Title: Välskärin kertomuksia 4.2 - Vaasan prinsessa
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Välskärin kertomuksia 4.2 - Vaasan prinsessa" ***


VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 4.2

Vaasan prinsessa.


Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS


Suomentanut Juhani Aho


Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1897.



SISÄLLYS:

Vaasan prinsessa:

 1. Hammarbyn kukkaset
 2. Linné ja hänen oppilaansa
 3. Eräänä iltana Hammarbyssä
 4. Kirje, nimi ja mielilause
 5. Perhosten ajelija
 6. Eerikki Ljung pääsee hoviin
 7. Sorvipenkin ääressä ja vierashuoneessa
 8. Taisteluja vallasta
 9. Kuninkaan oppipoika
10. Uusi seikkailu ja vanha tuttava
11. Juhlapidot Kiinassa
12. Kuningattaren valtioviisautta
13. Vaarallinen kiinalainen Kiinassa
14. Kapteeni Neptunus Gast
15. Merimies Långvikin kertomus
16. Kuningas Aadolf Fredrik Suomessa
17. Kahden kuninkaan päivä
18. Kuningas Daavidin kahdeksastoista psalmi
19. Sukuliitto
20. Kolme kosijaa
21. Kihlaus
22. Kapteeni Gastin kertomus
23. Kohtaus puutarhassa
24. Lemmen tili
25. Palosaaren väylällä
26. Lisätietoja kuninkaan seurueesta ja matkasta
27. Kuninkaan tulo ja rovastin puhe
28. Korsholman vallien luona
29. Eerikki Ljung kuninkaan keittiössä
30. Auringon paistetta pilvien lomitse
31. Husaari, lukiolainen ja porvariskuningas
32. Petojen kesyttäjätär
33. Eerikki Ljung kuninkaan luona
34. Kuninkaan puheilla
35. Kuninkaan päivänä Vaasassa
36. Valtakunnan ja porvariston majesteetit
37. Kaksi kirjettä
38. Vaasan prinsessa



VÄLSKÄRIN KAHDESTOISTA KERTOMUS.

VAASAN PRINSESSA.



Uusi valkea oli viritetty sillä tuohella, jota lasten oli tapana
kiskoa kuuden äyrin viikkopalkalla, ja isoäiti, joka oli seuran
ikäpresidentti, otti ensin puhuaksensa.

-- Minusta on, -- hän sanoi, -- niinkuin istuisimme täällä häitä
odotellen. Muistaakseni tulee niiden nyt seurata laillisessa
järjestyksessä. Minkätähden muuten olisimmekaan saaneet niin paljon
tietää tuosta pitkästä rakkausjutusta Kaarle Viktor Bertelsköldin ja
porvariskuninkaan tyttären, Ester Larssonin välillä? Minulla ei ole
mitään tätä nuorta ylhäistä herraa vastaan, vaikka olikin
epäkristillistä ottaa henki ihmiseltä siellä Espanjan ravintolassa
Hornin tullin ulkopuolella Tukholmassa. Muutoin hän näyttää olevan
siivo nuori mies, joka pitää äitiään kunniassa, ja olkoon se
kiitoksella mainittu. Mutta sitä enemmän on minulla tuota vallatonta
nuorta tyttöä vastaan. Enpä tosiaankaan voi ymmärtää, kuinka serkku
Bäck, joka on ymmärtäväinen ja rehellinen ihminen, voi asettaa nuorison
eteen semmoisia esimerkkejä kuin Ester Larsson. Sopiiko nuoren tytön
ensin ratsastaa virmalla hevosella, niin että niskansa taittaa -- liki
ainakin piti -- ja sitten juosta ja laukata kuin mustalaistyttö
keskellä yötä Vähäkyrön metsissä "utukuningattaren sukkanauhoineen"?
Utukuningatar! Jopa nyt jotakin, kyllähän se kuuluu runolliselta, mutta
se ei merkitse mitään muuta kuin että tyttö on jonninjoutava
homssuttaja, joka lentelee sinne tänne metsässä, kengät lintassa ja
hapset hajallaan. Sitten saamme kuulla, kuinka hän Tukholmassa
koukuttelee saadakseen nähdä kuninkaan, hyppää neljännen kerroksen
ikkunasta ulos, menee kutsumattomana hovinaamiaisiin ja pukeutuu
joksikin Floraksi tai Frejaksi, joutuen ihmisten naurettavaksi! Sen
minä vain sanon, että jos Ester Larsson olisi ollut minun tyttäreni,
niin kyllä tiedän, mitä olisin tehnyt; vitsaa hän olisi saanut,
vaikkapa olisikin ollut neljäntoista vanha, ja sitten -- niin, mitä
aioinkaan sanoa?

-- Sitten isoäiti olisi pannut hänet luostariin, -- puuttui Anna Sofia
hymyillen puheeseen.

-- Sitten kun hän olisi saanut vähän enemmän älyä ja ymmärrystä, olisin
sanonut hänelle: sydänkäpyseni, niin ja niin on asiat, ja nyt on minun
tahtoni, koska sinulla on niin monta kosijaa, että menet naimisiin
jonkun ymmärtäväisen ja kelpo miehen kanssa, joka voi pitää sinua
aisoissa, jos vielä yrität metsään karkaamaan. Eikä hänen olisi ollut
hyvä ruveta sillä kertaa vastustelemaan.

-- Olen aivan samaa mieltä kuin serkku siitä, että patukka on
välttämättömän tarpeellinen ajattelemattoman nuorison kasvattamiseksi,
-- lausui koulumestari juhlallisesti.

-- Ester-parka! -- huokasi Anna Sofia. -- Hän on kumminkin hyvä lapsi,
vaikka onkin kiivasluontoinen; ja jos hän on hairahtunut, niin on hän
saanut siitä kärsiäkin. En ikinä voi uskoa, että isoäiti sentähden
olisi tahtonut naittaa hänet vastoin hänen tahtoansa.

-- Se on asia, jota sinä kaikeksi onneksi et ymmärrä, rakas Anna Sofia,
-- jatkoi isoäiti. -- Jos kelpo mies on niin hyvä, että ottaa tytön,
jolla syystä tahi syyttä on liikoja maineita itsestään, niin tekevät
minun mielestäni asianomaiset parhaiten siinä, että niiaavat ja
kiittävät nöyrimmästi kunniasta. Tekisipä mieleni tietää, mitä siitä
raukasta sitten tulee, kun isä on silmänsä ummistanut.

-- Niinpä niin, -- sanoi välskäri. -- Serkku ajattelee ja puhuu kuin
ymmärtäväinen ihminen ainakin, ja niin ajatteli ja puhui Falkbyn
kreivitärkin, nuoren Kaarle Viktor Bertelsköldin äiti. Mutta joskin voi
olla yhdeksän vallatonta ja ajattelematonta nuorta tyttöä, jotka
kiittävät neuvosta ja ottavat miehen minkälaisen tahansa, kunhan hän
vain on rehellinen mies, niin voi kuitenkin tapahtua, että kymmenes
antaa hänelle rukkaset, enkä minä voi häntä sentähden sen pahemmaksi
tuomita, sillä moinen riippuu aina siitä, mistä puusta mikin on
veistetty. Yksi on pajua ja taipuu vaikka lattiamatoksi. Toinen on
koivua ja antaa kurittajilleen vitsoja. Kolmas on haapaa ja taittuu,
kun sitä tahdotaan taivuttaa. Jos Ester Larsson ei ollut haapaa, niin
koivua hän kumminkin oli; minä pelkään, että siinä olisi pantu kova
kovaa vastaan. Hänen äitinsä kuoli, kun tyttö oli vielä kapalossa; isä
oli sekä ylen ankara että ylen heikko nuorinta lastaan kohtaan ja sen
lisäksi vielä turhamainen ja ylpeä tuosta sukkelasta pennustaan.
Semmoisia periaatteita noudattava kasvatus on aina nurja, ja se
synnyttää ylpeitä, hillittömiä ja kiivaita luonteita, jotenkin
semmoisia kuin Ester Larsson. Mutta kas, sitten tulee elämä kirpeine
vitsoineen ja kurittaa lapsia vanhempain ja vanhempia lasten tähden;
niin kävi Esterin ja porvariskuninkaan. Semmoista tapahtuu joka päivä;
jota itsekukin punnitkoon ja noudattakoon.

Isoäiti myhäili. -- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän; -- kuullessani
vanhainpoikain puhuvan lastenkasvatuksesta, muistuu mieleeni laivuri
Nyström, joka rakensi leipomotuvan ja välttämättömästi tahtoi taklata
sen fregatiksi. Saattaahan olla hitunen tottakin siinä, mitä serkku
sanoo, mutta koska elämä on kovakourainen kouluttaja, niin on parasta,
ettei anneta vitsaa sen käteen, vaan koetetaan tulla muutoin toimeen
niin kauan kuin voidaan. Sentähden on ajatukseni se, ettei Ester
Larssonin pitäisi saada tuota helläkouraista, haaveilevaa ja liiaksi
rakastunutta kreiviä miehekseen. Mutta asiasta toiseen: kuinka kävi
vanhan kreivi Torsten Bertelsköldin, tuliko se mies parka todellakin
hulluksi?

-- Ensin sokeaksi ja sitten mielipuoleksi; se oli hirmuista -- huokasi
Anna Sofia.

-- Nyt muistan. Ja ellen erehdy, oli kuninkaan sormus taas syynä
siihen?

-- Niin oli, -- puuttui Jonathan innokkaasti puheeseen, -- että
presidentistä piti tulla Ruotsin kuningas, mutta sitten hän oli
vannonut hankkivansa eräälle vanhalle sotamiehen leskelle eläkkeen, ja
kun hän kieltäytyi sitä tekemästä; kadotti hän sormuksen ja niin
hänestä tuli sokea ja sitten tuli hänestä hassu.

-- Kuulkaapa vain, -- sanoi isoäiti välskärille, -- kuulkaapa vain
noiden pikkupatain korvia! En voi hyväksyä, että serkku uskottelee
nuorisolle kaikenlaista taikuutta. Heitä on opetettava luottamaan
Jumalaan eikä vanhoihin vaskipalasiin.

-- Ja sitten tulee heille opettaa kielioppia, -- sanoi koulumestari,--
eikä heitä saa viedä harhaan keittiölatinalla jommoista tuo _Rex Regi
Rebellis_ on. Sormuksen turmiota tuottava voima johtui juuri siitä,
että siinä oli pukki. Niin anna anteeksi, veli on ollut ylioppilaana ja
kuunnellut Porthania, ja itse Porthankin sanoi kerran _hominorum_, ja
sentähden veli ei saata kieltää, että siinä pitää olla _in regem_ eikä
datiivi.

Kapteeni Svanholm, joka tähän asti oli mistään huolimatta katsellut
espanjalaisen ruokokeppinsä hopeanuppia, veti nuo sanat kuultuaan
punaiset viiksensä leveään hymyy eikä voinut vastustaa vanhaa
kiusantekohaluaan. -- Minulla oli kerran, -- sanoi hän, -- postinviejä,
joka oli kuin vimmattu turkkilainen ajamaan hevosia kuoliaaksi, ja kun
minä näin hyväksi istuttaa kepillä järkeä siihen lempoon, niin hän
huusi: -- Ei se ollut minun syyni, herra kapteeni, sillä ruoska oli
pukin nahkaa! -- Niin, niin. Ja nyt väittää veli Svenonius, että
sormuksessakin oli pukki. Sillä nyt ei ole suurta väliä, onko pukki
nominatuksessa vai dasitivuksessa; mielestäni veli tekee väärin, kun
syyttää vanhoja tuttuja.

-- Nominatuksessa ja dasitivuksessa! -- huudahti koulumestari, nyt
vuorostaan mahtavan ylenkatseellisesti naurahtaen. -- Tällä kertaa
veljen postimies ajoi kumoon sileällä maantiellä. Olisihan Karstulassa
käynyt pakoon pötkiminen, tarvitsematta sentään ottaa toisen luokan
poikasta latinassa kiinni.

-- Tuhat tulimmaista, -- aloitti postimestari, joka yhä vielä karahti
tulipunaiseksi joka kerta, kun Karstulaa mainittiin; mutta hänet
keskeytti välskäri.

-- Jo luulin, -- hän sanoi, -- tarpeeksi asti selittäneeni, mitä sormus
merkitsee; ymmärtäköön sen nyt sitten kukin miten tahtoo. Minusta se
aina on ollut kuin itsekkyyden paha haltija, joka on yhtä kuolematon
kuin ihmiskunta. Sormuksen suurin vaara ei ollut siinä, että se
synnytti rajatonta kunnianhimoa ja tuotti ääretöntä onnea aina siihen
saakka, kunnes odottamaton lankeemus seurasi; suurin vaara oli siinä,
että kuninkaan sormus paadutti sydämet. Kaikki, jotka sen omistivat,
tulivat mahtaviksi, rikkaiksi ja ihmisten mielestä onnellisiksi, mutta
ainoastaan muiden ihmisten, jopa kaikkein läheisimpäinsäkin
kustannuksella. Niinpä oli Torsten Bertelsköldkin kohonnut kunniaansa
polkemalla lähimmäisiään. Kun hän itse rikastui, oli hänen sukunsa
vähällä joutua mieron tielle; valtansa kukkuloille pääsi hän
kukistamalla mestarinsa Arvid Hornin, jota hän sai kiittää loistavasta
menestyksestään. Mutta on olemassa siveellinen painolaki, joka tekee
kukistumisen sitä nopeammaksi kuta korkeammalla ollaan. Juuri kun
Torsten Bertelsköld oli ehtinyt siihen päämäärään, mihin hänen hillitön
kunnianhimonsa oli häntä kiihoittanut, juuri kun Ruotsin kuningas,
Ruotsin kuningatar ja kaikki mahtavimmat puolueiden johtajat
tunkeilivat hänen ympärillään hänen suosiotaan ja puoltolauseitaan
kerjäämässä, niin hän luuli tarvitsevansa vain ojentaa kätensä kruunua
tavoittaakseen ja sen saadakseen; juuri silloin olisi hänen
kukistumisensa ollut varma ilman sormuksenkin vaikutusta. Siinä ei ole
mitään yliluonnollista; se on aivan inhimillistä. Mutta se tulee
selvemmin näkyviin, selvemmin käsitettäväksi, jos tämä kamala,
pirullinen voima, tämä inhimillinen itsekkyys, joka aina asettaa oman
itsensä maailman keskipisteeseen ja polkee muut säälimättä alleen, saa
jonkin näkyvän muodon. Jos nyt tämä voima ajatellaan kätketyksi
kuninkaan sormukseen, niin me ymmärrämme sen merkityksen, ja sitten
ymmärrämme myöskin, minkätähden väärä vala on syynä sen katoamiseen.
Sillä väärä vala tempaa jalat varmuuden valtaistuimen alta; väärä vala
saattaa omantunnon, joka on sydämen kuningas, kapinoimaan ja nostaa
ihmisen omaa itseään vastaan: _Rex regi rebellis_. Mutta olkoonpa nyt
taikakalulla vertauskuvallista merkitystä tai ei, niin on sillä
kumminkin suuri valta, kun sen vaikutukseen uskotaan. Pane hämähäkki
pussiin, ripusta pussi rinnallesi ja usko, että siitä paranet, niin
paranet.

    "Tuonne mä sinut manoan:
    meren mustihin murihin,
    vaaran vaskisen sisähän,
    Kipuvuoren kukkulalle", manasi Anna Sofia.

-- Juuri niin. Tunnen useita sellaisia, jotka ovat päässeet
vilutaudista, kun ovat liidulla ovensa ulkopuolelle kirjoittaneet:
N.N. ei ole kotona. Mutta palataksemme Torsten Bertelsköldiin, älkäämme
unohtako, että usko kuninkaan sormuksen voimaan oli jo neljännestä
polvesta asti kulkenut isän perintönä ja että sillä oli juurensa
aikakauden taikauskossa. Joka järkähtämättä uskoo onneen, hän raivaa,
jos on tarmokas, itselleen tiensä kaikkien esteiden läpi. Siinä oli
suuren Napoleonin menestyksen salaisuus. Mutta uskon sortuessa sortuu
valtakin, ja maailman vallitsijasta on jäljellä vain kourallinen tomua.

Isoäiti pudisti harmaata päätänsä. -- Tuo, -- sanoi hän, -- tuntuu
minusta siltä kuin jos joku rupeaisi kourallisella keittosuoloja
suolaamaan Oulujärveä. Mutta mikä siitä porvariskuninkaasta tuli?
Järjetön isä vanha Larsson kyllä oli, siitä ei päästä, mutta hän oli
kelpo mies, joka kaikissa kiusauksissa pysyi lujana siinä, minkä hän
katsoi oikeaksi. Mieleni olisi paha, jos hänen täytyisi tehdä
vararikko, menettää tuon oikeusjutun vuoksi kaikki, mitä hänellä oli;
kuinka sen asian laita nyt oikein olikaan?

-- Se oli niin, -- sanoi välskäri, -- että Lauri Larssonilla oli
vanhempi veli, Tuomas, joka omisti Bertelsköldin suvun entisen
perintötilan, Perttilän talon ynnä monta muuta tilaa viljavassa
Isokyrössä. Tällä Tuomaalla oli kahdeksan poikaa ja kolme tytärtä.
Seitsemän veljeä kaatui sodassa ja kahdeksannen, joka vielä oli lapsi,
ryösti vihollinen ja vei mukanaan. Monta vuotta kului, Tuomas Larsson
kuoli, tyttäret naitiin, ja nyt lunasti Lauri Larsson kaiken tämän
suuren omaisuuden polkuhinnasta. Sitten tapahtui -- niinkuin monesti
tapahtui Isonvihan jälkiaikoina -- että eräs nuori mies Istvan, joka
oli ratsupalvelijana kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldillä ja jonka
elämä oli täynnä monenlaisia seikkailuja, seurasi herraansa Suomeen ja
tuli Perttilän taloon. Siellä virkosivat yht'äkkiä hänen lapsuutensa
muistot, hän tunsi kartanolla olevan kaivon, joen rannat ja paljon
muuta. Tästä saivat Lauri Larssonin valtiolliset vihamiehet vihiä ja
houkuttelivat Istvanin sukuoikeudella lunastamaan isänsä perinnön,
koska saatiin selville, että hän todellakin oli Tuomas Larssonin ainoa
elossa oleva poika, jonka vihollinen oli ryöstänyt. Samaan aikaan
menetti Lauri Larsson kokonaisen viljalaivaston Hollannissa ja kaikesta
tästä joutuivat hänen asiansa rappiolle, vaikka hän itse pysyikin
murtumatonna. Edellisen kertomuksen lopulla hän seisoi vielä suorana ja
jäykkänä taistellen kovaa onneaan vastaan.

-- No, ja kuinka sitten kävi?

-- Sitten tulivat taas maalle kovat ajat 1741 vuoden surkean sodan
mukana. Ruotsin ja Suomen armeija antautui Helsingin luona, ja
sill'aikaa kun vihollinen tulvasi maahan jatkoivat puolueet Ruotsissa
hillitöntä taisteluaan, yhtyäkseen vain kerran yksimielisinä kenraalien
Lewenhauptin ja Buddenbrockin verisen mestauslavan ympärillä.

-- Tuhat tulimmaista! -- kiljaisi postimestari. -- Näkyy kyllä, että
koulukarhut olivat päässeet valtaan.

-- Niin, kun suunpieksäjät pötkivät kuin hätähousut ainakin vihollista
pakoon, -- vastasi koulumestari.

-- Mustepullosta lähteneen komennon mukaan! -- jatkoi julmistunut
Svanholm. -- Veli olisi hyvä ja kertoisi meille jotakin Lappeenrannan
taistelusta.

-- Kuulkaa, kuinka korpit ronkkuvat! -- vastasi koulumestari.

-- Minun mielestäni on meillä ollut jo tarpeeksi puhetta verestä, --
vastasi välskäri vakavasti, -- eikä minulla ole enää halua penkoa 1741
vuoden rikkaläjiä. Ne harvat kultarakeet, joita niistä voi löytää
sieltä täältä loan seasta, ovat sitäpaitsi jo poimitut "Suomen
herttuattaren" [1] kruunuun. Mutta voimmehan sen sijaan luoda silmäyksen
isoäitimme äidin nuoruuden aikaan -- 18. vuosisadan keskivaiheille,
tuohon porisevaan pataan, jossa uuden ajan aatteet keitettiin pehmeiksi
ja sittemmin vuoden 1789 vallankumouksen aikana syötiin jäähdyttämättä
-- Aadolf Fredrikin, Loviisa Ulriikan, Tessinin, Linnén aikaan, Kustaa
III:n lapsuuteen ja pönkkähameiden aikakauteen. Puhummeko niistä?

-- Puhukaa, puhukaa! -- vastasivat kaikki yhteen ääneen, paitsi
kapteeni Svanholm, joka oli ääneti siipeen ammutuita kotkia ajatellen.

Välskäri katseli vähän aikaa mietteihinsä vaipuneena takkavalkeaa. --
Heikko on kykyni, -- sanoi hän, -- kuvaamaan tuota hehkuvaa ahjoa.
Edessäni on palatsien täyttämä kaupunki, mutta minä kuvaan vain
kuninkaanlinnan portaat ja erään porvaristalon eteisen. Hyödyn
aikakautena istuu porvariskuningas valtaistuimella. Kaikki hänen kylmät
laskunsa eivät kuitenkaan voi tukehduttaa sydämen elämää. Hänen
jalkainsa juuressa on polvillaan nuori nainen, hiljaisia taistelujaan
taistellen, ja tämän naisen ympärille kutoutuu nyt kertomuksen lanka.
Sano, Anna Sofia, kuinka tulee minun nimittää tätä erään ihmissydämen
iltatarinaa?

-- Jos porvariskuninkaan tytär on arvoisensa, -- vastasi Anna Sofia
vilkkaasti, -- niin antakaa tälle kertomukselle hänen nimensä.

-- Mikä nimi?

-- Vaasan prinsessa.

-- Olenhan jo usein sanonut, -- naurahti välskäri, -- että Anna Sofia
ei koskaan tyydy muihin kuin kuninkaallisiin!



VAASAN PRINSESSA.

1. HAMMARBYN KUKKASET.


Viime vuosisadan keskivaiheilla oli penikulman matkan päässä Upsalasta,
Danmarkin pitäjässä, Hammarby niminen talo, jonka maine on säilynyt
aina meidän päiviimme saakka. Itsessään ei tässä paikassa ollut mitään
merkillistä: se ei ollut rumempi eikä kauniimpi kuin moni muukaan
pienempi Uplannin herraskartano; siellä oli päivänpaistetta, vihreyttä
ja vettä niinkuin muuallakin, kenties oli maanlaatu vähän lihavampaa,
mutta mitään muuta erikoisempaa ei huomattu. Matala, yksikerroksinen
asuinrakennus oli puusta ja tavallisen kappalaisen virkatalon tapaan
rakennettu; muutkin rakennukset olivat yhtä yksinkertaiset; mutta
kaikki oli kuitenkin somaa ja iloisaa niinkuin siellä olisi päivä
paistanut silloinkin, kun taivas oli pilvessä, sillä kaikki oli hyvin
hoidettua, puutarhan lauta-aita oli maalattu, ja kesyt kyyhkyset
lentelivät yhtämittaa lakastaan pihamaalle ja pihamaalta lakkaan. Oli
muitakin siivekkäitä asukkaita Hammarbyn talossa: harvinaisia ulkomaan
helmikanoja, jotka juosta piipersivät kartanolla yhdessä hanhien,
ankkain, kalkkunain ja kesyjen sorsain, parin pitkäjalkaisen kurjen ja
yhden ylhäisen Brasilian papukaijan kanssa, joka joskus alentui
eteisessä riippuvasta avonaisesta häkistään lähtemään katajoilla
havutettujen portaiden eteen tallustelemaan. Puolikasvuinen
messinkivitjoihin kytketty kettu tähysteli kopistaan ahnain silmin
tuota räpyttelevää ja kaakottavaa seuraa. Pari jäniksenpoikaa ja
muutamia kaniineja tirkisteli rautaristikon läpi, joka ympäröi pientä,
heitä varten aidattua tarhaa. Karjapihassa vilahteli muun karjan
seassa, joka juuri oli tuotu kotiin laitumelta, kesyn poron sarvet
kauniin metsäkauriin ja muiden etelämaisten nelijalkaisten vieraiden
rinnalla. Kaikki nämä elukat olivat tyytyväisiä ja hyötyvän näköisiä,
ainoastaan eräs karhu ja muuan ahma, jotka olivat häkeissään
eräässä kartanon nurkassa, ilmaisivat tuon tuostakin murahdellen
tyytymättömyytensä siitä, etteivät saaneet läsnäolollaan kunnioittaa
toisten iloista seuraa.

Jos olisimme rohjenneet luoda silmäyksen asuinhuoneeseen, olisimme
varmaan tavanneet siellä tuhansittain harvinaisia esineitä, jotka
olisivat herättäneet huomiotamme vielä suuremmassa määrässä kuin
kartanolla olevat eläimet. Mutta puutarhan veräjä oli niin
houkutteleva, vaikka olikin tällä kertaa suljettuna kartanolla olevien
kutsumattomien vieraiden vuoksi; ja kuka voikaan siihen aikaan puhua
Hammarbystä, muistamatta etupäässä sen puutarhaa, joka kieltämättä oli
kaikista paikan merkillisyyksistä ensimmäinen? Iso se ei ollut, ja
useat nuoret istutetut tammet, lehmukset, pyökit, vaahterat ja lukuisat
ulkomaiset puulajit osoittivat, ettei laitos ollut monen vuoden vanha.
Mutta siitä huolimatta oli Hammarbyn puutarhassa paljon ja harvinaisia
esineitä nähtävänä.

Ensiksikin siellä oli pari somaa, erinomaisen hyvin hoidettua
kasvihuonetta täynnä harvinaisia uhkeita kasveja kaikista maailman
ääristä. Sitten taimilavoja raollaan olevine ikkunoineen, jotka oli
vartavasten niin asetettu, että imisivät kaiken sen lämpimän, mikä
pohjolan viileästä kesäilmasta liikeni. Vähän matkan päässä näistä oli
pienoinen kalalammikko täynnä iloisia asukkaita. Sitten oli pitkiä,
monenlaisia kasveja kasvavia pensas-aitoja, joiden seassa nähtiin
ainakin kaksikymmentä lajia erivärisiä ruusuja. Sitten vielä näiden
pensasaitain välissä, sekä kylmien, että lauhkeiden vyöhykkeiden
kukkasia, kaikkia mahdollisia lajeja: Hollannin hohtavia tulppaaneja
tai ujosti lemuavia pohjolan leukoijia -- lukemattomia, monivärisiä,
ihanoita, niin huolellisesti järjestettyjä, niin hartaasti hoidettuja,
että ne näyttivät hengittävän, elävän ja menestyvän siinä rakkauden
ilmassa, joka kaikilta haaroilta tuulahteli niiden ympärillä. Täällä --
sanoi ohikulkeva katselija itsekseen -- täällä on hyvä haltiatar
liikkunut vesikannu kädessä sammuttamassa armastensa janoa; täällä on
taivaan aurinko tuhlaillut suloisinta lämpöään, iltakaste
virvoittavinta viileyttään. Eivät kuitenkaan ole haltiat, ei aurinko,
eikä kaste yksin voineet kaikkea tätä saada aikaan; kukkaismaailman oma
tuoksuva hengetär on täällä liikkunut ja lumonnut ihanat lapsensa
iloitsemaan lyhyestä keväästä, ja kukat ovat hänet ymmärtäneet; ne ovat
ojentaneet hoikat vartensa mullasta, kuullakseen hänen ääntänsä ja
ilahduttaakseen hänen silmiään uhkeimmalla ihanuudellaan.

Tämä hengetär on vielä salainen ja tuntematon -- mutta olkoon. Ajattele
vain, että kukkien kuningas on lähtenyt suuriruhtinaskunnastaan Upsalan
kasvitieteellisestä puutarhasta ja paennut tähän vähäiseen
alusmaahansa, tähän hänen omaan armahimpaan vapaaherrakuntaansa, jossa
hänen vaivoista ja huolista vapaana suodaan vuosittain viettää muutamia
lyhyitä, onnellisia kuukausia kauneimpien ja rakkaimpien alamaistensa
keskellä. Luokaamme sen sijaan silmäys kahteen nuoreen ihmiseen, jotka
ahkerasti toimivat puutarhassa puhellen ja nauraen, ei isoäänisesti ja
meluten, vaan iloisuudella, joka vivahtaa puutarhan omaan tyveneen
rauhaan; ollen itse kaksi kaunista, puhkeamassa olevaa ihmishahmoista
kukkaa.

Toinen näistä on poika eli nuorukainen -- tai miksi häntä sanoisimme --
seitsemäntoista-, korkeintaan kahdeksantoistavuotias, varreltaan
hoikka, ei pitkä, vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja hienokasvoinen ja
ikäisekseen ainoastaan hiukan ahavoitunut. Hänen pukunansa on raitainen
villaliivi ja harmaasta pumpulivaatteesta tehdyt housut, mikä oli
tavatonta ylellisyyttä tänä aikana, jolloin teinit kävivät sarassa tai
olivat puettu mustiin nahkahousuihin. Takin hän on ripustanut aidalle
ja hän on nyt paitahihasillaan ja avopäin, mutta jalassa hänellä on
vankat rasvanahkasaappaat. Koko hänen käytöksensä on ujoa ja
kuitenkin reipasta; hän ei häikäile pistämästä paljasta kättään
orjanruusupensaaseen, kun kuivat oksat on leikattava pois, vaikka se
kenties on verisenä sieltä takaisin vedettävä. Kun juuri tämä oli hänen
työtänsä, hänen kulkiessaan pensasaidalta toiselle, kädessä lyhyt
suomalainen puukko, jonka tyhjä tuppi riippui vyössä hänen kupeellansa,
alkoivat hänen kätensä näyttää siltä kuin kaiken maailman
kissanpoikaset olisivat häntä hyväilleet.

Tämä herätti sekä tyytymättömyyttä että sääliä hänen nuoressa
naistoverissaan, sievässä, avopäisessä, ruskeasilmäisessä ja
hilpeäluontoisessa, noin 14- tahi 15-vuotiaassa tytössä, jolla oli
yllään kotitekoinen, punarantuinen sininen villahame ja musta
kamlottiliivi lumivalkoisine paidanhihoineen; kaulassa hänellä oli
punaraitainen pumpulihuivi sitä lajia, jota juuri siihen aikaan
alettiin Hollannista maahan tuottaa. -- Voi sinun käsiäsi! -- sanoi
hän, jättäen kasteltavansa narsissit vähäksi aikaa siksensä, samoin
kuin jasmiinitkin, joista hän kyyhkysen siiven nenällä huolellisesti
puhdisteli matoja. -- Olisit totellut minua ja ottanut kintaat käteesi,
-- jatkoi hän; -- niin tekee eno, ja sentähden on hänellä aina hienot
kädet.

-- Kyllä minun karkeat käteni aina itselleni kelpaavat, -- vastasi
poika iloisesti, leikaten pois kourallisen kuivettuneita oksia; -- ja
minusta on hauskaa vuodattaa pisarainen verta sinun tähtesi, Riikka!
Voit kuvitella, että minä olen sodassa sinun tähtesi.

-- Siitä minä vähät, -- nurisi tyttö, ruiskauttaen suihkukannusta vettä
veriselle kädelle. -- Sen sanon sinulle, Eerikki, että sinä olet niin
itsepäinen, niin armottoman itsepäinen sinä olet, että sinut pitäisi
panna lasikaappiin ja kirjoittaa ovelle: _Herchepaeus Obstinatus,
habitat in Finlandia frequenter_. Olen kuullut, että _Herchepaeus_
teidän raakalaiskielessänne merkitsee härkäpäätä.

-- Niin, miksipä ei? -- nauroi poika. -- Kelvanneehan se siinä, missä
teidän Svinhufvudit ja Oxehufvudit ja Oxenstjernatkin.[2] Mutta sitä en
ole vielä tiennyt, Riikka, että sinä, joka osaat niin mainiosti
latinaa, olet vielä päällisiksi suomeakin opetellut.

-- Kuulehan, kuinka kehuu! Sentähden, että on ollut opettajanani kolme
kesää, luulottelee hän minun jo tänään tai huomenna voivan päästä
maisteriksi.

-- Kyllä kai! Kun arkkiaatteri on lukenut kanssasi kaiken talvea ja
minä kertailen läksyjäsi kesällä, niin luulet kai jo, että olet minulta
oppinut Pliniuksen ulkoa. No -- no, neitsyt Riikka, hyvä pää sinulla
kyllä on, se kuuluu sukuun, mutta semmoinen ahma et kumminkaan ole,
että ahmisit latinaa, niinkuin ahmitaan velliä, lukemalla yhden läksyn
päivässä. Vai tahdotko uskotella minulle, että minä muka olen opettanut
sinulle myöskin _Species plantarumit_ ja _Corollarium Generumit_?
Minäkö olen opettanut sinulle kaikki tämän puutarhan kasvit,
ja niitä on täällä, luulen ma, liki tuhat eri lajia? Ja minäkö panin
sinut kiistelemään suuren, siunatun enosi kanssa luonnollisista
kasviheimoista ja väittämään, että orkideat muodostavat oman erinäisen
heimonsa, eivätkä olisi sovitettavat muihin _monogyneihin_? Sano,
sopiiko minua semmoisista syyttää?

-- Se johtuu siitä, että olet kiusannut minua noilla _monogyneilläsi_
ja _monandreillasi_ ja yksiavioisillasi ja kaksiavioisillasi ja
moniavioisillasi ja koko tuolla siitinjärjestelmälläsi, joka on tehnyt
enoni kuolemattomaksi, mutta joka minua vain harmittaa. Tiedätkö, että
minä olen siemenen itäessä tarkastellut, nouseeko siitä yksi vai
kaksiko sirkkalehteä, vai eikö sirkkalehteä ensinkään, ja se ihmetytti
enoakin ja hän sanoi: sitä sietää kyllä ajatella, Riikkaseni, mutta me
tunnemme vasta seitsemäntuhatta lajia, meidän tulee tuntea
viisikymmentä tai seitsemänkymmentätuhatta lajia, ennenkuin voimme
siitä mitään varmaa väittää. Minä en voi kärsiä teidän moniavioisia
kukkianne. Kas tuossa esim. eräs _Bellis_. Eikö ole inhoittavaa, että
te luette tämän viattoman satakaunon _polygamia superflua_-luokkaan?
Hyi, sanon minä. Mitä pahaa se on teille tehnyt, että panitte sen niin
rumaan lahkoon? Mutta näetkö, minä olen huomannut, että se itää
siemenestään kaksin sirkkalehdin -- toinen lehti sitä itseään, toinen
sen ystävää, esim. tuota pientä mehiläistä varten, joka nyt juuri
surisee sen kukassa, sill'aikaa kuin apolloperhonen turhaan tekee
kauniita kierroksiaan sen ympärillä. Se on kaunista ja sen voi
ymmärtää, mutta moniavioisuus on jotakin, jota en ikinä saa päähäni ja
ellei eno olisi vielä parempi kuin hän on suuri, niin olisin oikein
vihainen hänen iljettävälle siitinjärjestelmälleen.

-- Mutta se perustuu kumminkin luonnonlakeihin ja sentähden sen täytyy
olla totta.

-- Minä viis' teidän luonnonlaeistanne! Olen keksinyt jotakin parempaa,
olen löytänyt sirkkalehdet. Mutta eivätkös olekin kaniinit taas olleet
liikkeellä ja nakertaneet kastanjapuun kuorta? Tuo syöminen ja
hävittäminen, se on sekin semmoinen luonnonlaki; se on juuri niitä
teidän luonnonlakejanne! Hyi, mokomia raakalaisia!... Tiedätkö mitä,
Eerikki? Sinunkin pitäisi noudattaa luonnonlakeja.

-- Niin pitääkin. Minun alkaa tulla nälkä.

-- Ei, mutta on sekin luontoa, että kun villi hedelmäpuu istutetaan
puutarhaan, niin se jalostuu ja kantaa paljon kauniimpia hedelmiä. Ja
jos otan orjantappuran niityltä ja hoidan sitä hyvässä maassa, niin se
saa kauniimpia kukkia.

-- Sen kyllä uskon, kun _sinä_ sitä hoidat.

-- Sentähden sinun pitää ottaa itsellesi parempi nimi. Mikä isäsi oli?

-- Oli hiukkasen talonpoikaa, mutta enemmän merimiestä. Isonvihan
aikana hän kuului Löfvingin sisseihin ja teki viholliselle vahinkoa
enemmän kuin koko Lybeckerin johtama Suomen armeija, mutta sitten hän
sai pienen tilan Munsalan pitäjästä Pohjanmaalta ja nai minun äitini,
joka oli porvarintytär, ja kuningas Fredrik ja kuningatar Ulriika
Eleonoora olivat heidän häissään. Mutta isälläni oli sittemmin pieni
kuunarikin, jolla hän teki matkoja Tukholmaan, kunnes joutui
haaksirikkoon Ratanin luona kuusi vuotta sitten ja jäi sille tielleen.

-- Mutta kuinka sinä tulit Ruotsiin?

-- Äitini jäi leskeksi monen lapsen kanssa ja hänellä oli sisar täällä
Ruotsissa naimisissa. Eräänä kesänä tuli tätini Pohjanmaalle
sukulaisiaan tervehtimään ja hän kun oli varakas ja lapseton, otti hän
minut luoksensa ja kustansi Strengnäsin lukioon.

-- Etkä ole sittenkään päässyt suomalaisesta itsepäisyydestäsi. Mutta
nyt sanon sinulle jotakin. Nimesi on nyt Eerikki Pietarinpoika, ja sama
nimi on sadalla muulla talonpojalla. Mutta sinä osaat latinaa, sinä
olet lukiolainen, aiot syksyllä ylioppilaaksi, ja sitten saattaa
sinusta tulla pappi tahi arkkiaatteri sinustakin, kuka sen tietää.
Sentähden ajattelen, että tekisit niinkuin muutkin ja ottaisit paremman
nimen, kreikkalaisen tai latinalaisen.

-- Niinkö arvelet?

-- Tietysti. En tarkoita semmoista naurettavaa nimeä, jonka otti eräs
Långhundran kihlakunnasta kotoisin oleva ylioppilas, joka tahtoi olla
oikein hieno herra ja nimitti itsensä _Långhundrianderiksi_, niin että
toiset ylioppilaat sitten paransivat sen Långhundundrianderiksi. Enkä
semmoistakaan kuin Wieselin suku, joka oli kotoisin Almesåsista ja
nimitti itsensä ensin _Almesåsiuseksi_, mutta kun tämä kävi kovin
soosiseksi, ottivat he nimen _Almosius_, kunnes häpesivät mokomaa
kerjäläisen nimeä[3] ja kutsuivat itsensä Wieseliksi, joka ei ole sievä
sekään. Mutta semmoinen nimi pitäisi sinun ottaa kuin esim. meillä on.
Kantaisämme oli talonpoika nimeltä Jöns Linnegård ja hänellä oli kolme
poikaa, jotka kaikki olivat oppineita miehiä ja ottivat nimensä siitä
isosta Stenbrohultissa olevasta lehmuksesta. Yksi nimitti itsensä
_Tilianderiksi Tilia europaean_ mukaan; toinen kutsui itsensä
_Lindeliuseksi_[4] joka ei ole ruma nimi sekään...

-- Eriikka Lindelia on minusta kauniimpi kuin mikään muu nimi, --
keskeytti hänet nuorukainen, ja hänen kasvoilleen lennähti heleä puna,
ikäänkuin hän olisi ilmaissut suurimman salaisuutensa.

-- Niinkö on? -- jatkoi tyttö, päätänsä keikauttaen, mutta ei näyttänyt
ollenkaan loukkaantuneelta. -- No niin, kolmas otti nimekseen
_Linnaeus_, ja nimi lienee kymmenen muun veroinen. Eikö niiden ole
tapana siellä Suomessakin ottaa uusia nimiä?

-- Kaikki, jotka rupeavat papiksi tai muuten herrasmiehiksi, muuttavat
nimensä, -- vastasi nuorukainen. -- Olen kuullut sanottavan, että erään
tilan nimi on Pakkanen, joka on ruotsiksi _frost_, ja siitä juontavat
Frosterukset nimensä. Calamniukset polveutuvat eräästä kalastajasta eli
kalamiehestä; Porthaneilla on nimensä Viipurin kaupungin portista,
Cygnaeusten kantaisän nimi oli Svan (Joutsen), Laguksen suku on
kreikankieleen kääntänyt kantaisänsä nimen Hare (Jänis), ja
lukemattomat muut ovat tehneet samalla tavalla, latinalaiset
liittämällä _us_- ja kreikkalaiset _ander_ päätteen.

-- Niinpä niin! Etsi siis sinäkin itsellesi nimi, joka joltakin kuuluu.
Miltä kuuluu sinusta _Munsalius_? Tahi _Munsander_?



2. LINNÉ JA HÄNEN OPPILAANSA.


-- Munsalius! Munsander! -- toisteli nuorukainen. -- Paljon kiitoksia.
Jos sanot sitä kunniallisen nimeni jalostamiseksi, niin kasvakoon se
ennemmin itsekseen metsässä.

-- Myönnän, -- jatkoi nuori tyttö nauraen ja sitoi erään persialaisen
ruusun vartta lujemmalle tukeen kiinni, -- myönnän kyllä, että noissa
nimissä on enemmän suuta[5] kuin mitä antelias luonto on sinulle
suonut. Mutta miksi sanotaan Munsalaa teidän Suomen rengonkielellänne?

-- Jos Munsala on rengonkieltä, niin se on ruotsalaisten syy. jotka
ovat sen siksi vääntäneet Munisalosta, joka on sama kuin munasaari.

-- Muniako! Kovaksi keitettyjä munia! Eerikki hyvä, ole nyt niin
herttainen, että nimität itsesi _Oveniuseksi_ taikka _Ovanderiksi_.

-- Kun suutut minuun, otan nimekseni Ovenius, jos en muun vuoksi, niin
kiusatakseni sinua.

-- Joko taas olet pahankurinen? Nyt taas repäisit kätesi; katsohan,
orjanruusun oka on uponnut keskisormesi juureen. Maltahan -- kas noin!
-- Ja Riikka näpisti tuon syvälle pistäneen oan pois niin taitavasti
kuin mikäkin haavalääkäri.

-- Sano minulle, -- sanoi tyttö veitikkamaisesti, -- mistä tämän
puutarhan kukasta pidät enimmin?

Eerikki Pietarinpoikaa oli helppo lepyttää. Hänen teki mieli vastata
kysymykseen: -- Sinusta itsestäsi! -- mutta hän malttoi mielensä ja
vastasi: -- kaikkein enimmin pidän niistä, joiden vuoksi olen verta
vuodattanut.

-- Tahdonpa siis etsiä sinulle nimen. Annahan olla: _Rosenius ...
Malaspina ... Spinarosa ... Centifolius ... Lindros_ ... kuinka tulin
nyt sitä ajatelleeksi?

-- Kiitoksia. Lindros ehkä sopii. Se on kaunis nimi, ja silloin saan
vielä sinutkin kaupantekijäisiksi.

-- Miksi ei yhtä hyvin _Rospigg_ tahi _Fingerros_! Ei, latinaa sen olla
pitää... _Roseus ... Spinosius_ ... no, mutta autahan nyt minua!...
_Taerneus ... Rosenlind_ ... nyt se taas meni hongikkoon...
_Rosarius_... Entä jos turvautuisimme kreikankieleen... _Rhodius ...
Rhododaktylus_...

-- Herkeä jo, suuri oppisi panee pääsi pyörälle! Jos välttämättömästi
tahdot kastaa minut uudestaan, niin tahdon minä semmoisen nimen, jossa
sinäkin olet mukana. Sano minua Rosenlindiksi.

-- Nyt tiedän. Eikö isäsi ollut merimies?

-- Oli.

-- Ja sinä olet meren rannalla syntynyt ja kasvanut. _Rosmarin_ olkoon
nimesi!

-- Mutta eihän se johdu rosa-sanasta, vaan sanasta _rhos_, yökaste,
ruotsiksi dagg. Mutta sana _dagg_ merkitsee ruotsinkielessä myöskin
pamppua eli köydenpätkää, ja koska isäni oli merimies, saattaisi joku
luulla minun saaneen maistaa hänen pamppuaan.

-- Sepä oli paha se; minä pidän paljon rosmarinista.

-- Ja minä pidän kaikista _lind_-päätteisistä sanoista.

-- Totta puhuen: aiotko todellakin ruveta papiksi, Eerikki?

-- Etkö sinä sitä tahtoisi, Riikka?

-- Se on kyllä korkea virka, mutta nykyaikana rupeavat melkein kaikki
ylioppilaat papeiksi, niin ettei yksi siinä asiassa mitään vaikuta.
Olen aina ajatellut, että maailmassa on kaksi Raamattua. Toisen on
Jumala kirjoittanut lain tauluille ja pyhään evankeliumiinsa; toisen on
hän kirjoittanut luonnon suureen kirjaan. Tosin on edellinen ylempi,
koska maailma on langennut ja tarvitsee vapahtajaa. Mutta on toinenkin
Jumalan tekemä ja suurenmoinen. Kaikki riippuu siitä, kuinka kumpaakin
luetaan. Sanotaan, että monet papit ovat maailman miehiä; mutta minä
tiedän oikein tosi Jumalan miehen, josta hänen vanhempansa tahtovat
tehdä papin ja joka sitten kävi selittämään luonnon suurta Raamattua
niin erinomaisen selvästi, ettei kukaan ennen häntä ollut sitä niin
selvästi selittänyt. Oletko huomannut, Eerikki, että _hän_ lukee
Jumalan nimen jokaiselta luonnon kirjan lehdeltä.

-- Näenhän ja kuulenhan sen joka päivä! Hurskaampaa ihmistä kuin enosi,
suuri Linnaeus, ei ole koko avarassa maailmassa.

-- Niin, tiedätkö! Semmoinen pappi pitäisi sinustakin tulla.

-- Niinkö ajattelet? -- sanoi nuorukainen säteilevin silmin. -- Ei,
Riikka, se on mahdotonta. Semmoista miestä kuin enosi on, ei synny
toista edes sadankaan vuoden kuluttua.

-- Niin minäkin luulen. Mutta suuripa on kirjakin, jota hän selittää,
eikä _yksi_ ihminen kaikkeen ennätä. Katsohan esimerkiksi minua. Mikä
minä olen?

-- Sinä olet enosi sisarentytär, sen ainakin tiedän.

-- Enpä edes sitäkään, tiedätkö, vaan äitini oli enoni orpana, ja on
hän hyvyydessään ottanut minut luoksensa isätönnä ja äiditönnä lapsena.
Mutta voitko selittää sitä, että minä, joka en ole mitään, ja tuskinpa
sitäkään, kuitenkin väittelen sirkkalehdistä hänen kanssansa, jota koko
maailma ihmettelee?

-- En, sitä en tosiaankaan voi käsittää, -- naurahti Eerikki.

-- Mutta sokeakin kana voi välistä löytää jyväsen, ja semmoisia jyväsiä
ovat nuo pienet sirkkalehdet, sanoo eno. Sentähden ajattelen, että
vaikka sinusta ei tulisikaan niin suurta ja mainiota miestä kuin eno
on, niin voit sentään sinäkin keksiä selityksen johonkin sellaiseen
tuon suuren kirjan sanaan, jota eno ei ole ehtinyt miettiä. Sinusta
pitää tulla luonnontiedetten tohtori, Eerikki.

Eerikki Pietarinpoika oli vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten arvellen:
-- Koko minun sukuni tahtoo nähdä minut kauhtanaan ja papin kaulukseen
puettuna. Enkä minä ole koskaan mitään muuta ajatellutkaan,
ennenkuin...

-- Ennenkuin tulit Hammarbyhyn. Näetkös nyt! Aivan niinkuin enoni,
ennenkuin tohtori Rothman Vexiössä sanoi hänelle: sinun pitää ruveta
lääkäriksi! Se on: sinun pitää tutkia luontoa!

-- Olisit siis iloinen, jos seuraisin neuvoasi? -- kysyi Eerikki
sydämellisesti.

-- Iloinenko? Minä lentäisin sinua... Niin, minä tarkoitan -- jatkoi
tyttö hämillään -- minä tarkoitan, että se olisi enosta hyvin mieleen;
hän sanoo, että sinä olet hänen parhaita oppilaitaan.

Eerikki punastui. Näin paljon hän ei koskaan ollut rohjennut toivoa.
Hän loi silmänsä alas kainommin kuin tuo nuori tyttö itse, ja tapaili
turhaan sanoja lausuakseen mitä ajatteli. -- Niinkö luulet, Riikka? --
sanoi hän niin saamattomasti kuin rakastunut lukiolainen, joka ei
koskaan vielä ole romaania lukenut, suinkin saattaa sanoa. Sillä
romaanien lukemista eivät senaikaiset lukiolaiset vielä harjoittaneet.

Ei ole koskaan saatu tietää, mitä Riikka siihen aikoi vastata, sillä
samassa tempasi hän jalkansa aidan luona olevasta risuläjästä ja
kiljaisi: -- Käärme! käärme!

Eerikki juoksi hätään. Pieni vaskenkarvainen käärme, tuskin kahdeksaa
tuumaa pitkä, oli kiertynyt tytön jalan ympärille ja näkyi koettavan
luikertaa sukan ja kengän väliin.

Lyödä käärmettä ei Eerikki voinut. Ei hän kuitenkaan kauan miettinyt,
vaan tarttui petoa niskasta ja heitti sen hiekkakäytävälle niin
nopeasti, ettei pahus ennättänyt purra. Samassa polki hän saappaallaan
käärmettä hännälle ja yritti katkaista siltä kaulan rautalapiolla.

-- Älä tapa sitä! -- huusi nyt tyttö, joka jo oli toipunut
säikähdyksestään. Kas kuinka kaunis kyykäärme! Noin kaunista
_viperata_ ei enolla ole koko kokoelmassaan!

-- Olkoon tai älköön -- vastasi Eerikki vihoissaan, -- mutta ethän
tahtone, että päästän sen irti täällä puutarhassa, että se kenties
vielä kerran pääsee käymään kimppuusi!

-- Älä hätäile, vaan anna tänne puukkosi! -- Ja tuota pikaa oli Riikka
halaissut kepin, johon hän niin taitavasti pisti käärmeen kaulastaan,
ettei se päässyt siitä irti, vaikka kuinka olisi kiemurrellut.

-- Eno! Eno, me olemme saaneet _viperan_! -- huudahti Riikka heti sen
jälkeen heiluttaen käärmettä korkealla ilmassa.

Läheisen niityn ojanreunaa pitkin lähestyi pikaisin askelin noin
50-vuotias mies, viheriä nahkamyssy päässä, keltainen kesätakki
käsivarrella ja kainalossa jotenkin iso salkku. Hän aukaisi veräjän,
antoi kahden häntä seuraavan nuorukaisen astua siitä sisään ja sulki
sen huolellisesti jälkeensä. Sitten hän jäi seisomaan eräälle talon
luona olevalle kukkulalle ja näkyi hyvin vilkkaasti osoittelevan
jotakin muukalaisille.

-- Enolla ei ole nyt aikaa meitä kuulla, -- sanoi Riikka -- Nyt hän on
taas päässyt puhumaan mieliaineestaan, siitä uudesta museosta, jonka
hän aikoo rakentaa tuonne kukkulalle, ja silloin hän unohtaa kaiken
muun. Mutta maltahan, minulla on jotakin, jota hän ei voi vastustaa;
saatpa nähdä.

Hän juoksi erääseen puutarhan nurkassa olevaan pihlajamajaan ja toi
sieltä tuokkosen vast'ikään poimimiansa mansikoita, ei tavallisia
puutarhamansikoita, vaan keski kokoisia, hyvin kypsyneitä marjoja,
jommoisia itsestään kasvaa ahonrinteillä. -- Saatpa nähdä! -- huudahti
hän uudelleen ja oli jo veräjän ulkopuolella.

Eerikki Pietarinpoika, joka ei ollut niin nopsa kuin hänen nuori
toverinsa, läheni verkalleen, käärmekeppi kädessä, ja sai nähdä tytön
onnistuvan pienessä, viattomassa kepposessaan. Tuskin oli arkkiaatteri
Linnaeus -- sillä hänhän se oli -- huomannut mansikat, kun hän
suopeasti hymyillen katkaisi keskustelunsa, istahti kivelle ja alkoi
hyvillä mielin maistella niitä. Mansikat olivat hänen paras herkkunsa
ja joka päivä hän nautti niitä pienen tuokkosen. Vuonna 1750 hän oli
niillä parantanut ensimmäisen tautinsa ja aina siitä pitäen käytti hän
mansikoita suojelulääkkeenä. Kerrotaan, että kuningatar Loviisa
Ulriika, joka oli saanut siitä kuulla, antoi heti käskyn, että
mansikoita oli viljeltävä kaikissa kuninkaallisten huvilinnain
kasvihuoneissa, ettei tältä suurelta luonnontutkijalta talvellakaan
puuttuisi näitä hänen mielimarjojansa.

Eriikka tiesi, kuinka hänen enonsa suosio oli voitettava. Hänen
mansikkansa olivat tämän vuoden ensimmäiset viljelemättä kasvaneet ja
täysikypsyneet mansikat, ja kun arkkiaatteri oli kiirehtinyt
Hammarbyhyn ennenkuin hänen perheensä oli muuttanut kaupungista maalle,
oli Riikka saanut toimekseen kaikkien hänen pienten mielitekojensa
täyttämisen. Palkakseen sai hän sydämellisen suukkosen avonaiselle
ahavoituneelle otsalleen. Tyytyväisyys loisti arkkiaatterin pienistä,
mutta sanomattoman vilkkaista, kirkkaista ja leppeistä silmistä. -- Kas
tässä, -- sanoi hän latinankielellä noille kahdelle muukalaiselle,
joista toinen oli ranskalainen, toinen hollantilainen ja jotka
vartavasten olivat saapuneet Ruotsiin tutustuakseen tähän mainioon
mieheen, -- kas tässä minun Hammarbyn Hebeni niin kauan kuin eukkoseni
vielä viipyy kaupungissa! Oikea pikku noita hän on, se täytyy
tunnustaa. Hän tuntee kaikki istutukseni yhtä hyvin kuin minä itse,
rohkeneepa vielä arvostellakin järjestelmääni. No, veitikka, -- virkkoi
hän punastuvalle tytölle latinaksi, -- oletko taaskin löytänyt
sirkkalehtiä tuottaaksesi vanhalle enollesi päänvaivaa?

-- En, -- vastasi tyttö hämillään ruotsiksi; -- mutta minä olen
löytänyt käärmeen.

-- Käärmeenkö? Vai niin, se ei ole lapsille sopiva leikkikalu. Mutta
näytähän; kai se on vain meidän tavallinen _coluber natrix_,
tarhakäärme?

-- Oikea _vipera_ se on, enoseni, ja se yritti juuri luikertaa
kenkääni, kun Eerikki otti sitä niskasta kiinni ja pisti pihtiin.

-- Vai niin, katsotaanpa; tämä olisi siis ensi kerran, jolloin
tuollainen _maleficus_ näyttäytyy täällä Hammarbyssä.

Eerikki tuli saaliineen. -- _Mehercle_, -- sanoi arkkiaatteri, -- nuori
_Coluber -- scutis abdominalibus_ 150, _squamis caudalibus_ 34.
Katsohan peikkoa, tuskin makkaratikkua pitempi ja kuitenkin vaarallisin
peto koko Ruotsissa! Tämän me panemme väkiviinaan; se on kaunein
kappale, minkä olen nähnyt, ja _captus in Hammarby_. Sepä on
merkillistä! -- Taas kiilsi luonnontutkijan ihastus noissa kauneissa
ruskeissa silmissä.

Käärmeestä kääntyi arkkiaatterin hyväntahtoinen huomio äänettömään ja
ujoon lukiolaiseen. -- Ei tuostakaan, hyvät herrat, -- sanoi hän
latinaksi muukalaisille, -- tule mikään kehno mies. _Ingenium haud
vulgare, peritia ac labore perficiendum_. Kuinka olet käsiäsi hoitanut,
poikaseni? Oletko otellut ahman kanssa vai karhuako olet näykkinyt?

-- Eerikki tahtoi välttämättömästi sulin käsin leikellä kuivia oksia
ruusuaidasta, -- vastasi tyttö hänen puolestaan, -- ja sentähden olen
ehdottanut, että eno panee hänet lasiastiaan päällekirjoituksin:
_Herchepaeus obstinatus, habitat in Finlandia_.

-- _Frequenter, frequenter_, -- nauroi arkkiaatteri. -- Minä tunnen
useita sen lajin kappaleita Suomessa: Kalmin, Montinin ja muita
samanlaisia; härkäpäitä ne kaikki ovat, mutta kunnon poikia. Mene ja
pese kätesi piimällä, Eerikki, ja ota toiste sormikkaat käteesi, muuten
kenties luullaan sinun saaneen sormillesi täällä Hammarbyssä, ja se
olisi häpeä noin pitkälle lukiolaiselle.

Nuorukainen meni, sekä hurmautuneena siitä kiitoksesta, jonka oli
saanut mieheltä, jota hän ihaili ja kunnioitti enemmän kuin ketään
muuta tässä maailmassa, mutta myöskin hämillään siitä hymyilystä, jonka
oli huomannut muukalaisten huulilla, ja siitä pilanteosta, jonka
esineenä hän oli ollut -- ehkä hän myöskin oli hiukan mustasukkainen
siitä huomaavaisuudesta, jota ranskalainen ja hollantilainen osoittivat
Eriikka Lindelialle, sitten kun he olivat kuulleet puhuttavan tytön
kasviopillisesta älystä ja huomanneet, että hän osasi latinaakin.

Arkkiaatteri Linnaeus vei sitten vieraansa puutarhaan ja alkoi näytellä
heille kaikkia noita monia ja harvinaisia kasvejaan sekä selitellä
heille sitä ihmeteltävää järjestelmää, jonka mukaan hän oli lajitellut
ja luokitellut tämän kauniin, elävän kasvistonsa. Valpas kesäkuun
aurinko aleni jo länttä kohti ihastuneesti silmäillen tätä puiden,
pensaiden, kukkien ja vihannuuden uhkeaa ihanuutta, jossa eteläinen
väriloiste oli yhtynyt pohjoisen kasvikuntamme himmeämpiin
värivivahduksiin. Kaikki nämä suloiset kukkaislapset, kaikki nämä
armaat, viattomat olennot, joita valo ja keväinen ilma kasvatteli,
näyttivät tuntevan kukkasten kuninkaan läsnäolon, ja nauttivan hänen
lempeiden silmäinsä loisteesta. Kaikkialla, missä hän vain käyskenteli
niinkuin yksinvaltias valtakunnassaan, siellä näyttivät tammet ja
vaahterat tervehtivän häntä hiljaisella huminalla, kastanjat
notkistavan latvojaan ja lehtikuuset havuisia oksiaan; oli niinkuin
olisivat poppelien lehdet ihastuksissaan lepattaneet, ruusuaidat
lemunneet kahta ihanammin ja kaikki matalakasvuiset kukat varsiaan
korkeammalle kohottaneet, hänet paremmin nähdäksensä. Itseäänkin
liikutti häntä hänen rakkautensa aina kyyneliin asti. Kaikki nämä
olennot, jotka hän oli nostanut maan mullasta esiin, olivat hänestä
kuin eläviä, rakastavia ja onnellisia, niinkuin hänkin, mutta samalla
myös niin nöyriä, niin hellämielisiä kuin hän itsekin oli. Ei hän
nähnyt niissä omaa työtään, vaan sen suuren mestarin työn, jonka
ääretöntä kaikkivaltiutta, ihanuutta, rakkautta ja hyvyyttä jokainen
lehti julisti. -- En minä, -- sanoi hän itsekseen, unohtaen
muukalaisten läsnäolon, jotka kunnioittaen varoivat häiritsemästä hänen
syvällisiä mietteitään, -- en minä, Herra, vaan sinä se olet, joka olet
luonut kaiken tämän keväisen ihanuuden ympärilleni, antanut minun
riemuita sen kauneudesta ja suonut minun paljastaa sen kätketyitä
salaisuuksia. Sinä tiedät. Herra, etten ole oman kunniani tähden sitä
tehnyt; _sinun_ kunniaksesi on tämä kaikki tehty, niinkuin olet
käskenyt minun toimia; minun nimeni hävitköön unhon yöhön, kunhan vain
_sinun_ nimesi elää kunnioitettuna ja ylistettynä ihmisten kesken
kirkkaudesta niin kirkkauteen hamaan maailman loppuun.



3. ERÄÄNÄ ILTANA HAMMARBYSSÄ.


Tämän kertomuksen aikana oli arkkiaatteri Linnaeuksella vielä
tavallinen kansalaisnimensä (hänet aateloitiin 1757), mutta tämä nimi
alkoi jo loistaa yli kaiken, mitä Ruotsissa siihen aikaan oli ylhäistä
ja kuuluisaa. Ei siinä kyllin, että koko valtakunnasta tulvaili
nuorempia ja vanhempia miehiä kuulemaan hänen luennoitaan ja
katselemaan hänen kokoelmiaan; muistakin maista saapui joka vuosi
oppineita tiedonhaluisia tahi uteliaita vieraita tutustumaan tähän
mieheen, joka oli "luonnon järjestänyt".[6] Tällä väsymättömällä
tiedemiehellä oli aikaa kaikkeen ja kaikille. Kateelliset syyttivät
häntä suotta siitä, että hän enemmän suosi muukalaisia: mutta täytyihän
hänen edustaa Ruotsin tiedettä. Luultavampaa on, että nämä vierailut,
etenkin silloin, kun ne tapahtuivat paljaasta uteliaisuudesta, usein
olivat tälle suurelle miehelle kiusaksi. Ne, joilla itsellään on
runsaasti aikaa, eivät tavallisesti armahda muita, joille jokainen
hetki on kallis, ja kukapa tietää, kuinka monta arvaamattoman kallista
hetkeä nämä Linnén julkeat vieraat riistivät senaikaiselta ja tulevilta
sukupolvilta! Mutta olivatpa nämä tiheät vierailut Linnén
yksityisellekin elämälle haitallisia. Ollen hyväsydäminen, ystävällinen
ja halukas ilmoittamaan ajatuksiaan kenelle hyvänsä, hän ei juuri
koskaan sulkenut oveansa, ja silloin riistettiin häneltä ne harvat
hetket, jotka hän olisi voinut käyttää perheensä ja taloutensa hoitoon.
Hän oli säästäväinen mies jokapäiväisessä elämässään, mutta vaikka hän
tuhlasikin varoja kokoelmiinsa, oli hän samalla siksi vieraanvarainen,
että nuo monet vieraat melkoisesti vaikuttivat hänen yksityiseen
talouteensa, vaikka sen ajan tavat olivatkin yksinkertaiset. Tätä hän
ei koskaan itse ajatellut; mutta hänen puolisollaan, reippaalla, kunnon
Saara Liisa Moraealla, jonka haltuun hän jätti koko taloudenhoidon, oli
kaikesta tästä kovinkin usein huolta ja vaivaa. Mahdollistahan on,
ettei emäntä aina voinut tyydyttää kaikkia vaatimuksia, sillä muutamat
ulkomaalaiset olivat niin hävyttömiä, että levittivät juoruja hänen
tylyydestään, hänen taloudellisesta itsevaltaisuudestaan ja että suuri
Linné muka oli akkavallan alla. Siinä oli kiitos Saara Liisa Moraean
vieraanvaraisuudesta ja hänen monista huolistaan. Mutta mitäpä hän
siitä välitti. Hänen puolisonsa ihaili ja kunnioitti häntä, ja hänen
nimensä on säilynyt arvossa pidettynä hänen miehensä nimen rinnalla.

Nyt oli, niinkuin sanottu, arkkiaatteri Linnaeus kiirehtinyt maalle
ennen perhettään, ja emännän poissa ollessa oli taloudenhoito
Hammarbyssä huonolla kannalla. Kartanokin oli vanha ja rappeutunut;
sillä uuden Hammarbynsä hän rakensi vasta elämänsä lopulla. Ruokaa ei
ollut vieraiden varalle varustettu; taloutta hoitamassa oli vain kaksi
karjapiikaa ja kaksi renkiä. Mutta tämä ei huolettanut arkkiaatteria
ensinkään. Illan tullen pyysi hän kaunistelematta ranskalaisen ja
hollantilaisen vieraansa jäämään illalliselle.

Tätä valmistettaessa ei aika käynyt vieraille pitkäksi. Heillä oli
Hammarbyssä yllinkyllin harvinaisia ja eriskummallisia asioita
ihmeteltävänä, harvinaisia Surinamin ruukkukasveja ja harvoin nähtäviä
Brasilian papukaijoja, jopa erään Itä-Intiasta kotoisin olevan
Ostracion-nimisen kalan kuivattu nahkakin, joka riippui katossa ja oli
siitä omituinen, että se kääntyili huoneessa tuulen mukaan. Enemmän
kuin nuo harvinaisuudet ihastutti heitä kumminkin ilomielisen isännän
puhelu. Kaikkien lukuisten luonnontuotteidensa johdosta hänellä oli, ei
ainoastaan oppineita selityksiä, vaan samalla myös hupaisia
kertomuksia. Linné oli kaunopuheinen, sukkela sanoissaan, vieläpä
erinomaisen huvittavakin, kun oli puhe hänen tieteestään. Hänen
silmänsä loistivat, hänen kasvonsa kirkastuivat; hän oli, kuten
sanotaan, kuin "kala vedessä"; ja kuitenkin oli koko hänen olennossaan
ja käytöksessään jotakin hänen rakkaiden kukkastensa viattomuutta,
lauhkeutta ja rauhaa.

Arkkiaatteri oli käskenyt valmistaa illallisen, mutta jättänyt
tavallisuuden mukaan ruokalajien määräämisen muiden huoleksi. Hänen oma
illallisensa oli yksinkertainen ja kevyt: vieraat olisivat pitäneet
kunnianaan tyytyä samanlaiseen. Mutta Eriikka Lindelia ei siihen
tyytynyt. Hän oli nyt ensi kerran eläessään saanut tähdelliseksi
toimekseen enonsa talouden hoidon ja hän päätti nyt esittää jotakin
arvokasta, suurenmoista ja loistavaa.

Kovaksi onneksi oli nuori Riikka tutkinut latinaa, kreikkaa ja
kasvioppia semmoisella menestyksellä, ettei ollut jäänyt aikaa
ensinkään kotoisten tieteiden oppimiseen, ja kun keittotaito hänen
mielestään oli maailman helpoin asia, komensi hän heti kohta
laitettavaksi kolme paistia yhtä haavaa, vasikan-, porsaan- ja
kananpaistia.

Karjapiiat, joiden keittotaito ei ulottunut herneitä ja läskiä ylemmä,
kuuntelivat tätä ehdotusta suuresti kummeksien ja kysyivät, pitikö
heidän heti käydä teurastamaan.

-- Teurastamaanko? -- toisti hämmästynyt Riikka. -- Ei, sitä älköön
kukaan uskaltako.

Piiat rohkenivat kumminkin kysyä, mistä paistit sitten saataisiin.

-- Paistitko? -- vara-emäntä sanoi. -- Totta kai paistit ovat valmiina
aitassa.

Nyt hän sai tietää, ettei ollut kesällä tapana säilyttää tuoreita
paisteja aitoissa ja että Hammarbyn paistit juoksivat ja lentelivät
vielä ilmi elävinä mikä missäkin. Riikka ei kuitenkaan ollut neuvoton;
hän vastasi, että hän tyytyisi kuhaan, kampelaan ja haukeen. -- "Voissa
paistettuihin", lisäsi hän tärkeän näköisenä.

Kun kumminkin huomattiin, että nämä kalat vielä uivat järvessä, aikoi
hän tyytyä pinaattiin ja herneihin. Mutta koska nämä vasta juuri olivat
idulle nousseet -- Riikka oli itse lukenut sirkkalehdet -- oli hänen
pakko käydä käsiksi talon munavarastoon, joka kaikeksi onneksi oli
runsas. Hän panetti siis talon ison padan tulelle ja keitätti varmuuden
vuoksi kolme tiuta munia. Mutta kun hän oli huomannut, että kaikki
puolitekoinen työ, siis puolikiehunut ruokakin, oli enolle
vastenmielistä, tahtoi hän välttämättömästi keittää munia kaksikymmentä
minuuttia, että niistä tulisi oikein pehmeitä. Ja tarjotakseen jotakin
parempaa kuin paljasta iltamaitoa keitätti hän maidon ja panetti siihen
semmoisia mausteita, joita arkkiaatteri enin rakasti, nimittäin
krassia, humaloita, sinappia ja kardemummaa. Ylpeänä tästä herkusta,
jota oli määrä tarjota kaikeksi onneksi maustamattoman voin, leivän ja
juuston kera, astui hän kainosti niiaten herrain luo ja ilmoitti, että
ruoka oli valmis.

"Arkiselle ruualle" kutsutut vieraat istuivat paikoilleen, ja pöydälle
tuotiin kaksi kukkuraista vadillista munia, joista kuitenkin suurin osa
oli vedestä otettaessa haljennut. Oli ruvettava ruualle, mutta ensin
piti saada veitsiä, suolaa, kahveleita, lusikoita, jotka pienet
sivuasiat olivat unohtuneet pöytää katettaessa.

Vieraat naurahtelivat. Käytiin vatien kimppuun: niiden sisältöä oli
mahdoton syödä; munia olisi voinut luulla joiksikin uusiksi tähän asti
tuntemattomiksi kiviksi.

-- Ei, _pullula mea_, -- sanoi arkkiaatteri, -- ota pois nämä piikivet
ja tuo meille jotakin muuta. Nämä ovat kukonmunia.

Riikka sävähti tulipunaiseksi, mutta kuiskasi, varmasti toivoen sitä
loistavampaa voittoa tämän ensimmäisen tappion jälkeen: -- Eno saa
vehnäsmaitoa.

-- Vehnäsmaitoa keskellä kesää? -- arveli arkkiaatteri. -- No, tuohan
sitten vehnäsmaitosi; me olemme paljon kävelleet ja tyydymme
hätätilassa vaikka mihin -- paitsi muniin.

Riikka kantoi salaisesti riemuiten pöytään tuon uuden keksimänsä
keitoksen. Nyt vasta hän huomasi, että se oli ruskeata, syrjiltä
viheriää ja että se haiskahti oudolta ja tuntui pohjaan palaneelta.

-- Mitä tämä on olevinaan? -- kysyi arkkiaatteri, joka mielellään söi
hyvää, vaikka aina kohtuullisesti.

-- Se on nyt sitä vehnäsmaitoa, -- vastasi Riikka viattomasti.

Arkkiaatteri maistoi, mutta sylkäisi samassa. Näin hirveätä lääkettä
hän ei toki ollut potilailleenkaan tyrkyttänyt.

Vaikka olikin hyväntahtoinen, oli hän kuitenkin jotenkin
kiivasluontoinen. Hän sysäsi lautasen luotaan ja huusi. -- Painu
paikalla tiehesi ja tuo meille jotakin muuta! Mokoma myrkkyvelli voisi
viedä hengen eskimoltakin!

Riikka purskahti itkemään. -- Ei minulla enää ole mitään muuta! --
nyyhkytti hän.

Hollantilainen katseli syviin mietteisiin vaipuneena tyhjää lautastaan,
mutta vilkas ranskalainen nauroi niin sydämensä pohjasta ja rohkeni
rukoilla niin leikillisesti onnettoman keittäjän puolesta, että
arkkiaatterikin viimein nauroi hänen kanssansa. Onneksi oli pöydässä
vielä juustoa, kylmää vasikanpaistia ja tavallista maitoa, siis kaikkea
mitä tarvittiin. Huomattiinpa vielä, että rouva Saara Liisa Moraea oli
kaupunkieväiden mukaan pannut pullollisen sitä harvinaista tokaijin
viiniä, jota arkkiaatteri äskettäin oli saanut lahjaksi eräältä
wieniläiseltä ihailijaltaan ja tämä löytö muutti äskeisen pienen
epäsovun täydelliseksi iloksi -- Älä itke enää, sinä pikku kananpoikain
tappaja! -- lohdutteli hellätunteinen eno, joka ei voinut nähdä edes
maanmatosenkaan kärsivän. Ainoastaan aika on parantumaton. Nyt saat
jättää Pliniuksen joksikin aikaa ja kuunnella Luculluksen oppilaiden
luentoja.

Eriikka oli kuitenkin niin häpeissään, ettei häntä ollut helppo
lohduttaa. Hän riensi ulos saadakseen vielä hiljaisuudessa vuodattaa
katkeria kyyneliä, ja hän rauhoittui vasta sitten, kun oli
hiljaisuudessa tehnyt sen päätöksen, että vielä kerran olisi tuleva
sekin päivä, jolloin eno saisi ihmetellä yhtä paljon hänen keittiössä
kuin kasvihuoneessakin osoittamaansa taitoa.

Hyvä mieli oli jo täydellisesti palannut oivallista tokaijinviiniä
maistellessa, kun sanansaattaja saapui kaupungista, tuoden kirjeitä ja
sanomalehtiä, jotka äskettäin olivat tulleet postissa Upsalaan.

Arkkiaatteri avasi kääröt tiedemiehen mielenkiinnolla ja
uteliaisuudella. Valtiolliset asiat, joista ei muutenkaan ollut paljon
sanomista, työnsi hän syrjään, silmäilläkseen sen sijaan noita monia
tieteellisiä aikakauskirjoja ja yhtä tärkeitä kaikista maailman ääristä
tulleita kirjeitä. Milloin synkistyi hänen katsantonsa hänen lukiessaan
jostakin nuoresta luonnontutkijasta, joka oli tiedonhalunsa uhrina
hävinnyt Afrikan erämaihin tahi Amerikan aarniometsiin; milloin
kirkastui se jälleen jostakin kasviopillisesta löydöstä. -- Mokomaa
kiittämätöntä! -- huudahti hän lukiessaan eräältä oppilaaltaan tullutta
kirjettä; -- hän on kerännyt niin paljon eikä lähetä minulle
ainoatakaan kasvia.

Heti sen jälkeen hän avasi käärön, jossa oli harvinaisia puristettuja
kanadalaisia kasveja, jotka eräs toinen hänen oppilaistaan, Kalm, oli
lähettänyt, luvaten kohta toimittaa eläviä kappaleita. Tyytyväisyys
loisti Linnén vilkkaista silmistä. Hän unohti kaiken muun, saadakseen
vielä hämärän kesäillan valossa suurennuslasilla tutkia juurta, vartta
ja lehtiä, mutta erittäinkin kukkaa ja siemenlaitetta. -- Mikä ihana
kaikkivaltiaan Jumalan luoma! -- huudahti hän. -- Kas tässä eräs
_dodecandria_! Tässä ylen harvinainen _monandria_! Tässä eräs
_polygamia_! Tässä uusi _gladiolus_! Tässä eräs _aconitum_! Ja kas
tässä eräs uusi _campanula_ -- mikä loistava kainon sinikellomme sisar!

Näin olisi hän puhellut kenties kuinka kauan, ellei yö viimein olisi
ruvennut pimenemään, ja elleivät hänen vieraansa, näön vuoksi, olisi
tehneet lähtöä. Kovaksi onneksi heille -- sillä he olisivat mielellään
viipyneet täällä aina aamuun asti -- nyt näin kesäkuussa ei ollut
yhtään kynttilää koko Hammarbyssä. Ja kuitenkin oli vielä avaamatta
useita kirjeitä, joiden joukossa kaksi isoa, komeilla sineteillä
lukittua. Linnén uteliaisuus heräsi taas. -- Olenhan luonnontutkija, --
laski hän leikkiä; -- enkä kuitenkaan voi kaikilla tiedoillani loihtia
yhtä halpaa talikynttilää esiin! Riikka -- pane tuli takkaan; minä
tahdon nähdä, mitä nämä kirjeet sisältävät.

-- Eerikillä on jotakin muuta tarjolla, vastasi tyttö ujosti ja hänen
silmänsä olivat vielä äskeisen surkean tappion jäljeltä punaiset.

-- No, saammepa nähdä, mitä Eerikki voi tehdä Hammarbyn valaistuksen
hyväksi! -- vastasi arkkiaatteri.

Eerikki astui sisään tuoden puolen tusinaa mitä komeimpia kiiltomatoja,
jotka hän vast'ikään oli poiminut kasteiselta niityltä. Arkkiaatetri
oikein ihastui tästä keksinnöstä. Kiiltomadot asetettiin niin, että
niiden valo keskittyi niin paljon kuin mahdollista yhteen paikkaan ja
kas, niiden avulla voi auttavasti lukea selvää käsialaa.

Nyt murrettiin nuo isot sinetit, ja luettiin kirjeet. Niissä kutsuttiin
suuri Linnaeus erinomaisen imartelevin sanoin Pietarin ja Firenzen
tiedeakatemiain kunniajäseneksi.



4. NIMI, KIRJE JA MIELILAUSE.


Epäilemättä on kahdeksannentoista vuosisadan pysyväisimpiä ansioita --
paljon pysyväisempiä kuin sen filosofiset järjestelmät -- sen
luonnontieteiden alalla suorittama työ. Meidän aikamme, jolloin nämä
tieteet joka vuosi, miltei joka päiväkin niin loistavasti edistyvät ja
niin suunnattomin voimin vaikuttavat jokapäiväisenkin elämän
koneistoon, on jo ammoin ehtinyt unohtaa sen ajan, jolloin nämä samat
tieteet sata vuotta sitten vielä olivat nuoruutensa kukoistuksessa ja
niiden harjoittajia elähytti nuoruuden rakkaus, samalla kuin ne
oppimattomissa herättivät enemmän hämmästystä kuin osanottoa. Tuskin
oli Linnén suuri "luonnonjärjestys" tullut tunnetuksi, kun jo hänen
nimensä lennähti kuin valon välähdys yli Euroopan. Kaikki kuuluisimmat
ja etevimmät tieteiden harjoittajat riensivät osoittamaan hänelle
kunnioitustaan ja pyytämään hänen apuaan ja neuvojaan semmoisella
innostuksella, jota nykyaikana osoitetaan ainoastaan suurille
valtiomiehille. Etenkin oppineet seurat kilpailivat saadakseen hänet
kunniajäseneksensä, eivätkä Pietarin ja Firenzen akatemiat olleet
ensimmäiset eivätkä ainoat, jotka katsoivat kunniakseen päästä
lähempään yhteyteen tämän pohjolan tiedemiehen kanssa.

Linné itse oli mielissään näistä kunnianosoituksista eikä salannut
niistä johtuvaa iloansa. Hän puhui niistä usein ja mielellään,
kopeilematta, kadehtimatta, lapsellisella vilpittömyydellä,
tavallisesti niinkuin puhutaan jostakin kolmannesta henkilöstä. Tällä
syvämielisellä tiedemiehellä oli lapsen mieli ajattelijan ryppyisen
otsan alla. Kukkaset, joita hän niin suurta oppia osoittaen tutki,
elähyttivät samalla hänen vilkasta mielikuvitustaan. Yksin nuo
kutsumuskirjeiden isot sinetitkin ilahuttivat ja huvittivat häntä.
Minkätähden? Sentähden, että ne olivat todisteita hänen järjestelmänsä
menestyksestä, sentähden, että ne olivat tieteen kuninkaana kirjeitä,
jotka vahvistivat hänen uusien keksintöjensä totuuden.

Tavallista myöhemmin meni Linné levolle edellämainittuna iltana ja
nukkui niin keveästi kuin ei Eriikka Lindelian keittotaito olisi
yrittänytkään häiritä hänen yölepoaan. Ainoastaan yksi kaino ja
unohdettu reseda sai kunnian levittää hienoa lemuansa kukkasten
kuninkaan vuoteen ympärille.

Tuskin oli aamuaurinko ehtinyt nousta lehmusten latvain tasalle, kun
arkkiaatteri jo oli jalkeilla ja tavallisella kävelyllään. Myös hänen
molemmat oppilaansa ja koko Hammarby olivat liikkeellä jo kello
neljältä aamulla. Puutarhassa oli aina niin paljon järjestämistä,
kasvihuoneissa kastelemista ja talon siivellisten ja nelijalkaisten
asukkaiden jälkiä oli aina siivottava ja heitä itseään puhdistettava.
Vasta kello kuuden aikana syötiin aamiainen. Sitten ryhtyi arkkiaatteri
hetkiseksi tarkemmin silmäilemään eilispäivän postia, ja katso, silloin
löytyi sieltä noiden monien kääröjen joukosta pieni, karkealle
paperille kirjoitettu kirje, joka oli osoitettu lukiolaiselle Eerikki
Pietarinpojalle Strengnäsiin, josta joku tuttava oli käännyttänyt sen
arkkiaatterille, tohtori Linnaeukselle, Upsalaan.

Kirje oli Eerikin äidiltä ja kirjoitettu Vaasassa. Se sisälsi tuon
suuren summan kahdeksan plootua sekä hellän äidillisen tervehdyksen,
että pojan tuli viipymättä lähteä Tukholmaan ja sieltä ensi tilaisuuden
tullen pyrkiä meren poikki Pohjanmaalle, syystä että hänen äitinsä
vanha setä, hyvin kunnioitettu valtiopäivämies Lauri Larsson Vaasasta,
halusi vielä kerran nähdä kaiken sukunsa, sekä nuoret että vanhat,
ympärillään ennen kuolemaansa. Ukko Larsson, niin sanottiin vielä
kirjeessä, tahtoi kaikin mokomin, ettei kukaan jäisi pois, hän itse
lähetti nämä kyytirahat, ja koska hän vielä vanhoillaankin oli jäykkä
mies, tulisi Eerikin muistaa, että hänen köyhällä äidillään voisi olla
vahinkoa mahtavan setänsä tyytymättömyydestä, mutta hyötyä hänen
suosiostaan. Muutoin tulisi Eerikin anoa tädiltään lupaa tähän lähtöön
eikä millään muotoa tehdä mitään vastoin hänen tahtoaan, koska täti
suuresta hyvyydestään oli ottanut hänet pojakseen ja luvannut tehdä
hänet perillisekseen, jos Eerikki hyvin käyttäytyisi. Lopuksi
sanottiin, että Eerikin veljet ja sisaret ja muut sukulaiset voivat
asianhaarain mukaan jotenkin hyvin.

Arkkiaatteri, joka sill'aikaa oli uudelleen innostunut Kanadasta
saamiaan kasveja tutkimaan, ei huomannut, että hänen oppilaansa tätä
kirjettä lukiessaan kävi yhä murheellisemmaksi, kunnes pari isoa
vesikarpaloa valahti alas Eerikin poskille. Oli siinä kuitenkin muuan,
joka kaiken huomasi, ja se oli Eriikka Lindelia. Hän laski kätensä
Eerikin olalle ja kysyi osaa ottavasti, "oliko hänen äitinsä kipeä".

-- Ei, -- sanoi poika; -- mutta hän tahtoo, että minun heti kohta pitää
lähteä täältä hänen setänsä luo Pohjanmaalle.

-- Se ei käy laatuun, se on aivan mahdotonta, -- vastasi Riikka hyvin
varmasti.

-- Mutta äidin onni on kysymyksessä, -- huokasi poika.

-- Mitä se merkitsee? -- jatkoi Riikka närkästyneenä. -- Eikö hänen
etupäässä tule ajatella sinun parastasi? Koko maailma kadehtii sinua,
että saat olla kuin oma lapsi enon kodissa ja joka päivä nähdä ja
kuulla semmoista miestä.

-- Eno! Sanokaa toki, enoseni, ettei se ensinkään käy laatuun!

-- Mikä ei käy laatuun? -- kysyi arkkiaatteri.

-- Eerikki tahtoo lähteä Suomeen. Hänen äitinsä tahtoo ottaa hänet
meiltä pois ja lähettää hänet jonnekin erään vanhan tervasudin luo
taikoja oppimaan.

Arkkiaatteri otti kirjeen ja luki sen hyvin tarkkaavaisesti. --
Mieltäni pahoittaa, rakas Eerikki, että minun täytyy sinusta luopua, --
sanoi hän; mutta äidin tahto on pyhä; sinun tulee totella häntä heti
kohta ja arvelematta.

-- Ja kuka auttaa minua sitten kantamaan vettä kaivosta ja
kirjoittamaan nimiä taimipuikkoihin ja siivoamaan pensasaitoja, ja
kitkemään saviheinää ja ruokkimaan ahmaa ja valikoimaan parahiksi isoja
ruukkuja kasvihuoneisiin ja puristamaan kasvejani tarpeeksi kovasti ja
liisteröimään niitä paperille ja pyytämään sisiliskoja, joihin en tohdi
käsin koskea, ja panemaan sammakoita väkiviinaan ja pistämään
hyönteisiä neuloihin, mitä en myöskään tahdo tehdä? -- puhkesi
kiivastunut ja kielevä tyttö päivittelemään. -- Vai pitäisikö minun
ehkä ottaa puutarharengikseni Tuomas, joka mennä kesänä nyhti pois enon
harvinaisimmat nuoret hopeapoppelit ja vastasi, kun häntä siitä toruin:
onhan häpeä antaa haapain pilata puutarhaa!

Arkkiaatteri naurahti. -- Kalle tulee tänne ylihuomenna ja auttaa
sinua.

Kalle oli arkkiaatterin vanhin poika, Eerikin ikäinen.

-- Mutta kuka selittää minulle Pliniusta? Kalle tekee minusta vain
pilkkaa, -- päivitteli Eriikka.

-- Plinius saa levätä laakereillaan, kunnes olet oppinut munia
keittämään, -- vastasi eno; ja Eerikki saa hevoseni Tukholmaan.

Tätä ratkaisevaa päätöstä vastaan ei ollut mitään sanomista. Eerikki ja
hänen nuori ystävänsä menivät alla päin, pahoilla mielin kokoamaan ja
laukkuun panemaan niitä harvoja kaluja ja kapineita, jotka kuuluivat
senaikaisen lukiolaisen vaatevarastoon. Kun tämä oli tehty vajaassa
puolessa tunnissa, ryhtyivät he vaihtamaan kasvikokoelmiaan ja siihen
meni aikaa paljon enemmän. Eerikki valikoi harvinaisimmat ja parhaat
kasvinsa antaakseen ne Eriikalle, ja Eriikka teki samoin. Vaihdettaessa
lupasivat molemmat yhä edelleen lähettää toisilleen kalleimpia
kasvejaan ja kirjoittaa toisilleen niin usein kuin mahdollista.

He olivat vielä kerran käyskennelleet läpi kasvihuoneiden ja puutarhan;
he olivat heittäneet hyvästit joka puulle, joka pensaalle, joka
kukalle, joka heidän hoitaessaan oli kukkimaan puhjennut; vielä kerran
olivat he tarkastaneet mehiläispesiä, ruokkineet kyyhkysiä, taputelleet
poroa kaulalle, antaneet karhulle hunajaa ja nakanneet palasen
hevosenlihaa ahmalle. He olivat lopuksi istuneet pienelle penkille
pihlajamajaan, joka juuri nyt oli ihan valkeana tuoksuvia kukkia, ja
täällä oli Eerikki lohduttanut itkevää tyttöä sillä lujalla
lupauksella, ettei hän rupeaisi papiksi, vaan ensin lääkäriksi ja
sitten luonnontutkijaksi, niinkuin hänen suuri esikuvansakin oli
tehnyt. Tämän lupauksen vahvistukseksi he olivat lyöneet kättä, ja
siinä oli tarpeeksi. He ymmärsivät toisensa pitemmittä puheitta; ja
mitäpä hyötyä niistä olisi ollutkaan? Nuorten sydänten hellimmät ja
pyhimmät tunteet eivät sanoja tarvitse, ne pikemminkin karttavat niitä
-- ne eivät tahdo lehdon kukkastenkaan edessä nostaa rakkaimman
salaisuutensa hienoa, läpikuultavaa, lumoavaa huntua.

Antamastaan lupauksesta tunsi Eerikki oikein miehistyvänsä ja nousi
lähteäkseen. Mutta ennenkuin hän lähti, tarttui hän tyttöä käteen ja
sanoi:

-- En saanut ollenkaan unta viime yönä sentähden, että maatessani
alinomaa ajattelin sitä uutta nimeä, jonka aioit antaa minulle.
Munsalaa en usko aiotun ihmiseen nimeksi; jos sanoisin itseäni
Lohilahtiukseksi, isäni Lohilahti-nimisen tilan mukaan, kuuluisi se
kovin kummalliselta. Hortulan, Rosenius, Delphin tahi Lilius olisivat
kyllä puutarhasta ja kukista otettuja nimiä, mutta semmoisia on
ennestään, etkä sinä suinkaan hyväksy semmoisia nimiä kuin Aquilegius,
Digitalis, Helianthus tai Verbascus. En myöskään tahdo ryöstää
mestariltani pienintäkään osaa hänen suuresta nimestään, ja sentähden,
Eriikka, olen ajatellut, että jos nimittäisin itseäni -- arvaapas!

-- _Herchepaeus_; sehän on jo päätetty.

-- Älä luulekaan; minä otan nimeni sinusta.

-- Minustako? _Erica vulgaris_! Mutta sinusta ei saa tulla mikään
_vulgaris_, ei mikään tavallinen ihminen. Sinusta, pitää tulla suuri ja
mainio mies, Eerikki!

-- Tahdon koettaa. Ja sentähden olkoon nimeni paljas _Ljung_, onhan se
kukkasen nimi ja päälle päätteeksi vielä sinun nimesi.

-- Mutta se ei ole latinaa.

-- Se on oleva minun salaisuuteni. Ei kukaan aavista, että joka kerta,
kun kuulen nimeni, minä ajatuksissani käännän sen _Ericaksi_.

-- Ljung ... Eerikki Ljung ... _Ericus Ljungius_ ... tavaili tyttö. --
Ruma se ei ole, mutta se ei kuulosta suurelta. Ajattelepas, Eerikki:
_Carolus Linnaeus_! Se kalskahtaa joltakin se!

-- Jos kilinä on pääasia, niin olisi paras olla Klingeliklangius taikka
Pekka Paukkenius. Vähempäänkin minä tyydyn.

Eriikka mietti vähän aikaa. Sitten hypähti hän syrjään ja huusi: -- Jos
saat minut kiinni, niin saat pitää sen nimesi!

Eerikki lähti jälkeen, mutta tyttö oli jo matkojen päässä. He juoksivat
kautta kaikkien puutarhan koukkuisten käytäväin tyttö edellä, Eerikki
jäljessä, niinkuin leikkivät lapset, niinkuin siivekkäät pääskyset,
ajattelematta muuta kuin sitä hetkeä, jossa elivät. Pensasaidat
taivutettiin syrjään, kasvien yli hypittiin, pihlajat, tuomet ja
omenapuut, joita he juostessaan koskettelivat, varistelivat heidän
päällensä valkoisia kukkiaan, mutta poika jäi jälkeen. Lopuksi he
alkoivat kiertää erästä suurta puutarhan veräjällä olevaa lehmusta, ja
siinä syöksähti Eriikka enonsa syliin, tämän juuri astuessa veräjästä
sisään. Mutta samassa saavutti hänet ajajakin.

-- Lapset, mitä te mellastatte? -- torui arkkiaatteri, mielihyvin
katsellen nuorten vereviä, juoksusta hehkuvia poskia.

-- Eerikki tahtoi täydessä laukassa kaapata itselleen suuren nimen, --
nauroi tyttö.

-- Ja nyt olen sen saavuttanut, -- vastasi poika.

Arkkiaatteri naurahti. -- Ei suuria nimiä saavuteta ruusupensaiden yli
hyppimällä, -- sanoi hän. -- Sitä varten täytyy astua monta
vaivalloista askelta yli ohdakkeiden ja orjantappurain; mutta astu vain
eteenpäin, Eerikki, astu lujasti, rehellisesti ja pelkäämättä, Jumala
sydämessäsi ja ylevä päämäärä aina silmäisi edessä, ja sinun on kerran
onnistuva _tangere astra_.[7] Vähäisestä juuresta kasvaa lehtevä puu.
Sinä astut nyt ensi kerran omin päin maailmaan; kenties tulet joskus
taas takaisin meidän kukkaisaan Hammarbyhymme, tahi ehkä et enää
palaakaan; meri on Ruotsin ja Suomen välillä, ja jos voit enemmän
hyödyttää toista rantaa, niin en tahdo sinua siitä kieltää. Jos
sukulaisesi antavat sinun harjoittaa opinnoitasi Turussa, niin annan
sinulle suosituskirjeen Turun akatemian kanslerille, kreivi Tessinille,
jonka luona sinun on käytävä Tukholmassa; ja jos vast'edes tarvitset
joitakin neuvoja, niin käänny aina minun puoleeni. Hevonen on
valjaissa.

Nuorukainen kiitteli heltynein mielin, mutta vastasi, että hän ennemmin
tahtoi kulkea jalan, saadakseen kerätä kasveja matkalla.

-- Tee niin -- sanoi arkkiaatteri; -- olen minäkin kulkenut pitkiä
taipaleita reppu selässä. Kas tässä muutamia talareita matkarahojesi
lisäksi; kenties saat odottaa laivaa Tukholmassa kauemmin kuin
luuletkaan. Tässä annan sinulle kasvisäiliöni. Ilmoita minulle, jos
löydät jotakin harvinaista. Muuten, poikaseni, on minulla vain yksi
neuvo sinulle annettavana, ja sen voit lukea oveni päältä.

Näin sanoen seurasi Linné oppilastaan puutarhahuoneen portaille ja
osoitti tuota tunnettua kaunista oven päällä olevaa kirjoitusta:

    INNOCUE VIVITO. NUMEN ADEST.

-- Niin, -- jatkoi hän; olkoon tuo tuossa sinun elämänviisautesi,
niinkuin se on minunkin elämänviisautenani ollut:

    "_Elä nuhteettomasti! Jumala on kanssasi_."

Ja hetken kuluttua oli Eerikki Pietarinpoika eli Eerikki Ljung, joksi
hän nyt itseään nimitti, matkalla Tukholmaan, kulkien sinne jalan ja
reppu selässä.



5. PERHOSTEN AJELIJA.


-- Voitteko ajatella, Bjelke, kuinka mainion aatteen minä juuri keksin.
Heinäkuun 7. päivänä on Fredrikin syntymäpäivä. Kuningatar ja
hovimestarinrouva menevät puistoon kävelemään, ja kamaripalvelija Åberg
työntää Fredrikiä lastenvaunuissa. Silloin pukeutuu Kaarle
metsänhaltiaksi, juoksee pensasaidan takaa esiin ja ryöstää prinssin.
Suuri kohtaus, ollaan pyörtyvinään, mutta se ei ole niin vaarallista.
Minä olen piilossa jonkin tammen takana ja olen pukeutunut -- sanokaa,
Bjelke, mihin pukuun minä pukeutuisin? Haltian, dryadin tai ehkä
pelottoman ja nuhteettoman ritarin pukuun? Malttakaahan -- minä
olen olevinani joku Azorien saarilta kotoisin oleva prinssi -- jousi
ja nuolet, keihäs ja kilpi -- minä saan lainata viheriän takin
Dübeniltä -- sandaalit me leikkaamme niistä kuningasvainajan
metsästyshansikkaista, jotka ajelehtavat vinnillä -- ja sitten pitää
minulla olla viheriä samettinen lakki, johon korea perhonen on otsaan
kiinnitettynä. Kaikkein kauneimmat perhoset kuningattaren kammiossa
ovat Azorien saarilta.

Se, joka näin puhui, oli vilkasliikkeinen, kaunis, noin kuusivuotias,
suurisilmäinen ja hienokasvoinen poikanen, Puettuna ruumiinmukaiseen,
siniverkaiseen ihokkaaseen, keltaisesta silkistä ommeltuihin
alusvaatteihin ja silkkisukkiin. Hän käveli Ulriksdalin puistossa erään
hoviherran seurassa.

-- Mutta mitä hänen majesteettinsa kuningatar siitä sanoo? -- kysyi
saattajaherra.

-- Sen Bjelke saa kuulla. Ei se olekaan kuningatar, joka pyörtyy, se on
Fredrikin hoitajatar, hovimestarinrouva. Luuleeko Bjelke hänen
pyörtyvän?

-- Enpä luulisi.

-- Mutta _minäpä_ luulen. No niin, hän menee tainnoksiin, ja kuningatar
huutaa: _Au secours! aux armes_! lapseni! lapseni! -- tai mitä muuta
hänen majesteettinsa suvainnee huutaa -- hiukset hajallaan ja tehden
tämän suuren liikkeen, kas näin, juuri niinkuin mademoiselle Duroche
tekee "Zenaidessa". Silloin juoksen minä tammen takaa esiin -- mutta
luuleeko Bjelke, että Åberg voi ehtiä ennen minua?

-- Voihan hänkin pyörtyä, koska se on välttämättömästi näytelmään
kuuluvaa.

-- Ei, hänen tulee vain ilmaista äänetöntä toivottomuuttaan -- kas
näin! Nyt tiedän. Minä juoksen tammen takaa esiin -- syöksähdän
metsänhaltian jälkeen -- tempaan häneltä hänen saaliinsa -- se tulee
näyttämään aivan oikealta tappelulta...

-- Jossa ei kuitenkaan toivoakseni keihästä käytetä?

-- Ei kuin vartta vain; mutta tappelutta voittaminen ei olisi minulle
mikään kunnia. Minä tempaan Fredrikin ryövärin käsistä -- hän huutaa
täyttä kurkkua, se on tietty -- kuningatar syöksähtää kuin raivotar --
ei, kuin madonna minua kohti -- minä lasken pelastetun uhrin hänen
jalkainsa eteen -- notkistan polvea, niinkuin herra Lafleur tekee
näytelmässä, ja huudahdan:

    Hyvettä kun vainoo väkivalta,
    apuun rientää perho taivahalta.

-- Juuri sentähden, Bjelke, minun täytyy kiinnittää perhonen lakkiini.

-- Teidän korkeutenne on unohtanut erään seitsemännen henkilön
näytelmästä -- kreivi Tessinin.

Prinssi Kustaa loi suuret silmänsä kysyjään, ikäänkuin tutkiakseen,
puhuiko tämä leikkiä vai totta. -- Lukija on jo arvannut, että poika
oli prinssi Kustaa, sittemmin Kustaa III, ja että hänen seuralaisensa
oli hänen aliopettajansa kreivi Niilo Bjelke, jotka molemmat nyt olivat
tavallisella aamukävelyllään Ulriksdalin puistossa. Prinssin
ensimmäisenä opettajana oli silloin vielä valtakunnanneuvos, kreivi
Kaarle Kustaa Tessin.

-- Jos kuningatar taputtaa käsiään, tulee kreivi Tessinin huutaa: da
capo! -- jatkoi prinssi ylpeästi nakaten kaunista päätänsä. -- Hänhän
juuri on opettanut minua näytelmiä esittämään. Kai hän tahtoisi yhä
vieläkin kertoa minulle satuja maalaisrotasta ja kaupunkilaisrotasta.
Se oli kauhean opettavaa, Bjelke; _on s'endorme_. Mutta katsokaa, kun
maalaisrotta pääsi hovineitien kamariin ja söi heidän makeisensa ja
marmelaadinsa; oi, Jumalani, kuinka minä saatoin nauraa sille piennä
ollessani.

-- Teidän korkeutenne ei ole enää pieni; hänen tulee jo ajatella
vakavampia asioita.

-- Juuri niin, Bjelke. Ja sentähden on minulla osa Tessinillekin, jos
hän tahtoo esiintyä näytelmässäni. Eikö Bjelke jo arvaa sitä?

-- Hänen tulee olla se, joka jakaa hyveen palkinnon.

-- Ei, anteeksi, hänen tulee olla hattumestarina, jota on pyydetty
tekemään hattuja Ulriksdalin puistoon, mutta joka kummastuu siitä, että
hyvä Jumala on antanut tammille kruunut. Ymmärtääkö Bjelke? Hänen tulee
olla kuningas Midas, mahdottoman suuri hattu ... tekotukalla.

-- Teidän korkeutenne ei saa puhua noin kevytmielisesti kuuluisasta
miehestä. Opettajaa tulee kunnioittaa hänen poissa ollessaankin.

Prinssi ei virkkanut mitään. Vaikka hän ei rakastanutkaan ensimmäistä
opettajaansa, pelkäsi hän kumminkin häntä ja hänellä oli siksi
ymmärrystä, ettei jatkanut pilantekoa, joka luultavasti oli ollut
säkissä, ennenkuin tuli pussiin. Hän kulki puoleksi hyppien edelleen,
pienellä ratsuvitsallaan huvikseen katkoen nurmikolla tiepuolessa
kasvavien kukkasten latvoja.

Kreivi Bjelke ehdotti, että kerättäisiin ja tutkittaisiin kasveja, se
huvitus oli nyt Linnén vaikutuksesta tullut hyvin muotiin. Prinssi
Kustaa tunsi jo koko joukon kasveja, ja ne, joita hän ei tuntenut, tuli
hänen poimia ja kotona tutkia.

Ehdotus miellytti hilpeää poikaa, mutta vain vähäksi aikaa. Nypittyään
irti joukon kasveja, joita hän ei tuntenut, alkoi hän taas nakella pois
niitä, joilla ei ollut kauniita kukkia, arvellen, ettei Linnaeus
itsekään tuntenut kaikkia rikkaruohoja. Silloin pyrähti kaunis
perhonen, _machaon_, akasia-aidan takaa ilmaan, ja prinssi muisti, että
hän tarvitsi semmoisen Azorien saarilta saatavaan näyttelijäpukuunsa.
Heti paikalla hän lähti hattu kädessään saalistaan ajamaan.

Perhonen oli kuitenkin häntä nopeampi, lensi yhä edemmä puistoon päin,
ja prinssi ajoi sitä takaa. Näin hän tuli vihdoin aivan puiston laitaan
asti ja oli juuri saamaisillaan pakolaisen vihdoinkin kiinni, kun
kompastui johonkin pitkässä heinikossa piilevään esineeseen, kaatui
pitkäkseen maahan ja sai eräästä kannosta aika naarmun poskeensa.

Vihoissaan nousi hän ylös, huomasi heinikossa henkilön, jota luuli
puutarhurin rengiksi, ja sivalsi häntä ensi kiukussaan tuota pikaa
ratsuvitsallaan ympäri korvia. Rengiksi luultu, yksinkertaisesti puettu
seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias nuorukainen nousi seisoalleen,
enemmän ihmeissään kuin hämmästyksissään, eikä tehnyt ensin muuta
kuin varjelihe lyönneiltä, mutta kun ratsuvitsa yhä vain vingahteli
hänen korvainsa ympärillä, menetti hän kärsivällisyytensä, väänsi
vitsan prinssin kädestä, taittoi sen ja nakkasi palaset kauas
orapihlaja-aitaan, joka tältä puolen ympäröi puistoa.

Kaikki tämä tapahtui niin äkkiä, että kun kreivi Bjelke, joka vaivoin
seurasi kuninkaallista oppilastaan kintereillä, ennätti paikalle, oli
prinssi jo aseetonna, juoksusta ja närkästyksestä punaisena ja valmiina
omin korkein käsin käymään hävytöntä renkiä tukkaan, opettaakseen
hänelle tarpeellista kunnioitusta kuninkaallista korkeutta kohtaan.

Nuorukaisen käytöksessä oli kumminkin samalla sekä jotakin nöyrää että
jotakin uhkaavaa, joka pidätti prinssiä. Mutta hänen nuori sydämensä
kuohui yhä, hän alkoi itkeä suuttumuksesta ja kykeni änkyttämään vain:
"Hän ... taittoi ... ratsuvitsani!"

Kreivi Bjelke -- pikavihainen hänkin -- näki prinssin posken verta
vuotavan ja oli vakuutettu heti siitä, että häntä oli pahoin pidelty.
Vimmoissaan tempasi hän lähellä olevan karahkan ja astui uhaten
rikoksentekijää kohti. -- Kuinka rohkenet sinä, lurjus, tehdä
väkivaltaa hänen kuninkaalliselle korkeudelleen? -- huusi hän. Ja
vastausta odottamatta suuntasi hän iskun, joka olisi voinut hyvinkin
kipeästi koskea, ellei se, jolle se oli aiottu, olisi väistänyt lyöntiä
nopeasti syrjään hypähtämällä. Heti sen jälkeen oli rikoksentekijä
keikahtanut orapihlaja-aidan yli ja oli nyt toistaiseksi hyvässä
turvassa.

-- Antakaa anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, sanoi outo
nuorukainen, pakenematta enää sen edemmä -- minä en tiennyt tulleeni
kuninkaalliseen puistoon.

-- Kuka sinä olet, ja mitä sinä täällä teet? -- kysyi kreivi, hienolla
hollantilaisella nenäliinallaan pyyhkien verta prinssin poskelta.

-- Minä olen lukiolainen Strengnäsistä ja nimeni on Eerikki Ljung,
vastasi nuorukainen avomielisesti. -- Lähdin kasveja keräämään enkä
tiennyt sitä tehdessäni tulleeni puistoon. Laskeutuessani maahan
tutkimaan erästä harvinaista _convolvulus sepiumia_, tuli hänen
kuninkaallinen korkeutensa juosten ja sattui kovaksi onnekseen minuun
kompastumaan, ja kun olen jo liian vanha selkään saadakseni, niin...

-- Niin rohkenit lyödä takaisin, sinä maanpetturi! -- karjaisi kreivi,
uudelleen vihastuneena.

-- Jumala minua siitä varjelkoon! -- vastasi Eerik vilpittömästi. -- En
tiennyt, että se oli prinssi; mutta lasta en löisi koskaan.

-- Olenko minä lapsi, minä! keskeytti hänet kiivaasti prinssi,
loukkautuen.

-- Sinä valehtelet, riivattu konna! Tunnusta heti, että olet jonkun
petturin palkkalainen! -- kiljaisi kreivi uudestaan, sillä hovilla oli
siihen aikaan paljon salaisia vihollisia.

-- Ennenkuin mitään muuta sain oppia, -- vastasi Eerikki silmiään
räpäyttämättä -- opin minä äidiltäni puhumaan totta Jumalan ja ihmisten
edessä. Ja kun olen varma siitä, että hänen kuninkaallinen korkeutensa
on oppinut samaa, niin voi hän todistaa, että olen puhunut totta.

-- Olet, -- sanoi prinssi Kustaa, taistellen suuttumuksensa kanssa
tavalla, joka tuotti hänen sydämelleen kunniaa, -- totta on, ettei hän
minua lyönyt, minä kaaduin kantoon, mutta hän taittoi vitsani.

-- Sen tein vasta sitten, kun olin saanut muutamia aika sivalluksia, --
vastasi Eerikki, osoittaen vasenta poskea, jossa oli punainen juova
kuninkaallisen kurituksen jäljeltä.

Tuosta tuli prinssi hyvilleen. Hän oli antanut noin pitkää poikaa
selkään, ja tämä oli luultavasti hänen ensimmäinen urotekonsa. Hän ei
ollut pitkävihainen ja tunsi jo leppyvänsä. -- Voinhan saada toisenkin
ratsuvitsan, -- sanoi hän.

-- Tulkaa, teidän korkeutenne, kreivi Tessin odottaa meitä. Mutta sinä
seuraat minua linnaan, junkkari! -- lisäsi Bjelke, jolla oli vielä
pahoja epäluuloja nuorukaisen tarkoituksista.

-- Onko kreivi Tessin Ulriksdalissa? -- kysyi Eerikki.

-- On, -- vastasi Bjelke, katsoen häneen terävästi.

Eerikki hyppäsi pensasaidan yli takaisin puutarhaan, -- Jos teidän
armonne suvaitsee, niin pyydän saada tavata hänen ylhäisyyttänsä.
Minulla on kirje hänelle ja minä olen kauan ja turhaan etsinyt häntä
Tukholmasta.

Vakuutettuna kreivi Tessinin suojeluksesta ei Eerikki nyt enää epäillyt
lähteä linnaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä hänen
asiansa hattupuolueen mahtavalle johtajalle ja hovin vihatulle
holhoojalle ei suinkaan ollut omansa kohottamaan hänen osakkeittensa
hintaa näiden kahden mahtavan henkilön silmissä, joita hän vast'ikään
oli loukannut. Kreivi Bjelke astui tuimana hänen edellään ja prinssi
Kustaa valmistihe saamaan nuhteita pelätyltä yliopettajaltaan.



6. EERIKKI LJUNG PÄÄSEE HOVIIN.


Vähän ennen tämän kertomuksen alkua oli uusi hallitsijasuku ja nuori
kuninkaallinen pariskunta astunut Ruotsin valtaistuimelle. Elähtänyt ja
ruumiin ja sielun puolesta rappeutunut vanha kuningas Fredrik oli v.
1751 jättänyt tämän maailman kaikkine ikävine valtiopäiväpuuhineen,
joihin hän ikänsä lopulla oli puuttunut niin vähän kuin mahdollista.
Hänen v. 1743 valittu jälkeläisensä, Holstein-Gottorpin hallitsijasukua
oleva Aadolf Fredrik sai perinnökseen paitsi valtakuntaa, suurellisen
ja mahtavan neuvoskunnan, kaikkivaltiaat säädyt ja täysin kehittyneen
puolue-elämän, jota hatut ja niiden johtaja, kreivi Tessin hallitsivat.
Perintöprinssinä oli Aadolf Fredrik lohduttanut mieltänsä perheen
keskuudessa älykkään puolisonsa Loviisa Ulriikan, Preussin prinsessan
seurassa, ja valmistamalla leikkikaluja kolmelle prinssilleen,
Kustaalle, Kaarlelle ja Fredrikille. Puolueet pyrkivät jo silloin
valtaansa näyttämään; ne olivat hävyttömyydellä, joka olisi voinut
saada hiljaisimmankin miehen raivostumaan, tunkeutuneet aina
perintöprinssin kehdon ääreen ja kahdeksan päivää hänen syntymisensä
jälkeen pakottaneet vanhemmat vaihtamaan lapsen imettäjää. Aadolf
Fredrik alistui, mutta hänen puolisonsa ei alistunut. Ollen
pikaluontoinen, vallanhimoinen ja itsevaltiaassa hovissa kasvatettu hän
ei salannut sydämensä kiukkua ja osoitti selvää selvemmin, että jos
valtakunta saisikin myöntyväisen kuninkaan, se tulisi saamaan sitä
lujemman kuningattaren. Niin kävikin; Aadolf Fredrik kantoi
kuninkaallista manttelia -- jonka päällys kiilsi purppuraa ja
kuninkaallista korkeutta, mutta jonka nurealla puolella oli köyhyyttä
ja nöyryytystä -- mutta Loviisa Ulriika kantoi kruunua. Kuningas oli
heikko käsi, kuningatar oli neuvokas pää. Monien ja rohkeiden tuumiensa
vahingoksi tämä kuningatar oli liian pikainen valitakseen oikean
aikansa ja liian vilpitön ollakseen valtiollisesti viisas. Koko hänen
elämänsä tulikin olemaan korkealle pyrkivän hengen säännötöntä,
keskeneräistä pyrkimistä valtaan ja kunniaan. Jos hän olisi ollut mies,
olisi hän kukistanut ruotsalaiset, jotka voivat vuodattaa verensä
kuiviin suurten kuninkaiden puolesta, samalla kun he kieltä pieksäen
kaatavat kumoon pienet kuninkaansa. Mutta hän oli nainen, ja Kristiinan
ajat olivat olleet ja menneet. Fredrik II:n sisar osasi taistella,
mutta ei voittaa. Emäkotka kietoutui ajan pauloihin ja jätti viimein
uupuneena tulevaisuuden perinnöksi kasvaville pojillensa.

Näin oli tämä nuori hovi jo hallituskautensa alussa siinä kierossa ja
kireässä asemassa, joka aina seuraa valtaa puuttuvia vaatimuksia ja
vilpittömyyttä vailla olevia myönnytyksiä. Sen ympärillä seisoi
epäluulo vaanimassa, puolueet kadehtivat valtaa eivätkä vehkeilijät
lakanneet paulojaan kutomasta. Se oli surullista valtaa, vaikka sen
pinta vielä kimmeltelikin. Ei koskaan ole itsenäinen kansa alamaisemmin
kumarrellut paperikruunua. Ei koskaan ole enemmän liehakoitu
kuninkaallisen korkeuden edessä kuin juuri tähän aikaan, jolloin oltiin
niin kärkkäitä ryöstämään siltä kaikki todellinen merkitys. Kotkalta
hakattiin nokka, kynnet leikattiin mutta höyheniä varottiin kynimästä.
Olihan kansalle jätettävä edes jonkinlaista silmänhuvia. Ja tuo siivo
Aadolf Fredrik oli alussa tyytyväinen. Hän oli iloinen, kun sai toki
olla kuningas -- Kiinassa.

Me palaamme kertomukseemme.

Lukiolainen Eerikki Ljung oli luonnostaan rohkea ja pelkäämätön, joka
muun muassa lienee ollut johtunut hänen omantuntonsa puhtaudesta. Eikä
hänestä ollut niin kovin vaarallista se, että oli taittanut pojan
ratsuvitsan, vaikka poika olikin prinssi, ja hän seurasi sentähden
alussa jotenkin tyynin mielin ylhäisiä johtajiaan Ulriksdalin puiston
kautta. Mutta kuta enemmän hän läheni linnaa, kuta komeammiksi ja
jäykemmiksi kävivät paikat hänen ympärillään, sitä enemmän alkoi hänen
sydämensä sykkiä; hänen oikein tietämättä syytä siihen. Kun hän viimein
seisoi linnan korkean ja komean julkipuolen edustalla ja seurasi
prinssiä ja hänen opettajaansa puutarhan portista sisään, olisi hänen
mielensä jo tehnyt kääntyä takaisin ja juosta tiehensä. Mitä hänellä
olisi täällä tekemistä, hänellä, joka ei ikinä ollut hovista edes
uneksinutkaan! Mutta juuri, kun kiusaus oli pääsemäisillään voitolle,
katsahti kreivi Bjelke taaksensa -- ja Eerikki astui portista sisään.

-- Onpa hauska nähdä, mitä he aikovat tehdä minulle, -- ajatteli hän
itsekseen.

Kartanolle tultuaan sanoi Bjelke: -- Sinulla on kirje kreivi
Tessinille?

-- On.

-- Anna se tänne. Minä vien sen kreiville.

-- Mieluimmin minä itse antaisin sen, -- arveli Eerikki.

-- Kirje tänne! -- toisti Bjelke lyhyesti ja komentavasti.

Eerikki katseli korkeita linnan ikkunoita, katseli portaiden kupeella
olevaa vahtia ja noita monia livreapukuisia kamaripalvelijoita, jotka
askaroivat isossa etehisessä. Siitä huolimatta hän vastasi: -- En tahdo
vaivata teidän armoanne, minä kyllä itse vien kirjeen perille.

Luultavasti olisi tästä itsepäisyydestä ollut Eerikille pahemmat
seuraukset kuin hän voi arvatakaan, elleivät eräät vaunut juuri samassa
olisi ajaneet kartanolle. Heti kohta, kun Bjelke tunsi korean kuskin ja
komeat espanjalaiset hevoset, riensi hän kuninkaallisen oppilaansa
kanssa ylös linnaan, ettei tämä alentaisi arvoaan ottamalla alamaista
portailla vastaan.

Yksinään jäätyään seisoi Eerikki uteliaasti katsellen noita komeita
vaunuja, joista nousi eräs vielä komeampi herra. Hän oli viiden- ja
kuudenkymmenen vuoden välillä oleva mies, puvultaan ja ryhdiltään
erinomaisen hieno ja sorea, mutta samalla niin luontevan ylhäinen ja
niin kunnioitusta herättävä, että Eerikki heti kohta päätti mielessään:
Tuo ei voi olla kukaan muu kuin kuningas itse!

Huomaamattaan oli Eerikki asettunut linnan portaiden viereen ja seisoi
siinä lakki kädessä kunnioituksen ja ihmettelyn ilme kasvoillaan. Kun
tuo ylhäinen herra astui hänen ohitsensa, huomasi hän nuorukaisen, joka
lienee näyttänyt hänestä vähän oudolta täällä Ulriksdalissa, ja kysyi
ystävällisesti:

-- Tahdotko jotakin, ystäväiseni?

-- Hänen ystävänsä! -- ajatteli Eerikki ja hänen sydämensä sykähti.
Kuitenkin rohkaisi hän mielensä ja vastasi: -- Teidän majesteettinne,
minulla on kirje kreivi Tessinille.

Ylhäinen herra naurahti, mutta ei näyttänyt ollenkaan pahastuvan
erehdyksestä.

-- Anna minulle kirje, -- sanoi hän.

Eerikillä ei ollut siihen halua. Hän ei tahtoisi kuninkaalle
itselleenkään antaa kirjettään. Hän pyysi saada jättää sen kreivi
Tessinille.

-- Minä olen kreivi Tessin, -- jatkoi tuo alava herra hiukan
kärsimättömästi.

Vihdoin viimein tuli nyt tuo tärkeä kirje esiin. Eerikki kertoi
puolustuksekseen, että kreivi Bjelke oli vast'ikään vaatinut kirjettä,
mutta että hän ei ollut nähnyt hyväksi totella.

-- Bjelke? -- virkkoi mahtava valtakunnanneuvos luoden nopean ja
terävän katseen linnan ikkunoihin. Ja hän silmäsi pikimmältään
päällekirjoitusta.

-- Tämä on rakkaalta arkkiaatteriltani, sanoi hän. -- Odota tuolla
ulompana, kunnes kutsutan sinut. Rydin, laske poika sisään ja anna
hänelle aamiaista.

Valtakunnanneuvos, kreivi Tessin komensi täällä Ulriksdalissa niinkuin
kotonaan. Tosin hän oli perintöprinssin ensimmäinen opettaja ja siis
tavallaan perheeseen kuuluva, mutta tämä linna oli kumminkin
turvapaikka, johon kuninkaallinen pariskunta oli vetäytynyt päästäkseen
aina kauneimmaksi vuodenajaksi valtakunnanneuvoston tuskallisesta
holhouksesta.

Kreivi meni suoraan perintöprinssin huoneisiin, mutta ei tavannutkaan
häntä sieltä. Päivystävä hoviherra ilmoitti että hänen kuninkaallinen
korkeutensa oli kuningattaren luona.

Kreivi meni hänen majesteettinsa kuningattaren huoneisiin ja ilmoitutti
tulonsa. Ei kukaan vastannut. Hovipalvelijat näyttivät olevan
hämmästyksissään. Jokin onnettomuus oli tapahtunut.

Kreivi meni sisään; se oli hänen velvollisuutensa prinssin opettajana.

Hän tapasi kuningattaren itkemässä ja kamarirouvain avustamana
hautomassa prinssi Kustaan verta vuotavaa poskea kylmällä vedellä ja
_eau de Cologne'lla_.

Loviisa Ulriika, joka oli äärettömän pikainen ja aina valmis syyttämään
prinssi Kustaan virheistä hänen opettajaansa, kääntyi kreivin puoleen,
ennenkuin tämä ennätti mitään kysyä, ja huusi ranskaksi:

-- Siinä nyt näette, herra kreivi, kasvatuksenne seuraukset.
Perintöprinssi antautuu tappeluun poikanulikkain kanssa ja tulee kotiin
verta vuotaen, poskessa naarmu, joka iäksi päiväksi tulee hänet
rumentamaan.

Kreivi vastasi arvokkuudella, joka sopi hänelle erinomaisesti, mutta
jota kuningatar ei voinut hänelle anteeksi antaa: -- Jos hänen
kuninkaallinen korkeutensa on siihen määrin unohtanut arvonsa, silloin
hän on myöskin unohtanut ne varoitukset, joita _minä_ en koskaan ole
lakannut hänelle antamasta.

Äänen paino _minä_-sanan kohdalla suututti kuningatarta vielä enemmän.
Hän oli juuri vastaamaisillaan, ja vastaus olisi epäilemättä saanut
aikaan pahennuksen hoviväen läsnäollessa, ellei kreivi sitä estääkseen
olisi pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua.

Kuningatar huomasi kiivastuneensa liiaksi ja suostui pyyntöön,
jätettyään prinssin kreivitär Wrangelin hoitoon ja varoitettuaan häntä
hautomaan haavaa niin, ettei siitä jäisi arpea.

Sillaikaa oli Eerikki Ljungille osoitettu eräät sivuportaat linnan
toisessa kylkirakennuksessa, eikä kukaan hänestä sen enempää
välittänyt. Palvelijain kesken oli levinnyt hämärä huhu, että joku
tuntematon pahantekijä oli puistossa karannut kruununprinssin kimppuun
ja lyönyt häntä. Kaikki riensivät isoon eteiseen, saadakseen tarkempia
tietoja tästä merkillisestä uutisesta, eikä kukaan aavistanut, että
koko tämän metelin viaton aikaansaaja yksinään ja esteettömästi ravasi
linnan portaita pitkin.

Eerikki ei tavannut ketään, jolta olisi voinut kysyä, mistä hänen oli
sisään mentävä. Hän aukoi oven toisensa perästä, mutta paikat näyttivät
hänestä niin koreilta, ettei hän rohjennut mennä sisään, ja niin hän
tuli viimein erääseen jotensakin siivoamattomaan huoneeseen, jossa
kaikenlaisia lastuja ja työkaluja ajelehti hujan hajan lattialla.
Täällä tuntui hänestä hiukan kodikkaammalta ja hän kiipesi rohkeasti
kynnyksen yli.

Tässä huoneessa oli yhtä vähän kuin muissakaan niin ristinsielua, mutta
viereisestä huoneesta kuului jonkinlaista, ikäänkuin surisevan rattaan
jyrinää. Eerikki astui sisään.

Siellä oli jonkunlainen vahtimestari tai puuseppä, tai mikä hän lienee
ollut, joka sorvasi. Tosin hänellä oli päällään sinisilkkinen yönuttu,
mutta sen hän oli luultavasti saanut kaupanpäällisiksi jostakin työstä,
sillä se oli vaalennut ja tahrainen. Tekotukkansa oli mies ripustanut
naulaan, hänellä oli kauniilla ruskealla tukallaan yömyssy ja edessään
pitkä nahkainen esiliina, joka peitti alaosan ruumista. Mies oli
muutoin ystävällisen ja suopean näköinen, ja tuon tosin hiukan ylhäisen
kyömynenän ylitse katseli kaksi varsin tavallista silmää, jotka tuskin
malttoivat vilkaista tulijaan, niin oli hän kiinni työssään pieniä
puurasioita sorvatessaan.

-- Sinäkö se olet, Feif? -- sanoi hän saksanvoittoisesti, kun Eerikki
astui sisään; mutta vastausta odottamatta hän lisäsi: -- Vai niin,
tulehan tänne ratasta polkemaan; nuo lurjukset ovat kaikki juosseet
tiehensä, eikä minulla ole ketään, joka auttaisi minua.

Sorvarin hikinen otsa osoittikin, että hän tarvitsi apua eikä Eerikki,
joka ennen kotona Munsalassa oli oppinut sorvaamaan isänsä
sorvipenkissä, kauan vitkastellut. Ratas hurisi nyt kahta kiivaammin,
ja mies, jolla oli yömyssy päässään, näytti olevan erittäin tyytyväinen
uuteen apumieheensä.



7. SORVIPENKIN ÄÄRESSÄ JA VIERASHUONEESSA.


Sorvipenkin ääressä seisovalla miehellä näkyi olevan paljon vaivaa
eräästä oksaisesta puupalikasta, joka alinomaa halkeili oksanreiän
kohdalta. Suutuksissaan nakkasi hän sen pois ja meni hakemaan toista
hyllyltä, jonne useita harvinaisia, ulkomaisia puulajeja oli pinottuna
sopiviin palasiin halkaistuina. Sill'aikaa rupesi Eerikki sorvaamaan
tuota pois nakattua puupalasta ja teki siitä pienen teevadin kokoisen
komean napin.

Hänen tuntematon ystävänsä katseli nappia mielihyvin ja kysyi: --
Osaatko sorvata?

-- Aina vähän, -- vastasi poika, -- ja samassa hän tekaisi siron
imukkeen.

Mies tuli yhä tyytyväisemmäksi ja kysyi: -- Osaatko olla vaiti?

-- Aina vähän, -- vastasi Eerikki, -- ainakin kaikessa, mikä koskee
kuninkaallista majesteettia ja valtakuntaa. -- Politiikkaa oli ilmassa,
josta se tarttui yksin lukiolaisiinkin.

-- Hyvä, -- sanoi mies. -- Minulla on muuan tuuma. Sinun pitää sorvata
minulle kolmekymmentäkaksi tusinaa isoja nappeja, joiden täytyy kelvata
vaikka mandariinille. Tiedätkö, mikä mandariini on?

-- En.

-- Sen parempi. Aber das Maul halten. Ymmärrätkö?

-- En.

-- Sinä et saa hiiskua sanaakaan siitä asiasta. Mausestill. Ei kukaan
muu kuin minä ja Feif saa sitä tietää. Se on salaisuus. Sinä saat
aloittaa nyt heti kohta.

Eerikki sanoi suostuvansa, mutta huomautti samalla, että hänellä oli
nälkä ja että hänelle oli luvattu aamiaista. Mies näytti siivolta;
miksi hän -- lukiolainen, josta kohta oli tuleva ylioppilas --
ujostelisi sorvaria?

-- Mitä? -- sanoi tämä. -- Etkö olekaan puutarhurin väkeä?

Vastaukseksi kertoi Eerikki vilpittömästi, kuinka hän oli tullut
linnaan eikä salannut puistossa sattunutta seikkailuaan prinssin
kanssa.

Sorvari näytti alussa käyvän hämilleen ja tuleva levottomaksi, mutta
kuultuansa, että kaikki oli käynyt ilman sen pahempia seurauksia,
taputti hän poikaa olkapäälle ja sanoi arvokkaammin kuin mitä häneltä,
vanhasta yömyssystä päättäen, olisi voinut odottaa: -- Hyvä on, sehr
gut. Sinä olet kunnon poika. Mutta en kehoita sinua toista kertaa
koskemaan prinssin ratsuvitsaan, jos tahdot tulla kuningattaren silmäin
eteen.

-- Onko hänen majesteettinsa kuningatar sitten niin vihainen? kysyi
Eerikki.

Sinitakki naurahti, pudisti päätänsä ja meni, vastaamatta, seinässä
olevan salakaapin luo, josta otti esiin ja pani sorvipenkille palasen
vehnäleipää, voita, herkkujuustoa ja lyypekinliikkiötä. Kaapin perältä
häämötti sitäpaitsi pari viinipulloa.

-- Kas tässä -- syö! -- sanoi hän.

-- Paljon kiitoksia, -- vastasi Eerikki ja piti kestityksen
kursailematta hyvänään. Ruokiin käsiksi käydessään juolahti hänelle
mieleen, että hän täällä kenties saisi tietää jotakin hovista, johon
hänet noin odottamatta oli kutsuttu aamiaiselle.

-- Herra on kenties hovisorvari? -- aloitti hän, sanoakseen jotakin
kohteliasta kiitokseksi kestityksestä.

-- Vähän sinnepäin, -- vastasi mies, joka taiteentuntijan silmillä yhä
edelleen tarkasteli rasioitaan ja lajitteli niitä sen mukaan, kuinka
hyvin ne olivat onnistuneet.

-- Niinpä voi herra siis sanoa minulle, millainen mies kuningas on?

-- Kyllä kai -- mutta mitä kansa hänestä sanoo?

-- Kansa sanoo, että hän kuuluu olevan erinomaisen hyvä ihminen ja maan
isä, kun vain saa tehdä niinkuin itse tahtoo.

-- Minä luulen hänen tahtovan hyvää valtakunnalleen, -- vastasi
sorvari.

-- Mutta muuten kerrotaan hänen olevan hiukan akkavallan alla, niinkuin
sanotaan.

Toinen vastasi luomalla pitkän, tarkastelevan katseen nuorukaiseen,
mutta näytti sitten olevan tyytyväinen noihin rehellisiin kasvoihin.

Eerikki ei tätä huomannut, vaan jatkoi, suu nisuleipää täynnä: -- Hänen
majesteettinsa kuningattaren sanotaan olevan...

Onneksi huomasi hän sorvarin kasvoissa jotakin, mikä vaikutti, että hän
oikeaan aikaan hillitsi kielensä ja lisäsi: -- oikea Minerva.

-- Se on asia, jota sinä et ymmärrä, ystäväiseni, -- sanoi mies, -- ja
minä varoitan sinua puraisemasta kieltäsi poikki, kun syöt aamiaistasi.

Tuo tuntui jo nuhteelta. Eerikki, joka harvoin oli näin puheliaalla
tuulella, päätti olla varuillaan ja jättää kuningattaren omaan
arvoonsa.

-- Mutta mitä kansa sanoo valtakunnanneuvostosta? -- kysyi mies, joka
näytti mieltyvän nuorukaisen vilpittömyyteen.

-- Kansa sanoo, että ne ovat korkeita herroja, -- vastasi Eerikki,
omasta mielestään hyvinkin valtioviisaasti.

-- Ehkä korkeampia kuin itse kuningas? -- naurahti sorvari.

Eerikki nyökäytti päätään: -- Niin, silloin kun he seisovat ja kuningas
istuu. Jumala varjelkoon maan isää.

-- Amen, -- vastasi sorvari.

Eerikki oli nyt lopettanut ateriansa ja ojensi isännälleen kätensä,
niinkuin hän aina oli tottunut tekemään. Tämä veti paksun kellon
liivintaskusta ja sanoi huoaten: -- kymmenen.

Liivi oli kirjaeltu, ja kello oli kultainen.

Nyt heitti sorvari vaalenneen yönutun ja pitkän nahkaisen esiliinan
päähänsä. Eerikin silmät suurenivat. Hieno pitsikaulahuivi ja röyhelö,
pitsikalvosimet, mustat silkkisukat ja isot hopeiset kengänsoljet
tulivat näkyviin.

Joku tuli etuhuoneeseen. Se oli muuan hoviherra.

-- Bleib er da! Nicht von der Stelle! -- käski sorvari ja lykkäsi
kiivaasti salvan sisemmän oven eteen. -- Tuo minulle takkini! --
kuiskasi hän, osoittaen Eerikille erästä vaatekomeroa.

Eerikki otti sieltä hienon, kultanappisen, sinisestä sametista tehdyn
aamutakin ja auttoi käsiä hihoihin.

-- Tekotukkani! -- jatkoi sorvari.

Eerikki otti tekotukan naulasta seinältä, ja auttoi sitä parhaansa
mukaan herran päähän. Sorvari oli kuin muuttunut, hänen ryhtinsä oli
uljas, hänen äänensä käskevä. Ylhäinen herra seisoi hämmästyneen
nuorukaisen edessä.

-- Muista nyt, mitä sanon sinulle, -- jatkoi ylhäinen sorvari yhä
kuiskaten. -- Sinä jäät tänne siksi, kunnes annan noutaa sinut. Pidä
varasi, äläkä liikahda täältä henkesi uhalla, jos kuulet jonkun
portaissa liikkuvan. Mutta kun kaikki on hiljaa, voit sorvata nappeja.
Kaksineljättä tusinaa. Tuossa on puuta. Maul halten!

Ovi suljettiin, askelet etenivät, ja kohta oli Eerikki Ljung yksinään
rattaansa, puupalojensa ja sorvarin salaisuuden kanssa.

Sen sijaan, että jäisimme hänelle seuraa pitämään, siirrymme me
kuningatar Loviisa Ulriikan vierashuoneeseen.

Tätä kuuluisaa ja älykästä ruhtinatarta kuvaa eräs hänen aikalaisensa
seuraavalla tavalla:

Hän oli pieni ja sirokasvuinen, hipiä tuhankarvainen, silmät suuret ja
tummansiniset, useimmiten tuikeat, välistä leppeät ja ilmaisivat aina
hänen henkensä hehkua ja levottomuutta. Vanhempina vuosinaan menivät
hänen hampaansa pilalle; mutta suu oli kaunis, hymy suloinen, nenä
pieni ja pysty, mutta säännöllinen. Liian kiivaana ollakseen
salaperäinen hän täten usein ilmaisi ne tuumat, joita hänen olisi
tullut pitää salassa. Ollen suuriaatteinen, antelias, komeutta
rakastava, säädyllinen, kohtelias, sukkelapuheinen ja ystävä
ystävilleen, oli hänen seuransa hauska, hänen tietonsa laajat, mutta
eivät perusteelliset, hänen kunnianhimonsa ääretön. -- Tähän kuvaukseen
lisää poika, Kustaa III, kirjallisissa muistiinpanoissaan seuraavat
piirteet: -- Hän rakastaa tieteitä ja taiteita; voimakas luonne,
sääliväinen sydän, ja kaikkea vilppiä ja petosta vihaava mieli ovat
tehneet hänestä aikakautensa ensimmäisen naisen. Hän on hellä puoliso
ja äiti, luotettava ystävä. Liikanainen vilkkaus ja varomattomuus ovat
ainoat viat, joista häntä voi moittia. -- Ja kreivi Tessin sanoo
muistiinpanoissaan: -- Epäilemätöntä on, että jos kuningatar olisi
syntynyt alamaiseksi, olisi hän ollut jäykin ja järkähtämättömin
kaikista tasavaltalaisista, mutta Jumala on antanut hänen syntyä
asemaan, jossa kaikki ovat arkoja arvostaan ja vallastaan.

Kuningatar istui pienessä, korkea-istuimisessa ja matalaselustimisessa
nojatuolissa, joka oli ikäänkuin aiottu pidentämään hänen vartaloaan.
Hänen edessään seisoi sen ajan mahtavin puoluesankari ja hienoin
hovimies, valtioneuvos, kreivi Kaarle Kustaa Tessin.

Odottaen uutta hyökkäystä hän oli, niinkuin taitava sotapäällikkö
ainakin, aloittanut taistelun siten, että itse teki ryntäyksen ja
jatkoi taitavasti kuningattaren itsensä jo koskettamaa aihetta
kruununprinssin kasvatuksesta. Hän puhui valittaen niistä
liehitsijöistä, jotka koettivat ryöstää häneltä heidän majesteettiensa
luottamuksen, ja niistä mielettömistä johtajista, jotka koettivat
vieroittaa hänestä hänen kuninkaallisen oppilaansa lapsellisen sydämen.
Sitten hän sanoi mielikarvaudekseen huomanneensa, että kaikki tämä oli
vain liiankin hyvin onnistunut; että prinssi oli alkanut osoittaa yhä
suurempaa huomaamattomuutta hänen opetuksilleen ja kylmäkiskoisuutta
hänen varoituksilleen -- että opettajan parhaiden tarkoitusten täytyi
mennä myttyyn, jos hänen ahkeroimisilleen asetettiin esteitä, ja jos
prinssi valitsi huvituksia, jotka eivät sopineet hänen iälleen, tahi
seuraa, joka ei ollut hänen arvonsa mukaista -- sanalla sanoen, jos hän
niinkuin hänen majesteettinsa kuningatar oli nähnyt hyväksi lausua,
tappeli poikanulikkain kanssa -- niin olivat kaikkeen tähän syynä
ainoastaan nuo turmiolliset vaikutukset, jotka olivat häirinneet
oppilaan ja heidän majesteettiensa ja valtakunnan säätyjen valitseman
opettajan hyviä välejä.

Kuningatar tuskin jaksoi keskeyttämättä kuunnella loppuun asti tuota
pitkää puhetta. Hän vihasi tätä miestä, johonka hän kerran oli ollut
niin suuresti mieltynyt ja jolle hän oli tuhlannut luottamustaan: hän
uskoi hänestä kaikkea pahaa ja tiesi, että hän oli se salpa, joka
enemmän kuin mikään muu esti häntä valtaan pääsemästä; mutta hän tunsi
samalla häntä kohtaan sitä pelonsekaista kunnioitusta, joka syntyy
niiden välillä, jotka ovat toistensa vertaiset nerossa, kyvyssä ja
kunnianhimossa. Näiden kahden käsissä, tämän kuningattaren ja tämän
alamaisen, oli silloisen Ruotsin kohtalo. He seisoivat nyt vihollisina
ja kilpailijoina toisiaan vastaan: pitikö heidän raastaa rikki toisensa
ja siten saattaa kaikki häiriöön, vai tulisivatko he ojentamaan
toisilleen kättä ja yhteisesti hallitsemaan kaikkia puolueita, joiden
silloin olisi täytynyt yhdistettyinä palvella heitä molempia? Loviisa
Ulriika ei tiennyt sitä itsekään; yksi asia vain oli hänellä selvillä,
se, että hän tahtoi vallita -- joko tuon pelätyn, tuon vihatun miehen
kanssa yhdessä tai häntä vastaan.

Voitolle päästäkseen hän päätti malttaa mielensä -- jos mahdollista. --
Hän olisi yhtä hyvin voinut komentaa kosken pysähtymään juoksustaan tai
päiväntasaajan herkeämään hehkumasta.

-- En epäile, -- sanoi hän, -- että herra kreivi omistaa oppilaansa
hyväksi kaiken sen ajan, jonka valtakunnan hoito ja huolenpito
taiteiden kehittämisestä jättää hänen käytettäväkseen. Pelkään vain,
että tuo tasavaltainen yhdenvertaisuus, jota tahdotaan kruununprinssiin
istuttaa, viimein viepi luonnolliseen päämääräänsä, joka on --
_l'égalité des gamins_.

-- Hänen kuninkaallinen korkeutensa tulee kerran hallitsemaan vapaata
kansaa eikä poikanulikoita.

-- Sen tiedän. Älkäämme esittäkö tässä ilveilyä, herra kreivi.
Tasavalta, se on neuvoskunnan valta. Vapaus, se on teidän vapautenne
olla käskijöinä, hyvät herrat.

-- Neuvoskunta on säätyjen edustaja, ja säädyt edustavat itsenäistä
kansaa.

-- Kansa! Säädyt! _Laissons les phrases et parlons des réalités_. Kansa
on luotu tottelemaan, herra kreivi, ja säädyt ovat olemassa sitä
varten, että myöntäisivät rahoja.

-- Suvaitkaa minun muistuttaa teidän majesteettianne siitä
unohtumattomasta ajasta, jolloin minulla oli armo saattaa Euroopan
älykkäintä prinsessaa tähän kaukaiseen maahan. Silloin sanoin teidän
majesteetillenne: -- Tämä on köyhä maa, mutta ylpeä ikivanhasta
vapaudestaan. Teidän najesteettinne onni ja kunnia on oleva sen
hallitseminen hyveillänne, sen kaunistaminen esimerkeillänne.

-- _Encore de la rhitorique_! Säästäkää minua noista kaunopuheisuutenne
kukkasista, joilla te epäilemättäkin voitatte vapauden taiteiden
akatemian palkinnon,[8] mutta jotka eivät pysty niin kovapäiseen
kuulijaan kuin minä olen. Päättäen teidän käytöksestänne
kuningasvainajan kuollessa näytte te luulevan, että hyveet tarvitsevat
jalkarautoja kainoina pysyäkseen.

-- Tottahan on, että rohkenin olla toista mieltä kuin kuningas, kun oli
puhe kuninkaan-vakuutuksen tulkitsemisesta. Se ei tapahtunut ainoastaan
valtakunnan edun vuoksi, vaan siihen oli syynä myöskin huolenpito
kuninkaallisen majesteetin omasta rauhasta, joka olisi joutunut
vaaraan.

-- Voi noita viisaita herroja diplomaatteja, joilta ei koskaan puutu
koreita sanoja huonojen tekojen kultaamiseksi, kuinka arkoja he
ovatkaan meidän rauhamme suhteen, kuinka hellää huolta he pitävätkään
meidän omatunnostamme ja niiden saattamiseksi oikealle tielle! Kovaksi
onneksi on minun omatuntoni vaskesta ja kykenemätön käsittämään niitä
suuria hyväntekoja, joita olette majesteetille ja meille osoittanut.
Tahdon tehdä teille erään ehdotuksen, herra kreivi. Heittäkää naamari
pois -- sillä minua ei teidän kumminkaan onnistu pettää -- ja
puhukaamme kerrankin suoraa kieltä!



8. TAISTELUJA VALLASTA.


-- Teidän majesteettinne on ehtinyt lausua hartaimman toivomukseni, --
vastasi kreivi Tessin, -- ja minä pidän itseäni onnellisena, jos saan
teidän majesteettinne tutkittavaksi asettaa alamaiset huoleni
kruununprinssin kasvattamisesta. Tunnustan siis vilpittömästi, että jos
hänen kuninkaallinen korkeutensa kovaksi onneksi on saanut jotakin
taipumusta kehnoihin tapoihin, niin ei pienen neekeripojan Badinin
seura millään muotoa ole esimerkiksi kelpaavaa.

-- Minä luulen, -- jatkoi kuningatar kärsimättömästi, -- jo kyllin
tuntevani teidän ajatuksenne siitä asiasta. Te tahdotte kasvattaa
ihmistä, minä kuningasta. Hyvä, jättäkäämme oppineiden asiaksi väitellä
periaatteista ja puhukaamme kernaammin tosiasioista. Te olette tätä
nykyä neuvoskunnan ja samalla koko Ruotsin mahtavin mies.

Tessin aikoi vastata.

-- Ei, -- jatkoi kuningatar, -- älkää keskeyttäkö minua. Pankaa
tarkasti mieleenne, herra kreivi, että minä sanon _tätä nykyä_. Toiset
ajat voivat tulla, jolloin te ette enää ole sama kuin nyt.

-- Kun minun vähäinen palvelukseni käy tarpeettomaksi, -- vastasi
kreivi, -- silloin heidän majesteettinsa ja valtakunta helposti
löytävät mahdollisemman, mutta ei milloinkaan uskollisempaa palvelijaa
kuin minä olen.

-- Kuninkaalla on liiankin monta todistetta teidän innostanne,
voidakseen sitä epäillä. Mutta ajatelkaa esimerkiksi, että kateus ja
viholliset, jotka aina vaanivat korkeiden kunniasijain ympärillä,
voisivat tänään tai huomenna päästä teitä vahingoittamaan, kuka tietää,
ehkäpä kukistamaankin teidät. Ehkä ette silloin paheksuisi, jos teillä
olisi tuki lähellä valtaistuinta, joka on puolueiden vaiheista
riippumaton.

-- Arvioisin sen korkeimmaksi kunniakseni ja onnekseni, ellei minulla
täytetyn velvollisuuden tunnossa olisi vielä luotettavampaa tukea,
jolle viholliseni eivät mitään mahda.

-- Tunnen, tunnen hyvin kyllä tuon mietelmän, jonka te kerran
hyväntahtoisesti lausuitte minulle:

    _Je ne veux opposer à mes vils ennemis,
    qu'une vertu sans tâche et un juste mépris.[9]

Tiedättekö, kreiviseni, että tämä tuntuu minusta vähän uskalletulta.
Muistaakseni se oli apotti Laroche, joka kerran sanoi tahtovansa
_kääriytyä hyveeseensä_, jolloin prinsessa Conti vastasi: varokaa,
apottiseni; niin ohuissa vaatteissa voisitte paleltua kuoliaaksi!

-- Se on mahdollista, teidän majesteettinne. Ja kuitenkin minä
kirjoitan porttini päälle: _Malgré l'envie et les envieux_.

-- No niin, jos itse hyveennekin olisi niin varma kuin
sudennahkaturkki, niin voi sekin päivä tulla, jolloin se tarvitsee
vuoria. Minä tarjoan teille tuon vuorin, kreivi.

-- En rohkene käsittää teidän majesteettinne tarkoitusta.

-- Niin kokenut diplomaatti kuin te, ymmärtää kaikki. _Yhden_ miehen
tulee olla Ruotsin _ensimmäinen_, ja te ette ole se mies, kreiviseni.
Luopukaa tästä vaatimuksesta, joka helposti voisi tehdä teistä
viimeisen miehen, ja minä takaan, että aina tulette olemaan _toinen_.

-- Tarvitsenko vakuuttaa teidän majesteetillenne...

-- Että kuningas on ensimmäinen kansalainen vapaassa tasavallassa,
tahdotte kai sanoa. Kuinka usein pitää minun pyytää teitä heittämään
pois nuo puheenparret, kun puhutte _minun_ kanssani! Siis suoraan
puhuen: tahdotteko, sitten kun olette lahjoittanut pois kiiltokruunun,
arvottoman kruunun, käyttää vaikutusvaltaanne pannaksenne saman kruunun
todellisen kuninkaan päähän? Tahdotteko, oltuanne niin kauan
ensimmäinen näyttelijä tässä mieltä ylentävässä paimennäytelmässä,
jossa lauma taluttaa paimenta ruusunuorasta, vihdoin antaa esiripun
laskeutua ja huutaa _pièce est finie_!

-- Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, silloin vasta pelkään ma, on
näytelmä alkava, ja yleisökin astuu näyttämölle.

-- Oh, minä tunnen yleisön, se taputtaa aina käsiään, kun loppu on hyvä
ja rakastavat saavat toisensa. Minä muistutan vielä eräästä
historiallisesta lauselmasta: "teidän armonne ja meidän armomme eivät
mahdu saman katon alle." Tahdotteko hallita, kreiviseni, kuninkaan
kanssa ja hänen _johdollaan_, vai tahdotteko yhä edelleen hallita hänen
yläpuolellaan? Tämä kysymys on yhtä ratkaiseva kuin se on suora.
Valitkaa!

-- Vastaukseni on oleva yhtä suora kuin teidän majesteettinne kysymys.
Ylempänä minua on kuningas, ylempänä kuningasta on laki. Minä en voi
luopua velvollisuudestani kumpaakaan kohtaan. Jos minua tahdotaan
pakottaa siihen, no niin, silloin vetoan korkeammasta oikeudesta
korkeimpaan.

Loviisa Ulriika nousi istuimeltaan. Hänen suuret brandenburgilaiset
silmänsä, jotka voivat olla lempeydessään niin viehättävät, tuijottivat
nyt eteensä vihasta kivettyneinä. -- Oletteko tarkoin miettinyt, kreivi
Tessin? -- kysyi hän.

-- Olen, teidän majesteettinne. Olen miettinyt tätä kaiken elinaikani.

-- Tapahtukoon sitten niinkuin tahdotte. Minä olen pettynyt teidän
suhteenne. Minä luulin teitä mieheksi, jolla on yhtä paljon rohkeutta
kuin älyä. Nyt huomaan, ettette ole muuta kuin tavallinen
kansankiihoittaja. Teillä on lupa lähteä huoneistani.

Kreivi Tessin tahtoi notkistaa polvensa, mutta kuningatar soitti. --
Ilmoita, -- sanoi hän kamaripalvelijalle, että minä pyydän saada armon
nähdä hänen majesteettinsa luonani.

Tuskin oli ovi suljettu, kun kreivi uudelleen polvistuen koki lepyttää
kuningattarensa vihaa. Mikä oli hänen tarkoituksensa? Kuningatar on
itse kauan aikaa tämän tapauksen jälkeen kertonut prinssi Kustaalle,
että kreivi Tessin muka oli julennut rakastaa häntä intohimoisesti ja
ahdistaa häntä eilisillä rakkaudentunnustuksillaan. Olkoonpa, että tämä
rakkaus oli joko teeskenneltyä tai todellista, tai että ratkaisevalla
hetkellä puhkesi ilmi, tai että kuningatar luuli rakkaudeksi sitä, mikä
oli vain sitä ennen suositun alamaisen intoa ja surua, joka oli
syntynyt ankarasta taistelusta kahden velvollisuuden välillä -- varmaa
on, että kreivi Tessiniä ei saatu hovin tuumiin suostumaan, ja yhtä
varmaa on myös, että kun kuningas Aadolf Fredrik astui puolisonsa
vierashuoneeseen, hän näki ylimmäisen hovimarsalkkansa ja mahtavimman
vastustajansa polvillaan kuningattaren jalkain juuressa.

Parhaidenkin ja hiljaisimpainkin ihmisten elämässä on hetkiä, jolloin
heidän tavallinen malttinsa katoaa ja he saattavat kuohahtaa
kiivauteen, joka muuten on kokonaan heidän luontoansa vastaan. Kuningas
Aadolf Fredrik voi suvaita, että hänen kuninkaallista valtaansa
rajoitettiin, että hänet äänestettiin kumoon neuvoskunnassa, että hänen
puoluelaisiansa karkoitettiin ja että hänen annettiin sekä valtakunnan
hallinnossa että hovinkin asioissa tuntea vallanalaisuutta ja
neuvoskunnan ja säätyjen ylivaltaa. Hän oli vastustamatta tyytynyt
tähän painostavaan asemaan; jos hän valitti, niin se tapahtui
yksityisten ystäväin seurassa. Mutta hänellä oli kuitenkin yksi arka
kohta, ja jos sitä kosketettiin, loukkautui hän helposti, oli ylen
kiivas ja vaikea lepyttää. Se tapahtui silloin, kun käytiin hänen
perheonnensa kimppuun ja uskallettiin loukata hänen puolisoaan,
jota hän rakasti, samalla kun pelkäsi häntä ja tunnusti hänen
etevämmyytensä.

Kohtaus oli kiivas ja päättyi, niinkuin Kustaa III sanoo, "hirmuiseen
meteliin."

-- Vapauttakaa minut tuosta miehestä, jos teidän majesteetillanne vielä
on rahtunenkaan jäljellä kunniataan ja kuninkaallista miehuuttaan! --
huusi kuningatar mieletönnä vihasta ja raivoissaan niistä rikollisista
tunteista, joiden luuli kreivi Tessiniä johtavan.

Kuningas syyti suustaan herjauksia, joita onneksi ei ole muistiin
kirjoitettu; niinkuin tavallisesti kävi, yllytti hän lempeän luontonsa
yhä rajattomampaan vihaan. Kerrotaan, että kreivi Tessin tässä
tilaisuudessa tarvitsi kaiken kuuluisan mielenmalttinsa, ollakseen
unohtamatta sitä kunnioitusta, jota hän oli velvollinen kuninkaalleen
osoittamaan ja että hän tässä ankarassa taistelussa itsensä kanssa oli
murtanut erään huoneessa olevista tuoleista.

Kuningatar sitävastoin ei enää huolinut hillitä itseään. -- Ei ole
yhtään olentoa, jota minä niin inhoan kuin teitä! -- huusi hän. --
Pankaa liikkeelle kaikki vaikutusvaltanne! Ärsyttäkää kuningastanne
vastaan kaikki nuo juonittelijat ja kansan yllyttäjät, joita te sanotte
puoluelaisiksenne! Minä en pelkää teitä, minä vihaan teitä, ja vihani
on ajava teitä takaa niin kauan kuin elän! Ah! te pommerilaisten
perunankuorijain[10] hävytön jälkeläinen, jolla tuskin on kaksi oksaa
vasta tehdyssä sukupuussanne -- te rakennusmestarin poika ja sellaisen
käsityöläisen pojanpoika, joka on tehnyt työtä päiväpalkalla ja osannut
veistää teille sukukilven meidän edeltäjämme aikana -- te julkenette
nostaa häpeämättömät silmänne kuninkaanne puolison puoleen ja sanoa
hänelle -- vanhurskas taivas, miksi tahraisin huuleni toistamalla tuon
miehen sanomattomia hävyttömyyksiä!

Tuollainen puhe kuningattaren puolelta, joka tällä hetkellä oli vain
nainen -- ja kiivaita intohimoja kuohuva nainen -- vaikutti toki sen,
että tämä näin kiukkuisesti hätyytetty alamainen ennätti täydellisesti
malttaa mielensä. Kreivi Tessin seisoi taas suorana, vaikkakin
kunnioittavaisena raivoavan hallitsijattarensa edessä ja vastasi tuolla
verrattomalla arvokkuudella, jonka hän oli saavuttanut pitkällisen
kokemuksensa avulla monina arveluttavina aikoina ja Euroopan
hienoimmissa ja kohteliaimmissa hoveissa:

-- Minä olen heidän majesteettiensa ja valtakunnan palveluksessa
kokenut monta katkeraa hetkeä, monta ansaitsematonta tuskaa, mutta
tuskin koskaan olen kokenut mitään katkerampaa kuin nyt, kun näen
niiden halveksivan ja herjaavan minua, joita minä viimeiseen
hengenvetoon asti en ole lakkaava kunnioittamasta ja tottelemasta.
Sallittakoon minun kuitenkin -- ei ylentääkseni vähäisiä ansioitani,
vaan ainoastaan puhdistaakseni itseäni kuninkaani ja kuningattareni
edessä -- muistuttaa, että jos esi-isäni ovatkin olleet halvempaa
säätyä, ovat he kumminkin palvelleet maatansa ja ruhtinashuonettaan
tavalla, joka tuottaa kunniaa heidän nimelleen. Totta kyllä on, että
isäni oli rakennusmestari, mutta rakennusmestari, joka on rakentanut
tämän kuninkaallisen linnan, jota koko maailma ihmettelee. Mitä minuun
itseeni tulee, niin olin _minä_ se, jolla oli onni saattaa teidän
majesteettejanne Ruotsiin. _Minä_ se olin, jolla oli armo solmia jalon
kuninkaan ja nerokkaan kuningattaren välillä tämä liitto, josta
valtakunta syystä kyllä on onnellinen ja ylpeä. _Minä_ olin ensimmäinen
ruotsalainen, joka esiintoin heidän majesteeteillensa alamaisen
kunnioitukseni. _Minä_ olin se, jolla oli verraton onni ensiksi saada
nauttia heidän majesteettiensa korkeata luottamusta, järjestää heidän
ensimmäinen asuntonsa tässä maassa ja koettaa valmistaa heille täällä
mieluinen olinpaikka. _Minä_ se olin, joka sain kalliiksi
luottamustoimekseni opastaa heidän esikoistansa hyveen ja totuuden
tiellä, ja lopuksi olin _minä_ se, joka, kun velvollisuuteni asetti
minut kuninkaani ja maani välille, koetin parhaan vakaumukseni mukaan
sovittaa molempain etuja toisiinsa. Muu vaikutukseni jääköön
mainitsematta; riittäköön tämä todistamaan intoani ja rajatonta
kuuliaisuuttani. Ja samalla, kun nyt alamaisesti anon eroani kaikista
hoviviroistani, teen sen täynnä kunnioitusta ja kiitollisuutta niitä
kohtaan, joiden armollinen suosio soi minulle sen onnen, että sain
palvella heitä elämäni onnellisimpina hetkinä.

Näin sanottuaan kumarsi kreivi Tessin, ei enemmän eikä vähemmän kuin
hänen asemassaan olevan miehen tuli tehdä, ja poistui hitain askelin
kuninkaallisen pariskunnan ja ulkopuolelle saliin kokoontuneen hoviväen
kummastelevien, epäröivien katseiden seuraamana.



9. KUNINKAAN OPPIPOIKA.


Se epäsuosio, joka oli kohdannut niin mahtavaa ja kaikkivaltiasta
miestä kuin kreivi Tessin oli, ei voinut kauan pysyä salaisuutena.
Hovissa ei nyt muusta puhuttukaan. Ne, jotka alussa olivat kuiskineet,
kävivät nyt isoäänisiksi, ja ne, jotka luulivat olevansa muita
viisaampia, väittivät alunpitäen ennustaneensa, että niin oli käyvä.
Eikä ollut kreivi itsekään salannut sitä: hän oli Ulriksdalista
lähtiessään heittänyt pitkäaikaisen eron hyvästit ja jaellut rahaa
palvelijoille. Vaikka hänellä olikin niin paljon loistavia
ominaisuuksia, ei hänellä kuitenkaan ollut tarpeeksi tahdon lujuutta
kantamaan onnen päiviä ilman turhamaisuutta ja vastoinkäymistään ilman
kiukkua, ja kun kuningatar Loviisa Ulriika oli säälimättä iskenyt hänen
arimpaan kohtaansa -- sanoessaan hänen tahtovan "kääriytyä
hyveeseensä".

Kuninkaalliset huomasivat itse hyvin kyllä, etteivät he ilman vaaraa
olleet luotaan sysänneet miestä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta.
Koko päivä käytettiin keskusteluihin ja toimenpiteisiin tämän tapauksen
johdosta. Puolueiden kanssa keskusteltiin. Tahdottiin hankkia muita
luotettavia tukia. Kreivi Strömberg valittiin kruununprinssin
virkaatekeväksi opettajaksi.

Kuningatar johti kaikkia hankkeita ja mietti kaikki ne vastakeinot,
joihin hovin puolelta oli ryhdyttävä. Kuningas, tuo hyvä ja siivo
Aadolf Fredrik, oli iloissaan, kun pääsi kaikesta tuosta touhusta, ja
ajatteli muita asioita.

Hänen uudella oppipojallaan, Eerikki Ljungilla, ei ollut mitään
aavistusta niistä tapauksista, joihin hän viattomuudessaan oli antanut
aihetta. Tämä kunnon poika olisi suuresti hämmästynyt, jos joku olisi
sanonut hänelle: Miksi annoit kukkain houkutella itsesi Ulriksdalin
puistoon? Miksi tutkit nurmikolla _convolvulustasi_ semmoisella
innolla, että Ruotsinmaan kruununprinssi tuli tehneeksi kuperkeikan
ajellessaan, Azorien saaret mielessään, perhoja puistossa? Jos hän ei
olisi sinuun kompastunut, ei hän olisi satuttanut poskeansa kantoon.
Jos hän ei olisi poskeansa satuttanut, ei kuningatar olisi luullut
hänen saaneen ikuista arpea ja joutunut semmoiseen vihan vimmaan. Jos
ei tämä tapaus olisi saattanut häntä noin pahalle tuulelle, ei hän
olisi loukannut kreivi Tessiniä. Jos ei kreivi Tessiniä olisi loukattu
hoviväen nähden, ei hän olisi tahtonut puhdistaa itseänsä. Jos hän ei
olisi yllyttänyt kuningattaren jo kuohuvaa vihaa, niin ei olisi
syntynyt tuota kuningattaren vierashuoneessa tapahtunutta kuuluisaa
kohtausta, josta oli seurauksena hänen epäsuosioon joutumisensa ja
hänen karkoittamisensa. Jos taas tätä ei olisi tapahtunut, niin
olisivat kenties monet välttämättömät järkytykset Ruotsin valtakunnassa
jääneet sikseen -- ja näin ollen olit sinä, viaton Eerikki Ljung-parka,
joka nyt seisot kaikesta tietämättömänä sorvituolisi ääressä, syynä
siihen, että kuninkaan kruunu horjuu ja että valtakunnan rauha on
häiriintynyt.

Valtioviisaat lukiolaiset tuumailevat usein tähän tapaan. Mutta
tapausten säikeet tulevat näkyviin pieninä kuin keväällä puhkeavien
puiden lehdet, samalla kun mehut, jotka niitä kasvattavat, nousevat
syvältä maasta. Riita hovissa oli välttämätön; yksinvallan ja
monivallan, jotka olivat yhtä yksipuolisia kumpikin, täytyi käydä
toistensa kimppuun!

Eerikki Ljung istui kaiken päivää piilossa ja unhotettuna tuossa
salaperäisessä huoneessa, jossa aika olisi käynyt hänelle sangen
pitkäksi, ellei hänellä olisi ollut kolmekymmentäkaksi tusinaa nappeja
sorvattavana. Vaihtelua tuotti hänelle vain kuunteleminen aina, kun
askelia kuului ikkunan takaa tahi portailta. Silloin hän pysähdytti
pyörivät rattaan; silloin hän odotteli henkeä vetämättä, kunnes
askelten ääni taas vaikeni. Näin häntä oli käsketty tekemään, ja
hänellä oli siihen muitakin syitä. Kohta sorvarin mentyä kuuli Eerikki
näet kahden äänen -- luultavasti kahden hovipalvelijan -- puhelevan
keskenään ihan ikkunan alla.

-- Tännepäin hän meni.

-- Niin, tännepäin hän meni.

-- Mutta minne hän katosi?

-- Haetaan portailta!

-- Se konna on saatava kiinni! Onhan se kauheata, hänen sanotaan
pieksäneen prinssin pahanpäiväiseksi.

-- Ellei kreivi Bjelke olisi tullut oikeaan aikaan, olisi hän lyönyt
prinssin kuoliaaksi. Kuningatar on kovin murheissaan. Hänen
kuninkaallisella korkeudellaan kuuluu olevan kuusi tai seitsemän
hirmuista haavaa. Muutamat sanovat hänen lyöneen kangella, toiset
puukolla.

-- Minä kuulin sanottavan, että hänellä oli ollut tikari. Hyvä, ettei
se päälliseksi vielä ollut myrkytetty! Ylimmäinen hovimarsalkka meni
itse kaupunkiin henkilääkäriä noutamaan.

-- Ei, ei se niin ollut. Kreivi Tessin on joutunut epäsuosioon, ja
arvaapas minkätähden? Luotettavia todistuksia on siihen, että juuri hän
palkkasi salamurhaajan, ja kun hänen majesteettinsa kuningatar huusi:
minkätähden tahtoo kreivi tappaa poikani? kuuluu hän vastanneen: mitä
me kruununprinssillä teemme? Huomenna aiomme panna kuninkaan pois
viralta.

-- Mutta silloinhan me kaikki saamme eromme. Tämähän on hirmuista.

-- Kuka tietää? Jos saamme murhaajan kiinni, niin on kenties onnemme
valmis.

-- Minkä rangaistuksen hän mahtanee saada?

-- Hänet ruhjotaan ensin ja sitten hänet hakataan neljäksi kappaleeksi,
se on vähin rangaistus. Mutta hakekaamme häntä. Hän mahtaa olla
vimmattu mies. Onko sinulla pistooleja mukana?

-- Ei minulla ole muuta kuin kuvetappara ja keittiöveitsi.

-- Mene sinä edellä.

-- Ei, mene sinä edellä, niin minä vartioin täällä portailla.

-- Lienee parasta, että huudamme vartiota...

Ja näin sanottuaan menivät nämä yleisen turvallisuuden urhoolliset
puolustajat tiehensä, tapaamatta sitä saalista, jota hakivat. Mutta
Eerikki oli saanut kuulla tarpeeksi pysyäkseen "mausestill", jota hänen
tuntematon ystävänsä oli niin ankarasti häneltä vaatinut. Hänellä oli
sillä välin aikaa tarpeeksi miettiä kaikkia noita salaisuuksia. Oliko
sorvari tosiaankin kätkenyt hänet siinä luulossa, että hän oli
osallisena kruununprinssin henkeä vastaan tähdätyssä salaliitossa?
Mutta mihin hän tarvitsi sitten nuo kolmekymmentä kaksi tusinaa
nappeja?

Eerikki antoi rattaan taas hyrrätä kun kaikki oli hiljaa, ja kun hän
sai tehtävänsä valmiiksi, oli ilta jo pitkälle kulunut. Työ antoi
ruokahalua, mutta seinäkaappi oli lukittu, ja Eerikki alkoi ikävöidä
pois vankeudestaan.

Oli jo tullut hämärä, kun sorvari, kamaripalvelijan seuraamana, tuli
vankiaan vapauttamaan. Uutimet laskettiin alas, kynttilät sytytettiin,
napit tarkastettiin ja huomattiin hyviksi. Joitakuita vajavaisuuksia
kumminkin moitittiin, ja ylhäinen sorvari -- sillä Eerikki ymmärsi jo,
ettei hänen suosijansa ollut mikään tavallinen imukkeiden tekijä --
alentui omin käsin neuvomaan oppipoikaansa, kuinka oksanreikiä oli
vältettävä, kuinka halkeamia oli estettävä syntymästä ja kuinka
tarpeellinen pyöristys oli saatava aikaan.

-- Sinulla on taipumusta, hyvää taipumusta, nuori mies, -- sanoi
sorvari; sinusta voi tulla jotakin, jos harjoittelet. Kunst macht
Gunst. Mutta Roomaa ei rakennettu yhtenä päivänä. Katselepas tätä
rasiata! Mikä sopusuhtaisuus! Mikä täsmällisyys kaikissa sen osissa!
Entä kansi! Katsopa, kuinka hyvin se sopii; ei hiuskarvaakaan liian
vähän eikä liian paljon! Ota se, nuori ystäväni, ja pidä se
hyödyllisenä esikuvana, josta voit oppia sitä tarkkuutta, joka on
oikean mestaruuden todistus.

Eerikki vastaanotti tämän kuninkaallisen lahjan ja lienee mielessään
ajatellut, että jokainen Munsalan talonpoikaissorvari kyllä osaisi
tehdä samanlaisen, varsinkin jos hänellä olisi käytettävänä noin
monenlaisia ja erinomaisia puulajeja. Mutta hän varoi ajattelemasta
ääneen. Hän ymmärsi, että jos toinen puoli lahjasta olikin kerskaa ja
omahyväisyyttä, oli toki toinen puoli todellista hyväntahtoisuutta, ja
hänellä oli siksi paljon älyä, että kiitti siitä.

-- Pidä se, pidä se, -- toisti sorvari, hyvillään kiitoksesta, jonka
hän luuli ilmaisevan taidokkaasti tehdyn lahjan synnyttämää ihastusta,
-- ja jos vast'edes tahdot pyytää jotakin palkintoa napeistasi, niin
näytä minulle rasia; luulen tuntevani sen; ei ole monta, jotka tekevät
sellaisia tässä maassa. -- Feif, -- lisäsi hän saksankielellä, anna
tälle nuorelle miehelle illallista ja vie hänet muassasi määrättyyn
paikkaan. Sano Adelcrantzille, että hän käyttää poikaa sorvipenkin
ääressä siellä; meidän täytyy iskeä kiinni kykyihin, missä vain niitä
tapaamme, muuten emme ehdi valmiiksi tuoksi suureksi päiväksi.
Mausestill, mies! Ei kukaan saa nähdä häntä. Anna asian tapahtua
hiljaisuudessa. Onhan palatsi jo laivastolla?

-- On teidän majesteettinne.

(Teidän majesteettinne? Eerikki säpsähti. Hän oli mielessään miettinyt,
että sorvari varmaankin oli tavallista hovisorvaria ylempi mies, ehkäpä
ylihovimestarikin eli linnan _Custos_, joksi lukiolainen olisi häntä
oikeimmittain voinut nimittää; mutta nyt tuli totuus ilmi. Eerikki
Ljung huomasi olevansa itsensä kuninkaan oppipoika jalossa
sorvaustaidossa!)

-- Gut, -- sanoi kuningas. -- Ilmoita minulle huomenna, kuinka se on
onnistunut.

-- Tule, -- sanoi kamaripalvelija yksikantaan, heittäen rakuunaviitan
nuorukaisen hartioille ja vetäen häntä muassaan.

-- Oliko se kuningas itse? -- kysyi Eerikki kovin kummastuneena.

-- Weiss nicht, -- vastasi mies. -- Feif oli vanha palvelija, jonka
Aadolf Fredrik oli tuonut muassaan Saksasta, ja joka edelleen puhui
äidinkieltänsä, ollen ylpeä virkansa arvosta ja niskoittelevan
itsepäinen, niinkuin hänen asemassaan olevat suosikit, joita muut
alemmat palvelijat pelkäävät, imartelevat ja kadehtivat.

-- Minne me menemme? kysyi Eerikki jälleen.

-- Weiss nicht.

-- Enkö saa mennä takaisin kaupunkiin?

-- Weiss nicht.

-- Mutta mitä kuningas aikoo minun suhteeni?

-- Maul halten, -- vastasi jäykkä opas.

Tähän ei ollut mitään muistuttamista. He kulkivat linnan toisessa
osassa olevaan Feifin huoneeseen, jossa Eerikki sai kiireimmittäin
tyydyttää nälkänsä, ja kohta sen jälkeen hän sai käskyn yhtä
salaperäisesti nousta kamaripalvelijan kanssa rattaille, jotka olivat
sitä varten linnan portilla valmiina. Täältä he ajoivat hämäränä
heinäkuun yönä asevaraston pihalle, ja kun Feif oli siellä saanut
muutamia käskyjä, jatkoivat he ajoansa rantaan.

Eerikistä alkoi tuntua oudolta, kun hän näki joukon miehiä
irroittamassa kolmea isoa hirsilauttaa, joiden päällä häämötti kolme
komeaa huonetta. Turhaan hän koki miettiä näiden kummallisten toimien
tarkoitusta. Että oli kysymys jostakin suuresta ja valtakunnalle
vaarallisesta valtiollisesta salaliitosta, sen hän piti varmana asiana.
Mutta mitä oli hänellä täällä tekemistä? Ja mitä tämä kaikki merkitsi?
Eihän toki aiottu siirtää Tukholmaa lautoilla pois ja rakentaa
kuninkaan asuntoa toiseen osaan valtakuntaa?

Hänen turhaan vaivatessaan päätään näillä arvoituksilla saatiin lautat
valmiiksi ja hinattiin veneillä ulos tyynelle lahdelle. Eerikki nousi
saattajansa kanssa yhdelle näistä lautoista, ja niin laski tämä
kummallinen laivasto verkalleen ulos yön varjostamille kirkkaille
vesille, jotka milloin kuvastivat huoneita ja rantoja, milloin
valkenivat välkkyviksi hopeankarvaisiksi juoviksi, milloin kimaltelivat
airojen välkkeestä ja veden hiljaisesta loiskinasta lauttain
hirsiseiniä vasten.



10. UUSI SEIKKAILU JA VANHA TUTTU.


Kun Eerikki Ljung vähän aikaa turhaan oli koettanut miettiä kummallisen
matkansa tarkoitusta ja kyllikseen katsellut yön varjossa häämöttäviä,
ohitse liukuvia rantoja, teki hän päätöksensä, kömpi erääseen tämän
pienen palatsin huoneeseen ja oli kohta, lautan tasaisesti keinuessa ja
airojen yksitoikkoisesti polskiessa, vaipunut sikeään uneen.

Hänen yösijansa ei ollut juuri tavallista laatua, mutta vielä
kummallisempi oli hänen heräämisensä.

Hän oli nukkunut kauan ja makeasti, kun hän unenhorroksissaan alkoi
tuntea jotakin pistävää, milloin toisessa, milloin toisessa korvassaan,
milloin tukassa. Häntä kutkutettiin nenän alta, häntä häirittiin
jaloista vetämällä, käsistä tempomalla, ja hänellä oli sekava tunne
jonkinlaisesta ympärillä vallitsevasta melusta. Kun kaikki tämä alkoi
käydä hänestä kovin kiusalliseksi, nousi hän istumaan, hieroi silmiään
ja katseli kummastellen ympärilleen.

Hän oli isossa huoneessa, kohotetulla lattialla, tukassa hänellä oli
kummallisia kukkakiehkuroita, vaatteissa lehtiköynnöksiä ja käsissä
lehviä. Hänen ympärillään tanssiskeli seitsemän tai kahdeksan
hillittömän iloista nuorta tyttöä, jotka nipistelivät hänen korviaan ja
kutkuttivat heinänkorsilla hänen nenäänsä. Huoneen alemmassa osassa
seisoi joukko ihmisiä, jotka näyttivät hänelle sydämensä pohjasta
nauravan. Koko tämä joukko kiljui, nauroi, lauleli ja taputteli
käsiään, keksien yhä uusia ilveitä, joiden esineenä tämä lukiolaisparka
vasten tahtoaan oli.

Tämä suututti Eerikki Ljungia. Hän hyppäsi ylös, sysäsi lähinnä
seisovat syrjään ja juoksi tiehensä kiusaajainsa seuraamana.
Pakoonpääsy ei kuitenkaan ollut helppoa. Ovea ei ollutkaan niin helppo
löytää. Kun Eerikki viimein näki kirkkaan aamuauringon paistavan
jostakin kapeasta ovesta, oli hän jo ehtinyt kymmeniä kertoja ryntäillä
seiniä vasten ja ryntäillessään kaadellut kumoon niitä, jotka sattuivat
hänen tiellensä, ennenkuin pääsi ulkoilmaan. Mutta täälläkin ajeli
häntä muuan pieni, ketterä ja itsepäinen olento. Se oli nuori tyttö,
kaunis, mustasilmäinen ja hoikka kuin ruusun varsi, keveä kuin
keijukainen ja puettuna haaveelliseen, Eerikille outoon pukuun.
Kädessään hänellä oli pitkä tammen ja lehmuksen lehdistä tehty köynnös,
jolla hän koetti pyydystää ja kietoa häntä. Mutta siihenpä ei Eerikillä
ollut halua. Hän pakeni edelleen, tietämättä minne. Etäältä häämötti
erään komean linnan pitkä pääty, mutta Ulriksdal se ei ollut. Kirkas
vesisuihku ruiskusi ilmaan, aurinkoa vasten kimallellen. Eerikki
vältteli näitä puiston osia ja pakeni ahtaimpia polkuja pitkin. Mutta
turhaan hän koetti päästä pakoon; hänen vainoojansa oli alinomaa hänen
kintereillään.

Silloin hän menetti malttinsa, kääntyi päin ja alkoi vuorostaan ajella
tuota rohkeata keijukaista. Tämä tapahtui niin odottamatta, että hän
oli juuri vähällä saada kiinni hänen liehuvasta vyöhiköstään, kun tyttö
tarttui vanhan solmuisen tammen riippuvaan oksaan, keikahti sukkelasti
kuin nuorallatanssija oksalle ja istui puussa, pilkallisesti uhaten
häntä taitetulla oksalla.

Närkästyneenä ja vielä vähän unenpöpperössä istahti Eerikki puun
juurelle hengähtämään. Mutta tuskin luuli keijukainen olevansa vapaa
vainoojastaan, kun hän taas yhdellä hyppäyksellä oli maassa, mutta
erehtyi hypätessään ja putosi ajelijansa syliin.

Se, joka nyt odottaa tässä hellää kohtausta, pettyy suuresti, sillä sen
sijaan, että olisi onneensa tyytynyt -- minkä ei olisi luullut olevan
niinkään vaikeaa -- käytti keijukainen kaikkia niitä aseita, joita
luonto ja opittu taito oli hänelle antanut. Hän tappeli, kynsi, puri,
kiljui ja koukerteli kuin ankerias irti päästäkseen. Mutta hän oli
aivan liian kauan härsyttänyt vastustajaansa, päästäkseen hänestä niin
helpolla. Tämän käsivarret likistivät häntä kuin ruuvipenkki
vyötäisiltä, ja välittämättä sekä hampaista että kynsistä hän näytti
hetken aikaa olevan kahdella päällä siitä, millä tavalla keijukaista
olisi rangaistava -- varsinkin kun muutkin hänen kiusaajansa riensivät
keijukaisen apuun.

Polkua myöten tuli pitkä, komea upseeri kävellen. Hänet nähtyänsä huusi
tyttö vieraalla kielellä: -- Kreivi Bertelsköld! kreivi Bertelsköld!
Pelastakaa minut tuon hävyttömän pojan käsistä.

Tämä pitkä upseeri -- linnoitusväen eversti, ylimmäinen majoitusupseeri
ja kuninkaan adjutantti -- pysähtyi huudon kuultuaan ja komensi
tuntemattoman nuorukaisen heti paikalla päästämään signora Morellin
irti.

-- Olkoon signora tahi mamselli, -- vastasi Eerikki, joka erehtyi
nimessä, -- niin hän on ainakin puolen tunnin ajellut minua takaa ja
hänellä on liian terävät hampaat saadakseen kulkea irrallaan ilman
kuonokoppaa.

-- Siinä tapauksessa tiedän vain yhden keinon rangaista tyttöä, --
vastasi kreivi, ja surumielinen hymyily elähytti hetkeksi hänen
vakaisia, miettiväisiä kasvojaan. Hän muisti kenties, kuinka hän itse
kerran oli rangaissut erästä vallatonta tyttöä, ja vielä tänä päivänä
oli hänellä vasemmassa poskessaan merkki siitä.

Niin vähän tunsi Eerikki näitä rangaistustapoja, että hän tuskin olisi
ymmärtänyt hänelle annettua neuvoa, ellei signora Morellin päähän olisi
pistänyt koettaa purra häntä. -- Maltahan! -- sanoi Eerikki, ja
mäiskäytti tuota pikaa niin tukevan muiskun purevaan suuhun, että
puistossa kajahti.

Samassa päästi Eerikki -- itsekin hämmästyen suunnatonta rohkeuttaan --
vangin irti. Mutta hän oli kostanut. Lähenevä joukko näki tytön
tappion, ja kun oli monta, jotka kadehtivat signora Morellia, hovin
ensimmäistä tanssijatarta, joutui hän nyt vuorostaan toisten
naurettavaksi.

-- Hyvä, hyvä! -- huusivat katsojat käsiään taputellen.

Loukkautunut kaunotar loi uhkaavan katseen voittajaansa ja astua
sipsutteli ylpeästi pois syrjäpolkua pitkin päästäkseen naurajain
nähtäviltä ja kenties kyyneleitään salatakseen.

Liekö omain nuoruuden vaiheiden muisto vaiko jokin nuorukaisen kasvojen
ilme vaikuttanut siihen, että kreivi Bertelsköld kysyi Eerikin nimeä.

Eerikki sanoi sen.

-- Ljung? -- toisti kreivi välinpitämättömästi.

-- Isäni nimi oli Pietarinpoika, mutta minä olen ottanut oman nimen, --
sanoi poika vähän hämillään.

-- Ja mikä oli äitisi nimi? -- kysyi kreivi taas.

Hän oli tuntenut erään Pietarinpojan, mutta sen nimellisiä oli niin
monta.

-- Äitini nimi on Maria, ja äitini isän nimi on Larsson, -- vastasi
Eerikki.

Kummallinen salama leimahti kreivi Bertelsköldin kauneissa silmissä.
Nyt ymmärsi hän, minkätähden tämän tuntemattoman pojan kasvon piirteet
olivat niin suuresti hänen huomiotaan herättäneet. Ester Larsson oli
aina muistuttanut paljon orpanaansa Mariaa.

-- Seuraa minua! -- sanoi hän.

Eerikki seurasi kreiviä hänen eräässä linnan sivurakennuksessa olevaan
huoneeseensa. Siellä hän sai vastata moneen kysymykseen, ja kun hänellä
ei ollut mitään salattavaa, teki hän tarkasti selkoa kaikista elämänsä
vaiheista aina siihen saakka, kunnes oli joutunut seikkailuunsa
Ulriksdalissa ja niin odottamatta tullut tänne tuoduksi. Enimmin
kumminkin miellytti hänen ylhäistä kuuntelijaansa se, mitä nuori
Eerikki tiesi kertoa Vaasan Larssonin perheestä. Että vanha
porvariskuningas oli toiminut niin, että oli jälleen päässyt jotenkin
varakkaaksi; että hän jo oli vanhentunut; että hänen kankea selkänsä
oli koukistunut niiden kahdeksankymmenen kuuden vuoden taakan alla,
joita hän niskoillaan kantoi: että hänen vanhin poikansa hoiti
kauppa-asioita; että vanhin tytär Veronika oli mennyt manalle ja että
nuorempi, Ester Larsson oli hylännyt kaikki kosijat ja pysynyt
naimatonna vanhaa isäänsä hoitaaksensa; tätä kaikkea kreivi Bertelsköld
kyseli ja kuunteli. Paljon olivat olot muuttuneet kahtena- tai
neljänätoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, jolloin hän
viimeksi oli ollut tekemisissä tuon suomalaisen porvarisperheen kanssa.
Monet tunteet olivat hänen sydämensä täyttäneet, iloja oli hänen
rinnassaan asunut, mutta vielä enemmän suruja. Kreivin tukka oli
alkanut harmaantua, vaikkei hän vielä ollut neljänkymmenenkään vanha;
hänen kauneilla miehuullisilla kasvoillaan oli hymy harvinainen vieras,
mutta totisuus sitä enemmän kotiutunut. Tämä kyllä voi pikimmältään
väistyä hovissa esiintyessä, mutta astui heti taas sijalleen
yksinäisinä hetkinä. Tämä hovimies erosi muista siinä, ettei hän
sallinut tukehduttaa sydämensä tunteita ja luonteensa itsenäisyyttä.
Mutta koska hänen, tarvittaessa kylläkin lannistumaton luonteensa, oli
lempeä, hento ja harvoin särmikäs muita kohtaan, niin ei kreivi
Bertelsköldillä ollut paljon kadehtijoita, jotka eivät olisi hänelle
hyvää suoneet. Hän oli tähän saakka vallan vähän ottanut osaa
kiukkuisiin ajan puolueriitoihin. Hänen elämänsä oli sentähden kulunut
huomaamattomammin kuin useimpain muiden hovimiesten. Hänen yksityisiin
murheisiinsa tyytyen näytti sallimus suoneen hänelle sen onnen, jonka
hänen luontoisensa ihmiset saavuttavat ulkonaisessa levollisuudessa;
kuinka pysyväinen tuo lepo tulisi olemaan, se riippuisi taas
tulevaisuudesta.

Kaikesta tästä Eerikki Ljung ei ymmärtänyt niin mitään. Joskin hän
lapsuudessaan ehkä oli kuullut kreivin nimeä mainittavan, oli hän sen
jo aikoja sitten unohtanut, ja hän oli kotiseudultaan lähtiessään liian
nuori tunteakseen perheensä entisyyttä. Hän oli hyvillään siitä, että
tämä ylhäinen upseeri, joka näytti olevan niin lempeä ja sydämellinen,
osoitti näin ystävällistä osanottoa häntä ja hänen sukuansa kohtaan;
hän tunsi häntä kohtaan ystävyyttä ja luottamusta ja rohkeni viimein
kysyä, missä hän nyt oli.

-- Drottningholmassa, -- vastasi kreivi, samalla kun tuo
kaunistelematon kysymys herätti eloon hymyilyn hänen huulillaan.

-- Mutta, -- jatkoi Eerikki ja ajatteli outoa heräämistänsä, -- kuinka
olen tullut tänne, ja mitä väkeä ovat ne jotka asuvat täällä
Drottningholmassa?

-- Sen sanon sinulle, -- vastasi kreivi, taaskin hymyillen. Siitä oli
kauan, kun hän oli kaksi kertaa peräkkäin hymyillyt. -- Kuningas
valmistelee syvimmässä salaisuudessa suuria juhlapitoja kuningattaren
nimipäiväksi, ja sentähden on hän yhtä salaisesti rakennuttanut nuo
kolme uutta huoneistoa ja tuonut ne lautoilla tänne. Ne ihmiset, jotka
tapasivat sinut uudessa teatterissa nukkumassa, ovat hovin
teatteritanssijoita ja ilveilijöitä, ranskalaisia ja italialaisia,
jotka on tänne lähetetty harjoittelemaan erästä näytelmää tuoksi
suureksi päiväksi. He ovat hilpeämpiä, iloisempia ja vallattomampia
ihmisiä kuin ne, joihin me olemme tottuneet, he ilkamoivat täällä kuin
vasikat laitumella, enkä minä ihmettele, että he valitsivat sinut
iloisuutensa esineeksi -- erittäinkin signora Morelli, joka on
vallattomin kaikista heistä ja tottunut noudattamaan kaikkia oikkujaan.
Mutta pidä varasi Eerikki! Sinä olet jo tätä ennen hankkinut itsellesi
vihamiehiä hovissa; nyt olet saanut uuden, joka on muita vaarallisempi,
hän kun on kaunis, kaikkien suosikki ja kaikkien hemmoittelema. Hän on
nainen ja italialainen: hän ei koskaan anna sinulle anteeksi sitä, että
hänelle on naurettu.



11. JUHLAPIDOT KIINASSA.


Jalomielisestä kreivi Bertelsköldistä sai Eerikki Ljung neuvonantajan,
jota hän nuorena ja kokemattomana hyvin kyllä tarvitsi. Kuninkaan
lausuma toivomus oli käsky, jota Eerikki ei ollut tohtinut vastustaa,
jos hänellä olisikin ollut halua siihen. Mutta toisekseen oli Eerikki
hyvillään siitä, että näki olevansa noin korkean henkilön huomion
esineenä ja että oli sen lisäksi päässyt osalliseksi kuninkaan
salaisuuksistakin. Hän tyytyi sitäkin kernaammin kohtaloonsa, kun oli
saanut luvan kesemmällä seurata suojelijaansa Suomeen. Hän toimitti
tarkasti kaikki hänelle määrätyt tehtävät ja käytti joutohetkiään
tutkiakseen niitä kukkia, joita hänen suuri mestarinsa, arkkiaatteri
Linnaeus oli kuningattaren pyynnöstä Hollannista tilannut
Drottningholman puutarhaa varten. Signora Morellia ja hänen
seuralaisiaan Eerikki karttoi niin paljon kuin mahdollista, ja hän teki
viisaasti siinä, sillä hän oli signorasta saanut salaisen vihamiehen;
hän teki siinä viisaasti vielä toisestakin syystä, sillä vaikka
signoran hellyydenosoitukset olivat olleet sekä purevat että
kouraantuntuvat, poltti vielä tuon kauniin tanssijattaren suukkonen
kuin tuli hänen huuliansa.

Kreivi oli varoittanut häntä menemästä yksinään puiston kaukaisempiin
osiin, varsinkin iltasilla. Pari kertaa unohti Eerikki tämän
varoituksen ja huomasi epäilyttävän näköisten miesten seurailevan hänen
askeliaan. Hän pääsi heistä kyllä lähtemällä pian pakoon, mutta hän
ymmärsi, että häntä väijyttiin ja päätti olla varuillaan.

Viimein tuli tuo suuri päivä, kuningattaren nimipäivä.[11]

Aadolf Fredrik oli tehnyt kaiken voitavansa esiintyäkseen kuninkaana
ainakin Drottningholmassa -- ja Kiinassa. Valmistuksia oli kestänyt
neljä vuotta, ja kolme tynnyriä kultaa oli niihin käytetty. Vasemmalla
kädellä puistossa, linnasta tullen, oli siihen aikaan liejuinen suo.
Tämä oli suurin kustannuksin täytetty ja teitä oli tehty sinne
puistosta. Se leikkikalu, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan Kiinan
linnaksi, oli rakennettu vanhan asehuoneen pihamaalle ja syyksi siihen
oli ilmoitettu, että se oli tilattu Åkeröhön kreivi Tessinille, ja se
siirrettiin sitten siihen kuuluvine rakennuksineen siitä pois, niinkuin
olemme nähneet. Huonekaluja, kaikki kiinalaista tekoa, tilattiin salaa
useilta käsityöläisiltä hoviväen nimissä. Samoin kalleita pukuja
kaikille, niin mandariineille kuin kokkipojille. Näyttelijöitä ja
teatteritanssijoita lähetettiin edeltäkäsin harjoittamaan osiansa
uudessa teatterissa, ja hovi-intendentti Pasch maalasi komeita
koristuksia juuri tätä tilaisuutta varten. Paitsi sitä harjoitettiin
kolmekymmentä kuusi kadettia äkseeraamaan kiinalaisittain ja
kaksitoista pisintä miestä valittiin olemaan statisteina teatterissa.

Kaikki oli valmiina. Räätälit, kokit, puusepät, koneenkäyttäjät ja
sadat muut eivät olleet nukkuneet moneen yöhön. Kuninkaalliset henkilöt
olivat tulleet nimipäivän edellisenä iltana, mutta kuningatar ei
aavistanut mitään, tai ei ainakaan ollut mitään näkevinään. Oli onneksi
kaikelle, mikä oli säästetty viimeiseen hetkeen, että hänen
majesteettinsa kuningatar valvoi kauan iltasilla ja nousi aamulla
myöhään ylös.

Jo päivän koittaessa vilisi puisto Kiinan ympärillä hätiköiviä ja
uteliaita ihmisiä. Ensiksikin oli nähtävä, miten kadetit tekivät
temppunsa kuninkaan edessä, ja katselijain joukossa oli Eerikki
Ljungkin.

Poikaparat oli herätetty jo kello kahden aikaan aamulla ja he seisoivat
nyt paraatissa, päässään korkeat krenatöörilakit, joiden hopealevyissä
näkyi kuninkaan nimikirjaimet. Kaksi kaunista kanuunaa ajettiin esiin
komeutta lisäämään. Kello viiden aikana tuli hänen majesteettinsa
kuningas ja äkseerautti poikia. Tämä kävi uljaasti, kuningas oli
tyytyväinen, iloinen ja hyvin armollinen kaikille.

Sitten seurasi pitkä loma-aika, jolloin kadetit seisoivat paikoillaan
ja söivät nisuleipää ja sokerileivoksia, joita he olivat saaneet luvan
ahtaa kaikki taskunsa täyteen, sotaelämän vaivoja paremmin
kestääksensä. Vihdoin viimein tulivat heidän majesteettinsa, korkeissa
vaunuissa ajaen ja loistavan seurueen saattamana, kello yhdentoista
aikana aamupäivällä. Kadetit marssivat esiin paraatiin, tekivät kunniaa
ja suorittivat kaikki temppunsa yleiseksi ihastukseksi. Koko puisto
kaikui hurraahuudoista, ja Eerikki Ljung mietti jo, eikö hänen pitäisi
heittää lukujaan sikseen ja suojelijansa avulla koettaa päästä
sotilaaksi ja hämmästyttää Eriikka Lindeliaa korkeaan krenatöörilakkiin
puettuna.

Vielä oli kumminkin jäljellä tuon suuren salaisuuden paljastaminen. Sen
oli määrä tapahtua vasta illalla, ja varustuksia jatkettiin mitä
suurimmalla innolla. Kadetit puettiin nyt kiinalaisiksi, ja suurta
huomiota herättivät heidän univormuissaan nuo suuret, nyt viheriäksi
maalatut napit, jotka Eerikki Ljungilla oli ollut kunnia tehdä
kuninkaan omassa sorvihuoneessa. Kaikki kävi niinkuin pitikin, kunnes
puoli tuntia ennen määrättyä kellonlyömää tapahtui pieni häiriö.

Kreivi Bertelsköld käsketti silloin luoksensa Eerikin, joka seisoi
katselijain joukossa vähän matkaa Kiinasta. Yön valvonta, liian lihava
aamiainen kello puoli neljä aamulla ja koko muun osan päivää kestänyt
paasto -- ehkä liiat makeisetkin -- oli liikaa kiinalaispojille. Yksi
kadeteista oli juuri ratkaisevalla hetkellä sairastunut, eikä
kuitenkaan yksikään heistä saanut olla poissa tuosta juhlallisesta
tilaisuudesta.

-- Täällä on puku, -- sanoi kreivi Eerikille, -- pue heti paikalla
päällesi!

-- Minäkö? -- kysyi Eerikki ihmeissään.

-- Sinäpä sinä. Ei ole aikaa hukata. Sinun täytyy ruveta kiinalaiseksi.

-- Mutta kuinka pitää minun siis olla? -- kysyi Eerikki.

-- Ei se mitään. Tee niinkuin muutkin.

Ei auttanut tinkiminen. Hetken kuluttua oli Eerik kiinalainen ja seisoi
sydän kintaan peukalossa Kiinan portilla.

Hän ei ollut seisonut siinä viittä minuuttia, ennenkuin eräs pienoinen,
komeasti koristettu mandariini, seitsemää korttelia pitkä, saapui
portille mukanaan koko lauma taivaan valtakunnan ylimyksiä. Tämä pieni
mandariini oli uuteen arvoonsa niin ihastunut, ettei hän huomannutkaan,
kuinka yksi niistä pitkistä punaisista silkkinauhoista, joilla hänen
avarat alusvaatteensa oli sidottu, oli irtautunut ja laahasi pitkin
maata -- anteeksiantamaton vika, josta kamaripalvelija olisi voinut
virkansa menettää, ellei suuri kiire nyt olisi kelvannut puolustukseksi
kaikille.

Eerikki Ljung, joka uudessa asussaan seisoi lähinnä, tunsi
kruununprinssin, kumartui maahan ja pyysi saada solmita nauhan kiinni.

Prinssi katseli häntä suurilla, kauneilla silmillään ja sanoi: --
Kiinalainen, sinä löit minua!

Eerikki säpsähti. Niin vilkas oli prinssi Kustaan -- sittemmin Kustaa
III:n -- mielikuvitus, että kun hän alinomaa oli kuullut kuningattaren
valittavan, kuinka _häntä oli lyöty_, hän viimein itsekin uskoi sen
todeksi. Mutta ennenkuin Eerikki ennätti tai rohkeni virkkaa sanaakaan
puolustuksekseen, lisäsi prinssi arvokkuudella, joka tosin oli vähän
varhaisvanhaa, mutta joka sopi hänelle mainiosti:

-- Tänään on kuningattaren nimipäivä. Ruhtinasten tulee käyttää
sellaisia tilaisuuksia anteeksiantoon ja minä annan sinulle anteeksi.
Sinulla on lupa solmita nauhani.

Samassa riensi siihen prinssin opettaja, kreivi Bjelke, mutta nauha oli
jo solmittu, ja heti sen perästä saapuivat kuninkaalliset henkilöt.

Kuningas ja kuningatar tulivat kello kuuden aikaan iltapäivällä
vaunuissa ajaen Kiinaan. Heti kun hänen majesteettinsa kuningatar oli
astunut vaunuista, meni kruununprinssi häntä vastaan, tarjoten hänelle
linnan kullatut avaimet punaisilla, leveillä kultaripsuilla
koristellulta samettityynyltä. Loviisa Ulriika oli -- tai oli olevinaan
kovin hämmästynyt ja lisäsi hyvän puolisonsa ihastusta sillä, ettei
heti tuntenut tuossa oudossa puvussa olevaa kruununprinssiä. Mutta niin
pian kuin prinssi aloitti ulkoa opitun, tätä tilaisuutta varten
sepitetyn puheensa, sulki hän hänet äidillisellä ilolla syliinsä, ja
tästä nousi semmoinen riemu, että tuo hyvä kuningas unohtaen koko tämän
komeuden sen onnen rinnalla, että sai olla puoliso ja isä -- yhtä
haavaa nauraen ja vesissä silmin syleili puolisoaan ja pientä pulskaa
mandariiniaan, toivottaen kaikki tervetulleiksi tähän hänen itämaiseen
palatsiinsa.

Nyt astui esiin koko muukin lauma ylhäisempiä ja alhaisempia
kiinalaisia ylimyksiä lausumaan alamaisia tervetulotoivotuksiaan.
Kuningatar itse avasi suurimmalla kullatulla avaimella ison käytävän
oven ja lausui mitä mielistelevimmällä tavalla ihastuksensa tästä
suurenmoisesta ja tietysti aivan odottamattomasta laitoksesta. Kohta
istuivat kuningas ja kuningatar kaiken hoviväen kanssa loistavan
ateriapöydän ääressä Kiinassa, ja Ruotsin parhaat soittajat soittelivat
lehväin taa kätkettyinä koko aterian ajan.

Kello kahdeksan aikaan alkoi näytelmä, jommoista ei oltu nähty
Ruotsissa sitten kuningatar Kristiinan aikojen, siinä kun oli
kuusitoista näytöstä, ja kun esirippu nousi ja laski kaikkiaan
kolmekymmentä kaksi kertaa, kesti näytelmä aina kello kahteen asti
aamulla. Kaksi oopperaa esitettiin: toisen nimi oli _Le berger devenu
roi_ ja se kuvasi paimenta, josta monen kummallisen seikkailun perästä
erään haltiattaren noitasauvan vaikutuksesta tuli kuningas, jolloin hän
-- niinkuin kyllä voi arvatakin -- samalla sai hellän paimenettarensa
kuningattarekseen. Sankarina toisessa oopperassa sitävastoin oli
Aleksanteri suuri, ja hänen osaansa näytteli eräs italialainen nainen,
signora Fabrici, jonka ääni ja käytös olivat tämän ylhäisen yleisön
ihastukseksi kuin oikean husaarin. Oopperoihin oli sitäpaitsi sovitettu
baletteja aivan niinkuin meidän aikanamme, ynnä monta muuta
taidetemppua, joista mainioimpana mainittakoon "ilmassa juoksijan"
Frossardin ensiluokkaiset esitykset. Italialainen Crotzi ihmetytti
naisia kauniilla tenoriäänellään, mutta sitävastoin herätti kuohilas
Squalgi heidän nauruansa vihellyspillimäisen hienolla äänellään, jota
kapellimestari Buloz säesteli huilunsa sävelillä. Tanssijattarien
Decaigen ja Gallodierin rinnalla teki ensimmäinen tanssijatar signora
Morelli niin koreita pyörähdyksiä, että mieltymys oli rajaton. Hoviväki
oli aivan ihastuksissaan: lähinnä Loviisa Ulriikaa oli Morelli sinä
iltana Kiinan kuningatar.



12. KUNINGATTAREN VALTIOVIISAUTTA.


Ooppera oli päättynyt ja loistava seura hajaantunut, mutta ainoastaan
muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin taas tanssisalissa yhtyäkseen. Tänne
kutsuttiin myös teatteriseurueen etevimmät henkilöt, jotka, kun olivat
ehtineet muuttaa vaatteensa, esitettiin heidän majesteeteilleen.
Heille lausuttiin armollisimmat ja suosiollisimmat kiitokset
ja he saivat vastaanottaa kallisarvoisia lahjoja: herrat
kultakelloja ja hohtokivisormuksia, naiset jalokivikoristuksia ja
timanttikorvarenkaita. Heidän majesteettinsa alkoivat itse tanssin.
Kuningas tanssitti paroonitar von Ungern-Sternbergiä, o.s. kreivitär
Mörner, sill'aikaa, kun kuningatar suvaitsi tarjota käsivartensa
Ranskan lähettiläälle, kreivi Breteuil'ille. Ei huvitustenkaan
pyörteessä unohdettu politiikkaa. Hattupuolueen merkitsevimmät miehet
-- paitsi tietysti poismatkustanutta kreivi Tessiniä -- oli näihin
juhlapitoihin kutsuttu ja heille osoitettiin kohteliaisuutta, jonka
tarkoituksena oli joko heidän voittamisensa tai rauhoittamisensa;
molemmissa tapauksissa tuli sen herättää kunnioitusta ja valmistaa
tulevia tapauksia.

Oli yö, ja kuitenkin näytti kaikki olevan päivänpaistetta. Pitkiin
aikoihin ei ollut Ruotsin hovi ollut noin loistoisa, kruunu kimallellut
noin huikaisevasti, eivätkä ne, jotka sitä kantoivat, olleet näyttäneet
koskaan ennen niin keveästi sitä kantavan. Olisi luullut, että
tulevaisuus, niin paljon vihan ja eripuraisuuden jälkeen, jo viimeinkin
oli koittanut ruusunpunaisena, tai ettei tuota tulevaisuutta ollutkaan,
vaan että kaikki elivät vain nykyhetkeä varten, joka oli niin lyhyt,
mutta näytti niin äärettömältä. _La beauté reprend son empire en Suéde_
-- kauneus pääsee taas valtaansa Ruotsissa -- olisi kreivi Tessin
sanonut, jos hän olisi ollut läsnä.[12] -- niin monet lemmettäret
kilpailivat tänä yönä kauneuden palkinnosta. Onni ja ilo näyttivät
jälleen virkoavan eloon tässä itämaisessa taikalinnassa -- ja jos joku
olisi sanonut, että kaikki tämä onni oli hiedalle rakennettu, että tämä
ilo oli vain naamari, joka peitti kylmiä itsekkäitä tarkoituksia --
kuka olisi sitä uskonut? Mutta ilman totuutta -- ilman totuutta
kaikessa -- ei ole olemassa todellista onnea, ei mitään puhdasta iloa,
ei purppurassa eikä sarkatakissa.

Kuningatar Loviisa Ulriikan valtiotaitoon kuului kuninkaallisen huoneen
vallan vahvistaminen solmimalla avioliittoja puoluelaistensa ja
mahtavimpain perheiden välillä. Niin hyvää tilaisuutta kuin oli tämä,
jossa kaikki epäsopu näytti olevan unohtunut, hän ei tahtonut jättää
käyttämättä. Hänen tarkat silmänsä keksivät kreivi Bertelsköldin
vilkkaassa keskustelussa neiti Palmstjernan kanssa, joka oli
samannimisen valtioneuvoksen, erään hattujen johtajan, tytär.

Kuningatar käsketti hänet hetken kuluttua luoksensa.

-- Olette onnistunut mainiosti, kreiviseni, -- sanoi hän. -- Kaikki
laitoksenne ovat niin kauniit, että teillä on oikeus vaatia niistä
jotakin palkintoa. Anokaa jotakin armonosoitusta minulta!

-- Teidän majesteettinne armo on ollut niin suuri, ettei minulle ole
jäänyt enää mitään muuta anottavaa, -- vastasi kreivi.

-- Älkää uskotelko minulle sitä! Totta on, ettette koskaan ole mitään
anonut: uusi syy, että sen nyt teette. Mies semmoinen kuin te, joka on
ikänsä parhaassa kukoistuksessa, ei saa huokailla kaikkea elämäänsä
yksinäisyydessä!

Meidän täytyy tässä ohimennen ilmoittaa jotakin, joka kenties on
odottamatonta niille, jotka muistavat edellisen kertomuksen. Kreivi
Bertelsköld oli leskimies lyhyen, neiti Stenbockin kanssa solmitun
avioliiton jälkeen. Hänen äitinsä oli solminut tämän liiton, johon
suostuessaan kreivi uhrasi vanhemman, kauan kaihotun, toivottoman
rakkautensa. Avioliitto ei ollut onneton: se perustui keskinäiseen
kunnioitukseen, jota molemmat suuressa määrässä ansaitsivat, ja kenties
olisi hellempiäkin tunteita ajan ollen versonut tästä juuresta, ellei
sallimus olisi toisin päättänyt. Ainoastaan kolmivuotisen yhdessäolon
jälkeen oli kreivi menettänyt puolisonsa, joka jätti hänelle yhden
pojan ja yhden tyttären. Poika oli syntynyt samana päivänä kuin prinssi
Kustaa.

-- Te olette uneksija, rakas Bertelsköld, -- jatkoi kuningatar
armollisesti hymyillen. -- Minunko nyt pitää muistuttaa teille, että
olette jo kolme vuotta ollut nuorten naisten huomion esineenä? Kuinka
miellyttää teitä neiti Palmstjerna?

-- Hän on miellyttävä ja älykäs nuori nainen, -- vastasi kreivi.

-- Ja sen te sanotte semmoisella äänellä kuin arvostelisitte kanuunaa!
Ettekö ujostele, herra kreivi, näyttelemästä filosofia, kun teidän
tulisi olla ihastuksissanne menestyksestänne. Minä lyön vetoa, että jos
olisitte Aleksanteri suuri, nuorella kaunottarella ei olisi mitään
vastaan olla teidän Roxolanenne.

-- Valitettavasti, teidän majesteettinne, en ole Aleksanteri suuri,
enkä muutenkaan ole yhtä mieltä neiti Palmstjernan kanssa.

-- Ja missä asiassa olette eri mieltä, viisas filosofi?

-- Hän väitti, että Morellilla oli suuret jalat, jonka jälkeen minä
vannoin, että luonto oli aikonut Crotzin, hänen pitkään kaulaansa
nähden, kurjeksi.

-- En olisi uskonut, että te voitte olla noin häijy, -- sanoi
kuningatar. -- Mutta kas tässä, -- jatkoi hän, -- on yksi, joka ehkä
paremmin kuin minä voi houkutella teitä perhe-elämän helmaan.

Samassa hän osoitti muutamia pieniä kiinalaisia, jotka naurettavan
juhlallisesti samosivat kruununprinssin saattamina salin läpi matkalla
sivuhuoneeseen saamaan muutamia kunnon voileipiä paljojen makeisten
särpimeksi. Kuningas viittasi yhden pojan luoksensa. Tämä oli
valkoverinen, kaunis poika, samanikäinen kuin kruununprinssi, jonka
palveluksessa hänellä oli kunnia olla hovipoikana.

-- Kuules, pikku Bernhard! -- sanoi kuningatar, -- sano isällesi, että
hän tuo sinulle uuden äidin!

Poika punastui, tuijotti kuningatarta silmiin eikä vastannut mitään.

-- Kai sinä hyvinkin mielelläsi tahtoisit uuden äidin, -- jatkoi
kuningatar.

-- Ennemmin tahtoisin hevosen, -- sanoi poika.

-- Mutta jos saat uuden äidin, niin saat joka päivä syödä
sokerileivoksia, jotka ovat sinusta niin hyviä.

-- En tahdo syödä sokerileivoksia, -- vastasi pieni Bernhard
Bertelsköld.

-- Mene sitten ja ota voileipä, -- sanoi kuningatar,
puoleksi naurahtaen, puoleksi närkästyneenä tuosta varhaisesta
vastustelemishalusta. Poika teki kaartelevan kumarruksen, jonka
oppiminen oli maksanut paljon vaivaa tanssikoulussa, ja meni.

-- Minä näen, hyvä kreivi Bertelsköld, että kaikki ovat liittoutuneet
teidän onneanne vastaan, -- lisäsi kuningatar.

-- Teidän majesteettinne armo on runsain korvaus onneni epäsuosiosta,
-- vastasi kreivi, joka oli siksi paljon hovimies, ettei voinut toisin
vastata, mutta mielessään hän oli varsin tyytyväinen poikansa
vastaukseen.

Nyt läheni kuningas, virkaatekevän hovimarsalkan saattamana, jolla oli
armo esittää kuningattarelle signora Morelli, joka oli käyttänyt
enemmän aikaa kuin muut pukunsa muuttamiseen, mutta joka nyt voittikin
kaikki hovineidit kauneutensa loistolla ja pukunsa komeudella. Loviisa
Ulriika, joka jo ennestään oli vähän hermostunut, oli liiaksi nainen
ollakseen tuota nähdessään tuntematta salaista vastenmielisyyttä, ja
tätä tunnetta ei suinkaan vähentänyt se, että hän huomasi siivon ja
uskollisen puolisonsa silminnähtävällä mielihyvällä katselevan tuota
kaunista tanssijatarta. Hän salasi kuitenkin tunteensa mitä
armollisimpaan imarrukseen, josta kuitenkin silloin tällöin pisti esiin
tuskin huomattava iva. -- Zefyri itse, -- sanoi hän, -- ei voisi olla
huikentelevampi, ei mikään Flora ihastuttavampi. Terpsikore ei voisi
paremmin lumota Helikonin yleisöä. Daphne, paimentansa huokaillen, ei
voisi miellyttävämmin lampaitansa kaita; ja tuo pieni jalka oli
myrkytetty nuoli, joka voi haavoittaa tuhansia sydämiä j.n.e.

-- Eikä kuitenkaan, -- puuttui puheeseen kuningas, joka vain luuli
ottavansa osaa puolisonsa ihastukseen, -- eikä kuitenkaan pientä
Daphnea saada vastaanottamaan ainoatakaan todistusta kuninkaallisesta
suosiostamme muistoksi siitä huvista, jota hän on meille verrattomalla
tanssillaan tuottanut.

-- Mitä? -- kysyi kuningatar pilkallisesti, katsahtaen Bertelsköldiin,
-- onko täällä vielä toinenkin, joka on niin paljon ylempänä kaikkia
kuolevaisia, ettei hänellä enää ole mitään toivottavaa tässä
maailmassa? Onko se mahdollista ihana paimentyttö? Eikö yhtään
kilpailijaa voitettavana! Eikö edes ketään kostettavaa, olkoon se kuka
hyvänsä, joka kovaksi onnekseen on sattunut astumaan tenhotulle
jalallenne?

Tanssijatar asettui suloiseen asentoon, loi silmänsä maahan ja anoi,
että hänen majesteettinsa kuningatar sallisi hänen pyytää jotakin,
kenenkään sitä kuulematta. Hän kyllä luultavasti tiesi, tämä pienoinen
Morelli, että hänen pyyntönsä olisi pikemmin otettu huomioon eräällä
toisella taholla, mutta hän tiesi myöskin, kuka voi parhaiten pitää
lupauksensa.

-- Olen siis oikein arvannut; -- vastasi kuningatar, antaen ympärillä
seisoville merkin, että nämä peräytyisivät; -- on siis joku Celadon,
joka on ollut ihanalle paimentytölleni uskoton?

-- Ei, teidän majesteettinne, -- sanoi tanssijatar närkästystään
hilliten ja posket punaisina, -- minua on inhoittavasti loukattu, ja
jos minä vielä olen Drottningholmassa, niin olen täällä vain
totellakseni heidän majesteettiensa käskyä ja velvollisuutta
täyttääkseni.

-- Mitä kuulen? -- sanoi kuningatar yhä yhtä pilkalliseni. -- Kuka
hovin kavaljeeri on rohjennut nostaa ylhäiset silmänsä noin mahtavan ja
siveän haltiattaren puoleen, muuttumatta silmänräpäyksessä hänen
noitasauvansa voimasta kiveksi? Minä oletan, -- lisäsi hän
ylenkatseellisesti, -- ettei yksikään hovin nainen ole rohjennut
loukata teitä pukeutumalla lyhyempään hameeseen kuin teidän on.

-- Päinvastoin, -- vastasi ihana Italian nainen, vaivoin hilliten
vimmaansa, -- on vika minussa, joka vähäpätöisyydessäni olen rohjennut
vaivata teidän majesteettianne ja minä pyydän sentähden alamaisimmasti
eroani teatteritanssijain joukosta.

-- Ei, Morelli, -- jatkoi kuningatar, joka ei ollut kyllin julma
kiduttaakseen kauemmin pelättyä kilpailijaa, ja luultavasti katsoi
häntä jo tarpeeksi nöyryyttäneensä, -- jos tuohon tapaan puhutte,
täytyy meidän keksiä hirmuinen kosto sille, joka uhkaa ryöstää meiltä
tanssijajoukkomme kevytjalkaisimman kaunistuksen. Puhukaa, armahaiseni.
Onko kenties joku rohjennut viheltää teille?

-- Teidän majesteettinne, minulle on taputettu käsiä jo siksi paljon,
että vihellyspillit eivät rauhaani häiritse. Mutta minulle on julettu
nauraa ja se on tuhatta kertaa pahempi.

Kuningatar hymyili. -- Nauraa teille! Nauraa noin vakavalle ja
kunnioitusta herättävälle olennolle! -- Ja samassa hänen majesteettinsa
näki hyväksi leyhäyttää viuhkaansa, salatakseen naurua, joka
vastustamattomasti pyrki hänen kuninkaallisille huulilleen.



13. VAARALLINEN KIINALAINEN KIINASSA.


Pieni tanssijatar huomasi, ettei hänellä ollut mitään sääliä
odotettavana _omain_ kärsimystensä tähden. Mutta hän oli päättänyt
kostaa, ja hän oli hankkinut luotettavampia tietoja.

-- Armollinen kuningattareni suvaitkoon antaa anteeksi, -- sanoi hän,
-- että olen rohjennut vaivata teidän majesteettianne vähäpätöisillä
asioillani, kun minulla kumminkin on paljoa tärkeämpää ilmoitettavaa.

-- Oo, -- sanoi kuningatar, jota suuresti huvitti tämän ihaillun
kaunottaren pilkkaaminen ja nöyryyttäminen, -- puuttuu vain, että pieni
lumoava haltiattaremme käy antamaan meille neuvoja valtakunnan
asioissa. No niin, älkää pelätkö; sanokaa minulle vain vilpittömästi,
kaunis Morelli, mitä ajattelette Euroopan nykyisestä tilasta. Tuleeko
meidän solmita jokin uusi liitto? Haluaako pieni ystäväni, että
nimitämme hänet lähettilääksi Konstantinopoliin? Minä olen varma siitä,
että veljemme sulttaani tulisi siitä sekä hyvilleen että liikutetuksi.
Mutta puhukaa kaikin mokomin hiljaa, ettei markiisi de Breteuil kuulisi
meitä; se voisi synnyttää rettelöitä Ranskan kanssa ja ehkä riistää
meiltä koko ranskalaisen teatterimme.

-- Teidän majesteetillanne on liian armollinen ajatus valtiotaidostani,
-- sanoi tanssijatar, joka vaivoin sai hillityksi mielensä kuohumasta;
-- minun vähäinen kykyni ei ulotu niin pitkälle. Mutta alamainen
uskollisuuteni ulottuu pitemmälle, enkä minä voi sentähden nähdä, että
ilkeät vehkeilijät käyttävät näin juhlallista tilaisuutta hyväkseen
häiritäkseen teidän majesteettinne kallista rauhaa ja uhatakseen
valtakunnan turvallisuutta.

-- Tämähän käy yhä paremmaksi; oo, sehän on kerrassaan mainiota!
Astukaa lähemmä, kreivi Bertelsköld, me saamme kuulla jotakin uutta.
Meidän sukkela Morellimme on solminut salaliiton, saadakseen sitten
pelastaa meidät noitasauvallaan. Se tulee meitä suunnattomasti
huvittamaan. Mikä tuon näytelmän nimeksi? Nimen pitää olla hauska. _Le
roi devenu berger_? -- mitä sanotte siitä?

Signora Morelli ei ollut viittausta ymmärtävinään ja kuiskasi
kuningattaren korvaan, jossa korvarenkaat kimmeltelivät: -- Jumalan
tähden, teidän majesteettinne, pitäkää varanne! Se, joka aikoi murhata
kruununprinssin Ulriksdalin puistossa, on valepuvussa täällä
Drottningholmassa ja odottaa vain tilaisuutta toteuttaakseen hirveän
aikomuksensa.

Kuningatar kalpeni. Hän ei tosin ollut antanut prinssi Kustaan
naarmulle -- joka sitäpaitsi jo oli parantunut -- noin suurta
merkitystä, mutta hän epäili kuitenkin, että jotakin oli ollut tekeillä
ja hänen epäluulonsa sai uutta yllykettä, kun kaikista ponnistuksista
huolimatta ei oltu saatu mitään tietoa tuosta luullusta pahantekijästä,
joka oli kadonnut niin salaperäisellä tavalla. Hän nousi heti kohta
ylös ja käski Morellin mukaansa erääseen sivuhuoneeseen.

-- Jos tämä on pilapuhetta uteliaisuuteni kiihoittamiseksi, niin se on
ilkeää ja sopimatonta pilaa, nuori ystäväni, -- sanoi hän ankaralla,
kokonaan toisenlaisella äänellä.

Tanssijatar heittäytyi kuningattaren jalkain juureen ja vakuutti, että
hänen sanansa olivat vilpittömimmän ja alamaisimman innon ilmauksia.
Hänen aikomuksensa ei ollut pelästyttää kuningatarta ja sentähden hän
oli tahtonut epäsuorasti ilmoittaa huomionsa, koska se oli yhteydessä
erään hänen itsensä kärsimän herjauksen kanssa, mutta hänen
majesteettinsa ei ollut sitä sallinut, ja hän oli sentähden pakotettu
paljastamaan totuuden peittelemättä. Hän selitti, kuinka hän oli
tavannut pahantekijän teatterissa nukkumassa -- kuinka hän muun
seurueen mukana oli ilvehtinyt hänen kanssaan -- kuinka tämä törkeällä
tavalla oli vastannut hänen pilantekoonsa -- kuinka hänen vihollisensa
ja kadehtijansa sitten olivat pilkanneet häntä hänen uuden kömpelön
rakastajansa tähden -- kuinka hän oli epäillyt -- antanut vakoilla,
mikä mies tämä oli, ja lopuksi saanut käsiinsä kirjeen, joka oli
kirjoitettu eräälle tuntemattomalle lähellä Upsalaa asuvalle naiselle,
joka luultavasti oli osallisena salaliitossa -- kuinka pahantekijä
siinä oli peitetyin sanoin kertonut tapahtumasta Ulriksdalin puistossa,
jonne hän oli puikahtanut kasvia keräämään ja tutkimaan, -- kuinka hän
oli tuonut kirjeen kreivi Tessinille, joka oli käskenyt päästää
hänet linnaan; kuinka joku salainen rikostoveri oli pitänyt häntä
kätkössä kokonaisen päivän ja sitten yön tullen toimittanut hänet
Drottningholmaan -- kuinka hän oli ollut täällä ja kuinka Morelli oli
tuntenut hänet kiinalaiseen valepukuun puettuna heidän majesteettejansa
vastaan otettaessa -- kuinka hän väentungoksessa oli etsinyt
tilaisuutta pahan aikeensa toimeenpanemiseen, ja kuinka hän vielä puoli
tuntia sitten oli ollut katselijain joukossa linnan ulkopuolella. Koko
tämä tunnustus tapahtui itkien ja vannoen, että hän -- rikollisen
salaliiton keksijä -- ei olisi saanut rauhaa, ennenkuin oli ilmoittanut
keksintönsä itselleen kuningattarelle.

Loviisa Ulriika oli tarpeeksi tarkkanäköinen huomatakseen, että
vaikuttimena tämän muka tuiki tärkeän valtiollisen salaliiton
ilmaisemiseen oikeastaan oli loukattu ja kostonhaluinen turhamaisuus;
mutta samalla se kuitenkin näytti hiukan todennäköiseltäkin, eikä hän
voinut pitää pelkkänä sattumana sitä, että tuntematon väkivallantekijä
oli tuonut muassaan kirjeen kreivi Tessinille, ja että tämä niin hyvin
oli ottanut hänet vastaan aivan vähän ennen kuin kreivi noin äkkiä oli
rikkonut välinsä hovin kanssa. Koko hänen kiukkunsa tätä pelättyä
vastustajaa kohtaan heräsi nyt uudella voimalla ja vaikutti, että
kreivin luuloteltu rikostoveri esiintyi hänen silmissään mitä
vihattavimmassa valossa.

-- Soisin teidän olevan väärässä, signora, -- sanoi hän. -- Mutta jos
olette oikeassa, minkä kohta saamme nähdä, niin lupaan teille niin
täydellisen korvauksen kuin suinkin voitte toivoa. Menkää, yhtykää
tanssiin, älkääkä antako kenenkään mitään huomata. Tarvittaessa
kutsutan teidät puheilleni.

Näin sanottuaan palasi kuningatar tanssisaliin, jossa pieni
tanssijatar, jonka tappiolle hoviväki vast'ikään oli nauranut, joutui
yleisen ihmettelyn ja uteliaisuuden esineeksi, sitten kun kuningatar
oli suvainnut puhutella häntä kahden kesken.

Tietämättä mitään niistä valtakunnalle petollisista salahankkeista,
joista häntä oli syytetty, seisoi Eerikki Ljung muiden uteliaiden
joukossa pienen huvilinnan ulkopuolella, jossa hän huvittelihe
katselemalla tuota komeaa tanssia, mikä tapahtui ikkunain verhottomina
ollen. Kiinalaista pukuaan hän ei vielä ollut saanut takaisin
jätetyksi, ja kun muut kiinalaiset, jotka kaikki olivat ylhäisiä
aatelisia kadetteja, oli kutsuttu linnaan illalliselle, oli hän, joka
oli vain ylimääräinen hovipalvelija, joutunut unohduksiin. Nälästä ja
janosta hänellä ei ollut haittaa, sillä sämpylöitä, olutta ja mummaa
jaettiin väkijoukolle. Mutta aamu alkoi jo olla käsissä. Väsyneenä ja
unisena seisoi Eerikki yhä paikoillaan, koettaen tuntea noita loistavia
haamuja, jotka leijailivat tuolla sisällä vahakynttiläin valossa.
Milloin oli siinä joku valtioneuvoksen rouva avarassa pönkkähameessaan,
milloin joku hovineiti pullohameineen ja hihapitseineen, milloin joku
diplomaatti juhlallisessa kankipalmikossaan, milloin taas joku
kamarijunkkari, puettuna jonkinlaiseen hännystakin ja pitkän takin
väliseen viittaan, jonka selkämys oli puuterin valkaisema. Milloin
tunsi Eerikki kuningattaren komean hahmon siitä kunnioituksesta, jolla
kaikki siirtyivät hänen tieltään; milloin näki hän kuninkaan leppeät
kasvot, jotka kaiken yötä olivat pelkkää päivänpaistetta; milloin näki
hän ikkunassa suojelijansa, kreivi Bertelsköldin pitkän vartalon;
milloin tepasteli siinä taas hänen kaunis vihollisensa, signora
Morelli. Välistä taas peittyi kaikki tuo komeus huuruun, jota
lämpimissä huoneissa paneutui ikkunoihin, mutta kauan ei kestänyt,
ennenkuin joku armo tai joku heidän kavaljeereistaan pyyhki ruudut
nenäliinallaan, katsellakseen juhlatulilla valaistua puistoa ja
vilkasta väkijoukkoa. Siellä poltettiin myös hovin ja kansan huviksi
ilotulia; raketteja ja sähikäisiä lenteli ilmaan kaiken yötä, valaisten
pimeitä lehtikujia ja taampana olevan ison linnan päätyä.

Väkijoukko teki huomautuksiaan; suuri ilotulitus kuuluu säästettävän
huomiseksi, jolloin kuningatar itse sytyttäisi tulikyyhkysen. Sisällä
olijat joutuivat tarkastelun alaisiksi; ei hattuja eikä myssyjä
säästetty.

-- Tuossa on Düben -- sanottiin -- kuningattaren sihteeri. Se mies on
varmaan monta valhetta keksinyt aikoinaan.

-- Tuossa on vanha Bjelke, -- sanoi toinen -- hän, joka v. 39 sai
virkaeron harmaalle paperille, mutta yhtä suuri hän on sittenkin
olevinaan.

-- Ei hän sentään ole mitään poikansa nuoren Bjelken rinnalla! --
puuttui kolmas puheeseen. -- Kas, tuolla kulkee hän prinssin kanssa ja
on niin ylpeä, että koko ajan vain katselee kattoon. Luulenpa,
jumal'auta, että hän on mielestään parempi mies kuin hänen
kuninkaallinen korkeutensa itse.

-- Mutta katsohan tuota keikailevaa herraa! -- nauroi neljäs. --
Tiedättekö kuka se on? Se on herra Dalin, joka tekee runoja, ja se,
joka tekee runoja, luulee kelpaavansa kaikkeen; sentähden hän on
tietysti päässyt kuninkaalliseksi opettajaksikin. Sanotaan, ettei
prinssi enää osaa puhua muuta kuin runoksi, ja kun hänellä on nälkä,
niin ei hänen sovi sanoa: armas äiti, anna minulle voileipä! vaan
silloin on Dalin opettanut hänet naukumaan näin:

    Jo nälkäkuolo uhkaa vanhaa Götan leijonaa,
    mut pentu vinkuu: "Voitaleipää mulle antakaa!"

Hattujen puoluelaiset osoittivat mieltymystään tuohon hiukan
karkeanpuoliseen pilaan, sillä kaikki tähän asti mainitut olivat
myssyjä. Mutta näilläkin oli puolustajansa, jotka kostoksi lausuivat
yhtä pilkallisia huomautuksia hatuista, niin pian kuin joku heistä tuli
näkyviin.

-- Kas tuolla on Nordencrantz, josta on tullut kauppaneuvos sentähden,
että osaa tehdä kultaa suoloista. On sillä nyt kauhean komea nimi,
jolla rehentelee. Ei ole kauan siitä, kun hänen nimensä oli paljas
Backmansson ja hän oli konsulina Lissabonissa, saaden kuusi äyriä
tynnyriltä sivutuloja.

-- Tuolla on Ungern-Sternberg, joka viime talvena oli valtakunnan
tallimestarina kruunauksessa. Eihän hän suotta ole kenraali eikä kanna
serafiimiketjuja ilman aikojaan; hänhän oli yksi niitä, jotka v. 42
pötkivät venäläistä pakoon Suomesta ja palasi Tukholmaan koreita
puheita pitämään.

-- Entä majuri Rudbeck sitten, joka pöyhkeilee kalpatähdistön
kunniamerkki rinnassaan! Muistaako kukaan, kuinka hän sai 100 tukaattia
ja kultamiekan siitä, että hän v. 43 kolme vuorokautta tirkisteli
taalalaisia Riddarholman linnan ikkunoista.

-- Tiedä huutia! -- kiljaisi eräs hattujen puoluelainen. -- Rudbeck
tappeli kuin mies Ahvenanmaalla, eikä pidäkään venäläisten puolta
niinkuin yömyssyt tekevät.

-- Katsos kelpo hattumestareita! -- huusi eräs vastapuolueen mies.
Kuinka monta Ranskan hopeatalaria te luulette heidän pistäneen
taskuunsa viimeisillä valtiopäivillä?

Vastaukseksi antoi loukattu vastustaja korvapuustin, ennen pitkää
syntyi meteli, josta uhkasi tulla tulinen tappelu molempain puolueiden
välillä, joiden intoa täällä nautittu olut virkisti, sillä aikaa kun
hatut ja myssyt tuolla sisällä tanssivat veljellisessä sovussa ja
yksimielisyydessä.

Silloin nähtiin tanssin äkkiä lakkaavan ja tanssivain keräytyvän eri
ryhmiin, jotka näyttivät kyselevän toisiltaan jotakin, mikä oli
tapahtunut.

Ennenkuin täällä ulkona oli saatu selville syy tanssin taukoamiseen,
tunsi Eerikki Ljung jonkun tarttuvan häntä käsivarteen ja vetävän hänet
pois väkijoukosta. Hän katsahti taaksensa: se oli kamaripalvelija Feif.

-- Weg! Gleich ins Boot, -- kuiskasi saksalainen.

-- Mitä ilvettä tämä nyt taas on? -- kysyi vihastunut poika. -- Minua
nukuttaa, antakaa minun mennä kotiin!

-- Nicht resonniren! Gleich putzweg, oder der Teufel soll dich holen,
verfluchter Junge! -- jatkoi kamaripalvelija vetäen häntä muassaan, ja
tämä oli luultavasti pisin puhe, minkä tämä kuninkaan juro
sanansaattaja oli pitänyt sen jälkeen, kun tuli Ruotsiin.

Ei auttanut panna vastaan. Muutamia minuutteja sen jälkeen istui
Eerikki veneessä, joka voimakkaiden soutajain kiidättämänä nopeasti
eteni pois rannasta, sill'aikaa kun takaapäin puistosta kuului yhä
enenevän hälinän keskeltä huutoja: -- Kiinalainen! Kiinalainen! Ottakaa
kiinni -- kiinalainen!



14. KAPTEENI NEPTUNUS GAST.


Lukijan ei liene vaikea arvata syytä Eerikki Ljungin uuteen
seikkailuun. Kaikki oli tapahtunut hyvin ymmärrettävästi. Kuningatar
oli uskonut tuon salaisuuden kuninkaalle; kuningas oli naurahtanut
sille ja vakuuttanut tuntevansa sen asian paremmin -- mutta hän
pelkäsi, että asia herättäisi huomiota, ei tahtonut saattaa Morellia
kuningattaren epäsuosioon, päätti huomenna korjata asian ja koetti
lyödä leikiksi koko tuon kamalan salaliiton. Mutta kun kuningatar aina
oli pikainen luonteeltaan, oli hän jo sillä välin ennättänyt ilmaista
salaisuuden prinssin opettajalle, kreivi Bjelkelle. Kun taas tällä
herralla, kuten olemme nähneet, ei ollut mitään hyviä ajatuksia
Ulriksdalin puiston kasvientutkijasta, oli hän kiirehtinyt antamaan
viittauksen vartiossa olevalle upseerille. Upseeri oli antanut käskyn
epäluulonalaisen henkilön kiinniottamisesta, ja näin olisi onneton
nuorukainen epäilemättä tullut murhaajana ja maankavaltajana
vangituksi, ellei hänen majesteettinsa olisi ehtinyt kuiskata jotakin
kamaripalvelijansa Feifin korvaan. Tanssi oli hetkeksi tauonnut, oli
levinnyt huhuja joistakin rikoksellisista hankkeista ja tuolla ulkona
oleva väki oli parantanut jutun niin, että viimein puhuttiin koko
Kiinan ilmaan räjäyttämisestä. Pian kuitenkin tämä pyryilma asettui.
Kun kuninkaalliset taas hymyilivät yhtä suopeasti kuin ennenkin,
kuvastui ilo myöskin hoviväen kasvoilta; ja kansan kesken ulkona sai
asia sen käänteen, että kaikki oli ollut ilvettä, jonka kuninkaalliset
olivat omaksi huvikseen toimeenpanneet. Näin koitti päivä melun ja
iloisuuden jälkeen, ja vahakynttilät paloivat keltaisina ja unisina
päivänpaisteessa, kun tanssijat hajaantuivat kello kuuden aikaan
valoisana kesäaamuna.

Kun kreivi Bertelsköld haki turvattiaan, oli tämä kadonnut. Ja kun
ihana Morelli kuulusteli pienen juonensa uhria, sai hän palkaksi
kaikista vaivoistaan epäsuosiollisia katseita majesteeteilta ja ankaran
muistutuksen kreivi Bertelsköldiltä, että hän toiste olisi puuttumatta
muihin valtakunnalle tärkeisiin asioihin kuin tanssiin.

Oli vielä yksi, joka olisi voinut valaista tätä hämärää asiaa, ja se
oli pieni prinssi Kustaa. Mutta hän nukkui tähän aikaan päivästä
viattomuuden unta ja uneksi kaikkien vaivainsa perästä milloin
Kiinasta, milloin Azorien saarista.

Sill'aikaa oli kuninkaan käskystä kaikkien näiden kummallisten
seikkailujen sankari, lukiolainen Eerikki Ljung seuraavana päivänä --
tai oikeammin samana päivänä -- viety Toivo-nimiseen, kauppahuone
Larssonin omistamaan laivaan, joka oli Tukholman satamassa valmiina
lähtemään Vaasaan lastattuna raudalla ja suolalla, tuotuaan ensin
kotiseudultaan Ruotsin pääkaupunkiin vaasanruista, voita, läskiä,
silakoita ja lohta.

Eerikki oli hyvillään tästä asiain onnellisesta käänteestä ja hänen
iloaan lisäsi vielä se, että Toivo-laiva oli vanha tuttava, jonka
mastoissa ja touveissa hän monta kertaa oli lapsena kiipeillyt, kun hän
äitinsä kanssa oli käynyt sukulaistensa luona Vaasassa. Toivo ei siis
ollut -- niinkuin nimestä olisi voinut luulla -- iäti kukoistava
nuorukainen, vaan päinvastoin vanha kaukalo, joka yli kahdenkymmenen
kesän kuluessa oli kokenut jos jonkinlaisia säitä ja tuulia Vaasan
saariston ja Furusundin välillä. Tällä aikaa oli se kuluttanut monet
hyvät purjeet, sen partaita oli paikattu, vintturi mennyt vinoon ja
kajuutta oli näköjään kuin mikäkin vanha koirankoppi. Tällaisena muisti
Eerikki lapsuudessaan nähneensä Toivo-laivan; mutta hän tiesi myös,
että se oli rehellinen ja oivallinen lastinvetäjä, joka aikoinaan oli
jutuuttanut monta kaunista äyriä isäntänsä raha-arkkuun ja verkalleen
hölkytellyt Gaddenin kallioiden ohi sill'aikaa kun muut olivat paenneet
Rataniin Pohjanlahden pohjoismyrskyjä pakoon. Sentähden hämmästyi hän
nyt suuresti nähdessään, että vanha kunnon kapusta oli maalattu
uudestaan Tukholmassa ja koristettu niinkuin iäkäs torimatami, joka
vanhoilla päivillään on päässyt rouvaksi ja ostanut itselleen uuden
liinan. Ellei Eerikki olisi niin hyvin tuntenut vanhaa keulakuvaa,
jonka eräs Munsalan poika oli vuollut ja veistellyt ja joka oli
kuvaavinaan jotakin iäkästä jumalatarta, joka ammoin sitten oli
törmännyt jotakin kovaa esinettä vasten ja siinä menettänyt
olympolaisen nenänsä, niin hän ei olisi uskonut silmiään, nähdessään
Toivon nyt noin sievänä ja suurellisena nuorempain kaunottarien
rinnalla Tukholman satamassa.

Laivaan tultuaan kohtasi Eerikki siellä erään vanhan ystävän, joka oli
muuttunut yhtä paljon kuin Toivo itse, ja se oli laivan kapteeni.

Hänen nimensä oli Neptunus Gast -- nimi oli epäilemättä hyvin
kummallinen alusta loppuun asti, mutta kumminkin se oli paikallaan
siihen nähden, että miehen isä oli ollut merimies täydestä sydämestään
ja oli sentähden tahtonut antaa pojalleen, joka kehdosta alkaen oli
määrätty samaan ammattiin, nimen, joka muka tuottaisi onnea merellä.
Kauan näytti kumminkin siltä kuin olisi toinen nimi Gast[13] päässyt
voitolle, sillä jokainen ihminen Vaasassa ja Tukholmassa tiesi, että
kapteeni nuorempina päivinään oli ollut aika velikulta. Vaikka hän oli
vähän palleroinen varreltaan, joka ei ollut viittä jalkaa pitempi, oli
hänellä leveä rinta, vahvat käsivarret, paksu pää ja aina iloinen
mieli, mutta kovaksi onneksi hän oli myöskin koko lailla laiska ja
hutilus eikä syläissyt lasiinkaan, niin että hän yleensä ei esiintynyt
edukseen maissa ollessaan eikä sen paremmin juuri merelläkään.
Merimieheksi hän rupesi, siksi hänet oli kastettu, mutta kovaa hän sai
kokea. Hän aloitti ammattinsa kokkina, ja hänen onnistui lukemattomia
kertoja pilata sekä herneet että puuro, ennenkuin hän viimein pääsi
jungmanniksi. Hänen ainainen opettajansa oli pamppu, sillä se hänet
herätti aamusilla, sitä hän sai aamiaiseksi, päivälliseksi ja
illalliseksi ja se seurasi häntä illalla makuulle. Minkä verran hänellä
siitä lienee ollut opillista ja käytöllistä hyötyä, se jääköön
sanomatta, mutta ainakin parkkiintui siitä hänen selkänahkansa, joka
ajan ollen ei enää vähään tyytynyt, vaan vaati aina uutta ja parempaa.
Ihmiset sanoivat, että jungmanni Gast ei voinut nukkua oikein makeasti,
ellei hän sitä ennen ollut saanut kunnon selkäsaunaa, koska hän muuten
oli saavinaan sitä unissaan. Kun tämä elämä vihdoin alkoi käydä hänelle
kovin tukalaksi, hän otti ja karkasi kerran Öresundissa, mutta parin
vuoden kuluttua tuli hänen ikävä, kun ei saanut selkäänsä, ja hän tuli
kauniisti takaisin, jolloin häntä heti kohta kestittiin vanhalla
herkulla. Vihdoin viimein oli hän, luoja tiesi mitenkä, oppinut isänsä
vanhain ystäväin avulla sen verran merenkulkutiedettä, että kohosi
vähitellen asteittain matruusiksi, konstaapeliksi ja perämieheksi. Kun
hän näin oli purjehtinut noin parikymmentä vuotta, melkein aina
huonolla onnella, mutta katsellen merta ja maailmaa jotenkin
huolettomasti, tapahtui eräänä kauniina kevätpäivänä, että erään
vaasalaisen laivan kapteeni sattui purjehtimaan kumoon satamassa ja
hukkui juuri, kun laiva oli merelle lähtemässä. Heikkona hetkenä tuli
silloin laivan isäntä, raatimies Blom, ilman muuta nimittäneeksi
perämies Gastin laivansa päälliköksi, mutta sitä kauppaa hän ei
kehunut. Sillä kun hänen uusi laivurinsa, jolla oli alinomainen
vastatuuli, minne ikinä hän kääntyikin, oli vitkastellut kaiken kesää
eräällä Tukholman-matkalla, eikä välittänyt siitä enemmän kuin
muustakaan, sattui kapteeni Gast eräänä kauniina syyskuun päivänä,
keskellä päivää ja auringon kirkkaasti paistaessa ja tuulen ollessa
myötäinen, ajamaan matalikolle Santahaminan luona hänen itsensä
uinaillessa päivällisunta ja peränpitäjän istuessa ja pelatessa viittä
lehteä tytöistä. Kun tämä oli saatu toimitetuksi, meni kapteeni
miestensä kanssa maihin, eleli hyvästi pari päivää kylässä, odottaen,
että laiva joskus pääsisi irti karilta. Niin tapahtuikin kohta sen
jälkeen, mutta kun se tapahtui hirmuisessa myrskyssä, meni kaikki
menojaan tuhannen möynyksi, eikä paljon muuta saatu pelastetuksi kuin
laivan pamppu, jolla kapteenin oli tapa virkistää nuoruutensa muistoja
miestensä selkään ja joka oli yleisesti tunnettu _kissan_ nimellä.
Tämän kissan kapteeni Gast toi aivan oikein kotiin laivan isännälle,
raatimies Blomille, muistoksi laivasta, mutta kun Blom oli niin
kohtuuton, ettei siihen tyytynyt, vaan halusi merkitä sillä muistoja
Gastin omaan selkään, pisti tämä kapineen taskuunsa ja meni matkaansa
niin tyynenä kuin ei mitään olisi tapahtunut, jatkaakseen jossakin
toisessa laivassa ammattiaan uudelleen perämiehenä.

Siihen aikaan, kun Eerikki Ljung lapsena ollessaan oli tullut tuntemaan
tämän merkillisen miehen, oli kapteeni Gast -- sillä kapteeniksi häntä
yhä sanottiin -- huolettomuutensa ja ainaisen huonon onnensa tähden
joutunut sangen huonoihin oloihin ja vähitellen solunut kunniansa
portaita alaspäin aina entiseen paljaan matruusin arvoon asti. Hän oli
silloin ryysyinen, tervainen ja juoppo kun oli, mutta aina hyvällä
tuulella -- ollut kaupungin poikasten pilkkalauluna, ja Eerikki oli
usein ollut muassa, kun nuo pienet ilkivaltaiset itikat olivat
tupakkipurulla ostaneet Gastilta oikeuden saada voimainsa takaa hutkia
häntä niin hyvin kuin taisivat. Ei mikään pystynyt tuohon pikiseen
takkiin: Gast vetäisi vain niinkuin kilpikonna päänsä kuoreen ja antoi
koko parven surista ympärillään ja mäikyttää sydämen pohjasta käsin ja
jaloin, kunnes he viimein väsyivät.

Senpätähden Eerikki nyt tuskin uskoi silmiään, kun ensimmäinen, joka
kohtasi hänet laivassa, oli juuri tuo sama niin monesti hutkittu
ystävä, kapteeni Neptunus Gast -- nyt kapteenina Vaasan suurimmassa
aluksessa, Toivossa, jonka isännistö oli kuulu erinomaisesta
tarkkuudestaan valitessaan päälliköitä laivoihinsa. Lienee siis jokin
suuri muutos tapahtunut tässä aikoinaan niin hunningolle joutuneessa
merikarhussa, joka nyt saattoi olla noin parinkuudetta vuoden vanha. Ja
tämä näkyikin heti kohta hänen ulkoasustaan. Hänen tanakka vartalonsa,
joka ennen muinoin kiilsi liasta, tupakasta ja piestä, oli nyt verhottu
uuteen, sinisestä hollantilaisesta pörhökankaasta tehtyyn viittaan,
jossa oli koreat mustat sarvinapit. Mies oli pesty ja kammattu, ja
parta ajettu, hänellä oli ihan uusi kiiltohattu, punainen kaulahuivi,
taskukello helyineen, herrasmiehen housut ja kiilloitetut saappaat.
Ellei kaikki tämä vielä olisi näyttänyt vähän niinkuin seipääseen
ripustetulta, olisi häntä voinut luulla täydelliseksi keikariksi:
tuskin oli hänen takissaan ainoatakaan tomunhituista, ja suunnaton
mälli oli vaihdettu hienoiseen kanelliin, jota hän tuon tuostakin
puraisi palasen pienestä hopearasiasta. Mutta kaiken tämän ohessa
oli jotakin kadonnutkin, oli kadonnut tuo säyseä, järkkymätön
huolimattomuus, tuo miehen koko ulkomuodossa ja käytöksessä vallinnut
retuisuus ja hitaisuus. Sen sijaan huomasi Eerikki hänessä jotakin
hätäistä, varovaista ja epäluuloista mieltä, ja tämä miellytti Eerikkiä
vähemmin kuin entiset ryysyt.

Saadaksemme selville syyn tähän näin kummalliseen muutokseen miehessä,
joka jo kerran näytti hunningolle joutuneen, siirrymme ajassa vähän
aikaa eteenpäin ja kerromme, mitä Eerikki matkan kestäessä sai
laivamiehiltä urkituksi siitä, miten heidän kapteenistaan oli tullut
uusi ihminen.

Siihen aikaan, jolloin kapteeni Gastin kansalaisasema ja arvo näytti
heikoimmalta, s.o. siihen aikaan, jolloin hänen juoppouden turmelemana
luultiin olevan joutumaisillaan seurakuntansa hoidettavaksi -- mitään
merimieshuoneita ei siihen aikaan ollut -- oli eräs hänen entinen
toverinsa, joka kuljetti muuatta Larssonin laivaa, armosta ottanut
Gast-paran matruusina mukaansa eräälle Tukholman-matkalle. Menomatka
oli ollut pitkä ja myrskyinen. Mutta Tukholmaan tultua näytti kaikki
muuttuneen. Sillä paluumatka oli ollut niin nopea ja onnellinen, ettei
semmoisesta oltu kuultu puhuttavankaan moniin aikoihin, ja sen
jälkeenkin huomasivat merimiehet, jotka aina ovat taikauskoista väkeä,
että joka kerta kuin Neptunus Gast oli laivassa, oli sillä alinomainen
myötätuuli ja erinomainen onni. Laivat, jotka tähän asti olivat olleet
merellä hitaita kuin rupikonnat ja jääneet kauas jäljelle kaikista
muista, ennättivät tällä tavoin perille pikemmin, kun mitkään muut. Oli
niinkuin kaikki luonnonvoimat olisivat liittoutuneet jouduttamaan
kulkua ilman pienintäkään viivykkiä ja vastusta. Laiva, laivan
päällikkö, miehistö, köysistö, purjeet ja merikartat, kaikki nämä
saivat olla kuinka huonot tahansa: kun vain Gast oli mukana, kävi
kaikki hyvin. Jos tuli tyyni; sama se, purjeet näyttivät pullistuvan
tuntemattomista tuulista, laiva kulki. Jos tuli myrsky: sitä parempi,
silloin tultiin pikemmin perille. Jos tuli sumu, pimeä ja sudenilma, ei
haittaa mitään, kaikki saivat mennä huoleti kojuihinsa sillä laiva
kulki itsestään, aina oikein ja ilman vahinkoja! Sama onni suosi lastia
ja kauppa-asioita: kaikki myytiin korkeimpaan mahdolliseen hintaan,
laivan isännät ansaitsivat suunnattomia summia. Nyt alettiin, sen
sijaan, että ennen oli käyty kerta kesässä Tukholmassa, tehdä kaksi,
viimein kolmekin matkaa. Kaikki kävi yhtä onnellisesti; voitto oli
kolminkertainen, nelinkertainen.



15. MERIMIES LÅNGVIKIN KERTOMUS.


Kapteeni Neptunus Gast muuttui itse samalla kuin hänen onnensa. Hän
herkesi ryyppäämästä, hänestä tuli siisti, raitis, säädyllinen, ahkera,
sanalla sanoen: ihme kaikille niille, jotka olivat tunteneet hänet
hänen huonompinakin päivinään. Ihmiset ällistelivät häntä kuin
kummitusta. Katupoika, joka aikoi hutkia häntä tupakkipurupalkoilla,
sai sen sijaan maistaa hänen pamppuaan, tuota mainiota kissaa, sillä
kissa pysyi kapteenin uskollisena seuralaisena -- ja siitä pilanteosta
tuli pikainen loppu. Kapteeni Gastista tuli arvossa pidetty mies, hän
kiipesi taas kunnian portaita ylös, maksoi vanhat kapakkavelkansa ja
varoi tekemäsi uusia.

Eräänä kauniina päivänä kutsuttiin hänet raatimies Larsson nuoremman,
valtiopäivämiehen pojan luo, jonka laivoilla silloin oli jonkin ajan
kuluessa ollut huono onni. -- Kuulkaapas, -- sanoi raatimies, joka oli
viisas kauppias hänkin, vaikkei niin puhdas- ja lujaluontoinen kuin
hänen isänsä -- sanotaan, että kapteenista viime aikoina on tullut
kunnon mies.

Gast siristi silmiään ja arveli sen kyllä olevan mahdollista.

-- Sanotaan myös, että kapteenilla on onni merellä, -- jatkoi
raatimies.

Kapteeni Gast siristi vielä pahemmin silmiään ja arveli, ettei ollut
juuri syytä moittia.

-- Olkaamme suorat, -- sanoi laivan isäntä. -- Isä ei tahdo kuulla
teistä puhuttavan, hän pitää teitä heittiönä ja arvelee teidän vielä
kerran purjehtivan myötätuulta päin kallioon, niinkuin teitte Blomin
laivalla. Minulla sitävastoin on toiset ajatukset, ja koska minä hoidan
asioita, niin kysyn teiltä, onko teillä halua ruveta kuljettamaan
Toivo-laivaamme.

Aluksi oli kapteeni estelevinään, mutta kun oli sovittu runsaasta
kuukauspalkasta ja kapteeni oli saanut oikeuden itse lastata
laivankannen ja kajuutan, suostui Gast ehdotukseen ja tuli Toivon
päälliköksi. Tässä toimessa hän oli nyt ollut jo neljättä vuotta ja
hänen onnensa oli ollut niin ihmeteltävä, että se oli pannut kaikki
kilpailijat kadehtimaan. Ihmiset väittivät, että Toivo joka vuosi
tuotti isännälleen enemmän kuin oman hintansa. Kapteeni Gast teki yhtä
hyviä kauppoja kansi- kuin kajuuttalastilla. Huhuttiin, että hänestä
muutamissa vuosissa oli tuleva rikas pajari ja että hän oli rohjennut
luoda silmänsä valtiopäivämiehen ainoaan, vielä naimattomaan tyttäreen,
mutta tämä oli ilmeistä panettelua, sillä ei valtiopäivämies eikä hänen
tyttärensä voineet sietää vanhan Toivon uutta kapteenia.

Kaiken tämän ja vielä paljon muutakin tiesivät Toivon laivamiehet
kertoa Eerikki Ljungille.

Miehistö ei puhunut kapteenistaan juuri hyvää. He sanoivat, että joskin
hänestä nyt oli tullut yhtä kunnollinen kuin hän ennen oli ollut
hutilus, niin oli hänestä samalla tullut yhtä ahne kuin hän ennen oli
ollut tuhlaava. Hän, joka ennen vietti niin iloista elämää, oli nyt
juro, äkäinen ja kärttyisä väelleen. Että hän antoi kissan kynsiä,
se oli oikein ja kuului asiaan. Pahempi oli, että hän niukensi
ruoka-annoksia, otti muonaksi eltaantunutta voita, ummehtuneita
ryynejä, laihaa sianlihaa, kivenkovia herneitä ja pari vesiastiaa
vähemmän matkalle, saadakseen enemmän sijaa lastille. Hän ei antanut,
niinkuin muut laivurit, yhtä levähdyspäivää satamassa ja ellei työ
olisi Toivon kummallisen onnen tähden ollut helpompaa ja palkka parempi
kuin muissa laivoissa, niin vannoivat matruusit, ettei yksikään heistä
enää purjehtisi tuon vanhan marakatin kanssa, joka silminnähtävästi oli
myynyt itsensä paholaiselle.

Eerikin iällä ei tuommoisista paljon välitetä. Hän oli sanonut
kapteenille nimensä ja päässyt laivaan isännän sukulaisena, mutta sai
maksaa matkasta ja ravinnosta kuusi plootua, mikä siihen aikaan
katsottiin hävyttömän kalliiksi. Tämän sopimuksen lisäksi hän ei ollut
puhunut sanaakaan kapteenin kanssa. Hän sai makuupaikan katon alla
perämiehen kojussa kajuutan portaiden luona, kahta jalkaa leveän,
viittä jalkaa pitkän, ja niin matalan, että tuskin oli kyynärän verran
tilaa sängynpohjan ja katon välissä. Istua hän ei voinut, suorana hänen
ei myöskään käynyt makaaminen, mutta vähät siitä. Ruokaa hän sai muun
väen kanssa, yhtä suuren tai yhtä pienen annoksen tuota ummehtunutta
puuroa ja noita kivenkovia herneitä, mutta vähät siitäkään; kapteeni
itsekään ei syönyt parempaa ruokaa. Ja sitten, vähätpä siitä, jos
Eerikki kaivaten muistelikin Drottningholman herkullista pöytää ja
Hammarbyn tuoksuavia tyynyjä, kun hänellä kaiket päivät oli sininen
taivas päänsä päällä, aukea meri allansa, virkeä tuuli ympärillään ja
mielessä vanha koti, jonne hän kohta oli pääsevä.

Jos Eerikki itse olisi voinut käskeä ilman ja tuulen puhaltamaan, ei
hän olisi osannut toivoa kauniimpaa matkaa. Siitä hetkestä alkaen, kun
Toivo nosti ankkurinsa ja lähti Tukholman laiturista, puhalsi tasainen
myötätuuli, taivas oli kirkas ja suunta aina sama. Jos ei kuljettukaan
yhdentoista, niin kuljettiin toki yötä ja päivää lakkaamatta kuuden tai
seitsemän solmuvälin vauhdilla alinomaa eteenpäin ja tämä kannattaa
paremmin, arvelivat matruusit, kuin tanssia kolmen miehen enkeliskaa,
milloin ei pääse paikalta liikkumaan.

Neljän tai viiden vuorokauden kuluttua oli Toivo purjehtinut
Merenkurkun läpi, läheni nyt Björkön saaristoa, ja jos tuuli tulisi
pysymään yhtä myötäisenä, oltaisiin jo ennen iltaa Vaasan satamassa.
Eerikki, joka oli erinomaisen hyvä ystävä laivaväen kanssa, läheni
erästä vanhaa, Aabraham Långvik-nimistä matruusia, joka likeisen
tuttavuutensa tähden tervapytsin kanssa oli tunnettu nimellä Långpyts
ja joka nyt istui laivan keulassa köysikimpulla purjeita paikaten. --
Milloin luulee Långvik Vaasan valotornin tulevan näkyviin? -- kysyi
poika.

Långpyts arveli, että he kyllä vielä sitä ennen saisivat taittaa pari
hammasta herneitä purressaan.

-- Mutta minä aioin nukkua enoni luona ensi yönä, -- vakuutti Eerikki.

-- Niin, se hänen tietäköön! -- vastasi matruusi pyöräyttäen mällinsä
toiseen poskeen.

Vastauksessa oli jotakin, joka pani Eerikin kysymään: -- Mitä Långvik
sillä tarkoittaa? Onhan meillä hyvä lounaistuuli ja me viilettelemme
eteenpäin kuin viheltäen.

-- Minä tarkoitan, -- jatkoi matruusi nostamatta silmiään työstään, --
että hyvä olisi, jos me kaikki niin varmaan tietäisimme saavamme nukkua
satamassa.

-- Kyllähän sataman suu lienee vaarallinen, mutta eihän Långvik uskone,
että Toivo, jonka luulisi osaavan tuon tien ilman perämiestä vaikka
pilkkopimeässä yössäkin, on niin tyhmä, että törmää kallioon
kirkkaimmassa päivänpaisteessa?

-- Sitä en usko, -- vastasi mies; -- ellei vain jo ole tullut se hetki,
jolloin _toinen_ ottaa omansa.

-- Luuletteko tosiaankin, että kapteeni on lupautunut paholaiselle? --
nauroi poika.

-- Kuulkaapa, hyvä herraseni, -- sanoi matruusi jurosti, -- hän on nyt
niin kauan ajanut tuota latinaa aivoihinsa, ettei usko enää Jumalaan
eikä siihen toiseenkaan. Mutta yhden asian sanon hänelle: älköön
opetettako vanhalle merimiehelle kompassia. Minulla on neulani, joka
osoittaa suoraan Herraan, meidän Jumalaamme; mutta minun kapteenini
neula osoittanee, sen tietää se, joka on auttanut hänet upoksista ja
tilkinnyt hänen rötiskönsä. Ennenkuin päivä on päättynyt, sanokaa
Långpytsiä myyräksi, jos en ole totta puhunut.

-- Pitäkää varanne, Långvik, etten pakota teitä pitämään sananne, --
laski Eerikki leikkiä. -- Onhan usein nähty, että hutiluksesta taas
tulee mies, ja koko asia on siinä, että kapteenista on tullut ahne
vanhoilla päivillään.

-- Onko Eerikki oppinut koulussa, että ihminen tai peikko voi madella
ulos omasta nahastaan? Minä olen purjehtinut Gastin kanssa monta herran
vuotta; koko hänen rikissään ei ole ainoatakaan riepua, jota en tunne
ulkoa. Mutta jos se Gast, joka nyt seisoo ja tähystee peräkannella, on
sen Gastin kaltainen, joka ennen oli minun kojukumppanini, senkään
vertaa kuin minä olen Turun tuomiorovastin kaltainen, niin sanokaa,
etten osaa köydenpäätä solmita. Runko on sama, vaikka kantta on hiukan
huuhdottu ja märssyä mukamas öljyvärillä sivelty; mutta muutoin on
täällä toinen kapteeni laivassa, ja hänen pitää saada omansa.

-- Mitä Långvik sillä tarkoittaa?

-- En tarkoita mitään. Mutta laivakirjaan on kirjoitettu, että hän,
jota en kehtaa mainita, kyllä ottaa omansa. Ei ikinä ole millään
veneellä ollut parempaa tuulta purjeissa kuin tällä meidän. Mutta
katsokaapa, tuo toinen on semmoinen, että mitä hän antaa pikkusormella,
sen hän ottaa keskisormella takaisin. Ei koskaan ole minkään laivan
isännistö ansainnut niin paljon kuin Larsson on ansainnut Toivolla,
mutta toisaaltapa on vuotanut ulos sitä enemmän. Ei mikään alus maksa
väelleen niin hyvää palkkaa kuin meidän, mutta pitäköön kukin varansa
lähtiessään vaimonsa ja lastensa luota, sillä _yksi_ Toivon miehistä ei
koskaan palaa. Tämä on nyt seitsemäs matkani tällä laivalla siitä
lähtien, kun Gast tuli kapteeniksi. Ensimmäisellä matkalla putosi vanha
Petterson Itämereen. Toisella kertaa se oli Vöyrin Pikku Matti, hän,
joka aina piti kukonsulkaa lakissaan ja iski silmää kaikille kylän
tytöille. Kolmannella kerralla, purkaessamme lastia Tukholmassa, putosi
kirvesmies isosta luukusta ruumaan ja taittoi niskansa. Neljännellä
kerralla joi kokki itsensä kuoliaaksi Öregrundissa. Viidennellä
matkalla sai kajuutanvahti rotanmyrkkyä, jota kapteeni oli
nisujauhoihin leiponut, sillä silloin oli meillä jauholasti katovuoden
varalle. Kuudennella matkalla oli kapteeni Uumajassa ja aikoi purjehtia
merelle tullipapereineen, mutta vene sattui kaatumaan, ja kun kontrahti
ei ollut vielä loppunut, niin otti se toinen sen sijaan Raippaluodon
Ison Pekan, hänet, joka menetti oikean korvansa miekanlyönnistä
husaarivuosina ja sattui olemaan samassa purressa. Mutta nyt tällä
seitsemännellä matkallamme on kaikki käynyt erinomaisen onnellisesti,
ilman mitään vahinkoa, ja sentähden tekisi mieleni tietää, kenenkä
meistä tänäpäivänä pitää lähteä simppuja onkimaan, ennenkuin laskemme
ankkuriin Vaasan satamaan. Jos on minun vuoroni, niin olkoon, vähät
siitä, minä olen sopinut hyyrystä Herrani kanssa, ja olen valmis
kääntämään, kun hän ajaa minut hereille vanhasta kojustani uuteen
aamuvahtiinsa. En toivoisi Eerikin vuoron tulleen, hänellä näyttää
vielä olevan pitkä matka kuljettavana tässä maailmassa. Ja suunnatkaa
kurssinne suoraan satamaa kohti, joka on tuolla ylhäällä, vaikkakin
kansi olisi täynnä tuota koulussa saatua liikaa lastia. Se lasti joutaa
mereen, kun myrsky käy, ja päästäkseen ohi karien kuohuista, täytyy
pitää valotorni silmäinsä edessä.

Samassa kutsui aamukello aamiaiselle, ja turhaa koki Eerikki karkoittaa
mielestään kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Opistaan huolimatta oli
hänkin täynnä aikakautensa ennakkoluuloja, jotka täällä pohjolassa
vielä häiritsemättä vallitsivat, vaikka ne jo etelässä jyrkästi
murtuivat Voltairen ja ensyklopedistien vapaauskoisuutta vastaan.
Vanhan matruusin taikauskoinen kertomus palautti Eerikin muistiin
kertomuksia, joita hän oli kuullut lapsuudessaan ja jotka hän ammoin
aikoja sitten oli unohtanut. Hän muisteli äitinsäkin kertoneen jotakin
samanlaista; hän ei muistanut kenestä, mutta se vanha usko, että onni
aina ottaa toisella kädellä, mitä se on toisella antanut, johtui nyt
niin vilkkaasti mieleen kuin hän olisi kuullut sen kerran ennenkin.
Ketä hänen äitinsä oli mahtanut tarkoittaa?

Mutta päivä pysyi yhä kauniina, tuuli myötäisenä, täydessä lastissa
oleva Toivo-laiva kynti tyynesti ja varmasti tasaista vakoansa läpi
Pohjanmeren karehtivien laineiden. Se tuli saaristoon, laski ilman
pienintäkään vaaraa tunnettua tietä eteenpäin salmia ja selkiä pitkin,
sivuutti majakan, vähensi sitten pulloisia purjeitaan ja liukui sen
jälkeen hiljennettyä vauhtia ylöspäin jo silloin mataloitunutta väylää,
joka vei vanhempaan, n.s. vanhaan satamaan. Ihastuksekseen tunsi
Eerikki nämä rannat, joilla hän lapsena niin usein oli uinut ja
onkinut. Kaikki ikävät muistot olivat haihtuneet navakan lounaistuulen
puhaltaessa, ja hän voi nyt taas sydämestään riemuiten ajatella sitä
iloa, että saisi syleillä armasta äitiään, veljiään ja sisariaan ja
kaikkia vanhoja kotoisia ystäviään.

Oli päästy perille, kaikki oli käynyt onnellisesti. Riemuiten läheni
Eerikki vanhaa Långpytsiä, joka seisoi keulassa valmiina hoitamaan
halkaisijaa.

-- Myyrä, myyrä! -- huusi hän. -- Varo nyt vain, kun tulemme maihin!

-- En ole vielä myyrä, ennenkuin ankkuri on laskettu, -- vastasi
matruusi, valmiina purjetta kääntämään.

-- Halkaisija sisään! Nosta etupurjetta! -- kuului kapteenin ääni.

-- Halkaisija sisään! Nosta etupurjetta! -- vastasivat merimiehet.

Komentoa toteltiin. Laiva liukui kauniisti ja ystävällisesti pelkän
ison prammipurjeen avulla suoraa suuntaansa satamaan, jonka rannat
olivat täynnä uteliaita katselijoita, sillä eihän Vaasassa tapahtunut
joka päivä, että näin iso laiva, joka lisäksi vielä oli niin siisti ja
pulska kuin Toivo, tanssi kuin nukke satamaan.

-- Myyrä, myyrä! -- huusi Eerikki uudelleen.

-- Väst lite, -- vastasi matruusi lausumalla, joka Pohjanmaan
ruotsinkielessä merkitsee: odota vähän.

-- Ankkuri selväksi! Laukaise kanuuna! -- kuului taas kapteenin
komento.

-- Ankkuri selväksi! Laukaise kanuuna! -- vastasi kaiku kannelta.

Komentoa toteltiin. Tavallinen tervehdys -- tulotervehdys, jota ei
koskaan laiminlyöty -- paukahti keulasta, mutta tällä kertaa räikeällä
ja turmiota ennustavalla räjähdyksellä. Savu peitti koko keulakannen,
ja sen hajottua nähtiin vanha Långpyts kannella pitkänään ja
hengetönnä. Kovaksi onneksi oli konstaapeli, joka oli tykin ladannut,
unohtanut, että se jo ennestään oli ladattu, mutta ettei sitä oltu
tyhjäksi ammuttu Tukholmasta lähtiessä. Kaksinkertainen panos oli
särkenyt putken sadaksi kappaleeksi, ja yksi niistä oli singonnut
lähellä seisovaan Aabraham Långvikiin, liikanimellä Långpyts, sattuen
suoraan otsaan. Ei kukaan muu vahingoittunut, mutta Herra oli ajanut
tämän kunnon merimiehen, niinkuin hän itse oli ennustanut, hereille
hänen vanhasta kojustaan uuteen aamuvahtiin.



16. KUNINGAS AADOLF FREDRIK SUOMESSA.


Kesällä vuonna 1752 tapahtui Suomessa jotakin tavattoman tärkeää ja
perin harvinaista. Aurinko, Kuu, Otava, Aleksanteri suuri, Herkules,
Orpheus, Diogenes ja mitä kaikkea koreata ja kaunista ja ylenmäärin
suurenmoisia sen ajan runoilijat lienevät otsansa hiessä keksineet --
sanalla sanoen, hän itse, kuningas, maan isä, Aadolf Fredrik, suuri
Aadolf Fredrik lempeä, y.m., y.m, y m., -- ilahutti tätä maata
armollisella käynnillään. Aina Kustaa II Aadolfin aikoihin asti olivat
kaikki -- tai melkein kaikki -- Ruotsin valtakunnan kuninkaat ja
hallitsijat tuon tuostakin sekä käyneet Suomessa, että myös nähneet
hyväksi viettää täällä useita kuukausia, jopa kokonaisia talvikausia
yhteen menoon. Mutta Kristiinasta alkaen -- s.o. siitä saakka, kun
Ruotsista tuli suurvalta -- olivat nämä käynnit köyhäin sukulaisten
luona kokonaan lakanneet. Nyt oli toista sataa vuotta kulunut -- ellei
oteta lukuun Kaarle IX:n käyntiä Ahvenanmaalla ja Torniossa -- siitä,
kun tämä kunnia ja armo oli tapahtunut tälle kaukaiselle maalle. Että
Aadolf Fredrik, joka muutoin mielellään istui levollisesti kotonaan,
nyt antautui tuollaisen matkan rasitusten alaiseksi, se oli tämän
hyväsydämisen ja rehellisen miehen tapaista, hän kun tahtoi nähdä
kaikki ihmiset tyytyväisinä ja iloisina koko valtakunnassaan. Mutta
tässä oli nyt myöskin mainio tilaisuus kaikenlaisille pekoille ja
paavoille esiintuoda alamaisia suitsutusuhrejaan. Ylistyspuheita, jotka
olivat hienommin sorvatuita kuin hänen omat rasiansa, surisi kuin
hyttysiä kuningasparan ympärillä, niin että hän tuskin sai henkeään
vedetyksi!

Ei koskaan ole täällä pohjolassa niin alamaisesti hätiköity ja
kumarreltu kuin tämän valtaa vailla olevan majesteetin edessä. Ei
koskaan ole täällä siroteltu niin paljon koreita kaunopuheisuuden
kukkia kuin tuon kultapaperikruunun edessä, tuon valtaistuimen edessä,
jolla istui siivo mies, joka oli olevinaan kuningas. Nuo monet hyvää
tarkoittavat alamaiset puheet ja ilosäkeet, joista muutamat on painettu
eri kirjaan, muutamat sen ajan tieteellisiin sanomalehtiin, mutta
joista enin osa, paha kyllä, lienee iäksi päiväksi joutunut hukkaan,
alkoivat jo ennen kuin kunink. majesteetti vielä oli tuon mainitun
merkillisen vuoden kesäkuun 12 päivänä edes ennättänyt lähteä
Tukholmasta -- jatkuivat yhä edelleen kuninkaan tultua Ahvenanmeren yli
ja hänen kulkiessaan Uudenmaan, Hämeenlinnan, Turun- ja Porinläänin,
Pohjanmaan, Länsipohjan, Ångermanlannin, Medelpadin, Helsinglannin,
Gestriklannin ja Uplannin kautta, eivätkä lakanneet edes kuninkaan
onnellisen Drottningholmaan paluunkaan jälkeen, vaan vuotivat vielä
kauan sittenkin yhtä vuolaasti sen ajan kirjallisista mustesäiliöistä.
Kas tässä muutamia hauskoja ja kohteliaita näytteitä.

Eräs runoilija vakuuttaa lähdön edellisenä päivänä, että Suomi tuskin
kahteen vuosisataan on nähnyt näin harvinaista tapahtumaa, jonka tähden
se nyt "ilosta hymyilee", jota vastoin "ymmärrettävä suru" valtaa koko
Ruotsinmaan. Toinen vakuuttaa, että

    ratki riemuitsee
    nyt Lohja, Kokemäki,
    kun rannoillansa väki
    Sun kättäs suutelee...

Siellä luullaan syntyvän suuren tungoksen. Ilon, joka tällä kertaa
"kyynelinä virtailee", sanotaan murtavan kielen kahleet, niin että
jokainen

    on niinkuin kultasuu:
    Ah, Sua tervehdän;
    Sa aurinkona loistat
    ja Kemin mailta poistat
    tuon pitkän pimeän.

Oppineet pitivät kuitenkin tätä ilonhurmausta liian lapsellisena ja
rukoilivat helisevimmällä latinankielellä kaikilta Olympon jumalilta ja
jumalattarilta apua, varsinkin pelättyä ja vaarallista Ahvenanmeren yli
tehtävää matkaa varten. Kamarineuvos Löfvenskiöld ei katsonut tämänkään
riittävän, vaan painatti monin tieteellisin muistutuksin lisäillyn
julistuksen, nimeltä _Elegia Votiva ad Magnum Ducatum Finlandia_, joka
alkoi seuraavin muhkein sanoin:

    Aura, extolle caput, choreas age, Fennia, laetas,
        Gloria quanta tua est, quam tibi fausta dies!
    Exoptata dies! Nova iam tibi Secula surgunt,
        Cum _Patria_ temet gestit adire _Pater_.[14]

Kesäkuun 19. päivänä saapui hänen majesteettinsa kuninkaallisella
kaleerilla Seraphimilla silloin rakenteilla olevaan Viaporin linnaan ja
ilahutti seuraavana päivänä Helsinkiä läsnäolollaan. Valitettavasti on
ajanhammas hävittänyt kaikki tässä tilaisuudessa lausutut puheet ja
runot. Tiedetään vain, että päivä oli lauantai, että vastaanotto oli
komea, että pormestari Henrikki Pippingillä oli tukalat päivät, että
kunink. majesteetti asui maaherra, kreivi Gyllenborgin luona ja että
hänen majesteettinsa sunnuntaina oli läsnä jumalanpalveluksessa
kaupungin kirkossa; mutta selville ei ole saatu, oliko vanha
kirkkoherra Fortelius vaiko oppinut rehtori, maisteri Jonas Krook sinä
päivänä kylvämässä Saaronin liljoja saarnatuolista. Sen sijaan tietävät
aikakirjat kertoa, että Helsinki sai armon juuri juhannusaattona
viettää maan isän nimipäivää hänen itsensä korkeasti läsnäollessa; ja
siitä olisi paljonkin kertomista, mikä tässä ei voi tulla kysymykseen.

Se Hjalmariksi sanottu nimetön runoniekka, joka viidessä viidettä
tavallista pehmoisemmassa ja sointuvammassa ruotsinkielisessä
säkeistössä, jotka painettiin Petter Jöraninpoika Nyström-vainajan
kirjapainossa Tukholmassa, kuvailee kuninkaan matkustusta Suomessa,
kertoo Helsingissä olosta seuraavalla hauskalla tavalla:

    Vainiot täysine tähkineen
    ne häntä nyt kunnioittaa.
    Paimenet käy kotimatkalleen
    ja karjansa kokohon soittaa.
    Linnut laulavat kirkkaimmin,
    ja saaret ja kummut kaikuu.
    Lehdot on kylvetty kukkasin;
    ja leikit lasten ne raikuu.

    Terve, oi kuningas lempein,
    isä Pohjolan, terve sulle!
    Toivomme nuoret ja vanhatkin
    vain onnea siunatulle.
    AADOLFIN päivää jos juhlimaan
    Hän luonamme käy, nimi loistaa.
    Vuodet ei, ei kateuskaan
    voi muistoas' Suomesta poistaa.

Kesäkuun 27. päivänä kuningas matkusti Porvooseen ja täällä olivat,
paitsi muita juhlallisia laitoksia, lukiolaiset hiellä ja vaivalla
pystyttäneet lukion eteen kaksi pyramidia, joissa oli kokonaista
kahdeksan maisteri Johan Borgströmin sepittämää komeaa latinankielistä
päällekirjoitusta; niistä panemme tähän neljännen:

        In
    Communis gaudii cumulatissimi,
    Subjectionis devotissimae,
    Fidei integerrimae
    Et obsequii consummatissimi
            Tesseram
    A musis Borgoënsibus Consecratam.[15]

Kertomus kaikista niistä riemun ja kunnioituksen osoituksista, joilla
kuningas Aadolf Fredrik Suomessa vastaan otettiin, riittäisi yksinään
täyttämään suuremman kirjan kuin ovat kertomukset Mariuksen, Caesarin
ja Pompeiuksen riemukulkueista. Riittänee, kun mainitsemme, että
kuningasta yleensä tervehdittiin ihastuksella, jossa tuon alamaisen
kaunopuheisuuden vaahdon takana oli paljon todellista ystävyyttä ja
rakkautta, jonka tämä hyvä hallitsija hyvin ansaitsikin. Turussa, jossa
hänen majesteettinsa asui kenraalikuvernööri, kreivi Rosenin luona,
piti hovisaarnaaja Gabriel Timotheus Lutkeman komean puheen
kuningattaren nimipäivänä, jonka jälkeen, paitsi muita, koulun rehtori,
maisteri Martin Gråå, lausui hengellisen tervehdysrunoelman, joka ei
vielä ole aivan kokonaan peittynyt yhden vuosisadan lumen alle ja joka
hyväntahtoisuudessaan ei ole niin pöyhistelevä kuin monet muut
samanlaiset. Hymähdellen lukee jälkimaailma, mihinkä valtakunnalle ja
hengelle vaaralliseen uhkayritykseen kuningas oli antautunut,
matkustaessaan Suomeen komeassa laivassaan ja kulkiessaan ympäri maata
upeissa vaunuissaan. Viidennessä säkeistössä ylistetään nimittäin
kuningasta siitä, ettei hän "säästä kallista henkeään",

    ... vaan uskoo sen,
    niin suureks' iloks' Suomellen,
    ja meren, metsäin hoivahan
    ja vuorten myöskin jyrkkien
    ja korven kulkemattoman,
    näin käydäksensä siunaten
    vain oikeuttaan, armoaan
    nyt kaikkein kesken jakamaan.

Kun hänen majesteettinsa, matkustaessaan Lohtajan kautta Pohjanmaalla,
näki hyväksi syödä aamiaista nurmikolla maantien vieressä, pystytettiin
näin merkillisen tapauksen ikuiseksi muistoksi kivinen muistopatsas,
jota jälkeentulevat vielä tänäkin päivänä voivat sillä paikalla
ihastuksekseen katsella. Kuninkaan Torniossa käydessä verrattiin häntä
keskiyön aurinkoon, joka siihen aikaan paistaa kaukana pohjolassa,
j.n.e.

Mutta vaikkakin kunnon suomalaiset olisivat kuinka tahansa hyörineet
kuninkaansa ympärillä -- oli heidän alamainen ihastuksensa kuitenkin,
verrattuna ruotsalaisten kuninkaan palatessa osoittamaan ihastukseen,
kuin karhun kömpelöä kohteliaisuutta loistavasti välkkyvän
ilotulituksen rinnalla. Upsalan akatemia pani toimeen erityisen
juhlallisuuden, jossa pidettiin latinankielisiä runomittaisia puheita
ja väiteltiin kuningattaren käskystä "tieteiden etevämmyydestä
keskenään." Tervehdysrunossaan sanoo Martti Hedenberg muun muassa:

    Niinkuin päivä kiertää kautta taivahan
    ja paistaa yli kaiken laajan maailman;
    niin KUNINKAAMME valaissut on valollaan
    _Perman_, Suomen suot ja kylmän _Thulen_ maan j.n.e.

Drottningholman puutarhassa toimeenpani Loviisa Ulriika, puolisonsa
onnellisen kotiintulon viettämiseksi, kolme kuvaelmaa käsittävän
paimennäytelmän, joka oli hyvin hupainen lukea. Tätä tilaisuutta varten
kirjoitti myös A. Nicander "Iloajatuksia", kertoen, kuinka kaikki veden
ja ilman haltiat olivat matkalla olleet apuna, niin että vieläpä

    Tritonin suomuinen karja se pystytti harjansa ilmaan.
    ... _Taivaskin_ ihastui ja riemusta liikkui _manner_.
    ... Ontosta vaskesta nyt taratantara kaikuvi kauas,
    tykkien suustakin säihkyvi tulta ja paukkina kuuluu.

Tukholmassa oli riemu yhtä suuri. Runoja ja ilopuheita rakeili siellä
ehtimiseen, niin että surisi korvissa. Meidänaikaisten kuninkaallisten
nimipäivän-puhaltajain mallit tavataan näissä viattomissa ilorunoissa,
joissa kuningas ja aurinko olivat yhtä eriämättömät kuin Orestes ja
Pylades -- joissa "Kaarlein ylistystä" luvataan sankarille, "joka
rauhan meille antaa, miekkaa tupessa vain kantaa", ja AADOLFIN ja
LOVIISAN nimeä

    Beltistä Litis-vuonoon asti
    palvotaan jumaloitsevasti.

Pahaan pulaan joutui muuan näistä hyvänsuopaisista runoilijoista, kun
sattui sanoissaan erehtymään seuraavalla tavalla:

    _Naso_ hän Kreikan sankarien
    on tekoja laulanut julki.
    Sinun jos näki hän elänehen,
    niin toisinpa virtensä kulki!
    Sankarit nuo ne vain tuhoja toi,
    mut Sulla on rauhan haaksi.
    Ihmekö siis, jos kiitokses' soi,
    teet kaikki kuin autuaaksi.

Kohta tämän jälkeen eräs säälimätön arvostelija vastasi tähän runoon
Tukholman "Lärda Tidningarissa" näin:

    Jos _Maro_, tuo suuri, mi lauleli niin,
    ettei ole vertaistansa,
    ois joutunut kanssasi kamppauksiin,
    hän viejälle kunniansa
    olis antanut pampustansa.



17. KAHDEN KUNINKAAN PÄIVÄ.


Tuskin oli aurinko eräänä kauniina kesäaamuna noussut, kun syntyi
vilkasta elämää ja liikettä pienessä Vaasan kaupungissa kaukana
Pohjanmaalla. Yöllä oli näet levinnyt tieto, että kuninkaallinen
majesteetti oli saapuva Vaasaan hyvään aikaan iltapäivällä.

Maaherra Piper, joka velvollisuutensa mukaisesti oli mennyt läänin
rajalle maan isää vastaan, lähetteli vielä erityisen sanansaattajan
mukana käskyjä ja määräyksiä siitä, miten kaupungin tulisi olla
parhaassa kunnossa tämän korkean matkustajan vastaanottamiseksi.
Kaikki, mikä vielä oli jäänyt viimeiseen hetkeen asti, oli siis
kiireesti siivottava, siistittävä ja koristettava niin kauniisti kuin
suinkin mahdollista. Kunniaportti oli rakennettu tulliin, ja kaikki
kaupungin nuoret neitoset olivat innokkaassa toimessa sitä kukilla ja
lehvillä kaunistaakseen. Kaikista puutarhoista oli riistetty äsken
puhjenneet ruusut; kaikki niityt olivat saaneet luovuttaa sinikellonsa,
ketoneilikkansa ja nurmikuismonsa. Koivuista ja pihlajista oli lehviä
riivitty; katajan havuja ripoteltiin tullista alkaen kauas pitkin
tietä, mutta tullin sisäpuolelle levitettiin unikukan lehtiä.
Kunniaportissa loisti, paitsi muita koristuksia, _jemna_-kiehkuroita ja
muhkeat kuninkaalliset nimikirjaimet, joiden alla oli Vaasan kaupungin
vaakuna. Maaherran asunto Korsholmassa oli uudestaan maalattu ja se
keikaili siinä niinkuin neljän- tai viidensadanvuotias kaunotar suinkin
voi. Vanha kirkko oli niin ikään tomutettu, pesty, lehditetty, ja isot
messinkikruunut olivat kirkkaat kuin aurinko. Koulun, joka keskellä
kesää muuten oli autio, puhdisti ja siisti kaupungin koulunuoriso.
Yksin tuo uusi "hapanlähdekin", jota kaksi vuotta tätä ennen oli
ruvettu käyttämään, oli saanut komean katoksen, ja kylpyvieraat olivat
hankkineet komean hopeamaljan, tarjotakseen siitä hänen majesteetilleen
tätä oivaa juomaa. Sanalla sanoen, koko Vaasa ja sen silloiset 1222
asukasta oli suurimmassa puuhassa ja mitä merkillisimmän odotuksen
vallassa. Muuta ei ajateltukaan, muusta ei puhuttukaan kuin
kuninkaasta. Maalaisia alkoi jo isoissa joukoissa virrata kaupunkiin ja
keräytyä eteläisen tullin luo. Kaikki kantoivat pieksuja kädessään
niinkuin suurina juhlapäivinä, valmiina vetämään ne jalkaansa maan isän
kunniaksi. Kylien keikareilla oli kukonsulkia lakissa; tytöt olivat
seppelöidyt ruiskukkakiehkuroilla; ukot olivat kaapineet parran
puukoillaan, ja muutamat emännät herättivät toisten kateutta koreasti
huolitetuilla tykkimyssyillään, jotka silloin juuri olivat alkaneet
tulla muotiin ja joita pidettiin niin sanomattomana ylellisyytenä, että
papit usein ottivat näistä myssyistä aiheen nuhdesaarnoihinsa.

Koko Vaasassa oli ainoastaan yksi talo, joka ei näyttänyt ottavan osaa
tähän yleiseen puuhaan, ja se tapahtui siitä syystä, että toinen
kuningas tavallaan oli yhtä hyvä kuin toinenkin.

Vanha valtiopäivämies Lauri Larsson, tavallisesti porvariskuninkaaksi
nimitetty, täytti tänään kuudennenyhdeksättä ikävuotensa. Hänen
syntymäpäiväänsä oli lukuisa suku aina viettänyt suurin
juhlallisuuksin. Kaupungin pormestari oli harvoin laiminlyönyt
tulemasta raatimiestensä kanssa onnentoivotuksille tämän korkeassa
arvossa pidetyn miehen luo, eikä itse maaherrakaan ollut katsonut
arvoaan alentavaksi silloin tällöin yhtyä kaupungin viranomaisten
onnentoivotuksiin. Näin oli vuosi vuodelta syntymäpäivä toisensa
jälkeen hiljalleen liittynyt ja kasvanut tämän vanhan miehen harmaalle
päälle, niinkuin venäläisessä helmitaulussa rengas vähitellen liittyy
renkaaseen, kunnes lukumäärä on täysi. Larsson oli nähnyt sekä hyviä
että pahoja päiviä, kokenut köyhyyttä ja rikkautta, surua ja iloa,
kunniata ja nöyrtymystä; mutta hän oli kantanut elämänsä vaikeudet
arvokkaasti, niiden alle murtumatta, ja sentähden ei kukaan ollut
voinut kieltää häneltä kunnioitustaan hänen ahtaimpinakaan aikoinaan,
kun köyhyys näytti tulevan olemaan hänen töittensä ja toimiensa palkka.
Nyt oli hän taas, joskaan ei niin rikas kuin moni luuli, niin kuitenkin
kaikin puolin paikkakuntansa etevin kauppias, mitä tuli varallisuuteen,
kokemukseen ja yhteiskunnalliseen arvoon, ja sentähden hänen
kuudesyhdeksättä syntymäpäivänsä ei suinkaan olisi ollut sen vähemmin
tärkeä tapaus kuin edellisetkään Vaasan kaupungille, ellei se olisi
sattunut juuri sille päivälle, jolloin porvarismajesteetin ehdottomasti
piti joutua valtakunnan majesteetin varjoon.

Larssonin perhe ei siis tänä päivänä voinut odottaa kaupungin
virastoja, eikä edes ketään muuta kuin oman suvun jäseniä; mutta juuri
suvulle oli tämä päivä tavallista merkillisempi.

Vanha kantaisä -- joka, vaikka olikin jättänyt enimmät asiat vanhemman
poikansa hoidettavaksi, kuitenkin aina edelleen pysyi suvun päämiehenä
-- oli tuntenut vuosien painavan ja luullut huomaavansa, että tämä
syntymäpäivä tulisi olemaan hänen viimeisensä. Hän oli sentähden jo
keväällä ilmoittanut halunsa saada tänä päivänä, heinäkuun
kahdeksantenatoista, nähdä kaikki tämän laajalle levinneen suvun
jäsenet, suuret ja pienet, kokoontuneina ympärilleen Vaasaan. Tämä
hänen halunsa oli käsky, jota ei kukaan tahtonut eikä tohtinut olla
täyttämättä. Sukurakkaus oli silloin paljon kiinteämpi side kuin meidän
aikanamme; neljännen tai viidennen polven heimolaisia pidettiin silloin
vielä täysinä sukulaisina, jotavastoin meidän aikanamme kolmannen
polven serkukset tuskin muistavat toisiaan. Mutta paitsi sitä, että
kaikki Larssonit pitivät itseään saman rungon vesoina, oli se huhu
kaukaisempien sukulaisten kesken käymässä, että porvariskuningas tahtoi
viettää tätä syntymäpäiväänsä tekemällä testamentin, josta murusia
kenties putoilisi loitommallekin rikkaasta emäpuusta, kun asianomaiset
eivät vain poisjäämällä loukkaisi vanhusta -- syy, jonka olemme nähneet
mainittunakin siinä kutsussa, minkä Eerikki Ljung sai Hammarbyhyn
äidiltään Munsalasta.

Jo useita päiviä ennen määräpäivää oli suku kokoontunut eri haaroilta,
ja nyt olivat kaikki valmistuneet esittämään onnentoivotuksiansa.

Kello oli neljä aamulla; siihen aikaan tavallisesti Larssonin perheessä
noustiin. Iso sali oli pesty ja lehditetty; se oli keskellä entistä
asuinrakennusta, johon Larsson oli taas muuttanut asumaan, sittenkun
hänen varallisuutensa oli korjautunut ja hänen pahin kilpailijansa,
vävy raatimies Blom, oli sattunut ennen appeaan kallistamaan päänsä
ikuiseen lepoon. Vastapäätä ovea kunniaistuimen yläpuolella riippui
vieläkin, niinkuin entisinäkin aikoina, Kaarle XII:n muotokuva ja se
oli nyt, samoin kuin aina ennenkin kaikissa juhlatilaisuuksissa,
kukilla seppelöity. Tämä suuri nimi heijasti yhä edelleen valoaan yli
koko kahdeksannentoista vuosisadan ja etemmäksikin.

Vaikka sali oli Vaasan suurin yksityishuone, ja vaikka ei ketään muuta
kuin sukulaisia ollut läsnä näin varhain aamulla, oli huone melkein
täynnä väkeä. Heitä oli yli yhdeksänkymmenen hengen, miehiä, naisia, ja
lapsia, kaikki mielestään likeisessä sukulaisuudessa kantaisän kanssa.

Porvariskuninkaalla oli ollut kolme poikaa: Lauri, Matti ja Bertel.
Vanhin poika Lauri, joka oli menettänyt toisen silmänsä Norjan
sotaretkellä ja nyt oli kauppahuoneen johtaja, oli itse harmaantuva,
seitsemänkuudettavuotias mies ja lukuisan perheen isä, jolla oli neljä
poikaa, viisi tytärtä ja viisi tai kuusi lapsenlasta. Häntä lähin poika
Matti, Isokyrössä asunut maanviljelijä, oli kuollut, mutta oli jättänyt
jälkeensä vaimon ja kuusi tytärtä, jotka nyt olivat saapuvilla, kaksi
heistä miehineen ja lapsineen.

Kolmas poika Bertel oli elossa ja näytti lisäksi erittäin
hyvinvoivalta. Hän oli ainoa veljeksistä, joka oli astunut opin teitä,
oli pappi, kuudenviidettä vuoden vanha, kirkkoherrana L:ssä, ja tuli
kookkaana ja ruumiikkaana saapuville yhdeksän poikansa kanssa, joista
kaksi vanhinta äskettäin oli tullut ylioppilaaksi.

Vielä oli vanhalla Larssonilla ollut kolme tytärtä: Kaisa, Veronika ja
Ester. Molemmat vanhemmat sisarukset olivat kuolleet, Veronika
naimatonna; mutta Kaisa oli ollut naimisissa raatimies Blomin kanssa ja
jättänyt jälkeensä kolme nuorta kukkaa,[16] jotka eivät olleet
laiminlyöneet saapumasta tänne, perinnön toivossa.

Sitäpaitsi oli valtiopäivämiehellä ollut kolme veljeä ja neljä sisarta.
Nämä olivat kuitenkin kaikki kadonneet maan päältä, useimmat heidän
jälkeläisistään samaten, mutta näistä oli täällä kuitenkin viidentoista
tai kahdenkymmenen paikoilla saapuvilla. Näiden joukossa oli Maria
Larsson, Elias Pietarinpojan leski Munsalasta, kuuden lapsensa kanssa,
joiden joukossa nuori ystävämme, lukiolainen Eerikki, joka oli ottanut
nimekseen Ljung.

Maria Larsson oli nyt lähes viidenkymmenen vuoden vanha, mutta hänessä
näkyi yhä vieläkin jälkiä siitä tavattomasta kauneudesta, joka hänen
nuoruudessaan oli saattanut hänet niin paljon vainon alaiseksi. Kun
näki hänet Ester Larssonin rinnalla, niin näki kesän ja syksyn
rinnakkain, molempien kasvoista surumielisyyden vivahduksen, mutta tämä
vivahdus oli viehättävän kaunis. Ester Larsson ei ollut enää nuori
hänkään -- ei enää se huimapäinen villikko, joka ratsasti Korsholman
vallien luona tai kadotti sukkanauhansa Vähäkyrön metsään -- eikä
myöskään se oikullinen, rohkea tyttö, joka heittäytyi ulos ikkunasta
Tukholmassa, eikä se itkettynyt ja hylätty, joka taisteli kohtaloaan
vastaan Falkbyn kartanossa -- hän täytti kohta yhdeksänkolmatta vuotta.
Mutta hän oli ulkonäöltään terve ja kukoistava niinkuin olisi ollut
vasta kahdenkymmenen vanha. Merkkejä sydämen kovista taisteluista,
joissa hän oli niin suurta rohkeutta ja kieltäymystä osoittaen päässyt
voitolle, näkyi ainoastaan kauniiden silmäin syvällisessä totisuudessa
ja eräässä huulien ympärillä olevassa piirteessä, joka muistutti isän
lujaa, tarmokasta luonnetta. Ester Larsson ei ollut koskaan ollut
täydellinen kaunotar, niinkuin hänen serkkunsa Maria, mutta monen
mielestä he olivat hyvin toistensa näköiset. Vaikka oli kaksikymmentä
vuotta väliä heidän iässään, pisti kuitenkin tämä yhdennäköisyys nyt,
kun he seisoivat rinnakkain, heti kohta silmään. Kummallakin oli
käytöksessään jotakin Pohjanmaan naisen päättäväisestä ryhdistä:
ruotsalaista tarmoa, suomalaista alistumista. Molemmat olivat älykkäitä
naisia, molemmissa oli hienoutta ja suloutta, mikä oli saavutettu
seurustelemalla ylhäisempien yhteiskuntaluokkien parissa ja mikä
tuntuvasti erotti heidät heidän nykyisestä ympäristöstään. Mutta kun
Maria Larsson -- me kutsumme häntä yhä edelleen näin -- oli rakennettu
pehmeämmästä aineesta ja näytti pikemmin olevan luotu rakastamaan ja
kärsimään, todisti Esterin koko käytös tarmokasta, vastuksissa
lannistumatonta luonnetta, jossa voimakkaat intohimot ja iäti
kulumattomat tunteet taistelivat vallasta lannistumattoman
tahdonlujuuden kanssa.

Tällaisiksi olivat elämän vaiheissa muuttuneet nämä naiset, jotka
olemme nähneet heidän nuoruutensa ja heidän rakkautensa ensimmäisen
suloisimman kukoistuksen aikoina ja jotka nyt kyllä olivat rakkaimmat
toiveensa menettäneet, mutta kuitenkin seisoivat pää pystyssä
jumalanpelkoon juurtuneina ja hyvän omatunnon rauhasta nauttien. He
kohtasivat nyt toisensa ensi kerran monen vuoden kuluttua ja virkkoivat
toisilleen muutamia sanoja, odottaessaan vanhaa valtiopäivämiestä, joka
vielä viipyi kamarissaan tänä varhaisena aamuhetkenä.



18. KUNINGAS DAAVIDIN KAHDEKSASTOISTA PSALMI.


Maria Larsson talutti lapsensa Esterin luo.

-- Tässä on minun vanhin poikani, Elias, neljänkolmatta vuoden vanha,
kirjanpitäjä Kepon sahalla. Hän on isänsä näköinen.

Nuori Elias teki kumarruksen, kankean kuin sahatukki, joka on kymmentä
tuumaa latvastaan.

-- Tässä, -- jatkoi Maria, -- ovat minun neljä tytärtä Maria, Sigrid,
Veronika ja Ester, tämä viimeinen kahdeksanvuotias. Hän on sinun
näköösi, sentähden hän on sinun kaimasi.

Tytöt niiasivat niin, että heidän lyhyet punaraitaiset juhlahameensa
lakaisivat katajanhavuja ympyröiksi lattialla. Kaikki he olivat
erinomaisen kauniita lapsia, mutta Sigridistä, joka oli järjestyksessä
toinen, uhkasi kerran tulla äitinsä veroinen kaunotar.

-- Ja tässä, -- jatkoi äiti ymmärrettävällä ylpeydellä, taluttaen esiin
nuoremman poikansa -- tässä on poikani Eerikki, jonka vast'ikään olen
saanut Ruotsista takaisin.

Eerikki, pää vielä täynnä kuninkaallisia henkilöitä, teki kumarruksen,
joka ei ensinkään tuntunut sahatukilta, mutta sen sijaan nosti makean
hymyilyn Ester Larssonin huulilla. Tämä suuteli kaikkia tyttöjä, otti
Eerikkiä leuan alta kiinni, oikaisi hänen päänsä ja sanoi: -- Katso
ylös sinä, jolla on äitisi leppeät silmät ja isäsi uljas otsa! Mutta
missä ihmeessä sinä olet oppinut noin koreasti kumartamaan? Luulisipa,
että olet ollut hovissa.

-- Eipä aivan ilmankaan, -- naurahti Eerikin äiti, kenties vähän, aivan
vähän mielissään Eerikin ylhäisistä tuttavista, vaikka hänellä
itsellään oli ollut niin kovin vähän iloa korkeista ihailijoistaan.

-- Hovissa? -- toisti Ester kummastuneena.

-- Minä olen asunut kreivi Bertelsköldin luona Drottningholmassa, --
vastasi Eerikki hämillään.

Molemmat naiset punastuivat, mutta eri syistä. Maria Larsson ajatteli
_sitä_ Bertelsköldiä, joka kerran oli ollut hänet häpeään heittää --
Ester Larsson ajatteli _sitä toista_, jonka kuva oli niin
lähtemättömästi kätkeytynyt hänen sydämensä sisimpään.

-- Hän kyseli paljon tädistä ja sanoi tädin ja hänen olleen vanhat
ystävät, -- jatkoi Eerikki, tietämättä, minkä tunteiden myrskyn hän
näillä sanoilla nostatti.

Ester Larsson kääntyi pois salatakseen sitä punastusta, joka tulvahti
hänen kasvoilleen. Maria puristi ääneti hänen kättänsä. Maria yksin
ymmärsi Esterin. Hänelle yksin oli Ester kertonut kaikki.

-- Minä luulin sinua kyllin lujaksi voidaksesi unohtaa! -- kuiskasi
hän.

-- Oi, minä olen taistellut muistoja vastaan hengen ja kuoleman uhalla!
-- kuiskasi Ester. -- Mutta tämä ei ole enää vääryyttä, tämä on
kohtalon ivaa.

Meidän tulee mainita, että Ester nyt kymmenen vuoden kuluessa -- aina
siitä asti, kun Bertelsköld herkesi hänelle kirjoittamasta -- aina
siitä asti, kun hän, eräänä katkerana päivänä, oli kuullut hänen
naimisestaan -- tahallaan oli välttänyt kaikkia kysymyksiä, kaikkia
tietoja hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan. Ja niin aava oli meri
heidän molempien välillä, ettei Ester vielä tänäkään päivänä tiennyt
että kreivi jo kolme vuotta oli ollut leskimies.

Onneksi aukesi samassa kamarin ovi, ja porvariskuningas astui sisään.

Tämä voimakas ja ylpeä mies oli paljon muuttunut niinä kahtena- tai
kolmenatoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme
hänet. Tuo ennen niin jäykkä ja suora selkä oli köyristynyt vuosien
taakan alla; hänen tukkansa oli käynyt lumivalkeaksi, hänen luja,
ahavoitunut ihonsa oli kellastunut ja rypistynyt, hänen käyntinsä oli
kompastelevaa, ja hänen luiseva, ryppyinen kätensä nojasi vankkaan
keppiin. Kuitenkin hänessä oli vielä jäljellä paljon muinaista
päättäväisyyttä ja mahtavaa ryhtiä, ja hänen katsantonsa oli yhtä luja
kuin ennen, kun hän nyt tervehti lukuisaa, kokoontunutta sukuaan ja
kävi kehenkään nojaamatta lehdillä ja kiehkuroilla peitetylle
kunniaistuimelleen istumaan.

Lauri Larsson nuorempi aloitti nyt kovalla äänellä virren, johon kaikki
yhtyivät. Virsi oli vanhuksen mielivirsi, n:o 301, kolmen miehen
kiitosvirsi tulessa. Vuosi vuodelta, hyvinä ja pahoina aikoina, olivat
lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset aina tänä päivänä veisanneet
mainitun virren Larssonin kodissa, ja nytkin kuului vanhain ja nuorten
huulilta samat voimalliset sanat: "Herra kiitett' olkoon, isäimm'
Jumala!"

Kun tultiin laulukertoon: "Ylistäkäät hänt' tott'. Hän tuo hurskaat
tuomiot, Eikä uskovit' unhot'!" -- yhtyi vanhuksen vapiseva ääni
virteen ja hän veisasi kaikki yksitoista säkeistöä aina virren loppuun
saakka. Sitten astuivat kaikki sukulaiset esiin ja esiteltiin nimeltään
-- sillä monta noista vielä kasvavista näki vanhus nyt ensi kerran,
toisten nimet oli hän unohtanut -- ja lausuivat yksi kerrallaan
onnentoivotuksensa. Kaikille oli harmaapäisellä vanhuksella jokin
ystävällinen kysymys tai jokin rohkaiseva sana. Näin leppeänä ei oltu
vielä milloinkaan ennen nähty tätä jäykkää, töykeätä, usein kovaa
porvariskuningasta, ja moni päätteli siitä mielessään, että hänen
päivänsä kohta oli päättyvät.

Sen kauemmin ei tämä juhlallisuus kestänyt. Sen päätyttyä annettiin
lapsille rusinoita ja piparkakkuja, vanhemmille sitävastoin kahvia,
joka kuningas Fredrikin aikana oli alkanut tulla jotenkin yleiseksi
Ruotsin kaupungeissa, mutta jota vielä katsottiin niin kalliiksi ja
erikoiseksi Suomessa, että sitä käytettiin vain varakkaissa taloissa ja
juhlatilaisuuksissa. Sekä kahvi että rusinat nautittiin juhlallisesti
vaiti ollen, sillä niin suuri oli kunnioitus suvun päätä kohtaan, että
niin kauan kuin hän istui kunniaistuimella, ei kukaan muu tohtinut
avata suutansa, ellei vanhus häneltä suorastaan kysynyt jotakin.

Hetkisen kuluttua viittasi vanhus "silmäinsä valon" Esterin luoksensa
-- Ester oli hänen silmäinsä valo kahdellakin tavalla -- ja käski hänen
lukea ääneen kuningas Daavidin kahdeksannentoista psalmin. Ester
istuutui isänsä viereen, avasi Kaarle XII:n ison raamatun ja luki
kuuluvalla, sointuvalla äänellä:

"Sydämestäni sinua rakastan, Herra, minun voimani, Herra minun
kallioni, linnani ja auttajani. Jumalani, vuoreni, jonka turviin
pakenen, kilpeni, autuuteni sarvi ja varustukseni... Silloin maa vapisi
ja järkkyi, vuorten perustukset horjuivat; ne vapisivat, sillä hänen
vihansa syttyi. Savu suitsui hänen sieraimistaan, kuluttava tuli hänen
suustaan, salamoita kirnusi hänestä. Hän taivutti taivaan ja astui
alas, musta pilvi jalkain alla. Ja hän ajoi keruubilla ja lensi, ja hän
liiteli siivillä tuulen; hän pani pimeyden peitoksensa, verhoksensa
mustat vedet ja paksut pilvet... Hän ojensi kätensä korkeudesta ja
tarttui minuun, veti minut suurista vesistä ylös, hän pelasti minut
voimallisesta vihollisesta, vainoojistani, jotka olivat minua
väkevämmät. He hyökkäsivät kimppuuni hetkenä hädän, mutta Herrasta tuli
mulle turva; hän toi minut ulos ahdingosta, hän pelasti minut, sillä
hän on mieltynyt minuun... Niin, sinä soihtuni sytytät, Herra,
Jumalani, joka valaiset pimeyteni... Eläköön Herra, kiitetty kallioni
olkoon, ylistetty autuuteni Jumala!"

-- Lapsukaiseni, -- jatkoi vanhus psalmin hengessä, kun tytär oli
lopettanut, -- rakkaat lapsukaiseni, kun ne olemme koolla pyhän
Raamatun, meidän linnamme ja kalliomme ympärillä, niin tahdon,
ennenkuin teistä eroan, olla elävä todistus Jumalan sanan totuudesta.
Katsokaa minuun, kun istun tässä vanhana ja harmaana jälkeläisteni
keskellä. Koko minun pitkä elämäni on Herran edessä kuin savu, jota
tuuli ajelee, eikä sen sijaa enää kohta löydetä ihmisten joukosta.
Mutta ihmeellisesti minun on käynyt maailmassa, ja minä saanen sanoa
kuningas Daavidin kanssa, että Herra on vetänyt minut suurista vesistä,
pimeydestä ja maanjäristyksestä, ja auttanut minua monista
vihollisista, jotka olivat minua väkevämmät. Viiden kuninkaan aikana
minä olen elänyt ja nähnyt hyviä ja pahoja päiviä koko Ruotsin
valtakunnassa ja erittäinkin tässä Suomenmaassamme. Lasna ollessani
hallitsivat mahtavat herrat suurella komeudella köyhää kansaa, ja minä
opin kehdosta alkaen, ettei lähde mitään hyvää herrain hallinnosta.
Minusta tuli nuorukainen, ja silloin tuli tarmokas ruhtinas, jonka
aikana maa oli onnellinen. Minusta tuli mies, ja minä näin valtakunnan
onnen kuolevan yhdennentoista Kaarlen kanssa. Silloin tuli kovia
nälkävuosia, jolloin pellot olivat mustat kuin haudat ja toinen puoli
kansaamme surkastui pois kuin lehdet syksyllä, mutta eloon jääneet
kuljeksivat siellä täällä niinkuin kummitukset, ja äidit söivät
kuolleita lapsiaan. Ei suinkaan kukaan silloin uskonut niin kovaa aikaa
koskaan enää tulevan, mutta Herra tiesi vielä panna mitan kukkuralleen.
Kohta nälän jälkeen tuli rutto maahan, ja ruton jälkeen vyöryi sota
kaiken Suomenmaan ylitse murhaten ja hävittäen. Silloin olin mies
parhaassa iässäni, eikä minun ollut mahdollista itkeä naisen kyyneliä,
mutta varjelkoon teitä Jumala, rakkaat lapseni, kokemasta koskaan niin
surullisia aikoja. Sillä silloin totisesti maa vapisi ja järkkyi, ja
vuorten perustukset horjuivat Herran vihan edessä, ja tuli suitsui
hänen suustaan, ja musta pilvi oli hänen jalkainsa alla. Mutta
katsokaas, tästä synkästä, vapisevasta pimeydestä, jolloin metsänpetoja
oli paljon enempi kuin ihmisiä, jolloin hävityksen kauhistus täytti
temppelit ja maamme oli erämaana ja näytti iäti kadonneen Jumalan
Kaikkivaltiaan kuluttavassa tulessa, silloin Hän auttoikin meitä
kaikesta tästä suuresta hädästämme ja lähetti meille viimein rauhan
kaikissa meidän suruissamme. Minä näin suuren kuninkaan Kaarlen
samoavan sotaan parrattomana poikana, minä kuulin maailman äärten
kaikuvan hänen kiitostansa; minä näin hänen palaavan köyhänä,
yksinäisenä pakolaisena tähän valtakuntaan, joka hänen tähtensä
vuodatti verensä: -- minä menetin, niinkuin monet tuhannet muut hänen
tähtensä kaikki, mitä minulla oli, enkä kuitenkaan voi vielä tänäkään
päivänä, hänen katsellessaan minua tuolta seinältä, sanoa hänestä muuta
kuin: Jumala siunatkoon tuon sinisen takin alla olevaa rehellistä
sydäntä.

Tässä ääni vavahti, ja vanhus oli hetken aikaa vaiti, mutta kohta hän
jatkoi taas vakavalla äänellä:

-- Niin, minä olen kuullut rottain jyrsivän hänen hautapatsastaan, ja
kauppiaana saattanen sanoa, että köyhinä me sen luota lähdimme, mutta
sen me siitä kuitenkin voitimme, että näimme Jumalan käden päällämme
sekä vihassa että armossa. Lapsukaiseni: sitä maata, joka nääntymättä
voi kantaa semmoisia kuormia, ei ihmisen käsi voi koskaan perin pohjin
tuhota. Kansaa, joka on kokenut ja kestänyt semmoiset ajat ja jälleen
noussut pystyyn, ei mikään voima tässä maailmassa voi pyyhkiä pois
elävitten joukosta. Vaikka vuoret kaatuisivat päällemme ja majamme
olisi pimeä ja sakea kuin musta pilvi, niin on Herra kumminkin ottava
meidät siitä ulos ja saattava meidät avaruuksiin, sillä hän mielistyy
tähän kansaan, ja Hän on tekevä pimeytemme valkeudeksi.

-- Tämän jälkeen minä olin jo vanhaksi käynyt, mutta näin kruunuja ja
mahtavuuksia -- näin koko maamme toistamiseen vihollisen käsissä --
näin noiden monien herrain jälleen hallitsevan, vaikka he hallitsivat
kansan nimessä. Itsestäni en tahdo paljon sanoa: minä olen ollut niin
köyhä, ettei minulla ollut kiveä, jota vasten olisin pääni kallistanut,
ja kuitenkin on Herra uudelleen siunannut minua, halpaa työmiestä,
tavaralla ja omaisuudella -- minulla on ollut monta vihollista ja
parjaajaa, minä olen paennut kodista ja konnulta niin köyhänä ja
hylättynä, etten odottanutkaan enää kohtaavani rehellistä katsetta, ja
kuitenkin on Jumala säästänyt minua kelvotonta syntistä tähän päivään
asti, jolloin näen sukuni vihertävän kuin laakson viinipuun ja näen
ympärilläni koko tämän huoneen täynnä sukulaisia ja jälkeläisiä aina
kolmanteen ja neljänteen polveen. Herra elää, kiitetty kallioni olkoon,
ylistetty autuuteni Jumala!



19. SUKULIITTO.


-- Yhden asian lasken kumminkin teidän sydämellenne -- jatkoi vanhus --
ja se on -- lähinnä kaikkea viisauden alkua -- isien oppi, jota koko
meidän sukumme aina on tunnustanut. Minun isoisäni isän aikana eli
Isokyrössä eräs mies nimeltä Aaron Perttilä, joka oli ollut kuningas
talonpoikain kesken ja jota sentähden sanottiin talonpoikaskuninkaaksi.
Tämä Aaron Perttilä oli ollut yksi talonpoikain johtajia nuijasodassa,
ja koko hänen elämänsä oli alinomaista taistelua kansan _puolesta_ ja
sitä valtaa _vastaan_, joka asettuu kuninkaan ja kansan väliin ja joka
vielä tänäkin päivänä hallitsee Ruotsin valtakuntaa, nimittäin
aatelistoa vastaan. Hänen heimostaan Herra antoi kaksi haaraa kasvaa.
Perttilällä oli yksi ainoa tytär, ja hänestä polveutuvat Bertelsköldin
kreivit, jotka kaikkina aikoina ovat kuuluneet niihin, jotka
ylenkatsovat kuninkaan valtaa, samalla kun polkevat kansaa. Perttilällä
ei ollut poikaa, mutta hän otti minun isoisäni ottopojakseen; antoi
hänelle siunauksensa ja kodin ja konnun ja -- nyt otti Larsson vanhan
tammivartisen kirveen, joka riippui seinällä -- antoi hänelle tämän
kirveen.

Kaikki tunkeutuivat lähemmä, nähdäkseen suvun perityn kalleuden, ja
vanhus jatkoi:

-- Niin, katselkaa tätä kirvestä, lapseni, se ei tee pahaa kenellekään,
siinä ei ole mitään noituutta. Se on vain työmiehen kirves, se ei
merkitse mitään muuta kuin työn kunniaa. Teidän tulee tietää, että tuo
talonpoikaiskuninkaan suvun ylhäinen haara on perinyt erään
pakanallisin ja paavillisin loitsuin noidutun kuparisormuksen, joka
tuottaa ajallista onnea, mutta iankaikkisen kadotuksen. Kirveen mukana
ei seuraa mitään perkeleen kiusauksia, se antaa vain ahkeruutta ja
työkykyä ja jokapäiväistä leipää, se synnyttää Herran pelkoa ja antaa
hyvän omatunnon sekä hyvinä että pahoina aikoina. Tämä, rakkaat
lapseni, on _meidän_ perintömme. Ja kas, Herran pelko on siunannut
työmme, siunannut sukumme, niin että meissä toteutuu Viisauden kirjan
5:1, että vanhurskas seisoo suurella rohkeudella niitä vastaan, jotka
häntä ahdistaneet ja hänen työnsä hylänneet ovat. Tahdotteko pysyä
siinä lujina kaikkina elämänne päivinä?

-- Tahdomme, -- vastasivat miehet ja naiset.

-- Tahdotteko pysyä lujina sekä Herran pelossa, ahkeruudessa ja
tyytyväisyydessä että myös kansan vapauden ja kuninkaan oikeuden
puolella aatelistoa ja herroja vastaan, niinkuin vanhastaan on ollut
tapana Pohjanmaalla?

-- Tahdomme, -- vastattiin.

-- Tahdotteko, lapset, -- jatkoi vanhus juhlallisesti, -- luvata ja
vannoa saman, minkä teidän isänne ja äitinne ovat vannoneet: että
pelkäätte Jumalaa, kunnioitatte kuningasta, teette työtä kansanne
hyväksi ja elätte ja kuolette sen vapauden puolesta?

-- Tahdomme, -- vastasivat lapset vapisevalla äänellä, sillä heitä
peloittivat nuo vakavat sanat, joista he ymmärsivät vain sen verran,
että niissä oli jotakin kuninkaasta. Ainoastaan Eerikki Ljung, joka
tähän asti oli ollut ääneti, seisoessaan siinä kahden aikakauden
välillä, ilmaisi myöntymyksensä miehuullisella äänellä.

-- Otan siis Jumalan, joka kuulee meidät, lupauksenne todistajaksi, --
jatkoi vanhus, ojentaessaan siunaten kätensä kokoontuneen joukon yli,
-- ja nyt, kun olette tämän luvanneet Jumalan Kaikkivaltiaan kasvojen
edessä, on minulla lisättävänä vain: Herra, nyt sinä lasket palvelijasi
rauhaan menemään, sillä nyt minä tiedän, että joskin kaikki horjuu, ei
ainakaan tämä suku luovu sinun kunniastasi ja kansan asiasta. Rakkaat
lapseni, ottakaa nyt minun siunaukseni, ennenkuin menen teidän
luotanne. Jumala antakoon teidän lisääntyä ja varttua kaikessa hyvässä.
Hän antakoon teidän kukoistaa kuin liljain vesiojain vierellä ja teidän
kanssanne kaiken meidän maamme, että se olisi yksimielinen, vapaa ja
onnellinen lain ja oikeuden turvissa ja Korkeimman varjeluksen alla
aina ajan täyttymiseen asti. Kiitetty olkoon Hänen pyhä nimensä!

-- Amen! -- sanoi eräs ääni, ja kun kaikki katsahtivat taaksensa,
seisoi oven suussa lyhyenläntä, roteva, noin viidenkymmenen vuoden
ikäinen talonpoika.

Porvariskuninkaan katsanto synkistyi. Hän tunsi veljensä pojan
Benjaminin, ennen Istvaniksi nimitetyn, saman, jonka kasakat hänen
lapsena ollessaan ryöstivät ja joka sitten monien vaiheiden ja
seikkailujen perästä tuli kotiin ja sukulunasti sedältään melkoisen
suuren isän perinnön, Perttilän perintötilan Isokyrön pitäjästä. Tästä
oli syntynyt monivuotinen oikeudenkäynti, jota Larssonin valtiolliset
vihamiehet olivat käyttäneet hyväkseen köyhdyttääkseen hänet perin
pohjin. Tämä paha hanke ei tosin ollut kaikinpuolin onnistunut; mutta
porvariskuningas ei voinut unohtaa, että hän viimein menetti jutun
korkeimmassa oikeudessa ja oli pakotettu luopumaan maatilasta. Molemmat
riitaveljet olivat milloin kantajina milloin vastaajina, aina tähän
hetkeen asti käräjöineet talon rappeutumisesta, uudisviljelyksistä ja
sen semmoisista. Kaikesta tästä oli syntynyt katkera viha veljenpojan,
sedän ja koko perheen välille; he eivät olleet tervehtineet toisiaan,
kun joskus kohtasivat toisensa Vaasassa, ja Benjamin Perttilä oli tästä
suuresta suvusta ainoa, jota ei oltu kutsuttu syntymäpäivää viettämään.
Nyt hän seisoi kutsumatonna tämän hänelle vihamielisen talon
kynnyksellä, ja kaikki odottivat kummastuneina ja hämmästyneinä, mitä
tästä yhtymisestä seuraisi.

Vähän aikaa oli vanha Larsson ääneti ja näytti taistelevan kuohuvia
tunteitaan vastaan. Silloin kallistui hänen tyttärensä Ester hänen
puoleensa ja kuiskasi hiljaa: "Isä, sinä olet vaatinut meidän
lupauksemme. Nyt on Jumala vaatinut sinulta sinun lupauksesi!"

Larsson oli yhä vieläkin vaiti. Mutta hänen luja tahtonsa sai voiton ja
hänen kuultiin kysyvän äänellä, joka tuskin huomattavasti vapisten
ilmaisi hänen sisällisen taistelunsa:

-- Tuleeko veljeni Tuomaan poika huoneeseeni vihamiehenä vai tuleeko
hän tänne Jumalan käskystä rauhan öljypuunoksa kädessään?

-- Minä olen sanonut amen teidän sanoihinne, Lauri-setä, Ja lieneehän
minussa miestä sanomaan se vieläkin kerran, jos niin tahdotte, --
vastasi hän suorasukaisesti ja astui samalla pari askelta lähemmä.

-- Niinpä tule sitten ja ojenna minulle kätesi, ja jääkööt kaikki
unohduksiin! -- sanoi Larsson.

Lautamies Perttilä -- hänelle oli äskettäin annettu tämä arvo -- astui
heti vakaisin askelin joukon läpi, tarttui setää käteen ja puristi sitä
niin, että pehmeämpi käsi olisi voinut palasiksi murtua. -- Jumalan
rauha teille, taattoseni, -- sanoi hän jurosti, mutta hyväsydämisesti.
-- Jumala suokoon teille terveyttä ja antakoon koittaa sen päivän,
jolloin viskaali Spolin roikkuu hirsipuussa. Ei liene pitkälti siihen,
sitten kun hän nyt on joutunut kiinni vääristä rahoista. Taatto
tietäköön, että hän se on saanut aikaan koko rettelön.

-- Älkäämme enää siitä puhuko, -- sanoi Larsson, pudistaen tarjottua
kättä. -- Kaikilla meillä on vekseleitä Herralle maksamatta,
katsokaamme vain, että voimme ne lunastaa sinä suurena maksupäivänä.
Olisipa häpeä Larssoneille, jos he eläisivät epäsovussa ja riitelisivät
keskenään, niinkuin toinen haara Aaron Perttilän sukua tekee. Benjamin,
-- jatkoi vanhus, -- sinä olet ottanut ensimmäisen askelen. Et ole
turhaan ojentanut kättäsi vanhalle sedällesi. Minä ajattelin tänä
päivänä vedota asiassamme kuninkaaseen, mutta nyt se jäänee tekemättä.
Välillämme vallitkoon ystävyys, ja unohdettu olkoon vanha kina ja paha
tahto. Lauri-poikani, Bertel-poikani, minä lasken sen omatunnollenne,
että muistaisitte sen, kun ei minua enää ole olemassa. Ja takeeksi
sitä, että kaikki Larssonin suvun kolme haaraa: papit, porvarit ja
talonpojat, tekevät keskenään uskollisen liiton ikuisiksi ajoiksi,
pitää Benjaminin, joka nimittää itseänsä Perttiläksi, saada kantaisämme
kirves. Kas tässä, ota se mukaasi, ja siltä suvustamme, joka tästä
lähtien nostaa kätensä toistansa vastaan -- siltä hakkaa käsi poikki,
hakkaa se poikki Aaron Perttilän kirveellä! Se on talon omaisuutta, ja
oikea perillinen olet sinä, joka olet vanhemman veljen ainoa elossa
oleva poika. Säilytä sitä hyvästi, sanon minä sinulle, ja muista sen
tarkoitusta, sillä sen varassa on suvun onni.

Benjamin Perttilä -- muuten tunnettu kotikylässään Pennan nimellä --
punnitsi kirvestä karkeassa kourassaan, katseli sen vielä terävää terää
ja arveli hämillään, että taatto saisi kernaasti pitää sen takanaan;
Perttilässä oli kyllä kirveitä riittämiin.

Porvariskuningas rypisti otsaansa; hän ei ollut tottunut vastaväitteitä
sietämään ja sanoi:

-- Kun jumalanmies Elisa tuli Jordanille ja näki erään työmiehen, joka
oli pudottanut kirveensä syvälle veteen eikä kukaan voinut ottaa sitä
sieltä, nakkasi Elisa puun veteen, ja kirves kohosi veden pintaan.
Katsos, se työmies on meidän sukumme, talonpoika on kirves, kauppias on
varsi, pappi on Elisa, joka heittää veteen ristinpuun. Ja vaikka tämä
kirves putoaisi syvimpään kaivoon, niin se jälleen nousee sieltä ylös
sen puun tähden, joka heitetään sinne sen jälkeen. Muistakaa tämä,
Benjamin ja lapseni! Tahdotko ottaa vastaan talonpoikaiskuninkaan
perinnön?

-- Minä ripustan sen sänkyni yläpuolelle ja olen muistava, mitä olette
sanonut, taattoseni, -- vastasi Penna.

Samassa näytti vanhus muistavan jotakin, ja hänen neuvokkaaseen
päähänsä, joka aina oli kauppatuumia täynnä, iski salamana uusi aate,
joka hänen mielestään tulisi turvaamaan koko suvun tulevaisuuden.

-- Minkätähden pysyt naimatonna, Benjamin, -- sanoi hän, -- siksi,
kunnes tarmo suonistasi kuivettuu? Ei ole miehen hyvä yksin olla, ja
huonosti tulee ilman emäntää hoidetuksi maatila niin siunattu kuin on
Perttilän talo.

Penna kääntelihe ja vääntelihe, kourasi korvallistaan ja vastasi, ettei
hän ollut tullut sitä ajatelleeksi niin kauan kuin hänellä ei mitään
ollut, ja nyt se taitaa olla myöhäistä.

-- Mutta ilman poikaa, ilman lapsia, kenen hyväksi sinä puuhaat ja
ponnistat? -- jatkoi vanhus ystävällisesti. -- Kuka perii sinun tilasi,
kun kerta silmäsi ummistat? Niin no, kyllähän ymmärrät, että perillisiä
ei tule puuttumaan; niitä seisoo täällä huone täynnä. Ne ovat sinun
vertasi, Benjamin, mutta se veri on kuitenkin vetelämpää kuin oma
veresi on, se on kylmempää kuin omain lasten veri, poikaseni. Sinun
täytyy siepata vaimo, kuta pikemmin sen parempi; onko siellä sinun
kylässäsi yhtään kelpo tyttöä, ei kovin nuorta eikä kovin vanhaa, joka
osaisi hoitaa Perttilän taloa?

Penna vastasi, että sitä hän ei ollut joutanut tiedustelemaan; hänellä
oli ollut yllin kyllin tekemistä hyviä hevosia ja oivallisia lehmiä
hankkiessaan.

-- Niinpä tahdon siis antaa sinulle hyvän vaimon, -- sanoi setä, --
vaimon, joka olisi Jumalan lahja paljon paremmalle miehille kuin sinä
olet, Benjamin, ja joka voi tehdä Perttilästä oikean Herran paratiisin.
Minä annan sinulla uuden sovinnon ja ystävyyden merkin kaikiksi
ajoiksi, annanpa parhaimman, minkä mies saattaa toiselle antaa, sillä
kaikki, mitä vanhalla sedälläsi on, ei ole mitään tämän hänen
kalleimman aarteensa rinnalla. Kas tässä, Benjamin Perttilä, rakkaan
veljeni Tuomaan poika, minä annan sinulle tyttäreni Esterin vaimoksi.

Syntyi hiljaisuus suuressa salissa. Ainoastaan Ester Larssonin huulilta
pääsi hiljainen hämmästyksen huudahdus.

-- Isä! -- Mitä ajattelette! -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, ja
närkästyksestä punastuen.



20. KOLME KOSIJAA.


Yhtä hämmästyksissään kuin hänelle luvattu morsiamensa, tapaili kunnon
Penna pitkiä niskakarvojaan, kiskoakseen sieltä vastauksen sedän
odottamattomaan ja imartelevaan tarjoukseen, kun samassa saapui
sanantuoja, ilmoittaen kahdelle nuorimmalle Larssonille, jotka
kuuluivat porvariston ratsuväkeen, että heidän heti kohta tuli
kiiruhtaa harjoituksiin Korsholman luo. Syntyi liikettä kokoontuneessa
joukossa, mutta kukaan ei tohtinut poistua, ennenkuin porvariskuningas
näki hyväksi lopettaa kokouksen. Tämä sattuma pelasti Esterin ikävästä
pulasta, niin ettei hänen tarvinnut istuvan oikeuden edessä nousta
kapinaan yksinvaltaista isäänsä vastaan eikä kaikkien kuullen antaa
orpanalleen rukkasia.

Porvaristolla oli siihen aikaan sekä ratsu- että jalkaväkeä ja se oli
niistä hyvin ylpeä. Nämä molemmat joukko-osastot kilpailivat jalosti
keskenään sotaisissa harjoituksissa. Ratsastajat koettivat uupumatta
totuttaa siivoja työkonejaan etäiseen ryhtiin, saada niitä pysymään
rintamassa ja opettaa niitä astumaan torvensoittajan ja rumpalin tahdin
mukaan, mutta erittäinkin he tekivät kaiken voitavansa, etteivät
hevoset jossakin äkkipyöräyksessä karkaisi takaisin Larssonin, Bladhin
tahi Blomin pihoihin, tai ryöstäytyisi portista sisälle johonkin
viettelevään läheiseen kapakkaan, jossa konit olivat jokapäiväisiä
vieraita. Jalkaväki puolestaan puhkui ja hikoili kesähelteessä kiväärin
painon alla, ja sillä oli synnynnäiset vaikeudet voitettavana, kun tuli
erottaa oikea puoli vasemmasta tai nostaa kankeita sääriä niin
korkealle kuin vaadittiin alamaisen innon ja kuuliaisuuden
osoittamiseksi. Kaikki olivat kumminkin mieheviä mielestään noissa ihan
uusissa vaatteissaan, joitten valmistamisessa täksi suureksi päiväksi
räätälit olivat nähneet uskomattomia vaivoja ja joita kaupungin tytöt
ihailivat kuin korkeinta sotaista komeutta. Voihan olla, että päivän
iloa hiukan häiritsi ratsu- ja jalkaväen välinen keskinäinen kateus,
mikä ilmeni siten, että kumpikin puoli tuon tuostakin nakkeli
kompasanoja ohi mennen toisilleen, mutta mitäpä tuosta. Vaasan poikia
ei oltu vielä silloin sankarirunoissa ylistetty; mutta mahdollista on,
että senkin ajan pojat äksyistä hevosistaan ja kankeista koivistaan
huolimatta olisivat tarpeen tullessa kyenneet kunnostautumaan.

Ester Larsson oli käyttänyt tilaisuutta pakoon pujahtaakseen. Hän oli
mennyt muiden muassa Korsholman valleille ja katseli kokonaan muuta,
ajatellen näitä merkillisiä sotaharjoituksia, kun käheä ja
epämiellyttävä ääni virkkoi ihan hänen korvansa juuressa: -- Kaunis
ilma tänään, neitsyt Larsson!

Ester kääntyi päin ja tunsi kapteeni Neptunus Gastin, jolla oli
mahdottoman iso röyhelö rinnassa, kukkia hatussa ja monenlaisia muita
helyjä yllään, niin että hän oli kuin juhlatilaisuutta varten
koristettu keularaaka. Ester inhosi kapteenia, mutta nykyisessä
asussaan oli tämä siihen määrin hullunkurinen, että Ester remahti
nauruun, jota hän ei ensinkään huolinut salata.

Kapteeni Gast luuli tämän merkitsevän, että hän oli tehnyt miellyttävän
vaikutuksen, ja jatkoi vastausta odottamatta: -- Mastot ja märssyt,
kuinka kuningas on mielistyvä Vaasaan tänä päivänä.

-- Niin, varsinkin kun saa nähdä Gastin -- vastasi Ester ja kääntyi
selin.

Kapteeni siirtyi askelen lähemmä ja jatkoi samaan tapaan: -- Kunpa hän
ei vain saisi teitä itseänne kiikariinsa; niinhän te olette korea kuin
vastamaalattu keulakuva.

-- Se on isän syntymäpäivän vuoksi, jos välttämättömästi tahdotte
tietää, -- vastasi Ester yhä selin ollen.

-- Isän? -- jatkoi hänen ahdistelijansa. -- Tiedättekö, punaisin
ruusunnuppuseni, että minä olen purjehtinut teidän vanavedessänne aina
siitä asti kuin tulin kotiin, ja minulla on teille mitä keltaisinta
Tukholman kultaa. Minä koristan teidät komeilla viireillä kannesta
mastonhuippuun saakka, kun vain osoitatte pienintäkin myöntymystä.

-- Mitä nyt? -- vastasi Ester närkästyen. -- Enkö ole sanonut teille,
ett'ette koskaan saa loruta mokomia tyhmyyksiä.

-- Jos painaisin mieleeni kaikki neitojen laverrukset, olisi laivassani
liiaksikin lastina höyheniä ja untuvia. Jos ette tahdo minua, niin
näyttää kompassinne hulluun suuntaan, neitoseni; ei virta minua sentään
väärään vie. Teidät pitää minun kumminkin saada, maksoi mitä maksoi, se
on nyt kerta laivakirjaan kirjoitettu; nyt olen valmis purjehtimaan, ja
nyt lasken suoraan isää kohti, kosimaan.

-- Laskekaa kiviin ja kallioihin, niinkuin teitte Santahaminan luona!
-- vastasi Ester ylenkatseellisesti. -- Ennenkuin Gast minut saapi...

Hän keskeytti lauseensa. Muuan ratsuväen hevosista, joka oli kannuksiin
tottumaton, oli heittänyt ratsastajansa maahan ja karkasi pillastuneena
kenttää pitkin heitä kohti.

-- Sanokaa, mitä minun pitää tekemän saadakseni teidät? Minä teen
vaikka mitä! -- vakuutti omahyväinen kosija.

-- Istukaa tuon hevosen selkään, joka tulee tuolta, ratsastakaa kotiin
isäni luo; pyytäkää minun punaista kaulahuiviani ja olkaa ennen
kymmenen minuutin kuluttua täällä jälleen! -- vastasi Ester
pilkallisesti.

Ester oli varma siitä, että tuo vanha juopottelija ei ikinä uskaltaisi
hevosen selkään kiivetä. Kapteeni oli kuitenkin heti paikalla valmis,
tarttui hevosen riippuviin ohjiin kiinni ja taisteli vastaan, kunnes
sai sen seisahtumaan.

-- Antakaa olla, te taitatte niskanne! -- huusi Ester, joka jo katui
ajattelemattomuuttaan. -- Merimies hevosen selässä on kauhistus
Herralle!

Mutta kapteeni Gast oli jo kiivennyt satulaan, melkein niinkuin hän
olisi johonkin märssyyn kiivennyt. Ennenkuin kukaan edes aikoikaan
häntä estää, lensi hän tiehensä täyttä neliä, riippuen kuin säkki
hevosen selässä, nenällään satulassa ja pitäen molemmin käsin
satulannupista kiinni. Kiljunaa ja naurua kuului katselijain joukosta.
-- Nyt se menee sinne, jonne sen kerta on mentävä! -- huusivat
muutamat, sillä se usko oli yleinen, että kapteeni Gast oli lupautunut
paholaiselle.

-- Saadaanpa nähdä, että se, joka on auttanut häntä vastatuulessa
Vargön riuttain yli,[17] auttaa hänet eheänä hevosenkin selästä! --
huusivat toiset.

Esteriä kauhistutti. Hän oli aikansa taikauskon alainen ja hänestä
tuntui, niinkuin hän uhkamielisesti olisi kiusannut pahoja haltioita ja
ajattelemattomalla lupauksella sitoutunut mieheen, jonka paljas nimikin
jo häntä kauhistutti. -- Juokse, Eerikki, juokse! -- kuiskasi hän
lukiolaiselle, joka seisoi hänen vieressään. -- Riennä kotiin meille,
ja sano Jumalan tähden, ettei kukaan saa antaa Gastille minun punaista
huiviani.

Eerikki juoksi.

Samassa syntyi hälinää, joka etelätullista levisi aina Korsholman
valleille asti. -- Kuningas tulee! Kuningas tulee! -- kuului kaikkien
huulilta.

Vaunut ajoivat kaupunkiin. Se oli maaherra, joka ajoi edellä,
ottaakseen vastaan hänen majesteettinsa residenssin portilla. Hänen
rinnallaan istui ylhäinen, komean näköinen herra. Kansa päätteli, että
se oli maan isä itse, ja alkoi hurrata. Maaherra tervehti ja viittaili,
hänen seuralaisensa tervehti ja viittaili joka haaralle, niinkuin
hänkin. Kansa hurrasi yhä hurjemmin, tunkeutui tielle, niin että
vaunujen täytyi pysähtyä, ja alkoi riisua hevosia, vetääkseen vaunuja
maaherran asuntoon.

Virta vei Ester Larssoninkin mukanaan ja kohta hän oli vain muutaman
askelen päässä vaunuista. Turhaan huusi maaherra, että tämä oli
erehdys, ja että hänen majesteettinsa vasta illalla saapuisi. Häntä ei
kuultu, vaahtoiset hevoset riisuttiin, kansa oli hurjana ihastuksesta,
satoja käsiä ojentui yht'aikaa vetohihnoihin tarttuakseen. Kaikki tämä
tapahtui muutamissa minuuteissa. Ei kukaan huomannut, että Ester
Larsson oli vajonnut voimatonna katuvierellä olevalle hirsiläjälle.

Nyt hyppäsi tuo outo herra alas vaunuista, tunkeutui väkijoukon läpi,
sysäsi syrjään muutamia tanakoita merimiehiä, jotka välttämättömästi
olisivat tahtoneet nostaa hänet olkapäilleen, ja seisoi samassa tuon
uuvahtaneen tytön vieressä. -- Rohkeutta Ester! -- kuiskasi hän äkisti.
-- Tästä päivästä alkaen voi ainoastaan kuolema meidät erottaa!

Ester kuuli jokaisen sanan, ja ne sattuivat kuin puukonpistot hänen
sydämeensä, mutta hän ei kyennyt vastaamaan. Eikä siihen ollut
aikaakaan, joukko tunkeutui päälle, maaherra läheni, tarttui
seuralaistaan käsipuoleen, ja niin kävelivät molemmat -- sitten kun
kansa viimeinkin oli saatu huomaamaan erehdyksensä -- ilman sen enempiä
esteitä, väkijoukon heitä yhä ällistellessä, Korsholmaan.

Nyt vasta Ester tointui. Hän oli taas nähnyt hänet, jonka tähden hän
niin kauan oli kärsinyt petettynä, unohdettuna ja hylättynä. Hän oli
tuntenut kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin; hän se oli, hänen olivat
nuo kauniit, lempeät, siniset silmät -- nuo silmät, jotka samalla
voivat olla niin petolliset! -- hänen oli tuo ennen muinoin niin armas
ääni -- hänen nuo huulet, jotka niin hyvin osasivat valehdella ikuista
rakkautta! -- ja hän oli kehoittanut Esteriä rohkeuteen, oli sanonut,
että vain kuolema nyt voisi heidät erottaa -- hän, joka oli pettänyt ja
jo ammoin aikoja sitten oli toiseen puolisoon sidottuna! Oliko tämä
pilkantekoa? Oliko tämä teeskentelyä? Ester ei tiennyt sitä, mutta
kumpikin mahdollisuus tuntui hänestä musertavalta. Mutta oli miten oli
-- äärettömän julmaa se kumminkin oli, ja Ester tunsi, että nuo sanat,
jos ne vielä toistamiseen lausuttaisiin, ehdottomasti tuottaisivat
hänelle kuoleman.

Hän tahtoi rientää kotiinsa, mutta hänen tiellään seisoi nyt kapteeni
Gast, heiluttaen riemuiten kädessään hänen punaista huiviansa.

-- Tässä on huivi, neitoseni, -- huusi hän, -- ja minä otan kaikki
tässä seisovat sen todistajiksi, että kello oli neljännestä yli
yhdeksän, kun lähdin ratsastamaan, ja oli vielä seitsemän minuuttia
vailla puolesta, kun palasin tänne tämä viiri kädessäni. Kahdeksan
minuuttia, neitoseni, ja kymmenen oli minulla lupa viipyä. Minulla on
ollut myötätuuli, niinkuin näette, tullen ja mennen. Nyt olette ottanut
pestin ja kirjoittanut nimenne kontrahdin alle. Mastot ja märssyt, nyt
on neitsyt Larsson minun sydänkäpyseni. Sunnuntaina kuulutetaan meidät
kolme kertaa yhteen menoon, se on laissa niin kirjoitettuna, sillä
Toivo on valmis purjehtimaan, ja minä otan hänet mukaani.

Ester ei huolinut vastata, vaikka nuo sanat häntä uudelleen
kauhistuttivat. Eerikki Ljung, joka oli tullut liian myöhään ja nyt
juoksusta palavissaan palannut takaisin, tarttui häntä käsivarteen ja
lykkäsi kapteenin syrjään.

-- Ruori alas, moukka, -- kiljui merihärkä, -- äläkä rohkenekaan ottaa
minun ruusunnuppustani, muuten paha sinut perii! Minua ei kukaan
pysäytä, saamatta vettä kokan yli!

Näin sanoen tunkeutui hän taas esiin saalistaan kaapatakseen. Eerikki
töyttäsi häntä rintaan niin tuimasti, että hän horjahti taapäin; mutta
samassa poika tunsi pistävää kipua oikeassa käsivarressaan, niinkuin
sanotaan sähköisen ankeriaan turruttavan sitä, joka siihen koskee, ja
heti sen jälkeen riippui käsi hervotonna hänen kupeellaan.

-- Olkoon siinä täksi kerraksi! Palajan kohta taas kosimaan, -- jupisi
kapteeni Gast.



21. KIHLAUS.


Sill'aikaa, kun uskolliset vaasalaiset hurrasivat luullulle
kuninkaalleen, oli valtiopäivämies Larsson vetäytynyt omaan kamariinsa
ja levähti siellä tunnin ajan, sillä hän oli vanha, ja tuo juhlallinen
puhuminen oli häntä väsyttänyt. Luonto vaati omansa takaisin tältäkin
tarmokkaalta mieheltä, jota ei mikään näyttänyt voivan lannistaa. Hän
ei mielellään näyttänyt ihmisille yhä enenevää raihnaisuuttaan; ei
kukaan tiennyt, kuinka väsyneenä ja rauenneena hän lepäsi kovalla
vuoteellaan. Ainoa, joka tässä ja kaikessa muussa nautti hänen
täydellistä luottamustaan -- hänen tyttärensä Ester -- oli tällä
kertaa, naimistuumasta säikähtyneenä, vasten tavallisuutta jättänyt
hänet yksin.

Tämä teki vanhuksen äreäksi ja katkeraksi. Hän tunsi itsensä
yksinäiseksi ja hylätyksi -- hän, joka kaiken elinaikansa oli luottanut
omiin voimiinsa ja ollut aina mies yksin kantamaan niin monta murhetta.
-- Herra, -- huokasi hän, -- ota pois palvelijasi täältä; hänen
omaisensa ovat hänet hylänneet. Vanha, kuivettunut honka hän on,
vanhuuttaan kaatunut tuulettomaan metsään, eikä kelpaa enää
rakennuspuuksi mihinkään tässä maailmassa. Välinpitämättöminä seisovat
kasvavat puut ja vahvat rungot hänen ympärillään; hän näkee nurmen
vihannoivan ja kukkasten puhkeavan laaksossa, mutta sammalta kasvaa
hänen ytimelleen, ja hän lepää kuivettuneena lakastuneine oksineen,
rytöpuuna ihmisten tiellä.

Silloin aukeni ovi hiljaa, ja hänen tyttärensä astui sisään. Hän oli
kalpea ja itkettynyt, mutta vanhus ei sitä huomannut; hän oli itsekäs
mies, oli kaikkina aikoina ajatellut _omaa_ täydellisyyttään, _omaa_
lujaa, rehellistä tahtoaan, _omia_ surujaan ja vaivojaan, ja kaikessa
siinä jalossa, mitä hän oli ajatellut, kaikessa hyvässä, mitä hän oli
maansa, sukunsa ja lastensa eduksi vaikuttanut, kaikessa siinä oli
hänen sydämensä salainen peili kuitenkin näyttänyt hänelle hänen oman
kuvansa.

-- Kuinka on laitanne? -- kysyi Ester lempeästi, hän, joka nyt eli
ainoastaan muiden onnen vuoksi.

-- Lopen kulunut -- hyödytön -- unohdettu kuin vanha työhevonen, joka
ei parempaa ansaitse kuin että häntä kurikalla otsaan isketään, ettei
enää rehuja kuluttaisi ja ottaisi muilta tallisijaa, -- vastasi isä
äreästi.

-- Minä luulin sen tehneen teille hyvää, kun näitte, kuinka
kaikki teitä kunnioittavat ja ovat kokoontuneet tänne teidän
syntymäpäiväksenne, -- sanoi tytär.

-- Minua kunnioittavat? Niin, saadakseen periä jonkin repaleen. Mutta
siinä he pettyvät. Täällä ei ole enempää kuin minkä Lauri tarvitsee --
ja sinä, tyttö. Sinä juokset pois vanhan isäsi luota sill'aikaa, kun
hän sinua ajattelee.

-- Antakaa anteeksi, isäkulta! Minua niin peloitti -- minua niin
suretti se, mitä äsken sanoitte.

-- Lauri tarvitsee varoja viljakauppaa varten, -- jatkoi ukko,
huolimatta kuunnella Esterin vastausta. -- Ilman rahaa hän ei voi
liikkua, ja tilinpäätös osoittaa, että me taas olemme saaneet tappiota.
Toivo yksinään purjehtii rahaa taloon; Gast, eikä kukaan muu, munii
kultaa. Mutta kuta enemmän Toivo ansaitsee, sitä enemmän täältä vuotaa
ulos toisia teitä. Muut kapustat joutuvat haaksirikkoon toinen toisensa
perästä, tervan hinta alenee, voin hinta laskee, ja me häviämme
talonpoikain kanssa tekemissämme kaupoissa. Minä sanon sinulle, Ester,
tässä ei kelpaa ruveta taloa jakamaan. Kaikki, mitä minulla on, sen
olen itse ansainnut; minä annan sen kenelle tahdon. Lauri sen tulee
saamaan; testamenttini on tuolla rauta-arkussa. Bertel on kirkkoherra,
hän voi hoitaa itsensä, ja sinä, Ester, saat kunnon myötäjäiset
sentähden, että olet hoitanut vanhaa isääsi. Muutoin saat sinäkin
ajatella tulevaisuuttasi, lapseni, ja sentähden tahdon, että vihdoin
viimeinkin menet naimisiin. Sinä olet jo vanha tyttö; on jo aika, että
saat kelpo miehen.

-- Minä tyydyn isäni tahtoon, -- vastasi Ester nöyrästi. -- Yksi tunti
-- tai oikeammin muutamat sanat -- olivat muuttaneet hänen mielensä.
Mikä vastikään oli näyttänyt hänestä onnettomuudelta, siitä oli nyt
tullut hänelle pelastus.

-- Hyvä on, -- sanoi isä, ikäänkuin ei muusta olisi voinut olla
puhettakaan. -- Kutsu tänne Benjamin; minä tahdon tehdä tilini tämän
maailman kanssa, enkä jouda vitkastelemaan.

Penna tuli.

Vanhus oikaisi selkänsä eikä hänessä näkynyt enää merkkiäkään vanhuuden
raihnaisuudesta. -- Poikani, -- sanoi hän arvokkaasti, me olemme
eläneet pitkällisessä vihollisuudessa ja se on ollut synti Jumalan ja
ihmisten edessä. Se on nyt, Jumalan kiitos, loppunut, ja koska minä
muuten tiedän sinut kunnolliseksi ja kelpo mieheksi, niin kysyn sinulta
vielä kerran; tahdotko sanoa minua isäksi ja ottaa tyttäreni Esterin
vaimoksesi?

Penna oli niitä miehiä, jotka eivät koskaan osaa ajatella kovin
pitkälle omin päinsä. Hän katsoi jäykästi tuohon arvokkaaseen äijään,
katsoi sitten kukoistavaan ja kauniiseen naiseen, jota hänelle
tarjottiin ja vastasi, vähän aikaa aprikoituaan, miehevästi: _tahdon_.

-- Anna hänelle kätesi, lapseni, -- sanoi ukko. -- Niin -- nyt olette
kihlatut. Minä annan tyttärelleni pitovaatteita, liinavaatteita,
täydellisen huonekaluston, kuusi lypsävää lehmää, sata tynnyriä suoloja
ja neljätuhatta talaria myötäjäisiä. Tyydytkö siihen?

-- Tyydyn, -- vastasi Penna. -- Kyllähän hän oli toivonut saavansa
paljon enemmän, mutta ei rohjennut antaa kieltävää vastausta.

-- Sitäpaitsi, -- jatkoi Larsson, -- on minulla Hampurin pankissa
talletettuna kymmenen tuhannen talarin pääoma, josta jälkeläiseni
suoraan alenevassa polvessa saavat kantaa korot, jos voivat todistaa
olevansa suurimmassa puutteessa. Mutta muutoin pitää tämän pääoman
kasvaa korkoa korolle sata vuotta siitä päivästä lukien, kun rahat
talletettiin, jolloin se on käytettävä sillä tavoin kuin
testamentissani on määrättynä. Lupaatko, ettet tästä kohdasta etkä
muistakaan testamentin säädöksistä nosta mitään riitaa ja rettelöä?

-- Lupaan, -- vastasi Penna.

-- Uskon sanoihisi niinkuin kunnon miehen, -- sanoi vanhus. -- Ole hyvä
mies vaimoasi kohtaan, Benjamin; hän on kelpo nainen kaikissa
askareissaan, ja sydän hänellä on kuin kullasta. Ettei olisi mitään
salattua välillänne, tulee minun sanoa sinulle, että hän nuoruudessaan
oli joutua erään ylhäisen herran pauloihin.

-- Isä hyvä! -- puuttui Ester puheeseen.

-- Minä sanon, -- jatkoi vanhus, -- että hän on ollut lankeamaisillaan
ja minulle suuren surun tekemäisillään, mutta Jumalan kiitos, hän on
päässyt siitä kunnialla, ja minä annan hänet sinulle puhtaana ja
tahratonna. Et koskaan saa sanoa hänelle siitä pahaa sanaa! Hän ei ole
sittemmin enää nähnyt viettelijäänsä ja hän kiroaa häntä sydämessään.

Ester peitti kasvonsa käsiinsä.

-- Nyt tiedät, mitä sinun tulee tietää, -- sanoi Larsson, -- ja nyt on
kaikki selvillä meidän välillämme. Mene nyt poikani; Jumala siunatkoon
teitä. Mitä siihen tulee, että olette orpanukset, niin hankin teille
kuninkaan oman luvan avioliittoonne. Tulevana sunnuntaina teidät
kuulutetaan Vaasan kirkossa, ja kaksi viikkoa sen jälkeen ovat häänne,
jos elän niin kauan.

Penna, joka tämän selityksen alussa oli seisonut silmät selällään,
näytti olevan tyytyväinen ja tahtoi nyt esiintyä rakastettavana
sulhasena. Hän tiesi kyllä, -- sanoi hän, -- että ukkovaari asettaisi
kaikki oikein päin. Myös tiesi hän, ettei Ester ollut mikään
kaupunkilaisvauva, vaikka oli saanutkin vähän enemmän oppia kuin hänen
tuleva miehensä, ja hän tulisi kyllä viihtymään Perttilän uudessa
tuvassa. Hänen mielensä tulisi kyllä käymään hyväksi hänen
katsellessaan niitä kahtatoista kaunista lehmää, jotka olivat
niin lihavia, että karva kiilsi, ja nyt niitä tulisi olemaan
kahdeksantoista, ja maitohuone siellä oli myös ja uudet koreat hyllyt
ja hulikat, ja sitten hän saisi ajaa Pokella, jonka vertaista ei ole
koko Suomessa, sillä Poke on unkarilaista rotua, sen kantaisän nimi oli
ollut Bogatir; ja hän saisi ratsastaa milloin haluttaisi, se olisi
mieleen Pennasta, joka oli ollut husaarina. Tuota ylhäistä herraa
Esterin ei tarvitsisi pelätä; herra kyllä kavahtaisi vanhaa husaarin
sapelia, joka ei vielä ollut tuppeensa ruostunut. Sitten Penna
kertoilisi hänelle kaikki merkilliset, Unkarin aroilla kokemansa
nuoruudenkikkailut ja kertoisi suuresta Eugen-prinssistä ja... Niinpä
niin, heidän onnestaan ei tulisi muuta puuttumaan kuin että Penna vielä
kerran saisi nähdä entisen rakkaan herransa kreivi Bertelsköldin, ja
kutsua hänet häihinsä. -- Mitä appi siihen sanoo?

Larssonin harmaat kulmat rypistyivät tuimiksi. -- Tyhmää lorua! --
vastasi hän.

Penna loukkautui mielessään. Niin tyhmää se ei suinkaan ollut, arveli
hän, koska kreivi oli pelastanut hänet turkkilaisten vankeudesta, ja
koska hän oli ollut hyvä herra, jota Penna oli uskollisesti palvellut
kahdeksan vuotta.

-- Jumalan kiitos, että se herra on toisella puolen meren, muuten
saattaisit tehdä suuremman tyhmyyden kuin itse voit käsittääkään, --
sanoi Larsson.

-- Niin, -- sanoi Penna pelkäämättä, -- jos kreivi sanoo minulle:
Istvan -- sillä se oli nimeni siihen aikaan -- Istvan, tuossa on meri,
hyppää siihen, poikaseni! -- niin saa appi olla varma siitä, että
paikalla hyppään. Ja jos hän sanoo minulle: Istvan, sinä voit antaa
minulle Perttilän talon ja taas ruveta minun ratsurengikseni ja ruokota
minun Bogatiriani, sillä sitä ei osaa kukaan muu tehdä niinkuin sinä,
ja se ymmärtää, kun sinä vihellät ja tulee tulista laukkaa luoksesi,
vaikka olisi sinusta penikulman päässä, niinkuin kerran tapahtui
Vähäkyrön metsässä -- niin, appi, silloin vastaan minä: ottakaa kaikki
ja minut päällisiksi! Semmoista herraa ja semmoista hevosta en saa enää
ikinäni!

-- Mutta jos hän sanoo sinulle: Istvan, anna minulle vaimosi! -- jatkoi
vanhus, terävästi katsoen häneen.

Penna käsitti tämän hienoksi leikkipuheeksi, vilkutti viekkaasti
silmiään ja sanoi: -- Ei minun herrani pahimpia ollut. Mutta jos hän
sattuisi sanomaan siihen suuntaan, tietääkö appi, mitä siihen
vastaisin?

-- Sinä vastaisit: tietäkää huutia!

-- Ei, minä lataisin vanhan ratsupistoolini kahdella pienellä luodilla,
pistäisin sen herrani käteen ja sanoisin hänelle: tässä on minun
vaimoni -- ottakaa hänet, mutta ensin ampukaa minua otsaan; silloin on
kaikki niinkuin olla pitääkin.

-- Se on koiran uskollisuutta eikä vapaan miehen! -- ärjäisi vihastunut
vanhus. -- Ja mokomalle orjalleko minä annan tyttäreni! Mutta ...
olkoon niin. On vielä yksi, jolla myös on sananvaltaa siinä asiassa, ja
se on sinun vaimosi, Benjamin! Tiedätkö, mitä hän vastaisi? Hän astuisi
teidän molempain väliinne ja antaisi luotisi sattua omaan rintaansa.
Olenko sinut ymmärtänyt, tyttäreni?

Ester nyökäytti surullisesti päätänsä.

-- Niinpä saat olla huoleti, -- vastasi Larsson. -- Semmoista ei toki
Jumalan avulla tulle koskaan tapahtumaan. Menkää, lapseni, ja rukoilkaa
Korkeinta joka päivä, ettei hän johdattaisi teitä kiusaukseen.

Kihlatut menivät. -- Sukuni ei ole pilautuva, -- mutisi Larsson
itsekseen.

Kohta sen jälkeen astui kapteeni Neptunus Gast sisään.

Hän oli koreaksi puettu ja kukoistava, jommoisena vast'ikään näimme
hänet harjoituspaikalla, ja kopeaa itseensä tyytyväisyyttä osoitti
hänen kömpelö käytöksensä.

-- Vaari Larsson ... aloitti hän jonkinlaisella juhlallisuudella.

-- Mitä nyt? -- sanoi vanhus tylysti. -- Onko Toivo valmis
purjehtimaan, tahtooko Gast muonaa? Menkää Lauri-poikani luo, hän
hoitaa asioita. Mutta älkää vast'edes syöttäkö laivaväelle ummehtuneita
ryynejä, eltaantunutta voita ja homehtunutta leipää. Gastin pitäisi
itsensä parhaiten tietää, että merellä tarvitaan kelvollista ravintoa.

-- Herra valtiopäivämies! -- aloitti kapteeni uudestaan.

-- Mitä nyt? -- ärjäisi taas vanha porvariskuningas. Milloin minusta on
herra tullut, minusta? -- Kunniallista Porvaria sanottiin silloin vielä
tavallisesti _vaariksi_ ja hänen vaimoaan _muoriksi_.

-- Ei olekaan nyt Toivosta puhe -- tai oikeammin sanoen _minun_ Toivoni
on nyt valmis purjehtimaan! -- jatkoi kapteeni, kooten kaiken
rohkeutensa. -- Vaari on kenties huomannut, että minä kotvan aikaa olen
luovaillut erään ihmisen vanavedessä. Ja nyt minä tulen kosimaan
kunnioitettavaa ja siveätä neitsyt Esteriä ja anomaan häntä
aviovaimokseni, siihen on minulla varoja.

-- Vai niin -- sanoi Larsson kuivasti. -- No, siispä saatan vastata
teille yhtä lyhyesti, että saatte ajaa mokomat houreet mielestänne
vanhoilla päivillänne. Ei kelpaa, että paikattu pikiröijy rupee
tyttöjen narriksi.

-- Minä sanon, että siihen minulla on varoja, -- jatkoi kapteeni
pelästymättä. -- Ja koska tiedän vaari Larssonin pitävän äyristä
kiinni, niin saatte merkitä lastikirjaan, että minussa on miestä
ostamaan Toivo ja kaikki teidän laivanne lasteineen päivineen, ja jos
ette usko minua, niin näytän teille velkakirjani ja nassakkani
hollantilaisine kultalintuineen, ne kilahtavat hiukan paremmin kuin
teidän rahamerkkinne, vaari Larsson. Sentähden huudan: priki, ohoi!

-- Kiljukaa merellä, mutta pitäkää suunne kiinni täällä sisällä. Ei
kannata vanhoja variksia ruudilla ampua. Tyttäreni on toisen morsian
tästä päivästä alkaen, ja hänen miehekseen tulee Benjamin Perttilä.

-- Väkipyörät ja plokit! Ajakaa se koira ovesta ulos, ennenkuin
kadutte, vaariseni! Minä olen pestannut tytön ja minä otan hänet
mukaani! -- karjui kapteeni.

-- Mies! Tiedätkö, ketä puhuttelet?

-- Tiedän kyllä, tiedän, että puhuttelen miestä, joka saa kiittää minua
kaikesta, mitä hänellä nyt on ja joka ilman minua on vajaassa vuodessa
laivarottaa köyhempi. Kirjoittakaa lastikirjaan, vaari Larsson, että
kaikki teidän onnenne riippuu minusta. Ilman minua menevät kaikki
asianne hiiteen. Mutta minun kädessäni on onni, ja minä voin tehdä
teidät vielä seitsemän kertaa rikkaammaksi kuin olette.

Kaikessa tässä oli jotakin totta, joka pani vanhuksen miettimään ja
saattoi hänen tuleen syttyneen vihansa hiiltymään. Hän ei peräytynyt,
mutta ei tahtonut myöskään teurastaa kukkoa, joka muni hänelle
kultamunia. Hän jatkoi sentähden, antamatta hävyttömän palvelijan
huomata voittoansa.

-- Onni ja onnettomuus ovat Herran kädessä. Ja minä neuvon Gastia
pitämään suurta suutaan pienempänä. Minua te ette voi peloittaa
kerskauksillanne; mutta te voitte saada viskaalin niskoillenne, sillä
yksinkertainen kansa sanoo teidän lupautuneen paholaiselle, ja laissa
on kirjoitettu, että noituus rangaistaan kuolemalla. Teidän oma
laivaväkenne on valmis tekemään kanteen teitä vastaan siitä, että yksi
mies on aina hukkunut joka matkallanne, ja nyt viimeksi Aabraham
Långvik, jota he sanoivat Långpytsiksi. Väistäkää vihuria, mies,
ennenkuin otatte vettä sisään tuulen alta.

-- Minäkö huolisin siitä, mitä ihmiset sanovat! Minäkö huolisin siitä,
mitä laki tuomitsee! Minä purjehdin kaikissa tuulissa. Minä purjehdin
matalikkojen ja luotojen yli, joihin kaikki muut laivat ovat särkyneet.
Minä kuljen kuivin jaloin meren yli. Minä ojennan käteni tyhjään ilmaan
ja vedän sen takaisin kultaa täynnä! Minuun ei tohdi kukaan koskea; jos
joku koskee minuun, niin hän on hukassa; jos hän puhuu pahaa minusta,
niin hänen loppunsa on tullut. Vanha Petterson tarttui minua rintaan ja
suistui laivasta Itämereen. Kajuutanvahti matki minua, ja seuraavana
päivänä söi hän rotanmyrkkyä. Långpyts sepitti minusta valheellisia
juttuja ja sai kanuunan palasen otsaansa. Kaikki onnistuu minulle;
kahden vuoden kuluttua ostan Vaasan ja siirrän sen Palosaareen. Minä
voisin anastaa teidän talonne ja kaikki mitä teillä on, mutta mastot ja
märssyt! käy säälikseni niin kunnon miestä kuin te olette ollut, ja
sentähden pyydän vain tytärtänne ja teen teistä kaikkien porvarien
keisarin, sen sijaan, että tähän asti olette ollut vain paljas
kuningas.

Hän vaikeni ja koetti tarkastaa sitä vaikutusta, minkä luuli tehneensä.
Mutta vanhasta porvariskuninkaasta oli mahdoton saada selkoa. Ei
liikahtanut ainoakaan piirre hänen kasvoissaan, vaikka kyllä jokainen,
joka tunsi hänet tarkemmin, olisi voinut sanoa, että hän aikoi
viekkaudella voittaa tuon vaarallisen miehen.



22. KAPTEENI GASTIN KERTOMUS.


-- Tahdon kysyä teiltä jotakin, -- sanoi Larsson kapteeni Gastille. --
Milloin te aiotte heretä kerskailemasta?

-- Minä en koskaan kerskaile! -- huudahti kapteeni. -- Toivon menestys
osoittaa parhaiten, kerskailenko?

-- Teillä on aina ollut tuulta purjeissa ja onni matkoillanne. Mutta
huomenna voitte saada vastatuulen ja jonakin kauniina päivänä te voitte
menettää sekä laivan että miehistön.

-- _Minä_ en koskaan saa vastatuulta, _minä_ en voi koskaan joutua
haaksirikkoon, -- vastasi kapteeni Gast hyvin varmasti.

Larsson naurahti ylenkatseellisesti.

-- Sanalla sanoen, minä luulen, että tuo kaikki tyynni on valhetta.

-- Valhettako?

-- Niin, te itse uskotte omia tyhmyyksiänne ja tahdotte sitten syöttää
niitä minullekin.

-- Voisin kyllä sanoa valtiopäivämiehelle jotakin. Voisin näyttää
toteen...

-- Te ette voi mitään näyttää toteen.

-- Voinpa.

-- Ette voi, sanon minä. Te olette narri ja kerskailija, ja semmoista
en tahdo vävykseni.

-- Saanko tyttärenne, jos voin näyttää toteen, että minulla on onni
vallassani? -- kysyi kapteeni vähän aikaa epäröityään.

-- Se olisi onnea onnen päälle. Mutta jos te kaikissa onnistutte, niin
kai onnistutte kosinnassannekin. Minkä näköinen on se kapine, jota te
sanotte onnenne todisteeksi?

-- Siitäpä onkin kysymys, tahdonko näyttää sen.

-- Pitäkää lorukalunne, minä en huoli siitä ja pysyn mielipiteessäni,
että te olette suuri lörpöttelijä.

-- Minä lörpöttelijä!

-- Juuri te.

Kapteeni Gast taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa, pisti useita
kertoja kätensä poveen, mutta veti sen aina heti takaisin niinkuin
olisi sormensa polttanut. Viimein hän sanoi:

-- Lupaatteko, ettette kenellekään ihmiselle puhu siitä, niin sanon,
kuinka asianlaita on.

Juuri tähän tahtoi Larsson tulla. Mutta hän vastasi
välinpitämättömästi: -- Voinhan tuon luvata. Ei se kuitenkaan
ole muuta kuin lirun larua.

-- Se nyt on niin -- kertoi kapteeni vastahakoisesti -- että minä olin
hiukan hunningolla, niinkuin valtiopäivämies tietää...

-- Sen tietää Jumala ja koko maailma -- vastasi Larsson.

-- Silloin sattui niin, -- jatkoi Gast, -- että tuuli kantoi minut
Tukholmassa juomaretkille erään rappiolle joutuneen rentun kanssa
nimeltä Kalle Sager, ja minä join viikon tai pari, kunnes laiva lakkasi
odottamasta. Sen luovin perästä olin juuri kuin loppuni viimeisellä
nikamalla. Olin ryypännyt kaiken taklaasini: lakin, röijyn, liivit,
saappaat, sukat, ja viimein myin paitani pahanpäiväiseen ryyppyyn;
enempää ei tahtonut kukaan siitä antaa. Repaleiset pikipöksyni oli
minulla vielä jäljellä siitä syystä, ettei kukaan huolinut niitä
lahjaksikaan. Mutta silloin oli syksy, ja alkoi olla hiukan koleata
nukkua porttikäytävissä. Kolmeen päivään en ollut syönyt muuta kuin
muutamia pois nakatuita sillinpyrstöjä, jotka poimin maasta Kornhamnin
torilta. En kestänyt sitä tyrskyä, vaan sairastuin. Hyvästi, vanha
pikinahkuri, sanoin minä itselleni; onnea matkalle, taitaa olla
parasta, että nostat ankkurisi ja lähdet näiltä vesiltä. Mutta, kas,
silloin näin unta.

-- Päissäsi, tietysti.

-- Minusta oli niinkuin joku ylhäinen herra olisi tullut luokseni ja
sanonut minulle: Tahdotko elää ja viettää hyviä päiviä tässä
maailmassa? -- Sama se minulle, vastasin minä, olen saanut selkääni
tarpeeksi elämäni päivinä, nyt aion nostaa purjeeni. -- Mutta jos
lupaan tehdä sinut rikkaaksi ja komeaksi? kysyi hän. -- Sepä olisi
hiiden outoa sille, joka imeskelee sillinruotoja, arvelin minä. --
Hyvä, sanoi hän, mene yöllä kello kolmen aikana Mestari Samulin
kujalle, niin saat nähdä. -- Samassa meni hän tiehensä, niin että
ratisi vanhassa vajassa, jossa viluissani makasin, lähellä Skansenin
tullia, jossa hirttopaikka on. Heräsin ja tunsin tulikiven hajua
kajuutassani. Vai niin, ajattelin minä, jos olet niitä miehiäsi, niin
en otakaan pestiä sinulta; ennen menen pohjaan painolastineni.

-- Mutta Gast otti kuitenkin pestin.

-- Makasin, niinkuin jo sanoin, ja palelin kuin märkä koira, hampaat
kalisivat suussani, ja minä jyrsin kuorta haloista; siinä oli
illalliseni. Sitten kuulin Jaakopin kirkontornin kellon lyövän
kaksitoista, lyövän yksi, lyövän kaksi, ja kun se oli puolivälissä
kolme, silloin alkoi kaikkia ankkurikettinkejä repiä ja riuhtoa niin,
etten enää kauemmin voinut pysyä paikoillani. Laskin sumussa ja
pimeässä satamasta ulos, ja ennenkuin aavistinkaan, olin minä Mestari
Samulin kujalla. Kello löi kolme.

-- Ja sitten kolkutitte kapakan oveen?

-- Siellä oli siihen aikaan jonkinlainen siistinpuoleinen kapakka,
jossa suurten herrain palvelijain oli tapana pelata pois herrainsa
rahoja. Sieltä näkyi valoa ikkunaluukun raosta ja tuntui häränpaistin
hajua, mutta minä seisoin ulkopuolella ja ajattelin: istuapa nyt tuolla
sisällä lautasellinen sianlihaa toisella ja maljallinen lämmintä totia
toisella puolella! Juuri siinä seisoessani ja koettaessani ahmia
vatsani täyteen tuota paistinhajua, kuului sisältä kauhea jytäkkä, ja
minä ymmärsin, että siellä tapeltiin. Eikä kestänytkään kauan,
ennenkuin sieltä syöksyi ulos miehiä kiljuen ja kiroillen. Minä kömmin
likimmäiseen porttisuojaan, mutta en ollut siellä seisonut kahtakaan
minuuttia, ennenkuin eräs mies tuli hyökäten perässäni, ja kun hän tuli
kolmen askelen päähän minusta, tuupertui hän maahan kuin siipeen
ammuttu kalalokki. -- Auttakaa minua, huohotti hän, ja samassa
juoksivat muut veijarit ohi, huomaamatta häntä pimeässä. Siihen aikaan
minä olin hiukan helläsydäminen ja minä vastasin heti kohta: olkoon
menneeksi; ja sitten minä yritin kuoria takkini hihoja tapellakseni,
mutta niitä ei tarvittukaan kääntää, sillä minä olin juonut takkini. --
Jo tuli loppu minusta, ähkyi mies, minun seisoessani ja ammentaessani
sadevettä hänen verta vuotavaan päähänsä. -- Vähätpä tuosta, sanoin
minä ja koetin kantaa häntä erääseen kapakkaan, jonka tunsin. Mutta
matkalla vuoti hänestä yhä enemmän verta, ja viimein hän pyysi minua
hinaamaan itsensä Skeppsbron kivilaiturille. Minä kuolen, uikutti hän,
ja se on sinun syysi, sinä kirouksen kapine.

-- Vai niin, -- virkkoi Larsson välinpitämättömästi.

Kapteeni huokasi syvään ja jatkoi:

-- Kuullessani miehen vaikeroivan, tulin ajatelleeksi vajassa
Skanssenin tullin luona tapahtunutta näkyäni ja kysyin, mitä hän
tarkoitti. -- Isännälläni oli eräs onnenkapine, -- puuskutti tuo
onneton, -- jonka hän pudotti eräänä päivänä kamarinsa lattialle.
Seuraavana päivänä minä löysin sen lattian raosta; en antanut sitä
kuitenkaan takaisin, vaan pidin sen päästäkseni yhtä rikkaaksi kuin
isäntäni oli. Ja rikas minusta on tullut ja kaikki minulle onnistuu;
mutta sitten tein sen, jota ei saa tehdä, jos tahtoo säilyttää
onnenkalun, ja niin karkasivat pelitoverini tänä yönä kimppuuni,
voitettuani heiltä kaikki, mitä heillä oli. He ovat lyöneet pullonsa
rikki minun päähäni, ja nyt on loppuni tullut. Mutta ei ikinä ole enää
tuo pahus syntisiä ihmisiä kiusaava, -- sanoi hän, ja samassa aikoi hän
nakata jotakin virtaan, mutta hänen kätensä oli niin heikko, että kalu
putosi alimmalle portaalle, niin että kivet helähtivät. Panin mieleeni
paikan, mihin onnenkalu putosi ja luovailin sen jäljessä, kunnes sen
löysin. Mutta kun koetin herättää miestä kysyäkseni häneltä, mitä ei
saanut tehdä, ettei onneaan menettäisi, niin hän oli jo mennyt kaiken
maailman tietä. Nähtyäni, ettei hän enää liikkunut, tuntui minusta kuin
olisi laine Pohjanmeren vettä selkääni huuhtaissut ja minä nostin
kaikki purjeeni painuakseni pakoon palovartijoita, jotka tulivat
Itäisellä Pitkäkadulla. Ja silloin löi kello neljä aamulla.

Näin puhuttuaan pyyhkäisi kapteeni hikeä otsaltaan, ollen melkein kuin
pahantekijän näköinen, joka vasten tahtoaan on pakotettu tunnustamaan
rikoksensa. Vanhan Larssonin kylmät, viekkaat, läpitunkevat silmät
kammottivat häntä. Hän jo nähtävästi katui, että oli paljastanut
itsensä. Mutta kun se nyt kerran oli tehty, jatkoi hän puolustelevasti:

-- Katketkoot kaikki taljat ja touvit, jos olen tehnyt muuta kuin mitä
kuka kunniallinen mies hyvänsä olisi minun sijassani tehnyt. Olen
korjannut talteen kalun, joka oli jaloissani, enkä sen vuoksi suinkaan
ole ottanut pestiä mustalta kapteenilta. Voinko minä sille mitään, että
siitä alkaen asiani ovat hyvin menestyneet? Samana aamuna minä kohtasin
Skeppsbron sillalla erään vanhan kojutoverin, joka otti minut
laivaansa, antoi minulle vaatteita ja antoi minun syödä vatsani
täyteen, mitä ei ollut tapahtunut kahteen viikkoon. Kun herkesin
juomasta, oli minulla myötäinen tuuli kaikissa purjeissani. Nyt tietää
valtiopäivämies, kuinka asianlaita on, ja nyt voitte hyvällä
omallatunnolla antaa minulle tytön.

-- Annetaan sen asian olla vielä toistaiseksi, -- vastasi Larsson. --
Te olette kertonut minulle tapauksen, mutta kuka takaa, että siinä on
ainoakaan sana totta? Antakaapa tänne se, jota sanotte onnenkaluksenne,
että kerrankin saisin minäkin nähdä, miltä semmoinen näyttää.

Kapteeni nauroi. -- Ei, taattoseni, -- sanoi hän, -- teidän kettunne ei
pure minun hanheani. Ei, ei vanhaa laivarottaa niinkään vain petetä.

-- Mutta ettehän tahtone, että minun pitää näin vain umpipäähän uskoa
sananne tosiksi. Kuka oli se mies, joka lyötiin kuoliaaksi
pelihuoneessa, ja kuka oli hänen isäntänsä?

-- Sitä en tiedä, eikä se kuulu minuun; yö oli pimeä, minun oli
mahdoton tuntea ventovierasta miestä.

-- Mutta te saitte kumminkin kuulla sen seuraavana päivänä. Tukholmassa
puhutaan monesta vähäpätöisemmästäkin asiasta, saati sitten, kun mies
löydetään murhattuna laivarannasta.

-- Vantit ja partuunat! sanon minä. Minä en ole mitään kuullut.

-- Eihän Gast itse liene lyönyt miestä kuoliaaksi?

-- Kuulkaapa, valtiopäivämies...

-- Hiljaa, minä en sano mitään, minä vain kysyn kaikessa ystävyydessä.
Ette siis tiedä ensinkään mitään muuta miehestä tai hänen isännästään?

-- En mitään, johan olen sen sanonut.

-- Vannokaa se!

-- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon hengen ja ruumiin puolesta,
en minä tiedä siitä asiasta mitään sen enempää kuin minkä jo olen
sanonut.

Larsson naurahti tavalla, joka toisesta ei ollut mieleen. -- No, --
sanoi vanhus, -- koska Gast on kertonut minulle sadun, niin minä kerron
teille vuorostani toisen. Oli kerran jossakin Saksanmaalla noita, joka
rupesi muuttamaan nauriinvarsia prinsseiksi ja ritareiksi. Nämä
ylhäiset herrat ylvästelivät jonkin aikaa kaikessa komeudessaan, mutta
kun kaikki varret alkoivat syksyllä lakastua, kiristyivät nuo ylhäiset
herratkin, jotka eivät muuta olleet kuin nauriinvarsia, ja laihtuivat,
kunnes heistä ei ollut jäljellä muuta kuin nuo kauniit vaatteet. Näin
on teidänkin laitanne, Gastiseni. Paholainen otti teidät ylös teidän
maatessanne kuin riepu katuojassa, ja puki teidät ihmiseksi, mutta kun
aika on tullut, ottaa tuo antaja omansa takaisin, ja ihmisestä tulee
jälleen ihan sama repale eli nauriinvarsi kuin mikä hän oikeastaan on.
Gast sanoo tarvitsevansa vain ojentaa tyhjän kätensä ilmaan, vetääkseen
sen kultaa täynnä takaisin. Katsokoon hän tarkoin eteensä: se kulta ei
ole muuta kuin lakastuneita lehtiä.

Kapteeni näytti alakuloiselta, kaivoi povitaskustaan nahkakukkaron ja
pudisti sen sisällön pöydälle. Sieltä ei tullut lakastuneita lehtiä,
sieltä tuli kirkkaita Hollannin tukaatteja, ja hän huusi riemuiten: --
Miksi näitä sanotte?

-- Minä sanon niitä syntirahoiksi, -- vastasi Larsson kylmästi. --
Vielä on nauriinvarsi vihreä, mutta se on madonsyömä juureltaan. Minä
tahdon auttaa muistianne, sillä minä olin siihen aikaan Tukholmassa.
Tuota murhattua miestä ei oltu ainoastaan päähän lyöty, vaan sen
lisäksi vielä kuristettukin. Huomatkaa, mitä sanon: kuristettu.

Kapteeni kalpeni. -- Sitä en ole koskaan kuullut, -- änkytti hän.

-- Murhattu mies, -- jatkoi Larsson, -- oli ranskalainen, nimeltä
Baptiste, ja hän oli ollut kamaripalvelijana presidentti, kreivi
Bertelsköldillä, joka edellisenä vuonna ensin tuli sokeaksi ja sitten
hulluksi, kun kadotti tuon onnenkalun.

-- Niinkö? -- kysyi kapteeni sammaltaen.

-- Niin se oli, -- jatkoi vanhus taipumattomasti. -- Ja onnenkalu, jota
Gast nyt kantaa kaulassaan, on pieni kuparisormus, joka on kulkenut
perintönä Bertelsköldin kreiveillä. Siitä kuulutettiin kirkoissa, että
löytäjä saisi 500 talaria löytöpalkkaa, mutta ei ketään ilmaantunut.
Tahdotteko tietää vielä jotakin?

-- En, sanoi kapteeni ja aikoi poistua.

-- Kuulkaa kumminkin vielä yksi asia, jonka voitte panna mieleenne.
Tiedättekö, mikä se on, jota ei saa tehdä, jos tahtoo säilyttää
onnensa? On eräs vanha taikauskoinen tarina, joka kertoo, että sormus
tuo onnea muassaan jokaiselle, joka sitä kantaa, mutta ainoastaan niin
kauan, kun hän ei vanno väärää valaa.

Kapteeni Gast valahti valkeaksi kuin palttina

-- _Ja nyt te olette vannonut väärän valan!_ huusi Larsson yht'äkkiä
jylisevällä äänellä.

Kauhistunut mies lankesi polvilleen ja alkoi nyyhkyttää.

-- Ei siinä kyllin, että olette väärän valan vannonut, te olette myös
kuristanut ranskalaisen, joka makasi haavoitettuna Skeppsbron
laiturilla.

-- Armoa! armoa! -- änkytti kapteeni mitä suurimman kauhun valtaamana.

-- Antakaa tänne se pahus, että saan nakata sen sinne, missä ei päivä
paista eikä kuu kumota. Se on ainoa keino, mikä nyt enää voi teitä
auttaa, -- huusi Larsson ankarasti.

Kapteeni kaivoi vapisevin käsin esille tuon pienen kuparisormuksen,
jota hän kantoi nauhassa kaulassaan.

-- Hyvä, -- sanoi Larsson. -- Nyt saatte mennä.



23. KOHTAUS PUUTARHASSA.


Larssonin ison pihan takana, joka melkein aina oli täynnä talonpoikia,
hevosia ja kuormia, oli vähäinen puutarha, niin kaunis ja hyvästi
hoidettu, että se oli ainaisena ilon aiheena kaikille kukkia
rakastaville. Tämä puutarha oli kokonaan Ester Larssonin laittama, ja
juuri täällä oli hänen tapansa levähtää talouden ja äreän isänsä hoidon
aiheuttamain huolien lomassa. Jokainen lava oli niin tasainen, jokainen
polku niin hyvin puhdistettu, että oli riemu niitä katsella. Kolme osaa
eli sarkaa oli omistettu hyödyllisiä kasveja niinkuin sipulia, dilliä,
persiljaa, meiramia, porkkanoita, punajuuria, retiisejä ja monenlaisia
hernepenkkejä varten; neljäs oli yksinomaan niin harvinaisten ja
kauniiden kukkien hallussa, ettei kenelläkään muulla kuin rikkaalla
Larssonilla ollut varaa tuotattaa sellaisia Tukholman puutarhureilta.
Sarkain välissä oli sievästi sannoitetut polut; näiden reunoilla oli
ruusupensaita, sireenejä ja houkuttelevia karviaismarjapensaita. Puille
ei ollut paljon tilaa, mutta ne, mitä siellä oli, olivat sitä
kauniimmat. Täällä näki muutamia Pohjanmaalla harvinaisia vaahteroita,
lehmuksia ja jalavia parin puolikasvuisen kuusen rinnalla, jotka olivat
Esterin erinomaisia lemmikkejä. Olipa vielä pari omena- ja
kirsikkapuutakin, jotka ahnaasti koettivat ahmia lyhyen kesän lämpöä ja
kukkivat joka kevät, mutta tekivät vain lämpiminä kesinä pieniä,
jokseenkin happamia, mutta yhtäkaikki suuresti ihailtuja hedelmiä.

Puutarhan perällä oli uhkea humalatarha ja siinä vähäinen huvihuone --
eli leikkitupa, joksi sitä tavallisesti sanottiin -- niin pieni ja
siro, että sitä paremmin olisi sopinut nimittää sieväksi nukkekaapiksi.
Täällä oli kesällä Esterin harppu, ja täällä oli vanhan isänkin tapana
istua jokin hetkinen kuuntelemassa kaunista soittoa, joka aina oli
hänen sydämensä sulattanut. Mutta Larsson ei tiennyt, minkätähden
Daavidin harppu oli käynyt hänen tyttärelleen yhä rakkaammaksi:
sentähden, että niin monet nuoruuden muistot yhä vielä asuivat sen
kielissä ja herättivät aikoja sitten karkoitettuja ajatuksia aina
uuteen eloon. Hänelle oli harpunsoittoa opettanut eräs, jota hän ei
voinut unohtaa, ja kun itätuuli humahteli nuorten kuusten oksissa --
kun ilmanhenki huvimajan ikkunan läpi lehahtaen hiljaa kosketti harpun
kieliä -- silloin ajatteli Ester usein: -- se on hänen näkymätön
kätensä, joka kieliä koskettelee -- se on minun ystävä-vainajani henki!
Sillä hän, joka oli minun, on kuollut, ja se, jolla vielä on sama nimi
ja samat kasvonpiirteet kaukana sinisen meren takana, hän on toinen,
hän on vieras, jota on tunne!

Nyt oli Ester taas pujahtanut tähän viheriään puutarhaansa ja tähän
somaan huvimajaansa, paetakseen isänsä hänelle tyrkyttämää miestä. Hän
tarvitsi yksinäisyyttä, hän halusi kyyneleitä. Ah, nuo yksinäiset
kyynelet ovat kuin iltakaste, joka huuhtoo päivän pölyn kasveilta ja
pesee puhtaaksi niiden vihreyden.

Heinäkuun aurinko paahtoi lämpimästi. Yöllä oli satanut, ja huurua
nousi kosteilta käytäviltä. Kaikki kasvit joivat valoa ja imivät
lämpöä.

Suuret surut olivat opettaneet Ester Larssonin taivuttamaan jäykän
sydämensä nöyryyteen kaikkien sydänten tutkijan edessä. Mutta tänään
hänen mielensä oli niin raskas, hänen ajatuksensa niin sekavat. Hän ei
voinut rukoilla, ei tyytyä, ei unohtaa. Koko hänen sielunsa oli
kapinassa. Kuolleet olivat nousseet ylös; menneisyys oli noussut
haudastaan. Hän oli kärsinyt, hän oli taistellut, temmatakseen tuon
miehen muiston juurineen sydämensä yrttitarhasta -- ja juuri silloin,
kun hän luuli siinä onnistuneensa, seisoi tämä mies taas hänen
edessään, kutsui häntä taas omakseen -- ja poissa oli Esterin rauha.
Taas tunsi Ester hänen läsnäolonsa kuusten huminassa ja harpunkielillä;
mutta tämä ei ollut enää vainajan läsnäoloa, se oli elävän miehen, ja
tuntui kuin ukkosena ilmassa hänen ympärillään.

Hän olisi mielellään antanut kaikki, mitä hänellä oli, saadakseen
rauhassa itkeä, mutta hän ei voinut itkeä. Mustat pilvet eivät
antaneetkaan siunattua sadetta. Hän tarttui harpun kieliin, hän veisasi
saman Daavidin psalmin, joka aina oli asettanut hänen sielunsa
levottomat laineet, mutta ne kuohuivat yhä yli äyräittensä, ja kielien
ääni oli nyt katkera ja kova eikä vieno kuin ennen.

-- Herra, -- huokasi hän, -- _koska minä tahdoin vaieta, nääntyi minun
sieluni_.

-- Ja minkätähden sinä vaikenit? -- sanoi samassa tuttu ääni hänen
vieressään, ja huvimajan ovella seisoi roteva, pitkään matkaviittaan
puettu mies.

-- Minkätähden sinä vaikenit? -- toisti Bertelsköld, Esterin
tuijottaessa häneen posket kalman kalpeina. -- Johan sen tiedät: Tästä
hetkestä alkaen olet sinä minun maailman edessä, niinkuin Jumalankin
edessä, eikä ole kukaan meitä erottava.

-- Kuinka tulitte tänne? -- sanoi Ester, vielä vapisten, sillä
närkästys rohkaisi hänen mieltään. Hän oli kumminkin nainen, sen miehen
pettämä, jolle hän muinoin oli sanansa ja sydämensä antanut, ja nyt
ajatteli tämä mies hänestä niin alhaisesti, että hän ottaisi häneltä
petetyn onnensa lahjaksi.

-- Minä tulin puhuttelemaan isääsi ja sinua, -- vastasi kreivi. --
Astuessani takakatua puutarhan sivu kuulin tuon harpun äänen ja tuon
virren, joka ei koskaan ole mennyt muististani.

-- Isäni asuu tuolla kadunpuoleisessa rakennuksessa ja on tavattavissa
siellä, jos kreivi tarvitsee vekseliä, -- sanoi Ester, tarkoittaen
Bertelsköldin ensimmäistä, hänen lapsuutensa aikana tapahtunutta
talossa käyntiä, ja nousi lähteäkseen.

Mutta Bertelsköld veti oven kiinni -- Ei, -- sanoi hän -- minä en ole
matkustanut maita ja meriä kadottaakseni sinut taas samassa, kun sinut
tapasin. Ester -- minä tiedän tuottaneeni sinulle paljon murhetta, olen
tehnyt väärin, ja sinulla on oikeus puhutella minua kuin muukalaista
isäsi talossa. Mutta sinun täytyy kuunnella minua, ja kuultuasi tulet
ymmärtämään, etten olekaan niin syyllinen kuin ehkä voit luulla. Voi,
monet vuodet on meidän välillämme vallinnut yö ja pimeys ja meren sumu,
mutta usko minua, kaikki on taas selviävä ja parhaaksi kääntyvä. Et voi
kieltäytyä minua kuulemasta.

Esterin ylpeä veri kuohahti niinkuin hänen nuoruutensa päivinä. Hänen
kalpeat kasvonsa tummenivat yht'äkkiä, ja hän sanoi: -- En tiedä, mitä
hyötyä olisi selityksistä meidän välillämme. Jos herra kreivi on
unohtanut olevansa nainut mies, niin en ainakaan minä ole unohtanut
olevani kihlattu nainen.

-- Eikö mitään muuta! -- huudahti kreivi kevyesti -- liian kevyesti.

-- Keneksi te luulette minua? Ja keneksi on minun teitä luuleminen,
herra kreivi? -- kysyi Ester äänellä, jossa viha ja tuska taistelivat
keskenään.

-- Ymmärrä minut oikein! -- sanoi Bertelsköld. -- Minä pelkäsin sinun
jo solmineen lujempia siteitä. Tuo ei voi estää onneamme.

-- Minä pyydän teitä, kreivi, antakaa minun mennä, ennenkuin minun
täytyy ylenkatsoa miestä, jota minä kerran...

Hän ei jatkanut; se kävi hänelle ylivoimaiseksi.

-- Mutta onko mahdollista, Ester, ettet tiedä mitään myöhemmistä
elämänvaiheistani. Eikö kukaan ole sanonut sinulle, että minä olen
vapaa, että kohta on kolme vuotta kulunut siitä, kun kuolema vei
minulta ensimmäisen puolisoni? Vai kuinka on minun ymmärrettävä nuo
kovat sanasi, joilla tervehdit häntä, joka ei koskaan ole lakannut
sinua rakastamasta, ei silloinkaan, kun tämä rakkaus oli ristiriidassa
uusien velvollisuuksien kanssa?

-- En ole tiennyt, että kreivittärenne on kuollut -- ei saa loukata
kuolleita eikä eläviä, -- vastasi Ester. -- Hän ei voinut olla syvään
huokaisematta, keventääkseen surun raskauttamaa sydäntänsä. Tämä mies
ei toki ollut _niin_ kevytmielinen, _niin_ rikoksellinen kuin hän oli
ajatellut aina siitä asti, jolloin he ensi kerran olivat nähneet
toisensa.

-- Kuuntele minua, -- sanoi kreivi vakavasti ja pakotti Esterin jälleen
istumaan. -- Minä olen antanut ensimmäiselle puolisolleni kaikki, mitä
voin hänelle antaa: ystävyyteni, vilpittömän kunnioitukseni, jonka hän
ansaitsi. Enempää hän ei voinut vaatia. Oletko koskaan aavistanut,
millaisia taisteluja saa taistella mies, jonka täytyy uhrata elämänsä
onni velvollisuudesta äitiään kohtaan? Sinä tunsit äitini; jalompaa,
ylevämielisempää sydäntä ei ole sykkinyt maan päällä. Eikä kuitenkaan
täällä maan päällä ole mitään niin ylevää, ei mitään niin jaloa ja
voimakasta, että se kaikissa koetuksissa voisi inhimillisen
heikkoutensa voittaa. Äitini heikkous oli siinä, että hänen ainoan
poikansa, ainoan, joka enää kantoi loistavaa nimeämme, tuli valita
sukuunsa nähden vertaisensa puoliso, voidakseen -- niinkuin äiti
ajatteli -- jättää tämän nimen _kaikin puolin_ himmentymättömänä
perinnöksi tuleville sukupolville. Usko minua, hän kunnioitti sinua,
hän rakasti sinua kuin tytärtä; mutta hän ei luullut voivansa muuttaa
sitä, minkä hän katsoi luojan maailmanjärjestykseksi.

-- Sen tiedän -- vastasi Ester. -- En ole ikinä unohtava, että juuri
hän häpeässäni ja onnettomuudessani ojensi minulle pelastavan käden.

-- No niin, sitten ymmärrät myöskin käytökseni, kun tiedät, että oli
minun vallassani valmistaa hänelle surua tahi iloa. Minähän olin hänen
ainoa onnensa tässä maailmassa; kuinka olisin voinut epäillä
tehtävääni, kun viimein huomasin, ettei hänen ennakkoluuloaan käynyt
muuttaminen? Ja uhristani olen saanut palkkani. Kaksi vuotta sitten
lakkasi kaksi rakastavaa sydäntä sykkimästä: toinen oli hyvyydessä
enkelin vertaisen ihmisen, tätini, kreivitär Ebba Liewenin sydän.
Vajaan kahden viikon kuluttua seurasi häntä äitini autuaallisten
majoihin. Ja ennenkuin hän silmänsä ummisti, siunasi hän poikaansa.

Esterin silmät kostuivat, mutta hän oli vaiti.

-- Äidin siunaus, -- jatkoi kreivi, -- on kaikille kallis aarre, mutta
Bertelsköldeille enemmän kuin muille. Meidän keskemme käy taru, että
isien kirous ja äitien siunaus taistelevat suvustamme aina sen
alkuajoista asti. Meillä ei ole yhtään keskitietä valittavana, ei
kukaan meistä tohdi kieltäytyä, kun voi saada tuon paremman osan. Tästä
hinnasta minä ostin korkeasukuisen puolisoni ja kun lupasin, etten enää
näkisi sinua, etten enää kirjoittaisikaan sinulle, tyytyi kreivitär
Malin _oikealla puolella_ olevaan sydämeeni. Elämämme oli kahden
ystävän elämää: viileätä, mutta onnellista. Hän lahjoitti minulle pojan
ja tyttären.

Ester peitti silmänsä.

-- Surettaako se sinua, Esterini? -- kysyi kreivi.

-- Ei. Ajattelin vain, että nuo lapsiraukat ovat menettäneet äitinsä.

-- Sinun pitää korvata heille tämä vahinko. Sinun pitää ruveta heille
hyväksi äidiksi.

Ester pudisti surullisesti päätänsä.

-- Minä ymmärrän, -- jatkoi kreivi. -- Jokainen ajatteleva nainen
pelkää tuohon edesvastuulliseen asemaan antautumasta. Juuri sentähden,
että kauan epäröin, pyytäisinkö sinulta tätä, juuri sentähden
viivyttelin käyttämästä heti kohta vapauttani ja rientämästä luoksesi.
Mutta joka päivä on minulle selviämistään selvinnyt, ettei kenestäkään
muusta kuin sinusta voi tulla puolisoa minulle ja äitiä lapsilleni. Älä
pelkää, että hovi tai jalosukuiset sukulaiseni ylenkatseella kohtelevat
sinua. Sinun sielusi aateluus on suurempi kuin heidän. Sinä olet
enemmän jalosukuinen, sinä olet ylevä, jalo nainen: he oppivat sinut
tuntemaan, oppivat kunnioittamaan sinua ja hätätilassa pelkäämään sinun
etevyyttäsi. Ja muutoin minä aion vetäytyä pois hovista. Minä olen
kyllästynyt kaikkeen tuohon ulkonaisen komeuden tavoittelemiseen, jolla
koetetaan salata sisällistä voimattomuutta. Enkä minä ole, Jumalan
kiitos, hattu enkä myssy. Niin, älä sitä kummastele; nuo nimet, joiden
mukaan nyt kaikki merkitään, eivät minulle mitään merkitse. Me muutamme
syksyllä kauniiseen Falkbyhymme, jossa muinoin vietit niin surullisia
päiviä ja jossa nyt olet levittävä siunausta ja iloa ympärillesi.
Sitten kun viimeksi olit siellä, olen minä perinyt rikkaan setäni. Me
voimme nyt elää niin hauskasti kuin haluamme. Eikö niin, Ester, me
tulemme hyvin onnellisiksi!

Ja omiin tulevaisuudentuumiinsa innostuneena Bertelsköld suuteli
hellästi tulevan puolisonsa kättä. Mutta tämä veti sen verkalleen,
miltei vasten tahtoaan takaisin ja sanoi, hetkisen vaiti oltuaan:

-- Vapaa käsi, vilpittömästi tarjottuna, ei ole mikään häväistys, ja
suokaa minulle anteeksi, jos sanani sattuivat toisin, ennenkuin tiesin,
mitä nyt tiedän. Minä kiitän teitä, sillä minä uskon, minä uskon niin
mielelläni teidän hyvää tarkoittavan. Mutta ettekö koskaan ole
ajatellut, että jonkun toisen tahto kuin teidän voisi tulla kysymykseen
tehtäessä tätä liittoa, jonka te jo katsotte niin varmasti päätetyksi
sentähden, että _te_ nyt olette vapaa?

-- Luuletko minun unohtaneen, -- sanoi kreivi, -- että isäsi on kovaa
puuta, jota ei ole helppo taivuttaa? Mutta kun me molemmat yhdessä
häntä rukoilemme, niin hän ei saata meitä vastustaa.

-- Pelkään, ettette vielä tunne häntä. Mutta jos saisittekin hänen
suostumuksensa, jos toiselle annettu lupaukseni ei olisikaan esteeni,
luuletteko meitä olevan _kaksi_, jotka sitä isältäni rukoilemme?

-- Kuinka? Sinäkö, Ester? Sinäkö hennoisit sysätä vapaan, rehellisen
käteni luotasi! -- huudahti Bertelsköld hämmästyksissään, sillä se ei
ollut hetkeksikään johtunut hänen mieleensä:

-- Niin se on, -- sanoi Ester tuskin kuuluvasti.

-- Minua onnetonta! huudahti kreivi otsaansa lyöden. -- Hän ei
rakastakaan minua enää!



24. LEMMEN TILI.


-- Ja kuka on sanonut, etten rakasta teitä? -- kysyi Ester Larsson.

-- Silloinhan teet julmaa pilkkaa miehestä, joka on valmis uhraamaan
vaikka henkensä sinun edestäsi! -- vastasi Bertelsköld.

-- Kuulkaa minua, kreivi! -- sanoi Ester, samalla kun hänen äänensä,
joka alussa vapisi, vähitellen kävi yhä lujemmaksi ja täyteläisemmäksi.
-- On hyvä, että me molemmat opimme tuntemaan toisemme. Minä olen
teidät väärin ymmärtänyt; tekin olette minut väärin ymmärtänyt.

-- Puhu; mutta älä avaa mitään meitä erottavaa juopaa.

-- Te olette sanonut minua jaloksi. Jumala tietää, että olen vain
heikko naisparka, ja paras todistus siitä on se, etten tähän päivään
asti ole voinut karkoittaa teidän muistoanne särjetystä sydämestäni.
Mutta niin mahdoton teidän rakkauteenne en ole, niin kokonaan en ole
toki naisen arvoa unohtanut, että ansaitsemattoman nöyryytyksen
kärsittyäni tyytyisin hyvitykseen, joka minulle armona tarjotaan, te
olette puhunut paljon itsestänne; minä kiitän teitä, te olette siinä
tehnyt oikein, vaikka kenties vähän itsekkäästi, mutta semmoisia ovat
kaikki miehet. Oletteko koskaan ajatellut, mitä _minä_ olen kärsinyt
niinä pitkinä vuosina, jolloin hän, joka vannoi minulle uskollisuutta
kaikeksi elinajakseen, rikkoi valansa ja hylkäsi minut ilman
ainoatakaan lohdutuksen tahi selityksen sanaa? Mies elää maailmaa
varten; miehellä on satoja muita elämän päämääriä kuin rakkauden onni
tahi onnettomuus, ja jos yksi niistä pettää hänet, niin hänen
oikeutensa ja velvollisuutensa on suunnata sielunsa voima uuteen
toimintaan. Nainen sitävastoin elää ja kuolee rakkauttaan varten; se on
se ilma, jota hän hengittää, se auringonvalo, jossa hän kukoistaa, ja
sen puutteessa hän kuihtuu ja kuolee. En sano, että hänen tulisi uhrata
sielunsa maallisten epäjumalain alttarille, sillä hänelläkin on
Jumalansa ja pyrkimyksensä. Mutta ilman rakkautta hän on tämän maailman
yrttitarhassa juureton kasvi ja määrätty tiepuoleen heitettäväksi.
Oletteko koskaan aavistanut, kreivi Bertelsköld, miltä tuntuu naisen
sydämessä, kun se tällä tavoin reväistään irti juurineen ja heitetään
lakastumaan -- kun sitä ei repäise kuolema, joka aina sovittaa ja
sulostuttaa suuretkin onnettomuudet, vaan kun sen tekee kylmä
ihmiskäsi, joka ei edes tiedäkään, mitä tekee?

-- Lakkaa jo, Ester, sinä muserrat minun sydämeni. En ole koskaan
ajatellut...

-- Niin, te ette ole sitä ajatellut, ja sentähden istun minä vielä
täällä, ja sentähden olen vastannut yhtä suoraan kuin te olette
kysynyt. Mutta päättäkää itse: mitä ajattelisitte naisesta, joka
kärsittyään moisen häväistyksen -- joka tultuaan niin muserretuksi kuin
suinkin on mahdollista, kuitenkin olisi valmis heti ojentamaan kätensä
sille, joka on hänet musertanut? Sanoisitteko sellaista naista jaloksi?
Semmoiselleko uskoisitte lastenne hoidon ja velvollisuuden opettaa
heille hyviä avuja ja jaloja mielipiteitä? Eikö hän pikemminkin olisi
teistä kelvoton tulemaan edes halvimman torpparin kunnialliseksi
vaimoksi?

-- Olet oikeassa, -- vastasi Bertelsköld, täydestä sydämestään
ihmetellen tätä ylevää naista, jonka hän tunsi menettäneensä. -- Olet
oikeassa, ellei vain katumukseni ja rukoukseni voi sovittaa, mitä olen
rikkonut. Sinä et ota vastaan tarjoustani; minä sen sijaan rukoilen
sinua tekemään minulle ja perheelleni sen uhrauksen, että rupeat
puolisokseni.

-- Ja mitähän luulette ihmisten tulevan siitä sanomaan? He sanovat: tuo
turhamainen, halveksittu porvarin tytär odotti vain tätä tilaisuutta,
kietoakseen jälleen tuon ylhäisen hovimiehen verkkoihinsa. Kas, tuolla
menee kreivitär Larsson! huutaisivat hovin pilkkakirveet. Larssonin
tytär kreivittärenä! Uskokaa minua, teidän arvonimenne ja minun nimeni
sopivat yhteen niinkuin punaiset ruusut kuusen kaarnaan. Se ei kelpaa.
Sen verran olen toki perinyt sukuni katsantotapoja.

-- Oli kumminkin aika, jolloin ajattelit toisin -- jolloin itse itkit
ja valitit tuon onnettoman sukuvihan olemassaoloa.

-- Silloin olin vielä nuori -- mutta nyt en enää ole. Ihmisten
sanomisista en isosti välitä. Mutta niinkuin asiat _silloin_ olivat,
olisimme me raivanneet tiemme kaikkien jäämuurien läpi, jotka sydämiä
erottavat. Nyt on asianlaita toisin: meillä ei ole enää tuota nuorten
elämänuskallusta, joka pitää mahdottomimmankin mahdollisena. Meillä ei
ole enää oikeutta eikä valtaa uudistaa maailmaa. Meidän täytyy astua
eri teitämme: te kukkuloilla, minä laaksossa. Jos joskus tapaamme
toisemme rinteillä, silloin te pysytte kreivinä, minä kansan naisena.
Teidän vallassanne on, jos siitä huolimatta kohtaamme toisemme vanhoina
ystävinä.

-- Oi, Esterini, ensimmäinen, ainoa todellinen rakkauteni, pitääkö
meidän iäksi erota, kun on omassa vallassamme yhtyä jälleen kaikeksi
elinajaksemme! -- huudahti Bertelsköld ja tarttui häntä käteen,
voimatta enää hillitä liikutustaan.

-- Teidän, joka olette mies ja aatelismies, tulisi toki kantaa
välttämättömyyttä suuremmalla miehuudella kuin minun, joka olen heikko
nainen! -- vastasi Ester, eikä kukaan huomannut sitä kyyneltä, joka
pusertui esiin hänen pitkien silmänripsiensä välistä.

-- Älä puhu enää, sinä kova, tunteeton olento, -- jatkoi Bertelsköld;
-- älä puhu enää minulle rakkaudestasi; et ole koskaan, et koskaan
rakastanut minua niinkuin minä sinua.

-- Niinkö luulette? -- kysyi Ester surunvoittoisesti.

-- Olen varma siitä! -- huudahti kreivi. -- Sydämesi on kylmä kuin jää.
Rakkaus on herkkä antamaan anteeksi. Mutta sinä et muista muuta kuin
sitä, mitä sanot häväistykseksi. Sinun surusi! Teeskenneltyjä ne ovat
ja sinä tahdot niiden avulla vain salata uuden liittosi! Sinä olet
toisen oma.

-- Niin olenkin. Ja te olette antanut minulle kaksitoista vuotta
valmistautuakseni siihen.

-- Sinä rakastat tuota toista! Kas siinä kieltosi koko salaisuus! Ja se
toinen on nuorempi ja rakastettavampi kuin minä! Hän on osannut
valloittaa sydämesi paremmin kuin minä!

Vaikka suru hänen sydäntään kalvoi, ei Ester Larsson kuitenkaan voinut
olla naurahtamatta, ajatellessaan tuota kuvausta, jonka Bertelsköld
aavistamattaan antoi entisestä kömpelöstä ratsupalvelijastaan, kunnon
Istvanista. Mutta hän varoi ilmoittamasta hänelle asian oikeaa laitaa.

-- Luulenpa, että olette mustasukkainen! -- sanoi hän naurahtaen.

Bertelsköld oli nyt synkeällä tuulellaan. -- Saat olla varma siitä, --
sanoi hän, -- että minä haen käsiini sen miehen, ennenkuin lähden
Vaasasta ja eroan sinusta. Minä tahdon tuntea sen rohkean, joka on
tohtinut temmata minulta elämäni onnen. Jos hän on sinun arvoisesi --
silloin on sallimus erottanut tiemme. Jos hän ei ole -- sitä pahempi
hänelle -- ja sinulle. Jää hyvästi!

Ja kreivi Bertelsköld meni -- kiukkuisena, vihaisena ja mitään
kuulematta, jollaiseen mielentilaan tämä lempeä ja tunteellinen mies
joskus joutui. Miettiväisenä näki Ester hänen poistuvan samaa tietä,
jota hän oli tullut: puutarhan aidassa olevasta pienestä sivuportista.
Tämän portin oli vastoin tavallisuutta jättänyt auki kaksi eukkoa,
jotka varhain aamulla olivat puhdistaneet puutarhaa, sillä tänään ei
saanut ainoatakaan rikkaruohoa näkyä Vaasassa.

Niin salaa ei kreivi kumminkaan ollut kadonnut, ettei Penna, joka tuli
morsiantaan hakemaan, huomannut hänen viittansa lievettä. Pennan oli
käynyt niinkuin monen muun hidasluontoisen, että kun hän oikein oli
ennättänyt miettiä uutta ja odottamatonta onneansa, oli hän tuota pikaa
silmittömästi rakastunut -- tai ainakin luullut rakastuneensa.

Ja kun hän nyt näki oudon herran pujahtavan pois puutarhasta ja kun
hänelle johtui mieleen, mitä vanha Larsson vähän ennen oli ilmaissut
hänelle eräästä vanhasta lemmikistä, joka kenties voisi käydä
kihlattujen onnelle vaaralliseksi, niin tapahtui se merkillisyys, mistä
Penna ei eläessään ollut uneksinutkaan, että hän tuli yhtä
mustasukkaiseksi kuin hän tähän asti oli ollut tyyni ja rauhallinen
kaikissa lemmen asioissa.

Ester kohtasi hänet puutarhassa juuri silloin, kuu kunnon Pennamme oli
ennättänyt tarpeeksi perehtyä näihin uudenoutoihin tunteisiin,
käydäkseen niin järjettömäksi kuin mahdollista.

-- Kuka oli se herra, joka meni ulos täältä? -- kysyi hän, levittäen
silmänsä Esteriä kohden selälleen kuin tarhapöllö.

-- Kuka herra? -- sanoi Ester, joka ei ollut halukas tunnustamaan
totuutta.

-- Hän, joka vast'ikään oli luonasi leikkituvassa.

-- Tahdotko välttämättömäsi tietää sen?

-- Minulla on mielestäni oikeus siihen.

-- Penna hyvä, älä kysele minulta mitään. Tyydy siihen, kun sanon, että
kaikki on niinkuin olla pitääkin.

-- Mutta minä sanon, että minä tahdon tietää sen, ja tietää nyt heti
kohta. En aio suvaita mitään koukkuilemisia.

-- Vai niin. No, voinhan silloin sanoa sen. Mutta kenties kadut
kysyneesi?

-- Kuka se oli? -- kysyi Penna uteliaasti.

-- Älä säikähdä!

-- Mitä sinä hulluttelet?

-- Pidä lauta-aidasta kiinni, ettet kaadu!

Pennan täytyi nauraa vasten tahtoaan. -- Sinusta taitaa tulla koko
kiusankappale, kunhan kerta oikein kotiudut Perttilän taloon! -- sanoi
hän.

-- Nyt korvat pörhölleen!

-- Saanko siis tietää?

-- Saat, se oli... Juokse, Penna, juokse!

-- Mitä? Pitääkö minun juosta?

-- Se oli...

-- No?

-- Kuningas!

Penna ei kaatunut eikä juossutkaan -- sillä se oli vastoin hänen
luontoaan -- mutta kyllä hän mulkoili niinkuin se tunnettu hauki, jonka
silmien sanotaan olleen lautasen kokoiset. -- Kuningasko? -- toisti
hän.

-- Mitäs kummaa siinä on? -- nauroi Ester. -- Etkö tiedä, että minä ja
orpanani ja vielä Eerikkikin olemme olleet hovissa? Kuningas oli niin
armollinen, että tuli kysymään, kuinka voimme, ja paitsi sitä hän
lähetti sinulle terveisiä, ja käski sanoa sinulle, että teet hyvin
siinä, kun noudatat minun ja muiden ymmärtäväisten ihmisten tahtoa.
Pane se mieleesi!

Sen sanottuaan jätti Ester hänet yksinään miettimään tuota tärkeätä
uutista, samalla kun hän itse puikahti pieneen kamariinsa, saadakseen
tuon pienen pilan jälkeen rauhassa ja kenenkään näkemättä itkeä
kyynelensä kuiviin.

Penna seisoi vähän aikaa hämmästyneenä, neuvotonna ja pää sekavana. Hän
kyllä ymmärsi, että hänen morsiamensa oli vain tehnyt hänestä pilkkaa;
mutta mitä se merkitsi, se oli hänelle käsittämätöntä. Hän ei luottanut
Esteriin. Mustasukkaisuuden paha henki oli saanut hänessä vallan, ja
hän päätti, ettei hän lepäisi ennenkuin oli saanut selvän asian
oikeasta laidasta.

Kun hän nyt, mielessään julmistuneena, palasi taloon takaisin, kuuli
hän vanhan Larssonin äänen, joka käski muutamien merimiesten soutaa
hänet heti kohta Toivo-laivaan yhdessä kapteeni Gastin kanssa. Penna ei
tullut panneeksi merkille, kuinka tavaton tuo matka oli tällaisena
päivänä ja kuningaskiireen ylimmillään ollessa. Hän astui juhlallisin
askelin kaupungille ottamaan selkoa luullusta kilpailijastaan.



25. PALOSAAREN VÄYLÄLLÄ.


Valtiopäivämies Larsson meri satamaan kapteeni Neptunus Gastin
seuraamana. Tässä miehessä näytti satu nauriin varsista jo toteutuneen:
hän oli kuin perunamaa hallayön jälkeen. Tuo äsken niin kankea hattu
luuhotti korvilla, kiilloitettu paidan rintamus resotti ulkona
liiveistä. Mies oli tunnin kuluessa käynyt kelmeäksi, ja kuin kokoon
luuhistunut märkä koira hän seurasi ankaraa isäntäänsä, joka tuskin oli
häntä huomaavinaan.

Lähellä satamaa he kohtasivat kreivi Bertelsköldin, joka oli lähtenyt
kävelemään kaupungille, kenties vanhoja muistoja virkistääkseen,
kenties myöskin tyynnyttääksensä mielensä myrskyisiä laineita. Larsson
tunsi hänet heti kohta, ja kummallinen, ivallinen hymy värähti
vanhuksen lakastuneilla huulilla.

Bertelsköldkin tunsi vanhan vihollisensa, jonka puheille hän vast'ikään
oli aikonut pyrkiä, tarjotakseen hänelle loistavaa sovintoa pyytämällä
porvarintytärtä kreivittärekseen. Nyt tuli tämä kohtaus hänelle
sopimattomalla hetkellä ja oli hänelle vastenmielinen; mutta hän oli
siksi sivistynyt ja kohtelias, ettei antanut huomata tunteitaan ja
tervehti vastaantulijaa niinkuin vanhaa tuttavaa.

Larsson näytti niin ikään iloiselta ja pyylevältä. Tiedusteltuaan
kreivin matkaa ja kuninkaan tuloa, joka ei tulisi tapahtumaan ennen
iltaa, ehdotti hän kreiville, että tämä lähtisi hänen kanssaan tunnin
ajaksi soutelemaan väylälle. Bertelsköld suostui, ja vene lähti
rannasta.

Päivä oli paisteinen ja kaunis; vieno tuuli täytti valkoiset purjeet.
Puheltiin valtiopäivistä ja puolueiden asemasta. Kreivi kysyi
piloillaan, oliko valtiopäivämies vielä yhtä innokas myssy kuin ennen.

-- Sielustani ja sydämestäni, -- vastasi Larsson. -- Ja kreivi on
arvattavasti hattu, niinkuin aina on ollut?

-- Kiireestä kantapäähän asti, -- vastasi Bertelsköld pilkallisesti.

-- Mutta hattu, joka ulottuu kiireestä kantapäähän asti, peittää silmät
ja sokaisee ihmisen. Mitä sanoo hänen majesteettinsa kuningas -- minä
tarkoitan kaikessa alamaisuudessa, mitä sanoo hänen majesteettinsa
_kuningatar_ siitä?

-- Hänen majesteettinsa kuningatar sanoo, että on oltava hyvällä
kannalla kaikkien puolueiden kanssa, että voitaisiin toisella lyödä
toista tarpeen mukaan.

-- Silloin pelkään, että hattu ensin lyödään päästä pois, -- sanoi
Larsson.

-- Se on mahdollista. Mutta tätä nykyä on myssy naulasta pudonnut, --
vastasi Bertelsköld samanlaiseen leikilliseen sävyyn.

-- On siis, -- jatkoi valtiopäivämies, viekkaasti muhoillen, -- on siis
varmaa, että me pysymme vihollisina ja ettemme kumpainenkaan laiminlyö
ensimmäisen sopivan tilaisuuden tultua syöksemästä toisiamme mereen.
Mutta eikö ole mahdollista, että yhdeksi päiväksi teemme aselevon
keskenämme?

-- Miksei! Itse olen aikonut samaa ehdottaa.

-- No, sitten olemme yhtä mieltä. Minulle ja perheelleni tulee olemaan
suuri kunnia saada nähdä herra kreivi vieraanamme tyttäreni häissä,
jotka pidetään jonkin viikon kuluttua.

Larsson oli hyvin harkinnut tämän piston, jonka hän tähtäsi
vastustajaansa. Se ei kumminkaan tullut aivan niin odottamatta kuin hän
oli luullut. Bertelsköldin kasvot synkistyivät hetkeksi, mutta hän
vastasi kohta:

-- Jos minun vain on mahdollista viipyä Vaasassa on minulla kunnia
tulla häihin tavalla tahi toisella.

-- Ei kukaan kykene paremmin kuin kreivi itse arvostelemaan tulemisensa
_tapaa_, -- sanoi vanhus painokkaasti. Hän ei ollut oikein selvillä
siitä, mitä kreivi tarkoitti.

Bertelsköld puri huultansa. Nyt olisi ollut erittäin sopiva tilaisuus
puhua kaikesta siitä, mikä hänen mieltään painoi. Mutta hänen
vieressään veneen perässä istui Gast, joka surkean näköisenä ja
äänetönnä tuijotti basiliskin silmillään valtiopäivämieheen. Se, mikä
olisi pitänyt sanoa, jäi sanomatta.

-- Tänään on minun syntymäpäiväni, jatkoi Larsson hetkisen kuluttua. --
Semmoisina päivinä johtuu monta vanhaa muistoa mieleen. Tänään olen
hakenut esiin sen vanhan kirveen, joka on ollut kantaisäni kirves, ja
antanut sen tulevalle vävylleni. En juuri usko taikoja, mutta sen
tunnustan, etten mielelläni soisi tuon kuluneen kirveenterän menevän
suvustani pois. Onhan se toki esi-isäin muistoja. Onhan kreivinkin
suvulla jokin semmoinen muistokalu? Vanha sormus muistaakseni?

-- Niin sanotaan, mutta minä en tiedä siitä mitään, -- sanoi kreivi
lyhyesti.

-- Kuinka? Olisiko kreivi kadottanut sen vanhan kalleuden, joka on
kulkenut perintönä niin monessa sukupolvessa?

-- Setäni, presidentti, kuuluu sitä säilyttäneen, mutta hänen
kuollessaan joutui se hukkaan, en tiedä kuinka, ja samantekevää se
minusta onkin.

-- Totta on, minä unohdan, ettei kreivi ole voinut kuulla kaikkia niitä
tyhmiä juttuja, joita oli liikkeellä nuoruuteni aikana kuusi- tahi
seitsemänkymmentä vuotta tätä ennen. Millaisia hullutuksia ihmiset
saattavatkaan keksiä! Sanottiin, että Bertelsköldien sormus, jota kaksi
Ruotsin kuningasta oli pitänyt, tuottaisi onnea kaikessa. Väitettiin,
että kreivin koko suku seisoisi tahi kukistuisi sen sormuksen kanssa.
Luulenpa, että sormusta pidettiin itsensä perkeleen keksintönä, jolla
hän tahtoi saattaa ihmisiä ylpeyden vietteleminä häviöön. Vai kuinka,
kapteeni?... Mutta kuinka te peräsintä hoidatte? Annattehan tuulen
kantaa meidät suoraan Lemetinsaaren matalikolle!

Kapteeni Gast jupisi jotakin, jota ei kukaan ymmärtänyt ja käänsi
tuuleen päin.

-- Olen kuullut puhuttavan jostakin taiasta, -- sanoi kreivi
uteliaampana kuin miltä tahtoi näyttää, -- mutta se on haihtunut
muististani. Olisitteko kenties te, joka olitte Tukholmassa siihen
aikaan, kun setä kuoli, kuullut jotakin sormuksen löytäjästä, tai
oikeammin sen varastajasta?

-- Minulla oli tosiaankin muuta ajattelemista siihen aikaan, kun
hollantilaiset kaappasivat komean viljalaivastoni. Muistelen kuitenkin
kuulleeni, että varas tahi varastetun kalun kätkijä sai
rangaistuksensa. Vai kuinka, kapteeni, oletteko te kuullut siitä
mitään?

Kapteeni Neptunus ei vastannut, vaan irvisti rumasti. Samassa törmäsi
vene vedenalaiselle karille ja kallistui kyljelleen, mutta seuraava
aalto irtautti sen heti taas, sillä nyt oli tultu tiukempaan tuuleen,
joka puhalsi Palosaaren salmen läpi.

-- Luovatkaa! -- murahti Larsson. -- Tehän pidätte perää kuin
närpiöläinen. Ei paljon puuttunut, ettemme keikahtaneet kumoon... Mutta
mistä me puhuimmekaan? Niin, ihmiset sanovat, että kreivin setä
presidentti tuon onnenkalun avulla nousi korkeihin virkoihin ja tuli
tavattoman rikkaaksi. Ei olisi hulluinta, jos olisi semmoinen haltia
aina auttamassa!

-- Älkäämme enää siitä puhuko.

-- Suokaa anteeksi, että olen näin rohkea, -- jatkoi valtiopäivämies,
ja hänen äänensä, joka oli ollut pilkallinen, muuttui äkkiä vakavaksi.
-- Siinä on kreiville todistus siitä, mitä laatua se valta on,
joka tahtoo asettua kuninkaan la kansan välille. Teidän isänne
iso-isä oli talonpojantyttären poika, hänestä tuli sitten ratsumies
kolmikymmenvuotisessa sodassa; sitten hän pääsi kenraalin arvoon ja nai
ruhtinattaren. Sen sijaan, että syyksi tähän olisi sanottu hänen
sotilasonneansa ja kunnon miekkaansa, pisti jonkun narrin päähän puhua
onnenkalusta. Ja kuta enemmän ihmiset uskoivat asiaa, sitä kopeammaksi
suku kävi tuosta suuresta onnestaan, jota sanottiin Luojan teoksi,
vaikka minä yksinkertaisuudessani pidän Belsebubia sen onnen seppänä.

-- Olkaa hyvä ja puhukaa _omista_ asioistanne, vastasi Bertelsköld
ylpeästi.

-- Ei, suokaa anteeksi, minä olen sanonut isällenne ja isoisällenne
totuuden, ja minä aion puhua suuni puhtaaksi teillekin. Minä luulen
kreiviä ylipäänsä kelpo mieheksi, ja jollette olisi vihamieheni, te
kenties olisitte ystäväni. Mutta niinkuin kaikkien vertaistenne, niin
on teidänkin päänne ylpeydestä vähän pyörällä, ja Jumala teitä
armahtakoon, jos joskus saatte sormuksen takaisin, sillä silloin käy
teidän niinkuin kaikkien muidenkin. Minun mielestäni olisi hyvä teko,
jos teidät iäksi päiväksi pelastettaisiin joutumasta tuon lemmon
pahuksen valtaan.

-- En ymmärrä teidän tarkoitustanne, -- vastasi Bertelsköld. -- Jos
loukataksenne minua ja sukuani häväistäksenne olette kutsunut minut
tänä päivänä seuraanne, niin olisi paremmin sopinut harmaille
hiuksillenne, ettette pakottaisi minua...

-- Mihinkä?

-- Sanomaan teille jotakin, josta vanhan miehen pitäisi olla paremmin
selvillä kuin minun. Ylpeydestä ei toisen kansanluokan tulisi koskaan
toistaan syyttää. Se saattaa asua kerjäläisenkin ryysyjen alla; se
saattaa paisua sangen korkealle porvarinkin kultavuorisen takin alla!

Larsson naurahti. -- Siitä emme huoli väitellä, -- sanoi hän kylmästi.
-- Tahdoin kysyä teiltä, ettekö sanoisi sitä, joka pelastaisi teidät
tuosta onnettomasta, kuninkaan sormuksessa asuvasta ylpeyden hengestä,
itsenne ja sukunne hyväntekijäksi?

-- Minä vastaisin hänelle: hoitakaa omia asioitanne älkääkä sekaantuko
siihen, mikä ei teihin kuulu.

-- Vai niin, vai niin; no, älkäämme siitä enää puhuko. Tiedättekö,
herra kreivi, että tässä on koko väylän syvin kohta; vettä luulisin
olevan kolmekymmentä syltä. Meren syvyydeksi se ei ole paljon, mutta
matalalle rannikolle, niinkuin meidän on, se kyllä riittää. Se, mikä
tässä mereen putoaa, se ei tule ihmisten ilmoille ennen kuin
tuomiopäivänä... Ohjatkaa oikeaa suuntaa te siellä peräsimessä; ettekö
näe, että purjeet lepattavat?

Bertelsköld ei vastannut.

Larsson nousi nyt veneen peräistuimelta seisomaan ja piti jotakin
himmeästi kiiltävää esinettä peukalon ja keskisormen välissä. --
Tahtoisinpa tietää, sanoi hän, -- kenellä olisi halua hakea
merenpohjasta sitä, jota nyt pidän kädessäni.

Tuskin oli hän saanut nämä sanat sanotuksi, kun kapteeni Gast hurjimman
raivon vallassa karkasi hänen kimppuunsa ja koki riuhtaista esinettä
hänen kädestään. Hurja painiskelu syntyi. Peräsimetön vene nousi tuulta
vasten ja alkoi peräytyä. Paitsi perässä olevaa kolmea henkilöä oli
keulassa kaksi matruusia, mutta nämä eivät liikahtaneet paikaltaan
luultavasti sentähden, että Toivon laivaväki varmasti oli vakuutettu
siitä, että se, joka koski kapteeni Gastiin, armotta oli kuoleman oma.

Mutta kapteenipa sai toisen vastustajan, joka ei ollutkaan
löyhäkätinen. Bertelsköld heittäysi näet vuorostaan Gastin kimppuun ja
tempasi hänet pois, niin että leveät olkapäät rutisivat. Nähdessään
joutuvansa allekynsin koetti Gast syöstä itsensä ja Larssonin
yhtähaavaa mereen. Vanhus olisi ollut hukassa, ellei Bertelsköldin
väkevä käsi juuri Larssonin kaatuessa olisi temmannut häntä takaisin
kallistuvaan veneeseen. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin kapteeni makasi
mihinkään kykenemättömänä veneen pohjalla, kädet jollakin
köydenpätkällä selän taa sidottuina. Vene ajautui maata kohden, mutta
matruusit eivät liikahtaneet.

-- Tiukentakaa purjenuoraa, koirat! Kreivi tarttuu peräsimeen! komensi
Larsson ihmeteltävän kylmäverisesti.

Vene nousi taas tuuleen päin ja läheni samaa paikkaa, missä taistelu
oli alkanut. Nyt nousi vanhus taas peräistuimelta seisomaan.

-- Te teitte hyvän tempauksen vast'ikään, kreivi Bertelsköld, -- sanoi
hän, -- ja minä olen osoittava kiitollisuuttani siitä. Me olemme nyt
taas kolmenkymmenen sylen syvyydellä, mutta siinä lieneekin kyllin.
Katsokaa nyt -- ja te myöskin, te vanha ahma siellä veneen pohjassa!
Näettekö, mitä minulla on kädessäni? Piu -- nyt se on siellä, iäti
haudattuna meren syvyyteen.

Kuului ääni niinkuin viulunkielen hiljainen näppäys, heikko, mutta
selvä, kun tuo nakattu esine vajosi vedenpinnan alle.

-- Mikä se oli? -- huudahti Bertelsköld.

-- Se oli kuninkaan sormus, -- vastasi Larsson kylmästi.

-- Mitä olette tehnyt! Tuollako lailla palkitsette minua siitä, että
henkenne pelastin!

-- Niin, -- vastasi valtiopäivämies, -- ja minä ajattelen, että
huonommasti kuin minä on moni mies palkinnut pelastajansa. Nyt olemme
kuitit. Kuulkaa minua! Minä otan taivaan ja maan todistajakseni tähän:
_Niin totta kuin tuo sormus ei ikinä enää näe päivän valkeutta, niin
totta ei myöskään minkäänlaista liittoa synny Larssonien ja
Bertelsköldien kesken ikuisiin aikoihin asti_. -- Me voimme nyt palata
kaupunkiin takaisin. Pysy siellä, katala vaskipalanen, joka olet ollut
syynä niin monen ihmisen ajalliseen ja iankaikkiseen turmioon! Pysy
siellä, sinä perkeleen kilokalu, tuomiopäivään asti, ja kammotkoot
meren kalatkin sitä paikkaa, jossa kirottu pahuutesi on hiekkaan
haudattuna!



16. LISÄTIETOJA KUNINKAAN SEURUEESTA JA MATKASTA.


Myöhästyneet olivat nuo suuret sukupäivälliset Larssonin talossa toista
tuntia isäntää odottaessa; liikkiö oli kuivanut, naurispaistikkaat
liiaksi ruskettuneet, vasikanpaisti oli pohjaan palanut, kastike
jähmettynyt ja leivokset jo kauan seisoneet juhlallisissa riveissä
isolla hopeavadilla. Kaikki olivat kummastelleet, mitkä tärkeät asiat
olivat pakottaneet vanhan valtiopäivämiehen tällaisena juhlapäivänä ja
juuri ennen päivällistä satamaan lähtemään. Vihdoin hän palasi
väsyneempänä kuin miltä tahtoi näyttää. Se, mitä Palosaaren väylällä
oli tapahtunut, pysyi salaisuutena. Matruusit olivat saaneet rahaa
pitääkseen suunsa kiinni, ja kapteeni Gast oli taas heti maihin
laskettua päästetty irti ja edesvastuun uhalla käsketty lähtemään
tiehensä kaupungista.

Tuon ison pöydän ympärille keräytyi nyt suku kolmeen osaan: ensiksi
vanhemmat ja arvokkaammat, sitten nuoremmat, lopuksi lapset ja
palkkaväki. Kunniaistuimella istui vanha perheenisä, oikealla puolen
häntä pojat vaimoinensa, vasemmalla tytär Ester sulhasensa kanssa ja
veljentytär Maria; sitten muut iän ja arvon mukaan. Toinen poika,
pastori Bertel, siunasi ruoan, kaikki söivät hyvällä ruokahalulla, joka
oli odottaessa yhä kasvanut, ja lopuksi veisattiin kiitosvirsi.

Kun tämä oli toimitettu, lähti perheenisä päivällislevolle, sill'aikaa
kun vieraat hajausivat sinne tänne katselemaan kuninkaan kunniaksi
tehtyjä valmistuksia.

Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin airuita alkoi toinen toisensa
perästä ilmaantua. Hovimestari Åberg, keittiömestari Björck,
hovileipuri Kammecker, hoviviinuri Laurent ja pääkokit Severin ja
Arelius palvelijoineen[18] olivat saapuneet jo aamupäivällä kuninkaan
keittokalujen kanssa ja herättivät tärkeäntähdellisillä hankkeillaan
koko kaupungin huomion. Kuninkaallisessa matkaohjelmassa oli näet
määrättynä, että hänen majesteettinsa levähtäisi yhden päivän Vaasassa
matkan vaivoista, ja koska maan isä ei halveksinut hyviä ruokia, niin
oli kaupungin hellänä huolena ollut kaikkien niiden tarpeiden
hankkiminen, jotka se suinkin voi hankkia. Jo keväästä asti oli
sentähden vasikoita, porsaita, hanhia, jopa kalkkunakukkojakin
maaherran asunnossa hoidettu mitä huolellisimmin ja ne olivat nyt
valmiit uhraamaan henkensä kuninkaan ja isänmaan hyväksi. Huolta oli
pidetty mitä oivallisimmasta maidosta ja kaikkein sakeimmasta kermasta,
mitä vain kaupungin lehmistä suinkin oli saatavana, sillä nämä
ymmärtäväiset Vaasan porvarit osasivat jo silloin niinkuin paljon
myöhempinäkin aikoina tuottavan kaupan ohessa harjoittaa myöskin
menestyksellistä maataloutta. Silloin, niinkuin uudempinakin aikoina,
nähtiin nimittäin laumoittain hyvinvoipia lehmiä aamuin ja illoin
vaeltavan pitkin kaupungin katuja kesälaitumilleen ja sieltä takaisin
(mikä vaellus tätä nykyä kaupungin katujen siisteyden vuoksi tapahtuu
kuitenkin syrjäteitä) -- ja heinänteko, joka sattui juuri tähän aikaan
vuodesta, oli täällä siitä syystä yhtä tärkeä aika kuin maaseuduillakin
kaupungin ympäristössä. Paitsi näitä kestityksiä oli pidetty siitäkin
huolta, että voitiin tarjota verestä pinaattia ja muita ruokakasveja,
Ja koko valoisan heinäkuun yön oli lähimpäin kyläin nuoriso ollut
muuraimia ja mansikoita poimimassa, voidakseen tarjota valtakunnan
majesteetille jotakin oikein makeata maan tuotteista. Nämä kaikki
tuotiin nyt noiden ylhäisten kokkien käytettäväksi, ja nämä mahtavat
herrat, jotka rehentelivät hienoissa valkoisissa esiliinoissaan,
suvaitsivat joskus päätään nyökäyttäen ilmaista armollisen mielihyvänsä
kunnon ihmisten alamaisesta innosta.

Paitsi kreivi Bertelsköldiä, joka oli tullut maaherran kanssa,
saapuivat myöhemmin päivällä hovimajoitusmestari, vapaaherra Forssner,
eversti, vapaaherra Kaarle Adlerfelt, vänrikki, parooni Löwenhjelm y.m.
herroja ja muutamia kuninkaallisia lakeijoita. Jokaiselle vaunulle,
mikä tuli näkyviin Runsarin kylän luona, jossa ensimmäinen iso
kunniaportti upeili päiväpaisteessa, nosti kansa, joka seisoi
juhlavaatteissaan tiheissä laumoissa tien syrjillä, hurraahuudon, ja
useat kiipesivät aidoille, kylästä alkaen aina kaupungin etelätulliin
asti. Joka kerta vastasivat herrat ja lakeijat armollisesti hymyillen,
ja joka kerta huomasi väestö pettyneensä toiveissaan. Joukossa oli
käräjäkirjureita, merimiehiä ja muita perin viisaita politikoitsijoita,
jotka olivat käyneet Tukholmassa ja tiesivät, miten asiat olivat. Nämä
osoittelivat kansalle, mitkä noista saapuvista herroista katsottiin
hatuiksi ja mitkä olivat valtiollisilta mielipiteiltään tunnetut
myssyiksi. Nyt oli useilla miespuolisilla katselijoilla päässä
lasihelmillä ja kukonsulilla koristetut myssyt; toisilla taas oli
päivän kunniaksi paikkakunnan tekoa olevat hatut. Kun nyt väkijoukko
oli hurrannut kuninkaalle, mutta huomasi pettyneensä, ryhtyi se
harmissaan siihen sukkelaan ilveilyyn, että aina, kun hattu ajoi sivu,
nakattiin paljaita myssyjä ilmaan, mutta joka kerta, kun myssy ajoi
esiin, lensivät hatut taivasta kohden. Ja tämä oli kansasta
sanomattoman hauskaa. Nekin, jotka eivät tienneet tarkoitusta,
seurasivat iloissaan annettua esimerkkiä, ja siinä oli melua ja riemua,
joka tietysti selitettiin alamaisen ilon ilmaukseksi. Valtiollisella
taivaanrannalla vaeltavat pilvenkuvat kuvastelivat tällä tavoin
niinkuin haihtuvat revontulet aina ylhäällä pohjolan kaukaisissa
seuduissa asti.

Kuningas itse ... mutta suotakoon meille anteeksi, että "mielin
hiljaisin" vielä panemme tähän seuraavan runollisen kertomuksen hänen
matkustuksestaan Suomen rajain sisällä.[19]

    Degerby, Sottunga,[20] Korpo[21] ja muut
    saa sankarin haltuhunsa.
    Taivasta kiittävät lasten suut,
    toi heille kun voideltunsa.
    Hanko ja Barösund, Porkkalakin[22]
    ja Viapor[23] reittiä valvoo
    urhon, mi mielin hiljaisin
    vain hyvettä seuraa ja palvoo.

    Sankari saapuvi Helsinkiin[24]
    ja hyvästi heittävi Ahdin,
    aallot oivat jok' antoi niin
    ja matkan suunnan ja tahdin.
    AADOLF kun maihin on astunut näin,
    soi rannoilta huudot vastaan:
    juhlivi riemuiten tervehtäin
    koko kaupunki kuningastaan.

    -- -- -- -- --
    Suomen kansa kun kuninkaan
    näin saanut on vieraaksensa,
    hänelle uskollisuudessaan
    se antavi rakkautensa.
    Sitten tuo siunattu ruhtinas
    läks' ULRIIKAN[25] linnaa kohti;
    Långörnin[26] muurit ne myöskin, kas,
    kesäpäivän kullassa hohti.

    Juhannus veisaten juhlitahan
    ja riemuiten Ruotsin malliin.
    AADOLFIN kaikkeen ihastuvan
    nyt nähdään. -- Uskovi kalliin
    henkensä Siltavuorellekin[27]
    maan isä ja eelleen matkaa.
    Porvoossa[28] tavalla Daavidin
    käy templissä -- kulkua jatkaa.[29]

    Kiväärit, kanuunat kaikuvat
    ja laulut, hän täältä kun kulkee.
    Aurinko säteensä kirkkaimmat
    suo hälle. Syliinsä sulkee
    hänet jo Loviisa,[30] jolle soi
    nimen kuningattaren mukaan
    naisen tuon, johon ketään voi
    ei verrata koskaan kukaan.

    Ahvenkoskelle, Anjalaan[31]
    käy sankari, rajalle asti.
    Keltinkoskikin[32] iloissaan
    niin kuohuvi kirkkahasti!
    Kansa käy isäänsä ihaillen
    hänen luoksensa täältä ja tuolta;
    saasta tuskin näet kymmenen
    niin heistä on pitänyt huolta.

    Hämeenmaahan nyt matkaillaan
    ja luokse sen vanhan linnan.[33]
    Rahvas ei kursaile valtiataan,
    vaan kulkevi yhtä-rinnan.
    Kunnia-ammunta linnasta soi
    ja kaikuvi ruorilta vastaan;
    tervetulleheks' ilakoi
    kaikk' kuulua kuningastaan.

    Isän tavalla tyydyttää
    hän kaikkia lahjoillansa;
    lapsetkaan niit' ilman ei jää. --
    Nyt Turkuhun[34] kulkuansa
    jatkaa hän kukkain ja seppelten
    ja kuusien oppaana ollen.
    Nuoriso vastass' on tanssien,
    käy vanhatkin hurmiollen.

    Nymfeinkin parvi käy karkeloimaan,
    Mars, Phoibos ja Minerva vielä;
    kaikki nyt puolelta kuninkaan
    saa vainen armoa siellä,
    Ehemiskin maahan lankeaa
    hänen kärkkyen katsettansa.
    Hermes laivansa liputtaa
    näin näyttäen riemuansa.

    Vielä mä mainita tahtoisin
    sen ammunnan, jota silloin
    sankari mielin ihastuvin
    sai kuunnella aamuin ja illoin.
    Savu ja ruuti ne haihtuu pois,
    siis niistä en kuluta kaulaa. --
    Muistos' ei Suomesta häipyä vois,
    ja siitä mä tahdon laulaa.

    -- -- -- -- --
    Siksipä ihmiset, parveillen
    kevätkalojen hilpeäin lailla.
    syntymäpäivää viettäen
    LUDOVIKAN[35] on huolta vailla.
    Eessänsä näkevät kuninkaan
    ja hengessä kuningattarenkin.
    Taivasta yhtyvät rukoilemaan
    he onneksi kumpaisenkin.

    Matka käy sankarin Huittisiin[36]
    ja eellehen Paskilahan.
    Niinisalo jää taakse niin,
    ja Kyröhön[37] saavutahan.
    Metsä saa hetkeksi AADOLFIN,
    ja sitten on Vaasan[38] vuoro.
    Kaikuvi saakka pilvihin
    ilohuutoina kansan kuoro.

Mutta koska lukija lienee saanut jo tarpeeksi, lopetamme toistaiseksi
tähän.



27. KUNINKAAN TULO JA ROVASTIN PUHE.


Kun kansa tällä tavalla oli ollut liikkeellä aina varhaisesta aamusta,
saapui maan isä, kuningas Aadolf Fredrik, vihdoinkin kello seitsemän ja
kahdeksan välillä illalla. Ei mitään oltu laiminlyöty, että tulo
tapahtuisi niin komeasti kuin mahdollista. Kuninkaan rinnalla istuivat
neljän hevosen vetämissä komeissa vaunuissa hänen ylhäisyytensä, kreivi
Claes Ekebladh ja henkilääkäri Petersen. Lähinnä näiden jäljessä ajoi
kenraali, vapaaherra Ungern Sternberg adjutantti Rehausenin kanssa;
sitten hovimarsalkka, vapaaherra Löwen asessori Schutzenin kanssa ja
sitten tuli muu seurue ja palvelijat: kamaripaashi Tornerhjelm ja
kamaripalvelija Bedat, kellarirenki Hornay ja pyssynvirittäjä
Asmüs y.m., y.m., joiden merkilliset nimet niinikään ovat jälkimaailman
iloksi säilyneet.[39] Maaherra oli hänen majesteettiaan vastassa vähän
matkaa kaupungista, sill'aikaa kun paikkakunnan virkamiehet, papisto ja
porvaristo seisoivat hatuttomin päin, hikisin otsin ja selkä koukussa
vasta maalatun tulliportin luona, joka oli koristettu Vaasan kaupungin
kunniakkaalla ja kuninkaallisella vaakunalla.

Syntyi siitä melu ja hälinä, kun ensiksi nimismies tuli ratsastaen,
ajaen kuin luuta väkeä tieltä pois -- kun sitten kuninkaalliset
esiratsastajat vaahtoisilla hevosillaan ajoivat esiin täyttä karkua ja
kun vaunut viimein näkyivät tien mutkassa Runsarin kylän luona.
Kuningas ajatti hiljaa ja nyökäytti päätään joka haaralle. Väestön
käytös oli arvokasta. _Nuo_ selät eivät olleet tottuneet syvälle
kumartamaan. Aadolf Fredrik oli kumminkin todella rakastettu --
rakastettu toivovan rakkaudella, sillä hän ei ollut vielä tehnyt mitään
muuta kuin vastaan ottanut kruunun -- mutta tämänkin vuoksi häntä jo
suosittiin Pohjanmaalla, jossa oli oltu tyytymättömiä herrojen valtaan
ja valtiopäiväriitoihin kuningas Fredrik-vainajan aikana.

-- Katsokaapa, kuinka armollisen näköinen hän on! -- hälisi väkijoukko.

-- Ja noin hiljainen! Eikä ylpeämpi kuin muutkaan kristilliset ihmiset!
-- arvelivat toiset.

-- Jumala armahtakoon, luulenpa, että hän tervehti minua; mahtaneeko
hän tuntea minut? -- huudahti Martolan kestikievarin emäntä suuresti
hämmästyksissään ja hyvillään, seisoessaan uudessa tärkätyssä
kamlottihameessaan kuin vehnäpulla reikäleipäin keskessä.

-- Suunne kiinni! -- murahti eräs ryysyinen kerjäläinen, vanha
vöyriläinen karoliini, ja kääntyi päin. -- On noita nyt ennenkin
kuninkaita nähty! Kuninkaan pitää olla ylpeä ja kopea. Valtakunnan
majesteetilla pitää olla käsivarret kuin rautakanget ja hänen pitää
osata iskeä. Ja ratsastaa hänen pitää, niin että kivet kipenöivät; eikä
istua noin kuin villasäkki pehmeillä vaununtyynyillä! Toinen tarmo oli
Kaarle-kuninkaassa! -- Ja samalla kohautti hän repaleista hattuaan.

-- Mutta katsokaapa, kuinka maaherra kumartelee! -- kuiskailivat taas
toiset. -- Voi hyväinen aika, kuinka notkeaselkäisiä ne nyt ovat, nuo
kopeat herrat, jotka muuten niin isosti pöyhkeilevät muille
kunniallisille ihmisille! -- Ja kansa hurrasi kahta kiivaammin
maaherran kumarruksille.

Vaivoin saatiin nämä riemunosoitukset vaikenemaan, sillä syynä siihen,
minkätähden kuninkaalliset vaunut pysähtyivät tullin luona, oli
alamainen puhe, jonka kirkkoherra, maisteri Claudius Hedman -- vanha
hovimies ja tätä ennen Tukholman Klaran kirkon kappalainen -- oli tähän
tilaisuuteen valmistanut. Onneton kuningas, nuo ylenmäärin makeat ja
imartelevat sekä suorasanaiset että runomittaan sepitetyt puheet olivat
vainonneet häntä pahemmin kuin hyttyset aina siitä asti, kun hän astui
jalallaan Suomeen. Nyt tuli hän Hämeen metsästä, helteisen päivän
ajettuaan ja ikävöiden päästäkseen lepoon ja saadakseen vaihtaa
pölyiset matkavaatteet silkkivuoriseen yönuttuun, kun taas putosi
puhuja hänen eteensä kuin pilvettömältä taivaalta! Raskas kruunu,
minkätähden oli sinulla monien piikkiesi seassa vielä kaunopuheisuuden
ruusujakin kätkettynä!

-- Vaikka[40] -- sanoi puhuja, -- lauhkeamman taivaan alla syntyneen
tulen ottavan neron ja enemmän siistityn pään kuin mitä kylmältä
pohjolalta käy odottaminen, tulisi olla tässä korkean harvinaisessa
tilaisuudessa sen tavattoman ilon tulkitsijana, joka teidän
kuninkaallisen majesteettinne -- (syvä kumarrus) -- tänne
kokoontuneilla kaikkein nöyrimmillä, papistoon kuuluvilla alamaisilla
on; niin rohkenen kumminkin syvimmässä alamaisuudessa teidän
kuninkaallisen majesteettinne eteen -- (uusi kumarrus) -- minä halvin
pappismies minun ja minun kanssaveljieni uskollisuuden ja alamaisuuden
uhrin kanssa teidän majesteettinne armoalttarille tulla --
(suorakulmainen kumarrus).

-- Suuri kuningas! -- jatkoi puhuja -- sallikaa, niinkuin Aleksanteri
suuri, köyhän alamaisen kantaa esiin kourallinen vettä lahjain ja
antimien asemesta!

-- Me kiitämme herra rovastia; me tulemme erittäin mielellämme --
keskeytti hänet kuningas, joka tosiaankin paljon ennemmin olisi ottanut
"kourallisen vettä"; mutta puhuja ei hätäytynyt, vaan jatkoi alinomaa
kumarrellen:

-- Alamaiset ovat saaneet luvan uhrata yksinvaltaiselle hallitukselle
-- (tässä nykäisi maaherra rovastia kauhtanan helmasta) -- sekä kaiken
heidän omaisuutensa että myös mikä heistä kaikkein rakkainta oli, minä
tarkoitan henkensä. Teidän kuninkaallinen majesteettinne ei rakasta
kumpaakaan...

-- En, hyvä herra rovasti ... puuttui taas kuningas puheeseen,
pyyhkäisten hikeä otsaltaan.

-- Jonkatähden myöskin alamaiset yleensä, mutta erittäinkin me
papistoon kuuluvaiset, uhraamme itsemme teidän kuninkaalliselle
majesteetillenne, niinkuin kalliille Herran voidellulle, kaikesta
meidän sydämestämme.

Kuningas huokasi, luultavasti liikutettuna näin suuresta
uhraavaisuudesta.

-- Ei ikinä, -- jatkoi puhuja, -- ei ikinä osannut Orpheus niin hyvin
soittaa kanneltaan, ettemme me vielä heleämmin äänin yhtyisi
alamaisuuttamme osoittamalla maan sanomattoman hartaihin
ilonilmauksiin.

-- Suokoon luoja, että ne todella olisivat _sanomattoman_ hartaita! --
kuiskasi hänen ylhäisyytensä Ekebladh vierustoverinsa tohtorin korvaan,
mutta puhuja jatkoi:

-- Pakanallinen Diogenes rakastakoon vain auringon paistetta enemmän
kuin Aleksanteri suuren varjoa. Me emme ainoastaan iloitse teidän
kuninkaallisen majesteettinne armonsäteistä, vaan rukoilemme meillemme
myös sitä korkeata etua, että rauhan levossa saisimme kuin lapset
nauttia armollista suojaa teidän kuninkaallisen majesteettinne, meidän
maanisämme avarassa varjossa...

-- Herran tähden, ei mitään viittauksia hänen majesteettinsa
lihavuuteen! -- kuiskasi maaherra, joka huomasi kuninkaan alkavan
kyllästyä. Puhuja jatkoi kuitenkin uupumatta ja lausui asiaan kuuluvin
kumarruksin sen toivomuksen, ettei ainoastaan kuninkaallisen
majesteetin terveydentila olisi hänen matkansa jälkeen hyvä, vaan myös
koko kuninkaallinen huone ja meidän kaikkein armollisin kuningattaremme
siunatussa tilassa; verraten kuninkaallista majesteettia Tornion
sydänyön aurinkoon, ja -- niin totta kuin on päivä, vaikka aurinko ei
aina ole näkyvissä ja vaikuttamassa, niin totta me elämme siinä
epäilemättömässä toivossa, että teidän kuninkaallinen majesteettinne ei
koskaan väsy antamasta korkean suosionsa ja korkeimmasti myötäsyntyisen
kuninkaallisen armonsa heloittaa...

Rauskis! Samassa romahti lahonnut lauta-aita tullihuoneen luona maahan
niiden monien katselijain ja kuuntelijain painosta, joita puheen aikana
yhä useampia oli sille kiivennyt kuningasta näkemään ja jotka nyt
äkkiarvaamatta tulivat hänen majesteetilleen esitetyiksi mitä
oudoimmissa ja kaikkia hovitapoja vastaan sotivissa asennoissa.

-- Onko kukaan saanut vammoja? -- kysyi heti kohta hyväsydäminen
kuningas, samalla kun hevoset riuhtaisivat vaunuja, ja kaupungin
poliisi, s.o. viskaali, yksi kaupunginpalvelija ja kaksi palovartijaa
kiiruhtivat apuun.

-- Se oli vain pieni kuperkeikka, teidän majesteettinne, -- vastasi
lukiolainen Eerikki Ljung, joka oli istunut ylinnä aidalla, mutta muita
nopeammin oli päässyt jaloilleen ja taas seisoi lakki kädessä, valmiina
hurraamaan, vaikkakin kättä vielä pakotti ja ääni oli käheä, hän kun
oli kiljunut vuorottain sekä hatuille että myssyille ja majesteetille.

-- Tuossahan on minun ylimääräinen hovisorvarini! -- huudahti kuningas,
joka oli unohtanut nimen, mutta heti kohta tunsi nuo raittiit ja
iloiset kasvot.

-- Teidän majesteettinne palvelukseksi, -- vastasi poika. -- Sen verran
hän oli hovissa ollessaan jo oppinut sanojansa sovittelemaan.

-- Tule luokseni huomenna, minulla on sinulle jotakin sanottavaa, --
jatkoi kuningas armollisesti ja luontevasti, unohtaen kaikki nuo
kankean juhlalliset vastaanottotemput.

Eerikki Ljung kumarsi niin, että hänen pitkä, vaalea tukkansa valahti
hänen silmilleen.

-- Koska siis Vaasan kaupungilla on se arvaamaton armo ja onni, että
jälleen, puolentoista vuosisadan kuluttua, saa nähdä auringon ... --
aloitti hellittämätön puhuja, joka tuosta pitkästä ja koreasta
johdannostaan ei vielä ollut ennättänyt päästä varsinaiseen
aineeseensa.

-- Sapperment! Sepä oli pitkällinen pimeys! -- kuiskasi Ekebladh.

-- ... Auringon, sanon minä, virkistävillä säteillään valaisevan vanhaa
Thulea...

-- Me kiitämme, me kiitämme, -- sanoi kuningas keskeyttäen.

Mutta puhuja ei voinut millään muotoa ottaa omatunnolleen sitä, ettei
hänen majesteettinsa saisi kuulla vielä jäännöstäkin hänen ulkoa
opitusta pitkästä, saarnantapaisesta puheestaan. -- Koska, -- aloitti
hän jälleen, -- aurinko nyt nousee kaikessa ihanuudessaan näiden
pohjoisten seutujen yli...

-- Sehän menee mailleen, hyvä herra rovasti, sehän menee mailleen, ja
aika on jo mennä levolle, -- ryhtyi taas onneton majesteetti puheeseen.

Maaherra nykäisi puhujaa kauhtanasta.

-- Ja koska, -- jatkoi itsepäinen puhuja, -- koska tähdet samalla
kadottavat valonsa ja suloinen kuu sammuttaa lyhtynsä nähdessään
Phoibon loistavat vaunut...

-- Aja! -- sanoi kuningas.

Vaunut lähtivät liikkeelle, kaunis puhe hukkui väkijoukon
hurraahuutoihin, ja siinä seisoi nyt tuo hämmästynyt puhuja, voimatta
käsittää, kuinka kuninkaallinen majesteetti oli voinut jättää
käyttämättä noin mainiota tilaisuutta kuullakseen puhetta, jota,
puhujan mielestä, ei joka päivä tarjottu edes matkustaville
ruhtinaillekaan.

Suurin osa väkijoukkoa riensi vaunujen jäljessä Korsholmaan,
saadakseen, jos mahdollista, nähdä kuninkaan astuvan vaunuista. Toiset
taas, joilla ei ollut halua juosta kilpaa, keräytyivät suuresti
kummastellen Eerikki Ljungin ympärille, tahtoen välttämättömästi
tietää, mitä kuningas oli hänelle sanonut.

-- Se ei kuulu teihin, -- sanoi Eerikki hämillään.

-- Hän sanoi sinua ylimääräiseksi hovisorvarikseen, mitähän hänen
majesteettinsa sillä tarkoitti? -- kysyi eräsi raatimies, joka oli
seisonut likellä vaunuja.

-- Sanoiko hänen majesteettinsa _hovisorvari_? -- kysyi Eerikki ollen
kummastuvinaan.

-- Sen kuulin omin korvin, -- vakuutti raatimies.

-- Minusta tuntui, että hän sanoi _hovikarvari_, arveli Eerikki.

-- Karvari? Niin, niin se olikin. Hovikarvari? Sepä oli merkillistä.
Mitä hän sillä tarkoitti?

-- Asianlaita on se, -- sanoi Eerikki tekeytyen mahtavaksi, -- että
satuin asumaan moniaita viikkoja hovin karvarin luona, ja kun kuningas
tavallisesti joka kuukausi kävi kahta tuumaa paksummaksi vyötäisiltään,
niin oli hänen majesteettinsa tapana aina tuon tuostakin käydä meitä
tervehtimässä, antaakseen mittaa uusiin nahkavöihinsä. Sentähden hän
sanoi minua ylimääräiseksi hovikarvarikseen.

-- Mutta hän käski sinun tulla huomenna luoksensa?

-- Sanoiko hän niin?

-- Tottahan kuulin sen, kun seisoin aivan hänen vieressään.

-- Vai niin -- no, kai hän on taas tullut paria tuumaa paksummaksi
pitkiä puheita kuunnellessaan, ja sentähden pitää minun nyt mennä sinne
uutta mittaa ottamaan.

Näin sanoen puikahti Eerikki tiehensä.



28. KORSHOLMAN VALLIEN LUONA.


Oli sydänyön aika eräänä heinäkuun yönä Pohjanmaalla. Pohjolan yön
sanoin selittämätön kirkkaus, jota ei voi verrata mihinkään muuhun
luonnonilmiöön, valaisi heloittaen pientä kaupunkia, etäämpänä olevia
ulapoita ja kaukaisia metsiä. Keveä kytömailta tuleva savu uiskenteli
siellä täällä kuin sumu taivaanrannalla, ja välistä kuului hevosen
hirnuntaa, lampaankellon kilinää tai tasaisia aironvetoja jonkun
myöhään kotiinsa palaavan kalastajan veneestä.

Kaupungissa ei kumminkaan kaikki ollut niin elotonta kuin olisi voinut
luulla. Näillä pohjoismaalaisilla on ihmeteltävä kyky, samoin kuin
linnuilla, mukautua valoon ja pimeyteen. Talven he nukkuvat, kesällä
tuskin tiedät, milloin he nukkuvat. Nyt oli sitäpaitsi kuningas
vieraana Vaasassa; kukapa silloin tahtoi nukkumalla hukata aikaansa?
Paljon ihmisiä oli liikkeellä; mutta niin hiljaa he liikkuivat kuin
olisivat kaikki olleet sukkasillaan. Jos ei saanut nähdä majesteettia,
niin voihan toki saada jonkun nauhustetun lakeijan näkyviinsä; jos ei
niinkään käynyt, niin sai kenties katsoa ällistellä kuninkaallisia
vaunuja, tai udella uutisia joltakin porvarisvartijalta, joka seisoi
vahdissa Korsholman portilla. Ja jos siinäkin pettyi, niin oli ainakin
se lohdutus jäljellä, että sai katsella linnan ikkunaruutuja ja
tutkistella, minne seurue oli majoitettuna kaupunkiin ja ennen kaikkea
ottaa selkoa kuninkaan makuuhuoneen ikkunoista ja odottaa, eikö jokin
yömyssy sattuisi luomaan varjoansa alaslaskettuihin uutimiin.

Kun kesäyön kirkkaus paistaa pohjoisesta, oli eteläpuoli Korsholman
valleja pimennossa. Alussa tämä pimento ei estänyt näkemästä ympärillä
olevia esineitä, mutta puolilta öin nousi pilviä, ja silloin kävi se
synkemmäksi.

Kaksi miestä puheli keskenään lähellä vallia. Heidän kasvojaan ei
voinut erottaa, mutta äänet olivat tuttuja. Miehet olivat Pennaksi
nimitetty Benjamin Perttilä, ja kapteeni Neptunus Gast.

-- Oletteko varma siitä? -- sanoi Penna.

-- Niin varma kuin tässä seison ankkurissa, -- sanoi kapteeni. Minä
lokasin joka sanan leikkituvan seinän läpi. He puhuivat kauniisti
vanhoista rakkaudenasioistaan. Vieras herra vannoi ja vakuutti, että
neitsyestä piti tulla hänen vaimonsa, ja asia oli järjestettävä jo
huomispäivänä, vaikka isäukko olisi kiljuva jalopeura.

-- Niinkö sanoivat?

-- Totta varmaan sanoivat. Ja kun neitsyt Ester mainitsi jotakin siitä,
että hänellä oli sulhanen jo ennestään, vastasi herra: minä panen
sulhasesi vesilastiin, jolloin ei kuu kumota eikä päivä paista.

-- Mikä sen muukalaisen nimi on?

-- Nimeä ei ole lokikirjassani, mutta kuninkaallisella lipulla hän
kulkee, sen tiedän. Sentähden hän on niin suurenteleva ja aikoo
huomenna purjehtia tiehensä morsiamesi kanssa.

-- Ellei hän kuuluisi kuninkaan seurueeseen, niin...

-- No niin, tietysti; sinä pelkäät. Jos se olisi joku tavallinen
ruuhipekka, ampuisit hänet upoksiin iäksi päiväksi, mutta koska hän
kulkee kuninkaallisella lipulla, niin et uskalla edes kantta huuhtoa.
Tulee siitä hauska juttu, kun kaikki ihmiset Vaasassa sinua sormella
osoittavat ja sanovat: kas tuossa menee se raukka, joka törmäsi
matalikolle, kun kreivi vei hänen morsiamensa.

-- Kreivi? Onko hän kreivi?

-- Mistäpä minä sen tietäisin? Jonkinlainen ylhäisyys hän lienee. Siitä
tehdään soma rekilaulu Isokyrössä:

    "Näin, näin minä laivan seilaavan,
    kolme kreiviä laivassa."

Penna ei virkkanut mitään -- mikä oli sen merkki, että viha jo kuohui
hänessä. Hänen oli kovin vaikea päästä vihastumaan, mutta jos hän kerta
niin pitkälle pääsi, ei hän määrää tiennytkään. Ja sangen pitkälle hän
oli nyt tullut. Hän oli aina aamupäivästä asti ollut samoissa
ajatuksissa; nyt ne olivat yli äyräittensä kuohahtamaisillaan.

-- Te valehtelette! Te olette itse kosinut Esteriä, ja sentähden te
valehtelette! -- jupisi hän hammastensa välitse ja tarttui kapteenia
kovasti käsivarteen.

-- Minä olen kosinut tytön rahoja, sanoi Neptunus, -- ja kuultuani,
ettei hän mitään saa, helpotin minä köyttä. Ota hänet, kernaasti minun
puolestani, ja katso, voitko pusertaa äyrinkään painolastia isästä,
siitä vanhasta saiturista... Mutta niinhän se onkin, olin jo unohtaa,
että toinenhan pitääkin komentoa siinä laivassa.

-- Jos olisin kahdenkesken sen konnan kanssa! -- ärjäisi Penna
nyrkkiään puristaen.

-- Sanon sinulle jotakin, -- kuiskasi Gast. -- Äsken kuulin kreivin
lakeijan sanovan vahdille: herrani ei nuku öillä niinkuin muut ihmiset.
Jos hän menee ulos, niin älä ole häntä näkevinäsi.

-- Kreivi? Taaskin kreivi!

-- No, olkoon sitten parooni, se on minusta samantekevä. Mutta katsopa
tuonne ... kareja keulan edessä! Se on hän, joka tulee tuolla vallilla!

Bertelsköldin pitkä vartalo kuvastui samassa selväsi yöllistä taivasta
vasten. Hänelle ei ollut lepoa suotu viimeisten mielenliikutusten
jälkeen. Siitä oli jo aikoja, kun hän oli nähnyt valoisan kesäyön, ja
täällä ulkona oli niin viileää, niin ihanaa.

-- Kuinka monet vuosisadat lienevät tuiskuttaneet luntaan näille
valleille? -- sanoi hän itsekseen. -- Sitä ei kukaan tiedä. Niiden ikä
ulottuu kuin lapsuudenmuisto kauas muinaisuuteen, eikä kukaan tiedä
sanoa milloinka, ei kukaan, mitenkä. Ne ovat yhtä vanhat kuin
kristinusko näillä tienoilla ja ne ovat aikoinaan suojelleet sen
kehtoa. Vanhat vallit -- juuri teidän vierellänne minä ensi kerran näin
hänet, jonka muistoa en enää voi poistaa mielestäni! Tänään seison
täällä minä lyhytaikaisine muistoineni -- eilen seisoi täällä joku
toinen, huomenna taas toinen -- kaikki olemme hetken lapsia, mutta te
olette vuosisatain!

-- Hän lähtee oijustamaan vallin yli Larssonin leikkituvalle; hän
tietää, kuka siellä odottaa, -- kuiskasi kiusaaja vierustoverilleen.

Penna murahti kuin kahlekoira.

-- Olisinpa vanha husaari, kyllä minä tietäisin, mitä tekisin, --
jatkoi toinen.

Mutta Penna ei tiennyt enää mitä teki. Hän kiipesi vimmoissaan vallille
ja seisoi Bertelsköldin selän takana, ennenkuin tämä häntä huomasikaan.

-- Minä opastan sinut leikkituvalle! -- jupisi hän, ja karkasi samassa
niin voimakkaasti luullun vihollisensa kimppuun, että tämä -- ihan
valmistumaton kun oli mokomaan hyökkäykseen -- tupertui alas vallilta,
joka tällä kohdalta oli sangen jyrkkä.

Hiljainen huudahdus kuului alhaalta, ja Penna voi erottaa pudonneen,
joka nyt makasi kivilohkareitten seassa, joita sinne oli luultavasti
täytteeksi vedätetty.

-- Joudu, anna hänelle viimeinen isku, niin ei kieliä kantele! --
kuiskasi Gast, joka oli hiipinyt hänkin vallille.

Penna seisoi liikkumatonna. Hänen vimmansa oli kadonnut hänen
kilpailijansa pudotessa: hänellä oli sekava aavistus siitä, että hän
pikaisuudessaan oli tehnyt tyhmän tekosen, ja hänen luonnollinen
hyvyytensä alkoi jälleen päästä voitolle.

Kapteeni Gast puolestaan loi aran silmäyksen maaherran asunnon
ikkunoihin. Ei ole hyvä liian kauan seistä tuulta vasten, ajatteli hän.
Tuo kopea herra tuolla alhaalla on saanut maksun aamullisesta,
Palosaaren väylällä tekemästään tempauksesta. Hän on kosija numero
yksi. Vahti pistänee talteensa kosijan numero kaksi. Sitten tulee apen
vuoro. Gast ei olekaan vielä se lakastunut nauriinvarsi, joksi häntä
luulevat. Jos en enää purjehdikaan mieleni mukaan onnen merellä, niin
tahdon näyttää heille, että olen vedenalainen riutta, ja he joutuvat
haaksirikkoon minuun törmätessään. He saavat maksun kaikesta, ja hyvän
hyyryn he saavatkin kuninkaan sormuksesta!

Näitä kostontuumia hautoen riensi Gast tiehensä valoisassa yössä,
Pennan häntä huomaamatta.

Mutta nyt kuului muutamia sanoja tuolta alhaalta.

-- Jos olet rosvo, niin ota kukkaroni, mutta auta minua täältä, sillä
minä en pääse liikkumaan! -- valitti Bertelsköld.

Penna kuunteli. Hän luuli tuntevansa tuon äänen. Hän seisoi kuin
kivettyneenä.

-- Pölkkypää! -- sanoi taas pudonnut matalalla äänellä, etkö tiedä,
että kuningas nukkuu muutamain askelten päässä täältä. Täytyykö
herättää koko linnan väki apua huutamalla?

Penna oli kuullut tarpeeksi. Hän harppasi, niinkuin olisi tuli häntä
polttanut, ja hyppäsi yhdellä loikkauksella vallilta alas, samaa tietä,
jota hän oli pannut kilpailijan menemään. Onnistuen paremmin kuin tämä,
tuli hän jokseenkin eheänä alas eikä huomannut edes sitäkään, että
nyrjäytti jalkansa ja sai pari mustelmaa polviinsa. Tuskin hän oli
tullut alas, kun hän heittäysi kaatuneen päälle ja alkoi täyttä kurkkua
ulvoa.

-- Lurjus, pidätkö suusi kiinni! kuiskasi Bertelsköld, joka luuli
yhtyneensä hulluun ihmiseen, joka panisi koko linnan väen liikkeelle.

Mutta Penna ulvoi vain, ja töin tuskin voi kreivi erottaa muutamia
katkonaisia sanoja: -- Minun oma isäntäni! Minun rakas herrani!...

Pilvet olivat tällä aikaa kevenneet, eikä pimeys enää ollut niin
synkkä. Suureksi ihmeekseen tunsi Bertelsköld miehen vanhaksi
palvelijakseen, jota hän ei ollut nähnyt kahteentoista vuoteen. --
Sinäkö, Istvan, olet täällä? --- sanoi hän. -- Ajaako sinua
painajainen, kun heität minut vallilta alas?

-- Kun olisin tiennyt teidän siinä olevan! -- ulvoi Penna taas
nyyhkyttäen... Lemmon Kasti... Koira minä olen, hullu koira, joka olen
omaa herraani puraissut!... Rakas, armollinen isäntä, elättekö vielä?

-- Vaiti, junkkari, niin annan sinulle anteeksi. Olen taittanut
jalkani, kenties käsivarteni, enkä pääse liikkumaan. Kanna minut heti
kohta huoneeseeni; se on linnan sivurakennuksessa, ja kuninkaan
henkilääkäri asuu viereisessä huoneessa. Mutta heitä pois, mies, tuo
ulvominen, muuten lyön sinulta kädet ja sääret poikki, kun taas pääsen
jaloilleni. Meidän täytyy sanoa, että olen vahingossa pudonnut.

Penna oli puoleksi tainnoksissa surusta ja säikähdyksestä. Kuitenkin
hän nosti, niin varovasti kuin taisi, rakastetun isäntänsä väkeville
karhunkäpälilleen ja vaelsi linnaan, kokien kovin hullunkurisesti
niellä nyyhkytyksiään, joita ei tahtonut saada millään lailla
tukahdutetuiksi.



29. EERIKKI LJUNG KUNINKAAN KEITTIÖSSÄ.


Eerikki Ljung oli muiden Larssonin talon miespuolisten vierasten kanssa
majoitettu isoon tupaan, jonka lattialle oli olkia levitetty. Oljilla
lepäsi kahdeksan poikaa ja nuorta miestä, kullakin pienoinen
villapeitto katteenaan. Seinään kiinnitetyissä sängyissä, joita
aina oli kaksi päällekkäin, makasi kahdeksan vanhempaa henkeä
ruovonröyhyillä täytetyillä matrasseilla. Höyhenpatjoja oli yllinkyllin
arvokkaampien vierasten varalle.

Nukkuessaan ajatteli Eerikki vain sitä, että hänen huomenna piti mennä
kuninkaan luo. Merkilliseltä se tuntui hänestä, mutta miksi antaisi hän
sen untansa häiritä. Hän oli ollut liikkeellä varhaisesta aamusta ja
nukkui sentähden niin raskaasti, että hänen puolestaan olisi voinut
vierittää vaikka koko talon mereen ja purjehtia niin Länsipohjaan. --
Herätä minut kello kolme, -- oli hän sanonut vanhalle Sannalle, joka
palveli makuutupalaisia ja jolla enemmän kuin kellään muulla oli se
linnun luonto, ettei kukaan tiennyt, milloin hän kesällä nukkui.

Palovartija oli juuri huutanut talon nurkalla, kun Sanna suurella
vaivalla sai nuoren herran käsiinsä peittojen ja olkien rykelmästä. --
Kello on kolme, -- sanoi hän.

Mutta Eerikki käännähti toiselle kyljelleen eikä ollut mistään
milläänkään.

-- Aiotteko nousta? -- jatkoi eukko ja pudisteli häntä jalasta.

Mahdotonta saada häntä virkoamaan.

-- Kuningas odottaa!

Kuin nuoli oli Eerikki jaloillaan. Hänen parhaat vaatteensa, hänen
hienoin paitansa tärkättyine kauluksineen ja isän hopeinen kaulahakanen
olivat jo valmiina hänen vierellään.

Kymmeniä kertoja oli äiti, joka ei ollut saanut unta silmiinsä koko
yönä tätä kuninkaallista armoa ajatellessaan, kysynyt, mitä kuninkaalla
mahtoi olla hänelle sanomista, ja kymmeniä kertoja oli Eerikki
vakuuttanut, että hän yhtä vähän kuin äitikään voi sitä arvata. --
Pahaa se ei voi olla, hän oli iloisen näköinen, -- vakuutti Eerikki.

-- Et saa unohtaa kutsumasta häntä hänen majesteetikseen, -- varoitti
äiti. -- Kampaa tukkasi eteisessä ennen kuin menet sisään ja pyyhi tomu
tarkasti saappaistasi. Älä puhu ennenkuin hän kysyy, ja katso häntä
suoraan silmiin. Jos hän kysyy sinulta jotakin vanhemmistasi, niin sano
hänelle, että isäsi palveli Ruotsin kruunua siihen aikaan, jolloin ei
kenelläkään muulla tässä maassa kuin Löfvingillä ja hänellä ollut
siihen rohkeutta. Näytä sitten, että voit pitää suusi kiinni, kun
uteliaat hovilakeijat kyselevät, ja riennä heti kotiin. Varo paidan
kaulustaa, pane takki oikein nappiin, äläkä pidä käsiäsi taskussa.

-- Hyvästi, nyt en enää jouda! -- sanoi Eerikki ja oli jo eteisessä.

-- Jumala olkoon kanssasi, lapseni! -- huusi huolestunut äiti hänen
jälkeensä ja palasi tytärtensä luo, jotka kuningashuolista vapaina
nukkuivat luhdissa lähellä makuutupaa.

Oli neljän aika aamulla, kun Eerikki, kaikki nämä varoitukset
kilpenään, saapui Korsholman linnaan, peläten, että kuningas kenties jo
oli häntä odottanut. Hänen kummastuksekseen olivat kaikki muut paitsi
vahdit vielä sikeässä unessa, ja hänen tahtoessaan mennä sisään
sanottiin portilla: "seis".

Nyt vasta muisteli Eerikki kuulleensa, ettei Aadolf Fredrikin hovissa
ollutkaan tapana nousta näin varhain. -- Milloin portti avataan? --
kysyi hän.

-- Odota! -- vastattiin.

Ei auttanut muu kuin odottaminen. Hän meni valleille kävelemään ja
valleilta niityille. Aamuaurinko paistoi kirkkaasti metsän yli
Veikkaalaan päin, ja kastehelmet kimaltelivat ruohistossa. Vanha
rakkaus kasveihin ja kukkiin virkosi Eerikin sydämessä, ja vaikkei
ollutkaan enää paljon oppimista tuossa satoja kertoja tutkitussa
seudussa, lähti hän kuitenkin keräämään kasveja vallien ympäriltä. Ei
kestänyt kauan, ennenkuin kaikki Hammarbyn iloiset muistot taas
virkosivat eloon. -- Jos minulla nyt olisi Eriika Lindelia täällä, --
ajatteli hän itsekseen, -- niin tutkisimme tämän _anthylliksen_
arkkiaatterin suurennuslasilla... Kukahan nyt auttanee häntä
kirjoittamaan nimiä kasvien puikkoihin, kuka puristamaan kasveja ja
selittämään Pliniusta? Kai tekee sen Kaarle... Kaarle Linnaeus pieni,
erotukseksi suuresta, -- lisäsi hän huokaisten kaipuun ja
mustasukkaisin tuntein.

-- Hyvä on, ettei kukaan tiedä, minkätähden nimeni on Ljung! --
ajatteli hän heti sen jälkeen. -- Entä jos lähettäisin Eriikalle
_linnaean_ Vaasasta, puristettuna yhteen jonkin hienon _erica
vulgariksen_ kanssa? Senpä teenkin. Molempia lajeja kasvaa tuolla
läheisellä männikkömäellä.

Tuumasta toimeen. Eerikki meni Lemetinsaaren puolella olevalle
männikkömäelle ja oli pian kiintynyt kasviopillisiin tutkimuksiinsa
niin, että unohti sekä kuninkaan että kaikki äidilliset neuvot. Viimein
hän kuuli tornikellon lyövän. Hän luki lyönnit. Kello oli kahdeksan.

-- Kuningas on odottanut minua! -- ajatteli hän säpsähtäen. Hän juoksi
läpi pensaiden ja risukoiden ja oli kohta linnan portilla.

Nyt hän pääsi sisään. Kaikki olivat nyt liikkeellä. Adjutantteja ja
hovimestareita, kokkeja ja palvelijoita juoksenteli ristiin rastiin, ja
Vaasan porvaristo kysytti alamaisuudessa, milloin hänen majesteettinsa
näkisi hyväksi laskea heidät puheillensa. Mutta hänen majesteettinsa ei
ollut vielä pukeutunut. Porvariston käskettiin tulla kello kymmenen
tienoissa. Töin tuskin pääsi Eerikki puhuttelemaan ensin erästä
kamaripalvelijaa, sitten hovimarsalkkaa, parooni Löweniä, jolle hän
ilmoitti, että hänen majesteettinsa oli käskenyt hänet tänne. Hän sai
käskyn odottaa tuolla alhaalla, kunnes häntä kutsuttaisiin.

Minne hän menisi? Huoneet ja eteiset, vieläpä pihakin, olivat täynnä
väkeä. Eerikki meni keittiön nurkkaan seisomaan.

Tämä tärkeä osa linnaa ja maaherran asuntoa oli tätä tilaisuutta varten
laajennettu yhdellä tai kahdella viereisellä huoneella, ja kaikissa oli
kova kiire. Vaikka suurin osa seuruetta asui kaupungissa, oli
mestarikokeilla ja pöydänkattajilla täysi tekeminen, sillä paitsi
aamiaishommia täytyi jo pitää huolta päivällisistäkin, joille kaupungin
virkamiehet ja etevimmät porvarit oli käsketty. Kaikki olivat sentähden
liikkeessä, arvokkaalla tavalla ylläpitääkseen kuninkaallisen pöydän
arvoa, ja meren, metsän ja karjan parhaat ja tuoreimmat antimet
kerättiin nyt keittiöihin ja kellareihin asiaankuuluvasti
tarkastettaviksi ja valmistettaviksi.

Eerikin sisään tullessa oli keittiössä täysi kapina. Pahaa ennustava
sisällinen sota oli syttymässä keittiömestari Björckin ja mestarikokki
Areliuksen välillä. Syynä oli se, että viimeksimainittu alhaisempi
virkamies oli ollut niin kuulumattoman rohkea, että oli tehnyt
muutoksen korkeiden asianomaisten vahvistamaan ja niin muodoin
peruuttamattomasti voimassa olevaan kuninkaalliseen ruokalistaan.
Björck toi esiin kumoamattomia todistuksia siitä, että tässä tärkeässä
asiakirjassa, jonka hovimestari Åberg oli allekirjoittanut, oli selvin
sanoin kirjoitettuna: uunissa paistettua haukea. Ja kuitenkin oli
Arelius ollut kyllin rohkea tahtoakseen tehdä siitä mureketta!

Puolustuksekseen muistutti loukkautunut mestarikokki, että hän oli
palvellut jo viisikolmatta vuotta kuninkaallisessa keittiössä. Kuningas
Fredrik-vainaja, jonka makuaisti oli erinomaisen tarkka ja joka
kieltämättä ymmärsi nämä tämmöiset asiat, oli usein kiitellyt hänen
kalaruokiaan, ja mitä uunissa paistettuun haukeen tuli, luuli hän
kykenevänsä kilpailemaan sen valmistuksessa itsensä keittiömestarin
kanssa. -- Mutta, jatkoi hän, -- minä otan Ruotsin valtakunnan sen
seikan todistajaksi, kuinka sopivaa mahtanee olla panna kuninkaan
pöytään tuommoisia viiden tai kuuden naulan painoisia haukia uunissa
paistettuina! Sen sijaan, että taitoani pilkataan, tulisi minua
polvillaan kiittää siitä, että olen pelastanut kuninkaallisen
majesteetin ja valtakunnan arvon ja laatinut murekkeen, joka ei voi
muuta kuin herättää asiantuntijain suurinta ihastusta!

-- En epäile mestarikokin erinomaista kalamurekkeen valmistamistaitoa;
sitähän syödään kaikissa talonpoikaishäissäkin, -- vastasi
keittiömestari vähän pilkallisesti. -- Mutta koska ei käy kieltäminen,
että uunissa paistettua haukea on käsketty valmistaa päivälliseksi,
lienee mestarikokin alamainen velvollisuus mukautua hänen
majesteettinsa armollisen määräyksen mukaan. Sentähden saan
velvoittaa mestarikokin ehdottomasti ottamaan sanotunlaisen hauen
valmistettavaksensa.

-- Mutta silmästänikö minä sen hauen nyt kaivan, tässä katalassa
kaupungissa ei ole isompia, ja suurimmat on jo hienoiksi hakattu! --
huudahti mestarikokki tuskissaan.

-- Se on mestarikokin oma asia, -- sanoi keittiömestari esimiehen
ylemmyyttä äänessään. -- Hauki on kokonaisena pöytään tuotava, vaikkei
se olisi hollannin silliä isompi.

-- Olkoon minun puolestani vaikka särjen kokoinen, -- jupisi
mestarikokki ja syöksyi ulos tarkastamaan vielä kerran kaikkia
kalastajaveneitä.

-- Mitä sinä täällä teet? Miksi seisot tiellä? -- kysyi keittiömestari
mahtavasti Eerikki Ljungilta.

-- Hänen majesteettinsa on armossa käskenyt minun odottamaan
puheillepääsyä, -- vastasi Eerikki.

-- Se on toinen asia, -- vastasi tuo mahtava mies leppeämmällä äänellä.
-- Istu, jos sinulla lie tuolia muassasi.

-- Kiitän, saatan minä seisoakin, -- sanoi Eerikki.

Kohta sen jälkeen aukeni ovi, ja mestarikokki astui riemuiten sisään,
mukanaan eräs vanha kalastaja, Lauri eli Laurikainen, tuo vanha
tuttavamme, joka nyt harjoitti tätä elinkeinoa ja kantoi jotakin
kammottavaa otusta selässään.

-- Mikä se on? -- tiuskaisi keittiömestari.

-- Se on hauki, -- vastasi mestarikokki.

Ja haukihan se olikin, mutta haikalaksi sitä olisi saattanut luulla. Se
oli niin pitkä, että kun pää julmasti ammotti miehen olan yli, laahasi
pyrstö pitkin lattiaa. Ei mikään puntari ottanut sitä nokkaansa. Se
punnittiin vaa'alla, ja painot osoittivat kolmea leiviskää ja kuutta
naulaa. Semmoista haukea sopi kuninkaalle tarjota! Vaasan kaupungin ja
mestarikokki Areliuksen kunnia oli pelastettu.

-- No, peratkaa ja paistakaa se, niinkuin mestarikokki hyväksi näkee,
mutta minun väkeni ei siihen jouda, -- sanoi keittiömestari äreästi.

Arelius kävi kohta työhön käsiksi. -- Joku tulkoon tänne, -- huusi hän,
-- samalla kun kalastajan avulla veti hirviön takapihalle ja laski sen
laudalle.

Eerikillä oli aikaa ja hän seurasi mukana. Ei koskaan hän ollut nähnyt
mokomaa veden venkaletta. Sen kita oli niin suuri, että se olisi voinut
hoklaista kahlekoiran; lujat hampaat ja halkinainen pyrstö osoittivat,
että se oli ollut monessa ottelussa. Yksitoista koukkua ja puolen
leiviskän hauki löytyi vatsasta sitä perattaessa: vähintään yksitoista
kertaa se oli siis elämänsä aikana, joka oli arvioitava vähintään
kahdeksaksikymmeneksi vuodeksi, pelastunut, kunnes kahdennellatoista
kerralla yhtyi koukkuun, jota oli mahdoton katkaista.

Mutta paitsi yhtätoista koukkua oli hauen vatsassa vielä pieni esine,
jonka mestarikokki pudotti maahan siitä välittämättä. Eerikki otti sen
ja pyyhki sitä. Se oli pieni ja himmeästi loistava sormus.

-- Katsokaapa, -- sanoi hän mestarikokille, -- hauen vatsassa oli
sormus.

Mestarikokki katseli sitä. -- Vaskipalanenhan tuo vain on, -- sanoi hän
ja nakkasi sen ylenkatseellisesti luotansa.

-- Saanko pitää sen? -- kysyi Eerikki.

-- Pidä hyvänäsi, -- nauroi kokki. -- Mutta mistä Lauri sai tämän
hirveän hauen?

-- Palosaaren salmesta, -- vastasi kalastaja.



30. AURINGON PAISTETTA PILVIEN LOMITSE.


Sill'aikaa, kun Eerikki Ljung näin odottamatta tuli saamaan tuon
"vaskipalasen", jota mestarikokki Arelius ei katsonut arvonsa sallivan
ottaa edes maasta ylös, oli eräs toinen tämän kertomuksen taittunut
säie yhtä odottamatta solmiutunut yhteen muutamain askelten päässä
hänestä.

Linnan kylkirakennuksessa oli nimittäin kolme huonetta järjestetty
kuninkaan henkilääkärille, tohtori Petersenille ja sivusadjutantille,
kreivi Bertelsköldille, jotka hänen majesteettinsa tahtoi pitää
läheisyydessään. Tänne kantoi siis tuo lohduton Penna -- eli Istvan,
joka oli hänen entinen nimensä -- haavoittuneen herransa tuon ikävän
linnan valleilla tapahtuneen erehdyksen jälkeen. Henkilääkäri
herätettiin heti unestaan eikä hän voinut muuta ajatella kuin että
hänen majesteettinsa oli syönyt liiaksi mansikoita edellisenä iltana ja
että nuo mansikat nyt uhkasivat valtakunnan rauhaa. Niin pian kuin hän
kuuli, että kysymyksessä oli vain taittunut käsivarsi, kirkastui hänen
otsansa ja hän kävi tottuneesti haavoja tarkastamaan.

Valitettavasti ei ollut ainoastaan oikea käsivarsi pahoin
vahingoittunut, vaan oikea jalkakin oli ihan poikki. Tohtori kävi
totiseksi ja murahti, että asia oli arveluttava.

-- Ette siis luule minun voivan seurata hänen majesteettiaan matkalle?
-- kysyi Bertelsköld ranskaksi.

-- Matkalle? -- murisi tohtori. -- Toiseen maailmaan te tulette
matkustamaan, jos liikautatte jännettäkään kuuteen viikkoon.

-- Entä sitten? -- kysyi Bertelsköld levottomasti.

-- Sitten saadaan nähdä, halpautuuko käsivartenne, mikä on
todennäköistä. Onnittelen teitä, ettei teidän koskaan enää ole pakko
käydä kaksintaisteluun, kreiviseni. Mitä sääreen tulee, ei sen tila ole
niin vaarallinen; minulla on täällä lastoja matkaa varten. Te tulette
vain käymään kainalosauvan varassa niin kauan kuin elätte.

-- Ihania toiveita! -- huokasi kreivi.

-- Joutavia! -- älkää olko millännekään! Onnellinen mies, te annatte
nyt palttua hoviseuruelle -- minäkin soisin voivani tehdä samoin! Te
säästytte tulemasta murhatuksi kylmillä kotleteilla, kelvottomalla
viinillä, yön seisoneella kaljalla ja loppumattomilla puheilla. Sen
sijaan siirrytte maatiloillenne ja elätte siellä kuin pasha syöden
viiliä ja vastakirnuttua voita. Jos sitten vaihteen vuoksi tahdotte
niskanne taittaa, niin ette muuta tarvitse kuin viskaatte
kainalosauvanne pois. Mutta sanokaapa minulle, olitteko hullu vai
kuljitteko unissa ryhtyessänne heittämään kuperkeikkaa alas valleilta?

-- Jalkani lipesi kasteisella nurmella, ja minä luiskahdin vallilta
alas.

-- Kuka käski teidän mennä sinne? Ikäänkuin ihminen olisi muuliaasi,
luotu jyrkänteitä kävelemään. Ja miten te elätte? Täytyy nukkua
silloin, kun on nukkumisen aika, syödä syönnin aikana, kävellä, kun on
kävelyn aika -- ja kävellä _siellä_, missä sopii kävellä ja panna piste
siihen, missä on pisteen paikka. Haavat on sidottu. Toivotan teille
hyvää yötä.

Näin puhuen meni henkilääkäri haukotellen keskeytettyä lepoansa
jatkamaan. Bertelsköld koetti turhaan nukkua. Hänen taittuneet, nyt
kankeiksi lastoitetut jäsenensä tuottivat hänelle kipua, ja pohjolan
kesäyö oli hänelle liian valoisa. -- Istvan! -- sanoi hän entiselle
palvelijalle, joka surullisena ja katuvaisena oli hiipinyt kuin koira
huoneen nurkkaan.

Penna nousi ylös.

-- Mikä sinua riivasi, mies, kun sysäsit minut vallilta alas? Oliko
kukaan palkannut sinut siihen?

Pennan povesta pääsi huokaus, joka hyvin paljon muistutti erään
nelijalkaisen eläimen rintaääniä, ja hän kertoi omalla tavallaan
mustasukkaisuudestaan, joka oli alkanut leikkituvan luona Larssonin
puutarhassa, vahvistunut Esterin pilkanteosta, yltynyt kapteeni Gastin
puheista ja viimein soaissut hänen järkensä niin, että hän kadotti
kaiken mielenmalttinsa. Nyyhkytykset ja kiroukset keskeyttivät aina
tuon tuostakin hänen kertomustaan.

Bertelsköld oli käynyt yhä tarkkaavammaksi. Hän alkoi luulla miestä
hulluksi. Tuo yksinkertainen tomppeliko olisi se mies, jonka Ester
Larsson oli katsonut paremmaksi häntä, korkeasukuista, hienosti
sivistynyttä -- häntä, joka oli valmis uhraamaan kaikki säätynsä
ennakkoluulot koroittaakseen hänet puolisona rinnalleen! Mahdotonta; jo
paljas ajatuskin jostakin semmoisesta tuntui hänestä häpeälliseltä.

Hän koetti päästä tästä tuskallisesta ajatuksesta ja sadoilla syillä
todistaa itselleen, että Istvan iloissaan kuninkaan tulosta oli
maistellut liiaksi. Mahdotonta; tuo ajatus ei antanut hänelle lepoa
eikä rauhaa. Hän kyseli -- Istvanin teeskentelemättömät tunnustukset
sopivat vain liiankin hyvin yhteen Esterin omain viittauksien kanssa.

Tämä pahensi hänen tilansa. Välttämätön haavakuume tuli aamupuoleen, ja
hän alkoi hourailla.

-- Ester! -- huudahti hän. -- Minä tahdon puhutella Ester Larssonia!

Penna kuuli joka äännähdyksen ja pelästyi kovin. Entä jos hänen
rakastettu herransa nyt kuolee, ja Penna saa hänen kuolemansa
omatunnolleen. Mitä oli tehtävä?

Kreivi huuteli yhä Esteriä. Vaikka Penna ei ensinkään tätä ymmärtänyt,
päätti hän noudattaa sitä, minkä hän käskyksi käsitti. Hän kutsui
kreivin palvelijan sisään ja juoksi varhain aamulla Larssonin taloon.
Ester oli jo valveilla.

-- Herrani on kuolemaisillaan ja tahtoo sinua puhutella! -- huusi hän
sydän kurkussa.

-- Sinun herrasi? -- kysyi Ester kalveten.

-- Minun isäntäni, kreivi Pertensöld! -- vastasi Penna.

Muuta ei tarvittu. Muutamien minuuttien perästä oli Ester lainkaan
ajattelematta tällaisen ja tähän aikaan päivästä tapahtuvan käynnin
tavattomuutta, linnassa haavoitetun luona.

Bertelsköld oli nukahtanut; tunnin lepo vahvisti vähän hänen voimiaan.
Ester istui hänen päänalustansa vieressä välittämättä palvelijan
kummastelevista katseista ja sai Pennan katkonaisista kuiskeista
jonkinlaisen selon siitä, mitä oli tapahtunut.

Nyt heräsi kreivi, katseli häntä pitkään ja surullisesti ja viittasi
molemmat miehet poistumaan. Hän jäi kahden kesken nuoruutensa lemmityn
kanssa.

-- Onko totta, -- kysyi hän, -- mitä Istvan on minulle sanonut? Hänkö
se on, joka...

Hän ei jaksanut jatkaa. Mutta Ester vastasi hiljaa:

-- Se on isäni tahto.

-- Isäsi tahto? Eikä siis sinun!

-- Ei.

Sairas huokasi helpotuksesta. -- Suo minulle anteeksi, -- sanoi hän, --
että hetkenkään ajan saatoin epäillä sitä! Kuitenkin lienee asia
päätetty? Onko se päätetty?

Ester ei vastannut.

-- Se on siis päätetty, -- jatkoi kreivi. Minä toivottaisin sinulle
onnea, mutta minä en voi sitä tehdä. Millaista elämää tuletkaan
viettämään tuon miehen kanssa?

Ester oli yhä ääneti.

-- Sinä olet jalo nainen. Jaloutta ei käy koskaan alhaisuuteen
yhdistäminen, jos mieli jalon jalona pysyä. Ja vaikka kohottaisit tuon
miehen niin korkealle kuin se hänelle on mahdollista, tulet sinä
kuitenkin vajoamaan, ja mieleni on siitä paha. En puhukaan enää
halveksitusta rakkaudestani. Minä olen hukkaan joutunut mies, jonka
täytyy valita kuolema tai kainalosauva. Sentähden en voi enää tarjota
sinulle taitettua käsivartta ja tukea, kun itse tukea tarvitsen. Mutta
minä vannotan sinua, Ester, kallis ystäväiseni, älä vajoa siitä
jaloudesta, minkä Luoja on sieluusi istuttanut! Käy ennemmin yksinäsi
elämän läpi, tai valitse kelvollisempi, semmoinen, joka ainakin
ymmärtää sinut, semmoinen, jonka kanssa joskus voit ajatuksia vaihtaa,
ajatuksia, jotka eivät aina koske tämän maailman ajallisia murheita ja
jotka edes hiukan eroavat siitä aatepiiristä, jossa orja elää
huolissaan jokapäiväisestä leivästä.

Esterin silmät loistivat. Oli vain _yksi_ sana, jonka hän oli
käsittänyt ja joka yht'äkkiä kasvoi päätökseksi hänen tarmokkaassa
sielussaan.

-- Hukkaan joutunut mies? -- kertasi hän. -- Miksi niin? Ei kukaan ole
hukkaan joutunut, joka ei ole itse itseään hukannut!

-- Elämä kainalosauvain nojassa, yksinäinen, iloton elämä, ja aina
mieltä kalvamassa tieto siitä, mitä elämäni _olisi voinut_ olla sinun
rinnallasi -- ei sellainen elämä ole minkään arvoinen!

-- Eläkää lastenne hyväksi!

-- Lapseni ovat pieniä eikä heillä ole äitiä!

-- Hakekaa, niin löydätte heille äidin omasta säädystänne.

-- En ikinä. Tulkoon sieluni yhtä raajarikoksi kuin ruumiini nyt on,
jos koskaan valitsen toisen puolison kuin sinut.

-- Onko se teidän luja ja peruuttamaton päätöksenne?

-- On. Ja sinä, sinä kysyt sitä vielä?

-- Kenties tulee se päivä, jolloin taas olette terve ja ajattelette
toisin!

-- Monta vuotta olen tätä päätöstä valmistanut, ja kuitenkin sinä
luulet sitä vain oikuksi!

-- No hyvä -- tahdon siis näyttää teille, ettette olekaan hukkaan
joutunut mies.

-- Sinäkö? Millä lailla?

-- Minä tahdon ruveta teidän lastenne äidiksi.

-- Suuri Jumala -- onko se mahdollista, että onni vielä voi hymyillä
minulle sinun huuliltasi? Siis tahdot...

Ester katseli rakkaudesta lämpöisin ja itsetunnosta ylpein silmin
haavoittunutta aatelismiestä. -- Kuulkaa minua, -- sanoi hän. -- Niin
kauan kuin vielä olen vapaa, ja ennenkuin nöyrästi taivun miehen tahdon
alamaiseksi, niinkuin vaimon tulee tehdä, on tarpeellista, että puhumme
suoraan ja vapaasti ymmärtääksemme toisemme nyt ja vastedes.

-- Ah, sano mitä tahdot, kun et vain enää ota sanaasi takaisin!

-- Te olette lempeä, ylevämielinen ja jalosti ajatteleva mies, kreivi
Bertelsköld, mutta te olette heikko.

-- Sinun suhteesi ... se on totta.

-- Te olette herkkä vastaanottamaan vaikutuksia ja kuulemaan ihmisten
arvosteluja. Se päivä on tuleva, jolloin teitä moititaan siitä, että
olette koroittanut halvan porvarintyttären rinnallenne ja jolloin
sanotaan, että juuri hän on sitä tahtonut. Sanokoot mitä sanovat: minä
en pelkää itseni vuoksi, minuun eivät herjaukset ulotu. Mutta teillä ei
ole kyllin terästä tahdossanne käydäksenne omaa tietänne ja
seurataksenne omaa vakaumustanne, huolimatta siitä, mitä siitä
sanotaan. Semmoinen puhe kenties kerran rikkoo rauhanne.

-- Ei koskaan!

-- Mikä on ihmisten _ei koskaan_! Hetkinen, joka luulee olevansa
iankaikkisuus -- ei sen enempää! Mutta kun te kerta horjutte, niin
muistakaa, että kieltäydyin suostumasta tarjoukseenne silloin, kun
teillä oli tarjottavana minulle kaikki ja myönnyin siihen silloin, kun
sanoitte itseänne hukkaan joutuneeksi mieheksi!

-- Jos sen joskus unohtaisin, on sinulla oikeus muistuttaa minua siitä.

-- Ei, kreiviseni, olkaa varma, etten sitä tee. Vaimo ei saa katsella
mieheensä ikäänkuin ylhäältä käsin eikä vallita häntä edes menneillä
muistoillakaan. Puhun teille tästä viimeisen kerran, niinkauan kuin
vielä olen vapaa. Koroitettuanne minut vertaiseksenne tulee minusta
teidän palvelijanne ja minä alistun kaikkeen, mihin naisen tulee
alistua.

-- Ojenna minulle kätesi merkiksi siitä, että olet minun omani!

-- Ota se, Jumalan kaikkivaltiaan nimessä!

Ja Ester ojensi hänelle kätensä, jota kreivi suuteli. Tämä
kädenpuristus oli heidän kihlauksensa, ja se oli peruuttamattomampi
kuin jos olisi ollut tuhansien todistajien vahvistama.

-- Nyt paranen pelkästä ilosta, -- kuiskasi haavoittunut vesissä
silmin.

-- Niin, sinä paranet ilosta ja sinä paranet paremmasta lääkkeestä kuin
mitä itse kuninkaan henkilääkärikään voi tarjota sinulle, -- vastasi
Ester Larsson lämpimästi.

-- Sano uudestaan minua _sinuksi_. Siitä on kauan, kun kuulin noin
suloisen sanan. Tuo sinä-sana tulee olemaan minun lääkkeeni ja sinä
minun henkilääkärini.

-- Toinen ei estä toistaan. Minä tiedän tohtorin -- paremman kuin
kuninkaan tohtorin, tai oikeastaan tohtorittaren.

-- Se ei voi olla kukaan muu kuin sinä.

-- Kuka tietää? Mutta nyt tulee meidän valmistautua kalliota murtamaan.

-- Sinä luulet siis, että kuningas...

-- Kuningas on kankaalle maalattu vuori, mutta minä tiedän vuoren, joka
on harmaata kiveä. Ja se vuori on isäni.



31. HUSAARI, LUKIOLAINEN JA PORVARISKUNINGAS.


Odotus alkoi käydä pitkäksi. Vaskipalanen taskussaan meni Eerikki Ljung
isoille portaille hänen majesteettinsa käskyä odottamaan.

Siellä seisoi hänen enonsa Penna, synkkänä kuin syksyinen yö. Minkä
kummallisen sattuman johdosta miehen ymmärrys aivan äkkiä oli selvinnyt
-- oliko hän ollut niin rohkea, että oli kuunnellut, vai oliko muuten
jokin valonvilahdus saanut hänen hämärät käsityksensä selviämään --
siitä ei ole koskaan saatu mitään varmaa tietoa. Se vain on varmaa,
että hän nyt ymmärsi, minkätähden Ester Larsson oli kutsuttu linnaan,
ja minkätähden Ester oli tätä kutsumusta totellut ja minkätähden Penna
itse oli käsketty ulos. Sitä ei Penna sitävastoin ensinkään ymmärtänyt,
mitä hänen nyt tulisi tehdä. Ollen mustasukkainen kuin korsikalainen --
mikä ei ole harvinaista näissä osissa maatamme -- oli tämän kunnon
miehen vähän vaikea ajatella, että hänet noin juhlallisen kihlauksen
jälkeen oli näin hylyksi heitetty. Neljäkymmentä vuotta oli hänessä
yksi ainoa intohimo, ensimmäinen koko hänen elämässään hänen
tietämättään kytenyt, ja nyt oli satunnainen tuulenpuuska puhaltanut
sen ilmituleen. Kivinen kalliokin voi haljeta kuumuudesta, märkää
suotakin voi kulovalkea kärventää, ja Pennako olisi voinut pysyä
kylmänä, ruvettuaan vihdoin viimeinkin kiehumaan!

Mutta kun hänelle johtui mieleen, että hänen onnensa ryöstäjä ei ollut
kukaan muu kuin hänen oma entinen herransa ja isäntänsä -- ainoa
ihminen, johon hän tähän asti oli rajattomasti kiintynyt -- sama
isäntä, joka muinoin oli pelastanut hänet turkkilaisten vankeudesta,
ja jota hän vast'-ikään oli palkinnut siitä taittamalla häneltä
kädet ja jalat, -- silloin roiskahti kuin kylmä raekuuro hänen
mustasukkaisuutensa lieskaan, ja Penna oli sillä päällä kuin hän olisi
ensin tahtonut lyödä kuoliaaksi koko maailman, paitsi herraansa, ja
sitten itse hypätä lähimpään kaivoon.

Tässä mielentilassa tapasi hänet Eerikki Ljung. He olivat vanhoja
ystäviä, ja Penna oli Eerikin lapsuuden aikana ajatellut ottaa
sisarensa pojan Perttilän talon perilliseksi, kun päätös siitä, että
Eerikistä piti tulla lukumies teki kaikki nämä tuumat tyhjiksi.

-- Miksi eno on noin tuiman näköinen? -- kysyi poika iloisesti. -- Ei
nyt saa olla nurpealla mielin, kun kuningas on täällä. Kuningas voi
kaikkia auttaa, ja minä menen kuninkaan luo, -- lisäsi poika, oikaisten
vartensa korttelia pitemmäksi.

-- Aiotko mennä kuninkaan luo? -- kysyi Penna.

-- Tietysti; hän on itse käskenyt minua tulemaan, -- vastasi Eerikki.

Pennan päässä eivät neronleimaukset juuri usein välähdelleet, mutta
tällä kertaa hän oli kuin poissa saranoiltaan, oli kuin toinen mies, ja
oma ajatus iski hänelle päähän.

-- Jos tapaat kuninkaan, -- sanoi hän, niin pyydä häneltä, että saisin
ruveta husaariksi.

-- Eno tahtoo ruveta husaariksi! -- huudahti Eerikki hämmästyen.

-- Entä sitten? Husaarina olen ollut ennenkin, -- vastasi Penna.

-- Mutta eno on jo viidenkymmenen vuoden vanha.

-- Se ei tee mitään. Luulen pysyväni vielä satulassa, ja vanha miekkani
riippuu sänkyni päällä.

-- Kuka sitten Perttilän taloa hoitaisi?

-- Se hoitakoon itse itsensä.

-- Mutta minkätähden?

-- Se ei liikuta ketään. En rupea enää koirana olemaan. Tahdon kuolla
sotamiehenä.

-- Mutta nythän on rauha.

-- Se on sama. Minä tahdon tapella. Kai kerta tulee sotakin.

-- Mutta ei kai kuningas voi sotaa hankkia, antaakseen enolle
tilaisuutta tapella.

Pennan täytyi myöntää, että se ei juuri ollut luultavaa.

-- Mutta se on sama, -- arveli hän. -- Kauemmin en voi elää; sentähden
tahdon kuolla niinkuin olen elänyt, miekka kädessä.

Hänen näitä sanoja sanoessaan vierähti pari isoa kyyneltä hänen
ruskeille poskilleen. Tämä liikutti Eerikin hellää sydäntä.

-- Mikä se on, joka noin raskauttaa teidän sydäntänne? -- kysyi hän.

-- Sitä sinä et käsitä. Mutta sama se -- lisäsi hän hetken kuluttua --
saatatpa yhtä hyvin olla ensimmäinen ja viimeinen, jolle sen kerron.
_Minä_ en kosinut Esteriä, orpanaani. Se oli hänen isänsä
valtiopäivämies itse, joka tyrkytti häntä minulle.

-- Ja nytkö hän ei huolikaan teistä?

-- Nyt on _hän_ tullut tänne...

-- Kuka on tullut tänne?

-- Entinen isäntäni, ratsumestari -- Pertensöld. Onhan se päivänselvä
asia.

-- Minä en ymmärrä mitään.

-- Ajatellessani, että tyttö on ollut hänen henttunsa -- ja että he
leikkituvassa kohtasivat toisensa -- ja että olen sysännyt hänet
vallilta alas -- ja että olen tehnyt hänet raajarikoksi kaikeksi hänen
elinajakseen -- ja että olen heitetty roskaläjään kuin lopen kulunut
luuta -- ja että hän voi sanoa minulle: tuossa on meri, hyppää siihen!
-- tai: tuolla on turkkilainen, huimi häntä hornan lailla, ja anna
hänen keihästää itsesi kuin silakka! -- sillä jos ei minua olisi ollut,
mitäpä tällä hetkellä olisit muuta kuin kurja orja Adrianopolissa? --
onhan se päivänselvä asia, että minun täytyy kuolla, ja sentähden
tahdon ruveta husaariksi.

-- Kertokaa minulle koko asia! -- sanoi Eerikki, jonka kävi sydämen
pohjasta sääliksi tätä onnetonta miestä, ja veti hänet eteisen
nurkkaan, jossa ihmisten häärinä vähemmin häiritsi heitä. Eerikki oli
siksi viisas, että hän jo edeltäkäsin äitinsä puolinaisista sanoista ja
Bertelsköldin monista Esteriä koskevista kysymyksistä Drottningholmassa
oli arvannut enemmän kuin toiset olivat luulleetkaan, mutta enonsa
sekavasta puheesta selvisi hänelle vain sen verran, että jotakin
tavatonta oli tapahtunut. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänellä oli koko
asia tiedossaan. Kreivi Bertelsköld, Ester, hänen enonsa, kaikki nämä
tähän asiaan näin läheisesti kuuluvat henkilöt olivat hänelle rakkaat.
Mikä ilo, mikä onni, voida tehdä jotakin kaikkien heidän hyväkseen!
Tämä ajatus kypsyi Eerikissä tuota pikaa päätökseksi, ja kenties emme
tee hänelle väärin, jos arvaamme, että se samalla hiveli hänen
itserakkauttaan ja turhamaisuuttaan ja sai siitä uutta yllykettä.

Mutta kuinka hän, köyhä lukiolainen, voisi heikolla kädellään tarttua
tapausten menoa ohjaamaan?

Hänelle johtui jotakin mieleen.

-- Tiedänpä neuvon! -- huudahti hän riemuiten. -- Joka ei ole lahjaa
pyytänyt, voi helpommin antaa sen takaisin. Menkää heti kohta, menkää,
ennenkuin kukaan tietää, kuinka asia on, valtiopäivämiehen luo ja
sanokaa hänelle, että olette tarkemmin miettinyt asiata -- ettei teillä
ole halua mennä naimisiin, niin pääsette kunnialla koko jutusta.

Penna alkoi tapansa mukaan miettiä.

Samassa tuli eräs kamaripalvelija, ajoi kuin lumireki kaikki tieltään
pois ja julisti, että korkea majesteetti itse aikoi tulla
tiedustelemaan kreivi Bertelsköldin terveydentilaa.

Ester Larsson ehti tuskin ulos haavoittuneen huoneesta, Penna ehti
tuskin tehdä kunniaa, ja Eerikki Ljung oli parahiksi saanut lakin
päästään, kun kuningas, vapaaherra Löwenin seuraamana, astui ohitse.
Hänen majesteettinsa oli vielä aamupuvussaan ja niin suopean ja
tavallisen ihmisen näköinen kuin joku Vaasan raatimies, ennenkuin
raastuvankello on soinut yhdeksää maanantaiaamuna.

-- Odota tuolla ylhäällä! -- nyökäytti hän Eerikille päätänsä. Samassa
aukaisi ja sulki kamaripalvelija oven.

Sen sijaan, että seuraisimme hänen majesteettiaan tai valvoisimme
lukiolaisen tottumattomia askelia hovin portaissa, seuraamme Ester
Larssonia, joka nopein askelin riensi kotiinsa, huomaamatta Pennaa,
joka pää riipuksissa ja hitain askelin lähti samaan suuntaan kömpimään.

Vanha porvariskuningas istui huoneessaan, papereita ja sinettejä
edessään kirjoituspöydällä, kun tytär astui sisään. Ester astui esiin
ja suuteli hänen kättänsä, jonka jälkeen ukko samaten laski kätensä
hänen päänsä päälle. Tämä oli tavallinen aamutervehdys, jota ei koskaan
laiminlyöty. Mutta tänään painoi Ester erinomaisen lämpimästi
suukkosensa kurttuiselle kädelle.

-- Missä olet ollut? Minä olen jo kaksi tuntia odottanut sinua, --
nurisi taas tuo ylen säntillinen isä, joka oli tottunut siihen, että
tytär viimeistään kello kuuden aikana toi hänelle hänen aamujuomansa,
lasillisen puoleksi maidolla sekoitettua kaljaa.

Kysymys oli mutkaton, mutta vastaukseen tarvittiin nyt tavallista
enemmän rohkeutta. Ja Esterin rohkeus lannistui kokonaan, kun hän näki
vanhan rakkaan isänsä kuihtuneempana ja vanhentuneempana kuin koskaan
ennen. Hän oli tuntenut hänen kätensä vapisevan päänsä päällä; kuinka
voi hän vielä tuottaa hänelle surua hänen elämänsä ehtoona!

Mutta toden puhuminen oli ensimmäinen ohje, jonka hän oli pienuudestaan
pitäen oppinut, ja Ester Larsson ei voinut valehdella. Hän vastasi siis
vapisevalla äänellä:

-- Kävin erään sairaan luona.

-- Olisit voinut käydä siellä sopivampaan aikaan, -- sanoi isä. -- Kun
sinä unohdit minut, olen minä sinua ajatellut. Kas tässä, olen lukenut
läpi testamenttini ja pannut sinun osallesi entisen lisäksi vielä kuusi
lypsävää lehmää. Huoletta voin nyt lähteä täältä; tulevaisuutesi on
turvattu.

-- Isä hyvä!

-- Tulevaisuutesi on turvattu. Et lähde tyhjin käsin isäsi kodista, ja
sinä tulet rikkaaseen taloon, joka sinun huolenpitosi avulla on tuleva
kahta vertaa rikkaammaksi. Älä keskeytä minua, minä tiedän, mitä tahdot
sanoa. Rikkaus ei merkitse kaikkea, mutta merkitsee kuitenkin paljon
tässä maailmassa. Rikas on itsenäinen ja muista riippumaton, samalla
kun voi tehdä hyvää muille. Käytä rikkautta hyvästi ja älykkäästi, niin
se tekee sinut onnelliseksi. Se on omassa vallassasi, sillä sinä tulet
talossasi hallitsemaan. Miehesi on kunniallinen mies, ja se riittää.
Että hän muutoin on sinua heikompi ymmärryksen ja opin puolesta, sitä
hyvä vaimo älköön koskaan surko, sillä se on molempain eduksi.

-- Suokaa minulle anteeksi, isä hyvä, mutta joka kerta, kun olen nähnyt
pariskuntia vihittävän, olen aina kuullut papin sanovan: vaimon tulee
olla miehellensä alamainen, niinkuin Saara, joka miestänsä Abrahamia
kutsui herraksi. -- Te ette koskaan olisi taipunut naisen tahdon
alaiseksi.

-- Se on totta, mutta kaikki riippuu siitä, mitenkä Herra jakaa
lahjojansa. Yksinkertaiselta mieheltä, jolla on yksinkertainen vaimo,
menevät kaikki asiat päin mäntyyn. Toisen heistä tulee ajatella toisen
puolesta, ja jos tämä on tullut vaimon osaksi, niin noudattakoon hän
Jumalan nimessä kutsumustaan.

-- Mutta se on Raamattua vastaan. Ja kuinka sellainen vaimo voi
rakastaa, kunnioittaa ja pitää arvossa miestänsä.

-- Tässä maailmassa ei aina kunnioiteta sitä, mikä on järkevää, vaan
sitä, mikä on oikein. Kelpo mies on voinut saada vain vähäisen
leiviskän älyä, mutta on kuitenkin kunnioitettava. Muuten on asia sinun
suhteesi jo päätetty ja suvun vuoksi se on välttämätöntä, sillä meidän
pesäämme ei saa hajoittaa. Kyllä kerran ymmärrät, että olen etuasi
valvonut.

Isän päättävän varma puhetapa viritti Esterin murtuneen vastustuksen
uuteen eloon. Että hänet myytäisiin suvun hyväksi, että hänet
lahjoitettaisiin pois, häneltä itseltään sitä edes kysymättäkään -- se
oli jo liikaa.

-- Suokaa anteeksi, isäni, -- aloitti hän taas. -- Ei ole pappi vielä
sulkenut sitä lukkoa, joka sitoo minut. Vielä olen vapaa ihminen. Minä
voin muuttaa päätöksen, jota en ole ollut tekemässä.

-- Muuttaako päätöksen! Mitä oikkuja nämä ovat? Milloin on kukaan
meidän suvustamme sanansa peruuttanut?

-- Kuulkaa minua, isä, älkää tuomitko minua liian ankarasti!
Taipuessani teidän tahtoonne minä en tiennyt, että hän, jonka minä
luulin hylänneen ja unohtaneen minut, samana päivänä oli palaava
Vaasaan, toistamiseen pyytämään minua vaimoksensa.

-- Minä jo arvasin. No, ja sinä olit heti valmis uskomaan tuota
viekastelijaa, valmis unohtamaan kärsimäsi vääryyden ja pettämään
vanhan isäsi hänen selkänsä takana? Sinä niiasit ja kiitit kaikkein
nöyrimmästi?

-- En, minä vastasin niinkuin isäni tyttären sopi vastata. Minä
hylkäsin hänen tarjouksensa.

-- Hyvä. Ja minä sanoin hänelle lennättäessäni tuon pahuksen, kuninkaan
sormuksen, meren syvyyteen: niin totta kuin tuo sormus ei ikinä enää
päivän valkeutta näe, niin totta ei myöskään minkäänlaista liittoa
synny Larssonien ja Bertelsköldien kesken ikuisiin aikoihin asti.

-- Te olette tehnyt väärin, isäni, tahtoessanne estää sallimuksen
menoa. Liitto syntyy niiden kesken, jotka luulitte iäti erotetuiksi.

-- Tyttö! Älä sano tuota sanaa toistamiseen!

-- Taivuttakaa mielenne! Minä olen ollut tahdollenne kuuliainen niin
kauan kuin ihminen suinkin voi. Minä olen hylännyt sen ainoan miehen
tarjouksen, jota olen koskaan rakastanut ja tulen koskaan rakastamaan.
Hänen onnellisena ja mahtavana ollessaan minä työnsin hänet luotani,
mutta kun hän makasi onnetonna, voimatonna, melkein kuoliaaksi
runneltuna, kun hän sanoi olevansa hukkaan joutunut mies, ja kun minä
selvästi tunsin, että hän todella sellainen olikin ilman minua, mutta
että minä voisin antaa hänelle elämän, terveyden ja onnen takaisin --
silloin en voinut enää kieltää, ja -- suokaa, isä, anteeksi! -- silloin
ojensin hänelle käteni!

-- Sinä lupasit hänelle...

-- Ruveta hänen vaimokseen. Niin, isä hyvä. Sen lupasin hänelle. Ja
minä aion pitää sanani.



32. PETOJEN KESYTTÄJÄTÄR.


Joka tunsi Ester Larssonin, tiesi myöskin, että hän oli perinyt
jommoisenkin määrän isänsä rautaista tahtoa. Mutta on terästä, joka
pystyy rautaankin, ja kahdesti ennen oli isän tahto voittanut tyttären
tahdon asioissa, jotka ovat kaikista tärkeimmät naisen elämälle ja
onnelle. Vanha porvariskuningas luotti varmasti siihen, että hänen
kuninkaansanansa kolmannellakin kerralla voittaisi kaiken vastustuksen,
mutta tällä kerralla hän erehtyi.

-- Ja sinusta tulisi kreivitär Bertelsköld! -- sanoi hän kylmästi,
miltei ylenkatseellisesti.

-- Niin, isäni.

-- Totuta ajatuksesi pois tuosta koreasta arvonimestä. Sinä et ikinä
tule sitä kantamaan.

-- Vielä kerran, isä hyvä, minä rukoilen teitä, minä rukoilen
polvillani -- ja Ester polvistui ja suuteli hänen kättänsä -- antakaa
suostumuksenne! Te tiedätte, kuinka kalliilla hinnalla minä olen sen
ostanut, kuinka olen totellut teidän tahtoanne, vaikka sydämeni on
ollut siitä pakahtumaisillaan. Minä olen teidän tyttärenne, en koskaan
ole lakkaava rakastamasta, tottelemasta teitä ja tahtoanne
kunnioittamasta; älkää vain kieltäkö minulta suostumustanne tässä
ainoassa asiassa, joka koskee koko minun elämääni! Minä tiedän, että
luulette minun parastani tarkoittavanne, tahtoessanne sitoa minut
toiseen mieheen. Se on mahdotonta, isä hyvä! Minä rukoilen teitä, älkää
tehkö tytärtänne niin äärettömän onnettomaksi. Mitä on minulla toiselle
miehelle antaa? Murtunut sielu, särkynyt sydän, kylmyyttä rakkauden,
inhoa kunnioituksen sijasta. Ja vaikkei oma onneni olisikaan
kysymyksessä -- olisiko oikein menetellä näin kunniallista miestä
kohtaan?

Larsson mietti; hän ei kysynyt kuitenkaan neuvoa sydämeltään, vaan
järjeltään. Hän oli viisas kauppias, olisiko ehkä edullista tinkiä? Ei,
tässä ei käynyt äyrinkään vertaa myöten antaminen, koko kauppaa
menettämättä. Hän antoi tyttärensä pysyä polvillaan.

-- Tuon kyllä tiedän ja tunnen, -- sanoi hän välinpitämättömästi. --
Kaikki tytöt ajattelevat niinkuin sinä. Jos he eivät saa sitä tahi
sitä, ovat he "äärettömän onnettomia". Mutta tuo ääretön onnettomuus ei
ulotu sen etemmä kuin sen miehen kynnykselle, jonka ymmärtäväinen isä
on heille valinnut. He sulavat kyyneliin niinkuin voi auringon
paisteessa, mutta kun ovat sulamiseensa kyllästyneet, jäähtyvät he ja
alkavat katsella asiaa käytännölliseltä kannalta. Sinä, tyttäreni, et
tule olemaan muita kummempi. Ensi viikon kuluessa kuljet tietysti
happamena Perttilän pihoilla. Seuraavalla viikolla on sinulla jo niin
paljon askaroimista, että unohdat typerät kyynelesi, ja kolmannella
viikolla sinä heloitat kuin aurinko tuleentuneella ruisvainiolla. Usko
minua, lapseni, parasta on, että ripustat nuoruutesi haaveet
rojukamarin naulaan, samoin kuin naulataan uljas kotka hajasiivin
tallinoven päälle.

-- Eikö teillä ole minulle mitään muuta vastausta, isäni, kun
polvillani rukoilen teiltä elämäni onnea! -- huusi Ester tuskissaan.

-- Ei ole, -- sanoi isä, -- minä vastaan sinulle niinkuin täytyy
vastata jokaisen viisaan isän, joka katsoo lastensa onnea.

Ester nousi ylös.

-- Kuulkaa siis minunkin vastaukseni, -- sanoi hän, -- ja olkaa varma
siitä, että se on peruuttamaton, sillä minä olen _teidän_ tyttärenne,
enkä ole mikään lapsi, joka nakkaa yhden leikkikalun pois valitakseen
toisen. Minä _en voi_ mennä naimisiin serkkuni kanssa sentähden, että
olemme niin kokonaan erilaiset kaikessa, mikä tekee yhdyselämän
puolisoiden välillä pysyväiseksi ja onnelliseksi, ja etten koskaan voi
rakastaa häntä niinkuin velvollisuuteni olisi. Minä en myöskään _voi_
peruuttaa kreivi Bertelsköldille antamaani lupausta. Minä voisin sen
tehdä, jos vain _oma_ onneni olisi kysymyksessä, mutta minä en voi, kun
tiedän, että ennen kaikkea on kysymys hänen onnestaan. Sentähden rikon
minä siteet Pennan ja minun välillä. Sentähden _täytyy_ minusta tulla
Bertelsköldin puoliso.

-- Se ei tule tapahtumaan, ei, se ei tule tapahtumaan, niin kauan kuin
minä elän! -- huudahti nyt yht'äkkiä kiivastunut isä. -- Ja minun
kuolemani jälkeen on veljesi Lauri naittajasi.

-- Teitä minä olen rukoillut polvillani, -- vastasi Ester päättävästi;
-- mutta veljeni kerjäläiseksi en aio ruveta. Ottakaa henkeni -- se on
teidän -- mutta rakkauttani ette myy ettekä surmaa!

-- Uppiniskainen lapsi, tahdotko siis, että vielä kerran kiroan sinut?

-- Voi, isäkulta, enhän ole muuta rukoillut kuin siunaustanne.

-- Ja sen sanot minulle samalla hetkellä, kun asetut isäsi käskyjä
vastaan. Vielä kerran: tahdotko mennä naimisiin serkkusi kanssa ja
iäksi päiväksi luopua mielettömästä taipumuksestasi tuohon kopeaan
aatelismieheen?

-- En.

-- Etkö? -- Sinä sukupatto tytär, jonka isä kaiken elinaikansa on
taistellut kansan puolesta! Kelvoton aatelisnukke -- kelvoton kantamaan
isiesi kunniallista porvarillista nimeä! -- tee niinkuin tahdot,
herjaa vanhaa isääsi ja polje hänen käskynsä jalkoihisi, mutta otakin
sitten syntisille retkillesi hänen kirouksensa matkaeväiksi! Pudotkoon
kerran päällesi tuo korea vaakuna, jonka taa sinä tahdot peittää
kunniallisen nimemme, jota häpeät, ja musertakoon se alleen kurjan
turhamielisyytesi!

-- Ne olivat laihoja eväitä ne! -- sanoi tuttu ääni, ja ovella seisoi
Penna. Hänen muotonsa oli happamen ja äreän näköinen. Hänen röyhkeä
käytöksensä, tavaton puheliaisuutensa ja epävakainen ryhtinsä osoitti,
että tämä muuten raitis mies nyt oli tavattomasti hairahtunut.

-- Tulet oikeaan aikaan, -- sanoi Larsson aivan toisella äänellä. --
Tunnin perästä minä menen porvariston kanssa kuninkaan puheille. Hänen
majesteettinsa lupa teidän, serkuksien vihkimiseen annetaan
iltapäivällä. Sunnuntaina kuulutetaan yht'aikaa kaikki kolme kertaa. Ja
tiistaina ovat häät.

-- Ei niillä ole kiirettä, -- vastasi Penna. -- Minullakin on asiassa
jotakin sanomista. Suoraan sanoen, vaari ja valtiopäivämies -- on
tarpeetonta vaivata kuningasta häiden tähden, joista ei tule mitään.

-- No mitä nyt? Ovatko kaikki ihmiset tulleet hulluiksi tänä päivänä?

-- Sanokaa ennemminkin, että olen hiukan viisastunut eilisestäni.
Hiukan kyllä laihtunut, mutta myös lasillisen lihonnut. Luuletteko
minun huolivan tytärtänne? En välitä hänestä enemmän kuin siitä
kengästäkään, jonka hevoseni pudotti kaksikymmentä vuotta sitten
Debreczinin arolle.

-- Mies, sinä olet juonut lasillisen liikaa kuninkaan onneksi.

-- Kaksi, jos niin tahdotte, neljäkin -- en lainkaan kursaile. -- Tämän
talon ja linnan välillä on kapakka. Koira olen ollut ja minua on piesty
kuin koiraa ja petetty kuin koiraa -- ja kun Kasti usutti minua,
puraisin minä. Mutta nyt aion minä juoda itseni kuoliaaksi; siitä minä
vähät. Pitäkää tyttönne ja naittakaa hänet kreiville. Kyllä minä
telttaa pidän ja tanssin häissä.

-- Etkö häpeä tulla silmäini eteen tuommoisessa tilassa? Mene tiehesi
ja pane maata.

-- Sen teenkin; minä menen kapakkaan nukkumaan ja näen unta, että olen
hakattu neljäksi kappaleeksi. Kuulkaahan nyt, appiseni -- tahdoittehan
ruveta minulle apeksi? Minä sanon teille jotakin. Te aiotte työntää
minulle tuon tyttönne, koska tiesitte hänen mielensä kultakauluksiin
palavan. Mutta katsokaas, Penna oli viisaampi kuin luulittekaan ja
sattui näkemään herransa jalan jäljen hietapolulla leikkituvan luona.
Kernaasti minun puolestani, se oli _minun_ herrani, ja joka sanoo
ainoankaan pahan sanan hänen saappaansa kannasta, se saapi minun
kanssani tekemistä. Mutta pankaa tytölle suitset suuhun ja pitäkää
ohjat tiukalla. Perttilän talosta älkää huoliko; jos ette saa sitä
sillä tavalla, niin saatte sen sitten, kun olen kapakkaan nukkunut.
Täällä tulee hauska elämä, ja te tulette ansaitsemaan rahaa. Kuinka
paljon maksaa kunnon miehen onni ja menestys? Ja mitä maksatte ihmisen
sielusta?

Larsson avasi oven ja huusi renkejään. Mutta Penna oli nyt pahalla
päällään.

-- Älkää huutako tänne janitsaarejanne, -- sanoi hän; -- sillä niin
totta kuin eilen annoitte minulle tuon kirveen, joka tuossa riippuu,
niin on minulla nyt halu koetella, mihinkä se kelpaa, Kas, kuinka
vihaisesti se minuun muljottaa, tuo vanha, ryppyinen ihmiskauppias!
Onpa hauska, onpa nimessä pyhän Tapanin, niinkuin unkarilaiset sanovat,
hauska nähdä, kuinka nolona hän nyt seisoo siinä, tuo vanha verenimijä,
kun kerrankin olin liian viisas onkeen tarttuakseni. Mitä teitte
isälleni, jota juoksutitte ympäri maailmaa -- mitä veljilleni, jotka
kasakoilla hakkautitte palasiksi -- mitä sisarilleni -- joilta
peijasitte heidän isän perintönsä -- mitä Perttilän talolle, jonka
tahdoitte ryöstää isäni pojalta? Ihmissaksa, minne hävititte sukuni?

Hän tarttui kirveeseen ja heilautti sitä hurjasti. Yhä vimmaisemmin
pyörivät tuon juopuneen miehen silmät, kuta enemmän nuo kauan itäneet
-- niinkuin tiedämme, suurimmaksi osaksi väärät -- ajatukset saivat
hänessä valtaa ja kuta enemmän hän itse kiihoitti kiukkuaan, joka oli
niin ylen tavatonta hänen hitaalle luonteelleen.

Vanhus kuuli kirveen hujahtavan päänsä päällitse. Hän väisti, kasvojaan
vähänkään värähyttämättä -- silloin heittäytyi Ester heidän väliinsä.
Hän iski kiinni aseelliseen käteen; hän katsoi juopunutta miestä
lujasti silmiin ja sanoi tyynesti:

-- Mene makuutupaan nukkumaan.

Penna tuijotti häneen. Hän koetti kiskoa kättänsä irti, mutta ei
voinut. Tuo syvä, tyyni ja luja katse tunki läpi humalan sumujenkin ja
vei häneltä luonnon.

-- Pitääkö minun mennä? -- kysyi hän.

-- Pitää, sinun pitää mennä, -- vastasi Ester ja työnsi häntä hiljaa
edellänsä. Penna ei vastustellut. Voimakkaampi tahto oli voittanut
hänet.

Hetken kuluttua nukkui hän jo sikeässä unessa. Ester palasi hiljaa
takaisin vanhuksen luo. -- Isä, -- sanoi hän, -- tuommoiselle miehelle
te tahdoitte uskoa tyttärenne!



33. EERIKKI LJUNG KUNINKAAN LUONA.


Sill'aikaa, kun Larssonin perheen sisälliset asiat kääntyivät vanhalle
valtiopäivämiehelle odottamattomaan suuntaan, kiipesi lukiolainen
Eerikki Ljung pelkäämättä ylös Korsholman linnan portaita. Aluksi hän
sai odottaa salissa muiden ylhäisten, kuninkaan seurueeseen kuuluvain
herrain kanssa, sill'aikaa kun eteinen oli täynnä armonanojia, vanhoja
Isonvihan aikaisia invaliideja, köyhiä, kruununrästeistä ahdistettuja
talonpoikia, varpaansa palelluttaneita merimiehiä, ja eukkoja, jotka
oivallisen puhelahjansa avulla olivat valmistautuneet laskemaan
huolensa ja kipunsa valtakunnan majesteetin isälliseen helmaan. Kaikki
nämä olivat silminnähtävästi kateellisina katselleet sitä onnellista,
joka pääsi sisään, sen sijaan kuin vartija käännytti heidät itsensä
ovelta takaisin, ja hänen jälkeensä kirkui puheliain akka joukosta:
"Sanokaa maan isälle, että minä seison täällä".

Saliin kokoontunut hoviväki oli sekin yhtä ihmeissään lukiolaisen
puheille pääsystä. Koetettiin urkkia syitä siihen, mutta huonolla
menestyksellä. Eerikki piti salaisuutensa omanaan. Maaherrakaan ei
malttanut olla sinnepäin viittaamatta. Eerikki vastasi, että hänen
majesteettinsa oli kutsuttanut hänet.

-- Onko kysymys eläkkeestä teidän äidillenne?

-- En tiedä.

-- Mistä on kysymys?

-- En tiedä.

-- Oletko anonut puheillepääsyä?

-- En, teidän armonne.

Maaherra Piper oli kuusikymmenvuotias sotavanhus, oli
seitsentoistavuotiaana joutunut vangiksi Dnieperin luona ja kuusi
vuotta Venäjällä oltuaan päässyt sieltä pois vankien vaihdossa. Hornin
hallituksen aikana hän oli kauan ollut syrjäytettynä, oli jo sentähden
ollut innokas hattu ja oli nopeasti noussut arvosta arvoon, kun hatut
pääsivät valtaan. V. 1746 hän oli tuolta vallassa olevalta puolueelta
saanut toimekseen Pohjanmaan maaherrana pitää tätä levotonta maakuntaa
kurissa. Pohjalaiset pitivät näet kovasti myssyjen puolta
muistellessaan, mitä vuosina 1742 ja 1743 oli tapahtunut, kuin myöskin
siitä syystä, että he vihasivat Etelä-Suomen aatelisia, jotka
enimmäkseen olivat jyrkkiä hattuja. Kaupunkien porvaristot, Vaasan
porvaristo etukynnessä, kallistuivat nekin yhä edelleen myssyjen
puolelle, ja Vaasassa oli tuo vanha myssyjen johtaja Larsson vielä
vanhoillaankin kaikkivaltiaiden hattujen vaarallinen vastustaja.

Maaherralla oli sentähden syytä kyllin jonkinlaiseen pelkoon, että
kuningas saisi Vaasassa kuulla asioita, jotka eivät juuri tienneet
hyvää hattujen hallinnosta. Hän pelkäsi pahaa porvariston kohta
tapahtuvasta puheille pääsystä ja näki tarpeelliseksi vartioida hänen
majesteettinsa molempia korvia niin huolellisesti kuin suinkin.
Luultavasti hän tiesi myöskin -- niinkuin pikkukaupungissa kaikki
tiedetään -- että Eerikki Ljung oli sukua vanhalle porvariskuninkaalle
ja ajatteli kai, että poikaa kenties käytettiin aseena herratiesi
minkälaisiin salaisiin vehkeisiin.

-- Onko valtiopäivämies Larsson lähettänyt sinut tänne? -- kysyi hän,
terävästi katsoen poikaan.

-- Ei, -- sanoi Eerikki.

-- Käytyäsi kuninkaan puheilla tulet sinä heti kohta minun luokseni, --
sanoi maaherra käskevästi.

Eerikki kumarsi eikä virkkanut mitään.

Hetken kuluttua tuli hänen majesteettinsa takaisin, ja neljännestuntia
myöhemmin sai Eerikki käskyn astua kuninkaan makuuhuoneeseen.
Lukiolaisen sydän sykki levottomasti sinisen takin alla. -- Mitä asiaa
mahtanee hänellä minulle olla? -- kysyi Eerikki itseltään ja oli
kysynyt samaa jo ainakin kaksikymmentä kertaa.

Ovi avattiin, kamaripalvelija jäi ulkopuolelle, ja Eerikki oli nyt
valtakunnan keskuksessa eli -- puhuaksemme hovirunoilijain tapaan --
silmätysten "auringon" kanssa.

Tämä pohjolan aurinko ja "Aleksanteri suuri" istui tai oikeammin oli
pitkällään sohvalla, puettuna keltaiseen silkkiseen yönuttuun,
aamusaappaihin ja tekotukkaan, joka oli melkoista pienempi ja keveämpi
kuin se raskas ja avara tekotukka, jota hän käytti juhlallisesti
esiintyessään. Lähimmässä nojatuolissa istui henkilääkäri Petersen,
ainoa, joka tällä kertaa oli hänen majesteettinsa luona. Etteivät
mitkään korkeat kivut tällä kertaa olleet vaatineet hänen läsnäoloaan,
näkyi selvästi kuninkaan muhoilevasta muodosta. Tuo viekas lääkäri,
joka hyvin kyllä ymmärsi, että terveydestään nauttivaa majesteettia on
huviteltava toisilla resepteillä kuin majesteettia, jolla on
jalkaleini, oli luultavasti juuri kertonut jonkin hauskan kaskun, sillä
Aadolf Fredrikillä oli vielä Eerikin sisään astuessa huulet hymyssä,
kun hän sanoi:

-- Verfluchte Geschichten! Ist der Kerl denn geradezu toll? Mutta
sairaanne odottaa teitä, tohtori!

Henkilääkäri meni, ja Eerikki Ljung seisoi ihan ypöyksin "auringon"
paisteessa.

-- Tule likemmä, -- sanoi kuningas lukiolaiselle, joka tehden
mahdollisimman sievän kumarruksen, raapaisi mattoa oven edessä.

Eerikki siirsi niin hyvin kuin voi jalkansa muutamia askelia eteenpäin.

-- Mikä on nimesi?

-- Eerikki Ljung.

Kuningas silmäili kirjettä, jonka hän otti esiin salkustaan. -- Ljung?
-- toisti hän. -- Olisinko erehtynyt?

-- Isäni nimi oli Pietarinpoika. -- vastasi Eerikki vähän peloissaan.

-- Pietarinpoika, niin juuri. Sinä olet sorvarin kisälli?

Eerikki vastasi kaikessa alamaisuudessa olevansa Strengnäsin
lukiolainen.

-- Mutta sinä osaat sorvata?

-- Olen vähän oppinut isältäni.

-- Sinähän se olit, joka -- annas olla, Ulriksdalissa? Niin, ja sitten
Drottningholmassa? Sinä sorvasit nappeja?

Eerikki kumarsi.

-- Jotenkin hyvin... Sinulla on kykyä siihen. Sinusta voi tehdä
jotakin. Sinut voisi lähettää Hannoveriin tahi Braunschweigiin oppimaan
tuota taidetta. Se on kaunista taidetta.

Ja samassa huokasi kuningas Aadolf Fredrik syvään. Oli hetkiä, jolloin
matkavaunujen ratas, puhumattakaan pyörivästä rattaasta näytti hänestä
sekä epämiellyttävämmältä että epäluotettavammalta kuin sorvipenkin
ratas.

Eerikki vastasi kaikessa alamaisuudessa, että hän toivoi syksyllä
pääsevänsä ylioppilaaksi.

Hyvän kuninkaan kasvot synkkenivät. -- Minä tiedän, -- sanoi hän. --
Kreivi Tessin puoltaa ja suojelee sinua. Kuinka kauan olet ollut
tekemisissä kreivi Tessinin kanssa?

-- Minulla ei ole ollut sitä kunniaa, että hänen ylhäisyytensä olisi
tuntenut minut ennen kuin Ulriksdalissa, kun jätin hänelle erään
kirjeen.

-- Nuori mies, sinä olet antanut viekoitella itsesi vaaralliselle
tielle, ja ainoastaan vilpitön tunnustus voi vielä sinut pelastaa. Saat
kiittää minun armoani ja omaa nuoruuttasi siitä, ettet joudu
ruusukammioon. On olemassa niitä, jotka ovat ajatelleet sen paremmaksi
keinoksi. Mutta sinussa on jotakin, joka minua miellyttää ja minä
tahdon kuulla, mitä sinulla on sanottava puolustukseksesi.

Eerikkiä puistatti. Jo lapsena hän oli kuullut äitinsä puhuvan
ruusukammiosta -- tuosta pahassa huudossa olevasta Tukholman
vankilasta, jossa oli tapana kiduttaa vankeja tunnustukseen.

Kuningas jatkoi: -- Keneltä oli kreivi Tessinille tuomasi kirje?

-- Arkkiaatteri Linnaeukselta.

-- Linnaeukselta? Mitä se merkitsee? Voitko näyttää sen toteen?

Onneksi oli Eerikillä taskussaan Eriika Lindelialta saamansa kirje,
jossa tämä muun muassa kertoi, että arkkiaatteri oli saanut kirjeen
kreivi Tessiniltä, joka oli luvannut pitää Eerikkiä mielessään, niin
että tämä saisi jonkin kuninkaallisen stipendin. Punastuen otti Eerikki
esille tämän kirjeen.

Kuningas luki sen, ja hänen otsansa kirkastui. -- Eikö sinulla ole
ollut mitään muuta tekemistä kreivi Tessinin kanssa?

-- Ei mitään muuta, teidän majesteettinne.

-- Entä ottelusi kruununprinssin kanssa? Ja valhepukusi
Drottningholmassa?

Eerikki kertoi lyhyesti sen, mitä lukija jo tietää. Hänen
majesteettinsa kävi yhä tyytyväisemmän näköiseksi ja remahti viimein
nauruun.

-- Sanoinhan minä sen! -- huudahti hän iloisesti. -- Mutta he tahtoivat
kaikin mokomin saada sinut valtakunnan pettäjäksi. Yhden neuvon tahdon
antaa sinulle, poikaseni. Kavahda naisia; he eivät saata koskaan antaa
anteeksi sille, joka kerta on loukannut heidän turhamielisyyttään. Ja
ennen kaikkea, kavahda kuninkaallisen balettijoukon tanssijattaria,
sillä ne neitoset osaavat käyttää kieltään yhtä nokkelasti kuin
jalkojaankin. _Sacre nom_, ellen olisi pitänyt sinun puoltasi,
olisivat he tehneet sinut pari tuumaa pitemmäksi tahi lyhyemmäksi
ruusukammiossa, ja minun olisi ollut sääli nuorta miestä, joka on
osoittanut niin suurta taipumusta sorvaamiseen. Menehän nyt kuitenkin
Turkuun. Sinne tultuasi tahdomme armollisesti katsoa, mitä voimme tehdä
hyväksesi. Yksi stipendi tullee vapaaksi syksyllä.

Eerikki luuli tätä merkiksi siitä, että saisi mennä ja kumarsi kaikkein
alamaisimmasti kaikkien taiteen parhaiden sääntöjen mukaan.

-- Odota, -- sanoi hänen majesteettinsa. -- Muistelen, että kreivi
Bertelsköldkin on puhunut puolestasi. Tunnetko kreivi Bertelsköldin?

Eerikki kertoi kiitollisesti kreivin häntä kohtaan osoittamasta
hyvyydestä.

-- Tunnetko myöskin erään Larssonin, entisen täällä Vaasassa asuvan
valtiopäivämiehen, jota sanotaan porvariskuninkaaksi?

-- Hyvin hyvästi, teidän majesteettinne.

-- Hänellä sanotaan olevan tytär. Minkälainen ihminen hän on?

Ensi kerran elämässään oli Eerikki nyt joutunut antamaan toisen
mainetodistusta. Hän ei voinut vastata muuta kuin: -- Kyllä hän on hyvä
ihminen.

-- Tyhmiä juttuja, -- virkkoi kuningas, puoleksi nauraen, puoleksi
harmissaan. Eerikki ymmärsi, että kuningas oli saanut kuulla kreivin
kummallisesta rakkaudesta. Hänen sydämensä säpsähti, sillä hän odotti
uusia kysymyksiä samaan suuntaan.

Mutta kun hänen majesteettinsa ei jatkanut, pisti Eerikin päähän kovin
rohkea tuuma. -- Nyt tai ei koskaan, -- ajatteli hän.

-- Teidän majesteettinne, -- julkeni hän sanoa, -- kreivi Bertelsköld
tahtoo naida Ester Larssonin.

Kuningas naurahti. -- Niin sanotaan, -- virkkoi hän.

-- Parempaa kreivitärtä ei hän saa ikinä, -- vakuutti Eerikki, jonka
mieltä kuninkaallinen hymyily yhä rohkaisi. -- Ester Larsson on
kasvatettu aatelisneidin tavoin Tukholmassa, eikä kellään
aatelisneidillä ole parempaa sydäntä.

-- Huomaan, -- sanoi kuningas, jota tämä keskustelu huvitti, -- että
hänellä tänään on hyvä puolustaja. Mikä estää häntä sitten
kreivittäreksi tulemasta?

-- Hänen isänsä.

-- Hän ei tahdo? Sehän on mainiota.

-- Hän on liian ylpeä.

-- Kuinka? Liian ylpeä antaakseen tyttärensä tulla kreivittäreksi?

-- Niin. Hänen mielestään porvari on yhtä hyvä kuin kreivikin, jopa
joskus parempikin.



34. KUNINKAAN PUHEILLA.


Meidän kunnioitettavalla _Vaasa-serkullamme_ näkyy olevan oma
politiikkansa, -- vastasi kuningas nauraen sukkeluudelleen. --
Porvariskuninkaankin tulee olla itsevaltias valtakunnassaan; ei saa
puolustaa kapinan tekijöitä. Neitsyt Larsson ei saa alentua niin, että
rupeaisi kreivittäreksi. Meidän suuri Linnae'uksemme sanoisi: tuosta
kaalimadosta ei tule Apolloa.

-- Jos teidän majesteettinne on niin armollinen, että sanoo sanankaan,
niin on kaikki kääntyvä hyvinpäin, -- sanoi Eerikki rohkeasti. -- Ei
ole ensi kerta, kun kuninkaan sana oikaisee sen, mikä on vinoa
suvussamme.

-- Vai niin? -- sanoi kuningas, josta tuo suorapuheisuus lienee
tuntunut raittiilta kaiken sen alamaisen sanatulvan perästä, joka
matkalla oli hänen korviaan kiusannut. -- Se mahtoi tapahtua kuningas
Teiren hallituksen aikana?

-- Kuningasvainaja ja kuningatar Ulriika Eleonoora panivat toimeen
minun vanhempaini häät ja ne pidettiin Tukholman linnassa, -- vastasi
Eerikki hätäytymättä. Jos teidän majesteettinne tahtoo olla niin
armollinen...

-- Ja noudattaa esimerkkiä? Käänny kuningattaren puoleen, poikaseni,
hän on taitavampi tällaisissa hallitustoimissa, vaikka epäilenkin,
olisiko hänellä tällä kertaa halua auttaa noita rakastavia. Mutta kerro
minulle jotakin vanhempaisi saamasta kuninkaansanasta.

Eerikki kertoi, mitä tiesi tästä tapauksesta eikä unohtanut äitinsä
käskyä muistaen mainitsemasta isän ansioita. Kuningas kuunteli häntä
tarkkaavasti ja armollisesti ja sanoi sitten:

-- Sano äidillesi, että hän iltapäivällä jättää paperinsa hovimarsalkka
vapaaherra Löwenille, niin saadaan nähdä, mitä voimme tehdä hänen
hyväkseen. Se on oleva _meidän_ asiamme; urhoollisen sotamiehen leski
ei saa puutetta kärsiä. Tuo toinen asia ei kuulu minuun.

-- Teidän majesteettinne ei tiedä, kuinka asianlaita on, -- jatkoi
Eerikki itsepintaisesti, ja nyt hän kertoi omalla tavallaan, kuinka
erään kilpailijan kosto oli tehnyt kreivi Bertelsköldin raajarikoksi.

Kuningas pudisteli päätänsä ja näytti käyvän kärsimättömäksi. Oli
tullut porvariston puheille pääsyn aika.

Mutta Eerikki ei aikonut päästää tilaisuutta käsistään ja turvautui nyt
apukeinoon, jonka hän varalta oli kätkenyt taskuunsa kotoa lähtiessään.
-- Teidän majesteettinne oli niin armollinen ja lupasi suostua
pyyntööni, kun ensikerran toisin jotakin nähtäväksi, sanoi hän
punastuen.

-- Mitä se on?

-- Se on rasia, jonka teidän majesteettinne armollisesti lahjoitti
minulle, -- vastasi Eerikki, ojentaen rasian esiin.

-- Minä muistan sen, -- sanoi kuningas nauraen. -- Mutta minä olen jo
suosiollisesti myöntänyt sinulle kaksi asiata.

-- Ei kahta kolmannetta, teidän majesteettinne! -- sanoi poika
rohkeasti. -- Antakaa Ester Larsson kreivi Bertelsköldille, niin kolme
hyvää ihmistä siunaa teidän majesteettianne.

-- Sitä en epäile, koska minulle on sitä niin usein vakuutettu, --
jatkoi kuningas, -- ja minä huomaan, että sinä osaat sorvata pikku
juonia samalla menestyksellä kuin nappejakin. Mene -- saadaan nähdä,
mitä voin tehdä.

Eerikki oli siksi kokenut, että ymmärsi, kuinka vähäiset hänen
toiveensa olivat tuossa asiassa. Hän kumarsi kaikkein alamaisimmasti ja
kysyi, suvaitsiko hänen majesteettinsa, että hän saisi tehdä
maaherralle tilin hänen majesteettinsa armollisista sanoista.

-- Mitä sinulla on maaherran kanssa tekemistä? -- kysyi kuningas
otsaansa rypistäen.

-- Hänen ylhäisyytensä näytti haluavan tietää, mitä teidän
majesteettinne on nähnyt hyväksi lausua minulle ja hän on käskenyt
minun, teidän majesteettinne puheilla oltuani, tulla hänen luoksensa.

-- Mitä hän sillä tarkoittaa?

-- Sitä en rohkene arvata, -- vastasi Eerikki viekkaasti, -- mutta minä
luulen, ettei kaikkia, mitä täällä Vaasassa sanotaan, suotaisi
saatettavan teidän majesteettinne armollisiin korviin.

-- Poika -- sinä olet viekkaampi kuin sinun on lupa olla. Mitä sanotaan
täällä Vaasassa?

-- Jos ei teidän majesteettinne pane pahakseen...

-- Puhu. Sallin sinun puhua.

-- Täällä sanotaan, että maaherra puolustaa erästä puoluetta, jota
nimitetään...

-- Minä tiedän, minä tiedän. No, mitä sanotaan hattujen hallinnosta?

-- Sanotaan, että hatut pettävät teidän majesteettianne, että kansa on
tyytymätön ja että kauppa kituu ja kuolee, jos asiat menevät entistä
menoaan.

-- Ah, -- murahti Aadolf Fredrik huoaten, -- kyllä ymmärrän. Piperkin
tahtoo opettaa minua valtakuntaani hallitsemaan! -- Mutta mitä kansa
sanoo minusta?

-- He sanovat, että teidän majesteettinne tekisi maan onnelliseksi ja
rikkaaksi, jos teidän majesteettinne saisi vallita, -- vastasi Eerikki.

-- Hyvä on -- mene ja sano maaherralle, että olen myöntänyt sinun
äidillesi eläkkeen, -- sanoi kuningas synkein silmin.

Eerikki meni. -- Mitähän tuo viimeinen merkitsi? -- tuumi hän
mennessään.

Mutta kuningas Aadolf Fredrik mietti hetkisen, ennenkuin soitti
kamaripalvelijataan. -- Joka paikassa noita kirottuja, vallanhimoisia
hattuja! -- sanoi hän. Milloin se päivä koittanee, jolloin tämän hyvän
kansan tahto täytetään ja minä itse saan sen onnesta huolta pitää?
Malttakaa, herrat kreivit ja maaherrat, se päivä on ehkä lähempänä kuin
luulettekaan! Sillä välin on tarpeellista, että suosittelemme myssyjä
puolellemme. Larsson kuuluu olevan niiden johtaja porvarissäädyssä...
Olkoon ... saas nähdä ... hyvä puolisoni ... mutta pitääkö minun aina
olla oikkujen heiteltävänä?... Sepä tulee olemaan oivallista: Vaasan
prinsessa alentunee kyllä rupeamaan kreivittäreksi.

Kuningas soitti. Kamaripalvelija astui sisään.

-- Porvaristo saa tulla sisään!

Hetken kuluttua näki hänen majesteettinsa hyväksi seurueensa
ympäröimänä, joka oli loisteliaampi kuin kuningas itse, päästää Vaasan
kaupungin maistraatin ja porvariston puheilleen. Tuo ainoastaan
kahtatoista kyynärää pitkä, yhtä leveä ja vain 5-3/4 kyynärää korkea
huone oli täynnä kuninkuuden varjoa ja kansan alamaisuutta.

Vahingoksi jälkimaailmalle on tarkka kertomus sekä tästä tärkeästä
tapahtumasta että myöskin kuninkaan koko olosta Vaasassa joutunut
hukkaan, jonka tähden lukijakin, paha kyllä, jääpi osattomaksi kaikista
niistä alamaisista puheista ja kaikista niistä huokauksista, joita
nöyryys ja into, yhdessä todellisten tarpeiden kanssa, lienee tässä
tilaisuudessa pusertanut kaupungin viranomaisten huulilta. Kerrotaan --
kuinka luotettaviin historiallisiin lähteisiin nojautuen, jääköön
sanomatta -- että valtiopäivämies Larssonin harmaantunut, koukistunut,
mutta vielä kookas ja kunnioitusta herättävä vartalo ennen muita oli
kiinnittänyt kuningas Aadolf Fredrikin huomiota; että kuningas
armollisimman kärsivällisesti oli kuunnellut uudistettuja alamaisia
anomuksia, että Vaasa saisi tapulikaupungin oikeudet -- että vanha
Larsson hartaasti, kaunopuheisesti ja rohkeasti oli puolustanut
tätä pyyntöä, joka oli hänen elämäntehtävänsä, ja että kuningas
oli luvannut, valtakunnan säätyjen suosiollisella luvalla ja
suostumuksella, ottaa tämän asian vakavan harkinnan alaiseksi. Sekin on
tunnettu asia, että hatut sitkeästi vastustivat tätä oikeutettua
pyyntöä -- jonka vuoksi Pohjanmaan kaupungit vihasivat heidän
hallitustaan -- ja että vasta sitten, kun myssyt olivat päässeet
valtakunnan peräsimeen, Vaasa y.m. Suomen kaupungit vihdoin viimein
saivat tämän ikävöidyn oikeuden vuonna 1765, vaikkei Larssonin oltu
sallittu nähdä tämän hänen hartaimman toiveensa toteutumista.

Kerrotaan myös, että maaherra Piper tämän vastaanoton aikana oli ollut
korvat höröllään; ollen kuitenkin tarpeeksi taitava hovimies
ymmärtääkseen kuninkaan mielialan; hän ei sekaantunut puheisiin, vaan
pani kuitenkin tarkasti mieleensä, mitä hän katsoi salaisiksi vehkeiksi
puoluettaan vastaan, muun muassa senkin kummallisen seikan, että hänen
majesteettinsa oli nähnyt hyväksi suoda vähäpätöisen lukiolaisen, jonka
korvantaustat tuskin vielä olivat kuivat, olla puolen tuntia
kahdenkesken puheillansa, sill'aikaa kun hänen ylhäisyytensä itse ja
niin moni muu huomattava mies sai odottaa eteisessä.

Kun vastaanotto oli päättynyt, suvaitsi hänen majesteettinsa armossa
käskeä maistraattia ja porvariston päivällisille ja yhtä armollisesti
kutsua valtiopäivämies Larssonin erityisesti puheilleen.

Maaherra oli tuskin saanut viiden minuutin verran aikaa hengähtääkseen,
kun hän käsketti Eerikki Ljungin erääseen huoneeseen ja vaati äänellä,
joka ei mitään vastustelemista suvainnut, tarkkaa selontekoa siitä,
mitä kuninkaan luona oli puhuttu.

Eerikki näytti tätä kysyttäessä tuiki tyhmältä, sormieli lakkiaan ja
tunnusti, että hänen majesteettinsa isällisessä armossaan oli myöntänyt
eläkkeen hänen äidillensä, jonka vuoksi äidin tuli jättää paperinsa
iltapäivällä.

-- Eikö mitään muuta? -- kysyi ankara herra katsoen terävästi
lukiolaista silmiin.

-- Enpä muista muuta olleen, -- vastasi Eerikki.

-- Sinä valehtelet, poika! -- sanoi vihastunut maaherra. -- Sinä olet
käynyt muiden asioilla. Hänen majesteettinsa ei tarvinnut puolta tuntia
myöntyäkseen niin mutkattomaan anomukseen.

-- Kah -- nyt muistan, -- jatkoi Eerikki haraisten korvallistaan. --
Kuningas oli niin armollinen, että...

-- Totuus ilmi, lurjus! Mitä se oli?

-- Hänen majesteettinsa oli niin armollinen, että antoi minulle rasian.

-- Mitä sinä lörpöttelet?

-- Tässä teidän ylhäisyytenne saa nähdä. Minä en tätä ymmärrä, mutta
luulen sitä -- nuuskarasiaksi!

-- Ulos ovesta, -- riivattu konna, kyllä minä vielä joskus toiste otan
sinusta selvän! -- ärjyi maaherra.



35. KUNINKAAN PÄIVÄNÄ VAASASSA.


Kuningas Aadolf Fredrik oli ottanut valtiopäivämies Larssonin
yksityisesti puheilleen. Vanhus näytti tuntevan, että hän nyt viimeisen
kerran puhui maansa ja kaupunkinsa asioissa. Hän oli ankarasti
arvostellut hattujen koko hallitusjärjestelmää -- oli lämpimästi ja
kaunopuheisesti puolustanut myssyjen politiikkaa -- oli erittäinkin
mitä välttämättömimpänä asiana laskenut kuninkaan sydämelle, että
kauppa vapautettaisiin niistä kahleista, joilla Tukholman kateus koki
sitoa kilpailijoitansa. Hän oli päästänyt ilmoille juurtuneen vihansa
kaikkea aatelisvaltaa vastaan -- oli harmin ja inhon tuntein lausunut
mielipiteensä neuvoskunnan, Aadolf Fredrikin valtaistuimelle noustessa
toimeenpanemista uusista kuninkaan vallan rajoituksista -- oli
vakuuttanut kuninkaalle aatelittomain säätyjen suostuvan kuningasvallan
laajentamiseen neuvoskunnan, joskaan ei säätyjen kustannuksella. Ja
kuningas oli hetken aikaa mielihyvin kuunnellut tätä puhetta. Aadolf
Fredrikillä oli herkkä ja tunteellinen sydän; hän ymmärsi kunnioittaa
tätä rohkeamielistä puhetta, joka muutenkin oli sopusoinnussa hänen
omien mielipiteittensä kanssa, ja tätä harmaantunutta patriarkkaa, joka
noin arvokkaasti asetti elämänsä kokemuksien aarteet kuninkaansa eteen.

Mutta valitettavasti Aadolf Fredrik ei ollut rakennettu siitä puusta,
joka lujuudellaan perustaa valtakuntain menestyksen. Vaikka hänellä
olikin hyvä tahto, kyllästyi hän pian vakaviin asioihin, ja kun hän
aina oli tottunut tärkeissä asioissa turvautumaan puolisonsa terävään
älyyn, epäili ja pelkäsi hän omin päin mitään päättämästä. Vanhan
Larssonin tuumat, jotka eivät tarkoittaneet sen vähempää kuin
aatelittomain säätyjen avulla toimeenpantavaa vallankumousta
neuvoskuntaa ja vallitsevaa ylimyskuntaa vastaan, tekivät hänet
neuvottomaksi. Hän ei oikein tiennyt, mitenkä hänen tuli kohdella tätä
miestä, joka rohkeni sanoa hänelle: vallitse! ja valtakunnan
etevimmille miehille: luopukaa vallasta! Oman heikkouden tunto tuon
voimakkaan luonteen rinnalla saattoi hänet hämilleen. Ja tästä pulasta
päästäkseen hän turvautui toiseen asiaan.

-- Me kiitämme teitä ilmoituksistanne. Kuninkaan tulee kuunnella
totuuden puhetta, varsinkin luotettavan ja uskollisen alamaisen suusta,
ja me tulemme sitä sopivassa tilaisuudessa muistelemaan ja
punnitsemaan. Te olette rehellinen ja kuninkaanne suosion hyvin
ansainnut mies. Me haluamme antaa teille todistuksen siitä. Te tulette
olemaan ensimmäinen kauppias, joka saa Pohjantähden ritarikunnan
arvomerkin.

-- Kiitän teidän majesteettianne, mutta minä olen liian vanha
leikkikaluja kantamaan.

-- Kuinka? Jokin arvonimi siis miellyttäisi teitä enemmän? No niin,
minä nimitän teidät kauppaneuvokseksi.

-- Kiitän teidän majesteettianne, mutta korkeammaksi kuin minkään muun
arvioin minä sen arvonimen, jonka teidän majesteettinne vast'ikään näki
hyväksi antaa minulle: rehellisen miehen arvonimen.

-- Jokin palkinto tulee teidän kumminkin vastaanottaa, -- sanoi
kuningas käyden tyytymättömäksi.

-- Vähäiset palvelukseni ovat moninkertaisesti palkitut, jos teidän
majesteettinne näkee hyväksi myöntää Vaasalle tapulikaupungin oikeudet.

-- Minä kunnioitan teidän epäitsekkyyttänne; mutta, hyvä Larsson, tämä
asia ei ole meidän vallassamme. Me tahdomme tehdä, mitä voimme. Te
tiedätte, kuinka vähän voimme. Jos kaitselmus ja kansan luottamus
joskus antavat meille mahdollisuuden vaikuttaa maamme hyväksi, on
teidän toivomuksenne ennen muita otettava huomioon. Mutta älkäämme enää
siitä puhuko. Onko teillä perhettä?

-- On, teidän majesteettinne; kaksi poikaa ja yksi tytär elossa, paitsi
lastenlapsia.

-- Me haluamme tutustua niin ansiokkaan miehen perheeseen. Jos teille
sopii, tahdomme illalla kello kuuden aikana käydä luonanne.

-- En voi sanoin kiittää teidän majesteettianne armosta.

-- Olemme iloiset voidessamme olla muutamia hetkiä teidän vieraananne.
Mutta minä panen erään ehdon, -- jatkoi kuningas sillä herttaisella
äänellä, joka sopi hänelle niin hyvin ja jolla hän niin usein voitti
alamaistensa sydämet, -- ei mitään muodollisuuksia! Ennen kaikkea, ei
mitään puheita!

-- Me olemme halpaa porvarillista väkeä, -- vastasi Larsson. -- Koko
vähäinen taloutemme on teidän majesteettinne palvelukseksi, mutta
alamainen kunnioituksemme ei osaa koreita sanoja käyttää.

-- Hyvä on. Älkääkä antako liikkeenne ja asiainne menon häiriytyä
tulostamme. Auf Wiedersehen; tulettehan päivällisille luoksemme?

Valtiopäivämies kumarsi, ja vierailu oli päättynyt.

Kohta sen jälkeen ratsasti kuningas, loistavan seurueensa kanssa,
porvariskaartin katselmusta pitämään. Kukapa ei silloin olisi tahtonut
olla muassa! Kaikki, jotka Vaasassa kynnelle kykenivät, olivat
liikkeellä, yksin kapalolapsetkin, joita heidän äitinsä kantoivat
sylissään. Päivä oli lämmin, ja porvarisotilaat hikoilivat surkeasti
uusissa sarkatakeissaan, jotka olivat maksaneet räätäleille niin monta
unetonta yötä. Siitä huolimatta ottelivat nämä sen ajan Vaasan pojat
urhoollisesti kuninkaan ja isänmaan puolesta -- juoksivat lihavina,
punaposkisina ja hikihatussa ja tekivät temppunsa tavalla semmoisella,
mikä kenties ei olisi herättänyt yhdeksännentoista vuosisadan
korpraalien ihastusta, mutta mitä pidettiin mestarillisena Fredrik II:n
aikakaudella. Kuningas suvaitsi useita kertoja lausua korkean
tyytyväisyytensä -- sotajoukot hurrasivat, ja nuo monet tuhannet
katselijat, jotka jo olivat ehtineet lepuuttaa keuhkojaan eilisestä,
yhtyivät sydämen pohjasta tähän sotahuutoon.

Vaasassa kerrotaan vieläkin eräs juttu tästä ylen merkillisestä
tilaisuudesta. Herrat Bladh ja Thölberg -- molemmat mahtavia miehiä ja
molemmat hyvin sotaisella tuulella siitä kunniasta, että olivat saaneet
"Aleksanteri suurelle" näyttää sota-asioissa neroaan, mitä kukaan ei
tätä ennen ollut tiennyt näillä rauhan miehillä olevankaan -- johtivat
joukkoja: Bladh ratsuväkeä ja Thölberg jalkaväkeä. Kaikki kävi
mainiosti aina siihen asti, kunnes Thölberg innoissaan tuli
asettuneeksi joukkoineen ratsuväen eteen, niin että tätä arveluttavasti
estettiin liikkumasta. Molempain joukkojen välillä oli, niinkuin
muistamme, jo ennen ollut olemassa kateutta. Kun siis ratsuväki ei
päässyt paikaltaan liikahtamaan ja kun jalkaväki kuuli hevosten
puhkuvan juuri selkänsä takana, oli luultavasti vain tämä juhlallinen
tilaisuus ja kuninkaan läsnäolo syynä siihen, etteivät nämä urhot
käyneet kiväärinperillä ja miekanterillä huimimaan toisiaan, niinkuin
Pohjanmaalla on tapana, kun ystävät joutuvat riitaan pitopaikoissa --
vaikkakin taistelu silloin tavallisesti toimitetaan aidanseipäillä.
Erittäinkin oli Bladhin vaikea sulattaa tätä hänen joukkoaan kohtaan
tapahtunutta herjausta ja hän haastoi Thölbergin kaksintaisteluun
Korsholman hakaan. Molemmat oli kumminkin käsketty päivällisille
kuninkaan luo. Thölberg, joka oli uskollinen alamainen ja piti hyvän
päivällisen miekaniskuja parempana, totteli käskyä, Bladh sitävastoin
ei totellut. Miekkailuhaaste tuli tunnetuksi, Bladhia lähetettiin
hakemaan ja hänet löydettiin määrätyltä paikalta, jossa hän kiroillen
oli kävellyt ja odottanut hidasta vastustajaansa. Sovinto lienee sitten
tehty, mutta kuitenkin olivat kuninkaan päivälliset, ainakin Bladhin
silmissä, arveluttavasti vahingoittaneet Thölbergin sotaista mainetta.

Nyt olisi aika käydä arvokkaasti kertomaan näistä erinomaisista
päivällisistä, joilla ei ole vertaistaan Pohjanmaan keittotaidon
historiassa ja joilla tarjottiin niin peräti toisenlaisia ruokia kuin
sillä yksinkertaisella aterialla, jonka Kaarle IX -- ollen silloin
vielä kruununtavoittelija -- 152 vuotta sitä ennen valmistutti
itselleen "Mussarinkylässä" ollessaan paluumatkalla Pohjanlahden
ympäri. Olkoon vain mainittu, että mestarikokki Arelius esitti
loistavan näytteen verrattomasta kalakastikkeen valmistamistaidostaan
-- että hänen esimiehensä, keittiömestari Björck kovin kehuskeli
mainiosti onnistuneesta juottovasikasta, maukkaasta ja todellisesti
kotimaisesta kalkkunasta ja että hän vielä päälliseksi piti kunnianaan
tuon ison hauen, joka herätti sanomatonta ihailua. Jos tähän lisäämme,
että hänen majesteettinsa suvaitsi kuninkaallisesti nauttia laitoksista
-- että seurue niin ikään osoitti, että matkustukset edistävät
ruokahalua -- että porvarit laskivat ruokalajeja sormillaan, osatakseen
tehdä niistä tiliä rouvilleen kotona -- että maistraatti sulasta
alamaisesta kunnioituksesta tuskin rohkeni viedä kahvelia suuhunsa ja
läikäytti joka toisen lusikallisen lihalientä lautaselle, koska herrat
eivät tohtineet siirtää silmiään hänen majesteetistaan soppaan -- ja
että kaikki tämä tapahtui julkisessa ateriapöydässä avonaisten ikkunain
edessä lukemattoman, ulkopuolella seisovan väkijoukon läsnäollessa --
niin saatamme jossakin määrin mielessämme kuvailla tämän muistettavan
tapauksen. Nähdä kuninkaan syövän, oikein syövän -- suokaa anteeksi,
aterioivan -- niinkuin muutkin ihmiset, se oli jotakin tuiki
merkillistä! Kun ihmisten on mahdoton muistaa, mitä on tapahtunut 150
vuotta sitten, oli monella varsin kummalliset ajatukset kuninkaasta ja
hänen elämäntavoistaan. Että noin ylhäinen henkilö söisi muuta kuin
rusinoita, viikunoita ja lakeria tahi joisi muuta kuin kirkkoviiniä,
sitä oli monen katselijan mahdoton käsittää. Että hän alentui aina
siihen määrin, että käski tuoda lasillisen vettä ja todella joikin sen,
sitä oli vielä mahdottomampi ymmärtää. Ainakin olivat he odottaneet
kuninkaan vaativan, että joku kenraali häntä syöttäisi ja joku
valtioneuvos palvelisi häntä. Kuninkaan leveähelmainen, kullankirjailtu
hännystakki, hänen komea tekotukkansa siroine kankipalmikkoineen
(hännystakki ja kankipalmikko olivat uudenaikaisia laitoksia),
sinettisormus hänen sormessaan, kankea rintaröyhelö, hienot
pitsikalvosimet, hänen armollinen hymyilynsä, ja erittäinkin hänen hyvä
ruokahalunsa herättivät yleistä ihmettelyä. Pohjanmaan kansanvaltaiset
katselivat taas, samoin kuin kuninkaan tullessakin, oikein sydämen
ilolla noita suuria herroja, jotka majesteetin rinnalla näyttivät niin
kovin pieniltä; itse maaherrakin kutistui siinä kääpiöksi ja rovasti
Hedman, joka seisoi niin suorana saarnatuolissa, seisoi nyt selkä
koukussa turhaan etsien tilaisuutta saadakseen lopettaa puheensa, joka
eilen niin äkkiarvaamatta oli keskeytynyt.

Yksi puhe siellä kumminkin pidettiin, mutta aivan lyhyt, ja sen piti
maaherra, joka alamaisuudessa esitti hänen majesteettinsa maljan.
Sitten jyskivät kanuunat valleilta, sitten herättivät ruokasalissa
kohotetut hurraahuudot raikuvan vastakaiun noiden lukuisain katselijain
joukossa tuolla ulkopuolella, ja yli avarain, Pohjanmaan viljavain
lakeuksien kulki sinä päivänä riemuhuuto, joka olisi voinut herättää
nuijasodan ammoin aikoja maaksi maatuneet urhotkin haudoistansa.

Yhdellä ainoalla talolla Vaasassa ei ollut aikaa lähettää katselijoita
Korsholman päivällisille, ja se oli valtiopäivämies Larssonin talo.
Siellä odotettiin kuningasta, siellä lakaistiin, pestiin, pudisteltiin
tomua ja pyyhittiin, siellä lehditettiin -- siellä oli nuorilla ja
vanhoilla sydän kintaan peukalossa. Molemmat isännät, isä ja poika,
olivat menneet kuninkaan päivällisille, mutta ennen lähtöään he olivat
antaneet väelleen mitä tarkimmat määräykset. Nämä eivät olleetkaan
helpot täyttää. Ei yhtään kauppa-asiata saanut keskeyttää, ei yhtään
talonpoikaa pantu menemään pois, ennenkuin hän oli saanut
tervatynnyrinsä merkityksi, suolansa tahi tupakanlehtensä oikein
kärryihin pannuksi. Tämä oli kunnia-asia: porvariskuninkaan talo ei
saanut, niinkuin muut, nelinkontin ryömiä ylhäisten vallanpitäjäin
edessä; sen tuli kunnioittavasti ja kuitenkin selkä suorana avata
porttinsa maan isälle. Mutta se, joka näki miten tuolla sisällä
puuhattiin, mikä hyörinä ja pyörinä siellä vallitsi ja millä
maltillisella neuvokkuudella Ester Larsson kälyjensä avulla koki saada
sekasortoa järjestykseen, se huomasi kyllä, että tässäkin kopeassa
talossa oli ruvettu kuninkaan vierailun johdosta suurempaan puuhaan
kuin mitä sen esimiehet tahtoivat näyttää.

Inhimillinen turhamielisyys, kuinka monenlaisissa puvuissa sinä
liikutkaan! Kerjäläismunkin harmaan viitan alla piilee paavin
vallanhimo; käräjäkirjurin nöyrään kumarrukseen kätkeytyy
virkavaltaisen armollinen alentuvaisuus; tylyn liikemiehen vekseleitä
miettivän otsan alta luikahtaa syrjäsilmäys siihen tyhjään turhuuteen,
jota hän niin syvästi ylenkatsoo. Ei ole yhtään kansanvaltaista, jonka
takin alla ei olisi taipumuksia täydelliseen itsevaltiuteen.



36. VALTAKUNNAN JA PORVARISTON MAJESTEETIT.


Kuninkaan aiottua käyntiä valtiopäivämies Larssonin luona ei käynyt
salassa pitäminen. Kaupunki alkoi uudestaan liikehtiä, kansaa keräytyi
portin ulkopuolelle, yrittäen tunkeutua pihamaallekin, josta se
saatiin vain vaivoin peräytymään. Kateus menestyy liian hyvin
pikkukaupungeissa, ja rikkaalla Larssonilla oli monta vihamiestä, ja
nämä keksivät kummallisia juorujuttuja. Muutamat väittivät, että tämä
kopea porvari oli heittäytynyt polvilleen kuninkaan eteen ja ostanut
aateliuden arvokirjan kuudella kultatynnyrillä. Toiset tiesivät kertoa,
kuinka hän oli saanut yksinoikeuden viedä viljaa ulkomaille ja tuoda
suoloja maahan. Toiset taas olivat kuulleet, että Larsson oli ottanut
lahjoja, tiettiin kyllä keneltä, ja hieroi kauppaa maan myymisestä
venäläiselle.

Kuninkaan seurue ei ollut juuri milläänkään tästä vierailusta, joka ei
ollut mitään tavatonta. Ainoastaan maaherra Piperillä oli syynsä sen
johdosta epäillä joitakin erityisiä tarkoituksia, eikä hän kokonaan
erehtynytkään. Kello neljä minuuttia yli kuuden näki hänen
majesteettinsa hyväksi, ajeltuaan kaupungin ympäristössä, pysäyttää
vaununsa Larssonin portille ja astua ulos väkijoukon ympärillä
hurratessa. Valtiopäivämies oli hänen majesteettiaan vastassa, nuorempi
Larsson piteli vaunujen astuinlautaa, ja he molemmat saattoivat
asuntoonsa tämän korkean ja armollisen vieraan, jonka mukana oli vain
maaherra ja pari kamariherraa.

Piha oli koivuilla lehditetty, ja portista portaille vei hieno,
siniverkainen käyntimatto. Muutamain askelten päässä siitä seisoivat
kärryt, joiden kuormana oli tervatynnyrejä, ja edempänä toiset, joiden
kuormana oli suoloja. Kauppapuoti oli auki ja siellä ostettiin ja
myytiin. Portaat, eteinen ja koko salin lattia oli peitetty
kallisarvoisilla flanderinmatoilla, joita tämän kauppahuoneen
hollantilaiset liiketuttavat olivat sille lahjoittaneet. Salin
seinille, samoin kuin sen kattoonkin oli levitetty hienoja
hollantilaisia reivaskankaita, niinkuin vieläkin on tapana
talonpoikaishäissä Pohjanmaalla. Kaikki ikkunat, tuolit ja pöydät
olivat sitävastoin paljaat, ja perimpänä kunniaistuimen luona seisoi,
niinkuin ainakin ilman mitään koristeita, isännän vanha, kulunut,
visasta tehty nojatuoli. Yhtä yksinkertaiset ja koristelemattomat
olivat isäntäin ja perheen jäsenten juhlavaatteet. Tahdottiin näyttää,
että tässä kyllä voitiin loistaa, jos tahdottiin, mutta ei tahdottu --
kaikessa.

Ensimmäinen, joka salissa kohtasi kuninkaan, oli talon tytär, Ester
Larsson, joka tarjosi hänen majesteetilleen siselöidyltä tarjottimelta
tervetuliaismaljan, joka niin ikään oli hopeasta ja valiotekoa. Aadolf
Fredrik ei halveksinut hyviä ruokia, niinkuin olemme jo nähneet, ja hän
kerskaili, samoin kuin edeltäjänsäkin, olevansa hyvä viinintuntija. Hän
maistoi kohteliaisuuden vuoksi tuota valkoista viiniä, luullen sitä
tavalliseksi ranskanviiniksi, sillä muuta viiniä Suomessa tuskin
tunnettiinkaan. Mutta kasteltuaan huuliaan näytti hän hämmästyvän,
ryyppäsi vielä kerran -- tällä kertaa melkoista enemmän -- ja kysyi,
mitä viiniä se oli.

-- Vuoden 1648 rüdesheimiläistä, vastasi isäntä tyynesti.

-- Kuinka, hyvä Larsson? Onko teillä Westfalin rauhanteon aikaista
viiniä? Sitä ei ole edes meidän kuninkaallisessa kellarissammekaan.

-- Minä ostin sen Hampurissa Altonan ryöstämisen jälkeen neljäkymmentä
vuotta takaperin, -- vastasi Larsson. Katsoisin sen suureksi kunniaksi,
jos teidän majesteettinne suvaitsisi minun lähettää, mitä minulla vielä
on tätä lajia kellarissani jäljellä, vähäiseksi vaihteluksi teidän
majesteettinne matkaeväiden joukkoon.

-- Minä kiitän teitä, -- sanoi kuningas tuttavallisesti, maistaen vielä
kerran tuota erinomaista juomaa. En ole juonut näin oivaa viiniä sitten
kuin tulin Ruotsiin, ja olisin utelias näkemään, ovatko pullot
samanlaisia kuin ne satavuotiset reiniläiset pullot, joita säilytettiin
autuaan isävainajani viinikellarissa.

-- Eerikki, -- sanoi Larsson lukiolaiselle, joka seisoi suorana kuin
seiväs oven pielessä, -- juokse kellariin n:o 3 perimmäiseen kolkkaan
oikealle kädelle, neljäs hylly alhaalta päin, ja tuo pari pulloa.

Eerikki livahti ulos.

Nyt vasta sattuivat kuninkaan silmät siihen pitkään, komeaan naiseen,
joka oli hänelle maljan ojentanut -- ja vaikka kuningas Aadolf Fredrik
olikin tunnettu uskollisuudestaan puolisoaan kohtaan, eroten siinä
kohden surullisen kuuluisasta edeltäjästään, oli hänellä kuitenkin
tarkka silmä huomaamaan kauniita naisia.

-- Tyttäreni, -- esitti isä Larsson.

-- Ah, -- sanoi kuningas, joka mielellään höysti puhettaan pienillä
sukkeluuksilla, -- se on siis meidän serkkumme, Vaasan prinsessa? Olen
ihastunut saadessani tutustua häneen.

-- Tyttäreni on aivan liian halpa ansaitsemaan sitä kunniaa, jonka
teidän majesteettinne näkee hyväksi hänelle antaa, -- vastasi isä,
jonka mielestä moinen leikkipuhe ei sopinut edes kuninkaallekaan.

Mutta kuningas oli tänään hyvällä tuulella. Hän puhutteli Esteriä
edelleen samaan armolliseen leikilliseen tapaan ja häntä näkyi
huvittavan tämän oppimattoman, yksinkertaisesti puetun porvaristytön
hämilleen saattaminen. Mutta hän pettyi. Ester vastaili niin
taitavasti, niin viisaasti, niin nöyrästi ja kuitenkin niin varmasti,
että kuningas -- melkein yhtä hämmästyneenä kuin viiniä maistaessaan --
muutti kohtelutapansa ja näki hyväksi tiedustella hänen kasvatustaan ja
aikaisempia elämänvaiheitaan.

Hyvä kuningas Aadolf Fredrik kävi yhä armollisemmaksi, yhä
uteliaammaksi. Hänestä näytti niinkuin tässä "kaalimadossa", joksi
hän kerran oli suvainnut häntä nimittää, olisi ollut alku
korkeampiarvoiseen perhoseen. Hän päätti suoraan ottaa asian puheeksi.

-- No, rakas Larsson, -- sanoi hän, ja läsnäolevat saivat viittauksen
poistuakseen, -- vastatkaa minulle suoraan, minkätähden ette anna
tytärtänne kreivi Bertelsköldille, joka pyytää häntä puolisoksensa?

Vanha porvari oli vähän aikaa ääneti. Hän epäili tämän kysymyksen
olleen säkissä, ennenkuin se tuli pussiin. -- Tulta ja vettä -- vastasi
hän -- ei sovi yhdistää, siitä seuraa vahinko jommallekummalle tai
molemmille.

-- Antaa niiden sähistä, -- hymähti kuningas; -- se ehkä rauhoittaa
molempia. Tiedättekö, rakas Larsson, että minä olen nähnyt
aviopuolisoita, jotka eivät ole sopineet senkään vertaa yhteen. Meidän
serkkumme, teidän tyttärenne puhuu oivallisesti saksaa. Minä olen
vakuutettu siitä, että hän muihinkin ominaisuuksiinsa nähden ansaitsee
korkeamman yhteiskunnallisen aseman, ja koska kreivi Bertelsköld on
kunnioitettava mies, jota pidän suuressa arvossa, niin en voi käsittää,
mitä teillä voi olla sitä vastaan.

-- Kaikki on sitä vastaan, teidän majesteettinne. Yhdistää kaksi
yhteiskuntaluokkaa, jotka vuosisatain kuluessa ovat käyneet toistensa
ikuisiksi vastustajiksi, olisi yhtä mieletöntä kuin perustaa lapsensa
onni tyhjän nimen voittamiseen.

-- Päinvastoin on ennakkoluulojen voittaminen hyödyllinen teko. Minä
takaan teidän tyttärenne onnen ja pyydän häntä puolisoksi
sivusadjutantilleni, eversti, kreivi Bertelsköldille.

-- Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne -- se on mahdotonta.

-- Kuinka, hyvä Larsson? Kuninkaanne on teidän vieraananne, ja te
panette niin vähän arvoa hänen toivomuksilleen.

-- Ottakaa kaikki, mitä minulla on, ja käskekää minua tekemään kaikki,
mitä voin; käyttäkää jäljellä oleva elämäni mihin tahdotte, mutta
suvaitkaa jättää minulle isänoikeuteni. Minä olen vannonut kalliin
valan, etten koskaan anna suostumustani tuohon liittoon niin kauan kuin
elän; minä olen ottanut siihen taivaan todistajaksi, ja ainoastaan ihme
voisi saada minut muuttamaan päätökseni.

-- Me olimme odottanut enemmän järkeä vanhalta mieheltä ja enemmän
tunnustusta armollisen myötätuntoisuutemme johdosta, -- sanoi kuningas
vihastuneena. -- Emme tahdo kauemmin kuluttaa kallista aikaanne ja
toivotamme teille hyvää iltaa.

Ja sangen epäsuosiollisesti päätänsä nyökäyttäen astui hänen
majesteettinsa muutamia askelia ovea kohti. Mutta siellä seisoi Eerikki
Ljung, tulipunaisena ja pullo vanhaa rüdesheimiläistä kummassakin
kädessään.

-- Me käskemme hovimestarimme maksamaan viinin, -- jatkoi kuningas,
puoleksi suuttuneena, mutta tuosta harvinaisesta lahjasta jo puoleksi
leppyneenäkin, samalla kun hän tuntijan silmällä katseli pulloja.
Samassa huomasi hän, että Eerikin oikeasta kädestä vuoti vahvasti verta
siihen käärityn nenäliinan läpi.

-- Mitä se on? -- kysyi hän.

-- Lasinsirpale raapaisi kättäni, -- vastasi Eerikki.

Mutta Aadolf Fredrik oli hyväsydäminen mies ja hänen mielestään kädestä
vuoti siksi paljon verta, ettei hän voinut jättää haavaa tutkimatta,
varsinkin kun se oli saatu hänen asioillaan. Tuota pikaa hän oli
unohtanut vihansa, viittasi Eerikkiä ikkunan luo ja näki hyväksi käskeä
kamaripalvelijansa purkamaan nenäliinan auki.

-- Ei tämä ole lasin leikkaama haava, se on koiran purema, -- sanoi
kamaripalvelija, näyttäen vanhalle Larssonille pojan kättä, joka vuoti
verta syvästä, peukalon ja etusormen välillä olevasta haavasta.

-- Ehkä siellä oli koira pimeässä, -- vastasi Eerikki hämillään.

-- Minä lähetän tänne henkilääkärini, sanoi kuningas huolestuneena. --
Mätäkuu alkaa, eikä tiedä, vaikka koira olisi ollut vesikauhuinen.

Vanha Larsson oli tällä välin tullut katsahtaneeksi Eerikin käteen ja
alkanut samassa kovasti vapista, muuttuen kasvoiltaan tuhkanharmaaksi.
-- Älkää hätäilkö, -- sanoi kuningas, luullen, että Larsson oli haavaa
pelästynyt; -- Petersen osaa parantaa vesikauhun, hän on täällä
muutamien minuuttien kuluttua.

Ja silmähtäen Larssoniin paljon armollisemmin kuin äsken poistui hyvä
kuningas Aadolf Fredrik, jolla tavallisesti aina oli jokin lohduttava
sana sanottavana surujen lieventämiseksi. Mutta minkätähden väkijoukko
nyt hurrasi paljon kiihkeämmin kuin äsken? Minkätähden lensi nyt kahta
enemmän hattuja ja lakkeja ilmaan? Ei yksistään kuninkaan vuoksi -- ei
sen osanottavaisuuden tähden, jota hän oli osoittanut köyhälle pojalle
-- nyt hurrattiin sentähden, että vanha porvariskuningas, niinkuin huhu
jo tiesi kertoa, oli joutunut epäsuosioon -- sentähden, että hän oli
turhaan ponnistellut -- sentähden, ettei hänestä tehtäisikään
aatelismiestä -- sentähden, ettei hän tulisikaan yksinään viemään
viljaa ulkomaille ja tuomaan suoloja maahan -- sentähden, ettei hän
saisikaan myydä maata venäläiselle. Eikä tämä vanha porvari kuitenkaan
ollut käyttänyt suurta vaikutusvaltaansa muuhun kuin Vaasan kaupungin
ja Suomen kaupan hyväksi. Mutta tätä ei tuo rahvas ymmärtänyt, tuo
rahvas, joka kaikkialla on kaltaisensa.

Tuskin oli kuningas mennyt, kun Larsson horjuvin askelin viittasi
Eerikkiä mukaansa kamariin ja kysyi, mistä hän oli saanut tuon pienen
vaskisormuksen, joka oli hänen etusormessaan.

Eerikki kertoi sen, minkä lukija jo tietää. Hän oli vain huvikseen
pistänyt sormuksen sormeensa.

-- Jumalan käsi! Jumalan käsi on minun päälläni! -- huokasi vanha
porvariskuningas ja vaipui tainnoksiin mennen vuoteellensa.

Ei kukaan muu kuin Ester ymmärtänyt näitä sanoja. Kalveten ja
kauhistuen kätki hän ne sydämeensä, kokiessaan saada isäänsä
virkoamaan.

Mutta niin pian kuin hän oli vähän tointunut tästä odottamattomasta
kohtauksesta, pyysi Eerikki saadakseen puhua muutamia sanoja nuoremman
Larssonin kanssa. -- Minä en lasiin loukkautunut, eikä koirakaan ole
minua purrut -- sanoi hän -- vaan varas. Hän selitti, kuinka hän
pimeässä oli hamuillut kellarin perälle ja siellä yhtynyt mieheen, joka
iski tulta. Luullen häntä varkaaksi, oli Eerikki käynyt kiinni mieheen,
ja kiivaan painiskelun jälkeen, jossa häntä oli sormeen purtu, oli
hänen onnistunut sulkea hänet erääseen syrjäkellariin. Varmaan oli hän
siellä vielä nytkin.

Seurattiin Eerikin opastusta, kellarin ovi avattiin ja kuollut mies
löydettiin hirttäytyneenä seinältä riippumasta. Hänet vedettiin
päivänvaloon: se oli kapteeni Neptunus Gast.

-- Ja hän aikoi varastaa? -- kysyi hämmästynyt Eerikki.

Nuorempi Larsson pudisteli päätänsä ja kuiskasi: -- Kiitä omaa onneasi
ja meidän kaikkien ikuista onneamme, poika, että tulit oikeaan aikaan,
mutta pidä suusi kiinni siitä asiasta, jos henkesi on kallis.
Kellarissa oli neljä ruutitynnyriä, jotka tulivat eilen ja olivat
tänään makasiiniin vietävät, mutta unohtuivat kiireessä. Kai oli
kapteeni Gast saanut siitä vihiä, ja kun hän viime aikoina vihasi meitä
kaikkia vereen ja henkeen asti, puikahti hän hämmingin aikana
kellariin, lähettääkseen ... se on hirmuista ajatella!

-- Kuninkaan täällä ollessa...?

-- Niin. Hän aikoi räjäyttää talon ilmaan, ja ilman sinua, se on: ilman
Jumalan, sinun kätesi välityksellä asiaan puuttunutta kättä, olisi
Ruotsin valtakunta nyt leski. Mutta katso, se toinenpa sentään ottikin
omansa.



37. KAKSI KIRJETTÄ.


Larssonin talossa oli yksi henkilö, jolla ei ollut kuningaskiireestä
aavistustakaan, ja se oli Penna. Niinkuin muistamme, oli tämä kunnon
mies ryypännyt vähän liikaa murheeseensa ja nukkui yhä makuutuvassa.
Saattoi olla puolenyön aika, kun hän vihdoin heräsi ja tapasi Eerikki
Ljungin viereltään nukkumasta.

Pennan pää oli sangen sekava ja verrattava matalaan, sumun peittämään
järveen, josta siellä täällä jokin kivi pistää näkyviin, mutta josta
ajatukset turhaan koettavat rantaan soutaa. Hänellä oli jonkinlainen
hämärä käsitys siitä, että hän oli tyhmästi käyttäytynyt, mutta
mitenkä, sitä hänen oli mahdoton muistaa.

Hän pudisti Eerikkiä. -- Eerikki ei ollut niitä, jotka heräävät
aivastuksesta, mutta neljännestunnin häntä muokkailtuansa sai Penna
hänen silmänsä raolleen.

-- Mitä minä tein eilen? -- kysyi Penna.

-- Nukuitte, -- vastasi Eerikki.

-- Mitä muuta?

-- Anna minun olla rauhassa.

Mutta Pennan täytyi välttämättömästi saada selko siitä, mitä hän oli
tehnyt, ja päästäkseen hänestä rauhaan täytyi Eerikin vihdoinkin
luetella hänen urotekonsa, alkaen hyökkäyksestä kreivi Bertelsköldiä
vastaan aina siihen, kun hän alkoi juovuspäissään mellastaa ja uhkasi
valtiopäivämiestä kirveellä.

Penna mietti hetken aikaa, tarttui sitten Eerikkiä olkapäähän, asetti
hänet suorana lattialle seisomaan, vei hänet pöydän ääreen, painoi
hänet tuolille istumaan ja sanoi: -- Kirjoita!

-- Mitä minun pitää kirjoittaa? -- kysyi Eerikki, nauraen
suuttumuksensa sekaan, sillä ensi kerran kuuli hän Pennan -- joka ei
ollut mikään kynämies ja tuskin osasi piirtää puumerkkiäänkään --
tahtovan käyttää kirjoitusmiehen apua.

-- Kirjoita niinkuin minä sanon, -- vastasi Penna tärkeännäköisenä. Ja
Eerikki kirjoitti kääreessä olevalla kädellään:

"Koska olen nauta ja olen pukannut isäntääni. Minä ollut kapakassa.
Minä olen juonut itseni juovuksiin. Ja koska he ovat huilanneet pois
morsiameni kanssa. Mutta sepä on minulle sama. Sillä minä olen pukannut
isäntääni. Se on Kastin syy. Minä olen ollut tyhmä. Kuninkaallisen
majesteetin pitää sanoa vältvääpelille..."

-- Onko tämä kirje kuninkaalle?

-- Kellekäs se olisi? Kirjoita vielä: Vältvääpeli, antakaa miehelle
viisikymmentä paria rintaman edessä. Sillä hän on pukannut
isäntäänsä...

-- Nyt on tässä jo kolmannen kerran isännästä.

-- Kirjoita vielä kerran: pukannut isäntäänsä. Mutta koska olen ollut
husaari. Kuninkaallisen majesteetin pitää antaa minun taas ruveta
husaariksi. Kuninkaallinen majesteetti antakoon minulle koiranruokaa.
Onko siinä nyt koiranruokaa?

-- Onko siinä nyt koiranruokaa? -- kirjoitti Eerikki.

-- Ja kerran päivässä selkään. Koska en ole kelvannut talonpojaksi.
Koska minulla on ollut enemmän hevosia kuin lehmiä. Jospa
kuninkaallinen majesteetti näkisi minun raudikkoni. Koska sen nimi on
Poke. Sillä on valkoiset etujalat. Hevosenkengät minä taon itse. Ne
tomppelit eivät osaa takoa hevosenkenkiä Isokyrössä. Ja minkälaisia
heidän naulansa ovat? Koskeivät kelpaa sioillekaan. Sillä ne turmelevat
kavioita. Ja koska heillä on hevosenkengittäjä Komssilassa. Hän olisi
omansa pässejä keritsemään...

-- Ehkä olisi hyvä, jos alkaisimme tulla pääasiaan, -- arveli Eerikki.

-- Heti tullaan, -- sanoi Penna. -- Kirjoita vielä: minä olen ollut
tyhmä. Minä olen pukannut isäntääni.

-- Tämä on jo neljäs kerta.

-- Kirjoita vain: Minä tahdon, että Pertensöld saapi morsiameni. Koska
tyttö tahtoo ottaa hänet. Kyllä Pertensöld hänelle kelpaa. Ja hän tulee
saamaan Perttilän talon. Kyllä se hänelle kelpaa. Siellä on talli
kuudelletoista hevoselle. Koska tahdon ruveta husaariksi. Setäni ei saa
haistaakaan sitä taloa. Sillä hän on veijari. Mutta se ei liikuta
kuninkaallista majesteettia, mikä setäni on. Piste. Tämän on Eerikki
kirjoittanut minulle. Jumala varjelkoon teidän majesteettianne. Minä
olen kalmankalpeaan kuolemaan asti uskollinen

                                                 _Istvan_.
                                   Jota kutsuvat Penjami Perttiläksi.
                                          Harjaantunut Husaari.

-- Ja mitä aiotte tehdä tällä kirjeellä? -- kysyi Eerikki, taittaen sen
kokoon ja kirjoittaen osoitteen kuninkaalle.

-- Sinä osaat kumartaa paremmin kuin minä; sinun pitää viedä se
kuninkaalle nyt heti kohta, -- sanoi Penna.

-- Keskellä yötä! Hän nukkuu.

-- Niin herätä hänet. Nythän on valoisa päivä.

Vaivoin sai Eerikki tämän merkillisen kirjeen kokoonpanijan
vakuutetuksi siitä, ettei käynyt herättäminen kuninkaita niin helposti
kuin lukiolaisia heidän makeimmasta unestaan, ja houkutelluksi hänet
malttamaan mielensä vielä muutamia tunteja. Mutta kello oli tuskin
lyönyt viittä aamulla, kun Eerikki jo seisoi Korsholman portilla, kirje
taskussa. Jotakin hän tahtoi uskaltaa sen asian vuoksi, jonka oli
ottanut ajaakseen, ja hän oli kyllin viisas luottaakseen enemmän
hullunkuriseen kirjeeseen kuin jonkun virkamiehen tekemään
monimutkaiseen anomukseen.

Kuninkaan oli määrä kello seitsemän aikaan jatkaa matkaansa pohjoiseen
päin, ja kaikki olivat jo Korsholmassa liikkeellä. Vaunut vedettiin
esille, kuninkaalliset keittiö- ja muut kapineet pantiin kokoon,
lakeijoita, kuskeja ja kamaripalvelijoita juoksenteli hätiköiden
ristiin rastiin kartanolla. Kuinka onnistuisi Eerikin tässä
sekasorrossa saada kirje kuninkaan omaan käteen?

Hän rohkaisi mielensä ja puhutteli keittiömestari Björckiä. Tämä
mahtava mies muisti hänen, katseli häntä halveksivasti ja käänsi
hänelle selkänsä sanoen: -- Mene mestarikokin luo ja kysy, tarvitseeko
hän tänään kalansiivoojaa.

Siinä seisoi nyt ystävämme, kun hän samassa näki mestarikokki
Areliuksen häärivän kuormavaunujen luona kädet täynnä tavaraa. --
Saanko auttaa? -- kysyi Eerikki.

Mestarikokki muisti hänen hänkin, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. --
Pitele näitä niin kauan kuin minä pidän silmällä noita kuhnuksia, --
sanoi hän.

Eerikki esitti asiansa eikä unohtanut kertoa keittiömestarin herjaavia
sanoja. -- Sanoiko hän niin? -- huudahti mestarikokki. -- No, sitten
näytän, että kirje ennen puolen tunnin kuluttua on kuninkaan omissa
käsissä. Niinkuin ei muilla kuin keittiömestarilla olisi hovissa mitään
sanomista!

Tunti kului, ja kaikki oli lähtöön valmiina. Silloin suvaitsi hänen
majesteettinsa vielä kerran käydä armollisesti katsomassa
raajarikkoista kreiviä ja tiedustelemassa hänen tilaansa. Se oli
pahennut ja oli arveluttavalla kannalla. Henkilääkäri Petersen veti
oppineen otsansa ryppyihin ja jupisi jotakin kylmänvihoista, jotka
kohta muka tulisivat. Tämä liikutti ja huolestutti hyvää Aadolf
Fredrikiä. -- Eikö siis ole olemassa yhtään inhimillistä keinoa, joka
voi hänet pelastaa? -- kysyi hän.

-- Ei, -- sanoi henkilääkäri kuivasti.

-- On, -- sanoi ääni huoneen nurkasta, ja varjostimen takaa astui Ester
Larsson esiin.

-- Ah, -- sanoi kuningas hämmästyen, -- minun kaunis serkkuni, Vaasan
prinsessa! Te luotatte siis, ystäväiseni, rakkauden voimaan! Soisin
teidän olevan oikeassa.

Korkeasti oppinut henkilääkäri käänsi ylenkatseellisesti selkänsä,
mutta Ester sanoi luottavasti: -- Teidän majesteettinne on kenties
kuullut, että me täällä Pohjanmaalla osaamme taikoa. Kreivi Bertelsköld
on paraneva, mutta ei pimeyden, vaan valkeuden valtain avulla.

-- Jos kaunis serkkuni voi pitää lupauksensa, niin antaisin teille
mielelläni sairaan itsensä lääkärinpalkkioksi, -- laski kuningas
leikkiä. -- Mutta valitettavasti ei se asia ole minun vallassani.
Kuulkaahan, voiko serkkuni sanoa minulle, mitä tämä kirje merkitsee?
Kirjeen kirjoittajan sopii tosiaankin luottaa kuninkaalliseen
suosioomme, sillä hän on tuottanut meille paljon hauskuutta ja oivan
ruokahalun aamiaiseksi.

-- Kirje on kunnialliselta oppimattomalta mieheltä, jolle isäni oli
luvannut minut vaimoksi -- sanoi Ester punastuen.

-- Minä ymmärrän. Siltä taholta ei siis ole mitään pelkäämistä. Mutta
isänne, ihana serkkuni, isänne on raudasta. Häntä ei saa edes hänen
kuninkaansakaan esirukous taipumaan.

-- Ei, teidän majesteettinne. Häntä ei saa taipumaan, hän voi vain
murtua. Suvaitkoon teidän majesteettinne silmäillä näitä rivejä, jotka
hän on pyytänyt minua antamaan teidän majesteettinne käteen.

Kuningas luki: -- Taivaallisen tuomion musertamana rukoilen minä
Herraani ja kuningastani armollisimmasti antamaan anteeksi, että minä,
joka aina olen tahtonut kuninkaan ja isänmaan hyväksi uhrata kaikki,
eilen hylkäsin hänen armollisen toivomuksensa, kun hän suvaitsi
korkealla läsnäolollaan kunnioittaa taloani. Heti sen jälkeen minä
tunsin päälläni kuningasten kuninkaan käden ja ymmärrän vihdoin, etten
minä, ettei heikko kuolevainen, jonka lujat päätökset ovat pelkkää
voimattomuutta, vaan ainoastaan sydänten ja tahtojen tuomari se on,
joka määrää ihmisten kohtalot. Jos minun kuninkaani vielä pysyy eilen
lausumassaan armollisessa tahdossaan, niin pidän itseäni onnellisena,
voidessani antaa siihen isällisen suostumukseni ja siunaukseni ja
rukoilen nöyrimmästi saadakseni elämäni kohta lähenevään loppuun asti,
yhdessä lasteni kanssa, olla teidän majesteettinne korkeaan suosioon ja
armoon suljettuna. Olen alati j.n.e.

                                       _Lauri Larsson_,
                                   entinen valtiopäivämies.

-- Jumala siunatkoon sitä kivistä sydäntä, joka vihdoinkin pehmeni, --
sanoi kuningas liikutettuna. -- Tervehtikää isäänne, ystäväiseni, ja
sanokaa, että me pysymme hänelle kaikella kuninkaallisella armolla
suosiollisina, emmekä suinkaan aio jättää hänen suostumustansa
käyttämättä. Tässä, kreivi Bertelsköld, annan minä teille enemmän
kuin mitä olette Vaasassa käydessänne menettänyt. Serkkuseni --
suvaitsettehan, että vielä käytän tätä tuttavallista sanaa? -- minä
pyydän, että annatte tulevalle puolisollenne hänen terveytensä
takaisin, että hän taas voisi palvella isänmaatansa ja kuningastansa,
joka häntä kunnioittaa tosi aatelismiehenä ja uskollisena palvelijana.
Jääkää hyvästi! Iloista ja mieluisaa on minun oleva kerran taas nähdä
kreivi ja kreivitär Bertelsköld onnellisina kuninkaallisessa
pääkaupungissamme. Nyt menen sanomaan jäähyväiset uskolliselle
Vaasalleni!

Nyt, niinkuin usein muulloinkin, oli näissä sanoissa niin paljon
mutkatonta arvokkuutta, niin paljon todellista kuninkaallisuutta,
etteivät nekään, joilla ei ollut suuria ajatuksia Aadolf Fredrikin
hallitsijaominaisuuksista, voineet olla häntä ihmisenä kunnioittamatta.
Hetken kuluttua istui kuningas vaunuissaan, seurueensa ja hurraavan
väkijoukon keskellä. Niiden joukossa, jotka kauimmin ja innokkaimmin
heittelivät lakkejaan ilmaan, oli lukiolainen Eerikki Ljung. Erehtyikö
hän, vai kunnioittiko kuningas todellakin häntä armollisella
päännyökkäyksellä? Eerikki oli siitä varmasti vakuutettu, ja niin kauan
kuin vielä vähääkään näkyi pölyä Uudenkaarlepyyn tieltä, kuultiin
Eerikin huutavan: Eläköön kuningas! Hurraa! kunnes hänen
äänensä viimein oli kuin käheän kukonpojan, joka turhaan kokee
hellittämättömällä laulamisella ylläpitää miehenarvoansa.

Mutta pohjolan "aurinko" jatkoi matkaansa Pohjanmaan kautta, niinkuin
jo tätä ennen mainittu hovirunoilija siitä kertoo seuraavin
kaunopuheisin sanoin:

    Uusikaarlepyy[41] sitten saa
    maan sankarin ottaa vastaan.
    Kansa ei kylliksi tuijottaa
    voi armasta kuningastaan.
    Pietarsaari[42] jo satasen
    on täyttää ehtinyt vuotta;
    onnentoivotus porvarien
    siis hälle ei kaiu suotta.

    Kokkolan pitäjä, kaupunkihin[43]
    saa kestitä sankariansa;[44]
    riemusta sitovi hattuihin
    nyt tähkiä koko kansa,
    saatuhun satoon näin viitaten,
    mi sankarin saapuessa
    kypsyi. -- Sä lahja taivainen
    pysyt muistossa ikuisessa.

    Raaheen hän saapuu ja Metalahan;[45]
    on tuhannet vastassa siellä.
    Hurraa pilvihin kimpoavan
    saa vuoretkin kerrata vielä.
    Sata ja viisikymmentä kai
    jo vuotta on kulunut varmaan,
    kuninkaan jolloin nähdä sai
    tää maa; nyt AADOLFIN armaan.

    Oulussa[46] kunniaporttikaan
    ei ehtinyt kohdallensa,
    valtias Ethonin-vaunuissaan[47]
    kun saapui jo vierainensa.
    Armollisesti luo katseitaan
    hän mielellä iloisella
    kansaan, mi sulaa hartauttaan
    hänt' tahtoisi kanniskella.

    Sankari saapui Torniohon;[48]
    saa sielläkin hauskaa myötä:
    Tääll' on se paikka, miss' auringon
    tapa paistaa on päivää ja yötä. --
    Ethän vielä siis Sinäkään
    pois hennone Pohjolasta?
    Seutumme luopuis ei ikänään
    Sun valostas kirkkahasta!

    Pariksi päiväksi jäätävä on
    näin sankarin Pohjan maille.[49]
    Tuntuu kuin vanhan auringon
    hän tehnyt ois valoa vaille.
    Paha on katsoa päivää päin:
    se näköhön vikoja saapi.
    Aurinko tää ei teekään näin,
    vaan silmiä vahvistaapi.
           J.n.e.



38. VAASAN PRINSESSA.


Se taikavoima, josta Ester Larsson semmoisella luottamuksella oli
puhunut kuninkaalle, ei ollut ainoastaan rakkauden voima, sillä oli
myöskin eräs tavallisempi -- tai jos niin tahdotaan,-- todellisempi
muoto. Pohjanmaalla on näet -- niinkuin melkein kaikkialla muuallakin
Suomessa -- vanhan taikauskon juuresta kasvanut eräänlainen
lääketaitokin. Vanhimmat lääkkeet olivat loitsut, sauna, hieronta ja
uudemmalla ajalla paloviina. Hieromisesta kehittyi ajan ollen muutamain
harvain käsissä kirurgia, jota ei oppineidenkaan lääkärien pitäisi
kokonaan halveksia, sillä heillä voisi siitä olla paljonkin opittavaa.

Yksi noita harvoja oli siihen aikaan Uudenkaarlepyyn pitäjästä kotoisin
oleva Riitta Seppälä eli "Sepän Riitta", vanhastaan tunnettu Larssonin
talossa Vaasassa, jonne hänet usein ennenkin oli tarvittaessa
kutsuttu tehokasta apuaan antamaan. Hän oli, niinkuin useimmat muutkin
hänen ammatissaan, ensi alussa toimittanut koko joukon ihmisiä
iankaikkisuuteen, mutta sittemmin hän passitti vielä useampia elämään
ja terveyteen, kun opillinen taito jo oli allekirjoittanut heille
matkapassin manalaan. Tätä kunnon vaimoa oli nyt lähetetty noutamaan,
mutta häntä ei tohdittu näyttää niin kauan kuin henkilääkäri vielä oli
Vaasassa. Hänen tullessaan oli kreivi Bertelsköldin tila siinä määrin
pahentunut, että sairas, henkilääkäri Petersenin häntä hoidettua,
odotteli varmaa kuolemaansa. Ester yksinään oli pysynyt rohkeana
toivoaan menettämättä, ja kun hän vihdoin astui Bertelsköldin vuoteen
ääreen Sepän Riitan seuraamana, huudahti hän:

-- Tässä tuon minä nyt terveyden ja elämän!

Bertelsköld loi epäilevän silmäyksen rotevaan, rumaan, rokonarpiseen
ämmään ja kuiskasi surullisesti:

-- Minua ei enää mikään inhimillinen voima voi pelastaa.

-- Ja kuka sanoo sinulle, että toivoni perustuu inhimillisiin voimiin?
-- sanoi Ester lämpimästi. -- Tässä minä tuon muassani Jumalan voiman,
joka on heikoissa väkevä.

Sepän Riitta ei ollut lainkaan huolestuneen näköinen, ja kun hän kääri
harmaan röijynsä hihat ylös, huomattiin hänet hartiakkaaksi kuin mies
ja hänen lihaksensa olivat kuin pohjanahasta. Eikä hän ollut tottunut
kursailemaankaan ihmisten edessä; torppari tai maaherra, ne olivat
hänelle samoja luita ja jänteitä, ja kun hänen kovat kätensä kopeloivat
murtuneita jäseniä, pääsi sairaalta tuskan huuto.

-- Ei tässä parku auta, -- sanoi Sepän Riitta, omalla tavallaan
lohduttaen. -- Jos mieli teistä miestä tulla, täytyy teidän vähän
kärsiä.

-- Kuinka on? -- kuiskasi Ester, vasten tahtoaan vapisten.

-- Mitä joutavia, -- sanoi ämmä. -- Oikea käsivarsi ei ole katkennut,
on vain nyrjähtänyt sijoiltaan. Mokoma vamma paranee kuudessa päivässä.
Sääri on prapaala[50] ja kahdesta kohden taittunut, mutta tohtori ei
ole huomannut kuin yhden taittuman. Se on huonosti lastoitettu ja
täytyy taittaa uudelleen. Sen lisäksi siinä on irtonainen luunsiru,
josta kaikki tuska johtuu. Olipa hyvä, että tulin. Huomenna olisi
herrasta tullut loppu.

Sen enempiä sanoja tuhlailematta tarttui Riitta kipeään jalkaan, laski
sen hätäilemättä tuolille ja naksahutti sen vielä kerran poikki. Tällä
kertaa puri kreivi hampaansa yhteen eikä ääntä päästänyt.

-- Mitä teette! -- huusi Ester säikähtäen.

-- Ei mitään, -- sanoi taas Sepän Riitta, -- se oli vain hitunen
rustoa, jota oli kasvanut väärälle paikalle. Sillä lailla olisi
miehestä tullut nilkku kuin nuolella ammutusta kurjesta, jos olisi
sattunut eloon jäämään.

-- Te näette turhaa vaivaa, -- huokasi Bertelsköld. -- Minä en ole
mikään hevonen; minä en kestä tätä.

-- Lörpötystä vain! -- jupisi ämmä. -- Mutta minä sanon teille, että
teistä tulee mies vieläkin, kun vain pidätte suunne kiinni ja teette
niinkuin minä sanon. Ei tämä ole mitään essenssa tulssista tämä?

Sitten kun turvotus oli saatu kylmillä kääreillä laskeutumaan, asetteli
ämmä hyvin huolellisesti tuon taittuneen paikan sijoilleen ja pani
päälle uuden kääreen, niin yksinkertaisen ja mutkattoman, että
haavalääkäri olisi sanonut sitä leikkikaluksi. Mutta pian näkyi, että
Sepän Riitta oli ymmärtänyt tehtävänsä. Kovat tuskat lakkasivat miltei
heti kohta ja kun luunsirpale muutamien päivien kuluttua saatiin pois,
oli sairas pelastettu. Rakastavan naisen väsymätön hoito sekä yöllä
että päivällä sai sairaan terveeksi. Jalka parani helposti, ja jos
käsivarresta olikin enemmän vaivaa, tapahtui se vain sentähden, että
sitä oli "hierottava" illoin ja aamuin tavalla semmoisella, joka pani
hienon kreivillisen ihon kirvelemään.

-- Enkö sitä sanonut! -- huudahti Ester ilosta säteilevin silmin eräänä
päivänä elokuun alkupuolella, kun viimeinen side otettiin pois, ja
viileä kesäilma avatusta ikkunasta sattui kreivin kasvoihin, jotka taas
alkoivat punoittaa, -- enkö sitä sanonut: Jumala on heikoissa väkevä!

Bertelsköld hymyili. -- Tässä ei ole aivan niinkuin pitäisi olla: mies
on heikko ja nainen on väkevä!

-- Sinustakin tulee väkevä kantamaan alhaista halpasukuista vaimoa
käsilläsi maailman läpi, -- naurahti Ester vuoroonsa.

Laurin päivänä, 10. päivänä elokuuta kuulutettiin Vaasan kirkossa ensi
kerran avioliittoon kuninkaan sivusadjutantti, eversti ja kamariherra,
korkeasti vapaasukuinen kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld sekä siveä ja
kunnianarvoisa neitsyt Ester Larsson -- "kristillisesti toivottamalla
armoa ja siunausta heidän luvalliselle aikomukselleen". Vaikka on jo
vanhastaan tunnettu asia, etteivät kihlaukset koskaan pysy Vaasassa
kahta viikkoa salassa ja tämä kihlaus jo aikoja sitten oli ollut
yleisenä puheenaiheena, niin oli uteliaisuus ja hämmästys kuitenkin
suuri tästä uutisesta. Kuninkaan pilapuhe tuli tunnetuksi ja "Vaasan
prinsessa" oli kaikkien huulilla. Tietysti ei puuttunut selityksiä
tähän näin ylen outoon tapaukseen. Kun tuskin kukaan tiesi kihlattujen
aikaisemmasta nuoruudenrakkaudesta, jäivät useimmat siihen lujaan
uskoon, että Sepän Riitta, joka osasi loihtia -- sillä kaikki
pohjalaiset ämmät, mutta etenkin puoskariämmät osaavat loihtia -- oli
antanut tälle ylhäiselle sulhaselle lemmenjuoman hänen raajarikkona
sairastaessaan Korsholmassa. Tämän oli ämmä tehnyt kopealta
porvariskuninkaalta ja tämän yhtä kopealta tyttäreltä saamaansa hyvää
maksua vastaan, koska tytär oli ollut vähällä jäädä vanhaksi piiaksi,
kun mukamas ei sen vähempi mies kuin kreivi kelvannut hänelle. Ja
kaikkihan olivat sanoneet: mitäpä Penna kelpaisi mokomalle, joka osasi
saksaa ja kenties espanjaakin! Tiettiinhän sitäpaitsi, että kuninkaan
seurueen herrat elivät kansan hiestä ja vaivasta. Kreivi oli tietysti
elänyt ja juopotellut niinkuin kaikki muutkin, ja olihan selvää, että
kun hän ei kyennyt erottamaan aurinkoa kuusta, hän suistui Korsholman
valleilta alas ja taittoi jalkansa. Sillä tavoin ne suuret touhuavat,
ja kai nyt Sepän Riitan vaivat maksetaan kruunun rahoilla. Mitä
Riittaan tuli, niin oli paha kyllä, ettei noita-akkoja enää poltettu;
moni oli ennen maailmassa kärvennetty vähemmästäkin!

Näin jaariteltiin tässä kunnon kaupungissa, ja näin jaarittelivat
erittäinkin ne, joiden käsiä tai jalkoja Sepän Riitta oli paikkaillut
tai joilla oli ollut paras toimeentulonsa Larssonin suuresta ja
laajalle ulottuvasta kauppaliikkeestä. Mutta kaikesta tästä huolimatta
istui porvariskuninkaan tytär, Vaasan prinsessa, kaiket ajat, milloin
isä ja sulhanen eivät häntä tarvinneet, kangastuoliensa ääressä omin
käsin myötäjäisiään valmistamassa. Olihan se anteeksiannettavaa
kunnianhimoa, ettei hän toki tahtonut tyhjin käsin tulla kreivilliseen
taloon, ja kun hänellä oli ollut hyvää aikaa sitä ajatella, niin olikin
kaikki, mitä näihin myötäjäisiin kuului, runsaampaa ja täydellisempää
kuin useimmissa paljon ylhäisemmissäkään perheissä.

Kuukauden keskipalkoilla alkoi kreivi liikkua ulkona, ja Loviisan
päivänä, elokuun 25:ntenä, kuningattaren nimipäivänä, koristettiin
Vaasan prinsessa morsiameksi. Sinä päivänä olivat kaikki paikat
vihreiksi lehditetyt ja kauniisti koristetut Larssonin talossa. Kaikki
kalliit matot, kaikki hopeakannut ja kalliit tarjottimet oli otettu
esiin lukuisain vierasten ihmeeksi ja kateudeksi; ainoastaan vanha
kulunut visainen nojatuoli seisoi entisessä kunnossaan komean
morsiusjakkaran edessä. Morsian itse oli puettu valkoiseen silkkiin,
niin paksuun, ettei semmoista nykyaikana kudota eikä saada edes
rahallakaan. Paksuun tukkaansa pujotetussa myrttikruunussa kantoi hän
morsiuslahjaa, jonka kuningas itse äskettäin oli lähettänyt, ja se oli
iso, pieneen, mutta välkkyvään timanttiseen kreivinkruunuun kiinnitetty
kultaneula. Ei koskaan ollut Ester Larsson ollut näin kaunis, mutta ei
koskaan niin nöyräkään sisimmässä sydämessään. Kun tarkasti hänen
syvällisiä, vakavia, helliä silmäyksiään, niin ymmärsi, että hän tänä
päivänä tunsi olevansa halvintakin halvempi, ja että hän, joka oli noin
komea ja noin kaikkien kunnioittama, ennemmin olisi tahtonut langeta
polvilleen ja sanoa Jumalalleen: "Sinä tiedät sen, Herrani ja Jumalani,
etten ole tätä kunniata etsinyt. Minä kannan sitä sinun tahtosi mukaan
niinkuin taakkaani, ja Sinun Kaikkivaltiaan eteesi, joka yksin
ansaitset kiitosta ja ylistystä, minä lasken nämä myrtti- ja
timanttikruunut. Herra, katso armossa köyhää palvelijaasi ja ole hänen
johdattajansa aina edelleenkin tällä oudolla polulla!"

Sulhanen itse koreassa univormussaan oli yhtä vakava hänkin, ja hänen
kasvonsa olivat vielä kalpeat äskeisten kärsimysten jälkeen. Hän ei
vielä saanut oikein nojata äsken parantuneeseen jalkaansa, ja sentähden
ei ollutkaan varsinaisia tansseja häissä. Ainoastaan lehtimajoissa
kartanolla saivat nuoret, Eerikki Ljungin johtamina, illan suussa
huvitella itseään iloisilla tanssileikeillä: "Fria vill Simon i Sälle",
"Ungersvennen sig i dansen går", ynnä muilla, jotka sittemmin ovat
joutuneet unohduksiin.

Morsiamen talutti esille ja jätti sulhaselle hänen vanhin veljensä
Lauri. Nuorempi veli, pastori Bertel, toimitti vihkimisen. Se oli
juhlallinen vihkitoimitus kolmine tai neljine virsineen, joita
veisaamaan kaikki läsnäolevat yhtyivät, ja suvun nuorimmat jäsenet
pitivät punaista silkkitelttaa. Sitten menivät vastavihityt vanhan,
nojatuolissa istuvan isän luo, polvistuivat hänen eteensä ja
vastaanottivat hänen siunauksensa.

Vanha porvariskuningas ei ollut jaksanut -- tai ei ollut _tahtonut_ --
taluttaa tytärtään vihittäväksi. Hänen sitkeä voimansa oli murtunut
sisällisestä taistelusta enemmän kuin viimeisestä taudista. Ester oli
ollut oikeassa: vanhus voi murtua, mutta ei taipua. Kuinka hän olikaan
vielä vähän ennen halveksivasti puhunut kuninkaan sormuksesta! Ja
kuinka varma hän luulikaan olevansa haudattuaan tuon pahuksen
Palosaaren salmeen! Mutta ei kukaan kuolevainen voi kokonaan irtautua
aikansa heikkouksista, ja tuohon aikaan oli taikausko vielä voimallinen
Suomessa. Sen ruminta kuonaa oli vain jonkin verran pinnalta kuorittu.
Noita-akkoja ei enää poltettu, mutta noituuteen uskottiin. Kuninkaan
sormuksella oli vielä täysi tehonsa, ja voimakkaimmatkin luonteet
olivat sen vaikutuksen alaisina. Sen kummallinen löytyminen heti
seuraavana päivänä sen jälkeen, kun Larsson luuli sen ikuisesti
haudatuksi, oli yhdellä iskulla musertanut tämän jäykän ukon koko
itseluottamuksen ja -- niinkuin hän itse lausui -- asettanut hänet
Jumalan tuomion alle. Hän ei tahtonut tunnustaa itselleen, kuinka suuri
osa hänen taikauskollaan oli siinä asiassa; hän ei tahtonut taipua oman
heikkoutensa alaiseksi; sentähden hän katsoi sormuksen Jumalan
rangaistukseksi. Ja tämän korkeamman voiman painon alla, joka oli hänen
viisauttaan pilkannut, sortui hän maahan. Tästä päivästä alkaen ei
Larsson enää katsonut olevansa oman tahtonsa herra. Kun hän nyt suostui
antamaan pois tyttärensä, näytti hänestä kuin hän tottelisi korkeain,
ikuisten voimain ankaraa käskyä, mutta itse hän sydämessään oli ja
pysyi samana järkähtämättömänä Pohjanmaan kansanvaltaisten johtajana,
ja niin muodoin aateliston ja aatelisvallan vihollisena, mikä hän aina
oli ollut.

Mutta juuri tämä, että hän piti itseään korkeampain valtain
tahdottomana välikappaleena, vaikutti sen, että tässä ennen niin
kopeassa porvariskuninkaassa oli jotakin juhlallista ja outoa. Oli
tavatonta nähdä tämä kova mies pehmeänä. Kun tuo pitkä, mutta nyt
köyristynyt äijä, jonka tukka oli lumivalkea ja otsa vakava ja
rypistynyt, laski kuivettuneet kätensä vastanaineiden päitten päälle,
puistatti juhlallinen hartauden tunne läsnäolevia; tiedettiin, mitä se
merkitsi. Ei koskaan ennen ollut porvariskuningas näyttänyt paremmin
ansaitsevan kuninkaan nimeänsä kuin sillä hetkellä, jolloin hän ensi
kerran näytti olevan sille uskoton. Hän oli sillä hetkellä
ristiriidassa koko entisen elämänsä kanssa; mutta samalla hän oli kuin
kuningas, joka sallimuksen tahdosta kaatuu kansansa johtajana.

Ymmärrettiin, mitä hän tarkoitti, kun hän, siunatessaan vastanaineita
ja kaunistaessaan tyttärensä porvarillisen nimen kreivinkruunulla,
virkkoi:

-- Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisillä hyvä
tahto!

Sillä nyt hän lopetti sen pitkällisen riidan, joka vuosisatoja oli
erottanut aateliston ja kansan Suomessa, ja rauhan henki alkoi saarnata
sovintoa noiden eripuraisten kansanluokkain välillä. Totta kyllä on,
että samaa riitaa kesti vielä kauan, mutta se oli vain myrskyn
maininkia. Kahdeksannentoista vuosisadan vapaamman hengen ensimmäinen
aamuvartio oli murtanut vastakohtain kärjen.

Kreivitär Bertelsköldiä ei voitu saada vanhasta isästään eroamaan, ja
koska kreivikin tarvitsi vielä levähtää täysin tervehtyäkseen, niin
päätettiin, että vastanaineet toistaiseksi jäisivät Vaasaan. Vanha
porvariskuningas ei kumminkaan kauan tarvinnut tyttärensä hellyyttä
hyväkseen käyttää. Eräänä päivänä syyskuun alkupuolella -- se oli
Reginan päivä, seitsemäs -- nukkui hän, vuoteensa vieressä istuvan
tyttärensäkään sitä huomaamatta, pois pitkästä, vaivalloisesta ja
levottomasta elämästään. Hänen viimeiset sanansa olivat muistoja tuosta
hänen nuoruudessaan vallinneesta suuresta nälänhädästä. -- Lakaiskaa
vilja-aitta, -- kuiskasi hän -- ihmiset näkevät nälkää -- kultatynnyri
ruistynnyristä!

Niinkuin tavallisesti käy, tunnustettiin tämän toimeliaan miehen ansiot
hänen kuolemansa jälkeen. Huuto hänen karuudestaan, hänen viljakaupalla
kiskomastaan liiasta voitosta ja muista semmoisista vaikeni vähitellen,
ja ymmärtäväiset ihmiset alkoivat huomata, että kauppiaan voitto,
hyvästi ansaittuna ja viisaasti käytettynä, on samalla koko
yhteiskunnan voitto. Rovasti Hedman ei jättänyt tätä tilaisuutta
käyttämättä antaakseen ainakin vaasalaistensa nauttia pitkästä
puheestaan, joka niin nolosti oli keskeytynyt kuninkaan tullessa. Ja
koska osaava puhuja ei koskaan joudu pulaan vanhoja tähteitä
tarjotessaan, taisi rovastikin niin taitavasti asetella sanansa, että
kärsivälliset kuulijat kahden tunnin kuluessa luulivat kuuntelevansa
hautauspuhetta Larssonista, vaikka varsinaisena aineena oli "auringon"
matka Pohjanmaan kautta ja papiston erinomainen kunnioitus, uskollisuus
ja mielihartaus -- "Phoibosta" kohtaan.

Kreivi Bertelsköld oli ylimys raha-asioissa niinkuin kaikessa
muussakin. Hän ei siis tinkinyt vaimonsa perinnöstä, ja panettelu, joka
nyt oli jättänyt vainajan rauhaan, kääntyi sen sijaan hänen poikiansa
vastaan. Väitettiin -- emme tiedä, kuinka suurella syyllä -- että
veljekset, ja erittäinkin Lauri, isänsä testamentin nojalla osasivat
käyttää kreivin auliutta hyväkseen ja laskivat sisaren osan tästä
rikkaasta pesästä jotenkin niukaksi. Varmaa vain on, että
perunkirjoitus kävi nopeasti, että lukuisa suku sai tyytyä muutamiin
vähäisiin lahjoihin ja että kreivitär Bertelsköld kyllä vei muassaan
runsaat myötäjäiset hopeaa, liina- ja pitovaatteita ja huonekaluja,
mutta sitävastoin ainoastaan neljätuhatta taleria puhdasta rahaa. Talon
oma laiva, Toivo, joka oli käynyt Englannissa sen jälkeen, kun viimeksi
kuulimme siitä puhuttavan, varustettiin nyt, niinkuin sanottiin,
vartavasten viemään kreivillistä pariskuntaa myötäjäisineen Tukholmaan.
Mutta luultavasti ei matka tulisi laivan isännistöllekään tappiota
tuottamaan.

Sitten kun Sepän Riitta oli runsaasti palkittu, lähtivät kreivi ja
kreivitär Bertelsköld syyskuun lopulla Vaasasta ja tulivat
kaksiviikkoisen myrskyisen matkan jälkeen Tukholmaan, jonne
toistaiseksi voimme heidät jättää varmoina siitä, että he olivat
onnelliset rakkaudessaan, onnelliset keskinäisessä kunnioituksessa ja
luottamuksessa.

Eerikki Ljung oli täll'aikaa ollut jo kuukauden ajan Turussa, oli
kunnialla tullut ylioppilaaksi ja odottamattomaksi ilokseen vielä
saanut kuninkaalta viidenkymmenen plootun suuruisen vuotuisen
stipendin, joka riitti hänen kirjainsa ostoon ja siihen, että jonkin
kerran sai kaljalla ja talonpoikaisjuustolla maustaa sitä leipäsäkkiä
ja voitynnyriä, jonka hänen äitinsä, reipas ja hellä Maria
Pietarintytär -- entinen Maria Larsson -- oli Lohilahdesta lähettänyt
kultanupulleen Turkuun. Hän oli myös saanut ystävällisen kirjeen
jalolta suosijaltaan, arkkiaatteri Linnaeukselta, joka antoi
hänelle hyviä, hänen opintojaan koskevia neuvoja ja lupasi tulevana
kesänä lähettää hänelle rahaa Satakuntaan ja Hämeeseen tehtävää
kasvitieteellistä retkeä varten. Kirjeessä oli myös muutamia
tervetulleita rivejä Eriika Lindelialta, joka kertoi, että hän kesällä
oli tutkinut kuusi uutta sienilajia ja pannut neljätoista käärmettä
väkiviinaan, ja sitten vielä oppinut munia keittämään. Mainitsi Eriika
myöskin sivumennen, että hänellä oli Hämeessä täti, jonka luona hän oli
saanut luvan käydä tulevana kesänä, jolloin kenties saattaisi niin
sopia, että Eerikki niillä tienoin tutkisi kasveja. Hauskaa olisi
kohdata toisiaan, arveli hän, mutta Eerikin ei pitäisi millään muotoa
antaa häiritä itseään hänen tähtensä. Ja tätä toisteli pikku Eriika
niin monta kertaa kirjeessään, että Eerikki viimein alkoi epäillä, että
juuri Eriika eikä kukaan muu ensiksi oli tehnyt hänen uuden
kasvitieteellisen retkensä suunnitelman, vaikka siinä olikin menetelty
niin nokkelasti, että näytti aivan siltä kuin eno arkkiaatteri olisi
sen keksinyt.

Vielä on yksi henkilö, jonka vaiheista meidän tulee kertoa, ja se on
Penna. Tämä kunnon mies oli nyt ehtinyt selvitä unestaan tuon sekavan
yön jälkeen, jolloin hän kirjoitti kuninkaalle ja samalla kertaa
lahjoitti sekä morsiamensa että maatilansa isännälleen, jota hän oli
"pukannut". Edellinen lahja oli kiitollisesti otettu vastaan, mutta
toista ei ollut kukaan korviinsa ottanut, ja tarkemmin ajateltuaan
päätti Penna itsekin ennemmin elää varakkaana talonpoikana kuin köyhänä
husaarina, jonka vielä päälliseksi -- oman ajattelemattoman pyyntönsä
mukaan -- piti saada koiran ruokaa ja selkäsauna kerta päivässä.
Kreivin paranemisesta kävi tämän rehellisen miehen mieli niin hyväksi,
ettei hän ainoastaan tyytyväisin mielin ollut läsnä entisen morsiamensa
häissä, vaan lahjoitti vielä sulhaselle kuuluisan, sukkajalka
Pokensakin. Mutta Penna oli saanut naimishuolista kyllänsä, pysyi
sentähden koko elinaikansa vakavana vanhanapoikana ja otti kasvatikseen
ja perillisekseen yhden Eerikki Ljungin nuoremmista veljistä, Munsalan
pikku Pietarinpojista.

Näin puhkesi vähitellen uusi suku Perttilän talossa nupulle, uusi suku
Suomen saloilla ja kankailla, ja kenties me kerran vielä saamme nähdä
noiden nuppujen kukkivan. Yksi aikakausi haarautuu loitolle toiseen.
Satavuotisen, lakastuneen, myrskyn kaataman hongan rinnalla nousee
maasta vaaleanvihreä vesa ja vankka runko. Minkätähden emme loppuun
kuluneen elämän ohella, jommoinen porvariskuninkaan elämä oli,
kukoistavan kesän ohella, jommoinen Ester Larssonin elämä oli, myös
viipyisi muutamia iloisia hetkiä Kustaa III:n perhosajeluakin
katsellen, miksi emme tarkastaisi lukiolaisen tulevaisuudentoiveita ja
Eriika Lindelian vihreitä sirkkalehtiä? Korkealla näiden yllä, näiden
takana, näiden edessä kaareutuu selkenevän ajan taivaanranta, ajan,
joka luo väriensä heijastusta niihin kaikkiin. Erämaissa on päivä
koittanut, vapauden aika on Ruotsissa ja Suomessa korkeimmillaan.
Milloin ja mitenkä on uusi aamu koittava? Ammoin aikoja vastauksenne
saaneet kysymykset, joihin ei kukaan osannut silloin vastata, mitä
muuta te olette kuin ihmiskunnan samoja iäti uudistettuja kysymyksiä
elämälle? Putoa, lakastunut lehti, ja idä piilossa, heikko siemen, kun
vain putoat jalosti ja idät suuruuteen! Joko sitten ennustanet iltaa
tahi aamua, niin se kaikki on kaikkivaltiaan päivää, jonka sadot
tuleentuvat iankaikkisuutta varten.

_Neljännen jakson loppu_.



VIITESELITYKSET:


[1] Topeliuksen v. 1850 ilmestynyt kertomus. _Suoment. muist._

[2] Sianpää, Häränpää ja Häräntähti. _Suom. muist._

[3] Almosa = almu. _Suom. muist._

[4] Lehmus = lind. _Suom. muist._

[5] Mun = suu. _Suoment. muist._

[6] Kasvientutkija Liljeblad sai oppineilta toisenlaisen todistuksen.
Kun Linnén oppilas, kuuluisa Daniel Thunberg, sittemmin arvosteli
Liljebladin ruotsalaista Floraa (kasviota), lausui hän, tosin vähän
liian ankarasti: "Deus creavit, Linnaeus ordinavit et Liljeblad
perturbavit." -- Jumala loi, Linné järjesti ja Liljeblad sotki
(kasvikunnan).

[7] Koskettaa tähtiä = tulla kuolemattomaksi.

[8] Kreivi Tessin y.m. perustivat sen v. 1735.

[9] Vihamiehen voitan ma alhaisen
    ylenkatsein ja kilvellä hyveiden.

[10] Kreivi Tessinin isoisän isä oli Stralsundin raatiherra.

[11] Välskäri olettaa sen Ulriikan päiväksi, 4:nneksi päiväksi
heinäkuuta. Senaikaiset aikakirjat sitävastoin sijoittavat juhlan
Loviisan päivään, 25:nteen päivään elokuuta, mistä tässä on
huomautettava siitä syystä, ettei niin merkillistä tapausta kuin Kiinan
vihkiminen oli, sijoitettaisi väärään päivään. Heinäkuun 4 päivä ei
sovi yhteen kuninkaan Suomeen tekemän matkan päivämäärien kanssa.

[12] Hän lisää päiväkirjassaan: "_J'ai vu un temps, on il avait pas 20
jolis visages dans tout Stockholm_". (Olen nähnyt ajan, jolloin koko
Tukholmassa ei ollut kahtakymmentäkään kaunista naista.)

[13] Gast merkitsee oikeastaan peikkoa, aavetta sekä laivamiestä, mutta
myöskin reuhakkoa, metelöitsijää.

[14] Aura, nyt otsasi nostaos, riemuiten tanssios. Suomi!
     Kunnia mimmoinen! Päivä mik' onnellinen!
     Päiv' ikävöity! Nyt uudet vuos'sadat koittavat sulle,
     maan Isä kun haluaa tulla sun rannoilles.

[15] Kukkuraisimman yhteisen ilon, syvimmän alamaisuuden,
vilpittömimmän uskollisuuden ja täydellisimmän kuuliaisuuden
todistukseksi, Porvoon Runottarien pyhittämä.

[16] Blom = kukka. _Suoment. muist._

[17] Vaarallisia matalikkoja Pohjanlahdessa.

[18] Kellarirenki Hornay, teurastajarenki Ekerman y.m. Vaasassa
säilytetään vielä täydellinen, tässä merkillisessä tilaisuudessa
kuningas Aadolf Fredrikin mukana olleen seurueen luettelo. Koko
seurueen lukumäärä nousi Suomessa matkustettaessa 78 henkeen, mutta
kaikki ne eivät olleet mukana Vaasassa.

[19] Sen nimi on suomennettuna: "Kuninkaan Onnellinen Matka Tukholmasta
Ahvenan Meren yli, Uudenmaan, Hämeenlinnan, Torun ja Porin läänien,
sekä Pohjanmaan, Norrbottenin, Länsipohjan, Ångermanlannin, Medelpadin,
Helsinge-, Gestrike- ja Uplannin kautta Drottningholmaan. Alettu 12
päivänä Kesäkuuta, päättynyt 10 päivänä Elokuuta 1752. Sepittänyt
Hjalmar. Lauletaan kuin: Rest hafver jag över vatten j.n.e.
Tukholmassa, painettu P.J. Nyströmin kirjapainossa 1752." Nämä nyt ylen
harvinaiset laulut, joista kaksi säkeistöä jo tätä ennen on tähän
kirjaan otettu, olivat välskärille tuntemattomat, mutta säilytetään
Suomen yliopiston kirjastossa jälkimaailman mielen ylennykseksi.

[20] 15 p. kesäkuuta.

[21] 16 ja 17 p.

[22] 18 ja 19 p.

[23] 19 ja 20 p.

[24] 20 p.

[25] 21 p.

[26] 23 p. H.K.M.:n korkea nimipäivä.

[27] 23 p.

[28] 27 p.

[29] 28 p.

[30] 29 ja 30 p. kesäk. ja 1 p. heinäk.

[31] 3 p. heinäk.

[32] 4 p.

[33] 7 p. heinäk.

[34] 10 p.

[35] 13 p.

[36] 15 p.

[37] 16 p.

[38] 18 p. heinäkuuta.

[39] Aadolf Fredrik rakasti komeutta matkoillaan. Tessin huomauttaa
siitä päiväkirjassaan: "Preussin kuningas Fredrik matkusti, ollen itse
kahdeksas, Pyrmontiin; Aadolf Fredrik kulki v. 1761 Lokaan 450
hevosella."

[40] Välskäri näkyy tässä käyttäneen puhetta, jonka kappalainen Tunaes
Anundsjössä Ångermanlannissa _aikoi_ pitää hänen majesteettinsa
matkustaessa sen kautta ja joka on otettuna "Lärda Tidningariin" vuoden
1752 100:nteen numeroon. Olisi ehkä liian rohkeata väittää, että
arvoisan rovasti Hedmanin sanat sattuivat aivan samoin, mutta luultavaa
kuitenkin on, että ne kirjaimen ja hengen puolesta sointuivat hyvinkin
hyvästi yhteen tämän mainitun puheen kanssa, joka on oikea loistonäyte
sen ajan alamaisesta kaunopuheisuudesta.

[41] 20 p. heinäk.

[42] Samana päivänä.

[43] Samana päivänä.

[44] Kauppias Kyntzellin talossa, jossa viime paloon asti eräässä
kirjoituksessa oli säilynyt muisto kuninkaan yösijasta.

[45] 22 p. heinäk.

[46] 23 p. heinäk.

[47] Ethoniksi sanotaan erästä hevosta.

[48] 24 p.

[49] 25 ja 26 p. heinäk.

[50] Venäläinen sana husaarivuosilta: pilalla.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Välskärin kertomuksia 4.2 - Vaasan prinsessa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.