Title: Välskärin kertomuksia 4.1 - Erämaiden kevät. Porvariskuningas.
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Välskärin kertomuksia 4.1 - Erämaiden kevät. Porvariskuningas." ***


VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 4.1

Erämaiden kevät. Porvariskuningas.


Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS


Suomentanut Juhani Aho


Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1897.



SISÄLLYS:

Erämaiden kevät:

 1. Uudenkaupungin rauha
 2. Uudenkaupungin satamassa
 3. Kolme pakolaista
 4. Syysmyrskyt v. 1721
 5. Sotaretki Raumalla
 6. Joulukuun päivä Vaasassa
 7. Larssonin perhe
 8. Pakolaiset erämaassa
 9. Talvi- ja kevätpäiviä
10. Sissi ajaa saalistaan
11. Valtioviisas ja hänen omatuntonsa
12. Omatunto vaikenee
13. "Lapinmaa on löydetty"
14. Jatkoa sissin seikkailuihin
15. Jupiter ja Juno
16. Junon kosto
17. Kevät 1722

Porvariskuningas:

 1. Valtiopäivämiesvaali
 2. Ratsastus
 3. Kreivi ja porvaristyttö
 4. Viskaali Spolin
 5. Raharuhtinas
 6. Eräs huviretki v. 1738
 7. Vähäkyrön pappilan sadin
 8. Seikkailuja rauhan aikana
 9. Utukuningattaren sukkanauha
10. Hiidenkiuas metsässä
11. Vaasan satamassa
12. Esterin havainnot
13. Vähäkyrön metsäseikkailun loppu
14. Istvanin seikkailu
15. Perttilän talossa
16. Valtiomiehen työhuoneessa
17. Hämähäkki ja heinäsirkka
18. Kohtaus luistinjäällä
19. Harpunsoittoharjoituksia
20. Valtiollisia juonia
21. Ullakkokamarissa Läntisen Pitkäkadun varrella
22. Naamiaiset
23. Samana yönä
24. Kavalia juonia
25. Isä ja tytär
26. Ratsastuksen seuraukset
27. Miinat alkavat räjähdellä
28. Kreivi Hornin kukistuminen
29. Ester Larssonin pako
30. Vanhoja tuttuja
31. Suuri miina räjähtää
32. Kreivitär Eeva Bertelsköldin kirje pojalleen kreivi Kaarle
    Viktor Bertelsköldille
33. Eräänä iltana Falkbyssä
34. Vieras Falkbyssä
35. Vuosisatain perintö
36. Kuninkaan sormus
37. Puolitoista vuotta myöhemmin



VÄLSKÄRIN KYMMENES KERTOMUS.

ERÄMAIDEN KEVÄT.



Eräänä talvi-iltana, kun kuulijat taas olivat kokoontuneet välskärin
kamariin, ja lumipyry kevein, pehmein hiutalein peitti ikkunanruudut,
suvaitsi postimestari, kapteeni Svanholm, vastoin kaikkien muiden
luuloa, hauskuttaa seuraa läsnäolollaan. Hän oli nimittäin edellisen
kertomuksen lopussa jotenkin miehekkäästi kiroten ilmoittanut, että hän
oli nyt kuullut kaikki, mitä halusi kuulla ja ettei hän suinkaan enää
aikonut vaivata itseään tulemalla kuulemaan kaikenlaisia joutavia
pikkujuttuja Kaarle XII:n kuoleman jälkeen. Siitä huolimatta tömisivät
hänen rautakantaiset saappaansa tänä iltana jo ennen muita ullakon
rappusissa, ja rehellinen kapteeni marssi vanhan tavan mukaan sisään
niinkuin ennenkin ja oli nähtävästi jo kokonaan unohtanut kiireessä
tekemänsä päätöksen. Kenties hän ei myöskään luullut saavansa kotonaan
tarpeeksi torailla tänä iltana vanhan narisevan emännöitsijänsä kanssa,
sillä ilman joka-iltaista riitaa oli kapteenin vaikeata saada unta
silmiinsä. Hän astui siis sisään, näöltään rauhallisena, mutta oli jo
ennakolta pörhistänyt mielensä niinkuin urhokas kukko pörhistää
höyhenensä valmistautuen ankaraan otteluun.

Välskärin tottunut silmä huomasi sen ja hän tervehti hymyillen
vierastaan. Mutta koulumestari, maisteri Svenonius, joka istui siinä,
voitonvarmuuden loistaessa laihoista, mustanpuhuvista kasvoista, ei
ollut halukas tällä kertaa päästämään niin vähällä vanhaa
riitaveljeään, jonkavuoksi hän heti tervehdykseen vastattuaan teki sen
pilkallisen huomautuksen, että veli Svanholm varmaankin tahtoisi
lämmitellä itseään Norjan tuntureilla _anno mundi_ 1718 kestetyn
jouluyön pakkasen jälkeen ja olisi sentähden hyvä ja asettuisi niin
lähelle valkeaa kuin mahdollista.

Kapteeni kirosi, mutta vastasi sitten niin sävyisästi kuin suinkin,
että jos veli Svenonius haluaisi paistaa perunoita tuhkatulessa, hän
voisi sen tehdä, mutta että hän, Svanholm, kuitenkin oli tullut tänne
kuulemaan jotakin viimeisten karoliinien kohtalosta; muusta hän viisi
välittää. Hän toivoi näet, että veli Bäckillä vielä olisi murunen
ruutia tallessa Isonvihan ajoilta voidakseen mustata nenän ainakin
kirjatoukilta.

Viittaus ei ollut hieno, ja koulumestari luuli kenties, että hänen
mustaa korvapartaansa oli tahdottu loukata. Hän vastasi sentähden
vuorostaan, ettei hän ollut se mies, jonka tarvitsi mustata viiksiään
(kapteenin viikset olivat, niinkuin tiedämme, punertavat), ja mitä
Kaarle XII:n ruutiin tulee, niin se oli nyt loppuun ammuttu. Veli
Svanholm saisi kyllä haistaa palanutta vielä seuraavassakin
kertomuksessa, mutta hän myöskin saisi nähdä, kuinka "kirjatoukkain"
vähitellen onnistui pestä ilkeä ruudinsavu pois aikakauden kasvoista
vuoden 1721 jälkeen.

-- Niin, oli se kaunista pesemistä vuosina 1741 ja 42, -- vastasi
kapteeni ylenkatseellisesti. Silloin kynämiehet oikein näyttivät, mihin
he kelpaavat. Olihan jotakin kelvollista tuossakin aikakaudessa, oli
"erään nimen varjo" ja ne vanhat krenatöörit, jotka vielä kummittelivat
maailmassa Kaarle XII:n ajoilta.

-- 1741 oli vain kerskausta Kaarle XII:n tapaan -- jatkoi koulumestari.

-- Niin, sittenkun oli lyöty valtti pöytään ja vain kakkoset olivat
jäljellä. Tuli ja leimaus! Suuri tappio oli jo edeltäpäin tiedossa ja
yhtäkaikki uskallettiin yhdeksän kaatoa hertalla. Pietiksihän täytyi
tulla mokomilla korteilla.

Koulumestari jatkoi: -- Merkillisintä, mitä edellisessä kertomuksessa
huomasin, olivat Eeva Rhenfeltin Kaarle XII:lle Kristinehamnissa 1718
lausumat sanat: "_Mihinkä on teidän majesteettinne pannut Suomenmaan_?"
Pane tämä mieleesi, veli Svanholm, näissä sanoissa oli ruutia, jos veli
niin tahtoo. Ne olivat rohkeita sanoja, sitä ei saata kieltää. Hän
olisi kyllä voinut lisätä niihin: mihinkä on teidän majesteettinne
pannut Vironmaan? Liivinmaan? Inkerinmaan? puoli valtakuntaansa ja
viimein itse Ruotsinkin? Mutta jo riitti tuo yksikin kysymys. Jos nyt
veli olisi ollut kuninkaan sijassa, mitä veli olisi vastannut?

-- Minäkö? -- toisti Svanholm mielissään ja hämillään.

-- Niin, me oletamme, että veli olisi ollut Kaarle XII, mitä veli olisi
vastannut?

-- Minä olisin vastannut: mene hiiteen, onko minulla nyt aikaa
kuunnella akkain lörpötyksiä?

-- Veli kumminkin muistanee, ettei Kaarle XII vastannut siihen
sanaakaan, vaan käänsi kysyjälle selkänsä. Eikö veli usko kysymyksen
käyneen kuin kasakanpiikin hänen kuparilla panssaroidun omantuntonsa
läpi? Ja eikö veli luule sen kysymyksen yksinään lausuneen tuomion
Kaarle XII:n elämästä ja kaikista niin sanotuista sankareista, jotka
maineensa ja oman kunniansa vuoksi vievät kansojaan teurastettaviksi?

-- Tuli ja leimaus! -- karjaisi kapteeni kovin hämmästyksissään ja
närkästyksissään tästä turhanpäiväisestä pikkumaisesta hyökkäyksestä
kaikkia sankareita vastaan; mutta sotaisessa raivossaan hän kykeni vain
partaansa jupisemaan sekavia vastaväitteitä, joista voi erottaa
ainoastaan sanat "kynäsankari", "kirjatoukka", "ihmisiä, jotka eivät
edes kelpaa harjaamaan Kaarle XII:n saappaanpuhdistajan takkia,
saatikka sitten tuomitsemaan sellaista jättiläistä kuin hän oli!"

Lukija muistanee, että Kaarle XII:lla oli seuran nuoremmissa jäsenissä,
jos mahdollista, vieläkin kiivaampia puolustajia kuin sotaisa
postimestari, ja kapteeni sai heti kohta pelkäämättömän liittolaisen
Anna Sofiasta, joka aina vähän väliä hyökkäsi vihollisen kylkeen,
sillaikaa kuin pieni Jonathan niin sanoaksemme "jälkijoukon kinttuja
kutkutteli" niin julkeasti kuin hänen erinomainen kunnioituksensa
koulumestaria kohtaan suinkin salli. Siinä syntyi siis erinomaisen
vilkas taistelu, jossa milloin hyökkääjät väkirynnäköllä valloittivat
ja kukistivat Kaarle XII:n maineen jalustan, milloin taas puolustajat
ottivat sen takaisin ja ylensivät pilviin saakka. Saattaa sanoa, että
samaa taistelua erilaisten mielipiteiden välillä on kestänyt
pohjoismaissa kohta puolitoista vuosisataa ja että sitä ehkä kestää
niin kauan kuin "Teiri-kuningas" ja "Ruununvouti" taistelevat Ruotsin
historian ensimmäisestä sijasta; niin kauan kuin ihanteet ja numerot
ovat aseissa toisiansa vastaan. Välskärin ajalla, jolloin Tegnérin
"Axel" vasta oli ilmestynyt, voitto kieltämättä oli niiden puolella,
jotka runoilijan kanssa ajattelivat:

    "Tuot' aikaa minä rakastan,
    mi kunniata Kaarlen kantaa;
    se mielenrauhan, ilon antaa,
    ja maine sill' on voittajan."

Myöhempi aika on taipuvampi kirjoittamaan tunnusteensa ja
hyväksymisensä sille verolipulle, jonka Fryxell on laatinut Kaarle
XII:n kuolinpesälle; mutta tässä syrjäisessä yliskamarissa oli
karoliininen puolue päästä kokonaan voitolle koulumestarista, olletikin
kun nuo kaksi suurvaltaa eivät näyttäneet pitävän kummankaan puolta.
Välskäri viskasi tahallaan aina silloin tällöin jonkin ärsyttävän
huomautuksen taistelijain eteen, pitääkseen taistelunhalua vireillä, ja
isoäiti koetti tapansa mukaan, vaikka onnistumatta, kääntää kiistaa
johonkin viattomampaan syrjäaiheeseen, melkein niinkuin pillastuva
hevonen hätätilassa ohjataan tien vieressä oleviin nietoksiin.

-- Olkaa hyvä ja sanokaa minulle eräs asia! -- huudahti viimein
isoäiti, koroittaen ääntänsä, -- kaatuiko Kaarle XII todellakin
salamurhaajan käden satuttamana, niinkuin voisi päätellä muutamista
edellisen kertomuksen lauseista?

Kaikki läsnäolijat olivat valmiit vastaamaan tähän kysymykseen
myöntävästi. Välskäri vain liitti siihen sen muistutuksen, että asiaa
ei oltu varmasti todistettu, hän oli siitä kertonut vain sen, mitä
useat oppineet miehet, ja niiden joukossa useat historioitsijat ennen
häntä olivat sanoneet. Hän halusi kumminkin lisätä, että kansat aina
kernaasti uskottelevat itselleen, että erinomaiset miehet ja sankarit,
jotka ovat maailmaa urotöillään hämmästyttäneet, eivät voi kuolla
niinkuin muut kuolevaiset. Herkuleen tappoi myrkytetty vaate;
Romuluksen otti pilvi mukaansa; Kaarle suuri istuu vieläkin vuoressa ja
odottaa viimeistä tuomiota tulevaksi silloin, kun hänen partansa
kasvanut kivipöydän yli; Olavi Trygvenpoika ei hukkunut Svolderin
luona; Kaarle rohkea ei kaatunut Nancyn luona; Kustaa II Aadolf
ammuttiin hopealuodilla j.n.e. Minkätähden olisi Kaarle XII kaatunut
norjalaisen, Fredrikshaldin valleilta tulleesta luodista?

-- Niin se on, -- vastasi isoäiti. -- Yksinkertaisinta asiaa on aina
vaikein ymmärtää. Olisihan aivan liian luonnollista, että semmoiseen
uskalikkoon kuin Kaarle XII:een, joka seisoo kädet rintavarustuksella
vihollisen tulelle alttiina, olisi luoti sattunut niin kuin tavalliseen
sotamieheen. Eihän toki, vaan siinä pitää olla olemassa "liitto
Euroopan yhdistyneiden valtain välillä", ennenkuin saadaan särkymään
ruukku, joka niin kauan kävi vettä kaivolta..

-- Ruukku? -- toisti kapteeni Svanholm, tulisen palavana. -- Kaarle
XII:sta ruukkuko!

-- Ruukku taikka ämpäri, samapa se, -- vastasi isoäiti. -- Serkkuni
olkoon hyvä ja siivilöiköön ajatuksiani eikä sanojani. No niin, hän
kaatui, mitäpä merkillistä siinä oli? Ihmeellisempää oli se, ettei hän
kaatunut paljon aikaisemmin.

-- Ihmeellisintä oli se, että hän kaatui oikealla hetkellä, ennenkuin
_kaikki_ kaatui hänen kanssaan, -- muistutti välskäri vakavasti.

-- Älkäämme enää siitä kiistelkö, -- jatkoi vanha isoäiti tyytyväisenä
siitä, että hiukan aineesta poiketen oli saanut taistelun sen
pahimmasta paikasta syrjäytymään. Minä suon vainajalle kaiken sen
vähäisen ilon, mikä hänellä haudassaan voinee olla niistä monista
kauniista runoista ja kaikesta muusta, mitä hänestä on kirjoitettu
mutta kyllä hän olisi meille hyvän teon tehnyt, jos olisi jättänyt tuon
norjalaisen joulumessun sikseen, sillä silloin olisi meillä oivallinen
majurimme Bertelsköld vielä tallella. En saata sanoa juuri erittäin
ihailleeni hänen metsärosvonelämäänsä enkä hänen monia kummallisia
seikkailujaan; mutta uskollinen sydän on kultaa kalliimpi, ja sen
saattaa sanoa Kustaa Aadolf Bertelsköldistä. Jospa hänen leskensä, tuo
miehekäs rouva, saisi elää niin kauan, että näkisi heidän pienestä
Kaarle Viktoristaan tulevan kelpo miehen!

-- Tuleeko hänestä yhtä vahva kuin majuri oli? -- kysyi pieni Jonathan,
joka nyt joka päivä koetti Bertelsköldin tavoin nostaa miestä suoralla
kädellä maasta. Tämä oli Jonathanin silmissä inhimillisen
täydellisyyden korkein huippu.

-- Jonathan kulta, miehet käyvät yhä heikommiksi käsivarsiltaan ja
kylmemmiksi sydämiltään, -- vastasi Anna Sofia ivallisesti. -- Ennen
maailmassa he voivat murtaa hevosenkenkiä; vielä isoäidin nuoruuden
aikana he voivat taistella niinkuin taistelivat Porrassalmella ja
Lapualla, mutta tähän aikaan he ovat henkensä menettää, kun heidän
pitää sulhasta häissä ukoksi tanssittaa.

-- Mitä kahvi ja tee, paloviina ja tupakka, toti ja yönutut,
höyhenpatjat ja kamari-ilma, läksyt, kalossit ja lämpimät eteiset
lienevät vaikuttaneet, sitä en tahdo mennä sanomaan, -- muistutti
välskäri. -- Mutta ylimalkaan tuskin luulisin nyt elävää sukupolvea
paljoa heikommaksi kuin karoliinit ennen muinoin olivat. Erotus on vain
siinä, että miehuutta sekä pidettiin arvossa että tarvittiin silloin
enemmän kuin nyt, ja sentähden siihen harjaannuttiin jo lapsuudesta
alkaen. Yhdeksänkymmentä siihen kenties sortui, mutta kymmenen siitä
voimistui, ja niin nuo yhdeksänkymmentä unohdettiin näitä kymmentä
ylistäessä. Painiskele sinä vain, Jonathan, niin jaksat sinäkin nostaa
miehen ja kääräistä hopealautasen torvelle.

-- Onneksi Kaarle Viktor Bertelsköld syntyi aikana, jolloin hyviä avuja
ja oppia opittiin pitämään korkeammassa arvossa kuin raakaa
ruumiillista voimaa, -- vastasi koulumestari, yllyttävästi katsahtaen
sotaista vastustajaansa silmiin.

-- Jos hän raukaksi syntyi, niin hänestä raukka tulkoon, sama se
minusta, -- vastasi närkästynyt postimestari. -- Mutta jos hän syntyi
mieheksi, ja jos hän on isäänsä ja äitiinsä, niin saadaan nähdä, että
Kaarle Viktor Bertelsköld ei nimeään pilaa. Toivon hänen saavan
paremman opettajan kuin tuo hänen perin viekas, liukas setänsä on, jota
en suvaitse takamaillenikaan. Tuli ja leimaus! Siinä on veli
Svenoniukselle mielensä mukainen malliherra.

-- Tiedetäänkö mitään enempää niistä karoliineista, jotka jäivät
kuninkaan jälkeen elämään? -- kysyi Anna Sofia.

-- Tiedetään, -- vastasi välskäri, -- että ne harvat, jotka suuresti
kunnioitettuina vielä elivät neljä- tahi viisikymmentä vuotta kuninkaan
kuoleman jälkeen, eivät milloinkaan olleet hattuaan nostamatta Kaarle
XII:n nimeä mainittaessa, ja että he verrattomalla kunnioituksella ja
ihastuksella puhuivat sankarikuninkaasta ja hänen urotöistään, hänen
yksinkertaisista elintavoistaan, hänen vilpittömästä jumalanpelostaan
ja hänen järkähtämättömän rautaisesta tahdostaan. En luule kenenkään
niin helposti unohtavan "Vanhaa soturia", -- "viimeistä maan päällä,
joka Kaarle-kuninkaan näki"... Viimeinen jälkeen jäänyt, korkeampaan
päällikkökuntaan kuulunut karoliini oli kenraali Cronstedt, joka kuoli
1750. Viimeinen tunnettu upseeri oli kapteeni Gutoffsky, joka kuoli
1784 99 vuoden iässä. Viimeisen tunnetun sotamiehen nimi oli Niilo
Örberg, ja hän kuoli 1816, 108 vuoden vanhana Taalainmaassa Ruotsissa.

-- Mutta silloin hän ei ollut kuin kymmenvuotias kuninkaan kuollessa,
-- huomautti isoäiti, joka oli nopea laskuja tekemään.

-- Niinpä kyllä, -- sanoi välskäri, -- mutta arvattavasti hän palveli
jo niin nuorena, samoin kuin moni muukin siihen aikaan, piiparina tai
kuormastopoikana. Örbergiä en tuntenut, mutta tunsinpa erään toisen
vanhan karoliinin, joka kaiketikin oli heistä viimeisiä maan päällä.
Hänen nimensä oli Abraham Lindqvist, oli syntynyt 1696, palveli
Kaarle-kuninkaan johdolla ja rupesi, otettuaan palveluksesta eron,
pitämään vähäistä kauppaa Tampereella, muutti sitten Uuteen
Kaarlepyyhyn ja kuoli 1801, 105 vuoden vanhana. Hän oli niitä harvoja
kuolevaisia; jotka saattavat sanoa eläneensä _kolmen vuosisadan
aikana_. Hän olikin nuoruudessaan nostanut hevosen ja kuorman aidan yli
kun kasakat ajoivat häntä takaa; mutta viimeisinä vuosinaan oli tämä
kookas mies kutistunut pieneksi lumivalkoiseksi äijäksi, jonka selkä
oli köykyssä ja jota senaikuiset ihmiset miltei kammoten katselivat
niinkuin jotakin muinaisaikain aavetta.

Äänettömyys syntyi. Sotaa käyvät vallat näyttivät taipuvaisilta
solmimaan rauhan karoliinien haudoilla. Lopuksi kysyi vanha isoäiti,
mitä nyt kaiken tuon julman sotamelskeen jälkeen on kymmenennessä
kertomuksessa odotettavana. Välskäri, joka tähän asti oli katsonut
lumisen ikkunanruudun läpi ulos pyryilmaan, kääntyi nyt kukoistavan
kuulijansa Anna Sofian puoleen, tarttui häntä käteen ja sanoi
hyväntahtoisesti silmäillen:

"_Erämaiden kevät_."



1. UUDENKAUPUNGIN RAUHA.


Lunta ja rakeita oli pitkinä surullisina vuosina satanut Suomenmaan
verta vuotaneelle sydämelle, ja moni jo luuli sen iäksi herenneen
sykkimästä, kun syksypuoleen v. 1721 toivon sanoma lensi suusta suuhun
pohjolan valtakuntien ylitse. Se oli sanoma siitä, että kolmivuotisten,
usein keskeytyneiden, tähän asti turhain keskustelujen jälkeen --
juonien, lykkäysten, vehkeiden, uskottomuuksien, uhkausten,
lahjomisten, liehakoimisten, itsepäisten vastaväitteiden ja
kaikenlaisten uusien sodan kauhujen jälkeen -- ikävöity rauha
jo viimeinkin, elokuun 30. päivänä vanhaa lukua, oli tehty
Uudessakaupungissa ja että näin siis oli päättynyt se suuri
pohjoismainen sota, jota katkeamatta oli kestänyt ummelleen 21 vuotta
aina vuosisadan alusta alkaen. Sodan murhanenkeli, yksinvaltiaiden
salaisissa valtakammioissa syntynyt ja kansain verellä ja kyynelillä
julkisesti imetetty, oli juuri ennättänyt lailliseen ikään, kun hänen
ravinnon puutteesta täytyi hellittää saaliinsa. Mutta eipä hän sitä
hellittänyt, ennenkuin vampyyrin tavoin oli imenyt kaiken sen veren ja
herpaissut sen elinvoiman, niin että pohjolan jättiläiskansa tämän
hirmuisen käänteen jälkeen kutistui kääpiöksi.

Mitä olikaan maksanut tämä rauha, joka iäti on piirtänyt vähäisen
Uudenkaupungin nimen pohjolan aikakirjoihin! Kahden vuosisadan
voittojen ja valloitusten hedelmän: rikkaan Liivinmaan ja sen uutteran
kaupan, viljavan Viron, Suomen sisarmaan, ja sen kanssa koko
Suomenlahden eteläisen rantamaan; Saarenmaan ja Hiidenmaan ynnä muita
saaria, joilla vielä tänä päivänä asuu Ruotsista tulleita siirtolaisia;
Inkerinmaan verisen riidan alaisina olleet tasangot ja Nevajoen
mahtavan suonen, jonka luonto vartavasten on luonut suuren vallan
keskukseksi; -- avaran, ihanan Laatokan, joka yksinäänkin on meri ja
valtakunta -- vanhan Viipurin, Ruotsin vallan äärimmäisen tukipisteen,
jonka valleista idän hyökylaine on niin monesti takaisin tyrskähtänyt,
ja Viipurin kanssa siihen kuuluvan alueen, Suomen kaakkoisen kulman,
jossa veljekset kiskaistiin erilleen veljeksistä kahden puolen
luonnotonta rajaa -- kaikkiansa enemmän kuin kuningaskunnan, enemmän
kuin merivaltion, Itämeren valtiuden, sillan länsimaihin, meri-ilmaa
kotkan siipien alle, johtavan aseman ja etevämmyyden pohjolassa.[1]
Tosin kyllä luvattiin siellä molemmin puolin "alati pysyvä, ikuinen,
vilpitön ja rikkomaton rauha maalla ja merellä, ynnä totinen sopu ja
erottamaton iäinen ystävyyden side" molempain valtakuntain välillä,
niin että entisiä vihollisuuksia "ei koskaan enää ajatella", ja
niinkuin Ruotsin kunink. majesteetti "niin voimakkaasti, kuin suinkin
tapahtua taitaa, iäiseksi ajaksi luovuttaa Itseltään, sen Jälkeisiltä,
ja koko Ruotsin Valtakunnalta, kaiken oikeuden, vaatimuksen ja
sananvallan, mikä Hänen Kunink. Majesteetillaan on ollut ja saattanut
olla" y.m.; samaten luvattiin myös, että "hänen Tsaarillisella
Majesteetillaan, sen perillisillä ja jälkeläisillä ei ole koskaan oleva
eivätkä he voi väittää itsellänsä olevan mitään oikeutta tahi
vaatimusta, oli se minkä varjon ja nimen alla hyvänsä, nyt takaisin
annettuun Suuriruhtinaskuntaan Suomenmaahan" ynnä jäljellä olevaan
osaan Käkisalmen lääniä. Aikakirjat ovat luetteloonsa ottaneet tämän
"ikuisen rauhan" monien muiden samanlaisten joukkoon, jotka näyttävät
kirjaimen epäluotettavuuden ja kunkin aikakauden kykenemättömyyden
päättämään, mitä sen jälkeen, toisina aikoina ja toisten sukupolvien
eläessä on tuleva.

Ja kuitenkin, huolimatta kaikista näistä sanomattomista uhrauksista,
huolimatta kaikista uhkaavista tulevista vaaroista, jotka rauha
pikemminkin toi lähemmäksi kuin poisti, tuskin on milloinkaan mitään
sanomaa suuremmalla ilolla pohjolassa vastaan otettu kuin tätä
samaista Uudenkaupungin rauhansopimusta. Jälkimaailma kenties on
ehtoja sovittelevinaan ja moittii rauhanhierojia liian suuresta
myöntyväisyydestä; mutta silloin, _sillä_ hetkellä oli voipumus niin
suuri, levon tarve niin yli kaiken muun tuntuva, että rauha, rauha
mihin hintaan hyvänsä oli kaikkien hartain ajatus, kovaääninen huuto
kaikilla huulilla. Koko Ruotsin valtakunta oli kuin nääntyvä sankari,
joka yöt ja päivät on valvonut paikallaan yliluonnollisissa
ponnistuksissa, kunnes käsi on puutunut, polvet hervahtaneet, silmät
umpeen painuneet ja sydän tullut toivottomaksi. Tällaisissa oloissa ei
valikoida pehmeintä vuodetta, lyyhistytään ensimmäiselle tien vieressä
olevalle mättäälle, huolimatta mitään siitä, mitä lepo maksaa, kunhan
vain voidaan kääriytyä riekaleiksi ammuttuun sotalippuun ja pelastaa
kunnia parempien päivien varalle.

Ja kuitenkin oli tässä alttiiksiantavaisuuden katkerassa kalkissa
pisara makeata mettäkin. Oli saatu takaisin yhdeksän kymmenettä osaa
siitä, mitä oli menetetty, oli saatu tuo kovin kaivattu Suomenmaa; äiti
oli palavan huoneen jäännöksistä, joihin hänen rikkautensa hupenivat,
toki viimeksi pelastanut armahimman lapsensa, voipuneen, pyörtyneen,
verensä miltei kuiviin vuotaneen, hengen merkkiä tuskin näyttävän,
mutta sittenkin toki toivoa ja tulevaisuutta varten pelastuneen
lapsensa. Ehkäpä olisi _hän_ voinut senkin uhrata ja siitä huolimatta
elää, ja niinhän kerran oli käyvä. Mutta lapsi ei olisi voinut elää,
jos se olisi joutunut hukkaan vuonna 1721. Ei mitään kaikesta siitä,
mitä sittemmin, vuosisadan kehittymisen jälkeen, tuli Suomen hyväksi,
olisi _silloin_ voinut joutua sen osaksi. Niin kuolluksiin asti
voimaton, ruhjottu ja runneltu kuin maa oli Uudenkaupungin rauhanteon
aikana, ja silloisen ajanhengen vallitessa, olisi Suomi auttamattomasti
uponnut kuin katoava pirsta valtameren laineihin, ja sen nimi
tavattaisiin tällä hetkellä ainoastaan kuvernementin nimenä, jonka
asema ja arvo tuskin vetäisi Virolle vertoja.

Tähän voittoon verrattuina olivat muut rauhanehtojen edut -- vakuutus
Fredrik-kuninkaan pysymisestä horjuvalla valtaistuimellaan, viljan
tulliton vienti Liivinmaasta ja ne kaksi miljoonaa riksiä, jotka Venäjä
almuna myönsi vararikkoiselle Ruotsille -- mitättömiä seikkoja, jotka
tuskin vastasivat sitä nöyryytystä, ettei Mazeppan kasakoille voitu
hankkia anteeksiantoa.

Tuo tätä nykyä niin vireä pieni Uusikaupunki, jonka Kustaa II Adolf v.
1617 perusti, oli jo 16:nnella sataluvulla päässyt jonkinlaiseen
varallisuuteen, erittäinkin puuastioittensa ja lankkujensa avulla,
joita ahkerasti vietiin jahdeilla Tukholmaan. Vuonna 1685 syyskuun 14.
päivänä oli tulipalo hävittänyt kaupungin, joka ei ennättänyt oikein
toipua tästä onnettomuudesta, ennenkuin nälkä, sota ja rutto tulivat
senkin rauhallisia seutuja hävittämään. Nyt, 1721, ei vielä oltu
ehditty saada valmiiksi edes uutta kivikirkkoakaan, jota rakentamaan
oli ruvettu 1706. Talot olivat pieniä punattuja yksikerroksisia
puurakennuksia ja kadut ahtaat, niin että kaupunki tarjosi varsin vähän
mukavuuksia noille ylhäisille rauhanhierojille, joista Ruotsin
lähettiläät, valtioneuvos, kreivi Liljenstedt ja maaherra, parooni
Strömfelt sekä venäläinen tykistön ylipäällikkö, kreivi Bruce olivat jo
keväällä sinne tulleet, mutta tsaarin mahtava suosikki, salaneuvos
Österman oli odotuttanut itseään ja hidasteli tahallaan, saattaakseen
ruotsalaiset viimeisillensä ja ennättääkseen vielä perin köyhtyneestä
Suomesta kiskoa veroja. Lähettiläitä ja heidän lukuisia palvelijoitaan
varten oli kaupungin ulkopuolella olevalle Kivikarran saarelle
rakennettu iso huoneisto. Täällä ruotsalaiset kyllä tinkivät vähän
vastaan, mutta tässä kaupassa ei pitänytkään paikkaansa tuo tunnettu
ohje, että

    "kauan kauppoja hierota ei, ei tingitä paljon,
    puolet vain heti tingitähän..."

Lopuksi kiisteltiin Saarenmaasta ja Viipurista. Saarenmaa meni pian
menojaan, kun hätähuutoja alkoi kuulua Uuteenkaupunkiin Ruotsin
rannikoilta, missä Venäjän laivasto nyt jo kolmantena kesänä laski
maihin ja hävitti. Sittemmin, ja kun Österman pyysi Ruotsin
lähettiläitä tarkemmin lukemaan erään kohdan heidän (ei hänelle)
salaisista ohjeistaan, meni Viipurikin. Ennen rauhantekoa oli heinäkuun
20. päivänä sopimus tehty kahden kuukauden aselevosta.

Tuskin oli aselepo tullut tiedoksi, kun joukko veneitä ja pieniä
aluksia lähimmäisiltä rannikoilta riensi Uuteenkaupunkiin, joka nyt
katsottiin turvallisimmaksi paikaksi ja jossa varmimmat tiedot olivat
saatavina siitä, minnepäin ajan tuulet puhalsivat ja viirit kääntyivät.
Myöskin vastapäätä olevasta Roslagenista tuli suomalaisia pakolaisia
veneillä, vapisten malttamattomuudesta saadakseen tietää Suomen
kohtalon ja samalla omansakin, sillä useat heistä kärsivät Ruotsissa
yhtä suurta puutetta kuin kotona omassa hävitetyssä maassaan. Syntyi
jokseenkin vilkas vaihtokauppa. Venäjän ja Hollannin kauppiaat, jotka
olivat tulleet lähettiläiden ja näiden seurueitten mukana, eivät
halunneet ottaa vastaan arvottomia ruotsalaisia rahamerkkejä, vaan
myivät suoloja, jauhoja ja hamppua vaihtamalla niitä voihin, taliin,
turkiksiin, rautaan ja vaskilevyihin, joita suomalaiset olivat sieltä
täältä saaneet haalituiksi.

Sen talon ympärillä, jossa valtakuntain rajoista ja pohjoismaiden
asemasta tähän aikaan päätettiin, seisoi useana kesäpäivänä varhaisesta
aamusta myöhäiseen iltaan levottomasti odottava väkijoukko, joka
suurten herrain ja näiden seuralaisten ilmeistä koki arvata, oliko
kysymyksessä rauha vai sota. Jokaista livreapukuista kamaripalvelijaa,
joka sulkatöyhdöllä koristettuun hattuun ja kirjailtuun, avarahihaiseen
takkiin puettuna, salaperäisesti silmäillen näyttäytyi portailla tai
ovella, katseli joukko kuin oraakkelia, ja arvonsa tunnossa tekeytyi
tämä niin mahtavaksi kuin olisi pohjoismaiden kohtalo hänen
hartioillaan levännyt. Jos katselijat luulivat noista tärkeännäköisistä
kasvonilmeistä keksivänsä pahoja uutisia, kuului joukosta moni puoleksi
tukahdutettu huokaus ja vierähti moni toivoton kyynel; mutta jos
herrain ja palvelijain ilmapuntari osoitti kaunista säätä, silloin
virkistyi jälleen väkijoukon laimeneva luottamus, ja itsekukin puhui
vain tulevaisuudensuunnitelmistaan. Oli tultu siihen, että jokainen
tuollainen kirjaeltu narri Uudessakaupungissa voi rypistetyllä
otsallaan säikäyttää tämän muuten niin pelottoman kansan, joka monet
monituiset vuosikaudet oli kestänyt mitä suurimpia onnettomuuksia ja
rohjennut vastustaa monin kerroin voimakkaampaa vihollista.

Vaikka olikin aselepo, oli kuitenkin aika-ajoin huolestuttavia huhuja
liikkeellä. Milloin sanottiin sodan taas syttyneen, ja tsaarin itsensä
suurella laivastolla purjehtivan Tukholmaa kohti; milloin sanottiin
ylhäisten herrain tuolla sisällä joutuneen kiivaaseen riitaan ja
uhanneen viipymättä lähteä pois Uudestakaupungista; milloin taas oli
muka koko Suomi rauhansopimuksessa luovutettu. Tiheään kulkevista
sanansaattajista ja jokapäiväisistä neuvotteluista voitiin jo viimein
arvata, että ratkaiseva hetki lähestyi. Päivä päivältä eneni
levottomuus, ja neuvotteluhuoneen ulkopuolelle asetettujen kasakkain
oli monta kertaa vaikea saada uhkaavilla piikeillään uteliaiden kovin
lähentelevä joukko ulohtaalla pidetyksi.

Eräänä päivänä -- se oli elokuun 31. päivä varhain aamulla -- tuli
tiedoksi, että lähettiläät olivat olleet koolla koko edellisen päivän
ja että sanansaattaja myöhään illalla oli lähtenyt Pietariin, samalla
kuin toinen sananviejä nopeakulkuisessa purjealuksessa oli lähetetty
Tukholmaan. Näiden viestien sisältö ei pysynyt kauan salaisuutena.
Uusikaupunki heräsi riemupäivää viettämään, ajattelematta sitä
suruharsoa, jolla tämä päivä oli verhoava sen nimen Ruotsin
historiassa. Hengästyttävästä odotuksesta, epätietoisuuden kaikista
tuskista vaihtuivat väestön tunteet hillittömäksi iloksi. Suomalainen
luonne oli hetkiseksi kadottanut hitaisuutensa. Siellä itkettiin,
naurettiin, kiljuttiin, syleiltiin, tutut ja tuntemattomat, ystävät ja
vihamiehet kaikki sekaisin; yksinpä nuo hurjat, mutta iloiset
kasakatkin, jotka niin kauan olivat olleet maan kauhistuksena,
pyörähtelivät satamassa käsitysten merimiesten ja talonpoikaisakkain
kanssa, pullot kädessä, hurraata huutaen! Kaikki oli unhotettu, kaikki
mitä oli kärsitty, kaikki mitä oli alttiiksi pantu, vuosikausien
viheliäisyys, verivirrat, sadattuhannet haudat, köyhyys, nälkä,
maanpako, kuolema, toivottomuus, kaikki, kaikki oli tällä hetkellä
unhotettu sen sanomattoman, autuaallisen tunteen vallassa, että
ihmisillä taas oli isänmaa, koti ja tulevaisuus. Ihmiset tunsivat
pelastuneensa äärimmäisen hädän perikadosta; he olivat olleet niin
tuiki sorrettuja, etteivät enää oikein osanneet toivoa vastakaan
parempia päiviä. Mitäpä nyt enää merkitsivät kärsimykset ja tappiot;
ihmiset tunsivat nyt taas olevansa oikeutettuja elämään, ja tämän
tuntiessaan he olivat taas rikkaita, onnellisia, huolettomia ja
vapaita.

Hallitsijain vahvistusta rauhanteolle, molemmat annettu 9. päivänä
syyskuuta, ei tarvittu kauan odottaa. Mutta jo ennenkuin räikkyvät
torvet julistivat tämän ilosanoman kansalle, oli tieto siitä lentänyt
yli maan ja valtakunnan, ja verta vuotava Ruotsi, verensä jo
vuodattanut Suomi, hengittivät jälleen.

Jos jälkimaailma, joka synkein silmin on katsellut Uudenkaupungin
rauhansopimusta, olisi yhden ainoankin päivän kokenut noita
suunnattomia suruja ja noita nimettömiä tunteita, ehkäpä se olisi
silloin leppeämmällä kädellä kosketellut Uudenkaupungin suruharsoakin
ja kirjoittanut sen nimen niiden sallimuksen neuvonpiteiden joukkoon,
joiden alle on painettu välttämättömyyden leima.



2. UUDENKAUPUNGIN SATAMASSA.


Niille nuorille hienoille ja ylhäisille herroille, jotka seuralaisina
ja apulaisina olivat seuranneet lähettiläitä Uuteenkaupunkiin, oli
täällä kovin vähän huvituksia tarjona. He käyttivät sentähden muutamain
tuntien joutoajan kävelläkseen saman 31. päivän iltapuolella satamassa
ja katsellakseen niitä kirjavia väkijoukkoja, jotka tottumattomina
iloisia päiviä viettämään nyt käyttäytyivät sitä meluisemmin.

Elämä satamassa oli hyvin vilkasta. Kaikki alukset ja veneet oli
liputettu, ja ne, joilla ei lippuja ollut, kokivat korvata tämän
puutteen vihannoilla koivuilla, joita oli pystytetty niin kosolti, että
satama oli kuin lehto. Syyskuun aurinko (sillä uuden luvun mukaan olisi
jo ollut 11. päivä syyskuuta) paistoi kirkkaasti tyynelle
vedenpinnalle, joka vast'ikään oli sekin tehnyt rauhan meren myrskyjen
kanssa. Puoteja oli tuota pikaa pystytetty rannalle, oluesta ja
paloviinasta ei ollut puutetta, ja venäläiset sotamiehet, ainoat,
joilla oli rahaa, pitivät menekistä huolen. Heidän nähtiin anteliaasti
ja ilomielin kestitsevän uusia ystäviään, etenkin, missä nuoria tyttöjä
oli seurassa. Useat näistä sotamiehistä olivat täällä ollessaan naineet
suomalaisia naisia, joita verraten runsaasti oli saatavana, sillä maan
jäljelle jääneistä asukkaista oli ainakin kolme naista yhtä miestä
kohden. Toiset olivat solmineet rakkaudenliittoja paikkakunnalla, ja
toiset kiirehtivät tekemään sitä nyt, kun tiesivät, että heidän oli
pakko neljän viikon kuluessa poistua maasta. He olivat tottuneet
tässä toimessa suuremmitta mutkitta menettelemään, sillä tavat olivat
pitkän viheliäisyyden aikana valitettavasti niin höltyneet, että miltei
kuka nainen hyvänsä salli myydä itsensä vaimoksi ilettävimmälle
koirankuonolaiselle, kun tämä vain tarjosi moniaita kirkkaita
hopearuplia tai lypsävän lehmän, ja yhtäkaikki oli hän mielestään
onnellinen, ettei häntä ilmaiseksi otettu, niinkuin usein tapahtui,
kun naisia ja lapsia vietiin siirtolaisiksi Venäjälle. Sotakurikin,
jota kaivattu ruhtinas Galitzin oli ankarasti pitänyt niin pitkälle
kuin hänen kätensä ulottui, oli viimeisinä vuosina, uuden
kenraalikuvernöörin, kansanryöväri Douglasin aikana paljon höltynyt,
niin että sotaväki oli tottunut harjoittamaan valloitetussa maassa
kaikenlaista vallattomuutta.

Nälästä ja kaikenlaisista puutteista menehtyneet suomalaiset eivät
sietäneet montakaan tilkkaa paloviinaa, kun heidän verensä jo alkoi
kuohua, niin että tuo yhden päivän vanha "ikuinen" rauha oli jo vähällä
alkuunsa loppua. Kateuden, kenties myöskin nöyryytyksen tunne täytti
suomalaisten mielet ja ehkä lisäksi harmiakin siitä, että sotamiehillä
oli kaikkea mitä tarvitsivat, jopa rahaakin taskut täynnä. Siellä
täällä syntyi riitaa puotien ympärillä, ja riidasta sukeutui käsikähmä,
joka tavallisesti päättyi suomalaisten tappioksi, sillä heidän
joukossaan oli vain harvassa nuoria ja väkeviä miehiä; melkein kaikki
olivat harmaapäisiä ukkoja tai puolikasvuisia poikia. Onneksi oli ilo
rauhanteosta kaiken tämän ohessa niin suuri, ja naiset, jotka olivat
kärhämän aiheena, niin ahkerat rauhaa rakentamaan, että riidat
päättyivät yhtä pian kuin olivat alkaneetkin ja että suurin osa
kansasta ei ottanut niistä huoliakseen.

Kaksi nuorta ja komeata herraa, parooni Sparrfelt ja eräs von Weidern,
edellinen kreivi Liljenstedtin yksityissihteeri ja jälkimmäinen samassa
toimessa salaneuvos Östermanilla, kävelivät käsitysten ikäänkuin
rauhansovinnon vertauskuvana, huvikseen katsellen melskettä, kun heidän
huomionsa kiintyi uuteen, lähellä rantaa syntyneeseen meteliin. Muuan
pitkä venäläinen krenatööri ajeli nauraen ja kiroillen erästä nuorta
suomalaista talonpoikaistyttöä, joka, päästäkseen häntä pakoon, juoksi
veneeseen, ja lykkäsi sen ulos rannasta. Krenatööri juoksi hänen
jälkeensä matalaan rantaveteen ja tarttui veneen keulaan kiinni. Tyttö
uhkasi airolla, ja kun mies ei hellittänyt otettaan, läimäytti tyttö
häntä kelpo lailla olkaan. Tästä vihastunut krenatööri painoi veneen
keulan veteen; tyttö menetti tasapainonsa ja luiskahti hänkin veteen,
jossa uusi taistelu syntyi hänen ja ahdistajan välillä.

Nuoret herrat lähenivät uteliaina tätä melskettä katsomaan. Vielä
kerran pääsi tyttö pakoon, mutta sen sijaan, että olisi paennut
rannalle, jäi hän rohkeasti seisomaan ja uhkasi krenatööriä jälleen
airolla.

-- _Morbleu_, -- huudahti Sparrfelt hienosti kiroten, -- luulenpa
nähneeni tuon urhoollisen tytön joskus ennenkin. Oikein; sehän on
Tukholman pikku Maria, hän, joka on tenhonnut oman veljeni,
ratsumestarin. Millä pirun lailla hänestä on tullut talonpoikaistyttö
ja miten hän on tullut Uuteenkaupunkiin?

Krenatööri juoksi, huolimatta uudesta sätkäyksestä, tyttöön käsiksi, ja
väänsi airon hänen käsistään.

-- Tekeepä totisesti mieleni sysätä veljeni syrjään, huudahti
Sparrfelt, juosten rantaan auttamaan heikompaa sukupuolta. Mutta hän
tuli yhtä postipäivää myöhemmin kuin olisi pitänyt. Eräs
talonpojantakkiin puettu nuori mies ehti ennen häntä, juoksi veteen ja
tarttui vuorostaan krenatööriä vyötäisiin. Tämä päästi tytön ja kääntyi
raivostuneena uutta vastustajaansa vastaan. Kiivas painiskelu syntyi
molempain kesken, ja tyttö riensi sillä aikaa rannalle, mutta seisahtui
sinne, kasvot tulipunaisina, odottamaan ottelun loppua.

Krenatööri, joka oli päätään pitempi vastustajaansa, heittäysi
ruumiinsa koko painolla hänen päällensä, painaaksensa hänet veteen.
Vastoin kaikkia luuloja hän oli kuitenkin tuossa lyhyessä, mutta
hartevassa talonpojantakkiin puetussa nuorukaisessa tavannut
väkevämpänsä. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies nosti hänet ylös ja
paiskasi sitten pitkäkseen savensekaiseen veteen, joka tässä oli vain
noin kyynärän syvyistä.

Rannalla oleva väkijoukko kirkui ilosta.

Sparrfelt otti sillä välin tilaisuudesta vaarin ja meni tervehtimään
nuorta tyttöä, jonka harvinainen, mielenliikutuksen ylentämä kauneus
saattoi von Weiderninkin hämmästyksestä huudahtamaan.

-- Pidän itseni onnellisena, rakastettava Maria, voidessani tarjota
teille suojelustani noita raakoja sotamiehiä ja talonpoikia vastaan, --
virkkoi nuori ritari ranskaksi äänellä, joka oli samalla suojeleva ja
keikarimainen. -- Tulkaa, minä vien teidät lähettilään asuntoon; siellä
voitte rauhassa kertoa minulle, minkä kummallisen sattuman johdosta
minä tapaan teidät täällä ja tuossa oudossa valepuvussa.

Nuoren tytön huomio oli miesten taisteluun niin kiintynyt, ettei hän
ensin huomannutkaan uutta suojelijaansa. Mutta tuskin kuuli hän nimeään
mainittavan, kun hän äkkiä kalpeni ja veti nopeasti villahuivinsa
alemma otsalleen. -- Armollinen herra erehtyy, -- sanoi hän ruotsiksi
vähän vapisevalla äänellä ja Ahvenanmaan murretta puhuen.

-- _Mille tonnerres!_ -- jatkoi hämmästynyt Sparrfelt; -- olisiko se
tosiaankin?... Mutta ei, ihana Maria, älkää yrittäkökään pettää minua.
Ken kerran on nähnyt teidät, hän jo heti ensi silmäyksellä tuntee Maria
Larssonin kreivitär Hornin rakastettavan holhokin, jota niin monta
vuotta on kasvatettu hänen talossaan Tukholmassa.

-- En tunne sarvia[2] enkä sorkkia, -- vastasi tyttö nauruun remahtaen
ja vielä enemmän ahvenalaisiksi murtaen. -- Minä olen Ahvenanmaalta ja
olen tätini kanssa ollut seitsemän vuotta Roslagenissa. Kas, sepä oli
konvehti, sanoi äiti silakkata. Mutta sitten satuin tungoksessa
kadottamaan tätini, ja niin tuli tuo ilkeä mies...

-- Sepä olisi tuhannen tulimmaista, -- vastasi parooni Sparrfelt, taas
suurellisesti keikauttaen tekotukalla koristettua niskaansa, mutta
nähtävästi kahden vaiheilla. -- Jos et sinä ole, se on, jos _te_ ette
ole sama Maria, jonka kanssa minulla oli kunnia tanssia espanjalainen
katrilli viime talvena kreivi Bertelsköldin luona, niin on varmaan joku
suomalainen noita-akka kopioinut teidän muotokuvanne ja sekoittanut
rakkaudenjuomaa siihen reininviiniin, jota minun oli kunnia
päivällisillä juoda teidän menestykseksenne kreivi Liljenstedtin luona.
Kaikkien Cupidon oikkujen kautta, ihana Maria, lienette kuka hyvänsä,
niin pyydän tänä päivänä saada olla teidän ritarinne.

-- Hoitakoon hän Cupidoa, jos hänellä on senniminen hevonen, mutta
antakoon minun olla rauhassa, sillä en minä ole mikään noita-akka, --
vastasi tyttö. -- Kas, tuolla tulee Elias! -- ja näin sanoen jätti hän
paroonin ja kiirehti tuota talonpojantakkiin puettua miestä kohti, joka
voitettuaan pitkän krenatöörin tuli nyt tytön luo.

Asianlaita oli se, että venäläisten päällikkö, joka ankarasti oli
käskenyt ehkäisemään tänä päivänä riitaisuudet suomalaisen väestön
kanssa, oli pannut patrullin liikkeelle, ja se saapui juuri oikeaan
aikaan ottaakseen krenatöörin kiinni ja viedäkseen hänet rauhattomuuden
tekijänä päävartioon. Täten keskeytyi taistelu; ja talonpojantakkiin
puettu mies pääsi ilman sen enempiä seikkailuja kuivalle maalle
jälleen.

-- Tule, Elias, -- sanoi tyttö ja kävi nuorukaista käsivarteen; --
hakekaamme täti käsiimme.

Parooni Sparrfelt esteli, mutta kun hän ei varmaan tiennyt, kuka tuo
kummallinen tyttö oikeastaan oli, laski hän hänet menemään, ja ennen
pitkää oli tyttö saattelijansa kanssa kadonnut väkijoukkoon.

Weidern kohautti olkapäitään. -- Meillä, -- sanoi hän, -- ei tarvita
noin monia mutkia orjatytön suhteen, olkoonpa hän sitten ihana kuin
Pyhä Anna tai kuin itse keisarinna Katariina.

-- Meillä ei ole orjia, -- vastasi Sparrfelt. -- _Morbleu_, olen
kenties erehtynyt tuon ruskean tukan ja noiden ilkamoivien sinisten
silmäin suhteen. Mutta vieläkin panen kreivi Liljenstedtin vetoon
halpaa kirjuria vastaan, että tämä on se oikea Maria Larsson, joka
lumosi kahtena viime vuotena kaikki Tukholman nuoret herrat. Selittäkää
minulle tämä pulma, parooni hyvä! Onko hän, tuo viehättävä olento, äkkiä
muuttunut ahvenanmaalaiseksi talonpoikaistytöksi vai olemmeko rauhan
maljaan liian syvälle kurkistaneet?



3. KOLME PAKOLAISTA.


Turhaa oli pitää salassa Uudenkaupungin rauhantekoa, kun hallitsijain
vahvistus oli tullut Tukholmasta ja Pietarista. Niinkuin pimeässä yössä
valo tunkee suljetusta majakasta kaikkien rakojen kautta, niin kihoili
heti alussa tämä suuri uutinen hataroilta huulilta ja tuli pian,
joskaan ei virallisesti, kaikkien tietoon. Kokkolan raatimies Jaakko
Fahlander, jota jälkimaailma saa kiittää parhaasta senaikaisesta
kuvauksesta, mikä meillä suomalaisilla on Isonvihan ajoilta, kuuli
tämän uutisen rauhanhierojain omasta suusta Uudessakaupungissa ja sai
puolinaisella vaitiolon lupauksella vietäviksi ne terveiset
venäläiselle linnanpäällikölle Vaasaan, että valtuutetut eivät olleet
turhaan keskustelleet. Linnanpäällikkö puolestaan ei myöskään voinut
pitää suutansa kiinni, ja niin lensi rauhansanoma pitkin rannikkoa
pohjoiseen päin suureksi iloksi venäläisillekin sotajoukoille, jotka jo
olivat kovin kyllästyneet tämän hävitetyn maan kehnoihin
majapaikkoihin.

Aamulla edellisessä luvussa kerrotun tapauksen jälkeen kutsutti kreivi
Liljenstedt sihteerinsä, parooni Sparrfeltin luoksensa ja antoi hänelle
nuhteita eilispäivän johdosta. -- Paroonin on nähty antautuvan puheisiin
hyvin epäluulonalaisten henkilöiden kanssa, -- sanoi hän.

Sparrfelt kertoi pienen seikkailunsa. -- Se nuori tyttö, -- sanoi hän,
-- jos se on hän -- on suomalainen porvarintytär Vaasasta ja sai,
yhdessä useiden muiden Tukholmaan tulleiden suomalaisten pakolaisten
kanssa, kreivi Hornin välityksellä armon. Kreivitär Hornin huomio
kiintyi tähän pieneen porvarintyttäreen ja hän toimitti tytölle hänen
säätyään paljon hienomman kasvatuksen, jonka tähden tyttö toisinaan
myös sai armon olla saapuvilla ylhäisten iltaseuroissa. Luonnollista
oli, että äkkiarvaamatta nähtyäni sellaisen henkilön valepuvussa ja
noin tukalassa asemassa...

-- Niin täytyi teidän tietysti nuorena keikarina antaa hänelle
ritarillinen suojeluksenne, kyllä ymmärrän. Mutta tietäneekö parooni,
että tytön toveri, eräs nuori, talonpojantakkiin puettu mies on
tunnettu olevan kuuluisan Löfvingin rohkeimpia sissejä, sanalla sanoen,
olevan kivekäs?

Sparrfelt vakuutti olleensa tästä tietämätön.

-- Niin se kumminkin on, -- jatkoi kreivi. -- Tuskin kolme viikkoa
sitten, siis aseleposopimuksen jälkeen, on sama mies todistettavasti
ollut sen aseellisen rosvojoukon johtajana, joka karkasi erään
Paraisten saaristossa olleen vihollisen kaleerin kimppuun, ryösti ja
poltti sen. Hänen ilmestymisensä tänne on herättänyt huomiota, kreivi
Bruce puhuu asiasta närkästyksellä, ja pelättävä on, että tuskin vielä
solmittu rauha voi joutua vaaraan moisten kovin epäilyttävien
tapahtumain tähden.

-- Entä luvattu yleinen anteeksianto?

-- Se ei ulotu rosvoihin. Muuksi ei nyt enää voi sanoa noita
uppiniskaisia kivekkäitä, jotka kiukustuttavat vastustajiamme juuri
silloin, kun kaikki riippuu rauhallisista tarkoituksista. Ruotsin
virastojen täytyy osoittautua yhtä innokkaiksi kuin venäläistenkin
estäessään mokomia rosvouksia, ja tahtoni sentähden on, että parooni
heti kohta liittyy siihen venäläiseen komennuskuntaan, joka on saanut
käskyn etsiä puheenalaista miestä ja ottaa kiinni hänet ynnä kaikki
hänen seuralaisensa ja kumppaninsa.

Sparrfelt kumarsi, tyytyväisenä siitä, että vielä kerran ja nyt
laillisin valtakirjoin, sai esiintyä tuon salaperäisen tytön
suojelijana. Ei hänellä myöskään liene ollut erittäin suurta halua
säästää tuota talonpojantakkiin puettua nuorta miestä, jota hän syystä
piti suosittuna kilpailijanaan. Hän noudatti siis kiireesti esimiehensä
käskyä ja oli puolen tunnin perästä sen jälkeen tiedusteluretkellä,
yhdessä palvelijansa ja venäläisen komennuskunnan kanssa, johon kuului
yksi upseeri ja kaksikymmentä kasakkaa.

Pian oli pieni Uusikaupunki tutkittu. Etsityt eivät olleet kaupungissa.
Kyseltiin talonpojilta, jotka olivat tuoneet kaupunkiin kunkin
manttaalin, rauhanneuvottelijoille suoritettavaksi määrättyä voita. Ei
kukaan tiennyt pakolaisista mitään tai ei ollut tietävinään, Useimmat
olivat liitossa kivekkäiden kanssa, ja ne, jotka eivät olleet,
pelkäsivät heidän kostoansa.

Kreivi Brucen käskystä julisti nyt rummunlyöjä Uudenkaupungin kaduilla,
että sadan ruplan palkinto (mahdottoman suuri summa siihen aikaan)
luvattiin sille tahi niille, jotka voivat ottaa kiinni ja venäläisten
virastojen käsiin jättää rantarosvon Elias Pietarinpojan, joka oli
kanteenalaisena siitä, että oli hyökännyt tsaarillisen majesteetin
kaleerin Golubkan kimppuun ja polttanut sen sekä rikkonut aselevon.
Samaan tarkoitukseen lupasi kreivi Liljenstedt sata hopeatalaria ja
jokaisesta Pietarinpojan kumppanista kaksikymmentä.

Jo viimein antoi muuan ämmä lahjoa itseltänsä sen tunnustuksen, että
eräs nuori mies ja nuori tyttö olivat varhain aamulla matkustaneet
kaupungista pohjoiseen päin kärryillä, härkä edessä. Mutta samalla
ilmoitettiin satamasta, että kaksi samanlaista henkilöä, vanha nainen
muassaan, jo edellisenä iltana oli lähtenyt purjeveneellä pohjoiseen
päin. Sparrfelt, joka ei löytänyt venettä, mihin tyttö edellisenä
päivänä oli juossut, piti tätä jälkimmäistä ilmoitusta oikeana,
miehitti nopeakulkuisen jahdin ja otti mukaansa moniaita venäläisiä
sotamiehiä ynnä yhden aliupseerin. Kasakat sitävastoin ratsastivat
pohjoiseen päin pakolaisia kiinni ottamaan, jos nämä olisivat maitse
matkustaneet.

Oli navakka lounaistuuli, ja jahti laski laitatuulta Lyökin majakkaa ja
Pyhämaata kohti. Jokainen pieninkin vene, joka vain meni pohjoista
kohti, saavutettiin ja tutkittiin. Milloin tavattiin kalastaja, joka
oli laskenut verkkonsa Kukkaistenmaan vierelle; milloin joku
eurajokelainen talonpoika, joka palasi Uudestakaupungista muassaan pari
kapallista suoloja. Mutta tuuli kiihtyi sillä välin, pakottaen
takaa-ajajat pysymään ulompana rannikosta.

Tuolla ikään luikahti purje ihan maan rannassa. Sparrfelt koetti kaikin
mokomin saavuttaa sen, ennenkuin se ehtisi Kursilan salmelle. Se ei
onnistunut: vene puikahti salmeen, mutta jahti kulki parempaa vauhtia,
väli lyheni, ja nyt voitiin selvästi erottaa veneessä mies ja kaksi
naista.

Sparrfelt nostatti kaikki purjeet ja seurasi venettä salmessa. Nyt
oltiin vain parin pyssynkantaman matkan päässä veneestä, jota
huutamalla kehoitettiin laskemaan jahdin viereen. Ensin se näytti
aikovan noudattaa käskyä; purje vedettiin kokoon, ja jahti tuli
lähemmä. Sparrfelt tunsi nyt saman nuorukaisen, joka eilen oli
heittänyt krenatöörin veteen. Varmana asiastaan otatti hän jo köysiä
esille, sitoakseen rosvon.

Mutta veneen äskeisen liikkeen huomattiin kohta olevan vain
pahankurista pilaa. Jahti oli tuskin päässyt muutamia syliä eteenpäin,
ennenkuin se oli tuulen alapuolella tuuhean metsän suojassa Kamelan
luona; purjeet riippuivat irrallaan ja alkoivat lepattaa. Veneestä
sitävastoin pistettiin veteen kahdet hangat, ja se loittoni tasaisesti,
mutta nopeasti, kunnes pääsi aukealle merelle, ja sen purjeet taas
pullistuivat vinhan lounaistuulen puhaltaessa.

Sparrfelt raivosi. Airoihin täytyi nyt jahdissakin turvautua, mutta
tämä kävi hitaasti, ja kun vihdoin taas saatiin tuulta purjeisiin,
näkyi pakeneva vene kaukana pohjoisessa ainoastaan pienoisena valkeana
pilkkuna vaahtoavain aaltojen keskessä.

-- Piru vieköön sen riiviön! -- huudahti nimismies, joka virkansa
puolesta oli muiden mukana jahdissa. -- Se luikahtaa juuri nyt
Pitkäluodon taa, ja tunnin perästä meillä on pimeä. Tänään tuskin
saamme rosvoa kiinni.

-- Pilvi käy sakeammaksi, ja myrsky kiihtyy; eikö olisi parasta turvata
maihin ennen yön tuloa? -- kysyi aliupseeri, eräs saksilainen
maamoukka, josta alkoi tuntua tukalalta noilla yhä yltyvillä aalloilla.

-- Pidä paremmin tuuleen ja laske suoraan tuota purjetta kohti! -- oli
Sparrfeltin vastaus. Hän oli palvellut laivastossa ja tahtoi näyttää,
ettei hän suolaista vettä pelännyt. Käskyä toteltiin, ja jahti kiisi
nuolen nopeudella yli pimenevien aaltojen.

Me jätämme nyt toistaiseksi tämän hienon vapaaherran nimismiehinensä ja
sotilainensa innokkaasti taistelemaan Pohjanlahden laineita vastaan ja
luomme sen sijaan silmäyksen tuohon epäluulonalaiseen veneeseen, jota
he ajavat takaa innokkaasti kuin otusta.

Se oli tavallinen pienenpuoleinen, ainoastaan peräpurjeella ja
halkaisijalla varustettu verkkovene semmoista terävää ja sopusuhtaista
tekoa, joka osoittaa hyvää purjehtijaa. Peräsintä hoiti sama
nuori mies, joka oli paininut krenatöörin kanssa ja jota hänen
vangitsemiskuulutuksessaan kutsuttiin Elias Pietarinpojaksi. Hän ei
liene ollut paljon yli kahdenkymmenen vuoden vanha, hänellä oli vaalea
tukka, avoimet, vähän päivettyneet kasvot, rehelliset harmaat silmät,
ja koko hänen olentonsa osoitti neuvokkuutta, ravakkuutta ja
ilomielistä hyvyyttä. Jos murhat ja rosvoukset olivat noita käsiä
tahranneet, niin se ei ollut tapahtunut ainakaan julmuudesta ja
saaliinhimosta. Tämä ryöväri näytti pikemmin sellaiselta, että hän
voisi antaa myrskyssä oman takkinsa hädänalaiselle, kuin että hän oman
voiton vuoksi kävisi ryöstämään häntä pimeässä ja tyynellä vedellä.
Venettään hän hoiti tarkalla kädellä ja pelottomasti, miltei
uhkarohkeasti.

Keskellä venettä istui noin 70-vuotias, vanhaan lammasnahkaturkkiin
puettu vähäkuuloinen nainen. Joka kerta, kun vene kallistui, siirrähti
hän hätäisesti tuulen puolelle ja mumisi hiljaa jonkin rukouksen
hampaidensa välitse.

Veneen keulassa oleva kolmas henkilö oli se sama nuori tyttö, jota
parooni Sparrfelt oli kutsunut Maria Larssoniksi ja joka niin rohkeasti
puolusti itseään pitkää krenatööriä vastaan. Hän oli pikemmin lyhyt
kuin pitkä, jäntevä ja kaikissa liikkeissään ripeä; hänellä oli pitkä,
ruskea, kahdelle palmikolle pantu tukka, älykkäät siniset silmät,
hienot ja kauniit kasvot, liian hienot talonpoikaistytön, mutta samalla
liian reippaat kaupunkilaisnaisen kasvoiksi, ja koko hänen olennossaan
oli synnynnäistä, huolellisen kasvatuksen jalostamaa hempeyttä. Hän oli
soutanut salmessa ja oli siitä vielä palavissaan, mutta käsiin
kohonneet rakot osoittivat hänen tottumattomuuttaan sellaiseen työhön.
Kun jahti oli vähällä saavuttaa veneen, hän oli säikähtänyt enemmän
kuin tahtoi tunnustaa, mutta nuorukaisen vakava ryhti rohkaisi taas
hänen mielensä ja aaltoja väisti hän vain silloin, kun vettä pärskähti
laidan yli veneeseen kastellen hänen mustasta kamlotista tehdyn
täytetyn röijynsä.

Pakolaisia pikimmältään silmäten olisi helposti voinut luulla, että
siinä oli nuori herrasneiti hoitajattaren ja uskotun palvelijansa
seurassa; niin huomattava oli ero käytöksessä tuon nuoren neidin ja
hänen seuralaistensa välillä. Mutta tarkemmin katsottaessa huomasi
pian, että hänen varmuutensa oli vain tuon nuoren miehen vakavan ryhdin
heijastusta, ja että tuon näennäisen välinpitämättömyyden takana
piilivät kaikki nuoren sydämen vaihtelevat tunteet: pelko, epäilys,
toivo, levottomuus ja -- kukapa sen voi niin tarkoin tietää? -- kenties
myöskin semmoisia muistoja, joita ajatellessa sydän sulaa surullisten
mietteiden valtaan.



4. SYYSMYRSKYT v. 1721.


-- Onko meillä vielä pitkälti Raumalle? -- kysyi nuori tyttö vähän
aikaa levottomasti katseltuaan paksua mustaa pilveä, joka kohosi
lounaiselta taivaanrannalta. Elias oli selin sinnepäin ja hänellä oli
kirkas taivas edessään, istuessaan veneen perässä kasvot pohjoiseen
päin.

-- Raumalle on meillä vielä kaksi runsasta penikulmaa, emmekä taida
olla sinne juuri erittäin tervetulleita, -- vastasi nuorukainen. --
Maria kyllä saattaa mennä sinne, mutta minä en, -- lisäsi hän.

-- Ja miksi et sinä? -- kysyi tyttö.

-- Niin, minkätähden on meillä puolelta päivin asti ollut tuo
vainukoira kintereillämme? -- jatkoi nuorukainen naurahtaen ja samalla
katsahtaen taaksensa jahtia, joka oli levittänyt kaikki purjeensa ja
aika vauhtia puski aaltojen läpi noin penikulman etelämpänä.

-- Et ole siitä vielä mitään puhunut, Elias. Vasta
Uudessakaupungissahan tapasimme toisemme, sittenkun ahvenanmaalainen,
joka oli tuonut minut Tukholmasta, jätti meidät. Minä tunsin sinut
talonpojantakissasi heti, vaikket sinä minua tuntenut, ja sinä olit
kovin hyvä, kun lupasit viedä minut aina Vaasaan asti.

-- Enhän toki voinut jättää sinua oman onnesi nojaan moiseen seuraan.
Ensiksikin olemme oikeat orpanukset; äitini oli sinun tätisi, isäsi
sisar. Mutta näethän, Maria, tuo purjetilkku pyrkii meitä kovin lähelle
ja saapi apua Raumalta, sillä sinne on sotaväkeä majoitettu. Mutta
tällä kertaa se pahasti pettyy. Meillä on, jumalankiitos, pimeä
puolen tunnin perästä ja vähän myrskyä ja lumipyryä talon tarpeiksi.
Näetkö tätä nuoranpätkää; isäni isä on saanut sen Turussa eräältä
noita-akalta, jota kutsuttiin Mustaksi Jaanaksi, mutta hän ei koskaan
tahtonut sitä käyttää. Siinä on ollut kolmetoista solmua, mutta nyt on
niitä vain kaksi. Minä päästin tänä päivänä tuolla salmen luona yhden
ja aion juuri nyt päästää toisen.

-- Hyi, Elias, kuinka saatat käyttää mokomaa pahusta merellä! Mitä
sillä teet?

-- Se on hyvä kapine, se on auttanut minua monet kerrat, kun ajokoirat
ovat olleet vähällä haukata kinttujani. Jos päästän solmun auki, niin
minulla on tuuli miltä ilmalta haluan. Jos päästän kaksi, on minulla
myrsky, niin että vinkuu nurkissa, ja jos päästän kolme, niin ei voi
mikään laiva kestää merellä, ja lumi tulee kuin valkoinen vaippa
päällemme keskellä kesää, ja myrsky pyyhkäisee metsät ja huoneet
tiehensä, ja silloin jyskää ja ryskää kuin tuomiopäivänä. Näethän, että
minulla vielä on kaksi solmua.

-- Mutta sehän on jumalatonta! Jos et olisi niin hyvä kuin olet, voisin
ruveta sinua pelkäämään. Myrsky nousee kyllä ilmankin tänä iltana.
Mutta sano minulle, miksi he ajavat meitä takaa?

-- Onhan se semmoinen pienoinen juttu, eikä aivan pitkäkään. Sinä yönä,
jona Mainiemi lensi ilmaan, antoi isäni viedä äitini ja meidät lapset
erääseen vähäiseen merensaaristossa olevaan saareen, aikoen noutaa
meidät pois, mutta silloin kävikin niin pahasti että isäni haavoittui.
Me kärsimme kurjuutta kolmen viikon ajan, kunnes eräässä Paraisten
laivassa pääsimme Ruotsiin. Siellä asuimme muutamia vuosia, ja
siellä tapasin sinut kreivi Hornin luona. Eräänä päivänä tuli isäni
takaisin, urhoollinen Löfving muassaan, ja kun Löfving taas lähti
seikkailuilleen, pyysin minä päästäkseni hänen kanssansa. Lujalle se
otti, sen saat uskoa, sekä isän että äidin puolelta, mutta minä olin
itsepäinen kuin synti ja sain viimein tahtoni täytetyksi. Niin seurasin
sitten Löfvingiä neljä vuotta tuhansissa vaaroissa ja opin hänen
sotakeinonsa. Ne olivat ainoat kelvolliset keinot siihen aikaan, enkä
ole enää pannut muistiin kaikkia niitä kertoja, jolloin olen, akaksi
tai kerjäläiseksi puettuna, ollut kasakan piikkiä, musketin suuta ja
hirsipuuta likellä. Löfving oli kyllästynyt maalla retkeilemään; me
retkeilimme sen sijaan merellä. Venäjän kaleereja tuli saaliilla
lastattuina Ruotsin rantamailta; me otimme vähäisen osan saaliista
takaisin; mitäpä pahaa siinä voi olla? Aselevosta emme tienneet. Eräänä
kauniina kuutamoyönä tapahtui, että tulimme Paraisten saaristoon.
Siellä oli kaleeri rantaan kytkettynä; Golubka oli sen nimi; miehet
olivat menneet maihin renttuamaan, ja vartija nukkui. Kaksikymmentä
miestä meitä oli, kolme venettä meillä oli. Sukkelasti siinä
liikuttiin. Me iskimme kaleeriin kiinni, otimme mitä taisimme ja
poltimme loput. Kaleeri upposi kuin paha omatunto; siinä oli
kirkonkelloja, ja ne soivat nyt aamusaarnaan meren pohjassa aina
tuomiopäivään asti.

-- Voi voi, jos tietäisivät sinun tehneen sen, Elias!

-- Niinkuin eivät tietäisi! Minut tuntevat kaikki ihmiset, ehtimiseen
vihjailtiin minulle Uudessakaupungissa salaisesti, että painuisin
tieheni. Douglas ei minua suosi, ja Bruce on luvannut palkinnon
päästäni. Heti kun näin tuon virolaisen purjetilkun, ajattelin: tuossa
ne nuuskijat nyt ovat! Ei hätää mitään, Maria! Näillä solmuilla kyllä
pidän puoliani, jos niiksi tulee, niin ettei heihin ole jäävä yhtä
ainoaa kuivaa riepua.

Tuli hämärä. He olivat ennättäneet Rihtniemen kohdalle, joka
puolentoista penikulman päässä Raumalta lounaaseen pistää ulos mereen,
ja aikoivat juuri purjehtia myötätuulta niemen ympäri, kun vene
yht'äkkiä törmäsi niin ankarasti vedenalaista kalliota vasten, että
sekä tyttö että vanha nainen lensivät soututeljolta alas. Heti kohta
tempasi aalto veneen ylös ja nyt se oli taas väljällä vedellä. Mutta
vaarasta ei oltu päästy. Alempi aspi, johon peräsin oli kiinnitetty,
oli katkennut, ja venettä saattoi ohjata vain mitä suurimmalla
vaivalla. Onnettomuuden lisäksi virtasi vielä vettä sisään melkoisen
suuresta emäpuun juureen tulleesta reiästä.

Nuoren miehen ensimmäinen ajatus oli rauhoittaa naisia. -- Istukaa
kauniisti aloillanne! -- huusi hän. -- Tunnen hyvin tuon salakavalan
kallion; se on pettänyt monen kelpo miehen syyshämärissä. Ei vaaraa
mitään. Ennen neljännestunnin kuluttua voimme olla maissa.

Vanha nainen ei ottanut rauhoittuakseen. Hän huusi kohti kurkkua, että
vene uppoaa ja heittäysi joka kerta, kun vene kallistui, vastakkaiselle
puolelle. Maria sitävastoin tempasi viskaimen ja ammensi reippaasti
vettä veneestä. Eliaksen täytyi koota purje ja käydä airoihin käsiksi.
Tätä tehdessä nähtiin jahdin aika vauhtia lähenevän, vaikka oli hämärä,
sillä vene oli arvattavasti vielä sen näkyvissä.

-- Mitä sinä teet? -- kysyi tyttö, kun Elias hetken ajaksi herkesi
soutamasta.

-- En mitään, -- vastasi Elias. -- Päästän vain tuon toisen solmun.

Ja ikäänkuin olisi ilma tätä merkkiä odottanut, kiihtyi myrsky äkkiä
hirvittävällä voimalla, niin että ulappa laajalti niemen ympärillä
peittyi vaahtoon, ja salakarit alkoivat ärjyä kuin metsänpedot
pimeässä. Sillä vähäisellä matkalla, mikä vielä oli kuljettavana,
uhkasi vene joka hetki joutua perikatoon. Kumminkin saapuivat he, vene
vettä puolillaan, onnellisesti rantaan.

-- Pois tuo valkea nenäliina! -- huusi nuorukainen. Maria totteli.
Liinanen, jonka tämä oli päähänsä sitonut, olisi voinut ilmaista
pakolaiset.

Heidän varotoimenpiteensä tuli kenties liian myöhään. Vielä voivat he
rannalta erottaa, kuinka jahti kulki niemen sivu, kääntyi laitatuulessa
kaakkoon päin ja tuli kohta alle tuulen niemen suojaan, niin että se
vähän matkan päässä maasta voi laskea ankkuriin. Ja tuskin oli tämä
tehty, kun vahvasti miehitetty vene lähti laivan kupeelta ja laski
Annilaan päin, nähtävästi estääksensä pakolaisia palaamasta niemeltä
manterelle ja isolle Rauman kaupunkiin vievälle maantielle.

Elias naurahteli seuratessaan kalliolta vainoojainsa aikeita. --
Viimeinen solmu! -- jupisi hän, purki solmun ja nakkasi nuoran kauas
luotansa metsään. Silloin tunsi hän sydämensä äkkiä kevenneen. Tuntui
siltä kuin hän olisi lopullisesti irroittanut itsensä esi-isäinsä
taikauskoisesta noituudesta, josta hän lapsuudessaan Mainiemessä oli
kuullut niin monta kummallista juttua.

Olkoonpa niin, että Mustan Jaanan henki liikkui vetten päällä
antaakseen voimaa hänen viimeiselle taialleen, tai että rajuilma aivan
luonnollisesti oli jo kauan piileksinyt tuossa mustassa lumipilvessä,
se vain on varmaa, että siitä syntyi hirmuinen ilma, jonka vertaista ei
oltu näillä myrskyisillä tienoilla nähty miesmuistiin. Tuuli pyörähti
yht'äkkiä kaakkoon ja yltyi hirmumyrskyksi, joka lumisin siivin riehui
pitkin rannikkoa. Tuota pikaa oli kaikki peittynyt pilkkoisen pimeään.
Lunta ja rakeita tuiskusi sekaisin niin sakealti, että kaikki tiet ja
polut muutamissa minuuteissa kävivät mahdottomiksi kulkea. Tässä
jäädyttävässä kylmässä, tässä hirvittävässä pimeässä kuului
ylt'ympärinsä meren ärjyntää, kajavien kiljuntaa, susien ulvontaa,
myrskyn pauhinaa ja satavuotisten mäntyjen ryskettä, jotka tuulispään
tieltä yksi toisensa perästä ja välistä pitkissä jonoissa rojahtivat
maahan, runko rungon päälle, niinkuin joku Ilmestyskirjan tuomionenkeli
olisi näillä mailla elämöinyt vihan vaakakuppi kädessä, hävittäen
kaiken mennessänsä. Näytti siltä kuin luonto olisi vielä tarvinnut
jotakin väkivaltaista purkausta päästäkseen tasapainoon niiden monien
tavattomien ja hävittävien ilmiöiden jälkeen, jotka tekivät
seitsemännentoista vuosisadan lopun ja kahdeksannentoista alun niin
merkillisiksi. Senaikaiset kirjailijat puhuvat kaikki 1721 vuoden ennen
kuulumattomista syysmyrskyistä, jotka peittivät onnettoman Suomenmaan
rannikot alusten pirstoilla ja haaksirikkoon joutuneilla pakolaisilla,
jotka heti ensimmäisen rauhan huhun kuultuaan tahtoivat rientää
kotiinsa armaaseen maahansa; mutta sen sijaan tapasivatkin kuoleman sen
rannikoilla.[3]

Eräässä luonnon laatimassa, ulkonevan kallionsyrjän muodostamassa
luolassa istuivat nuo kolme pakolaista, ainoastaan puolittain rajuilman
kauhuilta suojattuina. He eivät tohtineet valkeata virittää, peläten
siten ilmaisevansa piilopaikkansa; ja jos olisivat tohtineetkin, se
luultavasti olisi ollut mahdotonta. Nuoren miehen koko huolenpito
tarkoitti noiden kahden turvattoman olennon suojelemista, jotka sattuma
tai sallimus oli hänen hoitoonsa uskonut. Hän keräsi sammalia lumen
alta ja kuusenhakoja metsästä, tehdäkseen heille jonkinlaisenkaan
leposijan; hän riisui, huolimatta heidän vastaväitteistään, lyhyen
takkinsa päältään, suojellakseen heitä kylmältä, hän rohkaisi heidän
mieltään ja vakuutti, että he ennen päivän koittoa olisivat vaarasta
pelastetut. Ja kun hän siitä palkinnokseen sai ystävällisen katseen
tytön lämpöisistä silmistä, silloin tunsi hän itsensä onnelliseksi,
silloin unohti hän hurjan, vaaroista rikkaan seikkailija-elämänsä ja
tunsi tämän lumisen kallion alla, keskellä myrskyä, pimeyttä, pakkasta
ja luonnonvoimien raivoa itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen
siitä pitäen, kun oli viettänyt lapsuutensa onnellisia päiviä kotonaan
Mainiemessä.

-- Maria, -- sanoi hän tytölle tavattomalla äänen hellyydellä, -- minä
en tahdo kysyä sinulta, minkätähden lähdit pois Tukholmasta, jossa
asuit levossa ja yltäkylläisyydessä ylhäisen kreivin ja hänen hyvän
kreivittärensä luona, vaihtaaksesi onnellisen elämäsi niihin moniin
vaaroihin ja kieltäymyksiin, jotka kohtaavat sinua täällä raadellussa
ja hävitetyssä maassamme. Mutta tottapa sinulla lienee ollut siihen
pätevät syyt.

-- Tiedäthän, että olen tullut etsimään vanhaa isääni, -- vastasi tyttö
vältellen. -- Kuuteen vuoteen emme ole hänestä mitään kuulleet. Sen
vain tiedän, ettei mikään saanut häntä Ruotsiin siirtymään, kun hän
vihollisen maahan hyökätessä lähetti äitini ja sisareni maasta pois.
Meitä oli yksitoista lasta, kahdeksan veljeä ja kolme sisarta. Kuusi
veljistä kaatui eräällä majuri Bertelsköldin johtamalla retkellä vähän
ennen Isokyrön tappelua. Kaksi veljestä jäi kotiin isän luo, ja näistä
kahdesta vietiin toinen Venäjälle, toinen lähti sotaan ja paleltui
sitten kuoliaaksi Norjan tuntureilla. Äitini on nyt kuollut, sisareni
ovat Ruotsissa naimisissa. Kaikista yhdestätoista olen minä nuorin ja
ainoa, joka voin hoitaa vanhaa isäämme, joka, jos hän vielä elää,
kenties elää puutteessa ja viheliäisyydessä. Olisitko sinä, Elias,
jäänyt Ruotsiin ja elänyt ylellisyydessä, jos olisit ollut minun
sijassani?

-- Mutta mitä varten tuo valepuku, jos vain tahdoit isääsi etsiä?
Minkätähden et ennemmin matkustanut isommassa aluksessa ja paremmassa
turvassa, jonka kreivi Horn olisi saattanut sinulle toimittaa?
Minkätähden et tule isäsi luo ennemmin rikkaana ja hyvästi varustettuna
kuin köyhänä ja tuen tarpeessa itsekin? Kreivitär rakasti sinua kuin
omaa lastaan; hän olisi niin mielellään toimittanut niin, että olisit
voinut pelastaa vanhan Tuomas Larssonin puutetta kärsimästä.

Maria ei vastannut, ja jollei olisi ollut niin pimeä, olisi voinut nähdä
hänen kirkkaiden sinisten silmäinsä katseen kosteina vaipuvan lumisia
sammalia kohti. -- Älä nyt kysy minulta sitä, -- sanoi hän viimein
rukoillen. -- Ehkä tulee sekin päivä, jolloin saatan sanoa sinulle
kaikki tyyni.

Nuorukainen ei enää kysellyt. Synkkä salama leimahti kenties tällä
hetkellä hänen mielessään. Tyttö aavisti sen ja tarttui häntä
käsivarteen. -- En voi sitä nyt sanoa, -- sanoi hän nöyrästi; -- mutta
älä luule minusta mitään pahaa, Elias! Minä sanon sinulle, että sinä
vielä kerran olet näkevä kaikki yhtä kirkkaana ja valoisana kuin mikä
nyt on pimeätä ja mustaa ympärillämme.

Ei puhuttu enää paljon sinä yönä Rihtniemellä. Ainoastaan silloin
tällöin kuului myrskyn pauhinan läpi hätähuutoja mereltä, jossa
purjehtijoita hukkui, taikka metsästä, jossa eksyneitä matkustajia
kuoliaaksi paleltui. Mutta nämä kolme pakolaista eivät uskaltaneet
lähteä turvapaikastaan; ja mitäpä he tänä kauhun yönä olisivatkaan
voineet luonnonvoimien raivoa vastaan.



5. SOTARETKI RAUMALLA.


Aamu, joka koitti tämän hirvittävän myrskyn jälkeen, oli
päiväpaisteinen ja tyven. Paksu valkea lumivaippa oli levinnyt kaikille
kaduille ja katoille vanhassa Rauman kaupungissa, joka siihen aikaan
oli paljon rapistuneemman näköinen kuin Uusikaupunki. Juhannusiltana
vuonna 1682 paloi suurin osa kaupunkia: ainoastaan vanha
kunnianarvoinen fransiskaanien kirkko säilyi aikain hävityksiltä ja
seisoi silloin siinä, missä nytkin. Nyt olivat sodan kauhut puhaltaneet
paikkakunnan ylitse. Raumalla oli siihen aikaan 6 (sanoo kuusi)
porvaria. Äskettäin niin kukoistava koulu, sekin perintö keskiajalta,
oli lakkautettu, opettajat ja oppilaat olivat sinne tänne hajautuneet
tai kuolleet. Seitsemään vuoteen ei oltu täällä kirvestä heilutettu, ei
sivellintä liikutettu, ei lasiruutua leikattu talojen ylläpitämiseksi.
Kaupunki oli kuin hylätty ja autio kylä, jonka särjetyistä ikkunoista
kalpeita, laihtuneita kasvoja siellä täällä kurkisteli. Eivät
olleetkaan sievät neidit pitkään aikaan tarvinneet noita mainioita
Rauman pitsejä, jotka olivat jääneet sinne perinnöksi muinoisten
Naantalin luostarikammioitten vireiltä nunnilta. Mutta kuitenkin
jatkoivat tänä synkeänä ahdistuksen aikana muutamat iäkkäät naiset
vanhan tavan mukaan yhä edelleen -- kuten Penelope muinoin --
nypläilemistään, toivoen parempia aikoja, jolloin ehkä taas
tarvittaisiin hiukkasen koristeitakin Suomenmaassa -- hiukkasen tuota
viatonta, sievää ja miellyttävää ylellisyyttä, joka kyllä ikivanhan
syntynsä ja soman taiteellisuutensa vuoksi ansaitsisi hiukan
yllykettäkin. Onnellinen olisi Suomi, jos se ei koskaan antaisi
turmiollisemman ylellisyyden itseään viekoitella kuin ovat nuo kauniit
ja viattomat Rauman pitsit.

Tänä aamuna panivat nämä köyhät nypläilijät työnsä pois ja riensivät
uteliaina ikkunoihin. Kaupunkiin majoitettu krenatöörikomppania marssi
nyt esiin ja kasakoita ratsasti täyttä laukkaa näillä muuten tyhjillä
kaduilla. Nuo kunnon naiset tekivät ristinmerkin -- heidän sanottiin
vielä hiljaisuudessa noudattavan tätä katolista tapaa, joka venäläisten
esimerkistä nyt muutenkin virkistyi. He eivät osanneet uskoa muuta kuin
että sota uudestaan oli ilmituleen leimahtanut. Eikä vähemmästä
puhuttukaan kuin vihollisten Rihtniemelle tapahtuneesta maihinnoususta,
ja ne, jotka eivät ymmärtäneet, mitä tämä maihinnousu rauhanteon
jälkeen tarkoittaa, olivat siinä varmassa uskossa, että ainakin joukko
hurjanrohkeita kivekkäitä oli yöllä noussut niemelle, surmatakseen
venäläisen vartijajoukon.

Asianlaita oli se, että Uudestakaupungista lähteneet kasakat olivat
pakolaisia ajaessaan saapuneet kaupunkiin ja samaan aikaan oli parooni
Sparrfelt samoissa asioissa tullut meren puolelta haaksirikkoutuneen
miehistönsä jäännösten kanssa. Jahti oli myrskyssä hävinnyt kaikkineen
päivineen; vene oli kaatunut niemen päässä aallokossa ja puolet
miehistöstä hukkunut. Sen sijaan, että olisi saanut pakolaiset niemelle
saarretuksi, täytyi kreivi Liljenstedtin innokkaan asiamiehen vilusta
puolikuolleena ja nyrjähtynein jaloin etsiä turvapaikkaa Raumalta,
jossa hän ilmoitti sotapäällystölle, että tuo rohkea rosvo joukkoineen
oli nyt aivan kaupungin läheisyydessä.

Kivekkäät olivat Länsi-Suomessakin niin pelättyjä, että venäläisten
päällikkö, joka luuli saavansa otella melkoisen joukon kanssa näitä
hurjia partiolaisia vastaan, katsoi olevansa pakotettu ryhtymään
erinomaisiin toimenpiteisiin. Pari kaupungissa olevaa kenttätykkiä
kiskottiin esiin, ja koska ratsuväki tarvitsi kaikki hevoset, sai
pormestari Hannu Reinman käskyn hankkia kuormastohevosia. Mutta
kaikesta innostaan huolimatta hän ei voinut tässä kiireessä Rauman
kaupungista saada enempää kuin neljä hevosta.

Ratsu-, jalka- ja tykkiväki, kaiken kaikkiansa 150:n miehen paikoille,
lähti nyt aamulla Rihtniemelle marssimaan. Kun tuisku oli ajanut kaikki
tiet umpeen, käskettiin kaupungin ja lähikylien miehet lunta pois
luomaan, mutta tähänkään ei pormestari voinut saada useampaa kuin 30
tahi 40 työhön kykenevää miestä, enimmäkseen ukkoja ja poikia,
jonkatähden myöskin vaimojen ja tyttöjen täytyi käydä työhön. Osastoja
lähetettiin edeltäkäsin tiedustelemaan vihollisen asemaa ja hankkeita,
jonka tehtyä koko miesvoima, taistelurintamassa ja joka hetki
hyökkäykseen valmiina, samosi niihin louhuisiin metsämaihin, jotka
muodostavat tämän mereen pistävän niemen.

Vakoilemaan lähetettyjen pienempäin partiokuntain joukossa oli eräs
kersantti neljän miehen kanssa, jotka olivat saaneet käskyn tutkia
niemen eteläistä, lähinnä mannerta olevaa osaa. Kersantti oli
neljissäkymmenissä oleva mies, jotensakin paksu ja kömpelö, huulissa
hirveät viikset ja päässä pari lystikästä harmaata silmää, jotka
tirkistelivät niin pörröisten kulmakarvain alta, etteivät sellaiset
vielä milloinkaan liene miehuullisen soturin urhokkaita silmiä
varjostaneet.[4] Huolimatta tästä uhkaavasta ulkomuodostaan näytti hän
kuitenkin niin vähän mielistyneeltä tähän vaivalloiseen vaellukseen,
että, päävoiman näkyviltä parahiksi päästyään, istui kivelle
levähtämään, ja käski, puhuen hullunkurista sekakieltä -- jossa oli
venäjää, ruotsia ja suomea ja näiden alla vahva pohjakerros hänen
äidinkieltään, saksaa -- sotamiestensä painua hiiden pisaan eli mihin
heitä vain halutti; nyt oli muka rauha, eikä hän aikonut enää laukata
"mitunter einander wie ein Eselsjunge für diese kirotut Kivikäet und
Teufels nasibratten. Mars!"

Sotamiehet, jotka eivät oikein tienneet, mitä tästä komennosta
ajattelisivat, menivät erääseen läheiseen rapistuneeseen latoon,
toivoen saavansa siellä kaikessa mukavuudessa pehmeillä heinillä
lopettaa sotaretkensä. Mutta tuskin oli ensimmäinen heistä pistänyt
jalkansa aukimurretusta ovesta sisään, ennenkuin hän kiljaisten
hyökkäsi ulos, pidellen molemmin käsin päätään, joka vuosi verta
jotensakin kovalla kädellä päälakeen annetusta iskusta.

Tästä vastaanotosta hämmästyneenä laukaisivat nuo kolme sotilasta
pyssynsä latoa kohti ja juoksivat sitten haavoitettu kumppani
keskellään, niin paljon kuin jaksoivat päävoiman luo, huolimatta enää
mitään esimiehestään kersantista.

Tämä oli sinellintaskusta ottanut piippunysänsä ja oli juuri päässyt
ensimmäisiä suloisia savuja vetelemään, kun kuuli kiljahduksen ladolta
ja heti sen jälkeen laukaukset. Vaikkei tämä häiriö keskellä rakkaita
tupakkatoimia ollutkaan mieleen, näki hän vähän mietittyään hyväksi
nousta ylös ja lähestyä latoa, paljastettu miekka kädessä ja piippu
hampaissa. Kivääriä ei hänellä ollut, tällä kunnon miehellä.

-- Was der Henker, perkele, stoi, durak! -- karjui kersantti, huutaen
joukkoa luoksensa; mutta tämä oli jo pitkäin matkain päässä, poissa
näkyvistä, ja urhoollinen johtaja oli nyt armeijaton sotapäällikkö.

Tällaiseen tilanteeseen jouduttuaan tavalliset sotapäälliköt katsovat
peräytymisen kuuluvaksi asianhaarain yleiseen menoon, mutta urhoollinen
kersantti päätti kiusata sotaonnea ja tarsi ravakasti eteenpäin.
Ladosta astui ulos harmaaseen talonpojantakkiin puettu nuori mies,
kädessä paljastettu miekka -- yksi noita pitkiä lyömämiekkoja, jotka
siihen aikaan olivat karoliinien mieliaseita -- sanalla sanoen, nuori
Elias Pietarinpoika itse.

-- Antaudu, muuten olet kuoleman oma! -- huusi nuorukainen käyden
vastustajaansa käsiksi.

-- Wech mit miekkojen kanssa und polvilleen, koira, oder der Teufel
aname dich! -- huusi kersantti puolestaan, ollen heti valmis torjumaan
iskua, pudottamatta kuitenkaan piippua hampaistaan.

Pian osoittautui, että molemmat olivat tottuneita taistelijoita. Minkä
verran nuoremmalla oli enemmän voimaa ja vikkelyyttä, sen verran oli
kersantilla enemmän järkähtämätöntä mielenmalttia. Hän antoi ja torjui
iskuja ja veteli aina sillä välin paksuja savuja piipustaan.

Tämä pisti nuorukaisen vihaksi. Hänen iskunsa kävivät tiheämmiksi,
mutta samalla varomattomammiksi. Miltei samassa tuokiossa, kun hänen
miekkansa kärki sipaisi piipunvarren poikki, oli kersantin säilä
viiltänyt hänen takkinsa vasemmalta olalta.

-- Jach skall saakeli soikoon läre den tusan perkele särke min hyvä
stambulka! -- kiljui vuorostaan vihastunut kersantti, käyden
tulisemmasti vihollisensa kimppuun, mutta tällä kertaa vähemmällä
menestyksellä, sillä samassa lensi säilä hänen kädestään, ja kersantti
oli nyt aseettomana.

-- Antaudu! -- huusi nuori mies vielä kerran ja kohotti uhaten vankkaa
lyömämiekkaansa.

-- Still, nur ganz sachte, kamraatti, minä tahto mans giwe den pamp och
lappe den stambulka, -- vastasi voitettu. -- Aber ein gut Rath tahto
mans giwe dazu. Packe tiehesi, padi suda! Den koko joukko ist ganz
lähellä!

-- Sinä olet oikeassa, toveri! -- vastasi Elias, ja pisti miekkansa
tuppeen, tuntien jo ystävyyttä aseetonta vastustajaansa kohtaan. --
Juokse tiehesi, -- jos muuten lienet juoksemaan luotu, -- lisäsi hän,
lystikkäästi silmähtäen kersantin pyöreää ruumista.

-- Noch ein aberdass, -- vastasi kersantti. -- Oletko kivekäs? Mihin
reissu?

-- Kivekäs olen, mutta enempiä syntejäni en aio sinulle tunnustaa.
Tallusta nyt tiehesi ja paikalla! -- vastasi nuorukainen.

-- Mut minäkin kivekäs! Jach will verdame mich, seurata häntä vaikka
pohjan perään. Hän voi anamme mich mukaansa. Jach palttua viralle,
tausend Schweinefleisch, meillä ole rauha.

Elias nauroi. Mies näytti tarkoittavan totta. Mutta hetket olivat
kalliit. Hän näytti aikovan miekan lappeella ajaa tuon hänen jälkeensä
kärhentelevän miehen hiiteen.

-- Inte klappe den hyvä Erik Burchard, burgermeister in Vaasa. Ein
burgermeister anta selkään, ei otta, -- jatkoi kersantti loukatun
arvokkaasti.

-- Mitä? -- huudahti nuorukainen. -- Oletko se mainio saksilainen
rakuuna Eerikki Burchard, jonka Schmidtfeld pani Vaasan pormestariksi,
vaikkei se osaa nimeäänkään kirjoittaa?

-- Den burgermeister olen, den ganz kunnioitettava und kuuluisa person.
Jach kirjoitta nimi mit den pamp und mit den nagajka. Nun ei
tsinovnikka: soldat! durchaus! Nun ei soldat: kivekäs! durchaus! Nur
immer mit dem Ström! Zwanzig mal besoffen im Arreste gesessen; njetu
dobra! Marschiren nach Vaasa, freies Leben, rauha und den amnesti!

Elias oli omituisessa asemassa. Kersantti ei näyttänyt ensinkään
luotettavalta, ja kuitenkin puhui hän avomielisyydellä, jota ei juuri
voinut pitää teeskentelynä. Hauskalle veitikalle, joka oli kyllästynyt
sotapalvelukseen, lieneekin viettelys karkaamaan nyt ollut sitä
suurempi, kuta enemmän vaara jälkilaskuista rauhan tultua ja
sotajoukkojen maasta lähtiessä väheni. Kun Elias ei päässyt miehestä
erilleen, päätti hän pitää hänen toveruutensa hyvänään, niin kauan kuin
ei sitä välttääkään voinut, mutta piti häntä kuitenkin tarkasti
silmällä. Hän kutsui ulos Maria Larssonin ja vanhan naisen, jotka
olivat olleet ladossa piilossa, jonka jälkeen kaikki neljä kiireesti
lähtivät manterelle ja suurelle maantielle päin.

-- Den Teufel marschiren in lunta poron, -- huudahti kömpelö kersantti,
joka vaivoin seurasi toisia. -- Alter Junge tietä hyvä neuvo. Kamrat
otta den duschinka, jach pelasta matuschka. Mars!

Ja näin sanottuaan veti Burchard säikähdyksestä vähissä hengissä olevan
eukon muassaan maantielle, jonne kuormasto oli pysähtynyt ja jossa
muutamain rekien eteen oli hevosia valjastettu. Elias ymmärsi hänen
tarkoituksensa; pakolaiset ottivat kaksi rekeä, eivätkä kuormanajajat,
jotka hyvin kyllä tunsivat urhoollisen kersantin, hänen pelättävät
viiksensä ja vielä pelättävämmän puhekielensä, tohtineet vähänkään
vastustella.

Lumi, joka oli tullut sulaan maahan, suli pian vedeksi, mutta rekikeli
oli oivallinen, ja niin mentiin täyttä laukkaa kaupunkiin. Päästäkseen
edelleen pohjoiseen päin täytyi heidän ajaa juuri tullin ohitse, ja
täällä oli se talo jossa parooni Sparrfelt nyrjähtynyttä jalkaansa
haudellen majaili. Innokas vapaaherra istui juuri ikkunassa, mielestään
kenties tyytyväisenä siitä, ettei hänen itsensä tarvinnut uudistaa
tuttavuutta Rihtniemen erämaiden kanssa, kun näki rekien tulevan ja jo
kaukaa tunsi nuo niin innokkaasti etsityt ja nyt luultavasti saavutetut
pakolaiset. Hän avasi sentähden ikkunan iloitakseen voitostaan ja vielä
kerran tarjotakseen nuorelle tytölle suojelustaan. Mutta jokainen
käsittää hänen harminsa ja hämmästyksensä, kun reet kiitävät sivuitse
ja talonpoikaistakkiin puettu nuorukainen tervehtii häntä kysyen
pilkallisesti, oliko herra parooni tyytyväinen eiliseen otuksenajoon!
Sparrfelt raivosi ja teki minkä tehdä taisi pannakseen koko kaupungin
liikkeelle. Mutta se oli helpommin ajateltu kuin tehty. Kaupungin
kuudella porvarilla oli muuta tekemistä, sotaväki oli sotaretkellä, ja
ainoa, minkä Sparrfelt sai aikaan, oli, että sinä päivänä nyplättiin
Rauman kaupungissa pitsejä muutamia kyynäriä vähemmän kuin
tavallisesti.

Ei tarvitse lisätä, että tämä Rihtniemelle tehty sotaretki päättyi
ilman mieshukkaa ja ilman muuta tappiota kuin muutamia lintalleen
astuttuja saappaita, ellei tahdo mainita sitä merkillistä tapausta,
että pormestari Hannu Reinman jäi tekotukastaan kuuseen riippumaan.
Tämä arvoisa virkamies pelastui kuitenkin Absalomin kuolemasta, kun
jätti tekotukkansa ennemmin kuin itsensä oksaan riippumaan; ja näin
päättyi Isonvihan viimeinen sotaretki näillä tienoin, tosin yhtä
vaivalloisesti, mutta paljon vaarattomammin kuin moni edellinen
seikkailu.



6. JOULUKUUN PÄIVÄ VAASASSA.


Haaksirikkoisen ja myrskyisen syksyn jälkeen v. 1721 tuli aikainen ja
ankara talvi, jolla vielä oli lähinnä edellisten talvien vihainen
luonne. Isonvihan muisto on nimittäin tähän päivään asti jättänyt niin
syviä, vaikkakin vaalenneita jälkiä kansan muistiin, että Pohjanmaalla
kuullaan, puoleksi leikillä, puoleksi todella, puhuttavan "siitä
ajasta, jolloin oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa". Toinen taru
puhuu ajasta, "jolloin oli niin pimeä, ettei nähnyt seinässä palavaa
pärettäkään". Mielikuvitus ei voinut keksiä kyllin kamaloita vertauksia
kuvatakseen näiden aikojen hirmuista hätää, ja jälkipolvet arvelivat
sentähden, että Isonvihan aikana vallitsi ylen suuri pimeys ja
sanomattoman kova pakkanen. Ehkäpä tuntuikin ilmanalan ankaruus sitä
mukaa kovemmalta, kuta vähemmän hävitetyllä maalla oli keinoja sen
vastustamiseksi. Kaikki kertomukset tältä ajalta ovat yhtäpitävät
siinä, että talvet sotavuosina olivat tavattoman kylmiä.

Eräänä päivänä joulukuun alussa oli joukko ihmisiä kokoontunut Vaasan
kirkon edustalle. Tämä tapahtui eräänä sunnuntaina puolenpäivän aikaan,
ja kaakkoismyrsky ryöpytti kosolti lunta kaupungin ylitse. Oli
vast'ikään tultu kirkosta; vanha kunnianarvoisa kivitemppeli oli
hät'hätää saatu kuntoon; jumalanpalvelusta oli siinä, muutamia
juhla- ja sunnuntaipäiviä lukuunottamatta, pidetty koko Venäjän vallan
aikana, ja viimeinen maaherra Stackelberg oli laitattanut ikkunat
kuntoon, niin ettei enää, niinkuin Schmidtfeldin aikana, vettä ja lunta
satanut seurakunnan päälle. Mutta kirkosta oli otettu kaikki sen
koristeet, joita vihollisen maahan tullessa ei oltu kätketty tai
Ruotsiin viety.

Poissa oli alttaritaulu ja sen kehyskin irti revitty; poissa vanhat
urut, koristeet saarnatuolista ja kynttiläkruunut katosta, samoin
halvat rautapeltiset kynttiläputketkin penkkien selkäpuista, olkoon
sitten, että vihollinen oli ne anastanut, tai että innokas
kirkonvartija oli pelastanut pienimmätkin kirkon omaisuuteen kuuluvat
esineet. Kaikki oli rappiolla, penkit olivat lahonneet, kalkitus oli
sieltä täältä varissut pois, muutamat kirkonlattian alla olevat haudat
oli auki murrettu, rosvottu, ja osa 16:lta sataluvulta polveutuvia
hautakiviä kirjoituksineen oli rikottu. Itse kaupunki sitävastoin ei
ollut niin rappiolla kuin useimmat muut kaupungit, sillä kun se oli
läänin hallituskaupunki, oli sitä pidetty jotakuinkin kunnossa. Mutta
sen elämä oli varjoelämää. Paitsi sotaväen majapaikkoja, Korsholman
virkataloa ja vihollisen asettamien virkamiesten asuntoja oli kaikki
autiona. Kymmenestä isosta laivasta, jotka Vaasan kauppiaat omistivat
v. 1714, ei ollut jäljellä ainoatakaan.

Kärsivällisesti odottaen seisoi väkijoukko lumituiskussa kirkon
ulkopuolella. Talvesta ja hävityksestä huolimatta heräsi toivo uuteen
eloon näilläkin tienoin. Rauha, rauha oli kaikkien huulilla ja sitä
lähinnä se, kuinka sodan tuottamat suuret vauriot olisi korjattava.
Niin kauan kuin vihollisen järjestämä hallinto vielä oli toimessa, meni
yhteiskunnan koneisto menoaan, tosin monesti vinoon, mutta kumminkin
jotenkuten. Stackelberg, läänin viimeinen päämies, oli ollut hyvänsuopa
herra. Mutta nyt oli kellon koneisto seisahtunut. Venäläiset
virkamiehet olivat poissa, suomalaiset eivät olleet vielä sijaan
astuneet. Kaikki oli hajoamistilassa, koko yhteiskunta miltei ilman
mitään hallitusta. Ja kuitenkin nähtiin nyt sama omituinen järjestys
kuin 25 vuotta sitten suuren nälänhädän aikana. Laki lepäsi, mutta
kukaan ei yrittänyt polkemaan sen käskyjä jalkainsa alle. Toimeenpaneva
valta oli käsiä vailla, mutta ei kenenkään mieleen johtunut, että nyt
sopi menetellä mielivaltaisesti. Rikoksella ei ollut syyttäjää, ei
tuomaria; nuo perin köyhtyneet talonpojat ja porvarit olisivat
saattaneet herroina menostaa ja ottaa kaikki, mitä vielä oli jäljellä,
mutta ei kukaan tehnyt sitä. Niin luja oli Kaarle XI:n viisaan
hallituksen aikana perustettu lainalainen yhteiskuntajärjestys, että se
noin järkyttävissäkin oloissa kesti koetuksen, eivätkä ole Suomenmaan
lait milloinkaan niin loistavasti näyttäneet voimaansa kuin juuri tänä
murrosaikana, jolloin kaikki oli hajoamaisillaan ja jokainen muu maa
olisi joutunut valloillisten nälkäisten ja hurjistuneiden joukkojen
hillittömien intohimojen uhriksi.

Mutta tämän kansan koko tuona kovana koettelemusten aikana osoittama
käytöstapa onkin malliksi kelpaavaa kaikille aikakausille. Kun papit v.
1715 pyysivät päästä heille pakollisesti pannusta voudintoimesta,
valitsi Pohjanmaan venäläinen hallitus kirjoitustaitoisia talollisia ja
talollisten poikia voudeiksi. Nämä voudit valitsivat kussakin pitäjässä
nimismieheksi talonpoikaisen miehen niinkuin itsekin olivat. Ajan tavan
mukaan oli heidän kaikkien, niin voutien kuin nimismiestenkin
virkaohjeena selkäsaunan tai hirsipuun uhka, elleivät heti paikalla
veroja kantaneet ja niitä suorittaneet. Palkasta ei ollut puhettakaan;
talonpoikain käskettiin vain elättää voutinsa, jonka tähden näiden
elatuksena tavallisesti oli jokunen surveleipä, vähän kalaa ja lintua,
hyvin harvoin voita tai maitoa, sillä karja oli teurastettu tahi
kuollut. Nykyiset voudit tai nimismiehet kuvitelkoot olevansa heidän
asemassansa. Vaikka virkaohje, vaikka palkka oli tämmöinen, sanotaan
heistä kuitenkin v. 1721, että "he olivat keskenään hyvin yksimielisiä,
niin että hädän tullessa aina neuvottelivat, muistaen edesvastuusta ei
ainoastaan nykyisen, vaan myös tulevan, muuttuvan hallituksen aikana.
He valitsivat sentähden kussakin pitäjässä ymmärtäväisimpiä ja
arvokkaimpia talonpoikia neuvonantajiksi ja tarkastajiksi, joiden tuli
saatujen käskyjen toimittamisessa, maksuerien jaossa, veronkannoissa ja
suorituksissa, rästien perimisessä ja tilinteoissa olla saapuvilla;
jonkatähden myös tutkimuksessa 1722 vuoden talvikäräjillä maaherran
läsnäollessa heitä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, vaan saivat
he päinvastoin kiitosta suorittamistaan toimista."

Kunnia vielä sadan vuoden perästä näille huomaamatta jääneille, nyt
tuntemattomissa haudoissansa lepääville rehellisille miehille! Kansa,
joka on tällaisen koetuksen kestänyt, kestää totta tosiaan minkä
koetuksen hyvänsä.

Kirkossa oli kuulutettu, että kauan odotettu uusi maaherra, parooni
Reinhold Wilhelm von Essen, viimeinkin oli saapuva Vaasaan ja että
väestön sopii hänelle vetoumuksiaan ja valituksiaan esittää. Ahdinko
oli suuri, kaikki tarvitsivat apua ja kaikki odottivat sitä uudelta
maaherralta. Mutta samalla alkoi mielten kuohuakin. Useat tuon katalan
tyrannin Schmidtfeldin kätyreistä olivat kiskomisillaan saaneet
osakseen yhteisen kansan katkeran vihan. Stackelberg oli ankarasti
rangaissut pahimpia heidän joukostaan. Kaksi talonpoikain rasittajaa,
joiden nimet ovat jälkimaailmalle säilyneet, nimittäin Lappajärven
nimismies Martti Essevius ja eräs hänen toverinsa, Juho Ahlgren oli jo
edellisenä kesänä tuomittu hengen, kunnian ja tavaran menettäneiksi.
Eräs kolmas nimismies, Antti Vidbäck Laihialla, oli erotettu virasta ja
tuomittu palauttamaan kaikki, mitä oli anastanut. Mutta nyt oli
levinnyt sellainen huhu, että näihin pikkutyranneihin ulotettaisiin
rauhansopimuksen johdosta julistettu yleinen amnestia, ja muutakin
rikkaruohoa oli vielä pois perattavana. Talonpojat päättivät siis
vaatia maaherralta näille kovaa rangaistusta, ja kirkkotorilla kuultiin
monta vihaista sanaa Schmidtfeldin kätyreitä vastaan.

-- Antti piileskelee täällä kaupungissa! Antin täytyy tulla
esille. Antti pitää meidän saada teilatuksi, -- huusivat muutamat
äänekkäimmät. -- Schmidtfeldillä oli näet ollut kaksi mainiota renkiä,
Israeli ja Antti, jotka hän oli lähettänyt viskaaleina lääniä
kiertämään, ja missä nämä raa'at verenimijät liikkuivat, siellä he
kiskoivat viimeisenkin äyrin, milloin herralleen, milloin itselleen.
Israeli oli kyllä painunut pakoon, kun Schmidtfeldin hallinto oli
loppunut, mutta Antti oli nähty näillä tienoilla; hänen luultiin
kätkeneen anastamansa tavarat maahan ja nyt hiipivän täällä niitä pois
korjailemassa.

Tuskin oli tämä ennätetty sanoa, kun meluava joukko, enimmäkseen
katupoikia, läheni pitkin Kauppiaskatua, kuljettaen keskellään
ryysyistä olentoa, jonka takkuinen tukka ja hurja ulkomuoto herättivät
pikemmin sääliä kuin pelkoa. -- Nyt se on kiinni! nyt se on kiinni! --
kiljuivat pojat riemuiten. -- Beckmanin Juuso näki hänen konttaavan
Hidénin saunan lattian alle, ja sieltä vedimme hänet jaloista esille.
-- Rangaistava pahantekijä oli sama Antti, jota äsken oli kyselty.

-- Lyö sitä koiraa! Hutki hänestä ulos jokainen talari, minkä hän on
ryöstänyt leskiltä ja orpolapsilta! -- huusi väkijoukko vihoissaan.

-- Låt mans den hohe esivalta piestä se tusan perkele koiran brun und
blau! Den rygg ist von härkän nahka jach känne den rygg; men den
esivalta muss man respektiren! -- puheli eräs paksu lammasnahkaturkkiin
puettu mies, joka oli vetänyt silmilleen koirannahkalakkinsa.

-- Purkki! Purkki on täällä! Purkillakin on tilit tekemättä! -- hälisi
väkijoukko ja keräytyi viimeisen puhujan ympärille, joka turhaan koetti
vetäytyä syrjään. Pieninkin Vaasan poika tunsi entisen mainion
pormestari Burchardin hänen kummallisesta kielensotkustaan, ja
kaupungissa hän oli yhtä paljon lihavuutensa kuin nimensä tähden
tunnettu haukkumanimellä Purkki.

-- Es lebe Carolus! -- huusi virkaheitto maistraatin virkamies, joka
tässä odottamattomassa pulassaan tahtoi osoittaa uskollista mieltään
lailliselle esivallalle.

-- Tukkikaa sen Purkin suu! -- huusivat muutamat. -- Mitä Carolusta hän
huutaa? Eikö hän ole venäläisten palveluksessa?

-- Hän lihoi liiaksi maistraatissa -- vastasivat toiset; -- sentähden
tarvitsi hänen laihtua ja sentähden tuli hän uudestaan venäläiseksi
kersantiksi.

-- Jach ei olla sergeant! -- kiljasi pormestari. -- Jach olla den
ärliche pakolainen, den karkuri, den kivekäs, durchaus! Zwanzig mal in
Arrest gesessen! Sto djelat? Prastsai! Jach pakene nach Vaasa! Jach
tykkä Vaasasta, jach on Vaasassa, jach schwöre den grossmächtigen
Fridericus! Durchaus!

-- Kyllä meillä on ollut kehnompiakin pormestareita kuin Purkki on, --
virkkoi eräs vanha porvari. -- Hän joi kotona ja kuorsasi
maistraatissa; mutta jos hänellä oli tilkkakin juotavaa maljassaan,
niin kyllä hän muillekin tarjosi.

-- Minulle hän annatti kaksikymmentä paria selkään siitä, että huusin
hurraata kuninkaan kotiintulolle, jupisi uhkaavasti eräs partaniekka
kalastaja.

-- Immer den esivalta respektiren! -- vastasi pormestari. -- Eilen
tsaaria tänään kuningasta, nur immer den rechten Potentaten, durchaus!

-- Pois Korsholmaan Antti ja Purkki! -- huusivat taas etempänä
seisovat.

-- Hiljaa! -- sanoi eräs mahtavan näköinen mies, joka nyt astui
meluavan väkijoukon keskelle. -- Ettekö tiedä, että maaherraa odotetaan
joka hetki kaupunkiin? Hän tuomitkoon heidät, emmekä me. Ja mitä
Burchardiin tulee, niin joka akkakin tietää, että hän on narri, ja se
on pahinta, mitä hänestä saattaa sanoa. Seuratkoon hän minua kotiini
toistaiseksi.

-- Larsson on oikeassa! Maaherra tuomitkoon heidät, -- huudettiin nyt
joka taholta, ja hälinä asettui, kun oltiin varmat siitä, että molemmat
olivat hyvässä tallessa.



7. LARSSONIN PERHE.


Se mahtavan näköinen mies, joka näin hyvään aikaan tuli puolustamaan
virasta erotettua pormestari Burchardia, oli sen ajan Vaasan rikkain
kauppias ja sen Larssonin poika, jonka luona kreivi Bernhard
Bertelsköld kävi tuon suuren nälänhädän aikana.[5] Tämä suku oli sen
jälkeen, kun se esiintyi näissä kertomuksissa, kuudennentoista
sataluvun edellisellä puoliskolla jakautunut kahteen päähaaraan. Toinen
haara oli jäänyt talonpojiksi Isokyröön Perttilän perintötilalle ja
siellä koonnut itselleen jommoisenkin varallisuuden. Mutta tämä haara
oli sodan aikana melkein kokonaan hävinnyt. Kaikki sen omaisuus oli
hävitetty, isä, Tuomas Larsson, oli kadonnut, äiti kuollut, kahdeksan
kukoistavaa poikaa oli sodassa kaatunut, kaksi tyttäristä oli jäänyt
pakoretkelleen Ruotsiin ja ainoastaan nuorin tytär Maria palasi köyhänä
ja turvatonna isänmaahansa, vaivoissa ja vaaroissa etsiäkseen
kadonnutta isäänsä.

Toisesta haarasta sitävastoin oli tullut Vaasaan kauppamiehiä ja sen
kantaisä oli Lauri Larsson, joka renkipojasta oli päässyt
kirjanpitäjäksi, kirjanpitäjästä yhtiömieheksi ja yhtiömiehestä vävyksi
rikkaalle kauppias Hagelinille, joka lähetti joka vuosi viisi laivaa
Tukholmaan; ja siitä sai Vaasan Larssonien rikkaus alkunsa. Tämän
kauppahuoneen nykyisen päämiehen nimi oli niin ikään Lauri Larsson. Kun
sodan ukkonen alkoi jyristä, lähetti tämä varova mies jo syksyllä v.
1713 vaimonsa ja lapsensa ynnä arvokkaimman irtaimistonsa Tukholmaan,
ja kun maa Isokyrön tappelun jälkeen oli menetetty, onnistui hänen
itsensä pohjoista tietä Tornion kautta päästä pakoon. Viholliselle
jätti hän kartanon, makasiinit, pikitehtaan ja laivaveistämön, mutta
olisi tähteidenkin turvin ollut rikas mies, ellei varsinainen ryöstö
olisi alkanut kuninkaan kotiin tulon jälkeen ja Görtzin valtaan
päästyä. Larsson oli silloin ruvennut Tukholmassa pitämään jyväkauppaa;
mutta nyt tuli mielivaltaisesti määrättyjä maksuja ja veroja toisensa
perästä, ja viimein sai Tukholman kaupunki v. 1718 käskyn tuottaa
100.000 tynnyriä jyviä ulkomailta. Larssonin viimeiset kirkkaat
karoliinit vaelsivat sen tien; mutta tuskin olivat jyvät tulleet, kun
Görtz määräsi hinnan, mihinkä jyvät oli myytävä, ja laski sen niin
alhaiseksi, että kauppiaat hävisivät 6 ja 8:kin talaria joka
tynnyriltä. Larssonin kaupasta oli nyt tullut loppu, niinkuin useimpain
muidenkin, ja hän sai kiittää onneaan, kun hänellä, heti rauhanteon
jälkeen vihdoin viimein Vaasaan palattuaan, koko suuresta
omaisuudestaan oli tallella muutamia piiloon pantuja vanhoja
hopeapikareita, sata vaskilevyä ja muutamia tuhansia arvottomia
rahamerkkejä. Vähänhän se oli, mutta se oli kuitenkin enemmän kuin
kenelläkään muulla vaasalaisella siihen aikaan, ja Larssonilla olikin
sentähden syntymäkaupungissaan se maine, että hän oli järkevä mies,
joka oli pelastanut pirstansa tuosta yleisestä haaksirikosta. Tätä
mainetta hän osasi käyttää ulkomaista luottoa saadakseen ja oli
sentähden yksi niitä harvoja, jotka voivat taas heti kohta aloittaa
kauppansa suurella menestyksellä; hän osti näet halvalla hinnalla
tervaa ja tuotatti suoloja. Kenellä siihen aikaan oli rahaa, se teki
loistavia kauppoja. Niin korkea oli rahan arvo ja niin suuri oli tämän
tavaran puute, että eräs vanhus jalkaisin vaelsi Oulusta Raaheen
kokonaista kahdeksan penikulmaa noutamaan yhtä kuuden äyrin lanttia,
jonka hän oli kätkenyt tuvan uunin taa.

Larsson oli vast'ikään saanut rosvotun talonsa jotensakin kuntoon.
Seinät oli valkaistu ja ruudut oli pantu kaikkiin ikkunoihin; mutta
kaksinkertaiset ikkunat olivat siihen aikaan, kireimpinäkin talvina,
tuntematonta ylellisyyttä. Pienten katettujen portaiden ja ahtaan
eteisen kautta astuttiin melkoisen avaraan, mutta matalaan saliin,
jonka sisustuksena olivat suunnattoman suuri avoin takka, iso
ruokapöytä, maalaamattomat penkit, visainen nojatuoli isäntää varten,
tilava ruokakaappi ja seinällä Kaarle XII:n muotokuva, jonka talon
nuori väki joka sunnuntai seppelöi vereksillä kuusenhavuilla. Kaikki
vihankauna, jota Larsson ja kaikki kauppiaat siihen aikaan olivat
kantaneet kuningas vainajaa vastaan, joka oli käynyt heille hyvin
kalliiksi, oli jo ammoin aikoja sitten suunnattu vihattuun Görtziin.
Hän yksinään sai kantaa porvariston katkeran vihan kaikesta siitä
onnettomuudesta, minkä kuninkaan sodanhalu oli kaupalle ja
elinkeinoille tuottanut; ja vaikka Larsson oli saanut olla liian paljon
mukana täyttämässä vastattavaa puolta Kaarle XII:n kirjanpidossa,
voidakseen juuri ihailla tätä sankaria, salli hän kumminkin poikansa ja
tyttärensä siinä kohden olla toista mieltä.

Oikealla puolen salia oli kaksi kamaria, toinen isäntää ja emäntää,
toinen tyttäriä varten. Vasemmalla puolella oli niin ikään kaksi
kamaria, joista ulommainen oli kauppapuotina, sisimmäinen konttorina ja
samalla poikain asuinhuoneena. Sitten vielä oli vastapäätä toisella
puolen pihaa suomalainen pirtti talonpoikia varten ja sen päällä n.s.
yötupa arvokkaimpien vieraiden varalle. Jos tähän lisäämme, että
sisustus kaikissa näissä huoneissa oli vielä yksinkertaisempi kuin
salissa, niin voimme saada jommoisenkin käsityksen senaikaisesta Vaasan
kaupungin rikkaimmasta kauppahuoneesta.

Muutamia tunteja kirkon luona sattuneiden tapausten jälkeen tapaamme
taas Larssonin ja hänen perheensä illallispöydän ympärillä kello 7
aikana illalla. Kauppiaan vasemmalla puolen istui hänen vaimonsa, muori
Larsson, tuimanpuoleinen viidenviidettä vuoden vanha emäntä; lähinnä
häntä tyttäret, neitsyt Kaisa, 20-vuotias, enemmän reippaan kuin
suloisen näköinen, ja pieni Veronika, kirkassilmäinen, mutta kalpea ja
sievävartaloinen, noin 12-vuotias tyttö. Lähinnä isää istui kolme
reipasta poikaa. Näistä oli vanhin, 26-vuotias Lauri, jo tehnyt
tehtävänsä sodassa, palvellen kuninkaan johdolla Norjassa, jossa oli
menettänyt vasemman silmänsä, mutta oli nyt isän ensimmäinen
kirjanpitäjä ja oikea käsi. Toisen, 22-vuotiaan Matin, oli määrä ottaa
hoitoonsa Isokyrössä oleva maatila, perintönä isän orpanan, kadonneen
Tuomas Larssonin jälkeen, ja nuorin, Bertel, joka oli vasta 15-vuotias,
oli käynyt koulua Tukholmassa ja aikoi antautua opinteille, niin pian
kun taas saataisiin yliopisto Turkuun. Alempana pöydässä istui eräs
ruotsalainen kirjanpitäjä nimeltä Grenman, ynnä kaksi vanhaa renkiä ja
kolme piikaa, ja näiden joukossa oli myös entinen pormestari Eerikki
Burchard saanut sijansa.

Aikakauden ankaran järjestyksen mukaan ei kukaan saanut puhua pöydässä,
ellei isäntä suoraan kysynyt häneltä jotakin. Mutta tämä, joka muuten
kaikella vakavan liikemiehen ylenkatseella kohteli tuota seikkailijaa,
jonka sattuma oli hänen taloonsa saattanut, alentui nyt tekemään
muutamia kysymyksiä, joita muut äänettöminä pöydässä istujat uteliaasti
kuuntelivat.

-- Burchard kävi Uudessakaupungissa? -- kysyi Larsson.

-- Jach oli Uusikaupunki ja rauha rakenti, -- vastasi entinen
pormestari, antaen melkoisen haudikas-nauriin seurata isoa silakkaa
pitkäin viiksiensä taa. -- Jach oli Kivikarta, se saari, wo den grossen
Haus war aufgebaut, und wo der grossmächtige Graf Bruce die
Schwedenhunden an der Nase zog.

-- Mitä hän sanoo? -- jatkoi Larsson otsaansa rypistäen.

-- Jach sano wo der grossmächtige Graf Liljenstedt die Russenhunden zog
an der Nase, -- pitkitti pormestari, olematta mistään milläänkään. --
Jach tuntemas den grossen Potentaten, alle zusammen, kaikki tyyni,
durchaus! Den Liljenstedt, den Österman, den Bruce, den Strömfelt, den
Sparrfelt; guten Tag, mein lieber Burchard, kapuschewaite? Jach
presentire das gevär. Gott befehle Ihre Gnaden, so und so, grosser
Durst, aber der pullo so ganz pikku liten! Da hast du einen Dukaten,
Burchard, me teemme zusammen rauhan! Schön Dank, ihre Gnaden, es lebe
der grosse Tsar!

-- Vai niin! -- murahti Larsson naurahtaen.

-- Wollte sagen: der grossmächtige Fridericus soll leben! -- oikaisi
pormestari sukkelasti sanansa. -- Nur immer den rechten Potentaten,
durchaus!

-- No, ja siellä hän tapasi erään nuoren tytön, joka kylissä kuulusteli
Tuomas Larssonia?

-- Uudestakaupungista minä saa kyyti Raumaan. Raumasta marssi kivekät
vastaan. Eben aus dem Arreste wech, schlecht geschlafen, miserabel
getrunken, pfui! Jach sage zu mir: bin ein gut Finnländer, bin
virkamies, tsinownik, Burgermeister in Vaasa gewesen, marschiren nach
Vaasa, den alten prächtigen Larsson zu sehen und den trefflichen Bier
-- mit Erlaubniss, maljasi -- und so, paff, drei Hundsfotten in den
alten ladossa! Jach sito alle zusammen: ei, jach sito de stacker nicht,
nimmer grausam gewesen. Jach sano: Kinder, lasst uns gute Freunde und
kumppanit werden. Hagel! Das junge Flicke fiel mir um den Hals, so
verdammt froh war sie.

-- Heitä oli kolme, sanoo Burchard? Ja missä erosi hän heistä?

-- Jach dem konwojierte kaikki kolme bis nach den Malaks,
kirkonkylässä. Alleweil spazieren, la la, zuweilen aja hevosta, kataj!
Den junge kivekäs war verdammt vergnügen mich zu haben. So ein
verfluchter Bummler! Hinta päästä, sata talaria och sata rubel
verdienen -- eta sto rublej! Jach nichts verdiene, so ein Kerl ist der
alte Burchard. Jach suojeli heitä; vanha mummo jammerte nur immer fort,
aber die kleine duschinka nannte mich immer den bra Burchard, den
Herzens ystävä. Wie sie verliebt war, Donnerwetter; ganz verpicht war
sie wegen des alten Burgermeisters. Und so (ja tässä pisti pormestari
poskeensa niin paljon puuroa, että se olisi riittänyt puolelle
komppanialle) in den Malaks, traf jach ein miserables Brantwein, na
wodki! Nahm ein tsarka, denn ich hatte grossen Durst, und war so ein
wenig besoffen -- halloh! Die junge duschinka ward schräckt, der
Teuffelskerl schliess den oven kiinni, und die ganze Gesellschaft war
putzwech..

Larssonin katsanto synkistyi, mutta hän ei virkkanut mitään. Kaikki
pöytävieraat olivat lopettaneet ateriansa; pormestari vain koki
ahkerasti korvata, mitä kertoessaan sankarillisista seikkailuistaan oli
laiminlyönyt, kun ovi aukesi ja nuori tyttö astui saliin.

Vaikka nuttu oli lumessa ja villahuivi otsalle vedettynä, tunsivat
kaikki läsnä olevat ensi silmäyksellä Maria Larssonin kauniit siniset
silmät ja solakan sorean vartalon.

Perheen nuoremmat jäsenet nousivat häntä sydämellisesti tervehtimään;
yksin pormestarikin laski pois puulusikan, joka oli tehnyt niin
suunnattoman kuopan kaurapuuroon. Mutta isännän käskevä silmäys pidätti
kaikki paikoilleen.

-- Ruokaluku! -- sanoi hän yksikantaan, huolimatta edes tervehtiä äsken
tullutta.

Veronika, jonka vuoro oli lukea ruokaluku, teki tämän tehtävänsä
tapaillen. Kaikkien silmät vilkuivat salaisesti tyttöön, joka seisoi
arkana ja äänetönnä oven suussa.

Kun rukous oli luettu, meni Larsson Marian luokse ja talutti hänet,
sanaakaan virkkamatta, kamariinsa, jonka tehtyään hän sulki oven ja
katseli tyttöä tuomarin ankaruudella.

-- Ennenkuin sanon sinut tervetulleeksi talooni, -- sanoi hän, --
täytyy minun tietää, oletko mahdollinen astumaan tänne ja olemaan
meidän väkeämme. Minä olen sinulle isän sijainen ja minun täytyy
tietää, minkätähden pimeän yön aikaan karkasit Tukholmasta ja noin
pahasti rikoit korkeita hyväntekijöitäsi, kreivi ja kreivitär Hornia
vastaan.

-- Minä kirjoitin kreivittärelle Vaxholmasta ja pyysin häntä antamaan
minulle anteeksi, -- vastasi Maria itkuun purskahtamaisillaan.

-- Kirjeen, jota ei kukaan ymmärtänyt ja jossa et mitään tunnustanut.
Minä tahdon tietää, _minkätähden_ sinä karkasit.

-- Antakaa minulle anteeksi, setä, voi, antakaa anteeksi! En nyt voi
sitä sanoa; se kenties syöksisi meidät kaikki onnettomuuteen. Uskokaa
minua, minä olen viaton, minä en voinut muuta tehdä! Minun täytyi,
minun täytyi paeta!

-- Maria, ethän saattane ajatella minun aikovan tyytyä tyhjiin
verukkeihin. Sano minulle kaikki, niin minä koetan korjata erehdyksesi.

-- Minä en ole rikollinen, mutta kuitenkaan en nyt saata sanoa teille,
kuinka asian laita on. Olkaa minulle armollinen! Saatatteko ajaa minut
pois huoneestanne?

-- En. Mutta minä en suvaitse sinun puhella täällä kenenkään kanssa;
etkä sinä saa ojentaa kättäsi orpanoille ja tädillesi, ennenkuin olet
itsesi puhdistanut. Käytä järkeäsi, lapseni! Jos olet syytön, niin ei
sinun tarvitse sanoa kuin yksi tosi sana.

-- Ja se sana olisi kenties teidän onnettomuutenne! Ei, setäseni! En
voi, minä en voi nyt!

-- Vai niin! Kuule siis, mitä lupasin kreivi Hornille Tukholmasta
lähtiessäni. Minä lähetän tytön takaisin, _milloin_ ja _missä_ vain
hänet tapaan; niin sanoin, ja minun ei ole tapana sanaani syödä. Meri
ei ole vielä jäässä. Brändön luona on eräs Uumajan vene, joka huomenna
palaa Ruotsiin. Täksi yöksi saat jäädä tänne, mutta ei kukaan muu kuin
minä saa puhua kanssasi. Huomenna päivän koittaessa vien sinut
Brändöhön ja pidän huolen siitä, että tulet jälleen Tukholmaan. Hyvää
yötä!

Näin puhuttuaan lähti ankara setä huoneesta ja pani oven ulkopuolelta
säppiin. Maria peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.

Ei kukaan uskaltanut edes yrittää nousta pelättyä isäntää vastustamaan.
Veronika vain pisti salaa palan sunnuntaikakkuaan tarjottimelle, jolle
hänen lukkojen taakse teljetylle orpanalleen aiottu illallinen
asetettiin.

Kun tämä oli tehty, nosti Larsson säpin pois ja meni itse viemään
tarjotinta vangille. Hämmästyksen huuto -- ja kaikki seurasivat häntä
kamariin. Ikkuna oli auki; Maria parka oli paennut yksinään ja avutonna
pimeään talviyöhön.



8. PAKOLAISET ERÄMAASSA.


Kaiken syksyä v. 1721 ja vielä seuraavana talvenakin tulvaili
pakolaisia Suomeen. Muutamat tulivat pohjoista tietä Tornion ja Kemin
kautta; toiset tulivat meritse Ruotsista takaisin; vielä toiset tulivat
sisämaan erämaista, joissa olivat olleet piilossa, takaisin entisille,
lähempänä merenrantaa oleville kotipaikoillensa; muutamat harvat
palasivat vankeudestaan Venäjältä. Kaikilla heillä oli suuria
vaikeuksia kestettävänä. Täällä ei ollut muita teitä kuljettavassa
kunnossa kuin välttämättömän tarpeelliset sotaväen tiet. Millään muilla
teillä ei ollut ainoatakaan siltaa, ei ainoatakaan lauttaa, tuskin
venettä rannoilla; ei majataloja, ei hevosia, ei ruokavaroja, ei
asuinhuoneita eikä ihmisiä. Kun myrskyt Antinpäivän aikana 1721
viskasivat maaherran, parooni von Essenin maihin Kasabölen luona
Merikarvian pitäjässä ja hän täältä tahtoi matkustaa pohjoiseen päin
lääniinsä, ei hän isolla rantamaantielläkään huomannut ryhdytyksi
minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkustavaisten kulkua varten. Venäjän
hallitus oli kyllä hankkinut tänne postinkulun ja majataloja, mutta ne
oli nyt lakkautettu. Maaherra pääsi vain mitä suurimmalla vaikeudella
eteenpäin ja useissa paikoin täytyi hänen siihen käyttää härkiä. Tästä
voi suunnilleen arvata, miten oli muiden matkustavaisten laita.

Ne, jotka kulkivat pitäjän- ja kylänteitä, eivät monessakaan paikoin
enää löytäneet entistä tietä, vaan sen sijalla suon tahi viidakon,
jossa siellä täällä rattaanjälkiä näkyi. Ja jos löysivätkin tien,
olivat kaikki ojat umpeen sortuneet, kaikki rummut hävinneet, ja
yleensä olivat kaikki entisten peltojen ja niittyjen aidat kumossa.
Pakolaiset etsivät kotiseutunsa kirkkoa; vaivoin he sen löysivät;
metsää oli kasvanut sen ympärille peittäen sen vaeltajan silmiltä. Aita
oli revitty maahan kirkkomaan ympäriltä -- missä näet aitaa oli ollut,
sillä useimmat kuolleet haudattiin vielä kirkon lattian alle -- ja
ristit oli maahan tallattu. Tornissa ei ollut kelloa, millä olisi
jumalanpalvelukseen soitettu; taivaan tuulet puhalsivat särjetyistä
ikkunoista sisään; alttari ei ollut juhla-asussa, sillä ei ollut
ehtoolliskalkkia, ei viiniä, ja vain harvoin pappi, tai oli siellä
entisen kirkkoherran sijassa joku nuori teini, joka umpimähkään oli
Turussa virkaansa vihitty. Sittenkin notkistivat pakolaiset
sydämellisellä hartaudella polvensa autiossa temppelissä; heistä tuntui
niinkuin he jälleen seisoisivat lähempänä Jumalaansa, kun saivat
palvella häntä omassa kirkossaan, vaikka se olikin rappeutunut.

Kirkosta lähtivät pakolaiset hakemaan kyläänsä ja taloansa. He
hieroivat silmiään ja katselivat hämmästyneinä ympärilleen. Oudolta ja
erilaiselta näytti nyt entinen ranta ja tutut kunnaat. Veräjä oli
poissa, kaivo umpeen sortunut, pirtti kadonnut; ei ollut helppo tuntea
entistä rakasta pihamaata, joka nyt oli kasvanut täyteen kuusia ja
katajapensaita. Tai jos joskus tapahtui, että uusi pirtti viimeisinä
vuosina oli kohonnut vanhan rauhoitetulle paikalle, oli uudessa
pirtissä uudet, tuntemattomat asukkaat, jotka olivat ottaneet tämän
aution tilan haltuunsa; silloin syntyi siellä keskinäisiä valituksia ja
pitkällisiä riitoja omistusoikeudesta; ja outoa oli nähdä, kuinka nämä
ihmiset riitelivät juuri tästä vähäisestä ja metsittyneestä
maatilkusta, vaikka maa useiden penikulmien laajuudelta oli autiona ja
asumatonna.

Kymmenen tai kaksitoista päivää ennen joulua samosi tällainen
pakolaislauma Isokyrön pitäjän kautta. Heitä oli noin kymmenen
huonekuntaa. Mutta heillä ei ollut kuin kaksi hevosta vähiä tavaroita
vetämässä. Tie vei heidät entisen tappotanteren poikki; joki oli taas
jäässä, rannat lumen peitossa, samoin kuin tuona merkillisenä päivänä
lähes kahdeksan vuotta sitten.

Siellä täällä voi lumipeiton alta huomata jonkin hevosen luurangon tai
multaläjiä, jotka oli luotu kaatuneiden haudoille; muutoin ei
lähitienoolla merkkiäkään tuosta suuresta taistelusta. Mutta Napuen
kylä oli vielä autiona ja asumatonna, puoleksi maahan revittynä,
puoleksi poltettuna. Muutamia rapistuneita huoneita oli vielä jäljellä,
mutta ihmiset kammoivat niitä. Läheinen tappotanner oli kovin kamala
naapuri ja siihen liittyi katkeria muistoja. Pakolaiset kulkivat
edelleen ja tulivat kaartotietä kirkolle. Suurelle viljellylle
lakeudelle oli kasvanut koivunvesoja ja nuoria pajupensaita; ketulla
oli luolansa ja metsäkanalla pesänsä keskellä Suomenmaan suurimpia ja
viljavimpia vainioita. Mutta lakeudella oli paikoitellen vielä
viljelyksen jälkiä.

Siellä olivat kylät vielä osaksi asuttuja, ja pakolaiset saivat
kaivatun suojan päänsä päälle. He hajausivat taloihin, ja köyhä väestö
otti heidät vieraanvaraisesi vastaan. Muutamat heistä olivat tältä
tienoolta kotoisin. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka he kävivät talosta
taloon tiedustamassa sukulaisiaan ja ystäviään. Aivan harvat olivat
enää elossa; mutta toisinaan tapahtui, että vanhemmat löysivät
kadonneet lapsensa, ja lapset kaivatut vanhempansa; veljet ja sisaret
löysivät toisensa, joita jo ammoin olivat kuolleiksi luulleet, ja
entinen nuorukainen tapasi nuoruutensa rakkaan morsiamen toisen
toverina. Ah, noita armaan isänmaan kurjia, eksyneitä pakolaisia! He
tunsivat itsensä kuin haaksirikkoon joutuneiksi, joista moni oli saanut
aalloissa hautansa, mutta muutamat rannalle ajautuneet, ja milloin
surren milloin iloiten lukevat he harventuneita rivejänsä.

Näiden matkustajain joukossa oli eräs viisihenkinen seurue, jolla oli
yksi hevonen. Kolme heistä muodosti erään kotiin palaavan perheen:
nuori entinen sotamies nimeltä Heikki, hänen niin ikään nuori vaimonsa
Riitta, ja tämän voimaton isä, vanha Hilli. Heikki oli talollisenpoika
Isokyröstä, ja isänsä vanhimpana poikana tilan laillinen perijä. Mutta
kun Heikki, jota oli luultu kuolleeksi, nyt palasi Ruotsista, tapasi
hän maan ja talon nuorimman veljen viljelemänä, joka oli asunut siinä
perheineen jo useita vuosia. Tila oli liian pieni jaettavaksi, eikä
Heikillä ollut halua häätää veljeään pois. Siispä levähti hän vain
muutamia päiviä Isokyrössä ja lähti sitten vaimoineen ja appineen
edemmä pohjaan päin Munsalan kappeliin, aikeissa ruveta siellä
uudestaan viljelemään erästä autiota appensa ennen omistamaa tilaa.
Munsalan seurakunta on tätä nykyä kokonaan ruotsalainen, mutta
paikkakunnan oma nimi (Munasalo) ja useat muut nimet (Väkisalo,
Lohilahti y.m.) todistavat, että väestö ennen muinoin oli suomalainen.
Isoviha muutti monin paikoin Pohjanmaan suomalaisen ja ruotsalaisen
väestön asuma-alueita.

Näihin kolmeen oli Vaasan seudulla liittynyt eräs nuori tyttö, jota
muuan harmaatakkinen nuorukainen saatteli. Kun helposti tunnemme heidät
kahdeksi vanhaksi tuttavaksi, tarvitsee meidän vain lisätä, että Maria
Larsson, paettuaan setänsä talosta, löysi turvapaikan sen vanhan vaimon
sisaren luona, joka siihen asti oli häntä seuraillut ja joka nyt jäi
Vaasaan. Täällä oli Elias Pietarinpoika taasen tavannut hänet, ja kun
Maria ei millään muotoa tahtonut antautua setänsä uhkauksen alaiseksi
ja suostua väkisin Tukholmaan lähetettäväksi, päätti hän ennemmin
Eliaksen avulla omin päinsä tiedustella kadonnutta isäänsä. Molemmat
seurasivat siis muita pakolaisia Isokyröön. Mutta täällä ei ollut
kukaan nähnyt Tuomas Larssonia neljään vuoteen, ei sen koommin, kun hän
riitaantui erään venäläisen komennuskunnan kanssa, joka oli lähetetty
sinne veroja vaatimaan. Tässä tilaisuudessa ryöstettiin ja poltettiin
Perttilän rakennus, ja sen vanha isäntä katosi. Mutta huhuttiin, että
hänet kaksi vuotta sitten oli nähty Munsalassa tai Oravaisissa, ja tämä
huhu sai Marian seuraamaan noita toisia pohjoiseen päin, sitä
kernaammin, kun hän oli mieltynyt Riittaan ja toivoi täten
haihduttavansa setänsä jäljiltään. Eliaksella oli omat syynsä, joiden
vuoksi hän ei tahtonut palata Etelä-Suomeen, eikä hän kauan miettinyt,
ennenkuin liittyi seurueeseen viidenneksi.

Pakolaisilta meni kumminkin yhdeksättä päivää kuuden penikulman
taipalella Isokyröstä Munsalaan. Useita kertoja oli heidän pakko
viettää yönsä jossakin rappeutuneessa ladossa tai autiossa torpassa, ja
hevosparka sai tyytyä muutamiin näivettyneisiin lehtiin, joita lumen
alta kerättiin. Usein olivat sudet keskellä kirkasta päivää niin
julkeita, että Eliaksen ja Heikin täytyi kangeilla ajaa niitä tiehensä
hevosta hätyyttämästä. Usein tavattiin metsästä myöskin jonkun
yksinäisen pakolaisen jäännöksiä jonka nuo silloin niin tavattoman
rohkeat pedot olivat repineet ja syöneet.

Onneksi oli jo jää muodostanut luonnollisia siltoja jokien ja soiden
yli, ja matkustajat olivat Isokyrössä varustautuneet ruokavaroilla.
Niinpä tulivatkin he viimein väsyneinä, mutta hyvissä voimin
määräpaikkaansa Lohilahteen (nyt ruotsiksi Lojlax), joka on
neljänneksen penikulmaa pohjoiseen Munsalan kirkolta ja kolme
neljännestä etelään Uuden Kaarlepyyn kaupungista.

Hillin entisestä maatilasta oli jäljellä vain vanha riihi maantien
varrella. He tulivat sinne kahta päivää ennen joulua. Kuinka aikoivat
nämä kodittomat pakolaiset nyt viettää Vapahtajan iloista
syntymäjuhlaa?

He asettuivat riiheen asumaan ja huomasivat, että sitä vielä kävi
lämmittäminen, kun vain varovasti lämmitti. Vähän ajan päästä räiskivät
vankat petäjähalot uunissa. Heikki ja hänen nuori vaimonsa katselivat
toisiaan viihtyisin mielin. He eivät olleet koskaan ennen oman katon
alla yhdessä istuneet, ja tämä rappeutunut, savustunut rakennus oli
heidän ensimmäinen kiinteä omaisuutensa ja ensimmäinen kotinsa. Vaikka
vanha Hilli ei voinut kyllin ylistää tilan entistä rikkautta eikä
kyllin huokailla ajatellessaan sen nykyistä köyhyyttä, olivat nämä
nuoret vastanaineet mielestään nyt rikkaammat kuin koskaan ennen.
Surullisena ja mietteihinsä vaipuneena istui Maria uunin vieressä, ja
vastoin hänen tahtoaan lensivät ajatukset Tukholmaan, rikkaaseen
kreivin taloon, jossa Ruotsinmaan köyhyyden ylimmillään ollessa kaikki
oli vielä samettia, silkkiä, peililasia ja kultaa. Kiusaaja, joka aina
on läsnä tämmöisinä hetkinä, kuiskasi hänen korvaansa: miksi vaihdoit
tuon komeuden viheliäiseen kinosten ja erämaiden keskellä olevaan
vajaan? Mutta hiljainen sisällinen ääni vastasi tähän: Maria, sinä teit
oikein! Ja kiusaaja vaikeni.

Elias palasi nyt pyssyineen metsästä, tuoden kaksi ammuttua metsoa,
jotka heti ruuaksi valmistettiin. -- Minun tekee mieleni ehdottaa
sinulle jotakin, Heikki, -- sanoi hän iloisesti. -- Minä rupean
torppariksesi, ja niin rakennamme huoneita yhdessä; täällä on hyvää
hirsimetsää. Ensin autan sinua rakentamaan hyvän talon tälle kunnaalle
ja sitten pitää sinun auttaa minua rakentamaan pienoista pirttiä tuonne
meren rantaan. Sinä hoidat peltoa ja niittyä, riihtä ja karjaa; minä
sitävastoin kalastelen tuolla kauniilla lahdella silloin, kun et
tarvitse minua, sillä mieleni palaa merelle.

-- Tuohon käteen! -- vastasi Heikki reippaasti, -- mutta silloin
sinulla myös pitää olla reipas vaimo, joka ottaa sinut iloisin silmin
vastaan, joka valmistaa sinulle räiskävän tulen ja lämpimän puuron
palatessasi viluisena ja märkänä mereltä.

-- Sitä sietää vielä paljon miettiä -- vastasi Elias hämillään,
työntäen halkoa uuniin. Halko räiski, kipinät säihkyivät ja valkeanvalo
sattui huikaisten Mariaa silmiin hänen istuessaan uunin edessä pää
käsiin vaipuneena. Ehkä hän valkean hohteen tähden kääntyi toisaalle,
eikä kukaan tiennyt, tykyttikö hänen kaksikymmenvuotias sydämensä
kiivaasti vaiko verkalleen näitä tulevaisuuden suunnitelmia
kuullessaan.



9. TALVI- JA KEVÄTPÄIVIÄ.


Seuraava talvi Lohilahden uudisasukkailla oli jotensakin luminen. He
olivat olleet joulukirkossa Uudessa Kaarlepyyssä, josta heidän
muutenkin oli suolaa ja rautaa hankittava ja jonne heillä oli vain
kolmen neljänneksen penikulman matka. Tämä vähäinen kaupunki oli
v. 1714 joutunut pahasti sodan jalkoihin. Täällä oli venäläinen
kaleerilaivasta laskenut sotaväkeä maalle joen suussa. Täältä oli tuo
hirvittävä Pohjanmaalla tapahtunut pako ja vaino alkanut. Toisia
vihollislaumoja samosi maitse etelästäpäin Isokyrön tappelun jälkeen.
Mutta kaupungin varakkaimmat porvarit keräsivät kaiken hopean ja
kullan, mikä sodasta oli heille säästynyt, ja menivät sen kanssa
lähenevää vihollista vastaan eteläpuolelle siltaa. Naapurikaupungin
Pietarsaaren asukkaat, jotka eivät ryhtyneet tähän varokeinoon, saivat
kohta sen jälkeen nähdä kaupunkinsa porona. Uudessa Kaarlepyyssä näkyi
vielä vähän varallisuuden tähteitä siitä syystä, että sen rohkeat
pienet kannettomat alukset, huolimatta vihollisen valppaudesta, aika
ajoin olivat käyneet kauppaa Länsipohjassa. Muutoin olivat paikat
täälläkin ryöstetyt ja autiot. Kaupungissa oli, silloin kun rauha
tehtiin, tuskin 150 asukasta; mutta syksyllä oli jo yhtä monta
pakolaista tullut Ruotsista takaisin. V. 1708 rakennettuun kirkkoon
kokoontuivat silloin, niinkuin vielä tänäkin päivänä, sekä kaupungin
että maaseudun asukkaat tätä suurta juhlaa viettämään. Ensi kerran
moneen vuoteen oli taas elämä iloisempaa kirkkomäellä. Taas kuultiin,
niinkuin muinoinkin, kulkusten kilinää ja hevosten hirnumista pimeänä
jouluaamuna kilpaa ajettaessa. Kirkko loisti niinkuin ennenkin valoa ja
hartautta. Tosin olivat ruunut ja kynttilähaarat väliaikaisesti vain
puusta, ja kynttilöitä oli vähän ja nekin pieniä. Mutta ei ollut kirkko
vielä koskaan juhlallisemmin loistanut eikä hartaampia kiitosvirsiä
kaikunut. Oli niinkuin hurmaava kiitollisuuden ja onnellisuuden tunne
olisi heijastunut seurakunnan vakavista kasvoista katossa oleviin
enkelinkuviin ja kivipaasien läpi aina kirkon sillan alla oleviin
vainajien kammioihin saakka.

Lohilahden uudisasukkaat palasivat puolipäiväsaarnan jälkeen kotiinsa.
Eliaksesta näytti, niinkuin joku paksu, pörheään lammasnahkaturkkiin
puettu mies olisi seurannut heitä kappaleen matkaa heidän mennessään
kirkosta majapaikkaansa raatimies Fortellille. Meidän on muistettava,
että Elias oli rauhattomaksi julistettu mies, joka ei mielellään
halunnut tavata tuttavia, ja hän päätti sentähden pitää silmänsä auki.
Mutta kun Heikki kohta sen jälkeen istui rekeen kyyditäkseen Riitan ja
Marian takaisin Lohilahdelle, ja Elias itse ilman mitään seikkailuja
kulki jalkaisin sillan yli, niin tuo hetkellinen epäluulo kohta haihtui
hänen mielestään.

Heti joulun jälkeen rupesivat Heikki ja Elias kaikin voimin taloa
rakentamaan. Eikä viipynytkään monta viikkoa, ennenkuin tilava pirtti
seisoi salvettuna ja valkoisena Lohilahden kunnaalla, itäpuolella
maantietä, joka kulki kunnaan ja meren välitse. Toinen kahdesta
pienestä kamarista, joista voi nähdä kauniin, silloin kunnaan juurelle
asti ulottuvan lahden, vaikka se nyt on paennut kauas taapäin,
määrättiin jo alusta alkaen Marialle. Toisessa kamarissa asui Heikki
vaimonsa kanssa; mutta Elias ei ottanut vastaan hänelle tuvassa
tarjottua sijaa. Hän meni joka yöksi riiheen majailemaan; -- "siellä
nukun niin hyvästi oljilla uunin vieressä", -- sanoi hän piloillaan.
Mutta eipä Elias nukkunutkaan. Toisten levätessä hän vartioi taloa
kylminä talviöinä ja kuunteli tarkoin jokaista maantieltä kuuluvaa
ääntä. Elias oli tottunut sotajalalla elämään; nyt oli rauha, mutta
Elias tunsi ilmassa jotakin epäiltävää; hän ei katsonut viisaaksi, että
kaikki Lohilahden asukkaat nukkuivat.

Kuitenkin kului viikkoja ja kuukausia rauhallisesti, ja Elias alkoi
toisinaan suoda itselleen vähän lepoa. Välistä tapahtui, että joku
vaeltaja, tuvasta näkyvän hupaisen valkeanvalon houkuttelemana, etsi
suojaa pimeän ja rajuilman aikana. Milloin se oli joku vanha karoliini,
joka vihdoin viimeinkin saapui kotiseuduilleen; milloin joku sotavanki,
joka vihdoin viimeinkin palasi Ukrainasta ja turhaan tiedusteli
sukulaisiaan ja ystäviään, joista oli eronnut kaksikymmentä vuotta
sitten; milloin joku köyhä kappalainen tai lukkari, joka kulki
jalkaisin seurakuntaansa takaisin; milloin pari puolikasvuista lasta,
jotka etsivät kadotettua kotiaan eivätkä muistaneet siitä sen enempää
kuin että kartanolla oli kaivo, tallissa hevonen ja vuoteen vieressä
hyvä äiti, joka luki heille siunauksen, heidän muinoin pieninä
ollessaan. Kaikki nämä vaeltajat saivat täällä turvapaikan, samoin kuin
Lohilahden asukkaat itsekin olivat äskettäin saaneet sen muiden luona.
Ja he kertoivat kukin tarujaan pitkinä talvi-iltoina; sillä todellisuus
oli siihen aikaan ihmeellisempi kuin moni satu nyt, ja ihmiset olivat
kokeneet niin eriskummaisia kohtaloita, että nykypäivinä harvoin kukaan
enää sellaisia elämässään nähnee.

Eräänä päivänä alkupuolella maaliskuuta, kun rauhan ensimmäinen
kevätaurinko pani lumen sulamaan Suomen kuusien oksilta, olivat
Munsalan kappelilaiset kokoutuneet jäälle Veksalankylän luo nostamaan
ylös kirkon kelloa, joka sinne oli upotettu vihollisen maahan
hyökätessä. Se oli niinä yhdeksänä vuotena, jotka olivat kuluneet sen
upottamisesta, vajonnut niin syvälle liejuun, ettei sitä syksyllä saatu
ylös proomun ja ranankaan avulla -- eikä nyt enää oikein tarkkaan
tietty paikkaakaan. Täällä, niinkuin muuallakin Suomen rannoilla, kuuli
paimen tahi sunnuntaiaamuna kirkkoon vaeltava eukko kellon soivan
vedessä, oltiin siitä niin varmat, että näiltä eukoilta ja paimenilta
kysyttiin paikkaakin, missä kello oli. Kuulevathan vanhukset vieläkin
semmoisten upotettujen kellojen järvissä soivan.

Eräs Monäsin kylästä kotoisin oleva tietäjäukko neuvoi väestöä
viskaamaan terästä veteen siinä, mistä kelloa etsittiin. Teräs ihan
varmaan helähtäisi vihittyyn malmiin koskiessaan. Mutta koe ei
onnistunutkaan; teräs helähti kaikkiin pohjassa oleviin kiviin.
Muutamat arvelivat vian olevan siinä, ettei oltu ihan ääneti niinkuin
maakätköjä haettaessa. Toiset eivät luulleet voivansa saada mitään
aikaan, ellei pappi lukisi rukoustaan avannon reunalla. Vasta sitten,
kun Elias keksi sen keinon, että kelloa naarattaisiin kalastajain
tavoin, löydettiin se viimein, vedettiin miehissä ylös päivän valoon ja
vietiin meluten ja ilosta huudellen kirkkoon jälleen.

Alkoi jo hämärtää, kun Elias ja Heikki palasivat jäätä myöten
Lohilahdelle. Hyhmä, jota puolenpäivän aikana oli keräytynyt kuoppiin
ja rattaan jälkiin, oli taas iltakylmässä tehnyt ohutta riittää, joka
ratisten murtui kävelijäin jalkain alla. Taivas oli niin puhdas, niin
sininen kuin se vain täällä pohjolassa kauniina maaliskuun iltana voi
olla, ja omituinen kevättunnelma henki koko luonnosta. Niinpä
hengittivät nämä molemmat vaeltajatkin, jotka eivät muuten olleet
haaveiluun taipuvaisia, mielihyvällä tätä puhdasta ilmaa -- katsellen
äänettöminä kuusimetsän yllä tuikkivaa iltatähteä.

He olivat tulleet maantielle, vähän matkan päähän siitä suunnattoman
suuresta kiviröykkiöstä, jonka valtameri muinoin on luonut tälle
rannalle, kun Elias kokeneen partiolaisen tarkalla silmällä havaitsi
kaksi mahdottoman leveätä jalaksenjälkeä tiellä. -- Joku venäläinen
herra on ajanut pohjoiseen päin tänään, -- sanoi hän, vähän
levottomasti katsahtaen vartioimattoman talon puoleen.

-- Se kai on ollut ylhäinen herra, -- vastasi Heikki, tarkastaen
kavionjälkiä; -- häntä on saattajana seurannut kolme ratsastajaa, yksi
kummallakin puolen rekeä ja yksi reen takana.

-- Riihen ovi on auki, -- huomautti Elias ja kiirehti nyt kulkuaan.
Riihtä käytettiin myös Lohilahden talon ainoan hevosen tallina,
ennenkuin oikeata tallia ehdittiin ruveta rakentamaan.

Miehet tulivat riiheen; hevonen oli poissa, valjaat kadonneet. Lumi
riihen edessä oli hevosten kavioiden ja ihmisten jalkojen tallaamaa.

Levottomien aavistusten valtaamina riensivät miehet tupaan. Mutta
Heikin pelko asettui kohta, kun Riitta levollisena astui ovessa häntä
vastaan. Riitta oli muutamia viikkoja sitten lahjoittanut miehelleen
vankan pojan ja poistui kätkyen vierestä ainoastaan päästääkseen
palaavat sisään.

-- Kuka on käynyt tallissa ja ottanut meidän hevosemme? -- kysyi
Heikki.

-- Minä luulin sinun jo tietävän sen, -- vastasi Riitta. -- Jahtivouti
lähetti sitä noutamaan ja käski sanoa, että hän on käskenyt
seurakuntalaisten tuoda kaikki hevoset vetämään kelloa kirkkoon. Sinun
hevosesi oli kymmenes, sanoi hän; sen useampia hevosia ei ollut koko
kappelissa.

-- Mitä tämä on? -- huudahti Heikki. -- Me tulemme jäältä ja sinne ei
ole käsketty tuoda kuin kolme hevosta, jotka hyvin riittivät koko
kuljetukseen.

-- Hyvänen aika! -- Sen kai Maria tietänee, joka seurasi miehiä riiheen
antaakseen heille avaimen, -- vastasi Riitta, nyt hänkin hämmästyneenä.

Elias, joka sillä aikaa oli hakenut Mariaa joka paikasta, kysyi nyt
Riitalta, minne nuori tyttö oli mennyt. -- Eikö hän ollutkaan teidän
kanssanne? -- vastasi Riitta. -- Kyllähän minua kummastutti, kun hän
vastoin tapaansa viipyi niin kauan poissa, mutta minä luulin hänen
menneen hevosen kanssa jäälle katsomaan, kun ne ottivat kelloa ylös.

Elias ei kysellyt sen enempää. Hän syöksähti ulos, tuli riihelle ja
sieltä maantielle. Ilta oli kirkas ja tyyni; kuu nousi metsän takaa. Ei
kuulunut risahdusta, ei rasahdusta. Mariasta ei näkynyt ei kuulunut
vähintäkään vihiä.

Elias seisoi muutaman tuokion ääneti, hengittämättä, tyrmistyneenä.
Hänestä oli niinkuin maailma hänen ympärillään äkkiä olisi tullut
autioksi ja pimeäksi, eikä hän enää ymmärtänyt tuota keväistä taivasta,
jonka tähtiä hän vast'ikään oli hiljaisella ilolla katsellut. Maria oli
poissa: kaikki oli tyhjää; mitäpä hän enää tekisi maailmassa!

Mutta tämän huumaavan tunteen sijaan tuli uusi pelko. Kuka oli Marian
vienyt? Ja minne hänet oli viety? Eikö ollut luultavaa, että tämä
väkivaltainen väijytys oli jossakin yhteydessä sen salaisuuden
kanssa, joka oli ajanut Marian Tukholmasta pois, ja jota hän niin
itsepintaisesti kieltäytyi ilmaisemasta? Ja jos niin oli, mikä kohtalo
odotti nyt Mariaa?

Hänen etsimisensä, hänen pelastamisensa tuli nyt Eliaksen ainoaksi
ajatukseksi. Hänen mielenmalttinsa palasi. Hän heittäytyi kontalleen
tarkastamaan maantiellä olevia jälkiä heikossa, epäselvässä
kuunvalossa. Hän luuli näkevänsä, että tuo leveäjalaksinen reki oli
pysähtynyt taloon eroavan ajotien kohdalla ja sitten jatkanut kulkuaan
pohjoiseen. Minkätähden pohjoiseen, jos Marian vaasalainen setä oli
hänet noudattanut? Lisäksi tuli vielä tämä: hän luuli näkevänsä, että
reen eteen, joka sitä ennen oli kulkenut kahden hevosen vetämänä, talon
pohjoispuolella oli valjastettu kolmas. Hänelle johtui mieleen, että
totta kai kolmas hevonen oli Heikin. Hän luuli tuntevansa oikean
takajalan jäljen; sen kenkä oli yhdestä kohti taittunut. Hän ymmärsi
nyt, että hevosen pois viemisen tarkoituksena oli ollut estää hänet
ajamasta takaa väkivallan tekijöitä.

Elias, jonka neuvokkuus oli monissa seikkailuissa hyvin harjaantunut,
ymmärsi kohta, mitä hänen oli tehtävä. Hän kiirehti tupaan takaisin,
pisti taskuunsa sen hopeakellon, jonka hän kerran oli ottanut
sotasaaliiksi eräältä vihollisen upseerilta, ja muutamia samalla
tavalla saatuja, kauan säästetyitä hopearuplia. Sitten hän sanoi
Heikille ja Riitalle pikaiset hyvästit, luvaten, ettei palaisi ilman
Mariaa.

Nyt hän tiesi, ettei ainoaakaan hevosta ollut kullallakaan ostettavissa
kokonaisen penikulman alalta Uuteen Kaarlepyyhyn päin. Hänen täytyi
sentähden mennä etelään päin Munsalan kirkonkylään, vaikka tämä tie vei
kokonaan toisaalle kuin minne pakolaiset olivat ajaneet. Mutta
Eliaksella ei ollut valitsemisen varaa. Hän tuli kylään ja meni siihen
taloon, missä tiesi nopeimman hevosen olevan. -- Lainaa minulle
hevosesi, Simuna, -- sanoi hän, -- ja jos en tule takaisin, niin ota
tämä kello ja nämä rahat vahinkosi korvaukseksi; ne ovat
suurempiarvoisia kuin sinun hevosesi.

Simuna, vanha hevoshuijari, kapasi jonkin kerran korvansa taustaa
ennenkuin taipui kauppaan. Ei toden totta ollutkaan viljalti hevosia
tähän aikaan; niitä oli täytynyt tuottaa viidenkymmenen penikulman
takaa aina Karjalasta asti, eikä niitä nyt saanut sieltä rahallakaan;
niitä oli täytynyt viimeksi syksymyöhällä tuoda Länsipohjasta. Mutta
jos hevoset olivat harvinaisia, niin olivat kirkkaat hopearahat vielä
harvinaisempia, ja Simuna ei voinut kiusausta vastustaa. Hän vannoi
ja vakuutti, että hän ennen tahtoisi menettää vaimonsa kuin
hevosensa; mutta kuinka olikaan, ruplat huilahtivat hänen vanhaan
nahkakukkaroonsa, ja kauppa oli tehty.

Muutamia minuutteja sen jälkeen ratsasti Elias täyttä laukkaa
Lohilahteen takaisin, valjasti hevosensa Heikin keveän kirkkoreen eteen
ja lähti aika vauhtia ajamaan pohjoiseen päin tähtien tuikkiessa
tyynessä, kylmässä kevätyössä.



10. SISSI AJAA SAALISTAAN.


Elias Pietarinpoika ei ollut niitä, jotka vitkastelevat, kun jotakin
tähdellistä on toimitettavana. Yhdentoista aikaan illalla hän oli jo
Uudessakaarlepyyssä, jossa pysähtyi kaupungin pohjoisessa osassa
olevaan vähäpätöiseen majataloon. Maaherra, parooni von Essen oli näet
talvella laitattanut uusia majataloja kaikkien huomattavien teitten
varsille, ja kyytipalkka oli, kalliin ajan ja hevosten puutteen vuoksi,
koroitettu kuudeksi hopeaäyriksi penikulmalta.

Koko kaupunki nukkui syvimmässä yölevossaan. Siihen aikaan mentiin
vanhan hyvän tavan mukaan maata kello 7 tai 8 aikaan illalla ja oltiin
jalkeilla kukon laulaessa kello 3 aamulla. Valvominen kynttilän
ääressä, silloinkun takkavalkean tai päreen roihun valo ei tyydyttänyt
oli tänä talvena jo itsestäänkin mahdotonta, sillä talikynttilät olivat
kalliita ja hyvin harvinaisia. Vielä harvemmassa oli siihen aikaan
yhtään ainoata katulyhtyä Suomen kaupungeissa.

Elias koputti pelkäämättä suljettua porttia, ja rohkeni, kun ei
vastausta tullut, huutaa: -- Kruunun nimessä!

Viimein ilmaantui unenpöpperöinen renki, joka aukaisi portin vihaisesti
kysyen: -- Kuka lempo se ei anna ihmisten rauhassa nukkua?

-- Minä olen maaherran sanansaattaja, -- vastasi Elias sukkelasti, --
ja minut on lähetetty Vaasasta viemään sanaa sille herralle, joka tänä
iltana kulki tästä kautta kolmen hevosen vetämässä isossa venäläisessä
reessä. Minä tahdon tietää, milloin hän lähti täältä ja menikö hän
jäitse pohjoiseen päin.

Renki, jonka ymmärrys vielä torkkui, tuijotti äsken tulleeseen ja kysyi
haukotellen: -- Kuka herra?

-- Se, joka matkusti tämän kautta tänä iltana kello 6 tai 7 aikana ja
jolla oli muassaan nuori nainen ja kolme ratsastajaa.

-- Täällä ei ole semmoisia herroja käynyt, enkä minä huoli vastata
mokomiin kysymyksiin, -- vastasi renki äreästi ja paiskasi portin
kiinni aivan kruunun sanansaattajan nenän edessä.

Elias mietti, pitäisikö hänen lyödä portti rikki ja herättää talonväki.
Tämä ei juuri näyttänyt hänestä sopivalta. Toinen parempi keino
juolahti hänelle mieleen. -- Varo, Matti, -- sanoi hän, -- etten
katseluta sinua sotamieheksi, kun kahden viikon päästä tulen tänne
maaherran kanssa. -- Suurimpia huolia talvella v. 1722 oli nimittäin
uuden ruotujaon toimeenpaneminen silloisessa väen puutteessa, ja vaikka
ei enää käynytkään laatuun, niinkuin kuningas-vainajan aikana,
sotamieheksi "katseluttaa" mikä sopiva mies hyvänsä, eli kuitenkin tuon
ankaran sotamieheksioton kauhu yhä vieläkin kansan muistossa.

-- No, -- jatkoi Elias portin takaa, -- tahdotko hyvällä sanoa minulle,
mitä tietä he täältä lähtivät pohjoiseen päin?

-- He majailivat raatimies Fortellilla, ja minä luulen heidän jäätä
myöten menneen Flatanabbaan päin, -- vastasi renki melkoista
sävyisemmin. -- Tarvitseeko sanansaattaja hevosta?

-- En. Mutta jos he jättivät tänne vaaleanpunaisen ruunan, jonka oikean
takajalan kenkä oli poikki, niin sano Fortellille, että se on
Lohilahden Heikin hevonen. Hyvästi!

Nyt ajoi Elias täyttä ravia Joensuun lastauspaikalle ja sieltä alas
jäälle, mennäkseen oikotietä Pietarsaareen, joka on lähes puoli
penikulmaa syrjässä isolta rantatieltä. Maaliskuun yö oli edelleen
kuutamoinen ja kirkas, jääkeli erinomainen, ja rannat näyttivät lentäen
rientävän reen ohitse. Elias joka tänä talvena kerran ennen oli ajanut
samaa tietä, käänsi kulkunsa aika vauhtia Joensuun ja niemien poikki
Pietarsaaren saariston ulapoille ja pysähty: kello yhden aikana aamulla
Pietarsaaren majatalon pihalle.

Täällä näyttivät paikat kovin autioilta ja hävitetyiltä. Kaupunki oli
vielä raunioina maaliskuun 4. päivänä 1714 tapahtuneen palon jälkeen,
jolloin viisi laivaakin paloi satamassa. Pietarsaarella oli kolme
vapaavuotta, mutta ei ollut vielä raivattu pois soraläjiäkään, jotka
yhä muodostivat töyrämiä ja onkaloita talven lumipeitteen alla. Vireä
ja kätevä Pietarsaaren pitäjän väestö oli perinpohjin hervahtunut ja
isoksi osaksi kuollut. Sinne tänne vain oli jokin vähäinen äsken
salvettu huone rauhanteon jälkeen ilmautunut. Ainoastaan etelän
puolella hävitettyä kaupunkia oleva Pietarsaaren pitäjän vanha
kunnianarvoinen kivikirkko, jonka pelastusta perintätieto pitää
kummallisena ihmeenä, katseli kuunvaloisessa kevätyössä synkeänä ja
lumipeittoisena hävitettyä ympäristöänsä. Kaupungin kirkko poltettiin
marraskuun 30. päivänä 1714.

Elias uudisti juttunsa sanansaattajasta ja pääsi pitkän keskustelun
perästä sisään. Ei oltu vielä ennätetty unohtaa sota-ajan
ilkivaltaisuuksia eikä oudolle vieraalle mielellään avattu porttia tai
ovea yön aikana.

Ensimmäinen kysymys koski venäläistä rekeä. Vastaukseksi annettiin,
että nainen oli tullut rekikipeäksi ja hänen oli täytynyt nousta reestä
ja mennä tupaan istumaan, mutta sitten oli reki jatkanut matkaansa
kello 8 aikaan illalla jäitse Kokkolaan päin. Elias puri hammasta.
Hänen täytyi viipyä tunnin ajan hevostaan ruokkiakseen.

Sitten hän lähti taas taipalelle. Taas katosivat rannat ja jäät hänen
nopean hevosensa kavioiden alla, kevätaamu valkeni hänen ympärillään,
ja kello 6 aikaan hän oli Kokkolassa.

Tämä kaupunki ei ollut juuri paremmassa tilassa kuin edellinenkään. Se
oli rakennettu uudestaan v. 1664 tapahtuneen palon jälkeen, mutta oli
sota-aikana ryöstetty; alukset ja rantapuodit oli poltettu. Kokkolan
historian kirjoittaja Jaakko Chydenius kuvaa kaupungin ulkomuotoa
Uudenkaupungin rauhan jälkeen seuraavasti: "Harvassa olevat talot, yksi
siellä, toinen täällä olivat katottomia ja hajalle revittyjä. Tuskin
oli täällä yhtään asukasta. Sillä porvaristo oli, mikäli päästä voi,
paennut, ja ne, joiden oli ollut pakko pysyä aloillaan, surmattiin
väkivaltaisesti ja kiduttaen." -- Kaupunki harjoitti kumminkin
jonkinlaista kauppaa. Kuinka vähäistä tämä oli, sen voi päättää siitä,
että eräs hollantilainen alus, joka oli aikonut Vaasaan, mutta oli
purjehtinut harhaan ja laskenut ankkuriin Kokkolan luona, sai vain
vähäisen osan suoloistaan, tupakastaan ja karttuuneistaan kaupaksi
menemään, ja kun hollantilainen koetti tuota siihen aikaan tavallista
keinoa, vaihtokauppaa, ei voitu tällä silloin vielä metsäisellä
paikkakunnalla saada kokoon haalituksi enempää kuin 30 tervatynnyriä.

Täällä luuli Elias tapaavansa pakolaiset. Turha toivo! Kun hän sykkivin
sydämin kysyi venäläistä rekeä, vastattiin hänelle, että se oli mennyt
maitse pohjoiseen päin kaksi tuntia sitten. Nuori nainen oli itkenyt,
ja eräs nuori mies, joka oli hevosta ajanut, oli turhaan kokenut häntä
lohduttaa. Muutoin olivat matkustajat levähtäneet täällä muutamia
tunteja, ratsastajat olivat syöneet kuin nälkäiset sudet, ja turpein
heistä, jolla oli hirmuisen pitkät viikset, jotka nähtyään lapset
juoksivat ovesta ulos, oli puhunut jotakin rengonkieltä, jota ei kukaan
ymmärtänyt.

Tämä oli ensimmäinen tieto, joka antoi Eliakselle vähän valoa hänen
monissa arveluissaan. Tuo turpea mies ei saattanut olla kukaan muu
kuin entinen pormestari Burchard; mutta kuka oli se Marian nuori
lohduttaja? Ensi kerran tunsi tämä rehellinen sissi, että hiukkasen
mustasukkaisuuttakin liittyi hänen, tuon rakkaan tytön kohtalon takia
tuntemaansa tuskaan. Mitä oli tehtävä? Hevonen oli uuvuksiin ajettu
eikä käynyt sitä enää käyttäminen, ellei tahtonut menettää kalliista
ajasta puolta tahi kokonaistakin päivää. Mutta he olivat vain kaksi
tuntia edellä. Elias vaihtoi hyvän hevosensa huonompaan, mutta
tarpeeksi levähtäneeseen, ja jatkoi matkaansa pohjoista kohti.

Hän ajoi Kälviän ylänteen poikki ja tuli Lohtajan tasangoille. Tämä
seutu oli kärsinyt verraten vähän. Elias näki täällä harvaan asuttuja
kyliä; hän kohtasi talonpoikia, jotka ajoivat kaupunkiin. Mutta hänellä
ei nyt ollut juuri halua vertailla sodan eri seuduille tuottamia
vahinkoja toisiinsa. Lohtajan kirkon luona hänen oli pakko lepuuttaa
hevostaan. Onneksi olivat pakolaiset, jotka luultavasti eivät enää
pelänneet takaa-ajamista, levähtäneet samassa paikassa. Kertomus heistä
kävi yhä kummemmaksi. Nuori nainen oli ollut hyvin iloinen, sanottiin,
ja puhellut tuttavallisesti saattajansa kanssa. Elias aikoi jo kääntyä
takaisin. Mutta siihen hän oli liian itsepäinen.

Hän jatkoi matkaansa, viipyen taloissa niin vähän aikaa kuin
mahdollista, kulki aution Kalajoen ja vielä autiomman Pyhäjoen, näiden
tätä nykyä tiheästi asuttujen ja hyvin viljeltyjen rantamaiden kautta.
Kuta pohjoisemmaksi hän tuli, sitä hirvittävämpiä jälkiä oli sota
jättänyt. Pyhäjoen pohjoisesta osasta alkaen oli kaikki erämaana; lumen
peitossa olevat soraläjät osoittivat kyläin entisiä paikkoja; pelloilla
kasvoi tiheätä metsää; muutamia mökkejä vain, jotka samalla olivat
matkustajain majoina, oli vielä kirkkojen vierellä, mutta näiden
välillä sai matkustaa penikulmittain näkemättä yhtään ihmisasuntoa ja
kohtaamatta ainoatakaan elävää olentoa paitsi joka paikassa
juoksentelevia susia. Mutta Elias ei antanut mielensä masentua. Hän
ajoi järkähtämättä, väsymättä yötä ja päivää, alinomaa ajatellen, miten
tavoittaisi ja veisi takaisin Marian joka nyt oli tuskin penikulmaa tai
kahta häntä edellä. Tällä tavoin hän tuli Saloisiin ja Raahen
kaupunkiin.

Raahe näytti ulkoapäin jotenkin säilyneeltä, mutta oli perin köyhtynyt.
Muutamiin autioiksi jätettyihin taloihin oli läheisestä hävitetystä
ympäristöstä tullut asumaan talonpoikia, jotka elättivät itseänsä
kalastuksella. Kun entiset paenneet asukkaat alkoivat syksypuoleen
palata, syntyi siellä kovia kahakoita, kun uudet asukkaat niin kauan
kuin suinkin tahtoivat puolustaa paikkojaan, Ja pormestari Wickmanilla,
erään tässä kaupungissa aina tältä ajalta asuneen suvun kantaisällä,
oli paljon työtä ja vaivaa saadakseen edes jotakin järjestystä aikaan
tässä vähäisessä, hurjistuneessa yhteiskunnassa.

Elias oli tuskin oikein ennättänyt majatalon toisesta portista sisään,
kun jo iso venäläinen reki, kolmen ratsastajan vartioimana, täyttä
laukkaa ajoi toisesta ulos.

Nuori mies, jonka hänen hurja ammattinsa oli opettanut rohkeaksi ja
päättäväksi, hyppäsi reestä, heittäytyi portin pieleen sidotun vieraan
hevosen selkään ja syöksyi vimmatusti pois rientävien jälkeen. Nämä
eivät olleet vielä ennättäneet kaupungin portille, kun Elias jo
ratsasti heidän päällensä niin rajusti, että oikeanpuoleinen rekeä
vetävistä hevosista kaatui, ja koko matkueen oli pakko seisahtua.

-- Joko viimeinkin, kirotut naisen varkaat, olette käsissäni! -- huusi
vihaa kuohuva nuori mies ja oli samalla maassa ja reen vieressä,
huolimatta ratsastajista, jotka, luullen hullun ihmisen karanneen
heidän päällensä, paljastivat miekkansa, mutta empivät niitä vielä
käyttää.

-- Der Teufel anamme dich, tausends perkelen koira! Wech mit dir! Padi!
-- kiljui Eliaksen takana pormestari Burchardin tuttu ääni.

Mutta Elias ei häntä kuullut. Hän oli jo vetänyt reen uutimet syrjään
ja seisoi nyt hämmästyksestä sanatonna. Aivan tuntematon nuori
herrasnainen katsoi häntä silmiin, säikähdyksestä kalpeana.

-- Mitä tämä merkitsee? -- huusi vuorostaan yhtä tuntematon sotilas,
joka hyppäsi kuskilaudalta ja tarttui Eliasta kaulukseen.

-- Der man ist hullu; ferryckt, ganz toll, durchaus! -- kiljui
pormestari taas, mutta kuiskasi samassa Eliaksen korvaan: -- packe din
väg, geschwind, kamrat, seitschas! Bei Gott, jach muss verrathen den
kivekäs!

-- Maria! Mihinkä on Maria viety? -- jupisi sissi voimatta ajatella
mitään muuta kuin kadonneen pelastusta.

-- So, so, die duschinka? Gut, kamrat. Die duschinka reise nach
Stockholm över den is. Jach dem begegnet perjantaina, abends bei
Munsal. Der alte Larsson dabei. Links um, kamrat; hast gal marsch
eingeschlagen! Links um![6]

-- Voi minua mieletöntä! Voi minua mieletöntä! -- huusi Elias. -- He
menivät etelään päin, ja minä haen heitä pohjoisesta. Ja kuin
mielipuoli syöksyi hän takaisin majataloon.



11. VALTIOVIISAS JA HÄNEN OMATUNTONSA.


Presidentti, kreivi Torsten Bertelsköld istui eräänä aamuna huhtikuun
alkupuolella v. 1722 kauniissa työhuoneessaan Tukholmassa,
huolettomasti kuunnellen anomuksia ja muita asioita, joista hänen
sihteerinsä saapuneiden kirjeiden mukaan lyhyesti esitti pääkohdat.
Tämä hieno, erinomaisen huolellisesti puettu kreivi, kaikkien muodin
sääntöjen mukaan käherrettyine tekotukkineen, kirjailtuine, mustasta
sametista tehtyine yönuttuineen, jossa oli avarat hihat ja isot
hihansuut, lyhyine, ruumiinmukaisine keltaisine housuineen,
silkkisukkineen ja komeasti kirjattuine tohveleineen, istui
huolettomasti selkäkenossa nojatuolissaan, virkahtaen vain silloin
tällöin muutamia oraakkelimaisia sanoja vastaukseksi palvelijan
kysyviin esityksiin. Joskus vain liikkui miltei huomaamaton ivallinen
hymy hänen älykkäillä, mutta salaperäisillä kasvoillaan, ilmaisten sitä
kenties teeskenneltyä ylenkatsetta, millä hän näki hyväksi kohdella
niitä, jotka jossakin asiassa etsivät hänen suojelustansa.

-- Pastori Ringbom anoo teidän ylhäisyytenne puoltolausetta
kuninkaalliseen kirkkoherran virkaan Smoolannissa, -- selosteli
sihteeri, matkien herransa kylmän kopeata käytöstä ja laski erään
kirjeen luotansa pöydälle.

-- Muistelen hänen viime valtiopäivillä äänestäneen yksinvaltaa
vastaan? -- kysyi kreivi huolettomasti.

-- Niin, -- vastasi sihteeri, ymmärtäen väärin kysymyksen, --
valitettavasti hän ei ollut luotettava kuningasmielinen.

-- Hän saakoon viran, -- vastasi Bertelsköld.

-- Asessori Berling anoo tulla armollisesti huomioon otetuksi avonaista
hovioikeudenneuvoksen virkaa täytettäessä, -- luki sihteeri vähän
ällistyksissään.

-- Eikö hän ollut se, joka kyhäsi Vermlannin talonpoikain valitukset
tehtaanisäntien mielivaltaisista toimenpiteistä, pistäen niihin
muutamia salaviittauksia rajattoman kuningasvallan eduksi? -- jatkoi
kreivi.

-- Valitettavasti se oli hän, -- vastasi taas sihteeri, yrittäen
kääntää purjetta tuulen mukaan.

-- Hän saakoon viran, -- vastasi kreivi yhtä lyhyesti.

-- Maaherra, parooni Essen anoo uusia vapaavuosia Pohjanmaan
kaupungeille, jotka ovat sodan tähden vahinkoja kärsineet, Vaasalle,
Kristiinankaupungille, Uudellekaarlepyylle...

-- Kukapa ei ole sodan tähden vahinkoa kärsinyt? Se asia ei koske
minuun. Neuvokaa häntä kääntymään kreivi Hornin puoleen.

-- Ratsumestari, parooni Sparrfelt pyytää nöyrimmästi teidän
ylhäisyyttänne muistamaan häntä luvattua majurinvirkaa täytettäessä.

-- Sparrfelt?... Oh, muistanpa, hän on kelvoton onnenonkija. Odottakoon
vielä muutamia vuosia.

-- Sörmlannissa olevat suomalaiset pakolaiset muistuttavat
matka-avusta, jonka kreivi Horn on luvannut heille teidän ylhäisyytenne
välityksellä...

-- Kreivi Horn! Se on hänen asiansa. Jos hän on luvannut heille
jotakin, niin kääntykööt he hänen puoleensa.

-- Ranskan lähettiläs toivoo teidän ylhäisyytenne puolustavan hänen
asiaansa, ja mitä niihin 60.000:een livreen tulee, jotka hänellä on
ollut kunnia lähettää teidän ylhäisyydellenne osoitteeksi hallitsijansa
suuresta kunnioituksesta...

Kreivi Bertelsköldin katse synkistyi.

-- Minä luulen, -- jatkoi hän, -- että hävyttömät suomalaiset ovat
kannelleet minusta kreivi Hornille. Ehrenbrand -- oletteko kreivin
palkkalainen?

-- Minäkö kreivin palkkalainen? -- toisti hämmästynyt sihteeri.

-- _Eh bien_, en tahdo sitä uskoa. Minunhan avullani olette saanut
vaakunakilpenne. Te olitte vain tavallinen herra Brand, kunnes
armollinen kuningattaremme minun esityksestäni näki hyväksi
kirjoituttaa teidät 171:n uuden aatelismiehensä joukkoon. Uskollisella
käytöksellä saatatte te vielä korkealle kohota, hyvä Ehrenbrand.

-- Teidän ylhäisyytenne, uskollisuuteni, virkaintoni...

-- Hyvä. Mutta kuka häiritsee meitä näin varhain aamulla?

Kamaripalvelija ilmoitti kreivitär Liewenin. Tämän tulo ei näyttänyt
olevan mieluista, mutta ei sopinut häntä käskeä poiskaan. Kreivi laski
sihteerin menemään, ja kreivitär astui sisään.

Kreivitär Ebba Liewen, syntyjään Bertelsköld, oli sama jalo, suloinen
nainen, jonka olemme tulleet edellisissä kertomuksissa tuntemaan, ja
vaikka aika ja surut olivat noita hempeitä kasvoja vähän kalventaneet,
oli kumminkin koko hänen olennossaan vieläkin sama älyn ja hyvyyden
piirre, millä hän voitti kaikkien muiden sydämet, paitsi kylmän ja
valtioviisaan veljensä. Hän tervehti jotenkin liikutettuna, istui
kreivin viereen ja näytti epäröivän, kuinka puheensa aloittaisi.

-- Lyön vetoa, että armaalla Ebballani taas on keräyslista suomalaisia
pakolaisia varten ja että hän sisarellisesta ystävyydestä pelkää perin
tyhjentävänsä minun hoikan kukkaroni -- sanoi kreivi tekeytyen
iloiseksi.

-- Ei, -- vastasi kreivitär hiukan vapisten, minkä veljen tarkka silmä
kyllä huomasi, -- minä tulen puhuttelemaan sinua Eevan, Kustaan lesken
ja hänen poikansa puolesta.

-- Kuinka? Urhoollinen kälymme aikoo siis taas lähteä sotaretkelle
lappalaisia ja kasakoita vastaan, ja sinä olet hänen kanssansa tehnyt
hyökkäys- ja puolustusliiton.

-- Ei, Torsten, pilkkasi ei saa minua pelästymään. En tule anomaan
almua, vaan oikeutta. Ei siinä kyllin, että olet karkoittanut veljesi
lesken Tukholmasta, jossa hän vain pyysi päästä kuninkaan puheille...

-- Minäkö karkoittanut urhoollisen kälyni! _Ma chère_, mitä ajattelet
minusta? Tiedäthän, että armollisella kuningattarella, niinkuin
kaikilla naisilla, on omat oikkunsa. Hän oli nyt kerta kaikkiaan saanut
päähänsä, että Eeva vehkeili holsteinilaisen puolueen hyväksi ja tahtoi
mihin hintaan hyvänsä häiritä laillista vallanperimystä.

-- Älä keskeytä minua. Sinä olet julistanut Eevaa vastaan elämästä ja
kuolemasta käytävän sodan, ja ensi työksesi sinä karkoitit hänet
Tukholmasta. Sitten otatit häneltä maatilan toisensa perästä noiden
kirottujen, Görtzin aikaisten mielivaltaisten veroitusten takia
syntyneiden kruununrästien maksuksi, ja nyt sinä annat samojen rästien
tähden myydä hänen viimeisen, Itä-Göötanmaalla olevan tilansa. Kostosi,
Torsten, on leppymätön, sen tiedän; mutta ei se toki saisi olla
halpamielinen.

-- Jatkakaa, kreivitär. Naisille täytyy antaa anteeksi silloinkin, kun
puhuvat tyhmyyksiä.

-- Görtz kuoli mestauslavalla, sinä itse olit hänen katkerimpia
tuomareitaan etkä suonut hänelle sitäkään, minkä laki suopi
halvimmallekin pahantekijälle. Kaikkien hänen tekojensa, niin hyvien
kuin pahojenkin kumoamisessa olet ollut osallisena; mutta kun veljesi
leski, veljesi poika, hänen kiskomistensa seurauksista pelastettavan,
silloin hyväksyt sinä Görtzin järjestelmän, sillä se on ajanut kostosi
asioita.

-- Ebba kultaseni, keneksi minua luulet?

-- Tahdotko, että sanon sen sinulle?

-- Sano kaikin mokomin. Tästä alkulauseestasi päättäen ei tarkoituksesi
ole julistaa minua pyhimykseksi.

-- No, olkoon menneeksi, Torsten, minä sanon sinulle, mikä olet. Minä
tahdon puhua niinkuin olisin omatuntosi.

-- Aiot pitää saarnan? On hauska kuulla!

-- Isältämme, joka kaiken ikänsä toimi ja menetteli varman periaatteen
mukaan, sait sinä perinnöksi sen periaatteen, että aateliston
vaikutusvaltaa oli ylläpidettävä siten, että se olisi välittäjänä
kuningasvallan ja kansanvallan välillä.

-- _Eh bien_, mitä sinulla on sitä vastaan?

-- Kuinka olet seurannut tätä periaatetta? Sanon sen sinulle.
Kävit kuningas vainajan aikana kreivi Hornin puolelle, kiivetäksesi
hänen olkapäilleen, ja sinua pidetään vieläkin hänen hartaana
puoluelaisenaan. Mutta sinä olet valmis kukistamaan hänet millä
hetkellä hyvänsä, kun etusi vain niin vaatii.

-- Todellakin? Niin tarkkanäköiseksi en olisi sinua uskonut.

-- Ilvehdi, jos niin mielesi tekee; minä jatkan. Sinä liehakoit
kaikkia puolueita, kaikki pitivät sinua välttämättömän tarpeellisena,
ja sinä petit ne kaikki. Prinsessa ja herttua, ylimysmieliset ja
kansanvaltaiset, kaikki luulivat sinun heidän edukseen puuhaavan. Oli
vain yksi mies ja yksi nainen, jotka tiesivät tarkoituksesi. Se mies
oli kuningas, se nainen oli Eeva Rhenfelt, sittemmin kreivitär
Bertelsköld. Siitä syystä sinä vannoit leppymättömästi vihaavasi heitä
kumpiakin, ja minä myönnän, että olet pitänyt sanasi kuin mies; ei,
minä erehdyn: _mies_ on kuninkaalleen uskollinen eikä vainoa
turvattomia naisia. Olet pitänyt sanasi kuin -- Machiavelli.

-- Nyt alkaa saarna. Jatka; mutta älä vain ole kovin kaunopuheinen.
Toivon sinun lopettavan ennen puoltapäivää.

-- Näit itsellesi hyödylliseksi auttaa prinsessa valtaistuimelle; siten
pääsit hänen suosioonsa. Mutta samalla huomasit itsellesi hyödylliseksi
olla avullisena yksinvallan poistamisessa. Siitä sait vapaudenystävän
maineen. Kreivi Horn, suojelijasi ja Ruotsin suurin nyt elossa oleva
valtiomies, joutui auttamattomasti riitaan hovin kanssa; mutta sinä,
hänen oppilaansa ja turvattinsa, pysyit hovin suosiossa, ja kun
vehkeesi alkoivat näyttää kovin kaksimielisiltä, onnistui sinun siirtää
kruunu Fredrik-kuninkaan päähän. Taas olit pelastettu, pääsit
tarkoitustesi perille ja tulit kaikkivaltiaaksi näkyvissä olevien
esimiestesi selän takana.

-- Johan alat imarrella. Se ei ensinkään sovi katumussaarnaajalle.

-- Malta. Sinulla on edelleen kahdet kasvot, mutta sydäntä ei
ensinkään. Sinä olet yhtä rintaa rojalisti ja patriootti,[7] niinkuin
nyt on ruvettu puolueitanne nimittämään. Sinä olet ihmeellisesti
päässyt kaikista pälkähistä olemalla kaikille uskoton. Sinä olet
ylennyt ja yhä ylenet. Neljässä vuodessa sinä olet alhaisesta
lähetystösihteeristä kiivennyt erään valtakunnan kaikkein tärkeimpiin
kuuluvan viraston presidentiksi, ja ennen pitkää, se on: kreivi Hornin
kukistettuasi, istut sinä valtakunnan neuvosten joukossa. Tämä,
Torsten, on kovin paljon miehen osaksi, jonka ei sovi kiittää älyään,
vaan ainoastaan sattumaa vallastaan ja ylenemisestään.

-- Nyt tulemme siis saarnan opettavaiseen osaan.

-- Niin, sattumaa on sinun uskosi ydin. Torsten, Torsten, mitä auttaa
meitä terävinkään äly, ellei meillä sen ohessa ole sydäntä, joka antaa
arvoa elämässä tavattavalle kunnialle ja uskollisuudelle! Sinä, joka et
usko Jumalaan etkä omaantuntoon, sinä panet kaiken luottamuksesi
viheliäiseen taikauskoon, mielettömyyteen, taikakaluun! Sinä ylenkatsot
itseäsi niin syvästi, että arvioit kaiken valtasi ja onnesi tuon
kamalan noitavoiman vaikuttamaksi, joka vainoaa sukuamme ja valmistaa
sen tuhoa! Ainoa, hartain uskosi on usko _kuninkaan sormuksen_
vaikutusvoimaan.



12. OMATUNTO VAIKENEE.


Pilkallinen hymy katosi kreivi Bertelsköldin huulilta.

-- Suo minulle anteeksi -- sanoi hän -- minulla ei nyt ole aikaa.
Puhukaamme asiasta toiste, jos niin haluat. Kuinka suuri on ruunun
saaminen Falkbyn tilalta?

Kreivitär jatkoi, vastaamatta kysymykseen: -- Jos sinua elähyttäisi
sama oikeuden ja jalomielisyyden tunne, mikä johti isäämme kaiken hänen
elinaikansa, niin vetoaisin minä vain siihen, ja sinä kuuntelisit
minua. Nyt täytyy sinun tietää, että minäkin tiedän tarkoituksesi -- ja
minua et saata vihata, se on mahdotonta. Luulet, ettei mikään pysty
sinun vehkeilevään ja tunnottomaan valtioviisauteesi, ja kuitenkin on
eräs arka kohta, johon sinua helposti käy haavoittaminen. Saatuasi
sormuksen takaisin sinä joka päivä sanoit itsellesi: tämä sormus on
tekevä minut vastustamattomaksi; tämä sormus on kohottava minut
vihamiesteni juonten, vieläpä inhimillisten olojen pysymättömyydenkin
yli. Minä olen ylenevä, alati ylenevä, huolimatta siitä, kenenkä siinä
tallaan jalkaini alle, eikä kukaan ole minua kukistava. -- Niin, älä
sentään noin synkästi katsele minua; se on sisin ajatuksesi, ja tähän
saakka on todellisuus sen todeksi näyttänyt. Mutta ajatteles -- jos
vielä kerran kadottaisit sormuksen?

Kreivi Torsten hymyili väkinäisesti. -- Kyllä minä katson, ettei
jalomielinen Ebbani toista kertaa myy sitä makeistötteröstä, -- sanoi
hän.

-- Muistelen sormuksen olleen useita kertoja kateissa, ja joka kerran
väärän valan tähden. Itse olet kadottanut sen kerran, kun ilvehtien
vannoit vanhaa neiti Possea rakastavasi. Oletko varma siitä, ettet
koskaan tee väärää valaa?

-- Ebba -- sinä käytät kärsivällisyyttäni väärin.

-- Koko valtioviisautesi on uskottomuutta! Koko elämäsi on väärä vala!
Varo, Torsten, noita sallimuksen salaisia valtoja, joita yhtä haavaa
ylenkatsot ja pelkäät. Kun ei mikään muu saa sinua taipumaan, niin
ajattele kukistumistasi! Menettele jalosti, Torsten, ja jos et tee sitä
periaatteen vuoksi, niin tee pelosta! Sinä, joka et usko Jumalaan, vaan
luotat kuparisormukseen -- vapise epäjumalasi edessä, ettei se vain
pilkkaa ja petä sinua!

Kreivi astui kiivaasti edestakaisin huoneessa. Hänen mielenmalttinsa
oli kadonnut. Hän, joka oli mestari senaikaisessa vilpillisessä
valtiotaidossa, ja joka nauroi kaikille inhimillisille tunteille, hän
oli hetken ajaksi kadottanut tasapainonsa. Kreivitär koetti nopeasti,
mutta kenties liian malttamattomasti käyttää edukseen tätä harvinaista
jäisen sydämen liikutusta.

-- No niin, -- sanoi hän, -- sinun vallassasi on muuttaa ruunulle
Falkbystä määrätty saaminen ja julistaa se mitättömäksi, jollainen se
onkin, koska se verovaatimus, johonka se perustuu, oli kokonaan laiton.
Te olette kutsuneet parooni Görtziä "rautasuoksi"; teidän ei sovi
vahvistaa hänen toimenpiteitään, teloitettuanne hänet.

Ennenkuin kreivitär oli loppuun puhunut, oli hetki haukansiivillä
lentänyt ohitse, ja kylmä hymyily oli jälleen palannut tavalliselle
paikalleen valtiomiehen huulille. -- Tunnusta, ystäväiseni, -- sanoi
hän hymysuin, -- että sittenkin olemme kaksi isoa lasta. Me inttelemme
tuulentuvista ja unohdamme, että todellisuudellakin on omat
vaatimuksensa. Minä tahdon miettiä esitystäsi. Kaikki asiat on
mahdollisuuden mukaan järjestettävä.

Kreivitär Liewen näki kyllä, ettei hänen yrityksensä ollut onnistunut.
Mutta hän tunsi sukunsa koko rohkeuden ja uljuuden leimahtavan
ilmituleen ajatellessaan sitä vääryyttä, joka uhkasi hänen
lapsuudenystäväänsä ja hänen rakkaan veljensä, Kustaan, poikaa. -- Minä
ehdotan välikeinon, joka ehkä sopii sinulle paremmin -- sanoi hän.

-- Hyvä. Heittäkäämme opetukset ja saarnat ja palatkaamme
todellisuuteen.

-- Eurooppa seisoo kahtena leirinä. Sanotaan ranskalaisia rahoja näinä
päivinä jaetun -- apuvaroina muka -- jotta saataisiin Ruotsi yhteen
tuumaan. Jos sattumalta jokunen määrä tätä ulkomaista kultaa olisi
sinunkin jalkaisi eteen pirahtanut, niin sinä, niinkuin kunnian mies
ainakin, annat sen olla ottamatta. Olenko sinut ymmärtänyt?

-- Apuvarojako? Mahdollista. Niistä en tiedä mitään.

-- Kukaan Bertelsköld ei myy isänmaatansa. Mutta -- ellen erehdy, on
apuvaroja tullut Venäjältäkin? Ruotsi on onnellinen, sitä tarjotaan
huutokaupalla myytäväksi, se joutuu enimmän tarjonneen omaksi.
Siitäkään veljeni ei tiedä mitään?

-- Rahvas houreksii. Sano suoraan: tahdotko ostaa Falkbyn takaisin
noilla luulotelluilla ulkomaisilla rahoilla?

-- En Falkbytä, en omaa onneani, vaikka minun täytyisi kadulla leipäni
kerjätä. Ennen kuolisin nälkään. Mutta kummin tahansa, joko peruutat
Falkbyn huutokaupan, taikka minä paljastan kuningattarelle kaiken
kaksinaisuutesi. Hän on uskova minua, sillä hän tietää -- ja Jumala
tietää -- mitä se tunnustus minulle maksaa. Nyt olen sanonut sinulle
kaikki, nyt saat katsoa minutkin viholliseksesi, ellet tahdo pitää
minua uskollisimpana ystävänäsi. Valitse!

Ja kreivitär Liewen lähti tiehensä mieli kuohuen ja vapisten, pää
pystyssä, mutta kasvot tulipunaisina. Olisi tarvittu vain yksi ainoa
sana, ja hän olisi itkien heittäytynyt veljensä syliin. Mutta tätä
sanaa ei kuulunut, ja veli ja sisar olivat iäksi eronneet.

Kreivi Torsten seisoi vähän aikaa hämmästyneenä tästä tuon leppeän ja
hennon olennon noin tavattomasta kiivaudesta. Hän mietti sisarensa
rakkauden hintaa. Hänen olisi tarvinnut antaa vain viittaus, ja Falkby
olisi ollut pelastettu, hänen sisarensa lepytetty. Mutta hänkö,
valtioviisas, tutkimaton mies, tunnustaisi itsensä voitetuksi ja
punastuisi naisen edessä? Ei -- kylmä hymyily palasi vielä kerran hänen
huulilleen. Hän helisti kelloa. Sihteeri tuli.

-- Ehrenbrand -- sanoi kreivi armollisesti hymyillen -- olen ajatellut
teidän ylentämistänne. Huomenna menee eräs lähetystö Pietariin.
Ystäväni, valmistautukaa lähtemään, teidän diplomaattinen uranne alkaa
nyt. Olkaa varma minun suosiostani.

Nuori mies seisoi hämmästyneenä ja epävarmana siitä, miten hänen tulisi
selittää tämä odottamaton ylennys.

-- Teidän ylhäisyytenne... -- änkytti hän.

-- Ymmärrän. Te tarvitsette matkarahoja. Kas tässä! Näyttäkää, että
olette minulle kunniaksi. Hyvästi!

Ja konemaiseen kuuliaisuuteen tottunut nuori diplomaatin alku huomasi
hetken kuluttua olevansa ulkona tietämättä, kuinka kaikki oli
tapahtunut. Mutta kreivin katsanto synkistyi, kun hän taas oli yksin.

-- Minun täytyy puhdistaa ympäristöni -- sanoi hän itsekseen. -- Minun
palveluksessani olevain ei tule tietää kovin paljon. Kuinka on Ebba
saanut vihiä...? Saattaako hän todellakin tulla minulle vaaralliseksi?
Lapsen loruja! Naisilla on omat hellätuntoiset oikkunsa. Mutta oikeassa
hän on. Minä ehkä voisin joutua epäluulon alaiseksi hovissa. Minun on
tarpeen yletä kuninkaan suosiossa. Mutta kuinka? Uskotellako hänelle
mahdolliseksi tuota yksinvaltaa, jota hän niin halukkaasti pyytelee?
Taikka -- "Noihin herroihin" vaikuttavat vähäiset välikappaleet usein
paremmin kuin suuret. Mistä saan nyt käsiini rihman, joka nukkea
tanssittaa? Jospa minä...?

Kreivi soitti ja kamaripalvelija tuli sisään.

-- Jacques, kutsuta ratsumestari, parooni Sparrfelt tänne.

-- Hän on jo odottanut tunnin ajan vierashuoneessa päästäkseen teidän
ylhäisyytenne puheille.

-- Hyvä. Laske hänet sisään.

Sparrfelt tuli -- komea nuori sotilas, jonka pää nähtävästi ei
kuitenkaan ollut kuin partaveitsi.

-- Hyvä herra ratsumestarini -- sanoi kreivi ystävällisesti ja
kohteliaasti -- olen pahoillani, ettei ole pidetty huolta niin
ansiollisen miehen ylennyksestä. Jos asia olisi ollut minun vallassani,
olisitte te aikoja sitten majurina. Ei kukaan ole siihen oikeutettu
paremmin kuin te. Mutta kreivi Horn -- ymmärrätte. Mutta asiasta
toiseen, minulle on kerrottu, että teidän veljenne yhä vielä turhaan
tiedustelee tuota kreivi Hornin perheestä paennutta kyyhkystä. Älkää
kieltäkökään, että olette jollakin lailla ollut osallisena tuon
kesyttömän suomalaisen linnun katoamiseen.

-- Teidän ylhäisyytenne näkee hyväksi laskea leikkiä.

-- En laske leikkiä, en toden totta. Te juuri olette hänet vienyt, ja
nyt haetatte häntä veljellänne Suomen erämaista. Myöntäkää, että tämä
kepponen on teidän keksimänne. Olettepa oikea Don Juan, paras paroonini.
Te vain yhä teette valloituksia, ja pikku Maria on ihastuttava.

Hyvillään näin paljosta kohteliaisuudesta väitti ratsumestari yhä
edelleen asiaa perättömäksi, mutta tavalla, jota kävi selittäminen
miten tahtoi.

Samassa astui kutsumatonna sisään kookas vanhanpuoleinen, siviilipukuun
puettu mies. Ulkomuodoltaan hän oli ankaran, miltei karkean näköinen.
Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin vaasalainen kauppias Lauri Larsson.

Kreivin otsa, joka oli rypistynyt tästä kursailemattomasta
esiintymisestä, sileni kaikkein kirkkaimmaksi päiväpaisteeksi heti
kohta, kun hän oli tuntenut miehen Larssoniksi. Hänestä oli, sanoi hän,
yhtä mieluista kuin odottamatonta saada tähän aikaan vuodesta nähdä
niin arvokas suomalainen tuttava.

Kauppias kumarsi juuri sen verran kuin velvollisuus vaati ja selitti,
että maan puutteenalainen tila ei sallinut viivyttelemistä. Hän oli
tullut jäitse Uumajaan ja sieltä tänne Vaasan kaupungin porvariston
asiamiehenä alamaisuudessa anomaan lisää vapaavuosia ja tullimaksujen
helpotuksia, jota varten hän nyt nöyrimmästi rohkeni pyytää hänen
ylhäisyytensä suosiollista puoltolausetta. Syyt olivat ne ja ne -- ja
nyt alkoi Larsson, huolimatta ratsumestarin läsnäolosta, laajasti
esittää tulonsa syitä: kuinka tarpeellista oli saada ensi avovedellä
Suomeen suoloja, rautaa, viljaa, humaloita, köysiä, ja --
ehtoollisviiniä, jonka puute oli pakottanut monen kirkon tässä suuressa
köyhyydessä käyttämään paloviinaa tähän tarpeeseen.

Kreivi Torsten näytti kuuntelevan suurella mielenkiinnolla ja
osanottavaisuudella tätä esitystä, mutta keskeytti viimein puhujan
vastaten, että hän oli täydellisesti vakuutettu Vaasan porvariston
anomuksen kohtuullisuudesta ja että hän oli puolestaan kaiken vointinsa
mukaan koettava saada siihen suostumusta. Valtakunnalla oli nyt leppeä
ja armollinen kuningas, joka kaikin keinoin tahtoi edistää alamaisten
menestystä j.n.e., j.n.e.

Ankara vaasalainen kansanmies vastasi tähän kopeammin kuin anojain on
tapana, ettei hän armoa rukoillut, vaan oikeutta, ja koska nyt oli
olemassa lainalainen vapaus, niin hän toivoi, ettei sitä kiellettäisi.
Se oli ollut kreivi Horninkin mielipide, lisäsi hän.

-- Epäilemättä, -- vastasi kreivi mitä kohteliaimmin. -- Jos Larsson on
jättänyt anomuskirjansa kreivi Hornille, ja hänen ylhäisyytensä on
katsonut sen mahdolliseksi, niin saatan edeltäkäsin onnitella teitä
menestyksestänne.

-- Minä en ole antanut mitään anomuskirjaa kreivi Hornille, -- vastasi
Larsson jurosti. -- Minä vein vain veljeni tyttären takaisin kreivin
perheeseen, ja puhelin samalla kreivin kanssa asioistamme.

-- Veljenne tyttären, pikku Marianko?

-- Niin, herra kreivi -- ja Larssonin ahavoittuneet kasvot kävivät
tummanpunaisiksi.

-- Sepä on iloista kuulla. Hyvästi, Larsson, olkaa varma
puoltolauseestani. Ja te, majuri Sparrfelt, kuulettehan, teidän
valloittajamaineenne on vaarassa. On vain yksi keino, jolla voitte sen
korjata.

-- Voinko tehdä jotakin teidän ylhäisyytenne hyväksi?

-- Minunko? Mitä ajattelette? Mutta kyllä omaksi hyväksenne! Ryöstäkää
kaunottarenne!



13. "LAPINMAA ON LÖYDETTY".


Järnan seuduille Sörmlantiin tehtiin huhtikuussa 1722 kuninkaallinen
metsästysretki. Kuningas Fredrik rakasti näitä huvituksia melkein yhtä
intohimoisesti kuin hänen kaksi edeltäjäänsä ja oli melkein yhtä
taitava ja kokenut metsästäjä kuin hekin. Erotus hänen ja Kaarlein
metsästysten välillä oli se, että ne nyt enää harvoin olivat
hengenvaarallisia. Retket supistuivat pieniin, joko ratsain tai
jalkaisin suoritettuihin ponnistuksiin, mistä seurasi hyvä ruokahalu;
eikä kuningas suinkaan halveksinut hyvää ruokapöytää. Vieläkin oli hän,
vaikka oli lihava ja kömpelö, varsin taitava ratsastaja. Tuskin oli
koko Ruotsin valtakunnassa parempaa ampujaa kuin kuningas, ja usein
ampui hän huvikseen täyttä vauhtia juoksevalta jänikseltä korvat,
jättäen koirilleen ja metsämiehilleen tuon halvemman tehtävän, otuksen
tappamisen. Sillä välin tyytyi kuningas, samoin kuin suuret Kaarletkin,
tuoreeseen voihin ja keltaiseen kermaan pappiloissa käydessään,
kuitenkin niin, että hänen ranskalainen kokkinsa suosiollisesti auttoi
papin rouvaa ruokaa laitettaessa; tapahtuipa niinkin, ettei kuningas
halveksinut viilipyttyäkään, jonka joku kaunis talonpoikaistyttö
hänelle tarjosi, mutta siihen piti riputella kaneelia ja sokeria, joita
aina tuli olla mukana siinä pienessä hopeakiskoilla varustetussa
lippaassa, jota hovimestari aina kuljetti mukana maustaakseen maaseudun
karkeita ruokia hänen armonsa mieleisiksi.

Kevät oli pitkälle kulunut, ja lumi isoksi osaksi jo sulanut. Näillä
tiheämmin asutuilla tienoilla ei oltu saatu enempää kuin yksi karhu
kierretyksi, ja sittenkun tämä oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan
kuninkaan omasta luodista saanut surmansa, käytiin ajamaan kettuja ja
muita otuksia, joita olikin yllin kyllin. Nyt oli metsästys siksi
päiväksi päättynyt, ja kuningas oli laitattanut pappilaan oivan
illallisen. Ei sieltä puuttunut espanjanviinejä eikä voimakasta olutta,
ja kun kuningas Fredrik oli kansanmielinen kuningas, jolla oli omat
syynsä koettaa pysyä hyvissä väleissä Ruotsin rahvaan kanssa, oli
muutamia seudun arvokkaimmista talonpojistakin kutsuttu pitoihin.

Kuningas oli tavallisesti hyvin lempeä ja armollinen, päästyään
työläistä hallitustoimista erilleen. Hän näki armossa hyväksi mennä
eräisiin häihinkin, joita samana iltana vietettiin talon isossa
väentuvassa. Varmaankin oli häät asetettu tuoksi päiväksi siinä
toivossa, että kuningas niitä läsnä olollaan kunnioittaisi ja
kuninkaallisella lahjalla muistaisi. Eikä tässä toivossa petyttykään.
Hänen majesteettinsa näki hyväksi nipistää morsianta poskesta ja panna
neljä tukaattia huomentuoppiin, jonka tehtyä hän tuntijan silmällä
tarkasteli tämmöisestä kuninkaallisesta armosta kovin hämmästyneitä
morsiustyttöjä. Tarkastus ei kuitenkaan näyttänyt tuottavan erikoista
tyydytystä, koska kuningas kohta sen jälkeen kääntyi kahta harmaapäistä
talonpoikaa puhuttelemaan ja alkoi kysellä maan tilaa, mikä suuresti
kummastutti miehiä, jotka tiesivät, kuinka vastenmielisesti hänen
majesteettinsa näin iloisissa tilaisuuksissa tavallisesti otti
valtakunnan asioista puhuakseen.

Talonpojat eivät suinkaan lyöneet laimin tilaisuutta avomielisin,
vaikkakin nöyrin sanoin selittää kansan suurta ahdistusta ja
valtakunnan, pitkällisestä sodasta johtunutta uupumusta, ja heillä oli
samassa käsillä koko joukko anomuskirjoja, jotka pappi oli heille
kirjoittanut, hankkiakseen tämän korkean vieraan käynnistä edes jotakin
hyötyä paikkakunnalle. Kuningas otti anomuskirjat armollisesti vastaan
ja lupasi, häistä lähtiessään, tehdä mitä hänen vallassaan oli, mutta
lisäsi kuitenkin hiukan olkaansa kohauttaen, että "hän voi tehdä vähän
valtakunnan menestymiseksi, heidän tulisi kääntyä neuvoskunnan puoleen;
jos _hän_ vastaisuudessa saisi enemmän _mahdollisuutta_, niin
kyllä kaikki kävisi rehellisten talonpoikain mielihyväksi ja
tyytyväisyydeksi".

Talonpojat, jotka eivät oikein tienneet, kuinka heidän tulisi selittää
nämä kuninkaan ongelmalliset sanat, olivat kuitenkin ihastuksissaan
korkean vieraan erinomaisesta alavuudesta, ja muutamat heistä alkoivat
oluthaarikan ääressä suuresti ylistää nykyistä hallitusta edellistä
paremmaksi. -- Kauan on siitä, kun ruotsalainen talonpoika on nähnyt
herransa ja kuninkaansa silmästä silmään, -- huudahti eräs häävieras.

-- Ja jos hän saa tehdä niinkuin tahtoo, on meidän hyvä olla, -- sanoi
toinen. -- Mutta korkeat herrat ovat panneet hänelle päitset päähän ja
tekevät kuninkaalle ja talonpojille mitä tahtovat.

-- Ovatpa päitset saattaneet tarpeeseen ollakin kaiken sen jälkeen,
mitä näimme tapahtuvan kuningas Kaarle-vainajan aikana, -- vastasi
toinen.

-- Kuka rohkenee herjata Kaarle-kuningasta ja hänen sinisiä poikiaan!
karjaisi eräs vanha, arpinen, tuvan loukossa istuva puujalkainen
karoliini. -- Ei tarvittu muuta kuin kuulla Kaarle-kuninkaan nimi, niin
jo heti kuningas Fredrikin osakkeiden hinta aleni.

-- Vanha Hannu on oikeassa, siinä oli kuningas, joka johonkin kelpasi,
ja että kävi hullusti, se oli Görtzin ja herrain syy -- huusivat useat
äänet.

-- Laki ja vapaus ovat nyt meidän herramme, -- muistutti sävyisästi
eräs vuoden 1719 valtiopäivämies.

-- Laki ja vapaus! matki karoliini polkien puujalallaan lattiaan, niin
että tupa kaikui; -- tahdotteko, pojat, kuulla uuden laulun, tänä
vuonna painetun? Se kuuluu näin:

    "Kun kaikk' on huipussaan -- saa maahan särjetyks';
    niin kakstoist' oltuaan löi Ruotsin kello yks'."

Äänekäs ihastuksenhuuto palkitsi tämän yleisesti tunnetun, hallitsijain
järjestysnumeroita tarkoittavan viittauksen, ja kuningas Fredrikin
osakkeet laskivat yhä edelleen tämän kummallisen kansan silmissä, joka
ennemmin tahtoi kärsiä sankarin hirmuvaltaa kuin elää vapaana
nukkekuninkaan hallitessa. Turhaan väitti ensimmäinen puhuja,
että Fredrik oli tunnettu urhoolliseksi sotilaaksi ja että
hänellä ruumiissaan oli useampia luodin ja piikin arpia kuin edes
Kaarle-kuninkaalla. Tämän jälkimmäisen nimen varjo himmensi jo nyt, kun
kaikki karoliinisen ajan haavat vielä vereksinä verta vuotivat, siihen
määrin kaikki muut nimet, että seuraaja kokonaan unohtui niitä
tarumaisia urotekoja ja seikkailuja kuunnellessa, joilla puujalka mies
nyt alkoi kestitä oluthaarikan ääressä istuvia tovereitaan.

Sillaikaa istuutui kuningas Fredrik herkullisen pöydän ääreen pappilan
salissa ja söi hyvällä ruokahalulla, kuunnellen pilapuheita ja iloisia
metsästysjuttuja, kun muuan hänen metsästäjistään astui sisään ja jätti
kuninkaan suosikille, Bromanille, kirjeen. Hetken kuluttua otti Broman,
joka silloin yksityissihteerinä aloitteli vastaista presidentinvirkaa
kohti kulkevaa rataansa, lautasen kuninkaan edestä ja pudotti kenenkään
huomaamatta kirjeen lautasliinalle. Kuningas laski leikkiä ja jutteli
yhä edelleen, mutta pisti kirjeen poveensa. -- Was giebts? -- kysyi hän
sitten sihteeriltään ikäänkuin sivumennen.

-- Lapinmaa on löydetty, -- vastasi Broman matalalla äänellä.

Kuningas nousi heti pöydästä. -- Hyvät herrat, -- sanoi hän
kohteliaasti, -- valitan, etten enää voi viipyä hupaisessa seurassanne.
Tärkeät valtionasiat vaativat minua heti kohta Tukholmaan; mutta minä
pyydän teitä, jatkakaa, älkää olko tästä lähdöstäni millännekään!
Hyvästi, meine Herrn! Auf Wiedersehen!

Kuningas lähti. Keveän, yhdenistuttavan reen eteen, jota hänen
henkikuskinsa ajoi, oli paras juoksija valjastettu, ja heti jäljessä
seurasi Broman ja kamaripalvelija kuomureessä. Rinnalla ratsasti
tavallinen vartijajoukko, yksi adjutantti ja neljä henkirakuunaa.

Kuningas Fredrik sääli hevosia yhtä vähän kuin kukaan Kaarleistakaan ja
ajoi "kuninkaan kyytiä" niinkuin hekin. Sitäpaitsi oli hevosia jo
edeltäkäsin tilattu, ja Söderteljen ohi ajettiin, siellä seisahtumatta,
hyvään aikaan illalla. Sitten hiljennettiin kovaa kulkua tuntuvasti.
Broman sai kahden rakuunan saattamana käskyn ajaa edelle, "katsomaan,
oliko jäihin luottamista", ja kuninkaan reki muiden vartijain kanssa
seurasi hiljaista juoksua kappaleen matkaa jäljessä.

-- Mikä paikka tämä on? -- kysyi kuningas, osoittaen oikealla puolen
tietä olevaa isoa, rappeutunutta rakennusta.

-- Se on Gärdinge, Sparrfeltien omaisuutta, -- vastasi reen kupeella
ratsastava adjutantti.

-- Se näyttää asumattomalta.

-- Siinä ei ole asunut moneen vuoteen muita kuin tilanhoitaja väkensä
kanssa.

-- Voiko Strömberg nähdä, onko yläkerrassa valkeata?

-- Ei vähintäkään, teidän majesteettinne. Siellä on pimeä.

-- Nuoret miehet tekisivät paremmin, jos viljelisivät maatansa eivätkä
lähettiläinä laiskottelisi... Aber was giebts da am Ufer? Broman
lamentirt ja wie ein Verrückter. Kör på, zum Teufel![8]

Kovaa meteliä, josta voi erottaa Bromanin äänen, kuului tosiaankin
kappaleen matkan päästä läpi kylmän yöilman. Kun kuningas ja adjutantti
olivat paikalle saapuneet, näkivät he Bromanin reen ajautuneen kiinni
erääseen toiseen vastaan tulleeseen rekeen siinä, missä talvitie
laskeutui niittymäkeä alas Mälarin jäälle. Tora oli jo muuttunut
tappeluksi, ja Broman molempine rakuunoineen oli jo joutumaisillaan
alakynteen taistellessaan erään upseerin ja kahden tahi kolmen
sotamiehen kanssa, jotka kaikki olivat paljastaneet miekkansa ja
mistään huolimatta huimivat niillä vastustajiansa. Rauha oli vielä niin
uusimuotinen asia; ei tahdottu oikein päästä vanhoista tavoista.

-- Aja roistot hiiteen ja hanki meille tilaa! -- komensi kuningas, eikä
adjutanttia tarvinnut kahdesti käskeä. Vilahduksessa oli hän siellä
rakuunoineen, ja taistelu sai nyt toisen käänteen. Nähden tappiolle
joutuvansa pakeni vastapuolue metsään; outo upseeri vain taisteli vielä
kuin riivattu puoleksi kaatuneen reen luona.

-- Antautukaa, parooni Sparrfelt! -- huusi Strömberg, joka nyt tunsi
vastustajansa. -- Kuninkaan nimessä minä vangitsen teidät tierauhan
rikkomisesta.

-- Ja naisrauhan rikkomisesta! -- säesti Broman närkästyksellä, joka
näytti vallan ritarilliselta. -- Tässä reessä on nainen, joka sanoo
olevansa väkisin Tukholmasta ryöstetty.

Miekka putosi tyrmistyneen ratsumestarin kädestä.

Kuningas astui reestään ulos. -- Me emme olleet odottaneet, --
sanoi hän sillä ylpeällä ankaruudella, jota hän tämmöisissä
tilaisuuksissa osasi niin taitavasti käyttää, -- me emme olleet
odottaneet, että kohtaisimme upseerimme tilanteessa, mikä paremmin
sopii maantierosvoille. Näinkö te, hyvät herrat, lakia ja
säädyllisyyttä noudatatte? Parooni Sparrfelt menee tuossa paikassa
Gärdingeen ja jääpi sinne, kunnes ehdimme hänen käytöksensä tarkemmin
tutkia. Mitä naiseen tulee, käskemme me teidän, Broman, viedä hänet
terveenä ja eheänä takaisin sukulaistensa luo Tukholmaan. Jokaisella
viattomalla on oikeus nauttia kuninkaallista suojelustamme. Te
vastaatte minulle hengellänne siitä, ettei tälle naiselle vääryyttä
eikä vahinkoa tapahdu.

Kuninkaan käskyä toteltiin, ja hetken kuluttua oli Sparrfelt matkalla
Gärdingeen, jotavastoin kuninkaallinen seurue jatkoi kulkuaan
Tukholmaan, mukanaan äänetön, vapiseva ja yön hämärässä tuntemattomana
pysynyt nainen.



14. JATKOA SISSIN SEIKKAILUIHIN.


Jätimme nuoren, miehuullisen maantieritarimme Elias Pietarinpojan,
viimeksi hänestä kertoessamme jotensakin vaaralliseen asemaan Raahen
kaupunkiin, ja nyt on aika ottaa selkoa siitä, minne hän on joutunut.
Vimmoissaan rakkaan Mariansa menettämisestä, ollen ilman rahaa, ilman
tuttavia ja tohtimatta edes anoa virastojenkaan apua, kun palkinto yhä
edelleen oli luvassa hänen hengestään, harhaili hän nyt kaukana
pohjolassa, sillaikaa kuin selittämätön sallimus väkisin oli temmannut
Marian takaisin Tukholmaan, jota tämä niin käsittämättömistä syistä
pelkäsi. Elias luuli jo koko yrityksensä hukkaan menneeksi. Hänestä
tuntui niinkuin maa olisi vajonnut hänen allansa.

Silloin pudisti häntä kova käsi kauluksesta, ja eräs talonpoika, joka
oli juossut majatalosta hänen jälkeensä, vaati hevostaan takaisin.
Sissin päähän pälkähti eräs rohkea tuuma ja se kypsyi valmiiksi
päätökseksi pikemmin kuin tässä maassa on tapana.

-- Kyyditse minua nyt heti kohta pohjoiseen päin, kunnes saavutamme
upseerin, joka lähti tästä vast'ikään, niin saat hevoseni kyytirahasta!

Talonpoika katseli häntä suurin silmin. -- Mies on joko hupsu tai hän
on varastanut hevosen, -- ajatteli hän itsekseen. Mutta Elias veti
hänet muassaan majataloon, ja miten lieneekin asiasta sovittu, molemmat
olivat kohta sen jälkeen matkalla Ouluun. Kaikeksi onneksi oli
matkustajain iso venäläinen reki mennyt rikki Siikajoella, joten Elias
tällä kertaa saavutti heidät helposti.

Reippaasti astui hän Kerttulan majatalon tupaan ja tapasi siellä samat
ihmiset, joita hän muutamia tunteja sitten oli niin ajattelemattomasti
hätyyttänyt Raahen tullin luona. Entinen pormestari Burchard nousi
juuri nauriskupin äärestä, jonka sisällyksen hän oli tilavaan
mahalaukkuunsa tyhjentänyt, ja yritti tukkia tien sisään tulevalta. --
Den tusan perkele kivekäs will durchaus hängen! -- huusi hän.

Elias sysäsi hänet syrjään ja meni suoraan upseeria kohti, joka oli
keski-ikäinen, jalon ja rehellisen näköinen mies. -- Antakaa minulle
anteeksi, -- sanoi hän, -- että vielä kerran teitä häiritsen; mutta en
minä, jumal'auta, tee sitä pahassa tarkoituksessa.

-- Kuka olette? Mitä tahdotte? -- kysyi upseeri otsaansa rypistäen.

-- Olenpahan vain muuan kuningas vainajan ja Löfvingin halvimpia
palvelijoita, ammatiltani kivekäs, niinkuin he kutsuvat meitä, tämän
maan vapaita miehiä, -- vastasi Elias. Sadan talarin palkinto on
hengestäni luvattu sentähden, että poltin erään venäläisen kaleerin
Paraisten saaristossa, ja teidän vapaasukuisuutenne saattaa helposti
päästä minusta antamalla minut ilmi paikkakunnan nimismiehelle. Mutta
karoliiniahan puhuttelen; häntä en tarvitse pelätä.

-- Etpä tosiaankaan; jos niin on kuin sanot, poikani, niin et tarvitse
katua, että olet kääntynyt puoleeni. Minä olen majuri Düker, Uplannin
väkeä ja palaan Venäjältä, oltuani siellä vankeudessa lähes 13 vuotta.
Vaimoni seuraa minua pohjoista tietä Tukholmaan.

-- Tukholmaan! -- toisti Elias. -- Herra majuri, -- ottakaa minut
mukaanne! Minä palvelen teitä kengänpuhdistajana, minä ajan kaikki
hevoset kuoliaiksi teidän edessänne -- minä tappelen teidän puolestanne
-- mutta sitähän ei nyt enää tarvitakaan -- sanalla sanoen, herra
majuri, minä tahdon kuolla teidän edestänne, kun vaan otatte minut
mukaanne!

-- Nuori mies, -- sanoi Düker hymysuin, -- jos ajat niinkuin ratsastat,
uskon kyllä sinun pitävän sanasi. Mutta miksi sinulla on semmoinen
kiire Tukholmaan?

Elias teki lyhyesti selkoa Marian katoamisesta.

-- Se on arveluttava juttu, -- sanoi majuri; -- meillä on nyt rauha,
poikaseni, ja niin reipas kuin oletkin, pelkään, ettet pääse pitkälle
tytön holhoojan kanssa. Mutta sama se; olla henkipattona sentähden,
että on tehnyt vahinkoa viholliselle, se ei minun mielestäni
ole mikään vika. Eräs vanha sotamieheni, joka on seurannut minua
vankeudestani, jääpi Ouluun, ja Burchard koettaa siellä saada jonkin
nimismiehenpaikan. Sinä saat astua heidän sijalleen. Mutta älä
ratsastakaan hevosiani kuoliaiksi, sen ehdon panen.

-- Eläköön Kaarle-kuningas! -- huudahti Elias hattuaan pyöräyttäen.

-- Wollte sägen den grossmächtigen Friederich, -- oikaisi Burchard. --
Nur immer den rechten Potentaten, durchaus!

Matkue lähti taas liikkeelle. Nyt kuljettiin kauheasti hävitettyjen
seutujen kautta. Koko Limingan lakeus oli erämaana, jossa ei ollut
kiveä kiven päällä tähteenä ihmisten asunnoista. Vasta Oulun
läheisyydessä nähtiin taas siellä täällä jokin hökkeli tien varrella.
Kaupunkia itseään oli pahoin kohdeltu. Sen historian kirjoittaja
Johannes Snellman (1736) kertoo, kuinka vihollinen tuli tähän
turvattomaan kaupunkiin Antinpäivänä v. 1714, ja kuinka kaikki sodan
aikana ryöstettiin ja 143 asukasta vietiin vankeuteen ja kuinka useat
muut paetessaan hukkuivat merellä. Talvella oli nyt monta pakolaista
palannut Tornion kautta; mutta kaupunki oli vielä puoleksi autiona, ja
sen rakennukset olivat rapistuneita hökkeleitä, jotka tuskin oli saatu
rakennetuiksi v. 1705 tapahtuneen palon jälkeen, kun rutto 1710 ja
vihollisen maahanhyökkäys saattoivat Oulunkin varallisuuden melkein
kokonaan katoamaan.

Matkustajat eivät viipyneet Oulussa sen kauemmin kuin että hetkisen
levähtivät, Kulkua jatkettiin kokien vaivoja ja vaaroja, joita nyt
tuskin voidaan kuvitellakaan, yhä edemmä pohjoiseen päin. Aina
vähäiseen rappeutuneeseen Tornioon asti ulottuivat sodan hävitykset.
Sieltä alkaen oli toki suojaa pään päälle, mutta Ruotsinkin puolella,
vaikka vähemmässä määrin, oli väestö kuollut, köyhyys oli suuri ja maa
metsittynyt. Monta kertaa saivat matkustajat kiittää ainoastaan sissin
neuvokkuutta ja tottumusta suoriutumaan pahimmastakin pulasta siitä,
että terveinä ja eheinä pääsivät kaikista näistä vastuksista.

Vihdoinkin, kahdeksan viikkoa kelirikossa kuljettuaan näkivät
matkamiehet Tukholman torninhuippujen kiiluvan kevätauringon
paisteessa. Silloin kyyneltyivät rehellisen Dükerin silmät. Nyt oltiin
toukokuun alkupuolella. Elias sanoi sydämelliset hyvästit
matkatovereilleen ja lähti omin päinsä astumaan silloin vielä ahtaaseen
ja sokkeloiseen pääkaupunkiin, jossa valmistumaisillaan oleva, mutta
vielä asumaton Tessinin teettämä uusi kuninkaallinen hovilinna jo
silloin, korskeana kuin leijonanluola, silmäili sitä paikkaa, missä
Meelari valuttaa vetensä Itämeren aaltoihin.

Tottuneena samoin kuin mestarinsa Löfvingkin esiintymään minä hyvänsä
meni neuvokas sissi heti kohta kreivi Hornin taloon ja sanoi olevansa
erään suomalaisen herran kamaripalvelija, joka tahtoi kreivi Hornille
jättää sievillä sanoilla ja hyväntekijäisillä höystetyn, virkaylennystä
koskevan anomuksen. Kohta oli hän houkutellut palvelusväen kertomaan
kaikki, mitä he tiesivät kreivistä, kreivittärestä ja tämän
ottotyttärestä. Valitettavasti eivät tiedot olleet ilahduttavia.
Larsson oli tuonut Marian takaisin kreivin perheeseen; Maria oli paljon
itkenyt ja enimmäkseen pysynyt sisällä, mutta eräänä iltana hän oli
mennyt tervehtimään sisartaan, joka oli Tukholmassa käymässä ja sieltä
palatessaan hän oli kadonnut. Turhaan oli Larsson, turhaan kreivi itse
pannut puolen kaupunkia liikkeelle kadonnutta löytääkseen; siitä oli
nyt kolme viikkoa eikä Mariasta oltu saatu vähintäkään vihiä. Kreivitär
oli epätoivoissaan, Larsson koetti turhaan salata katumustaan ja
levottomuuttaan siitä, että oli tuonut tytön Tukholmaan. Lyhyesti
sanoen, kaiken tämän alla piili jotakin outoa, arvelivat viisaat
palvelijain joukossa. Tytöllä oli sydämensuru, se näkyi kyllä hänen
kasvoistaan, ja lopulta kai saataisiin kuulla, että hän on mereen
hypännyt.

-- Mitäpä se auttaisi? -- sanoi vanha portinvartija, joka luuli itseään
muita viisaammaksi. -- Jos hän olisi mereen hypännytkin, niin hän olisi
jäänyt veden päälle, se on varmaa se; sen verran on hän toki Suomessa
oppinut. Hänhän karkasi kotiin varastamaan sitä taitoa joltakin
vanhalta Lapin noita-akalta, mutta sitäpä hänen setänsä toki häpesi ja
toi hänet tänne takaisin, tehdäkseen hänestä uudelleen kristityn, mikä
ei taida olla niinkään helppoa saada Suomessa aikaan. Parooni
Sparrfeltin paras mies, arpiotsa Nuutti, vannoi ja vakuutti, että
kreivittären Maria oli lumonnut hänen herransa ja vielä jonakin päivänä
veisi hänet hornaan.

-- Ollaankohan niin varmoja, ettei Maria ole sitä jo tehnytkin? --
kysyi Elias rauhallisesti, vaikka hänen mielensä teki hakata tuo vanha
lörpöttelijä palasiksi.

-- Ei se niin varmaa ole, -- sanoi eräs nenäkäs kamarineitsyt, joka ei
koskaan ollut voinut antaa Marialle anteeksi kreivittären suosiota. --
Samana päivänä, kun hän katosi, näin minä Sparrfeltin ratsastavan tästä
ohitse, ja siitä päivästä asti ei ole kukaan nähnyt paroonia.

-- Soita sinä sokerisuutasi! -- sanoi kreivin ylpeä kamaripalvelija,
joka aina tiesi enemmän kuin kaikki muut. -- Parooni Sparrfelt on
syössyt miekan erään rakuunan läpi ja istuu nyt putkassa maatilallaan
Gärdingessä, kolmen penikulman päässä Tukholmasta.

Elias oli kuullut tarpeekseen. Puolen tunnin perästä oli hän jo tiellä
Gärdingeen ja tällä kertaa tilanhoitajana, joka kulki ostamassa hevosia
Suomeen. Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hänellä oli selvillä
Gärdingen asiat. Sparrfelt oli siellä, ikävästä ja mielikarvaudesta
puolikuolleena, mutta pakotettuna pysymään kotiarestissa, "sentähden
että hän ja hänen väkensä olivat ajaneet jäällä kuninkaan yli ja
lyöneet kuoliaaksi neljä rakuunaa, missä tilaisuudessa hänen
majesteettinsa töin tuskin pääsi hengissä heistä erilleen, josta
kaikesta armollinen parooni arvattavasti mestattaisiin". Syynä tähän
kaikkeen oli ollut eräs suomalainen noita-akka, jonka armollinen parooni
oli tahtonut viedä Gärdingeen parantamaan talon hevosten patteja, mutta
kun luutnantti Strömberg näki noita-akan, hakkautti hän reiän jäähän
ja työnsi hänet sinne kiväärinperällä, sillä noita pysyi tietysti veden
päällä.

Tämän tiedon saatuaan palasi Elias Tukholmaan, eikä hän saanut rauhaa,
ennenkuin tapasi luutnantti Strömbergin. Tälle hän sanoi olevansa
Larssonin asialla, jättämässä muka erästä anomuskirjaa kuninkaalle, ja
virkkoi tämän ohessa jonkin sanan Sparrfeltista ja noita-akasta. --
"Larsson oli aikonut ostaa hevosia Gärdingestä, mutta oli saanut
kuulla, että Sparrfeltin oli tapana parantaa hevosiaan taikatempuilla."

Strömberg nauroi täyttä kurkkua. -- Se olisi kyllä Sparrfeltin
tapaista, mutta siinä tapauksessa oli Broman tehnyt hänelle aikamoisen
tepposen, kun oli vienyt hänen noitansa. Kenties Bromaninkin hevoset
ovat pattijalkoja.

Näin sanottuaan käänsi luutnantti anojalle selkänsä, ja Elias lähti
raivoissaan ja hammasta purren hakemaan Bromania käsiinsä.



15. JUPITER JA JUNO.


Tavoissa ja mielipiteissä oli Ruotsin hovissa tapahtunut Kaarle XII:n
kuoleman jälkeen kummallinen muutos, mikä meidän on muistettava,
voidaksemme uskoa tätä kertomusta todenmukaiseksi, tai edes
mahdolliseksi. Kaarle XI:n aikana olivat tavat varsin ankarat, ja hovi,
samoin kuin kuningaskin, käytti päivänsä osittain työhön ja osittain
hartaudenharjoituksiin. Paljon tämän ajan vakaamielisyydestä haihtui
Kaarle XII:n hurjissa nuoruudenhuvituksissa; mutta sittemmin kohottivat
ensin voitot ja sitten tappiot kansan takaisin vakavampaan
mielentilaan. Kuohuva sisällinen eripuraisuus, puolueviha, juonet,
riidat valtaistuimesta ja taistelu joko yksinvallan puolesta tahi sitä
vastaan, kaikki tämä karkaisi alussa mielet sitä tapainturmelusta
vastaan, joka jo enemmän kuin miespolven ajan oli levinnyt
kevytmielisestä Ranskan hovista muuhun Eurooppaan. Ruotsi pysyi
ylimalkaan ankaroita tapoja noudattavana maana, ja vielä täytyi
kulua 50 vuotta heikkoudessa ja sisällisissä riitaisuuksissa,
ennenkuin Kustaa III:n aikana toinen ajatustapa pääsi ylhäisempiin
yhteiskuntaluokkiin juurtumaan. Mutta Fredrik I oli käynyt toista
koulua kuin kahdestoista Kaarle. Hän oli kasvanut samain kevytmielisten
hovitapojen keskellä kuin aikakauden kuuluisimmat irstailijat,
August II ja Orleansin herttua, ja hän taisteli peräti toisenlaisia
valloituksia tehdäkseen kuin hänen tuima edeltäjänsä. Onneksi
hänen vaikutusvaltansa ei ulottunut kauas hovin loistavasta
piiristä, ja puolueet, jotka elämöivät hänen ympärillään, hänen
ala- ja yläpuolellaan, peloittivat hänet noudattamaan ulkonaista
säädyllisyyttä, mikä näytti kovin naurettavalta niiden silmissä, jotka
hänet tarkemmin tunsivat.

Suurten tapausten pohjalla kulkee aina vahva lanka, joka niitä
yhdistää, mutta pinnalla tämä lanka hupenee heikoiksi, sattumusten ja
inhimillisten intohimojen kutomiksi hämähäkinverkoiksi, jotka silloin
tulevat näyttämään tapausten varsinaisilta johtolangoilta. Tämän
kertomuksen aikana sekaantui Ruotsissa muihin puolueriitoihin katkera
vihollisuus voittaneen hessiläisen ja voitetun holsteinilaisen puolueen
välillä. Kreivi Horn oli nyt se mies, joka valtakuntaa hallitsi. Mutta
omavaltainen Ulriika Eleonoora ei voinut antaa anteeksi hänelle sitä,
että hän, joka oli ollut hänen sisarensa pojan ja kilpailijan,
Holsteinin prinssin opettajana, yhä edelleen piti entistä oppilastaan
niin rakkaana kuin valtakunnan menestys ja uusi vallanperimys sallivat.
Kreivi Horn teki ja toimi kuin mies, mutta hänen kuningattarensa vihasi
kuin nainen. Hornin kukistaminen oli päätetty; ja jos hän olisi
kaatunut sillä hetkellä, jolloin vapaus vielä oli vallaton lapsi, niin
olisi ehkä yksinvalta, joka yksinään oikein tiesi, mitä tahtoi, jälleen
kohottanut kruunatun otsansa Ruotsissa.

Kuningas Fredrik vapisi sitä hetkeä yhtä paljon kuin hän sitä toivoi
tulevaksi. Hän ei pitänyt kreivi Hornista, mutta hän pelkäsi häntä.
Väkinäisesti hän myöntyi kuningattaren yhä uudistettuihin vaatimuksiin,
että uuden järjestyksen pylväs oli kukistettava. Viimein hän kumminkin
antoi siihen suostumuksensa.

Näiden hovijuonien takana seisoi näkymättömänä ja mahtavana eräs näissä
kertomuksissa hyvin tunnettu mies, kreivi Torsten Bertelsköld. Hänen
neuvojaan kuningatar kuunteli. Hänet hän oli määrännyt astumaan Hornin
sijaan. Ei kukaan muu siihen kyennyt.

Kaikki oli ennakolta valmistettu. Päivä ja tunti oli määrätty.
Kaikkivoivan Hornin virasta erottamiseksi ja karkottamiseksi ei
tarvittu muuta kuin kuninkaan allekirjoitus; ja sitten oli jälkeläisen
nimitys heti kohta seuraava.

Kuningas odotti kuningatarta työhuoneessaan, astuen levottomana
edestakaisin lattiata pitkin. Hän oli käskenyt kaikkien suosikkiensa ja
uskottujensa poistua, sihteeri Broman vain istui kirjoituspöydän
ääressä, kuninkaan sanelun mukaan pannen paperille erästä
neuvoskunnalle tarkoitettua kirjoitusta, jolla tuota itsevaltaista ja
uskallettua toimenpidettä oli puolustettava.

Kuinka ikäviksi nuo valtiolliset asiat ajan pitkään kävivätkään!
Kuningas muutteli ja taas muutteli tämän arveluttavan kirjoituksen
lauseita, mutta ei saanut sitä sittenkään oikein mielensä mukaiseksi.
Viimein heittäytyi hän suutuksissaan sohvalle, keskeyttäen sanelunsa
tällä odottamattomalla kysymyksellä: -- Noch nichts von Lappland? Eikö
vielä mitään uutta suomalaisesta noidasta?

-- Teidän majesteettinne ... sanoi Broman alamaisen hämmästyneesti
kohottaen katseensa kokonaan toista ainetta koskevasta, tärkeästä
kirjoituksesta kuninkaaseen.

-- Nun was? Sinun täytyy hankkia hänet minulle takaisin. Enemmän kuin
puolen vuotta on hän minulta alinomaa päässyt menemään. Sinä olet
taitamaton pöllö, Broman; tuskin kelpaat harakanvarpaita töhrimään.
Eselsjunge!

-- Teidän majesteettinne käskystä minä vein hänet luotettavaan talteen
hoviräätälin, mestari Gerhardin vaimon luo, joka sai käskyn tarkasti
sulkea ovet ja ikkunat ja olla päästämättä ketään ihmistä sisään
ennenkuin teidän majesteettinne saisi tilaisuuden tuntemattomana
kunnioittaa heitä käynnillään. Valitettavasti...

-- Geh zum Teufel! Seuraavana aamuna hän oli tipotiessään.

-- Gerhardin muori näytti minulle ikkunan, josta tyttö oli laskeutunut
maahan. Sen teki hän toisesta kerroksesta, neljänkolmatta jalan
korkeudesta. Käsittämätöntä!

-- Käsittämätön seuraus niistä tukaateista, mitkä se kielikello on
sinulta petkuttanut. Kenties olet ne omaan avaraan taskuusi pistänyt?

-- Teidän majesteettinne, minun alamainen intoni...

-- Bah, Zuckerwasser! Mitä olet tehnyt, saadaksesi hänet käsiisi?
Geschwind!

-- Ensin menin kysymään kreivi Bertelsköldiltä, joka houkutteli
Sparrfeltiä ryöstämään tytön, toimittaakseen hänet oikeihin käsiin. Hän
ei tiennyt mitään.

-- Eikö mitään? Tukholman liukkain konna ei tiennyt mitään? Weiter
fort!

-- Kreivi Hornin perheessä, jossa kamaripalvelija on minun kätyrini, ei
myöskään tiedetty mitään. Siellä luultiin tytön hypänneen mereen.

-- Ruotsia osataan hallita eikä sittenkään mitään tiedetä. Weiter fort!

-- Sittenkun minä, yhtä turhaan kuin kreivi Horn, olin tutkituttanut
koko Tukholman, tuli luokseni mies, joka ensin sanoi tahtovansa jättää
anomuskirjan. Mutta kun hän näki olevansa kahden kesken kanssani,
tarttui hän minua kaulustaan ja pakotti minut, pitäen pistoolia rintani
edessä, sanomaan, mitä tiesin Maria Larssonin katoamisesta.

-- Ja sinä sanoit hänelle kaikki mitä tiesit, und noch was dazu?

-- Ennen kuolisin tuhat kertaa kuin pettäisin suuren kuninkaani
luottamuksen, -- jatkoi suosikki samaan tapaan alamaisesti luikerrellen
ja samalla tekeytyen hävyttömän tuttavalliseksi. -- Huomasin hänen
tietävän, miten Sparrfeltin oli käynyt ja sepitin hänelle jutun
semmoisen, että tyttö muka oli kätkössä erään hoviparturin luona
kaupungin eteläisessä osassa. Mutta se lemmon mies ei ollut niinkään
petettävissä. Minun täytyi saattaa hänet sanotun parturin luo. Onneksi
kohtasin portailla poliisikomissaari Frifältin. Hän ymmärtää
silmäniskunkin, ja mies istuu nyt kaupungin vankilassa, syydettynä
kotirauhan rikkomisesta ja ryöstöstä.

-- Gut, Broman, gut! Laita mies hirteen ja pian! Hän voi tehdä
tyhmyyksiä ja tulla vaaralliseksi. Roskaväen siveyttä on
kunnioitettava.

-- Teidän majesteettinne suvaitkoon olla rauhassa. Selville on saatu,
että mies, joka sanoo olevansa nimeltään Elias Pietarinpoika, on ilkeä
suomalainen sissi ja että viime syksynä on luvattu jonkinlaisen hänen
tekemänsä ryöväyksen takia palkinto hänen hengestään. Onpa kyllin syytä
hirttää kymmenenkin hänenlaistaan miestä.

-- Geschwind, Junge, geschwind! Hän älköön huomiseen enää eläkö. On
syitä olemassa -- hovilla on kissankorvat -- kuningatar on olevinaan
niin kovin siveellinen -- luulevainen, ymmärretäänkö?

-- Teidän majesteettinne tahto täytetään.

-- Kukin ajattelee omaa kaulaansa. Kissan leikki -- hiiren kuolema!
Maria tuodaan viikon kuluttua takaisin taikka virkaero on valmis.
Ymmärretäänkö? Mene! Kuningatar tulee.

Sihteeri katosi alamaisimmasti kumarrellen, herransa epäsuosio tiedossa
ja harmi sydämessä. -- Semmoiset aseet kuluvat pian ja särkyvät ennen
pitkää, -- sanoo eräs kuuluisa kirjailija.

Kreivi Bertelsköld ilmoitettiin ja otettiin armollisesti vastaan. Ei
ainoakaan kasvojenjuonne ilmaissut hänen sisällistä levottomuuttaan
tällä ratkaisevalla hetkellä, joka oli saattava hänet vallan
kukkuloille. Hän oli, niinkuin ainakin, kylmä ja rauhallinen.
Vaihdettiin vain muutamia välinpitämättömiä sanoja. Fredrik I ei
suosinut niitä, jotka tiesivät hänen tarkoituksensa.

Kuningatar astui sisään; hovinaiset jäivät ulkopuolelle. Kukapa ei
muistaisi Ulriika Eleonoora nuoremman kookasta ja kankeata vartaloa,
ylös kammattuine hiuksineen, avorintaisine pukuineen, luonnottoman
pitkine liiveineen, jotka oli kuin liisteröity pullottavan pönkkähameen
päälle, sekä korkeakantaisine kenkineen. Vartalo oli kokonaisuudessaan
hyvin pronssisen käsikellon näköinen. Pfalzilaisen suvun suuria silmiä
ja paksuja huulia lievensi Kaarle XII:n vanhemmassa sisaressa
naisellinen hempeys, mutta Ulriika Eleonooralle ne antoivat
jonkinlaisen miesmäisen piirteen, joka, yhdessä ison nenän ja paksujen
käsivarsien kanssa, ei oikein tahtonut sointua niihin kauneuden
ylistyksiin, joilla silloiset runoilijat häntä kilvan mielistelivät.
Myöskin oli hän perinyt veljensä koko itsevaltaisuuden, perimättä hänen
lujuuttaan, jonkatähden hän usein oli horjuva päätöksissään ja lausui
loukkaavia sanoja kiivaudessaan, mihin Kaarle XII:n tuskin milloinkaan
nähtiin hairahtuvan. Tänä iltana hän ei ollut hyvällä tuulella.
Kuningas huomasi heti hänen sisään astuessaan ukkospilven hänen
korkealla otsallaan ja kiiruhti heti estämään sitä salamoimasta.

-- Aina ihana kuin Juno ja vastustamaton kuin rakkauden jumalatar! --
huudahti hän suudellen kuningattaren kättä. Keskustelu kävi saksaksi.

-- Vertaus on tavallaan sattuva, -- vastasi kuningatar terävästi. --
Ainakin on minun korkea puolisoni ihmeellisesti Jofurin kaltainen --
majesteetillinen ja uskollinen! Olympolaisten sopisi meitä kadehtia --
me näyttelemme joka päivä Ovidiuksen metamorfooseja -- onhan teidän
majesteettinne lukenut Ovidiusta? Käytännössä kenties? Niissä tapaa
ihastuttavia opetuksia. Kas, siinähän on Merkurius -- jumalien
sanansaattaja! Te teette tehtävänne pelotta ja moitteetta!

Kreivi Bertelsköld kumarsi tyvenesti ja hymyssäsuin, ikäänkuin hän
olisi vain kuunnellut kuningattaren erinomaisia sukkeluuksia. Kuninkaan
oli vaikeampi salata hämmästystään. Jotakin oli epäkunnossa, sen hän
selvästi huomasi. Hänen puolisonsa, jota hän sai kruunustaan kiittää,
tiesi enemmän kuin hänen olisi pitänyt tietää. Mutta _mikä_ noista
monista seikkailuista oli nyt joutunut hänen korviinsa ja herättänyt
hänen vihansa?

Hän pyysi kuningatarta istuutumaan tänne erityisesti häntä varten
siirrettyyn purppurasamettiseen nojatuoliin. -- Katsooko teidän
majesteettinne hyväksi kunnioittaa minua käskyillään? -- sanoi
kuningas.

Kun Kaarle XII oli vihoissaan Demotikassa, silloin oli suurvisiirin pää
löyhässä turbaanin alla. Kun Ulriika Eleonoora oli suutuksissaan,
silloin täytyi Fredrik I:n näytellä uskollisimman alamaisen osaa.

Kuningatar istuutui, tumma puna nousi yhä ylemmä hänen kasvoilleen ja
otsalleen. Rakastettava hän ei silloin ollut, mutta hänessä oli
kumminkin jotakin, mikä muistutti Benderin kalabaliikkia. Hän ei vielä
virkkanut mitään.

-- Toivon teidän majesteettinne voivan hyvin? -- kysyi kuningas,
kenties itsekään huomaamatta äänessään olevan ivaa. -- Kylpyretki
Medeviin ensi kesänä on palauttava teidän majesteettinne kalliin
terveyden.

Ei mitään vastausta. Ukkospilvi ei ollut vielä valmis salamoimaan.

-- Mutta tullaksemme valtakunnan asioihin, -- jatkoi kuningas,
nähtävästi hämillään ja selvästikin tahtoen asettaa myrskyn millä
myönnytyksillä hyvänsä, -- niin olen aivan samaa mieltä kuin teidän
majesteettinne, että kreivi Hornia ei voida kauemmin suvaita. Meidän
täytyy puhdistaa hallituksemme epäluulonalaisten tarkoitusten ajajista.

-- Rhadamantus on erotettava jumalien neuvostosta, jotta Merkurius --
varkaiden jumala -- astuisi sijaan! Viisas Jofur, sehän on
tarkoituksenne? -- tiuskaisi loukkautunut puoliso.



16. JUNON KOSTO.


Hämilleen joutunut kuningas katsahti Bertelsköldiin, joka seisoi yhtä
kylmänä ja levollisena kuin jos olisi tullut kuuntelemaan jotakin sen
ajan pitkäpiimäisiä paimenrunoelmia. Mutta kuningatar jatkoi vain,
odottamatta vastausta ja voimatta enää kauemmin kuohuvaa vihaansa
hillitä.

-- Niinpä niin, sen Jumala tietäköön, että minä vihaan tuota
suomalaista sarvikuonoa, tuota pöyhkeätä ylimystä, joka nyt on
olevinaan kruunattujenkin herra, ja se päivä on tuleva, jolloin minä
tallaan hänet jalkaini alle. Mutta uhrata hänet -- miehen, jolla on
kykyä, jossa on jaloutta -- katalan juonittelijan, teeskentelijän,
halpamielisen petturin vuoksi -- niin syvälle, teidän majesteettinne,
ei ole vielä perimämme kruunu vajonnut! Viipykää täällä, herra kreivi;
kuningattarenne käskee sen. Te hymyilette vieläkin, te olette
ihastuksissanne, kun näette kohtauksen meidän kuninkaallisessa
kodissamme, mutta kreivi Hornin jälkeläiseksi ette pääse sinä ilmoisna
ikänä! Kas tässä, lukekaa ja päättäkää, kuinka syvästi Ruotsin
kuningatar teitä halveksii.

Näin puhuen ojensi kuningatar hänelle nimettömän, kreivi Bertelsköldin
tunnetulla käsialalla kirjoitetun paperilipun, joka sisälsi vain nämä
sanat:

"Tänään klo 6 tahi 7 aikaan i.p. ryöstää Sparrfelt Lapinmaan ja viepi
sen Gärdingeen. Pitäkää varanne!"

Bertelsköld luki lipun aivan tyynen näköisenä, ja antoi sen takaisin
kylmästi kumartaen kuningattarelle. -- Teidän majesteettinne suvaitkoon
armollisimmasti suoda minulle anteeksi, -- sanoi hän, -- tämä lippu on
tosiaankin minulta. Sattumalta kuulin, että erästä nuorta, kreivi
Hornin perheessä olevaa tyttöä eräs narri ajeli takaa, ja minä katsoin
olevani velvollinen varoittamaan hänen holhoojaansa, erästä vaasalaista
kauppiasta, nimeltä Larsson.

-- Joutavia! Palatkaamme valtakunnan asioihin, -- puuttui puheeseen
kuningas, joka viimeisen selityksen kuultuaan alkoi toivoa kalabaliikin
loppuvan paremmin kuin hän alussa oli uskonut mahdolliseksi.

Ulriika Eleonoora repi kirjelipun rikki ja heitti sen lattialle. --
Jumalien sanansaattajan tekemäksi sangen keskinkertaista! -- huusi hän.
-- Odottakaa: minä teen teidän majesteetillenne ja herra kreiville sen
kunnian, että vähän virkistän huonoa muistianne. Kreivi Hornin
perheessä oli vuosi sitten eräs suomalainen porvaristyttö; hänen
nimensä olen unohtanut, mutta eräät ylhäiset herrat, jotka ovat
kunnioittaneet häntä huomaavaisuudellaan, sanoivat häntä Lapinmaaksi.
Tosiaankin huonolla aistilla valittu lempinimi, hyvät herrat. Tämä
tyttö oli kaunis, niin sanottiin -- se on minulle yhdentekevää -- ja
hän oli saanut jonkinlaisen kasvatuksenkin. Kovaksi onneksi hän ei
ollut mikään Danaé. Jofur ei saanutkaan armoa hänen silmissään ja minä
soisin, että eräällä toisella henkilöllä, joka on korkea-arvoisempi
kuin tuo tyttö, olisi ollut yhtä hyvä aisti. Kerrottiinpa niinkin, että
hän oli aivan viaton ja hänen kunniansa tahraton. Se on mahdollista;
ainakin hän pakeni kreivi Hornin perheestä, välttääkseen mahtavan
ihailijansa vainoa. Kuitenkin salasi hän tämän vainon niin
tunnollisesti, niin pyhästi kuin on tapana peittää isän hairahduksia.
Kaikki hänen teostaan annetut häpäisevät selitykset hän kärsi
kernaammin kuin ilmaisi ruhtinaan heikkoudet, jotka -- jos ne olisi
ilmaistu tälle kansalle, joka ei osaa kunniastansa leikkiä laskea --
olisivat kovin halventaneet kruunun loistoa ja sen miehen arvoa, joka
sitä kantaa. Mitä teidän majesteettinne arvelee? Eikö tämä tyttö olisi
ansainnut parempaa kohtaloa?

Kuningas koki nauraa. -- Aisopos, -- sanoi hän, -- kadehtisi teidän
majesteetiltanne tuota kykyä, jolla te kerrotte siveyttä opettavia
satuja noin erinomaisen nerokkaasti ja huvittavasti.

-- Malttakaa, sire! Tulemme opettavaiseenkin osaan. Tyttö ei välittänyt
minkäänlaisista vaaroista päästäkseen kotiseudulleen ja kadonneen
isänsä luo. Kovaksi onneksi oli hänellä setä, joka luuli vanhan ajan
rehellisyydellä ja kunnialla vielä olevan arvoa Tukholmassa. Vihoissaan
tytön karkaamisesta hyväntekijänsä, kreivitär Hornin luota, ja
tuntematta sen syitä, joita ei tyttö sanallakaan ilmaissut, pakotti hän
tytön palaamaan kanssansa Tukholmaan ja anomaan kreivittäreltä
anteeksi. Tyttö teki sen, ja hän teki sen, sire, ilmoittamatta
silloinkaan salaisuutta, joka olisi voinut saattaa ikävään välikäteen
henkilöitä niin ylhäisiä, ettei vähintäkään varjoa saisi heihin
langeta.

Kuningas vastasi vain olkapäitänsä kohauttamalla. Kuinka saattoikaan
kuningatar, ylhäinen, 34-vuotias nainen, sekaantua mokomiin pikku
asioihin? Fredrik I unohti, että 34-vuotias nainen kaikista vähimmin
voi antaa anteeksi sen, että hänellä on nuorempi kilpailija.

Kuningatar jatkoi yhä enemmän kiivastuen puhettaan, katsoen suurilla
jäykillä silmillään terävästi Bertelsköldiin: -- Viimein tyttö
pakotettiin puhumaan. Eräs henkilö hovissa oli niin hävytön, että pani
toimeen ryöväyksen, luultavasti koroittaakseen hänet -- tuon halvan
porvaristytön -- Diana de Poitiers'in tai herttuatar de la Valliéren
arvoon, en tiedä, kummanko; no niin: tämä henkilö antoi eräälle
Leporellolle, palvelijalleen, viittauksen, ja tyttö ryöstettiin
toistamiseen Gil Blas'ilta joutuakseen Don Juanin omaksi. Onneksi antoi
hänen epätoivoinen tilansa hänelle rohkeutta pelastaa itsensä; sen hän
teki siten, että solmi uutimia toisiinsa ja laskeutui niitä myöten
maahan toisen kerroksen ikkunasta. Vielä kerran vältti hän vainoojansa.
Yösydännä ja vilusta väristen etsi hän turvaa erään hovinaiseni,
kreivitär Liewenin, luota. Täällä, vasta täällä, sire, ilmaisi hän,
puhdistaakseen itsensä, kaikki nuo häväistykset ja juonet, joiden
uhrina hän niin kauan oli ollut; ja te, kreivi Bertelsköld, te voitte
nyt kieltäytyä tunnustamasta sisartanne sisareksenne, jos teillä on
siihen rohkeutta. Mutta sitäpä teillä ei ole. Te olette pettänyt minut,
kreivi, hävyttömästi pettänyt minut! Minä pidin teitä aatelismiehenä,
valtiomiehenä; minä olin vähällä uskoa hoitoonne kruunun korkeimmat
edut, ja te olette pakottanut oman sisarenne paljastamaan teidät.
Katala teeskentelijä, luuletteko Ulriika Eleonooran antavan kohdella
itseänsä Orleansin herttuattaren tavoin? Ettekö pelkää, kaksikielinen
onnenonkija, että vihani vielä kerran on musertava teidät? Ah, Hessenin
herra, ja te, Tyhjälän kreivi -- missä teidän kreivikuntanne lienee
aikoinaan ollut! -- sentähden, ettei enää ole _häntä_, jota te ja
maailma vapisitte, luulette te saavanne polkea jalkainue alle naisen ja
puolison pyhimpiä oikeuksia; mutta te olette unohtaneet, molemmat
herraseni, että se nainen vielä tänäkin päivänä on Ruotsin kuningatar!

Ulriika Eleonoora peitti vähäksi ajaksi kasvonsa hienolla
pitsinenäliinallaan ja sysäsi pois kuninkaan käden, kun tämä tarttui
hänen käteensä, painaakseen sitä huulilleen. Sitten hän jatkoi vähän
mieltänsä malttaen:

-- Tällä tytöllä, tällä "Lapinmaalla", niinkuin häntä nimititte, oli
rakastaja, alhainen, mutta kunniallinen ihminen niinkuin tyttö itsekin.
Hän tuli tytön jäljessä tänne, pelastamaan häntä teidän kynsistänne, ja
teidän kätyrinne heitättivät hänet vankeuteen, päästäksensä hänestä
erilleen. Eikö niin?

-- Teidän majesteettinne, joka on kaikkitietävä, -- vastasi kuningas
kärkevästi, -- tietänee myöskin, että tuo mies on suomalainen sissi,
joka on tehnyt Tukholmassa itsensä syypääksi kotirauhan rikkomiseen, ja
että on luvattu palkinto hänen hengestään.

-- Tiedän, sire, että siihen aikaan, jolloin teidän suuri sotataitonne
ei voinut estää vihollista polttamasta ja ryöstämästä Ruotsin
rannikoita, tämä nuori mies oli yksi niitä suomalaisia sissejä, jotka
häiritsivät vihollista sen omalla alueella. Hänen rikoksensa, sire, on
että hän on aselevon aikana polttanut yhden venäläisen kaleerin ja että
hän Tukholmassa on koettanut suojella turvatonta tyttöä. Minä olen
vast'ikään käskenyt päästää hänet vapaaksi.

Kuninkaalta loppui jo kärsivällisyys. -- Teidän majesteetillanne on
valta käskeä, -- sanoi hän, -- mutta sallikaa minun muistuttaa, että
tämmöinen perhekohtaus paremmin olisi sopinut suoritettavaksi kahden
kesken...

-- Että teidän, sire, sitten sopisi irstaissa jahtiseuroissanne pitää
pilkkananne naista, jolla oli se heikkous, että hankki teille kruunun!
Ja että teidän mateleva virka-aatelistonne yhä edelleen saisi
rankaisematta tehdä pilkkaa kuningattarensa kunniasta! Kreivi
Bertelsköld arvannee paremminkin kuin teidän majesteettinne,
minkätähden hänellä on ollut kunnia olla läsnä tässä kahakassa.
Muutoin, -- jatkoi nyt kuningatar ylpein, ylenkatseellisin ilmein, --
on meille aivan yhdentekevää, mitä tämä herra näkee hyväksi ajatella
meidän kuninkaallisesta persoonastamme.

-- Alamainen ajatukseni, -- vastasi kreivi pilkallisesti, -- on aina
nöyryydessä ihmettelevä teidän majesteettinne yleviä ominaisuuksia
silloinkin, kun olen niin onneton, että näen intoani ja uskollisuuttani
epäiltävän...

-- Emme halua kuulla teidän ajatustanne, herra kreivi. Onhan teillä
maatiloja, eikö niin? Jossakin paikassa kuussa? Olette aina pyrkinyt
kukkuloille. Me toivomme maaseudun ilman tekevän teille hyvää.
Odottakaa, jääkää tänne vielä hetkiseksi! Saatte olla läsnä todistajana
vielä toisessa kohtauksessa.

-- Käskeekö teidän majesteettinne vielä jotakin? -- puuttui puheeseen
kuningas, pyyhkien hikeä otsaltaan.

-- Sallitteko, sire, minun puhua muutamia sanoja teidän nimessänne,
niinkuin te vielä kaksi vuotta sitten puhuitte minun nimessäni?

-- Ellen erehdy, on teidän majesteetillanne ollut puheenvuoro kaiken
aikaa. Voinko muuta kuin olla ääneti?

-- Voitte, sire, te voitte antaa suostumuksenne. No niin!

Ja kuningatar helisti kelloa. Ovet aukenivat, ja sisään astui Maria
Larsson, vavisten, ja Elias Pietarinpoika, joka vähän hämmästyi
nähdessään itsensä näin ylhäisessä seurassa. Kuningatarta palvelevat
naiset ja herrat jäivät edelleen ulkopuolelle, ja ovet suljettiin taas.

Ulriika Eleonoora katseli hetkisen aikaa nuorta tyttöä tuimasti.
Kenties tunsi hän halua musertaa ja nöyryyttää tämän viattoman
kilpailijan; mutta voitonvarmuus tukahdutti sen vihan, minkä
mustasukkaisuus taas oli vähällä sytyttää hänen rinnassaan. Hän koetti
nyt sanoihinsa sovittaa armollisen kuningattaren ylevyyttä ja
lempeyttä.

-- Lapsukaiseni, -- sanoi hän Marialle, -- hänen majesteettinsa, joka
mielipahakseen on kuullut kelvottomain ihmisten ahdistelleen sinua ja
joka ei mitään sen hartaammin suo, kuin että kaikki hänen rehelliset
alamaisensa nauttisivat täyttä oikeutta, on nähnyt hyväksi käskeä minun
ottaa sinut erityiseen armolliseen suojelukseeni. Ja ettei sinulta,
kotiseudullesi kohta palatessasi, puuttuisi suojelijata, joka
tästälähin voi puolustaa sinua kaikkia loukkauksia vastaan, on hänen
majesteettinsa armollinen tahto -- ellei sinulla itselläsi ole
mitään sitä vastaan -- että sinut tulevana sunnuntaina meidän
hovikappelissamme vihitään yhteen tämän nuoren miehen kanssa, joka
rakastaa sinua ja jota on vainottu yhtä syyttömästi kuin sinuakin.
Onhan se teidän majesteettinne oma korkea käsky, ellen erehdy?

-- Aivan niin! Hänen majesteettinsa kuningatar on armollisimmasti
nähnyt hyväksi noudattaa mieltäni, -- vastasi kuningas, huultansa
purren.

-- Muutoin jää minun asiakseni hankkia holhoojasi suostumus ja pitää
myötäjäisistäsi huolta. Sinä saat kotiin palattuasi valita parhaan
kaupungintalon tai parhaan maatilan Vaasan läänistä, kumman vain
tahdot, ja nostaa ostosumman käsirahastostani. Että sitten vielä
kuninkaallisella suosiollamme korvaisimme sen häväistyksen, jota sinä,
lapseni, olet niin syyttömästi kärsinyt, tahdomme me, hänen
majesteettinsa ja minä, yhdessä hovimme kanssa, kunnioittaa teidän
häitänne kuninkaallisella läsnäolollamme. Eikö niin, teidän
majesteettinne? Ja te, kreivi Bertelsköld, joka niin jalomielisesti
olette tämän tytön kohtaloihin osaa ottanut, ette suinkaan ole
laiminlyövä siihen iloiseen tilaisuuteen saapumasta?

Kuningas nyökäytti päätään, Bertelsköld kumarsi -- molemmat
äänettöminä, kiukustuneina ja nöyryytettyinä.

-- Minä kiitän teitä, sire! Minä kiitän teitä, herra kreivi! -- jatkoi
kuningatar, pistellen joka sanallaan. -- Mikä onni, lapseni, kun
jalomielinen kuningas ja uskollinen aatelisto yhtyvät suojelemaan
halvimpainkin alamaistensa viattomuutta ja oikeutta! Jääkää hyvästi,
ystäväni, me näemme vielä toisemme! Hyvästi, sire; älkää panko itseänne
kovin alttiiksi tulevalla metsästysretkellä! Hyvästi, herra kreivi!
Sanokaa kreivi Hornille terveisiä, kun tapaatte hänet, ja vakuuttakaa
hänelle meidän armollista suosiotamme.



17. KEVÄT 1722.


Oi, jos poltetut asunnot, hävitetyt vainiot, köyhyys, kuoliaaksi
lyödyt, kidutetut tai vankeuteen ja orjuuteen viedyt ihmiset, jos
valtiolliset onnettomuudet, niinkuin menetetyt maat, hunningolle
joutuneet raha-asiat ja yleinen voipumus, olisivat ainoat seuraukset
pitkällisestä ja hävittävästä sodasta, niin ei se näky lähimainkaan
olisi kamalinta, mikä ihmisen silmää kohtaa tämän maailman
veljessodissa. Asunnot voidaan jälleen rakentaa, vainiot jälleen
kylvää, asukkaat voivat jälleen lisääntyä luonnon viisaan järjestyksen
mukaan, joka suurten hävitysten jälkeen tekee kansat kahta
hedelmällisemmiksi. Niin ikään voidaan valtakunnatkin voipumuksestaan
kohottaa ja menetetyt alueet, viljelemällä omien rajojen sisäpuolella
olevia maita, ikäänkuin takaisin valloittaa. Mutta suurin kaikista
onnettomuuksista, joka täyttää katselijan mielen haikeimmalla surulla,
on suuri siveellinen rappiotila, joka tavallisesti seuraa sodan
hävityksiä ja joka Suomessakin seurasi Isoavihaa. Sinä, jota ehkä tässä
kertomuksessa silloin tällöin on kammoksuttanut nähdessäsi senaikaista
siveellistä turmelusta, ole varma siitä, että olet saanut siitä vain
kaukaisen aavistuksen. Se on ollut kertomuksen todenmukaisuuden vuoksi
välttämätöntä, mutta sinua on säästetty tutustumasta törkeimpiin ja
kauhistavimpiin rikoksiin yhteiskunnan alemmissa kerroksissa, missä ei
sivistynyt pinta peitä tuota hillitöntä ja iljettävää itsekkyyttä,
jonka siemenet on kylvetty itsekunkin ihmisen sydämeen. Sen, joka
kerran tahtoo kuvata Isonvihan kaiken hirvittävän todellisuuden, täytyy
kuvata nainen, joka yksinään talvisena yönä jäätä kulkiessaan syö
kuolleen lapsensa, taikka -- kenties se kuva on vielä sattuvampi --
nainen, joka, verisen tappion jälkeisenä päivänä kurjan hopeapenningin
palkasta Juudaksen tavoin suutelee miehensä murhaajaa ja maansa
vihollista.

Onnellisiksi saamme katsoa itsemme, että tämän syvän turmeluksen aikana
tämä kuolluksiin asti ruhjottu Suomen kansa toki ylimalkaan nääntyi
kunniallisesti ja miehuullisesti, noustakseen uuden huomenen koittaessa
jälleen pystyyn. Kaikkein synkimpäin tapausten rinnalla, joista
historia kertoo, esiintyy lieventävinä ja sovittavina jalojen
uhrausten, hädän katkerimpina hetkinä osoitetun uskollisuuden ja
kieltäymysten muistoja, joita nähdessään sydän sykkii ilosta ja
ihastuksesta, samalla kuin synkimmät varjot useinkin ainoastaan
kirkastavat hyveen ja kunnollisuuden luomia valokohtia. Paha vain, että
kohta puolentoista vuosisadan yö on kätkenyt useimmat näistä jaloista
teoista unholaan -- jäljelle jääneet riittävät kumminkin puhdistamaan
isien muistoa jälkimaailman silmissä.

Ja nyt, hyvä lukija, viemme sinut seikkailuista, vaaroista, suruista ja
hädästä Suomen pohjoiselle rannalle ihailemaan erästä kaunista
kevätiltaa alkupuolella kesäkuuta 1722. Kevät oli myöhäinen, mutta tuli
äkkiä, niin että puut muutamissa päivissä puhkesivat lehteen. Ei
milloinkaan ole mitään kevättä Suomessa niin oudoin tuntein vastaan
otettu. Palaavista pakolaisista tuntui niinkuin he nyt lähtisivät uutta
elämää elämään. Kaikki heidän ympärillään näytti niin oudolta. Alussa,
lumen sulaessa, he surullisin tuntein katselivat entisten kotiensa
soraläjiä, metsittyneitä vainioitaan ja metsää, joka oli kasvanut
tiheäksi kyläin entisille paikoille, umpeen sortuneita kaivoja,
lahonneita aitoja ja ovettomia, ikkunattomia kirkkoja. Mutta kun ruoho
alkoi vihannoida ja puut lehteä tehdä ja järvien sinisten aaltojen
loiske taas alkoi kuulua heidän ympärillään, näytti heistä maa kaikessa
autiudessaan niin sanomattoman ihanalta, etteivät he ikinä ennen olleet
sen vertaista missään nähneet. Olihan tämä kumminkin heidän oma armas
maansa, heidän lapsuutensa rakas seutu, eikä heidän enää tarvinnut,
niinkuin muinoin Baabelin juutalaisten, ripustaa harppujaan pajupuihin
tuntemattomalle rannalle ja kyynelillään kostuttaa muukalaisen
armoleipää. Vähätpä siitä, että paljon puutetta ja monia murheita vielä
oli edessä, ennenkuin he voivat saada uuden asuinpaikkansa kuntoon ja
odottaa elonsatoa, jonka kylvökin vielä oli tekemättä! He tekivät nyt
työtä ilolla ja innolla, sillä he tekivät sitä uutta kotia ja parempaa
aikaa varten; sillä olihan heillä taas isänmaa ja tulevaisuus, joita
varten kannatti elää.

Eräänä kesäkuun iltana, kun koivut äsken auenneine viheriäisine
hiirenkorvineen katselivat kuvaansa kirkkaan Lohilahden pinnasta,
nähtiin erään ennen muinoin kookkaan, mutta nyt suruista ja vanhuudesta
kumarruksissa olevan harmaapään verkalleen vaeltavan maantietä, joka
Uudestakaarlepyystä vie etelään päin Vaasaan. Tultuaan talon uuden ja
valkoisen aidan niin ikään uudelle veräjälle, istahti hän kivelle
levähtämään. Tien vasemmalla puolella oli vasta rakennettu talo, jonka
haassa kaksi lehmää ahnaasti jyrsi vielä lyhyttä nurmea. Mies ja nainen
kuokkivat ahkerasti pientä peltotilkkua. Oikealla puolen tietä oli
lahti, ja sen rannassa rakensi toinen mies pienoista alusta, sillaikaa
kun nuori nainen vähän matkan päässä hänestä keritsi muutamia uhkeita,
tuuheaturkkisia lampaita. Ilta oli kirkas, tyyni ja lauhkea; koko
luonto näytti myhäilevän rauhaa niinkuin olisivat ihmisten uudet
toiveet kahta ihanampina kuvastuneet sen armaista äidinkasvoista.
Vanhus näkyi olevan kahdella päällä, mennäkö edemmä vaiko asettua tähän
yöksi, sillä vaellus oli nähtävästi häntä väsyttänyt.

Ennenkuin hän vielä oli tehnyt päätöksensä, olivat rannassa olevat mies
ja nainen lopettaneet työnsä ja palasivat nyt tien poikki taloon.
Nähtyään ukon kivellä lepäävän, he pyysivät häntä ystävällisesti yöksi
taloon. Jäykästi päätään nyökäytettyään ja kiittämättä näin
tavallisesta vieraanvaraisuudesta seurasi hän sitten heitä taloon.

Heidän sisään astuessaan olivat vanhat tuttavamme, Heikki ja Riitta,
myöskin palanneet kuokkamaalta, ja yksinkertainen illallinen oli pian
valmiina pöydällä. Elias Pietarinpojalla ja hänen nuorella vaimollaan
Marialla -- sillä nämähän ne olivat rannassa työssä olleet -- oli
muuten jonkinlainen kunniasija pöydässä lähinnä Heikin appi-isää;
Heikki ja hänen vaimonsa olivat pakottaneet heidät siihen, sittenkun
Elias nyt oli ostanut koko tilan. Mutta tällä kertaa annettiin
kunniasija maantieltä tulleelle harmaapäälle, joka kursailematta sen
omistikin. Aikakauden kaunis tapa vaati, että vanhuksia tällä tavoin
kunnioitettiin.

Kun vanhus ruokalukua luettaessa otti karvaisen talvilakin päästään,
samassa paljastaen kaljun otsansa ja aaveentapaiset, harmaapartaiset
kasvonsa, kalpeni Maria äkkiä, mutta tointui jälleen ja kuunteli nyt
kiinteällä tarkkuudella miesten puhetta.

-- Tänään olemme tehneet koko paljon työtä, -- sanoi Elias Heikille.
Sinulla ja Riitalla on hernemaa valmiina, ja minä olen pannut kaaripuut
pieneen purteeni, joka ennen syksyä on tuova meille, mitä tarvitsemme,
Tukholmasta. Purren nimeksi pannaan Maija; kaikilla Maijoilla on hyvä
onni, -- lisäsi hän, ihastunein silmin katsahtaen kauniiseen vaimoonsa.

-- Ja kaikilla Riitoilla samaten, -- vastasi Heikki myhäillen. -- Kyllä
täällä, vaariseni, on raatamista syksyyn mennessä. Ohrapellon olen nyt
saanut kylvetyksi, ja hernemaan kylvämme huomenna, mutta ruispelto
antaa meille työtä koko kesäksi, ja sitten saamme odottaa viljaa
syksystä vielä vuoden. Tänä talvena olemme syöneet enimmäkseen pettua,
mutta Eliaksen ja Marian tultua Tukholmasta kotiin, armollisen
kuningattaremme antamin apurahoin, on meillä ollut selvä leipä,
niinkuin näette. Hän on nyt isäntä, näettekö, ja minä vain lampuoti,
mutta kun hänellä vielä on vanhat tapansa ja hänen mielensä palaa
ulapoille aukeille, niin minä hoidan maanviljelystä, kunnes saan toisen
tilan. Eikä ole Mariakaan kovin ylpeä istuakseen pöydässä meidän
kanssamme, vaikka on käynyt oppia kreivittären luona ja pitänyt
häitänsä kuninkaan ja kuningattaren armollisesti läsnäollessa. Meillä
on kauhean armollinen kuningas tätä nykyä, ja kuningatar, se kuuluu
loistavan kuin messinkiviulu juhannuskokolla.

-- Kyllä tässä nyt eteenpäin mennään, jos Herra on niin armollinen,
että antaa kasvua maalla ja tuulta merellä, -- sanoi Elias, keskeyttäen
ystävänsä ylistykset. -- Kyllähän minunlaisestani maankulkijasta tuntuu
hiukan oudolta ruveta muitten ihmisten tavoin yhdessä kohden asumaan;
mutta kun minulle käy ahtaaksi maalla, otan minä pikku Maijani mukaan
ja lähden Tukh -- niin no; ei Maija tahdokaan merelle, hän neuloo
ennemmin sukkaa ja kutoo sarkaa täällä kotona. Hän se täällä vallitsee,
tiedättekö; muuten olin ajatellut pyrkiä porvariksi Uuteenkaarlepyyhyn,
koska merenkulku ja maanviljelys eivät oikein tahdo sopia yhteen, mutta
Maijalla ei ole halua kaupunkielämään, ja mitä hän tahtoo, sitä tahdon
minäkin. Nyt voitte maistaa kotipanoista oluttamme, ukkoseni; olemmehan
toki saaneet maltaita tänä vuonna. Saatte uskoa minua, kun sen sanon,
minä, joka tähän asti olen elänyt sodasta ja vainosta: Jumala rauhaa
siunatkoon! Ellei rauhaa olisi, saisimme kaikki elää puolella
ruoka-annoksella.

-- Rauhaa? -- jupisi maantieltä tullut äijä, synkästi pudistaen
harmaata päätänsä; -- mitä hyvää on kuolleilla rauhasta?

-- Kuuluu niinkuin olisitte paljon menettänyt sodan takia, vaariseni,
-- sanoi Elias osaa ottavasti. -- Mutta älkää antako murheelle ikuista
valtaa; kyllä Jumala vielä ohjaa kaikki parhainpäin.

-- Yksitoista lasta! Yksitoista lasta! -- jatkoi vanhus,
silminnähtävästi yhden ainoan ajatuksen valtaamana. -- Kahdeksan
poikaa! Pitkiä, reippaita, vahvoja, kaikki kuutta jalkaa ja kolmea
tuumaa, paitsi nuorinta! Benjamin-raukkani -- vanhuuteni ilo -- oli
kolmea tuumaa lyhyempi. Seitsemän on kaatunut; kuusi otti Bertelsköld;
olette kenties kuulleet? -- Ilmajoella -- talvella -- suksilla --
kaikki kuusi yhtenä aamuna; se on jo vanha asia. Seitsemännen otti
kuningas mukaansa Norjaan; senkin olette kai kuulleet; se tapahtui
jouluyönä; yksin vuoretkin värisivät vilusta; poikaparka ei ollut kiveä
kovempi. Entä Benjamin sitten; olisittepa nähneet Benjaminin, hän oli
niin lempeäkasvoinen kuin tuossa tuo nuori nainen; niin, hän itkenee
nyt silmänsä punaisiksi. Me korjasimme eräänä päivänä maahan tallattua
ruistamme; silloin tulivat kasakat ja nostivat pienen Benjaminin
hevosen selkään... Siitä päivästä alkaen en enää uskonut Jumalaan.

-- Mutta, -- sanoi Elias yht'äkkiä, nähdessään Marian painavan kasvonsa
käsiinsä, -- kuka te olette, vanhus, joka olette niin paljon menettänyt
ja syytätte siitä laupiasta Jumalaa?

Vanhus jatkoi kysymystä kuulematta: -- Minä juoksin ratsastajain
perässä niin kauan kuin jaksoin -- päivän -- kaksi päivää --
viikoittain -- kuukausittain: en tiennyt viimein, missä olinkaan.
Venäjällä minä jo olin, jossa ei kukaan minua ymmärtänyt. He näkivät
minun menehtyvän, ja he antoivat minulle leipää. Minä sanoin heille:
antakaa minulle viimeinen, ainoa poikani takaisin! Jaakopilla oli vielä
yksitoista poikaa, kun nämä veivät hänelle Joosefin verisen paidan, ja
kuitenkin raastoi hän vaatteensa rikki ja ripotti tuhkaa päähänsä.
Minulla ei ole yhtään, ei yhtään! Mutta he eivät ymmärtäneet minua.
Sitten en osannut takaisin -- kerjäten pääsin eteenpäin, yksinäni
köyhänä kuljeksien ... ja kuitenkin oli minulla neljä isoa maatilaa...
olihan minulla yksitoista lasta. Mutta eipä Jumalaa olekaan! Jos Jumala
olisi, olisi hän jo ammoin minua armahtanut.

-- Tiedättekö niin varmaan, ettei hän tee sitä nyt, vaikka
sokeudessanne ja murheessanne kiellätte hänet. Olihan teillä kolme
tytärtäkin?

-- Kolme tytärtä ... kaikki kauniita kuin päivän valo ... ja nuorin
niistä oli, lähinnä Benjaminiani, kaunein ja armahin heistä kaikista.
Mutta he ovat kaikki jättäneet minut, kaikki unohtaneet minut; ja enhän
tiedä, onko heistä enää yhtään näillä ilmoilla?

Ukon näin puhuessa oli Maria hiljaa hiipinyt hänen lavitsansa taa ja
halasi häntä nyt kuumin kyynelin. -- Ettekö enää tunnekaan minua, isä
kulta? kuiskasi hän nyyhkien hänen rinnoillaan. -- Minähän olen teidän
oma pikku Marianne, joka vielä olin lapsi, kun lähetitte meidät
Ruotsiin, ja sentähden en heti tuntenut teitä isäkseni. Voi, kuinka
olen teitä etsinyt, isä parka! Mutta nyt ette saakaan enää lähteä
luotamme, nyt tulette meille asumaan; nyt tulette taas uskomaan, että
on Jumala!

Vanhus katseli häntä jäykkänä ja liikkumatonna. Hän oli kokenut niin
kovia kohtaloita, että hän oli miltei unohtanut, mitä ilo onkaan. Mutta
nyt suli hänen sydämensä. Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen
katsellakseen tuota ihanaa, kukoistavaa tytärtä, ikäänkuin
varmistuakseen siitä, ettei koko tämä kohtaus ollut vain unelma
muinaisilta ajoilta. Kenties oli hän usein ennen, vaeltaessaan
yksinäisenä ja köyhänä tuolla vieraassa maassa, nähnyt tämän kohtauksen
unissaan, ja se oli kadonnut, jättääkseen hänet kahta yksinäisemmäksi
köyhyyteen ja murheisiin. Nyt se ei enää kadonnut, nyt oli hän
yht'äkkiä rikas jälleen, ja vavisten nousi hän lavitsalta, samalla sekä
onnellisena että nöyryytettynä, polvistuakseen ja kunnioittaakseen
Jumalaa, jonka hän vast'ikään oli kieltänyt.

-- Jaakopin Jumala siunatkoon sinua, lapseni, ja häntä, jota rakastat!
-- kuiskasi hän. -- Niinkuin minä nyt tässä seison, niin seisoo koko
meidän Suomenmaamme tänä kevännä, ja on menettänyt kymmenen lasta
yhdestätoista; mutta löydettyänsä yhdennentoista, tuntee se taas
olevansa onnellinen ja rikas niinkuin ei koskaan olisi iloaan
kadottanut. Tule, lapseni, on liian ahdasta täällä tuvassa.
Katselkaamme, kuinka Jumalan armon aurinko laskee valossa ja nousee
laupeudessa!

Ja he menivät ihmeellisin tuntein ulos keväisen illan ilmaan -- tuon
keväisen illan, jolloin niin monet itkettyneet silmät Suomessa turhaan
etsivät omaisia, mutta jolloin myöskin niin monet erotetut sydämet
jälleen sykkivät voimakkaasti toisiaan vasten. Aurinko meni mailleen
niemen kuusien taa, kullaten lahden tyyntä pintaa; ruisrääkkä narisi
vainiolla; rauhallisten tervahautain ja kytömaiden savu kietoi
vaippaansa taivaanrannan; etäältä kuului taas paimentytön laulu ja
haasta kellojen kalke -- kaikki uhkui rauhaa, valoa, luottamusta ja
toivoa, ja näin koitti taas rauhan ensimmäinen vihanta kevät Suomen
erämaille.



VÄLSKÄRIN YHDESTOISTA KERTOMUS.

PORVARISKUNINGAS.



-- Mihinkä viimeksi lopetimme? -- kysyi vanha isoäiti, kun tavallinen
seura taas oli koolla eräänä iltana joulun ja uudenvuoden välillä.
Juhla oli tuonut niin paljon huolia, että toimeliaalle talonemännälle
on suotava anteeksi, jos hän oli unohtanut menneet asiat nykyisten
tähden.

-- Kun kivekäs poltti venäläisen kaleerin, -- vastasi pikku Jonathan
nopeasti, mutta vain puoliääneen ja ikäänkuin itsekseen, sillä kuri oli
ankara, ja lapset tohtivat harvoin avata suutaan vanhempain ihmisten
läsnäollessa, ellei heiltä suorastaan jotakin kysytty.

-- Muistelen kertomuksen loppuneen Uudenkaupungin rauhaan, jolloin
ihmiset tulivat taas järkiinsä, -- vastasi koulumestari, vetäen hänelle
ominaisella arvokkuudella siniraitaisen nuuskanenäliinansa taskustaan.

-- Suokaa anteeksi, se loppui Rihtniemelle tehtyyn sotaretkeen ja
tappeluun Gärdingen luona, -- puuttui puheeseen postimestari, kapteeni
Svanholm, joka kernaasti muisteli kaikkea, mikä vain vähänkin vivahti
sodalle.

Mutta Anna Sofian huomio oli kiintynyt lempeämpiin tapahtumiin. -- Eikö
isoäiti muista erämaiden kevättä? -- huudahti hän. -- Olivathan
kuningas ja kuningatar Elias Pietarinpojan ja Maria Larssonin häissä,
ja sitten näimme nämä eräänä iltana Lohilahden talossa, kun vanha
Tuomas palasi vaelluksiltaan Venäjältä.

-- Nyt muistan sen, -- vastasi isoäiti. -- Olipa hyvä, että kerrankin
toki tuli oikeat häät. Paha vain, että niin harvinaisesta tilaisuudesta
noin vaillinaisesti mainittiin. Minä odotin perinpohjaista kertomusta
häistä: kuinka siellä kaikki kävi, miten morsian oli puettu, mitä
vierailla oli yllään ja mitä siellä oli ruokana. Se on toki jotakin,
mitä voi ymmärtää ja johon käy käsin koskeminen. Mutta jos tuo tai tämä
korkea herra, presidentti tai kuningas, on harjoittanut sitä tai tätä
konnuutta pettääkseen kunniallisia ihmisiä, niin se liikuttaa meitä
kauhean vähän, varsinkin kun asia kerrotaan vain kautta rantain. Täytyy
tunnustaa, etten koskaan ole menestynyt Torsten Bertelsköldin parissa;
viekas hän oli jo poikana, ja yhä pahempi tuli hänestä vanhempana.
Mutta presidentiksi päästyään hän on vallan sietämätön. Hyi, mokomaa
tunnotonta miestä!

-- Kun kaikki punnitaan oikealla mitallaan, ei hän kenties ollut
parempi eikä pahempi kuin koko sen ajan valtiotaito, -- vastasi
välskäri sävyisästi. -- Minkätähden maailma ällisteli Kaarle XII:ta?
Eipä suinkaan ainoastaan hänen urotekojensa, vaan yhtä paljon hänen
rehellisyytensä tähden, joka sai hänet hyökkäämään suin päin seinään.
Sillä valtioiden kesken hyväksyttiin muuten aina se periaate, että
kavalin petturi oli suurin mestari; eikä ollut olemassa yhtään petosta,
mikä ei silloin saanut valtiollisen viisauden nimeä, kun vain
naapurilta oli jotakin anastettava. Myönnän kyllä, että meidänkin
aikamme valtiotaito hiljaisuudessa voi olla samaa mieltä -- niin
siltäpä tosiaankin näyttää: kaksisataa vuotta on oppi kansainvälisestä
oikeudesta ollut paperille kirjoitettuna, ja yhtäkaikki valtiot
vieläkin elävät luonnontilassa, niin että mies se, joka voi kaapata
runsaimman saaliin joko kavaluudella tai väkivallalla. Mutta erotus on
siinä, että nyt on olemassa yleinen mielipide, oikeudentunto, joka
kiroo petollisuuden ja usein yhdellä henkäyksellä pyyhkäisee
hämähäkinverkot pois. Ja sentähden petollisuus ei nyt enää julkene
koristelemattomana esiintyä: se ei rohkene enää esiintyä periaatteena;
se ei tohdi enää saarnata sitä oppia, jota Kaarle Kustaa Tessin tahtoi
istuttaa Kustaa III:een, tämän vielä ollessa lapsi, että näet "hyve on
sekoitus hyvää ja pahaa", aina asianhaarain mukaan. Muistettava on,
että Tessin oli Arvid Hornin jälkeen sen ajan Ruotsin suurin valtiomies
ja maineeltaan loistava nero, mikä hän kyllä olikin, eikä muutenkaan
mikään huono mies.

-- Katinkultaa -- väärää kultausta -- miekaton tuppi! -- jupisi
kapteeni riemuiten. Svanholm vihasi koko sydämensä pohjasta kaikkea
valtioviisautta.

-- Kutakin asiaa arvosteltakoon ansionsa mukaan, -- tarttui
koulumestari puheeseen vähän kiivastuneena. -- Ilman älykkäitä miehiä
me kaikki olisimme taivasalla. Muistelenpa, että seitsemännenkintoista
sataluvun valtiomiesten tapana oli vedota yleiseen mielipiteeseen.

-- Oli kyllä, -- vastasi välskäri. -- Kun Pietari I, August II ja
Fredrik IV tekivät liiton Kaarle XII:ta vastaan koettivat he puhdistaa
asiaansa lähettämällä kiertokirjeitä kaikkiin suuriin Euroopan
hoveihin. Kaarle XII, tai oikeammin Piper, kumosi ne kynällä yhtä
ripeästi kuin miekalla. Tämä kävi sekä tavalliseksi että tarpeelliseksi
kuta enemmän tasapainojärjestelmä kehittyi ja sotia alettiin käydä
liittojen avulla. Yksi esimerkki useiden joukossa oli kuuluisa, v. 1739
tapahtunut Sinclairin murha, jonka seurauksena oli vilkas kirjeenvaihto
kaiken Euroopan nähden. Mutta taistelu tapahtui silloin hovien,
hallitusten ja näiden palkattujen kynäniekkojen kesken. Erotus on
siinä, että meidän aikanamme tahtovat kansatkin saada mielipiteensä
kuuluville ja keskustella sellaisista asioista sanakkaiden
sanomalehtien avulla; ja kun seitsemännellätoista sataluvulla riippui
asian menestyksestä katsottiinko se lopulta väkivallaksi vai
oikeudeksi, tapahtuu nyt, että yleinen mielipide panee vastalauseen
semmoisiakin asioita vastaan, jotka jo aikoja sitten on vakaantuneiksi
tunnustettu. Ja samalla on naamari yhä löyhemmässä petollisten otsalla,
sanottakoon heitä sitten valtioviisaiksi tai yksityisiksi
onnenonkijoiksi. Meidän päivinämme olisi Torsten Bertelsköld, jos ei
suorastaan mahdoton, niin ainakin helposti paljastettu.

-- Ellei hän olisi Talleyrand, -- virkkoi kapteeni Svanholm vähän
pilkallisesti.

-- Veli on urhoollinen sotilas ja etenkin uuttera postimestari, --
jatkoi välskäri tuolla ivallisella totisuudella joka sopi hänelle niin
hyvin; -- mutta enpä luule, että miestä, joka on pannut Napoleonin
viralta pois ja viivoittanut Euroopan kartan, voidaan luotimitalla
punnita. Palataksemme Bertelsköldiin, niin kuuluvat luonteet semmoiset
kuin hänen oikeastaan murrosaikoihin, jolloin vanhat periaatteet on
kumottu eivätkä uudet vielä ole täysin selvinneet. Vuonna 1721 oli
vapaus Ruotsissa tuskin vielä muuta kuin yksinvallan kieltämistä; siitä
olivat kaikki puolueet yksimielisiä ja heillä oli siis yhteinen pohja.
Mutta kun tuli kysymykseen rakentaa jotakin pysyvää tälle uudelle
perustukselle, silloin syntyi heti kohta juopa hattujen ja myssyjen
välille, ja silloin ei voinut kukaan enää olla ystävä kaikkien
puolueiden kanssa, pettääkseen heitä kaikkia. Koettakaamme katsoa tätä
aikaa suoraan silmiin.

-- Jos minä saan sanoa ajatukseni, -- sanoi vanha isoäiti
päättäväisesti, -- niin olisi oikein hyvä, jos voisimme päästä kaikista
valtiopäiväkiistoista. Olkaa hyvä ja pankaa sulkatöyhtöjä hattuihin ja
nauhoja myssyihin, ja asettakaa ne sitten tekotukkaisiin päihin, joiden
hiukset on ylöspäin sivelty ja puuteroitu, niin tulee siitä semmoista,
minkä kaikki ymmärtävät. No niin, kuinka käy kuninkaan sormuksen? En
toki soisi, että se onneton kapine viimein turmelisi pienen Kaarle
Viktor Bertelsköldin, Kustaa Bertelsköldin ja hänen rouvansa pojan,
hänen rouvansa, joka oli omaa sukua Falkenberg. En voi kieltää, että
olen ikäänkuin vähän mielistynyt poikaan jo edeltäkäsin: hänen
vanhempansa olivat kunniallisia ja siivoja ihmisiä; toivon, ettei poika
peri heidän haluaan maailmaa kiertelemään. Ruvenneeko hän soturiksi?

-- Se on tietty, jos hänessä on tarmoa vähänkään, -- sanoi kapteeni. --
Ei hän suinkaan koulumestariksi ruvenne?

-- Jos hän ei siksi kelpaa, niin voi hänestä tulla ainakin
postimestari, -- vastasi kapteeni Svanholmin pistosten ainainen
maalitaulu loukkaantuneena.

-- Kummiseni -- tehkää hänestä jotakin oikein suurta ja komeata --
tehkää hänestä kuningas tai ainakin sotapäällikkö, joka voittaa
loistavia voittoja ja muodostaa uudestaan maita ja aikakausia! -- sanoi
Anna Sofia säkenöivin silmin, innoissaan siitä onnellisesta
mielijohteestaan, että 18:nnen vuosisadan historia olisi muutettava
pienen Kaarle Viktor Bertelsköldin eduksi.

Välskäri nyökäytti päätään suopeasti myhäillen. -- Onpa suuri vahinko,
-- sanoi hän, -- ettei Anna Sofia ole mitä Onnettaria, jotka kehräävät
kohtalon lankoja ja panevat aikakausia kerälle; silloin olisi meillä
vain pelkkiä sankareita ja ihania sankaritaruja. Sankarien haavoista
valuvan veren hän muuttaisi vaarainmehuksi, ja kaikki heidän
ympärillään vihmovat kyynelet hän loihtisi lauhkeimmaksi kesäsateeksi.
Ei -- Kaarle XII oli viimeinen romantikko[9] ja se sankari, joka hänen
jälkeensä esiintyi, Fredrik II, oli nero ilman sydäntä, oli kylmä,
itsekäs ihminen ilman innostuksen kipinääkään. Seitsemännentoista
sataluvun keskikohta oli juuri tuollainen kylmä, itsekäs aikakausi joka
ymmärryksellänsä sai suuria aikaan, mutta sangen vähän sisällisen
innostuksen avulla. Se oli Voltairen, Fredrik II:n ja Pompadourin
aikakausi...

-- Ja Klopstockin, Haydnin, Svedenborgin, Linnén aikakausi, --
huomautti Anna Sofia.

-- Olkoon menneeksi. Eihän ole ollut aikakautta jolloin ihmiskunnan
sydän olisi herennyt sykkimästä. Mutta älä odotakaan saavasi semmoisina
aikoina tarun prinssejä kohdata. En voi mitään sille, että me siihen
aikaan esim. Ruotsista ja Suomesta turhaan saamme etsiä noita mainioita
sotilaita, jotka vähän ennen hämmästyttivät maineellaan maailmaa. Sen
sijaan tapaamme uuraita ihmisiä erämaita ojittamassa, kaupunkeja ja
kyliä rakentamassa, maita viljelemässä ja meriä laivastoilla
kyntämässä, sekä valistusta ja varallisuutta hävitettyihin seutuihin
levittämässä. Hyödyn aikana tämmöisenä, jolloin kaikki oli uudestaan
rakennettava ja jokapäiväinen leipä ennen muuta hankittava, ei tapaa
kimmeltäviä valopilkkuja, jotka silmää huikaiseisivat synkkävarjoista
taustaa vasten. Mutta jos rehellistä työtä kunnioitetaan; jos rauhan
hyvillä töillä, valistuksen edistyksellä ja ihmisten onnella on jotakin
arvoa, loihtii tämä aika eteemme kuvan, joka niin monien koettelemusten
perästä tekee mieltä rauhoittavan vaikutuksen. Pelkään, että Anna
Sofiaa on vaikea tyydyttää. Mutta mikäpä tässä auttaa? Jännittävä
sankariaika on auttamattomasti mennyttä; meidän täytyy hakea uusia
aiheita kuulijoita jännittääksemme; saa nähdä, kuinka se onnistuu.

-- Siis saamme nyt odottaa idyllejä: Atista ja Camillaa paimenpoikineen
ja -tyttöineen ja -- lampaineen? Ruusuisissa nauhoissa, vai kuinka?

-- Sitä en lupaa. Luuletko intohimojen palavan laimeammin porvarin
takin kuin aatelismiehen samettinutun alla?

-- Siis sarkaanpuettujen seikkailuja? Arvaanko oikein?

Välskäri kopautti perät piipustaan takansyrjää vasten ja pystytti pari
uutta pitkää halkoa palamaan. -- Nyt käymme aarteita kaivamaan -- sanoi
hän.



PORVARISKUNINGAS.[10]

1. VALTIOPÄIVÄMIESVAALI.


Armon vuonna 1738 ensimmäisenä päivänä toukokuuta oli Vaasan kaupungin
vanhimmat ja porvaristo kutsuttu edellä puolenpäivän maistraatin eteen
valitsemaan edusmiestä läheneville lakimääräisille valtiopäiville
Tukholmaan. Jo varhain aamulla oli tässä pienessä kaupungissa
huomattavissa tavatonta liikettä. Käsityöläiset ja muut pienemmät
porvarit olivat joukoittain lakanneet työstään, keskustellakseen päivän
tärkeästä kysymyksestä kadunkulmissa tai majatalossa, joka samalla oli
olutkapakka; etevimmät porvarit olivat päättäneet kokoontua pormestarin
luo samasta tärkeästä asiasta keskustelemaan, ja kaupungin viskaalin
nähtiin salaista puuhaa pitäen kulkevan talosta taloon tapaamassa
niitä, joiden sana enimmän painoi. Silminnähtävästi oli nyt
kaikenlainen vaikutusvalta käymässä, ja siinä oli pieni, mutta selvä
kuva niiden monien pienten rattaiden pyörinästä, jotka yhdessä
muodostivat monimutkaisen valtiopäiväkoneiston.

Eikä ollutkaan valtiopäivämies mikään vähäinen mies näinä aikoina,
jolloin säädyt hallitsivat Ruotsin valtakuntaa kuninkaan ja
neuvoskunnan avulla, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin panna
päätökset toimeen. Nämä kuningasvaltaiset säädyt tosin olivat
monipäinen olento ja sitäpaitsi nelijakoiset, niin että sangen vähäinen
murto-osa vallasta näytti tulevan kunkin valtiopäivämiehen osalle.
Mutta paitsi sitä, että kansan majesteettioikeudet tekivät tämän
murtoluvun yhden kokonaisen painoiseksi, riippui päätös aina viimeksi
siitä, mikä näistä monista murtoluvuista voi saada enimmän suunvuoroa
valtiopäivillä ja kohota siksi kokonaisluvuksi, jolla oli enin nollia
kintereillään. Ja voihan halvimmallakin sotamiehellä olla marsalkan
sauva repussaan. Vaasan kaupungin porvarit olivat siis vallan varmat
siitä, että valtiopäiväin ja samalla myös Ruotsin ja Suomen kohtalo oli
tänä päivänä heidän käsissään, ja sentähden oli tekotukat mitä
huolellisimmin harjattu, sentähden kiilsivät messinkinapit ja
kengänsoljet tavattoman kirkkaina, ja sentähden vedettiin parhaat
mustat juhlasukat ylös polviin, huolimatta noilla ahtailla ja
kiveämättömillä kaduilla vallitsevasta keväisestä kelirikosta.

Luodakseen silmäyksen tämän valtiopäivämyrskyjen pienoiskuvan esiripun
taa, lähtenee lukija suosiollisesti käymään Pohjanmaan silloisen
maaherran, kreivi Kaarle Frölichin luokse hänen asuntoonsa Korsholmaan.

Vanha kivirakennus oli kadonnut ajan vaivoissa ja vastuksissa, ja sen
sijalla kohosi vallien sisällä iso, mutta matala puuhuoneisto kaksine
kylkirakennuksineen. Korsholma oli nyt kummallinen linnoituksen ja
virkatalon välimuoto. Uhkeat vallit oli hiljakkoin korjattu, portti oli
rakennettu vankemmaksi, ja korkea lauta-aita, joka muodosti sisemmän
varustuksen, oli taas pantu täyteen puolustuskuntoon. Portin päällä oli
puuhun leikattu valtakunnan vaakuna ja sen sydänkilvessä oli kaupungin
vaakuna, kuninkaallinen maljakko; mutta sen alla upeili Frölichin suvun
kreivillinen vaakuna. Tämä kaikki osoitti selvästi, että tuo
uudenaikaistetun ritarilinnan asukas oli ensi sijassa sotilas, toisessa
ylimys.

Vanhan karoliinin kreivi Frölichin ulkomuoto osoittikin tämän arvelun
oikeaksi. Hän istui työhuoneessaan ylpeänä kyllä, mutta samalla
yksinkertaisena niinkuin sotilaalle sopii. Hän oli siihen aikaan 58
vuoden vanha, mutta näytti kymmentä vuotta vanhemmalta. Ei ikä eivätkä
sotilaselämän pitkälliset vaivat olleet hänen kookasta varttaan
koukistaneet ja hänen tukkaansa vaalistaneet, vaan sen olivat tehneet
ne kaksi pahaa haavaa, jotka hän 37 vuotta sitten oli saanut Väinäjoen
yli mentäessä. Hänen oli vaikea liikkua, sillä hänen toinen jalkansa
oli kangistunut; mutta käskevä ryhti ja hänen tuuheitten kulmakarvainsa
alta singahtava kotkankatse ilmaisi ylhäisille ja alhaisille, että
leijonalla vielä oli sekä kynnet että hampaat jokaiselle, joka vain
rohkeni astua häntä askelenkaan liian lähelle.

Kello oli 8 aamulla, ja vanhalla herralla oli nyt juuri luonansa
vieras, jonka kanssa pantiin kova kovaa vastaan. Hän istui
korkeaselkäisessä pähkinäpuisessa nojatuolissaan, ja hänen edessään
seisoi ukko, joka oli yhtä pitkä kuin hänkin ja yhtä suurellinen
käytöksessään. Eikä tämä mies mikään vähäpätöinen mies ollutkaan, hän
oli Vaasan rikkain kauppias, vanha tuttavamme Lauri Larsson, siihen
aikaan noin seitsenkymmenvuotias, vaikka hän, päinvastoin kuin kreivi,
ei näyttänyt kuuttakymmentä vanhemmalta. Hänen tukkansa oli tuskin
ennättänyt vielä harmaantua; hänen jäntevä käsivartensa näytti
kykenevän heittämään jättiläisenkin maahan, ja hänen lujasta
katseestaan loisti äly ja neuvokkuus, tarmo ja itseluottamus. Jos hän
ei olisi seisonut ja kreivi istunut, olisi outo saattanut jäädä
epätietoiseksi siitä, kumpiko heistä oli maaherra, sillä siltä he
kumpikin näyttivät.

-- Hän siis, -- jatkoi maaherra nähtävästi tyytymätönnä, -- pysyy
lujana päätöksessään eikä mukaannu minun tarkoituksiini?

-- Alamainen ajatukseni on, että rehellinen mies tekee niin kuin katsoo
valtakunnalle hyödyllistä olevan, -- vastasi porvari.

-- Hän aikoo puolustaa liittoa Venäjän kanssa?

-- Teidän armonne tarkoittaa sopimusta, joka valtakunnan kaupalle ja
menestymiselle on välttämättömästi tarpeellinen. Siinä en näe mitään
pahaa.

-- Vai niin! Hän mättää suunsa täyteen Venäjän jauhoja ja kukkaronsa
hopeatalareita, se on hänen politiikkaansa. Hän ei älyä, että se
nöyryyttää meitä sen silmissä, jonka edessä meidän tulisi ylpeimpinä
esiintyä. Hän puolustaa kreivi Hornia?

-- Rohkenen uskoa, että valtakunnan hoito on hyvissä käsissä.

-- No, kuinka paljon on Horn maksanut hänelle hänen kallisarvoisesta
alamaisuudestaan?

-- Teidän armonne, viljani myyn, mutta en vakaumustani. Sitä ei myydä
hyvällä eikä pahalla -- ei yhdelle kreiville enemmän kuin toisellekaan.

-- Hiiteen, mies, pidä veikkonen vakaumuksesi. Minä kysyn, mitä etuja
hän aikoo hankkia Vaasan kaupungille. Hän kai ei tyydy vähempään kuin
että Vaasa saa tapulikaupungin oikeudet?

-- Ajatukseni on, että meidän suomalaiset kaupunkimme eivät koskaan
pääse edistymään, ellei niiden merenkulku tule vapaaksi.

-- Joutavaa jaaritusta; niin ne kaikki lörpöttelevät. Ikäänkuin eivät
tarpeeksi rikastuisi Tukholman kaupasta! Herrat rihkamasaksat tahtovat
käydä kauppaa Välimerellä palataksensa kotiin Espanjan grandeina!

-- Tukholmalaiset tarjoavat meille mitä tahtovat niin kauan kuin meidän
markkinamme ovat suljetut. Vuonna 1729 he tarjosivat ruistynnyristä
meille 24 killinkiä. Ei armollinen Jumala ole luonut Suomenmaata
laajoine rantamineen ja kauniine satamineen Tukholman keittiöpiiaksi.

Karoliini kreivi Frölich, joka ei sotilaana eikä aatelismiehenä juuri
suuresti kunnioittanut tuota kauan allakynsin ollutta ja usein
matelevaa porvarissäätyä, katseli hämmästyneenä ja vihaisena tuota
rohkeata kauppiasta, joka suorana ja pelkäämätönnä uskalsi vastustaa
häntä hänen omassa huoneessaan. Vanhan soturin sisu kuohahti. -- En ole
käskenyt häntä tänne kaupastaan väittelemään, vaan kysyäkseni, mitä
järjestelmää hän aikoo puolustaa, jos hänet tänään valitaan
valtiopäivämieheksi, -- tiuskaisi kreivi.

-- Olen jo sanonut teidän armollenne, että katson valtakunnan hoidon
olevan hyvissä käsissä, -- vastasi Larsson yhtä tyynen näköisenä kuin
ennenkin ja vähänkään maaherran tuikeita katseita arastelematta.

-- Vai niin. Siis on tahtoni, että kaupunki valitsee Aulinin.

-- En tiedä, kenenkä kaupunki valinnee, mutta sen tiedän, että Ruotsin
valtakunnan perustuslaki vuodelta 1720 vakuuttaa porvaristolle oikeuden
saada itse valita edusmiehensä, vaivaamatta siihen korkeita
asianomaisia.

-- Piru teidät perii, mies, jos rohkenette käydä salahankkeisiin
esivaltaa vastaan. Jumaliste, eikö siis minun tahtoni enää merkitsekään
mitään Vaasassa?

-- Se merkitsee paljon, teidän armonne, mutta ei niin paljon kuin
Ruotsin laki.

-- Ulos ovesta -- ulos, kirottu jyväjuutalainen! Rohkenee vielä
vastustaa minun hankkeitani! Minäpä, lempo vie, opetan teidät
pöyhistelemään. Ulos, sanon minä!

Larsson kumarsi vähän, hyvin vähän vain uljasta otsaansa ja poistui
verkalleen huolimatta enää virkkaa sanaakaan vihastuneelle
esimiehelleen.

Kreivi Frölich ei oikeastaan ollutkaan mikään hirmuvaltias. Mutta
vapaus oli vielä nuori, yksinvalta oli ikäänkuin kasvanut kiinni vanhan
sukupolven luonteeseen, ja kuta kauempana maaherra oli valtakunnan
keskustasta, sitä suurempi oli vielä kiusaus esiintyä satraappina.

Portailla kohtasi Larsson viskaali Spolinin, joka tuli jotakin
ilmoittamaan ja joka muutamia minuutteja sen jälkeen taas nähtiin
kaupungilla saatuja käskyjä levittämässä. Larsson naurahti: hän tunsi
pohjalaisensa ja tiesi vanhastaan, mitä virkakäsky vaikuttaa.

Heti kello 9:n jälkeen alkoi vaali ja sitä kesti kello 12:een asti.
Alussa näytti siltä kuin olisi ollut tulossa kiivas taistelu ja kuin
olisi sen tulos ollut epätietoinen, sillä alempi porvaristo katseli
niinkuin tavallisesti karsain silmin kaupungin pohatoita ja oli
päättänyt antaa äänensä ruokakauppias Aulinille, joka lupasi vaatia
kovia lakeja nurkkamestariutta ja maakauppaa vastaan. Jos nämä olisivat
vetäneet yhtä köyttä, olisi kenties heidän suurempi lukumääränsä
vastannut rikkaampien ääniä, ja Larssonin voitto olisi ollut täpärällä.
Mutta kun tuli tiedoksi, että viskaali hääri maaherran asioilla Aulinin
eduksi, meni mies toisensa perästä Larssonin puolelle, ja kun kaikki
olivat äänestäneet, huomattiin Larsson valituksi Vaasan kaupungin
valtiopäivämieheksi niin paljon suuremmalla enemmistöllä, että hänen
vastustajansa oli saanut tuskin viidettä osaa äänistä.

Kreivi Frölich kuohui vihaa. -- Vielä minä keksin keinon, jolla saan
tuon porvariskuninkaan valtaistuimeltaan syöstyksi! -- huudahti hän.

Lause tuli tunnetuksi, ja siitä päivästä alkaen kutsuttiin Lauri
Larssonia porvariskuninkaaksi.



2. RATSASTUS.


Se paikka, jossa myöhempinä aikoina seisoi Vaasan kaupungin kaunistus,
komea, viimein kirkoksi muutettu hovioikeuden huoneisto, jonka Kustaa
III vuonna 1784 rakennutti vastapäätä Korsholman kunnasta, oli tämän
kertomuksen ajalla suurimmaksi osaksi asumaton. Nykyisen kauniin,
vanhan lehtokujan sijalle, jossa kuningas Kustaan muisto joka syksy
ajan hallan panemana lakastuu ja joka kevät jälleen puhkeaa verekseen
vihantaan, nähtiin Lauri Larssonin aikana rivi pieniä, lanttuja,
persiljaa ja tilliä kasvavia ryytimaita, joita siellä täällä
vaarain- ja viinimarjapensaat reunustivat. Mutta Korsholman
pohjoispuolella ja länteenpäin aina "Salmeen" asti ulottui laidunhaka,
jossa nuorison oli tapana leikkiä kesällä ja jossa koulupojat tekivät
sotaisia hyökkäyksiä syyttömiä valleja vastaan.

Saman toukokuun ensimmäisenä päivänä, jolloin valtiopäivämiesvaali
toimitettiin aamupäivällä, oli suuri joukko kaupungin lapsia ja
nuorisoa lähtenyt hakaan iltapäiväänsä viettämään. Maa, joka vähäistä
ennen oli paljastunut, oli vielä kellahtava ja keväisen kostea, puut
olivat vielä lehdettömät, ja ainoastaan vallien päivän puolella
ilahdutti silmää veres vihanta nurmi. Mutta jo tämä vähäinenkin
vihannuus riitti keväisiä tunteita herättämään, kun taivas oli korkea
ja sininen ja kun auringon säteet kimaltelivat Salmen silloin vielä
kirkkaassa vedenpinnassa. Nuorisolla oli hauskaa; palloa lyötiin ja
piippaa lyötiin ja vannetta lyötiin; kissasilla ja rottasilla,
väkisillä ja leskisillä oltiin ja "fria vill Simon i Sälle'ä"
tanssittiin. Koulupojat, joilla oli iltapäivällä vappulupa, leikkivät
"ruotsalaisia ja venäläisiä". Pienimmät heistä tulivat luokittain
rummuilla ja kivääreillä varustettuina ja valmiina valloittamaan
maailman ja ensi aluksi Korsholman. Ei ole muistiin kirjoitettu,
voittivatko ruotsalaiset vai venäläiset tässä merkillisessä aseiden
mittelyssä, mutta luultavasti olivat molemmat sotaakäyvät vallat viime
lopussa tehneet sovintoliiton keskenään, koska he myöhemmin illalla
kääntyivät uutta vihollista, kaupungin oppipoikia vastaan, jotka olivat
kokoontuneet valleille leikkejä katsomaan. Sukuunsa olivat jo pojat;
sillä kun pohjalaisella ei ole suurta sotaa, on hän hyvin halukas
käymään pientä; hän on maailman rauhallisin mies, kunhan vain joskus
saa sydämensä pohjasta mäikyttää. Nyt oli sitäpaitsi vanhoja tappioita
kostettava, uusia voittoja saatava, ja ennenkuin aavistitkaan, oli
siellä käymässä uusi kalabaliikki "kristittyjen ja turkkilaisten"
välillä; ja koska voiton, niinkuin oikeus ja kohtuus vaati, lopulta
piti kallistua kristittyjen puolelle, niin tapahtuikin nyt, että
oppipojat, urhoollisen vastarinnan jälkeen, vaatteet repaleina ja
posket turvoksissa, karkoitettiin tappelutanterelta.

Sillaikaa kuin tämä tapahtui kaupungin puolella Korsholmaa ja itsensä
rehtorin nähden, joka seisoi vallilla ja katseli huvikseen, niinkuin
vanhan koulupukarin sopi, poikain urotekoja, varoittaen heitä vain
silloin tällöin jonkun koulunpalvelijan välityksellä aseita
käyttämästä -- nähtiin kaksi ratsastajaa lähenevän eteläpuolelta
Kristiinankaupungista tulevaa tietä ja pyörähtävän vallin mutkan
ympäri, johon he sitten seisahtuivat ottelua katselemaan. Toinen
ratsastaja, joka ajoi edellä, oli hyvin tunnettuun karoliiniasetakkiin
puettu hoikka ja kaunis nuorukainen. Keveä matkaviitta oli hänen
hartioillaan. Hän ratsasti nuoren kimon selässä, joka liikkui kuin
tanssien ja jota vaivoin voi seurata se uupunut punainen ruuna, jolla
toinen matkamies ratsasti. Tämä oli vanhanpuoleinen ja hartiakas mies,
puoleksi sotamies, puoleksi renki, mikäli voi päättää hänen harmaan
talonpoikaistakkinsa takana olevasta ratsurepusta ja siitä sotaisesta
järjestyksestä, millä pari myttyä ja pari saapasta oli satulannuppiin
sidottu.

Molempien tultua linnanportille pidätti vanhempi hevosensa, ikäänkuin
odottaakseen herraansa, joka oli ratsastanut portin ohi; mutta nuori
upseeri ei tätä huomannut, vaan jatkoi ratsastustaan. Samassa hän sai
näyttää, ettei hän ollutkaan satulassa mikään variksenpoika.
Turkkilaiset olivat juuri silloin joutuneet täydellisesti tappiolle ja
pakenivat nyt täyttä karkua vallin sivuitse, voittoisain kristittyjen
meluten ja kiljuen ajaessa heitä takaa. Kimo säikähti ja pillastui:
tuulispäänä lensi se kivien ja kantojen yli. Kristityt ja turkkilaiset
saivat varoa korviaan, mutta ratsastaja istui hevosensa selässä kuin
valettu ja hänen onnistuikin, tehtyään jokseenkin pitkän kaarroksen,
joka oli vaarallisempi muille kuin hänelle itselleen, hiljennettyä
vauhtia palata takaisin vallien luo. -- No no, -- huudahti hän,
taputellen virmaa ja uljasta hevostaan kaulalle; -- häpeisit Bogatir
näyttämästä pahoja tapojasi Vaasassa! Siivolla, sanon minä! Luuletko
arolla olevasi?

Hevonen pysähtyi, mutta vilkutteli yhä korviaan, kuunnellen jokaista
epäilyttävää ääntä. Hevonen ja ratsastaja olivat sillaikaa tulleet
lännen puolelle valleja, eivätkä olleet enää kaukana Salmesta, kun
äkkiä uusi tapaus herätti ratsastajan huomiota.

Tällä puolen oli rauhallisempaa nuorisoa leikkimässä, lapsia, nuoria
tyttöjä ja muutamia vanhempia poikia, jotka eivät välittäneet niin
jokapäiväisestä huvituksesta kuin taistelu pohjoispuolella valleja oli.
Outo ratsastaja hurjan hevosensa selässä oli sitävastoin harvinainen,
suurta uteliaisuutta herättävä ilmiö Vaasassa; juoksut ja leikit
taukosivat ja toinen kysyi toiseltaan, kuka tuo korea herra mahtoi
olla.

Oli kuitenkin kaksi leikkivää, jotka joko eivät olleet huomanneet
vierasta tai eivät innoissaan hänestä välittäneet. Nämä olivat eräs
nuori, hento ja ruskeasilmäinen tyttö, joka oli puettu lyhyeen
valkoiseen hameeseen ja oli vielä miltei lapsi, ja eräs pitkäsäärinen
rehtorinluokkalainen, joka "haukkaa ja kyyhkystä" leikittäessä ajoi
tyttöä takaa, mutta huolimatta seitsenpenikulmaisista askelistaan
turhaan yritti häntä saavuttaa. Tyttö teki kuin metsäkauris satoja
mutkia juostessaan, ja juuri, kun oli kiinni joutumaisillaan, kiepsahti
hän aina taas syrjään. Mutta vähän aikaa paettuaan häätyi hän yhä
likemmä Salmea, ja siellä hänen tietystikin täytyisi antautua. Tämä
näytti häntä suututtavan, ja hän seisahtui hetkeksi rantamakasiinien
luo, ikäänkuin etsiäkseen sieltä pakopaikkaa. Luultavasti huomasi hän
kuitenkin tämän keinon arveluttavaksi, hypähti taas syrjään ja tuli
niin erään vanhan lepän juurelle, joka kasvoi rannalla, likellä
vedenrajaa puoleksi riippuen veden päällä kallellaan. Nyt oli hän
vankina, sillä palaamaan hän ei päässyt. Mutta ajelijan juuri lähetessä
tarttui hän puunoksaan ja kiipesi kuin kissa leppään. Pitkä,
saaliistaan varma koululainen seurasi kohta esimerkkiä. Ja niin
istuivat kuin istuivatkin linnut samassa puussa. Mutta nyt kuului
rasahdus, ja sama oksa, joka oli kestänyt pakenevan kyyhkysen, katkesi
raskaamman haukan alla, ja poika pudota mulskahti pitkäkseen veteen.

Outo ratsastaja oli pakoa ja ajoa huvikseen katsellen vähitellen
ratsastanut yhä likemmä. Nähtyään, mikä loppu leikistä tuli, ei hän
kauan aprikoinut, vaan hyppäsi tuota pikaa satulasta alas ja riensi
rantaan hukkuvaa pelastamaan. Onneksi ei hätä ollut niin suuri kuin
miltä näytti. Salmi, jossa vielä sata vuotta sitä ennen isot laivat
olivat kulkeneet, oli jo 1738 melkoisesti mataloitunut Pohjanmaan
suuren luonnonilmiön, maan ylenemisen vaikutuksesta, ja tuo Vaasan
triviaalikoulun toivorikas vesa putosi sentähden aivan pehmeästi ja
viattomasti neljää tahi viittä korttelia syvään veteen, jossa oli vähän
harmaata mutaa pohjassa. Ennenkuin muukalainen vielä ennätti ojentaa
hänelle taittuneen lepän oksan, oli hän jo likomärkänä ja liejuisena
kavunnut rannalle.

Näin ratkaisevaa tappiota ei sopinut jättää kostamatta. Siipeen
ammuttu ja kovin vihastunut haukka keksi taas kyyhkysen, joka ensi
hämmästyksessään oli hypännyt puusta avuksi, mutta jonka nyt, kun näki
ajelijansa vaarattoman aseman ja hänen muuten tuiki surkean tilansa,
pisti päähän ruveta niin raittiisti ja makeasti nauramaan kuin
ainoastaan kyyhkynen voi nauraa.

-- Odotahan, -- huusi hurjistunut haukka -- kyllä mä sinut nauramaan
opetan! -- ja samassa harppasi hän taas seitsenpenikulmaisen askelen,
uhaten ryvettää ajettavansa valkoiset vaatteet saven liejulla. Tyttö
lähti siis uudestaan pakoon, mutta varsin vähän oli hänellä nyt enää
pelastumisen toivoa. Kuta enemmän hän mitteli matkaa vallille, sitä
selvemmin hän näki, että pakeneminen sinne oli mahdotonta. Mitä oli
hänen tehtävä? Hän turvautui siihen ainoaan keinoon, mikä hänellä enää
oli tarjona, mutta johon harva tyttö hänen sijassaan olisi turvautunut:
hän juoksi odottavan Bogatirin luo, pisti hyvin varovaisesti
vasemman jalkansa jalustimeen ja istui, tiesi mitenkä, tuota pikaa
satulassa. Nähtävästi hän ei ensi kertaa hevosen selässä istunut.
Mutta mitä taitoa ja kykyä vaadittiin Bogatirin selässä, sitä
ei hän aavistanutkaan, ja tämä leikki oli päättyä pahemmin kuin
haukkasilla-olo. Tuskin oli virma hevonen tuntenut satulassa olevan
keveän kuormansa, tuntematta samalla herransa pelättyjä ohjia,
ennenkuin se karkasi halki haan kaupunkiin niin hirvittävää vauhtia
että tyrmistynyt ratsastaja menetti sekä kuulonsa että näkönsä. Hänen
nähtiin päästävän ohjat kädestään, kallistuvan eteen päin ja
vaistomaisesti tarttuvan molemmin käsin satulankaareen. Pian olivat
hevonen ja tyttö näkymättömissä. Haukka oli loistavasti kostanut
kyyhkyselle, ja nyt oli hänen vuoronsa hämmästyksestä kalpeana
tuijottaa pois rientävän jälkeen.

Vieras upseeri koetti kaikkia niitä hyväilysanoja ja uhkauksia, joita
hänen Bogatirinsa ennen tavallisesti oli totellut. Se ei auttanut, ja
hän ymmärsi itsekin, että vast'ikään säikähtynyt hevonen oli uudestaan
pillastunut. Tyttö näytti olevan hukassa, eikä nyt ollut muuta neuvoa
kuin kiirehtiä jalan Bogatirin jälkeen kenties tavatakseen tytön
jossakin maahan suistuneena ja pää murskautuneena.

Silloin kuului läheltä Korsholman valleja vihellys niin kova ja kimeä,
että sen selvästi erotti kaiken sen hälinän seasta, mikä oli syntynyt
pillastuneen hevosen ohi karatessa. Muukalainen näkyi tuntevan tuon
äänen: hän seisahtui; hän kuunteli; hänen kalpeat kasvonsa punehtuivat,
ikäänkuin hän olisi hävennyt sitä, ettei itse voinut saada aikaan
samanlaista ääntä. -- Se on Istvan, se on minun uskollinen Tapanini, --
sanoi hän pojalle, joka häntä seurasi. -- Tuota vihellystä ei voi
kukaan matkia. Bogatir tuntee sen; se on Unkarissa syntynyt, ja tuo on
se merkki, jolla unkarilaiset kutsuvat hevosiaan arolta. Kuuletko! Nyt
hän taas viheltää!

Tuo kimeä, läpitunkeva ääni kuului vielä toisen ja kolmannenkin kerran.
Ja katso: kolmannen vihellyksen perästä nähtiin Bogatirin näköjään
aivan rauhallisena noudattavan ääntä ja hiljaista hölkkää lähenevän
valleja, joiden luona toinen ratsastaja helposti sai sen seisahtumaan.

Muukalainen ja hänen seuralaisensa riensivät sinne. Valkopukuinen tyttö
piti vieläkin suonenvedontapaisesti satulasta kiinni. Mutta hän oli
mennyt tainnoksiin.

-- Ester! Ester-kultani! Oi, hyvä Jumala, hän on kuollut! -- huudahti
eräs vaalea ja kaunis nuori nainen, joka tunkeutui esiin väkijoukosta.

-- Eikö Veronika näe, että tyttö vielä pitää itseään kiinni? --
huomautti eräs koulunopettaja, joka nosti tytön hevosen selästä. Olikin
aika suuri työ, ennenkuin kädet saatiin satulasta irti.

-- Kuka tuo nuori tyttö on? -- kysyi muukalainen osaaottavasti.

-- Se on Ester Larsson, rikkaan Larssonin nuorin ja rakkain lapsi, --
vastasi koulunopettaja.

-- Niin, niin, siinä saapi Larsson nyt nähdä, kuinka käypi, kun
lennetään ylemmä kuin siivet kantavat, -- jupisi eräs teurastaja, joka
aamupäivän vaalissa oli kuulunut Aulinin puolueeseen. -- Saadaanpa
nähdä, että hän ratsastaa uhka-uljaasti valtiopäiville, mutta miten hän
sieltä ratsastaa takaisin, ja kuka silloin hänelle viheltää, sitä ei
voi niin tarkoin tietää.

-- Niinpä kyllä, -- sanoi muuan ämmä joukosta, --  muistakaa minun
sanani, tämä, tämä ennustaa jotakin Larssonille. Ylpeys, ylpeys --
mitenkä sanoo sananlasku?



3. KREIVI JA PORVARISTYTTÖ.


Vieras nuori upseeri näkyi tahtovan hyvittää sen vahingon, johon hänen
hurja hevosensa oli niin suuresti syypää. Hän riensi noutamaan vettä
lähimmästä kaivosta, kostutteli sillä pyörtyneen tytön otsaa ja antoi
hänen hengittää jotakin hyvätuoksuista hajuvettä, jonka hän otti
satulapussissa olevasta kotelosta. Hän saattoi nyt lähemmin tarkastella
tytön kasvoja, eikä hänen säälinsä suinkaan vähennyt siitä, että ne
olivat tavattoman kauniit. Ester Larsson oli enintään neljän- tai
viidentoista vanha; hän oli vielä lapsi, niinkuin hänen käytöksensäkin
kyllä oli osoittanut, mutta nuoruuden rajalla oleva lapsi; hoikka ja
hento hän oli, tukka kiiltävän ruskea, iho vähän päivettynyt
kevätauringon paisteesta, kädet liian hienot pikkukaupungin
porvaristytön käsiksi. Pienoinen, vasemmassa kädessä oleva hohtokivillä
koristettu sormus ja pienoiset, tuota hienoa raumalaista tekoa olevat
pitsikalvosimet, jotka nyt ovat jääneet yhä enemmän pois käytännöstä,
sittenkun eivät enää hinnan puolesta ole voineet kilpailla
belgialaisten koneteosten kanssa, vahvistivat muukalaisen ensimmäistä
arvelua, että tämä nuori tyttö oli rikkaan miehen hemmoiteltu
lempilapsi.

Kenties joku vielä muistaa entisen pikku Veronikan joka samana iltana,
kuin ankara setä otti niin tylysti vastaan Maria Larssonin, lähetti
tälle lohdutukseksi palasen sunnuntaikakkuaan.[11] Veronika Larsson oli
kasvanut ja kukoistanut rakkaudessa; hän ei enää ollut nuori, hän oli
nähnyt jo 29 kesää, mutta vielä hän levitti rakkauden tuoksua
ympärilleen. Hän oli hylännyt montakin kosijaa hoitaakseen isänsä
taloutta ja omistaakseen koko sydämensä nuorimmalle sisarelleen
Esterille, joka niin kipeästi tarvitsi hänen holhoustaan, sittenkun
heidän äitinsä oli kuollut ja isällä yhä harvemmin oli aikaa lastensa
kasvatukseen ja sittenkun isä oli ruvennut hemmoittelemaan pientä
lemmikkiään, jonka Luoja oli hänelle lahjoittanut vanhain päiväin
iloksi. Veronika oli ainoa, joka uskalsi vastustaa Esterin oikkuja; hän
yksin tohti kieltää häneltä jotakin; ja kun itsepintainen tyttö
kumminkin sai tahtonsa täytetyksi, niinkuin nyt näissä vapunpäivän
leikeissä, oli Veronika aina pitämässä häntä silmällä ja korjasi
samassa kaikki ne erehdykset, joita ei voinut estää. Tuota hurjaa
ratsastusta hän ei ollut voinut estää ja nyt sai hän niinkuin aina
ennenkin käydä äidin hellyydellä vaalimaan pientä, ymmärtämätöntä
lastaan.

-- Älä nyt pelkää, Ester, vaara on ohi, ja sinä olet minun luonani! --
kuiskasi hän hellästi kalpealle sisarelleen, joka hänen sylissään alkoi
tointua pelästyksestään ja aukoa silmiään. Ei ollut vanhemman sisaren
sanoissa nuhteen varjoakaan kaikesta siitä julmasta levottomuudesta,
jota hän äsken oli kärsinyt, tuo hyvä Veronika.

Ester katseli pää pyörällä ympärilleen ja jo huomasi hän
leikkitoverinsa, tuon pitkäsäärisen rehtorinluokkalaisen, joka
hämmästyksestä vieläkin hengästyneenä tuijotti häneen sisaren olan yli.

-- Näethän nyt, Ringblom, -- sanoi hän, ja riemuitseva, vaikkakin vielä
raukea uhka ilmaantui hänen vaaleanpunaisille huulilleen, -- sanoinhan
minä sinulle, raukka, ettet ikinä saisi minua kiinni!

Samassa huomasi hän toisella puolen vieraan upseerin, joka häntä
säälien katseli, ja heti valahti hänen kalpeille kasvoilleen mitä
helein puna. Arkana kuin ujo lapsi kätki hän oitis päänsä sisarensa
helmaan.

Tuo huvitti muukalaista. Hän laski kätensä tytön ruskealle tukalle ja
virkkoi hymyillen: -- Älä nyt enää pelkää. Bogatir on huimapäinen
veitikka, joka tarvitsee kovat ohjat, ja minä olen nähnyt vanhainkin
ratsastajain lentävän samasta satulasta, jossa sinä pysyit. Tulevalla
kerralla käy paremmin. Tahdotko oppia ratsastamaan?

Ester katsahti puhujaan: luultavasti häntä suututti, että häntä
kohdeltiin kuin lasta. -- Myytkö hevosesi? -- kysyi hän.

-- Tuskinpa, -- vastasi muukalainen. -- Luulen sinun jo saaneen siitä
tarpeeksesi.

-- Isäni maksaa sinulle siitä niin paljon kuin tahdot.

-- Bogatir on unkarilainen eikä anna myydä itseään! -- jatkoi nuori
upseeri. -- Mutta jos myisin sen sinulle, mitä sitten tekisit?
Tahtoisitko vielä kerran koettaa onneasi?

-- Tahtoisinpa kyllä, -- vastasi tyttö, luoden taisteluhaasteisen
silmäyksen hevoseen, joka siinä jalkojaan malttamattomasti tömisteli.

-- Entä jos se ei näkisi hyväksi totella sinua? Jos se heittäisi sinut
satulasta, vauvaseni?

-- Sitten ammuttaisin sen, -- vastasi Ester arvelematta.

Muukalainen naurahti. Mutta Veronikasta ei tämä leikinlasku ollut
mieleen. -- Tule, menkäämme kotiin, nojaa minua vasten! -- sanoi hän.
-- Tule, Ester, ennenkuin isä saa muilta kuulla sinun olleen vaarassa.

Esterin ilme muuttui äkkiä, ja hän koetti turhaan salata
levottomuuttaan. -- Ei, Veronika, ei, -- sanoi hän; -- et saa puhua
tästä isälle. Hän suuttuisi tuolle vieraalle herralle. -- Ja isä
ei ole hyvä silloin, kun hän on suutuksissaan! -- lisäsi hän
teeskentelemättömästi, katsahtaen muukalaiseen.

-- Mistä on kysymys? -- sanoi samassa käskevä ääni heidän takanaan, ja
siinä seisoi maaherra, kreivi Frölich, joka palasi kävelyltään
satamasta ja kummastuksekseen näki Korsholman portilla tämän
väenkokouksen. Samassa huomasi hän nuoren upseerinkin, joka
kunnioittavasti kosketti kädellään kolmikulmaista hattuansa.

-- Mitä näen mä? -- huudahti maaherra ranskaksi. -- Kreivi Bertelsköld
täällä! Ole sydämellisesti tervetullut tänne pohjan perille. Kuustako
nuori orpanani on tänne tipahtanut?

Linnoitusväen luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka
äitinsä puolelta oli sukua kreivi Frölichille, unohti nämä sanat
kuultuaan pienen uhkarohkean porvaristytön, joka häntä nyt suurin
silmin katseli. Vaasassa ei ole koskaan ollut liiaksi kreivejä ja sitä
ainoata, joka siellä ennestään oli, katsottiin niin erinomaisen
suureksi herraksi, että hänen vertaisiaan tuskin voi olla
Tukholmassakaan. Kukapa olisi uskonut, että Vaasa nyt yht'äkkiä oli
saanut yhden kreivin lisää? Ester tointui tuossa paikassa niin
täydellisesti, ettei häntä mitenkään saatu kotiin lähtemään.
Hän vain siirtyi vähän noiden ylhäisten herrain tieltä ja katseli yhä
vain lapsellisen uteliaasti tuota nuorta muukalaista, jonka kanssa
hän vast'ikään oli puhellut niin ujostelematta ja jota hän
vallattomuudessaan oli sinuksikin sanonut. Mutta Esterin mielestä se ei
ollut niin vaarallista; tuskin oli koko Vaasassa muita kuin itse
maaherra, jota hän ei olisi puhutellut samalla tuttavallisella tavalla.
Se vain oli hänestä merkillistä, että tuo nuori herra oli noin komea,
noin pitkä, noin ylhäinen kaikessa käytöksessään; että hänellä oli noin
kirkkaat siniset silmät, vaikka hänen hiuksensa olivat niin mustat,
että ne miltei siniselle vivahtivat; ettei hänellä ollut irtotukkaa;
että pieni hattu sopi hänelle niin hyvin; että hänellä oli miekka ja
vyö lyhyen päällystakin alla; että hän näytti olevan niin hyvä, vaikka
kummallinen sallimus oli luonut hänet kreiviksi; että oli sattunut
olemaan juuri hänen hevosensa, joka oli ollut hänet kuoliaaksi
säikäyttää, ja että tuo kreivi oli laskenut kätensä hänen otsalleen ja
luvannut opettaa hänet ratsastamaan. Kaikki nämä ajatukset risteilivät
pienen vallattoman tytön ruskeakiharaisessa päässä eikä hänellä ollut
ollenkaan aikaa kuulla sisarensa lempeitä varoituksia.

Kreivi Kaarle Viktor -- sillä siksi voimme kutsua häntä erotukseksi
hänen sedästään Torsten Bertelsköldistä -- selitti nyt, ranskaksi
hänkin, muutamin sanoin, mitä varten hän oli tullut Suomeen. Hän oli
viime syksynä palannut Ruotsiin Wienistä ja Unkarista, jossa hän oli
ottanut osaa turkkilaisia vastaan tehtyyn sotaretkeen ja viisi vuotta
ollut oppimassa sotataitoa suuren prinssi Eugenin oivallisella
johdolla. Nyt oli hänen äitinsä laskenut hänen sydämelleen, että hänen
tulisi tutustua esi-isäinsä maahan, tähän Suomeen, jota hänen isänsä
oli puolustanut viimeiseen mieheen asti ja rakastanut aina kuolemaansa
saakka. Hänen setänsä kreivi Torsten oli neuvoskunnalta hankkinut
hänelle toimeksi tarkastaa Suomen linnoituksia ja tehdä ehdotuksia
Suomen rantamaiden puolustukseksi mahdollisesti uhkaavan sodan varalta;
ja koska eräs alus oli lähtenyt Kristiinaan viemään vaatteita
Pohjanmaan rykmentille, oli hän käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen
pistäytyäkseen huvikseen Vaasassakin. Nyt hän oli täällä ja tahtoi,
armollisen eno Frölichin luvalla, viikon tahi kaksi istua Korsholmassa.

-- Ei kuitenkaan vedellä ja leivällä? -- vastasi kreivi Frölich
nauraen. -- Tiedätkö, _mon cher ami_, että kravut ja aatelismiehet
eivät menesty Pohjanmaalla?

-- Sen tietää sukuni vanhastaan, -- vastasi nuori kreivi samaan tapaan.
-- Melkein kaikki Bertelsköldit ovat olleet riidassa Pohjanmaan
kansanvaltaisten kanssa. Itse olin tuskin jalallani tänne astunut, kun
jo hevoseni joutui erään pienen villikkotytön Larssonin käsiin...

-- Larssoninko? Toivotan onnea; minullakin on ollut kunnia tutustua
muutamaan heistä. Mutta tule, katsokaamme, vuotavatko Korsholman
lähteet muutakin kuin kaivovettä...



4. VISKAALI SPOLIN.


Ei ollut vielä kahta viikkoa kulunut siitä, kun kreivi Kaarle Viktor
oli tullut Vaasaan. Sillaikaa hän oli jo ehtinyt tulla vakuutetuksi
siitä, että Korsholma ei kelvannut linnoitukseksi uudemman sotataidon
vaatimusten mukaan. Sitävastoin oli hän miettinyt suunnitelman Vaasan
sataman suun varustamiseksi odottamatonta vihollisen hyökkäystä vastaan
ja oli nyt, nämä hankkeet mielessään, seurannut maaherraa, kreivi
Frölichiä tämän tavalliselle iltaratsastukselle satamaan. Jää oli vielä
sisemmissä lahdissa aloillaan, mutta edempänä Raippaluodon saaristossa
oli ankara lounaistuuli särkenyt jään, ja molemmat ratsastajat
seisahduttivat vähäksi aikaa hevosensa nauttiaksensa siitä
virkistävästä tunteesta, minkä meren näkeminen tuotti. He näkivät
lännessä olevan sinertävän juovan laajenevan ja selkenevän; he näkivät
siellä kaukaisuudessa liikkuvien nuorten aaltojen milloin nousevan,
milloin taas laskevan, mitä kauneimpia koukeroita muodostellen; he
näkivät niiden rynnistävän kallioita tahi jääröykkiöitä vastaan ja taas
murtuessaan räiskyttelevän sulanutta hopeaansa korkealle kuulakkaaseen
kevätilmaan. Hylkeenampujat palasivat vaaralliselta retkeltään
jääteleiltä, laahaten perässään rekien täydeltä kaatuneita vedenkoiria,
jotavastoin toiset, jotka olivat ampuneet vesilintuja kuvilta jään
reunasta, kantoivat saalistaan säkeissä.

Satamassa oli kahdeksan alusta, jotka kaikki hankkiutuivat merelle
lähteäkseen, niin pian kuin jäät ja tuulet sen myöntäisivät; ja näistä
kahdeksasta oli viisi suurinta rikkaan laivanisännän ja kauppiaan Lauri
Larssonin. Yhtenä hänen rikkautensa lähteenä oli juuri se, että hän
joka vuosi myi Tukholmassa kolme tahi neljä uutta alusta, jotka oli
vartavasten myytäviksi rakennettu; viidennen aluksen, jonka perässä
komeili Esterin nimi, hän oli määrännyt omaan laskuunsa, mutta erään
tukholmalaisen laivanomistajan nimissä, tekemään matkoja Rostockiin ja
Wismariin.

Maaherra katseli synkein silmin näitä hankkeita ja kääntyi sitten
toveriinsa, yht'äkkiä kysäisten, odottiko tämä sotaa?

Bertelsköld vastasi, että Tukholmassa yhä enemmän oltiin sotaisissa
tuumissa. Tahdottiin käyttää hyväksi suotuisia olosuhteita ja ottaa
takaisin Venäjältä Uudenkaupungin rauhassa tehdyt suuret uhraukset.
Mutta oli siellä olemassa kaksi säppiäkin nykyisen rauhan ovea
pitämässä, nimittäin kreivi Hornin johtama valtakunnanneuvosto sekä
edellisten valtiopäiväin rauhaa puoltava enemmistö. Molemmat säpit
toivoi sotapuolue pian voivansa murtaa; ja sitten merkitsisi taas
sotamieskin jotakin Ruotsissa.

-- Aivan oikein, onkin jo aika, etteivät vasta leivotut kyynäräherrat
vie voittoa vanhoista kavaljeereista, -- vastasi maaherra kiivaasti. --
Tiedätkö, Kaarle, että tuohon alukseen kohta astuu valtiopäivämies,
jolla on rauha taskussaan? Myyrä menestyy kolossaan, ja kauppiaan
näköpiiri ulottuu tiskin takaa puodin oveen. Nuo rauhan sankarit
voisivat myydä Riian tynnyrillisestä omenoita, Narvan voittomerkit
suolakapasta ja koko Pietarin kaupungin pohjanahkanpalasesta. Mutta
voinko minä sitä estää? En, paha kyllä, en, olemme pahaksi onneksi
vapaita kansalaisia; Vaasan maaherra on tätä nykyä vähempiarvoinen kuin
Pietarsaaren pormestari! Ah, kuinka loistava menestys meillä olisi! Me
saisimme voiton, joka hankkisi meille takaisin alueemme tuolla puolen
Nevajokea! Me saisimme kostaa kaikki tappiomme! Ja yhtäkaikki sanotaan
meille, että meidän tulee odottaa! Ikäänkuin meillä olisi aikaa
odottaa, meillä vanhoilla sotureilla, Kaarle-kuningas vainajan
aikaisilla (tässä kohotti maaherra hattuaan niinkuin vanhat karoliinit
aina tekivät kuninkaan nimeä mainitessaan)! _Parbleu, Charles_, ne
jotka jälkeemme tulevat, malttakoot mielensä, jos heitä haluttaa. Mutta
meidän, joilla on vain muutamia päiviä jäljellä, meidän täytyy korjata
kunniamme, emmekä me saa antaa hiirien nakertaa Kaarle-kuninkaan
muistoa!

-- Setä tarkoittaa myssyjä, -- jatkoi Bertelsköld naurahtaen, mutta
vanhan sotilaan muistoista lämmenneenä.

-- Mitä se merkitsee?

-- Eno ei siis ole kuullut, että kuningas Fredrikin sana on tullut
historialliseksi: "Sie sind alle Nachtmützen." [12]

-- Fredrik-kuninkaalla on toisinaan sukkelatkin sanansa; sopisi
kumminkin Ruotsin kuninkaalle itselleenkin, ettei hän painaisi yömyssyä
liian syvälle korviinsa. Mutta tuo Larsson on vimmattu mies, joka
rohkeudellaan, viekkaudellaan ja porvarissäädyssä nauttimallaan
vaikutusvallalla voi pilata koko kunniakkaan yrityksemme. Jos valta
olisi ollut minulla ja minä olisin määrännyt vaalin, ei häntä ikinä
olisi valittu. Se on Hornin ohjelman seurauksia; roskaväki anastaa
vallan aatelistolta ja tallaa valtakunnan kunnian lokaan. Mutta se mies
on nyt valtiopäivämies; sitä ei voi lempokaan auttaa; hän hankkiutuu
juuri Tukholmaan lähtemään. Antaisinpa vuoden tulot koko läänistäni
sille, joka voisi estää hänet lähtemästä.

-- Suokaa anteeksi, eno, että satu tuulesta ja päiväpaisteesta muistuu
mieleeni. Ettekö imartelevalla alavuudella -- pitämällä esimerkiksi
päivälliset hänen kunniakseen -- voisi taivuttaa tuota jäykkää miestä
ja lähentää häntä puolueeseenne?

-- Turhaa vaivaa! Tunnen nuo Pohjanmaan kansanvaltaiset:
ikimuistoisista ajoista asti he eivät tunnusta muuta ylimystöä kuin
kirkon ja rahan ylimystön. Periaatteihinsa piintynyt mies on aina
vaarallinen, ja sellainen on Larsson. Hänellä on olemassa ainoastaan
kuningas ja kansa eikä mitään niiden välillä. Kuningas Fredrik tuntee
hänet, kuningatar suosii häntä, ja lisäksi hän on Plomgrenin,
Kjerrmanin ja muiden vaikutusvaltaisten Ruotsin porvarien läheinen
ystävä, puhumattakaan Suomesta, jossa hänellä on ehdoton kannatus. On
vain yksi keino hänen lannistamisekseen.

-- Ja se on?

-- Hänen omain säätyveljiensä kateus. Jos hänen lähtöänsä voidaan
viikonkaan viivyttää, niin ettei hän ehdi valtiopäivien alkuun, niin ei
hänestä ole vaaraa. Mutta minä en osaa kulkea mutkateitä. Minulla on
viskaali, -- kas tuossa, niinhän mies tulee kuin käskettynä! Spolin!

Se, jota näin puhuteltiin, oli pienoinen, kalvakka, laiha ja
vaaleaverinen mies, puettuna kuluneeseen, mutta hyvästi harjattuun,
isoin messinkinapein komeilevaan ruskeaan takkiin ja hän tuli
ratsastajia vastaan kehnoissa talonpoikaiskärryissä ajaen. Maaherran
huudon kuultuaan hän seisahtui, hyppäsi kiireesti alas kärryistä ja
lähestyi niin nöyrästi kumarrellen kuin olisi aikonut poimia kiviä
maantieltä. -- No, -- jatkoi maaherra, -- kuinka ovat asiat?

-- Hyvästi tai pahasti, aina sen mukaan, miten teidän armonne käskee,
-- vastasi viskaali varovasti ja luoden kysyvän syrjäkatseen nuoreen
kreiviin.

-- Mitä tuo merkitsee, herra koiransilmä? Puhu suusi puhtaaksi; tämä
herra on minun sukulaiseni. Parin päivän perästä on meri auki;
kauppiaamme aikovat lähteä merille. No, Spolin?

-- Tulli ei voi panna esteitä eteen. Paperit ovat selvät.

-- Vai niin? Mitä varten meillä on tullilaitos? Ymmärräthän, mies,
ettei minun sovi kieltää passia valtiopäivämieheltä?

-- Teidän armonne -- pyydän alamaisuudessa kysyä, onko selkäni
turvattu?

-- Hm, tuo maistuu raippavitsoilta. Ethän aikone mitään koiruutta
harjoittaa?

-- Korkein haluni on vain noudattaa teidän armonne käskyjä.

-- Hyvä. Tee niinkuin tahdot. Ja muista, että saatoit minut ikävään
asemaan toukokuun 1. päivänä. Sinulla on erehdys korjattavana, Spolin.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että koetat korvata tyhmyytesi.
Olen ajatteleva virkaylennystäsi.

-- Teidän armonne -- kysymyksessä oleva henkilö ei tule lähtemään
Tukholmaan; ei ainakaan toukokuussa.

-- Älä hiidessä? No no, Spolin tekee niinkuin tahtoo, se on hänen
asiansa. Lähtekäämme, Kaarle! -- Ja kun maaherrasta nähtävästi oli
vastenmielistä jatkaa keskustelua, kannusti hän hevostaan palatakseen
kaupunkiin. Mutta viskaali Spolin, jonka selkä taas oli hyvästiä
heittäessä melkoisesti koukistunut, oikaisi itsensä vähitellen pystyyn,
kuta enemmän hänen korkea esimiehensä eteni, ja viimein näytti hän
siinä suorana seistessään olevan ainakin viiden jalan ja kahden tuuman
pituinen. Sitten hän taas hypähti kärryihin ja jatkoi matkaansa
satamaan jupisten itsekseen: Ennen mikkeliä minulla on Korsholman
voutikunta.

-- Oliko se suomalaisen kansanvaltaisuuden näyte? virkkoi Bertelsköld,
heidän ratsastaessaan edelleen. -- En tiedä, minkätähden
ratsupiiskallani oli niin suuri vetovoima tuon miehen selkään.

-- Niin oli minunkin ratsupiiskallani, -- sanoi maaherra leikillään. --
Lempo soikoon, onko se minun syyni, että keppi tarvitsee kenkäintä
lokaa kosketellessaan? Mitäpä voin muuta tehdä? Vapaus voi olla hyvä
kyllä kerjäläisille ja talonpojille, mutta maaherralle se on epämukava.
Ei, siinä tapauksessa katson Kaarle-kuninkaan aikaisen yksinvallan
paremmaksi. Mars, mies! ja mies meni. Seis, koira! ja koira seisoi. Nyt
sitävastoin... Mutta kuulehan, kuka on harjoittanut Bogatiriasi?

-- Ratsupalvelijani Istvan.

-- Mies on joko hurjin uskalikko tai myös hienostunein ratsastaja, mikä
milloinkaan on hevosta suistanut. Katsohan vain, se elukka kuuntelee
jokaista pienintäkin, puolen penikulman alalla tapahtuvaa varpusen
pyrähdystä! Aivan toisenlainen oli isäsi Bogatir; muistan sen niinkuin
eilisen päivän, kun menimme Väinäjoen poikki: suomalaista rotua, joka
ei turhia hätäillyt; jalat paksut, kaula lyhyt, rinta leveä ja keuhkot
hyvät -- kesti siinä, missä Venäjän ja Puolan hevoset sortuivat kuin
vasikat. Sano minulle, mistä sait tämän korkeakaulaisen kissanpojan
puikkosäärineen ja kaitaisine korvineen, jotka alinomaa värähtelevät?

-- Siitä asiasta täytyisi kertoa kokonainen seikkailu, enoseni.

-- Hyvä. Voimme säästää sen asian siksi, kunnes taas vietämme yötä
vanhan rudesheimini[13] patterien suojassa. _Par miracle_, tekeepä
mieleni nähdä, kumpiko heistä pietiksi joutuu: Larssonko vai Spolin.
Sarvikuono on joutunut krokotiilin kynsiin.



5. RAHARUHTINAS.


Tämän kertomuksen aikana oli rikkaan Lauri Larssonin talo vielä melkein
samassa kunnossa kuin 16 vuotta sitten, jolloin se korjattiin Isonvihan
jälkeen. Sama matala sali, samat neljä kamaria, sama suomalainen pirtti
ja makuutupa tarvekaluineen, se vain eroa, että huoneet olivat nyt
pulskemmasti laudoitetut ja että osa huonekaluista oli valkealla
öljyvärillä maalattu, mikä siihen aikaan oli suurta komeutta. Torin
vieressä oikealla puolen vanhaa kartanoa oli uusi kartano, jossa asui
vanhin poika Lauri lukuisan perheensä kanssa; vasemmalla puolella oli
vanhempi, tytär Kaisan omistama kartano, jossa hän asui ylpeän ja
mahtavan miehensä, raatimies Blomin kanssa. Kaikki kolme, Larsson itse,
poika ja vävy pitivät kukin omaa kauppaansa omissa puodeissaan
kilpaillen pohjalaisten tapaan tervamiehistä, voinkaupitsijoista ja
suolankaupasta, mutta harjoittivat laivaliikettä yhtiömiehinä ja
vallitsivat siten paikkakunnan merenkulkua. Voi sanoa, että heidän
keskensä vallitsi rauha ja liitto ulkomaan asioissa, mutta alituinen
kiista oman maan markkinoilla -- sopu ja yksimielisyys, kun oli
taisteltava vierasten kilpailua vastaan, mutta samalla myös keskinäinen
kilpailu, josta voi syntyä aika jupakoita. Jos kaksi heistä oli
matkalla joillekin suurille sisämaan markkinoille, ajoivat he, jos vain
pääsivät, yöllä toistensa sivuitse, ennättääkseen tuntia ennen
anastamaan itselleen parhaat ostajat; ja jos joku ennen tuntematon
hämäläinen tahi savolainen talonpoika tuli, niinkuin silloin oli
tapana, Vaasaan, riensi kukin kilvan houkuttelemaan häntä puolelleen,
luvaten kukkuraisia suolamittoja tai niin ja niin monta savipiippua
kaupantekijäisiksi. Mutta kaikki tämä ei estänyt poikaa ja vävyä
ulkonaisesti osoittamasta vanhalle porvariskuninkaalle ja hänen
suurille pääomilleen ylen suurta kunnioitusta, niin että he ulkonakin
puhuttelivat häntä hatuttomin päin, eivätkä koskaan huoneessa
vastanneet hänelle istualtaan. Sitäpaitsi kokoontui koko tämä suuri
perhekunta sunnuntaipäivinä jumalanpalveluksen jälkeen päivällisille
vanhemman Larssonin kotiin, ja silloin istui vanhus siellä kuin
patriarkka Aabraham, rehevänä ja yksinvaltiaana, lastensa,
lastenlastensa ja palkollistensa keskellä suuren perhesalin pitkän
pöydän ääressä.

Nyt ei ollut sunnuntai, vaan päinvastoin tulinen arkikiire; mutta
kuitenkin nähtiin klo 11 aikana aamupäivällä molempain naapuritalojen
asukasten lapsineen ja kaikkineen astuvan juhlavaatteissa vanhaan
taloon. Ei ollut helppo asia pujotella siinä hevosten ja ihmisten
välitse, jotka täyttivät pihan. Talonpoikia, merimiehiä ja joitakuita
arvokkaampia kaupunkilaisia oli keräytynyt portaille ja eteiseen
sisäänpääsyä odottamaan. Pirttiin oli pöytä katettu kaukaisille
liiketuttaville; leipomatuvasta, jossa Veronika alipäällikkönsä Esterin
kanssa komensi kolmea tahi neljää palavissaan juoksentelevaa piikaa,
höyrysi vasta leivotun leivän suloinen lemu; makuutupa oli tulleiden
matkamiesten hallussa. Asianlaita oli se, että saaristo vast'ikään oli
jäistä puhdistunut, ja Larsson oli viiden aluksensa kanssa lähdössä
Tukholmaan. Tuhansia tehtäviä oli siis ennen lähtöä suoritettava, ja
kaikki asiat, jotka vaativat esimiehen henkilökohtaista käsittelyä, oli
nyt ratkaistava. Mutta ennenkuin perheenisä ja päämies lähti merelle,
oli perheen määrä ottaa osaa yhteisiin lähtöpäivällisiin.

Hälinän ja tungoksen ylimmillään ollessa astui kartanolle nuori kreivi
Kaarle Viktor Bertelsköld nostamaan Larssonilta erästä Tukholmasta
tullutta kreditiiviä. Hieno ja ylhäinen kun oli ja puettuna vaatteihin,
jotka olivat omansa kaikkia Vaasan tyttöjä ihmetyttämään, näytti hän
olevan vähän hämillään tullessaan näin lähelle noita takkuisia
kansalaisiaan ja odotti nähtävästi, että portailla oleva väkijoukko
itsestään siirtyisi hänen tieltään. Mutta siinä hän erehtyi; ei kukaan
liikahtanut paikaltaan, ja paria tervaista merimiestä näytti tämä tien
tukkiminen huvittavankin. Herra kreivi sai odottaa ja odottaa
mielestään kenties liiankin kauan.

-- Olkaa hyvä ja siirtykää tieltä! sanoi hän merimiehille käskevällä
äänellä.

-- Herra hiljentää vauhtia, ettei töksähdä, -- sanoi toinen
merimiehistä, katsellen häntä pilkallisin silmin.

-- Siirtykää, minulla ei ole aikaa odottaa kauemmin! -- toisti
Bertelsköld.

-- Ei Jumala ole kiirettä luonut, -- vastasi toinen merimies kädet
housujentaskuissa.

Samassa juoksi solakka tyttö, jauhoista aivan valkeana, kartanon
poikki, lensi portaita ylös ja puikahti, sukkelasti kuin kissanpoika,
tungoksen läpi, jättäen kuitenkin ohi kiitäessään selviä leipomatuvan
merkkejä kreivin hienoon siniseen verkatakkiin.

-- Ester, -- huusi kreivi hänelle, -- sano isällesi, että minä haluan
puhutella häntä!

Tyttö pysähtyi hetkiseksi, katsahti häneen vilkkailla, ruskeilla
silmillään ja katosi sitten eteiseen.

-- Seis, risteilijä! Älä luovi virrassa, muuten joudut tuuliajolle! --
jupisi edellinen merimies ja laski pikisen kätensä tuttavallisesti
kreivin olalle.

Arvattavasti ei tarkoitus ollut paha, mutta Bertelsköld ei nyt ollut
leikkituulella. Hän koppasi merimiestä niskasta ja heitti ennenkuin
toinen osasi tällaista temppua odottaakaan, hänet alas portailta.

Semmoista kohtelua ei vaasalainen matruusi toki voinut sietää. Tuskin
oli kaatunut uros jälleen päässyt jaloilleen, kun hän vihapäissään
hyökkäsi takaisin portaille, ja samalla tarttui toinen Ahdin poika
Bertelsköldiä kaulukseen.

-- Ruori tiukasti alatuuleen! -- huusi merimies.

Tilanne oli vaarallinen ja olisi käynyt vieläkin vaarallisemmaksi,
ellei tuo pieni jauhoinen tyttö taas olisi tunkeutunut esille
taistelevain väliin, jolloin merimies hellitti otteensa. -- Isä tulee
heti! -- kuiskasi hän ja kiiti kuin raketti jälleen leipomotupaan
piiloutuen oven taa nähdäkseen, miten taistelu päättyisi.

Bertelsköld käytti tilaisuutta hyväkseen, juoksi kartanolle, asettui
selin seinää vasten ja paljasti miekkansa. -- Varokaa korvianne! --
huusi hän.

-- Kaikki miehet kannelle! -- vastasivat merimiehet, koppasivat kukin
kankensa ja hankkiutuivat tappelemaan. Kartanolla nousi melu ja hälinä.
Useimmat merimiehet kävivät toveriensa puolelle. Pari sotamiestä, jotka
sattuivat olemaan joukossa läsnä, asettautuivat ahdistetun puolelle, ja
talonpojat, joita tämä ilmainen näytelmä suuresti huvitti, valelivat
öljyä tuleen. -- Lyökää päälle vain! -- huusivat he. -- Puu terästä
vastaan! Riuhtaiskaa vartaat heidän käsistään ja paistakaa niillä
silakoita! Puikaa heitä, niin että ruumenet pölisee!

Näytti jo olevan syntymässä yksi noita käsirysyjä, jotka olivat ennen
ja muutamin paikoin ovat vieläkin miltei jokapäiväisenä huvituksena
Pohjanmaan kaupungeissa -- kun portaille ilmaantunut vanhan Larssonin
kookas hahmo teki metelistä pikaisen lopun. -- Kuka uskaltaa pitää
pahaa ääntä minun kartanollani? -- huusi hän mahtavalla äänellä. --
Pois kanget! Niin totta kuin minä olen herra täällä, niin Jumala
armahtakoon sitä, joka mukisee sanallakaan vastaan! Ja te, nuori herra,
joka unohdatte, ettette nyt seisokaan turkkilaisten ja pakanain
keskellä, pistäkää miekkanne tuppeen, jos henkenne on teille kallis, ja
astukaa sisään minun luokseni! Minä sanon teille, ettei hiuskarvaakaan
nykäistä päästänne.

Hälinä kartanolla lakkasi heti paikalla, ja nostetut aseet vaipuivat
itsestään alas.

Bertelsköld ei olisi ollut suuren prinssi Eugenin oppilas, ellei hän
olisi katsonut kunniakasta peräytymistä paremmaksi kuin vaarallista
asemaa, jossa voitto voi helposti kääntyä tappioksi. Hän seurasi siis
kutsumusta huolettomasti ja välinpitämättömästi ja astui väistyvän
väkijoukon välitse Larssonin saliin. Tämä oli puolillaan odottavia,
joista yksi kerrallaan laskettiin vasemmalla olevaan konttoriin. Kreivi
sai seisten odottaa halvimman päiväläisen vertaisena, kunnes hänen
vuoronsa tuli. Tapahtuiko tämä erityisessä tarkoituksessa vai oliko
tapa semmoinen? Hän ei sitä tiennyt, mutta hänen ylhäinen nuori verensä
joutui taas kuohuksiin tästä uudesta nöyryytyksestä, jonka tuo
rajattoman ylpeä raharuhtinas -- kuten hän luuli -- tahallaan hänelle
valmisti.

Vihdoin tuli hänen vuoronsa, ja hän astui tuohon vähäpätöiseen
huoneeseen, joka oli tämän rikkaan ja arvokkaan kauppahuoneen ainoa
konttori. Pähkinäpuusta tehty kaappi, maalaamaton tamminen pöytä,
samanlainen pulpetti, rautainen raha-arkku, yksinkertainen yhden miehen
maattava sänky ja kolme tai neljä kömpelötekoista tuolia -- siinä
olivat konttorin ainoat huonekalut. Pulpetin ääressä hikoili vanha
kirjanpitäjä Grenman tuhansien huolien painamana, kynä kummankin korvan
taa pistettynä; pöydän ääressä istui mahtava Lauri Larsson itse,
edessään suuri kasa kirjeitä ja konttorikirjoja. Sen useampia
henkilöitä ei tässä konttorissa ollutkaan.

Bertelsköld esitti tuhannen riksin kreditiivin, mutta sanoi, ehkä
ylpeämmin kuin mihin Larsson oli tottunut, että hän toivoi viimeisen
kerran tarvitsevansa vaivata miestä, jolla oli niin vähän aikaa puuttua
moisiin pikkuasioihin.

-- Herra mahtaa olla muukalainen tässä maassa, -- vastasi Larsson
kylmästi, ottaessaan raha-arkustaan muutamia kirkkailla rikseillä
täytettyjä pusseja. -- Jos tuntisitte täkäläiset olomme, niin ehkä
oivaltaisitte, että hävitettyä maata, jommoinen meidän maamme on, ei
temmata voipumuksestaan kursailemalla ja kumartelemalla luulotellun
kunnian edessä, vaan rehellisellä ahkeruudella ja suurimmilla
ponnistuksilla. Teistä, joka ette ole nähnyt toisia aikoja, voi näyttää
siltä, että meidän halpain porvarien tulisi pitää suurena kunnianamme
tulla teitä vastaan portaille ja nöyrimmästi anoen pyytää teitä
tekemään hyvin ja ottamaan rahamme vastaan. Mutta minä, nuori herra,
olen nähnyt ne päivät, jolloin tässä maassa ei ollut viidenkymmenen
penikulman alalla sen vertaa, millä olisi ostanut kymmenen tynnyriä
suoloja, ja jolloin Görtzin täytyi verta imeä, haaliakseen kokoon
summan, jota te sanotte pikkuasiaksi. Suokoon Jumala, ettette koskaan
näkisi semmoisia aikoja; silloin ehkä oppisitte työtä ja työn hedelmiä
paremmin kunnioittamaan. Tässä ovat rahat. Hyvästi; toivotan teille
onnea matkallenne.



6. ERÄS HUVIRETKI v. 1738.


-- Sinä ratsastat kaupungista pohjoisen tullin kautta. Tultuasi
Veikariin kääntyy kyläntie vasemmalle kädelle merenrantaan, mutta sinä
seuraat valtatietä Kyrönjokea pitkin Vähäkyrön kirkolla olevan
sillan luo. Sieltä menee rantatie pohjoiseen päin Vöyriin ja
Uuteenkaarlepyyhyn, mutta sinä pysyt oikealle kädelle kääntyvällä
ylämaan tiellä, joka vie Isokyröön, ellet katso paremmaksi olla yötä
Vähäkyrön pappilassa, mikä olisi turvallisempaa, sillä maankiertäjät
tahtovat näillä tienoin häiritä matkamiestä.

-- Minä kiitän teitä, eno, ja toivon olevani ylihuomenna taas kotona.

-- Mieluummin soisin, että jättäisit seikkailusi siksi, kunnes voin
antaa sinulle miehiäni mukaan. Tätä nykyä en voi luovuttaa ainoatakaan
miestä; roistoväki on liikkeellä; itse olet nähnyt, millä tuulella se
on. _Par honneur, Charles_, vapaudesta olen saanut kylläkseni. Olla
maaherrana ja joka askelella tuntea jalassaan paula, jonka nimi on
perustuslaki, etuoikeudet, tuomioistuin -- se on sietämätöntä!
Perhana! Anna minullekin hiukkanen vapautta kotitarpeikseni --
vapautta karata noiden riivattujen kimppuun, kun ne käyvät kovin
nenäkkäiksi -- vapautta antaa heille aika löylytys, niinkuin tapamme
oli Kaarle-kuninkaan aikana Puolassa -- ja vielä saamme nähdä, että
siitä on hyötyä maalle ja valtakunnalle. Mutta ethän ole vielä sanonut,
mikä tuottaa Isokyrön talonpoikaislurjuksille sen kunnian, että käyt
heidän luonansa.

-- Haluan vain huvikseni katsella tätä maata vähän enemmän kuin mitä
Korsholman vanhoilta valleilta voin nähdä. Ja sitä paitsi, enoseni,
tekee mieleni tavata isäni vanhaa sotatoveria, tuota Lauria eli
Laurikaista, joka kuuluu olevan jossakin Kyrön pitäjässä ja jota äitini
käski minun kuulustella siltä varalta, että hän olisi avun tarpeessa.

-- Ole varuillasi! Nuo entiset kivekkäät eivät aina ole käytökseltään
aivan hyvässä maineessa. Muutamat heistä ovat asettuneet rauhallisesti
entisille tiloilleen ja käyvät nyt metsäin ja soiden kimppuun yhtä
tuimasti kuin muinoin ahdistivat venäläisten kuormastoja. Mutta toiset,
jotka eivät ole oikein osanneet rauhaan tottua, ovat asettuneet
autiotiloille metsiin ja harjoittavat siellä kaikenlaisia
syrjäammatteja, mikä ei oikein miellytä kruununpalvelijoita,
esimerkiksi kruununmetsäin luvatonta hakkuuta, viinanpolttoa,
salakuljetusta ja tuon tuostakin vaihteen vuoksi pientä rosvoustakin
maanteillä. Meillä on, Kaarle, ollut uusi yhteiskunta rakennettavana,
ja sellaista ei saada yhdessä miespolvessa valmiiksi. Paljon on vielä
tekemättä, paljon täytyy vielä sietää semmoista, jonka vain vähitellen
saamme lain ja asetusten alle taipumaan. Näiden vanhain kivekkäiden
kanssa me vasta pulassa olemme. Väestö pelkää heitä kuin itse
perkelettä; mahdotonta saada todistajia, ja nimismiehet eivät uskalla
heidän pesiinsä ilman suuria miesjoukkoja. Sanon vieläkin kerran, ole
varuillasi, poikaseni; älä lähde metsiin seikkailemaan.

-- Eno saa olla huoleti; minä olen aseistettu, ja Istvan tulee
kanssani.

-- Niinkuin tahdot; olen sinua varoittanut, mutta en sentään aio
kehoittaa vanhan ystäväni poikaa mihinkään pelkuruuteen. Näkemiin siis!
Sillaikaa tahdon katsoa, mitä voisi tehdä tuon juutalaisen, tuon
Larssonin suhteen, jonka niskoille lempo itse jonkin käräjäasian
hankkikoon. Mutta kun tuli puhe hänestä, etpä ole vielä sanonut minulle
mielipidettäsi hänen kartanollaan tapahtuneesta kahakasta. Entä jos
sillä voisi estää hänen lähtönsä... Annammeko vangita merimiehet?

-- Ei, enoseni, ei, minä pyydän teitä, antakaa asian jäädä siksensä.
Tahdotteko sekoittaa minut käräjäjuttuun?

-- Saatatpa olla oikeassa. Voin ehkä keksiä muitakin keinoja. Hyvästi
ja -- vielä sananen! Jos sinua hätyytetään metsissä, niin sano niille
konnille nimesi. Lohtajan metsistä aina Lapväärtiin asti ei ole yhtään
roistoa, joka ei olisi valmis menemään hirteen Kustaa Bertelsköldin
pojan puolesta. Jumala niitä riiviöitä siunatkoon, on niillä toki sydän
povessa riekaleisen koiranturkkinsa alla...

Neljännestunnin kuluttua tämän, maaherra, kreivi Frölichin ja hänen
vieraansa, nuoren kreivi Bertelsköldin välillä tapahtuneen keskustelun
jälkeen nähtiin tämä jälkimmäinen uskollisen palvelijansa Istvanin
seuraamana ratsastavan harmaantäplikkäällä hevosellaan Bogatirilla
Vaasan pohjoisesta tulliportista. Nuori aatelismies oli pukeutunut
yksinkertaiseen ratsastajanpukuun ja pistänyt satulakoteloonsa pari
vankkaa, isältään perimäänsä ratsupistoolia; mutta isän suunnattoman
suuri lyömämiekka oli jo, rauhan ja muodin vaikutuksesta, vaihtunut
kaitaiseen, hienointa unkarilaista tekoa olevaan pistomiekkaan.
Istvanilla sitävastoin oli turkkilainen damaskolaismiekka ja olalla,
paitsi reppua, lyhyt musketti.

Kello oli 3 iltapäivällä, päivä oli kaunis ja kirkas, vaikka vähän
kolea. Molemmat ratsastajat ajoivat keveätä hölkkää koilliseen päin, ja
kohta olivat Vaasan matalat puutalot ja kunnianarvoisa vanha kivikirkko
jääneet heidän taakseen. Ensimmäinen penikulma oli silloin niinkuin
nytkin suureksi osaksi metsätöntä, tasaista ja yksitoikkoista,
ainoastaan siellä täällä oli peltovainioita, joiden ruokaisessa
savimaassa kasvoi vihantaa laihoa. Kyliä ja taloja oli niin ikään
harvassa siihen nähden, että seutu oli niin lähellä eteläisen
Pohjanmaan pääpaikkaa ja siihen aikaan varakkainta kaupunkia; laveita
aloja oli vielä autiona, mutta näkyvissä olevat talot olivat kaikki
isoja ja vastarakennettuja. Kaikenlaisia kuormia tuli tiellä vastaan
pakottaen ratsastajat aina ojanreunalle väistymään. Silminnähtävää oli,
että näiden seutujen ruotsalaisella väestöllä, joka oli luonteeltaan
levotonta ja joka harjoitti etupäässä tervanpolttoa, merenkulkua,
maakauppaa ja laivanrakennusta, ei vielä ollut ollut aikaa korjata
Isonvihan hävityksiä maanviljelyksen alalla, varsinkin kun Pohjanmaan
talonpojilla oli oikeus harjoittaa merenkulkua Ruotsiin. Kuuluisa
Vaasan ruis kasvaakin vain osaksi kaupungin läheisimmässä ympäristössä,
sillä tämän oivallisen viljalajin varsinaiset kasvupaikat ovat
ympärillä olevissa Vähäkyrön, Isokyrön, Laihian ja Ilmajoen
suomalaisissa pitäjissä.

Maisema muuttui toisenlaiseksi heti, kun ratsastajat tulivat
suomalaisen väestön alueelle, joka kaitaisena kiilana pistää
ruotsalaisen alueen keskestä Vähäkyrön pitäjän kohdalla aina
merenrantaan asti. Tie kulki täällä enimmäkseen pitkin tuon muinoin
tasavirtaisen Kyrönjoen rantaa, joka nyt, jääkahleistaan juuri
päästyään, vallattomana vaahtoili matalain, leppää ja pajua kasvavain
savirantainsa välissä. Aukeilla lakeuksilla näkyi jo jommoisiakin
metsiä, jotka olivat sodan aikana saaneet aikaa kasvaakseen ja joita
kirves ei vielä ollut haaskannut tervahautain tarpeiksi. Metsäin
lomissa kohtasi kulkija jo tiheämmässä kuin äsken paremmin hoidetuita
peltovainioita: entiset alat eivät tosin vielä kaikki olleet
viljelyksessä, mutta pellot olivat hyvästi aidatut, paremmin ojitetut
ja ulkonäöltään semmoiset, että selvään voi huomata maanviljelyksen
olevan näillä tienoin pääelinkeinona. Talot tihenivät, mutta pienenivät
samalla ja useimmat olivat yksinäisiä, paitsi kirkonkylässä, sillä
suomalainen rakasti täälläkin yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä ja tahtoi
asua väljästi; vain hämäläiset ovat toisinaan keräytyneet suuriin
tiheästi asuttuihin kyliin, ikäänkuin pitääkseen puoliaan
herraskartanoiden sortoa vastaan. Väestö kävi hiljaisemman, vakavamman
ja juromman näköiseksi; kun ratsastajat tulivat näkyviin, lapsia juoksi
aidoille ja naisia ikkunoihin katsomaan, mutta harvoin nyt enää lakkia
nostettiin tervehdykseksi, ja veräjät sai matkustaja enimmäkseen itse
aukaista, mitä hänen ei tarvinnut tehdä hilpeämmän ruotsalaisen väestön
alueella lähempänä kaupunkia.

Melkolailla hämmästyttivät Bertelsköldiä lukuisat lapsilaumat, joita
näkyi olevan matalimmissakin majoissa. Parissa paikassa nousi hän
hevosen selästä ja meni pyytämään vettä juodakseen. Yleensä kohtasi
häntä sama ilmiö kaikkialla: kymmenen tai parikymmentäkin
paljasjalkaista ja vaaleatukkaista lasta, joilla ei ollut verhonaan
muuta kuin paljas paita; nuorenpuoleinen mies useampain naisten
avustamana ulkotyössä; muutamia harmaapäisiä eukkoja ja joku ukko ja
hyvin harvoin joku 40- tahi 50-vuotias mies. Syy siihen oli selvä:
rauhanteon aikana 17 vuotta tätä ennen oli tuskin yhtä täysikasvuista
miestä neljää tahi viittä naista kohden, sillä lähes neljä viidettä
osaa miehisestä väestöstä oli tuo hirvittävä sota niellyt. Mutta tästä
ajasta alkaen huomattiin sekä täällä että muualla koko Suomessa
vaikuttamassa eräs ihmeellinen luonnonvoima, joka kaikkialla elämässä
pyrkii suurten häiriöiden hävittämää tasapainoa korjaamaan. Kaikki,
tahi melkein kaikki avioliitot olivat siihen aikaan niin hedelmälliset,
että aivan tavallista oli tavata samassa perheessä kymmenen,
viisitoista, jopa kaksikymmentäkin lasta. Väkiluku lisääntyi niin
nopeasti, että se -- osaksi kyllä pakolaisten palaamisen vaikutuksesta,
mutta enimmäkseen kuitenkin tästä luonnon ihmeellisestä luomisvoimasta
johtuen -- 27 vuotta rauhanteon jälkeen oli, mikäli tiedetään, kasvanut
kaksinkertaiseksi ja noussut 29:stä hengestä 60:een henkeen
neliöpenikulmaa kohti. Mutta tämä kansa oli lapsikansaa! Suurin osa
Suomen poikia ja tyttäriä katseli nyt kirkkain sinisin lapsensilmin
onnellisempaa tulevaisuutta kohti. Ne olivat kummallisia aikoja, jotka
eivät koskaan palaja. Mitä olisikaan silloin voitu tehdä kaikkien
olojen uudistamiseksi ja uuden, vanhoista vammoista vapaan suvun
kasvattamiseksi Herran pelossa ja totuuden valossa, tiedossa ja hyvissä
avuissa!

Oli jo ilta, kun matkustajat maaherran neuvon mukaan päätyivät joen
ahteella olevaan Vähäkyrön pappilaan. Kunnianarvoisa kirkkoherra Gumse,
vanha viluinen mies, puettuna lammasnahkaturkkiin, päällyssaappaihin ja
nahkakalottiin istui ulkoeteisen penkillä ja näytti parhaillaan
läksyttävän erästä mylläriä, joka lakki kädessä ja suuresti huolissaan
aina tuon tuostakin sipaisi jauhoista tukkaansa.  -- Sen sanon sinulle,
Antti, -- puhui rovasti isällisen hyväntahtoisella äänellä, joka oli
omituisen ristiriitainen puheen sisällön kanssa, -- niin, sen sanon
sinulle, vanha veräjänpylväs, että katalampaa talonkoiraa kuin sinä ei
ole Vähäkyrön sillan ja Vöyrin pitäjänrajan välillä! Annat noiden
filistealaisten varastaa hevosesi juuri nenäsi edestä, sinä näivettynyt
nauris, etkä edes ärähdäkään, että nimismies olisi saanut siitä vihiä,
ennenkuin ne metsään ennättivät, sinä vanha puuromylly! Luuletko sinä
niiden istuvan ja odottavan tulevana sunnuntaina kirkossa luettavaa
kuulutusta, sinä koninraaja? Huonosti tunnet Laurin, jos luulet, että
hän tuo takaisin hevosesi!

Mylläri penkoi taas tukkaansa ja vastasi ällistyksissään, että hevonen
oli kadonnut laidunhaasta, mutta kuka sen oli ottanut, sitä hän ei
osannut sanoa. Sen hän vain tiesi, että hänen poikansa Jaakko, joka oli
poiminut karpaloita metsässä, oli tänä aamuna nähnyt Laurin palaavan
viuluineen eräistä kylässä pidetyistä häistä, ja sentähden hän
ajatteli...

-- Pääsi on yhtä jauhoinen kuin tukkasi, Anttiparka, -- jatkoi
vihastunut kirkkoherra samanlaisella ystävällisellä äänensävyllä, mutta
katkaisi saarnansa siihen, nähtyään Bertelsköldin tulevan. Tämä läheni
rovastia uteliaana tietämään, oliko hänen etsimänsä mies sama, jota
tässä näyttiin epäiltävän ei enemmästä eikä vähemmästä kuin myllärin
hevosen anastamisesta.



7. VÄHÄKYRÖN PAPPILAN SADIN.


-- Jos korkea-arvoinen rovasti tuntee erästä vanhaa sotamiestä Lauria
eli Laurikaista ja hänen olinpaikkansa, niin olisin suuresti
kiitollinen, jos saisin sen tietää, -- sanoi Bertelsköld kohteliaasti
tervehtien.

Rovasti Gumse otti esille messinkisankaiset silmälasit, pyyhki ne hyvin
huolellisesti, nosti ne arvoisalle nenälleen ja katseli vierasta
ilmeisellä kummastuksella. -- Olinpaikkansa? -- toisti hän. -- Laurinko
olinpaikan? Suokaa anteeksi, mistä herra on kotoisin?

-- Minä tulen Vaasasta ja minulla on asiaa mainitulle miehelle, joka
taitaa asua näillä seuduin.

-- Asuako? -- toisti rovasti taas. -- Hm, hm, jos herra, niinkuin
arvelen, on viskaali, hm, hm, vaikka herra vielä näkyy olevan nuori,
niin -- suokaa anteeksi -- luuleeko herra Lauria mieheksi, joka
jossakin asuu?

-- Tiedän vain hänen olleen viimeisiä maansa puolustajia viime sodan
aikana ja haluaisin mielelläni tietää jotakin hänen nykyisistä
oloistaan, -- vastasi Bertelsköld tahtomatta huomauttaa rovastille
hänen erehdyksistään.

-- Oloistaanko? -- vastasi taas itsepäinen vanhus. -- Nuori mies, te
saisitte yhtä hyvin kysyä pohjoistuulen oloja, kun se humisee tuolla
koivikossa, missä se asuu. Sota on suuri onnettomuus, jolla Herra on
etsiskellyt meitä meidän synteimme tähden; Jumala armahtakoon sitä,
joka semmoista kokee. Te, joka olette nuori, ette suinkaan ole nähnyt
muuta kuin arpia, mutta kysykää siltä maalta jolla seisotte: Ammonin
lasten hevosten kaviot ovat sitä tallanneet. Mainitkaa vain Isoviha, ja
te kuulette kivien puhuvan.

-- Suokaa anteeksi, mutta voiko se olla sama Lauri, jonka epäillään
varastaneen myllärin hevosen?

-- Mitä sanotte? Minulla ei ole mitään todistuksia, ei ensinkään.
Olenko sanonut, että hän on varastanut hevosen? -- Ja levottomasta
silmäin räpytyksestä päättäen pelkäsi arvoisa pappi jostakin syystä
antautua tästä asiasta pitempiin puheisiin.

-- Siinä tapauksessa pyydän nöyrimmästi saada joitakin tietoja, mistä
minun on miestä haettava. Jos hänet on nähty täällä päin tänä aamuna,
voin kenties saavuttaa hänet vielä tänä iltana.

-- Hänetkö saavuttaa? -- Hm, hm, jos tyydytte vanhan miehen neuvoon,
niin jääkää tänne yöksi ja pitäkää hyvänänne, mitä talo voi tarjota.
Riitta, mene kokemaan makuutupaa! Luulen siellä olevan sijaa teille
yhtä hyvin kuin jollekin toiselle.

Roteva, punaverinen tyttö ilmestyi samalla kartanolle ja toi hetken
kuluttua sen vastauksen, ettei makuutuvassa tällä kertaa ollut muita
kuin tuomarin pitkä kirjuri. Ajan kaunis ja vierasvarainen tapa näet
vaati, että talossa aina oli isonpuoleinen lämmin huone valmiina
levitettyine vuoteineen kaikkien matkustavain varalle, jotka
kursailematta ja ilmoittautumatta niihin poikkesivat ja joille sinne
hankittiin mitä he tarvitsivat, isäntäväen useinkaan edes tietämättä,
keitä vieraat olivat. Aina tuon tuostakin, etenkin aamusella,
lähetettiin joku palvelija katsomaan, keitä sinne oli poikennut ja mitä
he ehkä tarvitsivat ja tätä sanottiin _makuuluvan kokemiseksi_, aivan
niinkuin kalastaja aamulla kokee rysänsä ja lohipatonsa.

Nämä vieraanvaraiset satimet olivat erittäin paikallaan semmoisena
aikana, jolloin niin vähän muita mukavuuksia oli matkustaville tarjona.
Ei isäntä eivätkä vieraat tarvinneet nähdä sen suurempaa vaivaa kuin
itse tahtoivat; Suomessa ei ollut ainoatakaan sanomalehteä, mutta
jokainen matkustaja vastasi yhtä meidän aikamme sanomalehden numeroa ja
maksoi kestityksensä läheltä ja kaukaa tuomillaan vereksillä uutisilla.
Jos sattui niin, että sadin huomattiin koettaessa tyhjäksi, tunsi
monikin kunnon maalaispappi samaa pettymystä kuin jos posti sinä
päivänä olisi jäänyt tulematta.

Kenties oli luullun viskaalin ulkomuodossa jotakin, jonka johdosta
rovasti Gumse toivoi tavallista runsaampaa saalista, sillä hän uudisti
ystävällisen kutsunsa, käskien Riitan valmistaa sängyn vieraalle
herralle; kirjuri voisi maata penkillä, ja mies saisi maata
renkituvassa; hevoset oli juotettava ja talliin vietävä, sillä ruohoa
oli haassa vielä kovin vähän; tulisi sitäpaitsi muistaa, kuinka oli
käynyt Antin hevosen.

Bertelsköld suostui vain syömään illallista pappilassa sillaikaa, kun
hevosia ruokittiin. Hänet vietiin talon matalaan saliin, joka yhdessä
kahden kamarin ja keittiön kanssa muodosti tämän varakkaan pitäjän
kirkkoherran ja hänen perheensä asunnon; apulainen, jolla oli palkkaa
kolmekymmentä plootua, asui yliskamarissa. Katetun pöydän ääressä
tapasi hän kodikkaan papinrouvan, joka oli puettu harmaaseen, kotona,
omain lampaitten villoista kudottuun nuttuun; ja molemmin puolin häntä
ruokahaluisen lauman lapsia ja lastenlapsia, jotka äänettöminä
tyhjentelivät suuren puurokupin sisältöä. Ei siinä huolittu kursailla,
sillä istuihan täällä joka päivä vieraita samassa pöydässä talonväen
kanssa. Kun luultu viskaali nyt oli asetettu pöydän päähän
kunnianarvoisan isännän viereen, niin se luultavasti oli ylimääräinen
kunnianosoitus, joka voi johtua siitä, että hän ulkomuodostaan päättäen
oli hienompaa säätyä kuin pappilan tavalliset jokapäiväiset vieraat.

Rovasti Gumsella oli paljon kyselemistä: mitä Vaasassa arveltiin
valtiopäivistä; kuinka oltiin vaaliin tyytyväisiä; mitä rukiista
maksettiin; oliko sota tulossa; mitä voi maksoi; kuinka oli Puolan
asiain laita; kuljetettiinko täältä paljon paloviinaa salaa Ruotsin
puolelle; oliko Rooman keisari pahastikin sairaana; kuka pääsisi
Korsholman kihlakunnan voudiksi ja oliko siinä perää, että paavi aikoi
luopua hallituksestaan. Sittenkun Bertelsköld oli näihin kysymyksiin
vastannut minkä tiesi ja ehkä vähän enemmänkin, koetti hän taas kääntää
puheen Lauriin. Mutta tuskin oli hän toisen kerran maininnut tämän
nimen, kun syntyi äänettömyys, toinen katsoi toiseensa ja yksi
pienimpiä poikia kysyi kuiskaten äidiltään, "tahtoiko vieras herra
panna Laurin putkaan".

Selvää oli, että tämmöiseen varovaisuuteen oli olemassa jokin syy, ja
kun nuorella kuljeksivalla ritarilla ei ollut halua ilmaista, kuka hän
oli, kiitti hän kestityksestä ja hylkäsi kaikki kehoitukset jäädä
taloon yöksi, kohteliaasti selittäen, ettei hänen aikansa sallinut
viipyä: hänen täytyi heti kohta jatkaa matkaansa, ja hän olisi hyvin
kiitollinen, jos saisi jonkun, joka kunniallista palkintoa vastaan
opastaisi hänet Laurin asunnolle.

Kunnianarvoisa rovasti rykäisi pari kertaa, katsoi milloin isoon
seinäkelloon, milloin muorinsa kaulahuivin nipukkaan, ikäänkuin
keksiäksensä jonkin hyvän keinon ja sanoi vihdoin viimein, että
myllärin Jaakko tunsi kaikki metsän polut ja osaisi parhaiten häntä
opastaa, "jos hän välttämättömästi kernaammin tahtoi tutustua rosvoihin
soihin ja yösumuihin kuin lämpimään sänkyyn kunniallisten ihmisten
luona".

Kun Jaakko oli seurannut isäänsä pappilaan ja parast'aikaa ahtoi
sisäänsä puuroa renkituvassa, ei ehdotus kohdannut mitään erityistä
estettä, ja hetken kuluttua nähtiin molempain ratsastajain, hoikka,
avojalkainen, noin 13- tahi 14-vuotias, liukkaan näköinen poika
oppaanaan, lähtevän pappilasta, kaikkien sen asukasten heitä hiukan
kummastellen katsellessa.

Luutnantti Bertelsköld oli kasvanut mieheksi kaukana isäinsä maasta ja
oppinut tuntemaan monen muun maan olot paremmin kuin tämän, mutta taisi
kuitenkin hiukan suomenkieltä. Hän oli elänyt osan lapsuusaikaansa
vanhan Topiaksen seurassa, joka ennen muinoin seurasi hänen äitiään
tuolla vaarallisella retkellä Kajaanin linnaan,[14] ja häneltä oppinut
isäinsä kieltä. Paljon oli sitä senjälkeen unohtunut, mutta sen verran
hän sitä kuitenkin osasi, että jotakuinkin voi selittää ajatuksensa
pojalle, joka nyt vainukoiran ketteryydellä juosta viiletteli
maantienojan reunaa molempain ratsastajain edellä. Hän sai nyt tietää,
että noin penikulman päässä pappilasta oli metsässä torppa, jossa
Laurin oli tapana toisinaan oleskella. Ja jos hän ei olisi siellä, niin
ehkäpä rahalla ja hyvällä puheella saataisiin selville, mistä häntä
olisi etsittävä. Näine laihoine tietoineen jatkoivat miehet
ratsastustaan valoisana kevätiltana.

Kello kävi yhtätoista, kun ratsastajat Jaakon johtamina erosivat
suurelta maantieltä ja poikkesivat eräälle pienemmälle kyläntielle
vasempaan käteen. Tämäkin tie kapeni vähitellen, sittenkun oli kuljettu
ohi muutamain talojen, joissa koirain haukunta houkutteli uteliaita
ihmisiä pieniin ikkunoihin, joista muutamat olivat vain luukuilla
suljettavia tai avattavia reikiä. Bertelsköld huomasi, että eteisten
ovet näissä taloissa oli suljettu, jollaista varovaisuutta muuten
harvoin noudatettiin tässä rauhallisessa ja harvaan asutussa maassa.

Viimein muuttui tie kaitaiseksi poluksi, rattaanjäljet katosivat
saviseen maahan, eivätkä ratsastajat enää voineet kiviin, kantoihin ja
katajapensaihin kompastumatta ajaa rinnan. Viimeinen talo oli jäänyt jo
kauas jäljelle; koiranhaukunta lakkasi; karjankellot eivät enää
kilisseet; ei enää tuntunut tuota omituista, niistä lastuläjistä
nousevaa savun hajua, joita kesantopelloille lehmien suojelemiseksi
sääskiltä sytytetään. Valpas toukokuun aurinko oli mennyt levolle
koivujen ja kuusien taa; yö-usva nousi rämeiköistä ja levisi kuin harso
kosteille ja alaville paikoille. Metsä tiheni, ilma viileni,
hiljaisuutta häiritsi vain sääskien surina, hevosten tasainen kavioiden
kapse, jonkin taittuneen oksan rasahdus, tai laulurastaan ääni, sen
helähytellessä tässä yksinäisyydessä sulosointuisia säveliään puiden
latvoissa.



8. SEIKKAILUJA RAUHAN AIKANA.


Kuta syvemmälle ratsastajat metsään painuivat, sitä kaidemmaksi kävi
polku, niin että viimein erotti tuskin muuta kuin kaitaisen karjanuran.
Hevoset kompastelivat alinomaa murtoihin, kuusien oksat pieksivät
ratsastajain kasvoja. Ei mitään merkkiä halkopinoista eikä muitakaan
ihmisten jälkiä voitu huomata tässä asumattomassa, metsäisessä,
kivikkoisessa, sammaleisessa ja rämeisessä erämaassa.

-- Mitäs nyt, lurjus, tiehän loppuu tähän! -- huudahti Bertelsköld
äreästi, kun tiheä metsä vihdoin pakotti hänet nousemaan ratsailta ja
taluttamaan hevosta ohjaksista. Viimeisetkin jäljet olivat loppuneet,
mutta Jaakko luikerteli yhä vielä oravan ketteryydellä ja puoleksi
kontaten pensaiden välitse eteenpäin.

-- Onko tie loppunut? -- kysyi poika niin tyhmännäköisenä katsellen,
että se missä muussa tilanteessa tahansa ehdottomasti olisi pakottanut
nauramaan.

-- Ellemme kohta tule torpalle, niin panen sinut poikkiteloin satulaan
ja annan maistaa koivurieskaa, -- jatkoi vihastunut kreivi.

-- Torpalleko? -- toisti poika. -- Mahtaisikohan olla torppa, joka
näkyy tuolta puiden välitse? -- Sieltä näkyikin jokin tumma esine
kuusien hämärästä varjosta.

Samassa lensi hän tiehensä kuin nuoli puunrunkojen sekaan. Istvan, joka
kaiken aikaa oli häntä epäluuloisin silmin seurannut, päästi ohjansa ja
lähti juoksemaan samaan suuntaan. Ennen pitkää olivat molemmat
näkymättömissä.

Bertelsköldillä, joka ei tiennyt, mitä ajattelisi pojan katoamisesta,
ei ollut muuta neuvoa kuin kytkeä hevoset puuhun ja lähteä jalkaisin
sinne päin, mistä tuo tumma esine häämötti öisen sumun läpi. Ei hän
ollut monta askelta astunut, kun huomasi erehdyksensä. Se, mitä hän oli
luullut ihmisasunnoksi, olikin vain iso sudentarha, joka oli rakennettu
yhteenliitetyistä puunrungoista ja sisäpuolelta varustettu satimella.
Rungot oli kuitenkin useista paikoin maahan revitty, ja koko laitoksen
rapistunut tila osoitti, ettei sitä nähtävästi oltu moneen vuoteen
katsottu eikä hoidettu alkuperäistä tarkoitustaan varten. Tämä sadin
oli kaikin puolin epämiellyttävämpi kuin tuo vieraanvarainen Vähäkyrön
pappilan sadin.

Bertelsköld jäi kuuntelemaan. Ylt'ympäri vallitsi hiljaisuus niinkuin
meren pohjalla: ei ainoatakaan lintua, ei ainoatakaan tuulahdusta;
etäältä vain kuului hiljainen, niinkuin miljoonain sääskien siivistä
lähtenyt suhina. Paikka oli ylänteinen, mutta aivan sen vieressä oli
räme, ja sen yllä häilyi läpinäkymätön sumu. Tämä näytti yhä enemmän
laajenevan; se liukui kuin kevykäinen pumpulinen järvi puiden juurien
ja runkojen ylitse; latvat vain näkyivät vielä kevätyön omituisessa
kirkkaudessa. Vähitellen nousi sumu yhä korkeammalle, eikä kestänyt
kauan, ennenkuin kuljeksiva ritarimme oli niin kokonaan sumun sisässä,
ettei voinut erottaa esineitä kymmenen askelen päähän.

Hän huusi; ei kaikukaan vastannut. Hän vihelsi; ei vastausta. Hän luuli
kuulevansa taittuneen oksan rasahduksen ja pyrki sinne päin; hän oli
pettynyt; se oli ehkä metso, joka oli lentänyt jotakin kuivettunutta
oksaa vasten. Ei ollut enää epäilemistäkään: tuo petollinen opas oli
tahallaan vienyt hänet eksyksiin erämaahan, ja hän luuli aavistavansa
syynkin siihen. Häntä oli luultu matkustavaksi viskaaliksi, ja kuta
enemmän hän muisteli sitä varovaisuutta, millä oli Laurista puhuttu,
sitä selvemmin ymmärsi hän, että Jaakko mahtoi olla jossakin liitossa
tämän seikkailijan kanssa ja oli tahtonut johdattaa hänen luulotellun
takaa-ajajansa harhaan, antaakseen rosvolle tiedon vaarasta.

Suutuksissaan ja pahalla tuulella hapuili Bertelsköld edelleen
erämaassa, tietämättä minne meni. Ei häntä se huolettanut, että ruoho
oli märkää ja yöilma kolea; milloin sieltä, milloin täältä luuli hän
kuulevansa toveriensa äänen. Mutta jatkettuaan tätä työlästä vaellusta,
niinkuin hänestä tuntui, lähes penikulman, oli hän jälleen sudentarhan
luona, josta hän jo aikoja sitten oli lähtenyt. Hän oli kulkenut miltei
säännöllisessä kehässä paikan ympäri.

Vähän ajan kuluttua kuului metsästä selviä askeleita. Jotakin liikkui
sumussa, ja heti sen jälkeen hyppäsi solakka haamu ihan hänen
ohitsensa. Se oli tyttö; sillä oli valkoinen päähine ja luultavasti se
ei häntä nähnyt, sillä kuultuaan huudon: "odotapas vähän!" säpsähti se
ja katsahti hämmästyen taaksensa, mutta pakeni taas linnun nopeudella
ja katosi usvaan.

Vaikka tyttö niin nopeasti vilahtikin hänen ohitsensa, oli Bertelsköld
kuitenkin suureksi kummastuksekseen luullut tuntevansa hänen
piirteensä. Jollei se ollut utukuva, haltiatar, aavenäky, niin oli se
ainakin hämmästyttävästi samannäköinen kuin eräs hyvin tuttu henkilö,
jonka hän oli tavannut kaksitoista tuntia sitten Vaasassa -- sama, joka
oli vappuna ratsastanut hänen hevosellaan -- pelastanut hänet
aamupäivällä merimiesten käsistä -- sanalla sanoen: vallaton ilkamoinen
pikku porvaristyttö Ester Larsson.

-- Ester! Pikku, kaunis Ester, hennotko jättää minut yksinäni tähän
erämaahan? -- huudahti nuori luutnantti hänen jälkeensä,
hämmästyksissään tästä odottamattomasta kohtauksesta.

Ei kukaan vastannut. Bertelsköldistä näytti niinkuin tuo oikullinen
tyttö olisi kätkeytynyt muutamain askelten päähän erään ison kuusen
taa. Hän riensi sinne; mutta se, jota hän oli luullut tytön valkeaksi
päähineeksi, olikin vain koivun valkoinen runko, joka veljellisessä
sovinnossa oli kasvanut kuusen viereen. Hänen täytyi hymähtää vilkkaan
mielikuvituksensa synnyttämälle näköhäiriölle. Kuinka hän oli voinut
hetkeäkään luulla, että rikkaan kauppiaan tytär, isänsä lemmikki ja
silmäterä, samoilisi yksinään keskellä yötä täällä tiettömässä
erämaassa näin kaukana Vaasasta.

Tyytymätönnä palasi hän takaisin sudentarhalle, toiveen Istvanin toki
viimein hakevan hänet käsiinsä tämän varman merkin luota. Tuskin oli
hän sinne kumminkaan ennättänyt, kun uusi haamu tunkeutui esiin
puunrunkojen lomitse.

Se oli noin 50:n ja 60:n vuoden vaiheilla oleva mies, tavattoman
lyhyt varreltaan, mutta hyvin harteva, puettu seudun tavalliseen
talonpoikaispukuun ja kirves olallaan. Mies tuli samaa tietä kuin tyttö
-- ja Bertelsköld huomasi siinä nyt vähäisen, tuskin tuntuvan polun --
seisahtui hiukan ihmeissään, ja kysyi: -- Mitä herra tähän aikaan
metsässä tekee?

-- Ja mitä te itse täällä teette, ystäväni? -- vastasi kreivi
tyytyväisenä, että nyt vihdoin viimeinkin oli tavannut jonkun, joka
voisi vapauttaa hänet tilanteesta, joka jo häntä kyllästytti.

-- Minä hakkaan mastopuita, vastasi mies kuivasti.

-- Ja minä haen erästä lemmon poikaa, jonka piti opastaa minua ja joka
karkasi tiehensä. Oletteko nähnyt häntä? Tai oletteko kohdannut
palvelijaani, joka vähän aikaa sitten meni tuonnepäin?

-- Muistelen kohdanneeni erään pojan, -- virkkoi mies.

-- Missä hänet kohtasitte? Ja milloin?

-- Puolenpäivän aikana maantiellä.

-- Kuulkaapa, mies, te tekisitte paremmin, jos sanoisitte, mistä minun
tulee hakea tovereitani, sillä ilvehtimistä en suvaitse.

-- Ja herra tekisi paremmin, jos tähän aikaan päivästä nukkuisi
sängyssään kuin että jänisten jäljessä juoksee.

-- En pyydä neuvoja, -- vastasi Bertelsköld hieman ylpeästi -- vaan
toivon, että opastatte minut pois tästä kirotusta metsästä. Voitte
ansaita hyvän päiväpalkan.

-- Mahdollista kyllä, herra, mutta minä en siitä välitä, -- vastasi
mies välinpitämättömästi. -- Opastaa teitä en voi; minulla on
urakkatyöni ja honkien pitää olla maantiellä ennen iltaa. Mutta hyvän
neuvon saatan teille antaa, ja jos ette ole kovin kopea uskoaksenne
mastonhakkaajaa, niin kuunnelkaa tuota tuolta kaukaa kuuluvaa ääntä.
Ettekö kuule mitään?

-- Luulen kuulevani suhinaa, niinkuin paarma surisisi ikkunaa vasten.

-- Se on iso paarma se, ja jos olisitte sitä muutamaa penikulmaa
lähempänä, niin ehkäpä ymmärtäisitte paremmin sen aamuvirren. Ettekö
koskaan ole kuullut Pohjanlahden koirain haukkua nalkuttavan kallioita
vasten?

-- Luuletteko sitä meren kohinaksi?

-- Luulenpa kuin luulenkin. Auttakaa nyt itse itseänne. Jos sumulta
ette näkisi aurinkoa, niin kuunnelkaa koirain haukuntaa: tuolla on
teillä länsi, ja sitten saatatte laskea oman kompassinne mukaan. Kahden
tunnin päästä alkaa lounaistuuli puhaltaa; silloin katoaa sumu, mutta
samalla kompassikin; aamupuolella kämpii aurinko nahkasiinsa, ja me
saamme kuulla Ukon käyvän. Hyvästi, hyvä herra; jos suotte isänne
pojalle hyvää, niin älkää kengänpohjianne säästäkö. Toivotan teille
onnea matkalle.

-- Ettekö tahdo ansaita kymmentä plootua?

-- Mastoni maksaa viisikymmentä. Jumala olkoon kanssanne.

Ja näin sanottuaan oli mieskin kadonnut samalle suunnalle, minne
vast'ikään tyttö. Bertelsköldin teki kovasti mieli lähteä ajamaan takaa
tuota hävytöntä ja pakottaa hänet oppaakseen, mutta hän oli äsken
nähnyt, kuinka semmoiset hakemiset menestyvät. Hänen asemansa oli
hänestä enemmän naurettava kuin vaarallinen, ja ajatellessaan niitä
paljon vaarallisempia öitä, jotka hän oli viettänyt etuvartijana
Unkarin metsissä, päätti hän tyynesti istuutua ja odottaa usvan
hälvenemistä.

Sallimus näkyi kuitenkin määränneen, ettei Kaarle Viktor Bertelsköld,
kunink. majesteetin linnoitusväen luutnantti, tänä yönä saisi nauttia
edes neljännestunnin lepoa, sillä kauan ei kestänyt, ennenkuin kimakka
vihellys vingahti metsästä. Tällä kertaa se oli Istvan, ja jos joku
vielä olisi sitä epäillyt, ilmaisi Bogatirin vilkas hirnunta, että se
oli kuullut tuon hyvin tunnetun merkin. Bertelsköld vastasi
unkarilaisten tavallisella sotahuudolla, eikä kestänyt kauan, ennenkuin
hänen uskollinen palvelijansa astui esille aivan toiselta suunnalta
kuin minne oli lähtenyt.

Istvan kertoi nyt kerrottavansa. Hän oli ajanut karkulaistaan liki
tunnin ajan; mutta tuo viekas poika oli osannut käyttää edukseen
seuduntuntemustaan niin hyvin, että alinomaa jokin este oli ollut ajoa
keskeyttämässä: milloin räme, milloin pensaikko, milloin jokin noita
huoneenkokoisia vierinkiviä, joita on siellä täällä pitkin koko
Pohjanmaan rannikkoa. Tämmöisen ison kivikummun taa oli Jaakko
kadonnut, ja kun Istvan itsepintaisesti yhä vieläkin etsi häntä, oli
hän "nähnyt väkeä vuoressa".

Tämän hän sanoi niin vakavin naamoin, että se nosti hymyn hänen
heikkouskoisen herransa huulille. -- Kai menit sisään heidän luoksensa
ja pyysit heitä sinulle tietä neuvomaan? -- kysyi Bertelsköld.

-- Minäkö menisin vuoreen! toisti Istvan teeskentelemättömällä
hämmästyksellä. -- Minä menen minne teidän armonne käskee, kunhan
siellä vain teräs pystyy nahkaan eivätkä kuulat maalistaan kilpisty;
mutta minä olen ihminen, teidän armonne, enkä tahdo olla missään
tekemisissä sen kanssa, mitä näin. Minä ymmärsin, etteivät kaikki asiat
ole oikeinpäin täällä metsässä ja laputin pois niin pian kuin pääsin
hakemaan teidän armoanne; mutta siitä olen varma, että tuo ilkeä sumu
on vartavasten meitä varten lähetetty, ja niin olen juossut kehässä
kuin jänis, kun koirat ovat sen kinterillä.

-- Sinä olet narri. Olen kuullut sanottavan, että täällä vielä on
paljon lymypaikkoja metsissä Isonvihan ajoilta, jolloin ihmiset
piiloutuivat maakuoppiin ja vuorenkoloihin välttääkseen vihollista.
Kuka tietää, emmekö juuri siitä kolosta löydä sitä miestä, jota
etsimme.

Istvanin huomio oli kuitenkin toisaalle kiintynyt. Hän paneutui alas,
korva maata vasten, makasi siinä minuutin ajan yhdessä kohti henkeänsä
pidättäen ja kysyi sitten yht'äkkiä: -- Onko teidän armonne päästänyt
hevoset irti?

-- Minä kytkin ne tähän lähelle, eivätkä ne ole voineet kiskoutua irti,
sillä minä kuulin Bogatirin hirnuvan samalla paikalla, jonne olin sen
jättänyt.

Istvan kuunteli taas. -- Ne ovat irti, ne ovat kappaleen matkan päässä
täältä itään päin -- ne etenevät -- nyt seisahtuvat -- nyt taas astuvat
-- verkalleen -- ne astuvat pölkkyjen ja kuivain oksien päälle --
niiden askelet ovat raskaammat ja tasaisemmat kuin hevosten, jotka ovat
karkuteillä... Teidän armonne! Hevosemme on varastettu; noin astuvat
vain hevoset, joilla on ratsastajat selässään.

-- Tule, -- sanoi Bertelsköld, joka hyvin kyllä tiesi Istvanin
lapsuudesta asti kasvaneen vaaroissa ja aarniometsissä, missä aistit
terovat tavallista paljon tarkemmiksi; -- kohta näemme, oletko arvannut
oikein ja silloin alkaa ajo, jonka rinnalla tähänastinen on ollut
lapsenleikkiä.



9. UTUKUNINGATTAREN SUKKANAUHA.


Pian olivat nämä Vähäkyrön metsien kuljeksijat sillä paikalla, mihin
olivat hevosensa kytkeneet, ja heti huomattiin, että Istvanin tarkka
kuulo ei ollut häntä pettänyt. Paikka oli tyhjä, pehmeässä sammalessa
näkyi vereksiä jälkiä, ja hevoset olivat poissa. Mahdotonta oli, että
ne olisivat pudistaneet päitsensä pois tai repineet itsensä irti. Ei
edes niiden puiden kuorissa, joihin hevoset olivat olleet sidotut,
näkynyt pienintäkään sellaiseen viittaavaa merkkiä.

Istvan oli suunniltaan. Hän heittäytyi maahan, ryömi nelinkontin ja
nuuski jälkiä kuin metsäkoira; hän päristeli harmista. -- Kas tässä! --
kiljaisi hän; -- Bogatir on karannut pystyyn. Eivät olekaan noin vain
päässeet sen selkään eivätkä varmaankaan pysyisi satulassa, ellei tuo
lemmon metsä olisi näin tiheä.

-- Seis! He ovat jotakin pudottaneet! -- huudahti Bertelsköld,
kumartuen alas ja ottaen lähimmästä katajapensaasta kiiltävän esineen.
Se oli pieni ja sievä silkkinen sukkanauha hopeasolkineen, joka kiilsi
kuin jalokivi katajapensaan kastehelmien keskessä.

Istvan katseli kapinetta mielestään hyvinkin oikeutetulla kauhulla. --
Johan ma sen sanoin! -- riemuitsi hän. -- Kyllä tunnen _sen_ ja kyllä
tiedän, mitä se merkitsee. Juuri noin löysin sen kerran Bukovinan
vuorilla Zablatovin ja Kolomean välillä. Se tapahtui yöllä, kirkkaassa
kuutamossa mutta oli vähän sumua joen rannalla; me kuulimme uskottomain
hevosten hirnuvan laaksossa. Minusta olisi voinut tulla mahtava pasha,
mutta enpä onneani ymmärtänyt, nakkasin pahuksen Prutiin! Päivän
koittaessa oli vihollinen kimpussamme, ja me saimme selkäämme. Miksi
olin tyhmä?

-- Niin vaarallinen ei toki mokoma nauhanpala liene, -- vastasi
Bertelsköld naurahtaen. -- Minusta se on ihmeesti tytön sukkanauhan
näköinen.

-- Näköinenkö? Niin, herra, se on vaikka minkä näköinen, milloin tuon
milloin tämän. Se, joka sen on pudottanut, voi niinikään olla milloin
yhden milloin toisen näköinen, välistä kannon, välistä kiven, välistä
akan, välistä tytön. Kaikki riippuu siitä, mikä aika päivästä on ja
millä tuulella on _se_, joka sumussa liehuu.

-- Minkätähden viskaisin minä luotani sen, jonka avulla ehkä voin saada
varkaat ilmi?

-- Sen sanon teidän armollenne, että olin tyhmä kuin bosnialainen, kun
viskasin sen pois; mutta sen huomasin vasta jäljestäpäin. Minun olisi
pitänyt kätkeä se takkini alle, niin olisin tullut haavoittumattomaksi;
ja se, joka oli sen pudottanut, olisi ollut pakotettu tulemaan luokseni
ja pyytämään sitä takaisin. Silloin olisin saattanut ehtoni sanella,
teidän armonne, vaikka olisin kruunua pyytänyt. Ja silloin olisi _se_,
joka sumussa liehui, antanut minulle mitä olisin pyytänyt. Pankaa se
talteen, herra, mutta pankaa tuohta sen ympärille, taikka pankaa se
kahden litteän kiven väliin liivintaskuunne; se ehkä polttaa tuohen
läpi.

-- Narri olet; suurin ihme tässä on se tyttö, joka... Mutta sillaikaa,
kun kuuntelen taikauskoisia tarinoitasi, päästämme me varkaat menemään.

-- Sandecin vuoren nimessä, niinpä on kuin herra sanoo. Seuratkaa
minua, jos voitte, ja jos taas tulemme tasaiselle maalle, niin näytän
minä niille veitikoille, kuka käski.

Näin sanottuaan paneutui Istvan taas korva maata vasten, ja päästyään
selville suunnasta, jonne heidän oli lähdettävä saavuttaakseen varkaat,
alkoi hän, enemmän ryömien kuin juosten pensaiden ja puunrunkojen
välitse tunkeutua eteenpäin niin nopeasti, että hänen herrallaan,
vaikka oli melkoista nuorempi, oli täysi työ häntä seuratessa.
Ihmeellistä oli nähdä, millä oveluudella unkarilainen innoissaan otti
selkoa jokaisesta merkistä, mikä osoitti hevosten jälkiä tässä
erämaassa. Milloin oli siinä mätästä tallattu, milloin oksa taitettu,
milloin näkyi kavion jälki kaatuneessa, lahoavassa puunrungossa;
milloin taas näyttivät jäljet katoavan kivikkoon, ja silloin ilmaisi
hänelle tien jokin paikka, josta sammal oli irtautunut tai jokin
kumolleen kääntynyt pieni kivi, jonka märkä puoli oli ylöspäin.
Bertelsköld luuli huomaavansa, että he nyt kulkivat itään päin ja
melkein suorassa kulmassa sitä suuntaa vastaan, jota he olivat metsään
tulleet; mutta sitten tuntui hänestä taas niinkuin hän olisi nähnyt sen
ja sen väärän männyn, sen ja sen sammaltuneen vierinkiven jo edellisenä
iltana. Tästä hän päätti, että heidän petollinen Vähäkyrön pappilasta
saamansa opas tahallaan oli vienyt heidät mutkaista kaartotietä
metsään, estääkseen heidät omin päin osaamasta takaisin.

Tässä luulossaan vahvistui hän vielä enemmän, kun he kovin vaivalloisen
matkan perästä ja ennenkuin osasivat toivoakaan, näkivät metsän
harvenevan ja taas lähenivät viljeltyjä seutuja. Aamuruskosta päättäen
saattoi kello olla ehkä 2, mutta sumu, joka sakeana peitti märkiä
niittyjä, esti näkemästä edemmä kuin viidenkymmenen askelen päähän. He
tulivat aidan luo: toisella puolen sitä oli vastakuokittu kytömaa.
Täällä ei ollut mitään hyötyä korvan panemisesta maata vasten:
kaukaisten äänten kumu katosi kokonaan tuohon pehmeään mutaiseen
savimultaan. Heidän täytyi juosta pitkin ojapientaria ja niin he
tulivat vähäiselle tielle. Kun he muutamia minuutteja olivat sitä
seuranneet näkivät he pienoisen talon sumussa.

-- Seis! -- huusi Bertelsköld, ihan väsyksissään ja kiukuissaan. --
Koputa ovea, koira, ja levähtäkäämme tunnin aika; en kestä kauempaa.
Olen marssinut yökausia Unkarin aroilla, ja minulla on ollut yhtä hyvä
pohjanahka jalkaini alla kuin sinullakin, mutta hiisi sinua kauemmin
seuratkoon. Mars, mies, mitä siinä ällistelet?

-- Arvelen, että tämän kummun alla on vuori, -- vastasi palvelija, eikä
ollut kuulevinaankaan herransa käskyä. Sen sijaan kävi hän sormin
raapimaan multaa mäenrinteeltä aidan vierestä, ja heti sen jälkeen
kumartui hän taas maahan kuuntelemaan. -- Siinä ne nyt taas ovat! --
huusi hän. -- He ovat neljännespenikulman päässä täältä. Nyt saamme
nähdä, ymmärtääkö Bogatir isäinsä kieltä!

Sen sanottuaan lähti Istvan juoksemaan mäkeä ylös niin keveästi kuin ei
olisi koko yönä askeltakaan astunut. Mäelle tultuaan hän kiipesi siellä
kasvavaan haapaan ja päästi suustaan yhden noita kimakoita vihellyksiä,
joilla hän osasi viiltää ilmaa kuin naskalilla. Vaikka aamu oli
sumuinen, lienee tämä vihellys kuulunut hyvinkin kauas, kun ääntä
kantoi vieno tuuli, joka jo alkoi tuntua kukkulalla ja puhalsi
koillista kohti sinnepäin, minne Istvan kääntyi.

Parin minuutin ajan oli kaikki hiljaa hänen ympärillään; kuului vain
pienen, kivien välitse mäen rinteellä puikkelehtivan keväisen puron
solina. Istvan vihelsi toisen kerran, kolmannen kerran. Ei ääntäkään
vastaukseksi.

Mutta kolmannen merkin annettuaan laskeutui hän puusta alas, asettui
kuuntelevaan asentoonsa ja ilmoitti vilkkain elein, että hän kuuli
Bogatirin kavioiden lähenevän. Kohta huomasi Bertelsköldkin niin
olevan. Ennenkuin vielä usvan läpi voi mitään erottaa, kuuli hän
uskollisen ratsunsa lähenevän tuota lyhyttä tunnettua laukkaa, joka oli
saattanut ratsastajatytön Korsholman luona niin suureen pulaan. Ja
muutamien minuuttien kuluttua laukkasikin Bogatir, merkinantoa
totellen, noiden eläinten ihmeellisellä vaistolla suoraan halki sumun
kaitaista kyläntietä pitkin.

Mutta se ei tullut yksin. Matkamiesten suureksi huviksi ja ihmeeksi
näkyi sen selässä sekä surkuteltava että naurettava olento, joka kaikin
voimin piti hevosen harjasta kiinni, samalla kun paljaat jalat, jotka
olivat liian lyhyet jalustimiin ulottuakseen, pomppivat kuin
rummunpalikat kahden puolen satulaa. Ja kuka oli tuo ratsastaja parka?
Ei kukaan muu kuin Jaakko, tuo poikanulikka, tuo opas, jonka nyt
kummallinen sallimus toi vastoin hänen tahtoaan vastaamaan töistään
niiden edessä, jotka hänen koirankuriensa tähden olivat saaneet kaiken
yötä metsässä harhailla. Hänen rangaistuksensa oli täydellinen, kun
Bogatir, joka oli hyvin harjoitettu kaikenlaisiin sotatemppuihin,
miltei täydestä laukasta äkkiä pysähtyi herransa eteen sillä
seurauksella, että onneton ratsastaja silmänräpäyksessä suistui hevosen
kaulan yli päistikkaa maahan.

Tämä oli kuitenkin Jaakolle sangen onnellinen sattuma, sillä se säästi
tämän toivehikkaan nuorukaisen muuten varmaankin välttämättömästä
selkäsaunasta. Sen sijaan saivat hänen tuomarinsa nyt auttaa hänet
jaloilleen jälleen ja tutkia, oliko hän vahingoittunut pudotessaan.
Onneksi hän oli lentänyt aivan pehmeään, tien vieressä olevaan
savirapakkoon ja nousi siitä, joskaan ei aivan siistin näköisenä, niin
kuitenkin ehyenä kuin savikukko.

Jaakko paran vastoinkäymiset eivät kuitenkaan vielä olleet lopussa.
Sillaikaa, kun Istvan sysäsi hänet ylenkatseellisesti syrjään ja meni
hevosta taputtelemaan sillä hellyydellä, jota tämmöisissä
tilaisuuksissa osoitetaan kauan kaivatulle ja taas tavatulle ystävälle,
ryhtyi hänen herransa pitämään sitä tutkimusta, johon asianhaarat
antoivat aihetta. Mutta tuota pientä veitikkaa ei ollutkaan niin helppo
tutkia. Niin pian kuin hän vähän oli hengähtänyt ja näki olevansa
pinteissä, alkoi hän ulvoa taidolla semmoisella, että sudenpenikkakin
olisi saattanut häneltä sitä kadehtia. Mahdotonta oli saada häneltä
ainoatakaan ymmärrettävää sanaa.

-- Istvan, -- sanoi Bertelsköld vakavaksi tekeytyen, -- mene ja
palmikoi luja vitsa tuosta koivusta!

Ulvonta kävi nyt kahta rajummaksi, mutta kun se ei auttanut, näki
veitikka hyväksi ruveta rukoilemaan. Herrain pitäisi antaa hänelle
anteeksi, ei hän ollut hevosia ottanut, Lauri ne oli irroittanut ja
pakottanut hänet olemaan apunaan. Tyttö ei ollut uskaltanut istuutua
kimon selkään ja sai sentähden ratsastaa toisella hevosella, Laurin
taluttaessa sitä ohjista; sitten oli Lauri ottanut kimonkin, etteivät
herrat häntä saavuttaisi; ja niin oli Jaakon tehnyt mieli vähän
ratsastaa ja niin -- uhuu (tässä alkoi ulvonta, kun Jaakko ajatteli
sitä huvitusta, joka oli niin lyhyeen loppunut) -- niin he olivat
tulleet maantielle, kun kimoon yht'äkkiä oli sattunut noidannuoli, ja
se oli lähtenyt karkaamaan usvan läpi -- ja sitten -- uhuu (musiikki
alkoi taas, kunnes pieni vitsan näppäys teki tarpeellisen vaikutuksen).

-- Lauriko se oli, joka vast'ikään meni sudentarhan sivuitse? kysyi
kreivi. -- Poika sanoi niin olleen.

-- Kuka oli tyttö, joka häntä seurasi?

-- Tyttö? -- toisti veitikka tyhmäksi tekeytyen. -- Kai se oli hänen
oma tyttärensä.

-- Älä koetakaan koukutella! -- vastasi hänen jäykkä kurittajansa. --
Mitä tiedät tytöstä?

-- Uhuu -- ihmiset sanovat Laurin olevan hänen kumminsa -- nyyhkytti
poika.

-- Herra, -- kuiskasi Istvan, -- ei ole hyvä puhua semmoisista niin
kauan kuin sumu vielä peittää niityn.

-- Sinä parahiksi muistutat minua toisesta asiasta, -- jatkoi
Bertelsköld. -- En tahdo, että olen aivan hukkaan kahlannut näitä
kirottuja rämeitä. -- Mars, lurjus! -- jatkoi hän Jaakolle, -- opasta
meidät metsässä olevalle kiviröykkiölle, jossa miehet piilevät. Tällä
kertaa olen katsova, ettet vedä meitä nenästä.

Istvanin vastaväitteet olivat yhtä turhia kuin Jaakon musiikki, ja
kohta oli matkue taas liikkeellä metsään päin, Bertelsköld ratsain ja
hänen edellään tuo vastahakoinen poika, suitsittuna kuin vikuri varsa
vitsasköydellä, jonka toinen pää oli Istvanin kouran ympärille
käärittynä.



10. HIIDENKIUAS METSÄSSÄ.


Nouseva aamuaurinko ei ollut vielä ehtinyt tunkeutua sumun läpi, joka,
ollen tuulen suojassa peitti sisemmät osat Vähäkyrön metsää, kun
seikkailevat ratsastajat vastahakoisen oppaansa kanssa lähenivät erästä
isoa kiviröykkiötä, jonne oli tuskin neljännespenikulman matka isolta
maantieltä länteen päin. Maa oli peräti karua, rämeikköjen ja siellä
täällä olevien äärettömän suurien kivimöhkäleiden peittämää, niin että
tarvittiin sekä varovaisuutta että kärsivällisyyttä kulkiessa. Mutta
niin houkuttelevia olivat nämä vaivat tuon Korsholmassa vallinneen
yksitoikkoisen hiljaisuuden jälkeen, niin vilkkaasti heräsi peritty
seikkailijaluonne eloon nuoren aatelismiehen rinnassa, että tämä
yritys, joka sen hyödyttömyyteen katsoen jokaisesta toisesta olisi
voinut tuntua lapselliselta ja naurettavalta, sai hänet unohtamaan
nälän ja väsymyksen sen toivon rinnalla, että hän nyt pääsisi sen
salaisuuden perille, joka äsken oli niin kovasti säikäyttänyt hänen
rohkeata, mutta taikauskoista matkakumppaniaan. Omituisen viehättävää
oli hänestä kuljeksia näissä erämaissa, joissa hänen isänsä muinoin oli
taistellut hurjia sissitaisteluitaan ylivoimaista vihollista vastaan;
ja jos hän, tuon isän poika, ei voinutkaan maatansa puolustaa, niin voi
hänelle kenties olla jotakin hyötyä siitä, että oppi tuntemaan tätä
maata kaikessa sen köyhyydessä ja jylhyydessä, jommoisena se vielä joka
askelella esiintyi tuon suuren hävityksen jälkeen.

Nähtävästi tunsi Jaakko tien paremmin kuin oli tuntevinaan, sillä
muutamain pienten turhien pakoyritysten perästä opasti hän vaeltajat
kaitaiselle ajotielle; siinä oli vereksiä rattaiden jälkiä ja se vei
rämeiden ja kivien sivuitse mainitulle kiviröykkiölle, jonka Istvan
tunsi samaksi, mikä oli häntä niin kovasti pelästyttänyt. Se oli yksi
noita luonnon vankkoja varustuksia, joita tavataan siellä täällä
Pohjanmaan rannikoilla ja jotka ovat kuin suunnattoman suuria,
kaatuneiden hiisien haudoille ennen vedenpaisumusta rakennettuja
kiukaita. Tämä kumpu oli ainakin tuhat jalkaa ympärimitaten; pohjana
eli perustuksena oli isoja sammaltuneita ja syrjiltään kuluneita
kallionlohkareita, jotka jokin suunnaton voima on paiskannut
päällekkäin hurjaan epäjärjestykseen, mutta läjännyt ne varmaan
suuntaan, niinkuin jokin vastustamaton aalto olisi ne sinne huuhtonut.
Näiden möhkäleiden päällä oli pienempiä, mutta samanmuotoisia kiviä,
kaikki pyöreäkulmaisia, ja ylinnä näiden päällä oli yhä pienempiä
kiviä, niin että muutamat ylimmistä, jotka muodostivat röykkiön harjan
eli huipun, olivat tuskin kananmunaa isompia. Tuo röykkiö oli enemmän
harjun kuin pyramidin näköinen ja päättyi kaiken sekasotkuisen
epäjärjestyksensä ohessa miltei säännölliseen kupuun, joka oli melkein
kumotun kaukalon kaltainen.

Bertelsköld katseli huvikseen ja uteliaasti tätä luonnon suurenmoista
mullistusta, joka näytti erinomaisen hyvin sopivan hautakummuksi
kahdennelletoista Kaarlelle, kun Istvan, joka varsin vastenmielisesti
oli suostunut kulkemaan röykkiön ympäri, osoitti merkitsevästi erästä
kummallista kiveä, jonka piirteet sumussa muodostuivat mahdottoman
suureksi hevosenpääksi.

-- Tässäkö se oli? -- kysyi hänen herransa matalalla äänellä.

-- Tässä oli, -- vastasi palvelija ynseästi. -- Se, joka tässä
huoneessa asuu, on jättänyt hevosenpään jälkeensä sisään
ratsastaessaan.

Bertelsköld jätti nyt pojan ja hevosen Istvanin hoitoon ja lähti
yksinään nousemaan tuota kummallista kiveä kohti, joka oli melkein
puolivälissä röykkiön huipulle mentäessä. Vaellus oli lyhyt, mutta
vaivalloinen: milloin luiskahti hänen jalkansa niljakassa sammalikossa,
joka peitti näitä alkuaikain mullistusten jäännöksiä; milloin siirsi
hänen jalkansa jonkin kiven asemiltaan ja pani sen kumisten vierimään
alas ikäänkuin kellariholvin kattoa pitkin. Röykkiö oli läheltä katsoen
kadottanut säännöllisen muotonsa: kaikki näytti jylhältä ja sekavalta;
harmaat graniittimöhkäleet näyttivät sattumoisiltaan ja hullunkurisesti
päällekkäin ladotuilta. Ja se, mikä etäältä katsoen näytti
hevosenpäältä, ei ollutkaan muuta kuin iso muodoton kivi, joka riippui
röykkiön rinteessä ikäänkuin joka hetki siitä alas vyörähtääkseen.

Tämän kiven alla oli niin iso kolo, että mies mahtui siihen. Lähellä
oleva litteä paasi näkyi kerran olleen asetettuna tuon kolon suulle,
joka nyt oli auki. Röykkiö oli tähän muodostanut luonnollisen
luolan,[15] ja hädän ja vaaran aikoina se varmaankin oli ollut seudun
asukkaille oivallisena turvapaikkana, jota hätätilassa kävi
puolustaminen voimakastakin vihollista vastaan.

Mutta eivät liene ihmisolennot huviksensa etsineet turvaa tästä
aukinaisesta haudasta, joka ammotti äänettömänä ja pimeänä röykkiönä
tuhatvuotisten kallioiden alta. Bertelsköldistä tuntui niinkuin täällä
olisi jotakin, jolla oli syytä kammoa päivän valoa. Samassa, kun hän
kumartui alas, lemahti heikko savunhaju häntä vastaan; hän luuli
näkevänsä himmeätä tulenvaloa luolan pohjasta, ja heti sen jälkeen
huomasi hän tikapuut, jotka oli pystytetty luolan suuta vasten ja
selvästi osoittivat, ettei siinä asunutkaan henkiä, jotka eivät
suinkaan olisi tarvinneet semmoisia apuneuvoja ylös ja alas
kiivetäkseen.

Tutkittuansa niiden kahden pienen pistoolinsa sankkiruutia, joita hän
aina Unkarin sotaretkestä asti kantoi vyössään, päätti nuori
seikkailijamme laskeutua alas tikapuita ja tutkia luolaa. Varmuuden
vuoksi pudotti hän kolosta pienen kiven ja päätti sen synnyttämästä
äänestä, ettei luola ollut syvempi kuin että tikapuut otaksuttavasti
sen pohjaan ulottuivat.

Hän astui siis rohkeasti tikapuita alas, tuon tuostakin kuitenkin
varovasti tutkien kapuloiden kestävyyttä ja katsahtaen taakseen, koska
laskeutumisen piti käydä takaperin. Muutamia askelia astuttuaan hän oli
tullut kirkkaasta aamuvalosta hämärään, jota aukosta tuleva
päivänkajastus heikosti valaisi. Vielä moniaita askelia, ja tämä
hämäräkin katosi, jolloin täydellinen pimeys sai vallan, ja ylhäällä
oleva valoreikä näkyi pyöreänä valoisana pilkkuna luolan katosta.

Luettuansa alun kolmattakymmentä tikasta saapui kreivi luolan pohjaan,
jossa oli soraa ja liukkaita pikkukiviä. Kaikkein ensiksi kiintyi hänen
huomionsa puoleksi riutuneeseen valkeaan, joka paloi eräässä tämän
maanalaisen asuinpaikan nurkassa, levittäen himmeätä valoaan tummille
kivimöhkäleille, jotka olivat luolan seininä. Bertelsköld oli
säännöttömässä kellarintapaisessa holvissa, joka ei ollut isompi,
vaikkakin vähän korkeampi kuin tavallinen talonpoikaistupa.

Kallioiden välissä lirisi pieni vesisuoni, vaaran aikana korvaamaton
aarre tällaisessa lymypaikassa. Paitsi muutamia sammakoita, jotka
luiskahdellen oikoivat sääriään märillä kivillä, ei luolassa näkynyt
yhtään elävää olentoa, mutta kaikki osoitti, että siinä kuitenkin aivan
äskettäin oli asuttu. Tuli oli kenties noin tunnin verran palanut
kohentamatta; eräällä paadella näkyi aterian tähteitä; ja kahdella
muulla paadella, joita oli makuusijoina käytetty, oli lampaannahkoja
vuoteina.

Paitsi näitä esineitä oli luolassa vielä kaikenlaisia työaseita,
niinkuin valinkauhoja, alasimia, vasaroita, pihtejä, sulattimia,
valinmuotteja ja monenlaisten metallien jänteitä, joita näyttiin
käsiteltävän tässä maanalaisessa työpajassa. Bertelsköld oli nähnyt
maailmaa siksi paljon, ettei antautunut vielä hänen aikanaan yleisen
taikauskon valtaan, ja ymmärsi siis, että kaikilla näillä kapineilla
oli aivan luonnollinen, vaikkakin hänelle vielä epäselvä tehtävänsä.
Mutta hän oli kumminkin liian nuori voidakseen kokonaan irroittautua
tämän äänettömyyden ja haudantapaisen hämäryyden salaperäisestä
vaikutuksesta täällä 30 jalan syvyydessä, loitolla valosta ja elämästä
ja paikassa, jossa ei mikään inhimillinen voima voisi tulla hänen
avukseen, jos kalliot hänen päänsä päällä syöksyisivät yhteen. Vaikutus
oli niin voimakas, että Bertelsköld hetken aikaa luuli sammuvan valkean
valossa näkevänsä kääpiöiden ryömivän kallioseinän halkeamista esiin,
ja pienillä mustilla käsillään tavoittelevan vasaroita, jatkaakseen
työtänsä, jonka oli keskeyttänyt kutsumattoman vieraan tunkeutuminen
heidän maanalaiseen asuntoonsa.

Närkästyksissään tästä mielikuvituksensa tuottamasta harhaluulosta ja
pettyneenä toivossaan, kun ei löytänytkään niitä, joita etsi, päätti
nuori soturi jättää enemmät tutkimukset sikseen ja palata takaisin
valoisampaan maailmaan. Hän kävi siis etsimään tikapuita ja löysikin ne
hetken aikaa haparoituaan, sillä tämä osa luolaa oli käynyt
pimeämmäksi, kenties sentähden, että tuli oli sammumaisillaan.

Hän lähti nyt paluumatkalleen Ariadnen-lankaansa myöten, nousten
tikkaalta toiselle, mutta pimeyttä kesti yhä. Olisihan hänen jo pitänyt
nähdä tuo päänsä päällä oleva pyöreä valoaukko. Mutta sitä ei näkynyt.
Hän kapusi kärsimättömästi edelleen, ja tikapuut tuntuivat hänestä nyt
kahta vertaa pitemmiltä, kun hän äkkiä satutti päänsä johonkin kovaan
esineeseen. Hän hapuili käsin pimeydessä ja tunsi tulleensa tikapuiden
yläpäähän, mutta aukko oli kadonnut, ja sen sijaan oli sen suulla nyt
raskas paasi, joka tietysti oli sama, mikä hänen alas astuessaan oli
aukon vieressä. Tahallaan taikka tahtomattaan oli joku sulkenut häneltä
paluutien, ja hän oli vankina tuossa kamalassa, pimeässä ja autiossa
vuoren luolassa.



11. VAASAN SATAMASSA.


Käyttäen hyväksemme samaa säälimätöntä oikeutta jolla oikukas kohtalo
joskus jättää kuolevaiset epätietoisuuden tuskien kidutettaviksi,
täytyy meidän nyt vähäksi aikaa jättää nuori luutnantti vankilaansa ja
siirtyä takaisin Vaasaan, jossa rikas ja mahtava valtiopäivämies Lauri
Larsson vihdoinkin oli lähdössä aiotulle matkalleen Tukholmaan ja
valtiopäiville.

Oli lauantaiaamu ja juuri sama aamu, jolloin kreivi Bertelsköld ja
hänen ratsupalvelijansa muutamia tunteja aikaisemmin harhailivat
Vähäkyrön metsien sumussa. Erinäiset esteet olivat viivyttäneet
Larssonin lähtöä. Jokin muodollisuus oli laiminlyöty maaherran passia
hankittaessa, ja valtiopäivämiehen valtakirja oli ollut vailla
tarpeellisia allekirjoituksia. Tullikamari ei ollut antanut laivan
asiakirjoja, ja viskaali Spolin oli edellisenä päivänä panettanut kaksi
sen matruusia katurauhan rikkomisesta putkaan. Lyhyesti sanoen, köydet
olivat epäkunnossa, niinkuin merimiehet sanovat, ja kenties oli jotakin
vikaa Larssonin omassa päätöksessäkin, sillä ensiksi määrätty
lähtöpäivä oli perjantai, ja tämän katsoi moni jo yksinään riittäväksi.
Kukapa tahtoi ja kukapa voi suurimmatta pakotta lähteä perjantaina
matkalle? Se olisi sen ajan yleisen uskon mukaan ollut samaa kuin
sokeasti antautua alttiiksi kaikkien pahaenteisten tähtien
vaikutuksille.

Miten paljon Larsson itse näki hyväksi kuunnella ystäväinsä ja
sukulaistensa puhetta perjantain onnettomasta merkityksestä, siitä ei
ole mitään tietoja saatu, mutta varmaa on, että hän viisaan liikemiehen
tavoin käytti viivytystä edukseen. Kaiken yötä lisättiin aluksen lastia
paikkakunnan tavallisilla Tukholmaan vietävillä tavaroilla, etupäässä
jyvillä, sitten voilla, lihalla ja suolakalalla, mutta myös tervalla ja
piellä, joita kiireessä ei oltu ennätetty ennemmin laivaan panna. Vanha
kirjanpitäjä, joka itse oli paikalla lastausta valvomassa, vietti
unettoman yön satamassa, jotavastoin hänen esimiehensä lepäsi muutamia
tunteja; mutta kun tämä vanha uskollinen palvelija oli valvonut
edellisenkin yön, kävivät hänen silmäluomensa vähitellen raskaiksi, ja
viimein putosivat verhot kokonaan alas hänen silmäinsä eteen, hänen
istuessaan laiturilla muistikirjaan merkitsemässä laivaan tuotuja
tavaroita.

Hänen virka-intonsa näin vasten tahtoaan väsähtäessä tapahtui, että
sillalle tuotiin kuormallinen pieniä nassakoita, jotka ulkomuodoltaan
olivat pikeä sisältävien puolinelikkojen kaltaisia, joita toisinaan
käytettiin lastin telkeeksi. Ne olisivat nyt olleet kirjaan pantavat.
Mutta kun kirjanpitäjä nukkui, annettiin hänen nukkua, ja tavara
vietiin laivaan ja otettiin vastaan kirjaan panematta.

Sillaikaa kohosi aurinko yhä ylemmä, paistaen suoraan kirjanpitäjä
Grenmanin kasvoihin, niin että hän heräsi juuri parahiksi vastaan
ottaakseen esimiehensä, joka saapui perheensä seuraamana satamaan klo 9
ja 10 välillä aamupäivällä. Passi ja asiakirjat olivat vihdoin viimein
kunnossa, matruusit vapaina arestista, tuuli myötäinen, ja ankkuri
aiottiin heti kohta nostaa. Sukulaiset tulivat laivaan sanomaan
viimeisiä jäähyväisiä, ja kun osa porvaristoa oli osoittanut
valtiopäivämiehelleen sen kunnian, että saattoivat häntä satamaan
toivottaakseen hänelle onnellista matkaa, tarjottiin sen johdosta
etevämmille vieraille ranskanviiniä ja miehistölle paloviinaa.

Larssonin vävy, raatimies Blom, piti apelleen puheen: hän sanoi häntä
maan kaunistukseksi ja tuleentuneeksi tähkäksi (jonka kuultuaan nahkuri
Vidlund kuiskasi viereisensä korvaan, että Blom vain odotti riiheen
päästäkseen) ja arveli hänen nauttiessaan kuninkaallisen majesteetin
armoa ja valtakunnan herrain suosiota sekä valvovan porvariston
etuoikeuksia, että myöskin niin laittavan, että Vaasan kaupunki saisi
tapulikaupungin oikeudet, ja saisi ne yksinään Pohjanmaalla...

Mutta tässä keskeytti Larsson kärsimättömästi innokkaan vävynsä puheen
selittäen, että hän piti kuninkaallista majesteettia kaikessa
velvollisessa kunniassa, mutta mitä valtakunnan herroihin tuli, niin
hän oli vapaan valtakunnan vapaa mies eikä tietänyt muista herroista
kuin kuninkaasta ja laista. Ja kun tuuli alkoi kiihtyä, tahtoi hän nyt
kiittää ystäviään kunniasta, jonka he olivat hänelle osoittaneet ja
sanoa heille sydämelliset jäähyväiset.

Tätä vastaan ei ollut kenelläkään mitään muistuttamista, ja vaikka nämä
hyvät ystävät vielä olisivatkin halunneet kurkistaa puoliankkurin
pohjaan, salasivat he pettyneet toiveensa remahtaen kaikuvaan
hurraahuutoon, johon koko miehistö yhtyi.

-- Kiitos ja kunnia! -- vastasi laivan isäntä. -- Ja nyt, pojat --
kaikki selväksi!

-- Hurraa patruuna Larssonille! -- kaikui vielä kerran huuto raittiissa
aamuilmassa.

-- Hauska nähdä herrat kaikki näin iloisina! -- virkkoi samassa hyvin
tunnettu, vähän nenään honottava ääni, ja laitaportin kautta astui
laivaan eräs pienoinen, laiha ja vaaleatukkainen olento, joka ei ollut
kukaan muu kuin itse viskaali Spolin.

-- Nostakaa ankkuri! huusi Larsson käskevästi, ja laivuri uudisti
käskyn.

-- Anteeksi, -- jatkoi viskaali hyvin kohteliaasti, mutta
äänenpainolla, josta jo edeltäpäin kuului huonosti salattua
vahingoniloa -- anteeksi, herra patruuna; mutta ennenkuin laiva lähtee
merelle, on minulla käsky toimittaa tarkastus.

-- Mitä se merkitsee? -- karjaisi Larsson kiivaasti. -- Minulla on
selvät paperit tullikamarista...

-- Se on mahdollista, -- jatkoi viskaali olkapäitänsä kohauttaen; --
mutta minulla on selvät määräykset. -- Ja samassa hän veti esiin
maaherranvirastolta saamansa kirjallisen käskyn, että "sattuneista
syistä" tarkastus oli pidettävä Ester-nimisessä laivassa, ennenkuin sen
oli lupa satamasta lähteä.

-- Niinpä näkyy olevan, -- vastasi Larsson ylenkatseellisesti,
papereita silmäiltyään. -- Laivuri Märssi! -- antakaa viskaalin
tarkastaa, mitä hän tahtoo, mutta tehkää se joutuin ja katsokaa, ettei
mitään turmella. Jos hän särkee yhden ainoankaan uurteen tahi rikkoo
yhden ainoankaan kannen, niin ottakaa todistajat, se tulee aikanaan
velottavaksi.

-- Älkää huoliko todistajista, ne on minulla itselläni, -- vastasi
viskaali vähän ivallisesti, viitaten erään tullipäällysmiehen ja erään
kaupunginpalvelijan mukaansa tälle odottamattomalle, tullilaitoksen
pyhitettyyn alaan kuuluvalle tarkastusmatkalle. Ja kun hän,
nähtävästikin vain näön vuoksi, oli pikapäin kurkistanut muutamain
pressujen alle ja vilahdukselta katsahtanut kajuuttaan, riensi hän
rohkeasti alas ruumaan, jossa hänen vaaniva silmänsä heti kohta keksi
yhden noista pienistä nassakoista, jotka oli viety laivaan sillaikaa,
kun kirjanpitäjä Grenman veteli viattomuuden unta laivasillalla.

-- Lyö auki tuo nassakka! -- komensi hän mahtavasti hämmästyneitä
apulaisiaan.

-- Mutta pikeähän siinä vain on, rohkeni tullivirkamies nöyrästi
muistuttaa, vähän närkästyneenä loukatun arvonsa puolesta.

-- Lyö nassakka auki! -- kuului lyhyt komento.

Viskaalia toteltiin, ja tuskin oli kantta kirveellä longistettu, kun
nassakasta vierähti kokonainen röykkiö kirkkaita ja uusia hopeariksejä.

Tullimies ja kaupunginpalvelija ällistyivät. Laivuri ja matruusit,
jotka uteliaina katselivat toimitusta, ällistyivät yhtä paljon. Kuin
kulovalkea levisi laivassa tieto siitä, että Larsson kuljettaa hopeata
Tukholmaan ja on pistänyt kalleimman nassakkansa telkeeksi tervan ja
pien väliin.

Enin kaikista hämmästyi kuitenkin rikas kauppias itse tämän
odottamattoman löydön johdosta. Hänen ensimmäinen tuikea silmäyksensä
sattui vävyyn, raatimies Blomiin, joka usein oli yrittänyt vetää
arvoisaa appeaan nenästä kaikenlaisilla salaisilla keinotteluilla.
Mutta hyvin arvoisan raatimiehen kasvot osoittivat niin vilpitöntä
hämmästystä, että pikemmin voi luulla hänen epäilevän appeaan siitä,
että tämä ehkä näin viekkaasti koetti riistää häneltä hänen tulevaa
perintöään. Laivan ruumassa syntyi hetkeksi paljon merkitsevä
äänettömyys.

-- Nämä rahat eivät ole minun, eikä minulla ole niistä vähintäkään
tietoa, -- ärjäisi Larsson viimein närkästyksellä, jota ei huolinut
salata.

-- Se on hyvin mahdollista, että niin on, -- vastasi viskaali
sävyisästi. -- Mutta patruuna suokoon anteeksi, että minä asiain näin
ollen toistaiseksi olen pakotettu kieltämään laivan lähtemästä.

Larssonin kärsivällisyys loppui. -- Ja millä oikeudella, -- huudahti
hän, -- rohkenette te estää valtiopäivämiestä määräpaikkaansa
saapumasta? Missä se on kirjoitettuna, että laiva kielletään lähtemästä
sentähden, että se vie hopeata paikasta toiseen valtakunnan rajain
sisäpuolella?

-- Hopeata? -- vastasi Spolin ivallisesti, pitäen yhtä noista uusista
rahoista isosta luukusta tulevaa valoa vasten.

-- Hopeata vieköön patruuna Larsson minne vain tahtoo valtakunnan
rajain sisäpuolella, mutta leimattujen tinakappaleiden kuljettaminen ei
luullakseni ole asetuksissa sallittua. Nämä rahat ovat kaikki _vääriä!_



12. ESTERIN HAVAINNOT.


Jos Ester-laiva olisi haljennut kahtia ja yht'äkkiä alkanut upota,
olisi se tuskin synnyttänyt suurempaa hämmästystä kuin tuo ainoa pieni
sana _väärä raha_. Kun Kaarle XII:n raskaita kupariplootuja ja Görtzin
rahamerkkejä vielä jotenkin yleisesti oli liikkeessä, oli hopearaha
sitävastoin harvinaista ja sitä katseltiin jonkinlaisella
kunnioituksella. Joskus oli tätä rahalajia koetettu törkeästi
jäljitellä, ja saksalaisten tinanvalajain oli onnistunut salaa tuoda
maahan jokunen määrä tätä petollista tavaraa. Mutta vaikkakaan
tällainen petos ei ollut aivan tuntematonta, oli kumminkin mitä
suurimmassa määrässä hämmästyttävää, että tuota väärää rahaa nyt
tavattiin näin tavattoman suuri määrä, ja että se sen lisäksi oli
tavattoman hyvästi mukailtua niin että tarvittiin vanhan nuuskijan
tarkka vainu sen oikean arvon ilmi saamiseksi. Se epäluuloinen murina,
joka oli ollut vastauksena viskaalin ensimmäiseen vaatimukseen, lakkasi
kuitenkin samassa, kun tämä innokas virkamies huolettomasti pudotti
rahan ruuman pohjaan, eikä mitään oikean hopean helähdystä
kuulunutkaan.

Liikemiehen semmoisen kuin Larssonin silmissä oli tuskin mitään maan
päällä inhoittavampaa kuin väärät rahat. Ensimmäisestä hämmästyksestä
toinnuttuaan selitti hän suoraan, että tämän asian alla piili jokin
ilkeä salahanke, ja että hän, ollen loukkaamaton valtiopäivämies, ei
siitä huolinut, vaan aikoi jatkaa matkaansa. Tähän viskaali Spolin
kohteliaasti muistutti, että se asia oli kokonaan patruunan omassa
vallassa ja että vain hänen laivansa Esterin tulisi tällä kertaa jättää
lähtönsä toistaiseksi.

Larsson vaati ankaraa tutkintoa, ja innokas viskaali vastasi, että se
kyllä tulisi pidettäväksi, mutta laillisessa järjestyksessä, oikeuden
edessä ja pöytäkirjaa pitäen. Vihastunut laivan isäntä rupesi siis itse
pitämään tutkintoa. Mutta se oli mahdotonta; hänen kirjurinsa oli
nukkunut, ja vain se saatiin selville, että tuntemattomat miehet olivat
tuoneet nassakat sillalle, jonka jälkeen ne muun tavaran kanssa oli
viety laivaan.

Nyt tutkittiin muutkin nassakat ja havaittiin, että ne aivan oikein
sisälsivät pikeä eivätkä rahaa. Ei tiedetty, mitä oli kaikesta tästä
ajateltava.

Laivassa oli kumminkin valtiopäivämiestä saattaneiden sukulaisten ja
ystäväin joukossa eräs hentoinen olento, joka tähän asti ääneti ja
kenenkään huomaamatta oli vilkkain silmin seurannut asiain menoa, ja se
oli Ester Larsson, kauppamiehen nuorin tytär. Hän luikahti nyt isänsä
luokse ja kuiskasi viskaaliin vilkaisten: -- Kysykääpä häneltä, mitenkä
hän heti kohta löysi sen nassakan, jossa rahat olivat.

Tytön huomautus oli paikallaan, ja isä, joka harvoin kysyi neuvoa
keneltäkään kuolevaiselta, näki nyt hyväksi seurata tyttärensä
kehoitusta.

-- Mitenkäkö? -- vastasi viskaali Spolin silminnähtävästi hämillään. --
Siten, että rahanassakka sattui olemaan päällimmäisenä.

Ester sysäsi, ikäänkuin sattumalta, pienellä jalallaan tuota
tyhjennettyä, nyt laivankannella olevaa nassakkaa ja huomautti kuin
sivumennen, että sen reunassa oli pykälä, jonkalaista ei ollut muissa
nassakoissa.

Viskaali selitti tämän sattumaksi, joka ei häneen kuulunut. Mutta hän
oli tullut tekemisiin kiusanhengen kanssa, joka ei niin hevillä
päästänytkään häntä käsistään.

-- Missä viskaali Spolin oli viime yönä kello 1:n ja 2:n välillä? --
kysäisi Ester nokkelasti, ja hänen ruskeat silmänsä vilkkuivat niin
oudosti, että hämmästynyt oikeudenpalvelija seisoi hetkisen aikaa
tyrmistyneenä ja äänetönnä. Vaivoin sai hän änkytetyksi, että hän oli
täällä syyttäjänä eikä syytettynä, ja ettei hän ollut velvollinen
tyhmiin kysymyksiin vastaamaan. Hän oli kaiken yötä nukkunut
levollisesti vuoteellaan.

-- Viskaali saattaa vastata kuitenkin, -- vastasi Ester yhtä
ilkamoisesti. -- Mutta jos viskaali nukkui, niin kenties ei vuode ollut
oikein hyvästi laitettu. Sanonko, missä viskaali nukkui?

-- Viekää pois tuo nenäkäs tyttöreppana ja väistykää, että saan korkean
kruunun puolesta panna ruuman sinettiin, kunnes asianmukainen tarkka
tutkimus toimitetaan -- jatkoi virkamies, tahtoen kaikin mokomin päästä
kiusanhengestään.

Mutta Ester kallistui ihan hänen korvaansa ja kuiskasi hiljaa: -- Älkää
kieltäkö, viskaali, että olitte kello 1:n aikana viime yönä
hiidenkiukaan luona Vähäkyrön metsässä.

Jos ukonnuoli olisi iskenyt pöytä- ja kannekirjain keskeen hänen
virkahuoneessaan, ei vaikutus olisi ollut ankarampi. Tuo tyrmistynyt
mies näkyi läsnäolevain hämmästyneistä kasvoista etsivän vahvistusta
johonkin kovin odottamattomaan huomioon, ja hänen puolustuksensa
rajoittui siihen, että hän heikosti jupisi: "Näytä toteen!"

Mutta eipä Ester päästänyt häntä käsistään. -- Antaako viskaali heti
kohta laivan purjehtia ja selittää kaikki väärinkäsitykseksi? --
kuiskasi hän taas, pannen painoa sanoihinsa.

Tuo onneton mies oli kuin kärpänen, joka iloisesti lennellessään on
tarttunut hämähäkinverkkoon. -- Siinä nyt on seuraus siitä, kun
vanhemmat eivät kurita lapsiaan! -- huudahti hän ja läheni samalla
laivan porttia, pitääkseen selkänsä vapaana.

-- Mitä sinä sanot, Ester? -- kysyi Larsson.

-- Minä sanon, että viskaali voi tavata vanhoja tuttuja, jos
välttämättömästi niin tahtoo, -- vastasi Ester, kenkänsä kannalla
pyörähtäen ja osoittaen erästä vanhanpuoleista miestä, joka istui
eräässä laivan kupeella olevassa veneessä, puettuna avaraan harmaaseen
takkiin, ja näkyi kuuluvan soutajain joukkoon. Viskaali Spolin vilkaisi
laivan laidan yli mieheen, ja siitä oli se merkillinen seuraus, että
hän heti kohta, jalka portailla, selitti koko suuren löytönsä
väärinkäsitykseksi. Päivänselvää oli, sanoi hän, että patruuna
Larssonilla ei ollut mitään tietoa tuosta luvattomasta yrityksestä,
eikä hän tahtoisi millään muotoa olla estämässä niin kunnianarvoisaa
miestä saapumasta asianomaiselle paikalleen valtakunnan säätyjen
kokoukseen. Hän, Spolin, olisi vastedes ottava mahdollisimman tarkan
selon tästä ikävästä asiasta eikä hänellä suinkaan olisi mitään sitä
vastaan, että laiva heti kohta lähtisi purjehtimaan, jonka tähden hän
ei myöskään tahtoisi läsnäolollaan tämän enemmän olla kenellekään
vaivaksi, vaan hän toivotti kaikille onnellista matkaa.

Näin sanottuaan hän laskeutui veneeseensä, useita kertoja taakseen
katsahtaen, ikäänkuin peläten saavansa tervasangon täyden niskaansa, ja
poistui pian venettään nopeasti soudattaen laivan kupeelta.

Oli kenties onneksi tälle uskolliselle virkamiehelle, ettei kukaan
lähtöpuuhissa joutanut kyselemään hänen virkaintonsa kummallisen
muutoksen syitä. Laivassa tuli kova kiire, vieraat astuivat alas
kannelta veneisiinsä, ja purjeita alettiin nostaa. Larsson sulki
tyttärensä syliinsä ja kuiskasi hänelle jotakin semmoista, että hän
toisi hänelle koreita vauvoja ja sokeriryynejä Tukholmasta palkinnoksi
hänen osoittamastaan älystä.

Luultavasti Ester tunsi noiden lupausten, jotka nyt kuuluivat hänestä
niin lapsellisilta, loukkaavan itseään, koska hän punastui ja kääntyi
pois. Isä katseli häntä: hänestä näytti niinkuin tytär olisi kasvanut
päätänsä pitemmäksi eilisestään. Hänen alahuulensa venähti ylähuulta
pitemmälle, niinkuin aina tapahtui, kun jokin tähdellinen päätös oli
tekeillä, ja vähän mietittyään kysyi hän äkkiä, halusiko Ester lähteä
hänen mukanaan Tukholmaan.

Pieni vallaton tyttö säpsähti, katseli isäänsä suurin silmin ja vastasi
heti kohta, että juuri sitä hän oli hartaimmin halunnut, vaikkei ollut
uskaltanut pyytää. -- Ja saanko minä nähdä kuninkaan? Entä linnan! Entä
ne kauniit upseerit, joilla on töyhtöjä hatussa! Ja saanko katsoa, kun
sota alkaa?

Ankaran isän kasvot rypistyivät, mutta pilvi haihtui pian. -- Minä
lupaan, että saat nähdä kuninkaan, -- vastasi hän, -- mutta siihen
sinun täytyykin tyytyä. Ymmärtäväinen tyttö ei huoli loistavista
hullutuksista. Muista, pikku hupakko, ettet pääse mukaan ainoastaan
huvitellaksesi, vaan myöskin oppiaksesi jotakin hyödyllistä, jota et
saa täällä kotona oppia. Minä panen sinut parhaaseen sikäläiseen
kouluun ja sinä saat oppia enemmän kuin moni neitikään, ja sinun tulee
tuottaa vanhalle isällesi kunniaa.

-- Minä saan nähdä kuninkaan! Minä saan nähdä kuninkaan! -- huudahti
Ester, joka tämän merkillisen uutisen tähden kokonaan unohti tuon hänen
mielestään hyvin mitättömän lisäyksen koulusta. Ja ihastuksissaan hän
täydensi heti kohta lauseensa: -- Minä saan nähdä Kaarle
kahdennentoista! Minä saan nähdä sodan!

-- Jumalan ja säätyjen avulla toivon, ettet tule sitä näkemään, --
sanoi isä hymyillen. Mutta jo on aika, että laittaudut valmiiksi,
lapseni. Veronika, katso, että tyttö heti joutuu valmiiksi; olemme jo
ilmankin tarpeettomasti viipyneet.

-- Mutta, isä hyvä, -- muistutti sisar, joka nyt vasta suureksi
hämmästyksekseen kuuli puhuttavan tästä odottamattomasta lähdöstä, --
Ester ei voi lähteä noin vain. Täytyyhän meidän toki lähettää kotiin
noutamaan paitoja ja sukkia, ja se musta juhlaleninki, ja ne uudet
kengät, ja matkahuntu, ja hillikka, ja kultaketjut, ja mahdotonta hänen
on lähteä ilman harmaata villahametta, ja sitten hän vielä tarvitsee
merellä viittansa; ja se uusi harso, jonka hän viime kesänä sai, ja
pitsikalvosimet, ja se pieni ompelulipas, ja Uusi Testamentti ja
virsikirja, ja käsipuuhka, ja helminauha ja...

-- Lakkaa toki jo rojujasi luettelemasta! Minkätähden et niitä ennen
ajatellut? Mutta ei lapsi saa vilustuakaan. Riennä siis kaupunkiin
noutamaan välttämättömimpiä, mutta koristeet jääkööt kotiin... Niin,
tuota, että kultaketjut voit ottaa, ja helminauhan ja sormuksen; lapsi
ei saa olla kuin kerjäläiskakara, ja se maksaa rahaa, jos kaikki
semmoiset ostetaan uudestaan. Ja kuules, Grenman, sinä menet Veronikan
kanssa ja lähetät puodista lapselle vähän rusinoita ja manteleja
evääksi. Pidä renkejä tarkasti silmällä, mies, äläkä nuku kynttilän
ääreen! Anna suomalaisille määrän perästä viinaa, etteivät käy
rajuiksi, ja pidä tupakkaa säästäen, Grenman, siinä on kylliksi, kun
saavat pari lehteä kaupantekijäisiksi, jos terva on sakeata ja tynnyrit
hyvästi täytettyjä. Mutta (ja tämä sanottiin kuiskaamalla) pidä Blomia
silmällä, ettei hän saa tarjota enemmän kuin me, ja jos jotakin siihen
suuntaan havaitset, niin älä sääli yhtä kappaa suoloja ja paria
savipiippua, pitääksesi talonpoikia hyvällä tuulella. Äläkä mittaa
kamlottia ja karttuunia tytöille enemmän kuin akoillekaan, sinä vanha
narri, äläkä laske poikia lakerilaatikolle. Maltahan -- me tarvitsemme
vähintään tuhannen neljäsataa tolttia lankkuja syksyksi; ei tee mitään,
jos Blom saa odottaa. Katso humalatarhaa, ja pitele tarkasti mausteita:
kahta luotia enempää ei saa inkivääriä kulua talon tarpeisiin viikossa.
Ja vielä yksi asia! Jos maaherra tahi hänen väkensä pyytävät puodista
jotakin velaksi, niin vastaa kohteliaasti, mutta varmasti, ettei siitä
voi olla puhettakaan. Minä tunnen ne kuningas-vainajan hallituksen
aikaiset suuret herrat; ne ovat niin kauan ottaneet maksutta sodassa,
että ovat unohtaneet maksaa rauhan aikana. Mutta jos se nuori mies
Bertelsköld joskus sattuu olemaan rahapulassa ja jos hän haluaa koettaa
meidän flanderinverkaamme tai maistaa espanjanviiniämme, niin saakoon
sen tehdä; hänellä on hyvät paperit ja voi maksaa kaksikymmentä
prosenttia luotostaan ja -- no niin, Jumala olkoon kanssasi, hyvä
Grenman! Jo on aika, että laittaut maihin.

Sillaikaa kun isä kuiskutti noita salaisia neuvoja uskotun apumiehensä
korvaan, oli Ester äkkiä käynyt miettivän näköiseksi. Hänen nähtiin
hyppäävän alas viimeiseen jäljelle jääneeseen veneeseen, joka laivan
kupeella odotti hänen sisartaan kaupunkiin, ja puhuvan innokkaasti ja
hiljaa saman miehen kanssa, jonka nähtyään viskaali oli niin äkkiä
muuttanut käytöksensä. Vanha soutaja pudisti useita kertoja
tyytymätönnä päätänsä, mutta näytti viimein myöntyvän johonkin hyvin
hartaaseen pyyntöön, ja hänen kuultiin mutisevan jotakin siitä, että
itsepintaisten lasten täytyy saada tahtonsa täytetyksi. Heidän puheensa
keskeytyi kumminkin Veronikan ja Grenmanin veneeseen astuessa, jonka
jälkeen vene kiireesti poistui laivan kupeelta, kun Ester oli taas sen
kannelle kiivennyt.



13. VÄHÄKYRÖN METSÄSEIKKAILUN LOPPU.


Mutta jo on aika palata vangin luo, jonka kohtalo kenties jo on alkanut
lukijaamme huolettaa, ja siirrymme sentähden taas takaisin Vähäkyrön
metsässä olevalle hiidenkiukaalle, jossa kreivi Kaarle Viktor
Bertelsköld niin odottamattaan huomasi olevansa vuorenkoloon
suljettuna.

Kuumaveriselle nuorelle miehelle, jonka maltti harvoin ulottui
pitemmälle kuin kädestä miekankahvaan, oli tämä vastentahtoinen
vangiksi joutuminen hyvää harjoitusta odottamisen taidossa. Ei
Bertelsköld kuitenkaan sitkeättä vastarinnatta vapaudestaan luopunut.
Saatuaan selville, ettei luolaan ollut kuin yksi ainoa aukko, johon hän
vain tikapuiden avulla voi päästä, rupesi hän alhaalta löytämällään
rautakangella vääntämään pois paatta, joka peitti aukon. Paaden
poistaminen ei tuntunut hänestä mahdottomalta: hän oli osaksi perinyt
isänsä tavattomat ruumiinvoimat, ja vaikka hänen asentonsa olikin ylen
hankala, väistyi paasi kumminkin vähitellen, niin että päivänvaloa
pilkotti aukosta sisään. Uudistettujen yritysten jälkeen hän voi jo
pujottaa käsivartensa rakoon. Hänen malttamattomuutensa kasvoi; hän
longisti paatta kaikin voimin. Mutta tätä ponnistusta ei hänen
jalkanojansa kestänyt; tikapuut katkesivat hänen allaan, ja hän suistui
pirstaleiden kanssa alas luolaan.

Onneksi ei tässä keikauksessa kuitenkaan käynyt niin pahasti kuin olisi
voinut luulla. Iloissaan siitä, että toki kädet ja jalat olivat vielä
eheinä, nousi nuori sotilas taas seisoalleen ja alkoi tutkia
tilannetta. Ei ollut enää mitään toivoa päästä omin voimin luolan
suulle, ja siintävä valojuova hänen päänsä päällä näytti vain ilkkuvan
hänen voimattomalle vihalleen.

Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa. Hän meni juuri sammumaisillaan
olevan valkean luo ja sai sen viritetyksi. Sen valossa hän näki karkean
reikäleivän, rasian, jossa oli voita, ja toisen, jossa oli suolakalaa.
Kun on kaiken yötä metsiä samoillut, on sellainen löytö varsin
tervetullut, ja Bertelsköld pitikin heti kohta aterian hyvänään. Se oli
oivallinen, ja luolan vesisuoni piti särpimestä huolen. Kun vain olisi
ollut hyvää seuraa ja toivoa päästä pian vapaaksi, niin olisi tässä
ollut yhtä siedettävä olla kuin ennen sodan aikana vartiotulen ääressä.

Kun nälkä oli sammutettu, pääsi huoleton nuorenmiehen mielikin
virkoamaan, ja huolehtimatta juuri sen enempää kohtalostaan heittäytyi
Bertelsköld löytämiensä nahkasten päälle lepäämään ja vaipui, yön
vaivoista väsyneenä, pian levolliseen ja virkistävään uneen.

Todennäköisesti hän oli nukkunut jotensakin kauan sillä hän tunsi perin
pohjin levänneensä, kun heräsi siitä, että joku astui hänen jaloilleen.
Hän nousi istumaan ja näki edessään viisi tai kuusi miestä, jotka
räiskähtelevän päresoihdun valossa häntä katselivat.

Ensi töikseen hän aikoi tarttua aseihinsa, mutta ne eivät olleetkaan
saatavilla. Miekka oli vedetty tupestaan, pistoolit, jotka hän oli
laskenut viereensä, olivat poissa. Sen enemmän miettimättä hyppäsi hän
seisoalleen, koppasi rautakangen, jolla oli turhaan koettanut vääntää
paatta syrjään, ja asettui selin kallioseinää vasten.

Tämä kaikki tapahtui niin ravakasti, että luolaan äsken tulleet miehet
eivät yrittäneetkään häntä estää. He katselivat milloin häntä, milloin
toisiaan, eivätkä näyttäneet tietävän, mitä tekisivät.

Viimein astui yksi heistä esiin ja pani toimeen jonkinlaisen
kuulustelun tiedustellen, kuka vieras oli, mistä hän tuli ja mitä
varten hän oli täällä vuorenkolossa. Bertelsköld vastasi epäröimättä,
että heitä ei liikuttanut, kuka hän oli; hän tuli Vaasasta ja etsi
erästä Lauria eli Laurikaista, jonka hän luuli olevan tässä luolassa.
Aukko oli ollut suljettuna, kun hän oli tahtonut lähteä täältä pois, ja
jos he auttaisivat häntä löytämään sen miehen, jota hän etsi, olisi
heillä kunniallinen palkinto tiedossa.

Tämän vastauksen seuraus oli neuvottelu, joka pidettiin matalalla
äänellä, ja Bertelsköld näki nyt, että yhdellä noista tuntemattomista
miehistä oli hänen pistoolinsa, toisella hänen miekkansa ja että muut
olivat varustetut sekä kirveillä että myöskin puukoilla, jotka
paikkakunnan tavan mukaan riippuivat nahkavyössä kunkin kupeella.

Sama mies, joka äskenkin oli puheen aloittanut, sanoi nyt suoraan, että
he kyllä tiesivät, kenen kanssa olivat tekemisissä, nimittäin sen
ruotsalaisen viskaalin kanssa, joka edellisenä iltana oli käynyt
pappilassa vakoilemassa. Nyt oli tuo sama viskaali hiipinyt tänne
nuuskimaan heidän hankkeitaan ja panemaan Lauria kiinni, mutta siitä ei
tulisi mitään; hänen olisi parasta lukea isämeitänsä, sillä he eivät
ole narreja, eivätkä päästä häntä vapaaksi heitä ilmiantamaan, niin
ettei viskaalin tarvitse luullakaan pääsevänsä yhtä eheänä ylös kuin
oli tullut alas.

Bertelsköld vastasi hätäilemättä, ettei hän ollut se, joksi he häntä
luulivat, vaan että hän oli kruunun palveluksessa oleva luutnantti, ja
he saisivat kalliisti maksaa, jos kärventäisivät hiuskarvankaan hänen
päästään. Ei hän aikonut antaa heitä ilmi, vaan hän varoitti heitä
pysymään vähän loitommalla rautakangesta, jonka kanssa ei ollut hyvä
leikkiä laskea.

Nuoren soturin mieli ei kuitenkaan ollut aivan niin levollinen kuin
miltä näytti. Hän tiesi hyvin kyllä, että nämä olivat nyt noita
Isonvihan aikaisia miehiä, joista maaherra Frölich oli häntä
varoittanut silloin, kun hän lähti tälle vaaralliselle retkelle --
villiytyneitä entisiä partiolaisia, jotka eivät olleet nähneet hyväksi
taipua yhteiskunnallisten lakien määräämän järjestyksen alaisiksi, vaan
kuljeksivat yhä edelleen metsissä ja harjoittivat kiellettyjä ammatteja
-- sanalla sanoen, haaksirikkoon joutuneita pitkällisen ja hirmuisen
sodan myrskyissä, joiden aallot tarvitsivat miespolvia asettuakseen ja
silitäkseen niinkuin kuohuvan meren mainingit vielä kauan vaahtoisina
murtuvat rantoja vasten.

Luultavasti oli hänen uhkauksensa jotakin vaikuttanut, sillä sen
jälkeen pidettiin taas uusi neuvottelu miesten kesken, mutta päätös ei
ollut rauhoittava, sillä päresoihtu viskattiin maahan, ja siten
syntyneessä hämärässä kuuluivat anastettujen pistoolien hanat jo
napsahtelevan. Asema alkoi käydä vaaralliseksi. Joka hetki oli kallis.
Bertelsköld tarttui molemmin käsin rautakankeensa, päättäen rohkeasti
karata rosvojen kimppuun ja ennemmin käydä yksinään taisteluun heitä
kaikkia vastaan kuin antaa vastustamatta ampua itsensä omilla
aseillaan.

Mutta ennenkuin hän ennätti ryhtyä tähän epätoivoiseen tekoon, jonka
tulos oli hyvinkin epätietoinen noin sitkeitä ja kaikenlaisiin
taisteluihin hyvin tottuneita miehiä vastaan taistellessa, kuului
ylhäältä valoaukosta pyypiiskun hieno vihellys. Miehet näyttivät
hätkähtävän. Mutta vähän aikaa epäröityään vastasivat he merkkiin
samalla tavalla. Heti sen jälkeen pimeni valoaukko, ja harmaaseen
takkiin puettu mies laskeutui alas köyttä myöten, joka riippui aukosta
luolan pohjaan.

-- Mihinkä olette panneet sen vieraan herran? -- kysyi äsken tullut
ankaralla ja komentavalla äänellä, kun ei heti, kirkkaasta
päivänvalosta tultuaan, voinut erottaa esineitä tuolla alhaalla.

-- Hoi, toveri, jos olette kelpo mies, niin auttakaa minua kurittamaan
noita konnia, jotka ovat anastaneet aseeni! -- huudahti Bertelsköld,
iskien rautakangella kallioon, niin että kivi kipenöitsi.

-- Oletteko siellä? -- vastasi mies. -- Luulin jo, ettei kukaan
ammattiin kuulumaton voisi pysyä kymmentä minuuttia elävänä
hiidenkiukaassa. Antti, anna miekka takaisin herralle -- Mörtti, anna
hänelle pistoolit! Minä vastaan hänestä.

Rosvot eivät näyttäneet aikovan totella. He jupisivat vihaisesti
jotakin siitä, että oli mieletöntä antaa kruunun koirien nuuskia heidän
piilopaikkaansa.

-- Mitä nyt? -- ärjäisi mies. -- Enkö sanonut jo, että vastaan hänestä?
Aseet takaisin, muuten teidät piru perii! Ettekö häpeä, mokomat
pelkurit, hiipimästä miehen kimppuun, joka eilen niin mainiosti
suoriutui pikihousujen käsistä Larssonin pihalla!

-- Mutta sotamiehetpä pitivät hänen puoltansa, hän on kruunun
nuuskijoita! -- väitti jyrkästi ja pelkäämättä yksi hätyyttäjistä, joka
nähtävästi oli itsekin ollut mukana eilisessä väentungoksessa Vaasassa.

-- Se ei ole totta -- minä näin hänen heittävän yhden sotamiehen
portailta alas. -- Valehdelkaa heille jotakin älkääkä Jumalan tähden
hiiskuko sanaakaan siitä, että olette maaherran väkeä, -- kuiskasi hän
samassa Bertelsköldin korvaan ruotsiksi äänellä, josta voi huomata,
että hän pelkäsi kapinaa.

Mutta tämä varoitus vaikutti päinvastoin ja kiihoitti vain nuoren
aatelismiehen ylpeyttä. -- Olenhan sanonut teille, lurjukset, -- huusi
hän, -- etten tahdo teitä ilmiantaa; mutta tietäkää, että minä asun
maaherran luona ja olen hänen sukulaisensa.

Nyt vasta melu nousi. -- Siinä sen nyt kuulet! Ja juuri sinut, Lauri,
hän tahtoo viedä linnaan! -- Samassa laukesi toinen pistooli niin
lähellä, että sen tuli kärvensi Bertelsköldin mustaa tukkaa. -- Toinen
tähdättiin aivan hänen päätänsä kohti; mutta käteen, joka sitä ojensi,
sattui rautakanki niin voimakkaasti, että pistooli putosi maahan ja
laukesi.

Tappelu olisi epäilemättä käynyt veriseksi, ellei se mies, jota
Lauriksi nimitettiin, olisi hypännyt väliin, huolimatta siitä, että
jokin niistä kirveistä ja puukoista, joita hämärässä heiluteltiin,
olisi voinut käydä häneen. -- Hullut! -- huusi hän vimmastuneille
miehille, -- oletteko koskaan kuulleet puhuttavan vahvasta majurista?

Tämä nimi vaikutti ihmeellisesti. Iskevät aseet pysähtyivät, huudot ja
kiroukset vaikenivat, ja rosvot näyttivät epäröivän.

Lauri käytti tätä tilaisuutta hyväkseen. -- Hävetkää! -- huusi hän. --
Majurin aikana me seisoimme yksi kuutta, täysissä aseissa olevaa miestä
vastaan, ja tässä te seisotte kuusi yhtä vastaan, jolta vielä olette
hänen aseensakin riistäneet! Jos teillä olisi hiukankaan kunniantuntoa,
te käsillänne kantaisitte majuri Bertelsköldin poikaa!

-- Onko hän vahvan majurin poika? -- jupisivat miehet selvästi
hämillään.

_Vahvan majurin_ nimellä oli Kustaa Bertelsköld näillä tienoin tunnettu
ja sillä nimellä häntä mainittiin, kun kerrottiin hänen urotöistään,
jotka vielä elivät kansan suussa tämän kertomuksen aikana.

-- Minä sanon teille, että hän on _vahvan majurin_ poika, -- jatkoi
Lauri, -- ja jos tietäisitte, mitä varten hän on tänne tullut, niin
kiittäisitte minua siitä, että olen estänyt teidät tekemästä elämänne
suurinta tyhmyyttä. Hän on tullut tänne, pojat, hankkiakseen teille
jotakin tekemistä. Hän tahtoo hankkia meille sodan!

Tuskin oli tämä sanottu, kun kaikki oli muuttunut. Aseet putosivat
rosvojen käsistä; nämä hurjistuneet, yhteiskunnan hylkimät miehet
tunkeilivat nyt nuoren soturin ympärillä, likistivät hänen käsiään,
rukoilivat anteeksi, ja se heistä, jonka oikea käsi riippui lyönnistä
hervotonna, ojensi nyyhkien vasemman kätensä saadakseen hänkin osansa
sen miehen anteeksiannosta, jonka he vast'ikään olivat tahtoneet koston
ja pelon kiihoittamina tappaa.

-- Nuori herra, -- sanoi Lauri yksinkertaisen arvokkaasti nuorelle
kreiville, joka seisoi siinä liikutettuna ja hämmästyneenä, -- te ehkä
joskus jätätte pojan jälkeenne. Pitäkää huoli siitä, että hän perii
teiltä nimen, joka karistaa maahan aseet hänen vihollistensa käsistä ja
voi lämmittää jälkeentulevaistenkin sydämiä! Mutta tulkaa, -- kuiskasi
hän, -- jo on aika lähteä täältä; teitä haetaan kaikkialta, enkä minä
millään muotoa soisi vainukoirain etsivän teitä täältä hiidenkiukaasta.

Nämä sanat kuultuaan riensivät kaikki luolan suulle, josta köysi
riippui äskeisten tikapuiden sijalla.



14. ISTVANIN SEIKKAILU.


Kun kreivi Bertelsköld nousi ylös hiidenkiukaasta, oli aurinko jo
ehtinyt keskipäivän korkeuden ohi. Mikä suloinen tunne nuorelle
mielelle nousta kosteasta, kylmästä pimeydestä kuin haudasta
kirkkaaseen päivänvaloon, keväiseen ilmaan, vapauteen, elämään ja
raittiiseen tuuleen kuulemaan kaikilta oksilta heläjävää linnunlaulua!
Vaikutus oli niin valtava, että nuori soturi hiljaisessa mielessään
lähetti sanattoman kiitoksen vapaudestaan ja elämästään maailmoiden
Herralle; sillä eivät olleet myrskyiset kohtalonvaiheet eivätkä
aikakauden jo silloin alkavan epäuskon kiusaukset voineet hänen
mielestään poistaa niitä rukouksia, joita hänen äitinsä, joka
vastoinkäymisten koettelemuksissa oli oppinut Jumalaa pelkäämään, oli
hänelle opettanut hänen lasna ollessaan. Lapsen rukous on kuin lähteen
suoni; talvien lumet tuiskuttavat sen umpeen, ja kalliot paneutuvat
raskaina hiedalle, mutta salainen suoni lirisee alla, ja nurmi sen
päällä vihannoi.

Bertelsköldin ensimmäinen kysymys koski Istvania. Mutta tämä uskollinen
palvelija oli kadonnut. Bogatir ja opas olivat poissa. Mutta sen
sijaan, että kertoisimme ne tiedot, joita Laurin onnistui miehiltä
hankkia kadonneiden kohtalosta, palaamme me kertomuksessamme siihen
hetkeen, jolloin palvelija näki herransa luolaan katoavan, ja itse jäi
vartijana seisomaan hiidenkiukaan juurelle.

Hän ei ollut siinä kauan seisonut, toinen käsi hevosen ohjissa, toinen
pojan niskassa, kun hän näki hevosen ja kärryt, jotka, kahdeksan miehen
vartioimina, vaivalloisesti pyrkivät eteenpäin koleikkoa metsätietä
myöten. Miehet puolestaan näyttivät hämmästyvän nähdessään oudon miehen
hiidenkiukaan luona, ja neljä heistä erosi heti tovereistaan, Pyrkien
suoraan Istvania kohti. Yksi heistä näytti hänelle viinapulloa. Mutta
he olivat nyt yhtyneet mieheen, joka satoja kertoja oli seisonut
vahdissa vaaroja ja vihollisia uhmaten. Istvan veti tyynesti pistoolin
satulakotelosta ja odotteli näin varustettuna outojen miesten tuloa.

Mutta näistä ei tuo tuollainen teko ollut aivan mieleen. He
seisahtuivat neuvottelemaan, erosivat sitten toisistaan ja lähenivät
neljältä eri haaralta ilmeisesti vihamielisessä tarkoituksessa.

Istvan käytti epäedullista asemataan hyväkseen niin paljon kuin voi,
asettui selin hevoseen ja viritti pistoolinsa hanan. Kovaksi onneksi
tuli hän tätä tehdessään päästäneeksi pojan käsistään, jolloin tuo
kavala nulikka puikahti hevosen mahan alitse tiehensä. Hätyyttäjät
tulivat yhä likemmä, ja nyt alkoi seuraava lyhyt keskustelu:

-- Toveri, tahdotko ryypyn aamutuimaan?

-- Suuri kiitos, toveri. Tahdotko lyijyä maksuksi?

-- Kuulehan, mitä hevosesi maksaa?

-- Varkaan pääkallon, jos sen välttämättömästi tahdot tietää.

-- Kaunis elukka. Liekö vanhakin?

-- Vähän vanhempi, luullakseni, kuin se nuora, jossa kerran tulet
killumaan.

-- Annapa kumminkin, kun katson sen suuhun.

-- Varo -- se puree!

Mutta sen pitemmälle ei tämä miehuullinen palvelija ennättänyt jatkaa
kinailua, kun hän tunsi jonkin takertuvan jalkaansa ja vetävän häntä
kumoon. Kun hän ei ollut osannut ollenkaan varoa tätä vihollista, joka
ei ollut kukaan muu kuin se sama pieni hirtehinen, joka oli tehnyt niin
paljon kiusaa tänä yönä, koetti Istvan nyt kaikin voimin riuhtoa
jalkaansa irti. Mutta samassa olivat miehet hänen kimpussaan, ja yksi
heistä nakkasi hevosenloimen hänen päänsä ympärille. Siinä hurjassa
painiskelussa, joka nyt alkoi, laukesi pistooli, ja rosvot, jotka
nähtävästi olivat yhtä harjaantuneet kuin hän itsekin tällaiseen
leikkiin, pääsivät viimein voitolle ja saivat köytetyksi Istvanin, joka
kuitenkin sitä ennen teki mitä urhoollisinta vastarintaa. Luultavasti
oli joku heistä tämän voiton jälkeen ollut niin varovainen, että asetti
paaden luolan suulle.

Kuohuen voimatonta vihaa ja voimatta nähdä tai kuulla mitään
hevosenloimen alla, tunsi Istvan, kuinka roistot nostivat hänet hevosen
selkään, jonka tehtyä yksi heistä kiipesi hänen taaksensa ja karkasi
pois saaliinsa kanssa nopeudella semmoisella, ettei sitä olisi uskonut
mahdolliseksi näin koleikolla maalla.

Hetkisen kuluttua erotti vangin tottunut korva tasaisemmasta ja
pehmeämmästä kaviontöminästä, että oli tultu raivatulle tielle; ja
ratsastusta jatkettiin nyt yhä nopeammin ja keskeytyksittä arviolta
noin kaksi tuntia. Vähitellen tunsi hän Bogatirin voimain, joita oli
koeteltu enemmän kuin puolen vuorokauden alituisissa rasituksissa,
olevan loppumaisillaan; ja se ajatus, että tämä jalo eläin, joka oli
hänestä rakkaampi kuin kukaan ihminen, viimein sortuisi tähän
armottomaan ajoon, suretti häntä paljon enemmän kuin hänen oma
kummallinen ja epämukava tilansa.

Vähitellen kuitenkin hiljennettiin Bogatirin alussa ankaraa juoksua, ja
viimein annettiin sen pysähtyä, joko sentähden, ettei se enempää
kestänyt, tai siksi, että vanki ja hänen kuljettajansa olivat tulleet
matkansa perille. Istvan nostettiin hevosen selästä, kannettiin
huoneeseen ja heitettiin suin päin lattialle. Siinä hän sai maata noin
tunnin ajan, turhaan koettaen vapauttaa jäseniään. Hän sai kuitenkin
loimen solutetuksi päältään ja silloin hän huomasi olevansa saunassa.
Siihen tuli hiukan verran päivänvaloa lauteiden yläpuolella olevasta
reiästä, joka oli siksi iso, että kissa parahiksi olisi mahtunut siitä
kulkemaan, mutta josta hänen kokoisensa miehen ei ollut
yrittämistäkään.

Tässä muutoin tavallisessa huoneessa oli kuitenkin jotakin, joka
erityisesti herätti vangin huomiota, ja se oli eräs kiukaan kiviin
hakattu risti, arvattavasti jokin katolisen taikauskon jäännös, jonka
tarkoitus oli tehostaa saunan lääkitsevää voimaa ja varjella sitä
kaikkien pahain noitain vahingolliselta vaikutukselta. Istvan ei saanut
silmiään kääntymään tästä rististä: hänestä tuntui niinkuin hän olisi
nähnyt sen jo ammoin sitten ja niinkuin hän joskus olisi kylpenyt juuri
noilla lauteilla, punaisena ja lämpimänä, äsken puhjenneista
koivunlehvistä sidottu vasta kädessä ja samalla tavalla kylpeväin
miesten ja naisten ympäröimänä.

Koetellessaan selvitellä näitä hämäriä muistoja, näki Istvan saman
miehen astuvan sisään, jota hän sai kiittää tästä pakollisesta
retkestään; mies irroitti hänen köytensä ja tarjosi hänelle leipää,
juustoa ja piimää. Istvanin ensimmäinen kysymys koski Bogatiria, ja hän
tunsi mielensä melkoisesti kevenevän, kun kuuli, että tämä uskollinen
eläin tosin kyllä oli hyvin uuvuksissaan, mutta muutoin voi hyvin ja
parhaillaan pureksi kauroja tallissa. Hänen seuraavaan kysymykseensä,
mitä hänelle oikeastaan aiottiin tehdä, vastattiin lyhyesti ja
töykeästi, että hän toistaiseksi pitäköön suunsa kiinni; sittenpähän
nähdään, mikä mies hän on, kunhan "Sarkatakki" tulee kotiin.

Istvan jo vilkuili ovea kohti, mutta ennenkuin hän ennätti panna
tuumansa toimeen, oli hänen vastustajansa lähtenyt saunasta ja
salvannut oven. Muuta neuvoa ei nyt ollut kuin pitää hyvänään ateria,
jota paasto, yön valvonta ja rasitukset mainiosti höystivät. Syötyään
kömpi Istvan lauteille savureiästä tämän puolen maailmaa katsomaan.

Hän näki edessään isot alat viljavia vainioita, joilla rukiin oras
vihannoi ja joiden halki virtasi leveä joki. Joen rannalla oli kylä,
jonka hän luuli tuntevansa, ja ihan likellä saunaa oli kaivo, josta hän
joskus ennen oli muiden kanssa nostanut vettä hevosille. Kaivon
lähettyvillä oli vanha, käyrä mänty, jonka alimmaiset paksut ja
rosoiset oksat muodostivat ikäänkuin istuimen, ja tämä näky vaikutti,
että Istvanin rintaan tunki outoja tunteita. Hänen ruskeat, jäykät ja
ahavoittuneet kasvonsa vääristyivät vähitellen irvistykseen, joka oli
puoleksi naurua, puoleksi itkua, ja hänen siinä katsellessaan, ja
pyyhkiessään aina tuon tuostakin silmiään, joita oudot kyynelet
himmensivät, kävi tämä tunne niin valtavaksi, että hän viimein
heittäytyi oljille pitkäkseen ja itki -- ei itkenyt, vaan ulvoi kuin
vanha karhu, joka on joutunut loukkuun ja turhaan taistelee siitä pois
päästäkseen.

Istvan parka, hän ymmärsi nyt selvästi, että hän kerran varmaankin oli
istunut tuossa käyrässä männyssä ja nakellut käpyjä noiden samain
poikain kanssa, jotka nyt satulatta ratsastaen tulivat kaivolle; mutta
miten ja milloin, sitä oli hänen mahdoton käsittää; sen hän vain tiesi,
että siitä varmaankin oli kulunut hyvin kauan aikaa.

Hänen herransa, joka muutamien tuntien kuluttua saapui paikalle tuon
kummallisen miehen kanssa, jota Sarkatakiksi nimitettiin, tapasi
Istvanin niin sikeään uneen vaipuneena, että tarvittiin oikein
käsivoimia häntä hereille saadessa. -- Tulkaa, -- houraili unen
horroksissa oleva palvelija, tuijottaen eteensä ja sekoittaen vanhoja
muistoja uusiin, -- tulkaa, niin ratsastamme kaivolle hevosia
juottamaan! Isä on sanonut, etten saa ratsastaa ruunalla, sanoi hän,
sillä se potkii, vaan Mustilla tahdon ratsastaa ja ottaa pikku sisareni
Maijan syliini -- ja sitten tappelemme poikain kanssa tuolla männyn
luona -- ja kaikki seitsemän veljestä saavat nähdä, kuinka vahva olen
-- ja tuolta tulee isä pellolta ja ajaa heidät kaikki riiheen, ja --
ylös toverit! Pyhä Istvan! Pyhä Istvan! Uskottomat ovat kimpussamme!

-- Katalat! -- huusi Bertelsköld vihoissaan; -- mitä olette tehneet
uskolliselle Istvanilleni? Mies parkahan on menettänyt järkensä.

Mutta Istvan oli sillaikaa ehtinyt unestaan selvitä ja kavahti alas
lauteilta. -- Missä ollaan? -- kysyi hän sanomattomasti
hämmästyksissään.

-- Perttilän talossa Isokyrössä, -- vastasi mies, jota Sarkatakiksi
sanottiin.



15. PERTTILÄN TALOSSA.


Jos tämä kertomus suosiollisesta lukijasta näyttänee liian
seikkailurikkaalta ja uskomattomalta, niin sopinee hänen olla
saapuvilla kuulemassa seuraavaa keskustelua nuoren kreivi Bertelsköldin
ja sen miehen välillä, jota muutamat sanoivat Sarkatakiksi, toiset
Lauriksi eli Laurikaiseksi, ja joka nyt vei kumppaninsa erääseen, sen
saunan lähellä olevaan torppaan, jossa nuo kummalliset muistot
vast'ikään olivat Istvania niin ankarasti ahdistaneet. Huomattava on,
että tämän nuoren aatelismiehen avomielinen ja reipas käytös sillä
kahden penikulman taipalella, jonka hän ja Sarkatakki olivat yhdessä
kulkeneet Istvania hakeakseen, melkoisesti oli lähentänyt heitä
toisiinsa, samalla kuin "vahvan majurin" nimi ja muistot ynnä luolassa
sattunut tapaus olivat olleet omansa herättämään ystävällisiä tunteita
vanhan sissin ja hänen entisen rakkaan päällikkönsä pojan välillä.

-- Onko tämä Perttilän talo? -- kysyi nuori kreivi, tutkien uteliaasti
köyhän näköistä torpan tupaa, jonka merkillisin koriste oli töhryinen,
kotitekoisiin puupuitteisiin pantu Kaarle XII:n kuva, samalla kuin
kaksi raskasta luotipyssyä, pitkä lyömämiekka ja vanha kenttäpullo
riippuivat savustuneella seinällä veljellisessä sovinnossa kirveen,
sahan, purasimen ja muiden rauhallisia tarkoituksia varten aiottujen
työaseiden kanssa.

Sarkatakki veti partaisen suunsa nauruntapaiseen vireeseen. -- Hui hai,
teidän armonne! -- sanoi hän. -- Tämä nauriinkuori, joka riittää
vanhalle kivekkäälle ja joka aina on hiukan lämpimämpi kuin
karhunsammal metsässä, on kenties pienin Perttilän maalla oleva torppa.
Armollinen herra katsokoon ikkunasta länteen päin: siinä on sievä
maapalanen, neljä manttaalia vanhan maakirjan mukaan, ja maata, joka
sen vertaisesti pystyisi täysipainoista ruista kasvamaan, saa teidän
armonne hakea kautta koko Suomenmaan. Se kaikki on Perttilän taloon
kuuluvaa, se on koottu siihen tila tilalta Larssonien aikana, ja vaikka
tilat eivät vielä ole päässeet entiseen kuntoonsa isonvihan jälkeen,
niin voi koko omaisuus vielä olla kuuden- tahi seitsemänkymmenen
tuhannen talarin arvoinen veljesten kesken. Niinpä niin, teidän armonne
saakoon kyllä katsella tuota maatilkkua, koska teidän esi-isänne ovat
täältä syntyisin ja nimikin täältä saatu, ja ihmiset sanovat, että
teidän armonne -- odottakaapas vähän -- niin, isoisän isän äidinisä,
niin se oli, aikoinaan suuttui teidän armonne isoisän isän äitiin ja
testamenttasi koko tilkun Larssoneille; sen tietää joka ainoa akka
tässä kylässä; mutta kuinka se kävi laatuun Ruotsin lain mukaan, se ei
minua liikuta. Ihmiset sanovat, että siitä ajasta lähtien ovat kaikki
Bertelsköldin kreivit, isät ja pojat, kerran elämässään käyneet täällä
katsomassa sitä, jonka olisi pitänyt olla heidän omaansa, mutta se on
aina ennustanut maalle jotakin suurta onnettomuutta. Viimeksi kävi
täällä vahva majuri ja värväsi mukaansa ne kuusi Larssonia, jotka
kaikki kaatuivat samassa ottelussa, ja muutamia päiviä sen jälkeen oli
Isokyrön tappelu... Mutta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.

-- Luulisi näin suuressa kartanossa olevan isommat asuinrakennukset, en
näe kuin pieniä majoja, -- vastasi Bertelsköld.

-- Suuressa kartanossa? -- toisti sissi vihaisesti, osoittaen samaa
nurjaa mieltä kartanonherroja kohtaan kuin kaikki muutkin pohjalaiset.
-- Täällä ei ole yhtään semmoista hovia; täällä on vain talonpoikia,
jotka itse omistavat maansa, ja Larssonit ovat siksi viisaita, etteivät
kynnä peltojaan samettitakissa. Hyvät rakennukset oli täällä ennen
sotaa, mutta ne paloivat, ja paljon muuta niiden mukana, ja Matti
Larsson, porvariskuninkaan poika, asuu tuossa pienessä punaisessa
tuvassa, jonka teidän armonne voi nähdä muutamain pyssynkantamain
päässä täältä tuolla joen varrella.

-- Kuinka porvariskuningas on saanut niin suuren maatilan?

-- Sitä teidän armonne kysyköön hänen serkultaan, Tuomas Larssonilta,
joka haudassaan makaa. Hupelo oli ukko vanhoillaan, vaellettuaan
Venäjällä hakemassa poikaansa, jonka kasakat ottivat tukasta kiinni
eräänä kauniina päivänä ja jota sitten ei ole sen koommin kuulunut.
Lauri Larsson huomasi, että nyt kauppoja sopi tehdä, ja miksi ei
jyväjuutalainen myisi jyviä omasta riihestään yhtä hyvin kuin muiden?
Sehän on kuin omalla ruudilla lataisi. Tuomas Larssonilla oli kolme
tytärtä elossa eikä poikia yhtään; kaksi tytärtä oli naitu Ruotsiin ja
ne olivat heti valmiit suutelemaan vaikka porvariskuninkaan
nahkasormikkaita kiitokseksi niistä 8.000:sta talarista, jotka tulivat
heidän osalleen Perttilästä. Nuorin tytär Maria on naimisissa Löfvingin
lempipojan, Elias Pietarinpojan kanssa Munsalassa, ja semmoiselle
ahvenelle käytettiin toisia koukkuja. Elias sai, paitsi rahoja, pienen
nopeakulkuisen kuunarin, juuri parahiksi niin teräväkeulaisen, että se
voi vajaassa viikossa purjehtia Danzigiin, ja tietystikin Larssonin
hyväksi; se mies ei, lempo vieköön, tee mitään ilmaiseksi. Kun tämä oli
näin hyvin järjestetty, siirtyi Matti tänne ja alkoi kuokituttaa
kaikkia nurmettuneita sarkoja, kunnes sai sadan tynnyrin siemenet
niistä kahdestasadasta, jotka täällä ennen kylvettiin. Mitä minuun
tulee, niin sain tämän torpan kuolinpäivääni asti palkkioksi
joutavanpäiväisestä palveluksesta, jonka tein ukolle Isonvihan aikana,
mutta se ei kuulu tähän.

-- Kuulehan, Lauri, entä nuo toverisi tuolla kiviröykkiössä...?

-- Hoh, mitäkö miehiä ovat? Poikanulikoita, jotka varastivat nauriita
siihen aikaan, kun me kasakoita nujersimme. Mutta he ovat sukuunsa, ja
jollakinhan pitää elää.

-- Entä nuo kaikki valinkauhat ja painimet ja muut semmoiset -- myönnä,
mies, että se on ammattia, johon nimismiehellä ehkä olisi syytä
sekaantua.

-- Kah, kasakan piikki sinuas, minkätähden teidän armonne piti niitä
veitikoita siinä uskossa, että he olivat viskaalin kanssa tekemisissä?
Kulkupuheilla on pitkät koivet, ja ennenkuin te, hyvä herra, olitte
astunut ulos pappilan portista, oli sana jo mennyt pojille metsään,
että pitäisivät silmänsä auki, vaikka lempo laittoi niin, että he
antoivat viskaali Spolinin vetää itseään nenästä.

-- Mitä voi viskaalilla olla tekemistä noiden laista piittaamattomien
seikkailijain kanssa?

Sarkatakki iski silmää. -- Sanonpa teidän armollenne erään asian, --
vastasi hän. -- Kun kuningas on rahapulassa, tekee hän rahaa hopeasta,
ja siihen hänellä on varoja. Kun Görtz oli rahapulassa, teki hän
hopeatalareja kuparista; siihen hänellä oli varoja. Kun reippaat
metsien pojat joutuvat rahapulaan, lyövät he itselleen hopeatalareja
tinasta ja siihen heillä on varoja. Mutta kun viskaali Spolin joutuu
rahapulaan, lyö hän rahaksi kelvottoman sielunsa, joka ei ole
tinapalasenkaan arvoinen, ja siihen hänellä on varoja. Hän sai pojat
uskomaan, että hän toimittaisi heidän kotitekoiset talarinsa meren yli
Ruotsiin ja jakaisi voiton, tietysti, ja koska niin oli ennenkin
tapahtunut, niin nuo naudat antoivat sen ilkikurisen konnan vetää
itseään nenästä. Väärä lataus, teidän armonne! Ensiksikin oli
Spolinilla todistukset heitä vastaan, ja sitten hän sai oivan
tilaisuuden rettelöidä Larssonin kanssa. Mutta pitkäksipä venähti hänen
naamansa, kun Ester sai hänet verkkoonsa, sillä tyttöreppana oli
sattunut näkemään hänet aamupuhteella metsässä.

-- Se oli siis Ester Larsson, joka juoksi ohitseni ja auttoi sinua
varastamaan hevoseni?

-- Varastamaan? Pyydän teidän armoanne puhumaan suuremmalla
kunnioituksella kummityttärestäni. Totta puhuen, hän oli illalla
matkustanut maalle isänsä asioissa, kun ei ketään muuta luotettavaa
ihmistä siinä kiireessä ollut saatavana, eikä se tyttö ollut ensi
kertaa pappia kyydissä, hänellä on isänsä rohkeus ja ymmärrys kuin
riivatulla. Mutta metsäpoikain päähän pälkähti kaapata pois hänen
hevosensa ja renkinsä, juuri samoin kuin he sitten tekivät teidän
Ispanalle, vai mikä Hispanja hänen nimensä lienee, ja se oli luvallinen
sotajuoni, teidän armonne, koska he joka hetki odottivat viskaalia.
Tyttö ei tahtonut menettää hevostaan hyvällä ja haki sentähden
kumminsa. Minä otin nyt opastaakseni hänet kaupunkiin takaisin, jossa
työssä hevoset olivat hyvään tarpeeseen. Mutta hän on harvinainen
lapsi, hän näkee enemmän kuin muut, ja hän pelkäsi teidän kimoanne;
eikä hän erehtynytkään, teidän armonne, sillä juuri, kun ratsastimme
parasta vauhtia, alkoi se lemmon eläin höristellä korviaan, hyppäsi
sitten äkisti syrjään ja kiiti kuin nuoli pojan kanssa tiehensä.
Vähätpä siitä, ihmisillä on omat tapansa, ja eläimillä samaten; mutta
me ratsastimme kaupunkiin ja saavuimme hyvissä ajoin auttamaan
Spolinia. En, lempo vieköön, olisi viitsinyt lähteä uudestaan
liikkeelle auttamaan teidän armoanne pulasta, ellei tyttö olisi niin
hartaasti pyytänyt. Mutta hänen nyt pitää saada tahtonsa perille,
vaikka koko Vaasa ja hänen isänsä päälle päätteeksi kuinka jyrkästi
tahansa panisivat sitä vastaan.

Bertelsköld seisoi vähän aikaa ääneti takan luona. Hänen ajatuksensa
olivat muualla menneitä aikoja muistelemassa. Hän pyysi Sarkatakkia
saattamaan häntä Isokyrön kirkkomaalle hänen kantaäitinsä haudalle.

-- Käyhän se laatuun, -- vastasi sissi. -- Mutta mikäli minä tiedän, ei
siellä ole paljon katsomista, sillä kaikki ylhäiset ihmiset ovat
haudatut kirkon lattian alle, ja lukkari tuskin enää tietääkään, missä
teidän armonne esi-isät lepäävät.

-- Minun isoisäni isänäiti ja tämän isä ovat haudatut kirkkomaan
luoteiseen nurkkaan, -- jatkoi Bertelsköld. -- kas tässä, minä en
tahtonut matkustaa Suomeen ilman tätä piirrosta, jota säilytetään
meidän suvussamme ja jonka isoisäni teki käydessään Isokyrössä
ostamassa jyviä 1697 vuoden nälänhädän aikana.[16]

-- Olkoon menneeksi, niinpä siis matkustamme kartan mukaan, vastasi
Lauri. -- Mutta nyt on siitä kulunut neljäkymmentäyksi vuotta, ja
ihmisen muisto maan päällä on kuin ammuttu etulatinki: se suitsuaa
vähän aikaa, ja sitten se sammuu aamukasteessa ja tallataan ja unohtuu.

Sarkatakki oli oikeassa. Tultuaan kirkkomaalle etsivät he turhaan niitä
kolmea hautakiveä, jotka Bernhard Bertelsköld ennen muinoin oli
piirustanut jälkeentulevaisten muistoksi. Ne olivat maahan vajonneet
tai kaatuneet, ja joku välinpitämätön ihminen oli ne toimittanut tieltä
pois. Poissa oli talonpoikaiskuninkaan, poissa hänen vanhan aseveljensä
Larssonin muistomerkki. Ainoastaan yksi noista hautakivistä oli
jäljellä, sekin niin sammaliin ja soraan peittyneenä, että vain yksi
kulma näkyi maanpinnalla. Viidennen polven jälkeläinen nosti nyt tämän
unohdetun kiven pystyyn, ja raavittuaan sammalet pois löysi hän sen
etupuolelta E-kirjaimen. Se oli hänen kantaäitinsä Emerentian hauta.
Kadonnut oli kaikki rikkauden, urotöitten ja maallisen arvon muisto:
ainoastaan rakkaus, ainoastaan sydämen hyvyys oli kestänyt
katoavaisuuden kourissa. Puhtain ja jaloin noista kolmesta oli kauimmin
elänyt; hänen viaton sielunsa oli, vielä sata vuotta kuoleman jälkeen,
pelastanut kovan kivenkin unohtumasta ja katoamasta!



16. VALTIOMIEHEN TYÖHUONEESSA.


Pohjanmaan metsistä siirrymme nyt muutamia kuukausia eteenpäin Ruotsin
pääkaupunkiin. On jo myöhäinen syksy vuonna 1738. Kylmä koillistuuli
roiskuttaa lumiräntää Tukholman kaduille ja on hyvässä sopusoinnussa
ajan levottomuuden kanssa. Maltiton, huikenteleva ruotsalainen
viikinkiluonne oli nyt levähtänyt 17 vuotta ja oli mielestään nukkunut
tarpeeksi, oli mielestään saanut uusia voimia ankaran, Kaarle XII:n
aikana tapahtuneen verenvuodon jälkeen. Uusi suku oli kasvanut rauhan
aikana, suku, joka muisti voitot, mutta unohti, mitä ne olivat
maksaneet, ja tämä suku halusi taas päästä meluamaan maailmassa. Nuori
Ruotsi hautoi tulevaisuuden tuumia. Se näki, että maailma oli paljon
muuttunut noiden seitsemäntoista vuoden kuluessa, kun vallan painopiste
pohjolassa oli siirtynyt Meelarilta Nevajoelle ja kun idän jättiläinen
oli vironnut eloon ja alkanut haluta kolmessa meressä kylpeäkseen. Se
ei voinut kärsiä, että oli muuttunut pohatasta torppariksi;
sankariunelmat alkoivat taas kummitella sen aivoissa, ja se vannoi
mullistavansa tämän uuden järjestelmän.

Mutta ennen sitä täytyi päästä isäntävaltaan omassa talossa. Tämä valta
oli aina hallitusmuutoksesta ja Uudenkaupungin rauhanteosta asti ollut
Hornin ja hänen ystäväinsä varovaisissa käsissä. Nämä oli nyt pois
saatava ja siinä tarkoituksessa innokkaasti puuhattiin vuodesta 1731
alkaen. Mutta se ei ollut niinkään helposti tehty. Hallitsevilla oli
puolellaan kaksi henkilöä, jotka vielä vanhan tottumuksen mukaan
painoivat paljon vaakakupissa, nimittäin kuningas ja kuningatar, jotka
eivät tosin heitä rakastaneet, päinvastoin olivat sanoneet heitä
"yömyssyiksi", mutta jotka monesta syystä vielä vähemmän luottivat
valtaan pyrkivään puolueeseen. Ja kansan silmissä saattoikin Horn
oikeutetulla ylpeydellä osoittaa noita seitsemäätoista rauhallista
vuotta, joiden kuluessa valtakunta odottamattoman pian oli saanut
takaisin osan entistä hyvinvointiaan -- tuota onnellista aikaa, jota
vielä jälkeenpäin kauan kahdeksannentoista vuosisadan myrskyissä ja
eripuraisuudessa vanhukset ylistivät hyväksi kultaiseksi ajaksi,
jolloin rauha, vapaus, yksimielisyys ja jumalanpelko vallitsivat koko
maassa ja valtakunnassa.

Aikakauden valtiollisen vyyhden langat juoksivat kautta koko
Ruotsinmaan ja olivat punotut jo valtiopäivämiesvaaleissa; ne olivat
vähitellen kudottu isoksi nuotaksi, jolla yhtä haavaa aiottiin
pyydystää kuningas, neuvoskunta ja säädyt. Kalat oli piiritetty, perä
solmittu, apaja oli vedettävä. Niitä, jotka köysiä pitelivät, ei
näkynyt; nähtiin vain kaikenlaista kuohua ajan aalloissa ja tuon ison
nuotan maalatut kohot, jotka loistivat tuolla korealla nimellä
isänmaanrakkaus.

Eräänä aamuna presidentti, kreivi Torsten Bertelsköld, sukunsa päämies,
istui työhuoneessaan Kuningattarenkadun varrella. Tavallisuuden mukaan
oli hänellä nytkin sekä paljon työtä että paljon vastaan otettavia
vieraita. Tällä miehellä oli harvinainen kyky ennättää kaikkeen ja olla
kaikkien kanssa. Aina hänellä oli muutamia minuutteja joutoaikaa kunkin
vieraan, ylhäisen ja alhaisen varalle; jokaisesta tuntui niinkuin
kreivi vain häntä varten käyttäisi aikansa; tuskin koskaan nähtiin
hänet työssä, ja kuitenkin hän sai kaikki tehtävänsä aikanaan valmiiksi
ja ennätti vielä olla läsnä hovin iltaseuroissa ja katsomassa sukkelia
ranskalaisia huvinäytelmiä kreivi Tessinin luona. Hänen toimintansa
salaisuus piili siinä, että hän nukkui vain kolme tuntia vuorokaudessa,
oli peräti kohtuullinen kaikissa elintavoissaan ja osasi heti voittaa
takaisin ne hetket, jotka oli menettänyt. Kuningatar vihasi häntä,
kuningas pilkkasi häntä, Horn varoi häntä; hänellä oli vihamiehiä
kaikissa puolueissa sentähden, että hän oli pettänyt heitä kaikkia,
mutta kaikki häntä pelkäsivät, ja kaikki häntä tarvitsivat. Kylmänä ja
itsekkäänä hän istui siellä, huulet ylpeään pilkalliseen hymyyn
vetäytyneinä, niinkuin hämähäkki keskellä verkkoansa. Hänen aina
terävät kasvonpiirteensä olivat käyneet vielä terävämmiksi, vielä
kovemmiksi noina 16 tahi 17 vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun
viimeksi näimme hänet vehkeilemässä; mutta ylen huolellisesti hoidettu
tekotukka salasi kaikilta muilta paitsi kamaripalvelijalta, että hänen
hiuksensa olivat lumivalkeat, vaikkei hän ollut kuin 56 vuoden vanha;
mustassa samettitakissa, jossa ajan kuosin mukaan oli kultakirjauksia
ja muodottoman suuret käänteet, ei koskaan näkynyt pienintäkään
pöytäkirjoista tarttunutta tomunhiukkasta, ja mustat silkkisukat, jotka
ulottuivat polviin asti keltaisten, ruumiinmukaisten housujen alle,
olivat vedetyt niin moitteettomain pohkeiden ylle, että niitä melkein
olisi voinut luulla vanulla täytetyiksi. Ja jos oikein läheltä tarkasti
hänen vielä nuorekasta ihoansa ja hänen harmaiden kulmainsa
säännöllistä kaarevuutta, joutui väkisinkin ajattelemaan hyvin
taitavasti siveltyä poskiväriä mutta harvat olivat ne, jotka tulivat
häntä niin lähelle. Muutoin ei tämä keinotekoinen nuoruus enää ollut
harvinaista Kaarle XII:n jälkeläisten hovissa, sillä Fredrik I itse oli
suuri keikari, ja ranskalaiset tavat virtasivat muun maailman ilman
mukana Tukholman uuden kuninkaallisen linnan ikkunoista sisään.

Tämän ylhäisen herran edessä, joka istui yksinkertaisella, mutta
sorealla mahonkisella tuolilla, joka oli helmiäisellä päällystetty,
seisoi pitkä, kankea ja suora, siniseen koruttomaan verkatakkiin puettu
vanhus. Hänen ryhdissään ei ollut mitään rukoilevan anojan tapaista,
vaan pikemminkin hän oli luonnollista oikeuttaan vaativan miehen
näköinen, mutta kreivin vastaukset osoittivat, että tämä katseli asiata
toiselta kannalta.

-- Malttakaa mielenne, hyvä Larsson, -- sanoi kreivi hänelle. --
Minulla on ollut armo esittää teidän alamainen Vaasan tapulikaupungin
oikeuksia koskeva anomuksenne, ja hänen majesteettinsa on nähnyt
hyväksi ottaa sen suosiollisesti tutkittavakseen. Mutta, niinkuin
tiedätte, asia on säätyjen päätettäviä asioita, ja nyt riippuu sen
kohtalo, ystäväiseni, niistä ansioista, joihin kenties voitte vedota.
Minä sanon teille vilpittömästi, että porvariston käytös ja
tarkoitukset ovat epäluulonalaisia; sanotaan, että omat edut asetetaan
valtakunnan kunniaa ja menestystä tärkeämmiksi. Porvaristo menee niin
pitkälle, että hyväksyy liiton Venäjän kanssa.

-- Porvaristo tahtoo rauhaa ja katsoo sen parhaiten edistävän
valtakunnan todellista parasta, -- vastasi epäröimättä jäykkä
vaasalainen valtiopäivämies.

-- Hyvä, ystäväiseni, hyvä, minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin,
mutta ymmärtäkäämme toisemme. Te tiedätte, että neuvoskunta
uudistaessaan tuon liiton toimi tavalla, johon sillä ei ollut tukea
valtakirjassaan. Laki ja oikeus ennen kaikkea muuta, hyvä Larsson.
Teillä on suuri vaikutusvalta, teillä on säädyssänne asema, jota teidän
täytyy käyttää valtakunnan hyväksi. Olen varma siitä, ettette hyväksy
neuvoskunnan menettelyä; teidän tulee taivuttaa säätyveljenne
äänestämään niinkuin heidän tulee.

-- Niin, teidän ylhäisyytenne. Niinkuin heidän tulee.

-- Ja sitten, ystäväiseni, kun olette äänestäneet hyvän asian puolesta
neuvoskunnan omavaltaisuutta vastaan, on luonnollista, että anomuksenne
otetaan suosiollisesti huomioon ja että kysymys tapulikaupungin
oikeuksistakin tulee esille. Ensi kesänä, siitä olen varma, purjehtivat
teidän laivanne suoraan Välimerelle.

-- Mutta jos katson neuvoskunnan menetelleen niinkuin sen on tullut
menetellä ja äänestän sen mukaan? -- vastasi valtiopäivämies kylmästi.

-- Niin, silloin en voi mitään! Asianne on menetetty, ja laivanne
purjehtivat Tukholmaan, niinkuin ennenkin.

-- Jääkää siis hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Nyt tiedän, mitä toiveita
Vaasalla on tämän oikean asian ratkaisun suhteen.

-- Kaikkea, ystäväiseni, kaikkea; asianne edistyy mainiosti.

-- Niin minäkin luulen. Kun menetellään velvollisuuden ja vakaumuksen
mukaan, niin päättyy kaikki lopulta kumminkin hyvin. Suokaa minun vain
sanoa teille, herra kreivi, että me Pohjanmaan kauppiaat kyllä myymme
jyviä ja tervaa, mutta me emme myy omiatuntojamme, joskin saisimme
kaupatuksi ne -- vaikkapa Välimerelle.

Näin sanottuaan poistui porvari tehden jäykän kumarruksen, joka tuskin
olisi katsottu riittävän syväksi pikkukaupungin pormestarinkaan edessä.
Kreivi rypisti otsaansa. -- Aina taipumaton! -- jupisi hän. Frölich on
oikeassa; nuo rihkamaruhtinaat alkavat paisua meitä ylemmä. On jo aika
masentaa heidän pöyhkeytensä. Mies on saatava meidän mieheksemme;
hänellä on hallussaan kaksi kolmattaosaa säädystään.

Hän tarttui soittokelloon. -- Käske Plomgren sisään! -- sanoi hän
kamaripalvelijalle.

Plomgren tuli. Hän oli Tukholman arvokkaimpia kauppiaita, rikas,
neuvokas eikä juuri liian omantunnontarkka mies. Hän ja hänen
säätyveljensä Kjerrman, molemmat valtiopäivämiehiä, olivat
hattupuolueen virkeimpiä kätyrejä porvarissäädyssä.

-- No, hyvä Plomgren, -- kysyi kreivi huolettomasti, -- kuinka asiat
sujuvat? Toivon vaimonne ja kahvisäkkienne voivan hyvin? Täällä
Tukholmassa on ruvettu juomaan paljon kahvia. Toivon, että hovihankinta
on annettu teidän toimeksenne.

-- Teidän ylhäisyytenne on ollut niin suosiollinen, että on antanut
armollisen puoltolauseensa -- vastasi tämä säätynsä edustaja tehden
sellaisen kumarruksen, että itse majesteetinkin olisi luullut siihen
mielistyvän. -- Se on vain vähäinen asia, neljäneljättä säkkiä, mutta
säästäen tulemme toimeen, teidän armonne, ellei vain Kjerrman tulevana
vuonna saa suorittaakseen veran hankintaa sotaväelle.

-- Tulee elää ja antaa toistenkin elää, hyvä Plomgren. Kjerrman on
niinkuin tekin mies, joka harrastaa valtakunnan parasta; en kumminkaan
ymmärrä, minkätähden juuri hän saisi veran hankinnan ennen teitä. Mutta
asiasta toiseen, kuinka sujuvat asiat porvarissäädyssä tätä nykyä? En
ole pitkään aikaan joutanut sitä ajattelemaan.

-- Huonosti sujuvat, helkkarin huonosti, teidän ylhäisyytenne, suokaa
anteeksi rohkeuteni. On varsinkin yksi mies, joka sotkee asiat, ja se
on tuo Pohjanmaan Larsson. Teidän ylhäisyytenne tuntee hänet;
uppiniskainen kuninkaan mies, jyväjuutalainen, joka on valmis
nujertamaan niskan vapaudelta, kunhan vain saa hyvän maksun
siemenrukiistaan.

-- Olette oikeassa. Hän oli vast'ikään luonani, ja saatatteko arvata,
mitä hänellä oli asiaa? Hän anoo tapulikaupungin oikeuksia kaikille
Pohjanmaan kaupungeille. Mitäs ystäväni Plomgren siitä sanoo?

Plomgren kalpeni. -- Tapulikaupungin oikeuksia Pohjanmaan kaupungeille!
-- toisti hän kuvaamattoman hämmästyneesti. -- Voi taivaan tuulet ja
tuulispäät! Tapulikaupungin oikeuksia noille viheliäisille
kauppaloille! Eikö enää ole oikeutta maailmassa? Vapaata merenkulkua
Suomelle! Sehän olisi Tukholman häviö!

-- Epäilemättä varma häviö. Mutta mitä voin tehdä? Hänen majesteettinsa
ei sanota olevan asiata vastaan, ja kenpä tietää, mitä säätyjen päähän
pälkähtää? Asiat ovat huonosti, hyvä Plomgren, jos suomalaiset rupeavat
itse viemään tervaansa ja lankkujaan ulkomaille ja kenties päällisiksi
vielä ottavat Tukholman suolakaupankin haltuunsa.

-- Se on mahdotonta! -- huudahti kauhistunut kauppias -- Silloinhan
olisi maailma mullin mallin! Vapaus olisi lopussa, ja valtakunnan varma
häviö ovella.

-- Niin ajattelen minäkin, ja vaikka asia ei koske minua, niin olen
katsova, mitä voin tehdä, jos edelleen pysytte ahkerana ja teette mitä
voitte taivuttaaksenne porvarissäädyn toisiin tuumiin. Voitte ehkä
myöskin hankkia minulle jonkun miehen Suomesta, jonkun, joka tuntee
tuon Larssonin asiat. Ei kenties haittaisi, jos hänen vehkeilleen
hankittaisiin vastapainoa, vai mitä arvelette?

-- Se rosvo! Se valtion petturi! Niin -- odottakaapas, tunnenpa kuin
tunnenkin miehen, joka tuli pari viikkoa sitten Vaasasta -- viskaali
Spolinin.

-- Hyvä. Lähettäkää hänet tänne ensi tilassa. Tahdon ajatella
verkojanne, kunnon Plomgren. Sanokaa vaimollenne terveisiä ja pyytäkää
häntä pitämään hyvänään se pieni parisilainen hajuvesilaatikko; se on
samaa hajuainetta mitä kuningatarkin käyttää.



17. HÄMÄHÄKKI JA HEINÄSIRKKA.


Uskomattoman nopeasti, vain neljännestunnin aikana, joka oli kulunut
siitä, kun valtiopäivämies Plomgren oli lähtenyt presidentti, kreivi
Bertelsköldin työhuoneesta, oli tämä ehtinyt suorittaa neljä asiaa:
allekirjoittaa valtakirjan hyvätuloisiin kirkkoherran virkoihin
kahdelle pappissäädyn valtiopäivämiehelle ja antaa arvonylennyksen
parille vastapuolueeseen kuuluvalle porvarissäädyn jäsenelle, joista
toinen nimitettiin kauppaneuvokseksi, toinen pormestariksi. Sitten
lähetettiin yksityissihteeri Feldman salaisin ohjein talonpoikaissäädyn
sihteerin Troiliuksen luo. Ritarihuoneen enemmistöön saattoi hänen
ylhäisyytensä luottaa; mutta vieläkin oli eräs, ei aivan vähäpätöinen
valtiomahti voitettava asian hyväksi, ja se oli majesteetti itse.

Nyt astui kuin kutsuttuna sisään kuninkaan suosikki, kamariherra ja
kauppakollegin jäsen, sittemmin presidentti Broman, eli _de Broman_,
niinkuin tämä turhamainen mies kirjoitti nimensä ruusunpunaisille,
hajuvesiltä lemuaville ranskalaisille nimikorteilleen. Sitten kun
viimeksi näimme entisen kamaripalvelijan ja Fredrik I:n kätyrin, oli
hänen ulkomuotonsa samalla kuin arvonsakin melkoisesti muuttunut. Hän
oli nyt ylen hieno ja sorea, ja vaikkakin nousukas aina tuli näkyviin
hovimiehen lainahöyhenien alta ja teki hänen pönäkän arvokkaisuutensa
hiukan naurettavaksi, niin sopi tämä arvokkaisuus kuitenkin hänen
hyötyvään vartaloonsa ja muuten lystikkääseen olentoonsa. Vaikka Broman
ei enää ollut nuori, oli hän kuitenkin semmoinen, jota meidän aikanamme
sanottaisiin mukavaksi mieheksi; kekseliäs, hyväsydäminen hän oli;
tuhlaavainen ja perin velkaantunut, mutta ei sentään koskaan
raha-asioissa neuvoton, koska, sanoo hänestä Kaarle Kustaa Tessin, "hän
sai kanasta paremman hinnan kuin minä sain espanjalaisesta hevosesta"
ja koska hän lainasi rahaa 12 prosenttia vastaan ja, jos niin
tarvittiin, kaksinkertaisen summan velkakirjaa vastaan, mikä ei estänyt
häntä lainaamasta niitä taas ystävilleen 6 prosenttia vastaan sillä
menestyksellä, että hän jätti jälkeensä noin 400.000 riksin velat.
Sanalla sanoen, tämän miehen "olisi vain tarvinnut päästä Perun
isännäksi, ollakseen maailman vakavaraisin, mainioin ja avuliain mies",
ja kaikki nämä ominaisuudet vaikuttivat osaltaan siihen, että hän
kauemmin kuin kukaan muu häilyvän kuninkaan lemmikeistä pysyi tämän
alinomaisessa suosiossa.

Presidentti Bertelsköld vastaanotti hänet tuolla tuttavallisella
tasa-arvoisuudella, joka niin suuresti miellyttää kaikkia nousukkaita.
Tällä kertaa ei sanottukaan "Broman hyvä", vaan "rakastettavin
kamariherraseni", jota pyydettiin istumaan ja puhelemaan hetkinen --
ranskaksi tietysti, vaikka kamariherran ranskankielen taito oli vähän
niin ja näin -- viimeisistä hovin tanssiaisista, uudesta ranskalaisesta
tanssijattaresta, jota tänne odotettiin, naamiaispuvun oikeasta
kuosista tai mademoiselle Scudéry'n vereksimmästä romaanista. Hänellä
oli nyt niin hyvää aikaa, tällä kohteliaalla kreivillä, hänellä "ei
ollut mitään, joka olisi huvittanut häntä niin paljon kuin puheleminen
tämän hovin pelottoman" -- joskaan ei juuri moitteettoman -- "ritarin
kanssa" ja sitäpaitsi hän tahtoi pyytää hyviä neuvoja niiden uusien
_landau-_vaunujen johdosta, jotka hän aikoi tilata Parisista ensi
keväänä. Tässä kohden oli Bertelsköldillä hyvät tiedot. Kamariherralla
oli juuri semmoiset vaunut kuin kreivi halusi; ne olivat maksaneet
hänelle 600 riksiä, ja hän sanoi nyt mielellään luopuvansa niistä, jos
sillä voisi tehdä hänen ylhäisyydelleen pienimmänkin palveluksen. Hänen
ylhäisyytensä puolestaan selaili erästä parisilaista hintaluetteloa ja
sai selville, että ne uudet vaunut, jotka hän aikoi tilata, tulisivat
maksamaan vähintään 1.000 riksiä, jonka tähden hän piti oikeana ystävän
tekona, jos kamariherra luopuisi vaunuistaan samaan hintaan. Kaupoista
sovittiin pian, sillä olivathan he molemmat kunnian miehiä ja heillä
oli syytä olla niihin tyytyväiset; toinen oli ostanut hyödyllisen
kätyrin; toinen oli saanut rahaa, millä voi maksaa nälkäisten
palvelijainsa palkat.

Ikäänkuin sattumalta kysyi kreivi sitten, näin "ystäväin kesken",
heidän majesteettiensa nykyistä mielipidettä neuvoskunnasta.
Kamariherra vastasi yhtä tuttavallisesti, että jos myssyt eivät olleet
erityisessä suosiossa, niin olivat hatut vielä vähemmin, ja että
heidän majesteettinsa eivät aikoneet sekaantua koko tuohon
vallananastamis-rettelöön, tuon vallan, jonka...

-- Jonka heidän majesteettinsa mieluimmin haluaisivat pitää itsellään,
-- keskeytti hänet kreivi iskien silmää, mikä oli tarpeeksi selvä
merkki valtiomiesten kesken.

Mutta Broman joutui tästä vähän hämilleen, eikä osannutkaan kunnolla
jatkaa diplomaatinosansa esittämistä. -- Piru vieköön kaikki ne,
jotka pilaavat hänen majesteettinsa ruokahalun tuolla kirotulla
valtiopäivätoralla! -- huudahti hän ja katseli kenkänsä solkea
lojuessaan siinä jalat ristissä mukavassa samettisessa nojatuolissa,
ikäänkuin hän olisi ollut joku omia palvelijoitaan. Luultavasti katsoi
hän arvonsa vaativan, ettei hän mitenkään häiritsisi mukavuuttaan.

-- Ja siihen hurskaaseen toivomukseen vastaan minä amen, -- jatkoi
Bertelsköld. -- Mutta myöntäkää toki, _monsieur_ de Broman, että
neuvoskunta on kohdellut hänen majesteettiaan välinpitämättömästi,
tekeepä mieli sanoa katalasti! Neljäsataa tuhatta talaria matkarahoiksi
Kasseliin, mikä naurettava summa! Minä kysyn, käykö majesteetin arvoa
mokomilla pilkkarahoilla edustaminen? Voiko kuningas mokomilla rahoilla
ansion mukaan palkita uskollisimpia palvelijoitaan? Ei, _monsieur_;
valtakunnan hallinto on asetettava toiselle kannalle, sen kyllä
käsitätte te, joka olette niin taitava raha-asioissa, paremmin kuin
minä. Pitääkö meidän suvaita juutalaisia neuvostossa? Esimerkiksi Horn,
jolla ei koskaan ole rahaa, kun kruunun arvo on kysymyksessä, mutta
aina tarpeeksi, kun hän itse tahtoo loistaa! Bjelkeä, joka ei kutsu
niin arvokasta ja ansiokasta miestä kuin te olette iltaseuroihinsa --
teitä, hovin miellyttävintä miestä, jolla on onni kuulua hänen
majesteettinsa lähimpään seurapiiriin. En tahdo puhuakaan, _monsieur_,
kreivi Hårdista, joka on suvainnut poikansa tehdä tuon pilkkarunon,
niinkuin kyllä tiedätte, teidän lemmenseikkailuistanne. Te ymmärrätte,
ettei moista hallitusta voida kauemmin sietää.

Kamariherra Broman ei juuri vähistä punastunut, mutta tällä kertaa
kohosi kuin kohosikin entistä helakampi puna hänen kukoistaville
poskilleen. -- Vähätpä niistä -- sanoi hän välinpitämättömyydellä, joka
sopi hänelle mainiosti, -- teidän ylhäisyytenne näkee hyväksi imarrella
minua. Se on aina kunniaksi minulle, että minut katsotaan pilkkarunon
ansainneeksi; armollisesta herrastani ja kuninkaastani tehdään joka
päivä semmoisia. Esimerkiksi everstiluutnantti Coyetin tekemä; mitä
teidän ylhäisyytenne siitä sanoo?

-- Coyet? -- toisti kreivi, joka nyt oli tullut juuri siihen, mihin oli
tahtonut; -- mitä hänestä sanotaan? Onko hänellä ollut liian paljon vai
liian vähän menestystä naismaailmassa? Välistä voi olla yhtä hyvin niin
ja yhtä hyvin näin.

-- Luulin teidän ylhäisyytenne kuulleen puhuttavan eräästä
kirjoituksesta, jota kohta laulettanee kaikilla Tukholman kaduilla, --
vastasi suuttunut suosikki. Tuo siveä Coyet lukee nerontuotteensa
kaikille, jotka viitsivät sitä kuunnella. Se kuuluu olevan anomus
säädyille...

-- Niin, nyt muistelen kuulleeni siitä jotakin. Hän vaatii, että
palkkapiika Haagar poikineen ajettakoon pois Aabrahamin huoneesta.
Coyet parka, luulenpa tosiaankin, että hän on päättänyt ruveta
sukkelaksi; se tietysti on tuottanut hänelle tavattoman suuria
ponnistuksia. Hän on tosiaankin tehnyt hänen majesteetilleen suuren
kunnian vertaamalla häntä patriarkka Aabrahamiin; mutta jätän
arvaamatta, onko neiti Taube yhtä mielissään tästä vertauksesta.

-- Sekaantua hänen majesteettinsa perheasioihin ... mitä pirua on
Coyetilla kaiken tämän kanssa tekemistä?

-- Se nyt on sitä myöten, miten kukin tahtoo. _Meidän_
siveydentuntomme, _monsieur_ de Broman, voi tuntea itsensä
täydellisesti tyydytetyksi siitä, että hänen majesteettinsa on
vihityttänyt itsensä salaa neiti Taubeen; miksikä ei? Tiedän
hallitsijoita, jotka eivät välitä moisista muodollisuuksista. Mutta
sallikaa minun huomauttaa teille, että Kaarle XII oli naimaton, ja
hänen ajastaan alkaen on täällä Ruotsissa koko joukko ihmisiä, jotka
katsovat yhden vaimon olevan liikaa ja pitävät kahta vaimoa
ylellisyytenä. Hänen majesteettinsa kuningatar oli epäilemättä
ikäisekseen ymmärtäväinen nainen, mutta on kumminkin asioita, joita ei
kuningatarkaan mielellään anna miehelleen anteeksi, olletikin jos ne
tulevat julkisiksi. Ja kun Coyet on onnettomuudekseen verrannut hänen
majesteettiaan kuningatarta Saaraan, joka ei enää ollut mikään
kaunotar, niin pelkään pahoin, että armollinen kuningattaremme ... te
tiedätte, että hän on veli vainajaansa.

-- Sen tietänen parhaiten minä, jota jo monetkin torat ovat uhanneet
hovinaisten kielevyyden tähden. _Parbleu_, sitä en ollenkaan salaa, ja
sitäpaitsi ovat torat rajoittuneet vain uhkauksiin.

-- Te olette oikeassa, mitäpä emme kärsisi kuninkaamme vuoksi?
Kuitenkin tulette juuri te, _monsieur_ de Broman, olemaan ensimmäinen
uhri.

-- Minäkö? Se on mahdotonta. Minä olen syytön kuin muumio koko tuohon
rakkauden asiaan.

-- Sitä ei kukaan epäile. Ja kuitenkin -- muistatteko satua leijonista,
jotka torailivat ja jälleen sopivat? Te juuri, rakastettava ja siveä
kamariherra, tulette olemaan se hinta, jolla armollinen kuninkaamme on
ostava kotirauhansa.

Suosikki ei enää punastunut; hän vaaleni. -- Teidän ylhäisyytenne
lienee oikeassa, -- sanoi hän. Olen teidän käskettävänänne.

-- No hyvä, -- jatkoi Bertelsköld, huolimatta enää peittää
ylenkatsettaan, -- en tahdo riistää isänmaalta niin välttämätöntä ja
taitavaa palvelijaa. Te menette heti kohta kuninkaan luo. Te kerrotte
hänelle -- ikäänkuin itsestänne, ymmärrättekö -- että Coyetin kirjoitus
on kaikkien huulilla ja että se epäilemättä jätetään säädyille ja että
siitä on syntyvä kauhea häväistysjuttu, lukuunottamatta sitä, että
kuninkaan täytyy lähettää neiti Taube pois maasta, ellei hänen
majesteettinsa anna ehdotonta suostumustaan ja myönnytystään toimiin ja
puuhiin neuvoskuntaa vastaan. Kuningattarelle sanotte, mitä hyväksi
näette. Oletteko minut oikein ymmärtänyt?

-- Olen, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi nöyryytetty suosikki
kumartaen nyt paljon syvempään kuin ennen.

-- Hyvästi, _monsieur_ de Broman! Te voitte sopivan tilaisuuden tullen
lähettää minulle vaununne.



18. KOHTAUS LUISTINJÄÄLLÄ.


Tämän kertomuksen aikana oli entinen "Vallmarin" eli
"Valdemarin-saari", joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi Tukholman
Djurgårdenin eli Eläintarhan nimellä, vielä suurimmaksi osaksi
metsästysmaata, joka oli täynnä kallioita, liejuisia alankoja ja
kauniita, mutta raivaamattomia lehtoja, joissa kuninkaan ja hovin
huvimetsästystä varten aiotut jalot metsäneläimet kävivät jotenkin
rauhallisesti laitumella, vaikka paikka olikin aivan pääkaupungin
läheisyydessä. Jo Kaarle X Kustaa oli vuonna 1658 antanut käskyn tämän
saaren muuttamisesta "huvipuistoksi" ja ranskalainen De la Vallée oli
kohta sen jälkeen Versaillesin mallin mukaan tehnyt erään Hedvig
Eleonooran hyväksymän piirustuksen "lähteineen, käytävineen ja
puistoineen". Mutta se aurinko joka oli saattava Eläintarhan
vihannoimaan, ei ollut vielä noussut. Työt Piispansaarella taukosivat;
loitolla harmaiden pilvien takana uinaili vielä Kustaa III:n aikakausi;
vielä olivat kätkössä Sinisen portin ja Rosendalin ihanuudet, ja
aineelliset puuhat Hornin ja Fredrik I:n aikakaudella olivat ilman
kilpailijoita tämän tulevaisuuden saaren rannoilla.

Amiraalikunta oli, kun laivasto oli siirretty Karlskronaan, vuokrannut
pois entiset, näillä tienoin sijaitsevat alueensa. Tukkukauppias
Lodsach oli silloin saaren lounaiselle niemelle perustanut
laivaveistämöjä parhaiden ulkomaisten mallien mukaan, ja nämä veistämöt
herättivät juuri nyt tukholmalaisten suurinta ihastusta ja
uteliaisuutta. Ei ollut harvinaista, ja sitä katsottiin sopivaksi
suosionosoitukseksi, että hänen majesteettinsa itse ja osa hovilaisia
toisinaan kunnioitti hyödyllistä veistämöä armollisella läsnäolollaan.

Eräänä yönä marraskuun lopussa 1738 oli tuima pakkanen -- tulevaa,
tavattoman ankaraa talvea ennustaen -- vetänyt jäähän sekä meren että
Meelarin Tukholman lähellä; ainoastaan virtapaikka lähinnä sulkuja oli
auki. Sitten tuli tyyni, selkeä ja lumeton pakkaspäivä. Oli siis sopiva
tilaisuus panna toimeen oikein pohjoismaiset huvit Ranskan lähettilään,
kreivi Saint Sévérin d'Arragonin kunniaksi, jota nyt kaikin tavoin
mielisteltiin Ranskan kanssa äskettäin tehdyn niin sanotun
puolustusliiton jälkeen, joka tuotti Ruotsille vuosittain 300.000
Hampurin pankkomarkkaa apuvaroina sitä sotaa varten, jota jo kauan
ennakolta valmisteltiin.

Hänen majesteettinsa ja hoviväki, ynnä valtojen lähettiläät, ajoivat
siis aamupäivällä vaunuissa Eläintarhaan; mutta kuningatar, vihoissaan
ja pahoilla mielin Coyetin kirjoituksen johdosta, joka koski hänen
kilpailijaansa neiti Taubea, sekä kaikesta siitä häpeästä, mitä siitä
kenties seuraisi, sanoi olevansa pahoinvoipa ja jäi kotiin. Päivän
ohjelma oli: 1) ajelua Eläintarhan ympäri vaunuissa; 2) käynti
laivaveistämöllä; 3) metsästystä Eläintarhassa; 4) päivällinen
veistämöllä klo 1; 5) luistelua; 6) paluumatka kaupunkiin klo 5; 7)
tanssit hovissa klo 7; 8) illallinen klo 11.

Kaikki kävi oivallisesti. Ajelu oli herttaista, näköalat vähän
kuuroittuneine puineen olivat ihastuttavat, veistämö huomattiin
mainioksi, metsästys maksoi neljän tai viiden hirven hengen ja
päivällinen oli laitettu niin herkulliseksi, että kuningaskin oli
siihen ylen tyytyväinen. Ajat olivat nyt toiset kuin v. 1725, jolloin
rehellinen, vanha hovimarsalkka Düben rohkeni tarjota kuninkaalleen
karoliinien jokapäiväistä ruokaa ja jolloin niin suuri melu nousi
vanhoista konvehdeista ja "juomattomista" viineistä. Kuningas Fredrik
oli siitä pitäen antanut mitä ankarimmat säännöt viinikellarinsa
kunnossa pitämiseksi, eikä yhdelläkään reininkreivillä ollut pöydällään
jalompaa nestettä kuin hänellä. Ei puuttunut muutakaan ylellisyyttä
tällä pönkkähameiden hyvällä aikakaudella. Kuinka vähän Ruotsin
tarvitsi odottaa Kustaa kolmattaan päästäkseen osalliseksi ulkomaisiin
koristeihin, näkyy jo siitä kreivi Tessinin valituksesta, että hän oli
nähnyt papinrouvia, jotka vetivät perässään kadulla silkkisiä
laahuksia, (_á la robe trainante_) ja asessoreja, jotka ajoivat
komeissa vaunuissa mukanansa kaksi nauhoitettua palvelijaa takanaan
seisomassa.

Päivällisten jälkeen lähdettiin luistelemaan. Jää oli kuin peili ja
kyllin luotettava, kun vain ei menty virran kohdalle; ja ettei olisi
mitään vaaraa pelättävänä, oli seurueen mukaan otettu hovin
palvelijoita, jotka edellään lykkäsivät pitkiä, keveitä rekiä. Hovin
keikarit näyttivät parhaan kykynsä mukaan taitoaan, ja niiden naisten
varalle, jotka uskalsivat lähteä tuolle liukkaalle jäälle, oli pieniä,
sametilla verhotuita jalastuolia, joiden takana aina oli joku kohtelias
ritari, valmiina lykkäämään nuorta kaunotarta eteenpäin ja tuon nopean
kulun kestäessä kuiskaamaan suloisia kohteliaisuuksia hänen pieneen
punoittavaan ja palelevaan korvaansa.

Näiden keikarien joukossa oli myöskin luutnantti, kreivi Kaarle Viktor
Bertelsköld, joka syksyllä oli palannut Suomesta. Hänen naisensa oli
eräs nuori ranskalainen kreivitär de Lynar, kreivi d'Arragonin
sukulainen. Tämä etelän hilpeä lapsi oli aivan ihastunut tuohon
keveyteen ja nopeuteen, millä hän nyt näin ensi kerran elämässään kiisi
iljannetta pitkin. Hän taputteli pieniä käsiään sekä ihastuksesta että
kylmän tähden; hän halusi aina edemmä, yhä edemmä tuolle kirkkaalle
lakeudelle, eikä taru mainitse hänen ritarinsa sitä iloa häneltä
kieltäneenkään. Luultavasti tuo salaperäinen kuiskailu kylmästä
punoittuneeseen korvaan oli kumpaisestakin niin hupaista, että he
unohtivat kuinka pitkälle he jo olivat tulleet, ja kuitenkin olivat he
jo niin kaukana, että olivat lähempänä vastapäätä olevaa Danvikiä kuin
Eläintarhan veistämöä, josta olivat lähteneet.

Täällä nuori kreivi kumminkin pysähtyi ja ehdotti, että palattaisiin,
sillä hänen muistaakseen kulki virta Meelarin puolelta lähempänä
eteläistä rantaa. Mutta neiti de Lynar pani vastaan. -- Katsokaahan
vain, -- huusi hän, -- tuolla toisella rannalla luistelee eräs nainen!
Minua suuresti huvittaisi tulla hänen kanssansa tutuksi ja oppia hänen
taitonsa. Katsokaapa vain, kuinka taitavasti hän kiertelee tuota vanhaa
vaimoa, joka seisoo siellä niin hämmästyneenä ja tuskin pysyy
jaloillaan.

Toisella rannalla olevasta väkijoukosta, joka sieltä käsin katseli
hovilaisten huvituksia, olikin eräs ruumiinmukaiseen levättiin puettu
nainen -- levätti oli kotimaista flanellia, jota siihen-aikaan oli
alettu Ruotsissa valmistaa -- lähtenyt jäälle luistelemaan, ja hän
osoitti siinä mitä kauneimpia kaarroksia tehden niin tavatonta taitoa,
että katsojat häntä kilvan ihailivat ja ranskalaisen neidin oikein kävi
kateeksi. Kädessään hän piti raudoitettua viippapuuta luultavasti
varoen jään heikkoutta, mutta tämä keveä kapine muuttui hänen
hallussaan pikemmin vain keikailukaluksi. Milloin piti hän keppiä
edessään keihään tavoin, milloin heilautti hän sitä päänsä ylitse,
milloin iski hän sen jäähän ja lykkäsi itseään sillä kuin hiihtäjä,
milloin hypähti hän sen yli näppärästi kuin nuoralla tanssija. Kaikki
hänen liikkeensä olivat yhtä haavaa niin oikullisia ja niin
miellyttäviä, että neiti de Lynar kääntyi ritarinsa puoleen kysyen
vähän pilkallisesti, oliko Tukholmassa balettia -- "tuo pieni
keijukainen on epäilemättä tanssijatar."

-- Rohkenen olla toista mieltä, -- vastasi kreivi; -- ensiksikin
sentähden, ettei kukaan voi kilpailla sulossa ranskalaisten naisten
kanssa, ja toiseksi sentähden, ettei kukaan tanssijatar henno puristaa
jalkoihinsa luistinhihnoja.

-- _Mais si_, -- sanoi nuori nainen, joka ei sietänyt vastaväitteitä.
-- Olkaa hyvä ja työntäkää vähän likemmä; onhan meidän helppo ottaa
omin silmin asiasta selko.

-- En tiedä, uskallanko, -- vastasi hänen ritarinsa. Kenties jää on
heikompaa täällä päin.

-- Mitä, herraseni? -- huudahti neiti de Lynar. -- En tiennyt tätä
ennen, että ruotsalaiset kykenevät kaikkeen -- vähän pelkäämäänkin, kun
niin sattuu.

-- Kiitän kohteliaisuudestanne, -- vastasi nuori kreivi hiukan
loukkautuneena, -- ja jos se teitä huvittaa, on minulla kunnia seurata
teitä kuolemaan. -- Näin sanottuaan työnsi hän kelkkaa aika
vauhtia eteenpäin, toivoen salaisesti, että pieni ranskatar saisi
ylimielisyydestään sopivan rangaistuksen.

Ja tuskin he olivat ennättäneet kymmenen tai viisitoista syltä
eteenpäin, kun yksiöinen jää murtui heidän allaan ja molemmat, sekä
neiti että hänen ritarinsa vajosivat kylmään, petolliseen meriveteen.

-- Auttakaa! Minä kuolen! -- huusi neiti de Lynar kovin
pelästyksissään, kun tunsi uppoavansa. Mutta hänen asemansa ei ollut
vaarallinen, sillä nojatuoli yksin riitti hänet pinnalla pitämään.
Pahempaan pulaan joutui kreivi Bertelsköld, koettaessaan estää tuolia
kaatumasta. Joka kerta, kun hän yritti turvautua jään laitaan, murtui
siitä palanen toisensa perästä hänen allaan. Katselijat Danvikin
rannalla alkoivat kovasti huutaa. Hovin luistelijat ja lakeijat
huomasivat vaaran ja riensivät apuun. Mutta heillä oli jotenkin
pitkältä liukasta jäätä kuljettavana, ja onhan elämässä välistä
tilanteita, jolloin ei ole aikaa kauan odottaa.

Nuori tuntematon nainen, joka tietämättään oli saanut tämän
onnettomuuden aikaan, oli sillä välin ryhtynyt sekä älykkäihin että
nopeihin pelastustoimiin. Hän paneusi pitkäkseen jäälle, lähestyi
avantoa, vaikka oma henki oli ilmeisessä vaarassa ja ojensi viippapuun
vajoavalle. Onneksi jää kantoi häntä; kreivi tarttui tankoon ja hänen
onnistui sen avulla pysytellä veden pinnalla, sillaikaa kun hän
toisella kädellä piteli neiti de Lynaria, joka pelästyksestä aivan
pyörällä riuhtoili irti päästäkseen. Ennenkuin yksikään hovilaisista
ennätti tulla avuksi, oli Bertelsköldin, tarjottua apua hyväkseen
käyttäen, onnistunut päästä kestävälle jäälle ja samalla pelastaa
läpimärkä toverinsa.

Tuskin neiti de Lynar tunsi lujan jään jalkainsa alla, kun hän jo
purskahti mitä iloisimpaan nauruun. Hän näki jalkainsa alla mitä
kirkkaimman peilin; tuosta kiiltävästä jäästä kuvastuivat hänen ja
hänen ritarinsa hahmot niin hullunkurisen näköisinä, että täytyi
väkisinkin nauraa. -- Taivaan pyhät! -- huudahti hän; -- meidän pitäisi
lähteä näyttelemään itseämme rahan edestä! Parisissa maksettaisiin
kaksi _souta_, kappaleesta, kun saisivat nähdä meidät!

Mutta kreivi ei häntä kuullut; hän seurasi silmillään vain tuota
tuntematonta naista, joka yhdellä hyppäyksellä oli taas noussut
luistimilleen ja riensi pois. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennenkin
nähnyt nuo kasvot ja tuon vartalon; Vähäkyrön metsien udutar johtui
yht'äkkiä hänen mieleensä. -- Ester! -- huusi hän hänen jälkeensä, --
Ester Larsson, odottakaahan toki, että saamme teitä kiittää!

Mutta Ester -- jos se todellakin oli hän -- ei odottanut, vaan katosi
kohta rannalla olevien katselijain joukkoon, jossa eräs vanhanpuoleinen
nainen näkyi ottavan hänet vastaan sekä hätäisenä että vihoissaan.

-- Enkö ollut oikeassa? -- virkkoi neiti de Lynar iloisesti. --
Tanssijatar hän sittenkin on, ja todistuksena siitä on se, että hän on
lumonnut teidät, kreiviseni!

Bertelsköld olikin melkein kuin lumottu. -- Hän on suomalainen nainen,
ja kaikki Suomen naiset osaavat lumota, -- vastasi hän samaan tapaan.
Itsekseen hän ajatteli: -- Onko mahdollista, että tuosta vaasalaisesta
pyryharakasta on kuudessa kuukaudessa tullut täydellinen sulotar.



19. HARPUNSOITTOHARJOITUKSIA.


Jos kaikki merivirrat alinomaa kulkisivat samaan suuntaan, niin olisi
helppo oppia merta kulkemaan; ja jos kaikki halut ja toiveet tässä
maailmassa alati noudattaisivat samaa kompassia, ei elämisen taitoa
olisi vaikea oppia. Mutta ei mikään suunta ole niin suora, ettei
laitatuuli laivaa sivulle kantaisi, eikä yksikään luonne ole valettu
niin hyvästä teräksestä, ettei jokin vieteri siinä painaisi
epätasaisesti. Elämän kompassi näyttää vähän väliä väärin, ja siitä on
todistuksena tämäkin kertomus.

Aina siitä asti, kun luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld
marraskuussa 1738 näki Ester Larssonin, porvariskuninkaan nuorimman
tyttären, Eläintarhan laivaveistämön ja Danvikin välisellä jäällä
Tukholman lähellä, kun sekä hän että neiti de Lynar saivat kiittää
hengestään tytön neuvokkuutta, ei hän enää voinut karkoittaa
ajatuksistaan tuota ihmeellistä, ihastuttavaa olentoa. Kun sattuma jo
neljännen kerran oli vienyt heidät vastakkain, oli siinä hänen
mielestään tarpeeksi syytä oppia hänet tuntemaan; mutta hänen
tietämättään oli hänen haaveksiva luonteensa, joka kenties oli perintö
isoisältä Bernhard Bertelsköldiltä, kietonut Ester Larssonin olennon
siihen salaperäisyyden hohtavaan huntuun, joka niin voimakkaasti
kiehtoo nuorukaisen sydäntä. Hovin huvitukset, ylhäisten naisten
hienosteleva hempeys, vieläpä neiti de Lynarinkin ranskalainen
iloisuus, kaikki oli hänestä nyt yhdentekevää, ja kaiken sen ajan, jota
ei tarvittu virka- ja muihin tehtäviin, kulutti hän nyt osaksi
Tukholman kaduilla, osaksi meren jäätyneillä rannoilla, toivoen
löytävänsä tuon pienen uhkamielisen suomalaisen porvaristytön kadonneet
jäljet.

Tämä ei ollut niinkään helppoa, sillä hän kuuli kohta, että
valtiopäivämies Larsson asui yksinään eräässä vaatimattomassa huoneessa
Kauppiaskadun varrella, ja hänen tyttärestään ei tiennyt kukaan mitään.
Mutta nuori kreivi ei hellittänyt. Tukholma ei ollut siihen aikaan niin
suuri, että ihmiset voivat siellä jäljettömiin kadota, ja niinpä hän
sai eräänä päivänä tietää, että Larsson töistään päästyään tavallisesti
joka ilta kävi eräässä Läntisen Pitkänkadun varrella olevassa talossa,
jossa oli rikkaan rouva Sagerin liinavaatekauppa.

Luutnantti Bertelsköld huomasi yht'äkkiä, että hänen
liinavaatevarastoansa täytyi melkoisesti lisätä. Ei missään ollutkaan
niin ylen hienoja Hollannin nenäliinoja, niin valkoista Norrlannin ja
Turun palttinaa, niin oivallista sekä saksalaista että ruotsalaista ja
suomalaista reivasta kuin juuri rouva Sagerilla. Ja kun nuori siivo
mies, joka ei koskaan tingi, vaan heti paikalla maksaa ostoksensa ja
aina kehuu tavaraa hyväksi, hintaa helpoksi, puotia sieväksi ja ehkäpä
vielä talon rouvan pitsimyssyäkin hyvin silitetyksi ja hänelle hyvin
sopivaksi; kun sellainen nuori mies on kaikkiin puoteihin tervetullut
vieras, niin eipä kestänytkään kauan, ennenkuin luutnantti
Bertelsköldiä onnisti niin, että pääsi rouva Sagerin suosioon. Vanhan
hyvän tavan mukaan tämä seisoi itse puodissaan myymässä yhdessä vanhan
silmäpuolen neitsyen ja jöröpään pojan kanssa, joka oli Tukholman
nykyisten sivistyneiden puotiherrain näköinen yhtä paljon kuin
takkukarva karjakoira on sileäksi kammatun, pestyn ja  hyvälle lemuvan
sylikoiran näköinen.

Että rouva Sager oli entisen valtiopäivämiehen leski, miehen, joka oli
poistanut yksinvallan, perustanut vapauden ja auttanut Fredrik
kuningasta valtaistuimelle; että hän itse oli hyvin merkillinen
henkilö, joka vihasi yksinvaltaa ja voimakkaasti tuki vapaata
hallitusmuotoa; että hänellä -- luultavasti sentähden -- oli onni olla
ylhäisten ostajain suosiossa ja että hänen puodissaan joka päivä kävi
kreivejä, vapaaherroja ja valtakunnanneuvosten rouvia -- että kreivitär
Tessin osti häneltä palttinatarpeensa, sekä että kreivi Horn ja muut
Kaarle XII:n urhoista olivat hänen puodistaan sotapaitansa ostaneet;
kaiken tämän ja paljon muutakin hän oli jo ensi näkemässä ennättänyt
kertoa, mitatessaan kreiville parasta palttinaa, joka "kelpaisi
kuninkaallekin". Seuraavalla kerralla Bertelsköld kuuli, että tämä
mahtava rouva oli syntyjään suomalainen ja kaukaista sukua Larssonille,
jota ne siellä kotona sanovat porvariskuninkaaksi; vaikka Jumala kyllä
tietäköön, sanoi rouva, että hänellä oli enemmän huolta kuin kunniata
siitä sukulaisuudesta, kun Larsson oli saanut päähänsä majoittaa hänen
luoksensa hemmoitellun lapsensa, joka yöt ja päivät tuotti huolta ja
murhetta...

Tähän katkaisi yht'äkkiä tämä puhelias rouva sanatulvansa, katsahtaen
kadulle, ikäänkuin olisi pelännyt, että jokin asiaan kuulumaton henkilö
olisi kuullut hänen puheensa. Turhaan koetti luutnantti viittailla
siihen, että hänellä, joka vast'ikään oli tullut Suomesta, oli rakkaita
terveisiä Esterille kotipuolesta. Rouva Sager nakkasi vain niskaansa,
ikäänkuin sanoakseen, että semmoiset terveiset olivat tarpeettomia, ja
siksi päiväksi olivat kaikki enemmät tiedustelut turhia.

Mutta jo seuraavana päivänä, kun uusia liinoja yhä taas oli koeteltava,
ja kun eukko oli puhellut palaviinsa asti politiikkaa ja hurskaana
myssynä toivottanut kaikki hatut velkavankeuteen, kuuli Bertelsköld
hänellä olevan senkin seitsemän huolta päivässä niistä monista
koulumestareista, jotka Larsson mukamas oli lähettänyt hänen
niskoilleen tyttärensä sivistämistä varten. Milloin tuli niitä yksi,
jonka piti opettaa tytölle, kuinka pitkä matka on Roomaan; milloin
toinen, joka tuhersi rihvelitaulut täyteen numeroita; milloin kolmas,
jolla oli suu täynnä vanhan maailman historioita; milloin neljäs, joka
opetti lasihelmiä ompelemaan; milloin viides, jonka piti opettaa
Esterille saksaa; milloin kuudes, joka opetti häntä ratsastamaan
hurjemmin kuin turkkilainen sillä hurjalla päistäriköllä, jonka tyttö
oli saanut isältään lahjaksi; lyhyesti sanoen kaikenlaista hyödytöntä
ja joutavaa oppia, paitsi Jumalan sanaa ja ranskankieltä, sillä
Raamattua tyttö luki isänsä kanssa, ja mitään ranskalaista ei ukko
suvainnut, vaan sanoi sitä hattulaisroskaksi. Tosin olivat kaikki nämä
opettajat vanhoja harmaapäisiä ihmisiä; vaikka, Jumala paratkoon, eivät
juuri silti sen parempia; mutta nyt tuli pahin pula. Isä oli nimittäin
saanut päähänsä, että tytön pitäisi oppia harppua soittamaan, sillä se
oli, arveli hän, oikeaa ja jumalista taidetta, jota itse jumalanmies
kuningas Daavidkin oli aikoinaan harjoittanut ja siitä niin suurta
mainetta niittänyt. Mutta kun ei koko Tukholman kaupungissa löytynyt
ainoatakaan taitavaa opettajaa tahi opettajatarta, ei ainakaan ikäänsä
nähden tarpeeksi vakavaa...

-- Jos minun vähäinen harpunsoittotaitoni voisi olla miksikään hyödyksi,
-- puuttui nuori luutnantti puheeseen, itsekin hämillään siitä, että voi
semmoista esittää halvalle palttinankaupustelijattarelle.

Rouva Sager mitteli häntä hämmästynein silmin ja kysyi, tunsiko hän
porvariskuninkaan.

-- Tunnen hiukan, -- vastasi Bertelsköld.

-- Jos teidän armonne tuntee Larssonin, -- vastasi rouva vilpittömästi,
-- niin teidän armonne tietää silloin myöskin, että itse kuningas
Daavid ei olisi tarpeeksi hyvä opettajaksi tytölle, jos hänellä vain
olisi kreivin arvonimi varsinaisen nimensä edellä. Olen sanonut
Larssonille: mikset seurustele niinkuin minä ylhäisten ja alhaisten
kanssa ja mittaa valtakunnanneuvoksia samalla kyynärmitalla kuin
mittaat suutarin oppipoikia; sitä sanon minä oikeaksi kaupaksi, minä.
Mutta tuli on nyt tulta ja vesi vettä; aatelisia hän ei suvaitse, ja
kuitenkin tahtoo kouluttaa tyttärensä neidiksi. Eikö teidän armonne
halua samanlaisia lautasliinoja kuin kreivi Hornilla on?

Bertelsköld meni, mutta tuli seuraavana päivänä takaisin. Hän oli
saanut tietää, että rouva Sagerilla oli poika, joka puhalsi huilua.

-- Niin no, mitä Kalleen tulee, -- jatkoi rouva, kun tuota hellää
kohtaa oli taitavasti kosketettu, -- niin hänellä on kyllin tekemistä
virassaan kunink. majesteetin kamarikollegiossa. Kallesta olisi
saattanut tulla yhtä hyvä palttinankauppias kuin kenestä tahansa ja
kenties parempikin, mutta hänellä on pää, teidän armonne, tosiaankin
pää kuin partaveitsi; hän osaa kreikkaa, latinaa ja ranskaa, jos niksi
tulee, ja sentähden ajattelin, että antaa hänen nyt koettaa onneaan
maailmassa ja kamarikollegiossa, kyllä minä puodin hoidan, ja hänellä
on jumalankiitos vähän säästössäkin, kun moni muu ylhäinen herra vie
kengänsolkensakin panttiin. Minä pidän aina vapauden puolta, mutta,
Jumala kuningasta siunatkoon, pojastani saattaa tulla asessori, jos saa
elää, ja sitten ... mitäpä sitten, jos hän soittaa huiluakin?

-- Päinvastoin, -- keskeytti hänet kreivi, -- se lisää aina vähän hänen
arvoaan. Kreivi Tessinin silmissä esimerkiksi -- (kreivi Tessin ei
sietänyt musiikkia).

-- Niinkö teidän armonne luulee? -- kysyi äiti ihastuneesti hymyillen.
Ehkäpä teidän armonne tahtoisi olla niin armollinen että lausuisi
jonkin hyvän sanan Kallen puolesta...

-- Sen teen mielelläni, hyvä rouvaseni, ja ehkäpä voin setäni
välityksellä vielä toimittaa hänen majesteetilleen kuningattarelle
näytteitä näistä hienoista reivaistakin.

-- Voi, mitä teidän armonne sanoo? Hänenkö majesteettinsa kuningatar
näkisi hyväksi aterioida minun pöytäliinoiltani? Ja kenties
seisahduttaa tähän oven eteen kuninkaalliset vaununsa, ajaessaan
Ulriksdaliin?

-- Ei se ole ollenkaan mahdotonta, jos vain hänen majesteettinsa
kuningatar saapi asiasta sopivan viittauksen. Ja koska Kalle soittaa
huilua, voisimmehan sopivassa tilaisuudessa soittaa huilua ja harppua
yhdessä...

-- Teidän armonne näkee hyväksi laskea leikkiä...

-- Ei suinkaan, on hyvin harvinaista tavata taitavia huilunsoittajia.
Kenties Ester haluaakin oppia soittamaan huilua mieluummin kuin
harppua.

-- No vie sun! Sepäs vasta oli naulanpäähän osattu! Totta puhuen ovat
lapset jo kauan toisiaan kierrelleet ja vaikka Ester kyllä on huonosti
kasvatettu tyttö, niin luulen kuitenkin, että hänestä hyvällä
komennolla saadaan kunnon aviovaimo, eikä hän aivan avojaloinkaan
taloon tule, niin että ... niin, jos teidän armonne suvaitsee, niin on
halpa taloni kernaasti avoinna niin kohteliaalle herralle, ja voihan
teidän armonne ottaa harpunkin mukaansa, jos haluttaa; sehän on aivan
yhtä hyvä, kuin jos palkkaisimme vanhan, juopon urkurin maksaen hänelle
korttelin riisiryyniä tunnilta.

Nuori, Fredrik I:n hovin aatelismies naurahti vertaukselle ja suostui
kutsuun. Noissa jyrkissä vastakohdissa oli tavallaan jotakin
houkuttelevaa ja kiihoittavaa. Toisaalla oli hänen setänsä,
presidentti, tuo pöyhkeä ylimys, joka ylenkatsoi ja halveksi kansaa --
toisaalla Larsson, tuo pinttynyt kansanvaltainen, joka huusi
onnettomuutta aatelisvallalle -- näiden välissä tuo kaupparouva, joka
huusi vapautta ja oli valmis suutelemaan ylhäisten hameenhelmoja; --
sitten tuo luonnonlapsi, joka oli kesytettävä uusimpain Tukholman
mallien mukaan -- lopuksi hän itse, loistavan nimen perijä, joka
hienosteli hovissa ja lähti sieltä suoraa päätä palttinapakkain
keskeen säestämään Kalle Sagerin huilua, saadakseen tavata
pientä porvaristyttöä, jota hänen setänsä tuskin olisi huolinut
kamarineitsyeksi suositella -- ja kaikki tämä tapahtui sillä uhalla,
että jos hänen puuhansa tulisivat ilmi, toinen tekisi hänet
perinnöttömäksi ja toinen heittäisi ulos ikkunasta; lyhyesti sanoen,
tämä tilanne näytti nuoresta luutnantista niin hullunkuriselta, että
hän lähti rouva Sagerin kauppapuodista mitä mainioimmalla tuulella,
eikä hän muistanut hymyilleensä vielä näin herttaisesti tuon
hullunkurisen, Vähäkyrön metsissä tapahtuneen seikkailun jälkeen.



20. VALTIOLLISIA JUONIA.


Asiain kulkua seuratessamme joudumme taas presidentti, kreivi Torsten
Bertelsköldin työhuoneeseen, tähän niin monien sotkuisten vehkeiden
salaiseen keskustaan, josta valtiopäiviä johdettiin ja jossa haudottiin
ei enempää eikä vähempää kuin hallitusmiesten ja koko valtiollisen
järjestelmän muuttamista.

Kaikki oli täällä ennallaan: sama erinomainen järjestys, sama
ulkonainen somuus; ei tomun hituistakaan valtiomiehen hienolla
samettitakilla; ei syrjähtänyttä kiharaakaan hänen kaikkien taiteen
sääntöjen mukaan käherretyssä tekotukassaan; ei kiireen merkkiäkään
mahonkisille ja elefantinluisille hyllypöydille ladotuissa
paperiläjissä; kaikessa näkyi ikäänkuin filosofinen tyyneys, mutta
tyyneys, joka oli tehtyä ja tarkoitettu näkymään. Oven eteen asetetusta
isosta peilistä sai jokainen vieras heti sisään astuessaan ihmetellä
omaa itseään. Pehmeä flanderilainen matto näytti olevan pantu lattialle
vartavasten sitä varten, ettei edes silkkikengän narina häiritsisi
huoneen harrasta hiljaisuutta. Kaarle XI:n rintakuva katseli tuimasti
vierustovereitaan, Ranskan Ludvigeja, XIV:ta ja XV:ta, jotka taas
vuorostaan silmäilivät erästä siihen aikaan kaikkivaltiaan ministerin,
kardinaali Fleury'n alempana olevaa rintakuvaa; mutta turhaan sai etsiä
somasti koristetuilta jalustoilta Kaarle XII:n pystyä päätä. Kreivi
Torsten oli liian kopea kieltääkseen vastenmielisyyttään tätä
hallitsijaa kohtaan, ja jokainen tiesi hänen olleen sankarikuninkaan
katkerimpia vihamiehiä. Lopuksi oli vielä yksi jalusta, jolla olisi
luullut tapaavansa kuningas Fredrik I:n kuvan. Mutta ei; sillä sijalla
oli eräs ranskalainen tanssijatar, mademoiselle Zoë.

Kello oli 8 aamulla, ja kreivi, joka harvoin pani maata ennen klo 2
yöllä, oli ollut työssä klo 5:stä alkaen. Vieras vieraan perästä tuli
ja meni. Sisään astui nyt yhtä haavaa kaksi kookasta, komeata herraa.
Toinen, joka oli soturi, oli puvussaan osaksi säilyttänyt jätteitä
vanhasta karoliinien univormusta, joka Fredrik I:n aikana oli saanut
siirtyä senaikaisen preussilaisen kuosin tieltä, joka taas
kankipalmikkoineen, puuteroituine tekotukkineen, pitkineliiveineen ja
polvihousuineen oli vain ranskalaisen univormun huonoa jäljittelyä.
Tällä herralla oli ratsusaappaat, rannehansikkaat ja pitkä
karoliinilainen miekka vyöllä, aivankuin sotaan lähtevällä; hänen
käytöksensä oli rohkeaa ja käskevää, mutta ei loukkaavaa, pikemmin
avonaista, rehellistä, miltei ritarillistakin, vaikka vähän liian
suorasukaista. Kun hän puhui, puhui hän kiivaasti, ikäänkuin ei olisi
sietänyt mitään vastaväitteitä, mutta taitavasti keksitty vastasyy
hämmensi hänet, sukkela käännös muutti pian hänen mielipiteensä. Voi
melkein aavistaa, että ajan olot olivat tehneet tämän miehen päätään
pitemmäksi kuin hän oikeastaan olikaan; toiset ajat tulisivat tekemään
hänet päätään lyhyemmäksi. Tätä nykyä oli hänen arvonsa ylimmillään;
tämä mies oli tuon lähenevän surullisen sodan sankari, kenraali, kreivi
Kaarle Emil Lewenhaupt, jota hänen rohkeimmat puoluelaisensa nimittivät
"Kaarle XIII:ksi."

Toinen herra oli keski-ikäinen siviilimies, hänen pukunsa oli
yksinkertainen, mutta niin aistikas ja arvokas että tuon keikarimaisen
valtiomiehenkin puku sen rinnalla joutui varjoon. Pieninkin pitsi hänen
kaulahuivissaan oli kaikkein hienointa lajia. Ranteita peittivät hienot
kalvosimet, ja kädet, jotka aina olivat vilkkaassa liikkeessä hänen
puhuessaan, olivat valkeat ja kauniit. Ja hän puhui mestarillisesti,
tämä herra, hänen puheensa oli täynnä suloa ja sukkeluutta; ruotsia
puhuttaessa sekoitti hän siihen alinomaa puhtainta ranskaa, joka näytti
olevan hänen oikea äidinkielensä. Hän oli ryhdiltään täydellisen
maailmanmiehen esikuva; koko hänen ylimyksellisessä olennossaan oli
jotakin erinomaisen miellyttävää, monen mielestä mielistelevääkin,
sillä hän osasi varsin notkeasti väistyä vastakkaisten mielipiteiden
tieltä, kumminkin niin, että hän useimmiten sittenkin pysyi omassa
mielipiteessään. Itse hän näytti tahtovan olla jonakin myrskyisen
aikakauden äärimmäisyyksien sovittavana välittäjänä, vaikkakin hän
siinä kohden lienee arvioinut kykynsä liian suureksi, sillä
ulkopuolella hovin saleja poti hän tahtonsa teräksen puutetta, ja 1738
vuoden Ruotsi, joka kukisti Lewenhauptin, voitti lopulta ylimyksellisen
tasavaltalaisen kreivi Kaarle Kustaa Tessininkin, joka tätä nykyä oli
maamarsalkkana valtiopäivillä.

Nämä kolme mahtavaa herraa -- tuo kylmä, viekas, hienostunut
diplomaatti, tuo kiivas, ritarillinen, mutta ei juuri teräväpäinen
sotilas ja tuo älykäs, sukkela, mutta pintapuolinen hovimies --
liittyivät nyt asianhaarain pakosta saman lipun alle, hallitakseen
isänmaatansa. Keskustelu kävi enimmäkseen ranskaksi.

-- Minua ilahuttaa nähdä teidän ylhäisyytenne täällä näin ratkaisevalla
hetkellä, kun isänmaa enemmän kuin koskaan tarvitsee urhoollisten ja
älykkäiden miesten tukea, -- lausui kreivi Bertelsköld; hyvin tietäen,
että Lewenhaupt heti kohta tulisi siirtymään yleisistä korupuheista
varsinaiseen keskusteluaiheeseen.

Tessin ehti kuitenkin sitä ennen sanoa yhtä kärkeväksi sorvatun
kohteliaisuuden. -- Teidän ylhäisyytenne -- sanoi hän, osoittaen
rintakuvia, -- istuu niin kuuluisien ja jalojen henkilöiden
ympäröimänä, että me tuskin uskallamme toivoa voivamme kartuttaa
kokoelmaa. Kardinaali Fleury ja mademoiselle Zoë; näytte tahtovan hakea
innoitusta sekä tästä että tulevasta maailmasta.

-- Te muistutatte minua todellakin, kreiviseni, siitä, että olemme
unohtaneet, mitä ensi äänestykseen tulee, kysyä oraakkelilta neuvoa.
Kenties teidän ylhäisyytenne, jolla on onni olla asessori Svedenborgin
ystävä...

-- Asiaan, hyvät herrat, -- keskeytti Lewenhaupt malttamattomasti.
-- Meillä on vain muutamia minuutteja käytettävänämme ennen
täysi-istuntoa. Hänen majesteettinsa horjuu. Englannin suostumus
vallanperimykseen Hessenin prinssin eduksi miellyttää hänen
majesteettiaan paremmin kuin liitto Ranskan kanssa.

-- Onneksi, -- jatkoi kreivi Tessin, -- on Ranskalla jotakin, joka
miellyttää kuningas Fredrikiä. Hänen majesteettinsa sanotaan antaneen
kardinaalille viittauksen siitä, että muutamat härkätynnyrit
ranskanviinejä, _première qualité_ ja arvoltaan noin 100.000 _ecuta_,
voisivat vaikuttaa korkeimmasti samaisen mielialaan Ranskaa kohtaan.
Olisi epäkristillistä, jos kardinaali kitsastelisi mokomassa
pikkuasiassa, kun koko Euroopan menestys on kysymyksessä.

-- Mahdollista. Mutta kuka menee takuuseen hänen majesteettinsa
suostumuksesta valtakunnanneuvoston virastaerottamiseen?

-- Minä, -- vastasi Bertelsköld tyynesti.

-- Rohkenenko kysyä, mihin teidän ylhäisyytenne perustaa varmuutensa
tuon jotenkin epäilyttävän suostumuksen saamisessa?

-- Aivan yksinkertaiseen asiaan. Coyet'n säädyille jättämä neiti Taubea
koskeva kirjoitus on tehnyt toivotun vaikutuksen. Hänen majesteettinsa
tahtoo, maksoi minkä maksoi, välttää häväistystä, ja kuningattaren
vihakin merkitsee vielä jotakin Ruotsissa.

-- Onnittelen teitä, herra kreivi, -- sanoi Tessin ivallisesti. -- Te
pelaatte shakkia kuin mestari. Se siirto on tehnyt kuninkaan matiksi.

Bertelsköld vastasi pienellä kumarruksella. -- Sallikaa minun, -- sanoi
hän, -- pitää itseäni vain sen diplomaattisen koulukunnan, jossa teidän
ylhäisyytenne on Orleansin ruhtinaan johdolla opinnoita harjoittaessaan
saanut tohtorinarvon, vähäpätöisenä jäsenenä.

-- Mutta, hyvät herrat, -- huudahti Lewenhaupt tähän sanasotaan
tyytymätönnä, -- tietänettekö, että meitä tahdotaan ostaa Venäjän
rahoilla? Bestusheff on äskettäin saanut 6.000 tukaattia, jotka hän on
tallettanut pankkiin. Sillä kullalla hän ostaa puolet puoluelaisiamme.

-- _Fi donc_, kuusituhatta tukaattia! Mikä pilkkahinta ruotsalaisesta
vapaudesta! -- huudahti Bertelsköld närkästyksissään, samalla kun hänen
huulillaan väreilevä kylmä, pilkallinen hymy antoi hänen sanoilleen
kaksimielisen merkityksen.

-- Joko on niin pitkälle menty, -- lausuili Tessin, -- että Ruotsin
miesten kunniaa ja omatuntoja ostetaan ulkomaisella kullalla? Hyvät
herrat, minä vetoan ritariston ikivanhaan kunniaan. Maamarsalkkana en
voi suvaita, että vähäisinkään moisen törkeän epäluulon varjo tahraa
säädyn mainetta.

-- Sallikaa minun huomauttaa eräästä asianhaarasta, jatkoi Bertelsköld,
-- Bestusheff on tehnyt meille palveluksen, jota ei käy kyllin suureksi
arvioiminen. Niin pian kuin hän nostaa pankista nuo kuusituhatta, tulee
meidän järjestää niin, että se tulee tunnetuksi, ja joka vähänkin
pelkää tulevansa näyttämään ostetulta, hän on pakotettu äänestämään
meidän kanssamme.

-- Mikä ei estä panettelijoita puhumasta siitä, että meidät on
ranskalaisilla rahoilla lumottu, -- vastasi Tessin olkapäitään
kohauttaen. -- Hyvät herrat, sääty on perattava, ja ulkomainen kulta
kerrassaan häpeään saatettava.

-- Ja mitä ovat apurahat muuta kuin ostoa? sanoi Bertelsköld. -- Eikö
Ruotsia joka päivä myydä enimmän tarjoavalle? Tänään Ranska, huomenna
Englanti, ylihuomenna kenties Venäjä. Kuinka aiotaan yksityisiltä
kieltää kaupankäynti, kun koko isänmaasta kauppaa käydään?

Lewenhaupt puuttui puheeseen: -- Minä olen samaa mieltä kuin hänen
ylhäisyytensä maamarsalkka, että perkaus on välttämättömän
tarpeellinen. Pahansuovat on saatettava vaikenemaan tai äänestämällä
ritarihuoneesta erotettava, asiaankuulumattomat on pois lähetettävä,
sotaväkeä on kutsuttava kokoon, vahingolliset kirjat ja kirjoitukset on
kiellettävä. Muuten emme voi luottaa äänestykseen, ja petturit
vehkeilevät minkä kerkiävät.

Tessin ja Bertelsköld hymähtivät ivallisesti kuullessaan, miten
omituisesti tämä sotilas tulkitsi perustuslaillista vapautta.
Maamarsalkka huomautti hyvin sävyisästi, että voitaisiin kenties keksiä
keinoja, jotka eivät loukkaisi sananvaltaa vapaassa tasavallassa.
Niiden tietojen mukaan, jotka hän nyt oli saanut, ei voitto
ritarihuoneessa olisi epätietoinen ja papit äänestävät aina kuninkaan
tahdon mukaan. Mitä talonpoikiin tulee...

-- Talonpojat ajattelevat niinkuin heidän sihteerinsä, ja Troilius on
neuvokas mies, -- vastasi Bertelsköld.

Tessin naurahti. -- Se merkitsee, että Pierrot aina saa tanssia
Harlekinin pillin mukaan. Kaikki riippuu siis siitä, mistä päin tuuli
porvarissäädyssä puhaltaa.

-- Teidän ylhäisyytenne on oikeassa; tällä hetkellä kaikki on
porvarissäädyn varassa. Plomgren ja Kjerrman soittavat meiltä saamiaan
nuotteja kauppiaiden korviin aamusta iltaan, mutta niin kauan kuin sitä
härkäpäätä Larssonia ei saada kääntymään, on sääty meitä vastaan.

-- Niin lähettäkää hänet hiiden pisaan, -- ärjäisi Lewenhaupt.

-- Sitä emme voi tehdä, hyvä kenraalini. Me elämme vapaassa
tasavallassa, niinkuin hänen ylhäisyytensä kreivi Tessin aivan oikein
huomautti. Ainoa keino on se, että saamme sen kamasaksan
vapaaehtoisesti poistumaan, ja sitä varten olen jo ryhtynyt
toimenpiteisiin.

-- Me luotamme herra kreiviin. Entä kuinka voivat sudenpenikkamme
salaisessa valiokunnassa?

-- Ne alkavat saada kynsiä ja hampaita.

-- Silloin on tosiaankin kaikki porvarissäädyn varassa.

-- Ja viime lopussa Larssonin.

-- Teidän ylhäisyytenne tietää kenties, että tuota suomalaista
jyväjuutalaista kutsutaan porvariskuninkaaksi.

-- Sepä on hauskaa kuulla; kaksi kuningasta tasavallassa on aina
parempi kuin yksi. Me syöksemme kummankin valtaistuimelta, ja Ruotsi on
meidän.



21. ULLAKKOKAMARISSA LÄNTISEN PITKÄKADUN VARRELLA.


Rikkaan rouva Sagerin Läntisen Pitkäkadun varrella omistama talo oli
Tukholman vanhimpia ja rakennettu muinaiseen tapaan niin, että pääty
oli kadulle päin. Vähäiseen pituuteensa ja leveyteensä katsoen se oli
sangen korkea ja siinä oli kolme kerrosta, paitsi korkeata ullakkoa,
jonka jyrkkä katto oli liuskakivillä peitetty. Maakerrassa näiden
kolmen muun kerroksen alla oli päätyyn sijoitettu puoti ja puotikamari,
jossa kirjanpitäjä asui, keittiö, varastohuone ja rengin huone.
Toisessa kerroksessa olivat talon parhaat huoneet, luvultaan neljä,
joista kaksi oli pojan hallussa, yksi vieraita ja yksi rouva Sageria
itseään varten, mutta neljästä näitä vastaavasta kolmannen kerroksen
huoneesta pidettiin kahta asumatonna ja käytettiin palttinakankaiden
varastohuoneina; kolmannessa asui puotineitsyt Loviisa, joka oli köyhä
ja kaukaista sukua rouva Sagerille, ja tämän katsannon alla asui Ester
Larsson neljännessä huoneessa eli ullakkokamarissa, josta oli laaja
näköala itään päin.

Tähän korkealla olevaan turvapaikkaan oli nyt arvoisa rouva eräänä
päivänä kello 3:n aikana iltapäivällä itse saattanut toivehikkaan
kamarikollegiossa palvelevan poikansa ynnä nuoren kreivi Bertelsköldin
siinä luvallisessa tarkoituksessa, että hänen turvattinsa oppisi
harppua soittamaan niinkuin hänen isänsä oli toivonut. Arvattavasti
tämä kunnon rouva jostakin syystä ei tahtonut soitantoa harjoitettavan
omassa kerroksessaan, jossa Ester otti vastaan muut opettajansa, koska
naapurit voisivat siitä saada aihetta juorupuheisiin, ja muutoinkin oli
rouva Sager turvattinsa suhteen siksi varova ja arka, ettei sallinut
kenenkään nousta ullakkokamariin muutoin kuin hänen itsensä taikka
Loviisan läsnä ollessa.

Kreivi Bertelsköld nousi nyt viidettä tai kuudetta kertaa noita jyrkkiä
portaita, ja joka kerta oli hän noussut yhä keveämmin askelin. Hänen
edellään lensi Ester keveästi kuin lintu, kaksi tahi kolme
porrasaskelta kerrallaan; emäntä itse kiipesi sinne kreivin taluttamana
ja oli ylen mielissään tästä kunniasta, mutta poika, joka palveli
kamarikollegiossa, oli tuntemattomasta syystä jäänyt tulematta, ja
kohtelias nuori ylimys sai kiittää talossa saavuttamaansa suurta
suosiota siitä, että tämä pojan pois jääminen ei siksi kerraksi
keskeyttänyt opetuksen antamista. Kunnon rouvalla oli kyllä syytä
huoliin ja epäilyksiin, niinkuin näkyy seuraavasta keskustelusta tai
paremmin sanottuna yksinpuhelusta.

-- Ei sen vuoksi, teidän armonne, -- puheli hän portaita vaivalloisesti
kiivetessään, -- eipä sen vuoksi -- minulla on jumalankiitos silmät
päässä erottaakseni kunniallisen nuoren miehen ylhäisestä epatosta,
joka panee yksinkertaisten porvarillisten ihmisten pään pyörälle, mutta
minä epäilen kuitenkin, olisiko mies-vainajani, joka puolusti vapautta
ja Fredrik-kuninkaan kruunua, sallinut noin sievän nuoren herran käydä
Esterin luona hänen omassa huoneessaan, vaikka se olisikin tapahtunut
minun itseni läsnä ollessa, sillä teidän armonne voi kyllä arvata, että
olemme arkoja kunniallisesta nimestämme, ja Jumala kuningasta
varjelkoon, se on tietty, mutta Jumala varjelkoon myös maan tyttäriä
kuninkaallisen majesteetin armollisilta silmäyksiltä. Kummoinen herra,
semmoinen palvelija, sanoo sananlasku, eikä ole kauan siitä, kun oli
vähän niin ja näin, että Maria Larsson pääsi onnellisesti pakoon... No,
en puhu mitään, ja teidän armonne tietää, että kamarikollegiossa
palveleva poikani on miltei kihloissa Esterin kanssa, eihän se
haitanne hänen ylenemistään, että hän soittaa huilua, vai kuinka?
Siunatkoon, missä hän nyt virkailee, kun teidän armonne on tehnyt
meille sen kunnian -- kyllähän voin ymmärtää, että siellä on paljon
kirjoittamista. Kallella on kaunis käsiala, hänhän se kirjoittaakin
meidän kaikkein armollisimman kuninkaamme arvonimen päällekirjoituksiin
... huh, nämä portaat ovat niin jyrkät, teidän armonne, talo on
rakennettu Kustaa-kuninkaan aikana, ja Sagerin suku on syntynyt ja
kuollut tässä rakennuksessa. Mutta nyt olemme ylhäällä. Loviisa,
vartioi puotia niin kauan kuin minä pidän seuraa hänen armolleen, ja
pidä Maleniusta silmällä, ettei hän mittaa liian paljon kamaripalttinaa,
jos kuningattaren hovipiiat puotiin tulisivat. Kiusaa ja vaivaa on
noista puotipalvelijoista, ja pelkkiä hutiluksia on nykyajan nuori
väki, kaikki he ihastuvat ylhäisiin, mutta kuinka vapauden ja
kamaripalttinan käypi, sen jätän sanomatta...

Nyt oli tultu Esterin ullakkokamariin. Se oli pitkä, korkea ja
vanhanaikainen huone, joka ainoine ikkunoineen olisi ollut ylen ikävä,
ellei siitä olisi ollut mitä ihanin näköala linnanmäelle, laivasillalle
ja merelle. Tässä ainoassa ikkunassa oli omat merkillisyytensä, ja
Bertelsköld oli useita kertoja rohjennut tiedustella syytä siihen,
saamatta kuitenkaan muuta vastausta kuin että se oli "vanhan maailman
aikainen". Ruutujen edessä oli nimittäin vankka rautaristikko, ja Ester
oli -- oikukas kun oli -- luultavasti päästäkseen tuota näkemästä,
asettanut ikkunan eteen omituisen kukka-astian: nuoren, isossa
puulaatikossa kasvavan kuusen. Mutta metsän vapaa kasvi ei näyttänyt
muuttuvan tässä vankeudessaan; kuusi hyötyi hyvin levittäen tuuheita
oksiaan ikkunan ja ristikon eteen, niin että huone selkeällä
päivälläkin oli puolipimeä.

-- Ester, nosta nyt pois tuo ilkeä puu; eihän täällä voi toisiaan
nähdä; ja kun hänen armonsa on niin armollinen että sinun tähtesi näkee
vaivaa tänne tullakseen, lapseni, tulee hänen toki nähdä sormesi kieliä
koskettelevan, -- mutisi rouva Sager pahalla tuulella, kun ei poikaa
kuulunut.

-- Suokaa anteeksi, -- vastasi Ester nöyrästi, mutta varmasti, -- se on
minun metsäni, ainoa mikä minulla on, ja jos ei metsä saa päivänvaloa,
se lakastuu.

-- Sallikaa puun olla paikallaan, -- puuttui Bertelsköld puheeseen. --
Vanha sananlasku sanoo, että soitannon oppiminen aina käy parhaiten
hämärässä.

-- No, jos niin on, -- vastasi rouva Sager, ottaen sukankutimensa
esille, -- niin ymmärtää teidän armonne semmoiset asiat paremmin kuin
minä... Missä Kalle viipynee ... mutta kenties, lapseni, otat aluksi
sen virren, jota isäsi niin rakastaa -- numero 354.

Ester juoksutteli sormiaan suuren, huoneessa olevan paljinharpun
kielillä ja avasi juuri huulensa aloittaakseen virren, kun Loviisa
samassa vähän hämillään pisti päänsä ovesta sisälle.

-- Muori olisi hyvä ja tulisi heti kohta alas, -- huudahti hän. --
Uudenaikaisen "rouvan" sijasta käytettiin siihen aikaan vielä
kotipuheessa vanhaa kunniallista muorin nimeä.

-- Mikä hätänä? -- kysyi emäntä, pannen pois sukankutimensa.

-- Muori olisi vain hyvä, ja tulisi heti kohta alas!

-- Tottapa taas on nokivalkea keittiössä, vaikka nokikolarille
maksetaankin kaksi plootua vuodessa, -- jupisi eukko. -- Niin se on
aina, sulaa kiusaa ja vaivaa, ja ajat huononevat huononemistaan.
Loviisa, jää tänne niin kauaksi ... hänen armonsa suokoon anteeksi...

Näin sanottuaan hän oli kadonnut. Kreivi ja hänen oppilaansa olivat
yht'äkkiä kahden kesken tässä hämärässä huoneessa, jossa marraskuun
varhainen iltapuhde jo muutoinkin alkoi tuntua.

Syntyi hetken äänettömyys. Bertelsköld oli tähän asti kohdellut Esteriä
kuin oikullista lasta; heidän välillään oli syntynyt jonkinlainen
tuttavallisuus niinkuin veljen ja sisaren välillä. Ollessaan nyt ensi
kertaa kahden kesken tämän virmapään kanssa, joka oli niin
ihmeellisesti kehittynyt sen jälkeen, kuin he ensi kerran olivat
tavanneet toisensa Suomessa, ei kreivi aluksi oikein tiennyt mitä
virkkaa.

Mutta luonnonlapsen tarkalla vaistolla, joka aina neuvoo, mitä hänen on
tehtävä, tarttui Ester uudelleen harpun kieliin ja aloitti virren
raittiisti ja heleästi, niinkuin olisi metsän kuusille laulanut. Kreivi
kuunteli. Tässä mutkattomassa, liikuttavassa sävelessä oli jotakin,
mikä sai hänen sydämensä heltymään. Ester lauloi:

    Jos kaikilla puilla ja ruohoillakin --
    jos niilläkin äänensä oisi,
    ja lintuset sävelin taivaisin,
    kuin enkelit laulella voisi,
    ei Jeesusta Kristusta kuitenkaan
    me kyllin taitaisi kiittää.

-- Vielä yksi säkeistö, Ester, vielä yksi säkeistö! Bertelsköldistä
tuntui niinkuin hän kuulisi vangitun linnun häkissään laulavan metsän
vapaudesta.

Ja ikäänkuin nuori tyttö olisi aavistanut hänen ajatuksensa, aloitti
hän heti sen jälkeen seuraavan säkeistön:

    Kas lintunen lentääpi laaksosta maan,
    läpi ilman se liiteleepi,
    se riemuiten kiittääpi Jumalataan
    ja ilosta viserteleepi,
    niin sielukin, lennä sä korkeuteen
    ja Luojalles kiitosta laula!

Laulu lakkasi. -- Sano minulle, Ester, -- virkkoi Bertelsköld, vielä
äskeisissä ajatuksissaan, -- kuinka on isäsi hennonut sulkea sinut
tähän synkkään häkkiin? Ja mitä merkitsevät nuo vahvat rautaristikot
ikkunasi edessä, -- kun sinä enemmän kuin kukaan muu tarvitset vapautta
ja valoa?

Ester painoi sormensa suun eteen ja osoitti ulommaista huonetta,
ikäänkuin peläten jonkun kuulevan.

Bertelsköld aukaisi oven. -- Ei siellä ole ketään, -- sanoi hän
teeskentelemättömästi.

-- Niinpä sanon minä kreiville, -- kuiskasi Ester, -- että täällä on
monta vuotta sitten asunut eräs mielipuoli tyttö, Sagerin sukuun
kuuluva. Hän oli rakastanut erästä ylhäistä herraa ja hänet oli
petetty, siinä kaikki, ja se on niin tavallista, sanoi Loviisa. Mutta
ei häntä rautaristikko pidättänyt, se on tietty. Hän hyppäsi alas.

-- Hyppäsi alas kolmannesta kerroksesta?

-- Se on tietty. Mitäpä hänellä olisi ollut täällä tekemistä?

-- Mutta korkeus on hirvittävä, yli viidenkymmenen jalan, ja alla on
kivetty pihamaa. Kai hän musertui kuoliaaksi?

-- Niin -- kyllä kai, mutta eihän se ollut niin vaarallista! Hänethän
oli petetty.

-- Aiotko sinäkin hypätä ulos ikkunasta?

-- Kukapa tiesi. Jos minun tulee kovin paha mieli.

-- Kukapa hennoisi mielesi pahoittaa?

-- Voinhan sitten hypätä ilman vain hauskuudekseni.

-- Onneksi on toki ristikko kyllin vahva.

-- Nyt muistan jotakin. Tahtooko kreivi luvata minulle yhden asian?

-- Minkä asian?

-- Sen, että saan nähdä kuninkaan ja kuningattaren oikein läheltä.
Tietääkö kreivi, että sitä olen niin kauan toivonut. Ja ylihuomenna on
naamiaiset kreivi Tessinillä, ja kuninkaalliset tulevat sinne, sen on
eräs kamarineitsyt sanonut Loviisalle eilen. Lupaako kreivi viedä minut
naamiaisiin?

-- En, pienoiseni, sitä en voi luvata.

-- Minkätähden ette?

-- Sinne tulee vain hoviväki ja muutamia valtiopäivämiehiä.

-- Mutta jos minulla on naamari niinkuin kaikilla muillakin?

-- Ei sittenkään. Sinä olet jo iso tyttö. Se voisi pilata mainettasi,
ja sitä en soisi.

-- Hyvästi sitten. Sanokaa paljon terveisiä täti Sagerille!

Ja sen sanottuaan, ennenkuin hämmästynyt nuorukainen ymmärsi hänen
tarkoituksensa, oli hän kadonnut kuusen taa. Rautaristikko rasahti,
ruutu kilahti. Bertelsköld juoksi ikkunaan. Hänen ensi ajatuksensa oli,
että Ester oli piiloutunut kuusen taa. Mutta tyttöpä ei ollutkaan
siellä. Saranoilla ikkunapieleen kytketty ristikko oli auki, -- kaksi
ruutua oli säpäleinä. Ester oli hypännyt ulos ikkunasta.

Kreivi ei vähästä säikähtänyt, mutta katsahtaessaan ulos ja nähdessään
tuon huimaavan korkeuden, nähdessään kivetyn pihamaan allaan eikä
jälkeäkään hurjasta tytöstä, -- alkoi hänen sydämensä ankarasti
tykyttää. -- Ester! -- huusi hän.

Ei kuulunut vastausta.

-- Ester! -- huusi hän taas, -- sinä pahankurinen tyttö! Sano
sananenkaan, että elät! Missä olet? Minä kuolen levottomuudesta!

-- Saanko nähdä kuninkaan, vai mitä? -- kuului raitis ja iloinen ääni
ihan hänen korvansa juuresta. Bertelsköld katsahti taakseen. Ikkuna oli
ulkopuolelta varustettu tukevalla raudoitetulla luukulla, ja tässä
luukussa, joka oli työnnetty auki seinää vasten, piteli Ester itseään
kiinni.

-- Tule heti kohta sisään, muuten huudan koko talonväen hätään! --
huusi kreivi suutuksissaan.

-- Saanko nähdä kuninkaan? -- tiuskaisi tuo itsepäinen tyttö.

-- Et, sitä et saa. Ja jos et heti paikalla tule takaisin, niin
ilmoitan isällesi narrimaiset ilveesi.

-- Vai niin ... en siis saa nähdä kuningasta? -- jatkoi Ester
huolettomalla äänellä ja samassa hän päästi oikean kätensä luukusta
irti, pani sen ilkkuen puuskaan ja piti itseään kiinni vain vasemmalla
kädellä, riippuen melkein kuin ilmassa.

Bertelsköldin päätä huimasi, mutta hän päätti olla taipumatta. Hän
nojautui oikealle polvelleen, koppasi oikealla kädellä ikkunapielestä
kiinni, ojensihe eteenpäin niin pitkälle kuin voi, veti ikkunaluukun
luokseen ja tarttui vasemmalla kädellään Esteriä vyötäisiin. Ylen
vaarallinen painiskelu syntyi nyt molempain välillä. Ester suuttui
puolestaan hänkin ja hosui käsillään kuin vimmastunut lapsi. Mutta nyt
hän oli tavannut väkevämpänsä. Bertelsköld tempasi hänet ikkunasta
sisään ja salpasi rautaristikon.

Silloin löi Ester häntä kasvoihin.

Viha nousi nuoren miehen poskille. Esteriä oli rangaistava -- hän
suuteli tyttöä.

Ester puraisi häntä poskeen.

Nyt häpesi Bertelsköld. Hän, mies, oli suuttunut itsepäiselle lapselle.

Poskensa vielä verta vuotaessa hän otti harpun, näppäili sen kieliä ja
jatkoi virttä 354, laulaen sen kolmannen säkeistön:

    "Isä Jumala, poika ja Pyhä Henk'
    ynnä enkelit armahasti
    pahan pauloilta tietämme turvatkoon
    ain' viime hetkehen asti
    ja perkeleen juonilta suojelkoon
    ain' sielua, ruumistamme."

Huoneessa oli melkein pimeä. Kun hän aloitti virren, polki Ester
jalallaan lattiaa. Mutta kun hän sen lopetti, istui Ester kasvot
ikkunaa vasten ja itki.



22. NAAMIAISET.


Pitoja ei sanottu naamiaisiksi, ne olivat vain _petit cercle_, pieni
iltaseura, pukutanssit maamarsalkan, kreivi Tessinin ja hänen
rakastettavan kreivittärensä luona. Kutsuttuja vieraita oli vain
muutamia, tuskin kaksi sataa henkeä: kuningas Fredrik ja kuningatar
Ulriika Eleonoora, hovin hienosto, ulkomaiden lähettiläät ja ylhäinen
aatelisto. Kuitenkin oli hänen ylh. maamarsalkka, eikä varmaankaan
ilman tarkoitusta, kutsunut myöskin muutamia vaarallisimpia
vastustajiaan ritarihuoneesta ja porvarissäädystä. Myssyt pitivätkin
näitä kemuja puoluepitoina, joiden tarkoitus muka vain oli
vastahakoisten mielitteleminen, ja heidän huikaisemisensa
kuninkaallisuuden loistolla; ehkä oli myös tarkoituksena antaa kuningas
Fredrikille tilaisuus henkilökohtaisesti vaikuttaa heidän
mielipiteisiinsä, kun hänet nyt oli saatu hattupuolueen aatteita
kannattamaan. Myöskin ne kuusi valtakunnan neuvosta, jotka tahdottiin
syöstä pois vallasta, oli kutsuttu, mutta ainoastaan kreivit Hård ja
Bonde olivat saapuneet; kreivi Horn syytti kivulloisuuttaan, toiset
kiireellisiä töitään.

Kuului kuiskauksia, että vieraiden tuli esiintyä naamioituina eräästä
aivan erityisestä syystä. Kuningattaren ja neiti Tauben välit olivat
käyneet, Coyetin, Saaraa ja Hagaria koskevan kuuluisan kirjoituksen
johdosta niin kireiksi, että Ulriika Eleonoora ylen vastenmielisesti
näyttäytyi isommissa seuroissa, varsinkin semmoisissa, missä hän
pelkäsi kohtaavansa vihatun kilpailijansa. Mutta jos ei neiti Taubea
olisi kutsuttu, niin olisi sillä taas loukattu kuningasta ja saatettu
hänet koko illaksi pahalle tuulelle. Siten, että kaikki esiintyivät
naamioituina, tahdottiin siis välttää mahdollista yhtymystä, ja jos
kuningatar viipyisi niin myöhään, että naamarit hänen aikanaan oli
poistettava, toivottiin kyllä keksittävän jokin keino, jonka avulla
vaaralliset yhteentörmäykset vältettäisiin.

Ruotsissa ei ollut siihen aikaan aatelismiestä, joka hienoon
sivistykseensä ja loistaviin ominaisuuksiinsa nähden olisi voinut vetää
vertoja kreivi Tessinille -- ei sitä naista, jonka hempeys ja
rakastettavaisuus olisi ollut yhtä suuri kuin kreivitär Tessinin -- ei
perhettä, missä seurustelutapa oli niin hieno, nero, kirjallisuus,
taiteet ja tieteet niin kotiutuneet kuin Tessinin perheessä. Kaikki
aikakauden sukkelimmat, valistuneimmat ja viehättävimmät henkilöt
kokoontuivat mielellään näihin upeihin, parasten Parisin mallien mukaan
sisustettuihin salonkeihin. Siihen aikaan, kun Tukholmassa oli vain
vanha hovi ja valtaistuimella jo rapistuva armastelija, jonka
kohteliaisuuksia naiset enemmän pelkäsivät kuin olivat niistä
mielissään, etsivät ja löysivät pelästyneet hemmettäret ja jalommat
tavat turvapaikan Tessinin perheessä, joka monessakin suhteessa
muistutti vielä tulevaisuuden hämärässä piilevää Kustaa III:n
aikakautta. Ollen enemmän hovimies kuin valtiomies, enemmän loistava
kyky kuin syvällinen nero oli kreivi Tessin kuin luotu semmoisia pitoja
varten, joiden järjestämisessä kysyttiin kekseliäisyyttä ja
kauneudenaistia. Nämä pienet pidot, joista sanottiin tulevan aivan
vaatimattomat, olivat kumminkin jo edeltä käsin puheenaiheena hovissa
ja ne osoittivatkin täydellisesti isännän ja emännän suurta
kekseliäisyyttä sillä alalla.

Entisissä naamiohuveissa tavattu jumalien ja jumalattarien raskas
komeus oli nyt saanut väistyä keveäjalkaisempien ranskalaisten
paimenpoikien ja -tyttöjen tieltä, jotka tanssivat kukilla ja
lehtimajoilla koristetussa salissa. Tämän salin perällä oli
erehdyttävän todenmukainen sveitsiläinen maisema, jossa vuorenkukkulat
olivat simpukan kuorilla ja kimaltelevilla kristalleilla peitetyt ja
järvet peililasilla reunustetut. Näiden maalattujen vuorten juurella
nähtiin mitä kauneimpia sveitsiläisiä majoja, joissa vieraille
tarjoiltiin mansikoita ja kermaa, juustoa ja mantelimaitoa. Eräässä
erakkomajassa oikealla kädellä -- erakkomajassa, joka oli tehty
gobeliineista ja intialaisista matoista -- oli korkeampi paikka
kuninkaallisia varten, ja erakkona tässä loistavassa erämaassa oli
isäntä itse. Loisteliasta vaikutelmaa kohottivat vielä ne isot
pystypeilit, jotka olivat taitavasti kätketyt lehvistöjen väliin ja
asetetut vastapäätä toisiaan salin sivuseinille, joten lattialla käyvä
vilinä ja kynttiläkruunujen liekit kuvastuivat niihin niin, että
molemmin puolin luuli näkevänsä loppumattoman jonon valaistuja
lehtimajoja ja helakoita pukuja.

Kuningatar Ulriika Eleonoora istui siinä kankeana ja juhlallisena
muodottomassa pönkkähameessaan, niinkuin puusta veistetty madonna, ja
näytti hyvin vähän ottavan osaa illan huvituksiin. Kuningatar parka,
hän seurasi synkein ja epäluuloisin silmin noita kirjavia parveilevia
naamioita, ikäänkuin aavistaen, että jonkin naamarin alla piilivät ne
kasvot, joita hän kaikkein vähimmin halusi nähdä. Välistä vilahti,
erakon leikkiä laskiessa, pikainen hymy hänen hiukan miesmäisillä
kasvoillaan, mutta kohta vaipui hän taas raskasmieliseen rauhaansa.
Kenties hän olisi suonut istuvansa piilossa maailmalta kuninkaallisen
linnansa sisimmässä sopessa; mutta niin mahtavaa miestä kuin kreivi
Tessiniä ei saanut loukata; ja sentähden kuningatar pysyi paikoillaan.

Se vähän untelo mieliala, joka tästä syystä levisi Ulriika Eleonooran
lähimpään ympäristöön, ei kumminkaan näyttänyt vähääkään haittaavan
hänen kuninkaallista puolisoansa. Kuningas Fredrik oli samana päivänä
palannut onnistuneelta metsästysretkeltä ja oli hyvin armollisella
päällä. Hänen majesteettinsa suvaitsi ylhäiseltä asemaltaan tarkastella
vieraita, erittäinkin nuorta väkeä, ja suosiollisesti kuunnella niitä
välistä vähän ruokottomia sukkeluuksia, joilla suosikki Broman näki
hyväksi huvittaa herraansa läsnäolevain kustannuksella.

Yht'äkkiä synkistyivät kuninkaan kasvot, kun hän huomasi erään komean,
kankean ja suoraselkäisen ukon, joka salin alimmassa päässä katseli
vilinää samalla välinpitämättömyydellä kuin halonhakkaaja metsässä
katselee muurahaiskekoa. -- Kas, tuollapa on tukki, joka kelpaisi
vaikka Englantiin vietäväksi, -- virkkoi kuningas. -- Missä hiidessä
olen tuon miehen jo ennen nähnyt?

-- Se mies kilpailee teidän majesteettinne kanssa kruunusta; hän on
porvariskuningas Larsson, -- vastasi suosikki huolimatta vähintäkään
eräistä vähemmän hauskoista muistoista, jotka Larssonin näkeminen
hänessä herätti. -- Suomessa, -- jatkoi hän -- on tapana kastaa porvari
kolmeen kertaan piessä, jotta hän saisi sopivan ryhdin.

-- Ah, sen kirotun tytön isä! -- vastasi kuningas, jatkaen
tarkastustaan, nyökytti armollisesti päätään Ranskan lähettiläälle ja
jokseenkin kylmästi presidentti, kreivi Bertelsköldille, ja pysähtyi
viimein katselemaan erästä nuorta paimentyttöä, joka naamioituna
niinkuin kaikki muutkin seisoi yksinään erään ikkunan luona, katsellen
häntä naamarin läpi.

Tarkastus lienee herättänyt kuninkaan uteliaisuutta, sillä heti
sen jälkeen kuultiin hänen majesteettinsa sanovan isännälle
ranskankielellä: -- Erakkoseni, lieneekin aika, että noitasauvallanne
jälleen annatte oikean muotonsa kaikille noille aaveille, jotka
erämaassanne liikkuvat.

Mutta Tessin oli huomannut, että kuningattaren tarkat silmät
seurailivat erästä toisella puolen salia liikkuvaa solakkaa, naamioitua
Amaryllistä. -- Suvaitkaa, -- sanoi hän, -- että odotan hetkeä, joka on
tähdissä määrätty. Juuri tällä hetkellä näkyy taivaalla kaksi
kiertotähteä, jotka kulkevat ristiin Jupiterin radan yli.

-- Ahaa, -- vastasi kuningas samaan tapaan, -- te tarkoitatte, että
Jupiter voisi joutua välikäteen Junon ja Venuksen välillä. Suuri
tähdistälukija, minä ihmettelen tarkkanäköisyyttänne. Tehkää niinkuin
viisautenne hyväksi näkee.

Vieraat vaihtoivat monta kertaa naamaria ja pukuja. Kaksi paria, jotka
olivat vuodenaikoja esittävinään, astui nyt sisään ja tanssi
vastakkain. Yksi näistä neljästä, nuori Kevät, joka oli kokonaan
kukilla verhottu, herätti kaikkien huomiota. Noin notkeata sulotarta,
noin kevykäistä jalkaa ei vielä oltu tanssissa nähty. Kaikki kysyivät
toisiltaan, kuka Kevät oli. Toiset arvailivat neiti Stenbockia, toiset
nuorta kreivitär Bondea.

-- Mutta tuohan on oikea kukkaiskimppu, -- sanoi neiti de Lynar
kärkevästi luutnantti Bertelsköldille, joka kaiken iltaa oli ollut
tavattoman hajamielinen ja nyt, niinkuin kaikki muutkin, tarkasti
seurasi vuodenaikain tanssia. -- Te olette kovin runollinen tänä
iltana, kreiviseni, -- lisäsi hän. -- Menkää noukkimaan ruusuja tuolta
keväältä; lyön vetoa, että saatte niitä koko korillisen.

-- Meidän pohjoiset keväämme kalpenevat eteläisten rinnalla, -- vastasi
Bertelsköld miltei ajattelematta, mitä sanoi.

-- Niinkö luulette? -- jatkoi neiti de Lynar. -- Minulle johtuu jotakin
mieleeni. Tunnustakaa, että arvasin oikein silloin, kun minulla oli
kunnia teidän seurassanne mitata Itämeren syvyyttä.

-- Sitä en voi muistaa...

-- Tänä iltana ette muista mitään. Se ketterä luisteleva tyttö, hän,
joka teatterikepposella pelasti meidät hukkumasta -- hän oli sittenkin
tanssijatar, vaikkette tahtonut sitä uskoa.

-- Mutta, arvoisa neiti, mikä antaa teille aiheen sellaiseen luuloon?

-- Mikäkö? Ja niin sanotte te, joka neljännestunnin ajan ette ole
tehnyt muuta kuin tarkastellut häntä!

-- Minäkö? Mutta selittäkäähän...

-- Oi, kreiviseni, tosin olette hyvin ihastunut, mutta niin sokea ette
voi olla, ettette huomaisi yhdennäköisyyttä ... sanalla sanoen,
tanssiva luistelija ja tuo Kevät ovat sama henkilö.

Onneksi oli tanssi samassa loppunut, ja kun kaikki kiiruhtivat
osoittamaan ihastustaan esitykselle, ei kukaan muu kuin neiti de Lynar
havainnut, että kreivi Bertelsköld kalpeni. -- Mikä teitä vaivaa? --
kysyi hän. -- Niinhän olette vaalea kuin tuo kauluksenne. Kas, teillä
on arpi poskessanne! Onko käärme purrut teitä?

-- On -- käärme on purrut, -- vastasi Bertelsköld ja riensi pois tuota
tuntematonta naamiota etsimään. Joukko ihailevia herroja oli hänet
piirittänyt -- niiden joukossa oli erakkokin, joka pyysi saada esittää
hänet kuninkaalliselle vieraalleen. Mutta Kevät pani sormensa suun
eteen eikä vastannut mitään.

-- No niin, armollinen neiti, -- jatkoi aina kekseliäs isäntä. -- Minä
kunnioitan äänettömyyttänne, teillä on oikeus antaa ruusujen tuoksun
puhua puolestanne!

Näin sanottuaan tarttui hän naamiota käteen ja esitti hänet kuninkaalle
Hesperidien puutarhan ruusuna, joka oli "kaikkein kaunopuheisin juuri
siksi, että oli vaiti".

Bertelsköldin oli vaikea hengittää.

Kuningas Fredrik lausui jonkin noita kohteliaisuuksia, joita hänellä
oli niin viljalti. Mutta nuori Kevät vain niiaili ja niiaili yhä
syvempään. Kuningas nauroi. -- Päivä koittaa, -- sanoi hän leikillään.
-- Pois yö kaikkien noiden aurinkojen edestä!

Naiset alkoivat riisua naamareitaan.

Silloin niiasi nuori Kevät vielä syvempään kuin ennen ja luikahti kuin
ankerias hämmästyneiden katselijaryhmäin välitse tiehensä. -- Viekää
minut täältä! -- kuiskasi hän nopeasti Bertelsköldin korvaan.

-- Ester! -- kuiskasi tämä, menehtymäisillään hämmästyksestä.

-- Sanoinhan, että tahdoin nähdä kuninkaan! Mutta tulkaa...

-- Ei, armas Kevät, niin helposti ette pääse käsistämme! -- huudahti
eräs lihava, lystikkään näköinen herra, asettuen heidän tiellensä. Se
oli _monsieur_ de Broman.

-- Pois, pois! -- vastasi Bertelsköld ja työnsi hänet syrjään. Syntyi
tungos... Eräs kookas, harteva mies seisoi pakenevain tiellä. Se oli
Larsson... Ei päästy paikalta liikahtamaan.

-- Onneton! -- kuiskasi Bertelsköld, -- sinä olet hukassa, jos emme
pääse täältä pois...

-- Naamio, naamio! -- huudettiin usealta taholta. -- Kaikki olivat nyt
riisuneet naamarinsa. Kevät yksin oli vielä naamioituna. Hänen kätensä
vapisi.

Silloin kääntyi yht'äkkiä kaikkien huomio erakkomajaan. Kuningatar oli
pyörtynyt! Kiertotähtien radat olivat käyneet ristiin. -- Bertelsköldin
ja hänen turvattinsa onnistui päästä pakoon.

Pidot keskeytyivät vähäksi aikaa. Kuningatar vietiin pois, mutta
kuningas jäi vielä sinne katsomaan kreivi Tessinin uutta ilveilyä:
"_L'enfant jaune_" (keltainen lapsi), joka esitettiin ennen illallista.
Turhaan etsittiin ihastuttavaa Kevättä. Hän oli kadonnut, ja nyt oli
taas marraskuu.



23. SAMANA YÖNÄ.


Kevättä esittävä naamio oli tuskin päässyt salin tungoksesta
palvelijoita täynnä olevaan eteiseen, ennenkuin hän, sanaakaan
selitykseksi sanomatta, riuhtaisihe irti saattajastaan ja riensi erään
odottavan kamarineitsyen luo, joka heitti viitan hänen hartioilleen ja
vei hänet pois. Bertelsköld kiiruhti heidän jälkeensä portaita alas.
Portille ehdittyään hän näki eräitten vaunujen vierivän pois, ja
lyhtyjen valossa hän erotti vaunujen ovesta Stenbockin kreivillisen
vaakunan.

Hämmästys, pelko, levottomuus ja närkästys täyttivät vuorotellen nuoren
miehen mielen. Oliko se todellakin Ester Larsson? Olihan verratonta
kevytmielisyyttä ja rohkeutta, että tuo lapsellinen tyttö, joka oli
sekä alhaista sukua että vailla kaikkea suuressa maailmassa vaadittavaa
esiintymistaitoa, uskalsi valepuvussa tunkeutua tähän paikkaan, johon
kaikki pääkaupungin ylhäiset ja loistavat suvut olivat kokoontuneet! Ja
kuinka se oli ollenkaan voinut tapahtua? Oliko tosiaankin Larsson, tämä
jäykkä kansanvaltainen, isällisen heikkoutensa viettelemänä suostunut
tyydyttämään pilalle hemmotellun lempilapsensa oikkuja? Sama
turhamaisuus, joka oli houkutellut hänet antamaan tyttärelleen
kasvatuksen, joka oli yläpuolella hänen säätyään, olisi siis vietellyt
hänet siihenkin, että hän tahtoi antaa tämän tuntematonna näyttää
ulkonaisia etujaan majesteettien ja hovin edessä? Muuta ymmärrettävää
selitystä ei ollut. Ja kuta varmemmalta tämä Bertelsköldistä näytti,
sitä enemmän hänen närkästyksensä kohdistui isään, joka noin
anteeksiantamattomasti voi saattaa lapsensa maineen vaaraan. Lapsi
parka, mikä oli hänestä semmoisen johdon alaisena tuleva tuon
kevytmielisen hovin läheisyydessä, jonka loistoa kohti hän lensi kuin
perhonen kynttilän liekkiin? Olihan hän kaikessa hurjassa
uhkamielisyydessään kuitenkin rakastettava ja lahjakas olento, joka oli
pelastettava mihin hintaan hyvänsä, vaikkapa häntä sitten olisi
puolustettava oman isänsä ajattelemattomuutta vastaan.

Bertelsköld ei kauan miettinyt. Hän päätti heti hakea käsiinsä
Larssonin, joka ei vielä ollut kreivi Tessinin pidoista poistunut.

Samassa avattiin ovet, ja kuningatar, joka oli tointunut
tainnoksistaan, astui ulos mennäkseen vaunuihinsa isännän, emännän ja
kamarirouviensa saattamana. Mutta kun kuningas Fredrik, joka yhä
enemmän laiminlöi puolisoaan, näki hyväksi edelleen kunnioittaa pitoja
läsnä olollaan, jäivät useimmat vieraistakin sinne vielä katsomaan
_L'enfant jaunen_ esitystä.

Kaikki olivat nyt ilman naamareita. Useat olivat nähneet Bertelsköldin
tarjoavan käsivartensa sille nuorelle naamiolle, joka oli herättänyt
niin suurta huomiota. -- Ah, -- huudahti _monsieur_ de Broman, --
tuossa on meillä neiti Stenbockin ritari! Tiedättekö kreiviseni, että
te oikeastaan olisitte sotaoikeuden eteen asetettava siitä, että olette
ryöstänyt meiltä yhden pitojemme kauneimpia koristuksia -- lähinnä
ihastuttavaa Amaryllistä -- lisäsi hän siksi kovalla äänellä, että
kuningas, joka ei ollut heistä kaukana, kuuli sen.

-- Teidän tarkkanäköisyytenne on erinomainen, -- kuiskasi Bertelsköld,
iloissaan siitä, että voi haihduttaa epäluuloja; -- mutta minä pyydän
teitä, sallikaa naiselleni se pieni hauskuus, että hän saa esiintyä
tuntematonna; varmaankin hän pian taas palajaa takaisin.

-- Neiti Stenbock se ei ollut; hän sairastui eilen illalla eikä pääse
huoneestaan, -- puuttui puheeseen eräs kamarijunkkari, joka täsmälleen
tunsi hovin asiat.

-- Anteeksi herraseni, te erehdytte, -- vastasi toinen kamarijunkkari,
joka oli tuntevinaan nuo asiat vieläkin paremmin. -- Neiti Stenbock
tilasi viikko sitten ne Parisin kukat, joita Kevät kantoi, ja hänen
vaununsa pysähtyivät portille, kun minä saavuin tänne.

-- Mutta hänen oma lääkärinsä on sanonut minulle, että hänessä on
tuhkarokko, -- väitti edellinen.

-- Luottakaa te lääkäreihin! Ne sanovat mitä tahansa auttaakseen
hoidettaviaan heidän pikku juonissaan! -- jatkoi toinen.

Bertelsköldin onnistui pujahtaa pois. Hän ei ollut kuitenkaan päässyt
kauas, kun raskas käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja hänen
vieressään seisoi porvariskuningas.

-- Haluaisin puhua kanssanne, herra kreivi, -- sanoi Larsson kylmästi.

-- Se ilahduttaa minua, vastasi Bertelsköld --, minullakin on vähän
asiaa herra valtiopäivämiehelle.

-- Käykäämme puhumaan rauhassa noilta narreilta, -- sanoi Larsson ja
vetäytyi erään ikkunan luo. -- Tiedättekö, herra kreivi, että teidän
ratsupalvelijanne uhkaa viedä minulta puolen omaisuuttani?

-- Istvanko? Mitä sillä tarkoitatte?

-- Minä tarkoitan, että teidän ratsupalvelijanne Istvan väittää
olevansa vanhemman veljeni Tuomas Larssonin kadonnut poika, ja
semmoisena hän uhkaa ottaa sukulunastuksella Isokyrössä olevan
maatilani. Mitä siitä sanotte, herra kreivi? Eikö se ole mainiosti
keksitty juttu?

-- Minä pyydän, selittäkää tarkemmin. Istvan on aina siitä asti, kun
kävimme Isokyrössä, ollut minulle kuin arvoitus.

-- No niin, koetan kertoa asian niin lyhyesti kuin mahdollista.
Vanhemmalla veljelläni Tuomas Larssonilla, joka omisti Perttilän talon
ja siihen yhdistetyt tilat Isokyrössä, oli kahdeksan poikaa ja kolme
tytärtä. Kuusi veljeksistä kaatui samana päivänä kuninkaan ja isänmaan
puolesta taistellessaan; seitsemännen tappoi sotarutto. Sitten oli
jäljellä vain nuorin veljeksistä, Benjamin. Hänen kävi niinkuin
Joosepin, Jaakopin pojan; kuitenkaan ei häntä myyty, vaan kasakat
ryöstivät ja veivät hänet yksitoistavuotiaana muassaan Venäjälle. Sen
koommin -- siitä on nyt jo kolmekolmatta vuotta -- ei ole kukaan
kuullut vähintäkään Benjamin-pojasta. Hänen isänsä Tuomas, joka oli
lähtenyt häntä hakemaan, palasi rauhanteon jälkeen murtuneena ja
mielipuolena syntymäseudulleen. Hänen kohta sen jälkeen kuoltuaan oli
koko Larssonin suvusta jäljellä ainoastaan nuo kolme tytärtä; kaksi
heistä on naimisissa täällä Ruotsissa, kolmas on naimisissa laivurini,
Elias Pietarinpojan kanssa, joka asuu Munsalassa. Näiltä kolmelta ja
heidän miehiltään minä ostin viisitoista vuotta sitten heidän
maatilansa, jotka silloin olivat sodan jälkeen kovin rappiolla, ja
sittemmin on poikani Matti uudisviljelyksillä nostanut omaisuuden arvon
neljää vertaa suuremmaksi. Nyt ilmestyy tuo Istvan, tai oikeammin hänen
asianajajansa, viskaali Spolin...

-- Oh, minä tiedän. Se liukas konna...

-- Ja vaatii saada ostohinnasta lunastaa veljeni Tuomaan omaisuuden
sillä perusteella, että hän, Istvan, on muka sama Benjamin Tuomaanpoika
Perttilä, jonka ensin kasakat veivät kotiseuduilleen Don-virran
varrelle, joka sittemmin eräällä partioretkellä joutui turkkilaisten
vangiksi ja vihdoin karkasi heiltä Unkariin, josta te hänet tapasitte
ja otitte palvelukseenne. Nyt minä kysyn: mitä sanoo herra kreivi tästä
jutusta?

-- Minä sanon, -- vastasi Bertelsköld miettien, -- että kertomus on
varsin kummallinen ja ehkä myöskin epätodenmukainen, mutta mahdotonta
se ei sentähden ole. Aina on minusta näyttänyt niinkuin Istvanissa
olisi hyvä määrä pohjoismaista hitautta ja suomalaista sitkeyttä, ja
kummallisen helposti hän oppi suomenkielen, ikäänkuin se hänessä olisi
ollut eloon herännyt lapsuudenmuisto. Tultuamme Isokyrön Perttilän
taloon tuli mies kuin mielettömäksi; hän houraili eräästä kartanon
luona olevasta kaivosta, jonka hän muka oli ennen nähnyt ja jonne hän
lapsena oli ratsastanut hevosia juottamaan. En tiedä, mitä siitä on
ajatteleminen. Onko minkäänlaisia todistuksia?

-- Kirjallisia ei kerrassa mitään. Ei muuta kuin sekavia muistoja,
vierastenmiesten todistuksia ja eräs poskiluussa oleva arpi, joka
pojalla oli ollut jo kadotessaan, ja jonka hän kahdeksanvuotiaana oli
saanut hevosen potkaisusta.

-- Arpi? Niin, Istvanilla on semmoinen arpi.

-- Ja siinäkö kaikki, mitä herra kreivi tietää? -- jatkoi Larsson
kylmästi. -- Suokaa anteeksi, minä olen pitänyt herra kreiviä
rehellisenä nuorukaisena, jolla ei ole mitään syytä liittyä
vihamiesteni juoniin.

-- Sitä en olekaan tehnyt; päinvastoin. Kaikki, mitä tiedän sanoa, on,
että niin ihmeellisinä aikoina kuin ne, joita olemme eläneet, eivät
semmoiset tapaukset kuin puheenaoleva, ole aivan mahdottomia.

-- Vai niin? Minä ymmärrän. Älkäämme siis asiasta sen enempää puhuko.
Aikoiko herra kreivi sanoa minulle jotakin?

-- Aioin, -- sanoi Bertelsköld vähän hämillään, -- tahdoin pyytää,
ettette panisi pahaksenne, jos kysyisin teiltä jotakin tyttärestänne.

-- Tyttärestäni? -- Larssonin otsa rypistyi.

-- Olen kuullut kerrottavan, että nuorin tyttärenne on tullut kanssanne
Tukholmaan. Tämä on kaupunki, jossa on monta vaaraa tarjona. Sallikaa
minun ystävänä kysyä teiltä: tunnetteko kaikki nuo vaarat ja oletteko
varma siitä, että olette voinut varjella niistä rakastettavan lapsenne?

Larsson nousi ylös melkoista ylpeämpänä kuin nuori ylimys
hänen edessään. -- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- olen kysynyt
mielipidettänne eräästä asiasta, mutta perheseikoistani pidän itse
huolen ja ystäväni valitsen minä itse; en suvaitse kenenkään tyrkyttää
minulle ystävyyttään. Onko muuten mitään, jolla voin palvella teitä?

-- En minä tyrkytä kenellekään ystävyyttäni, -- vastasi Bertelsköld,
vuorostaan päätään nostaen, -- mutta olkaa vakuutettu siitä, etten
turhanpäiten tee tätä kysymystä. Onko mahdollista, että Ester ilman
teidän suostumustanne...

Larsson keskeytti hänet ja laski kätensä hänen olalleen. -- Nuori mies,
-- sanoi hän, -- jotta ette tarvitsisi tehdä sen enempiä kysymyksiä,
tulee teidän tietää, että teidän ja minun sukuni välillä vanhastaan on
vallinnut perinnöllinen viha. Minun tulee meidän molempien kunniaksemme
sanoa, ettemme ole riidelleet yksityisistä eduistamme, vaan sitä
enemmän niistä, jotka ovat kalleimmat valtakunnan ja yhteiskunnan
menestymiselle. Te olette nuorukainen ja sentähden valmis haaveksimaan
milloin minkin mielijohteenne toteuttamiseksi; mutta tultuanne kymmentä
vuotta vanhemmaksi te tulette tuon miehen sijalle (hän osoitti
presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldiä, joka seisoi jonkin matkan
päässä heistä), ja silloin tulee teidän, niinkuin esi-isäinnekin
tarkoituksena, olemaan kansan tallaaminen jalkainne alle. Minä
sitävastoin -- ja Jumalan avulla poikanikin minun jälkeeni -- pidän
kiinni esi-isäini päämäärästä: kohottaa kansaa sen alennustilasta ja
vuorostamme polkea sen sortajat jalkaimme alle. Te ymmärrätte siis,
herra kreivi, että meidän välillämme ei voi olla mitään yhteistä --
korkeintaan jokin kauppa-asia. Olkaa sentähden hyvä älkääkä vaivatko
itseänne. Näytelmä alkaa.

Näin puhuttuaan käänsi hän nuorelle aatelismiehelle selkänsä. Salin
perällä oleva sveitsiläinen maisema nostettiin ylös, ja _L'enfant
jaunen_ esitys alkoi.



24. KAVALIA JUONIA.


Jos suosiollinen lukijani edellä kerrotusta on aavistanut, että
uhkaavia pilviä kokoontui porvariskuninkaan harmaan pään ympärille,
niin hän kenties ei ole arvannut aivan väärin. Mikäli Larssonin
vaikutusvalta porvarissäädyssä eneni ja uhkasi tehdä tyhjäksi
hattupuolueen, tämän säädyn puolelleen taivuttamiseksi punomat vehkeet,
sikäli viritettiin yhä ahkerammin pimeydessä niitä verkkoja, joihin
tämä vaarallinen vastustaja oli kiedottava ja joiden avulla hän oli
kukistettava. Valtiopäivämiehenä hän henkilökohtaisesti oli koskematon
niin kauan kuin valtiopäiviä kesti; mutta nyt, kun tapahtumat päivä
päivältä kehittyivät huippuansa kohti, kävi myöskin päivä päivältä yhä
välttämättömämmäksi toimittaa hänet tieltä pois, ja tämän salaliiton
kätyriksi tuli nyt vanha tuttavamme, kaikenlaisiin vehkeisiin hyvin
harjaantunut viskaali Spolin.

Nolostumatta vähääkään hukkaan menneestä yrityksestään, jonka avulla
hän oli koettanut pidättää Larssonia Vaasassa tuon valheellisen syyn
nojalla, että tämä varkain oli yrittänyt kuljettaa laivassaan vääriä
hopeatalareja, oli uuttera viskaali ystäviltään Vähäkyrön metsien
vääränrahan tekijöiltä saanut vihiä eräästä Bertelsköldin palveluksessa
olevasta Istvan-nimisestä miehestä, jonka monivaiheinen elämä ja
herkkäuskoinen luonne näyttivät tekevän hänet erittäin sopivaksi
olemaan syöttinä siinä karhunajossa, joka nyt aiottiin panna toimeen.
Ja sittenkun Spolin asianomaisista paikoista oli kerännyt kaikki asiaan
kuuluvat tiedot, lähti hän syksyllä Tukholmaan, jossa hän, saatuaan
kaikki tarpeelliset ohjeet, kohta haki käsiinsä Istvanin.

Suurta taitoa ei tarvittu tämän rehellisen miehen vakuuttamiseksi
siitä, että hän eikä kukaan muu oli niiden suurten maatilain oikea
omistaja, jotka Larsson oli ostanut veljensä tyttäriltä aivan
polkuhinnasta, kuten kerrottiin. Isonvihan jälkeisinä aikoina
kerrottiin jo ilmankin kaikenlaisia kummallisia juttuja kadonneista ja
palanneista perillisistä, niin että ne ikäänkuin kuuluivat
päiväjärjestykseen ja että niin hyvin tuomarit kuin riitapuolet ja
todistajat helposti niitä uskoivat.

Istvan, joka oli houkuteltu pitämään asiata herraltaan salassa, oli
hakenut käsiinsä Larssonin ja lyhyesti ja kursailematta esittänyt
itsensä hänen veljenpoikanaan, tarjoten hänelle sovintoa. Ken tunsi
porvariskuninkaan -- ja Spolin hänet kyllä tunsi -- tiesi myöskin
edeltäkäsin, miten semmoinen käynti hänen luonaan oli päättyvä. Larsson
ei ollut niitä miehiä, jotka lahjoittavat kokonaisen omaisuuden kenelle
tahansa, joka tarjoutuu sitä vastaan ottamaan. Päätökseksi tuli
lyhyesti se, että hän ajoi uuden sukulaisensa pellolle.

Nyt oli häntä kumminkin peloitettava oikeudenkäynnillä, joka pakottaisi
hänet palaamaan kotiseudulleen hankkiakseen itselleen laillisia
todistuksia omaisuutensa turvaamiseksi. Hänen mieleensä palautettiin
useita samanlaisia tapauksia, joissa oli riidelty kuninkaaseen asti ja
jotka olivat päättyneet vastaajan täydelliseksi häviöksi. Mutta Larsson
ei ottanut niistä huoliakseen. Hän pysyi mielipiteessään ja jatkoi
valtiopäiväasiain hoitamista niinkuin ennenkin siinä varmassa toivossa,
että hänen puolueensa voitto oli samalla oleva voitoksi niille
hankkeille, joita hän niin kauan ja innokkaasti oli ajanut, eli että
Pohjanmaan kaupungeille oli saatava tapulikaupungin oikeudet.

Spolin alkoi epäillä ovelan juonensa onnistumista. Se oli hyvä kyllä
kerran maailmassa valmistamaan hänen kostoaan; mutta mitä tämä liikutti
noita hänen selkänsä takana olevia mahtavia herroja? Pois on
porvariskuningas saatava; vasta hänen valtaistuimensa kukistuttua
voivat hatut toivoa valtaan pääsevänsä.

Mutta Spolinilla oli, niinkuin taitajalla kalastajalla ainakin, yhtä
aikaa monta verkkoa virrassa. Hän nuuski sieltä, nuuski täältä ja löysi
Tukholman ravintoloista erään nuoren narrin, nimeltä Kalle Sager, joka
eli hauskaa elämää muutamien köyhien aatelismiesten kanssa, jotka, kun
saivat viettää iloisia päiviä hänen kustannuksellaan, eivät pitäneet
niin tarkkaa lukua siitä, vaikka seuratoveri ei ollutkaan aatelismies.
Kun rehellinen, mutta kovin lyhytnäköinen äiti luuli poikansa istuvan
kamarikollegiossa valtakunnalle ylen tärkeihin toimiin syventyneenä,
katsoi Kalle Sager taiteellisiin lahjoihinsa nähden sopivammaksi
soittaa huilua ihanille ravintolaneitosille, ja näiden iloisten, noiden
ylhäisten ystäväinsä seurassa viettämänsä päivällisten jälkeen hän
kerran hairahtuikin niin, että tuli kotiin jotensakin vireissä juuri
sinä päivänä, jolloin neitsyt Loviisa, säikähtyen hänen iloisuuttaan,
pyysi muoria tulemaan alas Esterin ullakkokamarista -- mistä oli
seurauksena se, että eukko unohti menemästä takaisin.

Tämän oivallisen nuoren miehen kanssa onnistui Spolinin päästä
lähempään tuttavuuteen etupäässä sillä tavoin, että hän uskotteli
voivansa korkeiden suosijain luona puhua tuon ansiokkaan nuorukaisen
puolesta. Ja koska samat lupaukset olivat suorin tie rouva Sagerin
sydämeen, niin oli tämän viekkaan urkkijan helppo päästä siihen samaan
puotiin, jonka ovet vähäistä ennen olivat auenneet kreivilliselle
harpunsoittajallekin.

Spolin tiesi hyvin kyllä, mikä oli hänen vastustajansa heikoin ja arin
kohta. Mutta hän tiesi myöskin, että Ester oli häntä viisaampi: jo
kerran ennenkin oli tyttö tehnyt hänen hankkeensa tyhjiksi. Hän varoi
sentähden näyttäytymästä Esterille ja hänen onnistui sen sijaan saada
puolelleen neitsyt Loviisa, joka oli hyvänluontoinen, mutta
yksinkertainen ihminen. Hän puheli niin kauniisti, tämä siivo viskaali,
vanhasta ystävyydestään tuota kammioonsa suljettua lapsiraukkaa
kohtaan, kuvaili, kuinka julmasti tyttöä nyt kohdeltiin ja kuinka
ei pitäisi vastustaa hänen viattomia toivomuksiaan. Neitsyt Loviisan
hyvä sydän heltyi kokonaan, etenkin kun hän muutamista pienistä
kohteliaisuuksista oli huomaavinaan, että viskaalinrouvan arvonimen
saavuttaminen ei kenties olisi aivan mahdotonta. Ja koska tapahtui
niin, että neiti Stenbock sairastui iltaa ennen kuin hänen
oli esiinnyttävä katrillissa kreivi Tessinin luona, ja hänen
kamarineitsyensä oli neitsyt Loviisan hyvä ystävä, niin tarvittiin vain
muutamia määräyksiä ja sopiva käsiraha neiti Stenbockin palvelijoille,
ja niin valmistettiin Esterille, joka sattui olemaan vartaloltaan
samanlainen kuin neiti Stenbock, se hauskuus, että hän sai mennä
naamiaisiin tuon korkeasukuisen neidin puvussa. Kunnon viskaalin kavala
salahanke tarkoitti sitä, että tämä uhkamielinen, kokematon
porvaristyttö ennen pitkää ilmaisisi itsensä niin loistavassa seurassa,
josta tietysti olisi seurauksena ilmeinen pahennus ja julkinen
häväistys Larssonin itsensä läsnä ollessa. Mutta suurinkin viisaus
joutuu häpeään, eikä viskaali Spolin ollut osannut ottaa lukuun sitä,
että vaasalaisen tytön luontaista reippautta naamiohuveissa pidettiin
hyvin näyteltynä osana ja että hänen synnynnäinen suloutensa, jota
Tukholman kuuluisin tanssinopettaja oli kehittänyt, oli antanut hänelle
rohkeutta esiintymään edeltä käsin harjoitetussa katrillissa, ja että
hänen tuona vaarallisena hetkenä onnistui tavata suojelija, joka
pelasti hänet joutumasta ilmi. Spolinin hanke oli taas mennyt myttyyn;
hänen täytyi keksiä toinen.

Tähän uuteen neronleimaukseen oli toivehikasta nuorukaista Kalle
Sageria käytettävä välikappaleena, ja sitä varten usutettiin hänen
kimppuunsa jotenkin julkea karhu.

-- Tiedätkö mitä? -- kysyi Spolin häneltä eräänä tuttavallisena
hetkenä, kun istuttiin pullojen ääressä Espanja-nimisessä ravintolassa.
-- Kaupungilla juorutaan, ettei sinulla enää ole paljonkaan
perinnöstäsi jäljellä.

-- Joutavia! -- vastasi huilunsoittaja, joka ei ollut asiasta
milläänkään. -- Ellen tahtoisi pitää äiti-eukkoa hyvällä tuulella, niin
näyttäisin heille, mitä hänellä on arkun pohjalla.

-- Sitä et voi niin tarkoin tietää. Minä sinun sijassasi ottaisin
pyöritelläkseni tuota pohjalaista tervatynnyriä. Tyttö on painava,
vaikk'on pieni, ja se tekisi velkojat lauhkeiksi kuin lampaat.

-- Esterkö? Vai niin, sitä virttä vetää äiti joka päivä. Mutta minä en
huoli siitä penikasta, eikä hän huoli minusta. Hän on ollut vähällä
repiä silmät päästäni, kun olen sinnepäin viitannut.

-- Niinkö luulet? Vanha mies, etkä ymmärrä enempää kuin koulupoika
tyttöjen oikkuja. Se, että hän sinua kynsii, todistaa juuri, että hän
salaa rakastaa sinua.

-- Kyllä kai. Mutta minä sanon: ei, kiitoksia, tarjotkaa muille
herroille.

-- Niin, niin, kyllähän sinä sen ylpeän Larssonin mielestä taitaisit
olla liian halpa hänen tyttärelleen, vaikka oletkin Tukholman
pulskimpia nuoria miehiä! Minä sinun sijassasi näyttäisin hänelle, että
tyttö ottaa sinut avosylin, milloin vain tahdot tehdä hänelle sen
kunnian, että kosit häntä.

-- Niinkö se luulee, se siivoton jyväjuutalainen, että minä olen liian
halpa hänen tyttärelleen? No olkoon menneeksi, vaikkapa vain häntä
oikein suututtaakseni...

-- Kas, sepä olisi kostoa se! Huomenna esimerkiksi, kun tyttö lähtee
tavalliselle ratsastukselleen Hornin tulliin... Eikö teillä ole
päivälliset siellä lähiseudulla?

-- Muutamat parhaat ystäväni: Ulfvenklou ja Lejonram, ja Gyllenfelt, ja
hänen ylhäisyytensä Hårdin veljenpoika, ja muutamia muitakin
ylimyspoikia.

-- Sehän napsahtaa lukkoon kuin ranskalainen huvinäytelmä. Jos
esimerkiksi tytön hevonen pillastuisi -- noin vain vähän, tietysti,
pienestä korvaan pistetystä taulapalasesta... Sinähän olet hyvä
ratsastaja, muistelen kuulleeni?

-- Niin sanovat kaartin musikantit. Mutta tallirengit sanovat, että
olen hyvä huilunsoittaja.

-- Kateutta, pelkkää kateutta! Olenhan nähnyt sinun ratsastavan kuin
turkkilainen ojien yli Ladugårdissa? Sanalla sanoen, sinä suistat
pillastumassa olevan konin ... sinä pelastat kaunottaresi... Se on niin
kaunista, semmoista tapahtuu usein nykyajan romaaneissa...

-- Sen tiedän. En lue mitään muuta kuin romaaneja.

-- Sitten viet hänet ystäviesi luo ... vähän tainnoksissa, se
vaikuttaisi mainiosti...

-- Niin liikuttavaa...

-- Sitten seuraa hellä kohtaus...

-- Älähän hiidessä! Voisin saada korvapuustin.

-- Sen parempi, silloin on sinulla syytä kostaa.

-- Niinkö veli arvelee?  -- Ja sitten julkaiset sinä kihlauksenne koko
seuran läsnä ollessa.

-- Entä jos kadun?

-- Kadu sitten niin paljon kuin mielesi tekee. Kumminkin olet saanut
kostaa tytölle, kostaa isälle, kostaa velkojillesi ... tulet
kuuluisaksi kautta koko Tukholman. Sinusta sanotaan: sillä Sager
pakanalla on hiiden hyvä onni; sieppasi kultatynnyrin joka sormen
osaksi! Ja niin sukkelasti vielä! Se tulee vaikuttamaan ylennykseesi.
Semmoista hienoa herraa kuin sinä ja vielä niin suunnattoman suuren
rikkauden omistajaa ei voida mitenkään syrjäyttää, kun tulee kysymys
uusista aatelismiehistä. Kenties vielä parooni ... parooni Sager! Se
kuuluu hyvältä, vai kuinka?

-- Miksikä ei? On niitä talonpoikaisempiakin nimiä kuultu. Kreivi
Bonde[17] esimerkiksi. Olet oikeassa, Spolin, Isä vainaja oli vapautta
maahan hankkimassa. Eihän olisi liiaksi, jos hänen pojastaan tulisi
parooni.



25. ISÄ JA TYTÄR.


Rikas valtiopäivämies Lauri Larsson astui eräänä päivänä odottamatta
Sagerin taloon ja kiipesi kankein askelin jyrkkiä portaita myöten
ylös tyttärensä kamariin. Oli jo puolenpäivän aika, jolloin hän
tavallisesti oli kiinni valtiopäivätoimissaan, mutta tänä päivänä ei
porvarissäädyllä ollutkaan täysistuntoa. Nyt valmistauduttiin tärkeään
ylihuomenna tapahtuvaan äänestykseen, kaikki kävi hyvin ja
porvariskuningas oli erinomaisen hyvällä tuulella.

Hän luuli tapaavansa Esterin lukupuuhissa, mutta hän erehtyi. Ester oli
juuri vast'ikään nähnyt hyväksi lähettää pois saksankielen opettajansa
ja istui nyt avonaisessa ikkunassa, huvikseen puhallellen
saippuakuplia, joita hän lähetteli lentämään selkeään, kylmään
talvi-ilmaan, jossa ne kaikkien ohikulkijain kummastukseksi lentelivät
kuin pienet kiiltävät tähdet auringon valossa kattojen ja katujen yllä.

Isän katsanto synkistyi; mutta tyttö ei antanut rajuilmalle aikaa
puhkeamaan. Hän lensi ukolle kaulaan ja pyysi häntä katsomaan hänen
pieniä, koreita lintujaan, hän saisi nähdä, kuinka korkealle ne
lensivät, ja kuinka varpuset turhaan koettivat tavoittaa niitä
lennosta.

Karkeapintainen ukko heltyi kohta, ja nuhdesaarna jäi pitämättä; hän
veti huulensa juroon nauruun, ja harvinaista oli nähdä Larssonin
nauravan. Koko avarassa maailmassa oli vain yksi ainoa ihminen, joka
voi saada hänen aina järkähtämättömän totiset kasvonsa kirkastumaan, ja
tämä ainoa oli Ester Larsson, hänen nuorin, vallaton ja hemmoteltu
lempilapsensa.

-- Sinä tyttöhupakko, -- murisi ukko. -- Onko mielestäsi sopivaa, että
hyväntapainen tyttö, joka jo kesällä pääsi ripille, puhaltelee
saippuakuplia Tukholman kaduille? Sano minulle, veitikka, -- ja hän
nipisti häntä korvasta, -- milloinka sinusta tulee viisas ja
ymmärtäväinen?

-- Viisas minä olen jo, sen on isä monesti sanonut minulle, ja
ymmärtäväinenkin minusta kai vähitellen tulee, kunhan saan harmaat
hiukset ja ehdin valtiopäivä-ikään niinkuin isä, -- vastasi Ester,
puhaltaen uuden kuplan lentämään.

-- No, toivokaamme, että siitä kesytyt, -- jupisi ukko ja myhäili
uudelleen. -- Mutta katsotaan nyt sentään, että saat parempaakin
ajattelemista. Tahdon sanoa sinulle jotakin, lapsukaiseni. Tämä
nykyaika on vaarallista aikaa, ja lintu, joka visertää liian varhain
aamulla, on ennen iltaa haukan kynsissä. Isäsi on vanha ja tahtoisi
mielellään nähdä sinut hyvässä turvassa, tyttöseni. Sinä täytät kohta
kuusitoista vuotta. Mitä sanot, jos hankkisin sinulle hyvän miehen?

-- Minulleko? Katsokaa, tuo kupla lensi kaikkia muita korkeammalle!
Uskooko isä, että se nyt on ainakin yhtä korkealla kuin Jaakopin kirkon
torni?

-- Kuplat särkyvät, lapseni, ja isäsi puhuu vakavista asioista. Olet
kasvatettu kunniallisessa ja jumalisessa kodissa; tahdon, että sinusta
tulee vakaa ja nuhteeton nainen. Et vastaa kysymykseeni? Olisiko nuori
Sager puhunut sinulle tyhmyyksiä? Kyllä ymmärrän -- jostakin
semmoisesta, jota sanotaan sydämeksi, rakkaudeksi ja sen semmoiseksi.
Olisihan minun pitänyt arvata se, kun toimitin sinut tähän taloon
asumaan... Hm, vanha akan höppänä ja epatto poika, siitä oksasta ei ole
istuinpuuksi, sanoi teiri sanajalkaa. Ester, ethän vain liene antanut
minkään lupauksen sitoa itseäsi Sageriin?

-- Ei minua niin vain sidota. Ei, isä, kahleita en rakasta.

-- Se on hyvä se; nostit raskaan taakan sydämeltäni. Tytön ei pidä
koskaan sitoa itseään tulevaisuuteen, jota hän ei voi arvostella. Se
olkoon niiden asia, jotka paremmin ymmärtävät. Sanalla sanoen, olen
valinnut sinulle hyvän, kunnon miehen, en kovin nuorta, enkä kovin
vanhaakaan, noin vain hiukan neljännellä kymmenellä olevan. Mitä sanot
siitä, lapseni?

-- Jos isä katsoisi noita minun kupliani? Katsokaapa nyt ... hui hai,
se hajosi, ennenkuin ennättikään kirkonkukkoon.

-- Ester, sydänkäpyseni, ainoa iloni maan päällä, luuletko vanhan isäsi
tahtovan niin mielellään erota iloisista, veitikkamaisista kasvoistasi,
jotka valaisevat synkeitä hetkiäni tämän maailman vaivoissa? Mutta
kerran täytyy sen tapahtua, lapseni, ja parempi on, että minä valitsen
miehen sinulle kuin että sinä valitset hänet oman narrimaisen pääsi
mukaan. Olethan nähnyt nuoren Årströmin, Eerikki Årströmin, isänsä
yhtiömiehen? Rehellinen ja kelpo mies, vakavarainen ... juuri heidän
kauppahuoneensa kanssa minä olen tehnyt sen suuren jyväkaupan, josta
olet kuullut ... johon olen pannut puolen omaisuuttani. Siitä tulee
hyvät voitot, odotan juuri kirjettä siitä asiasta. Alankomaissa on
ollut katovuosi...

-- Vai on Alankomaissa ollut katovuosi?

-- Onpa niinkin, kerran saamme me suomalaisetkin ruokkia rikkaita
hollantilaisia. Siis, rakas lapseni, sinä otat nuoren Årströmin
mieheksesi. Moni tulee sinua siitä kadehtimaan; vain suuret suuria nai;
lienee niitäkin, jotka tulevat Årströmiäkin kadehtimaan. Hänen isänsä
ja minun välilläni on jo sovittu, että teidän häänne pidetään
joulunpyhinä. En tahdo salata sinulta, että vanhalla Årströmillä on
paljon sanomista porvarissäädyssä.

-- Älähän mitään! Kuinka hän on saanut siellä niin paljon sanomista?

-- Kunnollisuus, uutteruus ja tavara, niiden avulla päästään hyvään
maineeseen sekä kansalaisena että isänmaanystävänä paljon suoremmin ja
paljon pikemmin kuin muutoin. Jos tietäisit, rakas lapseni, mihin
vehkeisiin on ryhdytty isäsi kukistamiseksi! Mutta ne eivät tule
onnistumaan; vanha Larsson on heille liian sitkeä. Ja olethan sinä
luonani... Haluaisitko mitään, pikku hupakko? Ehkä jonkin niistä
kauniista rannerenkaista, jotka riippuvat kultasepän ikkunassa
Isokirkon rinteellä? Tai ehkä jonkin niistä kalliista flanderilaisista
pitsikauluksista, joita monen hovin neidinkään ei ole vara ostaa? Ei,
älä kiitäkään minua edeltäpäin! Et ole vielä niitä saanut,
hempukkaiseni! Luuletko minua niin heikoksi, että heitän pois hyvät
rahat semmoisen harakan vuoksi kuin sinä olet?... Mitä annat minulle,
jos saat ne pitsit, sanopas?

Ester kavahti häntä kaulaan. -- Kaikki mitä tahdot, isäni, en vain
sinua itseäsi. Sinua en anna pois minkään Orrströmin tai Arrströmin
edestä, vai mikä hänen nimensä lienee.

-- No -- no, siitä asiasta saamme toiste puhua. Mutta en ole saanut
kuulla, kuinka olet edistynyt kuningas Daavidin harpun soitossa. Kuka
on ollut opettajasi, lapseni? Joku vanha urkuri, muistelen Sagerin
muorin kertoneen.

Ester ei vastannut. Hän ei osannut vielä valehdella. Onneksi ei isä
vaatinut enempiä selityksiä tässä arassa asiassa. Isä jatkoi:

-- Voit joskus toiste veisata minulle n:o 354:n. Nyt ei minulla ole
aikaa. Täytyy mennä päivällisille ja heti sen jälkeen valiokuntaan.
Mitä aiot nyt ruveta tekemään? Ethän aikone koko päivää istua täällä
noita joutavia saippuakuplia puhaltelemassa?

-- En, isä. Aion lähteä ratsastamaan niinkuin aina teen ennen
päivällistä.

-- Hm -- vai niin, sinä olet päässyt tahtosi perille siinäkin asiassa.
Ei minun oikeastaan olisi pitänyt suostua siihen ... sillä se ei ole
tapana sinun säätyysi kuuluvien tyttöjen kesken. Mutta minä tahdon,
että lapseni pitää kaikessa kyetä kilpailemaan kenen kanssa hyvänsä,
olkoon se sitten vaikka se hieno ranskalainen neiti, joka on hovissa;
hän ei ratsasta läheskään niin hyvin kuin sinä. Mutta varo, lapseni,
ettei papurikko paiskaa päätäsi honkaan; se näyttää minusta vähän
vauhkolta, vilkuttaa niin korviaan.

-- Ole huoletta, isä, olen minä nähnyt vauhkompiakin.

-- Niin -- niin, et ole vielä unohtanut Korsholman luona tapahtunutta
ratsastustasi. Se nuori kreivi on nyt täällä. Hänen sanotaan olevan
kihloissa neiti de Lynarin kanssa.

Ester kalpeni. -- Se ei ole totta! -- huudahti hän.

-- Mitä tarkoitat? Annan sinulle erään neuvon, lapseni. Älä koskaan
kuuntele piikain juoruja. Tietysti syöttää Loviisa sinulle hovijuttuja.
Mutta kuulehan, ratsastatko vielä sen vanhan tallimestarin seurassa?

-- En, isä. Nyt menen ratsastamaan Kalle Sagerin kanssa, vaikka hän
onkin huono ratsastaja.

-- En pidä siitä. Jos ei tallimestari jouda ratsastamaan kanssasi, saat
pysyä kotona.

-- Isän ei tarvitse olla milläänkään Sagerin suhteen, hän on narri.
Aionkin nyt viimeisen kerran ratsastaa hänen kanssansa.

-- Olkoon sitten, koska se on viimeinen kerta. Mutta nyt on meillä
puolenpäivän aika. Hyvästi, tyttöseni. Ratsasta varovasti. Ja Jumala
sinua varjelkoon!

-- Hyvästi, isäkulta! Jumala sinuakin varjelkoon!

Näin sanottuaan erosivat isä ja tytär. Hetken kuluttua istui Ester
virman hevosensa selässä ja ratsasti turhamaisen orpanansa seuraamana
Hornin tullia kohti.



26. RATSASTUKSEN SEURAUKSET.


Espanja-nimiseen, tosin pieneen, mutta tavallaan hienoon ravintolaan
oli valittu seura Tukholman köyhtyneimpiä nuoria tyhjäntoimittajia
sijoittunut erään pöydän ympärille, jolle oli asetettu hienoja
hollantilaisia piippuja ja knasteritupakkaa, jotka siihen aikaan olivat
muodissa. Tupakka oli kaikissa muodoissaan ollut tunnettua Ruotsissa ja
Suomessa aina kolmikymmenvuotisesta sodasta alkaen, mutta vasta
myöhempinä aikoina oli sen käyttäminen tullut tavaksi ylhäisten
piireissä, jotka arvattavasti noudattivat korkeita preussiläisiä
esimerkkejä ja olivat siihen Pommerissa tottuneet. Hienoille,
ranskalaiseen tapaan kasvatetuille aatelismiehille oli kaikenlainen
tupakka yhä vielä kauhistus, mutta tämä juuri synnytti vähemmän
sivistyneissä keikareissa vastustuksen, ja kuta sakeampia savuja he
tupruttivat koreista posliinikopistaan, sitä enemmän he luulivat
seisovansa Ruotsin vapauden puolella ylimysten turhia ennakkoluuloja
vastaan. Muutoin pidettiin Rostockin olutta ryyppimällä huolta siitä,
etteivät piiput päässeet kuivumaan. Eikä nyt ollut syytä kitsastella,
sillä tämän huviretken kustansi rikas Sager, jonka tuloa odotettiin
joka hetki. Tiedossa oli päivälliset, joissa halvempain tavarain piti
väistyä ranskan- ja saksanviinien tieltä, jotka jo odottivat
böömiläisestä lasista tehdyissä karahveissa.

Politiikka oli päivän tunnussana, ja seura, jonka jäsenillä
vallankumouksessa ei olisi ollut mitään menetettävää, mutta kaikki
voitettavana, kuului tietystikin vastustuspuolueeseen. Näiden herrain
joukossa oli pelureita, jotka olivat uhranneet omaisuutensa petollisen
onnen alttarille; elostelijoita, jotka olivat syöneet perintönsä
odotellessaan setien ja tätien kuolemata; laiskureita, jotka eivät
voineet päästä ankaran ja uutteran hornilaisen hallitusjärjestelmän
aikana minkäänlaisiin virkoihin. Kaikki nämä olivat tätä nykyä hattuja;
kaikki he teroittivat kieltänsä nykyistä hallitusta vastaan, joka ei
ymmärtänyt oikein arvostella heidän kykyjänsä, ja olivat parhaillaan
Euroopan valtiollista asemaa muokkaamassa, kun kuului kavionkapsetta
kartanolta ja odotettu isäntä, Kalle Sager, näkyi saapuvan.

Kaikkien kummastukseksi tapahtui tulo jotensakin omituisella tavalla.
Eräs nuori, solakka tyttö, tavattoman notkea ja viehkeä kaikissa
liikkeissään, astui jalkaisin kartanolle, taluttaen ohjista hevosta,
jonka selässä nuori Sager ainoastaan vaivoin näytti pysyvän. Saatiin
kohta selville, että tämä kunnon nuori mies oli pudonnut hevosen
selästä; ja koska lienee parasta, että heti kohta kerromme asiain
menon, niin teemme sen. Ester Larssonin papurikko oli pillastunut,
Sagerin raudikko oli seurannut kumppaninsa esimerkkiä, ja uljas
ratsastaja oli mennyt kuperkeikkaa, jolloin Ester, joka suoriutui
asiasta paremmin, oli tarjonnut serkulleen hevosensa ja hänen
pyynnöstään taluttanut hänet ravintolaan, luullen hänen pahoin
vahingoittuneen ja tarvitsevan pikaista apua.

Vahinko ei liene kumminkaan ollut niin hengenvaarallinen kuin Ester oli
luullut, sillä tuskin hän oli auttanut ritarinsa alas satulasta ja
taluttanut hänet huoneeseen, ennenkuin tämä alkoi toipua nähdessään
vanhat ystävänsä ja katetun pöydän. Hän selitti nyt, että palanen
hummeria ja muutama lasillinen reininviiniä luultavasti eivät tekisi
hänelle pahaa, olletikin jos hänen naisensa näkisi hyväksi istua hänen
viereensä ja virkistää voimiaan siinä isänmaallisessa ja erinomaisen
kohteliaassa seurassa, jonka jäsenet hän pyysi saada hänelle esitellä.

Ester Larsson ei ollut arka tyttö; mutta tultuaan näin äkkiarvaamatta
outojen herrain seuraan, jotka eivät huolineet salata iloista
tuultansa, hän sekä hämmästyi että suuttui. Ovi oli auki; hän kääntyi
lähteäkseen.

Mutta nyt asettui yksi herroista hänen tiellensä. Mahdotonta olisi,
sanoivat he, että niin ihastuttava keijukainen, joka oli pelastanut
heidän ystävänsä hengen, eroaisi heistä sallimatta seuran juoda hänen
kunniakseen lasillisen oivallista rüdesheimeriä.

-- Ka, juo sinä vain, äläkä kursaile; tietäväthän nämä herrat kaikki,
että sinä olet minun pikku morsiameni, -- virkkoi Sager huolettomasti,
istuutuen tyytyväisenä kukkuraksi katetun pöydän ääreen ja ilman
pienintäkään merkkiä mistään vaarallisesta vammasta.

-- Hänen morsiamensa! Toivotamme onnea! Toivotamme onnea! -- huusivat
vieraat, keräytyen täytetyt lasit kädessä säikähtyneen tytön ympärille,
jolla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. He eivät kuulleet
ensi kertaa Kalle Sagerin kerskuvan läheisestä tuttavuudestaan
Pohjanmaan porvariskuninkaan kanssa ja kaikista hänen rikkauksistaan,
nuorin tytär niihin luettuna. Tuommoista pientä halpaa porvaristyttöä
kohtaan sopi käyttäytyä miten tahansa.

-- Maljanne, hempukkaani! - huusi yksi julkeimmista, tuo jo jotensakin
humaltunut Gyllenfelt.

-- Oo, juokaa vain -- ei tämä ole tervaa, tämä juoma! -- nauroi nuori
keikari von Harzdorf, jolla oli sorein kankipalmikko koko seurassa.

-- Toivon, että pääsemme sulhaspojiksi teidän häihinne! -- lisäsi
pilkallisesti lihava parooni Krauser, Tukholman paras juustontuntija,
pistäen lautasliinansa liivin ja huolellisesti kiilloitetun
rintaröyhyksen väliin.

-- Entä ne hienot keittiöliinat, jotka anoppi on antava! -- sanoi
hienosteleva Lejonram, joka kerskaili siitä, että hän kuuden viikon
kuluessa oli menettänyt kaksi tynnyriä kultaa biribi-pelissä.

-- Kas niin, pikku ystävämme, tulkaa ja ottakaa ryyppy ja voileipä! --
jatkoi malttamaton Gyllenfelt tarttuen kaiken kukkuraksi Esteriä
vasempaan käteen, taluttaakseen tämän pöydän ääreen.

Mutta nyt olikin jo Ester Larssonin lyhyt kärsivällisyys loppunut. Hän
vastasi hävyttömälle herralle niinkuin kenties monikaan loukattu tyttö
ei olisi rohjennut hänen sijassaan vastata. Hän sivalsi häntä
ratsuvitsalla vasten naamaa. Ja hyvästi hän osasikin. Heleänpunainen
juova miehen tulipunaisiksi sähähtäneissä kasvoissa todisti, että
kuritus oli yhtä perinpohjainen kuin hyvin ansaittukin.

-- Sinä saakelin porvaristallukka! -- semmoinen oli se hieno lausahdus,
joka ensi hämmästyksessä pääsi tuon humalaisen herran huulilta samalla,
kun hän päästi Esterin käden ja tapaili kirvelevää paikkaa.

Herrain närkästys tästä loukkauksesta oli hirmuinen. He tunkeilivat
Esterin ympärille meluten ja ilvehtien. Herra Sager jätti lautasensa ja
vasta pöytään kannetun hummerin siksensä, lausuakseen paheksumisensa
tuon taitamattoman tytön kovin törkeästä käytöksestä. Ainoastaan
Krauser istui naurahdellen paikallaan, lautasliina rintaröyhyksen
edessä ja ruoti itselleen herkkupaloja paistetusta juhlakampelasta.

Tämän hälinän aikana ei lainkaan huomattu, että uusi vieras oli tullut
viereiseen huoneeseen ja pyytänyt lasillisen viiniä, samalla kun hän
raollaan olevasta ovessa selvästi kuuli jokaisen sanan salista. Nyt hän
näki hyväksi astua keskelle seuraa, sysäsi nenäkkäimmät syrjään ja
asettui rohkeasti Esterin viereen.

Vastatullut oli kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka ratsastaessaan
Espanjan ravintolan sivu oli tuntenut kartanolla seisovan Ester
Larssonin papurikon ja, siitä hämmästyneenä, päättänyt tiedustella
syytä hänen läsnäoloonsa tässä hieman huonomaineisessa paikassa.

-- Mitä tämä on? -- huudahti hän vihan punastus ylevällä otsallaan, --
mitä tämä on, hyvät herrat? Sopiiko ruotsalaisen aatelismiehen tällä
tavoin käyttäytyä turvatonta ja kunnioitettavaa naista kohtaan? Onko
täällä ketään, joka rohkenee sanallakaan tahrata tämän nuoren tytön
mainetta?

Herrat katsoivat toisiinsa, Gyllenfelt mutisi: -- Kuka on antanut
kreiville oikeuden sekaantua meidän asioihimme? Tyttö on lyönyt
aatelismiestä; hänen pitää, saakeli vieköön, suudella ensin kättäni ja
sitten suutani.

Bertelsköld loi ylenkatseellisen silmäyksen puhujaan.

Lejonram, joka, vaikka olikin peluri, oli hyväsydämisin kaikista näistä
rentuista, löi nyt kreiviä hiljaa olkapäälle ja kuiskasi: -- Ole
järkevä, älä nosta riitaa. Tule ja tyhjennä lasi meidän kanssamme, niin
annamme tytön mennä tiehensä. Tiedämmehän kaikki, että sinä olit hänen
ritarinsa naamiaisissa kreivi Tessinillä.

-- Kuka on levittänyt...?

-- Kukako? Kysy sitä miltä parturilta tahansa, joka kähertää hiuksiasi,
sillä se on nyt luultavasti puheenaiheena kaikissa Tukholman
parturituvissa. Minä kuulin sen tänään eräältä pieneltä ilkeältä
mieheltä nimeltä Spolberg tai Spole, vai mikä hänen nimensä lienee.

-- Vai niin, -- kiljaisi taas Gyllenfelt, joka myöskin näytti muistavan
jotakin, -- kreivi luulee, että meillä täällä on naamiaiset, joihin
saapi ilman muuta tuoda minkä katunaisen tahansa!

-- Luuleeko kreivi, että meitä voi pettää yhtä helposti kuin eräitä
ylhäisiä yömyssyjä.

-- Antakaa hänen tanssia keväthyppyjään! Täällä on kyllä kavaljeereja
-- kesiä, syksyjä ja talvia -- tarpeen mukaan.

Myrsky kiihtyi. Bertelsköld tarttui Esteriä käteen ja talutti hänet
erääseen sivuhuoneeseen. -- Jää tänne hetkiseksi, -- kuiskasi hän; --
ja jos en voisi viedä sinua täältä pois, niin luutnantti Lejonram sen
tekee. Älä pelkää; hän on parempi kuin hänen maineensa.

-- Jos sinä kuolet, niin tahdon minäkin kuolla kanssasi! -- huudahti
Ester ja tarttui häntä käsivarteen. Hän oli kuin mieletön eikä enää
tiennyt mitä sanoi.

-- Ei, Ester, vielä olen elossa puolustaakseni kunniatasi. Jää tänne;
tuo häväistys vaatii verta!

-- Ei, ei, älä mene, he tappavat sinut! Minä en päästä sinua! -- ja hän
tarttui vielä lujemmin kiinni Bertelsköldin käsivarteen.

-- Lapsi parka, etkö siis tiedä, että minä rakastan sinua ja että sinun
kunniasi on minun kunniani! Tahdotko saattaa minut epätoivoon?

Ester katsoi häneen suurin, hämmästynein silmin ja päästi hänen
kätensä. -- Mene, mene! -- kuiskasi hän, turhaan koettaen salata
kyyneleitään.

Bertelsköld sulki sivuhuoneen oven ja astui saliin. Hän tapasi kaikki
vieraat valmiina vaatimaan hyvitystä. Siitä vain riideltiin, kenen
ensin pitäisi miekkailla Ester Larssonin puolustajan kanssa.

-- Hyvät herrat, -- sanoi nuori kreivi maltillisesti ja varmasti, --
herra Gyllenfeltiä on lyöty kasvoihin. Minä sanon, että hän on sen
täydellisesti ansainnut, ja hänen kanssaan on minulla siis kunnia
ensiksi taistella. Luutnantti Lejonram lienee niin hyvä, että rupeaa
todistajakseni.

-- Minä ehdotan, että lopetamme päivällisemme ja sitten sovimme asiasta
Liljeholmissa, -- ehdotti Krauser, tyytymätönnä siitä, että häntä
häirittiin näin hauskassa toimessa.

-- Mahdotonta! Pimeä tulee! _Allons_, käykäämme asiaan käsiksi! --
huudettiin.

-- Se on minunkin mielipiteeni! -- virkkoi Bertelsköld.

He järjestyivät, ja takit heitettiin pois. Gyllenfelt oli tuota pikaa
selvinnyt ja valitsi von Harzdorfin todistajakseen.

Taistelu alkoi. Molemmat vastustajat olivat harjaantuneita
miekkailijoita, mutta Gyllenfelt, vimmoissaan kärsimästään
loukkauksesta, ei voinutkaan säilyttää sitä mielenmalttia, jota hän
niin hyvin olisi tarvinnut osatakseen välttää taitavan vastustajansa
iskuja. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin oikeaan olkapäähän sattunut
ankara isku pusersi häneltä raivoisan huudahduksen.

-- Ei haittaa; jatkakaamme! huusi hän. Mutta samassa riippui hänen
kätensä hervotonna kupeella, ja Bertelsköld laski miekkansa.

-- Nyt on teidän vuoronne, herra von Harzdorf, -- virkkoi kreivi.

Haavoitettu vietiin syrjään, ja Harzdorf astui sijaan. Nuori ja hento
kun oli, olisi hän ollut helppo saalis säälimättömämmälle viholliselle.
Bertelsköld raapasi vain vähän hänen oikeata poskeaan, jonka perästä
todistajat kiirehtivät panemaan miekkansa ristiin taistelijain välille.

-- Hyvästi, menestyksesi kauniin sukupuolen parissa, muistutti Krauser,
säälimättä hämmästynyttä ystäväänsä, jonka ensimmäisenä huolena oli
katsella haavaansa peilistä.

-- Nyt on teidän vuoronne, herra parooni! -- sanoi Bertelsköld, ollen
ulkonäöltään yhtä maltillinen kuin ennen, vaikka hänen tuimasta
äänestään voi arvata, että viha kuohui hänessä.

-- Olisitte voinut odottaa, kunnes olisin lopettanut tämän kalkkunan,
-- murisi taisteluun vaadittu, kääntäen lautasliinansa huolellisesti
kokoon, pyyhkäisi huuliaan ja asettui taisteluasentoon. -- Joutuisaan,
minulla on nälkä! -- lisäsi hän huolettomasti leikitellen miekkansa
kanssa, ikäänkuin ei olisi koskaan käyttänyt sitä muuhun kuin omenain
pudottelemiseen.

Bertelsköld ei kumminkaan antanut pettää itseään. Hän tiesi, että hän
nyt oli tekemisissä vaarallisimman vihollisensa, Tukholman kuuluisimman
miekkailijan kanssa, joka oli harjaantunut kaikkiin Italian mestarien
temppuihin. Hän tiesi, että tuo kylmäverinen, itsekäs ihminen
lävistäisi hänet miekallaan yhtä välinpitämättömästi kuin hän leikkeli
kananpojan palasiksi. Hän päätti pitää varansa, sillä Krauserin
tarkoituksena oli nähtävästi välinpitämättömyydellään tehdä hänet
huolimattomaksi ja houkutella hänet paljastamaan jonkin paikan
ruumiistaan, johon silloin hänen aina valpas miekankärkensä iskisi.

-- Kuinka monta olette surmannut kaksintaistelussa, herra kreivi? --
kysyi Krauser huolettomasti, väistäessään hyvin tähdättyä pistoa.

-- Te tulette olemaan ensimmäinen, -- vastasi Bertelsköld samaan
tapaan; mutta hänen verensä alkoi kuohua.

-- Mitä? Eikö yhtään? Ja minulla on parhaillaan kahdeksas vainaja
tekeillä, -- jatkoi parooni, samalla kuin hän, vielä puhuessaan, tähtäsi
salakavalan piston Bertelsköldin rintaa kohti. Miekka lyötiin syrjään,
mutta repäisi paidanhihan, ja verinaarmu punasi paitaa.

-- Kas vain! Olette tainnut tipahduttaa puolukoita paidallenne, --
huomautti Krauser.

Bertelsköld ymmärsi vaaransa. Joka hetki kävi hän tulisemmaksi, hänen
vastustajansa sitävastoin yhä kylmemmäksi, yhä pilkallisemmaksi.
Siinäpä juuri vaara olikin. Hän hillitsi vihansa, herkesi hyökkäämästä
ja rupesi puolustautumaan.

-- Oh, -- kylläpä kreivi on arka ihostaan, -- herjasi Krauser, ja
samassa paljastihe hän tahallaan, viekotellakseen kreiviä hyökkäykseen.
Kun tämä temppu meni hukkaan, kadotti Krauserkin vuorostaan
mielenmalttinsa. -- _Finissons!_ -- huusi hän.

Bertelsköld pysyi yhä puolustusasennossaan. Krauser luuli verenvuotoa
syyksi siihen ja arveli nyt voivansa uskaltaa ratkaisevan piston. Hän
siirtyi askelen taapäin, ikäänkuin asettuakseen puolustusasentoon,
mutta samassa hän tekikin kiivaan hyökkäyksen, joka ei onnistunut sen
paremmin kuin että hän hyökkäsi vastustajansa miekkaan, joka upposi
suoraan hänen keskiruumiinsa läpi ja kaatoi hänet lattiaan.

-- _La pièce est finie, allons souper!_ (näytelmä on loppunut,
menkäämme illallisille) -- huudahti hän toistaen nuo tunnetut kamalat,
Kaarle XII:n kuolinhetkellä lausutut sanat, veren pursutessa nenästä ja
suusta. Herkkusuu oli lopettanut mainehikkaan elämänsä.

-- Heti ratsaille! -- kuiskasi Lejonram.

Bertelsköld ymmärsi, että vähinkin viipyminen oli vaarallista. Hän
tempasi Esterin mukaansa ja riensi ulos. Ei edes Sagerkaan estänyt
heitä, ja ennen pitkää karauttivat molemmat sillan yli Liljeholmille.

Nyt pysähdytti kreivi hevosensa. -- Ei, -- sanoi hän, -- minun täytyy
viedä sinut jälleen isäsi luo.

-- Ennemmin kuolemaan! -- huudahti Ester kauhistuen. -- Naamiaisjuttu
on tunnettu koko Tukholmassa. Isäni on kauhea mies, ja paras, mitä
voisin nyt odottaa, olisi se, että minut vielä tänä iltana
yhdistettäisiin mieheen, jota inhoan.

-- No hyvä, -- sanoi Bertelsköld; minä tiedän toisen turvapaikan, jossa
voit huoleti elää, kunnes myrsky on ohitse. Minä vien sinut äitini
turviin.



27. MIINAT ALKAVAT RÄJÄHDELLÄ.


Samana päivänä, kun tuo tapahtui Espanjan ravintolassa, oli
presidentti, kreivi Bertelsköld saanut suotuisia tietoja. Hänen suurin
kalansa -- hänen valaskalansa, jota ei kukaan ennen ollut saanut
pyydystetyksi -- alkoi potkia nuotassa. Ja yhä ahtaammalle vedettiin
verkkoa Ruotsin todellisen herran ja hallitsijan, vanhan, vuosista,
vaivoista ja kunniasta harmaantuneen kreivi Arvid Hornin ympärille; yhä
enemmän laajeni näköpiiri hattujen kunnianhimoisille tulevaisuuden
hankkeille, ja päivä päivältä nähtiin heidän yhä enemmän lähenevän
tarkoitusperäänsä: uutta hallitusta ja uutta valtiollista järjestelmää.
Voiton varmuus loisti tuon kavalan valtiomiehen terävistä silmistä, kun
hän yksinään työkammiossaan mietti keinoja viimeisen vastarinnan
murtamiseksi. Hän oli siksi viisas, ettei halveksinut pienempiäkään
kaloja, jotka vielä olivat suomustamatta, ja etenkin huoletti häntä
porvarissäädyn yhä jatkuva vastustus. Ei tosin ollut enää kuin yksi
sääty kolmea vastaan, joista jo oltiin melkein varmat, mutta tärkeää
oli, että saatiin maan raha-arkun avain omiin käsiin, ja niin kauan
kuin ei porvarissääty ollut käskettävänä, oli aina pelättävä, ettei
saatu tätä avainta tai ettei sillä ainakaan osattu avata juonikasta
lukkoa.

Kello oli 5:n ja 6:n välillä iltapäivällä. Vahakynttilät paloivat
hopeisissa jaloissaan, ja kreivi, joka näkyi odottavan jotakin
vierasta, katsahti tuon tuostakin kelloon. -- Jokohan se vanha susi
vainuaisi vaaraa? -- sanoi hän itsekseen.

Mutta kaksoisovet avattiin, ja kamaripalvelija ilmoitti valtiopäivämies
Larssonin. Kreivin otsa kirkastui, ja hän virkkoi "astukaa sisään."

Larsson astui sisään, yhä yhtä jäykkänä kuin hänen kotimaansa metsien
honka. -- Herra kreivi on kutsuttanut minut puheilleen, -- sanoi hän
niukasti kumarrettuaan. -- Meillä oli valiokunnan kokous, niin etten
voinut tulla määrälleen kello 5:n aikana.

-- Ei tee mitään, hyvä Larsson; virka ja isänmaa ennen kaikkea. Olkaa
hyvä ja istukaa. Olen halunnut puhella kanssanne yhteisestä asiastamme,
Pohjanmaan kaupunkien tapulikaupunkioikeuksista.

-- Minun täytyy tunnustaa, etten enää ole osannut toivoa herra kreivin
suosiollista puoltolausetta...

-- Teillä on aivan väärä luulo hyvistä tarkoituksistani, ystäväiseni.
Voimme olla eri mieltä muissa asioissa ja itsekunkin tulee seurata
vakaumustaan; mutta isänmaallista mieltänne ei kukaan epäile! Uskokaa
minua -- ja nämä sanat lausuttiin liikuttavalla vilpittömyydellä --
minä olen teidän tosi ystävänne ja teen kaikki mitä voin teitä
palvellakseni.

Larsson vastasi lyhyellä kumarruksella, jättäen tuon
ystävyydenvakuutuksen omaan arvoonsa.

-- Teillä on vihamiehiä, ystäväni, -- jatkoi kreivi; -- vihamiehiä,
jotka koettavat vahingoittaa teitä ja teidän asiaanne, Plomgren esim.;
voitonhimoinen mies! Minua inhoittaa mokomat miehet. Jos minuun
luottaisitte, niin käyttäisin kaiken vaikutusvaltani tehdäkseni
hänen hankkeensa tyhjiksi. Teidän riita-asianne, mitäs siitä
arvelette? Korkeimman tuomioistuimen jäsenet sanovat, että joudutte
välttämättömästi tappiolle. Ja onhan siinä puoli omaisuuttanne
kysymyksessä?

-- Suvaitseeko teidän armonne, että vielä puhumme tapulikaupungin
oikeuksista?

-- Juuri siitä tahdoinkin puhella. Te ymmärrätte, että mokoma riita
vahingoittaa teidän asiaanne samalla kuin teitä itseännekin. Teidän
sanottaisiin pyytävän tapulikaupungin oikeutta korjataksenne rappiolle
joutuneita asioitanne. Ja kun ollaan, niinkuin te nyt olette, isoissa
asioissa, kun liikkeenne perustuu viljan vientiin, joka aina on
epäluotettavaa, asianhaaroista riippuvaa...

-- En ymmärrä, mitä yhteyttä yksityisillä asioillani on kunink.
majesteetin ja valtakunnan säätyjen päätöksen kanssa. Minä olen
yhtiössä tukholmalaisen kauppahuoneen Årström ja Poikain kanssa ja
voittaisin kenties enemmän, jos Tukholma saisi pitää etuoikeutensa
maailmankaupassa. Mutta onhan räikeää vääryyttä kieltää uutteroita
kaupunkeja, valtakunnan parhaita vientipaikkoja, viemästä tavaroitaan
niihin kauppapaikkoihin, joissa saavat parhaan hinnan ... pakottaa
niitä myymään tavaransa tukholmalaisille polkuhintaan ja ostamaan
heiltä sillä hinnalla, minkä he näkevät hyväksi vaatia, että he
voittaisivat, sillaikaa kuin kaikki muut kärsivät tappioita. Sillä
tavalla valtakunnan kauppa ei tule ikinä kukoistamaan; kaikenlainen
liike lamautuu, köyhät kaupunkimme sortuvat, ja Tukholma imee maan
ytimet sisäänsä, saamatta siitä kumminkaan pysyväistä voittoa; sillä
kuta enemmän maata köyhdytetään, sitä vähemmän se kuluttaa ja sitä
vähemmän Tukholma itse ansaitsee monopolillaan.

Karkea ukko lämpeni, päästyään puhumaan asiasta, jonka ajamisen hän oli
asettanut elämänsä tarkoitusperäksi. Valtiomies kuunteli häntä
kärsivällisesti ja leppeästi hymyillen ja jatkoi sitten mitä
suopeimmalla äänellä:

-- Kenelle te kaikesta tästä puhutte, kunnon ystäväni? Miehelle, joka
on juuri samaa mieltä kuin te ja pitää, niinkuin tekin, tätä asiata
kaupan ja merenkulun elinehtona. Mutta teidän vihollisenne tulevat
muistuttamaan sitä vastaan, että te itse olette oiva esimerkki nyt
voimassa olevan järjestelmän hyödystä ja tarkoituksenmukaisuudesta. He
tulevat vastaamaan, että te itse tämän järjestelmän avulla olette
ansainnut jommoisenkin omaisuuden -- että teillä on kahdeksan laivaa
merellä -- että te olette Suomen suurin tavaranviejä -- että teidän
nimenne koko kauppamaailmassa käy kullasta -- ja että te syystä kyllä
olette ansainnut tuon kunniakkaan nimityksen: porvariskuningas...

-- Sitä vähemminhän, teidän armonne, sopii minua sitten syyttää siitä,
että omanvoiton vuoksi puolustan meriliikkeen vapautta; -- ja näin
sanoessaan oikaisi tuo kopea ukko itsensä päätään pitemmäksi.

Presidentti Bertelsköld ei voinut aivan kokonaan salata omituista
ylenkatseellista ja pahaa ennustavaa hymyä. -- Olette oikeassa, --
sanoi hän, -- asemanne on tätä nykyä hyvä ja riippumaton. Olette rikas,
arvossa pidetty ja mahtava, kunnioitettu, ihailtu ja kadehdittu,
onnellinen perheenisä -- eikö niin, onhan teillä hyvin kasvatettuja,
rakastettavia lapsia, ja niiden joukossa tytär, joka on vanhuutenne
ilo? -- Mitäpä voisi kuolevainen sen enempää elämältä vaatia? Hyvä
Larsson, sallikaa minunkin, vanhan, yksinäisen naimattoman miehen,
kadehtia onneanne!

-- Herra kreivi, eihän nyt ole minusta kysymys...

-- Juuri teistäpä onkin, ystäväni, ja samalla siitä asiasta, jota
ajatte. Ajatelkaa esimerkiksi, että koko tuo harvinainen, tuo ylistetty
onni, jota ihmiset kadehtivat ja jonka te -- tietystikin syystä kyllä
-- luette oman uutteruutenne, viisautenne ja työkykynne ansioksi,
ajatelkaa, että tuo onni on vain lentohiekalle rakennettu paperihuone,
joka on määrätty ensimmäisen tuulenpuuskan edessä kukistumaan, kenties
juuri samalla hetkellä kuin siitä puhelemme.

Larsson katsoi häntä lujasti silmiin. Mutta noista aina hymyilevistä,
aina kylmistä kasvoista oli mahdoton saada mitään selkoa.

Kreivi jatkoi:

-- Minä pyydän teitä, kuulkaa tarkoin, mitä minulla nyt on teille
sanomista, ja huomatkaa tarkkaan, että minä puhun kuin ystävä ainakin,
joka ajattelee vain teidän omaa parastanne. Ensiksikin te joudutte
oikeudenkäynnissänne tappiolle.

-- Se on mahdollista.

-- Se on varmaa. Ystäväni, se tulee hyvin paljon arvoanne
vahingoittamaan. Te tulette siinä esiintymään miehenä, joka on tahtonut
-- kuinka sanoisinkaan -- anastaa lähimmiltä sukulaisiltaan heidän
omaisuutensa.

-- Teidän ylhäisyytenne!

-- Kuunnelkaa minua kärsivällisesti. Minkä vuoksi panna puoli
omaisuuttanne ja koko arvonne alttiiksi? Eikö olisi syytä heittää
sikseen tuo häpeällinen oikeudenkäynti, joka tuottaa teille häviön?
Ajatelkaa, kuka on riitapuolenne? Seikkailija, halpa mies,
veljenpoikani palvelija. Ja mies semmoinen kuin te sallii, että moinen
henkilö alentaa teidät ahnaaksi nylkyriksi! Se on mahdotonta. Meidän
täytyy lähettää riitaveljenne Unkarin aroille, josta hän on tullutkin.

-- Kiitän teidän armoanne. Mutta koska semmoinen sovinto sitoisi minut
velvollisuuksiin, joita en voi täyttää, niin tahdon ennemmin antautua
vaaralle alttiiksi, jos kerran täytyy.

-- Tosiaanko? Niin, teillähän on vielä melkoinen omaisuus, johon
veljenlastenne vaatimukset eivät ulotu. Muistelen kuulleeni, että koko
liikepääomanne, ja kenties vähän enemmänkin, on tätä nykyä kiinni
suurissa viljakaupoissa Hollannissa.

-- Pyydän vieläkin kerran, ettei teidän ylhäisyytenne sekaantuisi minun
asioihini.

-- Syy siihen selviää heti paikalla. Tässä on kirje, jonka tänä aamuna
sain Hollannin ministeriltä. Hän kirjoittaa, että viljan vapaa tuonti
Alankomaihin lakkasi 25. päivänä viime lokakuuta ja että, vastoin
kieltoa, eräs viljalastissa oleva ruotsalainen kauppalaivasto,
tukholmalaisen kauppahuoneen Årströmin ja Poikain omistama, lokakuun
26. päivänä oli purjehtinut Zuiderseehen. Minä surkuttelen teitä,
ystäväni; sillä te tiedätte, kuinka kateellisia hollantilaiset ovat
maanviljelys-eduistaan. Ellei hallituksen onnistu sovittaa asiata, ovat
laivat ja omaisuus menetetyt ja otetaan takavarikkoon.

Larsson puri huultansa. Nuoli oli nähtävästi raapaissut hänen
kauppiaansydäntään. Mutta hän malttoi mielensä. -- Minä toivon, --
sanoi hän, -- ettei Ruotsin hallitus suvaitse harjoitettavan niin
törkeätä väkivaltaa alamaistensa oikeutta vastaan.

-- Mitä voimme tehdä? Muistattehan, kuinka kurjiin tekosyihin nojautuen
englantilaiset anastivat aluksemme Kaarle XI:n aikana, ja kuitenkin
Ruotsin mahtavuus silloin oli ylimmillään. Amsterdamin herrat ovat
kovin kateellisia, ja minä pelkään, ettei Ruotsilla ole voimaa saada
alamaistensa vaatimuksia huomioon otetuiksi. Te, joka haluatte rauhaa
mihin hintaan hyvänsä, ettehän toki te tahtone aloittaa sotaa Årströmin
ja Poikain viljalaivaston tähden.

-- Teidän armonne, jos niin hävytöntä väkivaltaa saadaan
harjoittaa ilman ankaraa, Ruotsin hallituksen puolelta tapahtuvaa
korvausvaatimusta, niin tämä katala hallitus ei ansaitse, että
kunniallinen mies tuhlaa sanaakaan sen puolustukseksi taikka äyriäkään
sen kannatukseksi.

Presidentti naurahti: juuri siihen hän tahtoi tulla. -- No, minusta on
oikein hauskaa, hyvä Larsson, -- sanoi hän, -- kerran kuulla teidänkin
lausuvan järjellisiä mielipiteitä meidän valtiollisesta tilastamme. Te
näette, minne olemme joutuneet tuon hallituksen johtamina, joka alentaa
meidät meidän omissa ja ulkomaalaisten silmissä. Ja juuri tuota
hallitusta te puolustatte porvarissäädyssä! Ei, ystäväni, meidän on
saatava muutos aikaan, ja jos se kauemmin viipyy, niin on teidänkin
asianne hukassa. Uuden hallituksen ensimmäisenä huolena on oleva
hankkia kaikille oikeutta ja käyttää tuimia sanoja ulkomaisten valtain
mahdottomia vaatimuksia vastaan.

Larsson mietti vähän aikaa. Sitten hän sanoi: -- Minä luulen tuntevani
kreivi Hornin; on mahdotonta, että hän jättäisi tämän asian huomioonsa
ottamatta.

Taas naurahti valtiomies. -- Minä epäilen, nähneekö kreivi Horn hyväksi
puuttua teidän asioihinne. Hänellä on tätä nykyä tarpeeksi tekemistä
omissa asioissaan.

-- Hänen pitää, hänen täytyy kuulla minua.

-- Entä jos hänen virkaeronsa vain odottaa kuninkaan allekirjoitusta?

-- Niin puhuttelen kreivi Bondea.

-- Entä jos hänen virkaeronsa odottaa säätyjen allekirjoitusta?

-- Kreivi Hårdia!

-- Sama seikka.

-- Olkoon sitten. Mutta ennenkuin olen täydellisesti vakuutettu, en
muuta mielipiteitäni porvarissäädyssä.

-- Vai niin. Tehkää niinkuin tahdotte. Minä olen neuvonut teitä kuin
ystävä, mutta te katsotte paremmaksi joutua sekä häpeään että
täydelliseen häviöön. Mutta voittehan joka tapauksessa lohduttaa
mieltänne perheellisellä onnellanne ... lapsillanne...

-- Olen jo kerran ennen sanonut teidän ylhäisyydellenne, etten myy
valtiollista vakaumustani. Uhkaukset ja imartelut eivät minuun pysty.
Onko jotakin muuta, millä voin teitä palvella?

-- Ei. Taivas varjelkoon minua tahtomasta järkyttää valtiollisia
mielipiteitänne... Mutta koska tulin lapsianne maininneeksi, sallikaa
minun, hyvä Larsson, tehdä vielä yksi kysymys, -- ja nyt vetäytyi
kreivin suu mitä leppeimpään hymyyn. -- Toivon teidän tyttärenne voivan
hyvin? Mikä ihastuttava olento; oikein ihailin hänen tanssiaan
naamiaisissa kreivi Tessinillä.

-- Herra kreivi erehtyy. Nuorin tyttäreni on vielä lapsi eikä hänellä
ole ollut kunniata päästä niin ylhäiseen seuraan.

-- Mitä, ystäväiseni? Kyllähän tiesin teidän olleen osallisena
tuossa pienessä ihastuttavassa seikkailussa, mutta en luullut teidän
enää tahtovan pitää tytärtänne tuntematonna. Muutoin koko Tukholma ei
puhu mistään muusta kuin neiti Larssonista ja hänen sievästä,
kuninkaallisten edessä tanssimastaan katrillista, jossa hän näytteli
Kevään osaa. Minun täytyy tunnustaa, että kreivi Tessin ja hänen
majesteettinsa itse hiukan hämmästyen kuulivat, että kutsumaton vieras
noin kunnioitti seuraa läsnäolollaan...

-- Teidän ylhäisyytenne, se on hävytöntä panettelua! -- Viimeinen,
hyvästi tähdätty nuoli alkoi jo tunkeutua porvariskuninkaan sydämen
ympärillä olevan jääpanssarin läpi.

-- Mutta, rakas Larsson, miksi kieltää vähäistä viatonta leikintekoa?
Kaunis tyttö voi sallia itselleen pieniä ylimääräisiä huvituksia, joita
meidän valistuneen aikamme ei sovi niin ankarasti tuomita. Näittehän
itsekin, kuinka suloinen, kuinka rohkea hän oli. Oi, se oli mainiota!
Teidän kasvatuksestanne olisi kunniata hovinaisellekin.

-- Kun sanon teidän ylhäisyydellenne, että se on valhe, niin ei pitäisi
minun tarvita sitä kahdesti sanoa, -- vastasi Larsson ylen suuttuneena
ja levottomana.

-- Niinkuin tahdotte! Kysykää kuitenkin keneltä tahansa, jonka kadulla
kohtaatte, mistä asiasta aina eilisestä asti puhutaan. Koko maailma
tietää, että juuri minun veljenpoikani onnistui pelastaa tyttärenne
ahdingosta. Siitä en sano mitään. Minä hyväksyn hänen makunsa.

-- Hävyttömiä herjauksia! Oo, te luulette siis, suurisukuiset herrat,
voivanne rankaisematta polkea porvarien kunnian jalkainne alle?

-- Älkää kiivastuko! Kuka nyt kunniasta puhuu? Mutta oletteko sattunut
kuulemaan, missä tyttärenne nyt on?

Larsson säpsähti. Hänelle alkoi selvitä, että hänen rakastettu
lapsensakin voisi joutua niiden salahankkeiden uhriksi, joihin häntä
kiedottiin. Hänen silmänsä liekehtivät. -- Mitä teidän ylhäisyytenne
tietää tyttärestäni? -- kysyi hän tuimasti.

-- Mutta malttakaahan toki mielenne! Tyttärenne voi luultavasti hyvin.
Kuulin vain sattumalta, että hän tänään oli lähtenyt ratsastamaan erään
nuoren, hiukan huonomaineisen miehen, Sagerin kanssa, syödäkseen
päivällistä useiden iloisten nuorten herrain kanssa Espanjan
ravintolassa.

-- Minun lapseni! Minun Esterini! -- vaikeroi onneton isä käsiään
väännellen. Hän muisti tuon ratsastuksen ja uskoi nyt kaiken todeksi.

-- Ravintolassa, -- jatkoi kreivi säälimättä, -- lienee noussut riita
siitä, kenellä oli suurin oikeus teidän tyttärenne suosioon. Nuori,
kuuma veri kuohahtaa; voitte arvata, kuinka sitten käy. Syntyi
kaksintaisteluja pari kolme -- eräs parooni Krauser lienee kaatunut, ja
teidän tyttärenne sanotaan paenneen erään toisen herran kanssa. Tämä
kaikki tapahtui tuskin tunti sitten. Sain siitä kuulla juuri vähän
ennen kuin tulitte. Te voitte olla huoleti. Mikäli tiedän, ei
tyttärellenne ole mitään vahinkoa tapahtunut.

-- Ei mitään vahinkoa! -- huusi isä täydessä vimmassa ja astui uhaten
kreiviä kohti. -- Kelvoton ihminen, ottakaa kaikki, mitä minulla on --
ah, johan olette ottanutkin! mutta antakaa minulle Esterini, minun
lapseni, minun rakastettu lapseni takaisin!

Kreivi soitti kelloa ja virkkoi kamaripalvelijalle: --  Taluta
valtiopäivämies varovasti portaita alas; häntä pyörryttää.

Larsson tyyntyi. -- Herra kreivi, -- sanoi hän vielä vapisevalla
äänellä, -- teidän pitäisi muistaa, miten kävi Maria Larssonin[18] ja
mikä kunniallinen osa teillä oli siinä jutussa. On olemassa sallimus,
joka kostaa halpain kärsimän vääryyden mahtavimmillekin.

-- Mutta hyvä ystäväni...

-- Älkää herjatko minua ystävyydellänne, herra kreivi! Tästä hetkestä
alkaen olemme veriviholliset.

Ja porvariskuningas meni vielä jäykempänä kuin oli tullut, vähääkään
koukistamatta taipumatonta niskaansa.



28. KREIVI HORNIN KUKISTUMINEN.


Me tahdomme nyt, päinvastoin kuin mitä maailmassa on tapana, kääntää
silmämme nousevasta auringosta laskevaan, niistä, jotka kiipeävät
nykyhetken olkapäille, niihin, jotka sortuvat sen painon alle. Huomaa,
että puhumme menneistä ajoista ja sortuvasta suuruudesta -- ylevästä ja
kunnioitusta herättävästä sortuessaankin -- emme noista pikku
matelijoista, joita ajan tuulet ovat ansiotta kukkuloille nostaneet,
puhaltaakseen heidät seuraavassa hetkessä takaisin heidän oikealle
paikalleen.

Ja missä suomalaiset lukevat näitä kertomuksia, huomatkoot, että Arvid
Horn oli suomalainen mies, suurin valtiomies, mikä tähän asti on
syntynyt Pohjanlahden idänpuoleisessa maassa.

Me astumme toiseen työhuoneeseen, yhtä komeaan ja vielä loistoisampaan
kuin presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin on. Mutta tämä huone
näyttää kaikessa komeudessaan vanhalta; tomua on tauluilla, tomua
rintakuvilla, tomua komeilla kirjoilla, tomua hienoilla, silkillä ja
sametilla päällystetyillä huonekaluilla. Uutimet riippuvat raskaina
ikkunain edessä ja pimittävät huonetta; matot ovat niin pehmeät kuin
pelkäisi huoneen asukas pienimmänkin askelen äänen itseänsä
häiritsevän. Vaikka rakastaakin loistoa ja mukavuutta, ei isäntä ole
moneen aikaan sallinut tomutettavan eikä siivottavan työhuonettaan; hän
ei siedä, että pienintäkään huonekalua liikutetaan, että pienintäkään
paperilappua siirretään paikaltaan. Hän on vanhoillinen yksin
jokapäiväisen elämänsä pikkutavoissakin, ja hänellä on oikeus olla
sellainen; hän on 70-vuotias ja nuorena ollessaan hän auttoi Kaarle
XII:ta sen ajan tavalla pölyttämään ja siivoamaan pohjolan valtakuntia.

Nyt istuu kreivi Arvid Horn vanhana ja raihnaisena täyden työpöytänsä
ääressä. Kellon koneisto ei vielä ole seisahtunut; hänen sihteerinsä on
vast'ikään mennyt kantaen kirjeitä, puolet Euroopan hallituksille ja
puolet Ruotsin ja Suomen virkakunnille. Vielä muutamia minuutteja
sitten mietti tämä vanha valtiomies uusia valtiollisia tuumia
valtakunnan menestyksen turvaamiseksi, rauhallisia hankkeita antaakseen
viljelyksen valloittaa uusia aloja 1721 vuoden paljon supistuneiden
rajain sisällä. Vielä äsken hän oli isänmaansa valtiollisen elämän
sielu ja se, joka vakavalla kädellä piteli valtion ohjia, hilliten
intohimoja ja sovitellen niitä monia keskenään vihamielisiä ja
ristiriitaisia pyyteitä, jotka uhkasivat ja koettivat hävittää
toisiaan. Mutta nyt oli hän heittänyt maailman kuorman hartioiltaan;
hän oli väsynyt, hän etsi lepoa sielulleen ja hänen edessään oli Kaarle
XII:n Raamattu avattuna. Mitä hän luki siitä? Se oli Salomon Saarnaajan
ensimmäinen luku:

"Kaikki on turhuutta! Mitä hyötyä ihmisellä on kaikesta vaivannäöstään,
jolla hän itseään rasittaa täällä auringon alla? Miespolvi menee, ja
toinen tulee; mutta maa pysyy ikuisesti samalla kannalla. Aurinkokin
nousee ja aurinko laskee, ja rientää taas paikkaansa, josta hän nousee.
Tuuli kulkee etelään ja kiertää pohjoiseen, kulkee alinomaa kääntyellen
ja kierroksilleen palaten. Kaikki purot laskevat mereen, mutta meri ei
täyty; sinne, minne purot laskevat, ne aina uudelleen palaavat. Kaikki
oliot rasittavat itseään, enemmän kuin kukaan voi sanoin ilmaista:
silmä ei tule kyllikseen nähneeksi, eikä korva riittämään kuulleeksi.
Mitä on ollut, sitä tulee olemaan, ja mitä on tapahtunut, sitä tulee
tapahtumaan edelleenkin, eikä ole mitään uutta auringon alla. Jos on
jotakin, josta saattaisi sanoa: 'Katso, tämähän on uutta!' niin sitä on
ollut jo olemassa niinä aikakausina, jotka ovat olleet ennen meitä. Ei
muisteta entisaikalaisia, mutta ei tulevaisuudessakaan eläviä muisteta
myöhemmin elävien kesken."

Näitä sanoja lukiessaan vajosi vanhuksen kunnianarvoisa pää käden
varaan. Hänen elämänsä seitsemänkymmentä, hänen valtansa kolmekymmentä
vuotta kulkivat kuin uni hänen ohitsensa, ja hän toisti Saarnaajan
sanat: "Kun käännyin tarkastamaan kaikkia tekojani, jotka käteni olivat
toimittaneet, ja vaivaa, jota olin niistä nähnyt, niin katso: kaikki
oli turhaa ja tuulen tavoittelemista, eikä siitä ole edunerää auringon
alla."

-- Kaikkiko? -- kysyi hän itseltään. Ja taas vastasi hän itse: --
Tyhjyyttä, turhuutta, katoavaisuutta!

Sitten sattuivat hänen silmänsä erääseen toiseen kirjaan, joka oli auki
eiliseltään. Siinä olivat Senecan teokset. Niistä oli avattuna eräs
paikka, joka sopi yhteen Saarnaajan sanain kanssa ja kuului:

"_Quosdam, cum per mille indignitales in usum dignitatis subrepserint,
misera subit cogitatio, ipsos laborasse in titulum sepulchri_." Se on:
"Muutamia, jotka tuhansilla häpeällisillä keinoilla ovat korkeihin
arvosijoihin madelleet, kohtaa yht'äkkiä se surkea ajatus, että he itse
ovat sepittäneet hautakirjoituksensa."

-- Mitä? -- huudahti hän. -- Olenko minäkin niitä, jotka syntyivät
maassa matelemaan ja jotka ovat luikerrelleet valtaan, jota olivat
kelvottomat pitämään? Kaiken elämäni teot, nuoruuteni taistelut
kuninkaan ja isänmaan puolesta -- miehuuteni vaivat, ja tämä vapaa
valtiomuoto, jonka olen perustanut, jota olen vahvistanut ja
ylläpitänyt Ruotsinmaassa -- eikö tämä kaikki olekaan muuta kuin
kirjoitus omalla haudallani?

Hän kohautti ajatuksissaan olkapäitään ja vaipui synkkiin mietteisiin.
Ah, mikäpä elämä on niin tahraton, ettei joskus jokin raskauttava omain
puutteiden, omain heikkouksien tunne herää jaloimmassakin sydämessä ja
häiritse sitä itseluottamusta, joka joskus kenties paisui liian
korkealle, sitä suurten aatteiden, suurten tekojen tietoisuutta,
jonka kenties ylpeämpinä hetkinä teki mieli jumaloida omaa itseänsä!
Tuo suuri, mainehikas, nerokas mies oli tällä hetkellä paljon
surkuteltavampi kuin päiväläinen, joka laskee kaiken vaivansa hedelmän
sen viikkopalkan mukaan, minkä hän lauantai-iltana saa. Tämä köyhä
työmies näkee toki tuloksen työstään; kreivi Horn näki isänmaansa eri
puolueiden raatelemana, näki itsensä harmaantuneena ja voimatonna -- ja
hän kysyi itseltään: mitä varten minä olen elänyt?

Silloin avattiin ovi, aivan hiljaa, niinkuin tapa oli tässä talossa, ja
kamaripalvelija ilmoitti presidentti, kreivi Bertelsköldin. Vanhan
valtiomiehen otsa synkistyi uhkaavaksi ukkospilveksi; kuitenkin hän
sanoi: -- Kreivi on tervetullut.

Ja sisään astui varovasti, ikäänkuin sairashuoneeseen, hänen entinen
oppilaansa, joka oli ylennyt mestaria mahtavammaksi ja joka nyt -- sen
tiesi kreivi Horn hyvin kyllä -- oli sen salaliiton johtaja, joka kauan
oli hänen kukistumistaan valmistanut. Molemmat herrat tunsivat
toisensa, mutta vaikka aika oli paljon heidän suhdettaan muuttanut, oli
siinä kumminkin jäljellä vielä paljon mestarin etevämmyyttä toisella ja
oppilaan arkuutta toisella puolen. Oli vain yksi ainoa kuolevainen,
jota kohtaan kreivi Bertelsköld tunsi kunnioitusta, eli oikeammin
sanoen pelkoa, jota eivät iva eikä viekkaus koskaan voineet
täydellisesti voittaa, ja se ainoa oli hänen herransa ja mestarinsa,
kreivi Arvid Horn.

Ja kuitenkin hän oli nyt -- kenties luullen, ettei se kenellekään
muulle onnistuisi -- ottanut ylen vaikean asian ajaakseen, oli ottanut
taivuttaakseen tämän vanhan valtiomiehen vapaaehtoisesti astumaan alas
korkealta asemaltaan valtakunnan hallitusmiehenä ja jättämään valtansa
hattujen käsiin.

Hän aloitti keskustelun hyvin varovasti kysellen muutamin osaa ottavin
sanoin hänen ylhäisyytensä terveydentilaa, niinkuin tämä olisi ollut
hänen siellä käyntinsä ainoana ja hyvin luonnollisena tarkoituksena.
Koko Ruotsi, niin vakuutti hän, oli levottomuudekseen kuullut, että
hänen ylhäisyytensä pitkälliset vaivat maansa onnen edistämiseksi
olivat synnyttäneet ruumiillisen väsymyksen, joka, toivoi hän, ei
kumminkaan estäisi hänen ylhäisyyttänsä _vielä useita vuosia_
eteenkinpäin omistamasta kypsynyttä kokemustansa isänmaan
palvelukseksi.

-- Suokaa anteeksi, -- keskeytti hänet kreivi Horn tuolla tunnetulla,
ylhäisen ylpeällä äänellä, jota oppilas niin hyvin osasi matkia _omia_
käskynalaisiaan puhutellessaan, -- onko minulla kunnia nähdä herra
kreivi luonani yksityisenä ystävänä, vaiko ritarihuoneen asiamiehenä?

Presidentti vakuutti tulleensa ainoastaan omasta puolestaan
tiedustelemaan hänen ylhäisyytensä terveydentilaa.

-- Se ilahuttaa minua. Muuten voisin ajatella, että olen jo elänyt
liian kauan ja että herrat jo ovat käyneet malttamattomiksi. Kreivin on
laita toisin. Mutta minä käyn vanhaksi sekä ystävilleni että
vihamiehilleni. Kun on, niinkuin minulla, arpia kahdelta
tappotanterelta, ei voi pysyä iankaikkisesti ripeänä. Väinäjoella
saamani haava tuntuu usein, mutta kenties voisin sen unohtaa, ellei
minua eräällä toisella taistelutanterella ahdistettaisi sekä edestä
että varsinkin takaa. On eräs asia, josta vanha soturi kärsii pahemmin
kuin luuvalosta, ja se on eduskunta.

-- Herjaukset eivät ikinä voi himmentää...

-- Herjauksista älkäämme puhuko. Ne tekevät meille saman palveluksen
kuin hehkuvat kuulat, joilla muinoin lämmitimme telttojamme
talvisaikana Puolassa: kaikki riippuu siitä, miltä kannalta sitä
arvostellaan. Mutta kuinka edistyy asia ritarihuoneessa? Joko meistä
kohta päästään?

-- Teidän ylhäisyytenne, ritarihuone samoin kuin muutkin säädyt
ymmärtää täysin arvostella teidän ylhäisyytenne suuria ansioita.

-- Jättäkäämme kohteliaisuudet, heittäkäämme nuo ulkoläksyt. Minä
kysyn, kuinka pitkälle on käsitelty Venäjän kanssa uudistamamme
sopimuksen takia tehtyä syntiluetteloamme. Mehän olemme menetelleet
vastoin salaisen valiokunnan määräystä, eikö niin? Ja vikamme ei vähene
siitä, että valiokunnan määräykset olivat sinetillä suljetut ja
odottivat asiain käännettä, jota meidän mielestämme ei tullutkaan.

-- Teidän ylhäisyytenne tietää paremmin kuin minä, että sopimusta
Venäjän kanssa todellakin on katsottu loukkaukseksi, miltei
sodanjulistukseksi Ranskalle, ja että säätyjen enemmistö tulee
vaatimaan neuvoskuntaa edesvastuuseen -- niinkuin myös salainen
valiokunta katsoo ajan soveliaaksi liitontekoon Turkin kanssa,
apuvarain saamiseen Ranskalta ja sotaan Venäjää vastaan. Arvellaan
velvollisuuden vaativan jotakin uskaltamaan valtakunnan kunnian ja
itsenäisyyden vuoksi sekä myöskin menetettyjen maakuntain takaisin
ottamiseksi.

-- Mitä? Ajanko soveliaaksi? Sentähden, että tuo seikkailija, tuo
Bonneval Konstantinopolissa uskottelee teille kaikenlaisia lastensatuja
liitosta Turkin kanssa! Kunnia ja itsenäisyys, jotka täytyy ostaa
Ranskan apuvaroja kerjäämällä! Menetetyt maakunnat, joita poikanulikat
lähtevät valloittamaan ilman armeijaa ja sotatarpeita, ilman laivastoa
ja rahaa! Oletteko siis niin varmoja siitä, hyvät herrat, ettei Ruotsin
leijonamme moiseen rotanloukkuun joutuessaan vielä saa hellittää
muutamia palasia kuluneesta nahastaan? Ja missä on teillä se nerokas
sotapäällikkö, joka on raivaava teille tien noihin tarumaisiin
voittoihin? Kyllä ymmärrän: sanokaa Lewenhauptille terveisiä eräältä
Kaarle XII:n sotilaalta, ettei maita valloiteta suurilla sanoilla.
Sanokaa hänelle, että tarvitaan toisenlaista taitoa saadakseen voittoja
tappotanterella, kuin voittaakseen hyvä-huutoja puhujalavalla.

-- Minä pyydän teidän ylhäisyyttänne olemaan vakuutettu siitä, että
kiukku neuvoskuntaa kohtaan, syystä tahi syyttä, on sangen suuri; mutta
mitä teidän ylhäisyyteenne tulee, on velvollisuuden vaatima kunnioitus
aina...

-- Joutavia, kuka minusta puhuu...

-- Ja ellei tuo äskettäin tehty onneton ilmoitus Tanskan
lähettiläälle...

-- Selittäkää tarkemmin! Tanskan lähettiläälle?

-- Niin, minä en voi sitä salata, että sen kiireellisyyden, millä
teidän ylhäisyytenne on rientänyt ilmoittamaan Tanskan lähettiläälle
siitä sopimuksesta, jonka teidän ylhäisyytenne äskettäin on tehnyt
Ranskan kanssa, luullaan vahingoittavan viimeksimainitun vallan kanssa
tehtävää liittoa, ja muutamat teidän ylhäisyytenne vihamiehistä
uhkaavat tämän johdosta nostaa kanteen teidän ylhäisyyttänne vastaan.

-- Mitä? Mekö pyytäisimme Ranskalta lupaa saada kääntyä toisen vallan
puoleen asioissa, jotka koskevat meidän omia etujamme? Vai niin, hyvät
herrat! Siis on tultu niin pitkälle, että maa, joka sanoo olevansa
vapaa ja itsenäinen, ei tohdi virkkaa sanaakaan ilman tuon n.s.
liittovaltansa suostumusta.

-- Teidän ylhäisyytenne vihamiehet...

-- Mitä vihamieheni minua liikuttavat? Kysymys on siitä, onko
valtakunnan johto uskottava kavalajuoniselle Parisissa olevalle
kardinaalille vai Konstantinopolissa olevalle rappiolle joutuneelle
maankiertäjälle.

Ja tuo vanha, äsken raihnainen mies käveli kiivaasti kuin nuorukainen
edestakaisin pehmeällä matolla. Yht'äkkiä hän seisahtui Bertelsköldin
eteen, katsoi häntä terävästi silmiin ja kysyi: -- Kuka tulee minun
jälkeläisekseni? Tekö vai Gyllenborgko?

Bertelsköld vastasi maltillisesti: -- Säästäköön meitä taivas siltä
kysymykseltä vielä monta vuotta! Mutta jos teidän ylhäisyytenne
pitkälliset vaivat oikeuttaisivat ikävöityyn lepoon -- jos todellakin
syytös, jonka naurettavaisuuden teidän ylhäisyytenne on nähnyt hyväksi
niin selvästi osoittaa, täyttäisi teidän ylhäisyytenne mielen
oikeutetulla närkästyksellä, niin olkaa kumminkin vakuutettu siitä,
etten suinkaan minä -- minä, jolla on ollut kunnia palvella teidän
ylhäisyytenne johdolla ja joka saan teidän ylhäisyytenne opastusta
kiittää siitä kokemuksesta, mikä minulla kenties voi olla
valtiollisissa asioissa -- etten suinkaan minä pyri sijalle, jossa
edeltäjän maine välttämättömästi on himmentävä hänen jälkeläisensä,
kenen hyvänsä.

Kreivi Horn sai näiden korulauseiden kestäessä aikaa malttaa mielensä.
Hän kävi taas istumaan ja lausui kylmästi: -- Sanalla sanoen, te siis
aiotte tehdä minut tarpeettomaksi.

-- Teidän ylhäisyytenne, nuo epäluulot...! -- Ja Bertelsköld oli
tekevinään lähtöä, muka närkästyneenä siitä, että hänen hyviä
tarkoituksiaan oli uskallettu epäillä. Mutta Horn jatkoi:

-- Herra kreivi -- puhukaamme peittelemättä. Minä surkuttelen maatani
sentähden, että se muutamain harvain vallanhimon, muutamain harvain
kunnianhimon tähden tulee viskattavaksi vapauden ja edistyksen
rauhalliselta uralta arveluttaville syrjäpoluille, missä vanha silmäni
näkee vain vaaroja ja nöyryytyksiä. Mieleni tekisi surkutella
itseänikin, koska minun ei ole onnistunut kasvattaa muullaisia
valtiomiehiä kuin taitavia vehkeilijöitä ja kuohahtelevia
politikoitsijoita, joiden näköpiiri ulottuu tuskin heidän miekkansa
kärkeen. Kuitenkin on minulla syytä kiittää teitä eräästä asiasta,
herra kreivi -- ja minä kiitänkin teitä siitä. Te olette nostanut
kuorman sydämeltäni. Kas tässä! -- Ja samassa hän osoitti sitä Senecan
kirjan paikkaa, joka vast'ikään oli saattanut hänet niin miettiväksi ja
alakuloiseksi.

Seneca ei ollut mikään tuntematon suuruus kreivi Torsten
Bertelsköldille; mutta hän oli jo ammoin unohtanut tuon mietelmän. Hän
antoi kirjan takaisin virkkaen pilkallisesti, että se epäilemättä oli
hyvinkin opettavainen kirja.

-- Niin onkin! -- jatkoi Horn niin ylevällä suuruudella, että
pilkkanauru katosi vastustajan huulilta. -- Kas siinä yksi noita
ajatelmia, joita muinaisajan viisaus linkoaa vuosituhansien läpi
alhaisen kunnianhimon julkeata otsaa kohti! Tahdon nyt sanoa teille,
kreiviseni, minkätähden kiitin teitä. Luulin jo hukkaan eläneeni. Ja
vähäiseltä se näyttäköönkin Kaikkivaltiaan edessä, mitä heikko käteni
on toimittanut. Mutta kun vertaan tekojani teidän tekoihinne, hyvät
herrat jälkeläiseni, silloin tunnen olevani oikeutettu sanomaan teille,
jotka hätäilette minusta päästäksenne: minä olen nostanut Ruotsin
valtakunnan sen syvimmästä alennustilasta, kuolemanhädästä ja häviöstä
varallisuuteen, arvoon ja ulkonaiseen itsenäisyyteen. Minä olen
temmannut sen itsevaltiuden kahleista, kun se virui voimatonna, verta
vuotavana ja muserrettuna, Görtzin ja hänen kätyriensä saaliina, jotka
tallasivat sitä jalkainsa alle, ja olen antanut sille takaisin sen
ikivanhan vapauden, 1734 vuoden lain ja sen, mikä on kaikkia lakeja
parempi: kunnioituksen omaa itseään kohtaan. Minä olen ottanut sen
vastaan toivottomana rauniona; minä annan sen takaisin valtakuntana,
jolla on elinvoimaa ja jolla on tulevaisuutta. Hyvät herrat, mitä
aiotte tästä lapsestani tehdä -- mitä aiotte tehdä siitä valtakunnasta,
jonka teille jätän?

Bertelsköld ei vastannut. Tällä kertaa oli hänen latinansa lopussa.

Kreivi Horn jatkoi:

-- Oli hetki semmoinenkin, jolloin tuon vanhan roomalaisen sanat
sattuivat minuun kuin totuuden terävä miekka, seisoessani elämäni
päämaalissa, ja minä kysyin itseltäni, olivatko keinoni aina olleet
kaikista parhaat -- enkö ollut minäkin työskennellyt tyhjän,
viheliäisen arvonimen vuoksi, joka tulisi olemaan hautakirjoitukseni.
Tosin täytyy minun tunnustaa, että tuolla ylhäällä asuvan suuren
tuomarin edessä minä olen yhtä vähän puhdas kuin kukaan toinenkaan
kuolevainen, täynnä puutteita ja turhuutta. Mutta jos vertaan itseäni
teihin, hyvät herrat jälkeläiseni, silloin on minulla jonkinlainen
oikeus sanoa teille: minä en ole hiipinyt valtaan sysäämällä
edeltäjääni pois tieltäni! Minä en ole pysytellyt pinnalla valheen ja
kavaluuden avulla; en ole katalilla juonilla pettänyt kuningastani ja
isänmaatani, nauttiakseni vallasta niin kauan kuin mahdollista ja
kopeillakseni jonakin tämän maailman mahtavana. Ei, hyvät herrat! Sille
sijalle, jossa olen ollut, ovat maailman myrskyt ja valtiollinen
välttämättömyys minut nostaneet; minä olen pysynyt sillä sijalla niin
kauan kuin minulla on ollut selvä tietoisuus siitä, että olen ollut
isänmaalleni hyödyllinen, eikä minua _kukisteta__ siltä sijalta,
niinkuin teidät kerran kukistetaan -- minä _poistun vapaaehtoisesti_,
kun näen tarkoituksiani väärin selitettävän, voimani murtuneen, ja minä
poistun vapaana, vapaiden kansalaisten ympäröimänä miehenä siltä
kukkulalta, jolle kohosin taistellessani yksinvaltaa vastaan, joka
minun toimestani nostettiin kaikkien hartioilta. Kas siinä, kreiviseni,
syy minkätähden kiitän teitä; ja nyt on teidän vapaassa vallassanne
menetellä niinkuin hyväksi näette. Tänä päivänä jätän eronhakemukseni.

Kreivi Bertelsköld aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa suustaan.
Hän seisoi kuin koulupoika vanhan opettajansa patukan edessä, ja hän
poistui äänetönnä, nöyryytettynä, raivoissaan, mutta samalla myöskin
tyydytetyn koston ja saavutetun voiton pilkkanauru huulillaan.

Ja yksin jäätyään palasi kreivi Arvid Horn Kaarle XII:n raamatun
ääreen, laskeakseen menetetyn valtansa Hänen jalkainsa juureen, jolla
on taivas valtaistuimena ja maa jalkalautana.



29. ESTER LARSSONIN PAKO.


Kun nuori tyttö ja hänen suojelijansa ensin ajaa karauttivat isoa tietä
myöten Hornin tullista, eivät he luultavasti kumpikaan oikein
käsittäneet tämän yrityksensä vaaraa. Sen vain Ester selvästi ymmärsi,
ettei hän tahtonut, ettei hän tohtinut palata Tukholmaan, jossa häntä
niin törkeästi oli häväisty ja jossa hän nyt oli yleisenä
puheenaiheena, eikä isänsä luo, jonka ankaruus oli yhtä raudankova
erehdyksen rankaisemisessa kuin hänen rakkautensa oli ollut liioiteltu
lempilapsen hemmottelemisessa. Kuinka olikaan hän kohdellut Maria
Larssonia, Esterin orpanaa, joka anoi hänen suojelustaan ja otettiin
vastaan niin, että hän ennen hyppäsi ikkunasta ulos talviyöhön kuin jäi
setänsä taloon! Ester oli lapsena kuullut sisarensa Veronikan kertovan
tästä julmasta tapauksesta; se oli käynyt kovasti hänen sydämelleen.
Hänen rikoksensa oli suurempi kuin orpanan ja häntä odotti nyt
rangaistuskin sen mukaan. Sentähden oli hänen ainoa selkeä ajatuksensa
vain se, että hänen täytyi paeta, paeta; mutta minne, sitä hän ei
tiennyt.

Molemmat nuoret ratsastivat alussa ääneti rinnakkain. Bertelsköld, joka
oli vanhempi ja kokeneempi, toipui kohta asiata tyynemmin miettimään ja
lausui arvelunaan, että Ester ehkä tulisi katumaan pakoaan; eikö olisi
ehkä parempi, että he ajoissa kääntyisivät.

Nuori tyttö vastasi kiivaasti, että Bertelsköld kääntyköön, jos niin
tahtoo. Hän ei millään ehdolla palaa Tukholmaan.

-- No niin, -- sanoi nuori mies, -- olemme siis tästä hetkestä alkaen
veli ja sisar. Luottamuksesi olen pitävä pyhänä ja todistukseksi siitä
tahdon viedä sinut äitini luo.

Ratsastusta jatkettiin. Alkoi tulla pimeä, ja ilta kävi yhä
kylmemmäksi. Ilokseen ennättivät he sinä iltana Mariefrediin.

Tänne yöpyminen oli kuitenkin vaarallista, sillä Larsson oli varmaankin
koettava kaikki keinonsa, saadakseen kadonneen tyttärensä takaisin.
Bertelsköld toimitti sentähden niin, että ratsut lähetettiin takaisin
Tukholmaan, osti reen ja lämpimämmän päällysvaatteen Esterille, ja he
jatkoivat kulkuansa kyytihevosella yötä myöten Nyköpingiin. Täältä
lähetettiin sanansaattaja Norrköpingiin ja niin edelleen etelään päin,
ja Malmöhön lähetettiin kirje, jossa tiedusteltiin tilaisuutta päästä
Tanskan puolelle. Tämä kaikki sitä varten, että takaa-ajajat eksyisivät
jäljiltä. Pakolaiset lähtivätkin sitä tietä kaupungista, mutta puolen
penikulman päässä sieltä he poikkesivat oikeaan käteen Örebrohon
vievälle tielle. He kulkivat nyt tehtaanhoitajana ja hänen sisarenaan,
jotka muka matkustivat Säteristä erääseen Noran vuoristossa olevaan
tehtaaseen, ja heidän onnistui saada matkatoverikseen eräs puhelias ja
urhakka örebrolainen teurastajamatami, joka oli käynyt Tukholmassa
vuotia myymässä.

Tämä kunnioitettava kansalainen ei voinut näin hyvän tilaisuuden
sattuessa olla jo ennen kotiin tuloaan keventämättä sydäntään kaikkien
niiden Tukholman uutisten taakasta, joita hän nyt maaseudulle kuljetti.
Lähinnä talin ja vuotain hintoja, joilla hänen kertomuksissaan oli
ainainen etusija, seurasi hiukkanen valtion asioita, koska eukko kuului
hattupuolueeseen siitä luonnollisesta syystä, että kun oli sota, niin
oli sotamiehiä, ja kun oli sotamiehiä, niin näille sotamiehille piti
olla saappaita ja reppuja, mistä taas voi olla vähän rahan tuloa
köyhille kansalaisille näinä kalliina aikoina. Sen pitemmälle ei eukon
luvunlasku ulottunut. Tästä taas oli hyvä päästä päivittelemään
valtiopäiviä ja myssyjä, muitten muassa Larssonia. -- Ja sitten kuuluu
hänellä olevan tytär, tuolla Larssonilla, puolihullu tyttö, joka
muuanna yönä oli pukeutunut ryökkynäksi ja ajanut eräisiin hovissa
pidettäviin tansseihin ja pyytänyt kuningasta itseään kanssansa
tanssimaan; ja senhän kyllä tietää, että kun kuningatar sen näki,
suuttui hän niin, että paikalla pyörtyi istuessaan kuninkaallisella
istuimellaan; ja silloin oli kuningas sanonut, että tottapa siinä oli
jokin noidantemppu, koska tyttö oli hänet lumonnut; sillä tiedättekö,
tyttö oli suomalainen ja suomalaisista naisista voi uskoa vaikka mitä.
Mutta kun alettiin etsiä tyttöä, oli hän kadonnut kuin savu, liekö
sitten mennyt ikkunan vai uuninpiipun kautta, sitä ei kukaan tiennyt
niin tarkoin sanoa; mutta sitä ei kuningatar ole saattanut unohtaa,
vaan on sanonut: vieköön venäläinen koko Suomenmaan, sillä sieltä ei
tule muuta kuin ilkeyttä ja pahoja ihmisiä. Sillä tiedättekö, se on
semmoinen maa, jossa kahvi on niin sakeaa, että lusikka pysyy kupissa
pystyssä, ja kun he kaatavat kermaa sekaan, niin heidän täytyy sitä
keritsimillä leikellä.

Turhaa olisi ollut ruveta kumoamaan kunnon eukon kertomuksia, ja
matkustajamme saivat siis kärsivällisesti pitää hyvänään nuo jutut,
jotka eivät olleet parempia eikä pahempia kuin juorupuheet yleensä.
Semmoisessa asemassa, missä he nyt olivat, saivat he tyytyä siihen,
että heidän matkatoverinsa hyväntahtoisesti tarjosi heille yösijaa
talossaan Örebrossa, ja sittenkun he ensikerran tällä matkallaan olivat
vähän levähtäneet, jatkoivat he seuraavana päivänä kulkuaan pohjoista
kohti vanhan kreivitär Bertelsköldin Itä-Göötanmaan rajalla olevalle
Falkby-nimiselle maatilalle.

Tästä suuresta maatilasta oli entisellä omistajalla jäljellä ainoastaan
vähäinen lohkaistu osa, jossa hän nyt yksinkertaisessa maalaisasunnossa
vietti ennen muinoin myrskyisen elämänsä iltaa. Suurin osa tätä
maatilaa oli joutunut huutokaupalla myytäväksi Görtzin aikaisten
kruununrästien maksuksi, ja tästä kovasta onnesta sai hän kiittää
mahtavaa lankoansa, presidentti, kreivi Bertelsköldiä, joka, niinkuin
tiedämme, ennen muinoin halveksitun rakastajan kaikella kostonhimolla
oli vannonut häntä leppymättömästi vihaavansa. Tämän mahtavuutta
vastaan olivat kaikki valitukset olleet turhia, ja kreivittärellä oli,
paitsi pojan antamaa apua, vain sen verran omaisuutta jäljellä, ettei
häneltä puuttunut kaikkein tarpeellisinta. Falkbyssä -- sillä näin
nimitettiin vielä sitä vähäistä osaa tästä maatilasta, johon kruunu
"suosiosta ja armosta" oli suonut urhoollisen karoliinin Kustaa
Bertelsköldin leskelle nautinto-oikeuden hänen elämänsä loppuajaksi --
tässä Falkbyssä vietettiin, paitsi tavallisia juhlapäiviä, kahta
muutakin juhlaa. Toista silloin, kun kreivitär Ebba Liewen, syntyjään
Bertelsköld, kävi täällä veljensä vaimoa ja rakastettua
nuoruudenystäväänsä tervehtimässä; toista silloin, kun ainoa poika
Kaarle Viktor sai lomaa käydäkseen äitinsä luona. Nämä vierailut olivat
tulleet Falkbyn muuten yksitoikkoisen ja yksinäisen elämän
valokohdiksi; ja ne olivat talon almanakan merkkipäiviä, joiden mukaan
aikaa laskettiin. Kun joskus sattui se harvinainen onni, että molemmat
tulivat yht'aikaa, oli Falkbyn kreivittären tapa leikillä sanoa, että
hän mielestään oli kahta vuosisataa nuorempi, kun hänellä toisella
puolellaan oli 16. sataluvun, toisella 17. sataluvun nuoriso luonaan.
-- Paha vain, -- lisäsi hän, ja kyynel kimmelsi silloin hänen vielä
säteilevissä mustissa silmissään, -- paha vain, että Isoviha on niiden
molempain välillä!

Kaarle Viktor Bertelsköldin sydän alkoi sykkiä yhä nopeammin hänen
näin äitiään muistellessa, kun hän eräänä päivänä marraskuun
loppupuolella iltahämärässä jo etäältä tunsi Falkbyn lehdettömät,
kuuroittuneet koivut. Tähän asti hän oli ajatellut miltei yksinomaan
nuorta matkatoveriaan, jonka hän noin odottamattaan oli saanut
seuralaisekseen. Hän oli koettanut pitää huolta hänen mukavuudestaan
matkalla, lohduttaen häntä puhumalla hänelle paremmista ja
onnellisemmista ajoista ja mitä hienotunteisimmalla tavalla haihduttaa
hänestä sitä yksinäisyyden ja avuttomuuden tunnetta, joka nähtävästi
oli vallannut hänet hänen säätyään niin paljon ylempänä olevan nuoren
miehen seurassa. Ja siltä näyttikin kuin jokin lempeä sallimus olisi
vartavasten säästänyt Ester Larssonille tämän katkeran nöyryytyksen
masentaakseen hänessä tuota oikullista, itsepäistä ja omavaltaista
uhkamielisyyttä, joka oli hänen suurin ja vaarallisin vikansa ja joka
muissa oloissa varmaankin olisi ollut hänelle varmaksi turmioksi. Hänen
kopeutensa, hänen uhkamielisyytensä olivat lannistetut; tämä kova
koettelemus, jonka katkeruutta heidän matkatoverinsa kertomat Tukholman
juorut vielä lisäsivät, oli tunkenut aina sydämen pohjaan asti, ja
kahtena ensimmäisenä päivänä ei Ester vastannut suojelijansa
rohkaiseviin sanoihin muuten kuin äänettömyydellä ja kyynelillä. Vasta
kolmantena päivänä toipui hän sen verran, että silloin tällöin voi
maksaa kreivin huomaavaisuuden pienillä vastapalveluksilla, esimerkiksi
neulomalla hänen ratkenneen hansikkaansa tai keittämällä heidän
ateriakseen maljallisen lämmintä maitoa majataloissa; ja ken vain olisi
nähnyt Ester Larssonin näin nöyränä ja vaatimattomana hoitavan näitä
pikku askareita, hän tuskin olisi enää tuntenut häntä samaksi ylpeäksi
tytöksi, joka juuri vähän ennen ajaa karautti ratsullaan Tukholman
katuja niin, että kaviot tulta iskivät ja ihmiset väistyivät syrjään,
peläten joutuvansa pillastuneen hevosen jalkoihin.

Tämä muutos liikutti Bertelsköldiä syvästi. Hän oli karttanut
kaukaisimmittainkaan viittaamasta niihin sanoihin, jotka rajujen
tunteiden pakosta olivat päässeet hänen huuliltaan onnettoman Espanjan
ravintolan sivuhuoneessa. Mutta nämä sanat alkoivat juurtua hänen
sydämeensä. Ken tietää, millaisin hellin tuntein kuvanveistäjä katselee
elotonta savea, joka hänen käsissään saapi ihanat, sopusointuiset
muotonsa, hän tietää myös, millaisin tuntein nuori, jalomielinen,
herkkätuntoinen mies katselee nuorta, uhkuvaa, mutta muodotonta, ja
väärään suunnattua naissielua, joka ikäänkuin hänen käsissään saa
takaisin jalon naisellisuutensa teeskentelemättömän ja kainon sulouden!
-- Ah, ajatteli hän itsekseen, -- mikä aarre hyvyyttä ja
rakastettavaisuutta onkaan ollut kätkettynä tuon huonosti hoidetun
pinnan alla, ja mikä jalo olento voineekaan vielä kehittyä tuosta
luonnonlapsesta, kun hän vain tulee hellän äidin hoitoon -- hän, jota
äiti ei milloinkaan ole hoitanut!

-- Rohkeutta, Ester! -- lohdutti hän. -- Rohkeutta, pieni itkettynyt
sisareni! Näetkö noita tuolla vasemmalla kädellä lahden rannalla olevia
koivuja? Kenties vielä hämärän läpi näet pienen punaisen huoneen
valkeine ikkunapielineen ja korkean, päätyyn kiinnitetyn viiritangon?
Siinä on kaikki, mitä äitini maatilasta on jäljellä -- sillä isälläni
oli vain pitkä säilänsä -- ja juuri siellä olet löytävä äidin sinäkin.

Ester ei vastannut. Ei hämärä, vaan kyynelet olivat himmentäneet hänen
näkönsä.

-- Ja hyvän ja jalon äidin! -- jatkoi nuorukainen lämpimästi. -- Sinä
olet viisas lapsi, Ester. Minun tulee sentähden sanoa sinulle, että
äitini ensi näkemässä kenties tuntuu kylmältä ja ehkä hiukan
ylpeältäkin. Monet ja katkerat kärsimykset ovat tehneet hänet
epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan. Mutta niin pian kuin minä olen
ennättänyt hänelle sanoa, kuka olet ja mitä olet kärsinyt, niin pian
kuin hän on saanut minun ritarillisen sanani kunniasi ja viattomuutesi
vakuudeksi, on hänen sylinsä oleva sinulle empimättä avoinna, etkä sinä
tule katumaan, että olet uskonut itsesi hänen ja minun suojelukseemme.

Bertelsköld oli nähnyt jo paljon maailmaa, mutta vielä liian vähän
oikein arvatakseen kuusitoistavuotiaassa sydämessä asuvaa järjen
voimaa. Hirmuinen tuska valtasi Esterin. -- Pysäyttäkää! -- huusi hän.
-- Armahtakaa ja antakaa minun mennä ja ennemmin kätkeytyä köyhimpään
majaan! Ah, minä kuolen häpeästä yhden ainoan musertavan silmäyksen
edessä.

-- Mutta minä lupaan kunniasanallani, että sinä jo seuraavassa hetkessä
lepäät kuin oma lapsi äitini sylissä.

-- Ei, ei, pysäyttäkää! Armoa, pysäyttäkää, herra kreivi! -- jatkoi
Ester äänellä, jossa vielä kuului kaikua hänen entisestä kiivaasta
luonteestaan, kun hän huomaamattaan taas puhutteli toveriaan tuolla
arvonimellä, joka ilmaisi eron heidän syntyperänsä ja säätynsä välillä.

-- No niin -- sanoi Bertelsköld vähän mietittyään, -- minä teen
niinkuin tahdot. Tuossa pienessä tuvassa veräjän luona asuu äitini
vanha uskollinen palvelija, Flinta-muori -- hänkin urhoollisen
karoliinin leski. Hänen sydämensä on pehmeämpi kuin hänen nimensä,[19]
ja sinä voit jäädä hänen luoksensa siksi, kunnes kaikki on
valmistettuna ja minä tulen sinua noutamaan.



30. VANHOJA TUTTUJA.


Kun elämän kesä on kadonnut ja syksyinen tuuli vinkuu metsässä, on
omituista nähdä, kuinka erilaiset jäljet se jättää puiden lehdistöihin.
Muutamat lakastuvat kokonaan, lehdet varisevat ja oksat jäävät
paljaiksi. Toiset lehdistöt lakastuvat ja varisevat vain osaksi, niin
että ala- ja keskiosa puuta paljastuu, jotavastoin kesän vihannuus
vielä vähän aikaa viipyy latvoissa. Toiset taas kestävät hävityksen
myrskyn, eli oikeammin, saavat siitä vain uutta, vaikkakin pian
katoavaista kauneutta pukeutuessaan noihin monivärisiin kirjaviin
lehtiin, joiden sulo on liikuttavampi ja ihanampi kuin itse nuoruuden
viehkeys.

Ja sama on laita noiden katoavaisten naisellisenkin ihanuuden
kukkasten, jotka, niinkuin nuo toisetkin, kukoistavat ja lakastuvat,
joita hyväillään ja jotka unohdetaan, jotka lepattavat jonkin aikaa
tuulessa ja sitten katoavat hiljaisen yön helmaan. Eri-pitkä on
näilläkin ihanuuden ikä, erilaiset lakastumisen jäljet; paljon
vaikuttavat ulkonaiset myrskyt, mutta enin vaikuttavat sisällinen rauha
tai sisälliset taistelut.

Nuo kaksi ennen muinoin niin ihanaa naista, jotka molemmat
nuoruudessaan olivat olleet koko Tukholman ja uljaiden karoliinien
ritarillisen ihailun esineinä, istuivat nyt vanhoina ja unohtettuina
Falkbyn kartanon pienessä punatussa rakennuksessa. Molemmat olivat
samanikäiset, 56 vuoden vanhat; molemmat olivat ylevämielisiä,
jalosydämisiä naisia, jotka olivat rakastaneet toisiaan uskollisesti ja
sydämen pohjasta aina lapsuudesta asti. Mutta samoin kuin heidän
luonteissaan oli eri vivahduksia, samoin oli heidän kasvoihinsakin
vuosien syksy jättänyt erilaisia jälkiä. Kreivitär Ebba Liewen,
syntyisin Bertelsköld, oli säilyttänyt suuren osan nuoruutensa
ihanuutta: tuon kauniin heleänvalkean hipiän; nuo suloiset
hyväntahtoiset ja iloiset, siniset silmät, jotka vähänkin hellempi
tunne täytti kyynelillä; nuo kauniit, täyteläiset muodot, joita ikä oli
vain pyöristänyt vähän arvokkaammiksi; vaalea tukka vain oli vähän
harvennut ja harmaantunut. Kreivitär Eeva Bertelsköld, syntyisin
Falkenberg, oli ulkonäöltään ikäänkuin ajan vaikutuksen kovettama; tuo
muinoin hoikka, notkea vartalo oli laihtunut ja vähän kangistunut; nuo
tulisen ihanat kasvonpiirteet olivat käyneet vähän ankarammiksi;
mustaan tukkaan alkoi ilmaantua muutamia hopeanhohtavia hiuksia;
ainoastaan mustat, muinoin säihkyvät silmät olivat vielä säilyttäneet
hurmaavan loistonsa.

Kreivitär Bertelsköld vietti nyt toista kauan kaivatuista juhlistaan:
hänen rakas nuoruudenystävänsä oli ensimmäisen rekikelin tultua
matkustanut ne kaksitoista penikulmaa, jotka erottivat heidät
toisistaan, ja lähtenyt häntä Falkbyhyn tervehtimään. Hän oli, niin
vakuutti hän itse, tullut vuosisataa nuoremmaksi, eikä hän aavistanut,
että hän kohta oli saava painaa toisenkin vuosisadan nuorison sykkivää
äidinsydäntään vastaan.

Molemmat ystävykset istuivat nyt työpöydän ääressä hämyhetkiä viettäen
ja puhelivat tuttavallisesti nykyisistä ja entisistä ajoista. Kreivitär
Liewen oli lapseton; luonnollista oli siis, että molempain rakkaus oli
kääntynyt heitä lähinnä olevaan henkilöön, poikaan ja veljenpoikaan,
Kaarle Viktor Bertelsköldiin. He puhuivat hänen armaasta,
rakastettavasta ja lempeästä luonteestaan, joka niin selvästi muistutti
isoisää Bernhard Bertelsköldiä, ja niistä toiveista, joita hänellä oli,
voidakseen ajan myrskyissä kohota vakavaan ja kunniakkaaseen
yhteiskunnalliseen asemaan. Molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että
tätä asemaa olisi tuettava liittymällä johonkin valtakunnan mahtavaan
sukuun, sillä ei kumpikaan odottanut mitään luotettavaa tukea
itsekkäältä sedältä, presidentti Bertelsköldiltä. Mutta molemmat olivat
he hienotunteisia ja oivalsivat, kuinka vaarallista oli perustaa
elämänsä järjen kylmien laskelmien varaan ilman jalompien tunteiden
myötävaikutusta. Heidän yhteinen toivonsa oli siis se, että rakastettu
nuorukainen itse valitsisi ja löytäisi sopivan morsiamen Ruotsin
hovista, ja kreivitär Ebba ehdotti leikillään, että he kumpikin
riisuisivat aina pitämänsä surupuvun sinä iloisena päivänä, jolloin
Kaarle Viktor heidän nähdensä liittyisi arvoiseensa, jaloon,
viehättävään ja korkeasukuiseen puolisoon.

Näistä asioista puheltaessa oli huomaamatta tullut melkein pimeä, kun
ovi hiljaa aukeni ja eräs mies heidän näkemättään astui huoneeseen,
jossa hän hetken aikaa sanaakaan virkkamatta kuunteli ystävyksien
puhetta. Mutta sitten hän astui reippaasti esiin, heittäytyi kreivitär
Bertelsköldin syliin ja huudahti iloisella äänellä: "Pidä sanasi armas
äitini!"

Kreivitär huudahti ilosta: hän tunsi poikansa. Ja nuorukainen riensi
hänen luotansa suutelemaan tätinsä kättä. Lähinnä äitiä oli maailmassa
tuskin yhtään ihmistä, jota hän niin rajattomasta kunnioitti ja rakasti
kuin hyvää ja lempeää Ebba-kreivitärtä.

Kaarle Viktor ei tahtonut jättää hyvää tilaisuutta käyttämättä. Kun
jälleennäkemisen ensimmäiset ilon huudahdukset ja tärkeimmät kysymykset
olivat ohi, kääntyi hän sentähden tätinsä puoleen ja pyysi hänen hyvän
sydämensä puoltosanaa eräälle nuorelle ja onnettomalle olennolle, joka
anoi hänen äitinsä suojelevaa suosiota.

-- Mitä? -- sanoi hämmästynyt Ebba. -- Minunko puoltosanaani?
Narrimainen poika! Milloinka on äitisi koskaan kieltänyt apuaan
syyttömiltä ja onnettomilta?

-- Ei milloinkaan, se on kyllä totta, -- vastasi nuorukainen vähän
hämillään; -- mutta äitini tuomitsee kenties kovemmin kuin tätini
ihmistä, joka on hairahtunut nuoruutensa ymmärtämättömyydessä.

Eeva kreivitär katseli poikaansa tutkivin, vähän synkein silmin. --
Selitä tarkemmin, -- sanoi hän; -- kuka se on, joka on hairahtunut
nuoruutensa ymmärtämättömyydessä.

Kaarle Viktor tarttui äitiään käteen ja katseli häntä pelkäämättä ja
avonaisesti suoraan silmiin. -- Minulla on muassani eräs nuori tyttö,
jonka haluaisin jättää äitini suojelukseen, -- sanoi hän rukoilevalla
äänellä.

Kreivittären silmät synkkenivät vielä enemmän. -- Poikani, -- sanoi hän
ankarasti -- sinä tulet kevytmielisestä hovista, jossa se, mitä minun
nuoruudessani pidettiin hyveenä ja siveytenä, kuuluu taruksi
muuttuneen. Täytyykö minun kärsiä se häpeä, että sinäkin...? Mutta ei!
Sano minulle, että olen sanasi väärin ymmärtänyt; sinun isäsi poika ei
voi unohtaa ritarillista kunniaansa, ei unohtaa sitä kunniata jonka hän
on velkapää itselleen ja vanhalle äidilleen.

-- Sitä hän ei voi; antakaamme hänen selittää tarkemmin asiansa --
muistutti leppeästi niinkuin ainakin Ebba-kreivitär.

Nuorukainen kertoi nyt vilpittömästi ja yksinkertaisesti, miten hän
ensi kerran oli kohdannut Ester Larssonin Korsholman vallien luona,
kertoi Larssonin kartanon metelistä ja sitten Vähäkyrön metsässä
sattuneen tapauksen. Hän kertoi vielä, kuinka Ester oli pelastanut
hänen henkensä Danvikin jäällä; kuinka hän oli opettanut Esteriä
soittamaan; kuinka Ester lapsellisessa vallattomuudessaan oli mennyt
valepuvussa noihin onnettomiin naamiaisiin kreivi Tessinille ja kuinka
tämä mielettömyys riisti häneltä hänen hyvän maineensa, ja kuinka sitä
sitten seurasi tuo loukkaus Espanjan ravintolassa. Hän ei salannut
Esterin vikoja; mutta hän selitti, kuinka hän, joka oli nuorin, äiditön
ja hemmottelemalla pilattu lapsi, oli kasvatettu syntymäseutunsa
rikkaimmassa kodissa; hän puhui hänen isänsä heikkoudesta,
järkähtämättömästä kovuudesta, jota tyttö pelkäsi enemmän kuin
kuolemaa; hän ei unohtanut huomauttaa hänen harvinaisista sekä
ymmärryksen että sydämen ominaisuuksistaan ja hän lopetti puheensa
rukouksella, että hänen äitinsä ottaisi tämän nuoren, onnettoman ja
vainotun tytön suojelukseensa siksi, kunnes isän anteeksianto oli
tavalla tai toisella saatu hankituksi.

Naiset kuuntelivat häntä kärsivällisesti ja loivat vain silloin tällöin
toisiinsa kysyvän katseen, kun kertomus kävi niin lämpimäksi, ettei
sitä enää voinut pitää pelkän säälin ilmauksena. Kun nuorukainen oli
lopettanut kertomuksensa, syntyi siitä jonkinlainen perheneuvottelu.

-- Oletko ajatellut, -- sanoi kreivitär Bertelsköld, -- että laki
tuomitsee tekosi ja uhkaa sinua ankaralla edesvastuulla? Poikani, mitä
olet tehnyt? Olet ryöstänyt isältä hänen tyttärensä.

-- Äitiseni; on korkeampiakin velvollisuuksia kuin lakien säätämät.

-- On kyllä. Mutta jos lain kirjain tällä kertaa suojelee pyhintä
kaikista maallisista velvollisuuksista, rohkenetko yhtäkaikki uhmata
sitä? Mitä pyydät minulta? Sinä pyydät, että äiti auttaisi sinua
musertamaan isän sydäntä!

-- Ah, te ette tunne tuota kovaa isää! Hän voisi tappaa tytön, mutta
hän ei tee sitä. Hän menettelee julmemmin kuin murhaaja: hän myy hänet
vaimoksi miehelle, jota tyttö inhoo.

-- Jos se on kunniallinen mies, niin tyttö saa kiittää onneaan, että
hänelle tarjotaan tämä pelastus häpeästä, johon hän ei näytä olevan
aivan syytön. Sydämesi, poikaseni, on tällä kertaa voittanut
viisautesi. Mutta kysykäämme neuvoa siltä, jonka tulee puhua sekä
viisautta että sydäntä selvemmin, kysykäämme omaltatunnoltamme. Kysy
itseltäsi, onko sääliväisyytesi tätä nuorta tyttöä kohtaan niin aivan
puhdas itsekkäistä pyyteistä, että voisit suoraan katsoa hänen äitinsä
silmiin -- jos hänellä olisi äiti -- ja sanoa hänelle: mitä Esterin
hyväksi teen, sen teen kokonaan _hänen_ parastaan silmällä pitäen!

Nuorukainen ei virkkanut mitään.

-- No niin, -- jatkoi kreivitär, -- jos näin arassa asiassa et voi
menetellä aivan kokonaan epäitsekkäästi, niin ettei omatuntosi mistään
nuhtele sinua, niin lähettäkäämme heti kohta tuo ymmärtämätön lapsi
isänsä luo Tukholmaan.

-- Suo anteeksi Eevaseni, -- puuttui nyt kreivitär Liewen puheeseen, ja
hänen kauniit silmänsä täyttyivät kyynelillä, -- minä en ole koskaan
osannut tehdä erotusta sydämen ja omantunnon äänen välillä, ja sydämeni
sanoo minulle nyt, että me tekisimme julmasti, jos sysäisimme luotamme
tuon onnettoman, apuamme pyytävän olennon, häntä itseään edes
kuulematta tai tuntemattakaan. Salli Kaarle Viktorin esittää hänet
itsellesi. Ole hyvä tuolle lapsiparalle; hän on yksinäinen ja hylätty,
hän tarvitsee lohdutusta enemmän kuin neuvoja.

-- Jumala teitä siunatkoon, armas tätini! -- huudahti nuorukainen ja
suuteli hartaasti hänen kättänsä.

Kreivitär Bertelsköldin ankara katsanto heltyi tämän vastustamattoman
auringonpaisteen edessä. -- Ebba, -- sanoi hän hellästi, -- kun sinä
kerran siirryt autuasten majoihin, niin valitsevat varmaan kadotetutkin
sinut puolestaan puhumaan, sillä sinun hyvyytesi voi sulattaa yksin
taivaankin portit. No niin, poikani, tätisi ei ole oikeata keinoa
keksinyt, hän on sen tuntenut, ja se merkitsee enemmän. Mene, nouda
tänne tuo nuori tyttö. Tänä iltana me ajattelemme vain minun onneani,
että minulla nyt on luonani ne, jotka ovat minulle kaikista kalleimmat
ja rakkaimmat tässä maailmassa. Mutta mitä minä näen? -- kätesi on
siteessä? Sinä olet haavoitettu? Kuinka on sinua haavoitettu?

Kaarle Viktor ei voinut valehdella. Hänen täytyi kertoa tuosta
kaksintaistelusta, josta hän tähän asti ei ollut mitään virkkanut.
Hänen haavoitettu kätensä ei ollut vielä parantunut.

-- Kaksintaistelu! Jumala sinua varjelkoon! Ja sinä olet tappanut
vastustajasi! Miksi et kohta sitä sanonut? Meidän täytyy nyt ajatella
sinua. Maltahan! -- minä olen vähän tottunut haavoja sitomaan. Minulla
oli hyvää aikaa harjaantua siihen v. 1716 Kajaanin linnan
piirityksessä. Ja nuorukaisen täytyi riisua takkinsa pois ja ojentaa
haavoitettu käsivartensa tarkastettavaksi.

-- Kääre on hyvin pantu, -- sanoi kreivitär. -- Kuka on sitonut
haavasi?

-- Matkatoverini, -- vastasi nuorukainen hymyillen. -- Te näette,
äitiseni, että voisitte saada hänestä hyvän oppilaan.

-- Haava ei ole vaarallinen, kun sitä vain hyvästi hoidetaan -- jatkoi
kreivitär, pannen taitavalla kädellä poikansa käsivarteen uuden siteen.
-- Mutta entä tuo arpi poskessa; missä olet sen arven saanut? Sinä
punastut? Ethän toivoakseni ainakaan kunniattomassa taistelussa?

-- Sinä saatat Kaarle Viktorin aivan hämilleen. Äiti ei saa olla liian
utelias, -- puuttui Ebba-kreivitär taas puheeseen, hyvänsuovasti
hymyillen.

-- Äiti lupaa siis, että saan tuoda tänne matkatoverini? -- sanoi
Kaarle Viktor, päästäkseen tuosta tarkasta tutkinnosta.

-- Emmekö voi lähettää häntä noutamaan?

-- Emme, hän ei tulisi.

-- Mitä? Eikö talisi?

-- Ei varmaankaan.

-- No niin -- mene sitten, mutta älä viivy kauan.

Bertelsköld meni.

-- Rakastaako hän tuota tyttöä? -- kysyi Ebba-kreivitär, nuorukaisen
mentyä.

-- Valitettavasti näyttää siltä, -- vastasi huolestunut äiti. -- Mikä
onnettomuus! Mutta hänet on pelastettava.

-- Eeva -- mitä aikonetkin tehdä -- älä unohda, että mekin olemme
olleet nuoria, ja että mekin olemme rakastaneet ja kärsineet!

Eeva-kreivitär puristi ystävänsä kättä. Hän oli koskettanut jännettä,
joka ei koskaan ollut herennyt väräjämästä.

Ennenkuin he olivat muistoistaan tointuneet, aukeni ovi taas, ja Kaarle
Viktor astui sisään, kasvot kalpeina.

-- Mitä nyt?

-- Ester on paennut. Häntä ei löydetä mistään. Voi, hän on selittänyt
pitkän viipymiseni niin, että äitini on kieltäytynyt häntä
vastaanottamasta.



31. SUURI MIINA RÄJÄHTÄÄ.


Siirrymme nyt noin kaksi kuukautta eteenpäin tammikuuhun v. 1739.
Valtiopäivävehkeiden pitkät, sotkuiset langat olivat nyt valmiiksi
kehrätyt, nuotta oli potkettu ja vedetty niin likelle maata, että
suuret kalat olivat jo kuin köysissä. Suurin valaskala oli jo ennen
keihästetty ja vedetty maalle, jossa se ei enää värähtänytkään.
Suomalainen sarvikuono -- joksi Hornia nimitettiin -- oli herennyt
puskemasta. Kreivi Horn oli astunut alas valtansa kukkuloilta, ja kun
tämä peikko oli kukistunut, luulivat hatut piankin muista pienemmistä
peikoista suoriutuvansa.

Neuvoskunta pantiin nyt salaisen valiokunnan edessä syytteeseen
kaikenlaisista virheistä. Sitä syytettiin muun muassa siitä, että se
vastoin salaisen valiokunnan edellisten valtiopäivien aikana antamia
määräyksiä oli laiminlyönyt liitonteot Ranskan ja Turkin kanssa,
uudistanut sopimuksen Venäjän kanssa, nimittänyt kolme vara-amiraalia
noudattamatta virka-arvosta annettuja määräyksiä y.m.s. Heidän
ylhäisyytensä puolustivat itseään rohkeasti ja arvokkaasti, mutta
menestyksettä.

Tämä hattujen ensimmäinen menestys oli kuitenkin vähällä jo heti ensi
alussa muuttua tappioksi. Aatelittomat säädyt, joihin oli luultu
voitavan luottaa, alkoivat potkia vastaan. Puolueet olivat melkein
tasaväkiset ritarihuoneessa, mutta muissa säädyissä olivat myssyt
voitolla. Talonpojat miettivät; papit ja porvarit puolustivat
valtakunnanneuvoksia sillä perusteella, etteivät he muka ymmärtäneet,
missä nämä oikeastaan olivat väärin tehneet. Hatut kuohuivat kiukkua,
ja ponnistivat viimeiset voimansa, ja heidän onnistuikin saada
porvarissäädyn mielipiteet hajalle.

Tällä kannalla olivat asiat, kun kertomuksemme yksityiset langat taas
solmiutuivat tämän kuuluisan valtiokeikauksen yleiseen vyyhteen.

Koko Tukholma oli kuohuksissa; kaikki säädyt pitivät täysistuntoja, ja
puolueet taistelivat mitä kovimmalla kiivaudella vallasta.
Porvarissääty oli jakautunut kahteen puolueeseen. Plomgren ja hänen
kannattajansa kokivat kaikin voimin saada enemmistöä hattujen puolelle.
Mutta toisella puolen seisoi Larsson, porvariskuningas, raudankovana ja
jäykkänä kuin petäjä hänen kotimaansa kankailla, ja hänen takanaan koko
joukko pikkukaupunkien porvareita, joiden vastustusta melkoisesti
kovensi yhteinen viha Tukholman porvarien etuoikeuksia vastaan.
Pääpontena heidän puolellaan oli aina se, etteivät he tienneet, missä
kohden valtakunnanneuvokset olivat tehneet väärin. Hatut vastasivat,
saamiensa määräysten mukaan, ettei sitä sopinut sanoa, se oli
valtiollinen salaisuus. Myssyt väittivät tähän itsepäisesti, että koska
vika oli näkymätön, tulisi rangaistuksenkin olla näkymätön. Hatut
huomauttivat: riittää, että salainen valiokunta tietää rikokset. Myssyt
vastasivat, että oikeus on kalliimpi kuin mitkään valtiosalaisuudet.
Mahdotonta oli saada heitä tästä asemastaan karkotetuiksi.

Samaa kiivasta taistelua taisteltiin kaikkien valtiopäiväjuonien
palavassa ahjossakin, tuossa salaisessa valiokunnassa, jossa välipäätös
oli tehtävä. Aatelisto lausui 18 äänen enemmistöllä sanan "syyllinen".
Pappeja ei saatu siihen taipumaan. Porvarit olivat mielipiteissään
jakautuneet täällä, niinkuin täysistunnossaankin, ja kuitenkin riippui
nyt kaikki heistä, sillä jos he pitivät aateliston kanssa yhtä, niin
oli valiokunnassa kaksi säätyä yhtä vastaan, koska ei talonpojilla
ollut edusmiehiä salaisessa valiokunnassa, ja tämä äänesti säädyittäin.
Tällä ratkaisevalla hetkellä, kun voitto jo näytti kallistuvan myssyjen
puolelle, ja porvariskuningas seisoi jäykkänä kuin kallio, eikä häntä
kyetty miltään puolelta kaatamaan, pistettiin hänen käteensä kirje,
samalla pyytäen, että hän sen heti lukisi, koska sisällys oli
kiireellistä laatua ja ylen tärkeä. Hän mursi sinetin koneentapaisesti
ja luki seuraavat lyhyet rivit:

"Eräs henkilö, joka voi antaa tietoja teidän kadonneesta tyttärestänne,
odottaa teitä ulkona eteisessä. Jos tyttärenne onni on teille kallis,
niin tulkaa heti kohta."

Ei mitään allekirjoitusta. Keino oli hyvin mietitty. Todistus, joka
Larssonilla oli valmiina vastustajain mielipiteiden kumoamiseksi ja
omien puoluelaistensa rohkaisemiseksi, jäi esiintuomatta! Hän pyyhkäisi
kädellään korkeata, huolien uurtamaa otsaansa ja hoiperteli ulos pitkin
askelin, sanaakaan virkkamatta.

Hämmennys ja kummastus valtasi myssyjen mielet. Mikä sai heidän
johtajansa näin tärkeällä hetkellä jättämään heidät aateliston
enemmistön valtaan? Plomgren riensi vastaamaan tähän kysymykseen.
Olihan selvää, arveli hän, että kunnianarvoisella valtiopäivämiehellä
ei ollut enää mitään lisättävää; hänen mielipiteensä oli kumottu ja hän
itse katsoi puoltamansa asian menetetyksi Jumalan ja ihmisten edessä.

Larsson tapasi eteisessä sen saman örebrolaisen teurastajamatamin
kunniallisen ja arvoisan aviokumppanin, joka muutamia viikkoja sitten
oli tarjonnut noille kahdelle pakolaiselle yösijaa huoneessaan. Tämä
kunnianarvoisa porvari sanoi tulleensa muiden kehoituksesta kertomaan
Larssonille kaikki, mitä hän tiesi pakolaisista, joita luultiin
samoiksi nuoriksi henkilöiksi, jotka olivat sanoneet matkustavansa
Noran vuoristoon. Hänen kertomuksensa oli siihen nähden tärkeä, että
Larsson tiedusteluissaan oli kuin olikin joutunut harhateille, niin
että hän oli antanut sekä virastojen että omain urkkijainsa seurata
pakolaisten jälkiä aina Malmöhön asti, tietysti turhaan.

Porvariskuningas kuunteli häntä otsa rypyssä ja huulet yhteen
puristettuina. Nyt hän oli unohtanut kaikki tyynni -- valtiopäivät,
valtakunnanneuvoston, hatut ja myssyt, ystävät ja viholliset: kaikki
oli hänestä yhdentekevää, kunhan hän vain saisi jotakin tietoa
kadonneesta lapsestaan. Mutta hänen kiivaisiin kysymyksiinsä voi
teurastaja vastata vain niinkuin totta olikin, ettei hänellä ollut
mitään aavistusta siitä, minne pakolaiset olivat matkustaneet,
sittenkun he olivat Örebrosta lähteneet.

Aika kului, eikä Larsson ollut vielä lakannut kyselemästä, kun yksi
hänen innokkaimpia puoluelaisiaan syöksyi valiokunnan salista ja pyysi
häntä kaikin mokomin tulemaan takaisin, sillä heidän puolueensa sortui.
Vanhus heräsi ikäänkuin unesta. -- Niin, niin, -- sanoi hän ja palasi
hajamielisenä saliin. Hän tuli liian myöhään. Hatut olivat
porvaristossakin voittaneet 2:n äänen enemmistöllä, ja nuo viisi
valtakunnanneuvosta julistettiin syyllisiksi.

Larsson ei virkkanut mitään, hän itsekin oli tänä hajaannuksen aikana
kahtia hajonnut. Isä ja kansalainen taistelivat vallasta hänen
sielussaan; toinen oli valloittanut hänen sydämensä, toisella oli vielä
valta hänen päässänsä.

Valiokunnan hatut kiirehtivät kirjoittamaan nyt välipäätöstä noiden
viiden valtakunnanneuvoksen, nimittäin kreivien Bonden, Hårdin,
Bjelken, Barckin ja Creutzin virasta erottamisesta; neuvokset saivat
pitää arvonimensä ja 4.000 talarin vuotuisen eläkkeen. Mutta tällä ei
valtiokeikausta oltu vielä loppuunsaatettu. Salaisen valiokunnan päätös
oli vielä valtakunnan säätyjen täysistunnossa hyväksytävä.

Ja nyt alkoi sama jupakka uudelleen. Säätyjen keskustelut kävivät yhä
rajummiksi. Ei paljon puuttunut, ettei syntynyt verilöylyä
ritarihuoneessa. Syynä tähän oli taaskin porvarissäädyn vastustus.

Valiokunnassa tappiolle jouduttuaan oli Larsson vielä kerran
vaikutusvaltansa ja jäykän luonteensa koko voimalla noussut syytettyjä
valtakunnanneuvoksia porvarissäädyssä puolustamaan. Ei koskaan ollut
hänen äänensä niin voimakkaana kaikunut; ei koskaan ollut hänen
mutkaton, käytännöllinen todistelutapansa, joka niin oivallisesti
soveltui hänen kuulijainsa käsitykseen juuri siitä syystä, että
hän itse oli mies heidän miehiään, niin paikalleen sattunut.
Lyhyin, nasevin, sydämeen sattuvin sanoin näytti Larsson, kuinka
valtakunta Hornin järjestelmän aikana oli kohonnut voimattomuudesta
varallisuuteen; kuinka rauha oli maalle elinasia; kuinka nyt tahdottiin
kukistaa valtakunnanneuvokset, jotta toinen puolue pääsisi valtaan, ja
kuinka, jos se onnistuisi, valtakunnalla siitä ennen pitkää olisi
odotettavana sota, köyhyys, mieshukka, sisällinen viha ja uhkaava
häviö. Hän siis rukoili rukoilemalla, etteivät hänen säätyveljensä
kuuntelisi vastustajain puolelta tulevia lupauksia eikä uhkauksia;
heidän tulisi vapaina ruotsalaisina miehinä pysyä lujina hyvän asian
puolella, ja vanhurskaat pääsisivät vihdoin voitolle, mutta väärät
hajotettaisiin kuin akanat kaikille taivaan ilmoille.

-- Varokaa itseänne, Larsson, -- kuiskasi aivan hänen takanaan eräs
hattujen palkattu kätyri, -- varokaa itseänne! Ettekö tiedä, että
tuolla ulkona joka paikka on täynnä sinitakkeja, jotka kysyvät kaikilta
sisään tulevilta ja ulos meneviltä heidän mielipidettään.

-- Kuulkaa, te Ruotsin miehet! -- huusi Larsson jylisevällä äänellä,
niin että sali kaikui. -- Meitä uhataan sinitakeilla! Minä kysyn, onko
Ruotsinmaa palkannut sotamiehensä suojelemaan meitä väkivaltaa vastaan,
vai polkemaanko valtakunnan säätyjen rehellistä, laillista sananvaltaa?

Näiden sanain jälkeen nousi säädyssä sanomaton meteli, ja osa säätyä
keräytyi porvariskuninkaan ympärille, kovalla äänellä uhaten kostaa
niille, jotka uskaltaisivat riistää heiltä heidän oikeutensa.

Sillä välin oli Plomgren pujahtanut ulos ja rientänyt ritarihuoneeseen
viemään sanaa, että hatut joutuisivat tappiolle porvarissäädyssä, ellei
sinne viipymättä lähetettäisi lähetystöä, "joka rohkeat vaientaisi ja
ujot rohkaisisi". Heti jätettiin pöytäkirjantarkastus kesken, suuri
joukko aatelistoa tunkeusi aitauksen luo, huutaen _pro patria et
libertate_ (isänmaan ja vapauden puolesta) ja nimitti itsensä
Lewenhauptin johtamaksi lähetystöksi. Toiselta puolen sai laamanni
Hammarberg puheenvuoron ja muistutti, kuinka sopimatonta olisi, että
yksi sääty tyrkyttäisi toiselle mielipidettään; jos tämä lähetystö
lähtisi porvarissäätyyn, niin hän heti kohta tulisi jäljessä toisen
lähetystön kanssa ja selittäisi ensimmäisen lähetystön laittomaksi,
koska sen asettamisesta ei oltu laillisesti äänestetty. Hämmennys
paisui aivan yli äyräittensä: seitsemän tahi kahdeksan aatelismiestä
hyökkäsi Hammarbergiä kohti huutaen, että hänet pitäisi heittää ulos
ikkunasta; toiset paljastivat miekkansa, ja myssyt asettautuivat selin
seinää vasten henkeään puolustamaan. Turhaan pyysi kenraali Wrangel
heitä muistamaan, että he olivat ruotsalaisia eivätkä puolalaisia
aatelismiehiä. Maamarsalkka. kreivi Tessin, joka oli ollut
"pahoinvoipa", tuli melskeen aikana yönuttuun puettuna saapuville, ja
sai kauan koputettuaan puheenvuoron, jolloin hälinä vähitellen asettui,
kun vakuutettiin, että lähetystö tulisi lähtemään, mikä sitten
tapahtuikin kovasti meluten.

Lähetystön saapuminen porvarissäätyyn synnytti siellä uutta melua ja
uutta epätietoisuutta. Pikkukaupunkien rihkamasaksat pelästyivät
pahoin. Turhaan koki Larsson rohkaista heitä. Hän ei saanut aikaan
muuta kuin lykkäyksen. Tahdottiin muka tarkemmin miettiä asiaa.
Porvariskuningas raivosi. -- Miettiä! -- huudahti hän. -- Miettiä, kun
oikea asia ja valtakunnan etu riippuvat meidän sanoistamme? Oletteko
porvareita? Oletteko vapaita miehiä? Ja noiden aatelispenikkain, jotka
tallaisivat meidät jalkainsa alle, ellemme olisi valtakunnan edusmiehiä
ja täällä yhtä hyviä kuin hekin, heidän annatte te rankaisematta sulkea
suunne!

Taas kuiskasi joku hänen takanaan: -- Larsson, tulkaa ulos! Teidän
tytärtänne pidetään vankina kreivitär Bertelsköldin luona Falkbyssä
Itä-Göötanmaalla.

Larsson ei edes kääntynyt päin. Hän pyyhkäisi otsaansa, mutta vain
pikimmältään. Heti oli hän taas aineessaan, huolimatta hälinästä, joka
sorti häneltä äänen. Tämä itsepintaisuus, tämä lujuus vaikutti
horjuviin. He alkoivat taas keräytyä tämän harmaatukkaisen, kookkaan ja
mahtavan vanhuksen ympärille, joka noin pelkäämättä puhui vapauden ja
oikean asian puolesta aatelisvaltaa vastaan, mikä uhkasi sortaa heidät
kaikki jalkoihinsa. Ja taas kallistui voitto myssyjen puolelle. He
saivat aikaan ainakin sen, ettei päätös tullut kovin jyrkkä,
valtakunnanneuvoksia kohtaan oli ryhdyttävä "lievempiin keinoihin".

Muutamia päiviä sen jälkeen muuttui kaikki. Nuo neljä kanteenalaista
valtakunnanneuvosta olivat ilmoittaneet, että he, säästääkseen
valtakuntaa sisällisestä sodasta vapaaehtoisesti luopuivat viroistaan.

Hämmästys, ällistys, voitonriemu ja vahingonilo vaihtelivat ystävissä
ja vihollisissa. Porvariskuningas oli menettänyt korkeimman pelinsä.
Hatut olivat voittaneet.



32. KREIVITÄR EEVA BERTELSKÖLDIN, O.S. FALKENBERG, KIRJE POJALLEEN
LINNOITUSVÄEN LUUTNANTILLE KREIVI KAARLE VIKTOR BERTELSKÖLDILLE.


Falkbyssä, 20. p:nä tammikuuta 1739.

Rakas Kaarleni!

Joka päivä olen kiittänyt Jumalaa kirjeestäsi, jonka suurimmaksi
lohdutuksekseni sain sinulta Bergenistä. Iloitsen sydämestäni siitä,
että Hän kaikkien näiden vaarain keskeltä auttoi sinut onnellisesti
Norjan rajan yli; toivon myöskin sinun yhä vielä elävän terveenä ja
raittiina, sinun, joka köyhälle äidillesi olet, lähinnä Jumalaa, suurin
lohdutus tänä surullisena erossaolon aikana. Minulla ei ole mitään sitä
vastaan, että kevään tultua aiot sieltä Englantiin, kunhan vain, rakas
poikani, et tee velkoja tämän kalliin matkan vuoksi, ja mahtanethan
sinä huomata, että Lontoo on monelle nuorukaiselle kuilu, jossa sinä,
Jumalan avulla, et joutune mihinkään vahinkoon. Ja kuuluu siellä tätä
nykyä ylhäisemmän nuorison kesken olevan kaksintaistelut kovin yleisiä.
Rakas poikani, en tahdo tämän yhteydessä antaa sinulle mitään neuvoja,
joita et jo ennestään tietäisi ja olisi ajatellut; toivoen Tukholman
onnettomuuden olevan sinulle muistutuksena siitä, että Jumala ja
kuningas ovat antaneet sinulle aatelisen miekan käyttääksesi sitä
urhoollisesti valtakunnan vihollisia vastaan, eikä seikkailuissa
ja yksityisissä kahakoissa. Älä pane pahaksesi äidillistä
vilpittömyyttäni; Jumala parhaiten tietää, että sillä hyvää tarkoitan
ja että hyvin kyllä tunnen sinun jalomielisen luonteesi. Mutta minä
ajattelen isävainajaasi, kuinka hän niin uskollisesti ja miehuullisesti
taisteli aina kuolemaansa asti kuninkaan ja isänmaan puolesta, peläten
kaikissa vaivoissa ja vastuksissa Jumalaa ja taistellen sen hyväksi,
mikä täällä maailmassa on korkeinta ja pyhintä, huolimatta nuoruuden
narrinkureista ja niistä hullutuksista, jotka nykyaikana ovat tapana.
Sentähden hän myös on jättänyt sinulle kunniakkaan nimen, mikä on ainoa
perintösi, jota sinun Jumalan avulla tulee säilyttää ja sitten
kunnialla jättää se jälkeläisillesi.

Rakas poikani, minä olen asiastasi rohjennut kirjoittaa hänen
majesteetilleen kuningattarelle ja äskettäin saanut armollisen
vastauksen kreivitär Tessinin välityksellä. Hänen majesteettinsa on
suvainnut muistaa isävainajaasi ja kiitellen sinustakin puhunut,
luvaten kaikella mahdollisella tavalla suoda sinulle armollista
suosiotaan. Tätisi, joka vartavasten tämän asian vuoksi on matkustanut
Tukholmaan, kirjoittaa, että setäsi, presidentti, päivä päivältä käy
yhä mahtavammaksi ja että hänellä on kaikki toiveet päästäkseen
valtakunnanneuvostossa kreivi Hornin jälkeläiseksi. Hän ei siis voi
suvaita, että hänen nimensä, Jumala paratkoon, sinun takiasi joutuu
tuomioistuimen eteen. Mutta Ebba ei ole vielä nöyrtynyt menemään hänen
luoksensa; sinä tiedät, ettei kenelläkään meidän suvussamme ole ollut
sitä onnea, että olisi hyötynyt hänen suosiostaan ja menestyksestään,
jos sitä muuten käyneekään onneksi sanominen. Vielä saanen lisätä, että
parooni von Krauserin, jonka kovaksi onneksi surmasit, sanotaan olleen
kaikkien kunniallisten ihmisten kauhistus, ja kreivi Hård lienee
sanonut, että sinun tulisi saada palkinto eikä haastetta siitä, että
olet pelastanut Tukholman siitä vitsauksesta, joka on seitsemän tahi
kahdeksan henkeä kaksintaistelussa surmannut. Mikä, rakas poikani, ei
kuitenkaan vähennä vikaasi kaikkinäkevän Jumalan edessä, koska noin
onnettomasti ennen aikaansa olet saattanut syntisen ihmisen sen tuomion
alaiseksi, jota ei koskaan peruuteta.

Armas Kaarleni, minä varoitan sinua sydämeni pohjasta antamasta
epätoivon saada itsessäsi valtaa. Sinun armahdustasi ei voitane lykätä
tulevaa kevättä kauemmaksi. Ei tarvinne minun sanoa, millaisin tuntein
sinut silloin Falkbyssä vastaan otetaan.

Se onneton nuori ihminen, joka karkasi Flintan luota ja jonka me
sittemmin löysimme vilusta puolikuolleena eräästä torpasta toiselta
puolen järven, on vielä minun hoidossani ja voi hyvin. Minä tunnustan,
että hän on minua suuresti huolettanut, ei kumminkaan käytöksellään,
joka alusta alkaen on ollut siivompi ja alamaisempi kuin olin osannut
häneltä odottaakaan. Että hänen kasvatustaan on suuresti laiminlyöty,
sen voi edeltä käsin arvata. Hän on suurimmalla huolella koettanut
käyttäytyä niin, etten sitä huomaisi, ja hän on aina, kun on jotakin
liioiteltua tai vallatonta tullut tehneeksi, pian hillinnyt itsensä ja
kyynelsilmin rukoillut, etten häntä hylkäisi. Näitä vallattomuuksia
onkin viimeisinä viikkoina harvoin tapahtunut, ja hänellä on hellä
sydän ja suora luonne, jota pidän arvossa. Kirjastostani olen
valikoinut hänelle parhaat kirjat, joita hän lukee ahkerasti ja
ymmärryksellä; joka ilta hän lukee minulle isävainajasi Raamattua,
minulle suureksi lohdutukseksi, olletikin sitten, kun silmäni eivät
enää salli minun lukea kynttilän valossa.

Mikä minua huolettaa ja saattaa levottomaksi, on, niinkuin saatat
ajatellakin, hänen isänsä tänne tulo, jota melkein joka päivä pelolla
odotan. Auttakoon meitä Jumala, rakas Kaarleni, oikein vastaamaan, kun
tuo ankara mies tulee vaatimaan takaisin sitä, mikä oikeastaan on
hänen, omaa lastansa! Enkä minä saata uskoa hänen kauan pysyvän
tietämättömänä suojeluksesta, jonka tyttö on saanut Falkbyssä, vaikka
valtiopäivä-asiat, joihin hänen sanotaan paljon sekaantuneen, häntä
tähän asti ovat estäneet tyttöä hakemasta. Minä ehdotin tytölle, että
hän sinun tätisi turvissa palaisi Tukholmaan, luvaten hänelle kaikkea
mahdollista suojelusta ja puolustusta niin hellän suojelijan puolelta
kuin kreivitär Liewen on; josta ei muuta seurannut kuin kyyneliä ja
rukouksia, joita olin kovin heikko vastustamaan, mikä ehkä olisi ollut
velvollisuuteni. Älä, rakas poikani, hätäile siitä lapsiraukasta.
Kenties kaikki käy hyvin, varsinkin kun hän mielellään näkyy suosivan
erästä nuorta kelpo miestä, puutarhuri Bergflyktiä, joka asuu
piharakennuksessa. Voi siis tapahtua, että hänen isänsä taipuu tuumaan,
kun hänen tyttärensä maine pelastuu edullisen naimiskaupan avulla.

Minulla oli menneellä viikolla oikein mieluinen vieras luonani.
Kreivitär Stenbock, joka on viettänyt joulua Länsi-Göötanmaalla, teki
minulle sen mieltäni hyvittävän kohteliaisuuden, että matkustaessaan
Tukholmaan kävi luonani. Hänen kanssansa oli neiti Maalina, jota en
ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen: kummallinen sattumus nuoren Larssonin
suhteen, koska se juuri oli Maalinan puku, joka hänellä oli noissa
onnettomissa naamiaisissa, jotka sitten niin surullisesti päättyivät.
Kreivitär kertoi minulle tuon jutun, jota minä en ollut mahdolliseksi
uskovinani. Hän ei sanonut uskovansa sinulla olleen siihen mitään osaa,
vaikka pahat kielet ovat sitä kertoneet, ja palvelijansa hän oli heti
erottanut tuon pukujutun vuoksi. Onneksi eivät nuoret naiset toisiaan
tunteneet, varsinkin kun Larsson omasta pyynnöstään pysyi
keittiökamarissa. En tahdo kumminkaan jättää mainitsematta, rakas
Kaarleni, vaikka sinä siitä vähän lukua pitänet, että ristityttäreni
Maalina-neiti on kaunistunut näinä kahdeksana viime vuotena ja
kaunistunut enemmän kuin olisin odottanutkaan. Minusta on kummaa, että
sinä, joka olet niin rakastettava ja niin hyvin kasvatettu mies, et ole
siitä mitään puhunut. Minun nuoruudessani ei niin kaunista ja
lahjakasta naista olisi niin kylmäkiskoisesti kohdeltu. Hän puhui
sinusta jonkinlaisella suopeudella.

Rakas Kaarleni, kun tämä surullinen aika on ohi, tahdomme lähemmin
puhella sinun palvelusurastasi linnoitusväessä. Jos setäsi tässä
nykyisessä pulassamme tahtoo suojella sinua, niin en ole hänen entistä
kovuuttansa muistava; mutta luottaa häneen emme voi; itse hän luottaa
vain omaan viisauteensa ja synnilliseen taikakaluunsa, kuninkaan
sormukseen, joka nyt kohta auttanee hänet valtakunnan korkeimmille
kunniasijoille. Varjelkoon Jumala sinua, rakas poikani, saamasta
koskaan tuota hornan kapinetta käsiisi ja joutumasta sen kiusattavaksi,
niinkuin moni suvussasi on siitä sydämessään kalliota kovemmaksi
kivettynyt. Mutta pidä sinä isäsi usko ja säilytä hänen kunniansa, ja
isäsi usko oli se, että Jumala yksin voi meitä auttaa, mutta
kuparikuvat ovat kuin Baabelin jumalat ja sortuvat tuhkaksi kaikkien
kanssa, jotka niihin luottavat, elävän Jumalan edessä. Tämä mieleesi
paina, rakas Kaarleni, ja kirjoita pian, että tietäisin sinun hyvin
käyvän. Sitä pyytää öin ja päivin

                                                 uskollinen äitisi
                                                _Eeva Bertelsköld_.

P. S. Lähtösi kiireessä ei minulla ollut aikaa panna mukaasi tarpeeksi
sukkia ja paitoja. Nyt lähetän sinulle erään sillinkauppiaan mukana
puolen tusinaa kumpiakin, ja tiedä se, jos ne siitä jotakin arvoa
saavat, että iloni on ollut sekä kutoa että ommella ne. Mutta kun
niiden viejä nyt juuri lähtee, en tiedä, onko Ester ehtinyt ne kaikki
merkitä nimikirjaimilla. Näen, että hän kiireissään on muutamissa
kääntänyt kreivillisen kruunun ylösalaisin. Voi hyvin! Minä lähetän
tervehdyksesi kreivittärelle ja Maalinalle; kiireimmittäin.

                                                      _E. B._



33. ERÄÄNÄ ILTANA FALKBYSSÄ.


Eräänä päivänä helmikuun alkupuolella nousi ankara pyryilma, joka
peitti tasangot, tiet ja jäät Itä-Göötanmaalla miehen korkuisten
nietosten alle. Pieni Falkbyhyn vievä syrjätie oli kokonaan ummessa,
niin että vain säleaidan nenät talon ympärillä näkyivät nietosten alta.
Pitkän tangon päässä oleva viiri, jonka Kaarle Viktor Bertelsköld
kerran oli pystyttänyt tuon punatun huoneen päähän, heilui kitisten
sinne tänne, niinkuin tähystelijä, joka etäältä näkee vihollisen
tulevan.

Oli jo ruvennut hämärtämään, ja Falkbyn kreivitär istui sukkaa kutoen
kauniissa sahviaanilla päällystetyssä nojatuolissaan, jonka hänen
poikansa kerran oli hänelle Tukholmasta lähettänyt ja joka oli ainoa
ylellisyyskalu tässä muuten yksinkertaisessa salissa. Vähän matkan
päässä hänestä lähempänä ovea istui Ester Larsson villoja kartaten, ja
keskellä lattiaa seisoi puutarhuri Bergflykt, joka oli käsketty sisään
neuvottelemaan uusien taimilavain laittamisesta puutarhaan. Hän oli
noin 30-vuotias mies, kunniallisen ja rehellisen näköinen ja uuttera
palveluksessaan, jonka voi kuulla jo hänen puheestaan, mutta kaikki
muut asiat näyttivät olevan hänen näköpiirinsä ulkopuolella.

Kun oli taimilavoista tarpeeksi puhuttu, siirtyi kreivitär taitavasti
toiseen puheenaiheeseen. Puutarhan rakennus, sanoi hän, tarvitsisi
korjausta kevääksi; sen voisi nyt tehdä samoin tein. Kohtuus vaati,
että Bergflykt jo viimeinkin saisi kelvolliset ja lämpimät huoneet.
Eihän hänen kävisi laatuun aina olla yksin. Kauniina vuodenaikana oli
hänellä kukkasensa; mutta iltana semmoisena kuin tämä toki tuntee
jokainen ihminen tarvitsevansa toveria, johon saattaisi ystävyydellä ja
luottamuksella turvautua...

-- Silloin saa hoidella ikkunaruukkujaan -- vastasi puutarhuri
viattomasti.

-- Niiden hoitoon ei kulu paljonkaan aikaa, -- jatkoi kreivitär. -- Ja
sitten tuntuu Bergflyktistä elämä jälleen yksinäiseltä...

-- Pyydän anteeksi, mutta kyllä ruukkujenkin hoito vaatii aikaa,
etenkin jos ne sammaltuvat ja lehdille ilmaantuu toukkia, -- jatkoi
nuori mies, väistymättä hiuskarvaakaan pääasiasta.

-- Ester, lapseni, käske laittaa teevettä; ulkona on niin hirveä ilma,
ja me tarvitsemme jotakin lämmikettä.

Ester meni. Nyt näki kreivitär hyväksi käydä suoraan asiaan ja virkkoi
kursailematta, että ymmärtäväisen ja omistaan elävän miehen, semmoisen
kuin Bergflykt oli, pitäisi etsiä itselleen kelpo vaimo.

Tämä oli selvää puhetta. Rehellinen nuori mies punastui vähän ja arveli
sitten, ettei se ehkä olisi hulluinta, koska hänen ollessaan ulkona
puutarhassa talous oli rappiolla, ja hänen vartioidessaan papuja
varpuset söivät hänen herneensä.

-- No, mikä estää ystävääni naimasta milloin haluaa?

-- Niin, niin, mutta on niitä aina esteitäkin, -- arveli puutarhuri.
Noita esteitä hän ei tahtonut oikein ilmaista, mutta oli kuitenkin
selvää, että hän oli miettinyt asiaa ja pelkäsi saavansa rukkaset.

-- Mutta kenties erehdytte, -- virkkoi kreivitär. -- Kuka kunniallinen
tyttö halveksisi noin kelpo miehen tarjousta?

-- Voisi niinkin käydä, -- vastasi Bergflykt huoaten. -- Sen, jota minä
haluaisin, sanotaan olevan hyvin rikas.

-- Sitä tuskin luulen teidän tarvitsevan pelätä -- vastasi kreivitär
hymyillen. -- Tahtoisiko Bergflykt sitten ennemmin, että tyttö olisi
köyhä?

-- Tahtoisin kuin tahtoisinkin, -- vastasi puutarhuri.

-- No niin. Sanokaa suoraan, Bergflykt: tahdotteko Ester Larssonin
vaimoksenne?

Puutarhuri hypisteli hylkeennahkalakkiaan ja vastasi sitten
miehuullisesti: -- Tahdon.

Kreivitär jatkoi: -- Suostumuksen tai kiellon antaminen siihen asiaan
ei ole minun, vaan Esterin isän vallassa. Sen vain voin sanoa,
ystäväni, että hyväksyn vaalinne ja toivotan sille Jumalan siunausta.
Te tiedätte jo syyn, minkätähden Ester on tullut tänne, ja mitä hänestä
on Tukholmassa puhuttu; hiukkanen on siinä totta, enin osa panettelua.
Sentähden, rakas Bergflykt, älkää koskaan soimatko häntä siitä tai
sanoko, että teitä siinä tahi missään muussa suhteessa on petetty. Te
tiedätte myöskin, kuinka Ester päivä päivältä on tullut nöyremmäksi,
järkevämmäksi ja itsensä suhteen tarkemmaksi; voipa sanoa senkin, että
hän on käynyt minulle päivä päivältä rakkaammaksi, ja mieleni
tekee uskoa, että Jumala on lähettänyt hänelle tämän koetuksen
nöyryyttääksensä ja taivuttaaksensa hänen tätä ennen kylläkin
uppiniskaista sydäntänsä. Entä jos jo huomenna lähtisitte Tukholmaan
itse pyytämään hänen isänsä suostumusta? Onhan kohtuullista, että isä
pääsee tuntemaan sen miehen, jolle hän lapsensa antaa. Minä pidän
huolen siitä, että hän muiden välityksellä saa tietää, että olette
kelpo ja kunnon mies.

-- Kiitän kaikkein nöyrimmästi, että teidän armonne on niin armollinen
ja tahtoo puoltaa minua; muuten voisi se rikas mies, jonka sanotaan
olevan pian kuin kuningas, vastata minulle, että suopursu ja lavendeli
eivät menesty samassa ruukussa. Voisinhan lähteä matkalle vaikka jo
tänä iltana...

-- Se on mahdotonta. Tuommoiseen pyryilmaan en tahtoisi ajaa
kissaanikaan.

-- Ilmasta vähät, teidän armonne, jos on kerran voitettava niin
harvinainen ruusu kuin neitsyt Ester on; mutta minä tahdon puhua
suoraan ja sanoa, etten tosiaankaan tiedä, mitä Ester itse sanoo
semmoisesta talonpojasta kuin minä olen.

Muistutus oli paikallaan, ja kreivitär lykkäsi vastauksensa siksi,
kunnes Ester kohta sen jälkeen toi teen sisään. Silloin hän viittasi
tytön luoksensa, tarttui häntä käteen ja puhutteli häntä hellästi. --
Ester, -- sanoi hän, -- sinulla ei ole, niin kauan kuin muistat, ollut
äitiä. Ajattele, että minä olen äitisi.

Tyttö suuteli hänen kättänsä.

-- Niin, lapseni, -- jatkoi kreivitär, -- sinulla ei ole tällä hetkellä
isääkään, jolta kysyisit neuvoa, ja kuitenkin on tämä sinulle tärkeä
hetki, sillä nyt on sinulla tilaisuus korjata kunniasi ja yhtyä kunnon
mieheen, joka pyytää sinua omakseen ja jonka vaimona sinusta on Jumalan
avulla tuleva onnellinen, kunnioitettu puoliso. Vastaa minulle nyt
niinkuin vastaisit äidillesi: mitä arvelet? Suostutko Bergflyktin
tarjoukseen ja rupeatko hänen vaimoksensa?

Ester purskahti itkemään, mutta ei vastannut. Kreivitär jatkoi
puhettaan, samalla kuin hänen silmiinsä vähitellen ilmaantui se kostea
kiilto, joka ennen aikaan oli tehnyt ne niin ihastuttaviksi.

-- Älä luule, että tahdon houkutella sinua, lapseni, tai pakottaa sinua
antaman suostumustasi, jota kenties vielä kerran katuisit, ellet sitä
nyt voi täysin vapaaehtoisesti antaa. Minä näen sydämeesi; minä tiedän,
mitä tunteita siellä liikkuu. Minä olen ollut nuori niinkuin sinäkin;
minä tunnen ne unelmat, jotka kangastelevat silmissämme tuolla iällä.
Ah, lapseni, talvi tulee, jolloin kaikki se paleltuu, mikä on varmaa
juurta vailla, ja tämä juuri on, lähinnä uskoa Jumalaan, kunnioitus
omaa itseä kohtaan ja täytetyn velvollisuuden tunto. Velvollisuutesi
omaa itseäsi kohtaan vaatii, että sovitat nuoruutesi hairahdukset.
Sinulla on vanha isä, jonka mielen olet pahoittanut ja loukannut;
myöskin hänet olet velvollinen hyvittämään voidaksesi astua hänen
eteensä avoimin kasvoin ja sanoa: isä rakas, tässä on tyttärenne taasen
ilman tahraa; antakaa hänelle anteeksi, ja kaikki on taas kääntyvä
parhain päin, ja teidän kunnianarvoinen harmaa päänne voi murheetonna
viimeiseen leposijaansa painua.

Esterin mieli oli murtunut. Hän heittäytyi polvilleen kreivittären
eteen ja kuiskasi: -- Teidän armonne ... hyväntekijäni ... tehkää
niinkuin tahdotte ... te sen paremmin tiedätte ... olen valmis teitä
tottelemaan!

Kreivitär suuteli häntä otsalle ja nosti hänet hellästi ylös. -- Älä
itke enää, -- sanoi hän. -- Minä pyydän uhrausta, mutta tottelemaan en
sinua vaadi. Jumala minua varjelkoon tahtomasta sitoa sinua
ajattelemattomuudesta annettuun lupaukseen. Määrää itse aika, minkä
luulet tarvitsevasi voidaksesi rauhassa miettiä päätöstäsi.

-- Ei, teidän armonne, ei, en tahdo miettiä! Minä tottelen heti kohta!
-- huudahti Ester vähän entiseen kiivaaseen tapaansa.

Kreivitär pudisti tyytymättömänä päätänsä. -- Muista -- hän sanoi, --
että kerran annetun lupauksen tulee olla peruuttamaton! Minä myönnän,
että mieleni olisi hyvä, ellei päätöksesi kauan viipyisi, sillä voi
tapahtua asioita, jotka ... sanalla sanoen, sinun isäsi voi tulla
silloinkun vähimmin osaamme häntä odottaa. Mutta minä pyydän sinua,
lapseni, mieti ainakin huomiseen asti.

-- Ei, ei, -- jatkoi Ester niinkuin ennen; -- kuka sen sanoo, että minä
huomenna olen niinkuin nyt?

Sitten hän kumartui kreivittären korvaan ja kuiskasi: -- Minä pelkään
omaa itseäni!

Kreivitär katseli häneen tuimasti, miltei säikähtäen; pitkä,
tuskallinen äänettömyys syntyi. Tuo tähän saakka ujo kosija alkoi
tuskastua ja sopersi jotakin semmoista, ettei hän millään muotoa
tahtonut pakottaa tätä jaloa neitsyttä vastoin hänen tahtoaan; hän
saisi suoraan vastata jaa tai ei.

-- No niin, -- sanoi kreivitär, vielä tuimemmasti, miltei kovastikin,
ja yhä edelleen katsellen tyttöä synkein, tutkivin silmin; -- tee niin,
että voit vastata siitä Jumalan ja omantuntosi edessä!

Ester katsoi häntä suoraan silmiin; hänen kasvonsa tulivat heleän
punaisiksi. Hän oikaisihe niin arvokkaasti kuin olisi hän ollut
kreivitär itse ja muistutti siinä isäänsä tämän uljaimmillaan ollessa.
-- Teidän armonne, -- sanoi hän, -- minä annan teille anteeksi, että
sydämessänne olette lisännyt erehdysteni painoa yhdellä, johon en
koskaan ole tehnyt itseäni syypääksi. Jos suostun tämän miehen
tarjoukseen, niin teen sen häpeämättä Jumalan ja omantuntoni edessä.
Mitä olen rikkonut, sen tietää Hän, ja minulla ei ole enää mitään
lisättävää, koska en ole sen parempi enkä pahempi kuin luulen olevani.
Minä olen, niinkuin hänkin, halpaa, porvarillista syntyperää:
senpätähden sopinemmekin toisillemme. Mutta ei syntynne eikä arvonne,
teidän armonne, eikä myöskään hyvät tekonne, joita en ikinä unohda,
oikeuta teitä häpäisemään minua enemmästä kuin olen ansainnut. Ette
kenties usko, että meillä tavallisillakin ihmisillä on sydän, joka
tuntee, kun sitä poljetaan ja loukataan; mutta te erehdytte, teidän
armonne; meidän ylpeytemme voi olla yhtä suuri kuin teidänkin!

Porvariskuninkaan tytär siinä nyt puhui. Mutta ennenkuin kreivitär
ennätti vastata, kuului yht'äkkiä kulkusten helinää ulkoa pihalta.



34. VIERAS FALKBYSSÄ.


Tunnettu on totuus, että juuri jaloimpiin ihmisluonteisiin, jotka
muuten katsovat elämää korkeammalta kannalta, aikakauden ennakkoluulot
usein pystyvät helpommin kuin muihin. Tämän kertomuksen ajalta oli
vielä puoli vuosisataa tuohon merkilliseen vuoteen 1789. Kummako siis,
jos vielä vuonna 1739, jolloin ylimystö hallitsi Ruotsia vapauden
nimessä, ylhäinen nainen, sellainen kuin kreivitär Bertelsköld, luuli
tekevänsä hyvän työn, kun toimitti panetellun ja herjatun porvaristytön
sopiviin naimisiin. Tämä onnellinen sattumus oli hänen mielestään niin
taivaan sallima, ettei hän luultavasti huomannut, kuinka läheisessä
yhteydessä hänen omat äidilliset puuhansa pojan hyväksi olivat tämän
aiotun avioliiton kanssa. Ne kovat kokemukset, joita kreivitär oli
saanut kärsiä, olivat vaikuttaneet hänen vilkkaaseen, voimakkaaseen
sieluunsa, jonka ulkokuori niistä oli kovettunut, ja senpätähden hän
nyt sekä hämmästyi että vihastui kuullessaan Ester Larssonin puhuvan
isänsä tavoin ja ylpeydellä, jota kreivitär ei ollut odottanut nuorelta
naiselta, joka hänen mielestään oli vain kamarineitsyen ja ottotyttären
välinen olento.

Kun kulkusten kilinä kuului pihalta, lähetti hän sentähden Bergflyktin
katsomaan, kuka oli uskaltanut lähteä liikkeelle tässä hirveässä
pyryilmassa. Sitten hän kääntyi Esterin puoleen, joka vielä seisoi
hänen edessään punaisena ja jäykkänä, nuo rohkeat sanat vielä
huulillaan, ja puhutteli häntä emännän komentavalla äänellä. -- Mitä
tämä merkitsee? -- kysyi hän. -- Olenko sinua kasvattaessani niin
huonosti onnistunut, että unohdat, ketä puhuttelet?

Mutta Ester oli nyt taas hurjalla tuulellaan ja vastasi, silmiään
maahan luomatta: -- Minä en ole sitä unohtanut. Teidän armonne itse on
unohtanut, että matokin kiemurtelee, kun sitä poljetaan. Minä olen
kaiken ikäni teille kiitollinen suojeluksestanne, mutta se ei oikeutta
teidän armoanne loukkaamaan minua sopimattomilla epäluuloilla. Teidän
armonne pelkää, että minulla on joitakin oikeuksia kreivi Kaarleen.
Mutta minä pyydän saada muistuttaa teidän armoanne siitä, minkä jo
näytte unhottaneen, että ennenkuin alentuisin niin halvaksi, että
tahtoisin tunkeutua teidän korkeaan sukuunne, ennen tahtoisin yksinäni
kuolla kinokseen maantien viereen.

Hänen vielä puhuessaan astui puutarhurin saattamana sisään pitkä,
harmaapäinen ukko, turkki päällä ja kokonaan lumessa, jota hän ei edes
huolinut pois pudistaa, jäi muutamiksi silmänräpäyksiksi oven pieleen
seisomaan ja vastasi Esterin viimeisiin sanoihin syvällä huokauksella,
puoliääneen virkkaen: -- Minä kiitän sinua, Jaakopin Jumala, että olen
jälleen löytänyt viimeksi syntyneen lapseni Egyptinmaasta ja että hän
vielä on mahdollinen lapsekseni kutsuttaa!

Ester säpsähti ja kääntyi päin. -- Isäni, -- huudahti hän ja peitti
kasvonsa käsiinsä.

Kreivitär, joka ei milloinkaan ollut nähnyt porvariskuningasta, ymmärsi
heti, kuka hänen edessään seisoi. Mutta hän malttoi mielensä ja meni
arvokkaasti häntä vastaan.

-- Minä arvaan, -- sanoi hän, -- että se on valtiopäivämies Larsson,
joka kunnioittaa minua luokseni tulemalla. Minä pyydän teitä olemaan
tervetullut talooni, ja katson itseni onnelliseksi voidessani jättää
teille kadonneen lapsenne takaisin. -- Ester, syleile isääsi, ja
rukoile häntä antamaan sinulle anteeksi kaiken sen surun, minkä olet
koonnut hänen harmaan päänsä päälle!

Ester seisoi liikkumatonna eikä rohjennut luoda silmiään ylös
lattiasta. Kenties muistui hänelle juuri silloin mieleen, kuinka hänen
orpanansa Maria Larsson kerran oli vastaanotettu samanlaisessa
tilaisuudessa. Mutta lieneekö nyt ollut niin, että vuodet, murhe tai ne
sanat, jotka hän vast'ikään oli kuullut tyttärensä lausuvan, olivat
murtaneet isän raudankovan mielen. -- Vanhus levitti sylinsä ja sanoi
vapisevalla äänellä: -- Ester! Lapseni! Minun armas lapseni!

Ja Ester lensi hänen syliinsä. Hänellä ei ollut sanoja millä rukoilla,
hänellä oli vain kyyneliä niin lapsellisia, niin rajusti vuotavia
kyyneliä sydämen sisimmästä pohjasta, että ne tukahduttivat häneltä
äänen, ja näin kaunopuheisesti rukoillen lepäsi hän nyt nyyhkien isänsä
rinnoilla.

Oli niinkuin he kaikki olisivat yht'äkkiä lumouksesta selvinneet. Vanha
Larsson unohti tuossa tuokiossa kaiken sen katkeruutensa, kaikki ne
uhkaavat varoitukset, joita hän oli mielessään hautonut tuolla pitkällä
vaivalloisella matkallaan lumessa ja tuiskussa. Esteriltä katosi
menneisyys niinkuin paha unennäkö siihen onnelliseen tunteeseen, että
hän oli saanut takaisin isänsä rakkauden, ja kreivittären ylpeä
vihastus suli pois kuin kinos kevätauringon paisteessa, kun hän näki
tämän näin nopean sovinnon hairahtuneen lapsen ja kovan, syvästi
loukatun isän välillä. Ja rouva ymmärsi sen niin hyvin: olihan hänkin
äiti.

Ainoastaan puutarhuri Bergflykt, joka aina oli tottunut syvimmällä
kunnioituksella astumaan ankaran emäntänsä huoneeseen, ei voinut kyllin
kummastella tuon vieraan miehen epäkohteliaisuutta, joka oli lumisine
turkkineen tunkeutunut tähän pyhättöön. Vilpittömällä hämmästyksellä
katseli hän kohtausta isän ja tyttären välillä; ja hänen mielestään oli
siinä merkillisintä se, että lumi alkoi sulaa ja valua turkilta alas
Esterin tukalle ja olkapäille. Käyttäen hyväkseen ensi näkemisen
jälkeen syntynyttä äänettömyyttä avasi tuo kunnon mies suunsa ja pyysi
neitsyt Larssonia olemaan varuillansa, muuten hän varmaan kastuisi
läpimäräksi.

Tämä hyväntahtoinen muistutus vaikutti muiden kuohuviin tunteisiin kuin
terveellinen, kylmä vesisuihku. Ester irroittautui herttaisesti
hymyillen isänsä sylistä, avasi hänen vyönsä ja auttoi märkää turkkia
hänen päältään. Kreivitär käski valmistaa lämpimän aterian ja pyysi
vierastaan istumaan tuohon komeaan nojatuoliin, jota kunniaa ei
jokaiselle vieraalle suotu. Eikä Larssonkaan kursaillut; hänen tapansa
ei juuri ollut häikäillä ylhäisten edessä. Sen voi kuitenkin huomata,
että hän niin paljon kuin hänen töykeä luonteensa salli, koki osoittaa
kohteliaisuutta emäntää kohtaan. Kenties hän varoi synnyttämästä uusia
myrskyjä, jotka voisivat häiritä hänen kalliisti ostettua isän-iloansa.

Samaa peläten koki Esterkin osoittaa mitä hellintä huomaavaisuutta
kumpaakin vanhusta kohtaan. Milloin koki hän kreivittären silmistä
lukea hänen pienimmänkin toivomuksensa ja rientää sitä täyttämään,
samalla kuin hänen rukoilevat silmänsä anoivat anteeksi hänen äskeistä
hillitöntä kiivauttaan. Milloin palasi hän isänsä luo häntä
hyväilemään, näyttäen tahtovan siten torjua pois kaiken siltä taholta
uhkaavan vaaran. Ja kun hän pöytää kattaessaan salaa tarkasteli
isäänsä, täyttyivät hänen silmänsä taas kyynelillä. Isä oli paljon
vanhentunut sitten viime näkemän. Jäykkä niska oli taipunut, korkea
otsa oli syvillä rypyillä, ja hänestä näytti niinkuin terävän silmän
käskevä ilme olisi laimentunut. Mutta hän koki uskotella itselleen,
että se oli vain matkan vaivoista johtunutta väsymystä. Isän oli
nimittäin täytynyt jalkaisin kahlata viimeiset penikulmat kinoksissa,
kun hevoset upposivat niin syvälle lumeen, että tuskin voivat tyhjää
rekeä vetää.

Kreivitär, joka puolestaan koetti tehdä kaiken voitavansa välttääkseen
myrskyä puhkeamasta, ennenkuin kaikki oli valmistettu, johti puheen
matkasta ja pyryilmasta Falkbyn maanviljelykseen, ja hän osasi
huomaamatta asettaa puutarhurin ansiot mitä edullisimpaan valoon. Hän
kertoi muun muassa, että Bergflykt vartavasten oli tuottanut kapallisen
perunoita Saksasta ja että hän erinomaisesti oli osannut saada täällä
viihtymään tuon uuden, Ruotsissa vielä hyvin harvinaisen, Suomessa
miltei tuntemattoman kasvin, josta luultavasti tulisi vielä koitumaan
paljon hyötyä. Bergflykt, joka oli saanut merkin jäädä huoneeseen ja
tähän asti oli pysynyt nöyränä oven pielessä, sai nyt käskyn selittää
kokeitaan valtiopäivämiehelle. Hän esittikin asian selvään ja tarkasti
niinkuin ainakin, kun sai puhua omaan alaansa kuuluvista asioista.
Kreivittären salaiseksi iloksi näytti Larsson tarkasti kuuntelevan.
Kekseliäässä päässään hän mietti jo keinoja, miten tätä uutta kasvia
olisi Isokyrössä ruvettava viljelemään; sentähden hän tahtoi päästä
selville viljelystavasta. Silloin tarjosi kreivitär hänelle puolen
kappaa siemeneksi, ja toimitti niin, että hän illallispöydässä itse sai
koetella tämän amerikkalaisen juurikasvin oivallisia ominaisuuksia.

Tähän asti kävi kaikki hyvin, ja nuo kolme henkilöä, joita asia
lähimmin koski, näyttivät sanaakaan sanomatta sopineen siitä, etteivät
he sinä iltana tuota arkaa kohtaa koskettaisi, kun kovaksi onneksi
Bergflykt, joka oli aivan hurmautunut ja hyvillään siitä harvinaisesta
kunniasta, että sai istua kreivittären omassa pöydässä, alkoi
viattomuudessaan puhua niistä omenapuista, joita pakkanen viime talvena
oli turmellut, ja kuinka hän oli peittänyt niiden juuret oljilla "juuri
samana päivänä, kun nuori kreivi tuli tänne neitsyt Esterin kanssa."

Jos Falkby olisi halennut, ei hämmästys siitä olisi ollut suurempi kuin
minkä tämä viaton muistutus synnytti kahdessa läsnäolijassa. Kreivitär
loi palvelijaansa yhden noita säihkyviä silmäyksiä, jotka tukkivat suun
rohkeammiltakin miehiltä kuin puutarhuri oli, ja tämä kunnon mies kävi
heti paikalla äänettömäksi tietämättä itsekään minkätähden. Ester
punastui korvanlehtiään myöten ja tuijotti edessään olevan
englantilaisen lautasen kuvioita niin tarkkaan kuin olisi tahtonut
niiden läpi katsoa. Vain salavihkaa uskalsi kreivitär katsahtaa
harmaantuneeseen vieraaseensa.

Mutta Larsson ei ollut tänä iltana enää sama kuin ennen. Hänen otsansa
vetäytyi vain yhden ainoan kerran noihin hyvin tunnettuihin tuimiin
ryppyihin; sitten kääntyi hän puutarhuriin päin ja sanoi levollisesti:

-- Kun teillä on nuoria puita, tulee teidän hoitaa niitä paremmin. Jos
ne turmeltuvat, on vika useimmiten sen, joka niitä on kasvattanut.
Saattaa käydä niinkin, että Jumala suo kevättä ja päivänpaistetta, niin
että ne taas virkistyvät ja kantavat siunattuja hedelmiä.

-- Niin, -- sanoi kreivitär liikutettuna, -- minä tunnen semmoisen
nuoren puun. Rajuilma oli taittanut yhden oksan, ja pakkanen oli
kellastanut sen lehtiä; mutta juuri ja sydän olivat, jumalankiitos,
terveet. Te olette oikeassa: se puu tarvitsee hoitoa ja lämmintä
päivänpaistetta, ja jos Jumala tahtoo, kasvaa se vielä runsaita
hedelmiä.

Noustiin pöydästä. Larsson suuteli tytärtään otsalle, kiitti emäntää ja
virkkoi, huoneeseensa mennessään:

-- Huomenna kiitän tyttäreni puolesta.



35. VUOSISATAIN PERINTÖ.


Seuraavana aamuna oli tuisku muuttunut suojaksi. Kello 8 aikana astui
Larsson jäykkänä ja komeana Falkbyn saliin, jossa kreivitär otti hänet
vastaan vankan aamiaispöydän ääressä. Ester oli varhemmin aamulla
puhellut kauan isänsä kanssa kahdenkesken.

Kreivitär ja Larsson tervehtivät toisiaan jonkinlaisella
juhlallisuudella, virkkoivat jotakin yön levosta ja ilmasta ja istuivat
sitten pöytään. Vanhukselle maistui ruoka hyvin, mutta Esterin lautanen
pysyi koskematonna, ja hänen silmänsä olivat itkettyneet.

Aterian loputtua nousi Larsson ylös, kumarsi kohteliaasti emännälle ja
kiitti omasta ja tyttärensä puolesta. Heidän oli nyt lähdettävä,
hevoset oli jo tilattu.

Tämä kaikki tuntui kreivittärestä vähän kylmältä. Hän ei huolinut
ruveta turhia puhumaan, mutta hänen sydämensä lämpeni, kun hän ajatteli
Esterin tulevaa kohtaloa. Nyt vasta, kun heidän oli iäksi toisistaan
erottava, huomasi hän tämän kovanonnen lapsen käyneen hänelle
rakkaammaksi kuin hän itse oli luullutkaan. Heidän välillään oli
jotakin hengenheimolaisuutta, joka nyt vasta hänelle selveni: sama
hehkuva sielu, sama tarmokas tahto, sama jyrkkä, uljas, itsenäinen
luonne. Erotus oli vain eri iän, erilaisen kasvatuksen, erilaisen
yhteiskunnallisen aseman; pohja oli sama, sillä se perustui
elämänkohtaloihin.

Kreivitär mietti mielessään, pitäisikö hänen olla vaiti vaiko puhua.
Mutta kun jäähyväiset oli heitettävä, ja Ester kallistui hänen
rintaansa vasten, silloin tuntui hänestä niinkuin hänen eiliset sanansa
olisivat toteutuneet ja niinkuin hän olisi äiti, joka lähettää lapsensa
tuntemattomia kohtaloita kohti kylmään talvipakkaseen. Hän päätti puhua
ja pyysi kahdenkeskistä keskustelua vieraansa kanssa.

Larsson seurasi häntä sivuhuoneeseen. Kreivitär sanoi nyt sillä
varovaisuudella, mitä hän katsoi olevan syytä noudattaa, että hän oli
velvollinen tekemään tiliä hänen tyttärensä olosta Falkbyssä. Hän oli
vastaanottanut Esterin hairahtaneena lapsena, jonka ajattelematonta
karkuretkeä puolusti se häväistys, jota hän oli kärsinyt ja ne
herjaukset, joita hän Tukholmaan tultuaan pelkäsi. Ester oli tuo nuori
puu, jota kenties ei ollut tarpeeksi varovasti hoidettu ja jota
pakkanen oli purrut, mutta joka hellästi hoidettaessa taas oli
kukoistava ja kantava hyviä hedelmiä. Hänen isänsä olkoon huoletta;
kreivitär jätti hänelle hänen tyttärensä kovan koettelemuksen
parantamana ja puhdistamana. Kreivitär toivoi siis, että tyttären
kaikki hairahdukset oli unohdettu ja täydellisesti anteeksiannettu.

Larsson vastasi yksikantaan olevansa kiitollinen kreivittären
suojeluksesta eikä tahtovansa enää muistella tyttärensä hairahdusta,
kun hän vain tästälähin osoittaisi hänelle ehdotonta kuuliaisuutta,
mikä olisi hänen lapsenvelvollisuutensa.

-- No hyvä, -- jatkoi kreivitär, innostuen siitä ajatuksesta, että hän
vielä voisi tehdä jotakin Esterin onneksi -- jos teillä nyt olisi
todistus siitä, ettei tyttärenne maine ole vahingoittunut -- jos
esimerkiksi joku rehellinen mies, joka on hänen arvoisensa, pyytäisi
teiltä tytärtänne vaimoksensa -- mitä siihen vastaisitte?

Larsson oli vähän aikaa vaiti; epäluulo täytti hänen ylpeän rintansa,
ja hän kysyi otsa rypyssä, mitä hänen armonsa tarkoitti.

-- Sitä vain, -- vastasi kreivitär pelkäämättä, -- että minun talossani
on eräs nuori, kelpo mies, joka tuntisi itsensä onnelliseksi, jos te
antaisitte Esterin hänelle vaimoksi. Puuttuu vain teidän
suostumuksenne, ja Esteristä on tuleva arvossa pidetty, kunnioitettu,
onnellinen puoliso.

Larsson sai näistä sanoista vahvistusta epäluulolleen. Hän nousi ylös,
hänen katsantonsa synkistyi peloittavasti.

-- Minun suostumukseni! -- huudahti hän. -- Jo riittää; nyt ymmärrän
kaikki. Nyt tiedän, minkätähden lähetitte poikanne Suomeen, minkätähden
hän hiipi sukulaiseni perheeseen Tukholmassa, minkätähden Ester oli
häväistävä ja houkuteltava karkaamaan, ja minkätähden hänelle oli
hankittava turvapaikka teidän luotanne. Tahdotteko, että sanon
minkätähden? Sentähden, että poikanne oli köyhä ja tarvitsi rahojani!
Niin, teidän armonne, niin se oli! Minun rahani painoivat sittenkin
enemmän kuin koko teidän aatelisylpeytenne, ettekä te hävennyt
alentumasta niin syvälle, että kutsuitte porvarin tyttöä tyttäreksenne,
jotta poikanne saisi syödä ja mässätä ja kiilloittaa lahonneen
vaakunakilpensä halvan kauppiaan vaivalloisesti ansaitsemalla kullalla.
Semmoisia te olette, te korkeasukuiset herrat ja rouvat, jotka tätä
nykyä vallitsette Ruotsin valtakunnassa. Te ylenkatsotte meitä, ja me
kelpaamme tuskin harjaamaan teidän kenkiänne ja kantamaan teidän
hameittenne laahuksia; mutta annapas olla, että te tarvitsette meidän
kultaamme, kyllä te silloin olette niin armollisia, että pidätte sen
hyvänänne ja viette lapsemmekin kaupantekijäisiksi. Minun
suostumukseni! Mihinkä sitä tarvittaisiin? En enää ole rikas; olen
köyhä, teidän armonne, köyhempi kuin te itse. Peruuttakaa siis sananne.
Mitäpä te enää tyttärestäni huolitte, kun ei häntä enää voi kullalla
punnita.

-- Te ymmärrätte väärin tarkoitukseni, -- vastasi kreivitär
hämmästyneenä ja suuttuneena hänkin siitä, että hänen vilpitöntä
ehdotustansa noin odottamattomalla tavalla tulkittiin.

Mutta Larsson jatkoi vain häntä kuulematta:

-- Tahdon sanoa teille jotakin, mitä ette kenties tiedä, tai minkä jo
olette unohtanut. Minunkin sukuni on vanha; sen juuret ulottuvat yhtä
kauas menneisyyteen kuin Bertelsköldinkin suvun. Ja meidän sukujemme
välillä on ollut olemassa vihollisuus aina alusta alkaen sentähden,
että toinen on pitänyt sortajain ja toinen sorrettujen puolta.
Muistanpa vielä sen ajan, jolloin teidän miehenne isä kerjäten rukoili
isääni hänelle armosta myymään muutamia tynnyrejä jyviä, kun koko hänen
väkensä oli nälkään kuolemaisillaan. Muistan vielä senkin päivän,
jolloin kuusi Larssonia, kaikki nuoria uljaita miehiä, asettautui
teidän miehenne komentoon eikä yksikään heistä palannut, sillä se
kunnia maksoi heille heidän sydänverensä. Muistan vielä teidän
lankonne, tuon katalan juonittelijan, joka nyt on noussut valtakuntaa
hallitsemaan; hän se on, joka on turmellut rauhan ja sovinnon maassa,
joka kahdesti on häväissyt sukuni tyttäriä ja kohta on tekevä
minustakin kerjäläisen. Ja te pyydätte minun suostumustani poikanne ja
tyttäreni väliseen avioliittoon!

Vaikka kreivittären arinta kohtaa oli loukattu, oli hän jo ehtinyt
rauhoittua.

-- Valtiopäivämies Larsson, -- sanoi hän ylhäisesti ja arvokkaasti, --
olkaa vakuutettu siitä, että minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin
minun poikani ja teidän tyttärenne yhtymisestä. Siitä ei koskaan
olekaan ollut kysymystä. Tarkoitukseni oli pyytää Esteriä puutarhurini
vaimoksi; katson tämän avioliiton molemmille sopivaksi. Ja kun nyt
tiedätte tarkoitukseni, niin luulen teidän huomaavan omat arvelunne
ainakin liian aikaisiksi.

Larsson jatkoi: -- Teidän armollanne on oikeus selittää tarkoituksenne;
minä olen kenties liian paljon vanhoja asioita muistellut. Mutta koska
minä nyt, niinkuin sanoin, olen köyhä, niin en voi ottaa pitääkseni
huolta edes puutarhurinne toimeentulosta, ja sentähden lienee parasta,
että lopetamme tämän keskustelumme tähän. Mutta -- vielä yksi sana!
Koska kuulen, että olemme samaa mieltä lastemme suhteen, mutta kun
mahdollisesti voi tapahtua, että heillä olisi oma päänsä heilläkin --
niin, ken tietää, kreivitkin voivat joskus ruveta hulluttelemaan --
niin luvatkaamme tässä kaikkinäkevän Jumalan edessä, te minulle
ja minä teille, ettemme ikipäivinä sanalla tai teolla suostu
lastemme yhtymiseen! Älköön kumpikaan meistä horjuko määrätystä
tarkoitusperästä. Pysykööt sukumme iäti kahdessa en leirissä, käsi
kättä ja sydän sydäntä vastaan, niin ettei mitään pelkurimaista
sovintoa meidän välillämme tule syntymään, ennenkuin ajat ovat
täytetyt, ja jälkimaailman tuomio on julistettu siitä asiasta, josta
molemmat taistelemme.

Ylevämielinen kreivitär Bertelsköld käsitti täydellisesti sen ajatuksen
suuruuden, joka oli kätkettynä vanhan porvariskuninkaan perinnölliseen
vihaan. Ollen synnyltään ja luonteeltaan ylimys, oli hän yhtä lujasti
vakuutettu aatelisvallan olemassaolon oikeudesta kuin Larsson oli
kansanvallan, ja hänen yksityiset toivomuksensa olivat sopusoinnussa
sen kanssa, minkä hän katsoi isänmaallensa hyödylliseksi. Hän oli
sentähden aikeissa ehdottomasti antaa häneltä vaaditun lupauksen, kun
eräs heille molemmille aivan odottamaton tapaus keskeytti hänet.

Salin aukinaisen oven kautta näki hän oman poikansa, jonka hän luuli
olevan kaukana Norjassa, seisovan Ester Larssonin vieressä, jota hän
piteli kädestä, näyttäen kuulumattomin sanoin kehoittavan häntä
rohkeuteen ja toivoon.

-- Sinäkö täällä! -- huudahti kreivitär, unohtaen kaiken muun ja
luullen näkyjä näkevänsä.

-- Niin, äitiseni, täällä olen ja parhaaseen aikaan tulin, mistä kiitän
teidän kertomustanne eräästä kilpailijasta! -- huudahti Kaarle Viktor
Bertelsköld iloisesti astuen huoneeseen. -- Vasta silloin, kun Norjan
tunturit kohottivat korkeat muurinsa meidän välillemme, ja minä seisoin
siellä isäni tuntemattomalla, lumisella haudalla -- vasta silloin
selveni minulle, ettei elämä ole minulle minkään arvoinen ilman Esterin
rakkautta. Valtiopäivämies Larsson! Minä anon nöyrästi ja kunnioittaen
tytärtänne omakseni. Äitiseni! Minä pyydän, että sanotte Ester
Larssonia tyttäreksenne!

Larsson ja kreivitär katsahtivat toisiinsa. Siinä kohosivat nyt korkeat
muurit, paljon korkeammat kuin Norjan tunturit molempia nuoria
erottamaan -- vuosisatain vihan ja perittyjen ennakkoluulojen
kaksinkertaiset vaskiset muurit. Kreivitär ei virkkanut mitään; hän
tiesi, millainen vastaus oli odotettavissa toiselta puolen, eikä se
jäänytkään tulematta.

Jäykkä, ankara, harmaapäinen ukko astui esiin, tarttui tytärtään
kovasti käteen ja tempasi hänet mukaansa.

-- Tule! -- sanoi hän. -- Kiitän kreiviä tarjouksestanne;
tarkoituksenne ei liene paha. Mutta tuli ja vesi eivät sovi yhteen.
Larsson ja Bertelsköld eivät saata ikänä olla toistensa omat. Herra
kreivi tietää nyt vastaukseni: en tarvinne sanoa, että se on
peruuttamaton. Hyvästi, rouva kreivitär. Tule, Ester; hevoset ovat
valjaissa.

Ester totteli. Hän ei itkenyt. Hän ei rukoillut. Hän tiesi kyllä, että
vuosisatain perintö oli heidät erottanut. Mutta hänen silmissään hehkui
himmeä tuli, ja hän kuiskasi hämmästyneelle nuorukaiselle, joka turhaan
koki häntä pidättää: -- Älä seuraa minua! Isäni on oikeassa. Me emme
voi olla toistemme omat. Mutta rakastaa toisiamme, Kaarle, -- sitä
voimme vaikka meret ja tunturit erottaisivat meidät kaikeksi
elinajaksemme toisistamme.

Ja hän kiskaisihe irti isästään, kietoi kätensä nuorukaisen kaulaan ja
suuteli häntä. -- Jää hyvästi! -- sanoi hän.

-- Ja nyt, isäni, nyt olen teidän. Tehkää minulle, mitä tahdotte.

Kohta sen jälkeen kiiti reki pois Falkbyn kartanolta, ja kreivitär
Bertelsköld seisoi siinä yksin kotiin palanneen poikansa kanssa.



36. KUNINKAAN SORMUS.


Vielä kerran me astumme presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin
työhuoneeseen. Vierashuone on täynnä ulkomaisia valtiomiehiä,
hovimiehiä, sotaherroja ja ylhäisiä virkamiehiä, jotka odottavat
puheille pääsyä vuorolleen. Kaikki kääntyvät nousevaa aurinkoa kohti.
Kaikki he kilpailevat kerjätäkseen armon silmäyksiä siltä mieheltä,
joka nyt on ottava valtakunnan ohjat käsiinsä ja voittaneiden hattujen
kantamana johtava Ruotsin kohtalot uusille poluille säätyjen ja
vapauden nimessä.

Ollaan nyt keskellä Ruotsin niin sanottua vapauden aikakautta.

Tuolla huoneessaan istuu tuo kohta kaikkivaltias mies, Ruotsin
todellinen kuningas, vaikka toinen sitä nimeä kantaa. Hän on ehkä
vanhentunut ja kuihtunut kaikkien niiden juonien painosta, joiden
avulla hän on valtaan päässyt; mutta sitä ei kukaan huomaa.
Kirjo-ompeleinen samettitakki peittää taitavasti hänen laihtuneen
vartalonsa; erinomaisen hyvin käherretty tekotukka kätkee hänen harmaat
hiuksensa; hienosti sivelty, melkein huomaamaton ihonväri luopi
nuoruuden ja terveyden värityksen ryppyiselle otsalle ja näivettyneille
poskille. Ainoastaan viheriä, silmien suojaksi pantu verhostin
heikentää hiukan tuon ennen niin tuiman katseen voimaa, joka tunkee
kaikkien läpi, mutta jonka läpi ainoastaan hyvin harvat voivat tunkea.
Mutta se ei mitään merkitse; se on vain satunnaista heikkoutta, joka on
syntynyt ankarasta yötyöstä. Kreivi istuu suorana ja reippaana kuin
nuorukainen norsunluulla ja simpukan kuorilla koristetussa
nojatuolissaan, lämmitellen itseään tulevan valtansa paisteessa. Hän on
nyt päässyt koko elämänsä tarkoitusten perille. Sanomattomia vaivoja,
monivuotisia ponnistuksia hän on saanut kokea näin pitkälle
päästäkseen! Mutta nyt on voitto voitettuna, nyt hän on astuva sille
sijalle, josta hän on sysännyt pois suuren mestarinsa kreivi Hornin.
Mitäpä hän, jälkeläinen, huolii siitä, että tämä valtaistuin on
perustettu kansansuosion ja puolueiden lainehtivalle aallokolle! Onhan
hän oppinut hallitsemaan noita epävakaisia elementtejä; nyt hän on
paremmin kuin koskaan ennen ymmärtävä niitä hillitä.

Hänen sihteerinsä ei ollut vielä lopettanut huomispäivän monien ja
tärkeiden asiain esitystä, kun kamaripalvelija ilmoitti nuo
vastaleivotut valtakunnanneuvokset toisensa perästä: kreivi Possen,
parooni Löwenin, hovioikeudenneuvos Ehrenpreussin ja valtiosihteeri
Cederströmin sekä lähettiläs kreivi de Lynarin.

-- Pyydä heidän ylhäisyyksiään tekemään hyvin ja astumaan pieneen
salonkiin, -- oli vastaus.

-- Kamariherra, _monsieur_ de Broman...

-- Sano, että odottakoon vierashuoneessa.

-- Viskaali Spolin...

-- Aja se hävytön lurjus ulos ovesta.

Sihteeri jatkoi: -- Nöyrä kirjelmä kruunun käskynhaltijalta Isokyröstä,
Suomesta: Perttilän taloa koskeva perintöriita, toistaiseksi lykätty
vastaajan poissaolon tähden laillisen esteen vuoksi, koska hän on
valtiopäivämies.

-- Tila on siitä huolimatta menetetty. Jatkakaa.

-- Armonhakemus koskeva tappoa ja verivammaa kaksintaistelussa: hänen
majesteettinsa on sattuneesta syystä nähnyt hyväksi armossa lieventää
sotaoikeuden tuomion, koskeva luutnanttia, vapaasukuista kreivi Kaarle
Viktor...

-- Vaiti. Jo tiedän: vuoden virkaero ja puolen vuoden maanpako.
Jotakinhan täytyy tehdä kelvottomien veljenpoikiensakin hyväksi. Entä
sitten!

-- Kansliakollegioon asetetaan virkamiehet teidän ylhäisyytenne
ehdotuksen mukaan. Hovikansleri, parooni von Kochen, kanslianeuvokset
Nerés ja Bahr pyytävät virkaeroa...

-- Lisätkää kreivi Bonde ynnä muut. Jatkakaa.

-- Kreivi Tessin anoo Parisin lähettilään tointa.

-- Vai niin? Vai anoo? No niin, kun ilveily on loppuun suoritettu
Tukholmassa on aika aloittaa huvinäytelmää Parisissa. Hän saa viran.
Entä sitten?

-- Hänen majesteettinsa ehdottaa _monsieur_ de Bromanin välityksellä
koroitettua eläkettä valtakunnanneuvos, kreivi Taubelle...

-- Hylätään. Hänen majesteettinsa ei ole aina nähnyt hyväksi mukautua
valtakunnan tarpeiden ja isänmaan ystäväin mielen mukaan. Ja koska
hänen majesteettinsa kuningatar lienee toista mieltä, niin olisi
koroitus loukkaus häntä kohtaan.

-- Hänen majesteettinsa kuningatar tekee kamarijunkkarinsa, parooni
Höökin välityksellä ehdotuksen saksalaisista kamarirouvista.
Tarpeettomina sopisi heidän virkansa lakkauttaa ja siirtää palkkarahat
muiden hovinaisten palkkain lisäämiseksi.

-- Hänen majesteettinsa kuningatar osoittaa kiitettävää
säästäväisyyttä. Mutta koska hänen majesteettinsa kuningas lienee
toista mieltä, niin kirjoittakaa, että saksalaisten hovinaisten palkat
koroitetaan. Onko mitään muuta?

-- Ei muuta kuin että sotamiehen leski Flinta anoo uutta avustusta. Hän
sanoo teidän ylhäisyytenne siihen valalla sitoutuneen silloin, kun
hänen mies vainajansa oli kuljettanut teidän ylhäisyyttänne
vahingoittumatonna edestakaisin Kaarle-kuningas vainajan luo
Stralsundin piirityksessä.

-- Flinta! Falkbyssä asuva, eikö niin?

-- Falkbyn kartanossa.

-- Hylätään. Nyt voitte lopettaa.

-- Saan siis vastata, ettei teidän ylhäisyytenne sitä valaa muista...

-- Te ette vastaa mitään. Onko minulla aikaa puuttua akkain kujeisiin
ja valoihin, joita en koskaan ole vannonut. Jo riittää. Saatte mennä.

Sihteeri meni syvään kumartaen.

Kreivi jäi vähäksi aikaa yksin. Hän oli oikeassa: kuka voi tällä
hetkellä vaatia häntä ajattelemaan köyhiä leskiä ja kauan sitten
unohdettuja valoja? Hän oikein riemuitsi nähdessään Ruotsin kuninkaan
ja kuningattaren muiden armonanojain joukossa rukoilevan häneltä ja
rukoilevan turhaan toimenpiteitä, jotka olivat mitä läheisimmässä
yhteydessä heidän yksityisten mielihalujensa kanssa. Kuinka nauttikaan
hän nyt nähdessään tämän kuninkaallisen parikunnan, joka kerran oli
niin syvästi häväissyt ja nöyryyttänyt häntä,[20] nyt vuorostaan
häväistynä ja nöyryytettynä kumartuvan hänen vaikutusvaltansa edessä!
Eikä ainoastaan heidän, vaan kaikkien hänen vihamiestensä, ylhäisten ja
alhaisten, tuli nyt saada tuntea hänen kätensä painoa, kun hän heidän
hartioiltaan nyt valtaansa kiipesi. Hatutkin, jotka luulivat hänestä
saavansa hankkeittensa toimeenpanijan, tulisivat huomaamaan
erehdyksensä; hän oli heitä hillitsevä myssyjen avulla, samoin kuin
myssyjä heidän avullaan; hän oli totuttuun tapaansa perustava
kumoamattoman valtansa juuri sille eripuraisuudelle, joka jakoi
valtakunnan kahtia. Ja kaiken tämän ohessa oli hän nyt, nyt vasta,
toteuttava sen aatteen, jonka hän oli perintönä vastaanottanut, mutta
toteuttava sen paljon perinpohjaisemmin kuin hänen isänsä oli rohjennut
uneksiakaan: hän tahtoi kohottaa aateliston sekä kuninkaan että kansan
yläpuolelle, ja kun se olisi onnistunut, silloin hän muodostaisi
Ruotsin tasavallaksi Puolan mallin mukaan, niin että siinä olisi vain
kaikkivaltiaita herroja ja maaorjiksi tehtyjä talonpoikia; pysyttäen
kuitenkin kaiken tämän onnen perustajan sinä mahtimiehenä, jonka edessä
kaikki muut mahtavat nöyrästi maahan kumartaisivat.

Näiden kopeiden, itsekkäiden, korkealle tähtäävien ajatusten
valtaamana, jotka saattoivat hänet unohtamaan koko tuon tuolla ulkona
odottavan joukon, ojensi kreivi koneentapaisesti nyrkkiin puristamansa
käden, ikäänkuin olisi tahtonut sillä kouristaen yhdellä kertaa
musertaa murskaksi koko Ruotsin. Samalla hän tunsi sormessaan sen
sormuksen, jonka hän niin omituisella tavalla oli saanut takaisin ja
josta hän ei sitten koskaan enää ollut luopunut.

Se oli kuninkaan sormus.

Pirullinen ajatus välähti hänen mielessään. -- Voi teitä, katalat,
kurjat ihmisraukat! -- sanoi hän itsekseen. -- Te puhutte Jumalasta,
sallimuksesta, ja tuo mitätön vaskikappale pitää niitä pilkkanaan. Mitä
on Jumala, mitä on sallimus minun hyväkseni tehnyt? Ei mitään! Mutta
tähän sormukseen -- se on naurettavaa, mutta niin se kuitenkin on --
tähän sormukseen on ainainen onni kätkettynä. Sen hukattuani kävi
kaikki minua vastaan: työ, viisaus, kavaluus, kaikki oli turhaa. Mutta
saatuani sen takaisin onnistui minulle kaikki. Niinpä tosiaan, kaikki!
Minulle ei ole enää mikään mahdotonta. Minä voisin pyytää vaikka
kruunun päähäni, elleivät kruunut tässä maassa tätä nykyä olisi niin
polkuhinnassa... Mutta entä jos nostaisin ne taas entiseen
arvoonsa?....

Bertelsköld naurahti, miettiessään liikauttaen tuota puristavaa
rengasta.

-- Miksipä ei kruunuakin? -- mutisi hän.

Tietämättä, kuinka se oli tapahtunut, oli hänellä yht'äkkiä sormus
irrallaan kädessä, sormus, joka 18 vuoden kuluessa oli miltei kasvanut
kiinni hänen sormeensa. Kummallinen tunne, puoleksi pilkkaa puoleksi
pelkoa, valtasi hänet. Hän piti sormusta päivää vasten, nähdäkseen,
voisiko hän vielä siinä erottaa nuo salaperäiset kirjaimet R.R.R. --
Rex Regi Rebellis. -- Sano minulle, -- sanoi hän, -- sano minulle sinä:
tuleeko minun tavoitella kruunua?

Kenties vapisi hänen kätensä hänen näitä sanoja lausuessaan, sillä
sormus luiskahti sormesta ja helähti lattialle pudotessaan omituisen
oudosti; ainakin kuului kreivin korvissa siltä kuin olisi kantelen
kieli katkennut.

Kreivi Bertelsköld hypähti ylös nojatuolistaan ottamaan sormusta ylös.
Hänen silmissään musteni niin oudosti. Vaivoin löysi hän soittokellon.
Valkeata! huusi hän kamaripalvelijalle, -- sytytä kynttilät! Yöhän nyt
on!

Palvelija katseli oudoksuen herraansa, sillä kello oli 10 aamupäivällä,
ja huoneessa oli aivan valoisa.

Mutta kreivi haparoi lattialla niinkuin pilkkopimeässä ja huusi
ehtimiseen kynttilää, sillä hän oli kadottanut jotakin, sanoi hän,
mutta mitä, sitä hän ei sanonut. Hän luultavasti pelkäsi, että hänen
kallein kapineensa vielä kerran häneltä varastettaisiin.

Kamaripalvelija teki niinkuin hän oli käskenyt, ja sytytti kaksi
vahakynttilää. Turha vaiva; kreivi valitti vihaisella äänellä, että
hänet jätettiin yksin pimeään. Palvelijat juoksivat päättöminä
edestakaisin, ja tieto tapauksesta kulki jo kuiskeina puheille
pyrkijäin kesken, joiden kärsivällisyys alkoi loppua. Huhu levisi, että
kreivi Bertelsköld äkkiä oli tullut mielipuoleksi.

Haettiin hänen lääkärinsä; puheille pyrkijät tunkeutuivat uteliaina
ovelle. He tahtoivat nähdä sen miehen, jonka juuri oli ruvettava
valtakuntaa hallitsemaan ja joka nyt ei voinut itseäänkään hallita.

Lääkäri tuli ja tapasi Bertelsköldin nojatuolissa istumassa. Kylmä hiki
oli peittänyt otsan ja posket, vienyt ihomaalin pois ja paljastanut
kaikkien nähtäväksi kalpeat, kuihtuneet ja laihtuneet kasvot. Oli
erehdytty: hän ei ollut mielipuoli -- ei ainakaan vielä.

-- Tekö se olette, hyvä tohtori! -- sanoi hän hiukan vielä entiseen
mahtavaan tapaansa. -- Sanokaa minulle, mitä merkitsee tuo ilkeä
kuiskina ympärilläni, ja mitä merkitsee tämä pilkkoisen pimeä, joka
minua ympäröi?

Lääkäri tutki hänen silmiään ja vastasi vakavasti: -- Se merkitsee,
herra kreivi, että te olette sokea!

-- Mitä? Sokea? Oletteko hullu, herra! Tosin ovat silmäni olleet
heikot, mutta vähän aikaa sitten näin vielä jotenkin hyvin.

-- Ei se ole tavallista heikkoutta, herra kreivi; teillä on kaihi
silmissänne. Se on vähitellen kehittynyt, ja minä olen jo kauan sitä
pelännyt. Teidän mielenne on varmaankin äsken ollut jollakin tavalla
kuohuksissa ja se on jouduttanut taudin puhkeamista.

-- On -- on ollut, -- jatkoi kreivi hämmennyksissään ja katkonaisesti.
-- Tiedättekö, hyvä tohtori -- minä satuin kadottamaan jotakin --
vähäpätöisen kapineen -- joka ei ole kupariäyrin arvoinen -- erään
isävainajaltani saamani muiston. Semmoinen suututtaa, ja -- mutta
sanokaa: eihän kestäne kauan, ennenkuin saan näköni jälleen?
Kuuletteko, tohtori: minun täytyy saada näköni jälleen, ja saada se
pian, pian, sanon minä. Ikäänkuin minulla olisi aikaa odottaa!
Luuletteko vihamiesteni minua odottavan?

-- Herra kreivi, minä pettäisin teidät, jos uskottelisin teillä olevan
toivoa taudissa, jolle lääketiede ei mitään mahda. Kaikki viittaa
siihen, että te valitettavasti kaikeksi elinajaksenne olette menettänyt
näkönne.

-- Mitä, katala puoskari! Ja te rohkenette sanoa sen minulle; ettekö
tiedä, että panette henkenne alttiiksi! Tohtori -- teidän täytyy antaa
minulle näköni takaisin, kuuletteko sen? Tohtori hyvä -- te tiedätte,
että minä kykenen kuninkaallisesti teidät palkitsemaan. Sanokaa, mitä
haluatte? Kunniavirkojako? Arvonimiäkö? Kultaako? Kaikki on teidän,
teillä on valta valita, sillä te tiedätte, että Ruotsi odottaa minua.
Mutta silloin teidän täytyy myös antaa minulle näköni. Taivaan pyhät!
Hallita valtakuntaa ja olla sokea, sehän on naurettavaa, eikö ole? No,
mutta naurakaahan, tohtori: myöntäkää, että se olisi mielettömyyttä,
hullutusta!

-- Vielä kerran, teidän ylhäisyytenne: käskekää minua mihin hyvänsä,
mutta näköänne en voi palauttaa.

Kreivi hypähti ylös nojatuolistaan. -- Ah, -- huudahti hän, -- minut on
petetty, minut on petetty! Nuo katalat rohkenevat vastustaa minua ja
minä en voi heitä rangaista. Missä on sormukseni? Antakaa minulle
sormukseni... Ei, pois, kaikki pois! Te saattaisitte varastaa onneni.
Voi aikojani! Voi päiviäni! Halvin palvelijani voi löytää kruunun!
Pahin viholliseni voi valloittaa maailman! Ja minä olen sokea,
kykenemätön ja sokea! -- Nyt muistan, niin se oli: kuninkaan sormusta
ei koskaan kadoteta ilman väärää valaa! Ja noin mitätön vala! Enkö ole
kalliimpiakin valoja rikkonut! Kuulkaa, ystäväni, jos minulla on yksi
ainoakaan ystävä, niin menköön hän sen Flintan lesken luo Falkbyhyn ja
luvatkoon hänelle koko omaisuuteni, jos hän hankkii minulle sormukseni
takaisin! Mutta hänen täytyy tehdä se pian, muuten olen hukassa, sillä
minulla ei ole onnea ei taivaassa eikä maan päällä ilman kuninkaan
sormusta!

Ja näin haparoi ja raivosi tämä onneton yhä edelleen sillaikaa, kun
läsnäolijat peloissaan siirtyivät pois ja hattujen päämiehet jo
kuiskailivat keskenään, että tässä ei auttanut enää mikään, valta oli
heti paikalla tarjottava Gyllenborgille.

Silloin astui sisään mustiinpuettu olento, joka oli lempeä kuin enkeli,
läheni kukistunutta valtiomiestä, talutti hänet nojatuoliin ja
kuiskasi: -- Torsten, tunnetko minut?

-- Ebba! -- huudahti Bertelsköld, kovasti puristaen kreivittären kättä.
-- Voitko vielä kerran antaa minulle sormukseni takaisin?

-- En, -- sanoi kreivitär. -- Mutta rukoilkaamme, että voisin antaa
sinulle Jumalasi takaisin! Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken
maailman voittaa ja kuitenkin saa sielullensa vahingon?



37. PUOLITOISTA VUOTTA MYÖHEMMIN.


Eräänä päivänä syyskuussa vuonna 1740 oli syksyn ensimmäistä pakkasyötä
seurannut kaunis päiväpaisteinen aamu. Nopeasti astuen palasi eräs
nuori tyttö Vaasan ulkopuolella olevilta puutarhoilta kaupunkiin. Hän
kantoi kummassakin kädessään vasua, joista toinen oli täynnä nauriita,
toinen kupukaalia, ja päässä hänellä oli raitainen villahuivi, vähän
otsalle vedettynä, ikäänkuin hän olisi tahtonut peittää kauniita mustia
silmiään ja mustaa tukkaansa. Astuessaan Korsholman ohi loi hän
ikäänkuin vanhasta tottumuksesta pikaisen silmäyksen valleille, mutta
jatkoi vaellustaan ja poikkesi valtakadulta erääseen vähäpätöiseen
kujaan, josta hän pistäytyi vanhaan, matalaan ja vähäpätöiseen taloon.
Siellä hän laski vasunsa tupaan, joka myös oli keittiö, ja sanoi
eräälle vanhemmalle naiselle, joka juuri asetti pataa tulelle:

-- Tiedätkö, että tänään on minulla ollut oikein hyvä onni. Kauniimpia
nauriita ja komeampia kaaleja et saa mistään, Veronika! Parempia ei ole
maistraatillakaan. Sano, luuletko saavani puhutella isää?

-- Hän istuu Grenmanin kanssa tuolla kamarissa kauppa-asioita
päättämässä. Luulen, että hän aikoo avata puodin tämän kujan varrelle.
Voi, Ester, Ester, kun isä toki muuttaisi Blomin luo, joka otti hänen
ison kartanonsa viime keväänä, kun meidän täytyi myydä melkein kaikki,
mitä meillä oli, ja muuttaa tähän vanhaan hökkeliin! Sensijaan, että
taistelee köyhyyden ja huolien kanssa, voisi isä vielä elää varakkaana
vanhoilla päivillään, eikä sinun, Ester-parka, tarvitsisi kulkea
penikulmaa joka päivä ostoksilla kylissä.

-- Elää toisten armoilla, vai kuinka? -- vastasi Ester ylpeästi. -- Ei,
sisareni, ennenkuin kerjäämme leipämme itaralta langoltamme, joka huusi
itselleen isän parhaat tavarat polkuhinnasta, ennen lähdemme Isokyröön
ja anomme suojaa päämme päälle unkarilaiselta orpanaltamme, joka vei
sen palan suustamme. Se voisi käydä hyvin kyllä päinsä, -- lisäsi Ester
naurahtaen; -- onhan hän kosinut minua.

-- Mutta ethän toki aikone ottaa miestä, joka on puoleksi turkkilainen?
-- muistutti Veronika hämmästyen.

-- Aion kyllä, sittenkun olen oikein hyvästi unohtanut _sen toisen_,
mutta kun se ei tulle minun elinaikanani tapahtumaan, niin saa Istvan
-- eli Penna, niinkuin ne nyt häntä nimittävät -- hakea emännän mistä
tahtoo Perttilän taloon. Maltas, minä vähän raotan isän kamarin ovea.

Näin sanottuaan avasi Ester hiljaa tämän talon ainoan sivuhuoneen oven
ja tirkisti sisään. Kamarissa istui maalaamattomalla tuolilla, ja yhtä
yksinkertaisen pöydän ääressä tuo vanha, varansa ja arvonsa menettänyt
porvariskuningas, hänestä eriämättömän, kovinakin päivinä uskollisena
pysyneen palvelijansa, vanhan Grenmanin kanssa tuumimassa, miten taas
pääsisi uusiin varoihin. Larsson oli vanhentunut, ja onnettomuus oli
köyristänyt hänen jäykkää niskaansa; mutta samalla kuin hänen harmaat
silmänsä näyttivät tunkevan läpi aikojen, mietti hänen kekseliäs päänsä
yhä edelleen, niinkuin ennenkin, parhaita keinoja, miten aikaa ja
olosuhteita olisi edullisimmin hyväksi käytettävä.

-- Sen sanon sinulle, Grenman, -- virkkoi hän, -- että joka tahtoo olla
mukana silloin, kun puuroa sataa, pitäköön kauhan aikanaan valmiina.
Se, että tässä sota syttyy, ennenkuin tulevan vuoden kuhilaat
korjataan, on yhtä varmaa kuin se, ettei itä lakkaa tuulemasta
ennenkuin sataa. Mutta Blom ja muut perustavat laskunsa kauniisiin
ilmoihin. Sen sanon sinulle, Grenman, että ryöppy tästä vielä nousee ja
ennen kahden vuoden kuluttua maksaa tynnyri suoloja kaksi tynnyriä
rukiita, ja Venäjän hamppua on vain hirsipuissa. Meidän täytyy saada
rahaa ja koota varastoon.

Kirjanpitäjä pudisti syvään huoaten harmaata päätänsä. Hän ei tahtonut
tunnustaa, että luotto oli loppunut.

Kauppatuumistaan innostuneena jatkoi Larsson: -- Minä kirjoitan
Tukholmaan: hollantilaisten täytyy toki kerran antaa vahingonkorvaus
ryöstetyistä laivoistamme. Entiset talonpoikani antavat minulle
tervansa ja rukiinsa velkakaupalla. Jos ei se menesty, niin minä
vannehdin saaveja, sinä kiskot päreitä, poikani hakkaavat halkoja, ja
tyttäreni kutovat sukkaa. Rahaa, Grenman, rahaa meidän täytyy saada
suoloihin ja hamppuihin. Tulevana kesänä hakkaamme kamarin ikkunan
oveksi ja teemme kauppapuodin.

-- Sepä joltakin näyttäisi, -- nyökäytti Ester päätänsä ovesta: -- Te
saaveja vannehtimaan! Ei, isäni, minä annan teille paremman neuvon.
Huomenna olette te valtiopäivämies, ja valtiopäivämiehellä on aina
luottoa.

-- Sen asian laita on niin ja näin, -- sanoi vanhus naurahtaen.
Huolimatta kaikista kovista kohtaloista näkyi heissä vielä jälkiä
heikosta isästä ja hemmoitellusta lapsesta.

-- Uskokaa pois, -- jatkoi Ester. -- Kuulin sanottavan, että täällä on
suuri puolue, joka äänestää isää sentähden, että toiset äänestävät
Blomia.

-- Mene tiehesi! Äläpäs -- tulehan ensin tänne, että saan syleillä
sinua, surunlapseni, josta kumminkin tuli viimeinen iloni tässä
maailmassa! Kas niin, nyt saat mennä. Ja sentähden, Grenman, minä
ajattelen niin, että annamme kolmentuhannen talarin vekselin Merlades &
Pojille Cadiziin ja tilaamme suolat Fribergin & Winkelmanin
välityksellä Tukholmasta.

-- Mutta se ei käy päinsä, ei käy päinsä, -- vaikeroi kirjanpitäjä
tuskissaan, kun hänen luultavasti ensi kerran elämässään täytyi sanoa
isäntäänsä vastaan.

-- Eikö käy päinsä? Minkätähden ei?

-- Sentähden, että -- änkytti Grenman, kun ei muukaan auttanut, --
sentähden, ettei meillä ole mitään luottoa! Tervat, jyvät, kaikki
menevät Blomille, ohi porttimme, ja jos kysyn, mitä tynnyri maksaa,
ovat he ylpeän näköisiä ja vastaavat: rahaa. -- Kolmetuhatta talaria!
Eikä meillä ole kolmeakymmentäkään!

Larsson ei virkkanut mitään, vaan vaipui synkkiin ajatuksiin. Ilman
rahaa täytyy kauppiaan usein tulla toimeen: ilman luottoa hän on
hukassa.

-- Ehkä ei olisi mahdotonta keksiä jotakin keinoa, -- jatkoi Grenman,
nokkelan näköisenä näpäyttäen tuohesta tehtyä kapinetta, joka oli
olevinaan nuuskarasia.

-- Mitä tarkoitat, mies? Uskallapas vain kerta vielä puhua
kumppanuudesta Blomin kanssa.

-- Minä tarkoitan, -- vastasi kirjanpitäjä viattomasti, -- että
sittenkun nyt presidentti Bertelsköld on tullut hulluksi ja hänen
veljensä poika perii kaiken omaisuuden, joka taitaa nousta viiteen tai
kuuteen kultatynnyriin, niin riippuu vain isäkullan omasta tahdosta...

Larsson iski häneen silmänsä, tuikeat ja terävät kuin kolmen
tuuman naulat. Mutta Grenman huomasi kummityttärensä Esterin
seisovan ovessa ja sai nyt uuden tavattoman rohkeuden puuskan ja
jatkoi pelkäämättä: ... niin riippuu vain isäkullan tahdosta, että
saadaan kaikki tyydytetyiksi ja samalla vahvistetuksi kauppahuoneen
luottoa. Merlades & Pojat lähettävät toukokuussa suolalastin Friberg &
Winkelmanille; Friberg & Winkelman lähettävät lastin kesäkuussa Larsson
& Kumppanille; Larsson & Kumpp. hyväksyvät seuraavassa tammikuussa
Merlades & Poikain vekselin; puhdas voitto 100 prosenttia.

Vanha kauppias näpäytti sormiaan ja astui muutamia kertoja edestakaisin
huoneessaan. Kiusaus oli suuri, mutta ei kyllin suuri murtaakseen hänen
rautaista tahtoaan. -- Bertelsköld & Larsson! -- mutisi hän. -- Ei, se
on firma, jonka kanssa taivaan Herralla ei ole mitään asioita.

-- Mutta patruuna on itse sanonut, että tästä vielä ryöppy nousee, --
jatkoi Grenman, joka niinkuin hidaskulkuiset konit lönkytteli vanhaa
vauhtia kerran alkuun päästyään. -- Kuka on oleva tyttärenne turva, kun
kerran täältä lähdette?

-- Esterillä on veljiä.

-- Ja pitääkö hänen kaiken elinaikansa syödä heidän leipäänsä?
Ei, patruuna. Hänessä on paljon teidän omaa luonnettanne. Te ette
suostu yhtiökumppanuuteen oman vävynne kanssa; Ester ei suostu
yhtiökumppanuuteen veljiensä ja kälyjensä kanssa; se on kaikki samaa
sotkuista vyyhteä, ukko Larsson, ja sentähden olisi hyvä, että sen
ajoissa selvittäisitte.

-- On hitunen totta siinä, mitä sanot, -- vastasi Larsson, jonka täytyi
myöntää muistutus oikeaksi. -- Toivon vielä eläväni sinä päivänä,
jolloin rajuilma puhkeaa. Silloin saan nähdä, mille puolelle tuo nuori
mies on asettunut. Ester, kirjoittaako hän sinulle vieläkin, niinkuin
teki ensimmäisenä vuonna?

-- Kirjoittaa, isäseni. Sinä olet antanut siihen luvan.

-- Kirjoita siis hänelle, että hän rupeaa kansan puolelle, ja minä olen
ajatteleva yhtymistänne.

-- Isä hyvä, -- vastasi Ester. -- Kaarle Bertelsköld on mies niinkuin
tekin, eikä myy periaatteitaan. En voi kirjoittaa hänelle, mitä
pyydätte.

-- No niin, älkäämme siitä enää puhuko. -- Mitähän Grönbergillä ja
Saloviuksella on minulle asiaa?

Nämä kunnianarvoiset Vaasan porvarit astuivat sisään nähtävästi hiukan
hämillään huoneessa vallitsevasta köyhyydestä, ja ilmaisivat monen
mutkan perästä asiansa, joka oli semmoinen, että Blomin vastapuolue
aikoi taas valita kaupungin entisen korkeasti kunnioitetun
valtiopäivämiehen; ja he toivoivat, ettei hän kieltäytyisi tästä
vaivalloisesta toimesta; mutta tähän tahtoivat he kumminkin liittää
pienoisen ehdon, nimittäin sen, että heidän edusmiehensä tulisi
äänestää hattupuolueen kanssa, ettei kaupunki tulisi kärsimään
vallanpitäjäin epäsuosiosta.

Niska jäykkänä nousi porvariskuningas seisomaan ja viittasi kädellään
ulos aukinaisesta ikkunasta, josta Korsholman vallit näkyivät. --
Menkää -- sanoi hän, -- menkää tuonne noille valleille ja käskekää
niiden muuttua nurmilavoiksi, että ylhäiset ja mahtavat herrat voisivat
mukavasti niillä istua. Mitähän vallit siihen vastaisivat? Ne
sanoisivat teille: ei meitä mitattu tämänpäiväisen mitan mukaan, eikä
meitä tehty selkätueksi hetken röyhkeydelle. Meidät mitattiin
semmoisiksi, että voisimme kestää läpi aikojen, ja meidät luotiin
synnyinmaata puolustamaan. Sama on minunkin vastaukseni teidän
ehtoonne. Hattujen ystävää ette ikinä minusta saa, vaikka vielä eläisin
kaksienkymmenien valtiopäivien ajan. Ja jos Vaasa niin suuresti haluaa
vallanpitäjäin suosiota, niin lähettäköön notkeampia miehiä kuin minä
olen. Mutta silloin Vaasa katsokoonkin, mitä sillä vielä on omasta
itsestään jäljellä.

Grenman ja nuo kaksi porvaria katsahtivat toisiinsa. Ensinmainittu ei
ymmärtänyt, kuinka oli mahdollista olla köyhä, ilman ystäviä, ilman
luottoa, ilman mahdollisuutta jälleen aloittaa toimeliasta elämää, ja
kuitenkin halveksia yhtymistä rikkaan ja ylhäisen suvun kanssa, joka
voi avata tien vaikka mihinkä yritykseen. Jälkimmäiset taas eivät
käsittäneet, kuinka oli mahdollista, että nöyryytetty, halveksittu,
jopa läheisten sukulaistenkin pilkkaama mies voi hylätä tilaisuuden
loistavan hyvityksen saamiseen, ainoastaan vanhoissa ennakkoluuloissa
itsepintaisesti kiinni pysyäkseen. Kaikki he kuitenkin olivat vaiti;
tuo kookas, harmaapäinen ukko tukki heiltä suun tuolla muinaisia aikoja
muistuttavalla totisuudellaan ja järkähtämättömällä ryhdillään.

Mutta Ester Larsson ymmärsi isänsä. Hän tuli luo, kavahti häntä kaulaan
ja kuiskasi: -- Isä, sinä olet mies, ja minä olen ylpeä siitä, että
saan olla sinun tyttäresi!



VIITESELITYKSET:


[1] Välskäri muistutti: merkillistä on lukea, kuinka nämä suuret
maanluovutukset, jotka kokonaan muuttivat valta-aseman pohjolassa,
summittaisin suoritetaan kahdessa, nim. 4:nnessä ja 8:nnessa
rauhansopimuksen 24:stä kohdasta, kun sitävastoin muut välipuheet ja
ehdot laajasti eritellään. Suuria asioita käy harvoin sanoin
lausuminen.

[2] Horn merkitsee sarvea.

[3] Fahlander mainitsee muiden haaksirikkoon joutuneiden joukossa
Kokkolan sen ajan rikkaimman ja arvokkaimman kauppiaan, raatimies Lauri
Brennerin. Tämän malttamattomuus päästä jälleen kotimaahan oli niin
suuri, että hän syksyllä astui vaimoineen, lapsineen ja kaikkine
tavaroineen laivaan palatakseen kotimaahansa. Kaikki hukkuivat
läntisessä Merenkurkussa Uumajan ulkopuolella.

[4] Tätä selitettäessä vilkaisi koulumestari pahanjuonisesti ystäväänsä
kapteeni Svanholmia, joka lämmenneenä ja hartaana tulevaa ottelua
odottaen kierteli punaisia nääveleitään.

[5] Katso kuudetta kertomusta "Mainiemen linna".

[6] Vai niin, sydänkäpykö? No niin, toveri. Morsian on mennyt jäitse
Tukholmaan. Minä kohtasin heidät perjantai-iltana Munsalassa. Vanha
Larsson oli muassa. Käänny takaisin toveri; olet marssinut väärää
tietä! Vasempaan mars!

[7] Kuningasmielinen ja isänmaanystävä. Suom. muist.

[8] Mutta mitä on tuolla rannalla? Niinhän Broman huutaa kuin vimmattu.
Aja hiidessä!

[9] Näkyy, ettei välskäri ollut nähnyt Garibaldin aikakautta. Latojan
muist.

[10] Välskäri sanoi tavalliseen leikkisään tapaansa, että hän
kernaammin olisi valinnut tälle kertomukselle toisen nimen, mutta Anna
Sofia halusi kuningasta, hän ei tyytynyt vähempään, ja sen tähden
täytyi hänelle antaa kuningas mimmoinen hyvänsä.

[11] Kymmenes kertomus, Erämaiden kevät.

[12] He ovat kaikki yömyssyjä.

[13] Rüdesheim, eräs Saksan kaupunki, kuuluisa viineistään. Suoment.
muist.

[14] Kolmas jakso, 9. kertomus.

[15] Välskäri luuli huomaavansa, että hänen kuulijansa pitivät kuvausta
tästä luolasta hänen itsensä sepittämänä juttuna ja sai sen johdosta
syytä muistuttaa kuuluisasta noitavuoresta Vöyrissä. Kansantaru arvelee
näitä luolia jättiläisten tekemiksi, luulee niitä paholaisen pesiksi ja
ammoin aikoja haudattujen salaperäisten aarteiden kätköiksi. Jotenkin
todenmukaista on, että ne entisinä aikoina ovat olleet pakolaisten,
rosvojen ja vääränrahan tekijäin turvapaikkoja.

[16] Välskärin kuudes kertomus, "Mainiemen linna".

[17] Bonde = talonpoika.

[18] Katso kertomusta "Erämaiden kevät."

[19] Flinta = piikivi. Suoment. muist.

[20] V. 1721. Katso "Erämaiden kevättä".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Välskärin kertomuksia 4.1 - Erämaiden kevät. Porvariskuningas." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.