Title: Välskärin kertomuksia 3 - Siniset. Pakolainen. Erään nimen varjo.
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Välskärin kertomuksia 3 - Siniset. Pakolainen. Erään nimen varjo." ***


VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 3

Siniset. Pakolainen. Erään nimen varjo.


Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS


Suomentanut Juhani Aho


Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1896.



SISÄLLYS:


Siniset:

 1. Leijona lepää
 2. Leijona herää
 3. Miten leijona alkaa otusta ajaa
 4. Aurora Königsmark
 5. Rex regi rebellis
 6. Ebba Bertelsköldin kirje Kustaa Aadolf Bertelsköldille
 7. Metsästys Liebewerdan luona
 8. Pultavan tappelun edellisenä iltana
 9. Pultavan laskeva aurinko

Pakolainen:

 1. Ylioppilaat lähtevät sotaan
 2. Isonvihan Klingspor
 3. Rutto vuonna 1710
 4. Porvoon päämaja
 5. Sissit
 6. Kotkanajo
 7. Mainiemen linna
 8. Isokyrön tappelu

Erään nimen varjo:

 1. Valtiopäiväkerho
 2. Valtioviisaan sodanjulistus
 3. Pakolaiset
 4. Karoliini
 5. Hatut päästä!
 6. Sanansaattaja Suomesta
 7. Voittojen kirja
 8. Voittojen kirjan kirjoittamaton lehti
 9. Kun leijona palasi otuksen ajosta
10. Kohtaus Stralsundin luona
11. Kaarle XII:n puheilla
12. Vieraita Suomesta v. 1715
13. Hollantilaiset Pohjanmaalla v. 1715
14. Kajaanin linna
15. Amatsoonien maassa
16. Kun Suomen viimeinen linna kukistui
17. Myyrän käytäviä jättiläisrakennuksen juurella
18. Sotaväen katselmus ja eräs yhtymys
19. Kuninkaan sormus
20. Erään nimen varjo

Viiteselitykset.



VÄLSKÄRIN SEITSEMÄS KERTOMUS.

SINISET.



Kokonainen kesä on kulunut siitä, kun välskäri lopetti kuudennen
kertomuksensa. Sillä välin oli häntä harvoin nähty kaupungissa, ja kun
hän ilmaantui sinne harmaassa kalastajantakissaan, isot pieksusaappaat
jalassa, kantoi hän olallaan pahkuraista sauvaansa, jossa leiviskän
painoinen hauki riippui ikäänkuin voitonmerkkinä. Hauki oli aiottu
isoäidin pöydälle. Tietysti Bäck silloin kutsuttiin päivällisille, ja
hänen tähtensä oli jälkiruokana sinä päivänä mitä kauneimpia mansikoita
kuorimattoman maidon kera. -- Panette liian vähän sokeria, serkkuseni,
-- ja isoäidin tapana hymysuin sanoa, vaikka Bäck oikein pyryttämällä
pyrytti sokeria mansikkain päälle. Bäck ei suinkaan ollut mikään hyvien
päivien pitäjä, hän voi elellä useita viikkoja kalapirtissään piimällä
ja keitetyillä simpuilla, mutta makeisille hän oli perso, tuo kunnon
ukko, kun niitä vain oli tarjona. Sen isoäiti hyvin kyllä tiesikin, ja
vaikka hän ei koskenut sokerilusikkaan itseään varten, sanoi hän
ystävällisesti uudestaan: -- vähän enemmän sokeria, serkkuseni!

Välskäri sai silloin kuulla kaikki sanomalehdissä olleet uutiset eikä
hän lausunut juuri kohteliaita sanoja Don Miguelista, joka siihen
aikaan piti meteliä. Vastavuoroon hän tiesi tavallisesti kertoa jonkin
hupaisen jutun metsästys- ja kalastusretkiltään, esim. kuinka veli
Svanholm äsken oli ollut jäniksiä ampumassa. Toverit, ja niiden
joukossa oli ollut myös Bäck, olivat ennakolta ampuneet jäniksen,
aukaisseet ja tyhjentäneet sen vatsan, panneet siihen paistia,
silakoita ja keitettyjä perunoita sekä sitten neuloneet vatsan umpeen.
Sen tehtyä asetettiin jänis sopivalle paikalle metsän rantaan, ja
Svanholm vietiin hänen sitä huomaamattaan sinne päin. Koirat alkoivat
ajaa, ja samassa huusi joku joukosta: pidä varasi, veli Svanholm!
Svanholm tähtäsi tuossa tuokiossa -- pyssy pamahti, jänis kellahti
nurin niskoin ja vietiin riemulla pirttiin. Suurempaa urotyötä ei
Svanholm ollut tehnyt tuon suuren pakoretken jälkeen. Urhokas kapteeni
oli päivän sankari. Hän pidätti itselleen oikeuden saada aukaista
jäniksensä kaikkien sääntöjen mukaan, antaakseen sydämen ja maksan
koirille. Mutta mitä ihmettä, hän löytää lampaanpaistia jäniksestään!
Mitä lempoja, veli Svanholm, jäniksesi syövät lampaitamme! -- Sitten
löytää hän silakoita -- mitä saakelia, jäniksesi käyvät kalassa! --
viimein keitettyjä perunoita -- no tuhannen tulimmaista, veli Svanholm,
jäniksesi osaavat sekä keittää että paistaa! Mutta Svanholm suuttui
siitä silmittömästi ja murisi Bäckille koko viikon päivät sen jälkeen.

Kesä meni menojaan. Kun elokuu alkoi lopuilleen kallistua ja Bäck,
tavallisuuden mukaan, oli kutsuttu päivälliselle syömään omaa haukiaan,
tuli pikku Jonathan eräänä päivänä hyvin toimessaan välskärin luo ja
tarjosi hänelle oksan, jossa riippui kolme isoa, tummanpunaista
vaarainta. -- No? -- sanoi välskäri, nostaen tapansa mukaan pienoisen
kaulustasta syliinsä, melkein niinkuin kissanpoikaa nostetaan.

-- Niin, kummi, -- vastasi Jonathan reippaasti; -- nyt ovat vaaraimet
kypsyneet metsässä.

-- Se on hyvä se, -- sanoi välskäri ja asetti pojan jälleen jaloilleen,
kiepautettuaan häntä kerran ympäri ilmassa.

Anna Sofia pienensi sokeria kaapin ääressä. -- Niin, -- huusi hän, --
nyt ovat vaaraimet kypsyneet metsässä ja nyt on meillä oikeus vaatia
uutta kertomusta.

-- Hm, -- sanoi välskäri. -- Lehtisiika nousee parhaillaan, ja
sorsanpojat alkavat lennellä parvissa; kolmen viikon perästä minulla
ehkä on aikaa.

Koetettiin kyllä väitellä vastaan, mutta ei mikään auttanut. Kolme
viikkoa kului. Välskäri oli suolannut monta kaunista nelikollista
siikoja ja lähettänyt monta jaloistaan yhteen sidottua vesilintuparia
kotiin. Ilmat kävivät pimeiksi ja myrskyisiksi ja kolkkoa oli oleskella
ulkona merellä. Silloin kuultiin eräänä päivänä vanhuksen itsestään
virkkavan päivällispöydässä: -- Tänä iltana saatamme aloittaa.

Tuumasta toimeen. Kello kuuden aikaan, kun alkoi hämärtää, istui
tavallinen seura taas välskärin kamarissa. Kapteeni Svanholm, joka
aikoja sitten jo oli leppynyt, punoi viiksiään takan edessä; maisteri
Svenonius, koulumestari, siirteli halkoja likemmä toisiaan, isoäiti
kutoi sukkaa, Anna Sofia puhdisti puoloja ja lapset asetettiin kynimään
höyheniä vähän syrjempään, etteivät marjat heitä kovin paljon
houkuttelisi.

Välskäri katseli keveätä, vaaleankeltaista liekkiä, joka luikerrellen
kohosi pitkin valkoisia koivuhalkoja, eikä hänellä ensinkään näyttänyt
olevan kiirettä aloittamaan. Lapset kävivät malttamattomiksi. -- Nyt
saamme kuulla Kaarle XII:sta, -- kuiskasi Jonathan tahallaan niin
kovasti, että toisetkin kuulivat sen.

-- No, annapa kuulua! -- sanoi Svanholm. -- Veljellä on tänään
tekemistä karskin pojan kanssa. Joka vähänkään on ruudinsavua päivinään
haistellut, niinkuin veli ja minä, ymmärtää hiukan paremmin Kaarle
XII:ta kuin kaikki ne kynäsankarit, jotka ovat hänestä kirjoittaneet.

-- Ruudinsavusta ihmiset vain mustuvat, -- sanoi tästä ärsytyksestä
kiivastunut koulumestari. -- Ajatukseni on, että Kaarle XII saa kiittää
kynäsankareita suurimmasta osasta suuruuttaan. Jos sitä olisi kysytty
verensä vuodattaneelta, autiolta ja nälkiintyneeltä maalta hänen
kuolemansa jälkeen...

-- Niin, kysy vain, -- vastasi kapteeni. -- Kysy vain, niin köyhinkin
torppari vastaa veljelle: me olemme pahanpäiväisiksi peitonneet sekä
tanskalaiset että saksalaiset, turkkilaiset ja venäläiset, tuli ja
leimaus, sen olemme tehneet, herraseni, ja sen olemme tehneet Kaarle
XII:n johdolla. Hän ei ollutkaan mikään saivartelija eikä saituri,
niinkuin hänen isänsä, ja jos hän ei säästänyt muita, niin eipä hän
säästänyt omaa kuninkaallista itseäänkään. Kynäilijätkö olisivat
jotakin hänen kunniakseen tehneet? Hyi helvetti, he olisivat tahrineet
hänen sinikeltaisen sotalippunsa musteella!

-- Bernhard Bertelsköld on nyt kuollut, -- sanoi vanha isoäiti
saadakseen sanakiistan loppumaan. -- Minusta on kuin olisin tuntenut
hänet aina hänen lapsuudestaan asti, ja kelpo mies hän olikin, ja vielä
päälliseksi täytyy minun sanoa, että olen pitänyt hänestä aina alusta
alkaen.

-- Piru vieköön! -- puuttui kapteeni tyhmän töykeästi puheeseen. --
Semmoisilla maitoparta-kreiveillä ei ole kahden äyrin edestä tarmoa
jänteissään.

Isoäiti alensi äänensä ja puhui äänellä semmoisella, että urhokas
kapteeni yht'äkkiä vaikeni: -- Olen sanonut sen monet kerrat ja sanon
vieläkin, että on säädytöntä noin kiroilla lasten kuullen. Jos serkku
Svanholm olisi antanut minun puhua loppuun, niin olisi minulla ollut
vielä muutakin sanottavaa. Serkun pitäisi muistaa, että kreivi
Bertelsköld-vainaja otti eläessään osaa useampaan taisteluun kuin mistä
serkku on koskaan kuullut kerrottavankaan, ja jos hän olikin kohtelias
ja sävyisä ja sivistynyt herra eikä mikään törkimys ja tappelija, niin
hän sittenkin oli serkkua urhoollisempi mies eikä lainkaan maidosta tai
piimästä tehty. Mutta hänen loppuaan en voi oikein hyväksyä. Minusta
tuntuu epäkristilliseltä ja kamalalta, että niin hyväsydäminen ja
ymmärtäväinen mies joutuu kuollessaan niin kokonaan taikauskon ja
maallisten ajatusten orjaksi, että ei muista ajatella köyhää sieluaan.
Minkä hyväksi hän eli? Aatelisvallanko? Me olemme kaikki tavallisia
ihmisiä; emme tuollaista ymmärrä.

-- Vertaisemme kyllä astuvat esille, kun tulee Larssonien aika, --
muistutti Svenonius. -- Aatelisvallan, kansanvallan ja kuningasvallan
välinen riita kestää kautta _saecula saeculorum_. Kerronpa joskus
serkulleni vanhoista Rooman patriiseista ja plebeijeistä.

-- Kiitoksia, serkkuni, en ole ollenkaan utelias; paavilaisten tieltä
kernaimmin väistyn. Jotakin paavilaista pahusta lienee kuninkaan
sormuksessakin. Taivahan pyhät, moista turmiontuojaa! Saadaanpa nähdä,
että se sormus vielä turmelee koko Bertelsköldin suvun. Miksi ei se
kelpo Kreeta nakannut sormusta mereen niinkuin aikoi! Se olisi ollut
järkevästi ja oikein tehty, mutta sen sijaan hän antoi houkutella
itsensä ja antoi noitakalun kreiville. Uskokaa minua, kyllä Torsten
Bertelsköld kerran vielä häntä siitä soimaa.

-- Mutta, -- puuttui Anna Sofia vilkkaasti puheeseen, -- entäs se, kun
kaikessa onnistuu. Ajatelkaapa sitä, isoäiti! Yhä kasvaa sen suvun
mahtavuus, ja jos sormus kulkee isältä pojalle, niin tullaan
kuudennessa polvessa kuninkaaksi! Nyt se on jo kolmannessa tai
neljännessä polvessa Torsten Bertelsköldillä. Paha vain, ettei voi
selailla kummia niinkuin kirjaa, jonka lopusta tahdotaan saada selkoa
edeltäpäin.

-- Lapsikultani, -- sanoi isoäiti vakavasti, -- minusta näyttää
niinkuin kuninkaan sormus oikein syvälle teroittaisi mieleemme nämä
sanat: mitä auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi ja
kumminkin saisi sielullensa vahingon? Mitä iloa oli vanhemmalla
Bertelsköldillä, mitä hyötyä oli Janssenilla kaikesta onnestaan? Kaksi
parempaan aiottua ihmistä sormus on jo turmellut; kolmannen se on
luovuttanut Jumalasta hänen elämänsä lopulla. Saat olla varma siitä,
että se turmelee useampiakin. En pidä oikein nuoresta Torstenista, ja
hänen veljeään Kustaa Aadolfia tunnen vielä kovin vähän. Kun en ota
lukuun Kreetaa, niin ovat kaikki, joita edellisissä kertomuksissa olen
jotenkin suosinut, jo manalle menneet. Kai on meidän nyt tutustuminen
uusiin ihmisiin, kun aikakin on uusi.

Näin puhuttuaan isoäiti tarkasteli utelevin silmin vanhaa välskäriä,
joka ääneti ja ajatuksissaan katseli liekkien leikkiä suuressa
vanhanaikaisessa avonaisessa takassa. Valkean valon kohdatessa
hänen kookasta varttansa ja päivettyneitä, vielä tarmokkaita
kasvonjuonteitaan, näytti kaikista niinkuin jokin tavattoman tuikea
mielenilmaus olisi synkistänyt hänen ryppyistä otsaansa. Usein ennen
oli tämä yksinkertainen, vaatimaton mies ikäänkuin kasvanut
kertoessaan, niin ettei ollut enää sama mieskään. Nyt synkistyivät
hänen kasvonsa siinä määrin, että lapset miltei peläten häntä
katselivat. Ja hän sanoi ikäänkuin itsekseen: -- Uusi aika!

Heti sen jälkeen hän kääntyi jälleen tointuneena ja kirkkain silmin
Anna Sofian puoleen: -- Pane enemmän puita pesään, tyttöseni,
kernaammin katselen liekkejä kuin tuhkaa. Ja istu niin, että paremmin
näen sinut, lapseni. Siitä on etua kertomukselleni, että kaiken ajan
saan katsella sinun hyviä ja iloisia kasvojasi.



1. LEIJONA LEPÄÄ.


Suuri, voimakas ja jalosydäminen seitsemästoista vuosisata oli äsken
laskenut viimeisen kiven suureen maailmanhistorialliseen
rakennukseensa. Esirippu oli laskenut peittämään sen ankaroita,
vallasta ja valosta käytyjä taisteluita; sen pitkät vuosijaksot ja
urotyöt avautuivat kuin taulu ajattelijan silmäin eteen, ja kysymys
heräsi siitä, mitä nyt seurasi. Sillä eivät yksistään numerot nyt
muodostaneet uutta aikakautta maailmalle; nyt oli tähtiä sammunut ja
valtoja hävinnyt, ja uusia valtakuntia ja uusia ajatuksia pyrki
syntymään, ja missä oli se mies, joka kykeni niitä hallitsemaan? Hän,
joka enemmän kuin miespolven ajan oli ollut sekä älyn että vallan
lainsäätäjä; hän, joka ihailijainsa ylistämänä antoi koko
aikakaudelleen nimensä, Ranskan kuningas Ludvig XIV eli vielä ja luuli
itseänsä kutsutuksi kirjoittamaan lakia uudelle vuosisadalle niinkuin
oli kirjoittanut vanhalle. Mutta samalla, kun runoilijat vielä
ylistivät häntä ja kuninkaat pelkäsivät hänen valtiotaitoaan miltei
enemmän kuin hänen aseitaan ja kultaansa, alkoi vanhuus painaa hänen
päätään, katumusteot hänen mieltään; samalla kun hän ojensi kättään
uusia valtikoita anastaakseen, alkoi hänen oman valtikkansa kultaus
kulua; ja epäily, joka tätä ennen oli vaiennut, ja pilkka, joka oli
kyllästynyt suunsa salpaan, alkoivat pidellä pahoin aikakautensa
ylistyspuheita ja etsiä niistä sitä sallimusta, joka ennemmin tahi
myöhemmin kohtaa maailman kunniaa.

Mitä alemma aurinko laskeutui Ludvig XIV:n aikakauden taivaanrantaa
kohti, sitä selvemmin käsittivät sekä ajattelijat että itse kansatkin,
että aika tarvitsi uusia miehiä samoin kuin se tarvitsi uusia
aatteitakin. Aatteet tulivat itsestään; ne olivat kauan kasvaneet
hiljaisuudessa ja odottivat vain aurinkoa ja ilmaa, päästäkseen lehteä
tekemään. Mutta turhaan vielä odotettiin aatteiden toteuttajia.
Ajateltiin Eugenia ja Marlboroughia; katseltiin tuota suurta Bourbonien
ja Habsburgien välistä taistelua. Englannin nähtiin äkisti ylenevän ja
pääsevän yhä enemmän kilpailijansa Hollannin edelle; poispäin loivat
odottajat silmänsä voipuneesta ja poljetusta Espanjasta; pois
hajanaisesta ja veltostuneesta Saksasta; pois itsekkäästä ja itseään
hävittävästä Puolasta, ja katselivat mielihyvällä Turkin vallan alkavaa
heikkoutta -- tuon Euroopan pelätin, jota ei kukaan enää säikkynyt.
Kaikkialla oli kansoja ja valtoja, mutta harvassa miehiä. Harvat
silmäilivät pohjoiseen päin. Raakalaisen kannalla oleva Venäjä lepäsi
näköjään kuolleena ja kiisteli siitä, oliko ristinmerkki tehtävä
kahdella vaiko kolmella sormella. Ruotsi, Itämeren vallitsija, oli
ollut välittäjänä Ryssvikin rauhanteossa; mutta sen miekka oli
levännyt, kultaa tulvasi Kaarle XI:n reduksionikamareihin, ja parraton
nuorukainen, mieletön ja päätön niinkuin sanottiin, oli astunut
valtaistuimelle pyytämään -- karhuja.

Ei tiedetty silloin, että Pietari I työskenteli kirvesmiehenä Saardamin
telakoissa. Ei tiedetty silloin, että Kaarle XII lukiessaan Curtiusta
jo lapsena oli sanonut, kun häneltä kysyttiin, mitä hän ajatteli
Aleksanteri suuresta: -- Tahtoisin tulla hänen kaltaisekseen. -- Ja kun
muistutettiin: -- Aleksanteri suuri eli vain 32 vuoden ikään -- niin
kaksitoistavuotias prinssi Kaarle vastasi: -- Eikö siinä ole kylliksi,
kun on valtakuntia valloittanut?

Oli uudenvuoden aika v. 1700. Oli kylmä, mutta kirkas talvi-ilta.
Tähdet tuikkivat Meelarin jäisen pinnan yllä, tuon tuostakin kuului
jäältä hevosten askelia ja kulkusten helinää kylmänä iltana. Muutamia
tunteja sitä ennen oli liike ollut vilkkaampi. Osa hoviväkeä oli
istuutunut koreisiin, töyhtöillä kaunistettuihin rekiin ja ajanut
huviretkelle, ja moni punainen neidon poski oli siinä käynyt vieläkin
punaisemmaksi, ja moni ylhäinen herra oli omin käsin ohjannut korskuvaa
orittaan jääkentän yli. Mutta illaksi oli leskikuningatar Hedvig
Eleonoora, kuninkaan isoäiti, kutsunut hoviväen illanviettoon
Drottningholmaan. Kuningatar parka oli ikävissään. Hän olisi niin
mielellään ottanut osaa valtakunnan hallitukseen, nyt niinkuin Kaarle
XI:nkin nuoruuden aikana, mutta hän oli vanhentunut, ja pojanpojan
pikaiset, erään komppanian katselmuksessa kreivi Piperille lausumat
sanat, että hän "tahtoi itse komentaa niin urheita miehiä", olivat
toteutuneet melkein samalla hetkellä, kun hän ne lausuikin. Hedvig
Eleonoora teki päätöksensä. Hän rakenteli yhä vain huvilinnoja, keräsi
ympärilleen nuoria ja iloisia ihmisiä, varsinkin taiteilijoita, ja
eleli näin vallan hupaisesti vanhat päivänsä runsailla tuloillaan.

Vahakynttilät loistivat kirkkaasti järvelle Drottningholman korkeista
ikkunoista, kun kaksi lyhyihin sotaviittoihin pukeutunutta ratsastajaa
ajoi täyttä karkua jään yli linnaa kohti, samalla kun kolme tai neljä
jäljempänä tulevaa rekeä näytti turhaan koettavan heitä saavuttaa.
Linnan pihalle tultua astui toinen ratsastaja alas hevosen selästä ja
läheni toista, joka istui ratsailla, jonka jälkeen tämä kuiskasi
hänelle jotakin. Ensimmäinen ratsastaja köytti sitten hevosensa portin
pieleen ja riensi linnan portaita ylös, jotavastoin toinen jäi kylmään
talvi-ilmaan hevosensa selkään istumaan ja näytti tahtovan
huolellisesti peittää kasvojaan niiden tulisoihtujen ja tervatynnyrien
valolta, jotka pihalla paloivat.

Hetken mentyä tuli ensimmäinen ratsastaja ulos ja sanoi matalalla
äänellä: -- Hård on sairas eikä voikaan tulla, vaikka hänen mielensä
kovasti tekeekin. Silmät paloivat hänen päässään kertoessani hänelle
teidän majesteettinne seikkailuista, ja hän vastasi vain: Ei olisi
naaras verkkoa murtanut, jos minä olisin ollut mukana.

-- Jos hän olisi ollut mukana? -- toisti toinen nyrpeästi. -- Sanoiko
hän niin, se vanha jöröpää? No niin, siinä on hänelle kunniaa kyllin,
että tulen Drottningholmaan häntä varta vasten noutamaan. Me
ratsastamme takaisin kaupunkiin, reet seuraavat meitä, ja me koetamme
onneamme huomenna.

-- Tuskin maksaa vaivaa, että koetammekaan saartaa naaraskarhua Hårdin
poissa ollessa, -- sanoi toveri. -- Teidän majesteettinne on
tänäpäivänä kaatanut karhun, jonka vertaista ei moni ole nähnyt. Lyönpä
vetoa, että kuningas vainajan metsästyskirjassa ei löydy semmoista
tekoa mainittuna.

-- Huomenna koetamme, -- oli lyhyt vastaus. Kuningas, sillä hänhän
se oli, käänsi hevosensa ratsastaakseen pois, kun samassa
leskikuningattaren tallimestari Höghusen, tulisoihtuja kantavain
palvelijain seuraamana, kuningattarensa puolesta pyysi hänen
majesteettiaan kunnioittamaan linnassa olevaa huviseuraa korkealla
läsnäolollaan. Hämmästyneenä siitä, että hänet tunnettiin niinkuin
naapurin hedelmäpuusta tavattu poika, pyöräytti kuningas hevosensa
perin, karkuutti sen portaita kohti ja ajoi tahallaan erään siron
kamaripalvelijan päälle, joka silkkisukissa ja matalissa kengissä käydä
sipsutti pihan yli, kantaen vadissa hillottuja hedelmiä ja muita
hovinaisille aiottuja makeisia. Leikinteko oli liian kovakouraista;
mies parka kompastui niin, että sai nenänsä veriin, ja koko hänen
vatinsa makea sisältö luiskahti lumeen. Nauraen nakkasi kuningas
hänelle kultarahan ja meni ylös isoäitinsä luokse paremmalla tuulella
kuin ehkä muuten olisi ollut ilman tätä tapausta.

Drottningholman linnan sisemmät portaat ovat niinkuin tiedetään,
Nikodemus Tessinin mestarillista tekoa -- niin keveät ja somat
laatuaan, että näyttävät nimenomaan olevan rakennetut lemmetärten
jalkoja ja prinsessain varpaiden teriä varten. Kuningas saapasteli
näitä portaita ylös helisevin kannuksin ja niin raskain askelin, että
olisi luullut hänen ratsastavan ylös. Ylä-eteisessä otti hänet
leskikuningatar vastaan, Ceresiksi puettuna; ainakin hänellä oli
kunnioitustaherättävä runsaudensarvi ja kimppu hopeoituja tähkiä
kädessä; ja kun oli lausuttu muutamia kohteliaisuuksia, jotka kuninkaan
puolelta olivat hyvin kankeat, vietiin kuningas yhteen noita suuria
saleja; joiden seinillä vielä tänäkin päivänä nähdään Ehrenstrahlin
maalaamia Kaarle Kustaan ja Kaarle XI:n taisteluita esittäviä tauluja.

Kaarle XII oli perinyt hyvän annoksen isänsä naisten seurassa
osoittamaa ujoutta ja välitti, jos mahdollista, vielä vähemmän heidän
suloudestaan. Seitsentoistavuotias hän oli, oli ollut jo lähes kolme
vuotta kuninkaana, ja monet viettelykset olisivat pyydystäneet hänet
pauloihinsa ja lukemattomat viattomankin lemmen verkot tahtoneet
kietoa, ellei hänen jäykkä kylmyytensä jo ennakolta olisi kaikki
pyyteet tehnyt turhiksi. Hänen astuessaan saliin, jossa vilisi kirjava
seura mitä heleimmissä puvuissa, syntyi siellä yht'äkkiä hiljaisuus,
ikäänkuin talven lumi olisi peittänyt tuon nuoruuden ja ilon kevään,
joka vast'ikään oli laskenut leikkiä vahakynttiläin valossa. Näöltään
vähän hämillään astui kuningas lyhyitä kumarruksia tehden näiden
loistavien rivien välitse, kunnes salin perällä tapasi muutamia
henkivartijaväkeen kuuluvia upseereja, joiden kanssa hän ryhtyi
puhelemaan, nähtävästi iloissaan siitä, että pääsi pois häntä
vaivaavien uteliaiden silmien piiristä.

Tuskin hän oli kadonnut väkijoukkoon, kun nuoruus ja kevytmielisyys
taas astuivat keskilattialle. Nuoret naiset ja keikailevat nuorukaiset
eivät malttaneet olla hymyilemättä veitikkamaisesti ja tekemättä
pisteliäitä muistutuksia. Milloin he katsoivat vahalla kiilloitettua
lattiaa, milloin taas toisiinsa, koettaen salata nauruaan, joka siitä
vain kävi hillittömämmäksi. Syy oli selvä. Ajattelematta asiaa oli
kuningas, kolme penikulmaa ankarasti ratsastettuaan, tullut
semmoisenaan tanssisaliin metsästysretkeltään. Se näkyi selvästi hänen
puvustaan; luultavasti se oli vielä tahrattu karhun verellä, joka
vast'ikään oli virrannut hänen lyhyen keihäänsä tiessä. Mutta
semmoisiin oli totuttu, ja metsästäjän rohkeus, samoin kuin
sotilaankin, vaikuttaa aina vilkkaisiin mieliin. Mutta oli siinä vielä
muutakin, joka yllytti hoviväkeä nauramaan -- vähäinen asia tosin,
mutta kuitenkin semmoinen, josta kuningaskin joutuu naurun alaiseksi --
hän tuli sisään korkeissa metsästyssaappaissaan, jalat lumisina.
Seuraus siitä oli, että joka askelella, minkä kuninkaallinen
nuorukainen astui kirkkaaksi kiilloitetulla lattialla, joka näytti
varta vasten olevan aiottu ainoastaan silkkikengillä astuttavaksi, jäi
siihen musta märkä tahra noista suurista saappaista. Noita
kuninkaallisia jälkiä nyt nuoriso piloillaan osoitteli, kun eräs neiti
oli ollut niin rohkea, että kehoitti ystäviään katsomaan "Kaarle
kuninkaan talvitietä".[1]

He eivät silloin tienneet, nämä iloiset ja meluavat perhoset, että
Kaarle kuningas oli jättävä paljonkin jälkiä maailman läpi
marssiessaan, mutta ei valkoisia lumisia jälkiä, vaan punaisia ja
verisiä, jotka kulkivat Tukholman saleista halki Euroopan aina
Mustanmeren rannikoille asti.

Niiden joukossa, jotka muita pisteliäämmin puhuivat noista
kuninkaallisten jalkain tekemistä viattomista jäljistä, oli eräs
pitkäkasvuinen, hoikka nuorukainen, kalpean ja kivulloisen näköinen,
vaaleatukkainen ja kasvoiltaan hieno ja älykäs, mutta vähän
pilkallinen. Hänen huulillaan pyöri jo uusi pilapuhe "karhun
käpälistä", kun hän samassa tunsi kovan käden laskeutuvan olalleen ja
kuuli jonkun kuiskaavan korvaansa vihasta värisevällä äänellä: -- Varo,
Torsten, ivaamasta karhua; voi tapahtua, että hänen käpälistään
löytyvät leijonan kynnet.

Puhuteltu kääntyi päin ja näki edessään kauniin, mustatukkaisen
nuorukaisen, tuskin kuusitoistavuotiaan, mutta niin leveärintaisen ja
hartevan, että hän, vaikka olikin niin nuori, näytti olevan vaarallinen
vastustaja. Tämä nuorukainen oli sama ratsastaja, joka oli seurannut
kuningasta Drottningholmaan, ja hän oli puettu samanlaiseen
ratsastuspukuun kuin se, mikä oli saattanut hänen herransa hoviväen
pilkattavaksi.

Kalpea Merkuriukseksi pukeutunut nuorukainen koetti silmäillä toista
isällisen huolestuneesti, mutta ei kuitenkaan voinut ivaansa peittää.
-- _Mais qu'avez-vous donc, Gustave?_ -- hän sanoi -- minkälainen puku!
Katso ympärillesi, _mon ami_, et ole nyt metsässä. Olet ilmeisesti
erehtynyt; tämä seura tässä ei ole mäntyjä ja kuusia, niinkuin
ehkä luulet, äläkä suinkaan luule, _mon coeur_, näitä naisia
katajapensaiksi. Oletko varma siitä, että olet kutsuttu, _pauvre
Gustave_? Pyydän sinua, lainaa minulta siivet ja hupene pois, tai
vaihda ainakin pukua; saatathan ruveta esim. Kerberokseksi.

Mustatukkainen nuorukainen, jonka käsivarsi varmaankin oli vahvempi
kuin hänen kielensä, olisi arvattavasti antanut kiivaan vastauksen,
jollei samassa hyvin nuori, tuskin viisitoistavuotias tyttö, joka oli
metsänneidoksi pukeutunut, olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja
kuiskannut: -- Älä huoli hänestä, Kustaa, hän on tottunut hiomaan
kieltään teräviä hovineitejä vastaan. Tule, minäkin olen metsänväkeä;
minä tuon sinulle vihreällä sulkatöyhdöllä koristetun myssyn, ja sitten
annamme kamaripalvelijan harjata takkisi. Oletpa toki kauniimpi kaikkia
muita, -- lisäsi hän veitikkamaisesti, ja hänen lempeät, siniset
silmänsä hymyilivät niin hellästi ja kirkkaasti, että Kustaa tunsi
leppyneensä ja mielellään antoi viedä itsensä erääseen syrjähuoneeseen.

Torsten naurahti ja pyörähti kantapäillään, hakeakseen uusia esineitä
sukkeluuksilleen.

-- Voiko teidän armonne sanoa minulle, ketä nuo kolme nuorta tuolla
ovat, -- sanoi muuan äsken tullut muukalainen diplomaatti eräälle
kuningattaren hovinaiselle. -- Yksi heistä näyttää päältä, toinen
kädeltä ja kolmas sydämeltä, kaikki samaa runkoa.

-- Oikein arvattu, kreiviseni, -- vastasi hovinainen. -- He ovat kaksi
veljeä ja yksi sisar, kaikki Bertelsköldin perhettä -- kenties
tunsittekin kreivi vainajan; hän oli hieno, rakastettava herra, mutta
hävisi reduktsionin takia. Tuo kalpea nuorukainen, kreivi Torsten,
aikoo diplomaattiselle uralle ja on äskettäin saanut paikan Ruotsin
lähetystössä Parisissa. Nuorempi veli, kreivi Kustaa Aadolf, on
henkivartijarakuunain kornetti ja yksi nuoren kuninkaamme alituisia
seurakumppaneita. Tuo suloinen vaaleaverinen tyttö on Ebba Cecilia
Bertelsköld, josta eivät edes hovin pahat kieletkään voi mitään pahaa
sanoa, vaikka hän äskettäin tätinsä, kreivitär Sparren välityksellä on
päässyt virkaatekeväksi kamarineidiksi prinsessa Ulriika Eleonooran
luo. Mutta mitä kummia! Hänen majesteettinsa on nähnyt hyväksi pukeutua
sodanjumala Marsiksi. Jos alamaisimmasti rohkenen tehdä pienen
muistutuksen, niin sodanjumalaltamme puuttuu vähäinen tuntomerkki, joka
ennen muinoin aina kuului hänen ulkomuotoonsa -- _et cela, c'est la
barbe_. Todellakin kreivi, parraton ukkosen jumala on minusta yhtä
vähän luonnollinen kuin viiksikäs sulotar.

Kreivi myhähti, ja hänen huulillaan pyöri yksi noita vastaväitteitä,
jotka ovat varta vasten aiotut kumottavaksi. Mutta ennenkuin
kuuntelemme tämän keskustelun jatkoa, käykäämme saamaan selkoa siitä,
miten tämä juro kuninkaallinen nuorukainen, joka vastikään oli
karhunajosta palannut, oli saatu hovin naamiohuveihin ottamaan osaa.

Leskikuningatar Hedvig Eleonooralla oli yhtä paljon huolta
pojanpojastaan Kaarle XII:sta kuin ennen muinoin pojastaan Kaarle
XI:sta. Tälle rajupäiselle, takkuiselle ja kömpelölle pojalle, joka ei
edes osannut ranskaakaan, olisi pitänyt opettaa ihmisyyttä ja
kuninkaallisia tapoja; äidillisessä huolessaan ei kuningatar luullut
olevan siinä kyllin, että poika osasi harjoitella sotamiehiä ja puhua
latinaa; valtakunnan hallitsijan piti myöskin osata mielistellä
kauniita naisia ja tanssittaa heitä taitavasti. Äiti parka, hänen
kasvatuksensa ei ollut siinä kohden Kaarle XI:n suhteen ensinkään
onnistunut, sen hän oli mieliharmikseen saanut kokea viitenäkolmatta
pitkänä vuotena, jolloin hovissa ei tiedetty muusta kuin jumalisuuden
harjoituksista, sotaharjoituksista, kilpa-ajoista, metsästyksestä ja
jääkalastuksesta. Kuningatar Ulriika Eleonoora vanhempi ei ollut
oppinut edes viittä lehteä ja valttia pelaamaan; mutta nyt oli aika
tullut, jolloin iloisempi elämä taas oli saatava Ruotsissa vallalle.
Kaarle XII oli kasvatettava keikariksi; lujille se otti, ja sinä
päivänä, jolloin tämä itse asetti kruunun päähänsä kruunausjuhlassa,
alkoi vanha isoäiti aavistaa, että poika, päästyään itse hallitsemaan,
ei enää olisikaan muiden hallittavissa.

Kuinka paljon vaivaa ja vastusta hän olikaan jo ennen saanut nähdä
pikku Kaarlesta, kun tämä hovimaalari Behmille sanoi vasten silmiä,
että tämä oli marakatin näköinen!

Leskikuningatar piti maalarin puolta, prinssin täytyi pyytää anteeksi
-- mutta eipä, hän ei peruuttanutkaan sanojaan; Behm oli kuin olikin
marakatin näköinen. Ei ollut helppo taivuttaa niin jäykkää luonnetta
kohteliaisuuteen. Mutta vanha isoäiti pysyi lujana ja tarkoitti
varmaankin hyvää, oman katsantokantansa mukaan. Hän muisteli kaihoten
vanhan holhooja-ajan komeutta; tuskin oli Kaarle XI silmänsä sulkenut,
ja tuskin oli toinnuttu suuren linnanpalon jälkeen, ennenkuin vainajan
hautajaisia vietettiin hyviksi alkajaisiksi semmoisella loistolla, jota
ei Ruotsissa ollut moneen aikaan nähty. Sitten tuli kruunausjuhla,
sitten eräät kuninkaalliset häät y.m., ja niin tulivat hovitanssiaiset
vähitellen tavaksi. Nuori kuningas oli myöntyväinen sillä ehdolla, että
sai pitää huolta _hänkin omista_ huvituksistaan oman päänsä mukaan.
Mutta ei oma taipumus eikä myöskään myöntyväisyys isoäidin tahtoon
saattanut Kaarle XII:ta näiden loistavain huvitusten tielle. Siihen
sai hänet rakkaus rakastettavaan vanhempaan sisareensa Hedvig Sofiaan,
joka juuri silloin ikänsä kukoistuksessa ollen meni naimisiin
Schleswig-Holsteinin nuoren ja iloisen herttuan Fredrikin kanssa. Tämän
sisaren vuoksi virtasi reduktsionin hopea Kaarle XI:n rahastohuoneesta
naamiohuveihin ja hovipitoihin; hänen vuoksensa unohti Kaarle XII
useasti omat metsästysseikkailunsa, käydäkseen sisaren lempeämpiin
huvituksiin osalliseksi; hän se oli, tämä hyvä ja iloinen
kuninkaanlapsi -- kylliksi lapsi vielä vaihtaakseen hänelle tarjotun
Englannin kruunun vähäiseen riidanalaiseen herttuakuntaan, ja kylliksi
viaton vielä huomatakseen niitä orjantappuroita, jotka niin aikaisin
pistivät esiin hänen vähäisen ylhäisyytensä kruunusta -- hän se oli,
joka sai Euroopan erehtymään nuoren leijonan luonteesta ja siten
välillisesti kutoi kokoon suuren pohjoismaisen sodan sekavat langat.

Hedvig Sofia oli nyt Kielissä ja kirjoitti sieltä
kahdeksantoistavuotiaan ruhtinattaren kirjeitä seitsentoistavuotiaalle
ruhtinaalle. Sanansaattaja oli juuri tuonut yhden näitä kirjeitä, jotka
olivat täynnä lapsellista viattomuutta, ja leskikuningatar oli ottanut
sen vastaan kuninkaan poissa ollessa. Vanha rouva oli ymmärtänyt salata
närkästystään siitä, että kuningas tahratussa metsästyspuvussa oli
tullut hänen loistaviin tansseihinsa ja päätti vielä kerran "kasvattaa"
pojanpoikaansa. Hän haki hänet käsiinsä sotaherrain joukosta, ja pyysi
saada puhutella häntä ikäänkuin hänellä olisi ollut hyvinkin tärkeitä
asioita ilmoitettavana. Nämä tärkeät asiat olivat Hedvig Sofian kirje
ja sitä seurannut siro harlekiinin naamio, joka oli pistetty kauniisti
kudottuun holsteinilaiseen koriin.

Kuningas luki kirjeen, ja mitä pitemmälle hän luki, sitä enemmän
kirkastui hänen korkea otsansa, kunnes hän naamion nähtyään remahti
niin makeaan ja iloiseen nauruun, että selvään näkyi, kuinka lämpimästi
hän rakasti sisartaan -- tuota sisartaan, joka äidin ohella oli ainoa
nainen, jota Kaarle XII:n saattaa sanoa rakastaneen.

Hymyillen ojensi hän kirjeen leskikuningattarelle, joka vähän
vaivalloisesti tavaili kokoon seuraavat herttaisella huolimattomuudella
kirjoitetut rivit:[2]

  "Au roy de Suede.

  Suurivaltaisin Kuningas.

  Toivon tämän kirjeen kohtaavan Teidän Majesteettinne terveenä,
  ja koska edellisessä kirjeessäni lupasin kertoa Teidän
  Majesteetillenne niistä huvituksista, joita P. Kristian
  silloin aikoi panna toimeen, niin ilmoitan nyt tämän kautta
  että perjantaina oli täällä tanssiaiset ja pidot samalla,
  ja kun oli päästy ruualta, pukeutuivat P. Maria Elisabet ja
  P. Kristian ja me muut naiset ja herrat narrinkurisiin
  vaatteisiin ja tanssimme erään aivan sievän hypyn, ja kun
  oli tanssittu tarpeeksi, paneuduimme herttua ja minä ja
  minun seuranaiseni täydelliseen narrinpukuun ja niin tulimme
  tanssien sisään. Herttua oli narri, minä hänen rouvansa ja
  toiset olivat muita ilvehtijöitä. Se näytti varsin huvittavalta,
  ja me tanssimme aina aamuun asti. Tänne Kieliin on kokoontunut
  paljon kansaa ympäristöstä. Kolme kertaa viikossa on meillä
  iltaseura ja kaksi kertaa viikossa tanssit, ja muina viikon
  päivinä käymme katsomassa näytelmiä. Nyt on herttuan ja minun
  vuoro saada jotakin hauskaa toimeen, ja niin saattaa ehkä
  kohta tapahtuakin. Minä toivon, että voisimme olla niin
  onnelliset, että Teidän Majesteettinne olisi täällä, sitten
  ilomme olisi täydellinen. Herttua jättäytyy alamaisuudessa
  Teidän Majesteettinne suosioon ja hänen ylhäisyytensä herttuatar
  tekee samoin; muuten pyydän aina hiljaisuudessa saada pysyä
  Teidän Majesteettinne armoissa ja olen suurimmalla kunnioituksella
  Teidän Majesteettinne

                                  nöyrin ja uskollisin sisar
                                  ja palvelija
                                  _Hedevig Sofie_.

      Kielissä 16 p:nä tammikuuta.

  Minä tarjoudun alamaisuudessa kuningattaren suosioon ja pyydän
  Teidän Majesteettianne sanomaan terveisiä sisarelleni minun
  puolestani. Jos Teidän Majesteettinne haluaisi nähdä naamiopukuni,
  lähetän sen tässä mukana, ja toivon, ettei Teidän Majesteettinne
  pahastu, että rohkenen..."

Tämä iloinen kirje sai aikaan, että Kaarle XII vastustelematta suostui
pukeutumaan siihen asuun, joka leskikuningattarella oli hänen
varaltaan, nimittäin sodanjumala Marsin.

Mutta sodanjumala ei ollut tällä kertaa pelottava. Valon loiste hänen
otsallaan vaikutti elähdyttävästi kaikkiin noihin perhosiin, jotka
lentää lekuttelivat kuninkaan saleissa. Tanssi kävi huimemmaksi;
esitettiin baletti, jossa kaunis Stiina Fleming esitti Kalypson osaa ja
sittemmin niin kuuluisa suomalainen Arvid Horn näytteli Ulyssestä.
Tanssi vuorotteli paimenlaulujen kanssa, jotka kreivi Kaarle Gyllenborg
oli sepittänyt ja joissa Kalypson kuultiin lausuilevan:

    "Aurinkoinen armahainen,
    meren helmaan vaipuvainen,
    anna tulla synkän yön,
    pian laata kaiken työn.

    Meri, metsä, kuunnelkaa,
    kuin tuo koito valittaa:
    Missä, kulta, viipynet,
    luokseni kun tule et!"

Kuningas ei tanssinut. Hänen opettajainsa joukossa mainitaan kyllä eräs
tanssin opettajakin, mutta prinssin edistys tässä jalossa taidossa oli
ja pysyi, niinkuin erään tunnetun kadetinkin, "näennäisenä".
Kaksitoistavuotias prinsessa Ulriika Eleonoora oli myöskin muassa
paimentyttönä. Ruusunpunaisesta nauhasta talutti hän, ei karitsaa,
niinkuin puvusta päättäen olisi luullut, vaan kuninkaan lempikoiraa
Pomppea, joka sitä varten oli koristettu kirjaillulla kaulanauhalla. Se
oli sama, sittemmin niin kuuluisa Pomppe, jonka Holmströmin kirjoittama
latinalainen hautakirjoitus tuli hyvin tunnetuksi ulkomaillakin;
suomennettuna se on näin kuuluva:

    "Pomppe, koira kuninkaan,
    nukkui luona ruhtinaan.
    Väsyneenä ikään suureen
    kuoli vihdoin jalkain juureen.
    Moni kaunis neitonen
    Pompen lailla elää soisi;
    monen urhon halu oisi
    kuolla lailla koiran sen."

Baletin aikana nähtiin leskikuningattaren toisinaan syrjäsilmällä
utelevan, eivätkö kauneus ja hempeys toki viimeinkin tekisi jotakin
vaikutusta seitsentoistavuotiaaseen marmorisydämeen. Hän olisi
mielellään toivonut edes jotakin merkkiä siitä näkevänsä ja rohkeni
virkkaa muutamia sanoja Kalypson lumousvoimasta, mutta kuningas vastasi
kiireesti: Kalypso oli noita, enkä minä aio antaa noitua itseäni.

-- Mutta se päivä on kumminkin tuleva, jolloin kaunis prinsessa lumoaa
teidän majesteettinne, ja Ruotsinmaa saa kuningattaren.

-- Kenties, -- sanoi kuningas naurahtaen, -- kun tulen kolmenkymmenen
ikäiseksi![3]

Sillä välin jatkoi vieras diplomaatti kuulusteluaan siitä, mitä
kuninkaasta ajateltiin. -- Sanotaanhan kuitenkin, että kuningas on
rohkea ja pelkäämätön ja että häneltä voi odottaa suuriakin hankkeita,
-- sanoi hän.

-- Jumala meitä varjelkoon semmoisesta rohkeudesta, kreiviseni, --
vastasi armo nojatuolista. -- Jos sanotte rohkeudeksi sitä, että
taitetaan niskat hevosilta, karhuilta ja ihmisiltä -- _eh bien_,
silloin myönnän kuninkaallisen majesteetin voivan siinä kohden
kilpailla vaikka Teiri-kuninkaan kanssa. Ajatelkaahan, kesällä oli
täällä meritaistelu. Hänen majesteettinsa ja kapteeni Horn taistelivat
pienissä venheissä Meelarin järvellä. Olihan heillä kyllä tykkien
sijasta vain kaupungin paloruiskut, ja kiväärien asemesta oli heillä
käsiruiskuja. Näillä ruiskuttivat he vettä toistensa päälle siksi,
kunnes Hornin vene alkoi upota ja hänen itsensä täytyi hypätä järveen.
-- Onko se hyppäys vaarallinen? -- huusi kuningas. -- Ei, kun ei vain
pelkää, -- vastasi Horn, joka on hyvä uimari. -- Loiskis, ja silloin
hyppäsi hänen majesteettinsakin järveen, ja minä vakuutan pyhästi, että
pfalzilainen suku sillä hetkellä olisi miehiseltä puolelta lakannut
hallitsemasta, jollei Horn olisi saanut kuningasta tukasta kiinni ja
vetänyt häntä maalle.

-- Kuninkaatkin voivat olla poikamaisia, -- sanoi kreivi. -- Mutta
osoittaahan se sentään ritarillista mieltä tuo tuommoinen.

-- Ritarillistako? _Grand Dieu!_ Jos olisitte viime keväänä nähnyt
nuoren majesteetin Ystadin luona Skoonessa! Siellä oli ripustettu
eläviä hanhia hirsipuihin, ja talonpoikaisvaimoja ja tyttöjä koottiin
suuret joukot ratsastamaan täyttä laukkaa ja vetämään kaulat poikki
hanhilta; ja jokaisesta hanhenpäästä saivat he tukaatin. Mitä siitä
sanotte, kreiviseni?

-- Kuninkaallisen majesteetin sanotaan kumminkin hyvin ahkerasti
harjoitelleen tieteitä, -- sanoi kreivi, kohauttaen olkapäitään.

-- Kohtalaisesti! Hänen sanotaan lukeneen vähän matematiikkaa, mutta
kuninkaaksi tultuaan hän on unohtanut, minkänäköinen kirja onkaan.

-- Kuninkaallisen majesteetin sanotaan olevan tavoissaan ankaran ja
tarkan.

-- Niinkuin aatelismies maaseudulla. Jumala varjelkoon minua
virkkamasta yhtään halventavaa sanaa nuoresta herrastamme. Epäilemättä
hän on oikein siveellinen nuorukainen; mutta kerrotaanpa kumminkin
hänen osoittaneen eräälle Saara Törnelle, kamaripalvelijansa Dübenin
vaimolle, suurta huomaavaisuutta.[4] _Que voulez-vous_ -- hän on
tottunut olemaan itsevaltias jo pienuudesta pitäen.

Samassa alkoi baletti, ja puhe keskeytyi.

Tanssin jälkeen oli illallisateria, ja luultavaa on -- niinkuin kreivi
Tessin sanoo -- että silloin tuotiin esille 15 ruokalajia, 4 pientä
vatia ja hillakekoja sekä 17 korillista makeisia. Illalliselta päästyä
palattiin kaupunkiin, palattiin hyvinkin eriskummallisella tavalla.

Kaikki hovin herrat ja naiset, joilla vain siihen oli rohkeutta,
sullottiin kaksittain pikkuisiin rekiin, jotka kiinnitettiin aisoista
toisiinsa, kaikki yhteen jonoon, niin että siten saatiin 16 rekeä
perättäin. Ensimmäisen reen eteen, jossa kuningas istui Hornin kanssa,
valjastettiin 16 hevosta, mutta ei parittain eikä rinnatusten, vaan
kaikki 16 peräkanaa yhteen jonoon, niin että ratsastaja, joka istui
ensimmäisen hevosen selässä, ohjasi kulkua. Ja niin lähdettiin
liikkeelle, 16 hevosta ja 16 rekeä perätysten -- alussa varovasti
käännösten kohdalla, mutta jäälle tultua täyttä vauhtia, niin että lumi
pyrysi ympärillä. Ei siinä nyt auttanut kammostella eikä kalveta, kun
Kaarle-kuningasta seurattiin, sillä armoa ei annettu. Jos kellahdit
kumoon, niin sait auttaa itseäsi ja koettaa pyöräyttää rekeä pystyyn,
muuten sait laahata lumessa, eikä kukaan huolinut seisauttaa.
Senpätähden saatiinkin ennen kaupunkiin pääsyä monta naarmua ja kuhmua,
mutta kuningas ei ollut milloinkaan niin hyvällä tuulella kuin oikein
hurjasti ajettaessa, jolloin sekä hän että muut kellahtivat kumoon ja
hengenvaara oli aina tarjona.

Kun sitten taas oltiin kaupungissa, istuutui diplomaatti vielä samana
yönä lopettamaan hallituksensa varalle aloittamaansa kertomusta
Ruotsinmaan nuoresta yksinvaltiaasta; tätä kuvailtiin siinä seuraavaan
suuntaan: "Ruumis vahva ja kestävä, ulkomuoto ikään nähden tavallista
miehekkäämpi, henkiset lahjat vähäiset, opetus laiminlyöty,
luonteeltaan huolimaton, halukas kaikenlaisiin lapsellisiin
huvituksiin. Siihen vielä arvaamaton uhkarohkea itsepäisyys, joka
epäilemättä on lyhentävä hänen ikäänsä, jollei häntä vietellä
huikentelevaisuuteen, mihin hän ei ole niin aivan taipumaton kuin on
luultu. Teidän majesteettinne hallitus voi olla huoleton siitä, että
rajaton valta on tämän _hurjan pojan_ käsissä. Valtiollisiin asioihin
se ei tule vaikuttamaan. Hän ei koskaan tule saamaan mitään suurta
aikaan, ja jos hän yrittää, hän epäilemättä ajaa ojaan. Olkaamme
levolliset; tästä kotkanpojasta koituu aikaa voittaen vain käki!"

Kuinka ihmisten ennustukset toteutuvat mainiosti!



2. LEIJONA HERÄÄ.


Kukapa ei liene nähnyt ukkosilman kesällä lähenevän ja mustia pilviä
keräytyvän taivaanrannalle? Maalaiset tanssivat niityllä, lapset
leikkivät nurmikolla; ei kukaan aavista vaaraa, kaikki elävät vain
siksi hetkekseen. Hurjemmaksi käy tanssi, ilma rasittaa, hiki valuu
otsalta ja poskilta kenenkään sitä tuntematta; huumaus on vallannut
muuten levollisimmatkin; hillitön ilo rientää tyhjentämään huvituksien
kuohuvaa maljaa ennenkuin se kumoon syöstään; kärpäset purevat
rohkeammin, linnut lentävät nopeammin; yltäkylläisyys valtaa luonnon ja
ihmiset.

Silloin, tanssin huimuuden ja leikkijuoksujen ylimmillään ollessa,
välähtää salama mustan pilven povesta; jymähtelevä jyrinä seuraa, ja
sade alkaa putoilla raskaina pisaroina. Leikkivien rivit hajautuvat,
käsi irtautuu kädestä, nauru lakkaa, laulu ja soitanto vaikenevat --
kaikille haaroille hajaantuneena rientää joukko etsimään suojaa alkavaa
rajuilmaa vastaan.

Melkein samanlainen oli tila Ruotsin hovissa 1700-vuoden alussa. Pilvet
synkistyivät näköpiirin perillä; tarkka silmä olisi voinut keksiä
tsaari Pietarin jättiläishahmon tuolta idästä sekä saksilaisen
Herkules-nuijan ja tanskalaisen puristetun kouran eteläisten pilvien
seasta. Mutta Svedenborg oli vielä vaiti; Kaarle-kuningas,
seitsentoistavuotias, luotti vielä ruhtinasten valoihin, ja
harmaantuneen valtiotaidon varoittava sana kaikui kuin ilkeä korpin
rääkynä hovin jyryävissä pidoissa ja pohjolan nuorison keväisillä
metsästysretkiltä.

Paeten Tanskanmaan hyökkäystä olivat Holsteinin herttua ja herttuatar
turvautuneet Ruotsin kuninkaaseen. He tulivat kuin auringon välähdys
ennen ukkosta hovin pitoja kultaamaan; nuori herttuatar Hedvig Sofia
oli unohtanut maanpakonsa ja menetetyn herttuankruununsa nauttiakseen
vielä kerran kotimaansa talvisesta ilmasta ja nähdäkseen entistä
iloisemman hoviväen parveilevan isänsä palaneissa saleissa.

Jos silloin tanssin vilinässä joku lappalainen tietäjä-akka olisi
astunut esiin ja sanonut armaalle "narrin rouvalle": "Tanssi, tanssi,
kaunis ruhtinatar, niin kauan kuin elämä vielä voi sinulle ruusuja
tarjota! -- Ennenkuin kaksi kesää on kulunut, kaatuu nuori herttuasi
ensimmäisenä loistavana uhrina Kaarle XII:n rinnalla; seitsemän vuotta
olet leskenä poikaasi holhoava; tämä poika on naiva sen miehen
tyttären, jota vastaan hänen isänsä on taistellut; poikasi poika on
vallitseva siinä keisarinlinnassa, joka rakennetaan Ruotsin nykyiselle
alueelle, minkä poikasi appi riistää veljeltäsi ja sisareltasi --
poikasi pojanpoika[5] ja hänen jälkeläisensä tulevat polvi polvelta
kantamaan idän valtikkaa -- sinusta syntyvät ne väkevät, jotka
hallitsevat avarampia maita kuin mikään kuolevainen ennen heitä on
vallinnut -- sadan vuoden kuluttua on pojanpoikasi pojanpoika ottava
isäsi ja veljesi maasta kolmannen osan sen tähteenä olevaa aluetta --
sadan viidenkymmenen vuoden perästä on Eurooppa oleva haarniskassa
poikasi pojanpojan pojanpoikaa vastaan, ja vieras kuningassuku on
vaivoin pelastava isäisi maan" -- ehkä olisi nuori herttuatar Hedvig
Sofia silloin tanssimasta lakannut ja miettien luonut lempeät, siniset
silmänsä hänelle avautuneeseen tulevaisuuteen. Mutta onnettaret
säälivät nuoria ja viattomia, he kätkivät tulevaisuuden onnenvaiheet
ruusunpunaiseen harsoon, ja herttuatar jatkoi tanssiaan, iloaan ja
hyppyään niinkuin nuoret tekevät eläessään vain hetkeä varten ja
samalla iäisyydestä haaveksiessaan.

Taivaanranta synkistyi, rajuilma läheni. Tanskan kuningas Fredrik IV
hyökkäsi Holsteiniin, piiritti Tönningeniä, valloitti Gottorpin. Hedvig
Sofia itki linnaansa ja hymyili kyynelten lomassa.

Saksin ja Puolan kuningas Fredrik August, joka oikeassa kädessään
puristi hevosenkengän kokoon, vei hiljaisuudessa sotajoukkonsa
Liivinmaan rajoille, samalla kun hänen lähettiläänsä puhuivat sanoja
makeita kuin hunaja ikuisesta ystävyydestä. Isänmaanrakkauden ja vihan
ajamana ahdisti Patkull yllytyksillään vuorottain ruhtinaita ja kansoja
Ruotsin häviöksi. Ruotsin hovissa vain huviteltiin.

Pietari I oli ruvennut jättiläis-olallaan kohottamaan Venäjää. Antaen
Euroopan mannerilman puhallella avaran valtakuntansa aromaille, hän
samalla etsi huokureikää, josta lämpimämpikin kuin Jäämeren meri-ilma
voisi maahan virrata. Azowin tornien huipuilta katseli hän itämaita ja
Mustaamerta. Mutta nämä näyttivät hänestä vielä liian kaukaisilta;
hänen ikäväänsä voi jäähdyttää ainoastaan Itämeren laine. Hän
kokosi hurjat laumansa ja ojensi saksilaiselle kätensä Birnaussa.
Kaarle-kuningas komensi karhunajon pidettäväksi Kungsörin tienoilla.

Maan viisaat sanoivat: kuninkaamme on sokea. Mutta Kaarle-kuningas ei
tiennyt muusta kuin vannotuista valoista ja solmituista liitoista,
jotka estivät kuin muuri häntä mitään muuta näkemästä.

Eräänä päivänä maaliskuun alussa v. 1700 kokoontui metsästysseura
Kungsöriin, neljäntoista penikulman päähän Tukholmasta. Kuningas oli
hyvällä tuulella, ja Holsteinin herttualla, joka seurasi häntä alati,
oli loppumaton varasto hullunkurisia metsästysjuttuja. Milloin oli
hirvi, milloin metsäsika, milloin joku vaaliruhtinas, milloin joku
kaunis myllärintyttö ytimenä näissä kertomuksissa. Kuningas suvaitsi
niihin hyvin mieltyä. Kevätilma humisi raikkaana kuusikoissa, nietokset
sulivat puolenpäivän aikaan, ja hanki kantoi mainiosti aamuisin.

Jo ensi päivänä oli karhu saatu kierretyksi, ja Hård tuli herransa
käskyjä vastaan ottamaan. Kuningas kääntyi herttuan puoleen: _Mon
frère_ sanoi Brandenburgin vaaliruhtinaan pyytävän metsäsikojaan
mieluimmin elävältä?

-- Niin, -- vastasi herttua. -- Hän pyysi otuksiaan ansoilla, joita
viritteli milloin pyökkimetsiin, milloin myllynsulkujen vaiheille.

-- Ansoja en suvaitse, -- jatkoi kuningas. -- Mutta jos vaaliruhtinas
on pyytänyt metsäsikoja, niin minä pyydän karhuja. Hård, käy
virittämään verkkoja. Mutta ei yksikään metsästäjä saa ottaa kivääriä
mukaansa.

-- Karhukeihäät ovat kunnossa, -- vastasi Hård.

-- Ei yksikään metsästäjä saa ottaa keihästä.

-- Mutta ... muistutti hämmästynyt tallimestari, -- ne pedot ovat liian
jykeviä kauluksesta pudistettavaksi.

-- Hanki meille kaikille hyvät kanget, seitsentä korttelia pitkät,
tammesta tahi koivusta, kummasta tahdot. Aseta jokainen paikalleen ja
käske piestä pöly pois kontion turkista, missä ikinä se tavattaneenkin.
_Mon frère_ saa nähdä, ettemme mekään ole pekkoja pahempia, -- lisäsi
hän hykerrellen käsiään, uuteen tuumaansa tyytyväisenä.

-- Poika on hullu, -- jupisi Hård itsekseen; ei ollut isäkään
hätäpoikia, mutta tämä käyttäytyy kuin riivattu. Saadaanpa nähdä, että
hitto hänet kerran vielä perii.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin karhu oli ajettu pesästään ja hyökkäsi
verkkoa kohti. Ensimmäisen metsästäjän se paiskasi kumoon, Tätä lähinnä
seisoi Kustaa Bertelsköld. Tammikanki suhahti ilmassa, isku sattui
karhun korvanjuureen, ja ukko muksahti maahan eikä siitä sen koommin
noussut.

-- Ei, -- sanoi kuningas tyytymättömänä, -- ei se kelpaa, sinä olet
liian kovakourainen. Valitse keveämpi ase ja malta vähän mieltäsi, kun
lyöt. Uskotteko, _mon frère_, -- jatkoi hän kääntyen herttuaan päin, --
tuo poika nostaa aikamiehen suoralla kädellä aidan yli.

Kierrettiin toinen karhu. Tuskin se oli pesästään päässyt, kun
saamistaan iskuista ällistyi niin, että kompastui lumeen ja saatiin
ilman suurempaa vastusta köytetyksi. Kuningas oli tyytymätön ja
viritytti seuraavalla kerralla verkot niin, että karhu sai vähän aikaa
arvellakseen ennenkuin siihen käytiin käsiksi. Hård kiroili itsekseen,
mutta totteli täsmälleen.

Temppu onnistui niinkuin oli toivottu. Kolmas karhu hyökkäsi möristen
esiin ja koetti päästä pakoon. Kun se ei onnistunut, nousi se koiran
härsyttämänä takajaloilleen, paiskasi neljä metsästäjää maahan,
haavoitti herttuaa ja oli vähällä päästä läpi, kun kaatui kuninkaan ja
Arvid Hornin yhteisistä iskuista.

Metsästystä jatkettiin useita päiviä. Urjettiin jotenkin kauas
Kungsöristä. Syötiin talonpoikaistuvissa ja torpissa. Nukuttiin
pappiloissa. Ja kohta aamun sarastaessa alkoi taas sota metsän
kuningasta vastaan.

Neljäs ja viides karhu saatiin suuremmitta seikkailuitta. Kuudes pääsi
pakoon ja sitä ajettiin kokonainen päivä, kunnes se viimein putosi
sudenhautaan. Seitsemäs asettui vastarintaan, tappoi koiran ja kouristi
niin tuntuvasti erästä kuninkaan tallirenkiä, että mies vietiin pois
puolikuolleena. Verkkoa vastaan karatessaan se viimein sai surmansa
kuninkaan omasta kädestä. Jos urhoollisuuden mitalit olisivat siihen
aikaan olleet käytännössä, olisi Kaarle-kuningas suonut sen tälle
urhoolliselle vastustajalleen.

Vähitellen oli saatu kolmetoista karhua eikä useampia ollut kierretty.
Palaamiskäsky oli jo annettu, kun tuotiin sana, että vielä yksi karhu
oli saatu kierretyksi penikulman paikoilla kuninkaan kartanosta.
Seurue lähti heti liikkeelle ja painui jälleen synkimpään korpeen.
Kaarle-kuningas oli hurjan iloisella tuulella. Ruvettiin tavallisuuden
mukaan verkkoja virittämään. -- Pois verkot! -- huusi kuningas. --
Metsästäjät tottelivat, tottuneet kun olivat näkemään herransa
rohkeimmissakin seikkailuissa onnistuvan. Ilman muita aseita kuin
kanget asetettiin miehet suljettuun jonoon pesän ympärille, ja
etumaisimpana seisoi kuningas.

Kovalle otti, ennenkuin karhu saatiin pesästä ajetuksi. Turhaan koirat
rähisivät; turhaan pistettiin pitkiä seipäitä pesän suusta sisään.
Karhu katkoi keihäät, ja ärhentelevimmät koirat palasivat sieltä
verisin kuonoin. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin savu. Kuusen- ja
katajanhavuja kerättiin pesän ympärille ja pantiin palamaan. Vähän
aikaa kuultiin karhun siellä sisällä mörisevän; jo viimein nähtiin sen
turpa pesän suulla läähättävän.

Kaarle kuningas antoi metsästäjäin jonon peräytyä noin kolmenkymmenen
askelen päähän. Vierelleen pesän suulle hän asetti ainoastaan herttuan,
Hornin, Hårdin ja nuoren Bertelsköldin.

Turkki käryten ja vihoissaan ärjyen hyökkäsi karhu ulos. Vihollistaan
etsien syöksyi se, tämän eläimen merkillisellä vaistolla, suoraan
kuningasta kohti. Samassa jysähti neljä vankkaa iskua sen päähän --
viides, Bertelsköldin, luiskahti syrjään, sattui kiveen, ja tammikanki
katkesi.

-- Pois tieltä kaikki, ja yksi yhtä vastaan! -- huusi kuningas,
kohottaen aseensa toistamiseen. Mutta ennenkuin hän ennätti iskeä, oli
karhun raskas käpälä tarttunut hänen oikeaan käsivarteensa, reväissyt
hänen takkinsa ja pudottanut aseen hänen hervahtuneesta kädestään.

Kuningas tempasi vasemmalla kädellään kangen Hornilta, mutta syöstiin
samassa kumoon -- herttua ja Horn juoksivat luo ja karhun viha kääntyi
nyt vuorostaan heitä vastaan; ankarasti he huimivat, mutta ennen pitkää
he olivat aseettomina ja heidän kankensa poikki. Metsästäjät lähenivät;
mutta ennenkuin yksikään ennätti luo, oli Kustaa Bertelsköld aseetonna
heittäytynyt karhun päälle, saadakseen kunniallisella ruotsalaisella ja
suomalaisella tavalla painiskella voitosta.

-- Yksi yhtä vastaan! -- huusi hänkin.

-- Oikein puhuttu! -- kuultiin kuninkaan sanovan, kun taas oli noussut
jaloilleen, taisteluun kykenemättömänä.

Kustaa oli, kun hänen vihollisensa seisoi pystyssä takajaloillaan,
karannut siihen syliksi, toivoen voivansa yhdellä ainoalla tempauksella
keikauttaa sen lumihankeen. Hän ei ollut ajatellut, että hän siten sai
karhun läähättävän kidan päänsä päälle ja sen raskaat käpälät
kummallekin olalleen. Tempaus ei onnistunut, vaikka olikin tuima. Jos
karhu nyt olisi käyttänyt hampaitaan, ei Kustaa Bertelsköldistä
varmaankaan olisi mitään enempää sanomista. Mutta savusta ja iskuista
hölmistyneenä karhu unohti käyttää etuaan hyväksensä. Ainoastaan sen
kämmenet ja niiden kahdentoista miehen voima painoivat nuorukaista
vastustamattomasti maata kohden. Kustaa kaatui, mutta ei yksinään; hän
veti karhun muassaan.

Nyt riensi kuningas vielä kerran esiin, huolimatta mistään aseista,
ettei ketään voitaisi mainita häntä etevämmäksi, ja häntä uhkaava
vaara olikin nyt suurempi kuin kenenkään muun, sillä hänellä oli
ainoastaan vasen käsi varanaan. Karhu luopui varmasta saaliistaan ...
sen nähtiin horjuvan kuninkaaseen päin, sen nähtiin kohottavan
hirmuista käpäläänsä ... ja jo pääsi huuto ympärillä seisovilta. Mutta
kohotettu kämmen vaipui verkalleen alas ... pedon voimat olivat
väsähtäneet ... muutamia askelia hoippui karhu syrjään ikäänkuin
juovuksissa; silloin kuningas tarttui sitä rintaan ja heitti sen
helposti maahan ... ja raskas rumilas kaatui vastustamatta, ääntä
päästämättä, ikäänkuin tietäen oikean ajan, milloin sen oli kunnialla
kaaduttava kahdennentoista Kaarlen eteen.

Isoääniseen riemuhuutoon remahtivat kaikki metsämiehet nähdessään
karhun kaatuvan. Kuningas katseli kaatunutta otusta miltei
ystävyydellä. -- Köyttäkää se, mutta älkää vetäkö köysiä kovin lujalle,
-- sanoi hän tallimestarille. -- Hankkikaa reki, nuorilla kuusilla
koristettu, ja antakaa torvien soida. Tästä tulee pidot, joiden
vertaista ei ole Kungsörissä ennen nähty.

Käsky täytettiin. Lujasti mutta varovasti köytettynä köysillä,
joiden ympärille oli pantu sammalia, etteivät solmut vaivaisi, vietiin
karhu riemusaatossa ja soiton kaikuessa kuninkaankartanoon. Aurinko
valaisi tätä iloista kulkuetta; silmiä huikaisi valkoinen lumi.
Talonpoikaisnaisia ja lapsia juoksi maantielle näkemään tuon
isoäänisesti riemuitsevan joukon kulkua. Ukot ja pojat heittelivät
hattujaan ilmaan hurraten kuninkaalle. Metsästäjät vastasivat heille
riemusta huudahdellen. Kaarle-kuningas oli onnellinen -- ehkäpä
onnellisempi kuin sittemmin veristen voittojensa jälkeen. Nyt
aurinko vajosi verkalleen kuusten latvain taa. Sen viimeinen säde
karkeloi kirkkaana ja lempeänä kuninkaan korkealla otsalla. Lapsuuden
ilo lähetti tässä säteessä viimeiset jäähyväisensä suurelle
Kaarle-kuninkaalle. Sillä tänä päivänä laskeutui aurinko hänen
lapsuutensa, hänen nuoruutensa ja koko hänen elämänsä rauhan taivaalta!

       *       *       *       *       *

Kungsörissä pidettiin suurenmoiset pidot. Tuota pikaa pystytettiin
kartanolle kuusista tehty aitaus, jonka sisällä elävät karhut --
niinkuin muinoin vangitut kuninkaat Rooman keisarien voittosaatoissa --
säilytettiin sidottuina ja josta niiden ärjyntä sekaantui soitannon
ilosäveliin. Kuolleiden karhujen lihasta valmistivat hovin taitavimmat
kokit vieraille kestitystä.

Lähikylistä kokoontui joukoittain kansaa, miehiä, vaimoja ja lapsia
kuninkaankartanoon katsomaan Kaarle-kuninkaan suurinta tähänastista
voittoa. Paloviinaa tarjottiin, mutta kohtuullisesti; olut sitävastoin
vuoti virtanaan. Hollannin tupakkaa oli jo runsaammin tarjona; useat
miehet jo purivat pikanellia ja tupakoivat lyhyillä piipuilla.
Vanhukset istuivat haastelemaan kuningas vainajan ajoista ja hänen
rauhallisesta ja onnellisesta hallinnostaan, nyt kun reduktsioni ei
enää tuntunut niin rasittavalta ja kun suuri nälänhätä oli lakannut
kirvelemästä. Sekavia huhuja kaukaisista sotamelskeistä oli alkanut
kuulua yhteisenkin kansan korviin. Pyrstötähti oli nähty, ja
Taalainmaassa oli satanut verta. Eräs näiltä seuduilta kotoisin oleva
tietäjä-akka oli nähnyt unta, että koko Ruotsin valtakunta oli kullalla
peitettynä ja ruusuihin puettuna. Tämän hän oli selittänyt, niinkuin
unia selitetään, päinvastaiseen suuntaan, eli niin, että suurta
köyhyyttä ja surua oli odotettavissa. Mutta reippaimmat ja iloisimmat
olivat sitä mieltä, että sellaiset unet on sanan mukaisesti
selitettävä. Maa ja kansa olivat tottuneet voittoihin ja luonnonlapsi,
joka ihastelee rohkeutta ja käsivoimaa, arvosteli oikeammin kuin
diplomaatit nuoren kuninkaan sankarikykyä. Tarkka tutkija olisi
aavistanut, että suurten voittojen toivo kyti kansan mielessä juuri
sodan aattoiltana.

Nuoret saivat tanssia palkollisten puolella olevassa suurimmassa
salissa. Metsästysmusiikki soi; näin komeasti ei ollut milloinkaan
Kungsörissä tanssittu. Kuningas tuli seurueensa kanssa katsomaan
tanssia ja otettiin vastaan isoäänisin huudoin. Hän oli karhujuhlansa
kaunistukseksi koristanut metsästyspukunsa muutamilla senaikuisilla
koristeilla. Yhä vielä käytti Kaarle-kuningas pitkää kähäräperuukkia,
joka näkyy kaikissa kuvissa, mitkä hänestä on tehty hänen
perintöruhtinaana ollessaan ja hänen ensimmäisinä hallitusvuosinaankin;
vielä hän piti hienoa, valkoista pitsikaulahuivia; kallis kaulus oli
poissa, mutta eivät nuo kalvosimet, joita hän sittemmin nyhteli pois
hoviherrainsa ranteista ja jotka olivatkin kovin epäkäytännölliset
ankaroissa otteluissa hänen sotaretkillään. Herttua, jonka jalka samoin
kuin kuninkaankin oli vähän haavoittunut, oli mitä hauskimmalla
tuulella ja osoitteli leikin vuoksi, mitkä talonpoikaistytöt olivat
hänestä kauneimpia. Luultavasti hänen toimestaan oli viimeisen ja
urheimman karhun pörheä otsa koristettu laakeriseppeleellä, jonka
tuoreet lehdet oli otettu kasvihuoneesta. Sitten oli karhu seppelöity
ja köytetty rekeen, ja niin lykättiin se äkkiarvaamatta saliin
tanssivain keskelle.

Nämä, jotka eivät edeltä käsin tienneet mitään, riensivät hädissään
mikä minnekin; soittajat unohtivat soittonsa, kaikki pyrkivät
seinävieriin, ja niin jäi keskelle lattiaa tilava paikka, jossa
kuninkaan nähtiin vähän kummastellen odottavan, mitä karhulla olisi
hänelle sanomista.

Valpuri Eerikintytär oli kaunein talonpoikaistyttö, pullea ja
punaverinen vestmanlantilainen, oikein lämpöinen ja kaihomielinen
silmiltään, jotka olisivat sopineet vaikka kuningas Augustin loistavan
hovin kaunottarelle. Tyttö astui nyt esille -- Dianaksi puettuna ja
kantaen havukoristeita, jousta ja nuolia -- puhumaan karhun puolesta.
Hyvin reippaasti ja karhun mörinää säikkymättä tyttö otti seppeleen sen
päästä ja kietoi sen kuninkaan otsan ympärille, lukien seuraavat
tuntemattoman runoilijan sepittämät säkeet:

    "Niin kaukana kuin kuus' ja koivu kasvaa pohjanmailla,
    on metsän kuningas ain' ollut vertaistansa vailla;
    mut tästä hetkest' alkaen on metsän jaarlin suuren
    nyt pakko tuoda seppeleensä Kaarlen jalkain juureen.

    On valtakunta se, min voitti voimallansa,
    viis' vertaa suurempi kuin peri taatoltansa,
    se ulottuu niin kauaksi kuin metsät pohjolan
    ja nimensä maine viepi kerran kautta maailman.

Kuningas oli iloisella tuulella ja otti tämän kunnioituksen sekä
armollisesti että hilpeästi vastaan, sanoen, ettei hän tahtonut riistää
kunniaseppelettä niin mahtavalta ja urhoolliselta jaarlilta kuin karhu
oli. Näyttääkseen heti, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, otti hän
seppeleen päästään ja laski sen jälleen karhun otsalle. Samassa huomasi
hän, että karhu vielä oli köysissä. -- Ei käy laatuun, -- sanoi hän, --
että voittaja seppelöitsee vangittua vihollista, ikäänkuin pilkaten ja
häväisten sen tappiota. Nouse ja kävele ja ole vapaa urhoollisuutesi
palkkioksi!

Ennenkuin kukaan ennätti tai rohkeni virkkaa mitään, oli kuningas
siepannut metsästyspuukkonsa ja katkonut karhun siteet. Tämän
nähtyään hyökkäsivät kaikki kauhistuksissaan ovesta ulos. Ainoastaan
Kaarle-kuningas ja ne muutamat hänen miehistään, jotka eivät tahtoneet
olla häntä aremmat, jäivät asemilleen, kädet miekan kahvoissa kiinni,
ja odottivat uteliaasti, mitä karhu vapaaksi päästyään tulisi
tekemään.

Metsän pörheä kuningas ei kumminkaan näyttänyt haluavan käyttää
vapauttaan. Se nosti, hiljaa päristellen, päätään, oikoi puutuneita
raajojaan ja näytti miettivän. Sitten se nousi vaivoin ylös
reestä, katseli alakuloisesti kynttiläin valoa ympärillään, astui
muutamia askelia, horjui eteenpäin, huokasi syvään, ja oikaisihe
liikkumattomaksi kuninkaan eteen. Käytiin sitä tarkastamaan -- se oli
kuollut, ja laakeriseppeleensä, jonka Kaarle-kuningas niin kauniisti
oli antanut sille takaisin, se oli pudottanut voittajansa jalkain
juureen.

Kuningas kosketti petoa jalallaan; se makasi ääneti, hengetönnä. Ne,
jotka olivat olleet karhua ajamassa, käsittivät helposti syyn
tapaukseen. Mutta tuo odottamaton ratkaisu, mihin vaarallinen leikki
oli näin äkkiä päättynyt, näytti miltei enteeltä eikä voinut olla
nuoreen mieleen vaikuttamatta. Kuningas seisoi äänettömänä pitkän
aikaa.

Herttua sitävastoin huudahti iloisesti: -- Kunniani kautta, _sire_, tuo
kömpelö otus on tehnyt teille kunnianosoituksen, jota hienoin hovimies
siltä kadehtisi. Hei, uljaat sankarit ja sankarittaret, jotka niin
urhoollisesti olette ovia puolustaneet, tulkaa sisään, vaara on ohi;
kontiolla on ollut ymmärrystä enemmän kuin teillä kaikilla yhteensä.

Väkijoukko hyökkäsi sisään, ja jos riemu sitä ennen oli ollut
isoääninen, niin nyt se kävi miltei hurjaksi. Mahtava karhu kannettiin
riemusaatossa ulos, ja ensi kiihkossa nostettiin kuningas rahvaan
olkapäille. Ukot, nuorukaiset, tytöt, kaikki kilpailivat saadakseen
käsillään kantaa tätä nuorta yksinvaltiasta, jonka ylevä katsanto
kykeni lannistamaan metsän vapautetun kuninkaan hänen jalkainsa
juureen.

-- Viiniä tänne! -- huusi herttua, kuninkaan vielä istuessa
väkijoukon olkapäillä. Viiniä tuli. Dianaksi puettu tyttö ojensi
kuninkaalle maljan. Hän otti sen vastaan. Samassa kuiskasi herttua
vallattomuudessaan niin kovasti, että likinnä seisovat sen kuulivat: --
Diana anoo syvimmässä alamaisuudessa, että teidän majesteettinne näkisi
hyväksi lohduttaa häntä armollisella suudelmalla.

Heti kohta nostettiin hämmästynyt tyttö vastustuksistaan huolimatta
kuninkaan tasalle. -- Suudelkaa häntä, -- kuiskasi herttua hiljemmin;
-- kansa selittäisi kieltäymisenne ylenkatseeksi.

Ei koskaan, ei ennen eikä sen jälkeen koko elämässään Kaarle-kuningas
liene ollut näin oudossa asemassa. Seitsentoistavuotias hän oli, malja
oli hänellä toisessa kädessään; toisella puolen oli kaunis tyttö; iloa
ja riemuhuutoja ylt'ympäri. Kaikki nuoruuden tunteet kuohuivat hänen
rinnassaan. Hän punastui kuin poikanen, toivoen olevansa täältä senkin
seitsemän taipalen takana.

Samassa kuului aisakellon helinää kartanolta. Mutta kuningas kohotti
maljansa, vaikka kohottikin sen epäröiden, ja joi uskollisten
maanmiestensä onneksi. Sitten hän kallistui sivulle päin, ujostellen ja
arastellen, ja suuteli Valpuri Eerikintytärtä. Ääretön riemuhuuto
kajahti samassa ympärillä seisovan väen huulilta.

Samassa aukeni ovi, ja sisään astui kreivi Piper, synkeänä ja pahaa
ennustavan näköisenä, kokoontuneen kansan keskelle.

Väkijoukko ei häntä huomannut, mutta liki kattoa nostettu kuningas näki
hänet heti kohta. Yhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla, niin että
puoleksi tyhjennetystä maljasta roiskahti viiniä ympärillä seisovain
päälle ja kauniin Valpurin hehkuville poskille.

-- Mitä uutta? -- kysyi hän lyhyesti ja nopeasti uudelta vieraalta,
jonka korkea arvokin heti pani tärkeitä asioita aavistamaan.

-- Pahoja uutisia! -- vastasi kreivi matalalla äänellä. -- Suvaitseeko
teidän majesteettinne puhutella minua kahden kesken?

-- Pahoja uutisia? -- matki kuningas, joka nyt, vaarallisesta tilastaan
näin hyvään aikaan pelastettuna, jälleen tunsi itsensä aina
vallattomuuteen asti rohkeaksi ja iloiseksi. -- Ei, kreiviseni, pyydän
teitä, säästäkää ne uutisenne soveliaampaan aikaan. Tänä päivänä emme
jouda niitä kuuntelemaan.

-- Teidän majesteettinne suokoon anteeksi, mutta asia on tähdellinen
eikä siedä viivytystä.

-- Seuratkaa minua, hyvät herrat! -- jatkoi kuningas, joka ei ollut
kreivin muistutusta kuulevinaankaan. -- Nämä kunnon ihmiset tarvitsevat
virvoitusta, ja -- Hård, missä olet? Eikö karhunpaisti jo höyryä
ruokasalissa?

-- Ateria on valmis, teidän majesteettinne.

-- Tulkaa, herra kreivi, -- sanoi herttua, hienosti pistelevällä
äänellä; -- vakuutan, ettei teillä ole pienintäkään vaaraa, sillä
hirviö, jota nyt käymme voittamaan, on hajustettu kuin hovimies, lihava
kuin kapusiinimunkki, makea kuin Taalain tyttö ja hyvästi paistettu
kuin kunnon sotamies. _Allons_.

Kungsörin keittiöt ja ruokasalit esiintyivät tänä päivänä ehompana
entistään. Pöydät notkuivat ruokalajien alla, joista mainioin oli
persiljalla ja laakerinlehdillä koristettu karhunpää. Ranskan- ja
espanjan viinejä kimalteli suurissa hopeakannuissa. Kunkin vieraan
edessä seisoi hopeamalja, kyllin suuri koettelemaan sen voimia, joka
tahtoi kuntoaan näyttää. Oli kuin olisi taas eletty holhoojakauden
ylellisiä aikoja.

Ja kun lyhyt ruokaluku oli luettu, käytiin käsiksi vateihin ja
kolpakoihin, sillä metsämiehet olivat nälissään ja janoissaan nyt
niinkuin ainakin. Ei kukaan saanut olla poissa; haavoittuneet
metsästäjät tulivat nilkuttaen sisään; niiden joukossa puolikuoliaaksi
puserrettu Kustaa Bertelsköldkin.

Kaikkien piti juoda. Joka kerta, kun kuninkaan silmät sattuivat
hämillään olevaan ja levottomaan Piperiin, kävi hän kannuun käsiksi ja
nyökäytti hänelle päätään kuin virkkaen _res severas in crastinum_![6]
Ei koskaan Kaarle-kuninkaan nähty juovan niin paljon; ja kumminkin hän
joi vielä kuin neito. Mutta siihen taitoon harjaantuneet vanhukset
alkoivat toivoa hänenkin "ajan oloon paisuvan mieheksi."

Viiniä tulvi, pidot kävivät isoäänisiksi. Hurjia sotatekoja,
hullunkurisia metsästysjuttuja, naurettavia rakkaudenseikkailuja
kerrottiin. Gyllenborgia kehoitettiin sepittämään jokin runo. Hän nousi
pöydälle ja lausui, tarkoittaen "Kaarle-kuninkaan ensimmäistä voittoa":

    "Diana Marsille kun tarjoo suunsa terää,
    hymyilee Bakkus; Astridille, joka herää,
    näin lausuu Venus..."

Nyt löi iso seinäkello kahtatoista. Piper nousi istuimeltaan, mutta
kuningas antoi runoilijalle merkin, että tämä jatkaisi:

    "Näin lausuu Venus: käske Vulkanusta pian;
    on panssar rikki, siveys on saanut vian"...

Vielä kerran kajahti riemuhuuto -- kajahti kerran viimeisen --
vastaukseksi runoniekan pilanteolle. Mutta sen jälkeen nousi
Kaarle-kuningas, yht'äkkiä vakavaksi muuttuneena, pöydästä ja sanoi
Piperiin päin kääntyneenä: -- Herra kreivi, minä olen luvannut
ystävilleni iloisen päivän. Se on nyt lopussa, ja minä olen valmis
kuuntelemaan teitä. Te näette ympärillänne miehiä, jotka voivat
salaisuuksia säilyttää. Puhukaa ja puhukaa vapaasti; mitä on teillä
minulle sanomista?

-- Teidän majesteettinne, -- sanoi Piper epäröiden, tanskalaiset
etenevät. Holsteinia hävitetään. Tönningen on kukistumaisillaan. _Sota
on välttämätön_.

-- Jatkakaa! -- sanoi kuningas, pikaisesti katsahtaen herttuaan, joka
punastui.

-- Tsaari Pietari kerää 100,000 miestä Inkerinmaata vastaan. Varmoja
tietoja on tullut, että hän on tehnyt liiton Puolan ja Tanskan
kuninkaiden kanssa riistääkseen Ruotsilta Itämeren maakunnat. _Sota on
välttämätön_.

-- Jatkakaa! -- sanoi kuningas, tarttuen koneentapaisesti lähellä
seisovaan espanjanviinillä täytettyyn pikariin.

-- Saksilaiset ja puolalaiset ovat hyökänneet Liivinmaahan. Fleming on
väkirynnäköllä ottanut Kobrunnerin linnoituksen ja pommittaa Riian
kaupunkia. Kreivi Dahlberg pyytää apua. _Sota on välttämätön_.

Piperin näitä sanoja lausuessa ruiskahti punainen suihku valkoiselle
pöytävaatteelle. Kuningas oli tietämättään puristanut kokoon kädessään
olevan espanjanviinillä täytetyn hopeapikarin. Hänen korkea otsansa oli
vetäytynyt synkkään pilveen; valat oli rikottu, sanat syöty,
uskollisuus ja kunnia hukattu. Mutta Kaarle-kuningas vastasi vain:

-- Olette oikeassa. _Sota on välttämätön_.

Sitten hän kääntyi herttuan puoleen, ylevänä, uljaana, vakavana,
jommoisena häntä ei oltu ennen nähty. Kaikki nuo pienet ja vähäpätöiset
asiat, jotka muulloin viehättävät ihmisten mieliä ja hyvittelevät
heidän intohimojaan, olivat nyt kadonneet, nuoren kuninkaan silmien
eteen aukeni mahdollisuus oikeutettuun taisteluun, johon oli
ryhdyttävä vaikkapa koko maailmaa vastaan. -- Onpa kummallista, --
sanoi hän, -- että molemmat serkkuni tahtovat sotaa. Olkoon menneeksi.
August-kuningas on syönyt sanansa ja toiminut valoja ja sopimuksia
vastaan. Asiamme on oikea. Jumala on meitä auttava. Ensin suoritan
asian toisen kanssa; sitten saatan haastaa sanasen toisellekin!

Siitä päivästä alkaen luopui Kaarle kaikista pukunsa koristuksista,
kaikesta ylellisyydestä ja kaikista huvituksista.

Siitä päivästä alkaen tuli sota olemaan hänen metsästyksensä ja kuulain
vinkuna hänen soittonsa.

Siitä päivästä alkaen hän ei juonut olutta eikä viiniä, vaan ainoastaan
vettä.

Siitä päivästä alkaen hän ei ikinä enää naisen huulia suudellut.

Siitä päivästä alkaen hänestä tuli sankari, jota ei mitata
tavallisten ihmisten mittapuulla; suuri myötäkäymisissä, suurempi
vastoinkäymisissä, ainutlaatuinen hyveissään, ainutlaatuinen
virheissään, monien ihailema, harvain ymmärtämä eikä kenenkään
saavuttama.



3. MITEN LEIJONA ALKAA OTUSTA AJAA.


Henkivartijarakuunain kornetin Kustaa Aadolf Bertelsköldin kirje
sisarelleen Ebba Bertelsköldille, prinsessa Ulriika Eleonooran
kamarineidille.

  Narvassa 7. p:nä joulukuuta 1700.

  Sangen rakas sisareni!

  Aina siitä pitäen, kun viimeksi olimme yhdessä viime keväänä,
  jolloin niin herttaisesti huvittelimme ja minä viimein vähän
  sairastelin Kungsörin luona sattuneiden otteluiden jälkeen ja
  sisareni minua niin armaasti paranteli voiteilla ja harpunsoitolla,
  jonka kaipuussa, Jumala paratkoon, nyt saan elää. Siitä ajasta
  on kohta kahdeksan kuukautta monessa melskeessä kulunut, jonka
  tähden rohkenen nöyrimmästi pyytää sisartani, ettei hän suurta
  laiminlyöntiäni panisi pahakseen, koska olen huono kirjoittamaan,
  jonka kyllä maisteri Schönberg voi todistaa puolustuksekseni, hän,
  joka ennen muinoin Mainiemessä vertasi kirjoitustani vereksessä
  lumessa nähtäviin harakan jälkiin. Olen myös oikein saanut r.
  sisareni kirjeet toukokuun 8. p:ltä ja elokuun 17. p:ltä, joista
  en saata kyllin sanoa, kuinka suuresti ne ovat mieltäni
  ilahduttaneet; ja minä pyydän sisartani näistä koukeroisista
  riveistä huomaamaan veljellisen kiitollisuuteni. Minulla on nyt
  siihen vähän enemmän aikaa kuin mitä ennen oli, sillä minä
  makaan täällä Narvassa sairaalassa, parantamassa naarmua, jonka
  sain viimeisessä venäläisten kanssa käydyssä kahakassa, se ei
  kumminkaan ollut pahempi kuin pyssynkuula, joka sattui vasempaan
  olkaan, ja se on jo onnellisesti poistettu, niin että minulla
  nyt kahden viikon perästä on lupa kirjoittaa, mutta en minä
  saane ennen joulua nousta ratsaille.

  R. sisareni on varmaankin jo kuullut ne suuret sanomat voitoistamme
  niin tanskalaista kuin venäläistä vastaan taistellessamme;
  ajattelen kumminkin, ettei liene r. sisarelleni vastenmielistä
  kuulla vähän enemmänkin niistä eräältä, joka oli niissä mukana
  ja hutki käsivartensa väsyksiin. R. sisar muistanee sen päivän
  viime talvena, kun heitin Kustaa Aadolf Douglasin portaita alas
  hänen herjaustensa tähden Suomen aatelisia vastaan, että muka
  olisivat tolvanoita, jotka eivät hävenneet puhumasta keskenään
  ilkeätä suomalaista äidinkieltään itse kuninkaallisessa linnassakin;
  jonka kaiken tähden Douglas mennessään ei muistanut lukea rappuja.
  Ja kun sitten arestista pääsin, muistanee r. sisareni Eeva
  Falkenbergin sanoneen minulle: että kyllä olin rohkea käymään
  tuommoisen nuorempani paasiraukan kimppuun, mutta mitä miehuutta
  näyttäisin valtakunnan vihollisia vastaan käytäessä, sen tahtoi
  neiti jättää sanomatta. Ja r. sisar muistaa, että r. sisaren
  kirja juuri silloin oli aukaistuna pöydällä; jonka tähden sanoin,
  lukematta kirjan lehtien lukumäärää: sen Eeva-neiti tietäköön,
  etten palaa tänne Tukholmaan ennenkuin minulla, jos Jumala suo,
  on voitto, tahi ainakin kunniallinen ottelu kirjoitettavana
  jokaiselle sivulle Ebba-sisareni muistikirjaan. Ja tähän vastasi
  Eeva Falkenberg: en usko sitä; kornetti saa olla iloinen, kun
  saa nuijia karhuja; johon minä sanoin: Mitä neiti lupaa minulle,
  jos tapahtuu niinkuin olen sanonut? Ja siihen hän sanoi: sitten
  saa kornetti pyytää minulta mitä hyvänsä, en ole sitä kieltävä.
  Onko se varmaa, sanoin minä. Niin varmaa, sanoi hän, kuin kukko
  Jaakopin kirkon tornin huipulla; ennen se laulaa, kuin minä teidät
  petän. Ja nyt pyydän sisartani aloittamaan muistiin kirjoittamista
  ja pränttäämään ensi sivulle Seelannin (eli Tiberupin) ja toiselle
  sivulle Narvan vähän isommilla kirjaimilla. Sitten saan verkalleen
  jatkaa, kunnes lehdet täyttyvät; en tosiaankaan tohdi sitä ennen
  palata Tukholmaan; lienee myöskin parempi, etten tiedä, kuinka
  monta lehteä kirjassa on.

  Tahdon siis tässä kertoa r. sisarelleni, että 14. p:nä huhtikuuta
  viime keväänä lähdin Tukholmasta kuninkaan seurueessa Malmöön, ja
  meitä oli siellä lähes 12,000 miestä, ja silminnähtävää oli, että
  nyt oli tanskalaisten nahka parkkiin pantava. Mutta sillä välin
  oli esteitä laivastolla, joka oli yhdistettävä Englannin ja
  Hollannin laivastoihin, niin että pääsimme otteluun vasta heinäkuun
  25. p:nä, **Kaikki vanhaa ajanlaskua, joka oli sunnuntai, klo 5:n ja
  6:n välillä iltapäivällä. Olisinpa suonut sisareni näkevän sen
  kauniin näyn, joka meillä sinä päivänä laivastosta oli, kun
  punainen viiri nostettiin amiraalilaiva Fredrika Amalian isoon
  mastoon; mutta kuningas oli Sofia-jahdissa. Tuuli ei ollut kovin
  ankara, kuitenkin niin, että hevosemme polkivat laivankantta
  kärsimättömyydestä; ja ilma oli muuten ihanan kirkas ja lämmin.
  Siinä oli nyt edessämme vihanta Seelanti pyökkimetsineen,
  Humlebäckin kartano ja eräs valotorni ja tuulimylly, jossa
  myllärillä ei ollut aikaa jauhaa. Ja nyt laskettiin laivoista
  paljon veneitä vesille, joilla soudettiin maata kohti, mutta
  siellä kävi vesi liian matalaksi, silloin hyppäsi kaartin majuri
  Kaarle Numers ulos veneestä kahlatakseen maihin, ja hänen
  pataljoonansa hänen kanssansa. Kuningas tuli sen nähtyään varsin
  malttamattomaksi, niin ettei kukaan voinut häntä hillitä, vaan
  hän hyppäsi kainaloita myöten veteen, viitaten miekallaan muita
  tekemään samaten; jota esimerkkiä kreivi Piper heti seurasikin,
  mutta naurettavaa oli nähdä Ranskan lähettilään Herra Guiscardin
  hienoissa mustissa silkkisukissaan hyppäävän mereen, vaikka
  kuningas sanoi: -- Herralla ei ole tanskalaisten kanssa mitään
  tekemistä.

  Nyt tanskalainen tosin ampui rannasta kuudella pienellä tykillä,
  niin että vesi vähitellen punertui; mutta 400 ratsumiestä,
  jotka piilivät metsänrinteessä hakatakseen ruotsalaiset maahan,
  tuskin tohtivatkaan tulla esille, ennenkuin kuulat meidän isoista
  laivatykeistämme alkoivat rapista kuin herneet heidän ympärillään,
  kiskoen hietaa ja kiviä maasta, ikäänkuin pyryilma olisi ollut,
  niin että hevoset juoksivat tiehensä ja olivat mahdottomat hillitä;
  eikä käynyt paremmin tanskalaisen jalkaväenkään, jota oli 300
  talonpoikaa, joille oli luvattu vapautus orjuudesta, jos tahtoisivat
  sotapalvelusta tehdä. Niin ajettiin tanskalainen ennen pimeätä
  metsään; ja kun Kaarle-kuningas oli saanut tämän kauniin voiton,
  kävi hän heti kohta polvilleen ja kiitti Jumalaa. Samana iltana
  asetuttiin leiriin rannalle.

  Me ratsumiehet katselimme kaikkea tätä vain kaukaa, mutta millä
  sydämen halulla, voi sisareni kyllä ajatella. Emme voineet enää
  sinä päivänä mennä maihin pimeän tähden, ja seuraavana maanantaina
  oli julman ankara luodetuuli, niin että missä vene laskettiin
  vesille, siinä hyökkäsi meri heti sen päälle, niin että muutamia
  miehiä hukkui. Oli myös ankara merenkäynti sinä päivänä hevosille,
  joista yksin meidän rykmentistämme kuusi taittoi jalkansa; mutta
  tiistaina oli ilma tyyni, ja me pääsimme maihin. Leirissä kävi
  heti kohta se puhe, että neuvottomuus ja pelästys vallitsi
  Kööpenhaminassa, sillä heidän kuninkaansa oli poissa Holsteinissa,
  ja kaupunginpäällikkö Schack oli tulostamme niin hölmistynyt,
  ettei tiennyt seisoiko hän päällään vai jaloillaanko. Mutta
  ylioppilaat ja osa porvaristoa olivat nousseet valleille
  miehuullisesti meitä kohtaamaan ja kunnon miehinä maatansa
  puolustamaan; sillä eihän kenkään voinut tulla muuhun luuloon,
  kuin että Kaarle-kuningas piirittäisi kaupungin ja valloittaisi
  sen pikemmin kuin hänen isoisänsä aikoinaan oli voinut sen tehdä.

  Sisareni arvelee, ettei sellaista voittoa, johon minä vain
  katselemalla otin osaa, voi muistikirjaan merkitä. En tahdo
  siis jättää sanomatta, että minut ratsujoukkoni kanssa
  komennettiin puhdistamaan maata tanskalaisesta ratsuväestä,
  joka oli metsiin turvautunut. Ja meillä oli sitä tehdessä
  useita kahakoita, jotka kestimme niin hyvästi, että palasimme
  leiriin tuoden 40 vankia. Totta on, että meillä oli enemmän
  vaivaa Seelantia puolustaessa kuin sitä valloittaessa, sillä
  muutamat meidän väestämme, ja vielä enemmän hollantilaiset ja
  englantilaiset matruusit, jotka laivastoista kävivät maihin,
  rupesivat ryöstämään aateliskartanoita. Sitä täytyi meidän
  väkisin estää, eikä käynyt sitä kurittamatta tekeminen; sillä
  kuninkaan tahto oli, että herran ja talonpojan piti saada
  pitää omansa. Kun maaorjuudessa elävä tanskalainen talonpoika
  sen näki ja ajatteli, mitenkä voudit hätistivät häntä ruoskalla
  auran ääreen, ihastui hän meihin ikihyväksi; ja kun joku
  talonpoika tuotiin vankina leiriin, päästi kuningas hänet heti
  kohta irti ja antoi hänelle hopeariksin sanoen: -- Pitäkää
  töistänne huolta, vaarikulta; en ole tullut häviötänne hankkimaan,
  vaan ainoastaan hyvää naapurisopua. -- Jonka kuultuaan
  tanskalais-äijä itki niin sydämensä pohjasta, että kyynelet
  vierivät hänen partaansa, ja hän sanoi: -- Jumala siunatkoon
  teidän majesteettianne; ettehän teekään meille pahaa; olettehan
  hurskaan Ulriikamme poika!

  Kun kuningas Fredrik kuuli, kuinka väestö joukoittain riensi
  ruotsalaisten leiriin, niin että siellä oli melkein suuremmat
  markkinat kuin Kööpenhaminassa, muuttui hänen mielensä, ja hän
  teki rauhan Travendalissa, luvaten pitää vanhat sopimukset ja
  maksaa Kaarle-kuninkaalle 260,000 riksiä sotakuluja. Eivätkä
  voineet useat meistä kyllin kummastella, kun sen kuulimme juuri
  tultuamme Rungstedin kapakkaan 2 1/2 penikulman päähän
  Kööpenhaminasta, ja kun luulimme nyt lujalle otettavan.
  Muutamat arvelivat kuninkaan menetelleen oikein poikamaisesti,
  kun tiesi voittavansa, mutta ei käyttänyt voittoa hyväkseen;
  tanskalainen kyllä purisi meitä kantapäähän, kun häneen selin
  kääntyisimme. Sen ratkaiskoot meitä viisaammat; Jumala hallitsee
  meitä kaikkia. Sitä vain en tahdo r. sisareltani salata, että
  koko Eurooppa kummikseen on nähnyt kuninkaamme eroavan muista
  ruhtinaista niin, ettei hän pyydä mitään muuta kuin oikeutta,
  vaikka hänellä on valta pakottaa toista kovimpiinkin ehtoihin;
  niinpä vaatimaan vaikka koko Norjan; luulenpa, että tanskalaisten
  olisi täytynyt kirvelevin sydämin siihen suostua. Sen sijaan on
  kuningas lähtiessään sanonut talonpojille, että: "hänen mieltään
  pahoittaisi, jos jotakin erittäin pahaa olisi heille tapahtunut;
  mitä hän oli tehnyt, sen hän oli tehnyt vasten tahtoaan, mutta he
  saisivat olla varmat, että hän siitä hetkestä alkaen tahtoisi
  olla heidän kuninkaansa vilpittömin ystävä".[7]

  Niin päättyi se leikki Seelannissa neljässä viikossa, kuninkaalle
  ja Ruotsin aseille suureksi kunniaksi. Suomalaisia ei siellä
  ollut, koska sisareni kirjoittaa, etten saa jättää suomalaisten
  käytöstä mainitsematta, jos niin tapahtunut olisi että kuningas
  olisi vienyt heidät taisteluun sinisten poikainsa kanssa.

  Sisareni ei varmaankaan enää tuntisi kuningasta sen jälkeen,
  kun sotaan lähdimme. Hänen majesteettinsa on luopunut pitkästä
  tekotukastaan ja pyyhkäissyt hiuksensa ylöspäin, mikä tekee
  hänet erinomaisen reippaan näköiseksi; käyttää niinikään
  mustaa kaulahuivia, jota sisareni kenties ei kiittäisi, eikä
  mitään peliä eikä mässäystä suvaita koko armeijassa.
  Tanskalaiset vallasnaiset ovat olleet kauhean uteliaita
  saadakseen nähdä hänen majesteettiaan, niin että muutamilla
  leirissä käyneillä aatelismiehillä on ollut rouvansa mukanaan,
  mutta hänen majesteettinsa ei ole ollut siitä mielissään.

  Täällä leirissä kävi myös eräs venäläinen ruhtinas Hilkoff,
  jonka tsaari Pietari oli lähettänyt tuomaan suuria ystävyyden
  osoituksia ja samalla vakuuttamaan, että rauha vallitsi
  itäisillä mailla; josta kuningas suuresti ihastui. Ja hänestä
  näytti herra Guiscard tekevän sangen pahoin siinä, että niin
  usein puhui niistä 300:sta rautakanuunasta, jotka hänen
  majesteettinsa äskettäin lähetti tsaari Pietarille lahjaksi
  turkkilaisia vastaan käytettäviksi; ikäänkuin voitaisiin nämä
  kanuunat kääntää hänen majesteettiansa vastaan; mutta sitä
  hänen majesteettinsa ei tahtonut uskoa, ennenkuin hän Skoonessa
  sai kuulla asian oikean laidan.

  R. sisar tietäköön sitten, että hänen majesteettinsa, palattuamme
  Ruotsiin, pitää henkivartijaväkensä katselmuksen Kristianstadissa;
  ja on niitä ainoastaan 150 miestä, mutta joka mies on sankari.
  Kuningas itse on heidän kapteeninsa, kukaan luutnantti ei ole
  everstiä halvempi mies, kukin korpraali on everstiluutnantti,
  ja miehistökin on paljaita ratsumestareita tai kapteeneja, joilla
  on käytös ja ryhti semmoinen, ettei parempi käsi ennen ole miekkaa
  pidellyt. Armas sisar kultani, rukoile uskollisesti puolestani,
  että minäkin kerta tulisin niin suureen kunniaan mahdolliseksi,
  silloin olisin yhtä tyytyväinen, vaikka osakseni tulisikin uhrata
  henkeni nuorella iälläni kuninkaan ja isänmaan puolesta. Mutta en
  tohdi sitä ajatellakaan, vaikka olen ajattelevinani; Eeva-neiti
  lienee jo minut perin unohtanut ennenkuin se voi tapahtua.

  Syksyllä marssimme sitten Karlshamniin, mennäksemme Liivinmaalle
  vetämään sormikoukkua Saksin kuninkaan kanssa, jolla kuuluu
  olevan niin tavattomat käsivoimat. Sillä välin tuli tietoja
  Narvasta, että venäläinen oli suurin sotajoukoin hyökännyt
  maahan ja sitä hävittänyt; ja se oli tapahtunut heti sen jälkeen,
  kun sota Moskovassa julistettiin. R. sisar ei liene valtiollisiin
  seikkoihin paremmin tutustunut kuin minäkään; jätän siis muiden
  mietittäväksi, miten päteviä sodan syyt lienevät olleet, esim. se,
  että kreivi Dahlberg Riiassa kolme vuotta tätä ennen olisi huonosti
  kestinnyt hänen tsaarillisen majesteettinsa lähettiläskuntaa, jonka
  mukana tsaari itsekin oli, ja kiskonut siltä suuret maksut huonoista
  majapaikoista y.m. Mutta yhtä asiaa en tahdo jättää mainitsematta:
  tottapa r. sisar muistaa hovijunkkari Kasperi Klingenstjernan, joka
  Jumalalle ja koko maailmalle oli velkaa; sodanjulistuksessa
  valitettiin muun muassa sitä, että hän oli velkaa venäläisille
  eikä tahtonut maksaa.

  Tämän kuultuaan hänen majesteetinsa ei virkkanut paljon mitään,
  mutta amiraali Ankarstjernalle hän sanoi: älkää laskeko Riikaan,
  vaan Tallinnaan. Me lähdimme purjehtimaan lokakuun 1. p:nä, ja
  kuningas oli henkivartijoineen Westmanland-nimisessä laivassa;
  minäkin sain armon olla samassa laivassa. Se oli vaikea retki,
  myrsky ja aallot olivat hirmuiset, niin että kuningaskin, vaikka
  puri hampaitaan yhteen, joutui meritautiin ja oli pakotettu
  menemään Sofia-jahdilla Pärnun kaupunkiin, jonne muutamat laivat
  häntä seurasivat. Mutta muut laivat, risteiltyään kovassa ilmassa
  Helsingin ulkopuolella, pääsivät hädin tuskin Tallinnan satamaan.
  Siellä saimme tietää, että venäläinen suurella sotavoimalla
  piiritti Narvaa, mutta Hemming Horn puolusti itseään viimeiseen
  saakka urhoollisen ritarin tavoin. Syksy kului kulumistaan, eikä
  Kaarle-kuningaskaan hidastellut. Koottiin siis kaikki käytettävinä
  olevat joukot kaupunkiin, jonka nimi oli Rakvere, ja sinne vietiin
  suomalaisetkin joukot meren poikki Turusta ja Helsingistä. Kuningas
  tarkasti väkensä marraskuun 6. p:nä, ja koko armeijan huomattiin,
  hevosväki, jalkaväki ja tykkiväki yhteenluettuina, olevan 13,000
  miestä. Sinä päivänä saimme ylimääräisen kestityksen.

  Kun nyt 5,000 miestä jätettiin Vironmaata puolustamaan, ei ollut
  meitä enemmän kuin 8,000 ja ehkä vielä 300 siihen lisäksi, jotka
  lähdimme moskovalaista vastaan. Oli sentähden useita, jotka
  sanoivat kuninkaalle: älkää hullutelko (en kyllä tiedä, puhuivatko
  niin sopimattomasti, mutta muuta he eivät ajatelleet), ja
  erittäinkin koetti herra Guiscard saada kuninkaan luopumaan
  aikeesta. Hänen majesteettinsa pysyi kuitenkin päätöksessään
  eikä antanut itseään häiritä; vastasi vain: "vaikka olisivat kahta
  vertaa lukuisammat, niin olen pelastava Narvan, sillä Jumala on
  meidän kanssamme, ja meidän on oikea asiamme."

  Marraskuun 13 p:nä aloimme marssia Narvaa kohti; huonompia teitä
  en ole koskaan nähnyt; me samosimme ilman kuormastoa sateessa ja
  usvassa, ja vihollinen oli hävittänyt koko maan ihan autioksi
  ympäriltämme. Sisareni varmaankin käy sääliksi uskollista
  hevostani Bogatiria, joka, niinkuin sisareni hyvin muistaa, on
  syntynyt Mainiemessä puolalaisesta rodusta; se ei viiteen päivään
  saanut kauroja kahta mittaa enempää ja vähän kuloutunutta ruohoa;
  suomalaisen ratsupalvelijani Tanelin rinnasta se pusersi monta
  syvää sydämen huokausta. Mutta 17. p:nä valtasimme haltuumme erään
  venäläisen joukkokunnan, jonka Scheremetjeff oli lähettänyt
  hankkimaan rehua, ja silloin otettiin niin monta kimppua heiniä,
  että Bogatir sai syödä mahansa täyteen.

  Vielä parempi onni oli meillä, kun Scheremetjeff luopui Pyhäjoen
  salosta ja heti sen jälkeen Siltamäestäkin, jossa kaikki odottivat
  ankaraa ottelua syntyväksi, ja niin tulimme 19. p:nä aamulla
  Laggenan metsään, puolentoista penikulman päähän täältä, mutta me
  olimme tuiki väsyneitä ja viluisia; erittäinkin jalkaväki laahasi
  kivääreitään väsyksissään, ja hevosilla oli korvat riipuksissa
  aivan kuin kyytikoneilla. Jonka tähden sinä päivänä olimme pakotetut
  levähtämään miltei vihollisen näkyvissä; upseerit saivat viiniä ja
  sotamiehet olutta lämpimikseen, sillä ilma oli jotensakin kylmä, ja
  useimmat nukkuivat paljaan taivaan alla. En voi sanoa r. sisarelleni,
  kuinka kummallisin tuntein sen yön kulutimme; me tiesimme, että
  taistelu oli välttämätön ja että meidän köyhäin, väsyneiden ja
  värisevien sotilaiden oli käytävä 80,000 täysin varustetussa
  leirissä olevaa vihollista vastaan. Mutta me luotimme Jumalaan
  ja nuoreen kuninkaaseemme, joka kävi kanssamme kaikkiin vaivoihin
  osalliseksi ja jolla oli teltassaan miekka vieressään ja Raamattu
  päänpohjissa; ja kuninkaan palvelija Stenbock on kertonut minulle,
  että hänen majesteettinsa sinä yönä levitti oman viittansa hänen
  päällensä, kun oli niin kylmä.

  Nyt, sisar kultani, minä kehno kirjoittaja en osaa sitä päivää
  tarpeeksi kuvata, joka oli 20. päivä lokakuuta, eikä kukaan sitä
  pian unohtane. Sitä en tahdo jättää mainitsematta, että vihollisen
  valleilla varustettu leiri, jossa oli 145 kanuunaa, ulottui pitkän
  puolikuun muotoisena kolmelle puolelle kaupunkia, niin että tämän
  kuun molemmat kärjet olivat Narvanjoen rantaa vasten, ja kaupungin
  takana oli joki neljännellä sivulla. Tsaari ei ollut siellä, hän oli
  samana aamuna matkustanut pois ja jättänyt päällikkyyden de Croin
  herttualle.

  Klo 10 aikaan ammuttiin kahdenkertainen ruotsalainen tunnuslaukaus,
  ja me odotimme turhaan vihollista liikkeelle lähteväksi. Kuningas
  ratsasteli sinne tänne auringonpaisteessa, huolellisesti tarkastaen
  väkensä asemia; pysähtyessään henkivartijain luo havaitsi hänen
  majesteettinsa minut, halvan palvelijansa, ja nyökäytti minulle
  päätään sanoen: "Kustaa, nyt ajamme karhun pesästään", mikä
  tapahtuikin niinkuin kuningas oli sanonut.

  Kun sitten kello oli 2 iltapäivällä näimme kaksi merkkirakettia
  kohoavan meidän väkemme kohdalta metsän yli, ja heti nähtiin
  vielä kaksi nousevan kaupungista vastaukseksi. "Jumala kanssamme!"
  oli tunnussanana, ja niin hyökkäsimme reippaasti eteenpäin, ja
  samalla alkoivat vihollisen tykit paukkua niin, että maa tärisi.
  Siihen asti meillä oli ollut kirkas ilma, mutta nyt meni taivas
  pilveen ja musteni, ja pohjoisesta alkoi metsän yli kovasti
  tuulla, ja samalla alkoi sataa lunta, ja tuuli tuprutti lunta
  venäläisten leirin yli, että vihollinen kerrassaan soaistui
  eikä voinut tähdätä eikä nähdä liikkeitämme.

  Meidän 37 tykkiämme aloittivat niin ikään heti kohta iloisen
  soittonsa lymipyryssä. Kenraali Wellingkin komentama oikea
  sivusta hyökkäsi eteenpäin kilvan myrskyn kanssa. Ensimmäisenä
  pääsi perille luutnantti Rehnsköld 50:n krenatöörinsä kanssa;
  näitä seurasi kaarti, kaartia taas vestmanlantilaiset,
  helsinglantilaiset ja turkulaiset Tiesenhausenin johtamina.
  Sitten tuli ratsuväki Wachtmeisterin johdolla: ensiksi
  henkivartijarakuunat Hamiltonin, sitten uusmaalaiset Klingsporren
  komentamina; sitten Kaarle Maunu Rehbinderin suomalaiset rakuunat
  ja hänen veljensä Hannu Henrikki Rehbinderin karjalainen ratsuväki,
  ja se oli tavattoman pikainen voitto, sillä venäläisten ratsuväki
  heitettiin nurin niskoin, ajettiin täyttä laukkaa virtaa kohti, ja
  heitä ratsasti sen yli niin monta kuin taisi, mutta sillä paikalla
  oli koski ja useita hukkui. Mutta venäläisten jalkaväki ei
  päässytkään yli ja kun samassa tuli pimeä, niin ei sinä päivänä
  enää voinut sillä sivustalla toimittaa mitään.

  Kovempi oli ottelu vasemmalla sivustallamme, jonka vastassa oli
  vahvimmat vallitukset ja jota kenraalit Majdel ja Maunu Stenbock
  johtivat. Majdelin pojat ryntäsivät kohti syrjemmitse oikean
  käden puolelta: ensiksi krenatöörit Klysendorfin, Gründelin ja
  Roosin komentamina; sitten pataljoona suomalaisia Mellinin
  johtamana ja toinen Loden, ja pataljoona Hämeenlinnan rykmenttiä
  majuri Bergin johdolla, joka kaatui pataljoonansa etupäässä;
  sitten tuli vermlantilaisia Fockin, vielä samaa jalkaväkeä
  Feilitzin ja sitten taas suomalaisia[8] Sassen johdolla. Samaan
  aikaan tekivät taalalaiset Stenbockin ja Turun läänin jalkaväki
  Hastferin johdolla ryntäyksensä; näiden takana oli kuningas
  Rehnsköldin ja henkivartijain kanssa; ei mikään voinut häntä
  pidättää, vaan hän hyökkäsi mukanaan B. Rehbinderin johtama osa
  henkivartijarakuunoita, Lievenin johtama aatelislippu ja osa
  Turun läänin ratsuväkeä Vepsäkylää kohti, jota molemmat rivit
  voivat ampua. Saanen sanoa r. sisarelleni, koska olin muassa,
  ettei se ollut leikintekoa, vaan me ryntäsimme ankaran tulen läpi
  leirin sisävarustuksiin saakka raivaten tiemme piikeillä ja
  miekoilla. Hetken kuluttua olimme heittäneet kaikki nurin niskoin,
  ja vihollinen, joka tässä häiriössä ja lumipyryssä oli niin perin
  hämmentynyt, ettei yksikään rykmentti voinut käskyä totella eikä
  taistella, syöksähti täyttä vauhtia alas siltaa kohti ja tunki
  niin hirveästi edelleen, että silta murtui ja tuhansia hukkui
  surkeasti virtaan.

  Mutta vaikein työ oli meillä vielä tekemättä. Kun moskovalainen
  näki virran olevan edessään ja tappion takanaan, pysähtyi hän ja
  puolustihe hurjalla rohkeudella kuormastonsa takana. Heitä oli
  vielä neljä yhtä vastaan; heidän ei sopinut peräytyä eivätkä he
  kuollakaan tahtoneet. Kuningas lähetti oikean sivustan vasemmalle
  avuksi, mutta syyspimeä saavutti meidät, ja nyt alkoi ankara
  ammunta kaartin ja taalalaisten kesken, jotka eivät pimeässä
  tunteneet toisiaan. Sattui toki niin onnellisesti, että venäläiset
  epäilivät saksalaisten päällikköjensä uskollisuutta ja huusivat
  kavallusta tehtävän, niin että Croi ja muut herrat, henkeään
  varjellakseen, olivat pakotetut antautumaan. Sen kepposen perästä
  antautuivat viholliset laumoittain, toiset yöllä, toiset seuraavana
  päivänä, ja heitä kohdeltiin oikein ystävällisesti, niin että nuo
  nälkiintyneet raukat saivat ruokaa ja haavoitetut tilaisuutta myöten
  hoitoakin. Mutta kun heitä oli niin paljon, emme voineet heitä pitää
  luonamme, vaan täytyi heidän antaa aseensa pois ja astua kuninkaan
  ohi paljain päin, keppi kädessä; sitten saivat he mennä kotiinsa
  jälleen. Tällä tavoin laskimme enemmän kuin 20,000 miestä menemään:
  mutta Croin ja muut päälliköt pidimme vankina, heille kaikkea
  kunniaa osoittaen. Croi lienee saanut kuninkaalta 1,000 tukaattia,
  kun hänellä ei ollut muuta kuin vaatteet päällään.

  Sisareni saanee kyllä muilta kuulla paremman kuvauksen tästä
  voitonpäivästä; sen vain tahdon sanoa, että sinä päivänä kaatui
  tahi hukkui vihollisia 18,000 miestä; meikäläisiä oli kuolleita
  ja haavoitettuja noin 2,000. Ja me valloitimme koko leirin ja
  vapautimme kaupungin, johon vaskirumpujen päristessä ja kellojen
  soidessa marssimme kolmantena päivänä.

  Vaikka jokainen meistä tappeli niinkuin ei olisi arvioinut
  henkeään lahonneita mäkivöitä paremmaksi, niin ei kuninkaalla
  kuitenkaan vertaansa ollut. Missä kahakka oli kovin, siellä
  hänen majesteettinsa oli aina saapuvilla; sai myös luodin
  kaulahuiviinsa ja menetti suohon miekkansa ja toisen saappaansa,
  sieltä vedimme hänet hädin tuskin ylös, ja näin hän sai
  sukkajalassa suuren voiton. Jos sisareni tahtoo kuulla jotakin
  suomalaisista, niin sanon totuuden nimessä, että koko ratsuväki,
  paitsi henkivartijoita, oli pelkkiä suomalaisia, ja siihen vielä
  kolmas osa jalkaväkeä, niin että ainakin puolet armeijasta Narvan
  luona oli suomalaisia; he ovat, samoin kuin ruotsalaiset,
  rehellisesti maksaneet sen päivän kunnian punaisimmalla
  sydänverellään.

  Mitä minuun halpaan palvelijaan tulee, en tahdo r. sisartani
  kauemmin väsyttää, sen vain sanonen, että hakkasin hakkaamistani
  muiden kanssa, ja Bogatir sai naarmun kaulaansa. Ottaessani osaa
  viimeiseen kahakkaan rannalla tunsin vähän pistävän olkaani,
  mutta en heti huomannut sitä luodiksi, ennenkuin ratsastin
  kappaleen matkaa ja huomaamattani pyörryin verenvuodosta.
  Maattuani siinä kolme tai neljä tuntia verisessä lumessa monien
  kuolleiden keskellä, olivat minut korjanneet ja vieneet välskärin
  luo, mutta tällä ei ollut aikaa ruveta hoitamaan minua ennenkuin
  toisen päivän illalla. Irvistellä täytyi, mutta eipä kannata
  siitä nyt puhua, sillä ilo teki minut terveeksi jälleen.

  Sillä ei koskaan saata sisareni kuvitella, millä sydämen halulla
  ja innolla suuren Kaarle-kuninkaan johdolla taistellaan ja
  voitetaan. Ei kukaan huoli haavoista, ei kuolemasta, vaan
  ainoastaan siitä suuresta kunniasta, että saa vuodattaa verensä
  niin suuren sankarin rinnalla; sisareni ei usko minua, kun sanon,
  että halpa sotamieskin katsoo itsensä osalliseksi kuninkaan
  suuruuteen ja on sillä hetkellä aatelismiestä parempi. Onneksi
  ei r. sisareni nyt saa nähdä kuningasta; r. sisareni rakastuisi
  häneen kokonansa, eikä kuningas sitä ymmärtäisi. Tervehdä
  rakkaasti armollista äiti rouvaa ja lähetä hänelle tämä kirje.
  Älä unohda muistikirjaa äläkä rakkaan sisareni vilpitöntä,
  uskollista veljeä _K. A. B:iä_.

  J. K. Enhän tohtine Eeva-neidille lähettää terveisiä. Tämä
  koukeroinen kirje on maksanut minulle kahdeksan päivän työn.
  Hyvästi, sydänkäpyseni.



4. AURORA KÖNIGSMARK.


Eräänä kylmänä talvi-iltana tammikuussa 1702 istui kaksi nuorta
upseeria teltassaan aivan lähellä Würgenin linnaa Kuurinmaalla, jossa
Kaarle-kuninkaalla oli pääkortteerinsa, ei kumminkaan linnassa, vaan
sen luona. He olivat, kuninkaan esimerkin mukaan, peittäneet telttansa
oljilla ja parhaan vointinsa mukaan lämmittäneet sitä tulikuumilla
kuulilla. Mutta kovin tehottomat nämä apukeinot olivat kirpeätä
tammikuun pakkasta vastaan. Ainoan viheliäisen, telttaa valaisevan
talikynttilän valossa näkyi nuorten sotilaiden hengitys keveän savun
tavoin haihtuvan kylmään ilmaan.

Kreivi Kaarle Lindsköld, kaartin kapteeni, laitteli olkia paksummalti
telttatuolinsa alle, kaatoi läheisellä pöydällä olevaan lasiin jalointa
reininviiniä, jota oli tuonut pullollisen viittansa alle kätkettynä, ja
tyhjensi lasin. Pakkasta vastaan tällä tavoin suojattuna jatkoi hän
tuttavallista keskustelua ikäisensä ystävän Kustaa Aadolf Bertelsköldin
kanssa, joka nyt oli henkivartijarakuunain luutnanttina.

-- Mitä sen vietäviä teillä oli Triskissä tekemistä? Kuulin viisaan
Stenbockin unohtavan tavallisen varovaisuutensa ja sanovan Piperille:
_Mais, monsieur le comte_, tuo ei ole enää sotaa, se on poikamaisuutta.

-- Stenbock voi olla viisas mies, mutta Kaarle-kuningasta hän ei silti
ymmärrä. Kuinka olisimme voineet suuttumatta suvaita, että Oginski joka
päivä pyöri leirimme ympärillä kuin mikäkin ampiainen? Milloin hän oli
sivullamme milloin takanamme, ei koskaan siellä, mistä häntä etsimme,
aina siellä, mistä häntä ei odotettu, tehden meille enemmän vahinkoa
kolmella- tai viidelläsadalla ratsumiehellään kuin kaikki muut
puolalaiset ja saksilaiset yhteensä. Piru hänet vielä perii, sanoi
kuningas eräänä päivänä -- ei, ei hän kuitenkaan kironnut, tiedätkö,
Lindsköld, kiroaminen on tyhmää, se ei ole siunaukseksi, eikä
kuningaskaan koskaan kiroa. No niin, me lähdimme liikkeelle joulukuun
alussa ja kokoonnuimme Schaueniin; ei kukaan tiennyt, mitä nyt oli
tuleva. Meitä oli 1,100 ratsumiestä, hummerhjelmiläisiä ja
meyerfeltiläisiä, ja lisäksi odotimme 400 miestä jalkaväkeä, joiden
piti tulla reellä ajaen jäljestämme. Jos meillä vain olisi ollut
tekemistä Oginskin kanssa, olisi pari eskadroonaa riittänyt, mutta
kuurilaiset ovat perhanan joukkoa. Eikö ole pirullista, että minun aina
pitää kirota? Sen olet sinä minulle opettanut, Lindsköld, se on sinun
syysi, mutta siitä täytyy minun päästä eroon.

Lindsköld nauroi. -- Varo, ettet jonakin kauniina päivänä saa nähdä
itse paholaista hameeseen puettuna edessäsi, -- sanoi hän. -- Luet kai
Raamattua niinkuin muutkin?

-- Luenpa niinkin, sitä teen melkein joka päivä, ja sitä pitäisi
sinunkin tehdä. Kuningas lukee joka aamu pari lukua Raamatusta.

-- No, kuinkas muuten, kun kuningas tekee niin, pitää meidän kaikkien
tehdä samaten. Entäs sitten, kerro nyt, miten kävi Triskissä.

-- Joka paikassa, mihin tulimme, oli Oginski ollut ennen meitä. Me
juoksimme hänen jäljissään niinkuin lapsi sateenkaaren perässä. Sillä
lailla tulimme Samogitiaan, eikä jalkaväki enää jaksanut meitä seurata,
Eräänä iltana hämärissä näimme edessämme linnan ja muutamia viheliäisiä
hökkelejä, joita sanottiin muka kaupungiksi. Se oli Triski; linna ja
kaupunki olivat Oginskin ja siis valloitettavat. Nyt siellä oli
vähäinen joki, ja silta oli hävitetty; mutta meillä ei ollut aikaa
odottaa. Mitäs muuta kuin miehet ja hevoset veteen -- huh, se oli kuin
olisi talviavantoon hypännyt! Mutta me pääsimme onnellisesti yli kaulaa
myöten märkinä ja niin viluissamme, että hampaat kalisivat. Koko väestö
oli paennut kaupungista; ainoastaan pappi ja lukkari löydettiin erään
tallin ylisiltä. Olimme kuitenkin iloisia, että saimme viritetyksi
tulen ja hitusen ruokaa suuhumme; kuningas meni linnaan majailemaan, me
muut kaupungille, ja kaikki voivat oivallisesti. Juuri kun olimme
päässeet jotensakin kuiviksi ja suloisesti oikoilimme oljilla
raajojamme, ollen nukkumaisillamme, olivat nuo s----nan puolalaiset
kuin jehu kimpussamme -- nyt taas kirosin! Me heräsimme huutoihin ja
hälinään; kaupunki paloi; kello oli 11 illalla. Alastomina tai
puolialastomina -- muutamat paitasillaan, kun olivat ripustaneet
vaatteensa kuivumaan -- syöksyimme ulos. Mikä on hätänä? Oginski on
täällä! Missä? Eikä kukaan tiennyt missä. Sach ja Fleming joutuivat
ensiksi käsikähmään ja tappelivat kuin riivatut. Oli niin pimeä, ettei
nähnyt kättä silmäinsä edessä. Hetkisen kuluttua kuulimme kuninkaan
huutavan: hakatkaa päälle, pojat! Ja me hakkasimmekin tietämättä
tarkoin, mihin isku milloinkin sattui. Sitten havaitsimme, että joukko
ympäriltämme alkoi harveta: Oginski oli pyörähtänyt tiehensä; ennenkuin
olimme oikein valveillammekaan, oli hän päässyt käsistämme.

-- Taikka te hänen käsistään. Ei vartijoita ensinkään -- myönnä, että
se oli poikamaisesti tehty.

-- Hän pääsi käsistämme, ja se meitä pisteli. Me ajoimme häntä takaa
Kovnoon päin ja ratsastimme vihollisen nähden Niemen-virran poikki,
uittaen hevosia lautan rinnalla. Oginski pakeni, me jätimme
vartijaväkeä Kovnoon. Sieltä ratsastimme metsäin ja erämaiden kautta
armeijaamme.

-- Ottakaa enemmän väkeä mukaanne, teidän majesteettinne, sillä maa
vilisee vihollisia, -- sanoi Hummerhjelm. -- Enemmän väkeä, -- sanoi
kuningas, osoittaen meitä muutamia, jotka häntä seurasimme; -- eikö
eversti näe, että itse olen kymmenes. -- Sillä meitä oli vain kymmenen.
Siitä tuli vaivalloinen retki. Tuon tuostakin kuulimme laukauksia
pensaikoista. Puolalaisia ja kuurilaisia parveili kuin sääskiä
ympärillämme. Mutta kaikki luulivat meitä suuremman sotaväenosaston
etujoukoksi eivätkä estäneet kulkuamme. Viisi vuorokautta ratsastimme
yötä päivää, tappelimme ja näimme vilua ja nälkää. Kuudentena päivänä
kuulimme ruotsalaisten sotahuudon ja tunsimme lampaanpaistin käryä.
Takaanpa, Lindsköld, että söimme oinaan mieheen.

-- Koko leiri oli levotonna. Kuninkaan luultiin hukkaan joutuneen, ja
Arvid Horn lähetettiin henkivartijain kanssa hakemaan. Aiotko
kirjoituttaa Triskin nimen sisaresi muistokirjaan?

-- Luuletko sen kannattavan? Tiberup, Narva ja Väinäjoki ovat siellä jo
ennestään, Triski oli vain mitätön juttu.

-- Minä neuvon sinulle jotakin parempaa. Oletko koskaan nähnyt
noita-akkaa?

-- Noita-akkaako? Olenpa, muistelen nähneeni muutaman Turussa useita
vuosia sitten. Ihmisillä ei juuri ollut muuta todistusta häntä vastaan
kuin että hän oli ilkeän näköinen ja että hänellä oli punaiset, vettä
valuvat silmät.

-- Kustaa veikkoseni, kuinka lapsellinen olet. Eivät pahimmat
noita-akat ole sen näköisiä. Ajattele pitkää, uljasta naisen vartaloa,
niin kaunista kuin kevätaurinko on mustissa pilvissä, säihkyviä silmiä,
uhkeita muotoja, vastustamatonta hempeyttä, pukua kuin kuningattaren,
ryhtiä kuin keisarinnan... Sanalla sanoen, puhuimme vast'ikään
hameeseen puetusta paholaisesta, koska herkkätuntoisten korvaisi
kuullen ei saa puhua pirusta. Tahdotko hänet nähdä? Usko minua, se
olisi voitto Ebba-sisaresi muistikirjaan, voitto sellainen joka
paremmin ansaitsisi tulla Eeva Falkenbergin nähtäväksi kuin Tiberup,
Narva ja Väinäjoki...

-- Kuules mies, luulenpa sinun kurkistaneen liian syvälle pulloon.
Aivan oikein; ei tippaakaan enää.

-- Se hyöty niistä on noista jumaluusopillisista tieteilemisistä
sota-aikana. Poikaparkaa, aina hän ajattelee pirulla olevan lyhyet ja
paksut sarvet ja hevosenkaviot tai pukinsorkat, miten milloinkin. Mutta
me vapaa-ajattelijat, jotka olemme nähneet maailmaa, emme usko miestä
niin tyhmäksi. Me tiedämme hyvin kyllä, että ukko välistä voi tekeytyä
suloiseksikin, kun niin tahtoo -- ukko, tai oikeammin akka, sillä
noita-akastahan nyt puhummekin.

-- Mistä noita-akasta?

-- Kreivitär Königsmarkista.

-- Ei ole minulla kunnia tuntea hänen armoaan.

-- Etkö ole jo parin kolmen viikon kuluessa joka aamu nähnyt vaunujen
lähtevän linnasta, kääntyvän kuninkaan teltalle päin, ja sitten, pitkän
kaarron tehtyään, jälleen palaavan linnaan? Vaunuissa istuu
vallasnainen -- huikaisevan kaunis!

-- Niin -- muistelenpa nähneeni.

-- Muistelet nähneesi? Katsopas tarkasti silmiini, Kustaa! Niin,
vannonpa Amorin nuolien kautta, ettei se poika ole edes nähnytkään
kreivitär Königsmarkia. Ja kuitenkin kreivitär on koko leirin puheen
aiheena. Sanotaan, että kuningas August on lähettänyt hänet
tänne ja että kreivitär on pannut kaikki keinonsa liikkeelle
päästäkseen kuninkaamme puheille. Mutta muistathan, kuinka Valpuri
Eerikintyttären suukkonen kärvensi kuninkaan huulia kuin tuliset
hiilet. Kaarle-kuningas on liian viisas tarttuakseen tenhottaren
pauloihin. Mutta kuulehan Bertelsköld, minulla on ehdotus sinulle
tehtävänä. Asetu seitsemäksi päiväksi tien viereen, jota vaunut
kulkevat, ja katsele oikein tarkoin kreivitärtä, joka niissä istuu. Jos
sinulla niiden seitsemän päivän kuluttua vielä on ainoakaan soppi
sydämessäsi jäljellä korskeata, ruskeaveristä Eeva Falkenbergiä varten,
niin voit hyvällä omallatunnolla kirjoittaa sisarellesi: armas
sisareni, olen voittanut enemmän kuin Narvan; olen nähnyt Aurora
Königsmarkin, enkä ole voitetuksi tullut.

-- Loruja!

-- Usko pois! Hyvästi, poikaseni, sinulla on hiiden kylmä teltassasi,
ja viini on loppunut. Tunnussana tänä yönä on Kungsör. Soisinpa
olevamme siellä!

Näin sanoen lähti iloinen kapteeni tiehensä, hyräillen jotakin laulua,
ja meni luultavasti hakemaan muita tovereita, joilla oli enemmän
tarjottavaa. Kustaa heittäysi telttavuoteelleen ja koetti kuluttaa
pitkää talvi-iltaa ajattelemalla tuolla kaukana pohjolassa olevia
ystäviään. Milloin muisteli hän äitiään, jaloa uljasta kreivitärtä;
milloin veljeään Torstenia, joka yhä vielä hengitti Ranskan hovi-ilmaa;
milloin armasta Ebba-sisartaan, joka nyt oli nuoruutensa ensimmäisessä
kukoistuksessa; milloin mustasilmäistä Eevaa, joka kenties jo oli
unohtanut kuljeksivan ritarinsa; milloin Tukholman hovilinnoja; milloin
Kungsörin metsästysmusiikkia; milloin lapsuuden muistoja Mainiemestä,
jotka sekä Kustaassa että hänen sisaressaan olivat herättäneet
katoamattoman rakkauden Suomeen. Kaikki nämä kuvat kutoutuivat nuoren
sotilaan ajatuksissa yhteen, ja niihin yhdistyi kunnianhimon unelmia ja
rohkeita tuumia tulevista voitoista. Kustaa Bertelsköld oli jo käynyt
Kaarle XII:n koulua; hän ei katsonut hyvälle omalletunnolle,
voimakkaalle kädelle ja pelottomalle mielelle mitään mahdottomaksi;
mutta kaikessa muussa ja erittäinkin siinä, mikä koski sen ajan vapaita
rakkaudenseikkailuja, hän oli, niinkuin hänen ystävänsä oikein oli
huomauttanutkin, vielä kokonaan lapsi.

Eikä kaikesta tästä huolimatta kuitenkaan ollut kumma, että kauniin
kreivittären kuva tuon tuostakin palasi yhdeksäntoistavuotiaan
nuorukaisen mieleen. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt; hän koki
muistella vaunuissa istuvaa naista; hän luuli häntä todellakin
tavallista ihanammaksi; ja olihan siitä aina jotakin vaihtelua
talvileirin yksitoikkoisuudessa! Kuta enemmän Kustaa tätä ajatteli,
sitä uteliaammaksi kävi hän nähdäkseen jälleen tämän naisen, josta koko
Eurooppa oli puhunut jo kymmenen vuotta, ylistäen häntä älyn ja
ihanuuden ihmeeksi.

Levotonna lähti nuorukainen teltastaan. Kello oli jo 8 illalla; kirkas
tähtitaivas valaisi lumista tienoota, jossa teltat seisoivat riveissä
kuin tuiskun keräämät nietokset. Näkyi tulia linnasta, joka oli tuskin
300:n askelen päässä. Kustaa tiesi Stenbockin asuvan toisessa
kylkirakennuksessa ja päärakennuksen olevan sotakanslian hallussa.
Mutta hän arvasi myöskin, että eräs linnan pienempi sivurakennus oli
tällä kertaa annettu kreivitär Königsmarkin asuttavaksi. Juuri tässä
rakennuksessa kimalteli kynttilän valo niin ihmeellisen kirkkaasti.

Kukapa meistä ei liene jolloinkin kokenut sitä tunnetta, joka syntyy,
kun talvisena iltana katselemme tuollaista valon tuiketta ja kun
mielikuvituksemme yhdistää sen johonkin, joka sillä hetkellä erittäin
kiinnittää mieltämme. Kustaa Bertelsköld katseli valoa, katsoi sitten
muualle ja katseli taas valoa. Miltei huomaamattaan hän oli tullut
linnan portille, jossa vahtimiehen huuto herätti hänet ajatuksista.

Hän häpesi miestä; olisi näyttänyt naurettavalta, jos hän olisi
kääntynyt takaisin. Saatanhan käydä nuorta Stenbockia tapaamassa, hän
sanoi itsekseen, kokien rauhoittaa omaatuntoaan. -- Kungsör! -- vastasi
hän ja oli pian joutunut linnanpihalle.

Kustaa ei ollut ennen käynyt linnassa. Sen sisärakennukset olivat
hänelle perin tuntemattomat. Kun hän ei tavannut ketään pihalla, lähti
hän umpiarviolta nousemaan portaita, jotka pimeässä arveli oikeiksi.
Portaat veivät pitkään, pimeään käytävään. -- Tottapahan viimein tapaan
jonkun, joka voi neuvoa minut Stenbockin huoneeseen, -- ajatteli
nuorukainen ja hamuili käsillään seiniä pitkin.

Samassa joku tarttui häntä käsivarteen. -- Tekö siinä olette? -- sanoi
outo ääni.

Bertelsköld tapaili miekkansa kahvaa. Mutta kohta malttoi hän mielensä
ja vastasi samaan tapaan: -- Niin, minä tässä olen.

Taas hän oli keksinyt tekosyyn omaatuntoaan rauhoittaakseen. Kuinka
olisin noin tyhmään kysymykseen voinut muulla tavalla vastata? ajatteli
hän itsekseen.

-- Seuratkaa minua! -- sanoi tuntematon. -- Voitte ottaa vyöstäni
kiinni, niin pääsette haparoimasta pitkin seiniä. Teidän tähtenne minua
on käsketty sammuttamaan yhdyt portaissa.

Vai minun tähteni! ajatteli Bertelsköld.

-- Olettepa täsmällinen, -- jatkoi saattaja puhettaan. Mutta kuinka
saitte tietää tämän yön tunnussanan?

-- Hm! -- vastasi luutnantti. Keneksi häntä luultiin!

-- Arvaan ... vähän kultaa vain. Ei kannata ruotsalaisten kerskua
rehellisyydellään. Mutta ettehän toki liene tavannut ketään
linnanpihalla? Luulisin teidän olevan pahemmassa kuin pulassa, jos
Stenbock saisi vihiä teidän täällä olostanne.

-- Hm! -- vastasi nuori soturi jälleen. Itsekseen hän ajatteli: tästä
näyttää tulevan oikein hauska seikkailu. Maltapa, herraseni, mieleni
tekisi iskeä ruotsalaista rehellisyyttä selkääsi. Mutta malttakaamme
mielemme, saapa nähdä, mitä tästä tulee!

-- Nyt olemme perillä, -- sanoi opas heidän kuljettuaan useiden
käytäväin kautta, jotka olivat yhtä pimeät kuin ensimmäinenkin. --
Käykää sisään ja odottakaa tässä, kunnes olen teidät ilmoittanut.

Kustaa Bertelsköld seisoi noin viiden minuutin ajan yksinään pimeässä
huoneessa. Kaikenlaisia kummallisia ajatuksia risteili hänen
aivoissaan. Mitä oli tekeillä? Mitä odotettiin? Mitä pelättiin? Pitikö
hänen jäädä paikoilleen? Vai pitikö hänen paeta? Ei kukaan vastannut.
Hän oli aivan kuin kaukaa kuulevinaan sitran ääniä; heti sen jälkeen
oli kaikki taas hiljaista, pimeätä ja salamyhkäistä.

Nyt aukaistiin kaksipuolinen ovi huoneen perällä ja hämmästyneen
nuorukaisen silmien eteen avautui niin eloisa ja huikaisevan kaunis ja
samalla niin taiteellisesti harkittu näky, ettei parhainkaan maalari
olisi osannut järjestää varjoa ja valoa, ryhmitystä ja värejä
vaikuttavammin ja älykkäämmin.

Kustaasta näytti niinkuin teatterin esirippu olisi hänen silmäinsä
edessä nostettu ylös. Hänen ja näyttämön väli oli pimeä; mutta näyttämö
oli valaistu ja viehätti silmää. Näkymättömäin lamppujen valossa istui
tuolla näköpiirin perällä naisen haamu, haltiatar, tai kenties joku
noita Olympon jumalattaria, joita senaikainen runollinen kuvakieli
tiesi luetella niin lukemattomia.

Tämä nainen oli uljas ja varteva kuin Juno ja kumminkin niin ihana ja
riutuva kuin runoilijain kuvailema Afrodite. Dianan kuu ei olisi ollut
liiaksi hyvä valaisemaan hänen kuninkaallista otsaansa, samalla kun
Minervan äly ja sukkeluus elehti hänen hienoilla, täyteläisillä
huulillaan ja hänen mustain ripsiensä alla. Jos siihen aikaan olisi
elänyt joku ihastuttava Tegnér, niin olisi Kustaa Bertelsköldin mieleen
heti juolahtanut:

    Kas, sorjaa kulta-hasta,
    mi sankarin saa luo;

mutta hän olisi heti oikaissut runoilijaa eräässä kohdassa: tämä ei
ollut kultahapsi, vaan tukka oli musta kuin etelän yö ja valui kuin
varjoisa kehä otsan ja vaaleiden poskien ympärillä. Kaikkia noiden
ihmeen ihanain kasvojen eri osia ei hämmästynyt nuorukainen heti
paikalla voinut erottaa. Hän ei nähnyt noiden kulmakarvain siroa
kaarevuutta, joita senaikuiset runoilijat vertasivat nousevan auringon
yllä lepääviin öisiin pilviin. Hän ei nähnyt tuon suun pyöreyttä, jota
runoilijat sanoivat milloin Helikonin ruusuksi, milloin Aganippen
lähteeksi, ja joka oli niin pienoinen ja kirsikkamarjan kaltainen, että
nykyajan kauneudenaisti ei olisi sitä hyväksynyt; mutta hänen aikansa
ja useiden seuraavien miespolvien mielestä se oli ja pysyi kaiken
ihanuuden esikuvana. Hän ei nähnyt sulottaria, jotka, jos saa uskoa
samoja runollisia kuvauksia, vallattomasti parveillen alati karkeloivat
hänen ruusuhuulillaan. Hän ei myöskään nähnyt -- kenties onnekseen --
tuota miltei huomaamatonta silmäluomien alla olevaa velttoutta ja
omituisen vienoa, ylähuulen äärimmäisessä hupenevassa viivassa
esiintyvää veitikkamaista piirrettä, joka osoittaa, että kauniin naisen
suu on luotu muitakin, kuin vain taivaallisen rakkauden suudelmia
varten.

Kreivitär Aurora Königsmark osasi oivallisesti asettaa
esiytymisensä, niin että tarkoitettu vaikutus näytti aivan
luonnolliselta ja satunnaiselta. Hän istui nytkin tavallisessa
asennossaan kirjoituspöytänsä ääressä, vähän huolettomasti
eteenpäin nojaten ja kirjoittaen kirjettä kahden alabasterilampun
ruusunpunertavassa valossa, jotka levittivät hienoa lemua pienoiseen,
erinomaisella kauneuden aistilla koristettuun huoneeseen. Hänen pukunsa
oli yksinkertainen niinkuin sen täytyi olla Kaarle XII:n leirissä,
mutta samalla mitä tarkimmalla aistilla valikoitu. Paha vain, että
Kaarle XII:n historioitsija, oppinut ja perinpohjainen Nordberg,
kolmessa suuressa paksussa nidoksessaan on vain ohimennen ja muutamalla
rivillä kertonut kauniin kreivittären käynnistä eikä sanallakaan
koskettanut hänen pukuaan. Se vain on varmaa, että hänen ohimollaan
oleva ainoa timantti ei heloittanut kirkkaammin kuin ne kaksi, jotka
luonto oli luonut vähän alemma, ja että musta samettihame, joka oli
aiottu tehostamaan kaulan valkoisuutta, ei ollut niitä mustia kiharoita
pehmeämpi, joita laitellessaan kreivitär ei koskaan täydellisesti
taipunut muodin orjuuden alaiseksi, vaan noudatti sitä ainoastaan sen
verran kuin se hänelle sopi.

Bertelsköld astui muutamia askelia eteenpäin, mutta pysähtyi jälleen.
Ensi kerran elämässään häntä pelotti, sillä tämä oli ensi kerta, kun
hän omasta mielestään ei ollut menetellyt avonaisesti ja
ritarillisesti.

Vaikka välillä oli kaksi pimeätä huonetta, kuuli kreivitär kuitenkin
raskaiden karoliinilais-saappaiden askelet, kohotti keveästi päätään ja
virkkoi saksaksi: -- Tekö se olette, rakas Törnflycht? Astukaa sisään,
_mon page_!

-- Luutnantti Törnflycht, kreivi Piperin lanko -- kreivittären
hovipalvelija! häneksikö minua luullaankin! ajatteli kreivi
Bertelsköld, rohkaisi mielensä, astui vieläkin pari askelta eteenpäin
ja tuli lamppujen valopiiriin. Samassa astui toisesta huoneesta
kreivittären puolalainen hovimestari häntä vastaan, tarttui häntä
kovasti käsivarteen ja sanoi samalla äänellä, joka juuri vähän ennen
oli portaissa kuiskaten puhunut: -- Ettehän olekaan oikea mies? Kuka
olette ja kuinka olette rohjennut tunkeutua tänne?

Bertelsköld irroitti hiljaisesti kätensä ja kuiskasi, miehen
kysymyksistä huolimatta:

-- Kuka on tuo nainen?

Turha kysymys! Hän jo kyllä aavisti, kuka se oli.

Nuoren sotilaan sävyisyys vietteli hovimestarin harhaan ja hän kävi
niin rohkeaksi, että tarttui Kustaata kaulukseen heittääkseen hänet
ulos ovesta. -- Te vintiö, te yöjuoksija, -- sanoi hän, -- uskallatteko
tulla uhkaamaan armollista kreivitärtä? Te lurjus! Te miehistä
mitättömin! Kyllä minä opetan...

Jos siinä olisi ollut saapuvilla ken muu hyvänsä kuin Aurora
Königsmark, olisi nuori mies menettänyt malttinsa jo tämän puhuttelun
ensi osaa kuullessaan. Mutta toinen osa oli jo kuitenkin liikaa.
Vastaamatta kävi Bertelsköld hovimestarin rintaan, nosti hänet
lattiasta ylös, riiputti häntä edessään suoralla kädellä, kantoi ovelle
ja heitti hänet jotensakin kovakouraisesti pimeään käytävään. Mies
parka ällistyi niin pahanpäiväisesti, ettei käytävän lattialle
pudotessaan saanut sanaakaan suustaan.

Melusta häiriytynyt kaunis kreivitär unohti kokonansa äskeisen
asentonsa, kavahti ylös ja soitti kamarineitsyttään sisään. Mutta jo
ennenkuin neitsyt ennätti tulla, seisoi Kustaa huoneen ovella. Luonto
ei ollut koskaan aikonut häntä hovimieheksi, mutta olihan hän elänyt
kolme iloista vuotta hovissa, ja vaistomaisesti hän tunsi olevansa
velvollinen antamaan tälle kauniille vallasnaiselle selityksen
odottamattomasta tulostansa.

Hän mainitsi nimensä, sanoi erehtyneensä portaista ja pyysi, ettei
hänen armonsa panisi pahaksi, että hän vastasi: minä! kun häneltä
kysyttiin: tekö siinä olette?

Selitys otettiin armollisesti vastaan. Herttainen hymy, yksi noita
hymyjä, jotka saattoivat puolen maailmaa haltioihinsa, väreili
kreivitär Königsmarkin huulilla. Nuoren kreivin suora selitys, ehkäpä
myös hänen kookas, voimakas, vaikkakaan ei vielä täysin kehittynyt
sankarivartalonsa miellyttivät kreivitärtä. Kenties välähti siinä heti
kohta jokin mietekin mieleen, sillä kreivitär oli tunnettu hyväksi
keinoja keksimään. Maailma, elämä ja omat kirjavat onnenvaiheet olivat
opettaneet hänelle sen taidon perinpohjin. Luultavasti oli hänen älykäs
päänsä heti keksinyt tuuman, miten tämä ikävä erehdys oli hyödyksi
käytettävä.

Kamarineitsyt, joka nyt tuli sisään toiselta, ja hovimestari toiselta
puolen, saivat viittauksen poistua. Kustaa Bertelsköld oli nyt
kahdenkesken sen naisen kanssa, joka niin monen miehen rauhan oli
häirinnyt. Kreivitär osoitti hänelle istuinsijan aivan lähelle itseään,
ja Bertelsköld istui -- jotakuinkin hämillään ollen.

-- Kiitän onneani tästä erehdyksestä, -- sanoi kreivitär keveästi ja
luontevasti. -- Tiedättekö, kreiviseni, että minulla on kunnia lukea
itseni sukulaiseksi perheenne kanssa? Äitinne on Sparre; toivon hänen
voivan hyvin. Onpa olemassa kaksinkertainenkin sukulaisuus meidän ja
Sparrein välillä, sekä isäni että lankoni Lewenhauptin kautta. Siis,
jos suvaitsette -- _mon cousin_...

Kreivi Kustaa punastui ja vastasi vain kumartamalla.

-- Oli minulla myöskin onni tulla tutuksi isänne kanssa Hampurissa, --
jatkoi kreivitär. -- Sallikaa minun naisena sanoa teille, että olen
nähnyt harvoja miehiä semmoisia kuin hän, _sans peur et sans reproche.
Mon cousin_, minä toivon teistä kerran tulevan isänne kaltaisen.

Kreivittären äänessä oli hänen näitä sanoja sanoessaan jotakin
sisarellista, miltei äidillistäkin, ja hän jatkoi:

Toivotan teille onnea siihen sankarikouluun, johon olette päässyt niin
suurta mainetta saavuttaen taistelemaan. Kuningastanne ihailen
vilpittömästi. Uskokaa minua, _mon cousin_, ei löydy lujempaa sidettä
yleväin luonteiden välillä kuin kunnia on; kova onni voi saattaa heidät
seisomaan vihollisina toisiaan vastaan, ja yhtä hyvin he voivat ihastua
urhouden voitoista. Kuninkaanne on uusi Aleksanteri. Onnitelkaa minua,
_mon cousin_, etten enää ole siinä iässä, jossa haaveksitaan; sillä
tiedättekö -- ainoastaan yhden kerran olen nähnyt hänet, ja kuitenkin
olen muististani maalannut hänen kuvansa.

Näin sanottuaan otti kreivitär esille soikean palasen elefantinluuta,
johon oli maalattu Kaarle XII:n vielä valmistumaton kuva -- jotensakin
hänen näköisensä, vaikka tosin paljon kaunisteltu.

-- Mitä pidätte kuvasta? -- kysyi kreivitär tekeytyen ylhäisen
välinpitämättömäksi.

-- Teidän armonne ehkä lienee nähnyt hänen majesteettinsa hovissa:
silloin oli kuva hänen näköisensä, mutta nyt se on liian nuoren
näköinen. Hänen majesteettinsa on päivettyneempi.

-- Niinkö luulette? Teen sen sitten vähän tummemmaksi -- paljon
tummemmaksi! Minulla onkin syytä siihen. Hänen majesteettinsa on
pilviin peittynyt Jupiter; hänestä ei näe muuta kuin leimauksen. Sen
voin vakuuttaa omasta kokemuksestani, _mon cousin_. Mutta kun hän
viikoiksi ja kuukausiksi salpaa itsensä tuon ukonpilven taa, ettei
olisi pakotettu näkemään naista, jonka suurin rikos on se, että hänellä
on kaksi isänmaata, jotka hän tahtoisi sovittaa -- se ei ole oikein, se
ei ole jalosti tehty! Kuninkaanne on...

Törkimys -- oli kreivittären varmaankin aikomus sanoa, mutta hän
malttoi mielensä. Hänen äänensä, joka äsken oli kuulunut vähän
kiivaalta, lauhtui jälleen lempeäksi; hänen intohimoisista silmistään
paistoi taas hellä päivä. -- Kuninkaanne on sankari, jonka mielestä me
muut kuolevaiset olemme liian vähäpätöisiä! -- puhkesi hän sanomaan,
kätkien ivansa kärjen kuin pehmoiseen villaan. -- Olen ollut niin
rohkea, että olen kirjoittanut hänestä runon; tahdotteko kuulla sen?
Johan kohteliaisuutennekin kehoittanee teitä olemaan hiukan
kärsivällinen. Leirinne, _mon cousin_, on oikein ikävä paikka; eihän
täällä tiedä, kuinka aikansa kuluttaisi! Sitrani on hiukan epävireessä,
mieleni samoin. Epätoivoissani kirjoitan runoja.

Näin sanottuaan otti kaunis kreivitär vähäisen lehden salkustaan ja
luki siitä runoelman, jossa kaikki muinaisajan jumalat esiintyivät
toinen toisensa perästä Kaarle XII:n hyveitä ylistellen: Mars hänen
urhoollisuuttaan, Apollo hänen kauneuttaan, Jupiter hänen
rehellisyyttään, Minerva hänen viisauttaan, Diana hänen
metsästysretkiään j.n.e.

    "Näin vietiin hänet maineen temppelihin,
    ja kaikki jumalat hänt' ylistivät;
    vain Bakkus, Afrodite oli vaiti!"

Olisi luullut kuulevansa Afroditen itsensä lausuvan siinä mielensä
karvautta ja pettymystään ja tekevän sen tavattoman hempeästi ja
hienosti. Paha vain, että suomalainen suorasukainen sotilas ei osannut
näistä neron kukkasista oikein nauttia. Hän kyllä näki sen, mitä
jokaisen nuorukaisen täytyi nähdä, näki aikansa ihanimman naisen
loukatun ylpeyden voimalla kuvaavan omaa tappiotaan -- enempää hän ei
nähnyt; neron tuli ja naisen sydämen ongelmat olivat salattuja asioita
hänen kokemattomille silmilleen.

Nuori aatelismies tunsi vähäpätöisyytensä; hän oli mielestään kovin
saamaton ja onneton; hän ei rohjennut katsoa kohti, sillä noiden
silmien loimo poltti häntä niinkuin kuumien maiden aurinko polttaisi
pohjolan havumetsää. Hän nousi ylös lähteäkseen.

Kreivitär, joka oli tottunut kuulemaan imartelijain hänen taitojaan
ylistelevän -- ja runous oli siihen aikaan ainoastaan taito sovitella
sanansa kauniisti ja sukkelasti -- näytti hiukan hämmästyvän kuulijansa
välinpitämättömyyttä, mutta kohta hän oli keksinyt hänen ajatustensa
juoksun. Kaarle XII:n sotilas ei ollut sillä keinoin voitettavissa.

Hän alkoi heti puhua toiseen tapaan. -- Ei, serkkuseni, en voi ottaa
omalletunnolleni, että ikävällä runoelmallani olen teidät
ikävystyttänyt. Suvaitkaa kuunnella minua vielä hetkinen. Jättäkäämme
sikseen nuo joutavat huvitukset, joiden avulla koetamme saada
yksinäisiä hetkiämme kulumaan. Olen tavallaan vankina leirissänne.
Teillä on valta. Minulla on vain rukouksia. Joko tahdotte mennä,
kreiviseni...?

-- Teidän armonne...

-- Teillä on sisar; ajatelkaa, että olisin sisarenne. Teillä on äiti;
ajatelkaa, että olisin äitinne. Te olette todellinen aatelismies,
sentähden saatan vilpittömästi puhua kanssanne ja kiertelemättä sanoa
teille, että pyydän apuanne eräässä asiassa.

-- Jos se vain on minun voimissani...

-- Tuon sanotte äänellä semmoisella kuin pelkäisitte minun aikovan
pyytää teitä isänmaatanne pettämään. _Fi donc, mon cousin!_ Oletteko
koskaan kuullut jonkun Königsmarkin tahranneen kilpeään petoksella?
Luulen, etteivät sukuni vaiheet ole teille tuntemattomat. Valittuamme
Ruotsin isänmaaksemme me palvelimme sitä rehellisesti. Meillä oli se
onni, että teimme valtakunnalle melkoisia palveluksia. Meillä oli
ääretön omaisuus; me luotimme kuningasten sanoihin ja kunniaan. Kaarle
XI otti meiltä kumminkin kaikki, mitä voi ottaa, ja loukattuina, perin
pettyneinä ja köyhtyneinä me jätimme tuon kiittämättömän maan, joka oli
käyttänyt hyödykseen palvelustamme ja nyt käytti hyödykseen ryöstettyä
rikkauttamme.

Kreivitär piirteli ajatuksissaan viuhkansa varrella kirkkaaksi
kiillotettua pöytälautaa ja jatkoi: -- Te ymmärrätte, että tällaiset
tapahtumat olivat omiansa kylmentämään tunteitamme pfaltzilaista
kuningassukua kohtaan. Veljeni kaatuivat parhaassa miehuutensa iässä.
Sisareni ja minä olimme kaksi turvatonta naista. Oikeutta, jonka Kaarle
XI oli meiltä kieltänyt, odotimme hänen pojaltaan. Kaarle XII ei laske
minua edes puheilleenkaan. Kolmen viikon kuluessa olen turhaan sitä
pyytänyt. Kreivi Piperinkin puoltosanat ja rukoukset ovat tyhjiin
rauenneet. Olen alentunut rukoilemaan, vaikka minulla olisi oikeus
vaatia. Te, kreiviseni, olette ylpeä arvostanne; te käsitätte siis,
mitä on nöyrtyminen kuninkaan uskotun edessä... Kaarle ei tahdo minua
nähdäkään. -- Ah, hän ei tunne Königsmarkeja. Hänen _täytyy_ nähdä
minut, hänen _täytyy_ kuulla minua, tahtokoon tai ei. Ja siinä, kreivi
Bertelsköld, pitää teidän olla minulle apuna.

-- Minunko, armas kreivitär?

-- Taas tuo samainen katsanto, _mon aimable cousin_, aivan niinkuin
pyytäisin teitä rikokseen! Mitä siis minusta luulette? Kenties on
teille sanottu, että kuningas August on lähettänyt minut tänne
välittämään rauhaa. Ja jos niin olisikin, jonka saatatte uskoa tai olla
uskomatta, aivan niinkuin teitä haluttaa, niin olisiko tuo liian
jumalatonta, että koettaisin sovittaa kahta ylevämielistä ruhtinasta,
jotka toisiinsa yhdistyneinä voisivat kääntyä kummankin vaarallisinta
kilpailijaa, Venäjää vastaan. Saksinmaa on toinen isänmaani, sen
nimessä silloin puhuisin ensimmäiselle isänmaalleni. Mutta olkoot
valtiolliset asiat sinään, sukuni oikeutetut vaatimukset Ruotsin
kruunulta riittävät yllin kyllin selittämään syyn siihen, miksi
minä onneton, maailman herjaama nainen, olen tullut käymään
ruotsalaisten leirissä. Onko rikos, että autatte minua siinä? Ovatko
ritaritavat nykyjään Ruotsissa semmoiset, että kielletään vainotulta
mahdollisuuskin saada oikeutensa takaisin? Ei, kreiviseni, _bon gré,
mal gré_, kuninkaan _täytyy_ kuulla minua, vaikkapa heittäytyisin hänen
hevosensa kavioiden tallattavaksi. Tahdotteko auttaa minua siinä?

-- En ymmärrä tarkoitustanne.

Kreivitär tarttui nuorukaista käteen ja katseli häntä silmin,
joiden ilme oli olevinaan äidillinen tai sisarellinen, mutta jotka
kuitenkin, kenties vastoin hänen omaa tahtoaan, olisivat voineet
yhdeksäntoistavuotiaan sydämen poroksi polttaa. -- Joka päivä, -- sanoi
hän, -- oleskelee kuningas hetkisen päivällisen jälkeen yksinään
teltassaan. Muutamat sanovat hänen silloin kirjoittavan sisarelleen,
Holsteinin herttuattarelle -- hän tarvitsee viikon päivät yhtä kirjettä
kirjoittaakseen. Toiset sanovat hänen silloin hartauttaan harjoittavan.
Oli miten oli ... te laitatte niin, että pääsen kuninkaan telttaan
siihen aikaan...

Nuori sotilas ei virkkanut mitään.

-- Ymmärrän teidät. Se voisi herättää huomiota. Olkaa huoleti! Minä
tulen upseerinkauhtanaan kääriytyneenä. Se tapahtuu hämärissä. Ei
kukaan tunne minua.

Bertelsköld pysyi yhä äänettömänä. Kreivittären silmät paloivat yhä
tulisemmin.

-- Luulette kenties kuninkaan vihastuvan. Se on kyllä mahdollista.
Mutta minä en pelkää häntä. Tunnen ruhtinasten luonteen. Osaan voittaa
heidät. Kaarle-kuningas on kenties ensin närkästyvä, mutta hän on
eroava minusta leppyneenä.

Bertelsköld oli vieläkin vaiti. Puna hänen poskillaan kävi yhä
heleämmäksi. Kreivitär huomasi sen. Hän ponnisti äärettömän
lumousvoimansa viimeisilleen.

-- Bertelsköld ... panen teihin viimeisen toivoni. Kaikki muut keinot
ovat kuninkaan taipumattomuuden tähden olleet turhat. Ilman teitä on
kaikki hukassa. Teidän kädessänne on sukuni onni. Ja vielä enemmän --
teidän kädessänne on kahden valtakunnan onni tai onnettomuus ja
maailman rauha. Ja te yhä vielä epäilette! Jalo kreivi, vaaditteko
vielä suurempaa palkintoa -- vieläkin suurempaa! Haluatteko jotakin
vielä suurempaa, vielä ihanampaa, niin sanokaa, ja kiitollinen Aurora
Königsmark on valmis palkitsemaan ritarillisen palveluksenne
kunnioituksellaan, ihailullaan, ikuisella ystävyydellään...

Oi velho, velho, sinä enkelin haamussa esiintyvä pimeyden ruhtinatar,
sinä, joka silmäisi loisteella olet puolen Eurooppaa lumonnut -- sinä,
jonka edessä ruhtinaat ovat polvistuneet, jolle ihailijasi joukoittain
ovat sytyttäneet suitsutus-uhrejaan aivan kuin epäjumalalleen -- sinä
ihana, älykäs, vastustamaton haltiatar -- sinä lupaat huikaisemallesi
nuorukaiselle palkinnon, jota hän rohkeimmissakaan unelmissaan ei ole
rohjennut toivoa -- sinä lumoat hänet suloisimpien sanaisi soinnulla --
ja nyt seisoo hän huumauksissaan jyrkänteen reunalla, eikä yksikään
pelastava ääni kuiskaa hänelle: varo, varo, synnin kaunein tenhotar
kietoo sinua ruusuilla, mutta niiden sisällä on teräviä piikkejä.

Mutta -- tämä ääni kuiskasi kuiskattavansa; halpa, vähäarvoinen muisto
-- voittojen kirja, jota sisar talletti kotona Tukholmassa. Muuta ei
tarvittu. Kustaa Bertelsköld pyyhkäisi kädellään hehkuvaa otsaansa,
ikäänkuin saadakseen varmuutta siitä, ettei tämä ollut vain pelkkää
ilveilevää unta. Sitten rohkaisi hän mielensä, veti kätensä pois
kreivittären kädestä ja vastasi kovasti, ankarasti -- karkoittaakseen
itsestään kaiken epäilyksen:

-- Kreivitär -- te sanoitte vast'ikään, ettei kukaan Königsmark ole
vielä tahrannut kilpeään petoksella. Ettehän siis todella tahtone
ketään Bertelsköldiäkään petokseen kehoittaa. Se, mitä pyydätte, on
petosta -- mutta herraani ja kuningastani en ikinä petä. Ette voi
minulle mitään palkintoa antaa, joka olisi kunniani arvoinen. Hyvästi!
Ette saata minua väärin ymmärtää. Olette naisena kysynyt minulta; minä
olen vastannut teille sotilaana, ja jokainen leirimme sotilas on
vastaava teille samoin kuin minä.

Näin sanottuaan riensi Kustaa Bertelsköld pois, nopeasti, äkisti,
uskaltamatta enää edes nostaa silmiään tuota vaarallista tulta kohden,
joka uhkasi sytyttää tuleen koko hänen olentonsa.

Telttaansa palattuaan hän koetti rukoilla. Hän tahtoi kiittää Jumalaa
siitä, että oli kiusauksesta päässyt. Mutta turhaan. Hänen päätänsä
huimasi yhä vieläkin. Kaikki hänen verensä olivat kuohuksissa. Hän
heittäysi kovalle vuoteelleen; unta ei tullutkaan! Hän syöksähti ulos
kylmään talviyöhön viileyttä saamatta. Tulinen koski kuohui hänen
suonissaan. Ehtimiseen hän näki silmäinsä edessä tuon lumoavan haamun
tuolla loistavassa huoneessa. Vihdoin viimein hän sytytti kynttilän ja
istui kirjoittamaan. Hän kirjoitti armaalle, rakastetulle sisarelleen;
hän johdatti mieleensä erään toisen olennon, jonka armaat kasvot jo
kauan sitten olivat hänen mieleensä painuneet. Ja katso, se onnistui.
Tulinen koski kohisi heikommin, se jäähtyi, sammui ja muuttui hyvän
omantunnon selittämättömäksi, onnelliseksi rauhaksi. Kustaa Bertelsköld
uskalsi vielä kirjeensä lopussa pyytää Ebbaa kirjoittamaan nimen Würgen
voittojen kirjaan. Enempää hän ei rohjennut siitä ilmoittaa.

Mutta nuorukaisen linnasta rientäessä iskivät kreivittären silmät
synkkiä salamoita, ja pala palalta hän mursi loistavan viuhkan
pirstaleiksi sormiensa välissä. Sitten hän helisti kelloa. --
Czernicki, huomenna saat virastasi eron. Kuinka uskalsit lähettää
minulle mokoman tomppelin! Kuinka uskalsit nöyryyttää minua mokoman
marmorikuvan edessä. Lähetä tänne Törnflycht! Ei, anna olla, en tahdo
nähdä häntä. En tahdo nähdä ketään tuosta iljettävästä leiristä!

Hovimestari meni. Kaunis kreivitär ratkesi itkemään. Oi, hänkin oli
nainen, hänelläkin oli sydän, tämä sydän oli kerran ollut jalo ja ihana
niinkuin hänen ulkomuotonsakin, eikä synti ja maailma olleet voineet
hävittää kaikkia sen alkuperäisen ylevyyden jälkiä. Kokonaisen
aikakauden kevytmielisyys, ja kaikki viettelyksen hienoimmat paulat
olivat liittäytyneet hänen häviötään valmistamaan. Kuinka monella
kuolevaisella on ollut voimaa kantaa hänen voittojaan ja hänen
kohtaloaan välttää! Joka sen voi tehdä, heittäköön ensimmäisen kiven,
tätä ihailtua, kadehdittua ja kuitenkin sydämensä pohjassa muserrettua
naista, Maria Aurora Königsmarkia kohtaan, tätä erään kuninkaan
lemmittyä ja erään sankarin äitiä!

Hänen käynnistään ruotsalaisten leirissä sopii vielä mainita, että hän
pani rohkean päätöksensä toimeen ja ettei hän siinä ensinkään
onnistunut. Eräänä päivänä onnistui hänen kohdata kuningas eräällä
ahtaalla tiellä, jossa kuningas ei voinut päästä hänestä ohi. Heti
astui hän alas vaunuistaan. Mutta kuningas kohautti hattuaan, ei
enemmän eikä vähemmän kuin hän nosti sitä halvimmallekin, pyöräytti
heti sen jälkeen hevosensa ympäri ja ratsasti tiehensä sanaakaan
virkkamatta. Tämä oli kreivittären viimeinen yritys. Mielikarvauden
kyyneliä itkien hän lähti ruotsalaisten leiristä, vieden muassaan
varmuuden siitä, että hän oli ainoa kuolevainen, jota Kaarle XII oli
pelännyt.

    Kas, sorjaa kulta-hasta,
    mi sankarin saa luo;
    kakskymmenvuotiasta
    ei sentään kiehdo tuo.



5. REX REGI REBELLIS.


Yhä kesti myrskyisiä aikoja, ja yhä eteenpäin kulki Kaarle-kuningas.
Voittojen kirjaan, jota nuori Ebba Bertelsköld talletti Tukholmassa,
ilmaantui alinomaa uusia nimiä uusille sivuille. Tulo Varsovaan, voitto
Klissowin luona 19 p:nä heinäkuuta 1702 ja Krakovan valloitus olivat
sen vuoden suurimmat ja mainioimmat teot.

Samaan aikaan oli juonia ja salavehkeitä käymässä Puolan kruunusta,
jonka anastaminen nyt oli tullut verisen sodan määräksi.
Vastoinkäymiset alkoivat pelkurin varkaan tavoin pimeässä hiipiä
voittajan kantapäillä. Jesnan luona, jossa Wiecnowiecki tuhosi
urhoollisen Hummerhjelmin ratsumiehet, joutuivat ruotsalaiset ensi
kerran tappiolle. Patkull hajoitti Schlippenbachin joukon Erastferin
luona. Krakovan luona, jossa Maunu Stenbock milloin kiskoi pakkoveroja
kirkoilta ja porvareilta, milloin antoi jaloimpain viinien virrata
loistoisissa aterioissaan, kuningas taittoi jalkansa. Mutta vähät
Kaarle-kuningas moisista välitti.

Ei mikään kynä voi kuvailla, mitä vaivoja hänen sotaväkensä, tuo
vähäinen, katkerain vihollisten ympäröimä joukko sai kestää
marssiessaan nälkää nähden ja hellettä ja vilua kärsien. Usein he
voittivat juuri sentähden, että henkensä edestä tappelivat. Maine kävi
heidän edellään kuin tuulispää: pelästys lamautti vihollisen
käsivarren, puolalaisen kirkkaan haarniskan alla alkoi sydän tykyttää;
saksilaisen kirjaillun takin alla piili pelko, kun hän kaukaa näki
ruotsalaisten sotalipun metsänrinnassa liehuvan. Krakovan rautaportin
takana seisoi vanha Wielopolski, lujasti päättäen puolustaa linnaa ja
kaupunkia. Kaarle-kuningas meni Stenbockin ja muutamain miesten kanssa
Veikselin yli. "Avatkaa portti!" huusi kuningas ranskaksi -- portit
avattiin. Puolan toinen pääkaupunki joutui vihollisen valtaan.

Mutta näissä taisteluissa ja voitoissa koveni kuninkaan sydän,
niinkuin rauta tihenee alinomaisesta takomisesta. Kaikki hänen
kuninkaalliset ja inhimilliset hyveensä ikäänkuin jäykistyivät omasta
ylenmääräisyydestään ja kävivät vähitellen tulevan häviön varmoiksi
enteiksi. Hänelle tarjottiin rauhaa: ei koskaan ole voittaja
suuremmalla sokeudella hävittänyt voittojensa hedelmiä. Ruotsi oli
saava Kuurinmaan, kuningas August oli luopuva Saksinmaan vaaliruhtinaan
arvosta, maksava 6 miljoonaa riksiä sotakulunkeja ja yhdessä Puolan
tasavallan kanssa käyvä liittoon Ruotsin kanssa Venäjää vastaan. Kaarle
ei suostunut näihin ehtoihin, hän tahtoi välttämättömästi temmata
Puolan kruunun valapattoisen Augustin päästä, "vaikka hänen sitä varten
tulisi viipyä viisikymmentä vuotta Puolan maassa." Nämä sanat
merkitsivät paljon. Ne sisälsivät Puolan häviön, Ruotsin tappion ja
Suomen menettämisen. Jos Ruotsin sankari silloin olisi kääntänyt
miekkansa itää kohti, josta jäävyöry raskaasti, verkalleen, mutta
järkähtämättä vieri Volgan lähteiltä länsimaille päin, silloin olisivat
monet kohdat toisin kuin nyt; mutta -- Kaarle XII kenties ei silloin
olisi ollutkaan se mies, josta runoilija sanoo, että:

    "Ei väistyä hän voinut,
    vain kaatua hän voi."

Koko kesän ja syksyn v. 1703 seisoi ruotsalaisten armeija hajallisessa
asennossa Thornin vahvan linnoituksen edustalla. Linnassa oli 7,000
saksilaista, kuningas Augustin armeijan parhaita miehiä, joita
urhoollinen Kanitz komensi, ja he olivat yhdessä porvariston kanssa
vannoneet puolustavansa paikkaa viimeiseen asti. Täällä kaatui nyt
aivan kuninkaan viereen kanuunan kuulan satuttamana harmaantunut
sankari Bernhard von Lieven -- ja hänen kuolemansa oli tuntuvin tappio
Kaarlelle sen jälkeen, kun Holsteinin herttua kaatui falkkonetin kuulan
lävistämänä Klissowin luona. Vasta syyskuussa, kun olivat saaneet
järeätä tykistöä ja lisäväkeä, voivat ruotsalaiset ruveta ampumaan
linnaa, jota tähän asti olivat koettaneet nälkään näännyttää. Koko
ruotsalaisten leiri oli joka sivulta avonainen eikä sillä ollut muita
varustuksia kuin puolustajainsa miehuus. Tämä oli jo hurjuuden rajalla
olevaa rohkeutta -- uhmailevinta vaaralla leikkimistä, mihin mikään
sotapäällikkö on uskaltanut antautua; sillä kaikkialla parveili
puolalaisten kevytaseisia ratsujoukkoja Brandtin johtamina leirin
ympärillä. Ei edes multavallia ollut kuninkaan teltan eteen luotu;
vihollisen kuulat lentelivät ehtimiseen sen yli ja sen ympärillä.
Rintavarustukset, sanoi Kaarle-kuningas, ovat enemmän sydämen arkuuden
kuin varovaisuuden merkkejä.

Eräänä iltana myöhään kuningas palasi taas tienoota tarkastelemasta,
hiipi varpaillaan telttaansa, ettei herättäisi nukkuvaa palvelijaansa,
heittäytyi kovalle vuoteelleen ja nukkui sikeään uneen. Varhain aamulla
palvelija heräsi ankarasta iskusta, joka tärisytti teltan puitteita ja
sen keveää vaatetta. Kuula oli sattunut teltan huippuun ja reväissyt
siitä kappaleen: päivä paistoi reiästä sisään. Mutta kuningas nukkui.

Kuningas ja saksalaiset prinssit olivat eräänä päivänä juuri nousseet
pöydästä, kun kuula mennä suhahti suoraan läpi teltan ja miltei hipaisi
pöydällä olevia hopea-astioita. Kuningas naurahti.

Eräänä toisena päivänä seisoi kuningas vallihaudassa, itse kurottaen
risukimppua sotamiehelle, työtä jouduttaakseen. Kuula vinkui ohitse ja
riuhtaisi risukimpun hänen kädestään. Kaarle-kuningas otti uuden kimpun
ja jatkoi työtään niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Näillä vaaroilla oli lumouksensakin; tämmöinen persoonallinen sankaruus
ei ollut vaikuttamatta. Halvinkin sotamies tottui pitämään henkeään
yhtä vähässä arvossa kuin näki kuninkaankin sitä pitävän.

Eräänä aamuna lokakuun alussa oli eskadroona henkivartijarakuunoita
asettautunut äärimmäisille varustuksille suojaamaan työmiehiä ja
kenties parhaasta päästä vartioimaan niitä onnettomia puolalaisia
talonpoikia, jotka pakotettiin keskellä luotituiskua luomaan valleja ja
pattereita heidän maansa vahvimman linnan valloittamista varten.
Kuningas itse oli tapansa mukaan ensimmäisenä vaarassa, vähän matkan
päässä työpaikalta. Rakuunat alkoivat silloin haastella keskenään, kun
ei heillä ollut muutakaan tekemistä.

-- Bogatir on aika tavalla laihtunut viime aikoina, -- sanoi eräs
partaniekka ratsumestari Kustaa Bertelsköldille, joka oli seisauttanut
hevosensa hänen kohdalleen. -- Panenpa jalustimeni vetoon kulunutta
hevosenkenkää vastaan, ettei se enää kestä ensi ryntäystä. Ampukaa sitä
otsaan, se on parasta; Thornissa saamme kyllä parempia koneja.

-- En ole niin hullu, -- vastasi nuori luutnantti suuttuen. -- Bogatir
on suomalaista rotua, vaikka sen isä oli puolalainen, ja kaikki, mikä
on suomalaista, on sitkeätä kuin synti; juuri kun luulet sen olevan
mennyttä kalua, niin silloin se vasta tapansa näyttääkin. Ei, parempi
on suomalainen sitkeys kuin tuo puolalainen vilkkaus, joka kuohahtaa
kerran, laukkaa alussa ja sitten laahaa sääriään ennenkuin ratsastus on
loppunutkaan. Milloin luulet, Lagercrantz, meidän pääsevän noiden
muurien sisäpuolelle?

-- Silloin kun Jumala ja kuningas sen tahtovat -- kuului vastaus.

-- Tuolla hän seisoo nyt taas äärimmäisellä patterilla. Se on
kuningasta, se. Luodit rakeilevat kuin herneet hänen ympärillään. Ei
Kaarle-kuninkaalla ole mitään hätää. Jumala on hänen kilpensä.

-- Uskokoon kuka tahtoo. Minulla on oma uskoni!

-- Ei tarvita muuta kuin usko Jumalaan ja hyvään omaantuntoon.

-- Tietänethän, että -- kuningas on _kova_!

-- Loruja!

-- Mutta sanohan minulle sinä, joka olet ollut kuninkaan mukana monessa
seikkailussa, oletko koskaan nähnyt hänestä verta vuotavan?

-- En, sitä en muista nähneeni.

-- Siinä se nyt on. Kahdesti olet nähnyt kuninkaan kaatuvan karhun
kämmenen sivalluksesta. Kaksikymmentäkin kertaa olet nähnyt hänen
ikäänkuin huitovan luodeille: pois tieltä, hävyttömät! Mutta et koskaan
ole nähnyt hänen verta vuotavan. Minusta tuo on selvän selvää. Kuningas
on kova. Häneen ei pysty rauta eikä lyijy, eivät elävät eivätkä
elottomat aineet.

-- Sitä en ikinä usko. Jumala on hänen kilpensä.

-- Ei kuningas ole pahempi mies sentähden, että on kova. Tietäähän
jokainen lapsikin, että Kustaa Aadolfkin oli kova. Häneen ei pystynyt
mikään muu kuin pyhimyksen kuvasta valettu hopeakuula. Sanotaanpa
isoisäsikin olleen kovan.

-- Olen kuullut niin sanottavan. Mutta minä luulen, että ihmiset
mielellään etsivät vähiä syitä suuriin asioihin. On suurenmoista, että
miehellä on sankarillinen sydän ja että sotapäällikkö tai kuningas ei
tuumankaan verran väistä vaaraa, vaan pikemmin etsii sitä enemmän kuin
hänen halvin sotamiehensä. Semmoista eivät tavalliset ihmiset ymmärrä,
vaan turvautuvat kaikenlaiseen taikauskoon, ettei heidän tarvitsisi
uskoa urhoollisuutta, jota eivät voi käsittää.

-- Ei, Bertelsköld, nyt olet olevinasi. Ethän voi kieltää isoisäsi
olleen kovan senvuoksi, että eräs suomalainen noita-akka oli antanut
hänelle sormuksen. Sinäkin olet suomalainen; tiedät siis paljon enemmän
kuin olet tietävinäsikään. Jos voisit hankkia minulle semmoisen
noitakalun, en ollenkaan häpeäisi sitä käyttämästä. Silloin vasta
minusta peikko tulisi; yksinäni valloittaisin koko Thornin.

-- Sen voit tehdä sormuksettakin. Sitä en voi sinulle hankkia; se on
veljelläni Torstenilla.

-- Sepä on vahinko, se. Kynäsankarilla moisella kuin hän ei tule
eläessään olemaan muun kuin musteen kanssa tekemistä. Mutta maltapas --
nytpä johtuu jotakin mieleeni. Tapasin Torstenin päivää ennen, kun hän
lähti Parisiin. Oli puhe sormuksesta, ja silloin hän vakuutti
kadottaneensa sen viikkoa sitä ennen.

-- Onko se mahdollista? Ei hän minulle siitä mitään virkkanut.

-- Ei kai virkkanut, kun te kaksi aina olitte torassa keskenänne.
Johtuu jotakin mieleeni. Sanottiinhan isoisästäsi, että hänellä oli
onni kaikessa ja että hän siitä tuli niinkuin hiukan kovaksi
mieleltään, niin että vähät välitti kaikesta muusta, kunhan vain itse
onnistui siinä, mihin ryhtyi.

-- Olenhan kuullut tuota noin kerrottavan.

-- No joko ymmärrät? Mitä sanot kuninkaasta? Eikö hän ole niinkuin
hiukan jäykkä mieleltään, niin ettei lempokaan saa häntä luopumaan
siitä, minkä hän kerran on päähänsä saanut, vaikka se olisi kuinkakin
mieletöntä?

-- Niin, mutta kun hän aina tahtoo sitä, mikä on oikeata, reipasta ja
hyvää.

-- Seis, poikaseni! Kuningasta kyllä kunnioitan siinä missä toinenkin,
sitä älköön kukaan tulko toisin sanomaan. Mutta onko se hänen syynsä,
että hän on ihminen ja voi erehtyä? Silloin ei kukaan saa häntä
taipumaan. Kun nyt siihen lisäksi tulee, että hänelle kaikki onnistuu,
niinkuin tiedämme, niin....

-- Niin mitä?

-- Niin uskallan vannoa, että hänellä on sormus, jonka Torsten on
kadottanut. Juuri sama sormus!

-- Oletko hullu?

-- Näetkö, -- jatkoi ratsumestari -- kuinka saksilaiset tuolta
valliltaan ehtimiseen ampuvat vallihautaa kohti siihen paikkaan, jossa
kuningas seisoo? Lempo vieköön! He ovat hinanneet sinne suurimman
kanuunansa; tunnen sen, eräs karkuri on kertonut minulle, että sitä
kutsutaan Kissaksi.

-- Mutta sepä kissa ei voitakaan meidän kärppää.

-- Jos sinulla on paremmat silmät kuin minulla, niin sano: minusta
näyttää niinkuin tykkimies lähenisi kanuunaa sytytin kädessä. Lyönpä
vetoa, että ne ovat saaneet vihiä kuninkaasta ja tähtäävät häntä. Tuhat
tulimmaista, Bertelsköld! Ratsastanko sinne varoittamaan hänen
majesteettiaan?

-- Jos ratsastat sinne, niin kuningas käskee sinun tietämään huutia. Ei
ikinä ole Kaarle-kuningas vastannut annettuun varoitukseen muutoin kuin
kulmiaan rypistämällä, ja kun niin on sopinut, vähäisellä
selkäsaunalla.

-- Mutta tuohan on sulaa mielettömyyttä! Tuskin 400 askelta! Odota
vähän, niin saat nähdä, että Kissa tuossa paikassa sylkäisee.

Pum! Tuskin oli ratsumestari puhunut loppuun, ennenkuin lähimmäiseltä
vallilta kuului niin kova ja ankara pamahdus, ettei muuta ampumista
sillä hetkellä voinut erottaa. Sakea tupruava pöly- ja hiekkapilvi
osoitti selvästi, että raskas kuula oli käynyt siihen matalaan
vallikopista tehtyyn, vallihaudan äyräällä olevaan varustukseen, missä
kuningas seisoi.

-- Jumaliste! kiljaisi ratsumestari. -- Minne kuningas joutui?

-- Vast'ikään näin hänen seisovan tuolla vallikoppain luona. Jumala
varjelkoon, olisiko jokin onnettomuus...? Pölyltä ei näy mitään.

-- Enkö sitä sanonut? -- huusi ratsumestari kannustaen hevostaan.
Kustaa Bertelsköld seurasi häntä.

Vallihaudan luona oli kaikki epäjärjestyksessä. Leveä ura vallissa
osoitti tien, mistä kuula oli kulkenut; se oli vienyt pään eräältä
talonpojalta ja käsivarren eräältä sotamieheltä; kolmas oli ikäänkuin
pois lakaistu maan päältä, ja se kolmas oli kuningas itse.

Mahdoton on selittää sitä hämmästystä, joka nyt valtasi kaikki
ympärillä seisovat. Kuningas oli kaikki kaikessa armeijalle ja,
niinkuin näytti, myöskin koko Ruotsinmaalle. Hänen muassaan kulki
voitto; hänen kanssansa oli mahdotonkin mahdollista; ilman häntä oli
kaikki hukassa. Armeija oli niin tottunut tähän ajatukseen, ettei
kukaan voinut tulevaisuutta ajatellakaan, jos kuningas kaatuisi.

Tätä ensimmäistä mielenliikutusta kesti tuskin minuutin ajan. Kun tuuli
oli pölyä hiukan hajoittanut, nähtiin kuninkaan käden ja hyvin tunnetun
sinisen takinliepeen kohoavan ja pyrkivän pois hietaläjästä. Heti
riensivät kaikki sinne lastoineen ja lapioineen luomaan multaa pois. Ja
hetkisen kuluttua Kaarle-kuningas nousi multaläjästä, ikäänkuin
haudasta -- harmaana kuin maa, mutta reippaana ja vähän muristen sitä,
että oli saanut suunsa hiekkaa täyteen. Ihme oli tapahtunut:
kuninkaallinen sankari oli vahingoittumaton; kuula oli vain lakaissut
hänen päälleen pienoisen vuoren hiekkaa ja soraa.

-- Enkö sitä sanonut! -- kuiskasi Lagercrantz, unohtaen äskeisen
pelkonsa. Hän on kova -- kova kuin harmaakivi. Kaikki maailman kissat
katkovat kyntensä hänen harmaaseen takkiinsa!

-- Ei haittaa mitään! -- huusi kuningas. -- Enemmän koppia tänne!
Ladatkaa, pojat! Antakaa Kissalle herneitä vasten silmiä, niin herkeää
kynsimästä.

Hirmuinen tuli kaikista ruotsalaisista pattereista ja sitä seuraava
kaikuva riemuhuuto ilmoitti saksilaisille, missä vaarassa kuningas oli
ollut, miten hän oli pelastunut ja mikä sankari hän oli. Vähän ajan
perästä korjattiin Kissa pois paikoiltaan kelpaamattomaksi käyneenä.
Isoja kappaleita linnan valleja ja rintavarustuksia romahti maahan.

Puolenpäivän aikaan ilmoitti Kanitz antautuvansa, jos saisi vapaasti
lähteä linnasta. Kuningas ei tähän ehtoon suostunut ja alkoi kahta
ankaramman pommituksen. Kenties viimeisestä tapauksesta ärtyneenä hän
päätti tehdä rynnäkön kaupunkia vastaan.

Ensiksikin piti kenraalien Possen ja Stenbockin 2,000 miehen kanssa
vallata eräs keskellä Veikselin virtaa oleva, kanuunilla ylt'ympärinsä
varustettu saari. Sieltä oli sitten rynnäkkö kaupunkia vastaan tehtävä.
Mutta kuningas oli eräässä asiassa erehtynyt. Oli aivan mahdoton
hankkia veneitä enemmälle kuin 600:lle miehelle.

Kun se ilmoitettiin, nähtiin Kaarle-kuninkaan otsalla tuo hyvin
tunnettu tuikea ryppy, ja hänen ainoa vastauksensa oli tämä yhtä hyvin
tunnettu:

-- Eteenpäin -- mars!

Kaarle XII oli titaani, valmis ryntäämään vaikkapa ukkosen iskuja
vastaan. Ehdottomasti johtuivat Kustaa Bertelsköldin mieleen ne kolme
kirjainta R.R.R., jotka oli kaiverrettu hänen sukunsa kupariseen
perintösormukseen ja jotka oli selitetty näin: _Rex Regi Rebellis_,[9]
kuningas kapinassa kuningasta vastaan. Nämä sanat olivat hänestä niin
kamalan sattuvat, että hänelle vasten tahtoaan johtui mieleen
Lagercrantzin epätodenmukainen arvelu sormuksesta, ja hän päätti
ensimmäisessä kirjeessään tiedustella asiaa sisareltaan Ebbalta.

Mutta yö oli tullut, ja vaarallinen yritys oli pantava toimeen.
Rynnäkkö näytti kuitenkin niin ilmeisen vaaralliselta, jopa
mahdottomaltakin, että urhoollisimmatkin epäröivät. Stenbock, joka oli
aina viisas ja varovainen, sai rohkeutta siitä oudosta ilmeestä, jonka
hän näki kaikkien silmissä ja uskalsi koko päällikkökunnan puolesta
ennen kuulumattomalla rohkeudella puhutella Kaarle-kuningasta seuraavin
ankaroin sanoin:

-- Teidän majesteetillanne on vapaa valta ryhtyä tähän rynnäkköön,
vaikka se tapahtuisikin koko päällikkökunnan alamaista mieltä vastaan
ja vaikka väkenne siinä vietäisiinkin varmaan kuolemaan. Uskollisina
alamaisina ja sotilaina seuraamme teidän majesteettianne minne hyvänsä,
mutta ilmaisemme myöskin kaikki täten, että samalla hetkellä, kun
teidän majesteettinne lykkää veneensä vesille, me ryntäämme
silmittömästi valleja vastaan saadaksemme kaikki kuolla siinä, missä
kuninkaamme ja herramme ei voi kuolemaansa välttää.

Kuullessaan nämä sanat, jotka olivat hänen omassa koulussaan opitut,
säpsähti Kaarle-kuningas. Öinen synkeys levisi hänen sankariotsalleen,
ja hän katsoa tuijotti pitkän aikaa ääneti linnan synkkiin torneihin ja
tuohon leveään virtaan, jonka tumma, myrskyn myllertämä vesi ikäänkuin
odotti saadaksensa ahnaasti nielaista tuhansittain urhoollisia miehiä
öiseen hautaansa.

Ensi kerran eläessään oli Kaarle-kuningas kahdella päällä; voimakkaat
ajatukset taistelivat toisiaan vastaan hänen raudankovassa mielessään.
Mutta hänen siinä miettiessään, kumpiko uhri olisi suurempi: hänen
tahtonsako vai tuhansien hengenhukkako -- läheni häntä Piper, joka
muita paremmin osasi älynsä avulla taltuttaa tätä hillitöntä leijonaa.

-- Teidän majesteettinne, -- hän sanoi varovasti, -- suvaitkaa luoda
silmänne kaakkoa kohti. Päivä koittaa; on myöhäistä jo tehdä rynnäkkö.

Kuningas käänsi koneentapaisesti päänsä. Myöhäisen syysaamun vieno
aamurusko sarastikin jo pilvissä nukkuvan kaupungin torninhuippuja
valaisten.

-- Olet oikeassa, -- sanoi kuningas, nähtävästi iloissaan, kun sai
sopivan syyn peruuttaakseen jo annetun ryntäyskäskyn -- tällaista
tapahtui nyt ensi kerran hänen elämässään.

Kuninkaan kapina kuningasta vastaan oli tällä kertaa kukistettu.

Oikean asian voiton palkitsi pian riemuvoitto. Kanitz näki
ruotsalaisten ryntäysvalmistukset ja tarjosi toistamiseen
pakkosovintoa. Linna antautui lokakuun 13 päivänä; upseerit saivat
pitää miekkansa; koko linnaväki joutui sotavangiksi. Thorn oli
miehuullisesti puolustanut itseään. Enin osa kaupungin asukkaita oli
kuollut puutteeseen ja tauteihin. 7,000:sta puolustajasta oli vain
1,600 tervettä ja 2,500 sairasta jäljellä. Urhoollista Kanitzia
kohdeltiin suurella kunnioituksella ja hän sai istua kuninkaan
pöydässä. Mutta linnoitukset tasoitettiin maahan, ja 100,000:n riksin
pakkovero vei viimeiset tähteet tämän äsken niin rikkaan kaupungin
varoista.

Kaikkia edellisiä voittoja suurempi voitto oli kuitenkin se, että äly
ja ihmisyys olivat voittaneet itsevaltiaan uppiniskaisuuden. Samoin
kuin Kaarle Kustaan aikana, tuli nytkin usein esille tuo kysymys, joka
aina on uudistuva joka kerta, kun suurten ja väkeväin luonteitten
ylpeys paisuu myötäkäymisen tuulessa:

Mitä on sillä vielä jäljellä, joka on maailman voittanut? Itsensä
voittaminen.



6. EBBA BERTELSKÖLDIN KIRJE VELJELLEEN, HENKIVARTIJARAKUUNAIN
LUUTNANTILLE KUSTAA AADOLF BERTELSKÖLDILLE.


                           Tukholmassa 24. p:nä tammik. 1704.

  _Cher Gustave!_

  En voi sinulle kyllin kertoa, millä sydämen halulla minä,
  hyljätty sisar, olen ottanut vastaan kirjeesi. Minä pidän sinua
  niin herttaisen rakkaana, ettei maailmassa ole toista olemassa:
  ainoastaan yksi, joka johonkin määrin voi olla kaltaisesi, ja
  se on... _Coeur de ma vie_, Kustaa, ellet pian tule takaisin,
  niin ei sisarellasi ole ketään, joka häntä voisi lohduttaa...

  Rakas veljeni, en ole unohtanut, mitä minulle kirjoitit, että
  kaikki voittosi merkitsisin siihen siniseen muistikirjaan, jonka
  olen saanut Eerikki Falkenbergiltä. Sen olen uskollisesti tehnyt,
  ja siinä on nyt jo koko joukko nimiä, joita en voi muistista
  luetella. Käydessään luonani on Eeva aina utelias tietämään, onko
  jotakin uutta tullut lisäksi. Olen sanonut hänelle, että se kaikki
  on hänen tähtensä tehty, vieläpä että Ruotsin ja Puolan kuninkaat
  ja Venäjän tsaari varmaankin tekevät rauhan, jos vain Eeva ei pane
  sitä vastaan ja kiihoita sinua semmoiseen kunnianhimoon, ettei
  rauhaa voi syntyä ennenkuin sinisilmäinen Eeva Falkenberg siihen
  suostuu.

  "Ne siniset, siniset ne syynä siihenkin", sanoo Gyllenborg uudessa
  laulussaan Dafnesta ja Kloesta. Siihen vastaa Eeva toisella värillä,
  jota ei ole Ruotsin lipussa, nimittäin punaisella. Niin, rakas
  Kustaa, nyt on jo enemmän kuin puoliviidettä vuotta kulunut siitä,
  kun lähdit, ja yhä punastuu Eeva vieläkin joka kerta, kun sinusta
  puhumme. Mutta enpä voi taata hänen sentähden kaiken ikänsä
  punastuvan, mahdotonta, herra vaeltava ritariseni, mahdotonta.
  Eeva täyttää yhdeksäntoista vuotta maaliskuussa ja minä
  huhtikuussa, _enfants d'Eve que nous sommes_. Vuoden tahi
  kaksi saa vielä sotaa kestää, muuten...

  Ah, ei, eräs Smoolannin tyttö lauloi minulle tuonnoin erään
  heidän vanhoja laulujaan:

      "Viis'toista vuotta mä tahdon odotella.
      Ja jos et tule silloin, niin yhä odotan;
      ja ruusut ne kukkivat..."

  Rakas Kustaa, onnittelen sinua ja kuningasta -- ei kun kuningasta
  ja sinua -- kaiken suuren urhoollisuutenne johdosta, joka täyttää
  koko Euroopan maineellaan. Tahdon kuitenkin sinulle hiljaa
  kuiskata korvaan, että on monta, jotka pitävät rauhaa Bellonan
  urotöitä parempana, ja että moni surullinen tyttö ajattelee
  niinkuin minä -- tarkoitan: niinkuin kaikki muutkin -- älä heitä
  siitä soimaa. Täällä Tukholmassa sanotaan kuninkaan poissa olon
  olevan valtakunnalle suureksi kunniaksi, mutta vähäksi hyödyksi;
  ja neuvoskunta alkaa tehdä syviä kumarruksia suurivaltaiselle
  neidille, armollisimmalle prinsessalleni Ulriikalle, joka on
  kasvanut suureksi, sittenkun viimeksi näit hänet, ja joka on
  vähän äiti vainajaansa, mutta hän ei ole niin herttaisen hyvä
  kuin kuningatar vainaja. Tottahan on, että hän välistä on meille
  niin ystävällinen, että voisimme luulla häntä vertaiseksemme;
  erittäinkin silloin, kun yhdessä ruokimme kanarialintuja; mutta
  toisinaan hän taas on ylpeä eikä pidä meitä kreivittäriäkään
  kamaripiikoja parempina, niin että se on oikein kiusallista;
  kuitenkin tahdon lisätä, että hän useimmiten on oikein herttainen
  ja minä tiedän tarkalleen, että hän on ollut neljä kertaa
  (neljä!) rakastunut, mutta Kustaa kulta, ethän tahtone, että minä...

  Eilen, kun oli tammikuun 23. päivä, vietettiin hänen kuninkaallisen
  korkeutensa syntymäpäivää. H. M. leskikuningatar teki siitä
  ilmoituksen hovimestarinnan ja lakeijainsa välityksellä ainoastaan
  ylhäisyyksille, kreivittärille, ulkomaiden ministereille ja
  kaikille muille vallasnaisille, jotka tavallisesti hovissa käyvät.
  Klo 5:ltä illalla oli soittoa ja tanssia hänen majesteettinsa
  leskikuningattaren luona, jossa tanssittiin ympyriäisessä huoneessa.
  Tavallisessa ruokapöydässä söivät sitten ylhäisistä niin monta kuin
  siihen mahtui, ja ylhäällä naisväen huoneessa oli vielä pöytä
  neljine vateineen ja makeiskekoineen valmistettu 18:lle hengelle.
  Ympyriäisessä huoneessa oli soikea pöytä, katettu 17:llä
  makeiskorilla, mutta illallisen jälkeen ei tanssittu, kun oli
  lauantai-ilta.[10]

  Sinua ei suuresti huvittane, Kustaa kulta, kuulla hovijuoruja,
  mutta pesästäänhän lintu mieluimmin visertää. Sitä en toki
  saata olla mainitsematta, että Katariina Lillje perjantaina
  meni kihloihin hovijunkkari Palmfeltin kanssa, saman, joka
  kokonaisen vuoden paloi ilmitulessa Eeva Falkenbergin tähden;
  ole huoleti, veliseni, hän on niin varmasti kiedottu pauloihin
  ja kahleisiin, kuin minä olen vapaa, mutta... Tähän suljen
  kirjeen rakkaalta äidiltämme, joka, Jumalan kiitos, on terve,
  ja niinikään Torstenilta; hän on viime kesänä ollut Pyrmontissa
  kylpemässä. Hyvästi, tuhat kertaa hyvästi, rakas veljeni, en
  ennätä enempää, tätä kirjoitan varhain aamulla kynttilän valossa
  ja aamupuvussani, mutta prinsessa odottaa meitä palvelukseen
  aina klo 8, en saa millään muotoa lyödä laimin, hyvästi, hyvästi.

                              Aina uskollinen pikku sisaresi
                                        _Ebba_.

  P. S. klo 2 i.p. En saata sulkea tätä kirjettä kertomatta sinulle,
  mitä prinsessa sanoi tänä aamuna. Minä tulin hänen luoksensa
  neljännestä yli kahdeksan; hänen kuninkaallinen korkeutensa
  nyrpisti nenäänsä, jonka vuoksi puolustin viipymistäni sillä,
  että olin kirjoittanut sinulle. -- Kuinka voi teidän kaunis
  veljenne? -- sanoi hän yht'äkkiä. -- Hänen majesteettinsa kuninkaan
  luona kaikki voivat hyvin, -- vastasin minä. -- Se on hyvä, sanoi
  hän vielä kerran -- haluaisinpa tietää, ovatko hänen kauniit
  siniset silmänsä mustuneet ruudin savusta? -- Taas nuo siniset!
  Taivaan pyhät, Kustaa, olisitko tosiaankin ollut prinsessa
  Ulriikan ensimmäinen lemmitty! Etkä sinä ole minulle sanaakaan
  siitä virkkanut... Nyt vasta johtuu mieleeni, mitä kirjeessäsi
  kysyt. Sormus... Kustaa, saatanko luottaa vaitioloosi ja
  kirjeenkuljettajaan? Sanotaanhan kreivi Piperin välistä avaavan
  Tukholmasta lähetettyjä kirjeitä.

  Älä toru minua, hyvä ystäväni, minä olen lapsellisesta teostani
  hirmuisen pahoillani, mutta ajattele, että olin vain 14-vuotias,
  hänen kuninkaallinen korkeutensa herttuatar on syypää kaikkeen.
  Tiedät kyllä, kuinka hän rakastaa Kaarle-kuningasta ja kuinka
  kuningas häntä. Kuninkaan sotaan lähtiessä hän eräänä päivänä
  kutsutti minut luoksensa, mielitteli minua suuresti ja antoi
  minulle ison pussillisen makeisia. Sitten hän sanoi minulle:
  Sanokaa minulle, pikku neitiini, onko totta, että veljellänne
  Torstenilla on sormus, jota kuningas Kustaa Aadolf on pitänyt
  sormessaan ja joka tekee ihmisen haavoittumattomaksi sodassa?

  -- Olen kuullut siitä kerrottavan, teidän kuninkaallinen
  korkeutenne, -- sanoin minä, -- mutta en tiedä sitä varmaan.

  -- Jos pikku neiti hankkii minulle sen sormuksen, -- sanoi hän,
  -- niin annan Torstenille sen sijaan sormuksen, joka on paljon
  enemmän arvoinen. Eihän Torsten ole mikään sotilas, ei hän
  tarvitse semmoisia kaluja.

  -- Minä kyllä pyydän sormusta Torstenilta, -- sanoin minä.

  -- Ei, se ei sovi ollenkaan, -- sanoi herttuatar, -- älkää
  millään muotoa sitä tehkö, pikku ystäväiseni; siitä ei saa
  puhua kellekään, hänen majesteettinsa kuningas on julman
  vihainen noitakaluille. Mutta vaihtakaa sormus sormukseen
  Torstenin tietämättä, ja antakaa sitten minulle se sormus,
  jota minä tahdon omakseni, niin lupaan, että saatte olla
  niissä suurissa juhlapidoissa, jotka toimeenpannaan ennen
  kuninkaan lähtöä.

  Voi, hyvä Kustaa, minä kadun sitä niin, etten voi sanoa, kuinka
  sitä kadun, että tein hänen kuninkaallisella korkeudelleen
  mieliksi. En olisi sitä eläessäni tehnyt, ellei sallimus olisi
  tahtonut, että juuri samana iltana, jolloin Torsten vannoi ja
  vakuutti vanhalle Posse-neidille olevansa hulluna rakkaudesta
  häneen (mikä oli sulaa pilantekoa, sillä sittemmin kuulin hänen
  lyöneen siitä veikan toveriensa kanssa) -- juuri samassa hän
  veti hansikkaan kädestään ja pudotti sen, ja otettuani hansikkaan
  ylös oli sormus siinä, vaikka se muuten tavallisesti oli niin
  lujasti sormessa kiinni, ettei kukaan saanut sitä irti.

  Vähän ajan perästä kysyi Torsten hansikastansa, kysäisten noin
  vain pilkallisesti niinkuin hänen tapansa oli, olinko löytänyt
  paremman hansikkaan kuin omani olivat; meillä oli sinäkin iltana
  ollut sanakiistaa ja olimme torailleet kuin pienet lapset, hän
  oli aina niin halukas toista kiusaamaan. Johon vastasin: tässä
  on pahanpäiväinen hansikkaasi, en panisi siihen pikkusormeanikaan.
  Niin annoin hänelle hansikkaan takaisin, mutta en sormusta, koska
  aikomukseni oli tehdä hänelle kiusaa, kun hän alkaisi sitä
  kaipailla. Eikä hän sinä iltana havainnutkaan, että se oli poissa.

  En saata varmaan sanoa, ystäväni, huomasiko hänen kuninkaallinen
  korkeutensa kiistaani Torstenin kanssa ja arvasiko hän sen johdosta
  jotakin, mutta kohta sen jälkeen hänen kuninkaallinen korkeutensa
  tuli luokseni ja pyysi sormusta, sanoen sen varmaankin minulla
  olevan. Josta lensin aivan punaiseksi enkä tohtinut kieltää, vaan
  annoin hänelle sormuksen, mitä olen sitten katkerasti katunut.
  Torsten tuli sangen pahoilleen, huomattuaan sormuksen olevan
  poissa, ja antoi tarkoin etsiä kaikista huoneista, joissa olimme
  sinä iltana olleet; rakas veljeni voi arvata, millä menestyksellä
  hän sen teki. Hän kielsi minua mainitsemasta siitä mitään sinulle;
  kun kyllä muutenkin tahtoisit häntä moittia, sanoi hän. Niin täytyi
  hänen lähteä sormuksetta matkalle, ja hänen mielensä oli siitä niin
  karvas, että minun oli oikein paha ollakseni: mutta voinko sitä
  silloin enää auttaa? Herttuattaren sormuksen annoin hänelle sijaan,
  sanoen sitä jäähyväislahjaksi hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan,
  minkä hän uskoikin.

  En rohjennut sitten kysyä hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan,
  mitä hän sormuksella aikoi tehdä, mutta kun ajattelen hänen
  suurta rakkauttaan kuninkaalliseen majesteettiin ja hänen
  kysymystään sitä ennen, eikö ihminen sen sormuksen avulla voisi
  päästä eheänä ja terveenä kaikista taisteluista, niin olen
  miltei varma siitä, että hän on antanut sormuksen kuninkaalle
  (ellei ole antanut sitä herttua vainajalle, puolisolleen). Ja
  sitten tahdon sanoa sinulle, että kuninkaalla se on, mutta itse
  hän ei tiedä siitä mitään; en usko hänen tahtovan noitakalua
  käyttää, jos sen tietää. Olen myös kuullut hänen kantavan
  medaljonkia, jossa on hänen äiti vainajansa kuva; en kuitenkaan
  saata sitä ihan varmaan sanoa. Jos tästä salaisuudesta voisit
  varman tiedon saada, olisi se minulle mieliksi. Kovin olen
  pahoillani tuosta mielettömästä teostani, anna se minulle
  anteeksi, Kustaa kulta en koskaan enää semmoista tee.

                            Ymmärtämätön ja katuvainen sisaresi
                                        _Ebba_



7. METSÄSTYS LIEBEWERDAN LUONA.


Nyt oli kuningas Kaarle XII mahtavan voittoretkensä ylimmällä
kukkulalla. Mitkä pikaiset voitot! Mitkä suunnattomat myötäkäymiset!
Varsova valloitettu, menetetty ja vielä kerran valloitettu; Lemberg
otettu väkirynnäköllä vähäisen ratsuväen osaston avulla; saksilaiset
Punizin luona lyödyt, puolalaiset Jakobstadtin, venäläiset
Gemäuerthofin luona; Liettuanmaa, Wolhynia valloitetut; juonien verkko
miekalla rikki hakattu; Puolanmaan kruunu Augustin päästä temmattu ja
Stanislain päähän painettu; voittaja ryntää kuin hyökyaalto Saksiin;
koko Saksanmaa vapisee; koko Eurooppa on hämmästyksissään; Rooman
keisari vapisee valtaistuimellaan ja on valmis myöntämään valtakuntansa
sorretuille protestanteille kaikki, mitä he haluavat!

Ja kaiken tämän ohessa, sill'aikaa kun voitto, ikäänkuin tottelemaan
pakotettu onnetar, riensi ruotsalaisten lippujen jäljessä etelässä,
mateli tappio hiipivän ukonnuolen tavoin voittajan selän takana ja
otti, hiljaa mutta varmasti, maapalan toisensa perästä, rannikon
rannikon jälkeen, korvaukseksi hyödyttömistä voitoista ja mielettömästä
kunniasta. Pähkinälinna valloitettiin; Nevanlinna pakotettiin kolmen
väkirynnäkön jälkeen antautumaan; Tartto piiritettiin ja valloitettiin;
Narva otettiin väkirynnäköllä; Inkeri ja Viro joutuivat vihollisen
valtaan; Liivin- ja Kuurinmaata uhattiin; Pietarin kaupunki
perustettiin; Ankarstjernan hyökkäys Kronstadtia vastaan torjuttiin --
eivätkä mitkään näistä tapahtumista voineet saada Ruotsin sankaria
luopumaan kunniakkaasta, mutta onnettomasta retkestään Puolan kruunun
anastamiseksi. Hän ei nähnyt, minkä hänen ympärillään olevat viisaat
miehet näkivät, että nuo sotajoukot, jotka hänen poissa ollessaan
pystyttivät Venäjän eteenpäin ryntäävän lipun länsimaihin, eivät enää
olleetkaan samat, jotka hän oli Narvan tappelussa voittanut. Sota oli
heitä kasvattanut, tsaari Pietari oli ymmärtänyt ottaa pysyväistä oppia
tappioistaan, jotavastoin Kaarle-kuningas niitti turmiota
voitoistaankin.

Altranstadtin rauhanteko, jossa Puolan kruunu hetkeksi putosi
nöyryytetyn Augustin päästä, oli vielä valtainvälinen salaisuus,
kun Menshikoff Kalischin luona tuhosi Marderfeldtin komentamat
ruotsalaiset. Ei mikään -- ei edes tämäkään -- voinut häiritä
Kaarle-kuninkaan lujaa uskoa onneensa -- sitä samaista uskoa, josta
Dahlberg muinoin niin sattuvasti sanoi: "Kuningas Kaarle X luulee onnea
neliskulmaiseksi!"

Kuningas Kaarle XII oli suuri ihminen; hän taisteli, katsomatta
oikealle tahi vasemmalle, sen puolesta, minkä katsoi oikeaksi ja
hyväksi. Hän ei voinut väistyä; sentähden hän kaatui. Tsaari Pietari
oli suuri hallitsija; hän taisteli valtakuntansa uudestisyntymisen
puolesta; hän osasi väistyä vastoinkäymisen tieltä, sortumatta;
senpätähden hän ei kaatunutkaan ennenkuin oli päässyt tarkoitustensa
perille.

Altranstadtin luokse, lähelle Lützenin kuuluisaa tappotannerta, asetti
Ruotsin armeija leirinsä. Kaarle XII halusi nähdä paikan, missä Kustaa
II Aadolf kaatui. Kuninkaan kuultiin sanovan: "Olen koettanut elää
niinkuin hän, ehkäpä Jumala suo minulle yhtä kauniin kuolemankin!"

Ei Kaarle XII:n kuolema kuitenkaan tullut olemaan Kustaa Aadolfin
kuolema -- eikä hänen elämänsäkään ollut Kustaa Aadolfin elämän
vertainen.

Kuningas Kaarle ja kuningas August olivat ensi kerran tavanneet
toisensa Günthersdorfissa likellä Leipzigiä. Neljällä pitkällä
palstalla kertoo Nordberg tästä merkillisestä tapauksesta. Nähdä nämä
molemmat kuninkaat, synnyltään serkukset, joiden taistelut jo
seitsemisen vuoden kuluessa olivat peittäneet avaroita ja hedelmällisiä
maita hurmeella ja hävityksellä -- nähdä heidän avosylin heittäytyvän
toistensa kaulaan, se oli niin liikuttavaa, että kyynelet vierivät
pitkin ympärillä seisovain sotilaiden poskia. Tuo yhtymys oli
herttainen ja veljellinen; Kaarle-kuningas oli, vastoin tavallisuutta,
kohtelias ja huomaavainen; hän kohteli kuningas Augustia alinomaa
parempanaan; he aterioivat rinnatusten, nukkuivat saman katon alla,
haastelivat kauan ja tuttavallisesti kahden kesken. Pilkkaaja Voltaire,
joka ei edes ihmetellessään lakkaa irvistelemästä kaikelle mitä näkee,
kertoo, kuinka Kaarle-kuningas tämän yhtymyksen aikana oli puettuna
suuriin ratsusaappaisiin, mustaan kaulahuiviin, karkeaan siniseen,
kullatuilla vaskinapeilla varustettuun takkiin, vyöllään se pitkä
miekka, joka hänellä oli ollut Narvan luona ja jonka kahvaan hän usein
nojautui. Ja silloin oli Kaarle XII kertonut vierailleen, kuinka hän
kuuteen vuoteen ei ollut riisunut saappaita jalastaan muulloin kuin
maata mennessään, eikä silloinkaan jos vihollinen oli lähiseudulla, ja
semmoista oli heidän puheensa ollut -- joka pilanteko hurskasta
Nordbergia kovasti suututtaa. Mutta kuningas Augustista on sanottu,
että hän oli aikakautensa täydellisimpiä hovimiehiä ja osasi esiintyä
iloisesti, huolettomasti ja mitä luontevimman kohteliaasti, vaikka
hänen sydämensä oli täynnä surua, levottomuutta ja kuohuvaa raivoa.

Saman yhtymyksen muistoksi lyötiin mitali, jossa oli molempain
kuningasten rintakuvat ja reunakirjoituksena: "Sankarit, joiden
sotakunnia on noussut tähtiin saakka, sopivat toivotusta rauhasta ja
kohtaavat toisensa Altranstadtissa 17 p:nä joulukuuta 1706." Mitali,
samoin kuin yhtymyskin jäi maailman silmissä pelkäksi muistorahaksi.
Raivo kuohui yhä Augustin rinnassa; Kaarlen jäykkä tahto ei antanut
rahtuakaan myöten; nöyryytys ja voitto pysyivät entisellään, ja
Altranstadtin rauha tuli olemaan aselepo, jonka kestäessä molemmat
vastustajat varustausivat uusiin taisteluihin.

Tämä talvi Saksinmaalla -- 1706, 1707 -- oli Ruotsin sankarin
loistokohta. Kaksi kuningasta, joitten kruunut hän oli riistänyt tahi
muille lahjoittanut, osoitti hänelle kunnioitustaan; kaksikymmentä
ruhtinasta, prinssiä ja vieraiden maiden lähettilästä tungeskeli
pelätyn nuorukaisen ympärillä, joka oli voittanut kuudella sotaretkellä
perätysten. Marlborough, aikakautensa sankari yhdessä suuren Eugenin
kanssa, tuli Kaarlelta "oppimaan, mitä hän ei vielä ollut sotataidossa
oppinut." Useita ylhäisiä ruotsalaisia rouvia oli matkustanut tänne
Tukholmasta miehiään tervehtimään. Hovin loisto oli yhtä suuri kuin
aseidenkin Ruotsin armeijassa, jossa suomalaisiakin taisteli, oli
16,000 ratsumiestä ja enemmän kuin 19,000 miestä jalkaväkeä; ei mikään
armeija Euroopassa ollut sotataidossa, urhoudessa, kurissa ja voiton
varmuudessa siihen verrattavissa.

Tähän aikaan, helmikuussa 1707, samosi vähäinen ruotsalaisjoukko, jossa
oli kymmenen rakuunaa ja yhtä monta tallirenkiä, taluttaen irtonaisia
ratsuhevosia, ja sitten vielä kaksi- tahi viisitoista metsästäjää
vitjoineen ja koirineen, Elster-virran rannalla olevan Liebewerdan
linnan nostosiltaa kohti. Päivä jo pimeni, kun matkue ehti perille,
eikä sen tulo näyttänyt olevan odottamaton, sillä osa linnan
palvelusväkeä tuli heti sitä vastaan ja vei vilustuneen metsästysseuran
lämpimiin huoneisiin, joissa liharuokia höyrysi pöydillä ja isoja
oluella ja viinillä täytettyjä kolpakoita oli vieraita varten varattu.

Upseeri, joka oli joukkoa johtanut, harjasi tuota pikaa sinisen
ratsutakkinsa puhtaaksi metsän sammalista, sitten hänet vietiin
kirkkaasti valaistuun saliin, jossa lukuisa seura vielä oli koolla
pitkällisen päivällisaterian jälkeen. Kylmästä tulevan ja nälkäisen
upseerin silmä keksi heti, että seura oli nauttinut väkeviä hiukan
liiaksi; mutta siitä huolimatta näkyi vielä jälkiä kursailevasta
kunnioituksesta, jolla kokoontuneet juomasankarit kohtelivat erästä
henkilöä, jonka kaunis ja ritarillinen vartalo heti ensi näkemältä
ilmaisi, että hän oli ylhäistä syntyä ja tottunut käskemään.

Tämä mies, joka oli iloisen seuran keskuksena, ei ollut kukaan muu kuin
Saksin vaaliruhtinas, nyt Puolan entinen kuningas, ja tuo hänen
vierellään oleva mustaverinen, vaanivakatseinen mies oli hänen mainio
sotapäällikkönsä, Väinänsuun valloittaja, kenraali Fleming.

Ruotsalainen upseeri astui esiin kunnioittavasti tervehtäen, sanoi
nimensä ja toi sen sanoman, että hänen herransa, Kaarle-kuningas, oli
huomenna tuleva linnaan, ottaakseen osaa siihen suureen metsästykseen,
johon hänen majesteettinsa oli kutsuttu, sekä että kuninkaan
metsämiehet ja koirat lähetin valvonnan alaisina oli tänne jo
edeltäkäsin lähetetty.

Ruotsalainen lähetti oli nuori mies, tuskin yli kahdenkymmenen vuoden,
mutta varteva ja hartiakas. Entinen kuningas tarkasteli häntä vähän
aikaa tuntijan silmillä, rypisti kulmiaan havaitessaan, millä taidolla
ruotsalainen, muuten kaikkea kunnioitusta osoittaen, vältti antamasta
hänelle majesteetin arvonimeä, mutta tekeytyi pian jälleen kohteliaaksi
ja alavaksi, lausuen mielihyvänsä siitä, että Kaarle-kuningas tahtoi
läsnäolollaan kunnioittaa hänen metsästystään, ja tarjosi viimein äsken
tulleelle vieraalle sijan pöydässä. -- Minulle on sanottu -- lisäsi
vaaliruhtinas hyvään muistiinsa nojaten -- minulle on sanottu, että
kreivi Bertelsköld on ollut urhoollisena toverina kuninkaallisen
sukulaiseni karhunajoissa. Saksin metsäsioille tulee olemaan kunniaksi,
että saavat kaatua niin kokeneen vastustajan iskuista.

Kustaa Bertelsköld -- hänhän se oli tämä kuninkaan lähetti -- oli liian
vähän harjaantunut puhuja, voidakseen vastata tähän kohteliaisuuteen.
Hän kävi sentähden ääneti kumartaen osoitetulle sijalleen.

Kun kaikki taas olivat asettuneet paikoilleen, jatkettiin juominkia
innolla, joka meidän aikanamme tuskin kävisi laatuun itsevaltiaan
ruhtinaan läsnäollessa. Mutta ritarillinen August oli mies, joka osasi
näyttää kuntoansa yhtä hyvin lasin ääressä kuin rakkausseikkailuissa,
törkeimmässä pilapuheessa yhtä hyvin kuin hienoimmassa keikailussa.
Olihan tunnettua, kuinka kaksi kruunattua hallitsijaa oli muutama
vuosi sitä ennen juopotellut Birsenissä! Niinpä juotiin täällä
Liebewerdassakin edeltäkäsin metsäsikain peijaisia menestyksellä
semmoisella, että se melko lailla muistutti sen eläimen tunnettua
luontoa, jota kaatamaan nyt varustauduttiin. Eivät totta tosiaan olleet
puolitäysiä ne kolpakot, joita tässä metsästysseurueessa tyhjennettiin,
ja luvallinen ja rehellinen tapa vaati, että heti kun vaaliruhtinas vei
pikarin huulilleen, olivat kaikki vieraat velvolliset tekemään samaten,
ollen sillä välin itsekunkin vallassa maistaa helmeilevää nestettä niin
usein kuin mieli teki.

Viinirypäleen iltarusko nousi vähitellen kokoontuneiden poskilla yhä
korkeammalle, ja yhä äänekkäämmäksi kävi puhelu, ja yhä
vallattomammaksi leikinlasku, eikä siellä unohdettu viitata niihin
kevytmielisiin hovijuttuihin, jotka on kerätty kuuluisaan _La Saxe
galante-_kirjaan,[11] mikä sittemmin julkaistiin painosta Amsterdamissa
v. 1736, 416:n kahdeksantaitteisen sivun kokoisena nidoksena ja
alkulehdellään jotenkin häpeämätön nimikoriste ja siihen sopiva lause
_Vis inita major_. Eikä myöskään puuttunut siellä juttuja
vaaliruhtinaan nuoruudenaikuisista seikkailuista, ja niistä muisteltiin
ennen kaikkea Madridissa tapahtunutta härkätaistelua, jossa silloinen
Saksin prinssi esiintyi menestyksellä, joka kävi vaaralliseksi Espanjan
kaunotarten sydämille.

Kuningas Augustiin -- miksikä kieltää häneltä arvonimeä, jonka hän
sittemmin otti takaisin? -- nämä muistot eivät olleet elähyttävästi
vaikuttamatta. Hymyillen hän otti pöydältä hopealautasen ja taivutti
sen varsin helposti ja ilman nähtävää ponnistusta kättensä välissä
kääröksi, jonka sitten nakkasi niinkuin pikku juomarahan palvelijoille.

Isoääninen mieltymyksen huuto seurasi tätä ruhtinaallista tekoa, ja
esimerkki kehoitti tekemään samaten. Eräs roteva saksilainen
ratsumestari otti kuparirahan, veti pöytäliinan syrjään, pani rahan
pöydälle ja löi sen nyrkillään niin syvälle tammiseen pöytään, että se
tarttui siihen kiinni. Uudet riemuhuudot ilmaisivat heti kohta yleistä
ihastusta.

Yhä enemmän innostuen tuotatti kuningas sisään muutamia hevosenkenkiä,
tutki niitä tarkoin, pani pois muutamia ja valitsi viimein yhden, jonka
antoi kiertää miehestä mieheen, näyttääkseen kaikille, että kenkä oli
eheä ja vankka, ilman pienintäkään rosoa. Sitten hän nousi seisomaan,
otti rautakengän kättensä väliin ja väänsi sitä verkalleen kaksi tai
kolme kertaa. Kolmatta kertaa väännettäessä katkesi kenkä keskeltä
mutkaansa kahteen yhtä suureen osaan, joita kuningas riemuiten
näytteli, puolikas kummassakin kädessään, näytteenä siitä, ettei viini
eikä lempi ollut hänen rautaakin lujempia jäntereitään heikontanut.

Nyt nousi ihastus ylimmilleen. Kaikki kolpakot täytettiin ja
tyhjennettiin ja taas täytettiin ja tyhjennettiin "kunniaksi uudelle
Herkuleelle, aikakautensa etevimmälle ritarille, voittamattomalle,
voimassa ja sulossa yhtä vastustamattomalle ruhtinaalle ja herralle,
Saksin vaaliruhtinaalle ja Puolan kuninkaalle, joka murtaa raudat ja
sydämet"...

-- ja joka vielä kerran on murtava kaikki vihollistensa miekat niinkuin
tämän hevosenkengän, kahdenkymmenen lumikuninkaan uhalla -- puuttui
puheeseen viinistä ja riemuhuudoista kiihtynyt ratsumestari, huolimatta
kuninkaan synkistyvistä katseista.

Kustaa Bertelsköld nousi istuimeltaan lähteäkseen pois; -- ainoa
vastaus, jonka hän katsoi tässä tilanteessa soveliaaksi.

Mutta ratsumestari asettui hänen tielleen. -- Tosiaankin, -- sanoi hän,
-- luulenpa pienen ruotsalaisen kreivin pelkäävän meitä. Siivosti nuori
ystäväiseni, siivosti; teidän sievät neidonsormenne eivät suinkaan
ilmoisna ikänä murra rautakenkää kahtia. Juokaa, perhana soikoon --
juokaa, sanon minä, hänen puolalaisen majesteettinsa malja! _Mort de ma
vie_, eihän tuo ruotsalainen poikanen ole tyhjentänyt yhtään kunnon
pikaria vielä!

Nuori Kustaa vei kätensä miekkansa kahvaan; harvoin oli matka pitkä
kädestä kahvaan siihen aikaan. Mutta hän malttoi mielensä parahiksi,
otti pikarin käteensä, tyhjensi sen pohjaan asti ja sanoi tyyneydellä,
joka olisi sopinut kokeneemmallekin taistelijalle: -- Tämän herran
pyynnöstä minä juon hänen majesteettinsa kuningas Stanislain onneksi.
Eläköön hän kauan ja hallitkoon onnellisesti!

Tuskin hän oli sen sanonut, kun muuan läsnäolevista puolalaisista
aatelismiehistä paljasti miekkansa ja asettui uhkaavasti rohkean
karoliinin eteen. -- Paljastakaa miekkanne, -- huusi hän, -- muuten,
sen vannon Krakovan muurien kautta, piirrän punaisella tuon maljanne
sanasta sanaan siniseen takkiinne!

-- Malttakaa mielenne, Wielopolski, -- keskeytti hänet kuningas
käskevällä äänellä; luultavasti oli hänen mielestään nyt paras aika
lopettaa tämä meteli, josta voisi olla vaarallisia seurauksia. --
Lobenstein, muistakaa, että kreivi on vieraamme. Hyvät herrat, miksi
haaskata aikaa joutavalla toralla? Jos kreivi Bertelsköld on juonut
Stanislaus Leszczynskin onneksi, niin olkoon se hänen oma asiansa,
niinkuin te, hyvät herrat, olette juoneet minun onnekseni. Kysykäämme
häneltä ennemmin, huvittelevatko ruotsalaiset leirissään moisilla
hauskoilla kokeilla kuin me täällä vast'ikään. Ruotsalaiset ovat yhtä
kovakouraista kuin urhoollista väkeä. Lyönpä vetoa, ettei nuori kreivi
ole teitä huonompi, rakas Lobenstein.

-- Jos korkea isäntäni suvaitsee, tahdon koettaa jotakin, mikä meillä
on tapana, -- vastasi Bertelsköld, päästäen toistamiseen miekankahvan
kädestään.

-- Niin, tehkääpä se, kreiviseni; sillä huvitatte minua suuresti, --
vastasi kuningas, iloissaan siitä, että sai riidan soveliaalla
leikkipuheella taltutetuksi.

-- Niin, näyttäkää kaikin mokomin, millaiset ovat teidän tapanne! --
yhtyivät ympärillä seisovat sanomaan jotenkin ilmeisellä ivalla --
vakuutetut kun olivat, että tämä nuori mies August II:n ja Lobensteinin
perästä joutuisi häpeään.

Bertelsköld katseli vähän aikaa ympärilleen vastaamatta. Sitten hän
kaappasi yht'äkkiä Lobensteinia oikealla ja Wielopolskia vasemmalla
kädellä rinnasta kiinni, nosti molemmat yhtä haavaa ylös lattiasta,
piteli sääriään siristeleviä herroja suorin käsin edessään ja kantoi
heidät siten, huolimatta heidän vastuksistaan, kahdesti juomapöydän
ympäri, jonka tehtyään hän varsin varovasti laski heidät molemmat
hämmästyneen kuninkaan jalkain eteen.

Hyväksymishuutoa ei nyt kuulunutkaan hölmistyneiden taistelijain
huulilta, mutta heidän äänettömyytensä todisti paremmin kuin heidän
äskeinen riemunsa, minkä vaikutuksen tämä suunnaton voimannäyte heihin
teki.

Tuskin olivat puolalainen ja saksilainen päässeet maahan, kun he,
viinin ja vihan vimmastuttamina, paljastetuin miekoin karkasivat
Bertelsköldiä kohti. Kuninkaan mahtisanakaan ei näkynyt tahtovan
auttaa. Kumminkin onnistui hänen saada Lobenstein malttamaan mielensä,
mutta Wielopolski kiljui täyttä kurkkua, ettei hän antaisi
ruotsalaisten eikä saksilaisten naljailla kanssansa. Hän muka oli
vapaasukuinen tasavaltalainen ja aatelismies; kuninkaan pitäisi varoa,
ettei antaisi häväistä jaloa puolalaista aatelismiestä; jokainen
puolalainen aatelismies on yhtä hyvä kuin hänkin ja ehkäpä hiukan
parempikin; puolalaiset olivat osoittaneet hänelle sen kunnian, että
valitsivat hänet kuninkaaksi, mutta semmoisia kuninkaita voisi kyllä
löytyä tusina joka voivodikunnasta; valtiopäivät tulisivat saamaan
tiedon hänen käytöksestään j.n.e.

August näytti hetken aikaa neuvottomalta, mutta kohta kirkastui hänen
katsantonsa, hän vei Wielopolskin muutamia askelia syrjään ja kuiskasi
hänelle jotakin korvaan. Se vaikutti. Puolalainen vaikeni, katseli
milloin kuningasta, milloin Bertelsköldiä synkein ja epäluuloisin
silmin ja lähti salista, uhkaavasti ja kopeasti liikehtien.

-- Hyvät herrat, -- sanoi kuningas, -- toivon, ettei kukaan teistä pidä
lukua tästä vähäpätöisestä kiistasta. Meillä on huomenna loistoisa
päivä, kun kullakin on tilaisuus hänen ruotsalaisen majesteettinsa
silmäin edessä näyttää loistavaa urhouttaan. Levähtäkäämme nyt vähän
aikaa, sillä juomanlaskija sanoo vielä monta jaloa viiniastiaa olevan
jäljellä Liebewerdan kellareissa. Ennenkuin aurinko ensi kerran laskee
ja nousee, me saamme kurkistaa niiden pohjaan, ja minä lupaan teille,
että koko Saksanmaa on ihmettelevä urotekojamme. Levollista hyvää yötä,
hyvät herrat!

Armollisesti päätään nyökäten lähti kuningas salista, ja kaikki vieraat
lähtivät hänen muassaan.

Bertelsköldille osoitettiin vähäinen huone eräässä linnantornissa.
Talvinen yö oli kylmä, ja kuu valaisi kirkkaasti lumista seutua. Kustaa
istui vähän aikaa ikkunan edessä näköalaa katsellen. Kummallisia
ajatuksia johtui hänen mieleensä. Mitä oli vaaliruhtinas Wielopolskille
korvaan kuiskaissut? Ja mitä merkitsi se, että "koko Saksanmaa oli
ihmettelevä" huomispäivän urotekoja? Tässä linnassa oli jotakin, mikä
ei oikein miellyttänyt Bertelsköldiä.

Vähän ajan perästä juolahti hänelle mieleen käydä katsomassa, olivatko
hevoset hyvästi varustetut kylmää talviyötä kestämään. Ratsupalvelijat
olivat kenties juovuksissa; hän oli kuulevinaan Bogatirin hirnahtavan.
Hän lähti siis huoneesta ja hapuili alas jyrkkiä, pilkkopimeitä
portaita.

Mutta linna oli konstikas rakennus, jossa oli kaikenlaisia mutkaisia
portaita ja kierteleviä käytäviä. Hetken aikaa pimeässä haparoituaan,
löytämättä mitään ulospääsyä, tarttui hän ensimmäiseen oveen, mikä
käteen sattui. Se vei erääseen vierashuoneeseen, jota lamppu himmeästi
valaisi. Kaksi vahdissa olevaa hovipalvelijaa istui siellä sikeässä
unessa. Bertelsköld pudisteli heitä, saadakseen tietää, mistä voisi
päästä ulos; mahdotonta, pojat olivat kallistelleet maljoja ja käskivät
unenhorroksissa hänen mennä tuhannen tulimmaisiin.

Kärsimättömänä hän meni edelleen, kulki erään tyhjän huoneen läpi ja
vielä toisenkin, Nyt kuuli hän puhetta lähimmästä huoneesta ja
seisahtui tuntiessaan kuninkaan äänen.

-- Mutta jos hän pääsee pakoon... Jumaliste, jos hän pääsee? Ei, hyvä
Fleming, ei; vaara on kovin suuri. Me voimme saada koko parven niinkuin
ampiaiset päällemme, ja Kaarle-serkkuni ei ole ikinä antava minulle
sitä anteeksi...

-- Kaikki on tarkoin mietitty, -- sanoi toinen ääni. -- Wielopolski
100:n ratsumiehensä kanssa väijyy Königsschluchtin takana ja on kuin
jehu hänen niskassaan. Sen täytyy onnistua. Ajatelkaa, että teidän
majesteettinne on hyvitettävä Wielopolski; meillä on vähän niin
mahtavia ystäviä; niitä ei saa loukata. Ja toisekseen, kun se "hurja
poika" [12] on rautaristikkojen ja telkien takana Königsteinissä, on
teidän majesteettinne saneleva hänelle uudet rauhanehdot.

-- Mutta mitä Eurooppa siitä sanoo?

-- Eurooppa pitää aina väkevimmän puolta. Sitäpaitsi on teidän
majesteettinne ihan syytön. Nuo hullut puolalaiset ... nuo
maantierosvot ... mitäpä teidän majesteettinne sille voi, että...
Mainitsin Königsteinin. Siellä on komeroita, joihin se, joka kilpailee
vallasta, katoaa yhtä kuulumattomiin kuin se, joka kilpailee
rakkaudesta... Teidän majesteettinne, tuo kopea Kaarle, jonka edessä
Saksanmaa vapisee -- mikä kosto, jos hämmästynyt maailma eräänä päivänä
huomaa hänen kadonneen maineensa ylimmältä kukkulalta, hävinneen jälkeä
jättämättä niinkuin tähdenlento öiseltä taivaalta -- ja ainoastaan
Königsteinin rotat ja hämähäkit tietävät kertoa hänen lahonneen
suuruutensa lopusta...

Bertelsköld ei kuullut enempää. Hänen silmänsä pimenivät. Tietämättä
miten hän tuli linnanpihalle, tapasi Bogatirinsa ja riensi täyttä
laukkaa takaisin ruotsalaisten leiriin, jonne kuusi tuntia
ratsastettuaan saapui vähää ennen aamunkoittoa. Tämä ratsastus maksoi
hänelle uskollisen ystävän hengen; se oli kovin ankara tuolle jo
vanhalle, uskolliselle Bogatirille. Tämä jalo eläin, joka oli kantanut
herraansa niin monessa taistelussa ja vaarassa, joka kahdeksatta vuotta
oli hänen kanssansa ottanut osaa sekä hyvien päivien iloihin että
pahojen päivien kärsimyksiin, tämä uskollinen toveri kaatui kuoliaana
olkikuvolleen neljänneksen tuntia sen jälkeen, kun oli päästy perille.
Kustaa Bertelsköld taputteli sitä ystävällisesti kaulalle, niinkuin
hänen tapansa oli tehdä. -- Hyvä, Bogatir, hyvä, -- sanoi hän kyynelet
silmissä; -- kuninkaamme edestä olet kaatunut!

Mutta ei nyt ollut aikaa semmoisia ajatella. Kustaa ilmoitti heti kohta
Piperille, mitä oli kuullut. Piper pudisti epäilevästi päätään ja vei
hänet Lagerkronan luokse. Tämä katsoi asian arveluttavaksi ja näytti
erään vihollisilta kaapatun kirjeen, jossa muuan ystävä kirjoitti
Patkullille: "König August gewinnt mehr durch eine Jagd, als König Carl
durch eine Schlacht." [13]

Seurauksena tästä oli, että Piper ja Lagerkrona mitä hartaimmin
rukoilivat, että kuningas jättäisi lähtönsä Liebewerdaan sikseen.
Hevoset oli jo satuloitu. Synkein mielin kuunteli Kaarle-kuningas
ystäväinsä neuvoa. Missään muussa tapauksessa hän tuskin olisi heitä
totellut. Mutta sukulaistaan kuningas Augustia kohtaan hän oli saanut
epäluulon, jota ei kukaan enää voinut haihduttaa. Nämä ruhtinaat olivat
luonteeltaan ihmisinä ja henkilöinä paljon erilaisemmat kuin
valtiomiehinä. Kuningas August edusti oivallisesti aikakautensa
petollista valtiotaitoa ja kaunisteltuja paheita, jotavastoin hänen
ruotsalainen vastustajansa seisoi hämmästyneenä aikakautensa edessä
niinkuin aave muinaisen ritarillisen uskollisuuden ja vanhanaikaisten
hyveiden päiviltä.

Kaarle-kuningas kuunteli tällä kertaa viisaiden neuvoa ja lähetti
Lagerkronan sijastaan Liebewerdaan viemään semmoisia terveisiä, että
kuningas oli estetty saapumasta. Taru ei mainitse, millä tavoin
kuningas August ja hänen uskottunsa ottivat tämän tiedon vastaan, mutta
luultavaahan on, että he vähän noloina ajattelivat otusta, joka noin
oli heidän käsistään pujahtanut.

Kahdeksan kuukautta myöhemmin, kun ruotsalainen armeija lähti
Saksinmaasta, tapahtui, että kuningas August eräänä iltapäivänä istui
vasta puoleksi pukeutuneena huvilinnassaan Dresdenin porttien luona,
kun Kaarle-kuningas, muutamain upseerien seuraamana, äkkiarvaamatta
astui sisään korkeata serkkuansa tervehtimään ja kiittämään kutsuista
Liebewerdaan. Sekä August että hänen ministerinsä hämmästyivät niin
kokonaan, etteivät tienneet, mitä tekisivät. Kaarle-kuningas oli sillä
kertaa yhtä viisas kuin rohkea; hän ei jättänyt vaarallisia isäntiään
silmänräpäykseksikään näkyvistään; hän ei antanut heille aikaa
minkäänlaiseen neuvottelunpitoon. Jäljestäpäin kuningas kertoi, että
hän Flemingin silmistä oli lukenut ajatuksia, jotka eivät olleet juuri
ystävällisiä. Mutta kaikki kävi kohteliaasti molemmin puolin.
Palattuaan tapasi Kaarle-kuningas koko armeijansa hämmästyksissä; hänet
luultiin jo vangituksi, ja mietittiin keinoja hänen vapauttamisekseen.
Turhaa pelkoa! Vielä oli Kaarle-kuninkaan onni vastustamaton. Vasta
seuraavana päivänä neuvotteli kuningas August ministeriensä kanssa
siitä, mitä heidän edellisenä iltana olisi pitänyt tehdä.



8. PULTAVAN TAISTELUN EDELLISENÄ ILTANA.


Kaarle-kuningas istui eräänä iltana pääkortteerissaan lähellä Pultavaa,
kanuunankantaman päässä kaupungista, ja aivan lähellä ruotsalaisten
juoksukaivantoja. Siinä oli äskettäin ollut kehno kasakkain tupa, joka
oli rakennettu erään hietakummun juurelle: sen seinissä oli jälkiä
venäläisten kuulista, jotka joka päivä kiskoivat sälöjä sen seinistä ja
nurkista. Nyt oli kuninkaan täytynyt siirtyä erääseen tyhjille
jätettyyn läheiseen luostariin.

Kuningas oli jotenkin kalpea. Hän oli juuri äsken itse ottanut pois
vähäisen luusirun, joka ajamalla oli irtautunut hänen haavoitetusta
vasemmasta jalastaan. Kuula, joka oli pysähtynyt isoon varpaaseen,
oli kaivettu pois, mutta joka päivä otettiin vielä luusiruja ulos,
eikä koskaan ollut kuningas sitä tehtäessä muotoaan muuttanut. Ei
yhtään kenraalia ollut saapuvilla. Ainoastaan pöydänkattaja Hultman
jatkoi, poistaakseen herransa levottomuutta, kertomusta
länsigööttalais-ruhtinaan Götrikin seikkailuista.

Viimein kävi kuningas kuitenkin tuskaiseksi, ja keskeytti yht'äkkiä
uskollisen palvelijansa. -- Uskotko loihtuihin ja merkkeihin? -- kysyi
hän Hultmanin juuri päästyä kertomasta kuningas Götrikin taiotusta
rautapaidasta.

Pöydänkattaja ei vastannut.

-- Vastaa minulle, mies, uskotko loihtuihin? -- kysyi kuningas
uudelleen, kiivaammin kuin hänen tapansa muuten oli.

-- Uskon ainoastaan Jumalaan, -- vastasi palvelija, vähän mietittyään.
-- Mutta jos Jumala niin sallii, voinee tapahtua, että taikuuskin voi
vahinkoa tehdä, mutta ei koskaan tosi hyvää niinkuin tiedämme
Götrikistä.

-- Kuka tässä puhuu taikuudesta? -- jatkoi kuningas samaan sävyyn. --
Minä tarkoitan ainoastaan semmoista muistokalua, jonka olemme saaneet
joltakin rakkaalta henkilöltä -- esimerkiksi äidiltä -- ja jota on
kantanut lapsuudesta asti ja jolla on siunaus muassaan sentähden, että
se on hurskas muistoesine eikä ole annettu pahassa aikomuksessa, vaan
kristillisessä rakkaudessa. Uskotko semmoisen muistokalun onnea
tuottavan?

-- En ymmärrä oikein, mitä armollinen herrani tarkoittaa.

-- Tahdon sanoa sinulle jotakin, Hultman; minusta on tähän aikaan
välistä tuntunut omituiselta, että juuri viime syksynä kadotin
kuningatar vainajan medaljongin. Siinä talletin hänen kuvaansa ja
hiuksiaan. Sotaan lähtiessämme panetti herttuatar siihen vähäisen
kuparisormuksen renkaaksi medaljonkiin. Syyskuun 20. päivänä
taistelimme Rajovkan luona; siellä otettiin jotensakin lujille -- minä
olin sinä päivänä pahalla tuulella, minun oli täytynyt pettää
kasakoita. Menetin myös hevoseni ... tappelin henkeni uhalla ...
painiskelin erään riiviön kanssa, joka tarttui minua rintaan kiinni. Se
oli onneton päivä, Hultman; Hård kaatui; siinä kahakassa kadotin
kuningatar vainajan medaljongin.

-- Armollinen herrani älköön sitä niin kovin pahaksensa panko. Kenties
medaljonki vielä löytyy; kuningatar vainajan kuvan tuntee joka mies.

-- Sitä en usko. Mutta ei se mitään ... minulla on kuumetauti, ei
mitään muuta. Milloin taas saanen ratsaille nousta?

-- Eikö armollinen herrani tahdo sanoa, mikä hänen mieltään painaa?
Ehkä löytyisi jokin parannuskeino.

-- Hullutuksia! Jumala paratkoon, ihminen on viheliäinen. Minusta
näyttää toisinaan siltä kuin olisi kaikki käynyt minulle hyvin niin
kauan kuin medaljonki oli hallussani. Juuri vähää ennen olimme
voittaneet venäläiset Holofzinin luona -- sielläkö siis onneni aurinko
laski? Aina siitä asti ovat vastoinkäymiset minua seuranneet.

-- Eihän armollinen herrani voinut edeltäpäin tietää, että talvi aina
syyskuun lopusta alkaen tulisi olemaan niin tavattoman ankara, että
useimmat miehistämme paleltuivat kuoliaiksi ja loput kävivät taisteluun
kykenemättömiksi. Ei voinut armollinen herrani arvata, että Liesnan
tappelussa ryöstettäisiin sotaväeltä sen ruokavarastot ja että niin
monta kunnon sotilasta kaatuisi...

-- Kuka on sanonut sinulle, etten olisi voinut, ettei minun olisi
pitänyt edeltäpäin arvata kaikkea sitä?... Mutta nyt se on myöhäistä.
Kunpa vain tuo ilkeä kuula ei olisi jalkaani raadellut! Olen päässyt
eheänä niin monesta kovasta leikistä, kunnes tuo... Hultman, et saa
virkkaa mitään siitä, mitä nyt olen sinulle sanonut. Se on kaikki tyyni
hullutusta. Kuume on pääni huumannut. Kyllä kaikki taas kääntyy
hyväksi, kun vain Jumala terveyttä suo... Kuka siellä?

Sotamarsalkka kreivi Rehnsköld astui sisään antamatta ilmoittaa
tuloaan. Hultman sai paikalla astua ulos. Eikä siinä enää näkynytkään
haavan vaivaamaa miestä, levottomuuden kalvamaa sielua, joka
inhimillisen heikkouden hetkenä, mistä ei suurinkaan ihminen ole vapaa,
ilmaisee uskolliselle palvelijalleen umpinaisen mielensä maailmalta
salattuja huolia -- näkyi taas vain kuninkaallinen sankari, voittaja,
tuo voittamaton, joka ei koskaan vielä ollut vaaraa väistänyt eikä
aikonutkaan väistää. Kaarle-kuningas otti ylipäällikön yhtä
levollisesti ja uljaasti vastaan kuin oli ottanut hänet Narvan tai
Holofzinin jälkeisenä päivänä.

-- Teidän majesteettinne, -- sanoi Rehnsköld, -- tsaari kulkee
parhaillaan joen yli juuri kaupungin yläpuolelta. Epäilemättä hän
tietää teidän majesteettinne olevan haavoitetun ja toivoo tapaavansa
sotajoukon alakuloisena.

-- Se on hyvä, -- vastasi kuningas; -- sitä vaikeampi on hänen kahlata
joen yli takaisin.

-- Hänen arvelunsa ei ole aivan perätön. Sotamiesten kesken käy
kuiskeita, että teidän majesteettinne tahallaan etsii kuolemaa, kun ei
enää kenelläkään ole toivoa pelastumisesta.

-- Ei haittaa. Ensimmäinen voitto on näyttävä, että he lörpöttelevät
turhia.

-- En saata salata teidän majesteetiltanne, että asemamme käy päivä
päivältä yhä vaarallisemmaksi. Vihollisen keveät joukko-osastot
parveilevat ympärillämme joka taholla ja väsyttävät meitä alituisella
valppaudellaan yötä ja päivää. Piiritystoimet eivät edisty.
Valakkialaisia ja saporogeja karkaa suurin joukoin venäläisten
puolelle.

-- Rehnsköld -- meidän täytyy tapella!

-- Minun tulee lisätä, että meiltä puuttuu ruutia ja lyijyä. Kiväärit
ladataan niin heikosti, että paukahtavat juuri kuin löisi kahta
hansikasta yhteen, ja luoti lentää vain 30 askelta. Sitävastoin paranee
venäläisten sotataito, ja heidän rohkeutensa kasvaa päivä päivältä.
Tsaari on väsymätön; hänellä on hyvin harkittu keino häviöksemme. Hän
on hävittänyt maatansa, sulkeakseen meiltä tien; hän ei ole kammova
minkäänlaisia uhrauksia tuhotakseen meidät perinjuurin.

-- Rehnsköld, -- meidän täytyy tapella!

-- Edessämme on vielä valloittamaton linna, ympärillämme
50,000-miehinen armeija lukuunottamatta maan koko väestöä, joka pitää
meitä pakanoina ja on vimmoissaan karkaava kimppuumme, jos kerta
tappiolle joudumme.

-- Rehnsköld -- meidän täytyy tapella!

-- Jos teidän majesteettinne sen käskee. En ole milloinkaan tappelua
pelännyt enkä tiedä nytkään muuta neuvoa. On kokonaan Lewenhauptin syy,
että olemme tähän pulaan joutuneet.

-- Sotamarsalkka, älkää ketään syytelkö. Kuka se oli, joka kehoitti
minua kiirehtimään marssiamme Mohilevista, jossa aioin Lewenhauptia
odottaa? Kuka se oli, joka alinomaa, vastoin Piperin ja useiden muiden
varoituksia yllytti minua tälle retkelle Ukrainaan ja uskotteli
minulle, että kasakkain vakuutuksiin kävi luottaminen? Te se olitte,
kreivi Rehnsköld, te, joka nyt vieritätte edesvastuun päältänne toisen
hartioille.

-- En minä -- vastasi sotamarsalkka ylpeästi -- en minä, vaan teidän
majesteettinne oma tahto, joka on kaikkein muiden tahtoa mahtavampi, ja
teidän majesteettinne järkähtämätön luottamus alinomaiseen voittoon,
minne ikinä aseemme vain käännämme. Se, se on meidät Pultavaan
saattanut; suokoon Jumala, että se saattaisi meidät onnellisesti täältä
takaisinkin!

Kaarle-kuningas katseli tuimasti rohkeata alamaistaan, joka puhui
tavalla, jota ei ennen oltu kuultu ruotsalaisten leirissä. -- Tämä
kuulostaa siltä kuin tappio olisi tulossa, sanoi hän viimein, käyden
vastoin tavallisuutta synkkämieliseksi.

-- Tulevaisuus on Korkeimman käsissä, -- vastasi sotamarsalkka.
Päättyköön taistelu kuinka tahansa, teidän majesteettinne armeija on
taisteleva niinkuin se aina on taistellut.

-- Oikein, Rehnsköld, oikein! -- sanoi kuningas jälleen leppyneenä. --
Jumalan nimessä siis. Ei silmänräpäystäkään saa laiminlyödä. Nyt taikka
ei koskaan. Huomenna taistelemme.

-- Teidän majesteettinne ... tämä päivä on vuosisadoiksi ratkaiseva
pohjoismaiden yliherruudesta käydyn riidan. Huomenna siis?

-- Huomenna.

-- Minä lähden panemaan teidän majesteettinne käskyjä toimeen.

-- Rehnsköld ... antakaa minulle kätenne. Se ei vapise?

-- Se ei ole koskaan vapissut, teidän majesteettinne!

-- Hyvä. Huomenna raivaamme tiemme Moskovaan.

-- Taikka myös menetämme, niinkuin Kroisos, suuren valtakunnan, --
mutisi sotamarsalkka itseksensä.



9. PULTAVAN LASKEVA AURINKO.


Nyt se oli tullut, peruuttamattomasti tullut, se päivä, joka oli
ratkaiseva pohjoismaiden ja ehkäpä Euroopankin kohtalon. Leijonan ja
kaksipäisen kotkan oli nyt taisteltava viimeinen sankaritaistelunsa.
Nyt oli tulossa kaksintaistelu elämästä ja kuolemasta kahden miehen
välillä, joita suurempia ei ole pohjoismaissa syntynyt. Tämä päivä oli
vievä joko toisen Itämeren rannalle tahi toisen vanhan Kremlin muurien
eteen, Narvan kunnia ei ole koskaan kuoleva, Pultavan kaiku ei koskaan
vaikeneva. Holofzin ja Smolensk -- Pultava ja Borodino; tappio on
kaikkina aikoina kulkenut voiton portista sisään.

Lewenhaupt, Kaarle XII:n suurin sotapäällikkö, oli viimeisiä, jotka
saivat tietää, mitä kuningas ja Rehnsköld olivat päättäneet muun
päällikkökunnan mieltä kysymättä. Rehnsköld oli hänelle vihoissaan;
muuten oli urhoollisen sotamarsalkan käytös kaiken päivää käsittämätön.
Valmistukset tehtiin niinkuin juhlapitoja varten eikä ollenkaan
niinkuin olisi ollut kysymys päivästä, joka oli ratkaiseva vuosisatojen
kohtalon.

Kun sairaat ja haavoitetut otetaan lukuun, oli koko Ruotsin armeijassa
noin 20,000 miestä, joihin vielä tuli lisäksi 12,000 Mazeppan ja
Poniatovskin johtamaa kasakkaa ja puolalaista. Näiden 20,000 miehen
joukossa olivat seuraavat joukot Suomen väkeä: 1) Turun läänin
ratsuväkirykmentin 8 eskadroonaa majuri von Holdenin johdolla, joka
sitten joutui vangiksi; 2) Uudenmaan ratsuväki, 8 eskadroonaa, eversti
kreivi Anders Torstensonin johdolla (kaatui); 3) Karjalan
ratsuväkirykmentti, 8 eskadroonaa, eversti Löschern von Hertzfeltin
johdolla (vangittiin); 4) Porin jalkaväki, 2 pataljoonaa,
kenraalimajuri vapaaherra Stackelbergin ja majuri Willebrandin
komentamina (molemmat vangittiin); 5) Turun läänin pataljoona,
everstiluutnantti Sinclairin johdolla (vangittiin); 6) Uudenmaan
pataljoona, everstiluutnantti Modeen komentamana (vangittiin); 7)
Pohjanmaan pataljoona, everstiluutnantti De la Gardien johtamana
(kaatui); 8) Porin kolmannes-rykmentti, 2 pataljoonaa, eversti
Wrangelin johdolla (kaatui). Kaikki nämä, samoin kuin ruotsalaisetkin
rykmentit, olivat niin huvenneet, että monessa pataljoonassa tuskin oli
yli 200:n miehen ja monessa eskadroonassa tuskin 50 miestä. Arviolta
tehdyn laskun mukaan oli siis Pultavan tappelussa noin 2,600 tai 3,000
suomalaista. Sitä ennen oli jo moni kaatunut Liesnan luona. Kun 6,000
miestä oli jätettävä juoksuhautoihin ja tykistön suojaksi, niin ei
jäänyt enempää kuin noin 12,000 miestä Ruotsin ja Suomen väkeä tässä
ratkaisevassa taistelussa käytettäväksi.

Illalla ennen taistelua näyttäytyi kuningas urhoilleen. Häntä
kannettiin paareilla, saapas toisessa jalassa ja miekka kädessä. Kun
kierros oli tehty, laskettiin hänet maahan; kenraalit ja everstit
heittäysivät hänen ympärilleen pitkäkseen muutamia tunteja
levähtääkseen. Leirissä vallitsi hiljaisuus; ainoastaan vartijain
huudot ja etäisen Worskla-virran hiljainen kohina häiritsi yön
hiljaisuutta ja sankarien unennäköjä, näiden sankarien, jotka nyt
kaukana isänmaastaan uinailivat kuninkaansa paarien ympärillä, tulevana
yönä kenties kuoleman unta uinaillakseen.

Ei mikään Tegnér ole runoillen ylistänyt tätä yötä, niinkuin ei kukaan
ole ylistänyt sitä päivää, joka seurasi. Onnettaret katselivat synkeinä
ja ääneti karoliinien viimeisiä voitonunelmia.

Heti puoliyöstä kesäkuun 28. päivänä 1709 komensi Rehnsköld sotaväen
liikkeelle. Joukot järjestettiin jo pimeässä, ja sekaannuksia syntyi.
Venäläisten leirissä oltiin hiljaa kuin haudassa; ainoastaan kaukaa
kaupungista kuului kirveen kalketta venäläisten varustuksilta.

Kaksi kuninkaan henkivartijaa, Kustaa Bertelsköld ja Eerikki
Falkenberg, jotka molemmat oli kirjoitettu ratsumestareiksi
henkivartijajoukkoon Holofzinin tappelun jälkeen, heittivät toisilleen
jäähyväiset aamuhämärissä. -- Jos kaadun, -- sanoi Falkenberg, -- niin
sano minulta sisarellesi terveisiä, että olen kaatunut kuninkaani ja
maani edestä, säilyttäen hänen kuvaansa sydämessäni viimeiseen asti.

-- Ja jos minä kaadun, -- vastasi Bertelsköld, -- niin tervehdä
sisartasi samoilla sanoilla ja sano vielä lisäksi, että voittojen
kirja pysyi loppuun asti tahratonna, vaikka useita lehtiä jäikin
kirjoittamatta.

Nyt kuului rummutusta venäläisten leiristä, ja ilmoitus tuli, että
tsaari asetteli armeijaansa vallitusten väliin, 130 kanuunan suojaan,
Pultavan kaupunki tukenaan. Oikeata siipeä komensi Bauer, vasenta
Menshikoff; keskustaa tsaari itse Sheremetjeff apulaisenaan.

Ruotsin jalkaväki sai käskyn Lewenhauptin johdolla rynnätä venäläisten
varustuksia vastaan. Se tehtiin kanuunitta ja melkein kivääreittäkin,
sillä ruudista oli puute, ja joukkojen tuli järjestäytyä vihollisen
ampuessa. Siitä huolimatta ryntäsivät siniset paljain miekoin esiin ja
valloittivat ensi hyökkäyksessä kaksi varustusta. Menshikoff teki, mitä
urhoollinen päällikkö voi tehdä; kolme hevosta kaatui hänen altansa.
Mutta ei mikään voinut pidättää ryntääviä.

Nyt lähti Ruotsin ratsuväki Hamiltonin, Krusen, Schlippenbachin ja
Creutzin komentamana Venäjän ratsuväen kimppuun hyökkäämään. Tämä
väistyi tieltä, oli vähällä joutua hämmennyksiin eikä paljon puuttunut,
ettei sitä ajettu Worskla-virtaan tai erääseen suohon. Vanhan tavan
mukaan suosi voitto ruotsalaisten aseita, ja Pultavan onnettaret
rypistivät alussa kulmiaan Venäjän Pietarille.

Silloin alkoi ruotsalaisten päällikkökunnassa tuo keskinäinen kateus,
joka sittemmin sai aikaan vuosien 1714, 1742, 1788, 1809 tappiot ja
joka nyt tuotti vuoden 1709 tappion. Juuri voiton hetkellä, menestyksen
ensimmäisellä askelella horjui kaikki ja hajosi liikkeiden yhteyden ja
yhtenäisyyden puutteessa, kun ei ollut selvänäköistä ja johtavaa
silmää, joka olisi tarkastanut asemaa ja vallinnut tapausten menoa.
Kertomukset tästä ovat ristiriitaisia; useimmat vierittävät koko tämän
äärettömän edesvastuun painon Rehnsköldin hartioille, mutta kaikki
viittaa siihen, että Kaarle-kuninkaan jäntevä henki oli sinä päivänä
veltostunut eikä leimunnutkaan enää kuin ukontuli sinistensä edessä.
Samassa määrässä järjestyi ja voimistui venäläisten puolustus, jota
tsaarin luja tahto johti; erehdykset korjattiin, yksilöiden vähempää
voimaa korvasi laumain paljous, kaikkeen toimintaan vaikutti siellä se
yksimielisyys, joka voittoa ennustaa, ja viimein muuttui puolustus
hyökkäykseksi, alkanut tappio täydelliseksi riemuvoitoksi.

Lewenhaupt oli juuri aikeissa täydentää ensimmäistä menestystään ja
marssi jo täyttä karkua eteenpäin, kun sai käskyn seisahtua,
venäläisten rivien juuri alkaessa väistyä ja peräytyä virran yli.
Seurauksena tämmöisistä käskyistä oli turmiota tuottava epäröiminen.
Venäläiset estivät kenraali Roosin yhtymästä pääarmeijaan, jonka vuoksi
hän siirtyi likemmä Pultavaa ja oli pakotettu, vähän aikaa vastarintaa
tehtyään, antautumaan vangiksi. Virheelliset suulliset käskyt lisäsivät
hämmennystä. Ei koskaan ollut semmoinen neuvottomuus vallinnut Kaarlen
itsensä johtajana ollessa. Vasen sivusta sai käskyn tehdä viholliselle
vastarintaa, sill'aikaa kun ratsuväki samalla siirrettiin niin
hankalalle paikalle, että "sen täytyi pusertua kokoon kuin puuro."
"Tämä näky" -- sanoo Lewenhaupt omatekoisessa elämäkerrassaan -- "oli
minulle kuin puukonpisto; sydämeni vavahti, sillä vihollinen oli kolmea
kertaa vahvempi ja saarteli meitä joka haaralta".

Kahdentoista pataljoonan, yhteensä 4,000:n miehen voimalla kävi
Lewenhaupt vihollisen koko jalkaväen kimppuun, jota oli noin 20,000
miestä. -- "Me menimme", sanoo päällikkö, "kuin uhrit päät seinää
vasten." -- Ensimmäinen hyökkäys oli vastustamaton ja mursi avaran
aukon vihollisen rintamaan. Mutta pian kokoutuivat he jälleen ja
kiersivät heikon ruotsalaisen rintaman, jolla ei ollut ratsuväkeä
apunaan. Aukkoja syntyi, ruotsalaisten vasen sivusta erotettiin
oikeanpuolisesta, kierrettiin, muserrettiin ja hajoitettiin. Lewenhaupt
ratsasti oikealle sivustalle. Se oli niin ikään tulien saarroksessa,
rusentui, hajosi ja pakeni. -- "Minä asettauduin", sanoo hän, "miekka
kädessä heitä vastaan, hutkin ja hakkasin, kun en saanut heitä
pidätetyiksi. He huusivat kyllä kaikki seiso! seiso! mutta pakenivat ja
juoksivat kuitenkin minkä jaksoivat."

Sillä aikaa oli Kaarle-kuningas kannattanut itseään paareilla
sinne, missä milloinkin tulisimmin taisteltiin. Useita kuulia oli
sattunut paareihin; hevonen oli ammuttu hänen altaan, kun hän
malttamattomuudessaan koetti ratsastaa, ja henkensä pelastuksesta hän
sai kiittää erästä nuorta upseeria, joka, itse ollen haavoitettu, antoi
hänelle hevosensa. Jalka satulannuppiin nostettuna tapasi kuningas
Lewenhauptin. -- Vieläkö elätte? Mitä nyt ryhdymme tekemään,
Lewenhaupt? -- Tämä kokosi tuota pikaa jalkaväen jäännökset vasemmalta
sivustalta ja kaiken ratsuväen, ympäri kuninkaan ja vetäytyi kuormaston
luo.

Kauan vielä puolustihe oikea sivusta urhoudella, joka on mainittava
karoliinien loistavimpain urotekojen rinnalla. Niiden monien
esimerkkien joukossa, jotka ovat säilyneet jälkimaailmalle, mainitaan
myöskin Uudenmaan rykmentti. Tämän urhoollisen joukon johtajana
hyökkäsi nuori, suurta sukunimeään kunnialla kantava kreivi Torstenson
varustusten puolustajain päälle ja heitti heidät nurin niskoin, mutta
avuttomaksi jätettynä hän kaatui ja hänen kanssaan suurin osa hänen
urhokkaita miehiään.

Myöskin tsaari Pietari ymmärsi voiton tärkeyden ja taisteli itse
suurella miehuudella. Ratsastaen turkkilaisella hevosella, jonka hän
oli sulttaanilta saanut, kiiti hän rivistä riviin, kehoittaen
sotamiehiä ja upseereja kunnon sotilaiden tavoin tekemään
velvollisuutensa. Hänen hattunsa läpi ammuttiin luoti, kun hän tahtoi
uudestaan järjestää pakenevaa ratsuväkeään. Katariina Aleksejevna,
sittemmin Venäjän keisarinna, työskenteli väsymättömästi taistelevain
rivien takana. Väsyneille jakoi hän paloviinaa ja leipää,
haavoittuneille kääreitä ja lääkkeitä.

Vähitellen raukesivat karoliinien voimat. Useat heidän urheimmista
sankareistaan viruivat kuolevina Pultavan verisellä kentällä.
Rehnsköld, Piper, Würtembergin prinssi, Schlippenbach, Roos ja useat
muut sotapäälliköt olivat pakotetut vangeiksi antautumaan. Kaatuneita,
haavoitettuja ja vangituita oli ruotsalaisten puolella 4,000 tai 5,000
miestä; venäläisten puolella oli kaatuneiden lukumäärä suurempi, mutta
se oli vähäinen asia voiton äärettömään tärkeyteen nähden.

Helppo on arvata, mitä sitten seurasi -- surullinen paluuretki voitetun
sotajoukon tähteiden kanssa. -- Kaksi päivää taistelun jälkeen,
kesäkuun 30. päivänä klo 2 tienoissa jälkeen puolenpäivän, seisoi
Kaarle-kuningas sotajoukkonsa jäännösten kanssa Dnieper-virran
rannalla, "sopessa, jossa pikemmin sopi kaitsea lampaita ja vuohia kuin
johtaa sotalaumoja väkevää ja voitollista vihollista vastaan". --
Vihollisen sulkemana, ruumiin ja sielun ponnistuksista voipuneena,
raivoten kuin se leijona, jonka näemme mitalissa, mihin on kirjoitettu
_indocilis pati_, torjui voitettu, mutta sortumaton sankari vielä kauan
sotapäällikköjensä rukouksia, "että pelastaisi itsensä, voidakseen
kerran Ruotsinmaan pelastaa". -- Vihdoin, myöhään illalla, kun
venäläisten sotajoukko jo ahdisti ruotsalaiset Dnieper- ja
Worskla-virtain yhtymäpaikkaan, antoi kuningas viedä itsensä 1,000:n
uskottunsa sekä Mazeppan ja 3,000:n kasakan kanssa joen yli -- näin
jättäen pakahtuvin sydämin sen uskollisen armeijan, josta on sanottu,
että se rakasti voittoa enemmän kuin henkeään, mutta kuningasta enemmän
kuin voittoa. Eikä se ollutkaan Kaarle-kuningas, joka näin menetteli,
se oli sortunut sielu, jolle sanottiin: jätä sotapäällikkyys ja rupea
hallitsijaksi! Kumpiko oli viisaammin tehty, sen historia ratkaiskoon;
sisällinen tunto sanoo meille: Kaarle-kuningas olisi ollut itselleen ja
maineelleen uskollisempi, jos hän, sen sijaan, että puoliväkisin vaati
itselleen vieraanvaraisuutta kristikunnan vihollisilta, olisi koko
sotajoukkonsa kanssa kaatunut Dnieper-virran rannoilla!

Jo heinäkuun 1. päivänä antautui Lewenhaupt koko ruotsalaisen armeijan
kanssa Dnieperin luona ja vietiin vankina Venäjän sisämaahan. Pultava
kantoi hedelmänsä. Pultava säilytti muistojaan. Yksi niitä muistoja on
se suuri lakeus kaupungin ulkopuolella, jota vieläkin sanotaan
"ruotsalaisten haudaksi".

Ja tähän loppuu kertomus sinisistä ja voittojen kirjasta. Sitä
jatketaan vielä toiste ja puhutaan siinä silloin vähemmän loistavista
urotöistä -- mutta ne kohtalot ovat omia muistojamme ja tunteitamme
lähempänä.



VÄLSKÄRIN KAHDEKSAS KERTOMUS.

PAKOLAINEN.



Kun seura taas kokoontui yliskamariin, huomattiin, että yksi sen
jäsenistä ei ollut saapuvilla. Sallimus, joka toisinaan tekee oikein
hauskaa pilaa inhimillisistä asioista, oli lähettänyt oppineelle
koulumestarille, maisteri Svenoniukselle, ankaran pakotuksen oikeaan
käsivarteen, jota jäsentä kaikkina aikoina on katsottu koulumestarille
virantoimituksessa välttämättömän tarpeelliseksi. Svenonius, joka
samoin kuin kaikki muutkin hänen ammattiveljensä piti patukkaa kaiken
koulujärjestyksen varsinaisena ohjaajana, oli nyt ahkerassa työssä
saadakseen vastahakoinen, patukkaa käyttävän käsivartensa entiseen
voimakkaaseen kuntoon ja ilmoitti olevansa estetty välskärin
iltaseuraan saapumasta.

Pikku Jonathan ja muut lapset olivat ristiriitaisten tunteiden
vallassa. He eivät voineet salata riemuaan siitä, että pelättävän
patukan täytyi pysyä toimetonna; mutta heidän iloaan karvastutti
kuitenkin pelko siitä, että välskärin kertomukset nyt keskeytyisivät ja
ettei aurinko enää nousisikaan Pultavan verisiä tantereita valaisemaan.
Olipa heidän ilonsa sentähden odottamaton, kun välskäri eräänä iltana
kenenkään pyytämättä ilmoitti, että lanka jälleen tulisi rullalta
juoksemaan, ja että verinen vyyhti oli valmis kerittäväksi.

-- Minusta on hauskempi olla rankkasateessa kuin ensimmäisen
ukonleimauksen painostavassa ilmassa, -- sanoi hän, -- ja minä olen
oikein levoton päästäkseni pois Ukrainan aromailta. Vuosien 1700 ja
1709 välillä eläneille se aika tosin lienee ollut ylevän mielialan ja
voitonriemun aikaa, mutta me, jotka tiedämme, mitä sitten seurasi,
tunnemme ikäänkuin helteen sydäntämme ahdistavan ajatellessamme sitä
varjoa, joka peitti voittojen loistoa. Parempi on siis seisoa
hirvittävän todellisuuden keskellä kuin surumielin katsella riemujaan
tuon tulevan onnettomuuden yön mustan harson läpi.

-- Ellei serkulla ole parempaa ja hupaisempaa kerrottavaa, on aivan
yhdentekevää, jos aloitamme lopusta -- puuttui vanha isoäiti puheeseen,
suorasukaisesti niinkuin hänen tapansa oli. -- Aikakirjoissa satakoon
ja leimutkoon; mutta teidän kertomustenne kanssa ei sillä ole mitään
tekemistä. Saatattehan taivaan nimessä antaa pahan ilman mennä menojaan
ja puhua sitä seuranneesta päivänpaisteesta. Sanokaa meille siis
suoraan ja muitta mutkitta: ystäväiseni, niin ja niin kävi Kaarle
XII:n, hän kohosi ilmaan kuin aurinko ja putosi maahan kuin
karvakinnas, tappeli kyllä paljon ja kuoli naimatonna; johonka serkku
saattaa lisätä, että oli vahinko niin urhoollista miestä ja että
hänen aikanaan vaski oli parempaa kuin hopea. Sitten saattaa serkku
antaa nuoren Bertelsköldin mennä naimisiin ja pitää komeat häät
Mainiemen linnassa, ja siten olemme, toivoakseni, onnellisesti
päässeet ohi isonvihan melskeiden ja saamme kuulla hiukan lisää Ebba
Bertelsköldistä, siitä kunnon ihmisestä, ja kuninkaan sormuksesta.

-- Enpä toivoisi, -- murahti kapteeni Svanholm, joka kyllä kunnioitti
ja ihaili vanhaa isoäitiä, mutta samalla suuresti surkutteli hänen
huonoa aistiaan; -- en kuitenkaan toivoisi, että veli Bäck niin
helposti heittää luotaan Kaarle XII:n sotasäilän ja rupeaa hääpöydän
sokerileivoksia rakentelemaan.

-- Sekä kuningas että Kustaa Bertelsköld ovat maanpaossa ja
vankeudessa; meidän täytyy ensin saada heidät sieltä takaisin, --
kiiruhti Anna Sofia muistuttamaan, kun hän kapteenin viiksien
tempauksista luuli aavistavansa myrskyilman tuloa.

-- Miehuus! -- huudahti kapteeni; -- se maksaa kelpo iskuja, se!

-- Löikö hän kaikki venäläiset kuoliaiksi? -- kysäisi pikku Jonathan.

-- Ei, -- vastasi välskäri. -- Sill'aikaa, kun venäläiset valloittivat
hänen maitaan, peittosi Kaarle XII ystäviään turkkilaisia hengiltä. Se
kuuluu suuren miehen eriskummallisuuksiin. Muuten saan sanoa serkulleni
-- ja samassa kääntyi välskäri hiukan närkästyneenä isoäidin puoleen --
ettei kelläkään ihmisellä ole lupa olla aikansa eli aikansa tapausten
ulkopuolella. Yhtä vähän saatan hankkia häitä Mainiemen linnaan
isonvihan aikana kuin kellekään voisi pistää päähän hankkia tanssia
huoneeseen, jonka kaikki neljä nurkkaa ovat ilmitulessa. Rauhallisina
ja hiljaisina aikoina -- jos semmoista aikaa onkaan, joka sen nimen
ansaitsee -- silloin ehkä käy laatuun, että yksi ja toinen ikäänkuin
putoaa saranoiltaan ja menettelee tässä maailmassa oman päänsä mukaan.
Mutta suurina ja myrskyisinä aikoina muuttuvat kaikki niiden
mukaisiksi. Mitä korkeammalle tapausten aallot nousevat, sitä
korkeammalla keinuu jokainen pieni pursi, jopa jokainen niiden päällä
uiskenteleva lastukin, eikä lepoa ole ennenkuin synkässä syvyydessä. Ja
suomalaisella aatelismiehellä, sotilaalla, Kaarle XII:n henkivartijalla
ei olisi isonvihan aikana muuta ajattelemista kuin naimistaan! Eihän
kuninkaalla itselläänkään ollut siihen aikaa, vaikka oli kysymys hänen
suvulleen tulevasta kruunusta. Ei, serkkuseni, käydessämme istuttamaan
ajantiedoista otettua siementä täytyy meidän laskea se semmoiseen
maanlaatuun, joka soveltuu sen omalle luonteelle, ja antaa sen kasvaa
omista juuristaan, paikkailematta sitä millään koristuksilla: Voinhan
antaa koko siemenen olla sillänsä, niinkuin lukemattomat menneiden
aikain siemenet ovat olleet hedelmälliseen maahan lankeamatta; mutta
jos mieli sen kasvaa, täytyy sen kasvaa _itsestään_ eikä _minusta_. En
voi aikakausia valaa uudelleen. Herra on ne kerran suuressa valimossaan
semmoisiksi valanut.

-- No-no, -- sanoi vanha isoäiti leppeästi hymyillen niinkuin aina, --
ei saa serkkuni panna pahakseen, että minä, joka olen rauhaa rakastava
ihminen, hiukan pelästyn tuota historian ankaraa ryöppyilmaa. Kertokaa
te vain niinkuin asia vaatii; jos meno käy liian julmaksi, koetan pitää
varani, että saan sukkani oikein kudotuksi, jottei toinen jalkaterä
tule toista pitemmäksi. Täällä on kyllä kuuntelijoita, jotka ovat
sotaan innostuneempia kuin minä. Näenpä jo serkku Svanholmin sotaisasta
katsannosta, että suuria tappeluita on tulossa, ja johan näkyvät sekä
Anna Sofia että Jonathan luulevan olevansa sakeimmassa kuulatuiskussa.

-- Kummi kulta, kertokaapa, kuinka hän peittosi turkkilaisia hengiltä,
-- puuttui taas puheeseen erinomaisen sotaisa pikku Jonathan, joka heti
kohta rohkaisi mielensä, kun kuuli, että hänetkin luettiin Kaarle XII:n
ihailijain joukkoon.

-- Ei ukkoseni, -- vastasi välskäri, -- Siitä leikistä saat parempia
tietoja Ruotsin historiasta. Meidän tulee varoa kuljeksimasta liian
kauas maailmalle, voisimme silloin viipyä poissa yhtä kauan kuin
kuningas Turkinmaalla, omaksi ja valtakuntansa suureksi vahingoksi.
Siitä on jo kauan, kun viimeksi olimme Suomessa, ja meidän on nyt
katsottava, kuinka tämä maa kantaa raskasta osaansa Kaarle XII:n
voitoissa ja vaurioissa.

-- Mikä on siis kahdeksannen kertomuksen nimi?

-- _Pakolainen_. Sillä siihen aikaan pakenivat kohtaloaan kaikki, jotka
paeta taisivat. Sotavanki karkasi vieraasta maasta; naapuri pakeni
naapurin luo, talonpoika jätti poltetun talonsa, kaupunkilainen
tyhjennetyn kauppapuotiinsa ja oppinut kumoon kaadetut kirjahyllynsä.
Myrsky pyyhkäisi mukaansa kaikki, mitä sen tielle sattui: vei ahneelta
hänen raha-arkkunsa ja köyhältä hänen viimeisen äyrinsä, puhalsi
satamista rauhalliset laivaliput ja maasta siemenet, hevosen valjailta,
härän laitumelta, miehen aurankurjesta, lesken viimeisen pojan, maan
leivän ja ytimen, jopa toivonkin kansan sydämestä. Aika, joka nyt
eteemme avautuu, on mullistusten aika, jolloin voitonhuudot muuttuivat
voihkinaksi, ja jolloin taisteltiin hurjia taisteluita hyljätyn ja
poljetun maan tähteistä. Sillä hän, jonka lähinnä Jumalaa olisi pitänyt
suojella rajaa ja säilyttää sille viljelyksen hedelmiä, joita niin
monet vuosisadat vaivalloisesti, jopa sanomattomalla kieltäymykselläkin
olivat erämailta vallanneet -- hän jatkoi loitolla uskottomain maassa
tuota vaarallista, vieraista kruunuista käymäänsä peliä: -- hän, jonka
paljas nimikin oli enemmän kuin sotajoukko ja jonka pieninkin, nyt
hyödytön voitto olisi pelastanut Suomen häviöön joutumasta, hän kurotti
vielä maanpaossakin päänsä yli Euroopan ja yli maailman kuullakseen
maineen tuhatkielistä sorinaa, joka kertoeli hänen nimeänsä,
kuullakseen osmanien sotahuudon hälinää, joka oli päästävä hänet hänen
onnensa pilauksesta. Järkähtämätönnä uskossaan totuuden ja oikeuden
voittoon ei hän havainnut, kuinka tutkimaton sallimus uursi hänen
valtansa perustuksia ja irroitti kiven toisensa perästä hänen
edeltäjiensä jättiläisrakennuksesta. Maakuntia, linnoja, sotajoukkoja
sortui toinen toisensa perästä väkivaltaan ja vereen, Ruotsi hajosi,
Suomi nääntyi ja kaikki horjui hänen allansa, mutta hän seisoi
pystyssä, yksinään, lannistumatonna, kyeten kaikkeen muuhun, mutta ei
taipumaan epävakaisen inhimillisen onnen alle; voittaen kaiken, mitä
historia tietää kertoa sankariavuista, mutta kuitenkin ollen
pienintäkin pienempi siinä, ettei osannut unhottaa ja antaa anteeksi --
suurempi kuin kukaan muu kaikesta kieltäytyessään, mutta kuitenkin
kykenemätön itseänsä kieltämään!



1. YLIOPPILAAT LÄHTEVÄT SOTAAN.


Eräänä kauniina kevätpäivänä loppupuolella huhtikuuta 1710 oli erään
pommerilaisen kaljaasin onnistunut päästä pujotteleimaan Aurajoen
suulla vielä ajelehtivien jäälauttojen välitse, ja se laski nyt maihin
Turun rantasiltain luona jyvälastiaan purkamaan. Edellisenä vuonna oli
maassa ollut kova kato, niin että rukiitten hinta talvella nousi aina
20:een ja 30:een talariin tynnyriltä, ja tietysti tunkeutui nyt koko
joukko halullisia ostajia esille, päästäkseen osalliseksi pommerilaisen
tuomasta avusta. Kansaa kaikenlaista, kauppiaita, porvareita,
virkamiehiä, oppineita ja oppimattomia, sekä joukko leivättömiä
käsityöläisiä ja merimiehiä tulvasi rantaan, saadakseen tarpeensa
kohtuullisella hinnalla, ja pommerilaisen oli varsin vaikea saada heitä
ymmärtämään, että korkea kruunu jo oli tilannut hänen lastinsa Suomen
sotaväkeä varten.

Toiveissaan pettynyt väkijoukko alkoi napista. -- Mitä tämä on? --
huusi eräs roteva teurastaja, jolla ei enää ollut mitään teurastamista,
-- pitääkö meidän nähdä nälkää lihoittaaksemme kenraali Lybeckerin jo
ennestään lihavaa kukkaroa! Anna mennä viidestätoista talarista, ja
päällisiksi kunnon kimpale sianlihaa, jollet ole juutalainen!

-- Kenraali syököön vähän vähemmän, niin hän marssii paremmin, --
virkkoi eräs toinen. -- Kuulepas sinä, pommerilainen naurisnaama, älä
päästä ruununrottaa jyvähinkaloosi, muuten se nakertaa siihen reiän.

-- Etkö häpeä, härkäsaksa! -- huusi eräs paksu varusmestari, joka
kyynärpäittensä avulla tunkeusi joukon läpi. -- Tässä on mies, jolla on
komissariaatin käsky ottaa jyvät vastaan, ja jos joku tohtii jotakin
mukista, kyllä minä hänet muokkaan!

-- Napauttakaa vähän tuota ruunun rosvoa! -- huusivat taas toiset
äänet. -- Vetäkää häntä vasten kuonoa, mokomaa valtionpetturia! Nyt he
aikovat anastaa itselleen kaiken viljan, nylkeäkseen sekä meitä että
kruunua!

-- Odottakaapa, te olutratit, te paltunpaistajat, te tiskinnuolijat,
kyllä minä opetan teitä herjaamaan hänen ylhäisyyttään kenraalia, kun
koko maan onni on meidän miekankärjessämme! -- kiljui varusmestari
vihoissaan, päästyään onnellisesti pommerilaisen laivan kannelle
pujahtamaan.

-- Kyllä vain, kurkussanne on maan onni, eikä miekkanne kärjessä, --
vastailtiin väkijoukosta. -- Liisteröikää tuo hätähousu mastoon kiinni!
Kastakaa häntä joessa! Mäikyttäkää! Poukuttakaa häntä! Pärpättää he
kyllä osaavat, mutta annapas ryssien tulla, niin saamme nähdä, kuinka
pötkivät käpälämäkeen.

Ajat olivat niin levottomat, mielet niin riitaisat, että pieninkin
kipinä voi sytyttää kaikki ilmituleen, ja niin oli tämäkin tora
melskeeksi ja väkivallaksi yltymäisillään, kun kaikeksi onneksi joukon
huomio kääntyi toisaalle. Kiivaimmat kiljujat aikoivat jo rynnätä
pommerilaisen laivan kannelle, ajaakseen lihavan varusmestarin tuhannen
tuuteriin, kun samassa siihen aikaan niin harvinaiset miesäänisen
laulun sävelet saattoivat heidät seisahtumaan ja kuuntelemaan, mitähän
tuokin merkitsisi. Kohta nähtiinkin lukuisa joukko ylioppilaita
järjestyneinä rivistöön marssivan esille siitä osasta kaupunkia, joka
vanhastaan on tunnettu Ryssänmäen nimellä; nimi lienee saanut alkunsa
-- jos saa uskoa oppinutta Taneli Jusleniusta -- siitä, että
moskovalaiset juuri tuolle paikalle olivat asettaneet leirinsä, kun
v. 1318 hävittivät kaupungin. Tämän nuoren joukon miesluku lienee
noussut vähän yli kahdensadan, vaikka sen rivit eivät suinkaan olleet
niin suorat ja niin hyvin järjestetyt, että niistä olisi käynyt heidän
lukumääräänsä yhtä tarkalleen arvaaminen kuin sen voi arvata
säännöllistä sotajoukkoa lukiessaan. Puuttui myöskin tuo yhdenmukainen
ulkonainen käytös, jota etenkin nykyaikana on totuttu näkemään
yhteisessä univormussa ja säntillisissä liikkeissä; sillä enin osa
näistä tuota pikaa haalituista sotureista oli aivan ujostelematta
puettu samaan harmaaseen tai siniseen sarkatakkiin, minkä pitäjän
räätäli kotiseudulla oli heille valmistanut, ja ainoastaan harvat
heistä olivat keltaisilla hihansuilla ja samanvärisillä nahkavöillä
koettaneet hiukan mukailla maailmanmainiota ja kuuluisaa
karoliinilaista univormua. Ryhtiä vastaan olisi niin ikään
varsinaisella soturilla ollut paljonkin muistuttamista, sillä monen
niska oli ennen aikaansa köyristynyt latinan kieliopin raskaan painon
alla; mutta sitävastoin nähtiin rotevia ja jänteviä vartaloita ja
voimakkaita jäseniä, jommoisia tuskin missään nuorukaisjoukossa tähän
aikaan nähtäneen. Moni leuka oli siihen aikaan parroittunut jo ennen
kouluun tuloa, ja joskaan neljän- ja viidentoista vuoden vanhat
ylioppilaat silloin -- ja niinhän nytkin on asianlaita -- eivät olleet
niin aivan harvinaisia Suomen yliopistossa, niin oli kuitenkin enin osa
heistä ehtinyt kolmen- ja neljänkymmenen vuoden vakavaan ikään, kun nyt
hankkiutuivat vaihtamaan kirjaa miekkaan. Kun vielä ottaa huomioon,
että noita kaikkein nuorimpia, joita vanhemmat toverit pitivät
ankarassa kurissa eivätkä kohdelleet paljon paremmin kuin juoksupoikia,
ei katsottu kelvollisiksi ottamaan osaa sotaharjoituksiin, niin voi
arvata, ettei ankarinkaan tarkastaja olisi löytänyt montakaan
poistettavaa tästä joukosta, joka nyt samosi pitkin Turun katuja.

Ylioppilaat lauloivat -- ja milloin eivät ylioppilaat laula riemujaan
ja ihastustaan! Taidokkaasti harjoitettua ei heidän laulunsa tosin
ollut eikä kyennyt vetämään vertoja nykyajan neliääniselle laululle,
mutta voimakas ja uskollinen henki kaikui kuitenkin näistä sävelistä.
Laulettiin Dahlstjernan tunnettua laulua herra Pietarista,
joka tavoitteli pyytääkseen Narvan uljasta ja ihanaa impeä, ja
Kaarle-kuninkaasta, joka piti hänestä huolta.

    "Nyt parku kuului etähältä metsist' itämaan:
    Voi meitä, tuli miesten tuhonpäivät!
    Ken käy nyt aurankurkeen, ken käyttää karhiaan?
    Ja herrammekin kaikki vangiks' jäivät!
    Sen kuulleet ootte kai, että Kaarle piti Narvasta huolen..."

Eräs tavattoman pitkä ja harteva merimiespukuinen mies oli vast'ikään
astunut maalle pommerilaisesta kaljaasista ja kääntyi nyt lähimmän
miehen, erään nokisen sepän puoleen kysyen, mitä tämä sotainen meteli
merkitsi ja oliko vihollinen jo maassa, koska yksin ylioppilaatkin
näkyivät tarttuvan aseihin sotaan lähteäkseen.

-- Mitäkö merkitsee? -- vastasi seppä. -- Sitäpä tietenkin, että neljä
viikkoa umpeensa olen nyt yötä ja päivää takonut kiväärinputkia ja
miekkoja, puhumattakaan jalustimista, hevosenkengistä ja muista
semmoisista, joiden tähden ei olisi ollut aikaa korjata ainoatakaan
lukkoa, vaikka itse rikas herra Wargelin olisi tullut sitä
raha-arkkuunsa teettämään. Ylioppilaatko? Saakeli soikoon, he ovat nyt
jo kahdeksan vuotta miekkoja heilutelleet ja äkseeranneet kuin
sotamiehet, vaikka täällä on ollutkin rauhallista välimmiten. Mutta nyt
on venäläinen Viipurin edustalla, ja pääsiäisyönä tuli käsky maaherra
Palmenbergilta, että kaikkien ylioppilaiden pitää käydä pyssyyn käsiksi
ja marssia nostoväen kanssa. Tuhannen tulikekäle! Se tarttui kuin tuli
tappuroihin. Professorit kinaavat vastaan minkä voivat, sillä kreikka
ja latina ovat joutuneet huonoon huutoon Turussa, ja kirjain ääreen
jääpi vain köyryselkiä ja rampoja. Mutta sotaan ylioppilaat tahtovat,
niin että savu suitsee. Niissä peijakkaan pojissa on ruutia. Tappelin
heidän kanssansa seitsemän vuotta, parina kolmena iltana viikossa,
siihen aikaan, kun olin kisällinä, ja monella voi-mahalla on vielä
nytkin kuhmuja päässään minun moukarini jäljeltä; mutta mestariksi
tultuani pidän aina heidän puoltansa. Katsokaapa vain noita kirkkaita
musketteja; ne ovat kaikki minun pajastani -- suoria ja kirkkaita kuin
auringon säteet! Ja puolet niistä ovat he saaneet velaksi.

-- Kuka on tuo, tuolla kadunkulmassa seisova kunnianarvoisa, pitkään
kauhtanaan ja tuuheaan tekotukkaan puettu mies, joka näyttää niin
karsain silmin katselevan ylioppilaiden marssia?

-- Se on professori Tammelin, yliopiston rehtori. Se arvon mies on
pahemmassa pinteessä kuin kolmituumainen naula kaksileiviskäisen
moukarin alla. Piispa on Tukholmassa, ja koko kaupunki on sekaisin.
Pääsiäisyönä ammuttiin kolme luotia asessori Gyllenkrokin kamariin
hänen saunassa ollessaan. Tiesi lempo, ovatko ylioppilaat olleet
semmoisissa vehkeissä osallisina, mutta sen kyllä tiedän, että heidän
putkassaan on parin viikon kuluessa ollut enemmän väkeä kuin
luentosaleissa ja että kaksi uutta munalukkoa on minun täytynyt tehdä
sen oveen. Älkää tehkö niistä kovin lujia, Vasara-Jaakko, sanoivat
ylioppilaat; ymmärrättehän hyvinkin, että ennemmin tappelemme
Kaarle-kuninkaan puolesta kuin pyydystelemme hämähäkkejä putkassa. En
tiedä muusta kuin virastani, vastasin minä; mutta jos teillä olisi
Kaarle-kuninkaan kourat, kyllä lukkojen kanssa toimeen tulisitte.
Uskokaa minua, ne hiiden veitikat tekivät työtä käskettyä ja eräänä
aamuna he olivat murtaneet uudet lukkoni rikki. Mutta sen perästä
lyötätti korkeasti oppinut konspiratoriumi...

-- Konsistoriumi, -- oikaisi merimies.

-- Olkoon menneeksi! Sen perästä lyötätti korkeasti oppinut
konsistoriumi vankan rautateljen oven eteen, ja siitä päivin istuvat
linnut siivosti häkissään. Mutta nuo toiset kiljuvat sitä pahemmin ja
kokoontuvat joka päivä Ryssänmäelle äkseeraamaan. Kuulkaapa vain! Nyt
he seisattuvat neuvottelemaan joistakin uusista vehkeistä. Panenpa
alasimeni veikkaan kaatunutta savutorvea vastaan, etteivät he nyt puno
viisaita päitään tuumiakseen tutkintoasioita. Saas nähdä -- kuulkaapa
vain! Nyt saa kopin vartija, vanha Tuuli tekemistä.

Laulu oli vaiennut, ja ylioppilaat olivat seisahtuneet rantakadulle.
Heidän vähän aikaa kiivaasti neuvoteltuaan kuului joukosta yhä
äänekkäämpiä huutoja: -- karsserille! karsserille! -- Ja kohta oli koko
joukko liikkeellä yliopistolle päin, jonne merimieskin paremman työn
puutteessa seurasi heitä.

Turun kuninkaallisella yliopistolla oli siihen aikaan, niinkuin vielä
satakunta vuotta jälkeenpäinkin, vähäpätöinen huoneistonsa juuri siinä
korkeassa muurissa, joka oli kirkkomäen ympärillä lähinnä
tuomiokirkkoa; ja saman muurin sivulla, kalustohuoneen ja kirjaston
välillä, oli erityinen ulkoneva rakennus, jonka tärkeänä tehtävänä oli
olla karsserina eli koppina, joksi seppä sen oikein suomensi. Tänne
ylioppilaat nyt ohjasivat kulkunsa, ja tuskin olivat he tulleet
paikalle, kun jo uskalsivat tehdä, mitä arvattavasti eivät olisi
uskaltaneet, jos ankara ja pelätty piispa Johannes Gezelius nuorempi,
yliopiston varakansleri, olisi ollut kaupungissa, nimittäin että
suurella huudolla vaativat vangittujen toveriensa vapauttamista. --
Vangit ulos! -- huusivat he. -- Karsseri auki! Peldanus ulos!
Miltopaeus ulos! Bång ulos! Kaikki vangit vapaiksi taistelemaan
kuninkaan ja isänmaan puolesta!

Vahtimestari Tuuli, vanha eronsaanut lipunkantaja, joka oli tullut
sotaan kykenemättömäksi Lundin tappelussa, ei arvatenkaan ollut
tottumaton tällaisiin vieraisiin, sillä hän piti varansa eikä
aukaissutkaan teljettyä porttia, vaan kurkisti ainoastaan pienestä,
portin päällä olevasta, rautaristikolla varustetusta ikkunasta, ja
kysyi äreällä äänellä, "mitä tyhmyyksiä he nyt taas aikoivat tehdä?"
Pari tarkasti nakattua mädännyttä munaa ja uudistettu huuto "vangit
ulos!" oli vastaus kysymykseen, vastaus siksi selvä, ettei sitä käynyt
väärin ymmärtäminen. Tuuli pysyi kuitenkin tyynenä, mitä ei hänen
nimestään päättäen olisi voinut uskoa, ja lähti sen enempää sanasotaan
ryhtymättä katsomaan, olivatko lukot ja ristikot tarpeellisessa
kunnossa.

Ylioppilaat seisoivat hetkisen neuvottomina. Rohkeimmat ehdottivat,
että heti tehtäisiin rynnäkkö porttia vastaan ja sitä tietä väkisin
tunkeuduttaisiin karsserihuoneeseen. Toiset katsoivat helpommaksi ja
viisaammaksi, että käytäisiin kulman ympäri, tunkeuduttaisiin sisään
isosta portista, joka kaiken päivää oli auki, ja pihan puolelta
vapautettaisiin vangitut toverit. Varovaisimmat sitävastoin olivat sitä
mieltä, että miehissä mentäisiin rehtorin luo anomalla anomaan sitä,
mistä muuten voisi olla pahat seuraukset.

Ennenkuin vielä oli päätöstä tehty, keskeytyivät heidän tuumailunsa
äkisti sen johdosta, että rehtori parin konsistorin jäsenen kanssa
läheni kokouspaikkaa. Meidän on muistettava, että nuo tarmokkaat
piispat, molemmat Gezeliukset, isä ja poika, lähes kahden miespolven
ajan olivat pitäneet opiskelevaa nuorisoa Turussa ylen ankarassa
kurissa, jota muutenkin sen ajan henki vaati ja jonka nyt ainoastaan
uhkaava yleinen vaara ja ankaran esimiehen poissa-olo oli saanut
horjumaan. Kun piispa Gezelius nuorempi, joka muuten oli punaverinen ja
hyvinvoipa kasvoiltaan, tapansa mukaan tarkasteli terävillä ruskeilla
silmillään ylioppilasten joukkoa, silloin ei kukaan uskaltanut suutaan
avata eikä kättään liikauttaa muuta varten kuin osoittaakseen
rajattominta kuuliaisuutta ja nöyryyttä. Nyt hän oli poissa, mutta
polvesta polveen kulkenut kunnioitus yliopistollista virkamahtia
kohtaan ei ollut vielä ehtinyt unohtua, ja niin pian kuin rehtori
huomattiin, lensivät kaikki lakit päästä, ei hiiskaustakaan kuulunut,
ja kaikki odottivat paljain päin, mitä yliopiston lähinnä ylimmällä
päällysmiehellä oli heille sanomista.

Rehtori, professori Tammelin, oli laiha mies ja vähäpätöinen
ulkonäöltään, jota kumminkin vähän ylensi hänen papillinen pukunsa ja
se itsetietoisuuden tunne, joka näinä aikoina kieltämättä oli
jumaluusopillisen tiedekunnan tunnusmerkkejä. Hän astui nuorison
keskelle niin varmasti kuin kirkkoruhtinaan sijainen ainakin, ja
puhutteli ylioppilaita latinaksi, sillä silloin käytettiin tätä
oppineiden kieltä yleisesti kaikissa opettajain ja oppilasten välisissä
asioissa, ja tällä kertaa tapahtui se ehkäpä senkin tähden, ettei
ympärillä seisova, paikalle rientänyt väkijoukko pääsisi selville
yliopiston sisällisistä riidoista. -- Mitä tämä melunne tarkoittaa? --
sanoi hän. -- Miksikä tulette tänne aseiden kanssa, ja mikä on syynä
siihen meteliin, joka jo useita viikkoja on häirinnyt yliopiston rauhaa
ja sitä kunnioitusta, jota olette velvolliset sen säännöille
osoittamaan?

Gabriel Peldan,[14] sen urhean Israel Peldanin veli, joka tällä kertaa
istui arestissa, astui nyt joukosta esiin, kumarsi syvään rehtorinsa
edessä ja vastasi kysymykseen pelkäämättä ja yhtä sujuvalla
latinankielellä kuin oppinut professorikin. -- Teidän jaloutenne, --
sanoi hän, -- tuntee paljon paremmin kuin me halvat oppilaat sen hädän
ja vaaran, johon maa on joutunut moskovalaisten äkkiarvaamattoman
päällekarkauksen johdosta, ja tietää, kuinka kruunun käskynhaltija on
kuuluttanut, että ylioppilaidenkin on saatava aseet ja harjoitettava
vihollista vastaan lähtemään. Minä uskallan sanoa sen, ja me kaikki
tulemme sen verellämme todistamaan, että me ylioppilaat suurimmalla
halulla ja innolla tahdomme tätä korkeata käskyä totella ja mielellämme
kuolla urhoollisen kuninkaamme ja rakkaan isänmaan edestä. Mutta nyt
ovat, kenties vastoin teidän jaloutenne tietoa ja tahtoa, muutamat,
joiden tarkoitukset maan ja meidän suhteen eivät ole rehellisiä,
asettaneet kaikenlaisia esteitä ja viivykkeitä tämän meidän hartaimman
halumme tielle. Ja kun me, niistä huolimatta, olemme käskettyihin
sotaharjoituksiimme kokoontuneet ja kenties liian isolla äänellä hyvän
tarkoituksemme ilmaisseet, on muutamat meistä kapinannostajina suljettu
karsseriin ja sillä tavoin estetty isänmaata palvelemasta. Sentähden
olemme, nöyrää kuuliaisuuttamme ja kunnioitustamme teidän jaloutenne
käskyille muuten osoittaen, tulleet tänne alamaisuudessa rukoilemaan
vangittujen toveriemme vapauttamista, että me kaikki, niin pian kuin
mahdollista on, voisimme sotaan lähteä ja että kuninkaallisen
majesteetin tahto siten, mitä meihin tulee, pian täytettäisiin,

-- Teidän nöyrä puheenne, Peldanus, -- vastasi rehtori, -- ei sovi
oikein yhteen sen röyhkeän käytöksen ja sen melun kanssa, joka täällä
juuri yliopiston pyhien muurien juurella on omansa ajamaan sen
rauhalliset runottaret pakosalle. Nuoret miehet, te erehdytte suuresti,
jos luulette isänmaan vaaraa voitavan poistaa uhkauksilla ja hälinällä,
kun kaikkien pelastus voidaan saavuttaa vain kaikkien yksimielisyyden
avulla. Yliopiston viranomaiset eivät tietysti ole voineet asettua
maaherran käskyä vastaan, mutta eivät tahdo myöskään tinkimättä totella
sitä, mikä on julkisesti lakia ja asetusta vastaan. Yliopiston
sääntöjen viimeisen luvun toisessa pykälässä sanotaan selvästi:
_Studiosi habebunt vacationem militice, cujuscunque sortis sint
conditionis_[15]

-- Teidän jaloutenne suvaitkoon muistaa heti sen jälkeen seuraavat
sanat: _nec sub quocunque denique titulo ad eam inviti trahentur_[16]
vastasi Peldanus, johon nähtävästi oli tarttunut tuo tavallinen
akateeminen väittelynhalu, niinpian kuin ruvettiin puhumaan roomalaista
kieltä.

Hieno puna rehtorin poskilla osoitti, että muistutus oli sattunut,
mutta hän katsoi parhaaksi olla rupeamatta mihinkään vastaväittelyyn.
-- Konsistoriumi, -- jatkoi hän, -- on tarkoin punninnut sen suuren
vaaran, joka uhkaa Suomen tulevaisuutta, jos opiskeleva nuoriso, joka
on kutsuttu aikanaan maan virkoja hoitamaan ja sen valistuksesta
huolta pitämään, kaatuisi vihollista vastaan taistellessaan ja siten
pitäisi tulevia sukupolvia raakuudessa ja pimeydessä. Juuri sentähden
ovat yliopiston hallitusmiehet katsoneet tarpeelliseksi lykätä
sotaharjoitukset toistaiseksi, kunnes kuninkaallinen neuvoskunta on
ehtinyt antaa päätöksensä meidän alamaisten epäilyksiemme johdosta,
ja myöskin antaneet kurittaa niitä teidän joukostanne, jotka
malttamattomimmin ovat käyneet näitä teidän esimiestenne viisaita
toimenpiteitä tyhjäksi tekemään. Nyt on tästä kumminkin jo varmoja
tietoja saapunut, ja asianomaiset ovat säätäneet, että vain
kaksikymmentä miestä, jotka ovat ruumiiltaan kookkaat ja vahvat, mutta
opin harjoituksiin vähemmän halulliset, tulee lähteä sotaan, mutta muut
pysykööt rauhallisesti alallaan _in literis et artibus_.[17] Nuoret
miehet, teidän alkujaan hyvään aikomukseenne nähden ja ajan vaatimuksia
huomioon ottaen tahdomme me, teidän esimiehenne, tällä kertaa antaa
teidän vähemmän soveliaan käytöksenne anteeksi ja laskea vapaiksi
toverinne, jotka karsserissa istuneet ovat, sillä ehdolla, että te
noudatatte kuninkaallisen hallituksen käskyä ja itse valitsette
joukostanne nuo kaksikymmentä sotilasta. Menkää siis rauhassa te muut,
ja palvelkaa maatanne ei melulla ja uhalla, vaan kiitettävillä teoilla.

Näin puhuttuaan poistui rehtori, jättäen koko tämän nuoren joukon
neuvottomuuden ja epäilyksen valtaan. Mieluinen ei ollut se sanoma,
että vain harvat heistä oli valittava vuodattamaan vertansa isänmaan
edestä. Heidän innostuksensa ei ollut sitä laatua, joka, ollen sanoissa
mahtava, kuohahtaa maljan ympärillä ja huomenna jo on riutunut. He
olivat aikansa ja kansansa tosi poikia, valmiita lähtemään -- ei
koreihin juhlapitoihin, vaan raudankovan aikakauden tositoimiin, ja he
tunsivat itsensä, samoin kuin koko Ruotsin ja Suomen kansa siihen
aikaan, kyllin väkeviksi taistelemaan vaikka koko maailmaa vastaan.
Sentähden masensi vanhuuden viisas varovaisuus kuin kylmä sadekuuro
heidän nuorekasta intoaan, ja muutamat rohkeimmat uskalsivat ehdottaa,
että heti kohta ja sen enempää lupaa kysymättä samottaisiin vihollista
vastaan. Toiset taas muistuttivat, että kenraali Lybecker jo silloin
oli kovissa vihoissa yliopiston varakanslerin, piispa Gezeliuksen
kanssa, ja luultavasti tulisi puoltamaan heidän uppiniskaisuuttaan,
piispaa suututtaakseen. Mutta Lybecker ei ollutkaan mies innostamaan
suomalaisten ylioppilaiden isänmaallista mieltä. Inhon huudahdus kuului
heti kohta, kun hänen nimeään mainittiin, ja kun kohta sen jälkeen
vangitut laskettiin irti, päätettiin vastustamatta mukautua rehtorin
käskyihin.

-- Se aika tulee vielä ja tuleepa ennenkuin soisimmekaan, jolloin
jokainen meistä, joka voi pyssyä hoitaa, saa tapella oman kynnyksensä
edessä, -- sanoi viisas ja reipas Gabriel Peldan tulevia tapahtumia
aavistaen.

-- Mutta minä tahdon mennä nyt heti kohta vihollista vastaan -- ja minä
-- ja minä -- ja minä, -- huusi viisikymmentä innokasta ääntä yhtä
haavaa. Ja samassa alettiin kiistellä siitä, kuka olisi pääsevä noiden
kahdenkymmenen joukkoon ja vannottiin, kaikkien muinaisajan jumalain ja
jumalattarien nimessä, ettei kukaan ollut "opin harjoituksiin vähemmin
halullinen" kuin puhuja itse, ja jos ruumiin voimaa kysyttäisiin, niin
sopisihan koettaa heti kohta. Pyrkivien luku oli ylen suuri; täytyi
viimein vetää arpaa. Ne, jotka saivat sota-arvan, kiinnittivät sen heti
kohta uljaasti lakkiinsa, jotavastoin ne, jotka tuomittiin kirjan
ääressä pysymään, närkästyksissään ja pahoilla mielin polkivat
arpalippunsa jalkoihinsa.

Kun arpa oli vedetty, syntyi noiden kahdenkymmenen onnellisen kesken
puhe siitä, kuka heidän keskuudestaan olisi korpraaliksi valittava.

-- Simon Bång olkoon korpraalimme! -- huusivat useimmat äänet, ja Simon
Bång nimitettiin paikalla toimeensa. Hän oli yksi noista kahdeksasta
rauhanhäiritsijästä, jotka olivat karsserissa olleet, ja oli hän joukon
hartevimpia miehiä. Mutta Simon Bångilla oli epäilyksensä ja hän
ilmoitti ottavansa tarjotun arvon vastaan ainoastaan sillä ehdolla,
että joukkoa samalla johtaisi sotaan harjaantunut kapteeni.

-- Joutavia! -- sanoivat muutamat. -- Joka yksinään on ajanut
yksitoista kisälliä pakoon Kerttulinmäellä, voi myöskin yksinään
hajoittaa kokonaisen vihollisen armeijan.

-- En peruuta sanojani, -- vastasi Bång, joka oli yhtä hyvin tunnettu
voimastaan kuin itsepäisyydestään.

-- Bång on oikeassa, -- sanoi Peldan. -- Mutta kenenkä valitsemme?
Täällä ei ole yhtään oikeata karoliinia enää kaupungissa, paitsi nilkku
Tavast, kädetön Ridderstorm ja juoppo Falström. Jos menemme Lybeckerin
luo ilman omaa päällikköä, niin hän pistää meidät riveihin, tai antaa
meille miehen, joka on häneltä oppinut peräytymään.

-- Jos herrat haluavat päällikökseen ja toverikseen kunnon karoliinin,
joka on ollut tulessa vähän jo ennenkin, niin olen minä valmis siksi
rupeamaan, kunnes korkein päällikkyys osoittaa minulle toisen paikan,
-- kuului yht'äkkiä voimakas miehen ääni virkkavan. Ylioppilaat
kääntyivät päin ja näkivät tuon jo ennenmainitun, merimiehen
vaatteisiin puetun pitkän miehen, joka oli astunut maihin
pommerilaisesta kaljaasista. Simon Bång tuskin ylettyi tämän
jättiläisen olkapäiden tasalle.

Kysyttiin vähän kummastellen, kuka hän oli.

-- Köyhä karoliini, niinkuin jo olen sanonut, ja nimeni on Kustaa
Aadolf Bertelsköld.

-- Oletteko kreivi Bertelsköld, henkivartijarakuunoita -- kuninkaan
seuralaisia -- hän, joka on taistellut niin urhoollisesti kaikissa
kuninkaan voitoissa -- hän, joka haavoittui Pultavan luona ja joutui
Dnieperin luona vangiksi? -- kysyivät useat äänet yhtä haavaa,
ihmetellen ja kunnioittavasti, mistä voi nähdä, että urhoollisen
kreivin sankariteot tunnettiin hänen isänmaassaankin.

-- Sama mies olen ja minulla on ollut kunnia olla läsnä kuninkaallisen
majesteetin voitoissa, vaikka miekkani niissä ei ole toimittanut sen
enempää kuin halvimman sotamiehenkään, -- vastasi Bertelsköld. --
Elämäni vaiheet sen jälkeen on pian kerrottu. Olin kahdeksan kuukautta
vankina, karkasin sitten Puolaan ja Saksaan, ja minun onnistui viimein
Pommerin kautta päästä tänne Turkuun, tarjoamaan jälleen vähäistä
apuani isänmaalleni.

-- Hurraa! Hurraa! Bertelsköld olkoon kapteenimme! Eläköön kuningas!
Eläköön Bertelsköld! -- riemuitsivat ylioppilaat.

-- Nyt se käy niinkuin tanssi! Me ajamme moskovalaiset kotiinsa suureen
Novgorodiin! -- huudettiin.

-- Hyvät herrat, -- sanoi Bertelsköld, ja hänen kaunis miehekäs äänensä
kuulosti hiukan surunvoittoiselta, -- oli aika, jolloin minäkin
ryntäsin eteenpäin yhtä voitonvarmana kuin kaikki muutkin. Monet
tuhannet miehistämme ovat kuolleet tai vankina -- voitonseppelemme on
lakastunut, vaikka väkemme vertaista ei ole ollut toista -- kaikesta
tästä olen sittemmin oppinut sen, ettei saa halveksia vihollista, joka
on oppinut sotataidon meiltä itseltämme ja joka aina voi asettaa
tuhansien voiman yksityisen urhoutta vastaan. Nähdessäni vast'ikään sen
iloisen rohkeuden, jolla kaikki ylioppilaat kilvan pyrkivät kuninkaan
ja maan puolesta sotimaan, sanoin itsekseni: Vielä saatamme toivoa,
saatammepa totta tosiaan vielä voittaakin, sillä tuommoisia olemme
kaikki! Emme tiedä, mitä pelko on. Mutta me tarvitsemme viisautta
voittaaksemme. Ei mitään ylimielisyyttä, hyvät herrat. Meillä on
edessämme vihollinen, josta voi tulla vaarallinen, jos arvaisimme hänet
halvemmaksi kuin mitä hän on. Minä otan tarjouksenne vastaan, minä
rupean kapteeniksenne ja johdan teitä niin kauan kuin muilta toimiltani
saatan, ja niinkuin minä vannon nyt teille rehellisen, viimeiseen
veripisaraani asti kestävän toveruuden valan, niin tulee teidänkin
vannoa minulle sotilaan kuuliaisuus.

-- Sen vannomme! Ole vain johtajamme! Vie meidät paikalla vihollista
vastaan!

-- Jos se on mahdollista, lähdemme jo huomispäivänä. Jumala suokoon
meille onnea, hyvät herrat, että jotakin saisimme aikaan köyhän maamme
hyväksi. Ainakin tiedämme sen puolesta taistella ja sen puolesta
kuolla. Eläköön Kaarle-kuningas!

-- Eläköön Kaarle-kuningas! Aseihin! Aseihin!



2. ISONVIHAN KLINGSPOR.


Jo kauan oli itäinen taivas ollut synkässä pilvessä, ja myrskyilma
uhkasi. Niinkuin purjehtija kaukaisella ulapalla vähitellen näkee veden
mustenevan ukonpilven noustessa taivaanrannalta, ja levottomana kääntää
silmänsä ja korvansa sinnepäin, ollakseen varuillaan vaaraa vastaan,
samoin oli Suomi jo kymmenen vuotta silmin tähystellyt, korvin
kuunnellut pitääkseen itäisistä ajanmerkeistä vaarin. Salamoita
välähteli alinomaa noista synkistä pilvistä; mutta ne olivat vielä
loitolla, ja niiden jyrähdyksiä heikensi niiden etäisyys. Vielä
toivottiin rajuilman ohitse kohahtavan, kun äkisti Pultavan nimi
hirvittävän ukkosen pamauksen tavoin vieri idästä länteen, ennustaen
uhkaa ja vaaraa. Siitä hetkestä alkaen oli turvallisuus kadonnut tältä
puolen Pohjanlahden. Joka illalla meni levolle, kysyi Jumalalta, mikä
aurinko mahtanee huomenna paistaa, ja kuunteli yön pimeydessä jokaista
outoa ääntä metsänrannasta tai järven selältä. Joka meni töihinsä
kedolle, teroitti kotiin jääviä lapsia rientämään sanaa tuomaan, jos
jotakin kummallista kuuluisi naapuristosta, ja joka lähti matkalle,
puhutteli ennen lähtöään naapureita, että nämä tarkoin katsoisivat
hänen taloaan, jos jotakin tapahtuisi. Vanha metsästäjä koetteli joka
ilta pyssynsä hanaa; äiti kiitti joka aamu Jumalaa, että hänen
pienoisensa vielä olivat tallella; poikalapset olivat sotasilla;
tytärten rukinpyörät herkesivät surisemasta, kun joku vieras näkyi
ovessa, ja talon koira alkoi ulvoa kuultuaan pyssynlaukauksen
läheisestä metsästä. Kun joku matkustaja tuli, sateli hänelle
kysymyksiä, ja jo hänen katsannostaan koetettiin arvata, oliko
vihollinen jo käynyt rajan yli. Ihmiset, jotka pitivät huolta
huomisesta, kylvivät naurismaita erämaihin hätäajan varalle. Toiset
muurauttivat salaisia kellareita omaisuuttaan tallettaakseen, ja moni
lähetti jo aikaisin hopeansa Ruotsiin. Kaupungit harjoittivat jäljellä
olevia nuorukaisiaan aseita käyttämään ja asettivat vartijoita teiden
varsiin, saadakseen aikanaan tiedon, jos jotakin outoa kuuluisi. Kansaa
kokoontui joka sunnuntai lukuisammin kuin koskaan ennen kirkolle,
saadakseen tietoja sodasta, ja kesken sotarukouksen tapahtui monesti,
että kaikki syöksähtivät ulos, kun jokin huuto kuului tieltä tahi
aisakellon ääni häiritsevästi kaikui tuolta puolen järven. Näinä
aikoina oli kivääri suurempiarvoinen kuin hopeinen taskukello,
ruostunut miekka oli parempi kuin paras aura, ja lähinnä Jumalaa oli
Kaarle-kuningas ensimmäinen ja viimeinen sana, ensimmäinen ja viimeinen
toivo, jonka luultiin voivan torjua uhkaavan vaaran.

Seitsemäntenätoista sadantena ja kymmenentenä Kristuksen syntymän
jälkeisenä vuotena puhkesi myrsky pauhaamaan. Aluksi se pyyhkäisi pois
vain Suomen itäiset linnat, heikkeni sitten vähäksi aikaa, mutta
puhkesi ennen pitkää uudelleen tuhotakseen maan eteläisen osan ja
sitten, vastustamatonna kuin sallimus, temmatakseen mukaansa koko
sisemmän ja pohjoisen osan tätä avaraa maata. Luonto ja ihmiset
näyttivät liittoutuneen yhteen sen etenemistä auttamaan, ja kun se
viimeinkin asettui, olivat sen aallot iäksi päiväksi huuhtoneet pois
kaakkoisen osan Suomen nientä.

Tuskin oli pikaviesti tuonut tsaari Pietarille tiedon Maunu Stenbockin,
Helsingborgin luona saavuttamasta voitosta, kun tsaari jo aavisti, että
Stenbock voisi uudistaa Kaarle X:n ja Kaarle XII:n vaarallisen
yrityksen, menemällä salmen yli Seelantiin pakottamaan Tanskaa
rauhantekoon. Tämän hän tahtoi estää ja päätti tavallisella tarmollaan
antaa Ruotsille muuta ajattelemista. Hänellä oli ilmankin vanha
velka-asia vuodelta 1706 Viipurin kanssa selvittämättä, ja hän antoi
sentähden heti kohta Retusaarelle kerättyjen sotajoukkojensa marssia
jäätä myöten Suomeen. Helmikuun 22. päivänä 1710 tulivat nämä joukot
Vehkalahden kautta Viipurin tienoille, mutta jatkoivat marssiaan ja
asettivat leirinsä Hietalaan ja Airontaipaleeseen, kolmen penikulman
päähän kaupungista, vallituksen avulla katkaistakseen viipurilaisilta
kaiken yhteyden sisämaan kanssa. Venäläisten voima oli noin 18,000
miestä ja 15 kanuunaa, ja heitä johtivat Apraksin, Bruce ja Birckholz;
sotamiehet asuivat lumesta luoduissa kojuissa ja kärsivät paljon kovan
pakkasen kourissa. Kenraali Lybecker oli neuvoskunnan käskystä
peräytynyt Viipurista. Häntä lähinnä korkein päällikkö oli eversti
Sakarias Aminoff, iäkäs sotavanhus, joka tuskin voi vuoteeltaan nousta,
jonka tähden urhoollinen eversti Maunu Stjernstråle valittiin linnan
päälliköksi. Hän oli oikea urho Kaarle XII:n tapaan, kyvykäs ja
tarmokas, ja kun hänellä oli linnassa 4,000 urhoollista miestä ja hyvät
varastot, ei kukaan epäillyt hänen voivan vastustaa vihollista ainakin
niin kauan, kunnes Lybecker ehtisi apuun.

Koko Suomen, koko Ruotsin, kaikkien pohjoismaiden silmät olivat nyt
Viipuriin ja Lybeckeriin luodut. Ruotsi oli jo sitä ennen menettänyt
Pähkinälinnan, Narvan ja Nevanlinnan; Viipuri oli nyt valtakunnan
itäisen rajan ja Suomen viimeinen vankka avain. Etupäässä Lybeckeristä
riippui pelastus. Saamme pian nähdä, kuinka hän käsitti tämän asemansa
tärkeyden.

Pommitus alkoi, linnantornin huippu ammuttiin alas ja kaupunki syttyi
kolme kertaa tuleen, mutta joka kerta sammutti linnanväki liekit.
Huhtikuussa, kun meri oli jäistä puhdistunut, asettui vahva venäläinen
laivasto yliamiraali Apraksinin johdolla Viipurin ulkopuolelle, tukki
sataman suun upottimilla ja toi lukuisia lisäjoukkoja piirittäjien
avuksi. Tsaari itse tuli kohta sen jälkeen järeän tykistön kanssa,
ja Venäjän yhdistetyn armeijan miesluku nousi nyt 23,000:een;
sitäpaitsi sillä oli 80 kanuunaa ja 26 mörssäriä. Yötä ja päivää
satoi pommeja ja tulisia kuulia onnettomaan kaupunkiin. Stjernstråle
vastasi tervehdyksiin parhaan kykynsä mukaan. Hietalan luona, toisella
puolen Kivisiltaa, on kivi, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan
Kasakankiveksi. Tälle kivelle kerrotaan tsaarin nousseen kaupunkia
tarkastelemaan ja ryntäyssuunnitelmiaan tekemään. Linnanväki havaitsi
sen eräänä päivänä ja tähtäsi kanuunan kiveä kohti. Mutta lähellä oleva
kasakka huomasi vaaran, sai vaivoin tsaarin astumaan alas ja kävi itse
hänen sijaansa. Tuskin oli se tapahtunut, kun kuula jo tulla suhahti
linnasta ja vei kasakalta pään. Mutta tsaari ei viipynyt kauan täällä,
vaan palasi Pietariin, annettuaan ankaran käskyn valloittaa Viipuri,
maksoi mitä maksoi.

Puolustajat vuosivat verta, varat vähenivät. Lybecker oli kohta
ahdistetun kaupungin ainoa toivo. Hänen joukkonsa varassa, jonka apuna
oli nostoväkeä koko maasta, oli nyt Suomen avain.

Ja kuka oli tämä Lybecker, jota kaikkien silmät vartioitsivat? Hän oli
yksi niitä, jotka, jos olisivat pysyneet syrjäisemmässä asemassa, eivät
olisi parempia eivätkä pahempia kuin useimmat muutkaan kuolevaiset,
mutta joiden huono maine historian lehdillä on kallis korvaus siitä
ylhäisestä sijasta, jolle sallimus heidät asetti heidän omaksi
turmiokseen ja kansojen onnettomuudeksi.

Kenraaliluutnantti parooni Yrjö Lybecker oli urhoollisena ja onnen
auttamana sissipäällikkönä saavuttanut kuninkaansa suosion, mutta oli
korkeampaan päällikkyyteen perin kykenemätön. Vielä vähemmän hän kykeni
näin vaarallisena aikana pitämään vaipuvaa Suomea pystyssä ja
yhdistämään sen viimeisiä urhoollisia voimia viisaaksi, pontevaksi
puolustukseksi. Ihmisenä hän pilasi maineensa sillä kurjalla
ahneudella, joka aina harrastaa omia pieniä mielitekoja silloinkin, kun
ajan vaarat enemmän kuin milloinkaan ovat suurten aatteiden tarpeessa.
Sotapäällikkönä hän oli osoittanut perinpohjaisen kykenemättömyytensä
kuuluisalla, v. 1708 Inkerinmaahan tehdyllä retkellä. Tällä retkellä
hän olisi näet 14,000:n miehen avulla voinut muuttaa pohjoismaiden
kohtalot hävittämällä Pietarin uuden kaupungin, mutta hän antoi
Apraksinin säikäyttää itsensä kavalalla kirjeellä, joka keinoteltiin
hänen käsiinsä ja jossa uhattiin 40,000:n venäläisen avulla estää hänet
merenrantaan palaamasta. Ei ikinä ole loistavampaa sotatekoa kurjemmin
pilattu, ei koskaan ole häpeällisempää pakoretkeä tehty. Niin päätön
oli hänen paluunsa luulotellun ja näkymättömän vihollisen tieltä, että,
paitsi muiden sotatarpeiden tuhoa, 6,000 hevosta ammuttiin tai
vuojustettiin jotta Lybecker sitä pikemmin pääsisi yhtymään Ruotsin
laivastoon, jota Anckarstjerna komensi.

Ei ole siis ihme, että hänen nimensä jo 1710 oli Suomessa huonossa
maineessa. Hänen myöhempi, onneton elämänuransa teki tämän nimen vielä
vihattavammaksi. Totta kyllä on, että hänen sotavoimansa olivat
riittämättömät ja varastot huonot, mutta eipä vihollinenkaan, ensi
kertaa maahan hyökätessään, ollut paremmin varustettu. Lybecker löi
laimin tilaisuuden käydä heti maaliskuussa taudeista ja vilusta
heikontuneen venäläisen sotajoukon kimppuun ja vetäytyi sen sijaan
takaisin, saman mielettömän pelon valtaamana, mikä ajoi hänet pois
Inkerinmaasta, ja vihollinen sai siten aikaa vahvistaa voimiaan, kunnes
taistelun toiveet päivä päivältä kävivät yhä epätasaisemmiksi ja
Viipurin kukistuminen joka hetki yhä välttämättömämmäksi.

Eräänä kauniina iltapäivänä kesäkuun alussa istui kenraali
pääkortteerissaan Keltissä, tarkastellen sotarahaston tilejä, jotka,
niinkuin tavallista oli, osoittivat paljon enemmän maksamattomia
laskuja ja palkkoja kuin rahavaroja. Helle vähin haittasi urhoollista
kenraalia; hän oli siirtänyt tekotukkansa syrjään, nuuskarasia oli
vankalla tammipöydällä hänen vieressään, ja tuon tuostakin hän siemaisi
uusia voimia kirnupiimäastiasta, jonka sisällys oli siellä täällä
jättänyt selvästi näkyviä jälkiä pöydälle levitettyihin tilikirjoihin.
Siitä hyväntahtoisesta hymystä päättäen, joka silloin tällöin väreili
tämän korkeata luottamusta nauttivan miehen ohuilla huulilla, hän
näytti tässä työssä olevan oikealla alallaan -- ollen siinäkin kohden
kuuluisan sotamarsalkka Klingsporin esikuva, hänen, jonka Suomen kova
onni sata vuotta myöhemmin asetti samalla menestyksellä samaa
menettelytapaa uudistamaan -- kaksi Fabiusta, jotka kumpikin _cunctando
restituit rem_ -- vihollisen erinomaiseksi mielihyväksi.

-- Mitäs nyt, Rydholm, sanoi hän sotakamreerille, joka tarpeellisen
välimatkan päässä odotti tarkastuksen tulosta; -- 134 talaria
saappaisiin uusmaalaisille? Ja talari joka parista? Ne pieksusuutarit
olisi hirtettävä...

-- Miehistö on useita viikkoja käynyt avojaloin, teidän
ylhäisyytenne...

-- Ja yhtä hyvin he pyrkivät vihollista vastaan marssimaan! Kylläpä
kruunua nyljetään! Sarkaa hämäläisille? Jos heidän vaimonsa ja
tyttärensä ovat niin tuiki laiskoja, etteivät voi kutoa vaatteita
miesväelleen, niin menkööt miehet tuhannen kattilaan.

-- Teidän ylhäisyytenne, he ovat jo kauan käyneet ryysyissä.

-- Ja yhtä hyvin tahtovat tapella! Selkäänsä pitäisi heidän saada...
Mitä tämä on? Sata tynnyriä rukiita Hämeenlinnaan hankittava? Oletteko
hullu?

-- Pohjanmaan nostoväki on tulossa, eikä ole leivänpalaakaan heitä
varten varalla.

-- Jos neuvoskunta on lähettänyt roistoväkeä niskoillemme, niin
pitäköön itse huolen heidän ravinnostaan. Pyyhkikää pois, se ei koske
minua... Herra, te olette vastoin suoraa käskyäni antanut maksuja
suorittaessanne tukaatin käydä 14 talarista.

-- Teidän ylhäisyytenne, -- änkytti sotakamreeri...

-- Ei vähemmästä kuin 15 talarista, mies! 15 talarista ja 1 äyristä, ei
hituistakaan sen alle. Piru teidät perii, herra, jos annatte käydä 15
talaria vähemmästä; saatte itse maksaa eron.

Sotakamreeri aikoi sanoa jotakin. -- Teidän ylhäisyytenne ei kenties
tiedä, mitä häjyt kielet sanovat rahanvaihetuksista...

-- Vai niin? Mukistaanko? Puhukaa suunne puhtaaksi, herra; mitä ne
sanovat? Kai ne ovat taas olleet kieltään pieksämässä, nuo kielikellot,
joilla ei ole enemmän ymmärrystä eikä häpyä kuin vanhalla
hevoskaakilla! Mitä ne roistot sanovat rahanvaihetuksista?

-- He sanovat ... pyydän, ettei teidän ylhäisyytenne pahastuisi...

-- No? Otan kai lahjoja venäläisiltä?

-- Sitä eivät julkea edes pahimmatkaan panettelijat sanoa teidän
ylhäisyydestänne.

-- No? Puhukaa suunne puhtaaksi tai suorikaa tiehenne!

-- Sanotaan teidän ylhäisyytenne ottavan kruunun tukaatteja vastaan 13
talarista, mutta maksunsuorituksissa käyttävän niitä 15:sta.

-- Loruja, puhukoot mitä tahtovat. Minä, perhana vieköön, opetan heitä
jaarittelemaan, jahka kuningas tulee!

-- Sentähden ajattelin, että jos annettaisiin tukaatin käydä 14:sta;
niin parjaajain suut tukkeutuisivat.

-- Viidestätoista, sanon minä, viidestätoista talarista ja 2 äyristä,
sillä kultaraha katoaa yhä enemmän liikkeestä. Jos kuningas saa
elää muutamia vuosia vielä, Rydholm, niin tukaattia ei saada
kahdellakymmenelläkään talarilla. Leimaus! Ja minunko pitäisi tulla
kerjäläiseksi teidän vaihetustenne tähden. Siinä olisi kiitos siitä,
että kulutan saappaitani tässä rämeisessä syrjämaassa -- siitä, että
komennan renkejä ja lurjuksia, jotka eivät muuta ymmärrä kuin juoda
palkkansa oluena ja paloviinana. Minun pitäisi mukamas ulottua joka
paikkaan. Muutamilla sadoilla talareilla, jotka hätäisesti on minua
varten kokoon haalittu, pitää minun ruokkia kaikkia noita juoppolalleja
rieskaleivällä ja makkaralla, laittaa makasiinit sinne, missä ei ole
mitään niihin panemista, ommella univormut kaikille housuttomille
pirttikarhuille ja karkoittaa venäläiset pivollisella rekryyttejä,
jotka ovat tyhmiä kuin härät -- jotka, kohdatessaan minut, tekevät
kunniaa neljänneksen tunnin päästä siitä kuin olen heidät sivuuttanut.

Vahdissa oleva aliupseeri ilmoitti nyt, että eräs upseeri, joka sanoi
olevansa kreivi Bertelsköld, anoi päästä hänen ylhäisyytensä puheille.

-- Antaa hänen odottaa. Minä sanon teille, Rydholm, viisitoista talaria
ja kolme äyriä pitää teidän tukaatista ottaa. Minusta tulee
keppikerjäläinen, saan lopuksi panna saapasteni kannukset ja miekkani
tupen panttiin. Tuhat tulimmaista, he luulevat täällä kasvavan kultaa
kuin variksenmarjoja. Mitä olette maksanut voista ja sianlihasta? 68
talaria muutamista viheliäisistä tynnyreistä! Oletteko kokonaan
järjiltänne? Saadaanpa nähdä, että vielä kuormastopojatkin paistavat
läskiä voissa!

-- Saan alamaisimmasti muistuttaa, että läski ja voi ovat teidän
ylhäisyytenne omaa pöytää varten. Miehistö ja useat upseerit ovat
monesti saaneet tyytyä puoliin ruoka-annoksiin, ja sentähden valittavat
talonpojat, että heidän navettansa ja kanahuoneensa kohta on
putipuhtaiksi ryöstetty.

-- Vai niin, että talonpojat valittavat? En tiedä mitään, näettekö,
Rydholm, siitä en mitään tiedä. Nuo lihavat moukat venyvät kiuastensa
takana ja ajavat puuroa maaruihinsa, sill'aikaa, kun maan puolustajat
elävät vedellä ja leivällä. Menkööt hiiteen! Antaapa venäläisen tulla;
jumaliste! Hän kyllä opettaa heille, mistä Taavetti olutta osti.
Heinäin hintaa saatte tinkiä, sanon minä. Nuo hevoskaakit syövät sekä
minut että kruunun suuhunsa.

-- Ratsuväen hevoset laahaavat kinttujaan rehun puutteessa, ja puolet
kuormaston hevosista on kaatunut.

-- Niin hakekoot ruokansa omin päinsä. Pitääkö meidän itsemme syödä
heiniä, hankkiaksemme hevosille kauroja?

-- Laitumet ovat vielä huonot, teidän ylhäisyytenne, ja kaikki ladot
ovat tyhjät. Talonpojat valittavat, että ratsuväkemme tallaa viljan
heidän pelloillaan.

-- Minä hirtätän ne lurjukset ja komisarjukset päällisiksi! Pitääkö
minusta heidän ahneutensa tähden tulla kerjäläinen. Teidän pitää tinkiä
heinäin hintaa, Rydholm. Sanokaa heille, etteivät he saa arastella
kukkaroitaan, koska ei armeijakaan arastele nahkaansa maata
puolustaessaan. Soisinpa, että he saisivat moskovalaiset niskoillensa.

-- Heille ehkä kävisi antaminen rahannostolippuja, jotka rauhan tultua
maksettaisiin...

-- Rauhan? Te puhutte asiasta, jota ette ymmärrä. Jollei piru vie
kuningasta, ei rauhaa ole odotettavissakaan.

-- Teidän ylhäisyytenne! -- kuului yht'äkkiä outo ääni huoneen ovelta,
ja pitkä henkirakuunain univormuun puettu upseeri seisoi siinä kunniaa
tehden.

Kenraali punastui, työnsi kirnupiimänsä syrjään ja mittaili äsken
tullutta närkästynein ja nolostunein silmin. -- Kuka te olette, joka
hiipien tulette sisään ja häiritsette minua toimituksissani, antamatta
ilmoittaa itseänne? -- oli sotapäällikön tuima kysymys.

-- Nimeni on Bertelsköld, majuri ja kuninkaallisen majesteetin
henkivartijoita. Hiipiminen ei ole koskaan tapani ollut, ja teidän
ylhäisyytenne suonee anteeksi, että ilmoitutin itseni hetkisen aikaa
sitten, mutta että en jouda odottamaan, sillä asiani ei suvaitse
viivytystä.

-- Vai niin. Bertelsköld? Ja teillä on jokin käsky hänen
majesteetiltaan. Olkaa tervetullut, herra majuri. Rydholm saa poistua
ja mennä tililaskuja tarkastamaan. Muistakaa käskyni!

-- Kyllä, teidän ylhäisyytenne, tahdon tinkiä heinäin hintaa, --
vastasi sotakamreeri pilkallisesti kumartaen poistuessaan.

-- Minulla ei ole kunnia tuoda mitään käskyjä kuninkaalliselta
majesteetilta, -- jatkoi Bertelsköld, jonka melkein kävi sääliksi
hämillään olevaa kenraalia. -- Jouduin vangiksi Dnieperin luona, olen
karannut vankeudesta, ja tulen nyt vapaaehtoisen joukon johtajana
tarjoutumaan teidän ylhäisyytenne ja maan palvelukseen.

-- Te olette tervetullut, hyvä majuri, -- toisti Lybecker. -- Mutta en
voi ymmärtää, kuinka tuo teidän tarjouksenne, joka tietysti otetaan
vastaan, oli niin kiireellistä laatua.

-- En olekaan sentähden anonut päästä teidän ylhäisyytenne puheille, --
vastasi majuri kylmästi. -- Minun on tänne marssiessani onnistunut
saada luotettavat tiedot siitä, että sen laivaston, jonka hallitus on
lähettänyt Tukholmasta Viipuria auttamaan, on täytynyt tyhjin toimin
palata, syystä että moskovalainen on tukkinut kulkuväylät ja ennättänyt
varustaa ne pattereilla.

-- Sepä on paha, herra majuri, oikein paha. Stjernstrålen täytyy
antautua.

-- Vielä olen saanut tiedon, että Pohjanmaan nostoväki on ollut
matkalla Viipuria auttamaan. Kokkolan pohjoispuolella olevat 14 pitäjää
ovat tarttuneet aseihin pohjoista rajaa suojellakseen, ja saman
kaupungin eteläpuolella olevat 14 pitäjää ovat lähteneet liikkeelle
kapteeni Faberin johdolla. Joka paikassa on innostus suuri, ja kansaa
on elähyttänyt vilpitön halu uhrata henkensä isänmaan puolustukseksi.

-- Ilahuttavaa, varsin ilahuttavaa. Mutta, herra majuri, te, joka
olette kokenut sotilas, sanokaa minulle vilpittömästi, mitä pitää minun
tekemän kaikella tuolla Pohjanmaan roistoväellä. Ilman aseita, ilman
kuormastoa, ilman harjoitusta, ilman kuria, tekeväthän semmoiset
irtonaiset talonpoikaisjoukot sulaa häiriötä ja hämmennystä
säännöllisten sotajoukkojen seurassa, eikä heistä muutenkaan ole muuta
hyötyä kuin että rosvoavat maata ja kuolevat kuin kärpäset
sairaaloissa. Mitä pirua pitää minun tekemän kaikella tuolla
roskaväellä, jota Tukholman hallitus näkee hyväksi lähettää
niskoilleni?

-- Teidän ylhäisyytenne on oikeassa, nostoväkeä on vaikea harjoittaa ja
pitää ruuassa, mutta luulisin kuitenkin sen olevan mahdollista
kelvollisten päälliköiden ja viisaiden toimien avulla. Mutta teidän
ylhäisyytenne on väärässä, kun sanoo näitä rehellisiä talonpoikia
roisto- ja roskaväeksi. He ovat todellakin maan mehu ja ydin, ja heidän
rehellinen ja miehuullinen aikomuksensa käydä vihollista vastaan
ansaitsee paremman nimityksen ja parempaa kohtelua. Valitettavasti
lienee nyt kuitenkin koko väennosto mennyt myttyyn.

-- Millä tavoin?

-- Suokaa anteeksi, että sanon sen -- syynä siihen on uskomaton ja
ylenmäärin moitittava huolimattomuus. Eräs Pohjanmaalta äsken tullut
ylioppilas kertoi minulle, että oli pidetty katselmusta Ilmajoella, ja
sittenkun yksi mies kustakin talosta oli saanut luvan palata kotiinsa
ja yksi tai kaksi semmoisiin taloihin, jotka jo olivat antaneet kolme
tai neljä miestä kruunulle, oli siellä kuitenkin ollut tähteenä
nimismiestensä ja pitäjänkirjuriensa sekä arvokkaimpien talonpoikain
johtamana 4,200 miestä, kaikki hyvää ja kelvollista väkeä. Tämä joukko
oli lähtenyt liikkeelle, mutta ei oltu heidän kuormastostaan eikä
ravinnostaan pidetty pienintäkään huolta. Heidän kulkunsa kävi
sentähden kohta mahdottomaksi. Ensin karkasivat nimismiehet ja
pitäjänkirjurit, sitten enin osa miehistöä, niin että tästä joukosta,
joka olisi voinut pelastaa Viipurin, tuskin on muutamia satoja miehiä
ja nekin kurjassa tilassa saapunut Kelttiin.

-- No, mitäs minä sanoin majurille? Pelkkää kokoon haalittua
roistoväkeä, joka ei sotakurista mitään tiedä. Jumalan kiitos, että
heistä pääsimme.

-- Teidän ylhäisyytenne -- te voitte yhtä hyvin sanoa: Jumalan kiitos,
että pääsemme Viipurista ja kohta koko Suomenmaasta!

-- Mitä minä sille mahdan? Stjernstråle saa antautua. Minulla on
tarpeeksi tekemistä itsestänikin.

-- Ei, teidän ylhäisyytenne. Stjernstråle ei saa antautua. Meidän
täytyy pelastaa Viipuri, vaikka se maksaisi kaiken armeijamme ja vielä
oikean kätemme.

-- Meidän! Meidänkö? Vaikka herra majuri onkin hänen majesteettinsa
henkivartija, niin hänen majesteettinsa on kuitenkin suvainnut uskoa
minulle Suomen päällikkyyden. Minä pyydän, ettei majuri sitä unohtaisi,
kun puhuu siitä, mitä _meidän_ täytyy tehdä.

-- Teidän ylhäisyytenne, minä vannotan teitä kuninkaan ja oman
kunnianne nimessä, maan pelastuksen ja jälkimaailman nimessä, joka
kerran on tuomitseva tekojamme -- pelastakaa Viipuri! Jos se kukistuu,
niin on kenties piankin koko Suomi mennyttä kalua. Älkäämme laiminlyökö
hetkistäkään, vaan lähtekäämme liikkeelle ja käykäämme rohkeasti
vihollisen kimppuun, missä hyvänsä hänet tapaamme! Minä ymmärrän teidän
ylhäisyytenne epäilykset; minä tiedän, että me olemme vihollista sekä
mieslukuun että varustuksiin nähden paljon heikommat, mutta meillä on
sitävastoin kuninkaamme esimerkki ja lannistumaton rohkeutemme; me
puolustamme maatamme, me voimme ainakin kuolla sen edestä. Peräytyminen
ja paikoillaan pysyminen lamauttaa mielet koko armeijassamme. Niin
kauan kuin seisomme toimettomina täällä, vaikka melkein kuulemme
tykinjyskeen Viipurista ja vaikka joka päivä jokin osa sen muureista
kaatuu, jokin osa sen harvoista puolustajista vuotaa verta -- niin
kauan on jokainen käsi hervoton ja jokainen sotilas joukossamme kuin
raajarikko. Mutta käskekää meidän käydä kohti ja karata vihollisen
kimppuun, niin jumal'auta, meidän käsivartemme tulevat lujiksi kuin
teräs, ja heikoinkin meistä on vetävä vertoja kymmenelle. Minä tunnen
tämän kansan; teidän ylhäisyytenne pitäisi myöskin tuntea se. Se ei
kelpaa leirielämään, se tahtoo veressä työtä tehdä, kun ei saa auran ja
äkeen ääressä työskennellä. Jos kuninkaamme olisi täällä keskellämme,
niin -- minä vannon kunnon miekkani nimessä -- hän ei viipyisi nyt
leirissä, hän olisi kuin jehu vihollisten kimpussa ja ajaisi heidät
kuin sudet pois heidän varmalta saaliiltaan. Lähtekäämme siis
liikkeelle, jo tänä päivänä, nyt heti kohta! Minulla on johdossani
vähäinen, viisikymmenmiehinen joukko ylioppilaita ja teinejä. Suokaa
minulle se kunnia, että saan olla ensimmäisenä etujoukossa ja raivata
tiemme puhtaaksi. Minä vannon teidän ylhäisyydellenne, että ellei
Viipuri ole vapaa ennen tulevan kuun syntyä, on juhannuksen aurinko
paistava sen muurien vierellä minun ja minun kumppanieni haudalle.

-- Herra majuri, milloin olette oppinut noin kauniita puheita pitämään?
Ne olisivat totta tosiaan oivallisia maljan ääressä, mutta vanhana
soturina ja _teidän päällikkönänne_, herraseni, tulee minun ilmoittaa
teille, etten ole neuvojanne pyytänyt enkä myöskään aio ottaa niitä
ohjeekseni. Mitä teen, siitä vastaan minä yksistään hänen
kuninkaalliselle majesteetilleen, joka on antanut minulle selvät
käskyt, ja niitä totellakseni en katso itseäni oikeutetuksi ryhtymään
tyhmänrohkeihin yrityksiin riittämättömillä voimilla. Ellei
Stjernstråle voi auttaa itseään, niin en ainakaan minä pane kuninkaan
väkeä hänen tähtensä alttiiksi, seuratkoon sitten siitä mitä hyvänsä.

-- Seuraus tulee olemaan se, että teidän ylhäisyytenne Viipurin
kukistuttua saa koko Venäjän voiman niskaansa.

-- Se on oleva minun asiani. Jääkää hyvästi, herra majuri! Suonette
anteeksi, että tähdelliset tehtävät...

-- Teidän ylhäisyytenne, suvaitkaa kumminkin, että minä vähäisen
joukkoni kanssa menen partioretkille, pyytelemään vihollisen
sanansaattajia ja kuormastoja...

-- Kuinka sanoittekaan? Ylioppilaita ja teinejä? Ei, herra majuri, minä
en voi vastata siitä, että te menetätte heidät uhkayrityksissänne. Te
jäätte tänne joukkonne kanssa, kunnes saan sopivamman tilaisuuden
käyttää teitä.

-- Veri vuotaa juuri lähellämme, kanuunat jyskävät, Suomen esimuuri
kaatuu, ja te kiellätte minua taistelemasta!

-- Minä käsken teitä pysymään paikoillanne, ja te tottelette minun
komentoani. Hyvästi!

-- Teidän ylhäisyytenne... Nyt näen jo edeltäpäin Suomen kohtalon!
Mistä syystä täytyy kansan, joka niin mielellään tahtoisi sotia, olla
onnettomuudekseen kytkettynä kelvottomaan päällikköön!

Nämä viimeiset sanat mutisi urhoollinen henkivartija partaansa ja
poistui kenraalin huoneesta sydän täynnä surua ja mielikarvautta.



3. RUTTO VUONNA 1710.


Urhoollisen puolustuksen perästä oli Viipuri, oman onnensa nojaan
heitettynä, ollut pakotettu suostumaan pakkosovintoon 10. päivänä
kesäkuuta, ja Stjernstrålen täytyi suuremman osan kanssa jäljellä
olevia sotilaitaan antautua sotavangiksi ja jättää viholliselle 140
kanuunaa, 8 mörssäriä ja melkoinen määrä kaikenlaisia sotatarpeita.
Vielä samana vuonna 3. päivänä syyskuuta täytyi Käkisalmen linnan
231:ne kanuunoineen, 40:ne mörssäreineen ja 381,00:ne ruutinauloineen
antautua, sittenkun sen vähälukuinen, kolmen- tai neljänsadan miehen
suuruinen vartijaväki kahden viikon päivät oli puolustanut linnaa
enemmän kuin kymmenkertaista voimaa vastaan. Ikuisiksi ajoiksi oli
Ruotsi nyt kadottanut Suomen ja Laatokan. Hirveitä väkivaltaisuuksia
harjoitettiin Viipurin ympärillä olevissa pitäjissä, hurjia tekoja,
hirmuisuuksia, joiden muistoa vuosisadat tuskin ovat voineet hävittää
ja joille ainoastaan Pohjanmaalla muutamia vuosia myöhemmin tehdyt
ilkityöt vetävät vertoja. Emme tahdo uudistaa surullisia muistoja,
tahdomme äänettöminä käydä niiden ohitse ja muistuttaa vain, että
Venäjän sotajoukkojen ankara kuri ja ylimalkaan sääliväinen käytös
maata kohtaan myöhemmissä sodissa ei onneksi ole voinut antaa mitään
käsitystä Isonvihan kauhistuksista.

Mutta niinkuin tuomion enkelit olisivat tyhjentäneet kaikki vihansa
maljat tänä onnettomana aikana, tuli vielä kolmas murhanenkeli
etsimään, mitä nälkä ja sota olivat tähän hävitettyyn maahan tähteeksi
jättäneet. Ajan synkästä kohdusta syntyi uusi maanvaiva, hävittävä
rutto, joka verkalleen levisi pohjoiseen ja läntiseen osaan Euroopan
mannerta. Vaikka olikin kotoisin itämailta, näytti se saaneen alkunsa
Puolan ja Galizian tappotanterilta nousevista myrkyllisistä höyryistä
keskellä Kaarle XII:n voittoretkiä vuonna 1707, ja tapasi
leviämiselleen yleensä otolliset olot niissä puutteissa ja suruissa,
jotka sotia seurasivat. Tutkimaton, luonnon salaisissa työpajoissa
puhjennut hämmennys näytti nyt, samoin kuin suurina nälkävuosina,
irroittelevan terveyden ja elämän liitoksia. Hirmuiset kylmät talvet
susilaumoineen, tukalan kuumat kesät, maanjäristykset ja katovuodet
olivat kulkutaudin edelläkävijöitä. Nälkään ja kurjuuteen
nääntymäisillään olevat, Virosta ja Liivinmaalta lähteneet pakolaiset
levittivät hävitystä Suomen ja Ruotsin rannikoille. Syyskuun 9. päivänä
rutto tuli kahden liiviläisen naisen tuomana Helsinkiin. Saastuneet
huoneet suljettiin heti kohta, ja kaikki meren puolelta tulevat
pakolaiset vietiin kaukaiseen, saaristossa olevaan luotoon (Suureen
Mjölöhön?). Mutta kulkutauti yltyi yhtäkaikki ja tappoi kolmessa
kuukaudessa 1,185 henkeä tästä silloin vielä pienestä kaupungista.
Sitten se ilmaantui Porvooseen ja tappoi 652 henkeä, jonka perästä se
levisi edelleen pitkin rannikkoa ja sisämaahan päin. Suurinta osaa
Suomea, vieläpä Ouluakin, kuritti tämä hirmuinen vieras. Muutamin
paikoin, niinkuin Janakkalassa ja Mäntyharjussa, se hävitti enemmän
kuin puolet väestöä, ja kokonaiset kylät jäivät autioiksi. Toiset
seudut pääsivät paljon helpommalla; muutamat näyttävät kokonaan
säästyneen.

Kertomuksemme vie meidät Turkuun. Ollaan saman onnettoman vuoden
lokakuun keskivaiheilla.

Niiden harvojen matkustajain joukossa, jotka siihen aikaan tärkeimpiä
asioitaan toimitellen kävivät Turussa, oli myöskin hyvä tuttavamme,
Bertelsköldin vapaajoukon korpraali Simon Bång. Hänen tulonsa sinne ei
ollut loistava; se tapahtui jalkaisin siten, että hän ohjista talutti
vanhaa rakuunahevosta, joka tähän asti oli häntä kuljettanut, mutta nyt
nälän ja monien vaivojen masentamana oli kaatumaisillaan. Kunnon Bång
tuskin enää tunsikaan syntymäseutuaan -- niin oli Turku muutamissa
kuukausissa muuttunut. Sumuinen ja raskas etelätuuli puhalteli hiljaa
kaupungin yli, savu painui alas, ja sameaksi käyneen Aurajoen rannat
olivat paksun vihreän liman peitossa. Nuo ennen väkeä vilisevät
rantasillat olivat autiot, yliopiston salit tyhjillään, kadut autiot,
torit kellastuneiden syyslehtien peitossa. Siellä täällä hiipi joku
inhimillinen olento hätäisesti ja kiireesti apteekkiin päin. Suljetut
huoneet olivat kuin äsken umpeenmuurattuja hautoja, ja useimmat ikkunat
oli valkeilla liinoilla verhottu. Tuon tuostakin jyrisivät raskaat
kärryt kaduilla. Niitä ajoi synkkänä ja verkalleen mies, joka päästä
jalkoihin asti oli verhottu mustasta vahakankaasta tehtyyn mekkoon ja
naamariin, joka teki hänen ulkomuotonsa kahta kamalammaksi. Näiden
kärryjen perässä juoksi toisinaan kiljuvia lapsia, muutamat itkien,
toiset pienillä nyrkeillään uhaten lyödä tuota julmaa miestä, joka ei
tahtonut antaa heille takaisin heidän isäänsä tai äitiänsä, joita hän
kärryissään kuljetti. Simon Bång ei ollut mikään itkunherkkä mies,
mutta tätä nähdessään hän käänsi silmänsä pois, ja pari suurta kyyneltä
vierähti hänen mustalle, takkuiselle parralleen.

Hän läheni nyt kaupungin keskustaa, arvokasta tuomiokirkkoa. Sen ovet
olivat auki, vaikka oli arkipäivä, ja urut siellä sisällä hymisivät
hautausvirttä. Kirkkomaalla sen ulkopuolella oli metelöivää kansaa.
Seppä, jonka jo tunnemme, Vasara-Jaakko, oli yöllä haudannut sinne
ruttoon kuolleen vaimonsa, ja tämä oli kovasti kielletty, sillä kaikki
ruttoon kuolleet oli vietävä kaupungin ulkopuolelle uuteen
hautausmaahan. Niin pian kuin rikos tuli tunnetuksi, otatti siis
maaherra Palmenberg, joka oli ankara herra, kuolleen ylös ja panetti
sepän vankeuteen. Mutta Vasara-Jaakko ei luopunutkaan niin helposti
siitä, minkä hän katsoi inhimilliseksi oikeudekseen. Hurjistuneena hän
hutki nokisilla nyrkeillään ympärilleen kuin vimmattu ja paiskasi
vartiomiehen toisensa perästä selälleen maahan. Väkijoukko kävi hänen
puolelleen, vartijat ajettiin tiehensä, ja kuollut pantiin jälleen
hautaan. Täydellinen laittomuus näytti jo päässeen vallalle.
Yhteiskuntajärjestyksen siteet olivat katkeamaisillaan, ja
vallattomuutta lisäämään sekaantui ryhmään joukko juopuneita kisällejä
ja merimiehiä, jotka edellisenä yönä olivat tyhjentäneet äskettäin
kuolleen kauppiaan viinivaraston.

Eräs vanha akka, silmät päässä hurjasti tuijottaen ja hiukset
hajallaan, kiipesi eräälle hautakummulle ja rupesi ennustamaan. Yksi
kiljuja toisensa perästä vaikeni hänen ympärillään ja vähitellen syntyi
äänetön hiljaisuus kirkkomaalla. Kaikki tunsivat Tyrvään Inkerin; hän
oli, samoin kuin Mainiemen noita-akka, jo kauan kulkenut ihmisten
kauhuna ja ollut tuomioistuinten tutkittavana. Puolella todistuksella
näytettynä noituuteen syylliseksi hän oli istunut tunnustuksilla
vankeudessa -- ollen yksi sen kauhistavan noitavainon viimeisiä uhreja,
josta on kerrottu Välskärin viidennessä kertomuksessa. Eipä toki
sentään oltu enää ihan niin varmoja kuin ennen semmoisten rikosten
mahdollisuudesta; tuomarit miettivät jo kauemman aikaa ennen kuin
uskalsivat tuomita ketään roviolla poltettavaksi. Eikä Inkeri ollutkaan
entisten aikain noitia. Häiriytyneessä mielikuvituksessaan hän pikemmin
piti itseään pyhimyksenä, nais-profeettana kuin paholaisen palvelijana,
ja hänen tapansa olikin manauksiinsa sekoittaa mitä ankarimpia
parannussaarnoja. Hänen hulluutensa olisi ollut varsin viatonta laatua,
jos hänen olisi annettu olla rauhassa, mutta nyt hän saattoi ymmälle
tuomarinsa, jotka eivät tienneet, hyväkö vai paha henki hänessä puhui.
Näin istui vanha Inkeri vuosikausia lukkojen ja telkien takana
tuomiotaan odottaen, kunnes hän nyt, tiesi kuinka, oli ruttotaudin
häiriöiden aikana päässyt irti.

-- Voi, voi sinua Turku! -- huusi akka vimmoissaan. -- Voi, voi sinua,
kirottu kaupunki, joka, niinkuin Israel, olet polttanut profeettasi ja
vetänyt tietäjäsi tuomioistuinten eteen ja heittänyt heidät virtaan
ihmisten pilkaksi! Minä sanon sinulle, että tuli on putoava taivaasta
ja pyyhkäisevä sinut pois maan päältä, kun vihan päivä tulee päällesi,
ja rovioiden kipinät leimahtavat ilmituleen ja polttavat sinut poroksi.
Voi, voi sinua, tuomiokirkko, joka olet porttisi avannut kiroamaan
pyhiä ja Jumalan vihittyjä! Minä sanon sinulle, kirkko, että näitä
sinun porttejasi ei suljeta ennenkuin hävityksen kauhistus seisoo sinun
pyhimmässä paikassasi, ja hevosten kaviot polkevat kuolleittesi
kammioita. Voi sinua, virta, joka olet niellyt Valpuri Kynin, minun
äitini äidin, ja muut hänen kaltaisensa, joilla on ollut profeettain
lahja! Minä sanon sinulle Aurajoki, että sinun aaltosi tulevat
punaisiksi verestä ja harmaiksi tuhkasta, ja tulen liekit kuivaavat
sinun urasi, ja vihollisen alukset tungeksivat sinun päälläsi niin
tiheässä kuin jääkappaleet suuressa kevättulvassa. Voi sinua,
hietamäki, joka olet lainannut maasi noita-akkain roviopaikaksi! Minä
sanon sinulle, että sinut peitetään kuolleiden hautaamattomilla luilla
ja kastetaan verellä ja sinä tulet olemaan kotkain ja sutten
pesäpaikkana. Voi sinua, metsä, joka olet lainannut puitasi rovioita
varten! Minä sanon sinulle, että sinä olet kaatuva vihamiehen kirveen
ja väkivallan liekkien edessä ja maan päältä hävitettävä, eikä ole
maasi enää ruohoa kasvava. Voi sinua, kansa...

-- No, mutta saattakaa nyt toki tuo hullu akka vaikenemaan! -- kuului
samassa maaherran voimakas ääni, kun hän hevosella ratsastaen oli
tullut paikalle järjestystä palauttamaan.

Ei kukaan tohtinut koskea ämmään. Koko lukuisassa joukossa ei yksikään
kohottanut kättänsä, eikä kukaan muu edes aukaissut suutansa,
käskeäkseen häntä vaikenemaan.

-- Voi sinua, Turun kansa, -- jatkoi hän, -- sinä, joka pesit kätesi
marttyyrien veressä ja ilkkuen nauroit heidän valitushuudoilleen! Minä
sanon sinulle, että sinä olet höystävä pellot ja kirkkomaat ruumiillasi
ja sinut hajoitetaan ympäri niinkuin akanat myrskyssä. Voi sinua, koko
suuren Suomen kansa, jonka synnit huutavat taivaaseen ja vaativat
kostoa! Minä sanon sinulle, että sinun vihamiehesi käyvät sinun
kimppuusi, ja katso, hän seisoo jo tupasi kynnyksellä, ja hän on tuleva
sisään ja hävittävä sinut ja sinun lapsesi, niin ettei yhtään harmaata
hiusta eikä yhtään imevää lasta sinusta säästetä, ja seitsemän vuotta
hän on sinua rautaisella valtikalla hallitseva ja hosuva sinut
kuoliaaksi ja tallaava sinut niinkuin rikkaruohon maan päältä. Voi
sinua kuningas...

-- Hakatkaa maahan tuo kirottu noita, hän herjaa kuningasta! -- huusi
maaherra vihan vimmassa. Mutta kauhistus oli herpaissut jokaisen käden
-- ei kukaan liikahtanut paikaltaan.

-- Voi sinua, kuningas! -- puhkesi akka sanomattomassa raivossa
huutamaan, -- voi sinua, Kaarle, Ruotsin, Göötan ja Vendien kuningas,
joka sanot itseäsi kristilliseksi ruhtinaaksi ja olet kuitenkin
uskottomain liitossa ja tahraat maailman verellä ja kauhistuksella!
Minä sanon sinulle, että sinun onnesi tähti on laskenut eikä ole
koskaan enää yön pimeydestä nouseva. Veriset ovat sinun askelesi, ja
veressä olet sinä turman tietä astuva, ja sinun vihollisesi tulevat
sinusta riemuitsemaan, ja ne, joita sinä enimmin uskoit, ottavat sinun
henkesi salaisesti yöllä...

Nyt tunkeusi maaherra ylenmäärin suuttuneena tietäjäakan eteen, ja
kaksi vartiomiestä rohkaisi mielensä ja astui esiin häntä kiinni
ottamaan.

-- Älkää koskeko minuun, -- huusi hän, -- minussa on rutto!

Miesten kohotetut kädet vaipuivat alas tämän taikaiskun tavoin
satuttavan sanan vaikutuksesta.

Mutta nyt olivatkin onnettoman naisen voimat rauenneet. Hän oli vähän
aikaa ihan ääneti. Sitten hän vaipui verkalleen alas, mutta hänen
huulensa liikahtivat vielä kerran vienosti ja hänen kuultiin sanovan:
-- Voi, voi Inkeriäkin! Synnissä hän on syntynyt ja on synnissä elänyt
ja synnissä puhunut, ja henki on tullut hänen päällensä hukuttamaan
häntä ja viemään häntä elävän Jumalan eteen...

Näin sanottuaan vaipui hän liikkumattomaksi maahan. Hänet nostettiin
ylös. Hän oli kuollut.

Väkijoukko hajaantui tämän tapauksen kamalan vaikutuksen alaisena.
Uhkamielisyyden kapinallinen henki oli ikäänkuin poispuhallettu joukon
mielistä. Tietäjäakan sanat olivat hillinneet myrskyn kuin rankkasade.
Seppä antoi mielellään viedä vaimonsa ruumiin pois; ei yksikään
virkkanut enää sanaakaan vastaan. Tulevaisuuden haamut, jotka kuoleva
vaimo oli esiin loihtinut, kummittelivat kaikkien mielessä.

-- Enemmän hietaa, enemmän hietaa haudoille! -- komensi taas maaherran
ääni... -- Ka, Bånghan se on! Minä tiedän asianne, ja olen vast'ikään
saanut vastauksen Tukholmasta. Hallitus on myöntynyt anomukseen.
Huomenna lähtee kirje kenraali Lybeckerille sisältäen sen
kuninkaallisen senaatin antaman kehoituksen -- sillä ylipäällikköä ei
käy käskeminen -- että hän antaisi kreivi Bertelsköldin vapaajoukon
toimia omin päinsä vihollisen vahingoksi. Jääkää hyvästi, minä toivotan
teille ja tovereillenne onnea!

       *       *       *       *       *

Kaiken syksyä kesti terveydelle vahingollista, sumuista ilmaa --
myrskytöntä, sateetonta, hallatonta, lumetonta -- alinomaa raskas ja
pilvinen taivas, joka lyijyisen holvin lailla peitti onnetonta maata.
Ja tämän ahdistavan ilmakehän alla jatkoi rutto yhä edelleen
hävityksiään, ja raskas ja synkeä alakuloisuus vallitsi kaikkialla.
Vasta itse jouluyönä, jolloin maailman valkeus astui alas kuoleman
varjojen maahan, selkeni taipumaton taivas, ensimmäinen pakkanen tuli,
ja joulupäivänä klo 11 edellä puolenpäivän, väen kirkosta tullessa,
näkyi aurinko, jota ei oltu nähty moniin pitkiin kuukausiin. Samalla
virkosi toivo uuteen eloon onnettomain sydämissä eikä se heitä nyt
pettänytkään. Rutto helpotti äkisti, ja tammikuussa seuraavana vuonna
se lakkasi kokonaan. Mutta sen hävitykset olivat suuret. Turussa vei se
kolmannen osan väestöä, joka silloin arvioitiin noin 6,700:ksi
hengeksi. Kuinka suuri kuolleiden lukumäärä koko Suomessa oli, ei
tiedetä, mutta yksistään Ruotsinmaan osaksi tuli vähintään 100,000
henkeä. Hovi ja virkakunnat pakenivat Tukholmasta; 20,000 ihmistä
heitti henkensä; Kööpenhaminassa 23,000. Monet, jotka olivat menneet
ruttoa pakoon, palasivat vasta myöhään talvella kaupunkeihin. Historia
säilyttää tältä ajalta vieläkin kertomuksen eräästä suomalaisesta
yli-inspehtorista Johan Erik Nordebergista, joka on kuuluisan
Nordenskiöldin suvun kanta isä. Hän varusti luotettavan aluksen
kaikenlaisilla tarpeilla, astui sitten, niinkuin muinoin Nooa,
alukseensa vaimoineen, lapsineen ja palkollisineen ja purjehti niin
useita kuukausia ympäri Ahvenanmaan saaristoa, päästämättä yhtään
venettä tai ihmistä lähelle alustaan; ja tätä menoa hän jatkoi, kunnes
pahin taudin aika oli mennyt ohi.



4. PORVOON PÄÄMAJA.


Vuodet 1711 ja 1712 menivät ilman suurempia sotatapauksia. Venäläisiä
joukkoja liikkui hävitysretkillä Viipurista käsin; Venäjän laivasto
ilmaantui saaristoon; mutta tsaari Pietarilla oli yllin kyllin huolta
turkkilaisista eikä hänellä ollut aikaa ajatella Suomea. Varsovan luona
voittajana suoriutunut kreivi Nieroth, rehellinen ja uskalias, mutta
ikänsä ja kivulloisuuden heikontama sotavanhus, sai ylipäällikkyyden
tässä maassa ja teki yrityksen valloittaakseen takaisin Viipurin. Se
epäonnistui tykistön ja ruokavarain puutteessa. Ei voitu hänen
nostoväkeänsäkään, joka oli huonosti varustettua, saada säännölliseen
piiritykseen ryhtymään, vaan karkasi se lipuiltaan kotiseuduilleen
takaisin. Viipurin kohtalo oli tähtiin kirjoitettuna.

Nieroth kuoli vuoden 1712 alussa, ja heinäkuussa samana vuonna kuningas
määräsi Lybeckerin jälleen ylipäälliköksi, kenties juuri sentähden,
että neuvoskunta oli tehnyt niin paljon kanteita häntä vastaan.
Benderin mellakka lensi nyt huhun siivillä ympäri Euroopan, ja
rauhoittunut tsaari alkoi katsella pohjoiseen päin. "Kaarle XII on
hullu", huusivat yhteen ääneen sen ajan valtiomiehet, ja tsaari Pietari
oli luultavasti samaa mieltä. Ainakin oli Ruotsin leijona menettänyt
kaikki toiveensa Konstantinopolissa, ja tsaari sai nyt huoletta ruveta
valloittamaan Suomea ja siten täydentämään valtaansa Itämerellä.

Ensimmäisen iskun kotkan kynsistä sai Helsinki. Tätä tapausta kuvailee
Henrik Forsius topografisessa kertomuksessaan vuodelta 1757 seuraavin
sanoin:

"Vuonna 1713 rukoussunnuntaina klo 11 a.p. tuli tänne Venäjän
merilaivasto vihamielisessä aikomuksessa; ja koska tsaari silloin,
miltei kenenkään tietämättä, vedätti aluksensa Herttonaisten salmen
yli, niin eivät täkäläiset suomalaiset rykmentit[18] tästä
hämmästyneinä voineet tehdä hänelle mitään sanottavaa vastarintaa, vaan
olivat pakotetut, kyynelet silmissä, täältä paetessaan itse pistämään
kaupungin tuleen. Venäläinen astuu sitten esteettömästi maihin ja jakaa
miehistönsä siten, että yksi osa kokee sammuttaa julmaa tulenliekkiä
kaupungissa, mutta ei voita tällä työllään sen enempää, kuin että saa
muutamia puoleksi palaneita hirsiä ja meripuoteja sekä rannalla olevia
taloja pelastetuksi. Toisella osalla joukoistaan hän ajattaa meidän
pakenevaa väkeämme takaa, mutta pysähtyy vähän kulussaan, kun meidän
väkemme ylimennessään oli polttanut kaksi Hämeentullin luona likellä
kaupunkia olevaa siltaa. Kuitenkin on venäläinen niin väsymätön, että
jäljelle jääneistä hirsistä tekee lautan ja vie väkensä yli. Sillä
välin saivat meidän miehemme aikaa kokoontua tekemään vastarintaa
Vanhassakaupungissa, mutta täytyi heidän kumminkin häiriötilaan
jouduttuaan väistyä vihollisen tieltä. Venäläinen saa nyt kaikki paikat
haltuunsa, mutta on pari päivää sen jälkeen, kun meidän ruotsalainen
kaleerilaivastamme saapuu paikalle, pakotettu lähtemään täältä takaisin
Porvooseen; josta se syksypuoleen tulee Helsinkiin jälleen, jolloin
suuremmalla rohkeudella valloittaa kaupungin, ja pitää sen vallassaan
1721 vuoteen asti. Pakolaiset, joilla tähän aikaan oli suurempi
turvallisuus metsän petojen keskellä kuin kotonaan, alkoivat nyt
vähitellen parempaa toivoen hiipiä esiin. Jos venäläinen ei olisi pois
lähtiessään jättänyt eheiksi kasarmejaan, jotka se täällä ollessaan oli
rakentanut lähiseuduilta sinne kuljetetuista huoneista, niin asukkaat
eivät olisi tienneet, mihin päänsä pistivät. He ovat kumminkin
lauhemman ilman toivossa tyytyväiset siihen, että entisten hyvin
rakennettujen huoneittensa ja kalliimman tavaransa sijaan saavat
sijoittua muutamiin äkkipikaa kelvottomasti rakennettuihin ja
pilaantuneihin kasarmeihin. Asukasten verellä tahrattu tuhka
hämmästyttää heitä niin, että he vaivoin voivat tuntea entiset
tonttipaikkansa."

Helsinki poltettiin, kun ei ollut aikaa eikä hevosia korjaamaan pois
sinne koottuja runsaita varoja. Muutamat sanovat sen tapahtuneen
Lybeckerin käskystä, ja varmaa on, että neuvoskuntakin häntä siitä
paljon moitti. Lybeckerillä oli erinomainen kyky herättää närkästystä
ja nurjaa mieltä. Kesällä hän tahtoi venäläisten lähetessä polttaa
Turunkin -- "vihollista vahingoittaaksensa." Se kyllä saatiin
estetyksi, mutta paljas huhu siitä herätti yleistä suuttumusta
Lewenhaupt ei näy unohtaneen esikuvaansa Lybeckeriä, kun hän 29 vuotta
myöhemmin häpeällisellä pakomatkallaan pistätti Haminan kaupungin
tuleen.

Urhoollinen Kaarle Kustaa Armfelt, joka silloin oli Uudenmaan jalkaväen
kenraalimajuri, peräytyi Helsingistä Suomen pääarmeijan luo Porvooseen,
ja nyt odotettiin taistelua. Mutta kohta lähestyi Venäjän laivasto, ja
Lybecker peräytyi pois tieltä Mäntsälään sekä sieltä vielä ylemmäksi
Hämettä kohti. Sillaikaa hävitti vihollinen rantamaata ja koko seutua
Porvoon ympärillä. Samaan aikaan tuli sekä nuhteita neuvoskunnalta että
lisäväkeä armeijalle. Lybecker samosi nyt takaisin Porvooseen, ja
täällä tapaamme hänet jälleen kesällä 1713.

Porvoo, joka Viipurin kukistumisen jälkeen oli viimeinen vielä säilynyt
kaupunki idän puolella, oli paljon kärsinyt 11. päivänä toukokuuta 1708
tapahtuneesta venäläisten hyökkäyksestä, jolloin 300 miehisen
retkikunnan onnistui anastaa tämä linnoittamaton kaupunki. Tosin
asettui 80 kaupungin nuorta miestä sillalle vihollista vastaan ja ajoi
sen takaisin, jolloin vihollinen menetti 50 miestä; mutta seuraavana
aamuna nousi tämä uudestaan maalle Tarkkisissa, löi puolustajain
järjestämättömän joukon, ryösti kaupungin ja poltti osan siitä sekä
läheiset maalaistalot. Tämän onnettomuuden ja sitä seuranneen
ruttotaudin jälkeen ei Porvoo vielä ollut tointunut, puolet sen
asukkaista oli kuollut tai hajaantunut sinne tänne, ja vanha
jyrkkäkattoinen ja teräväharjainen tuomiokirkko katseli äänettömän
vakavasti noita ahtaita, mutkaisia ja puoleksi poltettuja katuja ja
noita sotilaslaumoja, joita päämajan ympärillä vilisi.

Kaupungissa ja sen lähitienoilla oli vilkasta liikettä. Osa sotajoukkoa
oleskeli teltoissa sillä korkealla hiekkatöyräällä, jota kutsutaan
Linnanmäeksi, ja joka on muinaisten varustusten jäännös, toiset taas
majailivat läheisissä herraskartanoissa, jotavastoin nostoväki, jolla
ei ollut telttoja saatavilla, oli ryhmittäin asettunut Näsinmäelle,
vastapäätä kaupunkia. Satojen leirivalkeain savu nousi sinistä elokuun
taivasta kohti, ja rummut rämisivät maahan sotketuilta viljavainioilta
ja ryöstetyiltä naurismailta.

Suomen sotavoima oli taas karttunut 9,000:ksi mieheksi, jotka olivat
sekä sotaan kykeneviä että taistelunhaluisia ja joista noin puolet oli
säännöllistä sotaväkeä ja loput nostoväkeä. Tieto ja tunto siitä, että
oli vähemmälläkin voimalla lyöty suuri venäläinen sotajoukko Narvan
luona, asui vielä jokaisen rinnassa, eikä siis voittoa epäillyt kukaan.
Jo vihdoin viimeinkin, niin monen häpeällisen ja vaivalloisen
peräytymisen jälkeen, oli nyt siis saatava toden takaa taistella, ja
ensi kerran pitkästä kotvasta kaikuivat taas iloiset ja rohkeat
sotalaulut Suomen koivujen alla.

Kun siis kenraali Lybecker päällystönsä kanssa ratsasti sotajoukkojensa
katselmusta pitämään, unohti sotamies vanhan kaunansa ja tervehti häntä
kaikuvin hurraahuudoin siinä varmassa vakaumuksessa, että tämä
katselmus ennusti rohkeata hyökkäystä joko Helsinkiä kohti, jossa
vihollisen voima oli vähäpätöinen, tai Viipuria vastaan, jossa kovimpia
kolahduksia, mutta suurempi kunniakin oli odotettavana.

Nämä toiveet kiihtyivät aina ilmeiseksi riemuksi, kun tieto tuli
onnellisista retkistä, joita suomalaiset partiojoukot sekä idässä että
lännessä olivat äskettäin vihollisen vahingoksi tehneet. Vähän matkaa
Porvoosta sijaitsevan Jakarin kartanon herra, eversti Ramsay, oli
alustalaisistaan kokoamansa vapaajoukon kanssa retkeillyt aina
Helsingin porteille asti ja toi tänne vankeja yli neljänkymmenen;
niiden joukossa kaksi upseeria. Idässä oli Bertelsköld vapaajoukkonsa
avulla anastanut ison kuormaston Viipurin tienoilla, ja sitten vielä
saanut kiinni erään lähetin, joka kuljetti tärkeitä kirjeitä
sotaministeriltä Pietarista. Korpraali Bång, joka vei nämä kirjeet
ylipäällikölle, ilmoitti, että osa Karjalan väestöä oli aseissa rohkean
talonpojan Sallisen johtamana; että pelkäämätön Luukkonen, yhdessä
alipäällikkönsä Långströmin kanssa vehkeili vihollisen selän takana, ja
että lopuksi Bertelsköld toivoi voivansa katkaista kaiken maitse
ylläpidettävän yhteyden Viipurin ja Pietarin väliltä, jos vain voisi
luottaa Suomen etenevään sotajoukkoon.

Ylipäällikkö otti vastaan nämä sanomat vähän hämillään. Korkeimmasta
käskystä hän oli vähän ennen antanut Luukkoselle majurin valtakirjan
sekä nimittänyt Långströmin kapteeniksi. Mutta partiolaiset eivät
olleet hänelle mieleen. Hän ei ollut hurraahuutoja kuulevinaankaan. Hän
näki niissä epäsuoran kehoituksen taistelemaan; hän tunsi väkensä.
Juromielisenä ratsasti hän Armfeltin rinnalla, peitellen toisinaan
nolouttaan muutamilla äreillä, nostoväen kirjavia pukuja ja heidän
tomppelimaista kiväärin kantotapaansa koskevilla muistutuksilla.

-- En vastaa näistä miehistä paraatirintamassa, mutta kun he ovat
silmätysten vihollisen kanssa ja kun kymmenen askelen päässä
laukaistaan, silloin käyn takuuseen heistä, -- vastasi urhoollinen
Armfelt vähän närkästyen. -- Teidän ylhäisyytenne antakoon vain heille
tilaisuutta siihen.

-- Johan ne lurjukset Viipurin luona näyttivät, mihinkä kelpaavat, --
jatkoi Lybecker. -- Eivätkö pötkineet käpälämäkeen kuin lammaslauma
heti, kun kuulivat koiran haukunnan.

-- Ei, teidän ylhäisyytenne, he eivät paenneet sentähden, että
pelkäsivät vihollista; he pakenivat sentähden, kun eivät saaneet
kohdata sitä mies miestä vastaan käsikähmässä, ja saman he tekevät
nytkin, jos eivät saa tapella. Heidän reppunsa ovat kohta tyhjät,
viljat heidän pelloillaan ja niityillään ovat korjaamatta. Kuinka
saattaa teidän ylhäisyytenne vaatia heitä kestämään pitkällistä
leirielämää, kun he eivät näe siitä muuta seurausta kuin alituisia
marsseja eteen- ja taaksepäin, sill'aikaa kun vihollinen estämättä
hävittää maata heidän ympärillänsä! Tämän väen kanssa ei suoriteta
liikkeitä, vaan taistellaan. Pitääksemme sotajoukkomme koossa meidän
täytyy taistella.

-- Me olemme liian heikot, meidän täytyy odottaa lisäväkeä.

-- Ja sill'aikaa, kun me saamme muutamia satoja miehiä lisää, saa
vihollinen kymmeniä tuhansia. Sill'aikaa, kun säännölliset joukkomme
ehkä saavat pari komppaniaa alokkaita lisäkseen, luopuu kenties
kaksituhatta nostoväen miestä lipuistaan. Kaunis vuodenaika menee ohi,
ja kohta tekevät syyssateet tiet mahdottomiksi kulkea. Teidän
ylhäisyytenne, meidän täytyy taistella!

-- Jos tiet tulevat mahdottomiksi kulkea, niin on siitä enin haittaa
viholliselle. Meille on eduksi, että viivytämme sitä niin kauan kuin
mahdollista.

-- Sill'aikaa, kun vihollinen elämöi tulella ja miekalla ... kun maa
vuotaa verta ... kun närkästys, katkeruus ja häpeä täyttää kaikkien
mielet! Ei, teidän ylhäisyytenne, sillä kannalla kuin asiat nyt ovat,
ei tuumita, vaan toimitaan. Meillä on nyt 9,000 miestä, ja vihollisella
tuskin on enempää kuin 12,000 yhteen paikkaan koottuna. Jos emme nyt
tohdi taistella, niin meillä kolmen viikon perästä ei ole enempää kuin
puolet näistä joukoista, jotavastoin vihollinen sillä ajalla on
kasvattanut voimansa kahta vertaa suuremmaksi. Tässä ei ole
valitsemisen varaa, meidän täytyy tapella!

-- Herra kenraalimajuri, te tiedätte minun ajatukseni ja hänen
majesteettinsa selvän käskyn. Tahtoni on, että keskeytämme tämän
puheen, ja te tekisitte paremmin, kun harjoittaisitte väkeänne edes
kaikkein yksinkertaisimpiin käsitemppuihin. Lempo vieköön, nuo miehet
tekevät kunniaa kuin rupikonnat!

-- Suvaitkaa minun vielä tehdä yksi kysymys! Aikooko teidän
ylhäisyytenne odottaa vihollista tänne?

-- Minä toimin niinkuin asianhaarat vaativat.

-- Mutta jos se käy kimppuumme, niin toivon, että pidämme paikkamme.
Asemamme on edullinen...

-- Minä olen sanonut herra kenraalimajurille, että minä toimin niinkuin
asianhaarat vaativat ja minä olen käyttävä teidän miekkaanne, jos sitä
tarvitsemme. Haluatteko olla päivällisellä luonani?

Armfelt nosti, keveästi kumartaen, kätensä hattunsa reunaan. S

-- Auf Wiedersehen!

Ja molemmat päälliköt erosivat -- Lybecker tyytyväisenä, että oli
päässyt kuulemasta muistutuksia mieheltä, jota hän sekä pelkäsi että
vihasi ja jonka rinnalla hän sotilaana tietystikin tunsi itsensä
tuhatta kertaa huonommaksi -- Armfelt sitävastoin harmissaan ja punoen
päässään keinoa, miten hän, niinkuin muinoin Themistokles, pakottaisi
ylipäällikön taistelemaan. Tuskin hän oli asuntoonsa palannut, kun jo
istui kirjoittamaan seuraavaa kirjettä vaimolleen Loviisalle, syntyisin
Aminoff, Isnäsin kartanoon:

  Rakas Loviisani!

  Tämä vain pikimmältään, antaakseni sinulle edeltäkäsin tiedon
  mahdollisesta käynnistäni siellä, jos tulisimme voitetuiksi ja
  pakotetuiksi Ruotsiin pakenemaan. Tilanne täällä on toivoton,
  armeija kapinassa, ruokavarat lopussa ja ampumavarat viimeisistä
  sateista perin pilaantuneet. Toivon, ettei vihollinen toki
  hätyytä meitä tänäpäivänä eikä huomennakaan tässä kovin
  epäedullisessa asemassa, sillä jos niin onnettomasti kävisi,
  niin aavistan edeltäkäsin, että tappiomme on oleva täydellinen
  ja välttämätön. Ole kumminkin hyvässä turvassa, minä pelastan
  meidät kaikki, unohtaakseni sinun uskollisessa sylissäsi onnen
  epävakaisuuden. Suutele pientä Kustaatani, ja anna Stoltin
  harjoitella häntä ahkerasti sotatemppuihin; muutamain päiväin
  kuluttua olen kenties luonanne ja kahden viikon perästä
  Ruotsissa. Hyvästi! Kuolemaan asti sinun K.K.A.

  Porvoossa, 4. p:nä elok. 1713.

Kenraali sinetöi kirjeen ja helisti kelloa. -- François! -- sanoi hän
uskolliselle kamaripalvelijalleen, joka oli seurannut häntä
Ranskanmaalta ja oli kyllin harjaantunut siihen aikaan ylen tärkeään
toimeensa, ymmärtääkseen puolesta sanasta isäntänsä tahdon, -- haluatko
ansaita kaksikymmentä tukaattia?

Ranskalainen naurahteli. -- Teidän armollanne on erinomainen taito
kiihoittaa intoani, muistuttaen minua siten entisistä iloisemmista
päivistä -- Valenciennes'ssä esimerkiksi...

-- Vaiti, veitikka. Ei nyt ole kysymys nuoruuden hullutuksista. Hanki
itsellesi niin pian kuin suinkin talonpoikaispuku ja ompele tämä kirje
takkisi vuorin ja päällystän väliin, mutta, älä ompele sitä kovin
taitavasti ... ymmärrätkö?

-- Eikö kovin taitavasti? Hyvä.

-- Lähde sitten kuljettamaan tyhjiä pyttyjä ja mitä muuta rojua satut
saamaan vihollisen etuvartijain ohitse. He ovat tuskin kahden
penikulman päässä täältä, Sipoossa. He ottavat sinut vangiksi,
ymmärrätkö?

-- Hyvä. He ottavat minut vangiksi.

-- Ja sitten sinut lunastetaan takaisin, ellei sinua sitä ennen
hirtetä.

Kamaripalvelija veti ilveillen suunsa irviin.

-- Toivon, että tämä kirje tulee olemaan sinun pelastuksesi. Sinua
tutkitaan -- sinä puhut itsesi pussiin -- sinua ahdistetaan,
tarkastetaan, ja kirje, joka sinun piti viedä Isnäsiin, löydetään.
Välttääksesi hirsipuuta sinä valehtelet minkä osaat meidän huonosta
asemastamme ja annat viimein, paljon tingittyäsi, houkutella itsesi
rupeamaan vihollisten oppaaksi, johtaaksesi heidät huomenna varhain
äkkiarvaamatta päällemme. On hyvin mahdollista, että Lybecker
vuorostaan hirtättää sinut palattuasi, mutta olethan siihen silloin jo
tottunut. Maltahan -- nyt muistuu mieleeni, että voisimme paeta
Mäntsälän puolelle. Sinun tulee jollakin sukkelalla tavalla huomauttaa
siitä vihollisille ja toimittaa niin, että he lähettävät sotaväkeä
meidän selkämme taa ja jos mahdollista joka taholta kiertävät meidät.
Joka taholta, kuuletko, oo, se olisi suurenmoista se! Kun ovat ottaneet
sinut hirrestä alas, niin teen sinut hovimestarikseni ja korotan
palkkasi kahta vertaa suuremmaksi.

-- Teidän armonne käskyjä olen säntilleen noudattava. Rohkenen vain
alamaisimmasti anoa...

-- Puhu vain suusi puhtaaksi. Ethän ainakaan kahtakymmentä tukaattia
lisää?

-- _Fi donc_, kuinka teidän armonne saattaa semmoista minusta ajatella?
Minä rukoilen vain kaikkein nöyrimmästi, että jos he ottaisivat minut
_liian myöhään_ alas ylhäisestä asemastani, teidän armonne siinä
tapauksessa piirrättäisi seuraavan kirjoituksen haudalleni: Tässä lepää
uskollinen velikulta, joka eli ja kuoli herransa koirankureja
täyttäessään.

-- Hyvä, hyvä, -- nauroi Armfelt, -- anomuksesi on kohtuullinen ja se
täytetään. Mutta suoria nyt tiehesi, sillä muuten pelkään, että
peräydymme huomenna.

-- Kas niin, sinä urhokas ylipäällikkö! -- huudahti kenraali
kamaripalvelijan mentyä. -- Olet kutsunut minut päivällisille tänään;
suokoon Jumala, että vuorostani voisin kutsua sinut hyvälle aamiaiselle
huomenaamuna.[19] François ei ole mikään tyhmä poika, hän on syöttävä
heille tämän tarinan kuin mämmikakun. Jospa nyt vain kiertäisivät
meidät joka puolelta! Tahtoisinpa, jumaliste, kerran saada pakotetuksi
tuon kurjan pelkurin todenteolla tappelemaan!

Päivä sai kuluneeksi, ja Armfelt oli erinomaisen hyvällä tuulella.
Vaikka olikin suorapuheinen, ei hän malttanut olla silloin tällöin
ylipäällikköä pistelemättä. Päivällispöydässä tuli puheeksi Rutger von
Ascheberg, joka yöllä karkasi Czarnieckin puolalaisten kimppuun
Kunitzin luona ja hakkasi heidät maahan. -- Czarniecki oli narri, --
puuttui Armfelt puheeseen; -- miksi hän ei vuojustanut hevosiaan ja
paennut laivastoon!

Lybecker sai pitää hyvänään tämän pilkallisen viittauksen kuuluisaan
peräytymiseensä Inkerinmaalta. Mutta Czarnieckin kohtalo lienee
herättänyt hänessä joitakin pahoja aavistuksia, koskapa hän yön
tullessa lähetti vakoojia kaikille suunnille pitämään silmällä
vihollisen liikkeitä.

Armfelt sitävastoin ratsasti sotajoukkoja tarkastamaan tullakseen
vakuutetuksi -- ilman että kukaan huomasi hänen tarkoitustaan -- siitä,
että kaikki vartijat olivat paikoillaan ja että hajalla olevat osastot
olivat helposti kokoon saatavissa. Nostoväen leiristä kuljetutti hän
salaa pois kaiken paloviinan, ja uusmaalaisensa antoi hän nukkua
täysissä varusteissa ja kiväärit ladattuina, sanoen syyksi sen, että
oli huomenna varhain lähdettävä seutua tarkastamaan.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun eräs vakoojista täyttä laukkaa palasi
Lybeckerin luo tuoden sen sanoman, että hän Sipoon puolelta oli kuullut
vahvan ratsujoukon lähenevän. Kohta sen jälkeen tuli toinen ja
kolmaskin, molemmat tuoden samanlaisen ilmoituksen, että vihollinen oli
liikkeellä pitkin koko linjaa Mäntsälään päin. Lybecker, jota ei
suinkaan käy soimaaminen siitä, ettei hän olisi ollut _varovainen_,
antoi heti kohta kaiken ratsuväkensä nousta ratsaille ja samota tuota
pohjoisesta päin uhattua paikkaa kohti, jonka jälkeen jalkaväki sai
käskyn lähteä liikkeelle. Kuormasto koottiin ja kaikki, mitä ei käynyt
tuota pikaa mukaan ottaminen, poltettiin tahi turmeltiin.

Armfelt raivosi. Hänen tuumansa oli ennen aikojaan tullut ilmi, mutta
hän toivoi vielä sittenkin, että vihollinen koettaisi käyttää tätä
näennäistä häiriötä hyväksensä. Mutta turhaan. Venäläiset, jotka eivät
tavanneetkaan suomalaisia valmistumattomina, eivät jatkaneet
hyökkäystään, vaan palasivat entisiin asemiinsa. Vähäpätöinen kahakka
kasakkain ja Uudenmaan ratsuväen välillä oli ainoa seuraus tästä
laajalle tähdätystä yöllisestä äkkiyllätyksestä.

Kun armeija neljä päivää ankarasti marssittuaan taas pysähtyi
Pälkäneellä, puhkesi kauan pidätetty viha Suomen armeijassa ilmi
tuleen. Upseereilla ja erittäinkin sotamiesten lemmikillä Armfeltilla
oli tekemistä saadakseen täydellisen kapinan estetyksi. -- Miksi emme
saa tapella! -- huusivat sotilaat ja syljeskelivät harmissaan sitä
kirjallista päiväkäskyä, jossa ylipäällikkö velvoitti heitä
järjestykseen ja sotakuriin. -- Miksi emme saa tapella! -- toisti
nostoväki närkästyksissään. -- Senkö vuoksi olemme niin monta
penikulmaa samonneet kotiseuduiltamme ja kärsineet kaikenlaisia vaivoja
ja vastuksia, että häpeällisesti palaisimme sinne takaisin,
laukaisematta kertaakaan kivääriämme, kun vihollinen sillä välin vie
meiltä maat ja mannut!

-- Miksikä laukkailemme ympäri maata kuin ajetut jänikset vihollisen
meitä pilkatessa ja nauraessa. Emmekö ansaitsisi, että poikanulikat
joka kylässä osoittaisivat meitä sormellaan, ja että omat naisemme
ajaisivat meidät luudan varrella takaisin!

-- Korkein päällikkömme pötkii pakoon kuin jänis rumpua! Pitääkö meidän
suvaita, että maamme kavalletaan! Pitääkö meidän suvaita, että vaimomme
ja lapsemme myydään kuin kynityt kanat ensimmäiselle moskovalaiselle,
joka säikäyttää kenraalin pakosalle!

-- Hakekaamme käsiimme suurin pönttö Pälkäneen kirkonkylästä,
pistäkäämme kenraali siihen ja heittäkäämme järveen! Vahinko pönttöä,
ei kenraalia...

-- Niin pojat, ja sitten otamme Armfeltin päälliköksemme.

-- Ja lähdemme uudelleen vihollista vastaan, vastarintaa tehdäksemme.

-- Mitä nyt, te hävyttömät lurjukset! -- ärjäisi Armfelt, joka juuri
ratsasti ohitse. -- Tunnetteko sotalakeja ja tiedättekö, mikä
rangaistus kohtaa sitä, joka pitää kapinallista puhetta korkeinta
päällikköä vastaan?

-- Hurraa! Hurraa Armfeltille! -- oli sotamiesten vastaus.

-- Eläköön kuningas! -- vastasi Armfelt. -- Malttakaa mielenne pojat!
Ei kapinaa, muuten täällä silmuksia liikutetaan. Niin totta kuin Jumala
auttaa, sanon minä teille, että me saamme tapella, jos ei tänäpäivänä,
niin jonakuna toisena päivänä. Pitäkää nyt suunne kiinni, minä menen
kenraalin luokse.

Armfelt meni ja tapasi kenraalin ankarassa sananvaihdossa nostoväen
lähettämän lähetystön kanssa, jonka johtajana oli eräs uljas nuori
talonpoika Lauri Larsson Isokyröstä, yksi heidän itsensä valitsemia
päälliköitä. Lybecker oli tavallisuutensa mukaan ottanut heidät
ylenkatseellisesti vastaan ja haukkunut heitä kulkureiksi ja
roistoväeksi, jotka eivät kelvanneet muuhun kuin rottain tavalla
syömään armeijan muonavarat suuhunsa.

Talonpojat olivat kovasti kiihkoissaan. -- Me emme kärsi mitään
herjauksia teidän puoleltanne, herra Takaperin, tai miksi teitä
sanottaneen! -- puhkesi nuori Larsson suomeksi sanomaan. -- Me emme ole
roistoväkeä emmekä kulkureita, vaan vapaita kunniallisia talonpoikia,
jotka olemme tulleet tänne uhraamaan henkemme ja veremme maamme ja
kuninkaamme edestä, emmekä semmoisten herrain haukuttaviksi, joiden
suurin miehuus on heidän suuressa suupalttisuudessaan. Me emme
ole maan hylkyväkeä, vaan pikemmin sen mehu ja ydin ja se aine, josta
Kaarle-kuningas nyt kolmenatoista vuotena on ottanut ne sotajoukot,
joilla hän on voittonsa saavuttanut. Ja sen sanomme teille, kenraali,
koska niin vähän huolitte suuren kuninkaamme esimerkistä, että jos ette
nyt anna meidän pysähtyä ja tapella, vaan aiotte vielä kerran antaa
meidän narreina juosta ympäri maata, niin me vapaat talonpojat heitämme
teille hyvästit ja palaamme jälleen kotiimme, ja sitten saatte vastata
Jumalan ja kuninkaan edessä siitä, kuinka olette tämän onnettoman maan
kanssa menetellyt.

-- Vangitse tuo petturi! -- huusi kenraali vartijasotamiehelle.

Mutta Armfelt astui väliin. -- Antakaa heidän mennä, herra kenraali, --
sanoi hän sillä ankaralla totisuudella, joka vielä toistasataa vuotta
jälkeenpäin näkyy tämän uljaan ja urhoollisen karoliinin kuvassa. --
Antakaa heidän mennä, jos henkenne on teille kallis, sillä se on
hiuskarvan varassa!

Lybecker kalpeni. -- Mitä puhutte, herra kenraalimajuri, -- sanoi hän,
annettuaan talonpojille merkin, että poistuisivat. -- Kauan olen jo
tiennyt, että tekin olette vihamiehiäni, mutta en ole uskonut teidän
rohkenevan uhmailla kuninkaan käskyjä, jotka hän minun välitykselläni
antaa. Ei, herraseni, niin helposti ette voi astua sijaani.

-- Hävetkää! -- sanoi Armfelt, nähtyään, että he olivat kahdenkesken.
-- Hävetkää, herra kenraali, noin puhuttelemasta miestä, jonka avutta
tällä hetkellä armeija olisi ilmi kapinassa. Teidän arkuutenne ja
nurinkuriset marssinne ovat saattaneet maamme viholliselle alttiiksi ja
sekä sotamiehet että nostoväen epätoivoon. Viimeisen kerran kehoitan
nyt teitä muuttamaan menettelyänne ja vastustamaan vihollista. Ellette
sitä tee, en voi enää sotaväestä vastata.

-- Se on minun asiani. Minä tottelen kuninkaan käskyjä enkä tarvitse
teidän neuvojanne.

-- Suomi on hukassa -- ja se tapahtuu teidän tähtenne! Ajatelkaa, herra
kenraali, että tämä häpeä tahraa nimeänne tulevain sukupolvien
silmissä!

-- Onko teillä mitään muuta minulle sanottavana?

-- On. Minä näen, että ummistatte korvanne sekä järjen että kunnian
käskyiltä. Hyvä on, hallitus on käytöksenne tuomitseva. Minä olen
menettelevä niinkuin velvollisuuteni ja omatuntoni vaativat. Hyvästi!

Ja Armfelt poistui, jättäen Lybeckerin neuvottomuuden ja pelon valtaan.
Kenraali alkoi jo hämärästi aavistaa, että hänen tehtävänsä oli
lopussa, ja hänen aavistuksensa kävi toteen. Peräytyminen Porvoosta oli
ratkaiseva tapaus. Talonpojat luopuivat joukoittain armeijasta, ja
suuri osa sotamiehiä seurasi heidän esimerkkiään. Muutamia viikkoja
tämän onnettoman paluuretken perästä oli Suomen sotajoukko ilman
taistelua huvennut vähempään kuin puoleen määräänsä, ja puute ja
alakuloisuus lamauttivat niidenkin rohkeuden, jotka vielä lippuja
seurasivat.



5. SISSIT.


Se kolmekymmentäkuusi miestä käsittävä ylioppilas- ja teinijoukko, joka
v. 1713 lähti Turusta sotaan, oli jo kesällä 1713 huvennut puoleen
määräänsä. Muutamat olivat kuolleet ruttoon, toiset kaatuneet
vihollisen kuulista, ja viisi tai kuusi heistä oli katsonut paremmaksi
palvella Armfeltin johdolla säännöllisten sotajoukkojen riveissä.
Sitävastoin oli Bertelsköldin maine siitä, että hän oli rohkea sissi,
koonnut hänen lippunsa ympärille kaikista yhteiskuntaluokista koko
joukon nuoria miehiä, joista hän kumminkin valitsi ainoastaan
kaksitoista kelvollisinta, lähettäen toiset Armfeltin riveihin
astumaan. Bertelsköldin vapaajoukkoon kuului siis, siihen aikaan kun
Lybecker teki kuuluisan paluuretkensä, ainoastaan kolmekymmentä miestä,
mutta miestä semmoista, jotka mieluimmin taistelivat yksi kymmentä
vastaan -- rohkeita, neuvokkaita urhoja, jotka tunsivat kaikki tienoon
sopet ja piilopaikat paremmin kuin jos olisivat olleet siellä
syntyneitä, ja jotka kuin ukkosilma syöksähtivät metsistä huolettoman
vihollisen niskaan ja yhtä äkisti jälleen katosivat, tehtyänsä sille
joka kerta niin paljon vahinkoa kuin mahdollista. Semmoisia
vapaajoukkoja hiiviskeli useampia vihollisen selän takana ja parveili
sen ympärillä joka taholla, kaapaten sanansaattajia ja kuormastoja,
karaten päälle, hakaten maahan tai vangiksi ottaen siellä täällä
liikkuvia pienempiä osastoja ja useastikin häiriten vihollisen
parhaiten harkittuja sotasuunnitelmia. Kun ei vihollinen näille
sisseille mitään voinut, kosti se useinkin heidän tekonsa mitä
hirmuisimmalla tavalla seudun asukkaille, joiden, syystä kylläkin,
luultiin olevan yksissä tuumin rosvojen kanssa ja auttavan heidän
vehkeitänsä. Myöhemmät historioitsijat, niinkuin Lencqvist, ovat
sentähden pitäneet näitä sissejä hyvin suurta turmiota tuottaneina, ne
kun kiihoittivat niin paljon viatonta verta vuodattamaan; mutta varmaa
on, että maamme on oikein omiansa "pikku sodan" käyntiin, ja jos
vapaajoukot olisivat saaneet jotakin tukea maan säännölliseltä
sotavoimalta, niin ne epäilemättäkin olisivat vaikuttaneet suuresti
maan vapauttamiseksi. Kansantaruissa elävät heidän urotekonsa vielä
tänäkin päivänä, ja vielä tänäkin päivänä kertoo vanhus pirtissään
kummasteleville kuuntelijoilleen Luukkosen, Långströmin ja Löfvingin
urotöistä -- Kivekkäistä, Härkmannin pojista ja useista muista
muinaisuuden haamuista, jotka sadun salakätköisessä hämärässä ovat
saaneet miltei jumalaistarullisen merkityksen.

Vuodesta 1710 vuoden 1713 loppuun asti oli Vanha Suomi, eli oikeammin
Viipurin läheiset seudut ja Laatokan lounainen rannikko, suomalaisten
sissien varsinaisena temmellyspaikkana. Täällä tapaammekin elokuussa
viimeksimainittuna vuonna Bertelsköldin miehineen eräässä suuressa
metsässä Kivennavan pitäjässä, lähellä Rajajokea ja Pietarista
Viipuriin vievän valtatien pohjoispuolella.

Oli yö, ja alkava syyspimeä oli jo luonut pitkät varjonsa tuuheiden
kuusien ympärille, jotavastoin leimuava nuotiotuli valaisi korkeiden,
sammaltuneiden puunrunkojen välissä olevia kiviä ja mättäitä. Sitä
myöten kuin valo välähteli tai jälleen heikkeni, kohtasi sen
haaveellinen loimu etäisempiä tai lähempänä olevia esineitä, ja tässä
epävakaisessa, liekkuvassa valossa näytti siltä kuin metsän jättiläiset
olisivat tunkeutuneet ahtaammalle valkean ääreen, sill'aikaa kuin
pöllöt lentää räpistelivät oksalta oksalle ja sudet[20] säikäyksissään
lymysivät luoksepääsemättömiin rotkoihin.

Valkean ympärillä istui tai loikoi kaksikymmentä hyvästi varustettua
venäläisiin sotaviittoihin puettua miestä, jotka olivat ottaneet sekä
vaatetavaransa että ruokansakin viholliselta. Vast'ikään he olivat
lopettaneet yksinkertaisen ateriansa ja antoivat kutakuinkin hyvällä
viinillä täytetyn hopeapikarin -- sekin sotasaalis -- kiertää miehestä
mieheen. Tuon tuostakin herätti jokin outo metsästä kuuluva ääni heidän
huomiotaan, mutta kun he, sitä tarkemmin kuunneltuaan, olivat saaneet
selville, että ääni oli vain läheisten vartijain huutoa toisilleen tai
tuulen huminaa pitkissä kuusissa, jatkoivat he taas pakinoitaan
hauskalla huolettomuudella, joka osoitti, että he jo olivat tottuneet
seikkailijaelämäänsä näissä metsäisissä seuduissa.

-- Pitäisipä Bångin olla jo täällä, -- sanoi Bertelsköld,  ja minä
toivon hänen tuovan hyviä uutisia. Jos vain saamme armeijan
kahtakymmentä penikulmaa likemmäksi, niin takaan, että Bruce Viipurissa
on näkevä aaveita keskellä päivää.

-- Ja joka yö näkevä unta Viipurin pamauksesta, -- lisäsi Miltopaeus,
yksi entisiä Turun koppivankejamme.

-- En osaa toivoa mitään ennenkuin näen Lybeckerin ratsastavan Turun
katuja pitkin istuen takaperin nälkäisen kuormakonin selässä,
lammasnahkainen turkki päällä ja kaksi pitkää jäniksen korvaa hatussa,
-- vastasi Israel Peldan, eräs toinen karsserihuoneen entisiä
asukkaita.

-- Hiiteen kaikki jäniksen korvat! -- jatkoi Bertelsköld. --
Tyhjentäkäämme tämä pikari huomisen retkemme menestykseksi. Viisitoista
ruudilla lastattua vaunua, kuusi arkkua kiväärinkuulia, kahdeksansataa
saksilaista kivääriä, sitten vielä läskiä ja paloviinaa, kaviaaria ja
hedelmiä ynnä muita herkkuja tsaarin omaa pöytää varten, sillä hänen
sanotaan aikovan käydä Viipurissa. Maksaapa vaivan koettaa, pojat! Olen
saanut tietää sen luotettavalta mieheltä. Vanha Eero on itse ollut
kuormia kuljettamassa, ja he levähtävät nyt tuskin puolen penikulman
päässä täältä Rajajoella. Lempo tiesi, minkätähden he eivät ole
lähettäneet kaikkia noita herkkujaan meritse, mutta kenties heillä on
ollut olevinaan vähän vihiä Ruotsin laivastosta. Saamme kyllä otella
noin 200:n miehen kanssa, paitsi kuormaväkeä, mutta kasakoita lienee
tuskin 40. Ja muiden kanssa me kyllä toimeen tulemme...

Nuo hurjat nuotion äärellä olevat miehet naurahtelivat. He pitivät
kasakoita arvossa, ne olivat urhokasta väkeä, mutta aina sitä sentään
tultaisiin toimeen 40:n donilaisen toverin kanssa.

-- Olen pitänyt huolta siitäkin, että esteitä on asetettu sinne tänne
tielle, niin että ainakin muutamat hevoset tulevat nilkuiksi. Sitä
paitsi houkuttelemme heidät tien viereen panemalla toimeen hälyytyksen
metsässä. Eerolla on poika, joka merkinantojen puhaltamisessa voi
kilpailla parhaimman henkivartijarakuunain torvensoittajan kanssa, ja
kasakat eivät viimein tiedä, mistä vaara uhkaa. Paha vain, etteivät
Långström ja Luukkonen nyt ole kanssamme.

-- He ovat aina tahtoneet menetellä omin päinsä, syyttäkööt siis
itseänsä! -- virkkoi Miltopaeus. Kateuden perisynti oli jo hiipinyt
näidenkin urhoollisten sissien sydämiin.

-- Isäni haamun nimessä! -- huudahti Bertelsköld suuttuen, -- sinun
pitäisi hävetä puhumasta pahaa miehistä, jotka palvelevat maatansa
paremmin kuin sinä ja minä. He katosivat kolme viikkoa sitten ja
kostuttavat kaiketi nyt Venäjän tannerta rehellisellä suomalaisella
verellään. Antaisin vasemman käteni, jos sillä voisin ostaa heidät
takaisin isänmaalleni!

Tuskin hän oli tämän sanonut, kun itäisellä puolella oleva vartiomies
huusi: "kuka siellä?" ja askelia kuului metsästä. Nuotion äärellä
levänneet miehet hyppäsivät pystyyn ja tarttuivat aseihinsa, valmiina,
kuten aina, henkensä uhalla taistelemaan voimallisempaa vihollista
vastaan, joka usein ajoi heitä takaa kuin metsän petoja ja mihin
hintaan hyvänsä koetti saada heidät tuhotuksi.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin kaksi miestä astui valkean ääreen. He
olivat puettuina vangin vaatteihin ja niin lian ja tomun vallassa, että
oli miltei mahdoton tuntea heitä.

-- Kaarle-kuningas! -- huudahtivat miehet ja vaipuivat väsymyksestä
nääntyneinä valkean ääreen, kykenemättä vähään aikaan virkkamaan
enempää kuin nämä kaksi sissien yhteistä tunnussanaa.

-- Luukkonen! Långström! -- huudahti ihastunut Bertelsköld. --
Hopeapikari tänne! Ei koskaan ole maljaa kallistettu parempien urhojen
kunniaksi. Ja minkä näköisiä olette! Tuletteko suoraa päätä hornasta?

-- Moskovasta tullaan! -- läähätti Luukkonen vähän toinnuttuaan. --
Moskovasta, tahi oikeammin sanoen hirrestä! Vielä kulaus, veikkoset!
Kiitoksia paljon! Kuusi päivää olemme nyt olleet suden ajossa ...
suohon kyyristyneinä, sill'aikaa kuin kasakkain piikit ovat vinkuneet
korviemme ympärillä. Mutta mitäpä siitä ... nyt olemme taas täällä ja
tuomme hyviä uutisia.

Nuotiolla istuvat sijoittuivat äsken tulleiden ympärille, löivät heille
sydämellisesti kättä ja kehoittivat heitä kertomaan seikkailuistaan.

-- No niin, -- vastasi Luukkonen, mutta Långström oli ääneti ja joi, ja
taas oli ääneti ja joi, kunnes hän väsyneenä tuuskahti istualtaan
nukkumaan. Mutta viinirypäleen neste ja vaarasta pelastuminen olivat
irroittaneet harvapuheisen suomalaisen kielenkannan. -- Sen voi kertoa
pitkästi, -- jatkoi hän puhettaan, ja sen voi kertoa lyhyeenkin. Me
olimme kuulleet puhuttavan ruutikuormista, jotka nyt ovat tulossa, ja
olimme sentähden Rajajoen puolella tiedustelemassa. Vilahduksessa
olivat kasakat niskassamme, ja kun pari heistä oli kaatunut, saivat he
meidät kiinni ja veivät sitä tietä Pietariin. He tunsivat näet
Långströmin hänen ryysyisestä univormustaan, ja niin he veivät meidät
molemmat tsaarin eteen. Kun hän hetkisen aikaa oli meitä tutkinut, ja
me olimme valehdelleet niin hyvin kuin siinä kiireessä osasimme,
ärjäisi hän lyhyesti: "hirteen se koira!" Koska minä olin
talonpoikaisessa takissa, niin ymmärsin heti yskän ja aloin huutaa: --
"teidän tsaarillinen armonne, minä olen upseeri!" -- ja kaikeksi
onneksi oli äsken saamani majurinvaltakirja vielä povellani. Tsaari
silmäsi sitä ja rypisteli kulmiaan. Hänen kanssansa ei ole
leikittelemistä silloin, kun hän noin tekee, ja kaikki ympärillä
seisovat alkoivat vapista kuin haavanlehdet. Mutta hän viskasi vain
valtakirjan minulle takaisin ja ärjäisi: -- "Olenko minä velvollinen
kaikkia suomalaisia suomyyriä tuntemaan? Antakaa miehille sarkka
paloviinaa ja lähettäkää heidät Moskovaan; he voivat olla meille
hyödyksi." -- Sitten rupesi hän leppeämmän näköiseksi, taputteli meitä
olkapäälle ja sanoi ruotsiksi: -- svedski hund bra hund (Ruotsin koira
hyvä koira)! -- ja sitten hän käänsi taas venäjäksi ja sanoi meistä
pitävänsä, koska tappelimme kuin pikku perkeleet, ja meidän piti
opettaa hänen väkeänsä äkseeraamaan, -- sanoi hän... Jumala minulle
anteeksi antakoon, olinpa vähällä mielistyä moskovalaiseen! Lähinnä
omaa kuningastamme tuskin tunnenkaan parempaa miestä.

-- Entä sitten? Sinulla oli vielä kappale matkaa Moskovaan.

-- Ei, niin pitkälle emme päässeet. Meitä kyydittiin vankikyydillä ja
neljä miestä pantiin vartijoiksi. Kolmantena tahi neljäntenä yönä
lepäsimme jossakin kapakassa, ja vartijamme olivat tavallisuuden mukaan
hiukan nauttineet. Minä makasin valveillani enkä saanut unta, sillä
siteet pakottivat kalvosiani. -- Oletko hereillä Långström? -- kysyin
minä. -- Olen, -- sanoi hän, -- minä ajattelen, että saattaisimme
siirtyä tuonne pihalle. -- Sitäpä juuri minäkin tässä tuumin, -- sanoin
minä, -- kun vain saisin irti nuo saatanan siteet. -- Käännypä vähän
toisinpäin, -- sanoi hän -- ja viidessä minuutissa hän oli järsinyt
köydenpätkät poikki. Sitten minä päästin hänet siteistä, ja sitten
otimme sotamiesten kiväärit ja päällystakit heidän nukkuessaan ja vähän
ruokaa laukkuun ja lähdimme tiehemme. Mutta Långströmin pisti vihaksi,
että yksi lattialla kuorsaavista roistoista oli edellisenä päivänä
sivaltanut häntä patukallaan, ja kun mies oli hyvin ihastunut pitkään,
ruskeaan partaansa, otti Långström lähtiessämme sakset ja leikkasi
häneltä parran pois. Jonka tehtyä se junkkari heräsi ja alkoi rähistä,
mutta me sivalsimme häntä korvalle ja syöksähdimme ulos. Kaikeksi
onneksi ennätimme sulkea oven ulkopuolelta, niin että hädin tuskin
ehdimme ottaa kaksi hevosta, ja niin lähdimme ajamaan pimeässä yössä
täyttä laukkaa, tietämättä minnekä, koko kylä kintereillämme. Vihdoin
saavuimme suolle, ja meidän täytyi jättää hevoset ja olla kyyryllämme
liejussa koko seuraavan päivän. Mutta yöllä jatkoimme kulkua, ja sitä
teimme joka yö kaikkiaan kahdeksan vuorokautta, eläen nauriilla ja
marjoilla, ja kun niin sopi, varastimme hevosia kylistä. Eräänä iltana
tuli meitä vastaan kaksi tyttöä, kumpikin maitoastiataan kantaen;
silloin satoi rankasti, ja niillä raukoilla oli vilu. Odottakaas vähän,
huusi Långström. Sitten joimme heidän maitonsa ja annoimme heille
päällystakkimme sijaan. Kas sentähden, veikkoset, täytyy meidän nyt
tehdä kunniaa näissä ryysyissä.

-- Ei hätää mitään! -- huudahti Bertelsköld. -- Suuri Novgorod on
pitänyt huolen vaatteistamme. No niin, toverit, koska meidän yhteinen
hyvä onnemme on meidät jälleen yhteen saattanut, niin tahdotteko käydä
osallisiksi kunnon kepposeen?

-- Minä aioin ehdottaa juuri samaa teille, -- vastasi Luukkonen.

-- Siis lähdet yhdessä ruutikuormastoa ryöstämään?

-- Minä viisi piittaan teidän viheliäisistä ruutitynnyreistänne! Toist'
sorttia!

-- Ethän ainakaan aikone kokonaista arsenaalia?

-- Toist' sorttia!

-- Vankeja ottamaan? Joku eversti?

-- Toist' sorttia!

-- Kenraali?

-- Toist' sorttia!

-- Mitä hittoja, ethän ainakaan aikone väijyä...

-- Tsaaria!

-- Selitä tarkemmin!

-- Muutamilta kivekkäiltä,[21] jotka näillä tienoin liikkuvat, kuulin
vast'ikään, että tsaari, ainoastaan muutamien uskottujensa seuraamana,
huomenna syö päivällistä Menshikovin maakartanossa Valkeasaarella,
neljä penikulmaa täältä. Kun minulla ei ollut toivoa saada kokoon
enemmän kuin 10 tai 15 miestä, ja nekin olivat vielä harjaantumattomia
ratsastamaan, niin riensin sinua etsimään, ehdottaakseni teille, että
jakaisimme yritykseen yhdistetyn kunnian ja vaaran.

-- Ottaa tsaari vangiksi!

-- Miksei? Hän on urhoollinen mies, ja hänen henkivartijansa
puolustavat häntä viimeiseen verenpisaraan asti. Mutta pelkuriraukkoja
emme ole mekään. Mitä se tekee, jos puolet meistä kaatuukin, kun vain
toisten onnistuu tehdä enemmän kuin kokonaisen armeijan, enemmän kuin
Kaarle-kuninkaan itsensäkään on onnistunut!

-- Luukkonen, sinä olet talonpoika, ja minulla on kreivin arvonimi,
mutta tämä ylevä ajatus koroittaa sinut ylemmä kaikkia Ruotsin
valtakunnan kreivejä. Sinä olet oikeassa; mitä se tekee, jos sinä ja
minä ja me kaikki kaadumme tässä yrityksessä, kunhan vain kaksi meistä
jää viemään niin kallista saalista hyvään talteen! Tuossa käteni: me
koetamme.

-- Luukkonen! -- huudahti Miltopaeus, pudistaen vuorostaan rohkean
talonpojan kovaa kämmentä: -- sattui tässä äsken niin, että tulin
sinusta tyhmän sanan sanoneeksi. Nyt sen peruutan, ja sen, joka
uskaltaa muuta sanoa kuin että sinä olet paras kaikista kunnon miehistä
Auran ja Rajajoen välillä, vieköön Lybecker karvoineen päivineen.

-- Luukkonen olkoon päällikkömme tässä yrityksessä -- jatkoi
Bertelsköld. -- Minä ja me kaikki rupeamme hänen komennettaviksensa.

-- Entä ruutikuormasto ... musketit ... kaviaari ja kakki ne muut
herkut? -- muistutti Peldan, joka jo oli toivonut saavansa syödä
metsässä kerrankin hienon aterian.

-- Saadaksemme kotkan pyydystetyksi täytyy meidän jättää rastaat
rauhaan, -- vastasi Bertelsköld. -- Ei risahdusta, ei rasahdusta saa
kuulua mistään melskeestä näillä tienoin ennenkuin olemme
Valkeasaarella. Me odotamme sinun käskyjäsi, majuri Luukkonen.

Nyt tehtiin niin hyvä sotasuunnitelma kuin asianhaarat myönsivät.
Viipymättä oli liikkeelle lähdettävä ja yön pimeyttä käytettävä, että
metsäpolkuja myöten päästäisiin niin pitkälle kuin mahdollista
Inkerinmaahan, ja sitten päivän noustessa levähdettävä. Sitten piti
Luukkosen ja Bertelsköldin miesten, joita yhteensä oli hiukan
viidettäkymmentä, talonpojiksi pukeutuneina lähestyä maakartanoa
pienissä ryhmissä eri haaroilta ja niin pian kuin Luukkonen pistoolin
laukauksella oli antanut merkin, tehdä hyökkäys. Mutta koska oli
erittäin tähdellistä, että tehtäessä tämmöistä yritystä, jonka menestys
kokonaan riippui liikkeiden nopeudesta, hevoset olivat mukana, ja kun
niiden kuljettaminen liejuisilla metsäteillä oli mahdotonta, niin
päätettiin hankkia niin monta paria rattaita kuin voitaisiin saada ja
lähettää ne Bertelsköldin hevosten vetäminä pitkin suurta maantietä
määrättyyn yhtymäpaikkaan, ikäänkuin ne olisivat Viipurista palaavia
tyhjiä kuormakärryjä. Komento tässä toimessa uskottiin Miltopaeukselle,
joka mongersi venättä kotitarpeiksi ja jonka piti olla olevinaan se
komisarjus eli varusmestari, joka tavallisesti kulki semmoisten
kuormastojen mukana. Heinäin alle kärryihin kätkettiin satuloita ja
aseita, jotapaitsi neljä nopeinta hevosta valittiin tarvittaessa
kuljettamaan korkeata vankia ja hänen vartijoitaan Suomen rajan yli.

Kun nukkuva Långström vaivoin oli saatu hereille, riensivät kaikki
suurimmalla innolla panemaan tuumaansa täytäntöön.



6. KOTKAN AJO.


Seuraavana aamuna oli tämä vähäinen joukko, ylen vaivalloisia
taipaleita metsien kautta kiireesti kuljettuaan, lähellä Rajajokea ja
ainoastaan puolen penikulman päässä Valkeasaaresta. Varhainen elokuun
aurinko oli jo tunnin ajan kultaillut koivujen latvoja, kun joukko
paneusi levähtämään, saadakseen uusia voimia vaaralliseen yritykseensä.
Onneksi oli seutu sodan takia suureksi osaksi autioksi joutunutta ja
ilmankin niin täynnä pohjattomia soita, joiden läpi Laatokan ääretön
vedenpaljous tihkuu maanalaisten norojen kautta merta kohti, että
pakoilevat ilvekset, sudet ja ketut tähän asti olivat ainoat elävät
olennot, jotka näyttivät tahtovan vastustaa kivekkäiden tunkeutumista
Inkerinmaahan.

-- Olisipa Löfving nyt kanssamme, -- virkkoi Luukkonen; -- liukkaampaa
miestä vihollista vakoilemaan ei ole toista. Långström koettakoon
onneaan; hän tuntee täällä joka pensaan, eikä ole monta tuntia siitä,
kun viimeksi olimme täällä.

Långström, joka nyt oli yhtä väsymätön kuin yöllä oli ollut uninen,
otti yhden kivekkäistä mukaansa ja lähti seutua tutkimaan. Aamupäivä
oli jo pitkälle kulunut ja toverit alkoivat jo pahinta pelätä, kun hän
vihdoinkin palasi. Maakartano, sanoi hän, oli täynnä venäläisiä ja
suomalaisia uudisasukkaita -- luvultaan ainakin sadan paikoille --
jotka kaivoivat ojia, istuttivat puutarhoja ja rakentelivat komeita
kivirakennuksia. Komppania Preobrashenskin kaartia oli majoitettu
likimpään kylään virstan päähän rakennuspaikalta; tuskin oli
kolmeakymmentä sotamiestä enempää itse kartanossa, ja nämäkin olivat
heittäneet kiväärinsä pois ja riisuneet takkinsa kaivaakseen ja
muuratakseen -- niin innokkaasti joudutti tsaari tätä työtä. Hän oli,
ainoastaan Mesnhikov ja kamaripalvelija muassaan, ratsastanut aivan
lähitse sitä latoa, jonka lattian alla sissit piilivät. -- Tuskin oli
viittätoista askelta välillämme, -- sanoi Långström; -- minä olisin
aivan hyvin voinut ampua hänet pistoolillani; mutta minä ajattelin
itsekseni: olkoonpa vaikka itse perkele, mutta liian hyvä hän on
kaatumaan noin häpeällisellä tavalla kunniallisen sotamiehen kädestä,
ja tuskin on kolme viikkoa siitä, kun hän lahjoitti minulle henkeni.
Niinpä annoin hänen ratsastaa ja, sen verran kuin ymmärsin, sanoi hän
Menshikoville, että hänen pitäisi tuoda enemmän väkeä Suomesta, ne
ymmärtäisivät paremmin viljellä suomaita, sanoi hän. Johon Menshikov
vastasi, että hän oli tänne tuotattanut kolmattakymmentä suomalaista
tyttöä ja naittanut heidät venäläisille orjilleen, sillä eduksihan
olisi aina rotujen sekoittaminen toisiinsa, sanoi hän. Ja se näytti
tsaaria huvittavan.

Kun he nyt olivat selvillä siitä, että uhkayritystä saattoi koettaa,
jaettiin joukko sopimuksen mukaan pieniin osastoihin ja niin lähdettiin
sykkivin sydämin matkalle maakartanoa kohti.

Lähetäkseen sitä täytyi seikkailijaimme kulkea erään alavan, mutta
viljavan lakeuden yli, jommoista Inkerinmaa on melkein laidasta
toiseen. Muutamat siellä täällä kellertävät ohravainiot, joita
hävittävien sotien jälkeen taas oli ruvettu viljelemään, odottivat,
tähkät täysinäisinä, elomiehen sirppiä ja soivat samalla hyvää suojaa
eteenpäin hiipiville aina kartanoon saakka. Täten onnistui kahden
Bertelsköldin ja Långströmin johtaman parven kenenkään huomaamatta
päästä maakartanon portille asti.

Samoin lähenivät muutkin parvet, Luukkosen, Peldanin ja erään
kivekkään, Toivosen, johtamina esteettömästi samaa määräpaikkaa
vastaisilta suunnilta pitkin maantietä, selitettyään muutamille
nenäkkäille kasakoille olevansa rajapitäjien työmiehiä, jotka tsaarin
käskystä olivat tulleet tänne työhön osaaottamaan. Kaikki näytti
hyvästi menestyvän; ainoastaan Miltopaeusta ei näkynyt hevosten kanssa.

Häntä odotettiin odottamistaan, mutta mahdotonta oli kauemmin odottaa.
Tsaari istui päivällisillä tuolla sisällä; hänen tarkkaa
kotkansilmäänsä peljättiin, jos hän tulisi ulos ja sattuisi huomaamaan
valepukuun puetut.

Luukkonen aikoi juuri antaa hyökkäysmerkkinsä, kun samassa alkoi kuulua
sekavaa melua maantieltä, ja heti sen jälkeen nähtiin moniaiden noista
odotetuista hevosista ilman kärryjä ja satuloita laukkaavan maakartanoa
kohti, selässään muutamia seikkailijoistamme. Täyttä neliä heidän
jäljessään tuli alun toistakymmentä kasakkaa. Syynä tähän oli niinkuin
sittemmin kuultiin, että kasakat olivat tahtoneet ryöstää kärryt, kun
tarvitsivat niitä kuormastoa varten. Mutta nyt olivat aseet ja satulat
heinäin alle kätketyt. Miltopaeus tinki siis vastaan niin kauan kuin
suinkin, mutta puhui itsensä venäläisillä lauseparsillaan niin
loistavasti pussiin, että viimein muuan kasakoista jokseenkin
armottomasti kosketti häntä piikkinsä varrella. Tätä loukkausta
urhoollinen ylioppilas ei voinut enää suvaita, ja yks' kaks' keijotti
mies piikkinensä maassa. Tappelua ei voitu välttää, sissit tempasivat
aseensa rattailta ja heidän onnistui hetkiseksi karkoittaa viholliset,
ei kuitenkaan kauemmaksi aikaa kuin että kymmenen hevosta ehdittiin
riisua ja yhtä monta kivääriä ottaa myötä, jonka jälkeen koko joukko,
ystävät ja viholliset, täyttä lentoa riensivät Valkeasaarta kohti.

Luukkonen näki heti, ettei tässä ollut aikaa siekailla ja laukaisi
yhden niistä pistooleista, jotka hän oli kätkenyt takkinsa alle,
portilla seisovaa henkivartijaa kohti. Tämän merkin kuultuaan
hyökkäsivät kaikki sissit esiin, nostaen kovaäänisen sotahuutonsa
"Kaarle-kuningas!" ja tunkeutuivat kartanon pihalle.

Täällä loikoili noin parikymmentä miestä henkivartioväkeä huolettomassa
rauhassa päivällislepoaan pitäen ja he olivat asettaneet kiväärinsä sen
vähäisen puuhuoneen seinämälle, jonka kohta piti väistyä komean
kivirakennuksen tieltä. Ennenkuin he ennättivät aseittensa luo, olivat
sissit jo siellä ennen heitä, ja näiden onnistui, nyt hyvästi
varustettuina, muutamilla kiivailla iskuilla ajaa heidät puolitekoisten
matalain muurien ulkopuolelle.

Tämä oli vasta alkuleikkiä siihen varsinaiseen taisteluun, joka tähtäsi
suurempaan saaliiseen. Heti ensimmäisen kehoitushuudon kuultuaan
karkasi Bertelsköld pääovea kohti, tunkeutuakseen taloon ja
saavuttaakseen tarkoituksensa ennenkuin puolustajat ennättivät tointua
hämmästyksestään. Mutta siellä kohtasi häntä heti kookas henkivartija,
joka seisoi vahtina eteisessä ja esti hänet pääsemästä sisään. Hurja
taistelu syntyi tämän ja Bertelsköldin välillä -- taistelu jättiläisten
kesken, sillä molemmat olivat yhtä pitkät ja väkevät. Jo viimein pääsi
kreivi, ollen harjaantuneempi miekkailemaan, voitolle; uskollinen
henkivartija kaatui paikalleen sotamiehen tavoin, ja Bertelsköld
tunkeutui eteenpäin.

Siellä kohtasivat häntä uudet vastukset. Ovet oli jo ehditty salvata
sisäpuolelta.

-- Ikkunain kautta sisään! -- huusi Luukkonen. -- Ei ollut aikaa murtaa
ovia.

Långström hyppäsi ensimmäisenä sisään. Hän oli tullut keittiöön.
Tuoksuvat paistit höyrysivät siellä vielä, mutta ei kellään ollut aikaa
niitä nauttia. Långström sysäsi lähimmän oven auki ja oli nyt keskellä
kiljuvia naispalvelijoita. Mutta kun kohteliaisuus hienompaa sukupuolta
kohtaan ei koskaan ollut kuulunut tämän miehevän kapteenin tapoihin,
oli se tällä kertaa hänen mielestään yhtä vähän paikallaan kuin
muulloinkaan. Päästäkseen eteenpäin survaisi hän sentähden heitä
jotenkin lemmettömästi sekä eteen että taakse, mutta huonolla
menestyksellä. Näiden orjain uskollisuus hallitsijaansa kohtaan oli
yhtä suuri kuin eteisessä seisoneen jättiläisenkin. He takertuivat
sissin jalkoihin, heittäysivät lattialle hänen jalkainsa eteen, hänen
täytyi astua heidän ylitsensä. Isoa miekkaansa ei Långström kumminkaan
hennonut käyttää, ja niin sai taas muutamia minuutteja hukkaan
kuluneeksi.

Sill'aikaa ja ennenkuin hyökkääjät ehtivät ruveta vartioimaan huonetta
joka haaralta, oli useampia henkilöitä hypännyt ikkunoista ulos ja
päässyt kedolle pakoon. Yksi näistä, tavattoman väkevä ja vikkelä, oli
murtautunut Luukkosen miesten välitse ja antanut likimmäiselle
vastustajalleen Toivoselle kuolinhaavan.

Muutamat luulivat häntä tsaariksi ja tahtoivat ajaa häntä takaa. Mutta
toiset väittivät nähneensä tsaari Pietarin sisimmäisen huoneen
ikkunassa ja tunteneensa hänet hänen nauhoitetusta hatustaan ja
tummanvihreästä, kullalla kirjaellusta takistaan. Sissit eivät
uskaltaneet hajaantua ja riensivät sentähden murtamaan sisimmän huoneen
ovea; tätä käytti ruhtinas työhuoneenaan maakartanossa oleskellessaan.

Täällä kohtasi heitä ylen kiivas vastarinta. Ovi oli suljettu
kaikenlaisilla huonekaluilla, ja kun se vihdoinkin saatiin sysätyksi
saranoiltaan, vastaanotettiin ryntääjät pistoolinlaukauksilla. Kaksi
heistä haavoittui; huone oli savua täynnä. Mutta savun lävitse nähtiin
tsaari ja yksi hänen kamaripalvelijoitaan kumotun kirjoituspöydän
suojassa ja paljastetut miekat kädessä, valmiina puolustautumaan
viimeiseen asti.

-- Antautukaa, teidän majesteettinne! -- sanoi Bertelsköld saksaksi. --
Vastustus on mahdotonta, ja teidän majesteettianne kohdellaan kaikella
sillä kunnioituksella, joka teidän korkealle asemallenne kuuluu.

Tsaari ei virkkanut mitään, mutta kamaripalvelija otti vastataksensa.
-- Polvillesi, orja, puhuessasi kaikkien venäläisten itsevaltiaan
kanssa! -- huusi hän. -- Suuri tsaari ei antaudu rosvojen vangiksi;
heidän velvollisuutensa on anoa häneltä armoa.

-- Me emme ole orjia emmekä rosvoja, -- vastasi Bertelsköld ylpeästi,
-- vaan upseereja ja sotamiehiä hänen ruotsalaisen majesteettinsa
palveluksessa. Minä pyydän teitä, teidän majesteettinne, älkää
pakottako meitä väkivaltaa käyttämään, sillä minä vannon kruununne
nimessä, että teidän täytyy seurata meitä, ja heti!

-- Hänen tsaarillinen majesteettinsa suostuu kuulemaan teidän
ehtojanne, -- sanoi kamaripalvelija jälleen, kuiskattuaan muutamia
sanoja herransa korvaan.

-- Hän kuluttaa aikaa! -- huusi Luukkonen. -- Hänen väkensä kokoontuu
joka haaralta. Ottakaa hänet kiinni!

Bertelsköld ymmärsi kyllä hyvin, että jokainen silmänräpäys oli kallis
ja hyppäsi sentähden pitemmittä mutkitta pöydän yli tsaariin käsiksi,
samalla kun Långström hirmuisella miekallaan oikaisi kamaripalvelijan
lattiaan. Miekka väännettiin taistelevan hallitsijan kädestä, ja
Bertelsköld kantoi hänet hänen kiivaasta vastarinnastaan huolimatta
vahingoittumattomana portaille.

-- Kuolema ja kadotus! -- huusi Långström, kun oli tultu savusta ulos
ja kirkas päivänpaiste valaisi vangitun kasvoja; -- eihän tämä olekaan
tsaari.

-- Hän se on! -- huusivat toiset; -- me tunnemme hänen kullalla
kirjaellun takkinsa ja hattunsa!

Luukkonen, joka vähän ennen oli ollut pelätyn hallitsijan kanssa
tekemisissä, tunkeusi esille ja pyyhkäisi ruskeat hiukset vangin
otsalta syrjään. -- Ei, sanoi hän pettymystä ja harmia ilmaisevalla
äänellä; -- tämä ei ole tsaari! Jumala meitä auttakoon, hän on päässyt
käsistämme!

-- Enkö minä sitä sanonut, -- huusi joku kivekkäistä. -- Se oli tsaari,
joka hyppäsi ikkunasta ulos ja halkaisi Toivoselta otsan.

Niin olikin. Vanki oli vain pukeutunut tsaarin hyvin tunnettuun hattuun
ja takkiin ja asettautunut ikkunaan, pettääkseen vihollisia ja
viivyttääkseen heitä niin kauan kuin mahdollista, kunnes hänen herransa
ennättäisi päästä hyvään turvaan. Menshikov oli niin ikään päässyt
pakoon. Rohkea yritys oli mennyt kokonaan myttyyn.

-- Sinä saat meille maksaa tämän kepposen, sinä kavala koira! -- huusi
Långström vihan vimmassa, kohottaen surma-aseen vangin pään päälle.

-- Iske vain, jos mielesi tekee, -- sanoi venäläinen uhkamielisesti. --
Minä olen vain herrani ja ruhtinaani halvin orja, mutta minä tiedän
kuolla hänen edestään, jos niin on pyhien tahto, ja hän on pitävä
huolen vaimostani ja lapsistani. Miksi viivyttelet, veren tahraama
mies? Etkö näe, että tsaari, minun herrani, on päässyt pauloistanne ja
on kostava teille minun puolestani. Iske siis!

Mutta Långström ei iskenytkään.

-- Ei, -- sanoi Bertelsköld, -- tämä mies on vain tehnyt
velvollisuutensa ja menetellyt herransa suhteen niin kuin itsekukin
meistä olisi tehnyt oman herransa suhteen. Antakaa hänen mennä,

Vanki laskettiin irti. Nämä hurjat sissit, jotka itse kuolemaan saakka
uskollisina taistelivat kuninkaansa edestä, ymmärsivät ensimmäisessä,
huonosti menestyneestä yrityksestä johtuneessa närkästyksessäänkin
kunnioittaa sitä uskollisuutta, jolla Venäjän kansa kaikkina aikoina on
vuodattanut vertansa hallitsijainsa edestä. Totta kyllä on, että tämä
kansa menetteli näin siksi, että se katsoi sitä itsestään selväksi
asiaksi, kun sitävastoin lännen vapaat miehet seurasivat vakaumustansa;
mutta molempain uhraukset, molempain alttiiksiantavaisuus ja molempain
käytöstapa olivat lopuksi kumminkin samat.

-- Ratsaille toverit! Ratsaille! -- kaikui Luukkosen ääni. Ja jopa aika
olikin täpärällä. Hajaantuneet kaartilaiset olivat yhtyneet kartanoon
ratsastavaan kasakkajoukkoon ja uhkasivat sulkea sisseiltä paluumatkan.
Osa työmiehiäkin alkoi kirvein ja rautakangein piirittää kartanoa. Joka
haaralta nähtiin maalaisia rientävän hätään ja etäämpänä tupruava pöly
ilmaisi, että Preobrashenskin kaarti, luultavasti tsaarin itsensä
komentamana, oli tulossa kurittamaan näitä rohkeita sissejä.

Taistelua oli kestänyt tuskin kahtakymmentä minuuttia kauemmin, mutta
vaara kävi joka hetki yhä suuremmaksi. Vähäisestä suomalaisten joukosta
oli jo yksi kuollut ja kaksi haavoittunut. Onneksi oli kymmenen miestä
jäänyt hevosia vartioimaan. Mutta nämäkin olivat ilman satuloita, ja
hevosia olisi tarvittu neljänkymmenen paikoille. Vaikka kaksikin miestä
olisi samalla hevosella ratsastanut, olisi sittenkin puolet joukosta
ollut hukassa, jolleivät kasakat olisi tuoneet kartanoon niitä hevosia
ja kärryjä, jotka he vähän ennen olivat Miltopaeukselta ryöstäneet.
Luukkonen huomasi sen ja käski kymmenen ratsumiehen Bertelsköldin ja
Långströmin johdolla karata kasakkain päälle, sill'aikaa kun toiset
täyttä karkua juoksivat työmiesten kimppuun, hajoittivat heidät vähällä
vaivalla ja anastivat kärryt hevosineen, joiden avulla kohta pääsivät
maantielle ja sitten, kiivaasti ajaen, rajalle ja Suomen metsiin.

Bertelsköld ja Långström saivat nyt kahdeksan toverinsa kanssa,
satulattomain hevosten selässä istuen ja ilman avun toivoa,
rynnistää enemmän kuin sadan sotamiehen ja talonpojan sekä kolmen-,
neljänkymmenen kasakan muodostaman joukon läpi, samalla kun kaarti
pikamarssissa kiirehti kartanoa kohti. Heidän tuhonsa näytti
välttämättömältä; mutta nämä urhoolliset, kaikenlaisissa vaaroissa
karaistut sissit eivät hätääntyneet. Odottamatta päällekarkausta
kävivät he itse ahdistajiin käsiksi, hyökäten ensiksi vaarallisimpain
vihollistensa, kasakkain kimppuun.

Mutta tulisen rohkeat ja taistelunhaluiset kasakat käyttivät kuitenkin
hyväkseen sitä etua, mikä heillä oli pitkistä piikeistään ja
oivallisista hevosistaan, ja pyörähtivät syrjään, karatakseen sivulta
ja takaa vastustajainsa päälle. Tilanne kävi tukalaksi; kaksi sissiä
kaatui piikkien lävistäminä, ja kolmannen, Miltopaeuksen, joka suistui
hevosen selästä, otti jalkaväki riemuiten vangiksi.

Bertelsköld joutui tästä onnettomuudesta aivan raivoihinsa. Muistettava
on, että hänellä oli jättiläisen voimat ja että hän sen lisäksi vielä
oli aikansa rohkeimpia ratsastajia, lapsuudesta pitäen ikäänkuin
kasvanut kiinni hevosen selkään.

Hän oli huomannut, että kasakkain johtajalla oli erinomaisen hyvä
hevonen, paljon parempi kuin kellään muulla, ja että hän sentähden kävi
vaaralliseksi heille kaikille, kun hän milloin hyvänsä voi pyörähtää
heidän sivuitsensa ja karata heidän päällensä takaapäin. Bertelsköld
ratsasti nyt häntä kohti ja oli samalla hevosen selästä putoavinaan,
niin että hän, pitäen harjasta kiinni, jäi hevosen kupeelle riippumaan.
Heti oli kasakka hänen rinnallaan kohottamassa pitkää piikkiään hänet
tuhotakseen, mutta samassa oli Bertelsköldkin jälleen pystyssä, tarttui
kasakkaa oikealla kädellään rinnuksiin ja nosti hänet pois satulasta,
jolla aikaa hän vasemmalla kädellään kävi irtonaisen hevosen ohjiin
kiinni ja tempasi sen mukaansa. Tässä kummallisessa asennossa,
kuljettaen potkivaa vastustajaansa suoralla kädellä edessään ja
karkuuttaen hänen hevostaan perässään, ratsasti nyt tämä mahtava
karoliini jalkaväen kimppuun, huolimatta luodeista ja sapeliniskuista,
ja viskasi vankinsa suin päin keskelle tiheintä joukkoa. Kauhistunut
joukko hajausi joka haaralle, luullen paholaisen itsensä ratsastavan
heidän keskellään -- mutta enin kaikista hämmästyi Miltopaeus, jonka
käsiä oli juuri ruvettu sitomaan selän taakse. Nyt antoi Bertelsköld
hänelle hevosensa ja hän itse otti kasakan hevosen, jonka tehtyä
molemmat riensivät Långströmin avuksi, joka tunnetulla kauhealla
lyömämiekallaan hakkasi kuin vimmattu ympärilleen.

Päästyään taas satulaan ja nauttien siitä riemusta, mikä valtaa
intohimoisen ratsastajan hyvän hevosen selässä, hevosen, joka pärskyy
kuin tulenliekki ja on väkevä kuin myrsky, oli Bertelsköld nyt kokonaan
kuin toinen mies mielestään, ja sen saivat hänen vastustajansa kohta
tunteakin. Vuorostaan pyöri hän nyt nuolen nopeudella joka haaralla
heidän ympärillään, hätyyttäen ehtimiseen heitä suojattomilta puolilta,
ja ratsastaja toisensa perästä suistui päistikkaa maahan hänen
surmaavan säilänsä iskuista. Samoin kuin muinaisajan taistelijoilla
näytti hänelläkin olevan taiottu rautapaita; piikit ja iskut
kimmahtivat takaisin tästä raivoavasta Herkuleesta, joka paiskasi nurin
niskoin kaikki, mikä tielle sattui, ja kohta kallistui voitto sissien
puolelle. Joka mies sai nyt uutta rohkeutta ja tappeli neljän miehen
voimalla; "Kaarle-kuningas! Kaarle-kuningas!" kaikui heidän
sotahuutonsa, ja kun vihollinen alkoi epäillä olevansa tekemisissä
jonkin Suomen armeijan etujoukon kanssa, hajautui se hurjasti paeten
joka haaralle, juuri kun kaarti lähestyi kartanoa tuskin pyssynkantaman
matkan päässä.

Bertelsköld ja hänen joukkonsa katsoivat parhaaksi olla odottamatta sen
tuloa. Kaksi miestä menetettyään ja vieden muassaan useampia
haavoitettuja he karkasivat tiettömiä metsiään kohti, jättäen
taistelupaikalle, paitsi Toivosta ja noita kahta ratsastajaa, enemmän
kaatuneita ja haavoittuneita vihollisia kuin mitä nykyaikana kuullaan
mainittavan tavanmukaisissa sotatiedonannoissa. Suureksi harmikseen
täytyi heidän jättää sinne toivonsa tuosta suuresta saaliista, joka
olisi koko sodan menoon vaikuttanut niin arvaamattomasti; mutta heidän
mieltään rauhoitti kuitenkin tieto siitä, että taas olivat voittajina
päässeet noin tuiki epätasaisesta taistelusta ja että he, niin
vähälukuiset kuin olivatkin, kumminkin olivat uskaltaneet ryhtyä
urotekoon, joka olisi jäänyt tekemättä kokonaisilta armeijoiltakin.



7. MAINIEMEN LINNA.


Nyt oli tapahtunut se, minkä jo edeltäpäin voi aavistaa. Lybeckerin
peräydyttyä Pälkäneelle jäi maan koko eteläinen osa alttiiksi
viholliselle, joka pian otti sen haltuunsa. Anastettuaan Helsingin
lähti se viipymättä Turkua kohti, löi eversti Stjernschantzin, joka
800:lla miehellä koetti viivyttää sitä Karjanjoen sillan luona, ja
marssi kaupunkiin elokuun 28. päivänä, joka oli viimeinen rukouspäivä
sinä vuonna. Kaikki virkakunnat, yliopisto ja suurin osa asukkaita
olivat paenneet pelättyä vihollista, joka nyt tapasi kaupungin puoleksi
palaneena. Turussa oli näet vuonna 1711 ollut suuri tulipalo -- joten
Inkeri-noidan ensimmäinen ennustus oli käynyt toteen. Venäjän
sotajoukot asettuivat sentähden leiriin linnankentälle. Tsaari itsekin
saapui kohta sen jälkeen ja asui Wittfoothin talossa sillan luona.
Turkuun tulonsa muistoksi hän lyötätti mitalin, jonka etupuolella oli
hänen rintakuvansa ja takapuolella Herkules nuijallaan ajamassa
Neptunusta vaunuista mereen. Sen alle oli piirretty: Turku 8. päivänä
syyskuuta 1713. Kaupungin avaimet riippuvat nyt voitonmerkkeinä
Pietari-Paavalin kirkossa tsaarien valkoisten marmorihautain kohdalla.

Tähän aikaan, jolloin alinomaisia pikku kahakoita oli Suomen
maaseuduilla -- kun vihollinen yhä eteni ja maan säännöllinen
sotajoukko peräytyi -- vie meidät tapausten virta jälleen Mainiemen
linnaan, josta kertomuksemme ei ole tiennyt mitään sitten vuoden 1697,
jolloin linna reduktsionin johdosta peruutettiin kruunulle. Silloin
mainittu ehdotus, että tämä suuri tila ja sen loistoisa herraskartano
määrättäisiin Turun läänin rykmentin everstin puustelliksi, ei näy
toteutuneen, koskapahan Kuusiston kartano, sittemmin niinkuin ennenkin,
näkyy olleen sitä tarkoitusta varten määrättynä. Sen sijaan oli kruunu
pitkällisen sodan takia syntyneen ylen tiukan rahapulansa poistamiseksi
koettanut saada myydyksi muitten kartanoiden mukana Mainiemenkin. Mutta
Suomen aatelistokin oli reduktsionin ja sodan vaikutuksesta niin
köyhtynyt, ettei kellään sen jäsenistä näin epävakaisina aikoina ollut
halua ruveta ostajaksi, jonka tähden kartanoa yhä vielä hoiti kruunun
puolesta mies, jonka lukija edellisistä kertomuksista muistanee,
nimittäin rehellinen ja reipas mestari Pietari, jonka jo kreivi
Bernhard Bertelsköld nimitti isältään perimänsä tilan haltijaksi ja
voudiksi -- sama Pietari, joka lapsena ollessaan sai voionmaalaisen
hevosen lahjaksi Kaarle XI:ltä tuon kuuluisan Saltvikin pappilan
läheisyydessä tapahtuneen metsästyksen aikana.

Tämä kunnon mies, jolla nyt 46:n vuoden ikäisenä oli monta kovaa
kannettavana aikain epävakaisuuden vuoksi, istui eräänä iltana
yksinkertaisessa asunnossaan tililaskujaan tarkastaen, sill'aikaa kun
vaimo ja lapset hänen ympärillään silpivät papuja, jotka vast'ikään oli
poimittu isosta, puoleksi metsittyneestä puutarhasta, kun yht'äkkiä
koputettiin suljettua porttia. Koko perhe kavahti kolkutuksen kuultuaan
istualtaan, sillä he odottivat joka päivä vihollisen tuloa, joka jo
ennen oli marssinut siitä ohi neljän tai viiden penikulman päässä
olevaan Turkuun; mutta kun Mainiemi oli syrjässä, oli se tähän asti
säilynyt noilta pelätyiltä vierailta.

Pietari-mestari meni sykkivin sydämin ottamaan selkoa siitä, oliko
heidän pelossaan perää, ja näki nyt portinvartijan ikkunasta
kolmattakymmentä ratsastajaa, jotka olivat pysähtyneet portin
ulkopuolelle. Oli jo jotensakin pimeä, mutta sen hän luuli näkevänsä,
ettei ratsastajilla ollut pitkiä piikkejä eikä korkeita lakkeja,
niinkuin hän oli pelännyt, vaan että ne pikemminkin olivat kuin
siviiliviittoihin pukeutuneita metsästäjiä ja omaan kansaan kuuluvia.
Vähän levollisemmalla mielellä päätti hän siis avata ikkunan ja kysyä,
keitä he olivat, jotka näin myöhään illalla tulivat linnan tätä nykyä
niukkaa vieraanvaraisuutta hyväkseen käyttämään.

-- Hyviä ystäviä! -- vastattiin ulkopuolelta. -- Sanokaa
Pietari-mestarille terveisiä, että Kustaa Bertelsköld, jota muinoin
kutsuttiin Mainiemen kreiviksi, on täällä muutamain ystäväinsä kanssa
yösijaa pyytämässä.

Pietari ei malttanut edes vastatakaan, vaan harppasi tuota pikaa portin
luo. -- Jumala varjelkoon, -- sanoi hän, ja kyyneleitä herahti hänen
rehellisiin harmaisiin silmiinsä; -- Jumala varjelkoon Mainiemen
porttia olemasta milloinkaan suljettuna rakastetun herrani pojalta
taikka keneltäkään muilta, joita hän ystävikseen sanoo.

-- Niinpä niin, kunnon Pietari, -- sanoi kreivi, -- riennähän panemaan
tulta takkaan ja anna hevosille vähän heiniä. Me olemme tänään
ratsastaneet seitsemän penikulmaa kelvottomia teitä, ja venäläinen on
kintereillämme. Me aioimme auttaa Stjernschantzia Turun puolustuksessa,
mutta kuulen, että olemme myöhästyneet. No, sinä ja perheesi voitte
hyvin?

-- Niin hyvin kuin näinä surullisina aikoina käy voiminen, -- vastasi
vouti näyttäen tietä vieraille. -- Vanha äitini käski sanoa teidän
armollenne terveisiä. Hän nukkui viime kesänä otolliseen aikaan tästä
pahasta maailmasta 74:n vuoden iässä, hurskaana ja Jumalalle
otollisena, niinkuin hän oli elänytkin.

-- Vai niin, että vanha Kreeta-muori on tämän ajallisen elämän
jättänyt! -- sanoi Bertelsköld liikutettuna. -- Hän oli isä vainajani
nuoruudenystävä ja valonsäde tämän maailman pimeydessä... Mutta me
häiritsemme sinua kodissasi, kunnon ukkoseni. Etkö saattaisi majoittaa
meitä joihinkin linnan huoneisiin.

-- Teidän armonne täytyy tyytyä minun omaan huoneeseeni, -- sanoi
vouti; -- siellä on lämpimämpi. Ystäviänne varten saatan siivota
linnan alakerroksen ison salin. Luulen, että takkaan voi vielä virittää
tulen. Voi, armollinen herra, linna on nyt toisen näköinen kuin
kahdeksantoista vuotta sitten sieltä lähtiessänne!

Näin sanottuaan vouti riensi tekemään tarpeellisia valmistuksia
vierasten vastaan ottamiseksi, ja Bertelsköld jäi ajatuksiinsa
suurelle, pimeälle linnanpihalle. Kuu, joka samassa pilkisti esiin
syksyisten pilvien raosta, valaisi surullisesti hänen isäinsä linnan
päätyä, tämän linnan, jota hän ei ollut nähnyt sen mahtavuuden
päivien jälkeen. Myrsky oli kiskonut kattopellit osaksi irti,
särkenyt korkeiden ikkunain ruutuja ja pidellyt pahoin niitä suuria
sankarien kuvia, joita oli linnan seinillä. Linna oli rakennettu
kolmikymmenvuotisesta sodasta ryöstetyillä aarteilla. Sen raudankovan
sotilaan jälkeläinen, joka kenties oli tahrannut näitä aarteita
paljolla verellä ja verikylvöstään niittänyt kirouksia, seisoi nyt
synkkämielisenä noiden rapistuneiden muurien vieressä, joiden
sisäpuolelle hän astui kuin muukalainen pimeänä iltana. Hänen
seikkaileva elämänsä oli opettanut hänelle keinon, miten sodassa
rikastutaan, ja vastoin tahtoakin tunki hänen mieleensä ajatus, joka
muistutti tuota vanhaa sananlaskua: "Mitä synnillä ja vääryydellä
kootaan, se surulla ja murheella menetetään."

Bertelsköld oli vaipunut niin syvälle näihin surullisiin ajatuksiin,
että tilanhoitajan viimein täytyi muistuttaa häntä siitä, että
takkavalkea ja tuota pikaa laitettu illallinen jo häntä odottivat. --
Teidän pitää tulla muoriani katsomaan, -- sanoi hän. -- Kelpo muori,
vaikka jo kappaleen matkaa kukoistusaikaansa tuonnempana! Hänen nimensä
on Larsson, isä on vaasalainen kauppias, ja me tulimme tutuiksi
kuusitoista vuotta sitten, kun teidän isänne, kreivi vainajan kanssa
kävin siellä ostamassa jyviä sinä suurena nälkävuonna.

Astuttiin tilanhoitajan yksinkertaiseen, mutta hauskaan asuntoon, jossa
Bertelsköld otettiin vastaan liikuttavalla kunnioituksella ja
herttaisuudella. Vuosia oli vierinyt siitä, kuin tämä urhoollinen
karoliini -- jolla ei ollut kotia koko avarassa maailmassa -- oli
tuntenut kodin hiljaista onnea ympärillään. Hänen levoton, koditon
henkensä oli niin kauan ajelehtinut elämän myrskyisellä merellä, että
hän miltei oli unohtanut, mitä rauha ja tyytyväisyys, mitä rakkauden
hymyilyt ja oman takan lempeä valo ovat ihmissydämelle. Hänet valtasi
tunne, niinkuin hän kerran taas olisi ollut _kotonaan_, ja hän kuunteli
ystävällisellä osanotolla hyväntahtoisen tilanhoitajan kertomuksia
kaikista Mainiemen kohtaloista niinä kuutenatoista vuotena, jotka
olivat kuluneet siitä, kun se joutui pois entiseltä isännältään: kuinka
kruunu ei ollut määrännyt mitään varoja linnan ja puutarhan kunnossa
pitämiseen, joten ne olivat saaneet rapistua; kuinka hyvästi avaroita
tiluksia oli viljelty ja kuinka rahvas oli tullut hyviin varoihin
kreivi vainajan kyläkoulun ja muiden älykkäiden toimenpiteiden
vaikutuksesta, kunnes sota ja rutto olivat temmanneet puolet miehiä
auran kurjesta; ja kuinka kreivi vainajan muistoa vieläkin siunattiin
siitä avusta, jolla hän hirmuisina katovuosina oli pelastanut
alustalaisensa nälkään kuolemasta.

Nämä kertomukset keskeytyivät, kun joku uudelleen kolkutti portille, ja
mestari Pietari, luottaen urhoollisiin puolustajiinsa, meni avaamaan.
Kohta hän toi mukanaan nuoren, talonpoikaisessa puvussa olevan miehen,
jonka jäntevä vartalo osoitti yhtä paljon voimaa kuin hänen viekkaat
silmänsä ilmaisivat älyä ja sukkeluutta.

-- Löfving! -- huudahti Bertelsköld hämmästyksissään ja samalla
iloissaan. -- Sinäkö täällä, reipas poikaseni! Ja me kun luulimme sinun
jo aikoja sitten kiikkuvan kunniallisen miehen tavoin venäläisessä
niiniköydessä.

-- Ei vielä! -- vastasi kuuluisa sissi ja vakoilija Tapani Löfving
iloisella äänellä. -- Minä tulen Turusta, jossa olen käynyt tsaarin
omassa keittiössä ja myynyt neljä tiuta munia. Kokilta ja kokkipojilta
sain jotenkin tarkat tiedot kaupungissa vallitsevasta tilanteesta;
siellä emme tätä nykyä voi mitään saada toimeen, mutta minä lähetin
sanansaattajan Taubelle Ahvenanmaan saaristoon, että hän voisi käydä
tervehtimässä kaupunkia kaleereillaan, sillä minä panin liikkeelle
semmoisen huhun, että olin nähnyt koko Ruotsin laivaston saaristossa.
Ja kun mieleeni juolahti, että pitäisihän tässä ansaita jotakin
omaankin pussiin, niin tekeydyin tyhmäksi ja olin vahingossa
virkkavinani jotakin niistä lihavista vasikoista, joita talonpojat
olivat vieneet kätköön eräälle Paraisten pitäjään kuuluvalle saarelle.
Heti he alkoivat pakottaa minua opastamaan heitä sinne. Paljon
tingittyäni suostuinkin siihen viimein, ja niin me lähdimme, alikokki
ja kaksi muuta miestä, paisteja pyydystämään. Sitten minä vein heidät
yksinäiselle kalliolle, jossa vedin pistoolit takkini alta sanoen
heille: tenka tänne! -- jonka he heti ymmärsivät ja alkoivat rukoilla
armoa. Näin otin heiltä kaksi kivääriä ja kaksi sapelia, mutta kun ne
eivät mihinkään kelvanneet, niin möin ne kahdeksasta talarista
talonpojille. Ja minä sain sitä paitsi kauniin pussillisen Venäjän
ruplia; mutta vangit jätin kalliolle vasikoita hakemaan... Kiitoksia
viimeisestä, Pietari-mestari. Tässä ovat ne kymmenen talaria, jotka
jäin teille velkaa, kun autoitte minua olkikuormassa kasakoita pakoon
pääsemään. Tahdon nyt sanoa teille jotakin, eikähän haittaa, että
majurikin sen kuulee. Vihollinen on kolmensadan askelen päässä täältä.

-- Vihollinen! -- huudahti Pietari-mestari. Tämä ainoa sana oli
silmänräpäyksessä ajanut veret iloisen perheen kasvoilta ja niinkuin
myrskyilma puhaltanut pois sen hiljaisen onnellisuuden kangastuksen,
joka vast'ikään oli Bertelsköldiä ihastuttanut.

-- Kulkiessani syrjätietä lehtokujan lähitse näin tien vieressä
kasakan, joka oli tienoota tähystelemässä. Heitä oli varmaan
useampiakin tuolla ulompana kylässä.

-- Olet oikeassa, -- sanoi Bertelsköld. -- Olisihan minun pitänyt se
arvata. Olihan meillä illan suussa heitä parvi kintereillämme; mutta me
tahdoimme ehtiä linnaan ennen yötä emmekä pysähtyneet heitä
kurittamaan. Jos tunnen sinut oikein, et häntä suinkaan niin vähällä
päästänyt?

-- Karkasin häneen käsiksi, niin ettei hän voinut käyttää pitkää
piikkiään, ja koetin kiskoa häntä hevosen selästä, mutta kun hän ei
tahtonut tuumaan tyytyä, täytyi minun iskeä häntä vasten otsikkoa. No,
sitten hän ei enää virkkanut mitään. Paha vain, että hevonen pääsi
menemään; se kenties kantelee kieliä.

-- Me emme saa menettää silmänräpäystäkään, vaan meidän täytyy paikalla
valmistautua puolustamaan linnaa! -- huudahti uhkaavasta vaarasta
innostunut Bertelsköld. -- Kaiken ruudin ja kaikki aseet, mitkä voitte
hankkia, kunnon Pietari, viette isoon saliin. Käskekää renkien nukkua
vaatteet yllä tämä yö. Olkaa huoleti; naiset ja lapset levätkööt
rauhassa. Löfving -- ota kaksi miestä mukaasi ja mene tiedustelemaan
sill'aikaa, kun minä asetan vartijoita linnan ympärille.

Käskyt täytettiin. Nyt syntyi vilkas liike koko Mainiemessä. Lyhtyjä
kiiteli pihan yli, ja valkeita välkkyi autioista linnan ikkunoista.
Astuessaan isoon saliin tapasi Bertelsköld toverinsa aterialla, jonka
Pietari-mestari tuota pikaa oli heille valmistanut. Vielä kerran kulki
pikari miehestä mieheen Mainiemen linnassa. Nyt juotiin viimeisiä
tähteitä kellarin vanhoista varastoista; kunnon vouti ei ollut ennen
tahtonut niihin koskea. -- Tämän puoliankkurillisen jaloa Unkarin
viiniä, -- sanoi hän, -- löysin maan alta sorasta, ja päätin sen
tyhjennettäväksi ainoastaan entisen rakastetun herrani pojan onneksi.
Jumala varjelkoon teidän armoanne kaikissa vaaroissa ja suokoon teidän
vielä kerran ja parempinakin aikoina palata tänne takaisin ja isäntänä
istua isäinne pöydän ääressä!

Tuskin oli hän tämän sanonut, kun samassa kuului kova jysähdys ja heti
sen jälkeen pölähti tomua seinämällä. Kantaisän, kenraali Bertelsköldin
kuva oli raskaine kehyksineen pudonnut paikoiltaan ja pudotessaan
lohkaissut kiviä ja savea seinästä.

Bertelsköldin huulet vetäytyivät synkkään hymyyn. -- Isäni isä, --
sanoi hän, -- vastaa tähän omalla tavallaan amen. Kenties nyt viimeisen
kerran rehelliset soturit tyhjentävät maljojaan näiden muurien
sisäpuolella.

-- Älkää niin sanoko! Me tahdomme puolustaa niitä viimeiseen
verenpisaraan asti! -- huudahtivat sissit.

-- Kaatukoot nämä muurit, kun vain maamme pysyy pystyssä! -- jatkoi
Bertelsköld. -- Mainiemen hyväksi en tahdo hukata teistä ainoatakaan,
ellei siitä ole maallemme hyötyä.

-- Ei, -- vastattiin. -- Me olemme täällä Turkuun vievän valtatien
varrella ja saatamme tehdä viholliselle paljon vahinkoa. Me puolustamme
Mainientä.

-- No, Jumalan nimessä! -- huudahti päällikkö. -- Mutta käykäämme nyt
hetkeksi levolle; huomenna kyllä tarvitaan taas voimia.

Tilanhoitaja antoi nyt levittää olkia lattialle, ja väsyneet soturit
oikoilivat mielihyvällä kangistuneita jäseniään. Mutta sallimuksen
kirjaan oli kirjoitettu, että he, samoin kuin Muhametin soturit, saivat
sanoa: "paratiisissa saamme levätä!"

Löfving palasi. Hän oli talonpojaksi pukeutuneena käynyt keskellä
vihollisten joukkoa, kun nämä, sata ratsumiestä luvultaan, olivat
majoittuneet Arvion kylään. Hän oli istunut heidän nuotionsa ääressä,
juonut heidän kanssansa, valehdellut heille kuin aika poika ja
varastanut heiltä hevosen. Pitäisipä, arveli hän, koettaa vielä tänä
yönä yllättää heidät, sillä he odottavat varhain aamulla melkoista
jalkaväen joukkoa avukseen ja aikovat epäilemättä silloin käydä
hätyyttämään linnaa.

Sissit olivat heti valmiit. Ravistaen itsestään iltaunensa suloisen
raukeuden he kavahtivat ylös hevosiaan satuloimaan ratsastaakseen
uudelleen ulos pimeään yöhön. Semmoista oli heidän elämänsä.

Sill'aikaa Pietari ryhtyi sellaiseen varotoimeen, että vielä samana
yönä lähetti kaksi uskollista palvelijaa linnan kaikkien naisten ja
lasten kanssa eräälle kaukaiselle meren saaristossa olevalle saarelle,
jonne hän jo sitä ennen oli kuljetuttanut kalleimmat tavaransa.
Surun kyyneliä vuodattaen nämä kunnon ihmiset pakenivat -- niinkuin
siihen aikaan niin moni muu Suomessa pakeni -- rakkaasta kodistaan,
jota eivät milloinkaan enää luulleet näkevänsä. Eivät suinkaan
Pietari-mestarinkaan tunteet olleet iloisinta laatua, kun hän
saatettuaan perheensä matkalle yksinään palasi linnan autioon pihaan.
Mutta eipä hän ollut niitä miehiä, jotka väistyvät paikaltaan; hän
tahtoi viimeiseen asti varjella kruunun omaisuutta ja palvella entisen
rakastetun herransa poikaa nyt uhkaavissa vaaroissa.

Hänen palatessaan alkoivat jo päivän ensimmäiset säteet kultailla
linnan katolla kirkuvia tuuliviirejä, ja hevosten kavioiden kapsetta
kuului tieltä. Pietari-mestari kuunteli sykkivin sydämin; ääni läheni,
ja kohta karkuutti ensin yksi, sitten toinen, ja sitten useampia
sissejä yht'aikaa, ja viimein Bertelsköldkin hevosineen linnan pihaan.
Kaikki olivat niin verissään ja pölyissään, että heitä tuskin voi
tunteakaan. Heillä oli ollut kova ottelu kylässä, sillä vihollinen oli
herännyt hevosten hirnunnasta ja tehnyt miehuullista vastarintaa.
Kaikeksi onneksi olivat vihollisen ratsumiehet hajallaan siellä täällä
taloissa eivätkä voineet yön pimeydessä saada selkoa hyökkääjäin
vähäisestä lukumäärästä. Neljäkymmentä miestä oli maahan hakattu;
kolmekymmentä vankia ja yli kuusikymmentä hevosta tuotiin saaliina.
Bertelsköldin väestä oli kaksi kaatunut ja kuusi saanut haavoja tässä
yöllisessä taistelussa.

Kun vangit oli salvattu linnan kellariin ja hevoset korjattu tilaviin
talleihin, heittäytyivät soturit tuiki väsyneinä olkilyhteille
pitkäkseen ja nukkuivat muutamien minuuttien kuluttua niin levollisesti
kuin elomies, joka illalla on korjannut viljansa öisen pakkasen
pantavilta. Päällikölle ja kaikille niille, joita tarvittiin linnan
vartioimiseen ja haavoitettujen sitomiseen, ei kuitenkaan lepoa
riittänyt. Myöskin Löfving, joka oli kenties kaikista tehokkaimmin
ottanut tuohon yölliseen seikkailuun osaa, nousi jo varhain aamulla
taasen hevosensa selkään vakoiluretkelle lähteäkseen.

Kello kymmenen tienoissa aamupäivällä hän tuli taas takaisin tuoden sen
tiedon, että odotettu vihollisen jalkaväki, neljäsataa miestä kolmen
kenttäkanuunan kanssa, oli tulossa linnaa kohti. Pakolaiset olivat
luultavasti jouduttaneet sen marssia ja tappioistaan kertoen
yllyttäneet sen kostonhimoa. Nyt oli siis päätettävä, paettaisiinko
vastakkaiselle suunnalle vai hengen uhallako taisteltaisiin monin
kerroin lukuisampaa ja vimmastunutta vihollista vastaan.

Vähän aikaa keskusteltuaan valitsivat sissit jälkimmäisen vaihtoehdon.
He tarkastivat joukkoaan, jossa, sairaita lukuunottamatta, oli vain
kolmekolmatta miestä; mutta kun tähän vähäiseen joukkoon liittyi vielä
mestari Pietari linnaan jääneine palvelijoineen ja joukko lähikylistä
tulleita pakolaisia, niin Bertelsköldin vähäisen armeijan lukumäärä
nousi kuitenkin viidenkymmenen miehen paikoille, jotka kaikki oli hyvin
varustettu viholliselta äsken otetuilla aseilla. Paitsi tätä oli
Pietari-mestari linnan alimmaiseen kellariin kätkenyt koko joukon
kruunun ruutia, jota ei oltu ennätetty korjata pois vihollisen
lähestyessä. Havaittiinpa vielä, että ne kuusi vanhaa, pientä tykkiä,
joilla ennen onnellisimpina aikoina oli tervehdyslaukauksia ammuttu,
olivat käyttökelpoisessa kunnossa, vaikka ne kuulain puutteessa olikin
pienillä kivillä ladattava.

Tuskin oli ehditty ryhtyä tarpeellisimpiin valmistuksiin, kun
vihollinen puolenpäivän aikaan alkoi näyttäytyä Turun puolelta
tulevalla tiellä. Ensin se läheni varovasti pienissä parvissa, peläten
väijytyksiä; mutta kohta kävi se rohkeammaksi ja lähetti jääkärijoukon
tunkeutumaan linnan ja meren välillä olevaan puistoon. Tämä yritys oli
kaikin mokomin estettävä, sillä puistossa olevat kukkulat olivat
korkeammalla kuin linna, ja olisi vihollinen siellä saanut vanhat
niinipuut suojakseen. Bertelsköld oli sentähden asettanut parhaimmat
pyssymiehensä sinne, ja jääkärit ajettiin tappion kärsineinä takaisin.

Tämä oli vain alkusoittoa. Vihollinen oli vast'ikään saanut kokea,
kuinka vaarallista on yön viettäminen näiden hurjain seikkailijain
läheisyydessä ja toivoi sen vuoksi voivansa jo ennen iltaa valloittaa
tämän varustamattoman maakartanon, jota vain kourallinen talonpoikia ja
metsäritareita puolusti. Se tuotatti siis viipymättä esiin
kenttätykkinsä ja asetti ne kiväärinkantamattomiin siitä matalasta
tiilikivimuurista, joka ympäröi linnan pihaa. Jo kello 2 aikaan
alkoivat kuulat rapista muuriin ja linnan seiniin saamatta kuitenkaan
mitään muuta aikaan kuin että sieltä täältä varistivat rappausta
seinistä ja rikkoivat ikkunanpieliä. Ei yhtään laukausta, ei yhtään
hiiskausta kuulunut linnasta vastaukseksi tähän tehottomaan
hätyytykseen. Ainoastaan nuo vanhat, sinikeltaiset liput -- samat,
joita ennen muinoin iloisemmat tuulet olivat liehuttaneet kreivitär
Bertelsköldin juhlallisissa tuliaisissa -- liehuivat vieläkin rohkeasti
ja yllyttävästi ylimyksellisen aateliskartanon viidestä pienestä
tornista.

Vihollinen alkoi tuskastua. Tehdäksensä asiasta kerrassaan lopun,
lähetti se kolme komppaniaa puistoa valloittamaan, sill'aikaa kuin sen
muu väki hätyytti linnaa etu- ja itäpuolelta.

Tämän oli Bertelsköld jo edeltäpäin arvannut. Sill'aikaa, kun toinen
puoli hänen väkeään teki viholliselle vastarintaa puistossa, hyppäsi
hän kahdenkymmenen nopeimman miehensä kanssa ratsaille, ratsasti
takaportista ulos, teki kierroksen ja iski vihollisen kylkeen puiston
muurin läntiseltä puolelta. Jos ukkosen nuoli olisi lyönyt ryntääjien
keskeen, eivät he olisi voineet siitä enemmän hämmästyä kuin tästä
äkillisestä, arvaamattomasta, hirmuisesta hyökkäyksestä. He hajautuivat
kuin akanat tuuleen, kaatuivat kuin kypsynyt vilja viikatteen tieltä,
ja kun melkein koko heidän ratsuväkensä oli viime yönä tuhottu, ei
heillä ollut muuta neuvoa kuin kiivetä kiviaidan yli puistoon ja yhtyä
toisten kanssa linnan puolustajia ampuen ahdistamaan. Kuormasto, aseet,
ampumavarat ja tykit, sanalla sanoen koko vihollisen sotavarasto joutui
täten Bertelsköldin valtaan, ja hänen kuultiin sittemmin monesti
sanovan, että olisipa hänellä vain ollut kaksikymmentä miestä enemmän
väkeä linnan ulkopuolella ja saman verran lisää puistossa, olisi
vihollinen sillä kertaa joko joutunut vangiksi tai olisi se hakattu
maahan viimeiseen mieheen asti.

Vähäinen ratsastajajoukko oli hädin tuskin ennättänyt naulata nuo kolme
kanuunaa umpeen, kun sovittu merkki, punainen lippu keskimmäisen tornin
huipussa, ilmaisi Bertelsköldille, että linnassa oltiin ahtaalla. Hänen
täytyi sentähden heti paikalla kääntyä takaisin ja ajaa täyttä laukkaa
portille. Täällä kohtasi hänet Pietari-mestari, joka oli saanut haavan
käsivarteensa ja huusi: -- Jumalan tähden, teidän armonne, rientäkää
puistoon! He ovat valloittaneet Floran linnan ja ampuvat sieltä
tulikuulia linnaan!

-- Floran linnan! -- toisti Bertelsköld niiden lapsuuden muistojen
valtaamana, joita tämä kauan unohduksissa ollut nimi johdatti hänen
mieleensä. -- Siellähän prinssi Talvilumi ja prinssi Syysyö kerran
leikillään voitoista taistelivat.[22] Nyt me käymme samaan leikkiin,
mutta totta tehden!

Ennenkuin Pietari ennätti vastata, olivat Bertelsköld ja hänen
hevostensa selästä hypänneet miehensä jo täydessä karussa puistoa
kohti. Tilanne ei ollut kehuttava. Ne kaksikymmentä pyssymiestä, jotka
oli asetettu tänne vihollista vastaan, hupenivat avaraan puistoon ja
voivat ainoastaan sieltä täältä, puiden suojassa seisoen, kaataa jonkun
vihollisen, voimatta estää heitä tiheiden lehtokäytäväin ja entisten,
nyt jo rappeutuneiden kasvihuoneiden välitse tunkeutumasta aina
korkeimmalle ja keskimmäiselle kummulle asti, joka ennen muinoin komean
huvihuoneensa mukaan oli saanut nimekseen "Floran linna." Tappiostaan
kovin kiukustunut vihollinen alkoi täältä ampua linnan ikkunoihin ja
heitellä tulipalloja niiden vierellä olevien vanhojen puuhuoneiden
katoille, joissa Pietari-mestari ja hänen perheensä oli asunut. Linnan
ikkunoista ampuivat tosin pikku tykit kivikuuliaan parhaan taitonsa
mukaan ja joka laukauksen jälkeen kuului kahinaa niinipuiden latvoista,
samalla kun katkenneita oksia putoili maahan. Mutta tämä tykistö oli
vain lasten leikkiä eikä voinut vihollista kummulta karkoittaa.

Vielä kerran kokosi Bertelsköld väkensä; heitä oli nyt enää vain
kolmekymmentä. Mutta huolimatta siitä, oliko heitä enemmän vai
vähemmän, ja välittämättä sadan pyssyn tulesta, ryntäsivät kaikki
kumpua kohti. Täällä taisteltiin nyt viimeinen murhaava taistelu
Mainiemestä -- mies miestä, miekka miekkaa vastaan. Ei milloinkaan
ollut Kustaa Aadolf Bertelsköldin raudankova käsi semmoisella raivolla
paiskinut kenttään kaikkia, jotka sen tielle sattuivat; eivät
milloinkaan olleet hänen urhonsa niin vastustamattomasti rynnänneet
vihollisen horjuvien rivien keskeen. Vaikka vastarinta olikin
urhoollista, syöstiin venäläinen kuitenkin kukkulalta alas. Floran
linna tulvehti kaatuneiden verta, ja lammikon vesi punoitti. Vielä
kerran näytti voitto hymyilevän Mainiemen urhokkaille puolustajille,
mutta se oli hyvästijättöhymyily -- viimeisen toivonsäteen heijastus
Mainiemen lipuilla koristettuihin torneihin, jotka sallimus oli
määrännyt kukistumaan.

Tuskin oli Bertelsköld saanut kukkulan valtaansa, kun hänen takanaan
ruvettiin huutamaan, että linna alkoi palaa. Hän katsahti taakseen.
Ilta loi jo varjojaan korkeaan rakennukseen, ja neljästä tai viidestä
paikasta näkyi jo katonrajasta esiin luikertelevien tulenliekkien
punaista hohdetta. -- Linnaan pojat! -- huusi hän jylisevällä äänellä.
-- Jos meidän onnistuu sammuttaa valkea, ei vihollinen enää tohdi meitä
hätyyttää, ja voitto on meidän!

Nämä sanat kuultuaan kaikki riensivät linnaan. Mutta he tulivat
myöhään. Sakea, tukahduttava savu esti pääsemästä ylisille tulta
sammuttamaan. Kun linnan vierellä olevat puurakennuksetkin leimahtivat
tuleen, oli kaikki sammutusyritykset heitettävä sikseen.

Koko väki rummutettiin sentähden koolle isoon saliin ja sai käskyn
lähteä paluumatkalle. Pietari-mestari ja muut haavoittuneet nostettiin
kärryihin, jotavastoin taisteluun kykenevät miehet, tiheinä riveinä ja
vastarintaan valmiina, asettuivat hevosineen kuormien ympärille.

Bertelsköld oli ryhtynyt kaikkiin näihin toimenpiteisiin rauhallisesti
ja kylmäverisesti, mutta nyt viimeisen kerran isäinsä linnasta
lähtiessään kadotti hän rohkeutensa. Hän tahtoi sentään vielä kerran
sanoa jäähyväiset isossa asesalissa oleville sukunsa kuville. Hän
riensi sinne.

Palavista puuhuoneista nouseva liekki loisti kirkkaasti korkeista
ikkunoista sisään valaisten savulla täytettyä salia kuin päivänpaiste.
Kantaisän uudelleen seinälle nostettu kuva näytti synkein ja uhkaavin
silmin katselevan jälkeläistään, ja liekkien lekkuvassa valossa näytti
siltä kuin nuo kolmikymmenvuotisen sodan aikaiset rautaan puetut urhot
olisivat alkaneet liikkua ja tahtoneet astua ulos kehyksistään. Katkera
tunne vihlaisi karoliinin sydäntä. Hänen veljensä Torsten oli
huolimattomuudessaan jättänyt taulut korjaamatta; niiden täytyi hävitä,
hänen sukunsa mainehikkaiden muistojen täytyi kadota, eikä hän voinut
niitä pelastaa. Kantaisä oli aaltoihin hautautunut; hänen kuvansa oli
tulessa palava. Tutkimaton sallimus, mikä oli tarkoituksesi?

Vielä kerran katsahti Bertelsköld taaksensa. Silloin kohtasivat häntä
taulusta nuo unohtumattoman kauniit, haaveilevat silmät, joilla Regina
von Emmeritz kerran oli lumonnut hänen kovan isänisänsä. Pojanpoika
seisoi kuin kivettyneenä -- nuo mustat silmät säihkyivät, nuo
ruhtinaallisen ihanat piirteet näyttivät elehtivän; leppeä,
sanomattoman haikea hymy väreili jalon ruhtinattaren vaaleilla
huulilla ... hän tahtoi puhua... Mitä hän tahtoi sanoa?

Mutta oven suusta kuului nyt hätäilevä ääni: -- Tulkaa Jumalan nimessä,
herra kreivi! Pietari-mestari käskee sanoa, että holvi on täynnä
ruutia...

Bertelsköld syöksyi ulos. Hänen väkensä oli jo portilla; sanoma
ruudista joudutti kaikkien juoksua. Ja niin riennettiin pois illan
pimeydessä, eikä yhtään vihollista ollut näkyvissä.

Oli jo päästy pohjoiseen päin vievälle tielle, kun Bertelsköld äkisti
pysähdytti hevosensa ja katsoi taaksensa. Hänen isiensä linna oli nyt
joka taholta liekkien ympäröimänä -- yhtenä ainoana suunnattomana
tulipatsaana, jonka hohde kirkkaasti valaisi tienoota.

-- Vangit! -- huudahti Bertelsköld. -- Onko kukaan päästänyt vankeja
pois kellarista?

Kaikki olivat vaiti. Ei ollut kellään ollut aikaa ajatella näitä
onnettomia.

-- Kaksi vapaaehtoista seuratkoon minua, -- jatkoi kreivi, -- muuten
ratsastan yksinäni, ja muut saavat jatkaa marssiaan.

-- Seis, teidän armonne! -- huusi Pietari. -- Panette henkenne
alttiiksi! Muutamissa silmänräpäyksissä on tuli ehtinyt holviin.

-- Vihollinen on itse sytyttänyt linnan; vastatkoon siis
vangeistaankin! -- virkkoivat toiset.

-- Hävetkää! -- vastasi Bertelsköld kiivaasti. -- Ystävä tahi
vihollinen -- ovathan he ihmisiä hekin, nuo kolmekymmentä vankia! -- Ja
näin sanottuaan ajoi hän täyttä laukkaa linnaan takaisin. Kaksi miestä
lähti hänen mukaansa -- hänen uskollinen Bånginsa ja rohkea, neuvokas
Löfving.

Linnanpiha oli niin savun peitossa ja kuumuus niin ankara, että he
suurimmalla vaivalla ja mitä suurimman vaaran uhalla pääsivät kellarin
ovelle. Se oli raudasta, vahvalla lukolla suljettu, eikä avainta
löydetty mistään. Mutta vaaran enetessä enenivät yhä Bertelsköldin
jättiläisvoimatkin. Hän kiskaisi isoista portaista polttavat rautaiset
kaiteet; toiset seurasivat esimerkkiä; vankka ovi lenkousi heidän
ponnistuksistaan ja halkesi. He hyökkäsivät sisään ja tapasivat vangit
kuumuudesta puolikuolleina. Heidät oli pihalle kannettava ja sieltä
puistoon. Onneksi oli jo joukko sotarosvoja vihollisen puolelta tullut
saalista hakemaan, Bertelsköld viskasi rahakukkaronsa vangeille, jätti
heidät heidän maanmiestensä hoitoon ja saapui tovereinensa syrjätietä
puiston kautta takaisin maantielle.

Täällä seisautti hän vielä kerran hevosensa. Kirkkaassa tulen valossa
näki hän vihollisten yhä tiheämpinä ryhminä parveilevan niin likellä
linnaa kuin suinkin oli mahdollista. Tuli oli jo ennättänyt
perustuksiin asti. Viiden minuutin ajan tulipalo vielä punasi pilvistä
iltataivasta... Yht'äkkiä tärisytti silloin maata hirvittävä pamaus ...
hevoset vavahtivat ... raskas tuhkanharmaa savu- ja sorapatsas kohosi
linnasta ja tukahdutti tuossa tuokiossa hohtavan valkean, niin että
äsken kirkkaasti valaistu seutu yht'äkkiä kävi pilkkoisen pimeäksi.
Sitten seurasi rapiseva kivisade joka taholta tuli kiviä alas
tunkeutuen maahan usean jalan syvyyteen. Koko tuo korkea, vast'ikään
vielä niin komea linna oli viisine torneineen kadonnut maan päältä
haudaten raunioittensa alle kaikki elävät olennot kahden pyssynkantaman
piirissä.

Sillä paikalla, missä Mainiemen linna muinoin seisoi, nähdään nyt
kauniin merenlahden rannalla vähäinen, varakas, pitkien koivujen
ympäröimä talonpoikaistalo. Entinen puisto on laidunhakana, karjan
kellot kilisevät, ja paimentyttö laulelee yksinäisiä laulujaan siellä,
missä ylhäiset neidit muinoin tanssivat Floran linnan kukkulalla.



8. ISOKYRÖN TAISTELU.


Seuraukset Lybeckerin onnettomasta peräytymisestä näyttäytyvät pian
sekä hänelle itselleen että koko maallekin. Hänet pantiin kuninkaan
tietämättä pois viralta ja kutsuttiin vastaamaan toimistaan
neuvoskunnan edessä. Siellä hänet viimein julistettiin syyttömäksi, kun
Armfelt jalomielisesti otti häntä puolustaakseen. Tällä välin hän oli
ankarasti riitautunut piispa Gezeliuksen kanssa ja vaati nyt hyvitystä
piispalta. Tästä syntyi uusi ja katkerampi oikeudenkäynti, joka päättyi
siten, että Lybecker todistettiin syylliseksi tuohon tunnettuun
lausumaansa: "Ellei piru peri kuningasta, ei meillä ole toivoakaan
rauhasta". Tämä vähäinen, ajattelemattomasti lausuttu sana luettiin
hänelle suuremmaksi syyksi kuin koko Suomenmaan menetys. Hänet
tuomittiin henkensä, kunniansa ja omaisuutensa menettäneeksi, sai armon
kuolemanrangaistuksesta uudenvuodenpäivänä 1718, mutta kuoli muutamia
kuukausia sen jälkeen, enemmän surkuteltavana kuin tahallisena
rikollisena, sillä historia on puhdistanut hänen muistonsa kavalluksen
häpeästä, vaikkei olekaan voinut vapauttaa häntä siitä taakasta, jolla
hänen aikalaistensa viha häntä painoi.

Syyskuussa 1713 urhoollinen Kaarle Kustaa Armfelt sai ylipäällikkyyden
Suomessa, mutta silloin oli jo myöhäistä korjata Lybeckerin erehdyksiä.
Suurimmillaan ollessa oli hänen sotaväessään vain 6,000 miestä, ja maan
koko eteläinen osa oli venäläisten hallussa. Estääkseen heitä
pääsemästä edemmäs, asettui hän vastarintaan Kuokkalan solassa
Pälkäneellä, keskellä Hämettä. Mutta varhain eräänä sumuisena
syysaamuna, lokakuun 6. päivänä 1713, onnistui 7,000 venäläisen päästä
hirsilautoilla Pälkäneen järven yli ja hyökätä Armfeltin niskaan. Mitä
urhoollisinta vastarintaa tehtyään täytyi tuon vähäisen suomalaisen
joukon peräytyä, menetettyään 12 kanuunaa, 8 lippua ja enemmän kuin 500
-- muutamat sanovat 1,000 miestä. Tampereella tahtoi Armfelt taaskin
pysähtyä; mutta täällä horjui ensi kerran suomalaisen sotamiehen, eli
oikeammin sanoen, vielä tähteinä olevan nostoväen sitkeä kestävyys.
Puolialastomat, nälkiintyneet ja kylmissä syyssateissa marssiessaan
peräti väsyneet miehet seurasivat samaa tapaa mihinkä Lybeckerin aikana
olivat tottuneet, ja karkasivat niin isoissa joukoissa tiehensä, että
Armfelt oli pakotettu peräytymään Vaasan tienoille. Enin osa nostoväkeä
oli näiltä seuduilta; täällä he varmaankin tulisivat tekemään
vastarintaa viimeiseen mieheen.

Sillä välin samosi Venäjän armeija Tampereen, Pirkkalan ja Hämeenkyrön
kautta Poriin. Marraskuu kului sinne marssittaessa, ja talvi tuli
aikaiseen ja oli ankara.

Joulukuun alussa teki Venäjän ratsuväki partioretken Närpiön ja
Kristiinankaupungin suunnalle ja ryösti seutua. Suomen armeija keräytyi
sentähden Sulvaan, ja talonpoikaisia vartijoita asetettiin Laihialle ja
Ilmajoelle. Täällä, Kauhajoen kappelissa, tapaamme nyt jälleen Kustaa
Bertelsköldin vähäisen vapaajoukkonsa kanssa uutterasti harjoittamassa
talonpoikia aseidenkäyttöön ja sotakuriin, jossa toimessa reippaat
veljekset Gabriel ja Israel Peldan ovat hänelle apuna. Hänen
joukkoonsa, jonka miesluku vähitellen oli kasvanut 290:een liittyi
vielä kuusi Larssonin veljestä Isokyröstä vanhimman veljen Laurin
johtamina, saman miehen, joka Pälkäneellä puhui talonpoikain puolesta
Lybeckerin edessä. Vihollinen pysyi kuitenkin talvimajoissaan, ja niin
sai joulu- ja koko tammikuu v. 1714 kuluneeksi ilman erityisiä
seikkailuja tulevia tapauksia odottaessa.

Mutta helmikuun alkupuolella tuli sanoma, että vihollinen oli lähtenyt
Porista ja kulki talviteitä ja Hämeenkyrön ja Ikaalisten jäätyneitä
järviä myöten pohjoista kohti. Talonpoikaiset etuvartijat saivat
helmikuun 12. päivänä käskyn rientää Kurikan kappeliin vihollisen
liikkeitä vakoilemaan ja saapuivat sinne kaksi päivää marssittuaan.

Oli hämärä kuutamoyö, ja vakoilijat olivat ennättäneet kolme
neljännestä penikulmaa Luopan kylän eteläpuolelle, kun saatiin tietää,
että vihollisen etuvartijat olivat vajaan penikulman päässä metsän
toisella puolen. Nyt oli sen asemaa tutkittava ja aikeita urkittava
niin likeltä kuin mahdollista. -- Ystävät, -- sanoi Bertelsköld, --
hevosemme eivät voi päästä lumen ja metsän läpi. Onko joukossa kuutta
reipasta suksimiestä, jotka uskaltavat panna henkensä alttiiksi
kuninkaan ja isänmaan puolesta?

-- Herra majuri, -- vastasi Lauri Larsson kerkeästi, -- meitä on juuri
niin monta veljestä kuin haluatte, ja aina lapsuudestamme asti olemme
tottuneet erämaissa susien jäljissä hiihtämään. Käskekää, ja me olemme
valmiit.

-- Oikein puhuttu, kunnon Larsson, -- vastasi päällikkö. -- Jos sanani
jotakin merkitsevät kenraalin korvissa, niin on se kynä teroitettu,
joka on allekirjoittava upseerinvaltakirjasi. Mutta varokaa aukeita
ketoja; jos kasakat saavat teidät kiinni, olette hukassa.

-- Ei hätää mitään, -- vastasi talonpoika, -- ellemme päivän koittaessa
ole palanneet, viekää terveisiä vanhalle isällemme. Ja mitä
upseerinvaltakirjaan tulee, herra majuri, niin kiitoksia paljon, mutta
siitä en välitä. Sukumme pitää kansasta kiinni, ja te olette ainoa
aatelismies, jonka kanssa tähän asti olen kättä pudistanut. Jumalan
nimessä, eteenpäin mars!

-- Uppiniskaista, kansanvaltaista sukua nuo Larssonit! -- sanoi
Bertelsköld Gabriel Peldanille. -- Isäni ja isäni isä ovat olleet
riidassa heidän kanssansa. Mutta reippaita miehiä, jumal'auta, ja
rehellisiä talonpoikia!

-- He asuvat vieläkin entisen talonpoikaiskuninkaan Perttilän talossa,
-- vastasi Peldan; ainoastaan yksi haara samaa sukua on kauppiaina
Vaasassa. Mutta tulkaa, levähtäkäämme muutamia tunteja tuolla torpassa.

Yö kului eivätkä Larssonit palanneetkaan. Päivä alkoi valjeta eikä
heitä vieläkään näkynyt. Nyt lähti Bertelsköld kymmenen miehen kanssa
erästä kaartotietä metsän ympäri ratsastamaan ja sai tietää, että
vihollinen jo oli lähtenyt liikkeelle siitä autiosta kylästä, jossa se
oli levähtänyt. Mutta hevosten jäljet veivät eräälle lakealle, miltei
lumettomalle metsän liepeessä olevalle niitylle, ja täältä löydettiin
Larssonit. He olivat nähtävästi uskaltautuneet liian likelle kylää, ja
luultavasti vihollisen ratsumiehet olivat lumettomalla maalla heidät
saavuttaneet. Kaikki kuusi lepäsivät vierekkäin verisillä mättäillä
kuoleman uneen vaipuneina; tapettu hevonen ja veriset kylään vievät
jäljet osoittivat, että he olivat myyneet nuoren henkensä kalliiseen
hintaan. He olivat kaatuneet kuin veljekset ainakin; ei yksikään ollut
yrittänyt luopumaan toisista, ja niinkuin veljekset haudattiinkin nuo
kaikki kuusi vieretysten.

Surumielin riensivät Bertelsköld ja hänen toverinsa yhtyäkseen
pääjoukkoon. Tämä vähäinen alkutapaus oli ikäänkuin suuren, verisen
Isokyrön taistelun enne.

Kun Armfelt helmikuun 16. päivänä sai varman tiedon vihollisen
lähenemisestä, kutsuttiin koko päällikkökunta Isokyrön pappilaan
neuvottelua pitämään. Useimmat äänestivät taistelua vastaan, ja
olletikin ratsuväen päällikkö, kenraalimajuri de la Barre, vetäen
mielipiteensä syyksi sen, että tuskin puolet niistä vapaaehtoisista,
joita joka haaralta tulvasi sotajoukkoon, vielä oli ennättänyt saapua.
Mutta urhoollinen Armfelt oli nähnyt surullisia esimerkkejä
peräytymisen seurauksista; hänen sotilaskunniaansa oli loukattu
Tukholmasta tulleilla nuhteilla, joissa tätä urhoollisista
urhoollisinta oli syytetty siitä, että hän muka, niinkuin sanat
kuuluivat, "arasteli omaa nahkaansa." Hän vaati taistelua, eikä hän
ollut ainoa, joka sitä vaati. Ulkopuolella odottavat sotamiehet
pistivät lakkinsa pistimiensä neniin, vaatien isolla äänellä taistelua,
ja talonpojat lisäsivät siihen, että jos heidän kotiseutunsa nyt
jätettäisiin vihollisen hävitettäväksi, he miehissä luopuisivat tästä
katalasta armeijasta, joka ei osannut muuta kuin paeta vaaraa.

Päätettiin siis taistella, ja Suomen sotajoukko, jossa silloin oli
4,500 miestä säännöllistä väkeä ja 1,500 miestä Isokyrön, Vähäkyrön,
Laihian, Mustasaaren, Vöyrin ja Maalahden pitäjistä sekä Vaasan
kaupungista saatua nostoväkeä,[23] asetettiin vainioille kahden puolen
jäässä olevaa Kyrönjokea, niin että selän suojana oli sula, kuohuva
koski ja laajat erämaat ja kivikkomäet. Lähellä oleva, kuusi taloa
käsittävä Napuen kylä, joka oli lähes neljän penikulman päässä kaakkoa
kohti Vaasasta, revittiin ja siirrettiin rintavarustukseksi. Tässä
asemassa odotettiin vihollista kolme päivää pakkasessa sellaisessa,
jommoista ainoastaan Kaarle XII:n soturit olivat tottuneet kestämään.

18. päivänä ilmaantui joukko vihollisen ratsuväkeä, ja sitä
tervehdittiin päämajasta tykinlaukauksilla, "jotka", sanoo aikakirja,
"surulliseksi enteeksi eivät osuneet sen paremmin kuin että
ammuttiin hevonen etuvartijana seisovan piispa Gezeliuksen
aatelisratsastajan alta", jonka jälkeen venäläiset, asemaa hyvinkin
likeltä tarkasteltuaan, taas vetäytyivät takaisin.

Helmikuun 19. päivänä puolenpäivän aikaan nähtiin Venäjän armeijan
täydessä marssissa tulevan jäätynyttä jokea pitkin. Sen suuruuden
arvioivat venäläiset itse 8,384:ksi, mutta ruotsalaiset 15-20:ksi
tuhanneksi mieheksi, ja sen päällikkönä oli urhoollinen ruhtinas
Galitzin, joka sittemmin valloitetun Suomenmaan ylimmäisenä päällikkönä
"lempeydellään ja jalomielisyydellään pystytti itselleen ikuisen
muistopatsaan onnettomain asukasten sydämiin". Armfelt oli siis saanut
arvoisensa vastustajan, ja vaikka ei yksikään suomalainen olisi
epäillyt, kummalleko heistä hän enemmin olisi voiton kunnian suonut,
voitiin todellakin sanoa, että kumpikin olisi sen ansainnut yhtä hyvin
soturina kuin ihmisenä. Armfelt ratsasti ennen taistelua pitkin
rintamaa väkeänsä tarkastaen ja rohkaisi miehiään, jotka paleltuneissa
sormissaan tuskin voivat kiväärejään pidellä, lyhyellä puheella ja
rukouksella. He olivat, sanoi hän, "maan viimeinen sotajoukko ja heihin
perustui maan viimeinen toivo." Heidän tunnussanansa tuli olla "Jumalan
avulla", ja Jumala oli totisesti auttava heitä, jos he yksimielisesti
ja miehuullisesti taistelisivat, niinkuin olivat luvanneet, viimeiseen
verenpisaraan asti.

"Jumalan avulla!" kajahuttivat sotamiehet vastaukseksi, ja taistelu
alkoi. Eräs venäläinen osasto nousi jäältä pohjoiselle joenrannalle,
yhtyi erääseen toiseen, metsästä tulevaan joukkoon ja kävi suomalaisten
vasemman sivustan kimppuun. Samalla sytyttivät venäläiset Turpalan
talon, ja suomalaiset maahan revityistä huoneista tehdyn varustuksensa.
Taivas, joka kaiken aamua oli ollut pilvessä, alkoi nyt itäisen myrskyn
raivotessa viskoa lunta, joten sekä savu että lumiräntä ajautuivat
vasten suomalaisten silmiä, niin että he tuskin näkivät vihollistaan.
Mutta eipä sittenkään malttanut vasemman sivustan jalkaväki odottaa
vihollisten hyökkäystä, vaan ryntäsi rohkeasti eteenpäin ja ampui,
niinkuin sen päälliköt olivat oppineet Kaarle XII:n koulussa,
ensimmäisen laukauksen vasta kymmenen askelen päässä vihollisesta.
Seurauksena siitä olikin, että vihollisen ensimmäiset rivit kaatuivat
toistensa päälle ja loput heitettiin kiivaasti takaisin. Mutta ne
keräytyivät uudelleen ja tekivät hyökkäyksensä toistamiseen. Sillä
välin oli kumminkin suomalaisten oikea sivusta pyörähtänyt jään yli
vasemman avuksi. Venäläisten toinen hyökkäys torjuttiin sentähden vielä
suuremmalla menestyksellä. Nyt hyökkäsivät suomalaiset vuorostaan ja
valtasivat viholliselta 6 tykkiä, jotka viipymättä tähdättiin
venäläisiä kohti. Turhaan ratsastivat kasakatkin, helpomman voiton
toivossa, nostoväen tiheisiin riveihin; heidät lyötiin verissä päin
takaisin, ja taistelu kääntyi silminnähtävästi venäläisten tappioksi.

Ruhtinas Galitzin seurasi levottomana näitä liikkeitä ja kutsutti
lähimmät päällikkönsä neuvotteluun. Noin hurjistunutta väkeä vastaan,
sanoivat he, olisi pantava kaikki alttiiksi, sillä jos vielä kolmaskin
hyökkäys torjuttaisiin, olisi Venäjän armeija auttamattomasti hukassa
näissä rämeissä ja metsissä, aseellisten talonpoikain keskellä.
Päätettiin siis hyvässä järjestyksessä peräytyä; ja kenraali Bruce
lähetettiin neljän rakuunarykmentin kanssa estämään Suomen
ratsuväkeä häiritsemästä peräytyviä. Kun nyt Bruce oli tätä käskyä
toimeenpanemassa, ja ennenkuin hänen väkensä oli ainoatakaan pistoolia
laukaissut, kummastui hän suuresti nähdessään de la Barren käännähtävän
poispäin ja komentavan peräytymään,[24] ja sen hän teki semmoisella
kiireellä, että kun viimeinen ratkaiseva taistelu alkoi, Suomen
ratsuväen päällikkö oli jo puolen penikulman päässä taistelukentältä
Komssilan tilalla, jossa hän kehoitti nimismies Gumsea pakenemaan. Näin
jäi Suomen jalkaväen oikea sivusta suojattomaksi, ja Bruce sai heti
käskyn antaa rakuunainsa astua alas satulasta ja rynnätä päälle. Hän
tapasi ensiksi talonpojat ja onnistui hänen saada heidän rivinsä
epäjärjestykseen. Samalla kääntyi Venäjän karkoitettu jalkaväki
takaisin ja syöksähti kolmannen kerran suomalaisia kohti, jotka nyt
joutuivat joka haaralta paljon lukuisamman vihollisen saarrokseen. Ja
nyt alkoi yksi noita hirvittäviä verilöylyjä, joiden muistoa eivät
vuosisadatkaan saa häipymään ja joissa urhoolliset sankarit
taistelevat:

    ei pelastukseen enää luottain,
    vaan kuolemaa vain yhdess' vuottain.

Koko Suomen jalkaväki oli ikäänkuin puristettu keihäistä ja pyssyistä
muodostuneen kehän sisään, josta laukaukset välähtelivät savun ja
lumipyryn läpi. Armfelt teki kaiken, mitä hänen aikalaisensa ja tulevat
polvet voivat häneltä vaatia näin ratkaisevassa tilanteessa. --
"Sydämeni on vielä tänä päivänä pakahtua" -- sanoo eräs läsnä ollut --
"ajatellessani, kuinka kenraalimajuri, sotamiehiä liikuttavasti
kehoitellen, ratsasti edestakaisin; kuinka sotamiehet rohkeudella, jota
tuskin voi todeksi uskoa, lupasivat taistella kuolemaansa asti ja sillä
välin, nähdessään vihollisten suuren paljouden, kyynelet silmissä
lankesivat polvilleen ja rukoilivat Jumalalta apua ja sitten
taistelivat viimeiseen hengenvetoon asti. Näin siellä silloin monta
kaatunutta suomalaista, jotka kangistuneissa käsissään vielä pitelivät
kiväärejään, joiden pistimet olivat uponneet niin ikään kaatuneitten
vihollisten ruumiiseen." -- Eikä se ollutkaan mikään lammaslauma, joka
aitaukseen ajettuna vastustelematta antaa teurastaa itsensä. Ne olivat
hurjistuneita miehiä, jotka jokaisesta saamastaan iskusta antoivat
kaksi takaisin ja jotka ammuttuaan ruutinsa loppuun, hakattuaan
miekkansa poikki ja taitettuaan pistimensä vielä sittenkin
paleltuneilla kourillaan tarttuivat kiväärin kuumenneeseen piippuun ja
löivät perän palaisiksi vihollisen päähän. Kerta toisensa jälkeen
koetettiin järjestää murtuneita rivejä ja rynnätä vihollisten läpi;
joka kerta kaatuivat upseerit komppaniansa etunenässä; joka kerta
heitettiin nämä takaisin jalkaväen veristä, kokoon puristettua
keskustaa kohti. Ainoastaan kolme komppaniaa Turun läänin ratsuväkeä
puolusti miehuullisesti aseittensa kunniaa Akseli Buren sekä Kuhlfeltin
ja Freudenfeltin johdolla, joista ensimmäinen kaatui ja jälkimmäiset
pahoin haavoittuneina pääsivät pakenemaan.

Kolme tuntia taistelu riehui, ja kun se päättyi, oli Suomen sotajoukko
tuhottu. Kolmatta tuhatta miestä lepäsi kaatuneena verisellä hangella:
sotamiehet ruoduittain, talonpojat pitäjittäin, upseerit niin miehissä,
että kolmen rykmentin tähteitä viime lopussa komensi eräs aliupseeri.
Venäläistenkin tappio oli suuri, mutta sen korvasi yllinkyllin
saavutettu voitto, josta oli seurauksena Suomen valloitus.

Armfelt itse oli viimeisiä tappotanterella ja oli vähällä joutua
vangiksi. Muutamain harvain kanssa riensi hän halki metsän Laihialle ja
sieltä Vaasaan. Mutta vasta Kokkolassa kokoontuivat jälleen Suomen
viimeisen sotajoukon tähteet, jotka nyt, kun de la Barre oli pitänyt
huolta omiensa pelastamisesta, olivat suurimmaksi osaksi ratsuväkeä; ja
hyvin harvinaista oli, sanoo senaikainen aikakirja, nähdä jalkaväen
upseeria, joka hengissä oli päässyt tappelusta, mutta sitä useampia
nähtiin ratsailla istuneita.

Näin päättyi siis Isokyrön onneton taistelu, joka sen pohjoiseen
paikkaan ja sen kestäessä vallinneeseen ankaraan pakkaseen sekä myöskin
taistelijain urhouteen ja mieshukkaan nähden -- noin kolmas osa
taistelevista jäi tappotanterelle -- on huomattavimpia tapahtumia
kaikkien maiden sotatapahtumain joukossa. Onnettaret näyttävät
määränneen tämän seudun Suomenmaan kohtalojen uhrialttariksi; sillä
yhdeksänkymmentä neljä vuotta sen jälkeen tapahtui eräänä pilvisenä
syyspäivänä Oravaisten taistelu tuskin neljän ruotsinpenikulman päässä
Isokyrön tappotanterelta, ja kun aurinko meni mailleen valaistuaan
näitä molempia päiviä ja näitä molempia kenttiä, pimeni siihen aikaan
eläneiden ihmisten toiveiden yö niin synkäksi, ettei enää uskottu
huomispäivän koittavankaan heidän verta vuotavassa, muserretussa
isänmaassaan.

Mutta Kustaa Aadolf Bertelsköldistä tarina kertoo, että hän ja hänen
urhoollinen joukkonsa koko taistelun ajan seisoivat tulisimmassa
taistelussa vasemmalla sivustalla. Siellä olivat hänen miehensä, yksi
toisensa perästä, kaatuneet hänen rinnaltaan; hartiakas, rehellinen
Simon Bång, uskollinen ja reipas Miltopaeus ja kaikki entiset
ylioppilaat, paitsi Peldanuksen veljeksiä, kaatuivat siellä
kunniakkaista haavoista viimeisessä taistelussa isänmaan puolesta. Ja
silloin oli Bertelsköld kuolemaa etsien hyökännyt vihollisen tiheimpiin
joukkoihin; mutta kaikki väistyi, kaikki sortui hänen hurjain iskujensa
alla, ja miltei tietämättään ja tahtomattaan hän pääsi vihollisten
läpi, ja oli seuraavana päivänä, kummeksien itsekin, että vielä oli
elossa, Vaasan seuduilla. Kerrottiin, että hän tällä pakomatkallaan oli
ajanut de la Barrea takaa kostaakseen hänelle kaiken sen häpeän, kaiken
sen vahingon, jonka tämä oli saanut aikaan Isokyrössä; mutta Suomen
ratsuväen päällikkö oli jo ennättänyt melkoisen matkan häntä edelle,
eikä käynyt häntä enää saavuttaminen. Varmaa on, että Bertelsköld kohta
sen jälkeen katosi, ja se luulo oli yleinen, että hän rajattomassa
raivossaan joutui surman suuhun tai venäläisten vangiksi. Oliko tässä
arvelussa perää, sen saamme nähdä seuraavasta kertomuksesta.

Sillä kedolla, jota helmikuun 19. päivänä 1714 monen urhoollisen miehen
veri kostutti, aaltoilee nyt joka kesä heiluvana satona se oivallinen
jyvälaji, joka on tunnettu vaasanrukiin nimellä. Se imee ytimensä mehun
sankarien luista, jotka lahovat vihannoivien sarkojen alla
tuomiopäivään asti; ja välistä tapahtuu vielä nytkin, että kun aura
uurtelee tuttua vakoa, kolahtaa sen rautaista vannasta vasten
ruostuneita miekan kappaleita tai jokin muinoin jäntevän ja taisteluun
harjaantuneen käsivarren haurastunut jäännös. Se leveä virta, jonka
jäätyneellä pinnalla niin moni mies on viimeisen kerran hengähtänyt,
juoksee hiljaisesti kohisten näiden viljavien ketojen halki, ja sen
tasaisilla ranta-ahteilla kohoaa miellyttäviä kyliä, joiden punaisiksi
maalatuissa kauneissa taloissa asuu uutteria ihmisiä. Koko maisema on
niin hyvin viljellyn ja varakkaan näköistä, että vaeltaja kummastellen
kysyy, onko Luojan tarkoitus se, että rauha niittäköön, missä sota on
kylvänyt. Metsä on kadonnut tai siirtynyt kauas syrjään; ainoastaan
kivikkomailla tuolla kaukana kylän takana nähdään vieläkin noita seudun
raivaamattomuuden ajoista asti säilyneitä jylhiä kalliomöhkäleitä,
jotka kerran olivat Suomen sotajoukon tukipaikkoina. Väestön
luonteessakin on vielä ikäänkuin arpi muinaisista taisteluista;
jonkinlainen hurjuus asuu sen uutteran, rauhallisen mielen pohjalla, ja
kun talven lumi taas tupruten hillittömästi pyyhkäisee yli avaran
lakeuden, on ikäänkuin vieläkin kuulisit Armfeltin komentohuudot,
Brucen rakuunain ja lumipyryssä pakenevan suomalaisen ratsuväen
kavioiden kapseen, joiden alle Suomen toivo kerran tallattiin.

Sekä Isokyrön että Oravaisten yöstä on nyt päivä koittanut. Sen aurinko
ei ole tarpeeksi synkkä ainoastaan muinaisuuden hautoja valaistakseen,
mutta ei myöskään kyllin iloinen luodakseen ainoastaan iloisia ja
ruusuisia värejä tulevaisuuden tuntemattomiin kohtaloihin.



VÄLSKÄRIN YHDEKSÄS KERTOMUS.

ERÄÄN NIMEN VARJO.



Eräänä iltana lokakuun lopussa kuului askelia pimeistä ullakon
portaista, ja joku hamuili välskärin kamarin oven lukkoa. Kaikki
kääntyivät uteliaina oveen päin, koska ei ketään odotettu tulevaksi.
Seura oli nimittäin täysilukuinen, jollei oteta lukuun koulumestari
Svenoniusta, joka useita viikkoja oli sairastanut ja jota ei tällä
kertaa osattu odottaa senkään tähden, että kaupungin kaikkitietävät
kielikellot kertoivat, että oppinut maisteri samana iltana oli aikonut
kuppauttaa itseään.

Ukko Svenoniushan sieltä nyt kuitenkin astui kuin astuikin sisään,
vähän laahaten jalkojaan ja läähättäen hankaloita portaita kiivettyään.
Hänen pitkä, laiha vartensa, joka oli tuskin kämmenen leveyttä lyhyempi
välskärin omaa vartta, näytti kuluneessa mustassa takissa vielä
laihemmalta kuin ennen. Silmälasit, joiden sangat haihtuivat hänen
takkuiseen mustaan tukkaansa, joka ympäröi hänen vaaleita kasvojaan
niinkuin mäntymetsä talvista lampea, eivät mitenkään tahtoneet enää
pysyä tuolla terävällä, kuivettuneella nenällä, joka aina herätti
terveellistä kunnioitusta ja pelkoa kaupungin koulupojissa. Ei tämän
oppineen herran kasvoja ohuine huulineen, ulkonevine leukoineen
ja vilkkaine ruskeine silmineen käynyt juuri miellyttäviksikään
sanominen, mutta niitä lauhensi nyt melkoisesti koulumestari paran
teeskentelemätön ilo siitä, että hän taas oli seurassa, jota hän niin
kauan oli kaivannut, sillä vaikka tuo seura olikin hieman särmikästä,
yhtä särmikästä kuin hän itsekin, niin olivat he kaikki kuitenkin
pohjaltaan perin hyviä ihmisiä.

Helppoa ei ollutkaan tavata kahta jyrkempää vastakohtaa kuin tämä
oppinut välskärin kuuntelija ja hänen ystävänsä ja riitakumppaninsa,
lyhytvartinen, lihava ja pyylevä postimestari, kapteeni Svanholm, joka
ainakin omasta mielestään oli hyvin sotaisen näköinen lyhyeksi
leikattuine vaaleine hiuksineen ja pitkine viiksineen, joiden
alkuperäisen punaisen värin aika oli muuttanut harmaaksi ja joista
hänen hamuileva peukalonsa aina tärkeissä tilaisuuksissa pusersi
viisaita mietteitä ja vaikuttavia voimasanoja. Postimestari oli
tavallisuuden mukaan puettu ruumiinmukaiseen, vihreään metsämiehen
takkiin, jonka napit oli koristettu postitorvilla ja joka oli yhtä
nukkavieru kuin koulumestarinkin; sitten oli hänellä vielä
nuuskanruskeat housut, kultapistooli kellonvitjain kellukkeena,
keltaiset liivit ja väriltään epämääräinen kaulahuivi. Kaikki
nämä hiukan kirjavat pukimet verhosivat miestä, jonka vertaista
vanhoillaan-eläjää ei löytyne merienkään takaa ja joka olisi seurassa
voinut käydä hyvinkin kyllästyttäväksi, jollei luonto olisi tehnyt
hänestä tuittupäistä ja hutikassa ollessa riitaisaa miestä -- vaikkei
nyt hutikassa-olo koskaan tullut kysymykseen ankaraa raittiutta
rakastavan välskärin iltaseuroissa.

Svanholm ehättikin ennen muita sanomaan oppineen ystävänsä
tervetulleeksi ja ilmaisemaan ilonsa siitä, että tämä taas "näytti niin
virkulta kuin kasakka illan hämärässä", johon tervehdykseen vanha
isoäiti, Anna Sofia ja välskäri itsekin täydestä sydämestään yhtyivät,
samalla kuin lapset ehdottomasti tunsivat entisen kunnioituksensa
melkoisesti nousevan huomatessaan nuo uudet ja terävämmät särmät, jotka
tauti oli koulumestarin muotoon uurtanut.

Eniten ihmeteltiin kuitenkin sitä, että tämä kaikkia terveyden sääntöjä
noudattava mies oli Döbelnin tavoin sysännyt kaikki lääkkeet loukkoon,
kuunnellakseen välskärin sotatarinoita.

-- Minä viisi teidän sotatarinoistanne! -- vastasi koulumestari
iloisesti. -- _Quidquid delirant reges plectuntur Achivi_. Uroiden
kunnian saavat kansat maksaa. Ei, veikkoseni, "Sinisistä" sain jo
kylläni; minä olen hyvänä kristittynä ja rauhallisena ihmisenä antanut
enimmän osan Isonvihan myrskyjä riehua ohitseni ja tulen nyt pahimman
melskeen tauottua kuulemaan uuden ja rauhallisemman ajan alkua, kun
raivohullu Pohjan leijona on aikansa mellastanut.

-- Tuhat tulimmaista! Sanooko veli niin? -- kuohahti Svanholm ja
kavahti seisoalleen kuin tappelunhaluinen kukko.

-- Sanon kuin sanonkin, -- vastasi koulumestari. -- Parempi on pala
leipää kuin kappale lyijyä, parempi olkikaton alla kuin leiritulen
ääressä, parempi kirja kuin säilä, parempi elovainio kuin tappotanner.
Ja tapahtui niin, että Kaarle XII hankki valtakunnalleen lyijyä,
leirivalkeita, miekkoja ja tappotanteria kyllin, mutta sitä vähemmän
asumuksia, leipää, kirjoja ja elonkorjaajia.

-- Tuon olemme kuulleet jo ennen, -- vastasi välskäri, joka ei tahtonut
antaa vanhan toran alkaa uudelleen, -- ja sentähden olisi veli
Svanholmin pitänyt elää menneen vuosisadan kahtena ensimmäisenä
vuosikymmenenä ja veli Svenoniuksen lähinnä seuraavina vuosikymmeninä,
niin olisi kumpikin teistä elänyt oikealla ajallaan sensijaan, että
tässä nyt turhia kinailette ja olette yhtä yksipuolisia molemmat. Veli
Svanholm saa vielä kuulla, mitä sodat maksavat, ja veli Svenonius tulee
näkemään, kuinka tarujen jättiläiset luovat varjonsa kauas tuleviin
aikoihin. Tarun laita on kuin laskevan auringon: kuta alemma se painuu
muinaisuuden yöhön, sitä suuremmaksi kasvaa niiden maallisten esineiden
varjo, jotka ovat sattuneet tulemaan sen valopiiriin.

-- Luulenpa, että serkku Bäck vielä osaa -- Jumala paratkoon --
hävitystenkin kauhistuksista kertoa -- sanoi isoäiti, estääkseen hänkin
osaltaan riidan syntymistä. -- Toivon kuitenkin, ettei tämä kertomus
tule olemaan likimäärinkään niin verinen ja julma kuin edellinen.

-- Ei tulekaan, -- sanoi välskäri. -- Nyt alemme tulleet vuoteen 1714.
Seurasi vielä seitsemän niin pitkää ja surullista vuotta, ettei Suomi
ole moisia koskaan kokenut. Mutta suuri pohjoismainen sota oli jo
silloin, samoin kuin Kaarle XII itsekin, varsinaisen merkityksensä
menettänyt, ja mitä sen jälkeen tuli, se oli haavakuumetta; se oli
pitkällinen ja kamala kuolonkamppailu, täynnä tuskallisia ponnistuksia
sortuneen suuruuden pelastamiseksi; se oli raukeiden rauhan töiden
aikaa, jolloin uusia tulevaisuuden siemeniä vähitellen alkoi juurtua
kukistuvan jättiläisrakennuksen soraan, yksi noita ihmeellisiä
aikakausia, joilla tuskin on mitään nykyisyyttä, mutta jotka elävät
kokonaan menneiden aikain muistoissa ja tulevien toivossa, tyytyväisinä
mihin muutokseen hyvänsä, kunhan vain pääsevät siitä hirmuisesta
epätietoisuudesta, joka niitä rasittaa ja lamauttaa. Merkillistä on
nähdä, kuinka kansa vanhenee. Niinä kahtenatoista vuotena, jotka
seurasivat vuotta 1709, Ruotsin kansa muuttui pojasta ukoksi; onneksi
pojan luonto jäi vielä jäljelle ja on sitä siinä vielä nytkin olemassa,
niin ettei tiedä taata, minä päivänä nyrjähtänyt käsivarsi on taas
valmis iskemään. Mutta on arpia, jotka eivät koskaan oikein parane,
sielun arvet paljon vähemmin kuin ruumiin, ja totta on, että pohjolan
suojelushenki vuoden 1721 jälkeen ei enää ollut sama kuin ennen. Ei
Kaarle XII, ei Pietari Suuri eikä heidän aikakautensa synny kahdesti.

-- Serkkuni on nyt kertonut meille yhtä ja toista Kustaa
Bertelsköldistä, mutta ei paljon mitään hänen veljestään Torstenista,
-- puuttui puheeseen isoäiti, jonka käytännöllinen aisti aina vei hänet
"_from sounds to things_", tuumista toimiin. -- Minä epäilen, tuleeko
heistä kummastakaan semmoista miestä kuin heidän isänsä oli; eihän
heillä, poika paroilla, siihen ole aikaa noiden ainaisten sotien
tähden.

-- Serkku unohtaa, -- vastasi Svanholm tolkussaan, -- että Kustaa
Bertelsköld karkasi vankeudestaan ja otti näinä vuosina sissisoturina
osaa vähintäänkin viiteenkymmeneen kahakkaan, puhumattakaan suuremmista
taisteluista. Esimerkiksi, kun hän viidenkymmenen urhon kanssa puolusti
Mainiemen linnaa ja oli vähällä tulla haudatuksi sen raunioihin.

-- Onko Mainiemi hävitetty? -- kysyi Svenonius.

-- Tulimmaista! Eikö veli sitä muista? Sehän tapahtui sen maalle nousun
aikaan, jonka tarkoituksena oli häiritä venäläisten vehkeitä Turussa,
-- vastasi postimestari.

-- Mutta siitähän en ole kuullut sanaakaan, -- jatkoi koulumestari.

-- Jo pitää miehen olla innostunut vitsoihinsa ja kielioppeihinsa, kun
voi semmoisia unohtaa! -- vastasi postimestari. -- Veli kai ei muista
sitäkään, mitä Turussa ja Porvoossa tapahtui, eikä sitä, kuinka
koetettiin ottaa tsaari vangiksi, yhtä vähän kuin hän muistanee
Löfvingin urotöitä tai de la Barrea, jonka vieköön karvoineen päivineen
se ja se, -- koska täällä ei ole lupa kiroilla.

-- En sanaakaan kaikesta tuosta, veli Svanholm!

-- Tulimmaista! Hän on koulumestari ja opettaa pojille ihmistapoja eikä
tiedä hölyn pölähtävää Isokyrön taistelusta! Maisteri on hän vielä
päällisiksi ja saisi minä päivänä hyvänsä reput ylioppilastutkinnossa!

-- Veli Svanholm älköön huoliko sekoittaa asiaan sellaista, mikä ei
siihen kuulu, -- vastasi Svenonius nähtävästi närkästyneenä. -- Luulen
tietäväni Isokyrön tappelusta yhtä paljon kuin veli itsekin, mutta veli
Bäckiltä en ole kuullut siitä halaistua sanaa.

-- Taivahan turkkilainen! Ja hän on kertonut siitä kokonaisen
iltakauden!

-- Niin, mutta silloinhan oli setä Svenonius poissa, -- puuttui pikku
Jonathan puheeseen, ollen vähän niinkuin miestä mielestään, kun noin
sattuvalla muistutuksella yht'äkkiä voi tehdä lopun herrojen kiistasta.
Välskäri oli iskenyt silmää isoäidille, että annettaisiin heidän
otella, ja Anna Sofia, joka nyt keri lankaa, oli nauranut niin, että
lanka oli kahdesti katkennut.

-- Olet oikeassa, poikaseni, -- vastasi postimestari vähän hämillään.
Veli Svenonius ei ollut läsnä Isokyrön tappelussa. Sen sijaan, että
olisi ollut haltuunsa ottamassa Viipuria, otti tämä kunnon rauhanmies
sisäänsä seljateetä.

-- Jos veli olisi ollut Isokyrössä, ei veljen olisi tarvinnut juosta
Karstulassa, -- jatkoi koulumestari, joka ei voinut sulattaa sotaisan
kapteenin hänen korkeaoppisuudestaan laskettelemia pilkkapuheita.

-- Herra, minä en juossut, peräydyin vain hyvässä järjestyksessä! --
ärjäisi postimestari, ja hänen viiksiensä kärjet kohosivat melkein kuin
vanhan talonkissan turpakarvat, kun se yht'äkkiä näkee nälkiintyneen
juoksukoiran keittiössä.

-- No, mutta sanokaa heille, serkku Bäck, että olemme onnellisesti
päässeet Kyröjoen jään yli ja olemme nyt -- niin enpä tiedäkään missä,
-- huudahti isoäiti, johon myöskin iloisuus oli tarttunut, mutta joka
kapteeni Svanholmin viiksistä päätellen alkoi aavistaa myrskyä ja
sadetta, aivan niinkuin niitä kuun kehistäkin on tapana ennustaa. --
Heittäkää jo, -- sanoi välskäri lepytellen. -- Me olemme tätä nykyä,
vuonna 1714, Tukholmassa, ja meillä on täysi työ tutkiessamme
valtioviisasten juonia, jotka olivat kaikkialla maata uurtamassa, missä
pohjolan leijona astui viimeisiä rohkeita askeleitaan. Ja koska minussa
ei mielestäni ole miestä tuntemaan kaikkia niitä, jotka milloin sieltä
milloin täältä kurottivat kätensä horjuvaa kruunua ja lahonnutta
yksinvaltiutta anastaakseen, niin katsokaamme ennemmin, mikä on tullut
Torsten Bertelsköldistä, joka siihen aikaan oli tulevaisuuden mies ja
edusti sitä, jota sopii sanoa veli Svenoniuksen aikakaudeksi, samoin
kuin karoliini Kustaa Bertelsköld ruumiineen ja sieluineen kuului veli
Svanholmin aikaan, joka nyt on loppuun kulumaisillaan.

-- En sinä ilmoisna ikänä usko, että veli Bäck tahtoo syöttää meille
kynäkiistoja niin kauan kuin Kaarle XII vielä on elossa -- virkkoi
kapteeni jurosti.

Välskäri oli vähän aikaa vaiti. -- Lapsellista olisi, -- sanoi hän
viimein, -- odottaa harppausta kansain kohtaloissa ja aikakausien
kehittymisessä. Saattaa olla aikoja, jolloin kehitys käy tavallista
uraansa, niin että kaikki näyttää olevan entisellään, mutta yht'äkkiä
tulee kumous, joka mullistaa kaikki tyyni ja ikäänkuin synnyttää uuden
ajan täysikasvuisena. Mutta jos tarkemmin katselet, niin havaitset,
että tuo uusi jo aikoja sitä ennen on juurtunut ennen olleeseen eikä
olekaan muuta kuin kypsynyt hedelmä siemenestä, joka vuosia ja
miespolvia sitten kylvettiin. Ei ole ollut eikä ole semmoista aikaa,
joka olisi itseensä niin sulkeutunut, ettei se samalla olisi jonkin
uuden vaihdekohta. Minä otan esimerkin ja sanon, että jokainen
aikakausi kohoaa arvossa askel askelelta. Sitä esim. ei saata kukaan
kieltää, että veli Svanholm aikansa oli luutnanttina; no niin, mutta
veljen ollessa luutnanttina oli veljessä vielä vänrikki jäljellä ja
kapteeni tekeillä, ja kas sentähden veli oli luutnanttina ainoastaan
sivumennen.

-- Mutta kapteeni on iskenyt lippunsa kenttään ja asettunut
talvileiriinsä, -- vastasi Svanholm pyylevästi, huoaten samalla sitä,
että hänenkin repussaan ehkä olisi voinut olla sotamarsalkan sauva
kätkettynä.

-- Aikaa voisi ehkä paremmin verrata postimestariin, -- muistutti
Svenonius.

-- Niin, tai koulumestariin tahi välskäriin, -- vastasi isäntä-vanhus.
-- Aikaa sopii verrata mihin muuhun tahansa, paitsi harmaapäisiin
ukkoihin, jollaisia me olemme, vaikka sitä kyllä usein juuri ukoksi
kuvataan. Ajan oikea ominaisuus on ikuinen nuoruus; se ei suvaitse
mitään lahoa, vaan liehtoo sen pois suurilla myrskyisillä siivillään,
pannakseen ehtimiseen jotakin uutta ja verestä sijaan. Mutta vanhat
eivät sitä käsitä, vaan luulevat ajan ja maailman alinomaa vanhenevan
sentähden, etteivät he itse voi tottua siihen ajatukseen, että uusi
aika ilmenee uusissa muodoissa.

Anna Sofia, joka Kaarle XII:n ihailijana melkein voitti postimestarin
ja jolla oli tässä suhteessa vertaisensa vain mahtipontisessa pikku
Jonathanissa, oli kauan aikaa töin tuskin malttanut hillitä kieltänsä,
ja kävi nyt, ikäänkuin etuvartijataistelua aloittaen, välskärin
kimppuun sanoen: -- Kummi ei nyt kumminkaan voi kieltää, että aika
Kaarle XII:n jälkeen näivettyi kääpiöksi!

-- Niinpä niin, tahrimiseksi ja töhrimiseksi ja viheliäiseksi ja
kurjaksi! -- lisäsi kapteeni Svanholm.

-- Malttakaa, malttakaa, vielä on meillä hyvä palanen matkaa sinne, --
vastasi välskäri kartellen. Tarkoin punniten me kaikki olemme liian
vähäpätöisiä varatuomareita tuomitsemaan semmoista äytäriä kuin
ihmiskunta on. Parasta, että jätämme hänet oman itsensä tuomittavaksi.

-- Eikö serkku aio viedä meitä vähäksi aikaa takaisin Suomeen? -- kysyi
isoäiti.

-- Kenties, ellei sitä käy välttäminen. Minä osaltani olen suuresti
mielistynyt luonnon alkuperäiseen jylhyyteen, mutta keinotekoisesti
tehdyistä erämaista en välitä, olletikin siellä, missä esi-isäni ovat
asuneet.

-- Nuo hyvät, kunnon ihmiset! Paljon kovaa he mahtoivat kokea!

Välskäri ei vastannut, hänen harmaat kulmakarvansa rypistyivät, ja
huomaamattaan hän taittoi hammasluun vanhasta hopeoidusta
visapiipustaan.

Kun kaikki olivat vaiti, kysyi isoäiti viimein, eikö hän aikonut
aloittaa. -- Aion, -- vastasi hän ykskantaan.

-- Ja mikä on yhdeksännen kertomuksen nimi?

-- _Erään nimen varjo_.



1. VALTIOPÄIVÄKERHO.


Eräänä iltana maaliskuussa v. 1714 oli viisi-, kuusikymmenhenkinen
seura kokoontunut eversti, kreivi Kustaa Lewenhauptin asuntoon lähelle
Ritarihuoneen toria Tukholmassa. Ikkunain luukut oli huolellisesti
suljettu ja palvelijoista päättäen, joita ilman nähtävää syytä oli
asetettu sekä portaille että portin pieleen, näkyi isäntä tahtovan
osoittaa, ettei kokous suinkaan ollut salainen, ja samalla olla
varuillaan kaikkia odottamattomia vieraita vastaan.

Kokenut silmä voi kuitenkin seuran hyvin kirjavasta kokoon panosta
helposti huomata, ettei tässä ollut kysymyksessä mikään tavallinen
iltahuvi, joista ylhäiset herrat hakevat virkistystä päivän monien
huolien jälkeen, eikä myöskään mikään puoluekokous, jotka olivat niin
tavallisia tänä levottomana aikana ja olletikin nyt valtiopäiväin
aikana, kun "hiiret kissan poissa ollessa pöydällä hyppivät", niinkuin
muuan kuninkaan ystävistä peittelemättä lausui ritarihuoneessa. Täällä
nähtiin vanhoja, kokeneita Kaarle XI:n tuiman ajan miehiä, nöyryytetyn
ja nyt köyhän ylhäisaatelisten jäseniä, jotka eivät voineet antaa
pfaltzilaiselle suvulle reduktsionia ja yksinvaltaa anteeksi;
keski-ikäisiä miehiä, jotka olivat tuskastuneet sotiin, veroihin,
palkanvähennyksiin ja sotilasvaltaan; nuoria miehiä, jotka olivat
"täynnä tulevaisuutta", mutta sillä hetkellä varsin tyhjiä
sisällykseltään, ja jotka eivät mitään sen kernaammin halunneet kuin
millä keinoin hyvänsä nostaa melua tässä maailmassa. Nämä kaikki olisi
kumminkin saatu yhteen puolueeseen mahtumaan, jos he vain kaikki,
niinkuin talon isäntä, olisivat kuuluneet ylhäisaatelistoon; mutta
paitsi tätä ruotsalaisen aateliston kermaa, jota täällä useat loistavat
nimet edustivat, nähtiin joukossa myöskin useita alempaan aatelistoon
kuuluvia, niinkuin Stjerneld, Leijonmark, Wulfvenstjerna, ja sen
lisäksi vielä useita aatelittomia pappeja ja virkamiehiä, joiden nimien
kaiku oli hyvinkin jokapäiväistä laatua, niinkuin Lauri Molin, Eerikki
Benzelius, Aatami Schütz, mutta jotka yhtäkaikki oli kutsuttu
tehokkaasti ottamaan osaa ajan valtiollisiin mullistuksiin.

Vähän erillään muista erään ikkunan syvennyksessä seisoi ryhmä miehiä
vilkkaasti keskustellen. Siinä oli kenraalimajuri, kreivi Abraham Brahe
ja vara-amiraali, vapaaherra Akseli Lewenhaupt, jotka olivat seuraansa
vetäneet Turun hovioikeuden varapresidentin Sven Leijonmarkin ja hiljaa
mutta vilkkaasti näyttivät tätä mahtavaa puoluesankaria omalle
puolelleen pehmittävän. Tähän ryhmään liittyi kohta myöskin eräs
neljäs, nim. Upsalan yliopiston kunink. kirjaston hoitaja Benzelius,
joka erään hänen aikalaisensa arvostelun mukaan olisi voinut kohota
hyvinkin korkealle, -- ellei olisi pyrkinyt Upsalan arkkipiispan
istuinta ylemmä. Keskustelut koskivat sitä kirjallista lausuntoa
valtakunnan viheliäisestä tilasta, jonka Leijonmark oli jättänyt
ritarihuoneelle, osoittaakseen sillä, että näin epätoivoisissa oloissa,
ja kun ei näkynyt olevan enää mitään toivoa kuninkaan takaisin tulosta,
olisi välttämätöntä asettaa -- uusi hallitsija.

Nuo rohkeat sanat olivat saaneet aikaan melkoista hämminkiä. -- Kun
hänen majesteettinsa loistavista sotaretkistä ei ole meillä mitään
muuta kuin kunnia jäljellä, on tarpeellista, että pidetään huolta sen
säilyttämisestä niin kotona kuin kylässä, -- lausui Akseli Lewenhaupt.

-- Kuninkaallinen majesteetti ei suinkaan pahastune, että eräät asiat,
joista ei Demotikassa käy mitään päättäminen, otetaan täällä pikemmin
ratkaistaviksi, -- virkkoi Kustaa Lewenhaupt varovasti.

-- Jumala on asettanut kuninkaillekin rajan, jonka yli ei kukaan taida
astua, ja semmoisen kuolemantapauksen varalta katsokoot Ruotsin miehet
ajoissa eteensä, -- vastasi jumalinen ja taitava puoluemies Sven
Leijonmark, hänelle ominaisella rohkeudella.

Ivansekainen hymy väreili Benzeliuksen huulilla. -- Te laaditte, hyvät
herrat, -- sanoi hän, koroittaen ääntänsä niin, että kaikki olivat
pakotetut kuuntelemaan, -- te laaditte täällä valtio-oikeudellisia
järjestelmiä ja kuiskitte toistenne korviin sanoja, joissa tuntuu sekä
ha'at että kannukset, arvellen, etteihän kukaan tarkoin tiedä, milloin
luodetuuli vie ne kaikki Demotikaan. Suoraan puhuen, hyvät herrat
aateliset, me papit ja porvarit olemme kutsutut tänne keskustelemaan ja
sopimaan siitä, mitä on tehtävä isänmaan pelastukseksi.

-- Talonpojat tahtovat prinsessan hallitsijaksi! -- huusi majuri
Stjerneld, tavallisella karkealla tavallaan katkaisten kysymyksen
vaikeimman solmun. Hän se sitä innokkaimmin puuhasikin, vaikka
toistaiseksi menestyksettä, sillä talonpojat olivat kaikista enimmin
kuninkaaseen mieltyneitä.

-- Herra majuri puhuu siitä ihmeellisen varmasti, -- virkkoi piispa
Molin valtiomiehen varovaisuudella.

-- Minulla on todistukset taskussani, ja ne esitetään huomenna
aatelistolle, -- vastasi Stjerneld arvelematta.

-- Minä olin luullut, että talonpojat ennemmin pyrkivät tuon kuuluisan
saappaan hallittaviksi.[25] -- virkahti siihen laamanni, vapaaherra
Konrad Ribbing ylenkatseellisesti. Benzelius, joka itse oli
talonpoikaista sukua, kuohahti ja närkästyi. -- Herra laamanni, --
sanoi hän, -- tietää yhtä hyvin kuin me kaikki, että saapas on vain
jonkin ritarihuoneen suutarin tekemä; ja tietäköön hän senkin, etteivät
Ruotsin talonpojat nyt eivätkä vast'edes suvaitse saapasten hallitusta,
vaikka ne olisivat kuinkakin kultaisilla kannuksilla kaunistetut.

-- Eivätkä myöskään tarvitse viidettä pyörää vaunujen alle, -- vastasi
närkästynyt Ribbing, tarkoittaen sitä ehdotusta, että valtakunnan
aatelittomista virkamiehistä muodostettaisiin viides sääty, jota
ehdotusta silloin luultiin Benzeliuksen aikaansaamaksi.

-- Älkäämme riidelkö, hyvät herrat, -- puuttui piispa puheeseen, -- Me
olemme tulleet tänne sopimaan parhaista keinoista voimakkaan
hallituksen muodostamiseksi kuninkaan poissa ollessa. Asia tulee
huomenna esille ritarihuoneessa, ja isänmaanystäväin tulee vetää yhtä
köyttä, ettei kaikki menisi myttyyn.

-- Entä sitten! -- alkoi Stjerneld. -- Me katkaisemme käpälät
holsteinilaiselta puolueelta, kun asetamme tuossa paikassa hänen
kuninkaallisen korkeutensa prinsessan hallitsijaksi.

-- Antaen hänelle kumminkin sen rajoitetun vallan, jota valtakunnan
menestys moisessa tilassa vaatinee, -- virkkoi kreivi Brahe, nakaten
ylpeästi aatelista niskaansa.

-- Kreivi on oikeassa, -- sanoi tasavaltalaismielinen Leijonmark. --
"_Fata trahunt nolentes_". Siltä varalta, että jokin onnettomuus, josta
Jumala varjelkoon, sattuisi kohtaamaan kuningasta, on välttämätöntä,
että kaikki onnenonkijat estetään valtakunnan turmioksi vehkeilemästä.

-- Valtakunnan menestys vaatii, että ennen vuotta 1680 olemassa ollut
hallitusmuoto uudistetaan ja että säädyt saavat takaisin heille tulevat
etuoikeutensa, lausui Kustaa Lewenhaupt.

-- Menneet ajat todistavat, että milloin kukin sääty on nauttinut
oikeutensa mukaisia etuja, silloin on myöskin valtakunta ollut
parhaissa voimissaan, -- arveli kreivi Brahe.

-- Te hyvät herrat aateliset, -- huudahti Benzelius, jonka luonto taas
oli kuohahtanut, -- puhutte aina niinkuin vanha hyvä aika olisi vain
eteiseen ajettu, ja teidän on vain tarvis avata ovi ja pyytää sitä
suosiollisesti sisään astumaan. Te ette muista, että kuningas vainajan
aikana tehtiin paljon muutoksia, jotka olivat valtakunnalle suureksi
eduksi ja joista aatelittomat säädyt eivät liene halukkaat luopumaan.
Te tahdotte hallitsijan, joka pantaisiin vitsan ja kurin alle --
tietystikin vain siinä surullisessa tapauksessa, että jokin onnettomuus
sattuisi nyt hallitsevalle kuninkaallemme, jota Jumala varjelkoon
hengen ja terveyden puolesta. Mutta sen minä sanon teille, että jos
niin tapahtuu, tahdomme me aatelittomatkin sananvuoroa asiassa, emmekä
tule enää sallimaan, että kourallinen pikkukuninkaita kynii meitä kuin
pyitä, sanokootpa he sitten itseään valtakunnan tai kuninkaan
neuvoksiksi tai neuvottomiksi.

Nämä rohkeat sanat synnyttivät salissa sanomattoman hälinän. Yhdet
huusivat yhtä, toiset toista, ja sillävälin kuin kaikkien kiivaimmat
kirkuivat, että puhuja olisi ajettava ovesta ulos, kuultiin sukkelan
Wulfvenstjernan virkkavan Ribbingille: -- Hirttäkää tahi aateloikaa
hänet, kummassakin tapauksessa hän vaikenee kuin kiltti lapsi.

Molin koetti turhaan rakentaa rauhaa, muistuttaen, ettei oltu tultu
tänne eri säätyjen eduista riitelemään, vaan neuvottelemaan koko
valtakunnan menestyksestä. Yhteisten onnettomuuksien ajat riitauttavat
mieliä yhtä usein kuin yhdistävät, eikä eripuraisuuden vitsaus suinkaan
ollut pienimpiä niistä onnettomuuksista, joita pohjoismaat nyt saivat
kärsiä. Oli näet silminnähtävää, että kaikki läsnäolijat, joiden
joukossa oli monta valtakunnan parasta tarkoittavaa miestä, olivat yhtä
mieltä ainoastaan siinä, että muutos oli tarpeen; mutta niinpian kuin
tuli kysymys siitä, mitä olisi muutettava, mitä muutoksen tulisi
oikeastaan tarkoittaa, hajautuivat mielet eri lahkoiksi, jotka
taistelivat toinen toistaan vastaan. Benzeliuksella oli kohta
ympärillään melkoinen puolue, joka näytti lujasti päättäneen sekä
täällä että säätyjen istunnoissa vastustaa ylhäisaatelisten
etuoikeuksia, ja pelko tämän puolueen loukkaamisesta hillitsi noiden
korkeain herrain vihan ilmi tuleen leimahtamasta. Schütz istuutui
pöytäkirjaa laatimaan, ja niin tehtiin kuin tehtiinkin päätös, että
prinsessa Ulriika Eleonoora olisi koroitettava hallitsijaksi kuninkaan
poissa ollessa.

-- Yksissä neuvoin säätyjen valiomiesten kanssa, lisäsi Sjrerneld, jota
heti Benzelius ja tämän ystävät voimakkaasti kannattivat.

-- Mitä nyt? -- huudahti Akseli Lewenhaupt. -- Tahdotaanko meille
asettaa pitkä parlamentti ja Cromwell?

-- Leijonmark on sopivin mies Cromwellin osaa esittämään, -- kuiskasi
Wulfvenstjerna Schützille.

-- Olkoon menneeksi valiomiesten kanssa! -- huudahti siihen
sukkelapäinen Konrad Ribbing. -- Onhan siinäkin luupalanen
vastustuspuolueen rakkien kitaan ja se sopii kauniisti
veroituskysymyksissä.

-- Hyvät herrat, -- sanoi Kustaa Lewenhaupt kaksimielisesti hymyillen,
-- pelkäänpä pahoin, että olemme laatineet laskun ilman arvoja. Ellen
erehdy, tulee tuossa mies, joka voinee vähentää epäilyksiämme siinä
kohden.

Samassa astui sisään vähän neljännellä kymmenellä oleva mies, joka oli
hoikkavartaloinen ja vaaleaverinen ja muuten älykkään näköinen. Hänen
erinomaisen hieno ja huolellinen pukunsa, siihen välttämättömästi
kuuluvine kiharaperuukkeineen, hänen kirjaellun takkinsa mahdottoman
avarat hihat ja hänen luonteva, vähän ylpeä ryhtinsä osoittivat heti
kohta, että hän kuului korkeampaan aateliin ja että hän oli saanut
sivistyksensä ulkomaisten hovien salongeissa, eroten siinä kohden
aikakautensa nuoremmista aatelismiehistä, joiden esiintymisessä oli
jälkiä tappotanterella saadusta karkeammasta kasvatuksesta.

-- Kuka tuo ylpeä herra on? -- kysyi muuan äskentulleista
valtiopäivämiehistä vierellään olevalta Schütziltä.

-- Se on mies, -- vastasi Schütz, -- josta ei tiedä, kumpi on
vaarallisempaa: ollako hänen ystävänsä vai vihamiehensä, kohdatako
häntä salongissa vai kabinetissa; suurikykyinen mies, mutta vielä
kunnianhimoisempi; mies, joka tutkii ja näkee kaikkien mielet, mutta
jonka mieltä harvat tai ei kukaan tutki eikä näe; mies, joka synnyltään
ja taipumukseltaan on ylhäistä aatelia, mutta joka kuitenkin on osannut
tehdä itsensä kaikille puolueille väittämättömän tarpeelliseksi,
vaikkei yksikään voi sanoa häntä omaksensa; mies, joka on liitossa
kaikkien kanssa, mutta ei kenenkään oikea ystävä; syrjäytetty kaikissa
virkanimityksissä ja kuitenkin käytetty tärkeimmissä tehtävissä;
vielä miltei nuorukainen ja jo harmaantunut valtioviisauden
teeskentelytaidossa, sanalla sanoen, suuren mestarinsa ja suosijansa,
kreivi Arvid Hornin oivallinen oppilas -- lähetystön sihteeri, kreivi
Torsten Bertelsköld.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin parvi eri mielipiteisiä puoluemiehiä oli
kokoontunut äsken tulleen ympärille, joka ujostelemattomalla
suoruudella kertoi, mitä tiesi tai luuli tietävänsä. Holsteinilainen
puolue, sanoi hän, pani kaikki keinonsa liikkeelle; kuningasmieliset
olivat taipuvaisia yhtymään yritykseen; prinsessa ei ollut päätöstään
tehnyt; kreivi Horn oli sekä häntä että herroja kohtaan suosiollisella
kannalla eikä ensinkään epäillyt asian päättyvän kaikkien mieliksi.

-- Kreivi Horn on siis ehdotuksen _puolella_! -- huudahtivat
Lewenhauptit. -- Silloin on voitto varma.

-- Kreivi Horn, -- vastasi Bertelsköld, -- ei ole lausunut
mielipiteitään herrojen aikomuksesta, mutta minä luulen tietäväni, että
hän kuninkaallisena neuvoksena on huomenna istuvan neuvoskunnan edessä
ja prinsessan läsnäollessa antava kuudelle tahi seitsemälle herroista
vakavan muistutuksen.

-- Mitä? -- huudahtivat taasen Lewenhauptit y.m. -- hän on siis
ehdotusta _vastaan_! Hän tahtoo siis häväistä meitä, kukistaa meidät!

-- Minä olen vakuutettu siitä, että kreivi pitää sekä herroja että
heidän asiataan mitä suurimmassa arvossa ja että hänen kuninkaallisella
korkeudellaan prinsessalla ei tule olemaan syytä olla kreiviin
tyytymätön.

-- Mutta onko hän siis puolellamme, vai onko hän meitä vastaan?

-- En tiedä sanoa muuta kuin että kreivi epäilemättä on tekevä
velvollisuutensa.

-- Kirottu mies, hänestä ei milloinkaan tiedä, millä oksalla hän istuu!
-- huudahtivat puoluemiehet, ja kerho hajausi epätietoisuuden ja
hämmingin vallitessa.



2. VALTIOVIISAAN SODANJULISTUS.


Kerhon kokouksen jälkeisenä iltana kreivi Torsten Bertelsköld astui
korkeiden, koristeltujen, tammisten ovien kautta kenraali, kreivi
Liewenin asuntoon. Kenraali oli lähetetty kuninkaan luo Turkinmaalle
neuvoskunnan puolesta esittämään valtakunnan todellista tilaa ja
kehoittamaan Kaarle XII:ta palaamaan kotiinsa. Ilmoittamatta itseään
Bertelsköld jatkoi kulkuaan näiden tyhjien huoneiden läpi, kunnes
saapui kreivittären makuuhuoneeseen. Kohteliaasti, miltei
sydämellisesti hän suuteli kreivittären kättä ja tiedusteli hänen
terveydentilaansa.

Kreivitär oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, pikemmin lyhyt kuin
pitkä, mustiin puettu nainen, näöltään hän ei ollut juuri erikoisen
kaunis, mutta suloinen ja herttainen hän oli. Vähänkään loukkautumatta
tuosta tuttavallisuudesta, jota tosin ei voinutkaan selittää väärin,
hän näytti tulevan siitä jopa liikutetuksikin; kostea kiilto ilmaantui
hänen kauniisiin silmiinsä, ja hän vastasi Bertelsköldin tervehdykseen
vielä suuremmalla lämmöllä kuin millä tämä oli häntä tervehtinyt.

Ne, jotka muistavat Mainiemen linnan ja Drottningholmassa toimeenpannut
pukutanssit, tuntenevat vielä kreivittären entiseksi herttaiseksi Ebba
Bertelsköldiksi, joka siihen aikaan oli hovineitinä, mutta nyt
valtarouvana hänen kuninkaallisen korkeutensa prinsessa Ulrikka
Eleonooran luona. Monen pitkän vuoden kuluessa eräs surullinen muisto
oli saattanut hänet hylkäämään kaikki naimistarjoukset, kunnes kreivi
Torsten muutamia vuosia sitten sai hänet seitsemänkolmatta vuoden
vanhana suostumaan avioliittoon jo harmaantuvan leskimiehen, nykyisen
puolisonsa kanssa. Mutta mustan surupuvun riisui yltään hän vain
silloin, kun hovitavat sitä välttämättömästi vaativat.

-- Toivon, etten sinua häiritse? -- sanoi kreivi Torsten, istuutuen
sisarensa viereen.

-- Niin harvinainen vieras ei voi häiritä, vaikkei olisikaan niin
tervetullut kuin sinä, -- vastasi kreivitär.

-- Luulenpa tosiaankin useita viikkoja kuluneen siitä, kun minulla
viimeksi oli ilo nähdä sisartani. Työt ja toimet...

-- Siitä on jo kolme kuukautta. Olkoon se nyt unohdettu...

-- Samoin kuin tuo silloinen pieni riitammekin. Sinä pidit puolesi kuin
-- karoliini. Mutta asiasta toiseen: oletko kuullut päivän uutisia?

-- En. Mutta jotakin erinomaista lienee kai tapahtunut; tiedänhän,
ettet sinä koskaan tule ilman syytä. Saatanko olla sinulle hyödyksi
jollakin muulla tavalla kuin viimeksi pyytämälläsi, ystäväni?

-- Ebba, sinä olisit viisas nainen, jos vain ymmärtäisit käyttää
asemaasi hyväksesi. Mutta älkäämme siitä enää riidelkö. Tärkeitä
asioita on täällä tekeillä. Puolueet ovat ilmikahakassa keskenään;
kruunua katsotaan miltei avonaiseksi. Suoraan sanoen, mitä hyötyä on
kuninkaasta, joka on kolmensadan penikulman päässä täältä ja jota yksi
luulee hulluksi, toinen kuolleeksi, kolmas vangituksi? Ajatteles, että
Görtz ja holsteinilaiset ovat saavuttaneet tänään voiton, tietystikin
uskollisuuden ja laillisuuden nimessä ja sen hyväksi. Prinsessan
vehkeilijät, puoluelaiset, joiden joukossa on useita hyvinkin
epäilyttäviä henkilöitä, ja joita rehellinen Creutz johtaa, ovat tänään
saaneet muistutuksen istuvan neuvoskunnan edessä. Herrat saivat aika
puskuja meidän suomalaiselta sarvikuonoltamme;[26] Crusbjörn esim. sai
kuulla, että hän on yhtä kehno valtiomiehenä kuin hyvä soturina.
Enimmän sutkauksia sai osakseen kuitenkin Akseli Lewenhaupt.
Valtiopäivät on armollisesti hajoitettu; prinsessa on pyytänyt, että
sen tulisi tapahtua hellävaroen. Kuitenkin aatelisto on äänestänyt
prinsessaa hallitsijaksi. Arvaapa kuinka! Heillä oli kaksipalstainen
pöytäkirja; toinen palsta oli niitä varten, jotka heti tahtoivat auttaa
hänen kunink. korkeutensa tuolle loistavalle istuimelle, toinen niitä
varten, jotka alamaisimmasti tahtoivat kehoittaa häntä malttamaan
mieltänsä niin kauan, kunnes joku janitsaari auttaisi valtakunnan
näistä selkkauksista.

-- Ne kavaltajat! Jatka!

-- Läsnä oli 235 aatelismiestä. Ensimmäiseen palstaan kirjoitettiin 137
nimeä, toiseen ei yhtään. Tunnethan Cederhjelmin?

-- Sukkelin mies ja suurin veijari Tukholmassa -- lähinnä veljeäni.

-- Paljon kiitoksia. No niin, hänellä oli olevinaan hyvin kiire, tuhri
jotakin ensimmäiseen palstaan ja riensi sitten tiehensä _kiihtyneenä_.
Kun tarkastettiin hänen tuherrustaan, havaittiin se näin kuuluvaksi:
"_att anmoda hennes höghet nekar jag intet är det nyttigt för oss och
henne, Carl Gustaf Cederhjelm_".

-- Hän oli hallitsijan asettamista vastaan?

-- Taikka sen puolella, -- miten kukin tahtoo ymmärtää. Kaikki riippuu
siitä, kummalleko puolelle sanaa "_intet_" pilkku pannaan.

-- Oikein sinun tapaistasi. Minua ihmetyttää, ettet sinä itse...

-- Minä en kirjoittanut kumpaankaan palstaan. Mahdotonta, sarvikuono
katsoo parhaaksi olla mieltänsä ilmaisematta, ja hänen politiikkansa on
tätä nykyä minunkin politiikkani. Mutta asiain nykyisellä kannallaan
ollen luulen minä prinsessan ennemmin tahi myöhemmin pääsevän voitolle
ja silloin ei hän ikinä unohda, että olemme hänen etujaan vastustaneet.
_Me voilá_. Olen oleva sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, jos
ilmaiset prinsessalle, että minä olen hänen hartaimpia puoluelaisiaan
ja työskentelen hiljaisuudessa hänen eduksensa.

-- Arvasin siis oikein; huomasit minun voivan olla sinulle hyödyksi, ja
muistit, että sinulla on sisar. Torsten -- ei minulla ole suuria
vaatimuksia ystävyydestäsi, mutta sinä tiedät, mitä minä ajattelen
valtiollisista vehkeistäsi. Mitä hyödyttää tuo puolinaisuus, joka
imartelee ja pettää kaikkia puolueita? Eilen olit kuningasmielinen,
tänään olet hesseniläinen, huomenna holsteinilainen, ylihuomenna vähän
sitä, vähän tätä tai et mitään. Valitse puolueesi, _mon frère; ainakin
on sinulla kolme osaa valittavana, ja mille puolelle kallistunetkin,
aina on valtiollinen kykysi sinua auttava. Mutta salli minun sanoa
sinulle: tuommoinen kaikkien puolueiden palveleminen hankkii sinulle
vihamiehiä kaikkialla eikä ystäviä missään. Torsten, käytöksesi ei ole
nimesi arvoinen, enkä minä aio ruveta kätyriksesi.

-- Taas nuhdesaarna. Etkö ihmettele kärsivällisyyttäni, kreivittäreni,
kun en ole pelästynyt sitä ankaraa varoitusta, millä minua viimeksi
kunnioitit, kun pyysin sinua rupeamaan liittolaisekseni ja pitämään
silmällä prinsessan puuhia ja toimia. No niin, en tahdo nyt siitä enää
puhua...

-- Se ei ole ainoastaan mieletöntä, se on halpamaista. Isämme ei olisi
milloinkaan niin menetellyt.

Kreivi Torsten punastui. Tottunut kun oli pitämään hyvin suuressa
arvossa omaa valtiollista älyään -- jota muutoin monet muutkin pitivät
suuressa arvossa -- katsoi hän tietysti nämä naisen antamat nuhteet
varsin sopimattomiksi. Mutta hän malttoi mielensä. -- Sydänkäpyseni on
oikeassa, -- sanoi hän. -- Ei olisi viisasta eikä jaloa panna moista
järjestelmää elämänsä ohjeeksi. Mutta oletko ajatellut, millainen on se
aika, jossa elämme? Me seisomme kaikki kolmen kuilun partaalla, joista
yksi tahi toinen on tänään taikka huomenna nielaiseva kitaansa kaikki
ne, jotka ovat vastakkaisella puolella. Joko kuningas tai prinsessa tai
Holsteinin herttua on voittava; ja voi silloin heidän vihollisiaan! Ja
jospa asia koskisikin ainoastaan henkilöitä, mutta kun se koskee
myöskin periaatteita. Sinä mainitsit isämme. No niin, minä tahdon
kertoa sinulle, mitä hän sanoi minulle elämänsä lopulla. Sinuun minä
luotan, Torsten, sanoi hän. Muista, että jos en jätäkään sinulle muuta
perintöä, niin jätän sinulle perinnöksi periaatteeni ja se periaate on
yksinvaltaa ja monivaltaa, kuninkaan ehdotonta yksinomaista oikeutta ja
rahvaan hillitöntä valtaa välittävän vallan kannattaminen, joista
edellinen kieltää kaikilta muilta oikeuden ja jälkimmäinen hajoittaa
kaikki puolueiksi. Lupaa minulle, Torsten, että alati taistelet
kuningasta ja kansaa välittävän aateliston puolesta!

-- Niinpä pysykin sinä lujana äläkä tingiskele muiden puolueiden
kanssa.

-- Ei, sinä olet väärässä. Minä tiedän puolueeni, se on sama kuin
kreivi Hornin, ainoa puolue, joka on sukumme arvoinen. Kerran olen minä
oleva tämän puolueen tuki ja turva; ja olisiko minun nyt, kun kaikki
horjuu, heittäydyttävä ajan pyörivän rattaan alle ja annettava
ensimmäisen tielleni sattuvan kuninkaallisen, prinssillisen tahi
herttuallisen lakeijan musertaa itseni! Oi -- jospa minulla vain olisi
sormukseni, sormukseni, niin nauraisin kaikille noille kataloille
matelijoille, sen sijaan että minun nyt...

-- Sulaa taikauskoa tuo kuninkaan sormus.

-- Sen kyllä tiedän, ja kuitenkin antaa se niin ihmeellisen voiman,
että kaikki salaisimmatkin toiveet toteutuvat...  Mutta se sikseen,
tahdotko siis valvoa etujani prinsessan luona?

-- Sisarenasi olen sen tekevä. Valtiollisena kätyrinäsi en.

-- Sinä pakotat siis minut heittäytymään holsteinilaisen puolueen ja
Görtzin turviin?

-- Niin kauan kuin Ruotsilla on Kaarle XII, ei uskollisten alamaisten
kesken voi olla puhetta kuin yhdestä puolueesta. Pysy kuninkaan
miehenä, Torsten, käytä älyäsi saadaksesi ilmi hänen vihollisensa,
vahvistaaksesi hänen valtaansa ja palvellaksesi...

-- Yksinvaltaa? En milloinkaan! Jalomielisyytesi vie sinut harhaan,
Ebba. Minäkö palvelisin miekkaa, tuota raakaa valtaa, joka polkee
kaikkia oikeuksiamme -- tuota sotilasjoukkuetta, joka kohtelee meitä
vapaasukuisia aatelismiehiä kuin janitsaareja; minäkö palvelisin tuota
kuningasta, jonka olemassa olosta valtakunta saa tietää ainoastaan
silloin, kun hän tarvitsee veroja ja niitä kiskoo; noita kukistuvia
suuruuksia, menneiden voittojen varjoja, jotka ovat tappioihin
huvenneet; voimattomia valtoja, joilla ei ole muuta jäljellä kuin
itsekäs kunnianhimonsa ja hillittömät vaatimuksensa! Minäkö, mies,
jossa asuu uusi aika, vapauden ja oikeuden aika, joka ei salli vallan
ylvästellä eikä heikkouden purra itseään kantapäähän -- minäkö
kuluttaisin kykyni ja tulevaisuuteni menetetyn asian vuoksi, joka
tänään voi meidät musertaa, mutta huomenna on vain satu tarujen
aikakaudelta! Ei ... sen tehtävän jätän tuhansissa vaaroissa
retkeilevälle ritarille, rakkaalle Kustaallemme, jolla juuri tällä
hetkellä on oiva tilaisuus pystyttää Suomessa karoliinilaisia
tuulimyllyjään...

-- Torsten, älä herjaa Kustaata! Hän on oikea ritari, yhtä vilpitön
kuin peloton, kuolemaan asti uskollinen sille kuninkaalle ja sille
asialle, joiden lippua hän on vannonut palvelevansa...

-- Epäilemättä. Mutta Kustaasta johtuu mieleeni, että Eeva Falkenbergin
sanotaan jääneen leskeksi vanhan Rhenfeltin jälkeen. Lupasit minulle
vast'ikään sisarellisen suojeluksesi. Annan nuhteesi anteeksi ja
toivon, että autat minua, jos näkisin hyväksi kilpailla tuon armaan
lesken omistamisesta.

-- Taas kauppa-asia! Taaskin tuumia ja laskuja! Te suuret
valtioviisaat, kuinka vähän te tunnette naisen sydäntä!

-- Olkoon menneeksi. Niinkuin itse tahdot. Tiedät kuitenkin, että olen
ihaillut Eeva Falkenbergiä aikoja ennen hänen naimistaan. Ja sen, että
alinomaa olimme riidassa keskenämme, pitäisi osoittaa, ettei kaunis
vastustajani toki ollut minusta aivan kokonaan välittämättä. Tiedän,
mitä aiot sanoa: se oli vain nuoruuden rakkautta niinkuin sinunkin
rakkautesi, se oli vain niitä haaveita, jotka himmenevät kahdenkymmenen
ja katoavat kolmenkymmenen iällä! Kustaa on jo aikoja sitten unohtanut
hänet, samoinkuin Eeva on Kustaan unohtanut; se naimiskauppa sopii
minulle, enkä käsitä miksi en...

-- Te laskelmain laatijat, sellaiset kuin sinä, ystäväni, laskette
tavallisesti koko joukon ihmissydämeen pieniä numeroita yhteen ja
unohdatte suuremmat. Sinun pitäisi tuntea Eeva Falkenberg, hän on
itsenäinen luonne, paljon tarmokkaampi kuin minä. Hän hylkää
tarjouksesi...

-- Miksi, jos saan kysyä?

-- Siksi, että hän vieläkin rakastaa Kustaata, ja siksi ettei hän
koskaan ole voinut kärsiä sinua, ystäväiseni. En voi tehdä mitään sinun
hyväksesi.

-- Sitä enemmän on minulla syytä valloittaa hänen sydämensä.
Kreivittäreni, minä olen nyt haastellut kanssanne niinkuin veli
ainakin, mutta te ette ole nähnyt hyväksi vastata minulle sisaren
tavoin. Olen tunnustanut teille muutamia tuumiani, toiveitani; ette
kuitenkaan ole päässyt kaikkien aikeitteni perille. Olette unohtanut,
että minullakin on melkoinen määrä isältä perimääni ylpeyttä. Sentähden
voimme nyt lopettaa. Mutta sen sanon teille edeltäkäsin, että me olemme
tästälähin ilmi sodassa keskenämme. Minä olen kukistava prinsessanne,
jos näen sen periaatteelleni hyödylliseksi; minä olen asettava hänet
valtaistuimelle, jos näen sen edullisemmaksi. Mitä rouva Rhenfeltiin
tulee, niin tulee hänestä, myöten tahi vasten teidän tahtoanne, myöten
tahi vasten suomalaista Don Quixoteamme, vuoden tahi parin kuluttua
kreivitär Bertelsköld. Nöyrin palvelijanne, kreivittäreni!

-- Torsten! -- huudahti kreivitär, mutta kreivi oli jo mennyt.
Kreivittären kauniit silmät täyttyivät kyynelillä. -- Miksi täytyy, --
sanoi hän itsekseen, -- suuren itsekkyyden himmentää noin suuria sielun
kykyjä! Oi, te miehet, te miehet, jotka aina asetatte oman itsenne
tarkoitusperäksenne ja kaikki muut välikappaleiksenne -- kuinka usein
te unohdattekaan, että paitsi teitä vielä on olemassa muitakin sydämiä,
jotka kärsivät ja Jumala, joka hallitsee!



3. PAKOLAISET.


Ruotsin senaikuinen suurin valtiomies, suomalainen kreivi Arvid
Bernhard Horn, istui työhuoneessaan, yhdessä lähetystösihteerin kreivi
Torsten Bertelsköldin kanssa sepittämässä kiertokirjettä ulkomaisissa
hoveissa oleville Ruotsin lähettiläille. Kreivi Horn oli uljas ylimys,
vartalo oli kookas, kasvot erinomaisen suorat ja säännölliset. Kasvojen
arvokasta ilmettä lisäsi taapäin taivutettu, erinomaisella huolella
kammattu tekotukka, joka pöyheinä kiharoina valui hänen niskalleen ja
kaulalleen, nenä oli kyömy, alahuuli paksunlainen, ja lujaa luonnetta
osoittava suu muutenkin ulkoneva -- otsa korkea ja kaunis, silmät
suuret, vaaleansiniset ja terävät. Koko hänen pukunsa oli hänen
työhuoneessakin ollessaan mitä suurimmalla huolella hoidettu ja
erinomaisen aistikas; kirjaellussa sinisessä yönutussa ja mustissa
alusvaatteissa ei näkynyt pienintäkään tahraa eikä ryppyä; hienot
silkkisukat peittivät pohkeita, joissa ei ollut moitteen sijaa, ja
jalat oli pistetty ylen hienoihin samettitohveleihin. Huonekin oli
erittäin komeasti sisustettu siihen aikaan vallitsevaan ranskalaiseen
tyyliin ja olisi, vaikka ajat olivatkin köyhät, voinut vetää vertoja
mille Ludvig XIV:n ministerin Versaillesissa olevalle työhuoneelle
tahansa.

Kreivi nousi istuimeltaan ja läheni Bertelsköldiä, ontuen vielä sen
haavan johdosta, minkä 13 vuotta sitten oli saanut polveensa Väinäjoen
yli mentäessä. -- Joko se on valmis? -- kysyi hän tottuneen esimiehen
päättäväisellä ja kuitenkin kohteliaalla äänellä.

Bertelsköld ojensi hänelle konseptin, jonka kreivi tarkkaavasti
luki läpi. -- "Teidän on hovissanne mitä tarkimmalla huolella
pidettävä silmällä niitä yrityksiä, joihin mahdollisesti ryhdytään
vallanperimyksen järjestämiseksi Ruotsissa, sillaikaa kun Hänen
Majesteettinsa, kaikkien uskollisten alamaistensa iloksi, vielä elää ja
on täysissä voimissa. Kaikella ahkeruudella on Teidän koetettava estää
semmoisia puuhia, jotka voisivat olla Hänen Majesteetilleen ja
valtakunnalle varsin vahingollisia ja loukkaavia, niin että niiden
onnistuminen käy peräti mahdottomaksi siellä Teidän hovissanne.
Kuninkaallisen senaatin tietoon on tullut, että parooni Görtziä
käytetään semmoisiin tarkoituksiin Ranskan hovissa. Senaatti on kunink.
kansliakollegion välityksellä antanut lähettiläs Cronströmille käskyn
masentaa Görtzin vaikutusvaltaa; jonka ohessa huomannette, että, paitsi
Tanskaa ja valtakunnan hoitajaa, myöskin Hollannin ministeri on se,
joka enemmän kuin muut vallat on tehnyt Hänen Majesteetilleen kiusaa ja
tuottanut valtakunnalle vahinkoa ... j.n.e."

-- Hyvä on, -- jatkoi kreivi, luettuaan kirjoituksen. -- Minä näen,
että olette tarkoituksen ymmärtänyt, ja minua ilahduttaa, että minulla
on mies, johon saatan luottaa. Me tahdomme säilyttää kruunun Hänen
Majesteetilleen niin kauan kuin mahdollista.

-- Niin kauan kuin mahdollista, -- toisti Bertelsköld, hienosti,
melkein huomaamattomasti hymyillen.

-- Tuo Görtz voi tulla meille vaaralliseksi, -- jatkoi kreivi, ollen
olevinaan ymmärtämättä Bertelsköldin kaksimielistä vastausta. Hän on
valtioviisaudessa samanlainen kuin Kaarle XII on sotakentällä, mies,
joka aina pelaa uhkapeliä. Jos sallimus kerran saattaisi nämä näin
erilaiset ja kuitenkin näin yhtäläiset miehet yhteen, niin miehet
semmoiset kuin te ja minä olisimme liikaa.

-- Pelionni on epävakainen, vastasi lähetystösihteeri niinkuin
ennenkin.

-- Saatatte olla oikeassa. Pitäkäämme nyt vain huolta pelastuslautan
hankkimisesta tässä uhkaavassa yleisessä haaksirikossa. Mitä uutta?

-- Teidän ylhäisyytenne kenties ei tunne sitä huhua, jonka Suomesta
tulleet pakolaiset tänä aamuna ovat levittäneet?

-- Kun vihollinen sulki Suomen rantatien, ei hallitus ole saanut yhtään
postia Pohjois-Suomesta.

-- Armfeltin sanotaan joutuneen kokonaan tappiolle jossakin
Pohjanmaalla, ja koko armeija lienee tuhottu.

Kreivi Horn kalpeni kovasti, mutta malttoi mielensä melkein samassa
tuokiossa ja sanoi: -- Minä toivon, ettei huhussa ole perää. Viimeisten
tietojen mukaan oli Armfelt saanut lisäväkeä Pohjanmaalla, ja Galitzin
oli vielä Porin tienoilla. Pitää kumminkin pakolaisia kuulustella.
Muistelen kuulleeni, että teidän veljenne muutaman sissijoukon kanssa
on yhtynyt Armfeltiin. Ettekö ole saanut tietoja häneltä?

-- Veljeni on kokonaan unohtanut kirjoitustaidon. Sen vain tiedän, että
hän turhaan typerällä puolustuksellaan ärsytti vihollisen perinjuurin
hävittämään isäimme linnan Mainiemen, joka oli lähellä Turkua.

-- Tuomitsette kovin ankarasti sitä koulua, jossa Ruotsin
mainehikkaimmat voitonseppeleet ovat kasvaneet, -- vastasi Horn
olkapäitään kohauttaen.

-- Minä suurimmasti kunnioitan koulua, jossa teidän ylhäisyytenne on
ollut oppilaana, -- vastasi Bertelsköld; mutta minä vetoan teidän
ylhäisyytenne äsken pelureista lausumaan arvosteluun. Veljeni on pannut
kaikki tyyni yhden kortin varaan ja -- hävinnyt.

-- Veljenne on urhoollinen mies; minä en saata syyttää häntä
onnettomuudestaan. Mutta olkaa hyvä ja tiedustakaa, mitä meteliä
kadulla pidetään.

Kreivin huomio olikin jo jonkin aikaa ollut kiintyneenä tavattomaan
ulkoa kuuluvaan hälinään. Ulos mentyään tapasi Bertelsköld suuren
kiljuvan ja karjuvan väkijoukon hieromassa tappelua poliisipalvelijain
kanssa, jotka kaksikymmen-miehisen sotilaspatrullin avustamina
näyttivät vielä olevan kahden vaiheilla, oliko käytettävä väkivaltaa
vai ei. Tukholma oli näet jo jonkin aikaa ollut niin täynnä Virosta,
Liivinmaalta ja Suomesta tulleita pakolaisia, ettei viimein enää
tiedetty, mihin heitä majoittaa. Kaupunkilaiset, jotka itse saivat
kärsiä kovan ajan rasituksia, olivat niin kauan kuin mahdollista
koettaneet auttaa hätääkärsiviä; mutta kun ehtimiseen uusia laumoja
tulvasi kaupunkiin, tyhjenivät vähitellen kaikki varat, ja ensimmäinen
hyväntahtoisuus muuttui kärsimättömyydeksi ja nurkumiseksi. Kun siis
taas toista sataa pakolaista, paleltunutta ja nälkiintynyttä väkeä,
saapui jäätä myöten enimmäkseen Ahvenanmaalta, nousi napina
ylimmilleen, ja nämä onnettomat ajettiin tiehensä joka paikasta, mihin
ikinä tulivat suojaa anomaan. Poliisimiehistö tahtoi nyt saada
pakolaisia lähtemään pois kaupungista ja hakemaan turvapaikkaa jostakin
maaseudulta, mutta kun nämä perin väsyneinä vaikeasta meren yli
tekemästään matkasta eivät suostuneet lähtemään, oli heidät nyt
väkivallalla siihen pakotettava. Tämä toimenpide hellytti jälleen
tukholmalaisten sydämet pakolaisten eduksi; väkijoukko kävi heidän
puolelleen ja vaati kovin huudoin hallitusta huolehtimaan heidän
elatuksestaan. Kapina oli syttymäisillään, sitäkin vaarallisempi, kun
tyytymättömillä oli tavallaan oikeus puolellaan ja se kääntyi
neuvoskuntaa vastaan, jolla oli korkein hallitusvalta kuninkaan poissa
ollessa. Tunnettua oli myöskin, että kuninkaallinen neuvos kreivi Horn
sekä totutun tavan että taipumuksiensa mukaan eli ylellisesti ja
komeasti silloinkin, kun yleinen hätä oli ylimmillään eikä kukaan
tiennyt tai muistanut, että jalomielinen kreivi, joka oli yhtä antelias
kuin rikas, oli tehnyt suurempia yksityisiä uhrauksia kuin kukaan muu
sekä valtakunnan puolustukseksi että hätää kärsivien maanmiestensä
hyväksi.

Sekä pakolaiset että muu väkijoukko samosivat sentähden, aseellisen
voiman uskaltamatta heitä estää, kreivi Hornin talon luo ja täyttivät
vähitellen tiukkaan ahtautuen koko kadun. Tungosta lisäsivät ne monet
reet, joita pakenevat suomalaiset muassaan kuljettivat, mitkä
hevosilla, mitkä käsivoimilla, ja jotka olivat täpösen täynnä
voimattomia vanhuksia, itkeviä äitejä, parkuvia lapsia ja kaikenlaisia
huonekaluja ja arvokkaampia kapineita, joita ei oltu tahdottu jättää
vihollisten saaliiksi. Koko tämä surkuteltava lauma päästi nyt pahan
porinan, johon uhkaavampiakin huutoja sekaantui.

-- Leipää, leipää! Me kuolemme nälkään!

-- Huoneita ja lämmintä! Me palellumme kuoliaiksi!

-- Pois poliisi!

-- Onko meillä huoneita kaiken maailman kerjäläisille?

-- Se on hallituksen asia.

-- Pitäkööt siitä huolta ne, jotka ovat syypäät kaikkeen pahaan.

-- Ja jotka estävät kuningasta rauhaa tekemästä.

-- Saadakseen itse hallita sitä kauemmin.

-- Kuninkaan syy se ei ole!

-- Ei, ei, semmoista kuningasta ei ole toista.

-- Eläköön kuningas!

-- Hän elää itse kuin halvin sotamies.

-- Ei se ole hän, joka rasittaa meitä veroilla.

-- Ei, ei, vaan _herrat_ ne rasittavat!

-- Ne ne ylellisyydessä elävät.

-- Ne ne meitä nylkevät.

-- Saadakseen itse olla mahtavia ja elää herkullisesti.

-- Sentähden he estävät kuningasta palaamasta; hän kyllä pian ajaisi
heidät neuvospöydän äärestä.

-- Ja sitten ne vielä yllyttävät venäläistä hätyyttämään meitä,
saadakseen yhä edelleen nostaa sotaveroa.

-- He ovat ottaneet lahjoja Tanskalta.

-- Ja tehdäkseen meidät perin avuttomiksi ottavat he kaiken nuoren väen
pois ja lähettävät sen vihollista vastaan surman suuhun.

-- Täällä on niin _monta_[27] jotka ovat viluissaan ja nälissään, mutta
rikas kreivi istuu vain sisällä samettitakissaan ja sukii suutansa
paistilla ja espanjan viinillä.

-- Alas neuvosherrat! Alas Horn!

-- Rauhaa ja leipää! Alas kaikki petturit!

-- Eläköön kuningas! Eläköön!

Ja samassa alkoivat ensimmäiset kivet lennellä kreivin ikkunaruutuja
vasten, mutta aluksi meni vain yksi kulmaikkuna rikki.

Bertelsköld huomasi pian aseman vaarallisuuden. Hänen ensimmäinen
käskynsä palvelijoille oli, että portti oli salvattava ja alakerran
luukut suljettava, toinen, että heidän tuli varustautua aseilla, mitä
sattuisi olemaan saatavilla. Kenenkään huomaamatta ladattiin muutamia
vanhoja väkipyssyjä kartanon pihalla. Mutta tuo tuhoa tuottava käsky
_massacrer la canaille_, joka sitä ennen ja sen jälkeen on syössyt niin
monen suuren miehen korkealta asemaltaan, ei toki päässyt tämän ylpeän
nuorukaisen huulilta. Hän muisti, miten hänen isänsä kävi Mainiemen
puolustuksessa, ja muutenkin oli käskijän valta tässä talossa toisella.
Hän ilmoitti asian vain muutamin sanoin Hornille.

-- Tehkää, mitä tahdotte -- virkkoi kreivi olematta koko asiasta
milläänkään ja tuskin kohauttaen kynäänsä paperista. Hänen työhuoneensa
oli pihalle päin.

-- Mutta teidän ylhäisyytenne itse on vaarassa.

-- Teettehän hyvin ja kirjoitatte konseptinne valmiiksi?

-- Mutta rahvas ryhtyy väkivaltaan, tyytymättömyys kasvaa, kapina
uhkaa, neuvoskunnan valta on vaarassa, ja ellei onnistuta väkijoukkoa
rauhoittamaan, voi prinsessa ennen iltaa olla hallitsijaksi huudettuna.

Nyt laski kreivi Horn kynän kädestään, katseli Bertelsköldiä muotoaan
vähänkään muuttamatta ja sanoi aivan huolettomasti: -- No niin,
rauhoittakaa joukkoa, jos teitä haluttaa; mutta antakaa miesten pihalla
purkaa panokset pyssyistä; minä en tahdo, että lapset leikittelevät
ruudilla.

-- Olen käyttävä teidän ylhäisyytenne antamaa valtuutusta, -- vastasi
Bertelsköld kiukuissaan siitä, että yhä sai seisoa tuossa kuin
koulupoika mestarinsa edessä. Ennen pitkää hän ilmestyi erääseen toisen
kerroksen ikkunaan. Aika olikin jo näyttäytyä, sillä kiviä alkoi sataa
tiheämmin, ainakin puoli tusinaa ruutuja oli jo särjetty, ja joka
ruudun kilahdukselle hurrasi väkijoukko. -- Koetetaan olla puskusilla
tuon suomalaisen sarvikarjan[28] kanssa! -- huusi joku pilkkakirves
joukosta, ja tämä karkea pila sai palkakseen uusia hurraahuutoja.

Niin pian kuin huomattiin Bertelsköld, joka seisoi siinä näöltään
tyynenä ja seinää vasten rapisevista kivistä huolimatta, hiljeni hälinä
hetkiseksi. Haluttiin kuulla; mitä hänellä oli sanomista.

-- Hyvät ystävät! huusi hän hyvillään siitä, että tuo sisällä oleva
ylimys sai ainakin _maksaa_ jotakin ylpeydestään, -- hänen
ylhäisyytensä kreivi Horn katsoo syntyjään suomalaisena olevansa
velvollinen omalla kustannuksellaan elättämään äsken Suomesta
saapuneita pakolaisia ja tarjoaa heille maksuttomat asunnot ja
elatuksen Fågelvikissä, Stjernebergissä ja Hvitvikissä, missä he vain
mieluimmin tahtovat ruveta asumaan.

Pakolaiset puhkesivat kovaääniseen ilohuutoon.

-- Ja ettei yhdenkään heistä tarvitsisi puutetta kärsiä ennen sinne
saapumistaan, tahtoo hänen ylhäisyytensä jakaa 10 talaria matkarahoiksi
jokaiselle perheelle ja 5 talaria jokaiselle naimattomalle tahi
lapsettomalle pakolaiselle.

-- Hurraa! Eläköön kreivi Horn! huusivat suomalaiset.

Mutta nyt alkoi melua taas kuulua tukholmalaisten joukosta. Tuo
vaarallinen huuto: -- me tahdomme kuninkaan takaisin! -- kuului
uudestaan.

Samassa Bertelsköld näki korkeammalta paikaltaan komppanian sotaväkeä
kiiltävät kiväärit olalla, pikamarssissa lähenevän kadun päästä. --
Vielä yksi sana -- huusi hän pilkallisen kohteliaasti. -- Ystävät ja
naapurit tukholmalaiset, hänen ylhäisyytensä saattaa teidän tietoonne,
että hän lahjoittaa teille -- ne ruudut, jotka te hyväntahtoisesti
olette korjanneet hänen huoneissaan!

-- Alas Horn! Alas neuvoskunta! Eläköön Kaarle-kuningas! -- kiljui
joukko uuden vihan vallassa, ja pakolaisten rukoilevat äänet hupenivat
yhä yltyvään melskeeseen.



4. KAROLIINI.


Käsittääksemme, mikä merkitys oli tällä katumellakalla, joka toisissa
olosuhteissa olisi päättynyt vain vähäiseen rähinään ja tuottanut
hiukan ansiota lasimestarille, on meidän muistettava, että neuvoskunta
oli äskettäin määrännyt säädyt tyhjin toimin hajalle, että
tyytymättömyys oli yleinen, asema epätoivoinen, mitä kummallisimpia
huhuja kuninkaasta oli kulkemassa, kaikki puolueet olivat riidassa
keskenään ja pääkaupunki melkein kokonaan vailla sotaväkeä. Ei kukaan
voinut edeltäpäin arvata, miten kaikki päättyisi, jos sattumalta jokin
kipinä sytyttäisi kaikki tulenarat aineet palamaan.

Tulossa oleva sotavoima oli eräs äskettäin kokoonpantu Uplannin
rykmentin varakomppania, enimmäkseen ihan nuoria rekryyttejä, joita
muutamat Maunu Stenbockin jäljelle jääneistä helsingborgilaisista,
Tönningenin tappiossa pelastuneista sotamiehistä olivat aseiden
käyttöön harjoittaneet. Komppania seisahtui lähimpään kadunkulmaan ja
päällikkö komensi: Jalalle -- vie! Näytti siltä kuin tahdottaisiin
hieroa rauhaa väkijoukon kanssa, joka eneni ehtimiseen. Kaikkien
katseet kääntyivät nyt kreivi Hornin asuntoon; odotettiin tämän
kuuluisan neuvosherran näyttäytyvän. Mutta hän ei tullutkaan; hän
halveksi rauhan hieromista kapinallisen roistoväen kanssa.

Katu oli nyt kokonaan suljettu. Eräät vaunut, joissa nähtävästi oli
maaseudulta tulevia matkustajia, eivät päässeet tungoksessa eteen eikä
taapäin. Muutamat vallattomat pojat sivalsivat hevosia ruoskalla, ne
hyppäsivät pystyyn ja työnsivät vaunuja takaperin väkijoukon päälle.
Lähinnä seisovat siirtyivät syrjään, haukkuivat ajajaa ja uhkailivat
kaataa vaunut. Eräs naisen ääni käski ajajaa hillitsemään hevosia,
mutta se oli mahdotonta; melu ja tungos oli hurjistuttanut ne.

Samassa tunkeutui tavattoman kookas ja hartiakas mies väkijoukon läpi.
Sotainen ryhti ja harmaalla talonpojan takilla peitetyt univormun
jäännökset osoittivat miehen ammatin; mutta kulunut, huolimaton puku
sekä tuo kummallinen, hänen alkujaan jaloilla ja kauniilla kasvoillaan
elehtivä riutunut, miltei hurjistunut ilme tekivät hänet pikemmin
rosvon näköiseksi, joka vasta oli tullut metsästä ja nyt ihmeekseen
huomasi olevansa keskellä pääkaupungin vilinää.

Muukalainen näytti huomanneen vaaran, johon vaunut olivat joutuneet, ja
työnteli vankoilla käsivarsillaan väkijoukkoa pois tieltään meikein
niinkuin harjaantunut uimari halkoo aaltoja uidessaan. Ennen pitkää
seisoi hän vaunujen vieressä, tempasi oven auki ja huusi selvällä
ruotsinkielellä vaunuissa olevalle vallasnaiselle, että tämä astuisi
ulos eikä hätäilisi, sillä hän kyllä veisi hänet hyvään turvapaikkaan.

-- Minä en pelkää, -- vastasi nainen, joka oli tavattoman kaunis,
surupukuun puettu ja näöltään 30-vuotias; -- mutta onhan yhtä
mahdotonta jäädä tähän seisomaan kuin ajaa eteenpäin. Olkaa hyvä ja
viekää minut tässä vastapäätä olevaan kreivi Hornin asuntoon.

Outo mies ei vastannut, hänen jo ojennettu kätensä vaipui alas, ja hän
seisoi tuokion liikkumatonna. Sillaikaa tunki väkijoukko päälle, ja
ahdinko kävi niin ankaraksi, että tuskin voi liikauttaa kättä tai
jalkaa vaunujen vierellä.

-- No...? -- sanoi mustiin puettu nainen malttamattomasti. -- Tekö
tässä pelkäättekin?

-- Jalkaisin ette pääse kulkemaan, -- vastasi vieras epäröiden.

-- Niin, olkaa siis hyvä ja kantakaa minut. Näytättepä kantaneen
raskaampiakin taakkoja ja rynnänneen tiheämpienkin muurien läpi.

Vaikka taalalaishattu oli syvälle painettuna muukalaisen otsalle ja
hänen poskensa kaikenlaisista tuulista ahavoituneet, saattoi kuitenkin
nähdä, kuinka hän punastui. Mutta tässä ei ollut aikaa viivytellä. Hän
nosti kauniin taakkansa keveästi kuin lapsen vasemmalle käsivarrelleen,
samalla kun oikealla kädellään alkoi työnnellä väkijoukkoa syrjään
niinkuin myrsky huojuttaa aaltoilevaa viljavainiota. Molemmin puolin
häntä kaatui kiroilevia ja kiljuvia yksi toisensa perästä. Jo viimein
hän pääsi osoitetun talon portille. Siellä laski hän taakkansa maahan
ja asettautui puolustamaan kantamansa naisen eteen, sillä portti oli
suljettu.

Joko lienevät lähinnä seisovat närkästyneet muukalaisen vähän
kovakätisestä kohtelusta, tai lienee häntä siinä portin edessä
seistessään ruvettu luulemaan kreivin väkeen kuuluvaksi, oli miten oli,
ei kestänyt kauan, ennenkuin väkijoukon kiukku kääntyi portin luona
seisovaa miestä vastaan. Ensimmäisten herjaussanojen jälkeen alettiin
heitellä kiviä ja keppejä heilutella. Mies ei kumminkaan näyttänyt
vaarasta mitään välittävän. Hänen ainoana tarkoituksenaan oli olla
kilpenä kaikkia niitä aseita vastaan, jotka voisivat sattua mustiin
puettuun vallasnaiseen. Pari lähinnä seisovaa miestä, eräs vaskisepän
kisälli ja muuan oluenpanijan renki, lienevät luulleet tätä pelon
ilmaukseksi ja astuivat rohkeasti esiin tarttuakseen tuota pitkää
miestä kaulukseen ja heittääkseen hänet maahan sekä antaakseen hänelle
selkään. Mutta tästä erehdyksestä oli heille käydä hullusti.
Muukalainen tarttui kummallakin kädellään miehiä rinnukseen, nosti
heidät molemmat suoralla kädellä ylös maasta ja paiskasi heidät sitten
niin ankarasti kenttään, että kaikki jäsenet rutisivat, ja veri
purskahti molempain urhojen suusta ja sieraimista.

Voimanosoitus vaikuttaa aina kansaan, varsinkin, kun se on noin
tavaton, ja ruotsalaisen mieli haltioitui siihen aikaan
hämmästyttävistä uroteoista, siinä määrin, että ympärillä seisovain
mieliala yht'äkkiä vaihtui kunnioitukseksi, miltei ihastukseksi,
jotavastoin kaatuneita alettiin pilkata. -- Kas, siinä sinua
koputettiin, kupariseppä! Siinä sait näppäyksen henkitappiisi,
oluenpanija! -- kiljui joukko.

-- Hän tuolla portilla ei olekaan mikään kyyhkysen poika! Ken haluaa
koettaa uudestaan?

-- Antakaa hänen olla! -- huusi eräs toinen ääni. -- Ettekö näe tuota
pitkää säilää, joka riippuu hänen talonpoikaisen takkinsa alla? Ettekö
hoksaa, pöllöt, että hän on kuninkaan sinisiä poikia?

-- Aa ... onko hän kuninkaan sinisiä! Onpa kyllä, sen näin heti hänen
otteistaan. Eläköön Kaarle-kuningas!

-- Eläköön hänen reippaat poikansa! Hurraa!

-- Kas, näetkö vain? Mies nostaa hattuansa. Olipa tyhmästi, että
ruvettiin toraamaan sinisen kanssa. Kuulepas, sinä portin luona seisova
toveri, älä ole leikkipuheista milläsikään, tule juomaan lasi meidän
kanssamme, me panemme kolme äyriä mieheen ja annamme noiden toisten
riidellä kreivin kanssa niin paljon kuin heitä ikinä haluttaa.

-- Kiitoksia vain, -- vastasi vieras leppyneenä noista sen kuninkaan
kunniaksi kohotetuista eläköönhuudoista, jonka nimeä mainittaessa hän
aina hattuaan kohautti. -- Minulla on teille terveisiä tuotavana, --
lisäsi hän, -- mutta niistä saamme sitten jutella. Auttakaa minua nyt
saamaan tämä nainen turvalliseen paikkaan.

-- Odottakaa, -- vastasi eräs hansikkaiden tekijä, joka oli asioissa
ylhäisten kanssa, -- jättäkää se asia minun huolekseni. Kreivi
Bertelsköld! Kreivi Bertelsköld!

Vieras punastui taas, mutta huomasi samalla, että huuto tarkoitti
erästä toista henkilöä, joka taas näkyi ikkunasta. Hansikkaiden tekijä
vaihtoi tämän kanssa vielä muutaman sanan, eikä kauan kestänyt
ennenkuin portti avattiin, ja Torsten Bertelsköld tuli näkyviin,
tarjoten kätensä mustiin puetulle naiselle. -- _Madame Rhenfelt_! --
huudahti hän. -- Kätenne, pyydän; nyt saatatte olla aivan huoleti.

-- Kiitän teitä, kreiviseni, mutta suvaitkaa minun tuoda urhoollinen
puolustajani muassani! -- sanoi sotaneuvos Rhenfeltin nuori leski,
sillä hän se oli. Mutta pitkä vieras oli jo kadonnut.

-- Lundberg, -- huusi kreivi Torsten eräälle palvelijalle, -- hae
käsiisi se pitkä mies, joka seisoi tässä portilla ja anna hänelle tämä
rahakukkaro. Olen onnellinen, Eeva hyvä, voidessani pelastaa teidät.
Seuratkaa minua, kreivittären huoneet tuolla ylhäällä ovat toki onneksi
pihalle päin.

Mustapukuinen nainen seurasi häntä. Mutta vielä portilla katsahti hän
taaksensa ja virkahti ikäänkuin ajatuksissaan: -- Kummallinen mies!
Tahtoisin kuitenkin mielelläni saada itse kiittää häntä.

-- Älkää olko millännekään, -- vastasi kreivi Torsten hymyillen; -- hän
kenties jo parhaillaan istuu kapakassa ja juo kuninkaan onneksi.
Hänenlaisillaan miehillä on aina tarpeeksi aihetta maljan
tyhjentämiseen.

-- Hänen käytöksessään oli kuitenkin jotakin... Mutta te saatatte olla
oikeassakin. Kummallista! Minä tiedän vain yhden, joka voisi hänelle
voimissa vertoja vetää.

-- Ja kuka se olisi, jos rohkenen kysyä?

-- Teidän veljenne.

-- Mikä päähänpisto! Mutta te tarvitsette lepoa. Tulkaa, niin menemme
kreivittären luo.



5. HATUT PÄÄSTÄ!


Meteli kreivi Hornin talon edustalla jatkui yhä. Puolueiden salaiset
urkkijat olivat nähtävästi liikkeellä yllyttämässä väestöä
mielenosoituksiin, pakottaakseen hallitusta päätöksentekoon. Tuo
sekava, kuohuva tyytymättömyys oleviin oloihin piti mielten hehkua yhä
edelleen vireillä; ja ne, jotka tiesivät, samoin kuin myös ne, jotka
eivät tienneet, mitä oikeastaan tahtoivat, olivat kuitenkin kaikki
siinä kohden yksimielisiä, että tahtoivat muutoksia -- joitakin
muutoksia oleviin sietämättömiin oloihin.

Seuraukset puolueiden tahallisista yllytyksistä huomattiinkin kohta,
kun ensimmäiset hajanaiset huudot vähitellen keskittyivät yhdeksi
ainoaksi, joka silloin todella olikin kaikkien puolueiden,
kuningasmielistenkin, yhteinen tunnussana: "_Rauhaa! Rauhaa!_ Me
tahdomme rauhaa!"

-- Kuulkaapa, mitä roistoväki tuolla ulkona huutaa! -- sanoi
kuninkaallinen neuvos Falkenberg, joka yhdessä useampien muiden
neuvoskunnan herrain kanssa oli rientänyt paikalle ja päässyt sisään
eräästä takaportista. -- Siellä pidetään paljaan taivaan alla uusia
valtiopäiviä, vähän meluisempia vain kuin entiset. Tekisi mieli sanoa:
Ruotsin suu nyt puhuu!

-- Ruotsin suu on ollut niin kauan puhumatta, että se nyt oudokseltaan
kiljuu, -- virkkoi eräs toinen neuvoskunnan jäsenistä, kreivi Hornin
appi, sotamarsalkka, kreivi Niilo Gyllenstjerna, joka, samoin kuin
Falkenbergkin oli epäsuosiossa ja miltei ilmeisessä epäsovussa
äärimmäisten kuningasmielisten kanssa.

-- Suukopua! -- virkkoi kreivi Horn lyhyesti. Hän, joka paremmin kuin
kukaan muu tunsi aseman, tiesi myöskin, ettei uusi aika vielä ollut
kypsynyt kuin hedelmä puusta poimittavaksi. -- Tehkää hyvin ja antakaa
jakaa luvatut apurahat pakolaisille! -- lisäsi hän, kääntyen Torsten
Bertelsköldin puoleen.

-- Rauhaa! Rauhaa! -- kiljui väkijoukko yhä kovemmin, ja taas kilahti
ikkunaruutu viereisessä huoneessa.

Naiset, jotka olivat paenneet pihanpuoleisiin huoneisiin, eivät voineet
pysyä niin tyyninä kuin herrat. Kreivitär Horn rukoili isäänsä
lepyttämään joukkoa, ja Eeva Rhenfelt pyyteli samaa enoltaan, vanhalta
Falkenbergiltä. Kaikki ahdistivat sitten yksissä tuumin kreivi Hornia.

Tämä uljas aatelismies, josta eivät edes hänen kadehtijansakaan voineet
sanoa, että hän koskaan olisi pelännyt, oli ennen valtiomieheksi
tuloaan ollut soturi. Vaikka hän vast'ikään oli kieltänyt ryhtymästä
mihinkään ankariin toimenpiteisiin väkijoukkoa vastaan, välttääkseen
vähintäkin epäluuloa siitä, että hän käytti väkivaltaa oman itsensä
suojelukseksi, niin on kuitenkin luultavaa, että hänen soturina oli
vaikea taipua valtiomiehelle välttämättömän maltin alaiseksi.
Tiedustelijoita lähetettiin kadulle, ja ne toivat uusia tietoja ulkona
vallitsevasta tilanteesta. He sanoivat havainneensa, että väkijoukolle
jaettiin rahaa ja että kapakoissa annettiin juomatavaroita ilmaiseksi.
Kreivi Horn neuvotteli muiden neuvoskunnan herrain kanssa, ja tuloksena
siitä oli se, että vihdoin lähetettiin sotapäällystölle käsky puhdistaa
kadut kiväärinperillä ja vangita metelinnostajat.

Tahdottiinko siis jouduttaa yleistä kapinaa? Mutta kuka voi sanoa,
milloinka toimenpiteet järjestyksen palauttamiseksi ovat lailliset ja
oikeudenmukaiset? Nämä ylhäiset herrat tiesivät, että he enemmän kuin
kukaan muu tahtoivat rauhaa; mutta kuninkaan tunnussana oli sota.
Rahvas vaati rauhaa ja löi Hornilta ruudut rikki, samalla huutaen:
eläköön kuningas! Tämmöistä on kaikkina aikoina rahvaan johdonmukaisuus
ollut.

Tuskin oli tämä käsky annettu, kun Bertelsköld, joka kiikari kädessä
oli seisonut ikkunassa, kuiskasi kreivi Hornille jotakin korvaan, ja
seurauksena siitä oli, että heti kohta lähetettiin vastakäsky. Kreivin
vieraat lähenivät nyt yksi toisensa perästä ikkunaa ja näkivät, että
ilmeinen muutos oli tapahtunut väkijoukon käytöksessä. Hälinä oli
melkein kokonaan lakannut, vihollisuudet tauonneet, ja joukko alkoi
ahtautua yhteen. Kaikki tunkeutuivat yhteen paikkaan tuolla tuonnempana
kadun kulmassa. Tuon tuostakin kuului hyväksymisen sekavaa sorinaa tahi
nureksimisen hillittyä jupinaa, niinkuin olisi kaukainen koski
jymissyt; sitten olivat kaikki niin hiljaa, että etäisimmätkin, jotka
eivät voineet tietää, mistä oli kysymys, vaikenivat, kun huomasivat
etumaisten olevan ääneti ja koettivat tunkeutua likemmä kuullakseen,
mitä oikeastaan oli tekeillä.

-- Valtiopäivämme ovat aina samanlaiset, -- sanoi Falkenberg hieman
pilkallisesti. -- Nuorallatanssijoilla siellä aina on parhaat
markkinat.

-- Enpä luule, että rahvas tänä päivänä välittää moisista huvituksista,
-- arveli Gyllenstjerna. -- Vai olisiko kreivi Horn lähettänyt jonkun
ilveilijän heitä huvittamaan?

-- Minä tunnustan, -- vastasi kreivi, että olisin saattanut sitä
koettaa. Mutta ajat muuttuvat, rahvas, joka aina on leikkikaluihin
mieltynyt, huutaa nyt jotakin uutta -- kenties meidän päitämme. Yritys
ei olisi luullakseni tällä kertaa onnistunut. Tuolla he tunkeutuvat
erään puhujan ympärille, ja mieleni tekisi tietää, mitä hänellä on
heille sanomista.

-- Lundberg on lähetetty kuulustelemaan ja on kohta ilmoittava, miten
asiat ovat, -- sanoi Bertelsköld, ojentaen kiikarin esimiehelleen.

-- Olen näkevinäni pitkän vartalon keskellä väkijoukkoa, -- sanoi
kreivi Horn.

-- Kenties se on teidän ylhäisyytenne kasööri Långström, joka jakelee
rahoja.

Kokenut valtiomies naurahti. -- Kun ihmiset palvelevat kultaista
vasikkaa, niin he hyppivät ja riekkuvat sen ympärillä; harvoin sen
voima riittää melua noin yht'äkkiä vaientamaan eikä se olisi voinut
saada noita satoja äänettöminä yhteen ainoaan paikkaan kokoontumaan.
Katsokaapa tarkemmin, hyvät herrat, se on varmaan pappi, joka tuolla
saarnaa.

-- Melu alkaa taas ... ei, nyt se vaikenee ... kuulkaapa! siellä
huudetaan: hatut päästä! hatut päästä!

-- Juppiterin nimessä, hatut lentävät pois, kaikki päät paljastuvat,
katsokaahan, liike käy keskeltä ulospäin niinkuin ympyrät tyyneen
vedenpintaan viskatun kiven ympärillä.

-- Miehet pyyhkivät hihoillaan silmiään ja naiset esiliinansa
liepeillä.

-- Jollei se kunnon Isogaeus olisi kuollut jo useita vuosia sitten;
luulisin hänen nousseen haudastaan Klaaran kirkkotarhasta pitämään
nuhdesaarnaa noille ilkivaltaisille veitikoille.

-- Hyvät herrat, -- jatkoi Horn puhettaan, -- lähinnä Jumalan nimeä on
Ruotsinmaassa vain yksi nimi, jolle kaikki päät paljastetaan. Jos tuo
puhuja ei ole pappi ja hänen puheensa saarna, niin hän varmaankin on
joku kotiin palannut soturi, joka kertoo heille...

-- Eläköön Kaarle-kuningas! Kaarle-kuningas!... Rajaton hurraahuuto
kaikui väkijoukosta, alkaen etumaisista riveistä ja leviten viimeisiin
asti, täydentäen kreivi Hornin keskeytyneen lauseen. Sitten oltiin taas
hiljaa; puhuja pitkitti puhettaan ja väkijoukko kuunteli, mutta matkan
pituus esti herroja tänne ylös asti erottamasta, mistä oli kysymys.

-- Mitähän se heille sanoo? -- kyseli kreivitär Horn naiselle
luonnollisella uteliaisuudella.

-- Mitäpä hän voinee sanoa kansalle, joka kärsii nälkää ja vilua,
nääntyy kaikenmoisten kuormain alla ja on joka haaralta vihollisen
ympäröimänä -- mitäpä hän voinee muuta heille sanoa kuin mitä kansa
itse vast'ikään huusi: rauhaa! rauhaa! -- vastasi Gyllenstjerna.

-- Olen varma siitä, että hän lupaa heille rauhaa kevääksi, sanoi
Falkenberg. -- Se mies on otettava talteen. Kenties on hän joku
salainen Tanskan lähetti.

-- Jos se on hän, joksi minä häntä luulen, -- kuiskasi rouva Rhenfelt
enolleen, -- niin rauhaa hän viimeksi vaatii.

Tuskin oli tämä sanottu, kun uusi sekava sorina syntyi kadulla, ja
selvästi voitiin erottaa sanat: sotaa! sotaa! eläköön kuningas!
Suomeen! Suomeen!

-- Mitä? -- huudahti Gyllenstjerna. -- Vast'ikään he tahtoivat kukistaa
neuvoskunnan, saadakseen rauhaa; nyt tulevat he meitä ahdistamaan
saadakseen sotaa. Minun täytyy sanoa, että heidän edellisessä
pyynnössään oli koko joukon enemmän järkeä.

-- Rahvaan järkeä! huudahti Falkenberg ylenkatseellisesti hymähtäen.

-- Niin, -- sanoi Horn. -- Ja rahvaan innostusta. Mitä olisikaan tämän
kansan avulla voitu tehdä, ellei sitä olisi kuolemaan asti ahdistettu!
Se on vuosikymmeniä vuodattanut verta sadoilla tappotanterilla; se on
antanut auran äärestä ainoan miehensä; se on antanut itseään teurastaa,
ryöstää, polkea, ollakseen sen sankarin jalkalautana joka nyt täyttää
maailman urotöillään ja hullutuksillaan. Ja kun se kurjuuden kuorman
alle nääntyneenä huokaa rauhaa, silloin ei tarvita muuta kuin että joku
sininen ilmaantuu joukkoon ja kertoo heille taruja, niinkuin niitä
lapsille kerrotaan, Kaarle-kuninkaasta ja hänen voitoistaan -- ja heti
paikalla on tämä kansa valmis unohtamaan kaikki tappiot, kaikki
kärsimykset ja jälleen huutamaan eläköötänsä hänelle, joka on sen veren
vuodattanut, ja jälleen huutamaan: sotaa! sotaa! ikäänkuin se ei
koskaan olisi päässyt tietämään, mitä sodat maksavat! Hyvät herrat --
tätä kansaa sopii moittia, sitä sopii sanoa hyvin kevytmieliseksi --
mutta ihmetellä sitä sentään täytyy.



6. SANANSAATTAJA SUOMESTA.


Kreivi Hornille saapuneet ilmoitukset vahvistivat kohta sen, että tämä
kokenut valtiomies oli arvannut oikein. Eräs tavattoman pitkä, oudosti
puettu soturi oli ilmaantunut väkijoukkoon ja alkanut voimakkaasti
vastustaa rauhan vaatimuksia. Hän oli yksinkertaisella ja miltei
raa'alla sotamiehen kielellä, joka parhaiten pystyikin kuulijoihin
puhunut heille kuninkaan ihmeellisistä sankaritöistä ja hänen
erinomaisesta alttiiksiantavaisuudestaan; kuinka hän ei milloinkaan
ollut säästänyt itseään enemmän kuin halvin sotamieskään; kuinka hän
kourallisella urhoollisia miehiään oli tuhansia voittanut ja oli
vieläkin voittava; kuinka hänen suurin virheensä oli se, että hän oli
luullut ja vieläkin luuli ruotsalaisia voittamattomiksi; kuinka hän nyt
oli kovassa pulassa ja varmasti toivoi, että vaikka koko maailma hänet
hylkäisi, hänen kansansa ei sitä tekisi; kuinka hän kerran vielä oli
palaava ja rautakädellään musertava kaikki valtakunnan viholliset;
kuinka se hänen mieltänsä pahoittaisi, jos ruotsalaiset hänen poissa
ollessaan alkaisivat luulla omaansa ja hänen asiaansa menetetyksi;
kuinka vihollinen nyt oli valloittanut Itämerenmaakunnat ja viimeksi
Suomenkin, joka kaikkina aikoina oli niin uskollisesti vertaan
vuodattanut ja taistellut Ruotsin etuvartijana; kuinka Armfeltin
armeija äskettäin oli kamppaillut verrattoman urhoollisesti, mutta
joutunut tappiolle Isokyrössä de la Barren pelkuruuden tähden, ja
kuinka häpeällistä olisi ruotsalaisille, jos he tässä ylen suuressa
hädässä jättäisivät tuolla puolen merta olevan aseveljensä apua vaille.
Seuraus tästä oli tuo kiihkeästi kajahtava uusi sotahuuto, ja
väkijoukko pakkausi uudelleen kreivi Hornin asunnon ympärille pyytämään
pikaista apua hävitetylle Suomelle.

Nämä sanomat saatuaan katselivat neuvosherrat toisiaan vähän hämillään.
-- Koko maailma tietää siis, että olemme kärsineet tappion
Pohjanmaalla, mutta hallitus ei tiedä siitä mitään, -- sanoi
Falkenberg.

-- Onhan mahdollista, -- vastasi Horn, -- että joku yksityinen henkilö
on ennättänyt Merenkurkun poikki, ennenkuin Armfeltin sanansaattaja
ehtii tuoda sanoman Tornion kautta.

-- Oli miten oli, sanansaattaja on talteen otettava ja häntä tarkoin
kuulusteltava, -- arveli Gyllenstjerna.

-- Se pitkä soturi seisoo portilla ja anoo päästä teidän ylhäisyytenne
puheille, -- ilmoitti lähetti Lundberg, joka taas oli ollut ulkona
tiedustelemassa.

-- Laske hänet sisään, -- vastattiin lyhyesti.

Kaikkien katseet kääntyivät ovea kohti. Torsten Bertelsköld, joka tällä
aikaa oli hoitanut yksityisiä asioitaan ja selittänyt sotaneuvos
Rhenfeltin ihanalle leskelle, kuinka väärin tämä tekisi, jos hän, joka
oli syntynyt ja kasvatettu elämään mitä loistoisimmassa asemassa,
kuluttaisi elämänsä kukoistusajan maatilallaan Smoolannissa, havaitsi
harmikseen, ettei hänen mielistelynsä mitään vaikuttanut. Kaunis rouva
Rhenfelt näytti hajamieliseltä, ja hänen ihailijansa tarkka silmä
huomasi hyvin, että nuo kauniit silmät, samoin kuin muidenkin silmät,
olivat ilmeisellä mielenkiinnolla luodut ovea kohti, josta tuota kovan
onnen sanansaattajaa odotettiin sisään astuvaksi.

Torsten Bertelsköld arvasi syyn. -- Teitäkin, kaunis Eeva, -- sanoi hän
pisteliäästi, -- miellyttävät niinkuin muitakin naisia kummalliset
asiat. Pelkään kuitenkin, että nuo Suomen pirttien onneaan ajelevat
ritarit ovat pitäneet mielessään vain toisen puolen muinaisten ritarien
tunnussanasta. Meidän aikamme ritarit ovat _Orlando furiosoltanne_[29]
oppineet pitämään kunniaa suuressa arvossa, mutta kauneutta sitä
vähemmässä, ja suuresti erehtyisin, jos ei esim. veljeni, joka on niin
mainio jäsen tuossa kuljeksivassa ritarikunnassa, pitäisi suuremmassa
arvossa hevosta kuin hovinaista, ja katsoisi, että on paljon
kunniakkaampaa valloittaa jokin Pohjanmaan räme -- kuin Tukholman
hempein naisensydän.

-- Te olette kenties oikeassa, -- vastasi Eeva Rhenfelt, -- ja mitä
veljeenne tulee, niin voivat asiat paljon muuttua neljässätoista
vuodessa, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näin. Mutta
sitä en usko, että Kaarle-kuninkaan välinpitämättömyys sentään estää
ketään Euroopan ruhtinatarta, ketään Euroopan naista, _häntä_
ihailemasta, häntä rakastamastakin, jos joku rohkenisi kurottaa
rakkautensa niin korkealle.

-- Olen kyllä kuullut sanottavan, että naisen sydämeen ratsastetaan
suorinta tietä pölyisin saappain ja verisin kannuksin, mutta en ole
voinut uskoa ovien olevan niin selkoselällään. Miesten ja naisten osat
mahtavat näinä aikoina olla vaihdoksissa, koska luulen, että
kaunottaret väkisin tahtovat ensi askelen astua. Mutta jättäkäämme tämä
asia siksensä. Minä odotan hyvin malttamattomasti tuota Suomesta
tullutta sanansaattajaa. Olemme joutuneet tappiolle; veljeni oli
epäilemättäkin taistelussa, ja kun tuntee hänen uhkarohkeutensa, voisin
sanoa hänen hurjapäisyytensä...

-- Niin te, kreiviseni, toivotte, että tämä urhoollinen ja ritarillinen
sotilas ei enää ole oleva esteenä, kun valtioviisaus ryhtyy vähemmin
vaarallisia voittojaan voittamaan...

-- Rouvaseni, meillä ei ole mitään perintöä toisiltamme kadehdittavana,
-- vastasi Torsten Bertelsköld vihastuen.

Samassa astui soturi sisään.

Eeva Rhenfelt tunsi heti suojelijansa, joka pari tuntia sitten oli
kantanut hänet väentungoksen läpi. Hänen eriskummaisessa puvussaan ja
harmaassa talonpoikaisessa takissaan, joka oli vedetty miltei
repaleiksi kuluneen sinisen asetakin päälle, näkyi merkkejä äskeisestä
kadulla syntyneestä ahdingosta, ja nuo partaiset posket, jotka eivät
moneen aikaan olleet partaveistä nähneet, tekivät hänet villiytyneen
näköiseksi ja olivat omituisena vastakohtana hänen muutoin komealle
vartalolleen ja jaloille, miehuullisille kasvoilleen -- vastakohtana,
jonka tuo loistava seura ja hovilaisten huolelliset vaatteet tekivät
vieläkin tuntuvammaksi.

Vieras itsekin nähtävästi huomasi esiintymisensä outouden; hän kävi
hämilleen ja tapaili sanojaan.

-- Astukaa lähemmä! -- sanoi kreivi Horn sillä ylhäisen kohteliaalla
äänellä, millä hänen asemassaan oleva mies puhuttelee alhaisempaansa,
kun tämä pelkästä kunnioituksesta kadottaa rohkeutensa. -- Olette
tahtonut puhutella minua. Mikä on nimenne?

-- Nimeni ei ollut tuntematon silloin, kun minulla oli kunnia lainata
teidän ylhäisyydellenne hevoseni Narvan luona, tai kun minun suotiin
Väinäjoen, Klissovin ja Thornin luona taistella teidän ylhäisyytenne
komennossa, -- vastasi vieras uljuudella, joka sopi hänelle
oivallisesti, parrasta ja sarkatakista huolimatta.

-- Mitä! -- huudahti kreivi tuolla tuttavallisella äänellä, jolla hän
aina puhutteli vanhoja asekumppaneitaan -- ja missä rykmentissä
palvelitte -- _au diable_, minä olen unohtanut nimen; suokaa se minulle
anteeksi, kunnon ystäväni!

-- Nimeni on Kustaa Aadolf Bertelsköld, siihen aikaan henkirakuunain,
sittemmin henkivartijain kornetti; ja tätä nykyä jälleen henkirakuunain
majuri teidän ylhäisyytenne palvelukseksi.

Ylhäinen seura sai suuret silmät, ja Torsten Bertelsköld kaikista
suurimmat. Ollen mestari teeskentelemään, tervehti hän heti kohta
veljeään mitä herttaisimmalla sydämellisyydellä. Tähän yhtyi kreivi
Hornkin, ja kilvan riennettiin nyt äsken tulleelle huomaavaisuutta
osoittamaan. Ainoastaan kreivitär Horn osoitti, ollen hämmästyvinään,
niitä selviä jälkiä, joita odottamattoman vieraan märät, kannuksilla
varustetut saappaat olivat kalliille matoille jättäneet.

Kustaa Bertelsköld irroittautui pian kyselevien käsistä ja astui suoraa
tietä kreivi Hornin eteen ja sanoi yht'äkkiä:

-- Teidän ylhäisyytenne! Armfelt on voitettu ja Suomi menetetty. Minä
olen henkeni uhalla tullut Merenkurkun yli ja ratsastanut tänne yötä ja
päivää pyytämään pikaista apua. Toivon teidän ylhäisyytenne sentähden
suovan anteeksi, että tällä tavoin astun teidän eteenne.

-- Mikä onnettomuus! -- huudahti kreivi Horn panematta mitään huomiota
viimeisiin sanoihin. -- Herra kreivillä on luultavasti ilmoituksia ja
ohjeita kenraalimajuri Armfeltiltä?

-- Minä jouduin taistelussa pääjoukosta erilleni ja murtauduin Vaasaan;
sieltä tulin Pirkkiön saaristoon ja sieltä jäitse Länsipohjaan.

-- Tehkää hyvin ja kertokaa taistelun meno.

Kustaa Bertelsköld kertoi sen.

-- Se on ääretön onnettomuus, -- jatkoi Horn totisena. -- Valtakunnan
varat ovat tyhjentyneet; on aivan mahdotonta lähettää suomalaisille
täältä mitään apua.

-- Teidän ylhäisyytenne lienee oikeassa. Ja yhtäkaikki -- suokaa
anteeksi rohkeuteni -- ei sovi, ei saa Suomea menettää. Ruotsin varat
ovat lopussa, mutta sillä on toki vielä kädet vapaina kotonansa. Kun
oman ruumiin jäsen on vaarassa, kun veri omaa verta, sydän omaa sydäntä
avuksi huutaa, silloin täytyy pelastuskeino keksiä. Teidän
ylhäisyytenne tietää, mitä Suomi on ollut Ruotsille ja mitä se tällä
hetkellä vielä on. Se puolustautuu vielä niinkuin viimeinen urho
valtakunnan ulkovarustuksilla, mutta se sortuu ylivoiman alle, se
vuodattaa verensä kuiviin, se kuolee. Teidän ylhäisyytenne! Suomi
_täytyy_ pelastaa, vaikka se maksaisi kaiken, mitä meillä on, oikean
kätemme ja puolet elämästämme!

-- Nuori mies, -- sanoi Gyllenstjerna, -- hallitus on tekevä, mitä se
suinkin voi, sen enempää ei saata kukaan järjellinen mies vaatia
meiltä. Rahavarastomme ovat tyhjät...

-- Me otamme hopeat pöydiltämme...

-- Se on jo tehty. Prinsessa itse syö tina-astioista.

-- Timantit kuninkaan kruunusta! Tukaatit lastemme säästölaatikoista.
Vihkisormuksen äitimme kädestä!

-- Miksi ei toteutettaisi Stjerneldin esitystä, että Breitenfeldin,
Lützenin, Varsovan ja Narvan voittomerkit olisi säätyjen suostumuksella
huutokaupalla myytävä! -- huudahti Falkenberg pisteliäästi.[30]
-- Eikö mitään muita keinoja löydy? Asetettakoon vapaajoukkoja.

-- Naiset, lapset ja ukot kyntävät peltoja. Tilat joutuvat autioiksi.
Koko Skoonessa tuskin on 12,000 miestä.

-- Ne 12,000 lähtekööt sotaan! Lapset asettavat kiväärin ukkojen
olkapäille ja laukaisevat. Äidit valmistavat ruutia ja valavat luoteja.
Tyttäret puolustavat Ruotsia, niinkuin Värendin tytöt muinoin tekivät.

-- Tanska karkaa niskaamme.

-- Ruotsilla on useampi kuin yksi Stenbock.

-- Joka haaralta vihollisia, kateutta ja petosta; kaikkialla odotetaan
Ruotsin sortumista.

-- Kuningas tulee!

-- Rauha -- mutta ei kuningas voi meidät pelastaa.

-- Jalot herrat ja valtakunnan hallitusmiehet! -- puhkesi Suomen
sanansaattaja sanomaan, ja kuuma kyynel vieri hänen miehekästä,
ruskettunutta poskeaan pitkin -- kun on taisteltava hengen, veljen
asunnon, tyttären kunnian puolesta -- silloin ei ole aikaa arveluun.
Silloin ei kysytä, mistä ase saadaan ja kuka sillä lyö -- silloin
lyödään nyrkillä, silloin taotaan, niinkuin karthagolaiset muinoin,
miekkoja porttien saranoista, liesien arinoista ja viimeisestä aurasta!
Naiset leikkaavat hiuksensa köysienpunontaan, ja lapset antavat
viimeisen paitansa sotavöiksi... Oi, jalot herrat, huomenna riennän
takaisin Suomeen; älkää kieltäkö minua viemästä sinne lohdutusta,
toivoa -- sillä toivoton taistelu on taistelua kuolema povessa. Kreivi
Horn, jalo, urhoollinen kreivi Horn, te olette niinkuin minäkin
suomalainen syntyjänne! Nämä toiset herrat ja kuninkaan neuvokset ovat
rehellisiä, viisaita ja isänmaataan rakastavia miehiä -- minä pyydän
heitä antamaan anteeksi soturille, joka puhuu kotimaansa puolesta ja
joka jo ammoin on unohtanut taidon asettaa sanansa niinkuin ehkä
vaadittaneen valtakunnan korkeimmasti uskottujen miesten edessä --
mutta he voivat vielä ajatella Ruotsin olevan ilman Suomea -- me,
kreivi Horn, emme voi sitä ajatella -- me emme jaksa enää elää, jos
Suomi kuolee -- pelastakaa se! pelastakaa se! muuten täytyy meidän
hukkua sen pirstaleihin!

Kreivi Horn nousi istuimeltaan. Vaikka hänen mielenmalttiaan olikin
monesti koeteltu, vaikka hänen ryhtinsä olikin järkähtämättömän luja,
oli hänen äänensä nyt kuitenkin tavattoman lämmin. -- Herra kreivi, te
olette puhunut niinkuin mies, ja minä olen varma siitä, että me kaikki
täällä ymmärrämme toisiamme. Minä lupaan teille, että niin pitkälle
kuin valtani ulottuu, on kaikki tehtävä, mitä tehdä voidaan. Enempää en
saata, en saa luvata. Onko teillä mitään erityistä ehdotettavaa?

-- Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne, että koetan täällä Tukholmassa
saada toimeen vapaaehtoisten värväystoimiston?

-- Tehkää se, jos sillä voitte jotakin saada aikaan. -- Ja koska
vast'ikään olette pitänyt puheen tuolla ulkona väkijoukossa, niin
koettakaa, kreivi hyvä, jälleen tyynnyttää mieliä. Sitten pyydän teitä
hyväntahtoisesti olemaan luonani tänä iltana; meillä on vielä teiltä
paljon kyseltävää.

Kustaa Bertelsköld kumarsi ja poistui. Hänen mennessään seisoi Eeva
Rhenfelt häntä vastassa ja puristi hänen kättään. -- Jumala teitä
siunatkoon, kreivi Kustaa, ja suokoon sydämenne toivon toteutuvan! --
sanoi hän äänellä, joka pani tämän naisia kainostelevan soturin kasvot
punaisina hehkumaan,

Väkijoukko oli jo suureksi osaksi hajaantunut -- olkien liekki oli
leimahtanut ja sammunut, hätä ja huolet jäähdyttivät pian heidän
innostuksensa. Paikalle jääneet saivat tyytyi siihen puolinaiseen
lupaukseen, jonka neuvoskunnan herrat olivat uskaltaneet antaa ... ja
vähitellen hajaantuivat hekin.

Bertelsköld tuli takaisin. Kaiken iltaa puhuttiin Suomesta. Sieltä oli
niin paljon ja niin surullista kerrottavaa; aivan vähän tiedettiin
siitä Tukholmassa. Parast'aikaa puheltaessa kello löi 7. Silloin
keskeytti kreivi Horn puheensa puolilauseeseen, koko talonväki
kutsuttiin sisään, Raamattu avattiin, ja kaikki kävivät polvilleen
iltarukoukseen, niinkuin sen ajan hurskas tapa vaati.

Kun taas oli noustu ylös, jatkoi kreivi puhettaan siitä, mihin oli
lopettanut. -- Hyvät herrat kanssaveljeni, -- sanoi hän, --
keskustelkaamme nyt siitä kirjeestä, joka tänään tuli hänen
majesteetiltaan ja joka koskee -- prinsessan kihlausta.



7. VOITTOJEN KIRJA.


Isojen, rajujen myrskyjen raivotessa, jotka kukistavat valtakuntia,
pyyhkäisevät pois valtoja ja kääntävät ajan virran uusia uria
kulkemaan, katoaa tuhansia huokauksia kuulumattomina niiden pauhinaan.
Kuninkaat, sotapäälliköt, valtiomiehet seisovat niissä kuin huojuvat
mastonhuiput meren kuohuissa; ken lukee ne lukemattomat aallot, jotka
hyökyvät heidän ympärillään, kimmeltävät hetkisen aikaa laskevaa
aurinkoa vasten ja sitten painuvat alas, unohdettuina kadotakseen.
Historia piirtää muistiinsa ainoastaan suuret joukot ja huiput, noiden
uhrien summat, noiden kyynelten virran; yksityiskohdat katoavat ja
virkoavat kuitenkin yhä uudestaan eloon; ihmissydän sykkii aikojen
sisimmässä alati samaa sykintäänsä.

Edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeisenä päivänä sykki
kolme semmoista sydäntä kreivitär Liewenin kabinetin kodikkaassa
hämärässä. Useita vuosia olivat he olleet ajan myrskyjen erottamina,
jokainen heistä oli syvistä haavoista verta vuotanut ja kuitenkin
kohtasivat he toisensa murtumattomina, vaikkeivät enää olleetkaan
samanlaisia kuin ennen nuoruuden ensi kukoistuksen aikana, jolloin
elämä liekehti heille ruusunpunaisena nuoren kuninkaan hovissa;
kohtasivat toisensa olentojensa pohjalta muuttumattomina, yhtä jaloina,
yhtä rakastavina, elämän koettelemuksista vain karaistuneina. Kätensä
sydämelleen painaen voivat nämä kolme harvinaisen jaloa ihmistä sanoa
toisilleen, että he neljäntoista myrskyisen vuoden kuluessa eivät
hetkiseksikään olleet luopuneet velvollisuudestaan, rakkaudestaan ja
muistoistaan!

Kustaa Bertelsköld oli värväystensä tähden pakotettu viipymään
Tukholmassa. Hän oli suostunut sisarensa luona majailemaan, ja hän oli
nyt ulkonaisesti jotensakin entisessä kunnossaan; parta oli ajettu ja
asetakki tarpeenmukaisesti paikkailtu. Olipa hänet saatu tulemaan
naistenkin seuraan -- hänet, joka ei ollut rohjennut naista silmiin
katsoa aina tuon vaarallisen, Aurora Königsmarkin luona vietetyn illan
jälkeen! Mutta nämä naiset olivatkin vain hänen sisarensa, kreivitär
Liewen, ja heidän molempien lapsuudenystävä Eeva Falkenberg, tätä nykyä
Rhenfeltin leski, jotka olivat saaneet tämän yksipäisen soturin yhdeksi
illaksi jäämään luoksensa. He olivat saaneet hänet houkutelluksi
kertomaan muutamia seikkailujaan -- lyhyitä, reippaasti kerrottuja
juttuja, joissa tavallisimmin kuningas, välistä Horn, Lewenhaupt tahi
Armfelt, mutta ei koskaan hän itse, olivat kertomuksen päähenkilöinä.
Ja naiset vuorostaan kuvailivat hänelle voittojen tuottamaa ihastusta,
tappioiden tuottamaa tuskaa, sitä hirveätä, kuukausittain kestänyttä
epätietoisuutta, joka näiden sotaisten harharetkien aikana oli milloin
ihastuttanut, milloin kiusannut ja kiduttanut kotona olevia.

Oli kumminkin eräs kipeä kohta, jota kaikki olivat vältelleet
koskettamasta, kunnes Bertelsköld kovalla kourallaan tarttui sisarensa
hienoon, pehmeään kätöseen, katsoi häntä hellästi ja uskollisesti
silmiin ja virkkoi: -- Ebba, minulla on sinulle terveisiä Eerikki
Falkenbergilta!

Kreivitär oli vaiti, ja hänen herttaiset silmänsä, joista kyynelten
lähde ei koskaan ollut kaukana, kostuivat vähitellen, kunnes kirkkaat
vesihelmet alkoivat niistä pisaroida pitkin hänen armaita poskiaan. Hän
vain nyökytti päätään merkiksi siitä, että hän oli ymmärtänyt veljensä
ajatukset.

-- Yöllä vasten Pultavan taistelua, -- jatkoi Bertelsköld, -- ja vähän
ennen keskiyötä lepäsimme me kumpikin valveilla saman vartiotulen
vierellä ja sanoimme jäähyväiset toisillemme. Jos minä kaadun, sanoi
Eerikki Falkenberg, niin tervehdä sisartasi ja sano, että minä kaaduin
kuningastani ja isänmaatani puolustaessa, hänen kuvansa sydämessäni,
viimeiseen asti... Lopun tiedät. Hän kaatui seuraavana päivänä
puolenpäivän aikaan, meidän suojatessamme kuninkaan paluuretkeä; ja
minä ennätin vain puristaa hänen kättänsä, sillä ei ollut enää aikaa
viipyä.

Molemmat naiset olivat kyyneleihinsä sulaa. Eeva Rhenfelt puristi
Bertelsköldin kättä. -- Veljeni haamu kiittää teitä minun
välitykselläni siitä, että olette perille saattanut hänen terveisensä,
-- sanoi hän hellästi.

-- En ole voinut tehdä sitä ennen, -- sanoi Bertelsköld -- ja pusersi,
tietämättään, ojennettua kättä niin kovasti, että kaunis Eeva puri
huultaan tuskasta. Bertelsköld havaitsi sen ja punastui kovasti; se oli
vain hänen tottumattomuuttaan, kun harvinainen sattuma oli saattanut
hänet naisten seuraan.

-- Tietänettekö myöskin, kreivi Kustaa, -- sanoi Eeva häntä
rauhoittaakseen -- tietänettekö, että teidän sisarenne suri viisi
vuotta veljeäni, ja kun hän vuosi sitten suostui rupeamaan kreivi
Liewenin puolisoksi, niin se tapahtui vain sillä ehdolla, että hän aina
vast'edeskin saisi kantaa surupukuaan kaikkialla, missä eivät hovitavat
välttämättä vaadi iloisempia värejä... Mutta se siksensä. Kreivi Kustaa
on täällä niin rakas ja harvinainen vieras, ettemme saa näillä
surullisilla muistoilla pelottaa häntä pois.

-- Eeva hyvä, -- puuttui kreivitär puheeseen, -- suvaitse minun vedota
vanhaan ystävyyteesi. Kutsu häntä sinuksi!

-- Jos ei kreivillä ole mitään sitä vastaan ... vastasi Eeva Rhenfelt,
ja ennenkuin kyynel oli ehtinyt kuivua hänen pitkiltä mustilta
silmäripsiltään, ilmaantui jo entinen veitikka silmäkulmaan.

-- Minullako? -- toisti Bertelsköld kovin hämmästyen, ja toivoi
varmaankin jo olevansa sadan penikulman päässä kasakkain piikkien
keskellä Isokyrön jäällä.

-- _Allons_, -- sanoi kreivitär; -- olkoon se siis päätetty. Meitä on
tässä kolme ikäänkuin samasta juuresta, samasta ajasta, samoista
iloista ja samoista suruista kasvanutta. Harjoittakaamme kerta mekin
kolmen kesken valtioviisautta ja tehkäämme keskenämme hyökkäys- ja
puolustusliitto ... tietystikin mieheni suostumuksella. Eihän tiedä,
mitä voi tapahtua. Me saatamme kaikki tulla tarvitsemaan luotettavaa
ystävää.

Bertelsköldin ei sopinut kieltää kättänsä, mutta nyt hän varoi liian
kovasti puristamasta. Hänestä tuntui niinkuin hänen kättänsä polttaisi,
kun hän kosketti Eeva Rhenfeltin kättä. Kreivitär hymyili. Se onni,
että hänellä taas oli rakastettu veli luonaan, kuivasi pian kyynelten
lähteen.

-- Tunteeko urhokas veljeni erästä kirjaa -- _le voici!_ -- Ja samassa
ojensi kreivitär hänelle vihreisiin, vähäisen kullalla silattuihin
sahviaanikansiin sievästi sidotun muistikirjan; kannet osoittivat
kumminkin selvästi, että sitä usein oli auottu.

Kustaa Bertelsköld avasi kirjan ja luki sen ensimmäiseltä sivulta Ebban
käsialalla kirjoitetut sanat:

"_Voittojen kirja Kustaa Aadolf Bertelsköld. Anno 1700_."

Tämä koski karoliinin sydämen herkkään paikkaan. Hän nauroi ja itki
yhtä rintaa; hän heittäytyi niin rajusti sisarensa kaulaan, että tämä,
joka oli vähällä tukehtua, väkisin kiskoutui irti hänen sylistään.

-- Koska muutamat henkilöt tässä seurassa kenties ovat unohtaneet,
miten tämän pikku kirjan laita on, niin tahdon verestää heidän
muistiaan, -- jatkoi kreivitär. -- Sattuipa eräänä kauniina
talvipäivänä, että minun pikapäinen veljeni näki hyväksi heittää
hovipalvelijan Kustaa Otto Douglasin Drottningholman portaista alas,
siitä syystä, että Douglas sanoi suomalaisia aatelismiehiä tolvanoiksi,
jotka eivät hävenneet kuninkaan linnassa keskenänsä puhua rumaa
äidinkieltänsä, suomea. Tästä uroteostaan sai veljeni arestia, ja
päästyään sieltä joutui hän riitaan Eeva Falkenbergin kanssa, joka
nuhteli häntä hänen hovipalvelija parkaa kohtaan näyttämästään
miehuudesta, mutta uskalsi epäillä, tokko hän yhtä uljaasti esiintyisi
valtakunnan vihollisia vastaan. Minun uusi kirjani, johon ei vielä
ollut mitään kirjoitettu, oli juuri silloin hänen edessään pöydällä;
herra Kustaa otti kirjan ja sanoi, lehtiä lukematta: sen Eeva neiti
tietäköön, etten palaa Tukholmaan, ennenkuin minulla on voitto tai
ainakin kunniallinen kahakka kirjoitettavana joka ainoalle tämän kirjan
lehdelle... Ja koska hän lähti matkalle seuraavana päivänä ja nyt
ensikerran neljäntoista vuoden kuluttua palaa Tukholmaan, on aika lukea
lehdet ja katsoa, onko hän pitänyt sanansa.

-- Se on totta, -- sanoi Eeva Rhenfelt. -- Miehen tulee näyttää, että
nuorukainen on pitänyt sanansa.

Kreivi Kustaa alkoi selailla kirjaa. Useimmille lehdille oli  jo
kirjoitettu Ebban käsialalla. Ensimmäiseltä lehdeltä luki hän:
_Tiberup, 25. p. heinäkuuta_ 1700. Toiselta: _Narva, 20. p.
marraskuuta_ 1700. Ja samoin yhä edelleen, lehti lehdeltä, vuosi
vuodelta, voitto voitolta, aina onnettomaan vuoteen 1709 asti. Mutta
siihen loppuivat muistiinpanot, ja 10 tahi 15 lehteä oli vielä
kirjoittamatta.



8. VOITTOJEN KIRJAN KIRJOITTAMATON LEHTI.


-- Ei minulla ole voittoja enää! -- huudahti Kustaa Bertelsköld
puoleksi leikillään, puoleksi surumielin, katsellessaan tyhjiä lehtiä
vuoden 1709 jälkeen.

-- Taikka myös kunniallinen kahakka -- sehän luvattiin! -- sanoi hänen
sisarensa, jonka hyvä sydän aavisti, että voitetun karoliinin sydäntä
sentään mahtoi kirveliä, vaikka hän hymyilikin.

-- Minäkin suostun siihen, -- kiirehti Eeva Rhenfelt lisäämään. --
Suostun sitä kernaammin, kun Narva, Väinäjoki, Klissova, Holofzin,
Varsova, Thorn ja niin monet muut voitot, jotka täyttävät pitkiä sivuja
historian lehdillä, tässä täyttävät vain yhden ainoan lehden, yhden
ainoan rivin voittojen kirjassa, jonka tekijä on Kustaa Aadolf
Bertelsköld.

-- Jonka tekijä on Kaarle XII, -- oikaisi Bertelsköld.

-- Niinkuin tahdot. Jonka tekijä on nykyajan ja ehkä kaikkienkin
aikojen suurin kirjailija tämänlaisen kirjallisuuden alalla, mutta joka
on painettu hänen soturiensa verellä ja sidottu kansiin, joiden
kullattu reunakoriste on tehty Ruotsin kansan viimeisestä tukaatista.
Jatka; yksi kahakka siis jokaisen jäljellä olevan lehden osaksi!

-- Olkoon menneeksi. Minä myönnyn esitykseen sillä ehdolla, että
kahakka ei pääty tappioon ja että asekunnia jää tahrattomaksi.

-- Tiedän tappioita, jotka ovat tuottaneet katoamattoman kunnian, kun
voitto sitävastoin on tuottanut varsin vähän. Ja ilmankin -- milloinka
ovat ruotsalaiset häväisseet aseitaan, lieneepä voitto tahi kova onni
sitä seurannut?

-- Soisin voivani tähän vastata: eivät milloinkaan. Mutta
kirkkaimmatkin aseet voivat joskus saada tahran, ja me olemme kaikki
kuolevaisia, jotka emme voi tehdä kerta tehtyä tekemättömäksi, vaikka
jäljestäpäin katkerasti kadummekin, mitä taistelun riehuessa olemme
rikkoneet. No niin, minä kirjoitan, koska minun on pidettävä sanani.
Mutta siitä on kauan aikaa, kun viimeksi olen kynää ja mustetta
käsitellyt.

-- Siltäpä näytätkin, ystäväiseni, -- sanoi Ebba leikillään. Ja
Bertelsköldin ensimmäinen kirjallinen yritys olikin iso mustetahra
voittojen kirjaan.

-- Kovin kamaloita variksenjalkoja nämä ovat noin hienolle paperille,
-- vastasi soturi hämillään, mutta jatkoi kuitenkin kirjoitustaan ja
oli vähitellen täyttänyt jokaisen lehden jollakin nimellä ja
päivämäärällä, aina siihen saakka, kun kirjoitti "_Pälkäne 6. päivänä
lokakuuta_ 1713." Viimeinen lehti jäi kumminkin kirjoittamatta.

Molemmat naiset katselivat kirjan uutta sisältöä -- isoja, jäykkiä
kirjaimia, piirretyt juuri kuin miekan kärjellä. -- Entä viimeinen
lehti! -- huudahtivat molemmat yhteen ääneen.

-- Tyhjä!

-- Ja miksi ei Isokyröä?

-- Me jouduimme tappiolle.

-- Mutta vasta mitä urhoollisinta vastarintaa tehtyänne, vasta sitten,
kun kahdesti olitte ajaneet vihollisen pakosalle ja vallanneet 6
kanuunaa, niinkuin itse olet kertonut...

-- Me jouduimme tappiolle, sanon minä.

-- Kaksituhatta suomalaista kaatui mitä kauneimmassa järjestyksessä,
rivi rivin, mies miehen viereen, upseerit komppaniainsa, aliupseerit
ruotunsa etunenässä; he kaatuivat kunnialla saaduista haavoistaan,
askeltakaan paikaltaan väistymättä ja kaatuneitten vihollisten
ympäröiminä. Sinä olet soturi, Kustaa, ja kiellät tältä tappiolta sijan
voittojen kirjassa!

-- Kaatua osaa jokainen kuormastopoika. Iskeä osaa jokainen
palkkasotilas. Mutta tehdä velvollisuutensa!... Sitä emme tehneet
Isokyrössä, ja sentähden se päivä ei tule Ebban kirjaan. Meidät kaikki,
jotka sen päivän jälkeen jäimme elämään, olisi sotaoikeuteen vedettävä.

-- Mutta Armfelt, sinä, te kaikki, ratsuväkeä lukuun ottamatta,
taistelittehan te verrattoman miehuullisesti aina loppuun asti.

-- Ratsuväkeä lukuun ottamatta, niin kyllä. Olkoon syy kenen hyvänsä,
mutta meillä ei ole tapana jäädä elämään semmoisten päivien jälkeen.
Asia on mutkaton; kaadutaan vain, eikä siitä ole sen enempää sanomista.
Minä puolestani tein voitavani saadakseni saman lopun kuin muutkin,
mutta koska en taistelematta voinut sitä saada, satuinkin pääsemään
hengissä. Älkäämme siitä enää puhuko.

-- Mutta mitä kirjoitamme viimeiselle lehdelle?

-- Sitä en tiedä. Ehkä uskoo Eeva sen köyhälle soturille toistaiseksi
velaksi, uusien voittojen korkoa ja luotettavaa, hänen sydänverensä
vahvistamaa velkakirjaa vastaan.

-- Toistaiseksi on petturi.

-- Sitten en tiedä, mitä tehdä.

-- Ellet pane itseäsi pantiksi, -- keskeytti Ebba. -- Se olisi
luotettavampi pantti kuin sydänveresi, jota jokainen vihollisen kuula
on vaatimassa.

-- Ei Eeva tahdo niin halpaa panttia, eikä se olekaan minun vallassani
tätä nykyä, -- vastasi Bertelsköld ja taittoi huomaamattaan sievät
englantilaiset sakset, jotka oli ompelupöydältä ottanut.

Eeva katseli ikkunasta ulos ja rummutti ruutua vasten "Kaarle XII:n
marssia Narvan luona".

-- Tiedänpä vielä yhden keinon, -- jatkoi kreivitär, jonka oli
hauska nähdä, millaiseen pulaan hän oli saattanut yhden sen ajan
urhoollisimpia miehiä ja yhden sen ajan uljaimpia naisia. -- Etkö voi
sitä arvata?

-- Minä olen varsin huono arvoituksia selittämään, -- vastasi Kustaa.
-- Anna Torstenin arvata minun puolestani, hän osaa tehdä sen paremmin
kuin minä.

-- Epäilenpä, olisiko Torsten nyt samaa mieltä minun kanssani, --
naurahti Ebba, -- ja sentähden on parempi, että me kolme liittolaista
arvaamme yhdessä. Tässä on yksi lehti, johon on kirjoitettu: "_Würgen
20. päivänä tammikuuta_ 1702." Ystäväni on sen ehkä unohtanut. Tahdon
siis muistuttaa hänelle, että hän on saanut voiton, joka syystä kyllä
voi käydä kahdesta, sillä paitsi hänen majesteettiaan kuningas Kaarle
XII:ta Kustaa Bertelsköld arvattavasti on ainoa kuolevainen, joka
yhdeksäntoistavuotiaana on voittamattomana eronnut Aurora
Königsmarkista.

-- Siis tarkoitat...?  -- Että kirjoitamme viimeiselle lehdelle: Saldoa
yksi voitto vuodelta 1702. Hyväksytään maksettavaksi: Eeva Rhenfelt,
syntyjään Falkenberg.

-- Hyväksytään, -- vastasi Eeva.

-- Protesteerataan, -- väitti Bertelsköld.

-- Mitä? huudahti kreivitär. -- Oletko siis pettänyt? ... olet kenties
sortunut taistelussa?

-- En, mutta...

-- Salli minun virkistää muistiasi erään asian suhteen, joka kenties
tekee suotavammaksi, että viimeinenkin lehti on täyteen kirjoitettuna.
_Voici_. Samassa kirjeessä, päivätty Narvassa 7. päivänä joulukuuta
1700, jossa ystäväni kertoo lupauksestaan, minkä hän teki Tukholmasta
lähtiessään, luetaan vielä: "Ja tähän vastasi Eeva Falkenberg: en sitä
usko; kornetti saa olla iloinen, kun saa karhuja nuijia; johon minä
sanoin: mitä neiti lupaa minulle, jos tapahtuu niinkuin olen sanonut?
Ja siihen sanoi hän: sitten saa kornetti pyytää minulta mitä hyvänsä,
en ole sitä kieltävä. Onko se varma? sanoin minä. Niin varma, sanoi
hän, kuin kukko Jaakopinkirkon tornissa; ennen se laulaa kuin minä
teidät petän." --  No niin, eikö Eeva Rhenfelt tahdo täyttää Eeva
Falkenberg^ lupausta?

-- Toivoni on Pyhän Jaakopin kukon varassa, -- vastasi Eeva hymyillen.

-- Niinpä siis, -- sanoi kreivitär, -- jos voittojen kirjaan tulee
viimeinen lehti kirjoitetuksi, on tämän velkakirjan omistajalla oikeus
nykyiseltä sotaneuvoksen leskeltä, vapaasukuiselta rouva Eeva
Rhenfeltiltä, syntyjään Falkenberg, vaatia sitoumuksen täysi summa,
nimittäin _mitä hyvänsä_.

-- Minä vetoan tornin huipussa olevaan oraakkeliin, -- toisti Eeva
samaan tapaan.

-- Kun velkakirja on kirjoittamatta, joutuu, paha kyllä, laillisinkin
saaminen mitättömäksi, -- huudahti Bertelsköld, yhtyen pilaan hänkin.
Näin armaiden opettajattarien koulussa käy edistyminen nopeasti.

-- Näin harvinaisessa riita-asiassa täytyy poiketa tavallisesta
oikeudenkäyntijärjestyksestä, -- jatkoi kreivitär. -- Minä ehdotan
riitapuolille sovintoa. Velkakirja kuoletetaan, mutta velkoja ottaa sen
sijaan kiinnityksen velalliseen.

Riitapuolet eivät virkkaneet mitään. Molemmat tunsivat hyvin kyllä,
että koko heidän elämänsä onni nyt oli kysymyksessä. Aina ensimmäisen
nuoruuden ajoilta oli Eeva Falkenbergin kuva lähtemättömäksi juurtunut
tämän urhoollisen karoliinin sydämeen; tämä kuva oli kulkenut hänen
kanssaan sadoissa taisteluissa, tappotanteren surmain keskellä ja
yöllisen vartiotulen ääressä yksinäisiä ajatuksia hautoessa; se oli
varjellut häntä lukemattomista vaaroista hänen hurjan, monivaiheisen
sotilaselämänsä retkillä, ja tätä armasta kuvaa sai hän kiittää siitä,
etteivät hänen huulensa koskaan olleet naisen huulia kohdanneet ja että
hän tähän hetkeen asti, kolmanteenkymmenenteen ensimmäiseen
ikävuoteensa saakka, oli säilyttänyt ensimmäisen nuoruudenajan kaiken
kainouden ja viattomuuden. Eeva taasen -- leskeksi jääneenä
kahdeksankymmen vuotisen ukon jälkeen, jonka riutuvaa elämää hän
ystävyydestä oli kaksi vuotta alttiiksi antautuen holhonnut -- millä
ihastuksella hän olikaan kuullut puhuttavan noista voitoista, joiden
maine täytti maailman ja joihin hänen lapsuuden ystävänsä otti
kunnialla osaa! Mitä lumousta olikaan hänen uljas ja ylevä luonteensa
tuntenut kaikista noista tarumaisista vaaroista ja seikkailuista! Kuta
vanhemmaksi hän tuli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että vain
tällainen mies, mies tämän sanan uljaimmassa merkityksessä, ansaitsisi
hänen rakkautensa. Ja nyt, yhdeksänkolmatta vuoden iällä, jolloin
naisen rakkaus on koko hänen elämänsä, -- nyt seisoi hänen edessään tuo
tarujen sankari, kainona niinkuin hän itsekin, yhtä hehkuvana, mutta
yhtä äänetönnä, ja leikkiä laskettiin siinä sanoin, jotka, miten
milloinkin sattuivat, kuitenkin aina sisälsivät kummallekin kokonaisen
tulevaisuuden. Sentähden oli Kustaa Bertelsköld vaiti. Sentähden oli
Eeva Rhenfelt vaiti. Kevään myrskyt humisivat lumisin siivin
ikkunaruutuja vasten, ja huoneessa syntyi pitkällinen rajujen tunteiden
täyttämä hiljaisuus.

Bertelsköld nousi istuimeltaan ja otti hattunsa. Jäähyväiset oli
pitkäksi ajaksi sanottava. Ebba Liewen tunsi sen ja otti puhuakseen. --
Kustaa, sydänkäpyseni -- sanoi hän hellästi, -- elämäsi on tähän asti
ollut pelkkiä vaaroja ja taisteluita; ei kukaan rohkene epäillä sinun
urhouttasi. Sinä olet tähän asti ollut maanpakolainen, jonka nuoruus on
huvennut verenvuodatuksissa vierailla mailla; mutta isänmaasi tarvitsee
sinua yhtä hyvin täällä kotona meidän luonamme. Sinä et saa enää elää
yksistään kunnian vuoksi. Sinun pitää elää meidänkin tähtemme, jotka
sinua rakastamme, sisaresi ja -- Eevan vuoksi. Älä lähde enää luotamme;
jää tänne Ruotsiin! Kreivi Horn tarvitsee sinun kokemustasi; kenties
kättäsikin, jos tanskalaiset hyökkäävät päällemme. Jää meidän
luoksemme!

-- Älä puhu siitä! Minä ymmärrän hyväntahtoisuutesi -- teidän
ystävyytenne; eikö Ruotsi olisi minulle rakas! Mutta minä olen Suomessa
syntynyt; Suomi on oman onnensa nojaan heitetty ja mitä suurimmassa
hädässä; jos jäisin teidän luoksenne, silloin hylkäisin syntymämaani.

-- Koko Suomi on vihollisen vallassa, se on menetetty, ja sinä et _voi_
sitä pelastaa. Jää meidän luoksemme.

-- Jos se on menetetty, ja jos en voi sitä pelastaa, niin voinpa
kumminkin kuolla sen edestä. Minun täytyy palata Suomeen.

-- Ajattele, mitkä sanomattomat vaivat sinua odottavat; en puhu
vaaroista, sillä niitä sinä ylenkatsot -- mutta olla kuin metsän peto
vihollisten ajettavana noissa asumattomissa metsissä, nääntyä nälkään
ja viluun ilman mainetta, ilman voittoa tuossa hävitetyssä maassa,
jossa ei enää ole majaakaan, missä voit saada lepoa ja hoitoa,
sittenkun taisteluissa olet veresi hukkaan vuodattanut! Oi, jää meidän
luoksemme!

-- Lumi on useasti ennenkin ollut vuoteeni ja taivaan tähtinen laki
öinen kattoni. Minä lepään siellä levollisemmin kuin kotona sinun
luonasi pehmeimmällä vuoteella.

-- Kotona meidän luonamme sinulla on muutakin kuin lepoa, muutakin kuin
hyvää hoitoa, on mainehikas toiminta-ala! Täällä on sinulla muutakin
kuin sisar -- ah, en puhukaan itsestäni! -- on sydän, joka on sykkinyt
sinulle kaikissa kohtaloissa, sydän niin jalo ja uljas kuin omasi on,
sydän, jota Ruotsin urhoollisimmat aatelismiehet tulevat sinulta
kadehtimaan. Jää tänne Kustaa! Siellä kaukana odottavat sinua erämaat,
yksinäisyys, pakkanen, pimeys, epätoivo, kuolema -- täällä onni,
ystävyys, valo, rakkaus, elämä! -- Valitse!

-- Olen valinnut. -- Hyvästi Ebba.

Sisar heittäytyi hänen syliinsä. -- Eeva, Eeva! -- huusi hän, -- auta
minua pidättämään häntä! Sinä voit sen tehdä, sinä.

Mutta Eeva Rhenfelt astui yleväryhtisenä lähemmä, ja hänen silmänsä
loistivat uljuudesta. Ennenkuin kukaan vielä arvasi hänen
tarkoitustaan, oli hän tarttunut kynään ja ripeällä kädellä
kirjoittanut voittojen kirjan viimeiselle lehdelle:

"_Tukholma 24. päivänä maaliskuuta_ 1714."

-- Mitä olet kirjoittanut? -- kuiskasi Ebba. -- Tämänkö päivän?

-- Tämän päivän.

-- Voitonko?

-- Voiton suurimman.

-- Entä lupauksesi?

-- Se täytetään, jos ja milloin kreivi Bertelsköld siis vaatii. Mene
Jumalan haltuun, jalo, uljas sankari, taistelemaan onnettoman maasi
puolesta. Tullet takaisin tahi et muistanet minua tahi unohtanet --
lupaukseni on luettavana voittojen kirjan viimeisellä lehdellä!



9. KUN LEIJONA PALASI OTUKSEN AJOSTA


1. päivänä joulukuuta 1714 -- tämä päivä on merkkipäivä -- oli muutamia
rohkeimpia puoluemiehiä kokoontunut Sven Leijonmarckin luo
Finstaholmaan vähän matkan päähän Upsalasta. Rekikeli oli tullut
varhain, ja talvi oli tuima, niinkuin aina on ollut silloin, "kun
ryssät ovat liikkeellä"; sanottiinhan niiden olevan liitossa
luonnonvoimain kanssa. Ylt'ympärinsä kuului susien ulvontaa
lumituiskussa, ja rengit pystyvalkean ääressä kuiskasivat toisilleen,
että susien ulvonta tuolla ulkona merkitsi jonkin uuden ihmisuhrin
jäällä tapahtuneen. Kuusi tai kahdeksan suomalaista pakolaista oikoili
väsymyksestä nääntyneitä jäseniään valkean ääressä; tuon kamalan äänen
kuultuaan kuulostivat he ja katselivat toisiaan silmissä synkeä
alakuloisuus. He tiesivät liiankin hyvin, että harvoin sai siihen
aikaan yhtä päivää kuluneeksi, ettei sen jälkeisenä aamuna kuultu
yksinäisen matkustajan, toisinaan kokonaisten perheiden, jotka
viluissaan ja nälissään kulkivat talosta taloon, joutuneen susien
raadeltaviksi talvisen yön yksinäisyydessä.

Herrat tuolla sisällä eivät hekään näyttäneet paremmalla mielellä
olevan. He olivat tavallisella kellonlyömällä ottaneet osaa yhteisiin
iltarukouksiin, joita harvoin laiminlyötiin; mutta rukoukset
toimitettiin nyt hajamielisesti ja levottomin mielin. Ei edes
Leijonmarck itsekään, joka useasti sanoi anovansa pyhältä hengeltä
neuvoa, ollut nyt saanut mitään välitöntä ilmoitusta ylhäältä.
Neuvotonna selaili hän muutamia pöydällä olevia kirjoitettuja
paperilehtiä, joiden otsakkeena oli: "Kaikkien Suomenmaan neljän säädyn
puheet Tukholman ritari-, pappis- ja porvarisäädyille."

Syynä herrain kokoontumiseen oli huhu, että kuningas oli paluumatkalla
Turkinmaalta. Mutta huhu oli niin kauan ja niin useasti tuhansin kielin
valehdellut, ettei kukaan tiennyt, mitä piti uskoa, mitä tuli tehdä.
Varovainen tuomiorovasti Molin pysyi vaiti, rohkea Eerikki Benzelius
mietti uusia keinoja, sukkela laamanni Gyllencreutz oli nolona ja
hämillään ja Leijonmarck, joka muuten oli kohtuuden mies, maisteli
tavallista useammin seuran kestitykseksi esille pannusta isosta
olutkannusta.

Tämän herrojen suuren epätietoisuuden keskeytti pihalta kuuluva
kulkusten kilinä, ja kohta astui Torsten Bertelsköld sisään,
mielihyvällä heittäen hienon soopeliturkkinsa päältään. Herrat
tunkeusivat hänen ympärilleen kysellen Tukholman uutisia, ja
merkillistä oli kuulla, kuinka viisaasti he osasivat sanansa sovittaa,
ennenkuin vastauksesta saivat jonkinlaisen varmuuden siitä, mitä tuleva
oli.

-- Kreivi näyttää tuovan lohdullisia tietoja tullessaan, -- sanoi
Molin. -- Hänen majesteettinsa taitaa piankin ilahduttaa uskollisia
alamaisiaan kaivatulla kotiintulollaan.

-- Sen Jumala suokoon! huudahti Leijonmarck.

-- Antaisinpa viimeisenkin talarini köyhille, kun vain varmaan voisimme
siihen luottaa, -- puuttui Gyllencreutz puheeseen.

-- Lähinnä valtakunnan menestystä täytyy kuninkaan menestyksen olla
hartaimpana toivomuksenamme, -- virkkoi Benzelius, aivan liian vilpitön
mies, voidakseen edes tässä epätietoisuudessakaan tekeytyä liian
uskolliseksi.

-- Mitä uutta? -- huudettiin yhteen ääneen.

-- Ei mitään erinomaista minun tietääkseni, -- vastasi Bertelsköld
hiukan pahanilkisesti, sillä häntä silminnähtävästi huvitti tehdä pilaa
herrain uteliaisuudesta.

-- Mutta tottapa hallitus on saanut sen sanan, jota eilen odotettiin
Stralsundista, -- sanoi Molin.

-- Sanantuoja tuli kyllä tänä aamuna, mutta hänen on täytynyt tehdä
kierros, välttääkseen tanskalaisia.

-- Ja mitä hän tiesi kuninkaan kotiin tulosta?

-- Ei mitään -- paitsi että kuningas August on pannut kokonaisen
armeijan siepposissejä liikkeelle, pyydystääkseen, jos mahdollista,
armollisen kuninkaamme paluumatkalla paulaansa.

Seurasi äänettömyys, jolla aikaa herrat vähän hämillään katselivat
toisiaan. Jo pelkkä mahdollisuus, että kuningas joutuisi tämän kavalan
verivihollisensa vangiksi, oli sitä laatua, että Kaarle XII:n
katkerimmatkin vihamiehet sitä kammoksuivat.

-- Me olemme rehellisiä miehiä, -- sanoi Benzelius hartaasti, -- ja me
suomme kuninkaalle hyvin käyvän, vaikka ei kukaan saata lukea sitä
meille viaksi, että asetamme _salutum regni_ tarkoitusperäksemme.
Kreivi voi siis jättää pois kaikki kiertelemiset. Kreivi tulee Hornin
luota ja tietää sekä hänen että muiden neuvoston jäsenten arvelut tässä
asiassa. Suoraan sanoen, mitä neuvoskunta siitä ajattelee?

-- Neuvoskunta ajattelee alamaisimmasti aina samaa kuin hänen
majesteettinsa, -- vastasi Bertelsköld. -- Ja koska hänen
majesteettinsa arvelee kohta seisovansa Ruotsin manterella, niin
neuvoskunta arvelee samoin. Luulen, että herrat kaikki ovat samaa
mieltä.

-- Epäilemättä, -- arveli Gyllencreutz. -- Mutta koska tässä ei ole
mitään tosiasioita olemassa, vaan ainoastaan arveluita -- mitä kreivi
Horn siitä ajattelee?

-- Hyvät herrat, minä en tiedä mitään -- ja tuo diplomaattinen
olkapäännykäys sopi kreivi Torstenille mainiosti -- minulla ei ole
kunnia tuntea neuvoskunnan arveluita. Pelätään vain hänen
majesteettinsa paluumatkan jollakin ikävällä tavalla keskeytyneen.
Varmoja tietoja on siitä, että hänen majesteettinsa on lähtenyt
matkalle syyskuun 20. päivänä klo 10 a.p.,[31] ja kun tiedetään, miten
hänen majesteettinsa matkustaa...

-- Meillä on tänään joulukuun 1. päivä, -- virkkoi Molin.

-- Eikä marraskuun 10. päivän iltana, jolloin sanantuoja lähti
Stralsundista, ollut vähintäkään tietoa hänen majesteetistaan, --
lisäsi kreivi Torsten huolettomasti.

-- Lähtö oli varmaan sekä tsaari Pietarin että kuningas Augustin
tiedossa, -- puuttui Gyllencreutz puheeseen.

-- Ja luultavasti on, -- sanoi Leijonmarck, -- Belialin ruhtinas
Dresdenistä on lähettänyt hänen majesteettinsa muotokuvia kaikille
teille, joita majesteetin on sopinut kulkea.

-- Turhaa vaivaa! -- sanoi Benzelius. -- Kaarle XII:n muotokuva on jo
ennestään jokaisessa töllissä koko Euroopassa.

-- Kun nämä kaikki laskemme yhteen, -- arveli Gyllencreutz...

-- Kuninkaan tunnetun uhkarohkeuden kanssa, -- keskeytti hänet rauhaa
rakastava Molin...

-- Ja jumalattomain vehkeilijäin hankkeitten kanssa, -- lisäsi
Leijonmarck...

-- Ja Ruotsin kohtalon kanssa! -- huudahti Benzelius...

-- Niin...

-- Niin on hyvin todennäköistä, että hänen majesteettinsa on...  --
Vangittu!

-- Ei... Kaarle XII ei ikinä anna vangita itseään elävältä, -- virkkoi
Benzelius synkästi. Kaikki kävivät vähäksi aikaa ihan äänettömiksi.
Paljas ajatus, että moinen jättiläinen olisi kukistunut, mykisti
jokaisen.

-- Hyvät herrat, -- sanoi viimein kreivi Torsten, ainoa, jolla vielä
oli rohkeutta hymyillä; -- arvelua kaikki, _rien de plus!_ En ole
mitään sanonut.

-- Mutta asianhaarain yleiseen menoon katsoen, -- arveli
Gyllencreutz...

-- Ja säilyttäen alamaisen uskollisuutemme ja kunnioituksemme, --
lisäsi Molin...

-- Niin on meidän toimiminen, -- sanoi Benzelius.

-- Aika on tullut! -- säesti Leijonmarck rohkeasti. -- Saul on
syöksynyt miekkansa kärkeen, ja Herra on pelastava Israelin
filistealaisten käsistä.

-- Jos niin onnettomasti on käynyt, että kuningas on sortunut, --
jatkoi Molin, -- niin varovaisuus vaatii meitä olemaan valmiit siihen,
mitä tuleva on. Neuvoskunta tulee siinä tapauksessa heti kohta
kutsumaan säädyt kokoon, ja minä luulen, että näiden ensimmäisenä
toimena on oleva solmia rauha niin pian kuin mahdollista ja millä
ehdoilla hyvänsä.

Benzelius kuohahti vihasta. -- Herra tuomiorovasti menee
rauhankiihkossaan kovin pitkälle, -- huudahti hän. -- Ennenkuin niin
pitkällä ollaan, pitää Ruotsilla olla kuningas.

-- Tai kuningatar!

-- Joka tapauksessa vapaus!

-- Me olemme yksinvaltaa tarpeeksi kokeneet emmekä tahdo enää olla
missään tekemisissä turkkilaisten pashain kanssa.

-- Meitä on poljettu, sorrettu!

-- Riistetty ja raastettu, vertamme vierasten varjokuningasten vuoksi
vuodatettu!

-- Kaikki Puolan, ei mitään Ruotsin hyväksi!

-- Käytetty Moolokin astinlaudaksi!

-- Dshingis-khanin teurasuhriksi!

-- Raivotarten hekatombiksi!

-- Mekö alistuisimme Ahabin tyranniuden ja Saulin hulluuden alaisiksi?

-- Ei milloinkaan! Hyvät herrat, tehkäämme heti kohta ehdotus uudeksi
valtiomuodoksi!

-- Asettakaamme säätyjen erikoisoikeudet entiselleen!

-- Tarkastakaamme reduktsionin toimet!

-- Puhdistakaamme virkakunnat!

-- Vähentäkäämme armeijaa!

-- Poistakaamme verot!

-- Hyvät herrat, se on jo kaikki edeltä käsin tehty, -- puhkesi
Leijonmarck kiireisen innokkaasti sanomaan, otti eräästä salakaapista
esille paksuja paperikimppuja ja alkoi isolla äänellä lukea kauan
tekemäänsä ehdotusta, joka pääasiallisesti sisällykseltään oli
samanlainen kuin se, joka viittä vuotta myöhemmin tuli valtakunnan
perustuslaiksi, mutta melkoista jyrkempi, mikä todisti, että mies oli
tulevaisuuden miehiä. Tuon tuostakin keskeyttivät hänen lukunsa toisten
äänekkäät hyväksymishuudot tai vastaväitteet. Sanomaton innostus
valtasi koko seuran. Eivätpä edes hengenmiehetkään huomanneet, kuinka
tiheään he kurkistivat aina uudestaan täytetyn olutkannun pohjaan.

Torsten Bertelsköld yksinään seisoi siinä välinpitämättömän ja tyynen
näköisenä, mutta liehtoi vain taitavasti syttynyttä tulta.

Kiisteltiin juuri mitä riemastuneimman mielialan vallitessa
kuningasvallan rajoittamisesta ja puolalaisen mallin mukaan perustetun
tasavallan mahdollisuudesta, kun samassa lumettunut sanantuoja, itseään
ilmoittamatta, astui sisään ja jätti Bertelsköldille kirjeen. Sinetti
oli Hornin. Mestarin oppilas ei voinut salata kalpenemistaan. Läsnä
olijat huomasivat sen ja hälinä salissa vaikeni.

-- Hyvät herrat, -- sanoi Bertelsköld, turhaan koettaen puhua
tavallisella pilkallisella äänellään, -- pahat arvelumme ovat toki
olleet perättömiä. Kreivi Horn ilmoittaa minulle, että uusi sanantuoja
on tullut kahta tuntia myöhemmin edellistä ja tuonut sen iloisen
sanoman, että hänen majesteettinsa, meidän armollisin kuninkaamme
marraskuun 11. päivänä klo 1:n aikana aamulla on terveenä saapunut
Stralsundiin.

Herrat katselivat toisiaan -- kummallisen hartaasti. Siinä tuli loppu
hallitusmuodosta, loppu tarkastuksista, puhdistuksista, vapauksista,
loppu Ahabista, Saulista, Moolokista ja Dhingis-khanista, loppu
hiiristä, jotka juoksentelivat pöydällä kissan poissa ollessa.
Leijonmarck pistää sukaisi mitään hiiskumatta paksun ehdotuksensa
uuniin; se leimahti tuleen ja paloi! Itsekukin siirtyi siivosti
kotiinsa. Erään nimen varjo oli heidät lyönyt kauhulla.



10. KOHTAUS STRALSUNDIN LUONA.


Eräänä kauniina kesäaamuna heinäkuun lopulla v. 1715 purjehti pieni
ruotsalainen kuunari Stralsundin satamaan. Särkyneistä raakapuista,
puhkotuista purjeista ja höllällään riippuvista mastonuorista päättäen
oli alus vast'ikään joko kärsinyt ankaran merivaurion tai myös hädin
tuskin pelastunut vihollisen kuulien keskestä. Jälkimmäinen oletus
osuikin oikeaan. Tordenskiöldin ja Sehestedin tanskalaiset laivueet
risteilivät herroina näillä vesillä, ja likeltä piti, ettei yritys
päästä lyhyen kesäyön pimeässä lävitse puikahtamaan, käynyt tälle
rohkealle purjehtijalle kalliiksi. Se oli pelkäämättä vaihtanut
laukauksia parin kolmen tanskalaisen fregatin kanssa ja sen oli viimein
onnistunut lähellä Rügenin rantaa päästä matalammalle vedelle, missä
isot laivat eivät enää voineet sitä seurata. Nyt oli se pelastunut ja
tervehti reippaasti linnaa ruotsalaisella tunnusmerkillä, jota antaessa
kaksi leimauksen ja paukauksen seuraamaa kevykäistä savupatsasta
tuprahti ilmaan laivan keulalaidalla.

Eräs hieno ja kalpea herrasmies, joka oli puettu kalliiseen
soopeliturkkiin, vaikka kirpeä merituuli jo aikoja sitten oli
luovuttanut valtansa lauhoille maatuulille, ilmestyi nyt peräkannelle
kiikarilla katselemaan noita ammottavia tykinsuita. Hänen kääntyessään
laivan päälliköltä jotakin kysymään, kuvastui hänen muuten kylmissä
kasvoissaan äkillinen hämmästys, kun hän aivan selkänsä takana näki
tavattoman kauniin, solakan naisen, joka samalla uteliaisuudella kuin
hän itsekin katseli linnan varustuksia.

-- Sanovatko silmäni totta? Rouva Rhenfelt täällä, ja minä en ole
osannut aavistaakaan, missä suloisessa seurassa olen tullut Ystadista!
-- huudahti soopeliturkkiin puettu herra.

-- Se johtuu siitä, että kreivi Torsten tällä matkalla kaiken aikaa on
vartioinut kajuuttaa, -- vastasi Eeva Rhenfelt vähän kärkevästi, linnaa
yhä katsellen. -- Ei edes ottelu tanskalaisten kanssa voinut herättää
kreiviä hänen tyynestä rauhastaan.

-- Mitä minun mielestänne olisi pitänyt tehdä, ihana Eeva? -- vastasi
Bertelsköld vähän närkästyen -- sillä hänen oli vaikea tunnustaa
oikeata syytä, joka ei ollut pelko, vaan meritauti, -- antautua
alttiiksi teidän pureville pistopuheillenne ja samalla tanskalaisten
kuulille, se olisi ollut samaa kuin joutua kahden tulen väliin. Mutta
suvaitkaa minun kysyä, mikä tuottaa Stralsundille sen onnen, että se
saapi vastaan ottaa näin pelättävän lisävoiman muuriensa sisäpuolelle?
Lyön vetoa, ettei rouva Rhenfelt tavoittelekaan vähempää kuin ollakseen
Ruotsin Jeanne d'Arc.

-- Ja mikä on saanut kreivin ensi kerran elämässään lähtemään sotaan
valtakunnan vihollisia vastaan ja näin tavattomasti panemaan alttiiksi
Ruotsin diplomaattisen tulevaisuuden?

-- Eräs vähäpätöinen asia, eräs neuvoskunnan antama lähetystoimi, joka
toivottavasti kyllä onnistuu, saatuani armollisen sotaneuvoksettaren
liittolaisekseni. Minä olen huomauttava hänen majesteetilleen, ettei
Stralsundilla enää ole mitään hätää. Ei tarvitse muuta kuin käyttää
teidän pistopuheitanne paalutukseksi linnan ympärille: kyllä vainen
tanskalaiset ja preussilaiset niihin seivästyvät _Eh bien_, teemmekö
rauhan?

-- Kun valtioviisaat puhuvat rauhasta, he tarkoittavat sotaa. Minä
tyydyn sodanjulistukseen.

-- Kuulkaa minua, Eeva, tehkäämme se sanomattoman suuri uhraus, että
siedämme toinen toistamme. Vaikka olemmekin vihollisuudessa keskenämme,
niin olen yhtäkaikki teidän ystävänne enemmän kuin luulettekaan. Kun
teidänlaisenne järkevä nainen...

-- Oh, herra kreivi, te alatte imarrella! Totta on, teidän asemanne on
arveluttava, te tarvitsette vaikutusvaltaa hänen majesteettinsa luona,
mutta kääntykää kernaammin jonkun toisen puoleen, joka paremmin voi
teitä auttaa.

-- Jättäkää nuo pistopuheenne, näettehän, etteivät ne minuun pysty. Kun
sanon teitä järkeväksi naiseksi, niin olen lausunut teille suurimman
kohteliaisuuden, minkä mies voi naiselle lausua...

-- Te erehdytte; silloin hän lausuu hänelle suurimman kohteliaisuuden,
kun sanoo häntä sydämelliseksi.

-- Sallikaa minun puhua loppuun. Te olette vielä vähän harvinaisempi,
te olette lujaluontoinen nainen. Minä pyydän, älkää minua keskeyttäkö;
miksikä teitä imartelisin? Tiedänhän, että vihaatte minua. No niin,
vihatkaa minua, jos niin haluttaa, mutta tehkäämme liitto, sillä me
voimme vahingoittaa toisiamme vihollisina ja auttaa toisiamme ystävinä.
Sallimus on saattanut meidät yhteen kaidalle laudalle, johon sama kuula
helposti olisi voinut sattua. Aika on lyhyt, minä käytän tilaisuutta
hyväkseni ja pyydän teitä vaimokseni.

-- Vaikka vihaamme toisiamme?

-- Minä kunnioitan teitä, ja te pelkäätte minua. Siinä kaikki, mitä
tarvitaan.

-- Te petytte. Minä en pelkää enkä tarvitse teitä.

-- Te olette itsenäinen ja rohkea; kaksi ominaisuutta, jotka voivat
saattaa teidät korkeimpaan loistoon tai myös pikaiseen kukistumiseen,
aina sen mukaan, kuinka niitä käytätte. Miettikää kerran elämänne
päämäärää, miettikää sitä vakavasti ja viisaasti, niinkuin taidatte,
jos tahdotte. Jos viisaasti mietitte, tulette huomaamaan, että
prinsessa kumminkin kerta on tuleva kuningattareksi, ja silloin teillä
minun puolisonani on mahdollisuuksia äärettömiin. Mutta jos sidotte
kohtalonne nykyisyyteen, joka riippuu minkä tanskalaisen tykkijunkkarin
kuulasta hyvänsä, ja jos hylkäätte liiton minun kanssani, niin etsikää
itsellenne ajoissa leskenmaja Smoolannin kaukaisista metsistä, sillä
maailma on kohta unohtava, että Eeva Rhenfeltiä oli olemassakaan.

-- Oletteko puhunut puhuttavanne, herra kreivi...?

-- En vielä. Teissä on vielä eräs kolmas ominaisuus, joka tekee
tyhjäksi kaikki teidän järkenne laskelmat. Te olette hieman haaveileva,
armollinen rouva, ja siihen olette tavallanne oikeutettukin, sillä koko
Ruotsin kansa, ja erittäinkin sen naismaailma, on nyt -- te muiden
mukana -- viisitoista vuotta umpeensa haaveillen ihaillut samaa miestä
ja samoja poikamaisuuksia. Te näette, mihin se on vienyt, ja seuraus
tulee olemaan teillekin sama. Haaveksikaa, haaveksikaa vain
kahdennestatoista Kaarlestanne ja te heitätte todellisuuden ja
syntyperäisen asemanne luotanne, ajatellaksenne unelmia, valhekuvia,
kangastuksia -- kunniata, joka viimein hajoaa riekaleiksi, ja
korkeutta, jota viimein ei säiky kamarineitsytkään. Ja puhuakseni
lopuksi tuosta hiukan romanttisesta mieltymyksestä minun veljeeni...

-- Millä oikeudella, herra kreivi...?

-- Malttakaa mielenne, minä pyydän; tosin on tämä hyvin arka kohta,
mutta parastahan on, että viritämme kitaran kielet täysin sointuviksi,
niin ne eivät häiritse meidän duettoamme, armollinen rouva. Niin,
puhuakseni siis tuosta hiukan romanttisesta mieltymyksestänne minun
veljeeni, niin saan sanoa teille, etten sitä ensinkään pelkää. Teidän
taipumuksenne on hyvin luonnollinen. Kustaassa on miehuutta, ja
Stralsundissa oleva alkukuva luo aina hiukan heijastusta Lapinmaassa
olevaan jäljennökseensä -- sillä tällä haavaa Kustaa luullakseni on
Lapinmaan tienoilla; hänen urotekonsa eivät enää mahdu mihinkään muuhun
osaan Eurooppaa. Mutta nähkääs, jos teidän taipumuksenne on mahdollinen
ja ymmärrettävä, niin on hänen sitä mahdottomampi ja käsittämättömämpi.
Minä panen Drottningholman linnan vetoon suomalaista savupirttiä
vastaan, että Kustaa, aina siitä asti, kuin hän lähti, on ollut
kasakkain tappamiseen niin kokonaan innostunut, ettei hän hetkeäkään
ole joutanut teitä muistamaan, ihana Eeva...

-- Niinkö luulette kreivi? -- vastasi Eeva Rhenfelt pilkallisesti,
näyttäen Bertelsköldille kirjettä, jonka kankeasta, kuin hiilihangolla
kirjoitetusta osoitteesta Torsten heti tunsi veljensä Kustaan käsialan.

-- Se ei minua liikuta, -- vastasi kreivi ylpeästi. -- Olen puhunut
puhuttavani ja pyydän teiltä vastausta.

Kuunari oli lähestynyt satamaa vasten olevia ulkovarustuksia ja
valmistui ankkuria laskemaan. Nuori leski näytti linnan katselemiseen
niin kiintyneen, ettei hän enää huomannutkaan peräkannella olevaa
vieruskumppaniaan. Sattumalta pudotti hän sillävälin matkalaukkunsa;
hovimies, kreivi Torsten otti sen ylös ja ojensi sen leskelle, sitä sen
enempää ajattelematta.

-- Antakaa minulle sisällys, niin kreivi saa pitää kuoren, -- sanoi
Eeva Rhenfelt huolettomasti, linnan varustuksia yhä tähystellen.

Nyt vasta huomasi Bertelsköld, että matkalaukku oli tehty viheriästä
sahviaanista yhteenkäännetyn korin muotoiseksi.[32] -- Tämä on siis
vastauksenne? -- kysyi hän purren huultaan.

-- Näettekö, -- jatkoi sotaneuvoksetar, joka, kiikari silmän edessä, ei
ollut kreiviä kuulevinaankaan; -- näettekö, tuolta kaukaa heittelevät
tanskalaiset ja preussilaiset mörssärit pommeja Stralsundiin. Teille
käy vaaralliseksi, kreivi Torsten, mennä niitä vastaan kynä miekkana ja
mustetolppo kilpenä. Mutta vielä arveluttavammaksi käy kohdata tuolla
linnassa häntä, jonka tarkka silmä on pystyvä teihin paremmin kuin
luulettekaan. Aina te puhutte viisaista laskelmistanne. Kuinka te
voitte niiden avulla minulle selittää, että tuo kuningas, joka palaa
peräti voitettuna, yhden ainoan matkatoverin kera, puoli Eurooppaa
vastassaan, joka tulee valtakuntaan vielä köyhempään, vielä enemmän
paljastettuun kuin mitä hän itse on -- kuinka voitte selittää, että
pelkkä varmuus hänen paluustaan, hänen sinisen takkinsa ja keltaisen
vyönsä pelkkä näkeminen ikäänkuin taikaiskulla varustaa muurit
kanuunoilla, meret laivastoilla, polkee maasta esiin uusia armeijoja,
karaisee joka käden, elähyttää joka rinnan ja, jos se olisi
mahdollista, herättää kaatuneetkin heidän verisistä haudoistaan? Kaksi
kuningasta piirittää häntä täällä monta vertaa suuremmalla
sotavoimalla; kaikkien laskelmien mukaan olisi Stralsundin jo pitänyt
antautua. Selittäkää siis, minkätähden kaikki pysyy pystyssä niin kauan
kuin hän pysyy, minkätähden kaikki toivovat niin kauan kuin hän elää,
ja minkätähden maailma, joka muuten aina menestystä myöten jakaa
ylistystään, tämän ainoan kuolevaisen suhteen on tehnyt poikkeuksen ja
ihmettelee häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kovan onnen kuin
menestyksen päivinä? Kreivi Torsten, te olette sukkela luvunlaskija; te
laskette yhteen ja vähennätte ainoastaan ihmiskunnan pieniä numeroita
ja saatte niistä vain pieniä summia ja murtolukuja; mutta te unohdatte,
että yksi ainoa suuri numero saattaa merkitä enemmän kuin lukemattomat
pienet ja voittaa arvossa kaikkien teidän laskujenne tulokset. Olkaamme
suorat: minä en pidä suuriin päihin kätketyistä pienistä sieluista, ja
te, kreivi Torsten, olette epäilemättäkin liian suuri valtioviisas
katsoaksenne niin huonoa luvunlaskijaa kuin minä sen suurempaa huomiota
ansaitsevaksi... Ankkuri on laskettu, arpa on heitetty. Nöyrin
palvelijanne, kreiviseni!

-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Bertelsköld suutuksissaan, -- tepä sen
sanoitte, kopea nainen, arpa on heitetty; te tahdotte leikkisotaa, ja
sotaa tulettekin saamaan -- mutta sotaa, jossa taistellaan elämästä ja
kuolemasta! Hyvästi!



11. KAARLE XII:N PUHEILLA.


Kolme tahi neljä päivää oli kulunut siitä, kun lähetystön sihteeri
kreivi Torsten Bertelsköld, jonka Tukholman neuvoskunta oli lähettänyt
viemään tärkeitä tietoja kuninkaalle, saapui Stralsundiin, eikä ollut
vieläkään päässyt kuninkaan puheille. Milloin hänen majesteettinsa oli
poissa Rügenin saarella, milloin hänellä oli jotakin tekemistä
vihollisen kanssa, milloin hän oli parooni Görtzin kanssa kahdenkesken
huoneeseensa sulkeutuneena. Näytti siltä kuin kuningas tahallaan olisi
tahtonut nöyryyttää neuvoskuntaa käyttäytymällä tylysti sen
lähettilästä kohtaan; tai epäili hän syystä kyllä, että lähettiläs
virallisten tointensa ohessa oli kreivi Hornilta saanut salaisia
käskyjä urkkia tilannetta, tiedustella kuninkaan aikeita, kuulustella,
miten hänen itsensä laita oli ja salaa vehkeillä Görtziä vastaan, joka
tuota pikaa oli kohonnut kaikkia mahtavia mahtavammaksi.

Bertelsköld meni kenraali Dükerin luokse. -- Niin, mitä voimme tehdä?
-- vastasi Düker vähän ilkeästi. -- Tulkaa illalla kanssani
Ranskanportin sivuvallitukselle, niin siellä kenties saamme vähän
loma-aikaa pommeilta. Sillä tavalla diplomaatit tavallisesti
puhelevatkin Kaarle XII:n kanssa.

Nyt jätämme kumminkin hovimiehen vähäksi aikaa, seurataksemme Eeva
Rhenfeltiä, joka tähän asti yhtä turhaan oli koettanut päästä kuninkaan
puheille. Ei yksikään päälliköistä tohtinut häntä ilmoittaa; tiedettiin
hyvin kyllä, että pohjan leijona katsoi kauniit naiset aivan
liikanaisiksi leirissä ja linnassa; ja missä Aurora Königsmark oli niin
loistavasti tappiolle joutunut, siellä ei muillakaan naisilla ollut
toivoa paremmin menestyäkseen.

Luultavasti oli kuitenkin kuninkaan lähimmässä seurueessa joku, joka,
ollen ritarillisempi ja tunteellisempi kuin hän, oli antanut kauniille
leskelle viittauksen; sillä samana päivänä kuin Bertelsköld kävi
Dükerin luona, nähtiin rouva Rhenfeltinkin jalkaisin -- sillä kaikki
vaunut oli otettu sotatarkoituksiin -- kävelevän Ranskanporttia kohti.
Kuta likemmä muureja hän tuli, sitä kovemmin jyrisi häntä vastaan
vihollisen pommitus; haavoitettuja kannettiin paareilla
ulkovarustuksilta, katuja tukkivat kuormavaunut, porvarien vaimot
palasivat tyhjiä koreja kantaen miestensä luota valleilta, ja kaikki
osoitti sitä vilkasta, pauhuista elämää, joka on niin tavallista
piiritetyssä linnassa.

Eeva Rhenfelt ei ottanut pelästyäkseen. Hän meni portista sisään eikä
ollut kuulevinaankaan vartijain varoituksia, jotka kielsivät häntä
menemästä vihollisten kuulain saavutettaviin. Kenties sykähti hänen
naisellinen sydämensä vähän kovemmin, kun hänen lähellään pommin
sirpale särki erään jo rikki ammutun huoneen seinää, tai kun vereksiä
verisiä jälkiä näkyi maassa hänen jaloissaan; mutta hän vain kulki
eteenpäin. Ratsumiehiä tuli täyttä laukkaa häntä vastaan, viitaten
häntä takaisin kääntymään; yksityisiä sotaväenosastoja riensi hänen
ohitsensa, aina heittäytyen maahan pitkälleen, kun heidän tottunut
silmänsä keksi jonkin kaitaisen suitsuavan juovan pään päältä. Pari
kertaa täytyi tämän rohkean naisen seurata heidän esimerkkiään; hän
kyyristyi maahan, lentävä hirviö räjähti rikki, ja sirpaleet lentelivät
pyrynä hänen ympärillään. Mutta hän vain jatkoi kävelyään, huolimatta
huudoista ja varoituksista.

Viimein saapui hän osoitetulle varustukselle. Sen nimi oli Carolus,
siinä oli 14 kanuunaa ja se oli Ranskanportin parhaita varustuksia.
Ruotsin sinikeltainen sotalippu liehui vallilla repaleiksi ammuttuna,
mutta uljaana ja ylpeänä vieläkin, niinkuin tuo lannistumaton sankari,
joka siellä oli komentajana.

Vavisten, ei vaaraa, vaan sitä väkevää henkeä, joka tuolla sisällä
vaaraa uhmasi, astui Eeva Rhenfelt varustukseen. Ei kukaan häntä
estänyt, ei kukaan hänestä välittänyt. Ei ollut siihen aikaa
kenelläkään. Saksilaiset, jotka luultavasti arvasivat kuninkaan olevan
siellä, olivat edellisenä yönä luoneet uuden juoksuhaudan ja ampuivat
nyt noin 30:llä kanuunalla Carolus-varustusta tuskin 600-700:n askelen
päästä. Ammunta oli niin kiivasta, että se olisi voinut peloittaa
vahvempiakin hermoja. Melkein joka silmänräpäys upposi kuula
maavalliin, ryöpyttäen multaa ympärillä seisovain päälle, tai tuhoutui
kanuuna, tai putosi pommi vallin syrjään, räjähti ja uursi syviä juovia
hiekkaiseen maahan. Useimmat ruotsalaisten tykeistä olivat jo pilalla,
mutta uusia pidettiin varalla, ja seitsemän rautakitaa pystyi vielä
antamaan viholliselle sanan sanasta. Neljä tahi viisi ammuttua miestä,
joita ei oltu ennätetty korjata pois, makasi tuossa kädettöminä ja
jalattomina. Ainakin kaksikymmentä haavoitettua koetti verissään itse
ryömiä vallitukselta pois. Eeva katseli heitä; ei yksikään heistä
vaikeroinut, heidän kuultiin vain peläten arvelevan, että kuninkaan
voisi käydä samoin. Neljä miestä oli nostanut erään kuninkaan
adjutantin, joka vast'ikään oli haavoittunut hänen vierellään,
kantopaareille ja haavuri oli juuri lopettanut ensimmäisen sitomisensa.
Ei kukaan pitänyt haavoitetuista mitään huolta. Kaikki linnoituksessa
olevat miehet, luvultaan noin 200 tai 300, joilla kädet ja jalat vielä
olivat ehjinä, puuhasivat ja raatoivat niin, että hiki valui heidän
ahavoituneita poskiaan pitkin, kantaen kuulia ja ruutia, ladaten,
tähdäten ja laukaisten, sill'aikaa kuin toiset korjasivat maavallia,
jota vihollisen kuulat alinomaa särkivät. Kun vielä ajattelee, että
koko linnoitus oli sakean savun peitossa, ja jyrinä niin ankara, että
maa tärisi jalkain alla, niin voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä,
mitä tämä rohkea nainen sai kokea astuessaan Carolus-varustukseen,
päästäkseen sen miehen puheille, jota hän ei mitenkään ollut saanut
tavata vaarattomammassa paikassa.

Yhtäkaikki astui hän sisään. Jotakin valtavaa liikkui hänen sykkivässä
sydämessään. Oliko se hetken oma suurenmoisuus, vai oliko se jonkin
väkevämmän hengen läheisyys, joka hurmasi sen ja hurmasi hänet. Sitä
hän ei tiennyt, mutta hän tunsi kasvavansa tasaväkiseksi vaaran kanssa.
Hänestä tuntui, että kaikki tämä oli niin kuin olla pitikin; Kaarle
XII:n puheilla käynti ei voinut toisin tapahtua.

-- Pois tieltä, naiset! -- ärjäisi hänen takanaan eräs tuima tykkimies,
joka kiireisesti lykkäsi edellään ruudilla kuormattuja käsikärryjä, ja
samassa tunsi rouva Rhenfelt pyörän käyvän hennon jalkansa yli. Hän oli
vähällä huudahtaa tuskasta, mutta hillitsi itsensä. -- Missä kuningas
on? -- kysyi hän.

-- Missäs muualla kuin tuolla Saksansurman luona, -- vastasi mies.
Hän ei edes joutanut kummastelemaan, että tämmöinen vieras oli
Carolus-varustuksessa. Kielimurteesta Eeva heti tunsi hänet
suomalaiseksi. Suomalaisen soturin tapasi siihen aikaan melkein joka
paikasta, paitsi sieltä, missä häntä parhaiten olisi tarvittu --
Suomesta.

Kulkija läheni Saksansurmaa; se oli tämän varustuksen järein kanuuna ja
enimmin alttiina vihollisen tulelle, jonkatähden se jo kahdesti oli
vioittunut. Luultavasti oli Kaarle-kuninkaalla juuri siksi sen luona
päämajansa.

Savua oli niin sakealti, että Eeva vasta vajaan 7:n tahi 8:n askelen
päästä näki ja tunsi kuninkaan. Tämä seisoi rikkiammutuilla
tykkiteloilla, nojaten vasemmalla kädellään rintavarustukseen, ja oli
niin korkealla, että pää ja hartiat jäivät suojattomiksi. Oikeassa
kädessä hänellä oli kiikari, jolla hän näkyi tarkasti katselevan
saksilaisten vastapäätä olevia pattereita. Alempana rintavarustuksen
vieressä seisoivat Ranskan lähettiläs, kenraali Croissy, suosikki
Grothusen, Turkinmaalta seurannut matkatoveri Otto Fredrik Düring sekä
kenraalit Bassewitz ja Dahldorf, kaikki neljä urhoollisia miehiä, jotka
sallimus oli määrännyt Stralsundissa kuolonsa kohtaamaan. Vähän matkan
päässä heistä puhelivat kenraali Düker ja Torsten Bertelsköld
keskenään. Tuo hieno valtiomies oudoksui silminnähtävästi asemaansa;
hän ei ollut tottunut tällaisiin puheillakäynteihin.

Eeva Rhenfelt odotteli ääneti ja apein mielin, että hänet
huomattaisiin. Mutta häntä ei huomattu. Kuulat jatkoivat hurjaa
karkeloaan hänen ympärillään tuiskuttaen hiekkaa hänen päällensä.

Samassa räjähti vinkuva pommi multavallia vasten niin likellä
kuningasta, että hän silmänräpäyksessä peittyi savuun ja pölyyn.
Kenraalit syöksähtivät luo, valtioviisaat unohtivat hymynsä, Eeva
Rhenfeltin valtasi tunne, ikäänkuin kuula olisi puhkaissut hänen
sydämensä. Mutta ei aikaakaan, kun jo nähtiin kuninkaan astuvan alas
tykkiteloilta; hän oli vain hukannut hattunsa. -- Se ei ampunut
huonosti, se mies! -- huudahti kuningas. -- Dahldorf, sanokaa numero
kahden miehille, että he ampuvat liian ylös. Düring, astu ratsaille,
ota muutamia kanssasi ja puhdista tuolla oikealla oleva nisuvainio;
heidän sala-ampujansa tekevät meille haittaa. Maltahan, parasta on,
että itse ratsastan sinne.

-- Jos teidän majesteettinne lähtee ratsastamaan, luulevat nuo koirat
teidän pakenevan, -- vastasi Düring sukkelasti, koska katsoi
arveluttavaksi antaa herransa ja mestarinsa ratsastaa nisuvainioon,
joka oli täynnä vihollisen pyssymiehiä.

-- Niinpä jään paikalleni; -- sanoi kuningas iloisesti hymyillen; --
arvelen, että kestämme vielä iltaan asti, ja sitten yöllä korjaamme
vallin. Tänne jo hattuani etsimään!

Croissy, kohtelias ranskalainen, tarjosi hänelle omaansa, mutta
kuningas naurahti eikä ottanut sitä vastaan. Hattu oli eräällä
rintavarustuksen ulkonemalla, ja kaksi likinnä seisovaa tykkimiestä
kiipesi alas sitä noutamaan. Mutta ennenkuin tämä onnistui, ammuttiin
toiselta jalka poikki ja tuskissaan tarttui hän katokseen kiinni, ettei
putoisi. Toiselta, joka tahtoi auttaa häntä, luiskahti jalka ja hän
suistui alas.

Kuningas suutahti. -- Auttakaa tuota miestä! -- huusi hän katsoen
Bertelsköldiin, joka ei kestänyt hänen katsettaan, vaan loi silmänsä
alas, kenties ensi kerran eläessään.

Grothusen ja Bassewitz heittäytyivät rintavarustukselle ja saivat
haavoitetun suurimmalla vaivalla ylös, juuri kun hänen kätensä oli
laukeamaisillaan. Kaarle XII:n tapana ei ollut säästää suosikkejaan
enemmän kuin itseäänkään.

-- Kuka te olette ja mitä te tahdotte? -- kysyi kuningas tuimasti,
tarkastettuaan Bertelsköldiä nopeasti kiireestä kantapäihin.

Kreivi, joka oli luonnoltaan rohkea, pian tointui hämmästyksestään ja
alkoi alamaisuudessa esittää asiaansa, selittäen mahdottomaksi saada
uusia sotaveroja kootuksi ja anoi kuparirahan uuden pakkokurssin
viivyttämistä, joka pakkokurssi oli yksi parooni Görtzin suurimpia
kultalähteitä.

Kuningas keskeytti hänet äkisti: -- Minä tiedän, mitä tahdotte sanoa.
Sanokaa neuvoskunnalle terveisiä, että tanskalainen ja saksilainen
kysyvät meiltä raudalla; me tahdomme vastata heille teräksellä. Ettekö
ole kreivi Hornin yksityissihteeri?

-- Neuvoskunta on määrännyt minut palvelemaan hänen ylhäisyyttänsä...

-- Neuvoskunta määräilee paljonkin, jota kerta tulemme tarkemmin
tutkimaan. Herranne on kasvanut päätään pitemmäksi, sittenkun viimeksi
tapasimme toisemme.

Bertelsköld ei virkkanut mitään. Hän näki tuon tunnetun, myrskyä
ennustavan punan nousevan Kaarle XII:n poskille ja kuninkaan ylähuulen
pari kertaa kohoavan ylöspäin. Kreivi oli kyllin viisas vaietakseen.
Kuningas käänsi hänelle selkänsä ja meni käskyjään antamaan.

Mutta samassa tarttui hänen oikeanpuolinen kannuksensa Eeva Rhenfeltin
hameeseen, hän kiskaisi jalkansa irti, ja helmaa repesi vähän. -- Mitä
teillä on täällä tekemistä? -- huudahti hän nähtyään suureksi
kummastuksekseen mustaan samettiin puetun naisen ruudinsavun ja
kuolevien keskellä.

Eeva Rhenfelt huomasi hetken tärkeyden, notkisti tuota pikaa polvensa
ja huudahti: -- Teidän majesteettinne, armoa Suomenmaalle!

Kuningas säpsähti. -- Mitä teillä on minulle sanomista? Puhukaa!

-- Teidän majesteettinne, minä syytän neuvoskuntaa ja vetoan teidän
kuninkaalliseen armoonne. Neuvoskunta lupasi heti Isokyrön tappion
jälkeen lähettää apua Suomeen, mutta sen sijaan jätettiin kenraali
Armfelt aivan avuttomaksi ja hänen täytyi peräytyä Länsipohjaan. Hänen
äärimmäiset etuvartijansa ovat nyt Kemissä, koko maa on vihollisen
vallassa, ja ainoastaan Kajaanin linnassa tekee Suomen puolustajien
viimeinen jäännös vielä vastarintaa. Teidän majesteettinne, te olette
suuri ja jalomielinen, Suomi on vuodattanut verta teidän kuninkaallisen
huoneenne edestä ja vuodattaa vielä tänäkin päivänä kaikissa teidän
taisteluissanne. Pelastakaa Suomenmaa! Lähettäkää sille armeija, taikka
antakaa sille takaisin sen omat sotamiehet, ja he voittavat teidän
majesteetillenne jälleen jalokiven, joka on kalleimpia teidän
kruunussanne!

Naisen näin puhuessa räjähti taas pommi muutamain askelien päässä
hänestä, kaksi miestä sai surmansa hänen vierellään, ja verta pirskahti
hänen mustalle samettihameelleen. Mutta urhea nainen ei liikahtanut
paikaltaan.

Kaarle XII katseli häntä miltei kummastellen. Leppeä hymyily levisi
hänen tuimille huulilleen, hän ojensi Eevalle kätensä ja sanoi: --
Nouskaa ylös! Minua ilahduttaa, että ruotsalainen nainen ei pelkää.

-- Kuka on käskenyt teitä puhumaan minulle Suomenmaan puolesta? --
kysyi hän edelleen leppein kasvoin.

-- Eräs, jolla on ollut kunnia taistella teidän majesteettinne lippujen
alla Narvasta Pultavaan asti ja joka on vannonut taistelevansa
viimeiseen asti syntymämaansa puolesta -- majuri Kustaa Bertelsköld,
joka tätä nykyä on Kajaanin linnassa.

-- Vai hän, minun reipas karhun-kurikoitsijani! Uljas poika! Sanokaa
hänelle terveisiä minulta, että pitäköön puoliaan niin kauan kuin voi.
Jos Jumala tahtoo ja minä elän, emme me jätä Suomenmaata avuttomaksi,
kun vain ensin olemme suoriutuneet näistä tanskalaisista ja
saksilaisista. Tätä nykyä meillä on yllin kyllin tekemistä. Hyvästi. Te
ette pelkää, te, mutta menkää nyt kaupunkiin takaisin, täällä käy
teidän työlääksi olla. Eversti Wolfrath, saattakaa tätä naista.

-- Minä olen muistuttava teidän majesteettianne lupauksestanne, --
sanoi Eeva Rhenfelt ja kosketti huulillaan kuninkaan karkeaa,
vastahakoista kättä.



12. VIERAITA SUOMESSA V. 1715.


Eräänä lokakuun iltana vuonna 1715 oli hämärä jo heittänyt varhaisen
vaippansa Vaasan saaristossa olevan Pirkkiön saaren yli, kun eräs
hollantilainen kauppalaiva hyvin varovasti purjehti muutamaan niistä
lukemattomista salaloukoista, joita luonto vartavasten näkyy tänne
laatineen salakuljettajain pesäpaikoiksi. Sen purjeet olivat siniset,
jotteivät ne aaltojen väriä vasten niin silmään pistäisi; lippua ei
ollut; ei kuulunut ainoatakaan laukausta; kaikki oli laivassa niin
hiljaista, että se hämärässä pikemmin näytti merikotkalta, joka mustat
siivet levällään lentää liitelee aution rannikon yllä, hiipiäkseen
luotojen lomissa saaliinsa kimppuun kuin merimiesten reippaalta,
iloiselta tulolta ikävöityyn satamaan. Sama hiljaisuus vallitsi saaren
kivisellä lepikkorannallakin; ainoastaan siellä täällä nähtiin jokin
puoleksi rapistunut tölli ja sen nurkkain takana joku pakoileva
ihmisolento, joka hätäisen uteliaana katseli purjehtijaa, epätietoisena
siitä, oliko tuo ystävänä odotettava vaiko vihollisena pelättävä.

Laiva laski ankkuriin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, ja vesille
laskettiin vene, jolla varovasti soudettiin läheiseen rantaan, jonka
tehtyä kolme tai neljä aseilla hyvin varustettua miestä nousi maalle ja
lähti erästä tölliä kohti astumaan. Miesten lähestyessä syntyi vilkasta
liikettä mökkien asukasten kesken; naisia ja ukkoja kiirehti metsään
kintereillään parkuvia lapsia, ja ne, jotka vanhuuden tahi
raihnaisuuden tähden eivät ajoissa ennättäneet pakoon, kokivat
hätäisesti piiloutua kivien taa. Turhaan huusivat äsken tulleet heitä
seisahtumaan, pakolaisia ei voinut pidättää; kauhea, voittamaton pelko
oli heidät yht'äkkiä kokonaan vallannut.

Vieraat astuivat mökin ovesta sisään; valkea paloi vielä takassa; pata,
jossa oli illaksi keitettyä kehnoa, pettujauhon mustentamaa puuroa, oli
vielä tulella, rikkinäiset siikaverkot, joita juuri oli paikkailtu,
olivat vielä levällään lattialla; pahanpäiväinen sänky tuntui vielä
lämpimältä, luultavasti jonkun sairaan jäljeltä, joka äkisti oli
levoltaan temmattu; yksin maalaamattomassa kehdossakin viheliäisine
riepuineen oli jälkiä siitä, että siinä vast'ikään oli ollut asukas;
mutta ei yhtään elävää olentoa näkynyt; musta kissa vain oli mukavasti
sijoittunut tyhjään sänkyyn, ja köyristi vihaisesti selkäänsä
kutsumattomien vieraiden sisään tullessa.

-- Aika tyhmiä ihmisiä! -- huudahti merimiesten närkästynyt johtaja
hollanninkielellä. -- Tyhmää väkeä! Me panemme laivamme ja henkemme
alttiiksi auttaaksemme heitä vähän suoloilla, ja he karkaavat metsään
kuin päättömät kanat.

-- Lämmitelkäämme tässä vähän aikaa valkean ääressä, kapteeni, -- sanoi
eräs hänen matkakumppaneistaan. -- He luulevat meitä vihollisiksi;
siitä voi päättää, ettei vihollista ole näillä seuduilla. Alus on
hyvässä turvassa, ja totta kai asukkaat vähitellen palaavat.

-- Hiisi vieköön! Tuolla sängyn alla liikkuu jotakin, -- huusi taas
kapteeni. -- Hoi -- tule esille, kissa tai koira, vai mikä lienetkin!
Tule esille!

Näin sanottuaan pisti hän kätensä sängyn alle ja veti esille
kimpuroivan ja kiljuvan olennon, joka lähemmin katsoen havaittiin
valkeatukkaiseksi pojaksi, joka oli pelosta aivan suunniltaan. --
Katsohan petoa! -- kiljaisi kapteeni pyöräyttäen pojan kiivaasti pois
luotaan; -- puretko sinä minua käteen? Hyi, lurjus!

Neljä merimiehen kovassa nyrkissä olevaa veristä haavaa osoittikin nyt,
että tuo pieni villi oli puolustanut itseään niillä ainoilla aseilla,
mitkä luonto on ihmiselle antanut. Mutta kapteeni oli hyvänluontoinen
mies, ja ennenkuin veri oli kuivanut, oli hänen vihansa jo lauhtunut.
-- Hitto näitäkin mokomia Suomen äyriäisiä! -- naurahteli hän, pyyhkien
kättänsä pikisellä takinhihallaan.

-- Täällä lienee otettu koville näinä aikoina, koska lapsetkin ovat
oppineet puremaan kuin kissat.

Poika parkui vain edelleen täyttä kurkkua. -- Tukitko suusi, nulikka!
-- ärjäisi laivuri taas naurahtaen, otti valkoisen nisuisen laivakorpun
ja piti sitä pojan silmäin edessä.

-- Sanopas meille, missä isäsi ja äitisi ovat, niin saat tämän korpun!
-- lisäsi hän ystävällisesti ruotsiksi, sillä pirkkiöläiset puhuvat
ruotsinkieltä.

Poika sieppasi korpun tuota pikaa ja vei sen huulilleen. Hän ahmi sitä
silmillään, hänen huulensa alkoivat kouristuksentapaisesti värähdellä;
mutta hän ei käynyt siihen hampain kiinni, hän rusensi sen rikki
hyppysissään, katsoa töllisteli, kuinka muruset putoilivat lattialle,
eikä virkkanut sanaakaan.

-- Hitto vieköön tuommoiset ihmiset! -- huudahti laivuri jälleen. --
Näettekö mokomaa, lyön vetoa, että siitä on pitkät ajat, kun tämä poika
on selvää leipää syönyt, ja yhtäkaikki se pukari ei anna itseään
lahjoa. Kovat ajat, kovat ajat, koska kansa on käynyt noin
uppiniskaiseksi! -- Kas tässä poika! vielä yksi korppu -- riennä nyt
hakemaan isääsi ja äitiäsi ja sano heille, että me olemme heidän hyviä
ystäviään, jotka olemme tuoneet heille lastillisen suoloja.

Pienoinen kiisi ulos kuin nuoli. Merimiehet istuutuivat valkean ääreen
ja rupesivat puuroa maistelemaan. Se oli pohjaan palanutta, mustaa,
mahdotonta syödä, eikä ollut siinä suolan makuakaan. Vähäisten
ruokavarain joukosta löydettiin myöskin nuolella ammuttu keitetty lintu
ja hiilillä paistettu siian puolikas; kaikki ihan suolatonta.

-- Kovat ajat! -- toisti sääliväinen laivuri. -- Jos täällä olisi niin
viljalti tukaatteja kuin täällä on suuri puute suoloista, niin
tekisimme hyvät kaupat.

Muuan nainen kurkisti arasti ovesta sisään ja hänen jäljessään tuli
kohta muitakin. Vähitellen päästiin selville siitä, että vieraat olivat
rauhallisia hollantilaisia merimiehiä, jotka vihollisen risteileväin
sotalaivain välitse olivat uskaltaneet purjehtia köyhään pohjolaan,
tuomaan sinne sen ainoata välttämätöntä tuontitavaraa -- ainoata, jota
Skandinavia ja Suomenmaa välttämättömästi tarvitsivat ulkomailta saada
-- kalleinta, hyödyllisintä ja terveellisintä kaikista maustimista,
sitä, jonka ääretön arvo ainoastaan silloin huomataan, kun ollaan sen
puutteessa -- suoloja.

Tuskin oli tämä uutinen levinnyt, kun jo uusi ja iloisempi liike syntyi
pelästyneessä, hävitetyssä ja paljastetussa saaristossa. Sananviejiä
lähetettiin vielä samana iltana veneillä kaikkiin läheisiin saariin
antamaan tietoa tämän kalliin tavaran tulosta. Muutamissa tunneissa
keräytyi useita satoja henkiä, enimmin ukkoja, naisia ja lapsia --
sillä Pohjanmaan, samoin kuin koko valtakunnan miehet olivat
enimmäkseen tappotanterilla kaatuneet, paenneet pois pohjan perille,
Länsipohjaan, taikka myös vihollinen oli heidät maahan hakannut tai
vienyt vankeuteen. Nyt syksypuoleen oli kuitenkin osa niistä
saaristolaisista, jotka olivat Länsipohjaan paenneet, taas uskaltaneet
palata kotejaan katsomaan ja kenties korjaamaan talteen maahan
kaivamiansa arvokkaimpia esineitä. Sillä manteren puolelta oltiin nyt
vähäksi aikaa turvattuja; vihollisen sotaväki, 8000 rakuunaa ja 5000
kasakkaa, oli kenraalien Tshekinin ja Brucen johdolla lähtenyt
liikkeelle leireistään Vaasan ja Isokyrön muinoin rikkailta, nyt
tyhjiksi syödyiltä seuduilta edemmä pohjoista kohti. Saaristoa
rasittavat kaleerit olivat nyt lokakuussa enimmäkseen siirtyneet
etelään päin, tai pitkin rannikkoa seuranneet maaväen kulkua
suojellakseen itseään äkilliseltä hyökkäykseltä, jos sattuisivat
jäätymään aikaisin kiinni. Koko tienoo huoahti helpotuksesta, ja syksyn
myrskyt ja pimeys olivat nyt tervetulleemmat kuin koskaan ennen --
mitäpä olikaan luonnonvoimain raivo sodan onnettomuuksiin verraten!

Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, riensivät tänne saamaan suoloja,
niitä oli jo kauan ostettu ja myyty harvinaistavarana, jonka maksuksi
riistettiin vaikka paita päältä; ja vielä tiukemmalla tietysti oltiin
sisämaassa ja maan pohjoisissa osissa. Täällä saaristossa myytiin
suoloja tuopittain ja korttelittain; ylempänä maassa mitattiin niitä
jumprun mitalla;[33] vielä ylempänä niitä myytiin lusikoittain, jopa
rakeittainkin ja viimein ei niitä saatu rahalla millään. Jo täälläkin,
jossa hätä ei ollut likimainkaan niin suuri, näkivät hollantilaiset
sekä säälittäviä että naurettavia kohtauksia. Kun muutamia
suolanrakeita tipahti mitatessa maahan, heittäysivät lapset niiden
päälle ja nuolivat maata. Äidit ojensivat rintalapsilleen näitä
kalliita rakeita, jotka heille olivat suurempiarvoisia kuin sokeri
meidän aikoinamme, ja vanhukset joiden oli täytynyt kuukausittain olla
tätä ikävöityä maustetta vailla, olivat mielestään nyt yht'äkkiä
rikastuneet, suolasivat ihastuksissaan kalansa ja lintunsa, leipänsä ja
särpimensä kirpeän suolaisiksi ja söivät sen heti mielihyvästä
irvistellen, ikäänkuin olisivat tahtoneet suolata itsensäkin tulevia
aikoja kestääkseen, kun tästä hyvästä tavarasta taas oli puute tuleva.

Kaupanteko alkoi jo myöhään illalla ja sitä kesti koko yökauden. Eihän
tietty, millä hetkellä vihollisen laiva voi tehdä tästä kaikesta
surkean lopun. Mutta mimmoista kauppaa! Suolat vietiin maalle, ja
halullisista ostajista ei ollut puutetta, mutta sitä suurempi oli puute
siitä, millä ostaa. Jos kenellä sattui olemaan kupariäyri tai
hopeatalari, oli se harvinainen löytö, joka vast'ikään oli kaivettu
rannalta kiviraunion alta tahi metsästä kuusen juuresta. Maine näistä
maanalaisista kätköistä on vielä sata vuotta sen jälkeen kummitellut
kansantaruissa ja houkutellut aarteenkaivajan ammattiin ihmisiä, jotka
ovat tahtoneet nopeasti ja vaivaa näkemättä rikastua. Kun vihollisia
vuonna 1714 tulvi maahan, ja kaikki, jotka paeta taisivat, pakenivat --
ja pakenivat niin, että mies, joka avopäin oli mennyt veräjälle, ei
ennättänyt palata lakkiaan ottamaan, ja vaimo, joka oli mennyt kaivolle
vettä noutamaan, ei ehtinyt muuta kuin huutaa lapsia mukaansa --
silloin kätkettiin paljon arvokkainta tavaraa, jota ei voitu muassa
kuljettaa, ensimmäisen sopivimman kiven, tai ensimmäisen sopivimman
puun ja mättään tahi pientaren alle. Mutta monet, jopa useimmatkin
paenneista eivät koskaan enää palanneet, ja ne harvat, jotka palasivat,
eivät enää muistaneet paikkaa, mihin olivat kiireissään tavaransa
kätkeneet; puu oli hakattu pois tahi oli rajuilma sen kaatanut; kiveä,
jonka piti olla merkkinä, oli mahdoton tuntea satojen muiden
samanlaisten kivien joukosta, mätäs oli sammaltunut, piennar oli
metsittynyt. Senpätähden oli harvinaista, että noita vähiä maahan
kaivetuita rahoja ja muita arvokaluja enää löydettiinkään, ja paljon
ovat sittemmin tuntemattomat sukupolvet jäljestäpäin löytäneet, ja
paljon on vieläkin kätkettynä Suomenmaan povessa. Mutta tapahtui kyllä,
niinkuin sanoimme, toisinaan niinkin, että kätköt olivat tallella, ja
nyt haettiin esille, mitä niissä oli, ja hollantilaisilta ostettiin
suoloja. Muutamain saaristolaisten oli onnistunut kuljettaa kalaa ja
tervaa salaisesti Länsipohjaan, jossa olivat tavarastaan saaneet vähän
rahaa, mikä nyt oli hyvään tarpeeseen. Mutta useimmilla ei ollut muuta
kuin kuivattua kalaa; mannermaalaisilla oli ainoastaan ketun- ja
oravannahkoja ja karhuntaljoja suoloihin vaihtaa, ja hollantilaiset
olivat kyllin viisaita ja harjaantuneita kauppiaita ottaakseen kaikkia
näitä tavaroita vastaan niiden kaikkein halvimmasta arvosta.



13. HOLLANTILAISET POHJANMAALLA V. 1715


Tieto hollantilaisten tulosta oli levinnyt laajalle pitkin rannikkoa,
ja vene toisensa perästä lähti sieltä yön pimeydessä purjehtimaan tätä
kallista tavaraa hankkiakseen. Mitä ei voitu muassa kuljettaa,
kaivettiin kaksinkertaisilla pohjilla varustettuihin kellareihin ja
kaivoihin tai kätkettiin latoihin ja ulkohuoneisiin. Kaksi päivää ja
kaksi yötä anniskeli hollantilainen kauppalaiva suolojaan
pirkkiöläisille. Kauppa olisi ollut hollantilaisille hyvinkin
edullinen, ellei köyhyys olisi ollut niin suuri. Heidän aluksensa
sisältö oli laadultaan aivan erikoinen. Turkiksia kaikenlaisia, jyviä,
pikeä, tervaa, käsin sahattuja lankkuja, villoja, pellavia, kankaita,
vieläpä villapaitoja ja sarkapuseroitakin oli otettu vaihtotavaroina
suoloista ja niitä sovitettiin nyt sekaisin laivaan niin hyvin kuin
taidettiin. Eikä kuitenkaan täällä Suomen rannikon miltei
varakkaimmassa seudussa oltu saatu kaupaksi puoltakaan lastia tätä
kaivattua, välttämättömän tarpeellista tavaraa.

Hollantilaisten joukossa oli kaksi matkustajaa, jotka eivät ottaneet
osaa kaupantekoon, vaan tuon tuostakin kävivät maissa ja puhuttelivat
milloin yhtä milloin toista suomalaista, kysellen heiltä, miten maassa
oltiin ja elettiin. Toinen näistä, hoikka nuorukainen, hattu syvään
hienoille kasvoille painettuna, kääntyi aina tuon tuostakin
malttamattomasti ja kysyvästi katsellen rotevan, harmaapäisen
kumppaninsa puoleen, joka vanhan palvelijan kunnioittavalla
tuttavallisuudella joka kerta päätänsä pudistaen vastasi: -- Ei vielä!
ei vielä!

Suolan ostajain joukossa oli eräs iäkäs talonpoika, kahden noin 14- ja
16-vuotiaan poikansa kanssa. Hänen kookas vartensa ja noita muita
köyhiä arvokkaampi ulkomuotonsa näytti herättävän tuon nuoren
muukalaisen huomiota, ja hän kysyi hyvällä herrasmiehen ruotsilla hänen
nimeänsä.

-- Lauri Larsson eli Perttilä Isokyröstä, -- kuului suomeksi hänen
lyhyt vastauksensa, jonka palvelija heti tulkitsi herralleen.

-- Ovatko nämä teidän poikianne? -- kysyi muukalainen taas.

-- Kaksi kahdeksasta jäljellä -- vastasi mies jurosti, kääntyen
poispäin nostamaan uutta suolasäkkiä laivan kyljessä olevaan
veneeseensä.

-- Perttilä! Perttilä! -- toisti muukalainen, muististaan jotakin
tapaillen, niinkuin tämä nimi ei olisi ollut hänelle aivan tuntematon.
-- Se oli, muistaakseni, Bertelsköldin nykyisen kreivillisen suvun
perintötalo.

Mies katsahti herraan, mutta ei vastannut mitään.

-- Tunnetteko kenties erään samannimellisen miehen -- majuri Kustaa
Bertelsköldin?

Talonpojan ahavoittuneet kasvot sävähtivät tummanpunaisiksi, ja
hetkisen aikaa kului ennenkuin hän vastasi: -- Muistanenhan sen miehen,
joka vei minulta kuusi reipasta poikaa -- kaikki täysikasvuisia, kuuden
jalan ja kahden tuuman pituisia miehiä, joilla oli voimaa kädessä ja
rohkeutta rinnassa.

-- Isä parka! -- sanoi muukalainen säälitellen. -- Voineehan
kaipuutanne kuitenkin lieventää tieto siitä, että poikanne ovat
kaatuneet kuninkaan ja isänmaansa puolesta urhoollisen miehen johdolla
taistellessaan.

Perttilä oli taas ääneti. Hänen surunsa oli liian katkera salliakseen
hänen, Tuomas Haanen[34] tavoin, siunata kohtaloaan siitä, että oli
saanut uhrata kuusi poikaa isänmaan puolustukseksi.

-- Vanhus, -- sanoi muukalainen taas, -- jos voitte hankkia minulle
luotettavan oppaan erämaiden halki Kajaanin linnaan, niin palkitsen
teidät runsaasti siitä avusta.

Talonpoika naurahti surullisesti, miltei surkuttelevasti -- Kaikki,
jotka paeta voivat, pakenevat tästä maasta, jota Herran vitsaus etsii;
ylt'ympäri näkee vain verta, tuhkaa ja viheliäisyyttä, metsän pedot
kuljeksivat useissa ennen niin rikkaissa kylissä, ja ihmiset
piiloutuvat metsissä niiden luoliin; kaikki tiet ja polut vilisevät
vihollisia; kaiken maailman kullalla saatte tuskin suojaa päänne päälle
tahi leipäpalasta nälkäänne -- ja te aiotte Kajaanin linnaan! Te
olette, herra, nuori, nuori ja kokematon; kuulkaa neuvoa vanhan miehen,
jonka käy sääliksi kauniita parrattomia kasvojanne. Palatkaa sinne,
mistä olette tullut; ehkä teillä siellä on äiti, joka valmistaa joka
ilta teille vuoteen, tahi sisar, joka sukii teidän mustan tukkanne,
taikka morsian, joka hyväilee teidän punaisia poskianne, taikka kenties
vanha isä, joka kerta on itkevä kuullessaan, että vihollinen piikillään
on naulannut teidät Suomen hongan runkoon tahi sitonut teidät satulansa
nuppiin ja niin pakottanut teidät juoksemaan avojaloin lumessa, kunnes
henkenne heititte. Palatkaa, nuori mies: vielä on teillä aikaa. Jos
kuolemaa etsitte, niin etsikää sitä sen leppeämmässä muodossa jollakin
vieraalla sotatanterella; täällä ei ole mitään sotatannerta, ainoastaan
tuntemattomia kipuja ja unohdettuja hautoja. Menkää! Mitä täältä
etsitte? Täällä ei vallitse ainoastaan kuolema, täällä vallitsee
toivottomuus!

Näin puhuttuaan hyppäsi ukko laivan kupeella olevaan veneeseensä,
viittasi äänettömän jäähyväisen ja oli kohta kadonnut erään niemen
taakse. Synkein mielin katseli muukalainen hänen katoamistaan. -- Mikä
nyt neuvoksi? -- sanoi hän epäröiden itsekseen.

-- Mennään hollantilaisen muassa, -- sanoi hänen takanaan palvelijan
ääni, -- Täällä ei käy maalle nouseminen, rannikko on vihollisen
vallassa, ja erämaat tällä vuodenajalla mahdottomat kulkea.
Hollantilainen on tänään päättänyt mennä edemmä pohjoista kohti, kun ei
saanut enempää kuin puolet lastistaan myydyksi. Meidän täytyy mennä
hänen muassaan.

-- Sinä olet oikeassa, Topias, -- vastasi muukalainen.

-- Meidän täytyy koettaa pohjoisempaa.

Hollantilainen lähtikin seuraavana yönä purjehtimaan, jatkaen
vaarallista kulkuaan pohjoista kohti. Oli kuultu, että vihollisen
päävoima tätä nykyä majaili Kokkolassa ja sen ympäristöllä, jonne
jäljelle jäänyt kaleerilaivastokin oli siirtynyt, ollakseen yhteydessä
maa-armeijan kanssa. Rohkea purjehtijamme painui sentähden likemmä
Ruotsin rannikkoa, kunnes oli tullut ryöstetyn Uudenkaarlepyyn väylän,
poltetun Pietarsaaren ja Kokkolassa olevan päämajan sivuitse. Mutta
tultuaan Kalajoen kohdalle läheni hän taas Suomen rantaa ja teki
vieläkin varovaisia yrityksiä pohjoista kohti tiedustellakseen,
uskaltaisiko maihin laskea. Hän koetti sentähden tavoittaa pakolaisia
merellä; näiden pelko oli niin suuri, että he heittivät arvokkaimmat
lastinsa mereen, päästäkseen paremmin pakenemaan. Hollantilainen ei
ollut mikään paha mies; aluksi hän kiroili "noita aasin päitä" ja
lopuksi antoi hyvät lahjat "noille kurjille raukoille". Hoikka
muukalainen ja hänen Topiaksensa olivat tulkkina. Ja "ei vielä" vastasi
lyhyesti aina tuon tuostakin Topias.

-- Me tiesimme, -- kertoivat pakolaiset, -- että vihollinen 13 000:n
miehen suuruisena joukkona oli leirissä Kokkolan kaupungin ja pappilan
pelloilla. Mutta kun se ei näyttänyt aikovan sen edemmä ja kun meillä
oli vahva vartijajoukko Siikajoella, mahdollisia partiojoukkoja
pidättämässä, niin palasivat elokuun lopussa sekä papit että
talonpojat, jotka sitä ennen olivat Kemiin paenneet. Vuoden 1714
syysvilja seisoi valmiina pelloilla; joka rukiinjyvä oli aarre, ja
kenpä ei olisi tahtonut korjata, mitä korjata voitiin! Leikkaamiseen ei
ollut aikaa, pellot niitettiin viikatteilla; puimiseen ei ollut aikaa,
lyhteet pantiin rattaille, ja joilla vielä oli hevonen, ne ajoivat
sillä pohjoista kohti, mutta useimmat valjastivat itsensä ja vaimonsa
kuorman eteen, ja lapset lykkäsivät perästä, ja pienimmät pantiin
olkien päälle. Moni haki nyt käsiinsä, mitä oli kätkenyt ja mitä ei
ollut ennättänyt ensimmäiselle pakoretkelle lähtiessään mukaansa ottaa;
ja niin nähtiin nyt taas loppumattomia ratasjonoja maantiellä, kaikki
menossa pohjoiseen päin. Se, joka oli ollut edellisen vuoden kohtaloita
kokemassa, sai nyt taas nähdä saman surkeuden kuin silloin, kun
vihollisen kaleerit laskivat maihin Lapuanjoen suussa, sillaikaa kun
kasakat hyökkäsivät maantietä eteenpäin. Yksi ainoa jonon jälkipäästä
kuuluva huuto voi säikyttää satoja edellä ajavia; jyvät ja tavarat ja
vaatteet viskattiin tien viereen; jos hevonen oli rattaita vetämässä,
riisuttiin se valjaista, ja se, joka ennätti, ratsasti tiehensä; jos
pyörä meni rikki, ei ollut aikaa sitä korjata, ja kaikki täytyi jättää
vihollisen hyväksi. Mies etsi vaimoaan, äiti etsi lapsiaan, lapset
äitiään, eksyneinä tuohon suureen kiirehtivään joukkoon. Ja vihdoinkin
tuli vaara toden takaa. Siikajoen vartijajoukolla, joka oli pelkästään
talonpoikia, ei ollut sen parempia päälliköitä kuin eräs vanha maalari
ja muuan juoppo aliupseeri. He eivät ymmärtäneet asettaa etuvartijoita
ja saivat äkkiarvaamatta vihollisen kimppuunsa. Mannstein ja
Tsherkasnikoff karkasivat ratsuväen kanssa heidän kimppuunsa ja löivät
ja hajoittivat koko vartijajoukon, jonka tehtyään he samaa vauhtia
riensivät aina Liminkaan ja Ouluun asti ahdistellen pakolaisia
takaapäin. Mitä sitten tapahtui, sen voi paremmin ajatella kuin sanoa.
Monta pappia ja herrasmiestä otettiin nyt vangiksi ja vietiin sitten
Turkuun, mutta jäljelle jäänyt väestö pakeni metsiin, ja -- niin
lopettivat pakolaiset puheensa -- koko maa Siikajoen ja Oulun välillä
on tällä hetkellä asumaton, suitseva erämaa.

Hollantilainen rypisti kulmiaan ja jatkoi kulkuaan. Täällä ei ollut
mitään ansaittavaa.

Oulun kohdalla hän vaihtoi laukauksia erään venäläisen kaleerin kanssa,
joka vielä myöhään syksyllä oli pakolaisia tavoittelemassa. Kevyt
purjealus käytti hyväkseen sitä etua, mikä sillä oli raskassoutuiseen
kaleeriin nähden, lähetti sille sivu mennessään muutamia hyvästi
tähdätyitä kuulia laitaa vasten ja jatkoi vaarallista kulkuaan näillä
tuntemattomilla vesillä, missä paremmatkin merikartat kuin ne, joita
siihen aikaan käytettiin, parinkymmenen vuoden perästä käyvät
kelvottomiksi maan kohoamisen ja veden vähenemisen vuoksi.

Vihdoinkin lokakuun viimeisinä päivinä laski alus ankkurinsa Suomenmaan
suurimman joen, valtavan Kemin suulle, alkoi siinä tehdä edullista
kauppaa asukasten kanssa. Kemissä majailivat siihen aikaan Suomen ja
Ruotsin armeijan äärimmäiset etuvartijat eversti Boijen komennon alla,
noin neljän- tahi viidensadan miehen suuruinen osasto säännöllistä
sotaväkeä, jolla oli apunaan melkein yhtä paljon nostoväkeä. Seutu oli
siis ainakin siksi hetkeksi turvattu, ja koska se tähän asti oli sodan
rasituksista vähemmin kärsinyt, niin että _ainoastaan_ puolet väestöstä
oli surmattu tahi hajoitettu ja kenties _ainoastaan_ kolme neljättä
osaa seudun omaisuudesta oli mennyt sotaveroiksi tahi hävinnyt
viimeisten vuosien onnettomuuksissa, niin oli suoloilla täällä hyvä
menekki ja niitä voitiin ostaa osaksi myöskin kovalla rahalla.
Eritäinkin kelpasivat hollantilaisille ne raskaat leimatut vaskiharkot,
jotka muutaman ajan, niinkuin Spartan rautaraha, kiersivät liikkeessä
kullan ja hopean verosta, ja joita, sittenkun niitä kohta taas
ruvettiin ala-arvoisilla rahamerkeillä pois vaihtamaan, useissa paikoin
kätkettiin maahan, tullakseen sadan vuoden perästä sieltä esille
kaivettaviksi ja suomalaisiksi kahvipannuiksi taottaviksi.

Muukalainen kysyi Topiakseltaan, ja tämä, kysyttyään neuvoa
asiantuntevilta, antoi vihdoin viimeinkin vastaukseksi, että "nyt voisi
koettaa"; jonka jälkeen molemmat, herra ja palvelija, oppaan seurassa
lähtivät vaaralliselle matkalleen Suomen ainoaan jäljellä olevaan
varustukseen, vähäiseen Kajaanin linnaan.



14. KAJAANIN LINNA.


Vielä muistanet, ystävällinen lukija, ne muinaiset päivät, jolloin
aikansa suurin historioitsija ja eräs ihana saksalainen ruhtinatar
huokailivat Kajaanin linnan muurien sisäpuolella. Seuraa siis meitä
vielä kerran tuonne kauas pohjolaan, noiden harmaiden muurien luo,
pauhaavan Ämmäkosken ääreen. On talvi nyt niinkuin silloinkin; valkea
lumi peittää kuusien oksat, ja jää kurottaa voimatonna äärimmäistä
reunaansa ärjyvää putousta kohti, jota se ei voi sulkea jähmettyneeseen
syliinsä. Mutta seutu linnan ympärillä ei ole enää niin autio kuin
ennen. Pieni kaupunki sen vierellä vilisee sotaväkeä; kaikki lähiseudun
pirtit ja mökit ovat täynnä harmaita takkeja, ja kun niihin ei
likimäärinkään koko armeija mahdu, on joen rannalle pystytetty
rivittäin lautakojuja, ja kun ei edes niissäkään ole sijaa yhä
eteneville joukoille, on lumesta luotu majoja, jotka sisäpuolelta on
verhottu niinimatoilla ja varustettu ovilla ja pienillä ikkunoilla,
jotka lasiruutujen asemesta on telttakankaalla peitetty.

Venäjän armeija kenraali Tshekinin johtamana piiritti Suomen viimeistä
jäljellä olevaa varustusta, Kajaanin linnaa. Nopea oli miesten vaihdos
tässä tilapäisessä leirissä. Neljä tuhatta miestä marssi tänne
joulukuun alussa v. 1715, ja tammikuun alussa seuraavana vuonna oli jo
enin osa niitä kadonnut maan päältä. Mutta eivät puolustajain miekat
eivätkä kuulat olleet heitä kaataneet niinkuin elomiehen viikate oljet,
vaan kaataja oli Egyptin surmanenkeli, joka muinoin hävitti Sanheribin
sotajoukon ja joka nyt hävittävän sotaruton hahmossa tapaili satoja ja
tuhansia piirittävästä sotajoukosta. Kaksi suurta parakkia oli
sairaalaksi laitettu; yhä tuotiin niihin uusia sairaita; yhä korjattiin
niistä pois toisia, jotka olivat taistelunsa loppuun taistelleet ja nyt
saivat käydä levolle pohjolan lumen alle. Niin kauhistava oli
mieshukka, että kun 3000 miestä verestä väkeä tammikuussa taas tuli
leiriin, ei sotaan kykenevä miehistö vähän ajan kuluttua ollut
suurempi, vaan pienempi kuin piirityksen alussa kuukautta sitä ennen.

Kuitenkin oli tämä voima mahdottoman suuri piiritettyjen voimaan
verraten. Majuri Fieandtilla oli linnan puolustajina 50 invaliidia,
ontuvia, rampoja ja silmäpuolia Suomen armeijan loppumiehiä, joiden
apuna oli muutamia tuolla salaperäisellä ja pelätyllä "sissien" nimellä
tunnetuita partiolaisia, kaikki sydäntynyttä ja ryysyihin puettua
väkeä, jotka olivat tottuneet viikoittain ja kuukausittain tappelemaan
ilman katon suojaa, ilman muuta ruokaa kuin pettuleipä, nuolella
ammutut oravat ja tautiin kuolleet hevoset. Nämä puolustautuivat
sellaisella miehuudella, jota sopii verrata karoliinien kauneimpiin
urotekoihin tänä ylen epätoivoisena aikana. He torjuivat rynnäkön
toisensa perästä ja tekivät yöllisiä hyökkäyksiä linnasta, ei tosin
toivossa voittaa mitään ratkaisevaa etua, vaan lisätäkseen vihollisen
ruoka- ja ampumatarpeilla linnan omia niukkoja varoja. He taistelivat
yötä ja päivää ilman mitään avun toivoa, ollen enemmän kuin 30
penikulman päässä lähimmistä ruotsalaisista sotajoukoista -- he
taistelivat ilman pelastuksen toivoa menetetyn maan puolesta, jonka
koko avara ala aina tähän äärimmäiseen kolkkaan asti oli vihollisen
vallassa -- oman onnensa nojaan jääneinä ja kuninkaansa unohtamina,
jonka edestä he kuitenkin vertansa vuodattivat -- ja maailman
unohtamina, joka ihmetellen ja säälien katseli toisia etelämpänä olevia
taistelijoita tässä suuressa Kaarle-kuninkaan ja hänen miestensä
kuolonkamppauksessa -- joka päivä nälkää, vilua, tautia ja pakolaisten
vaikeroimisia kärsien ahtaissa linnan holveissa. Ja he eivät horjuneet,
eivät napisseet eivätkä koskaan valittaneet. Joka aamu ja ilta pitivät
he rukouksia keskimmäisessä holvissa, jossa Paltamon rovasti Cajanus,
joka koko perheensä kanssa oli linnaan paennut, totisen jumalanpelon
järkkymättömällä levollisuudella kehoitti heitä aina kuolemaan asti
lujina pysymään. Ja kun he lukivat harvoja rivejänsä ja kun milloin
mikin heistä havaittiin haavojen tai taudin takia kykenemättömäksi
sotimaan, silloin nähtiin näiden riutuneiden, ryysyisten, ruudinsavusta
mustuneiden haamujen vapaaehtoisesti astuvan tyhjiksi jääneille
paikoille; he nukkuivat tuntia vähemmän, he tekivät työtä tuntia
kauemmin, he vuodattivat verta vähän enemmän kuin ennen, he kävivät
yksi monen verosta, he olivat joka paikassa läsnä -- ja vihollinen näki
kummakseen puolustajain luvun pikemminkin karttuvan kuin hupenevan. --
Vaeltaja, sinä, joka pohjolan kesäpäivänä astuskelet kukistuneen
Kajaanin linnan soralla, älä käy välinpitämättömänä näiden muurien
ohitse; nosta hattuasi niiden haamujen edessä, jotka näillä raunioilla
aaveilevat, sillä oli aika, jolloin tämä vähäinen maan kolkka oli ainoa
paikka, mikä oli Suomesta tähteenä, ja urhoollisia Suomen miehiä olivat
ne, jotka täällä vuodattivat verensä isänmaansa edestä!

Tuskin olisi kumminkaan puolustajain urhoollisuus mitään auttanut, jos
vihollinen olisi saanut järeätä tykistöä muassaan tuoduksi. Onneksi se
oli sille mahdotonta. Se ampui pienillä kenttätykeillä ja kranaateilla,
jotka eivät mitään mahtaneet lujille muureille, ja linna, jonka tykistö
oli vielä surkeammassa tilassa, vastasi ammuntaan hyvästi tähdätyllä,
hyvin säästävästi käytetyllä kivääritulella. Sen ohessa ammuttiin
molemmin puolin nuolillakin; kalmukit ja muut säännöttömät joukot
olivat siihen aikaan hyvin harvoin pyssyillä varustettuja, ja
suomalaiset kävivät usein jouseen käsiksi ruutia säästääkseen -- se oli
ikivanhan jousella ampumisen viimeinen aika, sillä Isonvihan jälkeen ei
jousia enää käytetty ja niitä löytyy vain maasta tai vanhoista
romukätköistä, ja ne ovat usein luukoristuksilla kauniisti silattuja ja
varustettuja teräskaarella, jota vuosisadat ovat ruostuttaneet ja jota
nykyajan käsivarret eivät enää kykene jännittämään.

Eräässä linnan kammiossa, jonka pieni rautaristikolla varustettu ikkuna
oli Ämmään päin, makasi kookas nuori mies, pahojen haavain uuvuttamana
ja kykenemättömäksi käyneenä halvalta vuoteeltaan nousemaan. Hänen
partansa oli kasvanut pitkäksi, hänen silmänsä olivat kuopalla; hänen
jäntevä, nyt hervoton kätensä lepäsi sängyn syrjällä, koneentapaisesti
pidellen nukkea, jonka eräs pienoinen tyttö vast'ikään oli hänelle
antanut. Cajanuksen perhe asui näet viereisessä huoneessa, ja
haavoitettu katseli aikansa kuluksi lasten leikkiä. Ajan luonnetta
kuvaavaa oli, että nukellakin oli pieni puumiekka kupeellaan. Pienet
tyttösetkin leikkivät sotaa, vieläpä rintalapsetkin olivat niin
tottuneet tykkien jyskeeseen ja kuulain rätinään linnan muuria vastaan,
ettei niitä enää muulla kehtolaululla tarvittu nukuttaa.

Haavoitettu soturi oli Kustaa Bertelsköld. Oli ilta. Eräs nuori mies
astui sisään, istuutui sängyn syrjälle ja katseli haavoitettua hellällä
ystävyydellä. Kehittymättömistä, lapsimaisista kasvoista päättäen oli
äsken tullut tuskin vielä ennättänyt nuoruuden ikään, ja todella olikin
hän vasta 12:n tai 13:n vuoden vanha. Mutta pituudessa hän veti jo
vertoja Bertelsköldille, joka oli seitsemän jalan pituinen. Tämä nuori
jättiläinen, joka sittemmin kasvoi kahdeksan jalan ja neljän tuuman
pituiseksi, oli Taneli Cajanus, rovasti Juhana Cajanuksen pojanpoika,
Gyllenhjertan aatelista sukua.

-- Tänä yönä tehdään hyökkäys -- sanoi tämä kummallinen poika
miellyttävästi hymyillen; -- ja nyt hankimme majurille pisaran viiniä.
Sitäpaitsi ovat halot lopussa, ja päästyämme kerta venäläisten
limppujen makuun ei pettuleipä enää tahdo maistua.

-- Tuleeko hyökkäys pitkällekin ulottumaan? -- kysyi Bertelsköld.

-- En tiedä; mutta Manamansalossa sanotaan olevan sissejä; meidän
täytyy pyrkiä niin kauas kuin suinkin sille suunnalle, ja ruutimiina on
luotu räjäytettäväksi heti, kun olemme linnaan palanneet. Olipa hyvä,
että valtasimme ne kolme tynnyriä ruutia viimeisessä hyökkäyksessä;
meillä on nyt sitä tarpeeksi asti räjäyttääksemme vaikka koko linnan
ilmaan.

-- Se kai tässä viime lopussa täytynee tehdäkin, vai mitä luulet,
Taneli? -- sanoi haavoitettu sankari surullisesti hymyillen.

-- En minä sentähden Ämmään hyppää, -- sanoi poika uljaasti. -- Kaikki
portit selkoselälleen -- tuhat vihollista kimppuumme, ja jos ei kukaan
muu halua viedä sytytintä ruutikellariin, niin minä sen teen. Mutta
hyvästi nyt, majuri; älkää maatko valveilla ampumista kuunnellen, kyllä
se käy hyvästi, ja ennenkuin päivä koittaa, tuon minä majurille
pullollisen hyvää viiniä -- jos silloin vielä elän.

Ilta kului. Yö tuli. Sydänyön aikana, kun kuu oli peittynyt paksuihin
pilviin, kuului hälinää linnan läntiseltä puolelta, samalta suunnalta,
mistä Ämmän putouksen ikuinen pauhu kuului pohjoisen talviyön
hiljaisuudessa. Haavoitettu sotilas ei saanut unta: hän kuunteli
tottunein korvin jokaista laukausta, jokaista aseen kalskausta, joista
voisi arvata tappelun menon. Mutta kovin vaillinaiset olivat tällä
tavoin saadut tiedot. Hän huomasi lähimmissä huoneissa valkeata.
Hyökkäys oli mitä rohkeimpia, ja sinä yönä nukkuivat linnassa
ainoastaan pienet lapset, joilla ei ollut mitään aavistusta vaarasta.
Enemmän kuin puolet varusväestä oli mennyt ulos; alun neljättäkymmentä
miestä kolmea tahi neljäätuhatta vastaan. Muut seisoivat vartiossa,
käsi sytyttimellä, sormi liipasimessa kiinni. Vieläpä naisetkin
seisoivat vartiossa, valmiina laukaisemaan, ja lapsia, joilla kullakin
oli määrätty paikkansa, mihin heidän piti ruutia ja kuulia kantaa,
lohduteltiin sillä makealla toivolla, että he saisivat palkakseen
kupillisen maitoa niistä viidestä tai kuudesta lehmästä, jotka linnassa
vielä olivat elossa.

Vihollinen ei kumminkaan liikkunut, joko sentähden, että se pelkäsi
väijytystä, tai kenties oli varma saaliistaan eikä huolinut ruveta
miehiään hukkaamaan. Sekava hälinä ilmaisi kumminkin, että koko
vihollisen leiri oli jalkeilla. Jo viimein, viiden tahi kuuden pitkän
tunnin kuluttua kuului taas aseitten kalsketta aivan muurien viereltä,
ja pohjoispuolinen portti avattiin palaaville. Bertelsköld kuunteli.
Laukauksista ja hälinästä voi hän arvata, että palaavien vain hädin
tuskin ja kovasti taistellen onnistui päästä linnaan takaisin. Kuinka
kernaasti olisi haavoitettu karoliini luopunut vaikka vasemmasta
kädestään, saadakseen olla mukana ja taistella oikealla!

Vaikka huone oli etelään päin, ei tammikuun aamun ensimmäistä
sarastusta vielä näkynyt, kun nuori jättiläinen syöksähti huoneeseen,
kantaen kädessään vähäistä saviastiaa. -- Juokaa majuri, juokaa! --
huusi hän, -- se tekee teille hyvää! -- ja niin puhuen vaipui hän
tainnoksiin sotilaan vuoteen viereen.

Naiset riensivät sisään ja saivat hänet jälleen tointumaan. Bertelsköld
puristi kiitollisena hänen kättänsä. -- Se pisara on maksanut enemmän
kuin viinipisara maksaakaan -- sanoi hän liikutettuna.

-- Älkää minusta huoliko, -- sanoi poika, joka vuoti verta useista
lievistä haavoista. -- Minä olen tehnyt tehtäväni; olen hakannut maahan
viisi tai kuusi vihollista; se ei paljon auta. Mutta sissit olen
tavannut ja auttanut heitä tänne. Me ryntäsimme aina Oulunjärven jäälle
asti ja puhalsimme torviin, niin että Hiiden linna tuolla etäällä
kajahteli. Me olemme ottaneet halkoja, mutta emme muonaa. Palatessamme
oli meillä puolet vihollisen voimasta vastassamme. Ei ainoakaan meistä
olisi tullut takaisin, ellei Ämmä olisi auttanut meitä kuluttamalla
jäätä altapäin, niin että se murtui vihollisen alta ja tempasi heistä
ainakin satakunnan syvyyteen. Mutta voiton me ostimme kalliisti --
kovin kalliisti, majuri, sillä puolet meidän miehistämme kaatui tai
joutui vangeiksi. En tiedä, onnistuiko viidentoista tahi kahdenkymmenen
päästä portille. Mutta meillä on kymmenen ripeätä sissiä muassamme, ja
niiden joukossa yksi, joka heti kysyi majuria.

-- Ripeitä poikia! -- huudahti Bertelsköld. -- Kuka vielä muistaa, että
minäkin olen elossa?



15. AMATSOONIEN MAASSA.


-- Kukako teitä muistaa? -- toisti Taneli. -- Mistäpä minä sen
tietäisin? Eräs pienoinen hienohipiäinen keikari, joka hyvin mahtuisi
takinhihaani! -- Ja jättiläispoika naurahteli ylenkatseellisesti.

Samassa nähtiin ovessa takkatulen valossa hoikkavartaloinen, kalliiseen
turkistakkiin puettu nuorukainen; leveäreunainen hattu, jota hän sisään
tullessaan ei ollut päästään ottanut, varjosti hänen kasvojaan, niin
että vain hänen parraton leukansa ja hienot vaaleat kasvonsa, jotka
olivat taistellessa ruudinsavusta vähän mustuneet, olivat näkyvissä.
Syntyi äänettömyys huoneessa. Kummallinen tunne valtasi Bertelsköldin.
-- Mene, Taneli, mene ystäväni! -- sanoi majuri. -- Tällä nuorella
herralla on ehkä jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa.

Taneli meni, luoden tyytymättömän katseen outoon vieraaseen. Hän näytti
luonnonlapsen tarkalla vaistolla aavistavan, että äsken tulleesta voisi
tulla kilpailija, joka sysäisi hänet pois majurin suosiosta, jota hän
tähän saakka aivan riidattomasti oli nauttinut.

Syntyi uusi äänettömyys, jota ei kumpikaan näyttänyt tahtovan
keskeyttää. Viimein nousi Bertelsköld puoleksi ylös vuoteeltaan ja
sanoi: -- Nuori mies, te olisitte saattanut valita paremman turvapaikan
kuin tämä on. Mutta lienette ehkä pakolainen jostakin poltetusta
talosta?

-- Koko valtakunta on kuin poltettu talo, -- sanoi vieras sointuvalla
äänellä, joka ajoi veret Bertelsköldin kalpeille kasvoille. -- Ihmiset
etsivät ystäviänsä; mistä heidät löytävät; yksi asunto ei ole toistaan
huonompi.

Haavoitetun ajatukset sekaantuivat, hänen päänsä vaipui kovalle
päänalustalle. Houreisia sanoja kuului hänen huuliltaan. -- Hevoseni!
-- huusi hän; -- hevoseni! Hakatkaa päälle, pojat, hakatkaa! He vievät
tuon naisen muassaan, ja meidän täytyy pelastaa hänet!

Tuota pikaa oli vieras hänen vierellään, asetti päänalustan paremmin ja
laski sievän valkoisen kätensä majurin korkealle kaarevalle otsalle.
Mutta haavoitettu jatkoi: -- Ratsasta, Taneli, kiireesti! Suitset
höllälleen, kannukset kupeisiin! Meidän täytyy löytää hänet, vaikka
henkemme menisi. Mutta varo, lapseni, ettet ratsasta talonpoikain
peltojen yli. Meidän täytyy säästää omaa maatamme! Kiireesti, Taneli,
kiireesti ... ei sinne, se tie vie Pultavaan ja Isokyröön ... tänne,
tänne, täällä on Narva ... täällä!

Taneli kuuli huudon, riensi huoneeseen ja tarttui vierasta kovasti
käsivarteen. -- Varo lumoamasta majuria, -- huusi hän; -- muuten heitän
sinut muurin yli hyppimään harakkaa vihollisen edessä! Se on ainoa
konsti, mihin kelpaat.

-- Taneli, Taneli! sinua etsitään, vihollinen hankkiutuu rynnäkköön! --
huudettiin ulkoa. -- Pitäkää häntä silmällä, ettei hän surmaa
majuriani! -- huusi Taneli ja riensi ulos. Ei kukaan nyt joutanut
Bertelsköldiä hoitamaan. Vieras puhalsi pieneen pilliin, ja vanha
Topias astui sisään. Lukija on arvattavasti jo tuntenut tämän äsken
tulleen samaksi nuoreksi matkustajaksi, jonka näimme hollantilaisen
aluksessa suolakauppoja tehtäessä.

Topias, harvapuheinen, Porin omituista murretta puhuva ukko, kävi
majurin haavoja tutkimaan ja pudisti päätänsä. -- Ovatko ne
vaarallisia? -- kysyi levottomasti hänen nuori herransa.

-- Voisivat tulla, -- vastasi ukko lyhyesti. -- Nämä Lapin tietäjät
luulevat siinä olevan kyllin, että vain sulkevat verenjuoksun
luvuillaan.

-- Niin käytä sitten ruohojasi ja jos saat hänet pelastetuksi, niin
valitse pitäjäsi paras maatila; minä ostan sen sinulle.

Topias nyökäytti päätänsä; hän katsoi tarpeettomaksi ruveta sen enempää
puhumaan näin selvästä asiasta, ja hetkisen kuluttua olivat haavat,
rinnassa ja käsivarsissa olevat neljä tahi viisi piikinpistoa ja yhtä
monta sapeliniskua taitajan kädellä sidotut. Sitten hän antoi
haavoitetulle jotakin juotavaa, jonka oli valmistanut pienessä pussissa
mukanaan kuljettamistaan ruohoista. Hourailu lakkasi; Bertelsköld
vaipui levolliseen uneen ja nukkui umpeensa 12 tuntia, sill'aikaa kuin
taistelu riehui muurien ympärillä, ja linnanväki töin tuskin sai uuden
rynnäkön torjutuksi.

Ilta oli jo tullut, kun hän rauhallisesti heräsi, tuntien itsensä
uudistuneista voimistaan onnelliseksi. Topias oli mennyt erään väsyneen
vartijan sijaan muurille vartioon; tuo hieno nuorukainen istui sängyn
luona eikä malttanut olla ilosta hiljaa huudahtamatta. Takkatulen valo
sattui nyt kirkkaammin hänen kasvoihinsa, joissa ei enää näkynyt ruudin
savua. Bertelsköld katseli häntä ihan äänettömänä; hänen silmistään
näkyi, ettei hän oikein tiennyt, istuiko hänen edessään ainoastaan
kauniin unennäön haamu.

-- Voitko nyt paremmin? -- kysyi vieras. -- Ei, noin kummallisesti et
saa minua katsella, -- lisäsi hän, punan taas noustessa haavoitetun
poskiin. -- Olisipa minun tosiaankin pitänyt närkästyä, ettei minua
heti tunnettu -- mutta minä annan sinulle anteeksi sillä ehdolla, että
_nyt_ tunnet minut ja kuuliaisesti mukaudut käskyihini.

Samassa tempasi nuorukainen päästään leveäreunaisen hattunsa, jota
tähän asti oli siinä pitänyt, ja Bertelsköld tunsi heti paikalla Eeva
Rhenfeltin, syntyisin Falkenberg, ihanat, uljaat ja päättäväisyyttä
osoittavat kasvot. Pitkä musta tukka oli vain poissa ja kaarelle
leikattu niskassa, ettei se omistajaansa ilmaisisi.

-- Mutta eikö tämä ole vain unennäköä! -- huudahti majuri -- ja
aavistaen rakastettunsa uhrauksen suuruuden, vierähti yksi ainoa iso
kirkas kyynelkarpalo hänen miehuullisesta silmästään.

-- Hiljaa, herraseni, en salli mitään mielenliikutusta; siitä saat
vastata uuden lääkärisi edessä. Lupaa kuunnella minua niinkuin siivo
lapsi, niin kerron sinulle sadun. Minä sain kesällä kirjeesi, jossa
uudestaan pyydät minua panemaan kaikki vaikuttimet liikkeelle,
hankkiakseni apua Suomelle. Mitäpä auttanee, että käännyn
neuvoskunnalta sitä pyytämään, ajattelin minä; neuvoskunta on kerran
ennenkin luvannut, mitä ei ole voinut täyttää. Minä hain käsiini
kuninkaan Stralsundista; se ei ollut helppoa, kuten ymmärrät, mutta
minä näin hänet...

-- Näitkö hänet, Eeva?

-- Hiljaa! Minä sekä näin että puhuttelin häntä. Hän muisti sinut
vallan hyvin...

-- Ah, hän muisti minut vielä!...

-- Hiljaa, jos luulet minua unennäöksi, niin älä pakota minua jälleen
katoamaan. -- Hän puhui sinusta kunnioituksella. -- Urhokas mies! sanoi
hän -- kuuletko, se on jo jotakin, kun Kaarle-kuningas sanoo miestä
urhokkaaksi! No niin, en tahdo sinua kovin ylpistyttää. Mitä siihen
apuun tulee, jota Suomelle pyysin ... niin kuningas lupasi, ettei hän
sitä unohtaisi, kun vain ensin oli suoriutunut preussiläisistä,
saksilaisista ja tanskalaisista. Sinun tulisi pitää puoliasi, sanoi
hän, niin kauan kuin voit...

Bertelsköld naurahti. -- Kun Kaarle-kuningas sanoo: niin kauan kuin
voit, niin se tietää: niin kauan kuin minulla on tynnyri ruutia
tähteenä räjäyttääkseni itseni ja linnan ilmaan. Onpa hyvä tietää;
juuri samaa olen jo kauan ajatellut.

-- Ei, se ei voinut olla kuninkaan tarkoitus, -- jatkoi Eeva
hämmästyksissään; -- minä olen vakuutettu siitä, että hän mieluummin
käyttää kättäsi siellä, missä se parhaiten voi olla hyödyksi
isänmaalle. No niin, minä palasin Tukholmaan. Smoolantiin; minä etsin
maaelämän rauhallisuutta tilallani. Turhaan; ajatukseni asustivat sinun
luonasi, sinun vaaroissasi ja kärsimyksissäsi, ne ajelivat minua yötä
ja päivää ja karkoittivat unen silmistäni. Kykenemätön kun olen aseita
kantamaan isänmaani hyväksi, niin mitäpä varten olisin elänyt, jollen
sinua varten! En voinut kauemmin enää kestää, minun täytyi etsiä sinut,
kuollakseni kanssasi, jos niin täytyy; enhän kumminkaan voi elää ilman
sinua! Suomen pakolaisten joukosta tapasin ukon, jolla oli uskallusta
seurata minua, uhrasin pitkät hiukseni sinulle, koska en, niinkuin
Karthagon naiset muinoin, voinut uhrata niitä isänmaalleni. Tahdoin
päästä Suomen puolelle, mutta millä keinoin? Menin erääseen
hollantilaiseen alukseen; me laskimme siellä täällä maihin, tehdäksemme
kauppaa suoloilla; mahdotonta oli löytää ainoatakaan turvallista
paikkaa ennenkuin perimmässä pohjolassa, Kemissä! Siellä erkanin
hollantilaisista, pyrkiäkseni hävitetyn maan kautta luoksesi. Enemmän
kuin kolme pitkää kuukautta olen minä harhaillut erämaissa tänne
päästäkseni -- Kustaa, sinun ei tarvitse hävetä minua, minäkin olen
kärsinyt sotaa, nälkää ja janoa. Mikä elämä noiden partiolaisten,
noiden sissien ja kivekkäitten seurassa, jotka elävät kuin rosvot
sakeimmissa metsiköissä ja äkisti hyökkäävät suksillaan esiin,
hätyyttääkseen vihollisen kuormastoa, kaapatakseen jonkin vartijajoukon
vangiksi, hakatakseen maahan jonkin retkeilijäjoukon, ja sitten taas
kadotakseen kuin sumu luoksepääsemättömiin lymypaikkoihinsa! Kaiken
kultani olin jo menettänyt, olinpa menettänyt toivonikin päästä enää
luoksesi, kun vihdoin viimein tapasin partiojoukon, jonka onnistui
päästä aina Oulunjärven jäälle asti ja sieltä yöllisen hyökkäyksen
tapahtuessa tänne Kajaanin linnaan!

-- Eeva, -- sanoi Bertelsköld liikutettuna, -- tiedätkö, että nyt olet
amatsoonien maassa, joilla, sen mukaan kuin Messenius ja Rudbeck
väittävät, ennen vanhaan on ollut valtakuntansa ja oikea pesäpaikkansa
täällä Kajaanissa? Kuka heistä on vetänyt sinulle vertoja rohkeudessa?



16. KUN SUOMEN VIIMEINEN LINNA KUKISTUI.


Oli paukkuva pakkasaamu tammikuussa 1716. Kajaanin linnan päällikkö,
majuri Fieandt oli kutsunut sotaneuvoston kokoon linnan keskimmäiseen
holviin. Emme saa ajatella loistavaa, komeissa vormupuvuissa olevaa
esikuntaa. Siinä oli vain linnan puolustusväki, niin monta kuin sillä
hetkellä muureilta liikeni. Mikä seura! Kahdenkymmenen paikoille
nälkiintyneitä ja ryysyisiä haamuja, paleltuneita, uupuneita ja
vertavuotavia viimeisen, melkein kaiken yötä kestäneen rynnäkön
jälkeen, jonka he epätoivon hurjistuneella rohkeudella olivat
torjuneet. Kaikki linnan ruoka- ja halkovarat olivat loppuneet.
Viimeinen lehmä oli teurastettu, viimeinen lavitsa, jopa lasten
makuusijatkin oli polttopuiksi särjetty. Oli niin kylmä, että hengitys
nousi kuin savu kaikkien huulilta, ja kädet tarttuivat kiinni
jäätyneihin kiväärinpiippuihin.

Asiain näin ollen oli vihollinen ehdottanut armoille antautumista,
pakkosovintoa. Linnan päällikkö katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa
siitä väelleen, mutta hänen käytöksestään havaittiin jo heti kohta,
ettei hän tehnyt sitä niinkään paljon neuvoa kysyäkseen kuin
osoittaakseen kunnioitusta urhoollisille miehille, jotka olivat
kalliisti ostaneet kunnian saada päättää omasta kohtalostaan.

Eräs äsken tulleista sisseistä astui esiin ja kehoitti suostumaan
vihollisen tarjoukseen. Hän oli tuonut surullisia sanomia lännestä.
Kemissä ollut suomalaisten vartijajoukko oli vähän ennen joulua
voitettu ja hajoitettu. Rangaistukseksi talonpoikain vastarinnasta ja
kun Pohjanmaan lääni ei ollut tehnyt uskollisuuden valaa, oli tullut
ankara käsky hävittää koko pohjoinen maakunta Kemistä etelään päin sekä
viedä lapset ja nuoriso vankeuteen. Paljon lumen tähden tätä oli vaikea
panna toimeen metsäisillä seuduilla, mutta alku oli tehty metsättömässä
Limingassa ja sieltä alaspäin Pyhäjoen Yppärinkylään asti. Jatkuva
vastarinta saattaisi Kajaanin seudut saman kohtalon alaiseksi. Hän,
puhuja, ei pitänyt henkeään suuremmassa arvossa kuin ammuttua
etulatinkia, mutta hän ei tahtonut ottaa tuhansien onnettomuutta
omalletunnolleen.

-- Mikä on majurin ajatus? -- kysyi Fieandt Bertelsköldiltä, joka,
lääkkeistä ja levosta vähän voimistuneena, oli tullut sotaneuvostoon
saapuville.

-- Minun ajatukseni -- vastasi haavoitettu, -- on, että teemme
velvollisuutemme. Kuningas on lähettänyt meille semmoiset terveiset,
että _meidän tulee pitää puoliamme niin kauan kuin voimme_, ja jokainen
meistä tietää, mitä se merkitsee. Onko meillä ruutia?

-- Muutahan meillä ei olekaan, -- vastasi Fieandt olkapäitään
kohauttaen.

-- Niinpä arvelen minä, -- sanoi Bertelsköld, -- että urhoolliset
karoliinit eivät huoli turhiin puheisiin aikaansa haaskata. Me annamme
heidän tehdä vielä yhden rynnäkön, suljemme keskimmäisen holvin, ja kun
linna on vihollisia täynnä, räjäytämme itsemme ja heidät ilmaan.

-- Juuri niin, -- vastasi Fieandt kylmästi. -- Se on minunkin
ajatukseni. Onko vielä ketään, jolla on jotakin lisättävää?

-- On, -- vastasi rovasti Cajanus. -- Linnassa on, paitsi
haavoitettuja, enemmän kuin 70 naista ja lasta. Minä ehdotan, että me
sitä ennen lähetämme heidät pois linnasta, ei kenraali Tshekinille,
vaan eversti Mannsteinille. Minä tunnen hänet, hän on lempeä ja
inhimillinen, hän on säästävä heitä. Minä jään linnaan luoksenne;
ennenkuin ruutikellari sytytetään, nautimme me Herran leipää ja viiniä.

Syntyi hälinää kokoontuneiden joukossa. -- Miksikä lähettäisimme naiset
häpeään ja lapset orjuuteen? Ennemmin kuolkoot kaikki meidän kanssamme.

Eeva Rhenfelt oli miehenpukuunsa puettuna pistäytynyt rovastin puhuessa
ulos ja toi nyt uusia jäseniä sotaneuvostoon. Ne olivat naisia ja
lapsia -- näytelmä, jota voi ajatella, mutta ei kuvata! Näiden itkusta
nääntyvien, kuihtuneiden viattomien raukkain paljas ilmestyminen
saattoi kyynelet noiden jäykkien soturien silmiin. -- Antautukaamme!
Antautukaamme! -- huusivat äidit, koettaen kylmällä povellaan
lämmitellä kangistuneita lemmittyjään.

-- Pois naiset! pois lapset! Onneton oli se päivä, jolloin sallin
heidän turvautua linnaan! -- huudahti Fieandt.

Mutta he eivät lähteneet. He tarttuivat kiinni miestensä vaatteihin ja
pitkittivät vain tuota sydäntä vihlovaa huutoaan: -- Antautukaamme!
Antautukaamme! Meitä ei saa lähettää vihollisen luo. Ennemmin tahdomme
täällä kuolla teidän kanssanne!

-- Pois, pois! -- komensi linnan päällikkö samalla tuimalla äänellä,
kääntyen itse poispäin, ettei kukaan näkisi petollista kyyneltä hänen
silmännurkassaan.

-- Kuuletteko vain? kuuletteko? -- kiljui eräs äiti vimmoissaan. --
Mekö pois! Tiedättekö, minkätähden hän niin sanoo? Sentähden, että hän
itse on kahdesti karannut vihollisen käsistä. Hän tietää hyvin kyllä,
ettei hänellä itsellään ole mitään armoa odotettavana, ja sentähden
tahtoo hän syöstä meidät kaikki turmioon.

Fieandt kalpeni. Tuota hän ei ollut ajatellut. Häntä, nuhteetonta
sankaria, syytettäisiin siitä, että hän olisi epätoivoissaan viatonta
verta uhrannut. -- Mitä sanot sinä mieletön nainen! -- huusi hän.

Sanomaton sekasorto syntyi tuossa hälisevässä joukossa. -- Ruutia!
Ruutia eikä kyyneliä! -- kuultiin Bertelsköldin sanovan. Samassa
sattuivat hänen silmänsä tuohon hoikkaan, mustatukkaiseen ja
kirkassilmäiseen nuorukaiseen. -- Mikä on sinun ajatuksesi? --
kuiskasi hän hämillään, voimatta kestää noiden armaiden silmien
katsetta.

-- En pyydä mitään itselleni; enpä edes sinullekaan, kuiskasi Eeva
vastaukseksi. -- Mutta ajattele näitä onnettomia. Antautuminen
viimeisessä hätätilassa ja kunniallisilla ehdoilla ei ole vielä koskaan
soturin kunniata tahrannut.

Rovasti Cajanus kuuli nämä sanat. -- Minä ehdotan, sanoi hän, -- että
räjäytämme itsemme ilmaan, ellei meille tarjota parempaa kuin
pakkosopimusta. Mutta jos meille luvataan esteetön lähtö, sotilaille
heidän aseensa ja muulle väelle yksityinen omaisuutensa, niin
antautukaamme.

-- Naiset ja papit! -- huudahti suuttunut linnanpäällikkö. -- Ei
kuningas ole antanut minulle Suomen viimeistä linnaa pois
lahjoitettavaksi.

-- Ruutia! Ruutia! toisti Bertelsköld.

-- Hänkin on karannut vihollisen käsistä! -- huusi vimmastunut äiti. --
Voi, voi, noita sotaherroja! He tahtovat viedä meidät kaikki muassaan.
Meidän veremme tulkoon heidän päällensä!

-- Kuuletko? -- kuiskasi nuorukainen Bertelsköldin korvaan.

-- Leipää! Leipää! -- itkivät lapset, ja heidän pienet huulensa olivat
niin siniset vilusta, että hampaat kalisivat.

-- Tulkaa, -- sanoi Fieandt synkeällä äänellä Bertelsköldille. -- En
kestä tätä kauemmin. Jättäkäämme sielumme Jumalan huomaan ja
räjäyttäkäämme mitä pikimmin itsemme iankaikkisuuteen. Seitsemän
tynnyriä ruutia oli tuolla alhaalla. Sekunnissa se on tehty. Tulkaa!

Bertelsköld meni. Mutta jättiläispoika Taneli Cajanus astui heidän
tiellensä. -- Antakaa minulle sytytin, -- kuiskasi hän reippaasti, --
niin lupaan, että laukeaa. Mutta ei ennenkuin äitini ja sisareni ovat
menneet pois linnasta.

-- Uskallatko mukista? -- karjaisi suuttunut Fieandt -- Pois tieltä,
poika!

-- En askeltakaan, ennenkuin äitini ja sisareni ovat porttien
ulkopuolella! -- jatkoi poika samaan ääneen ja salpasi oven kookkaalla
ruumiillaan.

Fieandt veti miekkansa. Hänen kätensä oli aina ripeämpi kuin hänen
kielensä. Paltamon jättiläinen olisi saanut loppunsa, ellei Bertelsköld
olisi pidättänyt kohotettua kättä.

-- Tehkäämme hyökkäys eteläisestä portista! -- kuiskasi hän. -- Se on
parempi. Poika päästäköön sill'aikaa naiset ulos pohjoisesta ja
pitäköön sitten sanansa ruutikellarista.

-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Fieandt. -- Meitä ei ole enää
kahtakymmentäkään asekuntoista miestä, mutta meitä on tarpeeksi monta
kaatumaan hyvässä seurassa.

Samassa tuli ilmoitus muureilta, että vihollinen läheni tiheinä mustina
riveinä jäätä myöten, uudistaakseen rynnäkkönsä itäiseltä puolelta,
jossa väsynyt linnanväki ei enää ollut voinut pitää avantoja auki
kovassa pakkasessa. Läntiselle puolelle, joka oli Ämmään päin, oli
mahdoton paeta; pohjois- ja eteläpuolella juoksi virta kahtena niin
vuolaana haarana linnan vähäisen saaren ympäri, että jää ei olisi
mitenkään kestänyt suurempaa joukkoa, vaan vienyt sen varmasti
vaanivaan hautaan.

Sotaneuvosto hajausi; itsekukin riensi taas paikalleen, mutta uupuvin
voimin ja särjetyin sydämin.

Airut tuli ja kysyi viimeisen kerran, tahtoiko linna antautua.

-- Tahtoo, -- huusi rovasti Cajanus niin kovasti, että kaikki sen
kuulivat. -- Me antaudumme, mutta vain sillä ehdolla, että saamme
esteettömästi lähteä perheinemme, aseinemme ja viedä yksityisen
omaisuutemme kanssamme.

-- Niin, niin, me antaudumme, -- kiljui sama äiti, joka vast'ikään niin
pahasti oli purkanut kiukkuaan linnan päällikölle.

Fieandt aikoi juuri antaa jyrkän kieltävän vastauksen, kun Cajanus
tarttui häntä käsivarteen ja osoitti erästä vallinsarven nurkkaa. Muuan
nainen istui siinä, lapsi rinnoilla; he eivät liikkuneet, eivät enää
valittaneet. He olivat kuolleet nälkään ja viluun.

Fieandt antautui.

Vastoin kaikkea luuloa vihollinen suostui ehtoihin. Ei tiedetty
Kajaanin linnassa, että jos linna vielä viikon päivät olisi pitänyt
puoliansa, olisi vihollisen täytynyt piirityksestä luopua. Niin
hirveästi olivat taudit tehneet tuhoa noissa ahtaaseen leiriin
sullotuissa joukoissa, että pitempi viipyminen luultavasti olisi
tuottanut koko vihollisen armeijalle perikadon. Jos saa uskoa
senaikaisia ilmoituksia, oli Kajaanin pieni linna jo maksanut
piirittäjille noin 4,000 miestä.

Antautua! Ilkeältä soipi tämä sana soturin korvissa. Ei milloinkaan ole
antautumiseen ollut enemmän syytä kuin nyt, ja yhtäkaikki surivat
Kajaanin linnan harvat urhoolliset puolustajat sitten kaiken
elinaikansa sitä, ettei heille oltu suotu samaa kunniakasta kohtaloa,
mikä oli tullut monen muun karoliinilaisen linnan osaksi, jotka
kukistuessaan olivat haudanneet tuhansia vihollisiakin alleen.

Levitettiin olkia molempain virranhaarain heikolle jäälle, valettiin
vettä olkien päälle, annettiin sen jäätyä ja lujennettiin kuljettava
kohta vielä hirsillä ja laudoilla. Tätä hätävaraista siltaa myöten
astuivat puolustajat ulos ja piirittäjät sisään. Urhoolliset upseerit
vihollisen puolella tuskin uskoivat silmiään, nähdessään tämän
vähäisen, ryysyisen, menehtyneen joukon, joka kokonaisen kuukauden
päivät oli puolustanut Kajaanin linnaa ja jossa oli kolme ukkoa, naista
ja lasta yhtä sotakykyistä miestä kohden. Kenraali Tshekinin suuttumus
oli ääretön. Hänen sanotaan heti paikalla tahtoneen hakkauttaa heidät
maahan, mutta silloin oli eversti Mannstein irroittanut miekan vyöltään
ja vannonut luopuvansa palveluksestaan, jos niin tapahtuisi. Sen ajan
historia on täynnä moisia väkivallantekoja; eivät mitkään kansat, eivät
ruotsalaiset enemmän kuin suomalaisetkaan aina jaksaneet taistelun
vimmasta puhtain käsin erota. Mannsteinin sanat kumminkin tepsivät;
useimmat vangit saivat pitää henkensä, mutta vietiin pois ryöstettyinä
ja puoleksi alastomina ankarassa pakkasessa. Rovasti Cajanus, jota
syytettiin siitä, että hän oli viimeiseen saakka yllyttänyt linnanväkeä
vastarintaan vietiin anoppinsa ja lastensa kanssa Turun linnaan,

Haavoitettu Bertelsköld sai Mannsteinin käskystä reen ja vietiin pois
muiden muassa. Hänen sivullaan astuivat muiden vankien muassa tuo
hoikka nuorukainen, vanha Topias ja jättiläispoika Taneli. Tämä
katsahteli tuon tuostakin taaksensa, niin että majuri vihdoin kysyi,
oliko hänestä hauskaa nähdä isäinsä linna vihollisten vallassa.

-- Ei, -- sanoi poika. -- Haluaisin vain nähdä, ovatko ne virittäneet
valkean isäni pohjoisessa tornissa olevan huoneen takkaan.

-- Ja mitäpä se meihin enää kuuluisi?

-- Ei juuri erittäin. Olen vain puhkaissut uunin arinan ja sen alla
olevan lattian ja johtanut reiän kautta kaksi tulilankaa
ruutikellariin. Se on, niinkuin majuri tietää, juuri takan alla.

-- Poika, mitä olet tehnyt?

-- En mitään. Olen vain pitänyt sanani.

Ei sinä päivänä kuitenkaan mitään kuulunut. Mutta toisena aamuna,
vankien ja näiden vartijain vielä lepäillessä noin kahden peninkulman
päässä linnasta, tärähdytti räjähdys maata ikäänkuin etäisen ukkosen
jyrähdys, salaman kaltainen liekki punersi pilviä, ja sakea, musta
savu- ja sorapatsas tuprahti taivaanrannalle siltä suunnalta, missä
linna oli. Silloin kouristuivat jättiläispojan nyrkit kokoon, ja hänen
tummissa silmissään nähtiin ikäänkuin vastavälähdys tuohon katoavaan
leimaukseen, joka nyt valaisi Paltamon harmaata talvista taivasta.

-- Mikä se oli? -- kysyivät hämmästyneet vangit.

-- Se oli Kajaanin linna, joka lensi ilmaan! -- kuiskasi jättiläispoika
suomeksi, sanomattomalla riemulla hampaitaan kiristäen.

-- Niin, -- sanoi Bertelsköld surullisesti, -- se oli Suomen viimeinen
linna, joka nyt kukistui![35]

Näin loppui lyhyt taru Kajaanin linnasta. Sen raunioista ovat vielä
tänä päivänä muurit jäljellä, ja ovat ne nyt sen sillan tukena, joka
virran poikki johtaa maantien Kajaanin kaupungista Paltamon kirkolle.
Vielä tänäkin päivänä silmäilevät petäjiä kasvavat kukkulat synkästi
Suomen viimeisen, Isonvihan kauhujen aikaisen taistelun näyttämöä; --
vielä tänäkin päivänä on niinkuin toisinaan näkisi Fieandtin mahtavan
varjon surevana seisovan holvien raunioilla; vielä tänäkin päivänä
liikkuu siellä jättiläispojan haamu, palava sytytin kädessä, etsien
kellaria, jossa ruudin salaperäinen voima vaaniskeli linnan kohtaloa;
ja vielä tänäkin päivänä tietää Ämmän kumea kohina kertoa
muinaisaikaista tarua linnan kukistumisesta ja karoliinien urotöistä
perimmässä pohjolassa.



17. MYYRÄN KÄYTÄVIÄ JÄTTILÄISRAKENNUKSEN JUURELLA.


Niillä on hauska tuolla sisällä! -- kuiskasi toinen kahdesta turkkiin
kääriytyneestä kulkijasta, jotka eräänä iltana helmikuussa 1718
käyskelivät edestakaisin Kristinehamnin kaupungissa erään
suurenpuoleisen talon edustalla, jonka ikkunat olivat kirkkaasti
valaistut.

-- Nehän ovat ihan kuin tarjottimella! -- vastasi toveri
vieraanvoittoisella kielellä. -- Minkätähden ei uutimia ole laskettu
alas?

-- Siellä vietetään häitä. Prinsessa naittaa kamarineitsyensä Eleonoora
Uttermarkin henkivarusmestari David Geddalle. Näettekö, hyvä Siquier,
kuinka hyvin minä olen asioista selvillä, vaikka vasta puoli tuntia
sitten saavuimme kaupunkiin. Meidän maassamme ei ole tapana koskaan
laskea uutimia alas häitä vietettäessä. Se tietäisi huonoa avio-onnea.
Ja meidän majesteettimme tahtoo huolellisesti noudattaa vanhoja tapoja,
silloin kun ei näe hyväksi keksiä uusia.

-- Katsokaapa, katsokaapa vain, kuinka ne juoksevat tuolla sisällä kuin
päättömät kanat! Minun täytyy tunnustaa, kreiviseni, että jos tuo on
olevinaan tanssia, niin ei se juuri ole omansa herättämään suuria
ajatuksia tämän ihanan taiteen edistymisestä isänmaassanne.

-- Heittäkää, herra eversti, Versailles mielestänne, kun Ruotsiin
tulette. Olemme kyllä mekin oppineet astumaan _pas de deux_ ja _pas de
quatre_ Drottningholmassa, kun ajat olivat paremmat, se on, kun meidän
majesteettimme huvikseen keihästeli janitsaareja Benderissä. Mutta nyt
on tansseista tullut loppu. Meidän verrattomalla pyöreän pöydän
kuningas Arturillamme[36] on vahvemmat kädet kuin jalat, ja sentähden
hovilaiset tätä nykyä ovat huviksensa sokkosilla, kengänkätkösillä tahi
panevat toimeen vedenpaisumuksentakaisia ilveitä. Meidän majesteettimme
on kuin luotu sokoksi: ei ketään ole helpompi vetää nenästä. Häntä
petetäänkin oikein sydämen pohjasta. Yksi huutaa hänelle: -- hei!
täällä on Puolan kruunu! -- ja paikalla hyökkää hän sinne, side
silmillä. Toinen huutaa: -- hei, täällä on Suur-Mogulin parta! -- ja
hän juoksee sitä tavoittamaan. Kolmas huutaa: -- hei! täällä on
Kööpenhaminan avain! ja sinne hän rientää. Neljäs kuiskaisee: -- hei!
täällä on Englannin valtaistuin! -- ja niin hän ottaa vauhtia, kerralla
harpatakseen yli koko Pohjanmeren. Mutta ei kukaan ole häntä niin
taitavasti petkuttanut kuin eräs tunnettu naapuri, joka ei tosin ole
huutanut hei! vaan sen sijaan on ottanut häneltä pantin toisensa
perästä.

-- Pelkäänpä, kreiviseni, että kuninkaalla nyt on apunaan mies, joka on
hiukan kohottanut sidettä ja joka näkee selvemmin kuin me muut kaikki.

-- Mahdollista. Mutta varmaa on, että sama mies on suurin "hei"
huutajakin. Hän se on, joka on ottanut houkutellakseen tuon
kuninkaallisen sokon meidän kaikkien hyväksi iskemään päänsä seinään.
Antaa hänen vain jatkaa!

Siquier katseli liukkain ja oudoksuvin silmin matkatoveriaan. -- Olen
jo kauan tietänyt, -- sanoi hän, -- että kreivi Bertelsköld -- kenties
erästä vielä vaarallisempaa poikkeusta lukuun ottamatta -- on
vaarallisin hämähäkki kuninkaallisen sokkopaarman läheisyydessä; mutta
enpä olisi uskonut hänen onnistuneen kääriä parooni G:ä pauloihinsa --
Hiljaa! Me olemme kadulla, ja yksin kivet ovat ihastuksissaan tuohon
kuninkaalliseen kannukseen, joka niiden päällitse astuu. _Fi donc_,
Siquier, te olette liian kauan käynyt koulua Orleansin herttuan luona.
Joka lahjoo toisen puolen maailmaa vakoillakseen ja pettääkseen toista
puolta, siitä tulee viimein huono ihmistuntija. Raha voi paljon, herra
eversti, mutta intohimot voivat vielä enemmän. Täytyy osata käyttää
toista hyväkseen ja tehdä toinen vaarattomaksi. Görtz -- _au diable_,
puhunhan itseni pussiin -- se raastinrauta piti minun sanoa, on
tavattoman viisas ja samalla tavattoman intohimoinen mies. Hän on mies,
jossa on puoleksi kunnianhimoa, kolme kahdeksannesta kateutta, ja yksi
kahdeksannes vihaa. Hänelle nyt emme voi mitään, mutta antakaamme hänen
olla! Hän työskentelee meidän eduksemme!

-- Minä epäilen sitä. Mutta katsokaapa, tuolla on kuningas ikkunassa.
Hyvä ranskalainen pyssy ja pari liukasta luotia -- ja pohjoismaiden
kohtalo muuttuisi!

-- Ette ole epäonnistuneempaa pilaa puhunut, Siquier, siitä pitäen, kun
Orleansista lähdimme. Täällä Ruotsissa emme tapa leijoniamme -- me
annamme niiden ajaa otuksiaan, kunnes itse kaatuvat kuoliaina maahan.

-- Niinkuin tahdotte. Hän katselee meitä. Tulkaa, niin siirrymme vähän
syrjemmälle!

-- Eversti hyvä, ellei se olisi niin perin uskomatonta, voisin luulla
pahan omantunnon teitä vaivaavan. Tuolla huoneissa on kirkas valaistus
ja täällä pilkkoisen pimeä. Kas niin, no, lempo soikoon, sehän on juuri
meidän majesteettimme itse, joka on iskenyt kätensä prinsessan
käsivarteen. Voi poloinen ylhäisyyttäsi! Tietäkää, ystäväni, että
prinsessa on vähän ylpeä kauniista käsivarsistaan; muuta kaunista ei
hänessä tähän saakka olekaan huomattu. Mutta minä olen itse kuullut
hovin haavalääkärin vakuuttavan, että prinsessa aina, kun hovissa
leikitään, pitää varalla pullollisen lyijyvettä, sillä harvoin
tapahtuu, ettei prinsessa saisi paria mustelmaa veljensä hellyyden
muistoksi. Muiden paljaita käsivarsia meidän majesteettimme hieman
kainostelee. Mutta ei kainostele hänen korkeutensa Hessenin prinssi ...
näettekö vain, tuolla hän ajelee morsianta ... ooh, sehän käy sievästi
kuin sukkelan pyytäjän ainakin. _Diable_, lopuksi taidan tässä minä
saada pitää Gedda-parkaa hyvällä tuulella, sillä miksipä salaisin
teiltä, että minähän se olen, joka tämän avioliiton olen pannut
toimeen, sijoittaakseni kuuntelevan korvan prinsessan makuukamariin ja
toisen hänen majesteettinsa armeijaan ... tuhat tulimmaista!

-- Mikä teitä vaivaa? Äänenne vapisee.

-- Minunko? Te erehdytte.

-- Ei, minä pyydän teitä, älkää menkö enää lähemmä tuota
kynttilänvaloa. Ketä te katselette tuommoisella tarkkuudella? Ah,
ymmärränpä. Erästä naista ... vaaleata... viehättävän mustasilmäistä...
Te ette vastaa minulle, herra kreivi. Suvaitkaa minun sanoa teille yhtä
kohtelias sana kuin te minulle äsken! _Fi donc_, kuinka saattaa
sellainen diplomaatti kuin Torsten Bertelsköld tuolla tavalla hurmautua
kahteen mustaan silmään!

Bertelsköld ei vastannut. Hänen silmänsä olivat yhä vaan luodut erästä
ikkunaa kohti.

-- Tuo nainen lähenee nyt kuningasta, -- jatkoi ranskalainen
kevytmielistä puhettaan. -- Ymmärrän, hän on yksi niitä kärpäsiä, jotka
alinomaa kärventävät siipiään kynttilän liekissä. Kuningas kääntyy
toisaalle ... hän näyttää hämmästyvän, joutuvan hämilleen... Nainen
puhuttelee häntä... Vannonpa Ranskan auringon nimessä, että tuo nainen
puhuu rohkeita sanoja, koska leikki taukoo hänen ympärillään ja kaikki
katselevat häntä levottomasti. Mitä sillä naisella on kuninkaalle
sanomista?

-- Minun täytyy saada se tietää, -- mutisi Bertelsköld itsekseen ja
astui nopein askelin kuninkaallisen päämajan porttia kohti.

-- Sallikaa minun muistuttaa teille, -- kuiskasi ranskalainen
levottomasti, -- että etumme vaatii meitä huomiseen asti pysymään
tuntemattomina.

-- Se ei voi olla kukaan muu kuin hän ... mutta jos se on _hän_, niin
täällä on _eräs toinenkin_... Minun täytyy päästä siitä selville, --
jatkoi Bertelsköld ja oli jo portilla, kun Siquier tarttui häntä
käsivarteen. -- Yksi sana vain, -- sanoi ranskalainen. -- Se, joka
aikoo voittaa vastustajan joka on puoleksi kunnianhimoa, kolmeksi
kahdeksanneksi kateutta ja yhdeksi kahdeksanneksi vihaa, ei saa
käyttäytyä niinkuin hän olisi seitsemäksi kahdeksanneksi rakastunut ja
vain yhdeksi kahdeksanneksi diplomaatti.

-- Menkää hiiteen, herra! -- oli Bertelsköld vähällä huudahtaa, mutta
hymähti sen sijaan vain pilkallisesti ja virkkoi: -- Kyllä kuuluu,
ystäväni, että tulette hemmetärten hovista. Te erehdytte meidän
pohjoismaalaisten tunteisiin nähden. Minkä te luulette päivän
pilkahdukseksi, se on vain viluista, hallaista revontulta -- ja
kylmettyneitä kyyneliä, -- lisäsi hän itsekseen. -- Mutta te olette
oikeassa, -- jatkoi hän; -- on parempi, että palaamme majapaikkaamme;
sinne kokoontuu tänä iltana koko joukko väkeä anniskeluhuoneeseen.
Meidän majesteettimme ei suvaitse mässäystä mutta kun kuningas Artur
itse hyppää harakkaa pyöreän pöydän ympärillä, arvelevat saman pöydän
ritarit saattavansa tehdä samaa oluthaarikan ympärillä. Kenties saamme
kuulla jotakin uutta viereisessä huoneessa illastaessamme.

Tuumasta toimeen. Ennen pitkää olivat herrat tuossa täpötäydessä
ravintolassa, jossa olivat saaneet pienoisen huoneen, minkä ovi oli
auki anniskeluhuoneeseen. Siellä oli enimmäkseen aliupseereja, jotka
tänään olivat heittäytyneet huvittelemaan ja jo käyneet jotenkin
isoäänisiksi laskiaisoluesta.

-- Tulimmaista![37] -- huudahti yksi urhoista; -- meitä on nyt kohta
35,000 miestä; nyt pehmitämme tanskalaisen!

-- Koko maailman, Matti Stång, koko maailman! -- vastasi toinen
joukosta. -- Ensiksi nitistämme tanskalaisen, sitten preussilaisen,
sitten puolalaisen, sitten venäläisen, sitten englantilaisen, joka
pitää laivastoamme koiranaan, ja sitten turkkilaisen, joka käski meidän
mennä hiiden kattilaan _Carolus vivat!_

-- Ei, turkkilaisen annamme olla, -- kiljaisi kolmas -- Hän on parempi
kristitty kuin moni muu, hän sai meiltä selkäänsä ja suuteli sitten
saapastamme. Minä arvelen niin että kuningas ensin ottaa Saksan
makkarat ja sitten Ranskan rusinat. Se on helppo asia kuninkaalle, hän
voi, mitä tahtoo. Parisissa, veikkoseni -- siellä me tanssitamme
tyttösiä, ja jokaisesta kelpo miehestä pitää tulla kesän tultua
vähintäinkin herttua.

-- Kuulkaapa vain, -- kuiskasi närkästynyt Siquier. -- Karoliinilainen
olut kuohuu kuin samppanja.

-- Ne miehet ovat tutkineet historiaa paremmin kuin te, -- vastasi
Bertelsköld naurahtaen. -- Onpa tapahtunut kerran ennenkin, että eräs
noista olutrateista otti ruvetakseen Normandian herttuaksi.

Samassa astui eräs päämajasta vartiovuoroltaan päästetty vartija
sisään. -- Oletteko kuulleet mokomaa pojat? -- huusi hän. -- Piruhan
nyt riivaa naisia tähän aikaan.

-- No, mitä kuuluu? -- huudettiin.

-- Saakaas tänne oluthaarikka ensin, minulla on vilu kuin Suomen
sudella ja jano kuin moskovalaisella. Niin minä tulen kuninkaan luota
minä, ja koko päämajassa kulki ihan totena taruna, että eräs lemmon
nainen, jonka nimi on Rhen-, Rhen-, no olipa mikä hyvänsä, se vain,
että hän äskettäin on karannut moskovalaisten vankeudesta ja uhallaan
vannonut, että, niin pian kuin hän tapaisi kuninkaan, hän kysyisi
tältä, mihinkä hän on pannut Suomenmaan. Onpas mokomakin asia,
olemmehan menettäneet maatilkkuja useampiakin kuin ne pirtit siellä. No
niin -- piruko sinua riivaa, Stång, että kaappaat haarikan kädestäni?
-- hän tapasi kuninkaan, niinkuin sanoin, tänä iltana ja sanoi hänelle
ensi sanakseen: teidän majesteettinne, mihinkä olette pannut
Suomenmaan?... Niin, niin, ei ole hyvä mukista Caroluksen edessä, mutta
hänpä sen sanoi, hän. Ei, jumaliste, se nainen hätäillyt.

-- Ja mitä kuningas vastasi? Minä lyön vetoa, että hän vastasi
naiselle: tiedä huutia!

-- Niin, sepä tässä onkin merkillisintä, kuningas vain pyörähti
saappaansa korolla poispäin eikä vastannut mitään.

-- Niin, mitäpä hiidessä hän taisi vastatakaan noin ilkikuriseen
kysymykseen? Vie nyt hiiteen! Mokoma saakuri naiseksi!

-- Se on hän! -- ajatteli Bertelsköld itsekseen. -- Mikä nainen! Ja hän
olisi voinut tulla minun omakseni!



18. SOTAVÄEN KATSELMUS JA ERÄS YHTYMYS.


Omituisen surumieliset tunteet heräävät meissä nähdessämme, miten
Kaarle XII sankarielämänsä lopulla oli väkisillä ja kengänkätkösillä
iloisen hoviväen seurassa Kristinehamnissa. Viimeisen kerran ympäröi
häntä nyt ilon päivänpaiste, jota muut kuolevaiset tavoittelevat ja
jonka puutteessa he eivät voi elämässä menestyä. Viimeisen kerran
sisaren pehmoinen, hento käsi kosketteli hänen kovaa, miekan kahvassa
jäykistynyttä kättänsä, ja sekaantui sisarenpojan lapsellinen iloisuus
aseiden kalskeeseen -- viimeisen kerran lempeät inhimilliset tunteet
hymyilivät hänen ympärillään, hänen, joka seisoi niin paljon ylempänä
muuta ihmiskuntaa, että sen ilot niinkuin surutkin näyttivät
vastakaikua vaikuttamatta kimmahtavan takaisin hänen haarniskoidusta
rinnastaan. Tämä auringon vilahdus katosi nyt iäksi. Tästä alkaen oli
tämän yksinäisen suuren miehen elämän ilta täynnä varjoja ja salamoita,
päättyen viimein synkeään yöhön, jota valaisi vain murhaavan luodin
leimaus.

Jo kello 3:n aikana aamulla sen päivän jälkeen, josta edellisessä
luvussa näimme vilahduksen, nousi kuningas telttasänkynsä oljilta, luki
lyhyen rukouksen ja käski kamaripalvelijan sytyttää vahakynttilät.
Huoneessa oli jokseenkin kylmä; pesävalkean ääressä ei kuningas koskaan
halunnut paistatella itseään. Kamaripaasi nukkui vielä puolipukeissaan
lattialla, kuningas katseli häntä hetkisen aikaa kynttilän valossa,
myhäili niinkuin hänen tapansa oli ollessaan yksin ajatuksissaan,
levitti viittansa nukkuvan nuorukaisen päälle ja istui sitten lukemaan
kuningas Kustaa Aadolfin rukouskirjaa, joka hänellä aina oli mukanaan.
Hän oli ennen joka aamu lukenut pari lukua Raamatusta; vuoteen 1708 hän
oli lukenut Vanhan ja Uuden Testamentin neljästi läpi, mutta sittemmin
hän ei enää pitänyt siitä kirjaa, peläten, että hänen luultaisiin
tekevän sitä kerskaillaksensa. Näemme siis, että Kaarle XII osasi
pelätäkin. Jonkin aikaa sitten oli Raamattu kuitenkin monesti joutunut
syrjään lyhyemmän rukouskirjan tieltä. Arveltiin, että seurustelu
filosofi Leibnizin kanssa Leipzigissä ja sittemmin olo uskottomain
luona oli järkyttänyt hänen ankaran puhdasoppista lutherilaista
uskoaan. Miten sen asian laita lieneekin ollut, hänen vilpitön
jumalanpelkonsa pysyi samanlaisena elämän loppuun asti, esikuvana
kuninkaille ja kansoille, ja voimana, joka kannatti häntä kaikissa
elämän vaiheissa, pysyttäen häntä maltillisena myötäkäymisessä,
raudanlujana vastoinkäymisen päivinä.

Kello ei vielä ollut neljä, kun parooni Görtz, jolla oli kaksi huonetta
samassa talossa asuttavanaan, tuli saapuville ja työskenteli kuninkaan
kanssa kello kahdeksaan asti, jolloin aamiainen, johon kuului vain yksi
ainoa liharuoka ja kupillinen maitoa, tuotiin pöytään tinalautasilla
rautapeltisten veitsien ja kahvelien kanssa, jotka olivat Polhemin
keksimiä, kotimaassa valmistettuja. Hopeata ei enää näkynyt, se oli
kaikki rahapajaan lähetetty; leskikuningatar ja prinsessa olivat niin
ikään jo useita vuosia syöneet tinaisista astioista, mutta kun kuningas
kotiin tultuaan oli sen huomannut, oli hän joutunut hämilleen, jonka
tähden Feif viime kesänä oli kehoittanut Tessiniä teettämään, ikäänkuin
omalla luvallaan, vähäiset hopeiset pöytäkalut naisille. Ateriata kesti
tuskin kymmentä minuuttia, ja sitten kuningas ratsasti tarkastamaan
sotajoukkoja, jotka olivat hirmuisessa lumituiskussa torille asetetut.
Hänen terävät silmänsä kulkivat rivistä riviin, ikäänkuin tarkastaen,
räpäyttikö kukaan silmiään tässä vihaisessa viimassa. Tyytyväisenä, kun
näki heidän seisovan siinä melkein yhtä välinpitämättöminä kuin hän
itsekin, alkoi hän tarkastaa joka miestä erikseen. Melkein kaikki
olivat 15- ja 20-vuotiaita poikia, jotka purivat hampaitaan yhteen,
ettei kukaan näkisi, kuinka ne vilusta kalisivat; ainoastaan
päällikkökunta oli vanhoja, sadoissa taisteluissa koeteltuja
karoliineja, viimeinen pienoinen tähde siitä armeijasta, joka kerran
oli pannut Euroopan vapisemaan. Siinä nyt harjoiteltiin ja tehtiin
liikkeitä. Rivit monestikin mutkistuivat käännöksiä tehtäessä, kiväärit
eivät aina olleet yhtä paljon kallellaan, sääriä ei aina säntilleen
yht'aikaa nostettu, hatut eivät aina olleet sääntöjen mukaisesti
päässä, takit eivät aina oikein napeissaan, mutta tuommoisista Kaarle
XII:n koulusta lähteneet päälliköt vähän välittivät. Pääasia oli, että
komentosanat heti ymmärrettiin ja silmänräpäyksessä täytettiin, mutta
ei koneentapaisesti, vaan niin, että silmä, korva, käsi ja sydän olivat
siinä mukana ja että halvinkin sotamies, samalla kun komentoa totteli,
tunsi olevansa mies puolestaan hänkin. Tottumus monivuotisiin
taisteluihin aina monilukuisempia vihollisia vastaan, jolloin
tavallisesti joka miehellä oli kolme, viisi, vieläpä kymmenenkin
vastustajaa, oli Kaarle XII:n sotilaissa kehittänyt tuon oman kyvyn
tuntemisen, mikä jokaisesta sotamiehestä teki armeijan ja oli syynä ja
selityksenä heidän voittoihinsa. Vasta Fredrik II keksi ja Napoleon
täydensi sen joukkojen asettelutaidon, joka on otettu uudemman
sotataidon perusteeksi. Mutta Kaarle XII, "viimeinen ritari", taisteli
vielä vanhaan ritaritapaan, ja vaikka Kustaa II Aadolf oli opettanut
hänelle periaatteen: kaikki yhden edestä! lisäsi hän siihen,
Tiberupista alkaen Fredrikshalliin asti, mielilauseensa; yksi kaikkien
edestä! Tämä tiesi sitä, että jokaisen, sekä sotamiehen että
talonpojan, tuli seisoa niinkuin heidän kuninkaansa seisoi ja
pyyhkäistä sana _mahdoton_ pois sanavarastostaan. Tämä oli kyllä
liiaksi vaadittua, ja sentähden kaikki viimein luhistuikin; mutta niin
kauan kuin se kesti ja voi pysyä koossa, tunsi nuorinkin alokas itsensä
kahta vertaa väkevämmäksi tietäessään, että hän oli sekä oikeutettu
että velvollinen olemaan samalla mies hänkin puolestaan.

Näitä periaatteita noudattaen tarkasti kuningas joka miestä
huolellisemmin kuin hän tarkasti sotajoukkoa kokonaisuudessaan; hänen
isänsä Kaarle XI oli mainio "veivaamaan" sotamiehiä, ja Kaarle XII oli
hyvä oppilas. Tuon tuostakin hän huusi milloin yhden milloin toisen
rivistä ulos ja antoi hänen yksinään ja muista erillään tehdä käsketyn
tempun; ei ollut hyvä siekailla, kun kuningas huusi: kuhnitko siellä!
Vaikka kiroukset muiden ranskalaisten muotien mukana olivat alkaneet
tulla tavaksi, ei niitä kuulunut Kaarle XII:n harjoituskentillä. Vaikka
nuhteita ei puuttunut näytti kuningas tänään olevan erinomaisen hyvällä
tuulella. Kuulatuiskua ja juoksuhautoja lukuun ottamatta hän ei missään
niin hyvin menestynyt kuin lumipyryssä ja vesisateessa reipasten rivien
edessä. Näissä joukoissa oli jotakin, joka nyt enemmän kuin muulloin
riemastutti häntä ja täytti hänen sydämensä uusilla toiveilla.
Mahdottomaksi luultu asia oli tapahtunut; verta vuotava, henkitoreisiin
asti nääntynyt maa oli hankkinut uuden, täysin varustetun sotajoukon,
jolta semmoisen johtajan komentamana taas voi odottaa mitä hyvänsä.
Hämmästynyt Eurooppa tuskin uskoi silmiään. Näiden sotahankkeiden
maineen muassa lenteli ympäri lukemattomia vakoilijoiden tuomia sanomia
parooni Görtzin vaarallisista tuumista. Aikakauden suurin sotapäällikkö
aikakauden suurimman valtiollisen älyn kanssa yksissä tuumin, kyllä
siinä olikin pelättävää! Valtaistuimet vapisivat, eikä ole milloinkaan
näytetty todeksi, mutta tuskinpa myöskään hyvillä syillä vääräksi
väitetty, että Kaarle XII:n kuolema oli jo edeltäkäsin päätetty
valtojen neuvopöytien ääressä. Hänen loppunsa, sanoo eräs älykäs
kirjailija, ei ollut häpeäksi hänen elämälleen sillä hän kaatui
yhdistyneen Euroopan eteen, joka pelkäsi häntä ja jonka sopi sanoa
hänestä tyrannin sanoilla: olkoon jumala, kunhan vain ei elä!

Katselmuksen päätyttyä ratsasti ylipäällikkö, Hessenin prinssi
kuninkaan luo ja esitti hänelle eversti Siquierin joka eversti
Maigret'n kanssa oli kutsuttu Ruotsin palvelukseen. Hän oli taitava
linnoitusupseeri ja jo edeltäkäsin aiottu kenraaliadjutantiksi.
Sotaiset tavat vaativat, ettei näillä herroilla, niinkuin ei
kuninkaallakaan, ollut päällystakkia yllä, vaikka lämpömittari, jos se
siihen aikaan olisi ollut olemassa, kenties olisi osoittanut -- 20°
Cels. Siquier oli sinikalpeana vilusta ja harmista. Prinssi oli
paremmin asiansa oivaltanut; hän oli eilisestään vähän lihonut,
ja kun hän eleli hyvästi, tuo kunnon ruhtinas, niin ei se ketään
kummastuttanut; mutta asian laita oli se, että hänellä tällaisissa
tilaisuuksissa varovaisuuden vuoksi oli avarain päällysvaatteittensa
alla Hollannin flanellista tehdyt ylimääräiset alusvaatteet.

-- Mitä te, herra eversti, pidätte minun sinisistä pojistani? -- kysyi
kuningas, joka aina joutui hämilleen puhellessaan muukalaisten kanssa
ja tarttui ensimmäiseen tarjolla olevaan puheenaiheeseen.

-- He lienevät voittamattomia, sillä te olette, sire, osannut
harjoittaa heidät yhtä koviksi Boren kuin Marsin nuolia vastaan, --
vastasi Siquier käyttäen senaikaisten hovimiesten korukasta kuvakieltä.

Kuningas hymyili; harvoin hän oli vielä hymyllä vastannut kenenkään
ranskalaisen kohteliaisuuteen. Tänään oli hänen mielestään tuossa
puheessa perää. -- Kyllähän ne hiukan lumiräntää kestävät, -- sanoi hän
iloisesti, -- mutta en takaa, kuinka auringon helteessä puhkunevat. Jos
joskus saamme tilaisuuden käydä tervehtimässä teidän ranskalaista
majesteettianne, tulee minun olemaan hauska nähdä, että ne kestävät
koetuksen.

-- En luule, sire, että kuninkaani saattaa toivoa saavansa nähdä niin
arvokkaita vieraita, -- vastasi Siquier satutettuna kansansa arimpaan
kohtaan. -- Mutta jos teidän majesteettinne sotajoukot joskus
kunnioittaisivat Ranskanmaata siellä käymällä, luulen varmaan, että
heidät otettaisiin lämpimästi vastaan.

Kuningas nauroi ja palasi prinssin, Siquierin ja esikuntansa kanssa
päämajaan. Tällä aikaa oli siellä sattunut kohtaus, joka hyvin kuvaa
sen ajan laatua ja mielialaa.

Kaikki tiesivät, että parooni Görtzin saman päivän iltana piti lähteä
Ahvenanmaalle. Ulkomaisia lähettiläitä, ruotsalaisia virkamiehiä ja
onnenonkijoita kaikista kansoista tunkeili mahtavan suosikin
vierashuoneessa. Mutta samalla oli myös kaksinkertaiset vartijat
asetettu hänen asuntonsa ympärille, koska ei hänen suuri mahtavuutensa,
eipä edes kuninkaan läsnäolokaan voinut suojella häntä siltä
sanomattomalta vihalta, jota Ruotsin sekä ylhäiset että alhaiset miltei
kaikki tunsivat häntä kohtaan.

Kreivi Torsten Bertelsköld, joka kulki täällä kreivi Hornin ja
neuvoskunnan asioilla, oli nyt tämän mahtavan paroonin ja rahaministerin
puheilla. Että he sydämensä pohjasta vihasivat toisiansa, sen he hyvin
kyllä tiesivät. Sitä kohteliaammin he toisiaan kohtelivat; olisipa
luullut heitä parhaimmiksi liiketuttaviksi. Kopea ruotsalainen kreivi
esitti mitä notkeimmalla alamaisuudella tukalan asiansa, jonka
tarkoituksena oli saada estetyksi väkivaltaisin kaikista sen ajan
julmista kiskomisista, nimittäin kaikkien liikkeessä olevien rahalajien
poisto pakkolunastuksella valtion obligatioihin ja uuteen ala-arvoiseen
rahaan; jonka jälkeen kaikki vanha raha oli oleva kielletty ja
takavarikkoon otettava.[38] Holsteinilainen parooni, vaikka oli yhtä
ylpeä kuin ruotsalainenkin, oli tällä kertaa sulaa hunajaa. Hän oli
muka puolestaan taipuvainen kaikkeen mahdolliseen sääliväisyyteen,
mutta valtakunnan tila, armeijan tarpeet ja majesteetin tahto ... mikä
neuvoksi? Eihän hän voinut rahoja munia. Kaikki riippui rauhasta, ja
hän puolestaan olisi tekevä mitä voisi taivuttaakseen kuninkaan
itsepäisyyttä, mutta majesteetti _voilá tout_; kääntykää kuninkaan
puoleen! -- Ei ole luultavaa että Bertelsköld, yhtä vähän kuin
neuvoskuntakaan uskoivat onnistuvansa; heidän etujensa mukaista oli
pikemminkin viedä hädänalainen asema äärimmilleen ja toimia vain näön
vuoksi. Sitä innokkaammin ja lämpimämmin puhui asianajaja; tietysti
turhaan. -- Tämä oli vain yksi niitä historian monia esimerkkejä,
jolloin toisella puolen on omavaltainen ministeri, joka vierittää
kaiken syyn yksinvaltiaan niskoille ja pesee kätensä lumivalkean
viattomiksi, ja toisella puolen puolue-edut, jotka hoilottavat ja
huutavat maansa perikadon partaalla, mutta salavihkaa ovat mukana sitä
jouduttamassa päästäkseen sitä pikemmin varman saaliin jakoon.

Kun molemmat herrat arvelivat kylliksi puhuneensa näön vuoksi, alkoi
naamio heistä kummastakin tuntua tukalalta. -- Minulla ei ole mitään
lisättävää, -- sanoi Bertelsköld, nousten pois lähteäkseen. -- Teidän
ylhäisyytenne vastatkoon valtakunnan ja omantuntonsa edessä niistä
toimenpiteistä, joihin tulee ryhdyttäväksi -- ja joihin on ryhdytty.

-- Toimenpiteistäni, _herra lähetystön sihteeri_, minä olen vain
kuninkaalle tilivelvollinen, ja minä luulen, ettei teillä eikä kellään
muullakaan ole omantuntoni kanssa mitään tekemistä, -- vastasi Görtz
eikä noussut istuimeltaan, niinkuin kohteliaisuus noin korkeasukuista
miestä hyvästellessä olisi vaatinut. Parooni Görtz jätti harvoin yhtään
tilaisuutta käyttämättä Ruotsin aatelistoa nöyryyttääkseen ja juuri
tämä ärsyttävä ylenkatse se sittemmin, enemmän kuin mikään muu,
saattoikin hänen päänsä pyövelin kirveen alle.

Bertelsköldin kielellä pyöri jo kärkevä vastaus, kun samassa
ikkunanruutu kilahti, kivi lensi sisään ja putosi juuri suosikin
jalkojen eteen. -- Ruotsin kansa vastaa teidän ylhäisyydellenne minun
sijastani; saatte ollakin vakuutettu siitä, että vielä kerta tulette
saamaan ansionne mukaisen palkan, --virkkoi Bertelsköld jääkylmästi,
kumarsi ja lähti.

Görtz naurahti pilkallisesti: -- Tuommoisia ovat kaikkina aikoina
puolueiden todistukset, -- sanoi hän ja helisti kelloa. -- Kutsu
Hollannin lähettiläs sisään!



19. KUNINKAAN SORMUS.


Ebba Cecilia Liewen, syntyjään Bertelsköld, oli valtarouvana prinsessa
Ulriika Eleonooran seurueessa seurannut hovia Kristinehamniin. Hovin
naiset olivat niin hyvin kuin voivat majoittuneet parhaimpiin taloihin,
ja kreivitär Ebballa oli hallussaan kolme tai neljä huonetta lähellä
prinsessan asuntoa. Oli iltapuoli samana päivänä, jona äskenkerrottu
katselmus pidettiin. Kuningas työskenteli kahden kesken parooni Görtzin
kanssa, hoviväellä ei ollut mitään huveja sinä iltana, ja kreivitär
istui kotona huoneissaan, oltuaan tavallisuuden mukaan prinsessan
seurassa päivällistä syötäessä.

Hän ei kumminkaan istunut yksinään. Hänen luonaan oli rakas nuoruuden
ystävä Eeva Rhenfelt, jonka viimein jätimme vankeuteen ilmaan
räjäytetyn Kajaanin linnan luona ja joka niin salaperäisesti
oli näyttäytynyt Torsten Bertelsköldille edellisenä iltana.
Ystävykset olivat kertoneet toisilleen viime tapaamisensa jälkeisiä
elämänvaiheitansa. Kreivitär Ebban vaiheet oli pian kerrottu; hän oli
viettänyt nuo neljä ankaraa ja levotonta vuotta täyttämällä
velvollisuuksiaan osittain puolisoansa, osittain lukemattomia
hädänalaisia kohtaan, joille hän, vaikka itse unohti siitä puhua, oli
ollut hyvänä hengettärenä näinä surullisina aikoina. Eevan vaiheet
olivat sitävastoin olleet kirjavat ja vaaralliset. Hän oli
miehenvaatteissa seurannut haavoitettua Kustaa Bertelsköldiä hänen
vankeuteensa Turun linnaan, jossa tämä voipuneena vaivalloisesta,
keskellä talvea tapahtuneesta matkasta kauan oli häilynyt elämän ja
kuoleman vaiheilla, kunnes uskollisen hoitajattaren huolenpito ja
Topiaksen lääkintätaito saivat hänet terveeksi jälleen. -- Silloin, --
näin jatkoi Eeva, -- saimme eräänä päivänä kesäkuussa 1716
linnanpäälliköltä luvan vartioituina lähteä linnasta yhdessä ystävämme
rovasti Cajanuksen, hänen perheensä ja Topiaksen kanssa. Me kävelimme
noilla autioilla kaduilla; kaikkialla kohtasi meitä hävityksen
kauhistus! Tuskin kahdettakymmenettä osaa kaupungin asukkaista oli
jäänyt aloilleen; useimmat talot olivat vailla ovia ja ikkunoita;
muutamia käytettiin talleina, toisia oli polttopuiksi revitty. Pitkää
ruohoa kasvoi kaduilla; tori oli kasakkain hevosten laitumena; ei
missään kuulunut merimiesten iloista laulua, ei työmiesten ääniä, ei
lasten hälinää; rumpu vain rämisi toisinaan autioilla kujilla. Me
tulimme kunnianarvoisan tuomiokirkon luo. Vartijan ei tarvinnut avata
meille ovea, urut eivät soineet meitä vastaan noiden korkeain holvien
alla. Ovet olivat selkoselällään; tuuli vinkui rikottujen
ikkunaruutujen läpi. Tornikello seisoi; viisarit olivat pudonneet pois;
aika oli pysähtynyt paikoilleen. Alttarilta oli koristukset ryöstetty;
kuori oli täynnä soraa; ainoastaan sankarien hautain muistomerkit
häämöittivät sivukuorista. Me astuimme lähemmä; naakka lähti
saarnatuolista lentämään ja istahti alttarin kehälle. Me lähenimme
alttaria, naakka lähti lentoon ja istahti tyhjälle urkulehterille.
Eräällä virsitaululla oli vielä kaksi numeroa paikoillaan; ne
osoittivat kuningas Daavidin psalmia n:o 62;[39] se oli viimeinen
virsi, minkä seurakunta oli veisannut. Avasimme sen itkusilmin ja
veisasimme:

    "Auta mua, Jumalani, tässä tuskass',
    Vedet syvät sieluni ylits' puuskaa,
    Virta väkevä upottaa minun,
    Pohjattomaan mutaan vajoon,
    Muotoni muuttuu, hahmoni hajoo,
    Kuitenk' viel' turvaan sinuun.
    Huutain väsyn, äänen rauvenn',
    Näköni soennut, ett' niin kauvan
    Odotan minun Jumalan' jälkeen,
    Hän apuuni kummink' kerkii."

-- Tämän veisattuamme, -- jatkoi Eeva, -- vihki rovasti Cajanus meidät
alttarin edessä, ja minusta tuntui niin kummalliselta, että meidän
onnemme alkoi juuri Suomenmaan suurimman hädän aikana ja tässä
hävitetyssä temppelissä, jossa niin monet sukupolvet olivat kantaneet
rukouksiaan Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Vielä samana kesänä vietiin
meidät meritse Narvaan ja sieltä yhä eteenpäin moskovalaisten maahan
erääseen kaupunkiin, jonka nimi oli Novgorod, ja siellä palvelimme
vankeudessa ja meitä kohdeltiin säälien. Minä olin heittänyt
miehenpukuni pois ja seurasin miestäni hänen palvelijanaan, ja koska
hän osasi paremmin kuin kukaan muu kesyttää virmoja hevosia, pääsi hän
erään ylhäisen herran tallimestariksi ja hänen suureen suosioonsa.
Siellä antoi Jumala meille pojan vankeudessamme, ja hänet kastettiin
kuninkaan mukaan Kaarleksi, mutta koska vielä toivoimme voiton päivää,
sai hän myöskin nimen Viktor.[40] Myöhään syksyllä 1717 me matkustimme
isäntämme kanssa Narvaan. Siellä tapasimme erään ruhnusaarelaisen
jahdin. Tämän saaren asukkaat ovat ruotsalaista syntyperää, ja me
teimme miehistön kanssa sopimuksen, että eräänä pimeänä yönä menisimme
heidän alukseensa ja karkaisimme vankeudesta. Mutta kun vuoden aika oli
niin myöhäinen, emme päässeet edemmä kuin Gotlantiin, jossa olimme
pakotetut viipymään siksi, kunnes saaren ja manteren väli menisi
jäähän, ja sillä aikaa elätimme itseämme niin hyvin kuin taisimme,
mieheni hevosia kengittämällä ja minä kutomalla ja kehräämällä.
Kun vihdoin saavuimme Tukholmaan kaksi viikkoa sitten, päätettiin
niin, että Bertelsköld ilmoittautuisi palvelukseen Armfeltin
sotaväenosastoon, joka majailee Geflen seuduilla, koska nämä joukot
enimmäkseen ovat suomalaisia; mutta minä matkustin sinun luoksesi,
Ebbaseni, vaikuttaakseni siihen suuntaan, että Bertelsköld pääsisi
Armfeltin, vanhan päällikkönsä adjutantiksi. Se minulle onnistuikin,
niinkuin tiedät, mutta hädin tuskin, sillä nähdessäni tuon uuden
armeijan, joka oli aiottu hyökkäämään Norjaan sillaikaa, kun Suomi
vuotaa verensä kuiviin, kouristi sydäntäni, ja vastustamattomasti
nousivat nämä sanat huulilleni: "mihinkä on teidän majesteettinne
pannut Suomenmaan?" -- Lopun tiedät. Olen onnellinen, että olen jälleen
saanut sinut nähdä ja että olen saanut kuninkaan suostumuksen. Huomenna
taas eroamme ja kenties iäksi päiväksi.

-- Miksikä niin surullisia ajatuksia? -- sanoi tuttu ääni ovella, ja
Torsten Bertelsköld astui sisään. -- Onko ihana viholliseni yhä yhtä
leppymätön?

Naiset iskivät silmää toisilleen. -- En uskonut, -- vastasi Eeva
kylmästi, -- kreivillä enää olevan mitään lisättävää Stralsundin
satamassa tapahtuneen viime kohtauksemme jälkeen.

Tuo viittaus näkyi sattuvan arkaan paikkaan, sillä kreivi teroitti
äänensä sanoessaan. -- Ah, te olette oikeassa, minä olin jo unohtaa,
että niin äskettäin näimme toisemme. Toivon aikanne hupaisesti kuluneen
siellä Suomen pirteissä. Ei varmaankaan ole huvituksia ja tuttavuuksia
puuttunut... Suoraan sanoen, niin vähäpätöinen vahinko kuin minun
ystävyyteni menettäminen on kai tullut monin kerroin palkituksi...

-- Torsten! -- sanoi Ebba nuhdellen.

-- Onpa tosiaankin, -- vastasi Eeva hymysuin, monin kerroin palkituksi!
Sallikaa, kreiviseni, minun tässä esittää teille yksi palkinnoistani.

Näin sanoen viittasi Eeva eräälle viereisessä huoneessa olevalle
palvelustytölle, ja sisään astui nyt mustakiharainen poikanen, noin
puolentoistavuotias, harvinaisen iso ikäisekseen ja juuri äskettäin sen
verran vaurastunut, että nyt astui ensimmäisiä askeliaan tässä
maailmassa.

Kysymys kreivi Bertelsköldin huulilla katosi samassa kuin syntyikin.

Mutta Ebba otti pojan, asetti hänet lempeästi hämmästyneen veljensä
polvelle ja sanoi: -- Älä työnnä häntä luotasi, Torsten, salli hänen
olla sovinnon ja ystävyyden panttina riitautuneiden sydäntenne välillä.
Ole hänelle hyvä setä; hän on meidän sukuamme -- hänen laillinen
nimensä on Kaarle Viktor, Bertelsköldin kreivi.

Ei riittänyt diplomaatin harkittu mielenmaltti tällä kertaa salaamaan
kreivi Torstenin kasvojen ilmettä. Sanomaton katkeruus taisteli niissä
sitä voimakasta tunnetta vastaan, jonka lapsuuden viattomuus ja
sukulaisuuden siteet synnyttivät. Hän suuteli poikaa otsalle, pani
hänet hiljaa pois luotansa ja sanoi, Eevan puoleen kääntyneenä,
äänellä, jonka tarkoitus oli olla levollinen ja kylmä, mutta joka sen
sijaan ilmaisi hukkaan rauenneiden toiveiden kipua ja tuhkaa: --
Sisareni on oikeassa, meidän välillämme ei saa enää olla mitään vihaa
ja kaunaa. Lausun teidät, kreivittäreni, teidät ja teidän poikanne
tervetulleiksi perheeseemme. _Eh bien_, onni on oikullinen, se on
suonut veljelleni sen, minkä se on minulta kieltänyt, älkäämme enää
siitä riidelkö. Mutta koska onnesta tuli puhe, sisareni, niin johtuu
eräs asia mieleeni: olen tullut vaatimaan sinua tilille eräästä
sormuksesta, jonka varassa meidän perheemme onnen sanotaan olevan. Sitä
olen kaivannut jo 18 vuotta, aavistamattakaan, minne se on kadonnut,
kunnes sattumalta pistettiin käteeni tukku kirjeitä, jotka veljeni oli
jättänyt jälkeensä neljä vuotta sitten. Niissä oli yksi sinultakin,
kirjoitettu Tukholmassa tammikuun 24. päivänä 1704. Siinä kerrot, että
minä olin kadottanut sormuksen hansikkaaseen, että sinä olit jättänyt
sen Holsteinin herttuattarelle ja tämä oli antanut sen kuninkaalle,
sovitettuna medaljonkiin, jossa oli kuningatar Ulriika Eleonooran kuva.
Et tiedä, sisareni, mitä olet tehnyt. Olet hukannut perheemme onnen ja
tulevaisuuden!

Ebba-kreivitär punastui kovin ja tarttui veljeään käteen. -- Minä
tunnustan, -- sanoi hän, -- että lapsellisesta ymmärtämättömyydestä
olen rikkonut kenties enemmän kuin voitkaan minulle anteeksi antaa.
Mutta, Torsten, miksi luotatkaan joutavaan taikakaluun? Iäinen
sallimushan johtaa elämämme vaiheita, ja itsehän me sen suojaamina
olemme oman onnemme sepät.

-- Lapsena opittua läksyä tuo! Ja kuitenkin on ihmeellisiä sattumuksia,
joita ei käy minkään katkismuksen avulla selittäminen. Isäni jätti
kuollessaan jälkeensä sinetillä lukitun käärön, jossa tuon sormuksen
vaiheet kerrottiin; riittänee, jos sanon sinulle, että meidän perheemme
kohtalot on tuohon sormukseen erottamattomasti yhdistetty ja että sen
hukkaaminen aina ennenkin on tuottanut meille vastuksia vastusten
perästä, samoinkuin sen omistaminen on vienyt meitä mahtavuuteen ja
kunniaan. Siitä olen itse esimerkkinä ... mutta, sano suoraan, onko tuo
medaljonki vielä kuninkaalla?

-- Kustaan kertomuksen mukaan on kuningas sen hukannut jo syksyllä 1708
eräässä kahakassa Rajowkan luona, samassa, missä Hård kaatui.

-- _Diable!_ Kadotettu, ikipäiviksi kadotettu! Rajowkan luona? Sehän
oli kohta Holofzinin tappelun jälkeen! Sehän oli vähän ennen Ukrainan
retkeä! Se oli juuri Kaarle XII:n onnen käänteessä. Siihen asti pelkkiä
voittoja! Sen jälkeen pelkkiä tappioita! Tuo kirottu sormus tuottaa
siis aina onnea tai onnettomuutta, kuka sitä kantaneekin tai sen
kadottanee. Ja minä mieletön, joka sen jo omistin ja joka en paremmin
osannut sitä säilyttää! Kun se oli minulla, ylenin minä pikaisesti; sen
kadotettuani minä turhaan taistelen kohtaloani vastaan. Kaikki on
vastoinkäymistä... Ja kuka takaa, ettei joku renkipoika tällä hetkellä
keikahda minun taikakaluni avulla valtakunnan korkeimmille
kunniasijoille.

Kreivi Torsten mitteli lattiata kiivain askelin. Oliko se sormuksen
salainen voima, vai oliko se kunnianhimon henki ja mielikarvaus niin
monesta hukkaan menneestä hankkeesta, joka nyt vei Hornin oppilaalta
kaiken hänen diplomaattisen malttinsa? Ei koskaan ollut sisar nähnyt
häntä semmoisena; katuen ajattelemattomuuttaan hän ei tohtinut enää
virkkaa sanaakaan häntä lepyttääksensä.

Kamaripalvelija astui sisään ja ilmoitti tulleeksi vieraan, joka kaikin
mokomin pyysi päästä sotaneuvos Rhenfelt-vainajan rouvan puheille
(tämän myöhäisempi avioliitto ei ollut vielä tunnettu). Eeva meni ulos;
hetkinen kului, jolla aikaa veli ja sisar istuivat äänettöminä,
menneitä aikoja muistellen ja kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan
elämän onnesta.

Viimein palasi Eeva, tarttui liikutettuna ja itkettyneenä kreivitärtä
käsivarteen ja virkkoi: -- Suvaitsetko, että tuon luoksesi erään vanhan
ystävän?

Uteliaana nyökäytti Ebba päätään suostumuksen merkiksi.

Yleväryhtinen upseeri astui kalpeana ja vesissäsilmin sisään. Hänen
hiuksensa olivat harmaantuneet, hänen poskensa olivat kuopalla, mutta
koko hänen olennossaan oli jotakin, joka ilmaisi, ettei hän ollut
vanhuuden koukistama, vaan että hän oli onnettomuuksien murtama mies
parhaassa iässään. Kreivitär Ebba ei ollut monta sekuntia häntä
katsellut, ennenkuin hänen kasvonsa äkisti kalpenivat ja hän äänetönnä
ja pyörtyneenä vaipui ystävänsä syliin.

-- Mitä tämä on? -- huudahti kreivi Torsten, joka ei voinut käsittää
syytä sisarensa äkilliseen mielenliikutukseen.

Vieras ei kuullut häntä. Hänen silmänsä seurasivat pois kääntymättä ja
sanomattoman viehkeitä tunteita ilmaisten kreivittären leppeiden ja
kalpeiden kasvojen liikkeitä, tämän vähitellen tointuessa.

-- Herra, kuka te olette, ja kuka antaa teille oikeuden pelästyttää
kreivitär Lieweniä? -- virkkoi Torsten yhä kiivaammin.

-- Kuolleiden ylösnoustessa elävien veri jähmettyy, -- vastasi vieras
surullisesti. -- Kukako olen? Haudasta noussut mies, joka muinoin ei
ollut teille tuntematon, herra kreivi. Hiukseni ovat harmaantuneet
lähes yhdeksänvuotisessa vankeudessa, miksikä vaatisinkaan, että enää
tuntisitte kuolleeksi luultua Eerikki Falkenbergia, joka ennen muinoin
oli yksi hänen majesteettinsa henkivartijoita ja veljenne Kustaa
Bertelsköldin läheisin ystävä.

-- Falkenberg? Samannimisen kuninkaallisen neuvoksen veljenpoikako?
Kreivitär Eeva Bertelsköldin, syntyjään Falkenberg, velikö?

-- Juuri sama. En tiennyt, herra kreivi, että...

Torsten puri huultaan.

-- Te erehdytte, -- sanoi hän. -- Se on minun veljeni, jolle onni on
sisarenne suonut. Olkaa tervetullut kotimaahan. Olen iloinen siitä,
että huhu, joka kertoi teidän kaatuneen Pultavan verisellä kentällä,
oli perätön.

-- Se kertoi vain puolittain totta, -- vastasi Falkenberg surullisesti
katsahtaen Ebbaan, joka nyt oli toipunut, mutta ei vielä rohjennut
katsoa tuota muinoin rakastettua, kauan itkettyä, vihdoin palannutta ja
kuitenkin iäksimenetettyä nuoruuden ystävää silmiin...

-- Minä jätin paremman osan elämästäni ja kaiken onneni Pultavaan. Mitä
tähteenä on, herra kreivi, ei ole juuri minkään arvoista.

-- Et siis lue miksikään kaikkia vastaisia urotekoja? Unohdatko
sisaresi lämpimimmän rakkauden? -- sanoi Eeva hellästi.

-- Ja uskollisen nuoruuden ystävän? -- lisäsi Ebba hiljaisella äänellä.

Falkenberg ei virkkanut mitään.

-- Teidän pelastuksenne lienee ollut aivan ihmeellinen? -- sanoi
Torsten päästäkseen noista vaarallisista muistoista.

-- Tuskinpa ihmeellisempi kuin monen muunkaan, -- vastasi Falkenberg;
-- mutta kelvannee kumminkin saduksi lapsille. Suvainnette minun
säästää naisia kuulemasta kertomusta, joka heitä vain kauhistuttaisi.
Lyhyesti sanoen, minä makasin kaksitoista tuntia kuolleiden seassa
tappotanterella; eräs sotarosvo huomasi minussa hengen kipinän ja otti
pelastaaksensa minut; hän teki hyvät kaupat myymällä minut eräälle
pajarille, joka oli tilannut häneltä ruotsalaisen sotavangin orjakseen.
Minut vietiin kauas sisämaahan, minua katsottiin kuin kummitusta, minua
kammottiin vääräuskoisena, mutta ylimalkaan ei minua juuri pahasti
pidelty. Kun vähän ymmärsin puutarhanhoitoa, oli minusta hiukan
hyötyäkin. Viimein minä ylenin puutarhanhoitajaksi ja ansaitsin
vähän rahaa. Eräänä päivänä tuli siihen kylään eräs kuljeksiva
rihkamakauppias, joka kaupitsi pyhäin kuvia. Käsitätte kummastukseni,
kun hänen kirjavasta tavarakasastaan löysin erään medaljongin...

-- Jossa oli kuningatar Ulriika Eleonooran kuva?

-- Mutta kuinka te, herra kreivi, tiedätte...

-- Se oli siis todellakin se! -- huudahti Torsten kiivaasti.

-- Se oli sama medaljonki, jonka hänen majesteettinsa kadotti Rajowkan
luona, koko henkivartijajoukko tunsi sen. Töin tuskin kyeten
hämmästystäni salaamaan, tyhjensin minä puolet säästörahoistani
kauppiaan kukkaroon ja sain medaljongin.

-- Entä sormus? Missä se on? Antakaa se tänne!

-- Olen onnellinen voidessani jättää sen hänen majesteettinsa omaan
käteen, -- vastasi Falkenberg rauhallisesti. -- Kumma kyllä, muuttui
kohtaloni kohta saatuani tämän kalleuden haltuuni. Kaikki kävi mieltäni
myöten, isäntäni nuori puoliso, joka oli nähnyt minun kotimaan ikävästä
riutuvan ja harmaantuvan, puhui niin hartaasti minun vapauttamiseni
puolesta, että isäntäni mustasukkaisuudesta suostui siihen ja itse vei
minut Riikaan, jossa hankki minulle tilaisuuden päästä Kööpenhaminaan
ja ... minä sain jälleen nähdä isänmaani.

-- Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle medaljonki, --  sanoi Torsten
oudolla äänellä.

Falkenberg otti sen esiin nahkaisesta kotelosta, jossa oli sitä
säilyttänyt. Sormus oli sovitettu medaljonkiin niin, että se muodosti
renkaan, mihin kaulanauha oli kiinnitetty.

-- Tämä sormus on minun! -- huudahti Torsten Bertelsköld, temmaten sen
käteensä niin intohimoisesti kuin ei olisi aikonut antaa sitä takaisin
kaiken maailman rikkauksistakaan.

-- Se on kuninkaan oma, ja minun on vielä tänä päivänä se hänen
majesteetilleen annettava, -- väitti Falkenberg.

-- _Rex regi rebellis!_ -- ah, näettekö, minä tiedän, mitä siihen on
kirjoitettu. Tiedättekö, että jos kuningas vielä kerran saisi tämän
sormuksen eikä kadottaisi sitä valheen eikä väärän valan takia --
ainoastaan siten voi sen menettää -- silloin hänen onnensa kääntyisi,
hän panisi Euroopan taas jalkainsa juureen ja pohjoismaiden kohtalo
olisi vuosisadoiksi muutettu!

Kaikki seisoivat äänettöminä. Näytti siltä kuin jokin tuntematon
salaperäinen voima, jota uskonto ja järki turhaan nousivat
vastustamaan, olisi heihin vaikuttanut. Eeva esti Falkenbergin
tempaamasta takaisin medaljonkia. -- Sormus on hänen, -- sanoi hän; --
kuninkaalla ei ole siihen mitään oikeutta; mutta jos te rakastatte
kuningastanne, kreivi Torsten, ja jos rakastatte isänmaatanne, niin
antakaa hänelle sormus takaisin!

-- En anna, vaikka hän murtaisi miekkansa poikki minun jalkaini
juuressa ja polvistuisi eteeni ja suutelisi jalkaani! En, vaikka hän
tarjoaisi minulle Norjan kruunun ja Englannin valtaistuimen! Medaljonki
on hänen ja hän saakoon sen; mutta sormus on minun!

Ja kreivi Torsten riensi pois.

Silloin katosi se herpaiseva tunne, joka vast'ikään cli vallannut
kaikki muut. Falkenberg raivosi. Naiset itkivät. Mutta se oli
myöhäistä. Torsten Bertelsköld oli saanut kuninkaan sormuksen eikä
antanut sitä takaisin.



20. ERÄÄN NIMEN VARJO.


Jouluaamun myöhäinen aurinko vuonna 1718 nousi Norjan Jemtlantia vasten
olevalla rajalla Tydalenin tunturin yli. Yö oli ollut kylmä ja selkeä,
mutta lännestä päin nousi merestä nyt mustia lumipilviä, joiden synkkiä
reunoja vasten auringon ensimmäiset säteet kimalsivat kuin kultainen
päärme synkän suruhunnun ympärillä. Tunturien kukkulat kohosivat
korkeina ja lumipeittoisina synkistyvää taivasta vastaan, ja kun
päiväpaiste sattui niiden jäisiin huippuihin, näyttivät nämä
valkoisilta ja keväisiltä kuin toivo, joka loitolla loistellen aina
ihmissilmää pettelee.

Tunturin rinteellä oli vilkasta liikettä. Siellä olivat Armfeltin
joukot, siellä oli viimeinen pirstale Suomen viimeisestä sotavoimasta,
joka Trondhjemiin turhaan hyökättyään nyt palasi Norjan vuorilaaksoista
talvimajoilleen Ruotsin puolelle. Yö oli ollut ankara, sotamiehet
olivat keränneet kanervia ja kallioiden lomissa kasvavia hentoja
vaivaiskoivuja, virittääkseen valkean tässä kovassa pakkasessa. Mutta
liian äkkiä leimahti tämä heikko liekki, yhtä äkkiä sammuakseen, ja
monelta olivat jo kädet ja jalat paleltuneet. Mutta vielä kyti kipinä
rohkeutta näissä kangistuneissa jäsenissä. Sotaretki oli menetetty;
urhokas ja kuuluisa Långström, Suomenmaan parhaita sissejä, oli juuri
vähän ennen kaatunut eräässä noita yksinäisiä, vimmaisia taisteluita,
joissa vain tunturien kaiku vastaa uroiden huutoihin eikä voitetulla
ole pelastusta missään. Ankara oli kulku, ruokavarat varsin vähissä;
mutta vielä painui suomalainen joukko eteenpäin, sillä vielä eli
Kaarle-kuningas, ja vaikka kaikki olikin menetetty, niin olipa vielä
kaikki voitettavissakin niin kauan kuin hän oli hengissä. Sekavia
huhuja hänen aikomistaan suurista yrityksistä kulki miehestä mieheen;
ja nämä tulevaisuuden tarut, samoin kuin tarut menneisyydestä, ne
elähyttivät vielä yönuotion ääressä istuvain lannistuvaa rohkeutta.
Tiedettiin, että Görtz menestyksellä hieroi rauhaa vaarallisimman
vastustajan, tsaari Pietarin kanssa, jonka puheilla hän itse oli ollut
Haagissa ja Pietarissa. Tiedettiin vielä, että tsaari oli tyytymätön
saksalaisiin liittolaisiinsa, jotka kadehtien ja peläten seurasivat
hänen yrityksiään saada jalansijaa Saksanmaalla. Tiedettiin niinikään,
että tsaarin luonne oli sitä laatua, että se voi sopia yhteen Kaarle
XII:n luonteen kanssa -- rohkea, korkealle tähtäävä, suuria
suunnitteleva. Kuiskailtiin yhtä ja toista aiotusta avioliitosta
Kaarle-kuninkaan ja tsaari Pietarin herttaisen tyttären Annan[41]
välillä. Sitten piti muka näiden mahtavain urhojen, jotka niin kauan
olivat otelleet ylivallasta pohjolassa, sopia keskenänsä ja käydä
liittoon, joka panisi Euroopan valtaistuimet vavahtelemaan. Ruotsi
luopuisi Virosta ja Inkerinmaasta ikuisiksi ajoiksi, mutta Liivinmaasta
viideksi, kymmeneksi vuodeksi, jotavastoin tsaari antaisi Suomenmaan
takaisin ja laivastollaan auttaisi Kaarlea korvaukseksi valloittamaan
Norjan. Sitten asettaisi Kaarle, rangaistakseen Yrjö-kuninkaan
petollisuutta, 30,000:lla miehellä Stuartit Britannian valtaistuimelle;
mutta itse olisi hän, liitossa tsaari Pietarin kanssa, hyökkäävä
Saksanmaahan, ottava menetetyt alueet takaisin, luova uudeksi Euroopan.

Nämä olivat jättiläistuumia auringonlaskun edellä; ne kiertelivät
kaikki saman keskustan, saman sankarinimen ympärillä. Ja ainakin kaksi
tahi kolme kuolevaista tiedetään olleen jotka tunsivat itsensä
kykeneviksi näitä tuumia toimeen panemaan; ne olivat syntyneet erään
valtioviisaan nerokkaissa aivoissa ja salaman iskuina sytyttäneet
kahden urotekoja haaveksivan yksinvaltiaan mielet tulena palamaan.
Sekin tiedetään, että nämä uhkatuumat olivat järkevämmät kuin ne, joita
Kaarle XII omin päin keksiskeli. Mutta se on kenties unohdettu, että
vielä tuhannet muutkin uskoivat niiden mahdollisuuteen, ja niiden
joukossa olivat viimeiset suomalaisetkin. Vuosikausia oli Ruotsin
valtakunta kulkenut voittojen unenhoureessa; onnettomuudet ja uhraukset
olivat herättäneet ne, jotka lähinnä nääntyivät kuormain painon alle,
mutta sotamies eli yhä vielä siinä uljaassa uskossaan, että hän
kuninkaan lipun alla oli maailman voittava. Hidas suomalainen ei
hevillä heitä lempituumiaan. Ei mikään, eivät edes tappiot, eivät
peräytymiset eivätkä tuhannet vaaratkaan voineet järkyttää Armfeltin
sotajoukon lannistumatonta rohkeutta, niin kauan kuin kuningas oli
elossa. He taistelivat varjossa, niinkuin Leonidas taisteli
persialaisten nuolien varjossa -- erään nimen varjossa.

Mutta se tuli, se sanoma, joka herpaisi jokaisen käden ja pyyhki kaiken
tulevaisuuden pois voittojen kirjasta. Kuiske, kamala kuin kuolon,
kulki miehestä mieheen: Kaarle XII ei enää ollut olemassa; hän oli
kaatunut niinkuin oli elänytkin, rintavarustusta ylempänä, käsi miekan
kahvassa, silmä vihollista kohti, kuulain vinkunan keskellä. "Hän
kaatui", sanoo eräs hänen aikalaisensa, "kuulasta, joka kävi suoraan
hänen päänsä läpi, ja tämä kuula kaasi Ruotsin." _Kuinka_ hän kaatui,
siitä ei silloinen sukupolvi muistanut ottaa tarkempaa selkoa. Kaatuiko
hän "Euroopan yhdistyneiden valtain toimesta", -- kaatuiko hän
ruotsalaisesta vai norjalaisesta kuulasta, ehkeipä kuulasta ensinkään,
vaan miekasta -- se oli sen ajan miehistä yhdentekevää. Pääasia oli,
että se mies kaatui, joka, ollen korkea kuin vuori aikakautensa
kääpiöiden keskellä, yksinään kantoi olallaan tätä aikakautta, joka
kukistui hänen kanssansa, eikä enää haudastaan noussut. Hänen
aikakautensa ei ollut samaa mieltä kuin suurin Ruotsin uudemmista
historiankirjoittajista, että näet Kaarle XII:n kuolema oli "loppunut
elämä"; se odotti hänen elämänsä jälkimmäiseltä puoliskolta
uskomattomia asioita, samoin kuin oli odottanut edelliseltäkin, ja
kukapa voi arvata ja varmuudella sanoa sen suotta odottaneen?[42] Se
vain on varmaa, että maailma hengitti helpommin viimeisen jättiläisen
kaaduttua, sillä aseellinen suuruus painaa maata, ja se painoi Ruotsia
niinkuin olisi vuori laskeutunut sen rinnan päälle. Yhtä varmaa on
kuitenkin, että kun inhimillinen suuruus siihen yhdistyy, se kohentaa
enemmän kuin painaa, ja yllyttää ihmisten sydämet tekoihin, jotka iäti
elävät. Kaarle XII:n aikana tunsi jokainen poikanen Ruotsissa ja
Suomessa kasvavansa jättiläiseksi. Ne, jotka punnitsevat tämän
kuninkaan tekoja tavallisen vastattavan ja vastaavan mukaan, saavat
tulokseksi: saldo tappiota niin ja niin paljon. Eikä toisin voi
ollakaan, sillä Kaarle XII oli kenties suurin tuhlari, mikä milloinkaan
on elänyt, tuhlari, joka hukkasi valtakuntansa, voittomaansa,
armeijansa ja itsensä. Mutta luvunlaskijat ovat unohtaneet yhden, hänen
hyväkseen puhuvan saldon, joka ylensi hänen aikakautensa ja on ylentävä
kaikkia tulevia sukupolvia, nimittäin hänen suuruutensa loiston. Hän
oli skandinavialaisen sankarihengen viimeinen ja korkein huippu, tämän
sankarihengen, joka jo tuhat vuotta ennen häntä riehui ympäri Euroopan.
Hänessä oli siis enemmän kuin yksi aikakausi, enemmän kuin yksi kansa,
hänessä oli menneen vuosituhannen sielu. Mennyt se oli, ja sentähden se
katosi hänen kanssansa; mutta hänen nimensä varjo, joka täytti ja
pimensi pohjoismaita hänen eläessään, se täyttää ja kirkastaa pohjolaa
hänen kuoltuansa...

Surusanoman kuninkaan kuolemasta sai Armfelt eräältä vangiksi otetulta
norjalaiselta postinkuljettajalta.[43] Sitä ei käynyt kauan
sotamiehiltä salaaminen, ja siitä hetkestä alkaen oli Suomen sotajoukko
hukassa. Ihastuksen, voiton voima, joka oli niin kauan ylläpitänyt
näitä urhoja heidän yliluonnollisissa ponnistuksissaan -- se voima oli
nyt murrettu. Todellisuus karkasi heidän kimppuunsa ja ylivoimallaan
lannisti heidät niinkuin kallio, jonka jättiläinen on jyrkänteen
reunalle vierittänyt, vyörähtää takaisin hänen puutuneelle
käsivarrelleen. Ja todellisuus oli tällä hetkellä jouluaamu Norjan
tiettömillä tuntureilla.

Armeija lähti liikkeelle Tydalenista, josta vielä oli seitsemän
penikulmaa lähimpään Jemtlannin kylään. Armeijan mukana oli norjalaisia
vankeja ja näiden joukossa tunturien asukkaita, jotka saivat valita
joko runsasta palkintoa vastaan oppaana ollakseen tai hirsipuuhun
kuollakseen. Vielä valaisi aurinko korkeimpia vuorenhuippuja,
Bokhammaria, Öjetunturia, Remmeniä ja Einhagenia. Mutta sitten valo
sammui mustaan lumipilveen, joka nousi yhä ylemmä ja kumeasti kohisten
yhä läheni luoteiselta ilmalta. Tuossa tuokiossa olivat tunturit,
ihmiset, hevoset, reet peittyneet lumipyryyn niin sakeaan, ettei enää
nähnyt kymmentä kyynärää eteensä ja niin kirpeän kylmään, että se tunki
lämpimimpäinkin talvivaatteiden läpi. Harvat olivatkin ne, joilla oli
yllään lammasnahkaturkki tahi kulumaton sarkatakki. Oppaat eksyivät ja
paleltuivat kuoliaiksi. Armeija samosi samoamistaan, tietämättä minne,
mutta eteenpäin kuitenkin mentiin -- niin kauan kuin mentiin. Ja
kylläpä mentiinkin niin kauan kuin mahdollista; eiväthän he muuten
olisikaan olleet suomalaisia. Mutta pian täytyi lakata kulkemasta.
Hevoset kaatuivat. Aseet putoilivat sotamiesten käsistä; muutamat
heistä peittyivät lumen alle; toiset vajosivat voipuneina hankeen ja
nukkuivat, koskaan enää heräämättä. Toiset taas suistuivat syviin,
petollisen lumivaipan peittämiin rotkoihin. Toiset koettivat nuotioiden
turvin säilyttää henkeänsä. Kallioiden suojaan tehtiin tulia; kaikki
mitä polttaa voitiin -- kiväärinperät, laastukit, kuormaston reet,
lavetit, satulat -- poltettiin säälimättä. Mutta lumipyry raivosi
heikentymättömällä voimalla koko ensimmäisen ja toisen joulupäivän.
Tulia ei voitu enää vireillä pitää. Koko sotajoukko oli tuhon oma.

Tässä kauheassa joululeikissä nähtiin erään kookkaan sankariolennon
häämöttävän lymipyryssä, noin 300 miestä muassaan, jotka vielä häntä
seurasivat. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka eivät vielä olleet
joutuneet epätoivon valtaan. Hän se oli, joka tuolla kuuluisalla
retkellä Trondhjemiä vastaan ensiksi nosti kanuunan olalleen ja kantoi
sen syvyyksien yli. Hän se oli, joka nyt paluuretkellä taittoi polveaan
vasten jykevätekoisen kuormareen ja käytti sen polttopuiksi. Se oli
hän, joka, yksinään väsymätönnä, nosti milloin yhden milloin toisen
toverin ylös kinoksista ja vuorenkoloista ja koetti saada heitä
virkoamaan. Hänen joukkonsa seurasi häntä kuin pelastavaa enkeliä ja
raivasi arvaamattomien vaarain läpi tiensä Eina-joelle, joka laskee
tuntureilta Handöliin, Jemtlannin ensimmäiseen kylään.

Kun nämä kolmesataa miestä olivat saapuneet joelle, nostivat he
ilohuudon, sillä heillä oli nyt kompassi, joka ei enää pettänyt heitä,
niinkuin aurinko, kuu ja tähdet olivat pettäneet tässä hirmuisessa
lumituiskussa. He hakkasivat avannon jäähän ja katsoivat, minnepäin
vesi juoksi: sielläpäin oli Jemtland, sielläpäin pelastus. Toivo
hymyili vielä kerran näille harvoille jäljelle jääneille urhoille. He
ympäröivät kiitollisina johtajansa, majuri Bertelsköldin, ja pyysivät
saada vuorotellen kantaa häntä; sillä sittenkun hän 36 tuntia oli
reutonut enemmän kuin kaksikymmentä muuta miestä yhteensä, alkoivat
hänenkin jättiläisvoimansa uupua. Mutta hän puristi heidän käsiään
jäähyväisiksi ja puhui heille muutamia sanoja, jotka kuuluivat
myrskynkin läpi.

-- Astukaa eteenpäin pojat, -- sanoi hän; -- se on tie elämään. Minä
käännyn tästä takaisin, eikä kukaan saa minua seurata. Neljätuhatta
miestä harhailee vielä noilla tuntureilla; Jumala tietää, kuinka moni
heistä voi jalkaansa liikuttaa. Mutta se on Suomen viimeinen
sotajoukko, minä en saata sitä jättää, minun täytyy etsiä käsiini niin
monta kuin voin, opastaakseni heidät tänne Eina-joelle. Älkää
vastustako minua; viimeisen kerran minä teitä nyt komennan, lapseni; te
tiedätte, etten minä suvaitse ketään, joka mukisee palveluksessa. Jos
en enää palajaisi, niin tervehtikää vaimoani ja pientä poikaani, Kaarle
Viktoriani. Sanokaa heille, että he, lähinnä Jumalaa, ovat olleet
viimeinen ajatukseni. Sanokaa heille, että veljeni Torsten pitäköön
heistä huolen ja kasvattakoon poikani kelpo mieheksi, joka pelkää
Jumalaa ja kunnioittaa kuningastaan. Sanokaa heille, että minä kuolin
niinkuin olin elänyt, Suomenmaan ja Kaarle-kuninkaan palveluksessa. Kun
ei niitä enää ole, ei kannata minunkaan enää elää. Jääkää hyvästi,
pojat. Jumala olkoon teidän kanssanne. Jos joku teistä vielä saapuu
Suomeen, niin sanokaa minulta terveisiä!

Näin puhuttuaan pyyhkäisi urhoollinen soturi kylmettyneen kyynelen
lumisella hihallaan silmästään ja riensi reippain askelin pois,
ikäänkuin peläten, että rakkaus puolisoon, lapseen ja elämään
viimeisellä hetkellä pettäisi isänmaan. Sotamiehet katsoivat surumielin
hänen jälkeensä, ei kukaan tohtinut vastustaa hänen viimeistä käskyään,
ja niin hän katosi pian heidän näkyvistään tuntureille ja lumituiskuun.

Tämä olikin viimeinen kerta, jolloin jotakin kuultiin tämän kertomuksen
sankarista, rehellisestä ja urhoollisesta karoliinista Kustaa Aadolf
Bertelsköldistä. Onnistuiko hänen pelastaa ketään Suomen viimeisestä
sankarijoukosta ja ketä ne pelastetut olivat, siitä ei koskaan ole
tietoja tullut. Se vain on varmaa, että hän jälkeä jättämättä katosi
tuhansien muiden kanssa tunturien äärettömään lumipeittoiseen hautaan,
vahvistaen kuolemallaan sen rakkauden kuninkaaseen ja isänmaahan, joka
järkähtämättä oli elähyttänyt hänen uskollista sieluaan sadoissa
taisteluissa, voitoissa ja vastuksissa, hänen elämänsä alusta aina sen
loppuun asti.

Kaikki, tai melkein kaikki, jotka tunturien jouluna hengittivät,
tuhoutuivat. Taru kertoo, että muutamat jäljelle jääneistä päästivät
norjalaisia vankeja vapaiksi ja lähettivät heidät anomaan apua
Trondhjemin linnan päälliköltä, ja että tämä oli lähettänyt 300
suksimiestä ja 150 keveätä rekeä etsimään ja pelastamaan eksyneitä.
Nämä rehelliset norjalaiset, jotka lähtivät pelastamaan vihollisen
sotajoukkoa, eivät kumminkaan päässeet tuntureille, niin kauan kuin
rajuilmaa kesti. Sen lakattua he seurasivat Suomen sotajoukon jälkiä,
ja hirvittävä oli se näky, mikä nyt kallioiden keskessä heitä kohtasi.
Armeijan kulkua osoittivat liiankin selvästi jälkeenjätetyt, kinoksiin
uponneet kanuunat ja sinne tänne kaikkialle sirotetut aseet. Sitten
tavattiin viluun kuolleita upseereja ja sotamiehiä, ensin yksitellen,
sitten kokonaisia ruotuja, viimein kokonaisia komppanioita ja
pataljoonia. Muutama tavattiin kuolleina sammuneen nuotion äärestä,
toiset istuvina tahi makaavina reistä, joiden edestä hevoset olivat
kaatuneet; useat olivat syviin rotkoihin ruhjoutuneet, toiset taas
olivat kangistuneina sortuneet samaan järjestykseen, jossa olivat
marssineet. Ylt'ympärinsä kuului susien ulvontaa, tunturien kotkat
kiertelivät laumoittain tämän kuoleman suuren tappotanteren ympärillä,
ja Tydalen oli sitten monena vuonna Norjan paras metsästyspaikka.

Mieshukkaa, jonka tämä hävityksen joulu tuotti, ei ole koskaan voitu
varmuudella määritellä. Siitä voidaan saada jonkinlainen käsitys, kun
muistetaan, että Armfeltin armeijan, sen Norjaan tullessa arvioitiin
käsittävän 6,500 asekuntoista miestä, ja näistä palasi vain noin 500
miestä, melkein kaikki jäseniltään osaksi paleltuneina. Jos kuolleiden
ja vangittujen luku sotaretken muuna aikana lasketaan 2,500:ksi, niin
tulee paleltuneiden luku olemaan 3,500. Muutamat sanovat sen
suuremmaksi, toiset pienemmäksi; varmaa vain on, että mieshukka oli
senaikaiseksi ääretön.

Näin päättyi Kaarle XII:n suuren viimeisen murhenäytelmän viimeinen
seikkailu, ja näin kaatuivat Suomen viimeiset karoliinit, joista
runoilija laulaa:[44]

    "Käy tuntureille viimeinen
    tuo eräjoukko Suomen
    kans' sankarinsa sortumaan,
    vain lumihanget hautanaan -- -- --"

Ja vielä hän laulaa:

    "Kyll' itki Ruotsi, Suomikin
    kuin äiti, leski itkee"...

Sinä, joka kevään vihannoidessa ja lempeämpiin oloihin ihastuneena olet
kuunnellut tätä surullista, mutta jalosydämistä tarua; sinä, joka
lämmittelet sydäntäsi Ruotsin kunnian loisteella ja Suomen laulun,
uudemman ajan urotöistä kertomilla, kuolemattomilla tarinoilla, muista,
että Suomella myöskin ennen niitä on ollut sankareita, tarujen
muistojen arvoisia, vaikkakaan sillä ei koskaan ennen ole ollut eikä
koskaan tulle olemaan kuin yksi vänrikki Stool, joka heitä lauluillaan
ylisteleisi.

_Kolmannen jakson loppu_.



VIITESELITYKSET:


[1] Vintergata = linnunrata (taivaalla).

[2] Tavataan alkukielellä kirjassa: Handl. rör. Skand. historia,
6. osassa.

[3] Tähän pilapuheeseen vetosi sitten hänen sisarensa Ulriika
Eleonoora.

[4] Hovijuoruja, Lambertin mainitsemia.

[5] Tässä isoäiti alkoi laskea sormillaan.

[6] Tärkeät asiat huomiseksi! Suoment. muist.

[7] Vaeltaessani Tanskanmaalla, sanoi välskäri, näytti kansa vielä
sadan vuoden perästä Kaarle XII:n lähdettä Enerumissa, ja Rungstedin
luona on vanha pyökkipuu, jonka latvaa sanotaan Kaarle XII:n kruunuksi.

[8] Päällikköjen nimiin näkyy voivan luottaa; useista pataljoonista
tiedetään vain, että ne olivat suomalaisia, mutta ei mistä olivat.

[9] Kuullessaan nämä sanat mutisi maisteri Svenonius aina jotakin
munkkilatinasta, muistuttaen: _rectius: in regem_.

[10] Nic. Tessinin omakätisistä kirjoituksista.

[11] Jota prof. Palmblad on käyttänyt lähteenä historialliseen
romaaniinsa "Aurora Königsmark", jossa muutamat paikat on kirjoitettu
suurella taidolla, mutta toiset syystä on luettu "kelvottomaan
kirjallisuuteen".

[12] Patkullin sanat Kaarle XII:sta.

[13] Historiallista. -- "Kuningas August voittaa enemmän yhdellä
metsästyksellä kuin kuningas Kaarle yhdellä taistelulla."

[14] Jos saa uskoa sitä kertojaa, joka Åbo Tidningar'issa vuodelta 1792
on kertonut sittemmin niin kuuluisan Ilmajoen rovastin Gabriel Peldanin
elämänvaiheita, on tämä v. 1710 oleskellut Tukholmassa, josta asiasta
välskäri väitelköön mainitun kertojan kanssa.

[15] Ylioppilaat olkoot vapaat sotapalveluksesta, missä tilassa tahi
suhteissa hyvänsä he olla mahtavat.

[16] Ja älköön heitä siihen missään nimessä _vastoin heidän tahtoaan_
pakotettako.

[17] Tieteiden ja taiteiden harjoituksissa.

[18] 1,500 miestä K.K. Armfeltin johdolla. Forsius ei muista mainita,
että Armfelt torjui vihollisen suurella menestyksellä ja peräytyi vasta
sitten, kun tsaari Pietari itse saaristolaivastonsa kanssa ahdisti
Helsinkiä ja uhkasi saartaa vähäisen suomalaisen joukon.

[19] Välskäri lisäsi, että jos ei tätä kohtausta löydetäkään
arkistoista, löydettäneen siihen kuitenkin selitys urhoollisen
kenraalin rohkeasta ja neuvokkaasta luonteesta.

[20] Kun Kivennapa myöhempinä aikoina joutui suurten lahjoitusmaiden
alueeksi, tulivat sen sudet surullisen kuuluisiksi. Joka vuosi ne
veivät kylistä lapsia, ja väestöä oli kielletty pitämästä pyssyjä,
ettei se saisi hävittää tilanomistajain metsänriistaa.

[21] _Kivekkäiksi_ nimittävät kansantarinat näitten aikojen
sissisankareita. Nimi johtuu eräästä Antti Klvekkäästä, joka oli
karjalaisten sissien johtaja.

[22] Välskärin kuudes kertomus.

[23] Koko Pohjanmaan sotaan kykenevä väestö oli käsketty maata
suojelemaan, ja olikin osaksi jo tulossa. Uudenkaarlepyyn rahvas oli
taistelun aikana vain penikulman päässä Isokyröstä.

[24] Brucen oman, rovasti Wahlille 1718 esittämän kertomuksen mukaan.
"Hän on, sanoi hän, kenraali de la Barrelle suuressa kiitollisuuden
velassa, sillä jos tämä vain olisi käskenyt ratsuväkensä seisoa
alallaan ja sytyttää piippunsa, olisi voitto ollut ruotsalaisten."
Semmoinen oli yleinen käsitys suomalaistenkin kesken, ja siihen
lisättiin, että de la Barre kateudesta Armfeltia kohtaan ei suonut
tälle voittoa. Mutta Armfeltin antamat viralliset ilmoitukset sanovat,
että kaikki tekivät velvollisuutensa; eikä de la Barrea milloinkaan
pantu syytteeseen tästä menettelystä, vaan hän pysyi edelleenkin
virassaan ja teki Armfeltin kanssa tuon onnettoman retken Trondhjemiin
v. 1718.

[25] Tässä tarkoitetaan sitä hyvin tunnettua ja Voltairenkin levittämää
valhetta, että Kaarle XII olisi lähettänyt saappaansa neuvoskuntaan
sijaishallitsijaksi.

[26] Kreivi Arvid Horn -- Horn = Sarvi.

[27] Välskäri pani painon tälle sanalle siitä syystä, että, kuten hän
sanoi, jo aikaisin kyllä osattiin puhua _monesta_, mutta vasta vuodesta
1789 ruvettiin _kansasta_ puhumaan.

[28] Sarvi = horn. Suom. muist.

[29] "_Raivoisa Roland_" on italialaisen _Arioston_ 1500-luvun alussa
kirjoittama runoelma. Suoment. muist.

[30] Ehdotuksen tekikin siihen aikaan Stjerneld leikillään, Ja säädyt
myöntyivät siihen, jonka tähden S., joka oli tuittupäinen, lausui:
"Minä olin väärässä, kun en muistanut, ettei saa heittää helmiä
sioille, sillä ne syövät niitä kuin herneitä."

[31] Kuninkaan matka kävi alussa hitaasti. Vasta 26. p:nä lokakuuta
alkoi hänen maailmanmainio ratsastuksensa Pitestistä Stralsundiin.

[32] Korin antaminen = rukkasten antaminen. Suom. muist.

[33] Jumpru (ruots. jungfru), pienin suomalainen (ruotsalainen)
astiamitta, jota käytettiin ennen metrijärjestelmän voimaan astumista
j. = 1/32 kannua = 1/16 tuoppia = 1/4 korttelia = 8,179 cl. Suoment.
muist.

[34] Runebergin runoelmasta "Hauta Perhossa". Suoment. muist.

[35] Senaikaiset kertomukset sanovat venäläisten räjäyttäneen
linnan ilmaan. -- "Meidän väkemme", sanoo Mathesius, "oli
ajattelemattomuudessaan jättänyt 7 tynnyriä ruutia linnaan. Vastoin
sovinnon ehtoja käytti vihollinen nämä ruutitynnyrit hävittääkseen
linnan, jolloin sekä molemmat pyöreät tornit asuinhuoneineen lensivät
ilmaan, että myöskin hyvin tukeva kehämuuri halkesi monesta kohti 4:n,
5:n, 6:n ja 7:n sylen pituudelta." -- Koko lääni hävitettiin niin, että
ainoastaan 5 asuntoa jäi jäljelle.

[36] Arthur, brittiläinen tarukuningas, esiintyy keskiaikaisissa
ritarisaduissa kristinuskon ihannoituna esitaistelijana, kahdentoista
ritarin ("pyöreän pöydän ritarien") ympäröimänä. Suoment. muist.

[37] Tässä paikassa kapteeni Svanholm väänsi viiksiään, sillä
"tulimmaista" oli hänen mielikirouksensa, ja teki hyvää, kun sai kuulla
sen nyt karoliinin huulilta. Mutta välskäri, joka huomasi sen, lisäsi
huvikseen: "Jätän sanomatta, eikö mies siitä huolimatta ollut pelkuri,
sillä pelkureita oli myöskin siihen aikaan olemassa. Ei kuulla usein
mainittavan, että todelliset sankarit pitäisivät tapoinaan moisilla
voimasanoilla komeilla." -- Svanholm murisi jotakin, mitä kukaan ei
kuullut, ja kertomus jatkui.

[38] Käsky siitä annettiin maaliskuulla 1718.

[39] Vanha virsikirja. Suoment. muist.

[40] Latinal. sana _victor_ = voittaja. Suoment. muist.

[41] Joka sittemmin naitettiin Holsteinin nuorelle herttualle, Kaarlen
sisarenpojalle, ja on entisen Venäjän keisarillisen huoneen kantaäiti.

[42] Kaarle XII antoi vähän ennen kuolemaansa käskyn laittaa huvilinnat
kuntoon. Moni on luullut hänen päättäneen omistaa jälkimmäisen osan
elämäänsä rauhan töihin ja valtakunnan entiselleen palauttamiseen.

[43] Aikaisemmin. Juuri tämä sanoma sai hänet peräytymään.

[44] Franzén, "Vanha soturi"; ensimmäinen painos, sittemmin muutettu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Välskärin kertomuksia 3 - Siniset. Pakolainen. Erään nimen varjo." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.