Title: Välskärin kertomuksia 5 - Vapaa-ajattelija. Iltamyrskyjä. Aamun valkeneminen.
Author: Topelius, Zacharias, 1818-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Välskärin kertomuksia 5 - Vapaa-ajattelija. Iltamyrskyjä. Aamun valkeneminen." ***


VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 5

Vapaa-ajattelija. Iltamyrskyjä. Aamun valkeneminen.


Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS


Suomentanut Juhani Aho


Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1898.



SISÄLLYS:

Vapaa-ajattelija:

 1. Tohtori Martti
 2. Elonkipinä
 3. Suruton
 4. Vanhoja ystäviä
 5. Kasvattipoika
 6. Rauhaton
 7. Rikoksentekijä ja hänen tuomarinsa
 8. Ensimmäisen ja toisen luokan tähtiä
 9. Loistava pallo
10. Kullantekotaito
11. Nuori pankkiiri ja vanha ylioppilas
12. Neljä valtiosäätyä ja vanha tuttava
13. Lauri Larsson nuorempi
14. Kulta viettelee
15. Yliopistolliset väittäjäiset
16. Julkinen pahennus
17. Aurora-seura
18. Piispa Mennander
19. Suruja Suruttomassa
20. Sielujen kauppias
21. Erilaisia ylistyslauluja
22. Paulin uni
23. Kaksi kadonnutta
24. Nuhteet ja jäähyväiset

Iltamyrskyjä:

 1. Falkbyssä Itä-Göötanmaalla
 2. Kreivitär Ester
 3. Bertelsköldin perhe vuonna 1771
 4. Äitipuoli ja pojintima
 5. Salama leimahtaa
 6. Ero
 7. Paimentytön laulu
 8. Isänmaa huutokaupalla myytävänä
 9. Suurin tarjous
10. Kustaa III:n puheilla
11. Paul Bertelsköldin kotiintulo
12. Vaarallinen kysymys
13. Selittämättömiä arvoituksia
14. Läheneviä myrskyjä
15. Jäänhalkeama
16. Myrsky puhkeaa raivoamaan
17. Vanha tarina kahdesta veljestä
18. "Svenska Botten"
19. Vehkeilijä vehkeilijää vastaan
20. Porvarinrouvat
21. Valtiorouvain penkki
22. Markiisitar Egmont
23. Rynnäköllä sydäntä valloittamassa
24. Viha ja rakkaus
25. Kuningas Kustaa III
26. Kirjeitä ja varoituksia
27. Juonia ja hämähäkinverkkoja
28. Asia numero viisi
29. Asian "numero viisi" loppu
30. Toinenkin kadonnut
31. "Aviisit" ja niiden yleisö
32. Hämähäkki verkossaan

Aamun valkeneminen:

 1. Mammonan orja
 2. Tähtien asema 14 p:nä tammikuuta
 3. Brunnsvikin metsästäjämajassa
 4. Iankaikkisuuden partaalla
 5. Vanha ja uusi ihminen
 6. Taistelu ihmissydämestä
 7. Kahden naisen rakkaus
 8. Kiusaaja erämaassa
 9. Ensimmäinen koettelemus
10. Salavehkeilijä ja yksityissihteeri
11. Suuri näyttelijä
12. Eläintarhan juhla
13. Viisaiden kuningas hullujen joukossa
14. Toinen koettelemus
15. 18. p:nä elokuuta
16. Punamyssytonttu
17. 19. p:nä elokuuta
18. Riemuhuutojen kaikuessa
19. Hänen nimensä
20. Kolmas koettelemus
21. Flintan tuvan luona
22. Ihana ilta
23. Valtakunnan aamu
24. Aamun valkeneminen Falkbyssä

Viiteselitykset.



VÄLSKÄRIN KOLMASTOISTA KERTOMUS.

VAPAA-AJATTELIJA.



Vielä kerran pyydän ystävällistä lukijaa viettämään iltansa tuossa
tutussa ullakkokamarissa, jossa kaikki on entisellään, paitsi että
seinät ja ikkunat ovat vähän rappeutuneet, niin että kolea marraskuun
myrsky, enemmän kuin luvallista olisi, vinkuu sisään rei'istä ja
toisinaan saa välskärin ruostuneen luotipyssyn helähtelemään seinää
vasten ja hänen täytetyt lintunsa räpyttelemään siipiään. Valkean
ympärillä, joka palaa suuressa avoimessa takassa, istuvat taas nuo
vanhat ystävät muuttumattomina, kulumattomina ja ajan hampaan
koskemattomina, niinkuin näyttää. Jos tarkastelee heitä tarkemmin,
huomaa ehkä, että välskärin harmaat hiukset ovat alkaneet vaaleta, että
vanhan isoäidin pehmoiset kädet ovat muuttuneet entistä ryppyisemmiksi,
että oppineen koulumestarin mustapintainen hahmo yhä enemmän muistuttaa
kuivettunutta varpua sekä että sotainen postimestari, punaisine
viiksineen ja kankeissa jaloissaan olevine tuhannen tulimmaisine
kiusauksineen yhä enemmän on muuttunut erään jönköpinkiläisen
puupiirroksen näköiseksi, joka kuvaa Portugalin don Miguelia hänen
tullessaan Lissaboniin. Mutta jospa ei voikaan epäillä, että välskäri
vanhassa matka-apteekissaan säilyttäisi pullon tuota kallista elämän
nestettä, joka antaa ikuisen nuoruuden, niin tapaamme täällä sen sijaan
muutamia niistä aineista, joiden sanotaan pidentävän elämää, nimittäin
hyviä omatuntoja, kuuntelevia korvia, myötätuntoisia sydämiä, osaansa
tyytyväisyyttä, iloista pilaa silloin, kun sopii, tai sellaista
suuttumusta, joka virkistää elinvoimia, mutta enin kaikesta noita
vanhoja tapoja ja tottumuksia, hyviä tai pahoja, jotka järkähtämättä
käyvät määrättyä kulkuansa niinkuin kellon viisari, myötä- tai
vastapäivään.

Heidän seurassaan istuu ystävämme Anna Sofia yhtä nuorena, yhtä
iloisena, yhtä varmana myötätuntoisuuden ja vastenmielisyyden
osoittamisessaan kuin ennenkin ja yhtä hartaasti puuhaten
mielityötänsä, morsiusvaatteidensa ompelemista. Hänen takanaan nähdään
eräs seuraan vasta liittynyt henkilö, Abiel Halm, joka äsken
ylioppilaaksi päästyään on saanut apulaisopettajan viran maisteri
Svenoniukselta. Tämän käsivarsi on vihdoinkin väsynyt poikia selkään
antamaan ja hän on sentähden tässä tärkeässä tehtävässä suostunut
käyttämään nuoremman apulaisen myötävaikutusta. Jos lisään, että
Abiel Halm, jonka aika ei vielä ollut tullut nimittää itseänsä
_Olkiseksi_,[1] on harteva, vaaleatukkainen, kahdeksantoistavuotias
maailmanmullistaja, jonka ylpeä omanarvontunto useinkin joutuu riitaan
sen kunnioituksen kanssa, jota hän on velkapää osoittamaan
koulumestarin korkeammalle opille, sekä että hän silloin tällöin
heittää Anna Sofiaan ihastuneita silmäyksiä, joihin ei kuitenkaan
vastata, niin olen kertonut melkein kaiken, mitä lukijan toistaiseksi
tarvitsee tietää tästä toivehikkaasta nuorukaisesta. Jakkaroilla hänen
takanansa sipisee ja supisee neljän tahi viiden hengen suuruinen parvi
lukijalle vanhastaan tuttuja nuorempia kansalaisia, joista Kaarle XII:n
ihailija Jonathan sekä pieni, vilkassilmäinen Liisa Kreeta-niminen
pyryharakka ovat kasvaneet tuuman verran pitemmiksi siitä kuin viimeksi
kuulimme heidän ullakkokamarissa mellastavan.

Välskäri oli juuri kutonut uuden verkon ensimmäiset silmät kuluneelle
kalvoimelle ja kysynyt, tapansa mukaan puoleksi ivallisesti, puoleksi
suopeasti hymyillen, mitä hänen kuulijansa ajattelivat kuningas Aadolf
Fredrikistä.

-- Hm, -- vastasi koulumestari, vetäen hyppysellisen nuuskaa nenäänsä,
-- taisihan hänen majesteettinsa, kunnioittavasti muistettava Aadolf
Fredrik olla lukenut mies, ja se on kuninkaan kaunistus. Hän piti
myöskin tarkkaa huolta siitä, että hänen lapsensa saisivat oppineen
kasvatuksen.

-- Hyi saakeli semmoista kuningasraukkaa! -- huudahti postimestari,
joka edellisen kertomuksen kuluessa vaivoin oli voinut pidättäytyä
ilmaisemasta suurinta halveksimistaan. -- Kuningas Fredrik-vainajalla
oli tosin vielä vähän kuntoa ja miehuutta ja voipa hän ampua korvat
täyttä laukkaa juoksevalta jänikseltäkin, mutta hänen seuraajansa olisi
saanut istua rukin ääressä, yömyssy korvissa. Hänhän oli akkavallan
alla; minkä lemmon takia hän antoi akkansa hallita itseään?

-- Niin on käynyt monelle suuremmallekin sotilaalle, -- vastasi
Svenonius, vilkaisten ystäväänsä, josta jokseenkin varmasti kerrottiin,
että hän oli emännöitsijänsä komennettavana; -- puolueethan ne
sitäpaitsi, niinkuin veli muistanee...

-- No, miksi hän salli puolueiden hallita itseään? Olisi ajanut nuo
roistot ovesta ulos ja sanonut: tietäkää huutia, lurjukset, minä tässä
olen kuningas!

-- Mutta kuinka vapauden sitten olisi käynyt? -- puuttui puheeseen Anna
Sofia, joka samalla kertaa ihaili Kaarle XII:ta ja vapautta.

-- Ja kuinka ajantietoisuuden olisi käynyt? -- rohkeni Abiel Halm
lisätä sen tietonsa nojalla, minkä hän jo oli saanut Hegelin kansia
haistelemalla.

-- Vapaus! -- lausui postimestari ylenkatseellisesti. -- Jos minä
olisin ollut Aadolf Fredrik, olisin piessyt heistä vapauden, niin että
olisi korvissa pölissyt.

-- No, no, serkku, kohtuus kaikessa! -- virkkoi isoäiti. -- Minun
täytyy sanoa, että olen siinä serkun kanssa samaa mieltä, että kun
kerta pitää olla, niin olkoon kanssa, olipa sitten kuningas tai
kengänpuhdistaja. Esivaltaa tulee pitää arvossa, ja ken ei tottele,
saakoon ansaitsemansa rangaistuksen. Mutta, huomatkaa serkku, lain
tulee hallita valtakuntaa, eikä kepin; ja nyt lieneekin asianlaita
ollut kuningas Aadolf Fredrikin aikana niin, että hatuilla eli lakeilla
eli miksi heitä lienee sanottu, oli laki puolellaan. Mikäli minä
ymmärrän, oli kuningasvainaja vallan siivo ihminen, joka soi koko
maailmalle hyvää, kun vain sai rauhan noilta monilta puheilta. Mutta
kyllä niitä kirjoitettiin hirmuisen paljon runojakin siihen aikaan!
Tahtoisinpa tietää, mitä muuta heillä oli Vaasassa hänelle tarjottavana
kuin tuo suuri hauki: en ikinä voi uskoa, että se saatiin uunissa hyvin
paistetuksi; on siinä tekemistä leiviskäisessäkin hauessa, kun tahtoo
estää sitä palamasta tai raa'aksi jäämästä. Serkun olisi pitänyt
tarkoin kertoa tuosta Lohtajan maantien varrella olevasta kivestä.
Kovin merkillistähän oli, että kuningas söi aamiaista paljaan taivaan
alla.

-- Paljon merkillistä ei Aadolf Fredrik ole toimittanut, -- vastasi
välskäri -- mutta kuitenkin hiukan enemmän kuin että söi aamiaista
Lohtajassa. Hänen aikanansa ilmestyi lakikirja suomenkielellä, ja moni
Suomen kaupunki sai silloin tapulikaupungin oikeudet, vaikka vanha
porvariskuningas ei saanutkaan nähdä sitä päivää, jolloin hänen pitkän
elämänsä kylvö kantoi hedelmiä. Rehellinen ihminen oli kuningas Aadolf
Fredrik ja hän olisi ansainnut saada elää rauhallisempina aikoina.
Mutta hänen aikanansa ei kansoilla ollut armahtavaisuutta rahtuakaan.
Kuninkaan piti olla puolijumala, istuessaan valtaistuimellaan, olipa
hän sitten syntynyt sorvausratasta tahi kruunua varten. Häntä
moitittiin, ja hänen oli kunnia kaikesta, mitä tapahtui Ruotsin
valtakunnassa, vaikka moni valtioneuvos ja moni pormestari salaisessa
valiokunnassa oli häntä mahtavampi. Meidän aikanamme...

-- Meidän aikanamme, -- virkkoi isoäiti -- saavat hallitsijat osaksensa
moitteet, ministerit vallan ja sanomalehdet kunnian.

Välskäri hymyili. -- Ei meillä, -- sanoi hän. Mutta meri, joka ei ole
suonut Ruotsin rannoille nousu- ja pakovettä, on sen sijaan asettanut
luoteen ja vuoksen mainitun maan historiaan. Kansanvalta ja
kuningasvalta, kansanvalta ja aatelisvalta eivät koskaan ole voineet
pitää vaakaa oikein tasapainossa, ja Aadolf Fredrikin aikoina vaahtosi
vapaus niinkuin puolikäynyt olut. Silloin nähtiin tuo merkillinen
seikka, että kansa ja aatelisto näyttivät liittoutuvan kuningasta
vastaan. Mutta vain näytti siltä; kansa oli niinkuin se aina on,
sydämessään kuningasmielinen, ja siitä syntyi tuo liiallinen kursailu.
Kansan nimessä hallitsi aatelisto, mutta ei enää tuo vanha suku-aateli,
vaan kaikensäätyinen valtiopäivä-aateli, johon kuului aatelisia ja
aatelittomia, pappeja, pormestareita, suurisuisia talonpoikia, sanalla
sanoen, puoluepäälliköitä jälkijoukkoineen, joista kolme neljättä osaa
eli ulkomaisista lahjuksista. Tämmöisten mielestä oli puolue kaiken
sisältö ja pääasia, isänmaa vain maalattu kyltti.

-- Kiitän nöyrimmästi, piru vieköön, siinä ne nyt ovat ne veli
Svenoniuksen mallikirjurit! -- huudahti postimestari, kapteeni
Svanholm, leveästi nauraen.

-- Olemme kuitenkin saaneet tutustua suureen Linnaeukseen, --
vastasi koulumestari mielissään siitä, että hänellä oli ainakin yksi
hätä-ankkuri siinä yleisessä haaksirikossa, joka uhkasi vapaudenaikaa.

-- Ja Eerikki Ljungiin, joka tappoi käärmeen! -- huudahti Jonathan
jakkaraltaan.

-- Ja Eriika Lindeliaan, joka keitti munia! Ja pikku prinssiin, joka
pukeutui valepukuun! -- lörpötteli Liisa Kreeta vuorostaan.

-- Ja Ester Larssoniin! -- lisäsi Anna Sofia innokkaasti. Hän oli
kuitenkin isänsä tytär, ja vähän enemmänkin! Vai kuinka, isoäiti, eikö
ollut?

-- Olihan tuo, -- vastasi isoäiti. Jäykkäniskaista porvariskuningasta
en koskaan ole voinut oikein kärsiä, ja hänen tyttärensäkin laita oli
vähän niin ja näin, kun hän juoksenteli metsässä utukuningattaren
sukkanauhan kanssa ja niin edespäin. Mutta minua ilahduttaa, että tyttö
ihmistyi, ja olihan jo aikakin; olihan hän jo 29-vuotias vihille
mennessään. Olimmehan vasta nyt toisissa häissä mukana, vaikka olemme
saaneet tässä takan ääressä istuessamme kuunnella kaiken maailman
tarinoita, ja hyvähän on, että kaikki nuo nuorten hullutukset
viimeinkin niin hyvin päättyivät. Eikä minua kummastuta, että hän pääsi
niin ylhäisiin naimisiin, koska isä oli rikas. Kummallista oli, että
kreivi piti niin vähän lukua perinnöstään (tunnenpa kreivejä ja
paroneja, jotka pitävät enemmän huolta pesänkirjoituksesta), mutta sepä
oli tietysti ahneitten sukulaisten mieleen. Jos minä olisin ollut
kreivi Bertelsköldin sijassa, olisin katsonut, etteivät vain antaneet
vanhoja reivaskankaita uusien asemesta, ja ehkä ehtyneitä emänautoja
niiden kuuden lypsävän lehmän sijasta. No, toivokaamme, että kreivi ja
kreivitär ovat terveitä ja tulevat hyvin toimeen. Serkun pitää kaikella
muotoa kertoa enemmän pikku prinssi Kustaasta; se oli sukkelapäinen
lapsi, ehkä vähän hemmoiteltu, mutta siihen oli hänen äitinsä syynä.
Kuningatar Loviisa ei juuri päästänyt ketään nenällensä.

-- Niin kyllä, -- sanoi välskäri. -- Ja kuitenkin on hän tänne Suomeen
jättänyt itsestään mitä lempeimmän muiston: pienen hiljaisen Loviisan
kaupungin.

-- Onko kummi hyvin salaperäinen? -- kysyi Anna Sofia.

-- No, mistä on kysymys?

-- Tahtoisin mielelläni tietää, kenellä nyt on kuninkaan sormus.

-- Eerikki Ljungilla! Eerikki Ljungilla! -- huusi neljä viisi
pienokaista yhteen ääneen.

-- Sen saamme kyllä nähdä, -- sanoi välskäri. -- Olemme tulleet aikaan,
jolloin vanha taikausko alkoi hävitä ja sen sijaan tuli uusi, joka
sanoi itseään valistukseksi tahi filosofiaksi.

Koulumestarin silmät aukenivat selkoselälleen, ja vihan purppura nousi
Abiel Halmin poskille.

-- Onko valistus taikauskoa! -- huudahti hän.

-- Niin, miksikä ei? -- vastasi välskäri. -- Olen nähnyt monta
kultarahaa, jotka ovat olleet vaskesta. Eräs maailman taikauskoisimpia
ihmisiä oli nimeltään Voltaire.

-- Tuhat tulimmaista! -- puhkesi itse postimestarikin sanomaan, samalla
kun seurueen oppineet herrat eivät tahtoneet voida toipua
hämmästyksestään.

-- Malttakaa vähän mieltänne, älkääkä polttako huulianne, ennenkuin
liemi on keitetty! -- ivaili isoäiti. -- Alkakaa vain, alkakaa vain,
serkku, ja heittäkää aina välistä kourallinen suoloja pataan, se ei
haittaa. On hauska kuulla...

Välskäri alkoi.



1. TOHTORI MARTTI.


Eräänä kauniina iltapäivänä toukokuun alussa _anno mundi_ 1771 paistaa
heloitteli kevätaurinko herttaisesti yli vanhan Turun kaupungin.
Korkean, välkkyilevän, kuparilla katetun tuomiokirkon tornin ympärillä
lenteli mustia naakkoja, kuljettaen ahkerammin kuin milloinkaan ennen
korsia pesäänsä; äsken jäänsä luonut Aura kuohutteli sameita, mutta
kimaltelevia aaltojaan siltojen alitse, ja ylioppilaita tuli iloisissa
meluavissa parvissa kasvitarhan hoitajan, professori Gaddin luennoilta
kasvitieteellisestä puutarhasta. Turku heloitteli akateemista
menestyspäiväinsä alkavassa loistossa, ja tuskin huomattiinkaan sitä
mustaa silkkiharsoa, jota jotkut ylhäisemmät henkilöt kantoivat
käsivarressaan tahi hatussaan, sillä maalla oli silloin kuningassuru.
Hyvä kuningas Aadolf Fredrik oli kuollut viime helmikuun 12. p:nä
Tukholmassa, syötyään tuona päivänä vehnäsmaitoa, hapankaalia ja
ostereita päivälliseksi, jonka tehtyään hän sitten pyörtyi pelipöytänsä
ääreen illalla ja muutamien minuuttien kuluttua sanoi ikuiset
jäähyvästit niin hatuille kuin myssyillekin. Suomi suri vilpittömästi
hurskasta maanisää, ja maan ensimmäiset sanomalehdet alkoivat sentähden
toimensa vetistävillä valitusvirsillä. Vaikka nuo tuntehikkaat
runoilijat eivät millään muotoa voineet antaa "auringon" olla rauhassa
laulaessaan:

    Jo aurinkomme on meist' iäks' eronnut

tahi;

    Sen auringon jo yö voitti,
    mi auvo oli Pohjolan,
    mi ilmakannen purppuroitti,

niin oli se varmaankin heidän sydämensä ajatus, kun he samalla
lauloivat, että

    Kuningast' ei parempaa

ja kuinka

    Loiste hänen silmissänsä,
    väre hänen äänessään
    kertoi hänen hyvyyttänsä
    sekä suurta sydäntään.

Jonka jälkeen tuli korupuheita nousevalle auringolle:

    Ellei KUSTAA armossansa
    verraksensa kelpoais.
    Ruotsi surupukuansa
    iät kaiket kantaa sais.

Tämä kaikki oli kuitenkin luonnon järjestystä: vanha aurinko oli
laskenut yön helmaan, uusi nousi taivaanrannalle eikä siitä ollut sen
enempää sanomista kuin että tämä uusi aurinko oli tätä nykyä matkoilla
ja että häntä odotettiin kotiin tulevaksi. Hyvän vanhan Turun ei siis
tarvinnut olla allapäin eikä saada halkeamia tuomiokirkkoonsa; se
suoriutui kutakuinkin ajan vaivoista myssyjen hallituksen aikana ja
odotti, samoin kuin koko valtakunta, parempia aikoja nousevan päivän
valjetessa.

_Yhdestä_ ikkunasta ei kuitenkaan iloisen kevätauringon valo päässyt
sisään tunkeutumaan, ja se ikkuna oli rappeutuneessa vanhassa talossa
lähellä Aningaisten tullia. Mainittua ikkunaa peitti läpinäkymättömän
tarkasti paksu ruskea uudin, tai oikeammin sisäpuolelta kiinni naulattu
peite, jota ohikulkijat katselivat kummastelevin, arastelevin,
epäluuloisin silmin. Ehkä huvittanee lukijaa katsahtaa tämän esiripun
taa?

Rappeutuneen yksikerroksisen rakennuksen omistaja oli muuan
porvarinleski, joka ei siinä kuitenkaan itse asunut, vaan oli vuosi
sitten vuokrannut sen eräälle vanhalle eriskummalliselle muukalaiselle,
joka oli tullut Turkuun, kenenkään tietämättä mistä, ja jota ne harvat,
jotka hänen tunsivat, sanoivat tohtori Martti Weissiksi, kun tahtoivat
kunnioittaen puhua tuttavastaan. Mutta kun tohtorin nimi oli Turussa
kovin suuriarvoinen tuhlattavaksi noin vain miehelle, jota moni luuli
saksalaiseksi parturinsälliksi, pahempia luuloja mainitsemattakaan,
niin tapahtui useammin, että hänen sointuva nimensä pilkalla
käännettiin ja sanottiin häntä Viisaaksi Martiksi, tahi suorastaan
"Viisaaksi", jolla nimellä hän myös oli enin tunnettu naapuristossaan.
Ammatiltaan sanottiin hänen olevan lääkäri, vaikkei kukaan ollut nähnyt
häntä lääkärintoimessa; mutta kun hän näytti puhtaan, jostakin
Frankturtista tai Hampurista, mistä lienee ollutkaan, saamansa passin,
sekä vielä paremmaksi varmuudeksi suostui käymään professori Juhana
Haartmanin luona, _colloqvium familiare'ssa_, jonka mainittiin sujuneen
tuon mainion lääkärin suureksi kummastukseksi, niin ei ollut mitään
laillista syytä kieltää Viisasta Marttia asettumasta mainittuun taloon
ja sulkeutumasta sinne vanhan renkinsä kanssa, joka, jos mahdollista,
oli vielä harvasanaisempi ja umpimielisempi kuin isäntä itse. Ei kukaan
tiennyt, mitä tointa hän siellä harjoitti, mutta naapureissa heräsi
kaikenlaisia kummallisia arveluita, kun he huomasivat, että porttia
pidettiin koko päivä suljettuna ja että himmeä valkean valo öillä
loisti peitetyn ikkunan raoista. Yksi ja toinen, joka uteliaisuudesta
oli uskaltanut raoista sisään tirkistellä, rohkeni vielä väittää, että
hän oli tuntenut tulikiven hajua sieltä sisältä, ja tämä havainto ei
ollut omiansa taikauskoisissa naapureissa entistä suurempaa luottamusta
herättämään.

Rohkenemme nyt luoda silmäyksen sisimpään noista kolmesta huoneesta,
joissa viisas Martti piti asuntoaan. Ulkoa päättäen ei yksikään
kevätauringon säteistä olisi voinut tunkeutua ikkunan etuvarustusten
läpi, mutta aivan niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Astuessaan tähän
omituiseen huoneeseen huomasi tulija sen puolittain valaistuksi
kahdelta taholta: ensiksi suunnattoman suuresta muuratusta, puolet
huoneesta täyttävästä arina-uunista, jossa vahva hiillos hehkui, sekä
sen jälkeen tuskin huomattavasta pyöreästä, ikkunanpielessä olevasta
reiästä, jonka kautta ohut, huikaisevan kirkas auringonsäde tunki
lasiseen tislausastiaan, joka näytti olevan vartavasten asetettu siihen
sädettä vastaanottamaan. Tämän valaistuksen vaikutus, jossa oli kolme
neljättä osaa hiilloksen hohdetta ja neljännes auringon loistetta,
kaikki tämä hyllyillä ja tuntemattomilla, himmeillä esineillä
täytetyiltä seiniltä lankeavien synkkien ja mustien varjojen
ympäröimänä, olisi saanut maalarin epätoivoon, jos hänen ei olisi
onnistunut sitä kuvata, ja herättänyt hänen suurinta ihastustaan, jos
hänen olisi onnistunut kopioida se taululleen.

Tässä kahtalaisessa valaistuksessa liikkui hitaasti pienoinen,
käyrävartinen mies, ulkonäöltään noin 50- tai 60-vuotias, puettuna ajan
tavan mukaiseen tekotukkaan ja kankipalmikkoon, ruskeaan
leveäliepeiseen ja suurinappiseen hännystakkiin, lyhyihin ruskeihin
housuihin, pitkiin silkkisukkiin ja leveillä hopeasoljilla
koristettuihin kenkiin.

Eteensä hän oli sitonut nahkaisen esiliinan; kädessä hänellä
oli pihdit, joilla hän toisinaan siirteli upokasta paremmin
hiillokseen. Hänen läpitunkevat, pienet, harmaat silmänsä näyttivät
tarkkaavaisuudella seuraavan tulen työtä. Näkyi, että jotakin hyvin
tärkeää oli tekeillä. Hetken kuluttua hän meni lasisen tislaimen luo,
josta auringonsäde oli siirtynyt. Hän siirsi sen taas säteen valoon,
tarkasteli sen sisällystä mitä suurimmalla huolella ja pudisteli
tyytymätönnä päätänsä. -- _Nondum vita!_ -- huokasi hän. -- _Quousqve
tandem mors praevalebit_?[2]



2. ELONKIPINÄ.


Auringonsäde pimeässä huoneessa siirtyi siirtymistään aina sen mukaan
kuin sen loistava alkulähde muutti asemaansa taivaankannella, ja
samalla kertaa kääntyi, taidokkaan konerakennuksen avulla, lävistetty
ikkunapieli siten, että säde aina lankesi suoraan sisään. Sen tietä
huoneessa osoitti asteihin jaettu, salaperäisiä neliöitä ja ympyröitä
täyteen piirretty messinkilevy.

Säteen tällä tavoin ehdittyä lähelle messinkilevyn äärimmäistä reunaa,
kuului soittokellon vieno helähdys, ja vanhus käännähti. Tällä hetkellä
lankesi valo suoraan hänen kasvoilleen, ja nyt tuli näkyviin tuossa
himmeässä valaistuksessa kyömyinen kotkannenä, luisevat posket,
ryppyinen otsa ja voimakkaat, synkät, kovat kasvonpiirteet. Olisi
voinut luulla häntä Manalan haltiaksi, Tuoneksi, sen auringonsäteen
valaisemana ja sokaisemana, jonka Lemminkäisen äiti oli osannut
houkutella alas hänen pimeään valtakuntaansa.

Joku oli tullut sisään ja astui varjosta uunin hiilloksen hohteeseen.
Se oli ihmeen kaunis nuorukainen, tuskin kahdeksantoistavuotias,
puettuna hienompaan siniseen takkiin kuin mitä hänen ikäistensä Turun
nuorukaisten oli tapana pitää. Mutta tämä takki oli tomuinen, hieno
kaulahuivi oli huolimattomasti solmittu, kalvosimet olivat repaleiset,
kengät tahraiset, hiukset epäjärjestyksessä, hattu kallellaan, kauniit
päättäväiset kasvot hyvin kalpeat ja silmät kovin kiiluvat. Hän astui
esiin nopein, miltei uhkaavin askelin, viskasi luotansa kolmikulmaisen
hattunsa ja sanoi:

-- Tässä olen, tohtori!

-- Olen sinua odottanut, -- vastasi tohtori kylmästi.

-- Minuako odottanut? -- toisti nuorukainen. Kuinka tiesitte minua
odottaa? Vannoinhan eilen täältä lähtiessäni, etten ikinä palaisi.

-- Nuori mies, sinä ponnistelet turhaan, sinun täytyy totella
kohtaloasi. Tiesin sinun tulevan. Mutta en ole sinua kutsunut; en
tyrkytä kenellekään ystävyyttäni. Voit mennä, en tarvitse sinua.

-- Ja tuon sanotte minulle niin välinpitämättömästi kuin jos ajaisitte
kerjäläisen ulos ovestanne! Tehän kuitenkin ensimmäisenä annoitte minun
katsahtaa tieteen salaisuuksien pohjattomaan kuiluun ja kiusasitte
minua niinkuin paratiisin käärme tiedon puulla. Ennenkuin tunsin
teidät, tohtori, olin levoton, janoava sielu, joka en missään löytänyt
tarkoitusperääni enkä lepoani. Mutta minä olin puhdas, olin siveä, minä
voin silloin vielä lukea äitini kirjeitä ja vastata niihin. Nyt en enää
voi; minua kalvaa hehku, jota en ymmärrä. Olen tuon uunin kaltainen:
sisällä liekkejä, päällä kuonaa. Ja se on teidän syynne, herra tohtori.
Tehän opetitte minut kapinoimaan ihmiskuntaa vastaan, kohotakseni sen
yläpuolelle. Olen totellut teitä liiaksi; suokoon Jumala, etten koskaan
olisi tullut teitä tuntemaan.

-- Rauhoitu, nuori mies; minua ei sinun tule moittia hairahduksistasi;
minä olen opettava sinua ne sovittamaan. Sinussa on jonkin suuren
siemen. Tutki, ja sinä olet ehtivä kauas -- ehkä kauemmaksi kuin minä,
kauemmaksi kuin moni kuolevainen ennen sinua on päässyt tunkeutumaan
luonnon salaisuuksiin.

-- Tutki, sanotte te? Tutki? Jos minusta tulisi viisaampi kuin kuningas
Salomo, jos oppisin käsittämään maan sisimmät salaisuudet, mitä se
minua hyödyttäisi, jos sieluni verta vuotaa? Tiedättekö, mitä olen
tehnyt, tohtori? Olen pelannut...

-- Houkko! Olenko minä sinua käskenyt sitä tekemään?

-- Käskenyt? Oh, tiedättehän vallan hyvin, etten tottele mitään
käskyjä. Mutta te neuvoitte minulle eilen pisteilemistaitoa. Te
opetitte minua hallitsemaan sattumaa. Oi, se on jalo taito, sanoitte
te! Sen avulla muuttuu orja herraksi, ihminen Jumalaksi... Hyvä,
ajattelin minä eilen illalla, kulkiessani tuon salaisen biribiklubin
ohi, tiedättehän, tuolla Hämeenkadulla. Eipä siksi, että välitän
kullasta; mitä minä kullalla teen? Mutta minä tahdoin koettaa tuota
uutta, ihanaa tiedettä, joka hallitsee maailmaa ja on kaikissa
suhteissa niin erinomaisen hyödyllinen. Pahaksi onneksi oli minulla
muassani kolmesataa riksiä, jotka kasvatusisäni oli käskenyt minun
jättää yliopiston kamreerille. Rahat ovat rovasti Larssonin, ne olivat
osa Piikkiön kirkkoherrakunnan arennista, joka pitää olla maksettuna
viimeistään ylihuomenna. No hyvä, kuinka luulette käyneen erinomaisen
taitoni ja kolmensadan riksini? Me pelasimme vuorotellen biribiä ja
punaista ja valkoista. Minä voitin ja hävisin, voitin ja hävisin; ja
kun tällä tavoin olin pisteillyt kokonaisen vuorokauden, huomasin
vihdoin taskuni tyhjiksi.

-- Narri!

-- Älkää herjatko minua, tohtori, sillä nyt en ole siinä mielentilassa,
että kärsisin sellaista. Tullessani ulos pelihuoneesta löi kello
tuomiokirkon tornissa neljää. Aurinko paistoi niin herttaisesti, ja
linnut lauloivat. Niin, tehän osaatte panna itse auringonkin
vankeuteen. Mutta minun mielessäni asui talvi. Tiedättekö, että on
hirmuista seisoa auringon paisteessa ja kuunnella linnunlaulua, kun on
rikos omatunnolla! Silloin johtui mieleeni, että vielä kerran kävisin
luonanne. Tässä olen. Te voitte tehdä kultaa; sehän on helppo asia
teille. Tehkää minulle kolmesataa riksiä ylihuomenaamuksi, ja minä olen
kiittävä teitä niin kauan kuin elän.

Tohtori kuunteli häntä yhä enenevällä kärsimättömyydellä. Vastausta
antamatta vei hän nuorukaisen katoamaisillaan olevan auringonsäteen
luo, tutki vielä kerran tislausastian sisällystä, pudisti päätään ja
sanoi:

-- Pane kätesi tislaimelle!

Nuorukainen totteli koneentapaisesti. Tämän toimituksen salaperäisyys
sai hänet hetkeksi unohtamaan omat huolensa.

-- Näetkö tuota auringonsädettä? -- sanoi tuo eriskummainen mies.
Kuusikymmentä kahdeksan minuuttia ja neljätoista sekuntia se on turhaan
työskennellyt sytyttääkseen elonkipinää alkuaineihin, ja nyt on
jäljellä ainoastaan neljä minuuttia, viisikymmentä neljä sekuntia.
Jollei kipinä sitä ennen ole syttynyt, sammuu erään korkean henkilön
elämä, ja useiden toiveet menevät hukkaan. Meidän tulee vielä koettaa
viimeistä keinoa: sinun nuoren kätesi elonlämmintä. Minun käteni on
kovin kylmä. Kaikki riippuu siitä, että suuntaat tahtosi voiman yhteen
ainoaan asiaan.

Nuorukainen tunsi väristyksen jäsenissään. Tuo kummallinen lasiastia
tuntui niin jäätävän kylmältä, että se vei hänen kädestään kaiken
lämmön. Hän tunsi ikäänkuin osan elämästään hupenevan, eikä hän tiennyt
mihin eikä kenen hyväksi.

Hän katseli tislainta. Sen sisällys muuttui nopeasti. Harmaa,
tomunkaltainen aine, joka siihen saakka oli täyttänyt astian vähän
enemmän kuin puolilleen, oli alkanut ikäänkuin käydä ja muuttaa
väriänsä. Vaaleanpunainen verenkaltainen aine kohoili siinä ja nousi
yhä korkeammalle, kunnes täytti koko tislausastian. Tohtorin otsa
kirkastui.

-- Se onnistuu, -- kuiskasi hän. Viisitoista, kuusitoista,
seitsemäntoista sekuntia ... katso, kuinka elinvoimat nousevat! ...
kahdeksantoista, yhdeksäntoista! ... nyt ne ehtivät reunoille
saakka ... kaksikymmentä! ... vielä yksi suonentykytys vaikuttamaan
seurauksia vastaan ... kaksikymmentä yksi, kaksikymmentä kaksi ... nyt
riittää! Käsi pois, muutoin tislain halkeaa!

Nuorukainen totteli. Jähmettyneenä ja puoleksi tainnoksissaan vaipui
hän vieressään olevalle kolmijalalle.

-- Kiitän sinua, -- sanoi mestari, -- olet täyttänyt, mitä sinulta
odotin. Tule takaisin huomenna kello 11 illalla, niin olet saava
kultaa.

-- En jaksa enää! -- änkytti nuorukainen, kuolonkalpeana ja
pyörtymäisillään.

-- Ole huoleti, se on satunnainen vajaus elontoiminnassa; sinun iälläsi
on sellainen helppo korvata. Kas tässä ... juo! -- Ja hän ojensi
voipuneelle pienen, kullankarvaisella, läpikuultavan kirkkaalla
nesteellä täytetyn pullon.

Nuorukainen joi ja tunsi jähmettyneissä suonissaan tulen virtaavan.
Puna palasi hänen poskilleen, hänen sammuneet silmänsä kirkastuivat
jälleen.

-- Sepä oli hyvä juoma, tohtori! -- sanoi hän, mielihyvästä huoaten. --
Voitteko myös valmistaa lääkettä pahalle omatunnolle?

-- Kenties! -- hymyili tuo eriskummainen mies. -- Älä unhota,
huomenillalla kellon yhtätoista lyödessä!

-- Minä tulen.



3. SURUTON.


Eteläpuolella Aurajokea vanhan Turun vieressä kohoaa kahdeksan
suurempaa ja pienempää vuorenkumpua, Luostarinmäki, Vartiovuori ja
miksi niitä kaikkia lieneekin nimitetty, sillä vaikka niillä kaikilla
aikoinaan lienee ollutkin omat merkilliset nimensä, niin ovat kuitenkin
useimmat niistä jo aikoja sitten unohtuneet. Nämä karut mäet ovat kauan
vastustaneet kaikkia viljelemis- ja tasoittamiskokeita, kunnes vihdoin
meidän aikanamme räjähdysruuti on saanut muutamat niistä nöyrtymään ja
ahkeran huolenpidon on onnistunut peittää toiset ihanilla istutuksilla
tähtitieteellisen tornin ympärillä. Kertomuksemme aikana kohosivat ne
vielä enimmäkseen alkuperäisessä jylhyydessään, mutta niiden
etelänpuolisella rinteellä, missä nyt Korpolaiskatu ja Arseninkatu
(tosiaankin hyvin "myrkylliseltä" kuuluva nimi) pujottelevat, oli jo
vuonna 1771 muutamia köyhän työkansan asumia taloja, joita kaali- ja
naurismaat sekä vihannat humalikot ympäröivät. Lähistöllä samalla
puolen ja siis kappaleen matkan päässä varsinaisesta kaupungista oli
siihen aikaan suurenpuoleinen ja somasti aidattu puutarha sekä pieni,
hauska, keltaiseksi maalattu asuinrakennus ja pari kasvihuonetta, ynnä
niihin kuuluvat ja hyvästi hoidetut taimilavat; sanalla sanoen: pieni
maatila, niin valoisa, suloinen ja kesäisen vihanta, ettei katujen
pölyyn kyllästynyt kaupunkilainen olisi koskaan voinut itselleen
parempaa toivoa, paikalla kun oli samalla kertaa kaikki kaupungin ja
maaseudun edut. Tässä rauhaisessa asunnossa tuntui majailevan rauhan,
viattomuuden ja kauneuden henki. Tänne eivät mitkään viluiset
pohjoistuulet päässeet tuntumaan; sillä ne, jotka ryhmyisten vuorten
yli tänne viileine siipineen laskeutuivat, olivat muuttuneet lauhkeiksi
tuulahduksiksi, ennenkuin asettuivat levolle tammien latvoihin. Tuntui
siltä kuin elämän taistelut olisivat täällä voimattomina kilpistyneet
pois varjelevasta aitauksesta, täällä haihtuivat kaikki elämän huolet
niin kuin kostean taimilavan vesihöyryt päiväpaisteessa. Täällä ei
viihtynyt mikään ilkeä ajatus, ei mikään paha olento, täällä asuivat
hyvät hengettäret, onnelliset ihmiset kateettomina, suruttomina, ja
sentähden tämä pieni vuorten takana oleva asumus puutarhoineen oli
saanut nimekseen _Suruton_.

Mutta Suruttomassa ei asunut ainoastaan hyviä, vaan samalla myöskin
ahkeroita ihmisiä. Tuskin oli koko laajassa Suomenmaassa niin hyvästi
hoidettua puutarhaa, niin hienosti sannoitettuja käytäviä, niin
kauniita tammia, vaahteria ja lehmuksia, niin hedelmällisiä luumu- ja
omenapuita, niin hyvin hoidettuja marja- ja akaasiapensaita, niin
hyvästi kepitettyjä humalikkoja ja hernepenkkejä ja niin huolellisesti
kasvatettuja ruusuntaimia. Siellä oli vielä enemmänkin: siellä oli
harvinaisia ulkomaisia, Etelä-Euroopan, Amerikan ja Itä-Intian kasveja
kasvihuoneissa, kahvi- ja teepensaita, pumpulipuita, silkkiäispuita
silkkimatoineen ja sokeriruokoja, jotka korkeiden lasi-ikkunain läpi
imivät makeutta auringosta. Siellä oli tuhansittain monivärisiä kukkia,
jotka imivät tuoksunsa noista kovista Suomen vuorista, mitkä
taitamattomille, kurjille ja laiskoille kasvavat ainoastaan niukkaa
sammalta; ja tässä ihanain, täyteläisten, väliin kainojen, väliin
reheväin, milloin kalpeiden, milloin loistoisten Floran tytärten
kuningaskunnassa surisi monta tuhatta hauskaa pienoista mehiläistä,
jotka, niinkuin kaikki hyvät olennot maan päällä, imivät mettä
myrkystäkin ja kokosivat aarteitaan pieneen kaupunkiin, joka oli
syntynyt sirotekoisista, kasvihuoneiden kupeelle riveihin rakennetuista
koteloista.

Jos lukija, lukiessaan tätä kuvausta Suruttoman kukkaisvaltakunnasta,
sattuu muistamaan toisen komeamman kukkaisvaltakunnan, jota mahtavampi
kuningas hallitsee merten takana Uplannin lakeuksilla Ruotsissa, niin
hän ehkä arvannee, että Suruton oli ainoastaan kaino, vaikkei suinkaan
vähemmän viehättävä jäljennös Hammarbystä -- kukkaiskuninkaan suuren,
yleisvaltakunnan kaukainen alusmaa -- eikä hän ole väärin arvannut.

Neljä lasta, 3 ja 9 vuoden vaiheilla, leikittelee puutarhassa. He ovat
hyvin kasvatettuja, he tuntevat velvollisuutensa, he varovat
juoksemasta noiden hyvin kitkettyjen kukkapenkereiden ylitse. Heidän
mieleensä ei juolahdakaan temmata maasta hernekeppejä, kahmaista
kouraansa intialaista nousuruohoa tai kutkutella toistensa nenänaluksia
ryöstetyillä jalomintuilla. He varovat myös menemästä liian likelle
mehiläispesiä; mutta he eivät silti ole hätäpoikia, he lentelevät kuin
vauhkot kanat käytävien yli, kiipeävät puihin, hyppäävät harakkaa
nurmikolla ja osoittavat ihmeteltävää taitoa vanteenheiton jalossa
taidossa.

Silloin tapahtuu yksi noita pieniä elämän suruja, joista ei edes
surutonkaan ole kokonaan vapaa, mutta jotka ovat noiden keveiden
pilvien kaltaisia, mitkä ainoastaan tehostavat sinisen kevättaivaan
loistoa. Nuorin tyttö, pieni nykerönenä, punaposkinen palleroinen, on
istahtanut erään pensaan taa, ja pahaksi onneksi erääseen noista
pienistä muurahaispesistä, joita Suruttoman omistaja vartavasten
ylläpitää varjellaksensa puutarhaa käärmeiltä. Muurahaiset katsovat
itsensä loukatuiksi tämmöisestä röyhkeydestä, vai arvellevatko
lapsiparkaa isoksi vihamieliseksi hyönteiseksi, joka tulee heidän
kotoista rauhaansa häiritsemään. Ne varustautuvat puolustukseen,
rupeavat kiipeämään ylöspäin pienoista kenkää myöten, ja siitä edelleen
sukkaa myöten, kunnes niiden läsnäolo käy kovin tuntuvaksi ja tyttö
karkaa ylös kauhusta huutaen. Satojen kiusaajien ahdistamana, joita ei
millään tavalla voi vastustaa, juoksee hän huutaen käytäviä pitkin,
kunnes kompastuu lauenneisiin kengännauhoihinsa, heittää kuperkeikan ja
lyö pienen nykerönenänsä pehmoiseen hiekkaan.

Toiset sisarukset rientävät pelästyneinä hätään. He ovat kuulleet
paljon käärmeistä; ovatpa nähneetkin käärmeitä, väkiviinassa
säilytettyjä. He ovat varmat siitä, että sisarta on purtu; vanhin poika
asestautuu kepillä nuijiakseen pedon kuoliaaksi; nuoremmat nostavat
maasta yhä vielä parkuvan pienokaisen. Kaikki itkevät ja huutavat,
yleinen melu ja valitus vallitsee Suruttomassa.

Silloin tulee eräs mies läheisestä kasvihuoneesta. Hän on kaunis,
voimakas mies, iältään 30-40 vuoden vaiheilla, vähän köyryssä jo ennen
aikaansa ja hiukan likinäköinen. Hän on avopäin, paitahihasillaan,
ilman kaulahuivia, ja pitää käsissään niiniköytteitä, joilla on sitonut
kasveja keppeihin. Hämmästys kuvastuu hänen lempeissä osanottavaisissa
kasvoissaan. Hän ei usko, että käärme on tyttöä purrut; hän luulee
mehiläisten häntä pistäneen. Semmoista sattuu toisinaan Suruttomassa.

Hänen koettaessaan, itsekin neuvotonna, lohduttaa pienokaista, joka ei
ota asettuakseen ja yhä vieläkin vain huutaa täyttä kurkkua, tulee
asuinhuoneesta hänen muutamia vuosia nuorempi vaimonsa, hänkin
tavallista kiireemmin askelin, mutta tyynenä ja neuvokkaana,
vähintäkään hätäilemättä. Hän ei ole mikään kaunotar, mutta ei suinkaan
rumakaan -- miellyttävät, terveet, suloiset ja punakat kasvot,
älykkäät, lämpöiset ja vilkkaat silmät; vartalo täyteläinen,
lihavuuteen taipuvainen; puku yksinkertainen ja väljä, mutta hyvin
hoidettu. Hän nostaa syliinsä parkuvan lapsen, pyyhkii sen kyynelet,
pyyhkii hiekan pienestä nykerönenästä ja tutkii tottunein käsin
onnettomuuden syytä. Pian hän on huomannut muurahaiset ja poiminut pois
pahimmat rauhanhäiritsijät.

-- Kas niin, älä itke enää, Roosa Maija! -- sanoo hän. -- Kaikki tulee
hyväksi taas. Nyt menemme sisään ja riisumme vaatteet päältäsi, niin
saat kylpeä omassa pikkuisessa kylpyammeessasi.

Nämä sanat kuullessaan tuntee tyttö olevansa turvassa. Hän lakkaa
itkemästä, kietaisee käsivartensa äidin kaulaan, ja sateen perästä
tulee päiväpaistetta. Roosa Maija on ihastuttava, kun hän nauraa, ja
isä katsoo, salaamatta ihailuansa, vuoroin ihanaa lasta, vuoroin
reipasta ja kukoistavaa äitiä.

-- Niin käy aina -- sanoo hän, ja onni päilyy hänen silmissään. Sinulla
on aina neuvosi, kun minä olen niitä vailla. Sinä olet kaltaisesi,
Eriika. Olipa oikein hyvä, etteivät ne olleet mehiläisiä; en olisi
oikein hennonut myydä pesiä.

-- Olet sinäkin luonnontutkija! -- nauraa hänen vaimonsa. -- Milloin
olet nähnyt mehiläisten ryömivän kenkiin ja sukkiin. Ja sinun
muurahaiskekosi alkavat jo harmittaa. Voisithan yhtä hyvin istuttaa
_carduus acanthoidesin_ tänne puutarhaan päästäksesi _tussilago
farfarasta_. En tiedä, oletko ansainnut jotakin niin erinomaista, mitä
minulla nyt on sinulle tarjottavana. Arvaa, jos voit!

Ja samalla kiikuttaa hän riemuiten isoa kirjettä ojennetussa kädessään.

-- Se on suurelta mestariltani Kaarle von Linnéltä -- huudahtaa Eerikki
Ljung iloisen hämmästyksen tuntein.

-- Niinpä kyllä, siltäpä melkein näyttää kuin se olisi enolta! --
vastaa hänen vaimonsa, Eriika Lindelia leikillisen ylpeästi.



4. VANHOJA YSTÄVIÄ.


Pieni Suruton, jossa niin odottamatta olemme tavanneet kaksi vanhaa
ystävää, oli hyödyn aikakauden tuote ja yksi niitä kuvastimia, joista
ajan henki mielihyvikseen katseli ja ihaili itseänsä. Kun Ruotsin
valtakunta ja Suomi sen helmassa viisikymmentä vuotta ennen
kertomustamme oli pudonnut valtiollisen suuruutensa korkeuksista ja
menettänyt kolmannen osan alaansa, täytyi ruveta miettimään, miten
saataisiin nuo syvät haavat parannetuiksi ja sisällisessä
varallisuudessa voitettaisiin takaisin, mitä valtakunta ulkonaisessa
vallassaan oli kadottanut. Silloin alkoi täällä pohjolassa viljelyksen,
rauhallisen maanvalloituksen aikakausi, ja yksi sen mielisanoja oli
_talous_. Mutta taloudenhoitoon ei kuulunut ainoastaan varsinainen
valtio- ja maatalous, vaan myöskin kaikki ne tieteet, joista on
käytöllistä hyötyä maanviljelykselle, kaupalle ja teollisuudelle, siis
etusijassa luonnontieteet. Kaikkea, mikä niitä koski, edisti hallitus
kehoituksilla, ja yleinen mielipidekin kannatti sitä, sitten kun
Celsius ja suuri Linné olivat astuneet tämän ajansuunnan etunenään.
Kaikkialla tehtiin fyysillisiä kokeita ja kokeiltiin kemiallisilla
laboratorioilla, kasvitieteellisillä puutarhoilla, eläin- ja
kasvikokoelmilla, anatomiasaleilla, observatorioilla, ilmapuntareilla,
lämpömittareilla, vesimerkeillä, salpietariaitoilla, potaskalla,
kaivoksilla, pajoilla, talousseuroilla, kauppayhtiöillä, työhuoneilla
ja muilla semmoisilla. Ei ollut kysymys ainoastaan hyödystä, se oli
samalla muotiasia. Luonnontieteet saivat voimakasta tuulta siipiensä
alle ja alkoivat lentää ennen aavistamattomia korkeuksia kohti, samalla
kun ne mikroskooppeinensa ryömivät pitkin maata tai räjähdysporalla
raivasivat itsellensä tien maan sisuksiin. Yhdeksästätoista
kevätlukukaudella vuonna 1771 Turussa julkaistusta akateemisesta
väitöskirjasta käsitteli kymmenen luonnontieteellisiä tai
taloustieteellisiä asioita, joista mainittakoon Lebellin kirjoittama
rahan puutteesta ja Souranderin muurauskalkista, Sundelinin kirjoittama
siitä, miten voitaisiin edistää kauppaa Uudessakaupungissa ja Gjersin,
kuinka voitaisiin parantaa lohenkalastusta Kokemäenjoessa j.n.e. Muiden
yhdeksän väitöskirjan joukossa tavataan Gaddin "Erinäisiä kemiallisia
muistutuksia valaistukseksi Ruotsin lakitieteeseen" ja samoin
"kemiallisia" muistutuksia _juris prudentia optificarian_ johdosta.

Tästä näkyy, mitä ajan kello osoitti.

Kasvitieteen, joka varsinkin oli muodissa, tuli olla käytöllinen, kuten
kaikkien muidenkin. Harrastettiin varsinkin hyödyllisten talouskasvien
tuottamista Amerikasta, ja kaikkina aikoina on Suomi kiitollisena
muisteleva perunain maahantuontia. Tällaisten ruuaksi kelpaavien tahi
lääkkeeksi käytettävien kasvien viljelemistä varten olikin nuo monet
senaikaiset kasvitieteelliset puutarhat oikeastaan perustettu.

Ystävämme Eerikki Ljung, entinen Strengnäsin lukiolainen, joka
sittemmin Turun ylioppilaana oli saanut kuninkaallisen stipendin, oli
tuottanut suurelle opettajallensa kunniaa. Hän oli kasvikirja
kainalossa, reppu selässä ja joitakuita plootuja enemmän tai vähemmän
taskussaan kulkenut Suomet, Ruotsit ja suurimman osan Eurooppaa sekä
sitten eräässä Vaasan laivassa, joka käytti hyväkseen uutta
tapulikaupungin oikeutta, kyntänyt valtameren aaltoja Rio Janeiroon.
Sitten hän oli tunkeutunut Etelä-Amerikan aarniometsien läpi valkeiden,
mustien ja punaisten ihmisten seurassa, kaikkialla kooten siemeniä ja
kasveja, rupikonnia ja torakoita, käärmeitä ja vampyyrejä,
sähköankeriaita, monivärisiä papukaijoja, kolibreja ja muita
samanlaatuisia harvinaisuuksia, kunnes hän oppi-isäänsä ja itseään
varten oli lähettänyt kotiinsa useita tuhansia kaikenlaisia
harvinaisuuksia ja satamäärin Euroopassa ennen tuntemattomia sekä
kasvi- että eläinlajeja. Kaikesta tästä hänen oli onnistunut saavuttaa
monta kadehdittavaa kunnioituksen osoitusta: ruohoja ja kuoriaisia oli
hänen mukaansa nimitetty _Ljungii_; hänet oli kutsuttu kahden maanosan
useitten oppineitten seurojen kirjeenvaihtajajäseneksi, ja, mikä oli
sitäkin parempi, hänellä oli se kunnia, että hänen oppi-isänsä
kunnioitti häntä isällisellä ystävyydellään ja että hänet luettiin
tämän suuren miehen parhaimpien oppilaiden joukkoon. Korkeammalle ei
Eerikki Ljungin kunnianhimo ulottunutkaan. Hän oli tyytyväinen, hän oli
onnellinen, hän käpristäytyi kiinni kasvikuntaansa niinkuin kimalainen
orjantappuran kukkaan, eikä hän huolinut huomisesta enemmän kuin nuori
kuusi huolii syksyn myrskyistä -- aina siihen saakka, kunnes hän eräänä
päivänä taas näki Eriika Lindelian tämän enon luona Hammarbyssä.

Eerikki oli silloin 26 ja Eriika 23 vuoden ikäinen, molemmat olivat
innokkaita kasvientutkijoita, molemmat vapaita ja huolettomia niinkuin
puna-apilat aamukasteessa. Vanha ystävyys syttyi ilmituleen ja
ennenkuin he ennättivät aavistaakaan, olivat he jo kihloissa. Se
tapahtui empimättä ja arvelematta; enon suostumus pyydettiin ja
saatiin; siitä päivästä alkoi hän, tavallisella herttaisella tavallaan,
nimittää heitä _dicotyledoneiksensa_. Eriika Lindelia iti nyt kaksin
sirkkalehdin, ja kun hän hamasta lapsuudestaan oli vihannut _polygamia
superfluata_, tutki hän nyt sitä innokkaammin halveksittua
_hippurista_, jolla yksinään meidän tavallisimpain kasvien joukossa on
kunnia yhdistää _monandria_-luokka _monogynia_-lahkoon.

Ainoastaan yksi "jos" ja yksi "mutta" oli heidän onnensa tiellä,
ja se oli se, ettei kummallakaan ollut muuta omaisuutta kuin iloinen
mieli, uskollinen sydän ja merkilliset kasvikokoelmansa. Ensikerran
pahoitteli Eerikki Ljung sitä, ettei ollut saanut mitään perinnöksi
porvariskuninkaalta; ensikerran keksi Eriika Lindelia, että kasvien
ruuaksikelpaavaisuus on tärkeä osa kasvitieteessä. Kunnon eno keksi
toki keinoja kaikkeen. Tarvittiin ainoastaan hänen kuningatar Loviisa
Ulriikalle antamansa viittaus, sekä sen tueksi kohtelias kirje
kaikkivaltiaille neuvoskunnan hatuille, ja hänen oppilaansa nimitettiin
kasvitarhantirehtööriksi, saaden samalla toimekseen hallituksen
kustannuksella perustaa Turun seuduille puutarhan sekä ylläpitää sitä
hyödyllisten kasvien totuttamiseksi meidän ilmanalaamme kestämään.

Ei ollut onnellisempia ihmisiä kuin meidän dicotyledonimme --
_thalamiflorae_, niinkuin arkkiaatteri heitä sittemmin Eriikan suureksi
harmiksi nimitti! Pitemmittä mutkitta tuli heistä mies ja vaimo, häät
pidettiin eräänä kauniina toukokuun päivänä Hammarbyn kartanossa,
ja useiden muiden ylhäisten vieraiden joukossa nähtiin tässä
tilaisuudessa kreivi Bertelsköldin tanssivan menuettia arkkiaatteri
Linnén rouvan kanssa ja suuren arkkiaatterin yhtä kohteliaasti
ojentavan kätensä kreivitär Bertelsköldille. Eräs toinenkin läheinen
sukulainen oli tullut häihin, ja se oli Eerikin äiti, tuo tätä nykyä
kuusikymmenvuotias entinen kaunotar Maria Larsson -- joksi yhä edelleen
tahdomme häntä nimittää -- mutta hän katsoi jo tanssineensa
tanssittavansa, hän oli jo tanssinut liiaksikin neljäkymmentä vuotta
sitten Tukholmassa ja oli nyt onnellinen voidessaan muiden huomaamatta
äidillisen ylpeyden tuntein katsella lemmittyänsä.

Tämän iloisen päivän jälkeen oli sitten kasvitarhantirehtööri Ljung
nuoren vaimonsa kanssa muuttanut Turkuun ja siellä perustanut kauniin
Suruttoman huolella ja aistilla semmoisella, joka täydellisesti osoitti
hallituksen luottamuksen oikeaksi. Sen muistutuksen olisi kuitenkin
voinut tehdä, jos olisi tahtonut, että kasvitarhassa oli kukkasia
silmän, nenän ja tieteen iloksi enemmän kuin ruokakasveja keittiön ja
teollisuuden tarpeeksi. Tämän maailman hyvyyttä oli nuorella
pariskunnalla juuri niin paljon kuin he vaatimatonta kotiansa varten
tarvitsivat, ja kun kahden tytön ja kahden pojan tultua lisäksi
alettiin tarvita ruokaa viljemmälti, ymmärsi kasvitarhantirehtööri
kasvattaa sitä useampia kaalinpäitä, sitä enemmän pinaattia, porkkanaa,
omenapuita ja karviaismarjapensaita, joista tulot (hallituksen
suostumuksella) riittivät säntilleen niin moneen kenkäpariin, niin
paljoihin puuroryyneihin ja muuhun semmoiseen kuin perheen enentyminen
välttämättömästi vaati. Hammarbyn kanssa oli Suruton alinomaisessa
kirjeenvaihdossa, ja silloin kun ei kirjoitettu, vaihdettiin
kaikenlaisia harvinaisia kasveja ja kukkia, ja niin kului kymmenen
onnellista vuotta, kummallista kyllä ilman vähintäkään murhetta, ellei
siksi tahdo lukea semmoisia pieniä vastuksia kuin mikä tänään pikku
Roosa Maijalle tapahtui.

-- Tiedätkö, mikä päivä tänään on? -- kysyi Eriika mieheltään, sitten
kun kaikki Roosa Maijan muurahaiset oli hukutettu kylpyammeeseen, ja
pieni nykerönenä paistaen kuin täysi kuu yhä edelleen pulikoi vedessä,
niin että pärskyi äidin ympärillä.

-- Nyt on toukokuun 8. päivä, saamme panna salkoja papulavoihin, --
vastasi kasvitarhantirehtööri.

-- Papulavoihin? Rakas herra mieheni, minun mielestäni voi panna
salkoja papulavoihin, olematta itse mokoma papusalko. Hyi häpeää,
oletpa nyt oikea pölkkypää, ja olisipa kuningasvainaja saanut sinusta
sopivaa puuainetta sorvataksensa rasioitaan. Koko päivän olen pitänyt
erästä muistoa mielessäni, ainoastaan nähdäkseni, kuinka pitkälle
puutumisesi ulottuisi, etkä sinä ole sanonut minulle edes sen vertaa
kuin: anna minulle muisku!

-- Tänäkö päivänä, maltapas hiukan ... mutta missä ajatukseni ovatkaan
olleet? Nythän on kymmenes hääpäivämme! Kas niin ... nyt olen ottanut
sen, mihin olin oikeutettu. Jumala olkoon kiitetty näistä kymmenestä
vuodesta ja siitä, että hän tänä päivänä ummelleen kymmenen vuotta
sitten antoi minulle dicotyledonin, jonka vertaista ei ole Amerikan
aarniometsissäkään. Tiedätkö, kerran näin unta. Oli kulunut kaksi
kuukautta siitä, kun löysin tuon sormuksen, tiedäthän, ja minä olin
juuri saanut stipendin täällä Turussa. Mutta minun ei pitäisi puhua
sellaisista asioista tänä päivänä, jolloin meillä on niin paljon syytä
iloitaksemme.

-- Kerro sinä vain, minä en ole heikkohermoinen, -- laski vaimo
leikkiään.

-- Se olikin vain mielikuvitusta. Unet utuina haihtuvat. Uneksin, että
Bertelsköldien kanta-äiti tuli luokseni, sellaisena kuin lapsuudessani
usein olen kuullut häntä kuvailtavan, ja sanoi minulle: anna minulle
takaisin sormukseni, niin olen antava sinulle kymmenen onnellista
vuotta. Minä en tahtonut siihen suostua, ja kun hän ei luopunut
vaatimuksestaan, vannoin ja vakuutin minä, ettei minulla sormusta
ollutkaan. Silloin lausui hän edelleen: nyt olet vannonut väärin ja
sinun täytyy menettää sormus, mutta koska teit sen tietämättäsi
unissasi, tahdon kuitenkin antaa sinulle ne kymmenen vuotta.
Seuraavana aamuna johtui mieleeni etsiä sormusta, jonka olin pannut
peililaatikkooni, mutta se oli poissa, eikä kukaan tiennyt, mihin se
oli joutunut. Eikö se ollut ihmeellinen uni?

-- Ystäväiseni, tuommoisia unia minä näen ainakin kerran viikossa.
Mutta jos olet samaa mieltä kanssani, niin vietämme tätä päivää
paistamalla ohukaisia lapsille. Ne ovat kumminkin niitä harvinaisimpia
taimia, joita hyvä Jumala näinä kymmenenä vuotena on kasvatellut täällä
Suruttomassa.



5. KASVATTIPOIKA.


-- No niin, vaan se nyt ei käy ollenkaan laatuun! -- vakuutti
kasvitarhantirehtöörin rouva Ljung suurella varmuudella, luettuansa
miehensä olkapään yli arkkiaatteri Linnén kirjeen. -- Lähettää sinut
Afrikkaan! Eno on suuri mies, sitä en tahdo kieltää, mutta suuretkin
miehet voivat toisinaan kulkea yömyssy päässä.

-- Asialla on huomattava puolensa, -- vastasi Eerikki, vielä kerran
lukien kirjeen alusta loppuun. -- Hallitus lähettää taas fregatin
viemään lahjoja Algerian deijille.

-- Se on halpamielistä. Tuleeko vapaan kansan lähettää veroa
merirosvoille vain sitä varten, ettei laivojamme rosvottaisi ja
merimiehiämme myytäisi orjiksi barbaarivaltioihin?

-- Kaunista se ei ole, mutta sitä pidetään valtioviisaana.
Lähetyskunnan mukana lähtee luonnontieteellinen retkikunta Algeriaan,
ja arkkiaatteri esittelee minua sen johtajaksi.

-- Ja mihinkäs minä jään? -- kysyi Eriika miltei itkien.

-- Tule mukaan!

-- Minäkö? Entä lapset?

-- Se on totta; en tullut lapsia ajatelleeksi. Mutta voimmehan viedä ne
äitini luo siksi aikaa.

-- Äitisi on seitsemänkymmenen vanha, ja sinä tahdot, että
lähettäisimme hänelle neljä parkujaa, jotka eivät silmänräpäystäkään
voi olla valvontaa vailla. Ei, ystäväni, se ei käy. Mieti jokin toinen
ehdotus.

-- Me jätämme ne tänne Sillan ja vanhan Agaatan huostaan.

-- Cecilia Larsson on 15-vuotias ja asuu isänsä, rovasti Larssonin
pyynnöstä meidän luonamme. Uskollinen Agaattamme on 50-vuotias ja
ymmärtää hyvin lehmien hoitoa, mutta ei laisinkaan lasten. Oi, te
viisaat herrat ja aviomiehet, kuinka sukkeloita neuvoja te keksittekään
suurella opillanne. Miten sitten Suruttoman kävisi meidän poissa
ollessamme?

-- Sitäkään en ole tullut ajatelleeksi. Voimme puhutella Pietari
Gaddia.

-- Professori Gaddilla on suuri kasvitieteellinen puutarhansa ja hän
pitää Surutonta vain leikkikaluna. Mutta otaksutaan, että hän, tehden
sinulle mieliksi, hoitaisi Surutonta; mitä sinä aiot Paulin suhteen
tehdä? Mitä aiot Paul Bertelsköldin suhteen tehdä?

-- Hänet otan mukaani, jos vanhemmat siihen suostuvat. Mutta kuulehan.
Minä olen huolissani pojan tähden. Hän on viime aikoina ollut vähän
kummallinen. Hänen täytyy päästä ulos hengittämään avaran maailman
ilmaa, missä houreet pian hälvenevät.

-- No, Jumalan kiitos, että silmäsi vihdoinkin ovat auenneet. Kuinka
usein olenkaan sinulle sanonut, että Paul ei enää ole sama kuin ennen.
Mutta sinä olet aina vastannut: hän lukee! Uskotko todella hänen
lukeneen?

-- Mitä muutakaan hän olisi tehnyt? Semmoista päätä ei ole toista koko
yliopistossamme. Siitä on nyt kolme vuotta, kun otimme hänet vastaan
hänen vanhemmiltansa, 200 riksin vuotuisesta maksusta sillä ehdolla,
että pitäisimme häntä viisi vuotta kuin omaa poikaamme ja että
taltuttaisimme hänen rajua, vallatonta luonnettansa. Se on meille
onnistunut paremmin kuin toivoimmekaan, tai oikeammin, se on onnistunut
sinulle, sillä sinua hän tottelee niinkuin lapsi. Mutta minä olen
seurannut hänen opintojaan askel askelelta, ja olen kummastellut, olen
hämmästynyt. Kaiken hän on oppinut ihmeteltävän helposti ja niin
nopeasti kuin leikkiä lyöden. Latinassa hän voi kilpailla vanhan
Hasselin ja nuoren Porthanin kanssa, matematiikassa Walleniuksen ja
Lindqvistin, metafysiikassa Mestertonin, luonnontieteissä Gadolinin,
Kalmin, Haartmanin ja Gaddin kanssa...

-- Mutta ei sinun kanssasi!

-- Sitä enemmän tietysti minun kanssani. Ja kaikki tämä tapahtuu
kahdeksantoista vuoden iällä. Se ei ole enää luonnollista. Mikä
sellaisesta ylioppilaasta vielä kerran on tuleva?

-- Mielipuoli, sen olen aina sanonut, ja alku on jo hyvä. Mutta sinä
olet niin kovin hemmoitteleva Paulia kohtaan. Olet niin ylpeä hänestä,
että yhäti panet uusia puita siihen tuleen, joka häntä kuluttaa, ja
sanot alinomaa: lue! lue! Se on samaa kuin: mietiskele! mietiskele!

-- Minä en sano: lue! Minä sanon: tutki! Olen tehnyt kaiken
vilvoittaakseni häntä tyynillä empiirisillä kokeilla, olen sanonut
hänelle: tutki elämää, sillä elämä on kirjaa parempi! Ja siitä syystä
haluan viedä hänet kanssani matkoille.

-- Sitä vastaan ei minulla ole mitään sanomista. Mutta pelkään, ettet
ymmärrä, kuinka tuommoisen palavan hengen kanssa on meneteltävä.
Luulet, että häntä kiihoittaa sammumaton tiedonhalu. Mutta minä sanon
sinulle, että kunnianhimon paha henki on saanut hänet valtaansa; hän
tahtoo loistavana valona paistaa yli kaikkien muiden, ja semmoiset
valot tavallisesti sammuvat pian pimeyteen. Mitä hän tekee, kun hän
joskus on koko päivän poissa? Lukeeko hän? Sitä tuskin uskon. Käypikö
hän luennoilla? Sitten kuukauden ajan ei häntä kukaan ole nähnyt mitään
luentoja kuulemassa. Mitä hän sitten tekee? Ja täytyneehän minun siitä
puhua, vaikka olin päättänyt toistaiseksi jättää sen mainitsematta:
viime yönä hän ei ollut kotona. En ole nähnyt häntä sitten kuin eilen
iltapäivällä.

-- Olet oikeassa, se on varsin kummallista.

-- Ja me olemme kuitenkin ottaneet hänet omaksi lapseksemme, meidän
täytyy vastata hänestä niinkuin omastamme. Hän on kreivitär Esterin
ainoa poika, sillä poikapuolesta en tahdo puhua. Ajattelehan, Eerikki,
jos hänen kaikkein rakkain lapsensa joutuisi meidän luonamme turmion
teille.

-- Minua kauhistuttaa sitä ajatellessani. Hänestäkö siis tulisi se
rauhanrikkoja, joka kymmenen levollisen, onnellisen vuoden kuluttua
ensi kerran tuottaa murheita ja huolia rauhaisaan Suruttomaamme? Ei,
älkäämme uskoko niin pahaa kauniista, lahjakkaasta Paulistamme,
ylpeydestäni, ilostani. Mutta sinä olet minua tarkkanäköisempi. Olethan
liiaksikin oikeassa siinä, että hän on palava sielu, ja häntä on
pideltävä niinkuin tulta. Neuvo minua! Mitä on meidän tekeminen?

-- Aluksi meidän täytyy tietää, mitä hän tätä nykyä miettii. Olisikohan
hän ehkä rakastunut?...

-- Ceciliaanko? Tuohon harrasmieliseen, hiljaiseen, haaveksivaan
resedaanko? Se on mahdotonta. Onhan hän sitäpaitsi ihan lapsi.

-- Turussa on muita, vanhempia ja keikailevampia tyttöjä. Eeva
Lindqvist esimerkiksi. Hän on kaunis, sukkela ja tulinen, samoin kuin
Paul.

-- Se on mahdollista. Suokoon Jumala, että hän olisi rakastunut
korviansa myöten; se on lastentauti, josta aikaa myöten paranee.

-- Vai niin? Niinkö luulet?

-- Niin, tarkoitan, että tauti muuttaa luontoansa ja käy terveyden
ehdoksi, niinkuin esimerkiksi meissä. Mutta Paulin ikäisille
nuorukaisille on rakkaus suojeleva enkeli, joka pelastaa monista
hairahduksista. Nyt muistan jotakin, joka saa minut levottomaksi. Jätin
Paulille eilen suurehkon summan rahaa, joka hänen tuli Larssonin
puolesta maksaa yliopistoon. Se oli osa Piikkiön kirkkoherrakunnan
arennista.

-- Kuinka varomatonta! Mitä hän ymmärtäisi rahain arvoa! Rahat ovat
hänestä numeroita niinkuin muutkin numerot. Sinun tulee heti käydä
kuulemassa, onko ne todellakin maksettu. Ja koeta kaikin mokomin päästä
poikaparan jäljille. En saa rauhaa ennenkuin tiedämme hänen taas olevan
oikeilla teillä.

-- En minäkään; lähden siis heti kaupunkiin.

Ja Eerikki Ljung lähti huolestunein mielin etsimään kadonnutta
kasvattipoikaansa.



6. RAUHATON.


Samaan aikaan, kun kasvitarhantirehtööri Ljung ja hänen vaimonsa,
niinkuin uskolliset ystävät ainakin, uskoivat toisilleen kaikki
huolensa, käyskenteli puutarhan tammien siimeksessä eräs lukijalle
vielä outo Suruttoman naisasujain. Se oli vaaleaverinen, miellyttävä
tyttö, terveihoinen ja hilpeäliikkeinen, puettuna kotikutoiseen
harmaapohjaiseen villahameeseen, ja samanlaiseen huiviin, ruiskukannu
kädessä ja sukankudin hameentaskussa. Hän oli koko iltapäivän pitänyt
silmällä puutarhan perällä työskenteleviä kitkijöitä, etteivät he saisi
nykiä maasta taimia yhdessä rikkaruohon kanssa, ja nyt hän teki
kierroksen katsoakseen, olivatko lapset ehkä jättäneet ympäristössä
kuljeksivan karjan varalta kiinni pidettävän takaportin auki.

Myöhäinen toukokuun aurinko läheni yhä enemmän Airiston kimaltelevia
aaltoja, kun Sillaksi nimitetty Cecilia Larsson -- sillä hän se oli --
nousi ohi mennessään kummulle, josta hän vuortenvälisen laakson
kautta näki kaupungin ja tuomiokirkon kimaltelevan illan loisteessa.
Odottiko hän jotakuta, vai minkätähden hän pysähtyi hetkeksi niin
yhteen kohti, katsoen kaupunkiin päin. Hän ei luultavasti itsekään
sitä tiennyt; häntä huvitti vain pysähtyä siihen. Hän istahti
pienelle kuorimattomista koivuista tehdylle penkille ja katseli --
ajatuksissaanko vai mitään ajattelematta -- väliin sääskien tanssia
auringon paisteessa, väliin äsken saapuneiden pääskysten nuolennopeaa
lentoa.

Hänen istuessaan siinä kevätiltana, tietämättä juuri minkätähden,
lähestyi häntä takaapäin suurin askelin raivaamattomia oikopolkuja
vuorien yli nuorukainen, ja seisoi, ennenkuin hän sen huomasikaan,
aivan hänen vieressään. Molemmat näyttivät hämmästyneiltä; mutta kun he
kerran olivat kohdanneet toisensa, eivät he enää voineet välttää
toisiaan.

Nuorukainen oli Paul Bertelsköld, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ja
hänen jälkimmäisen puolisonsa Ester Larssonin poika ja siis Cecilian
serkku, koska tämä oli kreivittären veljen Bertelin tytär. Molemmat
oli, niinkuin tiedämme, kasvattilapsina otettu asumaan sukulaistensa
Ljungien luo.

Paul oli vielä siinä samassa jotensakin villiytyneessä tilassa, missä
näimme hänet tuon viisaan tohtorin laboratoriossa, eikä hän ollut
ollenkaan sillä tuulella, että olisi halunnut tavata ketään. Hän
seisahtui äkkiä ja kysyi, mitä hänen serkkunsa "istui töllistelemässä".

Silla oli tottunut rajun nuorukaisen pikaisiin ja loukkaaviin
mielenpurkauksiin, mutta tuollaisena hän ei koskaan ennen ollut häntä
nähnyt. Hänen riutunut ulkomuotonsa ja leimuava katseensa peloittivat
viatonta tyttöä. Säikähdyksissään hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi.

-- Istutko sinä täällä vakoillaksesi minua? -- jatkoi hän, suuttuneena
tytön vaitiolosta, ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa.

Tyttö pillahti itkemään.

-- Niin, itke nyt siinä! -- sanoi Paul ja työnsi hänet
ylenkatseellisesti luotansa. -- En käsitä, miksi luonto on luonut noin
kurjia olentoja. Onko elämä mielestäsi riepu, koska alinomaa huuhdot
sitä kurjilla kyynelilläsi. No niin, kenties olet oikeassa. Mutta minä
en kärsi tuota ainaista ruikuttelemista. Mitä varten istut täällä?

-- Ilman aikojani, -- vastasi Silla vapisten.

-- Ilman aikojasi? Se on sinun tapaistasi. Pitää tietää, mitä tekee ja
minkätähden on olemassa. Mutta semmoisia te olette kaikki, matelevia
muurahaisia olette, ja kumminkin voi ihminen ottaa tähdet alas
taivaalta. Miksi katselet minua? Enkö ole sinusta tarpeeksi kaunis? Vai
katseletko pölyistä takkiani? Kenties lasket, ovatko kaikki nappini
tallella? Huolinko minä sinun napeistasi? Mene tiehesi, minulla on
muutakin ajattelemista.

-- Mutta mikä sinua vaivaa, Paul? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt, kun
puhut tuolla tavoin?

-- Mikä minua vaivaa? Kaikki tai ei mikään. Minä en tahdo olla
muurahainen, minä! Olen kyllästynyt Turkuun. Niin, tässä näemme sen
edessämme, niinkuin silakkavadin hernerokkalautasen rinnalla. Se on
jotakin tuo, sinun mielestäsi! Vanha törkyinen hiirenpesä, jota
kunnioitetaan linnan nimellä, ja koristeltu hautaholvi, jota ne sanovat
tuomiokirkoksi. Toisessa kahlehditaan ihmisiä raudoilla, toisessa
pappien opetuksilla. Kädet ja jalat, ajatukset ja omatunnot, kaikki he
tahtovat sitoa. Tämä on liian kurjaa. Ken ei tahdo olla orja, hänen
tulee olla tyranni. Täällä ei ole, minua lukuunottamatta, ainoatakaan
vapaata miestä koko Turussa; ehkä on vielä eräs toinenkin, mutta sitä
en vielä varmaan tiedä. Mitä sanot, jos minusta kerran tulee Turun
piispa? Silloin sinä sopisit piispan rouvaksi, sinä, joka iät kaiket
kitiset ja vikiset. Mutta en halua piispaksi! En tahdo kontata piispan
sauvaa saadakseni, en tahdo kumartua, en! Pökkelöpäitä on heillä
tarpeeksi akatemiassa. Täällä on vuori hartioillani, mutta minä tahdon
pudistaa sen päältäni niinkuin hämähäkinverkon. Minullakin on salama,
vaikka sitä ei vielä kukaan tiedä. Mutta he saavat kerran nähdä sen
iskevän tulta, ja hiirenpesän pitää vapiseman, ja hautojen aukeneman,
ja piispansauvan pitää putoaman, ja hiusten peruukkipökkelöiden
puupäissä nouseman pystyyn.

-- En ymmärrä sinua, Paul. Olet hirmuinen tänään. Onko joku tehnyt
sinulle pahaa, vai miksi olet noin vihoissasi?

-- Sitä et sinä ymmärrä. Olen itse tehnyt pahaa itselleni, mutta se
tapahtui sentähden, että tukehdun. Haluan myrskyä, myrskyä; en kestä
enää näiden saivartelijain seurassa. En kärsi Surutonta; siellä on niin
viheliäisen saivartelevaa ja niin kurjan siveää. Tule pois kanssani,
Silla! Astumme ensimmäiseen veneeseen, minkä rannalla tapaamme, ja
soudamme ulos ulapalle -- ei tämmöiselle ojalle kuin Aura, eikä
semmoiselle pesuvadille kuin Itämeri, vaan valtamerelle! Niin, sinne
suurelle, siniselle valtamerelle, siellä saamme viivoitusta, siellä
saamme lepoa!

-- Tahdotko matkustaa pois tädin ja sedän luota, jotka sinua niin
rakastavat? Hennotko, Paul, tuottaa surua niille, jotka ovat niin hyviä
sinulle? Onko sinulla sydäntä sellaiseen?

-- Minulla ei ole sydäntä, enkä tahdokaan sydäntä itselleni. Välitänkö
minä hyväilyistä? Päätäni polttaa, tulenliekki kalvaa sieluani, ja minä
tarvitsen valtameren sammuttaakseni sen hehkua. Vai niin, nyt itket
taas! Anna minun olla rauhassa noilta solkkuvesi-tunteiltasi!

-- Paul, Paul, laitasi ei ole nyt hyvä. Sinun tulee rukoilla Jumalaa,
tullaksesi nöyräksi.

-- Minäkö nöyräksi? Onko vuori nöyrä? Onko myrsky nöyrä? Kysy
tulivuorelta, minkätähden laava polttaa kukat sen juurelta? Miksi minä
olisin nöyrä? Miksi rukoilisin Jumalaa? Jos Jumala on tehnyt minut
sellaiseksi, etten mahdu pähkinänkuoreen, niin pitäköön huolta, että
saan sellaisen maailman, jossa viihdyn. En voi sille mitään, Silla,
etten ole muiden kaltainen. Äitini on nuorena ollessaan myös ollut
toisenlainen kuin muut. Mutta en tahdo olla paha. Anna minulle
anteeksi; minä olen kovin onneton. Olen yksinäni maailmassa, eikä
kukaan minua ymmärrä.

-- Jumala sinua ymmärtää, jos häneltä sitä rukoilet. Tahdotko, että
rukoilen kanssasi?

-- Alatko taas vetistellä ja ruikuttaa! En tahdo rukoilla, en voi
rukoilla; tahdon Jumalalta oikeutta. En minä ole luonut pyrstötähteä
poikkeamaan ikuisesta kiertokulusta. Se on hirmuista, mutta en voi sitä
auttaa. En ymmärrä itseäni. Ainoastaan yksi seikka on minulla selvillä:
maailman ja minun itseni täytyy muuttua toisenlaiseksi, muuten ei käy
päinsä. Voisin temmata maapallon radaltaan ja viskata sen kauas
tähtisumujen äärettömiin avaruuksiin ainoastaan sentähden, että saisin
kaikki toisenlaiseksi.

-- Äitisi on itkevä, Paul!

-- Luuletko? Hän ei ole pehmeäluontoisimpia. Mutta mahdollista on, että
hän niin tekee. Itkisin itsekin, ellei se olisi niin kurjan kurjaa.
Mikä herttainen nainen äitini onkaan! Silla, sinun pitäisi nähdä hänet,
ylevine otsineen ja loistavine, tummine, säteilevine silmineen. Lapsena
ollessani istuin usein hänen jalkainsa juuressa ja katselin häntä
niinkuin korkeampaa olentoa, ja niin saatoin istua tuntikausia ja juoda
hänen silmiensä loistetta. Silloin hän laski toisinaan kätensä pääni
päälle ja sanoi: Paul, poikani, rukoile Jumalaa antamaan sinulle suuria
ajatuksia.

-- Mutta sitten olet unohtanut rukoilemisen

-- Niin, Silla, ehkä on paha, että jo kauan sitten olen sen unohtanut.
Ennen osasin minäkin rukoilla. Uskoin silloin niin paljon. En voinut
syödä, ellen ollut lukenut ruokarukoustani. En voinut nukkua, ellen
ollut lukenut siunausta. Uskoin enkelien seisovan näkymättöminä
vuoteeni ympärillä; uskoin, että sateenkaari oli autuaitten silta
taivaaseen. Se oli onnellinen aika, Silla, mutta se on mennyt, iäksi
mennyt...

Ja villi, raju nuorukainen nojasi ihmeen kauniin päänsä tytön helmaan
ja nyyhkytti ääneensä.

Cecilia varoi keskeyttämästä hänen kyyneleitään. Hän laski lapselliset
kätensä ristiin hänen päänsä päälle ja rukoili aivan hiljaa: -- Herra
valistakoon kasvonsa meidän ylitsemme! Herra antakoon meille
iankaikkisen rauhan!



7. RIKOKSENTEKIJÄ JA HÄNEN TUOMARINSA.


Saapuessaan Suruttomaan ei Paul alentunut hiipimään syrjäteitä
kasvihuoneiden taitse, josta kautta hän olisi voinut päästä
muiden huomaamatta portaille. Hän kulki isoa, suoraa tietä vielä
lehdettömän lehmuskujanteen kautta, ja sattumalta hän kohtasi siellä
kasvatusisänsä, joka pahoillaan ja suruisena palasi kaupungista. --
Tule, -- sanoi kasvitarhantirehtööri, -- minulla on sinulle jotakin
sanomista.

Paul seurasi häntä, ja he astuivat työhuoneeseen, joka oli rakennuksen
kulmassa puutarhaan päin. Kaksi hopeapoppelia, tuomarin ja
rikoksentekijän ainoat todistajat, varjostivat ikkunoita illan
hämärässä.

-- Olet ollut poissa siitä pitäen, kun eilen illalla läksit, -- alkoi
Eerikki Ljung, kulmat rypyssä.

-- Olen, -- vastasi Paul katsoen häntä suoraan silmiin.

-- Missä olet ollut?

-- Milloin missäkin, enimmäkseen eräässä pelipaikassa.

-- Sen tiedän. Olet pelissä hukannut ne 300 riksiä, jotka eilen annoin
sinulle kamreerille vietäväksi.

-- Sen olen tehnyt. Puolet biribillä, puolet punaisella ja valkoisella.

-- Onneton! Tiedäthän, että ne olivat toisten rahoja. Millä aiot ne
maksaa?

-- On minulla keinoja! Huomeniltana on kaikki selvitetty.

-- Millä tavoin?

-- Se on minun asiani. En ole mikään petturi.

-- Oletko varma siitä? Jos sinun onnistuu maksaa velkasi, tapahtuu se
tekemällä uusia velkoja. Kaikki, mitä sinulla on, on isäsi omaa.

-- Itse olen itseni oma.

-- Oletko siitäkään niin varma? Olet vanhempaisi oma. Sinä kavallat
heiltä heidän rakkaimman toivonsa. Kavallat itseltäsi koko
tulevaisuutesi. Petät meidät, jotka sinua rakastamme ja jotka olemme
vastuunalaiset nuoruudestasi. Petät isänmaasi, jonka hyväksi olet
velvollinen tekemään työtä miehenä ja kansalaisena. Petät taivaallisen
Isäsi, joka on antanut sinulle jaloja lahjoja, tehdäksesi hänen
töitänsä täällä maailmassa. Paul, Paul, ja sinä sanot, ettet ole mikään
petturi.

Nuorukainen oli hetkisen vaiti, mutta hänen synnynnäinen
uhkamielisyytensä voitti hänen paremmat tunteensa. Hän vastasi
rohkeasti: -- Niin sanonkin. En ole enää lapsi, jota korvasta
talutetaan nurkkaan häpeämään. Olen oma herrani, ja jos olenkin nyt
poliisitutkinnossa läsnä, olen läsnä vapaaehtoisesti. Minä vastaan
siitä syystä, etten tahdo näyttäytyä paremmalta kuin olen; mutta ei
kukaan ole pakoittava minua vastaamaan enempää kuin tahdon. Mikä oikeus
on enolla tuomita tulevaisuuttani? En ole mikään kurkku, josta
toukokuussa sanotaan, että se elokuussa on suolattava. Ei millään
kaukoputkella saada selville, ja vielä vähemmän millään mikroskoopilla,
idänkö minä vai enkö. Onko ketään, joka seisoessaan lähteen luona voi
sanoa, tuleeko siitä puronen vai paisuuko kuohuva virta. Mutta sen
tietää lähteen haltiahenki paremmin kuin kukaan, ja sentähden sanon
enolle: minä en aio eksyä likaiseen suohon. Mitä tulee noihin 300
riksiin, niin ne ovat vain peukalonpään verta kurjaa kultaa. Semmoista
on kaikilla raukoilla, ja suurimmilla raukoilla kaikista enin. Huolinko
minä olla yksi heistä! Sanotaanhan, että maansydän on sulanut
kultamöhkäle.

-- Tuo on minulle tuttua puhetta, -- virkkoi Eerikki Ljung ankarasti ja
vakavasti. -- Se on jokaisen uhmailevan nuorukaisen puhetta, enkä
kiellä, että siinä on jotakin suurta. Näen kernaammin sinun uhmailevan
kuin valehtelevan. Kaikki olemme kerran tunteneet käsivarressamme
voiman temmata maan perustuksiltaan. Mutta järki se on eikä
ylimielisyys, joka hallitsee maailmaa, ja ihmisen älyä ylempänä on
korkeampi järki, jonka edessä rohkeimmankin vihdoin täytyy polvistua.
On ikuisia lakeja, joita vastaan ei kukaan rangaistusta saamatta saa
asettua, ja ne vaativat meiltä nöyryyttä. Nöyristy, Paul, sillä uhmasi
on sokea. Sinä olet sokeassa itseluottamuksessasi haastanut taisteluun
sydämesi pedot ja ne repivät sinut kerran palasiksi. Halpojen
intohimojen loassa ei ihmishenki kasva suuruuteen ja valoon. Ei
pelihuoneen mudassa, missä kehnoimmat intohimot jäytävät ihmisten
onnea, ei maljojen kilinässä, ei hurjassa humalassa eikä likaisten
intohimojen helmassa ylene nuorison voima miehuudeksi ja uljuudeksi.
Etsi onneasi ennemmin työn kunniasta, rukouksen lohdutuksesta,
omatunnon rauhasta ja puhdista tahtosi lapsellisen rakkauden
nöyryydessä, jonka olet unohtanut luottaessasi omiin pettäviin
voimiisi.

Paul katseli ulos ikkunasta. Hänestä tuntui kuin pirulliset äänet
kuiskailisivat illan pimeässä, ja puiden toisella puolen hän oli
näkevinään tohtori Martin ruskean viitan liehuvan.

-- En ole pelannut rahoja voittaakseni, -- virkkoi hän katkerasti. --
Johonkin täytyi minun ryhtyä. Kaikki on niin ahdasta ympärilläni.
Täällä on niin käsittämättömän siveää, että minun täytyi vilvoitella
itseäni pienellä pahanteolla, koetellakseni kerran sitäkin.

-- No hyvä, oletko nyt tyytyväinen koetukseesi? Tunnetko nyt
huojennusta sydämessäsi?

-- Melkeinpä luulen niin. En kelpaa kaivelemaan ongelmia akatemian
kollegioissa, enkä kastelemaan kukkia Suruttomassa.

-- Ryhdy sitten johonkin, joka on enemmän mieleesi. Suorita
kandidaattitutkintosi. Se käy kuin karkeloiden.

-- Entä sitten? Tulenko siitä sen paremmaksi? Sehän käy kaikki kuin
nuottien mukaan, niinkuin mikäkin ulkoläksy. Eihän minulla ole lupa
ajatella muuta kuin mitä nuo korkeastioppineet herrat itse ajattelevat,
ja se saattaa minut raivoon. Minä olen vapaa henki. Tahdon ajatella
vapaasti.

-- Poika -- olet lukenut Rousseauta!

-- Olen lukenut _Émilen_ -- vastasi Paul, punastuen vasten tahtoansa.

-- Vai niin; kyllä ymmärrän. Se kirja on vartavasten sinunlaisiasi
huimapäitä varten. Koreaa, mutta järjetöntä. Rousseau on mielipuoli, ja
sinä olet jo hyvällä alulla sellaiseksi tullaksesi. Sadan vuoden
perästä nauretaan sellaisille hullutuksille.

-- Sadan vuoden perästä on Rousseau uudistanut maailman! -- huudahti
Paul hehkuvin silmin.

-- No, jos sellaisella ihastuksella olet lukenut Rousseaun _Émilen_,
niin on sinun häneltä täytynyt oppia rakastamaan luontoa. Siinä löydät
lääkkeen pahoille unelmillesi. Tutki luontoa, mutta tutki siinä olevaa
elämää äläkä kuolemaa. Tutki ja kokeile. Ota vaari vähimmästä,
tullaksesi vähitellen suurempaan ja suurimpaan. Etsi kokonaisuuden
lakeja, niin löydät ehkä vihdoin niissä Jumalan.

-- Olen löytävä vapauden! Olen paljastava sen, mikä salassa on. Olen
vapauttava sen, mikä vangittu on. Olen pääsevä sen salaisuuden perille,
jota kauan on aavistettu, mutta ei ikinä löydetty. Olen palauttava
luonnon ihmiskuntaan ja ihmiskunnan luontoon.

-- Siihen tarvittaneen aikaa, mutta käy käsiksi vain, kestä loppuun
saakka! Tähän saakka olemme samaa mieltä. Olen aina uskonut, että
sinussa asuu hengetär, joka on luotu jotakin suurta varten. Mutta nero
ei voi, ei saa olla hyveitä vailla. Oletko koskaan kuullut, että suuret
ajatukset viihtyvät pelipaikoissa?

Paul oli vaiti.

-- Meidän tulee, -- jatkoi vanhempi ystävä, -- koettaa korvata
hairahduksesi seuraukset. On jotakin, joka on 300 riksiä tärkeämpää, ja
se on, ettei petetä ihmisten luottamusta. Millä aiot maksaa velkasi?

-- Sitä en voi sanoa. En ainakaan vielä.

-- Minulla on ehdotus. Ole avomielinen kuin päivän valo, ja usko
minulle aikomuksesi, huolesi. Palkinnoksi aion vanhemmiltasi pyytää
sinulle lupaa matkustaa ulkomaille ensi kesänä. Saat nähdä valtameren,
Etelä-Euroopan, kenties Afrikan rannikot.

-- Valtameren, niin, luvatkaa se minulle!

-- Sen lupaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, minkä äsken mainitsin.

-- En voi.

-- Miksi et voi?

-- Siksi, etten voi!

-- Mitä se merkitsee? Unohdatko, että olen täällä isäsi sijassa?

-- Isälleni vastaisin samoin kuin nytkin.

-- Uppiniskainen poika. Siis täytyy meidän välillemme vielä jäädä yksi
hämärä kohta. Mutta sitä en aio sallia. Niin kauan kuin olen sinusta
vastuunalainen, ei välillämme saa olla mitään hämärää. Annan sinulle
mietintäaikaa huomenillaksi. Hyvää yötä!

Ja Paul meni syvissä ajatuksissa ylös ullakkokamariinsa, josta oli mitä
ihanin näköala merelle päin. Siellä hän istahti avoimen ikkunan ääreen
ja katseli viileätä seutua ja sen keväistä vihreyttä. Kummallisia
tunteita, kummallisia kysymyksiä liikkui nuorukaisen haaveksivassa
mielessä.

-- Mitä on elämä?

-- Mitä on luonto?

-- Mitä on henki?

-- Mitä olen minä?

Hän ei saanut mitään vastausta? Koneenomaisesti otti hän käteensä
kirjan, joka oli avoinna ikkunalaudalla. Se oli Arndtin "Paratiisin
yrttitarha", -- arvatenkin hurskaan Cecilian siihen asettama
hienotunteiseksi viittaukseksi hänen ystävyydestään.

-- Oh, tuommoista! -- huudahti nuorukainen ja paiskasi kiivaasti
avonaisen kirjan kiinni.

Hän ei ymmärtänyt "Yrttitarhaa". Hän ei ymmärtänyt Ceciliaa. Hän ei
ymmärtänyt omaa itseään.



8. ENSIMMÄISEN JA TOISEN LUOKAN TÄHTIÄ.


Paul Bertelsköld vietti ullakkokamarissaan unettoman ja levottoman yön.
Hänen mielessään ilveili yhä uusia utukuvia. Milloin ne olivat
jättiläismäisiä ajatuksia uudesta maailmanjärjestyksestä, milloin
aikoja sitten unohdettuja lapsuudenmuistoja; milloin matemaattisia
tehtäviä, joista ei vielä kukaan ollut selville päässyt, mutta joiden
ratkaisun hän yksin oli keksinyt. Väliin kuuli hän arpanoppain vierivän
ja korttien kahisevan; väliin oli siinä hänen serkkunsa Cecilia, joka
rukoili Herraa valistamaan kasvonsa hänen ylitsensä; väliin tuo
salaperäinen tohtori, joka jäisen kylmästi tarttui hänen vastahakoiseen
käteensä. Hänestä tuntui, ikäänkuin ristiriitaiset vallat taistelisivat
hänen sielustaan. Siinä oli itämaisen sadun mustat ja valkoiset
enkelit, jotka taistelivat ylivallasta.

Levotonna ja itseensä tyytymätönnä hän nousi vuoteeltaan. Hän tunsi
itsensä väsyneeksi ja ikäänkuin rikki raadelluksi. Hän tahtoi valoa
siihen pimeyteen, mikä peitti hänen sielunsa. Mutta mistä? Miten? Hän
luuli kaikkien häntä tuomitsevan ja väärin käsittävän. Hänen ystävänsä
ja kasvatusisänsä piti häntä haaveksivana narrina. Professorit
katselivat häntä tylyin silmin, sitten kun hän oli lakannut käymästä
heidän luennoillansa. Kenen luo hän kääntyisi, saadakseen sumun
selkenemään? Kello oli 6 aamulla, ilma puhdas, taivas sininen.
Miesmuistiin ei Turussa ollut ollut niin kuivaa toukokuuta. Paul otti
hattunsa ja lähti kaupunkiin, aluksi kuljeksien ilman mitään määrättyä
maalia, niinkuin niittyvillan untuvainen ajelehtaa aamutuulessa.

Muuan matala ikkuna oli auki kadun puolella. Kirjoituspöydän ääressä
istui kynä kädessä kalpea, noin 20-vuotias nuorukainen, ja huoneen
perällä oli pari kirjansa ääreen kumartunutta koulupoikaa. Nuorukainen
katsahti ylös, huomasi Paulin ja sanoi hänelle:

-- Hyvää huomenta, kuningas Midas!

-- Hyvää huomenta, Faeton! -- vastasi Paul, suutuksissaan tästä
viittauksesta hänen kullantekotaitoonsa.

Ikkunassa oleva nuorukainen oli Turun ylioppilas Juhana Henrik
Kellgren, jota siihen aikaan enemmän pelättiin kuin rakastettiin hänen
sukkelien kokkapuheittensa vuoksi.

Paul jatkoi matkaansa. Hän kohtasi erään nuoren, vastaleivotun
ylioppilaan, joka jo oli menossa yksityiselle luennolle. Se oli hento
16-vnotias nuorukainen, kalpea ja kivulloisen näköinen, mutta hänen
piirteensä olivat älykkäät ja silmät kauniit, siniset. Hänen nimensä
oli Jaakko Tengström; hänestä tuli myöhemmin Turun arkkipiispa.

-- Menetkö Hasselin luo? -- kysyi Tengström.

-- En, vaan Gadolinin, -- vastasi Paul umpimähkään, sillä häntä hävetti
olla vähemmän ahkera kuin nuorempi kumppaninsa.

-- Hyvästi.

-- Hyvästi.

Turussa oli silloin kaksi jumaluusoppinutta, jotka samalla olivat
mainioita luonnontutkijoita, nimittäin oppinut ja valistunut piispa
Mennander ja yhtä oppinut mutta paljon koukkuisempi Jaakko Gadolin,
siihen aikaan toinen jumaluusopin professori ja sittemmin Mennanderin
toinen jälkeläinen piispanvirassa. Siihen aikaan kelpasivat teologit
vaikka mihin, niinkuin meidän aikanamme kenraalit. Paulille pälkähti
päähän käydä tuon oppineen miehen puheilla ja hän otti asiakseen
lainata häneltä kirjan.

Hän tapasi kuuluisan professorin yömyssyyn ja paksuun yönuttuun
pukeutuneena, palavan takkavalkean ääressä, paahtavan kuumassa
huoneessa, kirjoittamassa tutkimusta -- Turun pappeinkokoukseenko? Ei,
vaan Tukholman tiedeakatemialle kuun parallaksista. Hänen vieressään
oli metsänhoitoa koskeva, kohta alkavia valtiopäiviä varten laadittu
mietintö ja valtioneuvos Ferseniltä vastatullut kirje, joka sisälsi
erään valtiollisen juonen paljastuksen.

Gadolin oli noin 56-vuotias mies, älykäs ja pisteliäs; suurempi
luonnontutkija kuin teologi, mutta suurempi poliitikko kuin
luonnontutkija.

-- Mitä Bertelsköldillä on asiaa? -- kysyi professori, ei juuri
tylysti, mutta aikaansa arvossa pitävän esimiehen äänellä.

Paul pyysi saada lainata Helvetiuksen mainion teoksen _De l'esprit_.

-- Mitä hän sillä tekee? -- kysyi professori, rypistäen kulmiansa.

-- Minä haluaisin mielelläni oppia tuntemaan matemaattiset todistukset
Jumalan olemassaolosta, -- vastasi Paul teeskennellyn yksinkertaisesti.

-- Ei kelpaa. Lukekoon hän Wolfia. Kuka on neuvonut hänelle
Helvetiuksen?

-- Olen kuullut kehuttavan häntä teräväjärkiseksi ajattelijaksi.

-- _Ne inducas nos in tentationem_.[3] Tunteeko hän kirjaa, jota
sanotaan Benzeliuksen teologiaksi?

-- Tunnen.

-- No, niin lukee hän sen vielä kerran. Ellei se maita, niin lukekoon
Wolfia. Jumalan olemassa olo on jo aikoja sitten matemaattisesti
todistettu. _De axiomate non disputandum_.[4]

-- Mutta jos epäilee...?

-- Niin lukee Benzeliuksen vielä kerran eikä nauti liharuokia, espanjan
viinejä eikä muita kiihdyttäviä juomia. Epäilykset saavat alkunsa
enimmäkseen vatsasta. Kuinka jaksaa hänen isänsä, se kunnon mies? Onko
hän yhä vielä vilpitön hattu?

-- Hän on jo aikoja sitten luopunut politiikasta hoitaakseen
maanviljelystään.

-- Ymmärrän. Kreivitär on synnyltään myssy. Tunsin hänen isänsä,
porvariskuninkaan. Se oli jäykkä mies, _tenax propositi vir. Valeas,
studeas_![5] Lukekoon hän Benzeliusta, se on neuvoni.

Paul meni pois, tuntien rinnassaan jotakin epätoivon tapaista. Melkein
tietämättä, miten oli sinne tullut, seisoi hän professori Kaarle
Mestertonin portilla. Myöskin Mesterton oli teologi, mutta hän oli
ansainnut laakerinsa Wolfin filosofiassa.

Paul pyysi saada lainata hänen mainion, Saksassa julkaistun teoksensa:
_De essentiis rerum aeternis_.[6]

Professori Mesterton, laihankalpea, Gadolinin ikäinen mies, istui
paitahihasillaan avoimen ikkunan luona ja näytti ihailevan viileää
aamuilmaa. Hänen huoneensa oli kylmä kuin kellari, hän itse oli, jos
mahdollista, vieläkin kylmempi.

-- Aikooko herra suorittaa tutkinnon? -- kysyi hän.

-- En vielä, -- vastasi Paul. -- Olen käynyt herra professorin
luennoilla ja tahtoisin kerrata järjestelmän.

-- Onko hänellä minun ontologiani?

-- Osaan sen ulkoa.

-- Niin lukekoon hän minun psykologiani ja luonnollisen teologiani.
Kaikki riippuu predikamenttien tuntemisesta!

-- Nekin tunnen kannesta kanteen. Mutta minä en voi onnettomuudekseni
päästä minkäänlaiseen vakaumukseen. Etsin Jumalaa ja elämää ja olen
toivonut löytäväni ne herra professorin essentioista.

-- Kaikki realiteetit ovat tyhjiä ymmärryskäsitteitä. Jumala on
absoluuttisen aatteen abstraktio. Paitsi ajattelemista ei ole mitään.
Tyytykää siihen. Milloin haluatte suorittaa tutkinnon?

-- En ole vielä päässyt selvyyteen ajatuksissani, -- vastasi Paul,
karvas tunne rinnassaan.

-- Ei haittaa syventyä asiaan. Tässä on hänelle essentiani. Sieltä hän
löytää termit. Termit ovat tietämisen lattia, seinät ja katto.

-- Mutta pääsenkö niillä Jumalan olemassaoloon?

-- Hän pääsee niillä ajatuksen perustukseen. _Cogito, ergo sum.[7]

Paul meni tiehensä, tuntien sydämessään kylmyyttä, joka tunki läpi koko
hänen olentonsa, ja tuli vihdoin pieneen, Luostarikadun varrella
olevaan taloon. Täällä asui maisteri Henrik Gabriel Porthan, siihen
aikaan 32-vuotias ja kirjaston amanuenssi; sen aarteet hän tunsi
paremmin kuin kukaan muu, sillä hän oli vast'ikään ruvennut
julkaisemaan väitöskirjoja kirjaston historiasta. Tällä hetkellä
valmisteli tämä ankara, klassillisesti oppinut mies kreikkalaisten
kevytmielisimmän, miellyttävimmän pilarunoilijan, Anakreonin käännöstä.
Itse vakavuuskin rakasti tähän aikaan ruusuilla leikkimistä.

Paul tapasi voimakkaan nuoren miehen, joka, ollen kooltaan
keskinkertainen, oli ankarasta työstä jo vähän kumarruksissa, puettuna
yksinkertaiseen harmaaseen takkiin ja istuen kirjoituspöytänsä ääressä,
joukko foliantteja ympärillään. Ensi silmäyksellä näytti tämä nuori
oppinut pikemmin rumalta kuin kauniilta, ja hänen tavattoman paksut
huulensa tekivät hänen kasvonsa jotenkin karkean näköisiksi. Mutta kuta
lähempää häntä katseli, ja varsinkin kun tuo ankara vakavuus lauhtui
miellyttävän hyväntahtoiseksi hymyilyksi, sitä enemmän viehätti hänessä
voimakas, melkein roomalainen suuruus, joka ilmeni koko hänen
olennossaan.

-- Minä tulen, -- sanoi Paul, -- pyytämään herra maisterilta erästä
kirjaa, jota taitaa olla vaikea saada ilman erityistä lupaa
kirjastosta. Se on Cornelius Agrippan: _De occulta philosophia_.[8]

-- Mitä kreivi sillä tekee? Se on harhaanviepä kirja, kabbalistista
taikauskoisuutta täynnä, ja minua on kielletty antamasta sitä muille
kuin maistereille ja opettajille.

-- Pyydän kuitenkin saada kirjan, jos se vain käy laatuun. En halua
sitä uteliaisuudesta, vaan päästäkseni totuuden jäljille. Olen turhaan
etsinyt sitä teologiasta, filosofiasta ja matematiikasta.

-- Etsikää sitä historiasta. Mikä on todellista, se on järjellistä.

-- Se on turhaa. En voi saada vakaumusta mistään.

-- Niin lukekaa sitten vanhoja klassikoita. Platosta ja Senecasta on
kreivi löytävä sata kertaa enemmän todellista viisautta kuin _Occulta
philosophiasta_.

-- Maisteri ei siis suostu antamaan minulle kirjaa.

-- Minä pyydän kreiviä luopumaan pyynnöstään. Agrippa on kerännyt
vähintäkään arvostelematta kaikenlaista turhanpäiväistä, mikä ei
sovellu meidän aikaamme. Ilman arvostelua ei mitään tiedettä ole
olemassa.

-- Sen tiedän. Siksipä arvostelen Jumalaa ja Raamattua, tiedettä ja
elämää, mutta en pääse milloinkaan muuhun kuin kielteisiin tuloksiin.

Porthan silmäili häntä tutkistellen.

-- Kreivissä on alkua johonkin tavallista enempään, -- sanoi hän
puristaen nuorukaisen kättä. -- Mutta uskokaa minua, kreivi käy
harhaan. Jumalaa ei löydetä Raamatusta eikä tieteistä, ellei hän ole
ennestään meidän omatunnoissamme. Tulkaa luokseni kirjastoon, niin
hankimme yhdessä itsellemme vakaumuksen _Occulta philosophian_
hullutuksista.



9. LOISTAVA PALLO.


Rappeutunut rakennus Aningaisten tullin luona oli koko päivän ollut
ikäänkuin asumatonna. Portti pysyi suljettuna, eikä edes se vanha
palvelijakaan, joka toisinaan näyttäytyi niinkuin tarhapöllö jonkin
rosvolinnan raunioilla, ollut näyttänyt kuolonkalpeita, kuivettuneita
kasvojaan tavallisella matkallaan leipurin luo, jonne hän meni joka
päivä ostamaan leipää 6 äyrillä. Mutta kohta hämärän tultua -- ja se
tuli myöhään, sillä oltiin toukokuussa -- alkoi elämä taas tuossa
pahamaineisessa talossa. Jotakin kannettiin sisään ja jotakin
kannettiin ulos; valojuova näkyi taas läpi suljettujen ikkunaluukkujen
ja arveluttava tulikiven katku tunkihe ulos savupiipusta. Ne harvat
naapurit, jotka vielä näin myöhään olivat kotimatkallaan, kiiruhtivat
nopein askelin ohitse, ja eräs utelias piika, joka oli rohjennut käydä
koettelemaan, kuinka hatara ikkunanluukun halkeama mahdollisesti voi
olla, vetäytyi heti hölmistyneenä takaisin naarmu nenässään, varmasti
vakuutettuna siitä, että oli satuttanut itsensä johonkin outoon
aseeseen, joka ei voinut olla mikään muu kuin pukinsarvi.

Mutta siellä sisällä puuhasi tohtori Martti puettuna ruskeaan
hännystakkiinsa ja nahkaiseen esiliinaansa innokkaasti tehden
salamyhkäisiä valmistuksia. Uunin hiilloksella seisoi nyt neljä
sulatinta, joiden sisältöä hän tuon tuostakin tarkasti katseli. Eräällä
hyllyllä oli neljä pientä tahkotusta böömiläisestä lasista tehtyä
pulloa, kaikki huolellisesti suljettuina samanaineisilla tulpilla,
vuorotellen hänen erityisen huomionsa esineenä. Tähtitieteellisiä
merkkejä täyteen piirretty kalendarium oli levitetty eräälle pöydälle
huoneen nurkkaan, ja näkyi olevan käsillä sitä varten, että sen avulla
joka neljännestunnin kuluttua voitaisiin nähdä tähtien asema taivaalla,
samalla kuin iso, tavallista erikoisemman näköinen seinäkello, jolla
oli neljäkolmatta tuntia taulussaan, raskailla, yksitoikkoisilla
nappauksilla ilmoitti sekunteja. Keskellä lattiaa seisoi jonkinlainen
vaskinen kolmijalka, ylinnä sen päällä pienempi, samasta metallista
tehty kolmijalka, ja sen päällä lapsenpään kokoinen lasipallo.

Raskas kello oli juuri yhdellätoista alakuloisesti soivalla lyönnillä
ilmoittanut puoliyötä lähimmän tunnin, kun ulko-oven kello kilahti, ja
huoneeseen astui Paul Bertelsköld vakavin, päättäväisin, uhmailevin
askelin.

-- Tässä olen, tohtori! -- virkkoi hän, viskaten hattunsa huolettomasti
luotaan. -- Olen tullut näkemään mihin taitonne kelpaa. Ellei se ole
parempi Cornelius Agrippaa ja hänen _occulta philosophiaansa_, jota
tänään olen kirjastossa tutkinut maisteri Porthanin kanssa, niin on
parasta, että valitsette toisen narrin kuin minut, pettääksenne häntä
silmänkääntäjän tempuillanne, sillä minä en aio uskoa enempää kuin mitä
käsilläni voin tunnustella.

Vanhus nyökäytti ylenkatseellisesti päätänsä. -- Semmoisia ne ovat
kaikki, -- jupisi hän, -- kaikki ilman poikkeusta, tänä itseviisaana,
ylimielisenä aikakautena. Kaikki he tahtovat oitis päästä päämaaliin,
vaivaa näkemättä ja tutkimatta, niinkuin tarvitsisi heidän vain
kumartua poimiakseen kadulta vuosisatojen viisauden. Usko, mitä haluat,
nuori mies; en tyrkytä kenellekään taitoani. Mutta ensi ehto, jos
tahdot olla läsnä kokeissani, on se, että siksi ajaksi sokeasti
antaudut käskyjeni alaiseksi.

-- Annatteko minulle, mitä olen pyytänyt? Annatteko minulle kultaa
maksaakseni velkani? En tahdo sitä lahjaksi, tahdon sen lainaksi, ja
korot voitte määrätä mielenne mukaan.

-- Ja jos annan? -- kysyi tohtori oudosti hymyillen.

-- Niin suostun tuntikauden tai kaksi olemaan teidän käskettävänänne.
Älkää luulko minun pitävän lukua siitä, millaiset käskynne ovat.
Olittepa juutalainen tai kristitty, muhamettilainen tahi pakana, se on
minulle yhdentekevää. Voitte kernaasti käskeä minua, kuten velhojen on
tapana, polkemaan virsikirjaa tai verelläni allekirjoittamaan
sopimuksen paholaisen kanssa; se ei minua vähintäkään huoleta. En usko
tätä nykyä virsikirjaan enkä katkismukseen, en piruun enkä hänen
mummoonsa. On vahinko, etten oikein voi uskoa teihinkään, tohtori,
sillä jotakin pitäisi kumminkin uskoa, jollei muun niin ainakin häpeän
vuoksi.

-- Voisin kysyä sinulta, nuori mies, -- jatkoi salataitojen mestari,
näyttämättä vähintäkään kärsimättömältä, -- voisin kysyä sinulta,
minkätähden sinä, joka et usko muuta, uskot sitä, mitä käsilläsi voit
koetella, mikä kuitenkin usein on epävarmempaa kuin se, mitä sielullasi
käsität. Voisin myös kysyä itseltäni, mitä hyötyä siitä on, että
tuhlaan viisauden helmiä semmoiselle, joka on päättänyt jäädä samaan
raakuuteen kuin järjettömät eläimet. Mutta sinä olet nuori, minä annan
anteeksi tyhmyytesi ja tahdon siitä huolimatta näyttää sinulle, kuinka
väärin teet, epäillessäsi sen taidon voimaa, joka kautta vuosituhansien
on perintönä kulkenut muutamien harvojen valittujen kesken ja syystä on
saanut nimekseen jumalainen tiede, _lapis philosophorum_, viisaiden
kivi. Oletko valmis tottelemaan käskyjäni?

-- Tehkää tahtonne. Mutta sopimallamme ehdolla. Kolmestasadasta
riksistä voitte myydä sieluni.

-- Pane siis yltäsi pois kaikki rauta ja teräs. Peitä itsesi tällä
suojelevalla viitalla, joka ei laske lävitsensä tulta, vettä eikä
ilmaa. Ota käteesi tämä magneetti, joka varjelee sinua pahoilta
vaikutuksilta. Kokoa ajatuksesi ja rohkaise itsesi. Ennen kaikkea,
muista pysyä vaiti, kun hetki on tullut, sillä vähinkin turhaan
lausuttu sana voi turmella kaikkien vaivannäköjeni hedelmät.

-- Ja jos yksi ainoa ihmiskielen synnyttämä ääniparka riittää
hävittämään kaiken taitonne hedelmät, mitä tulee minun sitten
mielestänne uskoa sen luulotellusta voimasta? -- virkkoi nuorukainen
halveksivasti. Totellen mestarin käskyjä hän pani nyt kuitenkin pois
kynäveitsensä, irroitti viilekkeittensä terässoljet, pukeutui jossakin
liimantapaisessa aineessa kastettuun viittaan ja otti käteensä pienen
ankkurinmuotoisen magneetin.

-- Sana, -- vastasi viisas tohtori, -- on hengen miekka ja kilpi.
Miekka hullun kädessä voi lävistää hänen sydämensä, ja kaikki riippuu
siitä, kuinka sitä käytetään. Silmäile näitä pulloja. Ne eivät sisällä
mitään muuta kuin kastetta, eri tähtimerkkien aikana kerättyä, joiden
yhdistetyt voimat voivat saada aikaan suuria asioita. Tämä lasipallo
sisältää maailman neljästä vyöhykkeestä saatujen harvinaisten kasvien
mehustetta, ja nämä kasvit on kerätty suotuisten kuunvaiheiden aikana,
mutta en voi niiden salaisuutta sinulle ilmaista. Nyt piirrän tämän
kehän ympärillemme suojelevaksi muuriksi ja asetan sen reunaan
suitsutuksen, joka vartavasten on valmistettu niiden vihamielisten
valtain torjumiseksi, jotka voivat meidän hankkeitamme häiritä...

Tätä sanoessaan veti vanhus punaliidulla ympyrän tuhkankarvaiselle
lattialle niin, että sen keskipisteenä oli kolmijalka, ja sen reunoille
hän asetti seitsemän pientä suitsutusastiaa, mutta hän itse sekä hänen
oppilaansa jäivät seisomaan ympyrän sisäpuolelle. Suitsutus
sytytettiin, ja ennen pitkää tulvi huoneeseen hyvänhajuisia, hurmaavia
höyryjä.

Iso seinäkello näytti puolta kahtatoista.

-- Kiertotähdet ovat meille suotuisat, -- jatkoi tuo eriskummainen
mies, alentaen äänensä kuiskutukseksi. Aika on käsissä, ja nyt pidä
varasi, poikani! Ei sanaakaan enää, jos henkesi on sinulle rakas,
ennenkuin annan sinulle luvan puhua!

Paul seisoi, yhäkin ylenkatseellisesti hymyillen taikapiirin sisällä,
pitäen tarkasti silmällä kaikkia tohtorin liikkeitä, ettei
herkkäuskoisesti joutuisi silmänkääntäjän taikatemppujen leikkikaluksi.
Hänen uteliaisuutensa oli kiihtynyt, hänen mielikuvituksensa oli
liikkeessä, mutta hän torjui miehuullisesti kaikki ilveilevät
näköhäiriöt ja päätti pysyä tyynenä ja kylmänä paljastaaksensa pettäjän
heti kohta, kun huomaisi hänen vehkeensä.

Nyt otti tohtori käteensä nuo neljä böömiläistä pulloa ja kaatoi niiden
vesikirkkaan sisällön hitaasti lasipalloon. Paul jännitti huomiotansa
keksiäksensä tämän seoksen tekemän vaikutuksen, mutta hän näki
ainoastaan sakkaisen, öljynkaltaisen nesteen, joka täytti lasipallon
melkein kolmanneksi osaksi.

Tämän tehtyä sytytti tohtori lasipallon alla alimmaisella kolmijalalla
olevan väkiviinalampun. Muutamia minuutteja kului hiljaisuudessa,
keltainen neste rupesi kiehumaan ja sekosi yhä enemmän, kunnes se
vihdoin tummeni ja sakeni mustanruskeaksi, tulikiveltä hajahtelevaksi
massaksi.

Silloin otti mestari kolmijalan alta vaskisen rasian ja aukaisi kannen.
Vaskirasian sisällä oli sinkkirasia, sinkkirasian sisällä hopearasia ja
hopearasiassa pienoinen kultapullo. Tästä pullosta kaatoi hän verkkaan
ja juhlallisesti seitsemän tippaa ruskeaan, lasipallossa olevaan
aineeseen.

Siinä silmänräpäyksessä näki Paul tämän aineen joutuvan kovaan käyntiin
ja muuttuvan yhä vaaleamman karvaiseksi. Muutamien minuuttien kuluttua
oli tumma pohjasakka laskeutunut lasipallon pohjalle ja sen päällä
kiehui kristallinkirkas, ihmeen loistava ja ihana neste. Lasipallosta
levisi tämä loiste, joka melkein huikaisi silmiä niinkuin kirkkain
kuutamo, yli kaikkien esineiden suitsutusta täynnä olevassa huoneessa.
Kaikki noiden kahden miehen ympärillä tuntui liikkuvan ja alkavan elää.
Lattia notkui, kolmijalka tärisi, hyllyt kohoilivat, pöytä ylentelihe,
uuni siirtyi, sulattimet vierivät edestakaisin, hehkuvat hiilet
näyttivät karkelevan keskenään ja varjontapaisia olentoja vilahteli
savun seassa, ikäänkuin hapuillen ympyrää kohden ja taas
aaveentapaisesti kadoten tyhjyyteen.

Kello löi kaksitoista.

Paul näki huoneen liikkuvan ja välkkyvän, hän näki olentojen
vilahtelevan ja taas katoavan. Hän ei uskonut silmiään, hän kosketti
otsaansa. Hänen ohimonsa tykyttivät, poskensa hehkuivat, hän tahtoi
vastustaa tätä petollisen mielikuvituksensa ilveilyä, mutta hänen
kielensä kieltäytyi tottelemasta. Hän tunsi olevansa täydellisesti
valveillaan: hän näki kaiken, kuuli kaiken, mutta hän ei voinut liikkua
ja oli kadottanut puolet arvostelukyvystään.

Tuskastuneena, suuttuneena, epäluuloisena loi Paul silmänsä velhoon,
toivoen huomaavansa hänessä jonkin varomattoman liikkeen, joka
osoittaisi, että hän oli sellaisessa liitossa jonkun huoneeseen
kätkeytyneen apulaisen kanssa. Mutta tohtori Martti seisoi siinä yhtä
äänetönnä ja liikkumatonna tuijottaen, läpitunkevia silmiään pois
kääntämättä, erääseen ympyrän kehän kohtaan, josta varjot alinomaa
uudestaan tulivat savun seasta näkyviin. Sillä kohdalla paloi
suitsutusastia sammuvalla liekillä, ja Paul luuli huomaavansa, että
mestarin katsanto osoitti pelkoa, jota hän turhaan koki salata. Mitä se
merkitsi? Uskoiko loihtija itse aaveitansa? Pelkäsikö hän niiden voivan
päästä hänestä voitolle? Riippuiko ehkä kummankin elämä ja onni siitä,
että tuo heikko liekki ei sammunut. Vartoivatko yön vihaiset vallat
ainoastaan sen viimeistä riutumista, hyökätäksensä noiden uhkarohkeiden
kimppuun, jotka uskalsivat heidän uhallansa nostattaa luonnon salaiset
voimat salaisuuksien syvyyksistä.

Paulia hävetti: hän tunsi kauheaa, epämääräistä pelkoa. Hän oli
luonnostaan rohkea ja pelkäämätön; hän olisi ollut valmis kaikkeen,
mutta tuo tuntematon vaara, tuo vihamielinen, ruumiiton, käsittämätön,
joka liikkui savun takana ja joka ei voinut olla muuta kuin
näköhäiriötä, mutta sentään koko ajan muuttumistaan muuttui joksikin
muuksi, täytti hänet kauhulla. Yhä himmeämmäksi kävi liekki, yhä
tuskallisemmiksi muuttuivat poppamiehen kasvot. Vihdoin sammui
viimeinen lepatteleva liekki suitsutusastiassa, ja samalla hetkellä
tunsi Paul lattian notkahtelevan jalkojensa alla. Sadat tuhannet valot
rätisivät, sadat tuhannet kuiskaukset kuuluivat hänen ympärillään.
Liekit ympäröivät häntä, korkeat aallot loiskuivat hänen ylitsensä,
hänestä tuntui kuin hän vajoaisi vajoamistaan penikulmain syvyiseen
kuiluun. Kaikki pimeni, ja hän vaipui tiedotonna tuon salaperäisen
kolmijalan viereen.



10. KULLANTEKOTAITO.


Nuorukaisen taas herättyä seisoi tohtori Martti hänen vieressään,
kostutellen hänen huuliaan samalla elähdyttävällä juomalla, joka eilen
oli palauttanut elon ja lämmön hänen suoniinsa.

-- Älä pelkää, -- sanoi vanhus pyyhkäisten ikäänkuin ankaran
ponnistuksen perästä hien kurttuiselta otsaltaan, -- vaara on nyt
ohitse. Se oli hirmuisinta, mitä ikänäni olen kokenut; me
kaikkivaltiaat kuolevaiset olemme kuitenkin heikkoja olentoja. En
voinut edeltäpäin arvata, että uunista käyvä ilmanveto leyhyttelisi
osan suitsutusta tästä pienestä vadista pois, ja tuo näköjään noin
vähäpätöinen sattuma oli vähällä viedä henkemme. Vielä sekunti, ja
elementtien henget, jotka olivat joutuneet vihansa valtaan siitä, että
koetimme niitä nöyryyttää, olisivat hyökänneet kimppuumme ja tuhonneet
meidät. Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun heidän onnistui murtautua
ympyrän kehän läpi, oli myöskin heidän valtansa ratkaiseva hetki
ohitse. Se elonkehitys, jota he tahtoivat hävittää, oli saanut aikaa
elpyäkseen lasipallossa. Kun elonmehuste oli valmis, ja pallo lakkasi
loistamasta, vaipuivat elementitkin takaisin luonnolliseen
tasapainoonsa, ja me olimme pelastetut. Nyt on sinulla lupa puhua,
nuori mies! Se, mikä vielä on tekemättä, on vain vähäpätöistä
verrattuna siihen, mitä jo olemme kokeneet.

Paul tunsi olevansa ihmeellisen virkeä, samoin kuin eilenkin. Mutta
hänen voimiensa keralla palasivat myöskin epäilykset.

-- Tohtori, -- sanoi hän, -- ette vieläkään ole saanut minua uskomaan.
Aistimeni olivat äkillisestä taintumuksesta huumautuneet, ja
sellaisessa tilassa ovat kaikki näköhäiriöt mahdollisia. Minun tulee
nähdä enemmän, tulee nähdä se kylmäverisenä, uskoakseni teidän
taitoanne.

-- No hyvä, oletko nyt niin kylmä ja rauhallinen, niin selväpäinen ja
niin valveillasi kuin katsot tarpeelliseksi voidaksesi tutkia tyynesti
asiata?

-- Toivon olevani. Teillä on jaloa viiniä, tohtori! Onko se tokaijia
vaiko lakrymakristiä?

Tohtori Martti naurahti omituisella kummallisella tavallaan.

-- Yksi ainoa pisara, -- virkkoi hän, -- siitä pienestä kultapullosta,
jota äsken käytin, riittää muuttamaan inhoittavimman veden, vieläpä
väkevimmän myrkynkin nektariksi, jonka kanssa etelän jaloimmat viinit
turhaan koettaisivat kilpailla. Mutta koska nyt hyväksi onneksi arvelet
olevasi täydessä järjessäsi, niin katso tuota palloa, joka oli tulla
meille niin kalliiksi, mutta joka nyt onkin antava meille aarteen, jota
kuninkaat ja oppineet miehet turhaan ovat koko elämänsä ajan
tavoitelleet. Sano minulle, mitä näet?

-- Minä näen -- sanoi Paul yhä enemmän kummastuen -- alinna pohjalla
mitä ihanimman, vihannan maiseman metsineen ja järvineen, vuorineen ja
virtoineen. Olen erottavinani jok'ainoan puun, jok'ainoan kiven.
Todellakin, maalari kadehtisi teiltä tuota kirkasta järveä... Mutta
onko mahdollista? Luulen näkeväni veden väreilevän ja puiden notkuvan
tuossa keinotekoisessa maisemassa. Eikö niin, tohtori, se on kai jokin
optillinen näköhäiriö?

-- Ei suinkaan. Toisella kerralla voisin näyttää sinulle eläviä
joutsenia tuolla järvellä ja juoksentelevia hirviä tuossa metsässä;
niin, eläviä ihmisiäkin alle neljännestuuman pituisia. Mutta se koe
vaatii suuria valmistuksia. Mitä näet vuorien yläpuolella?

-- Näen mustan pilven kirkkaansinisellä taivaalla uiskentelevan. Nyt se
selkenee, nyt se hajautuu. Tohtori ... taivaan nimessä ... ei,
tämmöistä en ikinä ole voinut mielessäni kuvitella!

-- Kerro minulle, mitä näet!

-- Auringon!... Auringon, joka on pienempi kuin leinikön kukka, ja
kuitenkin se on niin kirkas, että tuskin voin sen loistoa sietää.

-- Ymmärtääksesi, etten tahdo sinua pettää, -- lausui oppi-isä, --
tahdon sanoa sinulle, että se, mitä sanot auringoksi, todellakin on
näköhäiriö, vaikka sen merkitys on suuri. Näet tässä sen salaperäisen
liuoksen, joka minun niin paljolla vaivalla ja vaaralla on onnistunut
koota kappalten sydämistä. Seitsemän tippaa sitä tähtimehuketta, jota
olen kultapullossa tallettanut, on riittänyt voimistamaan ja
elähdyttämään kasteen ja kasvien nukkuvia voimia, ja siitä syntynyt
ilmiö oli tuo valonloiste lasipallossa. Tämä valo ja tämä voima ovat
nyt yhdistyneet verrattomaksi nesteeksi, joka on erottautunut uudeksi,
vaikka varsin pieneksi loistavaksi palloksi. Se paistaa kuin aurinko,
sanot sinä. Sano mieluummin: kuin aurinkojen aurinko, sillä tämä pallo
ei sisällä ainoastaan auringon valon ydintä, vaan tähtien, niin, koko
maailman avaruuden ytimen. Nuori mies, sanot ylpeillen itseäsi
ajattelijaksi: tässä on maailmanajatus ruumiillisessa muodossa silmäisi
edessä! Sanot itseäsi luonnontutkijaksi: tässä ovat kaikki luonnon
alkuaineet yhteensulaneina ja koottuina yhteen kohtaan. Etsit
viisautta, sinä tomun muurahainen: minä sanon sinulle, että tässä on
tulos vuosituhansien viisaudesta, jota vielä vastaisetkin vuosituhannet
turhaan tavailevat. Nuo mielettömät ihmiset pyytelevät kultaa,
tyydyttääkseen halpoja himojansa, eivätkä tiedä, että kulta on maailmaa
koossa pitäväin voimain jähmettynyt ja eloton yhdistys. Kulta on
ihmisten jumala, mutta se jumala on vain maailmansielun kuollut ruumis,
ja ainoastaan salaisuuksiin tutustunut viisas voi hallita sen
todellista olemusta.

-- Siis, -- kysyi Paul. -- ette tunnusta minkään muun Jumalan olemista
kuin maailmansielun?

-- Uskotko sinä mitään muuta?

-- En.

-- Tiedä siis, -- jatkoi tohtori huolettomasti, tuhlaamatta sen enempää
sanoja noin selvään asiaan, -- että tämä pallo sisältää kultaliuoksen.
Jonkinlaisella varovaisuudella voi tämän liuoksen ottaa erilleen, ja
silloin saan nestettä noin kaksisataa tippaa, joista jokainen riittää
synnyttämään lähes kolmekymmentä luotia kultaa teidän painojenne
mukaan. Jos laskemme jokaisen luodin 24 riksiksi, niin voimme kullakin
tipalla synnyttää 720 ja koko tällä loistavalla pallolla 144.000 riksin
arvosta kultaa. Se on tosin kyllä varsin vähän sen suhteen, mitä voimme
saada aikaan suuremmin valmistuksin, mutta meidän nykyistä tarvettamme
varten lienee siinä tarpeeksi. Pidä nyt silmällä, mikä muutos nesteessä
tapahtuu siinä itsessänsä asuvan voiman vaikutuksesta!

Paul katseli taas tuota vihantaa maisemaa keinotekoisine aurinkoineen
ja näki sen vähitellen pimenevän niinkuin ukkosilmalla. Aurinko peittyi
pilviin, salamat välähtelivät, sade näytti virtanaan maahan vuotavan.
Hetken kuluttua ei maisemasta ollut mitään näkyvissä, kaikki oli
pimeätä, ja tuo äsken heloittava aurinko näytti himmennetyin valoin
uivan suurena öljypisarana samean nesteen pinnalla.

-- Nyt on aika erottaa liuos, -- sanoi mestari, ja mitä suurinta
varovaisuutta noudattaen onnistui hänen nostaa tuo öljymäinen pallo
tuskin tuumankorkuiseen valkeasta kristallista valmistettuun pulloon,
jonka hän otti poveltaan.

Kun tämä oli onnellisesti toimitettu, tarkasti hän kolmea
ennenmainituista uunissa olevista neljästä sulattimesta ja sekoitti
niiden sisällyksen neljänteen, joka pantiin kovaan kuumuuteen. --
Näissä kolmessa sulattimessa -- sanoi hän -- on suolaa, rikkiä ja
elohopeaa, jotka muodostavat kaikkien kappalten kokoomuksen. Kun liuos
yhdistää niihin voimansa ja väkensä, syntyy se metalli, jota ihmiset
ahnehtivat ja joka todellakin sisältää niin kasvi- kuin kivikunnankin
ytimen, nimittäin kulta. Huomaa: ainemäärä on tällä kertaa vähäinen,
ainoastaan kolmekymmentä luotia, tai juuri niin paljon, että yksi tippa
liuosta riittää sitä voimistamaan. Nyt kaadan yhden tipan seokseen...

Hiljainen kihinä kuului, ja neljännessä sulattimessa oleva aine alkoi
hehkua. Kuumuus eneni, kunnes sulattimen koko sisältö hehkui valkeana,
ja tohtori näytti erinomaisen tarkkaavana laskevan määräsekunteja. Kun
luku oli täysi, nosti hän sulattimen tulelta ja asetti sen jäähtymään.

Huolimatta kaikesta siitä eriskummallisesta, mitä hän äsken oli nähnyt,
ei Paul ollut lakannut epäluuloisesti valvomasta kaikkia vanhuksen
liikkeitä, ja nyt teroitti hän huomionsa kaksinkertaiseksi,
katsoakseen, ettei velho vielä viime hetkellä saisi pistää kultaa
sulattimeen. Mutta hän ei huomannut olevan mitään aihetta pelkoonsa.
Tohtori pysyi tyynenä jonkin matkan päässä sulattimesta, joka viimein
jäähtyi niin, että sen sisällys näytti jähmettyneeltä.

-- Tarkasta itse! -- sanoi mestari.



11. NUORI PANKKIIRI JA VANHA YLIOPPILAS.


Sen yön jälkeisenä aamuna, joka oli käytetty noihin kummallisiin
kokeisiin tohtori Martin laboratoriossa, istui Paul Bertelsköld
ullakkokamarissaan, vaipuneena sen kultakimpaleen katselemiseen, jonka
hän oli saanut salatieteiden opettajaltansa. Hän oli punninnut tuon
loistavan metallin herkällä ja luotettavalla vaa'alla; hän oli tarkkaan
laskenut sen painon, joka tuon kokoisella kultakappaleella tuli olla
ollakseen puhdasta kultaa; hän oli koetellut sen kovuutta muita
metalleja vastaan, ja kaikki sai hänet vakuutetuksi siitä, että tuo
pieni, mutta raskas kimpale, jota hän piteli kädessään, oli oikeata,
sekoittamatonta, kemiallisesti puhdasta kultaa.

Tämä kiinnitti erinomaisesti Paulin mieltä. Mitä hän huoli kullan
raha-arvosta? Olihan se kyllä jotakin, jota hän voi käyttää maksaakseen
velkansa tai pudistaakseen päältään omatunnon nuhteet; muutoin se oli
hänestä jonninjoutavaa. Mutta tiede, kullantekotaito ja kyky uhmata
sillä maailmaa -- mikä ääretön ala nuorukaisen kunnianhimon
tyydyttämiseksi!

Vuosituhansia olivat ihmiset madelleet tuon viheliäisen metallin
edessä. Viisaat ja hullut olivat kumartaneet sen kaikkivaltiutta.
Kuinka monta hyvettä ja kuinka monta vielä useampaa rikosta olikaan
kulta maailmaan tuonut, työmiehen vaivalloisesti säästetystä rahasta
aina ahnaan koronkiskurin aarteisiin, joita leskien ja isättömien
kyynelet olivat kostuttaneet! Nyt oli hänellä vallassaan tuo
taikavoima. Nyt voi hän mielensä mukaan luoda aarteita, joiden edessä
valtakunnat ja kansat nöyrtyisivät, taistella rikkaan röyhkeyttä
vastaan, äärettömästi lieventää köyhäin hätää, hävittää kaikki
yhteiskunnalliset erotukset, auttaa heikkoja, musertaa hirmuvaltiaat,
tehdä tyhjiksi kaikki kuolevaisten laskelmat, ja levittää valoa ja
rikkautta näille pohjolan raukoille rajoille, hänen syntymäseuduilleen.
Ei mikään näyttänyt hänestä olevan mahdotonta sille, jolla vain oli
kultaa; hän tahtoi antaa kannatusta tieteille, tukea taiteita, viljellä
erämaat. Kaikki muuttuisi, kirkastuisi, tulisi täydelliseksi ja
loistaisi ennen aavistamattomassa sivistyksen valossa: hän olisi se,
joka antaisi maailmalle toisen muodon, ja miljoonat nimittäisivät häntä
hurmautuneina pelastajaksensa, uudistajakseen...

Kun hän toisekseen ajatteli, kuinka monien vuosisatain kuluessa turhaan
oli mietitty tuota suurta keksintöä, kuinka monet viisaat koko elämänsä
turhaan olivat työskennelleet päästäksensä tämän keksinnön perille ja
mikä neron ja ponnistuksien paljous turhaan oli uhrattu tämän viisasten
kiven keksimiseen, silloin laajeni hänen nuori sydämensä, silloin tunsi
Paul olevansa tiedemies ja voivansa Arkimedeen tavoin sanoa
hämmästyneelle maailmalle: minä olen sen keksinyt. Hän ei tosin ollut
sen keksijä; mutta hän tekisi keksinnön hedelmälliseksi. Hän
selvittäisi kemiallisesti kullantekotaidon mahdollisuuden; tätä tietä
hän tulisi sitten kappalten alkulähteelle. Hän ymmärsi vallan hyvin,
että Martti-tohtorilla oli sangen vanhentuneet käsitykset kappalten
kemiallisesta kokoomuksesta; kyllä siinä oli muitakin alkuaineita kuin
suola, rikki ja elohopea! Olihan siinä _flogiston_, tuli-ilma, ja
kaikenlaisia muita merkillisiä aineita, joita kemia juuri siihen aikaan
sai ilmi. Mutta oppilas näki tässä pitemmälle kuin mestari; hän tahtoi
laatia uuden järjestelmän, ja kun hän taisi muuttaa suolan, rikin ja
elohopean kullaksi, niin merkitsi se samalla sitä, että hän voi
palauttaa kaiken aineen sen yksinkertaisimpaan muotoon ja anastaa sen
taikasauvan, joka avaisi ja valaisisi luonnon kaikki salaisuudet.

Kiintyneenä näihin suuriin aatteisiin, Paul tuskin kuuli, että ovi
aukeni, ja sisään astui henkilö, joka siihen aikaan oli siksi tunnettu
Turun ylioppilaiden kesken, että hän kyllä ansaitsee lähemmän
tuttavuuden tekemistä.

Ajateltakoon kuuden jalan ja kuuden tuuman pituista jättiläistä, jonka
paksuus oli pituuden mukainen, partaista, punaposkista, iloista ja
hyvänsävyistä, joka kasteessa oli saanut nimen Eudoksius Lejonfäll,
mutta jota kumppanien kesken lyhyyden vuoksi sanottiin Leoksi. Itse
nimessäkin ilmautui jo taistelu Marsin ja Minervan välillä, ja Leon
tyly kohtalo vaati, että tämä taistelu jatkuisi kautta koko hänen
elämänsä. Ollen vanhan, Lappeenrannassa kaatuneen karoliinin poika, oli
hänet ottanut huostaansa hänen armelias enonsa, joka oli pappina
Hollolassa, ja vihasi sotilasammattia pahemmin kuin syntiä. Näin ollen
piti Leosta, tahtoipa hän sitten tai ei, tulla pappi, ja mitäpä
muutakaan varten hän sitten opintoja harjoittaisi? Mutta Leolla oli
yhtä huono pää kuin hyvä sydän ja vahvat käsivarret. Sen sijaan, että
hänestä olisi tullut sotamies, talonpoika tai käsityöläinen, pantiin
hänet kuudentoista vuotiaana kouluun ja hän oli kuudenkolmatta ikäisenä
ehtinyt niin pitkälle, että nipin napin pääsi ylioppilaaksi. Nyt hän
oli jo kolmenneljättä vanha, vankka ja lujakourainen, mutta edistyminen
opin tiellä sujui häneltä huonosti. Leo pystyi vaikka mihin, paitsi
lukemaan. Hän nikkaroi ja sorvasi, teki suksia ja luistimia, hioi
partaveitsiä, hoiti hevosia, hakkasi halkoja ja valmisti punssia. Ollen
rauhallinen kuin lammas, ei hän omiin hoteisiinsa jätettynä loukannut
ketään ihmistä; mutta kun oli ryhdyttävä noihin tulisiin otteluihin
Turun kaduilla kisällejä ja merimiehiä vastaan, silloin työnnettiin Leo
taistelun eturintaan, ja hän otti leveään selkäänsä kaikki iskut, jotka
oli tarkoitettu hänen ystäviään kaatamaan, samalla kun hän itse, sitten
kun hänen hidas verensä kerran oli päässyt liikkeelle, unhotti
rauhaisan luonteensa ja jakeli järeällä nyrkillänsä sellaisia
hyväilyjä, että ne olisivat voineet häränkin kaataa, saati sitten
vaskisepänsällin. Kaikkien näiden ansioittensa tähden olikin Eudoksius
Lejonfäll kaikkien kumppaniensa suosikki, eikä liene koko yliopistossa
ollut ketään, joka ei mielellään olisi suonut hänelle mitä parhainta
menestystä tukalassa papintutkinnossa -- ei ketään, lukuunottamatta
noita pöyhkeitä ja jäykkäniskaisia teologian professoreja, sillä he
olivat toista mieltä, eikä mikään papin puute ollut silloin vielä
voinut taivuttaa heidän kivikovia sydämiään. Papinkokelas oli jo
kymmenkunnan vuotta kahdesti viikossa ajanut partansa, eikä vieläkään
näkynyt hänen leukansa alla vilahdustakaan tuosta kunnianarvoisesta
papinkauluksesta.

Tämä arvoisa _civis academicus_ se nyt tunki kookkaan ruumiinsa
kaitaisesta ullakkokamarin ovesta sisään ja keskeytti Paulin niistä
suurenmoisista mietteistä, joita tuo merkillinen kultakimpale oli
hänessä herättänyt. Huoli kuvastui Leon rehellisiltä kasvoilta, ja
hänen näytti olevan vähän vaikea ilmoittaa asiaansa.

-- Tarvitsetko rahaa? -- kysyi Paul, joka oli tottunut sellaisiin
asioihin ja nyt ensi kerran voi tehdä tämän kysymyksen pankkiirin
tyynellä itseluottamuksella.

-- En, -- vastasi Leo rutistellen armottomasti kulunutta sarkalakkiaan.
-- Olen joutunut pahempiin pinteisiin kuin härkä teurastuspenkissä.
Alanus tahtoo minua respondentiksi.[9]

Henrik Alanus oli luonnollisen teologian dosentti ja häntä pidettiin
lutherilaisen oikeauskoisuuden pylväänä.

-- Vastaa niinkuin paavi vastaa: _non possumus_!

-- Ei käy päinsä. Hän olisi tahtonut Arenanderia, mutta Arenander
sairastui. Väitöskirja on jo naulattu seinälle ja tulee ylihuomenna
tarkastettavaksi.

-- No, respondoi sitten. Olethan vanha teologi: käyneehän se sinulta
niinkuin tupakoiden vain.

-- Ei, se ei käy. Ymmärränkö minä hänen heprealaista codexiaan, johon
kärpäset ovat tehneet niin monta schevataa, ettei Gadolinkaan voi sitä
lukea! Mutta jos kieltäydyn, niin häpäisee hän minut koko tiedekunnan
edessä, ja minulla on aikomus suorittaa tutkinto ensi kevännä. Katso,
Paul, siksi olen nyt ajatellut, että sinä kerran voit tehdä minulle
hyvän vastapalveluksen korvaukseksi kaikista niistä kerroista, jolloin
olen takonut sinulle _perpetuum mobilea_ ja auttanut sinua valamaan
luoteja ja paistamaan kissoja haaskoiksi ketuille, kun viime syksynä
olimme Paraisissa metsästelemässä. Nyt voit ruveta respondentiksi minun
sijastani; niin voittaa Alanuskin siinä kaupassa, ja minun
tulevaisuuteni on turvattu.

-- Vai niin. Ja ylihuomenna sanot? Mitä väitöskirja käsittelee?

-- Ontologiaa. Se käsittelee todistuksia Jumalan olemassaolosta _contra
atheistas_. Koko akatemia tulee sinne. Siitä tulee vallan merkillinen
väittely. Opponentteina[10] ovat Janne Seleen ja Nisse Hjelt.[11]
Sanotaanpa vielä, että tuomiorovasti Prysskin esiintyy ylimääräisenä.

-- Mutta en ole lukenut hepreaa sitten kuin koulussa.

-- Vähät siitä, tietäähän koko maailma, että sinä taidat, mitä vain
tahdot. Mene minun sijastani, niin leikkaan sinun uuteen purteesi
purjeen, jonka vertaista ei ole koko Turussa.

-- Olkoon menneeksi, minä rupean respondentiksi sinun sijastasi.
_Contra atheistas_? Kiitän nöyrimmästi. Olipa hyvä, Leo, että tuo
johtui mieleesi. Nyt me kerran saamme pitää hauskaa. Saatpa nähdä,
kuinka minä panen kirkkoisien päät pyörälle.



12. NELJÄ VALTIOSÄÄTYÄ JA VANHA TUTTAVA.


Oli siis päätetty, että Paul Bertelsköld ystävänsä Eudoksius
Lejonfällin sijasta olisi respondenttina tuossa juhlallisessa
väittelytilaisuudessa. He menivät yhdessä suoraa päätä dosentti
Alanuksen luo, ja kun tämä oppinut mies samoin kuin moni muukin
kuolevainen ihaili heliseviä nimiä ja oli kuullut nuorta Bertelsköldiä
mainittavan Suomen yliopiston nousevaksi tähdeksi, suostui hän
kernaasti vaihtamaan paksupäisen papinkokelaan nuoreen sukkelapäiseen
kreiviin.

Nuorukaiset kulkivat edelleen kaunista aamua ihaillen ja joutuivat niin
huomaamattaan rantakadulle Auran siltojen alapuolelle. Ihastuksissaan
tahtoi Leo tarjota ystävälleen tuoretta ahvenanmaanjuustoa, joka oli
sen ajan viattomia herkkuja ja jota ruokahaluisten ylioppilaiden oli
tapana ostaa suoraan pursista.

Rannassa olikin ihan äsken tullut saaristolaislaiva, ja nuorukaiset
kapusivat lautaa myöten kannelle. Mutta he olivat erehtyneet: se ei
ollutkaan ahvenalainen, vaan pohjalainen, lastattuna siemenohrilla,
joista silloin sattui olemaan puute Turussa.

-- Odotapas, -- sanoi Leo. -- Kysytään noilta pohjalaisilta
silakansyöjiltä, mitä hyvää heillä on. Saako ostaa hyvää voi-onnea
kolmella äyrillä kappaleen?

-- Saapa niinkin, -- vastasi nuori rivakka talonpoika, joka työskenteli
suuren luukun luona. -- Ja kaupantekijäisiksi saa jämeätä kankea tai
pehmoista patukkaa.

-- Sinulla on varmaankin ollut hyvä tuuli matkalla, koska vielä on
ilmaa suupielissäsi, -- vastasi Leo. -- Lohenne on kai tavallisuuden
mukaan puoleksi päitä ja puoleksi pyrstöjä.

-- Minä talletan herran varalle ensimmäisen päättömän ja pyrstöttömän
lohen, jonka saan, -- vastasi talonpoika.

-- Mistä olet kotoisin? -- kysyi Paul, jota nuoren miehen reippaat
vastaukset miellyttivät.

-- Isokyröstä, jos oikein muistan, -- vastasi talonpoika.

-- Oletko täällä omalla laivallasi?

-- Tuuli on Herramme oma, laiva on enon ja toinen puoli lastia on
minun.

-- Kuka on enosi?

-- Sen voi herra kysyä häneltä itseltään, jos hänellä on halua ruveta
satuja juttelemaan, -- vastasi talonpoika.

Pienestä huononpuoleisesta, laivan perässä olevasta kajuutasta kompuroi
nyt vanha, kookas mies, puettuna kuluneeseen lammasnahkaturkkiin ja
kääntyi puhuen nurkuvalla, äreällä äänellä, suuren luukun luona olevan
talonpojan puoleen. -- Kuka on antanut sinulle luvan panna uuden laudan
rantaportaaksi? -- murisi hän, -- vanha lauta olisi ollut yhtä hyvä. Ja
mihin olet pannut köydenpätkän, sinä tuhlaava lurjus? Sanon sinulle,
Joonas, että minusta tulee köyhä mies tämmöisten tuhlarien käsissä. Älä
otakaan vain ostaaksesi piimää väelle sentähden, että olemme tulleet
maihin.

-- Mutta miehet ovat kärsineet paljon vanginmuonasta matkalla;
eivätköhän he voisi saada vähän tupakkaa mielensä iloksi? -- kysyi
Joonas tyhmäksi tekeytyen.

-- Tupakkaako? Oletko ihan hullu? Mistä me ottaisimme rahaa kalliiseen
tupakkaan? Mutta maltapas; voit antaa heille venäjänlehtiä miestä
kohden puoli naulaa tai niille paikoin, sillä ehdolla, että pidätät
yhdeksän talaria kuukauspalkasta.

-- Eiköhän se tee kaksi kertaa enemmän kuin mitä tupakka maksaa
Turussa? -- kysyi Joonas yhä yhtä tyhmänä.

-- Se ei kuulu sinuun. Jollakinhan pitää ansaita. Minusta tulee
keppikerjäläinen näiden ahmattien käsissä; eiväthän he tee muuta kuin
syövät aamusta iltaan. Ja nyt he luulevat tulleensa Kaanaanmaahan, kun
tulimme Turkuun! Saatpahan nähdä, että nämä ahneet turkulaiset vaativat
sekä satamarahan että tuulaakin! Kuka se sitten saa kaiken maksaa? Ja
nyt miehet aikovat mennä maihin juomaan, niin että minä saan palkata
väkeä purkamiseen. Mutta siitä ei tule mitään, sanon minä. Aion jäädä
laivaan; se käy sitäpaitsi huokeammaksi.

-- Ei eno voi asua kajuutassa Turussa ollessaan, -- rohkeni Joonas taas
huomauttaa. -- Mitä ihmiset sanoisivat, jos Vaasan rikkain kauppias
asuisi niin kurjasti tullessaan maan pääkaupunkiin. Se vahingoittaisi
enon luottoa.

-- Niinkö luulet? -- No, minun täytynee sitten muuttaa Eerikin luo,
vaikka siellä saanenkin maksaa kauniit juomarahat. Mutta voinhan ottaa
venepojan mukaani, niin pääsen samalla maksulla. Sisareni poika, sen
vietävä, kuuluu myöskin olevan Turussa. Mitä nuo junkkarit tuossa
seisovat meitä töllistelemässä?

-- He ovat tulleet kysymään, onko meillä täytettyjä ahmoja akatemiaa
varten, -- vastasi Joonas.

-- Ehkä herrat voivat neuvoa meille tien Ljung-nimisen puutarhurin luo?

-- Oletteko valtiopäivämies Larsson Vaasasta? -- kysyi Paul, joka
tarkasti oli kuunnellut tuota tuttavallista keskustelua.

-- Palvelijanne, -- vastasi ukko äreästi.

-- Nimeni on Paul Bertelsköld, ja pyydän toivottaa enon tervetulleeksi
Turkuun! -- sanoi Paul ja ojensi odottamattomalle sukulaiselleen
kätensä, vaikkei ollutkaan häneen erittäin ihastunut.

-- Vai niin, on hupaista tutustua sinuun, -- sanoi vanha Larsson, jonka
lukija tuntenee entiseksi tuttavaksi ja melkoisesti epäonnistuneeksi
jäljennökseksi isästään, tuosta komeasta porvariskuninkaasta. Lauri
Larsson nuorempi ei hänkään enää ollut mikään maitovasikka; hänestä oli
niinä yhdeksänätoista vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet
viimeksi näimme, tullut kullanhimon harmaannuttama ukko.

-- Oletpa kasvanut pitkäksi pojaksi, -- jatkoi vanhus leppeämmin ja
pudisti nuorukaisen kättä. -- Noissa vilkkaissa silmissäsi on jotakin,
joka muistuttaa äidistäsi, poika. Jäykkä nainen oli äitisi nuoruutensa
päivinä, ja kaunis kuin synti, sen voin sanoa, vaikka hän onkin
sisareni. No, siinä ei ollut mitään pahaa. Sanotaan, että äitisi ja
velipuolesi välit eivät ole oikein hyvät. Mutta siitähän saamme puhua
sittemmin.

-- Varsin hyvin, -- sanoi Paul. -- Jos enoa haluttaa, voimme mennä
yhdessä Suruttomaan.

-- Ei vielä, lapsi, ei vielä. Minun täytyy pitää väkeäni silmällä,
sillä jos jätän heidät omiin valtoihinsa, seisovat he täällä
töllistellen koko päivän, niinkuin eivät milloinkaan ennen olisi
nähneet taloja ja katuja. Mutta minä tulen päivälliselle; jos tulet
minua noutamaan, niin en tarvitse opasta.

Nuori talonpoika astui nyt suuren luukun äärestä pari rohkeaa askelta
eteenpäin ja tarttui tervaisella kourallaan Paulin hienoon
kreivilliseen kätöseen. -- Kas, hyvää päivää, Pertensölt, -- sanoi hän
suomalaisella murteellaan. -- Näyttääpä siltä kuin olisimme sukua
toisillemme. Minä olen Joonas Perttilä, Eerikki Ljungin nuorempi veli
ja Perttilän Pennan ottopoika.

Paul ojensi kätensä tuolle avosydämiselle miehelle, kenties vähän
hämillään, sillä niin kokonaan ei Paul vielä ollut vapautunut
perimistään ennakkoluuloista, ettei olisi muistanut olevansa kreivi
talonpojalle kättä antaessaan. Mutta hän oli sekä äidiltään että
Suruttomassa oppinut vapaamielisempiä mielipiteitä kuin mitä siihen
aikaan oli tavallista hänen säädyssään, ja hän lausui vain sen
leikillisen huomautuksen, että jos hänen toinen enonsa, rovasti
Larsson, nyt olisi läsnä, edustaisivat nämä neljä sukulaista kaikkia
neljää valtiosäätyä.

-- Niin tekisimmekin, -- vastasi talonpoika reippaasti.

-- Eikä sinun tarvitsisi sitä hävetä, sillä Lauri-eno _on ollut_, ja
minä _olen_ valtiopäivämies.

-- Sinäkö, joka tuskin olet kolmenkymmenen vuoden vanha! -- huudahti
Paul kummastuen.

-- Juuri ummelleen kolmenkymmenen, -- vastasi talonpoika. -- Mutta se
ei estä, että kihlakunta kolme viikkoa sitten valitsi minut, ja nyt
aion lähteä täältä valtiopäiville Tukholmaan, saatuamme ohramme
myydyksi.

-- Mutta miksi ei Lauri-enoa uudelleen valittu? -- kysyi Paul.

-- Asia on, nähkääs, semmoinen, -- kuiskasi Joonas, -- että eno on
vuosi vuodelta tullut rikkaammaksi ja vuosi vuodelta ahneemmaksi, mutta
se ei miellyttänyt vaasalaisia, ja sentähden he ovat tänä vuonna
valinneet Grönbergin. Taitaa syntyä kuumat ottelut Tukholmassa. Herrat
aikovat pitää kurissa nuoren kuninkaan, mutta me talonpojat emme aio
sitä sallia; hän kuuluu olevan hyvä ja kansanomainen nuori mies, ja
sentähden me tahdomme päästää hänet hallitsemaan. Sukumme on aina
pitänyt kuninkaan puolta herroja vastaan, ja Jumalan avulla aion
minäkin tehdä samoin. Mutta etkö sinä aio valtiopäivämieheksi?

-- En ole tullut tuota ajatelleeksi, -- vastasi Paul hymyillen. --
Minulla on tätä nykyä muuta ajateltavaa.

-- No, toinen toimi voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin, kun vain pelkää
Jumalaa ja kunnioittaa esivaltaa. Mutta olisipa hyvä, jos saisitte
jonkun kunnon papin täällä Turussa puhumaan Lauri-enon kanssa, sillä
hän on niin kauhean itara, että se on jo aivan liikaa. Hänellä on
vähintäänkin viisi tynnyriä kultaa eikä raatsi itse syödä muuta kuin
kuivaa leipää, kun voi on kallista ja silakka maksaa rahaa. Kun hän
tahtoo oikein herkutella, juo hän kaljaa päälle, ja kun kaljaa pannaan,
mittaa hän maltaat tuopin mitalla. Jos en minä vastoin hänen selvin
sanoin lausuttua tahtoansa olisi salaa hankkinut laivaamme muutamia
lampaanlapoja ja silakkanelikkoa ja tynnyrillistä kotona pantua olutta,
niin olisimme matkalla kuolleet nälkään.



13. LAURI LARSSON NUOREMPI.


Vanha, ihmiskunnan lapsuuden ajoilta polveutuva tarina kertoo meille,
että kaikki pahat henget alkujaan ovat langenneita enkeleitä. Samoin
kuullaan joskus sanottavan, että kaikki paheet ovat ainoastaan
liioiteltuja hyveitä. Mutta kun tätä lienee vaikea todistaa, koska
useat paheet ovat ainoastaan liioiteltuja itsekkäitä luonnonviettejä,
niin ei voitane kieltää, että muutamat niistä tahroista, jotka pahimmin
pimentävät ihmissydäntä, ovat alkujaan olleet luvallisia, vieläpä
kiitettäviäkin ominaisuuksia, jotka oikeaan määräänsä kehittyneinä ovat
olleet omistajilleen  kunniaksi.

Larssonit olivat miespolvien kuluessa suurella uutteruudella,
säästäväisyydellä ja toimeliaisuudella kohonneet melkoiseen
varallisuuteen, ja nämä hyvät ominaisuudet olivat kehittyneet
korkeimmilleen porvariskuninkaassa. Mutta jo hänessä oli tämä vireys,
tarkkuus ja säästäväisyys ehtinyt korkeimman jyrkänteen partaalle. Jo
hänessäkin läheni tavaran hankkimisen halu sitä pistettä, jossa se
lakkaa olemasta hyve ja muuttuu paheeksi; mutta hänessä hillitsivät
sitä muut voimakkaat vaikuttimet, etupäässä hänen järkähtämätön
oikeudentuntonsa ja suuri isänmaanrakkautensa. Pojassa nämä hillitsevät
voimat eivät enää vaikuttaneet; tässä meni tuo hyvä ominaisuus jo yli
rajainsa ja muuttui samassa vastakohdaksensa. Kaikki muuttui
itsekkääksi: toimelias ahkeruus muuttui levottomaksi voitonhimoksi,
tarkkuus itaruudeksi, säästäväisyys ahneudeksi, ja Larssonin suvun
johtava periaate vajosi yht'äkkiä alas työn korkeasta kunniasta
häpeällisimpään kaikista paheista: ahneuden sammumattomaan, kaiken muun
syrjälle sysäävään kullanjanoon.

Tuskin löytynee pahetta toista, jonka juuret tunkeutuvat niin syvälle
sydämen sisimpään sopukkaan. Ylpeä voi väliin olla nöyrä,
kostonhimoinen tuntee tarvitsevansa rakkautta, hekumallinen voi hävetä,
juopunut katua; mutta saituri ei koskaan nöyrry, rakasta, häpeä eikä
kadu. Nukkuipa tai valvoi, hänellä ei ole muuta kuin yksi ajatus, yksi
epäjumala, yksi tarkoitusperä, jonka tähden hän elää ja puuhaa: kultaa,
kultaa, ja vielä enemmän, yhä vieläkin enemmän, eikä ikinä tarpeeksi
kultaa, kultaa. Säälittävä, langennut kuva ennen muinoin ihanasta
enkeliolennosta -- ihminen, kuinka syvälle voitkaan vaipua tomun
jumaloimiseen!

Vanha patruuna Larsson oli tavattoman hyvällä tuulella tulla
tuiskahdettuaan rauhalliseen Suruttomaan vanhan, kuivettuneen haapapuun
tavoin, jonka tuuli on kaatanut vihantaan hernemaahan. Hänen
hyväluontoiset sukulaisensa olivat hänet vieraanvaraisesti ja
ystävällisesti vastaanottaneet. Hän oli ensi kerran kahteen viikkoon
syönyt tarpeeksensa, eikä se hänelle mitään maksanut. Hänelle oli
tarjottu vapaa huone ja elanto Ljungilla, niin kauan kuin hän viipyisi
Turussa, eikä sekään mitään maksanut. Hän oli saanut sijoitetuksi
juoksupoikansa, Jeppe Flatnabbin, renkitupaan asumaan: täten säästyi
miehen ruoka ja patruunan juomarahat. Hänen oli vihdoin, vaikka
puutarhurilla ei milloinkaan ole niin kiire kuin toukokuussa,
onnistunut houkutella avuliaalta sukulaiseltaan hänen hevosensa ja
puutarharenkinsä siemenlastin purkamiseen, ja siten säästyi vielä
enemmän rahaa.

Tässä kaikessa oli pihti, joka puristi ja jonka Larsson vallan hyvin
ymmärsi, ja se oli se, että Eerikki Ljung oli tarvinnut yksityisiä
varoja, paitsi mitä kruunu oli määrännyt kasvitarhaa varten, naimisiin
mennessään. Muut olisivat ehkä ymmärtäneet kruunun kustannuksella
säästää itsellensä mitä tarvitsivat, mutta sitä tehdäkseen oli Eerikki
Ljung ollut liian tunnollinen. Käytettyään rakastettuun puutarhaansa
enemmänkin kuin oli kruunulta saanut, ja sen lisäksi perustettuaan
vähäisen kotinsa tyhjästä, huomasi hän olevansa tuhannen riksin velassa
rikkaalle vaasalaiselle sukulaiselleen, kauppias Larssonille,
ja tuhat riksiä oli aika suuri summa. Velkakirja oli täysin laillisessa
kunnossa, korot oli säännöllisesti suoritettu, mutta pääoma oli
maksamatta, ja kun velkakirja oli tehty kolmen kuukauden
irtisanomiselle, oli se kuitenkin, niinkuin helposti voi käsittää,
rautainen pihti, joka piti rehellistä kasvitarhantirehtööriä
arveluttavassa pinteessä.

Suruttoman asukkailla oli siis monta syytä pitää vierastaan hyvällä
tuulella, ja hänen edessään kursailtiin kaikella mahdollisella tavalla.
Eriikka oli paremmalla menestyksellä kuin ennen Hammarbyssä käyttänyt
hyväkseen kaikkia talon varoja. Cecilia oli ottanut patruunan kaikki
kapineet -- lammasnahkaturkinkin -- erityiseen huostaansa. Lasten nenät
oli puhdistettu, ja heidät oli työnnetty esiin esiteltäviksi. Paulkin
oli kaikkeen tähän katsoen vapautettu velvollisuudestaan tehdä tiliä
siitä, miten hän aikoisi maksaa velkansa, eikä rauhaisessa Suruttomassa
nyt ajateltu muuta kuin sitä, miten vierasta parhaan mukaan voitaisiin
kestitä ja hänelle osoittaa ystävyyttä ja kohteliaisuutta.

Ainoastaan pikku Roosa Maijaa ei millään ehdolla saatu niiaamaan
vieraalle sedälle. Hän parkui täyttä kurkkua, kun tämä yritti ottaa
hänet syliinsä.

-- Tule katsomaan koreita ketjujani! -- sanoi ukko, mielihyvin
helistellen raskaita kultaisia kellonperiään, jotka olivat hänen ainoa
ylellisyytensä.

Roosa Maija seisoi oven suussa makaavan pihakoiran Kaaron vieressä ja
taisteli hetkisen itsensä kanssa, sillä kullanloistolla on mahtava,
vaistomainen taikavoima lapsiinkin, ja noin kiiltävää kalua ei Roosa
Maija ikinä ollut nähnyt. Lopulta hän sanoi:

-- Anna se Roosalle!

-- Mitä sinä tekisit näin koreilla ketjuilla? -- kysyi ukko hyvillä
mielin.

-- Roosa antaisi ne Kaarolle syötäväksi, -- vastasi lapsi.

Ukko Larsson pudisteli tyytymätönnä päätänsä ja kääntyi pois. Hänkin
ymmärsi tuon tietämättä lausutun, mutta katkeran, lapsen vastauksessa
olevan ivan.

Aterian jälkeen saatettiin hänet Paulin kamariin lepäämään siksi,
kunnes ehdittäisiin laittaa järjestykseen häntä varten Eerikin oma
työhuone, joka oli annettava kunnioitetun vieraan käytettäväksi. Rikas
mies otti kaiken tämän kohteliaisuuden vastaan niinkuin hänelle tulevan
veron konsanaankin. Hänellä oli nähtävästi jotensakin vähäpätöiset
ajatukset Suruttomasta ja sen asujaimista. Olivathan ne hänelle
tuhannen riksiä velkaa.

-- Kuinka täällä tullaan toimeen? -- kysyi hän Paulilta, heidän
noustessaan portaita ullakolle. -- Vähän tuloja, vai kuinka?

-- Kyllähän tuo käy, kun ollaan tyytyväisiä, -- vastasi Paul.

-- Oppineet ihmiset eivät ymmärrä afäärejä, -- jatkoi kauppias
ylenkatseellisella äänellä. -- Heitä miellyttää parhaiten loikoilla
kirjoineen auringon paisteessa, meidän muiden raataessa orjain tavoin,
äyrinkään vertaa säästääksemme. Mitä hyötyä on noista tuolla
puutarhassa olevista renkunrankuista? Jos se olisi niitty, saataisiin
siitä edes hyvää karjanrehua.

-- Sieltä myydään aika paljon vihanneksia kaupunkiin, -- arveli Paul.

-- Vai myydään sieltä edes jotakin? Siinä nyt on toki vähän järkeä.
Mutta köyhyys siitä kuitenkin lopuksi tulee; ei ole mitään, millä velat
maksetaan, ja niin satutaan kuolemaan, ja sukulaiset saavat lesken ja
lapset niskoillensa.

Paul ei vastannut mitään, ja nyt astuttiin ullakkokamariin. Siellä,
niinkuin joka paikassa muuallakin talossa, piti Larsson ajatuksissaan
jonkinlaisen pesänkirjoituksen. Huonekalut olivat Paulin; niitä ei siis
voinut ryöstättää noiden tuhannen riksin suorittamiseksi.

Larsson ei kuitenkaan ollut monta askelta huoneessa astunut, ennenkuin
hänen aina valppaat silmänsä keksivät sen kiiltävän kultakappaleen,
jonka Paul oli jättänyt paperien ja kaikenlaisen romun joukkoon
pöydälle.

-- Mitä tuo on? -- kysyi äijä tarttuen petolinnun ahnain kynsin
kiiltävään metalliin ja punniten sitä sormiensa välissä.

-- Onpahan vain palanen kultaa, -- vastasi Paul välinpitämättömästi.

-- Kultaa? Ja mitä sinä teet kultapalasilla? Mistä saat kultapalasia?
Kuinka voit noin huolettomasti jättää niin paljon rahaa lukottomaan
huoneeseen? -- kysyi jälleen vanhus, ja hänen silmänsä kiiluivat.

-- Se on vain turhanpäiväinen palanen. Tuommoisia jonninjoutavia
kimpaleita teemme joka päivä, -- sanoi Paul hymyillen.

-- Teette? Teette? -- kertoi ukko. -- Mitä se merkitsee? Tämähän on
puhdasta kultaa?

-- Tietysti se on puhdasta. Mutta se ei estä meitä sitä tekemästä,
milloin vain tahdomme.

-- Kultaa tekemästä! Mitä loruilet, poika? Tahdotko kenties tehdä
minusta pilaa?

-- Se on täyttä totta. Eikö eno ole kuullut kemian uusimmista
keksinnöistä?

-- Loruja! Paljasta lorua ja lörpötystä! Paljasta oppineiden raukkojen
kerskailemista, joilla ei ole Jumalaa eikä takkia. Tehdä kultaa?
Semmoisia tyhmyyksiä! -- Ja ukko punnitsi metallikappaletta
ojennetuissa, kynnentapaisissa sormissaan.

-- Tuon olemme tehneet viime yönä, eikä se ole muuta kuin vähäinen koe,
-- vakuutti Paul, jota huvitti ärsyttää vanhan saiturin voitonhimoa.



14. KULTA VIETTELEE.


Larsson oli vaiti. Häntä hävetti näyttää, kuinka hänen sielunsa oli
kiintynyt tuohon keltaiseen metalliin.

-- Toivotan enolle hyvää ruokalepoa, -- virkkoi Paul, aikoen lähteä.

-- Odotahan vähän, -- jatkoi vanhus, vielä kerran punniten
kultakimpaletta peukalon ja keskisormensa välissä. -- Paljonkohan tämä
kappale voi painaa?

-- Noin yhdeksänkymmentä tukaattia.

-- Tahdotko myydä sen minulle?

-- Miksen. Mitä eno siitä maksaisi?

-- Sinä et voi sille laskea samaa arvoa kuin leimatulle rahalle. Annan
sinulle kolmesataa riksiä, jos se on oikeaa kultaa.

-- Eno laskee leikkiä. Se ei vastaa puoltakaan kappaleen arvosta.

-- Jos menet kultasepän luo, niin tarjoaa hän sinulle tuskin kahtasataa
viittäkymmentä. Mutta minä en tahdo saivarrella: annan sinulle
kolmesataa viisikymmentä.

-- Ei, suokaa anteeksi, minussakin on vähän liikemiehen vikaa; tiedän,
että Ruotsin seteliraha nyt on halvempaa kuin milloinkaan ennen.
Kahdeksan riksiä on tasa-arvo, mutta eno saa nyt tukaatin tuskin
kahdestatoista. Minä myyn sen seitsemästä.

-- Mitä pakiset, poika? Kurssi on hyvä, ja seteli on kullan arvoinen.
Annan sinulle neljäsataa riksiä; ne saat kuin lahjaksi.

-- Se on totta, ja enon tähden myyn koko roskan kuudestasadasta, --
sanoi Paul veitikka silmissään, sillä häntä huvitti sanomattomasti yhä
edelleen paistaa vanhusta tulisilla hiilillä.

-- Mutta oletko aivan mieletön? Huolinko minä sinun kultakappaleestasi,
jos se edes onkaan kultaa, mikä vielä on sekin todistettava! Pidä
omasi; en tarvitse sitä.

-- Niin kuin eno vain tahtoo. Minullekin se on ihan yhdentekevä.

-- Ei puhuta enää siitä. Mutta sanopas minulle, hyvä Paul, koska teillä
on niin paljon kultaa tässä talossa: mikä on syynä siihen, ettei
Eerikki voi minulle maksaa velkaansa?

-- Syynä on se, että vasta nykyjään olemme tämän taidon keksineet.
Paljonko hän on velkaa?

-- Tuhat riksiä. Tai oikeammin tuhat kaksisataa, sillä hän sai rahat
täysiarvoisissa seteleissä, ja nyt hän saa maksaa kurssin mukaan, kun
setelien arvo on alentunut. Tarvitsen rahani; aion sanoa lainani irti
tänään tai huomenna.

Paul säpsähti. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että Ljung oli velkaa.
Tuulen vihurin tavoin lensi hänen mieleensä ajatus, että hän nyt voi
palkita osan niistä huolista, joita oli tuottanut hyvälle
kasvatusisällensä, jota hän ei koskaan ollut lakannut rakastamasta,
vaikka olisi ollut hänen kanssaan epäsovussakin. Tarvitsi vain tehdä
enemmän kultaa, eikä hän epäillyt, että Martti-tohtori opettaisi
hänelle sen taidon täydellisesti, tai ainakin tekisi hänelle useampia
kultakappaleita.

-- Minulla on ehdotus tehtävänä, -- sanoi hän. -- Eno maksaa minulle
kuusi riksiä tukaatista, se on 540, ja voittaa siten vähintäänkin 30
prosenttia, mutta samalla eno sitoutuu ostamaan 270 tukaattia, se on
kaksi tämmöistä kimpaletta lisäksi.

-- Mistä sinä ne saat?

-- Minä teen ne.

-- Sinäkö?

-- Niin, miksikä ei? Sanoinhan enolle, että olen tehnyt tuon viime yönä
klo 12:n ja 1:n välillä.

-- Älä uskottele minulle lastenloruja!

-- Kummastuttaako se enoa? Voisin näyttää merkillisempiä seikkoja,
mutta eno uskoo vain tosiasioita. No hyvä, tässä on enolla
yhdeksänkymmenen tukaatin painoinen tosiasia, ja jos huomenna tuon
yhden tahi kaksi täsmälleen samanpainoista, niin eihän enon tarvitse
uskoa minun sanojani, vaan ainoastaan kultaani.

Vanhus oli taas vähän aikaa ääneti; näkyi, että hän taisteli itsensä
kanssa. -- Jos asia todellakin on niin, -- sanoi hän vihdoin, --
silloin on varma, että elämme maailman viimeisiä aikoja. Mitä nyt
hyödyttäisi tehdä työtä ja ahertaa kurjia äyrejä saadakseen? Jok'ikinen
laiskuri voi ojentaa kätensä ja poimia kultarahoja uunista. Jokainen
apteekkari voi tehdä pilkkaa meistä. Mutta se on mahdotonta. Tahdon
saada todistuksia, ja jos voit sen todistaa niin suostun mihin ehtoihin
tahansa.

-- On siis päätetty, että eno ostaa 270 tukaattia?

-- On. Mutta kappale kultaa ei ole mikään todistus. Olethan voinut
ostaa sen kultasepältä; olet voinut esimerkiksi sulattaa vanhat ketjut.
Minun tulee itse olla läsnä metallia valmistaessa. Muuten en usko
sinua. Missä teet kokeesi?

-- Ei sitä tehdä täällä kotona, -- vastasi Paul kartellen.

-- Missä se tehdään?

-- Sitä en voi sanoa.

-- Jos et voi vastata niin yksinkertaiseen kysymykseen, niin ei sinun
kullantekosi ole mistään kotoisin. Poika, sinä uskallat tehdä pilkkaa
minusta. Et voi tehdä kultaa paremmin kuin tuo minun tyhmä Jeppenikään.

-- Mutta jos voin?

-- Sinä et voi. Sellaisia typeriä juttuja olen kuullut ennenkin, enkä
huoli niistä tuon taivaallista. Pidä kultapalasesi.

Paul mietti ja yhä kyti hänen mielessään ajatus, että hän voisi
silmänräpäyksessä maksaa kasvatusisänsä velat, tarvitsematta tarjota
aarteitansa kultasepälle, mikä niin puheliaassa kaupungissa kuin
Turussa olisi voinut herättää arveluttavaa huomiota. Vihdoin hän sanoi:

-- Antaako eno minulle pyhän lupauksen, ettei kenellekään ilmaise, mitä
minä tiedän tästä asiasta?

-- Vakuutan sen kunniasanallani, jos olet tyytyväinen sellaiseen
takaukseen, -- vastasi kauppias.

-- En tahdo, että kukaan epäilee _minun_ sanaani, -- sanoi Paul
ylpeästi, -- enkä siis epäile muidenkaan sanoja. Sanon sentähden
enolle, että kultaa tehdään erään oppineen, Martti-tohtoriksi sanotun
saksalaisen tai juutalaisen luona. Se on mitä suurin salaisuus.

-- Ymmärrän. No, missä asuu tuo tohtori?

-- Aningaisten tullissa. -- Ja Paul kertoi lyhyesti, missä tuo vanha
rakennus oli.

-- Hyvä. Seuraan sinua sinne, milloin aikasi myöntää.

-- Tätä nykyä, -- sanoi Paul, -- täytyy minun valmistua erästä
väitöstilaisuutta varten. Mutta tulevan viikon alussa seuraan enoa
sinne sillä ehdolla, että nyt heti saan viisisataa riksiä tästä
kultakappaleesta.

-- Vai niin, sinä panet yhä useampia ehtoja. Mutta olkoon. Minä ostan
tuon palasen, jos se on oikea.

Ja tuo saita mies otti povitaskustaan paksun nahkaisen
setelilompakkonsa, jossa niin monen velallisen omaisuus oli saanut
varman turvapaikan, ja joka oli pahoin kulunut pitkällisestä
käyttämisestä. Sieltä hän luki mitä suurinta tarkkuutta noudattaen
setelin toisensa perästä, kastellen aina väliin peukaloansa, tullakseen
vakuutetuksi, etteivät setelit olleet yhteen tarttuneet. Oli nähtävästi
katkeraa luopua niin paljosta rahasta, mutta silmäys tuohon välkkyvään
metalliin, jolla hänen silmissänsä oli vielä paljon korkeampi arvo,
rohkaisi häntä. Kun hän näin oli laskenut puolen summasta pöytään,
pysähtyi hän äkkiä, katsahti Pauliin epäluuloisin silmin ja sanoi
jyrkästi:

-- Mutta jos petät minut?

-- En voi koskaan pettää, -- vastasi nuorukainen osoittaen sitä
ylhäistä ryhtiä, jonka hän oli isältään perinyt.

Vanhus alkoi taas laskea, mutta keskeytti laskunsa taas ja kysyi:

-- Mitä teet näillä rahoilla?

-- Maksan erään velan.

-- No hyvä, annan sinulle tässä neljäsataa riksiä erityistä
lainmukaista kuittia, allekirjoitusta ja sinettiä vastaan. Sata riksiä
pidätän siksi, kunnes olen kultasepällä tutkituttanut tuon kalleuden.

Paul puri huultansa. -- Niinkuin eno tahtoo, -- vastasi hän.

He erosivat nyt. Mutta ei saanut kauppias virvoittavaa unta silmiinsä.
Hän nousi ylös ja meni lastinsa luo satamaan, nuhteli Joonasta, torui
miehiänsä, nurkui kaikkea, niinkuin hänen tapansa oli; mutta keskellä
kaikkea vaikeni hän taas ja näytti niin outoihin ajatuksiin
vaipuneelta, että tuskin huomasi, mitä hänen ympärillänsä tapahtui.
Lasti purettiin, alkoi tulla ilta, ja yhä vielä seisoi vanha Larsson
syviin mietteihin vaipuneena laivansa suuren maston juurella.

-- Tänään ei ole äijä oikein tolkussaan, -- sanoi Joonas itsekseen.



15. YLIOPISTOLLISET VÄITTAJÄISET.


Laajalle heittävät haavat ja pajut keväällä siemeniensä untuvia, joita
tuuli kuljettaa tuntemattomia avaruuksia kohden, eikä kukaan voi
määrätä, mihin ne kerran pysähtyvät ja juurtuvat. Niin heittävät myös
ihmiskunnan korkeat haavat ja matalat pajut umpimähkään siemenensä
aikakausien helmaan. Niin kauan kuin nuorisoa on olemassa, on aina
tarpeeksi myöskin kevättuulia siemeniä levittämään ja kevätaurinkoa
niitä idättämään. Jotkut vuodet ovat suotuisammat kasvien siemenille ja
jotkut aikakaudet aatteiden. Ne näyttävät toisinaan tulevan parvissa,
joita katselija hämmästyy ja kysyy itseltään, tullevatko ne peittämään
maan. Mutta niiden lait ovat elämän lakeja; sadat ja tuhannet kuolevat
juurettomassa maassa, kymmenen pääsee lyhyeen kukoistukseen, ja yksi
ainoa noista tuhansista juurtuu, kukkii ja kypsyy vuosisatoja varten.

Kautta koko sivistyneen maailman kävi tämän kertomuksemme aikana
kummallinen aavistus ihmiskunnassa tapahtuvista suurista muutoksista.
Harvat voivat vielä aavistaa niiden merkitystä, ei kukaan voinut
selvästi käsittää, mitä hämärä tulevaisuus kantoi helmassaan, mutta
kaikki tunsivat vaistomaisesti, että jotakin erinomaista oli tekeillä.
Vanhat katselivat epäluuloisesti jokaista aikakaudessa huomattavaa
ilmanmuutoksen merkkiä; nuoret ilmaisivat mitä rohkeimpia toiveita.
Syvimmän rauhan petollisen pinnan alla vallitsi kaikkialla salainen
tyytymättömyys, hämärä ikävöiminen johonkin toiseen ja parempaan. Ja
samoin kuin melkein jokaisen miespolven aikana viimeistä tuomiota
ennustetaan piakkoin tulevaksi, niin uskoi moni myöskin vuonna 1771
suuren mullistuksen ajan olevan kohta käsissä. Sittemmin, kun se vielä
muutamia vuosia viipyi, luuli taas moni, että kaikki oli ollut vain
mielenhouretta -- aivan niinkuin Raamatun sanojen mukaan viimeisinä
aikoina on tapahtuva.

Turussa ja Suomessa elettiin kiireestä kantapäähän hyödyn aikakaudessa.
Jumaluusoppi uinaili kuihtuneilla laakereillaan; klassilliset
tutkimukset eivät olleet vielä päässeet oikein selviämään
vanhanaikaisesta pedanttimaisuudesta, historia tonki Mooseksen kirjoja;
lakitiede oli kuollutta ulkolukua, lääketiede syntymätön sikiö.
Tieteiden kentällä vallitsi filosofia, kemia, kasvitiede, niinkuin jo
ennen on kerrottu.

Silloin alkoivat teologit, vaikka useat heistä itsekin olivat karanneet
luonnontieteiden turviin, vainuta katkua ajan ilmassa. Useita
epäiltäviä oireita huomattiin nuorisossa; vaarallisia filosofisia
harhaluuloja, herjaavia kaikuja ranskalaisesta ensyklopedismistä alkoi
kuulua Turun tähän saakka niin oikeauskoisten ylioppilaiden piirissä.
Äkillinen pelko valtasi tuon niin kauan makeassa unessa torkkuneen
oikeaoppisuuden, ja vasten tahtoansa täytyi Suomen kirkon isien avata
hengellinen varushuoneensa ja etsiä käsiinsä ruostuneet aseet kirkon
puolustukseksi, Henrikki Alanus, tuo nuori, innokas teologi määrättiin
käyttämään Gideonin miekkaa filistealaisia vastaan ja hän julkaisi
ankaran tutkimuksen _contra atheistas_, jumalankieltäjiä vastaan. Siitä
oli nyt väiteltävä yliopiston suuremmassa oppisalissa (täällä oli
ainoastaan kaksi), ja uskovaiset ja uskottomat odottivat kiihkeällä
innolla tätä taistelua näkymättömiä vihollisia vastaan. Sillä siitä
oltiin kyllä jo ennakolta varmoja, ettei kukaan jumalankieltäjä
uskaltaisi antautua taisteluun. Mutta sitä suuremmalla voimalla
saataisiin ajan jumalattomien oppien salaiset tunnustajat vaikenemaan,
sortumaan ja kukistumaan; epäilijät palautettaisiin oikeauskoisen
kirkon helmaan, ja oikeaoppiset saisivat tämmöisestä loistavasta
voitosta uutta rohkeutta kumoamaan kaikki julkiset ja salaiset
vastustajansa.

Tuo merkillinen päivä tuli. Outo silmä ei olisi huomannut mitään
muutosta Suomen vanhan yliopistokaupungin ulkomuodossa. Ei yhtäkään
kauppapuotia ollut suljettu, karttuunit, palttinat ja pitkätupakka,
lakinnauhat ja savipiiput kävivät kaupaksi niinkuin ennenkin; rannassa
olevat kaljaasit eivät nostaneet lippujaan; matruusit olivat yhtä
pikiset kuin eilenkin; talonpojat torilla voikuormainsa vieressä eivät
näyttäneet vähänkään juhlallisilta; viilipiimä oli yhtä pitkää
Paraisten akkain pytyissä; naakat lentelivät tosin mustassa
juhlapuvussa, mutta se oli heidän tavallinen tapansa semmoinen.
Ainoastaan oppineet näyttivät tärkeännäköisiltä vakavina kulkiessaan
akatemiaan kello 1/2 8 aamulla, ja ylioppilaat katselivat toisiaan
puolittain leikkisin, puolittain salaperäisin silmäyksin, ikäänkuin
olisi toinen tahtonut kysyä toiselta: koskeeko se sinua? Tunnusta,
pahantekijä: oletko ateisti?

Kellon kahdeksaa lyödessä istui dosentti Alanus _auditorium majusen_
ylemmässä kateederissa ja Paul Bertelsköld alemmassa: edellinen
puettuna papinkauhtanaan ja päässänsä vast'ikään puuteroitu irtotukka;
jälkimmäinen puettuna aatelispukuunsa. Heitä vastapäätä istuivat
molemmat varsinaiset vastaväittäjät, _prior_ ja _posterior_, dosentit
Seleen ja Hjelt, heilläkin yllään kauhtanat ja päässä kankeat
tekotukat. Erityisellä kunniaistuimella istui piispa Mennander,
akatemian varakansleri, kaunis, kunnianarvoisa 60 vuoden vanha mies,
jonka lempeät siniset silmät vielä olivat nuorekkaan eloisat, ja hänen
rinnallaan akatemian rehtori, vanha komea roomalainen, mutta kuitenkin
jo iän taakan alle kumartunut professori Hassel, joka oli yhtä vanha
kuin se vuosisatakin, jossa hän eli. Eräällä kolmannella tuolilla
nähtiin 65-vuotias, kuuro ja melkein sokea tuomiorovasti Samuli Pryss,
josta ilkeä huhu tiesi kertoa, että hän oli aikeissa esiintyä
ylimääräisenä vastaväittäjänä. Hänen takanaan istuivat penkeillä
jumaluusopin professorit Gadolin ja Mesterton; sitten lakitieteen ainoa
virallinen pylväs, professori Olavi Pryss, tuomiorovastin veli, ja
lääketieteen ainoa Atlas, mainio lääkäkikirjan tekijä Juhana Haartman
viisaine kotkankatseineen ja kauniine, älykkäine kasvoineen. Edelleen
nähtiin täällä kaksi mainiota taloustieteen tutkijaa, professorit Kalm
ja Gadd, vähemmän tunnetut professorit Roos ja Nääf sekä heidän
takanaan akatemian nuoremmat opintähdet Porthan, Calonius ja Lindqvist,
sekä toisen ja kolmannen luokan tähdet, dosentit Justander, Welonius,
Deutsch, Weman ja Arelin. Olivatpa vielä ranskankielen opettaja,
kapteeni De la Mothe, piirustuksen opettaja Gabriel Nordberg ja
_director musices_ Kaarlo Lenning, joka sitäpaitsi oli tuomiokirkon
urkuri, saapuneet kuulemaan ateistien tappiota. Ja ylioppilaiden
taajassa parvessa, joka seisoen tunkeili salin perällä, nähtiin kolmet
valkoveriset, älykkäät kasvot, ivallisesti hymyilevä Juhana Henrik
Kellgren, hento ja kaino Jaakko Tengström ja hänen ikäisensä, hienosti
sivistynyt kaunis nuorukainen Aabraham Niklas Clewberg.

Väittelytoimitus alkoi, niinkuin tavallista, latinalaisella
rukouksella, ja sen perästä tuli ylisteleviä puheita piispalle ja
varakanslerille, tuomiorovastille, rehtorille, professoreille ja
kaikille kuulijoille, jotka silloin nousivat seisoalleen. Sitten
seurasi _lectio praecursoria_, eli aineen valmistava esitys, jossa ei
säästelty voimakkaita, luulotelluille vastustajille aiottuja
sivuiskuja, ja sitten ensimmäiselle vastaväittäjälle pidetty puhe,
jossa kehuttiin hänen suurta oppiansa ja uutteruuttansa sekä pyydettiin
teoksen virheiden suosiollista tarkastusta. Vastaväittäjä nousi nyt
ylös ja vastasi kohteliaisuuksiin yhtä liikuttavasti pyytämällä
kärsivällisyyttä, ensin tekijältä, sitten respondentilta, ja kaikkien
näiden valmistusten perästä, joita kesti noin tunnin ajan, alkoi
vihdoin itse väittelytoimitus.

Väitöskirja koski n.s. ontologista todistusta Jumalan olemassaolosta
(_argumentum ontolugicum_), jonka avulla ihminen oman järkensä
puuttuvaisuudesta päättää, että täytyy olla olemassa jotakin
täydellisempää ja korkeampaa. Tämä oli pääkohta, jossa teologia sattui
yhteen filosofian kanssa, koettamalla samalla kertaa omistaa sen
päätelmiä ja kumota sen vastustelemishenkeä. Aine oli siis hyvästi
valittu ja muistutti kukkulalle tehtyä linnoitettua leiriä, josta
voitiin ampua koko alempana olevassa laaksossa sijaitsevaa vihollisen
asemaa ja samalla vahvistaa omaa sotajoukkoa vangeilla tai karkureilla.



16. JULKINEN PAHENNUS.


-- Minä tunnen mitä vilpittömintä kunnioitusta (_sincerissimam
venerationem_) tekijän oppia ja perinpohjaisuutta kohtaan, -- alkoi
maisteri Seleen sointuvalla latinalla. -- Tunnustan myöskin kernaasti
hänen teoksensa ansiot _in amplissima forma_. Ainoastaan muutamia
vähäpätöisiä puutteellisuuksia, jotka ovat ikäänkuin varjostavat pilvet
kirkkaan auringon edessä (_nubila Phoebi_), katson velvollisuudekseni
keveästi kosketella (_leviter tangere_), antaakseni tekijälle enemmän
tilaisuutta paljastamaan loistavaa tietovarastoansa (_praeclaram
eruditionem_). Mitä ensiksi ulkoasuun tulee, on useampia painovirheitä
luettava muuten hyvin huolellisen (_scrupulosissima_) Frenckellin
kirjapainon viaksi (jotka lueteltiin).

Nyt oli respondentin eli puolustajan vuoro. Hän nousi ja piti
tavanmukaisen puheen, jossa hänen velvollisuudenmukaisesti tuli pyytää
suopeata arvostelua nuoruutensa ja kokemattomuutensa vuoksi sekä
sovittaa puheeseensa mahdollisimman heliseviä korulauseita opponentin
etevämmyydestä. Paul lausui tämän läksynsä hyvin täsmällisesti ja
vakavasti, mutta hänen sanansa sattuivat niin kummallisen
kaksimielisesti, ettei oikein tiedetty, hänenkö vai opponentinko
suhteen suopea arvostelu oli tarpeen. Siitä oli nyt kuitenkin päästy,
ja nyt oli hänen velvollisuutensa luoda lyhyt yleissilmäys opponentin
vastaväitteisiin, sill'aikaa kun tekijä mietti puolustustaan.

-- Korkeasti oppinut ja arvoisa opponentti, -- sanoi respondentti --
ilmoittaa, että tekijän teos tosin on erinomainen, mutta kuitenkin
tarkemmin katsottuna näyttää hänestä suurelta painovirheeltä.

-- _Nequaquam_, ei suinkaan, -- keskeytti opponentti, suuresti
kummastuneena tuollaisesta väärinkäsityksestä, ja kuulijain joukossa
huomattiin heti epäiltävää iloisuutta,

-- Opponentti selittää, että tekijän teos ei suinkaan ole erinomainen,
-- selosteli Paul.

Maisteri Seleen sävähti tulipunaiseksi, mutta onneksi puuttui nyt
tekijä puheeseen ja selitti mitä perinpohjaisimmin painovirheiden
oikean merkityksen ja tarkoituksen.

-- Sitten, -- sanoi opponentti, -- on tekijä minun mielestäni vähemmän
tyydyttävästi tehnyt selkoa ontologisen todistuksen historiallisesta
pohjasta. Tekijä sanoo sen piispa Anselm Canterburylaisen keksimäksi,
vaikka toiset pitävät Origenesta sen sepittäjänä. Tässä on kirkkoisillä
hämäriä kohtia...

-- Opponentti väittää, että kirkkoisät ovat hämäriä, -- selosti Paul.

-- Minä en sano, että kirkkoisät ovat hämäriä, -- sanoi maisteri Seleen
kovasti suuttuneena, -- ja pyydän että respondentti käyttää _verba
formalia_. Tässä on hämäriä kohtia, jotka tarvitsevat valaisemista...

-- Opponentti väittää, että tässä on hämäriä kohtia, jotka tarvitsevat
valaisemista, -- toisti respondentti hyvin vakavasti.

Kuulijakunta purskahti nauruun.

Tekijä, joka nähtävästi oli hämillään, koetti kiitettävän rohkeasti
palauttaa kuulijoita aineeseensa, perinpohjin todistaen, kuinka
keskiajan skolastikoille on annettu se kunnia, että he ensin ovat
todistamalla todistaneet korkeimman olennon olemassaolon. Mutta hänen
vastustajansa oli tulistunut ja keskeytti hänet kiivaasti tiuskaisten:
_nego_, minä kiellän!

-- Opponentti kieltää korkeimman olennon olemassaolon, -- selosti Paul
järkähtämättömän tyynesti.

-- _Nego, iterumque nego!_ -- huudahti maisteri Seleen.

-- Opponentti kieltää vieläkin ja mitä jyrkimmästi, ettei mitään
korkeinta olentoa ole olemassa, -- jatkoi tuo taipumaton respondentti.

Eri mielipiteitten kova kohina kuului kuulijain laajasta ryhmästä.
Vanhemmat olivat vihoissaan, ylioppilaat ihastuksissaan; kaikki olivat
kummissaan nuoren respondentin uskomattomasta, varakanslerin, rehtorin,
tuomiorovastin ja kaikkien professorien läsnäollessa osoittamasta
rohkeudesta.

-- _Dominus respondens_ käsittää väärin korkeasti oppinutta
opponenttia, -- puuttui tekijä, maisteri Alanus, puheeseen, haluten
saada tämän kiusallisen kohtauksen loppumaan. Onnettomuudeksi hän
hymyili samalla pulassaan tavalla, jota tuittupäinen opponentti katsoi
uudeksi loukkaukseksi, ja sitten kun hänen vihaansa oli turhaan
koetettu lepyttää, keskeytti maisteri Seleen vastaväitöksensä
selittäen, ettei hän enempää aio tuhlata todistuksiansa kuuroille
korville.

Nyt tuli toisen opponentin, maisteri Hjeltin, eksegetiikan (Raamatun
selitysopin) dosentin vuorostaan esiintyä. Hän oli pitänyt luennoita
Vanhan Testamentin vaikeimmista kohdista ja oli kaikissa sanakiistoissa
kokenut taistelija. Hän arvosteli tekijän todistuksina käyttämiä
raamatunlauseita niin menestyksellisesti, että pahanilkinen
respondentti ei pitkään aikaan voinut löytää yhtään heikkoa kohtaa
hänen vankassa varustuksessaan. Silloin tuli kysymys tekijän
mainitsemain raamatunlauseiden tulkinnasta.

-- Korkeasti oppinut opponentti väittää, että Vanha Testamentti on
epäiltävä kirja -- sanoi respondentti.

-- Kysymys on vaikeasti käsitettävistä paikoista profeetta Jesaiassa,
-- oikaisi vastaväittäjä.

-- Korkeasti oppinut opponentti katsoo profeetta Jesaian epäiltäväksi,
-- sanoi Paul.

-- Minä väitän, että selitys on vaikeasti käsitettävää -- oikaisi
Hjelt.

-- Korkeasti oppinut opponentti selittää, ettei hän käsitä profeetta
Jesaiasta.

Taas syntyi hälinää, joka oli vallan tavatonta _auditorium majusen_
hiljaisilla penkeillä. Alanus sai taas sananvuoron, ja pidettyään
tavanmukaisen puheen, astui opponentti pois menettämättä
sotakunniaansa.

Nyt kehoitti tekijä akatemian lakien mukaan ketä tahansa kuulijoista,
joka vain siihen olisi halukas, tuomaan esiin muistutuksia hänen
teostansa vastaan. Syntyi yleinen hiljaisuus, sillä merkillisiä asioita
odotettiin.

Ja katso, professori Mesterton nousi, kylmäverisenä ja tyynenä kuin
itse logiikka, jonka valantehnyt virallinen puolustaja hän oli, ja
ryhtyi, lausuttuaan muutamia kuivia sanoja tekijälle, arvostelemaan
hänen teoksessaan olevia loogillisia todistuksia.

-- Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti sanoo, että tekijän
tutkimuksessa ei ole logiikkaa eikä järkeä, -- lausui respondentti yhtä
kylmäverisesti.

Tekijä toivoi jo mielessään, että Baabelin Bel nielaisisi hänen
respondenttinsa, mutta ei ollut pistosanaa kuulevinaankaan, vaan
vastasi muistutuksiin suurella arvokkuudella. Wolfin oppilas Mesterton
oli vaarallinen vastustaja matemaattisen varmuutensa vuoksi. Hänen
sanansa putoilivat terävinä kuin jääpuikot, mutta etsiessänsä teologian
etevintä tukea ajattelemisesta hän ei huomannut kuinka hän itse koversi
sen rakennuksen perustuksia, jota tahtoi pystyssä pysyttää.

-- Suuresti ylistetty ja korkea-arvoinen opponentti selittää teologian
metafyysilliseksi oppijärjestelmäksi, jossa ei ole mitään todellisuutta
aatteen ulkopuolella eikä aatetta termien ulkopuolella. Siis selittää
korkea-arvoinen opponentti koko teologian termeiksi, -- selosti Paul
terävällä, kumoamattomalla johdonmukaisuudella, joka pani kuulijat
kauhistumaan. Itse piispakin näytti kalpenevan; ainoastaan tuo
kylmäkiskoinen filosofi papillisessa puvussaan jatkoi, välittämättä
vähänkään respondentista, todisteluaan ajatuksen rajattomasta
hallitsijavallasta, tähdäten siten kuoliniskun sille asialle, jota
tahtoi puolustaa.

Alanus istui kuin neuloilla; teologit punastuivat ja kalpenivat.
Silloin nousi Gadolin, tuo voimakas, jonka terävän neron edessä tähän
saakka kaikki vastustus oli hajonnut kuin tuhka tuuleen. Hän ikäänkuin
kannatti jättiläiskäsivarsillaan kaatuvaa kirkkoa. Voimakkaassa
puheessa hän osasi varmalla silmällä itse asian ydinkohtaan ja
kuritti ateismiä murhaavalla ivalla. Hän osoitti selvästi, kuinka
jumalankieltäminen on käytännöllisesti ja tietopuolisesti mahdoton;
kuinka jumalankieltäjät pettävät itseään, kun he iankaikkisen Jumalan
asemesta rakentavat itsellensä pieniä, kurjia epäjumalia, joita
rukoilevat; kuinka putoava lehti heitä säikäyttää ja kaksi ristissä
olevaa oljenkortta saa heidät vapisemaan; kuinka he luulevat itsensä
kaikkivaltiaiksi, ja jokainen tarve muuttuu heidän hallitsijakseen,
jokainen himo heidän tyrannikseen; kuinka tuulenleyhäys heidät lakaisee
pois; kuinka jälkimaailma heitä pilkkaa; kuinka lapsi kätkyessään
nauraa heidän luulotellulle viisaudelleen. Hän puhui voimakkaasti,
loistavasti, terävästi, ja ainoastaan yhtä puuttui, että tämä puhe
olisi ollut täydellinen mestariteos -- siitä puuttui ainoastaan
kristillisen rakkauden lämmintä henkeä.

Kuulijat olivat ihastuneita; lyhyt, haihtuva, nuoren ylioppilaan
pilkanteon aiheuttama vaikutus oli kerralla hälvennyt. Paul itsekin
alkoi melkein hävetä, mutta siihen hän oli liian ylpeä. Hänen tuli
selostaa puheen sisällys, ja sen hän teki sitä rohkeammin, kun hän
tahtoi saada vaikenemaan itsessään jotakin, joka oli melkein kuin paha
omatunto.

-- Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti, -- sanoi hän, --
julistaa ensin ateismin mahdottomaksi ja taistelee sitten tulella ja
miekalla sitä vastaan. Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti
tahtoo palauttaa ihmiskunnan rintalapsen viattomuuteen ja julistaa
kaiken muun ravinnon, paitsi kirkon äidinmaidon, ehdottomasti
tappavaksi myrkyksi.

Näiden julkeiden sanojen jälkeen, jotka kahdeksantoistavuotias
nuorukainen lausui eräälle maan ja yliopistoin arvokkaimmalle miehelle,
joka sen lisäksi oli pappi ja opettaja, syntyi salissa sanoin
selittämätön meteli. Ensimmäisinä hypähtivät teologit penkeiltään, ja
heidän esimerkkiään seurasivat kohta kaikki opettajat, ylioppilaiden
jakautuessa kahteen leiriin: toinen puolustaen, toinen vastustaen tuota
uhmailevaa puhujaa. Väittely keskeytyi näissä rauhan saleissa perin
harvinaisella tavalla. Tungos ja hälinä oli yleinen.

Silloin nousi piispa Mennander, arvokkaana ja kunnioitettavana. --
Nuori mies, -- sanoi hän Paulille, -- sinä tulet tänään kello 4
luokseni yksityiseen selontekoon. Ja te, herra maisteri, -- lisäsi hän
Alanukselle, -- päätätte toimituksen rukouksella kuninkaan puolesta.



17. AURORA-SEURA.


Turussa oli sen päivän iltapuolella tavaton liike. Kaikkialla
oppineiden ja ylioppilaiden seuroissa puhuttiin ainoastaan väittelystä:
vähän tekijästä, mutta sitä enemmän respondentista. Mielipiteet
erosivat suuresti toisistaan. Melkein kaikki opettajat moittivat
ankarasti nuorta ylioppilasta; useat arvelivat, että hän sopimattoman
pilkkansa takia olisi yliopistosta erotettava. Ylioppilaat jakautuivat
kahteen leiriin. Puolet heistä kuuluivat jumaluusopilliseen
tiedekuntaan. Siinä oli Paul Bertelsköldillä kiivaita vihamiehiä, ja
nuo kovakouraiset tappelijat, joiden virkana kerran oli oleva saarnata
rauhan evankeliumia, näyttivät olevan varsin halukkaita kouraan
tuntuvalla tavalla rankaisemaan nuorta pilkkaajaa. Mutta kolmen muun
tiedekunnan ylioppilaat pitivät Paulin puolta ja ilmoittivat, että kuka
vain uskaltaisi häntä hätyyttää, joutuisi heidän kanssansa tekemisiin.
Kaikissa kadunkulmissa, kaikissa ylioppilasasunnoissa nähtiin joukkoja,
jotka mitä kiihkeimmin väittelivät tästä tärkeästä kysymyksestä.
Näytti siltä kuin olisi julkinen meteli oppineessa kaupungissa
puhkeamaisillaan: rehtorilla ja varakanslerilla oli levoton päivä.

Aurora-seura -- tämä nuoren suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen
kehto ja aamurusko -- oli kokoontunut maisteri Porthanin luo. Sen
lähimpänä tarkoituksena oli toimittaa "Tidningar, utgifna af ett
sällskap i Åbo" (Sanomia, erään turkulaisen seuran toimittamia) -- joka
oli lukuisain jälkeen tulevaisten emäpuu, mutta kuitenkin niin pieni,
että koko sen lehdistö, s.o. yhden numeron koko sisältö, nyt mahtuisi
puoleentoista palstaan meidän suuremmissa sanomalehdissämme. N:o 9 oli
pantu painoon ja sen korjausvedos oli nähtävänä. Siinä oli luettavana:
"Todistus jalomielisestä ystävyydestä", "Sananen Kivimuurien
rakentamisesta Maaseudulla", kirjastonhoitaja Lefrénin kuulutus
kansantapojen ja kansanpukujen muistiinkirjoittamisesta sekä uutisia
kuolemantapauksista, nimityksistä, ynnä se puhe, minkä lehtori Alopaeus
vähän ennen oli pitänyt hänen majesteettinsa autuaallisesta kuolemasta.

-- Tarjoatpa jotensakin niukkaa ravintoa lukijoillemme, veli Porthan!
-- lausui sukkela Calonius ivallinen hymy pyöreillä, älykkäillä
huulillaan. -- Mitä sanot, jos höystäisin numeroamme muutamalla palalla
iloista tiedettä.

-- Se on kai taas jokin hautauspuhe kuningasvainajasta? -- kysyi
Porthan, jonka vakavat piirteet nyt myöskin kirkastuivat. Olen tähän
saakka saanut kuusi kappaletta sitä lajia, paitsi niitä kahta, jotka jo
olemme julaisseet 7:nnessä ja 8:nnessa numerossa. Ja sitä sinä nimität
"iloisen tieteen" viljelemiseksi.

-- Olet oikein arvannut, -- sanoi Calonius, -- se on todellakin
hautakirjoitus, mutta laadultaan vähän erikoinen. Minulla on tässä
paperi niin tuore, että tapaus tuskin vielä on ehtinyt tapahtua eikä
muste ole vielä ennättänyt kuivua. Arvostelkaa itse; se kuuluu näin:

    Tuo Cleon, joka leukahansa
    sai parrattomaan kaulustan,
    kas, ruumissaaton unissansa
    hän näki verkkaan kulkevan.
    Ol' arkuss' sanat: "Eräs makaa
    täss' epäuskon, juonten takaa
    mi löysi rauhan; huolii viis
    niist' _Theologia Naturalis_."

-- Se on nuoren Kellgrenin terävän kynän jälkeä! -- huudahtivat
muutamat. -- Meidän tulee kuta pikemmin sitä parempi kutsua hänet
seuraamme.

-- Kärsivällisyyttä, kuunnelkaamme jatkoa! -- hymyili Calonius.

    Luuvalo eukon tappoi, oi!
    hälle laulun puhetaito soi,
    historia kaivoi hälle hau'an,
    toi metafysiikka surusauvan
    ja juridiikka mitalit.
    Ol' lääketiede riemuissansa,
    näin taudiss' onnistuttuansa.
    Ol' eksegetiikka suruinen,
    taloustiede toi havuja haudallen,
    ja sitten seurasi botaniikka
    ja kemia, astronomia, fysiikka,
    ja lopuksi vielä matematiikka.
    Mut kahdeksannentoista, kas,
    vuossadan henki istuipas
    siin' ylimpänä punaviirein,
    soi piiska, vaunut läksi kiirein.
    Ja tuossa tieteet ällistyin
    nyt seisoi kaikki suruissansa.
    Mut Cleon heräs' unestansa
    ja tunsi, leukaans' sipaisten,
    siin' yhä papinkauluksen,
    vaikk' kohta teologia kai
    jo iäks päiväks surman sai.

-- Ei, se on epäilemättä Clewbergin kirjoittama, sanoi Porthan nauraen.
-- Minä tunnen sen veitikan. Poikamainen vekkuli, ja kuitenkin
todellinen runottaren lemmikki!

-- _Auctor anonymus_, -- nauroi Calonius. -- En ainakaan neuvoisi häntä
esittämään teostansa opinnäytteenä tuomiokapitulille. Mutta mitä
arvelet, jos julkaisisimme runon otsakkein: "Käännös ranskasta"?

-- Ei, -- sanoi Porthan, joka piti nuorisoa ankarassa kurissa. -- _Ne
gutta quidem_, ei pisaraakaan siitä saa tipahtaa julkisuuteen Auroran
vaiteliailta huulilta.

-- Ymmärrän, -- naurahti Lindqvist. -- Ei pisaraakaan tuosta
"ehdottomasti tappavasta myrkystä", jonka voi karkoittaa ainoastaan
kirkon äidinmaitoa puhdistusaineena käyttämällä.

-- Me, -- jatkoi Porthan, -- voimme sietää melkoisen määrän
attikalaista suolaa, mutta nuorisoomme se, luullakseni, tänään
vaikuttaisi pahemmin kuin tupakka. Se on häväistys, jollaista ei
aikoihin ole yliopistossamme tapahtunut. Tuo parraton kreivinulikka on
pannut akatemian isät ihan pyörälle.

-- Jos isien laita on niin huonosti, -- virkkoi Kustaa Weman,
suomalaisen kirjallisuuden dosentti, -- niin herkeän vannomasta
"isiemme luiden kautta". Mutta vanhat herrat käyvät rasvanahkaisissa
saappaissa eivätkä keikahda niinkään vain nurin jokaisen pikkukreivin
edessä.

-- Niin minäkin luulen, -- vastattiin. -- Poika yksinään ei ollut
vaarallinen, mutta vaara oli siinä, että hän oli Mestertonin paha
omatunto. Mesterton käytti nuijaa kuin riehuva Herkules omaa leiriänsä
vastaan, ja Bertelsköld suuntasi iskun. Huolimatta kaikesta Gadolinin
kaunopuheisuudesta, kärsi teologia murhaavan tappion.

-- Oikein. Ja siitäpä syystä _anonymus_ on hänet haudannut, -- myönsi
Calonius.

-- Hyvät herrat, -- puuttui Porthan taas vakavasti puheeseen, -- voimme
leikitellä tulen kanssa ja hetkisen huvitella itseämme liehuvilla
säkenillä, mutta pahoin pelkään, että vielä näemme sen päivän, jolloin
tästä leikittelevästä liekistä tulee hävittävä palo. Minua ei huoleta
ylimielinen ylioppilas eikä termeihinsä kuivettunut professori. Mutta
minua huolettaa tuo pintapuolinen ranskalainen ajanhenki, joka kaikista
ikkunoista virtaa sisään ja kerran on hävittävä kaiken perusteellisen
tieteilemisen. Vuosisata epäilköön ja arvostelkoon, minulla ei ole
mitään sitä vastaan; päinvastoin pidän kritiikkiä sinä kiirastulena,
joka on tieteet uudestisynnyttävä. Vähäisen korren aion minäkin kekoon
kantaa; olen äsken ryöstänyt Suomen kansalta sen luulon kuuluisasta
polveutumisestaan Israelin kymmenestä heimosta. Mutta totuuteen emme
pääse tyhjin metafyysillisin termein, jotka ovat niin pitkät, että
niillä voi koiria tappaa, emmekä myöskään vielä tyhjemmin ranskalaisin
kieltämyksin. Rousseau väittää, että sivistys turmelee ihmisen. Siihen
juuri tahdotaan tulla, ja teologian poistaminen on vain ensimmäinen
askel.

-- Mitä siihen tulee, -- virkkoi Calonius, -- niin en pelkää ketään
Rousseauta niin kauan kuin meillä täällä Turussa on Cerberus, nimeltä
Porthan, latinan kielioppia vartioimassa. Taloustiedettä
lukuunottamatta on se varmaankin paras vastamyrkky ranskalaisia
vallattomuuksia vastaan.

-- Mitä sinä tekisit kreivipojalle, jos rehtori määräisi sinut
lisäjäseneksi kurinpitotoimikuntaan? -- kysyi Lindqvist Caloniukselta.

-- Minä häntä nuhtelisin ja laskisin hänet menemään, koska ei voida
selvään todistaa häntä mihinkään syypääksi, vastasi mainio lakimies. --
Sanoisin hänelle: mene kotiisi ja juo piimää! Haartmanin mukaan on tuo
lääkärikirjan keino erinomaisen hyödyllinen kuumalle verelle.

-- Ja sinä, Porthan? -- kysyi Weman.

-- Erottaisin hänet yliopistosta vuoden ajaksi, -- vastasi ankara
tutkija tyynesti.

-- Saadaanpa nähdä, että rehtori on samaa mieltä, -- lausui Lindqvist.
-- Porthan on Hasselin korva ja käsivarsi. Mutta sääli on nuorta
Bertelsköldiä; hän on matematiikkaa kiireestä kantapäähän.

-- Voisin lisätä, -- sanoi Porthan, -- että hän on roomalainen
sydämestä kieleen, ja Gadd taikka Kalm sanoisivat hänen syntyneen
luonnontutkijaksi. Mutta jos hän olisi vaikka itse Apollon poika ja
omistaisi kaikki tieteen salaisuudet, niin täytyy hänen nöyrtyä sen
edessä, joka on enempi kuin hän, ja se on meidän yliopistomme.
Aikakautemme vaara on siinä, että yksilö ei anna arvoa yleiselle. Veli
Lindqvistin pitäisi matemaatikkona myöntää, että kokonainen on kutakin
osaansa suurempi, ja Calonius ei tahtoisi antaa laista pois yhtä
i-pilkkuakaan. _Fiat justitia_...

-- ... _et pereat mundus_[12] -- nauroi laintulkitsija. -- Kun kuuntelee
Porthania tänään, niin luulisi häntä Dracoksi tahi vähintäänkin
Catoksi; mutta minä olen nähnyt hänen rakastuneen paimenen lailla
itkevän, kun hänen sisarensa viime syksynä sairastui rokkoon ja oli
menettää ihonsa ihanuuden.

-- Sinä vääristelet asiat! -- nauroi Porthan. -- Sisareni oli
menettämäisillään silmänsä.

-- No niin, -- jatkoi Calonius, -- kuulettehan nyt, että hän tunnustaa.
Ja hän, joka tänään tahtoo yliopistosta erottaa neron, johon hän
itsekin on rakastunut, syystä että poika sattui hiukan liikoja
pakisemaan, hän on huomenna valmis antamaan ainoan takkinsa juopolle,
jonka edestä ylihuomenna hän saa maksaa puolet palkkaansa takauksesta.
Mutta koska perinpohjaisuus tuli puheeksi, niin on minulla tässä toinen
runoelma, jonka hyvällä omatunnolla voit julkaista, sillä siinä ei ole
tikun vertaakaan teologiaa. Kuulkaapa vain:

    Jos _sukkelaa_ ois kaikki _perinpohjainen_,
    ja _hyvä äly_ turva _hyvän sydämen_,
    ja _kuntoa_ jos _kainous_ aina todistais,
    ja _kohtelias häveliäs_ olla osoais,
        niin vaaraa ei se tois
        herkkäuskoinen jos ois.[13]

-- Kas, siinä nyt on Calonius taitoansa näyttämässä! -- huudahti
Porthan riemuiten, ja Aurora-seura yhtyi iloon sydämellisesti nauraen.



18. PIISPA MENNANDER.


Paul Bertelsköld lähti väittelystä yhtä ylpeänä kuin nuori sotahevonen,
joka on ensi kerran ollut taistelussa. Hän oli kostanut noille
pöyhkeille teologeille, jotka olivat häntä moittineet ja pilkanneet.
Hän oli viskannut vapaan sanan vasten otsikkoa tuon lahonneen
laitoksen, joka tahtoi kahlehtia hänen vakaumustansa. Hän oli ollut
ensimmäinen, joka oli uskaltanut tehdä vastarintaa noille
vanhentuneille opeille, joiden edessä kaikki muut laskeutuivat
polvilleen, ja hän oli pannut yliopiston vapisemaan. Pää pystyssä,
hehkuvin poskin ja säkenöivin silmin hän tunkeutui taajan
ylioppilasparven läpi, jossa hän yhdellä iskulla oli voittanut
itselleen useampia vihollisia ja useampia ystäviä kuin kukaan muu hänen
ikäisisensä, ja riensi ystävänsä Clewbergin luo, sillä hänellä oli
syynsä, joiden vuoksi hän ei nyt kernaasti halunnut mennä kotiinsa
Suruttomaan.

Matkalla sinne hän tunsi raskaan käden laskeutuvan olkapäälleen ja
kuuli Leon karkean äänen, -- saman Eudoksius Lejonfällin, jonka
sijaisena kateederissa hän juuri äsken oli herättänyt niin yleistä
huomiota.

Tämä lauhkealuontoinen mies oli kummallisessa ja kovin liikutetussa
mielentilassa. Hän itki ja nauroi, hän kiroili ja siunaili. Olihan hän
papinkokelas, ja hänen tutkintonsa oli vaarassa, koko hänen
tulevaisuutensa oli vaarassa, jos teologiset isät huomaisivat, että
juuri hän viattomuudessaan oli saanut aikaan tämän hullutuksen. Omasta
ja tiedekunnan puolesta hänellä oli syytä olla vihoissaan Paulille, ja
kuitenkin hän oli ihastunut ystävänsä uljuuteen. Hän ei voinut sille
mitään, hänen täytyi pitää ystävänsä puolta, koska Paul juuri hänen
tähtensä oli joutunut näihin rettelöihin.

-- He huusivat tuolla akatemiassa aikovansa antaa sinulle selkään, --
sanoi Leo; -- mutta joka vain sormensa ojentaa, saa nyrkillä vastaan.
Arvelen parhaaksi kulkea seurassasi vähän matkaa, sillä Hellmanilla ja
Aulinilla ja noilla muilla papinsälleillä, jotka tulevat tuolla, ei ole
mitään hyvää mielessä sinua kohtaan.

Paul kiitti arvellen tulevansa toimeen apulaisettakin, mutta Leo oli
itsepintainen. He tulivat Clewbergin portille, ja Leo jäi vartijaksi
portin pieleen.

Tuo sittemmin niin kuuluisa Abraham Niklas Clewberg, aateloituna
Edelcrantz, oli siihen aikaan seitsemäntoistavuotias ylioppilas, onnen
suosima aina lapsuudestaan saakka. Hän oli melkoisen omaisuuden,
kauniin talon ja suuren kirjaston ainoa perillinen; oli itse varustettu
luonnon jaloimmilla lahjoilla ja oli saanut mitä huolellisimman
kasvatuksen. Vapaasti ajattelevana, hienosti sivistyneenä,
viehättävänä, nerokkaana koko olennossaan, hän oli syntynyt
valtiomieheksi, seuramieheksi, hovimieheksi; ja kuitenkin olivat
runottaret valinneet hänet erityiseksi lempilapsekseen. Vaikka hän
olikin nuori, ei Turussa eikä koko Suomessa siihen aikaan ollut kuin
yksi mies, nimittäin Kellgren -- ja hän oli vielä tuskin muuta kuin
raaka-ainetta -- jossa tuleva kustavilainen aikakausi olisi jo
kuvastunut niin selvään kuin Clewbergissä.

Clewberg oli samalla kertaa luonnontutkija, filosofi ja
kirjallisuushistorioitsija. Paul tapasi hänet valoisassa, viileässä
huoneessa, josta oli näköala puutarhaan päin, järjestämässä runsasta
perhoskokoelmaa, samalla kun hänen vieressään pöydällä oli auki nidos
ranskalaista ensyklopediaa ja Raynal'in intialaisten siirtokuntain
historia.

-- Tulet juuri parahiksi vilvoittaaksesi itseäsi ensyklopedialla,
kestettyäsi nuoren Herkuleen taistelun jättiläisiä vastaan; jollet
mieluummin tahdo auttaa minua järjestämään perhosiani! -- huudahti
Clewberg iloisesti. -- Katsopas, mitä Diderot kirjoittaa teologeista,
hakusanan _Christianisme_ kohdalla.

Ja molemmat nuorukaiset istahtivat arvostelemaan muuatta noista
ivallisista, kaiken kristinuskon kieltävistä kirjoituksista, joita
ranskalaisessa ensyklopediassa on niin runsaasti. Hetkisen kuluttua
tuotiin heille yksinkertainen, mutta senaikaisten Turun ylioppilasten
oloihin nähden tavattoman hyvin valmistettu päivällinen. Nerokas ystävä
ymmärsi niin hyvin kääntää aamupäivän kuuman taistelun leikiksi, että
Paul vihdoin, kun kello läheni neljää, kevein sydämin lähti piispan luo
mielessään vakaa päätös, ettei antaisi tuon mahtavan papin vaikuttaa
vakaumukseensa eikä myöskään suostuisi millään tavalla pyytämään
anteeksi loukatuilta teologeilta.

Leo seurasi häntä piispan talolle. -- Parasta on, että sinulla on
kunnon mies lähitienoilla, kun pistät pääsi jalopeuran kitaan, -- sanoi
uskollinen ystävä.

Kaikista päätöksistään huolimatta tunsi Paul kuitenkin sydämensä
kiivaasti tykyttävän, seisoessaan akatemiaa mahtavan varakanslerin
edessä, joka rehtorin, professori Hasselin kanssa, odotti häntä.

-- Nuori mies, -- sanoi piispa ystävällisen arvokkaasti, -- olet tänään
suuressa määrässä rikkonut sitä kunnioitusta vastaan, jota olet
velkapää osoittamaan opettajillesi ja pyhälle uskonnollemme. Kun
toivon, että olet tehnyt sen enemmän ymmärtämättömyydestä ja nuoruuden
kevytmielisyydestä kuin harkinnan jälkeen, niin olen kutsunut sinut
tänne kuullakseni, mitä sinulla on puolustukseksesi sanottavana.

-- Kiitän nöyrimmästi, että teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee
ajatella minusta niin hyvää, -- sanoi Paul hienolla ivalla, vaikkakin
hänen äänensä alussa oli hiukan epävakainen. -- Osoittaakseni, että sen
ansaitsen, tunnustan vapaasti tehneeni vakaumukseni mukaan. Olen
luullut ajatuksen olevan vapaan. Olen luullut, että julkisessa
väittelyssä on oikeus käyttää kaikkia aseita niitä mielipiteitä
vastaan, joita katsoo vääriksi.

-- Ei _kaikkia_ aseita, -- sanoi piispa ankarasti. -- Ainoastaan
raakalaiset käyttävät myrkytettyjä nuolia, ja Ruotsin laki rankaisee
kuolemalla Jumalan sanan pilkkaamisen. Vapaa ajatuksesi on
vastuunalainen ainoastaan Jumalan edessä, mutta sinun vapaa sanasi on
teko, jonka täytyy alistua lain alle. Tavallisesti ei sinun ikäiselläsi
ihmisellä ole _vakaumusta_, mutta vaikkapa sinulla se olisikin, ei se
anna sinulle oikeutta herjata toisten vakaumusta; kaikkein vähimmin
opettajiesi. Olet vääristellyt ja tehnyt naurunalaisiksi opponenttien
esitykset; olet pilkannut pyhää sanaa, ja ainoastaan täydellisellä
anteeksipyynnöllä voit vielä väistää ansaitsemasi rangaistuksen.

Paul oli vaiti. Hän oli odottanut tätä.

-- Tahdon olla lempeä nuoruutesi vuoksi, -- jatkoi piispa
ystävällisemmin. -- Sano minulle tässä rehtorin läsnäollessa että kadut
malttamattomuuttasi, ja minä sallin sinun huomenna konsistoriossa
esittää anteeksipyyntösi väittelyyn osaaottaneille.

-- Minä rikkoisin sitä kunnioitusta vastaan, jonka olen velkapää teidän
korkea-arvoisuudellenne, -- sanoi Paul, -- jos teeskentelisin
katumusta, jota en tunne. Loukkaisin itseäni, jos suostuisin anomaan
anteeksi sitä, mitä pidän jokaisen vapaan miehen oikeutena.

Piispan jalo otsa synkistyi hetkeksi, mutta selkeni jälleen, ja hän
jatkoi osaaottavalla vakavuudella:

-- Niin nuori ja jo niin ajan erehdysten eksyttämä! Tunnen sen
uhmailevan ajanhengen enteet, jonka mielestä ei mitään pyhää enää ole
maailmassa. Mutta kehoitan sinua, nuori mies -- en esimiehenäsi, vaan
isällisenä ystävänäsi, joka toivoo parastasi -- älä usko tuota uhman ja
kieltämisen itsekästä henkeä, joka liikkuu maailmassa! Ole nöyrä, se on
todellinen kunniasi. Nöyristy velvollisuutesi edessä; se on todellista
vapautta eikä halvenna rohkeuttasi. Luovu sokeasta ylimielisyydestäsi.
Kunnioita opettajiasi ja sitä pyhyyttä, joka järkähtämättömänä kuin
vuori kestää kaikkien aikojen myrskyt. Minulle on sanottu, että olet
toivehikas nuorukainen. Älä hukkaa ajallista ja iankaikkista
menestystäsi röyhkeällä uhmalla. Ajattele isänmaatasi, jota voit
hyödyttää, ja vanhempiasi, jotka odottavat sinulta vanhuutensa iloa.
Tunnusta malttamaton hairahduksesi ja pyydä anteeksi, niin olkoon
kaikki unohdettu!

Niin paljon hyväntahtoisuutta, niin paljon arvokkuutta oli piispan
sanoissa, että Paul vastoin tahtoansa heltyi. _Tätä_ sydämellistä
varoitusta, joka oli niin toisenlaista kuin se kohtelu, jota teologiset
isät olivat hänelle ennen osoittaneet, hän ei ollut odottanut. Hänhän
oli kuitenkin kokematon, hyväsydäminen nuorukainen, ja hyvyydellä voi
kietoa hänen uhmailevan luonteensa sormensa ympärille. Hän horjui
päätöksessään.

Pahaksi onneksi katsoi rehtori, vanha rehellinen Hassel,
velvollisuudekseen käyttää hyväkseen nuorukaisen hetkellistä katumusta,
ja virkkoi kuivalla, päättävällä äänellä:

-- Kiitä hänen korkea-arvoisuuttansa, Bertelsköld, ja pyydä häneltä
vallattomuuttasi anteeksi. Sitten saavut huomenna kello 10
konsistorioon.

Se vaikutti kuin kylmä kylpy Paulissa heränneihin jalompiin tunteisiin.
Silmänräpäyksessä hän oli taas tuo uhmaileva nuorukainen, joka tunsi
taistelevansa ajatuksenvapauden puolesta tyranniutta ja omatunnonpakkoa
vastaan.

-- Kiitän teidän korkea-arvoisuuttanne hyväntahtoisuudestanne, -- sanoi
hän, -- mutta olen jo sanonut, etten voi sitä hyväkseni käyttää.

-- Mieti tarkoin, nuori mies; tässä on kysymys tulevaisuudestasi! --
sanoi piispa pahoillaan.

-- Olen miettinyt ja toivon itse pitäväni huolen tulevaisuudestani, --
ilmoitti Paul vakavalla äänellä.

-- Niin ollen, -- vastasi piispa, -- erotan sinut vuoden ajaksi Turun
yliopistosta, ja sen jälkeen voit palata tänne jälleen, _jos pyydät
anteeksi_.



19. SURUJA SURUTTOMASSA.


Iltapuoleen samana päivänä palasi Eerikki Ljung kaupungista
Suruttomaan. Hänen otsansa oli synkkä, katsantonsa alakuloinen,
käyntinsä hidas. Hän huomasi tuskin lapsia, jotka iloiten ja meluten
juoksivat häntä vastaan.

Portailla kohtasi hänet hänen uskollinen vaimonsa, toveri kaikissa
riemuissa ja suruissa. -- Mitä on tapahtunut? -- kysyi hän, samalla kun
hänen hellä tutkiva silmänsä koetti katsoa puolison otsalla olevien
pilvien lävitse.

-- Pelkään, -- vastasi Eerikki, -- uneni käyneen liiaksikin toteen.
Muistathan Bertelsköldien kantaäidin luvanneen minulle kymmenen
onnellista vuotta -- ne ovat menneet, ja nyt tulevat surut onnelliseen
Suruttomaamme.

-- Oletpa sinä aika luonnontutkija, kun uskot taikauskoisesi unia! --
nuhteli häntä uskollinen puoliso. -- Ole mies, Eerikki, ja kerro, mikä
sinua huolestuttaa!

-- Suuri enosikin, Eriikka, uskoo yliluonnollisiin vaikutuksiin, samoin
kuin hän uskoo _nemesis divinaan_; ja mitenkä muutoin voisi ollakaan,
jos uskoo kaitselmukseen? Minulla on eräs yksityinen huoli: Lauri-eno
on tänään sanonut irti lainani.

-- Mutta sehän on synti ja häpeä! Sitä vartenko me olemme vieraana
vastaanottaneet ja kaikin tavoin suosineet tuota vanhaa, jumalatonta
saituria talossamme? Olet luovuttanut hänelle oman rakkaan työhuoneesi,
jossa työskentelet kahta helpommin kuin muualla ja johon olet
kotiutunut kuin simpukka kuoreensa. Olet nöyrästi ja ilman palkkiota
lainannut hänelle hevoset ja rengit. Olet tuhlannut kalliin aikasi
hänen moniin hommiinsa ja kuluttanut vähiä varojamme lihoittaaksesi
hänen nälkäistä ruumistansa, samalla kun minä hänen tähtensä olen
laiminlyönyt monta tärkeää asiaa. Siinä on meille kiitos kaikesta.
Mutta älkäämme siitä hätäytykö. Hyvä Jumala on auttanut meitä aina
tähän saakka: hän on niin vastakin tekevä. Minä kirjoitan enolle
Hammarbyhyn; hän lainaa meille niin paljon kuin voipi, sitten me myymme
morsiushameeni, jota en enää tarvitse, ja kultaketjut, jotka olen
äidiltä perinyt, ja sitten teemme työtä ja säästämme, Eerikki. Saatpa
nähdä, että kaikki vielä käy hyvin!

Eerikki suuteli reipasta vaimoaan, ja kyynelet herahtivat hänen
silmiinsä. -- Tuo on sinun tapaistasi, Eriikka! -- sanoi hän. --
Olenhan aina sanonut, ettei koko kasvitieteessä ole ainoatakaan niin
oivaa kasvia kuin sinä.

-- Mitä joutavia! -- nauroi vaimo ja kietoi käsivartensa miehensä
kaulaan salataksensa hänkin kyynelen, joka tahtoi pujahtaa esiin hänen
veitikkamaisten silmäripsiensä alta. -- Tuo ei ole mitään, jos Jumala
edespäinkin suo meille terveyttä.

-- Niin uskon minäkin, -- sanoi mies, -- enkä joutuisikaan epätoivoon,
kun kanssani olet sinä, joka olet syntynyt raha-asiain ministeriksi.
Mutta velkapa ei minua nyt huoletakaan enin.

-- Vai niin? Siis Paul! -- virkkoi Eriikka, joka aina käsitti asiat
nopeasti ja selvästi.

-- Hänet on erotettu yliopistosta! -- vastasi Eerikki.

-- Mitä sanot? Pelaamisenko tähden?

-- Toivoisinpa melkein sen tapahtuneen jonkin semmoisen tyhmyyden
tähden, vaikka hän jo onkin hankkinut minulle monta unetonta yötä.
Mutta tänään hän on ollut Alanuksen respondenttina, pilkannut Raamattua
ja ollut röyhkeä professoreille. Piispa olisi päästänyt hänet
anteeksipyynnöllä, mutta luuletko Paulin siihen suostuneen?

-- Hän ei suostunut, sen olisin voinut jo ennakolta heille sanoa.

-- Se tapahtui aivan äsken. Hän ei suostunut, ja seuraus siitä oli,
että hänet erotettiin vuodeksi yliopistosta, ehdolla, että hänen
kuitenkin tulee pyytää anteeksi, jos haluaa tulla takaisin. Sanotaan
Hasselin neuvotelleen Porthanin kanssa, ja Porthan on tuollaisissa
asioissa ankara kuin roomalainen.

-- Se on ruma juttu. Käyttäytyä nenäkkäästi professoreja kohtaan, no,
se on jo tyhmää ja poikamaista, sen myönnän, mutta se nyt ei ole niin
kauhean kauheata. Toista on se Raamatun laita: se on hirmuista,
Eerikki! Onko tuo poikaraukka todellakin niin pitkälle joutunut?

-- Jumala parhaiten tietää, ettei hän sitä ole ainakaan meidän
talossamme oppinut. Mutta ken voi ennakolta laskea, mihin kaikki
lumihiutaleet talvi-ilmassa putoavat. Paul on jo vuoden ajan lukenut
useita ranskalaisia kirjailijoita, jotka eivät ole hyviä, ja sitäpaitsi
on hänestä tullut hyvä ystävä tuon Clewbergin kanssa, jonka tunnet.

-- Se siivo, kunnon ylioppilas!

-- Niin, Paulkin on rakastettava poika, mutta lyhyesti sanoen, se on
ajan ilmassa, ja juuri parhaimpiin tarttuvat taudit ensin. Jos Paul
olisi ollut tavallinen kyky, kohtalaisen älykäs ja kohtalaisen
kunnianhimoinen, olisi hänestä arvatenkin tullut kunniallinen
jokapäiväinen ihminen, kuten hänen isästään ja monesta muusta hyvästä
miehestä. Mutta nyt hän on perinyt äidiltään erinomaisen terävän pään
ja myrskyisen, uhmailevan sydämen. Hänestä tulee joko ensi luokan nero
tai roisto, ei milloinkaan tavallista ihmistä, ja sitä olisi meidän
pitänyt ajatella, meidän jotka tunnemme hänet.

-- Te, hyvät herrat, olette aina niin viisaita jäljestäpäin, -- vastasi
Eriikka, hymyillen kesken kaikkea suruansa. -- Mutta nyt ei ole kysymys
siitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä, vaan siitä, mitä meidän nyt on
tekeminen. Uskoni on että Herramme lähettää myrskyn puhdistamaan
ilmakehää ja vastoinkäymisen karaisemaan ihmistä. Paulin päähän on
kerääntynyt turmiollisia höyryjä ajan ilmasta; pilvet olivat
panostuneita, ukonilma oli välttämätön, mutta se tekee hänelle hyvää.
Nyt riippuu kaikki siitä, ettemme jätä häntä oman onnensa nojaan tässä
pälkähässä. Hänen tulee siis matkustaa, sanot sinä?

-- Kolmen päivän kuluessa tulee hänen lähteä kaupungista.

-- Hyvä. Pitihän hänen matkustaa joka tapauksessa. Ensin hän tietysti
matkustaa vanhempainsa luo. Mutta sinä matkustat hänen kanssansa.

-- Minäkö? -- sanoi Eerikki hämmästyen. -- Juuri sinähän niin vakaasti
vastustit ensimmäistä matka-aikomustani?

-- Edellisellä matkahankkeellasi ei ole mitään tekemistä tämän kanssa,
-- vastasi Eriikka päättävästi. -- Et matkusta Afrikkaan, ystäväni.
Matkustat Paulin kanssa hänen vanhempainsa luo Falkbyhyn. Siellä teet
tilin heidän sinulle uskomastansa kalleudesta ja neuvottelet heidän
kanssansa, mitenkä Paulin suhteen tämän jälkeen on meneteltävä.
Meno- tai paluumatkalla käyt Hammarbyssä ja neuvottelet eno Linnén
kanssa meidän asioistamme.

-- Ja sinä jäät yksin, Eriikka?

-- Minä hoidan sill'aikaa lapsia ja Surutonta, istutan kaalia ja panen
rahoja säästöön. Mieheni väittää minun syntyneen raha-asioita
hoitamaan.

-- Sinä olet syntynyt valtaistuinta varten! -- huudahti Eerikki
ihastuneena. -- Katariina II ei voi hallita paremmin kuin sinä
hallitset valtakuntaamme Surutonta. Kun oikein ajattelen, on sinun
ehdotuksesi nyt, niinkuin ainakin, ainoa käytännöllinen. Se on
päätetty. Paul ja minä matkustamme ylihuomenna. Onneksi joutunee
vieraammekin matkustamaan samaan aikaan.

-- Vieraamme saa ennen matkalle lähtöänsä kuulla kunniansa kukon
laulavan! -- sanoi Eriikka harmistuneena. -- Minusta näyttää kuin olisi
tuolla saiturilla jokin aie mielessään. Hän istuu toisinaan pitkät ajat
kuulematta tai näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pelkään
hänen tulevan hupsuksi pelkästä itaruudesta.

-- Hänellä on luultavasti jokin uusi kauppatuuma mielessään.

-- Ei, jotakin muuta se on, vaikka en voi saada selville, mitä. Onko
Paul maksanut pelivelkansa?

-- Tiedustelin eilen, ja hän on juuri viimeisellä hetkellä maksanut
kaikki säntilleen. Mutta miten, sitä en tiedä.

-- Se tulee sinun tietää. Hän ei saa jättää velkoja Turkuun.

-- Se on minunkin ajatukseni. Minulla on epäluulo, jota tuskin uskallan
tunnustaa.

-- Olisiko hän ehkä joutunut tuon saksalaisen ihmetohtorin käsiin?

-- Onpa ihmeellistä, että heti pääset jäljille. Kuulin vasta tänään,
että hänen on nähty käyvän tuossa pahamaineisessa talossa.

-- Kuka tuo tohtori Martti siis oikeastaan on? Ja mitä hän täällä
tekee?

-- Passinsa mukaan hän on muuan noita tusinapuoskareita, jotka
Göttingenissä tai Jenassa ostavat itselleen tohtorinarvon, ja ainoa,
mitä hänestä tiedetään, on se, että hän harjoittaa kemiallisia
tutkimuksia. Mutta mitä varten hän Turussa oleskelee, sitä ei kukaan
tiedä. Mitä ihmiset juttelevat, siihen ei ole paljon luottamista, mutta
en kernaasti haluaisi, että Paul olisi tehnyt tuttavuutta niin
epäiltävän henkilön kanssa ja ehkä lainannut häneltä rahoja.

-- Annahan kun minä koetan ottaa siitä selkoa. Tuolla näen Paulin
puutarhan veräjällä tulevan. Näyttääkö hän semmoiselta, joka on tappion
kärsinyt? Ei, ylpeänä kuin sotapäällikkö tappelun voitettuaan hän avaa
portin ja tulee tännepäin...



20. SIELUJEN KAUPPIAS.


Kello 10 ja 11 vaiheilla illalla, samana päivänä, jolloin niin
ratkaiseva käänne tapahtui Paul Bertelsköldin nuoressa elämässä, hiipi
pitkä, mutta koukistunut haamu varovaisin askelin portista sisään,
jossa tohtori Martti Weis asui. Hän helisytti kelloa, päästettiin
sisään ja tapasi viisaan tohtorin valmistelemassa kemiallisia
keitoksiaan samassa laboratoriossa, jossa Paul muutamia päiviä ennen
oli ollut niin salaperäisten tapausten todistajana. Uunin valossa voi
tuntea vanhan Larssonin kasvonpiirteet, jotka osoittivat ankaraa
mielenliikutusta, jotavastoin ei vähinkään lihasten liikahdus tohtorin
kylmissä, kurttuisissa kasvoissa ilmaissut, oliko tämän vieraan tulo
hänelle vastenmielinen vaiko mieluinen.

-- Minä tulen, -- sanoi Larsson, -- eilisen välipuheemme mukaan
kuulemaan sopimuksemme lähempiä ehtoja, sekä samalla saamaan vakuutusta
siitä, kestääkö herra tohtorin taito koetuksen.

-- En muista tehneemme mitään välipuhetta, -- vastasi tohtori kylmästi.
-- Te olette halunnut oppia kullantekotaidon, ja minä olen teille
vastannut, ettei tämä taito ole mitään käsi- tai tehdastyötä, vaan
pieni osa siitä luonnon salaisuuksien käsittämistaidosta, joka on vain
harvoille kuolevaisille suotu. Olen sen lisäksi teille sanonut, ettei
tätä käsittämistaitoa voi oppia samalla tavalla kuin opitaan rautaa
sulattamaan tai potaskaa keittämään, vaan se on tulos kokonaisen pitkän
elämän aikana harjoitetuista syvistä tutkimuksista ja vaivalloisista
ahkeroimisista. Ehtoni, sanotte te? Riisukaa viisikymmentä vuotta
elämästänne, niinkuin riisutte kuluneen takin yltänne; tulkaa kerran
vielä kahdenkymmenen ikäiseksi, ja minä olen katsova, mitä teistä voisi
tehdä.

-- Tiedän olevani liian vanha, -- sanoi Larsson ujosti, -- enkä
pyydäkään, että opettaisitte minulle taitonne. Mutta jos olisi
mahdollista, että valmistaisitte minulle sellaista ainetta, sellaista
roppia tai tinktuuria eli liuosta vai miksi sitä nimitätte, joka voisi
taitoon perehtymättömänkin kädessä muuttaa kaikki metallit kullaksi,
niin tahtoisin kysyä teiltä sen hintaa, jos haluaisin sitä teiltä
ostaa.

-- Hintaa? Ja ostaa, sanotte te? Millä te sitten ostaisitte itsellenne
tuota kultaliuosta? Kenties samalla kullalla, jota te sillä
valmistatte? Vai ehkä poloisilla paperilipuilla, joita sanotaan
seteleiksi ja jotka ovat merkitsevinään kullan arvoa? Mikä on tiedon
hinta? Voitteko ostaa päivän paistetta? Voitteko ostaa terveyttä tai
pitkää ikää? Minun taitoani ja liuoksiani voi ostaa yhtä vähän kuin
niitä.

-- Ymmärrän, ettei tässä voi olla kysymys tavallisesta kaupasta, --
virkkoi Larsson nähtävästi nolostuneena, -- mutta juuri sentähden
tahdoin kysyä, voisinko jollakin muulla tavalla tehdä teille vastaavan
palveluksen. Haluaisitteko esim. arvonimiä ja kunniapaikkoja? Minä olen
rikas, en tarvitse kultaanne, mutta se huvittaisi minua ... viattomasta
halusta saada luonnon salaisuudet ilmi. Sentähden tahtoisin auttaa
teitä vaikutusvallallani, puoltolauseillani. Minä olen ollut
valtiopäivillä, kuulun vallassa olevaan myssypuolueeseen. Ette tulisi
katumaan minulle tekemäänsä palvelusta.

Tohtori kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. -- Arvonimiä?
Kunniapaikkoja? Uskotteko, että mikään arvonimi tai mikään kunniapaikka
on sen veroinen kuin viisaan miehen tieto siitä, että hän hallitsee ja
vallitsee sekä jumalallisia että inhimillisiä asioita?

-- Suokaa anteeksi, en tahtonut teitä loukata. Mutta kun näen teidän
asuvan tässä köyhässä talossa, niin arvelen, että teillä voisi olla
paljon mukavampi ... tutkimuksianne varten...

-- Ja mikä estää minua ostamasta koko köyhän Turkunne, niin, koko
aution ja jäisen maanne? Siihen ei minulta puutu valtaa eikä rahoja,
jos tahdon. Mutta minä en tahdo; minä olen tyytyväinen saadessani elää
ja työskennellä rauhassa. Sentähden olen etsinyt itselleni tämän köyhän
asunnon, samoin kuin jalo helmi kätkeytyy halpa-arvoiseen raakkuun.

-- Mutta terveytenne, herra tohtori, voisi hyötyä kauniista ja
terveellisestä maalaisasunnosta, jonka voisin teille hankkia.

-- Terveyteni? Kuinka vanhan luulette minun olevan?

-- Neljänkymmenen, korkeintaan viidenkymmenen vuoden, ellen erehdy.

-- Pankaa neljäkymmentä ja vieläkin neljäkymmentä vuotta lisäksi, niin
pääsette vähän totuuden jäljille. Minä olin lapsi, kun suuri Kustaa
Aadolf lähti Saksanmaalle ja muistan hänet vielä vallan hyvin. Äitini
kantoi minua sylissään, kun kansa suuteli hänen hirvennahkaista
sotisopaansa Naumburgissa. Taistelin nuorukaisena Pragin sillalla, kun
Königsmark koetti valloittaa kaupunkia väkirynnäköllä. Olen taistellut
Piccolominin, Turennen ja Conden johdolla. Sitten vetäysin
tieteellisiin töihin takaisin; työskentelin Leibnizin johdolla Saksassa
ja Newtonin johdolla Englannissa. Sanalla sanoen, olen nykyjään sadan
neljänkymmenen neljän vuoden vanha enkä ymmärrä, miksi en eläisi kahta
vertaa vanhemmaksi, tai miksi en voisi pidentää ikääni niin monella
vuosisadalla kuin itse tahdon. Siitä voitte päättää, minkä verran
asunto teidän erämaissanne hyödyttäisi terveyttäni.

Larsson katseli häntä epäillen ja kuitenkin äänetönnä kauhistuksesta.
Tuskin huomattava hymy, joka muistutti jääpuikon välähdystä, leikki
tohtorin huulilla ja hän lisäsi:

-- Se kummastuttaa teitä? Minä myönnän, aivan tavallista se ei ole.
Mutta siitä, joka on silmännyt esirippujen taakse, ei siinä ole
vähintäkään ihmeteltävää. Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan
elämännesteestä?

-- Olen kuullut puhuttavan kaikenlaisesta petoksesta, jota puoskarit
harjoittavat sellaisilla tavaroilla, -- vastasi Larsson jyrkästi, sillä
hän ei suinkaan ollut helposti petettävissä, niin pian kuin lakattiin
puhumasta siitä asiasta, joka hänen sieluansa kahlehti. -- Muutoin, --
lisäsi hän, -- minä olen kristitty ihminen, joka en tahdo olla missään
tekemisessä noituuden kanssa.

Tohtorin kasvot vääntyivät jonkinlaiseen ystävälliseen hymyyn. --
Hagelwetter! -- sanoi hän, -- kenpä ei olisi kristitty! On vain monta
luonnollista asiaa, joista ei Raamatussa puhuta. Ja koska olette
kristitty, niin tahdon vastata teidän kysymyksiinne, etten voi
elämännestettä, tuota verratonta elämännestettä, joka on suurin
kaikista salaisuuksista ja osa siitä alkuaineesta, josta maailma elää,
millään ehdolla antaa pois. Mitä sitävastoin tulee kultaliuokseen, joka
on kemiallista ainetta ja tähtien vaikutuksen voimistamaa, niin voitte
saada sen lahjaksi ilman suurempia vaikeuksia.

-- Lahjaksiko? -- kysyi kauppias.

-- Olenhan jo sanonut, ettei sitä voi ostaa. Kaikki rikkautenne eivät
voisi korvata minulle edes teekupinkaan täyttä tätä liuosta. Voin
lahjoittaa sen teille. Mutta ainoastaan pienellä ehdolla.

-- Mikä se olisi?

-- Te annatte minulle pantiksi sielunne.

Larsson luuli kuulleensa väärin. -- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän, --
olen viime vuosina käynyt hiukan huonokuuloiseksi.

-- Te annatte minulle sielunne pantiksi, -- toisti tohtori kylmästi.

-- Mitä uskallatte pyytää? -- huudahti kauppias suuttuneena. -- Olenko
minä narri, vai oletteko itse paholainen?

-- Jompikumpi; mutta edellinen olettamuksenne on todennäköisempi, --
vastasi tuo salaperäinen mies, kasvonvärettäkään muuttamatta. -- En
tyrkytä lahjojani kenellekään. Jos te voitte olla ilman minua, niin
olkaa varma, että minä vielä helpommin tulen toimeen ilman teitä.

-- Herra, jos ostatte sieluja, niin olette joko roisto taikka
mielipuoli. En tahdo olla kanssanne missään tekemisissä.

-- Menkää sitten tiehenne! Mitä on minulla teidän kanssanne tekemistä?

Larsson oli kahdella päällä. -- Millä tavoin minun tulisi antaa teille
sieluni pantiksi? -- kysyi hän ilmeisesti epäröiden.

-- Aivan yksinkertaisesti, tavallisella tavalla. Raapaisette vähän
neulalla käsivarttanne ja teette sitten tohtori Martti Weissin nimelle
kontrahdin, jonka allekirjoitatte verellänne. Se on ainoastaan
muodollisuus, jonka me kemistit tarvitsemme asettaaksemme sen henkilön,
jolle annamme liuoksen, tähtien vaikutuksen alaiseksi. Nyt tiedätte,
mitä olette halunnut tietää ja voitte vapaasti mennä matkoihinne.
Minulla on muutakin tekemistä kuin tuhlata aikaani kamasaksan kanssa.

-- Paljonko annatte minulle liuosta, jos suostun ehtoihinne?

-- Aluksi tämän pullon, -- vastasi tohtori, ottaen esille saman pienen
kristallipullon, jota hän oli Paulille näyttänyt. -- Se sisältää 199
tippaa, ja sillä voitte saada 5970 luotia kultaa. Se ei ole enemmän
kuin 143.280 riksiä, mutta heti ette voi sitä kaikkea aikaansaada.

-- Ettekä te vaadi mitään muuta?

-- En mitään.

Kauppias oli hetken aikaa vaiti ja mietti, mitä hän ehkä voisi tässä
kaupassa menettää. Toisella puolen muodollisuus, jolla ei voinut olla
todellista tarkoitusta; toisella puolella tuo siihen aikaan ääretön
summa 143.280 riksiä.

-- Minä suostun sopimukseen, -- vastasi hän.



21. ERILAISIA YLISTYSLAULUJA.


Paul Bertelsköld oli eronnut niistä meluavista ystävistä, jotka olivat
häntä odottaneet piispan kartanon ulkopuolella aikoen kuljettaa häntä
riemusaatossa kaupungin läpitse. Hän palasi Suruttomaan voittajan
ylpein katsein, mutta tappio sydämessään. Ensimmäisen hurmauksen
haihduttua seurasi levottomuuden tunne, jota hän turhaan koetti
karkoittaa. Hän oli tyytymätön kaikkeen: Turkuun, Suruttomaan, siihen
hiljaiseen perheeseen, jossa oli elänyt; tyytymätön elämään ja
taistelussa itsensä kanssa. Hänen sydämessään oli tyhjyys, ja kevään
ihanuus näytti hänestä elottomalta erämaalta.

Hän kulki puutarhan kautta. Ensimmäiset lehdet olivat juuri puhjenneet
koivuihin, vaahteriin ja karviaispensaihin. Ensimmäiset huolellisesti
kastellut narsissit levittivät illan ilmaan surumielistä tuoksuaan.
Pääskyset lentelivät, peipot lauloivat, sääsket tanssivat. Ennen hän
oli iloinnut kaikesta tästä; nyt se synnytti hänessä yksinäisyyden
tunteen; ilmassa oli kummallinen, painostava helle, ja hän kiirehti
kulkuaan.

Kasvihuoneiden vieressä olevalla kunnaalla kasvoi nuori tammi, jonka
hän itse oli istuttanut kaksi vuotta sitten. Kuinka hän olikaan tätä
puuta rakastanut! Millä hellällä tarkkuudella hän vuosi sitten olikaan
tarkastellut sen ensimmäisiä lehtisilmikoita, jotka todistivat hänelle,
että hänen lemmittynsä eli eikä ollut paleltunut talven kylmässä! Tammi
oli vielä lehdetön: oli aika kysyä siltä: elätkö vielä? Mutta tänä
vuonna ei Paul muistanut katsahtaakaan sinne päin. Hänellä oli muuta
ajattelemista; hajamielisenä hän kulki ohi.

Hän saapui portaille. Salin ovi oli auki, ehkä tahallaan auki
jätettynä. Hän ei voinut muiden huomaamatta päästä sen sivu
huoneeseensa. Piiloon pujahtaminen ei myöskään koskaan ollut hänen
tapaistaan; nyt hän olisi tahtonut sen tehdä, mutta kun se oli
mahdotonta, astui hän uhmaten sisään.

Suruttomassa pidettiin joka aamu ja joka ilta rukouksia. Nyt oli
iltarukouksen aika. Koko perhe ja kaikki talon palvelijat olivat
saapuvilla. Cecilia Larsson luki tavallisuuden mukaan luvun Raamatusta.
Se oli profeetta Jesaian 28. luku.

"Voi Efraimin juopuneiden komeata kruunua, ja sen loistavaa
kaunistetta, kukkaa kuihtuvata, joka on viinistä päihtyneiden päässä!
Katso, mies on Herralla valmiina, väkevä ja voimallinen; niinkuin
raesade, murskaava myrsky, rajuilma valtavine tulvavesinensä, hän
kourallansa kaataa kaikki maahan! Jalkoihin tallataan Efraimin
juopuneiden komeat kruunut ja sen loistavan kaunisteen kuihtuva kukka,
joka on viljavan laakson kukkulalla. Sen käy kuin varhaisen viikunan,
joka on kypsynyt ennen korjuuaikaa: joka sen näkee, poimii sen, ja
tuskin on se hänen kädessään, niin jo sen nielaisee!

"... Sentähden kuulkaa Herran sanaa, te pilkkaajat! -- Koska te
sanotte: Me olemme tehneet liiton kuoleman kanssa, tehneet tuonelan
kanssa sopimuksen; kun vitsaus tulee tulvan lailla, ei se saavuta
meitä, sillä olemme tehneet valheen turvaksemme ja piiloutuneet
petoksen suojiin! sentähden Herra sanoo näin: Katso, minä lasken
Siioniin perustuskiven, koetellun kiven, kallisarvoisen, lujasti
perustetun kulmakiven! Joka uskoo, hän ei häpeään joudu! Minä otan
oikeuden mittapuuksi, panen vaa'aksi vanhurskauden; rakeet hävittävät
valheen turvan, vedet huuhtovat mukaansa suojan. Teidän liittonne
kuoleman kanssa puretaan, sopimuksenne tuonelan kanssa ei astu voimaan,
kun vitsaus tulee tulvan lailla, niin se tallaa teidät maahan. Yhtä
usein kuin se tulee, se sieppaa teidät, sillä aamu aamulta se tulee,
jopa päivällä ja yöllä. Olkaa siis pilkkailematta, etteivät siteenne
lujenisi vielä; sillä olen kuullut Herralta Seebaotilta, että hävitys
rangaistustuomiona tulee kohtaamaan koko maata".

Cecilian lukiessa alkoi kuulua kaupungin puolelta lähenevää hälinää. Se
kasvoi äänekkäämmäksi, se levisi puutarhaan, se tuntui ympäröivän
taloa. Lukeminen lakkasi, Paulin levottomat silmät vilkuilivat ikkunaan
päin: hän tunsi tuon hälisevän parven. Toista sataa käsittävä joukko
ylioppilaita, joiden luku alinomaa oli lisäytynyt matkalla piispan
kartanosta, levisi lumivyöryn tavoin tiheissä riveissä rauhaisen
Suruttoman alueelle.

Kaikki nämä olivat ajan vastustushengen kannattajia. Harvat heistä
olivat hankkineet itselleen selvää käsitystä siitä asiasta, jota
puolustivat, vielä harvemmilla oli sen suhteen minkäänlaista todellista
vakaumusta. Enemmistö oli iloisia nuorukaisia, jotka aina mitä
suurimmalla riemulla ottivat osaa pieneen rähinään ja seurasivat
johtajiansa sokeasti minne tahansa.

Tarkoituksena oli panna päivänsankarin kunniaksi toimeen jonkinlainen
mielenosoitus, jotakin serenaadin tapaista. Mutta akateeminen laulu,
niinkuin moni muukin asia, oli silloin vielä kapalolapsi ja sitä
viljeltiin enimmäkseen kirkkomusiikin tai juomalaulujen muodossa.
Paciuksen edeltäjä, tirehtööri Lenning, joka otsansa hiessä muokkasi
tätä viljelemätöntä alaa, saavutti loistavimmat voittonsa, kun
ylioppilaat adventtisunnuntaina veisasivat tuomiokirkossa, tai sillä
välin kävivät varakansleria, hänen korkea-arvoisuuttansa piispaa,
jollakin latinalaisella hymnillä tervehtimässä.

Hetken aikaa vallitsi joukossa epätietoisuus siitä, mikä kappale
parhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Kuultiin jonkun esittelevän vanhaa
koululaulua _Caeperit faustis avibus_; toinen tahtoi virttä _Puer natus
in Bethlehem_. Toiset huusivat, että laulettaisiin _Gaudeamus_, ja
heidän mielipiteensä pääsi voitolle. Koko tämä suuri kuoro rupesi nyt,
välittämättä siitä, oliko kaikilla laulunääntä vai ei, laulamaan
suurella innolla, mutta huonolla menestyksellä tuota ikivanhaa
ylioppilaslaulua:

    Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus.
    Post jucundam juventutem,
    post molestam senectutem
    nos habebit humus.

Mutta nyt tuli pieni muutos:

    Vivat Academia, vigeant studentes!
    Pereant theologi!
    Floreant haeretici,
    nec non respondentes![14]

-- Hurraa! Hurraa! Eläköön Paul Bertelsköld! -- kaikui huuto
myrskyilman tavoin läpi rauhallisen puutarhan.

Päivä oli ollut tavattoman lämmin niin varhaiseksi kevätpäiväksi, ja
iltapuoleen oli taivas mennyt pilveen. Juuri ylioppilaiden laulamasta
lakattua seisoi musta pilviseinä lännessä meren yllä, ja pari loistavan
valkeaa salamaa välähti taivaalla, ja niitä seurasi juhlallinen
ukkosenjyrähdys loitompana.

Muutamat ylioppilaat seisoivat äänettöminä katsellen tätä loistavaa
näytelmää, jotavastoin toiset yhä innoissaan hurrasivat Paul
Bertelsköldille.

-- Cecilia, -- sanoi Eerikki, -- avaa Psaltari, -- laulakaamme mekin
ylistysvirsi.

Cecilia luki:

"Herra hallitsee. Riemuitkoon siitä maa! Iloitkoot saaret, niin monta
kuin niitä on! Hänen ympärillään on pimeys ja pilvi; vanhurskaus ja
oikeus ovat hänen valtaistuimensa perus. Tuli käy hänen edellänsä ja
polttaa ylt'ympäri hänen vihamiehensä. Hänen salamansa valaisevat maan
piirin; maa sen näkee ja vavahtelee. Vahan lailla sulavat vuoret edessä
Herran, edessä kaiken maailman Herran. Taivaat julistavat hänen
vanhurskauttaan, kaikki kansat näkevät hänen kunniansa."

"Kiitä, sieluni, Herraa! Herra, minun Jumalani! Sinä olet mahtavan
suuri; sinun pukusi on kunnia ja kirkkaus. Sinä verhout valoon niinkuin
viittaan, sinä levität taivaat niinkuin teltan; sinä vesiin salisi
salvat, vaunusi pilvistä laitat ja tuulen siivillä kuljet. Airuiksesi
teet sinä tuulet, panet palvelijoiksesi tulen leimut. Maan sinä asetit
perustuksillensa, niin että ei se ikinä horju. Sinä alkumerellä sen
kuni vaatteella peitit; vedet aaltoili vuorien yllä. Sinä lähetät
henkesi, ja kaikki luodaan, sinä annat maalle uuden muodon.
Iankaikkisesti pysyköön kunnia Herran! Saakoon Herra iloa töistään,
hän, jonka katsahtaessa vapisee maakin, jonka koskettaessa vuorista
savua suitsee. Tahdon ylistää Herraa ikäni kaiken, tahdon veisata
Jumalani kiitosta eloni loppuun... Herra, älä meille, älä meille vaan
omalle nimellesi kunnia anna, armosi ja laupeutesi tähden!"

Cecilia vaikeni, ja vielä pari kaunista salamaa iskettyänsä poistui
ukonilma merelle päin. Ulkona oli hälinä vähitellen hälvennyt, meluava
nuorukaisparvi oli palannut kaupunkiin, ja illan rauha oli jälleen
päässyt valtaansa.

Lapset tulivat toinen toisensa perästä suutelemaan vanhempainsa käsiä
ja sanomaan hyvää yötä. Sanaakaan sanomatta puristi Paul ystäviensä
käsiä ja meni huoneeseensa. Hän tunsi olevansa vieras tässä
onnellisessa kodissa, jossa Herran pelko ympäröi kaikkea niinkuin
muuri, ja kaikki, narsissin matalasta varresta aina ihmisen ylevään
otsaan, kukoistivat siunauksen suojassa.



22. PAULIN UNI.


Paul istui avonaisen ikkunan ääressä ja katseli ulos keväiseen yöhön.
Hänen harhailevat ajatuksensa etsivät satamaa, eivätkä löytäneet. Hänen
levottomasti sykkivä sydämensä etsi rauhaa, mutta etsi sitä turhaan
taivaasta ja maasta.

Hänen ruumiinsa oli väsynyt, hänen sielunsa vielä väsyneempi. Yö,
yksinäisyys, hiljaisuus vaikuttivat nukuttavasti. Hänen ajatuksensa
hämmentyivät, ja hän vaipui uneen, istuessaan käsi posken varassa ja
pää nojautuneena vasten ikkunapieltä.

Nukkuiko hänen sielunsa? Ei, hiljaa irtausi se kahleistaan, liihoitteli
pois ja näytti hänelle unessa kummallisen näyn.

Hän oli kävelevinään puutarhassa, jossa hän eilen käveli. Hän etsi
jotakin, hän ei tiennyt mitä, mutta hän etsi ikäänkuin hänen
elämänsä olisi siitä riippunut. Hän saapui kunnaalle, jolle hän oli
istuttanut nuoren tammensa. Tammi oli eilisestään pukeutunut täyteen
lehtipukuunsa, mutta kaikki lehdet olivat keltaisia. Se ihmetytti
Paulia. Joko nyt on syksy? ajatteli hän itseksensä.

Hän katsoi ympärilleen: koivut, lehmukset, vaahterat seisoivat
keltaisina niinkuin tammikin; nurmikko oli lakastunut ja kaikki kukat
paleltuneet. Eivät linnut laulaneet, eivät sääsket tanssineet: kaikki
oli kuollutta ja autiota hänen ympärillään.

Hän katsoi etäämmälle, ja joki oli kuivunut, meri näytti äärettömältä
laaksolta, jonka kuivalla pohjalla näkyi kaljuja vuoria. Hän kohotti
silmänsä: ilmakehä oli kadonnut, kun hän huiskutti kättään, ei se
tuntenut mitään vastarintaa; hengitys ei kohottanut hänen rintaansa.
Ennen muinoin sininen taivas oli nyt musta -- ei ukonpilven tavoin,
jonka uhkaavia reunoja aurinko kultailee, vaan musta kuin paarivaate
haudalla.

Paul pelästyi ja katsahti kaupunkiin päin. Siellä missä vanha Turku oli
ollut, oli hävitetty erämaa, ja soraläjien keskellä oli tuo muinoin
niin ihana, kunnianarvoisa tuomiokirkko raunioiksi kukistuneena.

Hän kysyi itseltään, mitä tämä merkitsi. Oliko siirretty tuhat vuotta
takaisin vai tuhat vuotta eteenpäin ajassa? Oliko maapallo temmattu
radaltaan ja heitetty niin äärettömän kauas rajattomiin avaruuksiin,
ettei mikään aurinko eikä mikään elämä enää voinut koskettaa sen
autiota pintaa. Kuka oli "antanut maalle uuden muodon"?

Kaikki oli kuollutta, ainoastaan hän oli elossa. Hän sanoi itselleen:
"ajattelen, siis olen olemassa". Entä sitten? Siinä ei ollut kylliksi;
hän uiskenteli kuin juureton untuva rannattomalla merellä: hän tarvitsi
pohjaa. Hän tarvitsi jotakin rakastaakseen ja jotakin, jota varten
eläisi.

-- Kuka on sinut kuolettanut? -- sanoi Paul nuorelle tammelle, sillä
hänen sydämensä oli murheellinen.

-- Sinä! -- sanoi tammi.

-- Minäkö? -- Ja hän teki saman vapisevan kysymyksen jalkainsa juuressa
oleville kukille, kaupungin raunioille, hävitetylle erämaalle, maalle,
taivaalle ja merelle.

-- Sinä! -- sanoivat ne.

Paul vihastui ja vapisi samalla kertaa. Hän kumartui, otti maasta
ukonkiven, joka ei milloinkaan ollut elänyt elimellistä elämää ja kysyi
kiveltä: kuka sinut on kuolettanut?

-- Sinä! -- sanoi kivi.

-- Sinä! sinä! sinä! kaikui koko luonnossa, mutta ne eivät olleet
ääniä, joita korva kuuli, ne olivat sanattomia tuskallisia hätähuutoja,
jotka kappalten olemuksesta kohosivat Paulia kohti. Ja ikäänkuin kaikki
olennot olisivat yht'äkkiä saaneet puhelahjan, kaikui joka haaralta
hänen ympärillään:

-- Sinä olet ottanut meidän Jumalamme. Anna meille takaisin Jumalamme!
Jumalamme!

-- Onhan teillä aine! Ja aine on ikuinen! -- huudahti nuorukainen.

Syvyydet huokailivat. Itse ukonkivi häpesi ikuisuuttaan.

-- Onhan teillä vielä ihmishenki; eikö se ole teille tarpeeksi? --
sanoi Paul.

Hänen tätä sanoessaan näkyi murhaava ivahymyily koko luonnossa.
Keltainen tammi kohosi juuriltaan ja palveli jumalankieltäjää;
näivettyneet kukat suutelivat hänen jalkojansa, vuoret kumartuivat,
erämaat vavahtelivat, maa halkesi hänen allansa ja hän vajosi hirmuisen
kauhistuksen vallassa pohjattomaan syvyyteen...

Paulista tuntui kuin hän olisi kuollut ja enemmän kuin kuollut --
tyhjäksi muuttunut. Kangistunein, raukein siivin koettivat hänen
ajatuksensa turhaan kohota tietoisuuteen itsestään. Syvä, synkkä pimeys
peitti koko hänen olentonsa. Ja kuitenkin eli hänessä vielä jotakin,
joka ei voinut kuolla, ei tyhjäksi raueta. Mutta se oli sama elämä,
joka siemenessä uinailee.

Pilkkopimeästä alkoi silloin kaksi kiiltävää pistettä tähtinä loistaa
öisellä taivaalla. Ne selkenivät, ne näkyivät yhä lähempää, ja vihdoin
Paul tunsi äitinsä ihanat silmät, jotka katsoivat häneen mitä hellimmän
rakkauden tuntein. Hän lepäsi äitinsä rinnoilla, ja äiti suuteli ilosta
itkien hänen kaunista kiharaista päätänsä. Hän oli taaskin pieni lapsi,
hänen sielunsa oli taas terve niinkuin aamukasteinen ruusun kukka; hän
oli iloinen, onnellinen, viaton. Kaikki oli taas hyvin; kaikki suru
unohdettu; mitä hän voi enempää toivoa?

Silloin vei äiti hänet ulos vihannalle kunnaalle ja näytti hänelle
auringon kirkastaman taivaan, sinisen meren, kukoistavan maan. Kaikki
linnut laulelivat niinkuin ennenkin, kaikki tuoksui, kaikki loisti
nuoruutta ja ihanuutta. -- Katso, -- sanoi äiti, -- kaikki tämä
todistaa Jumalata! Kaikki ylistää luojaansa! Paul, poikani, lupaatko
minulle, ettet ikinä kiellä, et koskaan hylkää Jumalaasi?

-- Lupaan, -- sanoi lapsi.

-- Niinpä notkista sitten polvesi tällä viheriöivällä kunnaalla ja
kiitä Jumalaasi hänen äärettömästä armostaan, -- sanoi äiti. Ja he
notkistivat kumpikin polvensa -- ja kun Paul heräsi kummallisesta
unestaan, olivat hänen poskensa kosteat kyynelistä.



23. KAKSI KADONNUTTA.


Aamulla varhain tuli Paulin ystävä ja kasvatusisä herättämään häntä ja
kehoitti häntä valmistautumaan matkalle, koska nyt oli tilaisuus päästä
laivalla Tukholmaan. Joonas Pietarinpojan kuljettama pohjalainen
kaljaasi oli aikeissa lähteä jo illalla.

-- Matkalleko? -- kysyi Paul. Sitä hän ei ollut ajatellut.

-- Olethan erotettu yliopistosta, poika parka! -- vastasi Eerikki.
Lähtöä ei voi lykätä tuonnemmaksi. Yliopisto ei rauhoitu niinkauan kuin
olet täällä.

Paul oli ääneti. Eilispäivän tapaukset, joita yön unet olivat
himmentäneet, muistuivat nyt selvästi hänen mieleensä. Niin, hänen
täytyi lähteä pois, kauas pois, sen hän ymmärsi vallan hyvin; mutta ero
noista hyvistä ihmisistä, jotka niin sydämellisesti olivat häntä
rakastaneet, Ja joille hän oli niin paljon huolia tuottanut, täytti
hänen sydämensä odottamattomalla kaiholla. Hän puristi Eerikin kättä ja
riensi ulos.

Hän meni etsimään kullantekijää. Olihan hän päättänyt maksaa Eerikin
velan. Kuinka hän oli voinut unohtaa tämän kiitollisuudenvelkansa!

Hän tuli tuolle rappeutuneelle talolle. Portti oli auki, eikä ketään
elävää olentoa näkynyt. Paul astui sisään. Kaikki ovetkin olivat auki.
Hän meni laboratorioon. Kaikki oli tyhjää ja autiota; mestari, hänen
vanha renkinsä, hänen pullonsa, tislaimensa ja ympyränsä, kaikki olivat
kadonneet. Ainoastaan tyhjä sammunut uuni oli jäljellä sekä muutamia
lasisirusia ja kuonapaakkuja.

Paul meni naapureilta tiedustelemaan. Ei kukaan tiennyt mitään tohtorin
katoamisesta. Ainoastaan eräs vanha akka -- ja hän oli kuuro -- oli
yöllä kuullut kummallista kolinaa tuosta epäluulonalaisesta talosta.
Paulin tiedustellessa pudistivat naapurit vain päitänsä ja arvelivat:
olipa hyvä, että _tuo tuolla_ vihdoin oli mennyt sinne, _mihin hänen
oli mentävä_. Parasta olisi, että nuori herra siihen tyytyisi, eikä
sekaantuisi asioihin, joista ei kenenkään pitäisi olla tietävinäänkään.

Nähdessään, ettei mitään ollut tehtävänä, kävi Paul muutamain
ystäväinsä luona sanomassa heille jäähyväisensä.

-- Matkusta, -- sanoi Clewberg, -- ja palaa takaisin, kun teologian
viimeinen hetki on lyönyt. Voit Epaminondaan tavoin sanoa: jätän
jälkeeni Leuktran tappelun!

Toiset toverit kokivat lohduttaa häntä sillä, että professorit vielä
katuisivat -- ja Porthankin! -- lisäsivät he. Iloiset nuorukaiset
olivat vielä tuskin selvinneet eilisten seikkailujen huumauksesta. He
ilmoittivat, etteivät päästäisi häntä hurraamatta hänelle vielä kerran
satamassa.

-- Siihen yhdyn minäkin! -- vakuutti Leo. -- Papinkaulus jää ehkä iäksi
päiväksi saamattani, mutta siitä minä viis, mukana tulee minunkin olla!
Ja jos noilla, tiedäthän, olisi jotakin pahaa mielessään sinua vastaan,
niin luota nyrkkeihini! Luota näihin käpäliin, veikkoseni! -- Ja itku
pulppusi tuon kunnon jättiläisen kurkkutorvessa.

Palatessaan Suruttomaan kuuli Paul kummastuksekseen, että vanha Larsson
oli noutanut kapineensa, palataksensa Pohjanmaalle. Ukon laita ei ollut
oikein. Hän oli ollut koko yön poissa, ja palattuaan hän oli ikäänkuin
hourioissa höpissyt, että häneltä tahdottiin varastaa jokin suunnaton
aarre.

-- Minulla on sinulle jotakin sanomista, -- lausui Eriikka Paulille,
laittaessaan matkalaukkuja kuntoon, pannen niihin sukkia ja paitoja,
käärien kokoon nenäliinoja, tarkastaen vaateluetteloa, antaen piioille
porkkanapenkereiden perkaamista koskevia määräyksiä ja saaden
muutamilla mahtavilla voileivillä lapset vaikenemaan. -- Tule, Paul,
istu tähän viereeni ja auta minua nuorittamaan matkalaukkuja, niin
puhelemme niinkuin vanhat ystävät ainakin.



24. NUHTEET JA JÄÄHYVÄISET.


Eriikka Ljung, omaa sukuaan Lindelia, oli miehensä sanojen mukaan
syntynyt raha-asiain ministeriksi, mutta hän oli myöskin niitä, joita
voisi kutsua sydämen poliisimestareiksi. Hänen samalla kertaa
kirkkaissa ja lämpöisissä silmissään oli sellainen ihmeellinen voima,
että ne voivat nähdä sumujen läpi ja _tuntea_, enemmän kuin tutkimalla
tutkia ihmissydämen tilan. Hän ei ollut jutellut vielä puolta
tuntiakaan Paulin kanssa, heidän yksissä tuumin täyttäessänsä ja
sulkiessansa matkalaukkuja, ennenkuin hän jo näki läpi hänen sielunsa,
ja pääsi muun muassa selville hänen tuttavuudestaan tuon salamyhkäisen
kullantekijän kanssa. Se antoi hänelle aihetta seuraavaan hänen
tapaiseensa nuhdesaarnaan:

-- Ja jos vaivatta voisitkin tehdä itsellesi vuoria kullasta, -- sanoi
hän, -- mitä se sinua auttaisi? Pelaajan voitolla ei ole mitään
siunausta. Espanjaan virtasivat muinoin kaikki Perun aarteet, mutta
joutuisammin kuin tulivat, vuotivat ne jälleen pois, ja maa tuli
köyhemmäksi ja kansa turmeltuneemmaksi kuin milloinkaan ennen. Ihmistä
ei rikastuta kulta, vaan rukous, työ ja vilpitön elämä. Jos kastelen
ruukkujani lämpöisellä vedellä, niin pian voin saada neilikkani ja
leukoijani kukkimaan, mutta sen perästä ne pian kuihtuvat. Olet
tahtonut maksaa Eerikin velan, mutta hyvä aikomuksesi on valinnut
huonon keinon. Tahdoit hakata pihlajan maahan päästäksesi kukkiin
käsiksi. Mutta siihen ei Eerikki olisi koskaan suostunut. Kullan
tekeminen ei tosin liene ehdottomasti mahdotonta, sillä kerran on kemia
niin kauas ehtivä, että voi jakaa alkuaineisiin kaikki metallit ja
niinmuodoin myös yhdistää ne jälleen. Mutta tämän keksinnön, joka
kerrassaan muuttaa ihmiskunnan aseman, on sallimus säästänyt tuleville
vuosisadoille, jolloin ihmiskunta on kypsynyt tällaiseen muutokseen.
Tohtorisi on, niinkuin sadat muut ennen häntä, joko petturi tahi
semmoinen, joka pettää itseänsä. Jos hän voisi kultaa tehdä, ei hän
hautaisi itseään minnekään maailman soppeen.

-- Mutta minä olen nähnyt hänen sitä tekevän, -- huomautti Paul.

-- Olet nähnyt hänen ottavan kultakimpaleen sulattimesta, mutta et ole
nähnyt, mitä hän siihen on pannut. Siinä olisi arvostelu, siinä olisi
epäilys ollut paikallaan. Sinä uskot kullantekijää ilman todistuksia,
mutta epäilet Jumalaa, jonka olemassaoloa todistaa koko luotu maailma.
Onko se ajattelevan ihmisen arvolle soveliasta?

-- Kaiken vakaumuksen tulee alkaa epäilyksellä.

-- Ei suinkaan. Elämä, samoin kuin matematiikka, alkaa selviöillä. Vai
oletko milloinkaan epäillyt omaa olemassaoloasi? Jumala on selviö:
häntä ei ikinä voida todistaa, hänet tutaan.

-- Mutta teologit tahtovat todistaa...

-- Teologit käyttäytyvät niinkuin sokea, joka, sen sijaan, että
nojautuisi sauvaansa, tahtoo mitata, kuinka pitkä ja paksu se
mahdollisesti on. Semmoinen menettely on mielestäni samaa kuin yrittää
ammentaa kauhalla valtamerta kuiviin. Mutta nyt ovat matkalaukut
valmiit. Kun näemme toisemme jälleen, silloin sinä uskot, Paul.

-- Toivon voivani sen tehdä.

-- Tule tänne. Roosa Maija! -- sanoi äiti. -- Kerro Paulille, kuka
taivaassa asuu ja joka ilta kirkkaista tähdistä katselee sinua.

-- Siellä asuu Jumala, -- sanoi tyttö ja nyökäytti päätänsä, kirkkaasti
ja vakavasti katsellen hämmästynyttä nuorukaista.

-- Mistä sinä sen tiedät, Roosa Maija?

-- Roosa kyllä tietää, -- vastasi lapsi.

-- Mutta kuinka sinä sen tiedät, kun et milloinkaan ole nähnyt Jumalaa?

-- Roosa tietää vain, -- vastasi pienokainen hyvin vakavasti.

-- Tuossa nyt kuulette, oppineet herrat! -- sanoi äiti päätänsä
nyökäyttäen. Kirjoitettu on, että lasten ja imeväisten suu on saattava
maan viisaat häpeämään. Mene, Paul, sinä levoton, etsivä sielu, mene
valkeuteen. Jumala, kaikkiviisas, on kerran antava valonsa sinullekin
koittaa.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun kaikki oli valmiina matkalle lähtöön, ja
Paulin tuli ottaa hyvästit Suruttomalta. Niin rauhaiselta ja
rakastettavalta ei hänestä koskaan ollut näyttänyt tuo vuorien välissä
oleva suloinen laakso. Niinkuin raittiin havumetsän vihannuus näyttää
meistä kahta kauniimmalta autioon talvilumeen verrattuna, niin kuvastui
nyt keväinen puutarha ihmeellisen ihanana Paulin jäähyväissilmäykseen.
Kaikki nuo pensastojen ja kukkapenkereiden nuput olivat kauniita
lupauksia lumoavasta tulevaisuudesta, mutta hän ei enää saanut niistä
iloita. Tämä ilma niin lauhkea, tämä taivas niin puhdas: niin, täällä
hän tunsi sen, täällä rauhassa, rakkaudessa, hurskaudessa, niin,
myöskin tuon illanloisteessa kohoavan tuomiokirkon kimaltelevan
kupulaen alla, täällä asui kuitenkin se Jumala, jonka hän oli
kieltänyt! Ja nyt täytyi hänen harhailevan purtensa jättää tämä tyven
satama, yksinään taistellaksensa elämän aaltoja vastaan.

-- Hyvästi! Hyvästi, kunnes kerran ymmärrämme toisemme! -- huokasi hän,
heittäen pitkän ja kostean jäähyväissilmäyksen tuohon rakkaaseen
seutuun.

-- Sen suokoon Jumala! -- sanoi ääni hänen vieressään, ja poski
nojautuneena tammen runkoa vasten seisoi Cecilia Larsson vesissä silmin
hänen rinnallaan.

-- Sinä, Cecilia, sinä minun hyvä hengettäreni! -- huudahti nuorukainen
kuohuvien tunteidensa vallassa. -- Uskotko todellakin, että me kerran
ymmärrämme toisemme?

-- Uskon, -- virkkoi nuori tyttö teeskentelemättä, -- ja jos et pane
pahaksesi, niin pyytäisin sinua, ettet hylkäisi pientä jäähyväislahjaa,
jonka annan sinulle muistoksi.

-- Sinä lempeä sielu! -- sanoi Paul liikutettuna. -- Kuinka minä
milloinkaan voisin panna pahakseni ystävyyttäsi!

-- Minulla on kaksi Raamattua, -- jatkoi Cecilia hämillään. -- Toisen
olen perinyt äidiltäni, ja toisen sain kumminlahjaksi, ja -- et saa
suuttua -- minä olen pannut toisen sinun matkalaukkuusi ja merkinnyt
muutamia paikkoja, joita voit matkalla lukea.

-- Sano minulle hyvästiksi yksi noista raamatunlauseista, niin jäävät
ne paremmin muistiini! -- pyysi Paul.

-- Muistan kaksi lausetta Topiaan kirjasta, -- vastasi Cecilia, oltuaan
hetkisen vaiti. -- Ne kuuluvat näin:

"Koska olit Jumalalle rakas, niin täytyy niin olla: ahdistuksitta et
saa jäädä, jotta koetelluksi tulisit..."

"Mutta sen tiedän varmaan: joka Jumalaa palvelee, hän lohdutetaan
kiusauksen perästä ja vapahdetaan murheesta, ja rangaistuksen jäljestä
löytää hän armon."

-- Kiitos, hyvä, rakas lapsi; tapahtukoon minulle niinkuin sanot! --
kuiskasi Paul, painaen suudelman hänen puhtaalle enkelimäiselle
otsalleen, ja riensi pois.

Koko perhe käveli nyt Auran rannalle saattamaan matkamiehiä. Suuri
väkijoukko oli kokoontunut rannalle uteliaisuuden viettelemänä, sillä
puoli ylioppilaskuntaa -- se puoli, joka suosi Paulia -- oli lähtenyt
liikkeelle vielä kerran häntä tervehtiäkseen ja osoittaakseen hänelle
myötätuntoisuuttaan ennen hänen lähtöänsä. Vaivoin ja monia
sydämellisiä kädenpuristuksia saaden tunkeutui Paul taajan joukon läpi.
Ihmeeksensä hän huomasi ylioppilaiden joukossa myöskin maisteri
Porthanin.

-- En ole tullut muiden muassa, -- sanoi tuo ankara mies ystävällisesti
hymyillen, -- ottaakseni osaa heidän suosionosoituksiinsa, joita
paheksin, sillä sinä kärsit syystä rangaistuksesi, ja minä olen itse
vaatinut sinun erottamistasi. Mutta olen tullut pyytämään sinua, ettet
antautuisi epätoivoon tulevaisuutesi tähden. Kahdeksantoistavuotisina
voimme kaikki hairahtua, ja se on _oikeutemme_, että loukkaamamme laki
meitä rankaisee. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin katselemme maailmaa
toisin silmin. Katso, Bertelsköld, minäkin olen ankara arvostelija ja
kuitenkin uskon vakaasti kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Mutta parempi on
ylevin, etsivin mielin taistella väärän mielipiteen puolesta kuin olla
kokonaan taistelematta ja pitää maailmaa ajattelemattomain,
sieluttomain eläinten laitumena. Minulla on se toivo sinusta, ettet
koskaan alennu halpoihin tarkoitusperiin, ja sentähden, rohkeutta,
nuori mies, rohkeutta! Jumala olkoon kanssasi vastoin tahtoasikin!

-- Hurraa! Hurraa! -- kajahti kaikuva jäähyväishuuto sadasta
viidestäkymmenestä nuorukaissydämestä Auran rannoilla, ja heilutellen
hattuansa näki Paul Bertelsköld Suomen vanhan pääkaupungin katoavan
harmaiden vuorten taa.



VÄLSKÄRIN NELJÄSTOISTA KERTOMUS.

ILTAMYRSKYJÄ.



Kun välskäri oli lopettanut "Vapaa-ajattelijaksi" nimittämänsä
kertomuksen, pudisti vanha isoäiti tyytymätönnä päätänsä. Semmoinen
ajatuksen vapaus kuin Paul Bertelsköldin ei ollut hänelle mieleen, ja
kaikista vähimmin hän tahtoi kertoa semmoisista ajatuksista lapsille.
Hän oli sentähden pieniä uteliaita kuulijoita vähääkään säälimättä
lähettänyt heidät yölevolle, kohta kun kertomus Turun väittäjäisistä
alkoi, ja hän aprikoi jo mielessään, sallisiko hän heidän enää
ollenkaan kuunnella niin arveluttavia tarinoita. Ainoastaan sillä
ehdolla, että välskäri varmasti vakuutti, ettei enää tulisi puhetta
jumalankieltämisestä, antoi ullakkokamarin ankara sensuuri luvan
kertomuksen jatkamiseen alaikäisen yleisön kuullen. Omasta puolestaan
hän kieltäytyi yhtä jyrkästi vast'edes kuulemasta tuollaisia
herjauksia.

-- Mutta kuinka voimme, serkku hyvä, puhua kahdeksannentoista
vuosisadan tapahtumista kuulematta kajahdustakaan siitä jyrkästä,
yleisestä kieltämishengestä, joka siihen aikaan oli vallannut maailman
ja oli samalla aikakauden heikkous ja sen voima, sen lankeemus ja
parannus -- se palava kiirastuli, josta sitten puhdistunut usko
kirkastuneena astui esiin? -- huomautti välskäri sävyisästi.

-- Jos oikein ymmärrän, -- vastasi isoäiti, -- emme me lutherilaiset
tunnusta mitään kiirastulta, ja sentähden saakoot kaikki entisten
aikojen typerät jaaritukset haihtua ilmaan. Nuoruudessani olen kuullut
paljonkin, minkä sitten mielelläni olen unohtanut, ja jos onkin ollut
herjaajia ja parjaajia, jotka ovat huvitelleet lukemalla katkismusta
takaperin ja pilkkaamalla sitä, mikä pyhää on, niin jätettäköön heidät
sen tuomarin haltuun, jonka edessä he jo aikoja sitten seisovat
vastaamassa jumalattomista harhaopeistaan, ja älköönkä herätettäkö
heitä haudoistaan sekoittamaan totisten kristittyjen yksinkertaista
uskoa. Mutta mikä on sanottu, se on sanottu, ja serkku voi jatkaa
kertomalla säädyllisemmistä asioista. Tunnustan olevani utelias
kuulemaan, miten kreivitär Ester tulee toimeen tuossa ylhäisessä
suvussa. Pelkään hänen, ihmisraukan, vielä saavan tarpeeksi tekemistä
lapsipuolensa kanssa.

-- Se on mahdollista, -- vastasi välskäri, -- ja minä aion siitä syystä
heti siirtyä meren yli Ruotsiin, jossa tapaamme tuon kreivillisen
pariskunnan aikana semmoisena, jota voi valtakuntaan ja ystäviimme
katsoen hyvin verrata monien myrskyjen täyttämään iltahämärään, josta
kerran kuitenkin on aamukin koittava.



1. FALKBYSSÄ ITÄ-GÖÖTANMAALLA.


Muistatteko vielä muinoista, kaukana Itä-Göötanmaalla sijaitsevaa
pientä Falkbytä, jossa Kustaa Bertelsköldin leski, jalo ja ylpeä
kreivitär Eeva, vietti niin monta yksinäistä vuotta surupuvussa
puolisonsa jälkeen; jossa hänen poikansa, kreivi Kaarle Viktor, oli
leikkinyt onnellisena lapsena ja jonne hän eräänä kylmänä talvipäivänä
oli tuonut Ester Larssonin, joka pakeni isänsä vihaa ja Ruotsin
pääkaupungin panettelijoita?

Sen päivän jälkeen oli ajan aalto huuhtaissut pois 33 vuotta, ja Falkby
oli kokonaan toinen kuin ennen. Kreivitär Eevaa oli hänen lankonsa,
kreivi Torsten Bertelsköld, kovasti vainonnut, ja suurin osa
omaisuudesta oli joutunut vasaran alle aina Görtzin raudankovan
hallituksen ajoilta asti rästinä olevista veroista. Silloin oli Falkby
ainoastaan varjo ruotsalaisen aatelismiehen maakartanosta, ja sen
omistaja taisteli suurella uljuudella, mutta huonolla menestyksellä
köyhyyden rasitusta vastaan. Mutta sittemmin oli Falkbyn kohtalo
muuttunut paljon valoisammaksi.

Kreivitär Eeva oli nähnyt sen päivän, jolloin hänen kovasydäminen
lankonsa temmattiin pois toteuttamasta korkealle tähtääviä hankkeitaan
ja jolloin hänen täytyi jättää melkoinen omaisuutensa veljensä pojalle
perinnöksi, ja hän oli päättänyt vaihtelevan elämänsä levossa ja
onnellisuudessa, varallisuuden ja poikansa rakkauden ympäröimänä. Hänen
poikansa Kaarle Viktor Bertelsköld ei ollut ainoastaan liittänyt
maatilaan kaikkea, mitä siihen ennen oli kuulunut, vaan myöskin
rakennuttanut vähän matkaa entisestä vaatimattomasta yksikerroksisesta
rakennuksesta kolmikerroksisen komean linnan, jota laaja ja kallis
puutarha ja puisto ympäröi. Kaikki oli laitettu vanhan piirustuksen
mukaan, joka vielä oli tallella Bertelsköldien entisestä
perintökartanosta, Suomessa sijainneesta Mainiemen linnasta. Nykyinen
kreivi oli pitänyt tarkkaa huolta siitä, että uusi Falkby rakennettiin
aivan samaan malliin, ja se oli maksanut hänelle melkoisia summia,
mutta niin olikin linnasta tullut mestariteos 1600-luvun
rakennustapaan, kauneine päätyineen, kalleine pronssisine
kuvapatsaineen ja muine komeuksineen, joista tarkemmin kerrotaan
kuudennessa näistä kertomuksista. Puiston tammen takana seisoi
kuitenkin vielä vanha rakennus aivan samassa asussa kuin mikä sillä oli
nykyisen omistajan äidin siinä asuessa, ja lähellä sitä asui
puutarhuri, rehellinen Bergfykt, jonka asianomaiset kerran olivat
määränneet nykyisen kreivittären mieheksi. Se oli niitä naimiskauppoja,
joita syystä voi sanoa "onnistuneimmiksi", koska jäivät tekemättä,
mutta jonka muisto ei millään tavalla häirinnyt emännän ja palvelijan
keskinäistä ystävällistä luottamusta.

Rehellinen puutarhuri oli nyt rattoisa, kuusikymmenvuotias vanhus, joka
ei ollut rukkasiaan sen enempää pahaksensa pannut kuin että vuoden
päästä oli valinnut vaimoksensa Linköpingistä punaposkisen satulasepän
tyttären, jonka seurassa hänen hiljainen elämänsä kului kuin kukoistava
kaalimaa, jossa eivät liiat madot lehtiä jäydä, kunnes hän sai
kunniakkaaksi, mutta huolenalaiseksi toimekseen uuden suurenmoisen,
tuohon hiukan vanhentuneeseen Ludvig XIV:n aikakauden tyyliin tehtävän
puutarhan perustamisen. Hyväluontoinen mies tiesi silloin saaneensa
seitsemän päivää viikkoon, sillä hänen herransa oli siinä asiassa
taipumaton, ja Jumal' armahda sitä pensastoa, joka ei ollut
mallinmukaisesti leikattu, sitä polkua, joka ei kulkenut supisuoraan
päämaaliaan kohti tai sitä puuta, joka ei ollut juuri siinä, missä sen
oli oltava. Monet monituiset kerrat syvään huokailtuaan oli Bergflyktin
vihdoinkin onnistunut kahlehtia luonto siihen taiteelliseen muotoon,
jota Ludvig XIV:n aikana katsottiin hienostuneen aistin korkeimmaksi
asteeksi, ja hän oli, niinkuin usein tapahtuu, rakastunut omaan
aikaansaannokseensa niin, että oli valmis vannomaan, ettei maailmassa
voinut olla mitään sen kauniimpaa eikä täydellisempää kuin juuri tämä
puutarha. Mutta kun hän juuri oli saanut valmiiksi tämän korkeampaan
peruukkikuosiin tehdyn erinomaisen malliteoksensa, tapahtui, että hänen
herransa eräänä kauniina päivänä 19 vuotta sitten toi taloonsa hänen
entisen armahaisensa, nuoren kreivittären, ja tämä tapaus aiheutti
vallankumouksen Falkbyssä.

Kreivitär Ester Bertelsköldillä, omaa sukua Larsson, oli näet niin
porvarillinen aisti, että hän piti luonnon omia malleja ranskalaisten
puutarhurien sukkelimpia keksintöjä parempina ja kun hän sai miehensä
suostumaan kaikkiin mielipiteihinsä, niin täytyi Bergflykt-paran jo
seuraavana keväänä tehdä valmis ja vaivalloinen työnsä uudestaan.
Suorat käytävät laitettiin jälleen mutkikkaiksi, typistetyt pensaikot
saivat jonkin määrän vapautta, peruukkikuosi tuomittiin hylättäväksi,
ja puutarhan muoto läheni niin paljon kuin mahdollista maaseudun
yksinkertaisuutta. Kaksi vuotta nurisi Bergflykt hiljaisuudessa "tuota
suomalaista vasikkahakaa", joka härille kelvatkoon; kolmantena vuotena
hän huomasi sen jo jotakuinkin mukiin meneväksi; vuotta myöhemmin hän
myönsi, että muutkin kuin härät voivat ihailla hänen uusia
laitoksiansa, ja lopuksi -- kun suuri Linné eräänä kesänä oli käynyt
Falkbyssä ja sanonut hänelle muutamia ystävällisiä kiitteleviä sanoja
tuosta onnistuneesta laitoksesta -- väitti Bergflykt jo kiven kovaan,
ettei missään koko avarassa maailmassa ollut puistoa, joka olisi voinut
Falkbyn kanssa kilpailla. -- Sitähän minä aina olen sanonut, -- arveli
hän, -- että puutarhan tulee olla ihmisiä, eikä kivipatsaita varten,
mutta kreivi ei tahtonut ottaa sitä korviinsakaan, ennenkuin minä sain
kreivittären puolelleni.

Nyt on kaunis kesäkuun aamu, ja puutarhuri Bergflykt puuhailee
innokkaasti puistossa koristellen siellä olevaa sievää huvimajaa
kukilla ja lehdillä, sillä tänään juhlitaan kahden merkillisen
tapauksen johdosta hänen herransa perheessä. Toinen näistä tapauksista
käy kohta ilmi seuraavasta keskustelusta puutarhurin ja hänen
skoonelaisen renkinsä välillä, joka pistelee seipäitä papupenkkeihin.

-- Hitto vieköön,-- sanoi skoonelainen, -- kylläpä vaarikulta nyt
koristelee! Kai tapahtuu se armollisen kreivin kunniaksi, arvaan mä?

-- Niinpä niin, Rasmus, -- vastasi mestari, -- nyt on armollisen herran
syntymäpäivä. Tiedät kai, että hän täyttää tänään viisikymmentäkuusi.

-- Enpä, jumal'avita, ole sitä tiennyt. Kyllä hän näyttääkin hiukan
vanhanpuoleiselta. Hän voisi huoleti olla vaarikullan isä.

-- Hän on minua viisi vuotta nuorempi, Rasmus. Mutta hän taittoi
jalkansa yhdeksäntoista vuotta sitten; eikä hänen terveytensä ole aina
ollut niin kovin hyvällä kannalla.

-- Hitto vieköön, taittoiko hän jalkansa? Ei hän ainakaan lie sitä
juovuspäissään tehnyt, niinkuin isäni.

-- Häpeä, poika, ja hillitse kitasi, kun puhut armollisesta kreivistä.
Hänellä on ollut semmoista ajattelemista joka tuottaa kyllä harmaita
hapsia.

-- Mitä sanottekaan, vaari! Juuri kuin noin ylhäisellä herralla olisi
muuta ajattelemista kuin syödä silavaa viisi kertaa päivässä ja nukkua
valoisaan päivään asti ja pukeutua koreihin vaatteihin. Mutta se on
varmaan armollisen kreivittären syy, joka kuuluu olevan niin
pystypäinen ja uppiniskainen.

-- Minä sanon sinulle, Rasmus, että jos uskallat unohtaa sen
kunnioituksen, jota olet velkapää armolliselle kreivittärelle
osoittamaan, niin koettelen näiden pihlajasauvojeni kestävyyttä kovaan
selkääsi. Jos sopisi puhua armollisesta herrasväestä niinkuin puhutaan
muista alhaisista ihmisistä, niin sanoisin sinulle, ettei koko Ruotsin
valtakunnassa ole parempaa vaimoa paremmalla miehellä. Ymmärrätkö sen,
lurjus?

-- Aivan niin, kyllä ymmärrän. Kyllähän hän on toimekas talossaan,
sanotaan, ja antelias köyhille, vaikka sanovat hänen osaavan noitua. Ja
kyllä kai hän tiennee, että leiviskässä on kaksikymmentä naulaa, kun
hänen isänsä kuuluu olleen venäläinen voikauppias.

-- Minä sinut voitelen! -- huudahti puutarhuri ja tarttui jo
pihlajasauvaan pannakseen uhkauksensa täytäntöön.

Rasmus herkesi hyväksi. -- Pidän nokkani kiinni kuin myyrä, -- vakuutti
hän ja näytti nyt peltohiirtä tyhmemmältä.-- Sanoittehan itsekin,
vaarikulta, että hänen armonsa tukka on harmaantunut.

-- Sen sanoin, -- virkkoi Bergflykt. -- Mutta se ei ole armollisen
kreivittären syy; syy on nuoren Bernhard-kreivin.

-- Niin, niinhän se olikin. Sanotaanhan, että armollinen nuori kreivi
on kauhean ilkivaltainen ja kovakourainen. Ja sanotaanpa vielä, ettei
hän voi kärsiä äitiänsä, kun tämä on oppinut puntaria käyttämään.

Puutarhuri hujahutti pari kertaa pihlajasauvaansa, mutta ajatteli
varmaankin itsekin pakisseensa enemmän kuin viisasta oli ja tyytyi
siihen, että sanoi ihmisten lörpöttelevän tyhmyyksiä. Armollinen
kreivitär aikoi juuri tänään viettää nuoren kreivin paluuta Espanjasta,
ja siitä pitäisi kaikkien nähdä, että kaikki on niinkuin olla pitääkin.

-- Hitto vie, hän on nyt varmaankin musta kuin murjaani! -- tokaisi
ilkipintainen renki. -- Mitä hänellä oli Espanjassa tekemistä?

-- Hän on ollut kuninkaallisen majesteetin lähettilään kirjurina, ja
nyt hän tulee takaisin valtiopäiville katsomaan, kuinka uusi kuningas
vannoo vapautta pyhänä pitävänsä.

-- Mitä, vannooko kuningas vapautta pyhänä pitävänsä: -- kysyi renki.
-- Kas, se on oikein se! Mutta silloin ei varmaankaan nuori kreivi ole
yhtä mieltä hänen kanssaan, sillä seikka on se, sanovat ihmiset, että
vapaus on vain herroja varten.

-- Aasi!

-- No no, vaarikulta, yhtä hyvin voisi minua sanoa hevoseksi, sillä
minä en ole ollut Espanjassa. Onko totta, että kreivillä on toinenkin
poika, joka on matkustanut Suomeen noituutta oppimaan. Hitto vie, nytpä
tajuan, minkätähden armollisen kreivin hiukset ovat harmaat, sillä
johan se on vähän liikaa, kun sekä vaimo että lapset rupeavat ihmisten
silmiä kääntämään.

Nyt loppui sävyisän puutarhurin kärsivällisyys ja tarttuen suulasta
renkipoikaa niskaan, opetti hän häntä pihlajakeppinsä avulla pitämään
kunniassa sekä isäntäväkeään että suomalaista noituutta.



2. KREIVITÄR ESTER.


Fihlajasauvan vielä hauskasti huristessa skoonelaisen korvien ympärillä
sai hän äkkiä liittolaisen hätäänsä. Kahdeksanvuotias tyttö, huima,
iloinen, mustasilmäinen, kaunis kuin yö ja päivä, huomasi etäältä
rangaistustoimituksen ja lensi kuin raketti yli mutkikkaiden käytävien.
Ennenkuin puutarhuri aavistikaan, seisoi tyttö jo hänen takanaan,
tarttui pihlajasauvaan, sieppasi sen häneltä ja katkaisi sen kahdeksi
kappaleeksi. -- Bergflykt ei saa lyödä Rasmusta! Ei kukaan saa tapella
puistossa! -- sanoi hän puoleksi vihassa puoleksi nauraen.

Hämmästynyt mies päästi pahantekijän vapaaksi, kääntyi päin ja murahti:
-- Onko hän nyt taas täällä! Pikku neiti ei tee muuta kuin hullutuksia.
Rasmus on lurjus, joka olisi ajettava pois palveluksesta.

-- Bergflykt on paha! -- huusi tyttö. -- Minä pidän Rasmuksesta, minä.
Hän on tehnyt minulle veneitä ja myllyjä puron rannalla. Älä itke.
Rasmus! Kas, tässä saat Teljen-rinkilän.

-- Hitto vieköön, -- sanoi skoonelainen häpeissään ja veitikkamaisesti,
-- enhän minä itke. Olin saanut vähän multaa takkiini ja vaarikulta
tomutti sitä vähän. Hän on niin armottoman siistiä miestä.

-- Minä opetan sinua olemaan siisti! -- sanoi hänen julmistunut
esimiehensä, tapaillen toista keppiä. Seuraus tästä uhkaavasta
liikkeestä oli se, että tyttö tarttui Bergflyktin molempiin
käsivarsiin, pyöritti häntä ympäri ja nauroi niin sydämellisesti, että
ukonkin vihdoin täytyi yhtyä nauruun, -- Minä kerron äidille, mitä
ilvettä pikku neiti pitää juuri, kun meillä on kiire, -- murahteli hän.

-- Kertokaa vain -- kas, tuolla tuleekin äiti! -- vastasi tyttö
uhkamielisesti.

Vähän matkan päässä näkyi pitkä, muhkea nainen käyskelevän puistossa.
Niinä yhdeksänätoista vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun viimeksi
näimme kreivitär Esterin, ei hänen ulkomuotonsa ole paljonkaan
muuttunut. Loistava, tumma, lämpöinen katse on sama kuin ennenkin. Hän
on hiukan lihonut; kasvonpiirteet ovat käyneet päättäväisemmiksi,
käynti ja ryhti ovat ehkä hiukan arvokkaammat. Koko hänen olennossaan
on jotakin samalla kunnioitusta herättävää ja miellyttävää, ja häntä
katsellessa johtuu mieleen hänen puolisonsa entinen sana, että
porvaristyttö on syntynyt prinsessaksi. Mutta sitä ylhäisyyttä, joka
jumaloi itseänsä teeskennellyssä alentuvaisuudessa, ei Falkbyn
kreivittäressä ollut rahtuakaan.

-- Mitä se on? -- kysyi kreivitär, nähdessään tyttärensä vallatonna ja
tanssien pitävän puutarhuria kiinni.

-- Hän tahtoo lyödä Rasmusta! Hän tahtoo ajaa pois Rasmuksen! -- huusi
tyttö.

-- Renki on hävytön, ja teidän armonne näkee itse, miten minun aikani
menee hukkaan, -- virkkoi puutarhuri.

-- Anna Bergflyktin olla, Vera! -- sanoi kreivitär. Ja teidän, hyvä
Bergflykt, ei tarvitse panna pahaksenne kaikkia turhia sanoja. Monta
sadepisaraa putoaa mereen, ja monta liikaa vesaa versoo puun varjossa.
Oletteko lopettanut työnne?

-- Puolen tunnin kuluttua olisivat kaikki teidän armonne määräykset
täsmällisesti suoritetut, kun vain saisin armon olla rauhassa, --
huokasi Bergflykt, vilkaisten kiusaajaansa.

-- Hyvä on, -- jatkoi kreivitär tarkastaen valmistuksia. -- Tehkää
kaikki valmiiksi, älkääkä olko millännekään tuosta pienestä
pyryharakasta! Tunnin perästä juomme suklaata huvimajassa, ja sitten
odotamme harvinaisia vieraita. Vanhin tyttäreni on jo tullut ja kreivi
Bernhardia odotetaan iltapäivällä. Toivon heidän kiittävän teidän hyvää
aistianne, sillä te olette nähnyt paljon vaivaa, hyvä Bergflykt.

Puutarhuri kumarsi kursastellen, mutta hänen tyytyväinen ilmeensä
osoitti, että hänen lyhyt vihansa jo oli haihtunut.

-- Sisar nukkuu vielä ja kello on jo yhdeksän! -- huudahti neiti Vera,
pyörähtäen kantapäällään.

-- Sisar on väsynyt matkasta, ja hovissa nukutaan kauemmin, koska
siellä valvotaankin kauemmin kuin meidän on tapana valvoa täällä
Falkbyssä, -- sanoi äiti. -- Tule, sinun on jo aika pukeutua
vieraitamme varten.

-- Kelpaanhan minä semmoisena kuin olen, äiti, -- sanoi tyttö
viattomasti. -- Eihän tänne tule muita kuin sisareni ja veljeni.

-- Sisaresi ja veljesi eivät ole tottuneet näkemään linttaisia kenkiä
eikä vaalenneita hameita, -- vastasi äiti. -- Sitäpaitsi on nyt isäsi
syntymäpäivä.

Äiti ja tytär lähtivät toistensa seurassa linnaan. Tyttö kulki hetken
äänetönnä ja kysyi sitten:

-- Äiti, onko Bernhard ylpeä?

-- Miksi hän olisi ylpeä? -- sanoi äiti vältellen.

-- Niin, minä muistan, kuinka hän kerran sanoi äidille minun piennä
ollessani: madame, teidän tulee kiittää isääni siitä, että suutelen
kättänne.

-- Voi teitä pieniä patoja ja teidän korvianne! -- sanoi kreivitär
hämillään. -- Olihan Bernhard oikeassa: hän pitää minusta sentähden,
että pitää isästä.

-- Mutta, -- arveli tyttö itsepintaisesti, -- jos hän pitää äidistä,
miksi hän sanoo aina _madame_?

-- Niin sanotaan keisarinnoille ja kuningattarille. Siinä ei ole mitään
pahaa; se on päinvastoin hyvin kohteliasta.

-- No, jos se on kohteliasta, niin rupean minäkin sanomaan madame ...
madame... Ei, hyi! Kuinka voisin sanoa niin omalle äidilleni? Sisar
Louise, niin, hän on viisas, hän ei sano äitiä miksikään. Mutta kuinka
Paul tekee? Sanooko Paulkin madame?

-- Se on toista. Paul on tottunut sanomaan minua äidiksi aina lapsesta
alkaen, mutta Bernhard ja Louise kadottivat pahaksi onneksi äitinsä
aivan pieninä, ja sentähden he eivät ole tottuneet sanomaan minua
äidiksi.

Vera kulki miettiväisenä muutamia askelia, mutta vaiti oleminen ei
ollut hänen luonteensa mukaista. -- Eikö äiti sitten olekaan heidän
oikea äitinsä? -- kysyi hän.

-- Heidän hyvä äitinsä kuoli, ja silloin pyysi isäsi minua rupeamaan
heille toiseksi äidiksi, -- sanoi kreivitär. Isommaksi tultuasi, Vera,
olet käsittävä, että harvoin voi toista äitiänsä rakastaa niin
sydämellisesti kuin ensimmäistä on rakastanut. Mutta me voimme siitä
huolimatta olla hyviä ystäviä ja kunnioittaa toisiamme.

-- Voiko velipuoltansa ja sisarpuoltansa rakastaa niin kuin oikeata
veljeä ja oikeata sisarta rakastetaan?

-- Voi kyllä, ja niin pitääkin tehdä. Lupaa olla hyvin ystävällinen,
hyvin hyvä ja sydämellinen Bernhardille ja Louiselle. Se käy hyvin
helposti, kun vain tulette enemmän toisianne tuntemaan. Et ole nähnyt
Louisea kolmeen etkä Bernhardia viiteen vuoteen. Sentähden olet heille
vieras, etkä heitä oikein ymmärrä. Mutta kyllä siitä hyvä tulee. Louise
on erittäin siivo ja ymmärtäväinen ja voi kertoa sinulle kauniita
asioita hovista, sillä hän oli kuningattaren hovineitinä, ennenkuin
kolme vuotta sitten joutui naimisiin saksilaisen ministerin, parooni
Clairfeldin kanssa.

-- Mutta minä pidän kuitenkin enemmän Paulista.

-- Ja Bernhard, -- jatkoi äiti, joka ei ollut häntä kuulevinaankaan, --
Bernhard on uljas nuori herra, joka on nähnyt paljon maailmaa
ulkomaanmatkoillaan. Hän voi kertoa sinulle vielä kauniimpia
asioita koreista espanjalaisista ritareista ja härkätaisteluista ja
mustista maurilaisista ja Afrikan leijonista. Olet ihastuva häntä
kuunnellessasi.

-- Mutta minä pidän kuitenkin enemmän Paulista! -- toisti tyttö
itsepäisesti ja ravisti tyytymättömänä kaunista kiharapäätänsä.

-- Sinussa taitaa olla vähän suomalaista itsepintaisuutta! -- naurahti
äiti. -- Rakasta sinä vain sydämellisesti kaikkia sisaruksiasi; voit
sinä silti Paulistakin pitää.

-- Mutta ettekö usko, äiti, että Paul on sata kertaa parempi kuin sekä
Louise että Bernhard? Paljon kauniimpi hän on ja paljon reippaampi ja
paljon ystävällisempi ja paljon avomielisempi! Voi, minun on niin ikävä
omaa veljeäni Paulia! Eikö hän kohta palaa tuolta ilkeästä Suomesta?

-- Odotan kohta kirjettä; ehkä hän tulee kesällä meitä tervehtimään.
Mutta miksi olet niin suutuksissasi Suomelle? Sekä isäsi että minä
olemme siinä maassa syntyneet.

-- Vanha Beata sanoo, että suomalaiset ovat vain puoleksi ihmisiä. Ja
sitäpaitsi he osaavat noitua. Ihmiset sanovat äidinkin osaavan noitua
ja että äiti on taioilla lumonnut isän. Mutta sitä en minä ikinä usko,
-- vakuutti Vera hyvin tosissaan.

Kreivitär punastui. Hän tunsi vallan hyvin nuo typerät, herjaavat
huhut. Ja nyt hän sai kuulla ne omalta lapseltaan!



3. BERTELSKÖLDIN PERHE VUONNA 1771.


Juhla, jonka kreivitär Bertelsköld oli järjestänyt puolisonsa
syntymäpäiväksi, oli yksinkertainen, kaunis ja arvokas, niinkuin hän
itsekin. Ohjelma oli tämmöinen: 1) onnentoivotus huvimajassa, 2)
päivälliset köyhille, 3) pari vanhaa ystävää, jotka oli kutsuttu
illaksi vanhaa unkarilaista viiniä nauttimaan ja katsomaan pientä
ilotulitusta, sekä vihdoin juhlalahjana 4) vanhimman tyttären ja
vanhimman pojan kotiintulo, jonka ilahduttavan tapauksen kreivitär
vartavasten oli saanut asetetuksi juuri täksi päiväksi.

Kreivi Kaarle Bertelsköld istui lehditetyssä huvimajassa ja kukilla
koristetussa nojatuolissaan. Hän oli vanhentunut; hänen muinoin pitkä
ja suora vartalonsa oli köyristynyt, hänen mustat hiuksensa olivat
harmaantuneet, katsantonsa käynyt raukeammaksi, kasvonsa kalpeammiksi.
Mutta vieläkin hän oli tarpeeksi komea esiintyäkseen paikkakunnan
etevimpänä ylimyksenä. Hänen ryhtinsä oli, niinkuin aina, jalo ja
lempeä, ja joka kerta, kun hän loi katseensa puolisoonsa, kirkastuivat
hänen kasvonsa ja osoittivat selvästi, kuinka suuresti hän tätä rakasti
ja kuinka tämä oli koko hänen elämänsä onni.

Huvimaja oli lehdistöillä jaettu kahteen osaan, ja sisimmäinen, joka
muodosti jonkinlaisen lehtimajan, oli aluksi piilossa. Mutta tuskin oli
kreivi istahtanut, kun lehvät keskeltä jakautuivat ja siellä sisällä
seisoi hänen vanhin tyttärensä, paroonitar Louise, isoäitinsä,
kreivitär Eevan muinoisessa puvussa prinsessa Ulriika Eleonooran
hovinaisena. Vaikutus oli sitäkin todellisempi, kun paroonitar paljon
muistutti isoäitiänsä sellaisena kuin tämä oli ollut nuorena; ja jotta
tämän äidin muisto, jota kreivi niin hellästi oli rakastanut, viriäisi
vielä elävämpänä, oli kreivitär Eevan onnistunut asettaa luonnollista
kokoa olevan kuvan ruusuilla seppelöitynä, jossa vainaja oli juuri
samassa puvussa, koristamaan yht'äkkiä lehtimajaksi muutetun huoneen
peräseinää.

Nyt seurasi pieni vaatimaton onnentoivotusruno. Vainaja sanoi saaneensa
luvan vielä kerran laskeutua alas valoisasta taivaasta siunataksensa
rakasta poikaansa ja hänen vanhuutensa onnea. Runoa oli vain kahdeksan
riviä, mutta ne lausuttiin erinomaisen hyvin. Manalle mennyt äiti, joka
siunasi poikaansa hänen tyttärensä muodossa ja hänen puolisonsa
läsnäollessa -- se oli niin kaunis ja liikuttava ajatus, siinä oli
yhteen kuvaan koottuna kaikki, mikä ihmissydämelle on elämässä
kallista, että tämän yksinkertaisen kunnioituksen esine puhkesi
kyyneliin. Kreivi nousi seisoalleen iloisesti hämmästyneenä, sillä hän
ei ollut tiennyt mitään paroonittaren tulosta eilen illalla myöhään.
Hän syleili ja suuteli väliin tytärtänsä, väliin puolisoansa, joka oli
valmistanut hänelle tämän odottamattoman yllätyksen, ja sen jälkeen hän
ei osannut kyllikseen katsella äitinsä molempia kuvia, maalattua ja
elävää, vertaillen niitä toisiinsa ja tuntien lämpöisen sydämensä
uhkuvan yli reunojensa muistoista, uhkuvan rakkaudesta. Mitä puhtain
onni kuvastui hänen kasvoillansa: ei mitään puuttunut hänen onnestansa,
ei mitään muuta kuin hänen molemmat poikansa.

-- Haluaako teidän armonne ostaa karpaloita? Meillä ei ole muuta tähän
vuodenaikaan, -- kuului hänen vierestänsä lapsen ääni, ja siinä seisoi
pikku Vera, kiireestä kantapäähän lehtikiehkuroilla koristettuna. Mutta
hänen tarjottavansa eivät olleet karpaloita, vaan harvinaisia
rypäleitä, jotka Bergflykt oli loihtinut esiin kasvihuoneessa. Hän oli
koko talven tehnyt valmistuksia, ja oli nyt voitostansa ylen ylpeä.

Isä nosti pienen veitikan syliinsä ja suuteli häntä suutelemistaan.
Tyttö samoin! Ei ainoatakaan pilveä ollut hänen taivaallansa; mutta
yksi oli tulossa -- vähäinen pilven hattara, joka pian haihtui.

-- Etkö tarjoakaan marjoja sisarellesi? -- kysyi äiti, -- Vera meni
paroonittaren luo, niiasi syvään, kenties vähän pilkallisesti, ja
virkkoi: -- Suvaitseeko madame? -- Kreivitär punastui, mutta paroonitar
ei ymmärtänyt pistosanaa; hänenkin sydämensä oli nyt lämmennyt isän
onnesta, ja hän vastasi: -- Sinä pieni sinipiika! Taitaa olla oiva suo,
joka kasvattaa tuollaisia karpaloita.

-- Marikkoni on kullattu, niinkuin hovissa on tapana, vastasi Vera,
nakaten niskaansa.

Louise veti hänet hyväillen luoksensa ja alkoi järjestää hänen
metsäisiä, kymmenestä eri lehtilajista laitettuja koristuksiansa.
Näytti siltä kuin ystävällisempi tuttavuus olisi syntymässä molempien
sisarusten välillä. Mutta kreivittären valpas silmä huomasi, että Vera
tahallaan sotki ne kauniit kukkaköynnökset, joilla paroonitar
poimutteli hänen valkoista pukuansa. Oli jotakin rikkinäistä, mutta
sitä ei huomannut muu kuin äidin silmä.

Niin kului aamupäivä rauhallisesti ja iloisesti. Käytiin kävelemässä
puistossa. Tänään kehui kreivi kaikkea, mitä näki. Bergflykt sai
kiitoslauseen uusista istutuksista ja oivallisista rypäleistä. Louise
sai imarteluja somasta vaatetuksestansa. Ja ne hän ansaitsikin, sillä
puku oli hänestä ylen tärkeä asia. Harvoin oli niin hieno suuren
maailman nainen ja niin viehättävä neljänkolmattavuotias paroonitar
leyhytellyt viuhkallaan Falkbyn puistossa.

Tyttären ja äitipuolen keskinäisissä väleissä ei kukaan voinut havaita
muuta kuin ystävyyttä ja luottamusta. Kreivitär teki puolestaan kaiken,
ollakseen tyttärelleen mieliksi. Ja se näyttikin hänelle onnistuvan.
Laskettiin leikkiä, tehtiin toinen toiselleen noita vähäisiä
palveluksia, jotka tekevät seurustelun niin hauskaksi. Puuttui vain
vielä rahtunen rakkautta, ja kaikki olisi ollut hyvin...

Päivä oli herttainen ja poutainen. Köyhille oli katettu pitkä pöytä
puistoon, ja kunniapaikalla istui kahdeksankymmenvuotias vaimo,
sotamies Flintan leski, hän, joka niin omituisella tavalla oli
ottanut osaa presidentti Bertelsköldin kohtaloon -- hän, jonka luona
Ester-kreivitär pakolaisena, epätoivoisena ja vilusta kangistuneena
kerran oli saanut suojan koleana talviyönä. Neiti Vera luki
ruokarukouksen, ja kreivitär itse kävi paikasta paikkaan, köyhän luota
toisen luo, katsoaksensa, että kaikki runsaalla mitalla saivat, mitä
tarvitsivat. Kaikille hänellä oli ystävällinen ja rohkaiseva sana, ja
useimmat tunsivat hänet entuudestaan: olihan hän niin usein käynyt
heidän mökeissään ja ollut lohduttavana enkelinä heidän kurjuudessaan.
Senpätähden kohtasikin hän kiitollisia katseita kaikkialla, missä
kulki. Hänen tulessaan Flintan luo tahtoi vanha vaimo, niinkuin tapana
oli suuremmilla herrastiloilla, kumartua suutelemaan kreivittären
hametta. Mutta kreivitär ei ollut niitä, jotka sallivat sellaisia
alentavia kunnianosoituksia. Hän pakotti eukon istumaan, pani itse
hänen lautasellensa voimakasta hernerokkaa ja kuiskasi hänelle korvaan:
-- Tahdotteko nyt pakottaa minut kertomaan kaikille, kuinka kerran olin
nälissäni, ja te annoitte minulle ruokaa, kuinka minua paleli, ja te
lämmititte minua, kuinka olin onneton, ja te lohdutitte minua?
Sallinettehan minun palkita hyvän hyvällä, kykyni mukaan.

Kyynelet valuivat pitkin eukon kuihtuneita poskia. Hän tahtoi puhua,
mutta voi ainoastaan änkyttäen sanoa: -- "Autuaita ovat laupiaat, sillä
heille tapahtuu laupeus."

Paroonitar Louisesta ei tämä ollut ihan outoa; hän oli nähnyt semmoista
ennenkin. Mutta nuo hänen silkkipukuna lyhyet, avarat, riippuvilla
koristeilla kaunistetut hihat eivät sallineet hänen koskea karkeihin
vateihin eikä lähestyä pöydän epäsiistejä vieraita. Hän teki kierroksen
pöydän ympäri tarpeellisen matkan päässä siitä ja meni sitten taas
luomaan ikävöivän silmäyksen maantieveräjälle päin.

Kreivillinen herrasväki aikoi juuri palata linnaan päivällisille, kun
maantiellä näkyi tomupilvi. Portti avattiin, ja siitä ajoi täyttä
karkua ratsastava sanantuoja sekä muutamain minuuttien perästä upeat
neljän hevosen vetämät vaunut. Näissä vaunuissa istui nuori, hieno
herra vanhan sotilaan rinnalla.

Kaikki riensivät portaille, ja kreivi Bertelsköld meni itse
vastaanottamaan kauan kaivattua, nyt niin odottamatta jälleen
näkemäänsä vanhinta poikaansa. Isän sydän sykki ilosta ja ylpeydestä.
Tämä tapaus oli juhlapäivän riemujen kruunu.

Keveästi, mutta arvokkaasti hyppäsi kreivi Bernhard vaunuista ja
heittäytyi isänsä syliin -- myöskin arvokkaasti. Nuori herra tuli
Espanjasta. Mutta väärin tekisimme jos sentakia tahtoisimme pitää häntä
espanjalaisena grandina, jonka on mahdoton unohtaa hovitapojen
vaatimuksia edes silloinkaan, kun syleilee isäänsä nelivuotisen
poissaolon jälkeen. Kreivi Bernhard oli vain täydellinen hovi- ja
seuramies, joka aina pienestä pitäen oli ollut prinssi Kustaan
paashina, ja senjälkeen ensin kamarijunkkarina ja sitten diplomaattina
useissa hoveissa ja valituimmissa seurapiireissä. Hänen ylhäinen
käytöksensä oli siitä syystä niin luonteva, hänen arvokkuutensa niin
sujuva, hänen kohteliaisuutensa niin viehättävä, että missä muussa
tilaisuudessa tahansa tuskin olisi huomattu sitä lämmön ja antaumuksen
puutetta, jota ei tällaisessa tilaisuudessa olisi odottanut. Hänen
isänsä sitä ei huomannutkaan; hän vain iloitsi sydämensä pohjasta
katsellessaan komeaa, toivehikasta poikaa, joka oli tuottava hänen
nimellensä kunniaa, sulostuttava hänen vanhuutensa päiviä ja itse
kerran nouseva korkeimmille kunniasijoille.

Nuorella kreivillä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka lupaavat onnea
maailmassa. Ruotsissa ei ollut rakastettavampaa ja kunnioitettavampaa
nuorta miestä, eikä toista, jonka kasvatus olisi ollut täydellisempi.
Hän oli kookas, niinkuin kaikki Bertelsköldit; kaunis, miehevä, uljas,
ritarillinen, älykäs ja kokenut. Missä hän vain näyttäytyi, katsottiin
hänet eteväksi henkilöksi; Falkbyssä häntä kohdeltiin kuin
itsevaltiasta heti kohta, kun hän sinne ilmautui.



4. ÄITIPUOLI JA POJINTIMA.


On vastakohtia elämässä, jotka tuntevat vetoa toisiinsa ikäänkuin
luonnon pakosta, on samanlaisuuksia, joiden välttämättömästi täytyy
työntää toisiaan poispäin. Syy on siinä, ettei mikään inhimillinen
olento ole täydellinen, eikä yksinään riittävä itselleen. Kaikki
tarvitsevat täydentää itsessään jotakin vajavaisuutta, mutta kaksi yhtä
voimakasta iskee yhteen kuin teräs ja piikivi.

Kreivitär Ester ja hänen pojintimansa kreivi Bernhard olivat molemmat
suuressa määrin ylpeitä, voimakkaita ja lujaluonteisia henkilöitä.
Siinä oli heidän samanlaisuutensa ja siinä syy heidän huonoihin
väleihinsä -- sillä että heidän välinsä olivat huonot, on helppo
arvata. Ei kumpikaan siinä suhteessa tarvinnut täytettä luonteeseensa,
ja kun he kohtasivat toisensa, iski kova kovaa vastaan.

Mutta se teräs, mikä kalskahti kreivitär Esterissä, oli paljon enemmän
jalostunutta. Se ei ollut teräväsärmäistä, se voi taipua kuin kellon
vieteri ja heti ponnahtaa luonnolliseen asemaansa. Vaihtelevat
kohtalot, runsas kokemus, rakastettava sydän olivat opettaneet tämän
voimakkaan luonteen taipumaan, kieltäytymään, uhrautumaan; teräs oli
kätkössä, mutta se kalskahti kuitenkin, kun siihen koskettiin, ja
ilmoitti niinkuin äänirauta hänen olentonsa perussävelen.

Metalli kreivi Bernhardissa oli hienosti kiilloitettua ja hohti kuin
hopea. Mutta tämä sileä pinta oli hauras kuin kivi. Taipumaan ja
kieltäytymään ei hänen sydämensä ollut koskaan oppinut hovin saleissa
ja diplomatian liukkaissa luikerteluissa. Hän voi olla hyvä,
rakastettava ja hellä niin kauan, kuin kaikki taipui hänen tahtonsa
edessä, mutta jokainen itsepäinen luonne oli hänen luonnollinen
vihollisensa. Ja semmoinen oli hänen äitipuolensa. Kreivitär Ester voi
uhrata kaikki paitsi vakaumustansa siitä, mikä oli oikeaa; hän voi olla
nöyrä, mutta ei koskaan nöyrtyä. Heidän _täytyi_ siis olla vihamiehiä.

Vaikka olikin pakotettu mielistelemään aatelittomia säätyjä, oli
vapaudenajan aateli yhtä ylpeä kuin kuningatar Kristiinan. Että kreivi
otti avioksensa porvaristytön, ei tosin ollut mitään ennen kuulumatonta
eikä laissa kiellettyä, mutta kuitenkin yhä vielä tumma tahra
loistavassa sukukilvessä. Tuo porvaristyttö, tuo "suomalainen noita",
oli sekoittanut perheen aatelisen veren, oli tunkeutunut isän ja pojan
väliin, oli tuonut linnaan kaksi uutta perillistä, joiden täytyi olla
vieraita puhdasveriselle rodulle. Vähemmästäkin voi nuori mies vihata
äitipuoltansa. Eikä mikään -- ei hellyys, ei nöyryys, ei mikään yritys
hänen ystävyytensä saavuttamiseksi -- ollut voinut haihduttaa tätä
vihaa, joka yhdeksänätoista vuotena, aina hänen lapsuudestaan alkaen
oli kytenyt nuoren kreivin mielessä tuota halpasukuista, hänen
jalosukuiseen perheeseensä ilmestynyttä tulokasta kohtaan.

Nyt tapasivat he toisensa neljän vuoden eron jälkeen, ja kaikki näytti
olevan kirkasta kuin auringonpaiste. Kreivi Bernhard suuteli
äitipuolensa kättä; tämä toivotti hänet tervetulleeksi ystävällisin
sanoin. Ehkä hän toivoi vielä, että neljän vuoden kypsyttävä kokemus
oli saanut entiset tunteet hälvenemään.

Keskipäivä ja iltapäivä kuluivat häiritsemättömässä sovussa. Kreivi
Bernhard kertoi niin sukkelasti, niin viehättävästi niistä vieraista
maista ja ulkomaisista hoveista, joissa hän oli poissaolonsa aikana
käynyt, että hänen isänsä oli aivan ihastuksissaan. Paroonitar Louise
oli miellyttävämmällä tuulella kuin milloinkaan ennen ja kilpaili
veljensä kanssa sukkeluudessa ja viehättäväisyydessä. Pientä Veraa
hyväiltiin ja saatiin hänen suosionsa jo puolittain voitetuksi. Itse
kreivitärkin unohti hetkeksi pelkonsa ja yhtyi kaikkien muiden kanssa
osoittamaan suosiota koko talon hemmoittelemalle ja ihailemalle
pojalle.

Seuraan liittyi vielä muutamia lähellä asuvia vanhoja ystäviä. Se
upseeri, joka oli ollut kreivi Bernhardin toverina vaunuissa ja
joka oli juuri sama majuri Lejonram, tuo vanha peluri, joka
kolmekymmentäkolme vuotta sitten oli ollut Kaarle Viktor Bertelsköldin
todistajana kaksintaistelussa Espanjan ravintolassa Tukholman
ulkopuolella, oli olevinaan vanha tuttava ja tarjosi kreivittärelle
käsivartensa, kun lähdettiin puistoon kävelemään.

-- Te vallitsette täällä kuin kuningatar, armollisin kreivitär, --
sanoi Lejonram. -- Tahtoisinpa, vieköön minut turkkilainen, olla
Falkbyn omistaja, ainoastaan voidakseni laskea sen jalkojenne juureen
kunnioitukseni osoitteeksi. Pahaksi onneksi on minulla aina ollut hyvä
onni pelissä, mutta huono onni rakkaudessa. Ystäväni Kaarle on aina
ajanut edelleni. Hän omistaa Falkbyn, hän omistaa teidät!
Linnoitustiede oli aina hänen mieliaineensa, ja sentähden hän on
rakentanut tämän vihannan linnoituksen suojellaksensa aarrettansa.
Hiton kaunis puisto. Täällä ei puutu mitään muuta kuin metsäkauriita
vanhoja metsämiehiä varten.

-- Jos setä on niin mieltynyt näihin vaivaisiin puunrunkoihin, jotka
seistä sojottavat kuin talonpojat saarnatuolin ympärillä, niin ei
liene mahdotonta toimittaa tänne metsäkauriitakaan, -- sanoi kreivi
Bernhard huolettomalla äänellä kulkiessaan aivan heidän jäljessään
sisartaan taluttaen. -- José, -- virkkoi hän espanjalaiselle
kamaripalvelijalleen, joka seurasi muassa kantaen hänen levättiään, --
nouda pyssyni!

José juoksi ja tuli kolmen minuutin kuluttua takaisin. Oli tultu
lähelle puiston aitausta, jonka takana haassa muutamia lampaita oli
laitumella.

-- Kas siinä seuraus siitä, että kuuntelee espanjalaisia romansseja! --
laski isä leikkiään. -- Bernhard näkee metsäkauriita siinä, missä me
muut emme voi havaita muita kuin lampaita.

-- Tehkää hyvin, majuri hyvä! -- sanoi nuori kreivi ja ojensi tälle
pyssyn. Tuossa näette otuksenne, ne ovat täydellisessä sopusoinnussa
puiston kanssa. Pyydän, koettakaa onneanne!

-- Ei kiitos, -- vastasi Lejonram, -- se sopii paremmin poikasille.
Voit itse koettaa, hieno herraseni! Tarkoitan, jos armollinen rouva
äitisi sallii.

-- Armollinen rouva äitini on kyllin armollinen, ollakseen kieltämättä
meiltä viatonta huvitusta, -- virkkoi kreivi Bertelsköld, joka
luultavasti oli ärtynyt Lejonramin kohteliaisuudesta äitipuolta kohtaan
ja tahallaan haki tilaisuutta osoittaakseen ylimielisyyttänsä. Samassa
hän tarttui pyssyyn ja tähtäsi.

Kreivitär punastui ja oli vaiti. Mutta Vera kiiruhti esiin
säikähdyksestä huudahtaen. -- Se on minun Bijouni! -- kiljaisi hän, ja
tarttui kiivaasti veljensä käsivarteen.

Bijou oli mitä sievin ja toivehikkain karitsa, valkea kuin pumpuli,
nimenomaan lahjoitettu Veralle kaksi viikkoa sitten ja hänen hartaimman
ihailunsa esine.

-- Anna olla! -- huudahti isä; -- mutta se oli jo myöhistä. Pyssy
pamahti; pikku Bijou, joka ei mitään pahaa aavistanut, hypähti
korkealle ja kaatui verisenä viheriälle nurmikolle.

-- _Fi donc!_ -- sanoi Lejonram, -- tuon olisit voinut jättää
teurastajan tehtäväksi.

-- Pyh, -- vastasi kreivi Bernhard huolettomalla äänellä, mutta itsekin
jo häveten pikaisuuttaan; -- näkisipä setä vain härkätaisteluja!

Vera oli aivan raivoissaan. Hänellä oli kädessään pähkinäpuinen keppi;
hän löi sillä veljeänsä käsivarteen.

-- Tyttärenne, madame, ei ole hyvin kasvatettu, -- lausui Bernhard
kylmästi ja irroittihe hurjistuneesta lapsesta.

Kreivittären mustat silmät säihkyivät. Hän ymmärsi hyvin kyllä, kenelle
nuoren kreivin luoti oikeastaan oli aiottu. Mutta hän hillitsi mielensä
ja sanaakaan vastaamatta lähetti pois itkevän tytön.

Myös kreivi Kaarle Viktor oli tuosta vallattomuudesta pahoillaan ja
koetti selittää kaikki leikinteoksi. Se ei tahtonut häneltä onnistua,
ja kävelijät saapuivat nyreillä mielin huvimajalle. Täällä seisoi
Bergflykt lakki kourassa salaisesti toivoen saavansa uusia kiitoksia
onnistuneista laitoksistaan.

-- Vai niin, -- sanoi kreivi Bernhard halveksivasti, -- tekö olette
Bergflykt? Mitä rojua te olette tänne kasannut. Tiedättekö, hyvä
ystävä, tekisitte hyvin, jos pitäisitte huolta vain nauriista ja
porkkanoista, sillä puiston olette, senjälkeen kun täältä lähdin,
kokonaan pilannut, ja näyttäähän tämä pieni kyhäys tässä ihan
kanakopilta. Mistä taivaan nimessä olette saanut päähänne ruveta
ripustelemaan kukkasia seinille. Sehän on naurettavaa! Sehän näyttää
ihan nimipäivä onnentoivotukselta jossakin kestikievarituvassa.

-- Se on kaikki tehty armollisen kreivittären käskystä, -- vastasi
puutarhuri, sisimpään sydämeensä loukkautuneena tästä odottamattomasta
moitteesta.

-- Armollinen kreivitär on tosin tavattoman nerokas ja ansaitsee, että
hänellä on noin uuttera palvelija, -- vastasi kreivi samaan tapaan, --
mutta se ei estä, että teidän huomenna täytyy korjata pois kaikki nämä
korut. Te olette sitä paitsi vanha ja höperö; saatte pian seuraajan,
ymmärrättehän?

-- Ymmärrän, -- sanoi syvästi loukattu mies, -- enkä aio virkaeroani
odottaa, minä pyydän sitä. Olen uskollisesti palvellut heidän
kreivillisiä armojansa viisineljättä vuotta, eikä kukaan ole vielä
milloinkaan sanonut minua hutilukseksi ammatissani.

-- Todellako? No, koska sen kerran täytyy tapahtua, niin sallikaa minun
kunnioittaa teitä sillä ansaitsemallanne arvonimellä.

-- Anna jo olla; äitisi ja minä pidämme tuota siivoa miestä suuressa
arvossa, -- virkkoi Kaarle Viktor kärsimättömästi ranskankielellä.

-- Tekö, isäni? Se on toinen asia. Siinä tapauksessa annan tuolle
hupsulle anteeksi. Hänellä on paljon ansioita. Onhan hän ollut
kihloissa teidän kanssanne, madame?

Viimeiset sanat lausuttiin niin hiljaa, että ainoastaan kreivitär ne
kuuli, mutta hän oli kuullut tarpeeksi.



5. SALAMA LEIMAHTAA.


Ei mikään voitto ole niin vaikea kuin oman itsensä voittaminen.
Loukattu mies voi tappaa vastustajansa, ärsytetty nainen häntä voi
pistellä sanoilla, jotka ovat puukonpistoja terävämmät; mutta
vaikeneminen silloin, kun sydän on haavoitettu, tyynenä ja aseetonna
vaikeneminen, se on vaikeampaa kuin mitä yksikään mies ja enemmän kuin
useimmat naiset voivat.

Kreivitär Ester oli vaiti.

Oli ihana kesäkuun ilta. Kaste lankesi maahan, ruoho kimalteli, käki
kukkui ja nuoret lehdet puistossa loistivat kauneuttaan. Järvi oli
aivan lähellä ja lepäsi kuin sulanut hopea illan hehkussa. Lähdettiin
veneretkelle.

Kreivi Bernhardilla oli poikasena ollut purjevene, Delfiniksi
nimitetty, jota hän oli rakastanut melkein yhtä paljon kuin
ratsuhevostaan. Delfin oli jo monta vuotta ollut maalle vedettynä
venehuoneessa, piilossa ja unohdettuna, mutta nyt oli kreivitär,
ilahduttaakseen poikapuoltansa, laitattanut kuntoon ja uudestaan
maalauttanut vanhan purren. Se oli nyt rannassa entistänsä kauniimpana;
sen viiri liehui vienossa ilman hengessä, ja sen masto oli kukilla
seppelöity.

-- Delfin pyytää kunnian vielä kerran saada kantaa herransa järven yli,
-- lausui kreivitär niin iloisesti kuin ei epäystävällinen sana koskaan
olisi häirinnyt hänen sydämensä rauhaa.

Kreivi Bernhard loi äitipuoleensa kummastuneen katseen, tarkasti sitten
venettä, katsoi taas kreivittäreen ja vastasi kylmästi: -- Eihän tuo
ole mikään vene; sehän on talonpoikaismorsian.

-- Mitä! -- huudahti isä, -- etkö tunne enää vanhaa Delfiniäsi? No,
myönnän kyllä, että Venetsian dogi voi matkustaa komeammin kullatussa
airolaivassaan, mutta katsoen siihen, että ollaan Itä-Göötanmaalla,
voimme mielestäni tyytyä Delfiniin. Äitisi on sinua ilahduttaakseen
kaivanut esiin tuon vanhan kapineen. Minä olin jo aikoja sitten
unohtanut, että semmoista oli olemassakaan.

-- Jos isäni suvaitsee, -- vastasi poika, -- astun kernaammin
veneeseen, jossa on vähemmän koristuksia, mutta luotettavammat laudat.
Olen matkustanut siksi paljon merellä, etten uskalla antautua kukkasten
varaan. Tule Louise! -- Ja hän ojensi sisarelleen kätensä astuakseen
vieressä olevaan suurempaan purteen, toisten uskoessa henkensä Delfinin
epäiltäväin lautojen varaan.

Soudettiin Flintan lesken pienelle torpalle, joka oli lahden toisella
puolella. Suunta ei ollut viisaasti valittu, silla kreivi Bernhard oli
jo viime kerralla Falkbyssä ollessaan tahtonut revittää maahan torpan,
rakennuttaakseen sen sijalle metsästysmajan, koska metsässä niillä
seuduin oli runsaasti riistaa. Hänen äitipuolensa oli kuitenkin
onnistunut pelastaa köyhän lesken turvapaikka, eikä kreivi Bernhard
ollut sitä unohtanut.

Hän oli tuskin astunut maihin ja nähnyt eukon sukankutimineen istuvan
portailla, kun hän tavallisella huolettomalla äänellänsä virkkoi
isälleen, mökkiä osoittaen:

-- Tuon me, isä, revitämme maahan ensi viikolla.

Ja vastausta odottamatta lisäsi hän, eukkoon kääntyen:

-- Saatte valmistautua muuttamaan huomenna.

-- Se olisi eukkoparalle kovin raskasta; mietitään asiaa! vastasi isä,
vähän hämillään tuosta päättävästä äänestä.

Mutta Flintan leski, jolla oli kahdeksankymmenen vuoden paino
hartioillansa, oli kuitenkin sotamiehen vaimo, eikä hän ollut ollenkaan
halukas katsomaan asiaa päätetyksi.

-- Pitääkö minun muuttaa huomenna? -- kysyi hän,

-- Pitää, eukkoseni, sillä tänä iltana on jo myöhäisenlainen, ja me
suomme teille yörauhan, -- vastasi kreivi Bernhard.

-- Minunko muuttaa! Minunko, joka olen asunut tässä viidettäkymmentä
vuotta! -- puhkesi vanha vaimo sanomaan. -- Ja minkätähden pitää minun
muuttaa?

-- Sentähden, että armollinen herranne niin hyväksi näkee. Hän
tarvitsee tätä paikkaa.

-- Eikö hänellä ole metsää ja maata niin kauas kuin silmä kantaa? Eikö
hänen armonsa mahdu suureen, tilavaan Falkbyhyn, karkoittamatta minua
pois viheliäiseltä turpeeltani?

-- Eukkokulta, te tarvitsette liikuntoa, voitte hiukan kävellä, niin
maistuu uni paremmin, -- ivaili nuori kreivi, joka hyvin huomasi, että
jokainen sana sattui kuin neulanpisto hänen äitipuolensa sydämeen.

-- Pitääkö minun lähteä? Ja minne minä lähden? -- vaikeroi eukko,
hämmästyksestä aivan tyrmistyksissään.

-- Ruodille, eukkokulta, -- ilvehti kreivi Bernhard. -- Elämänne on
liian yksitoikkoista, tarvitsette vaihtelua.

-- Minäkö ruodille! -- ja toivotonna väänteli eukko käsiänsä.

Kreivi Kaarle Viktoria hävetti poikansa sydämettömyys. Itseksensä hän
päätti, että antaisi eukon asua entisellä paikallaan, mutta meni
kinailun kestäessä muiden luo, ettei enää mikään uusi soraääni pääsisi
turmelemaan illan hauskuutta. Ainoastaan kreivitär oli kuullut
viimeiset pilkalliset sanat.

Nyt astui hän esille, tarttui ystävällisesti eukon käteen ja sanoi: --
Ettekö ymmärrä, että nuori kreivi vain pilan vuoksi tahtoo teitä
peloitella? Ei, eukkokulta, ei teidän koskaan tarvitse lähteä ruodille,
eikä myöskään muuttaa köyhästä mökistänne niin kauan kuin elätte.

-- Niinkö luulette, madame? -- virkkoi kreivi Bernhard terävästi.

-- Olen siitä vakuutettu, vastasi kreivitär tyynesti.

-- _Nous verrons_; saammepahan nähdä.

-- Minä en tule sitä koskaan näkemään, etkä sinä myöskään. Se ei voi
olla tarkoituksesi.

-- Jos ei se tätä ennen olisi ollutkaan tarkoitukseni, niin olkaa
vakuutettu siitä, että nyt se on, -- vastasi nuori kreivi, alentaen
äänensä kuiskaukseksi. -- Olette niin kauan hallinnut ja vallinnut
Falkbyssä, että olette kokonaan unohtanut todellisen asemanne. Teidän
tulisi kuitenkin muistaa _kuka te olette ollut_ ja _kuka olette_,
madame. Te kalpenette? Sitä parempi. Jos teille kävisi vaikeaksi olla
niin vaatimaton, niin katson itseni pakotetuksi teitä siitä
muistuttamaan. Vannon, että isäni tähden teen sen varsin
vastenmielisesti, mutta teidän tulisi ymmärtää, että teidän
kaltaistanne henkilöä ei teidän asemassanne ikinä voida muuta kuin
korkeintaan suvaita.

Kreivitär Ester oli todella kalvennut, mutta ainoastaan hetkeksi. Kohta
hän sai taas takaisin tuon ihmeteltävän mielenlujuutensa, joka niin
monet kerrat oli hänet pelastanut hänen vaiherikkaan elämänsä aikana.
Hän katsoi vastustajaansa vakavasti silmiin ja vastasi tyynesti:

-- Jos kalpenin, niin tapahtui se siitä syystä, että nyt selvästi näen
jo kauan aavistamani onnettomuuden, joka on katkeroittava kokonaisen
perheen elämän. Bernhard, ystäväni, poikani -- sillä vasten tahtoasi
täytyy minun sinua siksi sanoa -- on siis todella tultu niin pitkälle,
ettei edes kunnioitus isääsi kohtaan, ei edes osanotto hänen onneensa
eikä rakkaus nuorempiin sisaruksiisi voi sydämestäsi haihduttaa sitä
vihaa, jota en ole ansainnut. Tiedät vallan hyvin, etten ole
tunkeutunut tähän perheeseen. Sinun tulisi myöskin tietää, etten
koskaan ole tuottanut enkä koskaan ole tuottava suvullesi mitään
häpeää. Mistä syystä tahdot siis katkaista tämän siteen, jonka pitäisi
olla sinulle pyhä? Miksi tahdot vihata minua, joka en milloinkaan ole
osoittanut sinulle muuta kuin rakkautta? Minkätähden puhut tuolla
tavalla minulle, jota et voi solvata isääsi solvaisematta?

-- Puhutte niinkuin kirjasta lukien, madame, -- vastasi
kreivi Bernhard, -- mutta unohdatte vielä kerran, että ei ole
kysymys _arvostanne_, vaan _vallastanne_. Mielellänihän myönnän
teille kaikki oikeutenne: suutelen kättänne; teitä sanotaan
armolliseksi kreivittäreksi, ja luulisin sen riittävän tyydyttämään
itserakkauttanne, sillä tyydyittehän kerran vähempäänkin. Teillä
on hyvä asemanne; teidän ei tarvitse huolehtia muusta kuin
huvituksistanne, pukeutumisistanne, ei muuta kuin kuunnella
kohteliaisuuksia ja antaa isäni jumaloida itseänne; hän todella teitä
hemmoittelee niin, että hän on muuttunut jo puolittain plebeijiksi.
Mielestäni tulisi teidän tyytyä siihen eikä koettaa hallita talossa,
jossa muinoin olette ollut kamaripiikana. Vaikka isäni onkin heikko
niin pitäisi teidän älytä, etten minä ole aivan yhtä myöntyväinen.
Teidän pitäisi johtaa mieleenne jostakin lasten lukukirjasta, jota ehkä
Vaasassa olette lukenut, Kustaa Vaasan tunnetut sanat: "Teidän armonne
ja minun armoni eivät mahdu saman katon alle." Olkaa kaino ja nöyrä,
madame, se kaunistaa teitä sanomattomasti, enkä minä ymmärrä, mikä
estäisi meitä sitten ystävinä seurustelemasta. Minkätähden vihaisin
teitä? Ainoastaan vertaisiansa voi vihata. Muita -- ne pudistetaan
pois, kun ne rupeavat käymään liian lähenteleviksi.

Kreivitär hymyili surullisesti.

-- Jo riittää. Olen jo kuullut enemmän kuin mitä minun olisi tarvinnut
kuulla. Tässä en voi sinulle vastata. Mutta välimme täytyy tulla
selviksi. Sen täytyy tapahtua kohta.

-- Eläköön Carolus! -- kuului samassa Lejonramin hiukan pöhmeröinen
ääni rannalta, ja ystävykset tyhjensivät maljan jaloa unkarinviiniä
isännän syntymäpäivän kunniaksi.



6. ERO.


Aurinko oli jo laskenut, pieni ilotulitus oli poltettu pihalla, vieraat
olivat iloisen illan vietettyään hajaantuneet eikä kellään ollut
aavistustakaan niistä tummista pilvistä, jotka olivat keräytyneet
perheen onnen taivaalle, ei kellään paitsi niillä kahdella, joita asia
lähinnä koski, ja heistäkin käsitti ainoastaan toinen seikan koko
merkityksen.

Heidän jouduttuaan kahden kesken tarttui kreivitär Ester puolisonsa
käteen sanoen: -- Minulla on sinulle pyyntö tehtävänä!

-- Mitä voit pyytää, jota en heti paikalla olisi valmis iloiten
täyttämään? -- kysyi kreivi.

-- Että luovut jostakin, -- vastasi hän.

-- Minä suostun ehdottomasti. Sinun tähtesi voin luopua kaikesta paitsi
sinusta itsestäsi.

-- Mutta jos minä nyt juuri sitä ainoata sinulta pyytäisin?

Kreivi katseli häntä nuhdellen.

-- Sitä et voi koskaan pyytää, -- vastasi hän.

Ester oli kauan ääneti. Hänen sydämensä oli liian täysi.

-- Kaipaisitko minua paljon, jos minä ... esimerkiksi lähtisin pitkälle
matkalle? -- kysyi hän hetken kuluttua.

-- Se on mahdotonta. Mistä syystä sinä matkustaisit?

-- Voisihan minulla olla tärkeitä syitä. Jos se esim. koskisi meidän
kaikkien onnea.

-- Hyvä Jumala, oletko sairas? Jos tarvitset lähteä kylpemään Spaahan
taikka Pyrmontiin, niin virka vain sananen, ja minä seuraan sinua
sinne.

-- Älä ole levoton, minä olen ihan terve. Mutta ajattele, että minun
kuitenkin täytyisi jättää sinut joksikin aikaa... Lupaatko minulle,
että tyynesti kestät tuon murheen? Näemmehän toisemme jälleen!

-- Mutta rakas ystäväni, en ymmärrä sinua! -- huudahti kreivi pahoilla
mielin.

-- Lähinnä sinua itseäsi huolettaa minua enin Veran kasvatus, -- jatkoi
kreivitär eikä ollut huomaavinaankaan sitä pilveä, joka peitti hänen
puolisonsa otsan. -- En jättäisi häntä mielelläni Louisen haltuun.
Louise rakastaa häntä, siitä olen vakuutettu, mutta me käsitämme
maailman eri tavalla. Haluan, että Vera kasvatetaan vilpittömään
vakavuuteen, yksinkertaisiin tapoihin ja totiseen jumalanpelkoon.
Sentähden olen tuuminut, että hankkisimme hänelle mielemme mukaisen
opettajattaren. Mitä sanot neiti Sjöbladista. Hän on köyhä, mutta
hyvästi kasvatettu, vähän päälle kahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö;
tarpeeksi ylhäistä sukua voidakseen esiintyä talossasi, mutta
vaatimaton luonteeltaan, hyvä, älykäs ja lempeä. Hänen äitinsä oli
muistaakseni aatelitonta sukuperää. Kirjoitammeko hänelle huomenna?

-- Tee niinkuin tahdot, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Silmäsi,
armas Esterini, näkevät selvemmin kuin minun, ja minulle on aina ollut
hyväksi, kun olen totellut sinun neuvojasi. Mutta taivaan tähden,
selitä minulle, mitä oikeastaan tarkoitat noilla hämärillä
kysymyksilläsi!

-- Huomenna saat sen tietää. Ja nyt hyvää yötä, sinä nuoruuteni
lemmitty, sinä elämäni ystävä. Rakastatko minua vielä, Kaarleni?

-- Minun pitäisi rangaistukseksi semmoisesta kysymyksestä vastata --
en!

-- Niin, sinä rakastat minua! Älä siis vihastu puolisoosi, jos hän
joskus tuottaa sinulle surua. Jumala kaikkitietävä tuntee, että minä
sata kertaa tahtoisin ostaa sinun onnesi uhraamalla omani... Hyvää
yötä! Muista, mitä pyysin sinulta Veran suhteen. Ole isänä Paulillemme,
sillä hän tarvitsee rakkautta elämässä ja pidä minua aina rakkaassa
muistossa!

Ja voimatta enää hillitä itseänsä nojautui hän tätä sanoessaan
puolisonsa olkaa vasten, suuteli hänen harmaantuneita hiuksiansa ja
kasteli hänen poskiaan kyynelillään. Mies sulki hänet liikutettuna
syliinsä. Hänenkin silmänsä kostuivat, eikä hän tiennyt mistä syystä.

-- Ei, -- sanoi hän, -- en voi päästää sinua menemään, ennenkuin olet
minulle ilmoittanut, mikä mieltäsi niin liikuttaa. Sano se minulle!

-- Älä minulta nyt mitään kysele! Kaikki, kaikkihan on selvenevä, ja
olenhan jo luvannut, että saat sen huomenna tietää, -- vastasi
kreivitär, pyyhkäisi nopeasti pois kyyneleensä ja katseli häntä
rauhallisin, melkein hymyilevin kasvoin, jotka hehkuivat hellyyttä. Ei
milloinkaan, ei nuoruutensa kauniimmillaankaan kukoistaessa ollut hän
ollut kauniimpi kuin nyt.

-- Hyvää yötä! -- kuiskasi hän vielä kerran ja kiiruhti pois, ikäänkuin
olisi pelännyt omaa hellyyttänsä, jos kauemmin viipyisi.

Hän meni tyttärensä makuuhuoneeseen. Vera uinaili viattomuuden unta
pienellä sievällä vuoteellaan, joka oli pähkinäpuusta tehty ja
punaisilla uutimilla verhottu. Äiti kumartui nukkuvan lapsen puoleen ja
painoi sen huulille tulisen suutelon. -- Mitä aionkaan tehdä? --
huokasi hän käsiänsä väännellen. -- Miten on mahdollista, miten on
mahdollista luopua sinusta, lapseni, jonka Jumala kaikkivaltias on
antanut minun hoitooni ja josta minun on Hänelle tili tehtävä? Ja
kuitenkin täytyy niin tapahtua, vaikka sydämeni siitä pakahtuisi. Mutta
anna minulle merkki, hyvä Jumala, anna minulle merkki, etten tee
väärin, niin noudatan nurisematta tahtoasi!

Hän odotti, odotti kauan, hengittämättä ja tuskissaan. Ainoastaan
nukkuvan lapsen keveä hengitys kuului kuin suloinen kuiskailu
hiljaisessa huoneessa. Silloin liikahtivat lapsen huulet, ja Vera
sanoi, surren vielä unessaankin: -- Bijou! Bijou!

Äidin kasvot selkenivät. -- Kiitos, sinä lapseni suojelusenkeli, --
sanoi hän hiljaa; -- nyt ymmärrän sinut. Se luoti, joka oli aiottu
äitisi sydämeen, ei ole surmaava, niinkuin luoti tänään, viatonta
riemuasi. Voi hyvin! Jumalan pyhät enkelit siunatkoot ja varjelkoot
sinua, rakas lapseni!

Lausuttuaan tämän hiljaisen rukouksen hiipi hän pois ja sulkeutui
huoneeseensa, siellä vielä "neuvotellaksensa Herransa ja Jumalansa
kanssa", niinkuin hän oli oppinut aikoja sitten manalle menneeltä
hurskaalta sisareltansa Veronikalta, jonka mukaan Vera oli saanut
nimensä, vaikka hiukan lyhennettynä.

Kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld vietti unettoman, levottoman yön. Hän
ei ollut tottunut näkemään vaimossaan naisen oikkuja. Voimakas, etevä
ja kuitenkin nöyrä nainen oli oppinut itsensähillitsemisen vaikean
taidon, ja kuitenkin hän näytti nyt horjahtaneen jalosta
tasapainostaan. Minkätähden? Hän ei tiennyt sitä. Hän koki turhaan
keksiä siihen selitystä. Usean kerran aikoi hän nousta vuoteeltaan,
kiiruhtaa puolisonsa luo, ja vielä kerran rukoilla häntä uskomaan
hänelle kaikki huolensa. Mutta nyt oli yö ... hänen vaimonsa
nukkui; hän oli luvannut hänelle selityksen, pitäisihän hänen
kärsivällisesti odottaen antaa vaimolleen uusi todistus rajattomasta
luottamuksestaan...

Tuskin oli kuitenkaan kesäaamu koittanut ja palvelija alkanut salissa
liikkua siivoten sitä eilisen juhlan jäljeltä, kun kreivi nousi
vuoteeltaan ja hiipi varpaillaan puolisonsa huoneeseen, joka oli
toisessa kerroksessa ja jonne kapeat rautaiset kiertoportaat veivät
kreivin huoneesta. Hän huomasi huoneen tyhjäksi. Kreivittären sänky oli
koskematon. Yksi lipaston laatikko oli vedetty auki, se oli tyhjä.
Kreivi Bertelsköldin sydän tykytti nopeammin. Kummallinen epämääräinen
pelko valtasi hänen mielensä. -- Hän on ehkä mennyt puistoon, --
ajatteli hän rauhoittaakseen itseään. Hän haki häntä puistosta: hänen
vaimonsa ei ollut siellä. Kreivi palasi linnaan; hän ei kysellyt
palvelusväeltä, ettei kukaan huomaisi hänen levottomuuttansa. Ei kukaan
virkkanut kreivittärestä sanaakaan. Luultiin kai hänen menneen
tavanmukaiselle varhaiselle aamukävelylleen jonkun sairaan tai
köyhän luo. Kreivin korvissa soivat nyt kuitenkin yhä vain nuo
selittämättömät, merkilliset sanat, jotka hänen puolisonsa oli sanonut
hänelle heidän eilen erotessaan. Kauhistavat aavistukset kouristelivat
hänen sydäntänsä. Kalpeana, mutta ilmoittamatta kenellekään jäädyttävää
pelkoaan, riensi hän takaisin kreivittären huoneeseen.

Vaimonsa kirjoituspöydältä löysi hän nyt sinetillä suljetun kirjeen,
jota hän ensi hämmästyksessään ei ollut huomannut. Se oli osoitettu
hänelle. Hän aukaisi kirjeen vapisevin käsin ja luki:

  "Rakastettuni!

  Lue nämä rivit levollisin mielin ja lue ne yksinäsi! Ole mies,
  rakas Kaarieni, ja kaikkivaltias Jumala, joka meitä koettelee,
  on antava sinulle rohkeutta elää ilman vaimoasi.

  Sinä, Kaarleni, et ole minua koskaan väärin tuominnut, et koskaan
  väärin ymmärtänyt. Sinä, joka minua kohtaan aina olet ollut lempeä
  ja luottavainen, josta olen sinulle kiitollinen niin kauan kuin
  sydämeni sykkii -- sinä tiedät, etten milloinkaan ole pyytänyt
  sinun arvoasi, nimeäsi, rikkauksiasi, vaan ainoastaan rakkauttasi.
  Mutta muistatko, mitä sanoin sinulle kerran isäni puutarhassa,
  kun pyysit minua vaimoksesi? Se oli onnettomuus, sanoin minä,
  ettemme päässeet yhteen nuoruudessamme; silloin olisimme raivanneet
  itsellemme tien jäämuurienkin läpi. Myöhemmin ei meillä ole ollut
  voimaa eikä oikeutta uudistamaan maailmaa. Välillämme oli nyt
  kaksi, joilla oli sinuun vanhemmat oikeudet, ja nämä kaksi lasta
  asettivat kokonaisen maailman välillemme. Heidän täytyi katsella
  aikansa silmillä, heidän täytyi ajatella aikansa ennakkoluulojen
  mukaan, ja sentähden en voi heitä moittia, en kantaa heitä vastaan
  vähintäkään kaunaa siitä, etteivät he nähneet selvemmin, eivätkä
  ajatelleet ylevämmin kuin se aika, jossa he elävät. Olen
  rehellisesti koettanut heitä kohtaan täyttää äidin velvollisuuksia.
  Olen kauan toivonut, että rakkauteni lopulta murtaisi sen muurin,
  jonka sukuperän ennakkoluulot ovat välillemme pystyttäneet. Mutta
  minä olen pettynyt. Kuinka heikko nainen voisi muuttaa sitä
  maailmaa, jossa niin monet viisaat ajattelijat eivät ole kyenneet
  saamaan aikaan tasa-arvoa ihmisten välille! Vanhempain lastesi,
  armas Kaarleni, täytyy siis aina ylenkatsoa sitä alhaista naista,
  jonka sinä olet koroittanut heidän äidikseen. Mutta jos tämä
  alhainen äiti onkin voinut luopua kaikista omista kunnioituksen
  ja arvonannon vaatimuksista, niin ei hän olisi ansainnut tulla
  kutsutuksi sinun vaimoksesi, jos hän olisi sallinut itseänsä
  maahan tallattavan. Hänen kunniansa on sinun, ja hänen omat
  lapsensa saavat kerran tietää, ettei heillä ole oikeutta
  halveksia äitiänsä.

  Sentähden, rakkaani, on minun, kahden velvollisuuden jouduttua
  ristiriitaan, täytynyt uhrata toinen niistä. Suo anteeksi,
  rakas ystävä, että luovun sinusta, etten menettäisi sinun
  omaasi ja lastemme kunnioitusta! Minun kanssani katoaa kaikki
  eripuraisuus, kaikki rauhattomuus tästä talosta. Alhainen
  porvaristyttö palaa siihen huomaamattomaan asemaan, jota hänen
  ei koskaan olisi pitänyt jättää, eikä hän ole ikinä lakkaava
  rukoilemasta siunausta sinulle ja koko sinun perheellesi. Älä
  ilmoita maailmalle meidän perhesurujamme. Sano minun matkustaneen
  ulkomaille terveyteni tähden. Älä myöskään koeta tiedustella,
  mihin olen paennut: päätökseni on järkähtämätön. Mutta en voi
  elää, tietämättä teidän vielä minua rakkaudella muistelevan,
  ja sentähden olen aika-ajoin kirjoittava sinulle ja lapsillemme
  sekä kyynelsilmin suuteleva niitä rivejä, joita minulle lähetätte.
  Elä onnellisena, sinä sieluni lemmitty! Jospa voisin olla
  puolisonasi, punastumatta lapsiesi edessä. Tervehdä Pauliani,
  Veraani. Tervehdä myös Bernhardia, tervehdä Louisea, ja pyydä
  heitä antamaan minulle anteeksi, rakkauteni tähden, kaiken sen
  surun, minkä olen teille tuottanut.

                                          _Ester Larsson_,
                                   entinen kreivitär Bertelsköld."

-- Isäni, -- sanoi kreivi Bernhard, joka samassa astui huoneeseen, --
suvaitsetteko tulla alas? Veljeni Paul on juuri saapunut opettajansa,
erään vähän hajamielisen kirjatoukan seurassa, joka sanoo itseään
Eerikki Ljungiksi.

-- Paul! Tulen heti! Mitä vastaan hänelle, kun hän kysyy äitiänsä?

-- Madame varmasti ihastuu, sanoi kreivi Bernhard ivallisesti. -- Hän
saa poikansa yliopistosta karkoitettuna.



7. PAIMENTYTÖN LAULU.


Yksi päivä on Herralle kuin tuhat vuotta ja kansoille kuin
viisikymmentä. Heidän päivänsä kuluu, heidän iltansa tulee, niinkuin
kaikkien muidenkin. Ja eräänä aamuna herätessään he huomaavat
kummastuksekseen, että kaikki on uudeksi muuttunut.

Vapaudenajan kellotaululla pohjolassa osoitti viisari yhdettätoista
tuntia vuorokaudesta, ja sen pitkä, myrskyinen päivä oli melkein
lopussa, kun monet uskoivat sen olevan vielä keskipäivänsä auringon
paisteessa. Ainoastaan siellä täällä seisoi vartija korkeassa tornissa,
jossa ihmisten häärinä ei näköalaa sulkenut, ja tarkasteli, sydän
täynnä levotonta odotusta, merkkien tarkoitusta.

Ne olivat kyllin selvät niille, jotka tahtoivat ymmärtää, eikä niitä
kuitenkaan ymmärretty. Asiain nykyinen tila ei voinut kauan
semmoisenaan pysyä. Valtakunta sairasti sisällistä eripuraisuutta, ja
ohuen poskimaalin takaa näkyivät ajan kasvot kuolonkalpeina. Toinen
käsi painiskeli toista vastaan; minne toinen jalka tahtoi, sinne ei
toinen tahtonutkaan lähteä. Toinen silmä katsoi ja toinen korva
kuunteli vasemmalle puolelle, samalla aikaa kuin toinen silmä ja korva
kääntyivät oikealle. Kaikki hermot olivat liiaksi kiihoittuneet, kaikki
lihakset uupumuksesta veltostuneet. Sydän sykki epätasaisesti, kaikki
pahat intohimot näkyivät nousseen päähän ja pimittivät katseen.
Pohjolan jalopeura oli vanhalla iällään muuttunut satapäiseksi
lohikäärmeeksi, ja kaikki nämä päät purivat ja repivät toisiansa.

Mitä varten kaikki tämä? Oliko vapaus niin suuri onnettomuus, että
paremmat päivät voivat koittaa ainoastaan sen haudalla? Ei, vapaus --
todellinen vapaus! -- on kansojen terveys ja onni, heidän maallinen
tarkoitusperänsä, heidän ylin elämänehtonsa, jota ilman ei mitään
pysyväistä menestystä, ei mitään todellista kehitystä ole olemassa.
Mutta vapauden menestys riippuu sen siveellisestä pohjasta. Rakenna se
sellaiselle, ja se on lämmittävä ja valaiseva kuin tuli. Tempaa tämä
perustus pois sen alta, ja se on kuin tuli polttava ja hävittävä.
Vapaus on niinkuin ilma, jonka näkymättömät joukot aina pyrkivät
tasapainoon. Missä tasapaino rikotaan, siinä syntyy myrsky.
Vapaudenaika Ruotsissa ja Suomessa sortui siitä syystä, että vapaus oli
kadottanut siveellisen perustuksensa, ja samalla se oli huomaamatta
mennyt yli määränsä ja muuttunut vastakohdakseen. Vapaudenaika sortui
siitä syystä, että valtakunnan kultamalja, joka oli kahdelle jalalle
perustettu, asetettiin seisomaan vain toiselle niistä.

Myöhään eräänä kesäkuun iltana vuonna 1771 käveli kaksi miestä tammien
ja kastanjain suojassa Ekolsundin puistossa.

Vanhempi heistä oli kookas, komea herra, iältään noin viidenkymmenen,
puettuna silmäänpistävän, melkein turhantarkan huolellisesti sen ajan
hovipukuun, joka pysyi samanlaisena maaelämän vapaudessakin. Hän
kuunteli kunnioittavasti nuoremman sanoja, samalla kuin huolien pilvet
näyttivät synkistävän hänen korkeaa otsaansa. Kun hän joskus virkkoi
muutamia sanoja vastaukseksi, tapahtui se lyhyesti ja määrämittaisesti
ikäänkuin jonkin kaavan mukaan, mutta hänen sanansa ilmaisivat hänet
kokeneeksi valtiomieheksi ja osoittivat samalla kertaa sekä selvää älyä
että järkähtämätöntä mielenmalttia.

Nuorempi mies oli ainoastaan viidenkolmatta ikäinen, hänkin
senaikaisessa ranskalaismuotisessa kirjavassa puvussa. Lyhyiden,
mustain, punaisilla nauharuusuilla solmittujen samettihousujen,
keltaisen silkkiliivin ja sinisen samettitakin päälle oli hän
huolettomasti heittänyt lyhyen espanjalaisen, mustasta verasta
valmistetun viitan. Hänellä oli pitsinen kaulahuivi, kalvosimet,
tekotukka, hiuspussi ja kolmikulmainen hattu, mutta kaikkea tätä kantoi
hän mitä luontevimmalla ja hempeimmällä somuudella, ja puhuessaan hän
teki erittäin vilkkaita liikkeitä, väliin kiirehtien askeleitaan,
väliin äkisti seisahtuen, toisinaan tarttuen seuraajansa käsivarteen,
toisinaan vetäytyen taapäin ja viittoen käsillään, ikäänkuin hän
tarvitsisi kaikkia näitä kaunopuheisia merkkejä täydentääksensä kielen
köyhyyttä. Hänen kauneissa, hienoissa ja älykkäissä kasvoissaan liikkui
alinomaa jokainen jäntere mitä vaihtelevimpia mielialoja ilmaisten, ja
erittäinkin oli hänen suurilla, sinisillä kiiltävillä silmillään
ihmeellinen kyky kuvastaa jokaista hänen sisimpien tunteidensa
vivahdusta, niinkuin meri tyynenä ollessaan vuorotellen kuvastaa
auringon loistoa ja hattaroita. Ja kuitenkin oli näistä silmistä
sanottu, että ne olivat yhtä käsittämättömät kuin elävät, yhtä
selittämättömät kuin viehättävät, sillä semmoinen oli tämän nuorukaisen
koko olento. Luonto oli muodostanut hänet avoimeksi kuin päivän valon,
mutta elämä oli tehnyt hänestä suljetun kirjan. Hän oli kasvanut niin
vehkeilevänä aikana ja oli niin alinomaa salaisten vihollisten
ympäröimänä, että teeskentely tuli hänelle välttämättömyydeksi, johon
hän jo pienestä lapsesta asti oli harjaantunut, eikä koskaan ole nähty
näennäisesti luontevamman vilpittömyyden verhoavan salatumpaa sielua.

Oli kuitenkin hetkiä, tosin ani harvoin, jolloin tämäkin salaperäinen
luonne selvisi ja avautui niille harvoille uskotuille, joiden
sallittiin luoda silmäys sen kätköihin. Kreivi Schefferille, kuninkaan
entiselle kasvattajalle, Kustaa III juuri nyt tuollaisena hetkenä
paljasti, jollei koko sydäntään, niin kuitenkin kolme neljännestä
siitä.

Asema oli molemmille selvä. He katselivat sitä kuin shakkilautaa, jolla
kuningas, kaikilta puolin vallanhimoisten ja vallitsevain vastustajain
piirittämänä, ei voinut paikaltaan hievahtaa, panematta kruunuaan,
kenties henkeänsäkin alttiiksi. Pakotettuna pysymään liikkumatonna hän
tässäkin asemassa hitaasti, mutta varmasti menettäisi kruununsa, ja
ainoana neuvona oli panna toisia nappuloita liikkeelle ja siten
valmistaa kuninkaalliselle shakkinappulalle tilaisuutta vapaampiin
liikkeisiin ja suurempaan itsenäisyyteen.

Ollessaan juuri Parisin iloisimpien, nerokkaimpien ja loistavimpien
piirien ihailun ja ylistelyn esineenä, oli nuori kuningas kolme
kuukautta sitten saanut tiedon isänsä äkillisestä kuolemasta ja omasta
raskaasta, voimattomasta kruunustaan. Sen jälkeen hän oli kiiruhtanut
hankkimaan varmuutta Ludvig XV:n myötätuntoisuudesta ja tuesta; hän oli
arvelematta allekirjoittanut sen kuninkaanvalan, minkä Ruotsin
neuvoskunta hänelle joutuin esitti; hän oli kotimatkallaan käynyt
mainion ja vaarallisen enonsa, kuningas Fredrikin puheilla Potsdamissa,
ja nyt hänen oli avattava Ruotsin valtiopäivät, joilla hänen
leppymättömät vihollisensa myssyt, kaksi vuotta kärsimänsä tappion
jälkeen, olivat nyt jälleen saaneet vallan käsiinsä ja joille Venäjä ja
Englanti täysin kourin kylvivät rahoja estääkseen kaikki yritykset
valtakunnan kohottamiseksi sen syvästä alennustilasta.

Tästä kaikesta oli kuningas neuvotellut uskottunsa kanssa, ja
asema oli niin toivoton, ettei muuta pelastusta näyttänyt olevan
odotettavissakaan kuin ehdoton nöyrtyminen puolueiden mahtisanan alle.
Oli ollut puhetta siitä, että aluksi koetettaisiin rakentaa sovintoa
puolueiden kesken ja mielistellä kiukustuneita myssyjä, ottamalla
heistä muutamia neuvoskuntaan.

Hallituksen alkaminen tällä tavoin olisi ollut katkera nöyryytys, sitä
katkerampi, kun myssyt vaativat kuningasvainajan neuvonantajia
kanteenalaisiksi. Nuoren kuninkaan posket hehkuivat vihasta. -- Voi, --
huudahti hän lyöden otsaansa, -- onko maailmassa onnettomampaa
kuningasta kuin se, joka ei voi muuta kuin joko hävetä itseään tai
jättää valtakuntansa alttiiksi?

-- On, sir, -- vastasi kreivi Scheffer arvokkaasti, -- on
onnettomampikin, nimittäin se, jonka täytyy taipua molempiin.

-- Se on totta, -- virkkoi kuningas tyynemmin. -- Valtakuntani on
voimaton, jokainen tuulenhenkäys saa kruununi horjumaan, enkä
kuitenkaan tahtoisi vaihtaa Ruotsia Puolaan enkä kruunuani Stanislain
kruunuun. Vielä on kolmas keino, ja vielä voin vapaasti valita.

-- Sitä uskallan epäillä, -- sanoi kreivi.

-- Mitä? Jos kaikki hankkeeni menevät mitättömiin; Jos näen minulle
käyvän niinkuin Stanislaille, enkö voi luopua hallituksesta?

-- Teidän majesteettinne tietää paremmin kuin minä, että Ruotsin
kohtalo silloin vallan varmaan on oleva sama kuin Puolan.

-- Olkoon niin! Kunniani pelastuu jälkimaailman silmissä.

-- Ei mikään kunnia voi teidän majesteetillenne olla suurempi kuin se,
että olette valtakunnan pelastanut.

-- Niinkö luulette? -- kysyi kuningas miettiväisenä. -- Voi, hyvä
kreivi, pahanpäiväinen myssy on tällä hetkellä enemmän arvoinen kuin
koko minun kruununi!

Puhellessaan he olivat tulleet lähelle puiston aitausta, ja ennenkuin
Scheffer ennätti vastata, kaikui sen toiselta puolelta paimentytön
raikas laulu, kun hän polkua pitkin ajoi lehmiään laitumelta. Kävelijät
kuulostivat. Se oli muuan noita sulosointuisia lauluja, jotka Ruotsissa
niin usein ikäänkuin leikittelevät lehdissä ja puunlatvoissa:

    Ja kun morsian oon, kun kruunun saan,
    -- mä kukissa loistan --
    niin sorjana tanssin mä, valio maan,
    -- pois huoleni poistan.

    On kruununi vihanta, kaunoinen,
    -- mä kukissa loistan. --
    Ei kruunua toist' ole vertaa sen,
    -- pois huoleni poistan.

    Mua kumohon tanssi ei poikaset nuo,
    -- mä kukissa loistan. --
    En kruunuain kultaista peikolle suo,
    -- pois huoleni poistan.

-- Kas siinä ennustus! -- naurahti kreivi Scheffer.

-- Niinpä todellakin, -- vastasi kuningas Kustaa hymyillen. Minäkin
olen pitävä huolta siitä, ettei kukaan minua kumohon tanssi, ja
toivonpa silloin, etteivät peikot saa kruunuani.



8. ISÄNMAA HUUTOKAUPALLA MYYTÄVÄNÄ.


Tukholman valtiopäivät puhallettiin alettaviksi kesäkuun 13. p. 1771,
ja jokainen valtiopäivämies valmistautui, jollei juuri hyödyttämään
isänmaatansa, niin kuitenkin siitä hyötymään.

Samana päivänä tuli myös porvarien ja talonpoikien valita puhemiehensä.

Nuori valtiopäivämies, Isokyrön Joonas Perttilä oli noussut vuoteeltaan
ja istui juuri lukemassa Raamatusta aamulukuansa, kun joku koputti
hänen köyhänpuoleisen, kaupungin eteläosassa olevan asuntonsa ovelle,
ja sisään astui päässään sievästi käherretty tekotukka muuan nuori
varatuomari, hattujen päällikön, parooni Höpkenin yksityiskirjuri.

-- Oletteko valtiopäivämies Perttilä? -- kysyi käherretty mies
mielistelevällä äänellä.

-- Olen. Millä voin teitä palvella?

-- Tahdoin vain kysyä, kuinka on terveyden laita, kun valtiopäivämies
ei ollutkaan eilen illalla Punaisen Kukon ravintolassa. Kunnianarvoisen
talonpoikaissäädyn useimmat jäsenet olivat siellä saapuvilla ja
pakinoivat valtakunnan menestyksestä parhaalla rostockinoluella
täytetyn haarikan ääressä, mitä milloinkaan on hyvän asian onneksi
tyhjennetty. Arvelen valtiopäivämiehen tuntevan asian. Äänestetään
Eerikki Anderssonia, ja rahallinen kiitollisuudenosoitus on sata
plootua, jotka pyydän tässä saada suorittaa.

-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi nuori, vielä kokematon
valtiopäivämies, kun käherretty vieras pitemmittä mutkitta alkoi lukea
seteleitä pöytään.

Hieno herra ymmärsi kysymyksen väärin. -- Summa ei kyllä ole niin iso
kuin minkä päämieheni haluaisi maksaa ja mitä niin vaikuttava mies kuin
valtiopäivämies olisi oikeutettu odottamaan, -- jatkoi hän vähintäkään
hämmästymättä, -- mutta ajat ovat ahtaat, ja valtiopäivämies voi olla
vakuutettu siitä, että häntä ensi tilassa erityisesti muistetaan.
Meidän kesken sanoen meillä on kuningas ja vapaus puolellamme! Siis
äänestätte Eerikki Anderssonia, sehän on päätetty?

-- Niin kyllähän minä olen ajatellut äänestää Eerikki Anderssonia,
mutta ei herran eikä kenenkään muun tarvitse sitä korvaani soittaa,--
vastasi rehellinen Joonas, jonka hidas suomalainen veri nyt vihdoinkin
rupesi kiehumaan. -- Mitä herra tarkoittaa noilla viheliäisillä
setelilipuilla? Aikooko herra ostaa minun ääneni?

-- Arvasin heti, että se on liian vähän! Suomalaiskonna tulee
kalliimmaksi kuin luulinkaan, mutta täytyy pitää häntä hyvällä
tuulella, hän voi vaikuttaa toisiin! -- mietti hattujen asiamies
harmitellen, ja veti esille, nyt toki hiukan enemmän kursaillen,
toisen setelitukon. -- Olen varma, että kaikki kunnianarvoisen
talonpoikaissäädyn suomalaiset jäsenet äänestävät niinkuin
valtiopäivämies Perttilä hyvän asian puolesta, -- lisäsi mies,
merkitsevästi paukauttaen setelit pöytään.

Tämä oli jotenkin selvää. Perttilä oli kyllä harvinaisen viattomana
tullut tähän huutokauppakamariin, jota sanottiin valtiopäiviksi, mutta
hän olisi ollut suorastaan pölkkypää, jollei olisi käsittänyt näin
kaunopuheista merkkikieltä. Hän oli myös vähitellen ehtinyt tehdä
päätöksensä, ja seuraus siitä oli, että hän tarttui hienoa herraa
käsivarteen, talutti hänet ovelle ja nakkasi setelitukot hänen
jälkeensä portaille.

-- Tuossa on herralle repaleensa! huusi vihastunut talonpoika hänen
peräänsä. -- Toisella kertaa herra tietäköön huutia, kun puhuu vapaille
talonpojille.

-- Lempo soikoon, ettei minulla ollut kultarahoja, murisi hattujen
lähettiläs pahoilla mielin, portaita alas mennessään. Ajat huononevat
huononemistaan, ja nuo talonpoikaislurjukset käyvät päivä päivältä yhä
röyhkeämmiksi. Ennen sai heidät tanssimaan pillinsä mukaan
oluthaarikasta, nyt ei edes riitä, että tukkii heidät setelirahoilla
täyteen kuin makkarat; pitää, mukamas, olla hopeakannu tai rannerengas
emännälle tai kukkaro täynnä oikeita tukaatteja! Olen varma, että
myssyt ovat ehtineet ennen meitä ja antaneet tyhmän suomalaistolvanan
kuulla kullan helinää. Hän äänestää vastustajaamme, se on päivänselvää,
ja sen saa kuningas siitä, että kitsastelee.

-- Jos hattujen rehellisyyden laita on tuollainen, niin heitän heidät
helkkariin, -- ajatteli puolestaan Joonas Perttilä, istuutuen päivän
kunniaksi kaapimaan pois partaansa omassa pajassaan taotulla
partaveitsellä. -- Myssyt ovat varmaankin rehellisiä ihmisiä, jotka
eivät salateitä konttaile päämaaliinsa. Siirryn myssyjen puolelle;
saammehan me köyhät suomalaiset talonpojat silloin edes elää rauhassa
venäläiseltä.

Tuskin hän oli tullut tähän mielestään viisaaseen päätökseen, kun taas
koputettiin ovelle, mutta tällä kertaa melkoista jykevämmällä nyrkillä.
Ovi aukeni, ja sisään saapasteli eräs entinen talonpoikaissäädyssä
toiminut valtiopäivämies, joka, sitten kun hänen talonsa oli joutunut
myytäväksi, oli perustanut viinapolttimon kenraali Pechlinin tilalle ja
jota käytettiin juoksemaan myssyjen johtajain asioita vanhojen ystävien
luona talonpoikaissäädyssä. Mies oli röyhkeä ja raaka ja omansa
vaikuttamaan talonpoikiin tungettelevalla käytöksellään, joka oli
olevinaan suoruutta, ja verrattomalla hävyttömyydellään, joka oli
olevinaan perehtymistä asioihin.

-- No, mitäs kuuluu, äijäseni, -- sanoi tämä arvoisa asiamies istuutuen
toiselle noista kahdesta maalatusta tuolista, sillä useampia ei
huoneessa ollut. -- Terveys hyvä ja runsaasti rahaa? Mitä hittoja,
Perttilä, aiotteko laittautua keikariksi? Antakaa parran kasvaa,
ukkoseni, ja antakaa kuninkaan lellikkien nuolla leukojaan. Me olemme
vapaita talonpoikia, jotka emme osaa sanojamme sieviksi sommitella, ja
naamamme saa kelvata semmoisenaan. Onko tapanne ottaa ryyppyä
aamutuimaan? Minä puolestani juon mieluummin ruotsalaista olutta.

-- Kuka te olette? kysyi Perttilä, joka ei ollut miestä ikinä nähnyt ja
jota tämän tungettelevaisuus harmitti.

-- Kukako olen? Sepä oli kysymys. Kuuluupa, että olette vielä
nahkapoika valtiopäivillä. Muuten tuntee koko Ruotsi rehellisen vanhan
Hallbergin, joka ei ilmoisna ikänään ole kumarrellut ylhäisiä eikä
alhaisia. Mutta sama se; jos tahdotte ystävän, johon voitte luottaa ja
joka on talonpoika sekä sielun että ruumiin puolesta, niin sanokaa vain
sana. Miksette tullut eilen Auringon ravintolaan? Me talonpojat
neuvottelimme siellä valtakunnan parhaasta, niin että nurkissa natisi.
Tässä on tuleva toinen ääni kelloon, saattepa nähdä, ja nyt me aiomme
pistää kuninkaan oikeaan saappaaseemme ja herrat vasempaan. Aiomme
äänestää Elfsborgin läänistä kotoisin olevaa Jooseppi Hanssonia; se on
miesten mies, ja senpätähden hänet äänestettiin pois säädystä kaksi
vuotta sitten, kun hatut syöttivät meille ranskalaisia makeisia. Lyönpä
vetoa tulevaksi jouluksi aiotusta juottoporsaasta, että ajattelette
samoin kuin minäkin. Köyhiä he ovat kuin heinäsirkat ja lumihuttua he
meille tarjoilevat; mutta rehellinen mies ansaitsee päivärahansa, se on
minun katkismukseni, ja te olette saava, mitä teille on tuleva,
Perttilä. Mitä sanotte viidestäkymmenestä plootusta? Sillä saatte kyllä
aika härän ja sitäpaitsi silkkihuivin tervetuliaisiksi emännälle.

-- Viisikymmentä plootua? -- vastasi Joonas, joka nyt rupesi
oivaltamaan, mihin päin puhe kääntyi. -- Täällä oli äskettäin herra,
joka tarjosi sataa.

-- Vääriä seteleitä, pelkkää peijattua varkaan tavaraa, uskokaa se,
Perttilä, niin totta kuin olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani.
No, olitte kai niin viisas, että annoitte hänelle matkapassin alas
portaita.

-- Niin tein.

-- Sanoihan minä sen! Te olette valtiopäiväimme kaunistus, ja
senpätähden saatte seitsemänkymmentä plootua oikeata käypää rahaa,
josta ette joudu hirteen.

-- Mistä hyvästä?

-- Mistä? Rehellisyydestänne, kunnollisuudestanne ja siitä, että
puollatte valtakunnan etua.

-- Mutta jos nyt en myykään ääntäni?

-- Jos? Niin, te olette hauska veitikka, Perttilä. Kuulkaapa, sanon
teille sanasen tässä meidän kesken. Saatte sata plootua sillä ehdolla,
ettette hiisku siitä kellekään mitään. Mitä sanotte siitä, häh?

-- Tietäkää huutia! Minä en ole mikään varas.

-- Vai niin. Jos sitä nuottia vedätte, on se oma vahinkonne. Minun
puolestani voitte kernaasti antaa varkaiden ja roistojen valtakuntaa
hallita. Minä sanon suoraan ajatukseni ja neuvon teitä ystävänä. Ette
suinkaan voi sataa viittäkymmentä vaatia? Täällä on kyllä muitakin,
jotka katsovat isänmaan parasta. Ja sitten kuiskaisen teille jotakin
korvaan; kuningas on meidän puolellamme! Niin, mitä arvelette, eikö se
ole saakelia? No, menköön sadasta viidestäkymmenestä te itsepäinen
suomalainen!

-- Onko huutokauppa jo loppunut? -- kysyi Perttilä pannen pois
partaveitsensä ja nousten uhkaavasti seisoalleen.

-- Tepä vasta turkkilainen olette! -- vastasi kaupanhieroja, joka taas
ymmärsi tarkoituksen väärin ja kopeloi irvistellen povitaskuaan. --
Tosiaankin, äijäseni, olette hiukan koiramainen. Mutta jos ei
vähemmästä apua ja jos lupaatte tehdä totta puolestanne, niin -- olkoon
menneeksi kaksisataa! Se on viimeinen sanani, niin totta kuin olen
talonpoika ruumiiltani ja sielultani.

-- Ja niin totta kuin minä olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani,
opetan minä teille, kuinka rehellinen mies vastaa tuommoisiin
konnankujeihin! -- vastasi Perttilä, tarttui miestä kaulukseen ja
heitti hänet ulos ovesta.

-- Kirottu suomalaistolvana! -- mutisi asiamies, hieroen selkäänsä. --
Hatut ovat tarjonneet hänelle kaksisataa viisikymmentä.

-- Myssyt ja hatut näkyvät olevan yhtä hyviä! -- sanoi Perttilä
ylenkatseellisesti. -- Voi onnetonta isänmaata!



9. SUURIN TARJOUS.


Mieli harmia kuohuen meni Joonas Perttilä sukulaisensa,
porvariskuninkaan pojanpojan Tuomas Larssonin luo, joka edusti Vaasan
kaupunkia Grönbergin kieltäydyttyä siitä toimesta. Vielä oli aikaa
tunti tai pari, ennenkuin oli mentävä säätyihin äänestämään, ja nuori
talonpoika tahtoi kuulustella porvarin mielipidettä.

Tuomas Larsson oli jäykkä, harvapuheinen mies, iältään noin 40-vuotias
ja, niinkuin isä ja isoisä, kauppias kiireestä kantapäähän. Hän oli
toimellinen, ahkera, ymmärtäväinen, niinkuin koko sukunsa, eikä siitä
syystä lainkaan taipuvainen tuhlailemaan isänsä omaisuutta, mutta se
rautasuoni, joka tähän saakka oli tämän suvun selkää tukenut ja
isoisässä kovennut teräväksi teräkseksi, oli alkanut pehmetä kahdessa
viimeisessä polvessa. Tuomas Larssonista ei tiedetty sen pahempaa kuin
muistakaan rikkaista pikkukaupunkien ylimyksistä, joita kateus
mielellään hämmästelee; arveltiin kuitenkin, ettei hän ollut niin
vaikeasti ostettava kuin olisi voinut hänen varallisuuteensa nähden
luulla, ja sentähden menikin Joonas hiukan epäillen tämän
pikkuserkkunsa luo, häneltä neuvoa pyytämään.

-- Tee tahtosi, -- sanoi varovainen kauppias, -- minä äänestän myssyjen
puolella. Sukumme on ollut myssyjä viisikymmentä vuotta, ja sentähden
minut valittiin.

-- Oletko saanut maksun siitä? -- kysyi Joonas synkein mielin.

-- Maksusta taikka maksutta, minä äänestän sitä, minkä katson
parhaaksi.

-- Ja omatuntosi sallii sinun ottaa venäläistä rahaa!

-- Taikka englantilaista, -- naurahti Tuomas jurosti hymähtäen. -- Sitä
ei niin tarkoin tiedä; eivät ne haiskahda anturanahalle eivätkä
kivihiilellekään. Ei haittaisi sinunkaan asioitasi, jos olisit vähemmän
ulkokullattu. Jos et sinä ota, niin ottaa joku toinen. Rahat tulevat
maahan, ja se on pääasia.

-- Onko se pääasia? Mihinkäs sitten joutuu kansan kunnia ja menestys?
Mihinkä joutuu omatuntosi?

Kauppias pudisti kärsimättömästi päätänsä. -- Semmoista se on, kun
lähetetään poikia valtiopäiville! -- murahteli hän. -- Korupuheita ja
taaskin korupuheita, eikä mitään muuta kuin korupuheita! Kansan kunnia?
Maan menestys? Se kuuluu kaikki kauniilta, mutta semmoista saamme
kuulla aamusta iltaan jokaiselta veijarilta, sanoipa hän itseänsä
hatuksi tai myssyksi. Omatuntoni on kymmentä vuotta vanhempi kuin
sinun, ja kun sinun omatuntosi tulee kymmentä vuotta vanhemmaksi, opit
valvomaan maan etua samalla kertaa kuin omaa talouttasikin.

Sen pituinen se. Ja sen vastauksen saatuaan meni nuori talonpoika
säädyn kokoushuoneeseen, ja katso, siellä pidettiin todellakin
mitä kauneimpia puheita valtakunnan menestyksestä, isänmaan
todellisesta hyödystä ja kansalaisten velvollisuuksista, jotka
puheet paikoittain olivat aina tarpeen mukaan höystetyt kauneilla
lupauksilla laajennettuja oikeuksien saamisesta kunnianarvoiselle
talonpoikaissäädylle. Kaikki puhujat käyttivät samoja lauseita,
ainoastaan sillä erotuksella, että hattujen ystävät kuvasivat myssyjä
mitä ilkeimmiksi maankavaltajiksi; myssyt taas vuorostaan vakuuttivat,
että kaikki valtakunnan onnettomuudet johtuivat noista pahasisuisista
hatuista, sekä ettei maa milloinkaan pääsisi rauhaan ennenkuin nämä
hirviöt oli perinpohjin hävitetty. Häpeä ja inho täyttivät rehellisen
Joonas Perttilän mielen: tiesihän hän, että kaikki nämä puheet oli
kirjoitettu näkymättömissä pysyttelevien puoluejohtajain kanslioissa.
Hän tiesi nyt, että kaikki tai melkein kaikki noista isoäänisistä
isänmaanystävistä olivat myyneet isänmaallisuutensa puhtaasta rahasta,
yksinkertaisemmat viidestäkymmenestä plootusta, viekkaammat sadasta,
sadasta viidestäkymmenestä tai kahdesta sadasta, aina sen mukaan, miten
taitavia olivat olleet peijaamaan asiamiehiä, jotka summakaupalla
olivat ottaneet toimittaakseen niin tai niin monta ääntä, ja jotka
saivat niinkuin oikein olikin -- oman osansa siitä, mitä voivat tinkiä.

Toisilleen vihamieliset puolueet näyttivät alussa melkein
tasaväkisiltä, s.o. yhtä hyvin lahjotuilta. Mutta kohta tuli ilmi, että
myssyt olivat maksaneet runsaammin, ja he voittivat siis äänestyksessä
84 äänellä 41 vastaan. Joonas Perttilä oli kuulunut vähemmistöön. Hän
ei pitänyt hatuista, mutta vielä vähemmän hän piti myssyistä.

Samalla tavalla kävi porvarissäädyssä. Myssyt voittivat 72 äänellä 55
vastaan. Eivät milloinkaan olleet puolueet olleet hävyttömämpiä, eivät
ikinä rohkeammin käyttäneet kaikkia mahdollisia keinoja temmataksensa
voiton itsellensä. Englannin ja Venäjän ministerit ammentelivat kultaa
täysin kahmaloin, turvataksensa myssyjen voittoa, ja Ranskan ministeri,
hattujen suojelija, käänsi turhaan koko kukkaronsa nurin. Samaan
aikaan, kun kreivitär Du Barryn sylikoiralla oli kalleista kivistä
tehty kaularengas, ei hänen herransa ministerillä, parooni
Vergennes'llä ollut enempää kuin 200 000 frangia syötettävänä noille
ahnaille valtiopäivämiehille, ja kuningas Kustaa oli pakotettu
lainaamaan Vergennes'ltä.

Nyt tuli pappien valita puhemies. Heitä oli vähän ja siitä syystä he
olivat kalleimmat ostaa. Mutta heillä oli neljäs osa vallasta: miksikäs
he myisivät maansa polkuhinnasta? Nuo kunnon hengenmiehet, joiden
valtakunnan ei kuitenkaan olisi pitänyt olla tästä maailmasta, myivät
itsensä semmoisella taidolla, että heidän pöytänsä pitkät ajat sen
jälkeen oli raukeamaisillaan hopeiden painosta, samoin kuin he itse
vatsansa painosta.

Omituinen sallimus oli sovittanut niin, että Larssonin suvun jäseniä
näillä valtiopäivillä istui kaikissa kolmessa aatelittomassa säädyssä:
talonpoikaissäädyssä Perttilä, porvarissäädyssä Tuomas Larsson ja
pappissäädyssä hänen setänsä, rovasti Bertel Larsson, porvariskuninkaan
nuorempi poika. Tämän papin luo meni Joonas Perttilä päivää ennen
puhemiehen vaalia. Joonaan oli käynyt niinkuin monen muunkin miehen
myrskyisinä aikoina: hän oli päättänyt olla mihinkään puolueeseen
kuulumatta, mutta tuli kuitenkin vähitellen pakotetuksi liittymään
jompaankumpaan taistelevista puolueista. Hän oli koetteeksi ruvennut
hatuksi, hän niinkuin muutkin, ja meni nyt rovastin luo, joka oli hänen
äitinsä serkku, pyytääkseen neuvoa tältä arvossa pidetyltä mieheltä,
jota Joonas hamasta lapsuudestaan oli kuullut mainittavan säätynsä
etevimpänä.

Rovasti Larsson oli kuitenkin niin täydellinen vastakohta hurskaalle
tyttärellensä Cecilialle kuin maan tomusta muodostunut vatsa voipi olla
taivaan kirkkaalle silmälle. Hän oli jättiläiskokoinen vanhus, kahden
seitsemättä vanha, leppeä ja muhoileva, hyvin harrasmielinen, kun niin
tarvittiin, mutta ei milloinkaan ajatellut muuta kuin omaa etuaan. Hän
oli nyt kolmatta kertaa valtiopäivämiehenä, ja siitä hän oli saanut
maksaa kauniit rahat säätyveljilleen kotiseudullaan, mutta se olikin
tuottava toimi, jota hän osasi hoitaa erinomaisella taidolla. Kun
hattujen asiamies tarjosi 500 plootua, kohautti hän vain olkapäitään ja
selitti, ettei hän halunnut mitään ajallista voittoa, vaan aikoi
äänestää myssyjen kanssa, jolloin tarjousta nostettiin vähitellen aina
3.500 plootuun, jotka paikalla puhtaassa rahassa luettiin hänen
pöydälleen ja mitä kainoimmin katsein pyyhkäistiin sen suureen
laatikkoon. Silloin tuli rovasti vihdoin vakuutetuksi siitä, että hatut
olivatkin oikeassa. Ja kun myssyjen lähettiläs seuraavana päivänä tuli
tarjoamaan hänelle yhtä suurta rahallista palkkiota, selitti rovasti
Larsson, uusien periaatteidensa mukaisesti, ettei hän suinkaan tahtonut
vastaanottaa mitään syntirahoja, koska hänen omatuntonsa käski häntä
äänestämään hattujen puolella. Seuraus siitä oli se, että tarjousta
koroitettiin aina 500 plootua kerrallaan, ja kun sillä tavoin oli
päästy tuohon sievoiseen summaan, 5.000 plootuun, ja kun alkoi näyttää
siltä, että mitta oli täysi, rupesi rovasti suureksi kummastuksekseen
huomaamaan, että myssyt eivät olleetkaan aivan väärässä. Pitäisi vain
ajatella sitä surullista mahdollisuutta, että vanha, puolisokea Turun
tuomiorovasti Pryss jonakin kauniina päivänä menisi kaiken maailman
tietä, ja niin surkuteltavan tapauksen varalta olisi tärkeätä, että
hänen paikkansa joutuisi isänmaallismieliselle miehelle, joka ymmärtää
valvoa säädyn etua, jonkatähden hän, Larsson, olisi valmis uhrautumaan
tähän raskaaseen ja edesvastuulliseen virkaan, jos hän sen saamisesta
saisi kirjallisen vakuutuksen. Sitoumus annettiin -- sillä myssyt
voivat antaa mitä tahansa -- ja nyt vihdoinkin huomasi tuo
kunnianarvoisa mies, että hatut olivat ihan väärässä ja myssyt
sitävastoin isänmaan ainoat todelliset pylväät. Kauppa ei ollut
huonoimpia. Mikä verraton aarre onkaan moinen vakaumus, joka ensin
toisella, sitten toisella taholla tuottaa yhteensä 8.500 plootua ja
tuomiorovastin arvon!

Joonas Perttilä tapasi sukulaisensa mitä mainioimmalla tuulella ja
rohkeni viattomuudessaan lausua paheksumisensa tuosta hävyttömästä,
valtiopäivillä vallitsevasta lahjomisjärjestelmästä.

Rovastin leveät huulet vetäytyivät mitä suloisimpaan hymyyn. -- Älähän
muuta sano! -- huokasi hän luoden hartaasti katseensa kattoon. --
Maailma on täynnä pahuutta, eivätkä mammonan orjat ajattele muuta kuin
lihallisia himojaan. Meidän täytyy varustautua kovaan sotaan emmekä
myöskään saa halveksia maallisia aseita. Meidän tulee katsoa, että edes
vähäinen osa tämän maailman hyvyyksistä joutuu hyviin käsiin, hyvän
asian hyödyksi. Me emme saa lykätä luotamme niitä ajallisia lahjoja,
joita taivas meille voi lähettää, edistääkseen kirkon ja maamme
menestystä.

-- Se on tietty, mutta ei suinkaan arvoisa isä ottane lahjuksia? --
kysyi talonpoika viattomasti.

-- Taivas varjelkoon! -- vastasi rovasti hiukan hämillään, vaikkei
hänen tapansa suinkaan ollut hävetä. Kuka nyt toki lahjuksia ottaisi?
Tarkoitan vain, ettei pidä halveksia pientä ropoa, joka voi tulla
köyhän seurakunnan hyväksi, olletikin, kun tietää siten maataan
hyödyttävänsä.

-- Arvoisa isä ottaa siis lahjuksia? -- kysyi Joonas vielä kerran,
sillä hän luuli tuntevansa pahan omantunnon katkua noissa
kiertelemisissä.

-- Ei pidä olla ylen ankara, poikaseni, -- varoitti rovasti isällisellä
äänellä. -- Me olemme kaikki heikkoja kuolevaisia; meidän tulee
ajatella köyhiä lapsiamme eikä hylkiä sitä, mitä taivas näistä
maallisista hyvyyksistä meille suo.

-- Ja arvoisalla isällä on kuitenkin suuret tulot ja suuri perintö! --
huudahti Joonas närkästyneenä.

-- Minä olen köyhä Herran palvelija, joka vaivoin ansaitsen
jokapäiväisen leipäni, tiedäthän sen vallan hyvin, rakas poikani!

-- Perkeleen palvelija sinä olet, kirottu pappi, joka myyt isänmaasi!
-- huudahti Joonas Perttilä raivoissaan, paiskasi oven lukkoon ja
syöksyi ulos.



10. KUSTAA III:N PUHEILLA.


Kaikki hattujen rahat oli turhaan käytetty; nuo kaksisataa tuhatta
frangia oli kuin kaivoon heitetty. Myssyt voittivat pappissäädyssä
yhden äänen enemmistöllä, ja Skaran piispa Forssenius tuli heidän
puhemiehekseen. Voitto oli maksanut heille kolme tynnyriä kultaa
ruplissa ja punnissa, mutta heillä olikin nyt kolmeneljäsosaa vallasta.
Viimeinen neljännes oli jäljellä: aateliston oli valittava
maamarsalkkansa. Se oli tekevä voiton toisella puolen ja tappion
toisella täydelliseksi.

Ruotsin ritarihuoneessa, sen vanhojen loistavien sukujen pyhäköissä oli
siis huutokauppa päätettävä. Kaikki varustautuivat voittamaan tai
kuolemaan -- isänmaanko puolesta? Ei, vaan oman saalisosuutensa
puolesta.

Rehellinen Joonas Perttilä oli nyt viikon kuluessa nähnyt ja kuullut
paljon sellaista, jota hän ei ollut voinut uneksiakaan, mutta yhtä
asiaa hän ei käsittänyt, nimittäin sitä, mitä kuningas kaikesta tästä
arvelisi. Joonas ymmärsi vallan hyvin, että herrat riitelivät
saadakseen hallita valtakuntaa, että toinen sääty tahtoi hankkia
itsellensä etuoikeuksia toisen kustannuksella ja että toinen oli
toistansa ahnaampi rahoja anastamaan; mutta hän ei ymmärtänyt, mitä
kuninkaalla, josta kukaan ei julkisesti välittänyt, mutta jota kaikki
salaa sanoivat puoluelaisekseen, oli noiden vehkeiden kanssa tekemistä.
Vanhan perityn, maan isää kohtaan osoitetun kunnioituksen läpitunkemana
ei Joonas voinut muuta uskoa kuin että kuningas Kustaa ei tiennyt siitä
iljettävästä kaupanteosta, jota täällä joka taholla harjoitettiin, ja
hän katsoi velvollisuudekseen uskollisena alamaisena ilmaista petetylle
hallitsijaparalle, kuinka pahoin hänen säätynsä häpäisivät maan
kunniata.

-- Tuo hyvä kuningas on vielä niin nuori ja tottumaton, mietti
Joonas mielessään. -- Hän ei tiedä mitään, hän luulee, että
kaikki käy rehellisesti, ja hänen hoviherransa varovat kyllä, ettei hän
saakaan mitään tietää. Mutta minä tahdon mennä hänen puheilleen ja
sanoa hänelle suoraan, kuinka asia on, vaikkapa rakas orpanani
porvarissäädyssä kiukkuunsa pakahtuisi ja vaikka kunnianarvoisa enoni
pappissäädyssä manaisikin minut alimmaiseen helvettiin.

Sanottu ja tehty. Joonas oli äskettäin lukenut Posttidningistä, että
kuninkaallinen majesteetti armossa suvaitsi kaikkien alamaistensa, niin
ylhäisten kuin alhaisten, henkilökohtaisesti esittää hänelle
valituksiaan tai toivomuksiaan joka maanantai, tiistai ja keskiviikko
kello 4:n ja 5:n välillä jälkeen puolen päivän kuninkaallisessa
linnassa. Nyt oli juuri keskiviikko, ja Joonas lähti suoraa tietä
majesteetin luo.

Kun hän lähestyi linnanporttia, kun hän näki vartijat ja tuon suuren,
majesteetillisen kivirakennuksen, joka ikäänkuin musersi hänet alleen,
silloin tunsi Joonas ensi kerran sydämensä sykkivän tavallista
kiivaammin. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Eiköhän olisi viisainta
palata takaisin?... Mutta ei -- näkihän hän pääskysten lentävän sisään
tuosta korkeasta portista yhtä pelottomina kuin oli nähnyt niiden
lentävän hänen matalan katonharjansa alle Isokyrössä, ja olihan hän
toki pääskysiä parempi! Olihan hän valtiopäivämies! Tulihan hän
rehellisissä aikomuksissa! Hän astui sisään.

Etuhuoneessa hän sai vartoa sill'aikaa, kun päivystävä kamarijunkkari
saattoi anojia kuninkaan puheille siinä järjestyksessä kuin nämä olivat
ilmoittautuneet. Täällä oli raajarikkoisia puujalkasotilaita Pommerin
sodan ajoilta, virkamiesten leskiä, joilla oli 8 plootua eläkettä,
köyhiä kirkkoherroiksi pyrkiviä kappalaisia, vararikkoon joutuneita
kauppiaita, jotka tahtoivat perustaa saippuatehtaita, matameja, jotka
harjoittivat kapakkaliikettä ja valittivat poliisia vastaan, ruudin
sokaisemia kivenporaajia, virkaheittoja näyttelijöitä, jotka lausuivat
kappaleita _Don Ranudo di Colibradosta_, nälkäisiä runoilijoita, joilla
oli taskussa kyynärän pituisia ilorunojen sepustuksia, suutarin
oppipoikia, joilla oli korvat lukossa mestariensa korvapuusteista,
nuohoojia, jotka olivat romahtaneet alas takanpiipusta, sanalla sanoen,
siinä oli näytteitä kaikesta todellisesta tai luulotellusta
viheliäisyydestä, ja kaikki nämä olivat edeltäkäsin oppineet ulkoa
pitkiä läksyjä, joilla aikoivat herättää kuninkaan sääliä. Mutta kun
lyhyt tunti tällä tavoin olisi riittänyt tuskin useammalle kuin yhdelle
tai kahdelle, käskettiin jokaisen ajaa asiansa kahdessa minuutissa,
jollei hänen majesteettinsa suvainnut heiltä jotakin erittäin kysellä,
ja sentähden seisoivat nyt kaikki hiessä päin, miettien, miten voisivat
puhua lyhyesti ja selvästi, kamarijunkkarin seisoessa taipumatonna
kello kädessä valmiina keskeyttämään puhelun. Ihmeellistä oli kuitenkin
nähdä, kuinka useimmat menivät sisään tyhmistyneinä ja tulivat takaisin
ilosta loistaen, sillä kuningas Kustaan kuuluisa taito voittaa
ihmissydämet jollakin ystävällisellä sanalla tai armollisella
silmäyksellä oli tämmöisissä tilaisuuksissa yhtä suuri kuin
muulloinkin, ja hänellä oli syytä nyt enemmän kuin koskaan voittaa
sydämiä puoleensa, sillä kaikki ne olivat pääomana hänen liikkeessään.
Hän ei hylkinyt halvintakaan, hän tarvitsi noita ihmisiä ehkä enemmän
kuin he häntä.

Joonas luuli tuntevansa yhden anojista. Se oli myssyjen juoksija, hänen
korkea-arvoisuutensa Hallberg. -- Maltahan mies! -- ajatteli rehellinen
talonpoika.

Vihdoin tuli Joonaan vuoro, ja ennenkuin hän oli ajatuksissaan saanut
valmiiksi sen merkillisen puheen, jonka aikoi pitää kuninkaalle
valtiopäivillä vallitsevasta vallattomuudesta, seisoi hän jo Ruotsin,
Suomen ja Isokyrön hallitsijan edessä.

Kuningas Kustaa istui tavallista hiukan yksinkertaisemmassa puvussa
vähäisen ebenpuisen työpöydän ääressä, ja hänen vieressään seisoi
vartioivan adjutantin kanssa kirjuri, joka otti anojien hakemukset
vastaan.

Odottaen kuulevansa, että nuori sarkatakkinen talonpoika tahtoi jättää
jonkin anomuksen verojen helpottamisesta, loi kuningas sisääntulijaan
pikaisen kysyvän katseen. Mutta Joonas ei ollut niin paikalla valmis;
minuutti kului ja samalla puolet hänen käytettäväkseen määrätystä
ajasta.

-- Kuinka on laitasi, ystäväni? -- kysyi kuningas, osoittamatta
vähintäkään maltittomuuden merkkiä. Hänellä oli erityiset syyt pysyä
talonpoikain suosiossa.

Vaikka asuikin Isokyrössä, puhui Joonas Perttilä, joka oli Munasalossa
syntynyt, yhtä sujuvasti ruotsia kuin suomeakin, ja tämä kielitaito oli
ollut hänelle hyvänä apuna valtiopäivillä, joilla ne talonpojat, jotka
taisivat ainoastaan suomea, olivat pahemmassa kuin pulassa ollessaan
tavallisesti yksi kahdeksaa tahi kymmentä vastaan yhdistetyssä Ruotsin
ja Suomen talonpoikaissäädyssä. Joonas raapaisi siis jalallaan lattiaa
ja vastasi:

-- Jumala varjelkoon teidän majesteettianne! Huonosti on laita.

-- Mitä sinulla on valittamista? Joutuuko talosi ryöstettäväksi
kruununrästeistä, vai onko sinua rasitettu pitkillä maantieosuuksilla?
-- kysyi kuningas.

-- Kiitän kysymästä, -- vastasi Joonas, joka nyt pääsi puheen alkuun.
-- Minä tulen välttävästi toimeen, vaikka manttaali rasittaakin, mutta
pahempi on valtakunnan laita. Sen asiat menevät päin mäntyyn, sanon
armolliselle majesteetille.

Kuningas hymyili ja viittasi kamarijunkkarille, joka kello kädessä jo
oli katkaisemaisillaan tämän uhkaavan alun. -- Missä suhteessa ovat nyt
asiat niin huonosti? -- kysyi hän.

-- Niin, -- sanoi Joonas, -- seikka on semmoinen, että ne lypsävät
toisten lehmiä oikealta ja vasemmalta täällä valtiopäivillä. Armollinen
majesteetti tietäköön, että ne elävät pahemmin kuin katsastuskirjurit.
Täällä hiiviskelee ihmisiä, jotka supisevat talonpojille ja supisevat
porvareille ja supisevat papeille ja joilla on taskut täynnä seteleitä
ja hopeatalareita, liirum laarum vain, kaikille, jotka tahtovat. Ja
talonpojat kumartavat ja porvarit kumartavat ja papit kumartavat ja
sanovat: kiitoksia paljon, ketä minun tulee äänestää? Äänestä
Hanssonia! Äänestä Sebaldtia! Äänestä Forsseniusta! vastataan, ja hullu
tekee niinkuin hupsu käskee. Kas, sillä tavoin täällä menetellään.
Mutta se ei käy päinsä, armollinen majesteetti, ja vaikka tappaisivat
minut tähän paikkaan, niin sanon kumminkin: se on sulaa koiruutta.
Sillä siinä vyyhdessä on vielä muuan solmu, josta ne eivät hevillä
juttele, ja senpätähden ei armollinen majesteetti ilmoisna ikänä voi
saada vihiä kaikista koiruuksista.

-- Mikähän se solmu olisi? Puhu vapaasti, rehellinen talonpoika! --
sanoi kuningas huvitettuna talonpojan ujostelemattomasta puheesta ja
oivaltaen hänen rehellisen tarkoituksensa.

-- Pyydän armoa, jos haastelen pääni poikki, sillä voi sattua, että
puhun pään poikki muiltakin, -- vastasi Joonas varovaisesti, -- mutta
näettehän, asia on sellainen, että kyllä se on ollut säkissä ennen kuin
se tuli pussiin. Armollinen majesteetti ei voi uskoa, miten asia on!

-- No, kuinka se sitten on?

-- Niin, että ranskalainen on ostanut osan valtakuntaa, englantilainen
kaksi, ja ryssä kaksi ja puoli. On ihmisiä, jotka ovat myyneet
valtakunnan kaikille kolmelle. Sillä näettehän, ne ovat heidän
rahojansa!

-- Mitä, onko se mahdollista? Sitä en ole koskaan tiennyt, -- vastasi
kuningas hyvin vakavana.

-- Arvasinhan sen, -- sanoi Joonas päätänsä nyökäyttäen. -- Ja parasta
on, että armollinen majesteetti saa tietää sen aikanaan, ennenkuin ne
peijaavat häneltä kruunun. Minusta se on hävytöntä.

-- Niin minustakin, -- vastasi kuningas. -- Mutta mitä pitää minun
mielestäsi tehdä tuollaisille ihmisille? Enhän voi hirttää koko
valtiopäiviä.

-- Ei, -- arveli Joonas katsahtaen varovaisesti ympärilleen. --
Armollisen majesteetin tulisi ottaa niiltä valta pois.

-- Millä tavoin?

-- Sitä minä en tohdi ymmärtää. Armollinen majesteetti on viisaampi
kuin on olevinaankaan; kyllähän hän sen parhaiten ymmärtää. Sanon vain
niinkuin entinen pelimanni.

-- Miten entinen pelimanni sanoi?

-- Hän sanoi: peli kaikki, kun sormet on poikki.

Pikainen, tutkiva salama välähti noista kiiltävistä, suurista sinisistä
silmistä ja iski rohkeaan puhujaan. Kenties arveli kuningas Kustaa,
että tämä talonpoika, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan ei ollut älyä
vailla, oli myssyjen lähettämä vakooja. Mutta hän malttoi mielensä ja
sanoi entisellä armollisella äänellään: -- Minä olen kuullut toisen
sananlaskun: hätätilassa tanssitaan puujalallakin. Kiitos kuitenkin
hyvästä tarkoituksestasi. Haluatko muutoin jotakin omasta puolestasi?

-- Kiitos kysymästä. En mitään muuta, kuin että armollinen majesteetti
ajaa Hallbergin pellolle, sillä niin minä olen tehnyt. Toissapäivänä
hän juoksi myssyjen asioita ja nyt hän seisoo tuolla ulkona ja tahtoo
kumartelemalla päästä sisään.

-- Hyvä, hyvä, olen pitävä sinua mielessäni!

Puheillaolo oli loppunut, ja Joonas astui ulos. Suurimmaksi
kummastuksekseen hän näki, että se, joka hänen jälkeensä pääsi
kuninkaan puheille oli juuri -- Hallberg.



11. PAUL BERTELSKÖLDIN KOTIINTULO.


Vallan samaan aikaan, kuin puolueet Tukholmassa kiivaimmin ampuivat
toisiaan kultaisilla luodeilla, oli se kerrassaan odottamaton tapaus,
josta puhutaan tämän kertomuksen alussa, synnyttänyt sanomatonta
häiriötä Bertelsköldin kreivillisessä perheessä sen omistamalla Falkbyn
tilalla Itä-Göötanmaalla. Muistamme, että perheen päämies sai kauhean
tiedon puolisonsa paosta samalla hetkellä kuin hänen nuorin poikansa
Eerikki Ljungin seurassa saapui kotiin.

Jaloon, mutta heikkoluontoiseen mieheen teki tämä uutinen sellaisen
vaikutuksen kuin olisi maa vaipunut hänen jalkainsa alla ja kuin hänet
olisi perheonnen kodista äkkiä heitetty autioon erämaahan. Hänen
ensimmäinen epätoivonsa ilmaus kääntyi vanhinta poikaa Bernhardia
vastaan, joka tietämättä, mitä oli tapahtunut, lisäsi hänen suruansa
puhuen kylmän ivallisesti hänelle Paulin erottamisesta yliopistosta.

-- Kelvoton poika, -- sanoi onneton kreivi, -- sinä olet särkenyt isäsi
sydämen; olet karkoittanut hänen talostaan maailman jaloimman naisen!

Tässä syytöksessä oli jotakin, joka sai -- vastoin tavallisuutta --
kopean nuoren miehenkin posket kalpenemaan. Hän otti äänetönnä kirjeen,
jonka hänen isänsä hänelle antoi ja joka sisälsi selityksen hänen
äitipuolensa päätökseen.

Kreivi Bernhard luki, ja hänen poskensa kävivät yhä kalpeammiksi.
_Tätä_ hän ei ollut odottanut. Hän oli arvostellut äitipuoltansa
tavallisten ihmisten kannalta älykkääksi, mutta kunnianhimoiseksi
naiseksi, jonka julkean vaatimuksen yhdenvertaisuudesta hänen kanssaan
hän tahtoi tehdä tyhjäksi ja rangaista häntä ei ainoastaan itsensä,
vaan myös isänsä ja sisarensa vuoksi, jotka saivat maailman silmissä
kärsiä tästä epäsäätyisestä avioliitosta. Jos hänen isänsä
heikkoudessaan oli joutunut tämän kunnianhimoisen porvaristytön
pauloihin, niin oli hänen, vanhimman pojan ja perillisen, velvollisuus
ylläpitää perheen kunniaa. Ja vaikkei hän enää voinutkaan saada tehtyä
tekemättömäksi, niin tahtoi hän ainakin tehdä sen vaarattomaksi
antamalla äitipuolen tuntea oman riippuvaisuutensa ja hänen
etevämmyytensä -- pakottamalla hänet _suvaitun_ henkilön nöyrään
asemaan, jota korkeammalle kreivittären ei huolinut pyrkiäkään. Että
hänen äitipuolensa niin kauan kuin mahdollista koettaisi säilyttää
vertaisen asemaansa, siitä oli kreivi Bernhard ollut varma; mutta että
hän vaatisi kaikki tai ei mitään, ja että hän mieluummin kuin
nöyrtymällä ostaisi itselleen arvonimen, noin rohkean päätöksen tehden
katkaisisi sen solmun, jota ei muuten voinut avata, se ei ikinä ollut
hänen mieleensä johtunut. Liian myöhään hän nyt huomasi erehtyneensä
tämän jalon naisen suhteen, joka oli yhtä ylpeä kuin hän, mutta häntä
ylevämpi, ja katumuksen tai oikeastaan hämmästyksen tunne valtasi
hetkeksi hänen mielensä. -- Minun olisi pitänyt toimia varovammin, --
ajatteli hän itsekseen. -- Jos tämä tapaus tulee tunnetuksi, seuraa
siitä häväistys; karanneesta tehdään kohta hurskas marttyyri, perheemme
kunnia joutuu vaaraan, itse voin sen johdosta joutua ikävyyksiin, eikä
ole hauskaa tällaisen riidan jälkeen tavata tuota rajupäätä Paulia.
Sanalla sanoen, nyt ovat hyvät neuvot tarpeen; pitää käyttää kaikki
keinot tämän tyhmyyden salaamiseksi.

Pian oli kreivi Bernhard tehnyt päätöksensä. -- Rauhoittukaa, isäni! --
sanoi hän kunnioittavalla, melkein hellällä, äänellä. -- Tämä kaikki on
tapahtunut valitettavasta väärinkäsityksestä, jonka kohta toivon
saavamme korjatuksi. Tämä rikkouma ei ole parantumaton, kunhan vain
voimme antaa sille lempeämmän sävyn. Sallitteko minun toimia
sijastanne?

-- Tee niinkuin tahdot, -- sanoi sortunut isä. -- Älä vain ryhdy
mihinkään, joka voi häväistä äitiäsi, sillä hänen kunniansa on meidän!

-- Se on minunkin ajatukseni. Jättäkää vain asia minun huostaani, ja
minä lupaan, että kaikki on taas korjautuva.

Nämä sanat sanottuaan kiiruhti kreivi Bernhard alas yläkerrasta ja
lausui tiuskaisevalla äänellä isänsä kamaripalvelijalle, joka tuli
häntä vastaan portailla:

-- Mikset ollut toimessasi yöllä, kun kreivitär lähti matkalle?

-- Kun kreivitär lähti matkalle? -- kysyi palvelija hyvin hämmästyen.

-- Onko tapanasi nukkua, nahjus, kun herrasi sinua tarvitsee? Tännehän
tuli sana yöllä, että kreivittären tuota pikaa piti matkustaa
Norrköpingiin; laiva, jonka tuli viedä hänet terveyslähteille
Pyrmontiin, oli lähtöön valmiina.

-- Vakuutan armolliselle herra kreiville, etten minä eikä kukaan
muukaan palvelijoista ole tiennyt siitä mitään, -- vakuutti
kamaripalvelija vielä enemmän hämmästyneenä.

-- Ja semmoisille lurjusmaisille unikeoille tässä vielä palkkaa
maksetaan, -- jatkoi kreivi Bernhard yhä vihaisemmaksi tekeytyen. --
Hänen armollansa ja minulla ei ollut muita kuin espanjalainen Joséni
auttamassa kreivitärtä vaunujen tullessa häntä noutamaan. Mutta jos
hänen armonsa on ollut liian leväperäinen teitä kohtaan, olen minä
paneva toimeen täällä toisen järjestyksen. Muista se toistaiseksi, hyvä
Söderlund, jos haluat pysyä paikassasi, ja sano samat sanat
tovereillesi. Missä kreivi Paul on?

-- Hän meni ruokasaliin ja kysyi kreivitärtä. Mutta tuoltahan nuori
kreivi tuleekin!

Paul tuli samassa juosten portaita ylös, syleili innokkaasti veljeänsä
ja huudahti niin ihastuneena kuin voi olla vain kahdeksantoistavuotias,
joka juuri on palannut syntymäkotiinsa:

-- Tässä olen nyt, Bernhard! Oi, kuinka iloinen olen ollessani taas
luonanne! Missä on äitini? Ja kuinka isämme voi, Bernhard?

-- Onpa hauska nähdä sinut taas; olethan pitkä kuin krenatööri! Isämme
ei voi oikein hyvin, mutta ei pahoinkaan, ja hän on ihastuva saadessaan
sinua syleillä, -- vastasi kreivi Bernhard taitavasti kiertäen sitä
kysymystä, johon oli vaikea vastata.

-- Entä äitini, Bernhard, äitini? Toivon hänen voivan hyvin? Missä hän
on, sano? Miksi en ole häntä vielä saanut syleillä? Minä kysyin heiltä
tuolla alhaalla, mutta sain epäselviä vastauksia.

-- Toivon, että äitimme voi hyvin, -- vastasi veli tekeytyen hyvin
osanottavaksi.

-- Sinä toivot? Mitä se merkitsee? Onko hän kipeä, vai minkätähden sinä
_toivot_, sano? Mutta missä hän sitten on?

-- Et siis tiedäkään, että kreivitär on matkustanut pois! Olet kulkenut
kirjeen ohitse! Mutta miksi et kirjoittanut tänne tulostasi? Jos
äidillämme olisi ollut vähintäkään aavistusta siitä, niin hän varmaan
olisi siirtänyt matkansa tuonnemmaksi, sillä niin kiire ei hänellä
suinkaan ollut; olisihan hän voinut lähteä toisessa laivassa.

-- Lähtenyt matkalle? Äitini lähtenyt matkalle! -- huudahti Paul
hämmästyneenä, kyynelten noustessa hänen silmiinsä. -- Ja minä kun olin
niin sydämestäni iloinnut saadakseni nyt nähdä hänet! Voi, Bernhard,
mikä onnettomuus juuri nyt, kun niin hyvin olisin tarvinnut saada
suudella hänen kättänsä ja avata hänelle koko sydämeni!

-- Minä tiedän sen, kuulin sen vast'ikään Ljungilta, että olet erotettu
yliopistosta. Et tehnyt oikein käyttäytyessäsi niin ajattelemattomasti;
mutta me neuvottelemme yhdessä jostakin keinosta ja siitä, mihin sinun
nyt on ryhtyminen. Neuvottelemme isämme kanssa tulevaisuudestasi.

-- Tulevaisuudestani! Se on minulle yhdentekevä, se kyllä selviää.
Mutta äitini, Bernhard, taivaan tähden, miksi on äitini matkustanut
pois? Ja mihin hän on matkustanut? Viimeisessä kirjeessään hän ei
maininnut siitä sanaakaan.

-- Se on luonnollista, hän ei tahtonut saattaa sinua levottomaksi.
Kenties et tiedä, että hänellä jo muutamia vuosia on ollut heikko
rinta.

-- _Hänelläkö_ heikko rinta? Se on mahdotonta. Olen tutkinut anatomiaa
ja vakuutan sinulle, Bernhard, että äitini on niin lujarakenteinen kuin
niin soreavartaloinen nainen voi olla. Potipa hän mitä hyvänsä, mutta
rinnan heikkous häntä ei voi vaivata.

-- Et ole nähnyt häntä kahteen vuoteen. Hänestä on tullut hyvin
heikkohermoinen.

-- _Hänestäkö_ heikkohermoinen? Mutta sehän on hullutusta. Luuletko,
että _häntä on_ hemmoiteltu niinkuin meidän aikamme muotinukkeja. Ei
kellään ole niin voimakkaita ja terveitä hermoja kuin äidilläni.

-- En tiedä. Ratkaiskoon sen lääkäri. Tohtori Winge puhui myös jostakin
maksataudista. Lyhyesti sanoen, hän sanoi, että matka Pyrmontiin olisi
välttämätön hänen terveydelleen. Me tiedustelimme hänelle laivan, ja
viime yönä tuli arvaamatta sana, että laiva on lähtövalmiina, ja tuuli
myötäinen. Sentähden täytyi kreivittären lähteä semmoisella kiireellä,
että tuskin palvelijatkaan siitä tiesivät, ja siinä syy, minkätähden
sinä sait epäselviä vastauksia.



12. VAARALLINEN KYSYMYS.


-- Eikö mitään kirjettä minulle? -- kysyi Paul mietteisiinsä mennen.

-- Luultavaa on, että kreivitär on kirjoittanut postissa; hänen
lähtönsä tuli niin odottamatta... Mutta isämme odottaa sinua.

-- Ei riviäkään minulle! -- valitti helläsydäminen poika. -- Kuinka
kauan hän viipyy Pyrmontissa?

-- Se riippuu siitä, miten parannuskeino häneen vaikuttaa. Lääkärin
mielestä voimme toivoa parasta, ja luultavasti hän tulee takaisin jo
syys- tai lokakuussa. Pyydän sinua, Paul, älä ruikuttele noin
lapsellisesti vähäpätöisestä asiasta, jolla ei ole mitään merkitystä.
Isämme täytyy saada nähdä iloisia kasvoja; voithan arvata, että hän on
piintynyt tapoihinsa ja kaipaa nyt tavallista seuraansa. Huvittakaamme
häntä, saattakaamme hänet toisiin ajatuksiin. Louise on siinä suhteessa
apunamme; hän on ihastuva nähdessään sinut jälleen.

-- Suo anteeksi, Bernhard, vielä yksi kysymys! Mikä oli syynä siihen,
että äitini matkusti niin yksinään ... ettei yksikään hänen
läheisimmistään, ettei kukaan ystävä häntä saattanut, vaikka hän, kuten
sanot, oli sairas?

-- Sekä isämme että Louise tarjoutuivat seuraamaan häntä Pyrmontiin, --
vastasi kreivi Bernhard rohkeasti, -- mutta hän epäsi tarjouksen niin
päättävästi, että meidän viimein täytyi myöntyä. Mitä minuun tulee,
niin tiedäthän, että minun aivan ensi tilassa on matkustettava
valtiopäiville edustamaan sukuamme ritarihuoneessa. Sanotaan, että
siellä tulee esille hyvin tärkeitä asioita, ja minä olen, niinkuin
muistat, jyrkkä hattu. Meidän tulee, maksoi mitä maksoi, estää myssyjä
pääsemästä valtaan, ja uuteen kuninkaaseen ei ole luottamista. Hän
halunnee lentää korkeammalle kuin siivet kantavat.

-- Ymmärrän, -- sanoi Paul surullisesti. -- Mutta ei mikään olisi
estänyt minua seuraamasta äitiäni. Miksi en tullut jo eilen? ... niin,
niin se on. Nyt tiedän. Tule, menkäämme isämme luo.

Hetken kuluttua lepäsi Paul isänsä sylissä. Vilpitön rakkaus oli aina
yhdistänyt kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ja hänen nuoremman
poikansa. Jälleennäkemisen riemu oli nyt kumminkin varsin sekava.
Kreivi katseli sydämellisen mielihyvän tuntein kaunista nuorukaista,
jonka kaikki piirteet, olletikin nuo mustat, loistavat silmät,
muistuttivat hänen äitiänsä; mutta juuri tämä muisto täytti hänet
kaiholla ja hämmästyksellä, jota hän turhaan koki salata. Paul
puolestaan iloitsi isänsä hellyydestä, mutta hän huomasi hänen
vanhentuneen niiden kahden vuoden kuluessa, jotka olivat vierineet
siitä, kun he viimeksi kohtasivat toisensa, ja pian hän huomasi myöskin
tarkalla silmällään, että kreivi jostakin oli hämillään. Molemmat he
odottivat ja toinen pelkäsi selitystä tähän hämärään tapaukseen, joka
niin paljon katkeroitti heidän yhtymisensä hetkeä.

-- Paul tietää jo kaikki, -- virkkoi kreivi Bernhard, luoden pikaisen
silmäyksen isäänsä. -- Olen puhunut hänelle tohtori Wingen
määräyksestä, joka pakotti äitimme niin kiireesti jättämään meidät,
hakeakseen parannusta maksataudilleen Pyrmontista, ja minä olen hänelle
sanonut, kuinka kernaasti isäni olisi halunnut seurata madamea, jollei
tämä niin päättävästi olisi sanonut toivovansa matkustaa yksin. Paul ei
enää ole mikään lapsi, isäni; älkää siis pelätkö hänen joutuvan
epätoivoon. Hän osaa malttaa mielensä näin tavallisessa asiassa, ja me
olemme päättäneet toivoa parasta. Onnettomuutensa, joka häntä Turussa
kohtasi, hän aikoo korvata sitä suuremmalla edistymisellä Upsalassa tai
Lundissa.

-- Kerro minulle pelkäämättä hairahduksestasi, sanoi isä iloissaan, kun
voi johtaa puheen pois tuosta vaarallisesta kysymyksestä. -- Mitä
hyvänsä joku Bertelsköld lieneekin rikkonut siitä olen varma, ettei hän
ole voinut menetellä kunnian vaatimuksia vastaan.

-- Kiitän teitä, isäni. Olette arvannut ihan oikein: -- vastasi Paul ja
kertoi lyhyesti Turun tapahtumista salaamatta sitä malttamatonta
tekoaan, johon oli antanut hurmata itsensä. -- Mutta, -- lisäsi hän, --
pyydän saada korvata erehdykseni toisella tavalla kuin veljeni on
ehdottanut. Tukholmasta lähtee pian luonnontieteellinen retkikunta
Espanjaan ja Afrikkaan. Ystäväni Ljung on jo ennen tarjoutunut
arkkiaatteri Linnén välityksellä hankkimaan minulle tilaisuuden
ottamaan siihen osaa. Hylkäsin silloin tämän tarjouksen, koska en
odottanut niitä tapauksia, jotka sitten sattuivat; mutta nyt
matkustaisin mielelläni, varsinkin kun siten saisin käydä äitini luona
Pyrmontissa.

Kreivi Bernhard vilkaisi taas merkitsevästi isäänsä ja riensi
vastaamaan:

-- Mutta, hyvä Paul, mahdotonta on, että heti paikalla taas tahdot
jättää isämme, joka niin hyvin tarvitsee sinun seuraasi, ja jos
välttämättömästi tahdot matkustaa, niin jätä matkasi ainakin tulevaan
syksyyn.

-- Suostun isäni tahtoon, -- vastasi Paul. -- Mutta jos voin olla
äidilleni joksikin hyödyksi, jos voin valmistaa hänelle pienintäkään
iloa hänen nyt ollessaan yksinään ja kenties sairaana vieraalla maalla,
niin olen varma siitä, ettei isäni hylkää pyyntöäni.

-- Sinä olet hyvä poika, Paul, ja voimmehan me tarkemmin miettiä
ehdotustasi, -- sanoi kreivi kovasti hämillään tästä vaarallisesta
puheenaiheesta. -- Mutta huomannethan kohtuulliseksi, etten heti
paikalla tahdo päästää sinua luotani, saatuani sinut takaisin.
Unohtakaamme täksi päiväksi kaikki huolemme ja ajatelkaamme vain hetken
iloa. Missä on Eerikki Ljung? Ei ole vieraanvaraista näin unohtaa hänen
täällä oloansa.

Huolet, jotka kreivi sanoi tahtovansa unohtaa, kuvastuivat liiankin
selvästi hänen otsallaan, kun hän meni tervehtimään puolisonsa
sukulaista, joka vaatimatonna ja tottumatonna olemaan näin suuren
komeuden keskellä odotti salissa, kunnes joku näkisi hyväksi muistaa
hänen olemassa olonsa.

Kreivi Bertelsköld puristi sydämellisesti rehellisen ystävän kättä ja
kiitti häntä lämpimin sanoin niistä kahdesta vuodesta, jotka Paul oli
hänen talossaan viettänyt kuin kotonaan. Kohta he olivat innostuneet
puhumaan tästä asiasta, ja Paul lähti hakemaan pientä Vera-sisartaan,
joka yöllisten tapausten häiritsemättä ja aavistamatta, että ne olivat
vieneet häneltä äidin, oli nukkunut viattomuuden unta veljensä
saapuessa.

Kello oli vasta kahdeksan aamulla, ja Paul aikoi hiipiä Veran
makuuhuoneeseen, kun hän ovella tapasi paroonitar Louisen, joka oli
vasta puoleksi pukeutunut ja jonka kamarineiti juuri oli herättänyt
kertomalla hänelle oudon huhun kreivittären katoamisesta.

-- Mitä näen? Paul? -- huudahti hän. -- Ja missä on äitisi?

-- Ah, Louise, -- sanoi Paul. -- Miksi kysyt sitä minulta?

-- Luulin sinun tietävän ... vastasi hän hämmästyneenä. Eikö kreivitär
ole lähtenyt sinua vastaan?

-- Minua vastaan? Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? Onhan äitini
lähtenyt matkalle; pitäisi kai sinun tietää se paremmin kuin minun.

-- Matkalleko? Niin, sinä olet oikeassa; niin tuota, kai hän on
matkustanut Tukholmaan, -- vastasi paroonitar, joka kyllä huomasi, että
tässä kaikessa oli jotakin salaperäistä, mutta ei tietänyt, mitä
ajattelisi tai sanoisi siitä. Onneksi tuli samassa kreivi Bernhard,
jolla oli syynsä olla päästämättä veljeänsä hetkeksikään näkyvistään.

-- Mutta Louise, en ymmärrä, mitä tarkoitat! -- huudahti Paul
säikähtyneenä tästä tietämättömyydestä.

-- Erehdyt, ystäväni, -- kiiruhti kreivi Bernhard keskeyttämään. --
Madame ei viime yönä lähtenyt Tukholmaan, vaan Norrköpingin kautta
Pyrmontiin. Ja kun hän nimenomaan kielsi herättämästä sinua, niin voi
Paul ymmärtää hämmästyksesi tuosta odottamattomasta lähdöstä, -- lisäsi
hän vilkaisten sisareensa ja tietämättä, missä määrin tämä jo oli tässä
vaarallisessa asiassa sotkeutunut sanoihinsa.



13. SELITTÄMÄTTÖMIÄ ARVOITUKSIA.


Paul ei vastannut mitään, mutta jotakin selittämätöntä jäi hänen
mieleensä. Hän meni sisarensa Veran luo ja tapasi pienokaisen juuri
heränneenä, mutta vielä makaamassa ja katselemassa pientä sievää
jalkaansa, jonka hän itsekseen veikistellen oli pistänyt esille
peitteen alta.

Kun Vera ovella huomasi tuon pitkän, vieraan nuorukaisen, veti hän
peitteen korvilleen eikä häntä saatu millään muotoa tulemaan näkyviin
tästä rauhoitetusta satamastaan. Mutta kun veli lempein väkivalloin
veti esiin hänen ruskeakutrisen päänsä piilosta ja hän vihdoinkin tunsi
tuon rakkaan äänen, jota ei pitkään aikaan ollut kuullut, silloin
säteilivät Veran silmät niinkuin hänen äitinsä silmät olivat säteilleet
hänen nuorena ollessaan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän lensi ylös
vuoteesta ja kavahti, väliin nauraen, väliin itkien, rakkaan veljensä
kaulaan. Olihan Bertelsköldin perhe aina nuorempain lasten syntymästä
saakka ollut kuin kaksi saman omenan halaistua puoliskoa, ja nämä
molemmat olivat aina liittäytyneet yhteen vanhempain sisarusten
kylmäkiskoisuutta vastaan. Nyt oli Veralla jälleen Paulinsa, nyt oli
taas kaikki hyvin, nyt leikittelisivät he taas niinkuin ennenkin
vihannassa puistossa, ja nyt -- siitä hän oli varma -- ei tuo häijy
Bernhard enää tohtisi ampua hänen pieniä vuoniansa. Muutamien
minuuttien kuluessa hän oli kertonut ja kysellyt tuhansia asioita,
vastausta odottamatta, ja lopuksi tuli aina ilonhuudahdus -- äidin
ilosta.

-- Mutta olethan pitempi kuin äiti, -- keskeytti hän äkkiä pakinansa,
punastuen ja häpeissään hiipien takaisin suojelevan peitteen alle. Nyt
saat siivosti mennä matkoihisi, kunnes olen pukeutunut, eikä siihen
mene viittäkään minuuttia. Tahdon nähdä, miltä äiti näyttää
katsellessaan sinua. Miksei hän tullut kanssasi, sano? Miksei hän ole
tullut lukemaan rukousta kanssani, niinkuin hän joka aamu tekee? Eräänä
aamuna viime talvena se unohtui häneltä, kun isä oli kipeä, ja sinä
aamuna jäi rukous lukematta, mutta sinä päivänä kävi pahoin. Minä löin
rikki Bergflyktin kauneimman kukkaruukun, nyrjäytin jalkani, olin
hammastaudissa, riitelin pitkän Kaisan kanssa keittiössä ja sain
ankaria toria. Ei ole milloinkaan hyvä, kun unohtaa aamurukouksensa.

-- Etkö tiedä, että äiti on matkustanut pois? -- kysyi Paul, joka tunsi
itsensä kummallisen levottomaksi.

Vera katseli häntä suurin, ihmettelevin silmin.

-- Matkustanut pois? -- sanoi hän. -- Sitä ei kukaan saa minua
uskomaan; luuletko, että minä olen niin helposti narrattavissa kuin
ennen?

-- Ymmärrän. Hän ei tahtonut herättää sinua, kun hänen viime yönä
täytyi niin äkkiarvaamatta lähteä matkalle.

-- Niinkö luulet? Kuinka saatat olla niin yksinkertainen? Äitinikö
matkustaisi pois sanomatta minulle hyvästiä? Ei, sitä he ovat
uskotelleet sinulle, tehdäksensä sinulle jonkin kepposen. Saatpahan
nähdä, että ulos mennessäsi äiti on oven takana piilossa ja panee
molemmat kätensä silmiesi eteen ja sanoo: arvaapas, kuka olen! Kas,
silloinpa he nauravat sinulle, kun annoit narrata itseäsi.

Kuinka ihmeellisen voimakas onkaan lapsen usko! Pikku Veran lujassa
luottamuksessa oli jotakin niin tartuttavaa, että Paul nopeasti aukaisi
oven katsoakseen, eikö tämä kaikki ollutkin ainoastaan häijyä pilaa ja
eikö hänen äitinsä seisonut hymysuin oven takana valmiina molemmilla
käsillään peittämään hänen silmiänsä ja sanomaan nuo rakkaat sanat,
joita hänen oli tapana sanoa Paulin lapsena ollessa: arvaapas, kuka
olen!

Mutta oven takana ei seisonut ketään, ja hän istahti taas alakuloisena
Veran vuoteen laidalle.

-- Sanoi kai äitimme kumminkin joskus, että hänen täytyisi matkustaa
pois terveytensä tähden? kysäisi hän.

-- Sitä hän ei milloinkaan sanonut. Miksi hän olisi sanonut semmoista,
jota ei koskaan aikonut tehdä? Äitini ei voi valehdella, -- vastasi
tyttö vakavasti.

-- Muistelehan kuitenkin! Ehkä hän sanoi jotakin, esimerkiksi eilen,
että sinun tulisi olla tottelevainen hänen poissa ollessaan, tai ettet
saisi unohtaa aamu- ja iltarukoustasi, vaikka hän joksikin aikaa
olisikin estetty sitä kanssasi lukemasta.

-- Sitä hän ei sanonut. Näin vain, että hän oli toisinaan kovin
pahoillaan, kun Bernhard oli ilkeä hänelle ja sanoi häntä madameksi.
Äidistä ei ollut mieleen, että häntä sanottiin madameksi, vaikka se on
kohtelias sana, sanoi hän, ja vaikka sitä käytetään keisarinnoja ja
kuningattaria puhuteltaessa.

-- Eikö Bernhard ollut kohtelias äidille?

-- Olipa kylläkin. Hän on aina kohtelias, kun on oikein pilkallinen.

-- Mitä äiti sanoi, kun tulit sanomaan hyvää yötä?

-- Minä suutelin hänen kättänsä, ja hän painoi suudelman otsalleni.
Nuku makeasti, sanoi hän.

-- Eikö mitään muuta?

-- Niin, sitten hän sanoi: sano Beatalle, että hän muistaa sammuttaa
kynttilän. Yöllä oli pimeä, vaikka nyt onkin kesä: meillä oli vieraita,
ja me menimme levolle tavallista myöhemmin. Kun äiti meni, kääntyi hän
ovessa ja sanoi: Jumala sinua varjelkoon!

-- Mutta ei mitään matkasta?

-- Sinä siinä matkoinesi! Mene tiehesi, että pääsen vuoteelta, niin
saatpa nähdä, että kyllä löydän äitini!

Paul lähti hänen luotansa mennen puistoon, etsiäkseen luonnosta sitä
selvyyttä, jota ei löytynyt omasta itsestään. -- Niin se kuitenkin on,
-- sanoi hän itsekseen. -- Hän on matkustanut jäähyväisiä heittämättä,
säästääksensä sekä itseltään että Veralta ensi eron kaihon.

Sill'aikaa sai kreivi Bernhard kutsun isänsä luo.

-- Tämä teeskentely käy sietämättömäksi ja inhoittavaksi, -- sanoi
vanha kreivi, jonka avonainen, ritarillinen luonne ei voinut suostua
näihin salaisiin vehkeisiin, joihin hän vastoin tahtoansa näki
kietoutuneensa. -- En voi kauemmin teeskennellä levollisuutta Paulin
edessä, kun epäilys ja rauhattomuus mieltäni kalvavat. Meidän täytyy
tehdä tästä loppu, ja minä olen valmis sanomaan hänelle kaiken.

-- Rukoilen teitä, isäni, malttamaan mielenne, -- pyysi kreivi
Bernhard. -- Ennenkuin tiedämme mitään varmaa kreivittären katoamisesta
ja millä keinoin hänen tekonsa on parannettava, panisimme kaiken
alttiiksi, jos uskoisimme tämän perhesalaisuuden tuolle tuittupäiselle
pojalle, tuommoiselle Gil Blasille ja Don Quixotelle, joka panee
taivaat ja maat liikkeelle löytääkseen äitinsä. Vielä hiukan
kärsivällisyyttä, isäni; Louise tuntee nyt jutun juonen, ja me kolme
koetamme kaikin keinoin löytää pakolaisen ja palauttaa hänet. Jos se
onnistuu, niinkuin minulla on syytä luulla, niin on meidän sitten
helppo sanoa, että madame esim. oli tullut liian myöhään Norrköpingiin.
Laiva oli jo lähtenyt ennen hänen sinne tuloansa, ja hän palaa
takaisin, koska joku kuuluisa lääkäri on määrännyt hänelle toisenlaisen
parannuskeinon, esim. Ramlösassa, jos se nyt on niin välttämätöntä.
Taivaan tähden, ei mitään levottomuutta, ei mitään kysymyksiä, jotka
voivat ilmaista asian oikean laidan, sillä palkolliset ovat vielä
epäilevällä kannalla! Mutta nähdessään meidät aivan tyyninä ja
rauhallisina he uskovat vihdoin sepittämäni selityksen; me voitamme
aikaa, ja siitä riippuu kaikki.

-- Mikä häpeä, kun täytyy kuin pahantekijä karttaa ja kavaltaa omia
palvelijoitaan, omia lapsiaan!

-- Ja kenen tähden sen teemme? Eikö se kaikki tapahdu hänen tähtensä,
joka meidät on tähän pulaan saattanut.

-- Unohdat oman osuutesi siinä, sinä, joka olet ajanut toisen äitisi
kurjuuteen ja maanpakoon! -- huudahti isä närkästyneenä.

-- Voisin minäkin, isäni, vastata teille tähän jotakin, mutta meillä ei
ole nyt aikaa moitteihin siitä, mitä on tapahtunut; meidän täytyy
yksissä neuvoin koettaa korjata sen seurauksia. Vielä kerran, sallikaa
minun toimia, ja kaikki on muuttuva hyväksi; mutta jos te ennen
aikojanne turmelette minun toimeni, niin on rikkouma auttamaton ja
häväistystä mahdoton välttää.

-- Tee sitten, mitä voit, -- sanoi kreivi vastahakoisesti. -- Mutta
kolmen päivän kuluessa olkoon kaikki selvillä. Kauemmin en voi näytellä
petturin osaa.

Ilkkuva, tuskin huomattava hymy väreili kreivi Bernhardin huulilla,
kun hän lähti isänsä luota ja meni antamaan espanjalaiselle
kamaripalvelijalleen, jolla yksin oli hänen luottamuksensa,
tarpeellisia ohjeita. Itse kävi hän mitä suurinta varovaisuutta ja
viekkautta noudattaen tiedustelemaan jälkiä, mitkä voisivat johtaa
kreivittären paon ja nykyisen olinpaikan perille.

Hänen pakonsa oli nähtävästi tapahtunut klo 1 jälkeen, jolloin hän
lähti puolisonsa huoneesta, ja ennen neljää aamulla, jolloin
palvelusväki rupesi liikkumaan. Hän oli ottanut mukaansa osan
vaatteistaan, tosin ainoastaan vähän liina- ja pitovaatteita, mutta
kuitenkin enemmän kuin hän itse on kyennyt kantamaan. Hänellä on siis
täytynyt olla auttaja; mutta kuka?

Kreivi Bertelsköld tuli vakuutetuksi siitä, ettei yhtään verestä
rattaanjälkeä johtanut Falkbyn kartanosta maantielle, lukuunottamatta
niiden kärryjen jälkiä, joilla Paul ja hänen opettajansa olivat
tulleet. Kreivittären oli siis täytynyt joko kävellä maantielle tai
paeta järven poikki, ja viimeksimainittua arvelua näkyi vahvistavan se
seikka, että yksi niistä veneistä, jotka eilen oli laituriin
kiinnitetty, oli tietymättömissä. Mutta ei ollut mahdollista, että hän
yksinään olisi uskaltanut järven poikki. Joku oli arvatenkin soutanut
hänet yli eikä kenties vieläkään tullut takaisin. Kuka oli tämä
soutaja?

Kreivi Bernhard kuulusteli salaa, oliko kukaan talon palvelijoista
sattumalta poissa. Ei kukaan ollut poissa. Hänen epäluulonsa kääntyivät
Bergflyktiin: vanha puutarhuri tavattiin äreänä, mutta levollisena
askaroimassa kukkainsa kanssa, niinkuin ennenkin.



14. LÄHENEVIÄ MYRSKYJÄ.


Iltapäivällä tuli espanjalainen José takaisin tiedusteluretkiltään ja
kertoi havaintonsa. Hän oli kuljeksinut halki koko seudun, ollen muka
hevosia ostelemassa, mutta kaikki turhaan. Hän oli lupaillut suuria
palkintoja sille, joka pääsisi erään luulotellun varkaan jäljille, joka
viime yönä oli varastanut hänen isäntänsä pyssyn, ja hänelle oli
osoitettu muuatta kuljeksivaa länsigöötalaista, joka samana yönä oli
ollut niillä seuduin.

-- Sinä olet taitamaton pöllö, -- sanoi hänen herransa suuttuneena. --
Minä olen nähnyt enemmän kuin sinä: yksi laiturin luona olevista
veneistä on poissa.

-- _Per dio, sennor_, -- sanoi espanjalainen, tahdon mennä hirsipuuhun,
jos kukaan muu on venettä käyttänyt kuin minä itse soutaessani järven
poikki teidän armonne käskystä.

Kreivi Bernhard puri huultansa. -- Tässä, -- sanoi hän, -- on kymmenen
talaria siitä, ettet ole mitään toimittanut. Saat neljäkymmentä, jos
jotakin toimitat ja sata, kun hankit minulle täyden varmuuden
etsittävästämme.

-- _Gratias, sennor_, tulette olemaan minuun tyytyväinen, -- vastasi
kamaripalvelija viekkaasti silmää iskien.

Falkbyssä oli vielä toinenkin, joka kulutti koko päivän tiedusteluihin,
ja se oli Vera. Häntä ei millään tavalla voitu saada uskomaan, että
hänen äitinsä oli matkustanut hänen luotaan jäähyväisiä sanomatta. Hän
aloitti tutkimalla tarkkaan koko talon, ullakolta kellariin, suuresta
saksanpähkinäpuisesta vaatekaapista aina oman nukkekaappinsa
laatikoihin asti. Kun hän ei mitään löytänyt, toimitti hän tarkastuksen
puutarhassa ja kasvihuoneissa siinä salaisessa toivossa, että tapaisi
äitinsä jonkin pensaan tai kukka-astian taakse kätkeytyneenä.
Puutarhasta hän meni puistoon, sieltä Bergflyktin luo, sieltä
työmiesten majoille ja hovin alustalaisten luo, alinomaa kysellen, eikö
kukaan ollut nähnyt hänen äitiänsä, joka oli häneltä varastettu. Ja kun
ei kukaan kyennyt vastaamaan tähän eriskummaiseen kysymykseen, selitti
Vera, että hän aikoi kulkea "niin kauas kuin tietä riitti", kunnes
viimein nälkä paremmin kuin hänen hoitajattarensa Beata sai hänet
palaamaan kotiin.

Ellei kreivi Bernhard niin suuresti olisi halveksinut niitä
kuolevaisia, jotka eivät vapaasukuisina maailmaan synny, olisi hänellä
ollut syytä kuulostaa kaikkia niitä kuiskeita, jotka Veran
lapsellisista tiedusteluista vain yltyivät. Falkbyn palvelusväki uskoi,
niinkuin hän itse aivan oikein oli huomauttanut, vain puoleksi tuota
kummallista Pyrmontin ja Norrköpingin matkaa, josta näihin saakka ei
kukaan ollut sanaakaan tietänyt; ja mitä heidän oli ajatteleminen, kun
nuorin neiti, kreivittären hellikko ja lempilapsi, tiesi siitä vielä
vähemmän kuin he? Ennenkuin päivä oli lopussa, oli huhu kreivittären
äkillisestä katoamisesta, liioiteltuna ja senkin seitsemällä tavalla
selitettynä levinnyt Falkbystä koko ympärillä olevalle laajalle
hovintilalle.

Mutta nyt olivat mielipiteet kreivittärestä hyvin erilaiset. Hänen
suuri, kaikkia kohtaan osoittamansa hyväntekeväisyys ja hänen arvokas
käytöksensä oli hankkinut hänelle monta harrasta ystävää, jotavastoin
toiset eivät olleet unohtaneet niitä huhuja, jotka olivat liikkeessä
hänen suomalaisesta noituudestansa. -- Hän oli taivaan enkeli, ja
sentähden hän ei saanut elää! -- huudahtivat muutamat. -- Hän oli
noita-akka, hornasta kotoisin, ja hänen aikansa oli loppunut, --
arvelivat toiset.

Sillä se huhu tuli kohta yleiseksi, ettei kreivitär enää ollut elävien
ilmoilla ja että hän viime yönä äkkiä oli kadonnut, ei tiedetty minne;
ja kun jotkut otaksuivat hänen heittäytyneen järveen, uskalsivat toiset
lausua arveluita väkivaltaisesta kuolemasta -- kenen käden kautta, sitä
varoi jokainen ääneensä sanomasta, mutta kullakin oli omat ajatuksensa.
Sanalla sanoen, koko tienoo joutui yleisen hämmästyksen valtaan. Sillä
olihan kreivitär kuitenkin ollut hyvä äiti kaikille alustalaisilleen,
eikä edes noitakaan, joka oli niin hyvä ja herttainen, voinut kadota
maailmasta niin pian ja niin salamyhkäisesti, kaipuuta ja katkeruutta
herättämättä.

Kaikesta tästä mitään aavistamatta lähti Paul illalla käyskentelemään
ystävänsä Eerikki Ljungin seurassa, näyttääksensä tälle linnan ihania
ympäristöjä ja nähdäksensä itse taas ne paikat, jotka olivat olleet
hänelle rakkaita aina lapsuuden ajoilta. He kulkivat puiston kautta
järvelle ja sieltä niittyjen poikki pienelle kirkolle ja kirkonkylään,
jotka olivat ihanassa laaksossa sen kukkulan juurella, jonka huipulla
kreivin linna loisti kaikessa komeudessaan. Ilta oli lauhkea ja kirkas,
maisema lepäsi vaalean vihantana kesän ensi kukoistuksessa. Molemmat
vaeltajat olivat ihastuksissaan; Paul unohti surunsa iloiten
nähdessänsä niitä kauniita viljelyksiä ja uudisrakennuksia, joilla
hänen sukutilaansa oli kaunistettu näinä viimeisinä vuosina, ja hänen
kasvitieteeseen innostuneessa ystävässään herätti seudun
runsasaarteinen kasvisto iloa, joka voitti kaikki sen muut ihanuudet.

-- Tule, -- sanoi Paul, -- lähtien kirkolle päin, -- nyt on
lauantai-ilta, ja silloin on kylän poikien tapana olla pallosilla
kirkonmäellä.

Kohta seisoivat he kirkon läheisyydessä laakson rinteellä, jossa oli
nuorison tavallinen leikkipaikka; mutta leikkivien sijasta olikin
siellä nyt kahteen- tai kolmeenkymmeneen nouseva parvi kylän asukkaita,
jotka tavallista aikaisemmin olivat jättäneet työnsä. He näyttivät
haastelevan jostakin tärkeästä asiasta; huolten pilvi varjosti
useimpain kasvoja, ja jotkut naisista vuodattivat kyyneleitä.

-- Nuo hyvät ihmiset, -- sanoi Paul ystävällensä, -- heillä on
varmaankin mielessään jotakin, joka saattaa heidät levottomiksi. Tule,
kysykäämme heiltä syytä heidän huoliinsa; ehkä voimme antaa heille
hyvän neuvon.

Paul Bertelsköld oli, samoin kuin hänen sisarensa Vera, ollut hovin
alustalaisten erityisessä suosiossa. He olivat jo äitinsä takia
rahvasta lähempänä kuin heidän ylhäisaateliset sisaruksensa, ja olivat
pienestä pitäen oppineet antamaan ihmisarvon matalain majojenkin
asukkaille. Paul oli usein ottanut osaa kylän poikien leikkeihin;
kaikki hänet tunsivat, kaikilla oli tapana sydämellisesti vastata hänen
ystävälliseen tervehdykseensä, ja nyt, kun hän palasi niin pitkän
poissaolon jälkeen -- nyt vaikenivat yht'äkkiä kaikki hänet
nähdessään; ei kukaan tervehtinyt häntä, ei kukaan toivottanut häntä
tervetulleeksi, kaikki olivat hämillään, ja jokainen, joka vain voi,
hiipi hiljaisuudessa tiehensä.

-- Mitä nyt, Pekka, -- sanoi Paul nuorelle rengille, joka oli hänen
entisiä leikkitovereitaan, ja joka vastahakoisesti tarttui siniseen
lakkiinsa, -- oletko tullut sokeaksi tyttöjä töllistellessäsi, kun et
enää tunne minua, vaikka viimeksi tavatessamme löimme kiekkoa
tienristeyksessä?

Renki kyhni tukkaansa ja pyörähti selin, mitään vastaamatta.

-- Ja sinä, Martinpoika, -- jatkoi Paul, kääntyen päin rotevaan
talonpoikaan, joka muinoin oli ollut hovissa työvoutina, -- kuinka on
laitasi, ukkoseni? Vieläkö vanha ruunasi elää, se, joka heitti minut
mäkeen, kun tahdoin taitoani näyttää, ja joka aina potkaisi, kun
kutkutteli sitä kaulaan.

-- Kiitän kysymästä, -- vastasi talonpoika silmät selällään, --
_meille_ ei ole mitään pahaa tapahtunut.

Sanassa _meille_ oli äänenpaino, joka vaikutti, että Paul taas kysyi:

-- Mistä syystä seisotte täällä jurottaen, ikäänkuin vihollinen olisi
maassa. Mistä tärkeästä asiasta te nyt tänä iltana neuvottelette?

-- Mistäpä me neuvoteltaisiin? -- oli vastaus. -- Kun suuret herrat
ratsastavat, väistyy talonpoika tiepuoleen.

-- Jos minä olisin talonpoika, ratsastaisin minäkin, -- laski
nuorukainen leikkiään. -- Ja te Risa-muori, joka valmistatte koko kylän
parhaat juustot, oletteko unohtanut, että minä olin parhaita
ostajianne?

-- Jumala varjelkoon nuorta armollista herraa kaikesta pahasta näinä
pahoina aikoina! -- vastasi ämmä ja niiasi aina maahan asti, kyynelten
vieriessä pitkin hänen kuihtuneita poskiansa.

-- Oletteko niin pahoilla mielin siitä, että näette minut jälleen vai
onko Martinpojan koira hoklinut kaiken viilipiimänne?

-- Katso, kun on nuori, niin voi olla iloinen, vaikka on tapahtunut,
mitä ei ikinä olisi pitänyt tapahtua, -- huokasi akka ja itki vielä
katkerammin.

-- No, mitä sitten on tapahtunut?

-- Jumala varjelkoon sen koskaan tulemasta minun suustani. Hän oli niin
sydämellisen lempeä ja kaunis katsella; hänenlaistaan emme enää ikinä
saa. Mutta me olemme kaikki viheliäisiä ihmisiä. Ei kenkään tiedä
aikaansa eikä hetkeänsä, milloin Herra meidät kutsuu.

-- Eukkoparka! Onko tyttärenne kuollut? Muistaakseni hän meni manalle
jo neljä vuotta sitten.

Vanhus ei virkkanut mitään. Paul huomasi kummastuksekseen kaikkien
muiden pujahtaneen pois, ja olevansa kahden kesken eukon kanssa; hänen
toverinsakin oli käyttänyt tilaisuutta tutkiakseen muutamia kivien
kyljessä kasvavia sammallajeja.

-- Mitä tarkoitatte? Ja minkätähden hiipivät kaikki pois, ikäänkuin
heillä olisi paha omatunto?

Eukko katseli varovaisesti ympärilleen, ja kun luuli olevansa varma
siitä, ettei kukaan häntä kuulisi, nojautui hän nuorukaisen olkapäähän
ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Kavahtakaa tuota Espanjan mustalaista!

-- Josétako? Mitä se merkitsee'

-- Se on hän!

-- En ymmärrä teitä.

-- Jumala suokoon teille avoimet silmät ja korvat, armollinen herra,
sillä me elämme pahassa maailmassa, eikä kenkään ole turvassa pimeyden
nuolilta. Olkaa varuillanne ja muistakaa minun niin sanoneen. Sama
kirves, mikä on kaatanut täysikasvuisen puun sen voiman vuosina, voi
kaataa taimenkin kaikessa sen ihanuudessa. Katso, miten vihollinen on
käynyt tuleentuneiden tähkäpäiden ylitse; miksi ei hänen jalkansa
tallaisi hentoa orastakin?

-- Mutta, Risa-muori, en ymmärrä sanaakaan tuosta!

-- Niin, suokoon Jumala, ettette ikinä ymmärtäisi siitä sanaakaan, --
jupisi akka ja lähti niiattuaan tallustelemaan takaisin kylään.



15. JÄÄNHALKEAMA.


Elämää on toisinaan verrattu jäätyneeseen järveen, jota pitkin huoleton
ihminen astelee kevein jaloin ja jota myöten reet liukuvat kenenkään
ajattelematta sillan heikkoutta tai veden syvyyttä, kunnes jää joko
hitaasti sulaa tai äkkiä murtuu, ja tuo huoleton joukko hukkuu.

Toisinaan myöskin, luistelijan kiidellessä välkkyvää rataansa, kuuluu
kumea jyminä, ja kun hän kääntyy katsomaan, on jäähän ilmaantunut
halkeama. Ehkäpä se on varoitus, ehkäpä se ei merkitse mitään.
Ajattelematon jatkaa huoletonna matkaansa; viisas pyrkii rantaan.

Paul Bertelsköld oli nyt tuommoisella jäällä, ja ne selittämättömät
viittaukset, ne salaperäiset varoitukset, joita hän oli kylässä saanut,
olivat hänen alakuloiseen mieleensä tehneet syvemmän vaikutuksen kuin
mitä hän itsekään tahtoi myöntää. Mietteissään ja sanatonna käveli hän
Eerikki Ljungin rinnalla takaisin linnaan, kun hän sillä kapealla
tiellä joka vei rantaan ja jota tallirengit tavallisesti ajoivat
hevosia juottamaan mennessään, näki skoonelaisen Rasmuksen tulevan
oudolla tavalla hevosen selässä roikkuen.

Poika ei ollut juomariksi tunnettu, ja Paul kysyi, mikä häntä vaivasi.

Vastausta antamatta rupesi Rasmus nyyhkimään hullummin kuin silppukone
-- jos sellaisia siihen aikaan olisi käytetty.

Hänen nuori isäntänsä ei ollut hyvällä tuulella ja kohotti uhkaavasti
ratsuruoskaansa.

-- Pidä hevosesi paikallaan, äläkä riuhdo päitsistä! Vastaa minulle:
oletko kipeä?

-- Minä olen riivattu! -- nyyhki poika.

-- Mitä se merkitsee?

-- Olen noiduttu.

-- Kuka on sinut noitunut?

-- Lempo vie, sitä en uskalla sanoa. Armollinen nuori herra on niin
kiivas.

-- Aiotko vastata? -- Ja ratsuruoska kohosi.

-- Lupaako nuori herra olla vihastumatta, niin totta kies'avita sanon
sen, -- jatkoi poika tehden hurjan yrityksen saadakseen silppukoneen
vaikenemaan.

-- Lupaan sinulle selkäsaunan, jos olet vaiti, ja plootun, jos puhut
totta, -- vastasi Paul, joka aavisti, että pojan hurja nyyhkiminen oli
jossakin yhteydessä kyläläisten eriskummaisen käytöksen kanssa.

-- Niin, niin kies'avita juttelen minä kaikki niinkuin se on, -- sanoi
Rasmus, -- sillä nuori herra saa sen kuitenkin tietää, eikä se ole
minun syyni, että armollinen kreivitärvainaja osasi loihtia niin hyvin.
Sillä nähkääs, kyllä hän oli kristitty ihminen, vaikkei asianlaita
kuulu olevan aivan oikein Suomessa ja Venäjällä, mistä hän kuuluu
olleen syntyisin, niinkuin ihmiset hokevat. Jumala hänen sieluansa
siunatkoon!

-- Kuka armollinen kreivitär?

-- Niin, siinäpä solmu oli, sanoi suutari, kun sai kirpun
pikilankaansa. Hitto vie, kukas muu se olisi, kuin kreivitärvainaja,
äitinne?

-- Oletko hullu, vai onko paksu Hannu houkutellut sinut mukaansa
kapakkaan?

-- Kas, nyt kiivastui herra taas, -- sanoi poika ja siirtyi
varovaisesti syrjään.

-- Näethän, että olen levollinen! -- sanoi Paul, vaikka hänen verensä
kuohui.

-- Kah, minähän luulin, että hän jo tiesi sen, jatkoi Rasmus yhä vielä
valmiina hädän tullen pakenemaan. -- Sillä, näet sen, minä jaarittelin
eilen jotakin kreivitärvainajan noituudesta, ja siitä sain palkkani
mestarilta. Mutta kieli on paha kappale, sanoi akka, kun nautti
lääkkeitä, ja viime yönä ahdisti minua painajainen. Ylös noustessani
oli pääni kuin lyijystä, ja paholainen on nipistellyt minua koko päivän
yksin pikkusormestakin. En minä voi seistä, enkä minä voi käydä, ja kun
koetan ratsastaa, tanssivat aidan seipäät niinkuin kuokkavieraat
pidoissa. Näet sen, se tuli minulle siitä, kun en osannut suutani
sulkea.

-- Mene makaamaan, sinä olet sairas! -- sanoi Paul, joka nyt alkoi
ymmärtää, että poika puhui houreissaan.

-- En minä ole häntä tuhonnut, -- jatkoi Rasmus yhä sekavammin. -- Sen
on Jooseppi tehnyt. Yöllä, kun en voinut nukkua, menin ikkunan luo, ja
oli vielä hämärä, kun näin armollisen kreivittären menevän kartanon
poikki, aivan niinkuin hän kulki näillä ilmoilla ollessaan, ja hänen
seurassaan oli mies, joka kantoi hänen kapineitaan, ja järvelle päin he
menivät. Mutta järveltä hän ei koskaan palannut, ymmärrättehän. Ihmiset
hokevat, että sellaiset ihmiset uivat jonkin aikaa vedessä kuin lastut,
ja sitten, kun heidän aikansa on lopussa, uppoavat he äkisti kuin kivet
pohjaan.

-- Laittau kotiisi, -- huudahti Paul, tarttui hevosta marhamintaan ja
talutti sen pihaan, missä Rasmus toimitettiin huoneeseen lukon taa ja
vietiin vuoteeseensa.

Hänen sekavissa sanoissaan oli yksi, joka oli kuin jään halkeama, ja se
sana oli _kreivitärvainaja_.

Vera odotti veljeänsä portaiden luona. -- Minulla on sinulle jotakin
sanomista, -- kuiskasi hän. -- Minä seisoin kenenkään huomaamatta
keittiön ovella ja kuulin pitkän Kaisan kertovan toisille, ettei täällä
ole ollut mitään vaunuja yöllä. Ei ole totta, että äiti on lähtenyt
matkalle, sanoi hän. Ei täällä ole käynyt mitään vaunuja, eikä kukaan
koko talossa ole niistä mitään tiennyt. En voinut kuulla, mitä muuta
hän kertoi, mutta hän puhui pahoja sanoja Bernhardin Josésta.

-- Oletko sinä neiti Bertelsköld ja kuuntelet keittiön ovella piikojen
loruja? -- torui veli, tuntien väristyksen kaikissa jäsenissään.

-- Suo anteeksi! -- rukoili tyttö. -- En enää toiste sitä tee. Nyt
kuulet, ettei äitimme ole matkustanut pois; hän on kätkeytynyt,
säikähdyttääksensä meitä, että sitten oikein ilostuisimme, kun hän
tulee takaisin.

Paul suuteli sisartaan mitään vastaamatta. Nyt oli hänen vuoronsa
menettää malttinsa. Hän kiiruhti hakemaan isäänsä, lujasti päättäen
hankkia valoa tähän hirvittävään pimeyteen, josta tuo kamala sana
_kreivitärvainaja_ alinomaa kuin hautauskellot soi hänen korviinsa.

Kreivi oli ratsain lähtenyt katselemaan erästä uudisviljelystä eikä
ollut vielä palannut. Paul tapasi sen sijaan sisarensa Louisen, joka
säpsähti hänen riutunutta ulkomuotoaan.

-- Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea! Oletko sairas? -- kysyi
paroonitar, joka rakasti kaunista nuorempaa veljeänsä kaikella sillä
hellyydellä, jota hänen huikenteleva, maailmaan mieltynyt sydämensä voi
tuntea ja jota hän ei jo ollut antanut vanhemmalle veljelleen.

-- Missä on äitini? -- kysyi Paul.

-- Madame? -- vastasi Louise hämillään ja hämmästyksissään. -- Miksi
kysyt sitä minulta? Mitä minä siitä tiedän?

Tämä sana _madame_, jota hänen äitinsä ei ollut voinut kärsiä
lapsipuoliltaan, oli kuin öljyä tuleen.

-- En kysy sinulta madamea, minä kysyn sinulta: missä on äitini?
huudahti Paul tarttuen sisartansa kiivaasti käsivarteen.

-- Mutta, Paul, rakas Paul, rukoilen sinua malttamaan mielesi. Sinä
olet sairas; olet vilustunut matkalla.

-- Kuule minua, Louise: en ole sairas, en ole mielipuoli, vaikka olisin
saattanut siksi tulla kaikesta siitä, mitä nyt tunnin kuluessa olen
kuullut. Tahdon olla levollinen; näet hän, että olen levollinen. Kaikki
on niinkuin ennenkin: aurinko loistaa, Falkby on paikallaan, minä en
revi maahan sen muureja, en kulje miekalla ja pistooleilla
varustettuna, niinkuin rosvojen luolassa. Kysyn sinulta ainoastaan:
missä on äitini? Olethan sinä sisareni, ja Bernhard on veljeni, ja
isäni on isäni ja minä olen minä itse; mutta missä on äitini? Tahdon
tietää, mihin olette äitini panneet?

-- Päästä käsivarteni. En ymmärrä, mitä sanot; -- valitti paroonitar
melkein yhtä kalpeana kuin veljensä ja pyörtymäisillään.

Samassa astui sisään kreivi Bernhard, joka laajan kirjevaihtonsa vuoksi
ei ollut voinut vartioida Paulia, niinkuin olisi tahtonut.

-- Pelasta minut! Pelasta minut! Paul on tullut mielipuoleksi! --
vaikeroi Louise ja vaipui tainnoksissaan kreivi Bernhardin syliin.

Paul hellitti hänen käsivartensa ja kääntyi säihkyvin silmin veljensä
puoleen:

-- Ota hänet! Säilytä lasikaapissa häntä, tuota naisparkaa, jolla ei
ole rohkeutta vastata minulle: minä olen valehdellut! Nyt on sinun
vuorosi!



16. MYRSKY PUHKEAA RAIVOAMAAN.


Bernhard Bertelsköld ei ollut turhaan tutkinut valtiomiesten ylistettyä
taitoa pysyä tukalimmissakin tilanteissa järkähtämättömän
kylmäverisenä, mitä suurinta tyyneyttä osoittaen väittää mustaa
valkoiseksi, väliin ärsyttää, väliin lepyttää, ja viimein väsyttää
vastustajansa, saattaakseen hänet ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa
aseettomaksi ja anastaaksensa menetetyt maat takaisin. Hän oivalsi,
että Paul tiesi _jotakin_, ja päätti antaa hänen mielin määrin raivota,
siinä toivossa, että tämä _jotakin_ ei olisi _kaikki_.

-- Rakas Paul -- sanoi hän, -- jos olet oppinut Suomessa tuommoisia
rajuja kotitapoja, niin ei minua laisinkaan ihmetytä, että Turun
oppineet ystäväsi ovat lähettäneet sinut tänne sivistymään... Kas
tässä, Louise, lasi vettä! Älä mene enää tainnoksiin, armas ystäväni,
vaikka näytätkin siinä niin miellyttävältä. Kas niin ... istu! Paul
odottaa vain saadakseen suudella kättäsi ja pyytää anteeksi.

-- Älä ole levoton, se on jo ohi, -- sopersi paroonitar, tointuen
taidolla sellaisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa pyörtynyt. --
Läsnäoloni lienee tarpeeton, ja minä pyydän saada jättää herrat kahden
kesken.

Kreivi Bernhard tarjosi hänelle käsivartensa. -- Ole varoillasi, --
kuiskasi sisar, -- hän on hirveän raju.

-- Olen tottunut kesyttämään virmoja varsoja, -- vastasi diplomaatti.

Paul sai aikaa rauhoittuakseen. Mutta yhä edelleen kuohui raivo hänen
rinnassaan. Hän oli kuin palavaa öljyä täynnä oleva astia, jonka
sisältö pienimmästäkin liikahduksesta läikähtää yli laitainsa.

-- Olen kysynyt Louiselta, missä äitini on, -- sanoi hän synkän
päättävästi, luoden tummat silmänsä vaarallisen, turmiota ennustavan
tyynesti veljeensä.

-- Vai niin, -- vastasi kreivi Bernhard käyttäen tuota mainiota _vai
niin_ sanaa, joka voi olla kiehuvan kuuma tai jääkylmä, ystävällinen
tai vihamielinen, kohtelias tai ivallinen, aina sen mukaan, kuinka se
lausutaan. -- Ja mitä sisaremme vastasi?

-- Ei mitään. Ja ei mitään on liian vähän.

-- On kysymyksiä, joihin ei mitään on paras vastaus, -- vastasi kreivi
Bernhard välinpitämättömästi. -- Ole järkevä, hyvä Paul, ja karkoita
mielestäsi tyhjät houreet. Toivon, että madame voi vallan hyvin.

-- Missä?

-- Norrköpingissä tietysti, jollei hän, niinkuin arvelen, jo ole mennyt
laivaan.

-- Valehtelet.

-- Mitä? Taas näyte suomalaisesta kasvatuksestasi. Pyydän sinua, nuori
herra, vähän paremmin punnitsemaan sukkeluuksiasi. En aio mennä
tainnoksiin niinkuin Louise, mutta minä en pidä kohteliaisuuksista,
jotka haiskahtavat hollituvalle.

-- Minäkin tahdon pyytää sinulta jotakin, -- sanoi Paul. -- Jätä pois
tuo mahtavan huoleton ääni, jota voit käyttää puhutellessasi lapsia tai
naisia tanssiaisissa. Minuun se ei tehoa yhtään mitään. Et tunne minua.
Minä en ole enää sama kuin viimeksi erotessamme. Minussa on jotakin,
joka sanoo, että meistä täytyy tulla viholliset, ja se olisi ikävää,
Bernhard; olemmehan veljekset! Rukoilen sinua, puhu rehellisesti, puhu
suoraan, puhu minulle kuin veljelle, ja vastaa minulle: missä on
äitini?

-- Vallan mielelläni. _Soyons amis, Cinna_, en halua parempaa. Mutta
täytyykö minun välttämättä olla yhtä tunteellinen ja haaveksivainen
kuin sinä itse, saavuttaakseni armollisen hyväksymisesi? Mitä
huudahduksia tulee minun käyttää, puhuakseni mielesi mukaan? Mitkä
valat tulee minun vannoa, että minua uskoisit? Vannon Jupiterin nimeen,
että olet erehtynyt! Vakuutan Odinin, Thorin ja Frejan nimessä, että
olet saanut päähäsi joukon hullunkurisia houreita. Tyydytkö siihen, vai
täytyykö minun vielä etsiä toisia jumal'olennoita? Pelkään, että
lukuunottamatta Olympoa, jossa olen kuin kotonani, jumalani joutuvat
tappiolle sinun jumaliesi rinnalla.

-- Eikö sinulla ole minulle mitään muuta vastaamista? Asettaudu minun
asemaani. Ajattele, että sinulla on, niinkuin minullakin, äiti, jota
rakastat enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa, ja että hän äkkiä
katoaa, kenenkään tietämättä minne. Etkö pakottaisi vaikka kiviäkin
puhumaan kysyessäsi heiltä: missä on äitini?

-- Mene kysymään maantien kiviltä ja ne vastaavat sinulle,
kivikirjaimilla tietysti: hän matkusti Norrköpingiin.

-- Äitini ei ole matkustanut Norrköpingiin.

-- Hyvä, sinä vastaat itse kysymykseesi. Mitä tahdot siis minulta?

-- Tahdon tietää totuuden. Tahdon tietää, _missä_ äitini nyt on.
Minulla on oikeus sitä vaatia, eivätkä mitkään liukastelevat verukkeet
voi minua enää pettää.

-- Rakas Paul, täytyneehän sinun myöntää, että minä olen mitä
ihmeteltävimmän kärsivällisesti kuunnellut järjetöntä puhettasi. Tule
nyt järkiisi ja sano minulle taivaan nimessä: mitä minä voin enää muuta
vastata? Madame on matkustanut, meidän tietääksemme, astuakseen laivaan
siellä ja siellä, ja nyt sinä vaadit, että minun pitäisi olla näkijä,
tietäjä, Svedenborg, jonka tulee kertoa sinulle, missä hän tällä
hetkellä katsoo hyväksi oleskella. Myönnä, ystäväni, että se on
naurettavaa.

Paul oli vaiti. Eihän hänellä ollut mitään todistuksia. Hänhän joutuisi
naurunalaiseksi, jos kävisi kertomaan veljelleen niistä kulkupuheista,
joihin perusti epäluulonsa.

Mutta kreivi Bernhard luuli liian varhain päässeensä voitolle ja pilasi
asemansa. -- Tahdon osoittaa suurempaa suvaitsevaisuutta kuin olet
ansainnutkaan, -- sanoi hän. Lähetän Josén jo tänä iltana Norrköpingiin
hankkimaan tarkkoja tietoja madamen lähdöstä, ja huomenna ennen
päivällistä tulee hänen olla jo kotona. Oletko siihen tyytyväinen?

-- José? -- huudahti Paul, ja kaikki hänen synkät epäluulonsa virisivät
eloon. -- José, sanot sinä? Nyt minä käsitän sinut. Tässä on siis
kuitenkin jotakin, jota tahdot salata, ja saadaksesi minut harhaan sinä
tahdot saada minut uskomaan roistoa, joka on sinun kuuliaisin juhtasi
ja valmis mihin tahansa. Nimessä taivaan, jota huudat todistajaksesi,
Bernhard, nyt rupean uskomaan, että sinä olet suurin roisto, mitä maa
pinnallansa kantaa! Mutta minua et petä. Vannon, -- en kurjien
jumaliesi nimessä, vaan kautta kunniani ja aateliskilpeni, joka on
omasi vertainen -- että jos et heti tässä tuokiossa puhu minulle totta,
niin matkustan itse Norrköpingiin, ennenkuin aurinko on laskenut, ja
voi sinua, jos saan sinut valheesta kiinni. Sillä jos vähimmälläkään
sanalla olet uskaltanut loukata äitini henkeä tai kunniaa tai onnea,
niin ei se, että olet isäni poika eikä mikään muukaan maailmassa ole
suojeleva sinua, ja minä olen vaativa sinut siitä tilille, vaikka se
maksaisi sinun, minun ja kaikkien meidän elämämme ja onnemme. Tahdotko
nyt vastata minulle?

Palava öljy oli läikähtänyt yli laitojensa. Paulin mustat silmät
säkenöivät, hän tarttui veljeänsä käteen -- hän oli kaunis ja
kauhistava sillä hetkellä.

Mutta ennenkuin kreivi Bernhard ehti keksiä uuden kelvollisen tekosyyn,
väistääksensä tuota raivoavaa, hurjapäistä varsaa, joksi hän olisi
häntä nimittänyt, jos olisi ehtinyt, kuului ulkoa portailta ihmisten
hälinää, ja huoneeseen syöksyi espanjalainen kamaripalvelija José,
verissään, rikkirevityin vaattein, hurjasti tuijottavin silmin ja
laihat, ruskeat kasvot säikähdyksestä väännyksissä, samalla kun hänen
pitkä, musta tukkansa hurjassa epäjärjestyksessä liehui hänen
otsallaan.

-- Pelastakaa minut! Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä,
pelastakaa minut, sennor! -- änkytti hän ja syleili suurimmassa
tuskassa herransa polvia.

Syy tähän kohtaukseen selvisi pian, sillä avonaisessa ovessa näkyi
kiljuva, riehuva ja meluava väkijoukko, joka pysähtyi huomatessaan
molemmat kreivit ja jäi seisomaan kynnyksen taa, uskaltamatta tunkeutua
sisään. Paul ymmärsi kohta heidän tarkoituksensa. Uutinen kreivittären
katoamisesta oli aluksi herättänyt vain äänetöntä hämmästystä hovin
alustalaisissa. Päivän kuluessa olivat sitten huhut, toinen toistaan
liioitellummat, muuttaneet hämmästyksen kuohuvaksi kiihkoksi, joka oli
saanut uutta sytykettä Paulin käynnistä kylässä ja vihdoin viimein
vimmannut nuo muuten rauhalliset itägööttalaiset täyteen raivoon.
Suusta suuhun lensi kertomus rakastetun kreivittären surkeasta
kuolemasta, ja luullun ilkityön aiheuttamat epäluulot kääntyivät heti
kohta vastatulleeseen Espanjan mustalaiseen, joksi rahvas häntä nimitti
ja jonka ruskeat, oudot kasvot ja eriskummaiset silmät jo heti ensi
näkemässä olivat herättäneet kammoa, inhoa, ehkä kateuttakin. Kaikki
olisi luultavasti kumminkin jäänyt paljaisiin uhkauksiin, jollei José,
noita epäluuloja aavistamatta, olisi näyttäytynyt kylässä, jossa
kiukustunut rahvas heti paikalla hänet ympäröi ja alkoi häntä pahoin
pidellä.



17. VANHA TARINA KAHDESTA VELJESTÄ.


-- Hävyttömät moukat, mitä he tahtovat? Kuinka he ovat uskaltaneet
tehdä väkivaltaa kamaripalvelijalleni? -- kysyi kreivi Bernhard,
koneentapaisesti ottaen esille pari ladattua pistoolia, joita hän
Espanjassa oli tottunut aina pitämään povellaan.

-- Siinä ovat _maantien kivet_, jotka puhuvat, kun sinä olet vaiti, --
kuiskasi Paul surusta ja vihasta vapisevalla äänellä. -- He eivät voi
käsittää, että ihminen katoaa ilman syytä, ja he kai arvelevat, että
Josélla on ollut osansa siinä.

-- Siis sinun liittolaisiasi! -- virkkoi Bernhard kylmästi. -- Mene
tiehesi, José! Ei kukaan rohkene sinua enää loukata, ja ennenkuin
lähden Tukholmaan, aion rangaista noita uppiniskaisia lurjuksia niin,
että tuntuu. Söderlund, -- ja hän kutsui kelloa soittaen isänsä vanhan
uskollisen palvelijan saapuville, -- sulje ovet ja sano tallirengeille,
että he ruoskilla ajavat tuon häpeämättömän roistoväen takaisin kylään!

-- Sitä ennen on sinun näytettävä toteen, että he ovat väärässä, --
keskeytti Paul hänet uhkaavasti.

-- Mainiota! Minun pitäisi siis hieroa sovintoa talonpoikien kanssa! Ja
mistä, jos saan kysyä? Tiedätkö, ystäväni, että alan saada yhtä huonon
ajatuksen ymmärryksestäsi kuin muista viehättävistä ominaisuuksistasi.
Mutta eihän minun pitäisi kummastella myötätuntoisuuttasi roskaväkeä
kohtaan. Sehän on luonnollista: olet vain tullut sukuusi.

Tuskin hän oli saanut tämän sanoneeksi, kun Paul puristi niin rajusti
hänen vasenta kättänsä, että kolme sormea nyrjähti sijoiltaan ja veri
tunkeutui esille kynsien alta. -- Olen sanonut, että sinun tulee
vastata pienimmästäkin häväistyksestä äitiäni kohtaan! -- sanoi
nuorukainen hammasta purren.

Onneksi he olivat kahden salissa, sillä se verisen vihan ilme, joka
yht'äkkiä leimahti kreivi Bernhardin ylpeissä ja tylyissä kasvoissa,
oli niin hirmuinen, että Paul itsekin väistyi ja heitti irti sijoiltaan
menneen käden. Vihan leimahdusta kesti vain sekunnin verran, mutta
sekin jo riitti valaisemaan sitä pohjatonta kuilua, joka tästä hetkestä
alkaen ainaiseksi olisi erottava veljekset toisistaan.

-- Mieletön poika! -- huudahti kreivi Bernhard, joka nyt tarvitsi
kaiken kuuluisan taitonsa voittaakseen vihansa raivon ja ruumiillisen
kipunsa. -- Vielä minulla on oikea käteni tallella kurittamaan sinua
vasemmankin puolesta, ja jollen minä onnettomuudekseni olisi pakotettu
sanomaan kurjaa sukupattoa veljekseni, ei minua mikään pidättäisi
vastaamasta sinun kädenpuristukseesi niin, kuin jokainen aatelismies
tekisi minun sijassani. Mutta täksi kertaa voi jo olla siinä tarpeeksi,
että saat tietää, minkätähden sinä hullun tavoin olet rynnännyt ulos
huutamaan omaa häpeätäsi. Se olkoon minun kostoni ja sinun
rangaistuksesi.

-- Enhän ole puoleen tuntiin tahtonut muuta kuin saada kuulla totuuden
valheellisilta huuliltasi, -- vastasi Paul yhtä ylpeästi, -- ja sinä
olisit voinut säästää itsesi minun kädenpuristukseltani, jos olisit
suostunut pyyntööni. Sano pahinta, mitä tiedät, herjaa minua niin
paljon kuin tahdot, mutta älä vain herjaa äitiäni, ja puhu totta.
Mistään häpeällisestä teosta et ikinä voi minua moittia.

-- Arvostele itse, -- sanoi kreivi Bernhard ja heittäytyi olkapäitänsä
kohauttaen lähimpään nojatuoliin. -- Suvaitsetko istua, sillä sinun
hyväilysi ovat sitä laatua, että ne uuvuttavat.

Paul istahti hänen viereensä. Ainoastaan jalan pituus erotti heidät
toisistaan, ja kuitenkin oli matka heidän välillään muutamien
minuuttien kuluessa kasvanut moneksi penikulmaksi.

-- Niin, -- alkoi kreivi Bernhard, -- olkaamme nyt, vaihteen vuoksi,
suoria ja vilpittömiä toisiamme kohtaan. Enkähän oikeastaan tiedä, mitä
varten näihinkään saakka olen vaivautunut säästämään sinun
hienotunteisuuttasi, koska luonto näyttää niin emintimän tavoin
antaneen sinulle tätä kykyä. Mutta emintimästä puheen ollen muistanet
ehkä, että äitisi oli kerran kamaripiikana Falkbyssä, jossa hän sai
turvapaikan muutamain pienten Tukholman-seikkailujen perästä, joista ei
maksa vaivaa kertoa.

-- Sinä unohdat sopimuksemme! -- huudahti Paul uhkaavasti. -- Aloitat
valheella ja jatkat solvauksilla.

-- Pyydän päästäkseni kaikista enemmistä hyväilyistä, herraseni. Mutta
paina puuta, minä pyydän, ja palatkaamme asiaan. Niinkuin tietänet, oli
isäni niin heikko, että kahdenkolmatta vuoden vanhana rakastui erääseen
halpasäätyiseen tyttöön -- en muista nyt tällä hetkellä hänen nimeänsä
-- ja tämä hauska suhde keskeytyi, kun hän meni naimisiin äitini
kanssa. Pahaksi onneksi ei hänen kauan suotu elää puolisonsa kanssa,
joka oli kaikin puolin hänen arvoisensa; kreivitär kuoli ja jätti
jälkeensä kaksi lasta, sisareni ja minut. Joku aika sen jälkeen seurasi
isäni kuningas-vainajata tämän matkalla Suomessa, ja tuolla mainitulla
tytöllä -- on tosiaankin kiusallista, että olen unohtanut hänen
nimensä; oliko se nyt Österlund tai Äppelros, mutta se nyt on
oikeastaan yhdentekevää--- oli miten oli, hänellä oli vähän omaisuutta,
voista ja talista, sulatettua, ja kun isäni sattui taittamaan jalkansa,
oivalsi tämä älykäs, jo hieman elähtänyt neito, että hyvää tilaisuutta
ei saisi jättää käyttämättä. Hän pani palsamia isäni hellälle jalalle,
isäni taas hänen hellälle sydämelleen. Sanalla sanoen: hän saavutti
tarkoituksensa ja tuli kreivittäreksi.

-- Kurja herjaaja!...

-- Ei, Herran tähden, ei mitään kohteliaisuuksia. Minä olin siihen
aikaan ainoastaan kuuden vuoden ja sisareni neljän vuoden vanha, mutta
me olimme kuitenkin siksi vanhat, että tunsimme itsemme onnettomiksi
tästä avioliitosta, joka teki isämme naurunalaiseksi. Mahdollisesti oli
meidän ja äitipuolemme väli hieman viileä; sydämelliseksi se ei koskaan
tullut. Mutta kaikkeen tottuu ja me totuimme vihdoin siihen kunniaan,
että saimme lukea pappeja, talonpoikia ja kauppiaita, lyhyesti sanoen,
koko joukon halpasukuisia moukkia läheisimmiksi sukulaisiksemme. Nuori
kreivitär lahjoitti isällemme kaksi lasta -- mielilapsia niinkuin mekin
-- ja näytti siltä kuin välimme tulisi hyvinkin ystävälliseksi. Sillä
välin minä matkustin ulkomaille, sisareni joutui naimisiin, ja isämme,
joka on erittäin myöntyväinen mies...

-- Sinä parjaat isäämmekin!

-- Hiukan kärsivällisyyttä, jos saan pyytää. Isämme, joka on
myöntyväinen mies perheellisissä asioissaan, tottui vähitellen
poissaolomme aikana antamaan urhoollisen äitipuolemme hallita ja
vallita Falkbyssä niinkuin itse tahtoi. Eräänä päivänä minä tulen
takaisin ja näen joukon typeriä, epäaistikkaita laitoksia, jotka
maistuvat puolittain kanakopilta, puolittain markkinakojulta, ja minä
rohkenen niiden suhteen lausua vähäpätöisen mielipiteeni. Tämä ei
tietystikään ole mieleen entiselle kamaripiialle, nykyiselle
kreivittärelle...

-- Jos sanot sen vielä kerran, niin minä, niin totta kuin olet ilkeä
valehtelija, lähetän oikean kätesi tekemään vasemmalle seuraa.

-- Paljon kiitoksia; minulla on korvaukseksi tuollaisista
ystävyydenosoituksista pari leikkikalua povellani. No niin, _nykyinen
kreivitär_ piti minun makuani varsin ala-arvoisena verrattuna omiin
yleviin mielipiteisiinsä kanakoppiarkkitehtuurista, ja muistelenpa,
että vaihdoimme sen johdosta muutamia sydämellisiä sanoja. Rohkeninpa
päälle päätteeksi epäillä hänen ehdotonta itsevaltiuttaan tässä
talossa, ja sellaista majesteetinrikosta ei keittiökeisarinna katsonut
uudelle arvolleen sopivaksi. Ja silloin hän teki meille pienen
odottamattoman kepposen: hän karkasi Falkbystä viime yönä.

-- Mitä? Äitinikö? -- huudahti Paul ja hypähti vaaleten istuimeltaan.

-- Juuri hän. Arvatenkin hän katsoi toisen meistä kahdesta jotenkin
tarpeettomaksi, ja kun ei minun mieleeni juolahtanut arvella sitä
itsestäni, piti hän minua kapinoitsijana ja päätti luopua
hallituksesta.

-- Äitini?

-- Niin, sanopas, eikö se ollut aate, jota Maria Teresian tai Katariina
II:n sopisi häneltä kadehtia? Hän lähti, käveli, souti tai ratsasti, en
tiedä oikein kuinka, mutta joka tapauksessa hän riisti meiltä suloisen
seuransa, jäähyväisiä sanomatta. Hän karkasi kuin karkasikin ja teki
sen taidolla semmoisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa tällä
tavalla kunnioittanut maantietä läsnäolollansa.

-- Voi äitini, voi, hylätty äitiparkani: vaikeroi Paul käsiänsä
väännellen.

-- Malta mielesi; kaikki itsevaltiaat ovat arkoja vallastaan, ja
ennemmin kuin tahtoi luovuttaa pykälääkään oikeuksistaan, ennemmin kuin
laskeutui valtaistuimen toiselle astimelle, jättääksensä isällemme
ensimmäisen, luopui madame kodistaan ja talostaan toimeenpannen melun,
joka ei voi olla pahennusta aikaansaamatta, ja häpäisemättä sitä
perhettä, joka on tehnyt madamelle sen kunnian, että on koroittanut
hänet puotineidistä kreivittäreksi. Minä olin kuitenkin turhanpäiten
niin jalomielinen, että koetin peittää hänen hairahdustaan sillä, että
sanoin hänen matkustaneen Pyrmontiin, mutta oiva veljeni on ponnistanut
kaikki voimansa repiäkseen rikki tämän suojelevan hunnun ja
paljastaakseen äitinsä koko luonnollisen suloisuuden. Se on onnistunut
hänelle roskaväen avulla, johon häntä vetää syntyperäinen taipumus --
ja kas tässä, nuori herraseni, mitä minulla on vastattavaa
haaveiluihisi. Olet tahtonut kuulla totuuden ja olet saanut, mitä olet
tahtonut.

-- Kiitän sinua, -- vastasi Paul murtuneella äänellä. -- Solvaustesi
välistä ammottaa liiankin selvään kauhea todellisuus. Hän, jota
rakastan enemmän kuin elämääni, hän, jonka ylevätä sielua sinä kaikkine
kokemuksinesi olet liian halpa ymmärtämään, hän harhailee nyt
hylättynä, onnetonna ja yksinäisenä maailmassa. Nyt tiedän kaikki; olen
toimiva sen mukaan.



18. "SVENSKA BOTTEN".


Sortuvat vallat, sortuvat kruunut, aina on kohtalonne samanlainen!
Siteet irtautuvat, voimat murtuvat, tahdot riitaantuvat, itsekkäät
renkaat murenevat ketjuista ja lyömistään lyö ajan vasara vasten lain
kuolleita muureja, jotka aitana ympäröivät kokonaisuutta. Puu on laho,
nesteet ovat kuivuneet, myrsky tulee, oksat ryskivät -- tuulenpuuska!
Ja jymisten sortuu vanha tammi, ja sen lankeemus on suuri.

Vanha tammi oli Ruotsin valtakunta keväällä 1772. Vielä seisoi se
pystyssä, vielä näytti se tietämättömien mielestä majesteetilliselta ja
kunnioitustaherättävältä kohotessaan sillä kunnaalla pohjolan lumessa,
jota se vielä kutsui omakseen ja jossa sen syvimmät juuret levisivät
maanpinnan alle. Mutta kuinka kalvoivatkaan madot sen lakastuvia
lehtiä, kuinka ravistelikaan tuuli sen kuivia oksia! Valtakunta oli
kuin keuhkotautinen, jonka verten tähteet virtailevat poskiin,
luodakseen niihin terveyden varastettuja ruusuja, sill'aikaa kun sydän
sykkii epätasaisesti, ja kädet ja jalat kylmenevät.

Valtiopäiviä jatkettiin. Nyt oltiin jo kappaleen matkaa huhtikuussa,
eivätkä nuo loppumattomat riidat näyttäneet vielä lainkaan laimenevan.
Päinvastoin ne kävivät yhä uhkaavammiksi, sitten kun kansanvalta oli
päässyt voitolle ja uhkasi niellä aatelin, niinkuin aateli ennen oli
niellyt kuninkaanvallan. Nyt oli puolet vanhan porvariskuninkaan
aatteesta -- yksi kuningas, yksi kansa -- toteutunut, eikä ollut
kysymys vähemmästä kuin koko aatelisen neuvoston viraltapanemisesta.

Ylhäisaateliset myssyt seisoivat epäröivinä ja pelosta kalpeina sen
peikon edessä, jonka he itse olivat avukseen loihtineet. Vielä
ylhäisempi-aateliset hatut vapisivat kauhistuksesta ja käpristäytyivät
hädissään suonenvedon tapaisella innolla valtiolaivan mastoon, jota he
sitä ennen olivat olleet niin valmiit kumoon hakkaamaan ja mereen
syöksemään. He eivät huomanneet enää pelastusta muualla kuin pilkatun,
sidotun ja pahoinpidellyn kuninkaanvallan turvissa.

Tähän aikaan kokoontui eräänä iltana erääseen Tukholman ravintolaan se
nuorten aatelismiesten perustama kerho, joka oli tunnettu nimellä
_Svenska Botten_ ja joka suurimmaksi osaksi eli ranskalaisilla
apurahoilla. Kerhoon kuului kirjava kokoelma kaikenlaisia aineksia.
Siellä oli kaikenasteisia täysverisiä ylimyksiä, nuorempia poikia,
joilla ei ollut perintöä eikä tulevaisuudentoiveita ja joista
useimmat olivat virkaatekeviä alempia upseereja, rehellisiä, mutta
helposti kiivastuvia miehiä ja nuorukaisia;[15] ja näiden rinnalla
taas rappiolle joutuneita kortinlyöjiä ja maatilanomistajia,
virkanimityksissä syrjäytettyjä virkamiehiä, tyytymättömiä
vehkeilijöitä -- sanalla sanoen: kummallinen kokoelma hyviä ja huonoja
aineksia, joita kaikkia yhdisti tyytymättömyys vallitsevaan
yhteiskuntajärjestykseen ja joiden tarkoituksena oli kuninkaan avulla
kumota vallitsevat olosuhteet, kuitenkaan sen selvemmin ajattelematta,
mitä sijaan asetettaisiin. On nimittäin lisättävä, että kaikki kerhon
jäsenet alkujaan olivat hattuja, jotka ennen kaikkea olivat halukkaat
lopettamaan myssyjen vallan -- siis jotakin sellaista, mitä Puolassa
oli sanottu konfederatioksi. Kerhon johtaja oli sittemmin niin kuuluisa
Jaakko Maunu Sprengtporten.

Nuorimmat ja innokkaimmat herroista olivat kokoontuneet höyryävän
maljan ympärille ravintolan saliin, jossa savu viidestäkymmenestä
savipiipusta tupruili kattoa kohden; hienommat herrat, jotka inhosivat
tupakansavua, väittelivät päivän kysymyksistä reininviinin tai
limonaatilasien ääressä sivuhuoneissa. Aika oli täynnä tulenarkoja
aineksia, jotka pieninkin kipinä voi sytyttää, ja semmoisia ei suinkaan
puuttunut tässä nuoressa ja kuumaverisessä kerhossa, jonka tarkoitus
oli tehokkaasti ja, jos tarve vaati, väkivaltaisestikin sekaantua
päivän valtiollisiin kysymyksiin.

Vilkkaasta, joskus kiivaastakin sananvaihdosta päättäen oli nyt maljan
ääressä jotakin tärkeää keskusteltavana. Aluksi luettiin sanomalehden
_Svenska Uppsyningsmannen_ uusin numero, jossa aatelisia varsin
peittelemättä nimitettiin maankavaltajiksi, ryöväreiksi, tuhlareiksi,
ja Ruotsin kansaa neuvottiin niin pian kuin mahdollista seuraamaan
Sveitsin esimerkkiä ja luomaan niskoiltaan tuo maanvaiva.

Vihan ja ivan sekainen nauru, johon sekaantui uhkauksia, kaikui
äänekkäästä seurasta.

-- _Vapaasyntyisillä_ on nyt sananvuoro! -- puhkesi eräs nuori
luutnantti puhumaan, heittäen halveksivasti lehden luotaan. Kuului
nimittäin aatelittomain tapoihin sanoa itseään vapaasyntyisiksi
erotukseksi _vapaasukuisista_.

-- Varo itseäsi, Pfeiff, -- virkkoi eräs toinen, -- kosiskelemasta
rikasta porvaristytön tallukkaa Skeppsbron luona. Muista pormestari
Sundbladin esitystä, että semmoinen on hyvin sopimatonta; porvarisveri
on pysytettävä puhtaana.

-- Ja sinä, Gripenmark, -- huusi kolmas, -- varo hakemasta
tuomarinvirkaa Göingeen; talonpojat tahtovat, että heidän vertaisensa
tuomitsevat heille 40 paria.

-- Minä esittelen, -- lausui neljäs -- että me tästä puoleen heitämme
pois miekan ja ripustamme kyynäräkepin vyöllemme. Se on uudenaikaista,
ja voihan sitä käyttää ainakin koirien kolhimiseen.

-- Ja minä, -- virkkoi eräs vänrikki, joka turhaan oli kahdesti
viikossa ajanut partansa, saamatta sittenkään hanhenhaiveniaan
versomaan maidonkarvaisilla poskillaan, -- minä ehdotan, että
koristaudumme puukengillä kannusten asemesta ja ripustamme
papinkauluksen viiriksi selkään.

-- Ja yömyssyn peruukin päälle! -- lisäsi sotaoikeuden auditööri, jolla
oli irtotukka niin tuuhea, että se olisi sopinut malliksi Göötan
jalopeuran harjalle.

-- Lempo vieköön kaikki myssyt! -- huusi muuan punaverinen kapteeni,
joka oli tottunut käymään suoraan asiaan. -- Menkäämme huomenna suoraan
kuninkaan luo ja pyytäkäämme tekemään loppu akkain loruille! Jos se ei
auta, tiedän keinon, jota meidän sopii käyttää myssyjä vastaan.

-- Olkaa hyvä ja saattakaa meidät osallisiksi viisaudestanne, Mihin
toimiin meidän on ryhtyminen myssyjen suhteen? -- kysyi eräs pisteliäs
asessori, joka enemmän harrasti mutkateitä.

-- Tämmöisiin! -- virkkoi kapteeni, veti esiin taskustaan sinisen
nuuskanenäliinan ja solmisi sen nurkat kiinni, niin että siitä tuli
myssy, teki sillä sitten liikkeen, jota ei voi kuvata, ja heitti sitten
tuon tekaistun myssyn suureen avonaiseen uuniin, jossa liekit sen
tuossa tuokiossa nielivät.

Äänekkäillä hyvä-huudoilla vastasi osa seurueesta tähän temppuun, joka
liiankin hyvin sopi kiihtyneeseen mielialaan, jotavastoin toiset
menivät päällikön luo pyytämään, että hän estäisi ajattelemattomien
päätöksien tekemistä.

Eversti Sprengtporten istui sivuhuoneessa kiintyneenä tuttavalliseen
keskusteluun kreivi Bernhard Bertelsköldin kanssa, joka -- ollen rikas,
korkeasukuinen ja älykäs -- heti ensi esiintymisellään oli kohonnut
huomattavaan asemaan hattujen johtajien joukossa.

-- Olkoon niin, -- sanoi eversti matalalla äänellä ranskaksi. -- Te
teette ensi aluksi parastanne pappien suhteen. Jos onnistumme
erottamaan heidät toisista, on meillä kaksi säätyä kahta vastaan, ja
voitto on meidän. Jos se ei onnistu, niin koetatte talonpoikia; jos ei
sekään onnistu, on asemamme epätoivoinen, ja meidän täytyy ryhtyä
muihin keinoihin.

-- Unohdatte, hyvä parooni, että käytettävänämme on vielä kolmaskin
sääty, jota raha vallitsee ja hallitsee, virkkoi Bertelsköld.

-- Älkää toivokokaan voivanne vaikuttaa porvareihin, -- virkkoi taas
olkapäitään kohauttaen Sprengtporten. -- Porvarissäädyssä on
kansanvallan varsinainen ahjo, se ei koskaan ole tyytyvä vähempään kuin
koko valtaan ja se tahtoo yksin nauttia koko voitosta. Mitä teihin
itseenne, hyvä kreivi, tulee, niin voitte olla varma neuvoksen
paikasta, mutta _ei vielä!_

-- Niinkuin suvaitsette. Olen nöyrin palvelijanne.

Herrojen puhelu keskeytyi tähän, kun muutamat maltillisemmat tulivat
pyytämään puheenjohtajaa tyynnyttämään salissa syntynyttä myrskyä.
Sprengtporten meni sinne. Hänen kotkansilmänsä kiiti yli aaltoilevan
väkijoukon ja oivalsi heti aseman vaarallisuuden.

-- Hyvät herrat, -- sanoi hän tyynesti, mutta voimakkaalla äänellä,
jonka kuuluessa hälinä vaikeni, -- olemme täällä keskustelemassa
isänmaan pelastuksesta emmekä puolueriidoista. Tahdotaan panna koko
neuvoskunta viralta, ja me olemme siitä yksimielisiä, että se on vievä
koko valtakunnan häviöön.

-- Ynnä aatelin, -- murahtivat muutamat.

-- Ynnä aatelin, se on totta. Ja sen vuoksi valtakunta on pelastettava,
_ynnä aateli_; eikö se ole kaikkien meidän ajatuksemme?

-- Niin on! -- huudettiin joka taholta.

-- Huhtikuun 11. p. on asia käsiteltävänä aatelittomissa säädyissä ja
meillä on nyt jo 8. p. Jos herrat tahtovat syistä, joita en nyt voi
ilmoittaa, mutta jotka kohta tulevat kaikille tunnetuiksi, myöntää
minulle kolmen päivän lisäajan järjestääkseni asian, niin lupaan, että,
ellemme silloin ole onnistuneet, kaikki menemme lähetystönä kuninkaan
luo ja pyydämme valtiopäiväin lakkauttamista.

-- Kolmen päivän kuluttua se on liian myöhäistä, -- väittivät moniaat.

-- Kolmen päivän kuluttua on kerho ehkä lakkautettu, -- nurisivat
toiset.

-- Päinvastoin -- hymyili johtaja -- on minulla varma tieto siitä, että
kerhon kannatusrahat, jotka on uhattu pidättää, maksetaan taas
ylihuomenna.

-- Olkoon menneeksi, me odotamme! -- oli vastaus, sillä iloinen uutinen
kerhon kannatuksesta oli yht'äkkiä tehnyt merkillisen rauhoittavan
vaikutuksen mieliin.

-- Eläköön kuningas! -- huusi johtaja.

-- Eläköön kuningas! -- kaikui kohta kaikkien huulilta.



19. VEHKEILIJÄ VEHKEILIJÄÄ VASTAAN.


-- Neuvoksen paikka! Voitte olla varma neuvoksen paikasta, mutta _ei
vielä!_ -- virkkoi kreivi Bernhard Bertelsköld, huulilla tuo ivallinen
hymy, joka hänelle sopi niin oivallisesti hänen omasta mielestään ja
jota hänellä nyt ei ollut vähintäkään syytä peitellä, sillä hän istui
yksin työhuoneessaan, silmäillen muutamia kirjeitä, jotka hänen
palvelijansa José juuri oli hänelle tuonut. -- Ei vielä? Olen teille
suuressa kiitollisuudenvelassa, hyvä parooni Sprengtporten. Olette
epäilemättä viisaimpia miehiä ja, jos itseänne saa uskoa, paras
vehkeilijä koko Ruotsissa. Mutta te unohdatte, että teille
mahdollisesti voisi löytyä kilpailijakin. Pidätte itseänne niin
voittamatonna ja meitä muita vähäisiä kuolevaisia niin vartavasten
kuonokoppaa varten luotuina, että luulette voivanne heittää meille
muille tuommoisia pieniä sokeripaloja, tuommoisia _jos_ ja _koska_,
niinkuin on tavallista, kun tahdotaan rakkikoiria istumaan. Minua
todellakin haluttaa vähän kujeilla kanssanne, jos ei muuta varten, niin
pitääkseni teille tarpeellisen luennon kainoudesta... Neuvoksen paikka!
Sepä on, kautta kunniani, _pauvre offert_ näihin aikoihin, ilman
välipuheitakin. Puuttui vain tuo _ei vielä_, joka teki suorastaan
naurettavan vaikutuksen. Ja kuinka erinomaisen maltillisesti minä
vastasinkaan, koettaessani pysyä totisena: "Niinkuin suvaitsette; olen
nöyrin palvelijanne!" Olisipa voinut luulla minua Espanjan grandiksi,
joka pitää jalustinta tyhmälle infantille. Minun täytyy tosiaankin
ihmetellä itseäni.

-- Mutta katsokaamme, -- jatkoi hän, avaten keveällä kädellä kirjeen
toisensa perästä. -- Isältäni? Tietysti taaskin nuo vanhat
valitusvirret... Oikein. Hän on sairas surusta ja ikävästä. Madame on
tietysti korvaamaton, kuka nyt katsoisi karjaa ja hoitaisi kanoja ja
lukisi illalla ääneen _mon cher papalle_. Hän on ottanut kotiopettajan
Veralle -- erään neiti Sjöbladin. No, siinä nimessähän on toki hiukan
sointua. Saadaanpa nähdä, että vanha Celadonimme rakastuu häneen ja
vielä naipi hänet. Enhän juuri ole, _par hasard_, ihastunut emintimiin,
mutta jos ei Pohjanmaan tervanhajua saa muuten haihdutetuksi talosta,
niin _à la bonheur!_... Paul on Upsalassa ja harrastaa tieteitä erään
nuoren, Thorild-nimisen miehen kanssa...

Kreivi Bernhardin katsanto synkistyi. Hän sytytti yht'äkkiä kirjeen
väkiviinalampusta, joka tätä varten aina paloi hänen pöydällään.
Kirjeessä oli sana, joka poltti hänen kättänsä. Hän ei saattanut lukea
veljensä nimeä.

-- Mitä näen? -- jatkoi hän avaten uusia kirjeitä. -- Rakastettavalta
markiisittareltani! Ja niin tuoksuva! Hän kutsuu minua huomenillalla
_soirée en familleen_. Olisi sydämetöntä loukata häntä _refusellä_. --
Lejonramilta! Hän pyytää viittäsataa riksiä. Hyvä! Hän saa sata. Minä
ehkä tarvitsen häntä... Hägerflychtiltä? Hän lähettää minulle
miekkailuhaasteen pienen Lisetten vuoksi. Tyhjää touhua, me syömme
päivällistä yhdessä ja lasi tokaijia on ainoa hyvitys, minkä hän
vaatii... Asessori Mannelinilta. Hän pyytää puoltolausettani
hovioikeudenneuvoksen virkaan. Hyvä on! Aletaan jo aavistaa
vaikutusvaltaani. Voisimmepa tehdä poikkeuksen tuon aatelittoman
suhteen, jos ei muuta varten, niin tehdäksemme kiusaa. Aha, rovasti
Larsson! Hän on yksi niitä kaloja, joiden eteen nerokas esimieheni on
kehoittanut minua nuottaani potkemaan... Arvasinhan sen: kokonainen
saarna neljällä neljännessivulla. Jättäkäämme lukematta kolme ja puoli
sivua ja ottakaamme selko lopussa olevasta _sens moralista_...

-- Aika liukasta semmoisen paksun lihamakkaran puheeksi! -- jatkoi
kreivi silmäiltyään viimeisiä rivejä. -- Hurskas mies antaa kaikkein
nöyrimmästi kumartaen tietää, että hän on valmis julistamaan pirun
pyhimykseksi, kunhan vain uskollisesta palveluksestaan aikoinaan saa
piispan hiipan palkakseen. Mutta _tätä nykyä_ ei voida mitään tehdä;
sääty on rutihullu ... ei, kuules kuinka hän ylistelee arvoisia
virkaveljiään!... Ja hänen itsensä täytyy _tätä nykyä_ ulvoa susien
kanssa -- hän tarkoittanee paimenia -- kunnes hän korkeasukuisen herra
kreivin y.m. eteen voi laskea alamaisen kunnioituksensa kiitosuhrina
uskollisuuden alttarille... Oivallista! Mies on saanut myssyiltä
paremman maksun, mutta tahtoo pitää paluumatkan avoinna siinä
tapauksessa, että vielä sattuisimme pääsemään rahoihin. _C'est fini_,
hyvä Svenska Bottenin parooni! _Sitä_ porttia ette korupuheilla murra.
Mitä minun on tekeminen? Minä panen eteenne tämän kallisarvoisen,
dogmaattisen mestariteoksen, ja te tulette ymmärtämään, että pappien
suhteen emme voi muuta kuin pyytää heiltä rippiä ja synninpäästöä.

-- Tahdon kuitenkin, niin paljon kuin mahdollista, totella käskyä, --
mietti kreivi edelleen. -- Nyt on siis tullut talonpoikain vuoro...
José!

Kamaripalvelija tuli.

-- Oletko kutsuttanut tänne sen miehen sieltä Saunakadulta?

-- Hän odottaa tuolla ulkona teidän armonne käskyjä.

-- Tuo hänet sisään.

José meni ja palasi kohta tuoden muassaan nuoren talonpojan, hyvän,
rehellisen ja päättäväisen näköisen. Kreivi loi häneen huolettoman
katseen ja näytti kummastuvan hänen nuoruuttaan.

-- Nimesi? -- kysyi hän.

-- Joonas Perttilä, valtiopäivämies Isokyröstä, -- vastasi talonpoika
hämmästymättä.

-- Olette jotenkin nuori hoitamaan noin tärkeää luottamustointa, --
virkkoi kreivi hiukan kohteliaammin.

-- Pitäjäläisteni mielestä olin tarpeeksi vanha, -- vastasi talonpoika.

-- Hyvä. Tiedättekö, mistä on kysymys. On henkilöitä, jotka
tarkoittavat talonpoikain parasta ja arvelevat, että he ovat aivan
liiaksi verotettuja. Kunnes kruununmaksut vähenevät, johon ei liene
enää pitkää aikaa, on tärkeätä estää papiston suunnattomia vaatimuksia.
Nykyisten olojen vallitessa paimenet keritsevät paljaiksi lampaansa.
Nuo vastikejyvät, ymmärrättehän...

-- Siitä oli eilen puhe. Mutta me talonpojat kynnämme ja kylvämme
mieluummin omia peltojamme.

-- Tietysti. Mutta jos joku hyvä ystävä osoittaa teille paremman auran,
joka kyntää syvemmän vaon, niin sehän on teidän omaksi eduksenne.

-- Onpa se niin ja näin. Meillä on tätä nykyä niin monta hyvää ystävää,
eikä ole koiraa karvoihin katsominen.

-- Vai niin. Olette myssy?

-- En. Hattu olen, jos välttämättömästi tarvitaan päähinettä.

-- Sen parempi. Silloin olemme samaa mieltä. Perttilä? Muistelen joskus
kuulleeni tuon nimen.

-- Olettepa saattanut kuullakin, koska omistan sen maatilan, josta
teidän armonne suku polveutuu kuudennessa polvessa ja josta se on
saanut nimensä, -- vastasi talonpoika häikäilemättä.

Kreivi puri huultaan. -- Se on mahdollista -- lausui hän
välinpitämättömällä äänellä -- ja sitä enemmän meillä on syytä vetää
samaa köyttä. Talonpojat eivät suostu esitykseen, sanoitte?

-- Eivät.

-- Sanon teille jotakin näin meidän kesken, ystäväni. Siinä talonpojat
tekevät _varsin oikein_. He ovat niin kauan tanssineet herrojen pillin
mukaan, että he nyt vihdoin voivat ruveta itse soittamaan.

Perttilän viekkaasta ilmeestä saattoi nähdä, että hän pidätti itselleen
oikeuden uskoa kreivin sanoista sen verran kuin itse tahtoi.

-- Kummastuttaako tämä teitä? -- jatkoi Bertelsköld. -- Osoittaisitte
minulle enemmän luottamusta, jos tietäisitte, että olen elänyt
ulkomailla vapaiden kansojen keskuudessa, jotka ovat hävittäneet kaiken
aatelin ja ovat siitä hyvin hyötyneet. Niiksi meilläkin menee, rakas
Perttilä. Kunhan aluksi saamme aatelisen neuvoskunnan tieltä pois ja
aatelittomia heidän sijaansa, niin käy loppu kuin tanssi; vai mitä
luulette?

-- En luule mitään, -- virkkoi talonpoika.

-- Voinko luottaa vaitioloonne?

Perttilä nyökäytti päätään.

-- Kuulkaa siis. Osoittaakseni, kuinka totta tarkoitan, tahdon kuiskata
teille jotakin korvaan. Kuningas on puoltavinaan neuvoskuntaa, mutta
hiljaisuudessa hän ei toivo mitään sen hartaammin kuin että koko
neuvoskunta joutuu viralta. Käyttäytykää sen mukaan, hyvät maamiehet,
älkääkä osoittako sääliä, mitä ikinä herrat tahtovat teille
uskotellakin! Ymmärrättekö nyt minua?

-- Ehkä. Ääni on Jaakopin ääni, mutta kädet ovat Esaun kädet.

-- Hyvästi. Jos jotakin tarvitsette, kääntykää minun puoleeni. Ja
muistakaa, mitä olen sanonut: jos talonpojat yhtyvät pappeihin ja
porvareihin, niin neuvoskunta pistää pian pillit pussiin, ja valta on
teidän!

Talonpoika raapaisi jalallaan ja meni tiehensä, hämillään ja
epätietoisena siitä, mitä hänen oli ajatteleminen tuosta noin
odottamattomasta kehoituksesta. Bertelsköld puolestaan heittäytyi
selkäkenoon sohvaan ja nauroi niin sydämellisesti kuin hänen oli
mahdollista nauraa.

-- Kauniita opetuksia -- ajatteli hän itsekseen. -- Olisinpa, kautta
kunniani, maksanut tynnyrin kultaa saadakseni koko _Svenska Bottenin_
kuulijaksi ja nähdäkseni noiden kunnon isänmaanystäväin hämmästyksen.
Vakoillessani pappeja ja talonpoikia olen mainiosti onnistunut. Osasin
panna niin kömpelön syötin, että kalat tunsivat ongen. Nyt ovat
porvarit vielä jäljellä; esimieheni tulee kyllä olemaan tyytyväinen.
Tahdomme pyöritellä heitä niin, etteivät ainoastaan he, vaan koko
neuvoskuntakin joutuu ymmälle. José!

Kamaripalvelija tuli.

-- Nämä piletit sinä viet heti pormestarien Sebaldtin ja Sundbladin
rouville sekä kauppias Larssonin rouvalle. Mutta varo tarkoin antamasta
heidän tietää, kuka sinut on lähettänyt. Uskottele heille, että tulit
suoraan piispa Forsseniuksen tai jonkun muun myssyjen johtajan luota.
Sen jälkeen viet tämän piletin Suurkirkon ensimmäiselle vahtimestarille
ja annat hänen tietää, että parooni Höpken tai joku muu hattujen
johtajista on sinut lähettänyt. Muista tarkoin, että ensimmäiset kolme
pilettiä tulevat myssyiltä, mutta viimeinen hatuilta. Ei haittaa, jos
virkat sanasen kuninkaasta vahtimestari Östergrenille; hän on hattu,
siis nykyisin kuningasmielinen. Ymmärrätkö?

-- Sennor tulee olemaan tyytyväinen.

-- Hyvä. Myöskin _Svenska Bottenin_ parooni tulee olemaan tyytyväinen.



20. PORVARINROUVAT.


Voisi suuresti erehtyä, jos luulisi, että siihen aikaan, kun niin
tärkeitä asioita oli tekeillä, naiset olisivat olleet välinpitämättömiä
miestensä keskusteluista. Päinvastoin he seurasivat puolueiden voittoja
ja tappioita miltei yhtä tarkkaavasti kuin päivän näytelmän
varsinaisetkin näyttelijät ja varmaankin usein vielä kiihkoisemmasti.
Ainakin sanottiin, että moni myssyrouva oli riitaantunut entisen
ystävättärensä kanssa, joka oli joutunut naimisiin jonkun hatun kanssa
ja päinvastoin taas kerrottiin, että moni armollinen hatutar piikaa
pestatessaan tarkoin kuulusteli, oliko kysymyksessäoleva henkilö
palvellut oikeauskoisissa taloissa, vai voiko hänen epäillä nielleen
huonoja mielipiteitä edellisessä palveluspaikassaan jonkun hänen
armonsa myssyttären luona.

Ei ollut juuri tavallista, että maalta kotoisin olevat
valtiopäivämiehet toivat rouvansa Tukholmaan, kun nämä monessa
suhteessa ehkä olisivat voineet olla haitaksi valtion asioita
käsiteltäessä tai vähemmän luotettavia tärkeitä valtiosalaisuuksia
säilytettäessä. Mutta näillä valtiopäivillä oli tästä säännöstä
tapahtunut monta poikkeusta sekä valtiopäiväin pituuden vuoksi, joka
teki eron arveluttavaksi, että varsinkin sen tähden, että oli
odotettavissa kaikenlaisia juhlallisuuksia uuden kuninkaan kohta
tapahtuvan kruunauksen yhteydessä. On sentähden ymmärrettävää, että
pääkaupunkiin oli saapunut tavaton määrä uteliaita valtiopäivärouvia,
ja siinä on ehkä myöskin selitys siihen, ettei valtiopäivistä lainkaan
tahtonut tulla loppua ja että väittelyt, joita ehkä jo edeltäkäsin oli
harjoitettu pienissä puheliaissa perhekerhoissa, nyt kävivät erittäin
kiihkeiksi.

Niiden valtiopäivämiesten joukossa, jotka näin jakoivat huolensa
isänmaan onnesta puolisojensa kanssa, oli myöskin kauppias Tuomas
Larsson, jonka uskollinen emäntä ei ollut päässyt rauhaan, ennenkuin
hän edellisenä syksynä oli saanut jättää taloudenhoidon tyttäriensä
huostaan ja itse lähteä Tukholmaan, hajoittaakseen siellä talven
kuluessa niitä pilviä, joita huolet maan asioista voisivat koota hänen
ukkonsa otsalle. Porvarillinen pariskunta asui pienessä talossa
Kungsholmassa, josta mies joka aamu soudatti itsensä virran yli
tärkeihin toimiinsa, samalla kun hänen vaimonsa seurasi häntä Punaisten
puotien luo tai tallusteli omin päinsä jyvätorille ostaakseen päivän
ruokatarpeita.

Kun nyt hänen Tuomaansa usein viipyi ulkona suurimman osan päivää eikä
aina illallakaan ollut vapaa kerhoista ja kokouksista, tapahtui niin,
että aika kävi kunnon "rouva" Larssonille pitkäksi -- sillä vanha
rehellinen "muorikulta", joka oli välttänyt hänelle Vaasassa, ei enää
kelvannut hienostuneessa Tukholmassa -- ja silloin hän aina löysi
jonkun porvarinrouvan, joka, ollen samassa asemassa, mielellään
jaaritteli hetkisen kahden äyrin piparikakun ääressä tai, kun piti
hienosti elettämän, arboganrinkeliä pureskellen inkiväärihillon ja
sokerijuoman kanssa. Ja kun kunnon porvarinrouvat ensi viattomuudessaan
tuskin tiesivät erotusta hattujen ja myssyjen välillä, muodostuivat
heidän aamupäiväkokouksensa ensi alussa puolueettomaksi alueeksi, jossa
politiikka sai väistyä tärkeämpien, voin ja lihan hintaa, parasta
palttinaa, huolimattomimpia piikoja tai edullisinta kunkin
läheisyydessä olevaa maustepuotia koskevien kysymysten tieltä.

Tämä ihana aika päättyi kuitenkin talven kuluessa, kun aatelittomat
säädyt alkoivat päästä valtaan. Heidän rouvansa saivat nyt joka päivä
kuulla niin paljon miestensä, ja siis omastakin merkityksestään
valtiossa, että itsekin pian tulivat aivan vakuutetuiksi siitä, että
valtakunnan kohtalo riippui heidän arvokkaasta käytöksestään.
Porvarinrouvat eivät enää tahtoneet väistyä kenenkään tieltä ja
alkoivat ylhäisten tavoin käyttää pitkää triumfanttiröijyä,
punakahtaisia kenkiä ja leveitä myssynnauhoja, ja kun he, ajaen
vaunupahasissaan niinkuin muutkin, kohtasivat Humlegårdin tiellä jonkun
aatelisista armoista kaikessa heidän komeudessaan, oli vaikea sanoa,
kumpiko osoitti itsetietoisempaa oman arvon tuntoa tai kumpiko
alentuvammin ja suojelevammin toista tervehti. Jos sattui, että
porvarinrouvan pysty pää tavallista enemmän kumartui, niin se
tapahtui vain piispan rouvan edessä, jolla oli kunnia olla aateliton,
tai puhemiehen rouvan, pormestarinna Sebaldtin edessä, joka oli
pieni ja palleroinen pikkukaupungin kuningatar ja verrattoman
itseensätyytyväisesti esiintyi koko säädyn puolesta semmoisissa
tilaisuuksissa.

Nyt istui hyväluontoinen ja pohjaltaan siivo, mutta uudesta
merkityksestään mahtava Larssonin rouva eräänä yksinäisenä
lauantai-iltapäivänä rinkelinsä ja sokerijuomansa ääressä, kiintyneenä
hartaaseen keskusteluun erään hyvän ystävän kanssa siitä, mitenkä
neuvoskunnan odotettu viraltapano mahdollisesti vaikuttaisi
norrlanninpalttinoihin ja tanskannisujauhoihin, kun hänelle jätettiin
ruusunpunaiselle paperille kirjoitettu kirje, jonka palvelustytön
puheen mukaan oli tuonut pappissäädyn puhemiehen, piispa Forsseniuksen
kamaripalvelija. Kummastellen, mitä tällä myssypuolueen korkeasti
kunnioitetulla johtajalla oli hänelle kirjoittamista, avasi Larssonin
rouva hyvälle hajahtavan kirjeen ja luki:

  "Kunnioitettu ja Hyvinarvoisa Rouva!

  "Kun Rouvani huomenna epäilemättä ei _absenteeraa_ Suurkirkosta
  _profiteeratakseen_ rovasti Wijkmanin _edifiantista_ saarnasta,
  olisi isänmaan _conditioneille_ ja aatelittomain säätyjen
  _reputationille_ erittäin _encourageraavaa_, jos arvokas Rouva
  ynnä Pormestari Sebaldtin rouva sekä moniaat muut Porvarissäädyn
  _precieusit_ rouvat tahtoisivat olla niin _gratieusit_, etteivät
  _placeeraisi_ itseään Säädyn tavallisiin penkkeihin, vaan Valtion
  Neuvoskunnan jäsenten rouvain penkkiin, joka on sitä varten
  _disponible_, ja joka, niinkuin toivotaan, kohta luovutetaan
  kunnioitettujen Rouvain ja heidän hyvin arvokkaiden vertaistensa
  _continuerliseen dispositioniin_".

Piste eikä mitään allekirjoitusta. Rouva Larsson luki ja luki uudelleen
tämän erittäin huvittavan kirjeen, mutta ei voinut oikein ymmärtää sen
sisältöä noiden monien ja koreiden ranskankielisten sanojen vuoksi. Sen
hän kyllä oivalsi, että siinä oli kuin jotakin valtiollisen inkiväärin
makua, samoin kuin senkin, että porvarinrouvat täst'edes pääsisivät
neuvoksien arvoon, mikä oli tavallaan kuin sokeria pohjalla ja mikä ei
suinkaan tuntunut hänestä mahdottomalta. Mutta kun hänen Tuomaansa oli
poissa, ja niin tärkeä asia vaati perinpohjaista keskustelua, katsoi
eukko parhaaksi pukeutua kaikkein koreimpaan pyhämyssyynsä ja lähteä
pormestari Sebaldtin rouvan luo pyytämään hyviä neuvoja.

Sinne saavuttuaan hän tapasi pormestari Sundbladin ja pormestari
Haeggströmin rouvat aivan samalla asialla. Kun sitten rouvat suuresti
kursaillen olivat asettuneet istumaan, kävi ilmi, että puhemiehen rouva
oli saanut muutoin aivan samanlaiset kutsut, paitsi että lopussa oli
ollut viekas valtiorouvain penkkilisäys, että "jos Kunnioitettu Rouva
_dependeeraisi_ Hyvinarvoisan Pormestarin _consentementistä_, tahdotaan
täten ainoastaan suurimmassa _confidencessä_ esiintuoda se _obligeanti
propos_, että Kunnioitettu Rouva ja muut suurimmasti _precieusit_
Säätyrouvat tulisivat _animeeratuiksi occupeeraamaan_ sen arvon ja
paikan kirkossa, joka oikeuden mukaan on heille _cedeerettava_".

Oli siinä nyt ajattelemista! Mahtava puhemiehen rouva oli hyvin
innostunut siihen loistavaan aatteeseen, että saisi istahtaa
neuvoksettarien penkkiin eikä katsonut ollenkaan tarvitsevansa siinä
asiassa kysyä herransa ja miehensä suostumusta. -- Sebaldtini, --
virkkoi hän hyvin suurella arvokkuudella, joka oli olevinaan
ranskalaista, mutta joka sentään sattui olemaan smoolantilaista, --
mieheni tosin on henkilö, joka nykyjään voi _embrasseerata_ yhden
neuvoskunnan jäsenen kumpaankin saappaansa kaulukseen, ja koko maailma
tietää, että hänestä pian tulee oikeusosaston kansleri, mutta sillä ei
ole sanottu, että hänen tulee olla talossaan mikään Kristoffer Tyranni
ja kieltää puolisoltaan pientä viatonta _amusementiä_. Aikovatko
rouvat _persvadeerata_ miestensä _protectionia promeneeratakseen_
kirkkoon ja _placeeratakseen_ itsensä sille paikalle, mille heitä
_conventioneeraa_?

-- Olisin tahtonut kysyä, mitä Tuomas sanoo, mutta hän ei ollut kotona,
-- virkkoi rouva Larsson sävyisästi.

-- Mieheni on aina samaa mieltä kuin minäkin -- virkkoi rouva Sundblad
nakaten tulipunaisella nauharuusulla koristettua niskaansa.

-- Ja minun mieheni, -- virkkoi pormestari Haeggströmin rouva, -- kysyy
minulta aina neuvoa valtion asioissa. Eilen juuri neuvottelimme
kuninkaanvakuutuksen sanamuodosta.

-- Koska niin on, -- lausui taas puhemiehen rouva niin juhlallisesti
kuin olisi sanellut sanojaan pöytäkirjaan pantavaksi, -- niin
ei kukaan meidän miehistämme tahtone _konstrueerata_ meidän
vapauksiamme ja oikeuksiamme. Mutta ettei _dependeerattaisi_ heidän
_consentementistään_ (sanat lausuttiin hyvin ranskalaisittain) olisi
ehkä _execrabelia_ olla _invenieeraamatta_ miehiämme asiaan, joka ei
heihin koske; vai mitä rouvat ajattelevat?

Rouva Larsson lausui muutamia epäilyksiä, mutta enemmistö yhtyi
puhemiehen rouvan mielipiteeseen.

-- On siis _instrueerattu_, että me huomenna kello 9 _precideeraamme_
itsemme Suurkirkkoon ja _confundeeraamme_ tulevan _situationimme_? --
kysyi edelleen puhemiehen rouva.

-- Olkoon menneeksi, -- vastattiin.

-- Haluavatko rouvat _abstraheerata_ itsensä tänne luokseni matkalla
kirkkoon? Koska satun _logeeraamaan_ Kauppatorin luona aivan lähellä
kirkkoa, niin voimme _accompagneerata_ toistemme _conduitiä_.

-- Kiitämme nöyrimmästi, jos saamme luvan, -- vastasivat rouvat ja
poistuivat syvään niiaillen.



21. VALTIOROUVAIN PENKKI.


-- Menetkö tänään kirkkoon, rakas ystäväni? -- kysyi rouva Larsson mitä
viattomimmin katsein ukoltaan pyhäaamuna, sittenkun hän koko yönä ei
ollut saanut unta silmiinsä ajatellessaan uutta salaperäistä
valtioneuvoksettaren arvoaan.

-- Ei ole aikaa, -- vastasi ukko jurosti.

-- Aion Suurkirkkoon, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, -- lisäsi
hänen uskollinen, hyvin kasvatettu puolisonsa.

-- Vai niin.

-- Rovasti Wijkman saarnaa taivaan valtakunnan suurimmasta. Hän on hyvä
saarnamies ja niin isänmaallinen!

-- Vai niin.

-- Kaikkien meidän tulisi muistaa olla nöyriä, kun meille on suotu niin
korkeita arvoja. Etkö haluaisi kuulla Wijkmanin saarnaavan?

-- En.

-- Mikset, rakas Tuomas?

-- Hän saarnaa joka päivä säädyssä.

-- Onko totta, että kaikki aatelittomat valtiopäivämiehet tästälähtien
tulevat valtakunnanneuvosten vertaisiksi?

-- Tyhmyyksiä.

-- Mutta olen kuullut sanottavan, että kaikki valtiopäivämiesten rouvat
tästälähtien saavat istua kirkossa paremmilla paikoilla.

-- Tyhmää lörpötystä.

-- Mutta, rakas --

-- Anna minun olla rauhassa.

Hyvä puoliso tiesi, mitä tämä merkitsi. Hän ei uskaltanut hiiskua enää
sanaakaan siitä tärkeästä salaisuudesta, joka oli hänen sydämellään,
vaikka se kaikin mokomin pyrki esiin. Suuressa huolessaan hän päätti
vieläkin kuulustella muiden rouvain neuvoa, pukeusi koreimpaan
päällysnuttuunsa ja meni rouva Sebaldtin luo.

Täällä olivat jo rouvat Sundblad ja Haeggström uudessa neuvottelussa
puhemiehen rouvan kanssa. Kävi selville, etteivät he yhtä vähän
kuin rouva Larssonkaan olleet voineet olla puhumatta suuresta
salaisuudestaan miehilleen, vaan he olivat kumpikin säikähtyneet heidän
vastaväitteistään niin, että vaikenivat, ennenkuin vielä olivat
kerenneet ilmoittaa asian koko laadun ja tärkeyden. Kaikki kolme
odottivat siis ratkaisevaa päätöstä puhemiehen rouvan viisailta
huulilta.

-- Minä puolestani, -- virkkoi pormestari Sebaldtin rouva hyvin
tärkeänä, -- minä puolestani olen päättänyt _obstrueerata_ miestäni
_agreablilla surprisilla_. Hän on niin _modifieerattu_, että hän
mahdollisesti pelkästä _modestiasta_ on _cedeeraava_ sen _estiméen_,
jonka säädyt suvaitsevat _pretendeerata hänelle ja meille_. Minä
_proponeeraan_, että me _possideeraamme situationimme_, niinkuin jo on
sanottu. Ei itsemme vuoksi, Jumala varjelkoon, vaan _sauvreerataksemme_
vapauden ja isänmaan.

-- Tietysti, -- yhtyivät siihen rouvat Sundblad ja Haeggström. -- Sen
teemme _sauvreerataksemme_ vapautta.

Larssonin rouva oli ääneti. Hänen suunsa oli tukittu ennenkuin hän oli
ehtinyt sen avatakaan.

Ja niin lähtivät nuo neljä rouvaa, jotka olivat toinen toistaan
komeammin puetut, puhemiehen rouvan johtamina marssimaan lähellä
olevaan Suurkirkkoon, kuullakseen rovasti Wijkmanin saarnaavan taivaan
valtakunnan suurimmasta.

Ennenkuin seuraamme rouvia heidän toivehikkaalla matkallaan
valtiorouvain arvoa kohti, on meidän puhuminen eräästä kirjeestä, jonka
Suurkirkon vahtimestari Östergren oli saanut edellisenä päivänä ja jota
hän luuli hattujen johtajan, parooni Höpkenin lähettämäksi. Tässä
kirjeessä, tai käskyssä, jommoisena hän sitä piti, ilmoitettiin
vahtimestarille, että eräät porvarissäätyyn kuuluvat rouvat aikoivat
häpeämättömyydessään ensi puolipäiväsaarnan aikana tunkeutua
valtioneuvoksetarten penkkiin, jonka vuoksi hänen. Östergrenin, tulisi
ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin sellaisen röyhkeyden estämiseksi.
Saadakseen varmuutta siitä, että aatelittomain säätyjen rohkeus
todellakin oli niin suuri, neuvottiin häntä aluksi jättämään penkinovi
auki, että nähtäisiin, ketä olivat ne, jotka tällä tavoin aikoivat
rikkoa lakia ja säädyllisyyttä vastaan.

Enempää ei tarvittu. Vahtimestari Östergren oli joutunut nykyiseen
ammattiinsa tosin kunniakkaasta, mutta vähemmän vapaasta
kamaripalvelijan toimesta valtakunnan suurimman ylimyksen, kreivi Aksel
Fersenin luota. Tämä kirkonpalvelija ei siis ollut ainoastaan hattu
kiireestä kantapäähän asti, vaan myöskin niin paljon kuin suinkin
mahdollista ylimysmielinen, joka vihasi kaikkia aatelittomia enemmän
kuin syntiä, varsinkin jos nuo roistot, niinkuin hänen oli tapana
sanoa, olivat niin hävyttömiä, että kuuluivat myssyjen puolueeseen.

Aavistamatta sitä vaaraa, joka heitä uhkasi, saapuivat rouvat
Suurkirkkoon astuen rohkeasti sisään Pyhän Yrjänän ynnä lohikäärmeen
alitse.

Jumalanpalvelus ei vielä ollut alkanut, mutta kuitenkin oli kirkko jo
täynnä kuulijoita, jotka olivat tulleet saapuville saadakseen kuulla
valtiopäivämiehen saarnaavan. Niinkuin tavallista on näin
jumalanpalvelusta odotettaessa, olivat seurakunnan ajatukset tällä
hetkellä varsin maallista laatua. Useimmat kuluttivat aikaansa
töllistelemällä sisääntulevia ja tekemällä huomautuksia siitä tai
siitä, joka tahtoi tunkeutua jo ennestään täyteen penkkiin, tai
toisista, jotka eivät antaneet sijaa, vaikka penkki oli vain
puolillaan.

Tätä nykyä on Tukholmassa tapana, että melkein kaikki istumapaikat on
ennakolta tilattu erityistä penkkimaksua vastaan, ja vasta kun
saarnavirsi alkaa, avaa vartija osan penkkejä, joiden omistajat eivät
ajoissa ole saapuneet. Tämän kertomuksen aikana oli semmoisia penkkejä
varattu ainoastaan aatelille ja valtion korkeammille virkamiehille sekä
valtiosäädyille. Kuninkaan lehterin alla, alttariin päin seisoessa
oikealla kädellä, olivat neuvoskunnan jäsenten ja heidän perheidensä
penkit; sen jälkeen oli muilla ylhäisemmillä henkilöillä ja vihdoin
säädyillä tarkoin määrätyt paikkansa kullakin.

Yhtä suurta huomiota herättäen kuin muutkin lähenivät rouvat puhemiehen
rouvan johtamina porvariston tavallisia penkkejä, mutta menivät
kaikkien -- myöskin pormestarien Sebaldtin, Sundbladin ja Häggströmin
-- suureksi kummastukseksi ohi ja tunkeutuivat arvostaan ylpeillen
pitkin väen täyttämiä käytäviä yhä eteenpäin, kunnes vihdoin pääsivät
valtioneuvoskunnan jäsenten rouvain penkkiin.

Pari kreivitärtä istui siellä jo kaikessa komeudessaan, mutta kun ovi
huomattiin olevan lukitsematta, tarttui pormestarin rouva Sebaldt
rivakasti ripaan, avasi oven ja astui arvelematta sisään. Muut
seurasivat häntä itsekin hämmästyneinä rohkeudestaan, mutta
järkähtämättömästi päättäneinä uskaltaa kaikki "vapauden puolesta".

Kuvaillakseen penkissä jo istuvien armojen kasvonilmeitä, ja muidenkin
kirkossaolijain, tämän Tukholman ja Suurkirkon historiassa ennen
kuulumattoman omavaltaisuuden aiheuttamaa hämmästystä, tarvittaisiin
ainakin Hogarthin sivellin. Lähinnä olevat katsojat uskoivat tuskin
silmiään ja edempänä istuvat nousivat seisomaan penkeissään. Jos apina
olisi ilmestynyt kuninkaan lehterille, ei se olisi saanut aikaan
suurempaa kirkkorauhan häiriötä.

-- Ei, hyvät ystävät, menkäämme ulos, -- rukoili siivo rouva Larsson,
peloissaan ja hämillään tästä heidän herättämästään huomiosta.

-- Me istumme, missä istumme, -- vastasi puhemiehen rouva
häikäilemättä.

Tuskin hän oli sen sanonut, kun vahtimestari Östergren ilmaantui
synkkänä ja tuimana kuin Pyhän Yrjänän lohikäärme penkinovelle.

-- Matamit astuvat ulos; tämä on valtioneuvoskunnan jäsenten rouvain
penkki, -- sanoi ylimystön arvon uskollinen vartija niin lujalla
äänellä, että sadat kirkossaolijat sen kuulivat.

Matamit! Se sattui puhemiehen rouvan korvaan kuin hävyttömin solvaus.
Mutta rouvat tekeytyivät kuuroiksi eivätkä olleet tietävinäänkään.

-- Matamit astuvat ulos! -- uudisti vahtimestari uhkaavasti.

Puhemiehen rouva katsahti taaksensa. Porvaristo istui liian kaukana
voidakseen tulla apuun, mutta kuitenkaan hän ei tahtonut luopua
oikeuksistaan, varsinkaan kun kaikki voi olla vain erehdystä.

-- Minä olen pormestari Sebaldtin rouva, -- vastasi hän siinä varmassa
vakaumuksessa, että joskin tässä tapahtuisi jotakin hänen tovereilleen,
_hän_ ainakin saisi istua koskemattomana.

-- Se ei liikuta minua. Minä sanon, että matamit astuvat ulos! --
toisti vielä kerran jäykkä palvelija, ja kun ei tämä kolmaskaan käsky
näyttänyt vaikuttavan sen enempää kuin edellisetkään, tarttui hän
kursailematta vastaankarustelevia rouvia käsipuoleen ja talutti heidät
toisen toisensa jälkeen ulos penkistä.

Muut heistä tottelivat kuin pelästyneet karitsat, mutta puhemiehen
rouva pani vastaan. -- Tiedättekö, hävytön mies, että mieheni on
porvarissäädyn puhemies ja että minä olen piispa Forsseniuksen
_inventeeraama_ ja että valtiosäädyt panettavat teidät Ruusukamariin!
-- huusi hän vimmoissaan.

-- Ja minä panen matamin jalkapuuhun, jos hän seisoo tässä kirkkorauhaa
häiritsemässä! Tahtooko hän mennä tiehensä ja pitää turpansa kiinni!

Rouvat hiipivät, harmista ja häpeästä tulipunaisina, ulos kirkosta.
Rouva Sebaldt-parka, jos Tukholman Suurkirkon seurakunta olisi voinut
tietää sydämesi tunteet yhtä hyvin kuin se näki äärettömän tappiosi,
minkä suunnattoman lankeemuksen se olisikaan huomannut tapahtuneen
sinun suistuessasi kunnian korkeimmalta kukkulalta nöyryytyksen
syvimpään laaksoon!



22. MARKIISITAR EGMONT.


Porvarien rouvilta kun riistettiin valtioneuvoksetarten arvo, oli
_soirée en famille_ markiisitar Egmontin luona Kuningattarenkadun
varrella. Niinkuin loistava meteoori oli tämä nuori ranskatar kohonnut
taivaanrannalle himmentääkseen kaikkien muiden valon. Leskeksi
joutuneena vähän yli kahdenkymmenen vuoden vanhana erään vanhan
everstin jälkeen, oli hänellä vuosi sitten miehensä veljentyttären,
mainion kreivitär Egmontin luona Parisissa ollut kunnia tulla
esitetyksi Ruotsin kruununprinssille. Tämä ylhäinen tuttavuusko lienee
ollut syynä siihen vaiko halu nähdä pohjolaa vai oikkuko vain -- sillä
kukapa ylhäinen nainen hänen asemassaan ei olisi pitänyt viimeistä
syytä aivan riittävänä! -- oli miten oli, markiisitar oli edellisenä
kesänä tehnyt huviretken Ruotsiin muutamiksi viikoiksi ja nämä viikot
kestivät yhä vieläkin. Hän vuokrasi kauniin asunnon, sisusti sen
loistolla ja komeudella, joka ilmaisi hänen omistavan äärettömiä
rikkauksia ja vastaanotti vierainaan Tukholman loistavimpia ja
ylhäisimpiä miehiä ja naisia. Kuningas Kustaa itse, hänen ylpeä, mutta
nerokas äitinsä, leskikuningatar, koko hänen hovinsa, kaikki
valtiomiehensä, sotilaansa ja etevimmät puolueiden johtajat,
taiteilijat, runoilijat, kirjailijat, kaikki kärvensivät siipensä tuon
etelämaisen auringon paisteessa tai ainakin kilpailivat osoittaessaan
hänelle kunnioitustaan -- kaikki muut paitsi yksi ainoa -- ja tämä oli
kuningatar Sofia Magdaleena, kuninkaan nuori, jumalinen, mutta ujo
puoliso. Hän yksin ei ollut suostunut esittelyttämään itselleen uutta
hurmaajatarta, saati sitten kunnioittanut häntä käynnillään. Ja aina
valmiit hovijuorut luulivat hyvin tietävänsä syyn siihen. Sanottiin,
että kuningatar oli mustasukkainen -- eikä sanottu suotta.

Ja miksi olisivat kuningattaren tunteet olleet erilaiset kuin muiden
naisten? Kaikki nuoret ja monet vanhemmat ylhäiset naiset olivat sitä
mieltä, että markiisitar Herminie Egmontia olisi voitu pitää jotensakin
kaunisvartaloisena, jopa miellyttävänä naisena -- ellei hänellä olisi
ollut pahana tapana räpyttää silmiään -- jos eivät samat silmät olisi
olleet liian epämääräiset -- jos ei hänen nenänsä olisi ollut liian
iso, hänen suunsa liian pieni, hänen hiuksensa liian mustat, hänen
ihonsa liian ruskea, hänen vartalonsa liian täyteläinen, hänen
käyntinsä liian tanssiva, hänen hameensa liian lyhyet, hänen jalkansa
liian pienet, jne., jne. Voiko kukaan kieltää, että hän sammalsi
puhuessaan? Eikö hän ollut liian keimaileva? Eikö hän mielellään
kuunnellut imarteluja? Ja sittenhän hän nauroi liiaksi, itki liiaksi,
puheli liian paljon ja -- sanalla sanoen; hänellä olisi naisten
silmissä ollut kaikenlaisia etuja, ellei hänellä sen sijaan olisi ollut
kaikenlaisia vikoja. Suurin puute oli tietysti se, että hän rohkeni
ihastuttaa kaikkia miehiä, nuoria ja vanhoja, jotka tulivat hänen
läheisyyteensä.

Mitä kaikkea olikaan ehditty kertoa ja valehdella tuosta suloisesta,
iloisesta ranskattaresta sen vuoksi, ettei hän kävellyt, istunut,
seisonut, ajatellut, puhunut, itkenyt ja ajatellut aivan niin kuin
kaikki muut! Mitä solvauksia olikaan jo pantu liikkeelle, mitä
lemmenseikkailuja olikaan jo ehditty panna hänen syykseen, voimatta
niitä vähääkään todistaa! Ja hän tiesi sen vallan hyvin, mutta hän vain
hymyili sille, Hän oli tuon tarujen joutsenen kaltainen, jonka päälle
kateus heittämistään heitti lokaa, mutta joka sukelsi leikitellen
kirkkaaseen aaltoon ja uudestaan nousi sieltä näkyviin yhtä valkoisena
kuin ennen.

Nyt oli hänen luonaan pieni seurue läheisiä tuttavia, arviolta noin
sata henkeä. Täällä hatut unohtivat hattunsa ja myssyt myssynsä;
puolueet luopuivat vallastaan lemmetärten valtaistuimen edessä; ajan
meluava rauhattomuus näytti pysähtyneen kuin juopunut lakeija eteiseen.
Näissä valoisissa, miellyttävissä saleissa, tämän rakastettavan
tenhottaren ympärillä, joka leikkien leyhytteli kukkaistuoksua
ympärilleen, missä kulki, sarasti jo sen päiväpaisteen aamurusko, joka
kohta oli valaiseva Kustaa III:n aikakautta. Sen vuoksi kuningas
viihtyi siellä hyvin, niinkuin perhonen, joka hakee auringon valoa;
mutta kankeat, turhantarkat naiset entisen hovin ajoilta, jolloin joka
askelta selitettiin politiikaksi, jolloin vilpittömyys oli syntiä ja
sovinnollinen hymyily vastalause valtiopäiväriitoja vastaan -- he eivät
viihtyneet markiisitar Egmontin saleissa, vaikka niissä usein kävivät
joko uteliaisuudesta tai "pelastaakseen vapauden".

Yksi tämän valitun seuran valituimpia oli kreivi Bernhard Bertelsköld,
joka oli tutustunut markiisittareen Parisissa ja oli ollut ensimmäinen
kehoittamassa häntä käymään pohjolassa. Ne, jotka meidän tavallamme
ovat nähneet nuoren keikarin hänelle vähemmän edullisessa valossa,
olisivat ehkä olleet taipuvaisia oikaisemaan arvosteluaan jos olisivat
nähneet hänet semmoisissa salongeissa, jonka kauneimpia miehiä hän oli.
Hän loisti siellä kaikin sellaisin ominaisuuksin, jotka tekevät nuoren
miehen miellyttäväksi seuraelämässä: hän oli iloinen, hauska, sukkela,
ja kun tarvittiin, ilkeäkin, hän kertoi hyvin ja tyhjentymättömästi,
mutta ei koskaan liiaksi; hän osasi osoittaa tuota hienoa
kohteliaisuutta, joka ei tunnu mielistelevän ja kuitenkin samassa
mielistelee; hänellä oli loistavat tiedot, joista hän ei koskaan
näyttänyt mitään tietävän; hän kuunteli koko sielunsa tarkkuudella
sitä, jonka kanssa hän puheli, ja vaikka hän joka askelella valvoikin
omia etujaan, ei hän koskaan näyttänyt ajattelevan omaa itseään.

Mutta joskin kreivi Bernhard kaiken tämän takia oli täydellinen
ranskalainen, varsinkin siinä taidossa, joka silloin oli ajan hienon
sivistyksen ja seuraelämän kukka, nimittäin keskustelutaidossa, niin
oli markiisitar Egmont kuitenkin siinä häntä etevämpi. Eipä sillä, että
markiisitar olisi ollut kreiviä etevämpi sukkelasanaisuudessa ja muissa
ulkonaisissa avuissa; mutta hänellä oli jotakin, jota kreiviltä puuttui
-- hänellä oli lämmin sydän, joka luo eloa kaikkiin kykyihin ja
lahjoihin ja jota ei kimmeltelevä pinta voi koskaan korvata. Niinkuin
kaikki muutkin oli kreivi alussa pitänyt häntä tuollaisena suuren
maailman naisena, joilla yhtä vähän kuin kukkamaljakolla on muuta
sisältöä kuin niitä koristavat kukkakimput. Mutta hän erehtyi: hän
löysi tästä naisesta jotakin, mikä uhmasi hänen terävänäköisyyttään ja
mitä hän ei voinut voittaa katseellaan eikä viekkaudellaankaan, ja se
oli naisen sydän.

Olisiko tämän pitänyt karkoittaa hänet markiisittaren luota? Mitä
merkitsi hänelle naisen sydän? Eikö hän satoja kertoja ollut pusertanut
semmoisia sitrooneja ja sitten heittänyt ne tyhjinä luotaan? Mutta tämä
kummallinen ranskatar ei antanutkaan pusertaa itseään tyhjäksi. Hänellä
näytti kyllä olevan sydän kielen kärjessä eikä sitä kuitenkaan voinut
saavuttaa paremmin kuin lähteestä kuutamoa. Kreivi Bernhardin
turhamielisyyttä ärsytti tämä uhka. Hän koetti olla vuoroin sukkela ja
tunteellinen, vuoroin alakuloinen ja vakuuttava, mutta kaikki turhaan.
Hän ampui kaikki nuolet viinestään, ja kaikki kimmahtivat yhtä
voimattomina takaisin tuosta pienestä, vähäpätöisestä naissydämestä,
joka kuitenkin näytti voivan joutua ensimmäisen narrin saaliiksi, niin
pian kuin tämä vain tahtoi sen anastaa ja joka samalla teki vain
pilkkaa maailman tottuneimmalle tällaisen tavaran tukkukauppiaalle.

Kreivi Bernhard ei ollut tottunut poistumaan voitettuna
taistelutanterelta. Hän vannoi itselleen, että hän vielä kerran tulisi
omistamaan tuon käsittämättömän olennon, joskaan ei muuta varten, niin
ainakin rangaistakseen häntä; ja kun tämä ajatus kerran oli juurtunut
hänen diplomaattipäähänsä, ei se ollut hänestä hulluimpia. Hän mietti
mielessään, että lukuunottamattakaan naisellista sulouttaan olisi
markiisitar, joka oli niin ylhäistä sukua ja niin rikas ja jolla sekä
Parisissa että Tukholmassa oli niin mahtavia suojelijoita, hänelle
varsin sopiva puoliso. Mikä estäisi siis tekemästä markiisittaresta
kreivitär Bertelsköldiä? Ei mikään muu kuin hänen oma suostumuksensa.

-- _Nous verrons_, -- ajatteli kreivi. -- Saammepa nähdä.

Sinä iltana olivat mielet Tukholmassa politiikasta niin kuohuksissa,
ettei edes markiisitar Egmontin salonkikaan voinut säilyttää tunnettua
puolueettomuuttaan. Kun markiisittaren lähimmässä ympäristössä
laulettiin, tanssittiin tai sekanaisen ihastuksen tuntein ja olkapäitä
kohautellen kuunneltiin Kustaa III:n ensimmäisen oopperan "Thetis ja
Peleen" säkeitä, lankesi ajan synkistä pilvistä varjo salongin ja
sivuhuoneiden etäisempiin osiin, joissa muutamat _Svenska Bottenin_
herroista hiljaisuudessa keskustelivat päivän kysymyksistä johtajansa,
parooni Sprengtportenin kanssa.

-- Nuo kolme päivää ovat jo kuluneet, -- sanoivat he hänelle -- ja
asema käy päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Mitä meidän on tekeminen?

-- Odottakaa, -- oli vastaus.

-- Fredrik Aminoff on äsken tavannut henkilöitä, jotka ovat tulleet
myssyjen kerhoista. Kansan yllyttäjät käyttävät mitä hävyttömintä
kieltä sanoen julkisesti, että aateli on hävitettävä. Talonpojat
murisevat, porvarit puivat nyrkkiä ja papit soittavat kuin hullut
hätäkelloa. Johonkin meidän on kai ryhtyminen. Mutta mihin?

-- Odottakaamme.

-- Odottakaamme? Se on mahdotonta. Roistoväki raivoaa. Neuvoskunta
joutuu varmaankin tappiolle huomispäivän äänestyksissä ja ylihuomenna
saamme nähdä rovasteja, pormestareita ja lautamiehiä heidän entisillä
istuimillaan. Uskooko parooni tosiaankin, että me voimme kädet ristissä
katsella kaikkea tuota hullutusta? Mitä herran nimessä meidän tulee
tehdä?

-- Odottaa!

Tavallista meluavampi nauru vähän tuonnempana olevan seuran piiristä
keskeytti heidän puheensa. Kreivi Bertelsköld kertoi juuri neljän
porvarinrouvan vastoinkäymisestä Suurkirkossa.



23. RYNNÄKÖLLÄ SYDÄNTÄ VALLOITTAMASSA.


Kasku neljästä rouvasta otettiin vastaan suurella suosiolla. Kaikista
oli erinomaisen hauskaa, että porvarisylpeys vihdoinkin oli mennyt niin
pitkälle, että se oli herättänyt yleistä kirkkohäiriötä, ja kaikki
koettivat kilvan ivata rouvaparkoja.

-- La Fontainen sadun sammakko ei olisi paremmin suorittanut
tehtäväänsä, -- arveli joku.

-- Naisilla on aina etuoikeus lausua herrojen ajatuksia, -- virkkoi
toinen.

-- Ja kärsiä siitä, -- lisäsi kolmas.

-- Seurakunnan olisi pitänyt nousta ylös ja laulaa _Te Deum_, --
ilvehtivät muutamat.

-- Siihen olisi ollut kyllä syytä, kun rovasti Wijkman samassa
tilaisuudessa kuuluu pitäneen hyvin mieltäylentävän saarnan taivaan
valtakunnan suurimmasta, -- säesti siihen kreivi Bertelsköld. --
Porvarinrouvain jäljestä ovat kieltämättä rovastit taivaan valtakunnan
suurimmat.

-- Mutta mikseivät porvarinrouvat saaneet istua paikoillaan? -- kysäisi
nuori emäntä vähän malttamattomasti nakaten kaunista päätään,

-- Miksi? -- jatkoi Bertelsköld. -- Siksi, etteivät kaikki naiset tyydy
hallitsemaan ainoastaan suloudellaan. Porvarinrouvat saivat
kirkonpalvelijasta kavaljeerin, joka täydelleen oli heidän arvoisensa
ja joka osoitti heille kaikkea sitä kohteliaisuutta, jota he voivat
käsittää. Myöntäkää, että hän osoitti heille todellisen ritarin
kohteliaisuutta. Ellei hän tänään olisi pakottanut heitä poistumaan
neuvosten rouvien penkistä, olisivat he tulevana pyhänä kunnioittaneet
läsnäolollaan kuninkaan lehteriä.

-- Entä sitten?

-- Kuninkaallista lehteriä?

-- Niin. Miksi ei? Eivätkö kaikki ole yhtäläisiä kuningasten kuninkaan
edessä? Eikö kaikilla kirkon paikoilla pidä oleman sama arvo?

-- Sen voitte sanoa te, joka olette yläpuolella kaikkia
arvoluokkia, -- vastasi kreivi, -- mutta meillä muilla kuolevaisilla on
ennakkoluulomme. Me esimerkiksi uskomme, ettei kyynärkeppi oikein
sovellu valtikaksi.

-- Oletteko siitä varma? Luulen muistavani, että Medicien kauppahuone
ei niinkään huonosti esiintynyt valtaistuimella. Ja joskin porvaristo
tekee meille kumarruksen kadulla tai eteisessämme sen vuoksi, että
meillä on arvonimi, niin missä laissa on määrätty, että meidän tulee
kantaa turhamielisyytemme Kaikkivaltiaankin valtaistuimen eteen?
Luuletteko todellakin, hyvä kreivi, että jälkimaailma yhtä juhlallisen
vakavasti kuin me arvostelee arvopaikkojamme kirkossa? Ja kun me
menemme niin kauas nöyrässä vallan kunnioittamisessa, että sanomme
kuolleita ruhtinaitamme ja kuninkaitamme _korkeimmasti autuaiksi_, eikö
ole koskaan johtunut mieleenne, että tulevaisuudessa vielä hymyillään
kuolematon hymyily semmoisille hullutuksille?

-- Olettehan Rousseaun kansalainen, armollinen rouva. Teillä on oikeus
olla kapinoitsija.

-- Ei, suokaa anteeksi, Rousseau on syntynyt Genévessä, pienessä
maassa, jolla on kunnia olla Ruotsin tavalla tasavalta. Ero on
vain siinä, että Genévessä kunnioitetaan neroa kuninkaallisin
kunnianosoituksin, kun taas Ruotsissa valitetaan sitä, että nero istuu
valtaistuimella... Suvaitsetteko?

Ja markiisitar tarttui kreivin käteen sillä ujostelemattomalla
vapaudella, jota ruotsalaiset vanhan ajan naiset pitivät niin
sopimattomana.

He kulkivat läpi salongin ja istuivat erään komean, heikosti valaistun
kabinetin hämärään. -- Nyt tai ei koskaan! -- ajatteli kreivi Bernhard.
Hän oli turhaan koettanut valloittaa tuota oikullista olentoa
kaikenlaisilla korupuheilla. Hänen täytyi keksiä jotakin uutta.

-- Madame, -- sanoi hän, -- te olette todellakin pahin kapinoitsija,
minkä olen nähnyt. -- Ei siinä kyllin, ettette vähääkään välitä sen
miehen ihailusta, joka teitä jumaloi; te asetutte sen lisäksi
vastustamaan kokonaista valtakuntaa.

-- Todellakin? Onko tuo olevinaan jokin kohteliaisuus?

-- Käsittäkää se miksi tahdotte. Te sanotte olevanne kansanvaltainen ja
vehkeilette salaisesti kuningasvallan eduksi.

-- Minäkö?

-- Te juuri. Olette kunnioittanut Ruotsia käynnillänne, vain
kumotaksenne sen tasavaltaisen valtiomuodon, joksi te sitä sanotte
asettaaksenne valtaistuimelle jälleen itsevaltaisen kuninkaan.

-- Oh, hyvä herra, te osoitatte minulle liian suurta kunniaa.

-- Puhun täyttä totta. Koko maailma tietää, että olette yhtä
vaarallinen kuin rakastettava. Mutta sitä ei koko maailma tiedä, että
olette poliittinen henkilö. Suokaa anteeksi, että uskallan olla
ensimmäinen sanomaan sitä teille.

-- Mutta mitäs te sanottekaan? Minä poliittinen henkilö! Oh, sepäs
oivallista! Minä ihmettelen teidän tarkkanäköisyyttänne, mutta olisin
teille suuresti kiitollinen, jos haluaisitte kertoa minulle hiukan
enemmän tästä tärkeästä keksinnöstänne.

-- Ensiksikin on teillä kaikki ne ominaisuudet, joita vaaditaan
poliittisen juonen sepittämiseen. Te olette yhtä nerokas kuin kaunis,
yhtä rohkea kuin nerokas ja yhtä viisas kuin rohkea. Niin
uskomattomalta kuin näyttääkin on teillä kyky säilyttää
salaisuuksiakin. Ei kukaan epäile teitä, ja te saatte vapaasti
ylläpitää yhteyttä kaikkien puolueiden kanssa, samalla kun te kokoatte
ympärillenne kaikista leireistä henkivartijoita, jotka kaikki ovat
valmiit sokeasti tottelemaan teidän pienintäkin viittaustanne. Olenko
arvannut oikein?

-- Jatkakaa! Olen hyvin utelias kuulemaan luettelon kaikista
ansioistani.

-- Te valmistatte valtiokaappausta, madame. Ja miksette uskaltaisi
sitä, jonka niin monet kauniit naiset ennen teitä ovat uskaltaneet ja
toteuttaneet! "Kaitselmushan vaikuttaisi liian välittömästi maailman
menoon, jos sallisi vallankumouksen tapahtua ilman naisia ja pappeja."
En kuitenkaan tahdo ruveta rippi-isäksenne. Olettehan kreivitär
Dashkovin persoonallinen ystävä, hänen, jolle Katariina II on
kiitollisuuden velassa valtaistuimestaan. Olen varma siitä, että hän on
antanut teille hyviä neuvoja, kuinka esimerkiksi voitte saada
puolellenne kuninkaallisen kaartin tai _Svenska Bottenin_. Mutta
kuitenkin täytyy minun varoittaa teitä, madame, sillä olette hyvällä
alulla joutuaksenne -- joko luostariin tai mestauslavalle.

Markiisitar loi puhujaan pienet, veitikkamaiset, ruskeat silmänsä, ja
ivallinen hymy väreili hänen viehättävillä huulillaan. Kreivi Bernhard
luuli kuitenkin huomanneensa, että ruusut hänen poskillaan menettivät
punansa, kun hän nyökäytti päätään:

-- Jatkakaa! Kertomuksenne käy yhä romanttisemmaksi.

-- Olette kaiken tarkoin laskenut ja ottanut lukuun, madame, -- paitsi
niitä silmiä, jotka näkevät lävitsenne, Yksi ainoa vika on riittävä
hävittämään kaikkien teidän erinomaisten ominaisuuksienne vaikutuksen,
ettekä tekään ole aivan virheetön. Suokaa minun sanoa, että olette
hyvin varomaton.

-- Ah! Siis vihdoinkin yksi heikkous tässä poliittisessa henkilössä!

-- Niin. Olette varomaton. Teidän ei olisi pitänyt toissapäivänä
ratsastaa Haagaan muka vain huvitellaksenne. On saatu ilmi, että teillä
on salaisia kohtauksia kuninkaan kanssa. Ja paluumatkalla ei teidän
olisi pitänyt antaa hevosenne pillastua sulkeutuaksenne huoneeseenne
koko päiväksi siitä syystä muka, että olitte säikähtänyt tai ehkä
loukannut itsenne putoamalla maahan.

-- Näen, että olette hankkinut tarkkoja tietoja. Saladin, nuori
arapialaiseni, säikähti akkaa, joka toi hakoja kaupunkiin, niin että
todellakin olin vähällä pudota satulasta. Miksi en pudonnut, se ei
voine teitä huvittaa. Siinä on syy, minkä vuoksi en eilen voinut ottaa
ketään vastaan. Mutta, niinkuin näette, olen tänään siksi tointunut,
että vaaratta voin jatkaa tietäni luostariin tai mestauslavalle.

-- Sanon vielä kerran, madame, etten ole teidän rippi-isänne.
Enkä ole koskaan epäillyt teidän rohkeuttanne, mutta minä epäilen
teidän onnistumistanne. Älkää luottako kuninkaaseen; koko hänen
ritarillisuutensa ei estä häntä hylkäämästä teitä, kun hänen kruununsa
tarvitsee uhrin. Yhtykää ennemmin mieheen, joka ei koskaan ole teitä
hylkäävä, ja joka on pitävä onnenaan palvella teitä, kun hän siten voi
tehdä isänmaansakin onnelliseksi.

-- Kuinka? Olisitteko niin jalomielinen, että rupeaisitte valtiolliseen
kauppayhtiöön henkilön kanssa, jota ehkä huomenna syytetään
maankavalluksesta.

-- Kuulkaa minua, madame! Minä kuulun puolueeseen, jonka kohtalo
nykyjään on läheisessä yhteydessä kuninkaan kohtalon kanssa ja joka
sentähden on kaikin mokomin koettava saada onnistumaan sen hankkeen,
josta juuri olemme puhuneet. Hattupuolue pysyy tai kaatuu nykyisen
kuninkaanvallan kanssa. _Ilman_ meitä ette te eikä kuningas voi
aikaansaada valtiokeikausta. Meidän _avullamme_ taas on kaikki
mahdollista. Ei myöskään liene teille tuntematonta, että minulla on
vaikutusvaltaa, joka voi olla hyödyksi tai vahingoksi aina sen mukaan,
kuinka sitä käytetään. Siis -- en tahdo rasittaa teitä puhumalla
rakkaudestani, vaikkapa vallassanne onkin tehdä minut onnellisimmaksi
kaikista kuolevaisista, mutta suokaa, että osoitan ansaitsevani
ystävyytenne!

-- Ja jos pistäisi päähäni olla tekemättä teitä siitä osalliseksi, niin
tulee teistä luonnollisesti katkerin viholliseni.

-- Miksi niin? Olkaamme aivan vilpittömiä toisillemme. Te olette nuori
ja viehättävä, mutta samalla kunnianhimoinen, enkä minä moiti teitä
viasta, joka on kaikille yleville sieluille yhteinen. Kuulkaa siis,
madame, minä tarjoan teille kaikkea, mitä oikeutettu kunnianhimo voi
katsoa toivottavaksi elämässä. Te tulette kumoamaan huonon valtiomuodon
ja sen sijaan asettamaan mallin kaikkien aikakausien noudatettavaksi.
Tulette pelastamaan nuoren kuninkaan, jolla on yksi ainoa virhe, se,
ettei hän voi olla teidän omanne, yhtä vähän kuin tekään voitte olla
hänen omansa, ja teitä tullaan ihmettelemään ei ainoastaan Ruotsissa,
vaan koko Euroopassakin. Kaiken tämän tarjoan teille, jos te...

-- Heittäydytte maahan ja palvotte minua?

-- En luullut teidän kirjastossanne olevan sitä kirjaa, josta nuo sanat
lainasitte. -- Minunhan tulee teitä palvoa, madame! Kaiken tämän
tarjoan teille, jos lahjoitatte minulle tuon ihastuttavan käden, jota
koko maailma on minulta kadehtiva.

Markiisitar oli hetken aikaa vaiti, hypähti sitten kevyesti kuin lintu
kukkien luo ikkunaan ja palasi sieltä hymyillen kreivin luo, kädessä
pieni kori[16] täynnä viinirypäleitä.

-- Saanko luvan tarjota, _monsieur le comte_? Olette kiihoittunut,
tarvitsette vähän virvoitusta.

-- Markiisitar! -- kuiskasi kreivi Bernhard, vihan puna levisi hänen
poskilleen ja koko hänen diplomaattinen mielenmalttinsa oli vähällä
pettää hänet, -- minun kanssani ei rankaisematta leikkiä lasketa!

-- Leikkiäkö teidän kanssanne laskisin! Mitä minusta luulette? Istukaa,
minä pyydän. Olen valmistava teille pienen, mieluisan ilon, jota varten
otin vapauden tuoda teidät tänne. Muistelen kertoneeni teille että
toissapäivänä olin vähällä lentää satulasta, kun muuan nuori mies äkkiä
riensi esiin ja oman henkensä uhalla pidätti pillastuneen hevoseni.
Voitteko ehkä arvata, kuka pelastajani oli?

-- En koskaan arvaa arvoituksia, madame.

-- Se voi kuitenkin huvittaa teitä, niinkuin se huvittaa minua, sillä
nuori mies suvaitsi pitää minulle seuraa eilen, kun olin yksin, ja hän
oli minulle ystävällinen ja suora. No, _monsieur le comte_, ettekö
vieläkään arvaa? Ette edes ole mustasukkainen? Älkää olko noin nurpalla
nenin, sillä se ei teitä ollenkaan kaunista. Saatte tutustua tuohon
nuoreen mieheen. Minä vakuutan, että hän on rakastettava nuorukainen.
Päättäkää itse!

Näin sanoen markiisitar avasi pienoisen sivuoven ja virkkoi: -- Olkaa
hyvä ja tulkaa ulos, _monsieur_; täällä on eräs, joka haluaa tutustua
teihin!

Mustiinpuettu nuorukainen astui hämärään huoneeseen.

-- Paul! -- huudahti kreivi Bernhard kalveten.

Se oli Paul.



24. VIHA JA RAKKAUS.


Samassa silmänräpäyksessä, kun kreivi Bernhard tunsi veljensä, selvisi
hänelle, että markiisitar tiesi heidän perhesalaisuutensa. Hän luuli
ymmärtävänsä, miksi markiisitar oli hylännyt hänen tarjouksensa. Ehkä
hän oli jo lahjoittanut Paulille sydämensä palkinnoksi siitä
ritaripalveluksesta, jota nuorella miehellä oli ollut onni hänelle
osoittaa, Olkoon niin, markiisitar on hänkin saava osansa siitä
vihasta, jota kreivi Bernhard tunsi sydämessään ja joka äkkiä kasvoi
niinkuin ohdakkeet kasvavat ruusujen yli, nousten paljon korkeammalle
kuin se haihtuva tunne, jota hän äsken oli nimittänyt rakkaudeksi.

Hän kumarsi kylmästi ja ylpeästi ja poistui sanaakaan sanomatta.

Markiisitar kääntyi Paulin puoleen, joka äänetönnä ja kalpeana oli
pysähtynyt oven luo.

-- Olen nyt maksanut osan velastani teille, -- virkkoi hän lämpimästi
Pauliin katsahtaen, -- veljenne pyysi juuri minua omakseen, ja minä
ojensin hänelle tämän korin. Hän vihaa nyt minua yhtä sydämellisesti
kuin teitä, ja se ilahduttaa minua, sillä se antaa minulla ehkä
oikeuden pitää teitä ystävänäni.

-- Kuinka voi teitä vihata? -- virkkoi Paul matalalla äänellä.

-- Voisin vastata teille, -- jatkoi markiisitar, -- että hylätty
rakkaus melkein aina synnyttää vihaa. Mutta jos niin sanoisin,
osoittaisin veljenne tunteille liian suurta kunniaa. Loukattu
itserakkaus, aioin sanoa. Semmoisia ovat miehet. He imartelevat meitä
vain kiinnittääkseen meidät sitten voitonmerkkeinä omiin
riemuvaunuihinsa. He sanovat meille: te teette minusta maailman
onnellisimman ihmisen! Olkoon! Mutta _meidän_ onnemme tai
onnettomuutemme ei heitä liikuta. Jos he olisivat älykkäitä,
koettaisivat he edes ansaita kunnioituksemme. Mutta he luulevat meitä
hajuvesipulloiksi, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin levittää hyvää
lemua heidän jumalalliseen itsekylläisyyteensä. He kohtelevat meitä
kuin viuhkoja, joita levitetään tai pannaan kokoon tarpeen mukaan ja
joiden koko merkitys on ilmanhenkäys. Olette vielä niin nuori,
_monsieur_, ettette ole ehtinyt tuota oppia ja sen vuoksi voin
olla teille avosydäminen. Mutta tekin opitte vielä leikkimään
naissydämillä, ja muistakaa silloin, mitä sanon teille: emme kaikki ole
posliininukkeja. Emme ole sylikoiria, joita saadaan sokeripalojen
avulla istumaan, emmekä kissanpentujakaan, joita houkutellaan
lankakerän jäljessä juoksemaan. Me vaadimme, että meitä kohdellaan
niinkuin ajattelevia olentoja.

Markiisitar Egmont oli tällä hetkellä kaunis ja jalo. Hänen poskensa
hehkuivat, hänen silmänsä loistivat, hän unohti kaiken muun
ajatellessaan sitä asiaa, joka hänen mieltään nyt kiinnosti. Paul ei
voinut kääntää hänestä silmiään. Hän oli ihastunut niin, ettei voinut
puhua. Poikaparka, hänen sydämensä ei vielä ollut hehkunut muista
tunteista kuin niistä, joita hänessä herättivät hänen äitinsä ja
kirjansa. Hän oli ollut vapaa kuin metsän lintu, mutta nyt -- nyt
kärventyivät hänen siipensä ensi kerran.

Miksi hän olikaan kohdannut juuri tämän vaarallisen naisen, kun hän
eräänä päivänä oli matkustanut Upsalasta Tukholmaan, seuratakseen
kadonneen äitinsä jälkiä, joiden perille hän luuli päässeensä? Miksi
hän olikaan pidättänyt markiisittaren pillastuneen hevosen? Miksi hän
suostui tulemaan tämän luo seuraavana päivänä ja miksi hän vietti
melkein koko sen päivän tuon seireenin seurassa, joka kymmenessä
minuutissa pani vanhain tottuneiden valtiomiestenkin päät pyörälle,
saati sitten tämmöisen nuoren haaveksijan? Ja miksi hän antoi
markiisittaren rakastettavan, ranskalaisen avosydämisyyden vietellä
itseään vastaamaan siihen samalla vilpittömyydellä ja kertomaan hänelle
kaikki sydämensä salaisuudet? Turhia kysymyksiä! Ei hän itse noin
kysellyt, hänen ajatuksensa pysyivät liikkumatta; hän lensi sokeasti
kuin sääski tuleen.

-- Mutta unohdanhan aivan, miksi tänä iltana olen kutsunut teidät
luokseni, -- jatkoi kaunis tenhotar hetkisen aikaa vaiti oltuaan. --
Toinen puoli velastani on vielä maksamatta. _Monsieur_ de Bertelsköld,
pyydän saada kunnian esitellä teidät hänen majesteetillensa!

-- Minut? -- kysyi Paul hämillään ja kummastuneena.

-- Miksi muuten olisin ollut niin epäkohtelias, että annoin teidän
odottaa kabinetissani? Meidän tulee käyttää tilaisuutta; tämä aate
syntyi minussa eilen, sitten kun olitte mennyt. Hänen majesteettinsa on
ollut niin armollinen ja luvannut kunnioittaa iltamaani läsnäolollaan
tänään kello 11, ja nyt on kello neljännestä vaille. Valitettavasti en
voinut olla kutsumatta veljeänne ja tahdoin säästää teitä kohtauksesta,
joka olisi ollut teille tuskallinen, jos se olisi tapahtunut monen
läsnäollessa. Kas siinä syy, miksi kirjoitin teille ja pyysin teitä
olemaan hyvä ja tulemaan pieniä portaita sisähuoneisiini ja miksi minun
täytyi antaa teidän odottaa niin kauan. Nyt sitävastoin, kun olen
joutunut veljenne epäsuosioon, ja hän on vapauttanut meidät molemmat
seurustelemasta kanssansa, ei mikään estä minua sanomasta teidät
tervetulleeksi muiden vierasteni joukkoon. Olette tapaava siellä
sisarenne paroonitar Clairfeldin. Minun tulee vain vielä pyytää, että
taas menette alas ja tulette suuria portaita ylös salonkiin, sillä
minun ei tarvinne sanoa teille, mikä olisi seurauksena siitä, että
nuori mies, joka ei ole seuralle esitetty, arvaamatta astuisi esiin
minun sisähuoneistani...

Ja kaunis markiisitar nyökäytti päätään niin ystävällisesti, niin
tuttavallisesti, kuin olisivat he olleet jo vanhoja tuttuja. Paulilla
ei enää ollut omaa tahtoa; hän lupasi totella.

-- _Au revoir_ siis! -- kuiskasi markisitar ja katosi.

Sill'aikaa oli kreivi Bernhard, ylpeänä ja hymyillen kuin riemuretkeltä
palaava sotapäällikkö, kulkenut salongin kautta ja aikoi juuri poistua,
kun käsi laskeutui hänen olkapäällensä ja eversti, parooni
Sprengtporten seisoi hänen vieressään.

-- Sananen vain, herra kreivi!

-- Palvelijanne, herra parooni!

-- Olen juuri saanut kuudennen raportin myssyjen kerhoista. He ovat
suunniltaan raivosta, muun muassa sen häväistyksen vuoksi, joka tänään
aamupäivällä kohtasi neljää porvarinrouvaa. Tämä tapaus ei koskaan
olisi voinut sattua sopimattomammalla hetkellä. Väitetään, että tämä
kaikki on vain vehkeitä, että on pantu liikkeelle väärennettyjä
kirjeitä aatelittomien säätyjen häväisemistä varten, ja se pisara on
saanut tunteet kuohumaan yli laitojensa. Kenties tiedätte te sattumalta
jotakin semmoisista vehkeistä?

-- Olen kuullut jutun kamaripalvelijaltani, joka käy huvikseen
kirkossa, vaikka onkin katolilainen, katsellakseen neitosia; se on paha
tapa, jonka hän on oppinut Madridissa. Vehkeitä, sanotte? Mitä hyötyä
siitä olisi ollut? Porvarinrouvat eivät tarvinneet mitään kehoitusta.
He ovat tarpeeksi vaateliaita ilmankin!

-- Kuitenkin on pari näistä vääristä nimettömistä kirjeistä kierrellyt
kerhoissa ja seikka on siis epäilemättä jokin _coup de main_.
Tahdotteko kuulla ajatukseni asiasta?

-- Se minua suuresti huvittaisi.

-- Minä luulen, että te olette tuon kujeen toimeen panija.

-- _Charmant!_ Ja mistä syystä, jos uskallan kysyä?

-- Sen tiedätte te paremmin kuin minä. Olette onnistunut huonosti
kaikessa, mitä olette ottanut tehdäksenne.

-- Suokaa anteeksi, hyvä parooni, minä olen palvelijanne oman huvini
vuoksi, en pakosta, enkä siis aio ottaa vastaan moitteitanne. Olettehan
muuten lukenut rovasti Larssonin vastauksen.

-- Olette luopio, herra kreivi!

-- Pyydän päästä...

-- Olette pettänyt puolueemme, joka nykyjään on myöskin kuninkaan.

-- Riittää, herra parooni. Jos tarkoituksenne oli hakea riitaa,
olisitte voinut valita sopivamman tilaisuuden. Mutta jos haluatte, olen
valmis.

-- Minä kiitän teitä. Teillä on hyvä onni rakkaudessa, herra kreivi;
sen vuoksi teillä on huono onni pelissä. Markiisitarta olisi mahdoton
lohduttaa, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus. Ainakin te sitä
luulottelette.

-- Oh, -- virkkoi kreivi Bernhard vetäen suunsa ivalliseen hymyyn, mikä
olisi voinut kivenkin kuumaksi ärsyttää, -- luulen tosiaankin, että
parooni on mustasukkainen. Olisihan minun pitänyt se arvata, kun noin
syyttä suotta käytte kimppuuni. Jos voin _niin vähällä_ olla
mieliksenne, niin luovun suurimmalla mielihyvällä oikeuksistani
suloiseen emäntäämme. Niinkuin lienette huomannut, ei minulla ole ollut
syytä valittaa hänen kylmäkiskoisuuttaan! Mutta helpot voitot eivät
koskaan ole olleet mieleeni. Minä luovutan laakerini _Svenska Bottenin_
päällikölle.

-- Kuinka? Luulen teidän uskaltavan häväistä markiisitar Egmontia?

-- Itsehän luulette, että minulla on onnea rakkaudessa. Ja kuka meistä
tässä on lausunut toisen herjaussanan toisensa perästä?

-- Hyvä. Määrätkää aika ja paikka, missä tavataan!

-- Solnan metsässä. Aikani on jotensakin täpärällä, mutta huomenna klo
10, kun olen syönyt eineeni, luulen saavani puolen tuntia aikaa
toimittaakseni hullun paroonin toiseen maailmaan.

-- Huomenna? Se ei sovi. Meidän täytyy kummankin elää ottaaksemme osaa
äänestykseen. Mutta ylihuomenna?

-- Niinkuin haluatte.

-- Ase?

-- Pistoolit.

-- _Au revoir_, herra kreivi.

-- _Au revoir_, herra parooni!

-- Hänen majesteettinsa kuningas! -- ilmoitti samassa kamaripalvelija,
ja puheen solina salissa vaikeni kuin taikaiskusta. Kaikkien huomio
kääntyi isoon oveen päin.



25. KUNINGAS KUSTAA III.


Ovet avattiin, ja kuningas astui sisään emännän seuraamana, joka oli
ollut häntä vastaanottamassa suuren sisäänkäytävän yläpäässä.

Kustaa III oli tähän aikaan 26 vuoden vanha, ja hänen olemuksensa oli
vielä kaiken sen nuoruudensulouden kirkastama, joka ei milloinkaan
hänessä kokonaan sammunut, ei edes silloinkaan, kun vuodet ja huolet
olivat verhonneet sumuunsa hänen elämänsä. Korkea, avoin otsa, jota
vaaleat, taapäin pyyhkäistyt, hienosti puuteroidut suortuvat ympäröivät
päättyen erittäin huolelliseen taideteokseen -- suuret, erinomaisen
loistavat siniset silmät -- hienopiirteiset kasvot, joiden kuuluisaksi
tullutta vinoutta huomasivat tuskin muut kuin ne, jotka puutteita
hakivat -- hienosti hymyilevät, hyvyyttä osoittavat huulet --
valkoinen, miltei naisellinen hipiä, pysty ja kuitenkin aina liikkuva
pää -- tuo omituinen niskan nakkaus, joka oli niin luonteenomainen --
kauniiden, sormusten koristamien, pitsikalvosinten ympäröimien kätten
liikkeet -- elävät, aina arvokkaat, aina miellyttävät, aina ilmeikkäät
kasvoneleet, jotka säestivät joka sanaa, joka liikettä -- vapaa,
teeskentelemätön ryhti, joka kuitenkin aina pysyi arvokkaana -- kaikki
tämä muodosti kokonaiskuvan, jota ei koskaan se, joka sen oli nähnyt,
voinut unohtaa. Hänessä oli kuin olikin neron omituinen viehätys, jota
eivät koskaan pienet tahrat voi himmentää ja joka vastustamattomasti
vallitsee ihmisiä vastoin heidän tahtoansakin.

Mitä kaikkea onkaan sanottu tästä kuninkaasta ja hänen ulkonaisesta
esiintymisestään! Kuinka halukkaasti onkaan etsitty pienintäkin varjoa,
joka voisi himmentää hänen kuvaansa jälkimaailman silmissä! Kuinka
onkaan hänen vartaloaan, hänen liikkeitään, hänen sanojaan vääristelty,
samoinkuin on vääristelty hänen historiallista persoonaansa, hänen
luonnettaan ja hänen ihmisarvoaan, lähtien hänen kasvojensa
kaksinaisuudesta ja hänen pukunsa nauharuusukkeista aina hänen
omantuntonsa kaksinaisuuteen ja hänen hallituksensa kevytmielisyyteen
saakka! Sillä mitä merkitsee kaikki hänen korealle silkkitakilleen
heitetty loka verrattuna siihen alennuksen pohjattomuuteen, jonne häntä
siveellisenä ihmisenä on koetettu syöstä! Elämässä tuskin on niin
mustaa rikosta, niin mieltäliikuttavaa ilkeyttä, jota ei olisi juljettu
sanoa tämän kuninkaan tekemäksi. Kaikki, mitä mielikuvitus mustaa ja
kamalaa keksii, kaikki, mitä siveellinen tunto syvimmin inhoaa, kaikkea
kurjinta, jota on voitu hirmuvaltiaan tai kerjäläisen ajatella
himoinneen, kaikkea sitä on uskottu Kustaa III:sta, ja jos ei ole voitu
ajatella mitään vielä kauheampaa tai vastenmielisempää, niin ei vika
ole ollut niissä, jotka ovat häntä semmoiseksi kuvailleet, vaan syynä
on ollut vain ihmisen mielikuvitusvoiman puutteellisuus, se kun ei ole
enää voinut keksiä voimakkaampia värejä tai häpeällisempiä vaikuttimia.

Ja nyt hän kuitenkin astui tähän kauniiseen salonkiin aavistamatta
vähääkään sitä, että häntä kerran tultaisiin sanomaan maansa Neroksi,
Caligulaksi tai Heliogabalukseksi. Ei näkynyt vähintäkään veren tahraa
hänen lumivalkeilla käsillään. Ei mitään myrkkyä tippunut hänen
kiharaisista, kiemurtelevista kutreistaan. Hänen sinisen silkkitakkinsa
taskusta ei pistänyt esiin minkään piiloitetun tikarin kahvaa. Hänen
sinisistä silmistään ei singonnut mitään julkeita katseita, jotka
olisivat ilmaisseet tyrannia, joka kylmäkiskoisesti tappaa miesten
kunnian ja naisten viattomuuden. Ei mikään salaovi auennut hänen
viittauksestaan hautaamaan vihollisen ikuiseen vankilaan. Kuinka
hyvästi hän osasikaan teeskennellä, tuo vilpillinen "_komediantti_".
Koko hänen olennossaan oli tuollaista valoisaa arvokkaisuutta, että
heti hänen sisään astuessaan vahakynttilät näyttivät palavan
kirkkaammin, suuret peilit loistavan, kukat ikkunoissa tuoksuvan
voimakkaammin ja selittämätön valo leviävän yli koko salongin. Ja
samoinkuin kaikki kasvit kallistuvat kohti päivää, niin kaikkien
läsnäolevien silmät seurasivat hänen keveätä, miellyttävää astuntaansa
heidän alamaisesti peräytyvien riviensä keskitse.

Hän tervehti kaikille puolille päätään nyökäyttäen. Riennettiin saamaan
osaa hänen pienimmästäkin silmäyksestään; kuunneltiin jokaista sanaa
hänen huuliltaan, ikäänkuin jotakin sulosointua. Kaikki tunsivat
olevansa ikäänkuin lumottuja ja kuitenkin vapaita, huolettomia ja
iloisia.

Oliko tämä se hirmuhallitsija, josta luetaan niin monessa
puoluekirjoituksessa? Ei, vastaavat ajan kaiut, _ei vielä_. Hän oli
vain kohta siksi tuleva. -- Tuliko hän siksi? Siihen ei kukaan osannut
vastata huhtikuussa 1772.

Tervehdys kummallakin puolen tehtiin hovitapain ja tanssikoulun
ankarien sääntöjen mukaan. Tuttavuuskin oli täynnä monenlaisia
temppuja. Kuninkaan _arvon_ piti vapauden aikana korvata kaikki se,
mitä hänen _vallastaan_ puuttui. Hänen vartiovuorossa oleva
kamaripalvelijansa seurasi häntä tähän tuttavalliseen iltamaankin, ja
kaksi kamaripalvelijaa odotti ovella kuninkaallisen herransa käskyjä.

-- Tulen myöhään, mutta älkää antako häiritä itseänne
hallitustoimissanne, hyvä markiisittareni, -- virkkoi kuningas tuolla
kohteliaalla ja leikkiä laskevalla äänellä, jolla hän tavallisesti
puhutteli ylhäisiä naisia. -- Näen teillä olevan koko hovinne
ympärillänne. Olette tosiaankin kadehdittava. Hallitsette
yksinvaltiaasti eikä teillä kuitenkaan ole yhtään kapinoitsijaa
valtakunnassanne. Mutta mitä uutta Parisista? Toivon rakastettavan
tätinne voivan hyvin?

-- Niin hyvin kuin saattaa voida sadan penikulman päässä teidän
majesteetistanne, -- vastasi markiisitar samaan tapaan. -- Tätini ei
vielä ole niin vanha, että olisi menettänyt muistinsa ja hän muistelee
kaipauksella viime talvea, jolloin hänellä oli armo kiistellä teidän
majesteettinne kanssa.

-- En minäkään koskaan voi unohtaa kahakoitamme, -- jatkoi kuningas,
ilostuen noista hauskoista muistoista. -- Kreivitär de la Marckin
jälkeen ei minulla Parisissa ollut pelättävämpää vihollista kuin
kreivitär Egmont, ja voinpa lisätä, ei myöskään luotettavampaa ystävää.
Uskotteko, että nuo viehättävät naiset ahdistivat minua ankarasti,
niinkuin sanoivat, yksinvaltaisten mielipiteitteni vuoksi. Tiedätte,
ettei missään olla niin vapaamielisiä kuin Parisissa. Aina haaveksitaan
siitä, jota ilman itse ollaan. En koskaan ole nähnyt innokkaampaa
tasavaltalaista kuin tätinne on. Hänen loosissaan vastaanotin
surusanoman Tukholmasta ja kuinka luulette hänen minua lohduttaneen?
Hän varoitti minua yksinvaltaisesta kuninkaanvallasta.

-- Suokaa anteeksi hänelle, teidän majesteettinne! Hänen olisi pitänyt
viettää tämä talvi Tukholmassa tarkistaakseen mielipiteitään.

-- Niinkö luulette? Mutta Parisi on kuitenkin aina Parisi. Minä näytän
teille mitä viehättävimpiä kirjailukaavoja, jotka juuri sain postista.
Muistatteko nuorta Vestristä, tuota kaunissääristä tanssijaa, isänsä
poikaa? Hän kirjoittaa ja ehdottelee minulle toden teolla, että
tilaisin balettiseuran Tukholmaan. Ja pieni, sievä Morelli --
kuningasvainajan ensimmäisen tanssijattaren tytär, sen, joka oli mukana
Kiinaa vihkimässä ja jonka hänen kilpailijansa sitten myrkytti
Bolognassa -- mitä luulette hänen haluavan? Hän tahtoo kaikin mokomin
tulla tänne ja tanssia kruunausjuhlassa.

-- Eipä haittaisi, jos teidän majesteettinne tilaisi hänet tanssin
opettajattareksi esim. porvarissäädylle. Mutta haluaako teidän
majesteettinne istua? Meillä on pieni, hyvin vaatimaton _pas de
printemps_. Se on vanha _nouveauté_, jota kuulemma tanssittiin
Tukholmassa kolmekymmentä vuotta sitten kreivi Tessinin luona.

-- Kreivi Tessinin luona? Ah! Minä muistelen kuulleeni siitä
puhuttavan. Se oli silloin, kun kuningatarvainaja meni tainnoksiin
tuntiessaan neiti Tauben. Silloin tanssi kevään osaa eräs pieni,
suloinen _parvenue_, eräs _bourgeoisien_ tytär, joka kuuluu
_escamoleeranneen_ neiti Stenbockin puvun. Hänet sitten nai kreivi
Bertelsköld, meidän espanjalaisen _chevalierimme_ isä. Kreivi Tessin
kertoi minulle siitä kerran siihen aikaan, kun minä ja hän vielä olimme
hyvät ystävät.

-- Ah! -- huudahti markiisitar, ilmeisesti hämmästyen. -- Aioin juuri
pyytää saada teidän kuninkaalliselle majesteetillenne esittää nuoren
henkilön, joka, ellen erehdy, on saman kreivi Bertelsköldin poika hänen
toisesta naimisestaan mainitun henkilön kanssa.

-- Ai, ai, hyvä markiisittareni, kun teidän ikäisenne nainen
suosittelee nuorta miestä, niin voi vannoa, että hänellä on siihen
hyvin vaikuttavia syitä. Toivon ainakin hänen olevan ruman,
yksisilmäisen, köyryselkäisen tai ainakin maisterin, sillä silloin
voivat muut ihailijanne olla huoleti.

-- Teidän majesteettinne suvaitsee tehdä hyvin ja arvostella itse.
Tässä hän on... Kreivi Paul Bertelsköld...

Kuningas katseli mielihyvin solakkaa, kaunista nuorukaista, jonka
yksinkertainen musta puku, kaino puna ja mustat, surulliset haaveksivat
silmät enemmän muistuttivat jonkin murhenäytelmän päähenkilöä kuin sitä
kohteliasta ja keikaroivaa kaartinupseeria, jonka kuningas luultavasti
oli odottanut näkevänsä.

-- Madame, -- sanoi Kustaa III hymyillen ja sanomattoman viehättävästi,
-- minä surkuttelen teidän ihailijoitanne!

-- Uskallan uskoa, että teidän majesteettinne erehtyy ensi kerran
elämässään, -- virkkoi kaunis markiisitar peittäen viuhkallaan osan
kasvoistaan, jotka eivät vielä olleet unohtaneet punastumisen taitoa.

Kuningas katseli katselemistaan nuorta miestä. Hän ihaili kaikkea
kaunista, ja onhan huomautettu, että kaikki Kustaa III:n suosikit
olivat komeita miehiä. -- Onko teillä mitään toivomusta, jonka voisin
toteuttaa? -- kysyi hän Paulilta. -- Tunnen isänne ja veljenne. --
Iloitsen saadessani nähdä teidät hovin palveluksessa.

-- Kiitän teidän majesteettianne, -- vastasi Paul. -- Mitä tätä nykyä
toivon, sitä ei teidän majesteettinne voi täyttää.

-- Mitä se on?

-- Etsin äitiäni.

-- Ken tietää? Kertokaa minulle tuo asia. Minäkin tavallani tunnen
äitinne.



26. KIRJEITÄ JA VAROITUKSIA.


Kolmantena päivänä niiden tapausten jälkeen, joista edellisessä luvussa
on kerrottu, istui Paul Bertelsköld varhain aamulla yksinkertaisessa
huoneessaan Pienen Uudenkadun varrella Tukholmassa, kun hänelle tuotiin
kirje, joka oli tullut postissa Upsalasta edellisenä iltana. Hän tunsi
isänsä käsialan, mursi sinetin ja luki kirjeen sekavin tuntein. Se
sisälsi, paitsi ilmoituksia yksitoikkoisesta elämästä Falkbyssä, joukon
isällisiä neuvoja, muun muassa sen, että Paulin heti kohta pitäisi
sopia veljensä Bernhardin kanssa, koska muussa tapauksessa veljesten
eripuraisuus oli vievä heidän isänsä hautaan.

-- Ei sanaakaan äidistäni! -- huokasi nuorukainen synkästi.

Mutta hän erehtyi. Kirjeen kolmannella sivulla oli jälkikirjoitus, jota
hän ei heti ollut huomannut.

-- "Rakas poikani", -- kirjoitti kreivi neuvottomuuden ja liikutuksen
sekaisin tuntein, minkä helposti voi lukea jokaisen rivin välistä. --
"En tahdo jättää sinua tietämättömäksi siitä, että me olemme saaneet
kirjeen kreivittäreltä, äidiltäsi. Se tuli postissa Tukholmasta ja
kertoi, että hän on terve ja joka päivä sulkee meidät kaikki
rukouksiinsa. Meidän ei pidä, kirjoittaa hän, koettaa saada selkoa
hänen asuinpaikastaan: hän asuu hyvien ihmisten luona eikä kaipaa
mitään muuta kuin sitä onnea, että vielä kerran elämässä saisi syleillä
meitä, minkä kaiken hän jättää Jumalan kaikkivaltiaan käteen. Hän sanoo
usein saavansa tietoja meistä, vaikken tosiaankaan ymmärrä, miten se on
mahdollista. Sinun suhteesi näyttää hän olevan hyvin huolissaan, mutta
ilmaisee tyytyväisyytensä neiti Sjöbladin tapaan kasvattaa Veraa ja
antaa siinä asiassa tarkkoja määräyksiä. Neiti Sjöblad onkin varsin
rakastettava ja älykäs ihminen, johon voi kaikessa luottaa. Voi hyvin,
rakas poikani! Uskollinen isäsi K.V.B."

Lopussa oli jotakin, josta Paul ei oikein pitänyt. Mutta mitäpä tämä
merkitsi tuon suuren häntä niin syvästi liikuttavan uutisen rinnalla,
että hänen äidiltään oli tullut kirje! Äiti siis eli vielä! Varmuutta
siitä ei olisi voinut maksaa kullalla millään. Hän eli alistuen
kohtaloonsa, hän eli muistoistaan, hän ajatteli lapsiaan. Oi, missä,
missä hän sitten eli ja miksi hän ei tullut pyyhkimään poikansa
kyyneliä, ainoan maan päällä, joka hänen edestään oli valmis kaiken
uhraamaan?

Pieni lapsellisella ranskankielellä kirjoitettu kirjelippu seurasi
Veralta...

  "Sachez, mon tres cher frère, que notre mère nous à écrit et
  qu'elle se porte bien, quoiqu'elle pleure tous les jours notre
  absence et prie le bon Dieu de nous garder. C'est que j'avais
  parfaitement raison, n'est-ce pas, qu'elle n'était nullement
  partie, qu'elle reste encore pres de nous, et qu'elle reviendra
  un jour nous embrasser, si nous sommes très sages et très
  obéissants. Quant à moi, je ferai mon possible, et vous le ferez
  mille fois mieux que moi. Sachez aussi, que mon père m'a donné,
  le jour de ma naissance, un autre petit agneau, qui se nom me
  Bibi, au lieu de mon pauvre Bijou, qu'on m'a si affreusement fué,
  et il est tout blanc, c'est à dire que la tête seule est toute
  noire comme le pot de Pitkä Kaarina, vous vous en souvenez. Adieu,
  mon plus cher ami, je vous baise soixante-dix fois les moustaches,
  si vous en avez quelques-unes, et je suis votre très petite, très
  sotte et très obéissante soeur

                                              "Vera Bertelsköld."

Paul suuteli kirjettä. -- Onhan meitä toki kaksi, jotka elämässä ja
kuolemassa pidämme yhtä puolta -- sanoi hän itsekseen. Mutta kuinka
hänen olisi käytettävä niitä viittauksia, joita nämä kirjeet sisälsivät
hänen äitinsä olinpaikasta?

Joku tarttui hänen ovensa lukkoon. Se aukeni, ja sisään astui yksi
noita repaleisia kerjäläislapsia, joita joukoittain parveili Tukholman
kaduilla. Se oli Veran ikäinen tyttö ja tämä yhdennäköisyys liikutti
Paulin herkkätuntoista sydäntä. Ennenkuin tyttö vielä oli ehtinyt
ruveta lanttilahjaa ruikuttamaan, oli Paul jo antanut hänelle
hopearahan, joka hänen varoihinsa nähden oli melkoinen uhraus.

Tyttö niiasi ja ojensi hänelle äänetönnä palasen karkeaa paperia. Hän
kehitti sen auki ja luki suurimmaksi kummastuksekseen:

-- "Joutukaa heti Solnan metsään. Veljenne henki on vaarassa."

Ei mitään allekirjoitusta, ja käsiala tuntematon. -- Kuka sinut on
lähettänyt? -- kysyi Paul.

Tyttö viittasi, ettei hän voinut vastata. Hän oli kuuromykkä.

-- Siinä tapauksessa jäät tänne huoneeseeni, kunnes palajan, --
viittasi Paul ja tarttui heti hattuunsa, mennäkseen Solnaan. Tulipa
kehoitus keneltä tahansa, hänen täytyi sitä noudattaa, hänellä oli
siihen kaksi voimakasta syytä: kysymys oli hänen veljestänsä ja tämä
veli oli hänen katkerin vihollisensa.

Mutta ovessa tuli häntä vastaan markiisitar Egmontin ranskalainen
kamarineitsyt, pieni Babette, josta huhu kertoi, että hän tiesi
rouvansa salaisuuksia enemmän kuin kamarineitsyen oikeastaan tulee
tietää. Hän asettui rohkeasti poisrientävän Paulin tielle. -- Sananen
vain, monsieur! -- virkkoi hän varmasti kuin suosikki, joka ei mitään
esteitä häikäile.

Paul pysähtyi.

-- Madame pyytää, että monsieur olisi hyvä ja heti tulisi hänen
luokseen. Hänen vaununsa odottavat tuolla alhaalla.

-- Tulen tunnin tai kahden kuluttua; tällä hetkellä se on mahdotonta,
-- vastasi Paul.

-- Suokaa anteeksi, madame käskee minun lisätä, että monsieurin ei pidä
menettää hetkeäkään. -- Asia on hyvin tärkeä.

-- Onko Babettella mitään aavistusta siitä, mitä asia koskee? -- Ja
kultaraha, ainoa mikä hänellä oli, solahti mahtavan kamarineitsyen
tällaisiin tottuneeseen käteen.

-- En tiedä. Luultavasti jokin kirjausmalli, josta madame haluaa
neuvotella, -- vastasi Babette viisastelevin ilmein.

Paul epäili. Hän katsahti taakseen kuuromykkää tyttöä etsiäkseen: tämä
oli kadonnut. Hän tarttui toisen kerran hattuunsa ja kiiruhti ulos.

-- Mitä monsieur tekee kahdella hatulla? -- kysyi nenäkäs
sanansaattaja.

Muutamain minuuttien kuluttua istui Paul vaunuissa, jotka kiitivät
ensin Norrbrota ja sitten Kuningattarenkatua kohden, niin että
katukivet tulta iskivät.

-- Odota ulkona! -- sanoi Paul ajajalle, kun he pysähtyivät hotellin
eteen.

Kello oli juuri lyönyt 9. Tämä oli tavattoman varhainen aika
markiisitar Egmontin luona, joka ei koskaan ottanut vastaan vieraita
ennen klo 12:ta. Hän oli kuitenkin jo pukeutunut, mihin toimitukseen
meni ainakin tunnin aika, kun tukan laittaminen siihen aikaan oli niin
ylen mutkallista. Hänellä oli keveä, mutta huolellisesti tehty
aamupuku. Hän näytti erinomaisen totiselta eikä häntä kuitenkaan
koskaan oltu nähty viehättävämpänä.

Hän istui suklaansa ääressä Paulin sisään astuessa ja näytti
kärsimättömästi häntä odottaneen.

-- Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, -- sanoi hän, -- en ole vaivannut
teitä tänne itseni vuoksi, vaan teidän tähtenne. Olkaa hyvä ja istukaa.
Minun täytyy tehdä teille hiukan arkaluontoinen kysymys. Onko teillä
ketään vihollista täällä Tukholmassa?

-- Ehkä -- vastasi Paul.

-- Siinä tapauksessa on niinkuin olen aavistanut. Se ei voi olla kukaan
muu kuin veljenne.

-- Ah, madame. Minun täytyy tunnustaa teille että olen kovin levoton.
Olen juuri saanut nimettömän kehoituksen heti kiiruhtaa Solnan metsään,
koska veljeni henki on vaarassa.

-- Mitä sanotte? Nimettömän?... Näyttäkää, se ei voi olla muuta kuin
silmukka siinä vehkeiden verkossa, johon teitä näytään ruvetun
kietomaan. Kuulkaa, miksi olen pyytänyt teitä tänne. Niinkuin
muistatte, oli hänen majesteettinsa toissapäivänä hyvin armollinen. Kun
olitte mennyt, suvaitsi hän kysyä minulta paljon teistä, ja minä --
minä en kuvaillut teitä aivan villipedoksi, sen voitte ymmärtää. Mitä
voin tehdä nuoren miehen eduksi? -- hänen majesteettinsa vihdoin kysyi.
Sire, sanoin minä, antakaa hänelle tilaisuutta osoittaa, mihin hän
kelpaa. Antakaa hänelle jokin pieni toimi teidän majesteettinne
läheisyydessä... _Mats si_, sanoi kuningas hienosti hymyillen,
luuletteko, että häntä voisi miellyttää kamarijunkkarin arvo? Sitä
rohkenen epäillä, vastasin minä, mutta pieni yksityissihteerin virka,
luulen ma, sopisi hänelle paremmin, vaikkei hän saisikaan muuta
tehtävää kuin kirjoittaa osoitteita teidän majesteettinne
kirjeisiin.... Hän saapi sen, virkkoi kuningas, ja teidän
edesvastuullanne, madame, sillä ainoa paikka, mikä minulla on avoinna,
on juuri salaista kirjeenvaihtoani varten. Onko hän _fidéle_ ja
_discret_?... Niinkuin hauta, vastasin niinä. Hyvä on, sanoi kuningas.

-- Mutta, madame...

-- Ei mitään muttia. Teidän tulee tietää, hyvä Bertelsköld, että
semmoisesta paikasta on tie aina avoinna mihin muuhun paikkaan tahansa.
Ei mikään estä teitä muutamain kuukausien kuluttua pyytämästä
kaartinupseerin valtakirjaa, ja se sopii teille paremmin. Minä
ajattelin sitä heti, mutta katsoin paremmaksi, että saatte miettimisen
aikaa.

-- Kuinka voin kiittää teitä niin paljosta hyvyydestä?

-- Siten, että kuulette, mitä sanon teille, ettekä näytä siltä kuin
olisitte ajatuksinenne kuussa. Lyhyesti sanoen: paikka oli jo melkein
teidän, kun minä tanssiaisissa leskikuningattaren luona sain kuulla
jonkun panetelleen teitä hänen majesteetilleen. Oli kerrottu
kuninkaalle, että olitte jonkin sanomattoman ilkeän kujeen vuoksi
ajettu pois yliopistosta jossakin Liivinmaalla tai Suomessa, en muista
oikein missä; sanalla sanoen, että olette hyvin _indiscret_ ja
epäluotettava henkilö. Onnettomuudeksi ei hänen majesteettinsa enää
ollut tanssiaisissa ja tänään puolenpäivän aikana hän matkusti
Ekolsundiin. Teidän tulee siis hetimmiten rientää hoviin ja pyytää
yksityistä puheillepääsyä; olen toiminut niin, että saatte sen. Siellä
selitätte peittelemättä karkoituksenne syyn, joka _ei voi_ olla
häpeällinen. Hänen majesteettiansa on ennakolta valmistettu, hän on
kuuleva teitä lempeästi, hän on antava teille tämän luottamustoimen,
joka kiinnittää teidät joka päivä hänen seuraansa, ja onnenne on
valmis.

-- Mutta minä en voi mennä hoviin nyt. Unhotatte veljeni...

-- Ah, veljenne! Ja millä hän on ansainnut sen, että häntä nyt
muistatte?



27. JUONIA JA HÄMÄHÄKINVERKKOJA.


-- Jos olisitte minun asemassani, -- virkkoi Paul, -- olen varma siitä,
että sydämenne heti sanoisi teille, mitä teidän olisi tekeminen. Isäni
kärsii onnettomasta eripuraisuudestamme ja käskee minua sopimaan.
Äitini ... niin, miksi salaisin teiltä aavistukseni? Nimetön kehoitus
tulee ehkä äidiltäni.

-- Ja te luulette, että äitinne käskisi teidän pelastaa
verivihollisensa!

-- Juuri siitä hänet tunnen, madame. Falkbyhyn on tullut kirje
äidiltäni. Joko hän on täällä tai on hänellä täällä joku tuttava.

-- Ei, hyvä kreivi, -- jatkoi markiisitar hetken mietittyään, -- olette
kovin tottumaton vehkeilijäin korttikonsteihin. Se henkilö, joka on
kehoituksen kirjoittanut, tietää luultavasti varsin hyvin, että hänen
majesteettinsa puolen päivän aikana lähtee kaupungista, ettei teille
tule tilaisuutta puolustaa itseänne ja että kadehdittava paikka, joka
oli teille aiottu, sill'aikaa annetaan toiselle. Ehtiäksenne Solnaan,
jossa teitä kyllä osataan viivyttää, ja sieltä takaisin tarvitsette
vähintään kaksi tuntia. Kun palaatte, on kuningas poissa ja onnenne
mennyt. Kas, siinä syy, miksi teille on lähetetty tuo kavala kirje.

-- Suotteko minun käyttää vaunujanne ja hevosianne?

-- Mielelläni. Mutta minä vakuutan, että todella pahastun teihin, jos
olette niin itsepäinen, että ylenkatsotte hyvän neuvon. Älkää menkö
Solnaan, vaan suoraan hoviin, ja sitten vasta, kun olette paljastanut
sen hävyttömän parjauksen, joka on laskettu kuin ruutimiinaksi onnenne
alle, voitte matkustaa, mihin tahdotte.

Ja markiisitar tarttui häntä käteen ja katseli häntä niin rukoilevasti,
niin hurmaavasti, että se olisi voinut saada kardinaalinkin luopioksi.

-- Ei, madame, -- vastasi Paul. Lisätkää hyvyyttänne antamalla anteeksi
tottelemattomuuteni. Koetan sovittaa sitä koko elinaikani.

-- Bertelsköld, minä pyydän teitä kaiken pyhän nimessä, tehkää se
_minun tähteni_, jos ette itsenne -- älkää menkö Solnaan! Menkää
hoviin!

-- Onko teillä muuta käskettävää?

-- Kuinka? Te menette?

-- Jos viivyn kauemmin, en täytä velvollisuuttani. Te, joka niin hyvin
ymmärrätte naisen sydämen, oppikaa, madame, myös ymmärtämään miehen
sydän.

Paul syöksyi ulos. Markiisitar Egmont nousi ylös kalpeana vihasta ja
soitti kamarineitsyttänsä. -- Babette, -- sanoi hän, -- kun kreivi
palaa, en ota häntä vastaan.

-- Mutta jos hän tulee pieniä portaita? ... kysyi tyttö, vetäen
huulensa kurttuun.

-- Ei, ei, ei, sanon minä. Häntä ei millään ehdolla oteta vastaan. Hän
on kiittämätön...

-- Mutta jos hän katuu?... Jos hän ampuu itsensä kuoliaaksi? Hän voi
tehdä vaikka mitä ... ja hän on kaunis silloin, kun hän on raju, --
jatkoi Babette, johon kauniit miehet vaikuttivat yhtä paljon kuin
kauniit kultarahat.

-- Mene, minä tahdon olla yksin!

Babette meni. -- Sieltäpäinkö nyt tuuli puhaltaa? -- mutisi hän
mennessään. -- No, pieni riita silloin tällöin tuottaa vain vaihtelua.
Mutta olenpa talonpoikaispiika, ellen saa vastakäskyä tunnin
kuluessa... Nyt jo? Vai niin.

Kello soi.

-- Babette, ottiko kreivi vaununi?

-- Otti, teidän armonne. Hän oli tosiaankin siksi hävytön.

-- Minä hänelle ne _tarjosin_. Hän tulee varmaan takaisin, mutta sinä
voit sanoa hänelle, että juuri läksin ratsastamaan.

-- Ja jos hän tulee illalla?

-- Niin en ole kotona.

-- Mutta jos hän tulee huomenna?

-- Olet sietämätön. Huomenna saamme nähdä.

Babette meni, mutta ei ollut vielä ehtinyt sulkea ovea, kun kello soi
kolmannen kerran.

-- Olen tänä iltana kotona. Mutta voit sanoa hänelle, että olen hyvin
pahoillani.

-- Pitääkö minun palauttaa hänet, jos hän tulee jo aamupäivällä?

-- Sinä sen takiainen! No, tulkoon hän sitten. Mutta isoja portaita,
ymmärräthän?

-- Tapahtukoon niin, teidän armonne.

-- Odota... En ota vastaan ketään muita tänään. Pääni on kipeä.

-- Minusta ei teidän armonne koskaan ole ollut niin kukoistavan
näköinen kuin nyt.

-- Totteletko?

-- Teidän armonne käsky täytetään täsmälleen.

-- Mene tiehesi.

Babette katosi. -- No, tiesinhän sen, -- napisi vallaton palvelija,
nyrpistäen nykeröä nenäänsä. Se oli yhtä varmaa kuin päivänpaiste
ukkossateen jäljestä.

Meidän tulee nyt kuitenkin hetkeksi jättää markiisitar Egmont yksin
rakastettavien oikkujensa kanssa, astuaksemme erääseen toiseen muhkeaan
Kuningattarenkadun varrella olevaan huoneistoon, jossa kreivi Bernhard
Bertelsköld samana aamuna istui silmäillen kirjeitä, jotka näyttivät
erityisesti herättävän hänen huomiotaan.

-- _Asia numero yksi_, -- puheli hän itsekseen järjestäessään kirjeitä.
-- Kuta enemmän sitä ajattelen, sitä luonnollisemmalta, sitä
välttämättömämmältä minusta tuntuu, että isäni nai neiti Sjöbladin.
Ainoastaan siten saadaan madamen kaikki toiveet ainaiseksi raukeamaan.
Hän pitää itseänsä välttämättömästi tarpeellisena, hän odottaa, että
polvillamme pyydämme häntä palaamaan. Tietysti hän odottaa, että hänet
silloin kutsutaan takaisin niin loistavasti, että se antaa hänelle
täyden tyydytyksen. Mutta hän pettyy. Pidämme huolta siitä, että heidän
välinsä rikotaan niin, ettei sitä enää voida korjata, ja se tapahtuu
parhaiten kuuluttamalla häntä Posttidningissä. Eihän ole hauskaa
julkaista nimeämme lehdissä, mutta mitäpä emme tekisi isämme onnen
vuoksi. Tullaan vielä ihmettelemäänkin uhrautuvaisuuttani. Vaikeaa,
ehkä mahdotontakin on saada _mon cher papa_ niin ratkaisevaan tekoon.
Minä tunnen hänet; ei tarvita muuta, kuin että Vera vetistelee tai Paul
deklamoi, niin hän jo heltyy. Sentähden on parasta, että minä astun
ratkaisevan askelen. Hän on nostava melun, se on selvä asia, mutta hän
on mukautuva siihen, mitä ei enää voida muuttaa. Siis tämmöinen
ilmoitus:

"Koska vaimoni Ester, syntyisin Larsson", -- täytyy panna: vaimoni, --
"tuntemattomalla tavalla on lähtenyt asunnostani eikä ole tunnettua,
missä hän nykyjään oleilee" -- oleilee, se on hyvä! -- "niin häntä,
Ester Larssonia, täten laillisesti kehoitetaan vuoden ja yön kuluessa
saapumaan luokseni yhdyselämään, muussa tapauksessa", -- muussa
tapauksessa olisi harmillista, jos hän palaisi näin tilattaessa, --
"muussa tapauksessa menen minä uusiin naimisiin. Falkby 6 p:nä
huhtikuuta 1772. Kaarle Viktor Bertel..." kynä ei anna mustetta! --
"Bertelsköld; kreivi, kenraalimajuri ja Kunink. Miekka-ritarikunnan,
Kunink. Tanskan Dannebrogin ritarikunnan ja Keis. Venäjän Pyhän Annan
ritarikunnan ensimmäisen luokan ritari."

-- Kas niin, nyt on kaikki järjestetty. _Avis au lecteur_. Niinkuin
kaikissa hyvissä ilveilyissä, on toisen näytöksen lopussa alku
seuraavan sisällykseen. José!

-- Sennor!

-- Tämän paperin viet tänään Posttidningin painoon ja sanot, että se
otetaan huomispäivän numeroon.

-- Se tapahtuu, sennor.

-- _Asia numero kaksi_, -- jatkoi kreivi Bertelsköld. -- Siinä
tapauksessa, että herra veljeni voisi tunkeutua hänen majesteettinsa
suosioon sittenkin, vaikka olen levitellyt huhuja hänen arvokkaasta
entisyydestään, on tarpeellista kreivi Schefferin välityksellä antaa
ajoissa hänen majesteetillensa tieto huomispäivän ilmoituksesta.
Armollisella kuninkaallamme on, vaikkakin hän teeskentelee paljon
aatelittomien edessä, hyvin hieno nenä vainutessaan puhdasveristä
aatelia ja vielä suurempi kauhu kaikkea julkista häväistystä kohtaan.
_Merci, mon genie!_ Tämä ilmoitus on kuin hevonen shakkilaudalla: se
lyö vinoon, mutta se lyö joka haaralle ja hyppää, jos tarvitaan, itse
kuninkaankin yli... José!

-- Sennor!

-- Tämän kirjeen viet valtioneuvoston jäsenelle, Schefferille.

-- Se tapahtuu, sennor!

-- _Asia numero kolme_. Nyt on teidän vuoronne, armollinen
markiisittareni! Minulla on tässä suunnitelma, joka toivoakseni on
tuottava teille odottamatonta huvia. Kas näin: "Kuinka kauan pitää
rehellisten ruotsalaisten antaa ulkomaalaisten Tartuffien", -- ei, se
ei kelpaa, kielen tulee olla lukijain mukaan, siis törkeää kuin
teurastajan koiran haukunta. -- "Kuinka kauan pitää rehellisten
ruotsalaisten sietää, että ulkomaalaiset konnat, kujeilijat ja irstas
roskaväki, joka lihottaa itseään rehellisen kansan hiellä ja verellä,
hutiloivat maan onnen kanssa? Hyvin tunnetaan eräs K----kadun varrella
oleva huonomaineinen talo, jossa joka ilta häpeämättömyys levittelee
riikinkukon pyrstöään kuninkaallisen armon päiväpaisteessa ja jossa
pahe herkuttelee itkevän hyveen verisillä kyynelillä". -- Hyvä, tuota
lukiessaan roskaväki varmaankin alkaa nyyhkiä. -- "Tunnetaan myös eräs
ylevä patarouva, joka nimittää itseään Mark----r E----t ja joka kertoo
jokaiselle, joka vain viitsii kuunnella, että kaikki ruotsalaiset ovat
tyhmempiä kuin teurassonnit, minkä hän sitovasti todistaa sillä,
että hän nyt yli puolen vuotta on heitä niin sanoaksemme potkinut
portaista alas. Tiedetään myös, että mainittu patarouva, jolla on
hyvä silmä ruutukuninkaaseen, ennen tänne tuloaan on ollut
kehruuhuoneen prinsessana ja antanut houkutella itsensä kunnioittamaan"
-- kunnioittamaan se on makkarantekijäin kirjoitustapaa --
"Ruotsia läsnäolollaan sillä ehdolla, että hän täällä saa kantaa
kolmenkymmenentuhannen riksin suuruisen" -- se on liian vähän --
"viidenkymmenen tuhannen riksin suuruisen eläkkeen, opettaaksensa
meitä, tyhmiä koneja, tekemään askeltemppuja uusimman muodin mukaan.
Hänellä on nykyjään kaksikymmentäneljä -- olkoon kaksikymmentäyhdeksän
-- tiettyä rakastajaa, jotka vehkeilevät hänen puolestaan
ritarihuoneessa kukistaakseen aatelittomat säädyt, jonka jälkeen
mainittu patarouva koroitetaan valttiässäksi ja hallitsee valtakuntaa
Nälkäisen Revon kanssa. Kuinka kauan pitää rehellisten ruotsalaisten"
jne. -- Lisätkäämme loppuun hieno kehoitus, että kansa itse kostakoon
hyveittensä ja oikeuksiensa puolesta, joita niin hävyttömästi
tallataan. José!

-- Sennor!

-- Tämän paperin sinä viet sanomalehti Riksfiskalenin toimittajalle ja
sanot terveisiä minulta, että hän julkaisee sen nimettömänä ja ensi
tilassa. Sano hänelle, että sovittu summa tulee tällä kertaa olemaan
kaksinkertainen.

-- Se tapahtuu, sennor.



28. ASIA NUMERO VIISI.


-- _Asia numero neljä_, -- jatkoi kreivi Bernhard. -- Neuvoskunta on
miltei pantu viralta, kiitos olkoon sen pienen kolahduksen, jonka
aatelittomain ylpeys sai kädestäni. Tuo niin sanottu isänmaa on
pelastettu ja tuo niin sanottu vapaus voi olla tyytyväinen.
Tähän sameaan veteen on moni kalastaja verkkonsa heittävä.
Älykkäin ja rohkein tulee saamaa suurimmat kalat. Tiedän yhden, joka on
älykäs, mutta ei ole rohkea ja se on armollinen hallitsijamme
näyttelijäneleineen. Tunnen toisia, jotka ovat rohkeita, mutta eivät
älykkäitä ja niitä on _Svenska Bottenin_ ritarillinen johtaja. -- Ah!
Olinpa unohtaa, että meidän tuli tavata toisemme Solnassa ja kello on
jo 9. Se on siis _asia numero viisi_; kello 11:n aikana lienee siitä
päästy ja silloin on maailmassa yksi narri vähemmän tai kaksi narria
enemmän, jotka menevät syömään päivällistä, kun ensin ovat hiukan
jaloitelleet. Koko tämä narripeli tapahtuu ainoastaan numero neljän
sulkumerkkien välissä. Mitä siihen asiaan tulee, tiedän yhden, joka on
sekä älykäs että rohkea; voitto ei siis voi olla epätietoinen.
Neuvoksen arvo -- _ça n'est plus mon grade_. Mutta ettei mitään keinoa
jätettäisi käyttämättä, on tässä vielä _asia numero kuusi_.

Kreivi Bernhard haki käsiinsä joitakin vanhoja ja kellastuneita
muistiinpanoja ja vertaili niitä juuri äsken tulleeseen kirjeeseen.
Melkein kamala ilme vaihteli hänen kasvoillaan vuorotellen hänen
tavallisen ivahymynsä kanssa, joka nyt miltei alinomaa asui hänen
huulillaan.

-- En tosiaankaan tiedä, -- jatkoi hän, -- oliko isäni setä, kreivi
Torsten Bertelsköld, niin hienon kavala valtiomies kuin hän on
olevinaan näissä salaisissa muistiinpanoissaan; mutta se ainakin on
varmaa, että hän oli taikauskonsa ja vilkkaan mielikuvituksensa uhri.
Millä naurettavalla taikauskoisuudella hän puhuukaan tuosta
sormuksesta, jonka avulla hän luuli saavuttavansa kaiken maallisen
onnen, kunnian ja vallan! Ja mitä vaivaa hän onkaan nähnyt
sepittäessään kaikista noista ihmeistä tuota legendaa, joka voisi
olla kunniaksi kapusiinimunkinkin kekseliäisyydelle. Muistiinpanot
päättyvät himmeällä viittauksella toiveista niin rohkeista, että
pienet ministeritoiveeni niihin verraten ovat kuin koulupojan
korttirakennukset. Mutta kas täällä laidassa on muistiinpano toisen
käden tekemä: "menetetty väärän valan takia Flintan leskelle..."
Flinta? Luultavasti sama piikivi,[17] joka sai emintimäni säkenöimään;
olipa hyvä, että muistin tuon vanhan noidan...

-- Enkä kuitenkaan voi kieltää, -- jatkoi kreivi vähän mietittyään, --
että rakkaan isosetäni legenda on minussa herättänyt jonkinmoista
uteliaisuutta. Olisipa _par curiosité_ aika hauskaa omistaa pieni osa
monopolia siihen kauppatavaraan, joka käy parhaiten kaupaksi. Mikä
naurettava päähänpisto tutkituttaa tuon vanhan kuparipalasen vaiheita!
Ystävämme Ljung näkyy olleen sen viimeinen omistaja. Tässä hän minulle
kirjoittaa, että sormus on häneltä varastettu kaksikymmentä vuotta
sitten. Hän on minun pyynnöstäni turhaan kuuluttanut sitä kirkoissa
perheaarteena ja neuvoo minua olemaan huolimatta mitään tuosta vanhasta
taikauskosta, joka vain on tehnyt ihmisiä hulluiksi. Neuvoskunta on
epäilemättä hyvin älykäs, mutta ... eikö täällä ole yhtään onnen
tiettyä suosikkia, jolta voisin vaatia laillisen perintöni? Neljännestä
yli yhdeksän. Onpa aika suorittaa asia numero viisi.

Kreivi Bernhard otti esille pari kullattua pistoolia, joita Espanjan
kuninkaan vaakuna koristi, tarkasteli niitä huolellisesti, muutti uutta
piitä lukkoihin, pisti ne pitkän, nahkakauluksisen päällystakkinsa
taskuun, astui odottaviin vaunuihinsa ja käski kuskin ajaan Solnaan.

Luoteiseen päin Tukholmasta, siinä hiljaisessa maaseudussa,
jossa nyt Choraeus lepää lähellä vanhankirkon muuria ja jonne
harvoin kaiku kaupungin hälinästä tunkee, oli kevätaurinko jo
sulattanut lumen, ja ensimmäiset leivoset visertelivät korkealla
sinisessä avaruudessa. Länteenpäin kirkosta oli pieni männikkö ja sen
vieressä talonpoikaistalo, jonne kunnon tukholmalaiset kesäisin tulivat
lapsineen ja joukkoineen syömään viilipyttyä tai makeita, virvoittavia
mansikoita; mutta nyt kelirikon aikana oli seutu niin alakuloisen
näköinen, että tuskin sopivampaa paikkaa voi valita senkaltaisille
asioille kuin "numero viisi", jotka olivat aatelin jokapäiväistä
ajanviettoa, mutta joihin ylhäisaatelinen kreivi Bertelsköld näkyi niin
vähän huomiota kiinnittävän.

Molemmat taistelevat tulivat paikalle kellon juuri kymmentä lyödessä,
parooni Sprengtporten avustajansa kapteeni Wagenfeltin seuraamana. Ei
leivojen liverrys, ei iloinen päivänpaiste eikä luonnon kevättunnelma
näyttänyt tekevän näihin herroihin vähintäkään vaikutusta. He
tervehtivät toisiaan kohteliaasti, mutta kylmäkiskoisesti, ja paikka
mitattiin männikön juureen, sata askelta talonpoikaistalosta, jonka
asukkaat olivat niin tottuneet tämmöisiin vieraisiin, että heitä tuskin
sivumennenkään silmäilivät.

Neljäs henkilö kuitenkin vielä puuttui. Bertelsköldin avustaja,
auditööri Hägerflycht, joka oli luvannut saapua määrätyllä ajalla,
viipyi vielä.

Herrat kävivät kärsimättömiksi. -- Avustajanne, herra kreivi, näkyy
unohtuneen eineelle, -- virkkoi Sprengtporten.

-- Hän luultavasti tarkistaa neuvoskunnan viraltapanopöytäkirjaa, --
vastasi Bertelsköld, viitaten pisteliäästi heidän riitansa aiheeseen.
-- Se ei estä meitä suorittamasta asiaa, jos kapteeni Wagenfelt tahtoo
olla hyvä ja auttaa meitä molempia.

-- Ei, herra kreivi, sellaista kohteliaisuutta en voi ottaa vastaan, --
vastasi vastustaja. -- Sallitteko minun tarjota lasillisen madeiraa
odottaessamme? -- Ja hän otti taskustaan matkapullon, jonka
ruuvitulppaa sopi käyttää pikarina.

-- Varsin kernaasti, -- vastasi Bertelsköld, sillä kevättuuli puhalsi
kylmästi kaupungista päin ja Jaakopin kirkontornin kello kuului lyövän
puolta yhtätoista.

-- Sanotaan, että herra kreivillä on Ruotsin parhaat pistoolit, --
virkkoi taas Sprengtporten. -- Ammummeko ajan kuluksi pilkkaan?

-- Jos paroonia huvittaa. Minulla oli onni eräällä metsästysmatkalla
Aranjuezissa ampua villisika, joka oli käynyt Espanjan infantin
kimppuun, ja hänen korkeutensa suvaitsi lahjoittaa minulle nämä
pistoolit muistoksi vähäisestä palveluksestani. Niillä tosiaankin osuu
aika hyvin. Kas tuolla...

Varpunen pyrähti lentoon läheiseltä aidalta. Laukaus pamahti, ja
siivekäs Solnan metsän asukas putosi pää murskana maahan.

-- Bravo! Hyvin osattu, kreivi hyvä! -- huudahti Sprengtporten. --
Espanjan infantti ei olisi paremmin ampunut. En tosiaankaan tiedä,
uskallanko enää kilpailla, mutta ehkä saan kuitenkin pyytää kapteeni
Wagenfeltia pitämään tätä louisdoria peukalon ja keskisormen välissä.
Niin, olkaa levollinen, minä vastaan sormistanne!

Kapteeni epäili hetkisen, mutta nähdessään Bertelsköldin ivallisen
katseen, hän tarttui vastahakoisesti kultarahaan ja asettui kahdeksan
askelen päähän.

-- Ei, viisitoista, olkaa hyvä, -- nyökäytti parooni hymyillen päätään.
-- Sehän on tämänpäiväisen taistelun välimatka.

Ja melkein tähtäämättä hän kohotti pistoolin. Samassa tuprahti kevyt
sininen savu sen piipusta, ja kultaraha löytyi vähän matkan päästä
maasta kuulan litistämänä. Sprengtportenia taitavampaa ampujaa oli
siihen aikaan tuskin olemassa.

-- Minä annan herra paroonille takaisin kohteliaisuutenne, -- virkkoi
Bertelsköld kylmästi. -- Tämä laukaus olisi palkittava sotamarsalkan
sauvalla. Herra parooni suvainnee kuitenkin, ettei avustajani
selittämätön viipyminen estä meitä alkamasta. Aikani on täpärällä.

-- Minun myöskin. Mutta enhän voi teitä tappaa ilman laillisia
todistajia, herra kreivi.

-- Minä puolestani en vähääkään häikäile tappamasta teitä, herra
parooni!

-- Tuollahan Hägerflycht vihdoinkin tulee! -- huusi kapteeni Wagenfelt,
osoittaen vaunuja, jotka uupuneiden hevosten vetäminä verkalleen
lähenivät huonoa tietä myöten.

-- Ei se ole hän, -- virkkoi Bertelsköld, -- se on joku vieras.

Vieras tuli lähemmäksi, ja vaunuista hyppäsi kiireisesti mustiinpuettu
nuorukainen. Se oli Paul Bertelsköld.

-- Ah, tämähän sopii mainiosti! Tuossa on herra kreivi, veljenne, joka
tarjoutuu avustajaksenne.

-- Kenenkä luvalla olette täällä? -- huudahti kreivi Bernhard vihasta
kalveten. -- Menkää heti tiehenne! -- Paul ei ollut kuulevinaan näitä
sanoja tai hän ei huolinut niihin vastata. Hän kääntyi kohteliaasti
tervehtien parooni Sprengtportenin puoleen ja sanoi:

-- Sallikaa, herra parooni, minun ensiksi taistella kanssanne.

-- Oletteko hullu, herra? Mistä perhanasta me taistelisimme?

-- Ei mistään. Mutta minä uudistan kuitenkin pyyntöni.

-- Kuulkaa, hyvä ystäväni, kello on tuossa paikassa yksitoista, eikä
meillä ole aikaa kuluttaa päiväämme lastenloruihin. Olkaa hyvä ja
mitatkaa paikka kapteeni Wagenfeltin kanssa ja asettukaa sitten
paikallenne veljenne avustajaksi.

-- Herra parooni, -- jatkoi Paul, -- minä en ole mikään lapsi, jota
voitte möröillä peloitella, ja minä julistan, että jos aiotte tapella
Bernhard Bertelsköldin kanssa, niin täytyy teidän ensin tapella minun
kansani. Jos kieltäydytte, niin julistan teidät näiden herrain
läsnäollessa roistoksi ja raukaksi.

-- Huuti, herra! Kuulkaahan vain tuota maitopartaa! -- virkkoi
Sprengtporten, puoleksi vihoissaan, puoleksi hymyillen. -- Hänhän puhuu
kuin vanha mies. Onko teillä sitten niin suuri halu ammuttaa itsenne
kuoliaaksi, nuori herra?

-- Se on yhdentekevää. Tahdon tapella kanssanne.

-- Mitä sanotte, herra kreivi, tästä ehdotuksesta? Teillä on
epäilemättä vanhempi oikeus tulla ammutuksi. Teidän on siis joko
suostuminen tai kieltäytyminen.

-- Minä vastaan, että poika on hullu ja että se, joka pyytämättä
sekaantuu kunnia-asiaan, ansaitsee, että ajatamme hänet pois
lakeijoillamme. Mutta koska avustajani vielä viipyy, suon herra
paroonille täyden vapauden toimittaa hänet täältä, niinkuin parhaaksi
näette.

-- Minä kiitän teitä, -- virkkoi Paul. -- Ehkä saan pyytää kreivi
Bertelsköldiä olemaan avustajani. Minä teen sitten teille saman
palveluksen, jos voin.

-- Kuulkaa nyt, hyvät herrat, -- huudahti parooni silminnähtävästi
kummastuksissaan, -- olenko kuullut väärin vai eivätkö herrat olekaan
veljeksiä?



29. ASIAN "NUMERO VIISI" LOPPU.


Olenko kuullut väärin? Eivätkö herrat olekaan veljeksiä?

Tämä kysymys koski Paul Bertelsköldiin, hän astui neljä askelta
eteenpäin, läheni kreivi Bernhardia ja tarjosi hänelle kätensä,
sanallakaan ilmaisematta niitä tunteita, jotka riehuivat hänen
rinnassaan.

-- Veljenne tarjoo teille kätensä, herra kreivi, -- virkkoi
Sprengtporten.

-- Niin, mitäpä voimme tehdä noille tyhmille aatelispenikoille? --
sanoi kreivi Bernhard Wagenfeltille, tekeytyen tietämättömäksi siitä
epäitsekkäästä sovinnon tarjouksesta, jonka Paul hänelle teki. --
Parasta lähettää heidät kotiin ja pyytää isää antamaan heille vitsaa.

Paul veti takaisin kätensä ja sanoi Sprengtportenille:

-- Herra eversti ampuu ensiksi.

-- No, koska kerran olette elämään kyllästynyt, niin _à la bonheur_.
Mutta en ota mitään etua, vaan ehdotan, että ammumme yht'aikaa. Voitte
luottaa minun pistooleihini: toinen ei koskaan petä, kun toinen
laukeaa; _ne kaksi_ ovat veljeksiä!

Avustajat mittasivat paikan; sitä ystävän palvelusta ei kreivi Bernhard
voinut kieltää veljeltään. Jaettiin tasan tuuli ja aurinko; sovittiin
siitä, että taistelevat kahdenkymmenen askelen päästä lähenisivät
toisiaan ja viidentoista askelen päästä ampuisivat kumpikin yht'aikaa.

Niin tapahtui, merkki annettiin, ja aina tarkat aseet pamahtivat niin
yht'aikaa, että olisi luullut kuulleensa vain yhden laukauksen.

Paul oli seisonut lähellä erästä mäntyä. Kun savu haihtui, nähtiin
hänen horjuen tapailevan puun runkoa.

-- Lihashaava! -- Yksi ylimääräinen kotletti vasemmassa lapaluussa. Ei
se mitään, paranee parissa viikossa! -- huudahti parooni Sprengtporten
iloisesti kiiruhtaessaan esiin, sillä hän oli tottunut arvaamaan
täsmälleen, mihin kuula sattuisi.

-- Ei se mitään, -- sanoi Paul. Samassa hänen poskensa kalpenivat, ja
hän vaipui maahan; hänen voimaton kätensä liukui alas puunrunkoa
myöten.

Kaksi herroista riensi Paulin luo; kolmas seisoi liikkumatonna. Kuula
oli sattunut _melkein_ siihen paikkaan, johon se oli tähdätty,
ainoastaan puolen tuumaa alemma, ja tämä puoli tuumaa teki "kotletin"
lapaluussa varsin arveluttavaksi.

-- Sepä oli perhanaa, -- virkkoi Sprengtporten. -- Aurinko sittenkin
huikaisi hiukan silmiäni. Tahdotteko olla hyvä, herra kapteeni, ja
hankkia nuorelle miehelle hoitoa tuossa talossa, kunnes ehdin toimittaa
lääkärin. Minä itse tarvitsen nyt räätälin sekä takkini että nahkani
kiinni kuromiseksi, mutta kas tässä side, joka minulla on aina
mukanani. Ja hän näytti verta vuotavan oikean kätensä, jonka päältä
Paulin kuula oli ratkonut hihan kyynärpäästä aina hartioihin niin
taitavasti, etteivät mitkään sakset olisi voineet tehdä sitä sen
paremmin.

-- Mikä onnettomuus! Olette haavoittunut, hyvä parooni! -- huudahti nyt
kreivi Bernhard, joka tähän saakka ei ollut ilmaissut mitään osanottoa.

-- Niin, -- vastasi toinen, -- tällä kertaa täytyy teidän, herra
kreivi, suoda minulle anteeksi, etten voi upottaa kuulaa otsaanne,
mihin minulla tuntuu tulevan sitä enemmän halua, kuta enemmän olen
saanut tutustua teihin. Niinkuin näette, en nyt voi asetta liikuttaa.
Saatte siis kiittää veljeänne hengestänne, jonka edestä hän ehkä on
uhrannut omansa. Herrat olivat kuitenkin veljeksiä, näen mä.

-- Pyydän teitä muistamaan, että tilimme on vain lykätty eikä päätetty!
-- virkkoi kreivi Bernhard synkästi.

-- Sitä toivon minäkin, jos on vähänkään jumalallista oikeutta
olemassa, -- vastasi Sprengtporten. -- Miksi luulette, että tuo nuori
mies, teidän veljenne, jonka toissapäivänä näin ensi kerran ja jonka
kanssa en ole vaihtanut poikkipuolista sanaa, haki meidät käsiinsä ja
lensi kuin ampiainen silmilleni? Tuo ei ole juuri tavallista, herra
kreivi, sillä huhut entisistä kaksintaisteluistani pitävät
kummallisella voimalla syöpäläisiä ulohtaalla. Mutta tahdon vaihtaa
miekkani kuorimattomaan porkkanaan ja aatelisen nimeni mustalaisen
papinkirjaan, jos ei tämä nuori narri tullut juuri teidän vuoksenne
vaatimaan etusijaa. Ja kuitenkin, kun hän tarjosi teille kättä, ette
ollut häntä näkevinänne. Hyi, herra kreivi, se ei ollut jalosti tehty!
Vaikka veli olisi kuinka pahasti tahansa veljeä vastaan rikkonut,
ryöstänyt rakastajani, hutiloinut perintöni, solvannut kunniaani, ja
jos mahdollista, tappanut yhteisen isämme tai yhteisen äitimme -- niin
pahasti ei voi luonto erehtyä, että teillä kahdella voisi olla sama isä
ja äiti -- ja jos hän kuitenkin tulisi luokseni tämmöisenä hetkenä, kun
ei kumpikaan tiedä, kuka elää seuraavana hetkenä -- ja jos hän tulisi
pelastaaksensa henkeni tarjoamalla omansa -- ja ojentaisi minulle
kätensä semmoisena hetkenä -- ei, herra kreivi, jos minä semmoisena
hetkenä kieltäytyisin tarttumasta häntä käteen, silloin en enää ikinä
ilkeäisi katsoa rehellistä ihmistä silmiin ja katsoisin olevani
pyyhitty kuin häpeäpilkku pois ihmissuvusta, jonka pyhimpiä käskyjä
olen tallannut kuin ihmissyöjä jalkojeni alle!... Siinä teille
hyvästini, teille, joka olette olevinanne kreivi, mutta jolla ei ole
suonissanne niin paljon jaloa verta kuin huonoimmalla kuormarengilläni
ja joka ette Espanjanmatkallanne ole oppinut muuta kuin ylpeyttä,
vehkeitä, tikarin käyttämistä ja verikostoa ja ehkä myöskin kaikkien
näitten verrattomien ominaisuuksien kruununa taidon poimutella
vaippaanne niin, että näytätte ryövärijohtajalta ... pitäkää huolta
tästä nuoresta miehestä, Wagenfelt! Lähetän heti tänne vaununi ja
lääkärin.

Sen sanottuaan käänsi parooni Sprengtporten ylenkatseellisesti selkänsä
vastustajalleen ja palasi takaisin kaupunkiin, hyräillen mielisäveltään
oopperasta "Zenaïde", samalla kun Bernhard Bertelsköld aivan
välinpitämättömän näköisenä seurasi häntä vaunuissaan muutaman askelen
jäljempänä. Paul vietiin talonpoikaistupaan, jossa kapteeni Wagenfelt
tarkasteli haavaa ja huomasi kuulan kulkeneen oikean keuhkon liepeen
läpi tai ainakin hyvin sen läheltä. Verenvuoto oli runsas ja sitä oli
miltei mahdoton saada taukoamaan.

Tuvassa oli ainoastaan vanhanpuoleinen pariskunta lastenlapsineen ja
keski-ikäinen nainen, joka vierasten sisään astuessa istui lukemassa
ääneen.

-- Tuon paikkaisi Östanlidin muori kyllä niin, että pysyisi, sillä
muuten hän vuotaa verensä kuiviin puolisiin mennessä, -- arveli ukko,
päätään pudistaen.

Nämä sanat kuultuaan nosti lukeva nainen hitaasti silmänsä kirjasta,
pani hyvin huolellisesti kirjan kiinni ja läheni haavoitettua, vielä
tiedotonta nuorukaista. -- Tahdotteko antaa hänet minun hoitooni? --
kysyi nainen ja vastausta odottamatta hän sysäsi muut syrjään.

-- Muori korjaa elukoita ja muita ihmisiä, -- virkkoi ukko yhtä
arvokkaasti kuin _collegium medicum_ silloin, kun se antaa todistuksen
jollekin kamarijääkärille tai saippuankeittäjälle. -- Herra voi nyt
mennä kaupunkiin joksikin tunniksi, jos tahtoo; kyllä muori vastaa
siitä, että henki pojassa pysyy.



30. TOINENKIN KADONNUT.


Markiisitar Egmontin mielestä kului aika hirmuisen hitaasti. Kerta
toisensa perästä hän soitti Babettea tiedustellakseen, oliko kukaan
käynyt häntä kysymässä, oliko vaunut lähetetty takaisin, odottiko
sanansaattaja alhaalla eteisessä ja tuhansia muita asioita, joilla
malttamattomat ja ikävöivät ihmiset tavallisesti kiusaavat itseään ja
muita. Babetten kunniaksi täytyy myöntää, että hän jotensakin
taitavasti osasi vaihdella yksitoikkoisia vastauksia. Kerran hän sanoi:
-- Ei, madame! -- Toisen kerran: -- Oh, kyllä kai! -- Sitten taas: --
Kukahan se olisi ollut? -- ja niskannakkaus säesti eri sanoja eri
tavalla.

-- Babette! -- virkkoi markiisitar vihdoinkin; -- minusta tuntuu kuin
olisin kuullut vaunujen tulevan.

Babette meni ja palasi kertoen, että nuori kreivi oli lähettänyt vaunut
takaisin Solnasta.

-- Mene ja kysy kuskilta, ketä hän tapasi Solnassa.

-- Rohkenin tiedustella sitä jo omasta puolestani, -- vastasi Babette
ilkamoisesti, -- ja Andersson luulee tunteneensa eversti
Sprengtportenin, mutta kahta muuta herraa hän ei tuntenut. He lienevät
huvitelleet maaliinammunnalla.

-- Käske Anderssonin taas valjastaa hevoset; minä tahdon heti lähteä
ajelemaan; -- sanoi markiisitar kalveten. Hän ymmärsi nyt kaikki ja hän
vapisi ajatellessaan, miten taitava ampuja parooni Sprengtporten oli.

-- Hevoset ovat väsyneet, madame!

-- Anna sitten satuloida arapialaiseni.

Käskyä toteltiin, mutta se puolituntinen, joka kului ennenkuin
markiisitar istui hevosensa selässä ja pääsi ratsupalvelijansa
seuraamana ajamaan Kuningattarenkatua pitkin, ylös Kungsbackenia ja
sitten ohi Rörstrandin Carlbergiin ja Solnaan päin, tämä puolituntinen
tuntui hänestä pitemmältä kuin se kuukausi, joka oli kulunut matkalla
Parisista.

Lähellä Carlbergia tuli häntä vastaan ratsastaja; se oli kapteeni
Wagenfelt, joka palasi kaupunkiin aamiaiselle. Nuori ratsastajatar
huomasi heti, että kapteeni oli hämillään, ja sen sijaan, että olisi
häntä tervehdittyään antanut hänen mennä ohi, käänsi hän äkkiä
hevosensa poikki tien keskeyttäen siten kapteenin matkan.

-- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän, -- joko kaikki on päättynyt, kun
herra kapteeni tulee yksin takaisin?

-- Kreivi Bertelsköld ja parooni Sprengtporten palasivat kaupunkiin jo
noin tunti sitten.

-- Vahingoittumattomina? Vastatkaa minulle suoraan, minä olen selvillä
kaikesta ja jos en olisikaan, ei kapteenin onnistuisi johtaa minua
harhaan.

-- Siinä tapauksessa, -- vastasi Wagenfelt kohteliaasti kumartaen, --
voin rauhoittaa teidän armoanne sillä vakuutuksella, että kaikki oli
vain leikkiä. Parooni Sprengtporten sai pienen naarmun oikeaan
käteensä; se naarmu on ylihuomenna terve.

-- Entä kreivi Bertelsköld?

-- Hän ei ole saanut naarmuakaan nahkaansa, ellei hän mahdollisesti
olisi ajanut kumoon kotimatkalla, sillä tällä kelillä on kaikki
mahdollista.

Markiisitar silmäili tarkasti uteliaisuutensa uhria. -- Parooni
Sprengtporten ei tänään ole ollut onnellinen. Hän on haavoittunut, ja
hänen vastustajansa on vahingoittumaton. Myöntäkää, herra kapteeni,
että se on -- kuinka sanoisin -- vähemmän uskottavaa.

-- Teidän armollanne tulee olemaan tilaisuus saada luotettavammat
ilmoitukset kreivi Bertelsköldiltä itseltään, sillä ellen erehdy,
palaavat hänen vaununsa ja hän itse tuolla kaupungista, -- sanoi
kapteeni koettaen taitavasti päästä pakoon, siinä kuitenkaan
onnistumatta.

-- Tunti sitten, sanotte, ajoi kreivi Bertelsköld Solnasta kaupunkiin
ja nyt hän palaa kaupungista Solnaan. Selittäkää, herra kapteeni, miten
hän niin yht'äkkiä on mieltynyt maalaiselämään.

-- Hänellä lienee siihen jokin syy, jonka hän tuntee paremmin kuin
minä.

-- Missä on hänen veljensä, nuori Paul Bertelsköld?

-- Teidän armollanne on erittäin kaunis hevonen. Mitä se on maksanut?

-- Minä kysyn vielä kerran kapteenilta: missä on Paul Bertelsköld?

-- Ja minä vastaan vielä kerran alamaisimmasti, että en koskaan ole
nähnyt noin solakkaa algieriläistä.

Markiisitar veti esiin satulakotelosta pienen, mitä sievimmän, simpukan
kuorilla koristellun tertserolin, viritti hanan ja käänsi piipun suun
arapialaisen vilkuilevaa korvaa kohden.

-- Hevoseni näkyy voittaneen herra kapteenin suosion -- virkkoi hän
sormiellen pistoolia. -- Sallitteko, että teen teille pienen
ehdotuksen. Joko sanotte minulle heti muitta mutkitta, missä on nuori
mies, _jonka herrat ovat tappaneet_, tai minun Saladinini on tuossa
tuokiossa makaava kuoliaana jalkainne juuressa. On siis teidän
vallassanne, tahdotteko jättää minut jalkaisin maantietä kulkemaan...

Wagenfelt oli kahdella päällä. Hän tiesi varsin hyvin, että
päättäväinen pieni ranskatar voi pitää sanansa, kun kerran oli saanut
jotakin päähänsä.

-- Jos teidän armonne ajaa edelleen Solnan kirkolle päin, niin näkyy
kirkon länsipuolella pieni männikkö ja sen laidassa punaiseksi maalattu
talonpoikaistupa. Mutta minä pyytämällä pyydän teidän armoanne...

-- Onko hän kuollut?

-- Ei vielä.

-- Hyvä. Minä kiitän teitä Saladinini hengestä ja toivon teille
onnellista matkaa, herra kapteeni.

Sen sanottuaan markiisitar Egmont väistyi kapteenin tieltä ja antoi
arapialaisensa puhaltaa semmoiseen menoon kuin olisi sillä jalkojensa
alla ollut erämaan polttava hiekka. Pian oli hän kadonnut Solnaan
menevälle tielle.

-- No, lempo vieköön! -- huudahti kapteeni. -- Mikä nainen! Kuinka
ylpeä, kuinka miellyttävä! Olisinpa, kautta kunniani, valmis vaihtamaan
paikkaa sen nuoren narrin kanssa ja ottamaan hänen kuulansa
ruumiiseeni. Markiisitar on rakastunut häneen -- hän on suorastaan
hullu rakkaudesta. Ja kuitenkin -- mikä nainen, mikä lumoojatar! Ei
koko Ruotsissa ole hänen vertaistansa.

Hetken kuluttua oli markiisitar talonpoikaistalon luona, jätettyään
läähättävän ratsupalvelijansa kauas jälkeensä. Hän astui tupaan. Vanha
pariskunta oli yksin ja näytti kummastellen katselevan tätä uutta
vierasta.

-- Missä on se haavoitettu nuorukainen? -- kysyi markiisitar kalpeana
kuin kuihtunut ruusu, vaikka olisi luullut ratsastuksen saaneen hänen
poskensa purppuranpunaisiksi.

Ukko pudisti päätään eikä ollut ymmärtävinään hänen murteellista
ruotsiaan.

-- Kas tässä, -- jatkoi markiisitar ja heitti hänelle kukkaron, joka
kilahti vanhaa puupöytää vasten. Viekää minut heti hänen luokseen; minä
olen -- hänen sisarensa.

-- Nuori herra on, uskokaa minua, poissa; luultavasti ne olivat hänen
sukulaisiaan, jotka hänet veivät, -- vastasi ukko epäröiden, vaikka
nähtävästi heltyen kukkaron sisällöstä.

-- Mitä se tietää? Mitkä sukulaiset?

-- Kas, siitä emme tulleet hullua hurskaammaksi. Heti kun kapteeni oli
mennyt kaupunkiin syömään, sillä korkeat herrat ovat nälkäisiä kuin
sudet aamusilla, ajoivat tänne vaunuromut ja veivät hänet tohtorin luo,
kuulemma.

-- Minnepäin?

-- Maantietä.

-- Minnepäin maantietä?

-- Kas, siitä en saanut selvää.

Epäluuloinen ajatus välähti markiisittaren mieleen. Olisiko kreivi
Bernhard...? Mutta tuossahan hän itse tuli; hän astui ovesta sisään.
Hän oli kaupunkiin palatessaan ehtinyt ajatella, kuinka vahingoittaisi
hänen arvoansa, jos tulisi tunnetuksi, että hän oli jättänyt veljensä
semmoiseen tilaan, ja sen vuoksi hän kiiruhti Sprengtportenin edelle ja
toi nyt itse, osoittaen veljellistä rakkautta, jota maailman täytyi
ihmetellä, lääkärin Solnaan.

-- Ystävyytenne tulee liian myöhään; Paul on kadonnut! -- huudahti
markiisitar.

-- Kadonnut? Se on mahdotonta! -- virkkoi kreivi Bernhard suuresti
kummissaan -- ja epämiellyttävästi.

-- Te olette älykkäämpi kuin luulinkaan. Te olette itse toimituttanut
hänet pois, ollaksenne varma hänen kuolemastaan, -- vastasi markiisitar
terävästi.



31. "AVIISIT" JA NIIDEN YLEISÖ.


Myssyjen porvarikerhossa istui moniaita arvoisia valtiopäivämiehiä
savipiippujensa ja oluthaarikkainsa ääressä, tärkeitä asioita tuumien.
He olivat juuri jakaneet avonaiset valtioneuvosten virat ja
järjestäneet Puolan asiat, kun kyypparipoika astui sisään, päivän
"aviisit" kädessä, ja kantoi niistä tavallisen saatavansa, kaksi äyriä
hengeltä. "Aviisit" olivat silloin vielä lapsuutensa toivehikkaalla
nupulla, mutta rotu oli jo sama kuin nyt, ja lukijain uteliaisuus niin
ikään sama. Herrat istuivat hetken aikaa hiljaa, kukin lehteänsä
tutkien.

-- Veli Larsson! -- huudahti vihdoin eräs raatimies.

-- Mitäs nyt? -- kysyi valtiopäivämies.

-- Tässä on jotakin, joka ensi sijassa koskee veljeä, toisessa
säätyä... "Koska vaimoni Ester, syntyisin Larsson, tuntemattomalla
tavalla on lähtenyt asunnostani eikä tunnettu ole, missä hän nykyjään
oleilee..."

-- Anna tänne, -- sanoi Tuomas Larsson, joka niinkuin kaikki
pohjalaiset oli sukulaisrakas ja arka perheen kunniasta. Hänen
päivettynyt, ankara otsansa rypistyi ja hänen huulensa puristuivat
yhteen, kun hän luki ivallisen kuulutuksen, jossa joka sana oli
tarkoitettu tappamaan erään naisen sydämen.

-- Eikö hän ole veljen oikea täti? -- kysyi raatimies.

Larsson nyökäytti päätään.

-- No, olihan luonnollista, että niin kävisi, kun hän lähti haukan
pesään. Maailmanlopun ajat ovat tosiaankin jo käsissä. Onko veli
kuullut, mitä huhutaan Bertelsköldeistä?

-- En.

-- Huhutaan, että siinä suvussa ei koskaan ole ollut kahta veljeä,
jotka eivät olisi olleet toistensa ankarimmat viholliset, eikä ole
vielä kulunut päivää enemmän aikaa siitä, kun kaksi heistä ampui
toisensa kuoliaaksi ja kaivoi toisensa maahan Carlbergin luona.

-- Vai niin.

-- Raatimies Falkberg on taalalainen, -- hymyili pormestari Haeggström,
joka katsoi kaskun niin onnistuneeksi, että tarjosi hyppysellisen
espanjannuuskaa.

-- Kiitos tarjoamasta, -- jatkoi raatimies, -- se kuuluu tapahtuneen
siitä syystä, että he riitaantuivat erään markkreivittären vuoksi...

-- Asiasta toiseen, hyvät herrat, kas täällä on aivan erinomainen
makupala Riksfiskalenissa, -- virkkoi hoikkasäärinen norrteljeläinen
apteekkari, tunnettu valtiopäivärunoilijana. -- No tämä nyt vasta on
oikein pontevasti ja rehellisesti kirjoitettu ilman mitään turhia
koukuttelemisia. On sitä koko kanalja mieheksi kirjoittamaan kauniisti
ja opettavasti: "Kuinka kauan pitää rehellisten ruotsalaisten sietää,
että ulkomaalaiset konnat, kujeilijat ja irstas roskaväki, joka
lihottaa itseään rehellisen kansan hiellä ja verellä, hutiloivat maan
onnen kanssa?..." Kas, se koskee, hyvät herrat. Tuo on jo hiukan
terävämpää kuin Cicero, vai kuinka?

-- Lue eteenpäin! -- jatkoi muuan maustekauppias, joka myi
aatelittomille tavaraansa.

"Hyvin tunnetaan eräs K----kadun varrella oleva huonomaineinen talo,
jossa joka ilta häpeämättömyys levittelee riikinkukon pyrstöään
kuninkaallisen armon päiväpaisteessa ja jossa pahe herkuttelee itkevän
hyveen verisillä kyynelillä. Tunnetaan myös eräs ylevä patarouva, joka
nimittää itseään Mark----r E----t ja joka kertoo jokaiselle, joka vain
viitsii kuunnella, että kaikki ruotsalaiset ovat tyhmempiä kuin
teurassonnit, minkä hän sitovasti todistaa sillä, että hän nyt yli
puolen vuotta on heitä niin sanoaksemme potkinut portaista alas.
Tiedetään myös, että mainittu patarouva, jolla on hyvä silmä
ruutukuninkaaseen..."-- Olkaa hyvä ja huomatkaa: Rouva ja Kuningas! Se
on komeaa. Hyvät herrat, olen niin lainkuuliainen alamainen kuin
muutkin, mutta minä väitän, että Riksfiskalen on Ruotsin paras
sanomalehti ja sen toimittaja, maisteri Bollfras, on todellinen
isänmaanystävä, jota hänen kansansa aina tulee kiittää.

-- Tietysti, -- jatkoi pormestari uudestaan nuuskaten.

-- Tätä nykyä hän kynsii aatelisia, mutta eikös se ollut sama Bollfras,
joka syksyllä kynsi kaiken kunnian aatelittomilta säädyiltä?

-- Oli, oli! -- huusivat muut vuoroonsa.

-- Olkaa hyvä ja huomatkaa; "K----kadun varrella". Sitä ei kukaan voi
arvata. Ja kas täällä: "Mark----r E----t"

-- Sitäkään ei kukaan voi tulkita. Myöntäkää, että hän on sukkela
mies!... Ja viisikymmentä tuhatta riksiä se kantaa palkkaa siitä, että
saattaa valtakunnan häviöön!

-- Voiko se olla mahdollista?

-- Mahdollista? Se on yhtä varmaa kuin että rauhallisinkin kansa
viimein menettää malttinsa. Kuulin eilen illalla kuiskailtavan jotakin
Kornhamnin torilla. Skeppsbron pikikourilla ei ollut hyviä mielessä. En
tahtoisi olla patarouvan sijassa klo 10 tänäiltana...

-- Äläs. Voisivatko he tosiaankin...

Ja seuran nuoremmat jäsenet hiipivät toinen toisensa perästä ulos
ovesta.

-- No, aikooko raatimies tehdä mitään tuon hävyttömän kuulutuksen
johdosta? -- kysyi pormestari Haeggström.

-- En tiedä, -- vastasi Larsson. -- Ei ollut koskaan suvun tahto, että
tätini antoi itsensä ja omaisuutensa tuolle ylpeälle kreiville.
Niinkuin hän on kartannut, niin hän saa nyt kehrätä. Nyt tahtovat ne
päästä hänestä. Kernaasti minä sen suon. On minulla, Jumalan kiitos,
leipäpalanen tädillenikin. Ei hänen tarvitse nälkää nähdä niin kauan
kuin minä elän.

-- Mutta aatelisroistojen ei pitäisi saada ilkeitä aikomuksiaan
toteutumaan. Mitä arvelee raatimies oikeudenkäynnistä? Se kukistaisi
ylpeät kreivit.

-- Se ei käy laatuun, -- arveli Larsson.

-- Ei tiedä taata, -- virkkoi taas lakimies. -- Mutta jos ei muuta
voitetakaan, niin saadaan ainakin hävyttömiä puheita liikkeelle. Tuo
eilinen juttu kreiveistä tulee juuri sopivaan aikaan.

-- Hm. Minä kirjoitan isälleni Vaasaan.

-- Isästä muistuu mieleeni -- onko totta, että ukko on joutunut
juutalaisen käsiin, joka pettää ja puijaa häntä tehdäkseen muka kultaa?

-- Loruja!

-- Sen parempi -- en minäkään voi sitä uskoa ukosta, joka aina on ollut
ymmärtäväinen mies ja tarkka etujaan valvomaan... Mutta mikäs melu
kadulta kuuluu?

Meluavan väkijoukon isoääninen sorina kuului ulkopuolella
kokoushuonetta, joka sijaitsi syrjäkadulla, lähellä Kuningattarenkatua.

Markiisitar Egmontin hotellin eteen oli vähitellen kokoontunut yhä
kasvava väkijoukko, alussa viskellen vähemmän vahingollisia
kompasanoja, jotka kuitenkin kohta muuttuivat huudoiksi ja uhkauksiksi
sitä mukaa kuin väkijoukko -- niinkuin sen tapa on semmoisissa
tilaisuuksissa -- vähitellen pääsi kiihoittumaan ja kiukustumaan omista
sanoistaan. Tuo usein niin valoisa hotelli oli tosin kyllä tänä iltana
aivan pimeä, eikä ollut mitään ulkonaista syytä, joka olisi voinut
herättää roistoväen vihaa, mutta Riksfiskalen ei ollut turhaan vedonnut
"rehellisiin ruotsalaisiin", joiden piti estää patarouvaa tulemasta
"koroitetuksi valttiässäksi hallitakseen valtakuntaa Nälkäisen Revon
kanssa". Kaikkialla kuohuva tyytymättömyys haki jotakin esinettä, sama
se mitä, johon voisi kohdistua, ja kääntyi nyt turvatonta naisparkaa
vastaan, jolla oli nuo viisi anteeksiantamatonta vikaa, että oli nuori,
kaunis, rikas, rakastettava ja muukalainen Tukholmassa.

-- Morsian ulos! Morsian ulos! -- huusivat useat äänet niinkuin häissä.

-- Rouva ulos; se on vain hakku kuninkaaseen verrattuna! -- huusivat
toiset.

-- Hakut pois! -- melusivat toiset, ja samassa sattui kivi erääseen
yläkerran ruutuun.

Merkki oli annettu. Ensimmäistä kiveä seurasi heti viisikymmentä muuta,
ja ruutujen kilinään sekaantui särjettyjen peilien ritinä muhkeassa
rakennuksessa. Yksi ja toinen pelästynyt poliisi hiiviskeli varovasti
katukulmissa uskaltamatta edes näyttäytyäkään vihastuneelle
väkijoukolle.

Onneksi ei markiisitar ollut kaupungissa. Hän oli aamupuolella mennyt
jonnekin, ei tiedetty minne, ja hänen palvelusväkensä piileskeli
pihanpuoleisissa huoneissa. Kun kaikki kadunpuoleiset ikkunat oli
rikottu, koetti joukko rynnätä porttia vastaan, mutta sen lujat,
raudoitetut tammilankut pitivät tanakasti puoliaan kaikilta
rynnistyksiltä.

-- Katsokaa, tuolla on valkeata ikkunoissa, -- menkäämme sinne
tervehtimään kreiviä, -- huusivat muutamat, jotka olivat väsyneet
turhaan työhön.

-- Hän on siellä! Hän on siellä! Patarouva on tänä iltana ristisoltun
luona! -- huusivat toiset hurjasti ihastuneina.

Nyt oli rahvas sen kummallisen mielenmuutoksen johdosta, joka on niin
tavallista sen raivotessa, saanut päähänsä, että markiisitar oli kreivi
Bertelsköldin hotellissa, joka oli siinä aivan lähellä; ja kun
kaikenlaiset synkät huhut veljenmurhasta, joka muka oli tapahtunut
Solnassa edellisenä päivänä, olivat kiihoittaneet mielialan luultua
murhaajaa vastaan, niin ei muuta tarvittu, ja aivan odottamatta kääntyi
nyt koko sokea vimma Bertelsköldiä vastaan. Tukholman katujen roskaväki
ei itsekään tiennyt, kuinka oikeaan sen vaisto tällä kertaa osui. Ei
kukaan aavistanut, että nyt käännyttiin juuri sitä salaista kiihotinta
vastaan, joka omaa kostoansa tyydyttääkseen oli pannut kaikki nämä
meluavat joukot liikkeelle syytöntä vastaan.

-- Hakut pois! Alas kaikki kreivit ja markiisit! -- karjui eteenpäin
ryntäävä joukko, ja ilman muuta sodan julistusta alkoi kiviä sinkoilla
kirkkaasti valaistua rakennusta kohti, jonne kreivi Bernhard
Bertelsköld juuri tänä iltana oli koonnut parhaat valtiolliset
ystävänsä näkemään markiisitar Egmontin häväistystä ja sortumista.
Tämän alkulaukauksen vaikutus lienee ollut yhtä nopea kuin odottamaton,
sillä hätääntyneitä varjoja näkyi vilahtelevan ikkunaverhojen takana ja
tuokion kuluttua oli asunto tyhjä.

Mutta joukko ei tyytynyt siihen, se tahtoi saada näkyvän uhrin
ivattavakseen tai tuhotakseen.

-- Morsian ulos! Morsian ulos! -- huudettiin taaskin entistä hurjemmin.



32. HÄMÄHÄKKI VERKOSSAAN.


Kreivi Bernhard Bertelsköld oli seisonut ikkunassaan ja kuunnellut
melua, huulillaan tuo ivallinen itserakas hymyily, joka niin hyvästi
kuvasteli hänen luonnettaan. -- Ne ovat vain markiisitar Egmontin
ihailijoita, jotka pommittavat häntä sokeriherneillä, -- oli hän
vastannut, kun joku hänen vieraistaan kysyi syytä meluun, ja kun
läsnäolevat eivät kuuluneet markiisittaren ihailijoihin, oli tätä pilaa
pidetty hyvin onnistuneena.

-- Se on "Zenaïden" kuoro, joka osoittaa kunnioitustaan majesteetin
_opera comiquen_ ensimmäiselle näyttelijättärelle, -- lisäsi eräs
kamarijunkkari, joka turhaan oli odottanut tulla kutsutuksi
markiisittaren viimeisiin iltahuveihin.

-- Kätten taputtajilla on hyvät kourat, näyttelijätär on saava
tarpeensa! -- huudahti muuan madonsyömä presidentti, joka kuului nuoren
ranskattaren moniin hylättyihin ihailijoihin.

-- Kuulkaa, yleisö tulee tännepäin! He tuovat hänet mukanaan
riemukulussa, -- huomautti toinen samanlainen.

-- Parooni Vergennes on ihastuva madamen voitosta yhtä paljon kuin hän
itse! -- lisäsi Bertelsköld.

Tuskin oli hän sen sanonut, kun kivi lensi sisään läpi ruudun ihan
läheltä häntä ja musersi vastaisella seinällä olevan viehättävän,
alabasterisen Venus kuvan.

-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyivät vieraat kalveten.

-- Harhaan ammuttu kuula, joka oli aiottu toisaalle, -- vastasi
Bertelsköld. Mutta samassa lensi toinen kivi toisesta ikkunasta, ja
kohta niitä alkoi tulla tuiskuamalla tämmöisiä tervehdyksiä, mikä
pannen tekotukkia epäjärjestykseen, mikä musertaen milloin
seinäpeilejä, milloin kynttiläkruunuja.

-- Morsian ulos! Morsian ulos! -- huudettiin ulkona.

Vieraat pakenivat pelästyksissään läheisiin huoneisiin.

Isäntä itsekin näytti ensin vähän pelästyvän. Mutta mistä Bernhard
Bertelsköldiä lieneekään voitu syyttää -- pelkuri hän ei ollut. Hän
lähetti salaa sanan kaupungin ylipäällikölle pyytäen, että tämä
puhdistaisi kadut, mutta siihen mennessä hän tarvitsi aikaa. Hän avasi
parvekkeen oven ja astui ulos.

Katua valaisivat vain muutamat kurjat öljylyhdyt, joista sitäpaitsi
useita oli rikki, mutta kreivi tunnettiin hänen oman salonkinsa
valossa. Hurja ulvonta kuin tuhannen irtipäästetyn villipedon suusta,
kohosi hänen tullessaan näkyviin, tumman, aaltoilevan väkijoukon
keskestä kadulta.

-- Kuolema veljenmurhaajalle! Pois kreivikonna! Morsian esiin! -- huusi
vimmastunut joukko, ja taaskin suhisi kivisade, tiheä kuin ukkospilven
sadekuuro, tuon rohkean miehen pään ympärillä, joka uskalsi uhmata
vapaata kansaa.

Bertelsköld seisoi kylmänä, kädet ristissä ja odotti kärsivällisesti,
kunnes kauhea melu oli vähän tauonnut. Sitten hän koroitti korkean
äänensä ja huusi:

-- Minä kiitän jokaista rehellistä ruotsalaista, joka on täällä läsnä,
siitä, ettei hän säästä ylhäisiä eikä alhaisia, kun on kysymyksessä
kostaa isänmaan puolesta.

-- Missä on veljesi, konna! -- huusivat muutamat

-- Hiljaa! Kuunnelkaamme, mitä hän meille valehtelee! -- huusivat
toiset.

-- Minä kiitän jokaista rehellistä ruotsalaista, -- jatkoi Bertelsköld,
-- siitä, että hän on käynyt kostamaan häväistyn hyveen ja loukatun
isänmaan puolesta ulkomaalaiselle petturille, joka on tullut tänne
riistämään hikemme ja työmme hedelmät, varastaakseen leivän köyhän
työntekijän suusta. Se on rehellisesti ja kunniallisesti tehty, pojat!
Itse olen jo lopettanut kaiken seurustelun tuon hävyttömän naisen
kanssa, jota tänä iltana haette, enkä ole lepäävä ennenkuin hän on
raipoilla ja vitsoilla ajettu vanhasta Ruotsistamme, joka on liian hyvä
ja vapaa vierasten varkaiden raadeltavaksi!

-- Hyvä! Hyvä! Ei, kuulkaahan, hän puhuu kuin mies! -- rähisi helposti
petettävä joukko, samalla kun äänet loitompana vielä jupisivat: -- Se
on hänen luonaan piilossa! Missä on hänen veljensä?

-- Lähettäkää joitakuita joukostanne tänne tutkimaan taloani, ja jos
kavaltaja on luonani, niin älkää jättäkö kiveä kiven päälle! -- jatkoi
puhuja. -- Kuka kysyy veljeäni? Emmekö minä ja veljeni ole vaatineet
kaksintaisteluun ylhäistä herraa, jota en tahdo mainita, vaan joka asuu
tuolla Pallohuoneen luona, koska hän häpäisi kansan oikeuksia ja sanoi,
että kaikki aatelittomat säädyt olisi ruoskittava pois valtiopäiviltä?
Enkö ole puolustanut kuningasta hänen vihollisiaan vastaan, jotka
tahtovat hallita Svean valtakuntaa ranskalaisten ja venäläisten
määräysten mukaan? Eläköön kuningas! Eläköön kansa! Eläköön vapaus!
Vanha Ruotsi eläköön! Hurraa!

-- Hurraa! Hurraa! -- melusi mielensä muuttanut väkijoukko, joka oli
täysin vakuutettu siitä, että mies, joka noin kauniisti puhui
sorretusta hyveestä ja loukatusta isänmaasta, mies, joka niin
miehuullisesti oli taistellut kansan ja vapauden puolesta, ei mitenkään
voinut olla se murhaaja tai kavaltaja, joksi häntä äsken oli luultu. Ja
tähän yleiseen kaikuvaan hurraahuutoon sekaantui kohta joukko käheitä,
juopuneita ääniä, jotka kaikin voimin huusivat: eläköön Bertelsköld!

-- Minä kiitän teitä, -- jatkoi kreivi melkein kuninkaallisesti
kumartaen, mikä sopi hänelle sitä paremmin kuin ei kukaan heikossa
valaistuksessa voinut erottaa hänen huulillaan väreilevää ivallista
hymyä, -- minä kiitän teitä vapautetun isänmaan nimessä ja pyydän teitä
kaikkia viettämään iloista iltaa hyvän käytöksenne palkinnoksi.

Näin sanoen hän heitti kolme kukkaroa, täynnä hopearahoja, luultavasti
arvoltaan kolme tai neljäsataa riksiä, väkijoukon keskeen. Hurraahuudot
eivät tahtoneet loppua, joukko repaleisia hattuja lensi ilmaan, ja jos
puhuja olisi seisonut tuolla alhaalla, olisi häntä varmaankin kannettu
riemusaatossa pitkin katuja.

-- Kapakkaan! Kapakkaan! -- kuului nyt pauhaava huuto, johon yhtyi
ääniä vaatien, että ensin olisi rangaistava Pallohuoneen luona asuva
kavaltaja, Sprengtporten, hän, joka oli aikonut ajaa aatelittomat
säädyt valtiopäiviltä, Syntyi riita, ja metelin raivoisat aallot
alkoivat kääntyä toisiaan vastaan.

Bertelsköld seisoi yhä vielä huoneensa parvekkeella, sydämessään
ivallisesti nauraen herkkäuskoiselle roskaväelle, jonka sokeaa vihaa
hän osasi niin hyvin käyttää tarkoituksiinsa. -- Hyvin käy, -- sanoi
hän itsekseen. -- Huomenna merkitsee nimeni Tukholmassa vapauden
puolustajaa ja tuon tyhmän roistoväen hartioilla minä tahdon kiivetä
niin korkealle, että itse majesteetti on vapiseva... Vihdoinkin! Tuolla
tulevat uudet, minun kutsumani, tämän sepittämäni ilveilyn näyttelijät.
Roistoväki saa nyt maksaa kulungit särjetyistä ruuduistani. Mutta minä
pesen käteni. Voinko minä estää rakuunoita murhaamasta vapautta?
Minähän olen sitä puolustanut.

Sana, jonka Bertelsköld oli salaa lähettänyt ylipäällikölle, oli
sattunut kuulevaan korvaan. Tämä herra kuului myssypuolueeseen, joka
vallitsevan kovan tyytymättömyyden vuoksi joka hetki pelkäsi
valtiopäivien hajoamista vallankumouksen puhkeamisen muodossa, eikä
siis tarvittu muuta kuin viittaus, niin hän riensi jo kukistamaan
uhkaavaa kapinaa. Hän oli antanut käskyn, että erään osaston
henkirakuunoita oli heti noustava satulaan ja riennettävä puhdistamaan
katuja maksoi mitä maksoi.

Meluavan väkijoukon vielä kiistellessä siitä, olisiko mentävä kapakkaan
vai Pallohuoneelle, ratsasti osasto Norrmalmin torilta vasempaan ja
sitten Kuningattarenkadulle ajaen edellään kaikki, jotka sen tielle
tulivat. Närkästyksen ja hämmästyksen huuto kulki ratsastajain edellä
ja saapui hotellin edustalla olevan väkijoukon kuuluville, joka
äkkiarvaamatta huomasi olevansa peloittavan ylivoiman ahdistamana.
Raivoisimmat asettuivat vastarintaan ja repivät kiviä kadusta, mutta
ennenkuin he vielä ehtivät järjestäytyä, olivat rakuunat heidän
niskassaan ja hakkasivat sokeasti tiheisiin joukkoihin, ensin miekan
lappeella, mutta pian jo teräpuolellakin. Kaikki vastustus oli turhaa.
Oikealla ja vasemmalla kaatui väkeä hevosten kavioiden alle, kirouksia
ja valitushuutoja kuului sekaisin, ja muutaman minuutin kuluttua oli
ratsuosasto ajanut sivu, karkoittaen edellään pakenevia joukkoja, jotka
vihdoin hävisivät etäisemmille syrjäkaduille.

Bertelsköld oli vetäytynyt hiukan taapäin, mutta seisoi vielä
parvekkeen ovella tuntien salaista vahingoniloa, semmoista, jota ei hän
pitkään aikaan ollut kokenut. Kaikki oli hänelle onnistunut: hän nautti
täysin rinnoin siitä kostosta, jonka hän oli valmistanut kaikille
vihollisilleen, vaarasta, jonka hän niin taitavasti oli välttänyt
ja siitä kansansuosiosta, jonka hän niin äkkiä oli saavuttanut
tuolta halveksittavalta roskaväeltä, joka oli tervehtinyt häntä
puolustajanaan, aavistamattakaan, että hän kohta heittäisi sen katuun
verta vuotamaan ja hevosten kavioiden alle tallattavaksi. -- _C'est
tout accompli_, kaikki on valmista! -- sanoi hän itsekseen.

Mutta hän erehtyi. Kaikki ei ollut vielä valmista. Jotakin vielä
puuttui.

Väkijoukossa hotellin edustalla oli myöskin eräs markiisitar Egmontin
palvelijoista, joka oli hiipinyt katsomaan, mitä järjetön joukko vielä
aikoi toimittaa. Piiloutuneena vastapäätä olevaan porttiholviin, oli
uskollinen palvelija äärettömäksi mielikarvaudekseen kuunnellut niitä
herjaussanoja, joilla kreivi oli parvekkeelta häväissyt hänen
jumaloitua emäntäänsä, ja hän mietti mielessänsä kostoa. Kun sitten
meteli kadulla oli tauonnut, ja Bertelsköld vielä seisoi parvekkeen
ovella, kaappasi mies porttikäytävästä kiven ja heitti sen niin
pirullisella taidolla, että kivi sattui kreiviä keskelle vasenta ohimoa
ja kaatoi hänet verta vuotavana parvekkeen oven eteen.

Harvat jäljelle jääneet vieraat kiiruhtivat hätään. Kreivi Bertelsköld
eli vielä, mutta hänen tilansa oli toivoton. Hämähäkki oli surmattu
keskellä omaa verkkoaan.



VÄLSKÄRIN VIIDESTOISTA KERTOMUS.

AAMUN VALKENEMINEN.



-- Ei, serkkuni, ei, nyt ei olla oikeassa, -- sanoi vanha isoäiti
epäilevästi pudistaen kaunista harmaata päätään, jota verhosi hänelle
niin erinomaisesti sopiva, Anna Sofian ompelema yksinkertainen,
valkoinen arkimyssy.

-- Miksi ei olla oikeassa? -- kysyi välskäri vähän veitikkamaisesti ja
katsoi häntä terävästi silmiin.

-- Karkaapas kuin hupsu miehen ja lasten luota, kun on vielä talouskin
hoidettavana ja tiedät jättäväsi kaikki piikain varaan. Ei, kiitoksia!
Semmoisen voi antaa anteeksi lapselle, joka ei ajattele omaa nokkaansa
pitemmälle, mutta ei vanhalle ihmiselle, jolla pitäisi olla enemmän
ymmärrystä. Ajattelin kyllä, ettei siitä hyvää seuraisi, kun Ester
Larsson meni naimisiin omaa säätyään ylemmä, sillä samanlaiset ne
parhaiten yhteen sopivat, ja jos toinen jalka kulkee villasukassa, ei
toista pidä silkkiin pistää. Parasta on, kun antaa ylpeiden ajatusten
mennä menojaan. Kyllähän tyttö puhui aika järkevästi, kun kreivi tuli
Vaasaan kosimaan, mutta katsopas, aina hänen korvissaan soi, että hänen
piti päästä kreivittäreksi. Hän oli "syntynyt prinsessaksi" sanoo
serkku? Suokaa anteeksi, tuo on aivan perätöntä lörpötystä.
Kunniallinen kauppiaan tytär hän oli, ei enempää eikä vähempää, mikäli
minä ymmärrän, ja minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt siihen
tyytyä, kun oli leipäkin loppuiäksi tiedossa. Mutta kas, eipä kelvannut
hienon neidin seisoa puodissa voita punnitsemassa, niinkuin muiden
rehellisten ihmisten; hänen piti vielä kerran päästä tavoittelemaan
"utukuningattaren sukkanauhaa" ja niin hän tulikin rukkasillaan hienoon
sukuun. Mitä hänellä oli siellä tekemistä?

-- Eikö isoäiti muista, että hän antoi kreiville rukkaset ja otti hänet
vasta kauan mietittyään, kun uskoi koko kreivin onnen siitä riippuvan!
-- virkkoi Anna Sofia lämpimästi.

-- Onnen? Niin aina sanotaan. Mikä raukka se oli sellainen kreivi, joka
ei voinut itseänsä hoitaa? Sanottiinhan häntä siivoksi mieheksi, vaikka
hän olikin leskimies ja asui hovissa ja oli rikas kuin ruhtinas. Olisi
hän nyt aina saanut jonkun köyhän neidin. Silloin kävi niinkuin
maailmassa käy, että ylpeät lapsipuolet nyrpistivät nenäänsä, ja kansa
puhui kaikenlaisia tyhmyyksiä. Mutta kun nyt kerran oli tapahtunut se,
mitä ei enää voitu muuttaa, niin tuntuu, että uuden kreivittären olisi
pitänyt antaa asiain mennä menojaan eikä olla tietävinäänkään
tyytymättömistä katseista. Minä kysyn: mitä hän siitä huononi, kun
hänellä oli puhdas omatunto? Olisin sanonut hänen sijassaan, koska hän
nyt kerran oli niin miehevä: kuulepas, hyvä Bernardus vai mikä lienet,
neuvon sinua kunnioittamaan isääsi!

-- Mutta niinhän hän sanoikin! -- huudahti pieni Liisa Kreeta, joka oli
vuodattanut katkeria kyyneliä kuunnellessaan edellisen kertomuksen
alussa esitettyä surullista tapausta.

-- Pidä sinä pieni nokkasi kiinni, kun vanhat puhuvat, -- jatkoi
isoäiti kiivastuen. -- Niin minä olisin kreivittären sijassa sanonut,
enkä olisi neuvonut herra Bernardusta mutisemaan, vaikkapa hän olikin
niin miestä mielestään. Ja sen jälkeen olisin pysynyt omassa
laillisessa kodissani ja pitänyt oman avainkimppuni ja pitänyt huolen
miehestäni ja lapsistani ja opettanut piikoja tottelemaan. Mutta lentää
tuolla tavalla yösydännä kotoaan kuin mustalaisakka, kun on saanut
kuulla vähän nuhteita ja hävyttömyyksiä, sitä kreivitär Esterin on
vaikea puolustaa Jumalan ja ihmisten edessä. Oliko se ihminen ihan
hullu? Sen minä vain sanon serkulle, että jos ei serkku toimita häntä
kohta takaisin, niin serkku saa omatuntonsa edessä vastata, että on
erottanut miehen ja vaimon, äidin ja lapset ja asettanut kallelleen
sen, minkä aina pitäisi olla kohdallaan maailmassa. Kyllähän silloin on
hyvä syyttää kohtaloa ja ennustuksia ja sormuksia ja muuta kurjaa
taikauskoa, kun ei huolita Jumalan ja ihmisten laillisesta
järjestyksestä. Kas niin oli sen asian laita. Mitähän serkulla voisi
olla sitä vastaan sanomista?

-- Saanko nyt sanoa ajatukseni? -- kysyi välskäri sävyisästi.

-- Olkaa niin hyvä. Olenpa utelias kuulemaan, miten serkku koettaa
tehdä mustan valkeaksi.

-- Olen kerran ennen sanonut, että on suuri merkitys sillä, mistä
aineesta ihminen on tehty. Jos hän on haavasta, niin hän pian taittuu,
jos pajusta, niin voi hänestä palmikoida vaikka lattiamaton, mutta jos
joku on tehty koivusta, niin voi tapahtua, että hän antaa vitsaa
kurittajalleen. Ja minä arvelen, että meidän olisi jo pitänyt nähdä,
mistä puusta Ester Larsson oli tehty. Hän tuli, eikä suinkaan
ylpeydestä, korkeasukuisen kreivin perheeseen tavaten siellä vastassaan
aikansa voimakkaimmat ennakkoluulot miltei täysikasvuisissa
lapsipuolissaan. Jos hän olisi tuntenut heidät oikein, olisi hän alusta
alkaen varustautunut heitä vastaan ja vaatinut itselleen oman pesän,
lapsipuolten tultua lailliseen ikään. Mutta hän luotti rakkauden
voimaan, luotti siihen, että se voi luoda uuden maailman ja olikin
oikeassa, vaikka tosin vähän liian varhain, sillä uusi tapa tarvitsee
monta sukupolvea itääkseen. Hän teki, mitä suuret sielut tavallisesti
tekevät: hän ei ryhtynyt minkäänlaisiin varokeinoihin ja siten hän tuli
riippuvaiseksi ennakkoluulosta, joka oli häntä itseään voimakkaampi.
Tämä olisi voinut häiritä, mutta ei murtaa hänen onneaan, jos hänellä
vain olisi ollut mies, joka olisi ollut kyllin voimakas hänen tähtensä
uhmaamaan turhia ennakkoluuloja ja tukemaan häntä rautaisella kädellä.
Mutta kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld oli yhtä heikko kuin hyvä. Hän
häilyi itsekkäässä rakkaudessaan ihailemansa puolison ja jumaloimansa
pojan välillä; hän ei nähnyt syvää juopaa, joka ammotti heidän
välillään; hän näki pinnan eikä mitannut syvyyttä; hän ei ymmärtänyt,
mitä hänen puolisonsa kärsi. Tämä on ikävää, ajatteli hän, mutta kyllä
se siitä paranee; koetamme välttää kohtauksia, jotka vain saattavat
meidät pahaan huutoon.

-- Oli sekin mies! -- virkkoi isoäiti. -- Olin luullut Kaarle Viktor
Bertelsköldiä kunnon mieheksi ja nythän hän käyttäytyy kuin mikäkin
raukka. Eikö hän olisi voinut sanoa Bertrandukselleen tai mikä hän oli:
tässä olen, poika, ja tässä on äitisi: ymmärräthän! Tahtoni on, että
osoitat äitipuolellesi kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta ja sillä
hyvä.

-- Ja jos hän olisi sen sanonut, -- jatkoi välskäri, -- ei hän olisi
tehnyt sitäkään muun kuin näön vuoksi, niinkuin hän nytkin vain
näennäistä rauhaa saavuttaakseen koetti olla taipuvainen. Mutta
kreivitär Ester oli niitä syviä luonteita, jotka eivät tyydy
ulkonaiseen muotoon; hän tahtoi totuutta. Kun hän sentähden näki
erehtyneensä rakkauden "muurejamurtavasta" voimasta, niin hän valitsi
keinon, joka oli sekä outo että kummastuttava, väkivaltainen ja
tuskallinen, ja samalla semmoinen, jonka piti murtaa muurit, mikäli se
on ihmisten vallassa. Ja jos hän ei mitään muuta saavuttanutkaan, niin
saavutti hän ainakin selvyyden; hän katkaisi kahleen, joka muuten olisi
hänet hitaasti tappanut. Hän käsitti heti koko asemansa: tänne hän ei
voinut jäädä alati seisomatta, itse poljettuna, erottavana muurina isän
ja lasten, sisarusten ja sisarusten välillä. Jos hän sitävastoin
poistuisi, niin ei mikään estäisi ylimyksellistä perhettä taaskin
yhteen sulautumasta. Hänen miehensä oli heikko, hänen omat lapsensa
olivat nuoria; hänen menettämisensä heitä surettaisi, mutta ei
murtaisi. Aallot kuohahtaisivat hänen päänsä päällä, mutta järvi
tyyntyisi jälleen.

-- Olen vihainen, niin vihainen Bernhardille, että tahtoisin häntä
purra! -- huudahti Anna Sofia. -- Paul parka!

-- Vera parka! -- nyyhkytti Liisa Kreeta.

-- No, minä ennustan, että heidän äitinsä vielä palaa, kun ajattelee
asiaa; vai kuinka, serkku? -- kysyi isoäiti.

-- Mistä minä sen tiedän? -- virkkoi välskäri. -- Ei juuri siltä näytä.

-- Niin, Bertrandus on saanut kolauksen vehkeistään; mutta mitä Pauliin
tulee, -- jatkoi isoäiti, -- niin hän näyttää siivolta nuorukaiselta,
vaikkakin liian romanttiselta. Antaa ampua itsensä kuoliaaksi ilkeän
veljensä vuoksi, se nyt oli kerrassaan ihmeellinen päähänpisto. Miten
oikein lienee ollut kasvatuksenkaan laita, kun hän yhteen aikaan
ajatteli niin jumalattomia asioita. Ei mahtanut poika saada tarpeeksi
kuria katkismusta oppiakseen. Entä Larsson, se vanha kitupiikki.
Saadaanpa vielä nähdä, että hän antaa tuon saksalaisen tohtorin peijata
itseään, se näyttää olevan vanha veitikka. Kuinka voi serkku uskotella
meille, että ihminen voi elää sadanneljänkymmenen vuoden vanhaksi?

-- Niin, -- sanoi välskäri, -- minä kerron vain, mitä muut ennen minua
ovat luulleet. Sata vuotta sitten uskottiin elämän nesteeseen ja
kullantekotaitoon aivan yhtä paljon kuin Kaarle XI:n aikana noitiin.
Juuri silloin, kun uusi valo koitti, pääsi pimeys taas hetkeksi
valloilleen entistä mustempana. Kustaa III:n aikana valaisivat maailmaa
luonnontieteet kuin uusi aamurusko. Aivan luonnollista oli, että vanha
taikausko silloin leimahti uudelleen. Siihen aikaan polvistuivat
ihmiset enemmän Cagliostron kuin Jumalan edessä. Ei koskaan ole
alkemiaa uutterammin harjoitettu kuin juuri siihen aikaan, jolloin
Scheele ja Bergman kantoivat kasteelle sen parempaa tytärtä kemiaa,
eivätkä ihmiset koskaan ole enemmän tavoitelleet elämän nestettä kuin
Voltairen ja Holbachin opettaessa, että sielu on aine, joka häviää, kun
ruumis häviää.

-- Kummin pitää kertoa enemmän kuninkaasta! -- virkkoi Jonathan, joka
ei oikein ymmärtänyt alkemiaa ja kemiaa. -- Voi, jos saisin nähdä hänet
kerran oikein likeltä!

-- Saathan sen, tämän näköinen hän oli, -- virkkoi välskäri ja nosti
poikaa korvista tämän takertuessa vanhan sedän käsivarsiin.



1. MAMMONAN ORJA.


Valtiopäivämies Joonas Perttilä oli aikoja sitten kyllästynyt
valtiopäiviin ja Ruotsin pääkaupunkiin. Kuta pitemmälle kevät kului,
sitä miettivämpänä hän astuskeli joutohetkinään -- ja niitä hänellä oli
paljon -- katseli sinistä taivasta ja jäätynyttä järveä, kuuli leivojen
lirittelevän ja ajatteli oivaa Isokyrön taloaan, ajatteli, miltä rukiin
oraat nyt mahtoivat näyttää, kun lumi oli sulanut, olivatko rengit
ymmärtäneet ajaa mitä tarvittiin ohrapelloille, mahtoivatko hevoset nyt
keväällä olla hyvin laihoja, olivatko lehmät ja vasikat saaneet
tarpeeksi ruokaa ja oliko jo alettu keritä lampaita. Näitä
ajatellessaan hän huokasi syvään tämän maailman kaikkia vaivoja
hattuineen ja myssyineen, ollen hyvin halukas toivomaan takaisin sitä
aikaa, jolloin talonpoika astui auransa kurjessa ja porvari puuhasi
purtensa ääressä ja pappi selitti katkismusta ja ritaristo ja aateli
piirustivat sukutauluja ja kuninkaallinen majesteetti ja kruunu
hallitsivat maata lakien mukaan. Niin peräti kyllästynyt hän oli ja
moni muu hänen kanssaan vapauteen -- tai oikeammin sen ajan vapauteen
-- että hän puolestaan olisi vaihtanut koko valtiomuodon vaikka puituun
akanakuormaan, joka ainakin kelpasi hevosten appeeksi.

Kun hän eräänä kauniina huhtikuun iltapäivänä kulki näissä mietteissään
ulos Roslagin tullista ilman mitään erityistä matkan määrää, näki hän
nelipyöräisten, kahden hevosen vetämäin talonpoikaisvaunujen
vaivalloisesti kahlaavan pohjattoman lian läpi kelirikkoisella
maantiellä. Menihän tuo vielä, kun käyden ajoi, ainakin siihen saakka,
kunnes vaunut olivat tulleet kaupungin alueelle, jossa kadut oli
laskettu jollakin, joka oli olevinaan kivitystä, mutta jota yhtä hyvin
sopi nimittää hyvinarvoisan maistraatin laatimiksi kaatamislaitoksiksi,
sillä niin tuiki vaarallisia olivat siihen aikaan useimmat Tukholman
kadut. Tässä ei auttanut ajajan taito eikä hevosten unelias astunta,
vaunut luovailivat niin kauan vuorten ja laaksojen välissä, kunnes
erään pojan paperileijaa pelästyneiden hevosten yht'äkkinen nykäys
vihdoin joudutti tapausten kulkua sikäli, että vaunut kömpelösti
köllähtäen tyhjensivät sisältönsä keskelle katua.

Joonas meni lähemmä nähdäkseen, oliko mahdollisesti joku vahingoittunut
ja tapasi kaksi vanhaa miestä, jotka olivat kapineineen vierähtäneet
isonlaiseen vesilätäkköön ja nyt vaivalloisesti kömpivät siitä kuivalle
maalle. -- Mitä ihmeitä? -- huudahti hän, -- eikös se ole Lauri-eno
Vaasasta?

Ja aivan oikein, hänen edessään seisoi laiha, valkotukkainen äijä, joka
ei voinut olla kukaan muu kuin ennen niin kookas ja kankeanuhkea
kauppias Lauri Larsson, valtiopäivämies Tuomaan isä ja toisen
valtiopäivämiehen, Bertel Larssonin veli, joka kuitenkin nyt, tuskin
vuoden kuluessa, oli kutistunut kummalliseksi, kyyryselkäiseksi,
kaarimaiseksi olennoksi ja jonka väljän, ruskean hylkeennahkalakin alta
pari terävää harmaata silmää varkain ja levottomasti katseli
ympärilleen. Vastausta antamatta kiiruhti tuo elävä muumio poimimaan
kadulta kaikenlaisia kaatuessa pudonneita esineitä ja löysi pari kakkua
karkeaa leipää, pari kulunutta rukkasta ja puupullon, jossa oli piimää,
samalla kun hän hätäisen huolellisesti tarkasteli, ettei vaunujen
pohjalla oleva suuri matkakirstu vain olisi vahingoittunut kaatuessa.
Tässä toimessa häntä ei auttanut hänen seuralaisensa, kummallisen ja
vieraan näköinen mies, joka sekä iältään että voimiltaan näytti paljon
nuoremmalta, mutta joka välinpitämättömän ylenkatseellisesti odotti
sitä hetkeä, jolloin hän taas saisi astua vaunuihin ja jatkaa
matkaansa.

-- Eikö eno enää tunne minua? -- kysyi nuori valtiopäivämies. -- Minä
olen Joonas Perttilä ja olen iloinen saadessani opastaa enon Tuomaan
luo, ellei eno mieluummin tahdo mennä yöksi rovasti Bertelin luo.

-- Enpä tunne, enpä tunne tätä pahaa maailmaa, -- vastasi koukistunut
ukko. -- Olen köyhä mies, perin köyhä äijä, jolla ei ole varaa asua
niin korkeiden herrojen luona.

-- Aja! -- sanoi toinen matkustaja kyytimiehelle eikä näyttänyt olevan
ollenkaan halukas tekemään uusia tuttavuuksia Tukholmaan tullessaan.

Vaunut lähtivät taaskin liikkeelle, mutta niin hitaasti, että Joonas
helposti voi seurata niitä vähän matkan päässä. -- Olisikohan eno
tullut höperöksi vanhoilla päivillään? -- ajatteli hän. -- Tahdon
katsoa, minne he menevät.

Tie oli kylläkin pitkä, sillä vaunut eivät pysähtyneet ennenkuin
kaukana kaupungin eteläpäässä, mutta Joonas oli itsepäinen ja merkitsi
muistiinsa talon. Se oli jonkinlainen parturitupa, jonka omistaja
harjoitti kaikenlaisia ammattiinsa kuuluvia toimia, niinkuin
suoneniskentää, kuppausta, hampaiden kiskomista, hevosten pattien
parantamista ja _essentia dulciksen_, tuon sekä ruumiille että sielulle
yleisenä parannusaineena käytetyn lääkkeen kauppaa.

Joonaalla oli hyvää aikaa ja hän lähti astuskelemaan Tegelvikiin päin.
Tunnin kuluttua hän palasi mennen parturitupaan ostamaan _essentia
dulcista_.

-- Olette saanut kaukaisia vieraita? -- kysyi hän, suoritettuaan hyvän
maksun ostoksistaan.

Parturinsälli, joka seisoi tiskin takana, nyökäytti salaperäisesti
päätään.

-- Eikö toinen heistä ole tohtori?

Sälli nyökäytti taas päätään.

-- Tahtoisin mielelläni kysyä häneltä neuvoa selänkolotukseen, --
jatkoi Joonas, ostaen vielä varmuuden vuoksi pullollisen "Hjärnen
testamenttia"

-- Astukaa sisään, -- sanoi sälli.

Joonas astui matalaan, rappiolle joutuneeseen huoneeseen ja kuuli
vanhan Larssonin äänen kamarista.

-- Kuusi killinkiä vuorokaudessa huoneesta ja ruuasta! -- jupisi
vanhus. -- Kuusi killinkiä? Oletteko hullu, ihminen? Minä köyhdyn
keppikerjäläiseksi semmoisesta ylellisyydestä. Rakkaat ystävät,
minä olen köyhä mies, jolla ei ole varaa ottaa vastaan mitään
palvelusta. Eikö täällä asu ketään nuorta herraa, joka tarvitsee
kengänkiilloittajaa tai vaatteiden puhdistajaa? Minä palvelisin
halvasta hinnasta. Sano hänelle, että juoksen asioita kolmesta äyristä
kappaleelta, vaikka kulutankin kenkiä neljän äyrin edestä, mutta
kerjäläisraukan, sellaisen kuin minun, ei auta olla niin tarkka. Minä
tunnen Tukholman, minä tuon hänelle joka aamu aviisit ja kuljetan
rakkauskirjeitä erityistä juomarahaa vastaan.

-- Ei täällä asu muita kuin mestari ja hänen säliinsä, -- kuului
palvelijatar, jolle valitusvirsi oli esitetty, vastaavan.

-- No, sano sitten mestarille, että palvelen renkinä ruoka- ja
asuntopaikalla. Tyydyn silakkaan ja leipään ja kauhalliseen vettä eikä
minulla ole varaa kuluttaa lakanoita. Minä sahaan mestarille puita ja
palvelen hänen liiketuttaviaan erityisestä juomarahasta. Nuoret herrat,
jotka ajattavat partaansa, armahtavat kyllä miesparkaa, joka on
kuluttanut kaiken, mitä hänellä on, kustantaakseen kalliin matkan
Tukholmaan.

-- No, mitä hänellä on tuossa suuressa, raskaassa arkussa? -- kysyi
piika nenäkkäällä äänellä.

-- Minullako? -- huudahti äijä aika tavalla säikähtäen. -- Mitäpä
minulla olisi? Ei mitään, rakas lapsi, ei mitään. Mitäpä minulla olisi
muuta kuin vanhoja vaatteita ja kirjoja, jotka aion myydä Tukholmassa,
hankkiakseni itselleni, mitä välttämättömimmin tarvitsen?

-- Minä luulin siinä olevan rahaa, -- kuului piika sanovan samalla
äänellä.

-- Jumala varjelkoon, kuinka syntisesti hän puhuu! -- virkkoi taas
vanhus surkealla äänellä. -- Mistä semmoinen Lasarus kuin minä ottaisin
rahoja! Rakas ystävä, jos olet kristitty ihminen, niin neuvo, kuinka
voisin ansaita kaksitoista killinkiä viikossa, niin teet armotyön, ja
minä kiitän ja ylistän sinua niin kauan kuin elän. Rahaa! Jumala
armahtakoon, kuinka voi noin puhua!

-- Vannokaa! -- ilvehti piika.

-- Minä vannon sieluni autuuden kautta, minä vannon taivaan ja maan
nimessä, rakas ystäväni, ettei tuossa vanhassa arkussa ole mitään muuta
kuin riepuja ja kirjoja, -- virkkoi taas Larsson ilmeisesti tuskissaan.
-- Rahaa! Minä vannon, ettei minulla ole enempää kuin mitä päälläni
kannan, minulla kurjalla ja perin köyhällä miehellä. Köyhin Tukholman
köyhäinhoitolaisista on rikkaampi kuin minä, rakas ystävä.

-- No, sitten kai minun pitää häntä uskoa, -- mutisi piika pujahtaen
ovesta.

Joonas kauhistui ja epäröi, ilmaisisiko itsensä. Siihen oli siis ahneus
vienyt tämän vanhan miehen, joka elinaikansa oli koonnut aarteita
aarteiden päälle eikä varmaankaan ollut tullut Tukholmaan muuta varten
kuin yhä vielä kartuttaakseen sitä mammonaa, joka oli ollut samalla
hänen epäjumalansa ja hänen vitsauksensa. Mutta ennenkuin Joonas vielä
oli ehtinyt tehdä päätöksensä, kuuli hän sisähuoneesta toisen miehen
äänen, joka tähän asti oli ollut vaiti ja jonka hän luuli tuntevansa
enonsa matkatoverin ääneksi.

-- Olette vannonut väärän valan, -- sanoi toinen ääni. -- Teillä on
arkussa kahdeksantoista tuhatta riksiä rahaksi lyötyä kultaa ja
kolmekymmentä tuhatta lyömätöntä.

-- Minullako? Rakas ystävä, älkäämme siitä puhuko, puhukaamme
yrityksestämme, -- virkkoi Larsson. -- Olemmehan tulleet Tukholmaan
hankkiaksemme itsellemme lisäaineksia suuren, jumalallisen taitomme
toteuttamiseksi. Meidän ei pitäisi laiminlyödä hetkeäkään. Joka päivä
maksaa meille vähintäänkin tuhat riksiä, jotka voisimme ansaita
muuttamalla rautaa kullaksi. Tuhat riksiä, se on hirmuinen summa.
Köyhdymme kerrassaan, jos odotamme vielä tuntiakaan kauemmin.

-- Mutta nyt olette vannonut väärän valan ja tiedättekö, mitä se
merkitsee? -- jatkoi toinen.

-- No, no, rakas ystävä, se on vain puheenparsi. Huomenna panen plootun
vaivaiskassaan. Ei meidän Herramme ole niin ankara köyhää miesparkaa
kohtaan, joka sattui epähuomiossa sanomaan luvallisen ja anteeksi
annettavan hätävalheen.



2. TÄHTIEN ASEMA TAMMIKUUN 14. P:NÄ 1318.


Tuo kummallinen vieras, joka tällä tavoin ikäänkuin pahana omanatuntona
puhutteli vanhaa Larssonia, avasi nyt varovasti oven katsoakseen, oliko
ketään viereisessä huoneessa. Mutta ovi aukeni ulospäin kätkien Joonas
Perttilän, joka istui lähellä. Häntä ei huomattu, eikä hän itsekään
ilmaissut itseään. Ei hän ensinkään ujostellut kuuntelemasta, hän
katsoi sen päinvastoin velvollisuudekseen muistaessaan, ettei vieras
voinut olla kukaan muu kuin kullantekijä ja ihmeitätekevä tohtori
Martti Weis, joka edellisenä kesänä oli Larssonin tahdosta seurannut
vanhaa miestä Turusta Vaasaan.

Mikä oli syynä siihen, että tohtori Weis koko vuodeksi oli hautautunut
taitoineen ja tietoineen pienoiseen kaupunkiin kaukana pohjolassa?
Joonas oli kyllä kuullut huhun, että tohtori riisti ja peijasi vanhaa
Larssonia tuolla luulotellulla kullantekotaidollaan; mutta nyt hän sai
tietää, että Larsson oli tuonut mukanaan koko arkullisen tuota kallista
metallia. Jos tohtori Weis oli se konna ja petturi, joksi häntä moni
luuli, mikä olisi estänyt häntä, joka oli paljon nuorempi, voimakkaampi
ja kavalampi, pitkällä Pohjanlahden ympäri suoritetulla matkalla
murhaamasta vanhusta tai varastamasta vanhalta saiturilta hänen
rahojansa? Molemmat olivat he kuitenkin tulleet tänne terveinä ja
niinkuin näytti, hyvässä sovussa. Joonas oli utelias saamaan selityksen
tähän arvoitukseen.

Hän ymmärsi kohta, ettei tuo ylen varovainen tohtori Weis kuitenkaan
ollut kaikkitietävä. Ihmeiden tekijä ei aavistanut, että ohuen oven
takana oli outo kuuntelija, joka kuuli joka sanan, vaikka matkatoverit
puhuivatkin matalalla äänellä.

-- Olen nyt teitä palvellut enemmän kuin puoli vuotta, sanoi tohtori.
-- Olen tehnyt teille mieliksi ja teidän hyväksenne muuttanut
yksitoista leiviskää rautaa kullaksi. Se, mikä teillä on tuossa
arkussanne, on vain vähäinen osa aarteistanne, sillä suurimman osan
olette kaivanut maahan Vaasassa enkä minä ole kysynyt teiltä mihin
paikkaan...

-- Jumalan tähden, -- änkytti Larsson, -- ajatelkaa mitä sanotte, jos
seinillä olisi korvat! Eihän minulla köyhällä miehellä ole yhtään
mitään, ei kerrassaan mitään! Mihin olisin kaivanut niin paljon rahaa?

-- Se on totta, -- virkkoi tohtori kylmästi, -- köyhä olette, perin
köyhä kaikkine kultinenne, köyhempi kuin kerjäläinen, joka
köyhyydessään kuitenkin laulaa, kun on syönyt vatsansa täyteen. Olette
köyhempi kuin kurjin ruotiukko, joka ainakin voi nukkua ja unohtaa,
mutta sitä te ette voi. Olette köyhempi kuin koira, jonka mieltä
rikkatunkiolta löytämänsä luu ilahuttaa, sillä koira voi murista, kun
sitä lyödään, mutta te silittelette sitä kättä, joka teitä lyö
korvalle, senvuoksi, että se käsi tarjoaa teille kultaa. Kas, niin
kurja te olette, että jos olisin katkerin vihollisenne ja olisin
tahtonut pyyhkiä teidät ihmisten kirjoista, minä en olisi voinut
upottaa teitä syvemmälle onnettomuuden ja alennuksen kuiluun. En ole
ystävänne, sillä jos olisin sellainen, en olisi heittänyt kultapalaa
toisensa perästä teidän aina nälkäiseen kitaanne ja siten tehnyt teitä
yhä janoisemmaksi. Mutta en myöskään ole vihollisenne, sillä miksi
vihaisin noin kurjaa olentoa? Johan riittää, kun halveksin teitä.
Ystävyys ja viha eivät merkitse minulle mitään; en vihaa enkä rakasta
ketään kuolevaista; tieni kulkee korkealla ihmisten päitten yllä ja
minä katson heihin alas, niinkuin matkustaja metsässä katselee
muurahaisten teitä varisseiden ja kuivuneiden havunneulain välissä. On
kuitenkin olemassa jotakin, joka on sitonut minut niin kurjaan olentoon
kuin te olette. Eikö teitä ole kummastuttanut, etten koskaan ole
tahtonut korvausta vaivoistani?

-- Korvausta? -- huudahti Larsson säpsähtäen. -- Mitä minä köyhä mies
voisin tarjota teille muuta kuin kiitollisuuteni ja ihailuni?

-- Huolinko minä kiitollisuudestanne ja ihailustanne? Kun ette enää
minua tarvitse, toivotte minut sinne, missä pippuri kasvaa.

-- Mutta ettehän aio minua jättää? Se on mahdotonta! tohtori, meillä on
vielä niin paljon tekemättä! Kun olemme hankkineet itsellemme uudet
ainekset, teemme kultavuoria, eikö niin? Ja te saatte kohtuullisen
osanne, tohtori. Tehkäämme sopimus. Saatte kymmenen prosenttia, sillä
nähkääs, minä olen liikkeen päämies ja te olette yhtiömieheni. Mitäs
siitä sanotte, tohtori? Eikö se ole hyvä sivutulo ja ehkä ... ehkä, jos
olette hyvin ahkera, saatte yksitoista prosenttia! -- lisäsi vanhus,
syvään huoahtaen omaa auliuttaan.

-- Mikä estäisi minua ottamasta vaikka yhdeksänkymmentä yhdeksän
prosenttia ja jättämästä teille vain raudan arvon? -- ivaili tohtori.

-- Ei, sitä ette voi tehdä, rakas tohtori! Ette voi niin peijata köyhää
vanhaa miestä, joka on osoittanut teille niin paljon luottamusta. Mutta
jos ette tyydy vähempään, niin -- saatte kaksitoista prosenttia!

-- Kuulkaa minua! Jos teillä on vielä rahtunenkaan tervettä järkeä
kuivettuneissa aivoissanne, niin pitäisi teidän toki ymmärtää, etten
huoli kullasta. Mikä estää minua laskemasta vaikka Tukholman kadut
tuolla metallilla, jos se minua vain huvittaa? Mutta teillä on jotakin,
jolla ei teille nyt ole mitään merkitystä, mutta joka minulle on
arvokkaampi kuin kaiken maailman kulta. Sen minä nyt vaadin
korvaukseksi pitkällisistä vaivoistani, ja te voitte itse määrätä, mitä
muuta vielä tahdotte.

-- Mitä se voisi olla? -- kysyi vanhus hätäisen uteliaasti. -- Onko se
nuorin tyttäreni Katri? Ottakaa hänet, tohtori, ottakaa! Olkoon hän
omanne, jos lupaatte minulle, odottakaahan -- vielä yksitoista
leiviskää. Tarkoitan, yksitoista leiviskää tänä vuonna ja sitten yhtä
paljon vuosittain, vai mitä itse arvelette?

-- Kas sitä koronkiskojaa! Hän voi myydä oman lapsensakin! Mutta olkaa
huoleti, minä välitän yhtä vähän naisista kuin kullasta. Sulattimessani
minä voin tehdä itselleni naisen niin kauniin, ettei maailmassa ole
hänen vertaistaan nähty sitten äitimme Eevan aikojen! Mutta minä
halveksin semmoisia leikkikaluja. Muuta minä tarvitsen.

-- Puhuitte kerran sielustani, -- jatkoi Larsson, vapisten pelosta,
että voisi menettää liittolaisensa. -- Se on syntinen kauppa, tohtori;
mutta ehkä ... ehkä voisimme sopia.

Tohtori nauroi. -- Sen kyllä uskon, -- sanoi hän. -- Olisitte valmis
myymään sielunne väärästä tukaatista. Mutta vaikka minä olisin itse
paholainen, niin mitä hyötyä olisi minulle ostaa niin huonoa tavaraa,
joka kuitenkin on minun? En ole paholainen, olen ihminen niinkuin tekin
tai oikeammin enemmän kuin te, joka olette ainoastaan ihmisolennon
kuivettunut kuori. Tahdon olla teitä kohtaan vilpitön, sillä tämä on
ratkaiseva. Ymmärrättekö minua?

-- Tahdon koettaa

-- Olen suoraan sanoen mies, joka on asettanut elämänsä tehtäväksi
tunkeutua luonnon salaisuuksiin, ei kuitenkaan niinkuin nykyajan
oppineet, jotka kaivelevat käsiinsä pieniä ilmiöitä eivätkä näe niitä
salaisia voimia, jotka hallitsevat maailmankaikkeutta. Niinkuin
tiedätte, olen onnistunut yhdessä ja toisessa, mutta minulta puuttuu
vielä yksi välikappale hallitakseni tähtien vaikutusta. Olen lukenut
ympyröistäni, että kerran joka viidessadas vuosi tapahtuu kolmen
mahtavimman kiertotähden, Marsin, Jupiterin ja Saturnuksen yhtymys, ja
talismani, joka on taottu semmoisen tähtien aseman aikana, voi niiden
yhdistetyn voiman avulla hallita kaikkia muita kiertotähtiä. Mutta
semmoinen tähtien asema kestää ainoastaan 8 minuuttia, 14 sekuntia ja
49 tersiä eikä yhtään tersiä enemmän eikä vähemmän saa kulua
takomiseen. Vaikeus olla ratkaisevalla hetkellä niin varustettuna ja
niin nopeasti sitä käyttää, on saanut aikaan, että ainoastaan _yksi_
semmoinen talismani on tullut taotuksi, ja sen on täytynyt tapahtua
silloin, kun tähdet viimeksi olivat siinä asemassa, s.o. 14. tammikuuta
1318 kello 3 ja 28 minuuttia jälkeen puolenpäivän. Ympyräni ovat
minulle sanoneet, että tuo mahtava tulos kiertotähtien vaikutuksesta on
vielä olemassa, ja tähtikompassi on minulle sanonut, että sen pitää
olla jossakin pohjolassa. Tämä on syynä siihen, että minä Sisiliasta,
jossa tein havainnon, lähdin Suomeen...

Tässä tohtori vähän pysähtyi ja jatkoi sitten:

-- Tulin Turkuun ja etsin turhaan harvinaista aarretta. Kansa piti
minua noitana, oppineet pitivät minua puoskarina. Mitä minä siitä
huolin? Etsin, mutta en löytänyt. Kompassi ilmaisi minulle, että nuori
narri Bertelsköld oli jossakin yhteydessä aarteen kanssa; minä tutkin
häntä, mutta huomasin pettyneeni. Eräänä päivänä kävi kompassini
erinomaisen levottomaksi; kohta senjälkeen se pysähtyi ja viittasi
suoraan alaspäin. Silloin ymmärsin, että se, mitä hain, oli jollakin
henkilöllä läheisyydessäni, ja samassa te tulitte sisään. Mutta aarre
ei ollut mukananne; se oli Vaasassa. Kas siinä syy, miksi olen teitä
seurannut ja palvellut teitä ja hankkinut teille kuormittain kultaa.
Nyt vaadin palkkani.

-- Kuinka minä köyhä mies voisin omistaa niin mahtavan kapineen? --
kuiskasi Larsson.

-- Älkää luulko, -- jatkoi tohtori, -- että olen laiminlyönyt
hankkimasta itselleni tarkkoja tietoja. Kreivi Bertelsköldin kuulutus
kirkoissa johti minua edelleen ja nyt tiedän kaikki. Kaksikymmentä
vuotta sitten te varastutitte sormuksen nuorelta ylioppilaalta Turussa.
Sitä sormusta minä juuri olen hakenut kautta puolen maailman. Se sormus
taottiin 14. tammikuuta 1318 kello 3 ja 28 min. i.p. Marsin, Jupiterin
ja Saturnuksen yhteisen vaikutuksen aikana ja sen voimaa on vielä
lisätty suomalaisen loihtutaidon ja pyhimysten ihmeitä tekevän voiman
avulla. Kaksisataa vuotta sitä kantoi sormessaan eräs neitsyt Maarian
kuva, mutta kun kuvat hävitettiin, joutui se yksityisiin käsiin ja on
sitten ollut Bertelsköldien ja muiden hallussa, osoittaen kaikkialla
samaa ihmeitä tekevää voimaa, jota kuitenkaan ei kukaan ole ymmärtänyt
oikein käyttää. Kaikki hullut, jotka sitä ovat pitäneet, ovat sillä
etsineet ainoastaan omaa onneaan, ja te itse olette sitä käyttänyt
lisätäksenne aarteita aarteiden päälle. Sen valta luontoon on kuitenkin
seitsemän kertaa suurempi kuin sen valta ihmisiin. Sanalla sanoen: se
sormus täytyy teidän antaa minulle.

-- Sitä en voi, -- vastasi Larsson odottamattoman päättäväisesti. --
Pyytäkää jotakin muuta!

-- Ette voi? -- kysyi tohtori terävästi. -- Ette siis tiedä, että
sormus välttämättömästi menetetään väärän valan takia ja ainoastaan
väärän valan takia. Miksi te luulette minun vuosikausia kärsivällisesti
odottaneen, että hukkaisitte taikakalunne voiman? Miksen olisi voinut
sitä varastaa tai ryöstää teiltä, niinkuin te olette sen varastanut tai
ryöstänyt joltakin muulta? Sen vuoksi, että te olette ollut varovainen.
Mutta tänään te olette tehnyt väärän valan, ja nyt on minun hetkeni
tullut. Nyt teidän täytyy antaa minulle sormus. Ymmärrättekö? Sen
täytyy tapahtua.

-- Ei koskaan! -- huusi Larsson.

-- Kuinka uskallat, kurja orja, uhmailla alkuaineiden hallitsijaa
vastaan! -- huusi tohtori tarttuen vanhusta rintaan.

-- Auttakaa! auttakaa! -- huusi Larsson tukehtumaisillaan.

Joonas Perttilä ei sen enempää vitkastellut. Hän mursi oven, hyökkäsi
sisään ja kävi painiskelevain kimppuun. Ankaran taistelun jälkeen pääsi
nuorempi ja voimakkaampi mies vihdoin voitolle. Raivosta kalpeana
täytyi tohtorin hellittää saaliinsa ja hän kiiruhti uhaten pois.

-- Tulkaa, minä vien teidät poikanne Tuomaan luo! -- sanoi Perttilä,
nostaen ylös melkein tainnoksissa olevan vanhuksen, joka tuskin voi
puhua, mutta joka kuitenkin kuiskasi: -- Arkkuni! arkkuni!

Jonas kumartui ja otti lattialta himmeästi kimmeltävän esineen.

Se oli kuninkaan sormus.



3. BRUNNSVIKIN METSÄSTÄJÄNMAJASSA.


Tukholman kaunis huvipuisto, tuo niin huolellisesti hoidettu ja
ahkerasti käytetty, huviloilla ja kesäpalatseilla koristeltu
Eläintarha, oli vielä Kustaa III alkuhallituksen ensiaikoina varsin
viljelemätön ja karu metsästysalue, josta ainoastaan lounaisranta eli
tuo niin sanottu Eläintarhan kaupunginosa laivaveistämöineen oli
rakennettu pienille, meriasiain-viraston omistamille vuokratonteille.
Koko muussa osassa laajaa puistoa nähtiin vain siellä täällä pieniä,
punaiseksi maalattuja puurakennuksia, joissa asui metsästyspalvelijoita
ja joita maaseutumaisen kauniit tammet ja lehmukset varjostivat.

Yksi näistä syrjäisistä rakennuksista, joista oli näköala Brunnsvikiin
päin, oli suunnilleen siinä, missä nyt Rosendahlin linna suurine
porfyyrimaljoineen kohoaa hiekoitettujen käytävien ja pyöristeltyjen
kukkaislavojen takana. Täällä asui eräs puiston metsästyspalvelijoista,
hovimetsästäjä Grenman, joka oli Larssonin liikkeessä Vaasassa
aikoinaan palvelleen vanhan kirjanpitäjän Grenmanin poika.
Hovimetsästäjä Grenman oli hyväluontoinen ja uskollinen mies, niinkuin
isänsäkin ennen, eikä ollut unohtanut sitä, että porvariskuningas oli
ennen muinoin puoltanut häntä pieneen virkaan metsästysvirastossa,
josta hän sittemmin oli kohonnut nykyiseen, tärkeään toimeensa. Hän oli
siis sydämellisesti iloinen voidessaan kerran maksaa jonkin osan
kiitollisuudenvelastaan, kun hänen asuntoonsa eräänä kauniina
kevätpäivänä tuotiin pahasti haavoittunut nuorukainen nimeltä Paul
Bertelsköld.

Nuori vieras oli alussa tuottanut hänelle paljon huolta, sillä välskäri
oli jo menettänyt kaiken toivonsa, kun ei kuulaa voitu ottaa pois.
Mutta onneksi oli olemassa toinen sekä hellempi että rohkeampi henkilö,
joka ei ensinkään ottanut uskoakseen, että yhdeksäntoistavuotiaana
voidaan kuolla niin vähäpätöisestä syystä kuin kuulasta, joka oli
vikuuttanut ainoastaan oikean keuhkon lievettä ja pysähtynyt lähelle
selkäpiitä. Tämä oli sama "Östanlidin muori", joka Solnassa oli ottanut
hoitaakseen haavoittunutta nuorukaista ja joka nyt, kun välskäri oli
kohteliaasti toimitettu pois, saatuaan kohtuullisen maksun vaivoistaan
ja vaitiolostaan, yksin otti vastatakseen nuoren miehen parantumisesta.

Hovimetsästäjä huomasikin kohta ilokseen, ettei hänen hoidettavansa
olisi voinut joutua parempiin käsiin, Östanlidin muori ei ollut mikään
vasta-alkaja. Ei olisi ammattiaan harjoittava oikea haavalääkärikään
voinut taitavammin kuin hän panna sidettä tai parantaa haavakuumetta
eikä paraskaan Asklepioksen oppilas olisi voinut vetää hänelle vertoja
hänen väsymättömässä, sairaan kaikki pienimmätkin toiveet täyttävässä
huolenpidossaan. Hän valvoi ensi viikon yötä päivää sairaan vuoteen
ääressä ja vasta yhdeksännen vuorokauden kuluttua, kun vaara oli ohitse
ja haava nopeasti alkoi parantua, hän soi itselleen muutamain hetkien
levon laskeutuen patjalle hoidokkinsa viereen.

Ja kuinka hellästi, kuinka sanomattoman kiitollisesti katsoivatkaan
nuorukaisen silmät Östanlidin muoriin! Ne, jotka luulevat, ettei nuoren
miehen rakkaus mitenkään voi koko sydämen voimalla kohdistua vanhempaan
naiseen, ne erehtyvät suuresti. Ei ole mitään sydämellisempää, mitään
puhtaampaa rakkautta kuin se, jolla Paul Bertelsköld palkitsi armaan
hoitajansa rakkauden, ja jos milloinkaan maan päällä välähtelee
heijastus siitä rakkaudesta, jolla taivaan enkelit toisiaan rakastavat,
niin se on tuommoinen puhdas, uhrautuva, kaikkea jalostava rakkaus,
joka on olemassa -- äidin ja lapsen välillä.

Sillä miksi salaisimme lukijalta sen, minkä hän luultavasti jo kauan on
aavistanut? Kuka muu kuin äiti voisi tuolla hellällä, kaikkea
aavistavalla valppaudella seurata tottumattoman, haaveksivan,
kiihkoilevan nuorukaisen askelia? Kuka muu kuin hylätty, sorrettu
nainen, voisi löytää ilonsa ja lohdutuksensa semmoisessa yhtymisessä?
Kuka muu kuin "Ester Larsson, entinen kreivitär Bertelsköld" voisi
tällä tavalla omistaa kaiken rakkautensa yksin olevalle lemmikilleen,
sydämensä lapselle, Paulilleen?

Oli vielä toinenkin nainen, joka harhaili levotonna etsien hänen
jälkiään, mutta hänen lempensä oli toista laatua.

Yksinäisessä metsästäjänmajassa oli ollut hetki, jota kreivitär Ester
sekä pelkäsi että hartaasti odotti. Se oli se hetki, jolloin Paul ensi
kerran tuntisi äitinsä.

Yhdeksän pitkää vuorokautta hän oli, vaikka se olikin hänestä ylen
vaikeaa, tuntemattomaan talonpoikaispukuunsa pukeutuneena huolellisesti
peittänyt häneltä kasvonsa siinä pelossa, että ilo ja hämmästys
voisivat tappaa pojan hänen syliinsä. Näiden yhdeksän päivän kuluessa
oli Paul aavistamatta, kuka hänen hoitajansa oli, vastaanottanut hänen
vapisevasta kädestään rohdot ja kiitollisin tuntein seurannut hänen
ainaista huolenpitoaan. Hän tunsi selittämätöntä mieltymystä tuohon
outoon talonpoikaisnaiseen, jonka musta huivi aina oli vedettynä niin
syvään otsalle ja joka ei hänen kysymyksiinsä koskaan vastannut muutoin
kuin äänettömällä, suopealla päännyökkäyksellä. Mutta eräänä päivänä,
kun hän istui sairaan vuoteen ääressä ja luuli tämän nukkuvan, oli hän
väsyneenä rasituksesta ja valvomisesta nojannut päänsä sängynlaitaa
vastaan, hänen silmänsä olivat vasten hänen tahtoaan sulkeutuneet, hän
oli nukahtanut siitä mitään tietämättä. Paul ei nukkunut, hän oli
hetken aikaa katsellut naista ääneti ja kummastellen, sitten hän oli
hiljaa siirtänyt mustaa huivia hiukan syrjään hänen otsaltaan
nähdäkseen kerrankin, kuka oli tuo salaperäinen nainen, jolle hän oli
kiitollisuudenvelassa hengestään -- ja kuta kauemmin hän katseli noita
kalpeita, mutta kauniita kasvonpiirteitä ja suljetuita silmäkulmia
mustine silkkiripsineen, sitä korkeammalle oli tunteitten lämmin vuo
kohonnut hänen sydämessään, hänen kyynelensä olivat alkaneet virrata
kuin tulvehtimallaan oleva lähde, joka kumpuilee salatusta syvyydestään
ja hän oli laskenut käsivartensa tuntemattoman, nyt tunnetun nukkuvan
naisen kaulan ympärille. Silloin oli nainen herännyt, silloin olivat
hänen mustat silmänsä, joita Paul lapsuudessaan oli niin suuresti
ihaillut ja joilla ei hänen mielestään ollut vertaisiaan koko suuressa
maailmassa -- silloin olivat nuo kaksi loistavaa aurinkoa yht'äkkiä
tulleet pilvien takaa näkyviin ja katselleet häntä sanomattomalla
rakkaudella -- ja silloin lepäsivät äiti ja poika, pitkien murheiden ja
vuosikausia kestäneen eron jälkeen, taas toistensa sylissä. Semmoisia
hetkiä ei voi koskaan unohtaa, ne kestävät ikuisesti eikä niitä voida
muistista hävittää, ei tässä eikä tulevassa elämässä.

Mutta sitten oli vihdoin äiti hellällä väkivallalla taaskin työntänyt
poikansa luotaan ja peittänyt hänen otsansa suudelmillaan ja pakottanut
hänet lepäämään ja olemaan rauhassa, ja Paul oli taas nukahtanut
tuntien olevansa onnellisempi kuin koskaan ennen. Mitä nyt enää
merkitsi hänen lyhyt, ohimenevä ruumiillinen tuskansa! Nyt oli taas
kaikki hyvin, nyt hänellä oli taas äitinsä, nyt ei _hän_ ollut yksin,
eikä hänen _äitinsä_ ollut yksin maailmassa, nyt he eivät enää koskaan
eroaisi toisistaan, nyt hän voisi omistaa äidilleen koko elämänsä,
tehdäkseen hänet onnelliseksi. Ja Paul kiitti sitä kuulaa, joka oli
kulkenut niin liki hänen sydäntään ainoastaan valmistaakseen sille näin
suuren ilon; jopa hän tunsi kiitollisuutta kovaa veljeäänkin kohtaan,
sillä ilman hänen lemmetöntä käytöstään hän ei olisi päässyt nauttimaan
sitä autuutta, jonka äidin tapaaminen hänelle nyt tuotti.

Seuraavana päivänä olivat äiti ja poika tyyntyneet niin paljon, että
voivat avata toisilleen sydämensä ja kertoa kaikki, mitä heidän
erossaolonsa aikana oli tapahtunut. Paul kertoi avomielisesti kaikki
seikkailunsa; hänen äitinsä ei voinut olla yhtä suora. Hänen täytyi
säästää heikkoa isää ja sydämetöntä veljeä -- ja hän teki sen niin
hienotunteisesti, että syy hänen murheisiinsa näytti johtuvan
ainoastaan ajan ennakkoluuloista ja sääty-ylpeydestä, joita vastaan
yksityiset vielä turhaan koettivat asettua. -- Olemmehan kaikki
kuitenkin sokeita, heikkoja olentoja, -- virkkoi hän. -- Miksi
hakisimme täydellisyyttä maailmassa? Se aika on kyllä tuleva, Paulini,
jolloin ei toinen synny toistaan parempana tai pahempana ja jolloin ei
ole olemassa muuta aatelia kuin miehen tai naisen oma ihmisarvo. Mutta
yksin jo tämä tieto sisältää kokonaisen uuden aikakauden ja miksikä
valittaisimme sitä, ettei korkea tammi heti kohoa täyskasvaneena, kun
näemme sen siemenen juurtuvan jalkaimme juuressa? Monet kyynelet vielä
vuotavat ja monet huokaukset kohoavat taivaaseen, ennenkuin säätyerotus
sulaa kuin talven kinos kevätauringossa. Odottakaamme kärsivällisesti
parempaa aikaa, ja sinä, Paulini, joka olet mies, työskentele
uskollisesti ihmiskunnan eduksi, niin on tulevaisuus sinun!

-- Niin, äitini, -- vastasi Paul, -- olen sitä jo ajatellut. Olen
Upsalassa tutustunut erääseen nuoreen ylioppilaaseen, nimeltä Thorild.
Jos tietäisitte, kuinka usein olemme puhuneet juuri samasta asiasta ja
kuinka kaikki ihmiset kerran tulevat vapaiksi ja tasa-arvoisiksi...
Mutta ette ole vielä kertonut mitään paostanne Falkbystä.

-- Puhelkaamme jotakin hauskempaa, -- virkkoi äiti vältellen. --
Ainoastaan sen tahdon nyt sinulle uskoa, että lähtöni edellisenä iltana
olin sopinut leski Flintan ja hänen tyttärensä pojan kanssa. Poika
souti minut järven yli, ja muista seikoista kerron toiste.

-- Mutta emmekö nyt, kun taas olemme toisemme tavanneet, kohta palaja
Falkbyhyn, Veran ja isäni luo?

Kreivitär Ester kääntyi pois. Oli jotakin, jota hän ei vielä voinut
ilmoittaa. Hän vastasi ainoastaan:

-- Älä puhu niin paljon, Paul; se väsyttää sinua. Kun paranet, niin
neuvottelemme meidän kummankin tulevaisuudesta.

Paulin parantuminen edistyi tästä päivästä alkaen kahta nopeammin.
Kuula oli yhä paikoillaan, mutta sisälliset vammat olivat miltei
kokonaan parantuneet, ja hän sai luvan ikkunan ääressä katsella puita
ja nurmikoita, jotka alkoivat kevätauringossa viheriöidä.

-- Nyt jätän sinut muutamaksi päiväksi, -- sanoi hänen äitinsä. --
Lupaatko tarkoin muistaa kaikki määräykseni?

-- Lupaan. Mutta minne menet, äiti?

-- Täyttämään toista velvollisuutta, josta sitten saat kuulla. Jumala
varjelkoon sinua, sydänkäpyni. Hyvästi!



4. IANKAIKKISUUDEN PARTAALLA.


Jos olisi nyt, kun puisto vielä oli lehdetön, Brunnsvikin pienen
metsästysmajan ullakon ikkunasta tarkoin katsellut tornien ja
savupiippujen harmaita haamuja, jotka tuolla kaukana lännessä edustivat
Tukholmaa, olisi ehkä voinut erottaa erään Kuningattarenkadun varrella
sijaitsevan ison talon katon. Kreivi Bernhard Bertelsköld makasi siinä
talossa sen kiven pahasti päähän haavoittamana, jonka tuntematon käsi
oli heittänyt häntä kohti yöllisen metelin aikana noin kaksi viikkoa
sitten. Joka päivä olivat Tukholman taitavimmat lääkärit kokoontuneet
hänen eteiseensä neuvottelemaan, kaikkia keinoja oli käytetty eikä
kuitenkaan mitään parannusta ollut huomattavissa. Vasenta silmää
pidettiin menneenä, ja kolaus oli vaikuttanut aivoihin niin
voimakkaasti, etteivät lääkärit siinä tapauksessa, että haavoitetun
henki olisi pelastettavissa, luulleet voivansa ennustaa muuta kuin että
potilas tulisi menettämään järkensä. Vähitellen heistä toinen toisensa
perästä vetäytyi pois, ja ainoastaan kuninkaan henkilääkäri tuli vielä
korkeimmasta käskystä joka päivä kyselemään sairaan tilaa ja määräämään
niitä lääkkeitä, joita tohtorit antavat, kun ovat menettäneet kaiken
toivon ja tahtovat vain niin kauan kuin mahdollista pitää potilasta
hyvällä tuulella.

Kreivi Bernhardilla oli muutamia valtiollisia ystäviä, jotka
kohteliaisuudesta tulivat hänelle osoittamaan osanottoaan.
Persoonallisia ystäviä hänellä ei ollut ainoatakaan, ja kun hänen
sisarensakin, paroonitar Clairfeld, tähän aikaan oli pakotettu
lähtemään Tukholmasta, matkustaakseen ensi avovedellä miehensä luo
Saksaan, ei ollut ketään, joka olisi hänelle osoittanut todellista
osanottoa. Kamaripalvelija Joséta, joka tähän saakka oli ollut hänen
uskollinen kätyrinsä, ei kreivi enää voinut sietää; espanjalainen täytyi
erottaa talosta, ja uudet, Tukholmassa otetut palvelijat olivat nyt
haavoitetun ainoat hoitajat.

Kreivi Bernhard kärsi usein niin kovia ruumiillisia tuskia, että hän
toivoi kuolevansa; mutta vielä enemmän hän rauhallisempina hetkinään
kärsi siitä sanomattoman toivottomasta tunteesta, että oli yksin
maailmassa. Semmoisina hetkinä hän olisi antanut kaiken, mitä hänellä
oli, voidakseen ostaa itselleen edes ainoankaan todellisen ystävän,
yhden ainoan ystävällisen kädenpuristuksen, jopa yhden ainoan sydämestä
lähtevän sanankaan, mutta kaikki se häneltä puuttui! Ja silloin hänet
valtasi taas tuo synkkä, katkera ylpeys, hän kiroili Jumalaa ja ihmisiä
ja vannoi, kerran terveeksi tultuaan, kostavansa tuolle kylmälle,
sydämettömälle maailmalle, joka hylkäsi hänet hänen onnettomuudessaan
-- hän usuttaisi ihmiset toistensa kimppuun, hän sytyttäisi maailman
tuleen ja sen raunioilla hän uhmaillen ja ivaillen katselisi, kuinka
kurja, halveksittava ihmiskunta sukupuuttoon häviää.

Eräänä yönä hänen unetonna ja tuskaisena maatessaan alkoivat nuo hurjat
kuumehoureet häntä taas repiä ja raastaa. Hän oli lääkäriltä
tiedustellut tilaansa ja saanut välttelevän vastauksen, josta hän hyvin
ymmärsi, että hänen elonhetkiensä mitta nyt oli täysi. Hänellä ei siis
ollut edes sitä lohdutusta, että olisi voinut kostaa. Hänen loistava
ratansa olisi nyt yht'äkkiä päättyvä, hän kuolisi kurjan salamurhaajan
surmaamana, ei kenenkään kaipaamana, ei kenenkään itkemänä. Korkeintaan
isä häntä ajattelisi, mutta hänkin unohtaisi hänet pian muun perheensä
piirissä. Ja kuka hänet perisi? Paul, jota hän vihasi -- mikä
nöyryytys! Hänen äitipuolensa, jota hän inhosi -- mikä kohtalon iva!
Miksei hän ollut nainut, jättääkseen jälkeensä edes pojan, joka olisi
voinut riistää noilta vihatuilta sukulaisilta heidän oikeutensa? Olihan
hän ainoastaan kolmenkymmenen vuoden vanha -- hän voisi vieläkin
korjata sen, mitä oli laiminlyönyt -- mutta ei -- hänellähän ei enää
ollut elettävänään kuin muutamia tunteja! Mitähän, jos hän käyttäisi
nuo tunnit vihittääkseen itsensä tautivuoteella? Kenen kanssa? Kenen
tahansa. Hänen leskensä tulisi Paulin ja äitipuolen harmiksi saamaan
osansa perinnöstä. Mistä hän nyt pian löytäisi sopivan kreivittären?
Sen pitäisi tietysti olla aatelissukua, sen pitäisi halveksia
perheeseen tunkeutuneita aatelittomia aineksia; mutta kukapa huolisi
ruveta hänen kostonsa välikappaleeksi? Hän ajatteli sinne tänne
keksimättä kuitenkaan ketään sopivaa.

Hänen näitä miettiessään painoi väsymyksen unenhorros aamupuolella
hänen silmäluomensa umpeen. Hän ei nukkunut eikä valvonut, hän tunsi
vielä selvästi joka esineen huoneessa, näki palkatun, vanhan hoitajan,
jonka tuli valvoa hänen kanssaan, mutta joka torkkui kamarin nurkassa.

Hän lepäsi tuossa tietoisuuden ja tiedottomuuden välisessä
horrostilassa, joka peittää kuin harso aistimien toiminnan sitä
kuitenkaan kokonaan pysähdyttämättä.

Silloin hän vastapäisen seinän viheriällä paperilla huomasi heikon,
vaaleansinisen valon, joka näytti olevan heikosti tuikkivan lampun
heijastus. Mutta jos se oli vain heijastusta, niin miksi se lisääntyi,
miksi se vähitellen selveni ja miksi se yhä selvemmin muodostui
ihmishahmoksi? Kreivi Bernhard ei voinut kääntää siitä silmiään. Hän ei
ollut kyllin tajussaan miettiäkseen mitään sen johdosta, mitä näki; ei
se häntä kummastuttanut, ja kuitenkin hän oli ollut siksi kauan uuden
ranskalaisen filosofian vaikutuksen alaisena, ettei uskonut aaveita
eikä mitään muutakaan. -- Hän katseli välinpitämättömästi tuota outoa
ilmiötä saattamatta kuitenkaan kääntää siitä silmiään.

Hetken kuluttua oli valo ikäänkuin sulautunut kalpean, lempeän ja
surullisen naisen kuvaksi, joka oli puettuna jo kauan sitten menneen
aikakauden pukuun. Hän leijaili pois seinältä ja läheni kuulumatonna
sairaan vuodetta. Nainen kumartui vuoteen yli ja näytti suutelevan
sairaan sidottua päätä. Sairas ei sitä kuitenkaan oudoksunut eikä
vetäytynyt takaisin; hän tunsi ikäänkuin suloisen kukkaistuoksun
koskettelevan polttavia ohimoitaan ja huokuvan niiden yli virvoittavaa
viileyttään.

Silloin hän oli kuulevinaan ikäänkuin sanoja, mutta ne eivät olleet
ääniä, jotka sattuivat hänen korvaansa, ne olivat ennemminkin
ajatuksia, jotka kuulumatta yhtyivät hänen omiin ajatuksiinsa ja
samalla olivat ikäänkuin ihmishuulten ilmilausumia sanoja. -- Bernhard
Bertelsköld, -- sanoi kalpea surullinen ja lempeä haamu. Minä olen
sukusi kantaäiti. Miksi olet niin syvästi mieleni murehduttanut?

Kreivi Bernhard ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan vastannut?

-- Tiedä, -- jatkoi haamu, -- kirous ja siunaus ovat alusta alkaen
taistelleet sukusi kohtalosta. Kaksi esivanhemmistasi on erinnyt
kirottuna, kaksi siunattuna täältä maan päältä. Kolmas, jota kirous
painaa, olet sinä, ja tänään puolenpäivän aikana on sinun hetkesi
tullut. Mutta minä olen syleillyt Vapahtajamme polvia ja rukoillut
Hänen nimessään, että sinulle suotaisiin vielä vuosi parannuksen aikaa.
Käänny, käänny, käänny syntiseltä tieltäsi! Katso, se käsi, joka on
sinut parantava, on sinua lähellä. Sinulle on suotu vielä vuosi, jonka
kuluessa voit taivaassa ja maassa hakea sovintoa, mutta jos vuosi on
kulunut etkä ole sieluasi kääntänyt pimeydestä valkeuteen, niin saakoon
pimeys saaliinsa ja kolmas kirous on toteutuva suvussamme...

Näin puhuessaan haamu tuli yhä kapeammaksi ja läpikuultavammaksi,
vartalon ääriviivat näyttivät haihtuvan ilmaksi ja kohta näkyi
vastapäisellä seinällä vain entinen, heikko, vaaleansininen valo,
kunnes sekin vihdoin hälveni pois, ja ainoastaan riutuva lamppu valaisi
himmeästi hämärää huonetta.

Kreivi Bernhard tunsi, kuinka kaksi vastakkaista virtaa tulvaili esiin
hänen sielunsa salaisista lähteistä. Kun vanha ivallinen hymy toisaalta
tahtoi hiipiä hänen huulilleen, hiipi taas toisaalta jotakin aivan
toisenlaista hänen silmäluomiensa alta, jotakin, jota ei ollut siellä
näkynyt sitten hänen lapsuutensa päivien: se oli melkein kuin kyynel.
Jos hän olisi ollut tajussaan, olisi hän sanonut itselleen: tämä johtuu
taudin tuomasta heikkoudesta. Nyt ei hänellä ollut voimaa siitä
suuttua, hänen uupuneet silmänsä sulkeutuivat ja hän vaipui oikeaan
uneen, jota kesti useita tunteja.

Hänen herätessään oli jo täysi päivä, ja lääkäri seisoi hänen vuoteensa
ääressä. Epäselvä muisto yön näystä väikkyi vielä sairaan mielessä ja
hän kysyi jyrkästi:

-- Tänäänkö puolenpäivän aikana minä kuolen?

-- Älkää häiritkö lepoanne semmoisilla ajatuksilla, herra kreivi! --
vastasi lääkäri taaskin kierrellen. -- Tahdomme koettaa kaikkea, mitä
taitomme voi.

-- Kun taitonne voi niin vähän, -- huudahti kreivi katkerasti, -- niin
tekisitte rehellisemmin, tohtori, jos sanoisitte minulle totuuden. Olen
mies enkä pelkää kuolemaa. Sanokaa siis suoraan, montako tuntia saan
vielä elää?

-- Jos herra kreivi välttämättömästi tahtoo sen tietää, -- vastasi
tohtori, -- niin täytyy minun tunnustaa, että tulehdus lisääntyy.
Tunnin kuluttua te alatte houria, ettekä siitä enää virkoa. Jos
tahdotte notarion kirjoittamaan viimeistä tahtoanne, niin täytyy sen
tapahtua pian.

-- No hyvä, sinä kurja puoskari, jommoisia te kaikki olette, -- jatkoi
haavoittunut, -- koska minä vielä voin käskeä, niin käsken teidät heti
tiehenne. En tarvitse teitä enää!

Lääkäri pudisti päätään ja kuiskasi mennessään hoitajattarelle:
houraileminen on jo alkanut. Parasta on kutsua tänne vankka mies, sillä
häntä on vaikea pidellä.

Hoitajatar meni, ja kreivi jäi yksin. -- Mene, minä halveksin sinua ja
koko taitoasi, kurja kerskailija! -- huusi hän poistuvan lääkärin
jälkeen. -- Olen kolmenkymmenen vuoden vanha, ja kurja katukivi
lopettaa päiväni. Hyvä on, minä näytän voivani halveksia elämää,
niinkuin minä halveksin teitä kaikkia! Olen iloinen kerrankin
saadessani lopettaa tämän kurjan narripelin.

-- Te ette kuole, te tulette elämään, -- kuiskasi hiljainen ääni, ja
hänen vieressään seisoi talonpoikaisnainen, jonka musta huivi oli
syvään silmille vedettynä.

-- Kuka olette? -- kysyi kreivi, samalla muistaen yöllisen näkynsä.

-- Minua sanotaan Östanlidin muoriksi, ja minä olen tullut tekemään
teidät terveeksi.



5. VANHA JA UUSI IHMINEN.


Kuninkaan henkilääkäri, joka koko päivän turhaan oli odottanut
ilmoitusta kreivi Bertelsköldin kuolemasta, ei seuraavana aamuna enää
voinut voittaa uteliaisuuttaan vaan meni sairaan luo. -- Milloin kreivi
kuoli? -- kysyi hän eteisessä hoitajattarelta.

-- Herra tohtori, -- vastaa matami nyökäyttäen päätään, -- hän on
nukkunut koko yön ja äsken hän pyysi saada kupillisen lihalientä.

-- Se on mahdotonta, -- vastasi tohtori. -- Tieteen kaikkien sääntöjen
mukaan täytyi hänen heittää henkensä viimeistään yöllä.

-- Sitähän juuri olen sanonut, -- arveli hoitajatar. -- Mutta niinhän
aina käy, kun ylenkatsotaan kuninkaallisen majesteetin lääkkeitä ja
antaudutaan noitien käsiin.

-- Vai niin. Niinkö ovat asiat? No, siinä tapauksessa hän kuolee ennen
iltaa.

-- Älkäähän muuta! Kun heitetään kaikki rohtopullot ulos ikkunasta ja
ajetaan parturi suonirautoineen pellolle, ja kipeä pää sidotaan märillä
pellavasiteillä! -- mikä muu kuin kuolema voi olla semmoisesta
seurauksena?

-- Mikä on noita-akan nimi?

-- Häntä sanotaan Östanlidin muoriksi ja kerrotaan hänen parantaneen
paljon ihmisiä, joille eivät tohtorit ole mitään voineet. Mutta kerran
ne vielä nekin, jotka hän on parantanut, päättävät päivänsä.

-- Se on hyvin luultavaa, -- virkkoi henkilääkäri hymyillen ja lähti
pois, vähän vihoissaan kaikille noille älykkäille ämmille, jotka siihen
aikaan rohkenivat parantaa tai tappaa ihmisiä ilman lääkärin apua.

Näytti kuitenkin siltä kuin henkilääkäri olisi ollut oikeassa, sillä
monta päivää oli kreivi Bernhard elämän ja kuoleman vaiheilla,
Östanlidin muorilla oli kova taistelu taisteltavana, paljon kovempi
kuin Paulia parantaessa. Mutta huolimatta tiedekunnan yksimielisestä
tuomiosta virkosi kreivi Bernhard kuitenkin virkoamistaan, kuume
väheni, tulehdus hävisi, silmäkin näytti alkavan parantua, ainoastaan
suuri voimattomuus oli jäljellä. Hänen entinen tarmonsa vain ei ottanut
oikein toipuakseen. Kova ja ylpeä mieli oli saanut kovan kolauksen sinä
yönä, jolloin hän oli ollut kuoleman kielissä ja nähnyt tai luullut
näkevänsä tuon kummallisen näyn. Eriskummaiset, äänettömät sanat:
"käänny" ja "yksi vuosi" olivat jättäneet jälkeensä kaiun, joka ei
oikein ottanut kadotakseen. Hän oli itselleen suutuksissa noista
lapsellisuuksista, jotka eivät suoneet hänelle mitään rauhaa. Mutta se
ei auttanut; ne olivat yhäti hänen mielessään.

-- Muori! -- virkkoi hän eräänä päivänä hiljaiselle mustiin puetulle
talonpoikaisnaiselle, joka niin herkeämättömällä huolenpidolla oli
valvonut hänen vuoteensa vieressä yötä ja päivää, -- milloin luulette
minun paranevan?

-- Ruumiinne paranee silloin kun sielunne, -- vastasi hän matalalla
äänellä.

-- Mitä sillä tarkoitatte? Mikä minun sielultani puuttuu?

-- Jumalan armo, joka on sielun terveys, -- vastaa vaimo totisesti.

Kreivi Bernhard olisi tahtonut nauraa, mutta se ei onnistunut, hän oli
liian heikko. Taas hän muisti tuon kauhistavan sanan: "käänny", ja hän
oli vaiti. Hänessä iti jotakin, iti syvällä hänen entisen rohkeutensa
raunioiden alla, mutta siellä sydänalassa oli kova, kivinen maaperä,
eikä siemen tahtonut juurtua.

-- Jos voitte tehdä minut terveeksi, muori, -- sanoi hän seuraavana
päivänä, -- niin teen teidät rikkaaksi. Saatte itse määrätä palkkanne.

-- En pyydä mitään, -- oli vastaus.

-- Niin ne kaikki sanovat, -- jatkoi kreivi, -- mutta ottavat
kuitenkin. Mistä olette kotoisin?

-- Suomesta.

-- Olette oikeaa lajia. Kuulkaa, muori, Suomessa on jotakin, joka voi
parantaa minut pikemmin kuin te, ja se on vanha, mitätön sormus. Jos
voitte hankkia minulle sen, niin ... malttakaas ... niin silloin
tahdon ... naida teidät!

Tämä oli hämärää jatkoa sairaan edellisiin houreisiin, mikä miellytti
häntä juuri siitä syystä, että se oli niin hullunkurista. Mutta
Östanlidin muori kysyi, osoittamatta vähintäkään kummastusta:

-- Miksi tahtoisitte sen tehdä?

-- Miksi? Siksi, että se on tapana suvussani. Minulla on äitipuoli,
joka iloitsisi saadessaan teidät miniäkseen. On vanha sääntö, että paha
on pahalla poistettava: pakkasen purema lumella, tulen polttama
kuumalla raudalla ja suomalaiset noidat suomalaisilla noidilla. Älkää
kursailko sen vuoksi, että olette ehkä seitsenkymmenvuotias! Kuta
vanhempi, sitä parempi. Se on paras parannuskeino äitipuolelleni.

-- Miksi vihaatte äitipuoltanne?

-- Miksi? Siksi, että... Mutta se ei kuulu teihin.

-- Ehkä hän tällä hetkellä rukoilee puolestanne

-- Siihen hän on liian pahasisuinen ja ylpeä. Hän vihaa minua enemmän
kuin minä häntä.

-- Niinkö luulette? Ehkä tuomitsette häntä väärin?

-- En. Maailmassa ei ole ketään, joka minusta huolisi, -- ei ketään
muita kuin te, muori! Sisareni on minut hylännyt, veljeni minua inhoo,
ja isäni... Johtuu jotakin mieleeni. Te olette liian vanha minulle,
mutta jos hankitte minulle sormuksen, niin tahdon naittaa teidät
isälleni. Hän ei pidä niin suurta väliä ja minä olen tottunut
äitipuoliin.

-- Muistakaa sieluanne. Tuommoiset ajatukset ovat kuin kiviä lastatussa
veneessä ja semmoisin sanoin ette koskaan parane! -- nuhteli hoitajatar
sairastaan totisesti, melkein ankarasti. Hän näki kyllä, että kova
sydän ei vielä hetikään ollut nöyrtynyt.

Taaskin koetti haavoittunut hymyillä, mutta ei voinut.

-- Päätäni pakottaa, -- hän valitti.

Hoitaja meni noutamaan raitista vettä. Eteisessä tuli häntä vastaan
nuori talonpoika, joka pyysi puhutella kreiviä.

-- Sanokaa minulle asianne, niin vien sen perille, -- vastasi
Östanlidin muori.

-- Voinhan tulla toiste uudestaan, -- arveli talonpoika. -- Olisin
tahtonut antaa kreiville erään hukkaan joutuneen kapineen.

-- Onko se sormus? -- kysyi talonpoikaisnainen yht'äkkisen, hänelle
ominaisen mielijohteen vaikutuksesta.

-- On, sormushan se on, -- vastasi talonpoika kummastellen.

-- Antakaa se sitten minulle. Kreivi siitä juuri äsken puhui. Hän
kaipaa sormustaan, hän puhuu siitä yötä päivää. Mutta se ei ole onneksi
hänelle.

Joonas Perttilä pudisti päätään. -- En tunne teitä, -- sanoi hän -- ja
siinä vanhassa kuparipalasessa kuuluu olevan joitakin salaisia taikoja.
-- En anna sitä kenellekään muulle kuin kreiville itselleen,

Sen kuullessaan heitti talonpoikaisnainen taapäin huivin, joka peitti
hänen otsansa ja paljasti kasvot, joiden ilmeessä oli niin paljon jaloa
ja ylevää, että Joonas vasten tahtoaan tunnusteli, oliko hän unohtanut
lakin päähänsä.

-- Olenko sen näköinen, että voisin pettää? -- kysyi hän.

-- Suokaa anteeksi, -- sopersi Joonas. -- Tässä on sormus, ja koska
kreivi on määrännyt 500 talarin palkinnon sille, joka hankkii hänelle
tuon romukalun takaisin, niin olkaa niin hyvä ja sanokaa hänelle, että
hän lahjoittakoon rahat Isokyrön pitäjän köyhille. Eipä sillä, että
meillä juuri olisi köyhiä Isokyrössä, -- lisäsi talonpoika viekkaasti,
-- mutta ovathan rahat hyvät olemassa, jos sattuisi tulemaan hallavuosi
tai pari.

-- Sano terveisiä äidillesi, Joonas -- sanoi talonpoikaisnainen, otti
sormuksen, peitti taas kasvonsa ja katosi lähimmästä ovesta. Joonas
seisoi siinä aika tavalla ällistyneenä. -- Olenko tehnyt viisaasti vai
tyhmästi? Missä olen ennen nähnyt nuo kasvot? -- ajatteli hän, mielessä
jokin himmeä muisto lapsuuden ajoilta.-- Mutta samapa se. Olen iloinen,
että olen päässyt tuosta jumalattomasta taikakalusta. Siitä pitäen, kun
sen parturin lattialta löysin, on painajainen jok'ainoa yö ratsastanut
kahareisin sänkyni laudalla.

Östanlidin muori seisoi samaan aikaan viereisessä huoneessa katsellen
sormusta, joka kerran niin mahtavasti oli vaikuttanut hänen omaan
kohtaloonsa. Hän oli silloin ollut valmis siunaamaan sen voimaa, ja
kuitenkin -- kuka tohtisi sanoa, ettei hänen ehkä olisi ollut parempi,
jos tämä sormus yhä vieläkin olisi ollut haudattuna kolmenkymmenen
sylen syvyydessä Vaasan sataman pohjahiekassa.

Hän oli tuskin ennen nähnyt sormusta, eikä koskaan pitänyt sitä
kädessään. Nyt hän katseli sitä päivää vasten. Kuinka se olikaan
kummallista tekoa! Kuinka kummallinen olikaan sen himmeä loiste! Ja nuo
kirjaimet, joista hän niin usein oli kuullut puhuttavan, kuinka
selvästi voikaan ne vielä erottaa sormuksen sisäpuolella.

Häntä puistatti, kun hän muisti Neptunus Gastin. Olikohan tässä
mitättömässä kuparipalasessa todellakin se salainen voima, joka siinä
sanottiin olevan? Oliko totta, että se oli vienyt jo monta ihmistä
ajalliseen ja iankaikkiseen turmioon? Oliko totta, että jokainen; joka
sitä piti, voi muuttaa onnettomuuden synkimmän yön onnen valoisimmaksi
päiväksi; oliko totta, että samassa, kun sen otit käteesi, kohtalosi
muuttui?

Kummallinen kiusaus valtasi hänet. Eikö haavoittunut tuolla sisällä
juur'ikään ollut luvannut hänelle, että jos hän saisi sormuksen, hän
naittaisi hänet hänen -- puolisolleen? Jos hän nyt antaisi sairaalle
tuon salatun aarteen, silloin hänellä olisi poikapuolensa oma sana
takeena siitä, että hän saisi takaisin kaikki oikeutensa ja voisi
palata puolisonsa luo. Tai jos hän pitäisi sormuksen, eikö sen
ylistetty voima veisi häntä kaikkien pyrintöjensä perille: onneen,
sovintoon ja rauhaan? Hän taisteli lyhyen hetken kiusausta vastaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo vapisi niiden pahain ajatusten
voimaa, jotka melkein kuin magneettisesti tuntuivat säteilevän tuosta
pirullisesta taikakalusta.

Östanlidin muori seisoi siinä vielä vaipuneena näihin ajatuksiin, kun
hän takanansa kuuli äänen -- äänen, joka kaikkia muita ääniä
voimakkaammin tunki hänen sydämeensä. Se oli hänen puolisonsa, kreivi
Kaarle Viktor Bertelsköldin ääni.

-- Kuinka on kreivin laita? Elääkö hän? -- kysyi vapiseva ääni.

-- Elää, -- vastasi talonpoikaisnainen tuskin kuuluvasti ja nojautui
ikkunanpieltä vasten pystyssä pysyäkseen.

-- Onko hän jo niin parantunut, että ilman vaaraa voi nähdä isänsä? --
kysyi Bertelsköld malttamattomasti, huomaamatta oudon naisen
liikutusta.

Hoitajatar sai sekunnin pari tointuakseen. -- Kylli hän voi, --
kuiskasi nainen. -- Sillä ehdolla, että teidän armonne ei puhu mitään,
mikä häntä liikuttaa tai surettaa; sillä hän on vielä kovin heikko.

-- Hyvä. Tahdon olla varovainen, -- vastasi kreivi astuen sairaan
huoneeseen.

Hänen tuntematon puolisonsa seurasi häntä hiljaisin askelin. Nurkassa
oli varjostin, ei kukaan huomannut häntä sen takaa. Hän kuuli, hän näki
kaiken enemmän sydämensä kuin silmäinsä ja korvainsa avulla. Oi, kuinka
hänen nuoruutensa rakastettu olikaan vanhentunut näiden kymmenen
kuukauden kuluessa sen jälkeen, kun he viimeksi näkivät toisensa! Miten
olivat käyneet kalpeiksi hänen kasvonsa! Kuinka koukistunut oli nyt
hänen muinoin komea ryhtinsä! Ja kuinka himmeästi hänen lempeät siniset
silmänsä loistivatkaan entiseen verraten! Mutta kuitenkin hänen
vaimonsa rakasti häntä, tunsi rakastavansa häntä enemmän kuin koskaan
ennen, sillä hänhän oli syypää noihin murheisiin, hän, joka kuitenkin
oli vannonut olevansa hänen elämänsä ilo!

Isän ja pojan kohtaus oli lämpimämpi kuin heidän näkymätön todistajansa
uskalsi toivoakaan. Isä unohti kaikki saadessaan nähdä esikoisensa;
poika tunsi rakkauden kaipausta, jota hän ei koskaan ennen ollut
tuntenut.

-- Isäni, -- sanoi Bernhard, -- olen pahasti teitä loukannut...

-- Puhukaamme siitä sitten, kun olet parantunut, -- sanoi kreivi. --
Luoja on lähettänyt meille nämä koettelemukset meitä rangaistakseen ja
poistaakseen meidän suuria puutteellisuuksiamme: sinun ylpeyttäsi ja
minun heikkouttani. Olen rientänyt Tukholmaan pelastaakseni kaikki,
mitä minulle on rakasta maailmassa; kadonneen puolisoni, molemmat
poikani ja perheemme kunnian. En tule omin voimineni, vaan Jumalan
voimalla, jonka itsessäni tunnen. Ei enää saa olla pimeyttä ja vainoa
ympärillämme. Kaikki, kaikki rukoilkaamme Kaikkivaltiaan armoa!

Kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld oli jalo tällä hetkellä.
Kaikki se epämiehekäs heikkous, joka oli himmentänyt hänen totuutta
rakastavaa, pohjaltaan ylevää luonnettaan, näytti nyt, kun hän oli
menettämäisillään kaikki, joka antoi arvoa hänen elämälleen, kerrassaan
kadonneen. Hän seisoi nyt miehuullisena, pää pystyssä ja vakavasti
päättäneenä taistella kohtaloaan vastaan ja pelastaa perheensä.

-- Kuinka hän on kaunis! kuinka hän on kaunis! -- ajatteli hänen
näkymätön, tuntematon puolisonsa salaisessa nurkassaan ja oli valmis
heittäytymään hänen syliinsä ja suutelemaan niinkuin ennen hänen
rakkaita, harmaita hapsiaan ja hänen korkeaa, lempeää, huolten uurtamaa
otsaansa.



6. TAISTELU IHMISSYDÄMESTÄ.


Sinä päivänä, jona Östanlidin muori istui vain muutamain askelten
päässä kadotetusta puolisostaan, joka ei aavistanutkaan hänen
läsnäoloansa, ja kun oli ainoastaan hänen itsensä vallassa heittäytyä
hänen syliinsä ilokyynelin vastaanotettavaksi, sinä päivänä kiusaaja
tuli hänen luoksensa mahtavana kuin se vain harvoin lähenee
naissydäntä. Kavalat ajatukset palasivat kaksinkertaisella voimalla.
Mene, sanoi kiusaaja, ilmaise itsesi ja lopeta katkera surusi! Vieläkö
pelkäät poikapuolesi vihaa? Houkko, onhan sinulla kuninkaan sormus!
Etkö tiedä, että sinulle tästä lähtien kaikki onnistuu? Ei voi niin
rohkeaa ajatusta aivoissasi syntyä, ettei se heti toteutuisi, ja oletko
sitäpaitsi unohtanut Bernhardin lupauksen antaa sinut tuntematonna
miehellesi, jos annat hänelle sormuksen?

Mikä kiusaus! Mikä kova taistelu! Mutta kurja, hylätty vaimo ei
langennut. Hän ymmärsi, ettei hänen aikansa vielä ollut tullut. Sormus
poltti hänen kädessään ja hän ymmärsi, että siitä mahdollisesti voisi
tulla hänen valvattinsa ajallinen pelastus, mutta sitä varmemmin hänen
ikuinen häviönsä. Hän istui liikkumatonna ja hiljaa ja kuuli isän ja
pojan hänestä puhuvan.

-- Minun täytyy mennä henkilääkäri Dahlbergin luo kiittämään häntä
hänen sinua kohtaan osoittamastaan huolenpidosta, -- sanoi kreivi.

-- Tehkää niin, isäni, ja kiittäkää häntä hänen erinomaisista
yrityksistään lähettää minut kuolemattomuuteen, -- vastasi Bernhard
entisellä, ivallisella äänellään. -- Mutta jos isäni tahtoo kiittää
sitä, joka on pysyttänyt minut maan päällä, niin miettikää jotakin
palkintoa sille suomalaiselle noidalle, joka on ollut hoitajanani. En
pidä noidista, mutta Östanlidin muori on harvinainen poikkeus, sillä
hän yksin on katsonut minun ansaitsevan elää, kun kaikki muut katsoivat
minun ansainneen kuolla.

-- Olen muistava häntä ja antava hänelle sopivan palkinnon, -- vastasi
kreivi ja nousi mennäkseen, sillä vierailu ei saanut kestää kauan.

Mennessään huomasi hän Östanlidin muorin, joka turhaan koki kätkeytyä
varjostimen taa.

-- Tekö olette poikaani hoitanut? -- kysyi hän.

Muori nyökäytti päätään mitään virkkamatta, huivi silmille vedettynä.

-- Kiitän teitä, -- sanoi kreivi. -- Hoitakaa häntä edelleenkin ja
voitte olla varma siitä, että olen vaivanne palkitseva. Ottakaa aluksi
tämä todistukseksi siitä.

Painaessaan kultarahan naisen käteen tunsi hän sen vapisevan.

-- Olette paljon valvonut, teidän tulee vähän levähtää, -- jatkoi
kreivi ystävällisesti ja poistui sen enemmän sitä asiaa ajattelematta.

-- Voi! -- ajatteli hän, jota ei oltu tunnettu, -- jos hän olisi
seisonut minun edessäni kuinka hyvin naamioituna tahansa, ja minä
olisin painanut hänen kättänsä ja tuntenut sen vapisevan -- _minä_
olisin heti hänet tuntenut!

Useita päiviä kului. -- Kreivi Bernhardin voimat lisääntyivät ja aika
alkoi käydä hänelle pitkäksi.

-- Hankkikaa minulle jokin ranskalainen romaani! -- virkkoi hän
hoitajalleen käskevällä äänellä.

Tämä meni ja toi palatessaan kirjan, mutta se ei ollut ranskalainen
romaani, se oli Tuomas Kempiläinen. Ja hän istui lukemaan ääneen
tuomaansa kirjaa.

-- Mitä? -- kysyi haavoittunut vihastuneena. -- Uskallatteko ilvehtiä
kanssani?

Mutta vaimo jatkoi lukuaan:

"Jumalani, katso puoleeni, äläkä ole minusta kaukana. Pahat ajatukset
ovat minussa syntyneet, ja suuri kauhistus ahdistaa sieluani. Kuinka
voin vahingoittumatta ne voittaa?"

"Tahdon käydä edelläsi, sanoo Herra, ja alentaa suuret ja mahtavat maan
päällä. Tahdon avata sinulle vankilasi portit ja ilmoittaa sinulle
salatuita asioita."

Kreivi ei helposti kiivastunut, mutta nyt hänet valtasi ankara viha.
Yöpöydällä vuoteen ääressä oli puukantinen ja messinkihakasilla
varustettu virsikirja. Hän otti sen ja paiskasi sen hoitajaansa kohden
niin voimakkaasti, että veri purskahti tämän nenästä ja suusta.

Nainen kääntyi pois pyyhkiäkseen kasvojaan ja jatkoi sitten tyynesti,
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:

"Herra, tee minulle niinkuin sanonut olet, ja kaikki pahat ajatukset
pakenevat kasvojesi edestä. Katso, en ole ansainnut lohdutustasi ja
huolta, jota minusta pidät. Olen paljon syntiä tehnyt, ja kaikki haluni
on ollut maallisiin asioihin. Olen ylentänyt itseni taivasta
korkeammalle ja olen alennettava maan syvyyteen. Kaikki, mitä minussa
on, on syntiä ja pimeyttä, jos ei pyhä henkesi valaise minun
pimeyttäni. Herra, ole minulle armollinen ja valaise minua kasvoillasi.
Kurita ilmat ja myrskyt! Sano merelle: ole tyven! ja pohjoistuulelle:
älä puhalla -- niin kaikki vaikenee."

-- Hullu akka kurjine munkkisaarnoinesi! -- jupisi sairas ja kääntyi
seinään päin, päästäkseen häntä kuulemasta.

Mutta vaimo jatkoi lukuaan:

"Poikani, sanoo Herra, kiellä itsesi, niin minut löydät! -- Herra,
kuinka usein minun pitää itseni kieltämän ja missä suhteessa minun
pitää kieltämän? -- Aina ja joka paikassa, pienessä ja suuressa. En
jätä mitään lukuunottamatta, vaan kaikessa tahdon kohdata sinut
paljaana ja alastomana. Kuinka voit muutoin olla minun ja minä sinun?"

"Olen usein sinulle sanonut ja sanon taas: hylkää itsesi, kiellä
itsesi, niin saat maistaa paljon sisällistä rauhaa. Anna kaikki
kaikesta: älä salaa mitään, älä mitään takaisin vaadi; pysy ainoastaan
minussa, niin tahdon olla sinun. Ja sydämesi on tuleva vapaaksi ja
pimeys ei enää ole sinua valtoihinsa saava."

Hetken kuluttua sulki lukija kirjan, sillä sairas tarvitsi lepoa. Mutta
seuraavana päivänä hän alkoi uudelleen.

Kreivi Bernhardin hairahdus joudutti hänen sisällistä muutostaan. Jos
hän ei, vastoin tapaansa, olisi käyttäytynyt niin raa'asti, ei hän ehkä
olisi sietänyt niin suurta itsepäisyyttä. Mutta nyt hän häpesi
kiivauttaan ja jossakin määrin sitä sovittaakseen hän päätti tällä
kertaa olla kärsivällinen. Tätä lukemista seurasi toinen ja taaskin
toinen, päivä päivältä, Östanlidin muori ei päästänyt häntä
päiväksikään hänen entisten ajatustensa valtaan. Hänen ensi inhonsa
munkkisaarnaa kohtaan, joksi hän sitä sanoi, alkoi vähitellen vähetä.
Hän myönsi nyt, että siinäkin voi olla jotakin hyvää, vaikka se olikin
"sietämättömän liioiteltua". Vastoin hänen tahtoansakin aukeni hänelle
aivan uusi kärsimysten ja kieltäymysten maailma, josta hänellä ei ollut
koskaan ollut aavistusta, ja selittämätön, ennen kokematon tunto
Jumalan läsnäolosta vaikutti kummallisesti hänen sielunsa syvyyksiin,
milloin herättäen voimakasta katumusta ja nöyrtymistä, milloin
lohdutuksen esimakua, joka tuntui kuin suloisen kevättuulosen
virvoittava viileys murtuneessa, rauhattomassa, levottomassa
omassatunnossa.

Eräänä päivänä tuli vanha kreivi takaisin, kun Östanlidin muori
tavallisuuden mukaan istui äänetönnä varjostimen takana. -- Minulla on
hyviä uutisia, -- sanoi kreivi otsa kirkkaana. -- Paul elää ja on
melkein parantunut haavastaan. Hän kirjoitti minulle, ja minä kävin
hänen asunnossaan erään hovimetsästäjän luona, jonka nimi on Grenman.
Niin pian, kun hän saa luvan mennä ulos, tahtoo hän tulla käymään
luonasi -- jos hänet otetaan vastaan. Hän on itse sitä pyytänyt.

-- Hän on tervetullut. Virtaahan hänenkin suonissaan jaloa verta, --
vastasi Bernhard liikutettuna vasten tahtoaan.

-- Niin, -- sanoi kreivi totisesti, -- hänen suonissaan virtaa jalompaa
verta kuin sinussa ja minussa, _hänen äitinsä_ verta.

Bernhard oli vaiti. Tämä oli kovin kaikista pähkinöistä, joita kasvoi
hänen sielunsa orjantappurain keskessä.

-- Isäni, vastasi hän puoleksi vältellen. -- Muistelen kuulleeni, että
äitipuoleni ennen muinoin luki teille ääneen. Mitä kirjoja hän luki?

-- Useimmittain Raamattua. Joskus myöskin Tessinin Kustaa III:lle,
tämän prinssinä ollessa kirjoittamia kirjeitä, tai muita opettavaisia,
maallisia kirjoja. Mutta paitsi raamattua luki hän mieluimmin Juhana
Arndtia ja Tuomas Kempiläistä.

-- Mitä pidätte Tuomas Kempiläisestä? Eikö hän ole liian ankara?

-- Hän vaatii ainoastaan sitä, mitä kaikki kristityt opettajat
vaativat: sydämen täydellistä kieltäytymistä ja antautumista Jumalalle.

-- Mutta sehän on mahdotonta. Eihän ihminen voi luopua koko entisestä
elämästään ja alkaa, niinkuin uusi lapsi, uutta olemista.

-- Ei omin voimin. Mutta Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Miksi sitä
kysyt?

-- Siksi, että ... älkää vain naurako; tauti tekee minut
hermostuneeksi. Se suomalainen noita, tiedättehän, lukee minulle usein
sen vanhan munkin kirjaa. -- Minä tulen silloin niin kummalliseksi,
jopa taikauskoiseksikin. Minusta joskus tuntuu kuin olisin maailman
suurin pahantekijä ja niinkuin oudot vallat olisivat lähettäneet
taivaan enkelin johtamaan minua paremmalle tielle. Se kai johtuu
taudista. Eikö totta, isäni: sehän on naurettavaa tuo, kun muistaa,
että olen filosofi ja lähettiläs Madridissa?

-- Se ei ole naurettavaa, -- vastasi kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld
arvokkaan totisesti, -- mutta se on naurettavaa, että meidän aikamme
tahtoo repiä Kaikkivaltiaan Jumalan hänen ikuiselta valtaistuimeltaan
ja tehdä kristinuskosta kuivan siveysopin. Esivanhempamme eivät niin
ajatelleet. Lapsena ollessani kertoi minulle äitini usein, kuinka
isävainajani, suuren kuninkaansa esimerkin mukaan, ei koskaan lähtenyt
monille sotaretkilleen ilman Raamattua, jota hän joka päivä lueskeli.
Itse olen palvellut prinssi Eugenin johdolla ja nähnyt monen tekevän
samoin. Ei koskaan vielä ole aatelismiehen kilpi tahraantunut elävän
Jumalan sanan tuntemisesta, mutta usein kyllä siitä, ettei Hänestä ole
tahdottu mitään tietää.

Kreivi Bernhard oli vaiti, mutta salattu siemen hänen sydämessään alkoi
itää. Kun hänen isänsä oli mennyt pois, kutsui hän esille Östanlidin
muorin.

-- Vaimo, -- sanoi hän yht'äkkiä, -- tahdon nähdä kasvosi.

Nainen säpsähti ja peräytyi. -- En voi niitä näyttää, armollinen herra,
-- vastasi hän. -- Eräs lupaus...

-- Kuulkaa minua, -- jatkoi kreivi. -- Häpeän sitä tunnustaa, mutta
minä olen joskus herkkä uskomaan aavistuksia, olen taikauskoinen. Kuka
olette? Mitä minulta tahdotte? En tunne teitä; näytätte köyhältä
talonpoikaisnaiselta, mutta teissä on jotakin, joka puhuu pukuanne
vastaan.

-- Jos teidän armonne kysyy minulta vielä jotakin, niin menen tieheni.

-- Ei, älkää menkö! Lukuun ottamatta äitiäni, jota tuskin muistan,
olette ainoa nainen maailmassa, jota koskaan olen kunnioittanut. --
Ette ole se, joksi itseänne sanotte. Jos on hyviä henkiä, jotka ihmisiä
suojelevat, niin täytyy teidän olla suojelushenkeni. Paljastakaa
kasvonne; en ansaitse nähdä olentoa, joka on jalompaa sukua kuin minä,
mutta se tekisi minulle hyvää. Oppisin uskomaan.

-- Uskokaa Jumalaan älkääkä ihmisiin. En ole enkeli, olen se, jolta
näytän, köyhä nainen, heikko ja puutteellinen. Sinä päivänä, jolloin
teoin ettekä vain sanoin osoitatte, että Jumalan armo on päässyt
sieluunne vaikuttamaan, silloin, mutta en ennen, tahdon kasvoni
paljastaa. Henkeänne ei enää uhkaa mikään vaara, ja te voitte tulla
toimeen ilman minua. Jätän nyt siis teidät! Mutta jos tahdotte, tulen
silloin tällöin takaisin lukemaan teille.

-- Ei, älkää minua jättäkö! Olette minulle tehnyt suurimman hyvänteon,
minkä kuolevainen voi toiselle tehdä. Olette antanut minulle takaisin
ruumiini ja sieluni.

-- Hyvästi! Minä tulen takaisin. -- On jo aika mennä, sillä hän
aavistaa jo liian paljon, -- ajatteli Östanlidin muori mennessään.



7. KAHDEN NAISEN RAKKAUS.


Paul Bertelsköld istui eräänä iltana pienen metsästäjänmajan ikkunassa
katsellen kaihoten kevään ensimmäistä viheriöivää ruohoa. Oli kulunut
kohta kaksi viikkoa siitä, kun hänen äitinsä oli hänet jättänyt. Hän
oli joka päivä kirjoittanut pojalleen ja saanut vastauksen hänen
terveydentilastaan; mutta Östanlidin muori oli kieltänyt häntä
ilmoittamasta isälleen äidin täällä oloa. Kreivi oli kuitenkin
sattumalta tavannut Grenmanin, joka ei ollut hennonut häneltä salata
pojan olopaikkaa. Paul sai taas tavata isänsä; ei ollut hänen syynsä,
että puolet salaisuudesta oli tullut ilmi. Hän oli totellut äitinsä
tahtoa; hänelle ei mikään maan päällä ollut niin pyhää kuin äitinsä
rukous.

Vähitellen hänen terveytensä palasi ja hän oli saanut avata ikkunan,
kun aurinko loisti lämpimästi sen ruuduille. Mutta nyt oli ilta, ilma
oli viileä, ja Paul oli kuitenkin unohtanut sulkea ikkunan. Hän näki
puitten varjojen käyvän yhä pitemmiksi hienolla nurmikolla, ja aurinko
laski länteen Ruotsin pääkaupungin etäällä häämöttävien kattojen taa.

Sen sijaan kohosi täysikuu valaisemaan sitä idyllistä maisemaa, joka
näkyi Paulin ikkunasta ja josta Bellman ei vielä ollut laulanut, että

    Brunnsvikin heleät
    nuo lainehet läikkyvät.

Paul katseli juuri äskettäin jäistä vapautuneen lahden pinnassa
kimaltelevaa kuun kuvajaista. Oli niin yksinäistä, niin hiljaista, niin
surullista ja kuitenkin niin suloisen ihanaa. Kevään aavistus se
ohiliitävänä Vellamon neidon karkelona vilahteli peilikirkkaalla
vedenpinnalla. Ken osaisi tavailla näitä piirtoja, ken kykenisi
lukemaan näitä välkkyviä, hopeanhohtavia, äänettömiä sanoja!

Paul oli haaveksija, joka aina näki esineiden pintaa syvemmälle.
Hänestä tuntui, että hän oli lähellä luonnon sydäntä. Hän ymmärsi sen
hiljaista kieltä. Hän oli surullinen ja hän oli iloinen kuin illan
kuutamo. Hän luki aaltojen hohteesta koko elämänsä tarun.

Äkkiä pimeni kuutamon kuvajainen järven pinnalla ja keveä varjo näytti
livahtavan sen yli. Varjo katosi, ja kaikki oli taas niinkuin ennen.
Oliko vene lahdella vai sukelsiko Vellamon neito hetkeksi esiin
aaltojen alta?

Kohta senjälkeen näkyi kaksi henkilöä ikäänkuin nousevan vedestä ja
lähenevän metsästäjänmajaa. Milloin olivat he puitten suojassa, milloin
taas liikkuivat eteenpäin kuutamossa, ja Paul näki kaksi naista.
Luultavasti he olivat soudattaneet itsensä lahden yli.

Kun he olivat tulleet lähemmä, sanoi toinen toiselle: -- tässä se on!
-- ja toinen jäi ikäänkuin vartioimaan, kun toinen meni eteenpäin
avonaista ikkunaa kohden.

-- Oletteko te kreivi Bertelsköld? -- kysyi muuan tutulta kuulostava
ääni ranskankielellä, ja ääni vapisi huomattavasti. Himmeä kuutamo
valaisi markiisitar Egmontin viehättäviä kasvoja, ja se punakin, joka
äkkiä valoi hänen kasvoihinsa purppuransa, näytti tässä valaistuksessa
aavemaisen kalpealta.

-- Te täällä, madame! -- huudahti Paul peräti hämmästyneenä tästä
odottamattomasta näystä.

-- Oi, kuinka olen teitä etsinyt, kuinka olen teitä etsinyt neljä
pitkää viikkoa! -- jatkoi vilkas ranskatar matalalla äänellä. -- Minun
pitäisi teitä vihata, jopa inhotakin, te kiittämätön ihminen, kun ette
näin pitkään aikaan ole rivilläkään ilmoittanut minulle elämästänne ja
olinpaikastanne! Mutta siihen ei nyt ole aikaa. Minulla on hyvin tärkeä
asia teille uskottavana ja minua ilahduttaa, etten ole tullut liian
myöhään. Vasta tänä iltana minun onnistui saada selko olinpaikastanne
enkä tahtonut menettää yhtään hetkeä.

-- Miten hyvä te olette, madame! -- vastasi Paul sydämellisesti.

-- Eikö ole paikkaa, jossa voimme kahden kesken puhella? Nämä varjot
minua kammottavat ja minä pelkään jonkun olevan piilossa puiden
runkojen takana! -- jatkoi markiisitar katsoen arasti hämärään
puistoon.

-- Tahdotteko tulla pieneen huoneeseeni? -- kysyi Paul hämillään ja
punastuen, sillä hän ei ollut valmistautunut ottamaan vastaan semmoista
vierasta.

-- Tahdon, tahdon, neuvokaa minulle ovi! -- kuiskasi kaunis ranskatar
malttamattomin kiireisin elein.

Paul neuvoi hänelle portaat ja otti heti sen jälkeen hänet vastaan
kamarissaan.

-- Mitä minusta ajattelette? -- kysyi markiisitar vaipuen väsyneenä
yksinkertaiselle puutuolille.

-- Madame...

-- Niin, te kankeine tapoinenne ja ennakkoluuloinenne, mitä ajattelette
henkilöstä, joka tähän aikaan ja tällä tavalla tunkeutuu luoksenne?

-- Olen siitä kiitollinen, -- vastasi Paul viattomasti.

-- Oi, rukoilen teitä, ymmärtäkää minut oikein! Olkaa siitä vakuutettu,
että ainoastaan mitä tärkeimmät syyt voivat... Mutta se on samantekevä.
Ette ole muiden sydämettömien miesten tapainen. Olette ainoa, jolle
voin puhua täydellä luottamuksella. Teidän pelastettu henkenne on
taaskin vaarassa, herrani!

-- Oh, madame, haavani on jo mennyt umpeen.

-- Ymmärtäkää minua oikein. Palkkasin kolmekymmentä poliisin parhaista
nuuskijoista teitä hakemaan, ja he johtivat minut harhaan Upsalaan.
Minä matkustin sinne.

-- Minun vuokseni!

-- Tahdoin nähdä kuuluisan Linnén. Kun tulin takaisin, sain tietää,
että veljenne espanjalainen kamaripalvelija tunsi olinpaikkanne ja oli
puhunut teistä uhkaavasti. Annoin vielä tutkia häntä ja tunti sitten
kuulin, että hän joka yö asestettuna väijyi teitä Brunnsvikin puistossa
tappaakseen teidät. Ei saanut menettää hetkeäkään. Lähetin väkeä
vartioimaan puistoa ja kiiruhdin itse ilmoittamaan teille vaarasta.
Veljenne vaino on menettänyt yhden uhrinsa ja tähtää nyt toiseen.

-- Ei, se on mahdotonta. Veljeni on vaarallisemmin haavoitettu kuin
minä, ja isäni on kertonut minulle, että hän on muuttanut mieltään.

-- Isänne on voinut erehtyä, ja haavoitettu vihollinen voi käyttää
toisen tervettä kättä. Ette ole hetkeäkään varma hengestänne ja teidän
täytyy sen vuoksi heti lähteä täältä.

-- Suokaa anteeksi, sitä en voi.

-- Miksi ette?

-- Olisi pelkurimaista paeta luuloteltua vaaraa, enkä tahdo myöskään
loukata rehellistä metsästäjää, joka on ottanut minua suojellakseen.

Markiisitar nousi ylös, heitti yltään samettiviittansa, istui ikkunan
ääreen, jossa kuutamo valaisi hänen kalpeita kasvojaan ja kimmelteli
kummallisesti hänen pienissä, ruskeissa, kirkkaissa silmissään.

-- Ette voi? -- toisti hän. -- Sitten jään minä teidän luoksenne.

-- Madame! ... -- huudahti Paul hämmästyen.

-- Ja te luulette, kiittämätön, että minä vielä kerran jättäisin teidät
ja menettäisin teidät ehkä ainiaaksi! Ettekö sitten aavista, mitä olen
kärsinyt näiden loputtomasti pitkien viikkojen kuluessa, kun en
tiennyt, olitteko elossa vaiko kuollut? Ja te luulette, että vielä
kerran suostun kitumaan kuoliaaksi ainoastaan sitä varten, ettei tuo
kunnon metsästäjä pahastuisi tai että joku voisi sanoa teidän paenneen
salamurhaajaa. Oi, herrani ... tänä iltana on varsin kaunis kuutamo!

-- Teitä kaivataan...

-- Asutte varsin somassa paikassa, teillä on kaunis näköala. Mainioita
poppeleita nuo tuolla etäällä. Minä pyydän: älkää olko huolissanne,
minä tulen viihtymään täällä erittäin hyvin.

Paul tunsi rinnassaan jotakin, jossa oli kolmasosa suuttumusta, toinen
kolmasosa pelkoa, ja jäännös ihastusta.

-- Ei, -- vastasi hän, -- olisin maailman kiittämättömin olento, jos
sallisin teidän uskaltaa henkenne minun tähteni.

-- Siis seuraatte minua?

-- En, madame! Maineenne...

-- Entä sitten! Vähät maineestani! Mitä on maine? Valhetta! Mutta minä
vihaan valheita, herrani. Kyllä minusta jo on tarpeeksi kauniita
juttuja liikkeellä! Kertokoot kernaasti vielä lisää; en siitä välitä.
Te ette seuraa minua enkä minä luovu teistä. Siis jään tänne
huomiseksi. Mistä nyt puhelisimme? Mitä pidätte esim. Tukholmasta?
Varsin paljon jäätä, vai kuinka?

-- Herminie! -- huudahti Paul innoissaan ja tarttui häntä käteen.

-- Sanotaan, että teillä on täällä kesällä jonkinmoinen aurinko. Kuunne
on inhoittavan alakuloinen. Se tekee meidät kaikki kalpeiksi kuin
peikot. Jos ei teillä olisi noita mustia kutreja, olisitte
marmoripatsaan näköinen. Suotteko minun järjestää niitä _à l'antique_.
Olkaamme olevinamme menneitten vuosisatojen haamuja, jotka ovat
palanneet maahan, käydäkseen katsomassa muinaisia mielipaikkojaan.
Keitä olimme ennen eläessämme maan päällä? Minä olin -- odottakaas!
Cecilia Vaasa. Ja te, kuka te olitte? Hoyan kreivi. Oi, on suloista
olla kuollut, kun ei tarvitse olla yksin haudassaan!

Paul suuteli hienoa, lumivalkoista kättä. Kuutamo valaisi hänen mustaa
tukkaansa, ja poppelit kuuluivat suhisevan yötuulessa.

-- Lienee suloista rakastaa kuoleman jälkeen, varsinkin jos ei ole
löytänyt rakkautta elämässä, -- kuiskasi kaunis ranskatar haaveilevan
kaihomielisesti.

-- Ken ei rakastaisi teitä, Herminie! Ken ei ilolla kuolisi tehdäkseen
teidät onnelliseksi.

-- Entä eläisi, Paul? Eikö sitten ole ketään, ketään koko avarassa
maailmassa, joka tahtoisi elää minun puolestani?

Ja hänen kaunis kutrinen päänsä vaipui Paulin rinnoille.

Silloin aukeni ovi kuulumattomasti, ja sisään astui hiljaisin askelin
talonpoikaispukuun puettu nainen. Huomaamatta hän astui esiin
polvistuneen nuorukaisen luo, joka painoi huulensa markiisitar Egmontin
vasempaan käteen, jota tämä ei vetänyt takaisin, oikean käden levätessä
nuorukaisen hartioilla. Markiisittaren loistavat silmät olivat kokonaan
kiintyneet kauniin nuorukaisen kasvoja katselemaan.

Pilvi kulki kuun editse, ja huoneessa oli melkein pimeä, Östanlidin
muori -- sillä hän se oli -- laski hiljaa kätensä nuorukaisen pään
päälle ja kuiskasi: -- Paul!

Paul ja markiisitar hypähtivät yht'aikaa ylös. Jos ei varjo olisi ollut
niin synkkä, olisi heidän kummankin kasvoilla voinut nähdä polttavan
punan.

Mutta markiisittaressa seurasi sana ulkonaista vaikutusta yhtä nopeasti
kuin jyrähdys salamaa. Mustasukkaisuuden paha henki iski heti häneen
kouransa, ja hän virkkoi kätkien jokaiseen sanaansa tikarin kärjen:

-- Ettekö kuule, herra, että lemmittynne mainitsi nimenne? Nyt
ymmärrän, miksette voi seurata minua.

Huone tuli taas valoisaksi, Östanlidin muori oli avannut salalyhdyn,
jota oli pitänyt kätkössä ja sytytti lampun.

-- Markiisitar Egmont, -- virkkoi Paul, -- minulla on kunnia esittää
teille äitini, kreivitär Bertelsköld. Äitini, minä pyydän teitä
osoittamaan ystävyyttä tälle jalolle, kunnioitettavalle naiselle, joka
on tullut tänne suojelemaan minua salamurhaajalta.

-- Kiitän teitä, madame, hyvyydestänne poikaani kohtaan, -- virkkoi
kreivitär tyynen arvokkaasti, ojentaen hänelle kätensä. -- Pelkonne ei
ollut turha: kamaripalvelija Josén vangitsi väkenne vähän matkan päässä
täältä. Käyntinne on ehkä pelastanut Paulin hengen, ja te olette tehnyt
kauniin ja jalon työn. _Minä_ en voi, madame, käsittää teitä väärin.

Markiisitar Egmont osasi antaa arvoa näille hienotunteisille sanoille.
Hän puristi luullun kilpailijansa kättä ja sanoi hiukan hämillään,
jolloin hän oli entistään kahta kauniimpi: -- Kiitän teitä, että olette
minut oikein ymmärtänyt ja sanoistanne olisin teidät esittelemättäkin
tuntenut. Olen onnellinen saadessani tutustua teihin, madame, ja kun
olette täällä, ei ole minulla enää syytä olla levoton kreivi Paulin
suhteen. Luovutan huolenpitoni hänen onnestaan sille, jolla on siihen
suurempi oikeus kuin minulla. Hyvästi, kreivitär; hyvästi, herra
kreivi. _Au revoir!_

-- Hyvästi, markiisitar! -- Tulin oikeaan aikaan! -- ajatteli itsekseen
Östanlidin muori.



8. KIUSAAJA ERÄMAASSA.


Tukholman Suurkirkon ison oven edustalla seisoi eräänä sunnuntaiaamuna
vanhanpuoleinen mies, puettuna pitkään, ruskeaan takkiin ja
leveäliepeiseen, otsalle painettuun hattuun. Hän oli seisonut siinä
kauan samassa asennossa; kellot soivat, urut ja virret kaikuivat
juhlallisesti kirkossa, mutta tästä ei ruskea mies näyttänyt vähääkään
välittävän. Hän ei liikahtanut paikaltaan; hän tuskin näytti huomaavan
niitä useita satoja ihmisiä, jotka menivät hänen ohitsensa. -- Hän vain
katseli tukevan keppinsä kädensijaa, ja kirkkoon menijät katsoivat
häneen epäilevästi, luullen häntä höperöksi.

Mutta hänen keppinsä kädensijaan oli upotettu hyvin pieni rasia ja
siinä rasiassa oli kompassi, jota ruskeatakkinen mies tarkasti
tähysteli joka kerta, kun joku meni hänen ohitsensa.

-- Eilen se viittasi koilliseen, tänään melkein suoraan alas vähääkään
liikkumatta! -- jupisi mies itsekseen.

Jumalanpalvelus läheni loppuaan, ja kansa alkoi virrata ulos kirkosta.
Äkkiä alkoi neula vähän väristä. Talonpoika kulki ohitse. Ruskea mies
nosti silmänsä ja sanoi. -- Hänellä se on ollut, mutta ei ole enää.

Talonpoika huomasi hänet kuitenkin ja kääntyi päin. Se oli Joonas
Perttilä.

-- Hyvää päivää, tohtori Weis, sanoi hän. -- Tai oikeammin: pahaa
päivää. Tiedättekö, tohtori, että enoparkani, vanha Larsson, vietiin
eilen hullujenhuoneeseen, ja te olette tehnyt hänet hulluksi. Neuvon
teitä antamaan hänelle järkensä takaisin, sillä muutoin voin teistä
todistaa jotakin, joka ennen iltaa voisi viedä teidät Ruusukamariin.

-- Annan enollenne järkeä niin paljon kuin hänelle voi antaa, jos
sanotte, kenelle olette antanut hänen sormuksensa, -- vastasi tohtori.

-- Minkä sormuksen?

-- Sen, jonka löysitte parturintuvasta ja sittemmin annoitte pois.

-- Vai sen, -- virkkoi Joonas viekkaasti silmää iskien. -- Sen myin
kahdesta äyristä eräälle Harmaidenveljestenkujan kuparisepälle.

Tohtori pudisti päätään. -- Olette kuullut liian paljon myydäksenne
semmoisen kalliin kalun kahdesta äyristä. Sanokaa, kenelle olette sen
antanut ja määrätkää hinta!

-- Se maksaa partasi, sinä pinttynyt konna! -- vastasi Perttilä. --
Ellet pötki ennen iltaa tiehesi, toimitan sinulle majan "Valkeassa
Hevosessa".[18]

-- Kiitän teitä, -- sanoi tohtori kylmästi. -- Jos olisin
kostonhimoinen, voisin antaa teille toisen majan. Mutta saatte mennä.
Olette kurja maan matonen, niinkuin kaikki muutkin.

Näin sanoen asettui ruskea mies taas kirkonoven luo. Mutta tuskin oli
hän luonut silmänsä kompassiin, ennenkuin hänen muotonsa muuttui, sillä
neula oli mitä kiivaimmassa liikkeessä.

-- Kuka? Kuka? -- jupisi tohtori näyttäen tahtovan silmillään niellä
kirkosta virtaavan väkijoukon.

Ainakin neljäkymmentä henkeä kulki yht'aikaa hänen ohitsensa. Hän
seurasi tätä väkijoukkoa, näki sen jakaantuvan lähimmässä kadunkulmassa
ja kysyi kompassilta neuvoa joka askelella. Neula osoitti järkähtämättä
alas linnaan päin, sitten Skeppsbrohon. Ruskea mies seurasi samaa
suuntaa. Skeppsbron luona oli silloin niinkuin vielä meidän
päivinämmekin[19] soutuveneitä niiden mukavuutta varten, jotka
tahtoivat kulkea yli virran Kastelholmaan, Ladugårdslandetiin ja
Eläintarhaan. Kirkkoväki täytti useat veneistä. Ruskea mies seurasi
mukana.

Hänen veneessään istui, paitsi häntä itseään, kaksi miestä ja kolme
naista. Vene laski useissa kohden maihin ja matkustajia hupeni pois.
Lopuksi oli jäljellä ainoastaan muuan talonpoikaisnainen ja hän
soudatti itsensä Eläintarhaan. Mutta mies, joka oli tarkannut neulan
suuntaa, oli jäänyt hänen kanssaan veneeseen ja astui hänen perässään
maihin nykyisen n.s. Allmänna Grändin luona.

Nainen kulki oikeanpuolitse veistämön ja venemiesten tonttien, kulki
ohi Hasselbackenin ja erosi vasemmalle kaitaista polkua, joka aution,
viljelemättömän puiston läpi vei suoraan Brunnsvikiin.

-- Koilliseen, se on oikein, -- mutisi ruskea mies seuraten häntä.

Kun he olivat tulleet niin kauas kukkuloiden ja puunrunkojen väliin,
että kaupunki oli kadonnut näkyvistä eikä läheisyydessä ollut
huomattavissa muita eläviä olentoja kuin rastaita ja peippoja, jotka
räpistelivät puoleksi vielä lehdettömien puiden latvoissa, joudutti
mies kulkuaan ja oli kohta naisen rinnalla.

-- Mihin matka?

-- Perille, -- vastasi nainen, vähän tyytymätönnä tähän odottamattomaan
seuraan.

-- Oikein vastattu, -- virkkoi ruskeapukuinen, -- Me kuolevaiset emme
tiedä, mistä tulemme ja mihin menemme, mutta yksille perille me kaikki
pyrimme -- hautaan. Sinnekö menette?

-- Sinne. Mutta en jäädäkseni sinne.

-- Eräät kuitenkin väittävät atomin katoavan äärettömyyteen.

-- He suuresti erehtyvät.

-- Hän ilmaisee itsensä, hän ei ole talonpoikaisnainen. Hyvä, --
ajatteli itsekseen ruskea ja jatkoi sitten ääneen:

-- Tiedättekö, hyvä ystävä: ette olekaan se, jolta näytätte. Ette puhu
niinkuin talonpoikaisnainen.

-- Kuinka minun sitten pitäisi puhua?

-- Olette aatelinen ja sivistynyt. Liikutte valhepuvussa salaisilla
retkillä.

-- Niinkö luulette?

-- Olen varma siitä. Ei teidän käyntinne, ei äänenne, ei puhetapanne
eikä mikään soinnu yhteen teidän pukunne kanssa.

-- Luulkaa mitä luulette.

-- Olen pahoillani, mutta kun olen salapoliisi, on minun pakko panna
teidät kiinni, ellette voi antaa minulle selvää todistusta siitä,
että liikutte laillisissa asioissa. Vannokaa, että olette
talonpoikaisnainen, ja minä myönnän erehtyneeni.

Nainen katseli häntä hetken aikaa hämmästyneenä, mutta joudutti sitten
kulkuaan eikä vastannut.

Ruskea mies katseli ympärilleen. Puistossa oli autiota ja hiljaista.
Silloin tarttui hän naista käsipuoleen ja sanoi uhaten:

-- Jos teillä on niin paha omatunto, ettette voi edes vannoa
viattomuuttanne, niin tulee teidän seurata minua poliisin luo. Siellä
on sopivia keinoja, joilla totuus saadaan ilmi. Mitä arvelette
peukalonpuristimesta? Mutta minä säälin teitä. Vannokaa olevanne se,
joksi pukunne teidät osoittaa, niin annan teidän esteettömästi jatkaa
matkaanne.

-- Olen kreivitär Bertelsköld ja käsken teitä päästämään käteni! --
sanoi vaimo heittäen pois päähineensä ja katsellen miestä suurilla,
tummilla silmillään.

Mutta ruskeapukuinen taisteli tässä elämänsä hurjimman intohimon
puolesta eikä aikonut päästää varmaa saalistaan. -- Te olette siis se,
-- sanoi hän, -- josta on puhuttu sanomalehdissä ja joka olette
karannut miehenne luota. Sitä enemmän syytä minulla on viedä teidät
poliisin luo, josta luultavasti tulette vaeltamaan suoraan
ojennuslaitokseen.

Nainen punastui kovasti, mutta oli vaiti. Tähän soimaukseen hän ei
voinut mitään vastata. -- Oi Bernhard, Bernhard! -- ajatteli hän
sydämensä syvyydessä.

-- Ymmärrätte siis, -- jatkoi poliisiksi tekeytynyt -- että on minun
vallassani saada Tukholman katupojat osoittamaan teitä sormellaan.
Teillä on vain yksi ainoa keino päästäksenne vaarasta. Antakaa minulle
kuninkaan sormus ja te olette vapaa.

-- Ette ole mikään poliisi, olette ryöväri! -- huudahti nainen koettaen
riuhtaista itsensä irti, mutta ruskeapukuisen käsi piti häntä kuin
pihtien välissä.

-- Olen ehkä erehtynyt, -- sanoi mies taas ikäänkuin nöyrtyen. -- Jos
teillä ei ole sormusta, niin vannokaa, ja minä uskon teitä.

-- Tiedätte hyvin kyllä, että minulla on tuo kurja taikakalu, --
vastasi nainen ylenkatseellisesti, -- muutoin ette kerta toisensa
perästä yrittäisi sitä minulta väärällä valalla houkutella. Mutta koska
tiedätte sormuksen voiman, niin pitäisi teidän myöskin tietää, että
kaikki uhkauksenne ovat voimattomat. Ette voi minua murhata, ettekä
ryöstää; joudutatte vain omaa onnettomuuttanne.

-- Armoa, armoa! -- huusi ruskea mies, päästäen äkkiä hänen kätensä ja
heittäytyen polvilleen. -- Te olette oikeassa, te olette tähtien
suojeluksen alainen, enkä minä voi teiltä aarrettanne ryöstää,
ennenkuin itse menetätte omistusoikeutenne siihen. Mutta olkaa minulle
armollinen! Olen tutkinut kaikki luonnon salaisuudet, paitsi tuota
ainoata ja suurinta, joka on jäljellä. Sitä löytääkseni olen penkonut
maat ja meret, niin, olen uhrannut puolet elämästäni... En voi elää
ilman sitä aarretta; sen olemassaolo tekee kaikki pyrintöni tyhjiksi,
niin kauan kuin minä en ole sen omistaja. Antakaa minulle siis se
sormus, niin tahdon olla orjanne, koiranne, tahdon antaa teille onnea
ja kultaa, tahdon puolestanne valloittaa itse taivaan portit!

-- Jos antaisin teille sormuksen, -- virkkoi talonpoikaisnainen, --
niin rikkoisin Jumalan ensimmäisen käskyn ja saisin sielunne häviön
omalletunnolleni. Mutta tämä sormus on jo aikaansaanut tarpeeksi pahaa
maailmassa. Sen vuoksi ei kukaan maailmassa tule sitä enää kantamaan,
ei edes se, jonka oma se perintöoikeuden mukaan on. Tahdon sen tulessa
polttaa, koska vesi ei sitä hävitä.

Näin sanoen hän oli tietämättään irroittanut sormuksen sormestaan, ja
ruskea mies huomasi sen. Heti ryntäsi hän raivoissaan naisen kimppuun,
temmatakseen itselleen aarteen, ja se olisi luultavasti hänelle
onnistunutkin, ellei vaimo samassa olisi heittänyt tuota vaarallista
koristetta niin kauas kuin jaksoi puistoon.

Ruskea päästi hänet heti ja tarttui kiireesti keppiinsä kysyäkseen
neuvoa kompassiltaan ja sen avulla hakeakseen aarrettaan nurmikosta.
Mutta tämän liikkeen käsitti väärin eräs mies, joka samassa läheni
polkua pitkin nopein askelin. Hän heittäytyi ruskean miehen kimppuun,
väänsi hänen kädestään kepin ja löi sen kädensijan lähimpään kiveen
niin, että pienen rasian pirstaleet sinkoilivat pitkin maata.

Se oli taaskin Joonas Perttilä.

-- Voi, voi, tähtikompassini! Kaikki on hukassa! -- vaikeroi
ruskeapukuinen mies vaipuen masentuneena mättäälle.

-- Olipa hyvä, että pidin silmällä konnaa Suurkirkon luona ja näin
hänen seuraavan teitä, -- sanoi Joonas vaimolle. -- Odotapas, veitikka,
ajattelin itsekseni, sinulla ei ole hyvää mielessäsi. Ja sitten
seurasin teitä toisessa veneessä, mutta se laski maihin veistämön
luona, ja minä olin jo vähällä haihtua teistä, kun kuulin äänen ja näin
tuon ruskean roiston kohottavan keppiänsä. Tahdotteko, että mäikytän
häntä vähän selkään. Tarvitsisi hän selkäsaunan enonkin vuoksi ja
pienen lisälöylytyksen teidän tähtenne.

-- Älä koske häneen! Hänen kanssaan kaatui maahan jotakin suurtakin, --
sanoi vaimo totisesti.

-- Suurta? Niin, jos tarkoitatte suurta konnantyötä, niin olette aivan
oikeassa! Mitä muuta suurta se voisi olla?

-- Siinä on, -- sanoi vaimo, -- ylevä, mutta murskautunut pirstale
ihmishenkeä. Siinä on _tutkimus ilman Jumalaa!_



9. ENSIMMÄINEN KOETTELEMUS.


Kas niin, nyt alkaa muori olla aika hieno, -- sanoi hovin
hiustenleikkaaja ja naamioittaja Cederberg talonpoikaisnaiselle,
joka oli saapunut häneltä apua saamaan. Cederberg oli käynyt oppia
Parisissa ja ollut teatterissa kuningasvainajan aikana. Ei kukaan
osannut paremmin kuin hän muuttaa ihmisten muotoa ja hänen taidokkaan
kätensä muodostaessa oli kookkaasta, vielä kukoistavasta naisesta
mustine hiuksineen ja kauneine, eloisine kasvoineen tullut
kahdeksankymmenvuotias Sibylla, jonka hiukset olivat ohuet ja
lumivalkeat, otsa kurttuinen ja posket kuopalle painuneet.

-- Nyt saa ukko suuret silmät, kun tulette povaamaan hänelle kädestä
hänen nimipäivänään -- ja jos hän tuntee teidät tulen valossa, niin
saatte sanoa minua konvehtimaalariksi. Mutta älkää syyttäkö minua, että
olen maalannut teidät kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi sen sijaan, että
olisin maalannut teidät saman verran nuoremmaksi. Noine silminenne ja
hampainenne olisitte yhtä helposti voinut muuttua kaksikymmenvuotiseksi
neitoseksi. Neuvon teitä lukemaan lattialautoja, jos tahdotte ukkoa
pettää, sillä jos hän vain saa nähdä nuo lyhdyt kahdeksankymmenvuotiaan
povariämmän päässä, niin tulee hän tekemään pahaa pilkkaa minusta ja
minun taidostani.

-- Mitäs maksaa? -- kysyi nainen ilmeisen vastenmielisesti peiliin
katsahtaen.

-- Yhdeksän talaria maalauksesta ja yhdeksän irtotukan vuokrasta. Se on
mitätön hinta semmoisesta työstä, kun on lisännyt ihmiselle ikää
kolmekymmentä vuotta.

Kahdeksankymmenvuotias maksoi, peitti päänsä ja poistui, mutta ei
mennyt, niinkuin naamioittaja luuli, ukkonsa luo Rospiggin
kaupunginosaan eteläpuolelle kaupunkia, vaan pohjoiseen
Kuningattarenkadulle päin. Siellä hän poikkesi erääseen suureen taloon
Östanlidin muorin nimellä.

Oli iltapäivä, ja kreivi Bernhard Bertelsköld istui kirjoituspöytänsä
ääressä, tarkastellen paperia, joka oli hänen edessään. Hän oli nyt
melkein parantunut; loukkaantunutta silmääkin voi taas käyttää;
ainoastaan syvä arpi vasemman silmän yllä rumensi hänen kaunista
otsaansa, Mutta hänen huuliltaan oli muinoinen ivanhymy kadonnut; hän
oli kalpea ja totinen; voi nähdä, että hän oli taistellut kovia
taisteluja luonteensa pahoja puolia vastaan.

-- Olipa hyvä, että tulitte, muori, -- sanoi hän. -- Tarvitsen
suojelushenkeni tukea, Kas tässä hakemukseni, jossa pyydän eroa
kaikista toimistani hovissa ja valtiomiehenä.

-- Oletteko tarkoin punninnut, mitä teette? -- kysyi uskollinen hoitaja
matalalla äänellä.

-- En ole ajatellut mitään muuta kokonaiseen viikkokauteen, -- vastasi
kreivi. -- Voitte arvata, että lujalle ottaa, kun täytyy juurineen
kiskoutua irti entisestä elämästään aloittaakseen uutta. Satoja kertoja
olen koettanut miettiä jotakin välimuotoa, jolla palvelisin yht'aikaa
vanhoja ja uusia jumalia. Mutta se ei käy päinsä. Muori, se ei käy.
Entiset tuttavani ovat käyneet luonani ja pilkanneet näitä mietteitäni.
En voisi kauemmin tätä kestää, häpeäisin heitä ja muuttuisin taas
samaksi kuin ennen olen ollut. Kas, niin heikoksi olen tullut minä,
joka luulin itseäni jättiläiseksi! Ja sen vuoksi vetäisen nyt suuren,
mustan viivan yli koko menneisyyteni, muutan johonkin maalle ja
antaudun kokonaan maanviljelykseen. Hyväksyttekö päätökseni?

-- Teitä sanotaan silloin haaveilijaksi, uskonnolliseksi intoilijaksi.

-- Sen tiedän. Mutta jos en siitä välitä, jos pysyn Jumalalle ja
omatunnolleni uskollisena, teenkö oikein?

-- Teette.

-- Minua ilahduttaa, että olette samaa mieltä. -- Mutta tiedättekö,
muori, minulla on raskaita huolia ja paljon hyvitettävää. Valtiollisen
sekasotkun voin selvittää, markiisittarenkin voin lepyttää. Paulinkin
kanssa voin sopia; hän on nuori ja voi antaa anteeksi, odotan häntä
tänä iltana luokseni. Mutta äitipuoleni ei koskaan voi antaa minulle
anteeksi.

-- Luuletteko häntä niin kovaksi ja kostonhimoiseksi?

-- En, mutta ajatelkaa, mitä pahaa olen hänelle tehnyt, kuinka syvästi
olen häntä loukannut. Olen ajanut hänet pois kotoaan, puolisonsa ja
lastensa luota, olen häväissyt häntä kahdenkesken, häväissyt
häntä muiden läsnäollessa, häväissyt häntä koko Ruotsin nähden
sanomalehdissä. Olisi luonnotonta, jos hän voisi antaa minulle
anteeksi.

-- Koettakaa!

-- Koettakaa? Enhän saa häntä käsiini. Ei kukaan tiedä, missä hän on;
ainakaan ei minulla ole siitä mitään aavistusta. Tahdon tunnustaa
teille, muori, että oli hetkiä, jolloin luulin teitä äitipuolekseni. On
jotakin teidän äänessänne ja olennossanne, joka muistuttaa häntä. Mutta
samassa nauroin hullunkuriselle luulolleni. Ei, muuta en voi vaatia
emintimältä kuin ettei hän minua kiroa. En voi toivoa, että hän koskaan
tulee sietämään minua ja senvuoksi olen ajatellut ostaa itselleni
maatilan Suomesta, jättääkseni hänet rauhaan Falkbyhyn. Hän on
levollisempi, kun meri on välillämme.

-- Hyväksyn teidän tarkoituksenne, mutta sen toteuttaminen on jätettävä
Jumalan ja tulevaisuuden varaan. Tahdotteko, että luen teille jotakin?

-- Tehkää niin. Tarvitsen valoa, sillä haparoin suuressa pimeydessä.

Ja muori luki taas tuosta lohduttavasta kirjasta, jossa puhuttiin
korkeimmasta hyvästä, rauhasta ja sovusta, itsensäkieltämisestä ja
täydellisestä antautumisesta Jumalalle, jota ilman ei mitään vakavaa
perustusta ole tässä maailmassa. Hänen vielä lukiessaan ilmoitettiin
tulleiksi kreivit Bertelsköld, isä ja poika.

-- Kas, -- sanoi muori, vetäytyen varjostimen taa, -- nyt lähenee
ensimmäinen koettelemuksenne. Rakkaus kolkuttaa suljetulle ovellenne,
ja teidän vallassanne on avata tai sulkea se.

Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun Paul astui sisään ja nopein
askelin meni veljeänsä kohti, ikäänkuin heittäytyäkseen hänen syliinsä.
Mutta niin voimakas oli kalpean, pöydän luona olevan laihan miehen
vaikutus häneen ja niin suuri se pelon ja vastenmielisyyden tunne, jota
Paul aina lapsuudestaan asti oli tuntenut vanhempaa veljeänsä kohtaan,
että hän jäi liikkumatonna ja epäilevänä seisomaan keskelle lattiaa.

Bernhard huomasi sen, nousi ylös ja astui pari askelta Paulia vastaan.
Mutta häneenkin vaikutti piintyneen vihan muisto niin voimakkaasti,
että jo ojennettu käsi vaipui alas ja hän pysähtyi epäilevänä ja
liikkumatonna Paulin eteen.

Tässä oli kaksi ylpeää, voimakasta virtaa, joiden tuli toisiinsa
sekoittaa kuohuvat aaltonsa; tässä oli kaksi vinhaa myrskyä, joiden
tuli kohdattuaan toisensa kulkea samaan suuntaan. Hetki oli ratkaiseva;
varomaton sana, epäiltävä silmäys olisi voinut kaikki turmella. Vielä
ei kukaan voinut varmuudella sanoa, tuntisivatko veljet toisensa
veljikseen vai kääntyisivätkö he toisistaan verivihollisina.

Silloin vanha kreivi, heidän isänsä, astui heidän luoksensa ja sanoi
totisesti:

-- Bernhard Bertelsköld, tuossa on veljesi Paul! Paul Bertelsköld,
tuossa on veljesi Bernhard! Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön
ihminen erottako.

Enempää ei tarvittu sulattamaan jäätä veljien sydämistä -- olihan sitä
jo kauan kaivertanut se lämmin aurinko, joka valaisi heitä molempia.
Nyt avasivat he yht'aikaa sylinsä ja seuraavalla hetkellä sykki rinta
rintaa vasten.

Kolmas, joka sulki heidät syliinsä, oli heidän isänsä.

-- En häpeä itkeä, -- virkkoi harmaapäinen, jalo vanhus, -- kun taivaan
enkelitkin nyt ilosta itkenevät.

Neljäs -- hän istui äänetönnä, tuntematonna ja piiloutuneena niinkuin
yksi noita näkymättömiä enkeleitä, jotka seuraavat iankaikkisen
rakkauden voittoja maan päällä, mutta hänen riemunsa oli nöyrin ja sen
vuoksi kaikista puhtain.

Hänen aikansa ei vielä ollut tullut.

-- Ja nyt, -- virkkoi Paul reippaasti, pyyhkiessään kirkkaita
kyynelhelmiä kauneista, tummista silmistään -- nyt on kaikki taas
tuleva hyväksi jälleen, nyt ja'amme toistemme kanssa kaiken elämän ilot
ja surut ja uuden liittomme vahvistaa...

Hän keskeytti lauseensa hämilleen mennen. Hän ei vielä tiennyt, mitä
kaikkea uskaltaisi ajatella veljestään.

-- Äitimme! -- sanoi Bernhard reippaasti.

Ensi kerran kuuli Paul hänen sanovan: _äitimme_.

-- Kiitän sinua, -- sanoi hän lämpimästi veljensä kättä puristaen.

-- Ja minä siunaan sinua, poikani, suurimman voiton johdosta, jonka
kuolevainen voi voittaa: kun voittaa itsensä.

-- Isäni, -- virkkoi Paul, jonka oli mahdoton enää tunteitaan hillitä,
-- en voi teille vielä kaikkea sanoa, mutta sen tiedän, että äitimme ei
poissaolonsa aikana ole ollut meistä välittämättä ja toivon, että
sovintomme on saava hänet taas palaamaan.

-- Se toivo on minuakin ylläpitänyt kaikissa huolissani, -- sanoi vanha
kreivi, -- ja minä olen lakkauttanut kaikki kuulustelemiseni,
antaakseni hänen palata silloin, kun hän itse sen sopivaksi katsoo.

-- Jospa olisin sittenkin oikein arvannut! -- virkkoi Bernhard
miettien. -- Jospa mieletön aavistukseni ei sittenkään olisi minua
pettänyt! Ehkä jälleennäkemisen ilo on lähempänä kuin luulemmekaan.
Östanlidin muori, pyydän teiltä jotakin.

Vanha nainen astui vavisten esiin.

-- Muistatteko, mitä minulle lupasitte? Kun olen teoin enkä vain sanoin
todistanut, etten enää ole sama kuin ennen, silloin lupasitte paljastaa
kasvonne. Katsotteko minun nyt täyttäneeni ne ehdot, jotka minulle
määräsitte?

-- Olette hyvällä alulla, -- kuiskasi vanha nainen.

-- On siis teidän vallassanne täyttää minulle antamanne lupaus.

Ainoastaan kirjoituspöydällä oleva yksinäinen lamppu valaisi heikosti
huonetta, sillä Bernhardin silmä ei vielä sietänyt voimakkaampaa valoa.
Östanlidin muori astui esiin ja nosti pois huivin, joka peitti hänen
päänsä. Paul vapisi, sillä hän tunsi puvun; Bernhardin paha omatunto
puistatti häntä, ja vanha kreivi katseli tätä kohtausta äänettömästi
kummastellen.

Mutta kun päähine oli poissa, näkivät kaikki sen alla
kahdeksankymmenvuotiaan vaimon, jonka hiukset olivat lumivalkeat, otsa
ryppyinen, kasvot lakastuneet ja silmät maahan luodut.

Pettymys valtasi kaikkien mielen, ja herännyt toivo oli muuttunut
alakuloisuudeksi. -- Olin hullu, kun luulin saavani nähdä hänet! En ole
sitä ansainnut! -- huudahti Bernhard Bertelsköld. -- Mutta kuka
lienettekin, tuntematon, salaperäinen olento, niin olen teille
ikuisesti kiitollinen ja ihailen teitä koko elinaikani!

Kahdeksankymmenvuotias ei vastannut. Hän peitti pian taas kasvonsa ja
riensi ulos itsesoimauksen orjantappuran oka sydämessään. -- Mitä olen
tehnyt? -- huokasi hän. -- Jumalani, anna minulle anteeksi, sillä tein
ehkä väärin; salainen ääni minussa sen selvästi sanoo. Tiedät,
Jumalani, että olen sen hyvässä tarkoituksessa tehnyt, sillä Bernhard
seisoo vielä epäröiden valtakuntasi portilla. Mutta olen kuitenkin
pettänyt rakkahimpani ... oi, se oli kauhea hetki! En ole syntynyt
pettämään...



10. SALAVEHKEILIJÄ JA YKSITYISSIHTEERI.


-- Asia edistyy, teidän majesteettinne, asia edistyy! -- sanoi eversti
Jaakko Maunu Sprengtporten eräänä iltana toukokuun keskipalkoilla, kun
hänellä oli salainen keskustelu kuninkaan kanssa. -- Veljeni matkustaa
näinä päivinä meritse Suomeen valmistaakseen keikausta ja vähän
myöhemmin seuraan minä jäljessä. Viaporin linnaväen upseerit ovat
suurimmaksi osaksi hattuja, siis tyytymättömiä ja valmiita mihin
muutokseen tahansa. Luulen heidän avullaan voivani saada vartioväen
kapinaan, ja kun asia kerran on alulla, toivon voivani vastata myöskin
Porvoon keveästä ratsuväestä.

-- Onko niin helppoa saada suomalaiset kapinaan? -- kysyi kuningas. --
Olen kuullut sanottavan, että se kansa on itsepäinen kaikessa, jopa
uskollisuudessaankin.

-- Juuri sen vuoksi, teidän majesteettinne. Nuo karhut tuolla meren
takana ovat kuningasmielisempiä kuin ruotsalaiset itse. Uskottomuus
hallitusmuodolle merkitsee tätä nykyä uskollisuutta kuninkaalle. Ja jos
on kysymys pienestä vehkeestä, on kyllä keinoja, joilla tuokin kansa
saadaan liikkeelle. Sen valtioneuvos Reuterholm parhaiten tietää. Hän
on tehnyt ihmetyön, hän on yllyttänyt siivot ja uneliaat rusthollarini
Gammelbackassa nostamaan jutun minua vastaan säätyjen edessä, ja hän on
siinä niin hyvin onnistunut, että olen hukassa, jos ei teidän
majesteettinne suvaitse vastaanottaa mahtavampaa kruunua. Kas siinä
syy, -- lisäsi eversti hienosti -- miksi minun jo pelkästä epätoivosta
täytyy olla kuningasmielinen, ellen olisi sellainen jo vakaumuksesta ja
miksi teidän majesteettinne voi luottaa minuun kuin miekan kahva
terään.

-- Ja sitten on ajatuksenne...

-- Sitten on ajatukseni viedä luotettava sotaväki meren yli muutamilla
armeijan laivaston laivoilla, jotka ovat Viaporin luona. Suomalaiset
nousevat maihin Erstanlahden luona täällä lähellä. Minulla on
vartijani valmiina, laivoille annetaan merkki, joukko luotettavia
valtiopäivämiehiä ja upseereja kiiruhtaa suomalaisia vastaan...

-- Mutta silloinhan heittäytyisimme _à tout prix_ suomalaisten syliin!
Ei, hyvä parooni, ruotsalainen sotaväkeni pitäisi sitä epäluottamuksen
osoituksena.

-- Suomalaiset, teidän majesteettinne, ovat juuri luodut käytettäviksi
kiiloina, joita ajetaan sisään honkaa halkaisemaan, ja sitten täydentää
kirves työn. Sen vuoksi täytyy ruotsalaiselle sotaväelle jättää
varsinainen _coup de main_. Tukholman vartioväkeä on varovasti
edeltäpäin valmistettu ja se marssii yöllä vastaanottamaan suomalaisia.

-- Mutta yöt ovat valoisat.

-- Se kirottu valo, -- pyydän anteeksi, -- teen vain tyhmyyksiä. Mutta
onneksi ei ole muilla kuin Pechlinillä silmiä päässä ja häntä varten
kyllä keinot keksitään. Muut eivät ole vaarallisia, he vetävät yömyssyt
korvilleen ja aina nenään saakka.

-- Jatkakaa!

-- Sittenkun vartijaväki on liittynyt suomalaisiin, on pöytä katettu ja
teidän majesteettinne käsketään alamaisimmasti aterialle. Se on: teidän
majesteettinne on armollinen ja saapuu maallenousupaikalle ja pitää
puheen sotaväelle, sitten heidän etunenässään marssiakseen
pääkaupunkiin. Täällä teidän majesteettinne asettuu kaartin etupäähän.
Neuvoskunta ja myssyjen johtajat vangitaan, kuuluttajat kutsuvat säädyt
valtiosaliin ja uusi hallitusmuoto esitetään heidän vahvistettavakseen.
Se käy kuin huvinäytelmä. Loppukohtauksena tulee, niinkuin kohtuullista
on, häät vallan ja kruunun välillä, ja katsojat taputtavat käsiään.

-- Tiedättekö, parooni, että semmoiset huvinäytelmät joskus muuttuvat
murhenäytelmiksi. Olen lasna ollessani semmoisiakin nähnyt.

-- Oh, teidän majesteettinne, kaikki riippuu siitä, etteivät
näyttelijät joudu hämilleen, ja täytyy pitää huolta siitä, että
kuiskaaja tekee hyvin tehtävänsä. Muuten ei aikomukseni suinkaan ole
jättää kaikkea yhden yrityksen varaan. Täytyy ottaa haltuunsa jokin
eteläisistä linnoista, esim. Kristianstad. Kukistaakseen tämän
vaarallisen kapinan, kokoaa teidän majesteettinne armeijan; ja armeijan
etupäässä olevalla kuninkaalla on ihmeellinen valta saada kansa
uskomaan hänen isänmaalliseen ajatuskantaansa.

Kuningas Kustaan suuret siniset silmät katselivat omituisella
varovaisen älykkäällä ilmeellä uskaliasta vehkeilijää. Vielä hän ei
ollut mihinkään suostunut, vielä hän ei ollut laskenut kruunuansa ja
mainettaan alamaisen käsiin.

-- Tahdon ajatella esitystänne, -- sanoi hän.

-- Suokaa anteeksi, sire, puutarhurin nukkuessa rikkaruoho kasvaa.
Teidän majesteettinne ajatellessa toimivat muut. Nyt tai ei
milloinkaan.

-- Ja kuka vastaa siitä, ettette syökse valtakuntaa kansalaissotaan ja
saata itseänne ja uskollisimpia alamaisiani onnettomuuteen?

-- Kuka? Caesarin onni ja raha, teidän majesteettinne. Minä tarvitsen
paljon rahaa.

-- No hyvä, tahdotteko rehellisten kasvojeni takuuta vastaan lainata
minulle sata tukaattia.

-- Vaikka satatuhatta, teidän majesteettinne, -- jos minulla vain
olisi! Mutta vallankumouksissa samoinkuin sodissakin tarvitaan ensiksi
rahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi vielä sittenkin rahaa. Rahaa
täytyy hankkia, vaikkapa kuutamoa pitäisi rahaksi lyödä. Eikö teidän
majesteetillanne ole semmoista silmänkääntäjää? Olen kuullut
kerrottavan, että ranskalaiset samoinkuin suomalaisetkin osaavat
loihtia.

-- _Voyons_. Tahdon koettaa muuatta loihtua.

-- Teidän majesteettinne siis suostuu?

-- Mihin sitten?

-- Alamaiseen ehdotukseeni.

Kuningas Kustaa hymyili. -- Minä suostun, -- sanoi hän, -- olemaan
seuraamatta rusthollarienne esimerkkiä ja nostamatta juttua teitä
vastaan säätyjen edessä. Muutoin voitte olla vakuutettu
kuninkaallisesta suosiostani.

-- Ja valtakirja?

-- Niin, saatte valtakirjan matkustaa Suomeen ostamaan hevosia
tykistölle.

-- Kiitän nöyrimmästi ja olen seuraava teidän armollista tahtoanne.

Keskustelu oli päättynyt.

-- Hän on kunnianhimoinen kuin äitinsä ja pelkuri kuin isänsä, mutta
minä ajan häntä edelläni kuin kanuunasta ampuen, -- ajatteli
Sprengtporten mennessään.

-- Hän on sytytyslanka, joka johtaa ruutitynnyriin, mutta pitää varoa,
ettei kaikki räjähdä ilmaan, -- ajatteli kuningas heittäessään hyvästiä
rohkealle ja vaaralliselle alamaiselleen.

Kello soi, ja vartiovuorossa oleva adjutantti astui sisään.

-- Kutsu tänne se nuori mies, joka odottaa päästäkseen puheilleni.

Kohta sen jälkeen tuli Paul Bertelsköld, vielä kalpeana haavastaan.

-- Nimenne on Bertelsköld, Falkbyn kreivin poika?

-- Niin on, teidän majesteettinne.

-- Ylioppilas?

Paul kumarsi myöntäen.

-- Mitä olette lukenut?

-- Luonnontieteitä, historiaa ja filosofiaa.

-- Siinä tapauksessa ette liene harrastanut vieraita kieliä?

-- Jossakin määrin, teidän majesteettinne.

-- Mitä kieliä?

-- Ranskan, saksan, englannin, italian ja venäjän kieliä.

-- _En effet_, onhan siinä aluksi. Kuinka on päähänne pistänyt lukea
venäjää?

-- Tutustuin Turussa erääseen venäläiseen karkuriin.

-- Hyvä. Kas tässä erään venäläisen ritarikunnan diploomi, joka on
minulle lähetetty. Kääntäkää se.

Paul käänsi sen sujuvasti.

-- Hyvä on, -- sanoi kuningas hymyillen. -- Minulle on sanottu, että
tietonne ovat erinomaiset, enkä ole teitä kutsunutkaan tänne
suorittamaan tutkintoa. Oletteko luotettava?

-- Jos teidän majesteettinne tahtoo minua koettaa, niin en aio nimeäni
pilata.

-- Ah, on monenlaisia aatelismiehiä. Veljenne esimerkiksi. Mutta
voitteko säilyttää salaisuuksia, joista riippuu henkenne ja vielä
enemmänkin?

-- Voin mennä kuolemaan sen puolesta, jota pidän oikeana.

Kuningas katsoi häneen terävästi. -- Ja jos ette pidä jotakin oikeana,
mitä silloin teette?

-- Minä kieltäydyn luottamuksesta, jota en voi vastaanottaa.

-- Kuinka? Olette suorasukainen, nuori herrani!

-- En voi tinkiä omatuntoni kanssa, mutta en myöskään pettää kuninkaani
tai jonkun toisen luottamusta.

-- Tiedättekö ystäväni, että kuninkaan palveluksessa ei aprikoida, vaan
totellaan.

-- Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! En voi muilla ehdoilla
palvella.

-- _Au diable_, semmoisilla palvelijoilla en tee mitään! Menkää
tiehenne! Teistä voi tulla lavertelija valtiopäivillä niinkuin kaikista
muistakin, mutta minun palvelukseeni ette kelpaa.

Paul kumarsi aikoen mennä.

-- Odottakaa, -- sanoi kuningas rypistäen kulmiaan. -- Osaatte venäjää
ja siitä voi ehkä olla hyötyä. Tiedättekö, että teitä on suositettu
yksityissihteerikseni Gyllengahmin jälkeen, jota en voi käyttää.

-- En uskaltanut sitä enää toivoa.

-- No miksi, taivaan nimessä, sitten turmelette tulevaisuutenne
puhumalla tyhmyyksiä?

-- En koskaan sano teidän majesteetillenne muuta kuin totuuden.

-- _Foi de gentilhomme_, -- sanoi helposti lepytettävä kuningas
nauraen, -- jos aiotte esiintyä semmoisena kummana hovissani, niin
tekee todellakin mieleni koettaa, mihin kelpaatte. Mutta varokaa, nuori
mies, minä varoitan teitä muista _messieurs et mesdames de la cour_. Ne
tulevat vähintäänkin repimään silmät päästänne. _Enfin_, saavutte
huomenna klo 10 kreivi Schefferin luo saadaksenne määräyksiä ja sitten
tahdomme pitää teitä armollisessa muistissamme.

Paul luuli nyt käyntinsä päättyneen ja aikoi taas poistua. Mutta
kuningas viittasi häntä jäämään.

-- Johtuu mieleeni jotakin, -- sanoi hän. -- Voitteko virheettömästi
kirjoittaa äidinkieltänne?

Paul luuli osaavansa tuon merkillisen taidon, johon, niinkuin kaikki
tiesivät, kuningas ei ollut täysin perehtynyt.

-- No, kai piirtelette variksenvarpaita paperille niinkuin kaikki
muutkin nuoret maisterit? Kirjoittakaa jotakin; tahdon nähdä
käsialanne.

Paul tarttui kynään ja kirjoitti loistavan kauniilla käsialalla säkeen
Henriadista:

_La verité seule est grande, la vertu seule est aimable_.[20]

-- Hm, -- sanoi kuningas nähtävästi tyytyväisenä, -- saatte alkaa
virkanne varsin tärkeällä luottamustoimella. Saatte kirjoittaa
puhtaaksi "Thetis ja Peléen" vuorosanat.



11. SUURI NÄYTTELIJÄ.


Eräänä aamuna tahi oikeammin eräänä päivänä, sillä kello oli lähes
kaksitoista, istui kuningas Kustaa sinisilkkisessä aamutakissaan
kirjoituspöytänsä ääressä, lukien kirjettä, jonka oli sepittänyt
unettoman yön aikana. Parin tunnin lepo aamuyöstä ei ollut voinut
kohottaa punaa hänen poskilleen. Hän oli kalpea ja alakuloinen; mutta
hänen nuoren puolisonsa pehmeä käsi ei saanut tasoittaa hänen otsansa
ryppyjä. Vaarat uhkasivat joka taholta; mistä saisi hän sen voiman,
joka ne torjuisi? Tässä ei auttanut usko sallimukseen eivätkä Voltairen
mietelmät. Todellisuus oli hänen edessään kuin uhkaava peikko; hän
tiesi vihollistensa hierovan liittoa Venäjän ja Englannin kanssa ja
tämä liitto tulisi olemaan kaikkien hänen ylpeitten toiveittensa hauta,
ehkä hänen omansakin. Toiminnan hetki oli tullut ja kuitenkin oli
toimiminen uhkapeliä, joka pani kaiken alttiiksi.

Se kirje, jota kuningas vastoin tavallisuutta niin huolellisesti luki,
ennenkuin se oli lähetettävä, oli salakirjaimilla osoitettu Ranskan
kuninkaalle ja sisälsi epäselvin sanoin kirjoitetun ilmoituksen
tärkeästä muutoksesta, joka oli tapahtuva Ruotsissa ja jota varten
kuningas pyysi Ranskan ystävyyden tukea.

Hetken aikaa vaiti oltuaan taittoi kuningas Kustaa paperin kokoon, pani
sen erinomaisen huolellisesti kuoreen, sulki kuoren omakätisesti ja
antoi sen sitten sihteerilleen, joka oli valvonut hänen kanssaan koko
yön kirjeitä laatien.

-- Kreivi Creutzille Parisiin, -- sanoi hän.

Sihteeri otti kirjeen ja kirjoitti siihen osoitteen.

-- Oletteko muistanut kreivin kaikki arvonimet? -- kysyi kuningas.

-- Olen, teidän majesteettinne, -- vastasi Paul Bertelsköld.

-- Hyvä. Onko sanansaattaja valmis?

-- Hän odottaa eteisessä.

-- Katso, että hän lähtee heti, ketään puhuttelematta.

-- Se tapahtuu, teidän majesteettinne.

Kuningas heittäytyi väsyneenä sohvaan ja hänen muutoin eloisat kasvonsa
osoittivat miltei epätoivoista alakuloisuutta. -- Ollapa minulla
yksikään lauta, yksi ainoakaan lauta, jolle voisin huoleti astua! --
huokasi hän miltei kuulumattomasti.

Ilmoitettiin, että kanslianpresidentti, parooni Düben, eräs myssyjen
johtajista, pyysi päästä puheille.

-- Kähertäjäni! -- huudahti kuningas, sillä hän ei ollut vielä
pukeutunut ja näin aamuasussaan hän ei voinut vastaanottaa
kanslianpresidenttiä.

Kähertäjä teki tehtävänsä taitavasti, ja kamaripalvelija osoitti yhtä
suurta intoa. Hienoa, tuskin huomattavaa ihomaalia pantiin hänen
kalpeille poskilleen ja kohta astui kuningas loistavin kasvoin
vastaanottohuoneeseen.

-- On mieluista nähdä teidät, hyvä parooni, -- sanoi hän. -- Toivon
että voitte hyvin ja että rakastettavat naapurimme, Venäjän ja Tanskan
majesteetit, suovat meidän nukkua rauhassa. Mitä arvelette, olen tänä
yönä nähnyt unta keisarinnasta.

-- Pelkäisikö teidän majesteettinne mitään? -- kysyi parooni Düben
levottomasti. Hänen olivat miehet viisaammat kuin hän itse lähettäneet
nuuskimaan kuninkaan hankkeita ja saamaan selkoa, vehkeilikö valtion
majesteetti vapautta vastaan.

-- Pelkäisinkö? Ah, hyvä parooni, mitä ajattelette minusta? -- sanoi
kuningas keveästi. -- Olen nainut mies; luuletteko minun voivan olla
mustasukkainen kreivi Orloville? Ei; tahdon uskoa teille asian, joka
toistaiseksi jääköön _entre nous_. Mitä sanotte, jos lähettäisimme
hänen majesteetillensa kuninkaallisen serafiimitähtemme?

-- Olisihan se eräs keino tuon mahtavan naapurin kiinnittämiseksi
itseemme, vastasi kanslianpresidentti hyvin tyyntyneenä.

-- Kiinnittäisimme hänet kultaketjuihin, se on minunkin ajatukseni.
Mutta tämä asia on antanut minulle paljon päänvaivaa. Jos lähetämme
serafiimiketjun naiselle, -- joka on tavatonta, vaikkei se tapahdukaan
nyt ensi kertaa -- niin seuraa kysymys: kuinka hänen tsaarillinen
majesteettinsa kantaa tähteämme! Pitääkö hän sitä ritarikunnan puvun
kanssa vai ilman sitä, mitä arvelette? Kantaako hän ketjua paljaalla
kaulallaan vai olkapäillä ja kureliivin päällä? Eikö olisi syytä kysyä
neuvoston mieltä näin tärkeässä asiassa. Olisi valtion arvoa
loukkaavaa, jos meidän ensimmäistä ritarimerkkiämme kannettaisiin
huolimattomasti.

-- Teidän majesteettinne on aivan oikeassa, se on varsin tärkeä
kysymys, -- virkkoi parooni Düben hyvin totisena, mutta itsekseen
hymyillen kuninkaalle, joka lapsellisesti haaveili tuommoisia asioita
silloin, kun hänen kruunuansa tavoiteltiin.

-- _N'est ce pas?_ -- jatkoi kuningas hyvin vilkkaasti.

-- Meidän tulee hankkia tarkat tiedot sukkanauhatähdistön ja kultaisen
taljan ritarikunnan säännöistä. En voi ymmärtää, miksi ei keisarinna
voisi sovittaa pukuaan ritarikunnan puvun mukaan, varsinkin jos me
lähettäisimme kaavakuvan väreineen. Hänen majesteettinsa saisi silloin
tilaisuuden nähdä näytteen meidän erinomaisesta aististamme.

-- No, Jumalalle kiitos, _tuo ei ole vaarallinen!_ -- ajatteli
kanslianpresidentti, ja poistui hetken kuluttua esitettyään kuninkaalle
näön vuoksi muutamia nimitysasioita.

Hänen mentyään antoi kuningas käskyn, ettei ketään olisi päästettävä
hänen puheilleen. Hän heittäysi vielä enemmän väsyneenä sohvaan, hänen
ulkomuotonsa eloisuus raukeni ja hän vaipui synkkänä miettimään
onnetonta asemaansa.

-- Se voi maksaa verta, paljon verta! -- kuiskasi hän, ja hänen hellä
sydämensä vapisi seurauksia ajatellessa.

-- Mutta minun täytyy päästä puheille, minulla on hyvin tärkeitä
asioita ilmoitettavana! -- kuului pirteä naisääni eteisestä, ja
kuningas tunsi markiisitar Egmontin äänen.

-- Markiisitar saa tulla sisään, -- sanoi kuningas hämillään olevalle
kamaripalvelijalle.

Ja katso, kun rakastettava ranskatar tanssi sisään niin keveästi ja
veitikkamaisesti kuin olisi hän ollut täällä kuin kotonaan, tapasi hän,
samoin kuin presidenttikin, kuninkaan, joka loisti nuoruuden
viehätystä: tasainen otsa oli taas kirkas, ja veitikkamaisuus leikki
hänen suurissa, kauneissa silmissään.

-- Teidän majesteettinne suvaitkoon suoda anteeksi rohkeuteni, --
virkkoi markiisitar niin välinpitämättömästi kuin olisi astunut kadetin
varpaille. -- En tule suotta, minulla on siihen hyvin tärkeitä syitä.

-- Käyntinne, madame, on jo semmoisenaankin tärkeä syy, -- vastasi
kuningas kohteliaasti hymyillen, vaikka äänessä olikin kätkettynä
tyytymättömyyden kärki, sillä hän oli erittäin arka kuninkaallisesta
arvostaan. -- Onko _sitäpaitsi_ jotakin, joka on suonut minulle ilon
saada nähdä teidät?

Markiisitar niiasi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja vastasi
pelkäämättä:

-- Ei mitään muuta kuin Venäjän sodanjulistus.

-- Kuinka! -- huudahti kuningas vasten tahtoaan kavahtaen, sillä ilma
oli täynnä kummallisia huhuja, ja korkeimman ylimystön naiset olivat
siihen aikaan politiikan parhaimmat ilmapuntarit.

-- Venäjän, Englannin, Ranskan...

-- Silloin voin olla levollinen.

-- Sanalla sanoen: koko Euroopan. Ollaan erittäin kiukustuneita teidän
majesteettiinne. Väitetään teidän majesteettinne tahtovan muuttaa
valoisan kevään talveksi, vetäytymällä pois maailmasta ja rupeamalla
taas uudelleen erakoksi Chaussée d'Antinin varrelle. Kahdeksan päivää
ilman vastaanottoa hovissa -- maailman loppu on käsissä! Tuskin kurjaa
paraatiakaan, eikä mitään huvimatkaa Drottningholmaan tai Ulriksdaliin:
-- uskallanpa sanoa sitä täydelliseksi auringonpimennykseksi!
Ministerit napisevat, runoilijat kietovat kantelensa suruverhoon, koko
Ruotsi on epätoivoissaan. Mitä minun sukupuoleeni tulee, niin sillä on
kunnia kulkea kapinoitsijain etupäässä lähestyvän vallankumouksen
aikana.

-- Sukupuolenne, madame, ei vältä ansaittua rangaistustaan, ja te itse
saatte aluksi suorittaa Calypson osan tulevissa iltahuveissa,
edellyttäen kuitenkin, että tyydytte siihen Telemakhokseen, jonka olen
teille aikonut.

-- Kuka hän on, jos uskallan kysyä?

-- Uusi sihteerini. Muistelen teidän puoltaneen häntä virkaansa
kaunopuheisuudella, joka erinomaisesti teitä kaunisti.

-- Eikö teidän majesteettinne ole tyytyväinen suosikkiini? -- kysyi
markiisitar levähyttäen keveällä kädellä auki erinomaisen kauniin
merihelmillä koristetun viuhkansa.

-- Minulla on jotakin häntä vastaan. Ainoastaan keskinkertaiset
kelpaavat koneiksi.

-- Käyttäkää häntä sitten sellaisiin toimiin, missä hänen sydämensä voi
palvella teidän majesteettianne yhtä uskollisesti kuin hänen päänsä.

-- Olen aivan ihastunut, että te jo harjoittelette osaanne noin
luontevasti, noin suurella taidolla. Tulette olemaan verraton Calypso.
Mutta _à propos des bottes_, -- jatkoi kuningas, äkkiä muuttaen
äänensä, -- mitä Parisista kirjoitetaan?

-- Käy eikä käy, -- vastasi markiisitar madaltaen ääntään. -- Aiguillon
on puolellamme.

-- Olin siitä vakuutettu.

-- Rochefoucauld hyväksyy hankkeemme. Kaikki Choiseulin vanhat ystävät
työskentelevät mitä suurimmalla innolla teidän majesteettinne eduksi.

-- Choiseul-parka! Mutta se on meille huono suositus.

-- La Brillière ja hänen puolueensa ovat meitä vastaan.

-- _Diable!_ Sitä minä jo aavistin.

-- De la Marck ja de Boufflers panevat parastaan. Tätini on väsymätön.

-- Sitten ei ole hätää. Teidän tädillänne, madame, on maailmassa yksi
ainoa kilpailija -- te itse.

-- Ah, sire, pahin uutinen tulee viimeiseksi. Englannin ministeri on
ostanut Du Barryn.

-- Mitä sanotte? Du Barryn? -- Taivasten tekijä! Silloinhan on kaikki
hukassa! Du Barry voi enemmän kuin kuningas itse.

-- Niin on, teidän majesteettinne. Hän on ehtinyt unohtaa tuon komean
jalokivikaulanauhan, jonka lahjoititte hänen sylikoiralleen. Pitää
tarjota hänelle enemmän kuin Englanti tarjoaa, ja siihen eivät
kultavuoretkaan riitä.

-- Olette oikeassa, -- sanoi Kustaa-kuningas synkästi. -- Ollaan siis
siinä, että minun täytyy kumartaa naista, jota halveksin.

-- Ei koskaan teidän majesteettinne! -- virkkoi markiisitar pää
pystyssä. -- Kerran te olette sen tehnyt, sire, ja nyt näette, mitä
olette sillä voittanut. Jos olisin teidän asemassanne, niin ennen
kukistuisin kuin nöyrtyisin -- häpeälliseen tekoon.

Hetken äänettömyys seurasi, ja taaskin vaipui kuningas alakuloisuuteen,
jota hän ei enää koettanut salata. Silloin virkkoi markiisitar
entisellä iloisella äänellään:

-- Luuleeko teidän majesteettinne todellakin, että olen tullut tänne
ainoastaan sanoakseni teidän majesteetillenne näin ikäviä asioita? Ei,
suokaa anteeksi, alamainen aikomukseni oli kysyä, suvaitseeko teidän
majesteettinne suoda minulle sen armon, että saapuu pieneen _déjeuner
dinatoireen_, jonka olen pannut toimeen Brunnsvikissa. Ilma on ihana,
ja teidän majesteettinne tapaa siellä ainoastaan uskollisia ystäviä.

-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Kustaa-kuningas, ja pilvet hänen
otsaltaan katosivat taaskin hetkeksi niinkuin sumut auringon
paisteessa.



12. ELÄINTARHAN JUHLA.


Pientä, Brunnsvikin luona olevaa metsästysmajaa ei olisi voinut tuntea
entisekseen. Sen vanhoja seiniä oli vaikea erottaa lehtien ja kukkien
alta; ikkunoista liehui pieniä sinikeltaisia silkkilippuja; portaat
olivat yhtenä ainoana ruusupensaana. Ja kuitenkin oli tämä vain
mahdollisen sateen suojaksi varustettu. Se paikka, jonka markiisitar
Egmont oli valinnut _déjeuner dinatoireansa_ varten, oli sisempänä
puistossa, kauniilla, viheriällä niityllä lehväisten kukkulain välissä,
josta oli näköala lahdelle päin.

Tänne oli katettu pöytä kolmellekymmenelle hengelle; sen isompi ei
seura ollut, mutta sitä herkullisemmat olivat ruokalajit. Markiisitar
tunsi kuninkaallisen vieraansa: hän eli niinkuin perhonen hunajasta ja
kukkien tuoksusta, hän söi vähän ja nopeasti, mutta rakasti makeisia;
joi yhtä vähän ja voi kuitenkin viettää tuntikausia pöydän ääressä.
Karkeampaa nautintoa hän halveksi; mutta hienoa älyä, iloa ja suloa,
sukkelasanaisia miehiä, viehättäviä naisia, aistikkaita laitoksia,
huolellisia pukuja, kaikkea uutta ja kekseliästä, nerokasta ja
hämmästyttävää; eloisia, koreita värejä ja mielistelyä niin hienon
hienoa, että se tuntui vain kuin oranssien tuoksu, jonka tuuli toi ja
toinen vei -- kas, semmoista rakasti Kustaa III ja sitä koetti hänen
kekseliäs emäntänsä hankkia hänelle.

Hän oli tuhlannut rahoja kuninkaallisesti. Hän oli tyhjentänyt ruusut
ja narsissit kaikista Tukholman kasvihuoneista ja kun nämä loppuivat,
oli hän tyhjentänyt kaikkien muotikauppiasten tekokukkavarastot. Eikä
nyt ollutkaan sitä tammea eikä niinipuuta ja poppelia, joka ei olisi
ollut kukilla koristettu juuresta latvaan. Saksankuuset ja kaikki
muutkin kuuset, jotka siellä täällä seisoivat tummina ja totisina
vaaleamman lehtimetsän keskessä, huomasivat kummakseen olevansa
koristettuja kuin joulukuuset ruusu- ja kultapaperikiehkuroilla. Oli
hupaista nähdä pienten laululintujen sadoittain parveilevan kaikkialla
ja ihmeissään ja uteliaina hyppivän oksalta oksalle noissa oudosti
koristelluissa puissa ja noukkien tutkivan, mihin kaikki nuo
kummalliset koristeet oikeastaan mahtoivat kelvata.

Ainoastaan ranskattaren päähän voi pälkähtää koristaa luontoa
keinotekoisilla kukkasilla. Mutta sitä ei markiisitar ajatellut. Olihan
se jotakin uutta ja näytti hyvältä.

Hän oli myöskin hankkinut pienen lammaslauman. Siihen kuului kuusi
lumivalkeaa karitsaa, joita pienet paimentytöt taluttivat punaisista
silkkinauhoista. Tarjoilijat oli puettu fauneiksi, satyyreiksi,
bakkanteiksi ja metsänneidoiksi. Kaksi murjaania varjosti pöytää
leveällä auringonvarjostimella. Sievä perulaistyttö seisoi joka hetki
valmiina leyhyttelemään viileyttä suurella viuhkalla, joka kuvasi
paratiisilintua. Pieni, sinisilmäinen vedenneito ammensi limonaadia
sitä varten valmistetusta lähteestä vanhan tammen juurella. Pieni fauni
puhalsi pilliä. Pöytä oli tehty G:n muotoon[21] ja roomalaisena
kolmosena oli kolme pientä peräkkäin olevaa soikulaista pöytää, joille
oli asetettu kolmet ruokaneuvot kullekin: ensimmäinen kuninkaalle,
prinsessa Sofia Albertinalle ja kreivitär de la Gardielle; toinen
emännälle, prinssi Fredrikille ja kreivi Schefferille; kolmas
suosikille, parooni Sinclairille, kreivitär Lewenhauptille ja neiti
Fersenille. Kaarle-prinssi oli poissa laivastolla Karlskronassa.

Oli ihana päiväpaiste ja puhalsi lauhkea kevättuuli, joka keinutteli
kaikkia kukilla koristettuja puitten latvoja ja liehutteli kaikkia
lippuja. Kustaa III:l1a oli hyvä ilmaonni, niinkuin kaikilla suurilla
tai suuremmilla Ruotsin kuninkailla.

Päivällinen oli päättynyt mitä hilpeimmän mielialan ja kaikkein
iloisimman pilan vallitessa, joka kosketti hovietiketin äärimmäisiä
rajoja, mutta ei mennyt hiuskarvaakaan siitä sivu, sillä kuningas ei
suvainnut arvostansa leikkiä laskettavan. Hän sanoi itseään "vapaan
kansan ensimmäiseksi kansalaiseksi", mutta jos valtakunnan toinen
kansalainen käänsi ensimmäiselle selkänsä, oli kaikki kuninkaallinen
suosio loppunut.

Aterian jälkeen tarjosi kuningas markiisittarelle käsivartensa, ja nyt
lähdettiin puistoon kävelylle. Eräälle kukkulalle, josta oli vapaa
näköala, oli markiisitar asettanut leposohvia.

-- Näettekö, -- sanoi kuningas, -- pientä torppaa tuolla lahden
toisella puolen? Eihän se vedä vertoja Versaillesille eikä Trianonille,
mutta palatkaa tänne kymmenen vuoden kuluttua, niin saatte nähdä, mitä
olen tehnyt Hagastani.

-- Sanokaa yhtä hyvin vuosisadan kuluttua, sillä jos elän kymmenen
vuotta, elän varmaankin sata ja v. 1872 on minulla kunnia pyytää teidän
majesteettinne käsivartta, ihaillakseni teidän majesteettinne
istutuksia.

-- Suotte minulle runsaasti aikaa, -- sanoi kuningas hymyillen, --
mutta voi olla vaara tarjona, että 1872 saatte nähdä raunioita
huviloiden sijasta. Mutta mitä pidätte Eläintarhasta?

-- Aivan yhtä paljon kuin Ruotsista, -- vastasi markiisitar. -- Ihana
erämaa, sekasorto, jonka tuhannet kauneudet vain vartovat
järjestäjäänsä. Tämä puisto on kuningaskunta, jonka valtaistuin oli
avoinna siihen saakka, kunnes teidän majesteettinne suvaitsi syntyä.

-- Ja tänään, tarkoitatte, suoritan kruunauskulkuni. Senvuoksi ovat
viheriät alamaiseni pukeutuneet tanssi-pukuun.

-- Ja teidän majesteettinne siivelliset alamaiset veisaavat _tedeumia_.

-- Minä lupaan teille, madame, että Eläintarha ei enää kauemmin pysy
erämaana. Antakaa minulle vapaat kädet, ja ennustuksenne käy toteen.
Mutta -- tässä kuningas puhui hiljemmin -- Du Barry, Du Barry ei ole
samaa mieltä kuin te.

-- En minäkään ole koskaan ollut samaa mieltä kuin hän, -- vastasi
markiisitar viehättävän ylenkatseellisesti.

-- Ilman Ranskaa minä olen hukassa!

-- Ja ilman säätyjä on teidän majesteettinne pelastettu! Mutta
säädyistä muistuu mieleeni toinen asia: suvaitseeko teidän
majesteettinne suoda hetken huomion osalle uskollista kansaansa, jonka
näen lähenevän tuolla lehtimajan luona?

Kuningas katsahti osoitettuun suuntaan, ja neljä kummallisesti puettua
pariskuntaa nähtiin lähenevän pitkin pientä, kummun alla olevaa
kenttää, johon he asettuivat leskisille. Ensimmäinen pan esitti Don
Quixotea ja hänen Dulcineaansa, toinen oli kardinaali ja abbedissa,
kolmas kauppamatkustaja ja olutmatami, neljäs länsigöötalainen ukko ja
suomalainen noita-akka. Kaikilla heillä oli päässään hullunkuriset
_myssyt_.

-- Mutta en näe mitään leskeä, -- huomautti kuningas, joka hyvin
hyvästi ymmärsi tarkoituksen.

-- Täällä hän on, teidän majesteettinne!

Ja esiin hyppäsi keveäjalkainen nuori herra, puettuna yleiseksi
mielipiteeksi, minkä voi huomata hänen sievässä, mustassa
samettihatussaan olevasta tuuliviiristä. Tämä herra asettui parien
eteen ja huusi: viimeinen pari ulos!

Länsigöötalainen ja hänen suomalaisnaisensa rupesivat juoksemaan kaikin
voimin erilleen toisistaan siinä tarkoituksessa, että taaskin
saavuttaisivat toisensa, mutta he juoksivat niin kömpelösti, että
kumpikin joutuivat vangiksi ja heidät talutettiin kukkaiskahleisiin
sidottuina kuninkaan eteen, jossa he polvistuivat. Vaikkei se ollut
aivan leikin sääntöjen mukaista, hyväksyttiin se armollisella
suosiolla.

Näiden jäljestä tulivat kauppamatkustaja ja olutmatami. He
hölkyttelivät vähän kauemmas, mutta heidänkin kohtalonsa oli sama. Eikä
käynyt sen paremmin kardinaalille ja abbedissallekaan, vaikka he
näyttivät panevan vastalauseensa kaikella sillä arvolla, jota heidän
virkansa vaati.

-- Viimeinen pari ulos! -- huusi yleinen mielipide, ja Don Quixote ja
hänen Dulcineansa saivat jalat alleen. He juoksivat tarmonsa takaa, he
tekivät jos jonkinmoisia mutkia mättäiden ja esteiden yli, mutta ei
mikään auttanut; yleinen mielipide oli nopeampi, heidät saavutettiin,
vangittiin ja vietiin sidottuina, niinkuin heidän edeltäjänsäkin,
kuninkaan jalkojen juureen.

Markiisitar nauroi kuin huima lapsi, ja kaikki muut pitivät nenäliinoja
suunsa edessä, etteivät remahtaisi sopimattomaan riemuun. Mutta se ei
ollut niin vaarallista. Hänen majesteettinsa suvaitsi kaikkein
armollisimmasti avata suunsa ja nauraa muiden mukana.

-- Tässä, sire, -- lausui yleinen mielipide, -- saan teidän
majesteettinne jalkain juureen tuoda moniaita kapinoitsijoita, jotka
ovat tulleet kärsivällisimmältä ja armollisimmalta kuninkaaltaan
anomaan anteeksi monia hairahduksiaan ja pyytävät saadakseen teidän
majesteettinne eteen laskea alamaisimmat antimensa.

-- _Allons_, -- virkkoi kuningas. -- Mitä kaikkein uskollisimmat
kapinoitsijani voivat minulle tarjota?

Länsigöötalainen toi pienoisen tynnyrin, täynnä pähkinöitä;
kauppamatkustaja tarjottimen samppanjapulloineen; kardinaali toi
juuston ja Don Quixote kantoi suurella juhlallisuudella esiin muhkean,
rintasokerista tehdyn kruunun.

-- Minä kiitän teitä, -- sanoi kuningas, taittaen palasen kruunusta ja
maistaen sitä. -- Ja palkinnoksi teidän osoittamastanne alamaisuudesta
minä lahjoitan teille vapauden.

Yleinen riemuhuuto seurasi näitä paljon merkitseviä sanoja, ja kaikista
oli leikki yhtä mainiosti keksitty kuin se oli rohkea.

-- No, eikö teillä ole minulle mitään ennustettavaa, rakas Sibylla? --
kysyi kuningas noita-akalta.

-- Teidän majesteettinne löytää jotakin, -- vastasi Sibylla, joka ei
ollut kukaan muu kuin yksi hovin kolmesta sulottaresta, Ulla Fersen.

-- Mitä sitten?

-- Särjetyn sydämen -- vastasi hän viitaten hienosti ja jalosti
hylättyyn kuningattareen Sofia Magdalenaan, jonka hovineiti hän oli.

Kuningas ei vastannut. Hän istuutui nurmikolle markiisitar Egmontin
viereen.

-- En ole saituri, -- kuiskasi hän, -- mutta olisin kiitollinen, jos
teidän keijukaisenne voisivat lahjoittaa minulle Perun käytettäväkseni.

-- Uskooko teidän majesteettinne kullantekotaidon mahdollisuuteen?

-- Teatterissa se ehkä lienee mahdollista!

-- Minä tarkoitan todellisuudessa. Täällä Tukholmassa kuuluu äskettäin
olleen muuan kullantekijä. Olen kuullut luotettavain henkilöiden
vakuuttavan, että hän oli muuttanut rautakankeja puhtaaksi kullaksi
eräälle Larsson-nimiselle valtiopäivämiehelle.

-- Missä on se mies? -- kysyi Kustaa-kuningas, joka uskoi kaikenlaista,
paitsi sitä, mitä papit sanoivat.

-- Hänen nimensä on tohtori Weis ja hän on nykyjään kullantekijäin
oikeassa kotimaassa -- Danvikenissä.[22]

-- Sehän oli arvattavaa, -- sanoi kuningas käyden taas tavattoman
miettiväksi.

Markiisitar kumartui huolimattomasti pehmeään ruohoon ja nyppi irti
viattoman valkovuokon lehdet. Taivuttaessaan ruohonkortta hän löysi
maasta pienen, kummannäköisen kuparisormuksen.

Hänen vilkas mielikuvituksensa keksi heti uuden aatteen. -- Minulla on
armo toivottaa onnea teidän majesteetillenne, -- sanoi hän.

-- Minkä johdosta?

-- Kihlauksenne johdosta Eläintarhan kanssa.

-- __Qu'est-ce que c'est?_

-- Kas tässä sormus, joka on asettunut teidän majesteettinne jalkain
juureen ja joka aina muistuttaa teidän majesteettianne lupauksestanne
-- ennen vuotta 1872.

Kuningas hymyili tarkastellen näöltään vähäpätöistä sormusta.

-- Minä säilytän sen muistona teistä, madame, ja teidän rakastettavasta
vieraanvaraisuudestanne.

-- Ja säätyjen kruunusta, -- laski markiisitar leikkiään. -- Mutta,
sire, olen oppinut epäilemään kaikkien miesten lupauksia, jopa
teidänkin. Sallikaa minun siis kätkeä kihlasormuksenne tähän
medaljonkiin, joka ehkä saa kunnian tulla säilytetyksi valtion
kalleuksien joukossa.

-- Sanokaa mieluummin sydämelläni, -- nauroi kuningas Kustaa kätkien
sormuksen.



13. VIISAIDEN KUNINGAS HULLUJEN JOUKOSSA.


Danvikenissä näytti kaikki olevan ylösalaisin. Siellä pestiin lattioita
ja lakaistiin kuin hengen uhalla. Hullut raukat syöstiin ulos pihalle,
että viimeinkin saataisiin puhtaaksi heidän kammoksuttava tallinsa,
jossa he olivat eläneet kuin eläimet parsissaan, ja he katselivat
tylsin, suurin silmin ihanaa kevätaurinkoa. Tähän saakka ei hallitus
juuri ollut pitänyt huolta tuosta elävien haudasta, vaikka se myöskin
oli tavallinen sairaala; kaikki oli rappiolle joutunutta, huonosti
hoidettua, inhoittavan kurjaa, ja nyt oli kaikki tämä yht'äkkiä
laitettava kuntoon; nyt oli hauta saatava ihmisasunnon näköiseksi,
talli vivahtamaan edes vähän armeliaisuuslaitokselta. Ja senvuoksi
tuuletettiin kaikki parret, katajanhavuja ripoteltiin kaikille
lattioille, mielivikaiset pestiin puhtaiksi ja puettiin ihmisiksi. Eipä
silti, että heitä olisi pidetty semmoista huolenpitoa ansainneina --
uudempain aikain ihmisystävällinen huolenpito semmoisista onnettomista
oli tuohon aikaan tuntematonta -- vaan senvuoksi, että tieto oli
iskenyt alas kuin ukonnuoli hoitolan huolettomiin vartijoihin, tieto
siitä, että kuningas, itse kuningas aikoi käydä Danvikenissä tänään
kello 3 jälkeen puolenpäivän.

Aika tuskin riitti korjaamaan sitä, mitä oli vuosikausia laiminlyöty.
Tehtiin mitä voitiin, ja nyt tuli se pelätty hetki, kun majesteetin
vaunut vyöryivät kivetylle pihalle.

Kuningas adjutanttiensa, lääkäriensä ja yksityissihteerinsä seuraamana
tarkasteli laitosta ja lausui ankaran tyytymättömyytensä sen
rappeutumisesta, jota eivät mitkään puhdistamiset eivätkä mitkään
katajanhavut olleet voineet häneltä salata. Johtaja sai muistutuksen,
ja käsky annettiin laitoksen asettamisesta tarkoituksenmukaisempaan
kuntoon.

Sen jälkeen kävi hänen majesteettinsa katsomassa hullujen koppeja ja
kuulusteli merkillisimpien kohtaloita. Siellä oli hylätyitä naisia,
jotka hulluudessaan olivat tappaneet lapsensa; omaisuutensa
menettäneitä pelureita, jotka nyt pelasivat lastuista ja kivistä;
rappiolle joutuneita valtiopäivämiehiä, jotka yhden talarin hinnasta
tarjoutuivat hankkimaan hänen majesteetillensa äänten enemmistön
maamarsalkan vaalissa. Muuan sanoi olevansa Lutherus, toinen paavi,
kolmas Antikristus, neljäs Suuri Moguli. Eräs teurastaja luuli olevansa
Preussin Fredrik II; eräs lukiolainen sanoi olevansa Kaarle XII, muuan
vanha hovineiti keimaili viuhkallaan ja ilmoitti olevansa Pompadour;
eräs onneton maustekauppias, joka oli lukenut romaaneja, julisti
itsensä Alarikiksi ja Göthildaksi; eräs partainen merimies oli saanut
päähänsä, että hän oli Englannin Elisabeth; muuan houraileva maisteri
pyysi kuningasta auttamaan häntä valtaistuimelle, sillä hän oli kruunun
tavoittelija Stuart. Näiden inhimillisten intohimojen ja erehdyksien
raunioiden joukossa oli myös vanha herkuttelija nimeltä Kalle Sager,
joka sanoi odottavansa virkaylennystä, koska oli naisten suosiossa ja
soitti huilua.

-- Onko täällä eräs henkilö nimeltä tohtori Weis? -- kysyi kuningas.

Johtaja rykäisi ja selitti, että mainittu henkilö oli salvattu erään
toisen hullun kanssa erityiseen huoneeseen, koska häntä pidettiin
vaarallisena.

-- Miksi häntä pidetään vaarallisena?

-- Hän kuuluu olevan julma noita, eikä hänen kristinuskonsakaan ole
kehuttavalla kannalla, -- sanoi johtaja.

-- Viekää minut hänen luokseen, -- käski kuningas. -- Te, hyvät herrat,
jäätte tänne siksi aikaa.

-- Salliiko teidän majesteettinne minun seurata mukana, koska tunnen
miehen? -- kysyi Paul Bertelsköld.

-- Olkoon menneeksi. _Allons!_

Eräässä sairaalan kaukaisessa kylkirakennuksessa oli isohko huone,
jonka ikkunat oli varustettu rautaristikoilla ja joka oli väliaidalla
jaettu kahteen osaan. Kumpaisessakin puoliskossa asui hullu, ja he
voivat kumpikin väliaidan yli puhutella toisiaan. Vasemmalla puolella
oleva hullu, pitkä, vanha, valkeatukkainen ukko istui vapaana, vaikka
kyyryllään nurkassaan, jotavastoin oikean puolen asukkaalla, joka
näytti melkoista nuoremmalta, oli raskaat kahleet ja rautakanki käsissä
ja jaloissa.

Kuningas ja hänen seuraajansa pysähtyivät hetkeksi avonaisen oven taa
ja kuulivat hullujen puhelevan keskenään.

Valkotukkainen hullu soudatteli halkoa sylissään ja tarkasteli sitä
suurella huolella. -- Tämä on puhdasta kultaa -- sanoi hän, -- hienoa
24 karaatin kultaa, mutta mitä se mahtanee painaa? Saatte tehdä minulle
vielä moniaita tankoja, tohtori Weis. Olenhan sanonut teille, että
saatte kunniallisen palkinnon. Saatte tyttäreni ja tyttäreni tyttären
ja lapseni ja lasteni lapset, jos tahdotte, mutta katsokaa, sieluani en
voi myydä polkuhinnasta, ymmärrättehän? Mitä tarjoatte sielustani?

-- Annatteko minun olla rauhassa, vanha narri, tai pudotan katon
niskaanne! -- jupisi toinen hullu vihoissaan; hän oli nelinkontin
lattialla ja piirusteli kynnellään kolmioita ja ympyröitä kovaan
siltalautaan.

-- Saatte kuusitoista prosenttia nettoa, -- jatkoi toinen
itsepintaisesti. -- Olen köyhä mies, minulla on tuskin jokapäiväinen
leipäni. Ettekö tunne jotakuta armeliasta ihmistä, joka tahtoisi
lahjoittaa minulle neljä äyriä, jotta saisin tuopin kaljaa? Mutta
katsokaa, meidän pitää ansaita, meidän pitää tehdä työtä, hankkia
itsellemme enemmän kultaa. Oi, sinä kaikkein kaunehin kultakimpale! --
jatkoi hän hyväillen halkoa sylissään. Oi, sinä kaikkein kaunehin
kultakimpale, kuinka kauniisti loistat! Kas, eihän minulla ole koko
maailmassa muita kuin sinä, pieni kultamuruseni! Ei ole toisessakaan
maailmassa muuta kuin kirkkaita tukaatteja. Kas, senvuoksi tahdon
minäkin mennä taivaaseen, rakas kultaseni! Anna meidän täältä autuaasti
eritä. Amen.

-- Jos ei tuo kirottu kulta olisi niin aivan pilannut päätänne, --
sanoi toinen, -- niin sanoisin teille jotakin, Larsson! Ne konnat ovat
panneet minut kahleisiin sentähden, että olen maailman valtias, ja jos
minun oikea käteni olisi vapaa, nykäisisin minä Skandinavian tunturit
maasta juurineen ja heittäisin ne kuin kiven muruset Jäämereen. Mutta
te olette vapaa, Larsson, ja voitte tehdä minulle sen palveluksen,
josta olen puhunut. Menkää Eläintarhaan ja hakekaa siellä heinikosta,
hakekaa yötä päivää, hakekaa sata vuotta, ettekä tule sitä katumaan.
Hakekaa se sama sormus, jota ennen kannoitte sormessanne, se, jonka
sisäpinnassa on R.R.R., ja se on, niinkuin tiedätte, kuparista ja
kaiken maailman kulta on tyhjää siihen verraten, Mutta varokaa sitä
itse pitämästä, sillä silloin muutan teidät kuonaksi! Tuokaa se
minulle, niin teen teille vuorittain kultaa, valtamerittäin puhdasta
kultaa, Larsson! Sillä katsokaa, minä olen kadottanut tähtikompassini,
joka aina viittasi, mistä se oli löydettävissä ja sen vuoksi olen
tullut tänne kirottuun pohjolaan. Tähdet, nähkääs, hallitsevat
maailmaa, mutta tuo kallis kalu, joka on Eläintarhan heinikossa,
hallitsee tähtiä, ja ne höperöt, jotka tähän asti ovat sen omistaneet,
eivät ole sitä ymmärtäneet. Minä yksin ymmärrän käyttää näin ääretöntä
valtaa ja silloin se minulta ryöstetään; eikö se ole katalaa, sanokaa?

-- Minä lähden heti, jos annatte minulle ennakolta viisi leiviskää
oikeita ja väärentämättömiä kultaharkkoja! -- sanoi Larsson iskien
viekkaasti silmää.

-- Kas, tässä on, -- vastasi tohtori tosissaan ja ojensi, niin hyvin
kuin hänen kahleensa myönsivät, viisi uutta halkoa toverilleen
aitauksen taakse.

Hullut koettivat pettää toisiaan, kumpikin tyydyttääkseen sydämensä
salaisinta halua, joka oli ainoa valoisa kohta heidän kauheassa
pimeydessään.

Kuningas astui nyt esiin ja käski irroittaa oikeanpuolisessa huoneessa
olevan vangin kahleista. Tämä tapahtui, mutta ei näyttänyt tekevän sen
erinomaisempaa vaikutusta.

-- Nyt olette vapaa, -- sanoi kuningas, -- ja jos olette se, joka
sanotte olevanne, niin pääsette kohta tästä paikasta. Vastatkaa
minulle: voitteko todistaa todella voivanne muuttaa rautaa kullaksi?

-- Se ei kuulu teihin, -- vastasi tohtori äreästi.

-- Tiedättekö, kuka minä olen?

-- Olette noita tavallisia narreja, jotka töllistelevät suunsa
sijoiltaan himoitessaan tomua ja tuhkaa.

-- En huoli kullasta sen itsensä vuoksi, vaan tahdon tehdä sillä
jotakin hyvää, -- sanoi kuningas, joutuen hämilleen hullun edessä.

-- Viiniä, naisia, arpanappuloita ... niitäkö halutaan? Onhan teillä
semmoista ilman minun avuttanikin. Valtaa, kunniaa, voittomaita ...
haluttaako enempää? Menkää maata kotianne, köyhä kuningas! Se, joka
tulee, se tulee teidän nukkuessanne. Muistakaa kuningasten kuninkaan
sanoneen teille sen!

-- Tunnetteko minut?

Tohtori hymyili halveksivasti.

-- No, -- sanoi kuningas, tahtoen vielä kerran yrittää, -- jos voitte
muuttaa rautaa kullaksi, tahdon tunnustaa teidän olevan minua
mahtavamman. Enkä tahdo semmoista apua ilmaiseksi.

Hullu nauroi ivallisesti. -- Mitä te, pieni, vähäinen lumimajesteetti,
voisitte tarjota viisaiden kuninkaalle, joka on salvattu hullujen
sekaan?

-- Haluatte saada takaisin sormuksen?

Hullun ruskeat silmät välähtivät.

-- Saatte sen, kun olette täyttänyt aarreaittani.

Taaskin nauroi ivallisesti viisaiden kuningas, joka oli salvattu
hullujen joukkoon.

Kuningas otti esille medaljongin, joka riippui silkkinauhassa hänen
povellaan ja näytti sormusta.

-- Varokaa itseänne, sire, -- huudahti Paul Bertelsköld. Mutta se oli
liian myöhäistä. Hullu heittäytyi salaman nopeudella hämmästyneen
kuninkaan päälle, tarttui häntä tiikerin raivolla kaulaan, ja jos ei
Paul, joka oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään, äkkiä olisi
heittäytynyt väliin ja riistänyt villipedolta hänen uhriansa, niin
olisi Kustaa III:n hallitus päättynyt siihen, Ruotsin kaiken mahdin
voimatta sitä estää.

-- _Ma foi_, sanoi kuningas teeskennellyn tyynesti, posket kalpeina, --
viisaiden kuningas ei ole suosiollinen meitä muita, epäviisaita
hallitsijoita kohtaan. -- Tulkaa Bertelsköld; olen kuullut tarpeekseni.

Ovi suljettiin, ja kuningas poistui. Hän oli saanut tarpeensa
kullantekotaidosta.

Hullu jäi sinne. Mutta hänen synkkä mielensä kuohui kauheasti. Hän
juoksi kuin hurja seiniä ja ovia vasten. Hän kiipesi notkeudella, jota
ei olisi voinut aavistaa, sileää seinää myöten korkeaan pienoiseen
ristikkoikkunaan ja takoi päätään sen rautoihin. Hän huusi täyttä
kurkkua tahtovansa murskata koko maailman, jollei hänelle annettaisi
sitä kallista kalua, joka hallitsi tähtiä ja mielin määrin muutti,
ylläpiti tai kukisti koko maailman rakennuksen.

Vasta myöhemmin illalla kuulivat vartijat melun hiljenevän ja
uskalsivat mennä sisään, pannakseen raivoisan hullun kahleisiin. He
löysivät hänet makaamasta liikkumatonna lattialla. Viisaiden kuningas
oli kuollut hullujen joukkoon.

Kyyristyneenä nurkkaansa istui vanha Larsson katsoen hämmästyneenä
toveriaan. Järjen kipinä näytti välähtävän hänen hulluutensa yön läpi.
Himmeät muistot menneistä ajoista, jolloin Raamattua joka päivä
luettiin hänen isänsä talossa, näyttivät kohoavan hänen huulillensa ja
hän jupisi hiljaa itsekseen:

"Hanki itsellesi viisautta, sillä se on kultaa parempi, ja äly on
jalompi omistaa kuin hopea."

"Mutta tämän maailman viisaus on Jumalan edessä hulluus. Niinkuin
kirjoitettu on: Hän vangitsee viisaat heidän hulluudessaan."



14. TOINEN KOETTELEMUS.[23]


-- Missähän kreivi Bertelsköld, jota ei täällä pitkiin aikoihin ole
näkynyt, nyt oleskelee? -- kysyi eräänä iltana joku _Svenska Bottenin_
miehistä.

-- Hän on kipeä, -- sanoi toinen.

-- Hän on hullu, -- virkkoi kolmas.

-- Hän on tullut jumaliseksi, -- säesti neljäs, -- ja se nyt on melkein
samaa.

-- Olen kuullut sanottavan, että hän on kääntynyt katolinuskoon, --
arveli viides. -- Valhepukuinen nunna on hänet kääntänyt.

-- Tuhat tulimmaista! Se nyt sentään jo joltakin kuuluu. Hän on kai
nuori ja kaunis? Niin ollen on hyvin järkevää muuttaa uskontoa.

-- Jos nimittäin sattuu sitä olemaan. Eikös meillä ole olemassa asetus
komeutta ja ylellisyyttä vastaan?

-- Hahhahaa! Puhupas noin piispoille.

-- Piispat ovat samaa mieltä.

-- Toivotan onnea. Eipä olisi hulluinta hakea kirkkoherran paikkaa, kun
on saanut kyllänsä valtiopäiväriidoista. Minä kyllä talonpojille
paukuttaisin.

-- Se olisi mainiota. Mistä tekstistä puhuisit?

-- Valistuksesta tietysti. Kertoisin heille, että Raamattu on vanha,
kulunut papinvalhe, että katkismus on keksitty tyhmien talonpoikien
päihin päntättäväksi, että kirkko on tehty pientä aamupäiväunta varten
ja että ns. uskonto on varsin hyödyllinen, osittain kuonokopaksi
itsepäisille ihmisille, osittain varta vasten tehdyksi lampaan
keritsemiskoneeksi.[24]

-- Ai ai, kuulkaahan tuota harhaoppista! -- huusivat useat äänet. --
Jos hän noin jatkaa, niin tulee hänestä aikaa voittaen ainakin
kardinaali.

-- Mutta mitäs jää jäljelle, kun tuo vanha roska on lakaistu pois?

-- Vapaus, valistus, filosofia -- ja siveysoppi.

-- Hyvä! Montako tukaattia ansaitsit eilen biribi pelissä
lähimmäiseltäsi?

-- Ainoastaan kuusikymmentä, -- vastasi kysytty tyvenesti.

-- Ja kuinka monta tyttöä on sinun tähtesi hypännyt Norrströmiin?

-- En ole tullut heistä lukua pitäneeksi.

-- Ei, hyvät herrat, kardinaali on liian vähän; hänestä täytyy tulla
paavi! -- solisi ääneensä iloinen seura.

Keskellä tätä ilvettä astui Bernhard Bertelsköld sisään kysyen eversti
Sprengtportenia. Hän oli kalpea, totinen ja hänellä oli arpi vasemman
silmän yläpuolella.

Entisestä ivahymystä ei hänen huulillaan näkynyt jälkeäkään.

Melu lakkasi. Vasta tulleessa oli jotakin, joka sitoi kaikkien kielet.
Hänen kerhotuttavansa eivät olleet hänestä koskaan pitäneet, mutta sitä
enemmän pelänneet hänen terävää kieltänsä ja sietämätöntä ivahymyään.
Oltiin siis hyvin halukkaita häntä nöyryyttämään, varsinkin kun
luultiin, että hän oli vehkeillyt kerhoa vastaan.

Oli kuitenkin yksi, joka katkaisi äänettömyyden, ja se oli se sama
nuori kornetti, joka oli tahdottu nimittää paaviksi ja jolla oli se
lahja, että hänen oli erinomaisen vaikea pitää suutansa kiinni.

-- No älähän mitään, siinähän on Bertelsköld, -- huudahti hän, -- juuri
kuin kutsuttuna ratkaisemaan hyvin pulmallista kysymystä. Täällä
väitetään, että nunna, joka on kääntänyt kreivin katolinuskoon, on
kaunis ja hieno kuin kuutamoilta Espanjassa, mutta toiset sanovat, että
hän oli morsiusneitinä silloin, kun Ludvig XIV meni naimisiin madame
Maintenonin kanssa noin seitsemän tai kahdeksankymmentä vuotta sitten.

Bertelsköld oli vaiti. Hän ei ollut läheskään vielä selvillä omasta
itsestään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut leopardi, jonka kynnet
oli katkaistu.

-- Pyydän anteeksi, jos olemme erehtyneet, -- jatkoi kornetti ivaten.
-- Toiset väittävät, että kreivistä on tullut muhamettilainen. Allah on
suuri, ja Muhammed on hänen profeettansa.

-- Onko parooni Sprengtporten kerhossa? -- kysyi Bertelsköld.

-- Odotamme häntä joka hetki, ja sill'aikaa voi kreivi viettää aikansa
kertomalla meille kääntymyksestään, -- vastasi joku toinen seurueesta,
josta tämä pilanteko alkoi tuntua hupaiselta. -- Osaako kreivi ulkoa
ensimmäisen pääkappaleen?

-- Olkaa hyvä ja messutkaa meille jotakin; se olisi mieltä ylentävää!
-- virkkoi toinen.

-- Tai saarnatkaa meille saddukealaisten hapatuksesta, -- ehdotteli
kolmas, joka tahtoi pöyhkeillä raamatuntuntemisellaan. -- Olemme kaikki
saddukealaisia; emme usko lihan ylösnousemista muussa muodossa kuin
pihvilihan, joka palaa haudastaan.

-- Ja me olemme juuri huvitelleet itseämme panemalla viralta Herramme.
Ukko on vanha, ja kellon sisus tarvitsee korjausta. Eikö kreivi tunne
ketään toista kelloseppää?

-- Uskooko kreivi piruun?

-- Tietysti. _On revient toujours à ses premiers amours_.
Kreivi ja piru ovat vanhoja veljiä.

-- _Fi donc_, hyvät herrat! täällä käryää tulikivelle. Tuokaa
siirappia! Kreivi Bertelsköld pyörtyy!

Kreivi Bernhard ei pyörtynyt, mutta oli sen näköinen kuin että olisi
voinut pyörtyä. Hän oli hyvin kalpea.

Hänen entinen elämänsä kääntyi nyt häntä vastaan terävänä kuin
orjantappuran piikit. Tämä oli hänen ensimmäinen ulkonainen taistelunsa
sitä maailmaa vastaan, jonka hän oli kieltänyt ja nyt tuli hänen valita
lippunsa.

-- Hyvät herrat, sanoi kreivi Bernhard, voimakkaalla ponnistuksella
hilliten kuohuvaa vihaansa, -- en aio saarnata teille, vaan tahdon
kertoa teille pienen matkaseikkailun Espanjasta.

-- Tehkää niin, tehkää niin! Kertokaa meille jokin huvittava
rakkaudenseikkailu, ivailivat kuulijat.

-- Matkustin kerran, -- kertoi Bertelsköld, -- Uuden Kastilian ja La
Manchan kuivien vuoriarojen läpi Toledosta Andalusian Villa Francaan.
Maisemat olivat maalauksellisen kauniita, ja muulinajaja, joka oli
oppaanani, ei lakannut ylistelemästä kotimaataan kauneimmaksi maaksi
auringon alla. Usein, kun näin korkeat vuorenkukkulat ilta-auringon
kultaamina, tai kun tie mutkitteli kauheiden syvänteiden ohi, olin
valmis yhtymään hänen ylistyksiinsä. Mutta kun näin tämän maan olevan
niin aution ja hedelmättömän enkä löytänyt yhtään virvoittavaa
lähdettä, josta olisin janoni sammuttanut paahtavassa auringon
paisteessa, en muuta kuin sameaa vettä tai huumaavaa viiniä, silloin
ikävöin sieltä pois, vaikka koetinkin vakuuttaa itselleni, ettei mikään
ole ihanampaa kuin matkusteleminen näissä vuoriseuduissa. Vihdoin
laskeuduimme vuorilta ja lähestyimme Andalusian ihania lakeuksia,
joiden läpi lukemattomat vedet virtailevat, joiden välissä kirkas
Guadalquivir mahtavana ja tyynenä kulkee hiljaista kulkuaan mereen.
Kuinka toista olikaan tämä maa verrattuna niihin polttaviin erämaihin,
joista tulin! Ilma oli niin puhdas, taivas niin sininen, linnut
lauloivat ja niityt tuoksuivat tuoreuttaan. Minusta tuntui kuin rauha
ja siunaus olisivat kaareutuneet taivaallisen kirkkauden tavoin tämän
ihanan seudun yli; mutta oppaani oli toista mieltä. Hänestä tuntui
Andalusia yksitoikkoiselta ja ikävältä, hän halusi takaisin erämaihin
ja niiden sameille lähteille ja hän ivaili minua kuin hupsua, kun en
tahtonut palata hänen kanssaan. Mitä arvelette, hyvät herrat? Kumpiko
meistä oli oikeassa?

Kuulijat olivat vaiti.

-- En usko, -- jatkoi Bertelsköld, -- että moni teistä olisi ollut
toista mieltä kuin minä. Mutta kun näette matkustajan astuvan tämän
maailman kuivista erämaista, sammumattomasta janosta ja yöllisistä
kuiluista ihanille, eläville vesilähteille Jumalan valtakuntaan,
silloin sanotte niinkuin muulinajaja: mikä hupsu! En tahdo tästä
kanssanne väitellä. Mutta jos tuntisitte valtakunnan, jota
ylenkatsotte, silloin moni teistä ehkä seuraisi iankaikkista tienopasta
ja kummastuisi sokeuttaan, että niin kauan on nähnyt elämän valon ja
kuitenkin on jäänyt varjoon.

-- Amen, -- sanoi nuori kornetti ivallisen juhlallisesti

-- Mutta, hyvä Bertelsköld, -- virkkoi eräs vanhemmista ja
vakavammista, -- uskotteko tosiaankin, että semmoinen lastensatu kuin
kristinusko on kestävä järjen tutkimuksen edessä tällä valistuksen
aikakaudella? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei enää ole olemassa
kristinuskoa.

-- Kahdenkymmenen vuoden kuluttua,[25] -- sanoi Bertelsköld, --
sanotaan ehkä niinkuin kerran ennen, kun maailmanhistoria kääntyi
saranoillaan: "Nyt on teidän hetkenne ja pimeyden valta." Mutta kun
hetki on ohitse, niin iankaikkinen totuus taasenkin tunkee esiin
kirkkaampana kuin koskaan ennen ja sata tai tuhat vuotta tämän jälkeen
kristinusko voitollisesti levittää valtaansa kaikkiin maailman ääriin,
kun sitävastoin "valistuksen vuosisata" pysyy aikakirjoissa vain
katoavana pilkkuna ihmiskunnan edistymisessä.

-- Olkoon menneeksi! -- sanoi kornetti. -- En voi väittää eläväni niin
kauan, mutta jos kahdenkymmenen vuoden kuluttua kristinuskosta on
jäljellä muuta kuin enintään papinkaulus, niin tarjoan herroille korin
samppanjaa.

-- Hyväksyn tarjouksenne, jos silloin enää voin juoda samppanjaa, --
sanoi Bertelsköld hymyillen.

Mutta muut eivät juuri vastanneet hymyilyyn. Tuo iloinen _Svenska
Bottenin_ seura ei ollut enää oikealla tuulellaan, ja samassa astui
parooni Sprengtporten sisään.

-- Herra parooni, -- sanoi kreivi Bernhard, -- olen teidän
läsnäollessanne häväissyt markiisitar Egmontia, ja te olette pyytänyt
minulta hyvitystä. Minä julistan näiden herrain läsnä ollessa, että
olen ollut väärässä ja kysyn, katsotteko minun tällä tyydyttäneen
kunnian vaatimukset?

-- Täydellisesti, herra kreivi! -- vastasi Sprengtporten hämmästyneenä.
-- Ja minä lisään yhtä julkisesti, etten ole hyväksynyt tekoanne, mutta
etten myöskään ole epäillyt rohkeuttanne.

-- Kiitän teitä, -- sanoi kreivi tavalla, joka muistutti entistä
hovimiestä. -- Ja koska herroja täällä luultavasti ei huvita jatkaa
äskeistä keskusteluamme, katson käyntini tarkoituksen saavutetuksi ja
toivotan herroille hyvää yötä.

-- Perhana vieköön, kuinka juhlallisilta herrat näyttävät! -- sanoi
Sprengtporten, kun hänen vastustajansa oli mennyt.

-- Se johtuu siitä, että olemme istuneet kirkossa ja saaneet kelpo
löylytyksen, -- virkkoi kornetti.

-- Oikean parannussaarnan, -- jatkoi toinen.

-- Hän on höperö, -- sanoi kolmas.

-- Ei, kertokaa nyt jokin mehevä nuorenmiehen kasku, muutoin hukumme
kaikki siirappiin! -- huudahti neljäs.

-- Malttakaa, -- sanoi johtaja. -- Meidän on keskusteltava tärkeämmistä
asioista. Aika lähenee.

-- Vihdoinkin! -- huudettiin yht'aikaa monelta taholta, ja kohta oli
pieninkin jälki Bernhard Bertelsköldistä ja hänen kääntymisestään
haudattu politiikan palavaan uuniin.



15. 18. P:NÄ ELOKUUTA.


Kesäillan aurinko oli juuri laskeunut Meelarin ulapoihin
Riddarholman taa, kun vahakynttilöitä jo alettiin sytyttää Tukholman
kuninkaallisessa linnassa. Siellä oli suuri vastaanotto; ruotsalaisen
ylimystön kerma, diplomaattikunta ja muutamat puolueiden arvokkaimmat
valtiopäivämiehet oli "käsketty" linnaan.

Kauniit, komeat salit loistivat tulien valossa; kuninkuuden puuttuvaa
valtaa oli komeudella korvattava. Kaikki oli ylellisyyttä,
kohteliaisuutta, seremoniaa, eivätkä hovitapain kahleet kuitenkaan
tuntuneet raskailta muille kuin niille, jotka olivat niihin
tottumattomat. Päiväpaiste hovilaisten kasvoilla oli yhtä pysyväinen
kuin se on Perussa, jossa ei koskaan sada muuta kuin kultaa. Tänne ei
kuulunut mitään valituksia koko Ruotsin valtakunnasta, ei mitään
nälkäisen kansan hätähuutoja, ei mitään melua valtiopäiväin suuresta
sanatehtaasta, ei yhtään uhkausta kaikkialla kaupungissa kokoontuvista
kerhoista. Valtakunnassa oli rauha, hovissa oli rauha, tyyneys asui
kaikkien kasvoilla.

Mutta miksi tunkeilivat kaikki niin uteliaasti nuoren kuninkaan
ympärille, kun hän kello 9 illalla näyttäytyi, hymyillen
armollisemmasti kuin koskaan ennen? Miksi häntä kaikkialla
tarkasteltiin salaisin, tutkivin silmäyksin? Mitä tahdottiin lukea
noista kahdesta, suljetusta kirjasta, noista kahdesta suuresta,
sinisestä, brandenburgilaisesta silmästä, jotka hallitsivat,
ihastuttivat ja pettivät kaikkia? Koetettiin lukea niistä Ruotsin
huomenta, mutta sitä oli yhtä vaikea lukea kuin aaltojen kimallusta
kirkkaalla järvellä.

Eriskummallinen rauha vallitsi. Näytti siltä kuin olisivat kaikki
meluavat voimat sukeltaneet illan tyynen pinnan alle, näkymättöminä
taistellakseen hiljaisessa syvyydessä. Kaikki tiesivät, että jotakin
tulisi tapahtumaan; moni tiesi senkin, mitä tapahtuisi. Eikä kuitenkaan
kukaan ollut mitään aavistavinaan.

Harjoitettiin "Thetis ja Peléetä". Tämä oli ensimmäinen ruotsalainen
ooppera; kaikki olivat ihastuksissaan, ainakin siltä näytti, kuningas
enin. Hän huomautti vikoja; hän kiitti laulajia, etenkin laulajattaria.
Hän taputti käsiään kappaleen kauneimmille paikoille, hän selaili
nuottivihkoja ikäänkuin uudestaan lukeakseen korvaahiveleviä säveleitä.

-- Ja tuo ajattelisi vallankumousta, tuo! -- kuiskasi ylimaaherra
Rudbeck.

-- Kuka tietää? -- kuiskasi valtioneuvos Kalling takaisin. -- Olisimme
kuitenkin tehneet viisaimmin vangitessamme hänet.

-- Hänet! Tiedättekö, mitä hän teki, kun aamupäivällä olin hänen
puheillaan? Puhuessaan kanssani Kristianstadin tapauksista piirusteli
hän koruompelukaavoja neiti Posselle.

-- Mutta meillä on varmat tiedot...

-- Sitä en usko! Uskokaa mitä tahdotte muista, mutta itse hän on
pelkuri. Ajatelkaa, olisihan väärin valtion onnen vuoksi keskeyttää
uuden oopperan harjoitukset. Kas, nyt hän istuutuu pelipöytään
paroonitar Pechlinin kanssa. Jos hänellä on rahtunenkaan miehensä
neroa, niin hän kyllä saa selon, mitä kortteja kuninkaalla on
kädessään...

Paul Bertelsköld seisoi siinä lähellä. Hän oli kalpea rasituksesta,
sillä hän oli kirjoittanut myöhään yöhön, kirjoittanut osia, vaikkei
kuitenkaan tavallisia tällä kertaa. Hänen silmänsä seurasivat
markiisitar Egmontia. Ei koskaan ollut Paul nähnyt häntä niin
rakastettavana, niin loistavan kauniina. Kaikkia hän häikäisi, kaikkia
hän ihastutti. Kateuskin unohti teroitetun tikarinsa, ja ihmiset
kuiskasivat keskenään: tuommoinen puoliso olisi Kustaa III:lla pitänyt
olla, silloin olisi hänellä ollut vertaisensa: mahtavampi muita,
sukkela, iloinen, miellyttävä ja arvokas joka liikkeessään!

Paul oli onnellinen ja tunsi samalla olevansa nöyryytetty. Sehän oli
sama lumoojatar, joka illan kuutamossa niin haaveksivasti oli nojannut
päänsä hänen olkaansa vastaan! Mutta nyt tuo kaikkien ihailema,
hymyilevä ja kuitenkin niin ylpeä ei suvainnut katsahtaakaan häneen.

Silloin pistettiin paperi hänen kouraansa. Hän kääntyi, mutta tuoja oli
jo kadonnut.

Pieni tuoksuva kirje poltti hänen kättään. Paul hiipi ikkunan luo ja
luki ranskankielellä: "Teitä odotetaan keltaisessa huoneessa".

-- Se on hän! -- ajatteli Paul itsekseen, ja hänen sydämensä alkoi
valtavasti sykkiä. Hetken kuluttua vetäytyi hän kenenkään huomaamatta
osoitettuun huoneeseen. Mutta hän ei tavannut siellä markiisitarta; sen
sijaan istui siellä vanhanpuoleinen sotaherra, huolimattomasti sohvassa
venyen. Tämä henkilö oli niitä, joita täytyy kolmesti katsella. Ensi
silmäyksellä hän näytti tyhmältä, toisella iloisen veltolta,
kolmannella viekkaalta. Se oli kuninkaan ja hattujen vaarallisin,
viekkain ja leppymättömin vastustaja, kenraali Pechlin.

-- Istukaa, nuori mies, minulla on teille jotakin sanottavaa, --
virkkoi kenraali sotamiehen suoruudella ja esimiehen äänellä, joka ei
siedä vastaväitteitä.

Paul jäi seisomaan.

-- No, niinkuin haluatte, -- virkkoi kenraali välinpitämättömästi. --
Tunnen isänne, nuori herrani. Olemme olleet valtiollisia vastustajia,
mutta minä kunnioitan hänen vakaumustaan, enkä sen vuoksi tahtoisi
nähdä hänen poikaansa mestauslavalla.

-- Mitä teidän ylhäisyytenne sillä tarkoittaa? -- kysyi Paul enemmän
kummastuneena kuin säikähtyneenä.

-- Minä tarkoitan, -- jatkoi kenraali, -- että vuoden viidenkymmenen
kuuden tapahtumat kohta tulevat uudistumaan. Ette voi, nuori mies,
muistaa sitä aikaa, koska silloin vielä kuljitte mekossa; tahdon sen
vuoksi kertoa teille muutamin sanoin sen historian. Kuningas tahtoi
tehdä itsensä itsevaltiaaksi, mutta vapaus oli liian kova pähkinä
rikkipurtavaksi; se ei onnistunut, ja kaikki hänen lähimmät apulaisensa
saivat nousta mestauslavalle.

-- En ymmärrä, teidän ylhäisyytenne.

-- Älkää tekeytykö tyhmemmäksi kuin olette; ymmärrätte varsin hyvin.
Sanalla sanoen: olette kuninkaan yksityissihteeri ja tunnette
salaisuuden. Te siis menetätte päänne, kun ratkaiseva hetki on ohi
huomenna tai ylihuomenna.

-- Teidän ylhäisyytenne...

-- Jättäkäämme korupuheet. Tiedän kaikki ja säälin isäänne. Olen
sentähden päättänyt pelastaa teidät, kun vielä on aika. Tahdotteko
pitää päänne? Jaa tai ei.

-- Jos se voi kunnialla tapahtua, tahdon mielelläni sen pitää, --
vastasi Paul hymyillen.

-- Kunnia ja vapaus ovat erottamattomia. Kuulkaa siis, mitä ystävänä
aion teille uskoa. Sanotaan teidän olevan haaveksiva nuorukainen, mutta
minä puhun teille kuin järkevälle miehelle. Jos ette ennen aamun
koittoa jätä minulle koko vallankumoussuunnitelmaa, jonka tiedän
voivanne minulle hankkia, niin olette auttamattomasti hukassa.

Paul oli vaiti. Hän tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta hänellä ei
ollut sanoja hämmästyksensä ilmaisemiseen.

Kenraali ymmärsi väärin hänen vaitiolonsa. -- Huomatkaa, -- sanoi hän,
että vaadin teiltä tätä isänmaan ja vapauden nimessä. Kas siinä syyni,
jonka myöskin täytyy olla teidän. Mutta teidän palkintonne ei sen
vuoksi tule olemaan pienempi. Te saatte korvaukseksi palveluksestanne
valita majurin viran kaartissa tai vastaavan siviiliuralla ja
kummassakin tapauksessa 40.000 talaria vaaterahaa. Luulen sen
riittävän.

-- 40.000 talaria! Minulle?

-- Mitä nyt? Niin nuori ja jo oppinut noin tinkimään! Voin nostaa
summan 50.000:een, mutta en talariakaan siitä yli. Oletteko hullu,
herrani? Onhan siinä kultaa kyllin kokonaisen säädyn ostamiseen. Ja
sitäpaitsi, -- jatkoi hän oikaisten itseään, -- tässä ei ole kysymys
siitä, vaan _tout bonnement_ isänmaan pelastamisesta. Ymmärrättekö?

-- Täydellisesti. Minulla on heti kunnia...

-- Mitä? Ehkä on teillä suunnitelma taskussanne?

-- Minulla on heti kunnia antaa hänen majesteetillensa tieto teidän
ylhäisyytenne jalosta tarjouksesta.

-- Kuulkaa, ystäväni, -- sanoi kenraali kylmästi, -- oletteko järkevä
vai hullu?

-- Aioin juuri teidän ylhäisyydeltänne kysyä sitä samaa.

-- Vai niin. Avosydämisyys avosydämisyyttä vastaan. Tahdotteko siis
ennemmin menettää päänne kuin päästä majuriksi? Tahdotteko ennemmin
tuhota kuin pelastaa isänmaanne?

-- Teidän ylhäisyytenne voi ennemmin kääntyä niiden raukkain puoleen,
jotka tahtovat myydä itsensä enimmän tarjoavalle. Uskallan olla sitä
mieltä, että kunnon miehet ne ovat, jotka pelastavat isänmaan, eivätkä
suinkaan petolliset petturit.

-- Oh, kuinka opettavaista! Mutta voihan hyväntahtoinen ehdotukseni nyt
sentään jäädä meidän salaisuudeksemme?

-- En ymmärrä, miksi olisin siihen velvoitettu.

-- No, pitäkää sitten kaikkea leikkinä. Hyvästi, herrani. Toivotan
teille paljon onnea, kun vasta tapaamme toisemme paremmassa paikassa.

Paul kumarsi kylmästi ja käänsi hänelle ylpeästi selkänsä.

Mutta kenraali Pechlinin viekkailla kasvoilla vilahti Paulin mennessä
ivallinen hymy. -- Juuri semmoinen kuin arvasin! -- sanoi hän
itsekseen. -- Minä pidän ihmisistä, jotka lyövät päänsä seinään; ne
säästävät meiltä paljon vaivaa. Kaikki oopperat menevät tänä iltana
nuottien mukaan. Kuningas saa nyt tietää, _ettei_ meillä ole
vallankumoussuunnitelmaa, joka jo kolme tuntia on ollut taskussani. Hän
tulee siten heittäytymään huolettomaksi ja lykkää kaikki ylihuomiseen.
Sill'aikaa ehtivät luotettavat rykmenttimme Tukholmaan; monseigneur
astuu siviiliarestiin, ja tasavalta on valmis. _C'est à merveille!_
Noita aaseja tuskin kannattaa kuolaimista taluttaa.

Paul pistäytyi taas muitten seuraan ja päätti käyttää ensimmäistä
tarjoutuvaa tilaisuutta varoittaaksensa kuningasta. Mutta hänen
majesteettinsa istui vielä niin huoletonna pelipöydän ääressä kuin ei
hänellä olisi ollut muuta kruunua näkyvissä kuin herttakuninkaan.
Markiisitar pelasi kahden diplomaatin ja kreivi Hornin kanssa.

Samassa markiisitar pudotti kortin. Paul riensi nostamaan sitä
lattialta. Kumartuessaan hän tunsi lämpimän henkäyksen ja kuuli
kuiskauksen, niin hiljaisen kuin lehtien suhina kesäiltana:

-- Huomatkaa, kun lopetan pelin!

-- Ah, _monsieur le comte_, -- sanoi markiisitar ääneen, -- minä kiitän
teitä. Ensi kerran näen teidän kumartuvan noin syvään.

-- Nuoruus tekee kunniaa kauneuden valtaistuimen edessä, virkkoi
kohtelias kreivi Horn.

-- On niin paljon kapinoitsijoita, -- virkkoi kaunis ranskatar
huolettomasti. -- Mutta mimmoisia kortteja olette minulle antanut!
Pelkkiä talonpoikia ja porvareita! Sehän on kauheaa. Yksi kuningas,
yksi rouva ja yksi sotamies, kaikki muut hakkuja!

Paul vetäytyi takaisin asettautuen ikkunankomeroon. Sieltä hän seurasi
hiljaista äänten solinaa, ihmisten huulilla väikkyvää hymyilyä,
liehuvia pukuja, kuninkaan vilkkaita liikkeitä ja iloisia sukkeluuksia,
tuolla taempana oleilevan Pechlinin kasvoilla karehtivaa hyväntahtoista
ja tyhmäksi tekeytyvää ilmettä ja markiisitar Egmontin huoletonta
keikailemista. Eikö koko tämä valtakunta nukkunut ruusuilla?



16. PUNAMYSSYTONTTU.


Paul Bertelsköld seisoi hiljaa ja haaveillen ikkunan luona, kun raikas
nauru sattui hänen kuuntelevaan korvaansa. Se oli markiisitar Egmont,
joka nousi pöydästä ja laski leikkiä siitä tukaattikääröstä,
jonka hän oli voittanut Englannin lähettiläältä. -- Myöntäkää,
mylord, -- sanoi hän, -- että nämä ovat hyvin käytettyjä rahoja!
Huomenna ostan kullallanne puolet valtiopäivistä, mylord, ja asetan
vallantavoittelijan Stuartin Englannin valtaistuimelle.

-- Pelkään, että teidän armonne menettää pelin, --. vastasi kankea
englantilainen, joka ei pitänyt leikinlaskusta.

-- Kuka tietää? Minulla ei koskaan ole ollut onnea rakkaudessa; siis on
minulla onni pelissä. Asiasta toiseen, teillä on, kreivi Horn, huono
muisti. Muistelen, että hänen majesteettinsa, joka rakastaa vaihtelua,
välistä kirjoittaa kuninkaallisen nimensä f:llä, välistä v:llä. Mutta
tuossahan on se, joka voi ratkaista riitamme! Mitä sanotte siitä, hyvä
kreivi?

Näin sanoen hän lähestyi Paulia.

-- Hänen majesteettinsa kirjoittaa ruotsalaisen nimensä Gustaf ja
ranskalaisen Gustave, -- vastasi Paul, ja hänen kasvoillaan näkyi
markiisittaren hymyn heijastus.

-- Sanoinhan sen! Teidän pitää kertoa minulle, onko totta, että hänen
majesteetillaan on eräs _esprit familier_, eräs hirveän ruma,
punamyssyinen kotitonttu, joka istuu kahareisin hänen tuolillaan ja
kuiskaa hänelle hänen runolliset aatteensa. Käsivartenne, jos
suvaitsette!

Ja kaunis markiisitar tarttui huolettomalla tavallaan nuorukaisen
käsivarteen, jatkaen leikinlaskuaan kuninkaan kotitontusta.

Mutta vähitellen he olivat huomiota herättämättä päässeet pois
tungoksesta ja olivat nyt yksin syrjähuoneessa, jossa "Thetis ja
Peléen" näyttelijättäret vähän ennen olivat pukujaan muuttaneet. Siellä
vaipui markiisitar lähimmälle tuolille ja purskahti itkuun, niin
katkeraan, hillittömään ja teeskentelemättömään kuin koulutyttö, joka
itkee kuollutta kanarialintuaan.

-- Mutta mikä teitä vaivaa, madame? -- kysyi Paul, hämillään tästä
aivan odottamattomasta tunteenpurkauksesta.

-- Ei mikään, älkää minusta huoliko! -- vastasi hän. -- Itken
ainoastaan tätä kurjaa elämää ja itseäni. Jos tietäisitte, niin
itkisitte minun kanssani, vaikka olettekin mies; ja se teitä
kaunistaisi, Bertelsköld! Teillä on sydän! Mutta en tahdo tuottaa
teille mitään surua ja senvuoksi olkaamme iloiset. Katsokaa nyt minuun
-- onko taas kaikki hyvin? Enkö taas ole iloinen?

Ja hän hymyili niin alakuloisesti, hymyili niin viehättävästi,
kyynelten vielä kimmeltäessä hänen silmäripsissään, että tämä hymy
paljon enemmän kuin tuo outo surunpurkaus sai nuorukaisenkin silmät
kostumaan.

-- Uskokaa minulle, mikä teidät tekee levottomaksi! -- pyysi Paul. --
En paljon voi, mutta koko elämäni on teidän.

-- Ei, -- vastasi markiisitar, -- ei nyt, ei kaikkea. Huomenna ehkä
saatte kuulla enemmän. Ja jos odottamattomia tapahtuisi ... jos emme
enää näkisi toisiamme ... niin en tahdo, että minusta pahaa
ajattelette. Tiedätte meidän seisovan vallankumouksen partaalla?

-- Sen tiedän, madame.

-- Kaikki voi onnistua, kaikki voi mennä myttyyn. Ja onnistuakseen on
Kustaa-kuningas tarvinnut aikaa ja rahaa. Kumpaakin olen hänelle
hankkinut. Älkää kysykö minulta, kuinka. Tyytykää siihen selitykseen,
että neuvosto aikoi tänään vangita kuninkaan, mutta se teko on nyt
lykätty ylihuomiseen, kun sotaväki tulee, ja tämä lykkäys voi pelastaa
kaikki. Mitä rahoihin tulee, oli hän vielä tänään puolenpäivän aikana
köyhempi kuin Kaarle Stuart, mutta kolme tuntia sitten sai hän niitä
yllin kyllin. Oi tätä kansaa, tätä kansaa, joka köyhyydessään kerran
oli Euroopan ritarillisin ja ylpein; nyt sitä ostetaan ja myydään kuin
mitäkin kauppatavaraa! Mutta mitä se minuun kuuluu? Minä olen
ranskalainen. Olen palvellut Kustaa III:ta, koska hän on ylevämielinen
kuningas ja koska kerran luulin rakastavani häntä... Ei teidän tarvitse
katsoa minuun noin synkästi, Bertelsköld. En sanoisi sitä teille, jos
minun tarvitsisi punastua edessänne. Olen häntä rakastanut, niinkuin
rakastetaan loistavaa meteoria, ja ihailuni on elänyt lempeni unelmaa
vanhemmaksi. Sanalla sanoen: hänet on pelastettava. Voinko muuta? Eikö
minun tule uhrata hänen edestään kaikkea?

-- Tulee, madame. Kaikki, paitsi kunnianne.

Markiisitar hypähti ylös. Hän vapisi vihasta.

-- Ja mikä antaa teille, herrani, oikeuden lävistää minut myrkytetyillä
nuolilla? Taivahan tekijä, milloin olen langennut niin syvälle, että
ensimmäinen, jolle avaan sydämeni, uskaltaa muistuttaa minua
kunniastani! Tiedättekö, herrani, miksi minun täytyi poistua Ranskan
hovista? -- niin, poistua, saatuani siihen käskyn kohteliaassa
kirjeessä Noaillesin herttualta! Siitä ei täällä tiedetä mitään, koska
en ole alentanut itseäni rupeamalla siitä kerskailemaan. Minut
käskettiin sieltä pois sentähden, että minä eräässä hovin
vastaanotossa, kun kaikki kumartuivat maahan kreivitär du Barryn
edessä, olin ainoa, joka uskalsin kääntää hänelle selkäni.

-- Ymmärrätte minut väärin, madame. En voi teitä loukata salaisimmalla
sydämeni ajatuksellakaan. Sanoin ainoastaan sen, mitä joka päivä olen
sanonut itselleni.

-- Tahdon uskoa teitä, herrani; en uskoisi ketään toista. Miten hirveä
onkaan tämä aika, jossa elämme! Missä on miehen kunnia? Missä naisen
itsetunto? Toinen ostetaan arvonimellä, toinen kuninkaallisella hymyllä
ja molemmat ovat kullalla ostettavissa. Tiedättekö, Bertelsköld, olen
väsynyt kaikkeen tähän kurjuuteen. Olen nähnyt sitä tarpeekseni. Tahdon
palata tyhjään olemattomuuteen; on suloista kadota. Sanovathan
filosofimme, ettei ole mitään haudan toisella puolen; eikö ole niin?
Muistelen teidänkin tahtovan olla jonkinlainen filosofi.

Paul hämmästyi. Hän ei ollut viime aikoina sitä asiaa ajatellut. Hän
oli vain kuullut äitinsä lukevan ääneen Raamatusta, kun hän makasi
haavoitettuna pienessä metsästysmajassa. Nyt hänelle äkkiä selvisi,
että hänellä oli edessään kauhean tyhjyyden kuilu. Mitä hän vastaisi?
Ajanhengen synkkä epäilys oli tuossa hänen edessään kauneimmassa
hahmossaan, varustettuna kaikella sulouden ihanuudella, ensi
rakkauden koko viehättävällä lumousvoimalla, ja esitti hänelle
keveästi, sivumennen, kysymyksen elämästä ja kuolemasta, ajasta ja
iankaikkisuudesta. Väristys kävi hänen sisimmän sielunsa läpi; hän
olisi tahtonut vastata: niin, niin, ei ole mitään haudan toisella
puolen!... Mutta hän ei voinut vastata, hän kammoksui sitä ajatusta,
että tuo suloinen olento katoaisi iäksi.

-- Ei, -- sanoi hän vasten tahtoaan, -- se ei voi olla niin. Täytyy
toki olla olemassa Jumala ja elämä tämän elämän jälkeen.

-- Uskotteko niin? Onhan se mahdollista, sillä filosofit eivät ole
parempia kuin muutkaan. Toivoisin sen olevan niin. Tässä maailmassa ei
ole mitään rauhaa. Olen neljänkolmatta vuoden vanha, olen nauranut
elämälle enemmän kuin moni muu, mutta uskokaa minua, en ole koskaan
ollut onnellinen. Minut kasvatettiin eräässä luostarissa ja heitettiin
sieltä, vielä lapsena ollessani, vanhan elähtäneen miehen syliin, jota
vihasin, kunnes opin häntä halveksimaan. Kaksi vuotta sen jälkeen kuoli
markiisi; olin leski ja kiiruhdin ottamaan takaisin sukuni nimen. Mutta
nämä kaksi vuotta riittivät myrkyttämään luottamukseni elämään. Päätin
nauraa kaikelle ja pidin sanani. Ohimenevä ihailuni kohtasi nerokasta,
rakastettavaa Ruotsin perintöruhtinasta hänen ollessaan Parisissa,
mutta sydämeni jäi yhtä tyhjäksi ja kylmäksi kuin hänenkin. Ja
kuitenkin olin luotu, minäkin, rakastamaan, niinkuin ainoastaan nainen
voi rakastaa. Minäkin tunsin joskus kaipausta uhrautua toisen edestä.
Mutta en ymmärtänyt itseäni. Matkustin, haluten vaihtelua ja ollen
utelias näkemään tarumaista maata, joka ei ollut meidän maamme
näköinen. En tiennyt, että näiden kylmien jäiden keskestä kerran
löytäisin teidät!

-- Madame...

-- Oi, herrani, -- jatkoi kaunis ranskatar surumielisesti, -- teidän ei
tarvitse minulle vastata, että surkuttelette onnetonta naisparkaa, joka
on luullut itseään voimakkaaksi ja joka kuitenkin on kyllin heikko
uskoakseen teille sen, mikä hänen ainiaaksi olisi pitänyt sulkea
sydämeensä. Ymmärrämme toisemme, enkä tiedä, mikä _nyt enää_ estäisi
minua sanomasta teille kaikkea. Olen rakastanut teitä, Paul, ensi
näkemästä asti, ja te olette ensimmäinen, ainoa rakkauteni. En tiedä,
pitääkö minun kirota vai siunata sitä hetkeä, jolloin teidät näin;
tiedän vain, että koko sieluni on teidän omanne.

-- Herminie...

-- Älkää sanoko enempää! On pyhiä tunteita, jotka yksi ainoa sana voi
haavoittaa kuoliaaksi. Luuletteko, että olisin sanonut teille, minkä
nyt olen sanonut, kerjätäkseni teiltä rakkauttanne? Oi, jos sen
uskoisitte, niin se surettaisi minua enemmän kuin jos julistaisitte
minua vihaavanne kuolemaan asti! Ei, ystäväni -- suokaa minun nimittää
teitä niin, se on viileä sana, se ehkä tyynnyttää meidät molemmat --
minä sanon teille tämän, koska me luultavasti tulemme iäksi eroamaan.
Jos te yhdeksäntoistavuotiaana voisittekin unohtaa minun olevan teitä
viittä vuotta vanhemman, niin olen liian ylpeä väistyäkseni kerran
nuoremman kilpailijan tieltä, ja rakastan teitä liian paljon,
tahtoakseni nähdä teidän pettyneen siitä ohimenevästä tunteesta, jota
nyt luulette tuntevanne minua kohtaan. Ei, ystäväni, ainoastaan se
tieto antaa minulle rohkeutta elämään, ettemme koskaan tule toistemme
omiksi. Älkää sanoko, älkää kysykö enempää! Luvatkaa minulle
ainoastaan, että jos tämä kohtauksemme olisi viimeinen, te joskus
tahdotte ystävän tuntein muistella naista, joka ei ole niin
kevytmielinen kuin maailma luulee ja joka ehkä on ansainnut
kunnioituksennekin...

-- Ja jos te vaikka sata kertaa musertaisitte minut noilla hämärillä
sanoillanne erostamme, jota en ymmärrä, niin se ei estä minua
sanomasta, Herminie, että rakastan teitä, että elän ainoastaan teidän
tähtenne ja että te tulette omakseni, vaikka minun täytyisi taistella
koko maailmaa ja teitä itseännekin vastaan, kerran omistaakseni teidät!
-- puhkesi Paul sanomaan yhdeksäntoista vuotensa ja hehkuvan sydämensä
koko innolla. -- Ja te uskotte, että luopuisin teistä juuri tällä
hetkellä, kun ensi kerran olen saanut katsahtaa sielunne syvyyteen ja
kun ensi kerran ymmärrän, että olette jaloin, yleväluontoisin nainen,
minkä koskaan olen tuntenut -- paitsi yhtä! Niin, Herminie, niin,
madame, saatte kilpailijan, mutta ei semmoista kuin äsken sanoitte,
vaan semmoisen, joka siunaa rakkautemme ja jonka sydäntä vastaan voitte
nojata turvallisena kuin lapsi. Se on äitini, Herminie. Hän ymmärtää
teidät, hän ajattelee kuin te eikä kukaan koko avarassa maailmassa ole
rikkaampi kuin minä, joka omistan _kaksi_ semmoista sydäntä!

Paul oli tarttunut hänen käteensä ja painoi sitä huuliansa vasten.
Silloin ilmaantui ovelle kamaripalvelija ilmoittaen illallisen olevan
valmiin.

Paul ei häntä huomannut. Hän tunsi kuuman kyynelen tipahtavan
kädelleen.

Mutta markiisitar nousi ylös. -- Hyvästi! -- sanoi hän murtuneella
äänellä. -- Huomenna tähän aikaan on kohtalomme ratkaistu.

Sen sanottuaan tarttui hän Paulin käsivarteen ja meni taas vieraiden
joukkoon, astuen sinne yhtä keveästi kuin ennenkin, kauneilla
huulillaan tuo viehättävä hymyily. -- Nyt tiedän kaikki, teidän
majesteettinne! -- laski hän leikkiään. -- Nyt tunnen sen ruman
punamyssytontun, joka ratsastaa teidän majesteettinne tuolilla teidän
kirjoittaessanne, sire, ja joka kuiskaa teille noita ihmeteltäviä
asioita, joilla ihastutatte maailmaa. Olisin hyvin utelias tietämään,
mitä hänellä tänä yönä on teille sanottavana.



17. 19. P:NÄ ELOKUUTA.


Kuningas oli käyttänyt osan yöstä kirjeiden kirjoittamiseen ja sen
jälkeen tarkastanut vartijoita. Hän oli nyt palannut retkeltään ja
istui miettiväisenä ja unetonna työhuoneessaan.

-- Paljonko kello on?

-- Puoli kolme aamulla.

-- Joko sarastaa?

-- Ei vielä, teidän majesteettinne.

-- Pankaa maata etuhuoneeseen, Bertelsköld. Olette paljon valvonut, ja
se päivä, joka koittaa, voi koettaa voimiamme.

-- Kiitän teidän majesteettianne. Minua ei nukuta.

-- Nukkukaa, ystäväni, nukkukaa. Kun peltomies nukkuu, tuleentuu vilja
leikattavaksi. Lupaattehan varmaan laittaa kirjeeni Södermanlannin
herttualle ja Vergennesin kreiville?

-- Ne lähetetään päivän koittaessa.

-- Hyvä. Olette uskollinen ja luotettava Bertelsköld. Luulin teidän
tahtovan kaikkea saivarrella, niinkuin nuo muut tekevät.

-- Koirakin on uskollinen, teidän majesteettinne. En palvele
kuningastani yksinvallan, vaan vapauden vuoksi.

-- Se on hyvä. En unohda teitä, jos elän iltaan asti. Jos kaadun, niin
jättäkää herttualle verinen paitani.

-- Sen teen.

-- Luuletteko siis minun kaatuvan?

-- Luulen teidän majesteettinne voittavan.

-- Rukoilkaa sitä Jumalalta. Parooni Pechlin petti teidät tahtoessaan
ostaa vallankumoussuunnitelman. Hänellä oli se jo, hän tunsi Ranskan
kuninkaalle lähettämäni kirjeen. Egmont oli oikeassa: Du Barry on
kavaltanut meidät.

-- Uskallanko kysyä teidän majesteetiltanne, mistä markiisitar Egmont
on hankkinut rahaa?

-- Markiisitar? Mitä siitä tiedätte?

-- Tiedän vain, että hän on saanut lykätyksi neuvoskunnan vehkeet ja
hankkinut rahaa tavalla, joka hänelle itselleen on vaarallista.

-- Jumalani! Ja sitä ette ole minulle ennen sanonut! Hän ei ole siitä
sanaakaan puhunut. Nyt ymmärrän kaikki.

-- Minä rukoilen teidän majesteettianne valvomaan hänen henkeään ja
turvallisuuttaan. Salavehkeet ja kateus kietovat häntä pauloihinsa. Hän
on jo ennen ollut joutumaisillaan niiden uhriksi. Vartija hänen
hotellinsa edustalla ei olisi ehkä haitaksi.

-- Annan käskyn siitä Taubelle. Mutta mikä vaara voi häntä uhata?
Kummallista... Paljonko kello on?

-- Kolme.

-- On aika nukkua. Te odotatte lisäkäskyjä.

Kuningas heittäytyi riisuutumatta sohvalle, ja Paul poistui. Etuhuoneen
sohvalla torkkui vartiovuorossa oleva adjutantti. Vanha kamaripalvelija
tarkasteli alakuloisesti kenkänsä solkia. Kattolamppu läähätti kuin
sairashuoneessa. Valtakunta oli sairas.

Paul asettui ikkunan ääreen. Hänen edessään lepäsi Ruotsin pääkaupunki
vielä kätkettynä yön hämärään ja ainoastaan kaukana idässä näkyi
heikko, vieno viiva taivaan rannalla meren tasalla julistavan sitä
koittavaa päivää, joka oli ratkaiseva Ruotsin ja sen kuninkaiden
kohtalon miespolveksi eteenpäin.

Kaikki oli hiljaa. Tukholma nukkui, Ruotsi nukkui, Suomi nukkui. Pitkä
ilta oli kulunut, vapauden aikakauden kellon viisari osoitti sydänyötä,
ja Kustaa III:n aikakauden aamu sarasti taivaanrannalla.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuningas soitti, ja Paul kutsuttiin
sisään.

-- Mitä luulette markiisittaren sormuksesta?

-- Uskon sen arvon riippuvan antajastaan, -- vastasi Paul, joka tässä
kohden oli täydellinen vapaa-ajattelija eikä aavistanut, kuinka
likeisesti tämä kallis kalu koski hänen oman sukunsa kohtaloa.

-- Kuulitte kuitenkin hullun kullantekijän sanovan, että sormuksella on
yliluonnollisia ominaisuuksia.

-- Niin. Miksi hän muutoin olisi ollut hullu?

-- On kuitenkin asioita, joita emme voi selittää. Mutta ... istukaa
kirjoituspöydän ääreen! -- virkkoi kuningas vähän mietittyään.

Paul totteli luullen, että oli kysymys jostakin tärkeästä
vallankumousta koskevasta käskystä. -- Kuningas saneli: "Paras
paroonini! Tulin keskiviikkona siihen päätökseen, että vanha
pallohuoneemme on Euroopan kurjin teatteri ja että sen siinä kohden
voittavat vain sen asukkaat, nimittäin Stenborgin ruotsalainen
teatteriseurue. Sääli kaunista taidetta ja kaunista kieltä. Jos minä
menettäisin henkeni jonkin odottamattoman tapauksen johdosta, niin
testamenttaan teille täten aatteeni uuden teatterin rakentamisesta
Norrmalmin torille, jonne myös olen aikonut pystyttää kuningas Kustaa
Aadolfin kuvapatsaan. Minun ajatukseni on, että ruotsalainen teatteri
ei voi tunkea pois ranskalaista muussa muodossa kuin oopperan, jossa
teatterin, musiikin, maalaustaiteen ja kuvanveistotaiteen kaikki
apukeinot yhtyvät ja miellyttävät korvaa kovemmallakin kielellä kuin
meidän. Sopivina, ylevinä aiheina esittelen meidän näyttämöllemme
Birger Jaarlin ja Kustaa Vaasan. Tämän lausun siltä varalta, ettemme
enää voisi tästä neuvotella. Muutoin tahdon teidän avullanne pitää
huolta siitä, että Ruotsi ei enää kauan ole ilman runotarten kotia.

"Teidän hyvin ystävällinen"

Kuningas kirjoitti alle "Kustaa". -- Hänellä oli aikaa ajatella
kaikkea. Samalla hetkellä, kun kruunu horjui hänen päässään ja vaarat
lähenivät joka kellonheilurin lyönnillä, oli hän unetonna yönä
ajatellut Ruotsin runottaria.

-- Kenelle on kirje osoitettava? -- kysyi Paul.

-- Parooni Ehrensvärdille... Paljonko kello on?

-- Neljännestä vailla neljä.

-- Sanokaa, että herättävät minut kello seitsemän.

Paul meni. Etuhuoneen lamppu paloi yhä himmeämmin, ja varhainen
kesäaamu alkoi sarastaa koillisessa Valdemarin niemen takaa
Eläintarhasta päin. Yön valvonnasta väsyneenä vaipui nuorukainen
tuolille, pää nojautuneena ikkunanpieleen, ja nukkui vasten tahtoaan
niin sikeästi, ettei herännyt ennenkuin aurinko jo oli korkealla
taivaalla.

Hämmästyneenä hän hyppäsi ylös. Kello oli jo kahdeksan, tukankähertäjä
oli tullut, ja kamaripalvelija puki kuningasta. Kustaa III oli tänä
merkillisenä päivänä puettuna mustiin silkkisukkiin ja soikeilla
hopeasoljilla koristettuihin kenkiin, mustiin housuihin, siniseen,
yksinkertaiseen, kullatuilla napeilla varustettuun takkiin, tavallinen
upseerinmiekka kupeellaan; hiukset olivat puuteroimatta, ja päässä
hänellä oli kolmikulmainen hattu ilman höyhentöyhtöä.

Tehtyään pienen ratsastusretken jätti kuningas huoneensa ennen klo 10.
Hänen muutoin tyven ja kirkas katsantonsa oli nyt kyynelten tummentama.
Mutta Kustaa III oli kaunis tällä hetkellä, jolloin hän pannen
alttiiksi kruununsa lähti pelastamaan valtakuntaansa Puolan kohtalosta.

Hän meni neuvoston kamariin, ja valtioneuvosto alkoi vallankumouksen
sillä uhkaavalla vaatimuksella, että kuningas lukisi sen kirjeen, jonka
hän edellisenä yönä oli vastaanottanut Kaarle-herttualta. Hän
kieltäytyi, ja vilkas sananvaihto syntyi. Kiivaimmat valtioneuvoston
jäsenet tahtoivat heti vangita hänet ja ottaa häneltä hänen miekkansa.
Olivathan he jo antaneet panna kuntoon ne huoneet, joissa häntä
pidettäisiin vankina Kastenhofissa.

Valtioneuvoston jäsen, kreivi Kalling, jolle neuvosto oli antanut
rajattoman vallan Tukholman kaupungissa, tahtoi estää kuningasta
poistumasta neuvostosta. Vihasta vavisten, jommoisena häntä ei koskaan
ennen oltu nähty, riuhtaisihe Kustaa III irti, heittäysi odottavan
ratsunsa selkään ja ratsasti tykistöasemalle, jossa hän tarkasti
sotaväen. _Svenska Botten_ ja monet muut upseerit olivat jo
kokoontuneet hänen ympärilleen, ja tämän hänelle uskollisen joukon
etupäässä läksi kuningas jalkaisin takaisin linnaan. Tästä hetkestä
lähtien vyöryivät tapaukset kuin alamäkeä, ja mielipiteiden myötätuuli
yltyi myrskyksi.

Paul Bertelsköldillä oli koko aamupäivän ollut työtä kuninkaan käskyjä
toimeenpannessa ja vasta klo 11 ap hän pääsi ulos. Hän kiiruhti
markiisitar Egmontin hotelliin Kuningattarenkadulle, mutta sinä päivänä
ei ollut helppoa päästä kulkemaan. Koko Tukholma oli liikkeellä, ja
kaikki suurimmat kadut olivat täynnä väkijoukkoja. Ukkospilven tavoin
oli yli kaupungin kohissut huhu siitä, että jotakin oli tekeillä, ei
valtion, vaan kuninkaan turvallisuutta vastaan.

Kun Paul Norrmalmin -- nykyisen Kustaa Aadolfin -- torin yli
tahtoi kääntyä vasemmalle, kääntyäkseen sitten oikeaan käteen
Kuningattarenkadulle, salpasivat häneltä tien monet sadat merimiehet,
kisällit ja raudankantajat, jotka epäröiden olivat kokoontuneet erään
tavattoman ison ja rotevatekoisen miehen ympärille. Mies oli puettu
kuluneeseen, siniseen sarkatakkiin, rasvattuihin pieksuihin ja
jonkinmoiseen ylioppilaslakkiin, joka oli kallellaan korvallisella.
Tämä ilmiö, puolittain herra, puolittain renki, muutoin hyväntahtoisen
ja rehellisen näköinen, oli suotta kylläkin -- sillä hän oli päätänsä
pitempi kaikkia muita -- kavunnut erään puodin rappusille ja piti
sieltä puheentapaista, jonka hyvin tunnettu murre heti ilmaisi hänet
Turun seuduilta kotoisin olevaksi suomalaiseksi. Vahinko vain, että
etäämpänä seisojat voivat kuulla puheesta ainoastaan katkonaisia ääniä,
sillä kuulijat rähisivät ja huusivat kilvan puhujan kanssa.

-- Mitä hän sanoo? -- kysyi Paul, joka ei päässyt eteenpäin ja
ihmeekseen tunsi vanhan ystävänsä, rehellisen Eudoksius Lejonfällin,
Leoksi nimitetyn, Turun akatemian entisen jumaluusopin ylioppilaan.

-- Hän lörpöttelee, että laivan ruumassa vuotaa, että laiva kallistuu
ja että suomalaiset kääntävät keulapurjetta, -- vastasi se, jolta oli
kysytty, eräs laivaston matruusi, suunnaton mälli kumpaisessakin
poskessa.

-- Taitaisimmepa kaikki saada tuulta tarpeeksi ja tekisimmepä
viisaimmin, jos kääntäisimme peräsimen ja nostaisimme mastoon
kuninkaallisen lipun, jatkoi Paul samaan tapaan. Hän tunsi vallan hyvin
Sprengtportenin salaisen lähettämisen Suomeen, ja tiesi, että sen
tarkoituksena oli aloittaa vallankumous Porvoossa ja Viaporissa.

-- Emme, lempo vieköön, purjehdikaan suomalaisten vanavedessä! --
noitui matruusi, jonka ruotsalaista ylpeyttä tämä puhe loukkasi.

-- Eläköön vapaus! Suomalaispöllöt hiiteen! -- huusivat useat äänet.

-- Heittäkää alas portailta tuo lurjus! Ruusukamariin se mies! --
huusivat toiset.

Leo-veikon asema näytti arveluttavalta, ja samoin -- ja se oli pahempi
-- näytti arveluttavalta kuninkaankin asema.

-- Eikö täällä ole yhtään ylioppilasta? -- kuului epäonnistuneen
puhujan karkea ääni melun läpi, sillä hän alkoi joutua ahdinkoon
vaarallisten uutistensa vuoksi. Mutta jos siellä olisi ollutkin
ylioppilaita joukossa, olivat he viisaasti vaiti, sillä joukko oli
juuri semmoista väkeä, joiden kanssa Upsalan ylioppilaat joka ilta
kaduilla tappelivat.

Paul tunkihe lähemmä ja hänen onnistui päästä portaiden luo juuri
parahiksi, kun jo kymmenet käsivarret olivat tarttumassa suomalaisen
jättiläisen kuluneeseen sarkakaulukseen, ja tämä huitoi ympärilleen
tottuneella kädellä ja järkähtämättömän levollisesti, vaikka toivo
ylivoiman voittamisesta olikin vähäinen.

Yhdellä hyppäyksellä oli Paul hänen rinnallaan ja sysäsi takaisin
rohkeimmat ahdistajat, huutaen korkealla äänellä: Eläköön kuningas!

-- Kas perkele! Oletko sinäkin täällä? -- huusi Leo ihastuen. -- Kääri
hihasi, ja me möykytämme heidät mustelmille jok'ikisen! Eläköön
kuningas!

Mutta sen sijaan kääntyi Paul päin vihastunutta väkijoukkoa ja koroitti
taas äänensä niin paljon kuin mahdollista:

-- Jokaisen rehellisen ruotsalaisen, joka tänään huutaa: eläköön
vapaus! tulee myöskin huutaa: eläköön kuningas! Meidän kuninkaamme
tahdotaan vangita, mutta se ei saa tapahtua, niin kauan kuin rehellinen
ruotsalainen sydän sykkii. Ja siis huudan vielä kerran: eläköön
kuningas!



18. RIEMUHUUTOJEN KAIKUESSA.


Paul Bertelsköldin lyhyt puhe teki nähtävästi paremman vaikutuksen kuin
edellisen puhujan. Joukko melusi niinkuin ennen, mutta mielipiteet
olivat ristiriitaiset.

-- Hän valehtelee, tuo aatelispenikka! -- huusi hoikka räätälinsälli ja
kohotti uhaten kauhean kätensä.

-- Survokaa hänet mäsäksi! -- huusi muuan urhea makkarantekijä.

-- Eläköön vapaus! -- kirkui kyynärän korkuinen leipurin oppipoika.

-- Mutta kuningasta he älkööt retuutelko, -- jupisi
mälliposki-matruusi.

-- Hän on hyvä kuningas -- hän pitää kansan puolta herroja vastaan, --
arvelivat raudankantajat.

-- Senvuoksi herrat aikovat katkaista häneltä kaulan, -- virkkoi
parturi, joka ajoi ainoastaan kuningasmielisten partoja.

-- Tietäkää huutia, älkääkä sokaisko ihmisten silmiä! -- huusi muuan
vastapuolueeseen kuuluva hiustenkähertäjä.

Kansan mielipiteet horjuivat sinne tänne, kun kuninkaan valta taas sai
vaarallisen vihollisen eräästä myssypuolueen viekkaimmista ja
taitavimmista kätyreistä. Se oli Hallberg, joka lahjoi talonpoikia
valtiopäivillä. Hän kiipesi toisille portaille ja piti puheen omalla
tavallaan.

-- Katsokaa, kyllä kuningas on hyvä, -- sanoi hän. -- on hyvä sille,
joka tahtoo olla koirana ja saada takkiinsa, mutta minä olen tyhmä
talonpoika ja minusta tuntuu, että ruotsalaiset yhtä hyvin voivat olla
vapaita kuin totella ruoskaa. Minä en ymmärrä, mitä valtion neuvoskunta
toimittanee, mutta täällä kaupungissa puhutaan, että kuningas aikoo
myydä Suomen ryssälle ja kun hän kerran pääsee yksinvaltiaaksi, aikoo
hän myydä hollantilaiselle kaiken tupakkakaupan ja englantilaiselle
kaiken suolakaupan ja kantaa kaksi riksiä henkirahaa kaikilta
työmiehiltä, niinkuin turkkilaisilla kuuluu olevan tapana, sillä herra
tarvitsee rahaa, näette sen. Ja vaikka minä olen vain köyhä talonpoika,
niin arvelen, että neuvoskunta ja säädyt ovat saaneet vihiä asiasta ja
aikovat lyhentää ruoskan siimaa.

-- Eläköön vapaus! -- huusivat myssyjen puoluelaiset voimainsa takaa
alkaen siellä täällä jaella rahaa maljan tyhjentämistä varten
neuvoskunnan kunniaksi.

Paul ja hänen ystävänsä eivät saaneet sananvuoroa ja saivat kiittää
onneaan, että heidät unohdettiin tuossa melussa. Kuninkaan asiat
näyttivät olevan huonolla kannalla.

Silloin kuului äkkiä Jaakopin kirkolta päin hurraahuutoja ja muita
huutoja ja kohta nähtiin kuninkaan monen sadan upseerin ja lukemattoman
kansanjoukon seuraamana tulevan jalkaisin tarkastuksestaan
tykistöasemalta. Hän oli lämminnyt kävelemisestä, hänen suuret
siniset silmänsä katselivat ympärilleen rohkeasti ja luottavasti
ja hän tervehti alinomaa joka haaralle. Niin vastustamaton oli
hänen esiintymisensä vaikutus, että kaikki teeskennelty viha
silmänräpäyksessä suli kuin kinokset kevätauringossa. Joka
kadunkulmassa kasvoi riemuhuuto, lisäytyi väkijoukko. Kaikki ikkunat
olivat täynnä ihmisiä, katoillakin oli katsojia, kukkia heitettiin alas
kadulle. Tämä oli voittoretki, sitä viehättävämpi, kun se oli aivan
odottamaton ja aivan valmistamaton.

Niinkuin kaikkinielevä hyrskyaalto tulvasi tämä väkijoukko yli
Norrmalmin torin, vetäen kaikki mukanaan linnaan. Mutta innostus
tarttuu. Samojen käsityöläisten, matruusien, raudankantajain, jotka
juuri äsken olivat olleet valmiina kivittämään sitä, joka huusi:
eläköön kuningas, nähtiin nyt, väentulvan mukaansa tempaamina, huutavan
samaa. Tuuliviiri oli muutamissa tuokioissa kokonaan kääntynyt
osoittaen nyt aivan täyttä myötäistä kuninkaan vallalle.

-- Katsokaa, -- sanoi kuningas Kustaa seuraajilleen, -- tuulee
pohjoisesta.

Pohjoistuulta pidettiin kaikkina aikoina onnellisena enteenä ja
pohjoisesta tuuli silloinkin, kun Kustaa Vaasa muinoin alkoi
vapaussodan Taalainmaassa.

Paul Bertelsköldinkin tempasi yleinen innostus mukaansa, hän lykkäsi
käyntinsä markiisittaren luona toistaiseksi, tarttui ystävänsä
kainaloon ja seurasi väkijoukon mukana. Mutta paitsi kuningasta ja
hänen upseerejansa päästi vahti sisään ainoastaan moniaita tunnettuja
henkilöitä, ja niiden joukossa oli Paul, joka veti muassaan Leon.

He pysähtyivät linnan pihalle, sill'aikaa kun kuningas linnassa piti
upseereille ja alipäälliköille lyhyen salamoivan puheensa, jonka kautta
vallankumous ensin julistettiin ja jossa hän juhlallisesti luopui
yksinvallasta, samalla kun hän vaati sulkua anarkiaa vastaan. Kaikki,
paitsi parooni Cederström, vannoivat hänelle uskollisuudenvalan. Heidän
hurraahuutonsa kuuluivat alas linnan pihalle.

-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi Leo.

-- Se merkitsee sitä, että olemme saaneet kuninkaan sen sijaan kuin
meillä ennen oli vain nimileimasin, -- vastasi Paul.

-- Mutta miksi nuo vanhat herrat kurkistelevat noin levottomasti ulos
ikkunasta?

-- Ne ovat valtioneuvoston jäseniä, jotka keskustelevat neuvoston
kokoushuoneessa siitä, eikö olisi ollut viisainta vangita kuningas
kaksi tuntia sitten. Huomaa herrojen hätäytyneet kasvot! Heille
eivät hurraahuudot tuolla sisällä ole mieleen. Valta on niin
houkutteleva; he ovat niin kauan itse olleet kaikkivaltiaita, etteivät
sydämenahdistuksetta voi ajatella itseään taas alennettuina alamaisiksi
niinkuin me muut. Arvelen, että heillä jo on vartijat oven edessä.

Niin olikin. Neuvosto, joka oli tahtonut vangita kuninkaan, oli nyt
itse vartioituna ja salpain takana. Etteivät viralta pannut
pikkukuninkaat ainakaan kärsisi ruumiillista puutetta, tuotiin heille
päivällinen linnaan, mutta "ruokahalu ei ollut erikoinen", sanoo tästä
eräs senaikainen silminnäkijä.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin kuningas taas tuli näkyviin lukuisine
seuralaisineen, nousi ratsaille ja ratsasti, paljas miekka kädessä,
ympäri kaupunkia, riemuitsevan väkijoukon seuraamana. Hän oli sitonut
valkean nenäliinan käsivartensa ympäri ja kohta nähtiin monta tuhatta
samanlaista sotasidettä. Tukeuduttiin kuninkaan ympärille, suudeltiin
hänen vaatteitansa, itkettiin ja hurrattiin yht'aikaa. Kaikki
sotaväenosastot vannoivat hänelle uskollisuudenvalan, ketjuja
pingoitettiin linnan porttien eteen ja tykkejä ajettiin esiin. --
Mistäs sen tiesi, etteivät ne olleet ladatuita, kun tykkimiehet
seisoivat niiden ääressä palavat sytyttimet kädessä.

Oli vielä yksi valta, joka olisi voinut tehdä vastarintaa, säätyjen
salainen valiokunta, joka niin kauan oli ollut korkeimman, itsevaltiaan
kansanvallan edustajana. Mutta nämä herrat menettivät, samoin kuin
neuvostokin, kaiken malttinsa, ja kun he hetken aikaa olivat huutaneet
sinne tänne, tulematta mihinkään päätökseen, lukitsi kirjuri
juhlallisesti pöytäkirjat kaappiin, julistaen, että hänen toimensa nyt
oli loppunut.

Vallankumouksen näin levitessä yli koko kaupungin ja Tukholman
lainehtiessa kuin myrskyinen meri, kiiruhti Paul Bertelsköld sykkivin
sydämin markiisitar Egmontin hotelliin. Hän tapasi vartijan seisomassa
portilla tyynenä, kivääri olalla. Ei mitään rynnäkköä ollut tapahtunut,
ei mitään vaaraa ollut nähtävissä. Melkoisesti rauhoittuneena riensi
Paul salaisia portaita ylös.

Ovi oli suljettu. Hän kolkutti. Ei kukaan avannut.

Hän kiiruhti jälleen alas ja juoksi suuria portaita ylös.

Täällä oli ovi lukitsematta. Sitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut,
mikäli Paul voi muistaa. Mutta tänään oli kaikki selitettävissä. Kaikki
palvelijat, myöskin Babette, olivat ulkona kadulla.

Nopein askelin astui Paul iloisen, komean, aution salongin läpi, tuli
sieltä suureen vierashuoneeseen, sitten parin, kolmen sisähuoneen
kautta, jotka olivat yhtä autiot kuin sali, kunnes hän hiljaa ja
henkeään pidättäen avasi markiisittaren sisimmän kabinetin oven.

Mikä näky! Kaunis ranskatar makasi siinä puettuna vaaleaan
aamupukuunsa, mutta itse miltei vielä vaaleampana, pienoisella
leposohvalla, joka oli vaaleansinisellä silkillä päällystetty. Hän
näytti nukkuvan, mutta hänen rintansa ei kohoillut; tuuheat, ruskeat
hiukset tulvivat, puoleksi palmikoimattomina, alastoman olkapään yli.
Timanttinen hiusneula, joka piti hänen aamupäähinettään, säkenöi päivää
kohden, valkea ruusu oli povelle kiinnitetty. Silmät olivat kiinni,
huulet suljetut. Kasvojen ilme oli ankara ja totinen -- hymyilevä,
eloisa olento, joka äsken näytti elävän ainoastaan huvitellakseen ja
iloitakseen, oli nyt marmorinen patsas, ja iankaikkisuuden totisuus oli
levinnyt hänen kauneille kasvoilleen.

Paul pysähtyi hetkeksi, ollen itsekin kuin mykkä marmoripatsas.
Seuraavassa tuokiossa hän heittäytyi polvilleen nukkuvan viereen ja
suuteli hänen kättään. Käsi oli vielä lämmin. Hän suuteli hänen
otsaansa, hänen huuliansa, nekin olivat lämpimät. Mutta hän ei enää
hengittänyt. Hän oli kuollut.

Tätä ei Paul voinut käsittää. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet.
Aikakin näytti hänestä pysähtyneen juoksussaan ja kaikki näytti hänestä
unelmalta. Hän ei itkenyt. Hän ei raivonnut. Hän ei koettanut saada
häntä henkiin. Hän istui siinä mykkänä, liikkumatonna, ajattelematta,
myötäänsä katsellen tuota kaunista kuvapatsasta, jonka valkealla
otsalla ja suljetuilla silmäkulmilla asui ylevä totisuus.

Sohvan ääressä oli pieni simpukanhelmillä silattu mahonkipöytä.
Pöydällä oli kirje. Kun Paulin silmät sattuivat siihen, näki hän
nimensä sen kuoressa.

Hän mursi paperin, tietämättä mitä teki, ja luki, tietämättä mitä luki,
seuraavat ranskankielellä kirjoitetut rivit:

  "Ylevästi rakastettuni! Emme voi saada toisiamme; miksi minä
  eläisin? Älä suutu minuun, että luovun elämästä samalla kertaa
  kuin sinusta. Elämäni ei ole ollut miksikään hyödyksi, tahdon,
  että edes kuolemani tuottaisi jotakin hyötyä. Tiedä siis, että
  olen hankkinut Ruotsin kuninkaalle sen ajan ja ne rahat, joita
  ilman hän ei olisi voinut pelastaa valtakuntaansa, olen hankkinut
  ne valaa vastaan, jota en voi rikkoa. Olen vannonut tästä päivästä
  alkaen olevani miehen oma, jota inhoan. Mutta Herminie d'Egmont
  ei myy itseään. Velkojani saa ainoastaan hengettömän ruumiini.

  Oi, rakkahani, me olemme kumpikin eläneet syvälle vajonneella
  aikakaudella. Surkuttelen sinua, joka vielä puhtaine sydäminesi
  jäät eloon. Mutta elä, Paulini, elä jalona, vaikuta sen hyväksi,
  joka on todella suurta tässä maailmassa! Elä toisen ajan hyväksi,
  jolloin mies taas rakastaa kunniaansa, nainen itsetuntoaan,
  kansat vapauttaan! Vie tämä sama tervehdys Ruotsin kuninkaalle
  ja äidillesi. Ja sitten -- ajattele joskus ystävän tuntein
  onnetonta naisparkaa, joka on rakastanut sinua liian paljon
  tahtoakseen kahlehtia sinua hukkaan menneeseen onneensa ja joka
  hamaan kuolemaan asti on tahraamattoman kunniansa kautta sinun

                                               _Herminie_,
                                          markiisitar d'Egmont."



19. HÄNEN NIMENSÄ.


Huimaavan riemun vallassa oli näinä päivinä koko Tukholma! Se ei ollut
vallankumous, vaan kansanjuhla. Se ei ollut iloa, se oli hurmausta. Ei
valunut verta, vaan sitä enemmän olutta, viinaa ja viinirypäleen mehua.
Muuan viisas mies sanoi vuoden 1772 riemuhumalasta, että se oli aivan
liian raju kestääkseen kauan.

Olihan kaikki käynyt onnellisemmin kuin oli voitu odottaa. Palavia
tykinsytyttimiä ei tarvinnut viedä sankkireikiin. Valmiita ammuksia ei
oltu ammuttu. Suljetut tullit eivät olleet muuttaneet Tukholmaa
vankilaksi. Ketjut linnan porttien edustalla kielsivät olevansa
vapauden kahleita. Olihan kuningas itse juhlallisesti vakuuttanut
pitävänsä suurimpana kunnianaan olla "vapaan kansan ensimmäinen
kansalainen". Ja kuinka lempeästi, kuinka maltillisesti hän käyttikään
voittoaan! Yksin vangitut pikkukuninkaatkin vapautettiin pian, ja samat
herrat, jotka aamulla olivat tahtoneet estää hallitsijaansa lähtemästä
omasta linnastaan, saivat illalla armon suudella hänen kättänsä.

Ensimmäisten uhkaavain toimien, vangitsemisten ja varoitusten jäljestä
tuli kohta tyynnyttäviä kuulutuksia, vapaaehtoinen hallitsijavakuutus,
armahdukset, palkinnot ja ylhäisten sekä alhaisten uskollisuudenvalat.
Kuinka ihailtiinkaan nuorta, kaunista hallitsijaa ja hänen armollista
ja kuitenkin niin arvokasta ryhtiään! Kuinka tungettiinkaan hänen
ympärilleen, missä hän vain näyttäytyi! Naiset suutelivat hänen
jalkojaan, kun hän pysähdytti hevosensa keskelle väkijoukkoa, ja moni
ylpeä aatelinen, joka äsken oli puhunut kuninkaasta halveksivasti,
kilpaili nyt kunniasta saada kantaa hänen viittansa lievettä
lähestyvissä juhlamenoissa.

Oli vain yksi ainoa ihminen, joka ei välittänyt ympärillään
vallitsevasta yleisestä riemusta, ja se oli Paul Bertelsköld. Hän oli
tointunut ensimmäisestä tuskastaan ja eli nyt toisen, sitä läheisesti
koskevan aatteen valtaamana. Ollen haaveksiva rakkaudessa, haaveksiva
vihassa, riippui hänen sielunsa nyt kiinni siinä katkeransuloisessa
toivossa, että kun hän ei ollut saanut elää rakastettunsa edestä, hän
ainakin tahtoi kostaa hänen kuolemansa.

Myöhään tuon merkillisen päivän iltana kutsuttiin Paul kuninkaan luo.
Hänen täytyi totella ja hän meni.

Kustaa III oli ollut suuri sinä päivänä -- ei senvuoksi, että hän oli
voittanut, vaan senvuoksi, että hän oli anteeksi antanut. Hänen
otsallaan loisti vielä se voiton kuninkaallinen ylpeys, jota jalostutti
tieto siitä, että hän oli pelastanut kansansa eikä vain kruununsa.
Mutta tuo aivan ihmeellisen odottamaton menestys näkyi täyttäneen hänen
rintansa sillä nöyryyden tunteella, joka vastustamattomasti valtaa
voittajan mielen taistelutanterella, kun hän tuntee korkeampien,
näkymättömien voimien, jotka ovat hänen omaa tahtoansa, hänen aseitansa
ja johtajaneroansa mahtavammat, kuljettavan häntä päämäärää kohti. Hän
katseli kalpeaa nuorukaista ylevin, jaloin kuninkaansilmäyksin ja sanoi
hänelle:

-- En ole kutsunut teitä, kreivi Bertelsköld, sitä varten, että te
ottaisitte osaa minun ilooni, vaan ottaakseni itse osaa teidän
suruunne. Minä iloitsen, että onnellinen vallankumouksemme ei ole
maksanut ainoatakaan veripisaraa ja nyt kuulen, että voitto on
kalliisti ostettu. Olen voittanut valtakunnan, mutta menettänyt
ystävän. Jos en olisi kuninkaana velvoitettu asettamaan kansani onnea
korkeammalle kuin omia tunteitani, niin ehkä tunnustaisin teille, että
olen kadottanut enemmän kuin olen voittanut. Ilman markiisitar Egmontia
olisin nyt vankina omassa linnassani. Tämä on ainoa lohdutus, jonka
voin kirjoittaa kreivittärelle, hänen tädilleen Parisiin.

-- Minulla on tervehdys tuotavana teidän majesteetillenne, -- sanoi
Paul matalalla äänellä ojentaen kuninkaalle markiisittaren viimeisen
kirjeen.

Kuningas luki sen, ja hänen katsantonsa synkkeni.

-- Älkää pyytäkö enempiä tietoja tästä salaisuudesta, -- sanoi hän.
Se henkilö, jota markiisitar tarkoittaa, on valtakuntani lakien
ulkopuolella, ja vaikkei niin olisikaan, ei ole olemassa todisteita.
Rikollisten omatunto olkoon heidän tuomarinsa.

-- Hänen nimensä, teidän majesteettinne! Armonne osoituksena ainoastaan
hänen nimensä!

-- Mitä minulta tahdotte? Tämän onnellisen päivän on jo suru
synkentänyt; sumentaisinko sen vielä kostolla? Ei, Bertelsköld, kosto
ei tässä tapauksessa koskaan saavuttaisi maaliaan, vaan se kukistaisi
teidät, syöksisi ehkä minut häviöön ja panisi valtakuntani
vaivalloisesti saavutetun onnen alttiiksi.

-- Teidän majesteettinne suvaitsi viime yönä lausua armollisen
mielihyvänsä minun vähäisistä ansioistani ja suvaitsi lisätä
muistavansa minua tänä iltana. Jos saan tietää tuon nimen, tuon yhden
ainoan nimen, niin on palkintoni mielestäni jo kuninkaallisen runsas.

-- Ei, ei nyt, ainakaan ei tänään. Ette voi vielä hillitä tunteitanne
ja teidän pitää kuitenkin tehdä niin. Mutta jos muutamien päivien
kuluttua vielä pyydätte saada tietää salaisuuden, niin tahdon täyttää
toivonne, vaikka teille olisikin onnellisempaa, ettette sitä edes
aavistaisikaan. Tänään muistelemme kaipauksella sitä jaloa naista, joka
on paljon suurempi kuin te tai joku muu paitsi minä voitte
aavistaakaan, mutta joka ennen tahtoi kantaa huikentelevan ja
huolettoman nimeä kuin olla aikalaistensa ihailun esineenä. Niin, hän
oli oikeassa: meidän on eläminen _todellisen_ suuruuden hyväksi;
vapauden, valistuksen, tieteiden, taiteen, ihmisyyden hyväksi. Tahdon
seurata hänen neuvoansa... Minä ja teidän äitinne, sanoo hän! Teidän
äitinne lienee siis tavaton henkilö, sillä markiisitar Egmont oli
ankara omaa sukupuoltaan kohtaan. Viekää kreivittärelle, äidillenne,
tervehdykseni ja sanokaa hänelle, että tahdon nähdä hänet esiteltynä
hovissa. Muistelen hänen olevan syntyisin kreivitär Stenbock?

-- Isäni ensimmäinen puoliso oli syntyisin kreivitär Stenbock, mutta
minä olen hänen jälkimmäisestä avioliitostaan, -- vastasi Paul,
punehtuen vastoin tahtoaan. Oli olemassa henkilö, joka saattoi hänet
unohtamaan markiisitar Egmontinkin, ja se oli hänen äitinsä.

-- Ah, nyt muistan, -- jatkoi kuningas, joka tunsi kaikki valtakuntansa
aatelissuvut, -- teidän äitinne on omaa sukuaan Falkenberg.

-- Se oli minun isäni äiti, -- vastasi Paul lisäten varmalla äänellä:
-- äitini on syntyisin Larsson, vaasalaisen porvarin tytär.

Kuningas hymyili, ehkä salatakseen pulaa, johon oli joutunut, sillä
eihän juuri voinut tulla kysymykseen esitellä hovissa porvarintytärtä,
vaikka tämä olikin kreivittäreksi koroitettu. Mutta hän tointui kohta
ja lisäsi kohteliaasti: -- Te polveudutte äidin puolelta siis Vaasan
suvusta. Nimi on minulle, samoin kuin jokaiselle ruotsalaiselle, niin
rakas, että toivoisin voivani tehdä jotakin Vaasan kaupungin hyväksi ja
siitä tahdon tilaisuuden tullessa keskustella äitinne kanssa. Mutta te
tarvitsette lepoa ja rauhaa, rakas Bertelsköld. Kuinka pitkäksi aikaa
haluatte virkavapautta?

-- Olen kiitollinen, jos teidän majesteettinne suo minun kuukauden
päivät viipyä Falkbyssä.

-- Se myönnetään. Toivotteko mitään muuta? Esimerkiksi kamarijunkkarin
arvoa?

-- Kiitän teidän majesteettianne. En osaa panna sille arvoa.

-- Äitinne on suomalainen, suon anteeksi, että teillä on oma päänne, --
virkkoi kuningas ystävällisesti. -- Saan siis mukautua siihen ja koetan
keksiä jotakin, joka olisi enemmän mieleenne. _Au revoir!_

Paul meni, haava sydämessään.

Tämän jälkeen seurasivat nuo merkilliset päivät, jolloin vallankumous
laillisesti vahvistettiin. Elokuun 20. p:nä vannotettiin kaikki
valtakunnan kollegiot ja Tukholman porvaristo. Elokuun 21. p:nä
kokoontuivat nuo vielä äsken niin yksinvaltaiset säädyt asettamaan
kuningasta kansan valtaistuimelle. Historia on siitä päivästä antanut
lausuntonsa, ja kertomus astuu kainosti syrjään, poimiakseen vain
poljetun, unohdetun kukkasen leveältä kuninkaantieltä.

Sinä päivänä piti kuningas Kustaa kauneimman kaikista monista
kauneista puheistaan ja kuin auringon säde välähti se kautta koko
Euroopan. Silloin hän näet luki vapaaehtoisen hallitsijavakuutuksensa
ja esitti säädyille uuden hallitusmuodon, joka hyväksyttiin
kolminkertaisella jaa-huudolla ja allekirjoitettiin kohta. Ei koskaan
ole hallitusmuutosta onnellisemmin suoritettu eikä nopeammin
tunnustettu. Yli koko väsyneen valtakunnan lensi tämä huhu iloisena
kaikuna, ja Sprengtporten suomalaisineen saapui suomalaisten totuttuun
tapaan vasta seuraavana päivänä. Ainoastaan muutamat ulkomaisista
ministereistä mutisivat vihaisia, uhkaavia sanoja naapurien
velvollisuudesta "puolustaa Ruotsin vapautta".

Ei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen. Kansan riemuitessa kannettiin
vapauden aika hautaan, ja samana päivänä kätkettiin katoliseen
kirkkomaahan lakastunut naisen sydän, murtunut vieraiden joukossa,
joiden edestä hän oli tuntematonna kuollut.

Seuraavana aamuna pyysi Paul Bertelsköld päästä kuninkaan puheille.
Kuningas oli jo ehtinyt unohtaa hänet ja se oli anteeksi annettavaa
semmoisten päivien jälkeen.

-- Mitä haluatte, ystäväni?

-- Hänen nimensä, teidän majesteettinne!

-- Ah! Olette oikeassa! Olen sen teille luvannut. Mutta oletteko myös
valmis kuulemaan sen nimen sillä mielenmaltilla, jota maanne ja
kuninkaanne on oikeutettu teiltä vaatimaan? -- kysyi kuningas
vakavasti, melkein ankarasti.

-- Olen, teidän majesteettinne.

-- Hyvä. Voin nyt levollisemmin kuin muutamia päiviä sitten uskoa
teille tuon salaisuuden. Valtaistuimeni seisoo nyt vankasti kansan
rakkauteen juurtuneena; ei kukaan uskalla sitä minulta riistää. Mutta
se on kaikissa tapauksissa vakava asia. Muistatte ehkä, että Choiseulin
herttua kaksi vuotta sitten yht'äkkiä joutui Ranskan kuninkaan
epäsuosioon?

-- Muistelen siitä kuulleeni.

-- Tunnetteko syyn?

-- Sanotaan, että kreivitär Du Barry kukisti hänet.

-- Aivan niin. Choiseul oli aina osoittanut tälle naiselle
halveksimistaan, ja paitsi häntä oli Ranskassa ainoastaan yksi henkilö,
joka uskalsi sen tehdä. Te tunnette sen henkilön?

-- Tunnen, teidän majesteettinne.

-- Du Barrya vihattiin niinkuin kaikkia suosikkeja, mutta kaikki
yritykset tuon uuden Pompadourin kukistamiseksi menivät myttyyn.
Choiseul ja hänen muut vihollisensa liittoutuivat silloin hankkimaan
hänelle pelättävän kilpailijan, erään nuoren ylhäisen naisen,
kaunottaren jonka erinomainen nero jo jonkin aikaa oli herättänyt
kaikkien, etenkin Ranskan kuninkaan huomiota ja ihailua. Du Barryn
kukistumista pidettiin varmana, mutta liittoutuneet olivat
laiminlyöneet ottamasta lukuun erään tärkeän asianhaaran, kysymyksessä
oleva nainen kieltäytyi suostumasta heidän ehdotukseensa.

-- Ah, teidän majesteettinne ... alan ymmärtää.

-- Niin, tuo nainen oli liian ylevä, liian jalo tahtoakseen semmoisilla
ehdoilla nousta valtaistuimelle. Hänelle tehtiin mitä loistavimpia
tarjouksia, hänelle tarjottiin miljoonia, jos hän suostuisi, mutta hän
pysyi taipumatonna ja matkusti Ruotsiin kreivitär Du Barryn pelon ja
kostonhimon vainoamana. Silloin hän eräänä päivänä huomasi
valtaistuimeni horjuvan, valtakuntani olevan häviön kuiluun
syöksymäisillään, ja kaikki riippui siitä, että ratkaisevalla hetkellä
olisi aikaa ja rahaa. Oli ainoastaan yksi keino ja kysymyksessä oleva
nainen päätti, minun tietämättäni, käyttää sitä keinoa. Sain liian
myöhään tietää, että hän oli minun pelastuksekseni käyttänyt ne
miljoonat ja sen vallan, jotka olivat tarjona hänen suostumuksensa
maksuksi. Rahat olivat ainoastaan laina, jonka minä maksan; mutta te
ymmärrätte, että tämä laina _hänen_ luonteensa mukaan merkitsi
lainanottajan kuolemantuomiota. Hän oli liian suuri, liian puhdas
elämään loistavassa häpeässä -- hän tahtoi ennemmin kuolla tuntematonna
Ruotsin pelastajana kuin nousta Ranskan tahratulle valtaistuimelle. Nyt
tiedätte nimen. Kostakaa, jos voitte -- Ranskan kuninkaalle, Ludvig
XV:lle.



20. KOLMAS KOETTELEMUS.


Kauniina kesäpäivänä, heti jälkeen puolenpäivän, istui Vera Bertelsköld
opettajattarensa, neiti Sjöbladin kanssa, ruohosohvalla Falkbyn
rannassa ja luki ääneen erästä opettavaista kirjaa. Kirja sisälsi
kreivi Tessinin kirjeet Kustaa III:lle tämän lapsena ollessa: totuuksia
ja hyviä neuvoja, puettuina kaikkein keveimpään, miellyttävimpään
kielelliseen asuun, mitä vielä "vanha mies" on käyttänyt "nuorta
prinssiä" puhutellessaan. Mutta niin miellyttävää kuin tämä lukeminen
olikin tai kuin sen olisi pitänyt olla, ei kirja voinut kiinnittää
vilkkaan lapsen huomiota. Veran elävät, iloiset silmät kääntyivät usein
opettajattareen ikäänkuin kysyen, eikö jo riittäisi, ja kun hän ei
saanut vastausta, lensi katse salaa siniselle ulapalle, vihertäviin
saariin, sorsiin, jotka uivat tuolla lahdella, tai valkeaan, järven
toisella rannalla näkyvään purjeeseen. Verassa oli jotakin äidistään
siltä ajalta, jolloin Ester Larsson ratsasti Korsholman valleilla, ja
tyttö oli noiden kesyttömien varsojen näköinen, joille ensi kerran on
pantu suitset suuhun ja jotka hillittömästi tempovat outoja ohjaksia.

Luontokin oli niin kaunis, että se ikäänkuin loi viheriän varjon kirjan
lehdille.

Suloinen kesälämpö lepäsi kuin rakkauden hengitys yli koko miellyttävän
seudun; vieno kaakkoistuuli väreili veden pinnalla; keinuvassa
aallokossa karkelivat salakat; metsä tuoksui tuoreutta ja pellolla
lähellä rantaa oli leikkuuväki iloisesti sitomassa runsastähkäisiä
elolyhteitä.

Kreivitär oli osunut oikeaan valitessaan Lotten Sjöbladin lapsensa
opettajattareksi. Hän oli hiljainen, totinen tyttö, vähän yli
kahdenkymmenen, ei tosin kaunis, mutta hyvä ja älykäs. Juuri tuo tämän
köyhän, vastoinkäymisissä koetellun tytön hiljainen, hyvä, tyven ja
totinen olemus veti vallatonta lasta puoleensa ja hillitsi yhdellä
ainoalla silmäyksellä pienokaisen uppiniskaisen mielen. Vera oli
silminnähtävästi edistynyt eikä kuitenkaan tuntenut mitään painavaa
iestä; hän oli vapaa kuin pyrstöänsä viipoittava västäräkki rannan
kivillä.

-- Mitä näet tuolla etäällä? -- kysyi neiti Sjöblad hetken kuluttua,
huomattuaan oppilaan maltin olevan loppumaisillaan.

-- Ajattelen, että jos olisin heinäsorsa, -- vastasi Vera.

-- Ja miksi tahtoisit olla heinäsorsa?

-- Silloin uisin yli järven ja sitten virtaa alas mereen ja sitten
meren yli ympäri koko maailman. Etsisin äitiäni kaikkien maiden ja
merien takaa.

-- Haluat siis kovasti nähdä äitisi jälleen?

-- Haluan, haluan, -- sanoi Vera, ja hänen loistavat silmänsä
täyttyivät kyynelillä.

-- Kuka tietää, ehkä äiti kohta palaa pitkältä matkaltaan. Se riippuu
siitä, onko hän sinuun tyytyväinen.

-- Kuinka _ma bonne_ sen tietää?

-- Olenhan saanut usein kirjeitä äidiltäsi. Hän kirjoittaa minulle joka
viikko, mitä minun pitää sinulle opettaa, ja joka viikko minä kirjoitan
hänelle ja kerron, oletko ollut hyvä vai paha.

-- En tahdo olla paha! En tahdo olla paha! -- huusi tyttö polkien
pienellä, vallattomalla jalallaan pehmeää ruohoa.

Kotiopettajatar hymyili. -- Mitä pahaa on tuo puna-apilaraukka sinulle
tehnyt, kun niin säälimättä sitä poljet ja ryöstät mehiläiseltä
ravinnon? Mutta tule, saat hetkisen olla olevinasi kirkkaan järvemme
heinäsorsa.

He menivät somaan, viheriäksi maalattuun uimahuoneeseen järven rannalle
ja kohta oli kumpikin kainaloitaan myöten raikkaassa, viileässä
vedessä. Vera polski kaikin voimin sekä käsillään että jaloillaan.

-- Mutta ethän sinä ole heinäsorsa, vaan sammakko! -- laski
kotiopettajatar leikkiä.

Kun Vera hetkisen oli saanut opetusta uimataidossa, pyysi hän saada
polskaroida "vielä vähän aikaa" opettajattaren noustua vedestä
uimahuoneeseen. Se oli niin sanomattoman hauskaa. Vesi roiskui hänen
ympärillään delfiinin suihkujen tavoin. Hän pisti nauraen sakarisormet
sieraimiinsa ja peukalot korviinsa ja oli sukeltavinaan, vaikka
kastelikin vain nenänsä. Sitten hän katsoi ylpeillen taidostaan ylös ja
huomasi erään herran aivan lähellä rannalla. Vähän, ei paljon, hän
hämmästyi, ja sukelsi taas, ruskeat kutrit vedenpinnalla, mutta tunsi
kohta oman veljensä Paulin.

-- Hyvää päivää! -- nyökäytti Paul päätään.

-- Tahdotko nähdä, kuinka uin? -- huusi Vera, unhottaen kaiken muun
uudesta taidostaan iloitessaan. Ja kädet pohjassa hän suoritti omasta
mielestään niin merkillisiä kokeita, että hänet vähintäinkin olisi
ollut vihittävä uimamaisteriksi, jos semmoisia siihen aikaan olisi
ollut olemassa.

Paulin täytyi nauraa. Oli pitkä aika siitä, kun hän oli nauranut ja se
oli kuin päiväpaiste pitkän synkän päivän perästä.

Kun Vera sitten oli pukeutunut ja sisarukset olivat syleilleet
toisiaan, kysyi Paul isäänsä ja veljeään.

-- He ratsastivat tunti sitten vanhan Flintan mökille tuonne niemelle,
-- vastasi Vera.

-- Eikös Bernhard ennen ollut kova vanhaa Flintaa kohtaan? -- virkkoi
Paul.

-- Oli ennen, -- vastasi neiti Sjöblad. Paul ei enää tunne veljeään
entisekseen.

-- Niin, -- toimitti Vera, -- se oli siihen aikaan, kun Bernhard oli
pahankurinen; niin ilkeä, niin ilkeä hän oli, että olisin voinut häntä
purra, mutta nyt häntä suutelen joka päivä. Arvaas, mitä hän tekee
tuolla niemellä! Hän rakentaa Flintalle paljon paremman tuvan kuin
muorin vanha tupa oli.

-- Emmekö voi soutaa tuonne järven yli?

-- Voimmepa tietenkin. Jos nimittäin _ma bonne'lla_ ei ole mitään sitä
vastaan.

-- Olit liian kauan vedessä, saat soutaa taas lämmetäksesi, -- virkkoi
kotiopettajatar päätään nyökäyttäen.

-- Oi, kuinka hauskaa! -- huudahti vilkas lapsi ja haihdutti ilollaan
pois uuden pilven veljensä otsalta. -- Saatpa nähdä, kuinka osaan
soutaa! Ja minulla on omat pienet aironi! Saanhan soutaa kahdella
airolla, _ma bonne_? Olen nyt tullut paljon voimakkaammaksi kuin viime
kesänä, kun soudin yhdellä airolla.

-- Ja ensi kesänä sinä soudat kolmella! -- laski Paul leikkiään. Minä
soudan kokkatuhdolla, sinä alahangoilla ja _ma bonne_ pitää perää. Se
käy kuin espanjalainen katrilli.

Tuumasta toimeen. Pieni vene kolmine huvimatkailijoineen kiisi kuin
kalalokki yli väreilevän järven pinnan suunnaten kulkunsa
vastakkaisella rannalla olevaa Flintan lesken tupaa kohden.

Sill'aikaa olivat vanhemmat kreivit Bertelsköld, isä ja poika,
ratsastaneet tavalliselle iltapäiväretkelleen, osaksi katsoakseen
leikkuuväkeä, osaksi mennäkseen tervehtimään kahdeksankymmenvnotista
sotilaan leskeä ja hänen äsken salvettua tupaansa. He keskustelivat
matkallaan uusista maanviljelystä koskevista parannuksista ja
kansakoulun perustamisesta talven ajaksi Falkbyhyn.

-- Isäni, -- sanoi kreivi Bernhard, -- neuvo minulle, kuinka voisin
sovittaa kaiken, mitä olen rikkonut. Minusta tuntuu usein siltä kuin ei
koko elämäni siihen riittäisi. Mitä merkitsee kaikki katuminen ja
kaikki päätökset, ellei niitä työssä ja toimessa toteuta? Tahdon olla
mies, isäni, tahdon pysyä ylimyksenä sen sanan suuressa merkityksessä
ja toivon, etten sen takia joudu vieraaksi Jumalan valtakunnassa.

-- Onhan sinulla kokonainen maailma, jossa voit vaikuttaa ja kokonainen
ihmiskunta, jolle voit maksaa sen, mitä olet velkaa yksityisille
ihmisille. Vaikuta aikasi ja kansasi eduksi, ja loukattu äitisi sinua
siunaa, vihastunut Jumala antaa sinulle anteeksi, ei _sinun_ tekojesi
vuoksi, vaan _Hänen_, joka vuoti verta ristinpuussa.

Kun he olivat tulleet sille kohdalle maantietä, missä kaitainen polku
erosi vasempaan käteen Flintan torpalle järven rantaan, tuli heitä
vastaan vaunut, joiden vaahtoavia hevosia ahkerasti ruoskittiin.
Vaunuissa istui vanhanpuoleinen herra, joka huomattuaan ratsastajat
pysähdytti hevosensa ja huusi heitä nimeltä. Se oli kenraali Pechlin.

-- Käännös vasempaan ja takaisin kylään, hyvät herrat! -- huusi
kenraali innokkaammin kuin hänen, tuon viekkaan ja kylmäverisen
valtiomiehen oli tapana tehdä. -- Koko kansa aseihin! Soittakaa
hätäkelloja! Lähettäkää mies joka talosta sotaan ja näyttäkää, että
herrat ovat sotilaita ja isänmaanystäviä!

-- Laskeeko teidän ylhäisyytenne leikkiä, vai onko vihollinen maassa?
-- kysyivät isä ja poika yht'aikaa, sillä postit oli pidätetty
Tukholmassa, eikä suuri uutinen vallankumouksesta ollut vielä ehtinyt
tähän etäiseen seutuun.

-- Mitä? -- huusi Pechlin. -- Eivätkö herrat tiedä, että kuningas mitä
häpeällisimmällä tavalla on loukannut hallitusmuotoa, vanginnut
isänmaanystävät ja julistanut itsensä itsevaltiaaksi muutamien kurjain
sotilaiden, aatelittomien lurjusten ja _Svenska Bottenin_ avulla.

-- Emme ole kuulleet siitä sanaakaan.

-- Mikä viattomuus! Lempo vieköön koko holsteinilaisen liiton! Tulen
suoraan Tukholmasta ja minua on pidättänyt tiellä se kavaltaja, parooni
Hjerta, joka tahtoi vangita minut, mutta minä näytin hänelle kuninkaan
käskyn. Mies talosta, sanon minä, muutoin on vapaus mennyttä kalua!
Älkää mitään pelätkö, minä asetun Jönköpingin rykmentin etupäähän, me
kutsumme kokoon nostoväen, marssimme suoraan Tukholmaa vastaan ja
hakkaamme palasiksi ne koirat ja heidän ilveilijäkuninkaansa. Kolmen
päivän kuluessa puhallamme koko Ruotsin ilmiliekkiin.

-- Mutta, teidän ylhäisyytenne, meidän täytyy saada tarkempia tietoja,
ennenkuin voimme ryhtyä semmoisiin äärimmäisyyksiin. Säätyjen hallitus
on todellakin ollut niin kurja kuin suinkin mahdollista, -- virkkoi
kreivi Bernhard.

Kenraali tulistui. -- Kuinka? -- huusi hän. -- Herrani puhuu vapautta
vastaan? Olkaa hyvät ja varokaa päätänne. Herrat ovat olevinaan
aatelismiehiä eivätkä ymmärrä, että kuningas tahtoo hallita
aatelittoman roistoväen avulla, joka voidaan ostaa muutamalla
plootulla! Niinpä niin, herrat tulevat sukuunsa. On oltu ystävällisellä
kannalla roistoväen kanssa. Perhe ylpeilee tuttavuuksistaan
voisaksamaailmassa ja tervatynnyri on kruunattu kreivillisellä
vaakunalla. Mutta minä voin jo ennakolta ilmoittaa herroille, että
semmoiset aateliset äänestetään ulos ritarihuoneesta.

-- Teidän ylhäisyytenne! -- huudahti kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld,
mutta hänen poikansa keskeytti hänet.

-- Suokaa minun vastata hänelle, isäni, -- sanoi kreivi Bernhard, --
koska minulla tähän saakka on ollut kunnia kuulua puhdasrotuisiin.
Tuolla työskentelee työväkemme. Minä julistan teidän ylhäisyydellenne,
ettemme ota työstä ainoatakaan miestä, ennenkuin varmuudella tiedämme,
onko hänen majesteettinsa todellakin sortanut vapauttamme. Ja mitä
niihin herjaussanoihin tulee, jotka teidän ylhäisyytenne suvaitsi
lausua meidän sukulaisuuksistamme, niin torjun ne ylenkatseella
luotani. Aatelittomissa säädyissä on yhtä paljon kunniaa kuin
aatelisissa, ja todistuksena siitä ilmoitan teidän ylhäisyydellenne ja
koko maailmalle, että meillä _on kunnia_ lukea perheeseemme muuan
aateliton henkilö niin jalo ja ylevämielinen, että moinen sukulainen
olisi kunniaksi mille ruhtinaalle ja muulle aatelismiehelle tahansa.

-- Aja! -- huusi kenraali vihapäissään eikä edes nyökäyttänyt roskaväen
puolustajille päätään hyvästiksi.

-- Kiitän sinua, poikani! -- sanoi kreivi Kaarle Viktor liikutettuna.

-- Älkää minua kiittäkö, isäni, -- vastasi kreivi Bernhard. -- Minulla
on suuri rikos sovitettavana ja tahdon sen sovittaa.

He jatkoivat, mietteihinsä vaipuneina ja suuren uutisen valtaamina,
ratsastustaan rantaan. He eivät olleet huomanneet erästä
talonpoikaisnaista, joka männyn suojassa tien vieressä oli kuullut
heidän keskustelunsa kenraalin kanssa ja nyt seurasi heitä.



21. FLINTAN TUVAN LUONA.


Kaunis kallioinen niemi, jossa Flintan lesken tupa oli männikön
keskellä, oli puoleksi lastujen peitossa, ja uudesta tuvasta, jonka
piti valmistua syksyksi, kuului salvumiesten kirvesten kalketta ja
sahojen sihinää. Mutta Flinta asui vielä rappiolle joutuneessa
tuvassaan; hän ei mielellään olisi muuttanut siitä. Kun muutan, sanoi
hän, niin muutan "edemmäksi".

Nyt istui hän penkillä portaiden vieressä, kehräsi villalankaa talveksi
ja hyräili itseksensä virttä. Rannassa puuhaili hänen poikansa poika,
Martti, kaksikymmenvuotias kalastaja, viheltäen iloista laulua ja
tervaten kumollaan olevaa venettä. Rukin hyrinä, virsi, hyttysten
surina, tuulen tohina männyissä ja aaltojen yksitoikkoinen loiskina
rantaa vasten -- kaikki nämä olivat luonnon elämän ääniä ja virittivät
säveliin illan ihanuuden, joka levitti herttaista loistoaan päivän
kirkastaman seudun yli.

Silloin lakkasi vanhus kehräämästä, kuunteli hetkisen jotakin, jota ei
kukaan muu kuullut ja kysyi pojanpojalta:

-- Onko _hän_ jo palannut?

-- Ei, -- vastasi poika.

-- Mene katsomaan, mihin hän on mennyt. On jotakin pahaa tekeillä
metsässä.

-- Mitäpä se olisi, isoäiti?

-- En tiedä. Mutta siellä on jotakin pahaa tekeillä, ja hän on
vaarassa. Tunnen sen.

-- Onhan nyt selvä päivä!

-- Mene, sanon minä. Jumalan enkeli sanoo minulle, että sinun pitää
mennä.

Vastahakoisesti lakkasi poika työstään, jupisten jotakin kaikenlaisista
hullutuksista, joita pistää vanhojen päähän, kun he tulevat uudestaan
lapsiksi. Mutta hän oli tottunut tottelemaan, ja lähti viheltäen
kulkemaan kapeaa polkua, joka vei maantielle.

Hänen hetken aikaa näin kuljeskeltuaan huomaamatta mitään
eriskummaista, tuli häntä vastaan yht'äkkiä jättiläinen, jolla näytti
olevan kaksi suurta kyttyrää, toinen edessä, toinen niskassa. Martti ei
ollut hätäpoikia, mutta moisen nähdessään hän herkesi viheltämästä ja
katseli taakseen mihin paeta.

Mutta jättiläinen läheni lähenemistään ja osoittautui olevansa
tavattoman suuri, rotevajäseninen mies, jolla oli edessään kujekaappi
marakatteineen ja selässä hintelä, mustaverinen mies, puettuna
kummalliseen ilveksen nahasta tehtyyn ja puoleksi korville vedettyyn
puuhkaan.

-- Hei, talonpoika! -- huusi hän Martille, -- onko täällä missään
pirttiä? Löysin tämän koppakuoriaisen maantien vierestä.

Mutta Martti, joka oli ehtinyt tarkemmin silmäillä miestä ja hänen
kuormaansa, vastasi, puolittain kummastuneena, puolittain pelästyneenä:

-- No älähän, musta Jooppihan se on!

Nämä sanat kuultuaan näytti pieni mustaverinen mies säpsähtävän,
kiskaisihe jättiläisen selästä, luikahti maahan ja kiiti kuin käärme
pensaiden väliin. Se tapahtui niin nopeasti, ettei jättiläinen ehtinyt
muuta kuin hölmistyneenä katsoa taakseen ja sanoa, korvallistaan
kynsäisten: -- Kas perkele!

Ja sen sanottuaan heitti Paul Bertelsköldin vanha ystävä Leo kaapin
marakatteineen maahan. Mutta sen enempää miettimättä lähti Martti
ajamaan takaa pakenevaa.

Tultuaan vähän matkaa metsään näki hän mustan Josén kyyristyneenä kiven
taa kurkistelevan polkua pitkin. Espanjalainen, joka tässä asemassa oli
eksyttävästi väijyvän ilveksen näköinen, irroitti pitkän veitsen
vyöltään. Hän oli tunnettu erinomaisesta taidostaan heittää tuota
vaarallista asetta, joka häneltä aina osui maaliinsa.

Polkua pitkin tuli nopein askelin talonpoikaispukuun puettu nainen. Hän
ei aavistanut mitään vaaraa, hän kiiruhti vain Flintan mökkiä kohti.

Silloin kohosi musta José maasta kyyrysiltään, ja tähtäsi kostosta
välkkyvin silmin vaimoon kuolettavan iskun. Martti tahtoi juosta apuun,
mutta hänet ehkäisi siitä äkkiarvaamaton tapaus. Kuului pamaus noin
viidenkymmenen askelen päästä, keveä savu kohosi pajupensaiden takaa,
ja espanjalainen solahti verisenä alas kiveltä. Joku oli nähtävästi
luullut häntä siksi otukseksi, jota hän niin paljon sekä ulkonaisesti
että sisällisesti muistutti.

-- Mitä se oli? -- kysyi nainen Martilta.

-- Musta Jooseppi tuossa tahtoi tappaa teidän armonne, -- vastasi
Martti, ja hänen rehellinen kalastajasydämensä vavahti.

Talonpoikaisnaisen jalo otsa synkkeni hetkeksi, mutta pian hän oli taas
selvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä.

-- Vie minut hänen luoksensa! -- sanoi hän.

Martti saattoi hänet kaatuneen salamurhaajan luo, joka makasi kiven
takana. Tämä hengitti vielä. Luoti oli mennyt hänen oikean olkapäänsä
läpi.

-- Hän on pelastettavissa, jos luoti saadaan ulos, -- virkkoi nainen
tutkittuaan haavaa tottunein käsin ja revittyään hienon nenäliinansa
ensi siteeksi. -- Mistä saamme apua, viedäksemme hänet kylään?

-- Minä huudan tänne tuolta tuon pitkän roikaleen, -- arveli Martti,
osoittaen Leoa, joka vielä seisoi polulla epätietoisena, pitäisikö
hänen jättää marakattiraukka yksin metsään nälkään kuolemaan.

Mutta ennenkuin Leo kerkesi paikalle, oli jo kaksi ratsumiestä
lähestynyt polkua pitkin ja toinen heistä, laukaistu espanjalainen
pyssy olallaan, oli laskeutunut hevosen selästä hakeakseen riistaa,
jonka luuli kaataneensa. Se oli kreivi Bernhard Bertelsköld.

-- Östanlidin muori! Ja José! Mitä tämä merkitsee? -- huudahti Bernhard
kummastuksissaan, kun hän kiven luona tapasi naisen sitomassa
haavoitettua.

-- Tahdoin kostaa teidän ja itseni puolesta, sennor! -- sanoi
espanjalainen matalalla äänellä. -- Hän ja veljenne ovat kaikkeen
syypäät. _Caramba!_ Vielä minä heille maksan, jos saan elää.

-- Sinä jäät eloon, José, mutta et kostaaksesi, vaan katuaksesi ja
rukoillaksesi! -- kuiskasi nainen vakavasti.

-- Eikö minua teidän tähtenne ajettu palveluksestani? -- jupisi
haavoitettu.

-- Niin. Ja sen vuoksi tahdoit tappaa minut ja poikani. Mutta mekin
kostamme. Me parannamme haavasi.

Kohta olivat puiden oksista valmistetut pehmeät paarit kunnossa, ja
niillä kantoivat Leo ja Martti haavoitetun kylään.

-- Herra on hyvä ja sanoo tuolle ihmiselle, että hän pitää huolta
marakatista! -- sanoi Leo, osoittaen talonpoikaisnaista. Hän ei voinut
jättää irvistelevää suosikkiansa yksin metsään.

Kreivi Bernhard nousi sanaakaan sanomatta satulaan ja ratsasti isänsä
vieressä rantaan usein pysähtyen ja vaipuen mietteihinsä.

-- Eikö se ollut Östanlidin muori? -- kysyi isä.

-- Oli, -- vastasi kreivi Bernhard.

Talonpoikaisnainen oli sill'aikaa kulkenut oikotietä vuorien yli ja
saapunut ennemmin tuvalle. Vanha Flinta istui vielä penkillään lähellä
tupaa. Hän kuuli tulevan askelet, rukki hyrisi, aallot välkkyivät,
pääskyset lentelivät ja päiväpaiste välähteli kuin hopea ulapalle.

-- Oletteko vahingoittumaton? -- kysyi hän.

-- Olen, -- sanoi talonpoikaisnainen ja seisoi kuin katuvainen tämän
hurskaan vanhuksen edessä.

-- Jumalalle kiitos! Ääni minussa sanoo, että vaikein koettelemuksenne
tässä elämässä lähenee loppuaan.

-- Niin, äitini. Ja kuitenkin minä vapisen.

-- Älkää kutsuko minua äidiksenne, sillä aika on tullut, jolloin ne,
joiden oma olette, saavat teidät takaisin. Miksi vapisette? Eikö
Jumalan siunaus ole teitä seurannut sekä myötä että vastoinkäymisissä?

-- Aina, aina, äitini.

-- Eikö maailman kovin ja kivettynein sydän, joka ei ehkä mitenkään
muuten olisi pehmennyt, ole voitettu Jumalalle ja ihmisille teidän
pakenemisenne välityksellä?

-- Ah! Ei minun ansiostani!

-- Ei, vaan Jumalan voimalla. Ja eikö se mies, jonka Jumala on
asettanut puolustajaksenne, mutta joka unohti kalleimman
velvollisuutensa, ole palannut järkiinsä teidät menetettyään ja eikö
hän nyt rakasta teitä enemmän kuin koskaan ennen?

-- Minä uskon sen. Mutta se ei tapahtunut minun ansiostani.

-- Ei, taasen ja aina Herran käden avulla, joka johti matkaanne.

-- Se on totta.

-- Ja ettekö ole valvonut nuoremman poikanne onnea paremmin ja
tehokkaammin kuin jos olisitte pysynyt kotonanne?

-- Ehkä. En tiedä.

-- Ja ettekö ole kuin näkymätön enkeli aina huolehtinut nuorimmasta
lapsestanne, joka ajaksi tarvitsi vierasta hoitoa, koska hänen sielunsa
oli liiaksi teidän sielunne kaltainen?

-- Olette ehkä oikeassa.

-- Ja eikö Jumala kaikkivaltias nyt suruin ja murhein ole puhdistanut
teitä kaikkia, puhdistanut teidät itsenne ja tasoittanut sen syvän
juovan, joka kerran uhkasi haudata miehenne koko suvun keskinäiseen
eripuraisuuteen?

-- Toivon niin olevan!

-- No, miksikä sitten vapisette? Miksi vielä vitkastelette kiittämästä
Jumalaa?

-- Koska olen köyhä, syntinen nainen, joka ei ole puhdas hänen pyhäin
kasvojensa edessä. Oi, äitini, olen kerran pettänyt!

-- Oletteko _te_ pettänyt? Se on mahdotonta.

-- Se tapahtui kerran Tukholmassa. Tahdoin koetella poikapuoltani ja
hän kesti koetuksen. Mutta minä ajattelin: heikko on ihmissydän, hänen
pitää kestää vielä useampia koetuksia. Ja koska se ei voinut toisin
tapahtua, niin muutin muotoni enkä ilmoittanut, kuka olin. Sitä olen
sittemmin katkerasti katunut. En muista valhetelleeni kuin sen ainoan
kerran koko elinaikanani.

-- Jos niin on, -- sanoi vanhus lempeästi, -- niin olkaa hyvässä
toivossa ja oppikaa siinäkin huomaamaan Jumalan ääretöntä armoa. Kas,
olette luopunut enemmästä kuin useimmat naiset, olette vapaaehtoisesti
luopunut rakkahimmasta, mitä täällä maan päällä on, olette kärsinyt
yksin, hylättynä, soimattuna kiittämättömyydellä palkittuna ja missä
olette liikkunut olette kuitenkin kostanut pahan hyvällä. Mutta Herra
näki, että te siitä voisitte tulla itsevanhurskaaksi ja hyveistänne
ylpeileväksi, ja senvuoksi hän lähetti teille tämän kiusauksen, johon
lankesitte. Luulitte olevanne liian viisas ja voimakas, ja Herra
rankaisi teitä synnillä.

-- Se on totta. Tunnen sen tarvinneeni. Ja vielä tällä hetkellä asuu
minussa nuoruuteni ylpeä, uhmaileva henki, jota vastaan olen
taistelemistani taistellut koko elinaikani. On niin raskasta palata
takaisin sinne, mistä olen ajettu pois, tulla sinne kutsumatta --
vaikka siellä on kaikki, mikä minulle tässä elämässä on kalleinta. Kas,
niin syntinen, niin ylpeä minä sydämeni pohjalta vielä olen.

-- Jättäkää se huoli minulle, -- sanoi vanhus. -- Menkää tupaani.
Kuulen hevosten kavioiden töminää, ja ne tuovat teille teidän rauhanne
päivät.



22. IHANA ILTA.


Herrat laskeutuivat alas ratsujensa selästä ja tarkastelivat uutta
tupaa. He olivat vaiti ja totisia: valtakunnat ja sydämet kapinoivat.

Kun he olivat työtä tarkastaneet, menivät he hetkeksi pakinoimaan
vanhuksen kanssa, niinkuin heidän tapansa oli melkein joka päivä.
Olihan vanhus uljaan karoliinin leski, miehen, jonka sotaveikot nyt
melkein kaikki olivat kadonneet maailmasta. Hän oli nähnyt ja tuntenut
majuri Kustaa Bertelsköldin, nykyisten kreivien isän ja isoisän. Hän
muisti vielä kahdennentoista Kaarlen: hän tiesi kertoa niin monesta
ihmeellisestä urotyöstä, jotka jo olivat haihtuneet muiden mielestä.
Hänen vaalenneita hapsiaan valaisi vielä menneen aikakauden loisto.
Syvän vaikutuksen olivat karoliinien ajan mahtavat taistelut, suuri
uljuus ja äärettömät koettelemukset todellakin mahtaneet tehdä, kun sen
jäljet vielä näin kauan jälkeenpäin niin selvään näkyivät niidenkin
jälkeenjääneiden mielen jaloudessa, jotka olivat sen ajan pienimpiä.
Tämä sotilaan leski oli vain hyvin vanha ja köyhä kansannainen, ilman
muuta oppia kuin Jumalan elävä sana sydämessään ja menneiden päiväin
muisto huulillansa; mutta hänessä oli jotakin suurta ja kunnioitusta
herättävää, jota ei voi nykyajan mitalla mitata ja joka ikäänkuin
peitti vuosisadan "erään nimen varjoon".

Bertelsköldin kreivit, jotka itse olivat karoliinien sukua, viettivät
siis mielellään hetken sotilaan lesken, Flintan, luona. Kreivi Bernhard
oli häntä kohtaan ruvennut tuntemaan kunnioituksen tapaista ystävyyttä,
ja liikuttavaa oli nähdä, kuinka hartaasti hän koetti muorista
haihduttaa muinaisten loukkausten muistoa. Hän oli ollut innokkaimpia
hankkimaan hänelle mukavampaa asuntoa. Hän oli toimittanut leskelle
neljäntoista plootun vuotuisen eläkkeen, joka oli suuri summa sotilaan
leskelle. Hän oli hankkinut hänelle uudet kartat, uuden kehruurukin,
pienen maatilkun pellavanviljelystä varten ja kuusi kaunista lammasta
puhumattakaan punaisen- ja valkeankirjavasta lehmästä, joka oli muorin
lemmikki. Ja muutamia viikkoja sitten oli Martti hänen toimestaan
saanut mitä kauneimmat kalaverkot, joten mökin asukkaat nyt olivat yhtä
hyvin varustettuja ja riippumattomia kuin ennen olivat olleet köyhiä ja
puutteessa.

Nyt istuivat kreivit, isä ja poika, tavallisuuden mukaan portailla, ja
kun he olivat pakinoineet vähän aikaa tuvasta ja kalastuksesta, alkoi
vanhempi kreivi kertoa suurta Tukholman-uutista, kuinka kuningas oli
anastanut vallan. Vanha Flinta pudisti valkoista päätään ja sanoi:

-- Jumala varjelkoon kuningasta! Sitä rukousta kuulin lapsena ollessani
luettavan aamuin ja illoin. En ymmärrä uusia aikoja, mutta minusta
tuntuu, että sopu sijaa antaa. Sitä tulisi jokaisen Jumalaltaan
rukoilla. Sillä rakkaudessa ja rakkaudesta meidän täytyy elää. Jumala
palkitkoon niitä, joilla on uskollinen sydän.

Herrat eivät vastanneet. He tunsivat mielensä heltyneen.

-- Ja siksi minä sanon: Jumala palkitkoon kaikki kreivittärelle, teidän
armonne vaimolle, sillä hänellä varmaankin on uskollinen sydän, --
jatkoi vanhus kiinteästi kehräten. -- Ajattelen usein, missä hän lienee
ja milloin hän palannee.

-- Tuolla lähtee vene liikkeelle Falkbyn valkamasta, -- sanoi vanhempi
kreivi, ottaessaan taskustaan kiikarin, mutta hän ei voinut mitään
nähdä, sillä oli jotakin kosteaa joko lasissa tai hänen silmässään.

-- Mitä tiedätte kreivittärestä? -- kysyi kreivi Bernhard, joka aavisti
jotakin ikäänkuin ohimennen lausuttujen sanojen takaa. -- Muori, te
tiedätte jotakin ettekä tee oikein sitä nyt salatessanne.

-- Tiedän, että paljon on muuttunut sen jälkeen, kun hänen armonsa
lähti, -- virkkoi vanhus tyynesti ja jatkoi kehräämistään. -- Mutta
tiedän myöskin, ettei hän mennyt mielellään eikä suotta. Katsokaa,
naisen sydämessä on jotakin sellaista, jota miehet eivät ymmärrä. Kun
miehillä on jotakin mielessä, niin he hyökkäävät tiehensä ja ovat
valmiit ruhjomaan taivaan ja maan, jos se olisi heidän vallassaan.
Mutta kun hyvällä naisella on sydämensuru, niin hän menee pois
hiljaisuudessa itkemään. Tapahtui minun nuorena ollessani, että Pietari
Stålilla, joka seisoi lähinnä Flinta-vainajaa ruodussa, oli tapana
sanoa vaimolleen: olisin voinut saada paremmankin kuin sinä, Kaarina,
-- sillä hänen isänsä oli ollut kersantti, mutta Kaarina oli kotoisin
Falkbyn torpasta. Ei hän oikeastaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta
Kaarina oli sitä lajia, joka kärsi nuo sanat yhdeksäntoista ja
kaksikymmentä kertaa, mutta ei enempää eikä vähempää. Kun hän
yhdennenkolmatta kerran kuuli samat sanat meni hän pois ja pyysi
erokirjaa. Ja koko pitäjä oli kummissaan, sillä kaikki tiesivät
Kaarinan olevan viisaan ja nöyrän ja miehelleen hän oli alamainen
kaikessa, paitsi kunniassa. Mutta nyt herää kysymys: tekikö hän oikein
vai väärin?

-- Hän teki oikein, -- sanoi kreivi Bernhard vakavasti.

-- Pelkään hänen tehneen, mitä vaimon tulee tehdä, -- lisäsi isä
surullisesti.

-- Mutta mitä luulee teidän armonne Pietari Stålin tuon kuultuaan
tehneen? -- jatkoi vanhus. -- Hän meni papin luo eräänä pyhänä, kun
jumalanpalvelus oli päättynyt ja väkeä oli vielä paljon kirkossa ja
Kaarina myös, ja silloin hän sanoi niin kovasti, että kaikki sen
kuulivat: minulla on vaimo, joka on minulle liian hyvä, ja vaikka
olisin nainut kuningattaren kamarineitsyen, en koskaan olisi voinut
saada niin hyvää vaimoa kuin Kaarina. Minä pyydän erokirjaa minäkin,
sillä en ansaitse häntä.

--- Ja mitä Kaarina vastasi? -- kysyivät kreivit yht'aikaa.

-- Niin, mitä hän vastasi? --- jatkoi vanhus, hetken ääneti oltuaan,
jolloin nainen, joka tuvasta oli kuunnellut puhetta avonaisen ikkunan
kautta, sai aikaa herrain huomaamatta astua ulos ja hiljaa hiipiä
heidän taakseen. -- Niin, mitä hän vastasi? Hän vastasi sulkemalla
miehensä sydämellisesti syliinsä.

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld
tunsi kaksi pehmeää käsivartta kietoutuvan kaulansa ympäri, ja
kyynelet, lämpimät kuin suloisin kesäsade, tippuivat hänen poskilleen.
Se oli niin odottamatonta, niin kummastuttavaa, ettei kukaan noista
neljästä voinut pitkään aikaan hiiskua sanaakaan. Rukki herkesi
surisemasta, hyttyset hyräjämästä, linnut livertelemästä; aallot
tuntuivat keinuvan niin hiljaa kuin rakkauden syleily vihreää rantaa
vasten, ja keveät pilvetkin taivaalla näyttivät hellyydestä punehtuen
heijastavan lyhyen ihmiselämän autuaallisimpia hetkiä -- kun kaksi
synnin ja surun erottamaa sydäntä jälleen tapaavat toisensa ei koskaan
enää elämässä erotakseen, ei koskaan enää lakatakseen sykkimästä
toisilleen.

Ensimmäinen, joka keskeytti äänettömyyden, oli vanha
kahdeksankymmenvuotias, joka nyt oli suorittanut_, hänkin, velkansa
kaikista kokemistaan hyvistä teoista. Hän kohotti taivasta kohden
vapisevat kätensä ja rukoili hiljaisen, palavan rukouksen, yhden niitä
sanattomia ylistyslauluja, jotka kuuluvat aina enkeleiden asuntoihin
asti ja johon kaikki läsnäolevat yhtyivät. Kun suurin kaikista
velvollisuuksista oli täytetty ja neljän sydämen palava kiitos oli
lähetetty Iankaikkisen valtaistuimen eteen, silloin vanhus pyyhki
kyynelet ryppyisiltä poskiltaan ja virkkoi hellästi, lempeästi
hymyillen: -- No, mitä Kaarina vastasi miehelleen kirkonkäytävällä?

-- Hän vastasi, -- sanoi kreivitär Ester, joka nyt oli heittänyt
otsaltaan talonpoikaisnaisen huivin ja paljastanut suuret loistavat
silmänsä, -- hän vastasi: -- Kas, Jumalan käsi on armollinen meissä
heikoissa! Kaikki kannamme velkakuormaa omallatunnollamme Hänen
tuomionsa edessä: ylistäkäämme hänen nimeään ja antakaamme toisillemme
anteeksi! Ja niinkuin nyt hänen kasvojensa edessä lupaan sinulle, etten
epäilevän ajatuksen varjollakaan loukkaa rakkauttasi, niin pyydän myös
sinua antamaan minulle anteeksi kaiken surun, jota olen sinulle
tuottanut, kaikki ne yksinäiset hetket, jotka olet kaivannut
puolisoasi, joka kuitenkin oli vannonut ei koskaan sinusta luopuvansa.
Sinä rakkain ystäväni, minä olen sinut jättäessäni rikkonut enemmän
kuin sinä; ja usko minua: tuntui sydämessäni kuin olisin menettänyt
kaiken maailmassa, kun ei minulla ollut sinua! Mutta nyt sinä olet taas
luonani, enkä enää koskaan luovu sinusta; en enää voisi kantaa
semmoista surua. Ja senvuoksi minä rukoilen saadakseni tulla takaisin
luoksesi. Tahdotko suoda minulle niin suuren ja ansaitsemattoman ilon?

-- Se oli oikein, aivan niin sanoi Kaarina, -- virkkoi vanhus rukin
äärestä -- Ja siihen vastasi hänen miehensä...

-- Hänen miehensä vastasi, -- virkkoi kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld,
-- ettei hän Jumalan eikä ihmisten edessä ansainnut semmoista vaimoa.
Ja muistatko, -- sanoi hän, -- että sinä kerran, kaksikymmentä vuotta
sitten, ennustit kaiken tämän? Mutta minä en sokeassa rakkaudessani
sinua ymmärtänyt. En tuntenut ihmisten ennakkoluuloja enkä omaa
heikkouttani. Luulin itseäni voimalliseksi, ja siksi lähetti Jumala
minulle tämän koettelemuksen. Nyt vasta tunnen sinut ja itseni. Nyt en
enää uhmaile, ja katso, kuitenkin on meillä, Ester, kuitenkin on meillä
voimaa yhdessä voittaa maailma.

-- Entä minä, äitini! Kuinka minä uskallan luoda teihin silmäni? --
sanoi kreivi Bernhard aivan toisella äänellä kuin vuosi sitten samassa
paikassa.

Vastauksen sijasta kietoi kreivitär Ester käsivartensa hänen kaulaansa
ja suuteli häntä niinkuin äiti suutelee rakastettua, kadotettua ja
jälleen löydettyä lastansa.

-- Jos koskaan olen tuntenut heikkouteni ja Jumalan voiman, -- sanoi
hän, -- niin on se tapahtunut nähdessäni hänen tekonsa sinussa. Etkö
tiedä, Bernhard, että elämässä enin rakastetaan sitä, jonka tähden enin
on kärsitty? Näin sinun palaavan siltä tieltä, jolta niin harvat
palaavat ja jolla kaikki näkyi liittoutuneen erottamaan sinua meistä.
Näin sinun syleilevän veljeäsi, jota kerran vihasit -- ja minäkö en
rakastaisi sinua! Kuulin toisesta koettelemuksestasi ajan uskottomuuden
keskellä; pysyit järkähtämättä uskossasi -- ja minäkö en kiittäisi
Jumalaa sinun tähtesi! Vihdoin, aivan äsken, kuulin sinua soimattavan
ja uhattavan minun tähteni ja sinä puolustit minua -- ja vielä luulet,
ettet olisi minulle rakas! Bernhard, Bernhard, jospa tietäisit, miltä
tuntuu, kun on löytänyt pojan semmoisen kuin sinä, niin, usko minua,
sinä kadehtisit sitä minulta, sillä tänään näen selvästi siunauksen,
joka meitä seuraa!

Hänen vielä puhuessaan läheni vene tuoden ne kolme, jotka olivat
tavanneet toisensa Falkbyn uimahuoneen luona. Ei kukaan olisi ajatellut
Veraa, ellei Flinta-muori äkkiä olisi nykäissyt kreivitärtä ja
hienotunteisuudella, jonka ainoastaan nainen oivaltaa, kuiskaissut
hänelle: -- menkää tupaan!

Kreivitär meni.

Kohta sen jälkeen tuli vene maihin. Paul vaipui isänsä syliin ja
puristi herttaisesti veljensä kättä, huomaamatta heidän
mielenliikutustaan. Vera sen sitävastoin heti huomasi. Hän silmäili
heitä hämillään, miltei pelokkaasti.

-- No, -- virkkoi Flinta-muori, -- eikö pieni neiti tahdo tervehtiä
hyvää ystäväänsä tuolla tuvassa?

Muorilla oli aarre, jolla hän aina oli houkutellut Veraa tänne
mäntyniemelle ja se oli mitä sievin kissanpenikka. Sitä nyt Vera meni
hämillään silittelemään. Mutta astuessaan tupaan hän näki
talonpoikaisnaisen istuvan ikkunan luona ja katsovan häneen hiiskumatta
sanaakaan.

Vera katseli häneen ja punehtui korvia myöten -- katsoi sitten pois,
luullen erehtyneensä, -- katsoi taaskin vieraaseen ja kävi yhä
punaisemmaksi ja yhä enemmän hämilleen. Hän ei uskaltanut liikahtaa,
hän seisoi kuin kynnykseen naulattuna...

Silloin vieraan vaimon kädet hitaasti kohosivat. Ei hän vielä virkkanut
sanaakaan, ei hän liikkunut paikaltaan ... hän vain avasi sylinsä.

-- Äiti! -- sopersi Vera melkein kuulumattomasta

-- Vera! -- kuiskasi vieras yhtä hiljaa.

Ja samassa lepäsi tytär äitinsä hellässä helmassa -- ja kun _he_ kaksi
kohtasivat toisensa, niin sitä ei nähnyt kukaan muu kuin Hän, joka
näkee salatuimmatkin.



23. VALTAKUNNAN AAMU.


Elokuun lopulla nousee aurinko kello viisi aamulla ja jo heti neljän
jälkeen alkaa sarastaa. Sekä Bernhard että Paul Bertelsköld olivat
eräänä semmoisena aamuna ylhäällä ennen aurinkoa.

Ihanan aamun ensimmäinen lapsuudenihanuus oli kirkastuksen tavoin
levinnyt yli koko tienoon. Kuinka vilpoista olikaan! Ja kuinka
raikasta! Ilma oli niin puhdas kuin olisi se tulvaillut iankaikkisista
terveyslähteistä ja niin läpikuultava, että voi erottaa kaakkurin
siivet korkeuden sinessä. Kaste kimmelteli suurina, kirkkaina helminä
heinikossa, niin että pihamaalle ja puistoon oli kuin seulottu
säihkyviä jalokiviä. Järven rannan alla lepäsi vielä viileän yösumun
hieno harso; sumujen ylitse kuvastuivat koivujen keveät lehdet ja
kuusien tumma vihreys vasten ruskottavaa aamutaivasta. Joka lehti, joka
havunneulanen näkyi ja kaikki olivat hopeanhohtavia, ikäänkuin ilon ja
kauneuden kyyneltämiä.

Niistä, jotka eivät ole tottuneet nousemaan vuoteeltaan ennen auringon
nousua, on omituista nähdä, kun puiden ja rakennusten varjot lankeavat
pitkinä länteen idän purppuraisten pilvien heijastamina. Pitkät varjot
ovat muutoin kuin ilta-ajatukset ja ennustavat yötä; mutta kun ne
ennustavat katoavaa pimeyttä ja koittavaa päivää, kuinka peräti
toisenlainen onkaan silloin niiden herättämä tunnelma! Paul tunsi
selvästi, kuinka hänen sielunsa yö alkoi valjeta, kuinka uusien aikain
aamu alkoi hänelle koittaa.

Puistossa oli jo monta tuntia parvi nuoria kylän poikia ja tyttöjä
ahkerasti laitellut kukkaissalkoja ja lehtikoristeita ja siellä oli
tekeillä jotakin muutakin salaperäistä uuden rakennuksen luona tuolla
portin pielessä. Sama lehtimaja, joka edellisenä kesänä oli koristeltu
kreivin syntymäpäiväksi oli taas tapahtuvan juhlan keskustana ja koko
tämän tärkeän toimituksen johtaja oli vanha, siivo puutarhuri
Bergflykt, joka ei tähän saakka -- ollen vähän pitkävillainen kaikessa
siivoudessaan -- ollut voinut unohtaa kärsimäänsä vääryyttä, mutta joka
nyt vihdoinkin oli taipunut kuultuaan, että hänen vanha emäntänsä oli
palannut pitkältä matkaltaan. Oli kuin olisi hän nyt kaksinkertaisella
innolla koettanut sovittaa itsepintaisuuttaan ja häntä auttoi tässä
kömpelösti, mutta sydämensä pohjasta eräs rotevajäseninen mies, joka
otsansa hiessä työskenteli neljän miehen voimalla.

-- No, Leo, -- sanoi Paul, -- et viihtynyt kauan Tukholmassa?

-- On vaikea viihtyä, kun ei ole syötävää.

-- Mutta miksi tulit Ruotsiin?

-- Miksi? Siksi, että sain seitsemännen kerran repat papintutkinnossa.
Kärpäset olivat pilkuttaneet Gadolinin kodeksin; ei hevonenkaan olisi
voinut lukea semmoista hepreaa. Silloin ajattelin: olkoon. Minä lähden
ja rupean kuninkaan rakuunaksi.

-- Ja senvuoksi hurrasit niin riivatusti kuninkaalle. Mutta eihän
sinusta tullutkaan rakuunaa.

-- Mitäs vielä! Kuningas nauroi nähdessään minut ja sanoi: jos minulla
olisi elefantti, poikaseni, tulisi sinusta heti rakuuna, mutta
ei ole koko Ruotsin valtakunnassa sellaista konia, joka jaksaisi sinut
kantaa. Tahdotko ruveta sivusmieheksi jalkakaartiini? En, kiitoksia,
vastasin; se ei sovi arvolleni; olen saanut seitsemän kertaa reput
papintutkinnossa. Menen Paul Bertelsköldin luo, sanoin mä, ja rupean
ennemmin hänen rengikseen, sillä, kas, hänkin on _academicus_. --
Katsos vain noita oppineita, sanoi kuningas, ne ovat ylpeitä, ne.

-- Tahdotko, Leo, ruveta koulumestariksi uuteen kansakouluumme?

-- Kiitos vain. Ei taitaisi olla hulluinta! Kyllä minä isken järkeä
poikiin.

-- Olkoon menneeksi. Isäni on käskenyt minua hankkimaan kelpo miehen
siihen toimeen ja jos lupaat, ettet sulasta hyväntahtoisuudesta lyö
poikia kuoliaaksi, niin käy kaikki kuin itsestään. Voithan katsoa,
etteivät kärpäset pilkuta katkismusta.

-- Jumala sinua siunatkoon; tiesinhän, että olet _civis_ sinä ja kun me
vasta tappelemme kisällien kanssa, niin huuda vain minua, -- sanoi Leo
niistäen ihastuksissaan neljästi nenäänsä.

Aurinko oli sillä välin kohonnut ihanana ja majesteetillisena kuin
satujen kuningatar metsän yli. Järvi välkkyi, metsä hohti, ihmisten
kasvot loistivat ilosta. Tuli ihana aamu sumuisen yön jälkeen.

Vähitellen heräsivät muutkin Falkbyn asukkaat, ja varhaisimpia oli itse
kreivitär. Hän oli kuin hyvä haltiatar läsnä kaikkialla; hän muisti
kaikkea ja kaikkia, paitsi itseään. Mutta kreivitär Ester ei
aavistanut, että juhla suureksi osaksi oli häntä varten.

Sillä tänäänhän Falkbyssä, samoinkuin kaikkialla muuallakin Ruotsin
valtakunnassa, oli aikomus viettää iloista kansanjuhlaa sen muistoksi,
että isänmaa oli pelastunut anarkiasta ja hajaantumisesta. Varmat
viestit olivat nyt tulleet Tukholmasta, ja kenraali Pechlinin ajatukset
kansan mielipiteistä osoittautuivat kerrassaan paikkaansa
pitämättömiksi. Ei kukaan aikonut tarttua aseihin; kaikki olivat
kyllästyneet säätyjen loppumattomiin riitoihin ja tervehtivät
yksimielisellä ihastuksella nuoren, rakastetun kuninkaan nousua
valtaan, jota hän käytti niin maltillisesti ja joka enemmän kuin
puolueiden lahjottavissa oleva hallitus ja leppymätön vainoamishalu
lupasi kansan vapaudelle todellista varmuutta. Koko Ruotsin valtakunta
kulki tähän aikaan ikäänkuin ihastuksen hurmauksessa, tutut ja
tuntemattomat syleilivät toisiaan vastaan tullessaan ja hurraahuudot
kuninkaan kunniaksi etenivät Ruotsin pääkaupungista pitkinä, toistuvina
kaikuina vuoresta vuoreen ja laaksosta laaksoon, Pohjanmeren
rannikoilta Saimaan ulapoille ja Öresundin lippuja liehuvilta aalloilta
Lapin kalastajamökkeihin kauas Inarin järven yksinäisille rannoille.

Kun siis kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld myöhemmin kirkkaana aamuna
ilmestyi kauniille, lehdillä koristetulle parvekkeelle Falkbyn puistoon
ja puhui kokoontuneelle kansalle miehuullisia, jaloja sanoja
valtakunnan vaarasta, vieraiden valtojen vehkeistä, onnettomasta
eripuraisuudesta, joka nyt puoli vuosisataa oli erottanut kansalaiset
toisistaan ja nuoren kuninkaan urhoollisuudesta, siitä, että hän oli
uskaltanut panna kruununsa ja henkensä alttiiksi valtakuntansa
pelastukseksi -- ja kun hän sitten kehoitti kaikkia vapaasti ja
rohkeasti vannomaan valan uudelle hallitusmuodolle ja uskollisesti
kaikissa vaiheissa elämään ja kuolemaan lain ja vapauden, kuninkaan ja
isänmaan puolesta -- silloin nousi tämänkin kokoontuneen kansan
sydämestä yksi ainoa ääretön, yksimielinen riemuhuuto ja vala
vahvistettiin huutamalla: eläköön kuningas! joka kaikui äänekkäämmin
kuin koskaan ennen sitten Kustaa Aadolfin aikojen. Kunnon
itägöötalaiset olivat ilosta humauksissaan; he huusivat äänensä
painuksiin, ja heidän hurraahuutoihinsa sekaantui suomalais-jättiläinen
basso kuin jalopeuran karjunta.

Tämä päivä oli vapaapäivä koko Falkbyn väelle, ja puistoon oli pitkille
pöydille katettu muhkea juhla-ateria kaikelle kansalle. Kunniasijan sai
Flinta-muori: ei auttanut, että hän kursasteli, hänen piti istua
ylimmäisenä kreivin ja kreivittären väliin ja hän istui siinä niin
kauniina ja kunnianarvoisena kuin mennyt aikakausi, tukka
lumivalkoisena ja katse nöyränä. -- Heidän kummallakin puolellaan
istuivat Bernhard ja Paul Bertelsköld; lähinnä heitä pitäjän
kirkkoherra, ja tämän rinnalla Vera, joka oli pyytänyt, että hänet
herätettäisiin klo 4 aamulla, mutta joka oli erehdyksestä nukkunut
klo 9:ään. Lähinnä heitä nähtiin pari Tukholmasta palannutta
valtiopäivämiestä, jotka söivät ja joivat toivottaen säädyille
onnellista kotimatkaa, ja sitten Bergflykt, Leo, Martti ja talon muut
läheiset ystävät, jopa itse skoonelainen Rasmuskin, joka vannoi että
tammakin tallissa oli hurrannut kuninkaalle.

Pila ei ollut juuri hienoa, mutta sillä oli tarkoituksensa. Sillä jos
siihen aikaan maan eläimet, ilman linnut, veden kalat tahi Ruotsin ja
Suomen ikivuorten harmaa graniitti olisivat voineet puhua, niin ne
olisivat maiden ja merien yli huutaneet: eläköön Kustaa-kuningas!

Ja niin tuli ehtoo ja aamu Ruotsin valtakunnassa.



24. AAMUN VALKENEMINEN FALKBYSSÄ.


Juhla ei vielä ollut päättynyt: sen valtiollista osaa seurasi
perheellinen.

Aterian päätyttyä astui Falkbyn kreivi vielä kerran ulos parvekkeelle
ja sanoi tahtovansa puhua. -- Ystäväni, -- sanoi hän, -- minulla on
vielä jotakin teille sanottavaa. Jumala on antanut minulle sen, jota
joka miehen täytyy itselleen toivoa, on antanut hyvän vaimon. Hän on
kansan lapsi eikä hän sitä häpeä, mutta minä pidän sitä kunniana.
Katsokaa, senvuoksi seisoo sukumme hänen kauttansa keskellä kansaa
niinkuin minä seison täällä teidän keskellänne, ja meillä ei enää ole
ylhäisiä eikä alhaisia, vaan jokaista arvostellaan hänen ihmisarvonsa
mukaan. Kun nyt vaimoni matkusti pois toista vuotta sitten, tein
itsekseni sen lupauksen, että jos hän Jumalan avulla onnellisesti
palaisi, niin me yhdessä säilyttäisimme ikuisiksi ajoiksi muiston hänen
palaamisestaan. Nyt tämä on tapahtunut, ja tuolla portin luona on uusi
rakennus, jolle annetaan nimeksi _Esterin talo_. Sen toiseen osaan
sijoitetaan kansakoulu, toiseen köyhien, äidittömien lasten hoitola.
Jos tahdotte seurata minua sinne, niin pyydämme hyvää pastoriamme
siunaamaan tuon uuden talomme, "Esterin talon".

Sanomaton riemuhuuto remahti kansan keskestä, kun nämä sanat oli
lausuttu. Kansa tunki kreivittären ympärille kilvan suutelemaan hänen
vaatteitaan, mutta hän ei sallinut sen tapahtua; hän vain kätteli heitä
kutakin ja muistutti heille, että hänhän oli alhaisen miehen tytär ja
että heidän tulisi pitää häntä vertaisenaan. Ja sitten kaikki menivät
uudelle rakennukselle.

Tämä oli niin kukkien ja lehtien vallassa, että sitä olisi voinut
luulla lehtimajaksi. Kuusi köyhää, kukilla koristettua lasta tuli Veran
johtamina kreivitärtä vastaan portailla ja he antoivat hänelle talon
avaimet laulaen vanhalla yksinkertaisella sävelellä muutamia Paulin
sepittämiä säkeitä, jotka loppuivat seuraaviin sanoihin:

    Taloss' Esterin
    koti kultaisin.
    Sen kauniimpaa
    ei onnelaa.
    Luon' Esterin
    hovi herttaisin,
    siell' orvot saa
    ain' asustaa.
    Ilo ihanin
    syliss' Esterin.

-- Niin, -- kuiskasi kreivi Bertelsköld liikutetulle puolisolleen, --
tästä tulee sinun hovisi! Sanottiinhan sinulle kerran, että sinä olet
syntynyt prinsessaksi? Totta silloin sanottiin; tämä on sinun
kuningaskuntasi; tämä kruunu on sinun!

-- Tässä on minulle iloa liiaksikin! -- kuiskasi kreivitär, -- ei tätä
rakennusta ole päivässä pystytetty; lienet jo kauankin sitä ajatellut.

-- Ja mitäpä olisin ajatellut tänä pitkänä aikana sinua kaivatessani,
ellen palaamistasi? On vielä jotakin, jonka tahdon uskoa ainoastaan
sinulle. Vanha Flinta ei kauan tarvitse uutta tupaansa. Olen määrännyt
pienen pääoman, jolla hänen kuolemansa jälkeen tullaan ylläpitämään
jotakin vanhaa, köyhää ja nöyrää vaimoa hänen tuvassaan. Ja nientä,
jossa hän asuu, sanotaan tästälähin _Rauhaniemeksi_. Suostutko siihen?

Kreivitär puristi hänen kättään.

Kirkkoherra piti sitten puheen kansalle, aikoen ensin ajan tavan mukaan
ylistää kreivillistä herrasväkeä, mutta huomatessaan heidän otsansa
synkkenevän hän muutti suunnitelmaa ja puhui niin kauniisti
kristillisestä kasvatuksesta ja pienistä, köyhistä lapsista, jotka
täällä olivat löytäneet kodin, että kaikki seisoivat taas kyynelsilmin
vastarakennetussa tuvassa. Sen jälkeen luettiin siunaus Esterin
talolle, kansa lauloi virren, ja toimitus oli päättynyt.

Kun kreivi ja kreivitär astuivat portaille, huomasivat he siellä
vastatulleen rakkaan vieraan, paroonitar Louise Clairfeldin, syntyisin
Bertelsköld, joka juuri oli palannut Berlinistä. Hän kantoi surupukua
miehensä muistoksi ja hänen oikullinen, vaikka ei suinkaan paha
sydämensä oli surusta lauhtunut. Hänen miehensä oli jättänyt jälkeensä
ainoastaan velkoja; hänen lyhyt ylhäisyytensä aika oli nyt ohi ja hän
tuli viettämään loppuelämäänsä vanhassa kodissaan.

-- Kas, nyt olemme täällä kaikki! -- huudahti kreivitär Ester
iloisesti. -- Ainoastaan sinua vielä kaipasimme, rakas Louise.

-- Äitini! -- virkkoi tuo ennen niin ylhäinen ja ylpeä nainen
liikutettuna ja vaipui äitipuolensa syliin. Hänkin oli lakannut
sanomasta _madame_.

Louise Clairfeld oli tottunut saamaan kaikki mielipiteensä ja elämänsä
ohjeet ihaillulta veljeltään Bernhardilta. Kun hän nyt näki tämän
entisestään niin kokonaan muuttuneena kuin ihminen voi muuttua
ainoastaan mielen, sydämen ja ajatuksen perinpohjaisesti uudistuessa,
vetäytyi hän aluksi säikähtyneenä syrjään. Mutta kohta hän alkoi naisen
vaistolla ymmärtää veljeään. Tämä hymyili huomatessaan sisarensa
hämmästyksen.

-- Sinä kummastut nähdessäsi minut näin muuttuneena, -- sanoi hän. --
Se johtuu siitä, ettet koskaan ole tuntenut Östanlidin muoria.

Kansan huviksi toimeenpantiin sitten puistossa kaikenlaisia leikkejä
aamusta iltaan. Ainoastaan Paulin kauniita tummia silmiä varjosti
alakuloisuuden harso, sillä hän tunsi paroonittaren uuden
kamarineitsyen, joka astua sipsutteli pihan yli yhtä itsetietoisen
ylpeästi kuin ennenkin. Se oli näet tuo parantumaton, sukkela ja
nenäkäs Babette.

Mutta hänen ajatuksensa muuttuivat taas iloisemmiksi, kun kreivi
Bernhard näytti hänelle juuri äsken Eerikki Ljungilta tulleen kirjeen.
Tämä voi hyvin onnellisessa Suruttomassaan reippaan Eriikkansa kanssa
ja lähetti sellaiset terveiset, että hän nyt oli ostanut puheena olleen
tilan Suomessa kreivi Bernhardia varten. "Cecilia Larsson", --
sanottiin vielä kirjeessä, -- "tervehtii ystäväänsä Paulia kertoen,
että Suruttoman tammi on kasvanut kattoa korkeammalle, ja lähettää
hänelle nämä mukaanliitetyt kauneimman ruusunsa lehdet."

Paul ei enää nähnyt Babettea. Hän suuteli ruusunlehteä.

Ja näin tuli ehtoo ja aamu Falkbyn kartanossa. Mutta tuolla ulkona
puistossa kuuluivat vielä lasten äänet laulavan:

    Taloss' Esterin
    koti kultaisin.
    Sen kauniimpaa
    ei onnelaa.
    Luon' Esterin
    hovi herttaisin,
    siell' orvot saa
    ain' asustaa.
    Ilo Ihanin
    syliss' Esterin.



VIITESELITYKSET:


[1] Halm = olki.

[2] Ei vielä elämää! Kuinka kauan pysyy kuolema voitolla?

[3] Älä johdata meitä kiusaukseen.

[4] Selviöstä ei ole väiteltävä.

[5] Päätöksessänsä pysyvä mies. Voi hyvin, opiskele!

[6] Kappalten iäisistä alkuaineista.

[7] Ajattelen, olen siis olemassa. _Cartesius_.

[8] Salaisesta viisaudesta.

[9] Väitöskirjan puoltaja.

[10] Vastaväittäjä.

[11] Teologian dosentteja.

[12] Tapahtukoon oikeus, ja hävitköön maailma.

[13] Tidningar, utgifna af ett sällskap i Åbo 1771, n:o 10.

[14] Alkuperäinen teksti, joka esittelee eläköönhuudon professoreille
ja kuulijoille sekä _pereatin_ paholaiselle, oli tässä muutettu
eläköönhuudoiksi ylioppilaille ja harhaoppisille, mutta _pereatiksi_
teologeille.

[15] Näiden joukossa tavataan Suomessa tunnetut nimet: de Caraall,
Stålhandske. Pinello, Nordensköld, von Becker, Creutz, Ramsay,
Gripenberg. Boije, Finckenberg, Aminoff, Kuhlefelt, Rehbinder, von
Kothen, Lagerborg, Jägersköld, Essen, Wadenstjerna, Tigerstedt, Döbeln,
Sprengtporten (J.M.), Ehrenroth, Ehrenström, von Gerdten, Tandefelt,
Uggla, Konow, v. Schantz, De la Mötte, Cedersköld, Cremer, Nassokin,
Cronhjelm, v. Cristierson, Armfelt, Edelfelt ja Benzelstierna.

[16] Korin antaminen -- rukkasten antaminen.

[17] Flinta = piikivi.

[18] Samoinkuin Ruusukamari, oli Valkea Hevonen huone, jossa vankeja
kidutettiin.

[19] Välskärin, ei _meidän_. Latojan muist.

[20] Ainoastaan totuus on suuri, ainoastaan hyve rakastettava

[21] Kuninkaan nimen ruotsalainen muoto: Gustaf. _Suoment. muist._

[22] Danvikenissä oli mielisairaala.

[23] Muistaen vanhan isoäidin tyytymättömyyden 13:nteen kertomukseen,
oli välskärillä nyt sopiva syy lähettää lapset alakertaan kiskomaan
hänelle tuohta, jonka vuoksi he olivat poissa tätä lukua kerrottaessa.

[24] Tässä välskäri huomautti:

Suuri erehdys on luulla, että uskonnon halveksiminen tuli Ruotsiin
Kustaa III:n aikana. Se tunki maahan ajan avonaisten saumojen kautta
Ranskasta koko edellisenä vapauden aikana, varsinkin sen loppupuolella,
ja sen siemen oli kylvetty jo paljon ennen kuin se alkoi tehdä tähkää
Kustaa III:n aikana ja kypsyi Ranskan vallankumouksen aikana valmiiksi
viljaksi.

[25] 1792. _Välskärin muist._





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Välskärin kertomuksia 5 - Vapaa-ajattelija. Iltamyrskyjä. Aamun valkeneminen." ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.