menemme, herra." Ja jokakerta, kun olivat paholaista puhutelleet,
olivat he sanoneet: "seis, piru!" ja hän oli vastannut: "piru seisoo."
Ja koko yön oli vesirattaasta kuulunut kummaa sihinää ja suhinaa, mutta
todistaja oli maannut nurkassa piilossa ja vetänyt säkit korvillensa.
Kysyttiin, kuinka hän sitten oli voinut nähdä ja kuulla mitään.
Vastasi, että hän välistä kauheasti peläten oli tirkistänyt säkkien
peitosta. Sitten oli hän nukkunut hätäänsä, ja kun hän heräsi, oli
kummitus kadonnut, ja mylly seisoi paikoillaan. Joka merkittiin.

Useat todistajat kertoivat toiset nähneensä toiset kuulleensa
noita-akkojen pääsiäisen aikana ratsastavan läpi ilman ja oli joukossa
ollut myöskin Musta Jaana. Heidät voidaan parhaiten nähdä kolme kertaa
muutetun huoneen katolta. Ja joka kerta, kun noita-akat valmistautuvat
lentämään, voitelevat he itseään pukinsarvessa säilyttämällään
rasvalla, ja hokevat sitä tehdessään: "pitkin poikin, ilmass' loikin."
Jonka tehtyään he lentävät kuin linnut lakeisen läpi, loukkautumatta.
Mutta yksi heistä on erehdyksestä sanonut: "pitkin poikin, maassa
loikin"; jonka jälkeen oli kolhinut itseään puihin ja seiniin ja siitä
ruhjoutunut kuoliaaksi. Ja jos he lentäessään tulevat liian likelle
kirkontornia, niin kohta se vetää heidät puoleensa ja musertaa
palasiksi y.m.s.

Kun todistajia moneen kertaan oli varoitettu puhumaan ainoastaan sitä,
mitä tiesivät Jaanasta kertoa, todistivat useat heistä, että heidän
lapsensa olivat olleet poissa yöllä, ei kukaan tietänyt missä, ja
heidän vuoteisiinsa oli pantu kivi tai puupalanen. Ja kun lapset
toisena aamuna olivat palanneet, oli heiltä kysytty: "oletteko olleet
hornassa yötä?" johon he ovat vastanneet siellä olleensa; ja kun heiltä
oli kysytty, oliko musta Jaana heidät sinne vienyt, olivat he sen
itkien myöntäneet. Äitejä käskettiin tuomaan lapsensa esille, joka
tapahtui; ja selvästi näki, että lapset suurella pelolla katselivat
syytettyä, ja useita heistä ei saatu suutansa avaamaan, ennenkuin Jaana
oli viety toiseen huoneeseen.

Pääsisältö lasten sekavissa kertomuksissa oli seuraava: Jaana oli yön
aikaan ottanut heidät vuoteelta ja vienyt ilman läpi hornaan. Siellä on
paljon huoneita ja hyvin komeata. Suuri, musta mies kastaa lapset
kuumassa vedessä; sitten juoksuttaa hän heidän verensä, kirjoittaa
sillä paperille ja opettaa heitä lukemaan. Pieniä lapsia on hän pannut
kiehuvaan kattilaan ja kuorinut rasvan, sittenkun he ovat kiehuneet;
toisia hän on hienontanut jauhoksi, ja siitä hän on tehnyt voidetta
noita-akoille. Jaanalla on ollut sarvet jaloissa ja hän on koettanut
nyhtää niitä irti, ja joka kerta on hän sanonut: "kirottu sarvi, kun ei
irtaudu." Eräänä iltana oli hänellä ollut päällään kaulustakki ja hän
oli hyppinyt lasten ympärillä kuin harakka. Hornassa on enkelikamari,
jossa rukouksia luetaan ja virsiä veisataan, mutta sinne ei lapsia
päästetä. Se suuri, musta mies opettaa heitä lukemaan uskonkappaleita
takaperin, ja ne, jotka sen hyvin tekevät, saavat pestilahjoja, jotka
ovat kultarahojen kaltaisia, mutta muuttuvat seuraavana päivänä
kuiviksi lehdiksi j.n.e.

Viimeksi tuotiin esille myöskin ne kolme lasta, jotka olivat olleet
Jaanan luona Valpurinmessuyönä, ja kertoivat he seuraavaa:[13] Jaana
oli variksena heidän edessään lentänyt ja heidät metsään houkutellut.
Siellä oli hän ottanut heidät kiinni ja vienyt hornaan, ja siellä
olivat he nähneet paholaisen, joka irvisti heitä vastaan niinkuin
pääkallo. Sitten oli hän antanut heille ruokaa kultalautasilta, mutta
vanhin tyttö oli lukenut ruokaluvun, ja silloin oli ruoka muuttunut
ilkeiksi madoiksi. Kohta sen jälkeen oli paholainen tullut sisään ihan
mustana ja oli hänellä ollut noita-akka mukanaan. He olivat hieroneet
Jaanan kanssa kauppaa lasten sieluista, mutta eivät olleet sopineet
hinnasta, ja olivat sitten lentäneet pois suurilla, mustilla siivillä.
Jaana oli sitten samalla tavalla heidän jäljessään lentänyt, mutta
silloin olivat lapset juosseet tiehensä ja löytäneet rannasta veneen.
Sillä olivat he soutaneet monta sataa penikulmaa suuren meren yli, ja
sitten oli muuan mies löytänyt heidät metsästä, jonne olivat nälkään
kuolemaisillaan.

Tämän kertomuksen jälkeen kutsuttiin Jaana sisään, pöytäkirja luettiin
hänelle ja kysyttiin, mitä olisi hänellä siihen sanomista. Kaikki
odottivat hänen yhä edelleenkin kieltävän, mutta noiden muutamain
tuntien kuluessa oli merkillinen muutos tapahtunut onnettomassa
naisessa. Kärsimys oli häneltä voimat vienyt; sen, mitä kaikkien muiden
todistus ei ollut voinut aikaan saada, sen saivat aikaan lapsien
kertomukset. Kun hän ne sai luulla, alkoi hän vapista kiireestä
kantapäähän, hänen silmänsä sumenivat, ja hän vastasi tuskin
kuuluvasti: -- tottapa se lienee, koska lapset sen sanovat.

Hän tunnustaa! -- kuului kaikkien huulilta ja heidän kasvoissaan
kuvastui hämmästys ja inho, suurempi vielä kuin ennen, jolloin noita
_ei ollut_ tunnustanut. Tuomarejakin puistatti. -- Sinä tunnustat siis,
-- sanoi puheenjohtaja, -- että olet harjoittanut yhteyttä pimeyden
ruhtinaan kanssa? -- Tunnustan. -- Että synnillisillä taikatempuilla
olet noitunut ihmisiä ja eläimiä? -- Olen. -- Että kovasta sydämestä ja
pahasta aikomuksesta olet vietellyt pieniä lapsia kaikenlaiseen
pirullisuuteen, lentänyt heidän kanssaan ilman läpi hornaan, pettänyt
heidät, myynyt heidät ja luovuttanut heidät ihmiskunnan viholliselle?
-- Koskapa lapset sen sanovat, niin olen sen kyllä tehnyt. --

Tämän langettavan tunnustuksen jälkeen seurasi hetken hiljaisuus.
Silloin kohosi seisoalleen kuusikymmenvuotias hovioikeuden asessori
Olavi Wallenius[14] vihan puna arvokkaalla otsallaan, pyysi sananvuoroa
ja lausui: -- Jo kauan on minusta näyttänyt kuin istuisin
jaarittelevain ämmien parissa enkä älykkäiden tuomarien totisessa
seurassa, joiden tulee tuomita Jumalan ja ihmisten lain mukaan järkeään
ja omaatuntoaan noudattaen. Onhan kaikille selvä, joilla silmät ja
korvat on, että kaikki nämä todistajat ovat törkeän taikauskon
kahleihin sidotut, niin että he kyllä omassa uskossaan vilpittömät
ovat, mutta kuitenkin valheen ruhtinaan kaikenlaisilla surkeilla
ennakkoluuloilla saastutetut. En myöskään tahdo kieltää, että voi olla
paljonkin totta siinä, mitä oppineet ja oppimattomat tätä nykyä
kertovat perkeleen kavaluudesta, vaikka suurin osa on pelkkää lorua ja
erehdystä. Ja ihmettelen minä suuresti, että oikeuden jäsenet eivät ole
sitä huomioonsa ottaneet, että tämä nainen, joka tähän saakka on
kieltänyt, on tehnyt sen siitä syystä, että hänellä silloin vielä oli
järkeä enemmän kuin teillä kaikilla. Mutta kun hän nyt kauheassa
vankeudessa on ruumiiltaan kurjaksi käynyt ja monien ihmisten ilkeyden
kautta hänen sielunsa on hämmentynyt, niin ei hän enää voinut sitä
kestää, että lapset ovat hänestä kaikenlaista hullutusta todistaneet,
ja on hän siis ruumiinsa ja sielunsa heikkoudessa menettänyt järkensä
ja sanoo nyt tehneensä, mitä ei koskaan tehnyt ole. Sen vuoksi panen
minä vastalauseeni kaikkea tutkintoa vastaan mielipuolen ihmisen
kanssa, ja kiellän hänen tunnustukseltaan kaiken arvon ja merkityksen,
kunnes taitavain lääkärien todistuksen kautta on selville saatu, missä
määrin hän on ollut pätevä lain edessä vastaamaan siitä, mitä hän
noituudestaan tunnustanut on.

Tuollaisia jaloja ja valistuneita mielipiteitä pilkistää välistä esiin
taikauskoisen ajan pimeydestä, joka niiden kautta jälkimaailman
silmissä kuitenkin näyttää vain kahta synkemmältä, Walleniuksen
puheesta syntyi oikeuden kesken melua ja eripuraisuutta. Jotkut olivat
samaa mieltä kuin hän, useimmat kuitenkin vastaan. Todistajat ja
syytetty käskettiin ulos, ja kiivaan väittelyn jälkeen päätti oikeus --
lukija varmaankin luulee, että oikeus päätti pyytää lääkärin todistusta
Jaanan sieluntilasta -- ei, vaan se päätti, että Jaanan olkapäitä oli
tutkittava, olisiko niissä tuo tavallinen noidan merkki. Ja katso,
hänen oikeasta olkapäästään löytyi kaksi ristiin menevää viivaa, ja
tämä merkki katsottiin niin todistavaksi, niin langettavaksi, ettei
mistään vastalauseesta nyt enää voinut olla puhettakaan.

Mutta kiiruhtakaamme ohi tämän mustan esi-isiemme raakuutta osoittavan
näytelmän. Tarpeellisten oikaisujen ja keskustelujen jälkeen
julistettiin yksimielisesti, Walleniuksen ääntä lukuunottamatta, se
tuomio, että koska noita-akka Jaana, Augsburgista kotoisin ja Mustaksi
Jaanaksi sanottu, täysillä näytteillä ja omasta tunnustuksestaan oli
huomattu syypääksi pakanalliseen noituuteen, seurusteluun pirun kanssa
ja kristityn nuorison viettelemiseen, ja koska hän myöskin oli
paavillisessa uskossaan korkea-arvoista piispaa ja puhdasta
lutherilaista oppia pahasti pilkannut, niin on hän tämä Jaana,
Augsburgista kotoisin, oman sielunsa pelastukseksi ja muille
kauhistukseksi ja varoitukseksi, tuomittava asianmukaisen valmistuksen
saatuaan kristillisen seurakunnan läsnäollessa roviolla poltettavaksi;
joka julistettiin Turussa sinä 10 päivänä syyskuuta vuotena Kristuksen
syntymän jälkeen tuhantena kuudentenasadantena yhdentenä kahdeksatta.

Tietoa tästä tuomiosta, joka siinä tuokiossa levisi kautta koko
kaupungin, tervehti torille kokoontunut utelias väkijoukko kaikuvilla
hurraahuudoilla.



8. AIRISTON AALLOT.


Sanotaan, että syksy on synkkä ja kolkko ja kai välistä niin onkin, ja
alakuloinen se on aina, koska se elää kaikkien niiden ilojen
muistoista, jotka ovat olleet ja menneet. Sen hymyily on niin kalpea
kuin kätkeytyisi suru sen taa, ja kun se on kauneimmillaan, on se kuin
kuoleva kaunotar, joka vielä kerran katsahtaa ympärilleen
taivaallisilla silmillään, silloin kun ne iäksi ummistaa.

Mutta sanomattoman ihana on syksy kuitenkin, punaiset pihlajat ja
kirjavat haavat seisovat tyynen järven rannalla kasvavien ikuisten
vihreäin kuusien rinnalla -- kun ilta-aurinko niin autuaasti kuin hyvä
henki vaipuu yön helmaan ja sanomattoman hieno valaistus leviää yli
hiljaisten vesien ja kuihtuneiden rantojen. Se on luonnon ylevää
nöyrtymistä, se on sen kärsivällinen, rauhaisa, säteilevä silmäys
kuolon valtakuntaan -- sillä se tietää olevansa kuolemassaankin
katoamaton, se tietää, että uudet keväät hiljalleen versovat
menneisyyden tuhkasta. Sellainen ihana, kirkastunut syysilta on aina
kuin muistutus elämästä tuolla puolen haudan: kuolevainen, miksi
valitat, että majasi lahoaa ja että elämän kukkaset niin nopeasti
kuihtuvat? Katso minua; minä olen kärsivällinen ja lempeä, ja minä
kuolen rauhan hymy huulillani, sillä toivo ei kuole kanssani, se elää
ikuisesti, minäkin olen elävä ja henkeni ihanimmat kukkaset elävät
kanssani eivätkä koskaan kuihdu!

Sellainen liikuttavan kaunis ilta oli nyt, kaksi viikkoa noiden
synkkien tapahtumien jälkeen, joista äsken olemme kertoneet. Yksin
istui tuomionsa saanut noita-akka Jaana Turun linnassa sen päivän
edellisenä iltana, jolloin hänet oli roviolla poltettava. Hänen
ikkunansa antoi linnanselälle päin ja sen takana kimmelsivät
Airiston laineet iltaruskon hehkussa. Valo tuli sisään ahtaasta
ristikko-ikkunasta ja punasi sitä vastapäätä olevan seinän; ja koska
valo heijastui merellä käyvästä hiljaisesta mainingista, nähtiin sen
seinällä niin hienosti ja miellyttävästi väräjävän, että tyly
kivimuurikin siitä lämpeni ja loisti kuin olisi ollut kirkkaista
hohtokivistä tehty. Jaana sitä katseli, mutta mitä hän siinä ajatteli,
sen tietää vain Hän, joka salaisimmatkin tietää; ehkä hän ajatteli
iloisia lapsuutensa aikoja Lech-virran rannalla; ja iltaruskon loiste
linnan muurilla, se oli muiston viimeinen ilo, joka seuraa onnetonta
hänen elämänsä äärimmäisille rajoille.

Jaanan siinä istuessa ja auringonlaskua katsellessa aukeni ovi hiljaa,
ja sisään astui vanha mies, joka, vaikka hänen hiuksensa olivatkin
vaalenneet, oli vielä voimakkaan näköinen. Hän kosketti Jaanaa keveästi
olkapäähän ja kysyi: -- Nukutko sinä?

Jaana katsahti ylös ja tunsi mestari Aatamin, Mainiemen entisen
hirmuvaltiaan. Mutta kysymykseen hän ei mitään vastannut.

-- Kuule minua, -- jatkoi vanhus toisen välinpitämättömyydestä
huolimatta. -- Siihen olet nyt joutunut, Jaana, kun et ole minua
totellut etkä jakanut aarretta kanssani. Nyt näet auringon viimeistä
kertaa laskevan; polttoroviotasi jo rakennetaan Hämeentullin
ulkopuolella, ja paljon kultaa, paljon kultaa olen saanut maksaa
puheillesi päästäkseni. Ketä varten nyt enää aarrettasi kätket? Lapsia
ei sinulla ole eikä sukulaisia; vanhemmistasi ja sisaristasi et ole
mitään kuullut neljättäkymmeneen vuoteen. Ole siis nyt kerrankin
järkevä ja neuvo minulle aarteen piilopaikka. Palkkioksi autan minä
sinut pakoon vielä tänä yönä.

Jaana katseli ukkoa hetkisen. -- Mihinkä aikoisit sitten käyttää
aarteeni? -- kysyi hän vitkalleen ja melkein epäilevästi.

-- Mihinkäkö? Ah -- minä tahdon kätkeä sen kellariini; minä tarvitsen
kultaa, enemmän kultaa! Kullatta en voi elää. Sinä et tiedä, mitä se
on, kun isoaa ja janoaa tuota keltaista metallia. Kun minä olin
nuorempi, Jaana, silloin raivosi rinnassani monta intohimoa -- minä
voin rakastaa, vihata, kostaa ja tappaa; nyt olen siivo kuin lammas,
kylmä kuin kallio, ilman rakkautta ja ilman vihaa. Yksi ainoa säie
minua vain enää elämään kiinnittää: kultaa! kultaa! minun täytyy saada
enemmän vain kultaa. Kuule, minun täytyy saada aarteesi, muuten sinut
huomenna poltetaan.

-- Et koskaan ole sitä saava, sinä, -- vastasi Jaana kuivasti.

-- Ei, älä sano niin, Jaana; etkö näe, ettei minulla ole mitään rauhaa
maan päällä eikä haudassanikaan niin kauan kuin tiedän, että niin
suuret rikkaudet olisivat voineet tulla omikseni, mutta eivät ole
tulleet. Mitä tahdot, että minun on tekeminen ne saadakseni? Olet
katolinuskoinen; tahdotko sitten, että annan niistä osan luostarille
Baieriin?

-- En, -- vastasi Jaana. -- Nuo rikkaudet on ryöstetty luostareista ja
kirkoista, synnillisesti ja väkivaltaisesti, ja luostareihin ja
kirkkoihin täytyy niiden jälleen tulla. Mutta et sinä, kelvoton, ole
tätä siunattua työtä suorittava. Kolmeen paikkaan on ne kätketty ja
yksi on jo kaivettu. Bertelsköldille annoin minä vähimmän aarteista, ja
minä tiedän, että hän on siitä lahjoittanut hienosta hopeasta tehdyn
kruunun Augsburgin tuomiokirkkoon. Toiset kaksi saavat levätä maan
povessa siksi, kunnes...

-- Mitä sanot?

-- Siksi, kunnes Suomi on palannut takaisin roomalaiskatolisen kirkon
helmaan.

-- Malta mielesi, Jaana; puhut järjettömiä. Kenelle olisit neuvonut
paikan, johon aarteet ovat kätketyt?

-- Pyhä neitsyt sen kyllä tietää.

-- Jaana, Jaana, anna minulle kultasi -- se ahdistaa ajatuksiani, se
painaa sieluani! Jaana, anna minulle kultasi!

-- Käännytä Suomi, niin sinä olet sen saava.

-- Niinpä pala sitten roviollasi, kurja noita-akka! -- huusi äijä ja
syöksyi pois.

Jaana jäi yksin. Hän lankesi polvilleen ja rukoili. Olivat riistäneet
häneltä rukousnauhan ja ristin. Mutta vankilan muuriin, siihen
paikkaan, minkä aaltojen kimmellys punaiseksi kuvasi, oli hän piirtänyt
itselleen pienen ristin. Sen eteen hän polvilleen notkistihe; se
kimmelteli hänen silmissään kuin kultainen ristiinnaulitun kuva ja hän
uskoikin sen sellaiseksi. Se oli ihana näköhäiriö, ja kuitenkaan hän ei
enää ollut mielipuoli sinä hetkenä.

Aurinko laski, varjot painautuivat yhä pitempinä seudun yli, ja ahdas
vankila pimeni. Jaana oli vielä polvillaan ristin edessä, jota ei enää
nähnyt. Hän rukoili, tuo onneton, että Suomi kääntyisi oikeaan uskoon.

Silloin ovi avautui taas hiljaa, ja sisään astui vaippaan kääritty
naisolento, ja sulki varovasti oven jälkeensä. -- Jaana, -- kuiskasi
hän, -- tunnetko minut?

-- Kreeta? -- huudahti vanhus, kavahti seisoalleen ja lankesi tulijaa
kaulaan. -- Äsken oli isäsi luonani pyytämässä kultaani. Tuletko
sinäkin minua kiusaamaan?

-- Puhu hiljaa, Jaana, ettei tuolla alhaalla käytävässä oleva vartija
meitä kuulisi. Tulen sinua pelastamaan. Pian, ota tämä vaippa, vedä
huivini päähäsi ja kulje niin suorana kuin voit. Avaa sitten ovi, ja
kun kohtaat vartijan, niin pudota tämä kultaraha hänen kouraansa, mutta
varo koskettamasta häntä käteen, ettei hän huomaisi, kuka olet. Kun
sitten kuljet linnan portilla olevan vartijan ohi, anna hänelle tämä
toinen kultaraha, kas tässä. Aivan portin edessä odottavat sinua
Bertelsköld ja mieheni. He saattavat sinut rantaan, vene on sinne
hankittu, ja pieni laivamme on ankkuroituna vähän matkan päässä
ulapalla. Jo tänä yönä se purjehtii kanssasi Ahvenanmaalle, ja sieltä
menee huomenna laiva Danzigiin. Joudu, aika on täpärällä!

-- Entä sinä, Kreeta, mihin sinä joudut?

-- Minä jään tänne sinun sijaasi. Luuletko todellakin, että he minut
polttavat, niinkuin aikovat sinut polttaa?

-- Mutta tiedätkö, Kreeta, että minä olen ilkeä noita-akka, joka noidun
sekä ihmisiä että eläimiä? Varo itseäsi, sinulla on pieniä lapsia;
voisinhan minä pelastukseni palkaksi saattaa lapsesi turmioon.

-- Ihmiset ovat luulleet sinusta pahaa, Jaana, mutta minä tunnen sinut
paremmin. Sinä olet turhien kappalten kanssa askaroinut, mutta mitään
pahaa et ole sillä tarkoittanut.

Jaana puristi nuoren naisen käsiä. -- Et siis usko, että olen muuttanut
ihmisiä susiksi? -- sanoi hän.

-- En, sitä et ole koskaan tehnyt.

-- Enkä vienyt pieniä lapsia hornaan?

-- Et koskaan, Jaana: se on ihmisten valheita.

-- Ja minä olen vielä ihminen ja minulla on ihmisen sydän, eikä minulla
ole sarvia jaloissani eikä siipiä olkapäissäni eikä helvettiä
sielussani?

-- Sinä olet ihminen niinkuin me kaikki muutkin, Jaana-parka.

-- Kiitos! Kiitos! -- huudahti vanhus, kumartui alas ja suuteli Kreetan
hameen helmaa. -- Niin, nyt tiedän sen, minä olen ihminen niinkuin te
muutkin, ja minulla on Jumala, niinkuin teilläkin; oli aika, jolloin en
sitä uskonut. Sillä katsos, Kreeta, he ovat kohdelleet minua kuin
metsänpetoa. Ja nyt minä saan nähdä kotimaani, ihanan Baierin,
lapsuuteni virrat, nuoruuteni viheriät viinitarhat ja vanhan Augsburgin
kirkkojen tornit! Kuinka voisin sinua siitä kiittää, lapsi!

-- Joudu, Jaana, aika kuluu, ja vartijat, jotka olemme lahjoneet,
muuttuvat.

Ja vanhus kiiruhti pois käärittynä väljään viittaansa. Mutta Kreeta jäi
pimeään vankikomeroon, pani kätensä ristiin ja rukoili: -- Anna, hyvä
Jumala, minulle anteeksi, että olen maallista lakia vastaan rikkonut;
_sinun_ lakisi ei ole tuomitseva häntä eikä minua. Hän oli niinkuin
äiti minulle; minä olen menetellyt häntä kohtaan niinkuin tytär olisi
tehnyt. Ja kun itse olen äiti, niin kuule minun inhimillinen
rukoukseni: pelasta minut lasteni tähden!

Mutta ulkona ulapalla keinui kohta sen jälkeen vene odottavaa laivaa
kohti. Sen peräsimessä istui jalo aatelisherra, ja veneen pohjalla
istui tuo kurja, vainottu Mainiemen noita-akka. Ja he saapuivat laivaan
kenenkään estämättä, ja sen valkoiset purjeet odottivat levottomasti
aamun koittoa levälleen lennähtääkseen. Ja kuu oli kohonnut vuorien
takaa ja kuvastui veteen pitkänä, väräjävänä valojuovana. Silloin
kumartui Jaana laidan yli ja loi kummallisen ennustavan katseen hiljaa
lainehtivaan meren pintaan, joka hitaasti nousi ja laski levein,
tyynipäisin lainein.

-- Mitä näet Airiston aalloista? -- kysyi Bertelsköld koskettaen
vanhuksen käsivartta.

-- Suomen tulevaisuuden näen, -- vastasi Jaana matalalla äänellä.

-- Ja millainen on tuo tulevaisuus? -- jatkoi kreivi samalla uteliaana
ja epäillen.

Jaana loi häneen terävän silmäyksen. -- Pitkällisiä tuskia ja
kauka-aikaisia iloja, ikuisia taisteluja ja ikuista palkkaa, pimeyttä
paljon ja valoa viimein, -- vastasi hän totisesti.

Kreivi Bertelsköld hymyili. -- Mene levolle, Jaana parka, -- sanoi hän;
-- taikauskon henki sinua vielä hallitsee. Mutta vapaalla, ihanalla
merellä ei rovioita pala; sen kirkkaalla pinnalla ei mitään vääriä
tuomioita enää kirjoiteta.

Yö tuli ja yö kului.

Seuraavana aamuna oli rovio valmis, ja koko Turku oli liikkeellä
nähdäkseen, miten noita-akkaa poltetaan. Mutta lintu oli lentänyt
pesästään, ja häkki oli tyhjä. Kansa raivosi, kun ei saanut
uteliaisuuttaan tyydyttää. Mutta tuomarit eivät vaatineet mihinkään
ankariin toimenpiteihin ryhtymistä; Kreeta päästettiin vapaaksi
muutamin vihaisin sanoin ja vartijat vedettiin sotaoikeuden eteen. Nuo
arvoisat hovioikeuden herrat, jotka olivat kunnon miehiä, vaikkakin
oman aikansa ennakkoluulojen sokaisemia, aavistivat ehkä, että tuleva
aika oli lempeämmin kuin he tuomitseva Mainiemen noitaa.



VÄLSKÄRIN KUUDES KERTOMUS.

MAINIEMEN LINNA.



Kun välskäri oli lopettanut viidennen kertomuksensa kuninkaan
metsästyksestä ja noitatutkinnosta, olivat kaikki hänen kuulijansa
vähän kaamealla mielellä. Hiilet suuressa uunissa olivat himmenneet,
kynttilän sydän savusi, ja välskärin pitkä hyljepyssy loi kummallisia
varjoja seinälle ruutisarven ja metsästyslaukun viereen. Kertoja itse
istui äänetönnä; kaunis Anna Sofia ei huomannut, että ne viilekkeet,
joita hän neuloi sulholleen, olivat pudonneet lattialle; serkku
Svanholm kierteli miettiväisen näköisenä viiksiään; serkku Svenonius
etsi hyvin totisen näköisenä viimeisiä nuuskan muruja tyhjän rasiansa
pohjasta; vanha isoäiti, jonka raitis, käytännöllinen mieli pysytteli
enemmän todellisuudessa kuin haaveitten maailmassa, oli huomaamattansa
neulonut sukkansa terän ainakin paria tuumaa pitemmäksi kuin mikään
sopusuhtainen jalkaterä olisi vaatinut.

Vihdoinkin virkkoi vanhus: -- Sen minä vain sanon, serkku hyvä, että
kovin oli kamala tuo kertomus. Hyvä toki, että lähetin lapset pois, kun
serkku alkoi kertoa vanhasta Jaanasta. Voisi vähemmästäkin ruveta
pimeätä pelkäämään. Ja vaikka minä omasta puolestani uskon voivan
tapahtua ihmeellisiä asioita, joita sokea järkemme turhaan koettaa
tutkiskella, niin sen kuitenkin sanon, että noituus ja velhous ja muut
sen semmoiset sotkut ovat kristitylle ihmiselle inhoittavaa taikuutta.

-- No, no, -- vastasi kapteeni Svanholm toimessaan, -- voi olla hyväkin
kristitty ja kuitenkin tutustuu paholaiseen, kun niin sattuu. Pelkuri
en ole koskaan ollut; se joka minua siksi sanoo, on roisto, ja minä
voisin kertoa teille jotakin Karstulasta...

-- Jossa veljellä oli niin sukkelat jalat, -- virkkoi Svenonius.

-- Herra! -- karjaisi kapteeni, mutta hillitsi itsensä samassa, sillä
koulumestarin pahanilkiset pistokset alkoivat tottumuksen voimasta jo
menettää vaikutuksensa, niinkuin Mithridateen myrkky. -- Minä vain
tahdoin sanoa, -- jatkoi hän vähän vielä sieraimiinsa tuhkien, -- että
tunsin ennen muinoin erään turkulaisen akan; hän oli noita ja ennusti
kahviin katsoen v:n 1809 vallankumouksen ja v:n 1812 sodan ja
Napoleonin kukistumisen ja Kaarle XIII:n kuoleman.

Svenonius kierteli jo uutta pistosanaa kielellään, kun välskäri
tavallisella levollisuudellaan, puoleksi leikillä, puoleksi totisesti
virkkoi: -- Veli Svanholm on oikeassa, minä olen nuoruudessani nähnyt
kummallisia asioita neiti Arvidssonin korteista, ja Pariisissa näin
minä kerran paholaisen sukkelimman oppilaan. Hänen nimensä oli
muistaakseni mamselli Lenormand.

Anna Sofia, joka välistä oli sanomalehtiä lukenut, tuli yht'äkkiä
hirveän uteliaaksi. -- Hyvä, paras kummi, -- huudahti hän vilkkaasti;
-- kertokaa meille jotakin mamselli Lenormandista.

-- Niin, kertokaa, serkku, -- sanoi isoäiti, joka samoin kuin hänen
tyttärentyttärensäkin oli siinä kohden rakastettavan sukupuolensa
kaltainen, että aina tahtoi tietää enemmän kuin mitä milloinkin tiesi.
-- Mitenkä serkku sanoi? Lenormandko?

-- Oli kerran pimeä ja kolkko marraskuun ilta, -- alkoi välskäri. --
Ellen väärin muista, oltiin juuri adventtiin pääsemäisillään, ja oli
siis oikea aaveiden aika käsissä. Eräällä Pariisin autiolla kadulla
kuultiin tornikellon kumealla lyönnillään ilmoittavan, että puoliyö oli
käsissä.

Silloin kavahti Anna Sofia seisoalleen ja parkaisi kauhistuksesta, ja
hänen muutoin niin punakat poskensa olivat yht'äkkiä käyneet
kummallisen kalpeiksi. Välskärin kertomus katkesi keskeltä kahtia ja
kaikkien katseet kääntyivät sinnepäin, mihin Anna Sofia tuijotti. --
Siellä liikahti jotakin tuolla pimeässä nurkassa.

Välskäri nousi ylös ja meni silmää räpähyttämättä nurkkaan päin. --
Tääll' on keppi, veli Bäck, tääll' on keppi! -- huudahti Svanholm,
jonka sotainen mieli ei sallinut, että hänen vanha ystävänsä meni
aseetonna tuntemattomia vihollisia vastaan. Mutta välskäri pisti
pelkäämättä kätensä suuren supiturkin taa, joka rauhallisesti riippui
nuorassaan vaarallisen paikan päällä, ja sai käsiinsä jotakin, joka ei
kuulunut turkkiin. -- Esille, junkkari! -- Se karusteli vastaan, mutta
pian veti välskäri sieltä tukasta esiin pienen Jonathanin, joka huusi
ja potki hänen käsissään.

-- Mitä? -- sanoi isoäiti. -- Etkö sinä mennytkään tiehesi silloin kuin
Antti ja ne muut menivät?

-- Niin kun minä, -- selitti poika itku kurkussa ... -- minä kun ...
kun minun teki mieleni kuulla kummin kertovan mustasta Jaanasta ja
lapsista, joita se vei hornaan ... ja niin minä piilottauduin turkin
taa. Ja sitten, kun kummi alkoi puhua kummituksista, pistin pääni ulos,
ja...

-- Niin, silloin se turkki liikahti, -- virkkoi Anna Sofia vähän
hämillään.

-- Mene sinä tiehesi ja varo kuuntelemasta toisen kerran, -- varoitteli
isoäiti ankarasti. -- Tukkapöllysi saat tällä kertaa anteeksi.

Jonathan katsoi ovelle, mutta ei liikahtanut paikoiltaan.

-- Minä en uskalla mennä pimeän vinnin läpi, -- tunnusti hän vihdoin
matalalla äänellä.

-- Näytä hänelle tulta, Anna Sofia, -- jatkoi isoäiti. -- Siinä nyt
nähdään, mitä seuraa, kun lapset saavat kuulla sellaista, joka ei ole
heitä varten aiottu.

-- Ehkä jätämme kertomuksen mamselli Lenormandista toiseen kertaan, --
sanoi välskäri.

-- Jätämme, -- sanoi Svenonius; -- muuten ei veli Svanholm uskalla
mennä vinnin läpi ilman keppiä.

Svanholm murisi jotakin viiksiinsä, mutta ei virkkanut mitään.

-- Minulla on muutamia kysymyksiä tehtävänä serkulle viimeisen
kertomuksen johdosta, -- virkkoi isoäiti miettiväisen näköisenä. --
Eihän ole epäilystäkään siitä, että noituus ja taikausko ovat olleet
kansan keskessä yleisemmät ennen kuin nyt. Mutta että täällä olisi
pantu toimeen oikeudenkäyntejä ja että täällä Suomessa välistä olisi
noituuden tähden ihmisiäkin roviolla poltettu -- suokaa anteeksi,
tämähän onkin vain romaania, josta kukin saa uskoa minkä verran tahtoo!

-- En pakota ketään uskomaan, -- vastasi välskäri vähän närkästyneenä,
-- enkä myöskään kiellä, että niitä nimiä, joita tässä kertomuksessa
kaikenlaisia käytän, turhaan saa aikakirjoista hakea. Sillä minulla on
vapaista kuvauksista se ajatus, että niiden totuus piilee siinä, että
ne _voivat_ olla tosia siten, että ne ovat sopusoinnussa sen ajan
varsinaisen ja yleisen hengen kanssa, jota kuvataan; niin, väitänpä
vielä senkin, että sellainen kuvaus voi olla vieläkin todellisempi kuin
todellisuus itse. Voin esim. kuvata Napoleonin voileipää syömässä, jos
nimittäin olen nähnyt hänen voileipää syövän; mutta voinko silloin
myöskin sanoa, että olen maalannut Napoleonin sellaisena kuin hän
todella oli? Mutta katsos, nyt voi sattua, että kerron hänen tehneen
urotyön, jota koskaan ei ole tapahtunut, mutta joka on häntä hyvin
kuvaava; tai panen minä hänen suuhunsa rautaisen sanan, jota hän ei
koskaan ole sanonut, mutta joka sopii kuin naulattuna hänen oikeaan
luonteeseensa; eikö silloin siinä, jonka olen keksinyt, ole enemmän
_todellista_ sisältöä kuin tuossa pienessä voileivässä, joka vain
sattumalta oli tosi? No niin, sama on mustan Jaanan ja Turun
noitatutkintojen laita. Aivan varmaa ja kieltämätöntä on, että
noita-akkoja on meidänkin maassamme poltettu, ja että noitatutkinnot
ovat tapahtuneet melkein niin kuin olen kertonut. Mutta vaikka asia
tosiasiana on kieltämätön, niin myönnän kuitenkin, että on vielä kovin
hämärää ja vaikeaa ymmärtää esim. se, kuinka jotakin niin mieletöntä
saattoi tapahtua vielä miespolvia sen jälkeen kuin Suomeen oli
perustettu yliopisto.

-- Se oli pimeyden ruhtinas, joka oli suuttunut evankelisen uskon
valoon, -- virkkoi koulumestari.

-- Veli Svenonius tekee niinkuin monet muut, hän syyttää kaikesta
piruparkaa, -- vastasi välskäri. -- Mutta minä luulen, että tässä
niinkuin monessa muussakin syy on haettava ihmisistä itsestään. Täällä
pohjolassa ovat tavat ja käsitykset hyvin sitkeät. Minä ajattelen, että
katolinen oppi -- joka olennoltaan on _sokeaa_ uskoa, vastakohtana
evankeliselle opille, joka on _valistunutta_ uskoa -- vielä satoja
vuosia uskonpuhdistuksen jälkeen itsepintaisesti riippui ihmisten
mielissä kiinni, niin että kirkon muoto ja henki kyllä olivat
lutherilaisia, mutta kansanusko sitävastoin pohjaltaan katolinen. Ei saa
unohtaa, että Raamattu siihen aikaan ruotsinkielisenäkin oli harvinainen
ja että se vasta v. 1642 käännettiin suomenkielelle. Nyt ajattelen minä,
että niin kauan kuin lutherilaisuus hehkui ensimmäistä nuoruutensa
lämpöä, valmiina sotimaan sekä uskon kilvellä että maallisella miekalla,
niin kauan kuin sitä elävä henki elähytti, niin kauan tunsivat myöskin
mieliin kätkeytyneet katoliset muistot ikäänkuin vaistomaisesti, että
suuri hengellinen voima niitä tunki takaisinpäin; hiukan ne kyllä
potkivat tutkainta vastaan, mutta aivan rajusti eivät ne sitä tehneet.
Sitävastoin tiedetään, että jonkin aikaa kolmikymmenvuotisen sodan
jälkeen valtasi lutherilaisuuden eräänlainen ruumiillinen ja hengellinen
uupumus, niin että, vaikka sillä kyllä uskon elämässä oli vanha voimansa
tallella -- sitä osoittaa vuoden 1695 virsikirja -- sen henki oli
kadonnut kirkon opinkappaleista ja voipunut kirjanoppineiden
opinkirjaimesta käymissä, kurjissa sodissa. Sen tunsivat nuo vanhat,
sokeat katoliset muistot, tunsivat sen vaistomaisesti taaskin -- sillä
kansa on lapsi, se ei mietiskele, se vain tuntee, ja se toimii -- ja
siitä saivat ne voimaa kohottamaan viimeisen hurjan rovionsa taikauskoa
vastaan. Ja taikausko oli fenix-lintu, se nousi uutena ja entistään
ehompana jokaisen polttorovion tuhkasta. Se sai sen kautta oikeuden
päätöksen ja valtakirjan olemassaoloonsa, ja kun sitä vastaan kirkossa
rukoiltiin, niin merkitsi se vain sitä, että taikausko oli uskonkappale,
ja joka sitä epäili, oli vääräuskoinen. Siitä huomaa, miten
lutherilaisuus tuli tässä itselleen uskottomaksi ja kuinka Jumalan vitsa
sitä ruoski. Mutta tästä aineesta voisi pitää loppumattomia puheita,
varsinkin täällä Suomessa, jossa taikausko on perisynti, ja sentähden
lienee parasta jättää se tällä kertaa omaan arvoonsa. En kuitenkaan voi
kieltää, että se tavallaan on suurenmoisen jylhää ja on omansa meitä
kaikkia kauhistuttamaan. Sillä mitäpä onkaan nykyajan vähäpätöinen,
pikkumainen taikausko sen raivoavan sieluntaudin rinnalla, joka
kuudennellatoista sataluvulla sai tuhansien mielet valtaansa, jota sekä
teloittajat että heidän uhrinsa uskoivat, joka oli tunkenut tieteen
oppisaleihin, tuomiopöytien ääreen, jopa kuninkaiden valtaistuimillekin!
-- Onko veli Svenoniuksella vielä nuuskaa rasiassaan?

-- _Ne gutta quidem_, ei niin hiventäkään.

-- Kiitos, kiitos, Anna Sofia, kyllä minä itsekin hoidan piippuni.
Totta puhuen olen nyt iloinen, että olemme päässeet taikauskon ohitse,
sillä samalla on lopussa kohtaloittemme kirjan synkkä luku. Sitä kyllä
jatkui vielä kappaleen aikaa jälkeenpäinkin, aina kolmannelle ja
neljännelle kymmenluvulle seitsemättätoista satalukua, mutta ainoastaan
aika-ajoin se enää leimahti tuleen ja sammui vähitellen itsestään.
Tarkoitan, että saamme muuta ajattelemista ja tekemistä seuraavassa
kertomuksessamme, sillä nyt tulee tuo suuri reduktsioni ja sen mukana
yksinvaltius, jonka kautta ei ainoastaan omaisuus, vaan myöskin Ruotsin
ja Suomen sisäinen asema suuresti muuttuivat. Ja sitten tulemme uuden
ajan partaalle, joka alkoi kauheammilla onnettomuuksilla kuin mitä
maamme koskaan on saanut kokea, ja paljon tarvitaan kaiken tämän
kestäessä hyvällä tuulella pysyäksemme.

-- Minä luulen, serkku, -- virkkoi isoäiti hiukan hämmästyksissään, --
että menemme siivosti tämän ajan ohi ja annamme sen levätä verisessä
haudassaan. Mitä hyötyä on vanhojen haavojen repimisestä? Minä ainakaan
en koskaan mene teatteriin murhenäytelmiä katsomaan; itkeä saapi tässä
maailmassa kyllä ilman sitäkin. Suokaa anteeksi, serkku, mutta minä
tahdon iloita kaikesta, mitä näen ja kuulen, ja sentähden rakastan minä
huvinäytelmiä, joissa kaikki loppuu niinkuin pitääkin, yksiin tai
kaksiin kunniallisiin naimisiin.

-- Sotaa pitää väliin olla, ja muutamia reippaita poikia, joilla on
tarmoa rinnassa, sitä minä rakastan, -- huudahti Svanholm, muistellen
Montfauconin "Johannaa", jota oli Wiederbergin seurueen äsken nähnyt
esittävän. -- Lazarra rukoilee silloin, kun hän voisi käskeä, -- lisäsi
hän itsekseen.

-- Ennen kaikkea klassillisia kappaleita, -- virkkoi Svenonius
vastapainoksi.

-- Täytyy kuitenkin olla hiukan ryövärejä ja paljon uljuutta, -- sanoi
Anna Sofia, joka oli ihastuksesta itkenyt katsellessaan "Hedvigiä" eli
"Pahantekijän morsianta", eikä koskaan voinut unohtaa Kaarle
Lindegrenin "Suojelusenkeliä".

-- Minä tarkoitan, että suurempaa näytelmää kuin Isoviha oli, ei vielä
täällä pohjolassa ole esitetty, -- alkoi taas välskäri. -- Mutta
onneksi on meillä vielä matkaa sinne, ja ensi kerralla me näemme
esiripun vain laskevan kuudennentoista sataluvun taistelujen eteen. Se
oli suuri vuosisata, ja minun on tunnustaminen, että siitä kaipauksella
luovun. Sillä vuosisadalla olivat ruumis ja sielu tasaväkiset,
molemmat jättiläisen voimakkaat, ja sydän ja pää olivat yhtä
kehittyneet; sen vuoksi on sen tekemä vaikutus niin kokonainen. Mutta
seitsemännellätoista sataluvulla oli ruumis veltto, vaikka sielu olikin
suuri, sydän kylmä, vaikka äly loistava: sen vuoksi täytyy sitä
ihailla, vaikkei voikaan rakastaa. Niin, niin, en puhu mitään Kaarle
XII:sta enkä Pietari Suuresta, sillä nämä molemmat karhut olivat
kuudennentoista sataluvun nisiä imeneet. Mutta olkaa hyvä ja asettakaa
Fredrik I Kustaa Aadolfin rinnalle, niin pahoin pelkään, että hän
näyttää pieneltä, ja minä epäilen, tekevätkö kaikki Lehnbergin saarnat
yhteensä sitä vaikutusta, minkä teki yksi ainoa piispa Rothoviuksen
suusta lähtenyt voiman sana tai yksi ainoa vanhan Spegelin virsi. --
Anna Sofia, ystäväni, niistä kynttilä!

Isoäiti oli vaipunut ajatuksiinsa, ja välskäri luuli kai, että hän
mietti, mikä oli ero Kustaa Aadolfin ja Fredrik I:n välillä. Mutta kun
välskäri herkesi puhumasta, kysyi isoäiti yht'äkkiä: -- Tuo juttu
ruhtinatar Julianasta oli kai sekin satua? Oliko hän todellakin aiottu
Ruotsin kuningattareksi?

-- Serkku hyvä, siitä asiasta voin minä vain sanoa niinkuin entinen
herra: kyllä minä voin vannoa sen, mutta vetoa en mene lyömään. Sen
vain tiedän, että ihmiset niin uskoivat, ja että kuningatar Hedvig
Eleonora, jonka suosikki Juliana oli, uskoi samaa, ja että hän oli
vaikeampiakin asioita perille ajanut.

-- Serkku viittasi hänen myöhempiin kohtaloihinsa. Minun täytyy sanoa,
että minun oli sääli tyttö parkaa, vaikka pelkäänkin, että hän oli
hiukan kevytmielinen.

-- Sen hän oli perinyt äidiltään, pfalzkreivitär Eleonora Katharinalta.
En huoli puhua kauniin ruhtinattaren myöhemmistä seikkailuista;
riittäköön, kun tiedämme, että hän lopulta meni naimisiin erään
kauppiaan lesken pojan kanssa, jonka kuningas aateloitsi nimellä
Liljenborg. Tässä nyt siis päättyy huvinäytelmä naimisiin, mutta
epäilen, tokko serkku pitää sitä iloisena ja opettavana.

-- Ja kreivi Bernhard Bertelsköld, mitä on hänestä tullut? -- kysyi
isoäiti, iloisena siitä, että sai keskeyttää aineen, joka alkoi käydä
visaiseksi.

-- Sen saamme nähdä _kuudennesta_ kertomuksesta, -- vastasi välskäri.



MAINIEMEN LINNA.


Neljäkolmatta vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kerroimme Airiston
kirkkailla aalloilla kulkevasta Mainiemen noita-akasta. Paljon on
nuorta vanhentunut, paljon on kukoistavaa kuihtunut. Uutta on tullut,
vanhaa on mennyt; uudet kirkkaat silmät katsovat nyt valkean
lapsentukan alta Suomen tutuissa tuvissa; uudet neitoset poimivat nyt
kukkasia Suomen niityillä. Nuorentaen ja inhimillisiä oloja
muodostellen on aika rataansa kulkenut; suuret muutokset ovat
yhteiskuntaa uudistaneet, ja onnellista on, että uudistus on tällä
kertaa tullut sisältä käsin ja käynyt enimmäkseen parempaan päin --
hiljaa ja rauhallisesti, niinkuin suuret vallankumoukset aina käyvät.
Se, mikä on todella suurta, ei nosta melua. Se on kuin keväinen
auringon valo: se sulattaa hiljalleen jäätyneet maat ja kovat jäät, se
silmäilee niitä rakkauden lempeällä lämmöllä, ja ne eivät voi
vastustaa. Kaiken maailman kirveet ja miekat eivät riittäisi särkemään
Suomen järvien jäitä, ja kuitenkin sulavat ne kevään vienosti
hymyillessä. Turhaan tyhjentää viha myrkkyisen maljansa; turhaan tuhlaa
väkivalta jättiläisvoimiaan; rakkaus on niitä voimakkaampi; se yksin
voi kaatuneen nostaa pystyyn ja sovittaa sijoilleen murtuneen ja
kuolleista herättää; se yksin rakentaa maailman uudelleen.

Vuosien 1671 ja 1695 välillä, johon sisältyi alku ja loppu Kaarle XI:n
hallituksesta, oli melkein neljännes vuosisataa kulunut. Tämä aika oli
monessa suhteessa lumisen talven jälkeen seurannutta kevättä. Tosin
synkistytti yksinvaltius varjollaan moniakin oloja; tosin oli paljon
sisällisiä taisteluita ja puolueriitoja, ja vääryyttäkin harjoitettiin;
tosin seurasi voittoja ja niiden loistoa synkkä syysyö raivoavine
myrskyineen, joiden vuoksi lähinnä edellisen ajan hedelmät vasta
vuosisatain päästä pääsivät tuuleentumaan. Mutta näistä varjopuolista
huolimatta puhalsi raitis ja elähyttävä henki läpi Kaarle XI:n
hallituskauden; sill'aikaa kuin valtio keräsi aarteita, jotka piankin
tuhlautuivat, alkoi yhteiskunnassa uusi elämä, joka pysyi vireillä
myrskyissäkin, ja joka muodostui siksi äidinhelmaksi, josta ne voimat
versoivat, mitkä myöhempinä aikoina ovat olleet Ruotsin ja Suomen
onneksi...

Välskäri vaikeni, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea irtautua noista
suurista ilmiöistä ja palata pienempiin. Mutta sitten hymähti hän
herttaisella tavallaan, katsahti ympärilleen ja virkkoi: nyt me palaamme
Mainiemeen, sillä siellä on merkillisiä asioita tekeillä.



1. ISÄNNÖITSIJÄ.


Oli kirkas, paisteinen päivä keskipalkoilla kesäkuuta v. 1695.
Edellinen talvi oli lokakuusta alkaen ollut niin tavattoman kylmä,
ettei sen vertaista muistettu olleen sitten v:n 1658, jolloin Kaarle X
kulki Beltin yli. Tämän rautaisen talven jälkeen, joka koko Euroopassa
synnytti paljon surkeutta, tuli niin myöhäinen kevät, että maa vielä
toukokuun lopulla oli roudassa, ja epätoivoon joutunut maamies odotti
vain joka päivä lämpimämpää säätä kevätkylvöjä tehdäkseen. Vasta
juhannukseen päästessä suli maa, ja Mainiemen viljavilla vainioilla
nähtiin nyt kaikki linnan talonpojat hiukan iloisemmin mielin
kylvämässä ohraa vasta kynnettyihin peltoihinsa. Toivo pitää ihmisten
mieliä vireillä viimeiseen saakka; nytkin toivottiin, että ehkäpä
lämmin ja hedelmällinen kesä korvaa viljelijän vaivat.

Mutta linnan muurien sisällä ja sen laajassa ympäristössä oli ihmisillä
muuta ajattelemista. Siellä siivottiin ja puhdistettiin ylen ahkerasti
noita suuria, mutta jo hiukan ränstyneitä juhlahuoneita, sillä linnan
omistaja, kreivi Bernhard Bertelsköld oli viidenkolmatta vuoden
kuluessa vain kolme tai neljä kertaa käynyt vanhassa linnassaan,
viipyen silloinkin vain muutamia kuukausia kerrallaan. Täällä oli siis
paljon tekemistä huoneiden saattamiseksi siihen loistavaan kuntoon,
jota komeutta rakastavan linnan herran arvo ja rikkaus vaati.
Kaikenlaiset käsityöläiset, joita tänne oli lähetetty Tukholmasta
saakka, muutamia aina Saksanmaalta, olivat jo pari viikkoa olleet
linnaa kuntoon panemassa, ja heidän kanssaan työskenteli täällä monta
rehellistä suomalaista mestaria ja kisälliä, jotka oli Turusta tuotu
tänne samassa tarkoituksessa. Monta kertaa nämä saivat vanhaa
kansallista "perkelettä" mainiten puida nyrkkiä noille ylpeille
tulokkaille, jotka pitivät suomalaista työmiestä paljon huonompana
itseään sekä arvoon että taitoon nähden. Nuo kunnon turkulaiset
mestarit olivat tottuneet pitämään itseään maansa parhaimpina ja monet
heistä olivatkin reppu selässä ja roskulakeppi kädessä vaeltaneet läpi
Saksanmaan, joista retkistään sitten olivat sepittäneet monta hauskaa
kisällilaulua, yhdenkin tämmöisen:

    I Prämen hawer jag wantra
    Perfuttan keinum tallarna
    Å hawer låti hämta, sänta
    Ortor å rusor.
    Linnun launan prassikka.

y.m.s., joista voimme lukea monessa tositarinassa. Oli siis anteeksi
annettavaa, että he pitivät itseään yhtä kykenevinä kuin nuo
muukalaisetkin ja jos niin tarvittiin, osasivat he sitä osoittaakseen
käyttää sekä kieltä ja laastilapiota että maalarinharjaakin.

Aika ajoittain, kun riitapuolet rupesivat käsikähmään käymään, täytyi
linnan isännöitsijän sekautua asiaan, useimmiten rauhaa rakentaen,
mutta välistä myöskin rangaisten. Ehkä on meidän vaikeanlainen tuntea
tuota kolmikymmenvuotista, pienikasvuista ja jäntterävartista miestä,
joka on puettu siniseen, suurilla, kiiltävillä messinkinapeilla
koristettuun sarkakauhtanaan; jolla on päässään harmaa, vaaleata tukkaa
varjostava lierilakki; jonka silmät ovat siniset ja rehelliset ja
kasvot rauhalliset ja hyväntahtoiset, mutta osoittavat samalla lujaa
tahtoa. Lienee sen vuoksi parasta, kun heti kohta ilmaisemme, että
olemme tutustuneet häneen kerran ennenkin, vaikka aivan toisissa
oloissa, nimittäin Saltvikin pappilassa ja Sundin markkinoilla
pidetyissä häissä siihen aikaan, kun kuningas Kaarle XI vielä
poikamiehenä ollessaan metsästeli Ahvenanmaalla. Se oli todellakin sama
pikku Pekka, joka sai voionmaalaisen korvaukseksi rikkipoljetusta
puuhevosestaan ja joka sitten, poikaparka, tuli vasten tahtoaan
kukistaneeksi aiotun Ruotsin kuningattaren hänen tulevalta
valtaistuimeltaan. Sen koommin ei Pekka ollut valtiollisiin asioihin
puuttunut. Sen sijaan rakasti hän yhä vieläkin hevosia ja kärtti yhtä
mittaa vanhemmiltaan ratsuväkeen päästäkseen; mutta siihen eivät isä ja
äiti koskaan suostuneet. Kun ei Pekalla ollut halua muiden veljien
tavoin ruveta "papiksi lukemaan", pääsi hän äärettömäksi ilokseen 16
vuoden vanhana kreivi Bertelsköldin ratsupalvelijaksi. Tässä toimessa
pääsi hän suureen suosioon uskollisuutensa ja luotettavaisuutensa
vuoksi, sai oppia kaikenlaista matkoillaan vierailla mailla, ja vaikka
Suomella ei siihen aikaan ollutkaan mitään Mustialaa, huomattiin Pekka
28 vuoden vanhana kykeneväksi avonaiseksi joutuneeseen Mainiemen
isännöitsijän virkaan. Tähän toimeen ryhtyi hän suurella innolla jo
senkin vuoksi, että hänen kunnon isä-ukkonsa jo kymmenen vuotta
takaperin oli päässyt kirkkoherraksi pitäjään, jossa Bertelsköldillä
oli papinotto-oikeus.

Selvästi näkyi, että Mainiemessä oli toinen hallitus nyt kuin ennen
mestari Aatamin aikana. Kyllähän kreivi tarvitsi rahoja ja yhä enemmän
rahoja nyt niinkuin ennenkin, mutta onneksi oli hänellä muitakin
tulolähteitä kuin Mainiemi, jotenka kirkkoherran rukoukset ja mestari
Pietarin tiedonannot saivat toimeen sen, että hän heltyi luopumaan
suuresta osasta päivätöitä ja muita läänitysrasituksia, jotka siihen
saakka olivat kovin raskaasti painaneet Mainiemen alustalaisia. Eipä
olisi linnan ympäristöjä enää entisiksi tuntenutkaan. Ennen kuljeksi
siellä repaleisia, nälkäisiä olennoita, joiden synkillä kasvoilla
kuvastui viha ja onnettomuus; nyt oli väki reipasta ja kaikki olivat
puettuina ehyihin, vaikkakin yksinkertaisiin vaatteihin; hevoset
vetivät nyt kuormia eivätkä työnjohtajien ruoskimat ihmisorjat niinkuin
ennen. Kadonneet olivat entiset kurjat hökkelit, jotka synkistivät koko
seudun tuon komean linnan ympärillä, ja niiden sijalla kohosi hauskan
näköisiä, hyvin rakennettuja huoneita, jotka oli laitettu tähän saakka
tuntemattomilla lasi-ikkunoilla ja oikeilla tulisijoilla, joita tätä
ennen oli vain harvoissa paikoissa nähty. Maamies oli kohonnut tähän
saakka näillä seuduin tuntemattomaan varallisuuteen, ja varallisuus oli
tuonut mukanaan ei ainoastaan ulkonaista siisteyttä, vaan myöskin
ahkeruutta, jumalanpelkoa ja rauhallista elämää sinne, missä ennen
laiskoteltiin, niskoiteltiin ja raakuutta harjoitettiin. Suuri ja jalo
työ oli tehty ennen niin onnettomassa Mainiemessä: talonpoika, jota
ennen ei pidetty juuri orjaa parempana, oli saanut oikeutensa takaisin
ja niiden mukana ihmisarvonsa, ja kun ihmisyys ja lempeys kaikkina
aikoina kantaa ulkonaisestikin siunauksen hedelmiä, niin oli täälläkin
se ihme tapahtunut, että Mainiemi vapaamman ja lempeämmän hallinnon
aikana oli vähitellen alkanut tuottaa enemmän kuin mitä mestari Aatamin
ennen oli onnistunut haalia kokoon, vaikka kansalta silloin säälimättä
kiskottiin viimeinen ropo ja viimeiset työvoimat kulutettiin.

Takapihalla, aivan lähellä rantaa oli pitkä rivi komeita ulkohuoneita,
talli 50 hevoselle, navetta 100 lehmälle, renkitupa, piikain kamari,
juomakeittiö, leipomatupa ja pesutupa. Kaikkialla oltiin yhtä
vilkkaassa liikkeessä kuin ylhäällä linnassakin. Kaikkialla korjattiin,
puhdistettiin, leivottiin, pantiin olutta ja pestiin. Oli siinä
liikettä ja kiirettä, joka tiesi tärkeitä tulossa olevan. Vähän väliä
nähtiin kunnianarvoisen ja iloisen, siniseen villakauhtanaan puetun
emännän toimessaan tassuttelevan yhdestä tuvasta toiseen pitämässä
silmällä noita monilukuisia töitä. Jos kysyit joltakulta piialta, kuka
tuo kunnon mummo oli, joka niin keveästi kiipesi rappuja ylös ja
rappuja alas, vaikka olikin aika lihava, niin vastattiin sinulle
nopeasti: -- Pappilan muorihan se on, tiemmä, joka auttaa poikaansa
hänen askareissaan.

Niinhän onkin, että täällä me tapaamme useamman kuin yhden vanhan
ystävän. Pappilan muori oli nyt 56 vuoden vanha. Vaikka hän olikin 14
lapsen äiti, joista kymmenen vielä oli elossa, oli hän, paitsi terävää
älyään ja iloista, hurskasta ja reipasta sydäntään, vielä säilyttänyt
suuren osan nuoruutensa reippautta ja kukoistavaa terveyttään. Tuo
ennen muinoin seitsentoistavuotias Mainiemen salmen uimari,
tuo sittemmin kahdenneljättä vanha Saltvikin pappilan emäntä,
se oli se sama herttainen, peräti rehellinen Kreeta, joka nyt,
päästyään emännöimään kirkon luona olevassa punaiseksi maalatussa,
yksinkertaisessa pappilassa, oli tullut auttamaan poikaansa, mestari
Pietaria, kun tällä oli paljon puuhia Mainiemessä. Varovasti olivat
vuodet luntaan ripotelleet hänen kauniin päänsä päälle; tuskin oli
ainoatakaan harmaata hiusta ilmaantunut hänen ennen niin tuuheaan,
vaaleaan tukkaansa; tuskin oli ainoatakaan ryppyä tuossa avonaisessa,
iloisessa otsassa. Nuo siniset silmät katselivat vielä yhtä kirkkaasti,
huulet hymyilivät yhtä herttaisesti kuin ennen; yksi ainoa noista
valkoisista hampaista oli vain pudonnut pois ja lihavuus oli
vaikuttanut, että ennen keveä käynti oli muuttunut vähän keinuvaksi.
Nuoruus katoaa, vuodet kuluttavat, mutta sydämen kauneus levittää
kuitenkin kasvoille kirkkauttaan, joka kestää kauemmin kuin poskien
puna, kauemmin kuin lemmen ensi hymyily, jopa kauemmin kuin
aikakin.[15]

Pesutuvassa silitettiin juuri parhaillaan hienoja hollantilaisia
pöytäliinakankaita, jotka vuosikausia olivat kaapeissaan
käyttämättöminä kellastuneet, mutta joiden nyt täytyi valmistautua
tarkoitustaan täyttämään. Silitys on raskasta työtä, joko sitten
mankelia vedetään tai työnnetään, ja vaatteen levittäjällä täytyy olla
käsi sekä nopsa että taitava. Sen vuoksi kai lienevät ne pesijättäret,
joiden työnä oli ennen manklausta tapahtuva vähempiä voimia vaativa
vaatteiden venyttely, katsoneet velvollisuudekseen huvittaa mankelia
kiskovia tovereitaan ja samalla itseäänkin tarinoimisella, jota ei
suinkaan haitannut kielen kankeus.

-- Sanokaa, mitä sanottekin, Riitta, -- virkkoi naisista terhakin, --
mutta minä olen nähnyt pyykkiä ennenkin, minä. Kuka oli se, joka niin
monena herran vuonna pesi piispa vainajan yömyssyt ja paikkasi hänen
sukkansa ja joka useamman kuin yhden kerran kiillotti piispan
kaulukset, kun hän, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, seisoi
siellä niin arvokkaana kuin Aaron Israelissa? Kukas muu kuin minä, eikä
minusta saakaan sanoa, etten osaisi erottaa Hollannin rälliä Tukholman
liinasta. Jos armollinen rouva ei tahdo minun pesuuni tyytyä, ja jos
hän halveksii näitä liinoja, joita parempia ei koskaan ole paistetun
porsaan alle levitetty, niin sanon minä hänelle, mitä piispan muorin
oli tapana sanoa -- piispan muori oli aina alava köyhiä kohtaan, vaikka
olikin ruhtinaallista sukua...[16]

-- Eivät taida teidän pesunne, Sanna muori, eivät meidän manklauksemme
eikä koko Mainiemikään kelvata ylhäiselle kreivittärelle! -- kiiruhti
Riitta-muori virkkamaan, sill'aikaa, kun Susanna veti henkeänsä. --
Ihmiset sanovat sitä julman ylpeäksi.

-- Mutta onpa sillä oikeuskin olla ylpeä, -- keskeytti taas vuorostaan
Sanna, -- koska on syntyisin Sparre, ja kaikki Sparret[17] ovat kovaa
puuta. Senhän toki minä tiennen, että kreivi on nuorta aatelia, ja
vaikka hänen äitinsä sattuikin olemaan ruhtinatar, niin eihän sille
mitään taida, että mummo on (tässä puhui Susanna kuiskaamalla)
pesinkarttua heiluttanut ja suopaa käsitellyt niinkuin muutkin oikeat
ihmiset. Ja silloin ajatteli armollinen kreivi, ettei kai haittaisi,
jos hänen lapsensa saisivat vähän lisää aatelisverta suoniinsa,
varsinkin kun kreivitär vielä oli jumalattoman rikas, mutta nähkääs,
kulta on multaa, niinkuin lukee siinä ihka uudessa virsikirjassa.
Jumala kuningasta siitä siunatkoon, että on sen teettänyt, kaikille
kristityille sieluille ylösrakennukseksi ja autuudeksi. Niinpä niin,
mitäs minun pitikään sanoman? Niin, että rikkaudet ne hupenivat ja
hävisivät, reduktsioniherrat iskivät kouransa kreivin moniin
kirkkopitäjiin sekä Liivinmaalla että Suomessa, ja kreivittären tavarat
menivät saman tien, ja eipä aikaakaan (tässä eukko taas puhui
supattamalla), kun paha viepi itsensä Mainiemenkin. Sanokaa mitä
sanotte, mutta minä olen ollut täällä mestari Aataminkin aikana; se
mikä on väärin saatu, se pian kaatuu. Ja sentähden -- tässä hän taas
korotti äänensä -- ajattelen minä, että kreivitär saapi tyytyä siihen,
mitä talo tarjota taitaa. Sillä vaikka täällä nyt tuhlataan satoja,
jopa tuhansiakin talareita turhanpäiväiseen pesuun ja kiillotteluun,
niin älkää luulkokaan, että linnassa on kaikki niinkuin olla pitää...

-- Saisitte hävetä, Sanna-muori, seisomasta täällä kuin tarhapöllö ja
ennustamasta pahaa lempeälle ja hyvälle herrallemme, -- virkkoi taas
Riitta äänen painolla, jonka hän katsoi pitävänsä panna sanoihinsa joka
kerta, kun oli talon puolella olevinaan. -- Olkoonpa, että täällä ennen
on ollut pahoin, nyt ainakin ovat asiat oikealla tolallaan. Senhän jo
lapsikin voi nähdä ja ymmärtää. Älä sylje pääsi yli, äläkä soimaa sitä,
jonka leipää syöt, sanoo sananlasku. Sanotaan kuninkaan kyllästyneen
reduktsioniin, ja verimadot ovat imeneet vatsansa täyteen. Ajattelen,
että antavat Mainiemen olla rauhassa.

-- Verimadot! -- huudahti Susanna vuorostaan niin tolkussaan kuin
ainakin korkean kruunun puolustaja. -- Senkötähden, että armollinen
kuninkaamme on oikeutensa mukaisesti ottanut takaisin sen, mitä korkeat
herrat pyynnöllä ja pakolla ovat kruunulta ja köyhältä kansalta monina
herran vuosina anastaneet...

-- Tietääkö kukaan, mikä mies se oikeastaan on se hovimestari, jota
odotetaan tänne tänään taikka huomenna? -- puuttui taas Riitta
puheeseen, varmaankin päästäkseen keskusteluaineesta, joka saattoi olla
hiukan vaarallinenkin näinä yksinvallan aikoina, jolloin teloittaja oli
vastannut moneen ajattomana aikana lausuttuun varomattomaan sanaan.

-- Aina se haukka teeren pesään mahtuu, ja kyllä tanskalaisen selkä
sujuu ruotsalaisen tuolin selustimen mukaan, -- vastasi Susanna.

-- Siihen aikaan, kun Niilo Janssen vielä oli halpa kamaripalvelija,
sanottiin häntä ylpeäksi ja ilkeäksi mieheksi, -- tuumaili Riitta, --
ja minä ajattelen, ettei ihminen tässä maailmassa paljosta
myötäkäymisestä parane. Mutta sillä miehellä sanotaan olevan
ihmeellinen onni kaikessa, mihin hän ryhtyy, niin että kaikki käy hänen
mielensä mukaisesti aivan niinkuin itsestään. Kuta köyhemmäksi ja
lempeämmäksi kreivi on käynyt, sitä rikkaammaksi ja kovemmaksi hänen
hovimestarinsa. Moni luulee, että palvelija on rikkaampi kuin hänen
herransa; niin, niin, sanotaanpa, että monta murua on pudonnut
poskeisen pussiin niistä monista pitäjistä ja tiluksista, joita on
otettu kreivi Bertelsköldiltä. Sen tietää tuo ilkeä mies hyvin kyllä,
ja senpätähden hänellä on enemmän sanomista talossa kuin kreivillä
itsellään. Hän siellä hallitsee ja vallitsee. Voisin kertoa jotakin
minäkin siitä, mitä itse kreivittärestäkin puhutaan, mutta, kas, sitä
korvaapa ei olekaan olemassa, joka olisi kuullut vanhan variksen
nauravan kilpaa harakkain kanssa.

-- Miksi ei kreivi sitten, jos kerran hänellä valta ja herruus on,
erota niin vaarallista palvelijaa? -- kysyi muuan nuoremmista naisista.

-- Miksi ei eroita? -- matki Sanna-muori toimessaan. -- Pese sinä
lakanoitasi, Saara, äläkä pistä nenääsi ylhäisten avaimenreikiin. Sen
saatan kuitenkin sanoa sinulle, että kreivillä saattaa olla syynsä,
minkä vuoksi pitää hovimestarinsa palveluksessaan. Olenhan sanonut
teille, että se mies onnistuu kaikessa, mihin ryhtyy, mutta kreiville
tapahtuu vain onnettomuuksia silloin, kun hovimestari ei häntä auta.
Kuka toimitti kreivin rikkaisiin naimisiin, kuka lainasi hänelle rahoja
reduktsioniherrojen lahjomista varten, kun Mainiemi viimeksi oli
vaarassa? Kuka pelasti hänet merihädästä Ahvenanmerellä? Kuka sammutti
niin ihmeellisesti sen suuren tulipalon täällä linnassa seitsemän
vuotta takaperin? Niin, näetkös, sen kaiken teki... Kah, mitä seisot ja
töllötät siinä, Saara, kuin mikäkin kiiski suu selällään. Soisinpa
papin muorin tulevan neuvomaan sinua tekemään työtä ruokasi edestä,
lunttu. Siinä on tarmoa siinä perheessä, ja tahtoisinpa nähdä sen
päivän, jona mestari Pietari Niilo Janssenia niskaan tarttuu. Totta
tosiaan soisinkin.

-- No no, älkäähän nyt sentään suuttuko, Susanna-muori, -- lepytteli
Riitta, toivoen saavansa kuulla vielä enemmän noita juoruja, joita
alhaisemmat niin mielellään ylhäisemmistään kuuntelevat. -- Näettehän,
että me kaikki kuuntelemme teitä kuin pappia kirkossa? Sanoittehan,
että hovimestari on onnen lapsi? Muistelenpa kuulleeni, että hän
jollakin kummallisella tavalla joutui kreivin palvelukseen.
Kerrotaanhan, että vanha kreivi Bertelsköld, tämän nykyisen isä, eräänä
talvena kuningas vainajan aikana ratsasti jään yli Tanskaan, ja toi
sieltä muassaan pienen pojan, jonka oli ryöstänyt tanskalaisilta...

Susanna, jonka mieli meni hyväksi siitä, että häntä edes pesutuvassa
kunnioituksella kuunneltiin, oli heti valmis loistavalla tavalla
vastaanottamaan tämän luottamuksen, kun kaikkien huomio samassa kiintyi
ylemmästä linnan pihasta kuuluvaan huutoon ja meluun, joka siksi kertaa
keskeytti kaiken juoruamisen. Ymmärtääksemme tätä tavatonta tapausta on
meidän kertomuksessamme peräydyttävä puoli tuntia.

Se puoli Mainiemen linnan päätyä, joka, oli linnan pihalle päin,
oli koristettu sillä raskastekoisella, mutta suurenmoisella
ylimyksellisellä loistolla, joka vielä tänäkin päivänä tekee
seitsemännellätoista vuosisadalla rakennetut herraskartanot niin
vaikuttaviksi. Rakennus oli ylellisesti koristettu sen ajan sekä
puu- että kipsityön parhaimmilla teoksilla. Muun muassa näkyi
ikkunoiden välissä jättiläiskokoisia sankarien kuvia, jotka kuin
menneen ritariajan haamut kilpineen, miekkoineen ja kypärineen
vartioivat muuria. Sade, tuuli ja aika eivät kuitenkaan olleet
ujostelleet katkaisemasta missä kättä, missä jalkaa, missä
kypärätöyhtöä, jonka vuoksi nyt oli pakko tikapuitten ja telineitten
avulla paikkailla noita sankareita tavalla, johon ne tuskin itse
olisivat suostuneet, jos olisivat olleet luuta ja verta.

Ainoastaan saksalaiset mestarit olivat siihen työhön tottuneet, ja
Turun muurarit saivat tällä kertaa tyytyä olemaan näiden toisten
apureina. Vaikkeivät he voineetkaan keksiä mitään oikeata syytä tästä
toimesta kieltäytyäkseen, ei toveruus saksalaisten kanssa kuitenkaan
ollut sen parempi kuin että siinä molemmin puolin soitettiin suuta.
Suomalaisten joukossa oli siinä pieni, hartiakas muurari, Yrjö-niminen,
joka oli muita mainiompi ruotsinkieltä rääkkäämään. Sillä vaikka Turku
jo seitsemännentoista vuosisadan lopullakin oli suomalaisempi sekä
mieleltään että kieleltään kuin moni muu kaupunki maassamme, oli
kuitenkin ruotsinkieli sekä yliopiston että aatelin niinkuin myös
joskus epäviisaitten kirkonmiestenkin kautta päässyt jonkinmoiseen
ylempään arvoon niin hyvin hovin kuin sivistyksenkin kielenä.
Seurauksena siitä oli, että alemmat kansanluokat koettivat tätä kieltä
matkia omalla tavallaan, kenties hyvinkin oivaltaen, että tämä
sekasotku oli jonkinlaista ivaa sekä ruotsinkielestä että heistä
itsestään, samalla kuin se oli kostoa siitä halveksimisesta, joka tuli
heidän oman kielensä osaksi.

Tikapuitten päässä seisoi nyt muuan saksalainen mestari sankarien
jalkoja paikkaillen, sill'aikaa kun Yrjö maasta käsin ojensi hänelle
kipsiseosta, sanoen sen olevan "saksalaista puuroa suomalaisessa
kapustassa." Vastaukseksi ripautti saksalainen tuon tuostakin
taitavasti ja muka tapaturmaisesti paakun kipsiä Yrjön otsaan. Tämä ei
ollut sitä huomaavinaan. Mutta kun saksalainen aikansa huviksi alkoi
isolla äänellä laulaa jotakin kotimaansa laulua, viritti Yrjökin
kurkkunsa omaan äänilajiinsa ja lauloi:

    Hyykä pärju, juupa taalar,
    härät tanssaa, mihi haakar,
    konkommu lilla syötävän:
    Viska tanssaa suullen hyppijän.
    Konkommi lilla tokka
    viska tanssako hoppaa.[18]

Hetken aikaa kesti tätä omituista kilpalaulantaa, ja yhä tiheämpään
sateli kipsipaakkuja Yrjön kasvoille saamatta häntä vaikenemaan.
Viimein loppui mestarin kärsivällisyys, ja taitavalla kädellä sinkautti
hän savilusikkansa vasten hävyttömän apumiehensä otsaa. Siinä oli jo
liiaksi leikkiä lystikkään turkulaismuurarin osaksi. Tuota pikaa
köyristi hän vankat olkapäänsä tikapuiden alle, nosti ne miehineen
päivineen ylös maasta ja tanssi sääriään sätkyttelevän vastustajansa
kanssa, joka töin tuskin kykeni itseään kiinni pitämään, ympäri linnan
pihaa yhä edelleen jatkaen lauluaan "Konkommi lilla tokka, viska
tanssako hoppaa." Urhea Yrjö ei sillä hetkellä ollut mielestään
huonompi Simsonia, joka kantoi Gazan portin olallaan. Yrjön
turkulaisten toverien ja linnan renkien ja piikojen mielestä, jotka
melu oli sinne houkutellut, oli tämä ilveily niin mainiota, että kaikki
yhtyivät tuttuun säveleen, ja joka kerta kun tultiin sanoihin "tanssako
hoppaa", kävivät muurarin pyörähdykset ja saksalaisen ylhäinen asema
yhä arveluttavammiksi. Mutta saksalaisen tovereista ei asia ollut
ollenkaan hauska, ja heihin yhtyivät tukholmalaiset. Tuota pikaa oli
muodostunut kaksi melkein tasaväkistä puoluetta, toinen tikapuilta
vankia pelastaakseen, toinen tanssia jatkaakseen. Seurauksena siitä
oli, niinkuin helposti voi arvata, tora, haukkumasanat ja käsikähmä.

-- Alas tikapuut! -- huusi samassa tilanhoitajan jymisevä ääni toiselta
puolen pihaa, mutta taistelevat eivät kuunnelleet mitään muuta kuin
omaa kiukkuaan ja rummuttivat kaikin voimin, vuoroin kiroten, vuoroin
nauraen, toistensa selkään tahtia lauluun "Konkommu lilla syötävän,
viska tanssaa suullen hyppijän!"

-- Alas tikapuut, sanon minä! -- huusi toiseen kertaan Pietari-mestarin
käskevä ääni, ja muutamat tuimat korvapuustit oikeaan ja vasempaan
antoivat lisäpontta hänen käskyilleen. Yrjö päästi tikapuut, joita niin
urhoollisesti oli puolustanut, vanki hyppäsi maahan, ja taistelijat
erkanivat nuristen toisistaan.

Isännöitsijä oli tuimistunut. -- Saisitte hävetä lannoittamasta ilmaa
suurilla sanoilla ja varastamasta päiväpalkkaa isännältänne. Sinä Yrjö,
jos tästä lähin vielä tanssit, niin tanssit patukan mukaan, tiedä se.
Ja te, Müller, sivelkää seinäkuvianne tai muuten teitä itseänne
sivellään. Työhön, sanon minä! Jos kenelle on vääryyttä tapahtunut,
niin tulkoon valittamaan iltasella, sittenkun kello on soinut. Mars!

Meluava joukko vaikeni isännöitsijän lujan äänen masentamana. Silloin
kuului yht'äkkiä kuiva, terävä ääni kysyvän: -- Kuka se on, joka täällä
käskee?

Outo matkavaatteisiin puettu mies seisoi kädet puuskassa portilla.



2. HOVIMESTARI.


Outo tulija, joka niin käskevästi keskeytti kahakan linnan pihalla,
näytti olevan hiukan viidennelläkymmenellä oleva mies; lyhyt ja laiha
oli hän varreltaan, eikä ensi katsannolta juuri kunnioitusta herättävä.
Mutta jos seurailit hänen pienten, teräväin silmäinsä vilkkaita
liikkeitä, ja jos panit merkille sen rohkean, miltei röyhkeän
päättäväisyyden juonteen, mikä oli hänen ohuen ylähuulensa ympärillä,
niin aavistit, ettei häneltä puuttunut kykyä keksiä rohkeita tuumia,
eikä tarmoa niitä toteuttaa, olivatpa ne sitten hyviä tai pahoja. Mies
oli puettuna ruumiinmukaiseen, vähän kuluneeseen, vihreään ihokkaaseen,
josta, ynnä lyhyestä kuvetapparasta, saattoi arvata hänet
metsästäjäksi; mutta metsästyspyssyn asemesta pistivät hänen vyöstään
esiin kahden pienen terserolin perät, lyhyt, harmaa matkakaapu oli
heitettynä hänen hartioilleen, ja vaaleanruskeata, vähän punertavaa
tukkaa peitti leveälierinen, hopeasoljella koristettu, mutta töyhdötön
hattu.

Muukalaisen äänessä oli jotakin läpitunkevan terävää, mikä vaikutti,
että hänen ensimmäiset sanansa, vaikka matalasti sanotut, kuitenkin
kuuluivat hyvin selvästi pihan yli ja saattoivat sekä isännöitsijän
että työntekijät ehdottomasti katsahtamaan taaksensa. Samassa
muukalainen tunnettiinkin, sillä hän oli käynyt linnassa useita kertoja
ennenkin, vaikka viime käynnistä jo oli vuosia kulunut, eikä hän ollut
odottamaton nytkään. Hiljainen hämmästyksen humahdus kuului
väkijoukosta: -- Se on hovimestari, -- kuiskittiin.

Mestari Pietari punastui, tervehti kohteliaasti ja näytti joutuneen
hämilleen. -- Älkää pahastuko, herra Niilo, -- sanoi hän; -- täällä oli
vähän riitaa työntekijäin kesken, mutta se on jo sovittu. --
Muistettava on, että herran arvonimeä siihen aikaan annettiin harvoin
muille kuin aatelisille tai muille ylhäisille miehille ja että, kun se
annettiin jollekin alhaisemmalle henkilölle, se oli tavatonta
kohteliaisuutta, joka osoitti joko pelkoa tai suuria ajatuksia henkilön
arvosta ja merkityksestä.

-- Kysyn, kuka täällä käskee? -- uudisti hovimestari miltei
pilkallisesti. -- Kuka sinä olet, mies? On kuin olisin sinut ennen
nähnyt.

-- Arvatenkin, ja useammin kuin yhden kerran, -- vastasi Pietari
närkästyneesti, punastuen aina korvalehtiään myöten. -- Siihen aikaan
kun ruokkosin kreivin mustaa tammaa, ei Niilo Janssen ollut vielä liian
hyvä sen häntää typistämään.

Pikaisella, tuskin huomattavalla vilkaisulla katsahti hovimestari
entistä toveriaan päästä jalkoihin, mutta tämä silmäys ilmaisi kyllin
selvästi, että Pietari oli saanut vaarallisen ja leppymättömän
vihamiehen. Huolimatta tilanhoitajan rohkeasta vastauksesta, kääntyi
herra Niilo vieraiden työntekijäin puoleen ja vaati heitä selittämään
linnan pihalla tapahtuneen hälinän ja kapinan syytä. Kahdesti
ei näiltä tarvinnutkaan kysyä ja tietysti he esittivät asian niin,
että syy kokonaan tuli olemaan Yrjön, talonväen ja viime lopussa
isännöitsijänkin.

Hovimestari kuunteli tätä esitystä. Sitten kääntyi hän kylmästi mestari
Pietarin puoleen ja sanoi äänellä, joka ei vastaansanomista suvainnut,
ällistynyttä Yrjöä osoittaen: -- Paneta tuo mies kaakinpuuhun kiinni ja
annata hänelle kaksikymmentä paria selkään.

Kunnon isännöitsijä tunsi veren yhtä äkisti hyökkäävän pois poskiltaan
kuin se vast'ikään oli niihin töytännyt, ja hämmästyksestä kalpeana
änkytti hän: -- Se ei voi olla aikomuksenne, herra Niilo!

Hovimestari katseli häntä ylenkatseellisesti ja viittasi sitten
kädellään, että rikollinen oli viipymättä kiinni otettava. Kaikkia
läsnäolevia pudistutti. Heistä tuntui niinkuin vanhan mestari Aatamin
aika jälleen olisi palannut kaikkine laittomine hirmuineen, jolloin
ihmisten onni ja menestys tutkimatta ja tuomitsematta asetettiin raa'an
mielivallan alaiseksi.

Mestari Pietari rohkaisi mielensä. -- Peruuttakaa käskynne, herra Niilo
-- sillä ette voi puolustaa sitä Jumalan, ette ihmisten ettekä
kreivinkään, armollisen herramme edessä. Muurari Yrjö on tehnyt
tyhmyyksiä, sitä en tahdo kieltää, mutta hän on vapaa käsityöläinen
eikä kuulu linnan alustalaisiin. Ja vaikka hän niihin kuuluisikin, niin
ei hän sentähden ole orja, jota saa häväistä ja lyödä mielivaltaisesti.
Jos hänet on rangaistava, niin on häntä lain tuomiosta lyötävä, herra
Niilo, eikä teidän käskystänne, vaikka olisitte seitsemän kertaa
äreämpi näöltänne, kuin näytätte olevan. Haastattakaa hänet käräjiin,
sitä vastaan minulla ei ole mitään, mutta niin totta kuin nimeni on
Pietari, niin ette sitä ennen koske häneen sormellannekaan, sen takaan.

Isännöitsijän miehevät sanat vaikuttivat kaikkiin muihin, mutta eivät
siihen, jota ne tarkoittivat. Hyväluontoisten saksalaisten
oikeudentunto heräsi: -- Ist schon gut, Ihre Gnaden! -- he sanoivat; --
lassen wir den armen Teufel laufen.

Tukholmalaisetkin, jotka kyllä olivat käsirysystä vast'ikään
kiihtyneet, mutta kuitenkin olivat rehellisiä miehiä, jotka kuninkaan
omain silmäin alla olivat tottuneet näkemään lain vallitsevan ja
korkeiden herrain itsevaltaisuutta hillittävän, menivät muurarin
puolelle ja arvelivat, että mies kyllä ansaitsi saada selkäsaunan
ystäväin kesken, mutta ei millään muotoa julkista rangaistusta niinkuin
tavallinen pahantekijä.

Mies, joka näin näki käskyjään yhä useammalta taholta vastustettavan ja
jolla silminnähtävästi oli tarkoituksena polkea isännöitsijän arvoa
valitsemalla Yrjöparan uhrikseen, kuunteli näöltään välinpitämättömästi
ympärillä seisovain vastaväitteitä, ikäänkuin katsoen niihin
vastaamisen halventavan itseään. Kun hovimestari mielestään oli
tarpeeksi kuunnellut, katkaisi hän jyrkästi saksalaisten, ruotsalaisten
ja suomalaisten kauniit puheet kysymällä lyhyesti, tahdottiinko häntä
totella vai ei.

Sille, joka ei likemmin tuntenut hovimestaria, tämä kysymys tuli aivan
äkkiarvaamatta, juuri silloin kun jo luultiin hänen taipuneen
leppeämpään menettelyyn. Mestari Pietari oli yksi niitä. Hän jäi
sanatonna seisomaan; muut niinikään. Mutta ei yksikään käsi eikä jalka
liikahtanut ankaraa käskyä tottelemaan.

Herra Niilo näytti sitä aavistaneen. Tuhlaamatta sen enempiä sanoja
noille, joita hän piti niin paljon halvempina itseään, otti hän esiin
lyhyen pillin, semmoisen, jota metsästäjät käyttävät pyitä
houkutellakseen, ja vihelsi -- lyhyen, kimakan vihellyksen, joka pahaa
ennustavasti vihlaisi keräytyneen väkijoukon korvia. Pian sen vaikutus
nähtiinkin. Kuusi metsästäjää, kaikki samanlaisilla aseilla
varustettuja kuin heidän herransakin, astui portista sisään.

-- Sitokaa tuo lurjus likimmäiseen puuhun, -- sanoi hovimestari Yrjöä
osoittaen, -- ja antakaa hänelle neljäkymmentä paria.

Käsky oli lyhyt, mutta ei sen toimeenpanokaan tällä kertaa viipynyt.
Metsämiehet tarttuivat hämmästyneeseen muurariin käsiksi, ja ennenkuin
kukaan ympärillä seisovista ajattelikaan nostaa kättänsä häntä
puolustaakseen, oli mies jo pois vietynä ja tuomiota pantiin jo täyttä
päätä täytäntöön.

Oliko se pelkuruutta? Oliko se hätäytymistä? Suomalaisen luonne on
hidas. Joukko ei ollut arvannut odottaa syrjäisten sekaantumista asiaan
ja antoi ensimmäisessä neuvottomuudessaan häkellyttää itsensä.
Ainoastaan saksalaiset mutisivat kreutz-sappermenttiään ja
tukholmalaiset ilmaisivat säälinsä suomalaisia kohtaan tavalla, joka
oli Ruotsissa yleinen siihen aikaan: -- Kun käy hullusti, niin käy
niinkuin Suomessa! -- sanoivat he.

Kunnon mestari Pietari tarvitsi useita minuutteja selvittääkseen
ajatuksiaan ja sill'aikaa olivat sekä hovimestari ja metsästäjät että
rangaistu kadonneet kartanolta. Mutta kun Pietari vihdoinkin oli
ennättänyt tointua, valtasi hänet mitä kiihkein viha, hän tarttui
lähimpään rautatankoon ja huusi talon väelle, että he seuraisivat
häntä; maksoi mitä maksoi, syyttömästi häväisty oli pelastettava.

Olihan siellä useita, joiden suuttumus oli yhtä suuri kuin
isännöitsijänkin, mutta ei ollut kaikilla hänen rohkeuttaan. Useimmat
luikkivat tiehensä, kun taistelusta alkoi tulla täysi tosi, ja
ainoastaan kuusi tahi seitsemän miestä tarjoutui varustettuina niillä
aseilla, joita käteen sattui, seuraamaan isännöitsijää. Vanha Sanna
kurkisteli linnan kylkirakennuksen nurkan takaa, jonne hän oli
asettunut tähystelemään, ja korotti rohkeasti äänensä, kun ei
hovimestaria enää näkynyt.

-- Mitä nyt, mestari Pietari! -- huusi hän isolla äänellä, -- onko itse
ilkeä pelsepuupi mennyt teihin ja kääntänyt silmänne, niin että
juoksette tuon viheriän takin perässä niinkuin sonni punaisen huivin
perässä? Vaikka olisitte kuinka hyvä talonkoira tahansa, mestari
Pietari, niin sen sanon teille, varokaa itseänne tuolta susilaumalta,
älkääkä pistäkö päätänne kitaan, muuten saatte tulevalla kerralla
katsoa, mihin hattunne panette. Korppi on onnen miekkonen, mestari
Pietari, sentähden se elää sata vuotta, mutta älkää koskeko häneen,
sormianne alkaa särkeä. Olen monta herran vuotta silittänyt piispa
vainajan papinkauluksia, ja sen sanon minä teille, että joilla valta
on, niitä vastaan ei ole hyvä potkia. Tehkää niinkuin minä ja muut
ymmärtäväiset ihmiset, mestari Pietari, ja haukkukaa häntä lemmon
lailla, kun hän ei ole kuulemassa, mutta varokaa lukemasta hänen
viheriän takkinsa lankoja. Katsokaa minua, minä osaan puhua, kun niin
tarvitaan, ja sillä välin pitää suuni kiinni, ja se on minulle vain
hyväksi, mutta teikäläiset tuliset junkkarit eivät paljon huoli, mitä
vanhat ja viisaat ihmiset sanovat teidän omaksi hyväksenne.

Nämä viimeiset sanat tuli Sanna-muori jo närkästyksissään sanoneeksi,
nähdessään, ettei isännöitsijä huolinutkaan hänen hyvistä neuvoistaan,
vaan hyökkäsi väkensä kanssa muuraria pelastamaan. Taistelu näytti
välttämättömältä, mutta olisi tuskin päättynyt hyvän asian voitoksi,
sillä mestari Pietari unhotti kiivaudessaan, että hovimestari ja hänen
miehensä olivat hyvästi varustetut sekä pistooleilla että muilla
aseilla. Onneksi ilmaantui oikeaan aikaan pappilan muori itse, tuo
reipas ja kelpo Kreeta, jonka äidillinen huolenpito ei sallinut hänen
noin vaarallista yritystä toimetonna katsella.

-- Pietari, oma poikaseni, -- sanoi hän ja tarttui häntä lujasti
käsivarteen; -- ole siivolla ja tottele äitiäsi, niinkuin aina olet
totellut. Väisty ylivoiman edestä, kelpo miehen arvoa se ei milloinkaan
halvenna; älä mene, kunnon poikani, lain rajamerkkien yli, vaikka
väkivalta menee; pysy oikeudessa kiinni, niin Jumala kaikkivaltias
auttaa meitä aikanaan...

-- Tahdotko, että minä vapaaehtoisesti suvaitsen tapahtuvan moista
väkivaltaa; ei, äiti, se ei käy laatuun, eikä saa käydä, -- huusi
Pietari vimmoissaan. -- Olen ollut Virossa, Liivinmaalla ja Puolassa,
olen nähnyt ei ainoastaan herrain, vaan voutien ja käskyläistenkin
kohtelevan työntekijää kuin järjetöntä eläintä; mutta se ei saa
tapahtua täällä Suomessa, äitiseni, niin kauan kuin meillä on
kirjoitettu laki ja minulla miehen käsi vielä sitä puolustamaan...

-- Ei, Pietari, -- jatkoi Kreeta, -- älä koetakaan riuhtoa itseäsi
irti. Annat ampua itsesi kuin koiran ... tahdotko antaa? Mene sitten,
mene, mutta minä seuraan sinua; ennenkuin heidän luotinsa sinuun
käyvät, käyvät ne minuun. Mene, uppiniskainen poika, anna surmata
minut, jos välttämättömästi niin tahdot, mutta silloinpa oletkin äitisi
surmannut...

Pietari ratkesi itkemään. -- Tahdotteko siis, että minun, jonka tulee
vastata siitä, että kaikille tehdään oikein täällä linnassa herrani
poissa ollessa, pitää suvaita...? Mitä tahdotte minulta?

-- Pyydän vain kärsivällisyyttä hetkiseksi, -- sanoi Kreeta, koettaen
turhaan puhua äskeiseen päättäväiseen tapaansa. -- Ole järkevä,
Pietari, ole hyvä! Tiedäthän, että kreivi vanhastaan suosii meitä
kaikkia. Hän on meitä kuuleva. Hän on hyvittävä Yrjön ja niinkuin
oikeutta harjoittava herra rankaiseva palvelijainsa väkivaltaisuuden...

-- Muuta neuvoa ei enää ole, nyt se on jo myöhäistä, -- vastasi
isännöitsijä huoaten ja katsahti linnan portille, josta hovimestari
miehineen näkyi palaavan rangaistuksen toimeenpantuaan. Eräs Pietaria
seuranneista miehistä läheni häntä ja kuiskasi hänelle korvaan: -- Sano
vain sana, niin muserran tuon konnan kallon rautakangella niin, ettei
hän ikinä enää anna hosua kunniallista miestä.

-- Kiellän sinua häneen koskemasta, -- kuiskasi Pietari. -- Antaa hänen
olla tällä kertaa, Lammin Matti! Tiedän sinulla olevan vanhaa äkää
pikku tyranneille mestari Aatamin ajoilta; mutta anna hänen olla,
ukkoseni; Herramme käsi on tekevä sen asian paremmin kuin sinä ja minä.

-- Olipa vahinko, -- jupisi Lammin mies, sama, jonka mestari Aatami
ennen muinoin oli panettanut myllykammioon. -- Olisipa tehnyt hyvää
saada tukkia tuon roiston röyhkeä suu. Mutta jos tarvitaan toiste, niin
luottakaa minuun.

Hovimestari läheni luontevasti ja reippaasti, voitollinen pilkkanauru
ohuilla huulillaan, ja tervehti pappilan muoria, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut. -- Minua ilahduttaa nähdä teidät noin reippaana,
Kreeta muori, -- sanoi hän. -- Armolliselle rouva kreivittärellemme
tulee olemaan mieluista tutustua teihin ja pappilan oivallisiin
vasikkoihin ja kesävoihin. Pikku kreivi Kustaa Aadolf on oikea susi
päästessään viilipytyn ääreen; surkuttelen maitohyllyjänne, jos häntä
huvittaa usein käydä pappilassa.

-- Saamme siis odottaa hänen armoaan kreivitärtä ja lapsia kohtakin? --
kysyi Kreeta iloisena päästessään puhumaan toisista ja rauhallisemmista
aineista, sillä mestari Pietari seisoi yhä vielä kasvot synkkinä hänen
vierellään.

-- Viimeistään ylihuomenna jälkeen puolen päivän, -- vastasi
hovimestari mielipalvelijan mahtavuudella ja huolimatta edes katsahtaa
isännöitsijään. -- Kreivi ei voi päästä irti Tukholmasta ennenkuin
tuonnempana kesällä, mutta hänen armonsa soisi, että kreivitär ja
kaikki lapset, kreivi Torsten ja kreivi Kustaa Aadolf ja neiti Ebba,
saisivat nauttia vuoden kauneimmasta ajasta täällä Mainiemessä. Hänen
armonsa kreivittären terveys ei ole ollut oikein hyvä viime kevännä, ja
kreivi Torsten on sangen heikko neljätoistavuotiaaksi, mutta kun näkee
kreivi Kustaa Aadolfin ja neiti Ebban, niin ei uskoisikaan kreiviä
ainoastaan kaksitoista- ja neitiä kymmenvuotiaaksi, niin vahvan ja
rehevän näköisiä he ovat -- juuri niinkuin teidän juotetut vasikkanne,
Kreeta muori, käyttääkseni vähemmän sopivaa, vaikka kyllä näin
maaseudulla hyvinkin tavallista vertausta. -- Mutta, -- jatkoi
hovimestari, katkaisten oman puheensa ja jyrkästi ja huolettomasti
käännähtäen mestari Pietarin puoleen, -- tässä haaskaan aikaa
muistelemalla kreivillisen perheen sukuluetteloa ja unhotan kokonaan,
että paljon on vielä tekemättä, mikä pitää olla valmiina ylihuomiseksi.
Mitä näenkään, mestari hyvä! Työntekijät joutilaina kuin pyhäpäivänä,
nyt kun kaikki kädet pitää olla liikkumassa! Pihalla ajelehtii kalkkia,
kiviä ja pölkkyjä; ystäväiseni, pyydän teitä muistamaan, että hänen
armonsa kreivitär on tottunut näkemään ympärillään mitä hienointa olla
saattaa. Linnan seinät vielä märät rappauksesta? Teidän olisi pitänyt
käyttää enemmän väkeä, olihan teillä käsky syytää kultaa kahmaloittain
menemään. Entä portaat? Luulenpa totta tosiaan teidän panettaneen
niihin rautakankia entisten kullattujen messinkitankojen sijaan. Mitä
se merkitsee, ystäväni?

-- Unohdatte, herra Niilo, -- sanoi tilanhoitaja tuimasti, --
unohdatte, että entiset käsipuut hävisivät tulipalossa seitsemän vuotta
takaperin. Ja kun minulla harvoin on ollut, niinkuin sanotte, kultaa
kahmaloittain syytää, niin panetin niihin käsipuut hyvästä Dannemoran
raudasta.

-- Mutta, mestari hyvä, _mihinkä_, jos saan kysyä, olette käyttänyt
Mainiemen tulot kahtena viimeisenä vuotena? Sillä sen tiedätte itse
parhaiten, että hänen armonsa kreivi tuskin on saanut niistä sen vertaa
kuin olisi saattanut tarvita tavallisen ratsuhevosen ostoon.

-- Mihinkä? -- matki mestari Pietari närkästyen. -- Sen sanon teille
heti paikalla, herra Niilo Janssen, joka niin kernaasti syydätte
herranne kultaa menemään -- _toisella_ kädellä ainakin. Kreivin luvalla
olen käyttänyt hovin tulot linnan maiden uudelleen viljelemiseen,
useiden autiomaiden viljamaaksi tekemiseen, peltojen ojittamiseen,
koulun perustamiseen, ja ihmisasuntojen rakentamiseen alustalaisille,
jotka tähän saakka asuivat huonommin kuin kreivin kehnoin hevonen;
heidän rasitustensa lieventämiseen, heidän varustamiseensa työaseilla
ja juhdilla, heidän ihmistyttämiseensä, herra Niilo! Ajattelen, että
kreivi, joka on hyvä ja jalo herra, muistaessaan, minkä näköinen
Mainiemi _ennen_ oli, ja omin silmin nähdessään, minkä näköinen se
_nyt_ on, on unhottava kysymästä kullatuita käsipuita.

-- Te tulistutte, -- sanoi hovimestari pilkaten; -- juokaa lasillinen
vettä ja malttakaa mielenne, niin saamme sitten puhella noista uusista
parannuksista. Ei mikään ole täydellistä tässä maailmassa, eipä edes
rakkautenne tämän seudun roistoväkeen. Olette unhottanut yhden asian:
kuka _te_ olette ja kuka _minä_ olen ja kuka linnan herra. Teillä on
aivan liian paljon huolia, ystäväiseni; vast'edes olen koettava
huojentaa taakkaanne.

Näin sanottuaan pyörähti hovimestari kantapäillään ja lähti linnaan,
koettaen matkia ylhäisten huoletonta käytöstä. Mestari Pietari ja hänen
äitinsä jäivät äänettömiksi paikoilleen, hämmästyneinä katsellen
palvelijaa, joka uskalsi näytellä herransa osaa.



3. BERTELSKÖLDIN PERHE.


Kaksi päivää kului Mainiemessä suuria valmistuksia tehtäessä. Tunnustaa
täytyy, että hovimestari oli tavattoman ponteva mies. Kahtena, kolmena
hän liikkui, oli saapuvilla kaikkialla. Hänen käskiessään oli jokainen
käsi pakotettu tekemään työtä neljän edestä. Linna muuttui uskomattoman
lyhyessä ajassa kokonaan toisen näköiseksi. Työt tarkoittivatkin
ainoastaan ulkonäköä. Milloin täytettiin jokin seinän halkeama; milloin
peitettiin rapistunut paikka uudella maalilla; kaikki käytävät
siistittiin, somistettiin; kaikki paraatihuoneet verhottiin uusilla
tapeteilla; huoneisiin levitettiin kalliita mattoja; puutarhassa
pantiin suihkulaitos kuntoon; piha kaunistettiin nuorilla koivuilla,
jotka tosin olivat hakatut ja tuomitut muutamain päiväin perästä
lakastumaan -- mutta mitäpä siitä? Hovimestari oli niitä, jotka
katsoivat kuoren tärkeämmäksi kuin ytimen ja joiden mielestä hetken
loisto on pääasia, vähät siitä, joskin kaikki tulevaisuudessa
kuihtunee.

-- Hyvältä näyttää, -- sanoi hän, tyytyväisesti silmähtäen nopeasti
suoritetun työnsä hedelmiä. -- Enemmän kultaa -- enemmän, enemmän vain
pohjattomaan kuiluun. Kreivi on oleva tyytyväinen, työni menestyy! --
lisäsi hän hiljaa hymyillen ja samalla synkistyen.

Mestari Pietari oli ylen huonolla tuulella. Hän mörisi kuin kahlekoira
kaikille, joita kohtasi. Mitä enemmän hovimestarin otsa kirkastui, sitä
enemmän tilanhoitajan kasvot synkistyivät. -- Kurja Mainiemi! hän
huokaili.

Kolmannen päivän illalla oli kaikki väki juhlavaatteihin puettuna, ja
koko pihamaa ja melkoinen kappale tietä ripoteltu lehtiä ja kukkasia
täyteen.

Näin odotettiin ja odotettiin. Mutta Turusta tulevaa sanantuojaa, jonka
puolta tuntia ennen piti julistaa kreivittären tulo, ei kuulunutkaan.
Viimeinkin tuli hän myöhään yöllä tuoden sen sanoman, että oli
vastatuuli saaristossa ja että Tukholmasta lähtenyt laiva oli jäänyt
ankkuriin Korppooseen. Se oli tavallista silloin ja kauan sen
jälkeenkin, ennenkuin vielä tunnettiin höyryvoiman ihmeitä.

Useat odottavista nolostuivat. Mutta hovimestari katsoi asiaa toiselta
kannalta. -- Meillä on vielä yksi päivä, -- sanoi hän, -- ja se on
käytettävä. Enemmän kultaa, vielä enemmän.

Ja Turusta pantiin noutamaan kalliita maljakoita kukkineen ja
harvinaisine kasveineen, jotka asetettiin pitkin portaita ja käytäviä;
riemuportteja, köynnöksiä ja lehdityksillä koristettuja, rakennettiin
tien yli, ja noille kuudelle metsästäjälle valmistuivat heidän uudet,
hopeakudoksilla koristetut samettipukunsa. Mutta vieläkin yhden päivän
viipyivät odotetut, ja sitten taas päivän ja jälleen päivän,
vastatuulen tähden. Ja yhä kylvi hovimestari kultaa menemään,
ja joka päivä hakattiin uusia koivuja ja hankittiin uusia kukkia,
ja päivä päivältä kasvoivat komeus ja laitokset kreivittären
vastaanottoa varten. Hovimestari meni innoissaan niin pitkälle,
että maalautti punaiseksi kaikkien seudun talonpoikaistupien maantielle
päin olevat seinät. Yksin aidatkin koristeltiin viireillä ja
pihlajankukka-kiehkuroilla, jotka levittivät hurmaavaa lemua. Mutta
teille kokonaisen penikulman päähän linnasta ruiskutettiin vettä pölyn
poistamiseksi.

Ja viimein seitsemäntenä päivänä hovimestarin tulon jälkeen saapui
iltapäivällä sanansaattaja vaahtoisen hevosen selässä ja julisti, että
kreivitär Bertelsköld oli ennen iltaa oleva täällä, oltuaan
päivällisillä Turussa maaherran, vapaaherra Lorenz Creutzin tykönä.

Nyt ei tarvinnut kauemmin epäillä. Neljä kertaa oli hovimestari
harjoittanut linnan alustalaisia innostustaan ilmaisemaan, nyt
vaadittiin sitä vielä viidennen kerran. Kello seitsemän aikana illalla
näkyivät neljät kreivilliset vaunut tulevan, kaksi esiratsastajaa ja
neljä ratsastavaa lakeijaa jäljessä saattovartijoina. Ilta oli kaunis,
ja hauskan vaikutuksen tekivät laitokset. Niin pitkälle kuin silmä voi
seurata tien mutkia, oli kaikkialla pelkkää vihannutta, kukkia,
lehdityksiä, kunniaportteja ja juhlapukuja, hattuja huiskuteltiin ja
hurraahuudot kaikuivat. Ei olisi keisarinnaakaan voitu näin
maalaiskylässä sen suuremmalla komeudella ottaa vastaan.

Kun neljän valkoisen hevosen vetämät etumaiset vaunut ajoivat linnan
portista sisään, annettiin merkki ja sinikeltainen Bertelsköldien
vaakunalla merkitty viiri nousi jokaiseen linnan viiteen torniin, ja
puolella tusinalla vanhoja, rannalle asetettuja tykkejä ammuttiin
tulijain tervehdykseksi. Seurakunnan kirkkoherra, isä Johannes, oli
ehdottanut, että kreivitär otettaisiin riemuvirrellä vastaan, mutta
hovimestari oli sen kieltänyt, ja arvoisa kirkkoherra sai, ainoastaan
sillä ehdolla että tekisi sen hyvin lyhyesti, luvan tervehtää linnan
emäntää hengellisellä tervetuliaispuheella.

Isä Johannes teki tehtävänsä parhaan ymmärryksensä mukaan. Se ihme
tapahtui, että puheessa oli vain kuusi tahi seitsemän latinalaista
puheenpartta, mitkä olivat sen ajan parhaita kaunopuheisuuden
koristuksia, mutta sitävastoin sovelias lukumäärä raamatunlauseita. Hän
vertasi kreivitärtä Saaraan, Aaprahamin vaimoon, joka palvelijoineen
samosi luvattuun maahan, ja toivotti, että Rebekan ja Raakelin siunaus
vihmasateen tavoin lankeisi armollisen rouvan ja kaiken hänen perheensä
päälle. Hän vertasi hänen lapsiansa Saaronin liljoihin ja Kidronin
kukkasiin, _flor es in horto Domini_, ja toivotti että Salomon viisaus
ja Gideonin urhoollisuus tulisi heidän ajalliseksi perintöosakseen,
mutta kunnian kruunu heidän iankaikkiseksi omaisuudekseen. Eikä
unhottanut hän verrata itseään Jaakopin huoneen ovenvartijaan ja lausui
mielevästi sen toivomuksen, että, jos se oli Jumalalle otollista,
täällä, heidän kreivillisten armojensa turvissa, hunajaa ja mannaa
sataisi näiden Mooseksen lapsien päälle heidän vaivainsa korvessa
ja ... ja...

-- Mutta lopettakaahan jo, isä Johannes, muutenhan teette meistä
kaikista juutalaisia, -- kuiskasi hovimestari huolestuneena nykäisten
kirkkoherraa kauhtanasta. -- Ettekö näe, että hänen armonsa jo alkaa
tuskastua?

Ylhäisen kreivittären kauniissa kasvoissa näkyi todellakin jo
kyllästymisen ensi oireita. Hän, jonka vuoksi kaikki tämä komeus oli
hankittu ja jota tervehdittiin näin kaunopuheisilla vertauksilla,
näytti olevan keskikokoinen nainen, tuskin yli viidenkolmatta vuoden,
vaikka hän vanhimman poikansa rinnalla oli arvattava vähintään
yhdenneljättä ikäiseksi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, miltei
kärsivät, erinomaisen hienot ja säännölliset, hyvin lempeät, vaikkakaan
eivät suorastaan kauniit; silmät siniset, tukka vaalea, otsa avonainen,
ja etenkin suu erinomaisen kaunis helmivalkeine hampaineen. Hän oli
puettu pitkään, vaaleanharmaasta sametista tehtyyn, kultahakasilla
varustettuun ja kalliilla turkiksilla sisustettuun matkakaapuun, joka
kyllä tuntui vähän liian varovaiselta tähän vuodenaikaan;
koristelematon musta hattu ja valkoinen harso enensivät vielä kasvojen
tavatonta kalpeutta, joihin kumminkin vieno puna ilmaantui, hänen
keskeyttäessään ujostelevan kirkkoherran onnentoivotukset sanomalla: --
Paljon kiitoksia, hyvä kirkkoherra!

Sitten kääntyi hän, vaunun astuimella vielä seisoen, lukuisan, vaunujen
ympärillä tungeksivan väkijoukon puoleen, ja sanoi äänellä, joka oli
kovin heikko kuuluakseen muille kuin likinnä seisoville: -- Kiitän
teitä kaikkia, hyvät ihmiset, hyvästä tahdostanne, ja toivon, että
arvoisan kirkkoherranne toivomukset Jumalan avulla tulevat toteutumaan.

Uusi riemuhuuto remahti vastaukseksi näihin sanoihin, vaikkeivät
etempänä olevat tietäneetkään, mistä syystä nyt taas huudettiin. Mutta
ympärillä seisovat olivat huomaavinaan, että kreivitär oli lausunut nuo
harvat sanat tosin kyllä lämpimästi ja lempeästi, mutta kuitenkin
tuolla omituisella alentuvalla tavalla, joka osoitti, ettei hän
niinkään suuresti hämmästynyt kaikista näistä hänen kunniakseen
tehdyistä laitoksista, vaan päinvastoin näkyi hyvinkin tottuneen
semmoisia alamaisen huomaavaisuuden osoituksia ottamaan vastaan.

Niinpiankuin voi tehdä sen ketään loukkaamatta, vetäytyi kreivitär
huoneihinsa linnaan, jossa hänet otti vastaan Kreeta muori;
väkijoukolla oli sen sijaan yltä kyllin huvia hänen seurueensa
tarkastamisessa. -- Kuka on tuo pitkä, laiha ja mustaverinen nainen,
jonka käsivarteen hänen armonsa nojaa? -- kysyi Riitta-muori eräältä
hätiköivältä kamaripalvelijalta.

-- Hänen armonsa seuranainen, muuan köyhä neiti Sinclair, -- vastasi
kamaripalvelija.

-- Kah kaikkiakin, -- sanoi Riitta, luulinpa häntä ainakin
paroonittareksi; hän näyttää yhtä ylhäiseltä kuin hänen armonsa itse.
Entä tuo toinen ruudukkaiseen villakaapuun puettu nainen, kuka hän on?
-- jatkoi Riitta, osoittaen erästä vaaleaveristä ja hyväluontoisen
näköistä, mutta niin nuoreksi miltei liian lihavaa tyttöä.

-- Neiti Linderoth, armollisen neidin opettajatar, -- kuului lyhyt
vastaus.

-- Senpä olisin saattanut kysymättäkin arvata, -- sanoi Riitta; -- ei
ole siinä tytön tyllerössä enemmän aatelista verta kuin minussakaan.
Mutta katsokaapas, tuolla auttaa hän pikku neitiä vaunusta. Jumala
siunatkoon sitä lasta, mikä kaunis Jumalan enkeli hän on! Ja kuinka hän
on mammaansa! Ja tuo, joka yhdellä hyppäyksellä vaunuista laskeutui,
totta se lienee vanhin kreivi, pikku Torsten! Ja kuinka iso ja komea
hänestä on tullut! Ja kuinka hän on pappaansa!

-- Pitäkää suunne kiinni, ystäväiseni, -- tiuskaisi kamaripalvelija, --
älkääkä vaivatko heidän armojensa korvia tyhmillä lörpötyksillänne.
Muuten sanon teille, ettei se olekaan kreivi Torsten, vaan nuori kreivi
Kustaa Aadolf. Kyllä ei kreivi Torsten hyppäisi vaunusta sillä lailla!

Ne kaksi lasta, jotka olivat istuneet opettajattaren kanssa toisissa
vaunuissa, ansaitsivatkin, ainakin ulkonäkönsä puolesta, Riitta-muorin
heihin tuhlaaman kiitoksen. Ebba-neiti oli äitinsä ilmeinen kuva, jota
kaunistivat lapsuuden tuoreus ja hyväntahtoisuus. Vaikka kreivittären
kasvot muuten olivatkin miellyttävät, puuttui niistä tuo hyväntahtoinen
piirre. Kustaa Aadolf Bertelsköld taas oli reipas, voimakas, tulinen,
hilpeä ja vallaton poika, tukka musta kuin isällä, niin musta, että se
miltei sinerti, silmät mustat ja elävät, ruumiinrakenne hänen
vuosikseen vahva ja jäntevä. Vaunuista alas hypättyään juoksi hän ensi
töikseen taputtamaan hevosia kaulalle, kaatoi sivumennen erään
kamaripalvelijan jalkakammilla kumoon, sieppasi sitten sisarensa
vyötäisistä kiinni ja kantoi hänet ylös suuria rappusia harpaten kaksi
kolme porrasta kerrallaan. Kaiken tämän suoritti hän muutamissa
silmänräpäyksissä.

Kolmannessa vaunussa istui kreivi Torsten opettajansa kanssa. Torsten
Bertelsköldin ulkonäkö ei herättänyt katselijain huomiota likimainkaan
niin paljon kuin veljen ja sisaren. Hän vivahti sekä isäänsä että
äitiinsä, tukka oli vaalea ja silmät ruskeat, muuten näkyi hänessä
jonkinlaista ylpeyttä yhdistettynä tunteelliseen, heikkohermoiseen ja
kivulloiseen ulkomuotoon. Nuorukainen hän oli, 14:n vanha, mutta näytti
paljon vanhemmalta. Hän istui paksuun, turkiksilla sisustettuun kaapuun
käärittynä, nojasi, vaunusta astuessaan, opettajansa olkapäähän ja
astui kartanon poikki miltei horjuvin askelin, tervehtimättä ketään
ympärillä seisovista. Opettaja, maisteri Schönberg, vanhaa, mutta
köyhtynyttä ja rappiolle joutunutta aatelista sukua, näytti olevan noin
40-vuotias mies, laiha, kalvakka ja kuivan näköinen.

Neljännessä vaunussa istui neljä kamarineitsyttä vaalimassa
kaikenlaisia huviksi ja hyödyksi aiotuita kaluja, joista mainittakoon
kaksi sylikoiraa, Ebba-neidin mielikissanpoika, marakatti nimeltä
Bobbo, kaksi papukaijaa ja eräs hollantilainen kääpiö nimeltä Dick.
Jäljessä tuli vielä useita kuormavaunuja kuljettaen kaikenmoisia
kesätarpeita, joista ei mitään ajan ylimykselliseen ylellisyyteen
kuuluvaa saanut puuttua. Katselijat eivät kyllästyneet töllistelemästä
noita kummallisuuksia, joista useat olivat heille nimeltäänkin
tuntemattomia. Enintä huomiota herättivät kumminkin kääpiö, marakatti
ja papukaijat. Mutta näidenkin maine oli vielä himmenevä.

-- Kas, mimmoinen pieni ja nätti herra! -- Mikä sen pikku herran nimi
on? -- huudahti Riitta-muori mielinkielisesti, kumartuen vaunuun
katsomaan, paremmin nähdäkseen marakattia, joka istui siellä, korea
hattu päässä, loukkoon kyyristyneenä. Bobbo arvattavasti luuli tätä
kehoitukseksi likemmän tuttavuuden tekemiseen, sillä yksi hyppäys vain,
hän istui kahdareisin Riitta-muorin niskassa ja alkoi käherrellä hänen
hiuksiaan tavalla semmoisella, että ämmä lähti kohti kurkkuaan parkuen
juoksemaan, luullen paholaisen ihka elävänä hänen selkäänsä hypänneen.
Sanna-muori, joka oli ollut Turussa ja kiilloittanut piispavainajan
kauluksia, oli useammin kuin yhden kerran nähnyt marakatteja torilla
näyteltävän ja alkoi ylenkatseellisesti puhua "ihmisistä, jotka eivät
ymmärtäneet erottaa ihmisiä eläimistä". Sentähden, kun pieni Dick,
kääpiö, aikoi astua vaunusta ulos, piti Sanna-muori varansa, otti hänet
syliinsä, silitteli häntä kuin kissaa ja sanoi: Kis, kis, kuinka
kauniit vaatteet sillä on, oi oi, niin kaunis takki, kissa mirriseni!
-- Mutta Dickistä mokomat mairittelut eivät olleet ollenkaan mieleen,
hän iski kyntensä ällistyneen ämmän poskiin ja huusi vihasta tirskuen:
-- Kissa olet sinä itse enkä minä, sen tuhannen naaras!

Jos Riitta-muori parkui vast'ikään, niin parkui nyt Sanna-muori
kymmentä kertaa kovemmin. Ämmän huudoista syntyneen hälinän kestäessä
kuului kavion kapsetta portilta, ja kartanolle ilmestyi kuusi pulskeata
ratsuhevosta, kukin ratsupalvelijansa kanssa, sekä niiden etunenässä
murjaani, koreaan, hopealla kirjattuun jakkuun puettu, mutta musta kuin
synti. Kauhistus oli yleinen; katselijat hajausivat joka haaralle. Joko
nyt murjaani närkästyi herättämästään inhosta tai tahtoi hän huvikseen
vielä enemmän pelästyttää taitamatonta joukkoa, hän irvisti julmasti ja
pisti kielensä ulos näyttäen kaksi riviä valkoisia ja teräviä hampaita.
Alettiin huutaa, manata ja rukoilla. Sanna-muori toipui toki siksi,
että ennätti saada mietityksi, miten perkele tietystikin kulkee mukana
siellä, missä ihmiset ovat kissoiksi muuttuneet ja kissat ihmisiksi;
mutta, lisäsi hän riemuiten, pappia se kuitenkin pelkää; eipähän
tohtinut tulla tänne, ennenkuin sen jumalanmiehen puhe oli loppunut.

Oikeastaan oli asianlaita niin, että murjaani, jolla oli tuo musta nimi
Nero, oli kreivittären tallimestari ja oli hiljalleen tullut
jäljestäpäin Turusta, ratsuhevosia kuljettaen.

Linnaan tulonsa jälkeisenä aamuna istui kreivitär Bertelsköld komeassa
sänkykamarissaan, katsellen Mainiemen salmen ihanaa näköalaa
sill'aikaa, kun hänen kamarineitsyensä asetteli hänen tuuheaa tukkaansa
ylös samalla tarkkuudella, kuin jos olisi ollut mentävä loistaviin
juhlapitoihin Ruotsin pääkaupungissa. Pöydällä kreivittären edessä oli
hopeinen tarjotin ja sen päällä kiinalaiset posliinikalut, joista hän
vast'ikään oli suklaata aamujuomakseen nauttinut; hänen kullalla
kirjattuihin tohveleihin pistetyt jalkansa lepäsivät vaatetuspöydän
eteen asetetulla silkkityynyllä, ikäänkuin ei pehmeä persialainen
mattokaan olisi ollut kyllin hieno ja lämmin sitä tallaavalle jalalle.
Viereisestä huoneesta kuului papukaijain ilkeää kuherrusta, joka
kokonaan olisi estänyt linnunlaulun rannan koivuista kuulumasta, vaikka
tämä olisikin voinut tunkea huolellisesti suljettujen ikkunain läpi.

Kello oli 7:n paikoilla, ja luonto loisti niinkuin se vain voi kesäkuun
kosteisena aamuna loistaa. Ihana oli näköala tuuheille, lehväisille
rannoille päin, joiden välitse peilikirkkaat lahdelmat luikertelivat
niinkuin hopeanauhat vaaleanvihreällä samettimatolla. Meri, tuo valtava
ja iso, joka syvinä hyökyinä kohoili tuolla taampana, oli tänne
lähettänyt ainoastaan leppeimmät tyttärensä, nuo kaidat lahdet ja
salmet, jotka armaasti syleilivät pihlajilla, koivuilla ja kukkivilla
tuomilla reunustettuja niemiä ja saaria.

-- Vedä ikkunaverho paremmin syrjään, Kaarina, -- sanoi kreivitär
ihastuksissaan tuosta lumoavasta näköalasta. -- Bertelsköld oli
oikeassa, -- lisäsi hän ajatuksiinsa vaipuen -- tämä maa, niin
köyhä kuin onkin, on kuitenkin ihana, miltei yhtä ihana kuin
Länsi-Göötanmaani.

-- Teidän armonne älköön vilustuttako itseään, -- virkkoi kamarineitsyt
mielipalvelijan toimeliaalla tuttavuudella. -- Oi, taivaan kirkkaus,
kuinka teidän armonne tänäpäivänä on kaunis, oikein ihastuttava; lyön
vetoa, että kreivi sanoisi samaten. Kukapa olisi uskonut, että tuo
ilkeä merituuli ja tämä kylmä Suomen ilma tekisi niin hyvää teidän
armollenne! Anteeksi ... vielä yksi kihara ... kas noin. Mutta
kannattaako todellakin olla noin viehättävä näille tyhjille seinille
tai tuota ikävää pappia tai noita muita tomppeleita varten tässä
moukkain maassa. Oi, teidän armonne!

-- Mitä huokaat, hupsu!

-- Oi, teidän armonne, Suomi on sittenkin iljettävä maa, minkätähden
piti meidän tänne lähtemän? Erämaita ja mäntymetsiä, noita joka kannon
takana, entä sitten kieli, kiks, kaks, kuks! Ajattelen Ranskanmaalla ja
Italiassa suorittamiamme matkailuja. Siellä voi ihastua maalla asumaan.
Missä ikänä käveli, sai oikein kylpeä kukkasissa ja tuoksuissa; hunajaa
kaikilla huulilla, joka askelella markiisi, joka pensaassa kreivi. Oli
se sentään viehättävä, se kaunis kreivi d'Ayrac Rouenissa.

Kamarineitsyt odotti, että hänen rohkea huomautuksensa loihtisi
hymyilyn kreivittären huulille tai punan hänen poskilleen, mutta sen
sijaan näkyi äkillinen kalpeus kreivittären kauneilla poskilla. --
Missä Sinclair on? -- kysäisi hän keskeyttäen.

-- Näen hänen tulevan tuolla puutarhassa. Hän kävelee kirja kädessä; ei
hän näe eikä kuule. Mutta ... hän seisahtuu, hän näyttää
hämmästyneeltä. Niinpä tosiaankin, hän huutaa apua. Hän hosuu
ympärilleen tulipunaisella saalillaan ... hän juoksee ... ei kukaan
kuolevainen ole tätä ennen nähnyt neiti Sinclairin juoksevan! ... nyt
hän taas seisahtuu. Mutta mikä on hänellä hätänä? Mutta katsokaa,
teidän armonne, katsokaahan. Tämä on kovin hullunkurista!

Ja vallaton kamarineitsyt remahti niin makeaan nauruun, ettei
kreivitärkään malttanut olla ikkunan luo tulematta. Itsensäkin täytyi
hänen hymähtää sille, mitä näki. Neiti Sinclair seisoi puutarhan muurin
vierellä, mistä hän ei enää päässyt eteen eikä taakse, ja hosui
riivatusti punaisella saalillaan ympärilleen, peloittaakseen pois
kalkkunakukkoja, jotka kaulat kurollaan ja pyrstöt levällään häntä
ahdistivat; ja jota enemmin hän saalilla hosui, sitä hurjemmiksi hänen
höyhenpukuiset vihollisensa kävivät.

-- Olenpa varma siitä, että kaikki tyyni on Kustaa Aadolfin ilveitä, --
sanoi kreivitär voimatta pidättää nauruaan, vaikka olikin pahastunut.
-- Juokse alas, Kaarina, ja pelasta neiti; lähetä tänne tuo huimapääni,
jos näet hänet.

Kaarina meni ja tuli kohta takaisin Kustaa Aadolfin ja pelastetun
neidin kanssa; tämä jälkimmäinen oli närkästyksestä yhtä punainen kuin
hänen saalinsa. Paikalla pidettiin tutkinto. Kustaa Aadolf selitti
olleensa tallissa Neron kanssa hevosia ruokkimassa. Sitten oli hän
ollut isännöitsijän kanssa pellolla ja koettanut "opetella kyntämään."
Sitten oli hän sattunut aukaisemaan puutarhan portin kalkkunoille...

-- Sen teki kreivi tahallaan, kun näki minun siellä kävelevän, -- sanoi
neiti terävästi.

-- Niin, -- sanoi Kustaa Aadolf rohkealla suoruudella, joka sopi
hänelle oivallisesti, -- minun kävi sääliksi, että neidin piti kävellä
niin yksinään, ja tahdoin hankkia neidille sopivaa seuraa.

Jos äidin sydän olikin taipuisa puolustamaan kaunista, mustasilmäistä,
iloisen ja rohkeamielisen näköistä pahantekijää, niin kreivitär toki
ymmärsi sen mestarillisesti salata. -- Aatelismiehen ei sovi oppia
tapojaan tallissa, -- sanoi hän ankarasti, -- ja vielä vähemmän astua
kuin talonpoika auran perässä. Sitäpaitsi olet käyttäytynyt
sopimattomasti neiti Sinclairea kohtaan. Tahtoni on, että pyydät
häneltä anteeksi.

Kustaa Aadolf puri huultansa. -- Pyydän _teiltä_ anteeksi, äitini! --
sanoi hän.

-- Mutta minä vaadin, että pyydät anteeksi _neidiltä_.

Poika oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän sukkelasti: -- Ei,
äitini, aatelismiehen ei sovi pyytää anteeksi siltä, jota kalkkunat
ovat ahdistaneet. Luuletteko minun olevan velvollinen antamaan neidille
hyvitystä? Olkoon, en kieltäydy siitä, jos hän tahtoo tapella kanssani.

Tuskin huomattava hymy ilmaisi, että heikko äiti, jonka lujuus oli
enemmän näennäinen kuin todellinen, vaivoin voi pysytellä ankarana.
Samassa tuli vanhempi veli, kreivi Torsten, ja kuuli tuon taistelu
vaatimuksen. -- Kustaa ei pelkää muuta kuin yhtä vihollista, -- sanoi
hän, -- ja se on ikävyys.

-- Olet oikeassa, -- sanoi äiti, iloisena keksiessään keinon, joka oli
hänen lemmikkiään vähemmän nöyryyttävä. -- Suvaitkaa, neitiseni,
_minun_ pyytää anteeksi uppiniskaisen poikani puolesta. Mutta sinä,
Kustaa Aadolf, menet heti kohta ylös huoneeseesi ja pysyt siellä iltaan
asti arestissa. Se olkoon rangaistuksesi tällä kerralla.

Tuomittu pahantekijä kumarsi kankeasti ja totteli. Tuskin oli hän
tullut huoneesta ulos, ennenkuin pieni Ebba, joka oli kuunnellut oven
takana, lensi häntä kaulaan ja itku kurkussa huudahti: -- Älä ole
pahoillasi, Kustaa, tahdon olla koko päivän luonasi. Kaikki vauvani
haen sinulle, kun vain lupaat, ettet, niinkuin viimeksi, ripusta niitä
pellinnauhaan.

-- Anna minun olla, -- sanoi poika äreästi. Mutta heti sen jälkeen
katui hän, ja kyynelet herahtivat hänen silmiinsä. -- Kyllä olisi
sinulla hauskempi siellä ulkona, -- sanoi hän, -- mutta tule kumminkin.
Oletpa oikein hyvä, kun huolit minusta. En koskaan enää tee vauvoillesi
pahaa.

Veli ja sisar menivät yhteiseen arestiinsa. Mutta makuuhuoneessa syntyi
neuvottelu kreivittären, hänen seuranaisensa ja kreivi Torstenin
välillä.

-- Kustaa Aadolf on kovin taipuisa pahoihin tapoihin, -- sanoi äiti
puolustaen. Vahinko, ettei hänellä täällä Mainiemessä ole sen parempaa
seuraa kuin palvelijat ja talonpojat.

Neiti Sinclair, joka vielä oli suutuksissaan, tahtoi sanoa sanan linnan
alustalaisten kovin itsenäisestä käytöksestä. Hän oli juuri puutarhassa
ihastuksekseen lukenut erästä Scudéryn uutta romaania, kun häntä
äkkiarvaamatta oli alettu ahdistaa ... ja siinä oli hän nähnyt
puutarharenkien vähän matkan päässä hänestä olevan työssä, mutta ei
yksikään ollut jalkaansa liikauttanut hänelle avuksi tullakseen. Olipa
vielä isännöitsijäkin kulkenut juuri silloin pihan poikki ja --
uskaltanut nauraa...

Torsten otti tämän muistutuksen varteen tavalla, joka oli osoituksena
niistä sukuylpeistä periaatteista, mitkä hän aikaisin oli
opettajaltaan, ehkäpä osaksi isältäänkin imenyt.

-- Mainiemestä, -- sanoi hän, -- on kovin kauan puuttunut paikalla
asuvaa herraa. Väestö on tottunut elämään omin päinsä; sen täytyy
tottua siihen vallanalaiseen asemaan, joka sille kuuluu. --
Isännöitsijä ei ollut hänestä vastenmielinen; hän näytti olevan kelpo
mies, mutta kovin itsevaltainen. Hovimestari oli kertonut vallan
moitittavasta uppiniskaisuudesta. Semmoista olisi toiste estettävä
tapahtumasta.

Kreivitär katseli mietteissään ihanaa näköalaa. -- Anna sanoa
isännöitsijälle, -- sanoi hän huolettomasti, -- ettei hän vast'edes
opeta Kustaa Aadolfia kyntämään. Anna sanoa hänelle, että alamaisuus,
ulkonainen ja sisällinen, on hänen ja hänen väkensä velvollisuus. Tule,
Torsten, ja katso tuonne! Näetkö tuon, tuolla lehtipuiden latvojen
takana? Se on meri, Torsten! Oi, kuinka suuruus on ihana, kun se
ymmärtää olla lempeä!

Torsten katsoi merelle. Hän huomasi ristiriitaisuuden äitinsä sanoissa,
ja vastasi tavalla, jota ei olisi odottanut hänen ikäiseltään: --
Mutta, äitiseni, eikö suuruuden suurin velvollisuus ole olla suuri?

-- Juuri senpä tähden, -- sanoi kreivitär, -- sen ei tarvitse halveksia
mitään muuta rinnallaan. Näetkö, Torsten, tämä on se Suomenmaa, jota on
kuvailtu meille niin autioksi ja jylhäksi. Minusta se kuitenkin on sekä
ihana että suurenmoinen.



4. JUHLAPITOJA JA VAAROJA.


Kaarle XI:nnen tarmokas, järkevä, vakainen, miltei juromielinen
hallitus oli yht'äkkiä pannut sulun Ruotsin aateliston loistolle, joka
oli aivan yli äyräittensä kuohunut aina siitä pitäen kuin Kristiina
kuningatar nousi valtaistuimelle. Tulipa äkkiä loppu sekä Ruotsissa
että Suomessa kaikista noista komeista ja viikoittain kestävistä
juhlapidoista, kilpa-ajoista, turnauksista, ilvenäytelmistä,
kaksintaisteluista, viinivirroista, paistetuista karjuista, kullatuista
juhlavaunuista, silkin kahinasta ja hopean helinästä. Elämä muuttui
hiljaiseksi, milteipä kolkoksi noissa uhkeissa aatelislinnoissa;
juhlapitojen hälinä oli loppunut, pöytäin ylellisyys oli vähiin
sulanut, komeus oli kalvennut, hopea oli vaeltanut kuninkaan
reduktsionin avaamaa tietä valtion rahastoon. Ja sen sijaan tulivat
kankeat kiehkuraperuukit, pitkät saarnat, ankarat tutkimukset,
raudankova kaksintaistelu-asetus, ja niiden ohessa eräänlainen juro
raakuus, johon kuningas itse antoi esimerkkiä. Mutta ikäänkuin pimeyden
vallat olisivat harmistuneet siitä jumalanpelosta, vakavuudesta ja
ankarasta siveellisyydestä, mikä kaiken tämän ohessa tuli tavaksi ja
laiksi, niin alkoi koko pohjolan rauhalle vaarallisin ja mitä suurinta
tuhoa tuottava vihollinen samaan aikaan vuodattaa myrkkyään
yhteiskunnan sydämeen. Loisto katosi, mutta paloviina tuli sijaan.

Mahtavan aateliston masentajan viimeisinä hallitusvuosina olikin
sentähden aivan tavatonta, jopa kerrassaan kuulumatonta, että tuo
suurimmaksi osaksi perin köyhtynyt aateli uskalsi edes osaksikaan
levitelläidä vanhassa loistossaan, ja jos se joskus tapahtui, niin
tapahtui se ainoastaan tienoilla niin etäisillä, joilla ei enää luultu
tarvittavan pelätä reduktsioniherrain aina väijyviä silmiä. Oliko näin
laita Mainiemen, tulemme kohta näkemään. Varma vain on, että heti
kreivillisen perheen sinne tultua, kesällä 1695, alkoi sarja
juhlapitoja niin loistavia, niin tuhlaavaisia, etteivät ne juuri
näyttäneet sopivan yhteen ajan tavan, rikkauden vaarain eivätkä sen
maakyläisen rauhan kanssa, johon kreivitär Bertelsköld oli vetäytynyt
heikkoa terveyttään hoitamaan.

Vaikka kreivi Bertelsköld itse olikin nuorempaa Kristiinan luomaa
aatelia, kuului kuitenkin hänen puolisonsa, syntyään Sparre, maansa
vanhimpiin sukuihin ja otti täydellisesti osaa heidän nykyistä
hallitusta kohtaan tuntemaansa tyytymättömyyteen. Valitettavasti ei
tässä todenperäisessä kertomuksessa ole säilynyt kaikkien niiden
ympärillä asuvaan vanhaan aateliin kuuluvain korkeasukuisten ja
uljaiden vieraiden nimiä, jotka siihen aikaan kävivät Mainiemessä ja
ottivat osaa sen juhlapitoihin.

Varmana sopinee kuitenkin pitää, etteivät sieltä olleet poissa
Kankaisten Hornit -- joista kumminkin eversti Eevert Kustaanpoika oli
kuollut v. 1687 ja Suomen kenraalikuvernööri Henrik Horn, Marienborgin
vapaaherra, v. 1693 -- ei Lemunsaaren ylhäinen paroonitar Anna Maria
Cruus, syntyjään Horn, eivätkä myöskään Louhisaaren yhtä isoiset
Flemingit, jotka silloin olivat siirtyneet kreivillisestä suvusta
samannimiseen vapaaherrasukuun. Eikä suinkaan puuttunut sieltä myöskään
Turun maaherraa, Cassaritzin vapaaherraa, Sarvilahden, Tyysterinkylän
ja äskettäin rakennetun Teijon herraa Lorenz Creutzia, eikä hänen
isoista puolisoaan vapaaherratar Hedvig Eleonora Stenbockia, jonka äiti
oli syntyjään De la Gardie. Lukuisa joukko Turun ja sen lähiseutujen
aatelisia seurasi näitä päämiehiään Mainiemeen.

Kesä oli sateinen ja kylmä eikä juuri sopiva ulkoilmahuvituksiin. Oli
kuin olisi sää ollut noiduttua; joka kerta, kun kreivitär oli
järjestänyt oikein iloiset pidot taivasalle, alkoi taivas pilvettyä,
tuli rankkasadetta ja tuulta, kaikki oli pilalla, ja vieraat saivat
huvitella linnan muurien sisällä. Heinäkuun lopulla hän päätti
kuitenkin viettää heinäntekoa oikein loistavilla pidoilla ja kutsutti
hovimestarin luoksensa. -- Hyvä Janssen, -- sanoi hän, -- luonnonvoimat
ovat liittoutuneet minua vastaan; teillä sitävastoin on aina hyvä
ilma-onni; määrätkää jokin ensi viikon päivä, jona saan kutsua ystäväni
niittäjäisille. Ensi maanantaina esimerkiksi?

Hovimestari oli heti valmis. -- Teidän armonne laskee leikkiä, --
vastasi hän. -- En tiedä tosin muusta onnesta kuin onnesta voida
täyttää teidän armonne käskyjä. Mutta maanantaita ja perjantaita
pidetään sopimattomina päivinä. Suvaitseeko teidän armonne määrätä
tulevan torstain?

-- Niinkö myöhään? Ehkäpä olisi siinä tapauksessa syytä odottaa
kreiviä. Mutta olkoon, määräämme torstain. Onko teillä rahaa?

-- Kreivin lähettämä vähäinen summa on aikoja sitten loppunut, --
vastasi hovimestari, -- ja minä olen kantanut kaikki, mitä olen voinut
isännöitsijältä pusertaa. Sillä miehellä on ihmeteltävä kyky kaivaa
kaikki tilan tulot pohjattomiin soihin. Kuitenkin (ja tässä kumarsi
Janssen hyvin nöyrästi) tarvitaan vain viittaus teidän armoltanne
niinkuin ennenkin...

-- Lainaamaanko teiltä, arvelette? -- keskeytti hänet kreivitär
ylpeästi. -- Herraseni, en kaipaa palvelijaini suosionosoituksia.
Apuanne tarvitessani olen sen sanova teille.

-- Niinkuin teidän armonne käskee, -- vastasi hovimestari samaan tapaan
kuin ennenkin, mutta hänen silmissään leimahti loukatun ylpeyden
salainen salama ja hän hankkiutui lähtemään huoneesta.

-- Odottakaa, -- virkkoi kreivitär, -- luulen kreivin olevan täällä
kahden viikon kuluttua. Saatatte siis vielä tämän kerran suorittaa
kustannukset; on kysymyksessä vain muutamain päiväin etumaksu. Kuinka
paljon olen teille velkaa?

-- Aivan mitättömän summan, teidän armonne, jota en voi muistaa, --
vastasi silmänpalvelija yhä samaan tapaan. -- Muistini on sangen huono
kaikkeen muuhun paitsi teidän armonne käskyjä täyttämään.

-- Ja tuon muistinne huonouden vuoksi te kai olette antanut minun joka
kerta allekirjoittaa kuitin summasta jo ennen kuin olen sen saanutkaan?
Janssen ... entä jos pettäisitte minua?

-- Teidän armonne, tämä epäluulo...! Tahdon heti paikalla teidän
armonne silmäin edessä repiä palasiksi nuo onnettomat kuitit, jotka
riistävät minulta sen, minkä pidän kalleimpana maan päällä, teidän
armonne luottamuksen.

-- Se on tarpeetonta, jääkää tänne. Luuletteko neljä sataa hopeatalaria
riittävän kaikkiin torstaiksi Turussa tehtäviin ostoksiin -- pukuihin,
musiikkiin, ilotulituksiin, rypäleihin, maustimiin y.m.

-- Jos teidän armonne antaa minun toimittaa ostokset huolellisesti ja
säästäväisesti, niin toivon voivani kolmellasadalla talarilla...

-- Huolellisesti! Säästäväisesti! -- keskeytti kreivitär kiivaasti. --
Kerjäläisen palveluksia en teiltä pyydä, herraseni. Tahtoni tunnette;
olkaa tarkka ja säästäväinen omissa asioissanne eikä minun. Täksi
illaksi teette suunnitelman juhlapitoja varten, ja mitä kustannuksiin
tulee, kas tässä...

Kreivitär meni kirjoituspöydän luo ja kirjoitti käsialalla, josta
tuskin sai selvää, seuraavan kuitin, jonka antoi hovimestarille:

    "Janssenilla on saamista 400 hopeatalaria. Kuitataan.
    Ebba Kristiina Bertelsköld, omaa sukuaan Sparre."

Torstai tuli, ja ensi kerran pitkästä ajasta nähtiin poutaisen taivaan
ennustavan kaunista kesäpäivää. Kello 8 paikoilla aamulla pyrki
hovimestari kreivittären puheille hänen viimeisiä käskyjään vastaan
ottamaan.

Kuulumattomin askelin astui hän vastaanottohuoneeseen; kreivitär ei
näkynyt hänen tuloaan huomaavan. Hovimestarin katseet hyväilivät
salaisella mielihyvällä tuota ihanaa, vielä nuorekasta, keveään
aamupukuun puettua olentoa. Kreivitär istui ajatuksissaan ja oli
vaipunut erään vast'ikään saapuneen kirjeen lukemiseen.

Hovimestari odotti vähän aikaa äänetönnä, mutta viimein kadotti hän
kärsivällisyytensä, sillä aika oli täpärällä. -- Tulen kuulemaan, onko
teidän armollanne vielä jotakin käskettävää, -- sanoi hän nöyrästi. --
Teidän armonne on tehnyt väärin epäilemällä onneani. Päivä tulee
olemaan ihana, ja pidoistakin tulee ihanat.

Kreivitär katsoi ylös -- vähän närkästyneesti kenties sillä hän vastasi
lyhyesti ja miltei vihaisesti: -- Pidoista ei tulekaan mitään.
Peruuttakaa kaikki tyyni.

-- Teidän armonne! ... sopersi hovimestari.

-- Pitääkö minun sanoa kahteen kertaan, mitä teidän on tekeminen.
Pidoista ei tule mitään.

-- Suokaa anteeksi, teidän armonne, se on mahdotonta. Kaikki on
valmiina. Hänen ylhäisyytensä Turussa ja heidän armonsa Louhisaaressa,
Lemunsaaressa, Kankaisissa ja kaikki muut ylhäiset vieraat kutsuttiin
kaikki eilen aamupäivällä ja ovat täällä jo puolenpäivän aikaan. Heille
ei käy enää peruutusta lähettäminen.

-- Tehkää niinkuin tahdotte. Pidoista ei tule mitään.

-- Täytyy kumminkin olla jokin syy sanottavana.

-- Tarvitseeko minun tehdä tiliä syistäni. Sinclair olkaa hyvä ja
tulkaa tänne. Luuletteko syitä tarvittavan?

Neiti Sinclair tuli. -- Arvelen, ettei teidän armonne voi olla syytä
selittämättä, -- vastasi hän hämillään, -- nuo Hornit ja Flemingit
vaativat huomaavaisuutta. Heidän sukuperänsä, arvonsa...

-- Sanokaa heille, mitä tahdotte. Voinko minä mitään sille, että
mieheni on poissa järjiltään? Kuulkaa itse, mitä hän kirjoittaa:
"Valtiolliset syyt vaativat, kallis ystäväni, että tänä kesänä elät
niin _retirée_ kuin mahdollista. Ei juhlapitoja, ei ylellisyyttä, ylen
_risquablea_ on näyttää loistoa, _splendeuriä_, mikä voisi herättää
eräiden henkilöiden _jalousieta_. Epäilykseni olen itse ennen pitkää
sinulle _expliceraava_. Siihen asti, _ma très chère_, olisin sinulle
_obligé_, jos tarkoitukseni suosiolliseen huomioosi ottaisit."

-- Jos rohkenen sanoa ajatukseni, -- sanoi neiti yhäkin hämillään, --
niin ei herra kreivin tarkoitus _pas du tout_ ole ollut panna esteitä
juhlapidoille, jotka teidän armonne jo on ilmoittanut. Se on aina oleva
_question de demain_.

-- Hänen armonsa kreivi, -- säesti hovimestari, -- varmaan pahastuisi
kuullessaan, että sen arvoisia henkilöitä, kuin esim. vapaaherra
Creutzia, loukataan peruuttamalla annetut kutsut.

-- Mutta mitä tulee minun tehdä? -- jatkoi huolestunut kreivitär. --
Mieheni tahto on selvä, vaikka en voi käsittää sen syytä.

-- Teidän armonne olettaa, että kirje tuli huomenna eikä tänäpäivänä,
-- vastasi Sinclair rohkeammasti.

-- Päivä tulee olemaan ihana, pidot komeat, -- virkkoi hovimestari
samaan tapaan. -- Tämmöistä päivää ei tule toista kertaa. Teidän
armostanne tullaan sanomaan, että hänellä on määräävä asema Suomen
aatelin kesken.

Kreivitär horjui päätöksessään. Mutta hän oli mieheensä suuresti
kiintynyt ja olisi arvattavasti sittenkin päättänyt noudattaa hänen
mieltänsä, ellei pikku Ebba olisi samassa tullut sisään aivan
ihastuksissaan uudesta puvustaan, jossa hänen oli esiinnyttävä pidoissa
ja joka oli kuvaavinaan metsänneitoa. Äidin heikkous voitti. Vähän
epäröityään päätti kuin päättikin kreivitär juhlapidot pidettäviksi --
mutta ainoastaan tällä kertaa.

Sinclair ja hovimestari riensivät kumpikin taholleen riemuiten siitä,
että olivat saaneet tuumansa toteutumaan. Nyt ilmoitti kamarineitsyt
isännöitsijän. Kreivitär ei olisi kernaasti tahtonut ottaa vastaan
tuota tuimaa, nuorta miestä, joka useammin esiintyi hänen edessään
tylynä kuin iloisena ja tyytyväisenä, mutta taipui siihen kuitenkin
lopulta.

-- Mitä tahdotte? -- kysyi hän lyhyesti.

Mestari Pietari ei ollut hätäpoikia, kun oli käytävä vaikka karhun
kimppuun, mutta nyt tunsi hän rohkeutensa katoavan. Hän oli lukenut
niin kauniin läksyn matkalla; nyt hän oli sen kokonaan unhottanut ja
murahteli sekavasti jotakin, joka oli olevinaan onnentoivotusta kauniin
ilman johdosta.

-- Hyvä, hyvä, -- vastasi kreivitär kärsimättömästi. -- Oliko teillä
mitään muuta sanottavaa?

Mestari Pietari änkytti jotakin semmoista kuin että vuoden kasvu oli
varsin huono ja että niittyjen pitäisi saada vielä kasvaa, ennenkuin ne
niitettiin.

Kreivitär kadotti kärsivällisyytensä. -- Paha kyllä, ettei teillä ole
heiniä, -- sanoi hän, -- se on oma syynne. Vieraani tulevat niittämään
linnan niityn tänä päivänä. Jos kasvu on kovin niukka, niin niittäkää
likimmäiset niityt ja viekää niitetyt heinät linnan-niitylle. Minä
tahdon, että niitty on rehevän näköinen. Mainiemi on rikas; niityt
eivät saa olla köyhät. Hyvästi; tehkää niinkuin olen sanonut.

Ennenkuin mestari Pietari huomasikaan, oli hän jo linnanportaita
laskeutumassa. -- Kirottu pölkkypää! -- mutisi hän. -- Olinhan aikonut
niin kauniisti esittää asiani, olinhan aikonut avata kreivittären
silmät näkemään totuuden alusta loppuun. Kuinka hevoset käyvät
lihavimmilla niityillämme laitumella! Kuinka metsästäjät tallaavat
parhaat peltomme! Kuinka elo ei tee terää! Kuinka heinä näivettyy!
Kuinka katovuosi irvistelee kaikilla kedoilla! Kuinka nälkä kolkuttaa
kaikkia ovia! Kuinka röyhkeys meitä sortaa! Kuinka ahneus kiskoo meitä!
Kuinka laiskat, röyhkeät palvelijat pitelevät talonpoikia! Kuinka
kaikki tuhlataan! Kuinka väki napisee! Kuinka täällä valehdellaan!
Kuinka varastellaan! Kuinka Mainiemi menee häviötään kohti! Kuinka
kaikki työni hävitetään! Hyvä Jumala, ei minun, vaan sinun työsi!
Varjele sinä tätä onnettomuuden linnaa, etteivät ne päivät palaisi,
joista miehet ja äijät vielä peloissaan puhuvat!

Nämä sanat kuohuivat epäselvinä niinkuin etäisen kosken kohina
isännöitsijän leveästä rinnasta. Mutta ei ollut hänellä aikaa
kauemmin antautua näihin surullisiin ajatuksiin. Portaissa olivat
kamaripalvelijat juostessaan vähällä paiskata hänet kumoon; kartanolla
ahdistettiin häntä joka haaralta. Siellä kysyttiin kauroja, heiniä ja
tallisuojaa sadalle hevoselle, runsasta kestitystä vieraiden lukuisille
seurueille; viirejä torneihin; uusia lehtimajoja; uusia riemuportteja;
kaikkien linnan alustalaisten piti olla paikoillaan, juhlallisesti
puettuina, hyvin notkeina, kaikin mokomin _iloisen näköisinä_. Kaikki
varastot oli tyhjennettävä, kaikkien kellarien piti luovuttaa
sisällyksensä. Mainiemen piti näyttää rikkaalta, kreivilliseltä,
ruhtinaalliselta, kuninkaalliselta, samalla kuin puute jo sen
hökkeleihin hiipi, ja vaarat vaanivat sen loistavan ulkonaisen komeuden
takana.

Mestari Pietari oli suora ja rehellinen maanviljelijä. Hän ei voinut
käsittää, miten näin loistavasti kävi peittäminen noin uhkaavaa
häviötä. Mutta eräs ajatus oli hänen lohdutuksensa: -- Kreivin tultua
kyllä kaikki muuttuu paremmaksi! Kreivi on jalomielinen, kreivi on
rikas! Hän on ymmärtävä kansansa tarpeet! Ehkäpä hän viskaa tynnyrin
kultaa puutteen kitaan; ja enemmänkin kuin kultaa hän on luova säteen
ihmisyyden päivänvaloa tähän tyranniuden pimeyteen.

Mutta ken ei mestari Pietarin tavoin tuntenut kaikkia linnan
salaisuuksia -- joita ei hänkään täysin tuntenut -- se varmaankin kulki
iloisemmissa ajatuksissa ihanan kesäpäivän paisteesta nauttien. Tuossa
kohosi tuo komea linna viisine torneineen vihannan seudun yli niinkuin
koko valtakuntansa ympäröimä kuninkaan linna. Mainiemen sirkkuset
lauloivat lehdoissa; kesä oli niin myöhäinen, että luonto vielä eleli
kevään jälkiloistossa. Hiljaisina laineina keinui lahtien hopea rantain
vaiheilla. Kuusien tummat latvat humisivat menneen ajan muistoja;
koivujen vaaleissa kutrisissa haaveili tulevien keväitten toivo. Kaiken
sen, mitä inhimillinen ylpeys milloinkaan voi Suomessa saada aikaan,
sen oli se tässä koettanut toteuttaa; mutta sen komeutta komeammin, sen
ihanuutta ihanammin levitti luonto selkeän, heloittavan rauhansa pitkin
Mainiemen kukoistavia rantoja.



5. HEINÄTALKOOT.


Kello kahdentoista aikaan päivällä alkoi vieraita saapua. Siellä tuli
pitkissä jonoissa sen ajan raskaita umpivaunuja, jotka tarvitsivat
neljä hevosta paikalta liikahtaakseen. Ja niiden rinnalla nelisteli
keveästi ja sievästi siroja, monivärisiin pukuihin pukeutuneita nuoria
aatelismiehiä, jotka milloin oikealla, milloin vasemmalla puolen
vaunuja antoivat korskuvien hevostensa, päät pystyssä, keikailevasti
tanssia, voittaakseen jonkunkaan ihastelevan katseen niistä ihanista
silmistä, jotka vaunujen ikkunoista katselivat.

Teille oli pirskotettu vettä ja kukkasilla sekoitettuja koivunlehtiä
ripoteltu. Pitkin aitoja riippui, samoin kuin kreivittärenkin
tullessa, nauhoihin sidottuja, pienistä pihlajan- ja kuusenlehvistä
tehtyjä kiehkuroita. Ennenkuin käännyttiin isolle ajoportille, ajettiin
noin sadan kyynärän kaarros koivuista ja kuusista keinotekoisesti
tehdyn holvin kautta, joka levitti suloista viileyttä kesän helteeseen.
Kustakin viidestä tornista liehuivat nytkin nuo sinikeltaiset
viirit kuulakassa ilmassa, ja suurin päätorniin pystytetty viiri
oli koristettu Bertelsköldien vaakunalla, täysissä aseissa
olevalla ratsastajalla, joka toisella puolen oli alaslaskettu,
Marienburgia[19] tarkoittava nostosilta ja toisella Fyenin vaakuna,
jonka kantamisoikeuden Kustaa Bertelsköld oli saanut kuningas Kaarle
X:ltä muistoksi siitä, että hän ensimmäisenä ratsasti Vähän Beltin
poikki.

Päivällinen laitettiin isoon linnansaliin juuri kello 1 ajaksi, mikä
oli tavattoman myöhäistä Kaarle XI:nnen aikaiseen elämänjärjestykseen
nähden, jolloin tavallisesti noustiin ylös kello 4 aikaan aamulla,
syötiin päivällinen kello 11 ja mentiin nukkumaan kello 9 aikaan. Sali
ansaitsee oman selityksensä. Se oli niin iso, että sata vierasta --
sillä niille paikoin niitä oli -- hyvästi mahtui pöytäin ympärille,
jotka oli asetettu B:n muotoon, tietysti siten, että helposti voitiin
päästä molempain puoliympyräin väliin. Kumminkin voi salin korkeutta
sanoa suhteellisesti vieläkin suuremmaksi, ja keskeltä kattoa riippui
kaksitoista-haarainen, puhtaasta kullasta taitehikkaasti tehty, ylen
kallis kynttiläkruunu, joka kolmikymmenvuotisen sodan aikana oli
ryöstetty jostakin saksalaisesta ruhtinaanlinnasta (kenties jostakin
luostarinkirkosta) ja jonka vanhempi Bertelsköld oli muiden kalliiden
aarteiden muassa kotiinsa kuljettanut. Katto oli koristettu lukuisilla
kuvilla. Siinä nähtiin Egyptin seitsemän maanvaivaa, israelilaiset
korvessa, Joosuan ja makkabealaisten taistelut y.m. mieltä ylentäviä,
Vanhan Testamentin aiheisia maalauksia, niin valikoituja, että selvästi
voi huomata linnan herran mieltymyksen sotaisiin aiheisiin. Seinät
osoittivat samaa aistia vielä suuremmassa määrässä, sillä ne oli
katosta lattiaan asti peitetty suunnattoman suurilla öljymaalauksilla,
jotka esittivät kohtauksia kolmikymmenvuotisesta sodasta ja Kaarle
XI:nnen sotaretkistä. Tekotapa osoitti hollantilaisen taiteilijan
käsialaa, ja ratsuväen taistelut olivat pääaiheena. Muun muassa nähtiin
siinä Wallensteinin hyökkäys Stålhandskea ja suomalaisia vastaan
Breitenfeldin taistelussa; kulku Lech-virran yli; Kustaa Aadolfin tulo
Müncheniin; Kustaa Aadolfin kuolema Lützenin luona; Nördlingenin ja
Wittstockin taistelut; Varsovan taistelu y.m. kuuluisia tapauksia.
Myöhemmin syntynyt ja toisen käden tekemä oli eräs iso taulu, johon
retki Vähän Beltin yli oli kuvattu; siinä nähtiin etäämpänä, kuinka
kuningas voitollisena nousi Fyenin maalle, samalla kun etualalla
ratsastajajoukko vaunuineen ja kuormineen vajosi särkyvän jään alle, ja
ylälaidassa näkyi maineen jumalatar, musta vaakunakilpi kädessä, johon
kullatuilla kirjaimilla oli kirjoitettu:

_Gustavus Bertelsköld, comes, obiit 29 Jan. 1658. Jacet indomitus
victor pro rege sub unda._[20]

Tämän taulun opastamana voi helposti muissa tauluissa, tavallisesti
Kustaa Aadolfin tai Kaarle X:nnen rinnalla, tuntea vanhan kreivi
Bertelsköldin rotevan sankarivartalon antamassa iskuja taistelun
tulisimmassa tuoksinassa. Maalari tietysti ei ollut halventanut
urhoollisen kreivin urotekoja; mutta tunnustettava on, että todellisuus
tarjosi hänen siveltimelleen runsaasti aiheita. Ikäänkuin näiden
veristen taulujen vaikutuksen lievennykseksi oli keskellä isoa seinää,
vastapäätä ovea, toinen rauhallisemman näköinen taulu, johon Kristiina
kuningatar oli kuvattu antamassa kreivillistä arvoa teräkseen puetulle
sotilaalle, ja alla luettiin niin ikään kullattu päivämäärä lokak. 20
p. 1650. Pitkällä seinustalla olevain kuuden ikkunan välissä nähtiin
vielä viisi isoa kuvaa, joista heti kohta tunsi Kustaa Aadolfin,
Kristiinan ja Kaarle X Kustaan kuvat. Neljäs taulu, ritari täysissä
aseissa, esitti samaa ensimmäistä kreivi Bertelsköldiä, jota maalari
joka paikassa oli pitänyt esillä, ja viides taulu oli hänen aikaisin
poismenneen puolisonsa ihmeen ihana kuva, jonka alle oli merkitty
kuolinpäivä, kesäkuun 24 p. 1653. Nykyisen kreivin ja kreivittären
kuvat olivat vaatimattomammalla paikalla n.s. marmorisalissa.

Turhaa olisi koettaa selittää aterian komeutta. Olkoon vain sanottu,
että noiden sadan vieraan pöytäkalusto oli hopeasta, ja oli
Bertelsköldien vaakuna siihen kaiverrettu erään nyt tuntemattoman,
puolalaisen vaakunan yläpuolelle, joka osoitti, että tämä kalleus,
samoin kuin kynttiläkruunukin, oli tuotu saaliina jostakin Puolan
valloitetusta linnasta. Sotain muistot uudistuivat; nyt nähtiin
ainoastaan niiden loisto, unhotettu oli niiden kyynelet.

Kahvi ei ollut enää tuntematonta, mutta sitä ei juotu vielä suuremmissa
tilaisuuksissa. Sen sijaan tarjottiin monien Tukholman leivosten ja
Ranskan hedelmähillojen jälkeen aterian lopulla erästä imelää Espanjan
viiniä pienistä, hiotuista, norsunluisilla jaloilla varustetuista
laseista. Kreivitär, joka oli istunut kunniaistuimella parooni Creutzin
rinnalla, nousi heti sen jälkeen ylös, vieraat seurasivat esimerkkiä,
ja ateria päättyi kello 4 aikaan iltapäivällä.

Nyt tarjosi kukin herroista käsivartensa jollekin naiselle, ja niin
mentiin linnan puutarhaan kävelemään. Historia ei ole kirjoittanut
muistoon, mitä he sanoivat toisilleen, nämä ylhäiset Mainiemen vieraat,
kävellessään lehtimajain siimeksessä. Valikoituja kohteliaisuuksiako
tuolla ruotsalais-ranskalaisella kielellä, jota siihen aikaan
käytettiin ja jota ei kuninkaiden esimerkit eikä runoilijain harrastus
äidinkielen hyväksi vieläkään ole saanut puhdistumaan? Mahdollista
kylläkin, sillä seurassa oli herroja ja naisia tuota _vanhempaa_
koulua, joka oli saanut sivistyksensä suorastaan "suuren vuosisadan"
loistavasta keskustasta, häneltä, johon katsottiin ylös niinkuin
aurinkoon ja epäjumalaan, kaiken täydellisyyden esikuvaan, kaiken
sivistyksen oraakkeliin, mahtavalta, suurenmoiselta, loistavalta
puolijumalalta Ludvig XIV:ltä. Mutta nämä vanhemmat jo melkein
syrjäytti nuorempi suku, joka oli kasvanut Kaarle XI:nnen tuiman ja
tosivakavan hallituksen aikana, joko Tukholmassa tahi kotona
linnoissaan, ja jonka varat eivät enää riittäneet tuhlaaviin
ulkomaanmatkoihin. Ja näillä nuoremmilla oli aikansa hienostuksesta
ainoastaan lauseparret tallella; niiden takana piili vallan usein
maalaisjunkkarin rehellinen raakuus tahi soturin kömpelöt
nyrkkioikeuden aatteet.

Mutta onpa kuin näkisin heidät vieläkin, semmoisina kuin Dahlberg kuvaa
heitä silloisessa _Suecia hodiernassaan_ 1695 vuoden piirroksissa --
herrat puettuina kenkiin, silkkisukkiin ja lyhyihin housuihin, pitkiin,
kaikkia selän mutkia näyttäviin takkeihin niissä olevine pitkine
nappiriveineen, muodottomine alasriippuvine hihankäänteineen, hienoon
valkeaan pitsihuiviin ja suunnattoman pöyheään kiharaperuukkiin, joka
aaltoili maidon valkeain ja puolukan punakkain kasvojen ympärillä -- ja
nuo ihanat naiset kaarretuissa, lyhytrintaisissa, kapeissa, mutta
pitkissä hameissaan niissä olevine monine reunustuksineen, yllä lyhyt
19:nnellä vuosisadallakin uudelleen nähty viitta, nuo naiset paljaine
käsivarsineen, kädessä keikaileva viuhka ja päässä tavattoman korkea
päähine _à la Maintenon_ -- ei, ei kaikkein pyhimmän _Maintenonin_, ei
toki -- vaan sen _Maintenonin_, joka ei vielä ollut hurskaaksi
muuttunut.

Linnan molemmat päädyt olivat pohjoiseen ja etelään päin.
Pohjoispuolella olivat ajoportti, linnanpiha ja iso ylöskäytävä.
Eteläinen pääty sitävastoin oli puutarhaan päin, jonka latvotun
pensasaidan yli linnan akkunoista oli mitä ihanin näköala
merenlahdelle. Itäpuolella olivat ne avarat ulkohuoneet, joissa tämän
kertomuksen alussa mekin olimme pyykin pesussa, jotavastoin avara
puisto levisi länteen päin linnasta ja siltä puolen oli yhdistetty
puutarhan kanssa sillalla, joka vei keinotekoisen lammikon yli.

Kuvataksemme Mainiemen puutarhaa tarvitsisimme seikkaperäisiä tietoja
sen ajan puutarhanhoidosta, johon uhrattiin uskomattomia summia ja jota
varten asian alkaen kutsuttiin kaikkein taitavimpia hollantilaisia
puutarhureita. Meidän aikamme pitäisi ehkä kovin eriskummaisena sitä,
mikä siihen aikaan oli hienointa hienoutta; yksinkertaisempia
tunteitamme kenties loukkaisi nähdessämme sitä väkivaltaa tai ehkä
oikeammin sitä kavaluutta, millä luonnon kaunis säännöttömyys
puserrettiin linjasuoriksi, matemaattisiksi kuvioiksi, jotka tekevät
yksitoikkoisen, miltei tuskallisen vaikutuksen. Mutta puutarhan
hoitotaidossa oli taidon kannalta katsottuna siihen aikaan kehitytty
pitkälle, ehkä pitemmälle kuin nykyaikana, koska tähän huvitukseen
silloin uhrattiin summia, jotka nyt näyttäisivät tarumaisilta; ja
olihan tämä huvitus muodostunut aivan raivoksi Hollannissa, muodiksi
Ranskassa, ylellisyydeksi Englannissa, intohimoksi Saksassa,
saatettiinhan se kaikissa näissä maissa viimeisiin mahdollisuuksiin
asti; loistonhaluinen ruotsalainen ja suomalainen aatelistokin oli sen
omaksunut, kenties enemmän matkimisen halusta kuin todellisesta
taipumuksesta. Sillä eteläisempien maiden uhkean kasvullisuuden
rinnalla näyttivät nämä laitokset täällä pohjolassa kovinkin kelmeiltä;
puuttui maiseman mehevä vihannuus, puuttui tuo etelän lämmin, yli
kukkien hehkuvien värien henkäilevä valaistus. Mutta samassa määrässä
kuin täkäläinen luonto joutui tappiolle etelämaisen kasvullisuuden
rinnalla, samassa määrin ponnisti taito täällä kaikkia keinojaan
täyttääkseen näitä aukkoja, peittääkseen tätä huonommuutta.

Varmaankin oli moni muu puutarha siihen aikaan Ruotsissa, joskaan ei
Suomessa, Mainiemen puutarhaa etevämpi. Ja yhtä hyvin tämä puutarha
tekotaitoon ja komeuteen nähden olisi voinut kilpailla monen
yhdennentoista vuosisadan kuninkaallisen huvilinnan kanssa. Kahdeksana
isona kohtisuorana nelikulmana, joista jokainen oli leikatulla
akaasia- tahi ruusupensas-aidalla ympäröity, levisi se kuin
sametinpehmoinen matto linnan ikkunain alla. Jokainen neliö oli tehty
taidokkaasen rokoko-tapaan, jokaisessa oli kukkapenkereitä, kalliita
tulpaaneja, koukeroisia, ylen kapeita hietapolkuja ja erästä hienoa,
ulkomaista ruoholajia, joka helposti saatiin mitä eriskummallisimmalla
tavalla vivahtelemaan. Jokaisen neliön keskikohdalla seisoi sitäpaitsi
marmorinen kuvapatsas kantakivellään; Juppiterillä, Junolla, Marsilla,
Venuksella, Apollolla, Minervalla, Merkuriuksella ja Cereksellä oli
kullakin vähäinen kukkia ja vihreyttä käsittävä valtakuntansa.
Jokaisessa noiden kahdeksan neliön muodostamassa äärimmäisessä nurkassa
oli loistava suihkukaivo, josta loiskiva tritoni ruiskutti kirkasta
suihkuaan ilmaan. Mutta keskellä puutarhaa oli ympyriäinen lammikko,
noin 10 kyynärää yli mitaten, jonka keskeltä hirmuinen, kolmipäinen
lohikäärme kustakin kolmesta kidastaan ruiskutti leveän vesipatsaan
sillä tapaa, että nämä kolme suihkua, käyden ristiin keskenään,
muodostivat auringossa kimmeltelevän B:n.

Kukkain ja suihkukaivojen katseluun kyllästyttyä ei tarvinnut mennä
kauas ennenkuin löysi siimeksen isossa, kuusihaaraisessa, humaloista
tehdyssä tähdessä; nämä kiemurtelivat päistään yhdistettyjä tankojaan
pitkin, muodostaen ihanoita kaariholvia, joiden alla kävelijä tapasi
siroja penkkejä levähtääkseen. Tämän tähden keskikohdalla oli
ympyriäinen, tuoksuva humalamaja, sen keskellä seisoi marmorinen pöytä
ja sievä Heben vartalokuva, jonka päähän sattui keveän lehtilaen läpi
tunkeva ja sen vihreyden miedontama päivänvalo.

Vanhemmat vieraat levähtivät tässä majassa hetken aikaa, jotavastoin
nuoremmat hajautuivat pitkin rantaa missä viisi tai kuusi venettä oli
varalla, jos ketä halutti lähteä merelle soutelemaan. Herrat soutivat,
naiset leyhyttelivät pois hyttysiä viuhkoillaan, ja niin soudettiin
saaren ympäri, jossa mustan Jaanan mökki vielä seisoi rapistuneena ja
asumattomana niinkuin muinaisaikainen raunio. Tämän kuolemaan
tuomitun noita-akan muisto oli juurtunut kansanuskoon; paikkaa
katseltiin taikauskoisella kauhulla, eikä ketään olisi saatu tuossa
pahamaineisessa huoneessa asumaan. Veneseurakin souti nopeasti ohi,
laskien leikkiä siitä, että Mainiemen aarteet olivat sinne haudattuina.
Huilun ääni väikkyili hyväillen kirkkaan vedenpinnan yli, nuoruus ja
lempi kulkivat keinuen edelleen, ja kauniit neidit kallistautuivat
veneen laidan yli, ja nähdessään poskensa punastuvan tyynessä vedessä,
kastoivat he valkoiset kätösensä veteen ja pirskottivat leikillisesti
muutamia pisaroita soutajainsa päälle, jotka rangaistukseksi uhkasivat
laskea heidät maihin tuolle epäluulonaiaiselle saarelle.

Kauan ei retki kumminkaan saanut kestää, sillä nyt annettiin merkki,
että heinänkorjuu alkoi linnan niityllä. Pietari-mestari seisoi siellä
murahdellen, että kaste alkoi laskeutua luo'on päälle, joka oli niin
kallista tavaraa tänä hallavuotena; mutta hänen synkkä otsansa
kirkastui, kun pieni opettajatar Linderoth paimentytöksi puetun Ebban
kanssa hyppeli niittyä pitkin, kiirehtien saamaan haravoita vieraille
neideille. Pietari-mestari oli voitettu; saatiin mitä pyydettiin,
tuotiin esille ainakin kolmekymmentä sievää, keveätä, siniseksi
maalattua haravaa, jotka asian alkaen oli veistetty kätösiä varten,
mitkä olivat tottuneet työtä pitämään leikkinä. Kaikki seuran vanhemmat
sijoittuivat nurmipenkeille ja sinne siirretyille sohville, mutta
kaikki nuoret kävivät reippaasti työhän käsiksi. Nousipa siitä melu ja
leikki, niin että Mainiemen rannat raikuivat. Ylhäisistä naisista
olivat muutamat varsin harjaantumattomia ja käyttäytyivät
hullunkurisesti haravoidessaan, toiset taas, jotka olivat maalla
kasvaneita, olivat pidelleet haravaa ennenkin. Mutta, oi taivaan
korkeus, mimmoista jälkeä siinä syntyi! Pietari-mestari, jonka
käytännöllinen mieli ajatteli aina etupäässä hyötyä, oli lumoutunut
vain hetkiseksi näiden armaiden haravoitsijain edessä. Kohta näki hän
kauhukseen, kuinka toiset heiniä kyllä rukoihin haravoivat, mutta
toiset taas hajoittivat tai rukoihin toisiaan sysien niitä tallasivat
tai ympäri niittyä nakkelivat. Pahin kaikista oli nuori Kustaa Aadolf;
hän raivosi niityllä, elämöiden ja hävittäen kuin Attila, hunnien
kuningas, sillä jos ruohoa kasvoikin hänen jäljissään, niin ei ainakaan
kasvanut heiniä karjalle. Muut aateliset nuoret herrat olivat
kantavinaan heiniä rekiin minkä voivat, mutta varistelivat sillä välin
toiset puolet ympärilleen. Onnettomassa tilassa olivat tällä hetkellä
kiharaperuukit; ei yksikään Turun tai Tukholman kähertäjä olisi
harmistumatta voinut nähdä noita heidän babyloonisen rakennustaitonsa
uhkeita, ylimyksellisiä mestariteoksia! Litistyneinä, perin
pilautuneina, täynnä heinänkorsia ja pölyä nämä peruukkiparat viimein
ripustettiin puiden oksiin, vallattomain iltatuulten leikkikaluiksi.
Olihan se vähän hurjaa, eikä aivan hienon hienoakaan tämä meno
Mainiemen linnanniityllä; vanhukset pudistivat tyytymättöminä pitkien,
liikkumattomien peruukkikiharain verhoamia päitänsä; mutta minkäpä
sille teki, tavat olivat hiukan villiytyneet, ja he saivat tyytyä
niiden herkullisten lakkain ja kirsikkain maistelemiseen, joita
paimeniksi ja metsänhaltijoiksi puetut kamaripalvelijat runsaasti
tarjoilivat.

Mutta aurinko alkoi vähitellen vajota länteen puiston tammien ja
koivujen taakse, herrat työntekijät alkoivat väsyä, ja talonpojat
saivat alkaa siitä, mihin toiset olivat lopettaneet. Silloin kuului
torven toitotuksia puistosta, ja esiin ajoi kaksi ratsastajaa, toinen
päästä jalkoihin sysimusta mustan hevosen selässä, ja toinen yhtä
lumivalkea valkoisen hevosen selässä, julistaen, että jos
korkeasukuinen seura tahtoisi astua Floran linnaan, niin prinssi
Talvilumi ja prinssi Syysyö palvelijoineen kävisivät taistosille
vieraiden kunniaksi. Seura lähti heti kohta liikkeelle puistoon päin.

Floran linna oli jotenkin korkea kukkula keskellä puistoa, ja sen
huipulla oli huvihuone, josta oli erinomaisen loistava näköala merelle,
puistoon, puutarhaan ja kasvihuoneihin, joiden ikkunat kiilsivät kuin
kulta illan auringossa. Neiti Sinclair otti Floraksi puettuna vieraat
vastaan, ja ojensi isosta vasustaan itsekullekin, siinä järjestyksessä
missä tulivat, valitun kimpun harvinaisia kukkia, ilmaisten
kiitollisuutensa siitä, että vieraat olivat tehneet työtä hänen
valtakunnassaan. Kunnaan alla itäpuolella oli sannoitettu tanner, joka
ulottui lammikon partaalle, ja siellä oli laitoksia kehäjuoksua varten:
pahvipaperisia turkkilaispäitä, renkaita ja räpytteleviä, nuoralla
kiinni sidottuja kyyhkysiä.

Vieraiden paikoilleen istuttua ratsastivat eri tahoilta prinssi
_Syysyö_ viiden muun yhtä mustan ratsastajan seuraamana, ja prinssi
Talvilumi viiden yhtä lumivalkean ratsastajan kanssa. Molemmat puolueet
tervehtivät vieraita; torvet törähtelivät ja kehäjuoksu alkoi. Nyt oli
määränä kolme kyynärää pitkän keihään kärjellä, kehän ympäri kovasti
ratsastaessa, joko tavoittaa riippuva rengas, syöstä irvistelevä
turkkilaispää maahan tai pistää kuoliaaksi kyyhkysraukka, joka turhaan
koki välttää vaaraansa. Musta prinssi väkensä kanssa näytti tässä
olevan valkoista prinssiä ja hänen väkeään huomattavasti etevämpi.
Silmäntarkkuudessa, käden sukkeluudessa ja hevosensa hallitsemisessa ei
prinssi Syysyöllä näkynyt vertaansa olevan; hän oli ottanut kuusi
rengasta, yhtä monta turkkilaista ja neljä kyyhkystä, ennenkuin vielä
prinssi Talvilumi oli saanut ainoatakaan. Vilkkaalla mieltymyksellä
häntä katselijat tervehtivätkin, ja merkin annettua heitti Flora
kukkasauvansa radalle, jonka jälkeen kilpailu lakkasi, prinssi Syysyö
julistettiin voittajaksi ja sai haltiatarten kuningattareksi
koristetulta Ebba-neidiltä ensimmäisen palkinnon, silkistä solmitun ja
Ranskan karamelleilla täytetyn metsästyslaukun; karamellit olivat
Ebba-neidin omaa keksintöä, josta hän melko lailla ylpeili.

Nyt tarjottiin simaa, ja vähän aikaa levähdettyä alkoi karkelon toinen
ja vakavampi osa, joka oli jäännös muinoisilta ajoilta, mutta joka
silti sopi hyvin ajan sotaiseen luonteeseen -- ajan, jolloin ne
karoliinit olivat kasvamassa, jotka muutamia vuosia sen jälkeen tulivat
maineellaan täyttämään koko Euroopan. Oli kumminkin se melkoinen erotus
näiden ja muinaisajan sotaisten karkeloiden välillä, että todelliset
ritarit istuivat nyt katsomassa silloin, kun heidän palvelijansa ja
alhaisempaa säätyä olevat henkilöt ottivat osaa taisteluun.

Kustaa Aadolf, joka hehkuvalla mielenkiinnolla oli katsellut kilpailun
menoa, puikahti nyt prinssi Talvilumen korvaan kuiskaamaan: "Pidä
puolesi, mestari Pietari; näytä, että olet ripeä ja paiskaat häijyn
Janssenin maahan. Varo Neroa, hänellä on sukkelampi hevonen; älä anna
hänen survaista sinua kylkeen, hän on vahva kuin susi. Älä pelkää,
Pietari; jos hän on susi, niin oletpa sinä karhu, laita niin, että ajat
heidät molemmat lammikkoon, tee se, Pietari, niin pidän sinusta."

Prinssi Talvilumi ei vastannut, nyökäytti vaan suopeasti päätään ja
kiinnitti rynnäkköhytyrän ja nahkahaarniskan päällensä.

Kaikki muutkin taistelijat varustautuivat nyt samoin kuin valkoinen
prinssi rynnäkköhytyröillä ja nahkahaarniskoilla. Sen jälkeen annettiin
merkki kisan uudestaan aloittamiseen.

Rata oli kovin ahdas, niin etteivät kaikki voineet yhtä haavaa
käydä taisteluun osallisiksi. Oli sentähden sovittu, että taistelijain
piti kohdata toisensa parittain, yhden valkoisen ja mustan aina
kerrallaan siten, että heidät ensin asetettiin vierekkäin; sitten
ratsasti toinen oikealle, toinen vasemmalle puolelle, kunnes he
kohtasivat toisensa radan vastakkaisella puolella, joten heidän
hevosensa saivat parahiksi vauhtia, voidakseen törmätä yhteen
tarpeellisella voimalla ja nopeudella. Oli näet tarkoituksena, että
taistelijat haapakeihäillään[21] koettaisivat survaista toisensa
hevosen selästä. Mutta kun hyökkäys tehtiin puoliympyrässä, niin
tapahtui, että ratsastajat keskipakoisvoiman ajamina kampeutuivat
ulospäin ja helposti menettivät tasapainonsa, jota oli taitavasti
vältettävä, ettei se taistelun päättymiseen vaikuttaisi.

Seuraus olikin se, että ensimmäinen valkoinen ja ensimmäinen musta,
yhteen karatessaan, eivät arvanneetkaan välttää tätä vaaraa, vaan
kellahtivat kumpikin yht'aikaa hevosen selästä ja suistuivat hiekkaan
katselijain suureksi huviksi. Hiekka oli pehmeätä, molemmat nousivat
vahingoittumattomina, vaikkakin aivan pölyisinä ylös, ja poistuivat
harmistuneina syrjään, äkäisesti toisilleen viittilöiden.

Molemmat johtajat käyttivät tätä vahinkoa hyväkseen varoittaakseen
niitä taistelijoita, joiden vuoro nyt oli käydä taisteluun. Karkaus
tehtiin nyt suuremmalla varovaisuudella ja yhteentörmäys tuli olemaan
ratkaisevampi. Valkoinen kaatui, musta pysyttelihe reippaasti satulassa
ja katselijat tervehtivät häntä ihastushuudoin voittajaksi.

Molemmat puolueet, ja samalla katselijatkin, alkoivat lämmetä
taistelusta. Uhkauksia, huutoja ja kehoituksia kuului; Floran linnassa
löivät herrat vetoa toisen tahi toisen puolueen puolesta, ja naiset
viskelivät milloin kukkia, milloin makeisia taisteleville.

Kaikesta tästä innostuneena ratsasti kolmas pari esiin, samalla sekä
varovasti että ravakasti, mutta valkoinen oli kovin kiihkoisa, hänen
keihäänsä katkesi; musta käännähti heti kohta syrjään ja tähdäten
vastustajaansa oikean olkapään alle, survaisi hänet satulasta. Taas oli
valkoiset voitettu, taas remahtivat mustain ystävät Floran linnassa
äänekkääseen riemuhuutoon.

Neljännen parin ryntäyksestä ei tullut mitään, samoin kuin ei
ensimmäisenkään. Ylen kiivaasti ajamaan lähdettyään putosi kumpikin
hevosen selästä, ja valkoinen nyrjäytti siinä niin pahoin jalkansa,
että oli talutettava pois taistelupaikalta.

Nyt oli valkoisista ainoastaan kaksi jäljellä, mutta kun kaksi mustista
oli voittanut ja niillä oli oikeus jälleen koettaa onneaan, oli heitä
yhteensä neljä. Samassa suhteessa nousivat panokset Floran linnassa
niin, että pantiin vetoon neljä kahta vastaan mustain voitosta
valkoisista. Valkoisten rohkeutta kannatti vielä se, että heidän
parhaat miehensä eivät vielä olleet koetelleet onneaan. Mutta olivatpa
mustatkin säästäneet parhaansa viimeiseksi.

Prinssi Talvilumi lähetti nyt ainoan jäljellä olevan taistelijansa
otteluun, ja Kustaa Aadolf, joka kokonaan oli käynyt valkoisten
puolelle, ei malttanut olla huutamatta: "Pidä puolesi, Lammin Matti,
pidä puolesi kuin mies ja nakkaa mustat maahan!..." Valkoinen näytti
aikovan seurata nuoren kreivin kehoitusta. Kahdessa karkauksessa
peräkkäin kaasi hän kaksi mustaa -- samat, jotka sitä ennen olivat
kumpikin voittaneet valkoisen vastustajansa. Riemuhuutoja ja
pilkkasanoja kuului sekaisin katselijain joukosta. Valkoisten osakkeet
olivat nousseet hinnassa; he olivat nyt tasavoimaiset vastustajain
kanssa, kaksi kahta vastaan.

Prinssi Talvilumi näki kuitenkin hyväksi antaa ainoan jäljellä olevan
taistelijansa levähtää vähän aikaa ja kannusti itse hevosensa toista
mustaa vastaan. Jo heti ryntäykseen lähtiessään havaitsi hän
vastustajansa olevan hänen kanssansa tasaväkisen, kenties hevosensa
hallitsemisessa häntä etevämmänkin. Kun he kohtasivat toisensa,
kyyristyi musta alas, väisti prinssin hyvästi tähdätyn keihään, ja
antoi hänelle, hevostaan pyöräyttäessään, niin kovan syrjäiskun
rynnäkköhytyrää vasten, että prinssi välttämättömästi olisi
suistunut hevosensa selästä, jolleivät nahkanauhat olisi katkenneet ja
hytyrä pudonnut maahan. Koko seura tunsi nyt prinssi Talvilumen
Pietari-mestariksi, joka harmista ja häpeästä punastuen otti maasta
rautahytyränsä, aloittaakseen leikin uudestaan.

-- Musta koira, -- jupisi hän itsekseen, -- toista kertaa et pääse
käsistäni! -- Merkki annettiin, ratsastajat töytäsivät yhteen, mutta
taas syrjähti Pietari-mestarin keihäs, sillä musta mies oli, ainoastaan
oikea jalka jalustimessa, heittäynyt pitkin hevosen oikeata kylkeä
riipuksiin ja tähtäsi sieltä uuden salaisen iskun, joka kuitenkin kävi
vain vastustajan jalkaan. Prinssi Talvilumi ei semmoista leikkiä
ymmärtänyt, pyörähti päin, tarttui vihollisensa hevosta vasemmalla
kädellä ohjaksiin ja anteli sitten oikealla kädellä riippuvalle
miehelle iskun toisensa perään, hevosten sillä välin pystyyn
kavahdellessa, kunnes musta viimein oli pakotettu päästämään kätensä
irti ja romahti raskaasti maahan. Samassa pääsi teräsristikko irti, ja
hytyrän alta irvistelivät Nero-murjaanin sysimustat kasvot.

Nyt oli prinssi Syysyö kahta valkoista vastaan. Mutta kohta kyllä
tasapaino taas tuli entiselleen, sillä jo ensi hyökkäyksessä syöksi hän
toisen valkoisen maahan. Se oli Lammin Matti, joka ei saanut
toivomiansa kostotuumia toteutetuksi. Hän oli ylen tulinen, iski
syrjään ja kaatui samassa mustan prinssin voimakkaasta ryntäyksestä.

Niin olivat siis ainoastaan molemmat johtajat enää jäljellä. Kaikkien
silmät kääntyivät heihin; molemmat olivat jo osoittaneet tarmoa ja
taitavuutta. Vedot kukkulalla pantiin tasan; ei kukaan voinut ennakolta
sanoa, miten taistelu päättyisi. Arveltiin vain valkoisen prinssin
olevan enemmän väsyksissä, hän kun vast'ikään oli kestänyt kovemman
ottelun. Sitävastoin näytti hänen hevosensa vahvemmalta ja notkeammalta
kuin hänen mustan vastustajansa.

Taistelijat ratsastivat verkkaisesti paikoilleen ja tervehtivät
toisiaan ritarilliseen tapaan. Ei käynyt teräsristikkojen läpi
näkeminen, kuinka vihaisesti he katseillaan mittelivät toisiaan, vaikka
koko ottelu oli olevinaan sulaa leikkiä.

Torvi törähti, hevoset kiitivät kannusten kiihoittamina yhdessä
vilauksessa puoliympyränsä päähän kumpikin. Toisensa kohdatessaan
kummankin prinssin keihäät lensivät pirstoiksi, ja kumpikin ratsastaja
horjahti iskusta, mutta vain silmänräpäyksen ajaksi. Molemmat pysyivät
satulassaan, ja rajut käsien taputukset ja ihastushuudot ilmaisivat
selvästi että katselijat olivat mieltyneet ja ihastuneet tähän
kauniiseen ratsastusleikkiin.

Ratsastajat palasivat paikoilleen, ja taas torvi toitahti. Toisessa
karkauksessa oli mustan prinssin käydä onnettomasti. Hänen hevosensa
kompastui, ja valkoisen olisi ollut helppo sysätä hänet syrjästä
maahan, mutta hän ei tehnyt sitä. Hän kääntyi rauhallisesti takaisin,
katselijain äänekkäiden ihastushuutojen kaikuessa, ja nyt aloitettiin
kolmas kerta.

Musta prinssi ei näkynyt tietävän jalomielisyydestä. Taistelevain
yhteentörmätessä meni valkoisen prinssin keihäs toisen kerran
pirstoiksi, mutta musta oli tahallaan tehnyt keveämmän iskun ja sai
aseensa säilytetyksi. Eikä hän häikäillyt sitä käyttäessään, ankara
pisto paiskasi vaaraansa aavistamattoman valkoisen prinssin satulasta,
mutta hän ei pudonnut, hän jäi tuokioksi jalustimestaan riippumaan ja
onnistui hänen ohjista kiinni pitämällä keikahtaa jälleen ylös.
Aseetonna ratsasti hän raivoissaan mustaa kohti, jonka hevonen kavahti
pystyyn, peräytyi, tallasi rikki aidan ja oli vähällä heittää
ratsastajansa lammikkoon. Mutta musta prinssi ei hätäytynyt.
Ratkaisevalla hetkellä, juuri lammikon partaalla, ennätti hän töin
tuskin nostaa keihäänsä ja läimäyttää valkoista kasvoihin. Tämän teki
hän niin voimakkaasti, että verta purskahti suusta ja sieraimista, ja
valkoinen prinssi suistui päistikkaa hevosen selästä alas lammikkoon.

Naisilta pääsi kauhistuksen huuto. Vaara ei kumminkaan ollut suuri,
sillä voitetut valkoiset riensivät heti luo ja vetivät vedestä
pyörtyneen johtajansa, joka vietiin pois linnaan saamaan tarpeellista
hoitoa. Mustat olivat nyt voittaneet; heidän johtajansa, prinssi
Syysyö, ratsasti Floran linnaan ja sai luvatun palkinnon, kauniin
kullatusta hopeasta tehdyn metsästystorven.

Tällaista oli tämä vähän hurja leikki, joka helposti olisi voinut
päättyä pahastikin, mutta joka ei kuitenkaan ollut sen kovempaa leikkiä
kuin moni muukaan aseharjoitus Kaarle XI:n aikana, jolloin useinkin
verta vuosi ja kauloja katkottiin ja kylkiluita rikottiin tulevain
karoliinien tuimissa leikkisodissa. Hetken aikaa sen jälkeen oli
kukkulalla oleva seurue uusissa huvituksissa unhottanut äskeiset
aseleikit. Kesäyön vieno hämärä kattoi maan, ja hienoon pilveen
vetäytynyttä taivasta vasten loisti kohta komea ilotulitus
aurinkoineen, tähtineen ja häikäisevine raketteineen. Komeata oli elämä
Mainiemessä siihen aikaan. Väkeä ravittiin ja lukuisat muukalaiset
palvelijat mässäilivät iloisesti linnan alakerroksissa, ja ainakin sata
hevosta rouskutteli pilttuissaan kauroja purren ja varistellen niitä
kukkuraksi täytetyistä seimistä maahan.



6. KUTSUMATON VIERAS.


Juuri kun ilotulet Mainiemen puistossa paloivat komeimmillaan ja
puunlatvain yli korkealle kimpoilevat raketit piirtelivät tulijuovia
kalpealle yötaivaalle, ajoi kaksi ratsastajaa täyttä laukkaa isoa
Turusta tulevaa maantietä. Tultuaan linnan puiston aitauksen luo
kääntyivät he oikeaan käteen syrjätielle ja astuivat ratsailta erään
takaportin luona, jonka kautta voi päästä puistoon. Siellä otti toinen
ratsastaja hevoset huostaansa, jotavastoin toinen äkisti katosi puiston
varjoihin.

Vähän ajan perästä ilmaantui hän Floran linnan tienoille ja jäi sinne
hetkiseksi puuta vasten nojautuneena ja kädet ristissä rinnalla
ilotulitusta katselemaan. Musta kaapu suojasi häntä yökylmältä,
peittäen osan hänen kasvojaan. Kirjavia haamuja, paimenia ja fauneja
parveili hänen ympärillään valkean valossa. Kunnaalta soi iloinen
soitto, ja niin pitkälle kuin nähdä voi, oli puisto täynnä leikkiä ja
laulua, iloa ja vallattomuutta. Paitsi linnan omaa väkeä oli sinne
keräytynyt useita satoja katselijoita lähiseudulta, ja ettei soitto
kaikuisi turhaan, pyörähteli milloin siellä, milloin täällä iloisia,
tanssivia ryhmiä vihannalla nurmella puiden välissä.

Matkamies ei juuri näyttänyt olevan halukas käymään öisiin iloihin
osalliseksi ja aikoi jo lähteä eteenpäin, kun häneen äkkiarvaamatta
takertui eräs linnan palvelijoista, jonka vihreässä takissa riippui
kaislan jäännöksiä: nähtävästi hän oli päivän huvituksissa näytellyt
jonkun vedenhaltian osaa. Lystikäs palvelija oli nauttinut hieman
liikaa ja luuli arvattavasti puun luona seisovaa äänetöntä miestä
joksikin ylhäisten vieraiden palvelijaksi, joka puolestaan oli saanut
liian vähän kestitystä. Hän katsoi kai sentähden linnan kunnian
vaativan, että hän nyt esiintyi isäntänä. Tarttuen vierasta olkapäähän
pyöräytti hän tämän kerran ympäri hoilottaen:

    Pätö puro se on, jonka vetten luo
    hepo nääntyvi janoissaan.
    Pätö isäntä se, joka vieraansa suo
    mennä selvinä pidoistaan!

-- Eikö niin? Kah, älä tuossa estele. Merkurius vai mikä Dromedarius
lienet, vai ketä olet tänäpäivänä näytellyt! -- huusi kunnon isäntä
linnan puolesta, turhaan koettaen vetää kaapuun verhoutunutta ja synkän
näköistä miestä muassaan. -- Minä olen Neptunus, vai Näkkikö lienen vai
Lempoko, häh? Tiedätkö, veikkoseni, minä olen märkä ulkoa ja märkä
sisästä, märkä selästä ja märkä mahasta. -- Ja tiedätkö, veikkoseni,
märkiin kun kuulun, niin olen tänäpäivänä märässä mässännyt. -- Lempo,
minkälainen ruhtinas se on se meidän hovimestari! Luulivat siellä
sisällä, etteivät ne muut kuin ylhäiset Espanjan viinejä juo, mutta
niin totta kuin tässä seison -- suo anteeksi veikkoseni, en seisokaan,
vaan purjehdin, uiskentelen niinkuin kala -- niin tuotatti Niilo
Janssen meille viimeisen ankkurin tuosta kurjasta linnankellarista,
jossa rotatkin tästä lähin saavat janoon kuolla, sillä kuulepas, armas
ystäväiseni, Niilo Janssen se on meidän kreivimme, ja vanha herra
siellä Tukholmassa -- soisinpa hänen kukoistavan kuin katajapensas
kuivalla kivikkomäellä, darum kein Feindschaft nicht, sanoi juutalainen
jesuiitalle. Tiesi lempo, mitä huomenna syötäneen ja juotaneen, mutta
siitä saa Niilo Janssen pitää huolen, hänellä on rahaa kuin pähkinöitä
pähkinäpuistossa; mutta kreivi, tiedätkö, on köyhä kuin baierilainen
munkki ruotsalaisessa sakaristossa. Sen saat uskoa, veikkoseni,
koht'sillään on kreivistä tullut loppu, perin pohjin tullutkin, aivan
sukkelaan, kaikki tyyni nurinnarin.

Palvelija koetti näiden sanain perästä alentaa ääntänsä kuiskaavaksi,
ikäänkuin kertoakseen jotakin suurta salaisuutta, ja raastoi yhä
vierasta miestä mukaansa. Tällä oli kumminkin pää ja jalat paremmin
vallassaan ja hän antoi, niinkuin näytti, taluttaa itseään, vaikka hän
oikeastaan ohjasi molempain kulkua ja ohjasi niin, että he välttivät
väentungosta.

-- Vai niin, -- sanoi vieras omituisella äänen painolla, -- vai on siis
kreivistä tullut loppu, ja mistä sen tiedät?

-- Mistäkö tiedän? -- matki mies änkyttäen, sillä öinen ilma näkyi
sekoittavan hänen päätään sen sijaan, että olisi sitä selvittänyt. --
Mistäkö? Sen sanon sinulle tuossa paikassa, Juppiter tai Posidonius,
vai mikä nimesi lienee, sillä jumaliahan me kaikki olemme. Mistäkö?
Tietänenhän toki, että kreivin on kunnia, kreivittären on huvi, ja
hovimestarin ovat rahat. Jollei Niilo Janssen lainaisi rahojaan
kreivillisen vallasväen kunniaksi ja huviksi, niin eipä olisikaan elämä
täällä Mainiemessä näin isoista ja hupaista.

-- Sinä valehtelet, konna! -- tiuskaisi muukalainen; mutta samassa
hillitsi hän itsensä. -- Sanon, -- lisäsi hän, -- että valehtelet kuin
aika poika. Tuosta on hovimestari kerskunut sinulle, pikariin liian
syvälle kurkisteltuaan.

-- Pikariinko? Maltapas hiukan, sanonpa sinulle jotakin. Niilo
Janssenilla on eräs vika, hän ei koskaan kurkistele pikariin, ei
vähääkään, rundarum nichts, sanoo saksalainen. Mutta tiedänpä jotakin,
mitä et sinä, Posidonius, tiedäkään.

-- No, mitä tiedät, jalo Neptunus? -- kysyi muukalainen.

-- Tiedänpä, että pitkä Valentin on kuullut Kirstiltä ja Kirsti on
kuullut Katrilta, että Niilo Janssen on sulamaisillaan kuin voi
rakkaudesta erääseen ylhäiseen naiseen, ja Katri on sanonut Kirstille,
ja Kirsti on sanonut Valentinille, ja Valentin on sanonut minulle, että
eräs ylhäinen nainen ei ole niinkään haluton armollisesti silmäilemään
erästä hovimestaria, ja ... ka, mitä sinä, Posidonius ... älähän...

Lystikkään palvelijan juorut keskeytyivät aivan odottamatta. Hän ei
ollut vielä ehtinyt saada sanottavaansa loppuun sanotuksi, kun
muukalainen, ikäänkuin äkillisen vihan valtaamana tarttui häntä lujasti
hartioihin ja paiskasi hänet päistikkaa maahan. Tämä sattui tapahtumaan
lähellä lammikkoa Floran linnan luona, ja palvelija suistui kaulaansa
myöten veteen. Kiroillen ja puoleksi selvinneenä nousi hän sieltä ylös,
päättäen maksaa velkansa kiittämättömälle Posidoniukselle; mutta tämä
olikin kadonnut eikä häntä löytynyt mistään.

Jätämme nyt palvelijan vertailemaan toisiinsa sisällistä ja ulkonaista
märkyyttään ja siirrymme erääseen toiseen linnan läheisyydessä olevaan
paikkaan.

Yö oli jo myöhäinen, tai oikeastaan oli jo aamu; useimmat vieraat
olivat jo lähteneet linnasta, muutamia oli vielä jäänyt sinne,
majoitettuina vierashuoneisiin, jotka täyttivät kokonaisen
sivurakennuksen ja olivat aina valmiina Mainiemen vierasvaraisuuteen
vedonneille sekä tutuille että tuntemattomille. Elämä äsken niin
meluisella linnanpihalla hiljeni hiljenemistään; hiljeni se
huoneissakin, ja kynttilä kynttilän perästä sammui ikkunoissa.
Ainoastaan puistosta saattoi vielä kuulla myöhästyneiden yöjuoksijain
ääniä, ja sivurakennuksista kuului hopea- ja porsliiniastiain kilinää,
joita ahkerat piiat papinmuorin valvonnan alla pesivät, saadakseen
huomispäiväksi edes osan juhlapitojen jäännöksistä poistetuiksi.

Mutta mikä yö! Kadonneet olivat jo vetten ja lehtien yltä kaikki
varjojen hunnunhäilähdykset; jokaisella oksalla Mainiemen puistossa
visertelivät lintuset, ja koillisten lehtojen yli kohosi punoittava
aurinko kaikessa kirkkaudessaan lyhyen leponsa helmasta. Ja aina sitä
mukaa kuin aurinko yleni, alkoivat ensiksi linnan tornien ylimmät
ikkunat kullalta kimmellellä; sitten tuli alempain ikkunain vuoro,
sitten räystään alla olevain pienten ikkunain, sen jälkeen kolmanteen
kerrokseen kuuluvain, sen jälkeen toisen ja viimeksi ensimmäisen
kerroksen ikkunain, kunnes viimein kuusi tai seitsemänsataa ruutua yhtä
haavaa loisti kultaisena tulena, ja linna näytti ikäänkuin
uiskentelevan aamuruskon punertavassa valovirrassa. Ja vielä
suurenmoisemman ihanaksi muuttui näköala, kun auringon vastapäätä nousi
lounaasta musta ukonpilvi, jonka tummaa pohjaa vastaan uhkea rakennus
kimalteli kuin tarujen linna, jonka haltiattaret loihtivat keskelle
valon ja pimeyden maailmaa -- sulaa ihanuutta auringon, sulaa surua yön
puolella, helmiä ja kristalleja suruharsoon ja kauhuun kiedottuna --
täällä kirkkaus, rauha ja onnellisuus, tuolla uhka, myrsky ja
onnettomuus -- täällä nouseva aamu, joka koitti hurmaavan kauniina --
tuolla lähestyvä yö, joka kätki salamoitaan synkkiin pilviin.

Näky oli tosiaankin niin viehättävä, että voi ymmärtää, kuinka ainakin
_yksi_ mies, sen näkemiseen vajonneena, unhotti yön vaivat ja levon
sulouden. Se mies oli sama, joka vähän ennen oli niin jyrkästi
katkaissut palvelijan tuttavalliset tunnustukset. Yksinään,
liikkumattomana ja miettiväisenä hän katseli linnaa tuossa sen ihanassa
valaistuksessa. Huomaamatta pääsi nyt huokaus hänen rinnastaan, ja hän
puheli itsekseen: -- Komeus, joka katoaa, valta, joka horjuu, suuruus,
joka vajoaa! Vielä muutamia lyhyitä, katoavia vuosia, ja tämä suuri
vuosisata on loppunut, sen teot kadonneet ja sen urotyöt elävät
ainoastaan taruissa. Hän, joka rakensi tämän linnan vieraasta maasta
väkivallalla anastettujen aarteiden avulla, hän luuli kai rakentaneensa
vuosisatoja kestävän rakennuksen ja pystyttäneensä ikuisen kivisen
muistomerkin sukunsa kunniaksi ja jälkeläistensä ihmeteltäväksi. Ja
kenpä tietää -- tuo aurinko nousee niin ihanana, ja se on kenties
Mainiemen viimeinen aurinko? Ja tuleva aika lähettää jo ennakolta
tuossa myrskyisessä pilvessä salamansa kukistamaan kopeita unelmia ja
ylvästelevän ihmisen suurentelevia tekoja.

Samassa havahti hän äkisti unelmistaan, riensi pois ja katosi
tuntemattomain salaportaiden kautta linnaan.

Melkein samaan aikaan aamulla istui kreivitär Bertelsköld unettomana
makuuhuoneensa ikkunan edessä, mietteihinsä vaipuneena katsellen sitä
hurmaavaa näköalaa, joka oli hänen silmäinsä edessä nousevan auringon
valossa. Juhlapidot olivat olleet onnistuneet ja loistavat; kaikki
korkeasukuiset vieraat olivat ilmaisseet ihastuksensa Mainiemen
loistoisuuteen, sen kalliisiin laitoksiin, sen tuhlaavaan komeuteen,
sen erinomaiseen kauneuteen. Kreivittären turhamaisuus oli tyydytetty;
mutta sekaantui siinä vielä eräs toinenkin anteeksi annettavampi tunne
tämän nuoren ja loistonhaluisen vallasnaisen uneksiviin ajatuksiin. Hän
oli kasvanut perheen helmassa, jossa vielä oli säilynyt melkoisia
tähteitä ruotsalaisen ylimystön entisestä rikkaudesta ja jolla
etäisissä linnoissaan, kaukana tuiman, totisen kuninkaan katseilta, oli
ollut tilaisuutta esiintyä ainakin osaksi muinaisen loistonsa
mukaisesti. Vastenmielisesti oli kauniin kreivittären muutamia vuosia
sitten täytynyt mukautua siihen säästeliääseen, juroon elämäntapaan,
mikä vallitsi hovissa ja kuninkaan lähimmässä ympäristössä. Olihan
ymmärrettävää, että hän täällä maaseudun vapaudessa luuli olevansa
oikeutettu uudistamaan nuoruutensa muistoja ja ympäröimään itsensä
sillä ruhtinaallisella komeudella, mikä sopi hänen synnylleen,
arvolleen ja rikkaudelleen.

Välistä sekaantui näihin ajatuksiin pieni pelko siitä, mitä kreivi,
hänen puolisonsa, tulisi tästä kaikesta sanomaan, ja hänellä oli syytä
epäillä, ettei kreivi suostuisi olemaan asiasta samaa mieltä kuin hän.
Mutta molempain puolisoiden keskeiset välit olivat olleet hyvät, joskin
viimeisinä vuosina toisinaan hiukan kylmät. Kreivitär luotti
kauneutensa lumousvoimaan varmana siitä, että se saattaisi puolison
vastaväitteet vaikenemaan. Olleen päivän politiikkaan perehtymätön, ja
tuntematta kreivin todellisia vaikuttimia, luuli hän niiden syntyneen
enemmän huonosta tuulesta, oikusta tai ehkä luulevaisuudestakin kuin
todellisista syistä. Hän päätti siis kreivin tulijaisiksi panna toimeen
uudet juhlapidot, vielä kauniimmat ja loistavammat, ollen vakuutettuna
siitä, että hän siten kutkuttaisi hänen ylpeyttään ja hellää
huomaavaisuutta osoittaen hankkisi hänen hyväksymisensä.

Näihin tuumiinsa ihastuneena soitti kreivitär kamarineitsyttään
luoksensa kysyäkseen, oliko neiti Sinclair jo mennyt levolle. Hän tunsi
tarpeen ilmaista jollekin uskotulle uudet ajatuksensa -- ja sitäpaitsi
oli jo yö mennyt ja aamu tullut, eikä kreivitär voinut enää nukkua. Ovi
aukeni, ja hän kääntyi samalla selin oveen.

-- Kirsti, -- sanoi kreivitär, katsomatta taaksensa ja odottamatta
neidin tuloa, -- eivätkö nämä juhlapidot olleet ihanat? Ateriat,
huvikävelyt, veneretket, heinänteko, kehäjuoksu, keihäisilläolo,
ilotulitus, naamiaiset, soitanto, tanssit ... sano, luuletko
suomalaisen aateliston milloinkaan nähneen semmoista kotimaassaan? Ah,
olenpa nöyryyttänyt heidät, nuo Kankaisten ja Louhisaaren herrat ja
Lemunsaaren kopean paroonittaren. Mutta ei, Kirsti -- en tehnyt sitä
sen tähden; tein sen antaakseni heille esikuvan; he tulevat sitä
seuraamaan, _mon enfant_; ja niin on meillä kaikilla hauskuutta siitä.
Mitä arvelet? Kreivin tultua pidettävät juhlapidot tulevat olemaan
kahta loistavammat. Jo huomenna matkustamme Turkuun tilaamaan uusia
pukuja. Meillä täytyy olla täydellinen paimennäytelmä, vai mitä luulet,
kenties olisi parempi esittää jokin allegoorinen tai jokin
muinaistarullinen näytelmä? Minä rupeaisin Dianaksi ja kantaisin
timanteilla koristettua kuuta. Sinclair voi hyvin käydä Junosta, hän
tahtoo mielellään näyttää uljaalta. Torsten saa ruveta Apolloksi -- ei,
hän on liian kumara, ruvetkoon Merkuriksi; Torsten on diplomaatti.
Kustaasta tulee Mars, Ebbasta Eos, aamurusko, ja Linderoth saanee
kureliivinsä siksi kiristetyksi, että voi esiintyä Minervana. Nero saa
olla Vulkanuksena ja Bobbo Cerberuksena. Maisteri Schönberg kirjoittaa
runot, ei kuitenkaan latinaksi. Pastorin puheista pyydämme päästä.
Niin, Kirsti, me matkustamme Turkuun, me tyhjennämme kauppapuodit; me
puhdistamme kaikki puutarhat ja kasvihuoneet; on niin ihanaa tuhlata!
Neljäsataa viiriä tulee liehumaan molemmin puolin tietä. Ruusujen
päällitse on kreivi ajava, riemuporttien alitse, joita on rakennettu
aina kahdenkymmenen askelen päähän toisistaan ja jotka hän on tapaava
jo peninkulman päässä linnastaan; ja hänen tullessaan pitää kanuunain
jyristä ja soiton kaikua ja koko linnan olla kukitettuna ja
lehditettynä, ja minä otan hänet vastaan ruumiinmukaisessa, vihreässä,
samettisessa ratsastuspuvussani, ja hän tulee, onnellisena ja ylpeänä
rakkaudestani, hän levittää kätensä ja sanoo...

Kreivitär vaikeni. Aikeihinsa ihastunut hän oli, mutta häntä alkoi
kuitenkin arveluttaa, mitä kreivi oikeastaan siitä sanoisi... Silloin
kuului hänen takaansa ääni:

-- Ja hän sanoo: Ebba, sinä olet palkinnut hänen luottamuksensa
valmistamalla hänen häviönsä!

Kreivitär hätkähti. Edessään olevasta isosta peilistä näki hän
ensimmäisten auringonsäteiden valaisemana puolisonsa haamun, joka
seisoi siellä hänen takanaan ja katseli häntä sekä rakastavin että
samalla suuttunein ja surullisin silmin.

Aika oli taikauskoinen, ja kreivittären ensimmäinen ajatus oli, että
hänen takanaan seisoi kummitus. Äkillinen kauhistus kuvastui hänen
kauniilla kasvoillaan; nuo muutenkin niin heleänvalkoiset posket
kävivät nyt lunta valkoisemmiksi, nuo vast'ikään niin elävät silmät
tuijottivat kankeasti tuohon peilissä näkyvään kamalaan olentoon, ja
hänen äsken niin kaunopuheiset huulensa eivät voineet lausua
ainoatakaan sanaa. Syntyi äänettömyys, jolla välin haamu turhaan näytti
odottavan vastausta.

Mutta kreivi Bernhard Bertelsköld -- sillä hänhän se olikin -- oli,
niinkuin lukija muistanee, oikeastaan hento ja lempeä, eikä koskaan
voinut iloita toisten kärsimyksistä. Häntä suretti, että hänen tulonsa,
jota kreivitär äsken oli niin suurella ihastuksella kuvaillut, nyt
herättäisi näin päinvastaisia tunteita. Hän riensi luo, kävi puolisoaan
syliksi ja painoi suudelman hänen kalpealle otsalleen.

-- Rauhoitu, rakas Ebbani, -- sanoi hän sanomattoman lempeästi ja
samalla arvokkaasti. -- Tulen luoksesi kuin kummitus yön
hiljaisuudessa, ja Jumala tietää, etten tule iloisin tuntein. Mutta
oletpa yhtä ylevämielinen kuin olet ylpeäkin, ja jos häiritsen
juhlapitojasi, Ebbaseni, niin tiedän, että sielussasi on tilaa
suuremmillekin ajatuksille, ja sinä olet kestävä kovimmatkin
koettelemukset, kun vain kaatuvan suuruutemme alta pelastamme kaksi
aarretta loukkaamattomina: kunniamme ja rakkautemme!

Kreivitär katsahti ylös -- epäröivänä, pelokkaana, levotonna. Puna
palasi takaisin hänen poskilleen, mutta sen sijaan kyynelet himmensivät
hänen silmänsä; epämääräisellä pelolla otti hän vastaan puolisonsa
suutelon. -- Sinä kova, julma ystävä, -- sanoi hän, -- miksi tulet noin
luokseni, ja mitä merkitsevät salaperäiset sanasi?

-- Sano minulle, Ebba, saitko kirjeeni heinäkuun 14. päivältä?

-- Sain, -- vastasi kreivitär vapisten.

-- Ja kuitenkin... -- Kreivi vaikeni. -- Mutta -- jatkoi hän hetken
kuluttua, -- sinun täytyy saada tietää kaikki. Niin olen tullut
linnaani pahantekijänä -- älä pelkää, en ole mitään rikkonut -- sillä
maine loistavista juhlapidoistasi saavutti minut heti kohta Turkuun
tultuani, ja minä olen sanonut, että nämä juhlapidot tulevat olemaan
häviömme. Sentähden ratsastin tänne yksinäni, ainoastaan yhden
ratsupalvelijan seuraamana, sillä minulla ei ollut sydäntä nauraa
kohtalolleni siitä syystä, että se on sinunkin kohtalosi. Viittaani
verhoutuneena näin, kenenkään minua tuntematta, pitosi ja
ilotulituksesi. Soiton pauhina ja tanssin riemu kirvelivät sydäntäni.
Aioin paeta pois päästäkseni näkemästä kaikkea tuota vaaran partaalla
vallitsevaa kevytmielisyyttä, kun muuan katala konna pakotti minut
juorujaan kuuntelemaan. Kaikeksi onneksi oli vielä hämärä. Jos olisi
ollut päivä, olisivat omat palvelijani nähneet minun häpeästä
punastuvan.

-- Mutta minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte kreivi... Selittäkää
sananne! -- keskeytti kreivitär, joka samoin kuin hänen miehensäkin
pian tulistui.

-- Älä nyt hätäile, olen levollinen niinkuin näet (kreivin ääni
kuitenkin ilmaisi, että hänen mielensä yhäkin kuohui), mutta tuolla
ulkona olisin voinut tahrata miekkani eräiden katalain verellä, sillä
heitä mainittiin nimeltä. Sano minulle, kuka on lainannut sinulle rahat
näiden poissa ollessani toimeenpantujen juhlapitojen kustannuksiin? Ne
summat, mitkä olen sinulle lähettänyt, ovat valitettavasti olleet
riittämättömät niitä korvaamaan?

Kreivitär punastui kovasti. -- _Monsieur le comte_ -- sanoi hän ääntään
koroittaen, -- puolisonani on teillä oikeus tehdä moisia kysymyksiä,
mutta aatelismiehenä teille olisi sopinut paremmin olla tekemättä
niitä. Säästäkää minua tarvitsemasta tulonne ensi hetkellä ruveta
tekemään tiliä talousasioista. Huomenna saatte nähdä kaikki asiaan
kuuluvat paperit.

Itaruudesta ei kukaan olisi voinut kreivi Bernhard Bertelsköldiä
soimata, ei edes taloudellisesta tarkkuudestakaan. Kreivittären sanat
sattuivat sentähden arkaan paikkaan. Kreivi astui pari kertaa kiivaasti
lattian poikki.

-- Rouvaseni, -- sanoi hän, -- minulla on ollut enemmän alusmaita kuin
monella ruhtinaalla, ja ne olen kadottanut -- tällä hetkellä kenties
kaikki. Minulla on ollut miljoonia, ja olen nähnyt niiden haihtuvan
kuin tuhkan tuuleen. Teidän pitäisi tietää, kreivittäreni, että kaikki
nämä vahingot eivät ole maksaneet minulle yhtä ainoaa huokausta, eivät
tuottaneet yhtä ainoaa unetonta yötä. Jos te olette tuhlannut
taipumuksesta, niin olen minä tehnyt sitä periaatteellisista syistä;
_siinä kohden_ ei meillä ole mitään, josta voisimme toisiamme syyttää.
Mutta kulta, minkä minä viskasin pois, oli omaani. Se, mitä te olette
maahan syytänyt, se oli erään palkollisen, se oli erään katalan, joka
rohkeni tulla teille rahojaan lainaksi tarjoamaan päästäkseen siten
emäntänsä velkojaksi ja kenties velvoittaakseen hänet nöyryyttävään
kiitollisuuteen. En olisi sanonut sitä teille, sillä jos olisin
loukannut puolisoni kunniaa vähimmälläkin epäluulolla, niin en nyt
seisoisi tässä ... mutta koska sanotte minulle, mitä aatelismiehen
tulee tehdä, niin tahdon sanoa teille, mitä kreivitär Bertelsköldin
_ei_ tule tehdä. Tiedättekö, mihinkä on johtanut tuo kevytmielinen
palkollistenne hyväntahtoisuuteen turvautuminen. Siihen, että jokainen
heistä nyt siitä kuiskailee, pannen maineenne juorupuheille alttiiksi.
Olette tanssinut tänäpäivänä, olette pitänyt loistavia juhlapitoja,
sokaistu puolisoparkani! Sillaikaa, kun huvittelette ja tuhlaatte,
kuiskivat päihtyneet palkolliset jokaiselle, joka tahtoo sitä
kuunnella, että kreivitär Bertelsköldin hovimestari julkeaa nostaa
silmänsä aina teihin itseenne asti.

Kreivitär kohosi kiivaasti seisoalleen. Hän tahtoi vastata, mutta
ylpeät sanat takertuivat hänen huulilleen, hän tunsi itsensä
nöyryytetyksi naisena ja puolisona, ja hänen tunteensa sulivat
sanattomaan kyynelvirtaan.

Bertelsköld tunsi vihansa lauhtuvan. -- Älä vastaa minulle, Ebba --
sanoi hän, -- taikka vastaa vain -- ainoastaan kyynelilläsi.

Kreivitär kuivasi kumminkin kohta kyynelensä, kohotti päänsä ja sanoi:
-- En tahdo kuulla enempää. Hovimestarini ei _voi_ loukata minua. Hänet
ajetaan pois ... siinä kaikki. Ja sitten jätämme koko tämän Suomen,
jossa meillä on tarjona vain ikävyyksiä ja nöyryytystä. Eikö niin --
lisäsi hän kiivaasti -- me matkustamme takaisin Ruotsiin, pian, hyvin
pian?

-- Suomi on synnyinmaani, se on ollut minulle rakas aina lapsuudestani
saakka -- sanoi kreivi. -- Se on antanut meille, mitä sillä oli antaa:
maaseudun rauhan, uskollisuutta ja hartaita ystäviä; onnettomuutemme
toimme tänne muassamme meren yli. Olen samaa mieltä kuin sinä, että
Niilo Janssen on erotettava ja hinnasta mistä hyvänsä.

-- Mutta ... voinethan suuremmitta vaikeuksitta suorittaa nuo
mitättömät tuhat talaria, jotka olen hänelle velkaa?

-- Kenpä tietää! Hän on vaarallinen mies, älykäs, voitonhaluinen ja
kostonhimoinen. Janssen on perintö isältäni; jo aikoja sitten olisin
käskenyt hänet pois, jollei minulla mielestäni olisi ollut hänelle
jotakin korvattavaa. Muistathan, että tehtäessä tuota merkillistä
retkeä Beltin poikki v. 1658 isäni oli ensimmäinen, joka ratsasti jään
yli Fyeniin. Todistukseksi siellä käynnistään toi hän kuninkaalle erään
tanskalaisen pojan, viisivuotiaan, jonka oli temmannut väkijoukosta ja
äidin käsistä Fyenissä. Se poika on Janssen. Kunnioitan tanskalaisia,
he ovat kunnon kansaa. Mutta ylen väkivaltaisesti ja luonnottomasti
tämä vesa siirrettiin tanskalaisesta maaperästä muukalaisten sekaan;
hän kasvoi sotaisena aikana ja huonossa hoidossa; senpätähden hän tuli
sukuaan huonommaksi ja hänestä tuli konna. Ikävä kyllä, tässä on velka,
joka rasittaa sukuani. Olen koettanut sitä suorittaa -- turhaan. Kosto
tuli olemaan sen väkivallan hedelmä, joka tempasi tämän pojan meidän
puolellemme. Hänestä tuli käärme, joka kalvaa rintaani. Kasvaneena aina
lapsuudestaan asti kodissamme, tietää Janssen enemmän kuin hänen
pitäisi tietää. Pelkäänpä hänen voivan meidät kukistaakin vielä.

-- En taaskaan ymmärrä! Mies semmoinen kuin hän, sukupatto, halpa
palkollinen, voisi kukistaa kreivi Bertelsköldin!

-- Voi, Ebba, kreivi Bertelsköld on, taikka hänestä tulee ennen pitkää
kerjäläinen. Et tunne sinä sitä pelättävää liittokuntaa, joka ojentaa
kyntensä aateliston valtaa ja omaisuutta anastaakseen, joka on
ryöstänyt ja köyhdyttänyt rikkaimmat, joka on kukistanut ja häväissyt
mahtavimmat, ja joka, saaliiseen vielä kyllästymätönnä, alinomaa aukoo
avaraa kitaansa nielläksensä ruotsalaisen ylimystön ikivanhojen
perintötiluksien tähteetkin. Niin tiedä siis, että tuo Moolok uhkaa
niellä meidätkin polttavaan kupariuuniinsa, ja että sen nimi, jota
Ruotsi ja kaikki sen maakunnat vapisevat, on -- _reduktsioni_!



7. REDUKTSIONI.


Reduktsioni -- huudahti kreivitär Bertelsköld hämmästyneenä, voimatta
itsekään oikein käsittää syytä siihen. Hän tunsi hyvin kyllä tämän
sanan -- kukapa sitä ei olisi tuntenut? -- mutta hänellä oli vain
epäselvä aavistus tämän suuren mullistuksen täydestä merkityksestä,
mullistuksen, jossa kaksi hyökyaaltoa, toinen korkeudesta tullen,
toinen syvyydestä, yhtyivät hukuttamaan kuohuunsa koko Ruotsin
aateliston, uhaten rangaista sitä sen ylpeydestä ja hävittää
täydellisesti sen vallan.

Kreivi tarttui puolisoaan käteen ja istui hänen vierelleen. -- On
välttämätöntä -- sanoi hän -- että opit tuntemaan tilanteemme ja ne
vaarat, jotka meitä ympäröivät. Minä lähenen sitä elämän ikää, jolloin
varjot ilmoittavat illan olevan tulossa. Voin jonakin päivänä poistua,
ja silloin olet yksinäsi kolmen alaikäisen lapsen kanssa, ilman tukea
ja turvaa. Mutta sinä olet älykäs nainen, Ebba, joskin toisinaan
erehdyt; Luoja on antanut sinulle tarmoa, joka vastuksista on saava
vain uutta jäntevyyttä. Maltatko kuunnella minua? Mutta sinä olet
väsyksissä, sinä tarvitset lepoa. Jättäkäämme tämä keskustelu
tuonnemmaksi.

-- Ei, keskeytti kreivitär hänelle ominaisella kiivaudella, -- en tunne
väsymystä. Sano minulle kaikki ja sano se säälimättä. Luuletko
tosiaankin, että saattaisin nukkua tietäessäni totuudesta vain toisen
puolen ja aavistellen vaaroja, jotka uhkaavat koko tulevaisuuttamme?
Minä pyydän sitä, vaadin sitä; sano minulle totuus kokonaan. Minulla on
kuin onkin voimaa kuulla se.

-- No niin -- vastasi kreivi. -- Sinä tiedät, että Bertelsköldin suku
on nuorta aatelia; vaakunakilpemme polveutuu vasta vuodesta 1636. Mutta
Kristiina-kuningattaren suosio, yhdessä eräiden perhesalaisuuksien
kanssa, kohotti isäni aikaisin valtakunnan vanhimpain aatelissukujen
rinnalle. Kreivillinen arvomme on vuodelta 1650. Ensimmäiset
rikkautemme olivat osaksi Saksanmaalta saatua sotasaalista, osaksi
äitini ruhtinaalliset myötäjäiset. Nämä aarteet olisivat kumminkin
kohta olleet tyhjennetyt, kun isäni aatelisarvonsa uutuutta
ylentääkseen koetti tuhlaavalla komeudella voittaa vanhat suvut. Mutta
samaan aikaan sai isäni suuria maaomaisuuksia läänityksiksi osaksi
Suomesta, osaksi Liivinmaalta, ja näitä läänityksiä Kaarle X
melkoisesti lisäsi Puolan sodan aikana ja tuon kuuluisan, Beltin yli
tehdyn retken jälkeen, jolloin isäni hukkui. Näin oli minulla tämän
kuninkaan kuollessa v. 1660 Suomessa neljä pitäjää, joissa oli enemmän
kuin 300 kokonaista taloa, ja tiloillani Liivinmaalla oli enemmän kuin
12,000 maaorjaa.

-- Olitpa mahtava ruhtinas.

-- Niin, _olin_. Mutta nyt minun tulee ilmaista sinulle jotakin, josta
en tähän asti ole mitään virkkanut. Sano sitä lapsellisuudeksi, jos
niin tahdot, mutta isäni uskoi sen, enkä minäkään voi kieltää, että
sattumus merkillisesti on häirinnyt epäuskoani siinä kohden. Sukuamme
seuraa siunauksen ja kirouksen kaksinainen, ristiriitainen kohtalo.
Tämä salaisuus on yhteydessä erään sormuksen, erään taikakalun kanssa,
josta vanhin poikani kerran on löytävä selonteon eräästä salaisten
paperieni joukossa olevasta kääröstä. No niin, tätä sormusta piti kauan
aikaa kuningas Kustaa Aadolf ja se joutui sitten isälleni. Niin kauan
kuin hän sitä piti, seurasi häntä ylen harvinainen, melkeinpä uskomaton
menestys kaikissa hänen yrityksissään, mutta samalla kiusaus yhtä
äärettömään ylpeyteen ynnä kaiken sen lisäksi vielä onnettomuus hänen
läheisimmilleen. Tämä sormus hävisi. Eräässä viheliäisessä kylässä
Jyllannissa syntyi kaksintaistelu, jossa isäni vasemman käden kaksi
sormea hakattiin poikki; sormet löydettiin, mutta ei sormusta. Kaksi
päivää myöhemmin isäni hukkui. Sormus jäi kateisiin, ja sen mukana
katosi onni suvustamme. Suurin osa elämääni on sittemmin ollut
täynnä ulkonaisia vastuksia, mutta samalla kuitenkin sisällistä
tyytyväisyyttä. Hovissa koetettiin minua kaikenlaisten juonien avulla
kukistaa; monta kertaa olin perikatoni partaalla, mutta kuningatar
Eleonoran suosio minut sentään aina pelasti. Etsin kunniata Turennen ja
Condén lippujen alla; kunnian löysin, mutta en koskaan menestystä.
Miltei joka taistelussa jouduin tappiolle, ja jos se lippu, jonka alla
taistelin, voitti, niin oli saamani haava sitä ennen tehnyt minut
kykenemättömäksi pääsemään voitonriemusta osalliseksi. Kuningatar
lähetti minut lähettiläänä ulkomaisiin hoveihin. Rohkenen sanoa, että
toimitin tehtäväni taitavasti ja tunnollisesti, mutta alinomaa minua
kohtasivat aavistamattomat vastukset. Olin pannut toivoni erään
itsevaltiaan suosioon: hän kuoli. Minulla oli eräs ministeri
täydellisesti vallassani: hän kukistui. Olin hankkimaisillani Ruotsille
loistavan liittolaisen: Fehrbellinin tappelu teki kaikki tyhjäksi. Ja
sillä välin rikkauteni sulivat kuin lumilinnat kevätauringon
paisteessa. Osa maa-omaisuuksiani Liivinmaalla pantattiin ja
menetettiin. Toinen osa suistui reduktsionin ensimmäisiin pyörteihin.
En niitä surrut, sillä lemmen suloinen onni oli minulla jäljellä. Ihana
Ebba Sparre ojensi minulle kätensä. Samalla kuin ulkonainen maallinen
onni ilvehti kanssani, näytti kaikki ympärilläni kukkivan onnea. Yksin
tälle Mainiemellekin, joka muinoin oli niin onneton ja poljettu
kaikessa komeudessaan, näytti iloisempi aika koittavan uskollisen ja
ihmisrakkaan palvelijan sitä hoitaessa.

-- Ja kuitenkin on olemassa jotakin, joka sinua surettaa? -- sanoi
kreivitär hellästi. -- Eikö sinulla ole rohkeutta kieltäytyä
ulkonaisesta kunniasta sydämen hiljaisempien riemujen vuoksi?

-- Rohkeutta! -- toisti kreivi synkästi. -- Tiedäthän, etten ole
horjunut. Mutta mies ei ole ainoastaan oma miehensä; hänellä on
jalompia harrastuksia, joiden vuoksi hänen tulee elää ja taistella.
Olen kietoutunut suureen ja yhteiskunnan syvyyksissä riehuvaan
taisteluun. Lienenkö sanonut sinulle, että isäni äiti oli talonpojan
tytär Pohjanmaalta. Tällä isäni äidillä oli isä, joka kaiken
elinaikansa oli taistellut erään aatteen puolesta, sen näet, että
kaikkinainen väkivalta, mikä asettausi kuninkaan ja kansan väliin, oli
turmiollista ja turhaa. Luoja ja hänen oma kunnianhimonsa asetti niin,
että juuri hänen omat jälkeläisensä, hänen tyttärensä lapset, joutuivat
aatelisiksi ja että heistä heidän asemansa vuoksi täytyi tulla
aateliston luonnollisia asianajajia. Silloin kirosi vanha
talonpoikaiskuningas oman sukunsa, teki erään ystävänsä pojan
lapsekseen ja otti häneltä ja hänen jälkeläisiltään sen pyhän
lupauksen, että he leppymättömästi taistelisivat aatelistoa
hävittääkseen, sen täydellisesti tuhotakseen. Tämä lupaus on jo
kantanut hedelmiään. Sallimus asetti niin, että tämän Larssonin
lapsista, jotka täten perivät isäni äidin-isän omaisuuden ja
mielipiteet, tuli varakkaita, kunnollisia, korkeasti kunnioitettuja
miehiä ja sen lisäksi vielä älykkäitä puoluepäälliköitä. Niin tapahtui,
että toisesta tuli Suomen talonpoikaissäädyn valtiopäivämies, toisesta
taas porvarissäädyn edusmies. Nämä miehet olivat toimekkaimpia aatelin
vihollisia 1680 vuoden valtiopäivillä, ollen osaltaan avullisina tuossa
suuressa hävitystyössä. Minun ja heidän välillään on siis olemassa
perinnöllinen sukuviha, ja he tekevät tälläkin hetkellä kaikkensa minut
perinpohjin tuhotakseen. Mutta heidän kunniakseen samoin kuin
omaksenikin tulee minun sanoa, että henkilöt katoavat suurten
kysymysten rinnalla. Kysymys ei ole minusta eikä heistä, vaan siitä,
onko enää oleva muuta aatelistoa kuin se, joka liehakoi kuninkaan
eteisessä ja elää komeasti hänen armolahjoistaan. Oh! -- onpa minuakin
koetettu saattaa kiusaukseen. Ovathan he luulleet, että minä,
nuorempaan sukuun kuuluvana, astuisin noiden nousukkaiden riviin, jotka
rakentavat onnensa vanhan aateliston häviön varaan. Mutta he ovat
pettyneet. Periaatteesta olen asettunut ylhäisaatelisten puolelle;
erottamattomasti olen yhdistänyt omat etuni sen etuihin mennessäni
naimisiin sinun kanssasi, enkä minä eivätkä lapseni milloinkaan tule
kannattamaan hillitöntä kansanvaltaa, rajatonta kuningasvaltaa ja
orjamaista, liehakoivaa virka-aatelistoa.

-- Ja sentähden sinä...?

-- Niin, juuri sentähden tuntisin itseni onnettomaksi, jos menettäisin
kaiken valtani, kaiken vaikutusvoimani siinä suuressa taistelussa, joka
minun vakuutukseni mukaan koskee valtakunnan sisällistä menestystä.
Jopa nostaa vastapuolue vahingonilosta riemuiten päätään, nauttiakseen
meidän täydellisestä tappiostamme. Mutta he riemuitsevat vielä kovin
aikaisin, nuo tyhmät talonpojat, nuo ahnaat rihkamasaksat, nuo
ulkokullatut papit -- nuo, jotka saarnatuoleista julkisesti julistavat,
että alamaiset eivät ole muuta kuin kuninkaan orjia.[22] Mutta vielä on
tuleva meidänkin aikamme, jolloin otamme heiltä heidän saaliinsa
takaisin ja karkoitamme heidät jälleen myyränpesiinsä! Ja voi silloin
tuota meille tyrkytettyä, yksin- ja rahvasvaltaa ja noita aateliston
luopioita, noita Gyllenstjernoja, noita Wachtmeistereita, tuota Klaus
Flemingiä ja koko heidän lahkoaan, ja kaikkia noita loisia, jotka ovat
heidän paisteessaan lekotelleet, Lindsköldejä ja muita -- tulee
jumal'auta, jälkilasku, ja he tulevat näkemään, että vanhan tammen
sydän ei ole sen juuressa eikä sen latvassa, vaan yksinomaan sen
terveessä ytimessä!

Kreivi Bertelsköld oli noussut istualtaan ja mitteli lattiaa kiivain
askelin, jotka ilmaisivat hänen kuohuvia tunteitaan. Niiden tosin
ylevämielisten ja pontevain, mutta samalla kovin vihamielisten ja
puolueellisten piirteiden sijasta, joilla hän kuvaili reduktsionia,
tahdomme koettaa muutamin sanoin antaa puolueettomamman esityksen tästä
merkillisestä, siihen aikaan Ruotsin ja Suomen sisällisessä tilassa
tapahtuvasta mullistuksesta.

Ruotsin ja Suomen maa oli jaettu silloin, niinkuin se on vielä tänäkin
päivänä, kruununmaihin, rälssimaihin ja perintömaihin. Omistajainsa ja
etuoikeuksiensa kautta edusti ensimmäinen kuningasta, toinen
aatelistoa, kolmas kansan suurta enemmistöä. Kaikkien näiden kolmen
kesken oli ylimuistoisista ajoista ollut luodetta ja vuoksea,
kilpailuja ja muutoksia, milloin laillisia, milloin väkivaltaisia,
milloin hitaampia, milloin äkillisempiä. Keskiajalla vei n.s.
_hengellinen rälssi_ voiton, kun kirkoille ja luostareille
lahjoitettiin paljon maita. Kustaa Vaasa anasti kaikki kirkon tilukset,
kaikkiaan enemmän kuin 20,000 maatilaa, _kruunulle_, josta nyt tuli
suurin maanomistaja. Sitten alkoi _aatelinen rälssi_ sotain ja
valtiollisten mullistusten suosimana päästä valtaan ja pani allensa
ison osan valtakunnan maata, kunnes Kaarle XI:n reduktsioni sen
kukisti. Nykyisempinä aikoina taas _perintömaa_ -- oikeammin
talonpoikaissääty, sillä osa maata on nyt "luonnolleen" muuttumatonta
-- alinomaa laajenee kruunun- ja rälssimaan tappioksi. Kullakin
luokalla on siis ollut aikansa ja ylivaltansa, joka on painanut paljon
valtion sisällisten asiain vaakakupissa.

Ruotsissa ja Suomessa oli vuonna 1655 kokonaisia, kaikenlaista laatua
olevia maatiloja kaikkiaan noin 65,000. Näistä olivat Kustaa Aadolf,
Kristiinan holhoojat ja etenkin Kristiina itse, osaksi myyneet, osaksi
lahjoittaneet 38,750 kruununtilaa, joista vuotuinen tulo oli toista
miljoonaa talaria; suurin osa oli joutunut aatelisille, niin että
aatelistolla siihen aikaan, kun sen entiset omaisuudet otetaan lukuun,
oli maatiloja 40:n ja 50:n tuhannen välillä. Palmsköldin kokoelmat
antavat käsityksen aateliston läänityksistä Kristiinan aikana. Koko
Pohjanmaa oli lahjoitusmaina, Kruunupyyn pitäjää lukuunottamatta.
Siellä oli seuraavat vapaaherrakunnat: Stjernsköldeillä oli Kemi; Aake
Akselinpoika Natt och Dagilla oli Ii ja Pudasjärvi; Gyllenstjernoilla
oli Oulu; Tauben suvulla oli Hailuoto; Soopin suvulla oli Liminka;
Brahen suvulla oli Kajaani, Paltamo, Sotkamo, Salo, Raahen kaupunki,
Siikajoki, ynnä vielä Pielisjärvi, Nurmes, Iisalmi ja Kuopio;
Falkenberg ja Niilo Bjelke jakoivat Pyhäjoen; Shering Rosenhanella oli
Kalajoki; Kankaan Horneilla enin osa Lohtajaa; Rosenholmilla oli
jäännös, ja hänen leskensä sai päällisiksi Kälviän; Banéreilla oli
Kokkola; De la Gardien suvulla oli Pietarsaaren pitäjä ja kaupunki;
Klaus Tottilla oli Uuden Kaarlepyyn kaupunki ja pitäjä, Lapua, Ilmajoki
ja puolet Vöyriä kreivikuntana; jäännös Vöyriä oli Patkullilla
vapaaherrakuntana; Oxenstjernoilla oli Isokyrö, Vähäkyrö, Mustasaari ja
Vaasa; Bonden suvulla oli Maalahti ja Laihia; valtaneuvos Helmfeltillä
oli Lapväärti. Ja kaikki tämä oli kuitenkin yhtä ja samaa Pohjanmaata,
joka niin verisesti oli taistellut kansan vapauden puolesta puoli
vuosisataa sitä ennen nuijasodassa.

Jos tätä menoa olisi häiritsemättä jatkunut, niin ennen pitkää
olisi sekä Ruotsin että Suomen vapaasta, maata omistavasta
talonpoikaissäädystä tullut aateliston vuokralaisia, alustalaisia,
torppareita ja loisia. Sitä ylhäisaatelisten toimet tarkoittivatkin.
Puolan, Tanskan, Liivin ja Viron esimerkki, joissa maissa aatelistolla
oli kaikki valta, orjuutetulla talonpojalla valtaa vähemmän kuin sillä
hevosella, joka hikoili hänen auransa edessä, kun hän itse ei sitä
vetänyt -- olihan tämä esimerkki houkutteleva! Mutta tätä vastaan
nousi kansan ikivanha itsenäisyyden tunto yhdessä säätyvihan ja
alhaisempienkin vaikuttimien kanssa, kaikilta haaroilta keräytyi
myrskypilviä aatelisten pään yllä pauhaamaan. Eihän kuninkailla ollut
oikeutta antaa pois valtion luovuttamatonta omaisuutta. Valtion rahasto
oli vararikkoon joutumassa. Talonpojat kantoivat kahta raskaampia
veroja ja rasituksia kuin aateliset. Sitä vartenko he olivat
vuodattaneet vertansa valtakunnan voitoksi noissa monissa sodissa!
Oliko Ruotsin kunniasta oleva seurauksena kansan orjuus! Ensimmäinen
myrsky jymähti 1650 ja puhkesi 1655, jolloin aatelisto luovutti
vähäisen osan omaisuudestaan n.s. neljänneksenkorjauksessa, mikä
sittemmin useita kertoja uudistettiin. Tämä myrsky meni ohitse, se
jymähti uudelleen 1672, johdettiin pois, seisahtui, mutta pyyhkieli
1680 vuodesta alkaen kaksi kolmannesta ruotsalaisen aateliston
äärettömistä omaisuuksista.

Kuinka siinä kävi, siitä annamme kreivi Bertelsköldin kertoa. Kuvaus on
synkkä ja puolueellinen, mutta siinä on suuri osa tottakin.

-- Kaarle XI, sanoi hän, pyrkii kovin paljon yksinvaltaan. Yksi Jumala,
yksi kuningas, yksi kirkko -- niinpä kyllä; mutta täällä ei kukaan saa
uskoa, mitä kirkko ei tahdo, eikä kukaan saa omistaa, mitä kuningas ei
tahdo. Semmoisten kuninkaiden ympäriltä ei koskaan puutu niitä, jotka
otsaansa ja kulmiaan rypistellen puhuvat valtion voitosta ja yhteisestä
hyvästä, kehoittaen sitä varten anastamaan alamaisten omaisuutta. He
liittyivät meitä vastaan; rengit ja kirjurit olivat heidän
neuvonantajansa: Ruotsin valtakunnan suurin kahlekoira oli heidän
päämiehensä.[23] He eivät olleet mitään muuta tahtovinaan kuin
huojennusta valtakunnan hädälle. Kaikenlaiset kuiskailijat veivät
heidän sanansa säädyille; palkatut salakirjurit kolkuttivat heidän
ovilleen ja kirjoittivat häväistyskirjoituksia aatelistoa vastaan. Näin
sai asia alkunsa, ja pelinukkein takana nauroivat ne, jotka rihmoja
vetelivät. Aatelisten joukossa oli luopioita, jotka kiljuivat niin
kovasti, että heitä luultiin enemmistöksi. Sitten syntyi siellä
äänestys, eriskummaisin mitä koskaan on kuultu; sillä ne, joilla oli
suurin kurkku ja vähimmin omaatuntoa, vannoivat ja vakuuttivat, että
kaikki olivat samaa mieltä kuin hekin, ja niin saatiin päätös tehdyksi
sill'aikaa, kun muutamat meistä olivat poistuneet kuninkaan suljetulle
ovelle kolkuttamaan. Se päivä oli lokakuun 20:s 1680, ja siitä on
Ruotsin voimattomuuden alku luettava. Sillä kotoisen sotarintaman
sisällä oli se valta murrettu, joka suojeli kansallista vapautta
kuninkaallisia oikkuja vastaan, ja sotarintaman ulkopuolella taas
tehtiin Viron- ja Liivinmaan ritaristosta, joka oli uhrannut niin
paljon Ruotsin puolesta, keppikerjäläinen, ja se oli pakotettu
heittäytymään ensimmäisen vastaantulijan syliin, joka vain lupasi
palauttaa heille heidän menetetyt oikeutensa. Asetettiin toimikuntia,
joiden tuli tutkia kruunun ja alamaisten oikeutta ja langettaa
tuomionsa kummastakin sill'aikaa, kun kuningas seisoi takana ja _otti_;
ja noissa toimikunnissa istui miehiä, joita ei omatunto haitannut
eivätkä lailliset lahjoituskirjat sitoneet. Ja he ottivat kaikki, mitä
taisivat, ensin mahtavimmilta, sitten varakkailta, viimein myös
halvimmiltakin. Ja silloin syntyi voivottelua niiden joukossa, jotka
olivat ummessa silmin juosseet puoluemiesten ansaan, sillä nyt he
tunsivat sen oman kaulansa ympärillä, ja se kiristettiin niin tiukalle,
että heidän hätähuutonsakin siihen tukehtuivat. Ja samalla, kun
muutamat harvat rikastuivat ja pöyhkeilivät ryöstetyissä puvuissaan,
köyhtyivät kaikki muut, ja kaikkialla koko valtakunnassa kohosi yksi
ainoa valituksen voivottelu köyhtyneiden perheiden, ryöstettyjen
leskien ja suurten, ansiokkaiden miesten perillisten huulilta, joilta
näin isien veren hinta ryöstettiin, ettei moista ole koskaan kuultu,
eikä tulla koskaan kuulemaan, ellei vihollinen pääse maan sisimpää
sisustaa hävittämään.

Kreivi vaikeni vähäksi aikaa, ja me tahdomme käyttää hänen vaitioloaan
täydentääksemme hänen kuvaustaan _toiselta_ puolelta.

Ruotsin suurimpain silloisten historioitsijain, Geijerin ja Fryxellin,
välillä oli muutamia vuosia sitten kiivas kynäsota "ylimystön
tuomitsemisesta Ruotsin historiassa." Vaikea lienee myöntää kummankaan
heistä olleen yksinomaan oikeassa. Mutta että Geijer historiallisen
tarkkanäköisyytensä avulla on tunkenut syvemmälle kuin vastustajansa,
siitä ovat m.m. todistuksena Fryxellin omat, myöhemmin julkaistut
teokset, joissa hän kiitettävällä puolueettomuudella, vastoin kaikkea
sitä loistoa ja niitä suuria ansioita, jotka kieltämättömästi on
etenkin kuudennentoista sataluvun ylimyskunnan kunniaksi tunnustettava,
samalla esittää ne vaarat, jotka uhkasivat sekä kuningasvaltaa että
kansan vapautta aateliston niitä kumpaakin ahdistaessa. Geijerin mukaan
on ruotsalaisen ylimystön mielessä, sen ollessa loistavimmillaan Kustaa
Aadolfin kuolemasta Kaarle XI:n reduktsioniin asti, kangastellut ajatus
muuttaa Ruotsi toiseksi Puolaksi, jota hallitsisi valittu, ei
perinnöllinen kuningas. Kuninkaan valtaa sitoisi mahtava neuvoskunta,
ja kansa saisi maaorjuuden alle painettuna nöyrästi suudella sen
jalkapohjia. Myönnettävä on, että tähän tarkoitusperään oltiinkin
pääsemäisillään siihen aikaan, kun aateliston hallussa, loistoisimman
sotakunnian ja suunnattomien etuoikeuksien ohessa, oli kaksi kolmatta
osaa Ruotsin maata. Mutta Kristiina, joka teki 17 uutta kreiviä ja 46
uutta vapaaherraa,[24] laajensi siten aukon ylhäisen ja alhaisen
aateliston välillä, loi eripuraisuutta säädyn omaan keskuuteen, ja sen
kautta, että ylhäisön aatelisarvo täten menetti arvonsa ja alhaisen
aatelin kateus kiihoittui ylimmilleen, halkaisi voimakkaan ylimysvallan
kahtia, tehden aatelittomille säädyille mahdolliseksi sulun murtamisen
altapäin. Oikeastaan tuli hyökkäävä virta kuitenkin ylhäältäpäin,
vaikka salaa, niinkuin vuorivirta; jonka nähdään vastustamattomasti
kuohuvan kallioiden juurella, mutta joka kumminkin on kukkuloilta
saanut alkunsa ja voimansa. Seurauksena siitä oli kuitenkin tulva,
joka matkallaan pyyhkäisi pois ensin kreivien hovilinnat ja
vapaaherrakunnat, jotka kaikki siitä ajasta lähtien tulivat olemaan
vain tyhjiä arvonimiä, sitten alhaisemmat läänityslinnat, viimein
halvemmat asunnot, lopuksi majatkin. Reduktsioni oli todellakin
särjetyn sulun kaltainen siinä, että se aukko, joka alussa luultiin
niin tarkoin rajoitetuksi, vähitellen yhä laajeni niin, että oli monta,
jotka alussa huusivat hei ja hoi, mutta sitten kauhistuksekseen
näkivät, että hekin joutuivat veden valtaan. Pitkät ovat kertomukset
kaikista niistä vääryyksistä, joita reduktsioni teki, ja muutamat
olivat semmoisia, että ne ulottuivat pilviin. Valtiollisetkin
seuraukset olivat sekä pahoja että hyviä, mutta varmana kumminkin
pysyy, että suuri enemmistö, yleinen etu, kansan ja valtion etu vielä
tänäkin päivänä siunaavat reduktsionia valtiovaraston järjestämisestä,
omaisuuden jaosta, kansallisen vapauden turvaamisesta, yleisestä
varallisuudesta ja sivistyksen leviämisestä yhteisen kansan keskuuteen,
jossa se sitä ennen oli ollut kokonaan tuntematon.

-- Mutta, -- keskeytti kreivitär, -- et ole vielä sanonut minulle,
kuinka sinun niiden viidentoista vuoden kuluessa, jotka seurasivat
myrskyn puhkeamista, on ollut mahdollista säilyttää Mainiememme,
sill'aikaa kun kaikkialla munalla Kristiinan läänitykset peruutettiin
kruunulle.

Kreivi sanoi: -- Oli kerran isä, joka eräänä talvi-iltana meni metsään
lastensa kanssa. Siellä joutui hän susien keskeen, ja kohta näki isä,
että tuho lähestyi kaikkia. Silloin hän, pelastaakseen muut, viskasi
yhden lapsistaan susille...

-- Niin julmasti ei ikinä äiti olisi tehnyt! -- huudahti kreivitär
kauhistuen.

-- Ei, -- sanoi kreivi tyynesti, -- hän olisi kenties itse heittäytynyt
uhriksi, ja silloin olisivat yhtä hyvin kaikki hukkuneet hänen
kanssansa. No niin, käyden saaliinsa kimppuun jättivät sudet isän
lapsineen vähäksi aikaa rauhaan, mutta sitten tulivat ne takaisin. Nyt
viskasi isä heille toisen lapsensa, ja hetken perästä kolmannen. Mutta
joka kerta päästiin vain vähän matkaa pakoon. Lopuksi oli hänellä vain
yksi lapsi jäljellä, ja se oli hänen rakkaimpansa. Nyt sanoi hän: Ei,
tätä lasta en heitä enää luotani. Kernaammin hukkukaamme molemmat...

-- Ja mitä sitten...? kysyi kreivitär.

-- Niin, mitä sitten tapahtui, -- sanoi kreivi synkästi, -- sen on
tulevaisuus pian osoittava.



8. USKOTON PALVELIJA.


Kun kreivi Bertelsköld ei näyttänyt olevan halukas antamaan tarkempia
selityksiä siitä, miten hänen oli onnistunut toistaiseksi säilyttää
Mainiemi omanaan, ei hienotunteinen kreivitärkään sen enempää
kysynyt,[25] hän uskalsi vain arasti kosketella eilispäivän
juhlapitoja. Ei hän sanonut voivansa käsittää, että niillä ja
reduktsionikysymyksillä oli jotakin yhteyttä.

Kreivi virkkoi: -- Minun tulee Kaarle XI:n kunniaksi myöntää, että
henkilöt hänestä ovat olleet vähempiarvoisia kuin asia. Hän aloitti
reduktsionin vastoin tätinsä miehen ja oman velipuolensa mieltä, ja hän
antoi sen ärjyaallon erotuksetta kuohua yli ystäväin ja vihamiesten.
Mutta kun hän on tuon yhden ainoan aatteen valtaan joutunut, kun häntä
hallitsee tuo valtiovarain säästämishimo, niin hän on samalla
sellaisten vaikutustenkin vallassa, jotka ovat yhteydessä sen kanssa.
Kuningas on nyt kaikki, kuningas on laki, kuningas on omatunto,
kuningas on hyvä tapa. Yksityinen ihminen sitävastoin ei ole mitään;
hänen tekonsa eivät saa olla toisenlaisia kuin kuninkaan teot, hänen
sanansa eivät toisenlaisia kuin kuninkaan sanat, ja, jos se olisi
mahdollista, pitäisi hänen ajatellakin niinkuin kuningas ajattelee.
Sentähden täytyy nyt kaiken elämän, kaikkien tapojen, mikäli ne
julkisesti näkyvät, mukautua kuninkaan elämään ja kuninkaan tapoihin.
Ja kuningas on tiukka, ankaran vakava, juro ja säästäväinen herra.
Sentähden täytyy elämän hänen ympärillään käydä yhtä saranharmaaksi
kuin hänen oma elämänsäkin on, eikä siinä saa näkyä muuta loistoa kuin
teräksen. Muistathan, kuinka säästäväisesti elimme viimeisinä vuosina
Tukholmassa, kuinka huolellisesti vältimme yksin sen komeuden
varjoakin, mikä oli kuninkaasta vastenmielinen. Ainoastaan siten
onnistui minun, vaikka kuulunkin reduktsionia vastustavaan puolueeseen,
lepyttää kuninkaan mieli niin, että hän otti vain enimmän osan eikä
kaikkea. Vapaaherrakuntani on kruunulle peruutettu, mutta Mainiemi on
jäljellä, siitä syystä muka, että isäni on saanut sen korvaukseksi
1000-miehisestä rykmentistä, jonka hän v. 1644 omilla varoillaan
perusti ja Lennart Torstensonin komennon alla vei sotaan Tanskaa
vastaan. Mutta tähän oikeusperusteeseen ei ole paljon luottamista,
sitten kun Aake Tott, jolla samasta syystä oli kuninkaallinen
lahjoituskirja suomalaisiin kruunun omaisuuksiin nähden, menetti ne,
saamatta minkäänlaista korvausta suorittamistaan kustannuksista. Neljä
kertaa on Mainiemi jo ollut reduktsionin mustalla taululla; neljästi on
se jälleen pyyhitty pois. Mutta kuta kauemmas reduktsioni on edistynyt,
kuta enemmän se on niellyt, sitä ahnaammin se on uusia saaliita
etsinyt, ja sitä ahtaammalle ovat mahdollisesti vielä otettavina
olevat tilukset joutuneet. Kaksi viikkoa sitten ilmoittivat
reduktsionitoimikunnassa olevat salaiset ystäväni, että Mainiemi oli
ollut esillä viidennen kerran. Gyllenborg on katkerin vihamieheni;
Piper samoin; Lovisin horjuu, ja paljon on Hastferillakin sanomista.
Mutta kaikki on viime lopussa kuninkaan itsensä vallassa, ja jos
hänelle saadaan toteen näytetyksi, että Bertelsköldin perhe on
uudistanut holhooja-ajan ylellisyyden Mainiemessä, niin on tämä
viimeinen äärettömän omaisuuteni jäännös peruuttamattomasti hukassa.

-- Mutta, -- sanoi kreivitär vähän levottomana -- tänne, tähän etäiseen
maaseutuun kuninkaan katseet eivät tunge. Kuka olisi ilmoittanut
hänelle...?

-- Kuka! -- huudahti kreivi vähän kiivastuen. -- Yksinvalta on aina
epäluuloinen; sillä on silmä joka pensaassa ja korva joka seinässä.
Missä julkinen sana on ääneti tai esittää vain yhden puolen asioista,
siellä vääristellään mutkattomimmatkin, siellä väritetään
viattomimmatkin asiat, siellä tehdään kärpäsestä härkänen. Kuningas
itse on julkaissut kirjoja reduktsionin puolustukseksi, mutta hänen
korkeimman epäsuosionsa uhalla ei kukaan ole saanut kirjoittaa mitään
niitä vastaan. Ja sinä vielä kysyt, kuka voisi asettaa meidät
vihattavaan valoon? Kolmesataa ihmistä on ollut eilisiä juhlapitoja
näkemässä, ja sinä kokematon luulet, ettei maine niistä ennättäisi
niiden kuuluville, jotka ovat teroittaneet korvansa kuulemaan jokaista
epäluulon alaista ääntä maailman neljältä ilmansuunnalta! Tahdon
sitäpaitsi sanoa sinulle erään asian. Täällä, aivan keskuudessamme, on
varmasti joku kavaltaja, joku Gyllenborgin ostama vakoilija.

-- Onko se mahdollista! -- huudahti kreivitär hämmästyen.

-- Olen vakuutettu siitä. Salaisten ystäväini kautta kuulin, että
Gyllenborg tiesi jo alkupuolella kesää toimeenpanemistasi juhlista ja
hän on ymmärtänyt tarpeellisessa valossa kuvata ne kuninkaalle.
Yhteydessä sen kanssa tuli kysymys Mainiemen reduktsionista uudestaan
esille. Nyt ymmärrät syyn kirjeeseeni. Eikä sillä hyvä, eilisistä
suurista juhlapidoistasi tiedettiin Tukholmassa jo viikko sitten,
tiedettiin ennenkuin Turussakaan, ja sentähden kiiruhdin tänne
ennenkuin olin aikonutkaan, estämään niitä, jos mahdollista. Tulin
neljäkolmatta tuntia liian myöhään.

-- Olivat tietona Tukholmassa viikko sitten? -- Mutta se on mahdotonta.
Silloin tuskin itsekään tiesin niistä mitään.

-- Muistelehan, ajattele, etkö noin pari viikkoa sitten puhunut niistä
kenenkään seurueeseesi kuuluvan henkilön kanssa.

-- En voi muistaa puhuneeni. Kenties olen Sinclairin kanssa niistä
leikkiä laskenut. Mutta ... maltahan, johtuu hämärästi mieleeni, että
kaksi viikkoa takaperin puhuin hovimestarin kanssa muutamista puvuista,
jotka oli Turussa tehtävä _siinä tapauksessa, että_ täällä heinätalkoot
pidettäisiin.

-- Ja mitä hän siihen vastasi?

-- Hän kuvasi niin vilkkaasti semmoisten pitojen maaseudun
yksitoikkoisuuteen tuovaa vaihtelua ja hauskuutta, että päätökseni oli
samassa tehty. Luulenpa, että suunnilleen mainitsin päivänkin ja
muutamia muitakin yksityiskohtia.

Kreivitär punastui, ja kreivi puri huuliaan. -- Arvattavasti ovat
muittenkin tämänkesäisten pitojen suunnitelmat hänen tekemiään?

-- Myönnän, että hän oli niin kekseliäs, taitava ja aistikas
järjestämään, että minä...

-- Tiedän jo, mitä tarvitsen tietää, kreivitär. Mitä ajattelette tästä:
lähtiessänne Tukholmasta se mies lupasi minulle pyhästi, että hän --
tietysti teidän käskyjänne kaikin tavoin kunnioittaen -- noudattaisi
suurinta säästäväisyyttä toimeensa kuuluvissa asioissa, pitäisi
palvelusväkeä silmällä mitä ankarimmin, sanalla sanoen välttäisi
kaikkea, mikä jollakin tavoin voisi tehdä linnani tuhlaavista tahi
ylimielisistä elintavoista tunnetuksi! Ja kun äkkiarvaamatta tulen
omaini luokse kesäyön hiljaisimpana aikana, mitä silloin näen ja
kuulen? Hurjan tuhlarimaiset juhlapidot, joiden maine Kaarle XI:n
aikana välttämättömästi tulee kuulumaan kautta koko valtakunnan --
useita satoja ihmisiä yösydännä liikkeellä -- päihtyneitä palkollisia
-- herjasanoja heidän huulillaan -- ja alustalaiseni epäilemättä
kerjäläisiksi nyljettyinä! Mutta linnani, se loistaa rikkaampana kuin
milloinkaan ennen -- kiiltää kultaa ja hohtaa hopeata ja marmoria, ja
on siinä kalliita kasvihuoneita -- kaikkea semmoista, mikä sopi
ruhtinaalle ja Bertelsköldille kolmekymmentä vuotta takaperin, sitä on
täällä yltä kyllin, jotavastoin kaiken tämän komeuden omistaja kulkee
rauhatonna kuin aave yöllä, astuen niiden ruusujen päällä, joita on
kylvetty hänen maallensa, ja tuntien samalla, että hän tällä hetkellä
kenties omistaa tyhjää vähemmän -- niin, tyhjää vähemmän, puolisoni,
sillä enin osa tätä komeutta on lainattu hänen armonsa kreivittären
hovimestarilta, konnalta, joka pettää meidät kaikki! Sillä selväähän
on, että Janssen on Gyllenborgin vakooja, ja tämä kaikki on ennakolta
mietittyä meidän kukistamiseksemme![26]

Kreivitär vastasi ainoastaan kyynelillä, ja siitä oli se tavallinen
seuraus, että kreivin kuohuva mieli tyyntyi. -- Suvaitsetko, että heti
kohta kutsun Janssenin vierashuoneeseen? -- sanoi kreivi vähän
leppeämmällä äänellä. -- Mutta -- parempi on, että soitat
kamarineitsyen luoksesi ja kutsutat hovimestarin puheillesi; hänen ei
tarvitse tietää tulostani vielä mitään. Pyyhi kyynelesi, Ebba; ei
kannata kostuttaa noin kauniita silmiä moisen asian vuoksi. Sano
minulle, olethan samaa mieltä kuin minäkin, ettei tuo konna saa
silmänräpäystäkään kauemmin viipyä talossamme?

-- Olen, olen -- vastasi kreivitär ja tarttui soittokelloon. Kreivi
astui puolisonsa vuoteen avarain uutimien taa, ja sovittiin niin, että
kreivittären ensin piti ottaa vastaan petollinen palvelija.

Kello oli lähes viisi aamulla, ja aurinko oli jo kohottanut kultaisen
pallonsa Mainiemen rannan koivujen yli. Yökulkijain räyhy oli vaiennut
puistossa; koko linna, koko tienoo nukkui niin sikeästi kuin nukutaan
päivän perästä, joka on ollut täynnä vaivoja ja väsyttäviä huvituksia.

Kamarineitsyt odotutti itseään. Jo viimein tuli Kirsti, unen
pöpperössä, ja kysyi sekaisin silmin tirkistellen, mitä hänen armonsa
käski.

-- Kutsu heti kohta hovimestari tänne! -- sanoi kreivitär. -- No,
ymmärrätkö? Tänne vierashuoneeseen.

Tyttö hämmästyi niin, että miltei heräsi. -- Hovimestariko? -- matki
hän, ikäänkuin ei olisi oikein kuullut. -- Hän varmaankin nukkuu nyt,
ja minä en tohdi häntä herättää, -- lisäsi hän.

Kreivitär suuttui. -- Mene, -- sanoi hän, -- kun minä käsken. Mutta älä
herätä ketään muuta linnassa, kolkuta itse hänen ovelleen ja sano, että
haluan keskustella hänen kanssaan eräästä asiasta, jota ei käy
toistaiseksi jättäminen.

Kirsti oli vähän tungetteleva ja liiaksi hemmoteltu kamarineitsyt,
mutta hän oli emännälleen vilpittömästi uskollinen ja luuli, että hänen
piti väittää vastaan sitä, mitä hän piti mahdottomana oikkuna. --
Teidän armonne, -- sanoi hän, -- nythän on miltei keskiyö, ja mitä
ihmiset sanoisivat, jos...

Enempää ei kreivi kärsinyt kuulla. Hän astui esiin. Kirsti kiljaisi
kauhistuksesta nähdessään pitkän miehen astuvan esiin uutimien takaa.
-- Eikö jo riitä, sinä itsepäinen hupakko, että kreivitär sinua käskee!
Pitääkö minunkin vielä käskeä? Mene, mutta henkesi uhalla älä
kenellekään ilmaise minun täällä oloani!

Tyttö riensi ulos. -- Kreivi! -- huudahti hän hiljaa itsekseen; --
nytpä en tahtoisi olla Niilo Janssenin sijassa.

-- Nyt kuulette itse, puolisoni, -- sanoi kreivi taas suutuksissaan, --
nyt kuulette, mihin palvelijain suositteleminen on saattanut. Jokainen
talari, jonka hän on antanut ja jonka te olette ottanut vastaan, on
ollut hietamurunen hyvän maineenne hautakummulla. Niin pitkälle vie
ajattelemattomuus. Tahdon nyt itse kuulla, mitä teillä on hänelle
sanomista.

Kreivitär ei virkkanut mitään. Neljännes tuntia kului.

-- Hän ei pidä kiirettä, -- sanoi kreivi kärsimättömästi.

Hetken kuluttua kuului vierashuoneen ovi aukenevan, ja kreivitär meni,
pukunsa järjestettyään, ulos. Makuuhuoneen ovi jäi puoleksi auki, niin
että kreivi voi selvästi kuulla joka sanan toisesta huoneesta.

Samoin kuin Kirsti lienee hovimestarikin katsonut tämän kutsumuksen
yhdeksi noita oikkuja, jotka ovat niin tavallisia niillä, jotka ovat
oppineet vain komentamaan eivätkä koskaan tottelemaan. Hän tuli,
vaarasta tietämätönnä, suosikin täydellisin itseluottamuksin, ihan
levollisesti, vähän huolettomasti, huolimatta edes haukotuksiaan
salata. Jotenkin ujostelematta kysyi hän, mitä kreivittärellä oli
käskemistä.

-- Kuinka paljon olen teille velkaa, Janssen? -- kysyi kreivitär
äänellä, jonka piti olla muka kylmä ja kopea, mutta joka kumminkin
vapisi harmista, kun täytyi tehdä noin nöyryyttävä kysymys.

Janssen oli odottanut saavansa kuulla kauniita kiitoksia juhlapidoista,
joitten onnistumisen hän suurimmaksi osaksi luki omaksi ansiokseen,
mutta oivalsi kuitenkin heti kohta asemansa ja vastasi uudestaan
haukotellen: -- Teidän armonne näkee hyväksi laskea leikkiä. Kaikki
muut sitoumukset olen unhottanut, paitsi omani. Minähän olen teille
velkaa ettekä te minulle. Teidän armonne hyvyys on kaikiksi ajoiksi
tehnyt minut teidän kiitolliseksi velalliseksenne.

Ja samassa astui hän askelen likemmä.

Hovimestarin astuessa askelen eteenpäin, peräytyi kreivitär
tietämättään askelen taapäin. -- _Riittääkö tämä_? huudahti hän,
voimatta hillitä närkästystään, ja näin sanottuaan viskasi hän
hovimestarin jalkain juureen kalliin, hohtokivillä koristetun
rannerenkaan niin kiivaasti, että pari sen kimmeltelevistä timanteista
irtautui juotoksestaan ja vieri kuin vesipisarat pitkin turkkilaista
mattoa, joka peitti vierashuoneen lattian.

Hovimestari astui takaisin sen askelen, minkä hän vast'ikään oli
astunut eteenpäin. Hän hämmentyi, mutta vain silmänräpäykseksi. Samassa
oli hän jo selvillä siitä, että tämä oli vain tuollainen tavallinen
pahan tuulen puuska, joiden valtaan tuo muuten niin rakastettava nainen
tuon tuostakin joutui. Hän otti rannerenkaan ylös, laski sen pöydälle
ja kumarsi sanaakaan vastaamatta.

-- Mitä? -- sanoi kreivitär yhä enemmän ärtyneenä tästä
äänettömyydestä, -- ettekö näe, että rannerengas on vähintäin
kuudentuhannen talarin arvoinen? Eikö se riitä saamisianne korvaamaan?
Tahdotteko enemmän? Kas tässä! Ja tässä! Ja tässä -- ottakaa kaikki
koruni, pyytäkää mitä tahdotte, mutta älkää rohjetko luulla, että
olette jotakin _minulle_ lainannut -- te, halpa palkollinen, jonka
saatan milloin tahansa heitättää portista ulos!

Näin sanottuaan tyhjensi kreivitär järjettömällä kiivaudella
piirongistaan, jossa hän säilytti parhaita korujaan, erään laatikon, ja
kultaketjuja, sormuksia, helmiä ja timanttikorvarenkaita varisi
Janssenin jalkain eteen.

Hovimestari poimi kaikki tyynni ylös ja pani ne nöyrästi, mutta
arvokkaasti takaisin pöydälle. -- Teidän armonne, -- sanoi hän
kunnioittavasti, -- pieninkin näistä kalleuksista riittää sen summan
maksuksi, jolla onnettomuudekseni olen suututtanut teidän armonne.
Tämän sormuksen, -- ja hän valitsi pienimmän, -- olen teidän armonne
suostumuksella ottava vastaan maksuksi, ja se on alati lepäävä
sydämelläni sen kalliin suosion muistona, jota teidän armonne muinoin
on nähnyt hyväksi minulle osoittaa.

-- Mitä sydämellänne kannatte, -- sanoi kreivitär, -- on minulle yhtä
yhdentekevää kuin mitä sydämenne sisällä kannatte. Antakaa tänne minun
velkasitoumukseni. Jos ne eivät ole mukananne, niin menkää niitä
noutamaan -- menkää! menkää! menkää! -- ja kreivitär polki pientä
silkkikenkään pistettyä jalkaansa pehmoiseen lattiamattoon.

Hovimestari kumarsi, otti esille vähäisen lompakon, joka hänellä aina
oli mukanaan, ja ojensi kreivittärelle tukun pieniä paperilehtisiä,
joissa kaikissa oli kreivittären allekirjoitus. -- Minä tottelen teidän
armonne käskyä, -- sanoi hän samaan tapaan kuin ennenkin. --
Suvaitseeko teidän armonne katsoa, ovatko ne oikeita?

Miehen koko käytös oli niin hyvin mietittyä, että kreivitär vasten
tahtoaan tunsi itsensä miltei aseettomaksi. Neuvottomuuttaan
salatakseen oli hän tarkastavinaan papereita ja sitä tehdessään päätti
hän alentua petoksen tekoon, paljastaakseen teeskentelijän ja
tullakseen asiassa johonkin loppupäätökseen, jota ei äsken ollut voinut
kiivaudellaan saavuttaa.

-- Älkää panko pahaksenne, -- virkkoi hän hetken aikaa vaiti oltuaan.
-- Nämä paperit ovat tuottaneet minulle levottomuutta; minä luulin
summaa suuremmaksi kuin se onkaan, ja kreivistä ei ole mieleen, että
lainaan. Sattumalta hän vielä viipyy jonkin aikaa Tukholmassa.
Luuletteko, että sill'aikaa voisi järjestää elonleikkuujuhlan
ruisvainioiden tuleentuessa?

Hovimestari oli liian viisas mennäkseen ansaan. -- Teidän armonne
käskyt ovat minun lakini, -- sanoi hän kierrellen, samalla kun hänen
epäluuloiset silmänsä kokivat tutkia, mitä tämä äkillinen muutos
merkitsisi. Mutta kreivitär osasi tekeytyä niin huolettoman näköiseksi,
että hovimestari ei päässyt hänen tarkoitustensa perille.

-- Tämä maaseudun elämä -- jatkoi kreivitär -- on niin kuolettavan
yksitoikkoista; alinomaa samoja näköaloja, samoja kasvoja, samaa
hitaisuutta kaikissa askareissa. Vaihtelut eivät huvita kreiviä; onhan
luonnollista, että _hänen iällään_ enemmän rakastetaan hiljaisuutta ja
totisuutta. Teidän täytyy auttaa minua, Janssen, keksimään jotakin
uutta, jotakin oikein ihastuttavan hauskaa. Jos meillä vain olisi
lyhempi matka Tukholmaan! Turku on pikkukaupunki, kaikki, mitä siellä
on, on jo käytetty. Mutta valitettavasti ei minulla ole Tukholmassa
ketään, jolle voisin uskoa tarpeidemme ostamisen.

Hovimestari astui puolen askelta likemmä. -- Vaikeaksi se käynee, --
sanoi hän varovasti, mutta teidän armonne käskyt voinevat kenties tehdä
mahdottomankin mahdolliseksi. Ei minulla tosin ole tuttavuuksia
Tukholmassa, mutta jos teidän armonne käskee, niin tahdon koettaa.

-- Kiitos, Janssen, te yksin ymmärrätte minut. Minun asemassani oleva
on niin sidottu ... on ennakkoluuloja, on oikkuja, enkä minä ole
koskaan luostarielämää rakastanut. Mutta meidänhän piti puhua
juhlapidoista. Kenties kumminkin on parasta, ettei niitä ajatella
kreivin vuoksi?

Janssen astui kokonaisen askelen likemmä. Hänestä oli, niinkuin hänelle
yht'äkkiä olisi valo koittanut. Tuo kiivaus, tuo viha alussa oli siis
vain temppu, johdanto... Hänen rohkeimmat unelmansa näyttivät olevan
toteutumaisillaan, ja tämä odottamaton keksintö sokaisi hänet niin
täydellisesti, että hän kadotti kaiken varovaisuutensa. Hän uskalsi
langeta polvilleen, eikä kreivitärkään peräytynyt.

-- Ei, teidän armonne, -- huudahti hän, -- olisin kiittämätön, kurja,
jos sallisin niin suuren hyvyyden hukkaan mennä. Suokaa minun tässä
teidän jalkainne edessä vannoen vakuuttaa rajatonta uskollisuuttani!
Käskekää, ja kaikki teidän vähimmätkin toivomuksenne tulevat
täytetyiksi! Olen elävä ainoastaan teitä varten, olen jumaloitseva
ainoastaan teitä! Puhukaa noista juhlapidoista, puhukaa kaikesta, mikä
teille tuottaa huvitusta, ja kaikki olen täyttävä! Ette kenties tiedä,
että onni auttaa minua kaikessa -- mutta _minä_ olen siitä varma, ja
jos sitä epäilisinkin, niin huomaisin sen todeksi tässä teidän
jalkainne juuressa, teidän armonne! Te pidätte minua ainoastaan halpana
palvelijana, ja se on tosi, orjannehan olenkin, ihana, lumoava
kreivitär! Mutta, jumal'auta, minulla on enemmän valtaa kuin
luulettekaan. Minulla on ystäviä, minulla on suosijoita, jotka ovat
kaikkivaltiaita. Yksi ainoa teidän sananne -- ja te olette vapaa siitä
tyranniudesta, joka teitä sortaa, siitä kelvottomasta kohtelusta, jota
teitä kohtaan on julkeasti käytetty. Yksi ainoa minun sanani, ja minä
kannan teidän syntyperäänne ja arvoanne vastaavaa nimeä ja
vaakunakilpeä! Kaukana ihanassa etelässä, loiston, huvitusten ja
rikkauden ympäröimänä, tulette ihmisten ihailemana rientämään voitosta
voittoon, ja uskollinen, jumaloitseva orjanne on kaikesta siitä anova
ainoastaan silmäyksen ihanista silmistänne, hyväksyvän sanan
viehättäviltä huuliltanne, ja kaikki olen unhottava, muistaakseni
ainoastaan teitä, niin teitä...!

-- _Ja minua_! -- huudahti kreivi Bertelsköld, joka samassa
silmänräpäyksessä seisoi Janssenin takana, tarttui häntä lujasti
olkapäähän ja heitti hänet niin voimakkaasti taapäin, että hän kaatui
pitkäkseen pehmeälle samettimatolle.

Syntyi hetken äänettömyys, jolloin kreivitär heittäysi puolisonsa
syliin ikäänkuin etsiäkseen turvaa tuota ääretöntä loukkausta vastaan
ja vapautuakseen siitä painosta, jonka alle hänen äsken oli täytynyt
tukehduttaa ylpeytensä ja naiselliset tunteensa.

Hovimestari ei enää haukotellut. Hän nousi ylös kalpeana, sanaakaan
vastaamatta. Hänen tavallinen mielenmalttinsa oli luopunut hänestä, ja
hän tarvitsi aikaa tointuakseen.

Kreivi mittaili häntä ylenkatseellisin, musertavin katsein. Sitten
sanoi hän kylmästi: -- Poimikaa ylös nuo (kaksi sormusta oli vielä
lattialla), ja pankaa ne pöydälle. Te tiedätte, ettei kreivitär
suvaitse huolimattomuutta palkollisissaan.

Hovimestari totteli koneentapaisesti.

-- Ja nyt, -- jatkoi kreivi samalla äänellä, -- tahdon nähdä
velkalaskunne. Summa tekee 6200 talaria hopeassa. Siinäkö kaikki?

-- Siinä kaikki, -- vastasi hovimestari hammasta purren.

-- Kaipaan kuitenkin erästä myöhempää velkakirjaa, jonka pitäisi olla
yhteydessä eilisten pitojen kanssa. Antakaa se tänne.

-- Ei minulla ole semmoista, herra kreivi.

-- Tosiaankin? Antakaa kumminkin tänne se sormus, jota aiotte
kantaa sydämellänne. Te voitte, jos niin tahdotte, saada toisen
kamarineitsyeltä. Kreivitär ei suvaitse, että lakeijat saastuttavat
hänen korujaan -- ja teidän sydämenne läheisyydessä menettäisi kultakin
kiiltonsa.

Mahtoi kuohua hovimestarin rinnassa, mutta tottumus aina lapsuudesta
pitäen olemaan herransa silmänpalvelija oli kuitenkin niin voimakas,
että hän hämmennyksissään pisti kätensä poveen ja otti esiin sormuksen.
Aikoessaan ojentaa sitä kreiville havaitsi hän, että sormus oli
silkkinauhaan sidottu. Se ei ollutkaan siis oikea. Nopealla liikkeellä
koki hän salata erehdystään ja ojensi esiin kreivin pyytämän sormuksen.

Bertelsköld huomasi sen heti kohta, ja miehen hätäytyminen näytti
hänestä kummalliselta. Yhtäkaikki jatkoi hän niinkuin ei mitään olisi
huomannut: -- Menkää ja tuokaa kreivittärelle jalkajakkara. Näytte
unhottavan velvollisuutenne hänen armoansa kohtaan.

Hovimestari epäili ensin, mutta totteli sitten. Laskiessaan
jakkaran kreivittären jalkain juureen asennossa niin toisenlaisessa
kuin äsken, koetti hän saada selkoa, oliko tämä aseman muutos
tapahtunut kreivittären tietäen vaiko tietämättä. Ylpeän vallasnaisen
ylenkatseellinen katsanto ilmaisi hänelle viimein koko totuuden, ja hän
päätti sen mukaan toimia.

Hän nousi röyhkeästi ylös, katsoi kreiviä rohkeasti kasvoihin ja sanoi:
-- Riittää jo, herra kreivi! Te olette palkinnut pitkän palvelukseni
tavalla, joka vapauttaa minut kaikesta kiitollisuudenvelasta teitä
kohtaan. Tästä hetkestä alkaen en olekaan enää teidän palvelijanne,
jota saatatte mielin määrin huvittaa ja nöyryyttää. Minä olen vapaa
mies, ja minä olen tietävä käyttää vapauttani. Varokaa itseänne, kreivi
Bertelsköld, tunnette kovin vähän sitä miestä, jota olette rohjennut
loukata. Te puhutte velkakirjoistanne, mutta olette unhottanut, että
minäkin olen teille vähän velkaa. Ja se on kerta maksettava, ja
maksettava koron kanssa.

Kreivin veri kuohahti. -- Tunnen, -- sanoi hän, ilkiön, jonka olen
kasvattanut kodissani ja jolle olen ylenmäärin hyvää tehnyt -- jonka
konnanteot olen antanut anteeksi, jonka kavalluksia en ole ollut
huomaavinani, vaikka ne ovat maksaneet minulle suunnattomia summia.
Tämä katala on palkinnut luottamukseni ilkeimmällä petollisuudella, ja
palkaksi herransa armosta hän on ollut niin halpa, että on loukannut
herransa puolisoa ja niin mieletön, ettei ole heti käsittänyt, kuinka
salama välkkyi hänen viheliäisen päänsä päällä. Jos kenties tiedätte
jotakin lisäksi siitä miehestä, niin sanokaa, minä tahdon vielä
hetkiseksi alentua teitä kuuntelemaan.

-- Tiedän, herra kreivi, tiedän vielä hieman enemmänkin, -- vastasi
Janssen. -- Oli kerran isätön poika, viisivuotias, hyvä ja viaton,
niinkuin lapset useimmiten ovat, kun niitä ei turmella. Hänellä oli
äiti, jonka ainoa poika hän oli, ja joka rakasti häntä enemmän kuin
mitään muuta maailmassa. Äiti oli onnellinen kaikessa köyhyydessään;
hän toivoi pojastaan rehellistä miestä niinkuin pojan isä oli ollut.
Mutta eräänä päivänä tuli siellä eräs ratsastava mies jäätyneen meren
yli Fyenin saarelle Tanskan maassa, ja kun hän sanoi olevansa rauhan
sanansaattaja, jota kaikki ikävöitsivät, niin keräytyi hänen
ympärilleen sävyisää, herkkäuskoista kansaa kuulemaan, eikö onneton
sota jo kohta päättyisi. Tässä väkijoukossa olivat myös poika ja hänen
äitinsä. Nyt jätti muukalainen kaatuneen hevosensa, pani jalkoihinsa
luistimet, ja kenenkään vähintäkään pahaa aavistamatta tarttui ryöväri,
uskottomampi kuin talvi, joka rakensi siltoja maan vihollisille, pientä
poikaa kaulukseen, viskasi hänet kelkkaansa, riensi pois avaralle,
kierälle jääkentälle ja katosi. Poika itki ja huusi äitiään, ja äiti
kuuli hänen vaikeroivan äänensä ja juoksi ryövärin jälkeen aavalle
ulapalle, mutta hänen jalkansa ja sydämensä eivät olleet raudasta
niinkuin ryövärin -- hän lipesi, nousi ylös, juoksi taas, kaatui taas,
nousi taas ylös ja kaatui jälleen, kunnes ei enää noussutkaan ja hänet
löydettiin hengetönnä jäällä, sydän särkyneenä rinnassa.

Bertelsköld seisoi synkkänä ja vaiti, ja Janssen jatkoi: -- Vaikka
olikin pieni, ei poika sittemmin koskaan voinut unhottaa äitinsä
viimeistä huutoa, jonka kuuli takanaan epätoivoisena kaikuvan. Se
kuului hänen korvissaan yötä ja päivää kaiken elinajan, ja jos hänestä
olisi tullut hyvä ihminen, olisi siitä kenties ollut paremmat
seuraukset hänelle itselleen ja muille. Mutta tästä lapsenryöstöstä ei
kasvanut ainoastaan se rikos, vaan lukemattomia muitakin. Tämä
kodistaan ja isänmaastaan temmattu poika kasvoi sodan jaloissa, raakain
sotamiesten joukossa ja kaikenlaisten paheiden keskellä; hän jäi
kaikeksi ajakseen ilman kotia ja isänmaata. Näin temmelsivät pahat
vallat esteettömästi hänen nuoressa sielussaan, ja hänestä tuli -- mikä
tuli. Kerran kävi tämä hänelle ylen raskaaksi, ja hän päätti paeta
lapsuutensa maahan jälleen ja ruveta paremmaksi ihmiseksi; mutta hänen
sinne tultuaan ei kukaan enää häntä tuntenut, ja häntä luultiin
ruotsalaiseksi vakoilijaksi ja hänet ajettiin pois. Silloin vannoi tämä
poika, joka vielä oli aivan nuori, leppymättömästi vihaavansa
onnettomuutensa aikaansaajia ... ja nyt tiedätte, kreivi Bertelsköld,
mitä teillä on odotettavana, en huoli enää kauemmin edessänne
teeskennellä. Vuosikausien kuluessa olen rosvonnut teidän aarteitanne
ja tehnyt ne omikseni. Olen kukistanut kaiken onnenne. Olen antanut
teidät reduktsionin kynsiin, enkä minä ole lopettava, kopea herra
kreivi, ennenkuin olen tehnyt teistä kunniattoman kerjäläisen.
Komentakaa minua vielä kerran tuolla pöyhkeällä katsannolla, joka sopii
teille niin hyvin, nostamaan jakkaraa kreivittärenne jalkain alle!
Sanokaa minua vielä tuolla kreivillisellä äänellänne palkolliseksi ja
lakeijaksi! Vielä puuttui kostostani jotakin, ja te olette tehnyt sen
tyhjäksi, mutta älkää riemuitko kovin aikaisin, ette vielä ole nähnyt
loppua siitä kostosta, joka seuraa isänne rikosta, ja minä olen mies,
joka onnistan _kaikessa_.

Näin sanottuaan kumarsi hovimestari pilkallisesti, ja ennenkuin kreivi
ehti häntä pidättää, hän oli kadonnut.

Silloin Bertelsköld hypähti seisoalleen, löi kädellä otsaansa ja
huudahti äkillisen kauhistuksen valtaamana: -- Ebba, puolisoni, _me
olemme hukassa! Sillä miehellä on kuninkaan sormus!_



9. KARHUN AJO.


Kertomus siirtyy nyt noin seitsemän kuukautta eteenpäin -- seitsemän
kuukautta, jotka olivat täynnä huolia ja koetuksia. Kuta enemmän Kaarle
XI:n voimakas hallituskausi läheni loppuaan, sitä tummemmiksi kävivät
sen varjot ja mustenivat viimein synkkäin onnettomuuksien yöksi, jossa
Kaarle XI:n tähti laski ja Kaarle XII:n nousi.

Olemme nyt ruotsalaisella maaperällä. On tavattoman lauha päivä
helmikuulla vuonna 1696. Luonto näyttää tähän aikaan olevan
hämmästyttävällä tavalla suistuneena säännöllisestä menostaan. Kun
edellisen vuoden talvi oli verrattoman kylmä ja ankara, niin oli talvi
1696 yhtä tavaton ennenaikaisen kevätilmansa tähden. Jo helmikuun 2.
päivänä oli nähty sormenpituista ruohoa maanteiden syrjillä Tukholman
lähistössä, ja helmikuun 17. päivänä alkoi Eläintarha vihannoida.
Samaan aikaan sulatti suoja Meelarin jäitä, ja sen rannoilla oli
rekikeli jo loppumaisillaan.

Tiellä, joka Södermanlannista vei Vestmanlantiin Arbogan sivu Kaarle
XI:n mielipaikkaan, kuuluisaan Kungsöriin, nähtiin varhain aamulla
kahden reen työläästi pyrkivän pohjoiseen päin talvilumen viimeisillä
tähteillä. Vähän oli apua vienosta yökylmästäkään, joka liukastutti
tietä ja peitti sen lätäköt ohuella, paperinkaltaisella jäällä.
Etumaisessa reessä, jonka eteen oli valjastettu kolme hevosta, istuivat
kreivi Bertelsköld ja hänen vanhempi poikansa Torsten; jälkimmäisessä,
jota kaksi hevosta veti, istui nuorempi poika Kustaa Aadolf
suosituimman jahtipalvelijansa Tanelin kanssa, joka oli mestari
Pietarin nuorin veli sekä isä Johanneksen ja Kreeta-muorin nuorin
poika. Kreivin otsa oli synkkä; välistä katseli hän äänetönnä
tummanvihreätä havumetsää; välistä vaihtoi hän muutamia sanoja poikansa
kanssa; välistä taas kääntyi hän taapäin, antaen tyytymättömän merkin
jäljessä tulevalle reelle.

Syynä siihen oli se, että aika kävi nuorelle Kustaalle liian pitkäksi.
Milloin tarttui hän ohjiin käsiksi ja koetti kantojen ja ojain yli
ohjaten ajaa isästä edelle. Milloin havaitsi hän metsäkanan tahi pyyn
tiepuolessa, seisautti hevoset, kaappasi Tanelin pitkän luotipyssyn ja
ampui, tavallisesti osumatta ja sillä seurauksella, että hevoset
säikähtivät ja olivat pillastua. Milloin taas hän hyppäsi tielle ja
koki huvikseen pidättää rekeä, pannen hevoset kaikin voimin vetämään,
sillä tämä vasta kolmetoistavuotias poika alkoi jo osoittaa omaavansa
jättiläisvoimat, joiden avulla hän useamman kerran oli paiskannut
aikuisia miehiä tantereeseen. Vähäinen asia hänelle oli, reen ojaan
vajottua, yksinään nostaa se ylös jälleen.

Sill'aikaa synkistyi taivas, nousi ankara tuuli ja tuulen kanssa
lumipyry, joka ennen pitkää pani harmaat tiet vaalenemaan. Kulku kävi
nyt nopeammin, ja kenties tämä oli syynä siihen, että kreivin synkeä
mieli vähän keveni, ja hänen äänettömyytensä useammin keskeytyi.
Puhelusta, joka nyt syntyi hänen ja Torstenin välillä, voimme saada
joitakin tietoja perheen nykyisestä tilasta ja matkan tarkoituksesta.

Perhe oli jo elokuussa viime vuonna lähtenyt Suomesta ja viettänyt
syksyn sekä suurimman osan talvea Tukholmassa. Nyt olivat kreivi
Bertelsköld ja hänen poikansa saattaneet kreivittären ja Ebba-neidin
Sparren suvun sukukartanoon Itä-Göötanmaalle, missä kreivittärellä oli
läheisiä omaisia ja missä hän aikoi viettää kauniin vuodenajan. Mutta
kreivi oli liian ylpeä nauttiakseen vieraanvaraisuutta, joka hänen
nykyisessä tilassaan näytti miltei nöyryyttävältä. Hän oli muutamain
päiväin perästä, jotka vietti puolisonsa sukulaisten luona, palannut
pohjoiseen päin, ei kuitenkaan suoraa tietä Tukholmaan, vaan niinkuin
hänen nykyisestä matkansa suunnasta näemme, Kungsöriin. Syynä siihen
oli hänen halunsa itse päästä kuninkaan puheille, joka juuri silloin
vietti muutamanviikkoista oleskeluaikaa lempipaikallaan, ja tähän taas
kreivillä oli syitä, jotka hänelle olivat ylen tähdellisiä.

Mainiemen, hänen viimeisen ihanan ja rikkaan perintökartanonsa, oli
vihdoinkin, kun reduktsioni viidennen kerran sitä uhkasi, sen ahnas
ärjyaalto nielaissut. Turhaan olivat Bertelsköld ja hänen ystävänsä
käyttäneet kaikkea jäljellä olevaa vaikutusvaltaansa. Turhaan oli hänen
omat kalleutensa ja hänen vaimonsa hohtokivet uhrattu lahjoiksi eräille
reduktsionin kätyreille, jotka eivät halveksineet harjoittaa tätä
tuottavaa liikettä silloinkaan, kun heidän ei onnistunut, tahi he eivät
todella tahtoneet auttaa niitä, jotka heihin turvautuivat.
Selvitystoimikunta oli vielä kerran näön vuoksi tarkastanut kreivin
oikeudenvaatimuksia ja katsonut ne ala-arvoisiksi. Mainiemi
julistettiin, samoin kuin niin monet muut lahjoitukset, kruunun
luovuttamattomaksi omaisuudeksi, jota Kristiina-kuningattarella ei
ollut ollut oikeutta antaa lahjaksi.

Mutta, muistutti siihen Bertelsköldin asiamies, Mainiemi on vain
korvaus siitä rykmentistä, jonka Kustaa Bertelsköld perusti vuonna
1644.

Olkoonpa niinkin, sanoivat reduktsioniherrat, mutta silloin se ainakin
on _"hedelmätön" saaminen_. Hedelmättömiksi saamisiksi sanottiin
sellaisia, joista kruunua ei katsottu velvolliseksi maksamaan korkoa,
ja sellaisiksi vaatimuksiksi katsottiin maksamattomat palkat,
etumaksut, tavarat, ruokavarat, sotajoukot y.m., joita kruunu oli
yksityisille velkaa; mutta _hedelmällisiksi_, s.o. korkoatuottaviksi
katsottiin ainoastaan puhtaat yksityisen miehen valtiolle antamat
rahalainat. Kun siis sota-aikana syntyneissä rahapulissa useimmat
kruunun velat olivat tulleet kruunun tiloilla maksetuiksi, ja nämä näin
pois annetut tilat nyt palautettiin kruunulle, niin syntyi kysymys:
onko omistaja saanut ne hedelmällisestä vai hedelmättömästä saamisesta?
Edellisessä tapauksessa sai omistaja pitää tilan _niin kauan_, kunnes
sen katsottiin korvanneen sekä pääoman että koron, niin että jos
vuotuiset tulot ainoastaan vastasivat vuotuista korkoa, jäi tila
omistajalleen; muussa tapauksessa se otettiin pois, kun koko summa
katsottiin maksetuksi. Jälkimmäisessä tapauksessa, missä velkojalla oli
oikeus ainoastaan korvauksen saamiseen pääomasta, laskettiin, kuinka
monen vuoden tulot vastasivat tätä pääomaa, ja jos se aika jo oli
kulunut, otettiin tila kruunulle. Eikä sillä hyvä. Jos omistaja oli yli
sen ajan pitänyt tilaa hyödykseen, luullen sitä omakseen, niin
vaadittiin nyt takaisin ei ainoastaan tila, vaan myöskin tulot niin
monesta vuodesta kuin hänen katsottiin niitä laittomasti nauttineen. Ei
siis siinä kyllin, että hän menetti omaisuutensa, hän huomasi
äkkiarvaamatta olevansa velassa kruunulle, ja tavallisesti niin
suuressa, että se, varsinkin kun tuli aivan odottamatta, saattoi hänet
aivan perikadon partaalle. Niin juuri oli Mainiemenkin laita.
Bertelsköldien suvulla se oli nyt ollut 48 vuotta, ja toimikunta teki
sellaisen laskun, että 20 vuoden tulojen olisi pitänyt riittää
ennenmainitun rykmentin maksuksi. Tämän johdosta tuomittiin Bertelsköld
ei ainoastaan jättämään tila takaisin, vaan myös korvaamaan kruunulle
28 vuoden tulot, jotka 10,000 talariksi vuodelta arvioituma sälyttivät
hänen selkäänsä 280,000 talarin odottamattoman velan.

Tämmöiset toimenpiteet olivat tavallisesti täysivalmiit ja
kumoamattomat samalla hetkellä, kun ne päätettiin, sillä minkä kruunun
rautakoura kerran oli kaapannut, siitä se nyt harvoin, tuskin koskaan
enää luopui. Mutta kun kreivi oli valittanut päätöksestä, tarvittiin
kuninkaan vahvistus, ennenkuin reduktsionituomio voitiin panna
täytäntöön, ja tätä vahvistusta ei oltu vielä annettu. Tähän perusti
Bertelsköld viimeisen heikon toivonsa, että tuomio vielä voisi tulla
peruutetuksi, ja senpä tähden kiirehti hän pyrkimään majesteetin
puheille Kungsöriin.

Ylpeä kreivi ei ollut keveällä mielellä alistunut tätä nöyryyttävää
matkaa tekemään. Hänen ritarisielunsa oli useamman kuin yhden kerran
inhoa tuntien alentunut reduktsionin verenimijäin kanssa sovintoa
hieromaan. Hän ei ollut se mies, joka tahtoi kerjätä armopalana sitä,
mitä luuli olevansa oikeutettu vaatimaan oikeutenaan. Mutta tässä oli
kysymys tärkeimmistäkin asioista kuin Mainiemestä. Oli kysymys hänen
lastensa ainoasta perinnöstä ja hänen yhteiskunnallisesta asemastaan;
sillä ilman Mainientä hänellä ei ollut muuta jäljellä kuin nimensä
kaiku ja rikkautensa muisto; oli lopuksi vielä kysymys kaikkea tätäkin
paljon tärkeämmästä, nimittäin niiden ylimyksellisten periaatteiden
puolustamisesta, joiden vuoksi hän oli elänyt ja joita hän nyt kaikella
vakaumuksen lämmöllä koki vanhimpaan poikaansa istuttaa.

-- Sinuun, Torsten, panen toivoni, -- sanoi hän. -- Kustaan luonne on
toinen; hänestä tulee hyvä sotamies, siitä olen vakuutettu, reipas
maanviljelijä, siitä olen varma; mutta sen enempää ei hänestä tule.
Nuori olet, Torsten, mutta sinulla on jo täysi-ikäisen miehen
harkitseva järki. Sinun pitää hankkia itsellesi oppia, kokemusta; sinun
pitää ruveta valtiomieheksi. Kenties kerran vielä kohoat sijalle, missä
sanoillasi on ratkaiseva paino valtakunnan asioita ratkaistessa. Muista
silloin, poikani, että mitä järkesi muuten käskeneekin, sinä et koskaan
saa tinkiä velvollisuutesi, periaatteittesi etkä vakaumuksesi kanssa.
Älä tee niinkuin muutamat meidän puoluelaisemme, jotka ovat koettaneet
torjua vaaraa tekemällä myönnytyksiä joka haaralle ja imartelemalla
sitä puoluetta, joka kulloinkin on vallassa. Älä koskaan etsi
kansansuosiota; se on tuulahdus, joka tänä hetkenä nostaa kevykäisen
höyhenen pilviä kohti, viskatakseen sen seuraavana hetkenä joka miehen
jalkain alle. Pysy lujana, poikani, siinä, minkä katsot oikeaksi,
todeksi ja hyväksi; pysy lujana, vaikka kansansuosio tahtoisikin sinua
houkutella tahi räyhäävä joukko sinut merkitä vääräuskoiseksi. Älä
koskaan kumarra kuninkaiden armoa; liian hyvä on kilpesi olemaan
ruhtinaallisen tohvelin alusimena. Älä koskaan kumarra kansan suosiota;
kun päivän häilyvät mielipiteet kiljuvat äänensä sorruksiin ja
huutavat: totuus on tuolla! totuus on siellä! -- niin paina kätesi
rintaasi ja vastaa heille hiljaisella mielellä: _ei, se on täällä_!
Muista, että vaikka en jättäisikään sinulle muuta perintöä, niin jätän
sinulle erään aatteen perinnöksi, ja tämä aate on yksinvaltaa ja
monivaltaa välittävän vallan kannattaminen, vallan, joka on kuninkaan
ehdottoman, kaikkein muiden oikeutta kieltävän vallan, ja hillittömän,
kaikkea puolueiksi hajoittavan kansanvallan välillä. Toiset ajat
kenties keksivät jonkin toisen tavan näiden iäti taistelevain
vastakohtain sovittamiseksi. Minun eläessäni ja sinun eläessäsi,
Torsten, on riippumaton aateli näiden vastakohtain ainoa sovittaja --
lupaa minulle, että alati taistelet aateliston välittävän oikeuden
puolesta!

Torsten, joka oli luonteeltaan kylmempi ja päättäväisempi kuin hänen
tulinen, miltei haaveksiva isänsä, katsoi häntä lujasti silmiin ja
sanoi: -- Se on liian vähän. Te teette aateliston kahden vallan
välittäjäksi, jotka kumpikin välttämättömästi tahtovat sen kukistaa. Se
on liian vähän. Aateliston pitää olla _kaikki kaikessa_, ja minä
lupaan, että siitä on tuleva kaikki kaikessa.

Kreivi säpsähti sitä jyrkkyyttä, millä viisitoistavuotias poika lausui
nuo sanat. -- Alinomaa, -- sanoi hän, -- luulee nuoriso voivansa
uudistaa maailman, ja totta on, että nuorison voima on siinä. Mutta
ota, Torstenini, kokemuksen opetukset onkeesi. Olen elänyt Ranskassa ja
nähnyt sen muinoin mahtavan aateliston vajoavan luikerteleviksi
hovilaisryhmiksi, jotka kilpailevat puolijumalansa Ludvig XIV:n
armollisesta silmänluonnista tahi pyhän Maintenonin huulien hymystä.
Olen elänyt Venetsiassa ja Sveitsissä, jotka sanovat itseään
tasavalloiksi ja jotka periaatteessa tunnustavat kansan kuninkaaksi, ja
minä olen nähnyt toisen puolueen toisensa perästä julmasti kohtelevan
kansaa, herraansa. Olen elänyt Puolassakin...

Kreivi vaikeni. Torsten ymmärsi hänen tarkoituksensa ja sanoi: -- Niin,
Puolassa on aatelisto kaikki kaikessa!

-- Älä liioittele, poikani, -- sanoi Bertelsköld kohauttaen
hartioitaan; _noblesse obligé_. Ei Ranskan tavoin. Ei Puolan. Ei
Venetsian. Vaan Englannin tavoin, niinkuin olot siellä ovat
muodostuneet 1688 vuoden jälkeen. Ylimysvalta ja vapaus. Kuningas
vallitsee, mutta ei hallitse. Aatelisto hallitsee, mutta ei vallitse.
Kansa tottelee, mutta ei ole orja. Älä hävitä latvaa äläkä juurta, vaan
anna sydämen olla puun väkenä.

Torsten oli sanomaisillaan saman tulevaisuuden sanan "liian vähän",
jonka aika vielä kerran oli neljännesvuosisadan kuluttua tuleva, kun
odottamaton tapaus keskeytti keskustelun isän ja pojan välillä.

Pyryilma oli yltynyt ja sullonut tiet niin täyteen epätasaisia
nietoksia, että hevoset vain vaivoin pääsivät liikkumaan. Kyytimies oli
silloin poikennut eräälle metsän kautta menevälle oikotielle, missä
tuuli oli heikompi ja lumen tulo tasaisempaa. Mutta täällä oli honka
kaatunut kaitaisen tien poikki, ja kulkijat oli pakotettu seisahtumaan.
Juuri kun Kustaa ja miehet kokivat saada puuta syrjään, kuului
yht'äkkiä koiranhaukuntaa aivan läheltä metsästä, ja heti sen jälkeen
juosta ruhvelsi iso emäkarhu vakaisena esiin, puuhkea, ruskea turkki
ylt'yleensä lumessa. Joka kerta, kun karhua nopeammat koirat yrittivät
karata sen päälle, kääntyi se päin, mörähti ja näytti kaksi riviä
hirvittäviä hampaita sillä seurauksella, että koirat pysyivät
tarpeellisen välimatkan päässä. Mutta nähdessään hevoset, reet ja
matkamiehet ja tultuaan noin viidenkymmenen askelen päähän heistä, teki
se jyrkän käänteen ja poikkesi jälleen metsään päin, sen erikoisemmasti
huolimatta takaa-ajajainsa rähinästä.

Nalle oli kuitenkin viipynyt siksi kauan tiellä, että Kustaan veret
ennättivät siitä kuumimmilleen kiehahtaa. Välittämättä mistään muusta
kuin karhusta tempasi hän Tanelin ladatun pyssyn ja juoksi nietosten
läpi karhun jäljessä metsään. Turhaan varoitti ja uhkasi isä. Poika
katosi puiden taa, eikä ollut nyt muuta neuvoa kuin lähettää Taneli ja
kuski huimapään jälkeen.

Hetki hetken perästä kului levottomassa odotuksessa, eikä Kustaata
eikä miehiä näkynyt, ei kuulunut. Hevoset seisoivat pystyssä korvin,
ikäänkuin ottaen matkustajain levottomuuteen osaa; ei päästy
eteen- eikä taapäin, ja lunta tuli niin sakeasti, että ilma oli kuin
levitetty, valkoinen lakana. Koirain haukunta eteni, läheni, kävi
puoliympyrässä ja eteni taas. Yht'äkkiä muuttui se yhtämittaiseksi
ulvonnaksi, ja heti sen jälkeen kuului laukaus ja sitten taas laukaus
ja taas laukaus. Hetken kuluttua pamahti vielä neljäs laukaus. Kreivi
oli siksi vanha metsästäjä, että heti kohta tunsi pamauksen.

-- Neljäs oli Kustaan! -- huudahti hän.

Näistä neljästä perättäisestä laukauksesta voi päättää, että jotakin
oli tekeillä metsässä, vaikka puut ja lumisade estivät mitään
näkemästä. Seuraamme sen vuoksi Kustaata hänen retkellään, kun hän
seurauksia ajattelematta lähti ajamaan karhua takaa.

Kustaa vajosi monesti polviaan myöten, kompastui kantoihin ja repi
vaatteensa riippuviin oksiin. Mutta jos hänen matkansa oli
vaivalloinen, niin haittasipa syvä lumi kontiotakin, joka tähän vuoden
aikaan oli tottunut nukkumaan pehmeässä talvipesässään. Kustaa ei
oikein ymmärtänyt, minkätähden karhu oli luopunut turvallisesta
linnastaan ja lähtenyt näin vaaralliselle retkelle; sillä hän oli
kuullut, että metsän kuninkaan tavallinen tapa on puolustaa itseään
siellä viimeiseen asti eikä juuri huolia nelijalkaisten vihollisten
ärsyttävästä, mutta vaarattomasta nalkutuksesta. Jos Kustaa olisi
tullut ajatelleeksi vuodenajan tavatonta, kevääntapaista lauhkeutta,
niin ehkä hän olisi arvannut, että karhu oli "viikkopöllö". Kun koirain
haukunta herätti sen horroksistaan ja se vainusi kevätilmaa leveällä
kuonollaan, se varmaankin arveli jo tarpeeksi kauan tuutineensa ja
olevansa huhtikuussa sen sijaan, että oli helmikuussa. Näin heräsi
siinä halu jälleen nähdä, miltä maailma näytti sen pitkän ruokaunen
jälkeen, ja se älysi erehdyksensä vasta sitten, kun sai alkaa paininsa
kinosten kanssa.

Kontio sai kohta kyllänsä huvikävelystään ja näytti, niinkuin taitava
sotapäällikkö ainakin, olevan taipuvainen peräytymään linnoitukseensa
jälleen. Mutta erinomaiseksi närkästyksekseen näki se, että tien olivat
tukkineet muutamat metsästäjät, jotka olivat kiertäneet pesän ja
turhaan hakeneet sitä sieltä. Möristen lähti se uudelleen metsään
risteilemään, mutta eipä käynyt nytkään paremmin, sillä Kustaa
havaitsi, että säännöllisesti järjestetty metsästäjäin rintama oli
kiertänyt metsän mahtavan ruhtinaan, ja että tämä rintama vetäytyi joka
hetki yhä ahtaammalle. Kustaasta oli käsittämätöntä, minkätähden eivät
metsästäjät ampuneet, vaikka karhu useamman kerran oli ollut
ammuttavissa. Näytti melkein siltä kuin olisivat he säästäneet häntä
arvokkaammille ampujille.

Ja niin olikin. Tuskin oli karhu väsyksissään liiasta jaloittelustaan
toistamiseen lähennyt pesäänsä, kun laukaus pamahti tuuhean kuusen
takaa. Luoti oli hyvästi tähdätty, mutta matka vielä kovin pitkä; totta
lienee käsi, joka sen ampui, ollut nuori ja kiihkeä. Silmänräpäyksen
ajaksi karhu seisahtui, ravistelihe ikäänkuin paarmaa pois
pudistellakseen, ja astui sitten edelleen. Nyt paukahti toinen laukaus
noin 60 askelen päästä, mutta sekin repäisi vain hiukkasen otson
ruskeata, lumettunutta turkkia oikean etulavan yläpuolelta.

Tämä pilanteko alkoi viimein suututtaa kontiota, varsinkin kun koirat
yltyivät laukauksista ja metsästäjäin huudot jo ahdistivat sitä joka
taholta. Sen äskeinen levollisuus vaihtui kiukkuiseksi närkästykseksi.
Eräs kaunis, ruskea, englantilaisrotuinen narttu oli ensimmäinen, joka
sai kokea sen pahaa tuulta. Nopeammin kuin olisi luullutkaan pyörähti
se taapäin, ja yksi ainoa sivallus sen leveästä käpälästä paiskasi
ärhentelevän nartun kuoliaaksi maahan.

Nyt paukahti kolmas laukaus ja sattui karhua keskelle rintaa. Nyt oli
jo leikkiä liiaksi. Hirveästi möristen nousi kontio molemmille
takajaloilleen, veri pisaroi pitkin sen karvaista rintaa, ja vihaa
säihkyvin silmin se etsi salaista vihollistaan.

Paikka oli karua ja epätasaista; siinä oli rytöjä, tiheitä pensaikkoja
ja isoja vierinkiviä ärtyneen karhun tiellä. Metsästäjän olisi ollut
helppo antaa piilopaikastaan kontiolle yksi tai pari laukausta lisää,
mutta hän näytti halveksivan niin epäritarillista taistelua. Kustaa,
joka hengästyksissään oli kontannut likelle, näki hämmästyksekseen
aivan nuoren miehen, miltei pojan niinkuin hänkin, viskaavan laukaistun
pyssyn kädestään, koppaavan lyhyen metsästyskeihään ja juoksevan
kaksintaisteluun tuon mahtavan kanssa. Tämä rohkeus oli käydä nuorelle
metsästäjälle kalliiksi. Karhu tempasi keihään etukäpäläinsä väliin ja
rutaisi sen kuin leikkikalun pieniksi palasiksi. Metsästäjä astui
taapäin ja aikoi vetää kuvetapparaansa, mutta ennenkuin hän ehti sen
tehdä, paiskasi hirvittävä, leveä käpälä hänet kumoon, ja hän suistui
lumeen,

Kauhistuksen huudahdus pääsi muiden takana seisovain metsämiesten
huulilta. Ampua he eivät voineet, peläten satuttavansa toveriinsa.
Kaksi heistä juoksi keihäs kädessä esille, mutta silminnähtävää oli,
että he tulisivat myöhään, sillä yksi ainoa sekunti vielä, ja karhu
olisi musertanut hoikan nuorukaisen jalkainsa alle yhtä helposti kuin
kotka rutistaa hamppulinnun kynsiensä välissä.

Ruotsi, Suomi ja Venäjä olisivat kenties toisen näköiset, jos pelastus
olisi jäänyt tulematta.

Mutta tuskin kymmenen askelen päässä oikealla kädellä siitä makasi
Kustaa Bertelsköld ison rydön takana, ja hänen pyssynsä oksaan nojattu
suu oli jo muutamia silmänräpäyksiä seuraillut karhun päätä, vaikkei
hän vielä ollut tohtinutkaan laukaista. Nyt hän älysi, että elämä tahi
kuolema oli silmänräpäyksen varassa. Samalla sekunnilla kun nuorukainen
kaatui, ja karhu toisen kerran nosti käpälänsä kaatunutta rusentaakseen
-- paukahti Kustaan laukauskin.

Vaikeroivasti parkaisten karhu astahti kolme askelta takaperin,
pyyhkäisi etukäpälällään päätään, vaappui hetkisen aikaa takajaloillaan
ja kaatui koristen maahan. Veri purskahti molemmista sieraimista ja
punasi lumen, missä se makasi. Metsän väkevä kuningas ojensi vielä
kerran jättiläiskäpälänsä; sitten se ei enää liikahtanut; se oli
kuollut.

Metsästäjät hyökkäsivät luo ja nostivat varovasti jaloilleen kaatuneen
nuorukaisen, joka hirmuisesta lyönnistä huumautuneena tarvitsi hiukan
aikaa tointuakseen. Tuskin hän oli jälleen jaloillaan, kun hän koko
nuoruutensa innolla heittäysi kaatuneen vihollisensa päälle, saadakseen
selkoa sen surmasta. Silloin huomattiin, että aivan vähäinen, tuskin
herneen kokoinen luoti oli mennyt oikean korvan kautta aivoihin ja
saanut aikaan melkein silmänräpäyksellisen kuoleman. Isompi luoti oli
pysähtynyt rintaan ja tuntui sinne litistyneen lonkkaluun sisempiä osia
vasten. Karhu oli suurimpia, mitä on nähty, ja vielä kaatuneenakin
metsästäjät sitä ihmettelivät ja koirat suuresti kammoivat.

-- Olipa se aika moskovalainen! -- huudahti nuorukainen sekä iloisena
että vihoissaan, sillä häntä harmitti että toinen oli korjannut voiton
hänen rohkeasta urotyöstään. -- Otan teidät todistajiksi, hyvät herrat,
että minun luotini se kuitenkin oli, joka teki tuon leveän naarmun
pukarin tuuheaan turkkiin. Mutta toiste, Fleming, täytyy sinun antaa
minulle parempi keihäs, ja sen pitää olla pyökistä tahi tammesta, eikä
niinkuin tuo aapistikku, koivusta. Olipa se kelpo korvapuusti, minkä se
minulle antoi; se putosi kuin vuori päälleni, mutta minä luiskahdin
samalla, ja _sentähden_ minä kaaduin. Kiitos sinulle, Rosen,
viimeisestä laukauksesta. Ei ikinä ole nähty kauniimpaa lyijyn kulkua;
kuulin sen vinkuvan kuin mikä lemmon sikiö kaksitoista tuumaa pääni
päällä, ja oikeaan se osui, muuten en olisi ikänäni enää hanaa
virittänyt. Tässä annan sinulle kuvetapparani, muuta minulla ei ole
sinulle antaa. Mutta älä virka isälleni mitään siitä, että kaaduin.

-- Karhulla on kahdentoista miehen voima, -- vastasi Rosen lohduttaen;
-- ei ole häpeä kaatua yksi kahtatoista vastaan.

-- Niinkö luulet? -- vastasi nuorukainen mietiskellen. -- Hyvä, niinpä
tahdon siis oppia kaatumaan, jos tarvitaan, mutta väistymään -- en
ikinä! Mahtaa olla ihanaa voittaa taistelussa yksi kahtatoista vastaan!
Tyydyn voittamaan yksi kymmentäkin vastaan -- en ole ylpeä. Mutta mitä
näen... Luoti ei olekaan lähtenyt sinun pyssysi suusta, Rosen; siihen
se on liian pieni.

-- Ei, -- sanoi Rosen vähän hämillään, -- enhän ampunutkaan viimeistä
laukausta. Joku teidän ylhäisyytenne metsästäjistä oli onnellisempi
kuin minä, joka en uskaltanut ampua, kun teidän korkeutenne itse oli
ampumalinjalla.

-- Sano, -- jatkoi nuori urho, -- oletko koskaan nähnyt mokoman otuksen
kaatuvan näin pienestä luodista? Luulisi sitä herneellä ammutuksi.
Ainoastaan norrlantilaiset ja suomalaiset käyttävät niin pienireikäistä
pyssyä säästääkseen ruutia ja lyijyä. Hoi, pojat, kuka teistä ampuu
karhuja varpus-hauleilla? Kiväärit tänne! Neljä tukaattia viimeisen
laukauksen palkinnoksi!

Kustaa, joka oli sekä hämillään että iloissaan, ei rohjennut
liikahtaakaan, vaikka kehoitus aivan selvästi koski häntä. Hän näki
metsämiesten kokoontuvan nuorukaisen ympärille, jota sanottiin hänen
ylhäisyydekseen ja jonka hän muisteli nähneensä jo ennen Tukholmassa.
Hän ajatteli heti kohta perintöruhtinas Kaarlea, mutta hänet oli Kustaa
aina nähnyt luonnottoman isossa irtotukassa, jonka pitkät kutrit
valuivat aina olkapäille asti, molemmin puolin sieviä, miltei
naisellisia kasvoja. Nuorella metsästäjällä, joka nyt seisoi hänen
edessään, oli lyhyeksi leikattu ruskea tukka, majavannahkainen lakki,
sininen, karkeasta verasta tehty ihokas, nahkavyö vyöllä ja jalassa
suuret saappaat, jotka ulottuivat parahiksi niin ylös, etteivät
haitanneet käyntiä. Hän ei ollut ollenkaan sankarin näköinen. Hoikasta
vartalosta, leppeistä, sinisistä silmistä, heleänvaaleista, pakkasen
punaamista poskista ja noista solakoista jäsenistä päättäen olisi tätä
nuorta metsästäjää voinut luulla valepukuun puetuksi tytöksi, ellei
äänessä, joka juuri oli murroksessaan, olisi ollut jotakin karkeata ja
koko hänen ryhdissään jotakin reipasta, joka osoitti, että hän oli
tottunut oleskelemaan metsässä ja ulkoilmassa.

Kaikki metsästäjät vakuuttivat, ettei yksikään heistä ollut ampunut
puheenalaista laukausta, vaikka kaikki sanoivat _aikoneensa_ sen tehdä,
jollei heidän edelleen olisi ennätetty. Tästä asiasta väitettäessä
läheni kuusi- tahi seitsenmiehinen ratsastajajoukko metsän laitaa niin
pitkälle kuin kivikkomaalta ja lumelta voivat päästä, jonka jälkeen
yksi heistä nousi ratsailta, kompuroi tappotanterelle ja esitti
kuninkaan kysymyksen, mikä oli hätänä metsässä. Isoääninen hurraa oli
vastaus; kontion raskas ruumis pantiin nuorista koivuista tuota pikaa
kyhätyille paareille ja kannettiin voitonriemun, melun ja ilohuutojen
kaikuessa odottavan kuninkaan luo.

Sill'aikaa Kustaa makasi kaatuneen kuusen tuuheiden oksain väliin
piiloutuneena. Hän oli sekä pelännyt että toivonut tulevansa
keksityksi, mutta hänen piilopaikkansa oli parempi kuin hän oli
luullutkaan. Koko mieslauma kulki melkein hänen ylitseen; ja kuitenkaan
ei yksikään tuon yleisen riemastuksen takia havainnut oksain välissä
olevaa.

Häpeissään, miltei närkästyksissään poika nousi ylös ja lähti
metsästäjäin jäljessä alas tielle päin. Siellä hän kohtasi Tanelin ja
kuskin, jotka turhaan olivat häntä etsineet ja nyt seisoivat
kummastuksesta suut selällään, nähdessään metsästäjoukon, joka osaksi
ratsastaen, osaksi jalkaisin poistui Kungsöriin päin.

Kustaa Bertelsköld palasi nyt isänsä ja veljensä luo, jotka levottomina
häntä odottivat. Kreivi oli suuttunut; sen sijaan, että häntä olisi
voittajana tervehditty, sai Kustaa kovia nuhteita. Tuskin kreivi huoli
kysyä edes sitäkään, miten karhun oli käynyt; Kustaalla ei ollut
rohkeutta ilmoittaa, mikä merkillinen osa hänellä oli ollut karhun
tapossa, ja niin jäivät hänen voitostaan tietämättömiksi kaikki muut
paitsi Taneli, jolle hän uskoi menestyksensä, häpeänsä ja kovan
onnensa. Kungsöriin oli vielä runsas ruotsinpenikulma, mutta ennenkuin
sinne päästiin, tapahtui lähimmässä majatalossa jotakin, josta emme voi
olla sitä ennen kertomatta.



10. KRUUNUNVOUTI.


Näkemään kuningasta ja kaadettua karhua katselemaan oli Mölnan
majataloon, kolme neljännestä Kungsöristä, kokoontunut paljon kansaa.
Kun matkustajat sinne saapuivat, oli eräs metsästäjä väkijoukon
keskessä parhaillaan julki lukemassa kuulutusta, jossa ilmoitettiin,
että se tuntematon ampuja, joka voisi todeksi näyttää olevansa tämän
karhun tappaja, saisi anoa jotakin armoa kuninkaalta.

Monia arveluita lausuttiin miehestä mieheen. Kertomukseen
salaperäisestä neljännestä laukauksesta oli jo sekautunut senaikaista
taikauskoa. Toiset väittivät sen tulleen ilmasta, toiset sen
paukahtaneen maasta. Muutamat olivat aivan varmasti vakuutettuja siitä,
että metsänhaltia oli ampuja eikä kukaan muu. Mitkä taas luulivat
tietävänsä, että perintöruhtinaalla oli tonttu vierellään, ja että hän
kaikissa vaaroissa oli sen suojeluksen alainen, ja vaikka tonttu
enimmiten näki hyväksi olla näkymätönnä, niin oli niitäkin, jotka
väittivät nähneensä hänet harmaassa takissa, punaisessa myssyssä ja
punaisissa kintaissa, josta päätettiin, että paljon verta tulisi
vuotamaan tulevan hallituskauden aikana. Ne vihdoin, jotka luulivat
itseään muita viisaammiksi, katselivat viekkain silmin kuninkaan
enimmin suosittua metsästäjää, vanhaa Hookanaa, joka tavallisesti
lähetettiin vaarallisissa tilanteissa pitämään vaaria prinssistä ja
jota nyt hiljaisuudessa luultiin karhun todelliseksi tappajaksi.

Mutta ei Hookana eikä kukaan muukaan astunut esiin luvattua palkintoa
vaatimaan. Kuningas, niin sanottiin, oli siitä sangen tyytymätön. Ne,
jotka tunsivat hänen syntyjään kiivaan ja epäluuloisen luonteensa,
alkoivat jo pelätä, että jos ampuja viipyisi kauemmin tulemasta esiin,
kuninkaallinen armo helposti voisi muuttua kuninkaalliseksi
epäsuosioksi.

Bertelsköld ihmetteli itsekseen sitä, että väkijoukko kartanolla oli
tavattoman hiljaa ja ainoastaan kuiski keskenään. Noin kaksikymmentä
hevosta seisoi satuloituina kuningasta, perintöruhtinasta ja heidän
seuruettaan varten. Mutta paluun Kungsöriin sanottiin tulleen
viivytetyksi. Kuningas oli ratsastanut kovin ankarasti, kenties
vilustunut, ja kärsi nyt viime vuosina tavallisesta taudistaan:
oksennuksista ja päänkivusta. Perintöruhtinaan päätä taas oli äkisti
ruvennut huimaamaan. Sanottiin, että karhun käpälän raskas lyönti nyt
vasta alkoi oikein tuntua, ja että kaikki luut prinssin ruumiissa
olivat kuin rikki rouhitut. Kuitenkaan ei ollut lääkäriä eikä lääkkeitä
saatavilla, ei edes Kungsörissäkään. Semmoisia Ruotsin Kaarlet
ylenkatsoivat.

Asiain näin ollen ei ollut puheillepääsyä ajatteleminenkaan, ja kreivi
meni hollitupaan odottamaan hevosia kärsivällisesti. Ei hän ollut kauan
siellä istunut, kun odottamaton melu syntyi kartanolla. Peläten
kuninkaan kenties olevan pahoinkin sairaana, riensi Bertelsköld ulos
kysymään, mitä hälinä merkitsi. Mutta syy oli kokonaan toinen. Eräs
pienoinen, nokkela ukko, kuuluisa noita Vermlannin suomalaismetsistä,
oli sattunut olemaan saapuvilla ja kuullut kuninkaan sairaudesta.
Toivossa, että tavoittaisi onnensa, hän oli rohkeasti tunkeutunut aina
kuninkaan huoneisiin asti ja suurentelevin sanoin tarjoutunut tuossa
paikassa _loihtimaan_ pois kaikki vaivat korkeasta sairaasta. Kuningas
oli hetkisen aikaa kuunnellut häntä ja sitten, niinkuin hyvä kristitty
ainakin suuresti vihoissaan mokomasta tarjouksesta, kavahtanut ylös
sängystä, kaapannut kepin ja omalla korkealla kädellään kepittänyt
noidan ovesta ulos. Sanottiin, että noita oli ollut oikea noita ja että
hänen parannuskokeensa oli onnistunut, vaikka toisella tavoin kuin
tarkoitettu oli, sillä äkillinen vihastus oli yht'äkkiä ajanut kaikki
kivut tiehensä, ja kuningas tunsi itsensä taas kyllin voimakkaaksi
noustakseen ratsaille. Pahempi oli prinssi Kaarlen laita; vaikka
kuningas ei suinkaan ollut kova lapsilleen silloin, kun hänen synkeä
luontonsa ei häntä ahdistanut, inhosi hän kuitenkin sydämensä pohjasta
ruumiillista heikkoutta eikä säästänyt muita enemmän kuin itseäänkään.
Prinssi oli kalpea ja sairaan näköinen. Mutta ei auttanut. Muutamain
minuuttien kuluttua istui koko seurue ratsailla (turhaan oli yritetty
houkutella kuningasta reellä ajamaan), ja sairaat ja terveet laskivat
samaa laukkaa tiehensä.

-- Siinä ratsastaa yksinvaltias ensimmäisen orjansa kanssa, -- kuiskasi
Torsten Bertelsköld, joka hoiti terveyttään sairaalloisen huolellisesti
ja oli perintöprinssin täydellinen vastakohta.

-- _Taisez vous_, -- vastasi kreivi ankarasti. -- Kotka opettaa
poikaansa lentämään. Mitä muuten prinssi Kaarlesta tulee, se on Jumalan
ja tulevaisuuden varassa, mutta se on ainakin varma, että hänestä tulee
mitä sinusta ei ikinä tule, poikani -- tulee hyvä soturi.

Hevoset oli nyt valjastettu, ja matkustajat lähtivät taas liikkeelle
Kungsöriin päin, vähän matkaa jäljempänä nopeasti rientävää
kuninkaallista metsästysseuruetta, jota he eivät edes koettaneetkaan
saavuttaa. Kustaa Bertelsköldillä oli matkan kestäessä ylen tähdellisiä
neuvotteluja Tanelin kanssa. Onnellinen laukaus surisi hänen korvissaan
kuin paarma lasiastiassa, eikä hän kuitenkaan rohjennut päästää sitä
irti. Mutta tuo tärkeä neuvottelu koski nyt sitä, mitä hänen pitäisi
vaatia, kuinka korkeaan hintaan hänen pitäisi myydä salaisuutensa.
Myyminen oli Tanelin tuumia, mutta ei miellyttänyt nuorta
aatelismiestä. -- En käy luotikauppaa, -- hän vastasi närkästyneenä; --
mutta jos kuningas tahtoo nimittää minut perintöruhtinaan paasiksi,
niin se on vain oikein ja kohtuullista. Isäni sanoo, että minun olisi
pitänyt olla paasi jo aikoja sitten; mutta tiedäthän, Taneli, kuningas
ja hän eivät ole oikein hyviä ystäviä. En voi suvaita eräitä noista
toisista paaseista; he ovat mielestään kauhean ylhäisiä, vaikka ovatkin
vain halpoja aatelismiehiä, ja muutamat heistä ovat päässeet kreiveiksi
ja parooneiksi vasta eilen tai toissapäivänä. Mutta perintöprinssi on
mies! Lyönpä vetoa, että hän on väkevämpi kuin luuletkaan, Taneli,
vaikka näöltään on kuin tyttö.

Taneli vastasi sivaltamalla hevosta selkään, ja niin saavuttiin
Kungsöriin noin puoli tuntia myöhemmin kuin metsästysseurue. Kungsör on
Arbogan joen suulla, missä se laskee vetensä Galten järveen Meelarin
sisimpäin lahtien luona, eikä sillä ole koskaan ollut mitään muuta
merkitystä kuin kaunis asemansa ja Kaarle XI:n erinomainen mieltymys
paikkaan. Oikealla puolen jokea oli vähäpätöinen kauppala, jossa asui
talonpoikia, tallirenkejä, kalastajia ja muutamia maakauppiaita.
Vasemmalla puolella oli avaroita talleja, jotka kuuluivat tänne
sijoitetulle hevossiitoslaitokselle -- hevoset olivat Kaarle XI:n
heikko puoli -- ja likempänä joen suuta sijaitsi varsinainen
kuninkaankartano, vähäpätöinen tiilirakennus, sisältäen kaikkiaan 15
tahi 20 huonetta, jotka oli määrätty yksinomaan kuningasta ja hänen
likimmäisiä ystäviään varten. Siitä oli seurauksena, ettei kuningas
koskaan voinut tarjota niille lukuisille matkustajille ja ulkomaisille
lähettiläille, jotka täällä kävivät hänen luonansa, majaa
kuninkaankartanossa, vaan he olivat pakotettuja, niin hyvin kuin
taisivat, hankkimaan itselleen asunnon kauppalasta toiselta puolen
jokea, jonne tästä syystä oli syntynyt jonkinlainen, jotenkin
keskinkertainen ravintola. Kuninkaan vihamiehet sanoivat, että hän
ahneudesta eli näin ahtaasti, ettei tarvitsisi kestitä kalliita
vieraita, mutta oikea syy oli todennäköisesti se, että hän, ollen arka
luonteeltaan ja edustamaan vähän tottunut, tunsi muukalaisten
tunkeilemisesta olevan itselleen vaivaa, ja sentähden kernaimmin oli
yksin kotonaan, missä ei ollut pakotettu noudattamaan kiusallisia
hovitapoja.

Kreivi Bertelsköldin saapuessa olivat ravintolan huoneet täynnä
matkustajia, sillä kuninkaan saapuvilla ollessa keräytyi sinne
tavallisesti kaikensäätyisiä ihmisiä, joilla oli jokin asia
esitettävänä tai jotakin armoa rukoiltavana. Väen tungos oli tällä
haavaa tavattoman suuri, ja kreivi olisi ollut pakotettu hakemaan
itselleen huonetta jostakin matalasta majasta, ellei ravintolan isäntä,
eräs kohtelias tukholmalainen, olisi luovuttanut hänelle kahta omaa
huonettaan ja sulloutunut itse perheineen kolmanteen. Epämukavaahan se
oli, mutta täytyi tyytyä.

Alakuloisena ja levottomana heittäysi kreivi sohvalle. Hänen asemansa
ei ollut hauskimpia. Hän tuli kuninkaalta oikeutta hakemaan ja
kuitenkin voitaisiin hänen matkaansa katsoa armonkerjuuretkeksi.
Kuningas oli kipeä, äreä ja toraisa; pitäisikö Bertelsköldin alentua
kenties maistamaan kuninkaallista keppiä, joka yhtä helposti voi sattua
aatelismiehen kuin halvimman palvelijan selkään? Tätä ajatellessa alkoi
kreivin veri kuohua. Mainiemi oli hänelle rakas, se oli välttämättömän
tarpeellinen hänen perheelleen, se tarvittiin poikain kasvatukseen.
Mutta nyt, kun sen kohtalo ehkä voi riippua kuninkaallisen vatsan
huonosta ruuansulatuksesta, oliko se todellakin sen arvoinen, että
kannatti ostaa se mieskohtaisen nöyryytyksen hinnalla? Ei, Bertelsköld
päätti uskaltaa, mitä hänen tuli uskaltaa -- päätti pyrkiä kuninkaan
puheille ja esittää lailliset vaatimuksensa, mutta ei hiuskarvankaan
verran enemmän. Kävi miten kävi, uljaana ja otsa pystyssä hän oli
astuva esiin; uljaana ja otsa pystyssä hän oli poistuva.

Hän ilmoittautui puheillepyrkijäksi ja sai vastoin luuloaan sen
vastauksen, että hän pääsee klo 4:n aikaan iltapäivällä hänen
majesteettinsa puheille. Sanantuoja tiesi kertoa, että hänen
majesteettinsa taas voi paremmin ja että kuninkaankartanossa
valmistettiin karhunpeijaisia.

Sohva, jolle kreivi oli heittäytynyt, oli vierashuoneeseen vievän,
suljetun oven edessä. Siinä levähtäessään ja odottaessaan päivällistä,
jota kukaan ei ikävöinyt enemmän kuin Kustaa, kuuli hän ääniä
viereisestä huoneesta eikä voinut välttää kuulemasta seuraavaa
katkonaista ja kiivasta keskustelua seinän takaa:

-- Hän paljastaa meidät ihoon asti.

-- Hän ottaa meiltä monivuotisten vaivaimme hedelmän.

-- Hän tempaisee maankin jalkaimme alta.

-- Kaupunkien lahjoitusmaan! Se on kuulumatonta!

-- Metsätoimikunta! Pelkkää hulluutta!

-- Kaikki perintömaa kruunun omaa! Tyranniutta!

-- Eikö Schillerin hirsipuu vielä ole valmis?

-- Mepä kuitenkin olimme, jotka...

-- Niin, kun aateliston kukkaro oli avattava.

-- Pitääkö meidän kärsiä niin törkeätä kiittämättömyyttä?

-- Minkäpä teet? Hän on yksinvaltias!

-- Mutta ilman porvarissäätyä...

-- Ja ilman talonpoikia...

-- Vaiti, puhukaa hiljemmin!

Ylenkatseellinen, pilkallinen hymy väreili Bertelsköldin huulilla. --
No hyvä, herrat porvarit ja talonpojat, -- sanoi hän itsekseen, -- joko
nyt vihdoin viimein olette päässeet niin pitkälle? Joko nyt käsitätte
reduktsionin ovelat ongelmat? Joko nyt vihdoin ymmärrätte, mitä
yksinvalta merkitsee? Kuinka makealta, kuinka suloiselta on teistä
tuntunut, kun suuressa innossanne edistätte kruunun ja valtakunnan
parasta, olette molemmin käsin työntäneet tuota suurta laitosta
eteenpäin, joka oli pyyhkäisevä pois aateliston, niinkuin minkäkin
rikkaruohon, minkäänlaista maaomaisuutta tässä maassa omistamasta!
Kuinka helppoa oli silloin työnne! Kuinka mieluista vaivannäkönne!
Kuinka isänmaallinen intonne! Mutta lehti on kääntynyt, nälkäinen lapsi
käy syömään isän, äidin, imettäjät, kätilöt, kummit ja koko hurskaan
ristiäisseuran. Ettekä naurakaan enää. Ette rukoilekaan enää kaikkea
taivaan mannaa isolle egyptiläiselle lihapadalle, josta jokainen teistä
toivoi saavansa lihavan paistin syödäkseen! Mutta huutakaa nyt toki
hurraata, onhan tekonne ylenmäärin hyvin onnistunut, se on ylittänyt
rohkeimmatkin odotuksenne, se on niellyt meidät, ja nyt se nielee
teidätkin, te suuret, oivalliset isänmaan ystävät! Reduktsionin velli
on valmis, ja kokit itse siitä hämmästyvät. Onpa se, jumal'auta,
mainiota. Toivon sydämestäni, että aterianne maistuisi, ja surkuttelen
vain, etteivät pyhät herrat papit yhdy mieltä ylentävään litaniaanne.

Kas, tässä muutamia sanoja selitykseksi siihen, mitä kreivi Bertelsköld
nimitti porvarien ja talonpoikain litaniaksi.

Kaikki kolme aatelitonta säätyä, yhdessä pikkuaatelisten kanssa, olivat
ilolla suostuneet Kaarle XI:n reduktsioniin siinä kolminkertaisessa
toivossa, että valtakunnan rahapula siten saataisiin poistetuksi,
ylhäisaateliston valta murretuksi ja he itse saisivat turvaa ajan
myrskyjä vastaan. Tämä viimeinen toivo meni aivan odottamatta hukkaan.
Alhaisaatelisto, joka oli toivonut saavansa pitää ne lahjoitustilat,
jotka antoivat vuotuista veroa alle 600:n talarin, alkoi jo v. 1682
saada paiskella rukkasiaan pöytään. Samana vuonna suuntasi kostonhimoa
hehkuva ylhäisaatelisto reduktsionin nälän kaupunkien lahjoitusmaihin,
jotka osaksi nekin kruunulle peruutettiin; 1686 ja 1689 alettiin
ankarasti tutkia porvariston suostuntaa laivaosuuksiin, kauppayhtiöihin
y.m., ja yleiseksi tyytymättömyydeksi ehdotettiin peritty ja ansaittu
omaisuus tarkastuksen alaiseksi. 1687 peruutti reduktsioni pappien
nauttiman korvauksen n.s. kestityksestä, ja 1695 syntyi hälinää ja
levottomuutta, kun vaadittiin luetteloa kaikista tuloista, joita kirkot
ja papisto kruunulta nauttivat. Mutta papit, jotka olivat kuninkaan
suosikkeja ja innokkaimpia liittolaisia, pääsivät kumminkin
helpoimmalla. Talonpojat pelastuivat petturi Schillerin hankkeesta,
joka väärennetyllä asiakirjalla oli vähällä peruuttaa kruunulle 4,000
maatilaa. Mutta hekin, samoinkuin porvaristokin, joutuivat kärsimään
n.s. metsätoimikunnan takia, joka 1694 vuoden jälkeen tutki ja pani
kanteeseen kaikki laittomat, kruunun metsiä, järviä ja virtoja koskevat
valtaukset, eikä siinä kelvannut puolustukseksi ylimuistoinenkaan
nautinto-oikeus. Mutta kaikkea tätä vaarallisempi oli se usein lausuttu
väite, että _kruunu muka on perintömaankin oikea isäntä_. Tätä
mielipidettä -- yksinvallan äärimmäistä johtopäätöstä, josta oli vain
askel siihen väitteeseen, että _kaikki omaisuus on kruunun_ -- ei toki,
valtakunnan, vapauden ja omistusoikeuden onneksi, koskaan voitu panna
toimeen. Mutta vuoden 1693 jälkeen alkoi useita perintötiloja muuttua
kruununtiloiksi syystä, että se oli tilaluvun veronhuojennuksen ehtona
ruotujakolaitoksessa. Ylimalkaan reduktsioni kuninkaan viimeisinä
elinvuosina paisui leveydelleen. Epävarmuus eneni. Kuninkaan valta
taajeni, rahastohuone täyttyi, mutta sen leveä perustus kansan
hartioilla alkoi horjua pelon ja tyytymättömyyden tähden. Arveltiin jo
kruunun tahtovan ottaa kaikki tyyni, ja jättävän alamaisten ainoaksi
omaisuudeksi spartalaisen köyhyyden.

Mutta palatkaamme kertomukseemme.

Päivällisten jälkeen huvittelivat Bertelsköldin nuoret
herrat kumpikin luonteensa mukaisesti. Kustaa meni katsomaan
hevossiitoslaitosta ja kauniita hevosia; Torsten istui tutkimaan Hugo
Grotiusta. Kreivi, heidän isänsä, pukeutui sen ajan hovipukuun,
suunnattomaan kiharaperuukkiin, hienoon, valkoiseen pitsikaulahuiviin,
ruumiinmukaiseen, pitkäselkäiseen, siniseen samettitakkiin, jossa oli
luonnottoman avarat, roikkuvat hihansuut, keltaiseen silkkiliiviin,
joka ulottui vyötäisten alapuolelle, lyhyihin, sinisiin housuihin,
mustiin silkkisukkiin, nilkkaan ulottuviin, suurilla nauharuusuilla
koristettuihin kenkiin eli puolisaappaihin, sulkatöyhtöiseen lakkiin;
lisäksi tuli riippuva, pitkä miekka ja mitä vielä lienee kuulunut
senaikuisen täydellisen herrasmiehen ulkoasuun. Miekasta on huomattava,
että sen olisi ranskalaisen muodin mukaan pitänyt olla aivan hento ja
lyhyt, mutta Kaarle XI ei suvainnut näitä kynäveitsiä, joiksi hän niitä
sanoi, ja tietysti hänen hovimiehensä, joskin vastenmielisesti,
seurasivat esimerkkiä.

Kreivi Bernhard Bertelsköld, nyt 56:n vuoden vanha, oli nuorempana
ollessaan ollut Ruotsin hovin komeimpia keikareita. Ludvig XIV:n
aikakaudelle ominainen hieno käytös, erinomainen kauneudenaisti,
hienostunut sivistys, joka siihen aikaan voitiin saavuttaa ainoastaan
monivuotisella oleskelulla ulkomaisissa hoveissa ja juuri sen miehen
läheisyydessä, joka huikaisi vuosisataansa -- kaikki nämä yhdistyivät
Bertelsköldissä uljaaseen, päättäväiseen ryhtiin, joka oli enemmän
hänen kokemiensa monien vaarojen ja onnen vaiheista, kuin hänen
synnynnäisen luonteensa seurauksena, joka oli lempeä ja alkujaan hyvin
hento. Hän ei ollut syntynyt puoluevihaa varten, se vain samensi hänen
muuten kirkasta katsettaan, se vain katkeroitti hänen muuten rakkautta
uhkuvaa sieluaan. Samoin kuin Magnus de la Gardie, hän oli tavoitellut
ylevämielisen mesenaatin, oppinsa ja ansioittensa yhtä hyvin kuin
syntyperänsä ja rikkautensa vuoksi loistavan aatelismiehen nimeä. Mutta
Bertelsköldin kunnianhimo ei mennyt niin pitkälle, hän ei halunnut
valtaa, vaan loistoa, ei pelkoa, vaan rakkautta, ehkäpä toisinaan
ihastustakin, sillä ihmissydän on heikko. Jos se olisi ollut hänen
vallassaan, ei hänellä olisi ollut vihamiehiä, ja kuitenkin oli hänellä
niitä useita. Tunne siitä oli uurtanut hänen otsansa ja harmentanut
hänen muinoin niin kauniit, mustansiniset hiuksensa; mutta vielä nytkin
kohosi hänen sopusuhtainen, kaunis vartalonsa puolta päätä ylemmäksi
muita; vielä nytkin hehkui hänen silmissään se älykäs, lauhkea loiste,
joka oli lumonnut niin monen naissydämen, ja hänen äänensä oli
säilyttänyt kaiken entisen ihastuttavan sointunsa. Lisätkäämme, että
hän myöhempinä vuosinaan, kun häntä ei enää käytetty dilpomaattisissa
lähetystöissä, palveli hovissa kuningatar Hedvig Eleonoran
tallimestarina, nauttien hänen suosiotaan, joka kumminkaan ei voinut
pelastaa hänen omaisuuttaan. Ludvig XIV oli säätänyt univormut
sotaväelle, ja useimmat hallitsijat, myöskin Kaarle XI, olivat aikaa
voittaen seuranneet esimerkkiä, mutta siviilivirkamiehille ei vielä
oltu annettu mitään määräyksiä tässä suhteessa, ja sentähden esiintyi
Bertelsköldkin nyt siinä puvussa, mitä yleisesti käytettiin hovissa ja
Ruotsin aateliston kesken.

Semmoinen oli se mies, joka nyt oli aikeissa astua Kaarle XI:n eteen,
ja tunnustettava on, että se kireä väli, mikä vallitsi kuninkaan ja
tämän hänen alamaisensa välillä, perustui sekä sisällisiin että
ulkonaisiin molempain luonteissa, tottumuksissa ja ajatustavassa
vallitseviin vastakohtiin. Kaarle XI oli tarmokas henki, kuuluisa
monista hyveistään, joita eivät hänen katkerimmat vihollisensakaan ole
voineet kieltää; hän oli myöskin, kun oli kysymys suurista
tarkoitusperistä, niinkuin hänen valtakuntansa onnesta, _suuri
hallitsija_, jonka vuoksi moni hänen laitoksistaan onkin jaksanut
kestää vuosisatain myrskyt ja ollut siunaukseksi tuleville
sukupolville. Mutta ihmisenä hän toisinaan vajosi pienuuteen asti;
häneltä puuttui kokonaan se, mitä sanotaan ritarillisuudeksi
eikä hän voinut ikinä käsittää esim. Kustaa Aadolfia, jota hän
ja hänen ystävänsä, osoittaaksensa muka halveksimistaan kaikkea
korkealle pyrkivää ja seikkailevaa kohtaan, tavallisesti kutsuivat
_Teiri-kuninkaaksi_. Ja ikäänkuin kohtalo olisi tahtonut antaa nimen
nimestä, kutsui sata vuotta senjälkeen Kustaa III, joka yhtä vähän
pystyi käsittämään Kaarle XI:ttä, kuin tämä pystyi käsittämään Kustaa
Aadolfia, samaa Kaarle XI:ttä _kruununvoudiksi_ -- sillä ivatakseen
reduktsionia, joka, vaikka siitä olikin hyötyä valtakunnalle, usein
muuttui pikkumaisuudeksi, rettelöimiseksi ja ahneudeksi, joita Kustaa
III aina inhosi.

Jälkimaailma ei osaa imarrella ruhtinaita.

Bertelsköld kuninkaansa edessä, se oli Kustaa III:n tulevaisuus Kaarle
XI:n edessä; se oli Teiri-kuningas kruununvoudin edessä; se oli ritari,
valtiotaloudenhoitajan edessä -- vastakohtia, jotka eivät ikinä
voi keskenään sopia, luonteita, joiden täytyy sisällisestä
välttämättömyydestä olla toisilleen vihamieliset.

Kellon juuri neljää lyödessä seisoi Bertelsköld kuninkaan eteisessä,
sillä Kaarle XI:n läheisyydessä kävi kaikki tarkasti ja säntillisesti.
Tällä kertaa sai hän kumminkin odottaa noin kymmenen minuuttia. Hänelle
sanottiin, että kaksi suomalaista, eräs porvari ja eräs talonpoika,
olivat kuninkaan puheilla.

Kaksi hiukan verran kuudennellakymmenellä olevaa miestä astui ulos.
Bertelsköld tunsi heidät heti kohta vanhoiksi vihamiehikseen, entisiksi
valtiopäivämiehiksi, Larssonin veljeksiksi, joista toinen oli
kauppiaana Vaasassa, toinen talonpoikana Isokyrössä. Molemmat olivat
alakuloisen näköisiä; tottapa heidän asiansa ei liene hyvin käynyt. He
vaihtoivat jäykän tervehdyksen kreivin kanssa. Kenties väreili tällä
hetkellä hymy hänen huulillaan -- kenties hän naurahti vasten
tahtoaankin tuolle kummalliselle kohtalolle, joka toi tähän paikkaan
nuo kaksi keskenään taistelevaa valtaa: aatelisvallan ja kansanvallan,
rukoilemaan kolmatta valtaa, yksinvaltaa, joka oli niellyt heidät
molemmat. Tottuneita puoluepäälliköitä ollen käsittivät Larssonit heti
hänen ajatuksensa. -- Herra kreivi, -- kuiskasi talonpoika ohi
mennessään, -- jos me kukistumme, niin eipä kansa sentähden kukistu.

-- Ei, -- sanoi kreivi samaan tapaan, -- ei se kukistu, vaan se
polvistuu.

-- Välikatto on poissa, lattiapalkit ovat jäljellä, -- virkkoi porvari.

-- Niin, -- vastasi kreivi; -- senpätähden sataakin ulkokaton kautta,
ja lattia alkaa lahota.

Nyt kutsuttiin Bertelsköld sisään, ja tämä lyhyt, mutta katkera
sananvaihto keskeytyi.

Kaarle XI:n aikalainen Pufendorf kuvaa kuningasta hänen vanhemmilla
päivillään seuraavasti: Hän on varreltaan keskinkertaista pienempi;
tukka on musta ja kiherä, suurella huolella hoidettu 1687 vuoteen asti,
jolloin se ennen aikaansa harmaantui, jonka jälkeen kuningas rupesi
pitämään peruukkia. Hänellä on kohtalaisen korkea otsa, pienet ja
ystävälliset silmät, suora nenä, suippo leuka, paksut huulet, leveät
hartiat, kaunis asento, suuret kädet[27] ja pienet jalat. Hän ontuu
vähän, sitten kun taittoi vasemman jalkansa, on hyvin voimakas,
ruumiinharjoituksissa notkea, työssä ja matkoilla väsymätön, syö
nopeasti, juo kohtuullisesti, nukkuu vähän; on jumalinen, säästäväinen,
sodassa urhoollinen, rakastaa hevosia ja sotamiehiä, mutta on kylmä
naisille. Hän ei ole ylhäisen näköinen; majesteetillista ei näy hänen
ulkomuodossaan; jollei häntä tuntisi, ei häntä suinkaan luulisi
kuninkaaksi. Hänen käytöksensä on yksinkertaista ja teeskentelemätöntä;
teeskennellä hän sentään osaa. Hänen hengenlahjansa eivät ole
huonoimpia eikä parhaita, mutta hänen kasvatustaan on paljon lyöty
laimin, hän ei puhu latinaa eikä ranskaa, ja osaa tuskin nimeään
kirjoittaa. Hän puhuu kankeasti, änkyttää vähän eikä voi pitää yllä
keskustelua. Hänen pukunsa on yksinkertainen, hän käy aina
ruumiinmukaisessa takissa ja kupeella pitkä miekka...

Kreivin astuessa sisään istui kuningas tammisen kirjoituspöydän
ääressä, joka täytti melkein neljännen osan tätä sangen kohtalaisesti
sisustettua työhuonetta. Korkeaselkäisen, ruskean nahkatuolin takana
seisoi reduktsionimies, apteekkarin poika Jaakko Gyllenborg, hän, jota
pidettiin kuninkaan pahana henkenä. Bertelsköld aavisti heti kohta, mitä
hänellä oli odotettavana. Hän kumarsi ääneti, odottaen, että häntä
puhuteltaisiin.

Mutta kuningas näytti odottaneen samaa ja sanoi ynseästi tervehdittyään
ja vähän aikaa vaiti oltuaan:

-- No, mitä nyt? Te olette valittanut Mainiemen reduktsionista.

-- Olen, teidän majesteettinne! -- vastasi Bertelsköld levollisesti.

-- Se oli tarpeetonta. Millä oikeudella valitatte laillisesta
toimenpiteestä, jossa on vain se vika, että se on tullut viisitoista
vuotta myöhemmin kuin sen olisi pitänyt tulla?

-- Olen anomuskirjassani selittänyt vaatimusteni oikeusperusteet ja
tulen nyt henkilökohtaisesti vetoamaan teidän majesteettinne
oikeamielisyyteen.

-- Katsokaa, mitä kreivillä on esitettävänään, -- sanoi
kuningas kääntyen Gyllenborgin puoleen. Tämän selaillessa isossa
kirjalaukussa olevia asiapapereita, tarkasteli kuningas Kungsörin
hevossiitoslaitoksen äskettäin saapuneita edellisen vuoden tilejä,
vähensi omalla kädellään useita kruunun osalle merkittyjä maksueriä ja
tutki tarkkaan kaikki niissä olevat numerot. Toisinaan näytti hänen
säästäväisyytensä joutuvan ristiriitaan hänen hevosiin kohdistuvan
mielitekonsa kanssa; jokin jo pyyhitty numero muutettiin jälleen ja
entinen muutos pyyhittiin; jokin reunamuistutus poistettiin ja
parhaille tallirengeille myönnettiin kuin myönnettiinkin
palkankorotusta.

Tähän tehtävään kiintyneenä näytti kuningas kokonaan unhottaneen
Bertelsköldin läsnäolon. Joko nyt oli niin, että haettavat asiapaperit
olivat vaikeat löytää, tai että Gyllenborg tahtoi nöyryyttää ylpeätä
kreiviä, se vain on varmaa, että hakemista kesti kauan, ja Bertelsköld
sai sillä aikaa odottaa, seisoallaan ja äänettömyyden vallitessa, jota
ainoastaan silloin tällöin kuninkaan rykäisy tahi tililaskujen johdosta
syntynyt tyytymättömyyden murina hetkeksi keskeytti.

Viimein löytyi haettu paperi, ja Gyllenborg esitti sen
sisällön: pääpiirteet -- Kreivi Bertelsköld vetoaa erääseen
Kristiina-kuningattaren lahjoituskirjaan, mutta kuninkaallisen
majesteetin ja säätyjen päätöksen mukaan ei millään kuninkaallisella
kirjeellä ole voimaa kruunun luovuttamattoman oikeuden vahingoksi.

Kreivi tahtoo kumminkin, että tila pidettäköön korvauksena eräästä
hänen isä vainajansa saamisesta kruunulta v. 1644, joka saaminen oli
100,000 talaria hopearahaa; mutta toimikunta selittää, että tila
siinä tapauksessa on pidettävä panttitilana, joka, 1686 vuoden
valtiopäiväpäätöksen mukaan on nautinnossa ainoastaan niin kauan,
kunnes kruunu sen lunastaa tahi sen tulot ovat korvanneet kruunun velan
ja 5 prosentin vuotuisen koron. Koska Mainiemi tuottaa 10,000 talaria
vuosittain, ja kruunun velka korkoineen siis pitäisi olla maksettu 20
vuoden kuluttua, eli vuonna 1667, niin on kreivi Bertelsköld syystä
tilalta häädetty ja velvoitettu kruunulle takaisin suorittamaan, mitä
hän sen ajan yli on nauttinut, nimittäin 28 vuoden tulot, 280,000
talaria sanottua rahaa.

-- Herra kreivi[28] unhottaa alamaisen katsaukseni Mainiemen tuloihin
viimeisinä 30 vuotena, -- muistutti Bertelsköld. -- Siitä näkyy selvää
selvemmin, että tulot ainoastaan kahtena vuotena, 1682 ja 1689,
nousivat siihen korkeimpaan määrään, jonka toimikunta on keskimääräksi
otaksunut. Olen osoittanut, että tulot useina vuosina alenivat aina
3,000 jopa 2,000 talariin, sekä että keskimäärää ei millään muodoin käy
laskeminen korkeammaksi kuin 6,500 talariksi vuodessa. Jo tämä tekee
kruunun muka olemassa oleviin saamisiin 28 vuoden ajalta 168,000
talarin lyhennyksen.

-- Meidän asiamme ei ole sitä tutkia, -- vastasi kuningas synkeänä. --
Meillä on sitä varten toimikunta, jonka tutkinnon mukaan teidän tulee
itsenne ojentaa.

-- Ja toimikunta, -- sanoi siihen vielä Gyllenborg, -- ei ole voinut
ottaa lukuun, että tilaa mahdollisesti on jonkin aikaa hoidettu
huonosti ja sen tuloja siten vähennetty. Kruunun tulee saada omansa.

-- Teidän majesteettinne, -- vastasi Bertelsköld, reduktsionimiestä
puolella katseellakaan kunnioittamatta, -- en ole tullut tänne
kuluttamaan kuninkaani kallista aikaa yksityisiin luvunlaskuihin.
Vetoan toisiin ja jalompiin syihin, jotka eivät koske minun etuani
eivätkä minun häviötäni, niistä vähät välitän, vaan valtakunnan ja koko
kansan yhteistä hyvää. Teidän majesteettinne on Ruotsinmaan mahtavuuden
ja menestyksen hyväksi tehnyt enemmän kuin tuskin kukaan muu kuningas
tätä ennen. Ehkei teidän majesteettinne ole siitä saanut paljonkaan
kiitosta tähän saakka, mutta jälkimaailma on ymmärtävä, että teidän
majesteettinne on ennen kaikkea tahtonut maan ja kansan parasta. Älkää
himmentäkö suuruutta, joka levittää loistoaan niin laajoihin
tarkoituksiin, pienillä toimenpiteillä, jotka voivat tuottaa valtiolle
muutamia satoja tuhansia talareita, mutta jotka maksavat sille ja
maksavat teidän majesteetillenne mitä eivät miljoonat korvaa, nimittäin
sen, mikä on korkeampi, pysyvämpi kuin itse kruununkin, kansan ja
teidän majesteettinne oma etu: oikeuden! Älkää uskoko noita
liehakoitsevia suosikkeja, jotka luulottelevat teidän majesteetillenne,
että valtion voitto on jotakin muuta kuin alamaisten voitto! Jos
valtakunnan hätä on oikeuttanut reduktsionin toimeenpanemisen, niin
olkoon siinä kyllin: monet kyynelet ruostuttavat viimein hopeankin.
Valtakunta on pelastettu, sen valta turvattu, sen valistusta edistetty,
sen rahastohuone täytetty, sen sotajoukko ja laivasto ovat kunnioitusta
herättävässä kunnossa. Kun teidän majesteettinne hallinto on kantanut
niin loistavia hedelmiä, älkää enempää pyytäkö, älkää antako teidän
majesteettinne vihollisille ja parjaajille aseita käsiin! Aateliston
valta on murrettu: olkaa leppeä, teidän majesteettinne; olkaa viisas!
Älkää tallatko jo kaatunutta, älkää pusertako viimeistä ropoa köyhän
kädestä! Teidän majesteettinne on yksinvaltias kuningas: suurta valtaa
painaa yhtä suuri edesvastuu, ja mitä ikinä säädyt päättänevätkin, tai
toimikunnat oikeaksi katsonevat, taikka omatekoiset lait tuominnevat,
siitä koituu vielä kerran edesvastuu teidän majesteetillenne ja teidän
majesteettinne neuvonantajille Jumalan tuomion, kansan uskon, nykyajan
ja jälkimaailman edessä. Minä vannotan teidän majesteettianne kaikkien
jalojen hyveiden nimessä, joita maailma Kaarle XI:ssä ihailee (tässä
kreivi notkisti toisen polvensa kuninkaan edessä), kuunnelkaa totuuden
ääntä miehen suusta, joka jo on uhrannut seitsemän kahdeksatta osaa
omaisuuksistaan valtiolle ja joka ei ole tullut kerjäämään armoa
viimeiselle jäännökselle, vaan hakemaan oikeutta, ei ainoastaan
itselleen, vaan kaikille! Pankaa sulku reduktsionin jälkilaskuille!
Kumotkaa sen viimeiset vääryydet! Erottakaa nuo miehet, jotka myyvät
teidän majesteettinne kunnian pilkkahintaan! Ottakaa vaari Jumalan
varoituksista! Kuulkaa nälän hätähuutoa ja vääryyttä kärsineiden
vaikeroimista! Olkaa suuri, teidän majesteettinne, olkaa jalo! Ja
pysyväisemmälle perustukselle kuin mitä on ilkeä omanvoitonpyynti on
teidän majesteettinne maine ja valtakunnan onni rakennettava, ne on
rakennettava oikeuden, jalomielisyyden ja kokonaisen kansan täydellisen
rakkauden pohjalle.

Bertelsköld nousi, odottaen ihastuksissaan, miltei nöyränä, sanainsa
vaikutusta, joita Gyllenborg pari kertaa oli koettanut keskeyttää.

Hämmästyneenä sanoista, jollaisia hän ei pitkiin aikoihin ollut
kuullut, oli kuningas ääneti antanut rohkean alamaisensa puhua loppuun.
Mutta hän oli noussut sijaltaan, tumma puna peitti hänen muuten kalpean
otsansa, ja hän oli tarttunut Gyllenborgia niin kovasti käsivarteen,
että tämä murti kivusta kasvojaan. Bertelsköldin lopetettua pääsi ensin
ainoastaan muutamia katkonaisia sanoja kuninkaan huulilta. Myrsky oli
lähenemässä.

-- Edesvastuu! -- huudahti hän. -- Edesvastuutako?... Enkö ollutkin
oikeassa ... he tekevät kapinan herraansa ja kuningastaan vastaan!...
He ovat sortaneet kansaani!... Pikkukuninkaat!... He ovat tuhlanneet
juhlapidoissaan valtakunnan kultaa!... Ranskalaisia apinoita! ... ja
nyt vaativat he minua edesvastuuseen... Mielettömät! Kapinoitsijat...!

Ja kuningas astui pikaisin askelin ympäri huonetta, etsien turhaan
miekkaansa, joka onneksi hänen äskeisen tautinsa aikana oli korjattu
pois. Silmittömäksi suuttuneena siitä, että ei löytänyt miekkaansa,
hyökkäsi hän ulos, paiskasi ovet auki ja huusi, osoittaen Bertelsköldiä
kahdelle henkivartijalle, jotka seisoivat pitkine musketteineen ovea
vartioimassa: "_ampukaa tuo koira_!"

Bertelsköld päästi miekkansa irti ja laski sen ääneti kuninkaan jalkain
eteen. Ei ainoakaan juonne hänen kasvoissaan muuttunut, levollisena,
kookkaana, nöyränä seisoi hän paikallaan, ja ainoastaan hänen mustat,
kiiltävät silmänsä katselivat kuningasta yhtä haavaa leppeästi,
surullisesti ja nuhtelevasti.

Gyllenborg seisoi hämmästyksestä liikkumatonna. Henkivartijat eivät
pelästyksissään tienneet, mitä tekisivät. Toinen heistä kävi
polvilleen, toinen kohotti kiväärinsä, mutta epäili vielä, koskisiko
liipasimeen... Syntyi väliaika, uhkaava, epätietoinen, kiusallinen
kaikille.

Kuningas astui taas muutamia askelia kiivaasti edestakaisin, käskyä
kumminkaan uudistamatta. Sitten seisahtui hän äkisti Bertelsköldin
eteen, joka seisoi liikkumattomana ja yhtä surullisen näköisenä kuin
äsken, katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi: _Ettekö pelkää?_

-- En, -- vastasi Bertelsköld. -- Varsovan ja Kööpenhaminan luona
teidän majesteettinne isän, ja Lundin luona teidän majesteettinne oman
johdon alla olen oppinut sen ruotsalaisen tavan, etten pelkää.

Kaarle XI polki jalkaansa lattiaan. -- Mutta minäpä tahdon, minä, että
pitää pelätä Jumalaa ja kuningasta! -- sanoi hän.

Bertelsköld ei vastannut. Hän kallisti hiukkasen, mutta
kunnioittavasti, kaunista, harmaantunutta päätänsä ja katseli yhä
edelleen kuningasta noilla selittämättömän kauniilla silmillään, joiden
kiilto voi saada kivettyneenkin sydämen sulamaan.

Vaikea on sanoa, mitkä vallat tällä hetkellä taistelivat voitosta
kuninkaan mielessä. Kenties hän horjui kahden ristiriitaisen tunteen
välillä: toinen kehoitti häntä ammuttamaan kapinoitsijan, toinen käski
häntä likistämään kapinoitsijaa syliinsä. -- Menkää tiehenne! -- sanoi
hän viimein äänellä, joka koetti olla kova, mutta joka paljon enemmän
ilmaisi taistelua niiden molempain ristiriitaisten tunteiden välillä,
jotka nyt pyrkivät valtaan kuninkaan povessa.

Bertelsköld huomasi sen, mutta ei tahtonut pingoittaa jännettä
tiukemmalle. -- Jumala kaikkivaltias valaiskoon ja varjelkoon teidän
majesteettianne kaikkina elämänne päivinä! -- sanoi hän nöyrästi ja
poistui kuninkaallisesta työhuoneesta yhtä lujin askelin kuin oli sinne
astunutkin.

Ovet suljettiin hänen jälkeensä, ja henkivartijat astuivat taas
paikoilleen, iloisina, että asia oli päättynyt tällä tavoin. Silloin,
kuninkaan jäätyä yksinään Gyllenborgin kanssa, sanotaan hänen kiivaasti
kääntyneen tämän puoleen ja sanoneen: -- Teidän on Jumalan tuomion
edessä vastattava kaikesta pahasta, mitä reduktsionista sanotaan![29]
-- Mitä Gyllenborg siihen vastasi, ei ole tiedossa, mutta varma on,
että reduktsionia sittenkin jatkettiin aina kuninkaan elämän loppuun
asti.

Sill'aikaa, kun tämä tapahtui kuninkaankartanossa, oli nuori
Kustaa-kreivi lähtenyt kuninkaan tallirenkien kanssa juottamaan hevosia
joelle, joka jo oli luonut jääpeitteensä. Tallirengit olivat kurillaan
antaneet hänelle nuoren varsan, jota ei vielä oltu opetettu
ratsastettavaksi, toivoen hänen pian lentävän selästä. Mutta eipä
Kustaa ollutkaan sellainen poika, joka päästi ohjat käsistään. Ilman
satulaa ja ainoastaan suitsien avulla suoriutui hän niin hyvin, että
varsan muutamia kertoja turhaan pystyyn karattuaan täytyi tunnustaa
hänen ylivaltansa ja antautua nöyrästi ohjattavaksi edes ja takaisin.
Prinssi Kaarle oli sattunut näkemään sen ja asiantuntijana kummastellut
vieraan pojan taitoa. Uskollinen Taneli käytti tilaisuutta hyväkseen,
luikahti ravintolaan pyssyä noutamaan ja ilmaisi todistus käsissään
prinssille, kuka karhun oli ampunut. Seuraukset tulivat olemaan
ratkaisevat Kustaa Bertelsköldin koko tulevalle elämänradalle.

Prinssi tahtoi kuitenkin vielä kerran koetella nuoren ratsastajan
rohkeutta, hyppäsi siis hevosen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa
rannasta tulevia vastaan. Tultuaan kohdalle hän ajoi suoraa päätä
Kustaan hevoseen kiinni, aikoen ratsastaa hänet kumoon -- leikki oli
rajunpuoleinen ja vaarallinen, mutta isältä opittu. Mutta aikomus ei
onnistunutkaan. Vaikkei Kustaa ollutkaan varuillaan, käänsi hän
kuitenkin hevosensa niin nokkelasti syrjään, että prinssi livahti ohi.
Sen nähtyään pyörähti prinssi heti kohta päin, kävi poikaa käteen ja
sanoi: -- Näenpä, että kelpaat sekä ratsastamaan että ampumaan!
Tahdotko jäädä luokseni, niin saat hyvän pyssyn ja hyvän hevosen.

-- Tahdon! -- vastasi Kustaa ylenmäärin iloissaan.

-- Olkoon menneeksi! -- sanoi prinssi Kaarle.

Tunnin kuluttua sai kreivi Bertelsköld yhdessä miekkansa kanssa, jonka
hänelle toi eräs kuninkaan adjutantti, Kaarle XI:ltä seuraavan
omakätisen kirjeen, jonka huonon oikeinkirjoituksen[30] korvasi sen
kuninkaallinen, jalomielinen sisällys:

  "Herra Kreivi.

  Me lähetämme tässä teidän miekkanne, toivoen, että sitä yhä
  edelleen palveluksessamme kunnialla käyttää tahtoisitte. Teidän
  Mainientänne ei käy lain vuoksi auttaminen -- mitä suinkin yli
  sen on teille kuuluvaa, tahdomme nyt ja aina lahjaksi jättää.
  Kuninkaallisen armonne todisteeksi tahdomme täten nimittää Teidät
  kuninkaalliseksi lähetiksemme Berliiniin sekä poikanne Kustaan
  paasiksi rakkaan poikamme hänen ruhtinaallisen armonsa prinssi
  Kaarlen luo. Me uskomme Teidät Jumalan Kaikkivaltiaan haltuun
  armollisesti.

  Kungsörissä Helmik. 24 p:nä 1696.

                                 CAROLUS."



11. SUURI NÄLÄNHÄTÄ.


Oi Vaasa, sinä kuninkaitten kuuluisa nimi, pohjolan vaakunakilvellä
ensimmäinen -- sinä heloittava tähti, jota vuosisadat ovat ihaillen
katselleet -- sinä voimakas lippu, jonka ympärillä sankarien veri on
vuotanut -- sinä rauhallinen tähkälyhde, joka lupasit viljelyksen
satoja -- täälläkö olet mättään löytänyt, johon voit jalkasi laskea, ja
jossa voit toivoa suvusta sukuun eläväsi vielä sittenkin, kun kruunujen
loiste on himmennyt! Olen matkustanut kautta maailman: Eurooppa oli
täynnä mainettasi, ja valtamerien yli se on kulkenut Uuteen Ruotsiin;
mutta en ole tavannut majaa, jonka oveen olisit ollut piirrettynä, en
kiveä, joka olisi kantanut nimeäsi, ellen ota lukuun Schwedensteinia,
jossa suurin urhosi kaatui. Olen matkustanut kautta koko Ruotsin ja
kaikkien sen maakuntain ylt'ympäri Itämeren, jota ne syleilevät kuin
morsianta; koko Ruotsin valtakunta oli hurmaantuneena kunniastasi, joka
samalla oli senkin kunnia, niin että se sinun tähtesi unhotti
vertavuotavat haavansa ja poikansa vieraalla maalla vaalenevat luut;
mutta turhaan olen etsinyt sitä kartoista ja tiedustellut sen teillä,
en ole nimestäsi enempää löytänyt kuin vähäisen talonpojan talon
Skeptunan pitäjässä ja nyt tämän vähäpätöisen pilkun Pohjanlahden
rannikolla. Onko siis suuruus niin nöyrä ja vaatimaton, että se samalla
voi täyttää maailman ja tyytyä muutamiin kyynäriin maata hautaansa
varten ja muutamain satain jalkain maa-alaan nimensä ikuistuttamiseksi!
Onnellinen, vähäinen Vaasa, missä on kaupunki avarassa maailmassa, jota
sinä kadehdit ja joka ei sinua kadehdi! Rooma, Aleksandria,
Konstantinopoli, maailman pääkaupunkeja kaikki, kantavat ylpeydellä
sankariensa nimeä, ja se nimi oli kumminkin vain yhden ainoan miehen.
Mutta sinun nimesi, sinä suuruuden turvallinen lymypaikka, se kätkee
helmaansa kokonaisen sarjan muistoja, joita historia rakastaa ja kansat
ihailevat, ja vaikka itse kuolisitkin, niin ole varma, että nimesi ei
kuole, vaan elää vuosisadasta vuosisataan iankaikkisesti.

Nämät sanat pääsivät kreivi Bertelsköldin huulilta, kun hän
tilanhoitajansa, mestari Pietarin seuraamana kulkien rantatietä
Maalahden ja Sulvan kautta läheni Vaasaa, ja tämä pieni kaupunki
ahtaine katuineen ja punattuine huoneineen sievästi esiintyi hänen
eteensä auringon valossa. Nyt oltiin alkupuolella maaliskuuta 1697. Syy
siihen, miksi nyt tapaamme kreivin Suomessa, vaikka tiedämme, että
kuningas oli nimittänyt hänet lähettilääksi Berliiniin, on lyhyesti
sanottuna se, että Bertelsköld kuninkaallisesta armosta ja vastoin
tavallisuutta oli saanut Mainiemen luovuttamisen siirretyksi tulevaan
lähtöpäivään eli maaliskuun 14:nteen asti 1697 ja sen johdosta oli
anonut ja saanut lomaa matkustaakseen Suomeen, järjestääkseen siellä
asiansa ja heittääkseen jäähyväiset sukukartanolleen. Syy siihen, minkä
vuoksi kreivi nyt on Vaasan seuduilla, on taas yhteydessä eräiden
muistojen kanssa, jotka ovat mitä synkimpiä pohjoismaiden historiassa
-- niin sanottujen nälkävuosien eli suuren nälänhädän kanssa vuosina
1695, 1696 ja 1697.

Kaarle XI:n hallituskauden loppuvuosina rasitti maata pitkä katovuosien
jono, joihin tavattomat häiriöt vuodenaikain säännöllisessä menossa
olivat syynä. Aina vuodesta 1688 alkaen, jolloin ensimmäinen katovuosi
tuli, ja sitten yhä enemmän kaikkina seuraavina kahdeksana vuotena
luonto näytti olevan ikäänkuin tasapainostaan siirtynyt. Kesä 1689 oli
tavattoman kuuma ja syksy niin kuiva, että vilja kuivettui ja ihmisten
monesti täytyi kulkea useita penikulmia juottamaan karjaansa ja
jauhattamaan eloansa. Sitten seurasi ankara talvi ja semmoinen
nälänhätä Taalain maakunnassa, että suuria ihmislaumoja vaelsi sieltä
pois hakemaan uusia ja parempia olinpaikkoja. Molempina vuosina 1689 ja
1690 liikkui kulkutauteja ja kulovalkeita. Vuonna 1691 tuli kevät
aikaisin ja äkisti; jo huhtikuun 28 päivänä poimittiin kypsiä
mansikoita Tukholmassa. Kesällä kuultiin hyvin ankaria ukkosilmoja,
rakeita ja rankkasateita mainittavan. Vuonna 1692 huhtikuussa tuli niin
kova pakkanen, että sen vertaista ei sinä vuoden aikana oltu ennen
koettu. Ajettiin jäitä myöten kauas merelle. Monta ihmistä paleltui
kuoliaaksi. Keski-Euroopassa satoi tavattoman paljon lunta, ja sitten
seurasi tulvia ja maanjäristyksiä. Vuonna 1693 talvi oli ankara, kevät
ja kesä kovin kuumat. Suunnattomat heinäsirkkaparvet hävittivät Unkaria
ja Saksanmaata; tulivuoret kävivät levottomiksi; Etna ja Hekla purkivat
tulta. Enteet enenivät. Ruotsissa satoi vahvan lumen toukokuulla, mutta
sitten oli poutaa ja hellettä koko kesäkauden. Laiho oli
pienikasvuista, elonhinta nousi 20 talariin tynnyriltä.

V. 1687 ja 1688 oli Suomessa ollut kato, mutta seuraavat vuodet 1693
vuoden loppuun saakka olivat antaneet hyvän, toisinaan runsaankin
sadon, niin että kerrotaan, kun sittemmin muisteltiin "vanhoja hyviä
aikoja", kuinka eloa silloin oli niin paljon, että jyväkuormat monesti
saivat seisoa useita vuorokausia kaupunkien toreilla ostajien
puutteessa. Mutta kaikki elivät siksi päiväkseen, ei kukaan ajatellut
tulevaisuutta. Yleisiä makasiineja ei ollut; varastaja ei hankittu;
taivaan linnut söivät maahan varisseita jyviä, ja ihmiset elivät
iloisia päiviä, kuuntelematta luonnon aavistelevia huokauksia ja
ylt'ympäri jo alkavia varoituksia. Ja niin tuli turma raskaana,
äkillisenä ja odottamattomana pohjoismaita kurittamaan.

Vuonna 1694 oli tiheitä maanjäristyksiä etelässä, kallis aika ja
nälänhätä Keski-Euroopassa. Loistavassa, rikkaassa Pariisissa sanotaan
sinä vuonna 92,000 ihmistä kuolleen nälkään ja tauteihin. Rakeet
hävittivät viljan toisessa Ruotsin jyvä-aitassa, Pommerissa. Toisessa,
Suomessa, saatiin niukka sato, ja edellisen vuoden varat olivat
lopussa. Nyt jo käytiin puunkuoreen käsiksi, ja nyt jo nähtiin joskus
nälkään nääntyneitä ihmisiä kuolleina tiepuolissa.

1695 vuoden alkupuolella oli talvi niin kylmä, ettei sen vertaista
tietty olleen sitten vuoden 1658, jolloin Kaarle X samosi Beltin yli.
Saksanmaalla joet olivat niin paksussa jäässä, että katolilaiset
muutamilla paikkakunnilla saivat luvan syödä lihaa paaston aikana, kun
ei kalaa ollut saatavissa mistään hinnasta. Moni paleltui kuoliaaksi;
Suomen kirkonkirjat mainitsevat, että sudet hyökkäsivät ihmisten
kimppuun kotona heidän huoneissaan. Portugalissa ja Espanjassa kuoli
kolmas osa karjaa rehun puutteesen. Tätä talvea seurasi myöhäinen ja
kylmä kevät, minkä jo olemme Mainiemessä käydessämme nähneet, niin että
kevätkylvöjä ei ehditty lopettaa ennen kuin juhannuksen aikaan, ja tätä
kevättä seurasi kylmä ja sateinen kesä. Vilja ei ennättänyt tuleentua;
pelloilla näkyi vain muutamia harvoja viheriöitä korsia ja muuten musta
multa, jonka tähden tämä vuosi oli tunnettu _suuren mustan vuoden_
nimellä. Uudellamaalla ruis heilimöi vasta heinäkuun lopulla, ja
syyskuun alussa teki pakkanen lopun keskeneräisestä viljasta. Hätä
eneni. Tynnyri rukiita maksoi 10 riksiä, joka oli suunnaton hinta!
Herrasmiehet ja varakkaammat talonpojat alkoivat vähennellä
palkkaväkeään puoleen entisestä määrästä, päästäkseen heitä
elättämästä. Kuningas antoi jyväinvientikiellon, ja tilasi niitä
ulkomaalta. Seitsemän laivanlastia hukkui syysmyrskyissä Merenkurkkuun.

Vuosi 1696 alkoi perin erilaisilla, mutta yhtä tavattomilla enteillä.
Talvi oli lauha kuin kevät. Jo helmikuun 2. päivänä nähtiin Tukholmassa
sormenpituista ruohoa. Helmikuun 20. päivän paikoilla jäät katosivat,
Hallantiin tuli pääskysiä, ja moni aloitti jo kevätkylvönsä. Mutta
maaliskuun 7. päivänä tuli pakkanen takaisin, kaikki järvet ja lahdet
menivät jälleen niin vahvaan jäähän, että niitä voitiin ajaa hevosella.
Kevättouot olivat hävinneet, syyskylvöt olivat mädänneet maassa. Ne
harvat, joilla vielä oli jotakin kylvettävää, pettyivät kuitenkin
toivossaan. Kesä tuli kolkko. Elokuun 8. päivää vasten yöllä oli
muutamin paikoin Suomessa niin kova pakkanen, että jyvätähkät olivat
aamulla paksussa jäässä. Neljänä yönä perätysten elokuun 22. päivän
jälkeen kävi uusi pakkanen, joka teki tähteistä lopun. Sitävastoin oli
syksy niin lauha, että Tukholmassa syötiin kypsiä mansikoita syyskuun
1. päivänä ja tuoreita vaaraimia lokakuun 10. päivänä.[31] Vuodentulo
oli miltei mitätön. Siltä vuodelta mainitaan Mäntsälän kirkonkirjassa,
että jänikset ja muutamat lintulajit, esim. käki, katosivat kokonaan,
kukko herkesi laulamasta, muuten niin arka ilves tunkeusi kyliin,
rottia tuli nälkäisinä isoissa laumoissa sinne, missä niistä ei koskaan
ennen ollut mitään tiedetty, ja söivät kaikki mitä tapasivat.
Kesälahdella kerrotaan tuntemattomia ulkomaisia lintuja näkyneen
metsissä.

Nyt vasta alkoi Kaarle XI tuntea yksinvallan painoa, sillä kaikki
ihmiset syyttivät hädästään häntä, jonka hallussa kaikki valta oli ja
joka tahtoi kaiken omaisuuden itselleen. Jo v. 1696, jolloin
Norrlannissa ja Suomessa nääntyi nälkään niin monta sotamiestä, että
rykmenteissä tuskin oli puolta määrää jäljellä, oli paljon niitä, jotka
muistelivat, kuinka kuningas oli näistä miehistään ylpeillyt, ja häntä
verrattiin kuningas Taavettiin, jota Jumala rankaisi sentähden, että
hän ylpeydessään toimitti väenlaskun. Kuningas Faaraolla, niin
sanottiin, oli toki Jooseppi, joka selitti hänen varoittavat unensa;
nytkin oli edelläkäyviä merkkejä näkynyt, mutta ei kukaan Jooseppi
ollut niitä kuninkaalle selittänyt. Tällaiset puheet koskivat kovasti
kuninkaan mieleen. Noina kahtena vuotena 1695 ja 1696 jakoi hän
kansalle halvasta hinnasta 110,682 tynnyriä jyviä, mutta ne eivät
pitkälle riittäneet.

Sillä nyt seurasi -- mikkelistä v. 1696 lähtien, koko v:n 1697 ja
kappaleen seuraavaa -- niin kova ja yleinen hätä kaikissa
pohjoismaissa, että sen vertaista ei oltu ikinä koettu eikä myöskään
Jumalan avulla koskaan enää tultane kokemaan. Se, joka tahtoo nähdä,
mitä kansa voi menehtymättä kärsiä, ollen vielä kahden tai kolmen
vuoden perästä sen jälkeen valmis uudelleen valloittamaan puolen
Eurooppaa -- hän seuratkoon meitä.

Ei ainoakaan Ruotsin maakunnista, kenties Skoonea lukuunottamatta,
päässyt vapaaksi sen ajan vaivoista. Helpoimmalla pääsi Etelä-Ruotsi;
sen jälkeen Pommeri; sitten Keski-Ruotsi. Norrlanti kärsi paljon,
Viron- ja Liivinmaa vielä enemmän, Suomi luultavasti kaikista eniten.

Nämä olivat ne haamut, joihin pukeutuen hätä yleisimmin näytti kalpeita
kasvojaan -- kalpeampia ja hirvittävämpiä, kuta enemmän kevät läheni
vuonna 1697. Ensiksi alkoivat isännät panna pois palkollisiaan, ja
palkolliset, yhdessä loisten kanssa olivat pakotetut lähtemään
isäntäinsä luota, kun nämä eivät enää voineet hankkia heille elatusta.
Joukoittain tulvi semmoista irtolaisväkeä kaupunkeihin. Jo ennestään
halvat työpalkat alenivat tyhjää vähemmiksi, niin että pelkällä
ruokapalkalla sai työmiehiä enemmän kuin tarvitsikaan, ja nuoret miehet
työntäytyivät kilvan sotapalvelukseen. Mutta useimmat kaupungit, paitsi
muutamia, niinkuin Tukholma, Turku, Riika ja Tallinna, olivat itse
köyhiä, miltei leivättömiä, ja sieltä, missä leipää alussa olikin, se
pian loppui. Maaseuduille virtaileva väenpaljous ei saanut työtä eikä
leipää, vaan ajelehti siellä täällä, surkeasti kerjäten, ja nääntyi
viimein nälkään ja kaikenlaiseen viheliäisyyteen. Fryxell tuo esiin
erään kertomuksen Tukholmassa huhtikuun 24. päivältä 1697. "Monta
tuhatta köyhää on maaseudulta lähtenyt pääkaupunkiin. Ne horjuvat,
konttaavat tai loikovat joka paikassa kaduilla. Ei kukaan tahdo ottaa
heitä huoneihinsa. Näin täytyy näiden viheliäisten onnettomuuden uhrien
viettää vielä talvikylmiä öitä paljaan taivaan alla, maaten milloin
siellä milloin täällä seinävierillä. Useat eivät siitä enää koskaan
nouse ylös, ja aamusilla tulevat kaupungin vartijat ja vievät pois nuo
kuolleet ruumiit, jotka viskataan suuriin kuoppiin ja niihin yhteisesti
haudataan."

Irtolaisväestö[32] joutui siis ennen muita hätää kärsimään. Mutta kohta
astui hätä askelen kauemmas. Maata omistava tai ainakin maata viljelevä
talonpoika torppareineen kävi kohta käsiksi petäjänkuoreen, joka ei
tavallisinakaan vuosina ollut mikään harvinainen ravintoaine Suomessa
ja Pohjois-Ruotsissa. Tämä kuori hienonnettiin jauhoksi ja paistettiin
leiväksi, taikka myös hakattiin se rikki, silputtiin hienoksi,
survottiin, keitettiin vedessä eräänlaiseksi velliksi tai puuroksi ja
syötiin ilman enempää särvintä. Tämä ruoka ei suinkaan ollut maukasta
eikä terveellistäkään, mutta mukiin se kumminkin meni niinkauan kuin
oli vähän ruis- tai ohrajauhoja siihen sekoittaa. Mutta yhä pienemmiksi
kävivät jauhoannokset, kadoten viimein useimmilta kokonaan. Hätä alkoi
nyt etsiä apua muualta. Sekoittamaton petäjäleipä oli mustaa ja kovaa
kuin kivi. Koetettiin siihen sekoittaa kuivista, puiduista rukiin- tai
ohrantähkistä survottuja jauhoja, ja tämä oli vielä herkkua. Senkin
loputtua seurasivat järjestyksessä ruumenet, kaunat, oljet, mäski.
Nämäkin loppuivat, ja nyt koeteltiin ruohoja, nokkosia ja muita
kasveja, muun muassa vehkan juuria (_calla palustris_). Tämmöinen leipä
oli vaikeata valmistaa, se hajosi vähänkin siihen koskiessa ja paloi
helposti poroksi leivinuunissa. Talonpoika oli tottunut käyneesen
kaljaansa, mutta nyt ei ollut maltaita. Koetettiin siis panna juomaa
milloin oljista, milloin katajanmarjoista tai suomyrteistä, mutta sitä
ei saatu käymään, siitä tuli terveydelle vahingollista ja
pahanmakuista. Nauriit ja juurikkaat olivat jonkin aikaa muutamain
turvana; perunoita -- tätä siunattua amerikkalaista juurikasvia, joka
nyt antaa Suomen talonpojalle lähes puolen hänen ravintoaan ja enemmän
kuin mikään muu tekee mahdottomaksi sellaisen hädän kuin oli v. 1697 --
ei tunnettu nimeltäkään. Saaristossa ja eräiden sisäjärvien rannikoilla
tultiin paremmin toimeen, kun toki oli kalaa; ei ole tosin muistiin
kirjoitettu, mutta todenmukaista kuitenkin on, että tämä vedenanti on
pelastanut monet tuhannet kuolemasta. Sillä maitoa ja lihaa ei pitkälle
riittänyt; rehun puute seurasi nälänhätää; sen vuoksi täytyi teurastaa
karja, niin että vain rikkaimmilla oli jokin elukka laitumelle
laskettavana tuona surun keväänä v. 1697.

Kun kuljeksivat, nälkiintyneet ihmiset tapasivat hengissä olevan
eläimen, löivät he sen paikalla kuoliaaksi, repivät sen palasiksi,
joivat sen veren ja söivät sen lihan, malttamatta sitä edes keittää.
Metsälinnut olivat harvinaisia, syystä että niiden poikaset olivat
noina kylminä kesinä paleltuneet kuoliaiksi. Kun sarvikarjaa, sikoja ja
lampaita alkoi puuttua, tuli vuoro hevosten, koirain ja kissain,
rottain, varisten, eläinten vuotain, kuolleiden eläinten ja
kaikenlaisten haaskain. Eikä siinä vielä kyllin. Tarut, joita
kuunnellessaan ihmissydän kauhistuu, kertovat, että vanhemmat olivat
syöneet kuolleita lapsiaan ja että lapset epätoivoissaan olivat
tyydyttäneet nälkäänsä kuolleiden vanhempainsa ruumiilla.

Talonpojan tuvasta hiipi hätä pappiloihin, etäisimpiin ensin, toisiin
sitten. Petäjäisellä ja survejauholla katettiin monen köyhän
kappalaisen pöytä. Viimein kova aika sai kaupunkeihin, maakaupunkeihin
ensin, merikaupunkeihin sittemmin. Niiden satamat olivat jäässä, niiden
laivat hukkuivat myrskyissä. Nälkäiset maalaiset kalvoivat niitä
niinkuin rotat syöden kaiken, minkä käsiinsä saivat. Itse Tukholmassa
ryöstettiin eräs leipurinpuoti. Kuningas antoi tutkia joka
perheen kodin; kenellä vain oli suurempi varasto kuin minkä hän
välttämättömästi tarvitsi, hänen täytyi se myydä. Mutta ei mikään
riittänyt. Ruistynnyri maksoi 15-20 riksiä. Tähteetkin loppuivat kevään
kuluessa. Tanskan ministeri ei saanut ostaa sen verran jyviä kuin mitä
hänen taloutensa muutamiksi viikoiksi tarvitsi, vaan hän oli pakotettu
tilaamaan niitä Helsingöristä. Pienemmissä kaupungeissa oltiin vieläkin
pahemmassa pulassa. Koko valtakunta näki nälkää alhaisimmasta
päiväläisestä alkaen aina yhteiskunnan ylhäisimpiin asti.

Kaikesta tästä nälästä, kaikenlaisista puutteista ja niistä
epäterveellisistä ravintoaineista, joita täytyi nauttia, syntyi
voimattomuutta, tauteja ja kuolemaa. Terveet kävivät niin heikoiksi,
että vaivoin pysyivät pystyssä, saatikka sitten voivat jotakin
toimittaa. Usealla pöhöttyi ruumis ja kangistui kokonaan; toisilla
jäsenet näivettyivät, iho kävi tummanruskeaksi, kasvot tuntemattomiksi.
Kaikkialla nähtiin ihmisiä horjuvan haamuina sinne tänne, kunnes
laupias kuolema teki lopun heidän kivuistaan, useinkin aivan yht'äkkiä
kirkossa, kartanolla, tiellä, työssä. Kerjäläisen käsi kangistui juuri
samassa, kun hän sen anoen ojensi; äidin ääni vaikeni juuri silloin,
kun hän koki laululla viihdyttää nälkäistä lastansa. Kulkutaudit
seurasivat hädän kintereillä; murhanenkeli raivosi hillittömästi joka
paikassa.

Yhdentoista penikulman päässä Tukholmasta pohjoiseen, sanoo eräs sen
aikalainen, nähtiin teiden varsilla ylen harvassa hengissä olevia
ihmisiä, ainoastaan siellä täällä menehtyneitä olentoja, jotka istuivat
nälkään kuolleiden eläinten ruumiiden vieressä. "Minua kauhistuttaa
vieläkin", sanoo eräs samanaikainen tarttolainen, "ajatellessani
kaikkea sitä viheliäisyyttä, jota olen ollut pakotettu näkemään;
kauhistuttaa ajatellessani noita nälkiintyneitä ihmisiä, nuoria ja
vanhoja, joita joka päivä kömpi kaduilla, kasvot nälästä ryppyisinä ja
murtuneina." Ihmiset kuolivat lopulta niin laumoittain, että viimein ei
ehditty heitä haudatakaan, vaan heitettiin ruumiit läjittäin toistensa
päälle kirkkomaihin. "Siihen aikaan" -- sanoo H. Forsius vuonna 1757
julkaisemassaan Helsingin kuvauksessa -- "vihittiin Kampilla oleva
hautausmaa kuolleiden leposijaksi, kun nuo monet maaseudulta tulleet
ihmiset eivät kaupungin kirkkomaahan mahtuneet. Voineeko kukaan
murtumattomin mielin kuulla vanhustemme kertovan, että ihmisten
kaduilla käydessään täytyi ruuan puutteesta kaatua toistensa päälle?
Voiko kukaan mielikarvaudetta kuunnella kertomuksia siitä, kuinka moni
siihen aikaan meni hautausmaalle, siellä lähenevää pelastustaan
odottamaan? He näkivät itse sen paikan, missä heidän raukeat luunsa
tulisivat lepäämään. Heidän hajalliset ryysynsä tulevat olemaan heidän
käärinliinansa ja ruumisarkkunsa. Kaksi heikkoa jalkaa tulee nyt
olemaan heidän hautapaarinsa ja nälkäinen vatsa heidän ainoa
saattueensa. Älkäämme tätä lukeko, suutelematta _Herran_ kättä, joka
pitkinä aikoina on varjellut Ruotsiamme semmoisesta nälänhädästä!"

Täydellistä tilinpäätöstä tämän suuren hävityksen uhreista ei ole voitu
tehdä. Ainoastaan Viron- ja Liivinmaalla lasketaan 50,000 ihmistä
kuolleen nälkään. Useista Suomen paikkakunnista puuttuu tietoja syystä,
että niin useat sen ajan kirkonkirjat osaksi tuhoutuivat kohta sen
jälkeen alkaneen Isonvihan aikana, osaksi korjattiin pois Ruotsiin tai
muuten joutuivat hukkaan. Ne tiedot, joita on saatu kokoon, riittävät
kuitenkin osoittamaan hävityksen suuruutta ja laajuutta.

Maaliskuussa 1697 sanotaan kuningas Kaarle XI:n yhdellä kertaa saaneen
kuusi postia Suomesta. Ne sisälsivät tiedon siitä, että 80,900 ihmistä
oli nälkäkuolemaan nääntynyt, että yhdeksästä pitäjästä olivat kaikki
ihmiset kuolleet sukupuuttoon ja niiden kirkot suljetut.[33]
Neljätoista päivää sen jälkeen sai kuningas saman tiedon viidestä
muusta maan kirkosta. Yhdessä ainoassa pitäjässä oli yhtenä päivänä 156
henkeä kuollut nälkään. Sanottiinpa, että melkein kaikki Uudenmaan
rykmentin sotamiehet olivat nälkään kuolleet. Syyskuun 1 päivästä 1696
samaan päivään 1697[34] oli Turun hiippakunnassa sillä tavoin 60,371
ihmistä saanut surmansa, Pohjanmaalla 19,540, Uudenmaan ja Hämeen
läänissä 28,248, jotka numerot ovat pikemmin alhaisiksi kuin korkeiksi
lasketut. Viimeksimainitussa läänissä jäi 857 tilaa autioksi. Seuraavat
numerot mainittakoon näytteinä. Lohjalla kuoli mainitun ajan kuluessa
840, Karjalla 436, Janakkalassa 1,152 ja 69 vierasta kerjäläistä,
Tammelassa 658 ja 124 vierasta, Sääksmäellä 789 ja 116 vierasta,
Naantalissa 401 ja 178 vierasta, Raumalla 370, Porissa ja Ulvilassa
716, Huittisissa 671 ja 173 vierasta, Laitilassa 373 ja 71 vierasta,
Tyrväällä 865, Kangasalla 1,304, Pirkkalassa 789, Orivedellä 840,
Ruovedellä 1,017, Längelmäellä 685 ja 150 vierasta, Messukylässä 873 ja
25 vierasta, Oulun kaupungissa ja pitäjässä 1,592 (kaupungissa
yksistään 713), Limingassa 895 ja 122 vierasta, Kalajoella 1,238 ja 66
vierasta, Raahessa 484 ja 38 vierasta, Kemissä 676, Paltamossa 1,612,
Sotkamossa 1,584, Kokkolassa 814, Uudessa Kaarlepyyssä 514,
Pietarsaaren pitäjässä 1,026 henkeä j.n.e. Yksistään toukokuussa
haudattiin Turussa 165 kuollutta.

Porvoon hiippakunnasta ei ole tietoja. Tiedetään kuitenkin, että
Porvoon kaupungissa ja pitäjässä vuonna 1697 kuoli 2,294, Helsingin
pitäjässä 439, Sipoossa 533, Pernajassa 815, Hillolassa 1,906,
Orimattilassa 540, Elimäellä 670, Hauhossa 1,266, Lammilla 1,165
j.n.e.[35] Pyörein luvuin arvaten oli Suomenmaan koko ihmishukka yhtenä
ainoana vuotena 1697 100,000 ja kaikkina kolmena nälkävuotena 150,000
kuollutta, eli 7-8 kertaa enemmän kuin tavallisina vuosina. Ja näin
olivat asiat, vaikka Suomen koko asukasluku todenmukaisesti ei noussut
korkeammalle kuin noin kolmanteen osaan sen nykyisestä, eli puolen
miljoonan paikoille.[36]

Näin ankarat sallimuksen rangaistukset eivät voineet olla haavoja ja
arpia jättämättä. Viljelyksen ja valon suuret valloitukset pysähtyivät,
uudisviljelykset hävisivät, ja erämaa otti hengen uhalla takaisin
omansa, temmaten kyntäjältä ne kedot, jotka jo oli menettänyt
vuosisatoja sitä ennen. Toisinaan höltyivät yhteiskuntajärjestyksen
siteet; Mikkelin tienoilla ryösti rahvas herraskartanot 1696 ja löi
kruunun veronkantajat kuoliaiksi. Ylenmääräinen hätä tekee ihmisen
itsekkääksi, ja kun oli pitkäin aikain kuluessa täytynyt pieninkin ropo
antaa muille, löyhtyivät tai kuluivat toisinaan tottumuksen ja hädän
kautta rakkauden siteet, niin että jolla oli varaa antaa, se ei enää
antanut, ja jolla oli voimia ottaa, hän otti, ja itkun ja valituksen
kyynelet juoksivat jälkeä jättämättä maahan, ja epätoivon huokaukset
katosivat, kenenkään niitä kuulematta, avaruuksiin. Useimmathan
istuivat, niinkuin Forsius sanoo, omaa hautaansa katsellen.

Mutta Jumala antoi kaiken tämän ainoastaan aikansa kestää, ja senkin
ajan kuluessa kantoi kansa onnettomuutensa miehuullisesti. Koko
yhteiskunta olisi voinut hajautua, mutta täällä se pysyi koossa. Kun
moni muu olisi kaatunut tahi epätoivoon joutunut, seisoi suomalainen
vielä pystyssä, raudanlujana, sitkeänä, luottavaisena. Paras todistus
siitä on se nopeus, millä hävityksen jäljet, joskaan niitä ei voitu
saada pois, ainakin saatiin lievennetyiksi. Avautuva meri, hyvä
vuodentulo v. 1698 -- ja taas alkoi aura kyntää tulevaisuuden maata,
toivo palasi, ja inhimilliset olot alkoivat järjestyä ja selvetä, ja
Suomen kansa vetäisi henkeään niin syvältä, että se kohta taas kykeni
kantamaan, sitäkin suuremmaksi kunniakseen, suurempaa taakkaa kuin
milloinkaan ennen. Mikä opetus kaikille ajoille! Totta puhuu tosiaan
sananlasku, joka sanoo, että "hukassa on vain se, joka itse itsensä
hukkaa!"



12. LARSSONIN PERHE.


Kun kreivi Bertelsköld ensi kerran elämässään ajoi vähäiseen Vaasaan,
hämmästyi hän nähdessään jonkinlaisen varallisuuden jälkiä suuren,
selvästi huomattavan köyhyyden rinnalla. Pienten, kauniiksi punattujen
rakennusten vierellä, joiden kaksiosaiset portit oli taitavalla kädellä
koristettu, nähtiin siellä täällä jonkun menehtyneen kerjäläisen
nojaavan seinää vasten tahi hapuilevan porttia kohti. -- Mutta enimmin
hämmästytti kreiviä kuitenkin se, että kaikki nämä portit oli suljettu.
Kaduilla vallitsi kamala hiljaisuus, jota ainoastaan nälkäisten
valitukset häiritsivät; mutta kreivin jäljessä kulki hälisevä seurue,
jota hän ei voinut häätää luotaan. Kaikista hänen matkansa tuhansista
vastuksista tämä ehkä oli kaikista suurin. Kaikkialla, missä hän
liikkui, keräytyi nälkiytyneitä ihmisiä hänen tiellensä, ja kun hänellä
ei ollut enää mitään antaa, tapahtui, että muutamat heittäytyivät
hevosten jalkoihin, estääkseen häntä poistumasta, samalla kun kaikki
muut, hänen irti päästyään, juoksivat hengästyneinä hänen rekensä
jäljessä, kunnes uupuneina sortuivat maahan.

Bertelsköld oli toivonut pääsevänsä näkemästä tätä masentavaa surkeutta
lähetessään Vaasan seutua, jota syystä pidettiin Suomen jyväaittana.
Vähän paremmalla kannalla olivatkin asiat Närpiössä ja Maalahdessa, kun
siellä toki oli menneenvuotista kalaa. Mutta Vaasaan tunki laumoittain
kansaa etäämpää maaseudulta Ilmajoen, Lapuan ja Ruoveden köyhistä
pitäjistä. Näitä vaeltajia olivat kaikki kaupungin lähistössä olevat
tiet niin täynnä, että matkustajat vaivoin pääsivät kulkemaan.
Suopeamielinen mestari Pietarikin menetti välistä kärsivällisyytensä
niin, että armotta sysäsi pois ne, jotka astuivat jalaksille tahi
tarttuivat hevosten ohjaksiin riippumaan, huutaen sydäntä vihlovalla
äänellä: "leipää! leipää!" Mutta nämä viheliäiset eivät totelleet
rukouksia enemmän kuin uhkauksiakaan; he seurasivat tämän oudon, komean
herran jälkiä kaikkialla, ja niin ajoi Bertelsköld kaupunkiin,
perässään kiljuva seurue, jossa oli vähintäin 60 tai 70 kerjäläistä.

Tuskin hän oli ehtinyt torille, ennenkuin sai nähdä uuden meluisen
ilmiön nälän kauhuista. Iso pörhökarvainen karhukoira oli nälän pakosta
uskaltautunut kadulle. Heti kohta alkoi yleinen takaa-ajo. Kaikki
hyökkäsivät koiran jälkeen; voimaton kerjäläinenkin sai uusia voimia
odottamattoman saaliin nähtyään, ja hänen hervonneet jalkansa
vertyivät. Koira parkaa ajettiin kadulta kadulle, pihasta pihaan,
innokkaammin kuin sutta metsässä. Välistä kääntyi se päin ja näytti
hampaitaan; mutta turhaan, joukko ei siitä huolinut; uusi pako, uusi
ajo! Jo viimein saatiin tämä vainottu raukka ahtaaseen umpisopukkaan
kahden huoneen väliin. Siellä ryhdyttiin sitä ahdistamaan kepeillä,
kivillä ja jääpalasilla. Vähän aikaa se puolusti itseään epätoivon
uljuudella, mutta sortui viimein, vedettiin riemuiten esiin, vietiin
torille, teurastettiin, paistettiin ja syötiin -- ja tämä kaikki oli
muutaman silmänräpäyksen työ.

Olihan tässä kumminkin vähän enemmän ihmisyyttä kuin usein muulloin,
sillä Bertelsköld oli samanlaisissa tilanteissa nähnyt otuksia syötävän
raakanakin. Surullisena kääntyi hän pois ja kysyi kauppias Larssonin
taloa. Hänelle osoitettiin erästä Kauppiaskadun varrella olevaa
kartanoa, joka oli kaupungin pulskimpia, ja jonka ikkunat olivat muita
isommat ja portti tavattoman komeasti koristettu. Mutta tämäkin portti
oli suljettu niinkuin kaikki muutkin, ja useimmat akkunaluukut kiinni
väännetyt. Kreivi kolkutti porttia.

Pitkän odotuksen jälkeen kuului vihdoin portin takaa ääni, joka huusi:
-- Menkää tiehenne! Meillä ei ole eloa myydä eikä leipää muille antaa.

-- Sanokaa isännällenne terveisiä, että kreivi Bertelsköld on tullut
tänne varta vasten häntä tapaamaan, -- huusi kreivi ulkopuolelta
vastaukseksi.

Hetkinen kului, ja sitten nähtiin punaposkisen tytönpään pilkistelevän
ullakolta, uteliaasti katsellen muukalaisia kiireestä kantapäähän.

-- No, -- huusi kreivi uudelleen, -- tahtooko isä Larsson antaa minun
matkustaa liki 40 penikulmaa häntä tavatakseni ja sitten sulkea
porttinsa juuri silmäini edessä?

Tyttö peräytyi, taas kului hetkisen aikaa, ja nyt aukaistiin portti.
Kartanon isäntä tuli kreiviä vastaan vähän hämillään ja tätä
epäkohteliasta vastaanottoa anteeksi pyydellen. -- Me elämme kuin sodan
jaloissa -- sanoi hän -- öin ja päivin on kartanomme satain ihmisten
saartamana, ja jollemme pitäisi porttia kiinni, olisi talo tuossa
tuokiossa puti puhtaaksi ryöstetty. Mutta astukaa sisään, ja pitäkää
hyvänänne, mitä köyhä talo voi tarjota näin leivättömänä aikana.

Se, joka näin kreiviä tervehti, oli noin 54 vuoden vanha,
ruumiinmukaiseen villapuseroon, sarkapolvihousuihin ja pieksuihin
puettu mies. Hänen olennossaan oli jotakin sekä talonpoikaista että
herrasmaista; jokapäiväiset tavat eivät olleet voineet kokonaan
kuluttaa pois jonkinlaista omintakeista käytöstavan sievyyttä, joka oli
siihen aikaan opittu, kun tämä rikas porvari valtiopäivämiehenä ja
kansanjohtajana näki ylhäisten ja alhaisten valtakunnan pääkaupungissa
ympärillään hyörivän. Muuten ei mikään kohta talossa osoittanut, että
se olisi ollut niin köyhä kuin miksi isäntä oli sitä sanonut. Reipas
emäntä, lihava, kaksikymmenvuotias poika ja kaksi vankkaa,
pulloposkista tyttöä olivat todistuksena siitä, ettei perhe ainakaan
ollut kärsinyt välttämättömäin tarpeiden puutetta. Ruokaa tuotiin
runsaasti pöytään ja näkyi siinä sitä, mikä tähän aikaan oli ylen
harvinaista, nimittäin selvää rukiista leipää, ei kumminkaan tuoretta,
sillä ei kukaan kaupungissa ollut tohtinut pitkään aikaan leipoa,
jottei tuoreen leivän haju saattaisi kadulla kulkevia kerjäläisiä aivan
vimmoihinsa. Vielä harvinaisempi oli kenties se savustettu
lampaanliikkiö ja tuopillinen olutta, jotka kreivin kestitykseksi
pantiin esiin. Ei koskaan ollut hieno ylimys vilpittömämmällä
hartaudella ruokalukuaan lukenut.

Tahtoen haihduttaa muiston viimeisestä vihamielisestä kohtauksesta
Larssonien kanssa kuninkaan vierashuoneessa, lausui Bertelsköld
perheelle muutamia kohteliaisuuksia heidän iloisen ulkomuotonsa
johdosta. Sen sanoi hän ilahduttavan häntä sitäkin enemmän, kun hän
kahden viikon aikaan ei ollut nähnyt muuta kuin kalpeita, kuihtuneita
kasvoja, ja mitä taas ruokaan tuli, niin hän tahtoi vilpittömästi
tunnustaa, että hän ei ollut näihin kahteen viikkoon syönyt nälkäänsä
sammuksiin, vaikka oli matkustanutkin pappilasta pappilaan, sillä
pettuleipä, suolaiset silakat ja vähän kaljaa väliin olivat ne ainoat
herkut, joita pappiraukoilla oli ollut vieraalle tarjottavana.

Kreivin näin heitä kiitellessä katselivat isäntä ja emäntä hämillään
ympärilleen, ikäänkuin tullakseen vakuutetuiksi, ettei kukaan ollut
sattunut kuulemaan tätä sopimattomaan aikaan talon varallisuudesta
annettua kiitosta. -- Niin, herra kreivi -- sanoi Larsson -- eihän
lähimmäistä palvella sillä, että itse nälkään kuollaan. Olemme antaneet
niin paljon kuin olemme tainneet, mutta jonkin vähän olemme raappineet
itsellemme kokoon jyvähinkaloiden pohjilta. Mene ja katso, Maijaseni,
onko portti suljettu. Pahat ajat, herra kreivi, ei varmuutta
minkäänlaista, maankulkijoita kaikkialla ylt'ympäriinsä. Saa onneaan
kiittää, ettei leipää suusta temmata.

-- Luulenpa kuitenkin, -- sanoi kreivi, -- että jos nuo kurjat raukat
tuolla ulkona olisivat muuta kansaa kuin mitä ovat, niin vähänpä olisi
apua porttinne sulkemisesta. Onko teillä sotaväkeä ja poliisia
kaupungissa?

-- Jumala varjelkoon! Korsholmassa asuu muutamia vartiomiehiä, mutta
täällä ei ole kuin kolme kaupunginpalvelijaa, joista yksi on rampa,
toinen kuuro ja kolmas ei kelpaa muuhun kuin iltarumpua lyömään.

-- Ja eikö täällä ole ollut häiriöitä? Tarkoitan todellisia,
arveluttavia häiriöitä, niin että taloja olisi ryöstetty ja ihmisiä
tapettu?

-- Jumala varjelkoon, miten kreivi puhuu! Ei toki mokomia ole
tapahtunut.

-- No hyvä, -- sanoi kreivi arvokkaasti, -- ettette ajattelisi pahempaa
kansastamme kuin mitä se ansaitsee, tahdon kertoa teille, miten käy
muissa maissa, mahtavimmissa ja rikkaammissa kuin meidän silloin, kun
suuri hätä saattaa ihmiset epätoivoon. Kerrankin olin läsnä kapinassa,
jonka nälänhätä oli saanut aikaan Lontoossa. 34 leipurinpuotia
ryöstettiin, noin 200 ihmistä tapettiin tai haavoitettiin. Vuonna 1683
näin samanlaisen melskeen Kartagenassa Espanjassa; väestö huusi leipää
ja sytytti kuvernöörin palatsin palamaan; vasta sitten, kun enin osa
kaupunkia oli ryöstetty, saatiin järjestys tykeillä palautetuksi.
Samana vuonna ja samasta syystä raivosi kolme viikkoa verilöyly
Palermossa. Kohta sen jälkeen sain nähdä yhtäläisiä melskeitä Kölnissä;
kaupungin porvarit tarttuivat aseihin, verta vuoti kosolti, ja
kokonainen kaupunginosa poltettiin. Vuonna 1693 keväällä oli yötä ja
päivää monta tuhatta miestä sotaväkeä aseissa Pariisissa estämässä
väestön epätoivon purkauksia, ja yhtäkaikki meni tuskin päivääkään,
ettei olisi tapahtunut murhaa, murhapolttoja ja hurjia, verisiä
kahakoita, joissa enemmän kuin tuhat ihmistä sai surmansa. Huomatkaa
tarkoin, että kaikki nämä suuret kaupungit perustivat puolustuksensa
hätää vastaan asevoimaan. Entä täällä, mitä asetatte täällä turvaksenne
useita satoja, jopa tuhansiakin tänne tulvaavia ihmisiä vastaan, jotka
kuolevat nälkään juuri silmäinne edessä? Kolme invaliidia ja suljetun
puisen portin, jonka kuka tahansa voi kokkona polttaa. Mutta nämä
huutavimpaan hätään joutuneet kerjäläiset tyytyvät ajelemaan koiria
kaduillanne! Heitä kuolee akkunainne edessä, eikä sormeakaan nosteta
porttianne särkemään! Minunlaiseni matkustaja kulkee neljättäkymmentä
penikulmaa mitä suurimpaan epätoivoon joutuneen maan kautta, enkä ole
vielä pistoolia tarvinnut. Mikä olisi estänyt noita laumoja, jotka
minua maanteillä alinomaa ympäröivät ja jotka, puolikuolluksissa ollen,
jo olivat tehneet tilinsä elämän kanssa, minua ryöstämästä tahi
tappamasta, kun heitä usein oli satoja yhtä vastaan? Mutta he eivät
sitä tehneet. Sekä siellä että täällä, kaikkialla, vielä äärimmäisenkin
hädän hetkenä, kun luulisi, että kaikki inhimilliset velvollisuudet
alkavat horjua ja luonnon vieteistä voimakkain -- itsensä säilyttämisen
oikeus -- vaatii osansa, silloin pidättävät näitä ihmisiä vielä
yhteiskuntajärjestyksen siteet ja heidän siveellisen tunteensa
järkkymätön voima, ja hätä, joka kaikkialla Euroopassa olisi täyttänyt
maan väkivallalla, murhalla ja tulipalolla, se tyytyy täällä ojentamaan
rukoilevaa kättä, suljetun portin takana seisomaan äänetönnä ja
valittamatta, maahan nääntymään, kuolemaan! Jumal'auta, se on suurta,
se on ihmeteltävää, ja jos kansamme olisi yhtä mahtava toimiessaan kuin
se on suuri kärsiessään, niin sillä ei olisi vertaistaan maan päällä!

-- Olette oikeassa, -- sanoi Larsson liikutettuna. -- Suokaa minulle
anteeksi nuo nyreät sanat, jotka hädän johdosta vast'ikään tulin
lausuneeksi. Olen kansan keskestä lähtenyt mies, te olette ylhäinen
herra, ja sentähden liikuttaa mieltäni, kun puhutte hyvää köyhästä
rahvaasta. Siihen saatan vain vastata: Jumala maata ja kuningasta
varjelkoon!

-- Niin, varjelkoon heitä Jumala! -- sanoi kreivi. -- Parempain aikain
koittaessa saamme opiksemme nähdä, mitä kumpikin voi. Teidän
mielipiteenne, Larsson, on, että pitää olla kansa ja kuningas eikä
mitään niiden välillä. Hyvä, en tahdo nyt siitä väitellä. Mutta jos
tunnustamme kansan kunnian, niin tunnustakaamme kuninkaankin. Siitä
suuresta, ihmeteltävästä lainkuuliaisuudesta, jonka tänä hädän aikana
olemme huomanneet vallitsevan, siitä saamme lähinnä Jumalaa ja kansaa
itseään kiittää sitä lujaa, lakien turvaamaa yhteiskuntajärjestystä,
minkä Ruotsin kuninkaat ovat meille antaneet, ja etenkin Vaasan suvun
kuninkaat. Ikuinen kunnia tästä lahjasta Kustaa Vaasan suvulle! Siitä,
mitä Suomi nyt on, siitä saa se suureksi osaksi kiittää tätä
kuningassukua, jonka rauhalliset muistot elävät kauemmin kuin sen
voittojen muistot. Luuletteko tätä kiitollisuuden velkaa milloinkaan
_voitavan_ unhottaa -- ja unhottaa _Vaasassa_?

-- Ei milloinkaan, -- vastasi Larsson.

-- Mutta käykäämme asiaan, -- jatkoi kreivi. -- Arvannette jo matkani
tarkoituksen? Olen tullut tänne teiltä jyviä ostamaan.

-- Niinpä niinkin, -- vastasi Larsson huolestuneena.

-- Ja jotta ette sitä kummastelisi, niin tulee minun sanoa teille, että
olen matkustanut Mainiemeen erään tähdellisen asian vuoksi -- lyhyesti
sanoen, tila on kruunulle luovutettava, ja piakkoin on siellä katselmus
pidettävä. Tiedätte, millaisia nuo katselmukset ovat; minun täytyy
itseni olla saapuvilla estämässä sitä, etteivät isäni ja minun kaikki
kustannukseni tulisi aivan polkuhintaan arvioitaviksi. Mutta siellä
hallitsee kuninkaankin käskyjä voimakkaampi valtias. Nälkä on
kuninkaana, hätä sen käskyjen täyttäjänä. Minun ei tarvitse kuvailla
teille, minkä näköistä siellä nyt on. Puolet alustalaisistani ovat jo
kuolleet puutteeseen. Jäljelle jääneet elävät kalalla, jota heidän on
onnistunut saada jäässä olevasta merestä. Ei missään, ei Turussakaan,
ole jyviä kaupan, ei vaikka niistä maksettaisiin painonsa puhdasta
kultaa. Silloin sanoin tilanhoitajalleni: ainoa toivomme on Pohjanmaa,
matkusta sinne, Larssonit ovat kunnon miehiä: juuri sen tähden, että
olemme epäsovussa olleet, he meitä auttavat, ja vaikka minulta menisi
omaisuuteni viimeiset tähteet, niin en tahdo, että viimeinen muisto,
mikä Bertelsköldin suvusta Mainiemeen jää, on oleva se, että sen
entiset isännät ovat antaneet väkensä kuolla nälkään.

-- Kyllä ymmärrän; tilanhoitaja ei tohtinut -- sanoi Larsson.

-- Ei, hän ei tohtinut. Hän sanoi minulle: ette tunne hädän suuruutta.
Jos saisinkin eloa Vaasasta tahi Isokyröstä, niin enpä saisi sitä tänne
kuljetetuksi. Ei käy näyttäminen leipää tuhansille, jotka ovat nälkään
kuolemaisillaan, eikä voi vaatia, että he rauhassa antaisivat
jyväkuorman kulkea ohitse. Niinpä seuraan minä sitten mukana, sanoin
minä, ja kyllä me kai aina jonkin keinon keksinemme estääksemme
kerjäläisiä aavistamasta, mitä muassamme kuljetamme. Ja nyt olen
täällä, Larsson; voitteko ja tahdotteko myydä minulle jyviä mihin
hintaan hyvänsä?

-- En voi, -- vastasi kauppias. -- Minulla ei ole sen enempää kuin mitä
itse juhannukseen asti tarvitsemme.

-- Sitten täytyy teidän neuvoa minut jonkun toisen luokse, -- sanoi
Bertelsköld. -- Ette suinkaan saata antaa minun palata takaisin tältä
pitkältä, vaaralliselta matkalta asiaani toimittamatta.

Larsson ei virkkanut mitään. Mutta nuori Maija, joka erinomaisella
hyväntahtoisuudella oli kantanut miellyttävän tilanhoitajan eteen
parasta, mitä talo tarjota voi, virkkoi rohkeasti: -- Sedällä
Isokyrössä on kyllä, jos vain tahtoo antaa.

Ei ollut siihen aikaan tapana, että lapset puhuivat vanhempain läsnä
ohessa, kun ei heitä puhuteltu. Isällä oli jo ankara sana huulillaan,
kun äiti, ihastuksissaan tämän ylhäisen herran kohteliaisuudesta ja
alentuvaisuudesta, rupesi hänen ja tyttärensä liittolaiseksi. --
Voisihan Lassi seurata herra kreiviä Perttilään? -- sanoi hän nöyrästi
kysyen. Pojan nimi oli näet Lassi.

-- Kreivin vuoksi olkoon menneeksi, -- vastasi Larsson vitkastellen. --
Mutta ei ole Perttilään niin varmasti luottamista.

-- Muuta neuvoa ei enää ole, -- sanoi kreivi. Jos suvaitsette, niin
lähdemme heti kohta matkalle.

Isäntä ehdotti näön vuoksi, että kreivi levähtäisi täällä päivän.
Mielessään hän oli kuitenkin ehkä hyvillään, kun ei tarjousta otettu
vastaan. Perheen naispuoliset jäsenet sitävastoin olivat pahoillaan
vieraiden lähdöstä ja panivat heille mukaan eväitä, joita näihin
aikoihin sopi sanoa ruhtinaallisiksi.

Samana iltana kello 7:n paikoilla ajoivat matkustajat Isokyrön
Perttilän pihaan. Niinä kuutenakymmenenä vuotena, jotka ovat kuluneet
siitä, kun kertomuksemme viimeksi näitä seutuja kosketteli, oli
kartanoa melkoisesti laajennettu. Päärakennus oli vielä sama, missä
talonpoikaiskuningas Aaron Perttilä ennen muinoin hallitsi; mutta sen
läheisyyteen oli rakennettu pitkä jono sivurakennuksia ja
varastohuoneita; metsä ja erämaa olivat vetäyneet niin kauas, että
näkyivät vain tummana juovana taivaan rannalla, ja koko tämä viljava
tasanko, niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli talon tiluksia ja
uudisviljelyksiä, jotka todistivat, että Perttilä oli Suomen
jyvärikkaimman pitäjän jyvärikkain talo. Perttiläkin oli menettänyt
paljon reduktsionin vuoksi: siitä oli otettu pois useita siihen
kuuluvia tiloja, jotka Kaarle IX oli Aaron Perttilälle lahjoittanut
tämän nuijasodan aikana tekemistä palveluksista, ja metsätoimikunta oli
pitänyt ankaran tutkinnon kaikesta, mitä se katsoi anastetuksi kruunun
metsistä y.m. Mutta onneksi nämä vahingot eivät kohdanneet talon
päätiluksia, ja taloa pidettiin siitä syystä vieläkin pitäjän
äveriäimpänä.

Uteliaisuuden sekaisin liikutuksen tuntein astui kreivi Bertelsköld nyt
ensi kertaa tähän isänsä vanhaan lapsuuden kotiin. Isäntä Lauri
Perttilä (sillä paikkakunnan tavan mukaan kutsuttiin häntä talon
nimellä) oli juuri ruvennut illalliselle lukuisan perheensä, vaimon ja
neljän täysi-ikäisen pojan, kolmen tyttären, kuuden rengin ja neljän
piian kanssa. Kaikki nämä 11 miestä ja 8 naista sekä kaksi
ruotivaivaista ja kaksi loista, kaikkiaan 23 henkeä, astuivat tänä
nälkävuoden kovimpana aikana pöytään, jossa oli selvää rukiista leipää,
tuoretta voita, suolakalaa ja puuroa -- jotka siihen aikaan olivat
Suomessa miltei verrattomia herkkuja.

Kreivi Bertelsköldillä oli hyvää aikaa iloita tästä harvinaisesta
näystä, sillä hänen sisään astuessaan ei kukaan liikahtanut paikaltaan.
Nuorin tytär, iältään noin kymmenvuotias, luki juuri ruokalukua, jonka
sanoja kaikki muut hiljaisina ja seisoallaan ollen hartaasti
kertasivat, niinkuin sen ajan tapa vaati. Vasta rukouksen loputtua ja
muiden istuuduttua astui isäntä esille ylhäistä vierastaan
tervehtimään, samalla kun hänen väkensä mistään huolimatta kävi
aterioimaan. Näkyi selvästi, että kansanvaltainen henki vielä eli
Perttilässä; nämä rikkaat ja itsenäiset talonpojat eivät ketään
kumarrelleet.

Vaikkakin tämä tällainen hänelle outo vastaanotto alussa hiukan
loukkasi kreivin ylpeyttä, alkoi hän kuitenkin pian ymmärtää
ympäristöään. Ei hän ollut Etelä-Ruotsissa eikä Etelä-Suomessa, missä
talonpoika välittömästi tahi välillisesti oli suurten aatelistilain
vaikutuksen alaisena, tullut tuntemaan tuota Pohjanmaan talonpojalle
ominaista ujostelemattomuutta, joka on lähtöisin siitä, että hän itse
on ollut maansa isäntä ylimuistoisista ajoista ja ettei Pohjanmaalla
koskaan ole ollut mainittavampia herraskartanoita. Kreivi alkoi
aavistaa, että Aaron Perttilästä lähtenyt oppi kuninkaasta ja
aatelittomasta kansasta perustui muuhunkin kuin vain yksityisen
mielijohteihin; hän alkoi ymmärtää, että tämä oppi päinvastoin oli
hyvin läheisessä yhteydessä näiden seutujen koko kansan luonteen,
tottumusten ja katsantotapojen kanssa.

Kokien peittää hetkellisen, hänelle oudon hämmennyksensä
leikkipuheeseen pudisti Bertelsköld sydämellisesti vastaansa astuvan
isännän kättä ja virkkoi: -- Hyvää iltaa, ukko Perttilä. Tässä näette
minun niinkuin kalan kuivalla maalla, sillä olenpa kuullut, että ravut
ja aatelismiehet eivät menesty Pohjanmaalla. Mutta kohtaapa minua
ilahduttava näky täällä heti sisään tultuani. Toivotan teille onnea,
arvoisa isäntä, että hyvä Jumala on siunannut talonne noin runsailla
antimilla tänä aikana, ja toivon teille aina sitä onnea ja sitä iloa,
että voitte elättää näin paljon reipasta väkeä.

Kreivi varoi koskettamasta siihen kohtaan, että tämä oli hänen isänsä
koti, sillä talo olisi tietysti ollut hänen, ellei talonpoikaiskuningas
olisi tehnyt tyttärensä poikaa Kustaa Bertelsköldiä perinnöttömäksi.
Kai oli tieto siitä, samoin kuin muisto monista valtiopäiväkiistoista
syynä siihen, että Lauri Perttilä, reipas ja arvokas 60-vuotias ukko,
näytti olevan vielä enemmin hämillään kuin hänen vieraansa. Hän
tervehti kreiviä kohteliaasti, mutta harvasanaisesi ja vähän kylmästi.
Sen enempää kursailematta valmistettiin vieraalle sija pöydän yläpäähän
ja talonväen ateriaansa jatkaessa aloitti kreivi emännän vieressä
istuen ateriansa hänkin. Teeskentelemättömällä käytöksellään valloitti
hän pian talonväen ja varsinkin naisten sydämet. Pojat ja tyttäret
esitettiin; uutisia kyseltiin kuninkaasta, kovasta ajasta haasteltiin,
mutta kreivi ei tuonut vielä varsinaista asiaansa esille, sillä isännän
otsaa peittävä pilvi ei näyttänyt lupaavalta. Aterian jälkeen pidettiin
yhteinen iltarukous ja sitten mentiin levolle. Ison tuvan perällä oli
vain nuo kaksi kamaria, joissa ennen oli toisessa asunut Aaron
Perttilä, toisessa hänen tyttärensä Emerentia. Tämä jälkimmäinen
kamari, jossa isäntä ja emäntä muuten nukkuivat, annettiin nyt
vieraalle, ja Bernhard Bertelsköld vietti siis yönsä lempeän isoäitinsä
huoneessa, kenties samalla vuoteella, jossa tämä ennen muinoin oli
levännyt.



13. BREITENFELDIN SOTAVANHUS.


Kreivi Bertelsköld oli vain ohimennen ehtinyt luoda silmäyksen
Korsholmaan, jossa hänen äitinsä oli istunut vankina. Tämä huone, jossa
hän nyt lepäsi ja joka hänen isänsä kertomusten mukaan varmaankin oli
ollut hänen iso-äitinsä huone, sai hänen mielikuvituksensa vilkkaampaan
liikkeeseen. Sen muistoihin yhdistyivät kaikki tarut noista
kahdesta vihamielisestä vallasta, jotka taistelivat hänen sukunsa
onnenkohtaloista. Hän, joka muinoin asui tuossa viereisessä huoneessa,
oli Bertelsköldien nimeä vastaan sinkauttanut äidinisän kirouksen
suvusta sukuun. Se taas, joka muinoin _tässä_ kamarissa asui, oli sitä
vastaan suojelevaksi kilveksi asettanut äidin siunauksen. Ja hämärästi
kutoutui näihin öisiin unelmiin tuo salaperäinen, kummallinen tarina
kuninkaan sormuksesta. Kreivistä näytti siltä kuin olisi häntä kohden
yön pimeydessä ojentunut musta käsi, joka tarjosi hänelle kadonnutta
kuninkaan sormusta. Ahnaasti tarttui hän aarteeseen, mutta silloin
kuului yön hiljaisuudessa hänen isoäitinsä surullinen, varoittava ääni:
"Älä ota sitä takaisin, älä ota sitä!" Ja musta käsi sormuksineen
katosi, ja taas vallitsi hiljaisuus, ainoastaan kaukainen huokaus
kuului haihtuvan pimeään yöhön.

Viimein vaati väsymys osansa, ja kreivi vaipui sikeään, vahvistavaan
uneen. Kevätaamun varhainen aurinko paistoi pienestä ikkunasta sisään,
kimallellen hänen vielä vanhoillaankin kauniin päänsä ympärillä: ehkä
se olikin hänen isoäitinsä henki, joka katseli häntä näin äidillisen
hellästi ja näin heloittavan kirkkaasti. Sillä pojanpoikahan se oli
eikä poika, joka oli perinyt hänen sydämensä lempeyden.

Kohta sen jälkeen heräsi Bertelsköld viereisen huoneen seinän takaa
kuuluvasta veisuusta. Sieltä kuului ukon vapiseva ääni, joka veisasi
ruotsalaista virttä, ei noita uusia, joita Spegel ja muut tarmokkaat
hengen miehet olivat äskettäin ilmestyneeseen virsikirjaan sepittäneet,
vaan noita Lutherin vanhoja virsiä, jotka jo olivat eläneet viisi tai
kuusi miespolvea. Bertelsköld säpsähti. Hän oli vielä yön ja huoneen
vaikutuksen alaisena; hän oli unissaan kuullut lempeän isoäitinsä
armaan äänen, ja nyt hänestä tuntui, niinkuin hän kuulisi vanhan,
raudankovan talonpoikaiskuninkaan äänen viereisestä huoneesta.

Samassa kreivi naurahti itsekin mielikuvitukselleen, pukeutui
huolellisesti, niinkuin hänen tapansa oli, ja meni tupaan. Siellä
olivat jo kaikki kokoontuneet aamurukoukseen, jonka perheen isä itse
toimitti, ja jonka edellä ja jälkeen veisattiin virsi, mihin kaikki
yhtyivät.[37] Ketään ei kreivin tulo näyttänyt häiritsevän.

Mutta ylinnä kunniasijalla ei nyt seisonutkaan isäntä, vaan pienoinen,
köyry, valkeapäinen äijä, vasemmalla kädellään keppiin nojaten ja
yllään paksu lammasnahkaturkki, vaikka tupa oli jokseenkin lämmin.
Virttä kuunnellessaan katseli Bertelsköld ukkoa mieltymyksellä, johon
kenties oli syynä hänen äskeinen mielikuvituksensa. Hänen teki jo
mielensä kysyä, vieläkö tosiaankin vanha Aaron Perttilä oli entisellä
kunniapaikallaan ... mutta Perttilähän oli jättiläinen sekä ruumiin
että sielun puolesta, ja tuo pieni äijä tuossa oli sävyisän ja vähän
rappeutuneen näköinen, oli niinkuin uudelleen lapseksi muuttunut.

Perttilän isäntä näkyi aavistavan kreivin ajatukset. Rukouksen loputtua
ja kohteliaasti kysyttyään, kuinka kreivi oli nukkunut, talutti hän
vieraansa vanhuksen luo ja sanoi ruotsiksi: -- Arvaatteko, isä, kuka
tämä herra on!

Ukko painoi umpeen toisen silmänsä, joka ei enää oikein tahtonut tehdä
tehtäväänsä ja tarkasteli kreiviä lapsellisella uteliaisuudella. -- En
tunne, en tunne, -- sanoi hän päätään pudistaen. -- Monta ylhäistä
herraa olen päivinäni nähnyt ja olenpa ollut kelpo otteluissakin heidän
kanssaan, mutta nykyajan pojat ovat minulle tuntemattomiksi kasvaneet.
Komea mies, varmaankin kolme tuumaa päälle kolmen kyynärän. Luulinpa
sen suvun jo maailmasta hävinneen, sillä nykyajan ihmiset ovat vain
keturoita, pelkkiä keturoita, eivät ole vanhan jalustimenkaan
veroisia ... paitsi sinä, Lassi, sinä ja veljesi. Kuka on tuo herra?

-- Onko tämä tosiaankin teidän isänne, minun isäni vanha asetoveri? --
kuiskasi kreivi Perttilälle silminnähtävästi hämmästyksissään.

-- Hän se on, -- vastasi isäntä. -- Älkää panko pahaksenne hänen
vanhuudenheikkouttaan; Jumala yksistään tietää, minkänäköisiä me olemme
yhdeksänkymmentä ja yhdeksän vuotta elettyämme.

-- Yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta! -- kertasi Bertelsköld.

-- Niin, ja kahdeksan kuukautta vielä päälle. Ei isä ole niin
raihnainen, ettei vielä voisi elää sadankin vuoden vanhaksi, jos Herra
tahtoo.

-- Mutta, -- sanoi Bertelsköld, liikutettuna puristaen äijän vasenta
kättä (koko oikea käsivarsi oli vanhojen haavojen takia surkastunut) --
eikö ole minussa mitään, joka muistuttaisi teille jotakin nuoruutenne
ajoilta -- jotakin, joka johtaisi mieleenne henkilöitä, joiden kanssa
olette hyviä ja pahoja päiviä viettänyt?

Ukko varjosti silmiä kädellään. -- Sen verran näen, -- sanoi hän, --
että ylhäistä verta on hänen suonissaan, mutta hänellä ei ole Hornien
sinisiä silmiä, ei Flemingien leveätä otsaa, ei Wredein kotkannenää, ei
Stålhandsken karhunkäpäliä eikä Wittenbergin yhteen puristettuja huulia
-- ajakoon minut kroaatti kumoon, mutta hän ei ole ruotsalainen eikä
suomalainenkaan, vaan saksalainen hän on, Baierin rotua, joku pienoinen
nunna... Jumala minulle vanhalle rakuunalle anteeksi suokoon, että ne
vanhat ajat niin mieleeni tulevat ... blitzdonnerpapp ... onpa yksi,
jonka muistan tuosta ylhäisestä alahuulesta ja tuosta syvästä,
tummasta, silmien yllä olevasta juonteesta, ja se oli ihanin nainen,
minkä Herra on luonut ... lähinnä äitiäsi, Lassi... Mutta kuka on tämä
herra?

-- Bernhard Bertelsköld, Kustaa Bertelsköldin, entisen sotatoverinne
poika!

-- Bertel-sköld ... sköld? -- tapaili ukko. -- Vai niin, vai niin,
Bertelsköld? Bertelinkö poika olet? Etkä ole isääsi enemmän kuin
unkarilainen varsa on holsteinilaiseen raudikkoon! Mutta sama se, tule,
salli minun syleillä Bertelin poikaa, oletpa, poika, runsasta kahta
tuumaa isääsi pitempi! Niin, niin, pientä Berteliä olen sylissäni
kantanut, ja useamman kerran olemme mäikyttäneet kroaatteja
pahanpäiväisesti. Missä nyt olisit, jollen olisi tullut oikeaan aikaan,
kun baierilaiset talonpojat olivat isääsi elävältä paistamassa? Lempo
heitä! Minäpä annoin sulkea ovet ja ... silloin oli meillä hauskat
päivät, poikani! Muistatko sitä jouluyötä Würzburgissa, kun suljimme
sen jesuiittahurtan hänen omaan rahastohuoneeseensa, ja kun narrasit
minut mustetta juomaan, ja kun messusin latinaa munkeille ja kun
ratsastimme tytön kanssa juuri heidän nenänsä alitse tiehemme? Niin,
niin, tunnusta vain pois, että pitkiä laukkoja loikkailit silloin
linnanpihan poikki! Entä, blitzdonner, Lützenin luona, kun sait sen
sivalluksen Pappenheimin miekasta vasempaan ohimoosi, ja kunsne konnat
riuhtaisivat minut hevosen selästä ja joivat kaiken viinini... Jumala
siunatkoon kuningasta! semmoista kuningasta ei enää ikinä synny ...
ja ... mutta minkätähden et ole itsestäsi niin pitkään aikaan tietoja
antanut, pikku poikaseni? Pelkkiä rakkauden houreita, niin, niin ...
nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus... Lassi, annapa minulle
kirnupiimätuoppini!

Muistoistaan sekä innostuneena että uupuneena vaipui pieni äijä,
henkeään vedellen, penkille, samalla kun poika ojensi hänelle hänen
mielijuomansa. -- Isä kulta unhottaa, -- sanoi hän, -- että kenraali
Bertelsköld on kuollut jo neljäkymmentä vuotta sitten ja että tämä on
hänen poikansa kreivi Bernhard, joka ei enää ole lapsi hänkään.

-- Kenraali Bertelsköld? kreivi Bernhard? kertasi vanhus
koneentapaisesti. -- Vai niin. En tunne niitä herroja. Mutta muistanpa
erään illan täällä tuvassa, kun vanha Aaron lahjoitti meille talon ...
herra, jos olette Bertelin poika, niin teidän tulee tietää, että
tarjosin isällenne taloa jälleen, kun talonpoikaiskuningas silmänsä
umpeen laski, koska sydäntäni kirveli ottaa sotatoveriltani hänen
laillinen perintönsä, mutta hän lähetti terveisiä Pentti Ristonpojan,
sen reippaan kersantin muassa, joka lasketteli senkin seitsemänkymmentä
valhetta yhtenä iltapuhteena, että hän oli saanut seitsemän tai
kahdeksan ruhtinaskuntaa Saksanmaalla omalle osalleen, ja että minä
kernaasti saisin pitää myyränpesän Isokyrössä... Olkoon menneeksi,
sanoin, koska niin on, niinpä pidän sen.

-- Tahdotteko olla hyvä ja näyttää minulle isoäitini haudan! --
keskeytti kreivi, päästäkseen tästä arkaluontoisesta aineesta, joka jo
oli alkanut synkistyttää isännän otsaa.

-- Tulen itse saattamaan herra kreiviä sinne, -- vastasi Perttilä
iloissaan, kun parhaaseen aikaan pääsi erilleen ukon laverteluista. --
Mutta meiltä on sinne matkaa neljännes penikulma, ja sill'aikaa, kun
hevosia valjastetaan, voi herra kreivi pitää hyvänään, mitä talossa on
tarjolla.

Jo höyrysikin lämmin velli tuvan isolla pöydällä, eikä kreiviä
tarvinnut kahta kertaa käskeä siihen käsiksi käymään. Suurustaessaan
vaihtoi hän silloin tällöin jonkin sanan vanhemman Larssonin kanssa,
joka oli niin vajonnut muinaisiin aikoihinsa, että unhotti kaiken muun
ympärillään, unhottipa sen ankaran jumalisuudenkin, jota tässä talossa
vaadittiin ja joka monien vuosien kuluessa oli hillinnyt entisiä
kevytmielisiä ajatuksia tämän vanhan rakuunan sielussa. Niin suuri on
kumminkin muistojen voima, etenkin sillä iällä, joka vain menneissä
ajoissa elelee, että myöhempinä aikoina opitut hyvät ja pahat asiat,
kuinka huolellisesti niitä lieneekin mieleen teroitettu, saavat niiden
edestä väistyä, ja vanha taistelija ojentaa ihastuksissaan turtuneen
kätensä -- hänen kainalosauvansa muuttuu miekaksi -- hänen tuntilasinsa
vaahtoaa entisten pikarien mehua!

       *       *       *       *       *

Isokyrön kirkko on rakennettu vuonna 1304. Jo kertomuksemme aikana
seisoi se kunnianarvoisena muistona muinaisilta ajoilta viljavalla
lakeudella Kyröjoen varrella. Vuosisadat näyttivät huomaamatta
liukuneen alas sen suippoa, jyrkkää kattoa myöten; menneet ajat
katselivat sen pienistä ikkunoista, joissa moni maalattu ruutu
polveutui vielä katoliselta ajalta.

Kirkkoa ympäröi aidattu hautausmaa. Etevimmät seurakuntalaiset
haudattiin kirkon lattian alle. Talonpoikaiskuningas Aaron Perttilä oli
kumminkin omasta ja sukunsa puolesta luopunut tästä kunniasta. Vaikka
oli kopea eläessään, oli hän kuollessaan nöyrä. Kirkkomaan luoteisesta
nurkasta oli hän valinnut itselleen erikoisen aidatun paikan. Sileä
kivi, johon kirjaimet A. P. ja vuosiluku 1638 oli hakattu, oli hänen
ainoa muistomerkkinsä. Oikealla puolellaan oli hänellä ainoastaan
E-kirjaimella merkitty kivi; se oli hänen tyttärensä Emerentia,
Bertelsköldin isoäiti; vasemmalla puolella osoitti kolmas kirjaimilla
L. L. merkitty kivi ensimmäisen Larssonin leposijaa. Iso, jo
viidenkymmenen vuoden vanha kuusi levitti tuuheita oksiaan näiden
sydämien yli, jotka muinoin olivat niin voimakkaasti sykkineet elämän
taistelussa, mutta nyt saaneet rauhan.

Bertelsköld kumartui suutelemaan kantaäitinsä haudan sammaltunutta
kiveä. Sitten seisoivat molemmat miehet kotvan aikaa ääneti. Kreivi
otti lompakkonsa ja kuvasi paikan, "että hänen lapsensa", sanoi hän,
"eivät unhottaisi talonpojan tyttärestä polveutuvansa".

Nyt ilmaisi Bertelsköld asiansa, puhui Mainiemen kurjuudesta ja sanoi
haluavansa ostaa eloa hinnalla millä hyvänsä. Perttilä ei virkkanut
mitään. Heidän poistuessaan lumen vielä puoleksi peittämältä
kirkkomaalta osoitti Perttilä mustaa, lähellä kirkon ovea olevaa
esinettä. Se oli nainen, joka kangistuneeseen syliinsä likisti kahta
kuollutta lasta -- kaikki kolme makasivat kuolleina armon ja laupeuden
temppelin portaiden juurella.

-- Nyt näette itse, taidanko ja tuleeko minun antaa teille mitään vielä
tallella olevista tähteistäni, -- sanoi Perttilä.

Kreivi Bertelsköld ei voinut mitään vastata. Synkein mielin molemmat
palasivat taloon.

Mutta täällä kohtasi heitä odottamaton näky. Talon suurin eloaitta oli
auki. Rengit olivat sälyttämässä täytettyjä ruissäkkejä kuuteen rekeen,
tukkien säkkien väliin ja niiden ympärille hyvin huolellisesti vanhoja
liinaryysyjä, niin että kuormat olivat lumppukuormain näköisiä, joita
toisinaan täältä kulki Turkuun ja sieltä Tukholmaan, sillä siihen
aikaan ei ollut ainoatakaan paperitehdasta koko Suomessa.

-- Kuka on rohjennut tämän tehdä? -- huudahti tämän nähtyään Lauri
Perttilä vihan vimmassa.

-- Sen olen minä tehnyt, -- vastasi pieni, satavuotias ukko, astua
nilkuttaen aitasta ulos niin harmaana pölystä, että häntä olisi voinut
luulla makasiinirotaksi tai ainakin makasiinin aarteita vartioivaksi
haltiaksi. -- Niin, sen olen minä tehnyt, -- toisti hän, -- kreivin
tilanhoitaja on kertonut minulle, miten asiat ovat. Mitäpä sinä
kuudesta ruiskuormasta, Lassi? Vai tahdotko, että ystäväni Bertelin
pojan on sallittava matkustaa tänne tyhjin käsin palatakseen?

-- Onko meillä varaa elättää ulkopitäjäläisiä, kun omat
pitäjäläisemmekin nälkään kuolevat? -- vastasi Perttilä, kuiskaten
jotakin erään rengin korvaan.

Pieni äijä näytti tuota pikaa nuorentuneen. -- Vai niin, -- sanoi hän
ja astui poikaa likemmä, -- etkö aiokaan totella isääsi, nulikka!
Blitzdonner, kiittämätön lurjus olet sinä, eikä sinussa ole kahden
äyrin arvosta tointa ja tolkkua. Ajattelepa, että kaikki, mitä sinulla
on, ja koko kartano ja kaikki, mitä tässä näemme, se olisi ollut
Bertelin laillinen äidinperintö, jollei vanha Aaron aikoinaan olisi
sitä meille lahjoittanut. Ja nyt tulee saman Bertelin poika ja tahtoo
ostaa sinulta eloa helisevällä hopealla, koska hänen sukukartanonsa
alustalaiset kuolevat nälkään -- ja yhtäkaikki et häpeä, tyhmä poika,
puhua ulkopitäjäläisistä ja kieltäytyä myymästä, mitä sinun olisi
pitänyt hänelle maksutta tarjota! -- Hyi, Lassi, häpeänpä sinun
tähtesi, mutta etpä olekaan ollut sotamiehenä, myyrä olet, joka maata
kaivat etkä älyä kunniallisen urhon tavoin _leben ja leben lassen_.[38]
Mene nyt sisään äläkä hiisku sanaakaan, poika; kyllä minä kuormat
laitan.

-- Isä on höperö vanhuudenheikkoudesta, -- mukisi kuusikymmenvuotias
"poika"; mutta niin suuri oli hänen kunnioituksensa isää kohtaan, ettei
hän sen enempää vastaan väittänyt, vaan saattoi kreivin sisälle ja
antoi kuormain laittamisen mennä menojaan. Hyvään aikaan aamupäivällä
olivat ne valmiit. Bertelsköld tarjosi maksuksi 20 riksiä tynnyriltä ja
kysyi, tahtoiko Perttilä enempää. -- En, -- sanoi tämä, -- olen
sanonut, etten jyviä myy, mutta nämä minä lahjoitan teille.

-- Ja minä en ota mitään lahjoja vastaan, -- vastasi kreivi ylpeästi.
-- Tässä ovat rahat.

Rikas talonpoika ei halveksinut hohtavaa hopeaa. Mutta nyt hän pani
itsepäisesti vastaan. Asia päättyi niin, että hinta olisi annettava
Isokyrön pitäjän köyhille.

Bertelsköld söi vielä päivällisen isänsä lapsuuden kodissa.
Sitten muutti hän toiset vaatteet päälleen, pukeutui talonpojaksi
ja lähti matkalle tilanhaltijansa ja muutamain palkattujen miesten
seuraamana, jotka olivat vievinään lumppuja Turkuun. Jäähyväiset
olivat kohteliaat, joskaan eivät sydämelliset. Viimeinen, joka pudisti
kreivin kättä, oli vanha rakuuna. -- Hyvästi, Bertelin poika, -- sanoi
hän. Lähtiessäsi luotani on niinkuin vuosisata lähtisi kanssasi.
Blitzdonnerkreutzpappenheim, nyt on jo aika, että satulanlyöttämä
rakuunakin lähtee etsimään tovereitaan Breitenfeldin pelloilta ja
Lützenin ojista. Jumala varjelkoon kuningasta ja isänmaata, hurraa!



14. MAINIEMEN LINNA.


Kreivi Bertelsköldin matka kuuden jyväkuorman kanssa oli, niinkuin
tilanhoitaja oli aavistanut, jotenkin vaarallinen: jos ne nälkiintyneet
laumat, joita matkustajat kaikkialla kohtasivat, olisivat tienneet,
mitä lumppujen alle oli kätkettynä, olisi kiusaus varmaankin käynyt
liian suureksi. Suurinta varovaisuutta oli sen vuoksi noudatettava,
eikä tohdittu seisahtua siellä, missä isompia väkijoukkoja oli koolla.
Ainoastaan yksinäisissä taloissa uskallettiin toisinaan levähtää. Ja
niin jatkui matka onnellisesti, vaikka vaivalloisesti.

Vaikka kreivi kaikin tavoin koki matkaa jouduttaa, oli hänen mahdotonta
ennättää Mainiemeen ennen kuin maaliskuun 14. päivän illalla, jolloin
tila oli luovutettava. Ne muutamat tunnit, mitkä hän yli määrätyn ajan
viipyi, tulivat hänelle paljon maksamaan. Matkalle lähtiessään ei hän
vielä tiennyt, kuka olisi kruunun puolesta yhdessä paikkakunnan
tuomarin kanssa tilan ottava vastaan, pitävä katselmuksen ja arvion, ja
ylimalkaan valvova kruunun oikeutta. Hämmästyksekseen hän sai sen nyt
tietää. Tiellä vähän matkaa talosta tuli häntä vastaan ryysyinen,
hurjistunut, nälän näännyttämä haamu, jonka hän vaivoin tunsi Lampelan
Matiksi, samaksi, joka hamasta lapsuudestaan kuohui niin sammumatonta
vihaa talonpoikain kiusaajia kohtaan. -- Tulettepa parhaasen aikaan,
teidän armonne, näkemään, miten Niilo Janssen haaskaa omaisuuttanne.
Jos tahdotte, niin palaan kanssanne takaisin ja rutustan korpin
hengiltä juuri, kun se parhaillaan saalistaan raatelee?

-- Niilo Janssenko! -- huudahti kreivi.

-- Niin, hänpä juuri on nyt korkean kruunun asiamiehenä, -- vastasi
Lammin mies. -- Teidän armonne tietäköön, että hän tekee tehtävänsä
oiva lailla. Enpä ole vielä nähnyt tyytyväisemmän näköistä lurjusta.
Hän oikein hykertelee kämmeniään ilosta; hän voisi hotkaista koko
Mainiemen ja sen lisäksi vielä Lammin ja Arvion kylät yhdellä
nielaisulla. Ajakaa vain; katselmus on jo pidetty linnassa, ja nyt
pidetään sitä kylissä.

Mies oli oikeassa. Ankaran vihollisen käsi oli käynyt koskettelemassa
linnan kaikkea komeutta. Ei mitään oltu hävitetty, hyvin vähän
siirretty paikoiltaan, näköjään oli kaikki entisellään, mutta liidulla
piirretty kaininmerkki loisti kaikista esineistä osoittaen, että
irtaimisto ja kiinteimistö oli arvioitu ja arvioitu mitä kiireimmän
kautta. Kreivi tarkasteli pikimmältään vihollisen jälkiä; tultuaan
isoon asesaliin seisahtui hän vihan ja masennuksen valtaamana: hänen
isänsä luonnollisenkokoisen kuvan ja sen alla olevan Bertelsköldien
vaakunan yläpuolelle oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu: 15 talaria
hopearahaa!

Olemme usein nähneet, että kreivi Bertelsköld oli perinyt kiivaan ja
tulisen luonteen, vaikka hän monesti ymmärsikin hillitä sitä oikeaan
aikaan. Mutta tällä kertaa hän niin vimmastui entisen palvelijan
käytöksestä, ettei tiennyt enää mitä teki.

Hän otatti pois liitumerkit arvioiduista irtaimista kaluistaan
ja odotti, niinkuin näytti, maltillisesti Niilo Janssenia
katselmusretkeltä palaavaksi. Janssen tuli vasta iltahämärissä ja astui
rohkeasti sisään Turun hovioikeuden antamalla valtakirjalla varustetun
paikkakunnan tuomarin kanssa. Kreivi otti hänet istualtaan vastaan
alakerran n.s. viheriässä salissa. Lieneekö se tapahtunut vanhasta
tottumuksesta tahi kunnioituksesta, jota uljaan aatelismiehen ryhti
ehdottomasti herätti -- se vain on varma, että Janssen seisahtui oven
pieleen ja epäröi hetkisen aikaa. Huolimatta häneen edes katsahtaakaan
kääntyi kreivi tuomarin puoleen ja muistutti, että hänen poissa
ollessaan pidetty katselmus oli laiton, koska oikeudenkäymiskaari
säätää, että jos jompikumpi riitapuoli jää katselmuksesta pois, tuomari
määrätköön toisen päivän, jolloin katselmus pidettäköön, ellei
laillista estettä vähin tule.

Janssen kiirehti vastaamaan, että Mainiemi jo menneen vuoden
toukokuussa oli tuomittu panttitilana kruunulle peruutettavaksi ja
että, sittenkun kuninkaallinen majesteetti oli sallinut tuomion
täytäntöön panon viipyä kokonaisen vuoden ajan, enemmästä viivytyksestä
ei nyt enää voinut olla puhettakaan.

Tuomarikin sanoi niin olevan. Kreivi muistutti vielä, tuomarin
puoleen edelleen kääntyneenä, että maaomaisuuden katselmus lain mukaan
olisi pidettävä Vapun ja pyhäinmiesten päiväin välillä, taikka ainakin
sulan maan aikana, eikä siis nyt, kun maa vielä osaksi oli lumen
peitossa. Janssen väitti tähän, että asianlaita oli sama tässä kuin
edellisessäkin kohden ja että kreivi sitäpaitsi ei ollut valittanut,
vaikka oli saanut ilmoituksen katselmuksen ajasta. Tämänkin sanoi
tuomari niin olevan.

Kreivi muistutti lopuksi, että kun kuninkaallinen majesteetti oli
antanut anteeksi kruunun luullut saamiset tilan tuloista tätä ennen ja
kreivillä siis, tilasta luopuessaan, olisi täydellinen omistusoikeus
ilman vähennystä ja enempää velkaa kaikkeen täällä olevaan
irtaimistoon, ja niin ikään linnan rakennuksiin, jotka hänen isä
vainajansa oli omilla varoillaan rakentanut ja joita hän itse oli
lisännyt, niin olisi kaikenlainen ryöstö ja muun kuin maan ja siihen
tarpeellisten huoneiden arvioiminen oikeudetonta, eikä hän tulisi sitä
suvaitsemaan; sen lisäksi oli hän vielä vaativa edesvastuuta siitä,
että hänen poissa ollessaan oli tunkeuduttu hänen huoneihinsa ja siellä
sopimattomalla tavalla merkitty kaluja, joiden kanssa kruunulla ei
ollut mitään tekemistä.

Tätä oli Janssen epäilemättä odottanutkin, sillä ilkkuvin silmin veti
hän esille äsken kirjoitetun katselmuskirjan konseptin, josta kävi
selville, että talon metsä 1644 vuodesta alkaen oli puoleensa
vähennyt...

... -- Mutta sehän on tapahtunut enimmäkseen uudisviljelyksen vuoksi,
-- keskeytti kreivi kiivaasti; -- ja tottahan minulle on hyväksi
luettava, että tilan viljeltyä maata mainitusta vuodesta alkaen on
lähes kaksi vertaa entisestään laajennettu.

... -- Ja sen lisäksi, -- jatkoi leppymätön ryöstömies, -- on melkoinen
maa-alue metsästä aidattu puistoksi, josta tilalle ei ole ollut mitään
hyötyä, sekä myöskin joukko muita tässä erittäin lueteltuja
laiminlyömisiä keksitty, jotka kaikki on panttitavaran haaskaukseksi
katsottava ja siis korvattava; siihen nähden tulisi kuninkaallisen
hovioikeuden päätöksestä riippumaan, eikö Mainiemen tähänastinen
haltija olisi velvoitettava melkoisella summalla korvaamaan kruunulle
sen tilan huonoa hoitoa. Ja on toimitusmies sentähden tuomarin
suostumuksella katsonut kohtuulliseksi, toistaiseksi ja kunnes asia on
selville saatu, panna kreivin täkäläisen irtaimiston takavarikkoon sekä
arviolta laskea sille hinnan, tehden tämän kuitenkin asianomaisen
tutkinnon ehdolla... Ja katsonee kreivi -- lisäsi Janssen pilkallisesti
-- tämän johdosta kohtuulliseksi, että korkean kruunun oikeuden
vakuudeksi kaikki linnan huoneet heti paikalla pannaan sinettiin,
jotavastoin kruunun asiamies ei tahdo kieltää talon palvelijoita
toistaiseksi huoneissaan asumasta eikä kreiviäkään niihin muuttamasta,
jos hän sen hyväksi näkee ... eikä myöskään tahdo toimitusmies kieltää
kreiviä ottamasta linnasta mukaansa tarpeellisia pito-, makuu- ja
liinavaatteita sekä ruokavaroja, mikä kumminkin on tapahtuva tuomarin
ja kuninkaan valtuutetun läsnä ollessa...

Jos Janssenin tarkoitus oli todellakin jännittää jousi niin kireälle,
että sen täytyi katketa, niin hän onnistui. Kuunneltuaan häntä loppuun
asti tarttui Bertelsköld soittokelloon. Mestari Pietari astui sisään,
ja hänen takanaan ovessa näkyi Lampelan Matti. -- Heitä tuo hävytön
mies portaista alas ja aja hänet portista ulos! kuului kreivin lyhyt
käsky.

Se täytettiin silmänräpäyksessä -- huolimatta Janssenin ja huolimatta
tuomarin "korkean kruunun nimessä" panemista vastalauseista. Sanotaanpa
Lampelan miehen vielä sätkineen kuninkaallista asiamiestä Janssenia
vitsoillakin.

Tällaisia jäännöksiä keskiaikaisesta lääniherrain uppiniskaisuudesta
kruunun valtaa vastaan rankaisi Kaarle XI mitä suurimmalla
ankaruudella. Turun maaherralle oli sitä varten annettu ankaroita
ohjeita, ja jo puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä seisoi Janssenin
tilaama 50-miehinen komennuskunta Mainiemen linnan suljettujen porttien
ulkopuolella, vaatimassa toimeenpanevalle vallalle tarpeellista
kuuliaisuutta.

Mahdollistahan on, että kreivi Bertelsköld katui pikaisuuttaan. Mutta
ennemmin kuin kärsisi entisen palvelijansa röyhkeyttä, päätti hän
uskaltaa koettaa viimeisimpiä keinoja. Hän varusti väkensä, kaksi- tai
viisitoista hänelle rajattomasti kuuliasta miestä aseilla, ja pani
sovintolähetin ilmoittamaan, että hän antaisi linnan ainoastaan sillä
ehdolla, ettei kukaan saisi koskea hänen irtaimeen omaisuuteensa, jonka
kanssa, lain ja oikeuden mukaan, kruunulla ei ollut mitään tekemistä.
Vastaus tuli semmoinen, että kreivin tuli antautua ilman mitään ehtoja.

Linnaa ei tosin voitu sanoa varustetuksi, etenkin kun puutarha, joka
oli ainoastaan matalan muurin ympäröimä, ulottui aina linnan
merenpuoleisen sivun ikkunain alle. Mutta ikkunoihin asetti kreivi
tarkkampujia mestari Pietarin johtoon, jotavastoin päävoima puolusti
kivihuoneiden kolmelta taholta ympäröimää linnanpihaa, jolla oli
neljännellä puolellaan korkea muuri ja siinä pääportti ja kaksi
käymäporttia, yksi kummallakin puolella. Piirittäjät olivat
miesluvultaan kolmea vertaa vahvemmat, mutta heidän vahvemmuuttaan
vähensi pelko, että tilaan kuuluvien Lammin ja Arvion kylien asukkaat,
joiden kesken kreivi oli suuresti rakastettu, varsinkin sitten, kun hän
oli tuonut jyviä ankaran nälänhädän huojennukseksi, yhtyisivät
viholliseen. Suurimman osan tuomiaan jyviä kreivi oli näet jo iltaa
ennen maksutta jakanut molempiin kyliin. Tuskin olivat sotamiehet
tulleet näkyviin, ennenkuin eräs kylänmiesten lähettämä pienoinen poika
hiipi puutarhan kautta sisään, tuoden kreiville sen sanoman, että 40
kirveillä ja viikatteilla varustettua miestä oli valmiina karkaamaan
sotamiesten selkään, jos nämä ryhtyisivät linnaa väkirynnäköllä
valloittamaan.

Tähän ilmoitukseen vastasi Bertelsköld niinkuin hänen tapaiseltaan
jalomieliseltä mieheltä sopi odottaakin. Talonpoikia varoitettiin
ankarasti pysymään siivosti kotonaan eikä hyödyttömästi saattamaan
onnettomuutta itselleen. Riita ei näet koskenut tilaa, sillä se oli nyt
peruuttamattomasti kruunun oma; se koski ainoastaan kreiviä itseään,
jota ei käynyt vastoin lakia ja oikeutta häväiseminen panemalla
takavarikkoon hänen omaisuuttansa, ennenkuin oli toteen saatettu, että
hän todellakin oli velkaa kruunulle. Tämän vastauksen kanssa pantiin
sanansaattaja menemään. Samalla kreivi Bertelsköld kuitenkin
varovaisuuden vuoksi kirjoitti Turun maaherralle, parooni Creutzille ja
selitti syyn riitaan, pyytäen hänen välitystään verenvuodatusta
välttääkseen.

Niilo Janssenin tuumat näyttivät toteutuvan toinen toisensa perästä:
kun nyt vain voisi saada väkivaltaisuuksia aikaan, kun kreivi vain
saataisiin tekemään aseellista vastarintaa ja siten valtiorikokseen
syylliseksi, niin kaikki olisi saavutettu. Sentähden hän antoi kerätä
niin paljon tikapuita kuin oli saatavissa, ja sillä aikaa, kun muutamat
hänen väestään pantiin näön vuoksi hyökkäämään pääporttia vastaan,
lähetettiin päävoima puutarhaan, kiipeämään tikapuita myöten alakerran
ikkunoihin, hakkaamaan puiset luukut rikki, ja sitä tietä tunkeutumaan
linnaan.

Mutta kreivi Bertelsköld, joka oli ollut vaiherikkaan elämänsä aikana
monessa pahemmassakin piirityksessä, keksi kohta vihollisensa tuuman ja
päätti estää sen, jos mahdollista, ilman verenvuodatusta. Hän oli
muutamia vuosia sitten tuottanut Hollannista linnaa varten kolme siihen
aikaan vasta keksittyä isoa paloruiskua. Nämä antoi hän viedä
kolmanteen kerrokseen ja täyttää linnan kaivon jääkylmällä vedellä.
Vähäinen linnaväki jaettiin niin, että vain kolme miestä asetettiin
kartanoa vartioimaan ja tyhjiä laukauksia ampumaan, jotavastoin
päävoima, linnan naispuolisten asukkaiden auttamana, komennettiin
osaksi ruiskujen luo, osaksi toisen ja kolmannen kerroksen luukuttomiin
ikkunoihin.

Vasta kello kuuden aikaan illalla piirittäjät olivat järjestyneet
ja marssivat esiin. Janssen luki asiaan kuuluvat pykälät
Rikoskaaresta:[39] "Joka kiihoittaa ja yllyttää yhteistä kansaa
tottelemattomuuteen kuningasta taikka sitä vastaan, joka esivallan
puolesta määrää ja käskee, menettäköön henkensä. Jos siitä kapina
nousee, menettäköön sekä henkensä että tavaransa. Jos kansaa kokoutuu
ja asettautuu kuninkaan tai hänen käskynhaltijansa käskyä vastaan,
rangaistakoon päämies niinkuin edellä sanottu on, ja toisista
menettäköön arvalla joka kymmenes mies henkensä, ja muut rangaistakoon
kukin neljälläkymmenellä parilla raippoja tai kuukauden vesi- ja
leipä-vankeudella;" jonka jälkeen uppiniskaisia vielä kerran
kehoitettiin antautumaan.

Kun ei tähän vastausta kuulunut, ryhdyttiin rynnäkköön. Komennuskunta
portin ulkopuolella melusi, kiljui ja ampui ilmaan, samalla kun nuo
kolme vastamainittua Tanelin johtamaa miestä tekivät samoin, koettaen
siten salata vähää voimaansa. Merkin saatuaan hyökkäsi päävoima
puutarhaan, nosti tikapuut pystyyn ja valmistautui hakkaamaan luukkuja
rikki. Mutta sitä tehdessä tuli heille kova onni vastaan jääkylmäin,
ikäänkuin pilvistä pudonneiden ruiskausten muodossa. Ruiskut tekivät
tehtävänsä oivallisesti. Niiden alaspäin suunnatut suihkut olivat niin
voimakkaat, että pyyhkivät miehen toisensa perässä tikapuilta maahan,
ja läpimärkinä, kiroillen ja häpeissään hiipivät ryntääjät yksitellen
tiehensä.

Koko tuo pelättävä piiritys oli vähällä muuttua nauruksi. Voittoisa
linnaväki ja varsinkin sen naiskaarti ei juuri pistosanojaan säästänyt.
-- Enemmän vesivelliä, enemmän vesivelliä ruunun nälkäisille!
Janoissaan ei kenenkään tarvitse Mainiemestä lähteä! Mokomat mankujat,
kääpiöt, pakanat, joko nyt olette kastetut? Katsopas, toveri, ovatko
korvasi taustat kuivat! Röhki mitä röhkit! Pistä varras sisään, nauriin
nakertaja, tahi pistä itsesi vartaaseen, mokoma valmiiksi kaltattu,
nälkäänkuolija ruunun rötkäle! Luulit kenties kiipeäväsi yhtä helposti
Mainiemen tikapuita ylös kuin kiipeät piikain luhtiin lauantai-iltoina!

Turhaa oli kuitenkin luulla, että vihollinen näitä ja muita yhtä
kohteliaita pistosanoja pakenisi. Niilo Janssen ei ollut se mies, joka
jätti työnsä keskeneräiseksi. -- Ja tuommoista sinä voit suvaita, sinä?
-- kuiskasi hän eräälle sotamiehelle, joka kiroillen oli peräytynyt
erään vanhan tammen taa. -- Raukkoja olette ettekä kunnon sotureita,
jos annatte kaikkien hullujen pilkata itseänne! Näetkö tuota veijaria
toisen kerroksen ikkunassa? Se oli hän, joka...

Sotamies, joka oli märkä ja kiukustunut, ymmärsi yskän. Tuossa paikassa
koppasi hän kiväärinsä, nojasi sen tammea vasten, tähtäsi ja ampui.
Laukaus sattui Lammin Mattia olkaan.

-- Haavoittuiko kukaan? -- huusi kreivi Bertelsköld, joka oli kuullut
luodin vinkuvan.

-- Ei, vastasi Lammin mies hammasta purren. -- Niilo Janssen lähetti
herneen akkunaa kohti; hän on saava pavun takaisin.

-- Henkesi uhalla -- ei lyijyä pyssyyn! -- komensi kreivi.

-- Lyijyä! -- vastasi mies tuskissaan irvistellen. -- Teidän armonne on
ollut niin armollinen ja antanut meille suoloja! -- Kreivi olikin
antanut heille ruutia ja kiväärejä, mutta vain karkeita suoloja luotien
ja haulien asemesta. Lammin Matti oli kumminkin siksi vanha pyssymies,
että oli paremmin varustettu, ja pisti kuin pistikin salaa pari luotia
kivääriinsä.

-- No, säikäytä häntä, jos niin tahdot.

-- Se tehdään, teidän armonne! -- pyssy pamahti, ja laukauksesta
kellahti kumoon, ei Janssen, vaan sotamies, joka samassa
silmänräpäyksessä oli kumartunut entisen hovimestarin eteen.

-- Onneton, mitä olet tehnyt? -- huusi Bertelsköld.

-- Ammuin syrjään, teidän armonne! Tähtäsin korppia ja ammuin käen.
Mitäpä minun tarvitsisikaan tunkeutua pirun ammattiin? Kaikki, mikä on
mustaa, pitää hän itseään varten, -- ja sen sanottuaan nilkutti mies
pois, olkaansa vanhaan esiliinaan käärimään. Huolissaan seurauksista
otatti Bertelsköld aseet pois epäluotettavimmilta miehiltä ja lähetti
tiedustelemaan laukauksen seurauksia. Hänelle vastattiin, että
sotamiestä oli ammuttu rintaan ja ettei hänellä varmaankaan enää ole
monta tuntia elettävänä. Ei saanut kreivi Bertelsköld sinä yönä unta
silmiinsä.

Janssen oli saavuttanut tarkoituksensa. Saatuaan todistajia siihen,
että sotamiestä oli ammuttu linnan ikkunasta, vei hän väkensä pois
linnaa sen enempää ahdistamatta ja meni yöksi pappilaan.

Seuraavan päivän aamuna tuli maaherra, parooni Creutz paikalle ja piti
tarkan tutkinnon. Sotamies eli vielä. Bertelsköld antoi heti kohta
avata linnan portit. -- Parooni, -- sanoi hän ranskan kielellä, -- te
olette rehellinen aatelimies; pelkäämättä uskon asiani teidän
huostaanne. Tutkinto on kyllä näyttävä, että sotamiehet ampuivat
ensimmäisen laukauksen.

-- Surkuttelen teitä vilpittömästi, kreiviseni, -- vastasi parooni
Creutz samalla kielellä. -- Ei mitään, mitä laki suinkin sallii, ole
laiminlyötävä, mutta -- tässä alensi sotavanhus äänensä -- te tiedätte
yhtä hyvin kuin minäkin, että yksinvaltias kuningas ei koskaan _voi_
olla väärässä. Niin arassa asiassa kuin reduktsioni on, pelkään, että
se, joka on rohjennut ruveta toimeenpaneville virkamiehille vastarintaa
tekemään, on joutuva tappiolle. Tässä ei ole enää kysymys teistä eikä
muista, ei ole kysymys maan laistakaan, vaan siitä periaatteesta, jonka
mukaan hallitaan -- ja teitä on syytetty kapinasta, herra kreivi! Olen
pakoitettu vangitsemaan teidät ja palkollisenne.

-- Minä seuraan teitä, -- vastasi Bertelsköld. -- Tässä on miekkani.
Tahrattomana jätän sen, ja jätän miehen käteen, jota jalompaa en näissä
oloissa ole voinut toivoakaan kohtaavani.

On helposti ymmärrettävä, mikä hämminki nyt Mainiemessä syntyi. Linna
jätettiin Niilo Janssenin haltuun, sittenkun kumminkin muutamat
huoneet, kreivin pyynnöstä, oli maaherran sinetillä suljettu.
Bertelsköld sai luvan ottaa mukaansa mitä halusi. Kaikki miespuoliset
palkolliset, jotka olivat linnan puolustukseen osaa ottaneet, niiden
joukossa mestari Pietarikin, keräytyivät Turun linnaan vietäviksi,
kuitenkin ilman köysiä ja kahleita.

Kaiken tämän tapahtuessa läheni Janssen entistä herraansa, kumartaen
hänen edessään teeskennellyn nöyrästi, mikä semmoisella hetkellä oli
mitä katkerinta ivaa. -- Teidän armonne, -- kuiskasi hän, -- te näette,
että teidän nöyrä palvelijanne on sanansa pitävä mies. Olen tehnyt
teidät kerjäläiseksi; nyt häpäisen teitä ja vien teidät, armollinen
kreivi, niin likelle mestauslavaa kuin on mahdollista niin
korkeasukuiselle ja ylhäiselle herralle kuin te olette. Olkaa huoleti,
etuanne olen valvonut ja olen valvova perheennekin etua. Muistatteko
tuota yötä, jolloin niin kohteliaasti vaaditte minulta noita
velkasitoumuksia, jotka armollinen kreivittärenne kirjoitti
"lakeijalle". Voittonne ei ollutkaan niin täydellinen kuin luulitte,
teidän armonne! Olipa vielä jäljellä eräs vähäpätöinen, aivan
vähäpätöinen paperilippu, jonka avulla käy vallan hyvin paljastaminen
eräitä perhesuhteita ja joka voi panna jotakin enempääkin aavistamaan
-- tuosta "saastaisesta sydämestä". Kas tässä, lukekaa itse -- onhan se
kreivittärenne omaa käsialaa, eikö niin?

Ja Janssen kohotti Bertelsköldin silmäin eteen vähäisen paperilipun,
johon oli kirjoitettu:

"Janssenilla on saamista 400 talaria hopeassa. Kuitataan. Ebba
Kristiina Bertelsköld, omaa sukuaan Sparre."

-- Konna! Mitä aiot tehdä? kysyi kreivi.

-- Vaatia kreivittäreltä saamiseni oikeuden kautta. Sitten tulee
lastenne vuoro!... Oi äitini, kolmanteen ja neljänteen polveen olet
kostettava! -- lisäsi mies äänellä niin synkällä ja tuimalla, että
ehdoton kauhistus karmi kreivin selkäpiitä.

-- Ja tuolla konnalla on kuninkaan sormus! -- huudahti onneton kreivi,
joka hänkin oli aikansa taikauskon kahleihin kietoutunut.

-- Siis tiedätte sen? -- sanoi Janssen matalalla äänellä. No hyvä --
tiedätte siis voimanikin. Uskotteko, kreivi Bertelsköld, siihen, mitä
ihmiset sallimukseksi sanovat? Olkoon kumpi tahansa -- onnen kohtalo
tahi sattumus; tahdotteko tietää, kuinka kummallisesti koston siemen
putoaa pahain tekojen vakoon? Viisivuotiaana istuin itkien erään
jyllantilaisen talonpoikaistuvan loukossa, samana iltana, jona isänne
oli ryöstänyt minut äitini sylistä. Minulle oli annettu nisuleipää:
sillä hinnalla tahdottiin minulta ostaa menneisyyteni muistot ... minä
söin, sillä olinhan lapsi, mutta syötyäni itkin jälleen, sillä äitini
vaikerointi kuului yhä edelleen korvissani. Ajatellessani siinä, kuinka
hänen sydämensä pakahtui, syntyi kiivas tora tuvassa olevain ylhäisten
herrain kesken, kaksi heistä paljasti miekkansa ja kaikin voimin
iskivät he toisiaan. Vetäydyin peloissani vielä syvemmälle loukkoon,
vapisin, ummistin silmäni, etten mitään näkisi -- silloin lensi jotakin
syliini. Minä tapailin sitä kädelläni ... se oli verinen, poikki
hakattu sormi, ja sormessa oli kuparisormus. Lapset ovat uteliaita;
minä vedin sormuksen sormesta ja kätkin sen, vaikka kuulin sitä
haettavan. Vaikka olinkin pieni ja pahainen, älysin kuitenkin sitä
tallettaa; olihan siihen liittynyt muisto hirmuisesta päivästä. Vasta
kauan sen jälkeen sain tietää sen voiman; te, herra kreivi, sen
ilmaisittekin; kuuntelin teitä eräänä päivänä, kun kerroitte sen
voimasta eräälle lemmityllenne. Silloin ymmärsin, minkä tähden ryövärin
verinen sormi oli syliini pudonnut, ja minä huomasin heti, että olin jo
tietämättäni saanut sormuksen voimaa kokea. Kaikissa onnistuin -- ja
onnistuva olen edelleenkin, armollinen herrani! Katsokaa -- ja Janssen
näytti sormusta -- tämän näköinen se on, se pikku kalunen, josta
sukunne kohtalo riippuu! Antaisitte siitä varmaankin puolet jäljellä
olevaa elämäänne... Mutta suokaa anteeksi, unohdinhan, että olette
syytetty kapinasta herraanne ja kuningastanne vastaan. Onnea matkalle,
herra kreivi!



15. KUNINKAAN SORMUS.


Lähes kuusi viikkoa on kulunut ja nyt olemme huhtikuun lopulla 1697.
Kreivi Bertelsköld asui vankina kahdessa kauniissa huoneessa, jotka
parooni Creutz oli antanut sisustaa hänelle Turun linnassa, eikä tämä
ritarillinen maaherra ollut edes vaatinut kreiviltä hänen
kunniasanaansa, vaikka kreivillä oli vapaus kulkea ja liikkua, missä
vain halusi linnan alueella. Bertelsköld käytti kuitenkin aivan vähän
hyväkseen hänelle suotua vapautta. Hän oli alakuloinen ja hänen
mielensä oli kovin masentunut; oli jo kulunut toista kuukautta siitä,
kun hän viimeksi oli saanut tietoja omaisistaan Ruotsista, sillä
postinkulku Ahvenanmeren yli oli silloin huonommin järjestetty kuin
nyt, eikä ollut harvinaista, että syksyisin ja keväisin neljä jopa
kuusikin viikkoa kului, jolloin tie Ruotsin ja Suomen välillä oli
tukossa.

Kreivin ja hänen palvelijainsa asia oli parast'aikaa esillä
hovioikeudessa, ja maaherra oli, kaikki mahdollisesti lieventävät
asianhaarat esittäen, ilmoittanut sen kuninkaalle. Asia riippui osaksi
ammutun sotamiehen hengestä. Haava oli varsin vaarallinen; molemmat
luodit olivat tunkeutuneet rintaan, ja ainoastaan toinen saatiin ulos.
Vastoin kaikkia luuloja pysyi hän kumminkin hengissä, ja kauan elämän
ja kuoleman vaiheilla häilyttyään hän alkoi vähitellen toipua. Asia
venyi tästä yhä pitemmälle. Sill'aikaa istuivat kreivin palkolliset
linnassa vankeina, mutta asiaan vähimmin sekaantuneet oli laskettu
irti, ja se oli tehty vallan omituisesta syystä: korkealla kruunulla ei
ollut antaa heille ruokaa. Pahimmin syytetyn, Lammin Matin, oli
onnistunut päästä karkuun, eikä häntä oltu saatu kiinni.

Levottomuus ja surut painoivat viimein kreivi Bertelsköldin
tautivuoteelle. Joka päivä katseli hän pienestä akkunastaan
linnanlahtea; niin kauas kuin silmä kantoi, se oli vielä jäässä, ja
toivon sinertävää juovaa ei vielä näkynyt loitollakaan. Tiedot
hovioikeudesta eivät olleet hyviä; nälänhädän kauhut raivosivat
ylt'ympärinsä; kreivi oli mielestään koko maailman hylkiö, ja tämä
ennen niin tarmokas mies vaipui ruumiiltaan ja sielultaan sortuneena
raskasmielisyyteen, josta ei edes maaherrankaan tunnollinen huolenpito
voinut häntä irtauttaa.

-- Sukuni tähti on laskenut, -- huokasi hän: -- en sure itseäni, suren
vain nimeäni ja lapsiani.

-- Älkää surko, -- sanoi lempeä naisen ääni:

    "Ken uskoo Jumalaan,
    on Hänen turvassaan
    kaikkina päivinänsä."

Kreivi kääntyi päin. Ääni oli hänestä niin rakas ja niin tuttu kuin
muisto ammoin kuluneilta nuoruuden ajoilta. Hänen vierellään seisoi
Kreeta, isä Johanneksen vaimo Mainiemen pappilasta, hän, jonka jälleen
tapasimme tämän kertomuksen alussa. Kreeta katseli kreiviä
ystävällisillä, hellillä silmillään, jotka vielä vanhuudenkin
syyspäivänä olivat säilyttäneet kaiken entisen kirkkautensa ja joista
nyt, vastoin hänen tahtoaan, kimmeltävä kyynel hänen poskilleen salaa
herahti. -- Älkää surko! -- toisti hän. -- Jumala kaikkivaltias kääntää
surun paremmaksi iloksi kuin syntisen sydämen ilot ovat sitä ennen
milloinkaan olleet.

Bertelsköldistä tuntui niinkuin hänen hyvä hengettärensä olisi tullut
kuin tähti tuikahtaen niiden synkeiden pilvien raosta, jotka estivät
hänet tulevaisuuttaan näkemästä. -- Kreetako se on? -- sanoi hän
raukeasti. -- Mene iloiseen kotiisi jälleen; minun ovat kaikki
hyljänneet, suruni minulle vain enää seuraa pitää! Sanoinhan: mene
kotiisi -- äiti parka. Unohdinhan, että olen kenties vienyt sinulta
rakkaimman poikasi.

Kreeta koetti hymyillä niinkuin oli aina ennenkin hymyillyt, jolloin
hänen ilonsa valaisi kuin aurinko kaikkea, mitä kohtasi. -- Nyt on
kreivi aivan väärässä, -- sanoi hän. On niin monta, jotka pitivät
kreivistä, sekä tässä maassa että toisella puolen merta. Ja jos ei
muuta olisikaan, niin muistaahan kreivi, mitä musta Jaana ennen muinoin
povasi meille mökissään: minä olisin oleva viimeinen, joka pysyisin
teille uskollisena, sanoi hän. Jaana hupatti toisinaan, sitä ei
tarvitse muistella.

-- Ensimmäinen ja viimeinen! vastasi kreivi mietteissään. -- Hän povasi
totta: muistatko, hän sanoi minulle senkin, että kerta olin kukistuva
omasta syystäni. Nyt olen kukistunut ... Mainiemi on kukistunut ...
sukuni on niin ikään kukistuva!

-- Te olette sairas; silloin tulee niin surullisia ajatuksia. Tulin
tänne katsomaan poika raukkaani, mutta poika on reipas ja hyvällä
mielellä, hänellä ei ole hätää. Muut lapseni siellä kotona ovat niin
ikään terveet. Luvatkaa sentähden, että saan hoitaa teitä, kunnes
olette saanut terveytenne jälleen.

-- Hyvä, uskollinen ystävä! Jää tänne, jos tahdot, kauan se ei tule
kestämään. Äitini kuoli sydäntautiin; olen saanut sen häneltä
perinnöksi, nykyajan lääkärit eivät voi sitä parantaa. Kenties joskus
toiste onnistutaan sekin tauti parantamaan.

-- Ette saa sitä alinomaa ajatella. Minulla on teille uutinen, joka ei
kyllä ole iloinen, mutta joka ehkä voi saada teidät muuta ajattelemaan.
Tietänettekö, että Niilo Janssen on kuollut?

-- Janssen kuollut! -- huudahti kreivi kiivaasti.

-- Hiljaa, muuten en kerro mitään. Niin, se tapahtui eilen. Hän elämöi
kuin mikä tyranni Mainiemessä, ja kun suuri menestys aina synnyttää
kopeutta ja ylimielisyyttä, niin alkoi mies juoda enemmän kuin oli
tarpeellista; ennen hän ei koskaan ollut liiaksi juonut. Nyt tapahtui
toissapäivänä, joka oli sunnuntai, että hän tuli juovuksissa pappilaan
ja tarjoutui päivälliselle, kun ei tuossa viheliäisessä linnassa muka
ollut rotallekaan ruokaa, sanoi hän. Isän ja minun täytyi olla niinkuin
emme olisi olleet millämmekään. Mutta pöydässä kehui Janssen suurta
onneaan tässä maailmassa, kuinka ei kukaan voinut häntä vastustaa, kun
hänellä muka oli taikakalu, joka teki hänet voittamattomaksi. Ja sitten
otti hän esiin sormuksen, jota näytti meille.

-- Sormuksen! Sormuksen! toisteli Bertelsköld.

-- Tiedättehän, ettei isän kanssa ole leikkimistä, jos hän kuulee
Jumalan sanaa ylenkatsottavan ja Hänen kunniaansa loukattavan.
Pelkäämättä tuon mahtavan miehen vihaisia silmäyksiä alkoi Johannes
ankarasti nuhdella häntä noituudesta ja liitosta perkeleen kanssa, ja
kun meille keräytyi paljon köyhiä, niinkuin tavallisesti, saamaan
ruokaa ja almuja sunnuntaina, niin tupa vähitellen tuli täyteen
ihmisiä, jotka kummastellen kuuntelivat isän nuhdesaarnaa. Liekö
Janssen nyt väkeä hävennyt, en tiedä, mutta yht'äkkiä hän muutti
käytöksensä ja alkoi nauraa ja vannoi, että kaikki, mitä hän oli
sormuksesta kertonut, oli sulaa ilvettä, ja ettei siinä ollut sanaakaan
totta, sillä sormuksessa ei ollut muka enempää voimaa kuin muussakaan
kuparipalasessa, ja että me olimme oikein narrimaisia, kun pidimme
hänen sanansa täytenä totena.

-- Valapatto! Sanoiko hän niin, Kreeta? Silloin oli hukka hänet perivä,
sillä samalla tavalla kävi ... minun isälleni, aikoi kreivi sanoa,
mutta pojan kunnioitus isän muistoa kohtaan keskeytti hänen sanansa.

-- En tiedä, sekö siihen oli syynä vai jokin muu, -- vastasi Kreeta
levollisesti, -- mutta iltapäivällä ajoi Janssen Jaanan saarelle, ja
hänellä oli paljon väkeä muassaan, aarretta hakemaan -- tiedättehän.
Jääkeli oli juuri viimeisillään, ja kaikki varoittivat häntä ajamasta,
mutta hurjana ja hulluna pieksi hän hevostaan, ja niin murtui jää ja...

-- Ja kaikki...?

-- Ei kuin hän yksinään. Kuusi vajosi, mutta viisi pääsi jälleen ylös.
Kuudes oli Janssen.

-- Jumalan olkoon kiitos! -- huudahti Bertelsköld, ja syvä helpotuksen
huokaus kevensi hänen rintaansa.

Kreeta katseli häntä hämmästyen, miltei ankarasti. -- Jumalaa kiitetään
ihmisen kuoltua, -- sanoi hän, -- mutta se tehdään siksi, että sielu on
pelastunut ja ruumis päässyt lepoon elämän vaivoista. Jumalaa ei
kiitetä vihamiehen kuolemasta. Kun syntinen kuolee paatumuksen tilassa,
on kristillisempää rukoilla hänelle iankaikkista laupeutta.

-- Sinä olet oikeassa, -- sanoi kreivi, -- se oli synnillinen
kiitosuhri. Mutta ei se ollut minun tähteni, se oli vaimoni ja lasteni
vuoksi. Jos se mies olisi saanut elää, olisi hän tuhonnut meidät
kaikki: minä olisin erinnyt maailmasta tietoisena siitä, että
rakkaimpiani uhkasi varma häviö.

-- Ja sen sanoo kreivi, vaikka on kristitty ja vaikka on mies, -- sanoi
Kreeta nuhdellen. -- Onko siis Jumalan kaikkivaltiaan väkevä käsi
herpaantunut? Te se soitte vihamiestänne vastaan niinkuin ihminen
ihmistä, niinkuin mies miestä vastaan. Ja te, joka olette niin
ritarillinen ja uljas, olette alentunut häntä pelkäämään!

-- En ole ihmisiä pelännyt, -- sanoi kreivi kiivaasti; -- satoja
kertoja olen henkeni alttiiksi pannut enkä koskaan kalvennut. Mutta
tuon miehen kosto ahdisti meitä sovittamattoman pahanteon painolla.
Onhan hirmuinen rikos ryöstää lapsi, surmata sen äiti ja sitten kantaa
edesvastuuta tämän lapsen tuhoutuneesta ajallisesta ja iankaikkisesta
onnesta. Sen on isäni tehnyt -- tosin kyllä sen seurauksia aavistamatta
-- mutta isien pahat teot kostetaan lapsille aina kolmanteen ja
neljänteen polveen asti... Nyt ymmärrät, minkä vuoksi olen pelännyt.
Sano minulle -- ja kreivi tarttui Kreetaa lujasti käteen -- minne on
kuninkaan sormus joutunut?

Kreeta näytti hämmästyvän, miltei pelästyvän. -- Ellei kreivi pane
kauniisti vuoteelle lepäämään, -- sanoi hän, -- niin menen tieheni.
Sopiiko nyt sairaan saattaa mielensä tuolla tavoin hehkumaan? Kreivillä
on kuume; parasta kun ajattelemme jotakin virkistävää lääkettä.

-- Sormus! Sormus! -- jatkoi Bertelsköld. -- Minun täytyy tietää, minne
kuninkaan sormus on joutunut. Jos se jälleen joutuu vieraisiin käsiin,
niin siitä kasvaa uusi vaara suvulleni koko miespolven ajaksi.

-- Sanokaa minulle, -- sanoi Kreeta leppeästi nuhdellen, -- eikö ole
epäkristillistä ja pakanallista uskoa, että sellainen voima voisi olla
kätkettynä kuparipalaseen? Te, joka olette niin viisas ja hyvä, ettekö
itsekin huomaa, että semmoinen usko kieltää Jumalan kaikkivaltiuden,
sotii hänen viisasta kaitselmustaan vastaan ja panee ihmisten elämän,
joka kumminkin on kokonaan Jumalan isällisessä kädessä, sokean
sallimuksen varaan, jossa on yhtä vähän oikeutta kuin siinä on
laupeuttakaan?

-- Sinä onnellinen, hurskas sielu, sinä olet oikeassa; kuinka
mielelläni tahtoisin vaihettaa lujan luottamuksesi omaan epäuskooni!
Mutta sinä, joka tiedät, kuinka ihmeellinen voima usko on, sinä myöskin
tiennet, kuinka kummallinen voima on epäusko. Eikö tuo noituuden meno,
joka on ollut häpeäksi vuosisadallemme, ole muuttunut todellisuudeksi
sen kautta, että ihmiset niin lujasti siihen uskoivat? Ja sama on
kuninkaan sormuksen laita. Noita-akat katoavat ja sormus kadottaa
voimansa, kun niihin ei enää uskota -- mutta me olemme aikamme lapsia;
minä en voi päästä siitä erilleni, minä uskon sormuksen voimaan, ja
sentähden se on muuttunut minulle niin pelottavaksi todellisuudeksi.
Minä tahdon tietää, missä sormus, on.

Kreeta koetti vielä kerran johtaa kreivin ajatuksia pois tästä
vaarallisesta aineesta. -- Olenko minä velvollinen pitämään teidän
sormuksistanne huolta! -- sanoi hän, ollen närkästyvinään. -- Pitäisi
riittää, kun tuon teille jotakin muuta, joka löytyi Janssenin taskusta,
nimismiehen ottaessa hänen kapineitaan talteen. Tässä on velkakirja
kreivittäreltä; minä arvasin, että olisitte halukas saamaan sen
takaisin, ja pyysin siis miestäni jättämään vastaavan summan pantiksi,
että enemmittä rettelöittä saisitte sen lunastetuksi. Oli meillä,
Jumalan kiitos, vähäinen säästöraha, joka parahiksi riitti.

-- Se oli oikein ja hyvästi tehty, Kreetaseni, -- vastasi kreivi,
kiireesti repäisten paperin pieniksi palasiksi, ja kirjoittaen nopeasti
muutamia sanoja lompakkonsa lehdelle. -- Jos minulle tapahtuisi
jotakin, niin tässä on teille tunnustus velastani. Mutta vastaa minulle
nyt vilpittömästi, sillä tottapa tiedät sen: minne on kuninkaan sormus
joutunut?

-- Se on minulla, -- vastasi Kreeta vastenmielisesti huomatessaan,
ettei voinut muutenkaan päästä asiasta.

-- Sinullako? Onko se täällä?

-- Se on minulla täällä.

-- Niin anna se tänne -- pian! En jouda odottamaan.

-- Mieletöntä minua, kun ollenkaan tulin luoksenne! Jos se ei olisi
tapahtunut teidän tähtenne, niin enpä tosiaankaan olisi antanut
kihlasormustani nimismiehelle pantiksi tuosta katalasta
kuparipalasesta. Ja nyt saan kiitokseksi sen, että kiivastutte, ja
tilanne siitä huononee. Niinhän olette kalpea kuin valkoinen pilvi.

-- Kas tässä, -- sanoi kreivi yhtä kiireesti, kiskaisten sormestaan
kalliin sormuksen, -- kas tässä se kalleus, minkä Kristiina-kuningatar
antoi minulle pois lähtiessään. Ota se, pidä se, mutta anna minulle
kuparisormus. En ole koskaan sitä pitänyt, ja kuitenkin täytyy minun
saada pistää se sormeeni, vaikkapa vain tuokion ajaksi, sillä sen voima
kasvaa suvusta sukuun, kun vain poika isänsä jälkeen, polvesta polveen,
keskeytymättä sitä kantaa; sitä suuremmaksi silloin paisuu sen
omistajan voima -- ja kuudennessa miespolvessa hänestä tulee
kuningas...

-- Oi, sinuas synnillinen, maailmallinen, turhamainen himo, joka pyrit
valtaan ja kunniaan! Kääntäkää ajatuksenne siitä! Jos niin olisi kuin
luulette, silloinhan sormus olisi onnettomuuden perintö, joka alinomaa
pitäisi sukuanne kietoutuneena tämän maailman turhuuteen. Muistakaa,
mikä isästänne tuli tuon sormuksen takia. Olen kuullut sanottavan, että
hän oli hyvä ja jalo nuoruudessaan, mutta lopulla sai synti hänessä
vallan. Ja te itse, joka ette koskaan ole sormusta pitänyt, te olette
pysynyt jalona ja hyvänä, aina siihen asti, kunnes minä mieletön toin
sen luoksenne, ja nyt, vaikkette vielä ole nähnytkään sitä, vaikkei se
vielä teillä olekaan, se jo näkymätönnä vaikuttaa teihin, niin että
kunnianhimon peikon tähden kaiken muun unohdatte -- oi, tottapa se on
paha peikko, joka voi villitä miehen semmoisen kuin te olette!

-- Sitä et sinä ymmärrä, Kreetaseni. En ole elänyt enkä taistellut oman
etuni vuoksi, eivätkä poikanikaan tule sitä tekemään. Me elämme aatetta
varten -- kuninkaan ja kansan, yksinvallan ja monivallan, tyranniuden
ja anarkian välistä tasapainoa varten, joka on saavutettava aateliston
näitä molempia välittävän aseman avulla -- ja _siihen_ me tarvitsemme
valtaa, paljon valtaa. Ymmärrätkö nyt, minkä tähden minulla täytyy olla
kuninkaan sormus?

Kreetan silmät täyttyivät kyynelillä. -- Olen köyhä ja oppimaton
nainen, -- sanoi hän, -- enkä paljon ymmärrä tämän maailman riitoja.
Sen vain ymmärrän, että kaikki, mikä eksyttää ihmisen mielen Jumalasta
ja iankaikkisista asioista ja kääntää sen ajallisiin ja katoaviin, se
on syntiä ja turmelusta ja se on pahasta. Kun en voi taivuttaa
sydäntänne muulla tavalla, niin vetoan nuoruutenne aikaan. Nyt on
yksiviidettä vuotta kulunut siitä, kun kohtasimme toisemme eräänä
päivänä Jaanan majassa. Olitte silloin minulle hyvin rakas, kreivi
Bernhard, ja te vakuutitte samaa minulle. Muistatteko, että nuoruutenne
ymmärtämättömyydessä pyysitte minua, isänne tilanhoitajan tytärtä ...
vaimoksenne?

-- Niin niin. Se oli elämäni onnellisin aika. Ja sinä, köyhä tyttö,
kieltäydyit...

-- Minä sanoin teille: -- Bernhard on unhottava minut, ja minä
olen häntä ajatteleva niinkuin lintu talvella ajattelee kadonnutta
kesää. Mutta te vakuutitte, ettette ilmoisna ikänä pitäisi kenestäkään
muusta kuin minusta. Siitä löimme veikan. Te tahdoitte panna
Kristiina-kuningattaren sormuksen sinivuokkoa vastaan, jonka olin
kaulahuiviini kiinnittänyt. Se on liian paljon, sanoin, mutta jos
Bernhard menettää veikan, niin voi hän antaa minulle isänsä
kuparisormuksen. Sen lupasittekin, ja Jaanan piti povata,
ratkaistakseen veikan. Muistatteko, mitä hän teille povasi?

-- Luulen niitä olleen seitsemäntoista... Oi, Lodoiska, näin sinusta
unta viime yönä!

-- Kahdessakin olisi ollut kyllin veikan menettämiseksi, ja Jaana
povasi seitsemäntoista. Onko hän totta povannut?

-- Hän povasi kovin vähän. En ole ollut sinun arvoisesi.

-- Te olitte nuori, rikas, kaunis ja ylhäinen. Älkäämme enää puhuko
siitä. Mutta kun poistuitte vihoissanne ja huusitte mennessänne, että
Jaana oli povannut kuusitoista valhetta, silloin sanoitte minulle nämä
sanat: "Kuparisormus on oleva sinun."

-- Mutta sormus oli silloin isäni oma.

-- Ja nyt on se teidän, kreivi Bernhard. Lupaus on pyhä. Siispä on
sormus minun, sillä te olette menettänyt veikan.

-- Pyydä, mitä tahdot ... älä vain sormusta.

-- Ei, herra kreivi, minä en tarvitse mitään enkä pyydäkään mitään
muuta kuin sitä, mihin minulla on oikeus. Sormus on minun, ja sen
omistuksen takuuna on minulla miehen kunniasana. Tässä se on...

Ja Kreeta otti esiin pienoisen puurasian, veti käsineen oikeaan
käteensä ja asetti sormuksen peukalon ja keskisormen vähin. -- En
tahdo, -- sanoi hän, -- paljain käsin koskea tuohon onnettomuuden
esineesen, joka jo on saanut niin paljon pahaa aikaan. Niin, tässä on
nyt noitakalu, joka on ollut kateissa lähes neljäkymmentä vuotta --
tässä on se taikakalu, josta sanotte sukunne onnen riippuvan -- tässä
vallan ja onnen paha henki, joka nostaa ihmisten mielet kopeaan
kapinaan Jumalaa vastaan, tekee heidät itsekkäiksi ja julmiksi muita
ihmisiä kohtaan -- ja nyt se on minun hallussani, nyt se on minun
omani, ja tahdotteko tietää, mitä nyt sillä teen...?

-- Minä rukoilen sinua, Kreeta, -- huudahti kreivi niin ankaran
mielenliikutuksen vallassa, ettei voinut vuoteeltaankaan kohota.

-- Tahdon sanoa teille, mitä nyt teen tälle pahalle hengelle, -- jatkoi
reipas nainen hänelle tavattomalla innostuksella. -- Tuossa ikkunan
alla kohisevat linnanlahden aallot ... minä hautaan iäksi päiväksi
kuninkaan sormuksen sen syvyyteen, ja te ja lapsenne tulevat siunaamaan
minua teostani.

Ja samassa särki hän ruudun, astahti takaperin ja valmistautui
nakkaamaan sormusta niin tarkasti ja niin kauas kuin hänelle oli
mahdollista. Juuri samassa silmänräpäyksessä lennähti musta lumipilvi
auringon eteen, ja huone kävi miltei pilkkopimeäksi.

-- Hetkinen vielä! Lyhyt hetkinen vain! -- rukoili Bertelsköld, saaden
tuskin sanaa suustaan.

Kreivin muuten heleä ääni oli nyt niin tavattoman kaiuton, että Kreeta
epäili. -- Mitä vielä tahdotte? -- kysyi hän, vasten tahtoaan vapisten.

-- Pyydän vain ... viiden minuutin aikaa. Paina sormus sormeeni... Jos
viisi minuuttia kuluu ... eikä kohtaloni sillä ajalla muutu ... niin
että sormus osoittaa voimaansa ... niin se on sinun ... muuten ... se
on minun!

-- Synnillinen, surullinen taikausko! -- sanoi Kreeta. -- Ja sillä
ehdolla siis annatte minulle sormuksen vapaaehtoisesti?

-- Annan.

-- Ja jos ne viisi minuuttia kuluvat ilman suuria muutoksia, lupaatteko
sitten kääntää mielenne tästä maailmasta eikä koskaan enää uskoa tuon
onnettoman sormuksen voimaan?

-- Lupaan.

-- Olkoon sitten, anna minulle anteeksi, rakas Jumala, jos teen syntiä
hänen pyyntöönsä suostumalla ja kiusaan sinua ihmiskeinoihin
turvaamalla! Tässä on sormus!

Ja hän painoi sen kreivin sormeen. Sitten peitti hän särjetyn
ikkunan, suojellakseen sairasta kylmältä. Noin minuutin aika kului
hiljaisuudessa. Hetkisen perästä vilahti aurinko näkyviin. Tämä aivan
tavallinen tapaus sai kumminkin sekä kreivin että papinvaimon
vapisemaan. Mutta sitä kesti vain muutaman sekunnin ajan. Aurinko
katosi taas pilviin.

Olipa melkein niinkuin olisi kuullut kahden sydämen sykkivän.

-- Aika on kulunut, -- sanoi viimein Kreeta. Nyt näette, kuinka
mielettömiä uskoitte. Antakaa minulle kiusaaja takaisin, ja se on iäksi
päiväksi vajoava aaltojen syvyyteen.

-- Vielä on minuutti jäljellä! -- kuiskasi Bertelsköld, jonka silmät
muuanne kääntymättä seurasivat suuren, oven pielessä riippuvan
seinäkellon viisarin hidasta kulkua.

Kreeta pudisti päätään. -- Maallisten toiveiden viimeinen oljenkorsi!
-- sanoi hän säälien. -- Vielä kerran liikauttaa aika siipeään, ja
sitten on kaikki lopussa.

Tuskin oli hän sen sanonut, kun askelia kuului, ja oven ripaan
tartuttiin. Jos huoneessa olisi ollut valoisampi, olisi Kreeta nähnyt,
kuinka Bertelsköldin haamu muuttui, niin että hänen kalpeille
kasvoilleen yht'äkkiä kohosi hehkuva puna.

Maaherra, parooni Creutz, astui sisään. Jo hänen synkkä surupukunsa
osoitti, että jotakin erikoista oli tapahtunut.

Hän läheni kreivi Bertelsköldiä ja sanoi lempeällä ja totisella
äänellä: -- Tulen antamaan teille tietoa eräästä surusanomasta, jonka
äskettäin tänne tullut ruotsalainen posti vihdoin viimeinkin on tuonut
Suomenkin rantamille. Hänen majesteettinsa, meidän armollinen
kuninkaamme Kaarle XI ei enää ole elävien joukossa. Hän on jo tämän
huhtikuun 5. päivänä silmänsä Herransa ikuiseen uneen ummistanut, jonka
jälkeen hänen valtaistuimensa perillinen, meidän nyt hallitseva
kuninkaamme Kaarle XII on Ruotsin maan valtaistuimelle astunut. Rauha
vainajalle! Hän on useissa kohdissa ollut oikea maan isä, ja jos hän
lieneekin inhimillisesti erehtynyt, on hänet kumminkin aina luettava
Ruotsin valtakunnan parhaitten kuningasten joukkoon. Suokoon Jumala,
että hänen poikansa hallituskausi tulee olemaan onnellinen.

Bertelsköld nyökäytti päätänsä heltynein mielin.

-- Sen jälkeen, -- jatkoi maaherra, -- on minulla iloisempia tietoja
teille itsellenne ilmoitettavana. Vihamiehenne Gyllenborg on menettänyt
valtansa. Nykyinen armollinen kuninkaamme, joka, jos huhu totta
kertonee, ei ole reduktsionin ystävä, on käskenyt, että kanne teitä
vastaan on peruutettava ja kuninkaallinen asiamies Janssen viralta
pantava ja nuhdeltava häntä ankarasti hänen sopimattomasta
käytöksestään, joka nyt enää on tarpeetonta, koska kuulin miehen
hukkuneen. Hänen majesteettinsa on käskenyt minua teille erittäin
ilmaisemaan, että hän paheksuu sitä vääryyttä, mikä teille on
tapahtunut, ja kehoittaa hänen majesteettinsa teitä samalla, niin pian
kuin terveytenne sen sallii, saapumaan Tukholmaan ja rupeamaan
jäseneksi kuninkaan ja valtakunnan neuvostoon.

Huoneessa oli niin pimeä, ettei kumpikaan huomannut, kuinka Kreeta,
joka oli vetäytynyt vuoteen uutimien taa, kauhistuneena peitti kasvot
käsiinsä. Bertelsköldiin nämä uutiset tekivät toisenlaisen vaikutuksen.
Sen sijaan, että olisi vastannut, veti hän parooni Creutzin lähemmä
itseään, näytti hänelle vasemmassa kädessään olevaa sormusta ja
kuiskasi: Tämä sormus ... Torstenille ... sanokaa hänelle ...
kuningas ... ja kansa ... aateliston avulla...

Kenties oli jalo parooni jo hiukan tottunut kreivi Bertelsköldin
haaveiluihin tämän sairastaessa. Oli miten oli, mutta toivoen voivansa
ilahduttaa vierastaan, joka nyt oli kohonnut arvossa häntä niin paljon
ylemmä, jatkoi parooni Creutz: -- Kun mainitsitte poikanne Torstenin,
niin tahdon ilmoittaa, että kreivittärenne ja tyttärenne voivat hyvin.
Olen kuullut sen sisareltani, ja tässä ovat molempain poikainne
kirjeet. Tahtomatta kertoa samaa, mistä hekin varmaan kirjoittavat,
rohkenen vain tuttavuuden vuoksi ilmoittaa, että poikanne Torsten, niin
nuori vielä kuin onkin, on erinomaisten tietojensa nojalla saanut
paikan kuninkaan kansliassa, samalla kun poikanne Kustaa reippautensa
vuoksi joka päivä saavuttaa yhä enemmän nuoren hallitsijamme suosiota.
Mitäs tästä kaikesta sanotte, jalo vieraani? Jos ette nyt heti paikalla
parane, niin se ei ole minun syyni. Ja vielä sittenkin on minulla
teille pieni loppuherkku tarjottavana. Niihin melkoisiin kustannuksiin
nähden, joita te ja isänne olette maan kaunistamiseksi Mainiemen
linnaan uhranneet, on armollisen kuninkaamme tahto, että elinaikananne
saatte hallita tilaa tahtonne mukaan. Kuolemanne jälkeen siirtyy tila
Turun läänin rykmentin everstin virkataloksi, koska, niinkuin
kuninkaallinen majesteetti leikkiä laskien on virkkanut, poikanne
Kustaa todenmukaisesti joka tapauksessa tulee olemaan lähin
jälkeläisenne. -- Mutta ette edes kiitäkään minua. Hyvä kreiviseni,
mitä tulee minun ajatella teistä? Te hymyilette, luulen ma, -- hyvä
merkki! Lyönpä vetoa, että huomenna olette terve; me lähdemme yhdessä
metsästämään, varokoon karhu turkkiaan; olen onnellinen päästessäni
metsälle niin kokeneen metsästäjän seurassa! Tavattoman pimeä päivä
kevätpäiväksi... Ah, nyt pilkistää aurinko esiin... Mutta...

Niinkuin tumma, musta harso yht'äkkiä olisi pudonnut pois luonnon
otsalta, välähti aurinko kaikessa kirkkaudessaan, ja kevätloistollaan
linnan ruutujen läpi tunkien valaisi hämmästyneen linnanpäällikön
kasvoja, polvistuneen naisen kyyneltyviä silmiä ja Mainiemen kuoleman
uneen nukkuneen kreivin, Bernhard Bertelsköldin jaloja piirteitä. Hänen
ihmeen ihana, ennen niin mustien, mutta nyt ajan hopeoimien kutrien
ympäröimä päänsä johti vielä kuoltuakin mieleen hänen jalon,
hienotunteisen, ylpeän ja sankarimaisen urhean luonteensa. Hän nukkui
niinkuin mennyt aika nukkuu pois uuden ajan päivänpaisteessa.

Aurinko, joka nyt Turun linnaa valaisi, oli ylevämielisen, urotöistä
kuuluisan, hengen ja aineen maailmoissa yhtä jättiläisvoimaisen
seitsemännentoista vuosisadan ilta-aurinko. Sen ilta oli nyt tullut.
Kun Kaarle XI:n tähti laski, nousi taivaanrannalle kaksi uutta, vielä
mahtavampaa ja paljon loistavampaa tähteä, toinen lännessä, toinen
idässä. Se sinertävä juova, jota Bertelsköld turhaan oli meren jäiden
seasta etsinyt, oli nyt laajennut kimmeltäväksi ulapaksi, jolla laineet
vapaina liikkuivat -- ja nyt oli kevät kaikkialla hengen valtakunnissa,
ja epäuskon jäät alkoivat sulaa, ja ihmisajatuksen iäti lainehtivat
aallot alkoivat yhä vapaammin vyöryä äärettömyyden ja ikuisuuden
avaruuksia kohden aikojen etäisten rantain tuolla puolen.

Pysähtykäämme tähän kevättä ihailemaan. Lumen, joka sulaa, tulee aina
muistaa, että sen taivahan aurinko sulattaa; vihannan, nousevan nurmen
tulee aina muistaa, että nietokset ovat suojelleet sen juuria hallalta.
Vanhuus menköön, nuoruus astukoon rakastavana sijaan!

Ja näin päättyy kertomus keväisenä iltana. Jumala tietää, milloin
vaaraimet metsässä kypsyvät.



VIITESELITYKSET:


[1] Onko ihminen järjetön luontokappale? Tietysti on, koska syöpi
vertaisiaan.

[2] Kanaseni.

[3] Onko ihminen jumala? Varmaankin, sillä jumala ei mitään kaipaa.
Mutta en minäkään mitään kaipaa (s.o. runsaan aterian jälkeen). Siis
olen jumala. Joka oli todistettava.

[4] Välskärin aikana ei vielä ollut laadittu lakia, joka rauhoittaa
hirven meillä kokonaan.

[5] V. 1854 ampuivat englantilaiset ja ranskalaiset raunioiksi tämän
linnan.

[6] Tässä katsoi välskäri sopivaksi kehua oikein tarmonsa takaa sitä
onnellista aikaa, jolloin tiedekunnista ei mitään tiedetty ja välskäri
oli ainakin nykyaikaisen arkiaatterin arvoinen.

[7] Nämä vesikoetukset samoin kuin niitä vastaavat tulikoetukset, joita
tehtäessä syytetyn täytyi tarttua tuliseen rautaan, olivat jo kauan
tätä ennen käytännössä ja tavataan usein keskiajan kronikoissa
mainittuina. Kummallista kyllä, oletettiin, että ainoastaan perkele voi
pelastaa syyllisen, jotavastoin n.k. jumalantuomiot sisälsivät sen,
että Jumala ihmeen kautta pelastaa syyttömän.

[8] Gezelii den äldres minne, kirj. J. J. Tengström, siv. 106.

[9] Vrt. samaa teosta, siv. 142 ja seur. Piispa syytti Alanuksen leskeä
siitä, että tämä muka olisi käyttänyt erästä mynämäkeläistä naista
noituuteen, hankittanut itselleen takaisin erään koristeen ja muutamia
palasia sianlihaa, kiduttanut Dn. Enevaldia noidannuolilla ja tahtonut
taikajuomalla tuhota itsensä piispan puolison tämän sairaana ollessa.
Juttu kesti liki viisi vuotta ja vedottiin siinä lopulta Tukholman
neuvostoon, joka tuomitsi piispan maksamaan leskelle 400 talaria
hopeaa.

[10] Vrt. Åbo Tidn. 1795. N:o 8.

[11] Vrt. Åbo Tidn. 1792. N:o 19.

[12] Suullisten kertomusten mukaan.

[13] Jota lukija verratkoon edelliseen kertomukseen samasta retkestä.

[14] Seitsemän vuotta sen jälkeen aateloituna nimellä Wallenstierna.

[15] Anna Sofia katseli ihastunein silmin vanhaa isoäitiä, ikäänkuin
olisi tahtonut sanoa, että hänestähän oli välskäri saanut tuon kauniin
vanhuksen ihanteen. Vanhus ymmärsi tytön ajatukset ja nyökäytti
kiittäen, melkein liikutettuna hänelle päätään. Mutta välskäri ei ollut
huomaavinaan sanojensa vaikutusta, vaan jatkoi kertomustaan niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut.

[16] Susanna tarkoittaa varmaankin tuota pfaltzkreivin arvonimeä, jonka
keisari Fredrik III antoi piispa Maunu III Särkilahdelle ja hänen
jälkeläisilleen, ei piispoille, vaan Turun tuomiorovasteille.

[17] Sparre suomeksi orsi, vuolihirsi. Suoment. muist.

[18] Tavataan Kantelettaressa I: 233, siv. 91.

[19] Würzburgin luona, jossa suvun päämies ennen muita tunki linnan
nostosillan yli.

[20] Kustaa Bertelsköld, kreivi, kuoli tammik. 29 p. 1658.
Lannistumattomana voittajana kuninkaansa puolesta lepää hän aallon
alla.

[21] Keihäät tehtiin tämmöisiin tilaisuuksiin hauraasta puulajista että
ne vahinkoa tuottamatta taittuisivat, jos sysäys tulisi olemaan liian
ankara.

[22] Historiallista.

[23] Juhana Gyllenstjerna.

[24] Sitä ennen oli ainoastaan 6 kreiviä ja 14 vapaaherraa.

[25] Saanemme tuonnempana tarkastaa sekä näitä että muita reduktsionin
yksityiskohtia.

[26] Kreivi Bertelsköldin oli tapana, aina kun oli vihoissaan, puhua
ranskankieltä, jonka tähden hän silloin myöskin puolisoaan teititteli.
Olemme kuitenkin katsoneet parhaaksi suomentaa hänen sanansa.

[27] Luodut vartavasten ottamaan, sanoivat hänen vihollisensa.

[28] Gyllenborg aateloitiin 1680, tehtiin vapaaherraksi 1689, kreiviksi
1695. Siihen aikaan kohottiin nopeasti.

[29] Kuolinvuoteellaan sanotaan Kaarle XI:n vierittäneen tämän
edesvastuun Gyllenborgin hartioille.

[30] Ruotsinkielisen. Suom. muist.

[31] Kaikkialla _vanhaa_ lukua.

[32] Köyhälistöä, tämän sanan nykyisessä merkityksessä, ei oikeastaan
siihen aikaan ollut olemassa. Päiväläiset, palvelijat, loiset,
mäkitupalaiset katsoivat, tavallisten olosuhteiden vallitessa,
kuuluvansa isännän perheeseen tai maahan.

[33] Fryxellin mukaan. Ei liene aivan sanan mukaan ymmärrettävä. Kirkot
voivat tulla lukituiksi senkin johdosta, että papit olivat kuolleet
tahi hädän ja puutteen tähden tulleet pakotetuiksi siirtymään pois.

[34] Toisten tietojen mukaan mikkelistä 1696 juhannuksen aikaan 1697.

[35] Saatavilla olleet tiedot on koottu valtioneuvos Pippingin kirjaan
"Historiska underrättelser om boktryckeriet i Finland" (S. T:de S:n
Toim. 1846.)

[36] Välskärin aikaan.

[37] Isokyrön pitäjä on suomalainen, jonka vuoksi kaikki kävi
suomenkielellä, mutta Larssonit puhuivat ruotsiakin, Bertelsköld,
samoin kuin kaikki _sen ajan_ Suomen aateliset, ymmärsi ja _puhui
suomenkieltä täydellisesti_.

[38] Elää ja antaa muidenkin elää. Suom. muist.

[39] Välskäri teki tässä virheen ajanlaskussa, sillä hän luki sanat
1734 vuoden lain mukaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Välskärin kertomuksia 2 - Kapinassa omaa onneaan vastaan. Noita-akka. Mainiemen linna." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.