Title: Matkustus Belgiaan
Author: Reuter, Fritz, 1810-1874
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Matkustus Belgiaan" ***


MATKUSTUS BELGIAAN

Alasaksan kielellä kirjoittanut

Fritz Reuter


Suomennos.


Porvoossa,
Werner Söderström, kustantaja,
1888.

Turku,
Åbo Tidning'in kirjapainon-osakeyhtiö,
1888.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Kuinka turilas surisi. -- Miten ukko Swart tuumaeli ukko Wittin kanssa.
-- Swart selittää asian eukollensa, mutta tämä istuu kuin neulojen
kärjillä. -- Kuinka Swartin emäntä ja Wittin emäntä itkevät kuin jos
olisivat ruoskitut ja kuinka poikanahjus ei ensinkään tahtonut itkeä.


Seinäkello naksutti: tik tak! tik tak!

Oli toinen helluntaipäivä vuonna 1854. Ukko Swart istui nojatuolissaan
piippuaan polttaen päivällisen jälkeen, sulattaessaan niitä suloisia
viskunasoosin möykkyjä, joita hänen eukkonsa oli laittanut hänelle.

Lempeä aurinko paistoi niin lämpimästi ikkunasta sisälle ja säteet ne
leikkivät lattialla. Pienintäkään tuulenpuuskaa ei tuntunut ulkona,
syvin hiljaisuus vallitsi sekä ulkona että huoneissa, ainoastaan kellon
yksitoikkoinen tik tak kuului, ja ukko Swartin silmänkannet tulivat
niin painaviksi. Tik tak! tik tak! Hän sulki silmänsä, nyökäytti
päätänsä ja kello se vaan naksutti tik tak, tik tak!

Rengit ja piiat olivat tänään koristaneet tuvan kukilla ja
viheriäisillä lehdillä ja lehtien kanssa olivat he tuoneet tupaan
turilasia, jotka nyt lentelivät ympäri huoneessa. Kakluunin edessä
makasi Vahti-koira, kuorsasi ja ähkyi unissaan, ja penkillä istui talon
musta kissa ja kehräsi torkkuen. Ja kello naksutti: tik tak! tik tak!

Ukko Swart nukkui, kissa nukkui, koira nukkui, mutta turilaat eivät
nukkuneet, ne lentelivät suristen sinne tänne, ja eräs oikein vanha
jörö niistä istahti ukko Swartin nenänkärjelle. Oikeastaan ei se
ollutkaan mikään kärki, siksi oli se liian leveä ja mukulamainen, olipa
se ennemmin nappi. No niin, turilas se käveli lystikseen ylt'ympäri
nappia. Mutta tuo oli ukolle vähän haitaksi, hän irvisteli pahasti ja
liikutteli suupieltään, mutta ei siitä apua ollut. Vihdoin kuitenkin
turilas kyllästyi tähän leikkiin; se lensi ukko Swartin napilta pois
kissan luo ja täältä koiran luo, jolle se kuiskasi jotakin korvaan --
koiran luota lensi se taas Swartin napille ja tätä leikkiä se yhä
pitkitti, kuin jos se olisi tahtonut oikein kiusata heitä kaikkia ja
tehdä heistä pilaa.

Kissa kehrää, koira murisee, ukko Swart mutisee ja turilas surisee --
ja niin kului kolme tuntia.

Kun nyt taas oli ukko Swartin vuoro ja hän irvisteli ja väänteli
suutaan, astui hänen naapurinsa, ukko Witt, tupaan.

"Hyvää päivää, Swart! No, kuinkas sinä voit? Tahdoin vaan kuulustella
oletko yksin kotona".

"Niin onkin, yksin olen, Witt".

"No Swart, oletko harkinnut asiaa?"

"Olenpa kylläkin", vastasi hän, "en ole muuta tehnyt koko kolmeen
tuntiin. Sitten kuin söin päivällisen, olen istunut tässä koko ajan ja
ajatellut asiaa".

"Kuules nyt", sanoi Witt, "minun mielestäni on paras, että istahdamme
tähän asiata punnitsemaan kerta vielä".

"Niin, tehkäämme niin!"

Ukot sytyttivät piippunsa palamaan ja istahtivat pöydän ääreen, vielä
kerran asiasta tuumailemaan.

Heidän edessään oli olutkannu ja siihen he usein kurkistelivat, ja
sitten sitä tuumaeltiin.

"Asia nyt on semmoinen kuin se on", sanoi ukko Swart.

"Niin, Swart, se on aivan totta se".

"Kuka nyt voi tietää mikä oikein olisi parasta?"

"Tämä on mutkallinen asia", sanoi Witt.

"Kovin mutkallinen", sanoi Swart ja raapi korvansa taustaa.

"Olenhan minä aina sanonut, ettemme tässä selville pääse", sanoi Witt.

"Mutta mitä hyötyä tästä tyhjästä puhelemisesta on? Mitä on tapahtuva,
se tapahtuu, ja asia selvenee kyllä itsestään lopulta".

"Niinhän minä myös olen aina sanonut, Swart".

"Emmekö pane maata koko asian päälle huomiseksi?"

"Minun mielestäni kaikki nyt on selvillä", sanoi ukko Witt.

"Niin, sen verran kuin minä voin huomata, olemme me yksimieliset tässä
suhtein, niinkuin kruununvouti sanoo", arveli Swart.

"Se on minunkin mielipiteeni".

"No, siis on asia päätetty!"

"Niin, hyvästi sitten naapurini; kovasti meitä tässä koetettiin,
ennenkuin asia tuli selväksi".

He nousivat istuimiltaan, kurkistivat vielä kannunpohjaan, sammuttivat
piippunsa, ja Witt meni kotiinsa.

Mutta tuskin oli hän ehtinyt mennä tiehensä, kun ukko Swartin päähän jo
lensi se ajatus, että ehkä hän olikin tehnyt liika pikaisen päätöksen,
hän aukaisi sentähden ikkunan ja huusi ulos Wittille.

"Kuules, mitäs arvelet siihen, emmekö ensin keskustele asiasta
vaimojemme kanssa?"

"Vaikka maan", vastasi Witt, "eihän se haittaa; eivät he meitä
kuitenkaan jätä rauhaan!"

       *       *       *       *       *

Kun Swartin emäntä hetkisen sen jälkeen tuli kotio -- hän oli ollut
naapurin luona hätä hätää kielittelemässä --, tuli asia taasen
puheeksi.

"Istu ales, muori!" sanoi Swart, "missä hiidessä sinä nyt taas olet
ollut? Minä istun täällä ja vaivaan pää-parkaani, ja sinä vaan menet
tiehesi, sinä!"

"Niin, näetkös..."

"Äh! minä en tahdo nähdä yhtään mitään! Paljaita tyhmyyksiä! Tässä minä
saan istua itseäni vaivaamassa sillä aikaa kuin sinä juokset ympäri
kylää".

"Minä olin vaan asialla".

"Sinulla on aina asioita. Ei tämä ole ensinkään niinkuin pitäisi
oleman. Sillä näetkös, _minä_ tahdon sitä, mitä sinä et tahdo, ja
_sinä_ tahdot mitä minä en tahdo. Sinä tahdot olla isäntä talossa,
mutta luulenpa että minä se vielä isäntänä olen. Istu nyt vaan ales ja
kuule, mitä minulla on sinulle sanottavana äläkä keskeytä minua
tyhmillä muistutuksillasi. Minä tahdon selittää sinulle jotakin.
Näetkös, minä olen monta vuotta vaivannut päätäni ajatellessani, mitä
pojastamme on tuleva. Mitä hyötyä siitä on, että hän kuleksii ympäri
maailmaa tyhmänä ja laiskana kuin sika. Sentähden olen minä päättänyt,
että hän saa matkustaa Berliniin ja sitten Belgiaan, ja siellä saa hän
pysyä pari vuotta..."

"Mitä? Siellä, jossa ei kukaan ihminen tunne häntä!" puuttui Swartin
emäntä puheesen.

"Pidä suusi! Minä en vielä ole puhunut loppuun. Siinä peijakkaan
yhdistyksessä Güstrowissa löytyy viisaita herroja, jotka tuntevat
maanviljelystä ja kaikenlaisia kirjoja. Ja he sanoivat naapurille
Wittille: 'Se jolla on poika', sanoivat he, 'ja antavat hänen
laiskotella muurin ääressä, se on tyhmä aasi'. Ei, sanoivat he, jos
hänestä on tuleva kelvollinen maanviljelijä, niin tulee hänen matkustaa
Belgiaan ja oppia järkiperäistä maanviljelystä, joka kuuluu olevan
jotakin oikein erinomaista siellä. Ja minä sanoin: 'No, mitä sinä
arvelet, Witt?' -- 'Minäkö?', sanoi hän, '_minun_ poikani pitää
lähtemän sinne'. -- 'No sitten _minunkin_ pitää kanssa', sanoin minä.
-- Ja nyt sinä tiedät, miten asian laita on, ja pidä siivosti suusi
kiinni, sillä minä en tahdo kuulla mitään muuta".

Tuoli oikein poltti Swartin emäntää, ja hän väänteli itseään niinkuin
se, joka istuu neulojen kärjillä. Mutta nyt täytyi hänen puhua suunsa
puhtaaksi, ei hän enää kauemmin voinut pidättää itseään.

"No tämäpä oli kummallista! Minun pitää oleman vaiti tuommoisen
härkäpään tähden, kuin sinä! Vai niin, minun pitää pitämän suuni
kiinni!"

Ja nyt antoi hän sanain virtailla suustaan, aivan niinkuin henkilö joka
laskee oltta tynnyristä ja on unhoittanut sulkea tapin, niin
virtailivat sanat Swartin emännän suusta.

Ukko Swart istui alallaan kädet ristissä ja antoi myrskyn mennä ohi.
Mutta kun hän luuli sen olleen ohi, niin se alkoi uudelleen; eukko oli
vaan vähän vetänyt henkeä välillä.

"Vai niin, sinä tahdot lähettää sen viattoman lapsirukan pois maailman
matkoille? Luulenpa todellakin, että sen tekisit, jollen minä ottaisi
häntä suojellakseni. Minun oma poikani, oma Fritsini! Meillä ei ole
muita kuin hän yksin, ja mitä sinä tekisit, jos me kadottaisimme
hänet?"

"Rauhoitu nyt vaan, eukkoseni", sanoi ukko Swart. "Jos se nyt tuleekin
vähän maksamaan, niin tahdon mielelläni uhrata sen hänen tähtensä. Ja
eihän hän enään ole mikään lapsi, pääsihän hän viime vuonna arpomisessa
vapaaksi asevelvollisuudesta. Ja mitäs hänelle voisi tapahtua,
matkustaahan hän yhdessä Kalle Wittin kanssa?"

"Kalle Wittin kanssa? Vai niin! Lammas pannaan siis toisen lampaan
kaitsijaksi. Onhan hän varsin yhtä lapsellinen kuin Frits, ja sinä
työnnät ne molemmat onnettomuuteen".

"Mutta pidä nyt jo suusi, eukko. Nyt sinä rupeet aivan hulluttelemaan.
Mutta kukaan ei saa sanoa, että minä työnnän poikani onnettomuuteen:
minä matkustan myös heidän kanssaan Belgiaan".

"No, kas tämäpä vasta on kaunista! Ei kestäisi kauvan ennenkuin
santarmit ottaisivat teidät kaikki niskasta kiinni ja veisivät
putkaan".

"Älä hulluttele, minä otan passin mukaan".

"Passin mukaan! Sen vaivan voit itseltäsi säästää. Eihän sinulla ole
säällistä nenääkään. Sinulle eivät he todellakaan anna mitään passia,
ja siksi toiseksi, niin et sinä tunne tietäkään!"

"Minä kyselen. Ja nyt en minä enää tahdo kuulla puhuttaman tästä. Minä
_tahdon_! ja kun minä _tahdon_, niin minä _tahdon_!"

Ja näin sanottuaan meni ukko Swart ulos ovesta ja naapurin luo.

Täällä oli samoin. Ukko Wittin täytyi kestää: kova ottelu vaimonsa
kanssa, ja hänen ei käynyt paremmin kuin naapurinsakaan.

"Eukkoni ei tahdo oikein antaa perää", sanoi Witt, "hän pelkää, että
jotakin tulisi tapahtumaan pojalle".

"Rauhoittukaat vaan, naapurin emäntä", sanoi ukko Swart. "Tulevathan
pojat takaisin. Mutta menkäät nyt minun eukkoni luo ja itkekäät sitten
molemmat, minkä jaksatte, niin kaikki on hyvä".

Ja Wittin emäntä meni.

Kun hän tuli tupaan, istui Swartin emäntä kasvot esiliinalla
peitettynä. Hän itki ja väänteli käsiään, kuin jos tässä olisi ollut
kysymys hänen hengestään, eikä kestänyt kauvan ennenkuin myös Wittin
emäntä nosti esiliinan silmilleen ja rupesi itkeä tihuttamaan. Nyt he
molemmat itkivät kilpaan ja valittivat. Mutta kun itku rupesi käymään
molemmille lilan valtavaksi, alkoivat he huutaa molemmat yhtaikaa.

"Kuinkas tämä tulee päättymään! Jos me vaan olisimme eläneet tämän
yli!"

"Että hänen piti pääsemän vapaaksi sotapalveluksesta!" ruikutti Swartin
emäntä.

"Minä olen neulotuttanut seitsemän uutta paitaa Kallelle ja uudet
siniset housut", valitti Wittin emäntä.

"Frits saa uuden takin, ja nyt pitää hänen lähtemään Belgiaan, siihen
kirottuun paikkaan!"

"Kuules, tiedätkö missä se Belgia on?"

"En, kukas sen voi tietää? Mutta pitkä matka sinne on, ja siellä on
villiä ihmisiä ja ryöväriä, susia ja rautateitä; kun minä vaan
ajattelen sitä, rupee minua värisyttämään!"

"Niin, eikös se ole kauheata!"

"Eikös ne voisi lähettää poikia johonkin maanviljelys-kouluun tässä
maassa? Minulla on orpana Kriwitsissä..."

"Niin, sanos nyt muuta! Se on vaan minun ukkoni, joka on pannut nämät
ajatukset sinun ukkosi päähän. He tahtovat vaan itse päästä
matkustamaan ales Tyroliin tai Puolaan ja kuljeksia ympäri pitkin
maanteitä".

"Naapuri kulta ... kuules nyt!"

"Ei tässä mikään auta. Sen ovat he nyt kerran saaneet päähänsä. Mutta
kun he kerran ovat päässeet kotia, niin..."

"Ja minun Kalleni ei saa mennä siihen kirottuun seuraan. Hän ei saa,
sen tahdon minä luvata, sillä minä se sentään olen pojan äiti".

"Anna nyt asian olla äläkä sano mitään, se on paras. Mutta kun he ovat
tulleet takaisin, silloin he saavat nähdä toista".

Kun he olivat ehtineet tämän sopimuksen tehdä, astui Frits huoneesen.
Hän oli ollut kylässä puhelemassa hetkisen lukkarin Dorotean kanssa
siellä alhaalla sen vanhan seljapuun luona; täällä olivat he vannoneet
toisilleen ikuisen uskollisuuden ja kun Frits saisi vastaanottaa talon,
viettäisivät he häänsä, vaikka vanhemmat panisivatkin vastaan kuinka
ankarasti tahansa. Swartin emäntä ei näet kärsinyt sitä, että näillä
nuorilla oli niin paljon puhumista toinen toisensa kanssa. Ei hänellä
sentään ollut mitään Doroteaa vastaan, päinvastoin, Dorotea oli kaunis
tyttö ja hänellä oli hyvä ymmärryksen lahja ja sitten oli hän niin
ketterä neulomaan, hän oli aivan äskeisin neulonut Swartin emännälle
uuden kapan. Mutta saisiko Frits ottaa hänet armaaksensa? Ei, siksi oli
Dorotea liian köyhä. Vaikkapa he kääntäisivät hänet ylös ales, vakuutti
Swartin emäntä, ei siitä asiasta sentään tulisi mitään. Dorotea oli
liiaksi paljasjalkainen, ja jos hänen Fritsinsä tahtoisi naida, voisi
hän saada aivan toisenlaisia tyttöjä kuin Dorotea. Olipa tässä
saatavissa kauppamies Hahnin tytär ja kestikievarin orpana, mutta
lukkarin Dorotea oli liian köyhä!

Frits astui tupaan niin iloisella mielin. Hän ja Dorotea olivat nyt
tehneet sopimuksensa, hän oli niin iloinen, niin onnellinen.

Kun Swartin emäntä näki hänen tulevan ovesta sanoi hän:

"Sinä hymyilet, poikaseni, sinun pitäisi ennemmin itkeä. Jospa vaan
tietäisit mitä on tapahtunut".

"Niin", lisäsi Wittin emäntä, "tässä on kysymyksessä kauheita asioita".

Ja nyt rupesi äiti kertomaan ja selittämään hänelle koko asiaa. Eukko
oli luullut, että Frits rupeisi itkemään; mutta Frits kuulteli hänen
sanojaan vaan puolella korvalla, hänen ajatuksensa olivat sen vanhan
seljapuun ja lukkarin Dorotean luona.

"Onkos kukaan ennen tätä tämmöistä nähnyt?" puhkesi Swartin emäntä
lausumaan. "Eikö se tuhma poika istu tuossa irvistellen? Minkätähden et
sinä itke, luuletko sinä, että minä lasken leikkiä. Ja mikä se sinua
muuten niin huvittaa? Sinä vaan nauraa höhötät, kuu minä itken katkeria
kyyneleitä!"

Ja Swartin emäntä nosti taas esiliinansa silmilleen.

Frits ajatteli vaan vanhaa seljapuuta ja omaa Doroteaansa ja se poika
nahjus ei ensinkään tahtonut itkeä. Ei ensinkään auttanut, että äiti
itki ja torui, Frits ei tahtonut itkeä. Ja niin tuli ilta, ukko Swart
tuli kotiin ja Wittin emäntä sanoi hyvästi eikä enää kestänyt kauvan
ennenkuin kaikki olivat sängyssä.

Kuu kuumotti ikkunasta ja seinäkello naksutti: tik tak! tik tak!

Swartin emäntä näki kauheita unia. Kolme isoa miestä, joilla oli
kyynärän pituinen parta ja jotka olivat käärityt valkoisiin raitiin,
hyökkäsivät Fritsin kimppuun ja veivät hänen uuden takkinsa, ja
seitsemän sutta söi hänet suuhunsa saappaineen päivineen, mutta se
poika nahjus ei sittenkään tahtonut itkeä. Ukko Swart taasen näki unta
santarmeista, jotka tarttuivat hänen niskaansa maantiellä ja veivät
hänet putkaan -- ja Frits, niin, hän näki unta lukkarin Doroteasta.



TOINEN LUKU.

Mitä rekistraattori Schnabel oli kirjoittanut passiin. -- Kuinka monta
muotia löytyy. -- Kuinka Frits ja Dorotea sanoivat jäähyväiset
toisillensa.


Seuraavana aamuna läksivät ukko Swart ja Frits sekä ukko Witt ja Kalle
kaupunkiin kansliasta ottamaan ulos "passia ulkomaalle". Se maksoi 16
groshenia, ja kun olivat sen saaneet, kiiruhtivat he kotia. Naapuri
Swart oli nimittäin siitä mielipiteestä, että matkalle oli lähdettävä
mitä kiireimmin. "Sillä muuten eukko taas sekaantuu asiaan", sanoi hän.

Kun ukko Swart tuli kotio, otti hän passin esiin ja sanoi eukollensa:

"Tässä on nyt passi, ja minä seison siinä kokonaan".

"Se mahtaa olla kaunis kuvaus se".

"Kuules Frits", sanoi ukko Swart, "tules tänne ja lue passi meille.
Alun saat hypätä yli. Ala ulkonäöstä".

Ja Frits luki.

"Pituus: viisi jalkaa ja yksi tuuma".

"Se on oikein, se", sanoi Swart tyytyväisenä. "Niin erittäin pitkä en
minä olekaan".

"Vartalo: sangen r-u-u, sanoo ruu, m-i-i, sanoo mii, ruumii, k-a-s,
sanoo kas, ruumiikas".

"Äh, mitä sinä mökötät! Ruumiikas, mitä se on? Olenko minä ruumiin
näköinen, minä joka olen lihava ja verevä mies! Se pitää tietysti olla
rumakas... No lue eteenpäin!"

"Silmät: harmaat -- tukka: punanen..."

"Se on myöskin oikein. Mutta oikein ketun-punanen ei minun tukkani
sentään ole, se vivahtaa vähän keltaseen".

"Äh, isä, kyllä sen lapsikin voi nähdä että te olette oikea kettu!"

"Mitä hittoja! Luulenpa todella, että...! Katso sinä vaan passiin".

"Suu: iso -- nenä, pieni..."

"Sitä täytyy minun oikein mennä peiliin katsomaan. Minä olen aina
luullut, että minulla olisi komea nenä ja että se olisi luontevan
muotoinen". Ukko tarkasteli nenäänsä peilissä kaikilta puolin. "Mutta
mitä pituudesta puuttuu, sen leveys korvaa. Poika, älä naura, vaan lue
eteenpäin!"

"Erityisiä tuntomerkkiä: hänen kasvonsa ovat täynnä teirenpilkkuja,
samoin rokonarpia ja näyttää, kuin jos ne olisivat kokoonneulotut.
Niiden väri vivahtaa vähän siniseen. Hän katsoo vähän kieroon.

"Mitä! Mitenkä siinä seisoo? Anna tänne passi!"

"Tässä seisoo, isä: hän katsoo vähän kieroon!"

"Ettäkö minun kasvoni ovat siniset?"

"Niin tässä seisoo, isä!"

"Ja kasvot näyttävät kuin jos olisivat kokoonneulotut?"

"Niin, tässä seisoo niin!"

"Mutta se on hävytöntä! Että rekistraattori Schnabel on kirjoittanut
semmoista passiin! Minä olin muuten aikonut lähettää hänelle
juottovasikan. Kaikki se muu minun pituudestani, nenästäni ja suustani,
se on kyllä paikallaan ja oikein, ja se 'ruumiikas' olisi myös saanut
käydä päinsä, mutta siniset kasvot, se on liian hullusti".

"No enkö minä sitä sanonut?" tiuskasi Swartin emäntä sanomaan. "Kuules
Frits, istahdas ales kirjoittamaan kopio tuosta passista minulle, niin
minä panetan sen lasiin ja raamiin, ja kun isäsi lähtee pois matkoille,
niin on minulla siinä hänen kuvansa!"

Mutta nyt Swart vihastui. Hivukset hänen päässään nousivat pystyyn ja
hän rupesi kiljumaan...

"Vai niin, sinä tahdot tehdä pilaa minun ulkomuodostani?" sanoi hän.
"Mutta sen minä sinulle sanon, että huomenna aikaiseen aamulla minä ja
Frits ja naapuri Witt ja Kalle istahdamme minun vankkuriini ja lähdemme
matkaamme. Mutta sinä saat istua kököttää täällä yksin ja tappaa
kärpäsiä huviksesi. Nyt sinä menet kauniisti panemaan kapineet kokoon;
vähän evästä me myös tarvitsemme mukaamme".

Ja niin sanottuaan meni Swart naapuritaloon.

Mutta tuskin oli hän avannut oven, ennenkuin hän jäi hämmästyksissään
seisomaan paikalleen ja puhkesi sanomaan:

"No, enhän minä ennen ole nähnyt hullumpaa! Poika, mitä sinä oikein
teet?"

Kalle Witt seisoi pöydällä ja katseli peiliin. Milloin oikoi hän
koipiaan suoraan eteenpäin, milloin väänteli hän niitä sivulle päin ja
hän tarkasteli uusia keltaisia saappaitaan ja samoin uusia keltaisia
housujaan sekä edestä että takaa. Mutta sieväpä hän olikin. Hän oli
voidellut tukkansa talilla ja mustannut partansa saapasmusteella. Kädet
piti hän kupeellaan ja ruusukukkanen oli hänellä hampaiden välissä.
Niin seisoi hän siinä täydessä komeudessaan ja tahtoi nähdä, miltä hän
oikein näytti. No, kaikki oli kuin olla piti, ja hän saattaisi kyllä
matkustaa, vaikkapa itse Berliniinkin.

Ukko Swartin seisoessa siinä ällistyksestä varsin puhumattomaksi
käyneenä, tulivat lukkari, herra Suhr, ja ukko Witt sisään ovesta.

"Katsokaas vaan", sanoi ukko Swart osoittaen piipullaan Kalleen,
"katsokaas, kuinka se poika on laittanut itsensä komeaksi".

"Niin, naapuri," sanoi ukko Witt tyytyväisen näköisenä, "se täytyy
myöntää, että kyllä hän ymmärtää pukea itsensä hyvin aina. Antakaas,
kun hän nyt vaan saa sen uuden hattunsa päähänsä, niin häntä kyllä
voisi luulla vaikka kreiviksi, niin hieno hän on".

"Niin", sanoi lukkari, "se minun täytyy sanoa, että hän on valmistanut
ja säälinyt itsensä mainiosti tälle matkalle. Muotia on noudattaminen.
Minä tahdon nyt vaan sanoa, että jos esimerkiksi sini olisi muotina ja
joku ottaisi yllensä viheriäisen takin, niin ei se sopisi yhteen!"

"Ei", sanoi ukko Swart, "siinä te olette aivan oikeassa".

Ja ukko Witt huomautti:

"Niin, totta se kyllä on!"

"Ja muoti on muoti, ja joka asia tai esine joka ei ole muotia, se ei
ole muotia, vaikka mitä tekisi. Muotia niitä löytyy ainoastaan kolme,
joita täytyy seurata", selitti lukkari vielä, "nimittäin sininen,
keltanen ja punanen -- ne muut eivät ole laisinkaan muotia."

"No, Suhr, sanokaas nyt minulle sitten", sanoi Witt, "onko Kalle
muodinmukainen? Tules tänne, poikani, ja anna lukkarin tarkastaa sinua.
Onko hän muodinmukainen?"

"Onpa kylläkin", sanoi lukkari, "punanen kaulahuivi, sininen takki ja
keltaset housut, se sopii säntilleen yhteen. Veli Witt, minä en tiedä
mitään, joka puuttuisi, jos ei kenties korkea kaulus".

"Niin", sanoi ukko Swart, "siinä on hän oikeassa, ja olenhan minä aina
sanonutkin, että semmoinen valkoinen kaulus se antaa oikein herrakkaan
muodon; Frits saa myös semmoisen kauluksen".

Mutta missä oli Frits sillä aikaa?

Hän ja Dorotea istuivat sen vanhan seljapuun alla. He pitelivät toinen
toistaan kädestä. Dorotea rupesi katkerasti itkemään, kun kuuli että
Frits oli lähtevä matkalle ja jäävä niin pitkäksi aikaa pois. Fritskin
olisi itkenyt, jollei se olisi ollut niin akkamaista miehelle. Mutta
hän heitti käsivartensa Dorotean vartalon ympäri ja koetti lohduttaa
häntä.

"Älä nyt itke, Dorotea", sanoi hän, "tulenhan minä pian takaisin ja
silloinhan minä tuon jotakin kaunista sinulle".

"Ah, Frits", vastasi hän, "minun sydämmeni on murtumaisillaan, kun
ajattelen, että sinä lähdet pois. Mitä minä pidän väliä lahjoista."

Ja Dorotea itki.

Frits oli heittiö, ei hän edes langennut polvilleen ja vannonut hänelle
taivaan ja helvetin, auringon ja kuun nimessä, että hänen sielunsa oli
kuuluva Dorotealle. Sitä ei hän ymmärtänyt, mutta hän taputti tyttöä
poskelle ja katseli hänen sinisilmiinsä, jotka nyt olivat punaset
itkusta. Hän laski käsivartensa Dorotean kaulalle ja nosti hänet
istunnan polvilleen.

"Rakas, oma Doroteani", sanoi hän. "Sinä et saa itkeä. Olethan sinä
sanonut pitäväsi minusta, eikä tule kauvan viipymään, ennenkuin minä
tulen takaisin. Pari vuotta kuluu pian, ja silloin minä suljen sinut
syliini, niinkuin nyt tänään".

Ja hän kumartihe vähän alespäin ja suikkasi suuta tytölle.

"Hyvästi nyt", sanoi Dorotea tukahtuneella äänellä, "ja mene Jumalan
haltuun!"

Frits nousi ja meni. Mutta vähän väliä hän seisahtui ja kääntyi
katsomaan Doroteaan päin; raskas oli tämä lähtö hänelle! Mutta kaikesta
surusta huolimatta oli hänellä sentään taivas sydämmessä; ja kuitenkin
oli hän vaan tuhma poika.

Ja Dorotea jäi istumaan seljapuun alle ja itki sen tuhman pojan tähden.
Satakieli lauloi -- ehkä tyttö juuri sentähden itkikin? -- kevättuuli
hyväili häntä -- ehkä hänen sydämmensä juuri sen vuoksi oli niin
raskas? -- ja kuu kumotti puitten, pensaitten välitse tähän sydämmeen.
Hän ajatteli eroa ja oli kuolla ilosta ja surusta -- ja kuitenkin oli
hän vaan köyhä ompelijatar.



KOLMAS LUKU.

Swart lohduttaa eukkoaan mustalla esiliinalla. -- Kuinka Dorotean sydän
on murtumaisillaan. -- Kuinka ukko Witt unhoitti rahansa kotiin ja
Kalle juoksi niitä noutamaan. -- Lukkari piti kauniita puheita, mutta
kadotti kuitenkin lopuksi tasapainon. -- Kuinka lukkari tarttuu onkeen
ja ne muut menevät matkoihinsa. Vähän metsän-ihmisistä.


Seuraavana päivänä seisoivat vankkurit, joidenka eteen oli valjastettu
kaksi varsatammaa, ukko Swartin oven edessä. Varsat hyppivät iloisina
vankkurien ympäri, ja ihmiset ne juoksivat edes takaisin vankkurien ja
tuvan väliä; milloin oli unhoitettu sitä, milloin tätä, mutta
vihdoinkin oli kaikki järjestyksessä. Vankkurien peräpuolella oli iso
arkku neljällä lukolla -- se sisälsi Kallen ja Fritsin matkakapineet --
ja seitsemän koria täynnä evästä oli asetettu sen ympäri.

Koko matkaseurue oli nyt koossa; myöskin lukkari oli saapuvilla, hän
seurasi vaan mukana kappaleen matkaa, käydäkseen samalla veljensä
luona. Olipa kuitenkin niitä, jotka sanoivat, että hän meni mukaan
ainoastaan eväiden tähden, mutta ihmiset sanovat niin paljon.

Sanoma siitä, että Kalle ja Frits olivat lähdössä matkalle
maanviljelys-opintoja harjoittamaan, oli levinnyt ympäri kylää, ja sekä
vanhat että nuoret olivat kokoontuneet lähtöä katsomaan. Muutamat
olivat kiivenneet pitäjänvoudin häkki-aidalle ja muutamat lähellä
olevalle pellon aidalle.

"Kaikki on järjestyksessä!" huudahti nyt Swartin Juhani, ja niin sitä
nyt sanottiin jäähyväiset toinen toiselleen. Sen kertomisella en minä
tahdo kuluttaa aikaa, sentähden että minä en mielelläni tahdo kertoa
sitä mikä surullista on. Molemmat eukot itkivät, kun heidän piti
sanoman hyvästi pojille, mutta pahimmin kuitenkin itki Swartin emäntä,
hän itki kuin piiskattu. Ukko Swart lohdutti häntä, niin hyvin kuin
voi.

"No no", sanoi hän pyyhkien hänen silmiään esiliinalla, mutta sitä ei
hänen olisi pitänyt tekemän, sillä esiliina oli tullut padoista pahasti
nokeen, niin että eukko nyt sai kaiken noen kasvoihinsa. Mutta tämä
kuitenkin rauhoitti häntä. Ja niin sitä vihdoin noustiin vankkuriin.

Etusijalla istuivat Kalle, Frits ja Juhani -- joka oli ajava vankkurit
takaisin kotiin -- ja ukko Witt ja ukko Swart istuivat takasijalla, ja
koska ukko Witt oli sangen "ruumiikas", niin ei siinä enää ollut sijaa
muille, jonka tähden lukkarin täytyi istua matka-arkun kannelle
vankkurien perään pitämään eväitä silmällä.

"Olemmeko nyt valmiit?" sanoi Swart katsahtaen olisiko kaikki
järjestyksessä, ja kaikki oli järjestyksessä. "No aja päälle sitten,
Juhani. Ja te, lukkari, pitäkäät kieli oikein suussa".

Heisaa! aika kyytiä sitä lähdettiin lasten huutaessa ja koirain
haukkuessa Swartin pihasta ja ulos avaraan maailmaan.

"Hei, seisahtukaat", huusi ukko Wunderlich, joka seisoi pitäjänvoudin
häkki-aidalla, "pyörä lähtee irti!"

"Älkäät vaan hukatko lukkaria!" huusi pitäjänvoudin Frits, joka seisoi
aidalla.

Ja pitäjänvouti itse huusi:

"Hyvästi, hyvästi! Sanokaat terveisiä paaville!"

Kuu he ajoivat lukkarin puutarhan ohitse; näkyi pieni valkoinen käsi
sen vanhan seljapuun rungon ympärillä ja kukkien ja lehtien välitse
näkyivät punoittavat tytön kasvot. Ne oli Dorotean.

Hän seisoi siinä katsellen heidän jälkeensä: kyyneleet valuivat hänen
silmistään poskille ja vierähtivät sieltä ales sille pienelle
valkoiselle kädelle. Nyt ajoivat vankkurit viimeisen talon ohitse ja
hänen kätensä viittasi viimeiset jäähyväiset. Oli kuin jos hänen
sydämmensä olisi ollut pakahtumaisillaan, ja hän lankesi polvillensa
sen vanhan seljapuun alle ja rukoili hartaasti Jumalaa; hän rukoili
hänen puolestaan, jota hän rakasti enimmin maailmassa, ja hänen
rukouksensa nousi kuin leivosten laulu ylös taivasta kohden.

Hän palasi takaisin työhönsä, mutta kaikki tuntui nyt niin vieraalta ja
kummalliselta hänen ompelussaan. Ompeliko hän morsiuspukuaan vai
käärinliinojaan?

Mutta meidän matkamiehemme ne ajoivat iloista kyytiä pois kylästä.

Kun he tulivat erääsen tienhaaraan, sanoi ukko Witt:

"Juhani, ptruu, ptruu! Seisauta vähän! Minä luulen, että olen
unhoittanut rahani kotiin".

"Ah", sanoi Juhani, "kuinkas te nyt voittekaan olla niin ajattelematon?
Kalle, juokse sinä kotia, mutta älä nahjustele!"

"Niin, tee se, Kalle", sanoi Witt, "minä sanon sinulle missä ne ovat.
Katsos nyt, kun sinä tulet kamariin, seisoo siinä kaappi, niinkuin
tiedät, vasemmalla nurkassa ikkunan vieressä, -- siitä ei sinun
tarvitse pitää väliä -- oikealla siitä, seinän vieressä, on arkku --
sen saat myös antaa olla, sillä eivät rahat ole siinä. Sitten menet
sinä pois kakluunin luo, niin, siellä eivät rahat myöskään ole, mutta
kakluunin juuressa vasemmalla puolella vähän oikealle, jossa vanha
Halli mielellään makaa, ei järin paljon taaksepäin, siellä nostat sinä
ylös kiven, ja kun olet nostanut sen, niin siinä alla on avain, sen
annat sitten äidille, kyllä hän tietää missä rahat ovat. No ymmärrätkös
nyt?"

"Kyllä, minä juoksen nyt," sanoi Kalle.

"Odotas vähän", kiiruhti ukko sanomaan, "vielä sananen! Jollet sinä
kohta löytäisi avainta, niin ei sinun tarvitse kauvan etsiä, vaan sano
sitten äidille, hän tietää missä se on."

"Kyllä, isä", sanoi Kalle, ja sitten hän nosti ylös takkinsa liepeet ja
lensi kirjavana kuin tiklivarpunen tiehensä rahoja noutamaan.

"Se Kalle, se on sentään reipas poika", sanoi lukkari, "lyönpä vaikka
vetoa sen päälle, että hän löytää avaimen. Siitä pojasta teillä on
iloa, ja niin kauniisti hän osaa puhuakin, varsin kuin kirjasta
lukisi".

"Niin", sanoi Swart, "se on aivan oikein, mutta minun tyhmä poikani se
istuu kököttää vaan ja tuijottelee osaamatta suutaan avata, aivan kuin
pitäjänvoudin Mari. -- No pöllöpää, mitä sinä nyt tuijotat? Vaikka minä
sanoisin hänelle senkin seitsemän kertaa missä Belgia on, niin ei hän
sittenkään sitä tietäisi".

"Se ei olekaan niin helppoa", sanoi lukkari, "eipä sitä voi häneltä
pyytääkään. Täältä Alt-Strelitsiin hän kyllä voisi osata, mutta sieltä
ei osaaminen enää olisi niin helppoa. Ainoa minkä voin teille sanoa on,
että te ajatte aina oikealle; jos ajaisitte vasemmalle, voisi tapahtua,
että tulisitte suoraan Venäjälle".

"Se olisi kauheata", sanoi ukko Swart.

"Taikka Itävaltaan", jatkoi lukkari, "taikka Puolaan, taikka kenties
Hinterpommeriin".

"Mutta tiedättekö tuon oikein varmaan, lukkari?" sanoi Swart.

"Sepä oli kysymys", sanoi lukkari pudistaen päätänsä tuon epäilyksen
johdosta. "Te saatte asettaa minun mihin tahansa, te saatte sysipimeänä
yönä asettaa minut synkkään korpeen, niin panempa vaikka kuinka suuren
veikan, että löydän tien, nimittäin jos minulla on muassani kartta.
Sitähän minun täytyy lapsillekin opettaa".

"Jaa jaa, Swart", sanoi Witt, "luulenpa että lukkari on oikeassa. Mutta
sanokaas, lukkari, tuleeko meidän nyt matkustaa myös laivallakin ja yli
aavan veden?"

"Äh, aina sinä hourailet siitä vedestä", puuttui Swart närkästyneenä
puheesen. "Eilen et muuta puhunut. Missä se aava vesi olisi? Sen on
vaan se tyhmä rekistraattori pannut päähäsi, ja mitäs hän tuntisi näitä
seikkoja?"

"Niin", sanoi lukkari, "jos Belgia olisi Amerikassa, mutta silloin te
saisitte ajaa yli pitkäin siltain".

Nyt tuli Kalle hengästyksissä takaisin.

"No, Kalle", sanoi Witt, "onko sinulla rahat? Sanoiko äiti muuten
mitään?"

"Ei hän mitään sanonut", vastasi Kalle.

"Näitkö sinä minun eukkoni?" kysyi Swart.

"Teillä oli koko porstua täynnä ihmisiä, ja ne juttelivat ja haukkuivat
kuin rengaskoirat ja sanoivat, että te olitte vanha pöllö, kun otitte
Fritsin kanssanne".

"Siitä en minä pidä väliä. Aja päälle, Juhani."

Ja nyt sitä lähdettiin eteenpäin ulos avaraan maailmaan, mutta ensiksi
läpi metsän.

"Niin", sanoi lukkari, "mitä minun taas piti sanomankaan; hauskaa
sentään on matkustella, nimittäin kun on rahaa kukkaro täysi.
Nuorempana minä olin sangen utelias ja minä kuljeksin ympäri maata, ja
hyvin minua otettiinkin vastaan, jos tulin vaikka mihin, sillä
tietäkääs, että minä siihen aikaan olin uljas mies ja olin sievän
näköinen, ja se on pää-asia. Minä ajoin silloin tavallisesti
postivaunuissa ja kannoin kauniita viiksiä, aivan kuin olisin kuulunut
sotaväkeen, ja olin helkkarin ylpeä".

"Se on totta, se", sanoi Witt, "ja se on myös parasta".

"Niin, se täytyy myöntää", sanoi ukko Swart ukko Wittille, "että ylpeä
oli lukkari".

Ja Swart antoi samalla Fritsille kolauksen niskaan.

"Saakeli sinua, poika, etkö tahdo istua selkä suorassa!"

"Niin", sanoi lukkari, "pitää aina oleman niin suora ja kankea kuin
seiväs, ja sitten teidän pitää olla rohkea ja iloinen ja esiytyä
uljaalla ryhdillä. Kun teitä kohteliaasti puhutellaan, tulee teidän
myös olla höyli, erittäinkin sotaväkeä kohtaan. Te olette esimerkiksi
tanssijaisissa; silloin tulee joku aliupseeri ja sanoo: 'Kirottu mies,
minä tahdoit tanssia teidän daaminne kanssa!' No, niin erittäin hauskaa
tuo ei ole, mutta ei se auta, teidän täytyy kumartaa ja sanoa: 'Kuten
käskette, herra korpraali, se on oleva minulle suuri huvi!!' Ja samassa
huudahdatte te niin kovaa, että kaikki sen kuulevat: 'Viinuri! Viinuri!
kaksi lasia viiniä!' Kun hän sitten tuo teidän daaminne takaisin,
sanotte te ujostelematta: 'Suuresti kiitollinen! Se on ollut minulle
suuri huvi ja olen rohjennut tilata tänne kaksi lasia viiniä'. Saatte
nähdä, että hän juo ne? Mutta ottaakseni toisen esimerkin. Otaksuu,
että te menette sisään johonkin kahvilaan tahi muuhun ravintolaan, ja
siellä tulee joku porvari teidän luoksenne sanoen: 'Suokaat anteeksi,
hyvä herra, te ehkä olette tuttu täällä...?' Silloin te vaan ojennatte
vartalonne, pistätte kädet taskuihinne, asetutte hänen eteensä ja
sanotte hänelle suoraan vasten kasvoja suurellisesti: 'Mitä? Mitä te
tarkoitatte? ja...'"

"Ptruu! ptruu! Juhani!" huusi ukko Witt, "seisauta vähän".

"Mitä nyt on?" kysyi Swart, "miksi hänen pitää seisauttaman?"

"Minä luulen, että olen pudottanut minun tupakkakukkaroni", sanoi Witt,
"se oli minulla vielä aivan äsken ja nyt se on poissa".

"Mutta mitä tämä nyt on?" sanoi Juhani, "te ette ensinkään katso
perään. Emme me tällä lailla koskaan tule Strelitsiin. Hypätkäät ales",
sanoi hän Kallelle ja Fritsille, "ja lähtekäät hakemaan sitä".

Vankkurit seisahtuivat, Kalle ja Frits hakivat tupakkakukkaroa, ja
lukkarin piti juuri jatkaman keskeytettyä esitelmäänsä sekä antaman
vielä useampia hyviä neuvoja, kun samassa herrasvaunut, joita neljä
ruskeata hevosta veti, ajoivat lentävää vauhtia heidän ohitsensa. Tämä
nyt oli hyvin kaikki, mutta varsat tuskin olivat ehtineet nähdä vieraat
vaunut ja ne neljä hevosta, ennenkuin ne nostivat häntänsä ilmaan ja
läksivät laukkaamaan niiden perään.

"Katsokaas varsoja -- ptruu!" huusi Swart niiden perään ja Juhani
kiljui: "Ptruu! Ptruu!" itse ukko Wittkin rupesi huutamaan: "Ptruu!
Ptruu!", mutta ei siitä apua ollut. Silloin ukko Witt ja ukko Swart
hyppäsivät ales vankkurista ja läksivät juoksemaan varsain perään,
mutta siitä eivät varsat pitäneet lukua, vaan juoksivat, kuin jos
mehiläisparvi olisi niitä ahdistanut. Juhani heitti ohjakset lukkarin
käteen ja läksi hänkin juoksemaan varsain perään, ja niin he lensivät
kaikki eteenpäin kuin jos valkea olisi ollut irti, ja sill'aikaa istui
lukkari tyytyväisenä keskellä eväskoria katsellen kilpajuoksua. Mutta
ei hänen ilonsa kestänyt kauvan. Molemmat tammat vankkurien edessä
rupesivat herittämään korviansa, ja ennenkuin lukkarimme tiesikään,
läksivät ne karkaamaan toisten perään. Nyt myös lukkarikin rupesi
huutamaan: "Ptruu, so so Liisa, no!" Mutta kaikeksi pahaksi pudotti hän
toisen ohjaksen, ja hevoset juoksivat nyt täyttä lentoa, lukkarin
hyppiessä eväskorin keskellä, silloin tällöin kiljuen: "Ptruu, no, no!"

Nyt vankkurit kiitivät Wittin ja Swartin ohi.

"Mitä hittoa teidän nyt on, lukkari", huusivat he hänelle, "hulluko te
olette!" mutta lukkari piteli itseään kiinni vankkurien toisesta
laidasta ja vastasi heikolla äänellä: "No, no ... ptruu, ptruu!" siinä
kaikki.

Hän pysyi tasapainossa, mutta vihdoin saivat vankkurit pahan täräyksen,
ja siellä nyt makasi lukkari nurin niskoin purossa, joka virtasi tien
poikki.

Ukko Swart hän kuitenkin lötkötti lötköttämistään ja saapui pian
vankkurien luo, jotka olivat tarttuneet sillankorvaan. Lukkari oli
tarttunut kiinni lokaan ja potki kuin jos hän olisi maannut siinä
huvikseen. Ukko Witt seisoi myös hetkisen tuota potkimista katsellen,
mutta sitten päätti hän lähteä apua hakemaan ja tahtoi juosta oikotietä
yli pellon. Onnellisesti hän pääsikin yli aidan, mutta kun hän oli
mennyt vähän matkaa, kulki tie orapihlaja-pensaston läpi; polku oli
kapea ja Witt oli leveä, ja kun hän tahtoi tunkea sen läpi, tarttui hän
orapihlajiin, ja kuta enemmän hän ponnisti päästäkseen irti, sitä
pahemmin hän tarttui. Kalle ja Frits tulivat nyt takaisin
tupakkakukkaron etsinnästä, näkivät ukon olevan orapihlaja-pensastossa
ja saivat suurella työllä hänet vedetyksi irti, ei juuri erittäin
kehuttavassa tilassa. Nyt tuli Juhanikin takaisin varsat muassaan, ja
kaikki oli taas kuin olla piti -- paitsi lukkaria, joka yhä vielä potki
vedessä.

"Makaa nyt vaan alallasi!" sanoi Swart, joka oli tarkastanut olivatko
silat ja vankkurit vahingoittuneet. "Älä nyt potki, kyllä me tulemme
auttamaan".

Hän sitoi yhteen kaksi köydenpäätä, jotka hän oli löytänyt vankkurista
ja heitti pään lukkarille.

"No, pitäkäät kiinni nyt", sanoi hän, "ja te toiset tarttukaat nuoraan
ja nyt vetämään!"

Ja he vetivät joka mies.

"Nyt hän tulee! Kerta vielä! Hurraa, nyt on hän ylhäällä!"

Ja lukkari oli nyt päässyt kuivalle. Mutta herranen aika, millainen hän
oli! Hänessä ei nyt näkynyt ylpeyden jälkeäkään eikä samoin jälkiä
hänen uusista nankiinihousuistaan.

"Kas niin, lukkari", sanoi ukko Swart, "vankkuriin ei teidän nyt käy
istuminen, sillä sitten me kaikki likaantuisimme pahanpäiväisesti,
paras on, että panemme teidät ruohostoon kuivaamaan päivän paisteessa".

"Ei se käy laatuun", sanoi ukko Witt, "hän voisi siten helposti
kylmettyä. Ei, viruttakaamme ensin lika hänestä purossa, sill'aikaa
kuin Kalle ja Frits pesevät hänen vaatteensa puhtaiksi, niin hyvin kuin
se nyt on mahdollista, sillä sellaisena kuin hän nyt on ei hän voi
näyttää itseään kellekään ihmiselle. Ja sill'aikaa kuin vaatteet
kuivavat, täytyy lukkarin olla ahkerasti liikkeessä tässä metsässä.
Sill'aikaa me syömme päivällistä".

Niin tapahtuikin. Koko seura istahti eväspussien ääreen pistämään
makupaloja poskeensa, mutta sillä välin täytyi lukkarin lymytä erään
pensaan takana sekä tyytyä siihen, että sai silmin katsella herkkuja,
ja kun hän silloin tällöin tuli piilopaikasta esiin saadakseen jonkun
palasen hänkin, sanoi Swart, -- sillä hän oli pahan-ilkinen veitikka:

"Varokaat, tuolta taitaa juuri tulla joku!"

Ja silloin oli lukkari kuin pois puhallettu. Mutta pahinta oli että
tässä tiet erosivat toisistaan, lukkari ei uskaltanut tulla esiin eikä
saanut märkää tai kuivaa, ja kaikkein harmillisinta oli, että kun
seurue oli syönyt ja juonut tarpeeksi, nousivat he taasen vankkuriinsa
ja ajoivat tiehensä, huudahtaen lukkarille iloisesti:

"Hyvästi nyt!" -- --

Monta, monta vuotta kului, ennenkuin lukkari voi unhoittaa kaiken tämän
harmin.

"Ei", sanoi hän, "se minua suututti, etteivät he pitäneet minusta sen
enempää lukua, vaan sanoivat hyvästi, jättäen minut sinne samallaisessa
asussa tuin Aatami paradiisissa ja ajoivat tiehensä kaikkien kauniiden
eväiden kanssa, antamatta minulle kuivaa taikka märkää. Ei, se oli
sentään liikaa!"

Ja minun mielestäni oli lukkari oikeassa.

Kun sittemmin kerran tultiin puhuneeksi villistä ihmisistä, sanoi
Ankershagin metsänvartia, että hänen metsäalueellaan löytyi villiä
ihmisiä taikka ainakin apinoita. Pari päivää helluntain jälkeen oli hän
itse kohdannut semmoisen elävän. Se oli kauhean näköinen ja hän oli
suuresti pelästynyt sen nähdessään.

"Mutta", lisäsi hän, "minä sanoin kohta vaimolleni: eivät ne tee pahaa;
ne ovat arkoja, muuten ne ovat kotoisin lämpöisistä maista ja syövät
noin melkein mitä vaan".



NELJÄS LUKU.

Kuinko he kaikki nukkuivat. -- Ketkä heidät tapasivat metsässä. --
Kuinka he heräsivät. -- Eväskoria kasvaa puissa. -- Kummituksia
sydänpäivällä. -- Mitä linnut lauloivat.


Oli paahtavan kuuma. Vankkurit, joissa meidän matkustajamme istuivat,
kulkivat aivan hitaasti pitkin paksuhiekkaista tietä; hiekka narisi
pyöräin alla, ja Lotta ja Liisa, jotka olivat aivan paksussa hiessä,
astuskelivat niin tyynesti ja hiljakseen ja nyökäyttivät päätään,
hännillään hosuen pois vihaisia kärpäsiä. Juhani hän istui läiskyttäen
niitä ruoskallaan, ukko Witt hän silloin tällöin ähkyi: "puh, puh!"
kunnes piippu vihdoin putosi hänen suustaan, ja hän vaipui uneen. Ukko
Swart istui haukotellen ja oikoen itseään, mutta vihdoin helle sai
vallan hänenkin ylitsensä, hän nyökäytti ja nyökäytti päätään, ja kova
kuorsaaminen ilmaisi, että hänkin oli nukahtanut.

Kalle Wittin silmänkannet tulivat niin painaviksi, että hän nojasi
päänsä isänsä syliin ja nukkui. Ja Frits hän ajatteli Doroteaansa ja
mitä hän oli sanonut edellisenä iltana. Hän ajatteli sitä, mistä tuo
voi tulla että kaksi ihmisraukkaa voi pitää niin paljon toisistaan, hän
ajatteli ja ajatteli, mutta ei hän kuitenkaan voinut löytää oikeata
syytä siihen, ja ennenkuin hän oli sen löytänyt, oli hän jo vaipunut
unen helmaan ja näki unta rakkaudesta, onnesta ja pikku Doroteastaan --
se oli ihana uni -- he olivat istuvinaan molemmat käsi kädessä sen
vanhan seljapuun alla ja Frits sanoi vieläkin kerran hänelle
jäähyväisensä. Juhani yksinään enää oli valveilla; hän hosui
ruoskallaan pois kärpäsiä ja ähkyi silloin tällöin: "äh!" mutta kun jo
koko seura nukkui, ei hänkään voinut vastustaa hellettä, vaan antoi
hevosten olla omin tahdoin ja sulki silmänsä.

Sen havaittuaan sanoi Lotta Liisalle:

"Kuules, me olisimme oikein tyhmät, jos me nyt enää astuskelisimme
eteenpäin näin omin käsin. Poiketkaamme tien syrjään huvittelemaan
vähän metsässä; miksi me tässä vaivaisimme itseämme?"

Ja Lotta poikkesi tieltä oikealle ja Liisa seurasi häntä. Puiden
varjoon tultuaan, seisahtuivat he ja jättivät vankkurit seisomaan
kuumaan päiväpaisteesen. Lotta ja Liisa ahmivat suuhunsa tuoretta,
väkevää ruohoa ja niillä oli sanomattoman lysti, kun olivat saaneet
narrata koko seurueen.

Ukko Witt ja ukko Swart roikkuivat sinne tänne, Kalle makasi
pitkinpuolin vankkurissa ja Frits poikki puolin. Ampiaiset ja turilaat
surisivat heidän ympärillään, ja hävyttömät kärpäset istahtivat heidän
nenilleen, mutta makaajat ne vaan hikoilivat kuin jos heillä ei olisi
ollut tuntoa laisinkaan.

Viileässä metsässä on kaikki niin hiljaista kuin keskellä yötä. Tuuli
huokuu keveästi läpi lehtien, se kuiskailee niin hiljaa kuin jos koko
maailma makaisi unen helmassa, unelmien vallassa. Heinäsirkat laulavat
pehmeässä sammalistossa niinkuin sirkka kotituvan muurissa,
pähkinäpensastossa visertelee rastas vartialauluaan, tikka se sulkee
ovet ja ikkunat, että te saisitte maata rauhassa, ja käki kukkuilee
kova-äänisesti niinkuin vahtikoira kotipihalla!

Kaukaa kuului iloinen laulu, ja kaksi iloista ylioppilasta tuli
astuskellen pitkin tietä puitten välitse. Ensiksi lauloi toinen heistä
yksinään ja se laulu kuului rastaan laululta, ja sitten kumppani yhtyi
lauluun, ja nyt se kuului kuin myrskyn kohina sen lentäessä yli kedon.

Kun he tulivat sille paikalle, missä vankkurit seisoivat, hiljeni
laulu, ja molemmat ylioppilaat nauroivat ja viittasivat sormellaan
vankkurissa makaajiin päin ja kuiskasivat toisilleen.

"Mutta käykö se laatuun?" sanoi toinen.

"Käykö laatuun? Tules, niin hiivimme sinne!"

He hiipivät nyt niin hiljaan kuin mahdollista oli vankkurien luo;
toisen irroittaessa vitjat vankkurinaisasta, riisui toinen hevoset
valjaista. Sitten ottivat he ohjakset varovaisesti Juhanin kädestä sekä
nousivat hevosten selkään, jotka nöyrästi tottelivat heitä ja menivät
syvemmälle metsään, varsat perässä. Kun he olivat tulleet niin pitkälle
metsään, ettei heitä näkynyt vankkurista, sitoivat he Lotan ja Liisan
kiinni suureen pähkinäpuuhun, ja siinä he sitten seisoivat nauraen
koirankurilleen. Ne olivat aika veitikoita, ne ylioppilaat! -- Mutta ei
tässä vielä kyllin, he täyttivät taskunsa pienillä kivillä ja
savenpaloilla ja hiipivät sitten erään puun luo, jonka pisimmät oksat
ulottuivat aina vankkurien yli. Tähän puuhun he kiipesivät, toinen
asettui oikealle, toinen vasemmalle, ja kun olivat löytäneet oikein
sopivat paikat, joista heitä tiheäin lehtien läpi ei voitu ensinkään
nähdä, korottivat he itseään ulommaksi ja tähtäsivät ukko Swartin
nenänkärkeen. He löivät vetoa siitä, kuka heistä saisi sattumaan
siihen, ja nyt alkoi piiritys, kuin jos Swart olisi ollut Sevastopoli
ja hänen nenänsä sangen tärkeä paikka siinä. Kaikkia hulluuksia ne
ylioppilaat sentään keksivätkin!

Hei! nyt toinen heistä heitti ison savenpalan ihan vasten Swartin
paksua, kaunista nenää, ja Swart säpsähti unestaan ja rupesi
aivastamaan.

"Ei", sanoi hän puoleksi unissaan, "en minä siihen rupea. Emme me
pelanneet nenän näppäyksistä!" Hän oli unissaan pelaavinaan
Schafkopfia. "Vai niin, sinä tahdot pelata minua nenäni päällä!" ja
samassa antoi hän kolauksen Wittille, joka oli myyvinään kauroja ja
paraillaan sitovinaan viimeisen säkin suuta kiinni. Witt tarttui
Kalleen, joka makasi hänen polvensa päällä, kauluksesta ja veti ja nyki
siitä, niin että poika oli kuristumaisillaan; hänen huulensa olivat jo
aivan siniset. Ja Kalle töyttäsi Fritsiin.

"Hyvästi", sanoi Frits, "muista minua, kahden vuoden päästä tulen minä
takaisin ja silloin me vietämme häämme". Sen sanottuaan suikkaisi hän
ukko Swartille suuta: "Hyvästi, armas Doroteani!"

Juhani hänkin rupesi liikahtelemaan, hän veti sitä köyttä, joka oli
sidottu säkin ympäri, ja huusi: "No no!" kunnes hän sai silmänsä oikein
auki: "Mitä hittoja", sanoi hän, "mitä tämä on?"

"Missäs hevoset ovat?" huusi ukko Swart kauhistuneena.

"Missäs hevoset ovat?" huusi myös ukko Witt, ja Frits ja Kalle huusivat
yhtä kurkkua:

"Mitä tämä on? Mihin hevoset ovat joutuneet?"

"Ja varsat", sanoi Swart, "mitä ihmeitä tämä merkitsee? Tämähän on
kummallista!"

"No", sanoi Juhani, "ne ovat veijarit vieneet yhdessä tammain kanssa".

"Tämä on ikävä seikka", sanoi Witt. "Mitä me nyt teemme, Swart?"

"Tässä on ollut noitatempuilla pelinsä", sanoi Swart. "Ylös jaloille,
joka mies! Rientäkäämme kukin eri haaralle etsimään. Tämäpä on
kummallista!"

Ja nyt he lensivät kuin hullut pitkin metsää, huusivat ja kiljuivat
Lottaa ja Liisaa, mutta eivätpä Lotta ja Liisa sanaakaan vastanneet.
Tämäpä oli oikein elämää, kuin jos paholainen olisi ollut liikkeessä.
Kun he kaikki olivat kadonneet metsään, kiipesivät ylioppilaat ales
piilopaikoistaan puusta ja heti sen jälkeen istuivat he vankkurissa ja
rupesivat tarkastamaan eväskoria. Iso makkara, astiallinen voita ja
isonlainen vehnäleipä katosivat heidän taskuihinsa. Sitten he
ripustivat kaikki ne seitsemän ruokakoria puun oksille, niin että se
tuli olemaan kuin joulupuu, ja kun se oli tehty, läksivät he tiehensä,
ja kauan kuului heidän laulunsa kaukaa.

Mutta sitä iloista laulua ei kukaan kuunnellut, sillä koko matkaseurue
juoksi ympäri metsää hevosia hakien. He katsahtivat joka puun, joka
pensaan taa, ja vihdoin he tulivat sille paikalle johon roistot olivat
sitoneet hevoset kiinni. Täällä seisoivat hevoset rauhallisesti
pureksien tuoretta mehevää ruohoa puun juurelta. Ja ilo oli suuri, kun
ystävämme saivat ne nähdä; nyt oli suru kuin pois puhallettu, ja kun
hevoset taasen valjastettiin vankkurien eteen, oikein sateli kysymyksiä
siitä, kuinka tämä oli ollut mahdollista, ja että kuitenkin oli suuri
onni kun oli tapahtunut niin, kuin tapahtunut oli.

"Onpa tuo hullua", sanoi Swart, "näin ilman muuta riisua hevoset pois
valjaista! En minä todellakaan voi tätä ymmärtää!"

"Mitä hittoa," huudahti Kalle Witt, "missä eväskorit ovat?"

"Poika, oletko sinä tullut sokeaksi!" sanoi Swart. "Mihinkäs ne
olisivat joutuneet?"

Niin sanottuaan meni hän vankkurien luo, mutta eipä hänkään mitään
eväskoria nähnyt.

"Ei, ne ovat todellakin poissa!"

"Niin, sinä olet oikeassa", sanoi Witt, "ne ovat todellakin poissa".

"Ne ovat poissa", sanoi Juhani.

"Herranen aika!" sanoi ukko Swart, joka sillä välin oli kurkistanut
joka haaralle, "olemmeko me todellakin kaikki noidutut! Tuollahan ne
riippuvat puussa!"

Kaikki katsahtivat ylös puuhun. Ja siellä ne todellakin riippuivat.

"Yksi -- kaksi -- kolme -- neljä -- viisi -- kuusi -- seitsemän!" luki
Swart. "Ne ovat kaikki tallella!"

"Mitään tämmöistä en minä vielä koskaan eläissäni ole nähnyt", sanoi
ukko Witt pudistaen päätään. "Tätä en minä voi ymmärtää".

"Tällä paikalla kummittelee", sanoi Kalle.

"Tällä paikalla ei ole kaikki kuin olla pitäisi", sanoi Witt.

"Ei", sanoi Juhani, "tässä paholainen vehkeilee".

"Tämä kaikki on minusta kuin unennäköä", sanoi Swart; "mutta yhden
teistä täytyy kiivetä puuhun".

Frits sanoi ettei hän ollut oppinut kiipeemään.

"Ja minä en myöskään voi kiivetä", sanoi Juhani. "Minun päätäni rupee
niin huimaamaan".

Kalle silmäili uusia housujaan, mutta ei tässä nyt mikään auttanut,
hänen täytyi kiivetä ylös puuhun. Hän kiipesi ja saikin eväskorit
onnellisesti ales -- mutta kiilto hänen keltaisista housuistaan oli
poissa.

Kun he näkivät kadottaneensa ainoastaan yhden makkaran, astiallisen
voita ja vehnäkakun, sanoi ukko Swart:

"Hyvä sentään on, että kaikki päättyi niin kuin on päättynyt. Mutta
älkäämme kertoko tätä juttua kellekään, muuten kaikki vaan tekisivät
pilaa meistä, ennen kaikkia ei minun eukkoni pidä saaman tästä vihiä,
sillä sitten en minä enää saisi rauhaa häneltä. Kuules se, Frits, että
pidät suusi kiinni, ymmärrätkös!"

Mutta heidän nyt ajaessaan läpi metsän laulelivat pikkulinnut puitten
oksilta:

"Kuules vaan! Kuules vaan! Ukko Witt ja ukko Swart ovat tulleet
narratuksi. Ukko Swart ja ukko Witt. Varis sen kertoi. Tirlirlit!
Tuossa istuu ukko Witt, se veijari, se veijari!"

Käki kukkui:

"Kukkuu! Narratuksi tulit! Kukkuu! kukkuu!"

Ja harakka nauroi ja närhi kiljui:

"Se on oikein, se on oikein!"

Ja heidän ajaessaan ulos metsästä, istui varis puun oksalla rääkyen:

"Hurraa, hurraa! Vanha ukko Swart, sinä narratuksi tulit, ukko Swart!"

Ja orapihlajapensastossa tien vieressä lauloi rastas.

"Se hyvää teki! Se hyvää teki!"

Ja vanha tarhapöllö kiljui Wittille:

"Ukko Witt, taskukellosi jäi orapihlajapensastoon, uhhuu! ukko Witt!"

Ja se oli totta, mitä pöllö sanoi, sillä kun Witt aikoi katsoa kuinka
paljon kello oli, oli se vanha iso kello poissa.

Kun he sitten vihdoinkin saapuivat Strelitsiin ja seisahtuivat
majatalon pihalle oikealle kädelle, seisoi siinä neljä hanhea, ja
ukkohanhi sanoi:

"Mitä lörpötystä se on! Kuka avomaantiellä nukkuisi?"

Ja ne kolme tyhmää naarashanhea rupesivat myös kiljumaan:

"Mitä lörpötystä se on! Kuka antaa itsensä niin narrata?"



VIIDES LUKU.

Kuka oli "Hiljaisen raudan" isäntä. -- Kuinka he polttivat sikaria. --
Miltä Kalle näytti tullessaan näytelmästä. -- Sinisestä hännystakista
tulee tavallinen viheriäinen takki. -- Kuinka Witt huusi: "valkea on
irti!" -- Sikareista, joissa ei ole ilmaa.


Kun he tulivat majatalon luo, sanoi ukko Swart:

"Käykäämme tähän kortteliin! Minä tunnen isännän ja hän on sangen höyli
mies, hän on ennen ollut räätäli, mutta nyt on hän ostanut majatalon
'Hiljainen rauha'".

"Se nimi on minun mieleiseni", sanoi Witt, "täällä varmaankin mahtaa
olla hyvin rauhaista, käykäämme tähän kortteriin".

"Ottakaat eväskorit ales vankkureista, pojat", sanoi Swart, "ja tules,
naapuri, niin astumme sisään".

Mutta kun he tulivat ovelle, saivat he kuulla hirmuista elämää
huoneesta.

"No, tule esiin vaan, äläkä vihoita minua", huusi naisen ääni.

"Sitä en tee", kuului toinen ääni, "minä en laisinkaan pidä lukua siitä
oletko sinä suutuksissa vai et".

"Jollet paikalla tule esiin, niin minä revin sinulta silmät päästäsi".

"Minä näytän sinulle, että minä se olen isäntä tässä talossa".

"Tahdotko tulla esiin, sinä vaivainen pelkuri! No, tuletko! Minäpä
kyllä sinun opetan, minä!"

Molemmat huusivat ja kiljuivat kilpaa. Witt ja Swart katsahtivat toinen
toisensa puoleen ja ajattelivat, että suuri onnettomuus oli
tapahtumassa, ja hetkisen kuunneltuaan tätä elämää, astuivat he sisälle
"Hiljaiseen rauhaan".

Räätäli istui pöydän alla kiljuen:

"Minä en liiku paikaltakaan, minä tahdon vielä kerran nähdä, enkö minä
ole isäntä omassa talossani!"

Hänen rakas eukkonsa seisoi hänen edessään. Hän oli aivan tulipunainen
kasvoiltaan paljaasta kiukusta, ja hivukset ne valuivat ja läähyivät
pitkin hänen korviaan.

"Ei, minä se olen", sanoi hän kimakalla äänellään, tarttui räätälin
kaulukseen vetääksensä häntä pöydän alta esille. "Tahdotko vieläkin
väittää, etten minä olisi 'Hiljaisen rauhan' isäntä?"

Nyt meni Swart väliin.

"Ansaitseeko tuo nyt mitään riitelemistä! Jos minun eukkoni siellä
kotona", sanoi hän kääntyen Wittin puoleen, "niin välttämättömästi
tahtoisi istua pöydän alla, niin minä antaisin hänen istua ylihuomiseen
asti, jos hänellä vaan olisi halua".

"Ei se", sanoi siihen Witt, "minuakaan ensinkään huolettaisi".

No, yksi hyvä sana synnytti toisen, ja vihdoin viimein masentui viha.
Kun pojat tulivat sisään, oli rauha taasen jo palautettu "Hiljaiseen
rauhaan".

Räätäli sanoi että jos he kauniisti pyytäisivät häntä, antaisi hän
tällä kertaa vaimollensa anteeksi, mutta varoa hänen pitäisi vastedes
enää tällaista tekemästä, sillä silloin tulisi hirmuinen onnettomuus
tapahtumaan; hän oli sentään kuin olikin isäntä talossa.

"Luulenpa, että me tunnemme toinen toisemme, Aleksanteri hyvä", sanoi
eukko mennessään ulos huoneesta.

"Isä", sanoi Frits, "Kalle Witt ja minä olemme kuulleet, että täällä
tänä iltana näytetään joku kometia; jos teillä ei ole mitään sitä
vastaan, niin menisimme sitä katsomaan".

"No menkäät, menkäät, minun puolestani, vaan!" sanoi Swart. "siivokaat
itsenne sentään ensin vähän, mutta käyttäkäät nyt vaan itsenne hyvin ja
kertokaat sitten meille mitä kaikkia olette saaneet nähdä, kun tulette
kotia".

Molemmat nuorukaiset menivät.

"Mitä arvelet?" sanoi ukko Swart ukko Wittille, emmeköhän maistaisi
vähän olutta?"

"No maistetaan vaan!" sanoi Witt.

Ja räätäli Flick täytti lasit.

"Eihän tuo ole liikaa", sanoi Swart, "jos me tyhjennämmekin lasin
olutta"

"Ei", sanoi Witt, "se ei ole hullumpaa!"

Flick oli täyttänyt kolme lasia oluella.

"Että minä sentään hukkasin piippuni!" sanoi Witt, "entä jos minä
polttaisin sikaria".

"Sikarit ovat niin omituisia", sanoi Swart "minä luulen, ettei se
tekisi sinulle hyvää".

"Kuinka niin?" sanoi räätäli Flick. "Niin, jos sikari olisi huonoa
lajia, mutta minulla on erinomaisen hyvää sorttia, jota imevä lapsikin
voi polttaa, tuntematta mitään pahoin-vointia. Ne maksavatkin minulle
kymmenen taaleria tuhat.

"Saakeli soikoon!" sanoi Witt, "nepä vasta mahtavat olla oikein aimo
sikaria. Niistä minä tahdon yhden".

"Oitis!" sanoi Flick ja toi koko kourallisen tätä hienoa tavaraa.

"Tässä on yksi! Sytyttäkäät ja polttakaat sitä. Eikö se todellakin
maista hyvälle? Ja se hieno haju sitten?"

Ukko Witt hän imi ja imi, mutta ei hän saanut sitä kirottua sikaria
palamaan.

"Malttakaas vähän", sanoi räätäli. "Jos ei se tahdo palaa oikein, niin
purette toisen pään pois: se on juuri hyvän sikarin tuntomerkki".

Witt puri ja piti sikaria kynttilän liekissä ja pisti sen sitten taas
suuhunsa ja poltti ja veti ja imi imemistään.

"Niin", sanoi räätäli, "semmoista tapahtuu. Oikeat sikarit eivät tahdo
koskaan palaa, ainakaan muutamat niistä. Voidelkaamme sitä vähän
talilla, niin se tulee hyväksi. Kas niin, purkaat nyt vielä palanen
pois!"

Se auttoi, ja kaiken imemisen, puremisen ja voitelemisen jälkeen
saatiin sikari vihdoin palamaan, ja räätäli hieroi tyytyväisenä
hyppysiään.

"Eikö se ole erinomainen sikari?" sanoi hän, "koko huone siitä
hajahtaa".

"No", sanoi Swart, "se haisee melkein samalla lailla kuin jos eukkoni
siellä kotona on puhaltanut traanilampun sammuksiin ja antaa sydämmen
savuta. Minä olenkin iloinen, ettei siitä enää ole mitään jälellä". --

Meidän matkamiehemme olivat päättäneet jatkaa matkaansa
omnibusvaunuilla, ja nyt astui ajuri Kaarle Wepupp huoneesen.

"Huomen'aamulla kello neljä minä seisahdun tähän oven eteen", sanoi
hän. "Olkaat silloin valmiina, paitsi teitä tulevat ne kahdeksan
musikanttia mukaan, ja sitten ovat vaunut täynnä".

Heidän tässä istuessa puhellen matkastaan tulivat Frits ja Kalle kotia
teaatterinäytännöstä.

"Mitä hittoa", sanoi ukko Swart, "onko se jo loppunut? Ja minä kun
luulin, että näytäntö nyt vasta alkaisi. Mitä kappaletta ne tänään
näyttivät?"

"No, isä", sanoi Frits, "siinä oli pyssynluotien valamista ja ampumista
ja paholaisen rotko pääkalloineen, iso huuhkain, piru itse ja jos
jotakin pirunkonstia".

"No, oliko se lystiä?"

"No", vastasi Frits, "voihan tuo käydä laatuun, vaikka ei siitä ole
paljon kertomista. Mutta se viimeinen hyppäys, se oli vaarallinen, se
olisi helposti voinut päättyä hullusti".

"Mitä se sitten oli, Jöröjussi? No kerro!"

"Jos te rupeette torumaan, isä", sanoi Frits, "niin saa Kalle kertoa
itse kuinka se oli, minä tiedän vaan että meidän täytyi juosta".

"No, Kalle", sanoi Swart, "tules tänne. Kuinka se oli?"

Kalle oli asettunut seisomaan Fritsin taakse, nyt hiipi hän hiljaa
esille. Herranen aika, miltä hän näytti! Toisesta syrjästä etupuolelta
oli hänen nuttunsa sininen takki, toisesta syrjästä se näytti vaan
liiviltä ja takaaltapäin näytti se siniseltä hännystakilta.

"Poika", sanoi ukko Witt, minkälainen sinä olet?"

"No semmoisena", sanoi Swart, "emme me voi ottaa häntä mukaan, se ei
käy laatuun".

"Se ei laisinkaan käy laatuun", sanoi räätäli Flick.

"Ei, se ei laisinkaan käy laatuun", sanoi Kalle Wepupp.

"Poika", sanoi ukko Swart, "tule kohta tänne ja kerro kuinka tämä on
tapahtunut!"

"En minä sitä voi auttaa", sanoi Frits. "Kalle teki hyppäyksen ja minä
tartuin hänen hännystakkiinsa, mutta toinen lieve meni irti ja minä
lankesin hänen päällensä".

Toiset katselivat kummastellen toisiinsa.

"Sepä on kummallista", sanoi ukko Witt.

"Se ehkä kuuluu näytelmään", sanoi räätäli.

"Niin, ehkä se kuuluu näytelmään", sanoi Swart.

Asian laita oli kuitenkin se, että juuri kun näytettiin tuota hurjaa
metsästystä näytelmässä "Noita-ampuja", meni rintavarustin parvella
rikki. Kalle ja Frits tekivät aika hyppäyksen ja pääsivät leikistä
paljaalla peljästyksellä ja hännystakin toisen liepeen menettämisellä,
mutta niin onnelliset eivät kaikki olleet. Yksi katsojista taittoi
molemmat jalkansa ja oli kannettava pois, noin kymmenkunta henkilöä sai
suurempia tai pienempiä vammoja. Mutta siitä eivät Kalle ja Frits
tietäneet mitään.

"Se on niinkuin minä sanon", sanoi ukko Witt, "se kuuluu näytelmään.
Mutta mistä me nyt saamme takin hänelle? Ei meillä ole aikaa mennä
hakemaan mitään räätäliä".

"Ei, minä lähden matkalle huomenaamulla varhain", sanoi Kalle Wepupp.

"No", sanoi räätäli Flick, "minulla on hieno viheriäinen
samettikauluksinen ja keltanappinen verkatakki, aivan semmoinen kuin
hovissa käytetään. Sen minä myyn teille halvasti".

"Kuulkaas, isä", pyysi Kalle.

"Niin", sanoi ukko Witt, "kun se vaan sopisi".

Flick toi takin ja Kalle puki sen yllensä.

"Nähkääs vaan", sanoi ukko Swart, "kuinka se sopii hänelle hyvin".

"Niinpä todellakin", myönsi Witt. "Poika, pane hattu päähäsi!"

"Hän on nyt uljas kuin kreivi", sanoi Kalle Wepupp.

"Niin, aivan kuin kreivi", vakuutti räätäli.

Kalle ojenteli itseään uudessa takissaan, silitti tukkaansa, sovitteli
kaulustaan, kierteli keltahousuisia jalkojaan ja asteli ylpeänä edes
takaisin lattialla kädet kupeillaan ja nenä pystyssä.

"Minun mielestäni" sanoi Witt; "se sopisi hänelle paremmin, jos se
istuisi vähän toisella lailla".

"No", sanoi Kalle Wepupp, "voihan hän kasvaa vielä!"

Se oli aivan totta, se; ja ukko Witt ja räätäli Flick sopivat nyt
hinnasta, ja kun takki oli maksettu, läksivät matkamiehemme ylikertaan
mennäkseen lepäämään päivän vaivoista.

Witt ja Swart makasivat toisessa sängyssä sekä Kalle ja Frits toisessa.
Pian oli kaikki hiljaa huoneessa ja kuu kumotti huoneesen. Kalle yksin
ei taitanut nukkua, sillä hän ei voinut riistää ajatuksiansa tuosta
uudesta takista. Vihdoin hän varovaisesti nousi sängystä, puki takin
yllensä ja rupesi astuskelemaan edes takaisin lattialla. Silloin
tällöin seisahtui hän tarkastellakseen itseään, koetteli sormillaan
takkia, avasi nappia ja pani ne jälleen kiinni ja ojensi vartaloaan
suoraksi, aivan kuin jos hän olisi valmistainnut häihin.

Nyt tapahtui, että ukko Swart, joka makasi selällään kuorsaellen,
samassa kääntyi toiselle kyljelleen. Tämä nyt oli kaikki hyvin. Mutta
pahaksi onneksi tuli hän pistäneeksi leveän, paksun nenänsä suoraan
Wittin korvaan ja kuorsasi niin siihen sisälle. Witt hypähti ylös kuin
salaman iskemänä. Ja koska huone oli hänelle outo ja hän näki Kallen
seisovan keskellä lattiaa paitasillaan viheriäisessä takissa, huusi
hän:

"Valkea on irti! Valkea on irti! Missäs minä olen?"

Frits ja Swart hypähtivät kohta ylös sängyistään kuin pistoleista
ammuttuina, tarttuivat Wittin käsivarteen ja huusivat:

"Naapuri Witt! Mikä teidän on? Menkäät rauhassa maata jälleen,
olemmehan me matkalla Belgiaan!"

Vihdoin Witt rauhoittui jälleen ja meni maata.

"Nyt minä vaan tahdon sanoa sinulle yhden asian", sanoi hän ukko
Swartille, "ettet sinä vielä kerran saisi tehdä minulle tuommoista
tepposta, niin minä panen maata pää sinun jalkapuolellesi, sillä kuka
sen voi tietää, ettet sinä rupea uudestaan kuorsaamaan?"

"No, se on hyvä", mutisi Swart.

Toisetkin menivät nyt levolle ja pian makasivat he kaikki taasen.

Ukko Witt oli hänkin vaipunut unen helmaan, mutta hänellä oli se paha
tapa, että hän nukkui suu avonaisena, ja nyt piti juuri tapahtuman,
että ukko Swart taasen kääntyi toiselle kyljelleen ja mitään
huomaamatta pisti isonvarpaansa Wittin suuhun. Ukko Witt juuri silloin
näki unta sikareista, joissa ei oikein ollut ilmaa, vaikka ne
hajahtelivat niin hyvälle; hän imi ja imi, mutta ei hänen ensinkään
tahtonut onnistua saada sitä kirottua sikaria syttymään. Yhtäkkiä oli
hän kuulevinaan räätälin sanovan:

"Pure pää poikki!"

Ja Witt puri.

Nyt oli Swartin vuoro hypätä ylös sängystä. Hän kirosi ja kiljui! Frits
hypähti sängystään ja Kalle veti housut jalkaansa, ja kun nyt kaikki
olivat jaloillaan, makasi yksin ukko Witt vuoteellaan, viatonna kuin
lapsi joka syntyi eilen, eikä ensinkään voinut ymmärtää mikä nyt oli
hätänä.

"Mitä", ärjyi ukko Swart. "Sinä rakkari ja kanalja! Vai niin, sinä
puret ihmisiä, sinä? Ansaitsisitpa aika kolauksen vasten suutasi. Hän
on salavihainen kuin vanha rakkikoira".

Ukko Witt hän vannoi olevansa viaton. Hän oli vaan tehnyt niin
unissaan, ja jos hän olisi tietänyt mitä se oli, ei hän tosiaankaan
olisi ottanut varvasta suuhunsa. Olihan hänelläkin ihmistunteita. Hyi,
kun hän vaan ajatteli sitä, vääntelivät suolet hänen mahassaan. Hän
kyllä, hän myönsi sen, että sikari eilisiltana oli tehnyt hänelle
pahaa, mutta tämä kuitenkin oli seitsemän kertaa pahempaa.

"Mutta", sanoi hän, "jos sinä välttämättömästi tahdot kostoa, niin minä
aivan mielelläni pistän varpaani sinun suuhusi, ja niin on asia
sovitettu".

Ei, sitä ei Swart tahtonut, ja niin he menivät uudelleen levolle ja
heräsivät vasta kuu kello löi neljä ja heidän oli matkaansa jatkaminen.

Kun he tuskin olivat pukeneet yllensä, menivät he alikertaan ja joivat
aamukahvia, kunnes Kalle Wepupp tuli ajaen viedäksensä heidät sieltä.



KUUDES LUKU.

Frits lähettää terveisiä Dorotealle. -- Kuinka Swart tuli istuneeksi
rummussa. -- Kuinka talonpojat ja musikantit tappelivat. -- Mitä
Neu-Strelitsin porvarit siitä sanoivat. -- Kuinka ukko Krum valittiin
puheenjohtajaksi ja ajoi koko seurueen pormestarin eteen.


Toisten kahvia juodessa meni Frits Juhanin puheille pihalle.

"Juhani", sanoi hän, "sinä kyllä tiedät, että minä ja lukkarin Dorotea
pidämme yhtä. Kun tulet kotia, niin mene kohta Dorotean luo ja anna
hänelle tämä pieni rasia. Siinä on kultasormus, jonka minä ostin eilen
illalla, ja pieni paperilappu, johon on kääritty kiharainen minun
tukastani, ne lähetän minä hänelle muistoksi. Ja sano hänelle myös,
että parin vuoden perästä minä annan hänelle vielä jotakin parempaa,
jos hän pysyy minulle uskollisena ja että hän silloin tällöin
kirjoittaisi minulle, kuinka kotona käy. Hän saa vaan kirjoittaa
kirjeen kuoreen: Herra Frits Swartille, nykyään asuva Belgiassa, niin
ei kirje joudu hukkaan. Sano terveisiä äidille ja sano hänelle, että me
tulimme onnellisesti tänne, että olemme terveet ja kaikki on käynyt
hyvin, muutamia pieniä kohtauksia lukuun ottamatta -- niinkuin että me
kerran olimme vähällä taittaa niskamme. Sano hänelle ettei hän turhia
itke, sillä isä sanoo, että tämä on minun parahakseni. Ja katso nyt
hyvin varsojen perään, erittäinkin niiden pienien, ja tuo elukat
oikeaan aikaan kotia laitumelta, kun rupee tulemaan kylmät ilmat, niin
ettei niiden ole kylmä öisin, ja katso myös Vahdin perään, se
uskollinen koira rupee jo tulemaan vanhaksi. Ja voikaat hyvin kaikki!
Hyvästi nyt, Juhani!"

Frits meni, mutta ovessa kääntyi hän ja meni taas Juhanin luo.

"Vielä yksi asia, kuu vielä muistan sen", sanoi hän. "Älä nyt vaan
unhoita sitä. Sinä tiedät, että lukkarilla on lehmä, jota Dorotea aina
lypsää; ruoho heidän vanhassa niityssään on huonoa, ja kun meidän
niitty on aivan lukkarin niityn vieressä, olen minä luvannut että se
saa mennä meidän niittyymme. Sano se äidille, kyllä minä puhun siitä
isälle. Syksyllä saa lukkari aina meiltä kuorman heiniä, tee se oikein
suureksi, ja anna hänen, jos mahdollista, saada kaksi kuormaa".

Hän oli tuskin ehtinyt sanoneeksi tämän, kuu he saivat kuulla hirveän
metelin kadulta.

Frits ja Juhani kiiruhtivat sinne, ja kun he tulivat vaunujen luo, oli
kuin jos niiden sisällä olisi ollut puolen tusinaa peikkoja. Ukko Witt,
Kalle, kahdeksan musikanttia ja Kalle Wepupp, lyhty kädessä, tulivat
juosten paikalle katsomaan mikä nyt oli hätänä. Wepupp valaisi
lyhdyllään vaunuja ja toiset katselivat yli hänen olkapäänsä.

Siellä istui ukko Swart peräpuoli painuneena isoon turkkilaiseen
rumpuun ja koivet pystyssä. Hänen kasvonsa olivat vallan siniset ja
käsiään ja jalkojaan hän sätkytteli päästäksensä irti.

"Auttakaat, auttakaat!" huusi hän, "minä kuolen, minä kuolen!"

No, Frits ja Kalle ja Wepupp ja ukko Witt he tarttuivat Swartin
käsivarsiin ja jalkoihin vetääksensä häntä ylös rummusta, mutta se oli
turhaa; sillä kun Swart nostettiin ylös seurasi rumpu myötä ja kun he
laskivat hänen jälleen ales, vaipui hänen painopisteensä syvemmälle
rumpuun.

Sillä välin se musikantti, jonka rumpu tämä oli, kiroili ja noitui ja
sanoi että hänen soittokoneensa oli tullut kokonaan turmelluksi, ja se
oli maksanut hänelle koko sata markkaa vähintäin, ja samassa antoi hän
ukko Wittille semmoisen iskun vasten rintaa, että hän menetti
tasapainonsa ja lankesi harareisin ison bassoviulun yli.

Nyt oli hätä käsissä; jos meidän ystävämme jo ennen olivat olleet
pulassa, niin oli heidän tilansa nyt vielä pahempi.

"Kas, nyt meidän on hyvä olla", sanoi Kalle Wepupp. "Toinen ukoista
istuu bassoviulussa ja toinen rummussa".

"Ai, ai", parkui ukko Witt, "minä luulen että minä olen ihan halki
revennyt".

Kalle ja Frits he vetivät ja nykivät ukko Swartia niin että hänen
tilansa vaan kävi pahemmaksi, kunnes rumpari ruuvasi rummun pois
pingoituksestaan ja sanoi:

"No, vetäkäät nyt!"

He vetivät, ja ukko Swart oli pelastettu.

"Hurraa!" huusi Kalle ja heilutti hattuaan. "Tässä hän nyt on".

Tämä nyt oli hyvä kaikki, mutta pahin oli vielä jälellä.

Musikantit kiljuivat ja pauhasivat, erittäinkin bassoviulun omistaja ja
hirmustunut rumpari; he tahtoivat korvausta siitä vahingosta, minkä
heidän soittokoneensa oli saanut, ja olivat niin hävyttömät, että
pyysivät 100 markkaa.

Ukko Swart suuttui, hänen kasvonsa muuttuivat aivan ruskeiksi paljaasta
kiukusta ja hän käski heidät mennä... No mihin hän heidät käski
menemään ja mitä hän muuten sanoi, ei mahtanut olla niin erittäin
kauniisti sanottua ja sopivaa musikanteille, sillä kaksi heistä,
räikkätorven soittaja ja bassoviulun vinguttaja, tarttui ukon
kaulukseen aikoen heittää hänet ulos vaunuista. Frits juoksi esiin
auttamaan häntä ja syöksi bassoviulun soittajan kimppuun. Mutta nyt
klarinetin ja huilun soittajat taas puolestaan tarttuivat häneen ja
rumpari ja vaskitorven soittaja rupesivat rummuttamaan ukko Wittiä.
Kallella oli tarpeeksi tekemistä estäessään viulun-soittajan ja
basuninpuhaltajan repimästä rikki hänen uuden takkinsa, ja ukko Swart
oli saanut räikkätorven puhaltajan allensa ja menetteli pahoin hänen
suupielensä kanssa, Frits tappeli bassoviulun soittajan kanssa ja potki
klarinetin-puhaltajan sääriluita vastaan, mutta huilunsoittaja soitti
hänen niskassaan. Ukko Witt löi rumparia kuin rumpua niin kovaa kuin
suinkin jaksoi, mutta se kirottu vaskitorven-puhaltaja puhalsi
kourallaan hänen korvaansa. Ja Kalle hän puolusti uutta takkiaan, ja se
ei ollut helppoa työtä. Basunin soittaja hän toitotti hänen nenäänsä ja
viulunvinguttaja hieroi niin lämpimästi hänen toista kylkeään. Nämätpä
olivat verrattomat soittajaiset. Kalle Wepupp oli mennyt sisälle
majataloon, kun tappelu alkoi, Flick oli paennut anniskelu-huoneesen ja
varmaankin piiloutunut pöydän alle, niin että koko tämä kahakka
varmaankin olisi päättynyt huonosti meidän ystävillemme, jos ei apua
olisi tullut. Mutta juuri päättävässä silmänräpäyksessä tuli apua
monelta haaralta yhtaikaa, ja matami Flick syöksi rumparin kimppuun ja
samassa tuokiossa oli hänen kasvonahkansa pahasti revitty.

"Kirotut heittiöt!" huusi hän. "Tahdotteko te hyökätä minun vieraani
päälle?"

"Hurraa", huusi Frits ja piti klarinetin soittajaa kauluksesta, "tässä
hän nyt on!"

"Hurraa!" huusi Swart, "nyt me olemme voittaneet, tulkaat pojat, niin
annamme heille vielä hyvän saunan!"

Musikantit olisivat ehkä joutuneet pahasti tappiolle, mutta nyt oli
katu täynnä ihmisiä, jotka kysyivät mikä nyt oli hätänä.

"Tämäpä on kummallista", sanoi suutari Pikinen, "saada nähdä tämmöistä
Neu-Strelitsin kadulla".

"Ja vieraita ihmisiä päälle päätteeksi", sanoi läkkiseppä Bleck, "onko
se niinkuin sopii!"

"Ei" sanoi puuseppä Höylänen, "kun me silloin tällöin annamme toinen
toisellemme muutamia kolauksia kaikessa ystävyydessä, niin on meillä
siihen täysi oikeus kaupungin porvareina".

"Niin, saammehan me maksaa veroa ja ulostekoja", sanoi läkkiseppä.
"Meillä on lupa tapella, jos tahdomme, sitä vartenhan meillä on
maistraatti".

"Mutta nuo vieraat ja maalaiset", sanoi puuseppä, "tahtovat tapella
Neu-Strelitsissä? Pankaamme ne maankuleksijat kohta putkaan!"

Siihen olivat kaikki taipuvaiset, ja Höylänen, Pikinen, Bleck ja pari
heidän naapuriansa marssivat "Hiljaista Rauhaa" vastaan".

"Seis", huusi Bleck, "me emme enää kauemmin voi sallia, että te täällä
omin käsin anastatte meidän oikeutemme ja rupeette tappelemaan keskellä
katua. Te olette kaikki meidän vankimme".

"Mitä", huusi ukko Swart, "mekö antaisimme itsemme vangita?"

"Uskaltakaapas vaan tehdä sitä minun oveni edessä", huusi matami Flick
uhkaavalla kasvojen muodolla. "Tuollainen suutari ja kattilan paikkaaja
tahtovat olla poliseja aivan minun kynnykseni edessä! Se puuttui vielä!
Ei, siitä ei tule mitään!"

"Tahdotteko paikalla mennä tiehenne" sanoi ukko Swart, ja antoi
läkkisepälle aika kolauksen niskaan.

"Kuules, Bleck", sanoi Pikinen ja meni hänen luoksensa, "sinä teet nyt
liikoja. Meillä porvareilla on tosin oikeus tapella, mutta ei hieroa
rauhaa, kun muut tappelevat. Sano mitä tahdot, mutta se on esivallan
asia".

"Kas tuolla", huudahti Höylänen, "tuolla tulee ukko Krum koiraneen. Nyt
me pääsemme pulasta; kaupungin lehmäpaimenena saa hän kaupungilta
leivän ja palkan ja on hän siis tavallaan myös esivaltaan kuuluva".

Ukko Krum aikoi juuri ruveta toitottamaan lehmiänsä kokoon, kun
porvarit kokoontuivat hänen ympärillensä ja kiljuivat hänen korviinsa.
Hänen piti heti paikalla vangita ne vieraat miehet, sanoivat he, hän
oli siihen "oikea mies".

"Niin, hyvät ystävät", sanoi hän, "minä olen siihen oikea mies! No,
seuratkaat minua kaikki raastupaan".

"Mitä", sanoi matami Flick, "minäkö, joka olen rehellisen porvarin
vaimo ja yhdentoista lapsen äiti?"

"Ei, Krum", sanoi Pikinen, "nyt sinä menet liian pitkälle. Sinä voit
ottaa talonpojat ja musikantit kanssasi raastupaan, mutta matami Flick,
joka on rehellinen kansalainen ja minun miniäni tädin täti, hänen saat
sinä antaa olla rauhassa".

Eihän tuo ollutkaan muuta kuin aivan kohtuullista. Ukko Krum oli
myöntyväinen ja hän ajoi nyt talonpojat ja musikantit pormestarin
portille.

Ukko Swart tosin teki vastarintaa, mutta ei siitä apua ollut; hänelle
oli näet tapahtunut se onnettomuus että hänen henskelinsä olivat
menneet poikki hänen taistellessaan torvensoittajan kanssa, ja hänen
täytyi nyt pidellä housujaan estääksensä niitä putoomasta ales
kantapäille. Kun hän nyt vihoissaan unohti housunsa ja hosui
käsivarsillaan, rupesivat ne luikumaan ales ja hänen täytyi siis
tarttua sormin niihin ja estelemättä antaa itseään viedä muiden muassa.

Kuten sanottu, Krum sai vaivoin ja koiransa avulla joukkonsa kokoon.
Ensiksi marssivat kaupungin lehmät, sitten astuskelivat talonpojat ja
heidän perässään tulivat musikantit ja häntänä lopulta kulki muutamia
porvaria.

Kun he tulivat pormestarin portille, puhalsi Krum niin vahvasti
torvehensa, että pormestari lensi ylös sängystään, sai pian housut
jalkaansa ja luuli että koko Neu-Strelits oli ilmitulessa.

Hän avasi ikkunan ja pisti ulos päänsä.

"Mikä nyt on hätänä?" huusi hän.

"Tuossa on kaupungin karja, herra pormestari", sanoi Krum, "tuossa on
meidän vankimme, tuossa on meidän arvoisa yleisömme, ja minä olen tässä
viranomainen henkilö. Kaikki on kuin olla pitää".

Nyt tuli myös kaupungin polisipalvelija juosten; hänellä oli se paha
onni, että aina kuin valkea oli irti Neu-Strelitsissä, oli hän
viimeinen, joka huusi: "valkea on irti!"

"Ah, herra pormestari", sanoi hän, "se ei ole totta! Asia on aivan
samanlainen kuin muutamia vuosia takaperin, jolloin ei kukaan pitänyt
lukua Jumalasta tai muista; matami Flick on osallinen tässä juonessa,
ja hän on sangen vaarallinen henkilö. Ei, herra pormestari, uskokaat
minua, tämä on oikea kapina, aivan kuin vuonna kahdeksantoistasataa
neljäkymmentäkahdeksan!"

No pormestari säikähtyi, hänen kasvonsa kalpenivat kuin lumi, ja
vähälläpä hän oli kaatua nurin, mutta hän oli järkevä ja sukkela mies,
sentähden sanoi hän itsekseen:

"Me olemme pahassa pulassa, mutta älkäämme nolostuko. Pormestari on nyt
saanut osakseen tässä maailmassa olla aina taistelussa kapinallisen
ihmiskunnan kanssa".

Hän sentähden marssi ylös raastupaan, koko joukkio perässään. Sinne
tultuaan sanoi hän polisipalvelijalle:

"Anna heidän astua sisään!"

Ja he astuivat saliin, yksi toisensa perästä, ja kun he kaikki olivat
koossa siellä, astui viisas pormestari tuomarin istuimelle, asetti
lasisilmät viisaalle nenälleen, ja heitti sangen viisaan katseen
kokoontuneen väkijoukon puoleen.



SEITSEMÄS LUKU.

Kuinka pormestari kuulustelee pahantekijöitä.


Kuulustelu alkoi.

"Mestari Pikinen", sanoi pormestari, "te seisotte nyt esivallan edessä.
Sanokaat nyt minulle kuinka näiden ihmisten vangitseminen kävi".

"Kyllä", sanoi mestari Pikinen, "nähkääs, herra pormestari, eilen
istuimme me, vaimoni ja minä ja lapset ja söimme silliä ja perunoita.
No silloin sanoi vaimoni: 'Pikinen', sanoi hän, 'muutamat meidän
perunoistamme ovat pahettuneet, paras on että annamme ne sioille'.
Silloin minä sanoin: Karolina, sanoin minä, onhan meillä vielä jälellä
niistä perunoista kuin me saimme veljeltäsi! Hänen veljensä, herra
pormestari, on se pieni kyttyräselkäinen suutari, joka ennen asui
Penslinissä, mutta muutti Neu-Brandenburgiin ja nai herra Kählertin
tyttären. Malttakaas, siitä on nyt noin seitsemän vuotta. Ei --
malttakaas -- kahdeksan vuotta! -- Ei, kyllä se sentään on seitsemän
vuotta..."

"No", keskeytti häntä pormestari, "mitä se kuuluu tähän asiaan?
Sanokaat te vaan minulle, kuinka tappelussa kävi, ja kuinka te olette
rohjenneet sekaantua siihen, vaikka se ei kuulu teidän ammattihinne".

"Niin, jos minä sen vaan tietäisin, herra pormestari. Ne vieraat miehet
vangittiin ja minä seurasin myötä tänne ylös. Ennen saisivat he hirttää
minut likimpään naulaan, ennenkuin minä sekaantuisin polisin asioihin".

"No mestari, Bleck", sanoi pormestari, "voitteko te antaa minulle
mitään tietoja?"

"Kyllä minä voin, herra pormestari", vastasi läkkiseppä Bleck, "minä
tunnen asian. Näettekös, minä nukuin kaikessa alhaisuudessani, kun
minun vaimoni, jolla tänään taas oli kuumetaudin kohtaus, herätti minut
ja sanoi: Bleck, sanoi hän, minä luulen, että jotakin tapahtuu kadulla.
No, minä lennän ylös sängystä ja katson ulos ikkunasta, aivan niinkuin
te teitte, herra pormestari, kun me seisoimme teidän talonne edustalle,
ja nyt minä näin koko melskan".

"No hyvä", sanoi pormestari, "mitä te sitte näitte? Puhukaat mitä
tiedätte, ja tulkaamme nyt kerrankin itse asiaan".

"Mitä minä näin? -- Minä näin koko salaliiton, koko kapinan!!"

"Ettekö te tunteneet ketään niistä henkilöistä?"

"Henkilöistä? En, herra pormestari, en minä tuntenut ketään", sanoi
Bleck, "minun eukkoni sanoi vaan, että hän tunsi matami Flickin hameen
yhdestä suuresta reijästä, jonka hän poltti siihen viime vuonna
prässiraudalla".

"Mutta kuinka tulitte te vanginneeksi nämät henkilöt ja sitten
sekaantumaan polisin asioihin?" kysyi pormestari.

"Ah, Jumala varjelkoon minua!" sanoi mestari Bleck, "kuinkas minä
tohtisin tehdä mitään semmoista! En minä tiedä mitään vangitsemisesta
tai polisista, sillä ei polisin asioihin sekaantuminen tuota mitään
siunausta".

"No, mestari Höylänen", sanoi pormestari, "mitä te tiedätte tästä
asiasta?"

"Minä, herra pormestari", sanoi mestari Höylänen, "minä tulin juuri
kävellen pitkin katua samassa kun heidät piti vangittaman, mutta muuta
en minä tiedä, siksi olen minä liian tyhmä. Minä luulen kuitenkin että
se oli Krum, joka vangitsi heidät".

"Krum, tules tänne", sanoi pormestari, jonka otsa tuli ryppyiseksi,
ja pani lasisilmänsä parempaan asemaan nenällä, "mistä syystä
hän on ottanut nämät henkilöt kiinni? Tekikö hän sen omasta
täysivaltaisuudesta taikka käskystä?

"No, en minä mitään tiedä", sanoi Krum, "minä kysyn vaan olenko minä
mikään virkavalta vai en? Mitä minä voin tehdä siihen? Luulenpa, ettei
kellään täällä ole mitään sanomista minun ylitseni, paitsi teillä,
herra pormestari. Minä kaitsen härkiäni ja lampaitani, ja mitä polisiin
tulee, niin ei teidän tarvitse sanoa muuta, kuin että minä tulen, ja
minä olen kohta valmis ilman mitään viivytystä ja epäilystä".

"Hyvä! Krum", sanoi pormestari armollisella hymyilyllä, "minua
ilahuttaa havaita, että hän on lainkuulijainen ja että hänellä on
isänmaallinen mielipide".

"Niin, kuten minä sanoin, herra pormestari, minusta on se aivan
yhdentekevää", sanoi Krum. "Meidän suuriherttuamme on minulle paljon
rakkaampi kuin sekä pappi että lukkari".

"Herra notario", sanoi pormestari, "kirjoittakaat: sen johdosta että
palvelus on liian vaivaloinen lehmä-ukolle Krumille, niin ei hänen enää
tästä lähtien tarvitse kaitsea härkiä ja lehmiä, vaan ainoastaan
hiehoja, vasikoita ja vuoden vanhoja varsoja, sekä suositetaan
korkeamman valtioviran saamiseen. Nyt saa hän mennä, hyvä Krum, hänellä
on minun suosioni. -- Kaupunginpalvelija Glandt, kuka se huusi enimmin
metelöitsijöistä?"

"Sen minä sanon, herra pormestari", sanoi Glandt, "musikanteista oli se
tuo tuossa ja talonpojista se vanha ukko tuossa", ja hän viittasi
kädellään rumparia ja ukko Swartia astumaan esiin.

"Minkä tähden on hän häirinnyt rauhan meidän rauhallisessa
kaupungissamme ja nostanut sen kapinaan?" kysyi pormestari ukko
Swartilta.

"Minkätähden?" sanoi ukko Swart. -- "Kapinaan? -- Kas tämähän on
jotakin. Pidättekö te sitä kapinana, kun rauhallinen henkilö, joka on
vähän lihavanlainen sattuu liukahtamaan istumalaudalta ja istahtamaan
turkkilaiseen rumpuun?"

"Minä en tosin tahdo pitää sitä täydellisenä kapinana, mutta
_conat'iksi_ täytyy minun sanoa sitä".

"Siihen ei minulla ole mitään vastaan", sanoi Swart, "sanokaat te sitä
siksi vaan, minun omatuntoni on tyyni, ja piru vieköön, jollei kaikki
mitä sanon ole totta, mutta kapinan kanssa en minä tahdo mitään
tekemistä. Ensin täytyi minun tapella sen roistojoukon kanssa ja sitten
minä vielä tulisin kapinoitsijaksi! Ei, kiitoksia paljon!"

"Kuinka hän tuli rumpuun?" kysyi pormestari.

"Hän teki sen pahankurisuudesta!" sanoi rumpari.

"Ei, sinä koira!" huusi Swart, "se tapahtui tapaturman johdosta. Saan
nimittäin sanoa teille, että kun minä nousin vaunuihin, rupesi päätäni
huimaamaan, minä rupesin liukumaan istuinlaudalta ja tömähdin sitten
rumpuun".

"Tätä voisi kutsua nimellä _casus_", sanoi pormestari, "ehkäpä myös
_lapsus_".

"En minä kaasussa ollut", sanoi Swart, "sillä en minä ollut maistanut
väkeviä; eikä tämä myös ole mikään lapsellisuus, minun mielestäni!"

"Minä sanoin _lapsus_", sanoi pormestari.

"Jaa, sitä en minä ymmärrä", sanoi Swart, "mutta sen minä ymmärrän,
että tuo mies tuossa on menetellyt minua kohtaan kuin tyhmä lapsi.
Sillä kun minä istuin rummussa ja poikani koetti vetää minua ylös
siitä, löi hän minua päähän ja tuuppasi minun naapuriani Wittiä niin,
että hän kaatui istumaan bassoviulun päälle ja satutti itsensä
pahasti".

"Herra pormestari", sanoi musikantti, "semmoisella takapuolella --
olkaat hyvä ja katsokaat tänne vähän -- istui hän minun rumpuuni ja
turmeli minun koneeni".

"_Restitutio in integrum_ voisi tosin tässä tapauksessa olla
mahdollinen", sanoi pormestari: mutta minun mielestäni kuitenkin on,
kuin jos..."

"Oo!" keskeytti hänet ukko Witt surkealla äänellä, "minä kunnioitan
suuresti lakia ja oikeutta, mutta minä tahtoisin vaan kysyä teiltä jos
te koskaan olette istuneet haara reisin bassoviululla. Minun täytyy
antaa tohtorin tutkia vammojani, ja minä pyytäisin 50 taaleria vahingon
korvaukseksi".

"Ja minä herra pormestari", sanoi musikantti, "pyydän 100 taaleria
korvaukseksi siitä että hän on istunut minun bassoviuluni rikki".

"Sinä heittiö", ajatteli ukko Swart, "kyllä sinä saat hikoilla
ennenkuin saat penninkään. Minä olen myös pahoin pidelty, herra
pormestari", sanoi hän kovaa, "se on aivan kohtuullista, että se
kirottu rumpari maksaa minulle 50 taaleria korvaukseksi ja antaa
minulle uudet henskelit".

"Hm! hm!" sanoi pormestari, "istukaat ales! Herra notario,
kirjoittakaat: Katsoen siihen, että rauhaa on häiritty tänään yhdessä
uppiniskaisuuden ja kapinallisuuden kanssa, julistaa oikeus: Tässä
läsnäolevaiset molemmat talonpojat ja kapinoitsijat sekä heidän
poikansa ja renkinsä tuomitaan rumpunahan pahoin pitelemisen ja
bassoviulun osaksi särkemisen johdosta paikalla maksamaan kaikkiaan 100
taaleria vahingonkorvausta musikanteille".

"Mitä", sanoi Swart, "tämäpä on merkillistä!"

"Kaupunginpalvelija Glandt", huusi pormestari, "tee velvollisuutesi.
Jos se vanki-lurjus vielä kerrankin keskeyttää minua tuomion
julistamisessa ja uudelleen ilmaisee uppiniskaisuutensa, niin vie hänet
sinne, missä ei aurinko eikä kuu paista ja jossa sammakot ja sisiliskot
ovat hänen seurakumppaninsa. -- Herra notario, kirjoittakaat
seuraavasti: Sen johdosta, että musikantit tuossa ovat rääkänneet
talonpoika Swartin takapuolta, asettaneet hänet pöksynhenskelin
puutteesen ja loukanneet häntä iskuilla ja lyönnillä; katsoen siihen
että he kovasti toimeenpannun bassoviulun ratsastamisen kautta ovat
melkein halaisseet talonpoika Wittin kahtia ja tunnustaneet itsensä
siihen syypäiksi, saavat sanotut musikantit maksaa korvausta kaikkiaan
100 taaleria, se tahtoo sanoa, jos heillä on siihen varoja; mutta koska
on tietty ja tunnettu asia, että musikanteilla harvoin on rahaa ja
jokainen saatava heiltä siis on vaan näennäinen, niin on tämä tuomio
langetettu vaan _pro forma_. Oikeus julistaa sentähden, että
asianosalliset yhdessä suorittavat kulungit, jonka tähden talonpojat
tuomitaan maksamaan 100 taaleria kulunkia pahoin pidellyistä
soittokoneista, sekä oikeuden rahastoon 20 taaleria ja 16-l/2
groshenia. -- Minä luulen kuitenkin, herra notario, että me tässä
harvinaisessa tapauksessa voimme antaa kaupungin palvelija Glandtille
ylimääräistä palkkiota 10 taaleria. _Summa summarum_ suorittavat kaikki
tässä nyt läsnäolevaiset talonpojat 138 taaleria 16-1/2 groshenia ja
lopetetaan täten oikeuden istunto".

"Mekö molemmat?" sanoi ukko Swart. "Naapuri Witt ja minäkö saamme
maksaa yli 100 taaleria? Tämäpä on kaunis juttu!"

"Uskaltaako hän sanoa minua vastaan?" sanoi pormestari.

"Herra pormestari", sanoi musikantti, "tottakai me saamme 100
taaleria?"

"Suu kiinni!" sanoi pormestari arvokkaasti, "muuten hän viedään
putkaan! Te musikantit voitte mennä tiehenne, mutta talonpojat jäävät
tänne siksi kuin ovat maksaneet!"

"Mitä helvetissä!" sanoi Swart. "Luuletteko te meitä niin tyhmiksi,
että me maksaisimme oman vahingon korvauksemme?"

"Rahat pannaan talletukseen", sanoi pormestari.

Mutta nyt oli ukko Swart lähellä tulla mielettömäksi.

"Talletukseen, joka tietysti tulee kestämään maailman loppuun asti!"

"No, no, ei sentään niin kauvan", sanoi pormestari arvokkaalla
hymyilyllä; "kuinka kauvan, sitä ei voi tietää -- kaikki on niin
epätietoista tässä maailmassa -- mutta siksi kuin musikantit maksavat".

"Tämähän on pahempi juttu kuin oikea prosessi", sanoi ukko Swart
tuupaten Wittiä kylkeen.

"Mutta, herra pormestari", kysyi Witt, "minä tahtoisin vaan kysyä,
emmekö me olleet oikeassa".

"Niin, kyllä oikeus on teidän puolellanne", sanoi pormestari, "mutta
teidän asianne on kuitenkin peräti kehno, teidän täytyy maksaa".

"Naapuri", sanoi Witt, "se nyt on kerran niin tässä maailmassa, että
kun joku on voittanut prosessin niin saa hän maksaa, ja kelpo lailla
maksaa; hän saa oikeuden ja oikeus saa rahat, se on kuin olla pitää".

He saivat nyt kuin saivatkin vetää kukkaronsa esiin ja maksaa pois.
Swart kiroili ja Witt lohdutti itseään sillä että he olivat oikeassa;
kun he olivat maksaneet, sanoi pormestari:

"Kas niin, tässä on kylläksi täksi päiväksi! Jumalan haltuun nyt, hyvät
ihmiset!"

"Niin, herra pormestari", sanoi Swart pitäessään kättään oven lukolla,
"mutta nyt minä annan teille hyvän neuvon: Koska te otatte 100 taaleria
niin pienestä selkäsaunasta, niin tulkaat ulos meidän kyläämme, siellä
sitä annetaan aivan toisenlainen selkäsauna. Hyvästi nyt ja kiitoksia
paljon, herra pormestari".



KAHDEKSAS LUKU.

Matkaa jatketaan. -- Swart alkaa laulaa ja Witt rupee pelkäämään
Preussin tullia. -- Mihinkä he tulivat kun he aina ajoivat vasemmalle.
-- Witt kertoo sotajuttujaan. -- Kuinka Berlinissä oli. -- Witt ostaa
itselleen uudet housut.


Kun Swart ja Witt tulivat pormestarin luota seisoi Kalle Wepupp
omnibusvaunuineen vielä majatalon edessä. He nousivat vaunuihin,
musikantit istuivat siellä jo, eikä kestänyt pitkää aikaa, ennenkuin
vilkas keskustelu alkoi molempain riitapuolien välillä, kuin jos he
olisivat olleet vanhoja ystäviä ja tuttavia.

Ukko Swartin viha ei tosin vielä kokonaan ollut haihtunut pois, hänen
silmistään lensi salamoita rumpariin ja bassoviulun soittajaan päin ja
hän näytti niin verenhimoiselta, kuin jos hän olisi tahtonut lyödä
heidät kuoliaaksi.

Mutta silloin otti klarinetin puhaltaja taskustaan pienen pullon, jossa
oli kuminaviinaa -- hän kutsui sitä taskukelloksensa -- ja pani sen
kulkemaan miehestä mieheen.

"Pieni aamunaukku?"

"Hei!"

"Kiitos!"

Ja kun taskukello oli lakannut käymästä, otettiin esiin toinen pullo,
jossa oli väkeviä.

"Eikö mielenne tee maistaa?"

"Kippis!"

"Kas tämä teki hyvää!"

"Se on paras voide sydämmelle ja maksalle", sanoi ukko Witt, "etkö
sinäkin, naapuri, tahdo pari pisaraa?" jatkoi hän ja ojensi Swartille
pullon.

Swart oli kahdella päin, hän ei mielellään tahtonut ottaa kestitystä
vastaan noilta miehiltä, mutta lopulta hän sentään tarttui taskukelloon
ja sanoi:

"No, jos te nyt niin välttämättömästi tahdotte pakoittaa minua, niin en
minä pane vastaan, mutta sen sijaan pyydän minäkin, että te teette
hyvin ja..."

"Se on tietty, se".

"Frits, poikani, ota eväskori tänne. Ei se! Se isompi, pöllö!"

Swart sai sen nyt eteensä ja veti siitä esiin pullon, jota, jos se
ensimmäinen oli ollut taskukello, välttämättömästi oli sanottava
tornikelloksi. Hän maistoi siitä ensin itse ja antoi pullon sitten
viulun vinguttajalle, tämä antoi sen klarinetin puhaltajalle, tämä taas
torventoitottajalle ja niin kulki tornikello miehestä mieheen.

"Niin" sanoi Swart, "se on puhdasta ohraviinaa Hokmanin, oikeista
Hokmanin ropista!"

Ja "Hokmanni" se myös teki vaikutuksensa. --

Helle tuli kauhean rasittavaksi.

Kahden puolen tietä kasvoi matalia kuusia, vaunujen alla poltti hiekka
ja niiden päällä poltti aurinko. Matkamiehet vaunuissa ne läähättivät
raskaasti, ja ukko Swart rupesi laulamaan sitä laulua, joka oli ainoa
minkä hän osasi:

    "Terve, kuu, sä vanha ystäväni!"

Ja vaikka aurinko loisti keskellä taivasta, rupesi koko matkajoukko
laulamaan:

    "Terve, kuu, sä vanha ystäväni!"

Ja ylistäin ihanata kuuta polttavassa päivän paisteessa saapuivat he
Fürstenbergiin.

Täällä saivat hevoset vähän levähtää ja syödä, ja matkakumppalit
tulivat kaikki veljiksi ja helliksi ystäviksi. Suurempaa
yksimielisyyttä ei voinut vallita taivaassa, kuin Kalle Wepuppin
omnibusvaunuissa.

Niin lähenivät he Preussin rajaa. Ukko Wittin hampaat ja sääret
tärisivät. Tuskissaan tarttui hän Swartin käsivarteen.

"No, naapuri Witt, mitä sinä pelkäät? Ei suinkaan ne nyt sentään syö
sinua suuhunsa!"

"Mutta rahat, rahat", huokaili ukko Witt, "jos he saavat ne käsiinsä,
menee kaikki hullusti, rahaa ei saa viedä Preussiin, ja sitten he
punnitsevat meitä".

"Mitäs sinä puhut? Onhan se oikea kirottu kansa!" sanoi Swart
tarkastaen omaa "ruumiikasta" personaansa, "tullaavatko he meitä pala
palalta?"

"Tullaavat kyllä, naapuri", sanoi Witt, "nauloittain!"

"Eivät he mahda olla oikein viisaita", sanoi Swart, ja kohta rupesi hän
piiloittamaan rahojaan, minä puhun tässä vaan talonpojista,
musikanteista ei ainoakaan liikahtanut, heidän silmistäänkin saattoi
kohta nähdä, että heillä oli puhdas omatunto mitä rahoihin tuli.

Nyt tultiin tullihuoneen luo.

Viheriään takkiin puettu mies tuli ulos huoneesta ja meni vaunujen luo.

"Hyvää päivää!" sanoi hän kohteliaasti, "onko teillä mitään
tullattavaa?"

"On, herra Tulli", vastasi Swart, "242 naulaa. Saan nimittäin sanoa
teille, että kun minä tässä äskeisin vein villoja juutalaiselle
Josefylle Stawenhagenissa, tulin minä punnituksi samalla".

Mies nauroi hänelle vastoin naamaa ja sanoi:

"Hyvä ystäväni, sitä en minä tarkoita, eikö teillä ole muita tavaroita,
jotka ovat tullattavat?"

"Ei muuta kuin minä ja minun ainoa lapseni", sanoi Swart osoittaen
Fritsiä.

"Mitä noissa korissa on?" kysyi se viheriätakkinen mies, "näyttäkäät
minulle!"

Korit otettiin esiin ja tutkittiin. Ja hyviä herkkuja sitä nyt saatiin
nähdä: neljä tiua munia, kaksi kinkkua, läskiä, makkaraa, lihaa,
pannukakkuja, astiallinen paksuja herneitä, voita, nisuleipää,
ruisleipää, ja paljon muita makupaloja, joiden luetteleminen kävisi
tässä liian pitkäksi.

"Hyvät ihmiset", kysyi mies, "mihinkä te tarvitsette tämän kaikki?"

"Mihin?" sanoi Swart, "se tulee syötäväksi, se on meidän eväämme".

Mutta siihen selitykseen ei tullipalvelija tyytynyt, hän luuli Swartin
tahtovan tehdä pilaa hänestä, ja vasta sitten kun hänelle sanottiin,
mihin matka meni ja kun kaikki oli hänelle selitetty, tyytyi hän ja
sanoi:

"No, hyvästi sitten ja onnea matkalle!"

"Herra Tulli", sanoi Swart, "mitä me olemme teille velkaa?"

"Ei mitään", vastasi hän, "minä olen vaan tehnyt velvollisuuteni".

Nyt oli Swartin vuoro nauraa tullinpalvelijalle vasten naamaa.

"Tässä näyttää käyvän toisin kuin oikeuden edessä", sanoi Swart,
"semmoinen tuomari hän on myös mies, joka ainoastaan tekee
velvollisuutensa, ymmärtäköön nyt tätä ken voi! No, hyvästi vaan, hyvä
herra!"

"Tämäpä on kummallista", sanoi hän Wittille, kun he jälleen olivat
istahtaneet vaunuihin, "tuommoinen mies näkee kaiken tämän vaivan, ja
sitten sanoo hän: ei se maksa mitään! Voitko sinä tätä ymmärtää?"

"En" sanoi ukko Witt, "mutta siinä sinä olet aivan oikeassa, naapuri,
että se joka tekee minkä hän voi, ei voi tehdä enempää kuin minkä hän
tekee".

"Vai tämä se nyt on Preussi?" sanoi Swart katsellen ympärillensä.
"Onhan se vaan paljasta hietaa! Se on kai suuri maa?"

"Onpa niinkin", sanoi yksi musikanteista, "se ulottuu aina Sakseniin
asti!"

"Wo schöne Mädchen auf die Bäume wachsen!" [Jossa kauniita tyttöjä
kasvaa puissa] sanoi Kalle kohottaen kaulustaan.

"No, mihinkä me sitten tulemme?" kysyi ukko Witt.

"Itävaltaan", vastasivat musikantit, "jossa myös kuuluu löytyvän
kauniita tyttöjä".

"Ja sitten?" kysyi taasen Swart, "mihin me sitten tulemme?"

"No, sitten voitte tulla moneen eri paikkaan, jos te ajatte vasemmalle,
tulette te Unkariin ja Slovakiaan".

"Jaa sinnekö, missä ne tekevät niitä hirveitä rotanloukkuja?" sanoi
Witt.

"Aivan oikein! Niin, ja sitten tulette te Turkinmaalle".

"Ei, sinne en minä tahdo tulla", sanoi ukko Swart.

"Syöväthän ne omia lapsiaan", sanoi Witt. "Tuleeko meidän matkustaa
Turkinmaankin läpi päästäksemme Berliniin ja Belgiaan?"

Ja ukko Witt katsahti Kalleen päin, kuin jos joku turkkilainen jo olisi
tarttunut häneen ja ruvennut puremaan häntä niskasta.

"No no, naapuri", sanoi Swart, "älä nyt ole pöllö, ensin sinä hourailit
valtamerestä, sitten tullista ja nyt turkkilaisista. Eivät ne sinulle
tee rahtuakaan pahaa. Sinä pelkäät kaikkea ja kuitenkin uskallat kehua
olleesi sotamies. Kuinkas se sopii yhteen?"

"Sotamies minä olenkin ollut, piru vieköön", sanoi Witt. "Vuonna
kahdeksantoista sataa neljätoista alkoi sota. Minä olin majuri von
Vossin komennon alla, ja kun hän komensi: 'Katsokaat vasemmalle!'
täytyi meidän katsoa vasemmalle -- ei oikealle -- en minä nyt oikein
muista kuinka se oli -- no niin, me marssimme suoraan kohti Schweriniä
ja tulimme sinne kello yhdeksän aamulla. Vanha kenraali von Pressent
ratsasti edellä ja tervehti miekallaan ja painoi sen ales maahan päin,
ja Fredrikki Frans, joka silloin oli meidän herttuamme, hän seisoi
siinä nauraen, kun me marssimme ohi ja äkseerasimme puutarhassa".

"Mutta miksi hän nauroi sitten?" kysyi Swart.

"Kukas häntä voi kieltää nauramasta? Olihan hän herttua, eikö hän
voinut nauraa, jos hän vaan tahtoi?"

"Täytyikö sinun ottaa osaa sotaretkeen?" kysyi Swart.

"Ei, kiitoksia paljon", vastasi Witt, "niin viisas minä olin, etten
minä sotaan mennyt. Ei, seuraavana päivänä me lähdimme ja saimme
kaksinkertaiset annokset ruokaa palkinnoksi siitä, että olimme niin
hyvin marssineet, ja illalla me tappelimme kaduilla, niin että veri
virtana vuosi katu-ojassa, ja me emme antaneet emmekä saaneet mitään
armoa. Schweriniläiset kiittivät Jumalaansa, kun me seuraavana päivänä
marssimme pois kaupungista. Sitten me marssimme Wittenburgiin, kolme
penikulmaa yhtä mittaa, ja etunenässä ratsastivat meidän kapteenimme ja
majurimme. Kun me nyt marssimme sisään kaupunkiin, sanoi Kalle Haut,
joka oli minun esimieheni. 'Juhani', sanoi hän, 'tässä me ehkä löydämme
onnemme, jos olemme viisaat'. -- Ja kumppanit pataljonassa sanoivat:
'Sinä olet viisain meistä kaikista, ja voit puhua paraiten meidän
puolestamme, sentähden saat sinä ja Kalle Haut mennä majurin luo
esittämään asiaa hänelle'. No, sanottu ja tehty. Me menimme majurin luo
ja koputimme ovelle. Hän tuli itse avaamaan, käski meidän astua sisään
ja ojensi meille kättä. 'Hyvää päivää, Kalle! Hyvää päivää, Juhani!'
sanoi hän, 'mitä te tahdotte, pojat? puhukaat suunne puhtaaksi vaan'.
-- 'No', sanoin minä, 'me tahdoimme nyt vaan tulla käymään herra
majurin luona'. -- 'Sehän on hyvin tehty teiltä', sanoi hän ja nauroi
salaa, 'se minua huvittaa'".

"Miksi nauroi hän?" kysyi Swart.

"Miksi hän nauroi?" sanoi Witt. "Eikö hänellä ollut lupa nauraa niin
paljon kuin häntä vaan halutti. Olihan hän meidän päällikkömme, kukas
häntä voi kieltää nauramasta? No, kun hän oli nauranut loppuun, kysyi
hän, oliko meillä mitään valittamista".

"'Ei ensinkään', sanoin minä, 'kiitoksia paljon, herra majuri, kaikki
on kyllä hyvin. Mutta', sanoin minä ja Kalle Haut tuuppasi minua
kylkeen, 'me olemme vaan tulleet kysymään, ettekö te sallisi meidän
vähän ryöstää täällä' -- 'Mitäs te tahdotte?' kysyi hän ja näytti
siltä, kuin jos hän ei olisi tahtonut uskoa korviaan. 'Ryöstää vähän,
jos te sallitte', sanoin minä. Minä luulin hänen nauravan itsensä
kuoliaaksi. 'Mitä', sanoi hän, 'tahdotteko te ryöstää teidän omassa
isänmaassanne, kolme penikulmaa Schwerinistä?' -- 'Tahdomme', sanoin
minä, 'herra majuri, jos teillä ei ole mitään sitä vastaan ja tahdotte
antaa meidän seurata omaa vapaata tahtoamme, niin me ryöstämme yks kaks
koko tämän pesän ja näytämme, että me olemme kelpo sotamiehiä'. Nyt
nauroi hän niin, että hänen täytyi istua nojatuoliin ja sanoi: 'Menkäät
nyt kotia kortteerinne, mutta jos te vielä kerrankin vaan pidätte
tämmöistä tyhmää puhetta, niin voi helposti käydä pahoin teille'. Me
menimme. Mutta meidän kapteenimme sai vihiä asiasta, ja näetkös,
naapuri, hän oli peijakkaan äkänen mies! Hän kutsui meidät luoksensa ja
sanoi, että me olimme tehneet pahan rikoksen. Hän heitätti sentähden
meidät putkaan, ja siellä me istuimme, kunnes äksiisi oli ohi, jolloin
me lähetettiin kotiin takasin, mutta sen minä sanon sinulle, naapuri,
että kun on kokenut näin paljon, niin saattaa sanoa itsestään että on
ollut sotamies, ja sotamies täydellä todella".

"No, ranskalaisia et sinä saanut nähdä?" kysyi Swart.

"Sainpa niinkin", puuttui Witt puheesen, "joka talossa niitä oli koko
joukko kortteerissa. Näillä hirviöillä on aivan omituinen luonto. Jos
heitä kohtelee hyvin, niin ei parempia ihmisiä maailmassa, ja silloin
sanovat he 'servitöör' ja 'sjövuprii'. Mutta jos he rupeevat sanomaan
'lesmatranki', mene silloin vaan pois tieltä, muuten voit saada aika
selkäsaunan".

"Mitäs se sana merkitsee?" kysyi Kalle.

"No, se merkitsee samaa kuin sinä sika, mitäs sinä meinaat! Mene kohta
hiiteen, muuten piru sinun korjaa!"

"Jos te niin mielellänne tahdotte nähdä ranskalaisia", sanoi basunin
soittaja, "saatte halunne tyydytetyksi Berlinissä. Siellä löytyy
ihmisiä kaikista maailman haaroista, sekä Itävallasta, Englannista,
Ranskasta, Espanjasta ja Amerikasta, itse Portugalin kuningaskin on
siellä tätä nykyä".

"Portulakin kuningas", sanoi Swart, "no, äläs nyt! Vai niin, asuukos
hän Berlinissä! sen miehen minä mielelläni tahtoisin nähdä, muista se
Frits! Berlin on kai suuri kaupunki?"

"On kyllä", vastasi soittaja, "siellä asuu hirmuisen paljon ihmisiä".

"Ja siellä saa käydä vapaasti ympäri katselemassa kaikkea?"

"Saa kyllä", vastasi soittaja. "Siellä on rautatie, uusi telegraafi,
Brandenburginportti, vanha Frits ja vanha Blücher, ja sitten on siellä
uusi museo, mutta sinne te saatte mennä ainoastaan silloin kun teillä
on puhdas paita ja hienot vaatteet yllänne. Kaikki tämä ei maksa
mitään. Mutta minä neuvoisin teitä ennen kaikkia käymään Krollin
teaatterissa ja suuressa teaatterissa, vaikka se maksaa rahaa".

"No siitä ei mitään hätää", sanoi Swart. "Mutta toisin on meidän
vaatteemme laita. Kalle saattaa näyttäytyä missä vaan, minun tyhmä
poikani käy myös laatuun, ja minä itse en myöskään tarvitse hävetä,
mutta sinä, naapuri! Hyi! enkö minä käskenyt sinua ottamaan
Manchesterhousut mukaasi ja kuitenkin otit sinä vanhat housusi, joissa
on nuo rumat paikat polvissa! Meidän täytyy hävetä sinua; näin et sinä
voi tulla museoon".

"Niin", sanoi ukko Witt surkeasti katsellen suuria housupaikkojaan,
"minä tahtoisin mielelläni tehdä itseni niin hienoksi kuin mahdollista,
mutta minkälaiset ne housut oikeastaan pitäisivät oleman? Pitkiä
housuja en minä voi käyttää siellä kotona ja kaapissa riippuu lyhyitä
ainakin puoli tusinaa".

"Minä ehkä voin auttaa teitä tästä housupulasta", sanoi
viulunvinguttaja. "Minulla on aivan uudet housut aivan uusinta muotia,
ne ovat kummilastiset ja oikein erinomaiset, milloin ovat ne pitkät,
milloin lyhyet, aina kuinka vaan haluttaa. Nyt minä näytän ne teille.
Katsokaas nyt! No, nyt ne ovat polvipöksyt, eikö niin? Nyt te
kiinnitätte jalkahihnat ja vedätte ne yli saappaan anturan, niin ne
venyvät pitkiksi housuiksi, eikä sitä ensinkään voi arvata kuinka se
tapahtuu".

"No, kaikkia ne keksivätkin", sanoi Swart, "oikeinhan tämä on kuin
silmänkääntäjätemppu!"

"Isä kulta", sanoi Kalle hiljaa, "ostakaat ne min..."

"Poika", sanoi ukko, "sinäpä sentään olet sangen tyytymätön. Sinulla on
ne kauniit keltaset housut ja se uusi takki ja kuitenkin tahdot sinä
vaan uutta. Ei, sinun vanha isäsi täytyy myös ajatella saada jotakin
yllensä".

Kun he tulivat seuraavalle majatalolle, pysähtyivät he siihen, ja
housuja koetettiin. Ne sopivat erinomaisen hyvin, ja kaupat tehtiin.
Ukko Swart ei voinut olla ihailematta näitä erinomaisia housuja, vaan
hän astuskeli ympäri Wittiä ja sanoi:

"Kuinka merkillisen hyvin ne istuvat! No näytäs nyt minulle kuinka ne
tulevat lyhyiksi".

"Luuletkos etten minä sitä osaa tehdä?" sanoi Witt avaten jalkahihnoja.
"Kas niin".

"No, tee ne taas pitkiksi".

"Sen minä kyllä voin sinulle tehdä".

Ja kaikki seisoivat siinä ukko Wittin ympärillä voimatta kyllin ihailla
housuja.

"Niin, ukko Swart", sanoi basunitorven soittaja, "näiden housujen laita
on sama kuin minun torvenikin, milloin on se lyhyt, milloin pitkä".

"Ja näissä sinä voit käydä vaikka missä", sanoi Swart. "Tässä kaupassa
et sinä ole tullut petetyksi, minä soisin että housut olisivat minun".

Ja sitten he jatkoivat matkaansa, mutta sillaikaa kuin he
matkustelevat, lähdemme me katsomaan mitenkä asiat ovat kotosalla.



YHDEKSÄS LUKU.

Kuinka Juhani kadotti rasian ja Swartin emäntä löysi sen. -- Lukkari
varottaa Doroteaa talonpojista ja hevosista. -- Lukkari on pahoilla
mielin ja Dorotea lohduttaa häntä. -- Mitä lukkari sanoi.


Kun Juhani illalla tuli kotio matkalta, seisoi Swartin emäntä
porstuassa.

"Hyvää iltaa!" sanoi Juhani nostaen takkiaan. Mutta nyt tapahtui, että
se pieni rasia, minkä Frits oli antanut hänelle Dorotealle annettavaksi
ja jonka hän oli piilottanut lakkiinsa, putosi lakista ja vieri ales
Swartin emännän jalkain juureen. Lukkari ei tuosta ollut hyvillä
mielin, hän tiesi, että Fritsin äiti ei tiennyt asiasta mitään, olihan
Frits sanonut: "Minä ja Dorotea pidämme yhtä, -- -- -- ja hän kumarsi
itseään ottaakseen rasian ylös. Mutta Swartin emäntä ehti ennen häntä,
ja sieppasi käteensä rasian.

"Mitä siinä on?" kysyi hän.

"No, eihän siinä ole mitään", sanoi Juhani, "mitä siinä voisi olla? Se
on minun".

Mutta Swartin emäntä oli utelias, hän aukaisi rasian kannen ja näki
siinä sormuksen ja hivuskiharan:

"Mitä ihmeitä", sanoi hän, "kultasormus paperissa! Mitä sinä
kultasormuksella teet? Kelle se on aiottu?"

"Lukkarin Dorotealle".

"Keltä se on?" kysyi eukko jälleen. "Sano se minulle kohta!"

"Koska te nyt niin välttämättömästi tahdotte tietää sitä, niin se on
Fritsiltä", sanoi Juhani.

Tuskin oli Juhani ehtinyt saada nuo sanat suustaan ennenkuin hän sai
kelpo korvapuustin.

"Siinä on sinulle vaivastasi!" sanoi Swartin emäntä ja kohta sai Juhani
vielä toisellekin korvalle ja kun hän koetti päästä pakoon, sai hän
kaupanpäälliseksi aika kolauksen selkäänsä.

Mutisten meni Swartin emäntä tupaan.

"Se tuhma poika ja se köyhä tyttö! Kyllä minä teille annan
kultasormuksista, minä!"

Ja hän lensi ja pyöri ympäri talossa koko illan punasena kuin
kalkkuunikukko, toruen piikoja ja renkejä. Luudat ja pytyt saivat
tanssia, ja viimemainittujen vanteet menivät rikki; ja alinomaa mutisi
hän itsekseen; "Se tyhmä poika ja se köyhä tyttö! Kyllä minä teille
annan kultasormuksista, minä! Ja Juhani se kavaltaja, jolla on
palkkansa, hänen minä ajan pois talosta. Se heittiö! Kyllä minä hänen
opetan kultasormuksia kantelemaan!"

Ja Swartin emäntä hän torui niin, että koko kylä tuli katsomaan, mikä
nyt oli hätänä.

Samana iltana tuli myös lukkarikin kotia. Hän oli muuten ilokas mies,
mutta tänä iltana oli hän äkäinen ja pahalla tuulella, ainoastaan hänen
ruokahalunsa oli, jumalan kiitos, entisellään, ja kun hän oli saanut
vähän suuhunsa, tuli hän hieman paremmalle päälle.

"Onko mitään ikävää tapahtunut isälle?" kysyi Dorotea.

"Eipä juuri, tyttöseni", vastasi hän, "mutta muista, mitä minä usein
olen sanonut: maailma on paha ja ihmiset ovat pahat, mutta kaikista
ihmisistä ovat talonpojat ja hevoset pahimmat. Älä usko ainoatakaan
hevosta tahi talonpoikaa, niin ei sinun tarvitse katua jälestäpäin, ja
talonpoikain pojat eivät ole rahtuakaan paremmat, huonot puolet menevät
perintönä isästä poikaan. Tottele minun neuvoani, rakas lapseni, niin
sinun kyllä käy hyvin maailmassa. Ja nyt minä tahdon mennä maata. Hyvää
yötä!"

Seuraavana päivänä -- se oli torstai -- saivat pojat koulussa aika
lailla selkäänsä; kiukku ei vielä ollut lähtenyt lukkarista. Mutta
vähitellen se lähti ja jo seuraavana sunnuntaina oli lukkari sama vanha
suopea-luontoinen, sävyisä mies kuin ennenkin.

Sunnuntai tuli. Aamusta varhain myöhään illalla oli Dorotea täydessä
toimessa, sillä hänen täytyi äitinsä kuoltua yksin hoitaa emännyyttä ja
pitää myös molempia pikkusiskojaan silmällä, ja hän oli kelpo emäntä.
Ahkera ja huolenpitävä hän oli, ei hänen koskaan nähty hätäilevän, ei
koskaan olevan levoton tahi malttamaton; kaikki näkyi menevän niinkuin
itsestään. Mutta kuu hän pääsi askareistaan pariksi tunniksi vapaaksi,
istahti hän ompelukaluineen ikkunan ääreen. Näin kului päivä toisen
perästä, mutta aina oli hän iloinen ja leikkisä, eikä antanut kenenkään
huomata, että työ tuntui hänestä raskaalta.

Mutta tänään oli toisin, tänään tuntuivat askareet hänestä sanomattoman
vaivaloisilta.

Ja hänen kauniissa kasvoissaan näkyi surumielisyys, kuin jos syvä kaiho
olisi painanut hänen sydäntään, ja kun hän puki vaatteet siskojensa
ylle, huokaili hän syvään ja tuijotti miettiväisenä eteensä, kuin jos
hänen ajatuksensa olisivat olleet toisaalla. Ja kun hän palmikoitsi
tyttöjen tukkaa, valuivat kyyneleet hänen muuten niin iloisista
silmistään ja putosivat lasten hivuksiin.

Hänen isänsä tuli nyt huoneesen. Hän oli täydessä juhla-asussaan, sillä
nyt piti hänen menemän papin luo.

"Hyvää huomenta! No kuinkas te nyt voitte?" sanoi hän taputtaen
pienokaisia poskelle.

Pikku Triinan, jonka tukka jo oli palmikoilla, nosti hän polvelleen
istumaan ja suuteli hänen paksutölleröisiä käsivarsiaan niin että ne
tulivat oikein punasiksi hänen karkeasta parrastaan. Ja pikku Miinaa,
jonka tukkaa paraillaan palmikoittiin, löi hän hiljaa olkapäälle, ja
kun tyttönen kääntyi hänen puoleensa, ei se ollut hän, joka oli lyönyt:
hän oli niinkuin monen, monen penikulman päässä siitä. Se, joka tässä
tilaisuudessa olisi nähnyt lukkarin, ei suinkaan olisi luullut häntä
samaksi mieheksi, joka oli niin naurettavan näköinen.

Hän oli ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen mies ja hyvä isä, joka eli
rauhassa koko maailman kanssa. Hänellä oli vaan yksi heikkous: hän ei
voinut olla puhumatta yläsaksaa. [Paikkakunnalla, missä tämä kertomus
liikkuu, puhuu kansa erästä saksan kielen murretta, jota sanotaan
alasaksaksi; yläsaksa on samaa kuin saksan kirjakieli. Suoment. muist.]

Semmoinen pieni heikkous on se mitta, millä maailma meitä mittaa, se
paino, jonka mukaan se meitä taksoittaa, mutta se heikkous pysyy meissä
niin kauvan kuin pysymme ylinnä, pinnalla, mutta kun rupee oikein
kireelle käymään, niin me heitämme sen pois, ja niin kävi myös
lukkarille ja hänen yläsaksaksi puhumiselleen. Kun hänen piti puhuman
oikein sydämmensä pohjasta, ei puhuminen käynyt yläsaksaksi, puhe
muuttui kohta alasaksaksi.

Kun hän nyt katsahti Dorotean silmiin ja huomasi kyyneleet hänen
poskillaan, hypähti hän tuoliltaan ja kysyi:

"Mikä sinun on, rakas Doroteani? Miksi sinä itket? Sano nyt vaan, miksi
sinä itket? No niin, olemmehan me yksinämme".

Ja Dorotea nojasi päänsä vasten vanhan isänsä rintaa, ja kyyneleet
valuivat hänen silmistään, mutta hän ei voinut saada ainoatakaan sanaa
suustaan.

Eihän hän itsekään oikein tietänyt, mikä häntä vaivasi, hänestä tuntui
kuin jos hän olisi ollut vieraassa maassa ja olisi kaivannut
lapsuutensa leikkipaikkoja.

Mutta äkkiä kävi isälle selväksi mikä tyttöä vaivasi, mikä hänen
sydäntään kalvoi. Hän laski käsivartensa hänen kaulalleen ja taputti
häntä poskelle ja kuiskasi lohduttavaisia sanoja hänen korvaansa.

"Rakas lapseni", sanoi hän, "rauhoitu nyt vaan! Jumala elää, hän ei ole
sinua hyljäävä, pane se mieleesi, ja kaikki on kyllä käyvä hyvin. Minä
rukoilen Jumalaa sinun puolestasi".

Niin hän lohdutteli rakasta Doroteaansa, kunnes hänen täytyi lähteä
kirkolle soittamaan.

Niin surumielisenä kuin tänä sunnuntaiaamuna ei hän vielä koskaan
sitten vaimonsa kuoltua ollut kiivennyt ylös torniin. Raskaalla
sydämmellä riisui hän yltään pyhätakin, tarttui köyteen ja pani ison
kellon heilumaan, ja se soi kauvas yli kylän, yli peltojen ja
aitausten, ja sen äänet kuljetti puhdas ilma yli metsän lähikyliin:
ylistetty olkoon Jumala laululla!



KYMMENES LUKU.

Kuinka Dorotea kävi kirkossa ja kenenkä hän tapasi.


Doroteasta tuntui kuin jos kellot olisivat lausuneet hänelle
tervehdyksen hänen äidiltään. Silloin nousi hän hiljalleen tuoliltaan,
suuteli pikkusiskoja ja silitteli kädellään sekä Triinan että Miinan
vaaleata tukkaa.

"Nyt saatte te mennä ulos leikkimään", sanoi hän, "kysykäät käeltä
kuinka monta vuotta te saatte elää, poimikaat voikukkasia, tehkäät
niiden varsista ketjuja ja puhaltakaat pois utuja ja kysykäät: mitä
kello on? Leikkikäät nyt vaan, minä menen kirkkoon ja rukoilen teidän
puolestanne".

Lapset juoksivat iloisina tiehensä ja Dorotea otti hyllyltä
virsikirjansa, jonka hän oli saanut pastorilta rippikoulusta päästyään.
Silloin lahjoitti Swartin emäntä hänelle kakun, jonka hän itse toi
lukkarin taloon. Ystävällisesti oli hän katsellut Doroteaa ja sanonut
hänelle: "Sellaisesta rippikoululapsesta minä pidän; minä pidän
sinusta, Dorotea, enemmän kuin kaikista muista".

Mutta nyt -- nyt oli kaikki toisin! Kun Dorotea eilen meni läpi kylän,
tuli Swartin emäntä hänen vastaansa. Dorotea tervehti ystävällisesti,
mutta eukko käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut sanaakaan. Dorotea
oli vähällä itkeä tuota kohtausta ajatellessaan.

Surullisena otti hän virsikirjan käteensä, otti huivinsa arkusta, joka
oli ensimmäinen minkä hän oli ansainnut, sentähden olikin se hänelle
niin rakas; sitten meni hän lieden luo katsomaan, paloiko valkea
oikein. Ja tämän tehtyään meni hän avaamaan ovea Ilolle, joka kynsi
ovea haluten päästä ulos lämpyisessä auringon paisteessa
juoksentelemaan, ja haukkuen riensi koira pois lasten luo.

Dorotea meni kirkkoon.

Kuinka ihmeellisen kaunis oli maailma hänen ympärillään! Siinä oli kylä
viheriäin puitten suojassa, tuolla viheriät niityt, joilla lehmät
söivät paksussa ruohostossa, täällä aaltoili vilja vienon tuulen
puhaltaessa, auringon säteet loistivat kukissa ja lehdissä, kaikki oli
niin raitista, tuoretta ja viheriäistä, kuin maailma tänään olisi ollut
puettuna pyhäpukuunsa. Elämä on suloista! soi hänen ympärillään ja
hänen rinnassaan, elämä virtaili häntä vastaan kukkakedolta,
sinitaivaalta, kaikki oli hiljaista ja rauhaista, juuri kuin kirkossa
silloin kun pappi alkaa puhua.

Poissa oli Dorotean suru.

Hänestä tuntui kuin jos hän vielä olisi ollut lapsi, kuin jos hän olisi
istunut kirkonmuurin takana, jossa auringon paiste levisi yli
hiljaisten hautain, kuin jos hän olisi istunut viheriässä ruohostossa
itsekseen lukien yksinkertaisia lapsenvärsyjään, kuin jos hän olisi
laulanut kilpaa ilman lintujen kanssa ja iloisen karitsan tavoin
juossut ympäri kukkien keskellä kokoomassa kauniita kiviä, poimimassa
kukkia seppeleeksi ja katsellut ylös kirkasta sinitaivasta kohti, jossa
ohuet valkoset pilvet kulkivat.

Kuinka onnellinen hän oli! Hän oli melkein unohtanut olevansa
kirkkotiellä, hän oli vähällä heittää virsikirjansa erään perhosen
perään, joka lensi hänen ohitsensa, niin onnellinen ja iloinen oli hän,
lapsi mielensä ja aatteidensa suhteen.

Silloin tuli tiellä Swartin emäntä käyden virsikirja ja nenäliina
kädessään.

Kun Dorotea näki hänen tulevan, meni hän häntä vastaan ja sanoi
ystävällisesti. "Hyvää huomenta!"

"Anna minun olla rauhassa", mutisi eukko äreästi, "mene tiehesi ja anna
minun olla rauhassa!"

Missä oli nyt ilo Dorotean sydämmestä? Swartin emännän sanat olivat sen
sieltä karkoittaneet. Hän vetäytyi pois emännän läheisyydestä ja astui
hiljaa kyyneleet silmissään alakuloisena kohti vanhaa kirkkoa. Poissa
oli nyt kaikki luonnon ihanuus! Ja Swartin emäntä pöyhisti itseään ja
astui läähättäen tietä eteenpäin, pää pystyssä ja nenä vielä enemmän
pystyssä, niin että auringon säteet hänen sieramiaan kutittivat ja
saivat hänet aivastamaan.

Mutta kun he tulivat kirkonportille, oli Dorotea voittanut surunsa; hän
meni ujosti eukon luo ja sanoi täydestä sydämmestä:

"Hyvä Swartin emäntä, mitä minä olen tehnyt teitä vastaan, sanokaat
minulle että voisin pyytää teiltä anteeksi", -- hän tarttui emännän
käteen, ja tämä seisoi siinä läähättäen eikä voinut saada sanaakaan
suustaan -- "olettehan te aina olleet niin hyvä minua kohtaan ja
osoittaneet suosiotanne niin pahoina kuin hyvinä päivinä. Älkäät antako
minun tällä tavalla seistä teidän edessänne; minä tahdon mielelläni
kuulla että vika on minun, mutta nyt me menemme kirkkoon, ja jos meillä
ei ole rauhaa sydämmessämme, kuinka voimme me rukoilla Jumalaa?"

"Mitä? Rukoilla? Minäkö?" sanoi eukko vetäen kätensä pois Dorotean
kädestä. "Minä voin rukoilla, missä minä vaan tahdon, ei minua siitä
mitään estä. Mutta helposti voi tapahtua että rehelliset ihmiset
kääntävät selkänsä semmoiselle kuin sinä olet, joka teet kaikenmoisia
konsteja saadaksesi rikkaan miehen ja päästäksesi talon ja rikkauksien
haltiaksi. Sinun isäsi ja minun ukkoni ovat naapureja" -- tässä sähisi
hänen äänensä kuin käärmeen -- "muusta tuttavuudesta en minä tahdo
tietää mitään. Tuommoinen köyhä lukkarin sikiö? Niin..."

Ei, tässä täytyi hänen vaieta, sillä kirkkoherra meni samassa heidän
ohitsensa. Hän oli kuullut mitä eukko sanoi.

Kirkkoherra oli totinen mies, hän loi silmänsä Doroteaan ja pudisti
päätänsä, mutta meni kirkkoon sanaakaan sanomatta, ja Swartin emäntä
seurasi läähättäen häntä.

Ja Dorotea? Hänen koko ruumiinsa värisi ja häpeän puna hohti hänen
poskiltaan. Koko kirkkotarha pyöri hänen silmissään, hän olisi tahtonut
vaipua syvälle maan poveen. Mutta kirkkoon ei hän millään muotoa
tahtonut mennä. Hän palasi sentähden kotiinsa, lankesi polvilleen
sänkynsä viereen ja tahtoi rukoilla, mutta kaipasi sanoja: Hän tahtoi
itkeä, mutta ei voinut. Hänen sydämmensä oli murtumaisillaan surusta,
ja hänen kulkkunsa melkein puristui kokoon. Hänellä ei ollut lepoa eikä
rauhaa, hänen povessaan oli kohiseva tunteiden virta. Hän heittäytyi
ales tuolille kohta jälleen noustakseen kävelemään levotonna edes
takaisin lattialla. Niin painoi häpeä häntä ales maahan päin.

Hänen uskollinen rakkautensa olisi vaan rakkaus rahaan?

Mutta myrsky hänen rinnassaan masentui, valonsäde heittihe sinne: hän
muisti raamatun, ja hän otti sen ales hyllyltä, istahti pöydän ääreen
ja avasi kirjan. Hän sattui saamaan auki sen kauniin kohdan, jossa
kerrotaan kuinka Jesus kärsi. Alussa oli hänen mielensä vielä levoton,
kirjaimet kiitivät yhteen hänen silmissään, jotta hän ei ymmärtänyt
luettavaansa. Mutta sitten hän luki:

"Ja he sylkivät hänen päällensä ja ottivat ruokoja ja löivät niillä
häntä päähän".

Silloin tyyntyi hänen mielensä, kyyneleet valuivat pitkin hänen
poskiaan ja irroittivat hänet tuskan siteistä.

Hän meni tyyneenä askareihinsa, pani päivällisruuan tulelle, ja kun se
oli keitetty, kutsui hän pikkusiskot sisään.

Nyt hänessä ei enää voitu huomata mitään erinomaista, ainoastaan silmät
olivat vähän punaset.

Kun sitten lukkari tuli kirkosta, silitteli hän Dorotean leuvan alustaa
ja katsahti hänen silmiinsä, ja kun tyttö ujona loi silmänsä ales
maahan päin, suuteli isä hiljaa hänen silmäkanttaan.



YHDESTOISTA LUKU.

Swartin emäntä tulee kotia kirkolta ja saa pastorin vieraaksi. -- Mitä
pastori sanoi ja mitä Swartin emäntä sanoi. -- Ajatukset pyörivät eukon
päässä ja kärpäset pyörivät ympäri hänen nenänkärkeään. -- Kuinka hän
putosi veteen. -- Kuka hänet pelasti.


Kun Swartin emäntä tuli kotio kirkosta, oli hän kovin äkäinen, otsa oli
ryppyinen ja alihuuli pitkä. Semmoisena astui hän läähättäen läpi kylän
ja naputteli sormillaan virsikirjaansa siten antaaksensa valtaa
mieliharmillensa.

Kun hän tuli kotio, oli navetanovi auki ja hanhet olivat päässeet ulos
pihalle, keittohuoneen oven edessä oli ämpäri, joka hänen mielipiteensä
mukaan ei kuulunut siihen, ja sontarattaat eivät myöskään olleet
oikealla paikallaan. Mutta vasta hänen ehdittyään porstuaan oli
raju-ilma valmis. Karjapiika sai ensiksi kokea sen.

"Kuinka usein olen minä sinulle sanonut, ettet sinä saa laskea hanhia
ulos?" sanoi Swartin emäntä ja salama iski piian niskaan. Sitte oli
tupapiian vuoro.

"Eikö meillä ole tarpeeksi rikkinäisiä ämpäriä? Pitääkö tuonkin tuolla
seistä ulkona, että senkin vanteet menisivät irti? Jos sinä teet vielä
kerran niin, niin minä sinun opetan!"

Juhani onneksi ei ollut kotona, muuten olisi hänkin saanut löylytyksen.

Kun emäntä näki ettei enää ollut useampia, joiden yli hän saattoi valaa
vihaansa, meni hän sisätupaan.

Sappi kiehui hänessä.

Pappi oli tänään saarnassaan puhunut ylpeydestä, rikkaudesta, rahoista
ja semmoisesta ja koko ajan oli hän katsonut Swartin emäntään päin,
niin että tämä luuli seurakunnan rupeevan kääntämään silmänsä siihen
penkkiin päin, jossa hän istui. Vähällä oli, ettei hän lähtenyt
kirkosta keskellä saarnaa.

Hänen tätä kaikkea ajatellessaan kuuli hän jonkun hiljaa kolkuttavan
ovelle.

"Astukaat sisään!" huusi hän.

Ovi aukeni ja sisään astui pastori.

Nytpä eukko sai kiirettä! Hän niiasi syvään ja pyyhki esiliinalla
tuolia vieraalle.

"Nyt se jo kelpaa", sanoi hän, "minä tulen kysymään teiltä, mitä elämää
te piditte kirkon oven edessä tänään?"

"Elämää? Kirkonoven edessä?" sanoi eukko. "No, ei se ollut mitään. Minä
sanoin vaan lukkarin Dorotealle, ettei hän voisi saada Fritsiä
sulhaseksi ja ettei hän ollut kyllin hyvä tullakseen sen pojan
vaimoksi".

"Olkoon vaikka niinkin", sanoi pappi, "vaikka olen täysin vakuutettu
siitä, että te ette voisi saada parempaa miniää. Mutta minä olen tullut
tänne varsin toisissa asioissa, enkä puhemiehenä. Minä tahdon vaan
puhua teidän kanssanne siitä metelistä, jota te piditte kirkonovella
tänään, ja jos se tapahtuu vielä kerran, niin asiasta tulee täysi tosi.
Ettei niin vanha ihminen, kuin te, voi olla häiritsemättä pyhä-rauhaa!"

"Jaa, siitä en minä ensinkään pidä mitään väliä", puuttui eukko
puheesen, "mitä minä olen sanonut, sen minä olen sanonut, ja sen minä
sanon sata kertaa. Poika ei tule saamaan häntä ja jos minun ukkoni
antaa houkutella itsensä suostumaan siihen, niin minä otan eron vielä
vanhoina päivinäni. Niin, voi voi sentään, herra pastori, minulla on
todella raskaat päivät! Minulla on koko talon hoito, ja mitä apua
minulla on miehestäni? Hän kuljeksii ympäri maailmaa, ja minä olen
hyljätty vaimo raukka!"

Nyt nosti hän esiliinansa silmilleen ja itki hetkisen, ja kun hän oli
vähän ehtinyt mietiskellä, kertoi hän papille kaikista kärsimyksistään,
aina siitä asti kuinhan makasi ensimmäisellä lapsivuoteellaan aina
nykyiseen aikaan saakka; mitä hän oli sanonut, ja mitä ihmiset olivat
sanoneet, ja mitä hänen äitinsä oli sanonut, kun Swart sai hänet, mitä
rovasti vainaa oli sanonut ja kuinka hänen isänsä oli ollut vastaan ja
mitä hänen anoppinsa sisar oli sanonut ja mitä lukkari ja hän itse oli
sanonut ja mitä koko maailma sanoi.

"Ja, herra pastori", lopetti hän puheensa, "minä en anna suostumustani,
raha tahtoo rahaa".

"Minä olen jo kerran sanonut teille, etten minä ole tullut tänne
kosimaan teidän poikaanne, mutta koska te nyt olette perin pohjin
seulonut sitä asiaa, niin tahdon teille sanoa suoraan, että te keitätte
itsellenne huonon rokan. Te tahdotte kiusata poikaanne niin kauvan
kunnes hän nai teidän tahtonne mukaan, ja kun niin häät ovat ohi ja te
ja teidän miehenne olette eläkkeellä nuorten luona, niin olette saava
silmänne auki ja näkevä mitä te oikeastaan tällä voitatte. Rauhan ja
yksimielisyyden sijasta on teillä riitaa ja eripuraisuutta, ja kun
lapset tappelevat, niin kyllä te nämät minun sanani todeksi todistatte.
Te ette saa levollista hetkeä, ja lihan sijasta -- saatte te tyytyä
luihin. Silloin te kyllä tulette minun luokseni valittaen: 'Herra
pastori, ah, mitä pitää meidän tekemän? Meidän miniämme on oikea peto,
ei hän tahdo antaa meille palastakaan ruokaa, vaan ajaisi meidät
mielellään pois, jos voisi'. Silloin minä olen muistuttava teitä
rahoista. Miettikäät siis asiaa niinkauvan kuin vielä on aikaa.
Miettikäät hyvin! Hyvästi, Swartin emäntä!"

"Hyvästi, herra pastori! -- Niin, se on kyllä totta -- se on nyt
niinkuin se on ja minun ukkoni ei pidä lukua mistään. Ei hän koskaan
sanaakaan sano".

Ja Swartin emäntä niiasi niin syvään kuin voi ja seurasi pappia ovelle.

"Hyvästi, herra pastori!"

Tuskin oli pappi ehtinyt pois, ennenkuin eukko rupesi vihoissaan
astumaan edes takaisin lattialla.

"Sehän on merkillistä!" sanoi hän; "ei, tässä asiassa pitää minullakin
oleman sanavuoro. Minun ainoa lapseni! Kyllä se vielä saadaan nähdä!
Tuommoinen pappi tahtoo sekaantua minun asioihini ja ainoastaan sen
lukkarin sikiön tähden! Ei hän koskaan saa minun poikaani! Ei, ennen
saavat he kääntää minun ylös ales!"

Näin astuskeli eukko jonkun aikaa ympäri huoneessa toruen itsekseen.
Hän istahti väliin tuolille ja nousi jälleen ylös; hän avasi oven ja
katsahti ulos pihalle, sitten hän taasen sulki oven; hän ei saanut
lepoa eikä rauhaa, ja hänen mielensä kävi kovin murheelliseksi.

"Ei!" huudahti hän vihdoin, "se tyttöluuska ei koskaan saa minun
poikaani, ennen saavat he kääntää minun ylös ales!"

Hän veti henkeä ja jatkoi sitten:

"Jos kohta tähdet putoisivat ales taivaasta, ei hän sittenkään saa
poikaani, ennen saavat he kääntää minun ylös ales!"

Maltappas vaan, Swartin emäntä, voi kyllä tapahtua että sinut
käännetään ylös ales.

Kun kello oli viiden paikoilla, ei hän enää voinut pysyä alallaan, hän
juoksi ulos hakaan. Siellä kasvoi hirveästi rikkaruohoja.

"Tämä on synti ja häpeä!" puhkesi hän sanomaan ja alkoi nykimään ylös
niitä rikkaruohoja, jotka olivat häntä lähinnä.

Mutta minkätähden on tämä synti ja häpeä, Swartin emäntä? Minkätähden
on sinulla vielä rikkaruohoja omassa sydämmessäsi?

Hän meni aidan luo, joka oli ha'an ja kesantopellon välillä, katsomaan
pientä kirjavaa vasikkaansa.

Mutta ei hän sitä saanut nähdä.

Silloin kiipesi hän yli aidan ja meni pellolle. Astuttuaan vähän matkaa
tuli hän purolle, jonka yli oli mentävä pitkin kapeita porraspuita.

Kyllä tuon portaan pitäisi kestämän, olihan se kestänyt niin kauvan
eikä vielä kukaan ollut pudonnut veteen, olipa se jo ollut tässä monta
vuotta.

Jos se nyt pettäisi? Vanhus on raskas!

No, ei sinun tarvitse sitä pelätä, jos tuommoinen leppäpuu onkin vanha,
niin se on sitkeää.

Kun eukko oli tullut keskelle ojaa, rupesivat porraspuut ratisemaan.
No, jos ne vähän ratisevatkin, niin ei niiden siltä tarvitse mennä
poikki. Ei!

Eukko otti vielä yhden askeleen -- ja loiskis veteen!

"Auttakaa! auttakaa! Herran tähden, auttakaa!" huusi hän ja koetti
päästä rantaan.

Hänen tässä potkiessaan, luuli hän jonkun saapuvan paikalle ja
juoksevan veteen.

Niin olikin.

Kun pikku Dorotea oli ulkona lypsämässä, kuuli hän äkkiä eukon
hätähuudon, hän juoksi hetkeäkään epäilemättä veteen, piteli toisella
kädellä pajun oksasta ja tarttui toisella eukon hameesen pitääkseen
häntä veden pinnalla.

Nyt huusi hän apua, ja pitäjän vouti tuli ja veti Swartin emännän
kuivalle maalle.

Siinä hän nyt makasi ruohostossa kuin kuolleena, voimatta liikuttaa
ainoatakaan jäsentä, ja suurella vaivalla saatiin hän kannetuksi
kotiin, jossa hän laskettiin sänkyyn.



KAHDESTOISTA LUKU.

Kuinka Swartin emäntä tuli ylös ales käännetyksi. -- Pastori karkoittaa
kaikki avuliaat ystävät. -- Eukolla on omantunnon vaivoja -- Kuinka
Dorotea valvoo hänen luonaan. -- Yön hiljaisuudessa. -- Mitä se pieni
rasia sisälsi. -- Auringon paistetta ja onnea.


Vihdoin avasi hän silmänsä, ja Dorotea hyöri ja pyöri hänen
ympärillään, lämmitti kiviastioita pantavaksi sairaan jalkain alle sekä
keitti kamomilliteetä hänelle.

Huhu siitä, että Swartin emäntä oli pudonnut puroon, oli salaman
nopeudella levinnyt ympäri kylän, ja kaikki kylän naiset tulivat
katsomaan oliko huhu tosi.

Ensimmäinen joka tuli, oli Wittin emäntä.

"Herra jesta", sanoi hän, "kuinkas sinä voit pudota puroon ja melkein
hukkua siihen! Olethan sinä muuten aina niin säännöllinen ihminen".

"Silta -- ai ai -- silta meni rikki", änkötti Swartin emäntä.

"No, älä nyt sano että se meni rikki! Semmoisia tyhmyyksiä! Puron yli
vie leveä kivisilta ja kuitenkin sinä putoot veteen!"

Useita eukkoja saapui nyt tupaan lausumaan kummastuksensa ja säälinsä
kuin myös muistutuksensa:

"Mutta kuinka se oli mahdollista?"

"Pudota veteen keskellä päivää!"

"Olemmeko me koskaan millään tavalla pahoittaneet sinun mieltäsi?"

"Jumala siunatkoon meitä, hän tahtoi varmaan hukuttaa itsensä!"

"Ehkä sentähden että miehensä kuleksii ympäri maailmaa".

"Oi", änkötti Swartin emäntä, "enhän minä voinut sitä auttaa -- ai, ai
-- silta oli niin vanha, ja niin putosin minä veteen. Ai, ai ai!"

"Mitä!" huudahti vanha Suurin emäntä katsahtaen kannuun, jossa
kamomilliteetä oli, "kamomiliiteetä tämmöisessä tilassa? Se ei käy
laatuun? Meidän täytyy antaa hänelle jotakin väkevämpää!"

Nyt he kaikki juoksivat kotiinsa, josta sitten palasivat takaisin
tuoden muassaan niin paljon pulloja, lasia, savi-astioita ja rasioita,
että ne olisivat piisanneet kokonaista sairashuonetta varten, ja nyt
rupesivat he "tohtoroimaan".

"Tässä, on erinomaista plaastaria, koetappas lämmittää sitä ja panna
vatsalle, se on aina auttanut minua!"

"Äh", sanoi Holtin emäntä, "mene sinä tiehesi plaastarinesi! Ei, tässä
on pirunpihkarohtoja, ota niitä, niin saat nähdä että ne auttavat!"

"Loruja!" sanoi Knaakin emäntä, "luuletko sinä että ne auttavat! Ei,
tässä on minun yhdeksän-aineentuotteeni, se on aine, joka kelpaa, minä
olen perinnyt resehdin isältäni, se auttaa kaikkia tautia vastaan!"

"Pois tieltä", sanoi Boltin emäntä ja tunkihe sängyn laidalle, "ainoa
mikä auttaa häntä, on tämä linjamentti, se auttaa, kun ei enää mikään
muu auta".

Sairas lupasi koettaa kaikkia näitä verrattomia lääkkeitä, mutta hänen
hyvät ystävänsä eivät tähän tyytyneet.

"Kuulkaas nyt", sanoi vanha Plattin emäntä, "meidän täytyy venyttää
häntä".

"Se on tietty, se!"

Ja samassa tarttui kaksi akoista sairaan jalkoihin ja kaksi hänen
päähänsä, ja niin sitä sitten ruvettiin vetämään kaikin voimin, niin
että he olivat vähällä vetää Swartin emännän kuoliaaksi, ja hän huusi
täyttä kulkkua.

"Ei", sanoi Kluutin emäntä, "tämä ei kelpaa, ei hän tästä tule
paremmaksi. Teidän pitää ensin kääntämän hänet ylös ales, niin että
vesi voi juosta ulos hänestä. Hän on saanut liian paljon vettä
sisähänsä, se on ensin saatava pois, olkoon hyvällä tai pahalla, muuten
emme voi häntä parantaa".

Sanottu ja tehty. Kuusi akkaa kävi Swartin emännän jalkoihin ja niin he
käänsivät hänet ylös alas.

"Minä kuolen, Jumalan tähden, minä kuolen!" huusi sairas.

Mutta siitä eivät hänen hyvät ystävänsä huolineet.

"Antaa hänen huutaa! Ei se haittaa, mutta vesi on saatava ulos".

Eikä auttanut, vaikka Swartin emäntä huusi ja kirkui, pyysi ja rukoili,
hän käännettiin ylös ales, häntä pudistettiin kuin pulloa.

Tässä olisi onnettomuus saattanut tapahtua, jollei pastori olisi
saapunut paikalle oikeaan aikaan.

Hän huomasi kohta missä toimissa tässä oltiin ja ajoi kaikki avuliaat
ystävät pois huoneesta astioineen, lasineen, sanoen:

"Viekäät pois tuo kaikki! Tässä ei saa käyttää muuta kuin
kamomilliteetä!"

Sairas laskettiin nyt taas vuoteellensa ja hänen ylitsensä levitettiin
peitteitä ja uutimia.

Sängyssä makasi Swartin emäntä ähkyen, kunnes hän vihdoin osasi kysyä:

"Kuka veti minut ylös vedestä?"

Kun pastori ilmoitti hänelle, että se oli ollut Dorotea, rupesi hän
haikeasti valittamaan.

"Ah, herra pastori, minä olen tehnyt suuren synnin", sanoi hän, "minä
olen vannonut, että ihmiset ennen saisivat kääntää minut ylös ales,
kuin että Frits ja Dorotea saisivat toinen toisensa. Ja tämä kaikki
tapahtui kurjain rahain tähden! Mutta nyt ovat he kääntäneet minut ylös
ales, nyt on rangaistus kohdannut minua syntistä vaivaista!"

Pastori lohdutteli häntä ja sanoi, että kaikki tulisi olemaan hyvin,
kun hän vaan olisi päässyt jaloilleen jälleen.

"Ei, herra pastori", sanoi Swartin emäntä, "sitä en minä niin helposti
voi unhoittaa? Niin kuin minä tänään olen vannonut, niin on tapahtunut,
jos minun poikani ei ota tyttöä, niin en minä enää tahdo tietää hänestä
mitään, hän ei enää ole minun lapseni. Ei, herra pastori, minä en enää
tahdo nähdä häntä silmäini edessä, jos ei hän ota Doroteaa
vaimoksensa".

Nyt sattui niin, että Dorotea, joka oli ollut kotona muuttamassa
vaatteita, samassa tuli huoneesen ja kuuli mitä hän sanoi.

Sairas tahtoi kohta sovittaa kaikki.

"Odottakaat", sanoi pappi, "nyt minä sanon teille molemmille jotakin.
Te, Swartin emäntä, ette saa koskettaa jo kauvan unhotettuihin
asioihin, muuten teette pahan vielä pahemmaksi. Pysykäät vaan tyyneenä
ja koettakaat nukkua vähän. Ja sinä, lapseni, voit valvoa täällä tänä
yönä ja katsoa, että hän makaa hiljaa. Jos hänen tilansa käy
huonommaksi, niin lähetä sana minulle. Tee nyt niinkuin minä olen
sanonut".

Ja kun he molemmat olivat luvanneet hänelle tämän, taputti hän Doroteaa
poskelle ja meni sitten kotiinsa.

Dorotea istahti sängyn viereen, sairas tarttui hänen toiseen käteensä,
litisti sitä eikä tahtonut enää laskea sitä irti. Vähän väliä rupesi
hän puhumaan tähän tapaan:

"Näetkös, Dorotea, jos minun Fritsini ei tahdo..."

"Hiljaa", sanoi Dorotea, "provasti on sanonut, että te ette saa puhua".

"Että vedit minun, vanhan ihmisen, ylös vedestä! Maltas vaan Dorotea,
niin saat nähdä..."

"Voi voi, hiljaa nyt, te ette enää saa puhua sanaakaan", sanoi Dorotea
korjaten sairaan peitettä hänen ympärillensä, jotta hänen ei tulisi
kylmä.

Ei kestänyt kauvan ennenkuin vanhus vaipui uneen.

Kun Dorotea näki hänen nukkuvan, nousi hän varovaisesti sängyn vierestä
ja meni istahtamaan ikkunan ääreen. Ajatukset tulivat ja menivät.
Ikkunan ääressä istui hän tirkistäen ulos hiljaiseen yöhön. Hän näki
kuuvalon lepäävän yli pensaitten, puitten ja veden. Hän kuunteli, mutta
mitään ei kuulunut yön hiljaisuudessa, ainoastaan pensastosta tuolla
puron rannalla kuului satakielen kaunis laulu.

Dorotean näin istuessa ajatuksiinsa vaipuneena, tuntui hänestä kuin jos
joku olisi liikkunut hänen takanaan. Hän kääntyi katsomaan: Swartin
emäntä astui lattialla.

"Ei, emäntä, menkäät maata! Onhan pastori ankarasti kieltänyt!"

"Ole nyt vaiti, lapseni, minä tulen kohta takaisin, minä otan vaan
jotakin kaapista", sanoi eukko, avaten kaapin ovea ja ottaen sieltä
jonkun esineen, minkä hän pani Dorotean käteen.

"Kas tässä Dorotea!" sanoi hän, "tämän on hän lähettänyt sinulle!"

Sitten meni eukko jälleen sänkyyn, käänsi kasvonsa seinään päin, kuin
jos hän taas olisi ollut vaipunut syvään uneen.

Ja Dorotea? -- Ah, kuinka hänen sydämmensä sykki ilosta! Hän oli
lähettänyt hänelle tämän ja Swartin emäntä _itse_ oli sen antanut
hänelle. Hän avasi rasian. Siinä oli hänen hivuskiharansa! Siinä oli
sormus!

Valonsäde tunki hänen elämäänsä, hänen sydämmensä kehittyi lämpöisessä
auringon paisteessa kukaksi, kaikki hänen surunsa, murheensa olivat
kadonneet!



KOLMASTOISTA LUKU.

Mitä ukko Swart kirjoitti kotiin. -- Ikuinen uskollisuus ja piparkakut.
-- Berlin ja Stawenhagen. -- Mistä Kalle oli saanut hienon käytöksensä.


"Kas niin", sanoi ukko Swart, "nyt me olemme Berlinissä ja me jäämme
tänne huomiseksi, mutta tänä iltana tahdon minä kirjoittaa kirjeen
eukolleni, sen minä olen luvannut hänelle varmuudella, enkä minä vielä
koskaan ole syönyt sanaani. No, Frits, istus nyt poikani..."

"Ei, naapuri", sanoi ukko Witt, "maltas vähän! Anna Kallen kirjoittaa,
hän osaa, olihan hän ensimmäinen lukkarin koulussa".

"No istu sitten Kalle", sanoi Swart.

Kalle istui, Swart lausui hänelle, miten hänen piti kirjoittaman ja kun
hän oli lopettanut, sanoi Swart:

"Kas niin poikani, lues nyt, mitä sinä olet kirjoittanut!"

"Hellästi rakastettu eukkoni!" luki Kalle.

"Niin nimitän minä häntä aina kirjeissäni", sanoi Swart.

  "Me olemme kaikki tyyni terveet, ukko Witt ja Kalle ja minä
  ja meidän ainoa poikamme, ja me olemme kaikki hyvällä tiellä.
  Katso vaan emäsian perään, ettei se syö porsaitaan, ja katso
  myös toisten sikain perään. Anna väen niittää heinää aliniityllä.
  Me olemme Berlinissä ja olemme kaikki terveet ja me jäämme tänne
  huomiseksi ja täällä on herramaista olla. Huoneet ovat niin
  korkeat. Te olette kai kaikki terveet.

                           "Sinun kuoloon asti uskollinen

                                  "Jaatko Swart.

  "Torstaina helluntain jälkeen 1800 ja neljäkymmentä neljä.

  "J. K.

  "Tänä iltana tuulee sangen koreasti!"

"Mitäs arvelet, naapuri, eikö hän saata olla tyytyväinen?"

"No kyllä", sanoi Witt, "tuosta 'kuolemaan asti' sinä varmaan olet
lukenut jostakin kirjasta?"

"Ei, naapuri, se ei voisi koskaan johtua mieleeni", sanoi Swart.
"Näetkös, kun minä ja eukkoni olimme morsiuspari, annoin minä hänelle
kerran piparkakun, jossa oli tämmöinen värsy:

    "Tämä piparkakku tässä, pieni hunajainen,
    Olkoon sulo simasuulle hyvin maistuvainen!
    Kun se suukkosessas sulaa, muista silloin vaan
    Ystävääsi, uskollista asti kuolemaan!

"Ja se ilahutti häntä niin sanomattomasti, sentähden tahdon minä myös
ilahuttaa häntä hänen vanhoina päivinään".

Seuraavana päivänä menivät matkamiehemme ulos katsomaan Berliniä. He
astuivat katua ylös, toista ales. Paljon oli tässä nähtävää.

"Ei, hyvät ystävät, katsokaas", sanoi Swart, "mikähän rakennus tuo
tuossa on, seitsemän kerroksinen!"

"Semmoisia", arveli Witt, "ei löydy Stawenhagenissa!"

"Äh, naapuri!" sanoi Swart, "kuinkas sinä voitkaan puhua semmoisia
tyhmyyksiä? Stawenhagen on aika rotanpesä; sielläkö löytyisi tämmöisiä
taloja?"

"No", väitti Witt, "on siellä kauppamiehen uusi talo torin varrella,
aivan maaherran talon vieressä..."

"Tässä talossa taitaa asua räätäli", puuttui Kalle puheesen, "tuossa
kyltissä seisoo: Frans Pieske, Vaatteidentekijä".

"Poika", sanoi ukko Witt, "et sinä taida olla oikein viisas! Räätäli
asuisi tuommoisessa talossa? Kuinkas räätäli saisi siinä asua?"

Ja niin he marssivat eteenpäin.

"Poika", sanoi Swart, "pidä itsesi suorana, tuossa koukertelee hän
pitkin katua ja tuijottaa sinne tänne ja on kyyryksissä kuin vanha
seitsemänkymmenenvuotias akka! Tahdotko käydä paremmin, veitikka!
Seuraa Kallen esimerkkiä! Katsos vaan, kaikki seisahtuvat häntä
katselemaan, mutta sinua ei kukaan viitsi katsella".

"No, isä", vastasi Frits, "enhän minä sille voi mitään, se tulee Kallen
uudesta takista".

"Ei Frits", sanoi tähän Witt, "ei se tule vaan siitä; vähät takista,
mutta katsos Kallen sääriä, kuinka reippaasti hän muuttaa koipiaan. Ja
katsos hänen koko vartaloaan. Muuten minä sanon sinulle, naapuri Swart,
että sinä olet liian ankara Fritsille; mistäs hän olisi oppinut
käyttämään itseään? Näetkös, jos minä en olisi ollut sotamies, ei minun
pojallani myöskään olisi sitä ryhtiä, joko hänellä nyt on; sillä sitä
ei vaan peritä, tiedä se".



NELJÄSTOISTA LUKU.

He astuvat käsihakaa katua ales ja saavat nähdä Portugalin kuninkaan.
-- Kuningas vihoissaan. -- Kuninkaat ja herttuaat. -- Vaaliruhtinaan
silta. -- Kuinka Blücher ja Bülow olivatkin kenraali von Pressentin ja
majuri von Voss. -- Vanha Frits ja ukko Witt. -- Kun kuningas keittää
herneitä.


Kun he tulivat Kuninkaankadulle, sanoi Swart:

"Tässä on hirveä joukko ihmisiä; mikähän nyt on hätänä?"

"Tässä on varmaankin markkinat", sanoi Witt.

"Ehkäpä on, naapuri. Kuulkaat pojat, tarttukaat käsihakaan, ettette
joudu meistä hukkaan tässä hirmuisessa tungoksessa".

He tarttuivat toinen toisensa kasivarteen ja astuivat katua alespäin.
Kalle ja Frits polttivat sikaria, molemmat ukot vetivät savuja lyhyistä
piipuistaan mietiskellen, mitä kaikilla näillä ihmisillä oli tässä
tekemistä. Eihän tässä ollut mitään merkillistä katseltavana.

Näin tulivat he Burg-kadulle.

"Seis!" huusi Kalle. "Tässä asuu Portugalin kuningas. Sen saattaa lukea
tuosta kyltistä, ja se joka seisoo tuossa ovessa, on varmaankin
kuningas itse".

Siinä oli luettavana sanat "Portugalin kuningas".

Kruunua ei hänellä ollut päässä tänään, se oli hänelle varmaankin liian
raskas, sillä hän seisoi paljain päin ovessaan katsellen ulos kadulle.

"Se on hän itse, naapuri", kuiskasi Witt.

"Niin, kyllä se on hän", vakuutti puolestaan Swart.

Siinä seisoivat he nyt rinnakkain keskellä katua katsellen kuningasta.

Hän oli täydessä komeudessaan: sinisessä hännystakissa punasella
kauluksella ja kultakoristeilla edessä ja takaa sekä keltaisissa
polussaappaissa. Jos hänellä nyt ei ollutkaan kruunua päässään, niin
oli hänellä valtikka kädessään; se oli paksu Espanjan ruoko-sauva
kultapäällä. Muuten oli hänellä punanen nenä ja pitkä punanen parta ja
tukevanruuminen hän myös oli. Swart arveli hänen painavan noin
kaksisataakahdeksankymmentä naulaa.

"Vai tämä se nyt on Portugalin kuningas", sanoi Swart, "omituinen on
tällaisten kuningasten laita, niin pian kuin he vaan panevat kruunun
päähänsä, saa koko kansa jalat allensa eikä tohdi sanoa sanaakaan heitä
vastaan".

"Minä luulen että hän on suutuksissaan", sanoi Witt, "katsos vaan
kuinka hän sylkee! Hän on varmaan äkäinen piru!"

Samassa tuli kuningas heidän luoksensa ja rupesi sylkemään.

"Mitä te tässä kurkistatte?" ärisi hän.

"No ei mitään, herra majesteetti", sanoi Witt, "me tahdoimme vaan vähän
katsella teitä".

Nyt kuningas oikein hirmustui ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi
paljaasta kiukusta.

"Hävyttömät miehet! Kuka on antanut teille luvan kurkistaa sisään
hotelliin? Menkäät kohta tiehenne!"

Ja jolleivät he olisi ajoissaan pötkineet pakoon, olisivat he varmaan
saaneet hyvän iskun selkäänsä valtikasta. Mutta he juoksivat katua
eteenpäin eivätkä seisahtuneet, ennenkuin Portugalin kuninkaan valtikka
ei enää voinut saavuttaa heitä.

Silloin sanoi Swart:

"Tämäpä oli hauskaa! Minä, hyvät ystävät, en koskaan olisi voinut
uskoa, että kuninkaatkin tappelevat!"

"Kyllä, naapuri, he tappelevat", arveli Witt, "omituinen on niitten
kuningasten laita, jos vähänkin vaan liikahtaa, niin he kohta tulevat
hulluiksi, ja lyövät päälle vaan! Mutta eivät herttuatkaan ole
rahtuakaan paremmat. Tiedäthän sinä, naapuri, että vanha herttua
Fredrikki Frans omalla kädellään antoi minulle lyönnin vasten suutani,
ja sitä en minä koskaan unhoita eläissäni. Pois tieltä, tolvana! sanoi
hän ja -- samassa löi hän, eikä hän väärään lyönytkään".

Kun he nyt olivat jotakuinkin tointuneet säikähdyksestään, kääntyivät
he takaisinpäin ja menivät "Vaaliruhtinaan sillalle".

"Katsos kuinka hän istuu hevosen selässä! Kuka se on?" kysyi Witt.

"Hevonen", sanoi Swart, "_miehestä_ en minä anna penniäkään, mutta
hevonen, sillä on kelpo jalat!"

"Ei, naapuri", sanoi Witt, "katsos vaan hänen tukkaansa, tiheä kuin
metsä; ehkä se on santarmi?"

"Ehkä vaan", sanoi Swart, "mutta musikantit sanoivat, että vanha
Blücher seisoo täällä jossakin, häntä tahtoisin minä niin mielelläni
nähdä. Hän seisoo tosin Rostockin torilla, mutta minä tahtoisin sentään
nähdä, miltä hän näyttää täällä".

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin he tapasivat erään sotamiehen, joka
pientä palkkiota vastaan oli valmis heille näyttämään, missä Blücher
seisoi. He tarttuivat nyt taasen toinen toisensa käsivarteen ja
seurasivat sotamiestä. Joka kerta kuin heidän vastaansa tuli upseeri,
seisahtui sotamies, katsoi upseeria suoraan silmiin ja kohotti oikean
kätensä lakkinsa syrjälle.

"Se on honööriä", selitti Witt, "kuules, naapuri Swart, minun
mielestäni me olisimme suuria tyhmeliinejä, jos emme mekin kohottaisi
kättämme hattumme syrjälle tehden honööriä".

Sanottu ja tehty.

Joka kerta kun heidän vastaansa tuli upseeri, seisahtui koko seurue
kohottaen kätensä hatulleen, kohottipa Kalle molemmat kätensä.

Vihdoin tulivat he eräälle paikalle, jossa ukko Blücher seisoi miekka
kädessään.

"Se ei ole hän", sanoi Witt, "ei hän ole rahtuakaan näköisensä".

Sotamies vakuutti, että kyllä tämä oli Blücher.

"Loruja", sanoi Swart, "Rostockin torilla on hän aivan toisennäköinen.
Eihän tällä ole mitään leijonan-nahkaa".

"Ei", sanoi Witt, "se ei voi olla hän. Seisoohan hän niin kurjan
hätäileväisen näköisenä tuolla ylhäällä, kuin jos hän vasten tahtoansa
olisi asetettu kakluunille seisomaan ja pyytäisi päästä sieltä ales".

"Nyt minä tiedän ketä se kuvaa", jatkoi Witt, "se kuvaa vanhaa kenraali
Pressentiniä; hän heilutteli aivan noin miekallaan, kun me marssimme
Schweriniin".

"Se voi olla mahdollista", sanoi Swart, "mutta kuka on sitten tuo
toinen tuolla?"

"Se on kreivi Bülow-Dennewits", ilmoitti sotamies.

"Mikä mies se olisi?" sanoi Witt. "Ei, se on majuri von Voss
Grabowista, se on aivan hänen näköisensä. Häntä en minä unhoita niin
kauvan kuin minä elän. Se oli mies, joka osasi olla hyvä kaikkia
kohtaan, hän sanoi aina meitä lapsikseen".

"No, sen sinä mahdat hyvin tietää, naapuri", arveli Swart. "Olithan
sinä hänen komentonsa alla".

Blücherin kuvapatsaan luota tultiin vanhan Fritsin luo, jota Witt aina
salaa oli vihannut. Frits oli suututtanut häntä jo ennenkuin Witt oli
syntynytkään, syystä että hän oli ottanut Wittin äidin-isän
sotamieheksi.

"Kas kuinka hän siinä istuu vanhan koninsa selässä", sanoi Witt, "niin
tirkistele sinä siinä vaan niin paljon kuin mielesi tekee, sinun syysi
kuitenkin oli, että me emme saaneet sitä kaunista taloa. Eiköhän se ole
totta, hä? Katsos vaan kuinka hän siinä istuu, kuin jos koko asia ei
laisinkaan koskisi häntä; toivoisin että pöllähtäisit sieltä nenällesi!
Minä tahdon nimittäin sanoa sinulle, naapuri, erään asian; äitini isä
oli vanhin ja hänen olisi pitänyt saada talo. Mutta silloinpa tuo vanha
Frits otti hänen sotamieheksi ja maakunnan tyhmä virasto määräsi, että
talo oli joutuva toiselle, ja niin saimme me pitkän nenän".

"Äh, naapuri", sanoi Swart, "onhan se niin vanha asia, ettei sitä
kukaan enää viitsi ajatella. Kaikki ihmiset sanovat ja onhan siitä
painettu kirjojakin, että hän oli kelpo kuningas".

"Sitä en minä ensinkään tahdo kieltää", sanoi Witt, "itse äitini isäkin
piti paljon hänestä ja kertoi meille paljon juttuja vanhasta Fritsistä.
Kerran, en minä muista koska se oli, löi hän äidin-isääni olkapäälle
sanoen: Sinä olet oikein kelpo krenatööri!"

"Kas pirua vaan!" sanoi Swart.

"Niin, naapuri", sanoi Witt, "hän on sanonut minun äitini isälle,
vaikka minä en muista, koska se oli: sinä olet oikein kelpo krenatööri!
Nyt istuu hän tuossa korkean hevosensa selässä ja äidin-isä jäi ilman
talotta, ja se oli vaan hänen syynsä!"

"No, naapuri", sanoi Swart, kun he nyt astuivat taas eteenpäin, "älä
sinä nyt enää huoli siitä asiasta ... se on nyt ollut ja mennyt etkä
sinä enää tarvitse vihata häntä kauemmin".

"No se nyt ei voisikaan johtua mieleeni", vakuutti Witt. "Mutta mitä
taloon tulee, niin se nyt olisi ollut minun. Ja sen minä sanon,
naapuri, että hänen syynsä se kuitenkin oli".

Sotamies vei heidät nyt katua ylös, katua ales, kunnes he tulivat
"Unter den Linden'iin". ["Lehmusten alla", kuuluisa puistokatu
Berlinissä. Suom. muist.]

Mikä paljous komeasti puettuja naisia täällä oli!

"Poika", sanoi Swart, "ojenna itsesi suoraksi ja liikuta sääriäsi vähän
uljaammin ja pane kädet kupeillesi, niin että ihmiset myös voivat
katsella sinuakin. Luuletko että minä kävelin noin vetelästi nuorena?
Ei, katsos Kallea! Hän osaa käyttää itsensä hän, katsos vaan, kuinka
hän silmäilee suoraan tyttöjen kasvoihin ja hymyilee ja nyökäyttää
päätään heille, kuin jos hän tuntisi heidät kaikki. Saatanpa sanoa,
että nämä tytöt ansaitsevatkin katselemista".

"Siinä sinä olet oikeassa", sanoi Witt, "enkö minä aina ole sanonut
että täällä on senkin vietävän kauniita tyttöjä? Ja kuinka uhkeita ne
sitten ovat!"

"Minä luulin minun eukkoni olevan jotenkin tukevan", sanoi Swart,
"mutta katsos vaan tuotakin, tuossa -- onpa siinä laajuutta! Ja jos hän
edes olisi vanha akka, mutta hän on aivan nuori tyttö. Jos minulla vaan
olisi mittanauha kourassani, niin menisin mittaamaan hänen selkäänsä".

Nyt he menivät "Museulle".

Ensimmäinen esine, mikä täällä pisti heidän silmäänsä oli se iso
kivimalja.

"Ei, hyvät ystävät! Kuinka tämä on mahdollista?" sanoi Swart. "Siihen
mahtuu varmaankin kaksitoista härkätynnyriä!"

"No varmaankin", vakuutti Witt. "Mihinkä sitä muuten käytetään?"

"Kun kuningas keittää herneitä", sanoi sotamies, "ja pitää pidot,
joihin pääsee ken tahtoo, niin tämä käytetään liemi-astiana, ja kun
kuningas kruunataan ja hän seisoo tuolla ylhäällä linnan katolla kruunu
päässään, niin tässä makaa paistettu härkä ja tuosta suihkukaivosta
juoksee paljasta punssia ja punasta viiniä, ja jokainen saa ottaa sitä
niin paljon kuin vaan mieli tekee".

"Koska tapahtuu se ensi kerran?" kysyi Kalle. "Silloin täytyy meidän
tulla tänne!"

"No", sanoi Witt, "ei se niin hädin tapahdu!"



VIIDESTOISTA LUKU.

Uusi museo. -- Kuinka housut menivät rikki, ja kenenkä he tapasivat
siellä.


Sieltä menivät he uudelle museolle ja katselivat sen ulkoseinillä
olevia maalauksia.

Museon pääportailla seisoi joukko hienoja naisia ja herroja täydessä
juhlapuvussa.

"Menkäät näiden jälestä!" sanoi sotamies.

"Äh", sanoi Swart, "ei se sovi. Olemmehan me vaan arkipuvuissamme, eikä
se sovi, että me tungemme noin hienon herrasväen joukkoon".

"Mitä se tahtoo sanoa?" puuttui Witt puheesen. "Ensin minä ostan uudet
housut, ettemme tarvitsisi hävetä, jos joutuisimme hienojen ihmisten
pariin, ja kun nyt on kysymys siitä, niin sinä rupeat ujostelemaan,
mene nyt vaan rohkeasti portaita ylös!"

Ja Witt juoksi portaita ylös yli kahden askeleen kerrallaan,
näyttääksensä ettei hän laisinkaan ujostellut.

Mutta tätä ei hänen olisi pitänyt tekemän.

Gummihousut eivät sitä kestäneet.

Kun hän taivutti jalkojaan, meni toinen jalkahihna rikki ja -- ratsis!
housun lahe lensi kokoon polven yläpuolelle, ja kun hän kumartui sitä
jälleen kiinni solmimaan, meni toinenkin hihna rikki, ja nyt seisoi hän
siinä paljain säärin kaikkien noiden hienojen herrojen ja naisien
keskellä.

Hän näytti nyt siltä kuin jos hänellä olisi ollut uimahousut jalassa.

Kun Wittin seurakumppanit olivat ehtineet ylös, oli iso piiri ihmisiä
muodostunut hänen ympärilleen; he tuuppailivat toinen toisiaan kylkeen,
osoittaen Witt-raukkaan, joka turhaan koetti saada housut peittämään
sääriä.

Kun hän oli vetänyt toisen lahkeen ales, meni toinen ylös. Nämät olivat
polvi- ja pitkät-housut, aivan niinkuin musikantti oli sanonut.

Ukko Swart tunkihe läpi väkijoukon ja rupesi Wittiä lohduttamaan.

"Älä sinä huoli näistä irvistelijöistä", sanoi hän, "tässä olen minä,
ja nimeni on Swart, ja hänen nimensä on Witt, ja hyvin tyhmä on se,
joka antaa nauraa itseään vasten naamaa. Kukas sille voi auttaa ettei
gummi ole niin kestävää kuin lanka ja piki? Älä pidä mitään väliä
tästä, naapuri, vaan pane takkisi napit kiinni. Tämä onkin oikein
kirottu juttu!"

Tuskin olivat he ehtineet saada tämän housujutun tyydyttävälle
kannalle, kun Frits juoksi erään herran luo, joka seisoi toisten
joukossa, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

"No, Jumala varjelkoon minua!" sanoi Swart, "nythän sinä tulet
hulluksi, poika! Frits, piruko sinua vaivaa?"

Mutta Frits ei kuullut, mitä Swart sanoi, hänellä oli niin paljon
puhumista sen vieraan herran kanssa.

"Etkö sinä tunne minua, Henrikki? Ettekö tekään, isä, tunne Henrikkiä?
Onhan se pastorin Henrikki! Että minun pitikin tapaaman sinut juuri
täällä!"

Nyt tulivat Frits'in seurakumppanit likemmäksi.

Ukko Swart astui etunenässä.

"Ei, hyvät ystävät"/ sanoi hän, "se oli sentään oikea onni, että sinun
jaikahihnasi menivät rikki täällä, niin että me saimme tavata pastorin
Henrikin!"

Witt teki honööriä toisella kädellään, toisella pidellen takkiaan
ympäri vartalonsa, ja Frits puristeli vanhan leikkitoverinsa kättä.

"Mutta poika", sanoi Swart, "älä sinä nyt niin julmasti ahdistele
häntä, hän ehkä saa hävetä meitä".

"Minkätähden minä saisin hävetä tavatessani vanhat hyvät ystäväni?"
sanoi Henrikki. "Ei, kertokaat minulle nyt mitä kotio kuuluu ja mitä on
tapahtunut sitten kuin minä läksin pois".

"No, eihän sitä mitään erinomaista kuulu", sanoi ukko Swart, "ihmiset
ja eläimet ovat terveet! Herra pastori on terve ja rouva pastorska käy
päivä päivältä yhä tukevammaksi ja teidän pieni veljenne Kalle on
reipas poika. Tässä eräänä päivänä painiskeli hän pitäjänvoudin
Frits'in kanssa ja sai hänen nurin. Ja Lovisa, teidän sisarenne on
oikein erinomainen tyttö. Kun minä pari päivää sitten olin lukkarilla,
istui hän siellä potsianoa soittaen -- lukkarilla on näetten potsiano
-- ja jos te vaan olisitte kuulleet, kuinka hän osaa soittaa, ja kuinka
hän taitaa sormiaan käyttää, se oli aivan ihmeellistä!"

"Kuinka lukkari ja hänen tyttärensä voivat?" kysyi Henrikki.

"Lukkari", vastasi Swart, "hän on aivan sama kuin ennenkin, koulussa
hän istuu ja lukee lasten kanssa ja antaa niille selkään, aina sen
mukaan kuinka tarvitaan".

"Ja Dorotea?"

"Hän voi hyvin", puuttui Frits äkkiä puheesen, "hän on tullut isoksi ja
kauniiksi".

Tätä sanoessaan tuli Frits punaiseksi kuin kukko.

"Poika", sanoi isä, "mitä sinä puhut tytöstä? Luuletko sinä, että herra
Henrikki pitää hänestä lukua, hänellä on kyllä muuta ajattelemista!
Sinä et todellakaan häpeä laisinkaan! Etkä sinä muuta ajattele, kuin
aina vaan lukkarin Doroteaa; jos äitisi tietäisi siitä, niin saisit
kyllä muuta kokea".

"No eikö mitään ikävää ole kotona tapahtunut?" puuttui ylioppilas
puheesen.

"Ei", vastasi Witt, "mutta ukko Raabe on kuollut, hän tuli sairaaksi
kohta pääsiäisen jälkeen ja haudattiin neljä viikkoa takaperin. Ja Voss
ajoi yli poikansa sontarattailla, mutta sitä ei hän voinut välttää, ja
Hanno Schmidt seisoi ylhäällä vanhoilla tikapuilla, jotka menivät
rikki, niin että hän putosi maahan, mutta hän pääsi vahingosta
helpolla. Ja sitten on kuusi talonpoikaa lähtenyt Amerikkaan
vaimoineen, lapsineen, ja Mikko Frank ja Hanno Wanderlich ovat
vankeudessa lampaanvarkaudesta".

"He varastivat kaksi lammasta ja kuusi karitsaa", lisäsi Swart, "ja
sentähden pantiin he kiinni. Ja sitten se tapaus Boltin ja
lääninoikeuden välillä".

"Mitäs sinä puhut!" sanoi Witt pidellen takkiaan kiinni etupuolelta,
"eihän se ollut lääninoikeus, vaan metsäoikeus. Hän on itse kertonut
minulle sen, ja sentähden luulisin tuntevani sen asian".

"Niin, sepä on kaunis juttu se", sanoi Swart. "Näettekös, muutamat
meidän kylän miehet tulivat haastetuiksi oikeuteen syystä että olivat
olleet luvatta metsässä -- ja siinä he olivatkin tehneet väärin,
tietysti -- ja kun nyt tuomari kuulusteli heitä, niin astuu Bolt sisään
maksaakseen vähän rahoja, tämä oli nimittäin juuri veronmaksun aikana.
No, tuomari kiroili ja ärjyi tahtoessaan saada miehet tunnustamaan, ja
kun he olivat sen tehneet, kutsui hän vanginvartijan esiin ja antoi
tämän antaa heille viisikolmatta lyöntiä selkänahalle.

"Kun vanginvartija oli tuossa toimessaan, ajatteli Bolt voivansa mennä
tuomarin eteen toimittamaan asiaansa, ja hän meni ja sanoi:

"Minulla olisi tässä...

"Jaa, niin vainkin", keskeytti tuomari hänet. "Tämän tässä minä olin
kokonaan unhoittaa, saakoon hänkin rangaistuksensa.

"Mutta siihen ei Bolt tietysti tahtonut suostua.

"Herra tuomari, sanoi hän, minä olen tässä...

"Vai uskallat sinä mukista vastaan? sanoi tuomari -- luulenpa että
tahdot niskotella esivaltaa vastaan. Anna hänelle viisikolmatta!

"Mutta Herra Jumala, väitti Bolt, olenhan minä tullut tänne...

"Suusi kiinni!"

"Ja litsis -- latsis -- hänkin sai viisikolmatta lyöntiä.

"Minä olen tullut tänne holhooja-asioissa, rahoja maksamaan, sanoi
Bolt, kun oli saanut osansa.

"No, miksi et sitä kohta sanonut? kysyi tuomari.

"Ettehän te tahtonut minua kuulla, kun minä ai'oin puhua.

"Toisen kerran puhut ajoissasi, sanoi tuomari, nyt olet saanut
lyöntisi, ja Lybekin lain mukaan saat myös pitää ne hyvänä.

"Mutta tuomari pyysi häneltä anteeksi ja pyysi ettei Bolt panisi tätä
erehdystä pahaksi, eikä hän pannutkaan, mutta selkäänsä oli hän
saanut".

"Niin", sanoi Witt, "minä olen hänelle aina sanonut, että hänen pitäisi
puhuman ajoissaan, ja jos hän olisi niin tehnyt, ei hän olisi saanut
kepin-iskuja, mutta nyt hän sai ne ja sai pitää hyvänä ne".



KUUDESTOISTA LUKU.

Portugalin kuningas seisoo vielä ovella. -- Ovenvartija ja kahlekoira.
-- Kuinka Henrikki vei Frits'in erikseen ja mitä hän sanoi.


Henrikki pyysi heitä tulemaan hänen asuntoonsa.

Kun astuivat Burg-katua, seisoi Portugalin kuningas vielä ovessaan
katsellen kadulle.

"Ei, herra Henrik", sanoi Swart tuuppaen Wittiä kylkeen, "tätä tietä
emme me mene. Me olemme jo kerran olleet tuossa, eikä meidän enää tee
mieli mennä sinne toistamiseen. Menkäämme toista tietä, ei tuon seikan
kanssa käy leikkiä laskeminen. Kuningas tahtoi lyödä meitä ja meille
voisi helposti käydä kuin naapuri Boltille".

"Kuningas?" kysyi Henrikki. "Mikä kuningas? Se joka seisoo tuolla
ovessa on vaan portieri".

"Mikä mies se on?" kysyi Witt.

"Portieri?"

"Minkätähden se mies seisoo ovessa ja antaa selkään ihmisille, jotka
menevät ohi? Eikö hän voi mennä työhönsä?"

"Hänen työnsä juuri on seistä ovessa", sanoi Henrikki, "siinä seisoo
hän kaiken päivää nähdäkseen, kuka menee ulos ja kuka sisälle
hotelliin, ja jos joku vieras tulee, ilmoittaa hän siitä hotellin
isännälle".

"Hitto sitä ymmärtäisi kaikkea mitä berliniläisten päähän voi lentää!"
sanoi Swart. "Onko tuokin ihmisen tointa? Siihen toimeen käytämme me
kahlekoiria".

He söivät päivällistä Henrikin luona, ja kun he olivat syöneet,
istahtivat Swart ja Witt sohvaan ja polttivat piippua ruuan päälle,
kertoen Henrikille minkätähden he oikeastaan olivat matkalla, sekä
selittäen hänelle tuumansa.

"Niin", sanoi Swart, "tämän päivän yli me viivymme täällä, mutta
huomenna matkustamme me eteenpäin rautatiellä. Illalla me menemme
teaatteriin, ikävä vaan ettei naapuri Witt voi tulla kanssamme. Niin,
naura sinä -- sinun pitäisi hävetä! Me kyllä kartamme sinua mukaan
ottamasta, muuten siitä voisi taas syntyä kaunis juttu".

"Te tarkoitatte housuja", sanoi Henrik, "sen asian minä kyllä järjestän
parhaiten päin. Witt on tuleva niin hienoksi, kuin jos hän vasta aivan
äsken olisi kömpinyt esiin munasta".

Hän otti vaatekaapistaan esiin housut.

"Jos nämät teitä miellyttävät, Witt", sanoi hän, "niin vetäkäät ne
jalkaanne!"

No, Witt veti housut jalkaansa ja seisoi siinä valkoisissa
englantilaisissa housuissa niin hienona, kuin jos hän olisi
menemäisillään hovitanssiaisiin.

"Hei Witt", sanoi Swart, "sinäpä vasta olet herra! Niin totta se on,
että vaatteet tekevät ihmisen. Voisipa luulla sinua prinssiksi!"

Kello oli nyt jo niin paljon, että oli aika lähteä teaatteriin.

Herra Henrikki seurasi heitä teaatterihuoneelle, antoi heille muutamia
hyödyllisiä ohjeita ja, kun he olivat saaneet piletit, puristi hän
heidän käsiään jäähyväisiksi.

"Nyt täytyy minun sanoa hyvästi", sanoi hän, "minä en, ikävä kyllä, voi
seurata teitä teaatteriin, sillä minun täytyy mennä vieraisiin tänä
iltana. Sanokaat paljon terveisiä isälleni minulta, ja sanokaat hänelle
-- että minä harjoitan opintoja kaikin voimin ja että minä jo olen
puolihullu paljaasta viisaudesta. Sanokaat myös terveisiä lukkarille ja
hänen tyttärellensä ja sanokaat, että kun minä tulen kotio syksyllä,
toivon saavani tanssia hänen häissään".

Näin sanoessaan tuuppasi hän Fritsiä kylkeen ja veti hänet vähän
syrjään.

"Älä nyt ole niin alakuloinen, Frits", sanoi hän, "se asia kyllä on
selviävä. Usko minua, te ette tule Belgiaan, ja jos sinä ja Dorotea
rakastatte toisianne, niin saatte nähdä, että te myös saatte toinen
toisenne. Belgiaan on pitkä matka ja te ette pääse pitkälle, ennenkuin
teidän täytyy kääntyä lataisin. Rautatie ei ole mikään Kalle Wepupp ja
te tulette niin pian moneen pulaan, että ukot kyllästyvät koko matkaan
ja palaavat takaisin Berliniin. Ettehän te edes osaa puhua yläsaksaa.
Kun te sitten tulette takaisin tänne, niin tule minun puheilleni, minä
ehkä voin olla teille joksikin avuksi. Hyvästi nyt, hyvä Frits!"

Hän puristi hänen kättään niin ystävällisesti, että Frits oikein sai
kyyneleet silmiinsä siitä ilosta, että hänen entinen leikkitoverinsa ei
ollut unhoittanut häntä vaan vielä lisäksi antoi hänelle hyviä neuvoja.

Henrikki meni nyt tiehensä sanottuaan jäähyväiset ukoille ja toivottaen
heille onnea matkalle.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Teaatterissa. -- Mitä Swart ja Witt siitä arvelivat. -- Kalle aikoo
tehdä hyppäyksen, mutta otetaan kiinni ja heitetään ulos. --
Minkätähden Swartin ja Wittin täytyi mennä samaa tietä.


Koko matkaseurueemme meni nyt teaatteriin.

Kun he olivat tulleet ovesta sisään, hiipi Swart hiljaa varpaillaan
eteenpäin ja Witt jäi ovelle seisomaan ja tirkistelemään katossa
riippuvaan isoon kynttiläruunuun niin kauvan, että päätänsä rupesi
huimaamaan.

Kun hän oli hetkisen seisonut, sanoi hän:

"Mennään pois!"

"No", sanoi Swart, "minkätähden me menisimme pois? Olemmehan me
maksaneet päästäksemme sisään eikä kukaan meille täällä pahaa tee. Tule
vaan tänne katsomaan!"

Witt hiipi Swartin jälestä, nojausi yli rintavastimen ja katseli ales.

Kun hän nyt näki, kuinka ihmisjoukko aaltoili siellä alhaalla, kuuli
sieltä äänten kohinan kuin etäällä olevasta ukkosesta ja näki
kynttiläin kimaltelevan päänsä päällä ja allansa, rupesi hänen päätänsä
huimaamaan, ja jos Frits ei olisi pidellyt häntä, olisi hän varmaan
pudonnut.

"Sinua vaivaa pyörrytys", sanoi Swart, "niin, olemmehan me jotenkin
korkealla, mutta ei se haittaa, ensimmäinen kerta aina on pahin".

Ukko Wittin pidellessä Swartin käsivarresta, rupesi musiikki äkkiä
soimaan.

Oli kuin jos maa olisi haljennut ja taivas vavissut, kuin jos
ukkonen olisi jyrissyt ja salamat sähisseet, kohinaa ja vinguntaa,
rummutusta ja huilutusta, kuin jos viimeinen päivä olisi ollut
tulossa ja maailmannäytelmän viimeistä näytäntöä olisi aljettu.

Äkkiä lensi esirippu ylös.

Siinä oli nähtävänä tanssikemut, siinä tanssi monta paria, jotka kaikki
huusivat: "Victoria!"

"Kuules Frits!" sanoi Kalle, "se on sama kappale kuin se, minkä me
näimme Neu-Strelitsissä, jolloin meidän täytyi kiiruhtaa sieltä pois".

"Hahahahahaa!" nauroi ukko Swart, "katsos Witt, kuinka he menettelevät!
Voihan tässä nauraa itsensä halki".

"Kaikki tämä tapahtuu varmaankin tuon metsästäjän tähden, joka istuu
tuolla syrjässä", sanoi Witt.

"Katsos vaan sitä miestä, kuinka saakelisti hän on koristettu", sanoi
Swart, "katsos, katsos, kuinka hän pöyhkeilee ja panee kätensä
kupeilleen".

"Ja katsos sitä toista sitten", sanoi Swart, "nyt hän suuttuu, nyt
nousee hän seisoalleen, saas nähdä, niin tästä tulee aika meteli;
kuules kuinka hän toruu!"

"Mitä?" sanoi Witt, "ei suinkaan hän tahdo lyödä häntä kuoliaaksi!"

"Äh, naapuri Witt, kuinka voit sinä olla niin tyhmä", sanoi Swart, "he
ovat vaan olevinaan niin, he tahtovat vaan kääntää ihmisten silmät. Ei,
katsos, naapuri -- tuossa he tulevat! Ne ovat metsästäjiä. Katsos vaan
sitä vanhaa ukkoa, hän on aivan meidän metsänvartijamme näköinen!
Kuules kuinka hän laulaa, aivan kuin lukkari!"

"No, ei siitä juuri ole puhumista. Mutta katsos sitä toista, jolla on
se nenä ja musta parta", sanoi Witt, "ja hattu kuin ratti! Kas hänpä
voi töllöttää! Kun semmonen ilves kiljuu täyttä kulkkua, niin oikein se
voi tehdä pahaa ja oikein kylmä tuulenviuhka viiltää selkääni".

"Minun tulee häntä sääli", sanoi Swart, "Jumala tiesi saako hän sen
naisen, jota hän huutaa niin hirveästi! Katsos vaan! Näetkös häntä,
joka seisoo tuolla? Se on itse paholainen!"

"Herra jesta", huudahti Witt, "kuinka minä pelkään. No, tämä kometia
todellakin on rahan väärti. Niin, naapuri, se on piru itse".

"Minä en ymmärrä, minkätähden sinä aina pelkäät?" kummasteli Swart.
"Nyt tulee se toinen, se nenäkäs...

    "Korttipelin hauskuuden
    Hyväilyihin tyttöjen
    Yhdistää mä tahdon!...

"Niin, niin, kyllä sinä olet kaunis veitikka!"

"Kas vaan sitä koiraa", huudahti Swart, "kuinka hän hosuu ympärilleen
käsivarsillaan! Nyt on toisen loppu käsissä! Sinä tuhma piru, kuinka
annoitkaan itsesi ottaa kiinni? Ja kaikki tuo vaiva tytön takia. Nyt
sanoo hän:

    "Luulitko saavas kotkan ilmaiseksi?

"Nyt minä tiedän, mitä se heittiö tähtää, nyt on Maks kiinni".

Esiriippu laskettiin ales ja Frits hengitti jälleen.

Hän ei koskaan ollut voinut uneksiakaan, että tavalliset ihmiset voivat
matkaansaada jotakin niin kaunista ja ihanaa. Että tämä ei voinut olla
todellisuutta, sen hän kyllä ymmärsi, ei tässä maailmassa voinut näin
käydä, mutta kun hän nyt katseli sinne, tuntui se, minkä hän näki,
todellisuudelta, kaikki seisoi niin selvästi hänen silmäinsä edessä
kuin aurinko kirkkaalla sinitaivaalla. Tämä oli kuin kaunis unelma,
kuin jos hän olisi vaeltanut vieraassa maassa, jossa kaikki oli
auringonpaistetta, laulua ja iloa.

Esiriippu taasen poistui.

"Kuules Frits", sanoi Kalle, "tämä on sama kappale kuin se minkä näimme
Strelitsissä, kuin me olimme vähällä taittaa niskamme. Tuo
pitkähameinen tuolla on sama kuin sielläkin, ja se pienempi, joka on
niin lystin näköinen, on myös sama. No, ei nyt hullumpaa!"

Frits oli kuullut puolella korvalla, mitä Kalle sanoi; hänestä oli,
kuin jos Dorotea olisi seisonut hänen edessään valittaen suruaan. Se
valitus kuului niin surulliselta mutta kuitenkin niin kauniilta, että
hän sai kyyneleet silmiinsä ja hänen sydämmensä tykytti entistä
nopeammin. Se ei ollut Dorotea, ja kuitenkin oli se hän; hän olisi
tahtonut uhrata viimeisen veripisaran sydämmestään tämän vieraan tytön
eduksi.

"Katsos vaan häntä", sanoi Swart, "minä tarkoitan sitä pientä, ei sitä
pitkää -- kuinka saakelin viehättävältä hän näyttää:

    "Punaposki-nuorukainen,
    Loiste sinisilmissään;
    Häntä tyttö ihanainen
    Katselevi mielellään!

"Niin, kyllä minä sen luulen, että se sinulle maistuisi, eikö niin --
peijakas, kuinka viehättävä ja iloinen hän on. Vanhankin miehen sydän
oikein lämpenee häntä katsellessaan. -- Tämä kappale on kyllä maksunsa
ansainnut".

"On", sanoi Witt, "tämä kappale on hyvä. Soisin että hän saisi
armaansa".

"Äh, naapuri", sanoi Swart, "ne vaan kääntävät ihmisten silmät,
teeskentelevät vaan. Ja kaikki tämä laulaminen sitten, naapuri, tytöt
ja pojat laulavat, tekevätkö ne niin meidän puolellamme esimerkiksi?
Ettet sinä voi ymmärtää sitä!"

"Nyt tulee se toinen! -- Katsos, katsos!" sanoi Witt.

"Hän on liian ylhäinen, naapuri! Liian hieno! On mahdollista, että hän
on erittäin kelpo tyttö, mutta minusta on hän liian ylhäinen. Muuten
voin sinulle sanoa, että minun tulee häntä sääli. Katsos vaan, kuinka
hän pyytää miestä olemaan menemättä vuoren rotkoon. Ne pyytävät sitä
molemmat, mutta ei hän näy voivan olla menemättä? Ei se tyhmä aasi
menee rotkoon!"

"No, nyt noitumiset alkavat", sanoi Witt, "minä tahtoisin, että me
olisimme kaukana täältä, täällä rupee oikein peloittamaan nähdessään
nuot monet pääkallot ja kaikki muut pirunjuonet -- katsos tuotakin
nenäkästä! Kuules kuinka hän huutaa! -- Se on paholainen! Nyt ovat
tulleet yhteen molemmat ne, joiden piti tulla! -- tämä on kauheaa
ajatella".

"Hyi", sanoi Swart, "se heittiö olisi hirtettävä lähimpään puuhun.
Onhan se oikea roisto. Hän tahtoo luvata itsensä paholaiselle
saadakseen viekotetuksi tyttö-raukan paulahansa".

"Frits", sanoi Kalle, "tämä on sama kappale kuin se minkä näimme
Strelitsissä, jolloin meidän täytyi lähteä käpälämäkeen. Olkaat nyt
varoillanne, muutaman silmänräpäyksen jälkeen täytyy meidän lähteä
pois".

"Kas niin", sanoi Swart, "nyt se on tehty! Tuossa menee Maks ales
vuorta, nyt aikaa luotien valaminen".

"Ei, naapuri", sanoi Witt, "minä en kauemmin enää tahdo olla täällä,
minä pelkään. Kuules kuinka maa järisee! Katsos, kuinka tarhapöllö
letkuttelee siipiään. Kuules, kuinka salamat sähisevät, ja nyt! Nyt on
taasen täysi yö! Kuules kuinka kaikki pahat henget nauravat, että
oikein jyminä käy! Ja, katsos nyt alkaa se villi metsästys! Ei --
naapuri tule! Minä tahdon ulos! Piru täällä viipyköön! Katsos nyt
huutaa hän _seitsemän_!"

"Pitäkäät kiinni, nyt saamme tehdä hyppäyksen!" huusi Kalle samassa.

Tuskin oli hän ehtinyt saada ne sanat suustaan, ennenkuin vahtimestari
tuli hänen luoksensa, tarttui kohteliaasti hänen toiseen käsivarteensa
ja talutti hänet ulos.

"Kas tämäpä on kaunista", sanoi Swart. "Sinun tyhmä poikasi rupee
kiljumaan ja sinä itse menet tainnoksiin. Tyynny nyt vaan, naapuri!"

Nyt esiriippu taasen laskettiin ales.

Swart lohdutteli Wittiä. "Äläs nyt naapuri, sanon minä! -- luulenpa
että sinä itket!"

"En", sanoi Witt, "en minä sitä tee! Minä olen palvellut herttuaani ja
ollut liikkeessä niin öisin kuin päivisin, mutta paholaisen ja villin
metsästyksen kanssa en minä tahdo mitään tekemistä. Peikkoja minä aina
olen vähän pelännyt".

Vihdoin viimein hän kuitenkin tuli järkiinsä ja toipui hieman.

Esiriippu taasen poistui, ja Frits kuuli Dorotean rukoilevan hänen ja
hänen ijankaikkisen autuutensa puolesta.

Ihmeen suloista on, kun ihminen, joka rakastaa meitä ylitse kaiken maan
päällä, kohottaa kätensä kohti taivasta ja rukoilee meidän puolestamme,
kun me olemme joutuneet väärälle tielle!

"Katsos", sanoi Swart, "tuossa on se pieni tyttö taasen, kuinka kiire
hänellä on! kuinka hän juoksee edestakaisin niinkuin rotta
ristiäisissä. Ei, tämäpä todella on lystiä nähdä. Mutta, kuules, nyt he
laulavat hääseppeleestä:

    "Hääseppeleen me sidoimme
    Silkistä sinisestä!

"Kuinkahan ihmeillä se laulu on tullut tänne Berliniin?"

"No, naapuri", arveli Witt, "voihan olla, että joku on kuullut sitä
laulua meillä laulettavan ja mielistynyt siihen niin, että on oppinut
sen ulkoa. Mutta täällä eivät he kuitenkaan osaa oikein laulaa sitä;
Fiia Schult osasi laulaa sen paljon paremmin, hän rallattelikin sitä
lakkaamatta, kunnes minä ajoin hänet tiehensä talostani".

"Kas nyt", sanoi Swart. "Nyt sitä joku tulee, kuten Boltsenthal sanoi,
astuessaan ovesta sisään. Siinä on kuningas ja koko hänen seurueensa,
vanha metsänvartia on myös muassa. Se on sentään kaunis laulu, ja
kuinka he osaavat soittaa torvea, aivan niin kuin Ivenackin kreivin
ollessa metsästämässä. Niin, naapuri, se täytyy tunnustaa, että kyllä
he osaavat suutaan käyttää ja laulaa niin että kuuluu!"

"Katsos vaan vanhaa metsänvartiaa", sanoi ukko Witt, "nyt hän panee
torven huulilleen, nyt puhaltaa hän, katsos, kuinka kaikki kokoontuvat
yhteen ja Mats seisoo siinä kuin härkä. Maltas, nyt ampuu hän
koe-laukauksen!"

"Eihän hän sentään mahtane olla niin hullu, että ampuu", sanoi Swart,
"onhan hänellä paholaisen luodit pyssyssään! Ei voi koskaan tietää,
minne semmoiset lentävät".

Maks tähtäsi.

Koko teaatterisalissa oli kaikki niin hiljaa, että olisi saattanut
kuulla rotan juoksevan yli permannon.

Silloin Swart huusi ylhäältä kalterilta:

"Hän ampuu! Hän ampuu! Mutta älä nyt ammu, tyhmä piru!"

Vahtimestari talutti hänet kohta käsivarresta ulos.

Witt hiipi perästä.

"Herra", sanoi Swart, "ajetaanko minut ulos sentähden, että minä tahdon
pelastaa onnettoman ihmisen. Kas, tämä on kaunista!"

Frits oli nyt yksinään jälellä.

Hän oli unhoittanut koko ympäristönsä, hän ei kuullut eikä nähnyt
muuta, kuin mitä näyttämöllä tapahtui. Hän kuuli ja näki niin kuin jos
hän itse olisi ollut näyttämässä, kuin jos kaikki tämä todellakin olisi
tapahtunut hänelle ja hänen rakkaalle Dorotealleen. Ja kun esiriippu
laskettiin ales, tunsi hän itsensä ikäänkuin koko maailman hylkäämäksi,
kuin jos taivas olisi hänelle suljettu ja kaikki olisi ollut ohi
mennyttä, ainoastaan viimeisen laulun kaunis sävel soi vielä hänen
sydämmessään niin surullisena ja niin suloisena kuin Dorotean viimeinen
hänelle lausuttu sana:

"Hyvästi!"



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Mitenkä heille kävi rautatiellä.


Varhain seuraavana aamuna läksi matkaseurueemme rautatien
asemahuoneelle. Kalle ja Frits kantoivat arkkua, Witt ja Swart
kantoivat eväitä.

Nyt oli vaan kysymys, mitä rautatietä heidän piti matkustaman.

"Kas", sanoi Swart "tässä asuu leipuri, ne ihmiset nousevat
tavallisesti varhain aamusin. Minä menen sieltä kysymään".

Swart meni leipurin myymälään ja kysyi tahtoisiko hän hyväntahtoisesti
sanoa, mikä rautatie vei Belgiaan.

"Belgiaan? Belgiaan? Te tarkoitatte kai Sileesiaan?"

"Se on mahdollista että sitä sanotaan siksi Berlinin kielellä", sanoi
Swart.

Leipuri antoi tarvittavat tiedot, ja ystävämme menivät nyt sille
asemalle, josta juna läksi Sileesiaan.

Suuren pulan perästä, koska he eivät tienneet oikealle tai vasemmalle,
osasivat he pilettiluukulle, jossa eräs hyvin kohtelias herra pisti
heidän käteensä paperilapun.

"Kas niin", sanoi Swart, "tällä passilla voimme me matkustaa vaikka
halki koko maan ja tämähän on kaikki hyvin, ja jos se on totta mitä
isäntämme sanoi eilen, niin me olemme perillä jo ylihuomenna".

"Se olisi hyvä, se", sanoi Witt. "Mutta katsos, kaikki vaunut seisovat
perättäin ja kaikki kulkevat ne rautajäljissä. Katsos tuota suurta
arkkua, joka kulkee tuossa edes ja takaisin! -- Ei -- sillä on
savupiippukin! -- Kas nyt on varmaan paholainen pussissa! Se savuaa ja
ähkyy ja potkii ja mylisee, ja katsos kuinka höyry tupruaa sen
sieramista ulos, kun se kulkee ohitsemme. Ja, mikä elämä ja meteli! Se
on aivan kuin ihka elävä peto! Kaikkia sitä pitää näkemän, ennenkuin
kuolee!"

"Niin naapuri" sanoi Swart, "eilen teaatterissa en minä ensinkään
pelännyt, sillä minä tiesin että ne vaan käänsivät meidän silmämme,
mutta tuommoiset ajopelit ilman hevosia, ne alkavat minua peloittaa.
Onhan tämä samaa, kuin noita-akkain ratsastaissa Blocksbergiin. Kuules,
kuules, kuinka se viheltää!"

"Ei, se on se mies, joka viheltää", sanoi Kalle, "hän, se musta, joka
istuu peräpuolella. Ja lyönpä vaikka vetoa sen päälle, että arkussa on
hevonen".

"Se on kyllä mahdollista, poikaseni" sanoi Witt. "Ei tässä tiedä oikein
mitä ajatella. Kuinkas sanoi Fiia Schult: joko se on tonttu taikka
meidän Juhani, niin on paholaisella kuitenkin sormensa pelissä".

Nyt he astuivat vaunuihin, ja ukko Witt rupesi taasen pelkäämään.
Swartilla oli koko työ saadakseen hänet rauhoittumaan.

"Naapuri", sanoi hän, "katsos vaan noita toisia tässä, istuvathan he
niin rauhallisina, ja luuletko että he niin tekisivät, jos paholainen
nyt olisi heitä ottamassa? Jos pelkäät niin kovin, niin muuta itsesi
lähemmäksi minua, tässähän me istumme niin mukavasti kuin omassa
tuvassamme, olemmehan ainakin kuivalla maalla. Ja te pojat, pidelkäät
nyt itseänne kiinni älkäätkä siinä töllöttäkö suu auki, kuin jos
odottaisitte paistettujen kyyhkyisten lentävän suuhunne! Painakaa hatut
paremmin päähänne!"

Samalla tuuppasi hän omaa poikaansa kylkeen.

"Muuta itsesi tänne likemmäksi ja pure hampaat yhteen, niin ettet saa
kieltäsi niiden väliin, kun tästä nyt lähdetään. -- Kas niin, nyt me
menemme!"

"Herra jesta", huudahti Witt, "kuinka hiljaa se menee, sitä en minä
koskaan olisi uskonut".

"Niin se menee vaan käymä jalkaa", sanoi Kalle.

"Nyt se menee tasasta lötkötystä", lausui Witt.

"Nyt se menee hyvää ravia", sanoi Witt pistäen päänsä ulos ikkunasta,
"se menee täyttä laukkaa! Pitäkäät nyt kiinni! -- nyt sitä mennään
kelpo kyytiä! Ei, lapset, katsokaas vaan, kuinka se kiitää eteenpäin,
kaikki oikein lentää ohitsemme".

Ukko Witt istui tässä niin onnettomana, kuin jos hänen viimeinen
hetkensä olisi tullut, hän pani kätensä ristiin.

"Herra Jumala, naapuri Swart," sanoi hän, "kunhan se peto vaan ei
pilttoutuisi!"

"Naapuri, purista vaan hampaasi yhteen!" sanoi Swart, "mitäs siitä
kaikessa tapauksessa olisi? Jos se tapahtuu sillä tai tällä tavalla,
kerranhan meidän kuitenkin täytyy kuolla! Nyt ei auta mikään, me olemme
täällä ja meidän täytyy pitää hyvänä kaikki mitä tapahtuu".

Niin tulivat he ensimmäiselle asemalle.

Vaunut hiljensivät kulkua, ja ukko Swart sanoi: "Ptruu, kas niin,
ptruu!" kuin jos hänellä olisi ollut ohjat kädessä.

Ovi avattiin.

"Minä tahtoisin sentään mielelläni nähdä, mitenkä näiden ajopelien
laita oikeastaan on", sanoi Kalle mennen ulos vaunuista, "ja jos he
taluttavat uusia hevosia arkkuun".

Hän asteli nyt edes ja takaisin tarkastellen kaikkea, mutta hänen näin
tarkastellessaan, viheltää veturi ja juna lähtee liikkeesen.

Mutta Kalle hän vaan seisoa töllötti suu auki. Hän kuuli ainoastaan
Swartin sanovan:

"Heitä itsesi perään riippumaan!"

Ja kun viimeiset vaunut vierivät ohi, nosti Kalle takkinsa liepeitä ja
rupesi juoksemaan junan jälestä. Mutta se kiiti pois avaraan maailmaan
ja Kalle seisoi aivan hengästyneenä katsella töllöttäen sen perään,
kunnes se katosi.

No Kalle, mitä sinä nyt aiot tehdä?

Itke, poikaseni! Nyt sinä seisot siinä katsella tuijottaen kuin lehmä
uutta porttia ja revit korvasi taustaa. Kuuluthan sinä muuten
viisaitten joukkoon.

Missä on nyt viisautesi?

Ja Witt ja Swart he kulkivat ulos avaraan maailmaan. Swart lohduttaa
Wittiä, kun tämä taasen käy murheelliseksi.

"Rauhoitu nyt vaan", sanoi hän, "kyllä Kalle sinun vielä löytää; ei
kestä kauvan, ennenkuin hän on matkalla Belgiaan. Hän on pian oleva
täällä. Toinen asia olisi ollut, jos minun tyhmä poikani olisi
unhoittanut itsensä jälkeen. Nyt sinä, Frits, istut paikallasi,
liikahtamattakaan itseäsi, niin että minä voin hyvin löytää sinut!
Tässä vaunut nyt näkyvät seisahtuvan ja minä menen ulos katsomaan, eikö
Kalle ole heittänyt itsensä riippumaan perään ja tahdon myös saada
vähän juodakseni".

Sanottu ja tehty, Swart astui ulos hakemaan Kallea, mutta ei siellä
mitään Kallea ollut, ja kun hän oli saanut sen asian selväksi, meni hän
pois saamaan jotakin, jolla sammuttaisi janoaan.

Hän näki erään viinurin hyörivän tiskin edessä.

"Kuules, poikaseni", sanoi hän, "anna minulle oikein hyvä likööri!"

"Kohta, herra", sanoi viinuri ja juoksi pyydettyä tavaraa ottamaan,
sillaikaa kuin Swart kaiveli taskujaan maksaaksensa -- mutta saakeli
sentään -- hän ei voinut löytää yhtään pieniä rahoja. Vihdoin sai hän
maksetuksi ja aikoi juuri tyhjentää liköörinsä, mutta samassa vihelsi
juna.

"Mitä piruja", huusi hän, "odota nyt silmänräpäys, minä tulen kohta".

Mutta ei juna siitä väliä pitänyt, vaan kiiti pois.

"Tämäpä oli kaunis juttu", sanoi Swart repien korvansa taustaa.

Ja Frits ja Witt matkustivat ulos avaraan maailmaan, kunnes
seisahtuivat seuraavalla asemalla.

"Nyt en minä enää istu tässä alallani", sanoi Frits ukolle.
"Matkustakaat te yksinänne Belgiaan, minä tahdon seisahtua tänne ja
hakea isääni".

"Frits", sanoi Witt, "ethän suinkaan tahdo jättää minua yksin
onnettomuuteen?"

Ja hän rukoili niin hartaasti Fritsiä jäämään vaunuihin.

Mutta Frits astui ulos ja ovi suljettiin. Frits seisoi ulkopuolella.

Juna vihelsi.

Ukko Witt pisti päänsä ulos ikkunasta ja heilutti hattuaan.

"Frits", huusi hän, "sananen vaan! Sano isällesi, että hänen pit..."

Enempää ei hän ehtinyt sanoa. Hän matkusti nyt jälleen ulos avaraan
maailmaan.

Frits ei ollut kuullut, mitä ukko Witt huusi, hän ajatteli vaan
pastorin Henrikkiä ja mitä hän oli sanonut, nimittäin että he kyllä
tulisivat takaisin Berliniin eikä koskaan Belgiaan.

Siinä istui nyt ukko Witt murheissaan; hän oli pannut kätensä ristiin.

"Lukkari sanoi, että matkusteleminen oli niin hauskaa!" sanoi hän,
"soisin että hän nyt olisi kourissani. Ja naapuri Witt sanoi että se
oli niin ihmeen hupaista, niin että minä, vanha pöllö, menin satimeen
ja luulin heidän sanansa todeksi. Nyt voin minä tässä oikein menehtyä!"

Witt painoi päänsä alespäin ja hän oli nyt ulkomuodoltaan kuin vanha
kana sateessa.

"No niin, tässä minä istun upo-yksinäni! Mutta mitä minä voin tehdä?"

Juna pysähtyi, Witt meni ulos ja astui erään punakauluksisen miehen
luo, joka seisoi siinä.

"Hyvä herra", sanoi hän, "minä en enää tahdo matkustaa kauemmaksi".

"Sitä ei teidän olekaan pakko tehdä, hyvä mies", vastasi hän.

"Ah, jos minä vaan olisin Berlinissä, pastorin Henrikin luona! Koska
voin minä olla siellä?" kysyi Witt.

"Iltapuolella k:lo 5 lähtee juna Berliniin, joten te saavutte sinne
sopivaan aikaan".

"Kiitoksia paljon siitä sanomasta!" sanoi Witt nostaen hattuaan.

Hän istahti sitten penkille.

"Ah, kuinka minun on lopulta käyvä!" sanoi hän itsekseen. "Lukkari ja
naapuri Swart puhuivat niin paljon matkustamisen hauskuudesta. Nyt
istuu lukkari siellä kotona tuvassaan ja naapuri Swart juo likööriä,
mutta kukaan kristitty ihminen ei pidä lukua minusta raukasta! Ja missä
olen minä oikeastaan? Olenko minä Belgiassa vai en? Soisin vaan, että
istuisin nyt kotona eukkoni luona ja että naapuri Swart istuisi tässä
minun sijassani!"



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kuinka Kalle ja Frits lopulta löysivät toinen toisensa, mutta eivät
voineet löytää pastorin Henrikkiä.


Nyt he olivat eroitettuina toisistaan. Tässä istui Witt puhellen
itsekseen, kuten jo olen kertonut.

Frits juoksi toiselta asemahuoneelta yli kenttien, niittyjen ja maitten
hakemaan isäänsä, kolmannella asemahuoneella istui ukko Swart
ryypiskellen ja kiroillen Wittiä, poikaansa ja koko maailmaa, ja
neljännellä asemahuoneella istui Kalle Witt aitauksella heiluttaen
keltahousuisia koipiaan edes takaisin; iso joukko ihmisiä oli
kokoontunut hänen ympärilleen ja kummasteli sitä, kuinka hyvin hän
osasi heilutella sääriään.

"Herra Jumala", sanoi Witt, "jos minä sentään olisin kotona!"

Frits sanoi!

"Jospa minä olisin kotona äitini luona!"

Ukko Swart sanoi:

"Ei, tämä käy liian vaikeaksi!"

Kalle sanoi:

"Mitä hyötyä siitä on, että minä tässä istun ja heiluttelen jalkojani!"

Mutta kaikki neljä sanoivat he:

"Ah, jos me olisimme pastorin Henrikin luona!"

Ja he päättivät äkkiä kukin itsekseen lähteä matkustamaan takaisin
Berliniin.

Niin ajattelivat he, ja niin tapahtui myös kuin he ajattelivat.

Samana iltana olivat he jälleen Berlinissä, ilman että toinen heistä
sattui näkemään toista. Ainoastaan kun Frits astui ulos vaunusta, luuli
hän näkevänsä jotakin keltaista loistavan vastaansa. Hän katsoi
tarkemmin, ja mikä ilo! Se olikin keltahousuinen Kalle.

"Kalle Witt, seisahdu!" huusi Frits, "se oli hyvä että sinun tapasin".

"Mitä hittoa, sinäkö se olet?" sanoi Kalle, "minä luulin sinun ukkojen
kanssa olevan matkalla Belgiaan".

"En ensinkään, me olemme kaikki joutuneet eroon toisistamme. Etkö sinä
ole nähnyt minun isääni?"

"En, en minä häntä ole nähnyt".

"Kuinka minä tulin iloiseksi nähdessäni sinun sinisen takkisi ja
keltaset housusi".

"Piru vieköön ne keltaset housut ja sen sinisen takin", sanoi Kalle.
"Siellä, minne te jätitte minun, oli saakelin kaunis tyttö. Sen minä
sanon sinulle, Frits, hän oli kaunis kuin prinsessa. Minä menen hänen
luoksensa ja sanon:

"'Tahdotteko tehdä minulle sen kunnian, että annatte minulle pienen
naukun?'

"No, minä tyhjennän sen, minä saan toisen sijaan, vieläpä kolmannenkin
ja mieleni käy niin kummalliseksi. Minä menen pois tiskin luo ja
suikkaan hänelle suuta. Niin, tunnethan sinä Kalle Wittin!

"'Herra', sanoi hän, 'hävetkääs vähän!'

"Ja tuskin oli hän tuon sanonut, ennenkuin minä sain korvapuustin ja
oikein kelpo korvapuustin, ja samalla joku toinen löi minun hattuni
myttyyn yli korvieni.

"'Mitä', sanoin minä, 'mitä tämä tietää?'

"Mutta silloin eräs toinen antoi minulle aika kolauksen niskaani ja
sitten he huusivat:

"'Ajakaat ulos se talonpoika-lurjus!'

"Ja niin he heittivät minut suin päin ulos ovesta ja -- katsos vaan --
repivät toisen liepeen pois takistani! Se oli jo toinen tällä kirotulla
matkalla! Siinä minä vaivainen nyt istuin! Isäni oli poissa, te olitte
poissa ja minä istua kökötin siinä kuin sammakko liukkaalla jäällä".

"No, älä sinä siitä lukua pidä, Kalle", sanoi Frits, "meidän täytyy nyt
saada selko Henrikistä, niin saamme maata yötä hänen luonaan".

"Niin, mutta mennäänpäs ensin tuonne sisään. Siinä on kinkku ikkunassa,
sinne minä tahdon mennä, sillä minun on niin nälkä, enhän minä ole
saanut palaakaan suuhuni koko päivänä".

He menivät sisään, ja Kalle söi kuin jos henki olisi ollut vaarassa, ja
baijerilainen olut se vaan lisäsi hänen ruokahaluansa, Frits Swart söi
myös halukkaasti ja pian olivat he unhoittaneet päivän vastukset ja
vaivat.

"Jumala varjelkoon minua", huudahti Frits vihdoin, "onhan kello jo
puoli yksitoista, tule Kalle, emme me enää voi viipyä täällä kauemmin,
jos tahdomme että Henrikki meitä auttaa hädästämme".

He menivät.

Mutta mitä nyt? He astuivat ja astuivat ja katselivat ympärilleen ja
seisahtuivat, vihdoin rupesivat he kyselemään.

"Hyvä herra, ettekö te voi sanoa, missä pastorin Henrikki asuu?"

Kukaan ei tietänyt; ne joilta he kysyivät, pudistivat päätään ja
tuijottivat Fritsiin ja Kalleen, kuin jos nämät olisivat olleet valmiit
vietäviksi hulluinhuoneesen, ja jatkoivat matkaansa.

Vihdoin tulivat he Vaaliruhtinaan sillalle.

"Kas niin", sanoi Kalle, "nyt minä osaan. Me menemme vaan ensin
vasemmalle, sitten yli sillan, sitten menemme kappaleen matkaa
takaisinpäin, sitten vasemmalle, sitten poikkeemme oikealle ja menemme
katua ales. Ja se olisi todellakin ihmeellistä, ellemme löytäisi sitä
taloa".



KAHDESKYMMENES LUKU.

Kuinka "lempeä Henrikki" ei ollutkaan pastorin Henrikki. -- He tulivat
suin päin rappuja ales. -- Hukefrits ja "punanen". -- N:ro 3:ssa. --
Kenenkä he siellä tapasivat.


Nyt he astuivat katua ylös ja katua ales, ja Kalle näytti tietä.
Vihdoin seisahtuivat he erään talon ulkopuolelle.

"Kuules Frits", sanoi hän, "sen mukaan kuin minä voin muistaa, on se
tämä viheriä-ovinen talo".

"Niin minäkin muistelen", sanoi Frits, "mutta hänen ovensa oli
viheriäinen ja tämä on sininen".

"Eikö sinulla ole silmiä kallossasi?" huudahti Kalle.

"Ovi on sininen", sanoi Frits.

"Ei, se on viheriäinen", sanoi Kalle.

"Se on sininen", vakuutti Frits.

"Ei, viheriäinen! Piru vieköön sinut sinisine ovinesi!" ärjäsi Kalle.

Heidän tässä tehdessään sinistä viheriäiseksi, tuli eräs palovartia
heidän luoksensa.

"Mitä meteliä tämä on? Mitä tämä tietää?" sanoi hän.

"Herra vartia" sanoi Frits, "tämä ei ole mikään salaisuus. Me
tahtoisimme vaan tietää, eikö tuolla ylhäällä asu eräs ylioppilas ja
eikö se ole pastorin Henrikki?"

"Asuu kyllä, häntä sanotaan yleisesti 'lempeäksi Henrikiksi'", sanoi
vartia, "minä avasin äsken hänelle, ja hän sanoi, että hetkisen perästä
tulisi pari hänen ystäväänsä ja toveriansa ja niillekin piti minun
avata ovi".

Vartijan tätä sanoessa avattiin yksi ikkunoista ja ääni huusi heille:

"Mikä on hätänä? No, vai olette te vihdoin täällä, vanhat ystävät! Olut
on erinomaisen hyvää tänä iltana!"

"Hän odottaa meitä!" sanoi Kalle Witt.

Vartija meni nyt avaamaan etehisen ovea.

"Tänä iltana teillä mahtaa tulla aika hauskaa siellä ylhäällä. Älkäät
nyt vaan olko liian iloiset, sen neuvon minä teille annan".

Näillä, Kallelle ja Frits'ille käsittämättömillä sanoilla sysäsi
vartija ystävämme pimeään porstuaan ja pani oven lukkoon.

Molemmat nuoret miehemme, Kalle Witt etunenässä, kömpivät nyt portaita
ylös; vihdoin seisahtuivat he erääsen käytävään.

"Henrikki", huusi Frits, "avatkaat ovi, että voimme nähdä missä me
olemme".

Ovi aukeni ja pitkänlainen olento kynttilä kädessään näyttihe siinä.

Mutta eihän se ollut pastorin Henrikki! -- Iso punaviiksinen mies,
jolla oli punanen yönuttu yllään, lasisilmät punaisella nenällään,
pitkä piippu suussa ja pieni lakki päässä, semmoinen oli se olento,
joka täytti koko oven aukeeman.

Kovin hämmästyivät sekä Kalle että Frits.

"No jumalauta!" sanoi olento karkealla bassoäänellä, "kauvan te
olettekin viipyneet! Olette kai olleet ulkona kuleksimassa vähän tahi
on mamseli vetänyt vanhaa Hukefritsiä nenästä?"

"Ei herra", sanoi Kalle, "niin ei ole ollut; me emme vaan osanneet
löytää tätä kirottua taloa".

"Piru vieköön", ärjyi olento, "keitä te oikein olette?"

"Me olemme Frits Swart ja Kalle Witt".

"Kaksi tolvanaa, saakeli soikoon! Minä odotan Hukefritsiä ja 'punasta'
ja silloin tulette te, pässinpäät! Mitä te täältä tahdotte?"

"Emme me mitään tahdo, herra! Me ajattelimme vaan, että herra Henrikki
antaisi meille yösijaa ja vähän rahaa lainaksi..."

"Rahaa lainaksi teille? Tahdotteko te tehdä pilkkaa minusta? Pois
täältä! Minä olen itse lainannut jo seitsemän lukukautta!"

Näin sanoessaan heitti hän heidät suin päin portaita ales.

Nyt alkoi tappelu semmoinen kuin Leipzigin ja Waterloon luona.

"Menkäät hiiteen tolvanat!"

"Frits, auta minua!"

Ulkopuolella oli samaan aikaan aika meteli.

Oikea Hukefrits ja "punanen" olivat saapuneet ja tahtoivat kaikin
mokomin päästä sisään.

Mutta vartija ei tahtonut heitä laskea sisään.

"Ei teillä ole täällä mitään tekemistä", sanoi hän, "ne jotka ovat
siellä sisällä, ovat siellä, minä olen saanut käskyn avata vaan
kahdelle".

"Me tahdomme ulos!" huusi Kalle sisäpuolelta.

"Me tahdomme sisään!" huusi "punanen" ulkopuolelta, "avaa kohta, orja!"

Ja hän antoi yövariijalle aika tuuppauksen.

Mitä piti yövartija-paran tekemän?

Hän avasi, ja tuskin oli hän ehtinyt sen tehdä, ennenkuin kaksi olentoa
syöksi sisään ja kaksi ulos. Tämän nähdessään tarttui yövartija
vihellyspiippuunsa ja vihelteli viheltelemistään, niin että hänen
vihellyksensä olisi voinut kiveäkin liikuttaa.

Kun meidän poikaparkamme rauhallisesti astuivat katua ylöspäin, tuli
polisi juosten.

"Mikä nyt on hätänä?"

"Tappelu huoneessa", vastasi yövartija, "ehkä murtovarkaus!"

Samassa tarttui kaksi polisia poikain niskoihin ja veivät heidät
putkaan, jossa he pantiin komeroon n:ro 3.

"Herra jesta, olemmehan me rauhallisia ihmisiä!"

"Se on mahdollista", sanoi kaupunginpalvelija, "mutta rauhoittukaat
huomiseksi".

Siinä he nyt istuivat.

"Ah", sanoi Frits, "Jumala ties missä isä nyt on! Mitä sanoisivat äiti
ja lukkarin Dorotea, jos he saisivat tietää, että me istumme putkassa.
Se olisi kaunis juttu, se!"

Ja kyyneleet valuivat pitkin poika-raukan poskia.

"Ah, Frits, jos minä vaan olisin kotona äidin luona!" sanoi Kalle
heittäytyen pitkälleen sänkyyn, jossa hän rupesi potkimaan jaloillaan
paljaasta kodinkaipauksesta.

Yht'äkkiä jotakin kuului liikkuvan ja ääni sanoi:

"Älä potki noin! Nyt sinä olet vetänyt peitteen pois päältäni!"

"No, no, naapuri", sanoi toinen ääni, "älä sinä vääntele itseäsi noin,
vaan anna toisenkin saada vähän rauhaa".

"Jumalan kiitos", huudahti Frits.

"Tässä ovat isämme!" huusi Kalle.

"Pojathan ne siellä ovatkin", sanoi Swart, "kuinka hitoilla te olette
tulleet tänne?

"Ei se ole meidän syymme ollut", sanoi Kalle.

"Hyi, poika", sanoi Swart, "kuinka voit sinä tehdä minulle semmoisen
häpeän täällä vieraassa maassa, ja tehdä niin, että sinut pannaan
putkaan?"

"No, isä", sanoi Frits, "älkäät te nyt siitä niin pahoittako!
Istuttehan te itsekin täällä ja sitten tahdotte te torua meitä!"

"Ei, kuules Frits, nyt minä sanon sinulle, minkätähden isäsi ja minä
istumme putkassa", sanoi Witt. "Näetkös..."

"Se vielä puuttui!" sanoi Swart tuuppaen Wittiä kylkeen. -- "Oletko
sinä hullu?" kuiskasi hän hänelle korvaan, "silloinhan he eivät enää
pitäisi mitään väliä meistä. Mitä tarvitsevat he sitä tietää? Se on
meidän oma salaisuutemme".

"Ei, naapuri", kuiskasi Witt takaisin, "kuinka voit sinä luullakaan,
että minä olisin niin tyhmä. En minä meidän salaisuuttamme ilmaise! --
No tuhmat pojat", sanoi hän, "kuinka voi teidän päähänne pöllähtää,
että me istuisimme täällä tappeluksesta? Ei, me istumme täällä avujemme
tähden, ja kun ei meillä ollut kortteeria, niin hankimme itsellemme
sen".

"No", sanoi Swart, "paras kaikesta on, että olemme jälleen saaneet
pojat käsiimme. Pane sinä nyt vaan rauhassa maata ja heittäkäämme
avumme toistaiseksi sikseen".



ENSIMMÄINENKOLMATTA LUKU.

Kuinka sotatuomari kuulusteli heitä ja he pääsivät vapaiksi avujensa
tähden.


Seuraavana aamuna kello kahdeksan avattiin ovi ja meidän matkamiehemme
samoin kuin muutkin yövieraat laskettiin ulos. Kovin ukko Swart häpesi
nähdessään missä hienossa seurassa hän oli ollut.

"Ah naapuri", sanoi hän Wittille, "että me saamme istua kaikkien noiden
roistojen parissa! Mutta vähät siitä ell'eivät pojat olisi olleet
seurassamme, mutta että lasten täytyy nähdä vanhempainsa häpeän!"

Mutta tässä ei mikään auttanut, heidän täytyi astua sisään,
ja heidän sisään astuessaan istui siellä eräs mies, jota sanottiin
rekistraattoriksi -- ukko Swart piti häntä jonkinlaisena sotatuomarina.
Hänen vieressään seisoi polisi.

Heidän täytyi astua näiden luo, ja nyt sateli kysymyksiä:

"Mistä kotoisin? Mihin matka? Minkätähden? Millä tavoin? Missä polisi
oli saanut heidät kiinni? Minkätähden he oli otettu kiinni, ja missä
heidän passinsa oli?"

Ukko Swart oli nyt täydellisesti tointunut tajuihinsa ja kyllä hän
osasi vastata näihin kysymyksiin, mutta kun hänen piti kertoman, kuinka
he olivat tulleet putkaan, sanoi hän:

"Herra sotatuomari, minä tahdon todenmukaisesti puhua kaikki, mutta
näettekös, ei sovi, että meidän lapsemme kuulevat sitä, me voisimme sen
kautta vaan tulla huonoon valoon!"

Kalle ja Frits vietiin ulos, ja Swart alkoi kertoa:

"No, kuten sanottu, minä tulen rautatieltä ja tahdon mennä pastorin
Henrikin luo. Minä käyn ja käyn ja haen ja haen ja kyselen ihmisiltä,
mutta kukaan ei voi antaa minulle tietoja. Sillä välin oli tullut
hämärä, ja minä kuljin ympäri pimeässä löytääkseni pastorin Henrikkiä.
Vihdoin sanoin minä itsekseni:

"'Swart', sanoin minä, 'jos sinä aina vaan astuskelet näin, niin sinä
ehkä eksyt. Jospa sinä vaan tietäisit jonkin paikan, mihin voisit
mennä'.

"Eräs mies tuli astuskellen pitkin katua, häneltä minä kysyin:

"'Sanokaat minulle', sanoin minä, 'ettekö tiedä mitään paikkaa, jossa
minä voisin maata yötä?'

"'Kyllä', vastasi hän, 'menkäät tanssihuoneesen, siellä saatte istua
kuinka kauan tahansa'.

"'Missä on semmoinen?' kysyin minä.

"'Tässä aivan lähellä, vasemmalla', sanoi hän, 'minä seuraan teitä
sinne'.

"Minä seurasin häntä. Ah, herra sotatuomari, minä en ensinkään ole arka
luonnoltani; mutta kun minä näin naapurini Wittin tanssissa kauniin
naisen kanssa, jonka seurassa hän oleskeli koko ajan, olin minä kaatua
selälleni. Minä en tahtonut uskoa omia silmiäni. Niin, herra
sotatuomari, minä tulin kovin noloksi. Vihdoin minä huusin:

"'Witt, riivaako piru sinua vielä vanhoina päivinäsi!'

"Ja näettekös, herra sotatuomari, kun minä olin näin sanonut, niin ukko
Witt nauraa hohotti ja irvisteli ja iski silmää ja muiskutti suutaan ja
hieroi kouriaan ja löi kättään kupeelleen eikä voinut aavistaa kenen
kynsiin hän oli joutunut. Minusta oli hän kuin tuhlaajapoika Uudessa
testamentissa, joka sokeasti heittäytyi onnettomuuteen ja josta meillä
siellä kotona riippuu seinällä kaunis kuva.

"'Kuules naapuri', sanoin minä, 'etkö sinä ensinkään häpeä! Ruveta
seurustelemaan semmoisen ihmisen kanssa! Tule heti paikalla pois!'

"'Äh, naapuri", sanoi hän, "katsos vaan mamselia!'

"'Kyllä minä annan sinulle mamselia', sanoin minä, 'ei se ole mikään
mamseli, vaan lintu!'

"Ja, herra sotatuomari, se oli todellakin semmoinen yölintu. Minä
sentähden tartuin Wittin kaulukseen, mutta tuskin olin minä saanut
hänet pois tanssista, ennenkuin hirmuinen meteli syntyi. Kaikki he
syöksivät meidän kimppuumme ja löivät meitä. Ja, herra sotatuomari, kun
oikeus on minun puolellani, niin minä annan takaisin niin hyvin kuin
voin. Sen minä teinkin nyt, mutta silloin tuli polisi väliin ja vei
meidät putkaan. Siellä tapasimme me molemmat poikamme, jotka olivat
joutuneet melkein aivan samanlaiseen ikävään pulaan. Niin, herra
sotatuomari, niin on asian laita, ja minä valehtelisin, jos ei se olisi
totta".

"Niin, herra sotatuomari", puuttui nyt ukko Witt puheesen, "meidät
kaikki on otettu kiinni sentähden että me emme tietäneet paremmin
menetellä ja meidän avujemme tähden. Sentähden tulimme me putkaan,
herra".

No, "sotatuomari" nauroi vähän salavihkaa, mutta kun hän oli saanut
selville, että he ylimalkaan olivat siivoa väkeä, antoi hän heidän
mennä, ja pani erään polisipalvelijan näyttämään heitä pastorin
Henrikin luo.



TOINENKOLMATTA LUKU.

Kotimatka. -- Witt ennustaa sadetta; ja sadetta todellakin saatiin.
-- Swart lähettää Frits'in edeltäkäsin valmistelemaan heidän
kotiintuloaan. -- Swart kysyy: "Mitä on elämä?" ja Witt kysyy: "Missä
on minun toinen sukkani?"


"Nyt me olemme taasen täällä, herra Henrikki!" sanoi Swart.

"Sen minä arvasinkin".

"Ja", jatkoi Swart, "viime yönä minä itsekseni tuumaelin, eikö olisi
parasta jos jättäisimme koko matkan sikseen. Me olemme tänä yönä
istuneet putkassa, ja muuten on meille tapahtunut niin paljon ikävää,
että minä puolestani olen saanut kylläksi koko matkasta".

"Niin, naapuri Swart", sanoi Witt, "Jumalan kiitos, että pääsimme
jälleen ulos. Minäkin luulen nyt, että olisi paras, jos lähtisimme
kotio eukkojemme luo".

"Niin, se on helposti sanottu, naapuri", sanoi Swart, "mutta kun nyt
eukkomme meiltä kysyvät, olemmeko olleet Belgiassa ja kuinka matka
kävi, mitä me siihen vastaamme?"

"Vähät siitä!" sanoi pastorin Henrikki, "jokainen selvitköön pulastaan
miten paraiten voi. Minä neuvon teitä -- jos kohta se tuntuukin vähän
painavalta -- jo tänään nousemaan matkavaunuihin, niin te voitte jo
huomen'aamuna olla Alt-Strelitsissä ja lopun matkaa te käytte
jalkaisin. Teidän tavaranne minä toimitan pois rautatieltä ja lähetän
jälestänne. Ja huomatkaas, mitä sanon: huomenna illalla istutte te
kotona puuro-kupin ääressä".

"Luulenpa että se olisi parasta", sanoi Swart.

"Siinä olet oikeassa", sanoi Witt, "se olisi kyllä parasta".

"Ja, jos se tuleekin vähän maksamaan meille, niin ei se tee mitään",
sanoi Swart. "No, hyvästi sitten, herra Henrikki! Kiiruhda nyt,
naapuri, että pääsemme lähtemään!"

He menivät ja pian he istuivat matkavaunuissa. Ei kestänyt kauan
ennenkuin he vaipuivat raskaasen uneen, ja kello seitsemän seuraavana
aamuna tulivat he nukkuvassa tilassa Alt-Strelitsiin.

Täällä söivät he kelpo aamiaisen ja sitten läksivät he jalkaisin
kulkemaan kotoa kohden.

Omiin ajatuksiinsa vaipuneina astelivat he ääneti, puhumatta
säännöllistä sanaa toisilleen.

Kalle Witt tosin silloin tällöin avasi suunsa ja joku sana myös silloin
tällöin pääsi ukko Wittin huulilta, mutta ukko Swart oli huonolla
tuulella; hän oli kovin harmissaan siitä, että hänen piti palata
eukkonsa luo ja kotikyläänsä tyhjin toimin. Mitä oli nyt eukko sanova?
Kuinka uskaltaisi hän eukkonsa kanssa kinailemaan? Olihan hän jo
ennenkin aina saanut antaa perää, nyt tuli tämä kirottu matka lisäksi,
nyt ei hän enää koskaan olisi saava rauhaa.

Frits Swart oli iloinen, hän meni onneansa kohden ja ajatteli nyt, mitä
hän ja Dorotea sanoisivat toisillensa, kun ensimmäisen kerran kohtaavat
toisensa.

Kalle Witt ei ylipäänsä ollut erittäin alakuloinen, saattoihan hän
kantaa viheriäistä takkiaan yhtä hyvin kotikylässään kuin Berlinissä,
ja kun se oli hänen yllänsä, täytyi kaikkien tyttöjen ehdottomasti
luoda silmänsä häneen.

Ukko Witt ajatteli heinäntekoa ja ilmaa.

"Minä pelkään", sanoi hän, "että me ihan varmaan saamme raju-ilman
illaksi. Taivas käy pilveen, ilma on niin helteinen ja kärpäset ovat
vihaiset. Joll'ei raju-ilma mene ohi, niin me olemme läpimärät,
ennenkuin tulemme kotio".

"No, naapuri, jos ei muuta olisi kuin se", sanoi Swart, "märän takin me
kyllä saamme jälleen kuivaksi, mutta saatpa nähdä, että me saamme märän
vuoden. Kyllä meidän tilamme nyt on hauska. Saatpa nähdä, että tästä
tulee kauhea loppu, muuten en tunne eukkoani oikein".

"Kuules, naapuri", sanoi Witt, "antaa ihmisten puhua mitä tahansa, me
emme sano siihen mitään, vaan olemme vaiti kuin muuri! -- Mutta kas,
nyt rupeekin jo satamaan".

He olivat jo lähellä kotoa, heidän kylänsä sijaitsi aivan heidän
edessään, mutta nyt alkoi sataa oikein kuin saavista kaatamalla.

Ukko Swart veti Fritsin vähän syrjään ja sanoi:

"Kuules, poikani, minä tahdon vaan kysyä sinulta, enkö minä aina ole
ollut hyvä isä sinua kohtaan. Enkö ole pitänyt huolta sinusta, kuin
ainoasta lapsestani? Vastaa minulle! Enkö minä aina ole katsonut sinun
parastasi?"

"Olette", vastasi Frits, "te olette aina ollut minulle hellä isä".

"Ja niin minä tahdon yhä edespäinkin olla", sanoi Swart, "ja mitä sinun
kosimiseesi tulee, niin saat nähdä, että minä tarkoitan sinun
parastasi, ja jos sinun äitisi panee vastaan, niin tule vaan minun
luokseni, minä kyllä autan sinua. Sinä saat Dorotean, siitä saatat olla
varma. Mutta nyt et sinä saa jättää minua pulaan -- minä tosin voin
itse siitä selvitä mutta, näetkös, minun ikäiseni mies ei mielellään
tahdo tulla pahoin pidellyksi. Sinä tiedät että äitisi on hyvin
kiivasluontoinen, jos sinä nyt lähdet edeltäkäsin kotio ja kerrot
hänelle kaikki, niin voisi tapahtua että hän tyyntyisi eikä sanoisi
minulle vihoissaan mitään. Ei sinun ensinkään tarvitse valehdella,
sillä näetkös, poikani, valhe on valhe, mutta totuutta ei sinun
myöskään tarvitse hänelle sanoa, ei se olisi hyvä hänelle. Sinä voit
mennä keskitietä ja sanoa, ettemme me tulleet Belgiaan, sentähden että
meidät valtasi tiellä kauhea kodinkaipaus. Me tulimme niin surullisiksi
ajatellessamme että olimme jättäneet hänen yksinään kotia, ja olimme
sentähden päättäneet ennen matkustaa jälleen kotiin. Melkein niin pitää
sinun sanoman, poikaseni. Mutta sinä et millään muotoa saa kertoa, että
me olemme istuneet putkassa ja että meidät pantiin kiinni Strelitsissä
-- älä myöskään mainitse sanaakaan rahoista -- muista se, ei sanaakaan
rahoista! Sinä tiedät että äitisi on ankara siinä suhtein. Älä myöskään
kerro hänelle mitään siitä, mitä meille tapahtui metsässä ja että
meidät heitettiin ulos teaatterista ja kuinka minä sain istua
rautatiellä. Jos sinä sanot sanankin vaan, niin en minä näe enää
rauhallista hetkeä koko elämässäni".

Frits lupasi olla vaiti, ja nyt läksivät hän ja Kalle kotoa kohden.

Molemmat ukot istahtivat ison pensaspuun alle. Siellä eivät he
kuitenkaan olleet sateen suojassa. He istuivat hetkisen nojaten poskea
kämmentä vastaan sanaakaan virkkaamatta.

Vihdoin sanoi Swart Wittille:

"Mitä on elämä, naapuri?"

"Se on totta, se", sanoi Witt, "siinä sinä olet oikeassa, sen minä olen
aina sanonut".

"Mitä on elämä?" jatkoi Swart. "Ajatteles vaan, että me kahdeksan
päivää sitten istuimme tässä omilla rattaillamme, ja kuka silloin olisi
voinut ajatella, että me tänään istuisimme tässä rankkasateessa, aivan
kuin kaksi sammakkoa. No, minusta saa sataa kuinka paljon tahansa. Jos
se vaan pian olisi ohi!"

"Se on minunkin ajatukseni", sanoi Witt, "jos se vaan pian olisi ohi!"

"Mitä on elämä?" sanoi vielä kerran Swart, "se on aivan kuin harava
ilman hampaita, kuin aura ilman terää, kuin koira ilman häntää. Ja minä
näytän sinulle sen toteen, naapuri. Tänään me olisimme olleet, Jumala
ties, kuinka kaukana, ja nyt me istumme tässä kuin kaksi narria
rankkasateessa".

"Sinä olet oikeassa", sanoi Witt, "tässä me istumme odotellen, kunnes
sade on mennyt ohi. Jumala ties, kuinka kauvan me saamme istua tässä.
Muuten minäkin olen tehnyt havaintoja. Kuinka on se mahdollista, että
minulla on molemmat saappaani jalassani ja että minä kuitenkin olen
hukannut toisen sukkani? Sinä kysyit minulta: mitä on elämä? ja nyt
minä kysyn sinulta: missä on minun sukkani?"

"Sinun sukkasi? Mitä?" sanoi Swart, "oletko sinä viisas? Saappaat ovat
jalassasi ja kuitenkin on toinen sukkasi poissa! Voihan semmoisesta
menettää järkensä! Tämä on todellakin kaunis juttu".

"Samaa minäkin sanon. Se on varma, se", arveli Witt. "Enkä minä
ensinkään voi käsittää, kuinka se on voinut tapahtua, olenhan minä
muuten niin hirveän varovainen".

"Älä sinä turhia kehu!" sanoi Swart. "Sinä olet oikea lapsi semmoisissa
asioissa. Onpa todellakin hyvä, että jälleen olemme kotona, muuten sinä
vihdoin olisit menettänyt kaikki mitä sinulla on: pitkät korvat
päästäsi, ja vihdoin olisit kai senkin kadottanut. Voiko kukaan
ajatella hullumpaa: mies, jolla on saappaat jalassaan, kuitenkin hukkaa
sukkansa! Ei se..."



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Frits tulee kotio. -- Kenenkä hän tapasi äitinsä luona, -- Swart tulee
hiipien sisään ovesta. -- Ukkosta sateen jälkeen. -- Kuinka kaikki
kääntyy hyvään päin.


Ukkojen istuessa mietiskelemässä tämän elämän oloja, kiiruhtivat Kalle
ja Frits nopein askelin kylää kohden. Kello saattoi olla viiden
vaiheilla. Frits astui niin nopeasti että Kalle tuskin saattoi häntä
seurata. Eikä kestänytkään kauvan, ennenkuin he olivat sillä mäellä,
josta saattoi silmäillä yli koko kylän.

He näkivät edessään rakkaan kotinsa.

Suloista on, kun näin ensi kerran pitkän poissaolon jälkeen näkee
vanhempainsa asunnon, ja sydän sykkii kahta nopeammin tietäessämme että
yhdessä noista olkikattoisista asunnoista sykkii sydän meille, että
uskollinen käsivarsi siellä odottaa saadakseen kiertäytyä kaulamme
ympäri estääkseen meitä enää koskaan irti pääsemästä.

Niin sykki myös Frits Swartin sydän, kun hän näki kylän ja hänen
silmänsä sattui hänen isänsä talon olkikattoon. Kuinka levollinen oli
se sydän ollut hänen astuessaan ympäri avarassa maailmassa, kuinka
kiireesti se nyt sykki, kun hän katseli vanhaa pesäänsä; semmoinen
olkikatto on kuitenkin paras koko maailmassa!

He lähenivät kotoa aina enemmän ja enemmän.

Nyt tulivat he tienhaaraan; siinä erosivat he, Kalle meni vasemmalle ja
Frits oikealle, pitkin sitä kapeata tietä, joka johti hänen isänsä
talolle.

Hän seisahtui lukkarin puutarhan luo.

Eikö hän saisi nähdä pikku Doroteaansa?

Hän katsahti oksien välitse, vanha seljapuu oli jo kukkinut loppuun, ja
kuinka tarkoin hän katselikin, niin ei siitä mitään apua ollut, ei
siellä Doroteaa näkynyt.

Tyhmä poika, kuinka Dorotea olisi istunut siellä sateessa, sillä
satoihan nyt!

Frits huokasi syvään ja jatkoi matkaansa. Pian oli hän kotitalon
pihalla.

Siellä oli kaikki niin hiljaa ja rauhallista, ei hiirtäkään näkynyt
liikkuvan siellä, ainoastaan sadepisarat ne putoelivat pihan
kivitykselle. Frits meni porstuan ovelle -- ei, ajatteles -- samalla
syöksi vanha Vahti haukkuen häntä vastaan. "Oletko sinä hullu, vanha
koira? Mitä, etkö sinä tunne isäntääsi enää?" No, nyt se sentään näki,
kuka se oli, se hyppeli ilosta niin korkealle kuin sen vanhat jalat
myönsivät, juoksi haukuskellen hänen ympärillään, hypähti pystyyn hänen
rintaansa vastaan, joka karva sen vanhassa hännässä huusi: "hurraa!
meidän Frits on tullut kotio!"

Frits meni porstuaan, sielläkään ei ollut ketään, hän meni kamarin
ovelle ja nosti sen säppiä, ja hänen avatessaan ovea istui Dorotea
ikkunan ääressä ja Fritsin äiti istui hänen vieressään; hän oli
laskenut käsivartensa tytön kaulaan ja taputteli häntä poskelle ja oli
niin syvään vaipunut keskusteluun, ettei hän kuullut poikansa astuvan
huoneesen.

"Rauhoitu, rakas Dorotea", sanoi hän, "kyllä minä ukkoa läksytän, kun
hän tulee takaisin maailman-matkoiltaan. Hän on lähettänyt pojan
meiltä, ja hän on myös saava toimittaa hänet takaisin, ja jos hän ei
tahdo, niin minä laulan semmoista virttä hänelle, että hän tulee
lauhkeaksi kuin lammas".

Yht'äkkiä sai eukko nähdä Fritsin.

"Herra Jesus, Dorotea", huudahti hän, "tuossahan seisoo Frits, minun
oma poikani! Puhu nyt, oletko se todellakin sinä?"

"No olen, minä se todellakin olen".

"Mistä sinä tulet, kuinka olet sinä päässyt ovesta sisään?"

Näin sanoessaan lankesi eukko hänen kaulaansa, suuteli häntä ja kysyi
useita kertoja:

"Mutta Frits, mistä sinä tulet?"

"Kerro nyt, mitenkä sinun on ollut. Missä isäsi on? Eikö hänkin tule
kotio, ja missä ovat Kalle ja naapuri Witt? Etkö sinä näe, että Dorotea
seisoo tuossa, minkätähden et sinä mene pois antamaan hänelle suuta,
pöllö?"

Ja Dorotea seisoi siinä niin iloisena, suloisin riemu loisti hänen
silmistään, mutta kainous maalasi ruusut hänen poskilleen. Hänestä
tuntui kuin jos taivas olisi auennut, mutta kun hänen piti astua sinne
sisälle, huusi ääni hänelle: "Seisahdu, mene takaisin! taivas ei ole
ihmislapsia varten!" Sitten oli kuin jos hän olisi ollut avonaisella
merellä, aallot hyppivät hänen ympärillään, milloin korkeina kuin
vuoret, milloin syvinä kuin laaksot. Myrsky ajeli pilviä taivaalla.
Mutta lähellä oleva satama viittasi häntä tulemaan luokseen, kukat
tuoksuivat, satakielet lauloivat ja ääni huusi: tule, lapsi parka,
myrsky on riehunut loppuun!

Frits oli tuskin uneksinut, että hän oli saava tämänlaisen vastaanoton,
että hänen äitinsä itse oli käskevä häntä suutelemaan rakasta
Doroteaansa. Mutta kun hän juuri aikoi syleillä tyttöä, syöksi eukko
väliin ja eroitti heidät toisistaan.

"Poika", sanoi hän, "mitä sinä ajattelet! Eihän sinulla ole kuivaa
tilkkaa ylläsi ja kuitenkin tahdot sinä syleillä Doroteaa. Minä tiedän
mitä märäksi tuleminen tahtoo sanoa! -- Herra Jumala, enhän minä
ensinkään ole muistanut kysyä sinulta, etkö sinä tahdo vähän ruokaa!
Varmaan sinun on kovin nälkä?"

Niin sanottuaan riensi hän keittiöön, ja Frits ja Dorotea istuivat nyt
kahden kesken tuvassa, ja jos kohta suu oli vaiti, niin puhuivat
kuitenkin silmät ja puhuipa myös lämmin kädenpuristus, ja Dorotean
pieni soma ruusu-suu vastasi niin moneen kysymykseen, kun Frits veti
hänet likemmäksi itseään ja hänen huulensa tekivät kysymyksiä. Hän
uudisti lakkaamatta samoja kysymyksiä, ja Dorotea loi alinomaa silmänsä
maahan ja antoi hänelle saman vastauksen.

Niin istuivat he siinä onnellisina puhuen rakkauden suloista kieltä,
lauloivat tuota ihanaa, vanhaa laulua, joka, kun sitä kerran on
laulettu oikeaan aikaan, soi läpi koko elämän, mutta jota kukin ihminen
laulaa ainoastaan yhden kerran elämässään.

Vihdoin tuli Swartin emäntä jälleen tupaan, hän oli kiiruhtanut niin
paljon kuin suinkin oli voinut; onneksi oli hän tullut ajatelleeksi,
että Frits tarvitsi vähän lämmintäkin ruokaa, ja se oli pidättänyt
häntä niin kauvan keittiössä.

"Kas niin, Frits, syö nyt!" sanoi hän, "syö nyt niin paljon kuin vaan
jaksat; et sinä ehkä olekaan saanut mitään suuhusi tänään? Ei, katsos
Dorotea, katsos vaan, eikö hän ole kasvanut? Nouses oikein suoraksi,
poikani: -- eikö hän sinunkin mielestäsi ole kasvanut? -- No istu nyt
syömään, poikaseni! -- Lihamakkara on vastikää otettu savusta ja minun
munapuuroani pitää sinun maistaman! Missä isäsi on, missä viipyy hän?
Nyt minä jo olen kysynyt sinulta sitä, jumala ties, kuinka monta
kertaa, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta!"

"No, äiti, te voitte olla huoletta, kyllä isä tulee, eihän hän vielä
koskaan ole tullut liian myöhään illalliselle", vastasi Frits.

Niin he nyt istuivat jutellen ja puhellen, kysellen ja vastaellen, ja
niinpä iltahämärässä jotakin kuului liikkuvan porstuassa, ovi aukeni ja
ukko Swart tuli hiipien ovesta sisään kuin vanha syntinen. Mutta kun
hän oli päässyt sisään, piilotti hän itsensä lukkarin taakse, jonka hän
oli tavannut tiellä ja käskenyt tulemaan mukaansa, ottamaan vastaan
ensimmäisen puustin.

"Hyvää iltaa!" sanoi lukkari.

"Hyvää iltaa!" sanoi ukko Swart, "olette kai kaikki terveet? Tottakai
sinä sait minun kirjeeni? Herra jumala, kuin nyt sataa, minä olen märkä
kuin koira!"

"Se tekee sinulle hyvää, sinä vanha maankuleksija", sanoi Swartin
emäntä, "minkätähden annoit sinä Fritsin juosta yksin kotiin,
minkätähden ette te tulleet yhdessä?"

"Sen minä tein vaan sulasta rakkaudesta sinuun", sanoi Swart, "olisi
ehkä vaikuttanut haitallisesti sinuun, jos olisin tullut aivan äkki
odottamatta, ilmottamatta itseäni edeltäkäsin. Sinä ehkä olisit kuollut
paljaasta ilosta".

"Niin pahasti ei sentään, luullakseni, olisi minulle tapahtunut", sanoi
Swartin emäntä. "Mutta ettekö tahdo tulla minun kanssani vähän,
naapuri? Minulla olisi teille jotakin sanomista", sanoi hän lukkarille,
vetäen häntä syrjään tuvan nurkkaan.

Eukko rupesi siellä lukkarille kertomaan tehneensä sen päätöksen, että
Fritsin ja Dorotean pitäisi mennä toinen toisensa kanssa naimisiin.

"Ja, naapuri" sanoi hän, "minä kyllä olen saava sen asian
päättymään tahtoni mukaan. Minä läksytän ukkoa aika lailla hänen
kulkulaisuudestaan, niin että minä luulen hänen antavan perää".

Tuvan toisessa päässä seisoi Swart puhellen Fritsin kanssa.

"Minä olen niin murheellinen mieleltäni kuin katumuspäivänä", sanoi
ukko, "ja näetkös jos minä puolestani olenkin myöntyväinen, niin ei
siitä ole mitään apua. Lukkarin minä kyllä voisin saada taipuvaiseksi,
mutta äiti, hän kyllä tulee olemaan uppiniskainen, sen saat nähdä!"

"Ah, isä --"

"Mitä siitä on apua, että sinä puhut! Jos vaan se kirottu matka ei
olisi ollut; mutta sillä tulee hän minua aina piinaamaan. Katsos, nyt
tulee hän ja lukkari suoraan tänne meidän luoksemme. Nyt raju-ilma
alkaa!"

Frits meni pois Dorotean luo ja sitten he yhdessä menivät ulos
huoneesta.

Ukko Swart seisoi siinä kuin katuvainen syntinen.

"No, eukkoseni, älä nyt ole suutuksissa, vaan anna kaikki olla hyvin
jälleen!"

"Semmoinen maankuleksija! Onko se säällistä, että vanha mies lähtee
ympäri maailmaa kulkemaan vaan huvikseen ja kuluttamaan rahaa ja ottaa
vielä päälle päätteeksi lapsi-raukan mukaansa! -- Tai etkö sinä ole
ottanut minulta pois minun ainoaa lastani?"

"Mutta, eukkoseni..."

"Suus kiinni, sanon minä! luulenpa ettet sinä ensinkään häpeä enää.
Tahdotko vielä päälliseksi olla epäkohtelias minulle?"

"Tämä on todella hauskaa, tämä! Minä tulen kotio aivan läpimärkänä, ja
sitten..."

"Vait! sanon minä. Minä en enää tahdo kuulla sanaakaan, sinä olet
saanut tahtosi täytetyksi, ja nyt sinä istut siinä nokkosissa kaikkine
älynesi. Sinä olet nyt käynyt isoissa kaupungeissa, olet opettanut
lapsille maanviljelysoppia, nyt sinä olet yhtä kelvollinen kuin se
tyhmä yhdistys Güstrowissa, joka tietää kuinka ulkomaalla sontaa
luodaan -- sinä ehkä osaat nyt luoda sontaa ranskaksi, sinä -- ja nyt
sinä istut tässä kuin viides pyörä vaunujen alla! Nyt, sinä olet saanut
_sinun_ tahtosi tapahtumaan, nyt minä myös tahdon saada _minun_
tahtoni. Minä en sen enempää enää tahdo puhua sinun tyhmästä
matkastasi, en niin sanaakaan, mutta jos sinä saat semmoisia
mielettömiä tuumia vielä toisen kerran päähäsi, niin saat nähdä muuta!
Näetkös nyt, Frits on menevä naimisiin ja hän on saava lukkarin
Dorotean, siihen saat sinä nyt paikalla myöntyä!"

"Ja minä myönnynkin, Jumalan nimessä! Frits ja minä olemmekin jo
suostun..."

"Sepä on kaunista! Vai niin, te teette sopimuksia keskenänne ja teillä
on salaisuuksia, joista minä, hänen äitinsä, en saa tietää mitään".

"No no, eukko, jätä nyt se asia sikseen! Lukkari seisoo tässä,
kysykäämme häneltä, antaako hän suostumuksensa siihen, että Frits nai
hänen tyttärensä. No, mitä sanotte, naapuri?"

"Mitä minä sanon", sanoi lukkari, "minä sanon että se on suuri kunnia
minulle, ja minä annan myöntymykseni silmänräpäystäkään arvelematta.
Koulussa ei ollut ainoatakaan lasta, josta minulla oli niin suurta iloa
kuin Fritsistä. Herra pastori sanoi myös, että kysyi hän siltä pojalta
mistä tahansa piplianhistoriasta ja katekismuksesta, niin hän osasi
vastata. Maantieteessä oli tosin Kalle Witt parempi kuin hän, Kalle
osasikin paremmin prameilla kuin Frits ja silloin kantoi hän lakkiaan
kallellaan -- mutta mitä ahkeruuteen ja hyviin tapoihin tulee, niin oli
Frits häntä etevämpi ja sentähden annan minä myöntymykseni Dorotean
nimessä. Saakoot he toinen toisensa, Dorotea on ollut niin surullinen
viime aikoina, hän pitää niin sanomattoman paljon Fritsistä. Jumalalle
olkoon kiitos ja kunnia, että se asia päättyi niin hyvin!"



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Tämä luku on viimeinen ja hauskin kaikista. -- Me saamme huvittaa
itseämme häissä. -- Loppu.


Kaikki oli siis hyvin päättynyt.

Syksy läheni, kellertävä vilja lainehti vainiolla, se odotti vaan
leikkaajain viikatteita. Ja eräänä päivänä viikatteet tulivat ja vilja
leikattiin.

Frits niitti ja Dorotea sitoi, ja kun tyttö ei ehtinyt seurata, mitä
tapahtui välistä, laski hän viikatteensa pois käsistään ja kokosi
viljan sitomiin, kunnes Dorotea sai hänet kiinni.

Kun ruissitomet olivat kuivaneet ja olivat ajettavat kotiin, heitti
Frits ne ylös rattaille ja Dorotea teki kuormaa. Sen hän tekikin niin
hyvin kuin jos hän olisi ollut siihen tottunut lapsuudesta asti.

Ukko Swart hymyili ja hieroi hyppysiään tyytyväisenä.

"Eukkoseni", huudahti hän, "tules tänne katsomaan tätä kuormaa,
löytyykö ketään, joka voisi tehdä sitä paremmin. Tämän kuorman on
Dorotea tehnyt!"

"Ei", sanoi eukko, "kuinka on mahdollista, isä, tehdä näin hevoskuormia
ja puhua yläsaksaa ja laulaa kauniita lauluja ja lukea kirjoitusta? Ei,
semmoista miniää ei löydy toista maailmassa".

"Siinä sinä olet oikeassa, naapuri", sanoi Witt. "Enkö minä aina ole
sanonut sitä? Minä todellakin soisin, että hän olisi _minun_ miniäni ja
että Kalle olisi ottanut hänet".

"Se olisi ollut synti tytölle, hän on liian hyvä hänelle", sanoi Swart,
"ei naapuri, hän on ja tulee aina olemaan _minun_ miniäni".

Elonkorjuun aika oli ohi.

Dorotea istui nyt myötäjäisiään neuloen ja Frits tutki almanakkaa,
ainoastaan nähdäkseen kuinka pitkältä vielä oli ensimmäiseen
perjantaihin Mikonpäivän jälkeen.

"Ei", sanoi ukko Swart, "kuinka se poika on muuttunut! Koko päivän
pitkään ei hän muuta tee kuin lukee almanakkaa, ja sitä ei hän ennen
koskaan käskemättä tehnyt".

"Oppia on ikä kaikki", vastasi lukkari, "ja jos hän nyt lukee
almanakkaa, niin tekee hän sen ilman tähden, nähdäkseen, onko nyt oikea
aika ajaa heinät latoon".

Sunnuntai tuli.

Lukkari soitti, Fritsin ja Dorotean astuessa rinnatusten kirkkoon.
Tänään oli heidän häänsä. Schultz, Bolt, Suhr, Witt ja muut naapurit
astuivat vaimoineen heidän jälestään.

Kellot eivät koskaan ennen olleet soineet niin kauniisti kuin tänään.

"Ei, kuulkaas vaan kuinka lukkari osaa soittaa tänään, ja kuinka hän
osaa pitää tahtia, mutta nyt onkin Doratean hääpäivä!"

Kun he tulivat kirkonportille, syntyi äkkiä pieni hälinä tässä
rauhallisessa juhlakulkueessa.

"Mikä nyt on tapahtunut?" kysyttiin toinen toiseltaan.

Ja Swartin emäntä tunkihe niin nopeasti kuin voi Dorotean luo ja itki
ja huusi.

"Ah, minun Jumalani, että piti käymän näin, lapseni! Juuri tällä
samalla paikalla olen minä kerran käyttänyt itseni niin häpeällisesti
sinua kohtaan. Rakas tyttäreni, sano, voitko sinä antaa minulle sitä
anteeksi?"

"Sydämmestäni sen voin!" sanoi Dorotea ja kiersi käsivartensa hänen
kaulansa ympäri, ja Frits hyväili ja lohdutti myös häntä sanoen että
hän voisi olla huoletta, Dorotea oli jo kauvan sitten antanut kaikki
anteeksi!

"Niin", sanoi ukko Swart, "eukko on välistä vähän pikavihainen, mutta,
naapuri, hänen sydämmensä on hyvä".

Ja he menivät kirkkoon.

Pappi seisoi alttarilla, eikä kestänyt kauvan ennenkuin lukkari tuli.
Kiire hänellä oli, Jumala nähköön! Pientä lötkötystä juosten hän tuli
pyyhkien hikeä pois otsastaan; mikä juhlallinen muoto, mikä ryhti
hänessä oli! Mutta tänään hän olikin kahdenkertaisessa ominaisuudessa
tässä: isänä ja lukkarina.

Pastori piti puheensa. Hän puhui suruista ja iloista, jotka tulisivat
kohtamaan heitä heidän avioliitossaan. Ja kun hän selitti heille, mitä
rakkaus oli, puristivat he äänettömästi toinen toisensa kättä, ja kun
hän kysyi heiltä, tahtoisivatko myötä ja vastoinkäymisessä elää ja
rakastaa toinen toisiaan, kuului selvä, kaikuva "tahdon" kumpaisenkin
huulilta, niin että selvään kuuli vastauksen tulleen sydämmestä.

Ja kyyneleet valuivat pitkin Dorotean poskia, hänen pimeä yönsä oli nyt
kadonnut, aurinko oli noussut, ja päivänpaistetta tuli hänen
sydämmeensä.

Nyt tuli Swart astuen pitkin kirkonkäytävää kiittämään pastoria hänen
kauniista puheestaan ja kysymään, sopisiko herra pastorille ja
tahtoisiko hän tehdä heille sen kunnian, että hän tulisi maistamaan
eukon kanasoppaa ja tahtoisivatko rouva pastorska ja pastorin rakkaat
lapset myös käydä häätalossa. Pastori vastasi, että hänelle oli suurta
huvia saada olla tämmöisissä häissä ja että hän ja koko hänen
perheensä, isot ja pienet, tulisivat.

Nyt koko hääseurue läksi kotiinpäin.

Syömään ruvettaissa sai Swartin emäntä kiirettä; vaikka hän olikin
kovin "ruumiikas", juoksi hän ympäri keittiöstä kamariin ja kamarista
keittiöön. Hän antoi Swartille kolauksen niskaan, että hän istuisi
suorempana, ja kyökkipiika sai korvapuustin keittiössä, sentähden että
hän oli kaatanut vadillisen kanasoppaa ukko Wittin syliin. Lyhyesti
sanottuna, emäntä ehti kaikkialle, mutta hänellä oli kuitenkin aikaa
käydä kehoittamassa vieraitaan syömään hänen makupalojaan, milloin
siellä, milloin täällä.

"No, hyvä lukkari, ottakaat nyt vaan vielä vähän lisää. Ei täällä nyt
ruoka kesken lopu!"

Ja lukkarin luota meni hän papin luo:

"Te ette syö mitään, herra pastori! Tässä on oikein hyvä pala", sanoi
hän, pannen kokonaisen kanan pastorin lautaselle.

Niin kävi hän yhden luota toisen luo, pitäen huolta vieraistaan.

"Ottakaat nyt eteenne, ottakaat eteenne! Vielä pieni palanen! Kas niin,
kyllä te nyt tuon vielä jaksatte syödä. Eihän joka päivä häissä olla!"

Herra pastori esitti morsiusparin maljan, ja kun se oli juotu, nousi
lukkari seisoalle:

"Mitä siihen tulee, niin emme me molemmat vanhat, naapuri Swart ja
minä, voi muuta tehdä kuin ahkeroida yksimielisyyttä. Morsiamen isänä
seison minä tässä ja puhun Doroteasta ja Fritsistä, ja jos he tulisivat
epäsopuun kerran ja antaisivat toisilleen katkeria sanoja, niin rakkaus
lentäisi tiehensä ja se ei voisi käydä laatuun, ja silloin te
istuisitte kuin sammakot liukkaalla jäällä. Herra pastori ymmärtää
minua kyllä!"

"Eläköön lapsemme!" huusi Swart.

"Eläköön!" huusi myös Witt.

"Eläköön morsiuspari!" huusivat kaikki muut, ja niin he kaikki
kilistelivät lasia.

Kun malja oli juotu, tuli Jaakko Schultz juosten:

"Nyt musikantit tulevat! Nyt musikantit tulevat!"

Pian oli joka kynsi noussut pöydästä, pöydät ja penkit muutettiin pois
melkein salaman nopeudella ja musikantit alkoivat soittonsa.

"Pois tieltä! pois tieltä!" huusi Swart Juhanille.

Ensin tulivat Dorotea ja Frits.

"Kuinka kaunis hän on; ja kuinka Frits puristaa hänen kättään! Katsos
vaan, kuinka hyvin hänen leninkinsä istuu ja kuinka kruunu hänen
päässään on kaunis! Niin, Riika, sen minä sinulle sanon, että jos tänä
iltana joku tulisi minua kosimaan, niin minä hänen ottaisin kohta".

Nyt tuli pastorin Henrikki Karolina rinnallaan.

"Kuka se on, Riika?"

"Pastorin Henrikki".

"Ja kuka tyttö on?"

"No, etkö sinä häntä tunne? Se on pitäjävoudin Karolina!"

Heidän jälestään tuli Kalle Witt pastorin Lovisan kanssa.

"Kas vaan hänen viheriäistä takkiaan!"

"Niin, naapuri, hän on aivan tikan näköinen, jolta on revitty häntä
pois".

Nyt tulivat Swart Wittin emännän ja Witt Swartin emännän kanssa.

"Katsos vaan eukkoa, kuinka keveä hän on! On siinä hyvä työ hänen
tansittamisessaan".

Niin arveli myös ukko Wittkin. Hän sylkäisi kouriinsa.

Nyt alotti Swart tanssin.

"Ei niin liukkaasti, naapurin-emäntä, vitkaan ja arvokkaasti, jalat
kauniisti ulospäin ja hieno käännös!"

Nyt Juhani riisui takin yltään, pani hattunsa kallelleen ja meni pois
Fredrika Schultzin luo:

"No koetetaanpas mekin!"

Riika oli valmis, laski kätensä Juhanin olkapäälle, tasoitti huiviaan
ja esiliinaansa. Ja nyt sitä mentiin, Juhani löi tahtia sekä
käsivarsillaan että jaloillaan.

"Tämä on liian vitkaista tahtia, soittomiehet! Nopeammin, nopeammin!"

Ja hän notkisti polviaan, levitti jalkojaan ja lensi pitkin lattiaa
Riika vieressään.

"Varokaas itseänne, jokainen! Karttakaat varpaitanne, herra pastori!
Pois jalkasi tieltä, Kalle Schröder!"

Ja Juhani hän tanssi kuin poika iloisesti ympäri huonetta; ja, nähkääs
vaan! Kalle Krüger, Frans Flück ja Kalle Dus seurasivat hänen
esimerkkiään.

"Tules tänne, pikku Jaakko, poikaseni! Kiiruhda tänne, muuten tanssivat
he sinun nurin, poika pahaseni!"

Juhani teki aika hyppäyksen ylös ilmaan. Herranen aika, kuinka hän
osasikin hypätä! oikein ihmeen tavalla osasi hän heittää jalkojaan!

"Hei, pojat!" kiljasi hän.

Hän tanssi uusia "tuuria", sitä ei yksikään muista osannut tehdä --
ensin eteenpäin, sitten takasin ja sitten ympäri, hän juoksi ja hyppäsi
ja polki jalkaa aivan kuin kissa, joka on sattunut saamaan yhden
jalkansa veteen, kunnes ukko Bolt vahingossa tuli antaneeksi hänelle
semmoisen tölmäyksen, että hän tuli istumaan suoraan Swartin emännän
syliin.

Nyt tuli "nelituuria", sitten "engelskaa" ja lopuksi "kuusituuria".

Kun se oli tanssittava, meni lukkari papin luo.

"Herra pastori, mitä te arvelette?" sanoi hän.

"Mistä niin, hyvä Suhr?"

"Minä tarkoitan, arveletteko te olisiko asianhaarain mukaista, jos minä
ottaisin pienen pyörähdyksen Swartin emännän kanssa?"

"No, miksi ei se kävisi laatuun? Soisin itsekin, että olisin vähän
enemmän keveäjalkainen kuin olen", vastasi pastori.

Pari silmänräpäystä sen jälkeen lensivät nankiinihousut ja puuvillahame
yli permannon, ja pitäjänvoudin Frits sanoi:

"Katsokaas lukkaria! Meidän ei tarvitse lukea katekismus-läksyämme
huomiseksi".

Nyt alettiin "muiskutanssi". Kenenkä lukkari ottaisi tanssittavakseen
siihen tanssiin?

Mutta hän meni ensin pastorin luo kysymään, mitä hän arveli
suutelemisesta.

"Riitelisiköhän se minun papillista arvoani vastaan?" kysyi lukkari.

"Suudelkaa te vaan, minkä jaksatte, Suhr", vastasi pastori.

Ja lukkari meni Swartin emännän luo, kumarsi hänen edessään ja -- yks
kaks! suikkasi hänelle suuta vasten huulia.

"Oh, herra jesta, lukkari!" huudahti eukko säikähdyksissään.

Mutta lukkariin oli tuo yleinen iloisuus nyt tarttunut, hän tanssitti
eukkoa ja joka kerralta kuin hän käänsi hänet ympäri, antoi hän hänelle
aika suudelman.

"Nyt lukkari tulee ihan hulluksi!" sanoi Swart.

Lopuksi tanssivat he iso-isän tanssin:

    "Un als uns' Grossvater de Grossmutter nahm,
    Da war uns' Grossvater ein Brüdigam".

    [Ja kun iso-isämme iso-äidin sai,
    Niin silloin ol' iso-isä sulhona kai!]

Swart tanssi Wittin emännän kanssa.

"Kas niin, naapurin emäntä", sanoi hän, "nyt oikealle, nyt vasemmalle,
sitten ympäri; no, sehän menee mainiosti!"

Kun nyt iso-isän tanssi oli tanssittu istahtivat vanhat huoneen yhteen
nurkkaan korttia pelaamaan.

"Ruutua ulos! Tunnusta!"

Mikä onni sillä seppä-veitikalla on, hän varmaankin kurkistaa Wittin
korttiin, sillä ukko Witt hän hukkaa hukkaamistaan.

"Hyvästi, herra pastori! -- No, joko te menette pois! Vastahan kello on
lyönyt kaksitoista. -- Hyvästi, rouva pastorska! Kiitoksia vaan
käymisestänne! Älkäät vaan langetko! -- Frits, missä sinä nahjustelet?
Tule lyhdyllä näyttämään valkeata rouva pastorskalle! -- Missä se
kelvoton poika nyt on? -- Antakaat anteeksi! minä tulen itse
saattamaan! Naapuri Bolt, ota sinä minun korttini. Wittin on vuoro
pelata ensin!"

Päivä rupee jo koittamaan, idässä leveä, punanen juova ennustaa
auringon tuloa, ja pian heittää se ensimmäiset säteensä ikkunasta
sisään. Pastori ja lapset ovat jo aikaa sitten menneet kotiinsa, mutta
ukko Büring hän vielä istuu viuluansa vinguttamassa, ja lukkari nojaa
itseään seinää vastaan, hän on niin väsynyt. Nyt tulee Riika kyökistä
ämpärineen ja Karolina tulee luutaneen ja Juhani lattiasukaneen! nyt on
permannon puhdistustyö alkava.

"Mikä hauska alku ja mikä hauska loppu!" huusi ukko Swart hypäten
korkealle ilmaan lyöden kätensä yhteen ilosta, "hyvästi, tervetuloa
taas päivällisille, ja huomenna me poljemme vielä jalkaa ja syömme
rääpiäiset! Kas niin, hyvää huomenta! Onnellista kotimatkaa! Katso
eteesi, naapuri Witt, äläkä lankee portailla".

       *       *       *       *       *

Jos, lukijani, tahdot tietää vielä jotakin niistä henkilöistä, joiden
tuttavuuteen olet tullut tässä kertomuksessa, niin tartun sinun käteesi
ja vien sinut eräänä sunnuntai-iltana pois lukkarin hakaan.

Seljapuu kukkii, lehdet ovat tuoreet ja viheriäiset ja satakielinen
laulaa. Kaikki on kuin ennen, ja jos ei muuta tietäisi, voisi luulla,
ettei hetkeäkään ole kulunut siitä kuin viimeksi olimme täällä
vieraissa.

Frits ja Dorotea seisovat taasen käsi kädessä, mutta heidän edessään
makaa hiekassa pari kultakutrista lasta, tahi poikaa tuota oikeata
kelpolajia -- niistä kerran tulee kaksi oikein uljasta miestä, -- ja
Dorotea kumartaa itsensä pienimmän yli, nostaa hänen seisomaan,
silittää hänen tukkaansa, katselee hänen silmiinsä ja suutelee rakasta
lastaan. Frits, vanhin pojista, nousee seisomaan, juoksee pois isänsä
luo ja ojentaa käsivartensa kuin jos hän tahtoisi sanoa:

"Minä kanssa! Minä kanssa! Minä tahdon istua isän käsivarrella.
Minkätähden äiti ottaa vaan pikkuveljen!"

Ja äiti huutaa hänelle.

"Tule tänne, poikaseni, tule!"

Ja hän ottaa luumuja taskustaan ja näyttää hänelle.

"Kas tässä! Tässä on sinulle luumuja! Kiiruhda tänne ja tule minun
luokseni!"

Hän tulee ja eukko ottaa lapsen polvelleen.

"Hän ei vielä oikein osaa käydä", sanoo Swart. "Hän ei osaa oikein
pitää tasapainoa. Se pikkunen on paljon rotevampi".

Ja Dorotea vie pienokaisen iso-isälle ja iso-isä antaa hänen pidellä
piippua ja kiikuttaa häntä polvellaan.

"Kuinka viisas ja ymmärtäväinen se on!" sanoo Swart. "Se oikein repii
piipun suustani. Kyllä hänestä vielä tulee aika mies, kun kerkii!"

"Sitä minäkin arvelen", sanoo lukkari, "sen minä sanon, Swart, että
hänessä on kova luonto. Ajatteles vaan, eilen istui hän minun
polvellani ja veti minua niin parrasta, että vedet tulivat silmiin. Sen
minä sanon sinulle, Dorotea, että älä sinä anna niiden saada tahtonsa
kaikessa, se vaan kehnontaisi niitä".

Dorotea ottaa nyt taas pienokaisensa käsivarrelleen, suutelee hänen
pientä suutaan ja taputtelee hänen poskiaan.

Ukko Swart, hän istuu tuijottaa maahan niin syvämietteisen näköisenä,
kuin jos hän itsekseen tuumailisi erinomaisen tärkeitä asioita ja hänen
ajatuksensa olisivat pitkäin matkain päässä.

Nyt hän taasen kohottaa päätään, hänen vanhoista ryppyisistä
kasvoistaan loistaa ilo ja onnellisuus.

"Ei, lukkari", sanoo hän, "sitä en minä luule. Dorotea kasvattaa kyllä
lapset hyvin. Katsos vaan Fritsiä! _Minä_ olen lyönyt häntä, äiti on
lyönyt häntä, ja _sinäkin_ olet tehnyt parastasi, ja kuitenkin meni
hänen kasvatuksensa vinoon, sillä kun hänen piti lähteä matkalle ulos
maailmaan, oli hän tyhmä nahjus. Eikä siitä matkastakaan ollut hänelle
suurta hyötyä -- se täytyy minun tunnustaa. Mutta Dorotea, hän on
tehnyt Fritsin siksi mieheksi kuin hän nyt on; paljaalla ystävyydellä,
kauniilla sanoilla, suudelmilla ja hyväilyillä on hän vasta tehnyt
hänestä oikean miehen. Katsos vaan häntä! Dorotea on paljaalla
lempeydellä osannut tehdä niin, että minun melkein täytyy hävetä
vanhoina päivinäni poikani rinnalla -- se matka oli tyhmä juttu, mutta
se kuitenkin teki sen, että Frits ja Dorotea saivat toinen toisensa,
sentähden älkäämme nyt enää puhuko koko matkasta mitään -- vaikka
kohta ihmiset laskettelevatkin sukkeluuksiaan sen johdosta, niin
laskekoot, ei se meihin koske! Eukkoni ja minä elämme nyt rauhassa ja
sovussa, aivan kuin ensimmäisinä hääpäivinämme, ja, naapuri, siitä nyt
ei ole kysymystäkään, ettei ne hyvät päivät, joita sinä nyt vietät, ole
tulleet sinulle Dorotean, ainoastaan Dorotean ansiosta... Ja katsos
vaan poikaa! hänessä sinä voit selvästi nähdä, että se, jonka hyvää
Jumala tarkoittaa, sille antaa hän hyvän vaimon!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Matkustus Belgiaan" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.