Title: Karjalan kankahilta I
Author: Anonymous
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Karjalan kankahilta I" ***


KARJALAN KANKAHILTA I


Kertonut -r-


(Jälkipainos Kyläkirjaston Kuvalehdestä.)


Jyväskylässä,
Jyväskylän kirjapainossa, 1884.

K. J. Gummerus'en kustantama.



SISÄLTÖ:

Viiden veljen tyttäret
Pajarin tytär
Siirnitsa
Pyhäsaari
Kolinvuorelta



VIIDEN VELJEN TYTTÄRET.

Tarina Karjalasta.


Katri Hillutar oli sangen vanha. Hän muisti pitäjämme kohta
satavuotisen kirkon uutena olemisen, muisti kertoa monta kaunista
tarinaa pitäjämme vanhimmista oloista ja asukkaista, osaksi omia
havaintojaan, osaksi mummonsa ja äitinsä kertomia.

Suntion muorikaan, joka oli aivan harmaapäinen, ei muistanut aikaa
jolloin Katri olisi ollut nuorena. Ei kukaan tietänyt hänen ikäänsä,
sillä syntymävuottansa ei löytynyt kirkonkirjoissakaan. Mutta
syntymäpäivänsä tiesi vanha Katri tarkkaan, sillä hän oli syntynyt
Pääsiäis-aamuna, jona hän aina muistuttikin syntymäpäivästään. Me
lapset emme siinä koskaan huomanneet mitään erinomaista.

Kerran kurkistellessaan ikkunasta järvelle, sanoi hän: "Tuolla
Kontioniemen-rannalla on iso aarre; kolmilaitainen venhe täynnä rahaa
ja hyvyyttä. Siellä ne kyllä pysyvät; vaikka kohta on kolme keinoa,
jolla ne lunastaa voisi.

"Se saapi aarteen, joka yksiöisellä jäällä ajaa yksiöisellä hevoisella
lahden poikki, tai se, joka viskaa viisinaulaisen rautakirveen
kirkkorannasta yli lahden. Vaan kolmas keino on kauhea. Se, joka sitä
koettaa, kadottaa sielunsa: kolmivuotias valkeaverinen ja
valkeatukkainen poikalapsi on tapettava aarteen kohdalle sen
lunastukseksi. Tämä keino on kamala ja hirvittävä." --

Kyllähän ihminen elinaikanaan voipi joutua onnettomiin tilaisuuksiin.
Eihän uskoisi kukaan äidin voivan murhata lastaan, vaan pitkällinen
kurjuus, nälkä ja puute voivat pian semmoisenkin hirmutyön
matkaansaattaa. --

"Kyyneleet vieläkin silmiini nousevat joka kerta kun mieleeni juohtuu
tuo onnettomuus, johon kerran olin joutua", jatkoi Katri. "Se oli
Kustaakuninkaan sodan jälkikesänä. Sota ja katovuodet olivat
rasittaneet maatamme. Viholliset ampuivat miesvainajani Ruskealan
kirkolla. Kuuteen viikkoon en suurusta maistanut. Ristopoikani itki yhä
nälissään. Joka yö näin virvatulen palavan aarteella tuolla niemen
kyljessä. Silloin mieleni muuttui, jo olin poikani uhrata aarteen
lunastukseksi, vaan loinpa ensin silmäni lapseeni; -- oi, hän oli niin
kaunis, niin suloinen katsella, tuo poikaseni! Sydämeni oli
pakahtumaisillansa. Minä sieppasin poikani syliini ja läksin itkien
kylää kohti juoksemaan. Maantielle jouduttuani tuli vaunuilla ajaja
vastaani. Tuo viskasi minulle hopea-riksin. Nyt olin pelastettu
murha-aatoksistani. Kyynelsilmin usein vielä kiitän Jumalaa tuosta
avusta; aarretta ei sen koommin mieleni tehnyt. Siellä minulta saavat
rahat rauhassa olla, nuo viiden veljen hyvyydet." --

"Viiden veljen? Ketä ne olivat?" kysyi eräs Katrin kuulioista.

Tähän vanha vastasi:

"Niitä, näet, ennen muinoin oli viisi veljestä yhdessä talossa tuolla
niemellä elämässä. Tuolla, jossa nyt on tuo sankka petäjikkö, oli
summattoman vauras talo. Siinä talossa olivat kaikki huoneet rakennetut
yhteen jaksoon ympäri pihamaata, jonka keskellä asuinhuoneet. Ainoasti
sola oli jätetty yhteen kohtaan huoneitten väliin ja sekin varustettu
suurella vaski-ovella, joka saranoillaan vonkui niin, että kuului tänne
lahden yli. Siitä aina täällä tiettiin milloin talonmiehet ulkona
liikkuivat. Silloin täällä ei vielä ollut kirkkoakaan; kirkkomatka oli
aina Taipaleesen tai Liperiin tehtävä. Siellä tuonkin talon miehet
kyllä useasti kävivät, mutta tyttäriä harvoin vaan sinne laskettiin, ei
kuin kerta kesässä. Eihän olisi hyvä ollutkaan usein kylässä käyttää
tätä tyttöparvea; olipa näitä piikaisia pikkaraisen, ei enempi kuin
viisi viidettäkymmentä, viiden veljen tyttäriä.

"Talossa, näet, eli viisi veljestä, vanhoja kreikanusko-karjalaisia.
Neljälle veljelle oli lahjoitettu kymmenen tytärtä kullekin, vaan
viidennelle ei onni riittänyt niin pitkälle. Hänelle oli ainoastaan
suotu viisi tytärtä; tuosta hän ei paljon pahoillaan ollut, sillä
kaikki tämän talon tyttäret olivat niin yhden näköisiä, etteivät
isänsäkään voineet heitä toisistansa eroittaa. Kaikki olivat
pellava-päitä, sinisilmäisiä, punaposkisia, ja äärikunta kutsui heitä
yleensä 'viiden veljen tyttäriksi.'

"Sanoipa tuo mummo-vainaja", jatkoi Katri, "paimentyttönä ollessansa
kerran heitä Jaaman kankaalla tavanneensa. He olivat kirkkomatkalla
Taipaleesen. Silloin oli ollut helteinen kesäpäivä. Lehmät, joita
mummoni paimensi, märehtivät puolitorkuksissa honkain varjossa.
Suurelle kivelle oli noussut mummoni itse kukkaiskiehkuroita sitomaan;
alkoi siitä vähitellen kuulua humina hongikossa, lähenivät äänet
lähenemistään ja soivat vihdoin hänen korvissansa kuin keväällä allien
ralli virtavesillä. -- Kanervikkoa kaaloi tyttöparvi laulaen seuraavaa
laulua:

    "'Kylä meitä kylliksi,
    Ääri äijäksi sanovi,
    Vaan eipä meitä äijä ole,
    Kuin viisi viidettäkymmentä,
    Viiden veljen tyttäriä.
    Viiden veljen tyttäriä' j.n.e.

"Tämä tyttö-parvi kirkkopuvussansa kanervikkoa kaalatessaan oli
auringon paisteessa ikään kuin häilyvä keijukaisjono. Harvoin kaikki
yht'aikaa joutuivat näkösälle: milloin yksi, milloin kaksi, milloin
puoli parvellinen katosi kanervikkoon, vesakkohon vierähteli.
Oli tuossa nuoruutta, oli hempeyttä. Viisitoistavuotiaasta
viisikolmattaiseen asti olivat kaikki toinen toisensa näköiset, aivan
kuin mansikat aholla, tai sorsan pojat selkävesillä soudellessaan.
'Onnellinen tyttölauma', sanoi mummoni arvelleensa. --

"Olisiko kukaan silloin voinut luulla kaikkien näiden nuorien ennen
vuotta katoavan teille tietymättömille! Vuoden kuluessa oli viha
tuhotyönsä tehnyt: talo niemellä poltettu, vaskiportti järveen
upotettu, ihmiset kaikki hukkaan joutuneet. Sota peitti heidän
jälkensä. -- Olisivatko joutuneet vankeuteen ja viety orjuuteen Venäjän
maalle, tai oliko surma tavannut heitä pakosalla? Ei koskaan ole heistä
yksikään käynyt täältä mitään perimässä, vaikka tänne jättivät kaikki
summattomat rikkautensa, jotka nyt aarteena ovat tuolla niemen
rannalla.

"Ison-vihan hirmu-aallot olivat huuhtoneet maatamme. Äitini-äiti ynnä
joitakuita muita pelastui selän kaukaiseen saareen, jossa he pitkät
vuodet kärsivät kovaa kurjuutta ja hätää. Eivät aina pitkinä kesinä
uskaltaneet tulta polttaa muualla kuin kuusen havuilla peitetyissä
kuopissa, etteivät viholliset savusta arvaisi ihmisten saarella elävän.
Kaikki kirkotkin silloin poltettiin. Tähän asti oli vanha kreikanusko
täällä vallinnut. Äitini vasta opetteli lukemaan, läksi suomalaiseen
rippikouluun ja joutui niinmuodoin tähän puhtaasen lutherilais-uskoon.
-- Semmoiset olivat ajat mummoni nuorena ollessa."

"No eikö Katri tiedä mitään muuta noiden viiden veljen tyttäristä?"
kysyi taas joku.

"Kyllä kaiketi tiedän vielä muutakin, vaikka moni tuota ei totena pidä,
mutta olenpa kun olenkin itse nähnyt yhden heistä.

"Lienee lähes neljäkymmentä vuotta takaperin. Maamme oli jo joitakuita
vuosia ollut Venäjän vallan alla. Eräänä kesänä Elokuussa läksin
lehtikerppuja taittamaan lampailleni talvi-eläkkeeksi. Niitä aina
niemeltä saatiin ja senvuoksi nytkin päätin soutaa lahden poikki. Päivä
oli lämmin ja ihana. Kävelin, lauleskelin, lehdeksiä taittelin, ja
jouduin vihdoin tuolle vanhalle talon sijalle. Petäjät kasvoivat
tiheästi sen jäännöksillä ja uuni-kummuilla. Yht'äkkiä ilmestyi
viereeni mättäälle ikivanha maankarvainen ämmä. Oliko hän maasta
noussut, vaiko pilvistä pudonnut, -- sitä en voi sanoa. Kohta hänen
toki älysin ihmiseksi, moni muu olisi häntä kyllä voinut luulla
maahittareksi. Hän alkoi puhua vieraalla murteella, ja värisevällä
äänellä pyysi hän minulta leipää ostaa, osoittaen hopearuplaa. Ääneti
katselin muukalaista, sillä hän oli sangen outo nä'öltään. Vartalonsa
oli pitkä, vaan ijästä köykistynyt. Pää valkoinen, kuin hyypiö. Päässä
punainen säpsä, niinkuin nytkin vielä kreikan uskoisilla, ja
rinnallansa vihko nauhaan pujotettuja hopea ruplia. Kädessä oli hänellä
pitkä sauva, täynnä piirroksia ja ristejä, ikäänkuin päivänlaskut
vanhan kansan kalenterissa. Omituisella tavalla äänensä värähteli kun
hän anomuksensa uudisti: 'haluan kerran syntymämaani riistaa nauttia,
ennenkuin taivaan Taatto minulle antaa ijankaikkisen leivän.' Annoin
eukolle eväsrieskani. Hän teki ristinmerkin, lankesi polvillensa ja
kumartui maata suutelemaan. Kyyneleet vierivät karpaloina hänen
kurttuisille kasvoillensa, vaan nähtävästi leimusi taivaallinen ilo
tässä ihmeellisessä vanhuksessa. Vielä söi hän toisen palan, teki
uudestaan ristinmerkin, nousi, tarttui käteeni ja suuteli sitä, aina
vaan itkien. Viimein puhkesi hän lausumaan: 'Oi, lapseni, tiedätkö
miltä maistaa kun sata vuotta saa syödä vieraan maan leipää ja juoda
vieraan virran vettä? Sata vuotta olen polkenut vieraan maan
tantereita! Sata vuotta on palanut povessani lakkaamaton halu
kotimaahani päästä! Annas luen vuodet tarkkaan', liitti hän,
sormillansa koperoiden pitkin sauvansa vartta. 'Tuossa on pyhän Iljan
päivä, ja silloin on siitä ajasta ummelleen sata vuotta kun minut ja
siskoni vangittuina vietiin sotasaaliina loitos Venäjän maalle. Silloin
oli meitä monta, oli viisi viidettäkymmentä, viiden veljen tyttäriä.
Nyt ainoastaan minä, nuorin, olen jäljellä! Muut kaikki on maa
peittänyt povellensa. Heti sinä hirmuyönä, kun kotimme tässä
poltettiin, viisi meistä joutui hukkaan. Tuo kauhea yö ei koskaan katoa
muististani. Paimenet kertoivat Kalmukkien jälkiä Jaamalla nähneensä.
Miehet alkoivat hyvyyksiään piiloittaa. Muonaa kerättiin kotiin. Karja
ajettiin pihaan. Vaskiportti suljettiin, ei ketään laskettu ulkona
liikkumaan. Mies pantiin perheen-pirtin korkeammalle harjalle seutua
silmäilemään. Juhla-pirtin sopessa paloi lakkaamatta tuohus pyhän
Miikulan kuvan edessä. Joka ehtoo kävivät isämme aitoissamme meitä
siunaamassa. Viisi meitä aina makasi samassa aitassa. Kahdeksan oli
aittaa yhdessä rivissä. Yhdeksäs oli toisten syrjässä. Sen ovi varmaan
jäi viholliselta huomaamatta kun muut aitat ryöstettiin. Muistan kuinka
tuskallisen hätäytyneenä heräsin unestani, kun Kalmukit karkasivat
aittaamme. Hyökkäsin ulos. Kauheus sielläkin kamoitti vastaani. Taivas
musta kuin terva. Tuli loimosi ympäri pihaa, lehmät ammuivat, naiset
parkuivat, miehet tappelivat kuin vimmatut. -- Viholliset, kun eivät
vaskiporttia auki saaneet eivätkä muualta voineet taloon päästä,
sytyttivät sen ylt'ympäri tuleen. Silloin täytyi meidän miesten
portista pyrkiä ulos ja siinä syntyi hirvittävä melske. Viholliset
ryntäsivät pihaan, ryöstivät sisältä, tuli vieläkin ahnaammasti
ulkopuolelta. Keihäillä ahdistettiin sekä ihmiset että elukat vihdoin
solasta ulos pimeään yöhön. Päivän valjettua huomattiin isät, äidit ja
viisi siskoista kadonneiksi. Tuolla kummulla, jossa nyt kasvaa tuo
tuuhea maaputkapensas punaisine mehevine marjoineen, siinä oli ennen
sisarieni aitta...

"'Kaksi neljättäkymmentä oli vielä meitä onnettomia Venäjälle
joutuessamme. Kahdeksan oli matkalla kadonnut. Ah, armahani, et tiedä
mitä vainon aikana ihmislapsi saa kärsiä! -- -- --

"'Kaksi neljättäkymmentä meitä, paitsi paljon muita poloisia, seisoi
orjina Tihvinänlinnan markkinoilla. Päivä päivältä väheni parvi. Mi
vietiin sinne, mi tänne. Sydämeni oli katketa. Kumman kestävä on
kuitenkin ihmissydän! -- --

"'Muutamana yönä herätti minut nerokas Maarina, vanhin sisareni, ja
kuiskasi korvaani: ''vartioitsijamme makaavat, nyt on pa'olle
pyrkiminen.'' -- Kolme yötä, kolme päivää juoksimme kuin pedot
metsissä. Vihdoin jouduimme Ojatti-joelle, Vepsäläisten luo. He
ymmärsivät meidän kieltämme ja suojelivat meitä. Nerokas Maarina joutui
kohta talonemännäksi. Minä paimenena palvelin pitkät vuodet. Maarinan
leskeksi jouduttua, asuin hänen luonansa. Armas oli aina tuo sisareni.
Kuollessansa jätti minulle kaiken perintönsä. Helistimetkin kaulassani
ovat hänen antamansa; ne olivat olleet hänen morsius-lahjansa.
Ainoastaan hänen silmänsä salli Taivahinen minun ummistaa. --
Neljäkymmentä vuotta yksin kävelin sitten vieraalla maalla, vieraan
kansan keskellä.

"'Viimein kuulin syntymäpaikkani ja koko suloisen Suomen joutuneen
Venäjän kuninkaan vallan alle. Ikuiset metelit olivat siis kerran
tauonneet. Nyt uskalsin sotaa pelkäämättä lähteä syntymäsijaani
etsimään. Luuletko kanervain muualla näin mettä tuoksuavan, niin
suuresti erehdyt! Luuletko muualla maailmassa löytyvän noin kirkasta
raitista vettä, kuin täällä Höytiäisessä? Ei, armahani! Siitä vedestä
heti kotipaikkani tunsin, kun rantahietikolle jouduin. Silloin kun
minut täältä vietiin, kirkkoa ei vielä ollut tuolla lahden takana. Uusi
sukupolvi orastaa nyt maassa. Tämä honka, jonka juurella nyt seisomme,
on minulle sangen tuttu. Sen juurella olen siskoineni monet kerrat
tarhasilla ollut. Siihen aikaan ylettyi sylyykseni sen ympäri, ja nyt
tuskin meidän kahden ylettäisi. Tuossa, johon on kaatunut tuo laho
koivu, kasvoi silloin nuori solakka puu. Kaikki on muuttunut, -- minä
yksin olen elossa niiltä ajoilta, paitsi tämä vanha honka. Vaan maa --
maa on sama, jossa synnyin, jossa kasvoin, jota sata vuotta ikävöitsin.
Nyt olen kyllin elänyt. Taivaan Taatto, ota tykösi!'

"Vanhus, joka tähän saakka oli ollut sangen kiivas, vähitellen raukeni
ja herkesi äänettömäksi. Minä odotin vielä kotvasen hänen
virkistymistänsä, vaan kun ei virkkanut sanaakaan, niin pyysin vihdoin
hänet venheeseni, kylälle lähtemään. Niemellä, näet, ei ollut
ihmisasuntoa. Vanhus vaan istui äänetönnä. Onnellisuus loisti
silmistänsä. Houkutuksilleni ainoastaan vähän pudisteli päätänsä.
Viimein läksin iltamalla kotiini. Ilma kun oli lämmin, niin jätin akan
rauhaan, aikoen aamulla miesten kanssa käydä häntä korjaamassa.
Seuraavana aamuna ei eukkoa enää voitu mistään löytää. Yhtä äkisti oli
hän kadonnut kuin ilmautunutkin. Miehet pilkkasivat minua unennäkiäksi,
vaan tiedän hyvin nähneeni eukon ja muistan tarkkaan hänen
kertomuksensa. Mutta eikö hän vaan liene vaipunut rahakellariin
aarteitaan sieltä hakiakseen; hän luultavasti paraiten tiesi, missä
hyvyydet olivat piiloitetut, joita muut yhä turhaan hakivat? Ja niin
hän kuitenkin sai hautansa sata vuotta ikävöittyyn syntymämaahansa."



Pajarin tytär.

Kertomus Kiteeltä.


Yö oli lämmin. Sakea sumu peitti järven pinnan, niin että perässä
istuessani tuskin soutajaa eroitin venheen toisesta päästä.

Jo kauan olimme soudelleet ristiin rastiin. Ranta yhä pakeni edessämme.
Aikaan nähden jo ammoin olisimme olleet matkamme päässä.

Soutajani, mieheksi saapa Pekka poikanen, alkoi jo oudoksua tämmöistä
matkan tekoa. Vihdoin sanoi hän: "Ei päivän mentyä mailleen olisi
pitänyt viipyä Hiidensaarella; tuskin vaan tänä yönä kotiin pääsemme
hukkaan joutumatta." Sitten jatkoi hän: "Hiiden valta siellä yhä vielä
on olemassa, päivän laskettua, tuolla korealla saarella. Kerran äitini
pienenä tyttönä muiden lasten kanssa oli siellä vaapukassa käynyt. Mitä
enemmin ilta lähestyi sitä parempia marjikoita löytyi. Ei aikaakaan,
niin päivä meni mailleen. Äitini sen ensiksi huomasi, sillä vanha laho
kanto, jonka juurella hän seisoi, alkoi hiljaa sihistä ja suhista,
ikäänkuin jotakin sen sisässä olisi salaisesti pakinoitu. Silloin juuri
päivän terä pilkisteli taivaan rannalta. Äitini huusi lapset kokoon,
siunasi, luki Isä meidän, ja juoksujalkaa joka lapsi venheesen. Lapset
olivat jo niin hätääntyneitä, että milteivät vaan venhettä kaataneet
rannasta lähtiessänsä. Saivat kun saivatkin sittemmin kaiken yötä
järvellä soudella ilman matkan vähintäkään vähenemättä, vaikka kotiin
ei olisi ollut paljon päälle kahden virstan. Sumu sakia silloinkin
järven peitti, eikä venheessä olijat tienneet yhtään, minne olivat
joutuneet. Vasta aamusilla kukon laulettua huomasivat olevansa oman
rantasaunansa perillä, aivan maalle pääsemässä. Hiiden vallat niin
heidät lumoivat, ett'eivät tätä huomanneet, ennenkuin kukon laulettua.
Silloin vasta katosi heistä virman voima."

Minä kun olin juuri matkalla keräämässä kansan taruja, päätin nyt
käyttää tilaisuutta ja panna Pekan puhelemaan. Sanoin siis:

"No Pekka, kerro minulle enemmän tuosta Hiidenväestä ja muista
muinaisoloista."

"En, hyvä herra, minä tiedä mitään", oli hänen lyhyt vastauksensa.

"Entäs tuo Hiiden joukko, joka kannossa sihisi tuolla ihanalla
saarella?"

"Ei, hyvä herra, niistä tänä yönä virkata mitään; parasta vaan, että
ollaan niin ääneti kuin mahdollista, sillä kukon lauluille on vielä
pitkä aika."

Äänettömyys alkoi käydä ikäväksi. Yht'äkkiä vene työkkäsi kivelle. "Me
olemme hukassa!" parkasi Pekka. "Oi jos Jumala tämän yön yli auttaisi,
en koskaan kävisi tuolla kirotulla saarella." -- "Nouse vaan maalle,
sillä, jos en erehdy, rannassa ollaan", sanoin minä. Vaan Pekka ei
maalle noussut, ennen olisi hän antanut leikata päänsä kuin noussut
tietymättömälle penkerelle, jonne hiiden virmat oli vetänyt veneen.

"No, istu siinä vaikka ikäsi", sanoin viimein, maalle hypätessäni.
Joitakuita askeleita käveltyäni, arvasin manterella olevani. Hapuilin
sinne tänne; sattui vihdoin suuri risuläjä eteeni. Siihen tein tulen ja
pistin risut palamaan. Vähän ajan kuluttua loimusi valkea iloisesti yön
pimeydessä.

Istuuduin kivelle valkian ääreen ja katselin ympärilleni. Maalla ei
sumu ollut niin sakea kuin järvellä. Huomasin korkean mäen alla
olevamme.

En ollut kauan istunut itsekseni, ennenkuin Pekka hiipi viereeni tulen
luokse lämmittelemään. Vähän aikaa töllisteltyään, sanoi hän
reippaasti: "Nyt on hätä kaukana meistä! Olemme joutuneet Pajarin mäen
alle, Pajarilinnan liepehille, Pajarin tyttären suojelulle."

"Tämä ura", jatkoi hän osoittaen mäen rintaa, "joka täältä rannalta
nousee tuonne vasten mäkeä aina mäen harjulle asti ja sieltä yhä jatkuu
alas mäen toisella puolella olevaan Hyyppiöjärveen, on mainion Karjalan
Pajarin mäenlasku paikka, jota myöten hän huviksensa venheellä mäkeä
laski milloin yhteen, milloin toiseen järveen, ja ihmisiä rääkätessään
pakoitti aina yhdeksän naista hame korvissa venhettä mäenpäälle
takaisin vetämään. Pajarin mäenlaskemisesta on tämä ura mäkeen
syntynyt. Siitä minä kohta tämän paikan tunsin.

"Täällä useasti ennen marjoja noukin. Tuohon kuusen juurelle kerrankin
kaadoin marjatuohiseni; vahinkoa itkin, kunnes mättäälle nukuin.
Unissani tuli tuo hempeä helmikaula, pahan Pajarin tyttö parka, pyyhki
kyyneleet silmistäni, syötti, juotti ja marjat maasta poimi. Unesta
herättyäni oli marjarove jälleen täpötäynnä vieressäni, ja vieläpä
voileipä kädessäni. Niin se Pajarin Oiti aina suosii onnettomia."

"No, pannaanpa nyt tupakkaa", arvelin minä Pekalle, kun näin että
kielensä kahleet vihdoinkin olivat lauenneet.

Eihän tämmöisenä surma-yönä mieli teekään lähteä tulen äärestä
vesakoita kaalelemaan. --

"Suojeleeko tuo Pajarin tytär aina kaikkia?" kysyin Pekalta. --

"Suojelee ja lohduttelee kaikkia viattomasti kärsiviä, jotka vaan
joutuvat hänen suojelusalalleen. Olkoonpa, kerron alusta alkaen koko
Pajarin jutun", tuumasi Pekka.

"Vanha Pajari, näette, tuo kuuluisa ihmisten kurittaja, joka tällä
mäellä ennen asui, oli ilkitekoihinsa ja rikoksiinsa niin paatunut,
ett'ei hän enää välittänyt Jumalasta eikä esivallasta, eikä kansa
mitenkään enää jaksanut kärsiä hänen orjuuttaan. Vihdoin läksivät
miehet täältä Ruotsin kuninkaalle valittamaan Pajarin ilkitöistä ja
kysyivät, miten hänen kanssansa oli meneteltävä. Kuningas antoi silloin
lupakirjan miehille tappaa Pajari. Tästä tämä ei millänsäkään.
Saatuansa tiedon kuninkaan kirjeestä, päätti hän sitä julistettaessa
lähteä kirkkoon, siten vielä ylenkatsettaan osoittaaksensa. Valkoisella
oriillaan ratsasti hän Herran huoneesen ja astui hevosineen päivineen
ristikäytävälle, keskelle kirkkoa kuulutusta kuuntelemaan.

"Kuninkaallisen käskyn kuultua hyökkäsi kansa miehissä Pajaria vastaan.
Tämä iski kannuksensa ratsunsa kylkeen; ori kiiti kuin nuoli kirkosta
ulos. Täyttä laukkaa laski nyt Pajari Syrjäsalmelle päin, kohti Venäjän
rajaa, jonka yli päästyänsä hän olisi ollut turvassa.

"Mutta koko kirkkoväki ajoi häntä perästä, huutaen kostoa sortajalle.

"Kun pakeneva Syrjäsalmelle ehti, oli siellä jo venhemiehiä häntä
vastassa. Edessä tie suljettu, takana kostonvimmaiset talonpojat.

"Pajari poikkesi tieltä syrjään, pakoitti hevosensa veteen, ja uimalla
vielä hetkeksi pelastui hän hevosinensa saareen. Siihen kuitenkin
venhemiehet, jotka olivat olleet vesillä vartioimassa, hänet heti
kiersivät.

"Niin oli vihdoin vanha pahantekiä joutunut koston kynsiin.

"Vaikka saari oli pieni, koetti Pajari vieläkin henkeänsä pelastaa;
piiloutui kiven alle, vaan ei tämäkään keino auttanut.

"Sattuipa pieni poika paadelle nousemaan, jonka alla Pajari piili,
tunsi kiven tutisevaksi pahantekiän sydämen tykytyksestä. Poika
pilkisteli kiven alle, näki siellä palavat silmät, alkoi miehille
huutaa: 'Jänis louhessa lymyy, keträsilmä kiven alla.'

"Täältäpä Pajari vedettiin esiin, nostettiin hevosensa selkään, ja
elävänä kudottiin mies hevosinensa kiviraunioon. Pajarilta pää vaan
heitettiin näkymään, ja suun eteen pantiin makea voileipä näläntuskan
kiihottamiseksi.

"Tämmöisen surman sai kuuluisa Karjalan kuningas, maamiesten mahtava
herra --

"Vielä nytkin sanotaan myrskyisillä syksysäillä kalamiesten kuulevan
Pajarin huutavan sulkkusuitsiansa ja kulta päitsiänsä. Ja kuuluupa
täällä kerran käyneen herroja Helsingistäkin, joiden sanotaan purkaneen
raunion ja sieltä löytäneen Pajarin tulukset ja kannukset.

"Onnettomasti myös Pajarin tyttärelle kävi, ei suinkaan omiensa, vaan
isänsä rikosten tähden.

"Ennenkuin Pajari viimeisen kerran kotoaan läksi, koetti hän pelastaa
ainokaisen hempeän lapsensa ynnä kaikki kansasta ryöstetyt rikkautensa.
Vihastunutta kansaa ei tosin Pajarin tyttären olisi tarvinnut peljätä,
ei suinkaan, sillä Pajarin Oitilla oli yhtä monta ystävää kuin
isällänsä vihamiestä. Oitin äiti oli, näet, ollut karjalaista sukua
eikä ulkomaalaista, niinkuin isä. Aina pienestä pahasesta oli Oiti
äidiltänsä oppinut kansaansa rakastamaan, aina hän koetti isänsä pahat
teot voimainsa mukaan parantaa. Onnettomain lohduttaminen oli aina
ollut Oitin tehtävänä.

"Niin, Pajarilla oli siis tyttärensä ynnä muut hyvyydet pelastettavat,
ennenkuin itse läksi pakosalle. Impilahdella oli hänellä hovi toinen,
komea, jonka oli tyttärellensä aikonut asunnoksi.

"Jokea myöten oli helppo laskea Laatokalle ja sitä myöten Impilahdelle.

"Aarteensa kaikki kannatti Pajari tällä mäellä olevasta linnastansa
venheesen, joka niistä niin täyttyi, ett'ei laitoja paljon näkynyt,
vaikka vene oli kolmihankainen. Siihen venheesen talutti Pajari myös
ainoan tyttärensä.

"Kaunis kuin päivän koi kuuluu tuona aamuna Pajarin tytär olleen, kun
hän täältä isänsä linnan portahilta silmäili syntymäseutua suloista,
jonka hänen nyt oli ijäksi jättäminen. Portailta heitti hän
jäähyväisensä palvelioille ja orjille, joita oli keräytynyt piha
täyteen. Heitä kiitti hän uskollisuudesta, häntä kohtaan osoitetusta
rakkaudesta, ja pyysi anteeksi kaiken sorron ja väkivallan. Kaikki
läsnäoliat olivat itkusta sulaa, sillä Oitin ääni oli soinut kuin
taivaan kannel ja silmäilynsä sulattanut kaikki sydämet tänä eron
hetkenä. Sanotaan että se, joka kerran oli nähnyt Oitin siniset silmät,
niitä ei koskaan enää unhottanut. Valkoisena kuin kyyhky kotkan
rinnalla käveli Oiti nojautuneena isänsä käsivarrelle portaita alas
rantaan päin; väkijoukko lankesi maahan hänen eteensä vielä kerran
suudellakseen hänen viileviä helmojaan. Kuuluupa itse vanhan Pajarinkin
silmistä vedet tippuneen, silloin kun hän sysäsi vesille veneen, jossa
ainoa lapsensa lähti. Musta Huotari, Pajarin vanha palvelia, istui
perässä; hänen huostaansa oli Oiti uskottu.

"Sinne se meni aaltojen valtaan Karjalan kaunein kulta! Kullalta ja
sulkulta välkkyivät hänen vaatteensa aamuauringon säteissä, hartioilla
helottivat nuo valkoiset helmensä, joista hän ei koskaan luopunut, ja
päälaella paistoi Pajarin kultavanne. Vaan Oiti itse kyyneliänsä pyyhki
pitkillä vaaleilla kiharoillansa.

"Tämmöinen oli Pajarin Oiti, silloin kun häntä täällä viimeksi
nähtiin. --

"Täältä Pajari sitten ratsasti kirkkoon, ja sillä matkalla saikin hän
kauan ansaitun palkkansa.

"Nyt olisi vielä kerrottava tyttärensä surkea surma, vaan alkaapa uni
silmiäni painaa ... kun vaan en kesken tarinaa torkkuisi.

"Niin, venhe se luikerteli virtoja myöten järveltä järvelle. Toisinaan
oli tosin koskipaikoilla maalle noustava, vaan onnellisesti matka
kului, kunnes tulivat Lautakko-järvelle. Tämän keskelle päästyänsä
huomasi Huotari mustan linnun lännestä lentää lehottavan venhettä
kohti. Päästyänsä sen kohdalle pudotti se Pajarin verisen kypärin
venheesen. Tästä musta Huotari kovin kauhistui, älysi Pajarin
surmatuksi ja syöksyi suinpäin veteen. Venhe keikahti kumoon, kaikki
ihmiset sekä tavarat katosivat järven pohjaan.

"Musta lintu huutaa huukatteli metsään päin mennessänsä:

    "'Ei saa impi pajarinen
    Unehmon unta tuonelassa,
    Ennenkun kyyneleet kuivaa
    Verisen ison vuodattamat.'

"Tämmöisen kolkon kirouksen alle joutui kadonnut impi. -- Sanotaan
tytön haamun yhä vielä usvattaren ulkonäöllä yökaudet rauhattomana
kuljeskelevan näillä vesillä. Jos sattuu ihmislapsi silloin häntä
näkemään, seuraa siitä onni aina. Jokainen hyvä työ, jonka hän
ihmisille tekee, saattaa hänet yhä likemmäksi iankaikkisuuden rauhaa.
Joka kyyneleestä, jonka hän onnettoman silmästä kuivaa, saa hän helmen
kaulavihkostansa pudottaa veteen. Silloin kun viimeinen helmi on
pudonnut, silloin on kirous lakannut.

"Niiltä vesiltä, joilla tämä tyttö liikkuu, löytyykin joskus kauniita
helmiä, joita simpukoiksi sanotaan; nämä ovat kaikki lähteneet Pajarin
tyttären helmivyöstä. Kerran minäkin yhden löysin, josta kultaseppä
Sortavalassa suoritti minulle kolme ruplaa."

Tähän taukosi kertojani; hän olikin painanut päänsä mättäälle, ja kohta
nukkui hän sitkeässä unessa. --

Istuin yksin, katsoa tuijottelin sammuvaa valkeata. Yö oli lämmin ja
ihana; sumu oli poistunut; puitten latvat Pajarinmäeltä näyttivät
oudoilta haamuilta, sammuvan valkean vaikutuksesta milt'ei eläviltä
olennoilta.

Olisiko tuolla liikkunut ketään? Ehkä tuon hirmuisen Pajarin vanhat
orjat vielä yön pimeydessä täällä harjoittivat palvelustaan?

Tuolla harjun huipulla kuumottaa jotain. Olisiko tuo nouseva kuu vaiko
impi, Pajarittaren loistava haamu? -- -- -- Kyllä, solava hän on kuin
kuurainen koivu kuutamolla; vaippansa välkkyvi kuni sulava silkki ja
helmet. Niin, helmet heloittavat kaulassa, kiharat hopiana virtaelevat
olkapäillä, ja Pajarin kruunu se paistaa päälaella. Mutta silmät, nuo
tumman siniset silmät! Niin, noissa ihmeellisissä silmissä on yhteen
sulanut sekä litvalainen kuumuus että suomalainen sulous. Mikä
tenhovoima on noilla silmillä! Maltas, hän luopi ne minuun; joka
verenpisara suonissani karkaa syvimpään soppeen. Nyt päästää hän
helmivihkon kaulastansa ja alkaa helmiä lukea oliko niitä vielä monta.
-- Monta oli niitä, monta! Ääretön oli tuska, joka nyt hänen
silmissänsä ilmestyi.

Viluko minua puistattaa? Vedetkö tippuvat silmistäni? Sääli on häntä,
äärettömän sääli! --

Mikäs nyt kajahtelee kaukaa? Kuules tarkemmin, kuuluuhan tuolta koiran
haukuntaa, hevosten hirnuntaa ja sarvien helinää.

Tuolla ratsastaa metsästäjäparvi uljaasti yli sillan linnaa kohti.
Päiväpaisteessa välkkyvät keihäät ja miekat, liput ja jouhet ne
tuulessa häilyvät, ja torvet heleästi soivat. Ensimäisenä ratsastaa
Pajari itse valkoisella oriillansa, päässänsä paistaa kultanen kypäri,
vaan musta ja hirvittävä on muotonsa. Keihäänsä kärjessä kantaa hän
sarvekkaan hirven päätä metsästysonnensa osoitteeksi.

Pajarin rinnalla ratsastaa ylpeästi ulkomaalainen ritarimies, veden
karvaisella hevosella, kantaen keihäänsä kärjessä verisen kontion
päätä. Heitä seuraa suuri joukko ritareita, metsästäjiä ja
haukankantajia sekä monta kuormaa metsän antimia, karhuja, hirviä,
peuroja ynnä muuta.

Vihdoin viimeisenä ratsastaa alakuloisena nuori ritari vaikolla
oriilla. Hän on nähtävästi oman maan miehiä. Kaunis on hän, vaan kalpea
kuin kuolleista noussut. Ensimäiset joutuivat jo linnan portaille.
Siellä seisoi Pajarin Oiti hopea malja kädessä, tarjoten metsästäjille
virvoketta. Tämän huomattuansa punottuivat hetkeksi tuon kalpean
nuorukaisen vaaleat kasvot. Vaan Oiti se vaaleni vaalenemistaan, kun
isänsä käskystä osoitti maljansa vedenkarvaisella istujalle, joka
vuorostaan laski kontionpään Oitin jalkojen juureen. Oiti säpsähti,
heitti rauhattoman etsivän katseen metsästäjäparveen, kunnes huomasi
tuon kalpean nuorukaisen. Silloin oli malja pudota immen käsistä.
Kalpea mies kannusti hevostansa; yhdellä laukalla oli se Oitin edessä.
Hätäisesti lausui hän:

"Armas haltiattareni, te erehdytte, jos voiton maljan osoitatte
kelvottomalle. Minä olen Hiiden kontion kaatanut, vaan sen kanssa
syleilyssä kaaduin myös itse kuolevan karhun alle. Tämä muukalainen",
hän osoitti vedenkarvaisella istujaa, "luuli minut kuolleeksi, sieppasi
karhulta pään ja vei sen isällenne palkintoaan periäkseen. Sillä isänne
oli vannonut antavansa tyttärensä sille ritarismiehelle, joka yksin
kaataisi hiiden kontion. Minä olen sen tehnyt ja perin julkisesti
palkkani." -- Niinkuin ukon nuolet välähti kaksi miekkaa ilmassa, ja
samassa silmänräpäyksessä painuivat ne vartta myöten kumpaisen ritarin
rintaan. Kauhun huudolla heräsin. Kuu kuumotti heleästi. Pajarin mäki
lepäsi rauhallisena. Yö oli kaunis ja ihana, vaan kummallinen
unennäköni oli unen silmistäni karkoittanut. --



Siirnitsa.

Kertomus Karjalasta.


Oli tyyni kesäpäivä. Lapsuuteni kodon alla kohosi Höytiäisen kirkas,
helmeilevä pinta, josta levisi yksinäinen, juhlallinen Joutsenuksen
saari, lapsellisen mieleni kaipaama, tuntematon ja lumottu
mielimaailma. Joka kesä olin sinne halunnut, aina siitä asti kuin vanha
Katri oli kertonut erakon muinoin siellä elämänsä päiviä viettäneen
täydellisimmässä yksinäisyydessä, paastoten ja ruumistaan rasittaen.

Juuri tänäpäivänä oli minusta Joutsenuksen saari tummassa,
salaperäisesti veden pintaan kangastelevassa kohdussaan, viehättävän
houkutteleva. Joko viimeinkin täyttyisi kauan kytevä toivoni?
Saisivatko jalkani tänään poljeksia tuota ikävöityä rantaa?

Vaan olipa nyt suotuisa päivä. Vanha suntio aikoi, näet, heittää
lankojansa selälle, ja kun minä tarjousin soutajaksi, suostui hän
lähtemään kanssani saarelle; kenties saisi hän sen kalaisista
lamperoisista helpommin maimoja koukkuihinsa.

Muistan selvään, kuinka sydämeni ilosta sykki, seuratessani suntiota
rantaan, eväskääry ja onkivapa kädessäni.

Alkumatkalla sousin lapsellisella innolla. Sangen vähän huolin ihanasta
luonnosta, jonka helmassa huojuimme. Ja kumminkin, kuinka armas ja
hymyilevä oli tuo maisema, joka väikkyi edessäni! Sitä olin kuitenkin
ennen niin suuresti ihaillut. Höytiäinen oli silloin vielä
täysimmällään.

Kirkkaasen, tyveneesen veden pintaan kuvastui jokainen pieninkin
rannalla oleva esine ihmeellisen todenmukaisena; vene lehtisen rannan
luona keijui ikäänkuin vihriässä lehdistössä, niin että rantaa itseään
tuskin voi eroittaakaan, sillä kaikki näytti vedessä ainoalta
lehdiköltä, jonka suojasta sitten kaksi kirkkoa ja kaksi kylää
perus-perustaansa vastaan pilkutti. -- Puolen vuotta takaperin olin
nähnyt saman maiseman aivan toisellaisessa puvussa: kirkas iljanko
peitti silloin veden pinnan, ja rannan puut, jotka nyt vedessä
kastelivat pitkiä riippuvia lehviään, muodostivat silloin rannoilla
viehättävän hopealehdon. Kimaltaen talvipäivän loisteessa riippui
kussakin oksassa lukemattomia jäähelmiä, joita syysmyrskyt ensin olivat
vaahtovetenä räiskyttäneet puitten latvoihin asti. -- Ainoasti
Höytiäisen rannoilla olen tämmöistä saanut ihailla.

Päivä oli mailleen menemäisillään, kun saavuimme saareen. Taivas ja
vesi leimusi punanpuhuvassa kiilto-kiillossaan, mutta Joutsenuksen
saari näytti nyt vielä pimeämmältä ja salaperäisemmältä kuin ennen.

Me nousimme maalle juuri niinsanotun Siirnitsanvaaran kohdalla.
Hiekkainen ranta, johon olimme venheemme laskeneet, oli, niinkuin moni
muukin Höytiäisen ranta, sakeesen kylvettynä helmimäisillä, pyöreillä
kivillä. Suntio arveli Vellamon tänne helmivyönsä purkaneen. -- Polku
rannalta nousi halki synkän männikön jyrkälle vaaralle. Tämän oli tarun
mukaan Siirnitsa tallannut, juomavettään kantaessaan. Höytiäisen kirkas
ja viileä vesi oli ollut hänen ainoa juomansa. Muista saaren lähteistä
ja lammista ei sanottu hänen koskaan juoneen, -- niistä vesi olisi
ollut liian helposti saatu, ja hänen oli kaikessa itseänsä
rasittaminen.

Sangen vaivaloista oli kiipeäminen vaaran harjalle, jossa jylhä, musta
metsä hiukan aukeni, antaen sijaa pienelle nurmikentälle, ja tämän
keskellä kohosi vähäinen kiviraunio.

Tämä sammaltunut kivikoko oli ollut tulisijana Siirnitsan asunnossa.
Todellakin -- tuskinpa katsellee pyhiinvaeltaja suuremmalla
kunnioituksella pyhää Jerusalemia, kuin minä tätä kivikasaa. Olin
kuullut kerrottavan, että tuo yksinäinen vanhus, lihaansa
rasittaakseen, tällä paikalla polvillaan rukoellen oli rautasiimaisella
ruoskallansa selkäänsä piessyt, kunnes veri alkoi virtana juosta ja hän
vaipui maahan hermotonna. -- Raunio oli ollut hänen makuusijansa, kivi
hänen päänalaisensa. Olin kuullut vanhuksen ainoana ravintonaan
käyttäneen saaren alkuperäisiä tuotteita, niinkuin kaloja ja lintuja,
joko kuivattuina tai tuoreina, kuin myös marjoja ja hillaa; huhtaa hän
ei viljellyt ensinkään.

Hänen mielensä kestäväisyys tuntui minusta niin jalolta, niin
kummastuttavalta, että hän mielessäni kasvoi muinaisuuden urosten
vertaiseksi. Ja tämä ei ollut kummakaan, katsoessani hänen kohtaloansa
sääliväisyyden kannalta. -- Aatteleppas, kun kesänsä, talvensa,
keväänsä, syksynsä yksinään piti saarella asua! -- Kesäksi tänne juuri
voisi tehdä mieli jäädä asumaan sen, joka haluaa kuvaella itseään
Robinson'iksi. Mutta pitkinä, pimeinä syksy-öinä myrskyjen raivotessa
ja aaltojen pauhatessa, tai talven kietoessa kaikki kohmettuneesen
jääpukuunsa! Silloin mahtaisi yksin asuminen tällä autiolla saarella
olla kamalaa.

Ja tämmöistä tilaa oli tuo vanha erakko kestänyt koko pitkän elämänsä!
Mikä mahtoi olla syynä tähän itsensä rasittamiseen?

Ei toverinikaan, tuo muutoin ylen tietäjä suntio, tainnut antaa asiasta
sen selvempää selitystä. Sen vaan arveli, että Siirnitsa, joka
aikoinaan oli ollut monakkona Kuhasalon monasterissa, olisi tehnyt
jonkun suuren rikoksen ja että hän, saadakseen anteeksi-antamusta, itse
oli sitoutunut ikuiseen katumustyöhon syntinsä sovitteeksi.

Tämän kuultuani vaivuin syviin ajatuksiin.

Tällä hetkellä minua ei viehättänyt luonnon lumoava kauneus, ei tuo yön
varjoon peitetty jylhä saari tummine uinuvine lampineen, ei edes suuri,
saarta ympäröivä järvikään, joka tyyneeksi oli levitellyt avaran
pintansa, eikä tuo himmeästi rusottava kesä-öinen taivas. --

Päivä alkoi nousta kun läksimme kotimatkalle ja heitimme jäähyväiset
sekä Joutsenuksen saarelle että Siirnitsanvaaralle.

Olin uupunut ja alakuloinen kovasta soudusta ja valvomisesta, mutta
enin siitä olin pahoillani, kun en Siirnitsasta saanut enempiä tietoja
enkä Kuhasalostakaan muita kertomia. -- --

Viikot vieri, päivät päiviä ajeli.

Muutamana päivänä kutsui minua vanhempi sisareni asuntohuoneitten
yliselle, jossa aina saatiin häiritsemättä keskustella. Sinne
tullessani istui hän jo iso kirja polvillansa. Tämän oli hän kaivanut
käsiinsä siellä olevasta vanhasta kirja-kokoelmasta. Kirja oli vanha ja
sen kannet haljenneet. Niiden välistä oli hän löytänyt kellastuneen
paperin ja sanoi sen äsken huomanneensa kansia pölystä pyyhkiessään.

"Tästä saamme nyt vihdoin tietoja Siirnitsasta", sanoi hän, "kun vaan
lukea osaisimme; sillä tämä on kirjoitettu vanhan tavan mukaan
saksalaisilla kirjaimilla."

Kirjoitus, johon oli sotkettu paljon latinalaisia sanoja, oli erään
emäpitäjämme vanhimman Lutherilais-papin allekirjoittama, ja sen mukaan
kuin me siitä selvän saimme, kuului sisällyksensä seuraavaisesti:

"Siirnitsan Petri Iivanaisen, Joutsenuksen saaren erakon, minulle
tekemä elämäkerta, kun hän ynnä sisarensa Marjatta Simanatar kääntyivät
evankelis-lutherilaiseen uskoon.

"Kuudestoista vuosisata oli loppupuolillaan. Tulinen sota raivosi
yli koko Karjalan maan. Ihmiset oli sota hajoitellut kuin tuuli
akanoita. --

"Äitini puoli kuolleena nääntyvine lapsineen korjasivat luminietoksista
Kuhasalon hurskaat monakot. Näiden luona saivat onnettomat turvapaikan
rauhan tekoon; mutta sen jälkeen palasi äitini hävitetylle
kotisaralleen Jänisjärven rannalla. Vanhin veljeni Simana ja pieni
sisareni Marjatta seurasivat häntä, mutta minä, joka olin lapsista
keskimäinen ja silloin kymmenvuotias, jäin hurskaiden isäin tahdosta
monasteriin. Vanha pääpappi oli mieltynyt minuun ja tahtoi minua
kasvattaa hengelliseen säätyyn.

"Toista kymmentä vuotta vieri, enkä tähän aikaan ollut mitään kuullut
äidistäni.

"Palveluksen oloaika oli loppumaisillaan. Ensimäisenä Pyhän Pietarin
päivänä olin monakoksi vihittävä. Mutta kolkko oli monasteri,
vastahakoinen mielelleni.

"Oli kevät, suloinen, myhäilevä kevät. Linnut lauloivat, kukat
tuoksuivat. Minussa heräsi vastustamaton elämisen halu, joka veti minut
väkisinkin metsihin, joissa tuomet kukoistivat ja lämpöiset
kevättuuloset hurmaavalla tavalla lehdistöä huojuttelivat.

"Yhä kolkommaksi kävi monasteri, eikä vanhan pääpapin kuoltua mikään
enää minua siihen kiinnittänyt. Mieleni kävi yhä enemmän
vastahakoiseksi monakko elämään.

"Tunnustin syntini, sain sovitteeksi rasittaa ruumistani paastoomisella
ja selkääni ruoskimisella, sain tehdä pyhiinvaelluksen kiviä ja hiekkaa
jalkineissa aina pyhän Iljan haudalle, hänen, joka ennen täällä
Karjalaisia kastoi ja kaatoi vanhat lyylilehdot.

"Silloin yksinäisessä metsämökissä näin ensikerran Miitrin lesken
ottotyttären, vienon Marjatan. Kun vaan olin katsahtanut hänen
sinisilmiinsä, alkoi päivä paistaa entistään helakammin, kukat
tuoksuivat toista vertaa suloisemmin, ja linnut lauloivat tuhatkertaa
viehättävämmin. Rauhattomuus valtasi minut, innot riehuivat rinnassani.
Ja kumminkin -- tulevana suojeluspyhäni päivänä olin monakoksi
vihittävä!

"Muutamana kesä-yönä, kun pohjoistaivaan kannella Koi ja Ämärikkö
olivat sulaneet autuaasen syleilyyn, suljin minäkin ensikerran kihlatun
morsiameni sylihini. Ensimäinen, järven pinnalla heräävä päivän säde
saavutti venheen, jossa me molemmat rakastuneet pakenimme kaukaiselle
kirkolle, jonka hyväntahtoinen pappi vihki meidät avioliittoon.

"Vuoden päivät elelimme täällä onnellisesti hyväin ihmisten parissa.

"Seuraavana keväänä alkoi Marjattani mieli tehdä kasvatusäitinsä
luoksi, tuonne yksinäiseen metsämökkiin. Minä suostuin hänen
pyyntöönsä, ja heti jäiden lähdettyä nousimme taas muutamana aamuna
maalle Miitrin lesken mökin luona.

"Tupa oli autio. --

"Kamala aavistus valtasi meidät, ja kauan aikaa istuimme äänettöminä
tyhjän tulisijan ääressä.

"Muutamilta paimenilta kuulimme mökin emännän kuolleen kadonnutta
tytärtään surressansa.

"Marjatta itki katkerasti ja alkoi valittaa itseään sairaaksi; minä
viritin tulen pesään ja koitin, mitä hellimmin voin, häntä hoitaa.

"Päivä kului hitaasti ja ikävästi.

"Illan tullessa aukeni ovi äkkiä ja monasterin nykyinen pääpappi seisoi
edessämme, koston riemu ja inho kuvattuina kamaloilla kasvoillansa.
Uhaten kohotti hän kätensä ja kirosi meidät, kamalasti lausuen:
'Taivaan rankaisema, tiedä, että Miitrin lesken kasvattitytär on oma
sisaresi! Jo pienenä otti vanha leski tytön kuolevan äitisi käsistä. Te
olette Jumalan lakia rikkoneet ja saastuttaneet pyhän monasterin.
Painakoon tulinen kirous teitä ijankaiklisesti!'

"Tämän sanottuaan poistui pappi huoneesta. Masennettuna kauhusta ja
häpeästä vaivuin minä maahan.

"Kirous! Kirous kaikui vaan lakkaamatta korvissani. -- --

"Yo oli pitkä kuin ijankaikkisuus. Nousevan päivän ensimäinen säde
loisti armaan Marjattani hengettömille kasvoille. Kuolemassakin
hän rauhallisesti hymyili minulle, ikäänkuin ei olisi tuskiani
käsittänyt. --

"Oli kevät, suloinen, myhäilevä kevät. Linnut lauloivat, kukat
tuoksuivat. Vaan minä olin kadottanut elämisen halun.

"Kolmen päivän kuluttua kaivoin haudan mökin kupeella kasvavan suuren
koivun juurelle ja peitin rakkaan Marjattani maan poveen. Sen tehtyäni
pakenin monasteriin, polvillani rukoilin sen hurskailta isiltä armoa ja
sovintoa. Minulle vastattiin, että läsnäoloni saastutti pyhän
monasterin. Kokonaisen ihmiselämän kestävät raskaimmat katumustyöt ja
kovimmat ruumiin rasitukset tuskin voisivat sovittaa rikostani. -- --

"Monta vuotta harhailin levottomana maailmassa löytämättä lohdutusta ja
rauhaa; jokainen ihminen, joka tielleni sattui, oli vaan mielestäni
elävä nuhde. Eräänä päivänä satuin silmäämään tuota Joutsenuksen
saarta. Arvelin: siellä ei tarvitse ihmisiä kammoa; päätinkin siis
asettua sinne asumaan, voidakseni kenenkään häiritsemättä antautua
parannuksen tekoon.

"Neljänkymmenen pitkän talven lumet olivat majaani peittäneet. Alkoi jo
useasti venheitä liikkua järvenpinnalla; ihmisiä saarellani kuitenkin
harvoin näin. Mutta joku viikko takaperin laski venhe rannalleni; siitä
nousi vanha eukko maalle. Kummastuen tuijotin häneen. Hän ei voinut
olla äitini, ja kumminkin -- --.

"'Vanhus', sanoi vieras vaimo, ja yhä tutummalta näytti muotonsa,
tutulta soi hänen äänensä myös; 'vanhus, sano, oletko Petri Iivanainen?
Oletko sama mies, jonka hurskaat isät lasna ottivat huostaansa
Kuhasalon monasteriin?'

"'Siksi minua ihmiset ennen sanoivat', vastasin kolkosti, 'nyt
taivahinen yksin tietää nimeni.' --

"'Kiitetty olkoon laupias Jumala!' huudahti vaimo. 'Minä olen sisaresi
Marjatta, ja sinä siis olet veljeni Petri, josta äitivainaja yhä
minulle kertoi! Kuulin monasterin hävitetyksi ja hurskaitten isäin pois
siirtyneiksi. Minussa heräsi palava halu sinua etsimään ja löydettyäni
viemään kotiini, heimosi ja ystäviesi luoksi. Kaikkialla olen etsinyt
sinua, ei kukaan sanonut nimeäsi kuulleensa. Vihdoin neuvoivat ihmiset
minua tähän saareen. Kiitos Luojani! Täältä olen sinut nyt löytänyt!
Kotiseudullamme on minulla talo ja viljaa kyllin, sinne täytyy sinunkin
seurata minua. Kaikki minun omaisuuteni olkoon myös sinun. Hurskas,
oikeauskoinen mies on meilläkin sangen tarpeesen, sillä tuo uusi oppi
levenee levenemistään kasvavassa polvessa.'

"Pyörtymys valtasi minut. Niinkuin öiseen sumuun peitettynä seisoi
edessäni tuo vanha vaimo. Luulin viimeisen hetkeni tulleeksi. Koko
ruumiini vapisi, ajatukseni hämmentyivät, maailma musteni silmissäni,
ja tunnotonna vaivuin maahan.

"Kun tästä toinnuin, lepäsin pehmoisella sammalvuoteella, pää vanhan
vaimon polvilla. Minusta tuntui ikäänkuin olisi hän katsellut minuun
äitini silmillä. -- Olin jälleen lapsi.

"'Voi kuinka jo olet vanhentunut', sanoi tuo tuttu ääni, 'aivan veli
Simanan näköinen!'

"Minä purskahdin itkuun; sisarenikin itki. Oi suloisuutta kun vielä
kerran lapsen tavalla voin itkeä!

"Kauan kesti, ennenkuin huomasin olleeni julman petoksen alaisena. Nuo
hurskaat Jumalan miehet olivat siis hävittäneet eloni onnen, turmelleet
ihmiselämän! Heidän uskonsa, joka salli tämmöistä hirmuista petosta, ei
tyydytä minua enää. Epäilys on myös sisareni vallannut. Sentähden,
uuden uskon pappi, neuvo meille oppisi! Ehkä siitä saisimme
sydämillemme lohdutusta.

"Muutamain viikkojen kuluttua saivat lutherilaisen käsikirjan mukaan
ehtoollisen Petri Simanainen ja hänen sisarensa Marjatta. --

"Kauan ei viihtynyt vanha erakko ihmisten seurassa. Vaivoistansa
väsyneenä nukkui hän tyyneesti kuoleman uneen, ja iloisesti
livertelevät lintuset hänen rauhallisen hautakumpunsa ympärillä."

Tämä oli siis Joutsenuksen saaren erakon surullinen elämäkerta.



Pyhäsaari.

(Karjalasta.)


Kasvavana ollessani jouduin kerran vanhan Vasko Riikosen kanssa ongelle
loitoksi Pyhäsaaren rannikolle. Moni Joensuun kaupungin vanhimmista
asukkaista varmaankin muistaa vanhaa Vasko Riikosta. Hän oli niitä
viimeisiä jätteitä menneestä sukupolvesta, joihin nykyajan sivistys ei
ollenkaan ollut koskenut, ja vihdoin joutui Vaskoparka aivan
mielipuoleksi. Syy tähän onnettomuuteen oli sangen omituinen, niin kuin
kohta sen saamme kuulla. --

Ongella istuimme Pyhäsaaren rannikolla. Elokuun iltama oli kaunis ja
Oriveden pinta rasvatyyni. Pisti silloin päähäni Vaskolta kysyä, oliko
saarella ennen ollut kirkkoa tai monasteria, koska sitä "pyhäksi"
sanottiin. Vasko säpsähti, katsoi minuun omituisella katseellaan ja
sanoi sitten verkalleen: "Saari on aina pyhä ollut, jopa ennen kuin
näillä mailla oli kirkkoa nähtykään. Ennen Iljan aikojakin oli se jo
pyhä."

"Mikä mies se Ilja oli?" kysyin minä.

    "Ilja, pyhän miehen poika,
    Veessä kastoi Karjalaiset,
    Silmät risti riitamiesten,
    Sovitteli sotaisen kansan,
    Ilajalle ilon saattoi,
    Sulosanat Sotkumalle,
    Liperille liian hyvät.

"Tämä pyhä Jumalan mies oli ensimäinen, joka ilmoitti Jesuksen oppia
täällä Karjalan perällä. Kaatoi mannermaalta kaikki lyylilehdot ja
pyhät puut. Silloin pakenivat vanhat jumalat ja muut haltijat tähän
kantapesäänsä, jossa aina onkin heillä ollut rauhallinen olla."

"Eivätkö ne olleet häijyjä epäjumalia, nuo vanhat haltijat?" kysyin
minä.

"Yksi kaikki", sanoi Vasko, "olkoon se Miikula tai Jyrki, Ahti tai
Tapio, kaikki ne ovat ison Luojan käskyläisiä."

Tämä vastaus tosin kummastutti minua, mutta ennenkuin osasin siihen
mitään sanoa, jatkoi Vasko salaperäisellä äänellä:

"Katso tuonne, lapseni, tuolla laakson pimennossa, korkeampana muita
puita kumottaa vanha lyylikoivu. Se on ainoa jäljellä vanhoista
uhripuista."

Nyt herkesi vanhus äänettömäksi, ei kuunnellut kysymyksiäni, vaan istui
itsekseen veneen kokassa. Vihdoin heitin vanhan rauhaan, vaan en
malttanut kuitenkaan olla häntä tarkastelematta.

Tuolla veneen perässä istuessaan näytti hän minusta muinaisuuden
haamulta. Mielestäni oli hän siinä niin vanhanaikuinen, että vähitellen
arvasin hänen asemansa käsittämättömäksi nykyiselle polvelle. Hän oli
erakko keskellä ihmiskuohua, häneen koskematta oli aika vierinyt
ohitse, jättäen hänet samalle kannalle kuin esi-isänsä olivat olleet.

Sillä välin oli päivä mennyt mailleen. Taivasta ja vettä verhosi
ohkainen rusottava auer. Saari edessämme peittiihe salaperäiseen
savuvaippaan. Sen laaksot ja lehdot olivat viehättävän lumoavat;
milloin luulin siellä näkeväni patsastemppelin, milloin linnan; milloin
olin huomaavinani edestakaisin liikkuvia haamuja ikivanhain puiden
pimennossa. Loittoa mantereelta kuului karjan kellojen etäinen helinä.
Silloin tällöin äänteli yksinäinen kalalokki kaukaisella karilla. Tuon
tuostakin pulskahteli kala vedessä onkea koskematta. Tässä olisin
voinut haaveksia aina aamuun asti, ell'ei Vasko sanaakaan virkkamatta
olisi ruvennut hiljakseen melomaan rantaan päin.

Saarelle tultuamme keräili hän kokoon lahokantoja ja rantapuita, teki
tulen tuluksillaan, suomusti kalamme ja pani patansa tulelle.

Tämän kaiken tehtyänsä istautui vanhus tulen ääreen, odottamaan
keittonsa kypsymistä. Sillä aikaa minä kannoin eväskonttimme veneestä,
tein tuohesta lusikat ja nostin kivipaasia pöydäksi.

Vihdoin ruvettiin aterioimaan. Vasko paljasti päänsä, risti sitten
silmänsä venäläisten tavan mukaan, kaivoi esiin povestansa vaskisen
pyhän-kuvan, jota kolme kertaa hartaasti suuteli.

Ääneti me aterioitsimme täällä kaukaisella selkäsaarella. Minusta
tuntui tämä myöhäinen ilta erittäin juhlalliselta. Ruoalta noustuamme
otti Vasko suuren tuohisen, keräsi tähän tarkkaan kaikki keiton tähteet
ja kalan ruodot, ja vei nämä äsken mainitun ison puun juurelle. Siellä
paneutui hän sitten polvilleen ja alkoi ääneen lukea seuraavaa:

    "Vellamo, veen emäntä,
    Ahti, aaltojen isäntä,
    Anna mulle ahvenia,
    Pistä piikkiseikäsiä
    Avarasta aitastasi
    Alta aaltojen syvien j.n.e."

Minä katselin kummastuneena Vaskon menettelyä. Hän siis todellakin
palveli pyhää Jyrkiä ja Miikulaa ynnä noita vanhoja luonnonhaltijoita.

Täältä, tämän vanhan koivun juurelta tarkastelin paikkaa, jossa olimme.
Huomasin, että kumpu, jolla seisoin, oli keskellä vähäistä, tasaista
laaksoa, jossa kasvoi joku kymmenkunta vanhaa pitkärunkoista
lehtipuuta. Laaksoa ympäröi, paitse rannan puolelta, jossa veneemme
oli, jyrkät, huoneenkorkuiset kallioäyräät, jotka säännöllisin askelein
kohosivat kuin rappuset aina korkeammalle, kunnes ylhäällä yhtyivät
tasaiseen metsä maahan. Laakso siis oli ikäänkuin ihmisen tekemä
kaivanne kankaan povessa. Tämä oli kummallinen luonnon oikku. Näin
yöllä, tältä kummulta katsoen, esiytyi tämä laakso kankaan povessa
erinomaisen juhlallisena. Olin aivan hämmästyneenä siitä mahtavasta
vaikutuksesta, jonka se silloin teki minuun, ja nytkin vielä, kun
ajattelen sitä, johtuu mieleeni sekä amfiteateri, että göthiläiskirkko.

Kumma siis ei ollut, että luonnon tilassa olevat ihmiset tätä paikkaa
pitivät pyhänä. Tänne he vuosisatojen kuluessa olivat kantaneet
uhrinsa; noilla kiviasteilla oli kenties ennen istunut isolukuisia
ihmisparvia ikäänkuin kirkkoväki, katsellen uhrin panoa lyylipuitten
luona. Tämä pieni kumpu, jolla nyt seisoin, kenties olikin vähitellen
tähän kannetuista antimista kasvanut pyhäin puitten juurien ympäri.

En enää malttanut hillitä uteliaisuuttani. Rupesin Vaskolta tiukasti
tutkimaan tämän saaren muinaisuutta. Lisäsin puita tuliroviolle ja
kutsuin Vaskon viereeni tulen ääreen istumaan.

Vähän ajan kuluttua alkoikin vanhus tapansa mukaan laulaa hyräellä,
siitä hän sitten puhkesi kertomaan seuraavaa:

"Ennen muinoin vanhaan aikaan olivat kaikki Oriveden rannat, saaret,
niemet ja selkä-karit Päivilän heimon perintöinä, vaan Pielisen suussa
oli heidän parhain pesäpaikkansa. Siellä silloin kesäkaudet saatiin
lohta äärettömästi; syksyllä taas siikoja tapettiin. Jokivarsilla ja
Iiksensuolla olivat heidän heinäniittynsä.

"Kalanpyynti ja karjanhoito olivatkin Päiviläisten pääeläkkeet.
Rasvasena kiehui heidän kattilansa pitkinäkin talvina.

"Mahtava oli myös toinenkin heimo, Monolan muhkea väki. Metsä silloin
äijän antoi.

"Talvikaudet suksillansa samoilivat Monolan miehet kaikki sisämaitten
selkäset aina Ilajan rajoille sekä suuren Pielisen vesille asti.

"Tämä ala olikin heidän perintönään. Täällä he myös kaatoivat kaskia ja
raatelivat huhtiansa.

"Muhkeat olivat Monolan miehet, vaan Päivilässä olivat tyttäret
paremmat.

"Onnellisena eli kauan nämä kaksi sukulais heimoa täällä Karjalan
perillä.

"Viimein alkoi Tapio käydä tarkemmaksi. Halla myös halmeet pani. Jo oli
nälkä tulossa Monolan kuuluille tuvillen. Vaan Päivilässä oli yhä hyvät
päivät. Ahti vielä äijän antoi.

"Silloinpa sattui kerran koreana kesäpäivänä Päivilän pieni pulmu,
Utran ukon tyttö, Auli, iloiselle Iiksensuolle paimeneen. Tuli kontio
korvesta, tuo alkoi lehmiä repiä. Auli arka huutamaan. Mies tuli
metsästä hätään, kaatoi karhun, pedon tappoi. -- Mies oli Ilari nuori,
Monolan verevä poika.

"Tästä syntyi tuttavuus, tuttavuudesta tuli kosiot.

"Kosioita kauan kesti. Ilari, iloinen poika, kosi kesän, kosi toisen,
vielä kosi kolmantena. Harto, Päivilän isäntä, kosi myös kilvalla
tyttöstä. Vanhemmat pakoittivat menemään hänelle, vaan tytön mieli
olikin Monolaan.

"Tällä aikaa kasvoi yhä nälkä Monolassa. Jo pyrkivät Monolan miehet
osallen Päivilän kalavesille. Tähän ei Päivilä suostunut.

"Siitä seurasi ryöstö. Ryöstöstä paha rytinä. Jo oli sota syntymässä.
Siihen aikaan sanotaan Pyhän Iljan tulleen tänne Jokivarrelle uutta
oppia saarnaamaan, niinkuin vieläkin lauletaan:

    "Vieras tuli Viron takoa,
    Pyhä Ilja Inkerestä.
    Alkoi kirkkoa kohota,
    Sääsynätä saaren päähän;
    Risti miehet mielihyvin,
    Vaimot vastenmielisetkin."

"Olisi luullut rauhan jälleen palautuvan näille riitaisille pihoille,
vaan päinvastoin kävikin.

"Kerrotaan muitten Päiviläisten olleen sovinnolle taipuvaiset, sillä
Monolassa oli miehiä enempi; vaan Harto kovasti pani vastaan. Yhtyi
pappien tuumaan yhdessä kukistaa Monolan kansan.

"Monolaiset vihdoin panivat Päivilän tiukalle, päättivät viikon päästä
tulla kalaosalle; jos ei sovinnossa jako syntyisi, niin ottaisivat
väkivallalla puolet kaikista kala-apajoista. Harto kävi ahtaalle, vaan
ei sittenkään suostunut sovintoon.

"Kiteelle saattoi sanat, pyrki Pajarin liittoon. Tältä veriviholliselta
anoi hän hädässään apua omia heimolaisiaan vastaan. Pajari mieluisesti
suostuikin avun annantaan, määräsi vaan vaivoistansa puolet
kalavesistä, kuusi sotauroa kuudella sotaoriilla, yhdeksän ylävää
neittä, Päivilän parasta piikaa.

"Kun kuului Päivilän pihoille liitto tämmöinen tehdyksi, syntyi siellä
itkut pahat ja vaikiat valitukset. Ei sitä syyttä itkettykään, sillä
Monolaiset päälle pakoittivat, ja toiselta puolen poltti Pajari.

"Jo syntyi verinen leikki. Tappelu tulinen tuiski.

"Kaatui miestä, kaatui naista; se, joka jäi kaatumatta, joutui Pajarin
orjaksi.

"Onnellinen oli se, joka kaatui; onneton jälelle jäänyt.

    "Monta Monolan miestä
    Silloin joutui surman suuhun.
    Monta Päivilän piikaista
    Paha mies sai palkaksensa."

Vasko vaikeni hetkeksi, näytti kuin kertomansa olisi syvästi koskenut
häneen.

Menneet ajat, joista hän kertoi, vielä vuosisatojen takaa elävinä
esiintyivät hänelle. Kun taas jatkoi kertomustaan, alkoi hän hyvin
matalalla äänellä:

"Toistakymmentä suurta veneellistä oli sotasaalista Pajarin miehillä.
Tuhotyönsä tehtyänsä läksivät kotiinpäin purjehtimaan. Viisi oli vankia
joka veneessä. Siinä oli nyt liiton lunnaat sekä sodan saaliit!

"Siinä oli Monolan miestä sekä Päivilän naista. Oli koko heimokunnan
parhain nuoriso joutunut orjiksi osattomiksi, vieläpä Pajarin orjiksi,
pahan miehen pakon alle, häjyläisen häväistäväksi.

"Silloin selällä mennessänsä huutavat poloiset, vaivaiset valittavat:

    "'Oi Luoja, ylijumala!
    Anna apu tarvittaissa,
    Käy'ös tänne kutsuttaissa,
    Täällä on tuskat tunkemassa,
    Hätähinen huutamassa,
    Pakko päälle painamassa.
    Päät täällä on pahoin menossa,
    Tukat turha'an tulossa,
    Käy pian, välehen jou'u.
    Tule tuulena tuimana.
    Tule päitä päästämähän,
    Onnettomia lunastamahan.'

"Jumala kuuli hätäisen huudon. Pilven nosti taivahalle, josta syntyi
ukonilma, päivästä teki yön pimeän. Tästä Pajarin poika pakeni saareen
säänpitoon. Veneet vetivät maalle, orjansa ajoivat metsään, jossa
saivat suojapaikan lyylipuitten lymyssä.

"Itse Pajarin miehet saivat suojan veneensä alla.

"Alkoi jo Ukkonen jyristä, taivas tulta tupruella. --

"Lyylilehdon pimennossa oli myös Ilari nuori. Tämä nyt sanaksi virkkoi:

"'Paha on orjana olla, pahin kaikista pahasta olla Pajarin orja, pahan
miehen pakon alla. Parempi pää hukassa, kuin kunnia kadossa! Parempi
maata maan povessa, kuin pakosta pahan luona! Oi veikot, veljyeni!
Siskot sirot, sinisilmät! Heittäkäämme henkemme tähän, pyhäpuitten
pimennolle uhriksi ylijumalan, ennenkuin, emomme lapset, paneudumme
Pajarille, häjyn miehen häväistäväksi.'

"Sekä pojat että tytöt heti suostuivat tuumaan. Asetta ei vaan orjilla
ole. Lyylikoivun juuren alla löytyyhän tappara terävä.

"Ei muuta kuin arpaa heittämään, kenen on tappajaksi tuleminen,
murehtivien murhaajaksi.

"Ilari, iloinen poika, kävi lunta valkeammaksi, kun nosti maasta sen
kivipaaden, jonka alle oli puukko pantu.

"Hän silloin sanasen virkkoi:

    "'Luoja se minut nimesi,
    Kaikkivaltiainen käski
    Muitten miesten murhaajaksi,
    Kassaspäitten kaatajaksi,
    Oman veren vihaajaksi,
    Surmaksi oman sukuni.'

"Yö oli piki pimeä, Ukkonen kovin jylisi, tuuli metsässä melusi,
koskena selkä kuohui. Silloin iski Ukko tulen, angervoisen ahjostansa,
joka lyylilehdon hetkeksi valkasi. Uhripuitten penkerellä näkyi silloin
polvillansa sekä miestä että naista paljastetuin polvin iskua
odottamassa.

"Kun Ukko iski toisen kerran ja taas valkasi koivikkokummun, oli puolet
vielä polvillansa, toiset puolet makasi maassa.

"Outo oli tämä yö, yhä oudommat sen tapahtumat.

"Kolmannen kerran kun Ukko iski, näkyi kummulla tyttönen yksin, muut
kaikki lepäsi maassa.

"Tämä jälelle jäänyt oli pulmu Päivilästä, Auli nuori armahinen.

"Tuo, tuolla koivun kupeella, verinen tappara kädessä, oli Ilari poika,
vaan ilo on nyt kaukana hänestä.

"Auli paljasti povensa. 'Iske tuohon', sanoi.

"Silloin Ilari nuori vapisi kuin haavan lehti, veitsensä viskasi
veteen.

"Lankesi myös polvillensa, tempasi tytön syliinsä, sanoi sitten
kullallensa: 'Älä, kulta, minua kammo, vaikka on veressä kourat,
hurmehessa käsivarret. Auli armas, mesimarja, en minä sinua iske, en
sinä ilmoisna ikänä! Tappakoon meidät taivahinen, iskeköön ylijumala!'
Nämät sanat sanottuansa itkuksi Ilari otti. Auli alkoi sanella: 'Älä
itke, Ilarinen! Älä itke ja valita; vielä mekin tänä yönä juomme häitä
Tuonelassa.'

"Tuskin sanat sai sanotuksi, silloin taas taivas jytisi, kovemmasti
kuin konsanaan.

"Kalliot kajahtelivat, vesi vonkui, metsä paukkoi, pyhän lehdon löi
kumoon. Silloin peittyi puitten alle kaksi onnetonta ihmislasta.
Onnetonta! Onnellista! Kumpiko osansa oli? --

"Kun tämän myrskyisen yön perästä nousi armas aurinkoinen, näkivät
Pajarin miehet puut pyhät kaatuneina. Ikivanha lyylilehto oli kamalana
kalmistona. Kammo nyt tapasi miehet. Veneet työnnettiin vesille;
kiireellä saaresta soudettiin, eikä yksikään heistä koskaan tänne
takaisin tullut, eikä mielestä menettänyt Päivilän pahat peijaiset
lyylilehdon pimennossa.

"Siihen sortui sotainen kansa. Viimeiset Päivilän miehet kauan itkivät
lapsiansa, kunnes he itse katosivat teille tietämättömille. Harto,
syypää sukunsa surkeuteen, vihdoin itsensäkin surmasi. Monolan
viimeiset miehet hajotteli pohjoistuuli. -- Papit ottivat kalapaikat.

"Siihen saattoi veljesten vihat, kansan keskinen kateus." --

Tähän raukeni Vasko, pää oli painunut kivelle, vesi vuoti hänen
silmistänsä, eikä enään vanhusparka mitään virkkanut. Minua
kummastutti, että nämä vanhat tapahtumat häneen niin kovasti koskivat.
En myöskään ollut ennen koskaan kuullut Vaskon yhtämittaa näin pitkään
puhuvan; olin varma siitä, ett'en häntä enää viikkokauteen saisi
sanaakaan virkkamaan. Vihdoin läksi vanhus veneemme luokse, kaatoi sen
kumoon ja asettui sen alle yölevolle. Viittasi minulle kädellänsä
esimerkkiä noudattamaan. Heti minä häntä seurasinkin, heittäydyin myös
pitkälleni.

Yo oli pimeä, lämmin painava.

Tuliroviomme oli jo sammumaisillaan. Tuontuostakin kimalteli kirkkaita
säkeniä hiilistossa. Äänettömyys oli kaikkialla.

Silloin vielä kerran kuulin Vaskon hiljaan lukevan seuraavaa rukousta:

    "Panen maata maan luvalla,
    Maan luvalla, puun luvalla.
    Maa hyväksi holhojaksi,
    Kaikkivalta vartiaksi;
    Maria makuuttakohon,
    Jesus ylös nostakohon
    Jumalata kiittämähän,
    Ijäti ylistämähän."

Vanhan vaiettua, äännettömyys tuntui yhä synkemmältä.

Mieleeni kuvautui vuosisatain takaiset tapahtumat.

En tiedä milloin nukuin, ehkä en nukkunut ollenkaan. Aivan oli minusta
luonnon mukaista, kun kuulin Ukon jyrinän ja näin taivaan tulta
iskevän. Vasta silloin tiesin olevani todellisuudessa ja Vaskon
vieressä veneen alla, kun alkoi rankasti vettä sataa.

Samalla kuului kauhistuttava räjähdys. Silmänräpäyksen ajan oli metsä
ilmitulessa. Jumalan ilma murti pirstaleiksi tuon ikivanhan koivun;
kauhealla puuskalla kaatui se maahan. Siinä nyt musertuneena makasi
lyylilehdon viimenen pyhä puu. Sade yhä putosi pilvistä. Ukon ilma
asettui vähitellen. Vihdoin minäkin nukuin. Kun heräsin, paistoi päivä
imelästi. Vasko jo istui rannikolla, kädet ristissä rinnallansa. Minun
silmissäni näytti hän paljon entistä vanhemmalta.

Nousin, pesin silmäni, läksin saarta tarkastelemaan.

Aamu oli ihanimpia kuin olla voi. Ruohot ja sammaleet maassa
kimaltelivat täynnä kiiltäviä vesiherneitä. Tuoreena tuoksui metsä, ja
linnutkin vielä visertelivät lehdikossa ikäänkuin keväillä. Vapaasti
nyt paistoi päivä vanhalle uhrikummulle, jossa tuo vanha murrettu puu
nyt pirstaleina lepäsi. Sen juuret olivat kaatuessaan nostaneet suuren
palan maata, ja kauhistuneena näin sieltä juurten alta valkealta
paistavan kaksi pääkalloa, toinen suurempi, ikäänkuin miehen, toinen
pienempi, kuin vaimon. Olisiko se mahdollista? Voisivatko nämä olla
Ilarin ja Aulin pääkallot?

Kuka sen tietää? Olkoon, miten oli, en voinut olla niitä uudestaan
maahan peittämättä.

Vihdoin Vaskon luoksi mentyäni huomasin hänessä suuren muutoksen
tapahtuneeksi; luulen että lyylikoivun murtuminen oli myöskin murtanut
hänet.

Puu oli ollut ainoa esine, joka vielä yhdisti häntä muinaisuuteen,
johon Vasko itse osaksi kuului. Nyt, tämän kaaduttua, oli hän jätetty
ypöyksin nykyajan erämaahan, jossa sittemmin aina kuljeskeli ikäänkuin
eksyksissä.



Kolinvuorelta.


Olimme jalkamatkallamme Pohjois-Karjalassa yöksi joutuneet melkein
Kolin latvalla olevaan vähäiseen taloon. Vaikka suuresti uupuneena
päivän vaivan-näöistä vuoria kiivetessä, pakeni uni kuitenkin minua.
Pieneen ja kuumaan huoneesen oli hyväntahtoinen talonväkemme vuoteemme
valmistanut. Päivällä näkemäni näköalat kuvautuivat yhä aivoissani. En
saattanut silmiäni ummistaa. Matka-toverini olivat ammoin unen helmaan
vaipuneet.

Vihdoin nousin tilaltani, pukeuduin ja menin ulos raitista ilmaa
nauttimaan.

Ulkona virtaeli vastaani tuoksu hedelmöitsevältä ruispellolta. Tällä,
pilvien huhtomalla ahtaalla vuoren penkereellä oli sangen vähäisiä
peltotilkkuja, vaan kasvunvoima näkyi niissä olevan jotenkin väkevä.
Kävelin kasteista nurmikkopiennarta vuoren äyräälle, johon näköala
avautui kaikessa avaruudessaan.

Tuntui ikäänkuin olisin ylhäällä pilvissä uiskennellut. Tuolla
syvyydessä, vuoren juurella sumupilveen verhottuna, oli Kolin ihana
laakso, jonka halki päivällä olimme kulkeneet. Talot, niityt ja pellot
olivat öiset usvat peittäneet, siellä täällä päilyi uinuva lampi
laakson pimeällä pohjalla. Kaikki oli rauhallisuuteen vaipuneena.
Äänettömyys valliisi kaikkialla, ainoastaan silloin tällöin kaikuivat
kaukana vuorten rotkoissa yksitoikkoisesti karjan kellot, tehden
hiljaisuuden yhä tuntuvammaksi.

Loin katseeni luoteesen päin yli Kolin uinuvan laakson, sivu
mustarintaisen jylhän vuoriniemen, Pielisen avaroiden selkien suurien
saarien yli Nurmeksen pitäjään perille aina Kainunmaan rajoille saakka,
jossa äärimäisenä taivaan rannalla Maanselän harjanteet rusona
hämärtivät. Taas koillisen ja idän puolelta suuren Pielisen takaa näkyi
ikäänkuin kesken pauhinan tauvonnut meri: ääretön ala lukemattomia
kukkuloita, jotka pistivät päänsä heidän juurilleen levinneen
sumuvaipan lävitse. Tämä ala sisälsi Pielisen pitäjään ja osan
Ilomantsin kirkon aluetta. Ja vielä kaiken tämän takaa siintivät
kaukana Venäjän Karjalan äärettömät erämaat. Takanani etelää kohti oli
Kolin, Suomen alppien, jylhä rotkoinen vuorijakso kokonaisuudessaan
aina Enon ja Kontiolahden kirkkokunnille asti. Sen kolkkoa ja metsäistä
itärinnettä rajoitti pitkä Pielisjärvi; länsirinteen lemuavia lehtoja
ja kukkivia ahoja rajoitti taas ensiksi pieni Jeronjärvi ja sittemmin
tuo herttainen kirkasvesinen Heräjärvi, joka pitkässä syvässä
laaksossansa lehdikkörantojensa suojelemana jyrkkine saarineen ja
niemineen näytti viehettävästi hymyilevän. Lounaan puolelta kaukaa
metsän takaa loisti Höytiäisen juhlallinen selkä. Sen toisella puolella
välkkyi Viinijärven kirkas pinta ja äärimäisenä taivaan rannalla siinti
Outokummun yksinäinen kukkula Liperin pitäjäästä. Lännessä taas avautui
silmälle ääretön ala metsämaata, kaskeja, järviä ja korkeita
harjanteita, siellä täällä myös ihmisasuntoja; loitompana kukkula
kukkulan takaa aina Kaavin kirkolle, Savon rajoille asti. Yli kaiken
tämän kaarteli valoisa pohjainen taivas.

Kauan katselin näköalaa. Vihdoin huomasin taivaan rannalla koillisessa
punaa puhuvan ruskon. Ilmassa kuului hiljainen humina, tunsin vienon
tuulenhengen kasvojani koskevan. Idässä päin kaukaisilla mäkimerillä
alkoi sumupilviä hiljaa virtaella; kukkulat vähänväliä karvansa
muuttivat. Yht'äkkiä sähkösi päivänterä taivaanrannalla; punaposkisena
rusoitti etumainen kukkularivi. Nousevan auringon suudellessa yhä
leveni levenemistään ruso kukkulalta kukkulalle, aina sen mukaan kuin
päivän säde ne saavutti. Punaisena hohti jokaisen aallon harjanteen
huippu ja vähitellen väistyi heidän juuriltansa sumuvaippa, kunnes
viimein peräti katosi. Suuren Pielisen pinta värähteli kuin elohopea.
Ilma humisi ja tuhansien lintujen sävelet soivat korvissani. Kasteesta
himaltelevat lukemattomat kukkaiset uhkuivat tuoksua vuoren rintehillä.
Täällä ylhäällä oli jo koko luonto herännyt, mutta laakso vuoren alla
uinaili vielä rauhallisesti.

Hetken vielä kuluttua kuulin paimensarven heleän äänen kajahtelevan
kalliolla. Mistä tuli tuo raikas sävel näin varhain aamusella? Tuolla
Kolin Ipatti-nimisellä huipulla taivaan sinin ympäröitsemänä seisoi
nuori paimentyttö; puolikymmentä kiliä kiipesi kallion kylkeä myöten
hänen luoksensa. Vielä puhalsi tyttö toisen kerran, ja yhä ilmestyi
uusia kiliä kalliolle. Auringon säteilevänä seisoi siellä tyttö nuori.
Kilit ja vuohet kisaelivat hänen ympärillänsä.

Tuonnehan oli minunkin mentävä. Siellä saisin lämmintä kilinmaitoa
juoda aamukylmääni.

Ennenkuin tytön luokse jouduin oli hän jo kilinsä lypsänyt. Heti
tarjosi hän minulle raintansa ja kehoitti maitoa maistamaan. Tämä
terveellinen juoma maistuikin aivan oivalliselta, kiitin juotuani
tyttöä ja sanoin nyt ensikerran kilinmaitoa juoneeni. "Siis mahdatte
olla hyvin kaukaa, koska ette ole kilin maltoa juoneet", arveli tyttö;
"ehkä tuoltapuolen Höytiäisen? Siellähän ei kuuluta kiliä pidettävän".
-- "Paljonhan on niitä maita, joissa ei kiliä pidetä ollenkaan", sanoin
minä. Nyt kävivät tytön silmät pyöreiksi, ja hän oli viehättävän
lapsellisen näköinen, kun kummastellen katseli minua kirkkailla
silmillänsä. "Onko se todella totta, että löytyy paljon muitakin maita
kuin ne, jotka tälle vuorelle näkyvät? Sieltäkö tekin olette tänne
tulleet Kolin halkeamaa katsomaan?"

Jo olin eilen yötalossamme kuullut mainittavan Kolin halkeamaa. Nyt kun
tyttö sitä mainitsi, kysyin häneltä: "Onko se mikään merkillinen
paikka, se Kolin halkeama, koska siitä täällä puhutaan? Muualla en ole
siitä koskaan mitään kuullut."

Nyt kävivät tytön silmät jos mahdollista vielä entistä pyöreämmiksi.

"No, mitä sitten olette tänne tulleet, jos ei juuri halkeamaa
katsomaan?" kysyi hän aivan kummastuneena. "Käypihän täällä herroja
melkein joka kesä sitä katsomassa; minkä vuoksi te ette olisi tulleet
sitä katsomaan? Kävihän mennäkin kesänä Lieksan siltavouti ja eläinten
tohtori Kuopiosta sitä katsomassa, silloin kun oli Lahna-ahon Antin
ruunassa rupuli ja se sitten tuonne suohon haudattiin."

"No, jos halkeama on niin katsottava paikka", arvelin minä, "niin lähde
sitä minulle näyttämään."

Siihen olikin tyttö valmis, ja nyt hän alkoi kepeästi kävellä edessäni
toista vuoren huippua kohti. Mennessämme kertoi hän seuraavaa:

"Halkeama on juuri siksi merkillinen, että kun kerran vaan katsoo sen
sisään, niin ei mitenkään malta olla siihen jotakin viskaamatta; ja kun
kiven sinne heittää, panee se siellä mennessään: 'koli, koli, koli',
aina siksi, kunnes se ehtii maan sydämeen asti."

Nyt alkoi tyttö kiivetä jyrkkää kalliorintaa, ja ylöspäästyänsä sanoi
hän:

"Tässä se nyt on, se kuuluisa Kolin halkeama."

Minä nousin myös sinne ja näin likellä harjanteen kylkeä halkeaman,
joka voi olla ainoastaan pari kolme korttelia leveä, vaan pituudeltaan
näytti kuin olisi lohkaissut osan kalliosta erilleen pääosasta. Päältä
katsoessa ei voinut sen pohjaa eroittaa. Heitin siihen pienen kiven;
kuulin, miten se alas mennessään selvään pani: "koli, koli", ainoasti
muutamia kertoja vaan; sitten kuulin selvään, että se pohjan saavutti.
Siis ei kivi mennytkään maan sydämeen asti.

"Kas niin", sanoi tyttö nauraen; "ettepä malttaneet olla sinne jotakin
viskaamatta, ottipa se teiltäkin vuori veronsa! Ei tyydy haltia
milloinkaan, ennen kuin on osansa saanut. Jos uhalla on antamatta, niin
ottaa hän sen väkisen ja silloin aina kaikista kalliimman tavaran,
niinkuin muinoin Annikki paraltakin sen otti. Annikki, näetten, oli
ylpeä tyttö, joka ei suostunut vuoren lmltiata hyvittelemään, kun
muitten neitosten kanssa oli kauniina kesäiltana käynyt vuorella
kisailemassa. Tyttöset muut olivat jokainen osastansa heittäneet kiven
kallion koloon. Halkeama silloin vielä olikin paljon syvempi kuin mitä
nyt onkaan, vaan sen täyttäminen tulikin vastedes Annikin tehtäväksi.
-- Roponsa vuorellen annettua kehoittivat muut tytöt Annikkia myös
jotakin osastansa antamaan, mutta hän siihen ei suostunut, nuhtelipa
vielä tovereitaankin, sanoen heidät epäjumalien palvelioiksi, kun
haltialle uhrasivat. Vaan annas olla, miten tytölle kävi? Annikilla oli
sulhanen nuori, jota hän rakasti kaikesta sydämestä. Tämä oli äsken
matkustanut pois etelämaihin ja luvannut kolmen vuoden kuluttua
takaisin tulla häitä viettämään, jos vaan Annikki niin kauan hänelle
uskollisena pysyisi. Mennessänsä pani hän morsiamensa sormeen sormuksen
kultaisen, sanoen: 'Takaisin tullessani, jos se ei sormessasi enään
ole, niin et ole minulle uskollinen ollut.'

"Kaksi vuotta oli jo Annikki kantanut sormusta kuin silmäteräänsä; vaan
iltana, jona hän vuorella kisailemassa kävi, kompastui hän muitten
kanssa leikkiessään katajan juurikkaasen. Silloin sormus sormesta
luiskahti ja vieri kilisten kallion koloon. Ottivatpa siis haltiat
sinäkin iltana osansa ja veivätpä juuri Annikiltakin hänen kalliimman
tavaransa. Ei nyt itku auttanut, valitukset vielä vähemmin.

"Kadonneen sormuksen sijaan hankki Annikki sittemmin itsellensä
vaskisen sormuksen. Vaan vaivalla jaksoi hän sitä päivällä kirkkaana
pitää; yöksi sen kuitenkin vuoren virma mustaksi veti. Näin kului
kolmas vuosi, ja silloin sulho takaisin tuli. Sormuksen hän kyllä näki
Annikin sormessa, vaan Annikki itse oli kovin muuttunut ja araksi
mennyt. Kohta he kuitenkin vihillä kävivät. Vaan jo ensi yönä kun
Annikki nukkui sulhonsa käsivarrella, huomasi tämä mustan
vaskisormuksen. Varovaisesti otti hän sen morsiamen sormesta, luuli
itsensä petetyksi, hiipi hiljaa Annikkia herättämättä vuoteelta ja
läksi vielä samana yönä takaisin etelämaille, eikä ole hänestä sen
koommin mitään kuulununna.

"Aamulla kun Annikki heräsi, huomasi hän yksin vuoteella olevansa ja
sormuksen sormesta kadonneeksi. Heti arvasi hän asian laidan. Vuoren
haltiat eivät olleet kultasormukseen tyytyneet, olivatpa vielä
sulhonkin Annikilta karkoittaneet. Tämä koski tyttöparkaan niin
kipeästi, että mielensä menetti ja joutui nöyräpäiseksi. Alkoi vaan
kantaa kaiken omaisuutensa vuoren koloon, siten lunastaaksensa takaisin
sekä sulhon että sormuksen. Kantoi sinne kaikki, mitä irti sai, kantoi
yöt, päivät kantoi, vaan ei sieltä mitään takaisin saanut. Vihdoin kun
ei enää muuta ollut kannettavaa, kantoi kivet aholta, mullat maasta.
Siten syntyi aikaa pitkin nuo lammit tuonne laakson pohjalle. Vaan
vuori ei vielä sittenkään tyydy. Ehkä olisi Annikki parka vihdoin
kuitenkin saanut Kolin kolon täytetyksi, ellei olisi eräänä yönä kaatua
kumahtanut kuormansa alle. Aamulla ani varhain löysivät paimenet piian
poloisen kuolleena kallion kupeelta. Kurttuisiksi olivat jo hänen
kasvonsa käyneet, ne samat, jotka ennen olivat olleet niin erinomaisen
verevät.

"Sanotaan että tytön kova kohtalo koski niin haltioihinkin, että siitä
päivin eivät enää niin uhria ahnehdi; muutamat sanovat myös, että
Annikin kuoltua taaskin olisi nähty sormus hänen sormessaan, vaan mikä
tosi lienee, sitä ei varmuudella tiedä kukaan. Se vaan on varmaa, että
kolo kyllä täyttyy ennen maailman loppua, sillä yhätihän sinne vielä
tänäkin päivänä ropoja lasketaan.

"Jos olisi Annikki parka tuona kesäisenä kisailu-yönä niinkuin muutkin
tyttöset roponsa heittänyt halkeamaan, niin ei olisi hän koskaan näin
onnettomaksi joutunut."

Minä rohkenin väittää, että jos Annikki heti sulhollensa suoraan olisi
kertonut sormuksen laidan, niin ei olisi onnettomuus häntä saavuttanut.

"Ei, ei", sanoi tyttö vakavasti, "ei siitä olisi apua ollut, sillä
vuoren haltiat olivat sormuksen keralla myös vieneet Annikilta kaiken
rohkeuden. Rohkeus kun on kerran kadonnut, tulee typeryys sen sijaan."

Vähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi tyttö:

"Sitä kovin tekisi mieleni tietämään, missä se etelämaa on olemassa. Te
kun olette kaukaa tänne tulleet, ehkä tiedätte, missä se maa on, jonne
Annikin sulho meni. Olen itsekseni arvellut, olisiko etelämaa nuo
kukkulat tuolla kaukana taivaan rannalla, jotka metsäisten mäkien
takana niin kauniina kangastavat, sillä ainahan illoin aamuin päivän
laskun ja päivän nousun aikana ne melkein kullalta hohtavat. Näkyisikö
sieltä Juutaan maa, jossa ennen Vapahtaja syntyi enkelitten veisatessa?
Pilvetkin siellä toisin ajoin niin kirkkaana kiiltävät, että luulisi
taivaan sieltä aukenevan." Ja taaskin katseli tyttö minua kirkkailla
silmillänsä niin lapsellisen näköisenä.

Koetin hänelle selittää, että ne maat, joita tavallisesti sanotaan
etelämaiksi, ovat niin kaukana, että jalkasinkäveliä sinne mennessään
viipyy monet kuukaudet matkalla, ennenkun perille ehtii; nuo kukkulat
tuolla taivaan rannalla taasen saavuttaisi kiireestikäveliä ennen
huomispäivän iltaa. Tähän arveli tyttö: "Onko se maailma niin
äärettömän avara!" --

Niin olin siis nähnyt minäkin tuon kuuluisan Kolin halkeaman!
Paimentyttö jätti minut miettimään kertomustansa ja kiiruhti
askareilleen.

Kauan istuin vielä Kolin halkeamalla aamuauringon valossa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Karjalan kankahilta I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.