Title: Tee työtä uskollisesti, Jumala auttaa ihmeellisesti - Kertomus nuorisolle
Author: Hoffmann, Franz, 1814-1882
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tee työtä uskollisesti, Jumala auttaa ihmeellisesti - Kertomus nuorisolle" ***


TEE TYÖTÄ USKOLLISESTI, JUMALA AUTTAA IHMEELLISESTI

Kertomus nuorisolle


Kirj.

FRANZ HOFFMANN


Saksan kielestä suomennos.

Nuorten kirjasto I.


Kustantaja K. F. Kivekäs.
Oulun Uudessa Kirjapainossa, 1898.



SISÄLLYS:

    I. Adelbert von Wildström
   II. Georg Wald
  III. Maalaajan kuolema
   IV. Georg napisee
    V. Apu hädässä
   VI. Pastori Friedrich
  VII. Sorvarimestari
 VIII. Kahden vuoden perästä
   IX. Pastoria tervehtimässä
    X. Eräs poika
   XI. Jumalan siunaus
  XII. Loppu



I.

Adelbert von Wildström.


Erään suuren pääkaupungin leveimmän, vilkkaimman ja kauneimman kadun
varrella oli muitten rakennusten rinnalla eräs komea linna, joka
harvoin oli kiinnittämättä ohikulkevien huomiota. Marmorista
rakennettu, jaloilla, solakoilla pylväillä ja veistokuvilla koristettu,
isoilla suippokaariakkunoilla varustettu, muistutti se Kreikan ihania
rakennuksia. Rikas ja upea kreivi von Wildström asui siinä perheineen,
vaimonsa ja poikansa Adelbertin kanssa.

Kreivi istui työhuoneessaan taitavasti veistetyn, sievillä
koristuksilla kaunistetun mahonkipöydän ääressä ja tarkasteli tutkivin
silmin kaksi isoa öljymaalausta, jotka hänelle oli tarjottu
ostettavaksi. Hän oli ne pöydälle asettanut sopivaan valoon ja hänen
silmänsä tarkistuivat vuoroin toiseen, vuoroin toiseen tauluun. Hän
mutisi itsekseen tajuamattomia sanoja ja näytti epävarmalta kummalleko
taululle antaisi etusian.

Siinä vielä epäröivänä tutkiessaan ja verratessaan, kuului nopeita
askeleita eteishuoueesta; ovi aukeni ja iloista laulua hyräillen astui
nuori kreivi Adelbert kamariin.

"No, isä, näenpä teitä taas entisissä mieliharrastuksissanne!" virkkoi
hän naurusuin. "Kuinka paljo rahaa aiottekaan vielä uhrata maalauksiin!
Minun täytyy tosiaankin otaksua, että kamarinne ja salinne ovat
riittävästi kuvilla varustetut."

Näin sanoen loi hän ivallisen katseen seiniin yltympäri, jotka olivat
melkein peitetyt kaikellaisilla maalauksilla komeine kultakehyksineen.
Vanha kreivi huomasi katseen ja harmistui.

"Rakas poika", sanoi hän, "näyt yhä vielä unohtavan, että rikkaitten ja
mahtavien velvollisuus ei ole ainoastaan suojella taidetta, vaan että
se on luettava heille erityiseksi kunniaksi, jos sen tekevät
taiteellisella aistilla ja huolella. Mihinkä taiteilia raukat
joutuisivatkaan kaiken neronsa kanssa, jolleivät saisi tuoda henkensä
luomia kaupaksi? Täytyy kannattaa taidetta, poikani."

"Hyvä, hyvä, isä rakas", virkahti Adelbert, joka ei halunnut kuulla
pitkää esitelmää maalaus- ja kuvanveistotaiteesta. "Se teitä
tyydyttää ostaa maalauksia, ja minun ei sovi tehdä muistutuksia
mieliharrastuksistanne. Ostakaa yhä eteenkinkäsin semmoisia, onhan
teillä varoja siihen. Mutta unhottaa en saa asiatani: tässä ovat
opettajain ja professorein minulle antamat todistukset. Minua on
tunnustettu varttuneeksi yliopistoon. Katsohan näitä."

Jotenkin välinpitämättömästi lykkäsi vanha kreivi paperit syrjään.

"Jälestäpäin saatamme siitä enemmän puhua", sanoi hän. "Auta minua nyt
valikoimaan. Nämä taulut on tarjottu minulle ostettavaksi. Tämä tässä,
Helena Trojan muureilla, on professori H:n maalaama, jonka tunnet. Tuo
metsäpaikka tuossa on jotenkin tuntemattoman taiteilian tekoa, hänen
nimensä on David Wald."

"Waldko? Wald -- niinkö, onko se maalaajan nimi?" kysäsi Adelbert
uteliaammin. "Omituinen sattuma! Kuka on tuo mies? Missä asuu hän?"

"Hän on lähin naapurimme", jatkoi kreivi. "Tuo mies näkyy olevan
vähissä varoissa. Hänen vaimonsa toi minulle taulun. Huolet ja puute
kuvastuivat hänen kasvoissaan, minun kävi häntä sääli. Kuva ei ole
huonosti maalattu, se on tosi; mutta hinta, viisikymmentä louisdoria,
on kuitenkin kovin suuri."

"Ja mitä tuo Helena taulu mahtaa maksaa?" kysyi Adelbert.

"Kaksisataa louisdoria; polkuhinta!" huudahti kreivi. "Ajattele toki,
eräs professori H:n maalaama Helena ainoastaan kahdellasadalla
louisdorilla. Kaunis taulu se on, se on varma."

"Ja tuo toinen?" kysyi Adelbert.

"Se täytyy minun tosiaankin takaisin antaa. En löydä todellakaan
paikkaa sille."

"Juuri kuin ei tuon metsämaiseman jokainoasta puusta paistaisi enemmän
neroa, kuin koko Helenasta ja mainion professorin kaikista tauluista
yhteensä", sanoi Adelbert hienolla ivalla.

"No niin, en saata sanoa, että aivan väärässäkään olisit, poikani
rakas", vastasi kreivi; "mutta muista toki, miehellä ei ole kuulusaa
nimeä, ei mainetta mitään! Minusta on todella hävytöntä, että hän
pyytää viisikymmentä louisdoria taulustaan. Jospa nyt ripustaisin
taulun seinään ja vieraani kyselisivät minulta: Kuka on tuon maalannut?
Mitä olette siitä maksanut? Pitäisihän minun hävetä, mainitessani
silloin noin tuntemattoman taiteilian nimeä. Älyäthän tuon?"

"Kyllä, rakas isä", jatkoi Adelbert kylmästi. "Näen, että te ainoastaan
nimiä eikä kuvia tavottelette ostamaan. Te kannatatte taidekykyä, kun
se on yleisesti tunnettu; maineettomien, tuntemattomien kykyjen annatte
riutua. Yhtä kaikki! Pyydän teitä ostamaan tuon metsämaiseman. Tehkää
se rakkaudesta minuun; alanpa mieltyä kuviin, ja tuo erittäin on tullut
minulle mieluisaksi. Isä kulta, ostakaa se!"

"No mielellä hyvällä sen teen, jos haluat sen omaksesi", sanoi kreivi.
"Tuossa, vie se pois, lahjoitan sen sinulle."

"Kiitoksia, isä", huusi Adelbert vilkkaasti. "Kumminkin pitää teidän
hyvyytenne määrän täydelliseksi tehdä ja tuolle köyhälle rouvalle, joka
asuu vastapäätä meidän taloa, paikalla ostohinnan lähettää. Varmaankin
on hän rahan tarpeessa."

Ja Adelbert meni, isänsä vastausta odottamatta, helisyttämään
soitinkelloa. Muuan palvelia tuli sisään. Kreivi antoi hänelle käteen
viisikymmentä louisdoria ja käski hänen viedä rahat maalari Waldille.

"No nyt, poikani, mitenkä olet kokeesi kestänyt?"

Adelbert otti todistukset, jotka vielä huomaamattomina pöydällä
venyivät ja ojensi ne isälleen. "Lukekaa itse", pyysi hän.

Kreivi luki ja hymähti hyvin ystävällisesti. "Aivan niin, kuin
odotinkin", puhui hän ystävällisesti päätään nyökkien ja poikaansa
olalle taputtaen. "Opettajillesi olen maksanut sievoset summat ja eipä
olisi kumma, jos olisit ollut muita tutkittavia etevämpi. Arvasin sen
edeltäpäin."

"Ja kuitenkin oli minua yksi etevämpi, joka minut voitti", sanoi
Adelbert.

"Mitä sanot, poikani!" huusi kreivi ihmeissään. "Eihän toki nuori
kreivi Welden? Tahi parooni Linden! Tahi herra von Romstein?

"Ei yksikään heistä", vastasi Adelbert hymysuin; "vaan eräs tuntematon,
köyhä, nuori ihminen, jolla ei ole rikkautta muuta kuin suunnaton
ahkeruutensa ja väsymätön kestävyytensä."

"Mitä!" huusi kreivi Wildström; "eihän toki joku alhaissukuinen, joku
rahvaanmies?"

"Juuri sellainen", sanoi levollisesti Adelbert. "Eräs varaton, rahaton
nuorukainen, mutta hengen ja luonteen lahjoista rikas, mahdottoman
rikas. Hänen nimensä on Wald, Georg Wald, isänsä on köyhä, mutta
kyvykäs maalaaja. Tuo kuva", hän osotti metsämaisemaa, "on hänen
taitavasta kädestä lähtöisin!"

"Ja tuota kuvaa houkuttelit sinä minua ostamaan?" puhkesi kummissaan
kreivi Wildström sanomaan. "Tuota kuvaa, jota kilpailiasi, voittajasi
isä on maalannut? Oi, poikani, luulin sinua korkearientoiseksi,
kunnianhimoiseksi, ja näen nyt, että olet siihen määrään siivo ja
heikko, ettet edes tunne kateutta voittajaasi kohtaan -- ja olet
antanut voiton alhaissukuiselle, tuntemattomalle rahvaanmiehelle! Sinä
kunniakkaitten esi-isien jälkeläinen, pääkaupungin mainioimman ja
kalliimman opettajan kasvatti! Sitä en käsitä!"

"Rakas isä, opettajat ja jalo sukuperä eivät tee viisaaksi, jollei
oppilas ole ahkera ja lahjakas. Paljon aikaa olen hukannut seuroihin ja
huveihin, pitipä niin tehdä teidän omasta tahdostanne. Ne hetket, jotka
menetin tyhjiin huveihin, käytti tuo nuori mies tietojensa
laajentamiseen, henkensä kehittämiseen. Elkää sentähden ihmetelkö, jos
hän oli minua etevämpi. Kuitenkin lupaan teille yliopistossa korjata
mikä ennen on jäänyt tekemättä."

"Mutta elä liiaksi rasita itseäsi, poikani", huolehti kreivi Wildström.
"Elä unhota, että olet sukusi viime vesa, että kaikki toiveeni
kohdistuvat sinuun. Sillä lopulta, mihinkä hyödyttää sinua laajat
tiedot? Olinpa tyhmä että kiivastuin. Anna alhaisesta kansasta
lähteneitten nousukkaitten ylpeillä. Olethan rikas, niin, poikani,
kovasti rikas. Tiedot ovat sinulle vaan miellyttävä, loistava koriste,
jota et välttämättä tarvitse, kuten nuo köyhät raukat, jotka niillä
kurjaa oloansa ylläpitävät. Elä vaan rasita itseäsi liiallisella
työllä, kuuletko?"

Adelbert hymähti. "Mutta, isä rakas", sanoi hän, "kuinka saatan tietoja
hankkia, jollen ankaralla ahkeruudella tee työtä? Tahdotte, että
tulisin mainioksi; se on ylpeytenne kuulla poikaanne kehuttavan opin ja
tietoisuuden esikuvana, ja kuitenkin salpaatte minulta tien, tuota
suuresti haluttua määrää saavuttaakseni. Kuinka pitää minun ja kuinka
saatan minä kaikki toiveenne täyttää?"

"Se on sinun asiasi", sanoi kreivi lyhyesti, puhetta keskeyttäen, kun
ei kyennyt muulla lailla pulasta selvitä. "Olen vakuutettu siitä, että
käännyt oikealle uralle minun mielihyväkseni. Kuitenkin, mitä tieteen
haaraa aiot ruveta tutkimaan?"

"En ole vielä päättänyt mihinkään päin", vastasi Adelbert.
"Rikkautenne, isäni, vapauttaa minut tarpeellisuudesta ruveta koskaan
erityistä tieteen alaa viljelemään, ja ajattelen, että parasta on
koetella ja sitten valita mieluisinta ja edullisinta."

"Samaa mieltä minäkin!" sanoi kreivi. "Milloinka lähdet yliopistoon?"

"Jo huomenna, jos se on teille otollista", kuului vastaus.

"Niin, tapahtukoon se ylihuomenna", määräsi kreivi. "Huomenna tahdomme
ensinnä viettää pienen lähtöjuhlan ja kohta äidin kanssa sopia asiasta.
Seuraa minua joutuun hänen luokse, poikani."

Nopeasti edellä käyden meni kreivi läpi pitkän sarjan komeasti
somistettuja huoneita ja kertoi vaimolleen Adelbertin tuumat. Kreivitär
vaati poikansa siirtämään lähtöpäivää tuonnemmaksi; mutta Adelbert
pysyi päätöksessään, ja heikko äiti peräysi, kun huomasi nuorukaisen
päätöksen järkähtämättömäksi.

Päivä kului tarpeellisten tointen toimittamisessa, jotka huomispäivän
lähtöjuhla ja nuoren kreivin läheinen matka aikaansaivat.

Seuraavana iltana välkkyivät kreivillisen linnan salit loistavassa
komeudessaan. Pääkaupungin ylhäiset liikkuivat niissä edes takaisin.
Adelbert oli keskellä heitä. Hänen kättään puristettiin, surkuteltiin
että hänestä piti luopua pitemmäksi ajaksi, hänelle tehtiin ylenmäärin
lupauksia järkähtämättömästä rakkaudesta, ja Adelbert mietti: "Ei ole
näen mä vaikea asia, kun on rikkaat vanhemmat, päästä ihmisten
ystävyyteen."

Pöydässä istuessa paukkuivat samppanjapullot, vanhat koreakylkiset
pullot heruttivat anteliaasti tuoksuvia nesteitään, ja lasien
kilinässä, soiton pauhatessa, onnentoivotusten keskellä, joita
esiintuotiin nuorelle, rikkaalle kreiville, viihtyi Adelbert
erinomaisen hyvin, ja yö kului kuni silmänräpäys.

Seuraavana aamuna, hellät jäähyväiset sanottuaan vanhemmilleen, nousi
hän kasvattajansa kanssa mukaviin, loistaviin matkavaunuihin, joitten
ovet olivat kreivillisellä vaakunalla koristetut. Neljä rivakkaa
postihevosta, joita iloisesti torveensa toitottava kyytimies pakotti
nopeaan juoksuun, oli valjaissa, ja vaunut rämisivät katukivityksellä.
Ajaessaan huomasi hän toisella puolella katua erään kelmeän, löyhästi
vaatetetun nuoren miehen, joka kulki vaatimattomasti jalan tietään.
Kreivi Adelbert tervehti ystävällisesti nuorukaista. Se oli hänen
kilpailiansa, joka oli tutkinnossa ensimmäisen palkinnon saanut.



II.

Georg Wald.


Samaan aikaan kuin Adelbert astui isänsä työhuoneeseen, avasi Georg
Wald pienessä naapuritalossa vastapäätä oven vanhempainsa köyhään
huoneeseen ja hiipi hiljaa sisään vuoteen viereen, joka anasti yhden
osan huonetta. Hän kumartui vuoteen yli ja kuunteli.

"Isä nukkuu", jupisi hän. "Tahdon odottaa kunnes hän herää."

Ja hiljaa istui hän akkunan ääreen ja katseli miettiväisenä ulos
puutarhoihin, vihannoiviin puihin ja tuoksuviin kukkiin tuolla ulkona.

Georg oli kaunis nuorukainen. Korkea otsansa, jota tummankellertävät
hiukset varjostivat, tummansiniset silmänsä, solakka, korkea vartalonsa
tekivät aina miellyttävän vaikutuksen. Mutta vaikka hän oli nuori, oli
jo kalvavat huolet vieneet punat hänen poskiltaan ja nuorille
kasvoilleen oli surunvoittoinen vakavuus ilmaunut. Lapsuudesta pitäen
oli hän saanut puutteen kanssa taistella. Vanhempansa olivat köyhät.
Isänsä, taitava taidemaalari, oli jo vuosikausia ollut vuoteen omana ja
oli nyt niin huonona, että Georg odotti jo piankin kuoleman tulevan.
Äitinsä, kelpo, hurskas nainen, teki työtä yötä päivää hankkiaksensa
tarpeellisemmat elintarpeet ja Georg auttoi häntä, käyttäen siihen ne
harvat lomahetket, jotka hänelle jäi rasittavilta opinnoiltaan,
antamalla yksityisopetusta. Näin oli tämä köyhä perhe kokenut aherrella
aina nykyhetkeen asti, jolloin pojan piti mennä yliopistoon.

Ovi aukeni hiljaa ja Georg havahti mietelmistään. Hänen äitinsä astui
köyhään suojaan. Varpain hiipi hän kelpo poikansa luo ja laski hellästi
kätensä hänen olkapäilleen.

"Oletko kokeesi kestänyt, lapseni?" kuiskasi hän.

Ilon säde välähti Georgin silmistä ja hän nyökähytti päätään
myöntyvästi. "Niin, äiti rakas, Jumala on minua auttanut. Sain
parhaimman todistuksen."

Taivaallista isää kiittäen, nosti äiti kätensä ylös ja laski ne
siunaten poikansa pään päälle. "Olet hyvä, ahkera lapsi", sanoi hän.
"Olet lohdutukseni, tukeni tässä kurjuuden laaksossa! Jumala sinua
siunatkoon!"

"Georg!" huusi eräs raukea ihmisääni.

Nuorukainen hypähti ylös ja tuli sairaan maalarin vuoteen ääreen.
"Haluatteko jotakin, isäni?" kysyi hän leppeästi: "Täällä olen." Hän
tarttui ukon laihtuneeseen käteen ja puristi sitä hiljaa.

Vaivalla kääntyi sairas vuoteessaan ja tarkasti hetkisen Georgin
kelmeitä, huolestuneita kasvoja. Vihdoin sanoi hän. "Kuulin puhelusi
äitisi kanssa. Taivaan palsamin lailla vuodattivat sanasi lohtua
sieluuni, ja tunsin itseni onnelliseksi siitä, että väsymätön
uutteruutesi on palkittu parhaimmalla menestyksellä. Levollisempana
lähenen nyt kuolemaa, tietäessäni että sinusta, poikani, tulee äitisi
turva, johon hän saattaa turvautua vastaisina ahdistuksen päivinä. Lue
minulle todistuksesi, silmäni ovat himmeät, en saata omin neuvoin
lukea."

Georg pakotti kyyneleensä pysähtymään, jotka kuumina ja polttavina
nousivat hänelle silmiin. Väräjävällä suulla otti hän paperit taskusta
esille ja luki, alussa murtuneella äänellä, pian kuitenkin
levollisemmin ja vakaammin niitä kiitoslauseita, joita opettajat olivat
hänelle runsain määrin antaneet. Vanhemmat kuuntelivat jännitetyin
mielin ja tarkkaavaisina, kunnes Georg oli päättänyt ja paperinsa taas
laski kokoon. Äiti syleili häntä vielä kerran, isä, lamautuneitten ja
riutuneitten voimiensa takaa, puristi hänen kättään. Suloinen,
ilonsekainen hurmaus valtasi heidät, niin että unhottivat surkeat
olonsa. Mutta kohtapa tuli taas painava nykyisyys puheeksi.

"Mitä nyt tulee tehdä?" huokaili tuskissaan isä. "Kuinka saatan hankkia
tarvittavat varat yliopistovuosien kalliita kustannuksia varten?"

Georg ummisti huulensa eikä rohjennut vastata, sillä juuri tämä suru
oli raskaana hänen sydämmellään. Äiti katsoi miettiväisesti eteensä,
silmät maahan luotuina. "Jumala on auttava", sanoi hän. "Häneen luotan,
häneen turvaan. Herra tietää, mikä meitä hyödyttää, ja hän johtaa meitä
onneemme. Kuulkaa, mitä olen tehnyt.

"Aamulla varhain menin yliskamariin, rukoillakseni hiljaisuudessa ja
hartaasti meidän kaikkien puolesta Jumalaa. Lankesin polvilleni ja loin
täynnä luottamusta silmäni korkeutta kohti. Rukoilin sinun puolestasi,
mies rakas, rukoilin Georgin puolesta. Rukoilin Jumalaa meitä
kaitsemaan ja panin täynnä luottamusta kaikki huoleni hänen käsiinsä.
Mainitsin kaikki ne huolet, jotka meitä painavat, ja myöskin huolen
Georgin tulevaisuudesta. Pyysin häntä keventämään sydäntäni ja
lohdutusta sieluuni vuodattamaan. Ja katsokaa, kun minä, rukoiltuani,
levollisempana ja rohkaistuneena nousin ylös, kohtasi silmäni
maalausta, rakas mieheni, tuota metsämaisemaa, joka jo niin monta
vuotta on riippunut yliskamarin seinällä, ostajaa löytämättä. Se
kiinnitti huomioni; lähenin sitä ja puhdistin kuvan tomusta. Se ei
ollut koskaan ennen ollut minusta niin kaunis kun sinä hetkenä, ja
ikäänkuin Jumalan kehotuksesta juolahti minulle ajatas mieleen viedä se
rikkaalle kreivi von Wildströmille tuonne vastapäätä ja tarjota se
hänelle kaupaksi. Kauvan miettimättä otin sen naulalta alas, puhdistin
puitteet oikein kauniiksi, kirkkaiksi ja loistaviksi ja pujahdin, taulu
vaipan alla, tuota pikaa kadun poikki. Tultuani isoon, komeaan
palatsiin, kävin hyvin levottomaksi ja raskaaksi mieleltäni, ja olipa
vähällä että olisin kääntynyt takaisin, kreiviä puhuttelematta. Mutta
luottamus Jumalaan, muistaessani sinua, Georg, antoi minulle uutta
rohkeutta ja päättäväisenä nousin leveitä marmoriportaita ylös
ylikertaan ja kolkutin, joskin vapisevalla kädellä, ensimmäiselle eteen
sattuvalle ovelle. Se avattiin sisältäpäin ja kreivi itse seisoi
kynnyksellä. Hänen ystävällinen tervehdyksensä, kohtelias käytöksensä
rohkaisi minua kerrassaan ja kun hän pyysi minua sisään kamariinsa,
lausuin pyyntöni ilman sanottavaa levottomuutta. Kreivi otti minulta
tauluni, asetti sen kalliille mahonkipuupöydälle ja tarkasti sitä monta
minuuttia hyvin tarkkaavasti. Silmäni kiintyivät hänen kasvoihinsa,
ikäänkuin olisin tahtonut arvata hänen sisimmät ajatuksensa. Hän jupisi
myöntyvästi, pudisti päätään tuontuostakin, ja näytti olevan hyvin
mielistynyt kuvaan. 'Kuka on sen maalannut?' kysäsi hän minulta.
'Vaivainen, sairas mieheni', vastasin ujosti ja toivoin, että hän
sanoisi minulle muutamia kiitoksen ja rohkaisun sanoja. Mutta hän
tähysteli minua vaan kiireestä kantapäähän ja kääntyi taas kuvaan päin.
Seisoin ikäänkuin hehkuvilla hiilillä ja tunsin valtasuoneni tulisesti
sykkivän ja sydämmeni levottomasti tykkivän. 'Mitä kuva maksaa?' kysäsi
hän minulta. En tiedä mistä sain rohkeutta vaatia noin isoa summaa,
mutta melkein tahdottomana vastasin minä: 'Viisikymmentä louisdoria.'
Kreivi katsoi kummissaan minuun ja rohkeuteni oli jo niin
masennuksissa, että vapisin ja koko ruumiini vavahteli. Kreivi näkyi
säälivän minua ja hän sanoi aivan sävyisästi: 'No, hyvä rouva, se on
suuri summa, mutta tahdon asiata miettiä. Tahdotteko jättää minulle
taulun päivälliseen asti?' 'Aivan mielelläni!' vastasin ja sanoin
jäähyväiseni syvästi kumartaen. Kuinka taas kotia saavuin, tiedän töin
tuskin. Päätäni huimasi ja sydäntäni sykki miltei kuultavasti. Vasta
yliskamarissamme toinnuin entiselleni ja rauhoituin täydellisesti,
Olinhan jo luottamuksella rukoillut rakasta Jumalaa. Sen perästä tein
kotitehtäväni, ompelin, kudoin ja istuin lopulta aivan hiljaa viereesi,
rakas mieheni. Päätin ensinnä olla teille asiasta mitään puhumatta,
mutta koska juuri tässä niin tulevaisuudesta huolehdimme, en voinut
enää pitää salaisuutta sydämmelläni. Varmaan, ihan varmaan kreivi pitää
taulua omanaan ja meille paljo rahaa lähettää! Etkö niin luule?"

Sairas maalaaja pudisti synkästi hymyten päätään. "En toivo mitään
sinun mielijohteistasi", sanoi hän. "Tuota metsämaisemaa olen jo
varhemmin useat kerrat kaupitellut, enkä koskaan, en edes parin
louisdorin ostajaa ole tavannut. Kuinka kreivi nyt sellaisen korkean
summan maksaisi! Ei, ei, äitiseni, turha on toivosi."

"Mutta taulu on kuitenkin niin kaunis", sanoi äiti innokkaasti. "Monta,
monta maalausta olen nähnyt, jotka eivät puoleksikaan olleet näin
onnistuneet ja kuitenkin niistä on maksettu paljoa suuremmat summat!"

"Niin, rakas vaimo", vastasi sairas katkeruudella, "niin, jos ansio
aina palkittaisiin, silloin minäkin saattaisin toivossa elää. Mutta et
tunne maailmaa. Ja kuitenkin, varmaan, kuva on hyvä -- en ole koskaan
parempaa maalannut. Jos taivas soisi siunauksensa, jos se kreivin
sydäntä ohjaisi -- kuinka onnellinen olisin, kuinka levollisena
katsoisin kuolemaa kasvoihin! Mutta ne ovat kaikki vain tyhjiä
toiveita!"

Ja maalaaja vaikeni ja kätki kalpeat, riutuneet kasvonsa
sairasvuoteensa tyynyihin. Georg kääntyi toivotonna poispäin,
salataksensa kyyneleitään, jotka kuumina vierivät hänen poskilleen.
Mutta äiti, järkähtämättömässä luottamuksessa jumalalliseen
kaitselmukseen, katsoi hiljaa korkeutta kohti ja sanoi: "Niinkuin
Jumala ohjaa, niin on hyvä. Toivoni hänen isälliseen apuunsa ei horju;
hän on meitä auttava!"

Ja tuskin oli hän viime sanat lausunut, niin kolkutettiin ovelle ja
kultareunuksilla koristettu livreepukuinen palvelia tuli huoneesen.

"Terveisiä kreiviltä", sanoi hän, "ja tässä on rahat herra Waldin
taulusta!"

Ilohuuto kajahti onnellisen äidin suusta, ja suopealla voittoriemulla
katsoi hän miestään ja poikaansa silmiin. Nämä eivät olleet uskoa
korviaan ja olivat hämmästyksestä aivan ällistyneet, kun palvelia laski
kasan kultarahoja pöydälle ja sen perästä kohta poistui, aivan
iloissaan kelpo ihmisten onnesta.

Äiti hajotti kultakasan keskeltä ja kiiltävät rahat tipahtelivat
kalisten ja säihkyen valkoiselle honkapöydälle, joka ei elinaikanansa
vielä koskaan ollut sellaista rahan paljoutta nähnyt. Georg astui
lähemmäksi ja loi riemullisen katseen isäänsä. Onnellinen hymyily
valaisi hänen kalpeita kasvojaan, ja ikäänkuin uuteen eloon elpynyt,
kurotti hän vaimolleen laihtuneen kätensä: "Vaimoni rakas!" änkytti
hän, "kuinka autuaaksi tunnen itseni, kuinka vapaana ja levollisena
huoahtaa rintani!"

Arvaamattomasta onnesta hyvillään laskeusi vaimo miehensä vuoteen
viereen ja itki. Kauvalle aikaa hän ei ollut kuin huolta ja katkerinta
surua tuntenut; nyt hän vuodatti kyyneleitä puhtaimmasta ihastuksesta.
Nythän kaikki oli hyvä. Nyt saatti Georg jatkaa lukujaan; nyt kyettiin
sairaalle miehelle hankkimaan monta pientä mukavuutta; nyt tulisi hän
varmaan pian, aivan pian taas terveeksi, ja alakuloisuuden pitkä yö
haihtui sen iloauringon säteistä, joka virvoittavana ja autuaaksi
tehden nousi tuon huolestuneen, köyhän perheen taivaalle.

"Kiittäkäämme Jumalaa hänen armostaan!" sanoi äiti, kun ensimmäinen
innostus onnellisesta tapahtumasta oli hiljennyt. "Kiittäkäämme Isää,
joka kuuli rukoukseni ja avun lähetti, kun lyhytnäköinen, inhimillinen
silmä ei enää toivon kipinää nähnyt. Kiittäkäämme häntä sydämmemme
syvyydestä!"

Ja sairas maalaaja pani kätensä ristiin, Georg laskeutui polvilleen
vuoteen viereen äitinsä rinnalle, ja kaikki kolme loi silmänsä ylös
korkeuteen syvimmässä kiitollisuudessa ja lauloivat maailmojen herralle
ylistyslaulua riemuitsevin sydämmin. Äänetöinnä polvistuivat he,
äänetöinnä rukoilivat he. Mutta taivaallinen isä katsoi syvälle heidän
sydämmiinsä ja kuuli ylistyslaulun, ja hänen säteilevä maailman
silmänsä lepäsi isällisenä ja rakkaana lastensa, hänen luomien
kiitollisten olentojen ylitse.



III.

Maalaajan kuolema.


Kolme päivää sen perästä, kun tuo onnellinen kuvakauppa oli tapahtunut,
levitti ja murheen enkeli mustat siipensä onnettoman maalaajaperheen
yli. Oli yö. Ahdasta, köyhää huonetta vaan heikosti valaisi roihuvan
tuohuksen surullinen välkkynä. Raskaasti hengittäen makasi isä
vuoteessaan, vieressä polvistuivat huolellinen vaimo ja onneton Georg.
He itkivät katkeraan, sillä eivät salanneet toisiltaan, että
pitkällinen eronhetki oli tullut. Maalaajan valoon pyrkivä sielu
taisteli voimakkaasti vapautuakseen ruumiillisesta, kuolemasta
verhostaan. Sairaan riutunut käsi kostui lohduttoman vaimon kuumista
kyynelistä. Wald mutisi hiljaa äänettömän rukouksen.

Äkkiä kääntyi hän rakkaittensa puoleen ja puhui ihmeellisen
voimakkaalla äänellä. "Elkää itkekö, sillä minä olen näkevä Herran!"

Äiti ja poika vavahtivat ja salasivat kyyneleensä, jotka vielä yhä
kostuttivat heidän kasvojaan. Huoneessa oli hyvin rauhallista ja
hiljaa. Polvistuneet huolissaan kuuntelivat kuolevan vanhuksen
hengenvetoja. Hän makasi siinä silmät ummessa, kalpeana, liikkumatonna.
Ainoastaan rintansa hiljainen nousu ja lasku ilmaisi, että elävä henki
asui vielä ruumiillisessa kuoressaan. Hyvinkin puoli tuntia makasi hän
näin. Sitten loi hän silmänsä auki, katsoi rakkaalla silmäyksellä
Georgiin ja sanoi leppeästi: "Georg, elä jätä äitiäsi ja muista kuinka
suuresti sinun kohtalosi häntä huolettaa."

Georg kohotti silmät ja kädet taivasta kohti hiljaiseen lupaukseen.
Hänen isänsä ymmärsi eleitten mykkää kieltä ja hymyili rauhoitettuna.
Kääntyi vaimonsa puoleen ja likisti viime voimillaan kuumeen polttamaa
kättään.

"Kiitän sinua, Johanna", sanoi hän, puhtaimman rakkauden säteen
loistaessa hänen silmistään; "kiitän sinua uskollisuudestasi,
huolenpidostasi, uhraavaisesta, loppumattomasta hyvyydestäsi. Olit
minulle aina hellä puoliso ja Jumala on sinun siitä palkitseva. Elä
itke minun tähteni ja pidä huolet kaukana sielustasi. Muistele minua
siinä autuaallisessa toivossa, että kerran tapaamme toinen toisemme
siellä, jossa ei koskaan erota enää. Jumala sinua siunatkoon, sinä
hyvä, rakastettu, kelpo vaimo."

Ponnistuksistaan uuvuksissa ummisti hän silmänsä uudelleen ja rukoili
hiljaa. Muutama minuutti kului. Viime kerran loi hän katseensa ylös ja
huusi kovalla äänellä: "Herra, sinä olet huutanut, minä tulen." Sitten
murtui hänen silmänsä, ja hän oli kuollut.

Tuskan huuto pääsi orvoksi jääneiden suusta, ja puistuttavasti itkien
vaipui äiti mielenliikutuksesta vapisevan Georgin syliin. Kauvan
syleilivät he toisiaan ja saivatkin runsaista kyyneleistä surulleen
lievitystä. Lempeällä pakolla vei Georg vihdoin äitinsä istumaan ja
pyysi häntä hetken lepoa nauttimaan. Hän lohdutti häntä lempein, hellin
sanoin, pyyhki kyyneleet hänen silmistään eikä jättänyt häntä,
ennenkuin äiti oli väsyneet silmänsä levolliseen uneen ummistanut.
Sitten meni hän huoneeseen takaisin, istuutui autuaallisen isänsä
hengettömän ruumiin viereen, eikä enää pidättänyt tuskan tunteitaan,
jotka olivat hänen rintansa särkeä. Isän yli kallistuneena, itki ja
valitti hän hiljaa ja rukoili Jumalalta lohdutusta ja apua siinä
kovassa surussa, joka oli häntä ja äitiä kohdannut.



IV.

Georg napisee.


Useita viikkoja kului. Isän kuolevat jäännökset olivat jo aikoja sitten
maahan kätketyt, ja jälkeen jääneiden äänekäs huoli oli muuttunut
hiljaiseksi, nöyräksi surumielisyydeksi, rauhalliseksi, hurskaaksi
murheeksi. He saattoivat jälleen ajatella vastaisuutta ja miten tästä
puoleen oli meneteltävä.

Georg istui eräänä aamuna alakuloisena pöydän ääressä, miettiväinen pää
kätten varassa, ja katseli pienistä akkunaruuduista avaraan mailmaan.
Kaikki sykähti, kaikki eli, kaikki kukoisti. Linnut lauloivat oksilla,
perhoset liitelivät kukasta kukkaan, mutta Georg ei huomannut luonnon
vireää tointa; hän ei tarkastellut lintusia, perhosia, kuoriaisia,
kukkasia ja niiden kukoistusta, hän ajatteli kohtaloansa ja tuijotti
tyhjin silmin siniseen avaruuteen. Moni tuskallinen huokaus pääsi hänen
huuliltaan, ja vähä väliä pudisti hän hyvin surullisena ja alakuloisena
murheellista päätään. Äiti, joka oli hiljaa astunut sisään, herätti
hänet mietelmistään ja laski hiljaa kätensä hänen olalleen.

"Oletko alakuloinen, Georg rakas?" kysyi hän äidin sydämmellisellä
hellyydellä.

"Olen yhtaikaa mureissani ja suutuksissani, äiti", vastasi nuorukainen.
"Ajattelin juuri sitä, kuinka ihmeellisesti onnen lahjat on ihmisten
kesken jaettu. Kurjat, typeränsekaiset ihmiset, jotka ovat tunnottomat
ja tyhjät yhtaikaa, häijyt miehet, joutavat naiset, kevytmieliset
nuorukaiset elävät ylellisesti rikkaudessa, mutta parhaimmat ja
jaloimmat häälyvät taistelemaan köyhyyden, puutteen ja nöyrtymisen
kanssa. Luokaa silmäys rikkaitten palatseihin! Kuinka harvoin nuo
äveriäät ansaitsevatkaan noita Jumalan lahjoja, kuinka harvoin
käyttävät he niitä Jumalalle otollisiin tarkoituksiin! Rikas aina vaan
rientää nautinnosta nautintoon, huveista huveihin! Useasti hän
silmänräpäyksessä tuhlaa hyödyttömästi tuhansia markkoja, jotka kenties
olisivat saattaneet onnellisiksi tehdä kymmenen perhettä kaikeksi
iäksi. Hän työntää nöyrää, apua pyytävää köyhää luotaan, hän nauraa
kurjuutta, pilkkaa niitten ponnistuksia ja taisteluja, jotka, vaikka
ovat syntyneet suuremmassa köyhyydessä ja varattomuudessa, korkeammalle
pyrkivät. Sano minulle, äiti, mitä hyvää rikas on tehnyt saadakseen
seisoa niin korkealla yli ihmiskunnan joukon? Onko Jumala antanut
hänelle onnenlahjoja, jotta hän tyydyttäisi himojaan, tahi antoiko hän
ne hänelle sitä varten, että hän puolestaan jakelisi siunaustaan
niille, joilta niitä puuttuu?

"Ja luokaa sitten silmäys köyhien majoihin. Katsokaa heidän
kurjuuttaan, heidän turhia ponnistuksiaan, kohotakseen kurjasta,
surkuteltavasta tilastaan. Katsokaa, kuinka nerokkaat sortuvat, kuinka
kyvykkäämmät nääntyvät. kuinka jaloimmat, ylevimmät menehtyvät,
ainoastaan siitä syystä, että heiltä puuttuu tuo kurja, kuollut
metalli, minkä toinen ihminen toisen vahingoksi maan syvyydestä kaivaa.
Minkätähden ei taivas suo hyvyyttään niille, jotka sen ansaitsevat,
minkätähden aina vaan sellaisille, jotka eivät arvaa, eivät osaa sitä
oikein käyttää? Sanokaa minulla tuo, äiti."

Äiti parka katsoa tuijotti kummissaan poikaansa ja hiljainen surun ilme
synkistytti hänen otsaansa.

"Herjaat Jumalaa, Georg", sanoi hän, tarttuen hänen käteensä, jota
kiivaasti puristi. "Kuinka minua huolestutat sanoillasi! Puhu, kuinka
tuli sydämmeesi tuo polttava katkeruus, joka niin kiivaissa, niin
pahoissa mietteissä ilmenee. Sinua on kohdannut jotakin tuskallista! En
tunne sinua enää! Sinä, joka olet muutoin niin sävysä, niin lempeä,
niin tyytyvä Jumalan viisaaseen sallimukseen, sinä, Georg, parjaat
lähimmäisiäsi ja napiset Jumalan tutkimatonta viisautta vastaan? Oi,
rakas poikani, tunnusta erehdyksesi, kadu sitä ja rukoile Jumalaa, että
hän epäilyksesi hänen hyvyyteensä ja vanhurskauteensa anteeksi
antaisi!"

Georg käänsi kasvonsa poispäin ja tuijotti alakuloisesti eteensä. Äiti
näki kyllä liiankin hyvin, että häntä ehkä joku raskas suru mahtoi
painaa, eikä rauhoittunut, ennenkuin hän hänelle koko sydämmensä oli
avannut. Hellällä osanotolla kuunteli äiti poikansa puhetta.

"Äiti", sanoi nuorukainen, "tiedät, mikä vähäinen summa rahoistamme on
enää jälellä, maksettuamme kaikki laskut ja maksut, jotka isän
pitkällinen sairaus ja kuolema sai aikaan. Se ei riitä, ei edes
puoleksi, lukuvuoteni menoja korvaamaan, ja nyt, seisoessani yliopiston
kynnyksellä, kun viisauden ovet minulle avautuvat, joiden perille
pääsemiseksi olen pitkät vuodet vaivalla ponnistellut ja taistellut, --
nyt tie minulta salvataan puutteen, köyhyyden takia, ja kaikki
vaivannäköni on ollut turhaa. Menin koulun rehtorin puheelle, näytin
hänelle todistukseni, selitin hänelle ahdistetun ja huolellisen tilani,
pyysin häneltä vähäistä apua, stipendiota, jatkaakseni lukujani, enkä
saavuttanut muuta, kuin kylmän kiellon. Kaikki stipendiot ovat jo
jaetut, sanoi hän. Koska et voi omilla varoillasi lukea, niin saatathan
kernaammin käsityötä tahi muutoin jotakin ammattia oppia. Lukevia on
muuten liiankin paljon, ja valtio ei lopulta saata pitää huolta
kaikista yliopistoon pyrkivistä. Turhaan huomautin hyvistä
todistuksistani, joitten nojalla minulle kyllä olisi sopinut apua
antaa. -- Niitä tuskin katseltiinkaan, ja ilman lohdutusta, ilman
toivoa piti minun palata kotiin. Elä sen vuoksi tuon enempää kummeksu,
äiti rakas, jos luon vertailevan silmäyksen rikkauden sulouteen ja
köyhyyden kurjaan tilaan, ja joskin sellaisesta vertauksesta karvaaksi
tuleekin mieleni. Mitä minun nyt on yrittäminen? Mitä tehdä? Mitä
toimia? Uudestaan ja yhä uudestaan tulevat nuo kysymykset eteeni ja
turhaan koen minä tuumia ja miettiä niille vastausta."

"Usko sinä tiesi ja sydämmesi huolet uskollisen Isän huomaan, joka koko
maanpiirin ohjaa", vastasi lauhkeasti äiti, huolellisen poikansa
lohduttomaan kertomukseen. "Jumala osaa auttaa, kun heikko ihmissydän
ei enää mitään keinoa näe. Jos se on hänen tahtonsa, on hän toiveesi
täyttäjä; jollei, niin elä valita ja anna itsesi luottamuksella hänen
armolliseen johtoonsa. Kunnon, rehellinen käsityöläinen on Jumalan
silmissä saman arvoinen kuin oppinein viisas, ja sinä et tule
hiuskarvaakaan huonommaksi, jos kynän asemesta höylää tahi vasaraa
käytät. Ole rauhassa, rakas Georg, ja suo minulle pari päivää
mietintö-aikaa. Kenties löydän keinot ja neuvot toiveittesi
täyttämiseksi, huolimatta kaikista esteistä, ja, jollen niitä löydä,
niin koetan kumminkin koko rakkauteni tarmolla saada sinua tyytymään
osaasi."

Hän puhui vielä kauvan ja paljon ja osasi pian poikansa synkistynyttä
otsaa kirkastaa ja hänen mieltänsä iloisemmaksi saattaa. Ystävällisesti
nousi hän ylös, ojensi äidilleen kättään ja sanoi liikutettuna: "Jota
Jumala rakastaa, sille antaa hän hellän, ymmärtäväisen, hurskaan äidin.
En koskaan tahdo häntä vastaan napista!"

Hän haki keppinsä ja hattunsa ja meni ulos, täydellisesti
viihdyttääkseen mielensä myrskyt. Erään metsän siimekkäässä varjossa
kulki hän ja mietti rikkautta ja köyhyyttä. Hän unohti pian surulliset
ajatuksensa, jotka painoivat hänen mieltään, ja kuunteli pian
mielihyvällä satakielen helkyntää ja mustarastaan huiluntapaisia ääniä;
häntä huvitti nähdä keveästi liiteleviä perhosia, jotka jalokivien
lailla ilmassa leijailivat, arkoja metsäkauriita, jotka tien poikki
loikkivat, komeaa hirveä, joka pensaikosta yksinäistä vaeltajaa
katseli. Taivas kohosi niin sinisenä hänen päänsä yli, aurinko loisti
niin kultaisena ja loi niin ihania valon heijastuksia korkearunkoisten
puitten viheriöitten lehvien lomitse, ilma lehahti hyviä höysteitä ja
tuoksua; -- Georg tunsi mielensä ihmeellisesti rauhoittuneeksi, ei
koskaan vielä ollut Jumalan suuruus ja pyhyys niin elävästi hänen
sieluansa täyttänyt, kun juuri nyt, jolloin luonnon ihmeellinen kauneus
lievittävänä ja sieluansa parantavana häntä ympäröi. Kaikki katkeruus
katosi hänen sielustaan, ja täynnä luottamusta katsoi hän taas
salaperäistä tulevaisuutta kohti. Vasta kun ilta oli tulossa, ja
aurinko loi vinoja säteitään puitten oksien ja lehvien lomitse, kun
varjot kasvoivat jättiläismuotoisiksi, vasta silloin ohjasi Georg
askeleensa hiljaista kotiaan kohti.



V.

Apu hädässä.


Iltahämärässä kun Georg jälleen tuli kotia ja ennenkuin tuvassa oli
lamppua sytytetty, huusi hän raittiilla, iloisella äänellä äitiä.

Rouva Wald, joka istui akkunakomeron piilossa, tuli esiin ja sulki
poikansa syliinsä.

"Onpa hupaista, että taas olet koteutunut", sanoi hän. "Minulla on hyvä
uutinen kerrottamana sinulle."

"Ja minulla samoin sinulle, äiti", huusi Georg.

"No, sehän on oivallista", sanoi äiti. "Vaan malta, sytytän ensin
lampun, niin jutellaan sitte."

Hän viritti tulta, asetti lampun kuntoon, pani sen pöydälle ja istuutui
Georgin viereen.

"No", sanoi äiti. "Nyt saatamme rauhassa puhua; kerro.

"Niin, äitiseni", alotti Georg, "olen miettinyt kävelymatkallani,
kuinka kaikellaisista esteistä huolimatta saatan tarkoitukseni perille
päästä ja lähteä yliopistoon, sinulle kuitenkaan vaivaksi jäämättä.
Hevosta en kaipaa, menen sinne jalkasin, vuokraan yliskammarin
asunnokseni ja ryhdyn opetuksella ansaitsemaan ruokani ja elantoni.
Sata taalaria on meillä vielä jälellä. Kahdeksankymmentä taalaria pidät
sinä varallesi, minä otan kaksikymmentä mukaan. Ne riittävät
toimeentulooni. Joskin vaivalla tulen aikaan, jollei paremmin käy, en
siitä sen enempää huoli. Nauttiessani leipäpalaani ja juodessani vettä
lasistani, höystän laihaa ruokaa henkisemmällä ravinnolla ja
aterioidessani ryhdyn vanhan runokuninkaan Homeeron ihaniin runoihin
käsiksi. Siinä unhotan kaikki puutteet ja saatan hyvinkin luulotella
itseäni nauttivani nektaria ja ambroosiaa. Oli miten oli, päätökseni
olen tehnyt ja olen sen täyttävä; saattepa nähdä, paremmin on käyvä
kuin luulettekaan. Ainoa huoleni on suru teidän tähtenne."

"Oi, elä pelkää minun tähteni, rakas poika", vastasi rouva Wald
hyvillään. "Niin kauan kun Jumala minulle terveyttä suopi, ei minulta
tarpeellisinta puutu. Osaan kutoa sukkaa ja neuloa, eikä minulta ole
koskaan työtä puuttunut. Mutta kuule nyt; minun uutiseni ovat kuitenkin
paremmat kuin sinun, ja olet siitä hyvilläsi yhtä hyvin kuin minä.

"Tuskin olit sinä lähtenyt, kuin ovikello soi, ja muuan kookas ja komea
herrasmies, kirjava tähdistönauha napinlävessä, tuli sisään. Tunsin
hänet paikalla. Se oli salaneuvos Wedel näet, jonka rouvalle ja
tyttärelle jo olen paljon ompeluksia valmistellut. Ymmärräthän, etten
vähin kummastellut tuota ylhäistä käyntiä, ja että kävin hyvin
uteliaaksi. Herra salaneuvos tervehti minua, katseli vähän hämillään
ympärilleen ja kysyi vihdoin asuiko täällä maalaaja Wald. Hänen
kysymyksensä nosti kyyneleet silmiini, ja tuskin jäi minulle
riittävästi mielenrauhaa kertoakseni hänelle isän kuolemasta. Tuo
arvoisa herra kuunteli minua hyvin tarkkaavasti ja myötätuntoisesti,
eikä lainkaan huolinut salata silminnähtävää mielenkuohuaan. Rohkaisin
itseni ja sain luottamusta häneen. Kun hänelle olin kaikki kertonut,
pudisti hän hitaasti päätään ja jäi vähäksi aikaa miettiväiseksi ja
hiljaa. Hän näytti minua jo aivan unohtuneen ja mutisi puoliääneen:
'Jumalani, kuinka ihmeelliset ovat sallimuksesi! Juuri nyt, kun
onnellisempi aika hänelle olisi koittanut, kuoli hän pois, ja voittavat
laakerinsa muuttuivat sypressiksi.' Ja jälleen minuun päin kääntyen
kertoi hän minulle, että isän taulua, tuota metsämaisemaa, oli hyvin
kauniina pidetty, vieläpä että yksin kuningas, siitä kuultuaan ja sen
nähtyään, oli käskettänyt hänet luokseen, uskoakseen isälle erään
tärkeän maalaustyön. 'Tulenpa liian myöhään', lisäsi hän siihen,
'valmistamaan kunnon taiteilijalla vähäistä iloa, mutta kenties saatan
jossakin muussa asiassa olla teille avuksi.' Hän sanoi nuo sanat niin
kohteliaasti ja ystävällisesti, että empimättä puhuin hänelle huoleni
sinusta. Näytin hänelle todistuksesi, kerroin hänelle turhasta
käynnistäsi rehtorin puheella. Oi, Georg, olisitpa nähnyt kuinka
tyytyväisenä hän nyökähytti päätään luettuaan todistuksesi! -- 'Täällä
pitää ja täytyy jotakin tehdä', sanoi hän. 'Olkaa aivan huoleti ja
luottakaa minuun. Huomenna jo saatte tietoja.' Hän ei välittänyt
kiitoksistani, heitti todistuksesi siihen ja hyvästeli. Puoli tuntia
sen jälkeen tuli eräs palvelija, antoi minulle pienen käärön ja --
luehan itse."

Rouva Wald pani muutamia paperia pöydälle, ja Georg, niitä hätäisesti
silmäiltyään, luki ihastuksissaan, että hänelle suotiin viisikymmentä
taalaria vuotuista apurahaa. Ikihyvillään hypähti hän ylös ja kavahti
äidin kaulaan.

"Niin, sellaisella apurahalla saattaa opintojaan alottaa!" huudahti
hän. "Nyt on hätä kaukana ja elän kerrassaan herroiksi! Äiti, uskonpa,
että Jumalan siunaus lepää näkyväisesti pääsi ylitse. Aina, kun hätä on
ylimmillään, antaa taivas sinulle keinot sen häätämiseksi."

"Pysy hurskaana, ahkerana ja rehellisenä, Georg", vastasi rouva Wald,
"silloin on Jumalan apu sinua aina lähellä oleva."

Yöhön asti juttelivat äiti ja poika ja iloitsivat odottamattomasta,
runsaasta avusta.



VI.

Pastori Friedrich.


Aamuhämärässä kulki rivakkain askelin eräs nuori mies pääkaupungin
portista ja suuntasi kulkunsa kymmenen peninkulman päässä olevaan
yliopistokaupunkiin. Raitis tuuli puhalti häntä vastaan ja punasi hänen
yönvalvonnasta ja liikaluvuista kalpeaksi käyneitä poskiaan.
Silmäripsensä olivat vielä kosteat vuodatetuista kyynelistä, joita ero
rakkaasta äidistä oli pusertanut. Tunnemmehan jo tuon nuorukaisen; se
oli Georg Wald.

Keveä reppu selässä, tukeva tammisauva kädessä, kiiruhti hän
määräpaikkaansa kohti. Eräälle kukkulalle, josta synnyinkaupunkinsa
eteni hänen allensa koko laajuudessaan, jäi hän seisomaan ja loi
silmänsä edessään laajenevien huonekatoksien yli.

"Jää hyvästi, äiti!" kuiskasi hän hiljaa. "Kohta kai taas tapaamme
toisemme!"

Vielä loi hän silmäyksen nousevan auringon hehkussa välkkyvän kaupungin
yli, sitten kääntyi hän reippaasti ja kiiruhti edemmäksi, pyyhkien
kyyneleen silmänurkasta. Nouseva aurinko, leivon iloinen laulu, ihanat
maisemat, jotka vaihtelevina levisivät hänen eteensä, ilahuttivat pian
hänen mieltään. Vapaana liiti katseensa yltympäri, ja salatun
tulevaisuuden suloiset kuvat pitivät mielikuvituksen vireillä. Kun ilta
läheni, oli hän jo lähes seitsemän penikulmaa kävellyt ja läheni pientä
kylää, jonka punaiset huonekatot rauhallisina ja puoleensa vetävinä
puutarhojen ja pensastojen lomitse pilkistivät.

"Tuolla tahdon olla yötä", puhui hän itsekseen, hymyilevänä ja
mieltyneenä kylää tarkastaen. "Siellä olen yötä. Kenties löytyy joku
säälivä sielu, joka korjaa minut, antaa ruokaa ja majaa Jumalan ja
rakkaan Vapahtajan nimen tähden."

Ja pirteämmin askelin kiiruhti hän yhä eteenpäin. Äkkiä näkyviin
uloneva metsikkö otti hänet varjosaan suojaansa. Metsän viileys ja
raittius, puitten hiljainen kohina, pikku lintusten viserrykset, jotka
iloisina hyppelivät oksalta oksalle, vieläpä erinäiset auringon säteet,
jotka välkkyen tien poikki loistivat, vaivuttivat häntä miellyttävään
uinailutunnelmaan. Ja näin tässä mielentilassa kulkiessaan ei hän
pitänyt vaaria tiestä ja monista kapeista poluista, jotka risteilivät
joka suunnalle metsikköön, ja, ennenkuin hairauksensa huomasi, oli hän
eksynyt suoralta kylään vievältä tieltä ja eteni siitä yhä loitomma,
kun olisi päin vastoin pitänyt lähetä sitä. Eräs syvälle painunut puun
oksa repi häneltä keveän myssyn päästä ja herätti hänet uinailusta,
niin että hän katsahti ylös.

"Kas, mihinkä olen joutunut!" huudahti hän hieman harmistuneena
älyttömyydestään. "Luulenpa, ettei pikku kylästäni ole enää rahtuakaan
näkyvissä."

Hän katsoi ympärilleen ja kapusi muutamaan puuhun; hänen silmänsä eivät
huomanneet muuta, kuin loppumattoman, viheriän lehtipeitteen, ja siellä
täällä jonkun ikivanhan metsävanhuksen yksinäisen latvan, joka
nuorempien toveriensa rinnalla korkealle kohosi.

Päätään pudistaen laskeusi Georg taas alas puusta ja sanoi puoliääneen:
"Ei minulla ole nyt muu neuvona, kuin hakea yösiani pehmeällä
sammalvuoteella jonkun vanhan tammi- tahi pyökkipuun humisevien lehvien
ja oksien alla. Väsynyt olen, tieltä olen eksynyt, aurinko on jo mennyt
mailleen, puolen tunnin perästä on jo yö ehtinyt -- haen täältä jostain
miellyttävän paikan."

Heti katseli hän ympärilleen ja huomasi erään suunnattoman suuren
plataanipuun, jonka laajalle levinneet, lehtevät ja isot oksat
suojaavan katoksen muodostivat. Hän läheni sitä, löysi sen varjossa
pehmeää sammalta, lyhyttä, tiheää ja hienoa ruohoa, ja heittäytyi
miettimättä alas rungon juureen. Reppunsa pani hän päänalukseksi,
peittoa hän ei kaivannut tuossa lauhassa ilmassa, joka hyviä lemuja
täynnä ja lämpöisenä hiljaa humisutti lehviä.

"Jaakobin päänalus, kun hän näki unta tikapuista, oli kuitenkin kovempi
kuin minun", sanoi hän puoliääneen. "Jos patriarkka saattoi nukkua
nurmikivellä, niin saatan minäkin silmäni ummistaa reppuni päällä,
jollei rakas Jumala minulle niin autuaita unia lähetäkään, kuin
hurskaalle suosikilleen."

Ja yhä kuunnellen lintujen laulua ja entisiin unelmiinsa vaipuen, oli
hän pian unohtanut pienen kylän ja harhaan menonsa.

Mutta arvaamatta kuului reippaita askeleita, jotka sai häntä hereille.
Hän kohosi sammalvuoteeltaan, katseli ympärilleen, ja tuijotti
hämärään, joka nyt yhä synkempänä ja varjosampana metsää verhosi, josta
mustiin puettu mies suoraan hänen leposijaansa läheni. Hän kavahti
seisoalleen ja odotti vierasta. Tämä huomasi hänet, pysähtyi hänen
viereensä ja katsoi häntä hymysuin.

"Aiot viettää yösi taivasalla?" kysyi hän Georgilta.

"En oikeastaan aikonut", vastasi Georg naurahtaen, kuten uusi
ystävänsä, "mutta minun täytyy. Sattumoilta olen tähän metsään
joutunut, ja turhaan olen katsellut ja taivaalle pyrkiviin puihin
kavunnut, löytääkseni tämän metsän synkästä perukasta vievän polun."

"Ja mikä on oikeastaan matkasi määrä?" kysyi vieras.

"Lähinnä eräs ystävällisen näköinen pieni kylä, joka hyvin herttaisena
ja viehättävänä hedelmäpuitten ja tarhojen lomitse piiloutui. Siellä
aioin yöni viettää ja aamulla varhain taas matkasauvaani tarttua,
saapuakseni H:n yliopistokaupunkiin; sillä tämä on matkani viime
määrä."

"Olet siis ylioppilas?" kysyi vieras.

"En vielä", kuului vastaus, "mutta siksi tulemaisillani."

"No sitten, käy minun seuraani", pyysi vieras. "Olen sen pikku kylän
sielunpaimen, joka näytti sinusta niin miellyttävältä, ja olempa
hyvilläni, jos tahdot levätä yön majani suojassa. Tule! Olemme tuskin
puolen tunnin matkan päässä kylästä, eikä olekaan sinne pitkä matka."

Georg hyväksyi kursastelematta ystävällistä kutsua. Hän heitti reppunsa
taas selkään, otti tukevan tammisauvansa käteen ja seurasi rivakkain
askelin ystävällistä isäntäänsä, joka, millekään polulle rupeamatta,
suoraan metsän halki kulki.

Oli jo pimeä, kun vaeltajat, pensaikosta ulos astuen, leveää
ruohopolkua seurasivat, joka kohtisuoraan kylään päin johti. Valot
tuikkivat sieltä päin, ja kuului jo yön hiljaisuudessa valppaitten
koirien haukunta, jotka jo olivat vainuneet lähestyviä miehiä. --

"Kohta olemme perille", sanoi pastori Friedrich, kiiruhtaen lähemmä
Georgia ja tarjoten hänelle käsivartensa tukeeksi.

Samassa Georgin jalka koski johonkin kalisevaan esineeseen hänen
tiellään ja pastori huusi. "Seis! sinulta on tietenkin jotain
pudonnut!"

Georg kumartui ja nosti maasta raskaan kukkaron, joka näytti olevan
täynnä kultarahoja.

Arvaamatta juolahti tuo ajatus hänen mieleensä: "Jospa pastorin
jättäisit siihen uskoon, että löydetty kukkaro onkin omasi? -- sinä ja
äitisi olisitte ainiaaksi autetut." Mutta seuraavassa silmännäpäyksessä
karkoitti hän tuon ajatuksen kauas luotaan, pisti kukkaron levollisena
reppuunsa ja seurasi edellä kulkevaa reipasta pastoria hyvällä mielin.

Pian tulivat he hänen asunnolleen ja lievän kolkutuksen perästä
avattiin ovi sisältä päin. Vanha emännöitsiä vastaanotti heitä ja
näytti olevan hyvin mielissään nähdessään jälleen isäntänsä.

"Hyvä on, herra pastori, kun tulitte kotiin! Jo kaksi tuntia olen teitä
odotellut, ja olipa minulta koko hanhipaisti kärventyä. Liian kauan
metsissä kiertelette ja sellaisia hyödyttömiä esineitä sieppaatte
kiinni kuin koppiaisia ja perhosia. No, menkäähän vaan kamariinne!
Tulen kohta perästä lamppua sytyttämään, mutta ensinnä täytyy minun
kerta vielä katsoa hanhipaistiani!"

Ja muitta mutkitta jätti toruileva emännöitsiä pastorin ja vieraansa
seisomaan ja meni kyökkiin. Friedrich pastori sanoi lempeällä äänellä
Georgille: "Oletpa tässä kuullut pienen kotiripityksen, josta pyydän
sinua olemaan pahaa ajattelematta. Vanha Kristiinani soittaa suutaan
kuin äkäpussi ainakin, mutta lempeä ja rakas hän on silti; hän on
joutusa torumaan, mutta myös järkähtämättömän uskollinen."

Näin sanoen, johti Friedrich pastori vieraansa hiljaiseen ja pieneen
lukukammioon, pyysi häntä istumaan ja sytytti lampun. Sen valossa oli
Georgilla tilaisuus vasta saatua ystäväänsä lähemmin tarkastaa, ja
odottamattomalla mielihyvällä kiintyi hänen silmänsä tuon hengen miehen
kasvoihin. Niin lempeitä ja herttaisia kasvoja, täynnänsä ylevää rauhaa
ja ystävällisyyttä, oli hän harvoin, jos koskaan, nähnyt. Vieno
kelmeys lepäsi pastorin rauhallisilla kasvoilla; mutta se ei ollut
kivulloisuuden kellahtava kalpeus, vaan tuollainen kirkas, läpikuultava
valkeus, joka kovia, mutta voitokkaasti kestetyitä sieluntaisteluita
ilmaisee.

Friedrich pastori oli vanha mies. Hänen ennen kullankarvaiset hiuksensa
nyt hopealle hohtivat, mutta hänen vaaleanruskeat silmänsä säihkyivät
vielä puhtaina ja kirkkaina ja nuorekkaina korkean otsan alta.
Kamarinsa oli koristelemattomasti kalustettu. Kova sohva, pari tuolia,
pöytä, vanha kirjoituspulpetti, muutamia vaskipiirroksia seinillä,
siinä oli koko kalusto. Mutta kaikki oli siistiä ja kiiltävää. Ei
missään tomuhitustakaan, ei missään likaa tahi muuta epäsiisteyttä.
Itse huoneen petäjäinen lattia loisti puhtaana ja valkoisena.

Ennenkuin Georg vielä oli huomionsa loppuun selvittänyt, astui vanha
Kristiina huoneeseen ja olisi taas mielellään torunut, kun hän näki ja
lampun sytytetyksi. Kuitenkin hillitsi hän kieltään, nähtävästi vieraan
vuoksi, heitti vaan isäntäänsä nuhtelevan silmäyksen ja kiiruhti
toimiinsa, kattaen pöytää puhtaalla peitteellä ja asettaen siihen
lautasia, salveeteja, veitsejä ja kahveleita. Kaikki kävi nopeasti ja
mukavasti hänen tottuneissa käsissään.

"Nyt tulee pää-asia!" sanoi hän ja meni ulos noutamaan tuota oivallista
hanhenpaistiaan. Ylpeällä katseella asetti hän sen keskelle pöytää ja
pyysi isäntäänsä siihen käsiä käymään. Itse aikoi hän hiljaa taas
poistua.

"Malta, Kristiina!" huusi pastori. "Aterioimme joka päivä kahden emmekä
tee nyt yhtään poikkeusta kun sallimus on tuonut meille tervetulleen
vieraan. Istuhan entiselle siallesi."

Vanha Kristiina kieltäytyi. Kun kuitenkin Georg pyynnöllään yhtyi
pastorin kutsuun, suostui hän vihdoin ystävällisellä hymyllä ja
suoriutui muitta mutkitta hanhenpaistia taitavalla kädellä palasiksi
leikkaamaan. Georg sai runsaan osansa ja se maistui erinomaisen
hyvälle. Koko päivänä ei hän ollut nauttinut muuta kuin palasen kuivaa
leipää ja juonut raikasta vettä. Vanha Kristiina oli aika hyvillään,
nähdessään, että ateria niin hyvin nuorelle herralle maistui.

"Niin", sanoi hän, "paistettu hanhi on hyvä asia, josta sopii hyvinkin
iloita; ja kun koko viikon on laihemmalla ravinnolla kokenut toimeen
tulla, maistuu herkkupala sunnuntai-iltana sitä paremmalta. Elkää toki
luulko, nuori herra, että meillä eletään näin ylellisesti kaiken
vuotta. Jumala varjelkoon! Silloinhan ihminen paisuisi hyvin
ylimieliseksi ja unohtaisi kaikkien lahjain antajaa. Eikö tosi,
pastori, se on harvinaista, että meillä on näin hyvästi kuin tänään?
Meidän kylämme on pieni, tulot ovat vähäiset, lisätulot ovat
harvinaiset ja niin saa auttaa itseänsä. Mutta tyytyväisiä olemme
kuitenkin aina! Hyvä omatunto ei anna surullisten ajatusten kasvaa ja
versoa, sen saatte uskoa, rakas nuori herra."

Georg katsoi naapuriinsa, pastoriin, päin. Tämä hymyili vanhan
uskollisen palveliattaren innosta, mutta ei antanut lavertelunsa
häiritä itseään. Kristiina yhä rupatteli.

"Ystävällinenhän se Martti kuitenkin oli", sanoi hän, "kun ei unohtanut
olla kiitollisena. Kun te, pastori, hänen sairautensa aikana häntä
Jumalan sanalla lohdutitte ja ravitsitte, sanoi hän minulle, että kun
hän tervehtyi entiselleen, hän oli teitä muistava. Mutta ajattelin: no,
tuo nyt on ihmisten tavallista pakisemista! Kun heille huonosti käy,
niin tekevät hyviä päätöksiä, vaan jos heille taas käy hyvästi, niin
ovat hyvät päätöksensä unhottaneet! Mutta minulla oli väärä käsitys
vanhasta Martista. Hätinä jaksoi hän ulkona liikkua ja tehdä työtä, kun
alkoi koota ja säästää, eikä levännyt, ennenkuin oli hanhen saanut
ostetuksi. Sitä on hän nyt ahkerasti syöttänyt, sille parhaat palat
antanut ja on sen lopulta pastorille tuonut, kun se ensinnä oli oikein
lihavaksi syötetty. Tuossa se nyt on! No niin, onpa pastori sen myös
runsaasti ansainnutkin. Olenpa omin silmin nähnyt, kuinka hän kiiltäviä
taalaria hänelle..."

"Kristiina!" sanoi pastori leppeästi, mutta nuhtelevasti.

Vanha palveliatar oli säikähtyvinään ja rupesi itseään muka torumaan.
"No, kieleni on taaskin pyörinyt sydämmen pakosta", sanoi hän. "Mutta
olenpa vaiti! Vaieta tahdon! Joskus, olipa se sitten vasta
tuomiopäivänä, pitää kuitenkin tulla tiedoksi, mitä pastori niin
huolellisesti salaa, kuten suurinta syntiä. Aika on tuleva,
kärsivällisyyttä vaan! kärsivällisyyttä vaan!"

Ja hän vaikeni, jolla aikaa Friedrich pastori puheli nuoren vieraansa
kanssa, kunnes porstuan vanha seinäkello soi kymmenen. Silloin nousi
pastori, kopisti tuhan piipustaan ja käski vanhaa Kristiinaa saattamaan
nuorta vierasta lepokamariinsa.

Samassa joku kolkutti ulkoapäin ovelle. Vanha Kristiina kuunteli ja
sanoi: "Joku sairas varmaan, joka haluaa taivaallista lohdutusta. Menen
vaan heti kuulustelemaan, kuinka ja missä."

Ja kiireesti riensi hän kartanolle. Georg kuuli hänen puhelevan siellä
sillaikaa kun Friedrich pastori arvattavastikin lähtöön valmistihe.
Vanha Kristiina tuli huoneeseen jälleen.

"On, niinkuin ajattelin", sanoi hän. "Pehtori Wilhelm lähettää
pyytämään pastoria Jumalan tähden tulemaan hänen luoksensa, sillä hänen
tyttärensä on kuolemaisillaan."

Jalo pappismies kiiruhti kutsua noudattamaan. Kristiinan avulla puki
hän päälleen hengellisen virkapukunsa, otti raamatun, kirjojen kirjan,
käteensä ja pyysi Georgia, jäähyväisiä sanoessa, olemaan rauhassa ja
pitkän, väsyttävän päivämarssin perästä yölepoa nauttimaan.

"Saattaa olla myöhäistä, ennenkuin palaan", sanoi hän. "Elä sen vuoksi
odota tuloani."

Vilpittömästi pudisti hän vieraansa kättä ja lähti sitten kiireen
kautta. Georg jäi miettiväisenä paikalle. Koko nukkumisen halu oli kuin
pois puhallettu.

"No, nuori herra", sanoi vanha Kristiina, "kuinka on, ettekö aio
seurata pastorin neuvoa? Tulkaa, vuoteenne on hyvästi hajotettu ja
ravisteltu, ja väsynyt mahdatte ollakin."

Georg pudisti päätään. "En ole vielä unissani", vastasi hän, "ja
sillaikaa kun te odotatte pastoria, niin jutelkaamme vielä vähän."

Vanha palveliatar näytti tuohon ehdotukseen olevan kovasti mieltynyt ja
asetti lampun, johonka jo oli tarttunut, valaistakseen nuorta vierasta
makuukumariin, taas paikalleen. Hän istui tuolille pöydän viereen ja
osasi taas pian kääntää puhetta isäntäänsä, jota hän näkyi todellakin
vilpittömästi rakastavan.

"Saattepa sen uskoa, rakas herra", sanoi hän Georgille, joka
tarkkaavasti hänen sanojaan kuunteli, "saattepa uskoa, sellaista
isäntää, kuin minun isäntäni on, ette enää tapaa läheltä eikä kaukaa.
Hän on totinen Jumalan lapsi. Luuletteko minun koskaan tarvitsevan
kuulla kovaa sanaa hänen suustaan? Ei milloinkaan, se on totinen tosi.
Aina lempeämielinen, aina kärsivällinen, aina anteeksi antava vanhalle
Kristiinalle. Ja niinkuin hän minua kohtelee, niin hän kohtelee kaikkia
kyläläisiä. Katsokaahan, rakas herra, kun hän tuli tänne, siitä on jo
hyvinkin kolmekymmentä vuotta, silloin oli kylä, joka nyt niin sievältä
ja siistiltä näyttää, likainen, kurja, rappeutunut pesä, ja talonpojat
olivat laiskoja, jumalattomia ja röyhkeitä. Ei heissä ollut vähääkään
hyvää. Olisipa teidän pitänyt nähdä, kuinka pastori sorrettua
seurakuntaansa otti haltuunsa. Hän kulki talosta taloon, antoi
ihmisille, jotka useinkin röyhkeästi suutaan soittivat, hyviä sanoja ja
hyviä neuvoja, auttoi, missä osasi, lohdutti, missä apu ei riittänyt,
puhdisti ja karsi ihmisten sydämmet ja sitten myös koko kylän kaikesta
loasta ja pahasta. Ensimmäisenä ja toisena vuonna hän ei niittänyt
minkäänlaista kiitosta siitä ja saarnasi kuuroille korville. Mutta
ajanoloon kävi paremmin ja kun ihmiset alkoivat ymmärtää, että pastori
ei ainoastaan sanoillaan, vaan myös teoillaan toimitti virkaansa, että
hän palkastaan runsaalla osalla heikkoja ja sairaita auttoi, silloin
alkoivat kaikki häntä rakastaa. Ja missä ensinnä rakkautta löytyy,
siihen tulee päälliseksi luottamus ja kuuliaisuus ja kaikki muu
ikäänkuin itsestään. Kun pastori huomasi, että hän oli noitten ennen
paatuneitten ihmisten sydämmiä sulattanut, työskenteli hän yhä
suuremmalla halulla ja rakkaudella rippilastensa parannukseksi.
Väsymättömästi piti hän huolta heistä, ajatteli ja näki vaivaa heidän
tähtensä, opetti heitä rakastamaan Jumalaa ja hänen ainoata poikaansa,
Jesusta Kristusta, oikein tuntemaan, ja sai heitä syntiä ja paheita
vihaamaan niinkuin kuolemaa. Niin kävi kaikki hyväksi ja vuoden perästä
ei enää saattanut tuntea entistä kylää ja ihmisiä siinä. Ja
luulettekohan, nuori herra, että tuo jalo mies olisi maallisen
palkinnon vuoksi tuon tehnyt? Ei toki! Hänen kirkkoherravirkansa ei
vieläkään tuota, ei yhtenäkään vuonna, sataakaan taalaria, ja sen hän
kumminkin jakaa köyhien kanssa, apuatarvitsevien ja sairaitten kanssa,
jotka makaavat tautivuoteellaan eivätkä kykene työhön. Kuinka monta
kertaa on hän viime roponsa antanut eikä tiennyt, mistä itse huomenna
eläisi. Kun hänelle sanoin: 'pastori, te menette liian pitkälle, oma suu
on lähempänä kun kontin suu; pitää tehdä hyvää, mutta ei itseään silti
unhottua' -- silloin katseli hän minua suurilla ruskeilla silmillään,
aina yhä hiljaisena ja levollisena ja minä häpesin. No eipä meiltä ole
koskaan vielä puuttunut jokapäiväistä leipää ja kun ei meillä parempaa
ollut, niin söimme perunamme suolan kanssa ja olimme sangen iloiset
silti! Uskokaa minua, nuori herra, köyhyys ei ole niin paha, kunhan
vain on hyvä omatunto ja kunhan rehellisesti velvollisuutensa tekee. En
saattaisi olla lainkaan rikas, sillä luulenpa, etten osaisi
ikäpäivänäni siihen mukaantua. Tilaisuus tekee varkaan, sanoo
sananlasku, ja kun on paljo rahaa ja tavaraa, on myös joka hetki
tilaisuus tehdä syntiä. Olen osaani tyytyväinen!"

"Ja siinä teette oikein!" vastasi Georg. "Hyvää yötä nyt kuitenkin!
Minun pitää huomenna varhain lähteä matkalle taas, ehtiäkseni ajoissa
H:n yliopistokaupunkiin."

"Aiotte siis H:iin?" kysyi vanha Kristiina osaaottavasti. "Lukemaan
kaiketikin, niinkuin muutkin nuoret herrat, jotka tämän kylän kautta
kulkevat?"

"Niin, eukkoseni, lukemaan lähden", vastasi Georg.

"No, kuulkaa". sanoi vilpittömällä suoruudella palveliatar, "silloin
voisin kenties olla teille hyödyksi. H:n kaupungissa asuu muuan
sisareni. Hänen miehensä on sorvarimestari. Hän on vaan halpa
käsityöläinen, mutta hän tietää neuvoa monessa asiassa ja antaa kyllä
neuvoa, jollette vaan ole liian ylpeä häneltä neuvoa pyytämään."

"Ylpeydestä ei ole puhettakaan", naurahti Georg. "Kun leipäkori niin
korkealla riippuu kuin minulla, ei saa neuvoa eikä apua ylenkatsoa, ja
kyllä käyn lankomiehenne luona, hyvä Kristiina."

"Vai olette tekin köyhä, rakas nuori herraseni?" kysyi Kristiina
osaa-ottavasti. "No, sitten vasta minua oikein ilahuttaa, että sallimus
teidän kulkunne on meidän taloomme ohjannut. Mutta menkäähän jo
levolle. Teidän nukkuessa kirjoitan kirjeen lankomiehelleni, että te
olette minun suosiossani. Mutta joutukaa, joutukaa, kello mahtaa
paikalla olla yksitoista ja pastori saattaa minä hetkenä tahansa
palata. Jos hän näkee teidät vielä valveilla, hän tapansa mukaan minua
taas nuhtelee. Tunnen jo nuo asiat! Se koskee kipeämmästi kuin kaikki
kovat sanat!"

Georg ei vitkastellut sen enempää, ja pian painoi virvoittava uni hänen
silmänsä umpeen.



VII.

Sorvarimestari.


Aurinko paistoi heleästi ja linnut livertelivät kun Georg heräsi. Hän
hypähti vuoteestaan ja meni akkunan luo. Hän loi katseensa alas
puutarhaan, joka näytti erinomaisen hyvästi hoidetulta. Oli kuitenkin
vielä varhainen aamu ja talossa oltiin vielä aivan hiljaa. Georg ei
tahtonut häiritä ja vaipui mietteisiin. Ei koskaan ennen ollut hän
huomannut tyytyväistä mieltä niin isoksi avuksi kuin tässä pikku
kylässä, jonka olemisesta hän ei edes ollut tiennytkään. Friedrich
pastorin hiljainen, levollinen armollisuus oli tehnyt häneen syvän
vaikutuksen ja melkeinpä hän kadehti häneltä sitä siunausta, jota
lempeä, uupumaton toimensa myötään hänen ympärilleen kylvi. "Jospa
saattaisit olla hänen laisensa!" ajatteli hän ja päätti ainakin koettaa
tuota määrää saavuttaa. Jo ennen eroa äidistä oli hän päättänyt valita
jumaluusopin tutkinto-aineekseen ja tuttavuus Friedrich pastorin kanssa
yhä vahvisti tuota aikomusta.

"Kallista mahtaa olla, elää ja toimia niinkuin te!" mutisi itsekseen
jalo nuorukainen. "Mitä arvoa on maallisilla aarteilla ja rikkaudella
niitten rinnalla, joita hän taivaaseen Korkeimman valtaistuimen eteen
kokoo? Ja miksikä minä en voisi saavuttaa sitä minkä hän on
saavuttanut? Hän oli ja on köyhä, niinkuin minä; minä tahdon hänen
esimerkkiään seurata ja hänen jälissä kulkea niin kauan kuin Jumala
minulle voimia ja terveyttä lainaa."

Oven narina ja miehen askeleet, jotka puutarhan puolelta kuuluivat,
herätti Georgin hänen mietelmistään. Hän loi pikaisen silmäilyn tuonne
alas ja näki pastorin, joka ihanaa, raitista kesäaamua näytti
nauttivan. Kukkiensa keskellä vaeltaen, virvoitti hän itseään niiden
tuoksulla ja kumartui väliin yhden, väliin toisen yli, hellästi niitä
kädellään kosketellen. Georg tarkasti hetkisen tuota viatonta tointa;
sitten heitti hän reppunsa selkään, tarttui sauvaansa ja meni portaita
alas, kiittääkseen ystävällistä isäntäänsä ja jäähyväisiä hänelle
sanoakseen. Hänellä oli vielä kolme peninkulmaa H:n kaupunkiin ja
toivoi hyvään aikaan sinne saapuvansa, löytääkseen, jos mahdollista,
siellä vielä hiljaista asuntoa kohtuhinnalla.

Herttaisella aamutervehdyksellä meni Friedrich pastori häntä vastaan,
kun Georg astui puutarhaan.

"Ennenkuin minun jätät", sanoi hän, "pitää sinun minun kanssani
varhaisen pikku aamiaisen syödä, maitoa ja leipää, semmoista jota
maalla on tarjona."

Lempeällä pakolla sai hän Georgin jälleen reppunsa pois laskemaan. Kun
nuorukainen heitti sen kivipenkille, kuuli hän hiljaisen kolinan ja
äkkiä muistui rahakukkaro hänelle mieleen, jonka hän eilen illalla
metsäpolulla oli löytänyt. Hän säikähtyi ilmeistä muistamattomuuttaan
ja kaivoi kukkaron esille.

"Herra pastori", sanoi hän, "tämä raha, josta luulitte, että se oli
minulta pudonnut, ei ole minun, keltä liekään hävinneet, ja minä jätän
sen teidän käsiinne, että te, oikean omistajan ilmestyessä, sen hänelle
takaisin antaisitte."

Friedrich pastori otti kukkaron, luki rahat, jotka hän piti käsissään
ja sanoi: "Tuossa on kaksikymmentä louisdoria, paitsi muutamia
hopearahoja. Sinun nähden tahdon tuon summan panna sinetillä sulettuun
piiloon tallelle ja pitää huolta löydön kuulutuksesta."

Ja niin tapahtui, niinkuin pastori sanoi, ja pian sen jälkeen tulikin
omistaja kukkaroaan perimään.

Päätetyn toimen perästä syötiin aamiainen ja vihdoin sanoi Georg
jäähyväiset. Friedrich pastori pudisti ystävällisesti hänen kättään.

"Olen oppinut tuntemaan sinua kelpo nuorukaiseksi", sanoi hän, "ja se
on minua sydämmellisesti ilahuttava, jos käyt minua tervehtimässä joka
kerta kuu kuljet kylämme kautta. Lupaahan minulle, ettet käy taloni
ohi, poikkeamatta sisään."

Georg lupasi sen ja vanha Kristiina tuli saapuville jättääkseen
vieraalle tuon mainitun kirjeen.

"Viekää se nyt vaan oikein perille, rakas nuori herra", sanoi hän,
pudistaen uskollisesti Georgia kädestä. "Sanokaa hyvin paljon terveisiä
lankomiehelleni ja sisarelleni, ja kuulkaa, elkää unohtako mitä pastori
on sanonut. Jos vaan kerrankaan menette talomme ohi, sisään
poikkeamatta, silloin joudutte vanhan Kristiinan kanssa tekemisiin!"

Kunnon ihmisten sydämellisyydestä Georg heltyi kyyneleihin asti ja
hyvin vaikealle hänestä tuntui heistä eroaminen. Vasta kun hän oli
jättänyt pienen kylän kauas taakseen, herkesi kyyneleet juoksemasta.

Oli jo puolisen aika, kun Georg yliopistokaupunkiin saapui. Vakavia
ajatuksia täynnä, käyskenteli hän sen kaupungin kaduilla, jossa hänen
nyt piti oleilla moniaita vuosia, ja kaikenlaiset aavistukset
tunkeilivat hänen mieleensä.

Ne olivat kuitenkin paremmin iloista kuin surullista laatua; olihan nyt
toki halunsa päämäärä saavutettu: opinahjon ovet olivat hänelle
auenneet ja hänen henkensä janosi opin jaloja, ihania hedelmiä.
Vastukset, jotka hänen pyrintöjään saattaisivat ehkäistä, tahtoi hän
kärsivällisyydellä ja mielen lujuudella tieltään karkoittaa.

Georg ensinnä alkoi etsiskellä sopivaa majapaikkaa. Nuo pari
peninkulmaa, jotka hän oli vaeltanut, eivät olleet häntä väsyttäneet ja
hän eteni kadulta toiselle, tarkastellen ilmoitustauluja, jotka
ilmoittivat huoneita vuokrattaviksi. Hän haki ja löysi, mutta eipä
liioin sopivia. Kaikki tarjolla olevat huoneet olivat liian kalliit ja
kun ilta oli käsissä ja hän yhä vielä etsiskellen ympäri kaupunkia
hapuili, alkoi häntä pelottaa. Silloin juohtui hänelle vihdoin mieleen
vanhan Kristiinan lankomies, sorvarimestari Wunderlich, ja hän päätti
hänen neuvoaan hyväkseen käyttää. Pian oli hän hänen asuntonsa löytänyt
ja huomasi että se oli erittäin siisti ja miellyttävä. Hän kolkutti
ovelle ja, noudattaen ystävällistä kehotusta käymään sisään, astui hän
mestari Wunderlichin työpajaan.

Eräs vanhanpuoleinen mies, silmälasit nenällä, seisoi hyrisevän
sorvauspenkin ääressä ahkerassa työssä. Ystävällisen näköinen eukko
istui vähän matkaa hänestä rukin ääressä kehräämässä. Kun Georg kävi
siistiin tupaan, pani mestari veistimen ja näverin syrjään ja katsoi
tuliaa kysyvästi kasvoihin.

"Mestari Wunderlich", sanoi Georg, "minulla on teille kirje kälyltänne
Blumrodesta. Häneltä paljo terveisiä."

"Vai sisareltaniko?" huusi eukkonen, reippaasti seisoalleen hypähtäen;
siihen asti oli hän levollisesti rukin ääressä istunut. "Istukaa toki,
rakas herra, sillä aikaa katsokaamme mitä hyvä Kristiina on
kirjoittanut."

Georg, jolle olo vanhan pariskunnan luona tuntui hyvin kodikkaalta,
istuessaan tarkasteli molempia kun he siinä innokkaasti avattua
kirjettä lukivat. Pian luku olikin suoritettu, sillä kirje oli aivan
lyhyt ja selvä, eikä sisältänytkään muuta, kuu kehotuksen olemaan
ystävällinen tämän kirjeen tuojalle, hänen ja pastorin rakkaalle ja
arvokkaalle ystävälle. Mestari Wunderlich ei vitkastellut tuon pyynnön
täyttämisessä ja kääntyi kohta Georgin puoleen pyynnöllä saada häntä
palvella. "Jos vaan saatan neuvoa tahi auttaa teitä asioissanne", sanoi
hän, "niin olen käskettävänänne."

Georg ilmoitti huolensa muitta mutkitta. "Jo pari tuntia", sanoi hän,
"olen juossut kaupungissa yltympäri, hakeakseni kutakuinkin huokeaa
asuntoa itselleni, mutta en ole, vaikka parastani olen koettanut,
löytänyt sopivaa kortteeria. Jos minua saattaisitte neuvoa, mestari
rakas, ilahuttaisi se minua."

Mestari Wunderlich katsoi vaimoonsa ja tämä nyökähytti päätään.
"Kuulkaa, arvoisa herra Wald", sanoi hän herttaisesti hyrähtäen,
"olisitte tuon vaivan voinut säästää itsellänne, jos olisitte paikalla
tullut minun luokseni. Sillä nähkääs, minulla on talossani pieni
yliskamari, joka sopii teille aivan hyvästi. Tulkaa ja arvostelkaa
itse."

Vanhus otti avaimen, meni edellä ja Georg talon emännän kanssa
seurasivat häntä. Portaat veivät tuonne yliskertaan. Mestari avasi oven
ja kaikki kolme menivät pieneen, mutta erittäin hauskan näköiseen
huoneeseen. Iloisena katseli Georg paperoittuja, somilla kuvilla ja
peilillä varustettuja seiniä, vakavia, kauniita huonekaluja, mukavaa
sohvaa, kirjoituspulpettia, joka oli sijoitettu muutaman akkunan
viereen, josta oli näköala vilkkaalle kadulle. Georgin mieltymys ei
jäänyt mestarilta huomaamatta ja hän hieroi tyytyväisenä käsiään.

"Katsokaa myös tänne, kunnioitettu herra Wald", sanoi hän, kapeaa ovea
auki sysäten. "Katsokaa, tämä on makuuhuone. Se antaa puutarhaan päin
ja siinä saattaa aivan makeasti ja häiritsemättä nukkua. Onko se teille
mieleen?"

"On, onpa liiaksikin!" vastasi Georg hiljaisella huokauksella, koska
hän jo edeltäpäin pelkäsi, että tuo ihmeen kaunis asunto olisi liian
kallishintainen hänen varoihin nähden.

"No sitten, koska se teitä miellyttää, niin jääkää tänne", sanoi
mestari Wunderlich. "Koteutukaa ja ruvetkaa asumaan muitta mutkitta."

Georg hymyili mestarin hyväluontoiselle vaatimukselle. "Olen köyhä ja
minun täytyy panna suu säkkiä myöten", sanoi hän, ja hieno puna lensi
hänen poskilleen. "Tuon sievän huoneen vuokraa en jaksa maksaa."

"No, mitä joutavia, arvoisa herra Wald!" sanoi mestari Wunderlich.
"Vuokraa! Kuka on teiltä vuokraa vaatinutkaan? Te jäätte tänne ja
vuokrasta sovimme sitten. Elkää vaan kursailko! Emme käytä huonetta,
minä ja eukkoni, ja meitä se ilahuttaisi, jos se on teille mieleen."

Georg vitkasteli kuitenkin yhä. Mutta kuu mestarin vaimo tarttui
ystävällisesti hänen käteensä ja sanoi: "Mitä on sisareni ja herra
pastori Friedrich meistä ajatteleva, jos me työnnämme teidät luotamme?"
Silloin suostui hän jäämään ja pani reppunsa pois ja matkasauvansa
nurkkaan.

"No, niin olemme siis yksimielisiä!" sanoi mestari Wunderlich
arvoisalle herra Waldillensa, niin kuin hän häntä yhä eteenkinkäsin
kutsui ja jonka kättä hän puristi. "Koteutukaa ja olostukaa vaan ja
tulkaa sitten alas luoksemme ja pitäkää hyvänänne halpa ateria.
Tahdotteko osottaa meille se kunnia?"

Georg myöntyi ja vanhukset iloisesti jutellen jättivät hänen. Mutta hän
lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, jonka huolenpito oli niin
isällisesti häntä johtanut.



VIII.

Kahden vuoden perästä.


"Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus!"

Tuo vanha ylioppilaslaulu, jonka eräs iloinen ylioppilaslauma raikkain
äänin lauloi, kaikui H:n yliopistokaupungin kaduilla. Ylioppilaat
kirjavine lakkineen, neulomisilla ja kullalla reunustettuine
jakkuineen, kannus saappaineen, raskaine miekkoineen, jotka heidän
sivullaan kalisivat, pitkine tupakkipiippuineen, joista he sakeita
sauhujaan vetivät, muodosti elävän, nuorekkaasti raittiin kuvan.
Adelbert von Wildström kulki joukon etupäässä. Äänensä kaikui
kovimmasti, miekkaansa hän heilutti rohkeimmin ja uljas haikaran sulka
heilui hänen samettilakissaan. Hän johti joukkoa iloisiin kemuihin
komeaan asuntoonsa.

Adelbert oli, kuten olemme jo oppineet häntä tuntemaan, hyvälahjainen
ja jalosydämminen nuorukainen. Jos voimakas ja viisas käsi olisi hänen
kasvatustaan ohjannut, olisi hänestä voinut tulla kelpo mies, oikea
kansanmies, sillä hän polveutui muutamasta maan rikkaammasta ja
jaloimmasta perheestä, ja hänen esi-isänsä olivat aina lähinnä
valtaistuinta seisoneet. Kuitenkin vanha kreivi, hänen isänsä, joka oli
oikullinen ja kopea herra, turmeli poikansa hyvää luontoa. Hän istutti
häneen ylpeyttä, täytti hänen mielensä niillä luuloilla, että muka
aatelinen syntyperä ja onnen lahjat ovat kuolevaisten ihmisten
kadehdittavimpia lahjoja ja sysäsi hänet ulos maailmaan, panematta
hänelle mukaan viisasta opasta vapaan ja vallattoman yliopistoelämän
liukkaalle polulle. Nuoren kreivin n.s. "hovimestari" eli holhooja oli
kevytmielinen ja tunnoton ihminen, joka enemmän yllytti häntä hulluihin
tekoihin kuin varoitti niitä jatkamasta, arvellen muka Adelbertin
olevan siksi rikkaan, ettei oppia tarvinnutkaan. Adelbert syöksyi
toisesta nautinnosta toiseen ja yhä uusiin huveihin. Kirjansa makasivat
eräässä pölyisessä romuhuoneen nurkassa, eikä hänen mieleensä enää
juolahtanutkaan, että niiden oikea paikka oli hänen työpöydällään.
Alussa tosin hän joskus joutui siitä tunnonvaivoihin; mutta
hovimestarin liukkaat sanat, isän varotukset tekemästä työtä liiaksi
muka ja erittäinkin mieltymys vapaaseen ja vallattomaan elämään esti
hänet voimalla ja vakavuudella henkeänsä kehittämästä ja tietojansa
kartuttamasta. Hän eli hauskasti päivästä toiseen ja nautti
rikkauttaan, jota hän, huonoja neuvoja varteen ottaen, pian oppi
pitämään elämän suurimpana hyvänä.

Tuon meluavan ja uljaan ylioppilasjoukkueen katua alas kulkiessa, kulki
samaa katua ylöspäin eräs yksinäinen, sarkatakkinen ylioppilas. Hän
kantoi kirjalaukkua kainalossa ja oli menossa kuulemaan erään mainion
jumaluusopin professorin luentoa. Hiljaa kulki hän huonerivejä pitkin
ja käänsi kasvonsa poispäin tuosta kirjavasta melskeestä, joka häntä
vastaan hyökyi. Hän koki päästä varkain sivu. Eräät terävät silmät
olivat kumminkin hänet tunteneet ja huomanneet.

"Wald!" huusi iloinen ääni. "Wald, tulehan mukaan!"

Georg -- hän se oli tuo huudettu -- kääntyi ja tervehti, kumminkaan
aikomatta kutsua noudattaa, joka vaan näytti jouduttavan hänen
askeleitaan. Mutta kreivi Adelbert kiirehti hänen jälkeensä, tarttui
häntä käsivarresta ja näytti varmasti päättäneen olla Georgia
laskematta käsistään. "Sinun täytyy lähteä minun kanssani, Wald", sanoi
hän. "Tiedänhän että sinulla on vähän huvitusta täällä, ja että sinun
täytyy säästellen elää. Minun on sinua sääli, poika parka. Tule, käy
mukaan, ole kerta iloinen iloisten kanssa."

Tumma puna nousi Georgin kasvoille ja hän oli siksi ylpeä, että häntä
pisteli mokoma sääliminen. "Jätä minut rauhaan, Wildström!" sanoi hän
hieman kiivaasti. "Huvituksia en kaipaa. Minun täytyy mennä luennolle."

Tämän vähäsanaisen ja sukkelan puhelun aikana olivat Adelbertin toverit
kokoontuneet hänen ja Georgin ympäri ja yhtyivät puheluun. "Tule
mukaan, Wald!" huusivat he. "Yksi kerta ei ole mikään kerta! Pitää
sinunkin olla joskus iloinen. Hyi, kuka viitsisi iän kaiken istua
kyyryllänsä vanhojen kirjojen ääressä! Lähde! Jollet lähde, niin etpä
ole kunnon toveri!"

Puoleksi vedettynä, sysättynä ja tuupittuna täytyi Georgin
vastarinnastaan luopua ja yhtyi, vaikka vastenmielisesti, meluavaan
ylioppilasjoukkueeseen. Hän kulki äänetönnä tuon ääneen laulavan lauman
kanssa ja pahoili sydämmessään että oli heitä tavannut.

Tultiin Adelbertin asunnolle ja kemut alkoivat. Myöhään yöhön pitivät
nuoret ylioppilaat juominkejaan, lauloivat, riemuitsivat ja olivat
iloisia poikia. Varsinkin varoi Georg nauttimasta liiaksi. Vaikka hän
ei tahtonutkaan toisia tuomita heidän pauhaavasta ilostaan, niin oli
hänelle kuitenkin vastenmielinen koko meno. Heti kun hän huomaamatta
saattoi poistua, teki hän sen kenenkään näkemättä, meni kotia ja
istuutui rakkaitten kirjojensa ääreen. Niistä ammensi hän viisautta ja
puhtainta, viattominta iloa.

Seuraavana aamuna, kun Georg oli jo useita tuntia ollut työssä, kuului
töminää portailta ja Adelbert astui, Georgin suureksi hämmästykseksi,
huoneeseen. Nuori kreivi näki Georgin kummastuneet kasvot ja sanoi
naurahtaen: "Ihmettelet, Wald, nähdessäsi minut sinun luonasi, mutta
tulen sinua moittimaan. Minkä vuoksi et jäänyt minun luokseni? Oletko
kenties minuun suuttunut?"

"En suinkaan!" vastasi Georg levollisesti. "Mutta tunsin, etten sopinut
seuraanne ja poistuin etten häiritsisi huvituksianne. Toivon, ettet
sinä ole siitä minulle suuttunut?"

"En, kun vaan syysi on tiedossa", vastasi Adelbert. "Mutta sano
minulle, minkä tähden kartat minua, kun jo olet mahtanut kauvan sitten
huomata, että toivoin pääseväni lähempään tuttavuuteen? Jo monesti olen
pyytänyt sinua osalliseksi pikku iltamiini ja aina olet halveksinut
kutsua. Suoraan sanon sinulle Wald, että kylmäkiskoisuutesi minua vähän
pistelee, kun kumminkin hyvää olen tarkoittanut."

"Ja mistä syystä rikkaan kreivin on sääli köyhää poikaa, semmoista kuin
minua?" kysyi Georg, jonka kalpeilla poskilla hieno puna rusotti.

Adelbert antoi hänelle kättä ja vastasi: "Syystä että sinua arvostan,
Wald. Syystä kun tiedän, että olet parempi kuin kaikki ne iloiset
toverit, jotka sanovat itseään ystävikseni, ja" -- lisäsi hän hiljemmin
"koska tiedän, ettei sinulla ole varoja hankkia itsellesi huvituksia.
Elä oudoksu, että koen päästä ystäväksesi! Niistä ajoista asti kun sinä
kerran tutkinnossa pääsit minun edelle, tunnen vastustamattoman
vetovoiman sinuun."

Georg kääntyi poispäin ja nojausi miettiväisenä akkunaa kohti. Mutta
pian välähti lempeä katse hänen silmistään ja hän puristi lujasti ja
sydämmellisesti nuoren kreivin kättä. "Olet jalo ihminen, Adelbert",
sanoi hän tunteellisesti "ja vahinko on, että ... no, yhtä kaikki,
tahdon sinulle puhua luottamuksella, ja sitten saat itse lausua mielesi
minusta. Kuulehan!"

Hän mietti muutaman sekunnin ja istui sitten vastapäätä kreiviä, joka
oli istunut sohvaan.

"Lähtiessäni kaksi vuotta sitten yliopistoon, ei ollut minulla muuta
tavaraa kuin kaksikymmentä taalaria ja lupa saada vuosittain
viisikymmentä taalaria apurahaa. Kotiin jätin äidin, jonka piti kovin
ahkeraan työtä tehdä toimeen tullakseen. Huolimatta vähistä varoistani,
olin hyvällä mielellä ja luotin Jumalan apuun. Se tulikin. Tulin tähän
taloon, löysin armahtavia ihmisiä, ja alussa minun kävi hyvin hyvästi,
apurahani riittivät ruokaan ja asunnon vuokraan ja muut vähäiset
menoni suoritin sillä rahalla, mikä lähti yksityisopetuksesta,
puhtaaksikirjoituksesta, korehtuurinluvusta j.m.s. Vaivaa oli yltä
kyllin, palkka vähäinen; kuitenkin olin iloinen ja onnellinen ja
lohdutin itseäni kärsimyksen hetkinä ajatellessa onnellisempaa
vastaisuutta. Köyhyyteni ei raskauttanut mieltäni, sillä sen kauhuja en
ollut vielä tuntenut.

"Mutta sairastuipa arvaamatta äitini. Lääkäri antoi minulle siitä sanan
ja kutsui minua hätään. Kokoilin vähäiset säästöni, kiiruhdin kotiin,
hoidin uskollisesti sairasta äitiäni enkä poistunut hänen vuoteensa
äärestä, ennenkuin hän taas oli jalkeilla. Kuoleman kovista kourista
hän pääsi, mutta käsistään oli halvattu ja siksi jäi; hän ei enää
työhön pystynyt. Silloin ensi kerran huomasin kuinka perin raskas on
köyhyys ja olin miltei maahan masentua sen kuormani alle. Olin itse
oppinut puutetta näkemään, mutta nähdä äitini puutteessa se se koski
kipeästi sydämmeeni. Melkeinpä epätoivoon olin joutua kunnes lopulta
aloin rauhaa Jumalalta rukoilla ja silloin lepoa sainkin. Jumala
johdatti mieleeni ajatuksen, joka näytti minulle keinon millä pääsin
hädästä. Sain toistamiseen lukujen jatkamista varten apurahoja,
viisikymmentä taalaria, annoin ne äidilleni ja palasin tänne yhtä
pennitönnä kuin ennen. Nykyinen isäntäni on muuan käsityöläinen,
puuseppä näet. Hänelle kerroin tilani ja aikomukseni. Hän hyväksyi
hankkeeni, vieläpä oli minulle avullisena ja opetti minulle ammattinsa.
Olinkin ahkera. Aamulla lueskelin, iltapuolella, lähemmäs yösydäntä
seisoin sorvauspenkin ääressä ja sorvasin. Jumala palkitsi ahkeruuteni,
eikä aikaakaan, niin jo sain käsistäni varsin siistiä ja somia kaluja.
Mestarini kiitti minua, julisti minut ammattinsa sälliksi ja pääsin
hyväpalkkaiseen työhön kaupungin rikkaimman sorvarimestarin
verstaaseen. Aamulla olen ylioppilas, iltapuolella sorvarisälli eikä
kukaan tiedä siitä, paitsi kunnon ystäväni Wunderlich, mestari, jonka
tykönä teen työtä, ja minä itse. En edes äidilleni kertonut tästä
asiasta, koska en tahtonut hänelle lisätä huolta. Hän olisi minua
nuhdellut, ottanut kuormakseen yhä suurempia kieltäymyksiä ja minua
niin kauan ahdistanut, kunnes olisin suostunut lopettamaan
hyväpalkkaisen työni. Tulot siitä riittävät äidilleni huoletonta elämää
ja minulle keinoja jatkuviin opintoihin hankkimaan. Niin, olenpa vielä
pienen pääomankin itselleni säästänyt hädän ja murheen päivien
varalta."

Georg vaikeni. Mutta Adelbert, jonka sydämmeen hänen puheensa oli
hellästi koskenut, hypähti seisaalleen ja huusi: "Veikkonen, kuinka
noita surkeita olosuhteita saatatkaan sietää!"

Georg naurahti: "Enpä siedä ainoastaan, tunnen itseni onnelliseksi sen
ohessa. Teenhän työtä minulle rakkahimman olennon hyväksi, oman äitini
hyväksi, koetan häntä tukea ja ilahuttaa hänen viimmeisinä
elonpäivinään; ja siitä olen sanomattoman onnellinen. En tahtoisi sitä
onneani vaihtaa kaiken maailman iloihin ja nautinnoihin."

"Mutta et saa minua estää sinulle antamasta rikkaudestani osaa", sanoi
Adelbert jalossa innossaan. "Tule ystäväkseni, tule luokseni, minua
koskaan enää jättämättä! Tulethan, Wald!"

Ja rajusti syleili hän nuorukaista, jonka ylevää mieltä ja hiljaista
kuntoa hän osasi arvostaa.

Georg ei ollut Adelbertin herttaisuudelle kylmäkiskoinen.
Sydämmellisellä silmäyksellä kiitti hän häntä ja irtautui lempeästi
hänen syleilystään.

"Luuletko", kysyi hän, vakavasti häntä silmiin katsoen, "luuletko, että
koskaan olisin sinulle elämäni vaiheet kertonut, jollen olisi
edeltäpäin päättänyt kaikki avun tarjoukset hylätä! Jos minua arvostat,
niin ole puhumatta, Adelbert! Köyhäkin on ylpeä, ylpeys on köyhyyttä
suurempi. Sanon sinulle, että onnellinen olen, minulla ei ole hätää
mitään; äitini on turvattu ja opettajani eivät minua moiti. Mitä
enempää pyydät? Pitäisikö minun vaihtaa kohtaloa sinun kanssasi?
Arveletko että luulen sinua onnellisemmaksi kuin itseäni? En suinkaan
kadehdi sinua, veikkonen, ja kenties tulee joskus sekin aika, jolloin
sinua surkuttelen, vaikka olet muka rikas. Tätä nykyäkään, tässä
silmänräpäyksessä, et ole kyllä oikein onnellinen, Adelbert. Eikö
totta? Myönnäthän tuon, että löytyy jotakin jalompaa kuin maallinen
tavara ja onni! Myönnät, että kullalla ja hopealla ei saa ostetuksi
sitä jaloa nautintoa, jota henkisesti rikas mieli kykenee ammentamaan
joka kukasta, joka ruohonkorresta. Myönnät, että hengen aarteet ovat
kurjaa metallia paljoa jalommat!"

Adelbert oli pahoillaan hyvänsuopain ehdotustensa jyrkästä
hylkäämisestä. Mielenkuohunsa kuitenkin pian asettui, kun hänen piti
itselleen tunnustaa, että hän Georgin siassa tuskin toisin olisi
menetellyt.

"Hyvä", sanoi hän hetken mietittyään. "Puolustat vapauttasi, etkä halua
muka kellekään uskoa leipähuoliasi. Olkoon niin, enpä sinua siitä
moitikaan. Mutta rikkauden halveksiminen on hullua, kun et ole kokenut
sitä nautintoa, minkä se pystyy antamaan. Koetahan muutama kuukausikaan
oppia nautintojen suloutta tuntemaan. Jätä tämä talo, muutahan minun
asuntooni ja pidä hyvänäsi minun tavaroitani ja päätä vasta sitte,
kumpi on meistä onnellisempi."

"Ei", vastasi Georg, "sellaista koetusta en lähde tekemään, koskapa sen
loppu on minulla jo tiedossa. Anna minun rauhassa kulkea omaa tietäni.
Sillä tiellä onpa kylläkin vastuksia ja vaivoja, olkoon, vaan sen
varrella kasvaa monta tuoksuvaa kukkaakin."

Adelbert oivalsi, että kaikki koetukset muuttaa Georgin lujaa mieltä
olisivat turhia. Hän nousi ja antoi Georgille kättä.

"Jää hyvästi", sanoi hän. "Arvostan ja rakastan sinua, sen saat uskoa.
Jos kävisi sinulle kohtalosi joskus liian raskaaksi, niin muistahan
minua. Olen milloin hyvänsä aulis sinua auttamaan. Kenties olet joskus
huomaava, että vaikka hengenlahjat ovat kylläkin arvolliset ja
kunnialliset, rikkauden valtaa eivät kuitenkaan mitkään muut vallat
voita. Jolla on rahaa, sillä on kaikki; sillä kaikki on hänellä
tarjona, kaikki taipuu tuon ihmeen viehättävän, keltaisen metallin
alamaisiksi. Rahalla saa vaikka mitä."

"Saako rauhaakin?" kysyi Georg. "Saako autuuttakin, todellista
autuutta, joka on siveellisen ja jumalisen elämän kalliin kukka?"
Adelbert säpsähti ja Georg huusi: "Ei koskaan, eipä koskaan tule se
rikkaitten osalle, ja joskus se sinulle selviää, joskin nyt epäilet
sanojani. Jos ruumis hekumassa elää, niin henki nääntyy; mutta parempi
on, että ruumis hukkuu kuin sielu. Ethän silti ole onnellinen,
Adelbert, joskin käsissäsi on kaikki rahavalta; mutta minä olen
onnellinen, vaikka olen köyhä ja puutteitten kanssa taistelen. Kadehdit
minua, vaikka et sitä itsellesi tahdo myöntää muka."

"Vai eikö sinun mielestäsi siis yksikään rikas saattaisi olla
onnellinen?" naurahti Adelbert, heittäytyen uskottomaksi.

"Eipä vainkaan", vastasi Georg lujasti; "joka vain maallisia aarteita
pitää hengen aarteita parempina."

Adelbert vaikeni hetkeksi. Totuus oli häneen koskenut. Sitten pudisti
hän Georgin kättä jäähyväisiksi ja sanoi: "Voi hyvin! Joka elää näkee
kumpi meistä on oikeassa!"

"Olkoon menneeksi!" suostui Georg ja Adelbert meni.



IX.

Pastoria tervehtimässä.


"Siis on tosiaankin, arvoisa herra Wald, lähdön hetki tullut, ja te
jätätte meidät vanhat, minut ja vaimoni, yksin tänne ikävöimään", sanoi
mestari Wunderlich Georgille, joka, vanha reppu selässä ja vanha tukeva
tammisauva oikeassa kädessä, seisoi hänen edessään. "Eipä ole helppo
meidän tottua teidän poissa-oloonne. Minusta tuntuu, kuin rakas poika
meiltä lähtisi kun te meistä erkanette."

"Ja minusta tuntuu, kuu minun pitäisi erota hyvästä isästä ja hellästä
äidistä", vastasi Georg kyynelsilmin. "Kiitos, kunnon ihmiset, kaikesta
hyvyydestä ja rakkaudesta, jota olette minulle osottaneet, enkäpä sitä
koskaan unhota."

"Ei kannata kiittää!" huudahti mestari Wunderlich. "Minua saatte oikein
häpeämään, herra Wald! Olette opetuksellanne ja esimerkillänne
tuhatkertaisesti palkinneet sen ystävyyden minkä ehken olemme
saattaneet teille osottaa. Onpa kristillinen nöyryytenne ja
hurskautenne suorastaan minua uudeksi ihmiseksi tehnyt. Muistakaahan
vain meitä vanhoja niinkuin me teitä varmaankin aina muistelemme."

Georg syleili rehellistä miestä ja hänen hyvää vaimoaan ja hyväili
heitä kuin rakkaita omaisiaan ikään. Wunderlichin vaimo lähetti paljon
terveistä sisarelleen ja Blumroden pastorille, ja niin lähti Georg
vihdoin matkoihinsa. Muutamat ylioppilaat, jotka ulkona häntä
odottivat, saattoivat häntä vähän matkaa. He olivat niitä harvoja
ystäviä, jotka hän yksinäisessä, hiljaisessa menossaan oli oppinut
tuntemaan ja rakastamaan. Heistäkin erosi hän lopulta ja kulki nyt
yksinäisenä ja miettiväisenä Blumrodeen vievää tietä.

Hän tuumaili mihin toimeen hänen olisi rupeaminen tästä puoleen. Hänen
yliopistovuotensa olivat menneet, apurahoja ei enää maksettaisi ja
hänen piti taas kotia päin lähteä. Pitikö hänen joutua äidilleen
vaivaksi? Sitä hän ei halunnut. Hän päätti pastori Friedrichin, vanhan
ystävänsä kanssa siitä neuvotella.

Auringon laskussa saapui hän Blumroden kylään ja suuntasi kulkunsa
ystävänsä taloa kohti, jota hän lähes yhteen vuoteen ei ollut nähnyt.
Veräjän takaa kurkistellen, tapasi hän hänet taas kukkien seurassa
toimimassa, kuten oli tapansa. Noitten suosikkien hoidosta, joiksi hän
kukkiaan sanoi, oli kunnon pastorille lepoa ja virkistystä hänen
virkatoimien jälkeen ja hän ylpeili siitä että hänellä oli muka
kauniimpia kukkalavoja kuin naapureilla.

"Hyvää iltaa, pastori!" huusi Georg veräjän takaa, joka erotti hänet
ystävästään.

Pastori Friedrich katsahti ylös ja kasvonsa kirkastuivat, nuorukaisen
nähdessään. "Salve! salve! amice! (Terve! terve, ystävä)", huusi hän
ääneen ja kiirehti veräjää avaamaan ja tervetullutta vierasta sisään
päästämään. "Terve, terve, sydämmellisesti tervetullut, rakas poikani!"

Herttainen syleily todisti niitä muuttumattomia ystävyyden tunteita,
joita oli heillä kummallakin sydän täynnä. Puutarhaan sisään tultuaan,
joutuivat pian innokkaaseen jutteluun, ja Georgin tuli vastata useaan
kysymykseen, joihin hyvänsuopea kunnon pastori halusi vastausta.
Georgin piti kertoa hänelle jokainen pieni seikka, joka oli kohdannut
häntä heidän viime yhdessäolon jälkeen, ja hän sen tekikin lyhyin
sanoin.

"Tänä viime vuonna", sanoi hän, "olen ollut entistä ahkerampi, koskapa
tutkinto oli edessä. Usein istuin lampun himmeässä valossa yösydämmeen
asti kirjoituspöytäni ääressä ja lueskelin hartaasti pyhäin miesten
kirjoja, jotka meille palavalla innolla kristillisyyden sanomattoman
ihanaa oppia julistavat. Joskin ruumis oli toisinaan väsynyt, pysyi
henki toimivana ja ahkeruuteni tuli kerrassaan palkituksi. Olen
tutkinnossa parhaimmat todistukset saanut."

"Sen kyllä arvasin", sanoi pastori Friedrich, ystävällinen hymy
huulillaan ja taputteli Georgia herttaisesti olalle. "Jumala antaa aina
ahkeralle palkintonsa, eikä oppi ojaan kaada, tieto tieltä sysää."

"Toivonkin että taivaallinen isä minua auttaa", jatkoi Georg, "sillä
nyt, kun yliopistovuoteni ovat menneet, en osaa sanoa kuinka tästä
puolen jaksan huolta pitää omastani ja äitini elatuksesta. Te sen
tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että papiksi aikova toisinaan häätyy
monta vuotta odottamaan ennenkuin hänelle vaikutusala suodaan, jossa
hän Herran viinamäessä saa työskennellä ja palkkansa niittää. Mitä
tehdä sillä aikaa, odottaessani? Vähäiset varani, joita säästellen olen
koonnut, ovat pian lopussa."

Pastori Friedrich pani kätensä selän taa ja ajatteli mikä olisi sopivin
menettely Georgin asemassa. "Kun lopetin opintoni", sanoi hän, "oli
onni minulle suosiollinen, jotta sain opettajan viran erään
kunnianarvoisan aatelismiehen perheessä, ja tämän aatelisen herran
toimesta sain sitten nykyisen virkani. Enpä siis ole oppinut tuntemaan
kovin ankaran köyhyyden painostavaa tunnetta ja luulenpa, että
menettelet parhaimmin, Georg, jos seuraat esimerkkiäni ja samaten
kotiopettajan tointa itsellesi hankit."

"Sen teen mielelläni", myönsi siihen Georg, "mutta ilman mahtavien
suosiain avutta on vaikea perille päästä. Kuitenkin hyvä on toivossa
elää ja Jumalan apuun luottaen pitää ryhtyä toimiin. Jollei hankkeeni
onnistu, ei tule muu neuvoksi, kuin jumaluusopilliset opinnot heittää
tuonnemmas ja antautua käsityöläiseksi, kunnes suotuisammat ajat
koittavat. Se on katkera valinta, mutta se pitää kärsiä, jos niin on
Jumalan tahto. Ero rakkaista kirjoista, innostuttavasta tieteestä, on
vaikea; lohdutuksena on kuitenkin se ajatus, että tuo tapahtuu pakosta,
että sillä saatan ilahuttaa sairasta ja heikkoa äitiäni hänen elämänsä
ehtoona. Parempaa palkkaa en pyydä."

"Silloin olet oikeassa uskossa, rakas poikani!" huusi vanha Kristiina,
astuen näkyviin muutaman pensaikon takaa, josta hän oli Georgin viime
sanat kuullut. "Silloin olet oikeassa uskossa!" huusi hän vielä kerran
ja lankesi lemmikkinsä kaulaan ja suuteli häntä sydämmellisesti.
"Kunnioita äitiäsi, ja olet menestyvä maan päällä, ja hänen
siunauksensa sinulle huonetta rakentaa. Mitä äidillesi teet, on Herra
sinulle tuhatkertaisesti palkitseva!"

Georg vastasi vanhan rehellisen palvelian hyväilemisiin
sydämmellisesti, niinkuin poika äidilleen, ja kiitti häntä hänen
voimallisesta lohdutuksestaan. "Koska molemmat", sanoi hän hänelle ja
pastorille, "hyväksytte aikomustani, niin olen ilomielin ryhtyvä
käsityöhön. En ollut vain varma mielessäni sen suhteen olisiko minulle
mitä hyötyä, papiksi aikomiseeni nähden, aivan maallisten asiain kanssa
askaroimisesta. Olisiko tuosta häiriötä mitään eli hankaluutta jotain
vasta? Entä unohdan kaikki tähänastiset opintoni?"

"Ole huoleti kerrassaan, veikkoseni", lohdutteli pastori Friedrich,
"rehellinen työ, olkoon mikä hyvänsä, on aina Jumalalle otollinen."

"Olkoon sitten menneeksi, jollen kotiopettajaksi heti pääse, niin
käsityöläiseksi rupean, puusepän oppiin menen ensinnä, sitte vasta
papiksi jos Jumala suo", päätti Georg.

Tuon jälkeen menivät huoneeseen ja rupattelivat kaiken iltaa keskenään.



X.

Eräs poika.


Georg tuli kotiinsa. Noina ensi päivinä tulonsa jälkeen hän antautui
kokonaan seurusteluun rakkaan äitinsä kanssa, mutta sitten hän alkoi
kuulustella miellyttävää kotiopettajan virkaa. Hän kolkutti monelle
ovelle ja moni ovi avattiinkin hänelle, mutta ei kukaan ottanut hänen
anomustaan varteen. Vanha salaneuvos Wedel, ainoa, jonka suosiollinen
puoltosana oli ollut hänelle hyödyksi, oli äskettäin kuollut ja ne
oudot ihmiset, joita Georg puhutteli, syöttivät häntä tyhjillä puheilla
ja korulauseilla. Hänen vähäiset varansa loppuivat ja täytymys pakotti
hänet antaa kirjain levätä ja ryhtyä jo tuttuun puusepän ammattiin.

Syvissä ja haikeissa mietteissään istui hän iltahämärässä äitinsä
vieressä, ajatellen millä tavoin ilmoittaisi hänelle niin varovasti
kuin suinkin olevansa pakotettu rupeamaan jonkun kaupungin
puuseppämestarin sälliksi. Se oli mitä karvainta nieltävää, sillä hän
pelkäsi, että äiti muka kovasti tuota paheksisi. Kauvan riitelivät
ajatukset keskenään hänen aivoissaan; kymmenesti häneltä puuttui
mielestään sopivia sanoja, kunnes äiti itse lopulta vaati häntä syyn
ilmeiseen mielenkuohuun julkilausumaan. Nyt hän häätyi pakostakin
ilmoittamaan oikea tilansa, turhat ponnistuksensa sitä parantaa ja
viimeinen keino millä suojella itseänsä ja äitiänsä nälän ja kurjuuden
kauhuilta. Hänen äänensä värähti ja kaikui onttona; silmänsä oli hän
luonut maahan eikä hän uskaltanut äitiään kasvoihin katsoa pelosta että
niissä mielipaha näkyisi. Lopulta kuitenkin katsoi arasti ylös ja näki
äitinsä silmissä kyyneleitä. Hän tarttui äitinsä käsiin ja puristi
niitä katkerimman surun vallassa.

"Elähän itke, äiti", lohdutteli hän. Kuumat kyyneleesi polttavat
sydäntäni, kun en kyennyt huojentamaan huoliasi."

"Huolianiko, rakas, kallis poikani?" vastasi äiti. "Vai luulet, että
itken huolesta. Enpä suinkaan! Ilon, ihastuksen kyyneliä silmäni
vuodattavat, autuaallisia kyyneliä siitä onnestani, että saan sanoa
sinua, Georg, pojakseni! Oi, Georg, tuon teet todellakin äitisi tähden.
Kättesi työllä tahdot auttaa äitiäsi, olla hänelle tukena hänen
elämänsä iltahetkenä, Jumala siunatkoon sinua siitä, rakas, hyvä
lapsi!"

Hän syleili häntä ja siveli laihtuneella kädellään hellästi Georgin
poskia. Tämä hengitti huokeammin.

"Jumalalle kiitos!" huusi hän. "pelkäsin surettaa sinua kovasti ja näen
nyt ilokseni, että olet voimakkaampi ja lujempi kuin minä. Nyt on
kaikki hyvä. Ilomielin teen työtä ja sinun tyytyväisyydestäsi olen
saava runsaimman palkintoni. Jo huomispäivänä lähden työpaikkaani."

"Ethän toki aio kokonaan minusta erota?" hätäili Georgin äiti. "Se
olisi liian raskasta."

"En", vastasi Georg. "Joka ilta olemme yhdessä. Tässä isossa
kotikaupungissani löydän kaiketikin semmoisen työpaikan, ettei minun
tarvitse olla yötä mestarin talossa. Kun on jokukaan joutohetki, tulen
luoksesi nauttimaan sinun seuraasi. Saatpa nähdä, äiti kulta, että
yhdessäolomme on tuleva varsin hupaiseksi ja onnelliseksi."

"Varmaankin, aivan varmaan", äiti vakuutteli hyvällä mielin. "Ja Jumala
on uskollisen äidinrakkautesi palkitseva, ennenkuin sen arvaatkaan.
Jumala on armollinen ja vanhurskas ja rakastavainen isä; hän tuntee
sydämmesi ja kaikki ajatuksesi; hänen kätensä on sinua ohjaava ja
puhtaimpaan onneen sinua johtava, sinun sitä aavistamattakaan."

"Äiti", vastasi Georg, "olen onnellinen, jahka olet sinä tyytyväinen.
Jos sinä onnelliseksi itseäsi tunnet, olen minäkin onnellinen. Sinun
hymysi, sinun ystävällinen katseesi on ihanin palkintoni."

Aamu ehti tuskin valjeta seuraavana päivänä, ennenkuin Georg suoriutui
matkaan ja lähti kaupungin kuuluisimman sorvarimestarin puheille, jolla
oli kaiken vuotta useampia kuin kahtakymmentä sälliä työssä. Hän
tarjoutui työhön, eiköhän mestari David näyttänyt vastahakoiseltakaan;
olipa kylläkin halukas avaamaan hänelle työpajansa. "Minun pitäisi
kuitenkin nähdä näyte työkyvystänne", sanoi hän, vieden Georgia
sorvauspenkkinsä ääreen. "Tuossa, tehkääpä tästä norsunluupalasta
sakkinapelo. Jatketaan sitte puhetta."

Georg meni suoraan työhön ja käytteli työkaluja erinomaisen taitavasti.
Muutaman minuutin perästä oli hänen käsistään lähtenyt hyvin soma ja
sievä mestariteos, niin että mestari David oli vallan ihmeissään.

"Taitonne kyllä toteutuu!" huusi hän iloissaan, Georgia ystävällisesti
olalle taputtaen. "Teidän kykyistä miestä olen kauvan kaivannut ja
luulenpa, että meistä tulee hyvät ystävät."

Hän tarjosi Georgille jotenkin ison viikkopalkan ja Georg siihen
suostui sillä ehdolla että joka ilta, työn päätettyä, saisi mennä
äitinsä luo ja siellä olla yötä. Mestari David ei pannut vastaan; ja
oli siis tullut jumaluusopinylioppilaasta sorvarin sälli.

Vuosi kului eikä minkäänlaisia muutoksia tapahtunut Georgin oloihin,
paitsi että hänen mestarinsa päivä päivältä enemmän häneen mieltyi ja
että Georg puolestaan suostui hänkin mielellään olemaan vastakin
sorvarina. Jouto-illat äidin luona olivat hänelle hupaisena korvauksena
toisinaan kylläkin raskaasta päivätyöstä, ja olipa myös moni hetki,
erittäin sunnuntaipäivinä, jolloin hän saattoi vapaasti antautua
mieluisten kirjain lukemiseen.

Eräänä päivänä mestari David hyvin iloisen näköisenä tuli hänen
luokseen ja pyysi puhutella häntä kahden kesken.

"Rakas Wald", sanoi hän, "ruhtinas Hermann, kuninkaamme veli, aikoo
muuatta linnansa huonetta koristaa kaikellaisilla hienoilla ja siroilla
veistoksilla, ja oli jo aamulla varhain kutsuttanut minut luokseen,
antaakseen minulle asianomaisia käskyjään. Mutta voidakseni hänen
tilauksiaan vastaanottaa täytyy minulla olla moniaita piirrustuksia,
joita ruhtinaan ei käy muualla tekeminen kuin linnassa. Siihen kuluu
paljo aikaa, enkä saata sen vuoksi itse tuohon työhön ryhtyä, muita
tehtäviäni kokonaan laiminlyömättä. Siis kysyn teiltä, luuletteko
olevanne tarpeeksi taitava noitten piirrustusten tekoon? Työstänne
maksetaan kylläkin hyvä palkka."

Georg mietti tarkkaan, ennenkuin vastasi ja huomasikin pian siihen
pystyvänsä. Tyytyväisenä kertoi hän aatteitaan mestarille, joka ihastui
ikihyväksi.

"Te olette siihen työhön aivan omiaan!" huusi hän hyvällä mielin.
"Ryhtykää siihen jo huomenna varhain, ja elkää orjailko ruhtinasta, jos
hän, niinkuin luultava onkin, työtänne hieman katselee. Hän on vallan
ystävällinen ja armollinen herra, joka suopi hyvää kaikille."

Huomenna lähti Georg ruhtinaan linnaan. Hän käytettiin isoon
huoneeseen, jossa oli työ toimitettava. Katsomatta paljon ympärilleen,
alotti hän paikalla työtään ja piirrusteli hyvin uutterasti. Hän lie jo
piirrustellut parisen tuntia, kun muutamasta ovesta pienoinen poika,
noin kahdentoista vuotias, tuli huoneeseen ja pysähtyi Georgin työtä
katsomaan. Hän kyseli niitä näitä, teki muutamia varsin teräviä
huomautuksia ja käyttäytyi yleensä niin kohteliaasti ja ystävällisesti,
että Georg mieltyi häneen ja rupesi hänen kanssaan iloiseen pakinaan.
Tuo mukava ja kaunis poika, ja hän oli todellakin niin kaunis kuin
Amor, kävi yhä vilkkaammaksi ja tuttavallisemmaksi ja näytti hyvin
Georgiin suostuvan. Mutta äkkiä heitti hän juttelemisen kesken, sanoen:
"Nyt on tarpeeksi pakinoittu; täytyy ruveta läksyjäni lukemaan, jotta
en saisi nuhteita isältäni."

Hän juoksi muutaman kaunistekoisen kirjoituspöydän luo ja alkoi
hartaasti lukea, Georgin sillaikaa levollisesti piirrustellessa. Hän
luuli poikaa ruhtinaan palvelian pojaksi.

Puoli tuutia oltiin ääneti. Pojalta pääsi syvä huokaus, josta Georgin
huomio kääntyi häneen uudelleen.

"Mikä nyt, koska noin huokaat, poikaseni?" kysyi hän rakkaasti.

Pojan toinen silmä nauroi, toinen kiukutteli. "Eivät suju tänä päivänä
läksyni", sanoi hän. "Kotiopettajani on ollut jo kahdeksan päivää
matkoillaan, missä lie. Hän aina minulle hieman apua antoi ja nyt
vaivaan aivojani, saamatta asioita selville. Taas saan isältä toruja."

"Missä on kotiopettajasi, poikaseni?" kysyi Georg. "Eikö hän
palaakkaan?"

"Ei, hän on lähtenyt myötyriksi ja minun pitää saada uusi opettaja",
vastasi poika. "Isä ei ole kuitenkaan vielä ketään löytänyt. Onpa ikävä
asia! Kuka tietää, kuinka kauvan pitää näin yksin tuskitella."

Alakuloista poikaa kävi Georgin sääli ja hän kysyi häneltä
ystävällisesti: "Entäpä minä sinua autan?"

"Kiitos, jospa vaan auttaisit!" huusi pikku veijari, iloisesti
tuoliltaan hypähtäen. "Olisinpa sinulle siitä kovin kiitollinen."

"No katsokaamme ensinnä, mikä paikka kangertaa", sanoi Georg ja meni
kirjoituspöydän ääreen. "Hetkisen saatan olla jouten, jahka sen jälkeen
olen sitä uutterampi."

Hän istui pojan viereen ja auttoikin häntä läksynsä vaikeudet
voittamaan, mutta ei silti ruvennut suorastaan oikomaan hänen vääriä
käsityksiään. Panihan vain pojan ajattelemaan ja parastaan koittamaan.
Eikä poika tylsä ollutkaan. Jahka Georg oli ehtinyt tekemään moniaita
kysymyksiä, ei aikaakaan, niin oli hän jo joutunut oikealle tolalle.

"Sinä et auta minua sillä tavalla kuin entinen opettajani", naurahti
poika, "ja kumminkin ymmärrän minä nyt läksyni paremmin kuu ennen.
Mistä se tulee?"

"Aivan luonnollisesta syystä", vastasi Georg. "Sinun pitää vain
ajatella opittavasi, niin kaikki selviää; kuta enemmän aivosi
ajattelevat, sitä pikemmin pääset asian perille."

"Hyvä, että sen tiedän!" arveli poika. "Kun saan taas uuden opettajan,
sanonpa hänelle heti, että hänen tulee opettaa sillä tavalla kuin sinä,
sitten opin varmaan sangen paljo asioita ja isäni on siitä hyvillään."

"Rakastatko isääsi oikein sydämmestä?" kysyi Georg.

"Tietystikin rakastan!" vastasi poika innokkaasti. "Etpä osaa
arvatakaan kuinka hyvä hän on! Kerrassaan hyvä ja varsinkin kun olen
oikein ahkera. Silloin lahjoittaa hän minulle aina tuhannen laatuisia
kaluja ja puhuttelee minua niin rakkaasti. Kuulisit vain!"

"No, koska hän siitä on mielissään, että olet ahkerana, niin
ryhtykäämme taas paikalla työhön", kehotteli Georg ja rupesi uudelleen
kirjoihin käsiksi.

Poika kuunteli hänen opetuksiaan, innosta ja tyytyväisestä mielestä
loistavin silmin, ja niin sukkelaan sujui asiat, hänen varteen
ottaessaan Georgin opetuksia, että työnsä kaikki oli suoritettu
ennenkuin varsin tuntikaan oli mennyt.

"Tuleepa isä oikein hyvälle tuulelle, kun hän tänä päivänä kuulustaa
läksyäni", sanoi hän kovin tyytyväisenä. "Siitä saan sinua kiittää ja
tahdon sinua siitä syystä oikein rakkaana pitääkin. Mutta mikä on
oikeastaan nimesi? Enhän sinua vielä tunnekaan, vaikka niin
ystävällinen olet."

"Sano minua Georgiksi ja minä sanon sinua Friedrichiksi", vastasi Wald.
"Olen nimesi nähnyt kirjoistasi."

"Niin, Friedrichiksi olen kastettu, isoisäni kaimaksi", sanoi poika.
"Siis nimesi on Georg? Se on sangen kaunis nimi ja minua ilahuttaa,
ettet ole Junnuja etkä Jusseja."

Georg naurahti, hyväili lapsellista ystäväänsä ja ryhtyi taas
piirrustustyöhönsä.

"Ka, eihän ole minulla lupa sinua viivytellä", hoksasi pikku Friedrich,
pannen kirjansa syrjään. "Nyt pitääkin minun mennä isäni luo, enkä
sinua enää tapaakaan tänä päivänä. Mutta huomenna varhain, Georg! Eikö
totta, tulet kaiketikin takaisin tänne! Autathan minua silloin taas?"

"Autan vainkin, lapsikulta!" lupaili Georg, "joskin minun pitäisi sen
jälkeen hetken kauvemmin olla omassa työssäni, ole huoleti."

Poika juoksi pois ja Georg jäi piirrustelemistaan ahkerasti jatkamaan.
Kuitenkin teki hän tänä päivänä monta virhettä ja piti usein tarttua
pyyhegummiin, poistaakseen väärin vedettyjä viivoja ja piiruja
paperista, tehdäkseen taas uusia. Tuo ajatus: "jospa voisit tulla tuon
pojan opettajaksi!" jäi hänen mieleensä ja teki hänet hajamieliseksi.

"Isä!" sanoi pikku Friedrich tyytyväisenä, "tänä päivänä olen saanut
uuden, kelpo tuttavan."

"Kenen olet tuntemaan oppinut, poikaseni?" kysyi rakkaasti eräs komea
mies, jonka ryhti oli kerrassaan jalo ja arvollinen.

"Erään sorvarinsällin, nimeltä Georg", vastasi poika.

"Sorvarinsällinkö? Sepä kumma. Kuinka olet hänen kanssaan niin pian
tuttavuutta tehnyt?"

"Hän oli ystävällinen ja auttoi minua lukutyössäni", sanoi Friedrich.

"Sorvariko sinua luvuissasi neuvonut?" kummaili isä.

"Niin, niin, sorvarinsälli tosiaankin, se, joka tekee piirrustukset
uusiin veistoksiin", vakuutti pienokainen. "Ja olisitpa vaan nähnyt,
kuinka taitavasti hän osasi minulle kaikki asiat niin selväksi tehdä!
Olisit mennyt vallan kummiisi. Olen yhdessä tunnissa hänen johdollaan
enemmän oppinut kuin entisen opettajani edessä kahdeksassa päivässä."

Isä kävi tarkkaavaksi ja käski poikansa juurta jaksain kertoa mitä
kaikkea hän Georgin kanssa oli puhunut.

"Tuleeko tuo nuori mies huomenna takaisin?" kysyi hän.

"Tulee, ainakin on hän luvannut minua vielä auttaa", vastasi poika.
"Kaiketi on hänellä lupa siihen, isä?"

"Kyllä, kyllä. Se on oleva minulle hyvin mieluista, jos hän sen tekee."

Poika juoksi pois ja keskustelu loppui.



XI.

Jumalan siunaus.


Kello soi juuri yhdeksän pääkaupungin korkeimmasta tornista, kun
Friedrich iloisesti "hyvää huomenta" toivottaen astui siihen
huoneeseen, jossa Georg jo tunnin toista oli ahkerasti piirrustellut.

"No", kysyi hän luottavaisesti? "kuinka on asian? Autatko minua
tänäänkin?"

"Totta kai, ystävä rakas", vastasi Georg. "Olenhan sen sinulle
luvannut."

Hän pani lyijykynän syrjään ja istui Friedrichin kanssa tämän työpöydän
ääreen. Pian olivat molemmat työssään, toinen kysyi, toinen vastasi,
toinen neuvoi, toinen otti neuvosta vaarin, ja niin innokkaasti olivat
siihen työhön käsiksi ryhtyneet, että eivät huomanneetkaan oven
hiljaista narinaa, joka varovasti avattiin, tahi eivät siitä huolineet,
vaan aivan levollisesti ja vapaasti sitä tointaan jatkoivat. Ennenkuin
tunti oli loppunut, oli Friedrich lukunsa päättänyt ja löi tyytyväisenä
kirjan kiinni. "Kuule, Georg", sanoi hän, "niin loistavasti kuin eilen
opin läksyni, isän minua kuulustellessa, en ole vielä koskaan osannut.
Olisin suonut, että olisit ollut siellä näkemässä kuinka hän minua
palkitsi."

"Kerrohan kuitenkin", kehotti Georg.

"No, kerron sen kyllä piankin", rupatteli poika. "Ensiksi suuteli hän
minua, sitten kiitti hän, että olen hyvä poika muka, ja lopulta lupasi
antaa minulle pikku hevosen, jos vielä kahdeksan päivää olisin yhtä
ahkerana kuin eilen."

"No, sepä on hyvä!" sanoi Georg. "Sitten pitää meidän aika tavalla
työskennellä; sillä hevosta haluat kaiketi omaksesi, vai kuin?"

"Se, se vasta hauska olisi!" huusi Friedrich; "osaan jo vähän
ratsastaa, ja, jos minulla vain on oma hevoseni, opin kyllin
ratsastamaankin."

"Ja minkäpätähden et oppisi?" kysyi Georg.

"No, sinä et halua joka päivä auttaa minua ja omin neuvoin en ole
suoriutuva luvuissani, joskin ponnistaisin voimien takaa", pahoili
poika.

"Kuinka saatat uskoa, etten sinua auttaa tahtoisi!" lohdutteli Georg.
"Teen sen aivan mielelläni."

"Tahdotko todella?" riemuitsi Friedrich ja alkoi hyppiä aivan
haltioissaan. "Silloin on hevonen jo käteeni käymässä. Oletpa oikein
hyvä ja kyllä sinusta isälleni olen puhuva ja sinua kiittävä jotta
hänkin sinuun mieltyy. Tuossa paikassa menen hänen luokse."

Jo teki lähtöä, mutta ei ehtinyt varsin ovelle asti. Ovi aukeni näet ja
Friedrichin isä tuli sisään.

"Siinä hän on isäni itse!" huusi Friedrich riemuissaan Georgille, joka
heti nousi seisoalleen ja teki syvän, kunnioittavaisen kumarruksen.

"Istukaahan vain paikallanne, hyvä herra", kehotti Friedrichin isä
ystävällisesti. "Istun viereenne, sillä minulla on jotain teille
sanottavaa. Olenko teille tuttu?"

Georg kielsi: "enpä muista teitä ennen nähneeni."

"Yhdentekevä", sanoi Friedrichin isä. "Mutta meistä ehkä tulee
tuttavia. Friedrich" -- hän käski poikaansa -- "menepä toiseen
huoneesen; hetken päästä saat palata."

Poika nyykäyttäen Georgille ystävällisesti päätään poistui ja hänen
isänsä istahti tämän viereen.

"Häädyn ensinnäkin teille tunnustamaan", sanoi hän, "että olen jo
hetken aikaa toiseen huoneesen kuullut keskusteluanne poikani kanssa ja
että olen vallan ihmeissäni, huomatessani käsityöläisen niin oppineeksi
mieheksi. Vastatkaahan kysymykseeni: ettekö ole muuta kuin
sorvarinsälli?"

Georg oli vähän aikaa ääneti, ujostellen. Häntä arvelutti aivan oudolle
ihmiselle ruveta selvittämään niitä omituisia asioitaan. Friedrichin
isä huomasi Georgin epäröivän mielen ja hän koitti rohkaista häntä
puhumaan.

"Kertokaa minulle vain suoraan ajatuksenne", kehotteli hän niin
yhtaikaa herttaisella ja arvokkaalla tavalla, että Georg heti rohkasi
mielensä. "Uskokaa minulle kaikki. En vilpistele, sen saatte uskoa,
enkä ole väärinkäyttävä luottamustanne."

Georgin ujous hävisi nyt kerrassaan ja hän alkoi selvittää kuinka
jumaluusoppia oli ollut tutkimassa, mutta köyhän ja sairaan äitinsä
tähden heittänyt luvut kesken, ryhtyäkseen höylään ja sahaan.

Tuo vieras mies teki yhä uusia kysymyksiä niin taitavasti että Georgin
elämä oli ykskaks hänellä selvänä. Georgin jaloa luonnetta hän jäi
kovasti ihmettelemään.

"Koht'siltään saatte enempää kuulla minusta", sanoi hän noustessaan ja
pudisti sydämmellisesti Georgin kättä. "En tällä kertaa tahdo teitä
viivyttää."

Hän katosi ovesta keveällä päännyykäyksellä. Mutta Georg jäi hyvin
omituiseen mielentilaan. Hän oli vallan hämmästyksissään tietämättä
mitä ajatella tästä kaikesta. Se vain oli hänestä selvä, että kukaties
hänestä on tuleva Friedrichin opettaja. Se ajatus riemastutti häntä ja
hänen oli vaikea levollisin mielin piirrustustyötään jatkaa.

Monta päivää meni. Joka aamu hän Friedrichiä neuvoi eikä hän ollenkaan
aavistanutkaan, että noilla lukutunneilla pojan isä heitä näki ja
kuuli. Vihdoinkin tuli sunnuntai, minkä päivän hän tavan takaa oli
äitinsä seurassa. Nytkin istui hän aamupuolella päivää äitiään
vastapäätä ja luki hänelle ääneen muutamaa saarnaa parasta-aikaa, kun
muuan komeapukuinen, kuninkaallinen palvelia tuli ovesta sisään, suuri
kirje kädessä.

"Vastausta en jää odottamaan", sanoi hän, jättäen Georgille kirjeen, ja
poistui.

Mutta Georg oli kauan epäilevällä mielellä, tietämättä hyvää vai
pahaako sanomaa oli siinä kirjeessä, mikä oli hänen käteen laskettu.
Lopulta hän särki sinetin kovin uteliaana ja aukasi kuoren. Siinä oli
iso, laskettu paperi ja paperin sisässä kauniisti kirjoitettu kirje.
Viimemainittuun hän tarttui, luki sen nopeasti, kalpeni ja heittäysi
tuolille melkeinpä varattomaksi.

"Herran tähden, mikä sinulle tuli, onko paha sanoma?" hätäili äiti.

"Eipä vainkaan, äiti rakas", vastasi Georg, joka oli jo tointunut
ensimmäisestä hämmästyksestään ja jonka silmistä loisti riemullinen
mieli. "Polvistukaamme ja kiittäkäämme Jumalaa, joka suuressa armossaan
meitä on muistanut."

Aivan haltioissaan hän halaili äitiään ja purskahti isoon itkuun. Vaan
ne oli ilon kyyneleitä, joita hän vuodatti.

Kun mielenkuohu oli asettunut, hän ryhtyi kirjeen lukemiseen äidille.
Se kuului näinikään:

  "Arvoisa herra Wald.

  Tietämättänne olen ollut saapuvilla teidän opettaessanne poikaani
  ja huomannut, että olette oivallinen opettaja ja kasvattaja. Olen
  hankkinut teistä tarkkoja tietoja ja huomaan nyt että minkä olette
  minulle elämänvaiheistanne kertoneet on kaikki totta; sitä vain
  pahoilen, että suuren ujoutenne vuoksi en heti päässyt tietämään
  koko kuntoanne. Joka on pitänyt niin uskollisesti kuin te huolta
  köyhästä ja sairaasta äidistään on varmaankin tuleva pojalleni
  uskolliseksi ystäväksi ja kelpo opettajaksi. Pyydän siis teitä
  rupeamaan prinssi Friedrichin kotiopettajan virkaan. Tässä on
  valtakirja.

                                       Teille suosiollinen
                                       Ruhtinas Hermann."

Riemuhuuto pääsi Waldin rouvan suusta ja uudestaan hän tarttui
poikaansa syliksi.

"Jumala sinua palkitsee, näet sen, poikani rakas. Hän kostaa sinulle
sitä hyvää minkä olet tehnyt minulle, niinkuin rakas isä ainakin.
Kiitos Jumalalle korkeudessa."

"Aamen!" sanoi Georg; ja molemmat polvilleen lankesivat, hiljaisessa
rukouksessa kaikkivaltiasta kiittääkseen hänen siunauksestaan.

Kun oli asettunut heidän mielikuohunsa, Georg otti käsiinsä ruhtinaan
lähettämän valtakirjan ja huomasi, että hän oli kuudeksi vuodeksi
nimitetty prinssi Friedrichin kotiopettajaksi eli "hovimestariksi" ja
että hänelle oli palkaksi myönnetty tuhat taalaria.

Kyllä arvaa noitten kelpo ihmisten iloa; äsken olivat olleet perin
köyhiä; nyt oli heitä nostettu maallisen onnen korkeimmille
kukkuloille. Heidän iloaan en kertoa osaa.



XII.

Loppu.


Georg oli siis saanut palkinnon uupumattomasta uutteruudestaan ja
äitinsä hellästä huolenpidosta. Ruhtinas Hermann oli kerrassaan
jalomielinen ja hyväsydämminen eikä hän kohdellutkaan poikansa
opettajaa niinkuin palkollista kohdellaan, joka vain rahasta työnsä
tekee, vaan todellisena ystävänä; hyvissä väleissä ne sen vuoksi olivat
keskenään. Kuta tarkemmin hän tuli Georgia tuntemaan, sitä enemmän hän
häneen mieltyi ja sitä suurempaa suosiota ja kunniaa hän hänelle
osotti. Prinssi Friedrich puolestaan oli yhä sanomattoman
ihastunut kelpo opettajaansa ja edistyi ihmeen nopeasti kaikissa
tieteenhaaroissa, jotta opettajalla ei ollut kuin sulaa iloa
oppilaastaan.

Kuitenkin Georg pysyi nöyränä. ylpeyttä, kopeutta, toisten
halveksimista ja heidän vikojensa suurentelemista, -- semmoisia ja
muita vikoja, jotka helposti ihmisen sydäntä valloittavat onnen ollessa
myötäisenä -- hän Jumalan avulla karkoitti kauas luotaan eikä
milloinkaan unohtanut kiittää kaiken hyvän antajaa siitä hyvästä minkä
nautti ja, Jumalan jälkeen, ruhtinas Hermannia. Kiitollisuuttaan hän
koetti osottaa sillä tavoin että yhä isommalla huolella ja rakkaudella
toimitti kallista opettajanvirkaansa. Sille viralleen hän antautui
kaikin voimin, sitä varten hän lueskeli ahkerasti hyvää kirjallisuutta,
kyetäkseen näet yhä paremmasti opettamaan oppilastaan, ja rukouksesta
taivaalliseen isään haki hän joka päivä siihen uutta voimaa ja uutta
intoa.

Georgilla kun nyt oli isonlainen rahapalkka ja hänelle kun ystävät ja
suosiat sen lisäksi antoivat yllin kyllin arvokkaita anteja, niin olisi
hänellä ollut tilaisuutta kaikkiin rikkaan miehen nautintoihinkin, vaan
hänestä oli parempi pysyä entisessä kohtuudessa ja kieltämyksessä.
Suurin nautinto oli hänellä velvollisuutensa täyttäminen, tieteelliset
opinnot ja tutkimiset sekä oppineitten kanssa seurustelu. Suuren
maailman rauhattomuus ja touhu ei häntä ensinkään miellyttänyt, vaikka
hänen täytyi toisinaan siinäkin olla osallisena ruhtinas Hermannin
tahtoa noudattaakseen. Tuo maailma oli hänestä kovin tyhjä, vaikka
päältäpäin kaunis; pian hän kyllästyi siihen joutavaan loistoon
palatakseen tavallisiin, jokapäiväisiin askareihinsa ja niihin
ryhtyäkseen uudella innolla jälleen.

Varojaan käytti hän mitä jaloimmalla tavalla. Toisen puolen palkastaan
hän antoi rakkaalle äidilleen. Mikä jälelle jäi, kun hän ensinnä oli
omat, vähäiset menonsa suorittanut, sen hän taitavasti säästellen
köyhille jakeli, joitten tiesi hädässä olevan, mutta jotka olivat siksi
häveliäät etteivät kerjätä kehdanneet.

Sillä lailla hän levitti siunausta ympärilleen ja oli onnellinen.

Joku vuosi ehkä oli mennyt vasta kerrotuista tapauksista, niin ruhtinas
Hermann kutsui Georgin muutamiin loistaviin pitoihin, joita hän aikoi
pitää veljensä, silloisen kuninkaan kunniaksi. Georgin piti tietysti
kutsua noudattaa ja hän saapuikin määräaikaan komeasti valaistuun
juhlahuoneustoon. Noissa isoissa saleissa kulki edestakaisin
juhlapukuisia, tähdillä ja nauhoilla koristettuja herroja, soitto
raikui ja itsekukin tuli juhlaan tyytyväisen näköisenä toisten kanssa
seurustellakseen miellyttävimmällä tavalla. Nuo ylhäiset useatkin
ystävällisesti tervehtivät Georgia ja heidän kätensä, joitten sormissa
oli kalliita sormuksia helmineen, puristivat hänen kättään. Nöyrästi
hän vastasi tervehdyksiin, kumartaen vasemmalle ja oikealle, ja
peräytyi johonkin hiljaiseen loukkoon, saadakseen olla huomaamatonna.
Mietteissään ollen hän ei isosti välittänyt vilkkaasta touhusta hänen
ympärillään; arvaamatta tunsi hän että takaa kosketeltiin hänen
hartioitaan. Kääntyessään hän hämmästyi nähdessään nuoren kreivin
Adelbert von Wildströmin, joka tervehti häntä sydämmellisellä
syleilyllä.

"Kreivi Wildström! Tekö?" ihmetteli Georg. "Vai te täällä? Luulin
teidän olevan kaukana täältä, ihanassa Italiassa."

"Tänään vasta koteuduin sieltä", selvitti Adelbert. "Mutta, Wald rakas,
miksi minua teitittelet? Olemmehan ystäviä ja koulutovereita."

Georg pisti kätensä tarjottuun kreivin käteen ja katsoi häntä kauan ja
pitkään.

Adelbert oli hyvin muuttunut. Verevästä, komeasta nuorukaisesta oli
tullut kalpeakasvoinen, kyyryselkäinen ukko. Silmän säihkyvä,
leimahtava tuli oli sammunut ja surkea hymy oli hänen ohueilla,
ummistuneilla huulillaan. Georgin tuli häntä kovasti sääli ja kreivi
Adelbert kyllä arvasi hänen ajatuksiaan.

"Olenko mielestäsi hyvin muuttunut?" ilvehti hän, heittäytyen
iloisemmaksi kuin olikaan. "Olen paljo kokenut, ja tosihan on, että
vaivainen kaikki kokee. Eikä siis kummakaan, jos olisin vähä
vanhentunut. Mutta ei ole kaikki hukassa sentään vielä. Onhan minulla
kultaa ja kunniaa kylläksi; entäpä ne palauttavat punan poskilleni."

Georgin sydämmeen tuo ilvehtiminen koski kipeästi. "Adelbert!" nuhteli
hän, ystävänsä kättä puristaen, "huomaan sen tapahtuneeksi minkä olen
varonut; sinun on käynyt huonosti. Älä luule minua pettäväsi; näen
selvästi, että onnellinen et ole."

Nuoren kreivin käsi vavahteli ja hänen kasvonsa menivät surkean
näköisiksi. Vaan kohta hän siitä tointui ja alkoi kehua: "Erehdyt,
ystäväni. Olen onnellinen, sillä menen toisesta nautinnosta toiseen,
toisesta huvista toiseen. Mailma on iloa täynnä."

"Semmoinenko elämä sinua tyydyttäisi?" ihmetteli Georg. "Sinuako, jolla
aina ennen oli jaloja ja yleviä pyrintöjä? Sinua, joka terävällä
älylläsi huomasit turhaksi ja joutavaksi työttömyyden ja
huvittelemisen? Mielesi on tyytymätön, kyllästynyt, sairas etkä ole
ruumiiltasikaan terve enää. Olet onneton ja hyvin tiedät onnettoman
olevasi, mutta olet liian ylpeä sitä tunnustaaksesi. Adelbert rakas,
nöyrry jo, avaa ystävällesi sydämmesi ja varmaankin olet tunteva
helpotusta. Rakastan sinua, Adelbert, rakastan sinua koko sydämmestäni,
koskapa tiedän että olet jalomielinen, kunnon toveri. Luota minuun ja
purkaa minulle huolesi, joita rintasi on täynnä."

Adelbertin mieli oli kuohuksissa.

"En rupea täällä sinulle puhumaan asioistani", kielsi hän ja äänensä
vapisi, "en täällä; ei kellään muulla paitsi sinulla ole lupa katsoa
sydämmeni sopukkaan, he minua pilkkaisivat. Mutta huomenna tulen
asuntoosi, huomenna!"

"Älä huomenna, vaan heti paikalla, tässä hetkessä juuri", kiivasteli
Georg, "menkäämme kamariini, siellä saamme olla kahden."

Melkeinpä pakosta Adelbert seurasi ystäväänsä ja hetken päästä olivat
isoäänisistä pidoista poistuneet Georgin hiljaiseen ja rauhalliseen
kamariin.

"Täällä on hyvä olla", kiitteli Adelbert, ystäväänsä syleillen, "ja
täällä, rinnatusten, sylitysten myönnän että olet oikeassa, että olen
kauan ollut ereyksissä, että onneton olen, vieläpä senkin, että en enää
toivokaan onneani löytävän. Et perättömiä jaaritellut, arvellessasi: Ei
kukaan rikas ole onnellinen, joka maallisia tavaroita paremmiksi
arvostaa kuin sielun aarteita."

"Vaan yhtä totta on sekin, että ei ole milloinkaan liian myöhäistä
väärältä tieltä poiketa ja oikealle palata", Georg väitti, nuorta
kreiviä kädestä tarttuen. "Heitä sikseen huolesi, Adelbert. Vielä olet
nuori ja parhaassa iässä. On helppo uusille tavoille ruveta ja rauhaan
päistä."

"Jumala suokoon, että puhut totta niinkuin viimmeksi toisiamme
tavatessa", Adelbert arveli, Georgin viereen istuutuen. "Vaan kuitenkin
kuule minua. Elämäni vaiheet on pian kerrottu, josta näet
mielentilani."

Georg kuunteli tarkkaan hänen kertomustaan.

"Puoli vuotta aikaisemmin kuin sinä jätin hyvästit yliopistolle",
Adelbert kertoili, "ja niille nuorukaisille, joita ystäviksi sanoin.
Olin opista köyhempi kotiin palatessani kuin kotoa lähtiessäni. Isäni
ei välittänyt siitä mitenkä olin aikaani käyttänyt. Olihan vain siitä
mielissään, että osasin hyvästi käyttäytyä ylhäisten keskuudessa, että
hänen ystävänsä minua kiittelivät hienosti sivistyneeksi muka ja että
näytti siltä kuin olisin ison kaupungin lukemattomissa huveissa hyvin
viihtynyt. Toisesta seurasta kiirehdin toiseen, kävin tansseissa,
teaatereissa, konserteissa; kaikkialla minua siedettiin ja hyvänä
pidettiin. Eikä minulta rahaa puuttunut milloinkaan, kauniita hevosia
ja koiria minulla oli, isälläni oli kaikista komeimmat kekkerit. Siinä
huvitusten virrassa uiskentelin myötään ja siinä luulossa muka että
olen onnellinen."

"Mutta kohtapa alkoi tuo kaikki minua kyllästyttää", Adelbert huokaili,
"sanomaton tyhjyys raskautti mieltäni ja kosti minulle joka nautinnon.
Olin niin typerä, että en syyttänyt siitä itseäni, vaan niitä ihmisiä,
joitten kanssa olin tekemisessä, ja arvelin muka, että jahka toiseen
kaupunkiin pääsen, niin viriää elämänhalu uudelleen. Kulin kaupungista
toiseen, toisesta maakunnasta toiseen, kävin Pariisit, Lontoot, Wienit,
Napolit, mutta vaikka syöksyin huvitusten ja nautintojen vuolaimpaan
virtaan, en milloinkaan päässyt siitä tyhjyydestä erilleni, joka oli
minua epätoivoon saattaa. Veneziassa houkuteltiin minua peliin
antautumaan. Voitin pelissä paljon. Se huvitti minua muutaman viikon;
mutta sitten käännyin pelisaleille selin enkä enää kortteihin
tarttunut. Ratsastelin, olin miekkasilla, kävin tansseissa, istuin
yökaudet hilpeäin toverein kanssa pikarein ääressä; mutta en löytänyt
mielenrauhaa, en milloinkaan sydämmessäni tuntenut lämpimän
onnellisuuden tuntoa; aina vain samaa kaipuuta ja tyytymättömyyttä.
Lopulta sairastuin ja päätin lähteä kotiin, luopua kaikesta, mitä
'onneksi' sanottiin, ja loput ikääni elää, samoin kuin tuhannet ennen
minua, kyllästyksissä ja välinpitämättömyydessä. Tässä nyt näet minua,
Georg, onnettomana ja sinua kadehtivana; sillä sinä" -- huokaili hän --
"olet onnellinen."

"Joka sinuakin onnelliseksi ja tyytyväiseksi tehdä haluan", Georg
huusi, silmännurkassa kirkas kyynel.

Adelbert huokaillen sohvan nurkkaan painui. Mutta Georg yhä
rakkaammasti alkoi häntä puhutella: "Olet itse kokenut kuinka vähä
rikkaus voipi sinua tyydyttää, vaikka se antaa sinulle vallan korkeinta
onnea saavuttaa jos viisaasti osaat sitä käyttää. Näet, Adelbert,
onnellinen olin jo köyhyyden kanssa otellessa; sillä löysin sielulleni
rauhaa velvollisuuteni täyttämisestä. Koetahan sinäkin täyttää
velvollisuutesi. Tee työtä, kokoile hengenaarteita ja ihmisiä
onnelliseksi tekemään rupea. Olet rikas ja ylhäistä sukua, vieläpä on
Jumala sinulle antanut hyvän sydämmen ja jaloja hengenlahjoja. Koetapa
ja yritä semmoiseen virkaan, missä sinulla on paras tilaisuus hyvän
siemeniä kylvää ympärillesi. Ei ole sinulle mahdoton päästä kuninkaan
valtaistuimen läheisyyteen. Kun tarmokkaan työsi ja taistelusi hedelmiä
olet nauttimassa ja muille hyvyyttäsi jakelemassa, silloin tulen
luoksesi kysymään vieläkö onneton olet ja epätyytyväinen. Mitä silloin
vastaat?"

"Että olen onnellinen ja että siitä saan kiittää sinua", Adelbert huusi
ja heittäysi innoissaan ystävänsä syliin. "Niin, sinua seurata haluan,
sillä puheesi on tosi. Oikeata onnea ei käy rahalla ostaminen, sillä se
kasvaa tuoksuvana kukkana vain pyrkimisestä jalon ja hyvän perään,
vakaisesta työstä ja uutterasta voimain ponnistuksesta."

Adelbert piti sanansa ja Georgin ennustus toteutui. Mahtavan kuninkaan
ministerinä hän levitti siunausta suuren kansan keskuuteen, ja Georg
oli hänen apulaisena, uskollisena ja rakkaana ystävänä. Ylioppilaasta,
entisestä kotiopettajasta ruhtinas Hermannin hovissa on tullut piispa
ja kaikki kansa rakastaa ja arvostaa häntä. Hänen äitinsä on aikoja
sitten kuollut ja hän muistaa häntä vielä kaipuulla ja surulla. Mutta
muuan kelpo mies, kuninkaan hovisaarnaajaksi päässyt, entinen Blumroden
pastori Friedrich, on hänen ystävänään, jolle hän saa sydämmensä huolet
uskoa, sekä myös Kristiina, joka yhä on pastorin talossa uskollisena
palveliana ja herttaisilla rupattelemisillaan häntä lohduttaa. Vaan
kaikki ovat onnellisia, sillä heillä on kallis aarre sydämmissään:
rauha Jumalan kanssa, joka on heitä isällisesti holhonnut ja johtanut
elämän kaitaisella tiellä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tee työtä uskollisesti, Jumala auttaa ihmeellisesti - Kertomus nuorisolle" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.