Title: Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoita
Author: Sand, George, 1804-1876
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoita" ***


RANSKALAISIA KANSANSATUJA JA TARINOITA

Kirj.

George Sand


Suomennos alkukielestä.


Nikolainkaupungissa,
Waasan Painoyhtiön kustantama ja kirjapaino,
1885.



SISÄLLYS:

Aarne-valkeat
Metsän hävittäjä
Neitoset
Loihto- eli ukon-kivet
Pesu-ämmät eli yölliset pesijät
Iso-eläin
Kivi-miehet
Ep-Nell'in tonttu
Suden-johtaja
Le lupeaux
Kala-lammikon munkki
Lupinit
Juokseva haltiatar
Vanhojen aikojen muistoja



AARNE-VALKEAT.


    Ne ovat turmiollisia, itsepäisiä henkiä. Niin pian kuin huomaavat
    matkustajan, ympäröitsevät ne hänen, kiusaavat ja härsyttävät
    häntä. Sitte ne pakenevat ja vetäytyvät erämetsiin; ja niin hänen
    kokonaan eksytettyään, katoavat.

                                            Maurice Sand.

Virvatulet eli liekkiöt, joiksi aarne-valkeat myöskin kutsutaan, ovat
sinertäviä ilman-ilmiöitä, joita jokainen on joskus yöllä nähnyt
liehuvan liikkumattomien lätäköiden tyynellä pinnalla. Sanotaan näiden
ilman-merkkien olevan itsessänsä liikkumattomia, mutta vähinkin
tuulenpuuska saattaa ne leimuamaan, ja silloin näyttävät ne muuttavan
paikkaa, mikä joko huvittaa tahi peljättää näkijän mielikuvitusta sen
mukaan, kuin hän on taipuvainen synkkämielisyyteen tahi iloiseen
runollisuuteen.

Rahvas eli yhteinen kansa luulee niitä kiirastulessa [Kiirastuli on se
välitila, johon katoolisen uskon mukaan luullaan kuolleitten sielujen
ensiksi joutuvan ja josta jälkeen jääneiden rukouksien ja sielumessujen
uskotaan voivan heitä vielä pelastaa.] oleviksi sieluiksi, jotka anovat
ihmisten esirukouksia, taikka pahoiksi hengiksi, jotka kavalasti
houkuttelevat heitä hurjasti juoksemaan tuhansiin mutkiin ja viimein
vievät heidät jonkun lammikon tahi virran pohjaan. Samoin kuin peikot,
niin nämäkin kuuluvat nauravan sitä heleämmästi, jota varmemmin ne
näkevät saavansa saaliinsa auttamattomaan perikatoon.

Mielipiteet ovat sangen erilaiset näiden liekkiöiden parempien tahi
pahempien aikeiden ja luonteiden suhteen. Niitä on semmoisiakin
olemassa, jotka vaan siihen tyytyvät, että saattavat ihmiset eksyksiin
ja jotka tarkoituksensa perille päästäkseen, mielihyvällä pukeutuvat
eri haahmoihin.

Oli kerta lammaspaimen -- niin kerrotaan -- joka oli niin osannut
saavuttaa niiden suosion, että ne sekä menivät että tulivat hänen
käskystänsä. Näiden suojeluksessa menestyi hänelle kaikki hyvin. Hänen
lammaslaumansa viihtyi ja mitä häneen itseen tuli, ei hän koskaan
sairastanut, vaan nukkui levollisesti ja söi halukkaasti niin suvella
kuin talvellakin. Mutta yht'äkkiä rupesi hän laihtumaan, kävi kalpeaksi
ja surumieliseksi. Kun häneltä kysyttiin syytä tähän, kertoi hän
seuraavan:

Muuanna yönä hänen maata pantuansa lammastarhan vieressä olevaan
majaansa, herätti hänet kirkas valo ja hänen asuntonsa katolta kuuluva
kova kolkutus.

-- Mikä nyt on hätänä? kysyi hän, varsin oudoksuen, ett'eivät koirat
olleet häntä varoittaneet.

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt nousta, sillä hän tuntui uupuneelta ja
oli ikäänkuin tukehtumaisillaan, näki hän edessänsä naisen, joka oli
niin pieni, niin pieni, ja niin hoikka ja niin vanha, jotta hän
hämmästyi, sillä ei yksikään elävä nainen voinut olla sellainen. Tällä
ei ollut muuta vaatetusta kuin pitkät, valkoiset hiuksensa, jotka
kokonaan peittivät haamun, niin ett'ei muuta näkynyt kuin pienet,
ryppyiset kasvonsa ja vähäiset kuihtuneet jalkansa.

-- No, poikueni, virkkoi se, tule nyt minun kanssani, hetki on tullut.

-- Mikä hetki? kysyi paimen vallan ällistyneenä.

-- Naimisemme hetki, vastasi nainen; olethan luvannut ottaa minut
vaimoksesi.

-- Oho, sitä en luulisi, kosk'en edes teitä tunnekaan enkä milloinkaan
ennen ole teitä nähnyt.

-- Sinä valehtelet, paimen kulta! Sinä olet nähnyt minua minun
loistavassa muodossani. Etkö tunne suo-liekkiöiden haltiaa? Ja etkö ole
vannonut suorittaa ensimäistä pyyntöäni, palkaksi siitä suuresta
avusta, jonka olet minulta saanut?

-- Sepä tosi, mummu kulta; minä en ole se mies, joka lupaustani
rikkoisin; mutta tuon valan minä tein sillä ehdolla, ett'ei se sotisi
kristin-uskoani ja sieluni parasta vastaan.

-- No! kaikkea tässä pitää kuulla! Enhän minä tule niinkuin yölutka
sinua viettelemään. Tulenhan minä säädyllisesti puetettuna kauniisin,
hopeaisiin hiuksiini ja koristettuna kuin morsian. Vihille minä vien
sinut yölliseen kirkkoon eikä mikään ole elävän ihmisen sielulle niin
terveellistä kuin avio minun kaltaiseni kauniin hengen kanssa. No,
tuletkos? Ei minulla ole aikaa tässä turhaan haastella.

Ja hän aikoi viedä paimenta muassansa pois. Mutta vallan hämmästyneenä,
väistyi tämä, sanoen:

-- Eikä, hyvä rouva! se olisi liian suuri kunnia minun kaltaiselleni
miesparalle, ja sitä paitse minä olen vannonut pyhälle Andre'lle,
joka on minun suojelus-pyhimykseni, pysyä poikamiehenä koko elinaikani.

Pyhimyksen nimi ynnä paimenen kieltävä vastaus saattoi ämmän aivan
vihan vimmaan. Hän rupesi hyppimään ja torumaan, rajuten kuin
tuuliaispää. Siinä hiuksetkin joutuivat epäjärjestykseen, jotta hänen
musta ja karvainen vartalonsa tuli näkyviin. Andre (tämä oli paimenen
nimi) kauhistui nähdessään, että se oli vuohen ruumis, vaikka pää,
kädet ja jalat olivat ikivanhan ämmän.

-- Palaja helvettiin, ilkeä velho-akka! kiljasi hän; minä manaan ja
kiroon sinua nimessä...

Hän aikoi tehdä ristinmerkin, vaan huomasi sen tarpeettomaksi, sillä
niin pian kuin hän nosti kätensä, oli kummitus kadonnut, eikä siitä
ollut muuta jälellä kuin pieni sininen liekki, joka liehui lammastarhan
takana.

-- Hyvä vaan, virkkoi paimen, liehu sinä liekkinä niin paljon kuin
tahdot, minä en välitä, vaan nauran valollesi ja kujeillesi.

Tämän jälkeen aikoi hän mennä maata, mutta katso! hänen koiransa, jotka
siihen saakka olivat maanneet ikäänkuin lumottuina, rupesivat haukkuen
ja irvistellen hyppimään hänen päällensä ikäänkuin häntä tappaakseen,
niin että hän suutuksissaan otti rautapiikkisen sauvansa, ja pieksi
sillä niitä niinkuin ne huonon vartioitsemisensa sekä hurjuutensa takia
ansaitsivatkin.

Väristen ja vinkuen kyyristyivät koirat hänen jalkainsa eteen maata,
ikäänkuin olisivat katuneet pahaa käytöstänsä, johon tuo paha kummitus
oli heidät pakoittanut. Saatuansa ne masentumaan ja nöyrtymään, aikoi
Andre jälleen nukkua, mutta silloin ryntäsivätkin koirat ulos ja
syöksyivät ikäänkuin raatelevaiset pedot hänen karjalaumaansa. Hänen
kaksi sataa lammastansa hyppäsi pelästyneinä ja hurmaantuneina yli
tarhan aidan ja kiiti niittyjen poikki, juosten ikäänkuin hirviksi
muuttuneina, ja koirat taas raivoissaan kuin sudet ajoivat niitä takaa,
pureksien niiden jalkoja ja repien löyhyvää villaa, joka valkoisina
hattaroina hasertui ja tarttui pensaisin.

Tuskissaan ei paimen ehtinyt edes pukea liiviä yllensä eikä kenkiä
jalkoihinsa, jotka kuumuuden tähden oli riisunut. Hän rupesi juoksemaan
karjansa perään, kiroten koiriansa, jotka eivät häntä vähääkään
totelleet, vaan karkasivat täyttä vauhtia, ulvoen kuin jänistä ajavat
metsäkoirat, ja hämmästyneet lampaat pakenivat niiden edeltä.

Näin samosivat lampaat, koirat sekä paimen ympäri liekkiösuota eikä
Andre-paran onnistunut saavuttaa karjaansa eikä saada koiriansa
hillityiksi, jotka hän vihoissansa heti paikalla olisi tappanut, jos
vaan olisi saanut käsiinsä.

Vihdoin, kun päivä jo alkoi koittaa, huomasi hän ihmekseen, että
lampaat, joita hän ajoi takaa, olivatki hyvin hoikkia ja pitkiä naisia,
jotka lentelivät kuin tuuli ja näyttivät yhtä väsymättömältä kuin
sekin.

Mitä koiriin tulee, niin ne olivat muuttuneet kahdeksi isoksi korpiksi,
jotka vaakkuen lensivät oksasta oksaan.

Hän ymmärsi nyt olevansa noiduttu ja peräti väsyneenä ja murheellisena
palasi hän lammastarhaansa, jossa hän ihmekseen huomasi karjansa
levollisesti nukkuvan ja koirien niitä vartioitsevan; viimemainitut
juoksivat vielä liehakoiden häntä vastaankin.

Paimen heittäytyi pitkäkseen vuoteellensa ja nukkui paikalla kuin kivi.
Mutta tulevana aamuna, kun hän auringon nousten luki lampaansa, huomasi
hän että yksi oli poissa.

Illalla eräs mies, jolla oli puunhakkuuta liekkiö-nevan ympäristöllä,
aasinsa seljässä toi hänelle hukkuneen lampaan, nuhdellen häntä hänen
huolimattomasta kaitsemisestansa ja varoittaen häntä vastedes yhtä
sikeästi nukkumasta, jos mielisi säilyttää hyvää mainettansa ja
isäntäinsä luottamusta.

Paimen-raukalla oli paljon huolta tämän asian tähden, josta hän ei
yhtään ymmärtänyt ja joka hänen pahaksi onnekseen seuraavana aamuna
taas uudistui, ehkä toisella tavalla.

Tällä kertaa oli hän näkevinään vanhan uhkean hopeasarvisen vuohen,
joka houkutteli lampaita ja jota ne seurasivat ikäänkuin kilit hyppien
ympäri suurta nevaa. Hän näki koiransa paimeniksi muuttuneina ja
itsensä pukiksi, jota nuo paimenet pakoittivat juoksemaan.

Samaten kuin edellisenäkin päivänä, hän nytkin auringon noustessa
seisahtui ja huomasi taas nuo valkoset liekkiöt, jotka jo ennenkin
olivat häntä vietelleet. Hän palasi kotiinsa ja tapasi kaikki lampaansa
sekä koiransa levossa paikoillansa. Väsymyksestä nääntymäisillään
vaipui hän uneen ja nousi myöhäseen, luki lampaansa ja näki, että taas
oli yksi kadonnut.

Tällä kertaa hän oitis riensi lammelle, jossa yksi lammas juurikään oli
hukkumaisillaan. Hän veti sen vedestä, mutta se oli liian myöhäistä
eikä se enään kelvannut muuksi kuin nyljettäväksi.

Tuo ilkeä vastahakoisuus oli jo kestänyt kahdeksan vuorokautta.
Kahdeksan elävää puuttui laumasta ja paimen -- joko hän sitte
nukkuessansa todellakin juoksi niinkuin unessa kävijä ainakin tahi
ainoastaan kuumeen hourauksissa luuli noin rientelevänsä -- tunsi
itsensä niin hermottomaksi ja kipeäksi, että pelkäsi pian kuolevansa.

Muuan vanha, kaiketi viisas paimen, jolle hän vaivojansa kertoi, sanoi
hänelle:

-- Ei liene muuta neuvoa, veikkoseni, kuin ettäs nait tuon akan, taikka
sinä menetät paikkasi. Minä olen kuullut tuosta hopeasarvi-vuohesta
puhuttavan, kuinka se vaivasi erästä paimenta niin, että hän murheesta
sairastui ja kuoli. Siitäpä syystä minä en koskaan ole pitänyt
minkäänlaista yhteyttä noiden liekkiöiden kanssa, vaikka ne ehkä
olisivat saattaneet minua hyödyttää ja vaikka minä kyllä olen nähnyt
niiden tanssivan lammastarhani ulkopuolella kauniitten, nuorten naisten
haamuissa.

-- Ehkäpä taitaisitte neuvoa minulle jotain vaihtokeinoa, jonka avulla
pääsisin tästä vapaaksi? kysyi Andre vallan alakuloisena.

-- Minä olen kuullut kerrottavan, vastasi vanhus, että se, joka voisi
saada tuon ilkeän vuohen parran ajetuksi, sen jälkeen voisi mielensä
mukaan hallita sitä; mutta se kuuluu olevan sangen vaarallinen yritys,
sillä jos yhden ainoankin karvan jätät ajamatta, niin vuohi saa
voimansa takasin ja vääntää sinulta niskat poikki.

-- Toden totta, tekisipä minun mieli tuota keinoa koittaa, vastasi
Andre; sillä minulle on yhdentekevä, jos minä menettäisinkin henkeni,
koska kuitenkin nytkin riudun riutumistani.

Seuraavana yönä näki taas paimen akan aarnio-valkean muodossa
lähestyvän hänen majaansa ja hän huusi sille:

-- Tuleppas tänne ihana impi, niin paikalla pidämme häät. Mimmoiset
nuo häät olivatkaan, sitä ei koskaan ole saatu kuulla; mutta
sydänyön aikana, kun akka oli vaipunut sikeään uneen, tarttui paimen
lammas-rautoihinsa ja keritsi niin taitavasti morsiameltansa parran,
jotta leuka jäi vallan paljaaksi, ja ihmekseen näki hän silloin, että
se oli valkouen ja hieno kuin nuoren tytön leuka. Silloin hänen
päähänsä juolahti se ajatus, että hän samoin voisi keritä koko
vuohi-puolisonsa, niin ehkä se karvansa kanssa menettäisi rumuutensa ja
ilkeytensä.

Koska se yhä nukkui tahi ainakin oli nukkuvinaan, niin ei mikään tuota
keritsemistä estänyt. Mutta työnsä päätettyään huomasi hän
kummastuksekseen, että hän oli kerinnyt pihlajaisen sauvansa ja että
hän makasi ihan yksin sen vieressä.

Peloissaan mitä tämä uusi tenhous taas merkitsisi, nousi hän vuoteelta
ja ensimäiseksi työkseen luki lampaansa. Niiden luku oli kaksi sataa,
ikäänkuin ei yksikään niistä milloinkaan olisi hukkunut.

Hät' hätää poltti hän sitten kaikki vuohen karvat ja kiitti hyvää
pyhimystänsä, joka ei enään tästä puoleen sallinut liekkiöiden häntä
kiusata.



METSÄN HÄVITTÄJÄ.


    Onneton se nainen, joka puita metsässä kootessaan tiellään tapaa
    puna-haarniska-miehen. Tämä, vaikka hän hävittää metsän puut, ei
    kuitenkaan salli ihmisten hyötyä hänen raivoamisestansa.

                                                        Maurice Sand.

Köyhä kansa on joskus erinomaisesti runollinen. Sitä todistaa tämäkin
tarina, jossa se niin suloisella surumielisyydellä laskee leikkiä
omasta köyhyydestään:

"Huhtikuussa kultarinta-kerttu ja hippi-kerttunen tapasivat toisensa
metsässä ja rupesivat toisensa voimista ja aikaan-tuloa kyselemään.

"-- Onhan sitä nyt sentähden hiljakseen meneskelty, sanoi
kultarinta-kerttu; minä olen viettänyt hyvää talvea.

"-- Samoin minäkin, vastasi hippi-kerttunen; minä olen elänyt
halkojen-hakkaajan luona ja minulla on ollut yltäkyllin lämmintä!
Noilla ihmisillä -- tiedätkös, veli kulta -- on valkeita uuneissaan ja
he polttavat niin suuria halkoja kuin minun sääreni!"

"-- Todellako? kysyi kultarinta-kerttu kummastuen. Ja minä olen syönyt
vatsani pakolleen maanviljelijän luona. Hänellä oli jyviä aitassaan, ja
kosolta niitä olikin! kun laattialla seisoin, niin ne ulottuivat
vatsaani saakka."

Talonpoikaisen kansan kummitus-näöt niinkuin myös sen muinais-sadut
antavat usein aihetta taikaluuloihin ja kansan taruihin, jotka
osoittavat, että sillä, vaikka se tavallisesti on selvempää
havainto-voimaa vailla, on erinomaisen runollinen kyky kuvailemaan
esineitä eläviksi olennoiksi ja heti käsittää niiden eriskummaisia
puolia.

Mustiin pilviin laskeutuvan auringon tulenväriset heijastukset ovat
synnyttäneet luulon valkea- eli puna-haarniska-miehestä. Sen luullaan
asuvan niitty-lepässä, joka hakattaessa näyttää sisältä voi-punaselta,
ja juoksevan puusta puuhun kaataen tai sytyttäen niitä palamaan.

Hän se muka on, joka yöllä virittää noita hirmuisia tulipaloja, jotka
hävittävät kokonaisia metsiä ja joidenka sytyttämisestä ei milloinkaan
saada selkoa ja useinkin luullaan pahan suopain ihmisten teoksi. --
Sivumennessä ilmoitettakoon, että meteorein putoaminen on kylläinen
selitys noihin tulipaloihin ja meidän-aikainen rahvas alkaa jo sitä
ymmärtää.

Kun mennä vuonna eräs vaimo Berthenoux'issa istui ovensa edustalla
sukkaa kutoen, näki hän äkkiä niin kirkkaan valon, että se kovin
häikäisi hänen silmiään, ja kuuli semmoisen jyrinän, että luuli
joutuvansa kuuroksi. Minuutin kuluessa oli hänen huoneensa jo
ilmi-tulessa; ja niin oli hätää, että tuskin ennätti sylissään pelastaa
nukkuvan lapsensa. Hän näki huoneensa palavan semmoisella vauhdilla,
ett'ei sitä voinut muuksi uskoa kuin noidutuksi.

-- Ei se tavallista tulta ollut, kertoi vaimo; minä näin kyllä jotain
taivaasta putoavan, vaan se ei ollut tavallista ukkosen-valkeaa, sillä
taivas oli ihan selkeä eikä raju-ilmasta ollut enteitäkään.

Lukuisa joukko todistajia vakuutti tämän tapauksen todeksi, mutta ei
kenenkään mieleen johtunut syyttää vaimo-parkaa perkeleelle
antautumisesta tahi syypääksi Jumalan vihaan. Sata vuotta takaperin
olisi asia toisin käynyt. Onneton vaimo olisi joutunut kirouksen
alaiseksi ja jokaisen hyljättäväksi. Kaksi sataa vuotta sitte olisi
varmaan tuon tapauksen tähden tuomittu elävänä poltettavaksi joko tuvan
omistaja tahi mikä ohitsekulkeva tahansa, joka kohtauksen hetkenä olisi
sattunut aivastelemaan.

Tuli-miestä kutsutaan myös _metsän-hävittäjäksi_. Hän ilmaantuu
useammassa muodossa, ja toimittaa eri vehkeitään sen seudun mukaan,
missä hän oleilee. Ei hän aina salamoitse eikä sytytä metsiä palamaan
ja useammin häntä kuullaan kuin nähdään. Sumuisina öinä hän kahta
kiivaammin iskee puihin ja metsänvartijat, jotka luulevat olevansa
rohkeain metsän-varkaiden kanssa tekemisissä, rientävät häntä
tavoittelemaan ja saavat joskus nähdä hänen mahdikkaan kirveensä
mätkähtävän.

Mutta kas kummaa! Noissa isoissa puissa, joidenka kuultiin vinkuvan
hänen iskuistansa ja joissa luultiin olevan syviä lovia, niissä ei
havaittu pienintäkään uurrosta.

_Metsän-hävittäjä_ eli _hakkaaja_ eli _kolkuttaja_ -- kummituksella on
kaikki nämä nimet -- rupee väliin, kun hän johonkuhun metsään
mielistyy, sen suojelushengeksi. Varokoon jokainen kajoomasta niihin
puihin, joihin hän mieltymyksensä merkiksi on kirveellänsä iskenyt.

Tunnettu asia on, että lahonneista puista väliin lähtee kimaltava valo,
joka on ihan todellinen ja selvästi näkyvä, ja joka on antanut aihetta
useampiin näkyhairauksiin. Olen kerta matkustaessani nähnyt tämmöistä
mitä kauniimmasti loistavaa puuta ja talonpoika, joka minua saattoi,
kertoi minulle seuraavan tarinan:

"Eräs pappi, joka ei mitään peljännyt, kulki usein ehtoosin metsän läpi
palatessaan naapuripitäjästä, jossa hän tuon tuostakin kävi
illallisella ja korttia lyömässä muutaman virkaveljensä kanssa.

"Joka kerta näki hän samalla paikkaa hohtavan valon, jota hän ei
kuitenkaan sen likemmin tarkastanut, vaikka hänen hevosensa joka kerta
poukahti ja hörhisteli korviansa, ikäänkuin se olisi nähnyt tai kuullut
jotain eriskummallista.

"Eräänä ehtoona kun valo näytti loistavan kirkkaammin ja hevosensakin
oli tavallista levottomampi, päätti pappi ottaa selkoa asiasta ja aikoi
ajaa metsään, josta valo näkyi; vaan hänen täytyi luopua tuumastaan,
päättäen päivällä käydä katsomassa, olisiko siellä joku huolimattomasti
peitetty sysihauta, joka voisi sytyttää metsää palamaan.

"Toisena päivänä hän siis aamulla meni asiaa tutkistelemaan, mutta
neljännes-peninkulman piirissä ei hän löytänyt ainoatakaan sytytettyä
eikä sammutettuakaan sysihautaa, ei ainoatakaan mökkiä eikä missään
tulen jälkiä tahi valon aihetta. Hän jätti etsimisensä sikseen asiasta
enempää ajattelematta.

"Mutta viikkoa myöhemmin sydän-yön aikana samaa tietä kulkiessaan näki
hän suuren loistavan tulikehän tiellä välkkyvän; hänen hevosensa
hyppäsi pystyyn eikä millään muotoa mennyt eteenpäin.

"Pappi astui alas hevosen selästä ja taluttaen sitä suitsista meni hän
uskaliaasti tulikehän keskelle, mutta tuli ei häntä polttanut eikä hän
edes tuntenut siitä mitään lämpöäkään lähtevän.

"Tuo seikka kummastutti häntä niin suuresti, että hän, kehän keskelle
saavuttuansa, ei voinut pidättää nauruansa, vaan huusi:

"-- No, onpa tämä, hitto vieköön, ensimäinen kerta eläissäni, jolloin
kylmää tulta näen!

"Papilla, joka ennen oli palvellut sotasaarnaajana, oli häijy tottumus
sekoittaa kirouksia puheesensa, mitään pahaa sillä tarkoittamatta.

"Nämät kevytmieliset sanat olivat tuskin ehtineet lähteä hänen
suustansa, ennenkuin hän kuuli äänen, joka pihisi ikäänkuin rasva
pannussa, ja kuului tulevan maan alta. Ääni puhui:

"-- Jos mielit kuumaa valkeaa, niin sitä kyllä sinulle annetaan.

"Tuota kuullessaan tunsi pappi ruumistaan karmivan; kuitenkaan ei hän
menettänyt rohkeuttansa, vaan vastasi heti:

"-- Suur' kiitosta, maan alla oleva veli-kulta, mutta minä en ole
mitään vailla.

"Tuli lakkasi paikalla palamasta ja ääni kuului vetäytyvän syvemmälle
maan sisään, mutisten:

"-- Pelkuri pappi, pelkuri-pappi, mene maata! Mene maata,
pelkuri-pappi!

"Tämä solvaus pisti entisen sotilas-papin vihoiksi.

"-- Vai pelkuri-pappiko? Miks'et tule näkyviin, että saisin antaa
sinulle hiukan selkään, sinä mokoma valkean-virittäjä, joka maan alla
piiloittelet?

"Ja kepillänsä hän piirsi ympärilleen suuren kehän samaan paikkaan,
missä loistavan tuli-kehän oli nähnyt, ja yhä nauraen jatkoi hän:

"-- Ähää! Näetkös nyt, ett'en huoli mennä tästä ulommaksi? Tämän kehän
keskellä minä järkähtämättä sinua odotan, olletko piru tahi ihminen!

"Ja koska ei mitään näkynyt eikä kuulunut, rupesi hän huitomaan
kepillään, lyöden ees-taas oikeaan ja vasempaan joka taholle ja joka
sutkauksella kuuli hän kiljahduksia ja huutoja ikäänkuin tuo aika
selkäsauna olisi sattunut kolmeenkymmeneen näkymättömään pahaan
henkeen.

"Koska tämä leikki huvitti hänen ylvästelevää mieltänsä, hosui hän
ympärillensä näin tuntikauden, yltyen yltymistään, kunnes huudot ja
valitukset, jotka olivat käyneet yhä heikommiksi, muuttuivat
hiljaisiksi huokauksiksi, ja nekin viimein vallan vaikenivat ja syvä
hiljaisuus vallitsi.

"Silloin pappi, jota tämä työ oli hiestyttänyt, astui ulos kehästä ja
meni hakemaan hevostansa, joka oli paennut vähän matkan päähän.

"Pyhittyään hi'en otsastaan ja noustuansa hevosen selkään, jatkoi hän
jälleen matkaansa pappilaan eikä hän sittemmin koskaan nähnyt valkeaa
metsässä.

"Mutta samana vuonna, päivää ennen pyhimysten juhlaa, kuuli hän
sydän-yön aikana ovelle kolkutettavan. Hän huusi lukkaria, joka
toimitti palvelijan virkaa hänen luonansa ja sanoi hänelle:

"-- Tuolla on joku ovea kolkuttamassa. Meneppäs katsomaan mikä siellä
on!

"Lukkari meni avaamaan ja palasi sanoen:

"-- Toden totta, herra pastori, te olette nähnyt unta, sillä oven
takana ei ollut ketään.

"Pappi meni horroksiin uudestaan, mutta kuullessaan toisen kerran
kolkutettavan, heräsi hän taas ja meni vieläkin palvelijaansa
huutamaan, mutta tämä vaan kääntyi vuoteellansa vannoen että pappi oli
erehtynyt. Hän puolestansa ei ollut mitään kuullut.

"Pappi palasi vuoteellensa, mutta nyt koputettiin jälleen.

"-- Jean, huusi hän, oletko tullut kuuroksi, vai onko minun korvissani
vikaa?

"-- Jospa se ei vaan olisi teidän päässänne, herra pastori, vastasi
Jean; minä en kuule muuta kuin kirkontornin kellon, joka panee 'tik
tak' ja tarhapöllön, joka tornissa huutaa 'uhuh, uhuh!'

"Pappi alkoi uskoa, että tämä kai oli varoitus Jumalalta, jotta hän
tietäisi valmistaa itseänsä kuolemaan.

"Mutta koska hän oli sitä lajia miehiä, jotka tahtovat päästä joka
asian perille, niin hän tarkemmin tätä seikkaa tutkiaksensa pisti
valkean lyhtyynsä ja meni itse alas ovea avaamaan.

"-- Hyvää yötä, herra pastori, tervehti häntä ääni, jonka hän hyvin
tunsi, vaikka hän ei ketään ihmistä nähnyt.

"-- Hyvää yötä, Cadet isäntä, vastasi pappi hämmästymättä.

"Ja hän sulki taas oven, ihmetellen itsekseen tätä tapausta, sillä noin
vuotta takaperin oli hän saattanut Cadet isäntää hautaan.

"Hän alkoi nousta ylös portaita palatakseen huoneesensa, kun taas
kolkutettiin.

"-- Kas sitä, sanoi pappi, vainaja parka unhotti anoa minulta
esirukouksia; niitä ei sovi häneltä kieltää.

"Ja hän avasi jälleen oven kysyen:

"-- Tekö isäntä siellä vielä olette?

"-- Ei, herra pastori vastasi nais-ääni; minä tulen toivottamaan teille
hyvää yötä.

"-- Teille samaten, Guite muori, vastasi pappi ja sulki ovensa.

"Guite muori näetten oli noin kuusi kuukautta tätä ennen kunniallisesti
viety hautaan.

"Vieläkin lyötiin ovelle ja tällä kertaa pappi kuuli nuoren, hienon
äänen häntä puhuttelevan:

"-- Minä se olen, Jeanne Bonnine'n pikku-lapsi, jonka Te viime suvena
kastoitte ja siunasitte hautaan samana päivänä. Minä olen tullut
toivottomaan teille hyvää yötä, herra pastori.

"-- Tosiaankin te niin pitkältä sitä minulle toivotatte, että se kestää
aamuun saakka. Jos tahdotte osoittaa minulle kohteliaisuutta, niin eikö
se kävisi laatuun, että kaikki tulisitte yhtä haavaa? Silloin nämä
menot pikemmin päättyisivät."

Heti näkikin kirkkoherra ovensa edessä selvästi toista kymmentä
ihmistä, jotka hän vuoden kuluessa oli haudannut, miehiä ja vaimoja,
vanhoja ja nuoria: Chaudy isä, joka oli kuollut pellolla viljaa
leikatessaan ja jolla vielä oli sirppi kädessä; -- Jeanne Bonnin, joka
oli kuollut lapsivuoteesen ja yhä piti pikku-lastaan käsivarrellansa;
ja myös kaikki muut, niinkuin esimerkiksi vanha Guitekin, joka oli
kuollut säikähdyksestä, kun _puna-haarniska-mies_ eräänä ehtoona uhaten
ja nuhdellen oli häntä lähestynyt, siitä syystä muka, että muori
metsässä oli kokoillut lahonneita halkoja esiliinaansa.

"-- No hyvä, rakkaat seurakuntalaiset, minä olen iloissani nähdä teidät
jalkeilla, sanoi uskalias kirkkoherra; oletteko te kaikki paratiisissa,
rakkaat sielut?

"-- Me olemme juur'ikään sinne lähtemäisillämme, herra pastori, vastasi
Jeanne; me olimme kiirastulessa, jossa me saimme kärsiä piinaa
syntiemme tähden ja meillä oli vartiana eräs paha-henki, joka kaiket
yöt hyppelyytti meitä puitten alla; mutta Chassin'in metsässä te
pieksitte meitä niin kelpo lailla, että velkakirjamme tuli sillä
maksetuksi. Voi, kuinka kovaa te löittekin, herra pastori; Jumala teitä
palkitkoon sen hyvän tähden, minkä teitte meidän sieluillemme!

"-- No hyvä, lapseni, vastasi pappi. Onnellista matkaa ja rukoilkaa
minun puolestani!

"Hän meni maata eikä ollut koskaan ennen niin hyvin nukkunut," sanoi
kertoilija päättäen tarinansa.



NEITOSET.



    Näimme yhden, näimme kaksi,
    Suukutonta, silmitöntä.
    Näimme kolme, jopa neljä,
    Oisin mielelläin ne piessyt.
    Viisi, kuusi vielä näimme
    Lentelevän, hyppelevän,
    Niiden jäljessä seitsemäs,
    Vaan ei tullut kahdeksas.

        Vanha laulu, Maurice Sand'in keräimiä.

Berry-nimisen maakunnan _neitoset_ näyttävät olevan Normmandie'n
impien sukua, jotka "Normandie'n ihmeiden" kertoilija kuvaa
jättiläis-olennoiksi. Ne ovat liikkumattomia ja niiden ulkomuoto on
niin epäselvä, ett'ei niissä voi eroittaa jäseniä eikä kasvoja. Kun
niitä lähestyy, pakenevat ne, hyppien vallankin ketterästi
epätasaisilla harppauksilla.

Näitä _neitosia_ eli _valkoisia tyttöjä_ löytyy joka maakunnassa. Minä
en usko niiden olevan gallilaista sukuperää, vaan pikemmin ranskalaista
syntyä keski-ajalta saakka. Olkoon tämä asia kuinka tahansa, tahdon
minä tässä kertoa erään mitä täydellisimmän niitä koskevan tarinan,
jonka olen sattunut saamaan.

Viime vuosisadalla eräs aatelismies Berry'ssa nimeltä Jean de la Selle,
asui Villemort'in metsässä sijaitsevassa linnassaan. Maisema, joka oli
kolkkoa ja raivaamatonta, näytti hauskemmalta! metsänrinteessä, missä
kuiva, tasainen ja tammipuuta kasvava maa aleni niittyjä kohti,
joidenka yli tulvaili joukko nykyaikaan huonossa kunnossa olevia pieniä
kala-lammikoita.

Siihen aikaan, josta me puhumme, olivat M. de la Selle'n niityt aivan
veden vallassa, koska hänellä ei ollut varoja parantaa tosin kyllä
avaroita, mutta muuten kehnoja ja vähän tuottavia maitaan.

Kuitenkin eli hän tyytyväisenä, hän kun oli vaatimaton, iloinen ja
siivo luonteeltaan. Naapurit halusivat hänen seuraansa hänen iloisen
mielensä, hyvän ymmärryksensä ja metsästys-intonsa tähden. Ympäristön
ynnä hänen maallaan asuvat talonpojat pitivät häntä erinomaisen hyvän
laatuisena sekä tunnollisena miehenä ja sanoivat, että hän antaisi
vaikka ryöstää paidan yltänsä ja hevosen altansa, ennenkuin tekisi
äyrinkään vääryyden yhdelle ainoalle naapureistansa.

No niin! Eräänä ehtoona tapahtui, että M. de la Selle, joka oli
käynyt Berthenoux'n markkinoilla myymässä härkä-paria, palasi pitkin
metsän-rinnettä älykkään ja ymmärtäväisen lampuotinsa, pitkä-Luneau'n,
seurassa tuoden laihan, harmaan tammansa selässä kuusi sataa livre'ä
suurissa hopearahoissa, joissa oli Ludvikki XIV:nen muotokuva. Nämät
rahat olivat myytyjen härkien hinta.

Niinkuin oikea maalainen ainakin oli M. de la Selle syönyt päivällistä
lehtipuitten varjossa ja kosk'ei hän mielellänsä juonut yksin, oli hän
haastanut Pitkä-Luneau'n istumaan viereensä ja kehottanut hänen
maistamaan isäntänsä maalla kasvanutta viiniä. Antaaksensa hyvän
esimerkin ja saadaksensa Luneau'takin juomaan oli hän itse ahkeraan
maistellut.

Mutta viini ja lämmin sekä matkan vaivat ja vielä päälliseksi kimon
tasainen juoksu olivat M. de la Selle'ä nukuttaneet, niin että hän
kotiin saapuessansa tiesi tuskin mitään matkastansa, kuinka kauvan se
oli kestänyt ja mitä tietä hän oli kulkenut. Luneaun asiana oli saattaa
häntä ja hyvin oli hän tehtävänsä suorittanutkin, sillä he pääsivät
terveinä ja loukkaantumattomina matkansa perille; eikä heidän
hevosissansakaan ollut hikipisaraa.

Päissänsä M. de la Selle ei ensinkään ollut. Hänen ijässänsä ei kukaan
vielä ollut nähnyt häntä juomisesta tunnottomana. Riisuttuansa saappaat
jaloistaan, käski hän renkinsä viedä matkalaukun hänen huoneesensa;
sitte hän aivan järkevästi keskusteli Pitkä-Luneau'n kanssa ja hyvää
yötä sanottuaan kävi hän hoipertelematta vuoteesensa.

Mutta seuraavana päivänä, kun hän avasi matkalaukkunsa,
ottaaksensa sieltä rahat, ei hän löytänyt muuta kuin joukon suuria
piikivi-liuskoja, ja turhaan etsittyänsä, täytyi hänen väkisinkin
uskoa että rahansa olivat varastetut.

Pitkä-Luneau, jonka hän käsketti luoksensa, häneltä neuvoa kysyäkseen,
vannoi _pyhän öljyn ja kasteen kautta_, että oli nähnyt rahat tarkoin
luettuna matkalaukussa, jonka hän oli sitonut tamman selkään. Valallaan
hän myös vahvisti, ett'ei hän ollut isännästään jäänyt viittä askelta,
niinkauvan kun he kulkivat valtatietä. Mutta hän tunnusti myös, että
hän, heidän metsään saavuttuansa oli huomannut olevansa hiukan kuuro ja
että hän kenties oli nukkunut hevosensa selässä noin neljännes-tunnin.
Herätessään näki hän silloin olevansa ihan lähellä "Neitosten ojantoa"
ja siitä hetkestä hän ei ollut enää nukkunut eikä myös tavannut
ainoatakaan ihmistä.

-- No niin, joku varas on meitä pilkkanansa pitänyt. Se on enemmän
minun syyni kuin sinun, Luneau-parka, ja viisainta lienee, ett'emme
enää asiasta puhukaan. Vahinko on ainoastaan minun, koska sinulla ei
ollut mitään osaa eläinten myymisessä. Ja vaikka tämä asia hiukan
pahoittaa mieltäni, niin en minä kuitenkaan ota sitä huolehtiakseni.
Ehkäpä minä jonkun neuvon keksin, vaikka tosin olen tämän kautta
joutunut pieneen pulaan. Sainhan siitä sen opetuksen, ett'en enää
toiste hevosen selässä nuku.

Luneau koki turhaan saattaa muutamia lähellä asuvia, köyhiä
salametsästäjiä epäluulon alaisiksi.

-- Ei suinkaan, vastasi tämä hyvä herra; minä en tahdo syyttää ketään.
Kaikki tämän seudun asukkaat ovat rehellisiä ihmisiä. Älkäämme enää
siitä puhuko. Minä olen saanut minkä ansaitsin.

-- Mutta kenties te olette suutuksissa minulle, hyvä herra?

-- Siitäkö ettäs nukuit? En, ystäväni; jos minä olisin uskonut
matkalaukun sinun haltuusi, niin olen varma siitä, että olisit pysynyt
valveilla. Minä en syytä muita kuin itseäni enkä tosiaankaan ai'o
ruveta suurella surulla itseäni rankaisemaan. Siinä on kyllä, että olen
rahani kadottanut, enkä huoli vielä sen lisäksi menettää hyvää
ruokahaluani ja iloista mieltäni.

-- Jos minuun luottaisitte, niin antaisitte kuitenkin tutkia "Neitosten
ojannon."

-- Neitosten ojanto on kahdeksanneksen pituinen ruohoittunut kaivanto;
eikä olisi mikään helppo työ rääpiä siellä olevaa mutaa, ja mitäpä
sieltä vihdoin löydettäisiinkään. Eihän varas toki niin hullu ollut,
että sinne olisi saaliinsa kylvänyt!

-- Sanokaa mitä tahdotte, hyvä isäntä, mutta ehkä tämä varas ei olekaan
niin luotu, kuin te otaksutte!

-- Oho, ukkoseni! Vai sinäkin luulet noita neitosia pahoiksi hengiksi,
jotka huviksensa tekevät ihmisille kepposia?

-- Siitä minä en tiedä mitään, mutta sen minä tiedän, että eräänä
aamuna siellä isäni kanssa ollessani, me niin selvästi näimme ne, kuin
minä nyt näen teidät; ja kun me pelästyneinä palasimme kotiin, ei
meillä ollut lakkeja päässämme eikä kenkiä jaloissamme ja puukotkin
taskuistamme olivat poissa. Ne ovat häijyjä; ne näyttävät aina
pakenevan, mutta ihmiseen koskematta ne vievät häneltä kaikki mitä
ikänä tahtovat ja pitävät sen omanansa; ainakaan ei ole milloinkaan
niiltä saatu mitään takaisin. Jos minä olisin teidän sijassanne, niin
minä ojittaisin koko sen suon kuivaksi. Teidän niityllenne siitä olisi
hyötyä ja silloin _neitoset_ muuttaisivat täältä pois; sillä tietäähän
joka viisas ihminen, ett'eivät ne viihdy kuivassa paikassa ja että ne
siirtyvät yhdestä suosta ja lammikosta toiseen, sitä myöten kuin sumu,
josta ne elävät, vähenee.

-- Epäilemättäkin suon ojittaminen olisi suureksi hyödyksi niitylleni.
Mutta huolimatta siitä, että tämä työ vetäisi ainakin yhtä paljon
rahaa, kuin minä kadotin, tuntuisi minulle sitä paitsi kovin
vastenmieliseltä ruveta _neitosia_ karkottamaan. Enhän minä niin
varmaan tiedä, onko niitä olemassa, kosk'en milloinkaan ole niitä
nähnyt, niinkuin en muitakaan sen laatuisia aaveita; mutta minun isäni
uskoi niitä hiukan ja iso-äitini oli tykkönään vakuutettu niiden
olemisesta. Kun niistä puhuttiin, oli isä-vainajallani tapana sanoa:
"Antakaa _neitosten_ olla rauhassa, ne eivät koskaan ole tehneet pahaa
minulle eikä kenelle muullekaan"; ja iso-äitini sanoi: "Älkää suinkaan
kiusatko tahi hätyyttäkö _neitosia_; niiden suojelus tuottaa onnea
perheelle ja niiden läsnä-olo hyötyä maalle."

-- Eivät ne ainakaan ole varjelleet teitä varkailta! vastasi
Pitkä-Luneau päätänsä pudistaen.

Noin kymmenen vuotta tämän tapauksen perästä palasi M. de la Selle taas
Berthenoux'n markkinoilta. Hänellä oli mukanaan yhtä suuri raha summa
kuin se, joka silloin niin eriskummaisella tavalla häneltä katosi, ja
ratsasti nytkin samalla harmaalla tammalla joka, vaikka se jo oli
sangen vanha, kuitenkin juoksi kompastelematta.

Tällä kertaa matkusti hän yksinänsä, kun Pitkä-Luneau oli kuollut
muutama kuukausi tätä ennen; eikä hän nyt nukkunut hevosen selässä,
sillä hän oli peräti heittänyt pois tuon pahan tavan.

Saavuttuansa metsän-laitaan likelle "Neitosten ojantoa", joka sijaitsee
erään pensaita, vanhoja puita ja pitkää ruohoa kasvavan vieremän alla,
kävi hän murheelliseksi muistaessaan kaivattua lampuoti-parkaansa,
vaikka vainajan Jacques-niminen poika, joka oli yhtä pitkä ja hoikka
sekä yhtä sukkela ja älykäs kuin isänsäkin, koki tehdä parastansa
täyttääksensä hänen sijaansa.

Mutta vanhain ystävien sijaa ei niin helposti täytetä ja M. de la Selle
oli tullut vanhaksi. Hän vaipui surullisiin ajatuksiin, mutta hänen
hyvä omatuntonsa karkoitti ne pian ja hän rupesi viheltämään erästä
metsästys-laulua lohduttaen itseään sillä, että hän elämässä ja
kuolemassa tyytyisi Jumalan tahtoon.

Ehdittyään lähes keskelle suota, näki hän ihmekseen valkoisen haamun,
jonka hän siihen saakka oli pitänyt tuommoisena sumu-patsaana,
jommoisia nähdään liikkumattomilla vesillä; se muutti paikkaa, sitte se
rupesi hyppimään ja kiepsahti pois haihtuen puitten oksien väliin.
Toinen jäykempi haamu tuli esiin kahilistosta, seuraten ensimmäistä ja
venyen kuin liehuva lieve; sitte tuli kolmas, neljäs ja vieläpä
viideskin; ja sitä myöten kuin ne kulkivat M. de la Selle'n ohitse,
muuttuivat ne hänen silmäinsä edessä tavattoman pitkiksi olennoiksi,
jotka olivat vaatetut pitkiin hameisin. Ne olivat vaaleita ja niiden
valvakkaat hiukset väliin häilyivät ilmassa ja väliin laahasivat maata,
jotta hänen mieleensä johtui, että nuo nyt mahtoivat olla noita
kummituksia, joista hän lapsuudessansa oli kuullut kerrottavan. Ja
unhottaen miten iso-äitinsä oli häntä varoittanut, ett'ei hän olisi
niitä näkevinänsä, jos joskus maailmassa ne tapaisi, rupesi hän,
kohtelias kun oli, niitä tervehtimään. Hän tervehti niitä jokaista ja
kun seitsemäs tuli, joka oli pisin ja muita selvempi, ei hän voinut
olla puhumatta, vaan sanoi:

-- Nöyrin palvelijanne, ihana impi!

Nämä sanat olivat tuskin lausutut, ennenkuin tuo pitkä impi jo istui
hänen takanansa hevosen selässä, kiertäen kylmiä käsivarsiansa hänen
ympärillensä. Säikähtyneenä rupesi vanha tamma juoksemaan täyttä
laukkaa, vieden M. de la Sellen suon poikki.

Ehkä sangen hämmästyneenä ei hän kuitenkaan tyrmistynyt.

-- Toden totta, ajatteli hän, minä en koskaan ole tehnyt kenellekään
mitään pahaa; siis ei mikään henkikään voi minua vahingoittaa.

Hän koki auttaa hevostansa ja pakoittaa sitä irtautumaan lietteestä,
jossa se sapikoitsi, sillä välin kun pitkä impi näytti koettavan saada
sitä mutaan painetuksi.

M. de la Selle'llä oli pistuolit muassa ja hän aikoi jo ruveta niitä
laukomaan; mutta samassa muisti hän, että hän olikin ylenluonnollisen
olennon kanssa tekemisissä ja paitse sitä johtui hänen mieleensä,
että hänen vanhempansa olivat varoittaneet häntä loukkaamasta
"veden-neitosia"; sentähden hän vaan leppeästi sanoi sille:

-- Tosiaankin, te ihana impi, olisitte velvollinen antamaan minun
rauhassa kulkea tietäni, kosk'en minäkään milloinkaan ole teitä
häirinnyt ja vaikka minä teitä tervehdin, niin se tapahtui
kohteliaisuudesta, eikä pilkasta. Jos te olette esi-rukouksia eli
sielu-messuja vailla, niin ilmoittakaa minulle tahtonne ja niin totta
kuin olen kunniallinen aatelismies, te olette niitä saava.

Silloin M. de la Selle kuuli ylhäältä oudon äänen sanovan:

-- Toimita luettavaksi kolme messua Pitkä-Luneau'n sielun pelastukseksi
ja mene rauhaan!

Samassa tuokiossa katosi kummitus, tamma totteli jälleen ohjaksia ja
ilman muita esteitä saapui M. de la Selle kotiinsa.

Hän luuli silloin nähneensä nä'yn; mutta käski kuitenkin lukea kolme
sielu-messua. Avatessaan matkalaukkunsa löysi hän sieltä suureksi
kummastuksekseen, paitse markkinoilla saatuja rahojaan, ne kuusi sataa
livreä hopearahoissa, joissa oli kuningas-vainajan muotokuva ja jotka
hän kymmenen vuotta takaperin oli kadottanut!

Tosin hoettiin, että Pitkä-Luneau kuolinvuoteellansa oli katunut ja
velvoittanut poikaansa viemään varastetut rahat takaisin niiden
omistajalle, vaan että tämä oli pyytänyt _neitosia_ sitä tekemään.

Mutta M. de la Selle ei ensinkään kärsinyt, että vainajan rehellisyyttä
epäiltiin; ja jos hänen kuullen liian rohkeasti näistä asioista
puhuttiin, niin hänen oli tapana sanoa:

-- Ei ihminen voi kaikkea selittää. Ehkä onkin helpompi elää
nuhteettomana kuin uskottomana.



LOIHTO- ELI UKON-KIVET.


    Oli noin sydän-yön aika kun satuimme kivien ohitse kulkemaan,
    kertoi Germain. Yht'äkkiä ne rupesivat silmin meitä katsomaan.
    Emme koskaan päivän aikana olleet tuota huomanneet, vaikka
    senkin seitsemän kertaa olimme siitä kulkeneet. Säikähdyksestä
    me tulimme kipeiksi ja tautimme kesti neljättä kuukautta
    elon-ajan jälkeen.

                                                  Maurice Sand.

Loir-laakson kalkin-sekaisten tasankojen keskellä juoksee jyrkkä
maan-halkeama, jossa siellä täällä on muhkeita harmaa-kivimöhkäleitä.
Lienevätkö nämä niitä, joita sopisi _eksyneiksi kiviksi_ kutsua
sentähden, että ne satunnaisesti ilmestyvät näissä seuduissa, joihin ne
ainoastaan alkumatkojen vedenpaisumisen kautta ovat voineet tulla? Vai
ovatko ne päinvastoin muodostuneet sillä paikalla, jossa niitä nyt
löydetään koottuna? Niiden muoto näkyy kumoovan viimemainittua arvelua,
sillä ne ovat melkein kaikki pyöreät ainakin yhdeltä puolelta ja ovat
vesien vierittämien, summattoman suurien ukon-kivien näköiset.

Nyt siellä ei kuitenkaan ole muita vesiä kuin kauniita pikkupuroja,
joita kivi-möhkäleet ahdistavat ja vääntävät tuhansiin mutkiin. Nämä
hymyilevät ja rienteleväiset aallottaret lorisevat, väliin vai'eten ja
väliin puhuen hiljaisella äänellä salaisia lauseita, kielellä, jota ei
kukaan ymmärrä. Muualla vesi kohisee eli pauhaa. Täällä se puhuu niin
hiljakseen, että ainoastansa metsänhaltijan tarkka korva voi sitä
kuulla, komeroissa, joissa purojen kaitaiset suonet kokoontuvat,
vallitsee myös joskus hiljaisuus; vaan kun nuo pienet holvet ovat
täytetyt, niin ylellinen vesi koskena virtaellen muutamilla kiireillä
sanoilla sivumennen ilmoittaa, en tiedä mitä salaisuutta, jota tuulen
puhaltamat kukkaset ja ruohonkorret näkyvät ymmärtävän ja johon ne
vastaten nyykähyttävät päätänsä tervehdykseksi.

Etäämpänä nämä purot katoavat läjissä olevien kivi-möhkäleitten alle ja
"siellä syvyydessä solisee laine, jota ei kukaan näe".

Näillä kosteilla kallioilla kasvaa tälle seudulle muuten ihan outoja
kasveja. Menyanthes, tuo pieni, valkoinen, hammaslaitainen ja lomitettu
hyacinthi, jonka lehdet ovat apilan näköisiä; digitalis purpuraea,
joka on mustan ja valkoisen kirjava ikäänkuin harmaa-kivet, joilla
se rehoittaa; rosea solis; ihanoita saxifrageja ja moninaista
pieni-lehtistä muurattia, joka harmaakivillä suikerrehtaen muodostelee
kauniita lehditys-kuvauksia, joita voisi luulla salaiseksi
merkkikirjoitukseksi.

Tämän paikan ympärillä kasvaa jaloja puita, pitkiä ja hoikkia saksan
tammia sekä jättiläis-kastanja-puita. Tuommoisessa mäkisessä
metsässä, jossa on siellä täällä yksinäisiä kallioita, samanlaisia
kuin Fontainebleau'n metsässä, minä eräänä vuotena näin niin
rehevän kasvullisuuden ja niin synkeän siimeksen, ett'ei aurinko
keskipäivälläkään voinut kirkkaana tunkea lehdistön läpitse, vaan
paistoi kuun tapaisella, viheriäiselle vivahtavalla valolla puitten
rungoille ja sammalliselle maalle.

Ranskassa ei ole sitä seutua, jossa ei tämmöiset isot kivet suuresti
vaikuttaisi rahvaan mieli-kuvitukseen, ja koska niistä kerrotaan
moniaita tarinoita, niin, oppineitten epäilyksistä huolimatta, voipi
varmaan päättää, että muinaiset Gallialaiset ovat käyttäneet
tänkaltaisia paikkoja jumalanpalveluuksiinsa.

Onpa nimiäkin, joita ei aika ole voinut hävittää ja jotka niin selvään
osoittavat alkuperäänsä, ett'ei sitä tarvitse epäilläkään. Brenne'ssä
löytyy yhdessä seudussa _druidien_ nimi hyvin säilytettynä. Muualla
puhutaan _durdeista_; Crevant'issa _dorderin'eistä_. Näin kutsutaan
näetsen joukko tämmöisiä, tavattoman suuria, ympyriäisiä, harmaita
kiviä, joita on keilamaisen kummun huipulle läjäilty. Ylimmäinen osa,
jota pienemmät kivet kannattavat, on sienen näköinen. Mahdollista voi
olla, että luonto itse on niitä näin kokoellut, mutta vaikka niin
olisikin, niin ei tämä kuitenkaan estäisi otaksumasta, että niitä on
käytetty uhrikiviksi. Muistuttaapa niiden nimikin (dorderin) druidein
alttareita.

Vähän etäämpänä on _parelles_ eli _patrelles_ -nimisiä kiviä. Niitä
löytyy veden vallassa olevien, autioitten solakoiden partailla. Ne ovat
yhdenmuotoisia ja yhdenkokoisia kivi-läjiä, jotka ikäänkuin kaksi
tornia seisovat lavean, luonnon muodostaman penkereen partaalla,
penkerettä peittää pikku-kivi-kerros. Tässä olen löytänyt
raudan-kuonaa, joka suuresti on minua arveluttanut siitä syystä, että
tämä paikka on kaukana kaikista ihmis-asunnoista eikä kukaan ole
koskaan voinut asettua tähän veden tulvaamaan louhikkoon asumaan. Vaan
miten on ilmautunut vasaran takeita tähän erämaahan, jossa ei edes
kulje karjalaumoja? Tietysti tässä on ollut suuri kiuas, kenties
uhripaikka.

Minä olen maininnut tätä paikkaa siitä syystä, että se on melkein
peräti tuntematon. Berry'n kertomukset puhuvat siitä vaan sivumennen,
arvellen sitä kelttiläiseksi muistopatsaaksi, kuitenkin se
kivennäis-tiedollisessa, historiallisessa ja kasvi-opillisessa
suhteessa on varsinkin tärkeä-arvoinen.

Muutama vuosi takaperin nähtiin vielä puolen peninkulman matkassa siitä
"haltijain luola", jonka läheisen kentän omistaja määräsi tukittavaksi,
luultavasti sillä tapaa varjellaksensa itseään noiden haltijain pahasta
vaikutuksesta.. Näkyi selvästi, että tämä rotko oli hakattu kallioon
ihmis-asunnoksi, jossa oli kaksi suojaa, joita eroitti jonkuntapainen
väliseinä. Talonpojat luulivat siellä olevaa ympyriäistä paterota
uuniksi, jossa nämä erokkaat muka olivat leipiänsä kypsentäneet.
Kuitenkaan tämä erakko-maja ei liene ollut kristittyjen ihmisten
asuntopaikkana. Sillä siinä tapauksessa jumalisuutta harrastavat
ihmiset epäilemättä olisivat omineet tämän paikan, toimittaaksensa
sinne pyhiinvaelluksia ja ainakin ne olisivat sinne pystyttäneet jonkun
ristin-kuvan. Vaan tämä ei tullut kysymykseenkään; se oli kirottu
seutu, jota jokainen karttoi, eikä orjantappurapensasten läpitse käynyt
yhtään polkua. Talonpojat kertovat, että täällä muinoin asuneet
haltijat olivat olleet villi-naisia, jotka valkoisille naaras-susille
olivat syöttäneet lapsia.

Minkä vuoksi gallialaisten naispappien muinaisaikainen maine on
muutamissa seuduissa kammottu ja toisissa siunattu? Tietty on, että
ennen Roomalaisten valloittamista, jopa sen jälkeenkin, on löytynyt
moniaita erinkaltaisia uskontoja, joista toinen perättäin on ahdistanut
toisen. Sen voipi varmaan päättää että missä näin nais-pappeja pidetään
suojelevaisina henkinä, siellä on myös uskonto ollut jalompi; vaan
jossa niitä pidetään ainoastaan raatelevaisina petoina, siellä uskonto
tietysti on ollut julmempaa lajia.

Les-martes-nimisiä haltijoita on sekä mies- että naispuolia.
Lähellä Saint-Benoit de Sault'ia olevilla kallioilla joista
Pontefeuille-niminen virta koskena syöksee, saapi molempia lajia nähdä,
ja ne ovat yhtä kauheita, kumpaseen sukupuoleen ne sitte
kuulunnevatkin. Mieshaltijoilla on vieläkin toimena pystytellä
läheisillä kummuilla siellä täällä makaavia druidi-kiviä. Naishaltijat
juoksevat kantapäähän liehuvin hiuksin ja maahan riippuvin vatsoin
ajaen niitä työmiehiä takaa, jotka ovat kieltäneet auttamasta niitä
niiden salaperäisissä melskeissä. Ne pieksevät ja rääkkäävät heitä,
kunnes saavat heidät keskipäivällä jättämään kyntämisensä sikseen.

Erästä sangen ihanaa, kummallisten kallioitten keskellä olevaa
vedenputousta kutsutaan "Haltijattarein pesäksi." Kun vesi on
matalalla, voipi nähdä niiden keittiöön kuuluvia kivi-astioita. Niiden
miehet pystyttävät pöydän, s.o. druidikiven perustukselle. Itse ne
tyhmämäisiä ja kummallisia kuin ovat, kokevat sytyttää valkeaa koskeen
saattaakseen kivipataansa kiehumaan. Vihoissansa huonosti menestyneestä
yrityksestään, huutavat ja kiroilevat ne niin, että metsä kaikuu ja
kalliot kajahtelevat. Eikö tämä tarina liene syntynyt jostakusta
muinoin hävinneestä uskonnosta, joka turhaan on yrittänyt päästä uuteen
eloon.

Fromental-nimisellä tasangolla ei ole mitään jälellä noista
kuvauksellisista taruista. Ainoastaan siinä osassa, jonka kallioissa on
sekä kalkki- että harmaa-kiveä, muutamat yksinäiset kivi-möhkäleet
peloittavat myöhistyneitä kulkijoita. Nämä kivet näyttävät elävän ja
irvistelevät enemmän tai vähemmän uhkaavaisesti sen mukaan kun ohitse
kulkevaisten uteliaat silmäillykset suuremmassa tahi vähemmässä
määrässä niitä suututtavat. Sanotaan, että ne mielellään puhuisivat,
jos taitaisivat, ja että hyvin oppineet iso-tietäjät voivat pakoittaa
niitä "hyvää ehtoota" sanomaan. Mutta ne ovat niin itsepäisiä ja
typerä-järkisiä, ett'ei niitä koskaan ole voitu saada sen enempää
oppimaan. Joskus saattaa kulkea ohitse näkemättä niitä, ja silloin
sanotaan, etteivät ne enään olekaan paikoillansa. Ne ovat muka menneet
jaloittelemaan ja silloinpa joutuisasti on pakeneminen siltä tieltä,
jota niiden tulee palata päästäkseen tavalliselle paikallensa. Sitä ei
ole kerrottu, käyvätkö ne juomassa jostakusta läheisyydessä olevasta
virrasta, samoin kuin Bretagne'n kivet. Se ainakin on varma, että ne
ovat sekä häijyt että tyhmät, sillä väliin ne eksyvät olo-paikastaan ja
samat ihmiset, jotka ehtoolla ovat nähneet niiden kuivalla kankaalla
kumossa makaavan, ovat seuraavana päivänä samaan aikaan nähneet niiden
seisovan pystyssä jollakulla kylvö-vainiolla, jossa ne tekevät suurta
vahinkoa ja vallattomasti särkevät aidat. Paras on olla sitä pellon
omistajalle ilmoittamatta, sillä se olisi mahdoton asia saada näitä
tavattomia kiviä paikoiltaan, vaikka panisi kymmeniä paria härkiä niitä
kiskomaan ja paitse sitä, niiden voisi pian pöllähtää päähän musertaa
hänet kuoliaaksi. Muutoin niiden onkin pakko palata entiselle
paikalleen; jos eivät muistamattomuudessaan heti sinne osaa, niin ne
saavat kyllä kovan rangaistuksen: niiden täytyy väliin koko vuosi
vaeltaa maita mantereita, mikä kovasti niitä rasittaa, eivätkä saa
levätä muuta kuin pystyältänsä, kunnes ovat löytäneet olo-paikkansa,
johonka niillä on lupa laskea maata.

Olemme joskus nähneet noita kiviä, joita kutsutaan loihtukiviksi eli
pii-kiviksi. Ne ovat tavallisia reikäisiä kalkki-kiviä, joita
lukemattomat, epämukaiset lävet muodostavat jättiläis-haamujen
näköisiksi. Kun maanteitten tarkastajat saavat ne käsiinsä, niin he
heti lyövät ne rikki, eivätkä ne parempaa ansaitsekaan.

Tuo on meille mieleen, vaikk'eivät kivi-raukat koskaan ole tehneet
meille mitään pahaa. Kuitenkin meille on kerrottu, että jos jättää ne
särkemättä, niin ne tien ohesta, johon niitä on siirretty, yönaikana
muuttavat poikkipäin tielle, saattaakseen hevosia ja rattaita
kaatumaan.

Tarinan opetus on tämä: Älköön ajomies panko maata eikä nukkuko
rattaillansa.

Mitä teihin, viisaat oppineet, tulee, jotka kysytte minkätähden tuo iso
kivi seisoo tuon aidan vieressä tai tuon ojan partaalla, tietäkää mitä
se merkitsee, jos teille salaperäisellä tavalla vastataan: _ei se siinä
aina tule seisomaan!_ ja älkää sitä lystiksenne katselko: se voisi
suuttua teihin ja taitaisi tapahtua, että seuraavana päivänä
tapaisitte sen puutarhassanne keskellä meluuni-lavojanne tahi
kukkais-penkereitänne.



PESU-ÄMMÄT ELI YÖLLISET PESIJÄT.


    Täysikuulla saapi Font de Fonts'in (Lähdetten lähteen) tiellä
    nähdä outoja pyykin pesiöitä; ne ovat lapsensa-murhaajien
    sieluja, jotka ovat tuomitut viimeiseen tuomio-päivään saakka
    pesemään tapettujen lapsi-vainajainsa riepuja ja ruumiita.

                                                      Maurice Sand.

Meidän mielestämme on tämä mitä kamalimpia pelon herättämiä
kummitus-juttuja. Se on, luulen minä, eniten levinnytkin, sillä se
löytyy melkein joka maassa.

Liikkumattomien vesien ja kirkasten lähteitten ympärillä,
kanervakankahilla sekä solakoissa kätkettyjen, utuisten hetteiden
reunoilla, vanhojen halavain alla ja auringon polttamilla tasangoilla
saapi yön-aikana kuulla noiden kummajais-pesäin kamalaa kurikan
loikotusta.

Muutamissa maakunnissa luullaan niiden nostavan sadetta ja pahaa ilmaa
sillä tapaa, että ne ketterällä kuvallansa lennättävät silmiin saakka
lähteissä ja lammikoissa olevaa vettä. Mutta tässä luulossa on
sekaannus. Raju-ilmain nostaminen on semmoisten velhojen yksinomainen
oikeus, jotka ovat tunnetut nimellä _pilvien kulettajat_.

Oikeat yö-pesijät ovat lastensa-murhaaja-naisten sieluja. Ne
kurikoitsevat ja vääntävät lakkaamatta jotain esinettä, joka kaukaa
näyttää märältä liinavaatteelta, mutta likeltä katsoen on lapsen
ruumis. Jokaisella on omansa, yksi tahi useampi jos hän useamman kerran
on tehnyt lapsen murhan. Varokoon jokainen niitä katsomasta tahi niitä
häiritsemästä; sillä vaikka olisitte kolmen kyynärän pituinen ja yhtä
jäntevä kuin jättiläinen, niin ne kuitenkin tarttuisivat teihin kiinni
sekä kurikoitsivat ja vääntäiitsisivät teitä ikäänkuin olisitte pestävä
sukkapari.

Me olemme usein yöllä kuulleet yö-pesijäin kurikan kaikuvan yksinäisten
lätäköiden hiljaisuudessa. Mutta tämä on vaan mielikuvituksen erehdys;
sillä se on vaan eräs sammakon-laji, joka matkaansaattaa koko tämän
kamalan loiskeen. Tämä on ikävä epärunollinen havainto, kosk'ei
sittemmin enää voi toivoa tapaavansa noita hirveitä kummitus-pesijöitä,
jotka sumuisina Marraskuun öinä vääntelevät likasia riepujansa himmeän,
vedessä kuvautuvan uuden kuun kalpeassa valossa.

Kuitenkin olen kuullut niitä koskevan, vilpittömän ja sangen
hirvittävän kertomuksen, joka minua suurenti kauhistutti.

Tämän kertoja oli eräs ystäväni, joka oli sivistynyt ja valistunut
mies; mutta koska hän oli maalla kasvanut ja lapsuudesta saakka
taika-luuloihin tottunut, niin hän oli, kuten minun täytyy tunnustaa,
joksikin herkkä-luuloinen ja arkamainen, vaikka kyllä todellisissa
vaaroissa uskalias.

Tämä ystäväni sanoi kahdesti tavanneensa noita yö-pesijöitä, joista hän
puhui ainoastaan kauhistuksella ja semmoisella tavalla, että se
väristytti hänen kuulijoitansa.

Eräänä iltana noin yhdentoista aikana näki hän käydessään ihanaa
polkua, joka mutkistelee pitkin Urmont'in onkilon epätasaista reunaa,
lähteen reunalla eukon, joka ääneti hieroi ja väänsi vaatteita.

Vaikka tuo kaunis lähde oli pahassa maineessa, niin hän ei siinä
ymmärtänyt ajatella mitään ylen-luonnollista, vaan virkkoi eukolle:

-- Myöhäseen te pesettekin, hyvä muori!

Eukko ei vastannut mitään. Hän luuli häntä kuuroksi ja lähestyi. Kuu
paistoi kirkkaasti ja lähde loisti kuin kuvastin, Hän näki selvästi
eukon kasvot, jotka olivat hänelle ihan oudot ja tämä kummastutti
häntä, koska hän sekä maanviljelijänä että metsästäjänä ja
matkustavaisena oli kulkenut ylt'ympäri tätä seutua ja tunsi jok'ainoan
ihmisen monen peninkulman piirin sisällä.

Itse hän seuraavalla tavalla puhui minulle tunteistansa nähdessään
tuota kummallisesti myöhistynyttä pesu-akkaa.

-- Minä en ensinkään muistanut tuota tarua, ennenkuin vaimo jo oli
kadonnut näkyvistäni, enkä edeltäpäinkään sitä ajatellut. En sitä
edes uskonutkaan enkä lähestyessäni siis tietänyt häntä kammoksua.
Mutta tultuani aivan hänen ääreensä, hänen äänettömyytensä ja
väliä-pitämättömyytensä häntä lähestyvän matkustajan suhteen osoittivat
hänen olevan ihmiskunnalle peräti outo olento. Sillä, jos vanhuus oli
vienyt häneltä kuulon ja näön, niin kuinka hän sitte aivan yksin tällä
myöhäisellä ajalla olisi tullut kaukaa pesemään vaatteita tämän
jäätyneen lähteen reunalle, jossa hän niin uutterasti ja tehokkaasti
toimitti työtään?

-- Ainakin se oli merkillistä; mutta minun omat tunteeni kummastuttivat
minua vielä enemmän. Minä en huomannut itsessäni mitään pelkoa,
ainoastaan suurta inhoa ja kauhistusta.

-- Minä menin tieheni eikä hän kääntänyt päätänsäkään. Vasta kotiin
tultuani, tulin minä yö-pesijöitä ajatelleeksi ja silloin minua
suuresti rupesi peloittamaan, sen minä suoraan tunnustan; eikä mikään
maailmassa silloin olisi voinut pakoittaa minua käymään samaa tietä
takaisin.

Toisen kerran sama ystäväni kello kahden aikaan aamulla kulki likellä
Themet'in lammikoita. Hän palasi Linieres'tä, jossa hän, kuten
vakuutti, ei ollut syönyt eikä juonut, jota minä kuitenkaan en voi
taata. Hän ajoi yksin rattaissaan ja hänen koiransa seurasi häntä.
Koska hevonen oli väsynyt, niin hän vastamäessä nousi kävelemään ja
näki silloin tien ohessa kolme vaimoa, jotka ojan partaalla mitään
puhumatta suurella nopeudella hieroivat, kurikoitsivat ja väänsivät
vaatteita. Haukkumatta hänen koiransa likisti itseään häntä vastaan ja
itse hän kulki ohitse sen enempää niihin katsomatta.

Mutta tuskin oli hän ehtinyt muutaman askeleen astua, ennenkuin kuuli
takanansa kuljettavan ja näki, miten kuu hänen jalkainsa eteen muodosti
sangen pitkän varjon. Hän kääntyi ja näki yhden vaimoista, joka seurasi
häntä. Toiset lähenivät hiukan etäämpänä ikäänkuin ensimäistä
suojellaksensa.

-- Tällä kertaa, sanoi hän, minä kyllä muistin noita kirotuita
pesijöitä, mutta minun tunteeni olivat nyt toista laatua kuin ensi
kerralla. Nämä vaimot olivat pitkää kasvua ja se, joka lähinnä minua
seurasi, oli vartaloltaan kuin mies ja astui ihan miehen tavalla, josta
syystä minä alussa luulin, että minulla olisi kujeilevien ehkäpä
pahanilkisten kyläläisten kanssa tekemistä. Minulla oli kädessäni kelpo
kanki sekä käännyin takaisinpäin sanoen:

-- Mitäs minulta tahdotte?

-- Tähän en saanut kuitenkaan mitään vastausta ja koska minua ei
ahdistettu, niin ei minullakaan puolestani ollut syytä käydä
takaa-ajajan kimppuun. Hevoseni ja rattaani olivat jo kaukana edellä ja
niitä saavuttaakseni oli minulla kiire. Tuo kammottava olento oli yhä
kintereissäni kiinni ja vaikk'ei se mitään puhunut, näytti se kuitenkin
ikäänkuin huviksensa vaan tekevän minulle kiusaa. Kanki yhä kädessäni
olin minä valmis lyömään sitä leuvoille niin pian, kuin se vaan minuun
sattuisi. Minä saavutin rattaani, joille koiranikin, joka peläten ja
uskaltamatta haukkua oli minua seurannut, hyppäsi minun jälessäni.

-- Silloin minä taas katsoin taakseni ja vaikka tähän saakka olin
kuullut takanani astuttavan ja nähnyt varjon kävelevän oman varjoni
vieressä, niin en nyt nähnyt ketään. Mutta noin kymmenen sylen päässä
minä takanani eroitin nuo pitkät pesu-aaveet, jotka hyppivät,
loikahtelivat ja väänsivät itseään ojan partaalla, ikäänkuin olisivat
hulluja olleet. Heidän äänettömyytensä, joka kummallisella tavalla
erosi heidän muuten hurjasta käytöksestänsä, teki heidät vielä kahta
kauheammiksi katsoa.

Jos joku tämän kertomuksen päätettyä yritti saada jotain
perin-pohjaisempaa tietoa asiasta taikka uskalsi otaksua, että
kertoilija ehkä oli ollut jonkunmoisen luulo-kuvatuksen heiteltävänä,
niin hän vaan pudisti päätään sanoen:

-- Puhukaamme muista asioista. Luulisin kuitenkin olevani täydellä
järjellä.

Ja nuo surullisella äänellä lausutut sanat saivat kaikki vaikenemaan.

Tuskinpa lienee yhtäkään lampea tahi lähdettä, jossa ei tuommoisia
yö-pesijöitä tahi muita pahoja henkiä käy vieraisilla. Mutta muutamat
noista vieraista ovat vaan sukkelaa lajia.

Lapsuudessani minä suuresti pelkäsin käydä erään ojan ohitse, jossa
"valkoiset jalat" olivat nähdyt. Semmoiset eriskummaiset tarinat, jotka
eivät ensinkään riipu niihin osaa ottavien olentojen luonteesta ja
jotka ijäti pysyvät epäselvinä ja vajavaisina, ovat mielikuvitukselle
otollisimmat. Noiden "valkoisten jalkain" sanottiin yöllä kävelevän
pitkin ojan porrasta määrä-tuntina; ne olivat naisen jalat, laihat ja
paljaat, ja niiden ympärillä liehuivat lakkaamatta valkosen hameen
taikka pitkän paidan liepeet. Tuo aave kulki joutuisasti ristin rastin
ja jos sille sanoi: "Minä näen sinut, etkös pakene!" niin se juoksi
niin nopeasti, ett'ei enää kukaan voinut sen jälkiä seurata. Jos sille
taas ei mitään puhuttu, niin se kävi vaan hiljakseen näkijän edellä;
mutta vaikka kuinka olisi koettanut sitä kehräs-luita ylemmäksi
tirkistellä, niin se oli mahdotonta, koska sillä ei ollut sääriä, eikä
ruumista, eikä päätä, s.o. sanalla sanoen, ei yhtään muuta kuin jalat
vaan ja tuo vaalea lieve.

Minä en voisi selittää mitä kammottavaa noissa jaloissa oli; mutta
mihinkään hintaan tahansa en minä olisi tahtonut niitä nähdä.

Muissa paikoissa löytyy "yö-kehrääjiä", joidenka rukin hyrrääminen
kuuluu asuinhuoneissamme ja joidenka kädet me joskus näemme. Näillä
tienoin olen minä kuullut puhuttavan "yö-loukuttajasta", joka loukutti
hamppuja huoneitten oven edustalla, jotta kajahteli vaan tasanmukainen
loukuttaminen, joka ei muuten ollenkaan luonnolliselta kuulunut. Tuota
loukuttajaa ei tohdittu häiritä ja jos se useampia öitä perätysten
palasi, ei ollut muuta keinoa kuin panna viikatteen terän poikkipuolin
loukun suuhun, jolla se oli saanut niin suurta jylinää toimeen. Hetken
se sitten huvitteli itseänsä yrittämällä loukuttaa tuota viikatteen
terää, mutta pian kyllistyen tuohon heitti se viikatteen oven eteen
eikä enää toisten palannut.

Löytyipä vielä "yö-ryysyläinenkin" -- ranskaksi "peillerouse de nuit"
-- joka asui kirkon porstuan alla. "Peille" on vanha ranskalainen sana,
joka merkitsee ryysyä; siitä syystä kirkonporstuaankin, jossa ryysyiset
kerjäläiset jumalanpalveluksen aikana oleskelevat, mainitaan yhden
mukaisella nimellä.

Tämä yö-ryysyläinen puhutteli ohitse kävijöitä kerjäten heiltä apua. Ei
millään muotoa pitänyt sille mitään antaa; sillä silloin se, vaikka
kuinka heikolta olisi näyttänytkin, muuttui heti isoksi ja väkeväksi ja
rupesi antajaa pieksemään.

Eräs vanhassa pappilassa asuva, Simon Richard niminen mies rupesi
niiden kanssa ottelemaan, koska luuli niitä kaupungin tytöiksi, jotka
häntä peloittaaksensa olivat panneet tämmöisiä tepposia toimeen, Puoli
kuolleena ne hänet vasta jättivät.

Seuraavana päivänä minä näin hänen ja hänen kylkensä olivat todellakin
pahoin piestyt ja revityt. Hän vannoi olleensa tappelussa ainoastaan
pienen eukon kanssa, "joka näytti sadan vuoden vanhalta, mutta jonka
nyrkeissä oli kolmen miehen voima."

Turhaan koetettiin saada häntä uskomaan, että hän oli tapellut häntä
väkevämmän miehen kanssa, joka valepuvussa tällä tavalla oli kostanut
jotakuta hänelle tehtyä konnuutta. Puheessa oleva mies oli väkevä ja
rohkeamielinen vieläpä riitainen ja kostonhimoinenkin. Kuitenkin hän
sairasvuoteeltansa noustuaan muutti seurakuunasta pois eikä koskaan
enää palannut, vakuuttaen ett'ei hän peljännyt ketään ihmistä ei miestä
eikä vaimoa, vaan ainoastaan semmoisia, jotka eivät ole tästä
maailmasta, ja joidenka ruumiit eivät ole luodut niinkuin kristittyjen
ihmisten.



ISO-ELÄIN.


    Germain ukon lapset palasivat kantaen halkosylyksiä, joita
    olivat käyneet varastamassa. Champeaux'in vesakossa kuulivat
    he kaikkein metsälintujen kilvassa huutavan ja näkivät eläimen,
    joka oli yht'aikaa sekä vasikan että jäniksen näköinen.
    Se oli _Iso-eläin_.

                                                  Maurice Sand.

Tämmöinen eläin, jota mainitaan eri nimillä, niinkuin _valkoseksi
koiraksi, perkeleen lehmäksi, vaaleaksi eläimeksi_ j.n.e., on
ammoisista ajoista kulkenut ympäri maaseuduilla, tunkeutuen sisään
ihmis-asuntoihinkin -- tietämätöntä on missä tarkoituksessa -- vaikka
kyllä on koetettu saada sitä karkoitetuksi, niin pian kun sen
ilmautuminen johonkuhun paikkakuntaan on tullut tiedoksi.

Mitä keskimaakunnissamme _isosta eläimestä_ kerrotaan, sopii erittäin
hyvin sen kanssa yhteen, mitä pohjan maakunnissa _valkoisesta koirasta_
puhutaan. Useimmiten se on sekä naaras-koiran että hehvon muotoinen.
Lapset ja naiset, joilla on vireämpi mieli-kuvitus, ovat muka nähneet
sen sarvet ja tuliset silmät ja arvelleet sen itsessään yhdistävän
eri-eläinten muotoja, vaan tasaluontoiset ja teräväjärkiset ihmiset
ovat pitäneet sitä vintti-koirana ja niin monta semmoista on ollut sitä
näkemässä, että yksi syy lienee pitää heidän ajatustansa
luotettavimpana.

Kaikista muinasista taika-luuloista on tämä vähiten haihtunut. Siitä
kun _iso-eläin_ viimein meidän tienoillamme ilmautui, ei ole kuin viisi
kuusi vuotta, ja tietämätöntä on, tuleeko se vieläkin näkyviin.

Lapsena ollessani menin minä usein suvi-iltoina käyden erääsen äitini
omistamaan karjataloon, joka sijaitsi takamaalla puolen peninkulman
matkassa meiltä. Tämä karjatalo oli kauvan aikaa ollut kummallisten
noituuksien ja ihme-näkyjen näytelmä-paikkana. Muistostani ei koskaan
katoa muuan ilta, jona raju-ilma aina yöhön saakka, se on kello
yhdeksän ja kymmenen väliin, oli estänyt veljeäni ja minua kotiin
palaumasta.

Minä olin noin kymmenen ja veljeni viidentoista vuotias sekä hyvinkin
pelkäämätön olevinaan. Mitä taas minuun tuli, niin täytyy minun suoraan
tunnustaa, että minä kovinkin pelkäsin. Eläin oli, näet sen, edellisenä
iltana nähty karjatalon ympäristössä, niin sanottiin, ja epäilemättä se
jälleen tulisi näkyviin, heti kun päivä loppuisi.

Minä vieläkin näen edessäni valmistelut taisteluun: miehet jotka
varustihe rautasilla heinä-hangoilla ja kangeilla; karjatalon isäntä,
joka takka-valkean ääressä latasi yks-piippuista pyssyänsä siunatuilla
kuulilla; hänen vanha äitinsä, joka likoitteli lapsia huoneen perässä
olevien suurien, keltasilla peitoilla varustettujen sänkyjen väliin ja
itse piikoineen ja miniöineen lankesi polvilleen rukoilemaan maalatun
vaski-piirroksen eteen, joka oli, en enään muista, minkä Ranskan
kenraalin kuva, jota täällä luultiin pyhimykseksi, sillä tämän aikuiset
kulku-kauppiaat myivät mitä kuvia tahansa talonpoikaisen kansan
rukoiltavaksi.

Sitten sekä ovet että ikkunat suljettiin ja pönkittiin; ja lapsukaiset
kun huusivat, niin niitä toruttiin ja uhattiin heittää ulos ell'eivät
vaikenisi. Piti muka kuunnella koska eläin lähentyisi. Pihalla olevat
koirat ulvoivat ja härät navetassa ammuivat. Tosiaankin, koirat jo
haukkuivat ja kielastelivat kaikkia näitä hankkeita nähdessään. Eläimet
ymmärtävät varsinkin hyvin kodin asukasten mielenliikutuksia ja
tunteita; hämmästyneestä äänestä ja huolellisesta katsannosta tajuavat
ne jo syyn tuohon talossa tapahtuvaan harvinaiseen hommaan.

Karja-talon asukkaat vakuuttivat, että eläimet yhdestä vuodesta toiseen
aivan hyvin muistivat edellisten vuotten ihme-näköä ja että niillä oli
vainunlainen tieto siitä pahasta, minkä tuo eläin voisi niille tehdä.
Sentähden ne eivät myöskään hyökänneet sen päälle, eikä niitä koskaan
saatu sitä takaa ajamaan. Se taas puolestansa ei milloin purrut. Mutta
sen henkäys tai vaikutusvoima saattoi ne menehtymään, eikä se
milloinkaan käynyt talossa ilman ett'ei sen jälkeen ilmestynyt kuoleman
tapauksia karja-laumassa.

Tästäpä näkyy siis, että ihmiset tämän eläimen suhteen olivat ihan
vaaratta, koska se ei milloinkaan käy kenenkään kimppuun, vaan pakenee
kiireimmän kautta heti, kuu sitä vähäsenkin ruvetaan hätyyttämään.
Mutta kaikki, mikä ilmautuu jollakulla kummituksen kaltaisella tavalla,
liikuttaa suuremmassa määrässä talonpoikaisen kansan ynnä lasten
mieltä, kuin todellinen ja nähtävä vaara. Nälkääntyneen susiparven
päällekarkaus ei todellakaan olisi meitä niin peljättänyt, kuin tuon
kummituksen odotettu tulo.

Kuitenkin olin minä pahoillani ja tunsin itseni ikäänkuin petetyksi,
kun pedon sijasta meidän opettajamme, jota veljeni ja minun
poissa-oloni oli yön ja raju-ilman tähden huolestuttanut, tuli meitä
hakemaan ilman mitään muuta asetta kuin sadetakki. Hän teki paljon
pilkkaa valkosesta pedosta ynnä taistelun hankkeista. Nauraen vei hän
meidät muassansa ja, voi kuitenkin! meillä ei enää ollut pelkoa eikä
toivoa saada nähdä tuota mainiota eläintä, jonka olemusta me yhden
tunnin verran olimme uskoneet.

Minulla on palveluksessani hyvän luontoinen ja rehellinen talonpoika,
joka on noin viidenneljättä vuoden ijässä ja syntynyt siis sillä
ajalla, jolloin taikaluulot maassa jo olivat vähenemässä. Hän oli
vilpitön, väkevä ja pelkäämätön ja oli viljellyt maata tuossa samassa
Aunière'n karja-talossa, jossa ammoisista ajoista kaikki kansan-tarun
kuvaamat pirut olivat käyneet vieraisilla.

Minä kysyin häneltä, oliko hän koskaan nähnyt mitään merkillistä.

Aluksi hän kielsi mitään nähneensä. Mutta, koska hänen on vaikea
valehdella, havaitsin minä heti, että hän pelkäsi joutuvansa
pilkattavaksi ja siitä syystä ei hän tahtonut vastata. Vakaasti sitä
vaadittuani, kertoi hän kuitenkin vähitellen seuraavan:

Minä olen nähnyt montakin asiaa, alkoi hän, joita tosin en ole
ensinkään pelännyt, mutta jotka kuitenkin ijäti pysyvät muistossani.
Taisin olla noin kahdenkymmenen vuotias, kuu ensi kertaa olin
Aunière'ssä viljan leikkuulla. Meitä oli kahdeksantoista henkeä kylässä
ja kuuman ilman tähden me söimme illallista ulkona huoneen oven
edustalla. Syötyämme panimme me oljille maata, mutta yksi meistä palasi
huoneelle etsimään puukkoansa, jonka oli kadottanut, vaan tuli
takaisin, huutaen yhtäpäätä; ja ladosta ulos syöstyämme kaikki
kahdeksantoista miestä, minä samoin kuin toisetkin, nä'imme
vintti-koiran makaavan pitkänänsä pöydällä, jossa me juur'ikään olimme
illallista syöneet.

Heti meidät huomattuaan lotkahti se ainakin toistakymmentä kyynärää
ylös ilmaan ja pakeni peltojen poikki, ja me katsomaan, miten se juoksi
ja hyppäsi pitkin pensastoa, missä se yht'äkkiä katosi eikä kukaan sitä
sieltä löytänyt, ei edes sen jälkiäkään. Koiria ei saatu meitä
seuraamaan, eivätkä ne edes loitolla tahtoneet ajaa sen jälkiä. Ne
jäivät vaan pihaan ulvomaan ja tärisemään.

Mutta jos te nyt kysyisitte, minkä muotoinen tuo eläin oli, jatkoi hän,
niin minä vastaisin, että vaan iltapuhteella olen sen nähnyt, ja että
se minun silmiini näytti ihan valkoiselta. En tiedä sanoa, oliko se
vintti-koira; mutta sen näköinen oli se enemmän kuin minkään muun
eläimen, minkä minä olen eläissäni nähnyt. Suuruudeltaan näytti se
varsinkin pitkältä ja sillä oli hoikat jalat; joilla se hypähteli niin,
ett'en olisi luullut minkään eläimen saattavan niin hyppiä.

Se ainakin on varma, että Aunière'n isännältä, paksulta Martilta, sinä
vuonna kuoli niin paljon eläimiä laumasta, että hän päätti ruveta
tietäjäksi voidakseen itse niitä parantaa ja toisilla vielä
viisaammilla loihto-keinoilla manata hänen karjassaan tapahtuneita
noituuksia.

Hän läksi siis kysymään neuvoa tuolta mainiolta tietäjältä, joksi
Borg-Dieu'n puukenkäin tekijää nimitetään ja joka asuu yhdeksättä
peninkulmaa täältä.

Kun hän ensi kerran puhui puukenkäin tekijälle, sanoi tämä hänelle:

-- Te tulette minua hakemaan Kaljupää-nimisen härkänne tähden, joka on
kipeä; ja navetassa teillä on neljä paria härkiä, joidenka kaikkien
nimen, ijän ja värin minä tiedän teille sanoa.

Tämä vasta kummastutti Marttia, joka kuuli nimiteltävän kaikki
eläimensä, vaikka kuuluisa puukenkäin tekijä ei koskaan ollut meidän
tienoillamme käynyt.

-- Palatkaa kotianne, hän sanoi, ja te löydätte kipeän härkänne
terveenä ja jalkeneella. Mutta ikävä kyllä, sen vetokumppani, Ruskea,
joka lähteissänne oli ihan terve, on teidän kotiin ehdittyänne jo
kuollut.

-- Ettekö voisi sitä estää? kysyi Martti.

-- En, se on liian myöhäistä. Varmaankin tuo paha eläin on käynyt
teillä?

-- Niin onkin. Ettekö taitaisi neuvoa minulle jotain keinoa pelastaa
karjaani sen pahasta vaikutuksesta?

-- Kaiketikin! vastasi tietäjä; mutta tarpeellista on, että minä käyn
teillä.

He tulivat siis molemmat ratsastaen; koska minä siihen aikaan palvelin
talossa renkinä, kuulin minä Martin tullessaan kysyvän:

-- Te olette siis tänä aamuna kuopanneet Ruskean?

-- Niinpä onnettomasti on käynyt, hyvä isäntä; mutta kuinka te sen
tiedätte?

-- Ja Kaljupää kai jo syö hyvällä halulla.

Kaikki oli ihan niin kuin puukenkäin-tekijä oli sanonut. Kipeä härkä
oli parantunut, sen vetokumppani, jossa isännän lähtiessä ei havaittu
mitään kipua, oli kuollut ja kuopattu.

Martti, nähdessään kuinka taitava kenkäin-tekijä oli, piti hänet
luonansa viikon päivät ja oppi häneltä noitumisen. He eivät öinä
ensinkään maanneet, vaan kulkivat pelloilla sekä teillä ja sieltä
kuului outoja ääniä ja ilettävää jylinää.

Päivällä tietäjä vei meidät kaikki härkien aituukseen ja näytti meille
mikä oli ollut syynä niiden tauteihin. Se oli rupisammakko, jonka tuo
paholainen, joka oli ilmestynyt vintti-koiran hahmossa, oli varastanut
myrkky- ja loihto-keinoilla ja kätkenyt mättään alle. Ja kun sitte
härät kulkivat siitä ohitse, niin rupesivat ne läähättämään ja
laihtumaan.

Silloin Martti tuli varsin oppineeksi, niinkuin jokainen tietää.
Hänellä kävi maakunnan parhaat miehet opissa ja tautien vaivassa
tultiin koko seudussa häneltä neuvoa pyytämään. Sillä tavalla, eikä
muulla, hän on voinut maksaa teille vuokransa sekä toipua niistä
vahingoista, jotka paholainen oli hänelle tuottanut.

Vaan Martilla oli harmia vaimostansa, joka ei ensinkään olisi sallinut
miehensä antautua tietäjäksi ja siitä syystä tylysti kohteli kuuluisaa
kengäntekijää. Eräänä päivänä tämä lähti tiehensä, sanoen Martille:

-- Jos meidän yhteinen asiamme menehtyy, niin minä huomen-aamulla annan
teille siitä tiedon, tavalla, jonka te yksin ymmärrätte.

-- Ja tosiaankin; seuraavana aamuna, kun me kaikki olimme suuruksella,
tuli semmoinen tuulen puuska, että se täristytti koko rakennusta ja
musta kukko lensi huoneesen sekä syöksyi tuleen, jossa yhdessä
silmänräpäyksessä paloi tuhaksi.

-- Emäntä olisi pelastanut kukon, mutta Martti tarttui hänen
kasivarteensa sanoen:

-- Älä siihen satu!

-- Ja vaimo hämmästyneenä jäi siihen seisomaan.

-- Samoin toisen kerran kun kengäntekijä oli siellä ja emäntä oli
lehmiä lypsämässä, muuttui maito ihan mustaksi, jotta se oli pois
kaadettava. Silloin hän itki ja kirosi kengäntekijää. Mutta miehensä
sanoi hänelle:

-- Älä häntä vihaa ja kun hän toisten tulee, niin tarjoo hänelle
maitoa, juustoa ja kaikkea mitä talossa on.

-- Ja sitä hän siitä lähin suurella pelvolla ja kohteliaisuudella
tekikin.

-- Sillä kamala _iso-eläin_ on saatu karja-talosta pois karkoitetuksi
niinkun myös "_päätön mies_", jonka nähtiin kuljeskelevan Bernenil'in
tien syrjässä, ja vieläpä "_aasin-ajokin_", joka niin usein lentää
kiidätti talon ylitse.

Mutta Martti on tullut sangen kivuloiseksi tuota kaikkea kärsiessänsä.
Tontut ovat usein häntä hosuneet ja nostelleet päästä niin että hän on
kadottanut toista kymmentä hattua eli lakkia. Ja sen lisäksi hänen on
usein ollut silmät kipeinä, siitä syystä, näetsen että tulipallo kerran
hänen matkustaessansa putosi hänen eteensä tamman kaulalle.



KIVI-MIEHET.


    Kerrotaan, että muutamat aaveet kivimiesten tyhmää rotua huutavat
    myöhäisille kulkijoille: _Tahdotteko käsiä? Tahdotteko käsiä_? Jos
    matkustaja on niin mieletön, että vastaa niille: _tahdon_, niin ne
    jatkavat: _Anna sinä meille jalkasi_! Ja koska ne ovat velhoja,
    niin ne voivat häntä pidättää siinä niin kauvan kuin ikään
    tahtovat. Eräällä älykkäällä miehellä, joka säikähdyksestä oli
    kaatunut selälleen oli sen verran mielen malttia, että osasi
    niille vastata: _Ota vaan jalkani, jos tahdot, ne ovat kuolleet_.
    -- Tontut eivät tietäneet tuohon mitään vastata ja mies pelastui
    niiden lumouksesta.

                                                       Maurice Sand.

Siinä osassa Indre'ä, joka rajoillansa koskee Creuse'en, muuttuu luonto
toisennäköiseksi, laaksot käyvät syvemmiksi, ylängöt kohoavat,
kasvullisuus kuivuu, virrat juoksevat koskina ja kallioissa on jyrkät
vierut. Kuitenkin tarinat ja kansanluulot ovat harvinaisemmat tässä
vuorimaassa kuin alanko-maissa; vaan ne, joita siellä kerrotaan, ovat
tavallisesti surullista laatua ja, paitsi Gargantuassa, siellä ei
tavata tuota Berryläistä leikillisyyttä, joka usein pilkalla höystää
kummitus-maailman kauhuja.

Minä tulin Gargantuaa maininneeksi ja tässä tilaisuudessa kysyisin
oppineilta, eikö ennen kirjan [_kirjaksi_ Rabelais'n aikalaiset
luullakseni kutsuivat tätä aikakautensa ainoata suurta, tieteellistä
tuotetta, jonka yleisö niin äärettömällä innolla vastaan otti]
julkaisemista maaseuduissa kerrottu jotakuta kansanmielistä tarua
Gargantuasta, jonka tuo mainio pilkka-runoilija oli ominut, samoin kuin
Goethe käytti "Faust"-tarun ja Molière "Komentajan muoto-kuva" -nimisen
tarun. Tämä puheparsi, jonka Rabelais'n aikalaisten innostus synnytti,
oliko se ainoastaan ylenpalttisen ihastuksen osoitus, vaan eikö se
samalla selvään ilmoittanut eroitusta loistavan runon ja hämärän tarun
välillä. _Ihmis-sudet_, jotka Perrault uudestaan toi esiin, ovat
tietysti samaa jättiläis-rotua, joilta keski-ajan ritarit yhdellä
iskulla halkaisivat pään. Eikö Gargantua liene samaa sukua kuin ne ja
eiköhän Pantagruel'in tekijä ole löytänyt tuota nimeä muiden
kansantajuisten satusankarien joukosta, jotka tänään ovat unohduksiin
joutuneet, ikäänkuin niitä ei olisi ollut olemassakaan muuta kuin
esi-isiemme ilta-seurojen tarinoissa?

Berry'ssä, jonka kansassa ei mitään muinais-tietoa ole säilynyt paitse
tarun muodossa, on tutkijain kummastukseksi tavattu jonkimmoinen aivan
samanlainen paikkakunnallinen taru kuin Gargontua joka, vaikka samaa
sisältöä kuin Rabelais'n runo, kuitenkin on ihan yksityistä laatua.
Montlevie'ssä on Gargantua jalallaan muodostanut tasangolla olevan
yksinäisen kukkulan, kun jättiläinen muka oli joutunut eksyksiin meidän
savimailla, niin hän tällä paikkaa heitti pois puukenkänsä, josta
siihen kohosi kukkula.

Berry'n rajoilla, Creuse'ssä, sanotaan Gargantuan astuneen tuon leveän
ja uljaan ontelon yli, johon virta koskena syöksi, sillä paikalla
mihinkä Le Pin et Ceauimont nimiset kirkontornit ovat rakennetut
kummallakin puolella kuilua oleville jyrkille töyrille. Alus täynnä
munkkeja sattui soutamaan jättiläisen jalkain välitse. Hän luuli alusta
harjus-loheksi, kumartui ja tarttui siihen hyppysin kiinni, nieli sen
munkkineen päivineen kehuen munkkeja lihaviksi ja maukkaiksi, vaan
sylki aluksen suustaan, valittaen, että kalalla muka oli liian kova
ruoto.

Ne jotka näitä kertovat, eivät suinkaan milloinkaan ole lukeneet
Rabelais'n kirjaa eivätkä enemmän kuin heidän esi-isänsäkään ole
tietäneet semmoista olevankaan. Rabelais'n nimi on heille yhtä
tuntematon kuin Pantagruel'in ja Panurge'n. Veli Jean des Entomenres,
tuo kielensä ja luonteensa puolesta niin kansallinen perikuva, ei ole
kuitenkaan päässyt rahvaan suosioon. Nämä henkilöt ovat runoniekan
sepittämät; mutta Gargantuaa luulisin kansanhengen tuotteeksi ja
tietysti Rabelais samoin, kuin kaikki muutkin mainitut runoilijat, on
ottanut runonsa aihelmat, mistä vaan on semmoisia löytänyt.

Ala-Berry'n kylissä ja mökeissä vallitsevan taika-luulon mukaan on
jättiläisiä olemassa, jotka päinvastoin saavat hyvin vähän tilaa
ylänkömaan aika-kirjoissa. Ylänkö-maa on metsätöntä ja mäkistä;
alonko-maata ympäröitsevät kummallisen muotoiset, katinkultaa
kimaltavat kalliot, jotka pian ihmisten silmissä näyttävät
jättiläis-olennoilta. Ne ovat sangen hirvittäviä petolliselle
kalastajalle, joka yön-aikana käy toveriensa rysiä tyhjentelemässä.
Eipä hänelle ilmaannu iloinen Gargantua, vaan ne kolme kivi-miestä,
joita hän päivällä kutsui munkin kallioksi, ja joiden hän silloin
kanhistumatta näki seisovan pystyssä liikahtamatta virran reunalla,
missä ne kuvastuivat kirkkaasen veteen.

Eräänä yönä näki kalastaja Chaumat alempana olevalta myllyltä niiden
liikkuvan, astuvan alas tavattoman suurelta kantakiveltään ja
koikehtien kävelevän pitkin rantaa; vaan mitkä hirmuiset loikkaukset!
mikä kauhistuttava astunta! Niissä ei näkynyt jalkoja eikä sääriä,
mutta kuitenkin kulkivat ne Creuse'n virran vyöryä joutuisammasti ja
musertuneet pii-kivet kitisivät niiden painon alla. Kalastaja pakeni
huoneesensa ja pönkitsi ovensa parhaan taitonsa mukaan; mutta
kivi-miehet olivat häntä seuranneet ja koska hän oli jumalaton mies
eikä ajatellut antautua Jumalan haltuun, niin pienin näistä
kivi-koljoista nojasi kyynär-päätänsä huoneen kattoon ja huonet
musertui ikäänkuin olisi ollut voi-kimpale.

Hämmästyksissään otti Chaumat pakonsa latoon; mutta toinen
kivi-miehistä laski kätensä siihen ja halkaisi sen ikäänkuin vanhan
saviastian.

Nyt sai Chaumat kuitenkin sen verran lomaa, että ehti paeta isolle
sululle, joka on tehty poikkipäin virtaa, toisesta rannasta toiseen.
Siellä hän luuli olevansa turvassa, mutta nuo kolme kivi-miestä
valitsivat tämän tien palatakseen tavalliselle, toisella rannalla
olevalle paikalleen ja siis hänen oli pakko joko pysyä missä hän oli
tai heittäytyä virtaan, joka on sangen syvä kummallakin puolella
sulkua; sillä mahdoton oli ajatella, että hän olisi voinut juosta
jättiläisiä joutuisammasti.

Koettaen tehdä itseään niin pieneksi, kuin suinkin mahdollista loivasi
hän pitkäkseen tielle makaamaan ja uskalsi tuskin hengittää toivoen
että nuo ilkeät kivi-möhkäleet eivät häntä huomaisi.

Ensimäinen kävikin ohitse ja jopa toinenkin, jolloin Chaumat
rupesi jo vähän vapaammin hengähtämään. Mutta vielä tuli kolmas,
joka oli kaikista suurin ja painavin ja oli sekin jo juuri ohitse
kulkemaisillaan aivan kuin toisetkin; mutta tie oli liukas ja
kivi-mies kompastui.

Onnekseen muisti Chaumat vihdoin viimein kasteenliiton ja teki
ristinmerkin, rukoillen Jumalalta pelastusta. Kivi-mies horjui vaan
eikä kaatunutkaan, jossa tapauksessa kalastaja olisi musertunut kuin
munankuori vaan.

Tässä osassa Berry'ä kuolleet hyvin usein käyvät vieraisilla ja harvapa
se talo, jossa kiirastulessa olevia sieluja ei joskus ole käynyt. Ja
Creuse virta, joka on mustan näköinen ja vuolas muutamissa syvissä
paikoissa, missä se juoksee ilman esteitä, vie muassansa hukkuneiden
ihmisten vaikeroitsevia henkiä. Yön aikana saapi täällä kuulla sydäntä
särkeviä huutoja. Hukkuneet, näet sen, tällä tavalla valittavat anoen
eläväin esi-rukouksia.

Toisissa paikoissa vesi paasien välissä vaahtoisena pauhaa ja siinä
ihmiset luulevat kuulevansa ijankaikkiseen kadotukseen tuomittujen
kirouksia.

Ranskalainen sana "retournant" käytetään aaveina kulkevista kuolleista,
mutta vanhat eukot vakuuttavat, että omasta tahdostaan hukkuneiden eli
itsemurhaajain sielut ovat tuomitut ijankaikkisesti vääntelemään ("de
retourner") noita isoja kiviä, jotka sulkevat virran uoman. Keskellä
erästä la Creuse'n koskea on yksi noista mustista kallioista aivan
karille sattuneen veneen näköinen niin että kaukaa katsoen voisi sitä
siksi luulla. Sekin on noita kirottujen henkien vääntämiä kiviä;
sanotaan sen olevan alapuolelta valkoisen ja että tuomitut henget ovat
kaukaa tuoneet sen tänne.

Epäilemättä tarkoittavat nämä tarut niitä surkeita tapaturmia,
joita paisunta-sateiden äkkinäiset ja hirmuiset vedentulvat ovat
matkaansaattaneet. Vuonna 1845 paisutti kaato-sade niin äkkiä la
Creuse'n hetteitä lähteen-suonia, että virran vesi, joka tällä paikkaa
on kauhean väkevä, nousi, kuten sanotaan, enemmän kuin viisikymmentä
kyynärää, vieden muassansa kokonaisen sen rannoilta hiljan hakatun
metsän. Lähestyessään seudun ainoaa siltaa seisahtui tämä
matkustavainen metsä, jyrkkien rantojen välissä puristettuna, pariksi
tunniksi ja kasaantui siihen vielä huoneiden kattoja, veneitä, aidaksia
ja kaikellaista muuta vesi-romua; niin että lapset, jotka eivät ole
pelkurimaisia, kävelivät kuivin jaloin toisesta rannasta toiseen tällä
kelluvalla kasalla, jonka alla aallot kuohuivat. Yht'äkkiä lähti se
sitten liikkeelle ja syöksyi eteenpäin vieden muassaan sillan, joka
vähän aikaa oli sitä vastustanut, ja hävittäen matkallansa kaikkea:
huoneita, karjalaumoja, viljelyksiä ja ohitse kulkevia ihmisiä.

Ei kuitenkaan tämän onnettoman kohtauksen muisto yksistään ole
täyttänyt tuon kauhean virran rantoja ja saaria kiirastulessa olevilla
sieluilla. Siihen yhtyy vielä hämärä-sekainen taru muutamasta
tappelusta salakulettajien ja suola-tulli-väestön välillä, joka olisi
tapahtunut siihen aikaan, jolloin korkeilla herroilla ja kauppiailla
oli tapana itse saattaa tullaamattomilla suoloilla sälytettyjä
hevois-aasiansa pitkin tämän maakunnan jyrkkiä polkuja. Berry'n
historia ei puhu mitään tästä tappeluksesta. Vanhat talonpojat ovat
kuulleet isiensä sitä kertovan ja nämä taas ovat kuulleet sen
isoisiltään. Sanotaan että paljon ihmisiä tuossa taistelussa tapettiin
ja heitettiin kallioilta Creuse-virtaan. Sentähden kuullankin ääniä,
joita ei kukaan tunne, lakkaamatta huutavan:

_Suolaa! Suolaa!_

Kun seudun aasit kuulevat tämän huudon, niin ne heti, korvat taaksepäin
käännettyinä ja häntä jalkain välissä riippuen, juoksevat ikäänkuin
pahahenki ajaisi niitä takaa.

Samassa seudussa ilmautuu tuon tuostakin huhu _isosta käärmeestä_.
Vuorenloukoissa elää tuhansittain kyykäärmeitä, joista ei kukaan pidä
väliä, kosk'ei niiden sanota milloinkaan tehneen pahaa ihmisille. Mutta
seitsen-sylinen käärme, jolla muka on ihmisen pää on ainoa, jota
kammotaan. Luultavasti on se sama käärme, joka ennen muinoin
Chateaubrun'in ison tontin vankikopissa söi kolme vankia.

Sittemmin on se useampia kertoja ilmestynyt, ja vuonna 1857 tuli koko
maakunta liikkeelle, kun paimentyttö oli pensaassa sen nähnyt.
Kuudettakymmentä miestä oli sitä etsimässä; mutta niinkuin
tavallisesti, ei mitään nytkään löydetty.



EP-NELL'IN TONTTU.


    Ep-Nell'in kiven alla istua kyyristelee pahan-ilkinen tonttu.
    Se on sitä lajia haltiaisia, joilla on häntä ja ne ovat
    pahimmat. Vaikka niiden oikeastaan tulisi suojella ja hoitaa
    hevosia, peljättävät ja rääkkäävät ne niitä kuitenkin ja
    tekevät ne vauhkoiksi.

                                               Maurice Sand.

Georgeon oli tonttu siinä osassa Berryn maakuntaa, jota kutsutaan
Loiren laaksoksi. Minä sanoin oli, koska se nykyaikaan on joutunut
vallan unohduksiin, jonka tähden jo kolmekymmentä vuotta takaperin
täytyi kuolleitten vanhuksien taruista näitä asioita tiedustella, jos
mieli unhotuksen vuolaasta virrasta onkia tuota salaista nimeä, jota ei
saanut kirjoittaa, "ei paperille, ei puulle, ei liuska-kiveen eikä
mihinkään muuhunkaan kiveen, ei vaatteelle, ei maahan, ei tomuun, eikä
edes pilvistä tulleesen lumeen." Tuota kauheaa nimeä, jota käytettiin
salaisimpiin ja tärkeimpiin loihtumisiin, ei saatu muulla tavalla
ilmoittaa noidiksi alkaville oppilaille, kuin kuiskaamalla sitä heidän
korvaansa; eikä saanut heille mainita enempää kuin kolme kertaa. Jos
sen unhoittivat, niin he saivat pitää sen omana vahinkonansa. Heidän
oli muka uudesta maksaminen, saadaksensa sen vielä kuulla.

Tuota nimeä ei missään tapauksessa saanut sivullisille ilmoittaa eikä
koskaan ääneensä mainita paitse yön pimeydessä ja täydellisessä
yksinäisyydessä. Se, joka minulle tämä nimen ilmoitti, oli itse
sattumuksesta saanut sen kuulla eikä asiaa yhtään uskonut. Kuitenkin
hänkin jälestäpäin katui sitä minulle sanoneensa ja palasi pyytämään
minua pitämään sen salassa.

-- Minä olen tänä yönä nähnyt pahaa unta, sanoi hän; ja kolme kertaa on
akkunanikin paiskattu selälleen, vaikk'ei ketään paitsi minua ole ollut
huoneessani.

Mikä Georgeon'in arvo ja virkanimi pahain henkien valtakunnassa oli,
siitä en minä ole voinut saada selkoa. Tuota salaista henkeä täytyi
kutsua tiehaaroissa tai vanhain, pahassa huudossa olevain puitten
alla, jos tahtoi saada sitä nähdä. Oliko sillä itsellä valtaa
joidenkuiden luonnon-voimien ylitse, taikka oliko se vaan välittävänä
sanansaattajana helvetin ja velhoojan välillä? Kenties perkele muinoin
oli vienyt Georgeon-nimisen miehen muassansa ja ehkä se onkin hänen
kirottu sielunsa, joka siitä alkaen on ottanut työkseen johdattaa
muitakin sieluja kadotukseen.

Georgeon oli puoleksi näkymätön, niin muodoin ett'ei häntä saanut nähdä
muulloin kuin pimeinä öinä tahi paksun sumun kautta. Silloin sai nähdä
inhimillisen hahmon, joka oli luonnollista ihmistä suurempi; mutta tuon
hahmon puku, kasvonpiirteet ja vartalon erityisyydet pysyivät aina
näkymättöminä taikka niin epäselvinä, että oli mahdoton pitää niitä
muistossaan, eikä sitä voinut tuntea edes äänestäkään, jos useamman
kerran tapasi sen. Sitä piti joka kerta kutsua nimeltä sanoen:

-- Sinäkö se olet, jonka kanssa minä haastoin sinä ja sinä yönä ja
siinä ja siinä paikassa?

Jos se ei vastannut: Minä olen! oli sitä epäileminen eikä sille saanut
kertoa mitä edellisissä haasteluissa oli puhuttu.

Salasiko siis Georgeon itseänsä koetellaksensa noidan varovaisuutta ja
älyä taikka lieneekö velho niin varovainen, että hän epäilee perkelettä
vielä senkin jälkeen, kun he ovat liiton tehneet ja hän on jo hänelle
antautunut.

Ainakin se on varma, että rahvas luulee viekkaudessa vetävänsä vertoja
itse paholaiselle ja että koko Ranskan ihmeelliset tarut puhuvat kelpo
pojista, jotka ovat osanneet pettää pirua kiertämällä häntä hänen omiin
pauloihinsa.

Kauniimpia näistä taruista on satu "_rakastuneesta tontusta_", jonka
"Normandien ihmetten"-nimisen kirjan tekijä kertoo ja jossa löydämme
talonpoikais-puhetavan koko suloisuuden.

Tämä tonttu oli ihastunut erääsen kauniisen talonpojan vaimoon ja joka
ilta hänen kehrätessään valkeansa ääressä, tuli se istumaan takan
toisessa loukossa olevalle jakkaralle. Vaimo huomasi sen läsnäolon ja
sen himoavaiset silmäillykset ja ilmoitti asian veljellensä, joka
pukeutui vaimonsa vaatteisin, istui hänen sijallensa ja rukillensa,
jossa hän haltijaa odottaessaan oli kehräävinänsä.

Tämä tulee, katselee pitkään outoa kehrääjää ja sanoo:

-- Missä on eilisiltainen kaunotar, se joka kehrätä hyrryttelee ja aina
rukkia pyörittelee; sinä vaan pyörää kääntelet ja vääntelet etkä
kehrätä hyristele?

Mies ei vastaa mitään, vaan vartoo että tonttu kävisi jakkaralle
istumaan, josta sillä on tapana palavalla himollisuudella katsella
talon emäntää ja johonka oli kavalasti asetettu valkeassa punaiseksi
kuumoitettu halstari. Haltija käykin istumaan, mutta polttaakin
häpeällisesti häntäänsä, kirkaisee kauheasti ja sanoo:

-- Kuka tämän ilkeän ilkeyden minulle teki? Tuoko kaunis kaunokainen,
joka aina pyörää pyörittelee?

-- Ei, vastaa mies, vaan minä itse, itse, joka en koskaan kehrätä
hyristele!

Vihastuneena tästä lentää tonttu ulos takanpiipusta kutsuaksensa
katolla lystäileviä tovereitaan avukseen.

-- Mitäs huudat, huudat? kysyvät ne häneltä.

-- Minä palan, palan!

-- Kuka sinua poltti, poltti?

-- Minä itse, itse, joka en koskaan kehrätä hyristele.

Tuo vastaus kuului niin tyhmältä toisten haltijain korviin, jotka muka
ovat sangen leikikästä luontoa, että kauniin kehrääjän mies kuuli
niiden nauravan ikäänkuin hullut, ulvovan, ilkamoivan ja ajavan
rakastunutta tonttu-parkaa takaa.

Mies oli tästä mielissään, koska oli peljännyt saavansa koko
haltija-joukon kimppuunsa; eikä hänen vaimoonsa rakastunut tonttu
uskaltanut enään uudestaan tulla hänen huoneesensa.

Tästä normandilaisesta tarusta löytyy Berryssä jonkunmoinen toisinnos,
joka on paikallis-olojen suhteen johonkin määrin muuttunut.

Tämän toisinnoksen haltijalla eli tontulla -- taru ei tiedä tyyni sanoa
mihinkä pahain henkien luokkaan se oikeastaan kuuluu -- ei ensinkään
ollut rakkautta mielessä. Pahan-ilkinen kuin piru ainakin, se ei muuta
ajatellut kuin saada suututtaa villoja kehräävää vaimoa. Tämä haltija
ei katsellut häntä hellästi, vaan sotki ja katkaisi häneltä langan
voidakseen sill'aikaa, kun hän sitä paransi, puikahtaa leipä-hinkaloon
varastamaan kakkuja, joita lapsia varten oli pantu säästöön.

Vaikka vaimo heti huomasi tämän viekkaan juonen, niin hän ei ollut
mitään näkevinänsä, vaan tarttui hiljaan haltijan pitkään häntään,
kiinnitti sen villalankaansa ja rupesi sitä rullalleen vääntämään.

Haltija ei heti sitä huomannut, koska se paraikaa oli toimessa syödä
jäntystää juusto-kakkua suuhunsa. Mutta kun rullalle oli kiertynyt jo
viisi kuusi syltä sen häntää, niin se vihdoin tunsi sen ja rupesi
huutamaan:

-- Voi häntäni! Häntäni!

Kehrääjä ei pitänyt tästä lukua, vaan yhä rukkiaan polkien alkoi hän
laulaa: "Pyöri, pyöri, pyöräseni!" niin väkevällä äänellä ja pitäen
rukillansa niin suurta melua, ett'eivät toiset katolla väijyvät peikot
kuulleet toverinsa valituksia ja kirouksia. Tämän oli pakko antautua,
ja paholaisen nimessä vannoa, ett'ei hän enää milloinkaan tulisi tähän
taloon käymään.

Muutamien tarujen mukaan kehrääjäin lankaa katkaiseva ja sotkeva
haltija onkin naishenki, se on paha haltijatar. Lapsuudessani tunsin
minä vanhan eukon, jolla semmoisissa tilaisuuksissa oli tapana sanoa:
"Jopa haltijatar on käynyt täällä sotkemassa!" ja hän teki kädellään
ristin-merkin manataksensa ja karkoittaaksensa tuota ilkeää
haltiatarta.

Berryn satujen haltijoissa on sekä hyvän- että pahanluontoisia. Ne
haltijat, jotka tallissa hevosia sukivat ja joidenka ruoskan huimauksia
ja käskyjä talon rengit väliin kuulevat, ovat sangen viattomia
olentoja, jotka ihmisen lähestyessä pakenevat. Samaa lajia ovat myös ne
tontut, jotka laitumella ajavat hevosia takaa ja sotkevat niiden harjaa
itsellensä polustimiksi, koska ne ovat liian pieniä pysymään hevosen
selässä ja siitä syystä ratsastavat sen kaulalla. Koko niiden pahuus
rajoittuu siihen, että ne toisinaan saattavat murteumaan tahi kuolemaan
semmoisia tammoja, joilta otetaan harja, minkä ne ovat palmikoineet ja
solmeilleet käytettäen itsensä.

Tontun lempi-hevosia nimitellään kihara-hevosiksi ja ennen muinoin
niitä pidettiin muita hevosia parempina ja vireämpinä. Haltijan
sukimat tammat pidettiin hyvinä siitos-eläiminä ja tuottivat
hevois-markkinoilla omistajalleen hyvän hinnan.

Vielä meidänkin aikanamme on monta ihmistä, jotka uskovat
talli-tonttuin todella olevan olemassa. Jokainen keski-ikään elänyt
mies, joka on hevois-kasvattamista harjoittanut, on sen nähnyt ja sitä
niin vahvalla valalla vakuuttanut, ett'ei kenenkään sovi sitä epäillä.

Tätä tonttua ei tarvitse peljätä eikä vihata, koska ei se milloinkaan
tee pahaa. Kaikki sitä kuvailevat samanlaiseksi. Se on vähälännän kukon
kokoinen ja sillä on tulipunanen kukon-harjakin. Silmät ovat tulesta ja
vartaloltaan on se varsinkin siro-kasvuisen pienen miehen näköinen,
paitsi että sillä ihmis-kynsien asemesta on linnun kynnet. Sen hännästä
on eri tuumat; muutamat sanovat en olevan suljista; toiset taas
vakuuttavat, että sillä on tavattoman pitkä rotan-häntä, jota se
käyttää ruoskana pakoittaaksensa ratsuaan juoksemaan.

Pohjois-Ranskassa taas pidetään näitä lintu-kotolaisia varsinkin
häijyinä, koska ne huviksensa vievät kulkevaisia eksyksiin.
Marche-nimisessä maakunnassa ovat kaikki haltijat vaarallista ja
ihmisiä vihaavaista laatua ja niiden toimi on vartioida suurien kivien
alle kätkettyjä aarteita.

Onneton se, joka uteliaisuudesta tai vielä pahemmin kunnianhimosta
yön-aikana tulee makailemaan näiden kivien ympärille, jossa
muinais-tarun ijäinen salaperäisyys vallitsee. Tontut ryntäävät heti
hänen hevosensa kaulalle, paiskaavat hänet maahan ja pieksävät
pehmeäksi.

Keinoja kuitenkin löytyy niitä vastaan, vaikka onkin rohjennut ruveta
niiden tapoja ja mielijohteita tiedustelemaan. Tavallisesti ne ovat
tyhmämäisiä ja ainoastaan vaivoin voivat ne puhua ihmisen kieltä.
Samoin kuin Normandien ja Bretagnen tontuilla, on niilläkin se tapa,
että kaksi kertaa perätysten matkivat samaa sanaa voimatta sitä
kolmatta kertaa lausua.

Muuan aarteiden hakija näki kerran lintu-kotolaisen, joka seisoi
magneeti-kehässä ja hyppi hänen edessänsä heikolla ja karkealla äänellä
hänelle lakkaamatta hokien:

-- Pyörrä pois, pyörrä pois!

Mies seisahtui äkkiä ja vastasi:

-- Minä pyörrän, pyörin ja hyörin!

Tonttu ei tuota ymmärtänyt, vaan arvellen sitä joksikin manaukseksi,
jota sen ymmärrys ei voinut käsittää, laski se miehen menemään ja
hyppäsi kivelle, jonka se saattoi niin nopeasti kääntymään ja
pyörimään, että se iski tulta. Mies ei uskaltanut sitä lähestyä, ja
vaikka hän pääsikin esteettä palaamaan, niin oli lintu-kotolainen
kuitenkin häntä niin pyörittänyt ja helvetin-kiven ympärillä
tanssittanut, että hän kotiin saapuessaan vieläkin pyöri ikäänkuin
kiekko ja kaatui väsymyksestä ovensa eteen.



SUDEN-JOHTAJA.


            Sata saat sa lammasta,
            Kulkelevaa kangasta;
            Tule kaunoiseni vaan
            Siitä karjaa ottamaan.
            -- Enpä tule kanssasi,
            Kyllä tunnen karjasi.
            Kita liian suuri on,
            Mene yksin onneton.

                Maurice Sand'in keräilemiä.

    Villiers, Paunay,
    Rosnay, Saunay
    Ovat neljä pitäjää,
    Joiss' on monta tietäjää.

Näin sanotaan Brennen maakunnasta ja Berryn historioitsijat pitävät
tätä nevaista maata suden-lumojain ja tietäjäin luvattuna maana.

Luulo suden-lumoojista on levinnyt ympäri Ranskanmaata. Nämä ovat tuon
kauan uskotun ihmis-susi-tarun viimeiset jäännökset. Meidän lapsemme
lapsille kerrotut sadut eivät enää ole niin kummallisia eikä
kauhistuttavia kuin ne, joita iso-äitimme meille tarinoivat.
Minä en muista Berryssä kuulleeni keski-ajan enkä muinais-ajankaan
ihmis-susista puhuttavan. Mutta kuitenkin sitä sanaa siellä vielä kyllä
käytetään, vaikka sen oikea merkitys on joutunut unhotuksiin.

-- Ihmis-susi on noiduttu susi, eivätkä suden-lumoojat enää ole
tuommoisia velho-joukkojen päälliköitä, jotka muuttuivat susiksi lapsia
nielläksensä; vaan he ovat viisaita, salamietteisiä ihmisiä, vanhoja
puitten-hakkaajia, viekkaita metsänvartioita taikka semmoisia, jotka
ovat keksineet salaisen keinon todellisten susien lumoamiseen,
kesyttämiseen ja johtamiseen. Ainakin he ovat tehneet ne itsellensä
alamaisiksi ja voivat johtaa niitä mielensä mukaan.

Minä tunnen useita henkilöitä, jotka ovat kertoneet uuden kuun
syntyessä nähneensä Valkosen Ristin tienhaarassa Soupison ukon, jonka
liikanimi oli Démonnet, astuvan aivan yksistään pitkin askelein ja
neljättäkymmentä sutta jälessään.

Kaksi miestä, jotka itse ovat asian minulle kertoneet, näki muuanna
yönä Chateauroux-nimisessä metsässä suuren joukon susia kulkevan
puitten alla. Miehet pelästyivät ja kiipesivät puuhun, josta näkivät,
miten pedot lähestyivät erään puunhakkaajan mökkiä ja asettuivat oven
eteen, jossa ne rupesivat hirveästi ulisemaan. Puunhakkaaja tuli ulos
ja astui niiden keskelle, puhutellen niitä oudolla kielellä, jonka
jälkeen ne lähtivät pois, tekemättä hänelle mitään pahaa.

Tuo on talonpoikain kertoma juttu. Mutta kaksi rikasta herrasmiestä,
jotka olivat saaneet hyvän kasvatuksen ja olivat sangen älykkäitä ja
käytännöllisiä miehiä, on valallansa minulle kertonut, että he
asuntonsa lähellä olevassa isossa metsässä, jossa he usein kävivät
metsästämässä, olivat nähneet vanhan metsän-vartijan, jonka he hyvin
tunsivat, seisahtuvan tien-ristiin ja rupeavan siinä kummallisella
tavalla koikehtimaan.

Silloin menivät he piiloon pitääksensä häntä silmällä ja eipäs
aikaakaan, niin näkivät he kolmekymmentä sutta tulevan juosten, joista
yksi tavattoman iso loikki suoraa tietä lumoojan luo hänelle
liehakoitsemaan. Tämä vihelsi, kuten koirille ainakin, ja kävi niiden
edellä syvään metsään. Tuon kummallisen tapauksen näkijät eivät
uskaltaneet häntä seurata, vaan palasivat pelästyneinä ja ihmetellen
kotiansa.

Tämän kaiken he kertoivat minulle niin todenperäisellä tavalla, ett'en
tiedä mitä siitä ajattelisin. Minä olen maalla kasvanut ja olen niin
kauvan uskonut kaikenmoisia kummituksia -- joita tosin en ole itse
nähnyt, vaikka olen kuullut muiden minun läheisyydessäni niitä nähneen
-- jotta minä en vielä nytkään osaisi sanoa missä todellisuus päättyy
ja missä mielenkuvitus alkaa.

Tiedän kyllä, että petoja saadaan kesytetyiksi. Mutta onko mahdollista
kesyttää vapaudessakin eläviä petoja? Ovatko nuo henkilöt, jotka
yllämainitun tapauksen minulle kertoivat, nähneet yhtä aikaa samaa
unta, taikka oliko tuo luultu velho huviksensa kesyttänyt kolmekymmentä
sutta? Sen minun täytyy vaan varmaan uskoa, että he molemmat olivat
nähneet tuon tapauksen, jonka totuuden he vakavasti takasivat.

Morvan'issa ovat viulunvinguttajat suden lumoojia. He eivät voi oppia
soitantoa, ell'eivät lupaa itseään pirun omaksi ja usein heidän
mestarinsa pieksee heitä ja lyö heidän soittimensa rikki heidän
selkäänsä, jos eivät häntä tottele. Tämän maakunnan sudetkin, näet sen,
ovat perkeleen alamaisia, eivätkä siis olekaan oikeita susia. Taru
ihmissusista on paremmin säilynyt täällä kuin Berryssä.

Noire'n laaksossa olivat säkkipillin ja lyyran soittajat velhoja vielä
viisikymmentä vuotta takaperin. Nyt he ovat päässeet tästä pahasta
maineestansa; mutta vieläkin kerrotaan soittajasta, joka oli niin
taidokas ja eli niin jumalisesti, että pitäjän kirkkoherra antoi hänen
soittaa kirkossakin rippi-leivän ylentämisessä. Hän osasi tietysti
kirkollis-soitantoa, koska se kuului sen aikuisten soittajien
musiikilliseen kasvatukseen, vaikka kirkkoherrat ani-harvoin vaan
salleivat heidän sitä tehdä, heidän salaisten kujeidensa tähden, jotka
niinkuin sanottiin eivät olleet kristillisintä laatua.

Saint-Août'n kuuluisa Julien, oli kuitenkin tästä kiellosta eroitettu
ja hänen soitantoansa messun-aikana kaikki ihmiset ihmetellen
kuuntelivat, niin että seurakuntalaiset hänestä ylpeilivät.

Kerta yöllä hänen palatessansa hääpidoista, joissa hän oli kolmena
päivänä soittanut, tapasi hän kankaalla säkkipillin, joka soi ihan
itsestänsä; muutamat luulevat, että tuuli sitä soitti.

Kummastellen tuota kiiltävää hopea-pilliä, joka kenenkään kuljettamatta
tuli hänen vastaansa, pysähtyi hän hämmästyen. Pilli meni hänen
ohitsensa, ikäänkuin se ei olisi häntä nähnytkään ja soitti yhä
soittamistaan niin ihanasti, ett'ei Julien koskaan ollut sen vertaista
kuullut ja heti paikalla rupesi sitä kiihkeästi kadehtimaan.

Järjellisenä miehenä olisi hänen pitänyt astua tietänsä eteen-päin;
mutta sen sijaan hän pyörsi ja rupesi seuraamaan säkkipilliä
kuullakseen sitä ja oppiaksensa niitä nuotteja, jota se pelasi, ja
joita hän ei harmikseen osannut.

Hän seurasi sitä alussa loitommalla ja sitte hiukan likempänä, kunnes
vihdoin kävi niin rohkeaksi, että hyppäsi siihen kiinni ottamaan sitä;
sillä nähdä noin kaunista ja hyvää soitinta omistajatta oli suurempi
kiusaus, kuin ammattiansa rakastava soittaja voi kestää.

Mutta pilli nousi ilmaan ja jatkoi soittamistansa eikä hänen onnistunut
sitä tavoittaa; mutta suuresti huolestuneena ja murheissaan palasi
Julien kotiinsa.

Seuraavina päivinä kun häneltä kysyttiin minkä vuoksi hän näytti niin
kipeältä ja tuskaantuneelta, vastasi hän:

-- Yö-tuuli soittaa paremmin kuin minä; eikä ole mahdollista sitä
nuottia opetella.

Kukaan ei ymmärtänyt, mitä hän tuolla puheella tarkoitti, mutta usein
kuultiin hänen sittemmin soittavan uutta nuottia, joka ei ensinkään
ollut niiden kaltainen, joita hän tahi muut tätä ennen olivat
soittaneet; sillä hän aivan yksin meni kankaalle, josta hän päivän
koittaessa sangen väsyneenä palasi pelaten yhä paremmin tuota outoa
nuottia, jota ei kukaan ymmärtänyt.

Asia ilmoitettiin kirkkoherralle, joka käsketti häntä puheellensa ja
sanoi:

-- Minä tiedän että perkele rajusti vainoo ja kiusaa soittajia;
minulle on ilmoitettu, että sinä öisin kulet semmoisissa paikoissa,
joihinka sinulla ei ole mitään syytä mennä, ja että sinä näytät
vaivatulta. Ota vaari itsestäsi ja muista, että totuus sanoo:
"mimmoinen elämä semmoinen loppu!"

Julien näytti katuvan ja lupasi pysyä alallansa.

-- Siinä teet oikein, vastasi kirkkoherra. Tyydy siihen taitoon, mikä
sinulla on, äläkä pyri siihen tieteesen, josta opitaan kankaan susia
johtamaan.

Tämä tapahtui lauvantaina. Seuraavana päivänä oli pidettävä suuri
kirkollis-juhla, jossa Julien lupasi soittaa, niinkuin hänen tapansa
oli.

Mutta aamulla lukkari tuli kirkkoherralle ilmoittamaan, että Julien oli
yöllä tullut hänen vastaansa kankaalla soittaen epä-kristillisellä
tavalla ja kuljettaen perässänsä yli kolme sataa sutta, jotka lukkarin
lähestyessä olivat paenneet.

Kirkkoherra käsketti Julien'in vieläkin tykönsä ja tutkisteli häntä.
Mutta Julien ei antanut muuta selitystä kuin että lukkari kai oli ollut
juovuspäissä.

Ja koska lukkari todellakin oli viinaan taipuvainen, niin kirkkoherra
ei sen enempää ottanut hänen kannettaan korviinsa, vaan alotti
jumalanpalveluksen.

Kun rippileipä oli ylennettävä, niin Julien rupesi soittamaan
kirkollis-nuottiansa, mutta vaikka hänellä kenties oli hyvä aikomus
tehdä sitä oikealla tavalla, niin hän ei ensinkään saanut nuottiin
kiinni, vaan soitti ainoastaan tuota tuulen opettamaa perkeleen laulua.

Tämä häiritsi kirkkoherraa ja ennenkuin hän rupesi rippi-leipää
siunaamaan, polkaisi hän kolme kertaa jalkaansa laattiaan, saadaksensa
tuota ilkeätä valitus-virttä vaikenemaan; mutta koska se ei auttanut,
niin hän ajatteli, että Jumala kyllä itse parhaiten voi ylläpitää
kunniansa ja ylentäen rippi-leivän lausui hän siunaussanat.

Samassa räjähti säkki-pilli Julien'in käsissä, tehden semmoisen
jyrinän, että olisi luullut pirun siitä lähteneen, ja hän sai niin
kelpo kolhauksen maksaansa, että hän pyörtyi ja kaatui kirkon
lattialle.

Hän kannettiin kotiinsa ja sairastui kovaan tautiin. Mutta Jumalan
armosta ja kirkkoherran neuvoista hän jälleen parani. Tämä kehoitti
häntä luopumaan pahoista kujeistansa ja Julien tunnusti soittaneensa
susille kankaalla.

Vaan tästä alkaen soitti hän niinkuin kristityn ihmisen tulee soittaa
ja jätti sudet kulkemaan joko omin päinsä taikka muiden kirottujen
soittajien seurassa.

Sanotaan sutten-lumoojain kiduttaneen häntä siitä, että hän muka olisi
myynyt salaisuuden, joten he siis hänelle sitä kostaaksensa usein
pieksivät häntä. Mutta hän kärsi heidän pahaa menettelynsä pitäen sitä
hyvin ansaittuna syntiensä rangaistuksena ja sai hyvän lopun
opetettuansa säkki-pillin soitantoa lapsillensa, joiden hän varoitti
hakemasta siinä enempää taitoa kuin ihmiselle on sallittu.



LE LUPEAUX


[Olemme tässä käyttäneet ranskalaisen alkuteoksen nimitystä, koska
suomen kielessä ei löydy mitään siihen vastaavaa sanaa. Se merkitsee
muutoin jotain kummitus-eläintä. Suomentajan muistutus.]

    Charli kuuli usein sen äänen kun palasi kiviä louhimasta. --
    Tiedätkös, ämmäseni, tänä iltana se vielä seurasikin minua
    pitkin pensastoa ulvoen kuulle, kertoi hän vaimolleen astuessaan
    sisään; vaan minä itsekseni sanoin: "Ulvo sinä mieltäsi myöten,
    et sinä kuitenkaan saa minun kääntämään edes päätänikään sinua
    katsellakseni."

                                                  Maurice Sand.

Normandien ihmeiden kertoilija, jonka sanoihin me usein olemme
viitanneet, puhui "kummitus-eläimestä" (siksi sitä Berry'ssä
kutsutaan) Monthulén koiran johdosta, joka ilmestyi Sainte-Croix sur
Aiziers-ninisen pitäjän asukkaille. Se ei tehnyt mitään pahaa, mutta ei
antanut kenenkään lähestyä eikä koskea itseensä; eikä se mitenkään
muutenkaan osoittanut häijyyttänsä kuin kiduttamalla koiranpenikoita,
joita ei näillä seuduin voitu ollenkaan saada elämään.

Normandilainen taru kertoo, että tuo koira on ollut erään salaperäisen
matkustajan oma, ja että Mouthulén maakartanon isäntä oli sen tappanut.
Koiran omistaja etsi sitä kaikkialta ja tuli maakartanollekin, jossa
vannottiin, että koira oli kuollut luonnollisella tavalla.

-- Jos ette totta puhu, vastasi matkustaja, niin se piankin tulee
tiedoksi!

Ja niin läksi hän matkoihinsa.

Siitä hetkestä saakka rupesi koira kummituksena tappajiansa vainaamaan.
Kertoilija jatkaa näin:

-- Huomattava on, miten tässä tarussa uusi taika-luulo ilmautuu;
eläimelläkin luullaan olevan kuolematon sielu, koska se muka kuoltuansa
voi ilmestyä samoin kuin ihminenkin.

Meidänkin maakunnassamme on sama taika-luulo yleinen. Eräältä
kylässämme asuvalta vanhalta ämmältä katosi musta lammas, jonka hän
luuli pahan-juonisen naapurinsa kuolettaneen myrkyllä tahi
noitumisella. Se nyljettiin ja kuopattiin maahan, ja ämmä meni
yö-levolle, mutta kuuli silloin vuohensa navetassa määkyvän ja jyryävän
niinkuin siellä olisi jotain eriskummallista tapahtunut. Ämmä nousi
vuoteeltansa ja ovea avatessaan näki hän mustan uuhensa pyrkimässä
navettaan, jossa se ennen oli ollut vuohien kanssa.

Hämmästyksissään meni vaimo sisään ja sulki ovensa; mutta vuohi määkyi
määkymistänsä. Vaimo rohkaisi mielensä ja meni sitä katsomaan. Tämä
tapahtui kolme kertaa, kolmannella keralla vaimo taas näki lampaan
yrittävän päästä navettaan, jossa vuohi tuli ovelle asti sitä kutsumaan
luoksensa ja hyväilemään. Mutta se ei ollutkaan muu kuin varjo; ämmä ei
voinut käsin siihen tarttua kiinni ja kun navetan ovi avattiin ja vuohi
tuli ulos, niin sekin määkyen etsiskeli ja meni jälleen sisään,
ikäänkuin se olisi huomannut, että tämä oli vaan kummitus-näkö ja siis
siihen tyytynyt.

Minä olen kuullut kerrottavan eräästä harakasta, jonka omistaja,
Iso-Gothe, oli paikkakunnan taitavimpia noitia. Tämä harakka oli
oppinut puhumaan ja kaikille ohitse meneville se loukkaavalla tavalla
matki kaikki panettelemiset, jotka oli kuullut emännällensä
kerrottavan.

Muutamat nuorukaiset suuttuivat vihdoin, kun kuulivat tuon häijyn
linnun ilmoittavan heidän pieniä salaisuuksiaan, ja väänsivät siltä
pään poikki. Iso-Gothe ennusti, että he pian tulisivat tuota tekoa
katumaan ja kuoli itse vähän aikaa sen jälkeen.

Ei kukaan häntä kaivannut paitse hänen vanha veljensä, Iso-Jean ukko,
joka ei ollut mikään paha mies, mutta joka niin usein oli vuoteen
omana, että tuskin kukaan enää häntä näki taikka tunsi. Molemmat
vanhukset ja harakka kuolivat viikon kuluessa.

Kuolemaansa saakka Iso-Jean ukko yhtä hyvästi tai yhtä huonosti kuin
ennenkin täytti lukkarin toimituksensa. Mutta vallankumouksen jälestä,
jolloin jumalanpalvelus melkein unohtui, rajoittui hänen toimensa
siihen, että hän piti vaan kirkon avaimet tallessaan ja soitti kolme
kertaa päiväänsä Angelusta.

Tämä soittaminen ei ollut mikään velvollisuus; mutta pitäjäläiset
olivat tottuneet kuulemaan kirkonkelloa, joka ilmoitti heille
ajan-kulun ja sentähden olisivat he paheksuneet, jos lukkari olisi
laiminlyönyt soittamisen. Ja koska hän pitkällisen sairaloisuutensa
vuoksi oli liian heikko vuoteesta nousemaan, niin hänen sisarensa,
Iso-Gothe, joka kuolinpäiväänsä saakka pysyi terveenä ja reippaana,
soitti Angelusta veljensä puolesta. Sanotaan tämän hänen sisarensa
olleen niin jumalattoman, että hän, vanhaa kelloa soittaessaan, teki
kaikenlaista saastaisuutta kirkossa, johonka ei kukaan uskaltanut häntä
seurata.

Oli miten oli, mutta niinä muutamina viikkokausina, jotka vanhan
lukkarin kuoltua kuluivat, ennenkuin uusi ennätettiin määrätä, soi
kirkonkello itsekseen, mutta ei enää kolmasti päivässä, vaan joka ilta
auringon laskiessa, vaikk'ei ketään oltu nähty kirkkoon menevän.
Ainoastansa vanhan harakan nähtiin kirkontornissa lentelevän ja kun
par'aikaa epäiltiin, oliko tuo sama harakka, jonka kylän pojat olivat
tappaneet ja tunkiolle heittäneet, niin kuultiin kuinka se heikolla,
karkealla äänellään rupesi kertomaan jokaisen salaisuuksia, pelkäämättä
ja mieliä katsomatta solvaten miehiä ja vaimoja, nuoria ja vanhoja. Ja
siltäpä nyt saatiin kuulla semmoisia asioita, jotka toisia huvittivat
ja toisia suututtivat.

Pahinta oli, ett'ei tietty, millä kurin päästäisiin tuosta
paholais-harakasta erilleen, kun ei kenenkään mieleen voinut johtuakaan
luettaa messuja sen sielun puolesta.

Asia siis pysyi semmoisenaan, kunnes uusi lukkari otti kirkon
haltuunsa, ja koska hän oli Jumalaa pelkääväinen mies, joka oikealla
ajalla luki rukouksensa ja soitti kelloansa, niin tuo paha henki pian
katosi eikä kello enää totellut muita kuin sitä, jolla yksin oli oikeus
sitä soittaa.

Juttu haaveellisesta ja panettelevasta harakasta johtaa mieleemme le
lupeux'in, joka on peräti toista laatua kuin ihmis-suden eri lajit. Le
lupeux on kummitteleva henki, jonka luonnon salaisuuksia ei koskaan ole
voitu tarkoin selittää ja joka ilmestyy eri tavalla eri seuduissa. Se
kuitenkin tiettään siitä, että Brennen maakunnan äärettömillä
lakeuksilla pitää se pääasuntoansa. Siellä on suunnattomia lampia,
joista jokaisella on eri tarunsa, ja joissa elää nuo suuret,
kuumetauteja tuottavat käärmeet, jotka ovat likintä sukua
cocadrilleille. Viime mainitut tulevat matalan veden aikana näkyviin,
mutta niitä ei saada karkoitetuiksi muulla kuin kuivattamalla soita,
joissa ne maailman alusta saakka ovat oleskelleet.

Eräs ystäväni, joka oppaan seuraamana kiersi maata sitä tutkiaksensa,
kuuli kerran iltapuhteella äänen, joka oli melkein kuin ihmisen ääni,
iloisella taikka pikemmin leikillisellä tavalla useimpia kertoja väliin
yhdeltä, väliin toiselta taholta kuiskaavan:

-- Ah! Ah!

Tutkia tirkisteli ympärilleen, mutta ei huomannut mitään, vaan sanoi
matkakumppanillensa:

-- Tuopa vasta ihmettelee! Meitäkö se oudoksuu?

Opas ei vastannut mitään. He pitkittivät matkaansa tuolla autiolla
lakeudella, jossa latvoitut ja karsitut puut muodostuivat mitä
kummallisimmiksi jättiläishaamuiksi kuun valaisemaa taivaanrantaa
vastaan. Tuo heikko, lempeä ääni seurasi matkustajia, ja joka kerta kun
ystäväni osoitti kummastustansa, sanoi se niin iloisella ja
pilallisella tavalla ah! ah! ett'ei hän voinut olla nauramatta ja
vihdoin vastasi sille:

-- Noh, mitä sitte?

-- Olkaa vaiti, Jumalan tähden! sanoi opas pusertaen hänen
käsivarttansa ja suurella hartaudella tehden ristinmerkin; älkää sille
puhuko ja älkää olko sitä kuulevinanne. Jos vielä kerran sille
vastaatte, niin me olemme hukassa!

Ystäväni, joka hyvin tiesi talonpoikaisen kansan tuumat, ei enää
vastannut näkymättömälle pilkkaajallensa, joka vihdoin väsyi heidän
äänettömyyteensä ja jäi heistä.

-- Ehkä se on joku yö-lintu, kenties tarha-pöllöjen sukua? arveli
matkustaja.

-- Kyllä kai! vastasi opas, vai lintu! Aluksi se pilkkaa ihmistä,
nauraa hänelle, eksyttää häntä, vieden hänet muassansa, mutta vihdoin
sitten suuttuu se häneen ja silloin upottaa se hänet johonkuhun
lätäkköön.

Tuommoisia tuo viekas le lupeux-niminen paha henki, muka, tekee, ja
joskus sen nähdään istuvan jossakussa köyristyneessä puussa, siitä
syystä, näet sen, että se itse on kiero, se on pahan-juoninen ja
turmelusta rakastavainen.

Semmoiset ihmiset, jotka ymmärtämättömyydestä ovat sitä kuunnelleet ja
seuranneet, ovat kaikki saaneet sitä katua. Väliin se kertoo hauskoja
tai häijyjä juttuja, väliin hirveitä tai lystillisiä ämmän juoruja,
mutta aina silloin, kun siltä on uteliaisuudesta kolme kertaa kysytty:
"Mitä sitte? tai mitä tarkoitat?" niin silloin alkaa se lörpötellä
ikäänkuin harakka, huvittaen kuulijaa kummallisilla ja hävyttömillä
seikkailuksilla, luvaten toimittaa hänelle tilaisuuden saada salassa
kohdata rakastettuansa, sillä tavoin yllyttäin hänen pahoja himojansa
tai aviollista luulevaisuuttansa. Ja joka vaan kerran on joutunut sen
ansoihin, hän ei taukoa sitä kuuntelemasta ja kysymästä, kunnes se on
johdattanut hänet jonkun vaarallisen lammen rannalle, missä se sanoo
hänelle:

-- No, katsoppas nyt!

Kysyjä kumartuu silloin katsomaan tuohon haaveelliseen kuvastimeen,
jossa hän todellakin näkee kuvautuvan semmoista, joka liikuttaa hänen
mieltänsä; mutta kamala paholainen syöksee hänet silloin veteen ja kun
kuolema sulkee hänet kylmään syliinsä, kuulee hukkuva sen iloisella,
petollisella äänellä hokevan veden päälle kumartuvan puun oksalta,
jolle se heti kiipee:

-- Ah! Ah! Tuossa nyt näet mitä minä tarkoitan!

Châtren piirikunnassa ei ainoastaan eläimet käy kummittelemassa, vaan
vielä huonekalutkin. Siihen aikaan kun Briantes'n hovissa vielä
asuttiin, tapahtui siellä merkillisiä kummittelemisia. Erään
epäileväisen talonpojan, joka oli hovin hoitajana, ja jonka teki mieli
tutkia noita salaisuuksia, täytyi luopua yrityksestään. Linnan
korkeimmassa kammiossa oli vanki-koppi, josta yön aikana kuului
hirmuista melskettä, eläinten ääniä, ihmisten voivotuksia sekä
tuulenpuuskia, jotka sammuttivat kynttilät. Ne olivat niitten ihmisten
ja eläinten sieluja, joita hugenot-rosvot sekä saksalaiset ratsumiehet
armahtamatta olivat tällä valta-tiluksella surmanneet. Mutta noina
rauhattomina aikoina oli vielä huonekalujakin lyöty pirstaleiksi ja
heitetty ulos akkunoista sekä viskattu mullin mallin, josta syystä nyt
kuului tavatonta ritinää ja ratinaa näkymättömistä esineistä, jotka
kuuluivat vierivän alas portaita, uhaten musertaa kaikkea tiellänsä.

Yllämainittu linnanhoitaja, joka oli jonkun aikaa vahingoitsematta
kestänyt noita vaaroja, luuli jo itsensä niistä vapaaksi; mutta eräänä
ehtoona hänen markkinoilta palatessaan kun hän astui hovin kyökkiin
levätäkseen ja lämmitelläkseen siellä, niin tuoli, jolle hän kävi
istumaan, kääntyi jalat pystyssä häntä vastaan ja kun hän haki toista
myöntyväisempää, niin kaikki mainitussa kyökissä olevat tuolit ja
lavitsat rupesivat liikkumaan, antaen hänelle semmoisia kolhauksia,
että hänen täytyi väistyä ja paeta varsinkin kun paistinvartaat ja
kyökki-veitsetkin alkoivat ottaa osaa taisteluun ja ajoivat häntä takaa
keskelle pihaa.

Josta johdonmukaisesti voi päättää, että hengettömilläkin kappaleilla
on sama oikeus tavallansa parkua ja valittaa kuin kiirastulessa
olevilla sieluillakin, ja ett'ei niitä saa pilkata enemmän kuin
muitakaan kummituksia.



KALA-LAMMIKON MUNKKI.


    Te, jotka auringon laskussa matkustatte rahkasoita pitkin,
    varokaa tuota pitkää munkkia, joka äkkiarvaamatta kaihlikosta
    nousee. Lähtekää pakoon ja älkää kuunnelko hänen kirotuita
    puheitansa!

                                                   Maurice Sand.

Eräänä sunnuntaina Jeanne ja Pierre olivat sattuneet viivähtymään
Etangs-Brisses-nimisen lammikon tienoilla. Se ei ole mikään hupainen
seutu, ei ainakaan ehtoolla. Metsän läpi kuljettua matkustaja saapuu
suurelle ihan hedelmättömälle ylängölle, jossa ei muuta löydy kuin
kahitaa ja hietaa sekä isoja vesilätäköitä, jotka sade-aikana yhtyvät
järveksi, jonka pohja näyttää aivan mustalta.

Ennen muinoin, niin taru kertoo, on paha munkki, joka viinapäissä aikoi
kulkea pientä veden peittämää polkua, hukkunut lammikkoon aaseineen
päivineen. Aasin, joka ei eläissään ollut tehnyt mitään pahaa, ei
sittemmin enää kuultu kiljuvan, mutta irstainen munkki tuomittiin siihen
rangaistukseen, että hän yhä uudelleen tulisi kärsimään viimeisten
hetkiensä kuoleman-tuskaa, niin kauvan kuin Etangs-Brisses-lammikossa
löytyisi yksikään pisara vettä. Mutta vaikka viljelykset vuosittain
raivaavat uusia aloja näiden lampien rannoilla, niin vesi niissä ei
kuitenkaan näy rupeavan kuivamaan; siis munkin rangaistus kestää vielä
nytkin ja tulee kestämään, Jumala tiesi kuinka kauvan!

Jeanne tunsi aivan hyvin tuon lammikon pahan maineen, mutta Pierre ei
tahtonut tuota uskoa vaan teki siitä pilkkaa. Hän vieläpä esti
Jeanneakin sitä ajattelemasta puhumalla kaikenlaisia asioita, jotka
tytön mielestä muka olivat hauskoja kuunnella. He olivat kihlatut ja
palasivat juuri kaupungista, jossa olivat käyneet ostamassa kankaita
sekä silkkinauhoja ja muita hääpukuun kuuluvia koristuksia. He
kävelivät vieretysten pitäen toisiaan pikkusormesta kiinni niinkuin
kihlatut ainakin, kunnes huomasivat olevansa äsken mainitulla kapealla
polulla, jalat lieteesen vajonneina. Edellisenä päivänä oli paha
raju-ilma saattanut lammikon paisumaan, niin että se oli kohonnut yli
reunojansa.

-- Sinä viet minua väärään, sanoi Jeanne sulhaselleen, minä tiedän
ett'ei tämä ole oikea tie.

-- Odotappas jahka tiedustelen missä ollaan, vastasi Pierre. Kas
kummaa, jopa aurinkokin on laskenut ja revonkorret näyttävät ihan
mustilta, ett'ei niitä voi toisistaan eroittaa. Jää sinä hetkeksi
tähän, niin minä menen katsomaan kuinka täältä päästäisiin pois.

Jeanne oli väsyksissä; hän istui ruovokkoon ja katseli taivasta, joka
oli keltasen ruskean kirjava. Hänen mielensä kävi murheelliseksi,
vaikk'ei hän itsekään olisi osannut syytä siihen selittää.

-- Jos nyt olisi täysi yö, niin minä en suinkaan uskaltaisi jäädä
yksistäni tähän pahaan paikkaan, johon munkki muinoin hukkui. Jospa
Pierre ei vaan eksyisi tuohon katalaan kaislastoon!

Jeanne katsoi hänen mukaansa niin kauvan kun saattoi, vaan kun hän ei
enää voinut häntä eroittaa, rupesi koko hänen ruumiinsa pelosta
värisemään.

Äkkiarvaamatta näki hän suuren sorsa-parven pauhaten lentävän ylös
siltä puolen lammikkoa, missä hän oli, ja kohoten varpaillensa näki
hän Pierren, joka palatessansa huvikseen heitteli kiviä veteen
peljättääksensä toisia lintuparvia, joita jo pimeän tullessa joukottain
kokoontui lampeen.

Astuen hänen luoksensa sanoi Pierre:

-- Me olemme oikealla tiellä ja jos emme mutaa pelkää, niin pääsemme
vallan hyvin kulkemaan. Mutta salli minun huoata hetkinen, sillä minä
olen rientämällä kulkenut eikä tämä seutu toki liene niin kirottu,
ett'ei täällä sopisi levähtää.

-- Sehän vallan hullua, jos pidät tämän paikan hupaisena; ainakin minun
on täällä ikävä ja aika on käynyt pitkäksi. Lepää nyt pian, että ennen
yötä pääsisimme täältä pois.

Käytyään Jeannen viereen istumaan, sanoi hän:

-- Etkö luule, että aika minulle kulkiessani on käynyt pitkäksi?
Ainakin minusta tuntuu niinkuin en kahteen vuoteen olisi sinua
halannut.

-- Älä turhia! vastasi tyttö. Eihän puoltakaan tuntia ole kulunut siitä
kun viimein minua syleilit.

-- Entä sitte, sydänkäpyseni, eihän siinä mitään pahaa!

-- Enhän minä olekaan sitä sanonut; menemmehän pian naimisiin!

-- No, hyvä se; salli minun nyt vielä syleillä sinua kerran tahi
seitsemän kertaa.

Jeanne sallei hänen yhden kerran sitä tehdä, sanoen että siinä oli
kyllä. Hän ei tuota miksikään synniksi katsonut, mutta hän tiesi että
vaikka talonpoikaisille kihlatuille onkin luvallista kaikkein nähden
toistansa syleillä, niin ei ensinkään ole soveliasta yksinäisyydessä
tämmöistä tehdä, niinkuin ei myöskään kahden kesken oleskella
semmoisissa paikoissa, missä ei ihmisiä kulje.

Pierre, jolla oli tarkka soveliaisuuden tunto, niin että hän kaikissa
tilaisuuksissa osasi käyttäydä oikealla tavalla, oli mielissään kun
näki Jeannen vakavuuden; ja ainoastaan sen takia hän väliin käyttäytyi
liian rohkeasti, että Jeanne häntä siitä hiukan lyödä mäjähyttäisi,
mikä aina suuresti häntä miellytti, koska se, niinkuin jokainen tietää,
on suuri luottamuksen ja rakkauden merkki.

Hetkisen aikaa kaikessa kunniallisuudessa näin kiisteltyänsä, rupesivat
he tulevaisuudesta haastelemaan, joka myös on suuri hauskuus
semmoisille, jotka elämäänsä yhdessä aikovat viettää. Siinä he sitte
istuivat yhä uudelleen luetellen vähäisiä varojansa ja ajatuksissaan
rakentaen itselleen uutta tupaa ja istuttaen sen ympärille pientä somaa
puutarhaa.

Niinkuin jo sanoimme, niin tuo ei ollut muuta kuin "tuulen tupia",
koska nämä nuoret olivat ihan köyhät ja ainoastaan uutteralla
työnteolla he jotensakin taisivat tulla toimeen.

Mutta silloin ääni, jota Pierre ei kuullut, rupesi puhumaan Jeannelle
Pierren äänellä, samalla kun toinen ääni puhui Pierrelle ihan niinkuin
Jeanne, vaikka se ei ollutkaan Jeanne, joka ei edes sitä kuullutkaan.
Näin he luulivat toisensa sanovan semmoista, jota he eivät ollenkaan
sanoneet; ja tietämättänsä mitenkä se oli käynyt, huomasivat he
olevansa riidassa.

Jeanne nuhteli Pierreä laiskuudesta, soimaten häntä siitä, että hän
muka liian usein kävi kapakassa ja Pierre puolestansa syytti Jeannea
kiekailemisesta sekä ylöllisestä koristelemisen halusta.

Asia päättyi niin, että molemmat purskahtivat itkuun ja siinä he sitte
istua jörrittelivät mitään toisillensa sanomatta.

Mutta nyt tapahtui jotain kummaa. Sillä vaikka ei kumpikaan heistä enää
puhunut eikä kumpikaan nähnyt toisensa liikuttavan huuliansa, niin
molemmat kuitenkin yhtä aikaa kuulivat sangen tohisevan äänen, joka
puhui sammakon tahi metsä-sorsan tavalla ja mitä ilkeintä puhetta.

-- Mitä siinä suuttuneina istutte, koska voisitte käyttää yön
yksinäisyyttä hyväksenne. Hulluja te olette kun vielä viikon odotatte
ennenkuin uskallatte vapaasti rakastella toisianne.

Tiedättekö mikä hulluus avioliitto on? Se on työnteko, vaiva, riidat,
suru lapsista ja leivättömät päivät. Käyttäkää siis tilaisuus,
viattomat kuin olette! Jo kolmantena päivänä häitten jälkeen te
itkette, ell'ette tappele! Näittehän jo miten kävi, kun tulevaisuudesta
ja talouden hoidosta rupesitte keskustelemaan, että heti toisiinsa
suutuitte! Elämä on mitätöntä ja viheliäistä, älkää muuta luulkokaan;
sitä nauttiaksemme meidän tulee unhottaa velvollisuuksiamme ja huvittaa
itseämme vapaasti. Lempikää siis toistanne ja käyttäkää nykyistä
hetkeä, sillä sitä ette voi saada takasin ja naituanne te ette saa tuta
muuta kun sortamista ja tappelusta ja nuoruuden kukkasista teille jää
jälelle ainoastaan piikit ja karvaat hedelmät.

Jeanne ja Pierre olivat hyvin peloissaan. He pitivät toisiansa kädestä
ja likistellen itseänsä toinen toiseensa, he eivät uskaltaneet
hengittääkään. Jeanne ei ymmärtänyt mitä tuo paha ääni puhui hänelle.
Sanat soivat hänen korviinsa ikäänkuin joku hullu perkeleen messu,
mutta Pierre, joka oli enemmän kokenut, kuunteli ehkä peloissaan ja
ymmärsi melkein kaikki.

-- Ääni on ruma, sanoi hän, siinä me olemme samaa mieltä, mutta sanat
eivät ensinkään ole hulluja ja jos minua uskoisit, niin sinäkin niitä
kuuntelisit.

-- Minä en ollenkaan huoli ovatko sanat rumat vai kauniit, vastasi
Jeanne. Ne peljättävät minua, vaikka en niistä mitään ymmärrä. Täällä
on joku, joka tekee meistä pilkkaa, kun kahden kesken olemme jääneet
tänne sopimattomalla ajalla. Menkäämme heti täältä pois. Tuo olento
tuolla, olkoon se elävä tai kuollut, ei tarkoita meille muuta kuin
pahaa.

-- Eihän toki; hyvääpä se meille tarkoittaa, koska se säälii tulevaa
kohtaloamme, ja jos sinä yrittäisit oikein ymmärtää mitä se sanoo --

Ja Pierre, joka tunsi miten piru häntä kiusasi, tahtoi estää Jeannea
pois menemästä ja paha henki jo hetken luuli olevansa voitolla.

Mutta noille pahoille hengille ei ole sallittu oman mielensä mukaan
vahingoittaa hyviä kristityitä. Irstainen munkki, kun huomasi, että
Pierren omatunto harhaantui, niin yritti hän yhä voittaa hänen
sieluansa, ja rupesi karkealla äänellään laulamaan:

-- Tulkaa, tulkaa, lapsukaiseni! Tässä ei tarvita vihkiäisiä, ei
vaksi-kynttilöitä eikä vieraita miehiä. Jos pappia olette vailla, niin
kyllä minä osaan oikeat sanat lausua. Laskekaa polvillenne eteeni,
niin saatte Belsebubin siunauksen.

Näin sanoen, nosti munkki ylös vedestä suurta, musta-päähineellä
peitettyä päätänsä.

-- Paetkaamme! huusi Jeanne. Tuossa karkaa suuri saukko meidän
päällemme.

-- Ei niinkään, vastasi Pierre, kyllä minä sen kepilläni karkoitan.

Mutta kummastuessaan ja katsoessaan veteen tuota ilmiötä nähdäkseen,
näki hän munkin palavat silmät, hänen partansa täynnä imu-matoja ja
sammakoita sekä hänen kokonaan mädänneen ruumiinsa, hänen kuivettuneet
jalkansa sekä hänen kaksi pitkää käsivarttansa, joista vaahto ja loka
valui ja joita hän heilutti ikäänkuin siipiä kihlattujen pään ylitse,
heitä muka perkeleelle uhratakseen.

Ja vaikka Pierre ei ollutkaan pahimpia pelkureita, niin pelästyi hän
kuitenkin nähdessään kuinka munkki suureni suurenemistaan, kunnes
ulottui melkein pilviin saakka, vinkuen ja naristen ikäänkuin
voitelematon tuulimylly, pötki jo pakoon kuin jänis, vetäen
Jeanne-parkaa muassansa. Jeanne, joka oli hämmästyksestä melkein
puolikuolleena, jalat kastuneina ja hiukset hajalla leuhottain, riensi
sen enempää käskyä odottamatta tietä eteenpäin minkä jaksoi. Näin
juoksivat he kotiinsa, kertaakaan taaksensa katsomatta ja ainoatakaan
sanaa toisillensa lausumatta.

Viikon päästä sitten he kirkossa vihittiin, eivätkä olleet noudattaneet
ilkeän munkin kehoituksia. Kummitus-munkin sanotaan tästä näin huonosti
onnistuneesta apajastaan niin suuresti hävenneen, jotta pitkä aika
kului ennenkuin hän taas uskalsi tulla näkyviin ihmisiä syntiin
kiusaamaan.

Luulo joulupukista, joka vaikeroiden ja uhoillen käy ympäri
kolkuttamassa yöllä ihmisten oville ja päivän tullessa katoaa hirveästi
ulvoen, oli muinoin niin yleinen, että se oli tullut sananparreksi. Ja
melkein kaikissa Ranskan maakunnissa tämä luulo pysyi kauvan eleillä.
Monta tämmöistä tarua irstaisista munkeista on olemassa ja vieläpä
papeistakin, jotka muka olivat rikkoneet siveyden-valansa. Noin
kaksikymmentä vuotta takaperin ei löytynyt monta pappilaa, joissa ei
kiirastulessa olevia sieluja muka olisi käynyt vieraisilla ja harvapa
maakirkko, jossa ei pappi-vainaja päivän koittaessa olisi
hämmästyttänyt ihmisiä pitämällä tuota mainiota sovinto-messua, jota
hän ei milloinkaan saanut loppuun asti luetuksi, ell'ei elävitten
joukossa löytynyt jotakuta hyväntahtoista ihmistä, jolla oli kylliksi
rohkeutta lausua hänelle "amen."



LUPINIT.


[Tällä sanalla, jota ei ranskalainen akatemiakaan ole ottanut
sanakirjaansa, on siis vaan aivan yksipuolisesti paikkakunnallinen
merkitys. Koska suomen kielessä ei löydy mitään siihen vastaavaa, niin
käytetään tässä alkuteoksen ranskalaista sanaa. Suomentajan muistutus.]

    Lupinit ovat kummajais-eläimiä, jotka yön-aikana seisovat
    pystyssä pitkin kivi-aitoja ja seiniä ulvoen kuulle. Ne ovat
    sangen pelkurimaisia ja jos joku lähestyy, niin ne pakenevat
    huutaen: "Robert on kuollut! Robert on kuollut!"

                                                  Maurice Sand.

Hämärän aikana ja varsinkin kuutamolla on vaarallista kauvan katsella
isoja valkoisia kiviseiniä. Voisipa tapahtua, että niissä tulisi
näkemään _lupinin_. Normandiassa samoin kuin useammissa muissakin
maakunnissa tämä kummitus-eläin kävelee pitkin viinipuutarhan
aituuksia; tietämätöntä on kuitenkin missä tarkoituksessa, jos ei se
tee sitä estääkseen lapsia viini-rypäleitä varastelemasta. Sekin siis
kuuluisi noiden suojelus-haltijain lukuun, joiden samoin kuin muidenkin
palvelevien tonttujen alku johtuu niistä kotijumalista, joita
muinais-ajassa palveltiin.

Olihan mikä oli, mutta ainakin tämä kummajais-eläin on sangen
inhoittava näöltään, että voipi säikähdyksestä vaikka kuolla, jos
katselisi sen kivi muureilla kuvastavaa muotoa.

Kreikkalaisilla ja Roomalaisilla oli ilomielinen kuvatus-voima, puissa,
vesissä ja niityillä oli heillä muka ihanaisia jumalia. Kolkko
keski-aika on synkistyttänyt kaikki nämä leppeät ilmestykset. Mutta
vaikka katoolis-usko ei ole pystynyt niitä perinjuurin hävittämään,
niin on se kumminkin rumentanut ne muuttaen niitä piruiksi ja
järjettömiksi eläimiksi, saadakseen niinmuodoin ihmiset kääntymään
näkyväisten esineiden palvelemisesta.

Kuitenkaan ei ole kenenkään onnistunut tehdä kaikkia näitä haltijoita
inhottaviksi eli vahingollisiksi, joten siis suuri osa niistä on
pysynyt viattomana. Siinä kuitenkin on jo kyllä, että ne on saatu
pukeutumaan outoon ja inhoittavaan muotoon, joka estää niitä ihmisiä
viettelemästä.

_Lubinit_ ovat tätä heimokuntaa. Ne ovat suru-mielisiä uneksivia ja
tyhmiä henkiä, jotka seisovat pitkin hautausmaiden kivi aitoja ja
viettävät aikaansa puhumalla keskenänsä outoa kieltä.

Muutamissa seuduissa syytetään niiden tunkeutuvan kirkkomaihin,
joissa ne järsivät ruumiin-luita. Siinä tapauksessa kuuluisivat ne
ihmis-susien lukuun ja silloin pitäisi niitä oikeastaan sanoa
_lupineiksi_. Mutta lubinit lauhduttavat tapojaan samalla kuin
nimeänsäkin. Ne eivät tee mitään pahaa, vaan pötkivät pakoon, jos
vähintäkin hiiskettä kuulevat.

Kuitenkaan ei ole hyvä ruveta niitä puhuttelemaan. Ne ovat kuin
muinaistarun Robert le Diable ja muut Robertit salaperäistä luontoa ja
ovat kenties rangaistuksekseen ja nöyryttämisekseen saaneet hirveän ja
peljättävän muodon.

Ovatko ne Rabelais'n kuuluisien lubin-veljeksien ja ihmis-susien
jälkeisiä? Lieneekö niin harrasta sana-opillisten tiedustelemisten
tutkijaa, joka rupeaisi sitä tutkimaan?

En tiedä olivatko nuo _lupinia_, joidenka kanssa Saint-Vault'in pieni
kyttyrä-selkä räätäli oli ottelussa. Ainakin muutamat seikat hänen
kertomuksessansa sitä todistaisivat.

Se seuraa tässä semmoisena, kuin minä olen sen ymmärtänyt.

Bretagne ei ole ainoa maakunta, joka olisi pieniä kyttyrä-selkä
räätäliä kasvattanut. Meidän tienoilla ja joka paikassa luulisin
jokaisella maanviljelykseen kykenemättömällä raajarikolla olevan joku
muu ammatti ja kentiesi se, jolta puuttuu voimia lapion käyttämiseen,
on sitä taitavampi neulan pitelemisessä.

Eräänä ehtoona kun meidän kyttyrä-selkä räätäli kulki pitkin
hautausmaan aitausta, näki hän joukon piruja, jotka ilmestyivät
inhottavien eläimien haahmossa ja olivat mustien koirien tai susien
näköiset. Selvyyden tähden tahdomme kutsua ne lupineiksi, varsinkin
koska niitä ei ole meille erityisellä nimellä mainittu.

Olivatko nämä eläin-pirut tavallisuutta rohkeampaa laatua vai oliko
räätäli niiden mielestä niin ruma, ett'eivät luulleet häntä oikeaksi
ihmiseksi, sitä en voi sanoa; mutta ainakaan ne eivät paikalta
liikahtaneet, vaikka räätäli kävi niiden ohitse, vaan katsoivat häntä
palavilla tulipunaisilla silmillään avaten rumia kitojaan, joista lähti
niin haiseva henki, että räätäli oli siitä tukehtumaisillaan.

Mutta koska hän oli suuresti peloissaan eikä hänen sopinut pyörtyäkään,
kun, näetsen, oli ehtinyt puolen rivin ohitse, ennenkuin niitä
huomasikaan ja hänellä niin muodoin olisi ollut yhtä pitkä matka palata
kuin eteenpäinkin käydä, niin hän ei uskaltanut tukkia nenäänsä vaan
kulki selkä vielä tavallistansa väärempänä niiden ohitse.

Tämäpä vasta oli piruille mieliksi, koska luulivat, että räätäli tuolla
tavoin tahtoi niitä tervehtiä, mutta koska ne eivät olleet tällaiseen
kunnian-osoitukseen tottuneet, niin ne kaikki heti rupesivat
ylpeilemään, pistivät ulos kielensä ja heiluttivat häntäänsä niinkuin
koirat ainakin, joka luultavasti on joku tyytyväisyyden ja ylpeyden
osoitus.

Räätäli yritti tätä tapausta kertoa; mutta hänen naapurinsa pilkkasivat
häntä, arvellen että hänessä kyllä olisi miestä ajamaan itse
perkelettäkin pakoon, koska muka oli sitä vielä rumempi.

Räätälin tarvitsi kerran päiväistä aikaa mennä erääsen vähän matkaa
kylästä olevaan karja-taloon, mutta koska hänen olisi täytynyt palata
hautausmaan sivutse, niin hän olisi mielellään jäänyt taloon yöksi.
Mutta isäntä nauraa hohottaen sanoi:

-- Ei suinkaan! Semmoista poikaa ei uskalleta laskea taloon, missä
naisia on olemassa; enhän minä tohtisi levossa nukkua kun tietäisin
sinun olevan niin lähellä tyttöjäni. Jos pelkäät yksin täältä mennä,
niin joku pojistani saa sinua seurata. Ota kuitenkin ensin lasillinen
viiniä, sillä kun neulasi ei liiku, niin kielesi sen sijaan käy
huvittavalla tavalla, että on oikein hauska kuunnella sinun
lörpötyksiäsi.

Todella olikin räätäli puhelias ja sangen hupainen. Viini oli hyvää ja
näin hyvässä seurassa hän unohti ajan juoksun, että kello jo oli
kymmenen illalla, kun rupesi lähtöä tekemään; mutta silloin ei enää
ollut kuka olisi häntä seurannut, sillä kaikki pojat jo nukkuivat ja
hän puolestansa niin oli viinistä virkistynyt, ett'ei enää pelännyt
yksin lähteä matkalle.

Pelkäämättä hän saapui hautausmaahan saakka, rohkaisten itseään sillä,
että eilen-iltainen tapaus kenties oli ollut vaan unennäköä ja toivoen
ett'ei hän viinin kirkastamilla silmillään tulisi näkemään valkoisella
kiviaidalla mitään muuta kuin kuun luomia puitten-varjoja, joita
yö-tuuli liikutteli.

Mutta aivan kuin eilen illalla näki hän nytkin lupinein seisovan
pystyssä, kiviaitaan nojaten.

-- Kas sitä! virkkoi räätäli itsekseen, tuossa ne kumminkin vielä
ovatkin! Ei auta mun kuin rohkaista mieltänsä. Jos ne eivät tee muuta
pahaa kuin eilen, niin enhän minä tuosta kuole!

Ja hän alkoi viheltää laulua ajatellen, että nuo eläimet siitä vallan
ihastuisivat ja taas osoittaisivat hänelle kohteliaisuuttansa
pistämällä ulos kieltänsä ja heiluttamalla häntäänsä.

Mutta tämä vihellys ei yhtään niitä huvittanut, vaan näytti päinvastoin
saattavan niitä levottomiksi, sillä yksi niistä erosi tovereistaan ja
vaikka räätäli koetti kiiruhtaa, niin se neljällä jalalla rupesi häntä
seuraamaan haistellen häntä sillä tapaa, kuin koirain on tapa haistella
toisiansa, tietääksensä tulisiko heistä vihollisia vai hyviä ystäviä.

Sitte tuli toinen joka teki samaten ja kolmas ja neljäs ja kaikki
muutkin, yksi toisensa jälestä; niin että räätälillä hänen ehdittyään
hautausmaan ohitse oli kaikki nuo eläimet kintereissänsä kiinni, ja
koska hän ei tietänyt tahtoivatko ne häntä syödä tahi kunnioitta, niin
hänen sääriänsä rupesi väristyttämään, että ne tuntuivat vallan
hermottomilta.

Tietty on ett'ei hänen enää tehnyt mieli viheltää eikä laulaa.

Kuitenkin hän yhä käveli eteenpäin, koska oli kuullut sanottavan,
ett'eivät nämä eläimet mene ulommaksi hautausmaata, jossa niillä oli
tapa viettää öitään, eikä hänellä enää ollut muuta kuin viisi kuusi
askelta astuttavana, kun ne kaikki asettuivat hänen eteen päin, seisoen
kahdella jalalla, haukkuen ja vimmassaan näyttäen suuria, keltaisia
hampaitaan, että hänen sydämensä oli pelvosta pakahtua.

-- Laskekaa minut kulkemaan, hyvät herrat, sanoi räätäli parka
tuskissaan. Kosk'en minä tee teille mitään pahaa, niin ei teidänkään
pitäisi minua ahdistaa.

Vaan lupinit mörisivät mörisemistään ja vieläpä kiljuivatkin ikäänkuin
jalopeurat. Näyttipä siltä, kuin ihmis-ääni olisi saattanut niitä
levottomiksi ja härsyttänyt niitä vihaan.

Mutta räätälin mieleen johtui äkkiä uusi ajatus:

-- Älkää minua toki syökö, hyvät herrat, sanoi hän. Minä olen laiha ja
ilkeä niinkuin itse näette! Jos säästätte minua, niin minä vannon että
huomenna tuon teille tänne niin lihavan lampaan, että jo sitä
nähdessänne huulianne nuoleskelette.

Heti paikalla lupinit sanaakaan sanomatta astuivat neljälle jalalleen
ja räätäli lähti juoksemaan kertaakaan taaksensa katsomatta.

Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteellensa pelvosta vallan kankeana ja
sairasti viikon päivät kuume-tautia, pääsemättä vuoteelta liikahtamaan
ja luuli hourauksissaan näkevänsä miten sudet tahi raivoisat koirat
ajoivat häntä takaa, niin että eräänä ehtoona täytyi pappia noutaa
koettamaan saada häntä taltumaan.

Mutta kun pappi oli häntä ripittänyt ja torunut, että pelokkuudesta oli
luvannut hyvän lampaan noille saastaisille piruille, kuului räätälin
huoneen ympäriltä hirveää ulvontaa. Kyläläiset eivät tosin nähneet itse
_lupineja_, sillä ne eivät olisi uskaltaneet lähestyä semmoista
paikkaa, missä seurakunnan pappi oleskeli, vaan räätälin huoneen
seinälle ilmautui noiden hirveäin eläinpirujen varjot niin selvästi,
että katsojain hiukset kauhistuksesta nousivat pystyyn ja veri heidän
suonissaan jähmettyi. Sanotaan tämän tapahtuneen, kun kuu oli pilvessä,
ja niin selvään, kuin olisi maalattua kuvaa katsellut, nähtiin
_lupinein_ varjojen muodostuvan räätälin ja naapuritalojen huoneitten
päädylle, jossa ne liikkuivat, hyppivät, raappivat maata ja
pureskelivat toisiansa.

Tuo tapahtui joka ilta koko viikon, niin että kaikki kyläläiset ja itse
pappikin olivat vallan peloissaan.

Vihdoin räätäli, joka ei ensinkään ollut tyhmä mies, ja joka huomasi,
että pirut tässä olivat rumaamassa, päätti itse panna niille ansoja,
kosk'ei papinkaan manaukset mitään vaikuttaneet noihin ruumiittomiin
olentoihin.

Hän lainasi siis hyvän, lihavan lampaan ja ehtoolla hän sitoi sen
ovensa eteen, pyydettyänsä pappia olemaan vihki-vesineen varoillaan ja
kaikkia naapureita ottamaan siunatuilla kuulilla ladatut pyssyt
mukaansa ja piileskelemään hänen puutarhansa pensastoon, rupesi hän nyt
sillä tapaa saattamaan lammasta määkymään, että näytti sille
viheriäistä lehteä, joka oli lampaasta niin kaukana, että ei se voinut
sitä saada.

Kuullessaan tämän eivät _lupinit_ kauvemmin voineet itseään hillitä,
vaan läksivät hautausmaan aidalta ja tulivat juosten ikäänkuin sudet
huoneen lähelle, jossa niitä niin kelpolailla otettiin vastaan, että
niiden kaikkein oli pakoon lähteminen paitse yksi vanha naaraspiru,
joka sai kuulan sydämmeensä ja kaatui maahan ihmisen äänellä huutaen:

Kuu on kuollut! Kuu on kuollut!

Ei ole koskaan saatu tietää, mitä se tuolla tarkoitti, jos ei sitä,
että sen otsassa oli valkoisen kuun kuva, ja että sitä ehkä piru
parvessa siitä syystä kuuksi nimitettiin. Siltä leikattiin pää sekä
käpälät poikki ja ne naulattiin Saint-Vault'in hautausmaan portille,
jossa niitä kauvan aikaa nähtiin. Sittemmin eivät eläinpirut enää ole
uskaltaneet siellä ilmautua.



JUOKSEVA HALTIATAR.


Tuonaan minä tapasin hyvän haltijattaren joka korkeasta ijästään
huolimatta, juoksi kuin hurja.

-- Niinkö teidän on kiire lähteä täältä pois, hyvä rouva Haltiatar?

-- Voi! älkää toki siitä minulle puhukokaan, vastasi hän. En ole
muutamaan sataan vuoteen käynyt teidän pikku maailmassanne enkä enää
voi siitä mitään ymmärtää. Minä olen tarjonnut kauneutta tytöille,
uljuutta pojille, viisautta vanhoille, terveyttä sairaille ja rakkautta
nuorisolle, sanalla sanoen: kaikkea mitä hyvä haltijatar voipi
ihmiselle tarjota, vaan kaikki kieltävät ottaa sitä vastaan. "Onko
teillä kultaa ja hopeaa?" kysyvät he kaikki; "emme me muusta pidä
väliä." Sentähden minä lähden pakoon, sillä pelkään että pensasten
ruusut alkavat pyytää minulta tiamantti-koristuksia, ja että perhoset
rupeavat vaatimaan vaunuja ajakseen niissä niittyjä pitkin!

-- Emme suinkaan, hyvä haltiatar, huusivat nauraen ruusuiset, jotka
olivat kuulleet haltijattaren soimauksia: onhan meillä yökaste-helmiä
lehdillämme.

-- Ja meillä, lausuivat perhoset leikikkäästi, on kultaa ja hopeaa
siivillämme.

-- Kas tuossa ainoat järjelliset olennot maan päällä, sanoi haltiatar
ja läksi.



VANHOJEN AIKOJEN MUISTOJA.


Nuoruutemme aikana eli kaivattu ystäväni, Laisnel, valkoverinen, pitkä,
pulskea mies, joka ei paljoa puhunut eikä koskaan ääneensä nauranut.
Hän näytti kärsivällisyydellä katselevan meidän melskeisiä kisojamme,
vaikka hän itse tosiaankin iloitsi niistä enemmän kuin kukaan muu ja
osasi pitää ilollisuuttamme voimassa hymyillänsä taikka joillakuilla
sopivilla ilveilyssanoilla, jotka merkillisesti kuvasivat naurumme ja
puheemme esineitä.

Ensi katsannolla ei kukaan vieras olisi huomannut tuota vähä-arvoisen
ehkäpä ujonkin-näköistä miestä. Vaan muutaman hetken kuluttua hän jo
olisi ihmetellyt sitä loistavaa neroa ja syvää ivaa, joka ilmautui
hänen harvinaisissa lauseissaan ja sanonut itsekseen, että tässä oli
mitä etevin äly, joka tietämättänsä ja tahtomattansa tuli ilmi.

Laisnel katosi yht'äkkiä paristamme tulematta koskaan takaisin. Hän nai
nuorena ja muutti vaimoneen kolmen peninkulman päässä olevaan somaan
maakartanoon, jossa hän istutti itselleen kauniin puutarhan. Minä kävin
siellä kerran häntä tervehtimässä, mutta en nuhdellut häntä hänen
laiskuudestaan, joka esti häntä meillä käymästä. Hän oli, näetsen, sitä
luontoa, että vähinkin hämmennys tahi muutos hänen työtoimissaan tahi
puvussaan tuntui hänestä tuskalliselta.

Elämä, jota hän nyt vietti, oli hänelle mieleistä. Ollen ylen
käytännöllinen tieto-viisas, oli hänellä, näet sen, se mieli, että
ihmisen ei pidä lähteä sieltä pois, missä hänen on hyvä olla.
Kuitenkaan ei häntä sopinut itsekkäisyydestä syyttää, koska hän teki
työtä meidän kaikkein edestä.

Minä jo silloin tiesin hänen olevan vaiheitten ja tarkkojen
tiedustelemisten toimessa ja hän olikin niistä jo julkaissut joitakuita
osia eräässä seudun sanomalehdessä. Hän pitkitti sittemmin
tutkimuksiaan tuolla tyvenellä mielellä, jota hän joka asiassa osoitti.
Hänen kuollessansa minä en tietänyt oliko hän täydentänyt työnsä;
kenties hänen ylellinen kainoutensa oli estänyt häntä sitä
julkaisemasta. Mutta Monsieur de Chair'n huolesta hänen perheensä on
julkaissut kaksi kelpo nidosta "_Taika-luuloja ja kansan taruja
keski-Ranskasta_". Tämän kirjan nimi: "_Muinaismuistoja ynnä
kansallis-taruja ja tapoja verrattuina nykyajan tapoihin ja taruihin_"
selittää selvästi kirjan koko sisällyksen. Monessa eri maakunnassa on
tuota asiaa keskusteltu; mutta, mitä harvoin nähdään, sisältää tämä
kirja sen, mitä se ilmoituksessa lupaa ja vielä enemmänkin, silla se on
täydellinen ja tavattoman runsas-aineinen tieteily: se on sellainen
työ, jonka ainoastaan se voi toimittaa, joka on koko elinaikansa
vapaatahtoisesti elellyt tutkintonsa esineiden keskellä ja
silminnähtävästi joka päivä ja joka hetki niitä tutkinut ja heti niihin
sovittanut oman syvän tietonsa.

Hän oli yksi niistä neljästä tai viidestä oppineesta, jotka perinpohjin
osasivat meidän talonpoikais-kieltämme. Tietämätöntä tosin on nyt jo,
onko tuota kieltä enää olemassakaan, sillä nykyinen rahvas on unohtanut
kielensä ja vanhukset, jotka sitä selvään puhuivat, ovat jo kuolleet.

Tämä on varsinkin ikävää, sillä Berry'n ranska oli erityistä laatua, se
oli sangen vanhaa ja pysyi kauvan muuttumattomana. Siinä oli tuhansia
omituisuuksia ja monta ihanuutta, joita ei muualla tavata ja semmoisia
sopivia ja outoja lauseita, joihin ei nykyisessä ranskankielessä löydy
mitään verrattavaa.

Laisnel de la Salle rakasti niin suuresti tuota kieltä, että hän vaan
sitä käyttäessään oli täydessä neron voimassaan. Se oli hänelle myös
suureksi hyödyksi siinä suhteessa, että hän sen kautta tutustui
talonpoikaisen kansan kanssa ja oppi perinjuurin ymmärtämään kaikkia
sen aatteita, taikaluuloja ja muinaistaruja. Mutta hän ei tyytynyt
ainoastaan runoilijan eikä taideniekan toimeen, vaan hän tahtoi
historiallisella siteellä yhdistää kaikki nämä erityiset
paikkakunnalliset omituisuudet yleisiin näitä kohtia koskeviin
selityksiin.

Nykyinen ajatustapa ihmiskunnan historiasta otti viime vuosisadalla
pitkän askeleen eteenpäin. Sotiessansa taika-luuloja vastaan olivat
järkeis-oppineet ylönkatsottaviksi ja hyljättäviksi tuominneet kaikki
talonpoikaiset taikaluulot, ajattelematta että ne olivat tärkeä osasto
aatteiden historiasta. Uusi oppikunta, jonka hengen herrat Littré,
Renan ja muut ylevät kirjailijat ovat meille selittäneet, on
vaikuttanut sen, että nykyaikaan olemme oppineet tarinoiden historiasta
tutkimaan itse ihmiskuntaa, koska kansantarut osoittavat jokaisen eri
aikakauden ajatustapaa.

Kuta vanhempia aikoja tutkimme, sitä isompaa valtaa saapi taru, kunnes
se yksin on ensimäisten aikakausien historiana. Se yksin kuvaa meille
tuon alkuperäisen ihmisen, joka näyttää järjen puolesta niin huonosti
varustetulta, mutta jolla sen sijaan on tavaton milt'ei määrätön
mielikuvitus. Tuo kuvatus-voima se on, joka häntä herättää älylliseen
elämään ja joka on alusta saakka estänyt ihmistä vallan villiytymästä.
Hän ei olisi voinut pysyä ihmisenä, ell'ei olisi itsessään tallentanut
jotain perikuvaa, joka oli sitä suunnattomampi, kuta tuntemattomammat
luonnon la'it olivat hänelle. Näin ymmärrettynä eivät aaveet eivätkä
ihmeetkään ole paljasta petosta. Kummitus-näöt ovat hyvin varmoja
tunnusmerkkejä ihmisen luonteen laadusta, ja kansan unelmat ovat myös
inhimillisiä toimituksia, joidenka salassa pitäminen peruuttaisi
historian tarkoituksen.

Tietämätöntä on, lieneekö tuommoisten luulojen ja kummitus-näköjen
katoaminen meidän aikanamme surettava. Jos runollisuus ja kuva-aisti
sen kautta ovat hävinneet, niin voipi itseään lohduttaa sillä, että
järjellisyys ja taito ovat samassa määrässä lisääntyneet. Se on ainakin
Monsieur Laisnel'in luulo, kuitenkin olisi varsinkin tarpeellista
keräillä noita kansantaruja, jotka runoilijoita ja historioitsijoita
paitse haihtuisivat entisyyden yöhön; ja tämä työ, taidolla
toimitettuna, on sangen tärkeää arvoa eikä tarujen kauneus ja hauskuus
voi tämän työn yksivakaisuutta vähentää. Vaan tämän työn paras ansio on
sukunimien tutkisteleminen ja muinais-tarujen selittäminen. Terävällä
ja vähimpiäkin yhtäläisyyksiä huomaavalla järjellään on Laisnel de la
Salle suuresti valaissut keski-Ranskan ensi katsannolla kummallisia ja
mielettömiä kansanluuloja. Hän on osannut suuremmaksi osaksi sovitella
niitä kaikkein muiden maiden muinais-jumalanpalveluksiin ja niinmuodoin
osoittanut niiden järjellistä ymmärrystä, jonka puutteessa ne
ensi-katsannossa näyttävät olevan. Hänen kirjansa on siis suuresti
hyödyllinen ja viehättävä sekä Berry'n että joka maakunnan ja kaikkien
maiden oppineille, sillä ei meillä liene ainoatakaan kansantarua, jolla
muualla ei olisi jotakuta vastinetta sekä yhteisestä lähteestä
johtunutta nimeä.

Guéret'in kirjastonhoitaja. Monsieur Bonnafour, on myös piirikunnassaan
tiedustellut taika-luuloja ja tällä vuosisadalla on jo ennenkin
Berry'ssä ollut uskollisia muinaistarujen kerääjiä. Niiden esimerkkiä
olisi kaikkialla noudattaminen ja kiireemmässä muodossa, sillä
vanhukset, jotka muistossaan ovat säilyttäneet noita vanhoja taruja,
kuolevat kuolemistaan: _kuollut ajaa kepiää_, eikä nykyinen nuoriso
enää sumuisina syysehtoina saa nähdä tonttuja eli haltijoita taikka
Celtein, Kreikkalaisten, Roomalaisten, Intialaisten, tahi Saksalaisten
kummajais-eläimiä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ranskalaisia kansansatuja ja tarinoita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.