Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Sisaret - Romaani
Author: Ebers, Georg, 1837-1898
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Sisaret - Romaani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SISARET

Romaani


Kirj.

GEORG EBERS


Tekijän luvalla saksankielestä ["Die Schwestern"] suomennettu.


G. L. Söderström, Porvoo, 1883.



ESIPUHE.


Kummallisen sattumuksen kautta on Memphiin hävinneestä kuninkaallisesta
arkistosta säilynyt jälkimaailmalle joukko kirjoituksia, jotka
sisältävät kreikankielisiä papyyrukselle kirjoitettuja anomuskirjoja,
Nämät on eräs serapeumiin sulkeutunut, makedonialaista syntyperää oleva
erakko tehnyt kahden kaksoissisaren hyväksi, jotka "juoma-uhrien
valelijoina" palvelivat jumalaa.

Ensi silmäykseltä nämät anomuskirjat tuskin näyttävät
huomiota ansaitsevan; mutta niitten sisällön tarkempi tutkiminen
opettaa, että meillä niissä on sivistyshistorialle hyvinkin
arvokkaita asiakirjoja; osoittavathan ne meille vasta kristin-uskon
kautta korkeampaan moraaliseen ja historialliseen merkitykseen
kohonneen munkkilaisuus-aatteen juuret olleen täällä pakanallisen
jumalanpalveluksen keskustassa, suovathan ne meidän odottamattoman
selvään nähdä tuon Serapistemppelin elämää, jonka hävitetyt muurit
ranskalaisen egyptoloogin Mariette'n väsymätöin ahkeruus on meidän
aikoinamme tuonut esiin erämaan hiekasta.

Minun oli sallittu käydä näitä paikkoja katsomassa ja tutkimassa ja jo
kauvan olen tuntenut mainitut anomuskirjat. Kun nyt varsin hiljattain
eräs oppilaistani otti käsitelläksensä etenkin yhtä näistä
asiakirjoista, jota säilytetään Dresdenin kuninkaallisessa kirjastossa,
niin minä itsekin ryhdyin uudestaan sitä tutkimaan, ja juuri siitä
seurasi, että Ptolemaios Philometorin aikuisen serapeumin kuva
ilmaantui selvänä mielikuvitukseeni, ja että ne kuvaelmat, joita olen
koittanut seuraaville sivuille runollisesti piirrellä, saivat tarkat
rajansa sekä värinsä minun ajatuksissani.

Päähenkilöikseni en valinnut samaa erakkoa enkä samoja kaksoissisaria,
joista anomuskirjat puhuvat, vaan muita, jotka olisivat voineet
samanlaisissa oloissa elää vähäistä varemmin, sillä papyyruksista käypi
selville, ett'eivät kaksoiset vaan satunnaisesti tällä kertaa olleet
Serapistemppelin palveluksessa, vaan että päinvastoin kaksoispari
toinen toisensa perästä oli ollut juoma-uhrien valamista toimittamassa.

Minä en pannut Kleaani enkä Ireneäni tähän toimeen, vaan serapeumin
hoidokkeina sitä varten kasvamaan. Tämän tein, osaksi sentähden että
saatavissa olevat lähteet eivät anna tyydyttäviä tietoja niistä
vaatimuksista, joita kaksoisille pantiin, osaksi toisistakin runoelmani
suunnitelmaan perustuvista syistä.

_Klea_ ja _Irene_ ovat vapaasti keksimiäni henkilöitä, mutta
sitävastoin olen saatavissa olevien runsaitten lähdetten mukaan kokenut
kuvailla runoelmani aikaan eläviä historiallisia henkilöitä sekä
Egyptin valta-istuimella siihen aikaan olleita, keskenään vihamielisiä
veljiä, _Ptolemaios Philometoria_ ja _Euergetes II:sta_, jolla
jälkimmäisellä oli liikanimenä _Physkon_ (s.o. Paksu). Myöskin eunukki
_Euleus_ ja Roomalainen _Publius Cornelius Scipio Nasica_ ovat
historiallisia henkilöitä. Nuorista tämän aikuisista patriiseista
valitsin juuri viimemainitun osaksi hänen ankaran, aristokraatillisen
luonteensa tähden, jota hän selvään osoitti etenkin loppupuolella
ikäänsä, osaksi sentähden että hänen liika- tai haukkumanimensä
_Serapion_ herätti huomiotani.

Minä selitän tämän nimen omalla tavallani, vaikka tiedän, että hän oli
sen saanut _yhdennäköisyydestään_ erään tämännimisen alhaisen henkilön
kanssa.

Tätä Egyptin historian aikakautta vähemmin tuntevalle lukijalle olkoon
sanottu, ett'ei hän _Kleopatraa, Ptolemaios Philometorin_ puolisoa,
jonka kanssa ai'on antaa hänen tutustua, vaihtaisi hänen kuuluisaan
kaimaansa, _Julius Caesarin_ ja _Marcus Antoniuksen_ lemmittyyn.

Nimi _Kleopatra_ oli erittäin suosittu _Lagidien_ suvussa, Ja
sennimisistä kuningattarista oli neljännentoista Ptolemaiolaisen sisar
ja puoliso seitsemäs, jonka Shakespeare ja myöhempinä aikoina Makart on
tehnyt tutuksi laveimmissakin piireissä. Hänen traagillinen kuolemansa
käärmeenmyrkyn tai kyynpureman kautta tapahtui 134 vuotta myöhemmin
meidän kertomustamme, jonka toiminta-aikana on vuosi 164 e.Kr.

Tähän aikaan Egyptiä oli jo 169 vuotta vallinnut kreikkalainen
(makedonialainen) kuningassuku, jota kutsuttiin _Ptolemaiolaiseksi_
tahi _Lagideiksi_ heidän esi-isänsä _Ptolemaios Soterin, Lagoksen_
pojan mukaan. Tämä voimakas mies joka oli Aleksanteri Suuren
kenraaleja, hallitsi, sittenkuin hänen herransa v. 333 e.Kr. oli
valloittanut Niilin laakson, ensiksi maaherrana tätä uuden
maailmanvallan "satrapiaa". Aleksanterin kuoltua, v. 323, _Ptolemaios_
nousi Pharaonien valtaistuimelle ja hän sekä hänen jälkeisensä
hallitsivat Egyptiä, kunnes se viimmeisen ja kuuluisimman Kleopatran
kuoltua (30) liitettiin provinsina Rooman valtakuntaan.

Tässä ei ole eri Ptolemaiolaisten historian tutkiminen oikealla
paikallansa, mutta kuitenkin huomautettakoon, että kreikkalaisen
sivistyksen ihastuttamis-voima ilmaantui erittäin tehokkaana etenkin
Egyptissä, ja tähän varmaankin parhaasta päästä vaikutti Aleksanterin
perustama Aleksandria, joka ihmeteltävän nopeasti kasvoi helleniläisen
hengen, helleniläisen taiteen ja tieteen loistavimmaksi pesäpaikaksi.

Jo aikoja ennen yhdessä hallitsevia, riitaisia veljeksiä _Ptolemaios
Plilometoria_ ja _Euergetes II:sta_, joiden väkivaltaisen lopun me
tavallamme lukijalle esittelemme, kreikkalaisuus vaikutti kaikkiin
Egyptin oloihin ja eloihin, jotka sen edellisten valloittajain,
Hyksojen, Assyrialaisten ja Persialaisten omituisuudet olivat jättäneet
melkein koskemattomiksi, ja tuo entisen muinaisuuden sulkeutunein ja
vieraanvarattomin valtio avasi Ptolemaiolaisten aikana porttinsa
kaikille muukalaisille.

Aleksandria oli meidänkin mielestämme maailmankaupunki, johon ei
kokoontunut ainoastaan kauppatavaraa, vaan myöskin mitä
erilaatuisimpien kansojen henkistä ja uskonnollistakin omaisuutta, ja
täältä sitä sitten valmistettuna ja tutkittuna saatettiin kaikkien
kansojen omaksi, jotka sitä vaan halusivat. Vaikka mieleni tekikin,
niin en kuitenkaan sovittanut kertomustani tänne, sillä egyptiläinen
alkuperä oli Aleksandriassa väistynyt liian kauvaksi helleniläisen
edestä ja täällä tuo loistava, verrattoman rikas näyttämöpaikka olisi
helposti vetänyt huomion pois toimivain henkilöin sielunelämästä.

Maan sisällisissä asioissa Egyptin kuninkaat tänä meidän kuvaamanamme
helleniläisenä aikakautena saivat vapaasti hallita, mutta pian ja
rajusti kasvanut Rooman valtakunta mielin määrin esti heidän voimaansa
ulospäin kehkeytymästä. Palestinasta tulleille Israelilaisille oli
juuri Philometor mielellänsä suonut turvaa, ja hänen hallituksensa
aikana Aleksandrian monilukuiset Juutalaiset vaikuttivat melkein
enemmän kuin Kreikkalaiset sekä kaupungin että valtion oloihin ja
heidän kuninkaalliseen suojelijaansa, joka Niilin rannalle rakennutti
temppelin Jehovalle sekä itsekin otti osaa hovissaan asuvain,
kreikkalaisen sivistyksen saaneitten Juutalaisten uskonnollisiin
keskusteluihin. Lahjakas, mutta turmeltunut ja väkivaltainen Euergetes
II oli sen sijaan vähemmin suosiollinen ja vainosi heitä hirmuisesti,
heti kun hän veljensä kuoltua oli saanut koko Egyptin hallituksen
käsiinsä. Myöskin Aleksandrian suuren akademian, niin kutsutun museumin
jäsenten hän antoi tuntea ankaraa kättänsä, vaikka hän itsekin oli
vakavasti harjoitellut tieteellisiä töitä, ja pakoitti heidät etsimään
itselleen muualta kotipaikkaa. Nämät karkoitetut tiedemiehet asettuivat
sitten useisin välimeren rantakaupunkeihin ja auttoivat suuressa määrin
museumissa kypsyneitten hedelmien levittämistä.

Aristarkhoksen, joka oli suurin Philometorin aikuisista oppineista,
olen pannut ottamaan osaa erääsen Memphiin kuninkaanpalatsissa
pidettyyn keskusteluun. Ihmislapsesta tehdyt värsyt, jotka Kleopatra
lausuu kymmenennessä luvussa eivät ole muinaisuuden luomat. Kuuluisa
Friedrich Ritschl, meidän aikamme Aristarkhos, piti niitä erittäin
suuressa arvossa ja ilmoitti ne muutama vuosi sitten minulle sekä vielä
useampia muunnoksia, jotka eräs vielä elossa oleva anonymus oli
kyhännyt. Näistä viimemainituista liitin kaksi ensimmäiseen, kuten
kahdennellatoista hetkellä sain tietää, jo kuolleen H.H.L. von Held'in
tekemään värsyyn, josta lähempiä tietoja on kirjassa: Varnhagen's
biographische Denkmalen Bd VII. Luullakseni moni lukija on oleva
minulle kiitollinen siitä, että olen saattanut julkisuuteen nämät
sievät värsyt sekä niitten perustuksena olevan peri-aatteen uudet
älykkäät muunnokset. Kallimakhos tahi joku muukin runoilija museumin
varhaisemmista jäsenistä olisi voinut tehdä ihan samanlaisia.

Tässäkin kertomuksessa on ollut pyrintönäni, saada suuren
sivistys-aikakauden omituisuuksien pääpiirteet mahtumaan ahtaasen
kuvaan sekä antaa tälle värin ja elämän, samalla kun olen antanut
esitellyn ajan eri henkilöitten elämänkohtaloiden lukijalle ilmaantua
toisiinsa yhdistyneinä sekä lopuksi selvinneinä.

Kaikki tässä kertomuksessa toimivat henkilöt ovat johtuneet mieleeni
tarkastellessani sitä aikaa, jona he elivät; mutta kun kerran olin
käsittänyt heidän piirteensä, niin he ilmaantuivat sieluhuni
selvähaahmoisina utukuvina, ja runollisen luomis-ilon valtaamana minä
tunsin niitä esitellessäni, että heidän verensä alkoi lämmitä, heidän
sydämensä sykkiä ja että heidän henkensä siivet alkoivat heidän
olentonsa mukaisesti kohota. Minä en muuttanut historian totuutta,
mutta historiallisena henkilönä olevan ihmisen annoin muuttua
ainoastaan ihmiseksi, ja sen kautta tuli aikakautta edustavista
henkilöistä myöskin kaikkina aikoina vallitsevien ihmis-aatteiden
edustajia; ja senpä vuoksi rohkenenkin nimittää tätä aikakauskuvaelmaa
samalla myöskin runoelmaksi.

_Leipzig'issä, Marraskuun 13 p._ 1879.

Georg Ebers.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Kuten joukko kerjäläislapsia, joita koristeltu kuningas kädestä
taluttaa, rivi pitkiä, matalia, polttamattomasta tiilistä tehtyjä
huoneita liittäytyy Memphiin hautakaupunkia ympäröivässä erämaassa
olevan kreikkalaisen Serapistemppelin suureen ja komeaan,
neliskulmaisista kivistä tehtyyn rakennukseen ja sen vieressä oleviin
pienempiin, Asklepiukselle, Anubiille ja Astarteelle pyhitettyihin
huoneuksiin.

Kuta kirkkaammin ja välkkyvämmin temppelin sileät, keltaiset
santakivi-seinät loistelevat aamu-auringon valossa, sitä
näkymättömämmiksi ja rumemmiksi vieressä olevat rakennukset käyvät. Kun
tuuli puhaltaa ja auringon säteet niitä paahtavat, niin pöly lentelee
niiden ympärillä kuten kuivalla tiellä, jolla vihuri kiitää eteenpäin.
Niiden sisäpuolella olevat erityisetkin huoneet ovat saveamattomia, ja
koska niilitiiliin, joista seinät ovat rakennetut, on sekoitettu
survottuja olkia, joiden pienet kovat päät kaikkialla pistäytyvät
muurista esiin, niin käsi yhtä vastenmielisesti niihin koskee, kuin
silmä niitä katselee.

Kun ne aikoja sitten rakennettiin varsinaisen temppelin ja sitä
ympäröivän muurin välille, joka itäisellä puoliskollaan jakaa Serapiin
akaasialehdon kahteen osaan, niin suuren esipihan itäpuolella olevan
pylväskäytävän takaseinä peitti ne temppelissä kävijän silmäyksiltä;
mutta nyt on osa pylvästöstä kukistunut, ja tämän aukon kautta näkyy
muutamia tiilirakennuksista sekä useita temppeliin päin olevia ovia ja
ikkunoita tai ennemmin rivi taiteettomia, katselemista ja sisäänpääsyä
varten tehtyjä aukkoja. Missä ovia on, siinä ei näe ainoatakaan
ikkunaa, ja missä taas ikkunoita on seinässä, ei ainoatakaan ovea,
mutta kuitenkaan ei tämän pitkän, kapean, yhdenkertaisen rakennuksen
huoneista yksikään ole yhteydessä toisensa kanssa.

Pylväskäytävän aukon kautta kulkee kapea, vähän käytetty, karkean pölyn
peittämä polku yli rojun sekä niiden kivien ja pylväslohkareitten
ohitse, jotka ovat tuodut erästä uutta nähtävästi vaan yöksi rauhaan
jäänyttä rakennusta varten, sillä särjinrautoja ja vipukankia oli
kivilohkareitten päällä ja vieressä. Tämä tie vie harmaasen huoneesen
ja päättyy pienelle, suljetulle puu-ovelle, joka on niin karkeata tekoa
ja niin huonosti saranoillaan, että muudan kaunis harmaa kissa,
päätänsä alas painaen ja ryömien maata pitkin, saattaa tunkeutua oven
ja kynnyksen välistä, joka on vaan muutamaa sormea korkeammalla maata.

Niinpian kun tuo notkea eläin taas on päässyt jaloilleen, se silittelee
ja puhdistelee kiiltävää turkkiansa ja katselee, selkäänsä
köyristellen, viheriöillä, säihkyvillä silmillään huoneesen päin, josta
se äsken oli lähtenyt, ja jonka takaa aamu-aurinko juuri kohoutuu
esiin. Kirkkaan valon häikäisemänä se kääntyy ja menee varovin,
kuulumattomin askelin temppelipihalle.

Huone, josta kissa lähti, on pieni ja niukoilla huonekaluilla
varustettu; se olisi ollut aivan pilkkopimeä, jollei valo eräästä
katossa olevasta rei'ästä ja oven raoista olisi päässyt tähän peräti
yksinkertaiseen huoneesen.

Sen romuliaisen harmaan seinän ääressä on vain yksi puu-arkku ja sen
vieressä lattialla pari savimaljaa, huokoisesta astiasavesta tehty
vesipullo, puupikari sekä puhtaasta, loistavasta kullasta komeasti
valmistettu ruukku, joka näyttää kovin omituiselta sitä ympäröitsevään
köyhyyteen katsoen. Aivan perällä huonetta näkyy sitäpaitse kaksi
niinistä punottua mattoa, joiden ylitse on levitetty muutamia
lammasnahkoja. Nämät vuoteet ovat huoneen kummankin omistajattaren,
joista toinen istuu pienellä, palmupuusta tehdyllä jakkaralla ja
haukotellen alkaa järjestellä pitkiä, kiiltävänruskeita hiuksiansa.

Hän ei näyttänyt juuri erittäin taitavalta, mutta vieläkin vähemmän
kärsivälliseltä tässä työssään, joka ei suinkaan ollut helppoa, ja kun
sarvikamman piikit uudestaan takertuivat, niin hän heitti sen pois
vuoteelle. Hän ei ollut vetänyt sitä nopeasti eikä voimakkaastikaan
kauniin tukkansa lävitse, mutta kuitenkin sulki hän silmänsä niin
kiinni ja painoi pienet, lumivalkoiset hampaansa niin syvälle kosteaan,
punertavaan alahuuleensa, että olisi luullut hänen todellakin
satuttaneen itseänsä.

Nyt kuului ulkopuolelta ovea raskaita askeleita, ja heti hän avasi
suuret, kullanruskeat silmänsä, jotka hämmästyneinä katselivat elämää,
hänen suunsa hymyili ja koko hänen olentonsa oli yhdessä ainoassa
silmänräpäyksessä muuttunut niin iloiseksi kuin perhonen, joka varjosta
lentää siipiensä kimaltelevassa pölyssä kuvastelevan auringon valoon.

Joku löi kädellään väkevästi ja niin kovaa saranoillaan irti
riippuvalle ovelle, että hän vapisi, ja heti sen jälkeen työnnettiin
kynnyksen yläpuolella olevasta aukosta, josta kissa oli mennyt ulos,
lauta, jolla oli ohut, pyöreä leipä ja hiukan oliivi-oljyä
savimaljassa. Sitä ei ollut enemmän kuin mikä olisi voinut mahtua kanan
munan puolikkaasen, mutta se näytti olevan tuoretta ja loisti
kullanpuhtaana. Tyttö meni ovelle, otti laudan ja, silmäiltyään leipää,
huudahti puoleksi valittaen, puoleksi moittien:

"Niin vähän! Onko tässä meille molemmille?"

Kun hän tätä kysyi, hänen iloinen muotonsa muuttui ja hänen kirkkaat
silmänsä katselivat niin lohdutoinna oveen, kuin jos aurinko ja tähdet
olisivat sammuneet ja kuitenkin häntä suretti vain leivän niukkuus,
joka tuskin olikaan kyllin suuri sammuttamaan edes yhden nuoren
ihmislapsen nälkää. Ja sentään kahden piti jakaman se keskenänsä, ja
sillä mikä toisesta on kurja mitättömyys, sillä saattaa toisen mielestä
olla suurikin merkitys.

Valittavan moittivat sanat ovat kuuluneet oven läpi, ja vanha nainen,
joka oli työntänyt leivän kynnyksen yli, huusi hätäisesti mutta
kuitenkin ystävällisesti hänelle:

"Tänään ei saada enempää, Irene".

"Mutta se on hävytöntä!" tyttö kyynelsilmin vastasi. "Päivä päivältä
leipä vähenee, ja vaikkapa olisimme varpusia, niin emme kuitenkaan
tulisi siitä ravituiksi! Sinä tiedät, mikä on meille tuleva, emmekä me
lakkaa valittamasta. Serapion on laativa meille uuden anomuskirjan, ja
kun kuningas saa tietää, kuinka häpeällisesti meitä kohdellaan --"

"Niin, jos hän sen saa tietää", vanhus hänet keskeytti. "Mutta monta
tuulta puhaltaa köyhän sanaan, ennenkuin se tulee kuninkaan korville.
Minä kyllä tiedän lyhemmän tien sinulle ja sisarellesi, jos nälkä on
teille niin kovin vastenmielinen. Sen, joka näyttää sellaiselta, kuin
hän ja sinä, Ireneni, ei tarvitse nälkää nähdä!"

"No millaiselta minä sitten näytän?" tyttö kysyi, ja valon säde näytti
jälleen hiipivän hänen kauniille kasvoillensa.

"Aivan sellaiselta," hän kuului nauraen vastaavan, "että sinä aina
saatat asettua sisaresi rinnalle, ja eilisessä juhlakulkueessa tuo
suuri Roomalainenkin, joka ratsasti kuningattaren rinnalla, katseli
yhtä paljon _häntä_ kuin itse Kleopatraa. Jos _sinä_ olisit ollut
muassa, niin hänelle olisi jäänyt tuskin silmäystäkään ruhtinattaren
varaksi, sillä kaunis sinä olet, että sen tiedät. Sellainen sana on
monelle mieluisempi kuin leipä; sitä paitse onhan sinulla peili; katso
siihen, kun sinun on nälkä."

Vanhuksen raskaitten askelten ääni vaikeni, mutta tyttö tarttui
kultaiseen ruukkuun, avasi hiukan ovea, niin että astia tuli
auringon valoon, ja katseli kuvaansa sen kirkkaasta pinnasta. Mutta
kallis-arvoisen astian pyöreä pinta vääristi hänen kasvojensa
piirteiden kuvan, ja iloisesti hän puhalsi, suu supukassa, edessänsä
olevaa rumaa irvikuvaa, niin että se hänen henkimisestään kävi
himmeäksi ja kosteaksi. Sitten hän asetti nauraen astian lattialle,
meni arkun luo, otti sieltä pienen metallikuvastimen, katsoi
katsomistaan rohkeasti siihen, järjesteli sen edessä miten milloinkin
kiiltäviä hiuksiaan ja oli juuri panemaisillaan sen pois, kun hänen
mieleensä juolahti se orvokkivihko, jonka hän jo herätessään oli
huomannut, ja jonka hänen sisarensa varmaankin oli edellisenä päivänä
pannut vanoineen vesimaljaan. Arvelematta hän otti hentotuoksuiset
kukat, kuivasi vaatteellansa niitten vanat, kohotti vielä kerran
kuvastinta ja pisti ne hiuksiinsa.

Kuinka säteilevinä hänen silmänsä taas loistivat, kuinka iloisena hän
kävi leipään käsiksi!

Kuinka loistavia kuvia esiytyi hänen nuoreen sieluunsa, kun hän murti
leivästä kappaleen toisensa perästä, kastoi sitä pikaisesti tuoreesen
oliivi-öljyyn ja nopeasti söi sen! Hän oli kerran uudenvuoden juhlana
kurkistanut kuninkaan telttiin ja nähnyt siellä miesten ja naisten
pöydän ääressä viruvan purppurapatjoilla. Nyt uneksi hänkin olevansa
mitä kalliimmilla pöytä-astioilla katettujen pöytien ääressä, antoi
ajatuksissaan seppelöittyjen poikien palvella itseään, kuunteli huilun
ja harpunsoittajien säveleitä ja -- oi, olihan hän puoleksi lapsi ja
sitten vielä oli hänen niin nälkä, kuin vain nuorten saattaa olla -- ja
otti ajatuksissaan eteensä mehukkaimpia ja maukkaimpia herkkuja
kultavadeista ja söi oikein, oikein kyllikseen, kunnes viimeinenkin
leipäpala ja viimeinenkin öljypisara oli loppunut.

Kun hänen kätensä ei enää tavannut mitään tyhjältä laudalta, niin
unelma äkkiä hälveni hänen mielestään ja hämmästyen sekä kauhistuen hän
katseli tyhjää öljy-astiaa ja sitä paikkaa, jossa leipä äsken oli
ollut.

"Voi," hän huoahti sydämensä pohjasta, kääntäen laudan kumoon,
ikäänkuin olisi muka ollut mahdollista löytää uutta leipää ja uutta
öljyä sen alapuolelta, pudisti pettynein toivein päätään ja katseli
miettiväisenä helmaansa; mutta vain hetkisen aikaa, sillä nyt avautui
huoneen ovi ja sisään astui hänen soreavartaloinen sisarensa Klea,
jonka niukan aterian hän unelmissaan oli syönyt, sen sijaan että hänen
sisarensa oli hänen tähtensä valvonut puolen yötä ja sitten vielä ennen
päivän nousua lähtenyt auringonlähteestä noutamaan vettä Serapiin
alttarille aamu-uhria varten.

Tulija tervehti toista äänetönnä ystävällisesti nyökäten. Hän näytti
liiaksi väsyneeltä puhumaan, pyyhki takaraivoansa verhoavalla hunnulla
hien otsaltaan ja istuutui arkun kannelle.

Irene katseli ensin vain tyhjää lautaa ja mietti, pitikö hänen
tunnustaa rikoksensa ja pyytää uupuneelta siskoltansa anteeksi, vai --
ja tämä oli usein hänelle onnistunutkin -- häätäisikö hän pilanteolla
ansaitsemansa nuhtelun. Jälkimmäinen näytti hänestä helpommalta ja hän
valitsi sen vuoksi sen. Rivakasti, vaan kuitenkin hiukan väkinäisesti,
hän astui sisarensa luo ja lausui ivallisen totisena:

"Katsos tänne, Klea, etkö sinä huomaa minussa mitään? Minä näytän
varmaankin krokodiililta, joka on syönyt niilihevosen, tai sellaiselta
kuin pyhä käärme kaniinin nielaistuaan. Katsos nyt, kun minä söin
leipääni, niin aivan aavistamattani sinunkin leipäsi tuli hampaitteni
väliin, mutta nyt minä ai'on..."

Klea, jota hän näin puhutteli, loi silmäyksen tyhjälle laudalle ja
keskeytti sisarensa puheen hiljaa huudahtaen: "Minun oli niin nälkä."

Nämät sanat eivät ilmaisseet mitään moitetta, ainoastaan suurta
väsymystä, ja kun nuori rikoksentekijä nyt katseli kotiin tullutta
sisartansa sekä näki hänen väsyneenä ja kumartuneena istuvan ja
sanallakaan vastaamatta kantavan kärsimäänsä vääryyttä, niin sääli ja
suru valtasivat hänen hellätunteisen sydämensä. Ääneensä itkien hän
heittäytyi sisarensa eteen, syleili hänen polviansa ja puhkesi näihin,
nyyhkytysten tuon tuostakin keskeyttämiin sanoihin:

"Voi Klea, Klea raukka, mitä taas olen tehnyt sinulle! En minä suinkaan
tahtonut loukata sinua. Minä en itsekään käsitä, kuinka se kävi. Mutta
mikä minun päähäni pistää, sen minä teen, se minun täytyy tehdä, ja
vasta sittenkun se on tehty, tiedän oliko se oikein vai väärin. Sinä
olet minun tähteni valvonut ja vaivannut itseäsi, ja minä, ilkeä tyttö,
palkitsen sinua siten! Mutta sinä et saa nähdä nälkää, sinä et saa, et,
et saa!"

"Jätä se sikseen," toinen sanoi ja siveli hellästi sisarensa ruskeita
hiuksia.

Tätä tehdessään hänen kätensä sattui hänen sisarensa kiiltävissä
kutrissa oleviin orvokkeihin.

Hänen huulensa vavahtivat ja hänen väsyneet silmänsä vilkastuivat, kun
ne huomasivat kukat ja tyhjän maljan, johon hän ne eilen oli
huolellisesti pannut.

Irene huomasi heti muutoksen sisarensa piirteissä, mutta koska hän
luuli sen olevan vain kauniin koristuksen tuottamaa hämmästystä, niin
hän iloisesti kysyi:

"Kaunistavatko kukat mielestäsi minua?"

Klean käsi oli jo ojennettuna irroittamaan orvokkia yhä vielä hänen
edessään polvillaan olevan tytön ruskeista hiuksista -- mutta tämän
kysymyksen kuultuansa hän antoi kätensä vaipua ja sanoi kovemmasti ja
varmemmasti kuin ennen, niin, tytön ääneksi hämmästyttävän, melkeinpä
miesmäisen matalalla, mutta kuitenkin soinnukkaalla äänellä:

"Kukat ovat minun, mutta pidä niitä, kunnes ne puolipäivän aikaan ovat
lakastuneet, silloin anna ne minulle takaisin."

"Ovatko ne sinun?" toinen kysyi ja käänsi ihmetellen suuret silmänsä
sisareensa, jonka omaisuus tähän hetkeen saakka oli ollut myös
hänenkin. "Mutta olenhan aina saanut ne kukat, jotka sinä olet tuonut
kotiin; mitä erinomaista on sitten näissä?"

"Ne ovat orvokkia, niinkuin kaikki muutkin," Klea kovin punehtuen
vastasi, "mutta kuningatar on pitänyt niitä."

"Kuningatar!" hänen sisarensa huudahti hypähtäen lattialta ja löi
hämmästyen kätensä yhteen. "Hänkö antoi sinulle kukat? Ja nytkö vasta
sinä kerrot sen minulle? Kun eilen tulit kotiin juhlakulkueesta, niin
kysyit vaan jalkaani ja olivatko vaatteeni eheinä, mutta sitten et
puhunut sanaakaan muuta minulle. Saitko kukat Kleopatralta itseltä?"

"Kuinka olisin voinut saada ne häneltä!" Klea vastasi. "Eräs hänen
seuruestaan heitti ne minulle, mutta jätetään se! Anna minulle pullo;
suuni on kuiva, ja tuskin voin puhuakaan janolta."

Hänen tätä puhuessaan hehkuva puna oli taasen levinnyt hänen
poskilleen, mutta Irene ei sitä huomannut, sillä iloisena siitä, että
hän jollakin palveluksella saattoi hyvittää rikostansa, hän oli
rientänyt vesi-astialle ja sillä aikaa kun Klea täytteli ja tyhjenteli
pientä puupikariaan, hän sanoi kohottaen sirosti pientä jalkaansa ja
näyttäen sitä juovalle sisarellensa:

"Katsos vain, naarmu on jo aivan parantunut, ja nyt saatan taas pitää
sandaaleja. Nyt sidon ne jalkoihini ja lähden pyytämään Serapionilta
leipää sinulle, ja hän antaa meille ehkä pari taateliakin. Hellitä
hihnaa hiukan tästä nilkkaluun kohdalta; se jo koskee minuun, jota sinä
tuskin huomaatkaan. Katsoppas kuinka vakavasti voin astua sillä.
Puolipäivän aikaan tulen jälleen täyttämään sinun kanssasi ruukkua
uhria varten. Siinä juhlakulkueessa, joka eilen päätettiin panna
toimeen, saatan olla muassasi. Tokkohan kuningatar ja ne ylhäiset
vieraat taas katselevat kulkuetta? Se vasta olisi hauskaa! Nyt minä
lähden, ja ennenkuin sinä olet juonut viimeistä pikarillista, olet
saapa leipää, sillä jos kauniisti puhun vanhukselle, niin hän ei ole
kieltävä."

Kun Irene avasi oven selki-selälleen ja kun auringon valo kirkkaasti
paistoi häneen, niin hänen ruskeat hiuksensa välkkyivät kullan
loistavina, ja hänen sisarestaan, tämän häntä katsellessa, tuntui
siltä, kuin se sulouden hohde, joka häntä ympäröi, sekaantuisi päivän
tähden säteisin.

Orvokit olivat viimeiset, mitä jäljelle jäänyt näki poismenevästä. Hän
oli yksin, ja keveästi nyykyttäen päätään hän mumisi itsekseen: "Minä
annan hänelle kaikki ja hän ottaa minulta ainoankin, mitä minulla on.
Kolme kertaa Roomalainen on tavannut minut, eilen hän antoi minulle
orvokit ja minun piti ne kätkeä, mutta nyt..."

Hän puristi tätä sanoessaan pikaria, jota hän piti kädessään, lujemmin
vasten rintaansa ja hänen huulensa vavahtelivat, mutta vain tuokion
aikaa, sitten hän ojensihe ja sanoi lujasti: "Niin pitääkin olla!"

Sitten hän vaikeni, asetti astian viereensä arkulle, siveli
kämmenellään otsaansa, ikäänkuin sitä kivistäisi, katseli uneksien
helmaansa, ja pian vaipui hänen uupunut päänsä ja hän oli nukahtanut.



TOINEN LUKU.


Pastophoriumiksi kutsuttiin sitä tiilirakennusta, jossa sisarusten
huone oli, ja jossa myöskin temppelin muut palvelijat sekä
pyhissävaeltajat asuivat. Nämät viimemainitut tulivat tänne kaikista
Egyptin eri osista ja jäivät tänne jumalan pyhään paikkaan mielellään
yöksi.

Sittenkuin Irene oli lähtenyt sisarensa luota, hän meni monen oven
ohitse, jotka olivat avatut auringon nousun jälkeen, vastasi monien
tuttujen ja tuntemattomien kasvojen tervehdykseen, jotka katselivat
häntä niin ystävällisesti, kuin jokin hyvä enne olisi tullut heidän
osakseen aamuhetkenä, ja ehti pian erään sivurakennuksen luo, joka
liittyi pastophoriumin pohjoiseen päähän ja jossa ei ollut ovea, vaan
sen sijaan kuusi, miehen korkeudella maasta olevaa ikkuna-aukkoa, mitkä
salvatta aukenivat seinästä ulospäin.

Ensimmäisestä aukosta, jonka luokse hän saapui, katseli häntä erään
ukon kalpeat, moniin kurttuihin rypistyneet kasvot.

Hän tervehti hilpeästi vanhusta Hellenien iloisella tervehdyksellä:
"Iloitse!" -- mutta huuliansa liikuttamatta tämä totisesti ja
arvokkaasti laihalla kädellään ja pienillä, jäykillä ja laimeilla
silmillään viittasi häntä odottamaan ja antoi hänelle sitten puisen
lautasen, jolla oli muutamia taatelia ja leivän puolikas.

"Jumalan alttarilleko?" tyttö kysyi. Ukko nyökkäsi myöntävästi päätään
ja Irene kävi niin vakavana kuin kuka hyvänsä, joka tietää, mitä
häneltä vaaditaan, keveine kannettavineen eteenpäin. Mutta vasta
muutamia askeleita kuljettuaan, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt
ensimmäisen ikkunan luo, hän hiljensi kulkuansa, sillä kovia ääniä ja
askeleita kuului, ja pian ilmaantui juuri siinä pastophoriumin päässä,
jota hän lähestyi, ja johon liittyi pieni, ympäröivän muurin
ulkopuolelle laveneva, Serapiille pyhitetty akaasialehto, muutamia
miehiä, joiden näkö herätti hänen huomiotansa, mutta hän ei mennyt
vieraita vastaan, vaan hiipi ihan pastophoriumin seinustalle
kuuntelemaan heidän puhettansa ja odottamaan heidän poistumistansa.

Varhaisten temppelissä kävijäin edellä kulki voimakas mies, pitkä sauva
oikeassa kädessään, ja puhui kahdelle perässä tulevalle herralle
viran-omaisten oppaitten tapaan, jotka kertoilevat siten, kuin he
lukisivat kuuntelijoilleen jostakin näkymättömästä kirjasta, ja joita
kukaan ei häiritse kyselemällä, koska he kuitenkaan tuskin tietävät
enemmän, kuin mitä he itse kertovat.

Hänen kaikkea muuta kuin tarkkaavaisina olevista kuuntelijoistaan
toinen oli pukeutunut pitkään kirjavaan poimuiseen viittaan, joka oli
runsaasti kaunistettu kultaisilla vitjoilla ja renkailla, jota vastoin
toisen yllä oli, paitse lyhyttä ihokasta, vain valkeasta villakankaasta
tehty roomalainen tooga vasemman olan yli heitettynä.

Hänen vanhahko, komeasti puettu seuralaisensa oli lihavakasvoinen,
parraton, ohut- ja harmaatukkainen mies.

Irene katseli kätköstään ihaillen ja kummastellen jälkimmäistä,
miehistä, mutta vain sitä varten, jotta hän, kylliksi katseltuaan sitä
kangasta ja niitä koristuksia, joita miehellä oli, silmäilisi hänen
rinnallaan käyvän nuorukaisen solakkaa vartaloa.

"Niinkuin kokki Hui'n villakoira ja nuori leijona," hän itsekseen
mumisi tarkastellessaan toisen velttoa kulkua ja toisen vakaita
jänteviä askeleita. Sen ohessa hän tunsi suuresti haluavansa osoitella
vanhempaa miestä, mutta uhkamielinen taipumus sammui pian, sillä
tuskin opas oli kertonut Roomalaiselle, että hurskasten miesten
kammiot olivat täällä, että he Serapiille vihittyinä palvelivat jumalaa
vapa-ehtoisessa vankeudessaan, että he ottivat ravintonsa vastaan
ikkunasta -- ja hän näytti sauvallaan sitä -- kun yht'äkkiä luukku,
johon opas oli sauvallaan koskettanut, lensi niin nopeasti ja
voimakkaasti auki, kuin jokin tuulen puuska olisi siihen tarttunut ja
paiskannut sen seinää vastaan. Yhtä väleen pistäytyi ikkunasta esiin
julmistunut, leijonan harjan tapaisen, harmaan tukan ympäröimä ihmispää
ja huusi syvällä, kovalla äänellä koputtajalle:

"Jos minun luukkuni olisi sinun selkänahkasi, sinä hävytön roisto, niin
siinä tapauksessa pitkä keppisi olisi sattunut oikeaan paikkaan. Taikka
jospa tämän kieleni asemasta olisi kalikka suussani, niin silloin sitä
liikuttelisin, kunnes se väsyisi kuten puhujan kieli, joka kolme tuntia
on puinut kuivia olkiaan kansalle. Tuskin on aurinko noussut, kun tuo
senkin herkkuvatsa päästää joukon uteliaita renttuja luoksemme! Herätä
nyt tästä lähin meidät unesta keskellä yötä ja heittele kiviä meidän
lahonneille puuluukuillemme. Viime tervehdykseni on vaikuttanut sinuun
kolmeksi viikoksi; se, jonka tänään annan sinulle, vaikuttaa
toivoakseni pitemmäksi aikaa. Kuulkaa minua, te herrat! Samoin kuin
korpit lentelevät sotajoukkojen jäljessä, ahmiakseen kaatuneitten
ruumiita, samoin tuokin kuljeskelee vieraitten kanssa tyhjentääkseen
heidän taskujansa. Ja sinä, joka sanot itseäsi tulkiksi, vaan joka
kreikkaa opetellessasi unhotit senkin vähän egyptiä, kuin ennen
osasit, kuule nyt tämä: jos tahdot opastaa vieraita, niin vie
heidät sphinksien luo ja anna heidän Ptah'n temppelissä tiedustella
Apiilta heidän tulevaisuuttaan tahi vie heidät Aleksandriaan
kuninkaan metsästyspuistoon tahi Kanopon kapakkoihin, vaan älä tänne
meidän luoksemme, sillä me emme ole mitään fasaania emmekä
huilunsoittajattaria tai muita ihmeellisiä eläimiä, joiden pitäisi
esiytyä ihmisten töllisteltäviksi. Teidän, herrat, pitää hankkiman
itsellenne parempi opas, kuin tuo kielikontti, joka tuossa edessänne
helistelee kurjia kilusiaan. Mitä teihin itseenne tulee, niin tahdon
teitä vaan huomauttaa eräästä asiasta: uteliaat silmät ovat kuin
kantapäillä kuljeskelevat vieraat, joita viisas isäntä välttää
sulkemalla heiltä oven."

Taas Irene pelästyi ja hiipi lähemmäksi sitä pylvästä, jonka takana hän
oli piilossa, sillä luukku, jota erakko oli vetänyt sen syrjään
kiinnitetystä nauhasta, lensi rämähtäen kiinni ja peitti hänet
vieraitten nähtävistä; mutta vain silmänräpäykseksi, sillä lahonneet
saranat, joilla se oli kiinnitetty, ei kestänytkään voimakasta
tempausta, vaan vaipui vaipumistaan maata kohti.

Kiivas vanhus ojensi vilkkaasti kätensä tarttuakseen siihen ja
nostaakseen sen jälleen ylös, mutta se oli liian raskas ja hänen
yrityksensä olisi tuskin onnistunutkaan, joll'ei roomalaistapaan
pukeutunut nuorukainen olisi tullut hänelle avuksi sekä kädellään ja
olallaan kohottanut ylös putoavan luukun keveästi ja ilman
ponnistuksitta, ikäänkuin se ei olisikaan ollut tehty lujista
lankuista, vaan punottu pienistä pajun vitsoista.

"Vielä vähän korkeammalle," erakko huusi auttajalleen. "Pankaamme se
kapealle syrjälleen! Niin! Työnnä sitä vielä vähän! Siinä se kurja
möhkäle oli ja siinä se olkoon. Jos yölepakot tulevat ensi yönä minua
tervehtimään, niin olen ajatteleva teitä ja tervehtivä niitä teidän
puolestanne!"

"Sinä teet paraiten, jos säästät itseltäsi sen vaivan," nuori mies
sanoi kylmästi ja ylhäisesti. "Minä lähetän luoksesi salvumiehen, joka
panee luukun kiinni; me pyydämme myöskin sinulta anteeksi, sillä me
olemme olleet syynä siihen vahinkoon, joka on sinua kohdannut."

Harmaapää antoi nuoren miehen puhua loppuun ja sanoi tarkastettuaan
häntä kiireestä kantapäähän:

"Sinä olet väkevä, ajattelet ymmärtäväisesti ja miellyttäisit minua,
jos olisit toisenlaisessa seurassa. Salvumiestä en tarvitse, lähetä
minulle vaan vasara, kirves ja muutama vahva naula; jos muuten vielä
tahtoisitte tehdä minulle palveluksen, niin lähtekää täältä."

"Me lähdemme jo," kirjavaan vaatteesen pukeutunut vastasi naismaisen
kimeällä äänellä. "Mitä muuta, kuin poistua, saattaisi mies, jonka
päälle konnat varmasta piilopaikastaan heittävät lokaa!"

"Lähde vaan, lähde," nauroi se, jota täten pilkattiin, "ja jos tahdot,
niin mene aina Samothrakheen asti, suuri Euleus; tietä et suinkaan
vielä ole unohtanut, sen jälkeen kun neuvoit kuningasta pakenemaan
aarteineen sinne. Vaan joll'et kuitenkaan luule yksin osaavasi sinne,
niin minä neuvon sinulle tulkin ja oppaan, joka sinulle tien
ilmoittaa."

Eunukki Euleus, kuningas Ptolemaioksen, jota kutsuttiin Philometoriksi
eli äitiänsä rakastavaksi, uskottu neuvon-antaja, kalpeni kuullessaan
nämät sanat, loi vihaisen silmäyksen vanhukseen ja viittasi nuorta
Roomalaista tulemaan; mutta tämä ei tahtonutkaan lähteä, sillä tuo
tuima, eriskummallinen ukko miellytti häntä, ehkäpä juuri sen vuoksi,
että hän itse tiesi miellyttävänsä ukkoa, joka muuten ei juuri
säästellyt vastenmielisyyttään. Muuten hän ei huomannut mitään
muutettavaa hänen tuomiossaan näitten miesten suhteen, jotka olivat
hänen seurassaan, ja sen vuoksi hän kääntyi eunukin puoleen ja sanoi
kohteliaasti:

"Ota vastaan kiitokseni seurastasi äläkä kauvemmin huoli minun tähteni
pidättyä tärkeistä toimistasi."

Euleus kumarsi ja vastasi:

"Minä tiedän, mitä minun virkaani tulee. Kuningas uskoi minut sinua
opastamaan; salli siis minun odottaa sinua tuolla akaasiain varjossa."

Kun eunukki yhdessä oppaan kanssa lähestyi viheriäistä lehtoa, niin
Irene vihdoinkin toivoi saavansa tilaisuuden ilmoittaa pyyntönsä, mutta
Roomalainen oli jäänyt vanhuksen kammion edustalle ja aloittanut tämän
kanssa keskustelun, jota Irene ei rohjennut keskeyttää. Hiljaa
huoahtaen hän asetti lautasen, joka oli hänelle annettu, vieressään
olevalle kivipatsaalle, nojautui jalat ja käsivarret ristissä seinää
vasten ja alkoi jälleen tarkkaavaisena kuunnella.

"Minä en ole Kreikkalainen," nuorukainen sanoi, "ja sinä erehdyt, kun
luulet minun uteliaisuudesta tulleeni Egyptiin ja sinun luoksesi."

"Mutta se, joka menee temppeliin vain rukoillaksensa," toinen hänet
keskeytti, "se ei ota kumppalikseen luullakseni Euleuksen tapaisia tai
muita sellaisia, kuin nuot molemmat, jotka eivät varmaankaan rukoile
sinulle siunausta tuolla akaasiain alla; minä ainakaan, vaikkapa olisin
satunnaisesti varaskin, en menisi heidän kanssansa varastamaan. Mikä
sinut sitten on tuonut Serapiin luo?"

"Nyt olisi minun vuoroni syyttää sinua uteliaisuudesta."

"No niin," vanhus lausui. "Kuten rehellinen kauppamies otan vastaan
rahan, millä itse mielelläni muille maksan. Sinä tulet varmaankin
selityttämään jotakin unta tai maataksesi temppelissä ja nähdäksesi
siellä jonkin ilmestyksen?"

"Näytänkö sitten niin uniselta," Roomalainen kysyi, "että nyt, tuntia
jälkeen auringon nousun, tahtoisin uudestaan panna maata?"

"Saattaisihan niinkin olla," erakko lausui, "ett'et vielä ole saanut
loppuun eilispäivää, ja että juhla-aterian päätyttyä on pistänyt
päähäsi käydä meidän luonamme ja -- maata Serapiin huoneessa pois
päänkivistyksesi."

"Paljonkin ulkopuolella näitä muuria vallitsevasta elämästä näyttää
olevan sinulle tunnettua," Roomalainen vastasi, "ja jos kadulla sinut
tapaisin, niin pitäisin ihan varmaan sinua laivurina tahi
rakennusmestarina, joka on monen nurjamielisen työmiehen käskijä. Sen
mukaan, mitä Atheenassa ja täällä on kerrottu sinusta ja muista
kaltaisistasi, olen luullut sinua aivan toisen laiseksi."

"Minkä laiseksi sitten?" Serapion nauroi. "Tätä minä kysyn, vaikka
joudunkin sen vaaran alaiseksi, että vielä kerran pidät minua
uteliaana."

"Kyllähän minä saattaisin vastata sinulle," toinen lausui, "mutta jos
sanoisin selvän totuuden, niin minä joutuisin vielä suurempaan vaaraan,
että sinä ajaisit minut luotasi yhtä siivosti kuin opas raukkanikin."

"Puhu vain," vanhus vastasi; "eri ruumiita varten minulla on erilaisia
vaatteita eikä huonoimpia sitä varten, joka minulle tarjoopi
harvinaista totuutta. Mutta ennenkuin annat katkeran palasi
nieltäväkseni, niin sano minulle, mikä nimesi on."

"Kutsunko tänne oppaani?" Roomalainen kysyi ivallisesti nauraen. "Hän
osaa esitellä minut sinulle sekä kertoa koko sukuni historian. Mutta
leikki syrjään, nimeni on Publius."

"Varmaankin joka kolmannella maanmiehistäsi on sama nimi."

"Minä olen Corneliolaisten, vieläpä Scipioidenkin sukua," nuorukainen
vastasi hilliten ääntänsä, ikäänkuin hän tahtoisi päästä ylistämästä
ylhäistä nimeänsä.

"Niinmuodoin korkea ja mahtava herra," erakko sanoi ja kumarsi
kammiossaan. Sen tiesinkin sitä paitse, sillä niin vakavasti käy vaan
jalosukuinen sinun ijälläsi, jolloin ihmisellä on vielä hennot
nilkkaluut vahvoissa jaloissaan. Niinmuodoin Publius Cornelius..."

"Jätä ne sikseen ja kutsu minua vain Scipio'ksi taikka vielä
mieluummin esinimelläni Publiukseksi," nuorukainen pyysi. "Sinun nimesi
on Serapion, ja nyt tahdon kertoa sinulle sen, mitä olet minulta
tahtonut tietää. Kun minulle kerrottiin, että tässä temppelissä löytyi
ihmisiä, jotka antoivat sulkea itsensä koko ijäkseen pieniin
kammioihin, miettiäksensä niissä uniaan ja viettääkseen elämäänsä
tutkistelemuksissa, niin luulin, että ne olivat joko tylsäpäisiä tahi
narria, tahi kumpiakin samalla kertaa."

"Aivan oikein, aivan oikein." Serapion puuttui Corneliolaisen puheesen;
"mutta sinä et ole ajatellut neljättä mahdollisuutta. Mitähän sanoisit,
jos näissä miehissä olisi niitäkin, joita pidetään vasten heidän
tahtoaan suljettuina, ja jos minäkin juuri olisin niitä? Minä olen
kysellyt sinulta paljon, etkä sinä olekaan ollut minulle vastaamatta;
sentähden sinäkin voinet saada tietää, miten minä olen joutanut tähän
kurjaan häkkiin ja miksi minä täällä pysyn. Minä olen hyvää syntyperää,
sillä isäni oli tämän temppelin jyvä-aitan esimies ja syntyään
Makedonialainen, äitini taas egyptiläisnainen. Hän synnytti minut
onnettomana hetkenä, Paophikuun seitsemäntenäkolmatta päivänä, joka
pyhien kirjojen mukaan on paha päivä, ja sinä päivänä syntynyttä lasta
pitää pidettämän huoneesen suljettuna, sillä hän on käärmeen pistosta
kuoleva. Juuri tämän pahan ennustuksen tähden ovat monet niistä, jotka
ovat syntyneet samana päivänä kuin minä, jo ennenkin joutuneet
tällaiseen häkkiin. Isäni olisi mielellään antanut minut olla vapaana,
mutta enoni, muudan Ptah'n temppelin tahtien-selittäjä, joka oli
äidilleni kaikki kaikessa, sekä hänen ystävänsä löysivät vielä monta
huonoa merkkiä minusta, lukivat tähdistä onnettomuutta elämälleni,
vakuuttivat että Hathorit olivat määränneet minulle vaan huonoja onnen
vaiheita ja ahdistelivat äitiäni siksi että minut -- me asuimme
Memphiissä -- päätettiin sulkea. Minun on kiittäminen tästä kurjuudesta
omaa äitiäni, joka sulasta rakkaudesta on sen minulle saattanut. Sinä
katsot niin kysyväisesti minuun: niin, niin, poika, kyllä elämä
sinullekin on opettava sen, että ilkeä viha pikemmin kohtaa sen, johon
sitä suunnataan, kuin sokea lempeys, joka kulkee tarkoitusperänsä
ohitse. Lukemaan ja kirjoittamaan ja muuta, mitä papin pojille
opetetaan, olen oppinut, mutta en koskaan kärsivällisenä kohtalooni
tyytymään. -- Kun tulin partasuuksi, niin minun onnistui päästä
vapaaksi ja minä olen lavealti matkustellut pitkin maailmaa. Myöskin
Roomassa olen ollut, Karthagossa ja Syriassa. Vihdoin halusin taas
juoda Niilin vettä, ja minä palasin takaisin Egyptiin. Miksi? Sen
vuoksi että monesti minusta, narrista, tuntui siltä, kuin vesi ja leipä
ja vankeus kotona olisi maistunut paremmalta, kuin leivokset, viini ja
vapaus vieraassa maassa.

"Kotitalossani tapasin enää vain äitini elossa, sillä isäni oli kuollut
suruun. Ennen pakenemistani hän oli vielä uhkea vaimo, mutta kotiin
tullessani hän oli jo aivan menehtynyt ja kuolemaisillaan. Surressaan
minua, kurjaa, hän oli riutunut, lääkäri sanoi, ja tätä minun oli
vaikein kestää. Kun vihdoinkin tämä hyvä, rakas vaimo, joka niin
lempeästi osasi hyväillä minua, rajua veitikkaa, kuolinvuoteellaan
pyysi minua palaamaan erakkokammiooni, niin minä lupasin ja vannoin
kärsivällisesti pysyväni häkissäni kuolemaani saakka, sillä minä olen
sellainen kuin pohjoismaiden vesi; joko lapsi saattaa minua liikuttaa
pienillä kätösillään, tai olen myöskin kylmä ja kova kuin kristalli.
Äitini kuoli heti minun vannottuani, ja, niinkuin näet, olen pitänytkin
sanani -- sinä olet myöskin huomannut sen, miten kohtaloani kärsin."

"Kärsivällisesti kyllä," Publius häntä keskeytti. "Minä ainakin
ravistelisin paljoa hillittömämmin kahleitani, ja luullakseni sinusta
tuntuu hyvältä, kun saat kylliksesi raivoilla, kuten äsken."

"Niin suloiselta kuin Khioksen viini," erakko vastasi maiskutellen
kielellään, ikäänkuin hän olisi tuota jaloa rypäleen nestettä
maistellut, ja kuroitti pörröistä päätään akkunasta. Silloin hän
huomasi Irenen ja huusi heti iloisesti hänelle:

"Mitä siellä teet, lapseni? Sinä seisot siinä, kuin onnea odottaisit,
saadaksesi toivottaa sille hyvää huomenta."

Tyttö tarttui heti lautaan, silitti toisella kädellään hiuksiaan, ja
hänen vienosti punastuen lähestyessään miehiä, Publius katseli
hämmästyneenä ja ihmetellen häntä.

Paitse häntä myöskin muudan toinen, joka kiiruhti akaasialehdosta
Roomalaisen luo, oli kuullut Serapionin sanat ja huusi, ennenkuin hän
vielä oli päässyt heidän luoksensakaan:

"Sanooko tuo mies, että tämä tyttö odottaa onnea? Etkä sinä Publius,
vaikka kuulet sen, vastaa, että hänen juuri pitäisi tuoman onnea sinne,
missä hän vain näyttäytyy?"

Se, joka näin puhui, oli erittäin huolellisesti pukeutunut
Kreikkalainen, joka nyt pisti kädessänsä olevan granaattikukan korvansa
taakse, voidakseen puristaa ystävänsä Publiuksen kättä ja sitten
kääntää kauniit, vallattomat ja melkein tyttömäisen hienopiirteiset
kasvonsa erakon puoleen, sillä hän tahtoi puheellansa herättää tämänkin
huomiota.

"Minä lähestyn sinua tervehtien Platon tavalla: toimi kauniisti ja
oikein!" hän huudahti ja jatkoi sitten tyynemmin: "Tuskin sinä
tarvitsetkaan tätä kehoitusta, sillä olethan niitä, jotka tietävät
taistelussaan hankkia itselleen oikean, se on, sisällisen vapauden,
sillä kukapa olisi vapaampi kuin se, joka ei mitään tarvitse? Mutta
koska kukaan ei ole jalompi kuin vapain kaikista vapaista, niin ota
vastaan kunnioitukseni ja miellyttäköön sinua Korintholaisen Lysiaan
tervehdys, joka Aleksanderin tavoin mielellänsä vaihtaisi tilaa sinun,
Egyptin Diogeneen kanssa, jos hän vaan saisi sinun muuten
vastenmielisen asuntosi aukosta katsella alati tätä rakastettavaa
neitoa."

"Kylliksi, nuori herraseni," Serapion keskeytti Kreikkalaisen nopean
sanatulvan. "Tämä neito on meidän temppelimme oma, ja se, joka haluaa
puhutella häntä samoin kuin huilunsoittajaa, se joutuu tekemisiin
minun, hänen holhoojansa kanssa. Niin, minun kanssani, ja tuo ystäväsi
kyllä todistaa, ett'ei ole juuri etuisata ruveta riitelemään minun
kaltaisteni kanssa. -- Väistykää syrjään, nuoret herrat, ja sallikaa
tytön sanoa minulle, mitä hän tahtoo."

Kun Irene sitten seisoi erakon edessä sekä pikaisesti ja hiljaa oli
kertonut hänelle, mitä hän oli tehnyt ja että hänen sisarensa Klea
odotti häntä, niin Serapion ensin nauroi ääneensä ja sanoi sitten
hiljaisemmalla äänellä, mutta iloisesti niinkuin isä, joka laskee pilaa
tyttärensä kanssa:

"Kahden edestä hän on syönyt ja seisoo tuossa varpaillaan kuroitellen
minun ikkunaani päin, ikäänkuin hänen pukunsa ei verhoisikaan
ihmislasta joka on liiaksi syönyt, vaan ainoastaan hentoa henkeä. Me
kyllä saatamme nauraa, mutta Klean, tyttö paran, on kai nälkä."

Irene ei vastannut sanaakaan, mutta kuroittihe vielä entistä
korkeammalle ja, kääntyen kokonaan Serapioniin päin, nyykäytti useampia
kertoja vilkkaasti kaunista päätänsä, ja kun hän vielä, täynnä
veitikkamaisuutta, sydämellisen rukoilevana katseli erakkoa silmiin,
tämä lausui:

"Sinä tahdot, että minä annan sinulle aamiaiseni viedäksesi sen
Klealle; mutta ei siitä tule mitään, sillä se on jo ollutta ja mennyttä
eikä sitä voi saada takaisin; ainoastaan taatelin sydämykset ovat enää
jäljellä. Mutta onhan tuolla lautasella, joka on kädessäsi, jokseenkin
riittävä aamiainen."

"Se on vanhan Phibiin uhri Serapiille," tyttö vastasi.

"Hm, hm, niin oikein," vanhus jupisi. "Koska se on jumalalle -- hän
saattaisi pikemmin olla sitä vailla, kuin nälkäinen ihmisparka."

Sitten hän jatkoi totisena ja arvokkaan näköisenä, niinkuin opettaja,
joka tahtoo korjata varomatonta puhettansa, minkä oppilas on hänen
suustansa kuullut, toisella paremmalla:

"Tosin uskottuihin esineisin ei saa koskea, ja jumala ensin -- sitten
ihmiset. Jos vain tietäisin, miten... Mutta isäni sielun nimessä,
lähettäähän Serapis itse meille, mitä tarvitsemme! Kuule jalo Scipio
eli Publius, koska sinua niin saan nimittää, astu tänne ja katso tuonne
akaasioihin päin. Etkö näe siellä suosikkiani, opasta, leipää ja
paistetuita kananpoikia, joita orjanne ottaa nahkalaukusta? Nyt hän
asettaa vielä viiniruukunkin pöytäliinalle, jonka hän on levittänyt
Euleuksen suurten jalkojen eteen. Pian he huutavat teitä aterialle,
mutta minä tunnen erään kauniin, nälkäisen lapsen, jolta valkoinen
kissa aamulla varasti aamiaisen. Antakaa minulle häntä varten leivän
puolikas ja kanan siipi ja, jos tahdotte, vielä lisäksi granaatti-omena
tahi joku niistä persikoista, joihin eunukki juuri käypi käsiksi. Saisi
niitä olla kaksikin sillä minä voin käyttää niitä molempia."

"Serapion!" Irene sanoi hiukan moittivalla äänellä, luoden silmänsä
maahan; mutta Kreikkalainen huudahti innokkaasti:

"Enemmän, paljoa enemmän minä saatan sinulle antaa. Minä riennän
heti..."

"Pysähdy," Publius häntä käskevästi keskeytti, tarttuen hänen
olkapäähänsä. "Minulta Serapion pyysi, ja minä itse tahdon tehdä
ystäväni mieliksi."

"Mene sitten!" Kreikkalainen huudahti nopeasti pois kiitävälle
Publiukselle. "Sinä et suvaitse Memphiin kauniinten huulten kiittävän
minua. Katsoppas, Serapion, mitä hän kiiruhtaa. Nyt täytyy Euleus paran
nousta ylös. Niilihevonen saattaisi häneltä oppia, miten se on tehtävä
oikein kömpelösti. Tuolla tapaa pitkittä mutkitta menetellään.
Roomalainen ei paljon kysele, ennenkuin hän ottaa. Kas tuossa hänellä
nyt on, mitä hän tarvitsee. Kuten lypsinlehmä, jolta vasikka viedään
pois, Euleus häntä katselee. Kyllä kai minä itsekin paljoa mieluummin
söisin persikoita kuin katselisin niitä vietävän pois. Mitäpä jos kansa
saisi foorumilla nähdä tämän! Publius Cornelius Scipio Nasica, suuren
Scipio Africanuksen oikea pojanpoika, kantaa aterioidessa palvelevan
orjan tavoin vatia kummassakin kädessään! No, Publius, mitä Rooma
voittajana tällä kertaa tuopi muassaan?"

"Makeita persikoita ja paistetun fasaanin," Corneliolainen nauroi ja
antoi ikkunasta erakolle kaksi vatia. "Vanhuksellekin jäi vielä
kylliksi."

"Kiitoksia, paljon kiitoksia!" Serapion lausui, viittasi Irenen
tulemaan luoksensa, antoi hänelle kullan keltaista vehnäleipää, puolet
Euleuksen jo kahtia jakamasta linnusta ja myöskin kaksi persikkaa ja
kuiskasi hiljaa hänelle:

"Toisen Klea itse noutakoon minulta noiden mentyä pois. Kiitä nyt tätä
hyvää herraa ja mene."

Hetkisen tyttö seisoi hämmästyneenä ja korvia myöden punehtuneena, puri
alahuultansa pienillä kiiltävillä hampaillaan, ollen äänetönnä
Roomalaisen edessä, ja vältti hänen mustien silmiensä totista katsetta.
Sitten hän tointui ja sanoi:

"Sinä olet kovin hyvä. Minä en osaa kauniita sanoja puhua, mutta minä
kiitän sinua ystävällisesti!"

"Ja tämä ystävällinen kiitos tekee tämän suloisen aamun minulle vielä
ihanammaksi," Publius vastasi. "Minä ottaisin mielelläni yhden sinun
hiuksissasi olevista kukista muistoksi tästä aamusta ja sinusta."

"Ota ne kaikki!" Irene huudahti irroittaen nopeasti kukat hiuksistaan
ja ojentaen ne Roomalaiselle, mutta ennenkuin tämä niihin oli
tarttunut, Irene veti kätensä takaisin ja lausui totisena:

"Ne ovat olleet kuningattaren kädessä! Sisareni Klea sai ne eilen
juhlakulkueessa."

Corneliolaisen kasvojen piirteet kävivät, hänen tätä kuullessaan,
totisiksi ja käskevästi sekä Lyhyesti hän kysyi:

"Onko sisarellasi mustat hiukset ja onko hän sinua suurempi ja onko
hänellä juhlakulkueissa kultainen seppele? Antoiko hän sinulle nämät
kukat? Antoi, sanotko niin? No niin, hän sai minulta kukat, mutta
vaikka hän otti ne vastaan, niin eivät ne kuitenkaan näytä
miellyttäneen häntä, sillä sitä, mitä pidetään arvossa, ei anneta pois,
ja sen vuoksi ne lentäköötkin matkoihinsa!"

Tätä sanoessaan Publius heitti kukat huoneen yli ja jatkoi sitten
lempeämmällä äänellä:

"Sinun, lapseni, ei tarvitse kärsiä mitään vahinkoa kadottamasi
pääkoristeen tähden. Anna minulle granaattikukkasi, Lysias."

"En maar," tämä vastasi. "Sinä tahdoit itse tehdä ystäväsi Serapionin
mieliksi, kun äsken estit minua tuomasta persikoita, ja nyt minä tahdon
omalla kädelläni antaa granaattikukkani kauniille Irenelle."

"No ota häneltä sitten kukka," Publius sanoi ja kääntyi jyrkästi selin
tyttöön, jonka käsissä olevalle lautaselle Lysias pani kukkansa, ja
johon vieraan ankara käytös koski kuin kova käsi. Sitten tyttönen jätti
ääneti sekä kainosti hyvästi, päästäksensä heti palaamaan asuntoonsa.

Publius katseli miettiväisenä häntä, kunnes Lysias huudahti:

"Mitä tämä on? Olikohan iloinen Eros aamulla eksynyt tänne synkkään
Serapiin temppeliin?"

"Se ei olisi hyvä," erakko hänet keskeytti, "sillä pian meidän
jumalamme jalkain juuressa oleva Kerberus tempaisi tuolta rajulta
pojalta," ja tätä sanoessaan hän katsoi ankaran näköisenä
Kreikkalaiseen, "hänen liikkuvat siipensä."

"Jos hän vain antautuu kiinni tuolla kolmipäiselle pedolle," Lysias
nauroi. "Mutta tule nyt, Publius; Euleus on jo kyllin kauvan
odottanut."

"No mene sitten hänen luoksensa," Roomalainen vastasi. "Minä tulen heti
perästä, mutta ensin on minulla vähän puhuttavaa Serapionille."

Viimemainittu oli, Irenen mentyä, kokonaan kääntänyt huomionsa
akaasialehtoon, missä eunukki yhä vain syödä ahmasi. Kun Roomalainen
sitten häntä puhutteli, hän sanoi, vastenmielisesti pudistaen suurta
päätänsä:

"Sinun silmäsi eivät varmaankaan ole huonommat, kuin minun. Katsoppas,
miten tuo mies järsiessään liikuttelee leukojaan ja maiskuttelee
huuliaan. Serapis vieköön, ihmisen luonnon laadun oppii tuntemaan, kun
tarkastelee hänen syömistään. Sinä tiedät, että vastenmielisesti olen
tässä häkissäni, mutta siitä olen sille kiitollinen, että se estää
minua sellaisesta, jota Euleus kutsuu nauttimiseksi, sillä nautinto,
sen sanon, alentaa ihmistä."

"Sinä oletkin suurempi filosoofi, kuin tahdot näyttääkään," Publius
vastasi.

"Minä en tahdo näyttää miltään," erakko vastasi, "sillä minusta on
saman tekevää, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Mutta jos se, jolla ei
ole mitään tehtävää, jota harvoin häiritään, ja joka itsekseen miettii
kaikenlaista, on filosoofi, niin kutsu sitten minua siksi, jos niin
tahdot. Jos joskus tarvitset neuvoa, niin tule vain luokseni, sillä
sinä miellytät minua ja ehkäpä voisit tehdä minulle tärkeänkin
palveluksen."

"Sano vain," Roomalainen häntä keskeytti, "aivan mielelläni tahtoisin
sinua auttaa."

"Ei nyt," Serapion hiljaa vastasi, "vaan tule joskus toiste, kun
sinulla on aikaa, tietysti ilman tämänpäiväisiä kumppaleitasi, ainakin
ilman Euleusta, joka on ilkein konna, minkä milloinkaan olen tavannut.
Ehkä voin jo tänään lausua sinulle, ett'ei pyyntöni koske minua
itseäni, sillä mitä minä tarvitsisin, vaan ruukunkantajattarien onnea,
jotka molemmat jo olet nähnyt, ja jotka tarvitsevat turvaa."

"Vanhemman heistä, Klean tähden," Publius avosydämisesti vastasi,
"tulin tänne, enkä sinun. Hänen käynnissään ja silmissään on jotakin,
joka muita ehkä pitää etäällä, vaan joka minua vetää hänen puoleensa.
Miten tämä ylevä olento on joutunut teidän temppeliinne?"

"Kun toiste tulet tänne," erakko vastasi, "niin kerron sinulle
sisarusten vaiheet ja sen, mistä heidän on Euleusta kiittäminen. Mene
nyt ja ole vakuutettu että näitä tyttöjä täällä hyvin suojellaan. Tämän
sanon etenkin Kreikkalaisen tähden, joka on liukas hulivili, enkä
sinun, sillä kun kerran olet saava tietää, keitä tytöt ovat, niin olet
mielelläsikin auttava minua heidän hyödykseen."

"Sen teen nyt jo aivan mielelläni," Publius lausui, jätti erakon
hyvästi ja huusi Euleukselle: "Tämä oli suloinen aamu!"

"Se olisi ollut minulle vieläkin suloisempi," eunukki vastasi, "jos
olisit antanut minun enemmän nauttia sinun seuraasi."

"Minä olen niinmuodoin ollut kauvemmin poissa kuin on kohtuullista,"
Roomalainen vastasi.

"Sinä menettelet teikäläisten tavan mukaan," toinen vastasi, kumartaen
syvään, "jotka antavat itseään kuninkaittenkin odottaa esihuoneissaan."

"Mutta eihän sinulla ole ruunua," Publius vastasi, "ja kyllähän vanha
hovimies, jos kukaan, ymmärtää olla kärsivällinen..."

"Kun se tapahtuu kuninkaan käskystä," Euleus hänet keskeytti, "niin
harmaapäinen hovimies on ääneti, vaikkapa vain nuorukaistenkin tekee
mieli häntä pilkata."

"Se koski meitä molempia," Publius vastasi, kääntyen Lysiaasen päin.
"Vastaa sinä nyt hänelle, sillä minä olen kuullut ja puhunut
kyllikseni."



KOLMAS LUKU.


Irenen jalka ei saattanut kärsiä lujia hihnoja, samoin hänen
sielunsakin oli kovin herkkätuntoinen jokaisen kovan sanan suhteen.
Sentähden Roomalaisen puhe ja käytös olivat häneen koskeneet.

Alla päin ja itku silmin hän kävi asuntoansa kohti, vaan ennenkuin hän
sinne pääsi, hän sattui katsahtamaan kädessään olevia persikoita ja
paistia.

Heti hän silloin ajatteli sisartansa ja sitä, kuinka hyvältä tämä
herkullinen ateria oli nälkäisestä tyttö parasta maistuva. Hänen suunsa
hymyili jälleen, ilo säteili hänen silmistään ja nopein askelin hän
riensi matkaansa.

Hänen mieleensä ei juohtunut, että Klea kyselisi orvokkia ja että
Roomalainen hänen silmissään olisi suuremman arvoinen, kuin kukaan
muukaan vieras.

Hänellä ei ollut ketään muuta toveria ollut kuin hänen sisarensa, ja
kun tytöt muuten, työstä päästyään, puhelevat ilon ikävästä ja
rakkauden huolista, niin nämät kumpikin tulivat tavallisesti niin kovin
väsyneinä kotiin, että he toivoivat kaikista mieluimmin lepoa ja unta.
Jos heille joskus jäikin hetkinen jouto-aikaa, niin Klea aina vaan
alkoi kertoella heidän yhteisestä kodistaan; Irene taas, joka etsi ja
löysikin monta viatonta huvia Serapistemppelinkin totisten muurien
sisältä, kuunteli häntä mielellään, ja keskeytti häntä kyselemällä ja
kertomalla pieniä tapauksia ja kohtauksia, joita hän luuli muistavansa
lapsuutensa ajoilta, vaan jotka hän kuitenkin useimmiten oli kuullut
vasta sisareltaan, ja jotka hänen kovin vireän mielikuvituksensa kautta
tulivat uudestaan muodostuneina hänen omiksensa.

Klea ei ollut huomannut Irenen pitkää poissa-oloa, sillä, heti tämän
lähdettyä, hän oli nukkunut nälän ja väsymyksen valtaamana.

Ennenkuin hänen väsynyt päänsä sai lepoa ja ennenkuin hänen
silmäluomensa sulkeutuivat, hänen huulensa vavahtelivat tuskallisesti;
mutta sitten hänen kasvojensa piirteet rauhottuivat, hänen huulensa
aukenivat hiljaa, ja samaten kuin vieno kevättuulahdus puhaltelee
palelevaa kukkaa, samoin hymy levisi hänen yhä enemmän ja enemmän
punastuville poskilleen.

Nukkuja ei suinkaan ollut syntynyt yksinäisyyttä ja maailmasta
luopumista varten, vaan tuottamaan sekä nauttimaan rakkautta ja sen
iloja.

Kovin kuuma ja sen ohessa hiljaista, aivan hiljaista oli sisarusten
huoneessa.

Milloin kuului kärpäsen surina, joka kierteli Irenen tyhjentämää
öljyvatia, milloin taas nukkujan yhä nopeampi hengitys.

Klean kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään väsymyksestä, ikäänkuin
suudellakseen hänen huulensa avautuivat, hehkuvammin hänen poskensa
punottivat ja vihdoin hän kohotti molemmat kätensä ja sopersi unissaan
torjuvalla, mutta kuitenkin hellällä äänellä: "ei, eihän toki, ei
suinkaan; minä pyydän sinua, rakas..." Sitten vaipui hänen kätensä ja
sattui pudotessaan arkkuun, jolla hän istui, niin että hän heräsi.

Hiljalleen hän avasi silmänsä onnellisesti hymyillen; mutta sitten
kohosivat hänen pitkät, silkin hienot silmäripsensä yhä korkeammalle ja
korkeammalle, kunnes hänen kokonaan avautuneet silmänsä kauhistuen
tuijottelivat tyhjään ilmaan, ikäänkuin hänelle olisi tapahtunut
jotakin hirmuista.

Siinä asennossa hän oli hetkisen liikahtamatta, mutta sitten hän nousi
ylös, painoi oikean kätensä otsalleen ja silmilleen ja väristen,
ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin kauheata tai ikäänkuin hän vilusta
vapisisi, hän jupisi katkonaisesti hampaittensa välistä:

"Mitä tämä tietää? Mistä sellaiset ajatukset tulevat! Mitä daimonia ne
ovat, jotka saattavat meidät unessa tuntemaan asioita, mitkä me
valvoissamme työntäisimme kauvaksi, kauvaksi sydämistämme ja
mielistämme? Minun pitäisi inhota, halveksia ja vihata itseäni näiden
unelmien tähden, sillä minä kurja annoin hänen syleillä itseäni, eikä
katkera viha saattanut sieluani vavahtelemaan, oi ei, vaan aivan
toisenlainen, sanomattoman suloinen tunne."

Näin sanoessaan hän puristi kätensä nyrkkiin, joita hän painoi
ohimoitansa vasten; mutta sitten hänen kätensä vaipuivat taasen
hervottomina hänen syliinsä, ja pudistaen päätänsä hän sanoi
toisenlaisella, lempeämmällä äänellä:

"Mutta tosiaankin, olihan se vain unelma, ja -- te ikuiset jumalat --
kun me nukumme, -- niin, mitä sitten? Sitenhän pitikin käymän! Näiden
saastaisten ajatusten lisäksi vielä valhettelen itselleni itsestäni!
Ei, tätä unelmaa ei mikään daimoni ole minulle lähettänyt, vaan se on
heijastus siitä, mitä eilen tunsin ja toissa päivänä ja sitä ennen, kun
tuo vieras, suuri mies jo neljännen kerran minua katseli mahtavilla
silmillään ja sitten -- kuinka monta tuntia siitä sitten vielä on? --
antoi minulle orvokit. Olenko minä edes kääntänyt pois kasvojani tai
rankaissut hänen rohkeuttansa vihaisella silmäyksellä? Eikö olisi
mahdollista silmäyksilläkin karkoittaa vihollista? Se on aina joka
kerta minulle onnistunut, kun joku mies on meitä katsellut, mutta eilen
en sitä voinut, ja kuitenkin olin niin valveilla kuin nytkin. Mitä tuo
vieras tahtoo minusta? Mitä haluaa hänen valtava silmäyksensä, jolla
hän jo monta päivää on vainonnut minua, minne hyvänsä käännyinkin, ja
joka maatessanikaan ei anna minulle rauhaa? Miksi avasinkaan hänelle
silmiäni, jotka ovat ihmisen sydämen ovet? Nyt leviää siellä se myrkky,
joka sinne on päässyt, mutta minä revin sen pois, ja kun Irene tulee
takaisin, niin murran orvokit rikki tai annan ne hänelle, joka ne kyllä
piankin repii rikki tai antaa niitten surkeasti lakastua, sillä
puhtaaksi tahdon päästä, vieläpä unissanikin; mitä muuta minulla onkaan
kuin puhtauteni?"

Näihin sanoihin hän lopetti mietiskelemisensä, sillä hän oli kuullut
Irenen äänen, ja sen sointu vaikutti varmaankin ystävällisesti hänen
mieleensä, sillä se tuskallisen tuima muoto, joka vielä äsken rumensi
hänen kasvojansa, katosi ja hengittäen huokeammin hän mumisi:

"En kuitenkaan ole varsin kurja raukka, niin kauvan kuin Irene on
luonani ja minä kuulen hänen äänensä."

Kun Irene, joka tiellä oli antanut Phibis erakon vaatimattoman
uhrilahjan erään temppelin palvelijan vietäväksi Serapiin alttarille,
astui huoneesen, niin hän kätki laudan ja Roomalaisen lahjat selkänsä
taakse ja huusi ovelta sisarelleen:

"Arvaappas, mitä minulla on?"

"Leipää ja taatelia Serapionilta," Klea vastasi.

"Eipä olekaan," toinen huusi kuroittaen lautasta sisarelleen, "pelkkiä
jumalien ja kuningasten makupaloja. Maistappas tätä persikkaa! Eikö se
ole niinkuin pikku Philon poski? Jos aina löytäisin tällaisen
hyvityksen, niin varmaankin toivoisit, että joka aamu söisin sinun
suuruksesi. Ja tiedätkö kuka tämän kaiken on meille antanut? Et, et
sinä sitä saa päähäsi! Roomalainen antoi sen minulle, sama jolta eilen
sait orvokit."

Klean kasvot vaalenivat, ja hän kysyi jäykästi ja lyhyesti:

"Kuinka sen tiedät?"

"Koska hän itse on sen minulle sanonut," Irene vastasi kokonaan
muuttuneella äänellä, sillä hänen sisarensa katsoi häneen niin lujasti
ja oli niin totinen, ett'ei Irene ennen koskaan ollut häntä sellaisena
nähnyt.

"Entäs, missä orvokit ovat?" Klea sitten kysyi.

"Hän otti ne, ja hänen ystävänsä antoi minulle tämän granaatin," Irene
sammalsi. "Hän tahtoi itse antaa sen minulle, mutta Kreikkalainen,
muudan kaunis, iloinen nuorukainen, ei sitä sallinut, vaan pani sen
tuohon lautaselle. Ota se, mutta elä enää katsele minua noin; minä en
voi sitä kestää!"

"En huoli siitä," toinen sanoi hiukan tuimasti. Sitten hän loi silmänsä
maahan ja kysyi hiljaa: "Pitikö Roomalainen orvokit?"

"Piti -- ei, Klea, ei, valhetella en sinulle tahdo! Hän heitti ne
huoneen ylitse ja lausui sen ohessa niin kovia sanoja, että minä
pelästyin ja käännyin häneen heti selin, sillä minä tunsin jo kyynelien
nousevan silmiini. Mitä sinulla on tekemistä Roomalaisen kanssa? Minua
niin peloittaa ja tuskastuttaa, kuten raju-ilman puhjetessa, jota minä
pelkään. Miten kalpeat huulesi ovat! Se tulee varmaankin pitkällisestä
nälän näkemisestä. Syö nyt siis kylliksesi. Mutta, Klea, miksi minua
niin katselet, niin synkkänä ja vihaisena? Minä en saata kestää tuota
katsetta, en saata!"

Irene nyyhkytti ääneensä, mutta hänen sisarensa lähestyi häntä, pyyhki
hänen otsaltaan pehmeät hiukset, suuteli häntä ja sanoi ystävällisesti:

"Minä en ole sinulle vihainen, lapseni, enkä tahdo sinulle tehdä pahaa.
Jos vain osaisin itkeä kuten sinä, kun pilvet peittävät sydäntäni, niin
silloin minussakin yhtä pian sininen taivas näyttäytyisi kuin
sinussakin. Pyyhi nyt silmäsi, mene temppeliin ja kysy, koska meidän
pitää tulla lauluharjoitukseen, ja koska juhlakulkue alkaa."

Irene totteli käskyä.

Silmät maahan luotuina hän oli astunut ulos, mutta siellä hän loi
silmänsä reippaasti jälleen ylös, sillä hän ajatteli juhlakulkuetta, ja
kun hänen mieleensä juolahti, että hän siinä sai taas nähdä Roomalaisen
iloisen ystävän, niin hän palasi vielä kerran huoneesensa, pani
granaattikukan maljaan, josta hän aamulla oli ottanut orvokit, tervehti
sisartaan yhtä iloisesti kuin ennenkin, ja mietiskeli, pitikö hänen
juhlakulkuetta varten pistää kukka hiuksiinsa vaiko rintaansa. Joka
tapauksessa sen piti hänellä olla, sillä oli osoittaminen, että hän
ymmärsi pitää arvossa sellaista lahjaa.

Niinpian kuin Klea oli yksinään, hän tarttui kiivaasti lautaseen, jonka
Irene oli hänelle tuonut, antoi paistin harmaalle kissalle, joka
jälleen oli hiipinyt huoneesen, ja käänsi sitä tehdessään kasvonsa
poispäin, sillä jo paljas fasaanin hajukin tuntui hänestä
häväistykseltä.

Sittenkuin kissa tervetulleine saaliinensa oli vetäytynyt erääsen
huoneen nurkkaan, hän otti yhden persikan ja kohotti kättään
heittääksensä sen huoneen katossa olevasta rei'ästä ulos. Mutta hän ei
täyttänytkään aikomustaan, sillä hänen mieleensä juontui, että hän
saattoi niillä makeilla hedelmillä ilahuttaa Ireneä ja pikku Philoa,
ovenvartijan poikaa. Sentähden hän pani sen takaisin lautaselle ja kävi
leipään käsiksi, sillä hänen oli kovin nälkä.

Hän oli jo murtamaisillaan kullan-keltaista leipää, mutta noudattaen
äkillistä tunnetta, hän heitti senkin takaisin lautaselle ja mumisi:

"Olisin hänelle sittenkin vaikkapa vain vähäisessäkin kiitollisuuden
velassa, mutta minä en heitä pois jumalan lahjaa, kuten hän minun
orvokkini, sillä se olisi synti! Ravitkoon leipä jonkun nälkäisen, niin
se kuitenkin saa aikaan jotakin hyvää, joka hänelle ehkä tuottaa jonkun
jumalan kiitoksen. Hänen ja minun välilläni ei saa olla mitään, ja jos
häntä vielä kerran haluttaa katsella minua, niin tiedän pakoittaa
silmäni välttämään hänen silmiään; minä tahdon ja teen niin! Mutta, te
ikuiset jumalat, ja ennen kaikkia, sinä suuri Serapis, jota mielelläni
palvelen, en ilman teidän avuttanne voisi mitään, auttakaa, niin
auttakaa minua unhoittamaan hänet, jotta minun ajatukseni pysyisivät
puhtaina!"

Näin sanoen hän heittäytyi maahan arkun eteen, painoi otsansa kovaa
puuta vastaan ja koetti rukoilla.

Hän rukoili jumalalta ainoastaan voimaa _unhoittaaksensa_ sen miehen,
joka ryösti häneltä hänen sielunsa rauhan.

Mutta samoinkuin pilvet kuljeskelevat nopeasti sinne tänne
taivaankappaleen ja tähtientutkijan silmän välillä, joka haluaa sitä
tarkastella, ja häiritsevät tiedemiehen työtä, samoinkuin melske
kadulla tuon tuostakin keskeyttää kauniin laulun, jota me mielellämme
kuuntelisimme, ja turmelee sen seka-äänisellä melullansa, samoin
Roomalaisen kuva tuon tuostakin esti Kleaa rukoilemasta sitä, että hän
pääsisi tuota miestä ajattelemasta, ja viimein tuntui hänestä siltä,
kuin hän olisi sellainen ihminen, joka kaikin voimin ponnistellen
tahtoo keveänä kivenä kohottaa kalliolohkaretta, mutta joka kuorman
sortamana vaipuu maahan; hän tunsi, että hänen rukouksistaan ja
ponnistuksistaan huolimatta, vihollinen, jonka hän tahtoi kauvaksi
poistaa itsestänsä, kuitenkin tuli häntä yhä vain likemmäksi ja sen
sijaan, että se olisi paennut, se valtasi hänen sielunsa yhä
vahvemmilla siteillä.

Viimein hän herkesi turhasta taistelustaan, nousi ylös, jäähdytteli
hehkuvia kasvojaan kylmällä vedellä ja veti sandaaliensa hihnat
lujemmin kiinni, sillä hän toivoi temppelissä, jumalan läheisyydessä
saavuttavansa rauhaa, jota hän täällä ei ollut löytänyt.

Huoneen ovella hän tapasi Irenen, joka hänelle kertoi, että
juhlakulkueen tähden, jonka piti alkaman neljä tuntia puolipäivän
jälkeen, lauluharjoitus oli lykätty toistaiseksi.

Kun Klea sitten lähti temppeliin päin, hänen sisarensa huusi hänelle:

"Ethän kauvan viivy; kohta tarvitaan taas vettä uhria varten!"

"Mene sinä yksin työhön," Klea käski, "eihän sitä nyt paljoa tarvita,
sillä pian on temppeli tyhjä juhlakulkueen tähden. Muutama ruukullinen
riittää. Huoneessa on sinulle yksi leipä ja persikka; toinen minun
pitää säästämän pikku Philolle."



NELJÄS LUKU.


Kuulematta Irenen muistutuksia Klea meni nopein askelin temppeliä
kohti.

Hän ei pitänyt lukua rukoilijoista, jotka esipihassa kumartelivat
hänelle syvään tahi seisoivat kädet korkealle kohotettuina, tahi
myöskin, jos olivat egyptiläistä syntyperää, laskeutuivat polvilleen
sileälle kivilattialle, sillä hän oli itsekin alkanut jo rukoilla
jumalaa.

Sitten hän astui temppelin suureen pylvässaliin, johon saivat mennä
ainoastaan vihityt ja temppelin palvelijat, joita hänkin oli.

Täällä oli ylt'ympäri häntä hoikkia pylväitä, jotka olivat kaunistetut,
kuten liljan varret, sievästi pyörretyillä kukkaterillä, täällä hän
näki patsaitten kannattamassa kivikatossa öisen taivaan ja loistavien,
sammumattomain ja ikuisesti rauhallisten kierto- ja pyrstötähtien
hiljaa katselevan häntä kultaisista laivoistaan.

Niin, täällä oli kyllin hämärätä ja hiljaista keskustella jumalan
kanssa!

Häntä ympäröivät pylväät näyttivät hänestä metsältä, jossa kasvaa
jonkun toisen maailman jättiläiskasveja, ja hänen mielestään ne
kirjavat kukkakapiteelit, joilla pylväät kannattivat kattoa, olivat
levittävinään pyhän savun tuoksua, joka hurmaten vaikutti hänen
paastoamisen ja sisällisen liikutuksen kiihoittamaan mieleensä.

Hänen silmänsä olivat käännetyt taivasta kohti, hänen kätensä olivat
ristissä hänen rinnoillaan, kun hän astui tämän suuren pylvässalin
poikki ja sitten hitain askelin lähestyi erästä pienempää ja alempaa
huonetta, jonka äärimmäisessä, synkän-pimeässä taustassa raskaasta,
kallisarvoisesta kankaasta tehty esirippu peitti kaikkeinpyhimmän
vaski-oven.

Hänenkään ei ollut lupa lähestyä tätä pyhää paikkaa, mutta tänään hän
ikävöi niin kiihkeästi jumalan apua, että hän, huolimatta kiellosta,
jota hän ei ennen koskaan ollut rikkonut, lähestyi kaikkeinpyhimpää.

Pyhä väristys valtasi hänen sielunsa, kun hän laskeutui polvilleen
pyhän huoneen portin eteen, ja hän hiipi aivan kiinni siihen nurkkaan,
jonka muudan esiinpistävä pihtipieli muodosti salin peräseinän kanssa.

Se ikävöivä avun tarve, joka ulkopuolelta meitä itseämme etsii meidän
elämäämme ohjaavaa voimaa, on kullekin kansalle, kullekin ihmiselle
omituinen, niin, se hallitsee jokaisessa järjellisessä olennossa, yhtä
varmaan kuin ihminen haluaa tiedustella syytä, kun hän näkee
seurauksen, yhtä varmaan kuin hän tahtoo katsella, kun valo valaisee
maata, ja kuunnella, kun äänen aaltoilevat väreet koskevat hänen
korviinsa. Varmaankin myös uskonnollista tunteellisuutta, niinkuin
muitakin ominaisuuksia, on eri ihmisissä eri määrässä. Kleassa se oli
vallinnut jo hänen lapsuudestaan saakka, ja hurskas äiti oli sitä vielä
opetuksen ja esimerkkien kautta kehittänyt, samalla kun hänen isänsä
oli häntä opettanut aina ja yksin-omaisesti olemaan rehellinen,
järkähtämättömän rehellinen niin muita kuin itseänsäkin kohtaan.

Hänen toimensa saattoi hänet sitten joka päivä sen jumalan temppeliin,
jota hän oli tottunut pitämään kaikista taivaallisista suurimpana ja
mahtavimpana, sillä usein, kun sanktuariumin esirippu vetäytyi syrjään
ja kun Serapiin kuva, Kalathos pään päällä ja Kerberus jaloissa, näkyi
kaikkeinpyhimmän puolihämärässä, hän oli kaukaa nähnyt valosäteen, joka
jonkin ihmeen kautta tunkeutui pimeydestä, vilahti jumalan otsalle ja
suuteli sen suuta, kun papit laulaen ylistivät hänen hyvyyttänsä.

Toisinaan taas syttyi tuli jumalan rinnalle tai sammui äkkiä itsestään.

Silloin hän mielellään toisten hurskasten kanssa kiitti toisen elämän
suurta herraa, joka antoi auringon sammuttua toisen aina kohota
taivaalle, joka antoi elämän kasvaa kuolemasta, joka kuolleen elohon
elvytti ja kohotti hänet omaan arvoonsa, jos hän maan päällä oli
kunnioittanut totuutta, ja jos hänen tuomarinsa toisessa maailmassa
huomasivat hänet rehelliseksi.

Totuutta, jota noudattamaan ja elämän korkeimpana hyvänä pitämään hänen
isänsä häntä oli opettanut, Serapis palkitsi ennen kaikkia muita
hyveitä, totuudella punnittiin hänen edessänsä ihmisten sydämet, ja
joka kerta kun Klea häntä mielessään kuvitteli ihmisen muotoiseksi,
niin hänellä oli hänen isänsä totiset mutta lempeät piirteet, niin Klea
luuli kuulevansa hänen puhuvan sen miehen sanoilla, jota hän kiitti
elämästään, joka häneltä liian varhain temmattiin pois, joka
rehellisyytensä tähden sai kovaa kokea, ja jonka suusta hän ei ollut
kuullut sanaakaan, mikä ei olisi ollut kelvollinen lähtemään itse
jumalan suusta.

Samoinkuin Serapista, samoin hän tunsi olevansa myöskin isäänsä
lähellä, kun hän, nojautuen kaikkeinpyhimmän pimeään nurkkaan,
säälimättä valitteli, että saastaiset halut tunkeutuivat hänen
sydämeensä, ja että hän oli ollut epärehellinen sekä itseänsä että
Ireneä kohtaan, vieläpä että, jos hänen ei onnistuisi repiä Roomalaisen
kuvaa sielustansa, hänen täytyi joko valhetella sisarelleen tahi
pahoittaa tuon herkkätuntoisen lapsen surutointa mieltä, jonka tukena
ja turvana hän äidin tavoin oli tottunut olemaan.

Yhtä kovasti kuin Ireneä huolestutti aivan vähäpätöinen asia, yhtä
helposti hän myöskin tiesi puhaltaa kauvaksi ilmaan kaiken vakavan ja
raskaan, kuin olisi se vain höyhen. Klea oli kuten kostea savi, johon
perhosenkin hento jalka jättää jäljen, hänen sisarensa kuten peili,
josta himmentävä henkäys pian kokonaan katoaa.

"Suuri jumala," hän jupisi rukoillen, "minusta tuntuu siltä, kuin
Roomalainen olisi polttanut sieluuni syvän palohaavan. Auta nyt minua
sitä parantamaan, auta minua tulemaan entisilleni, että jälleen
puhtaana ja rehellisenä saatan teeskentelemättä katsoa Ireneä silmiin
ja että saatan sanoa niinkuin ennenkin, ajatelleeni ja toimineeni
siten, että isäni siitä iloitsisi, jos hän sen kuulisi". Hän rukoili
vielä näin, kun kahden miehen askeleet ja äänet kuuluivat lähestyvän
kaikkeinpyhintä ja herättivät Klean hänen hartaudestaan.

Silloin hän äkkiä täydelleen muisti, että hän oli kielletyssä paikassa,
ja että häntä ankarasti rankaistaisiin, jos hänet täältä löydettäisiin.

"Sulje tuo ovi," toinen tulijoista kuiskasi kumppalilleen ja näytti
pylvässalista prosekokseen vievää porttia, "sillä ei kenenkään
vihityistäkään tarvitse tietää, mitä sinä täällä meille toimitat..."

Klea tunsi ylimmäisen papin äänen ja luuli täytyvänsä astua esiin ja
tunnustaa rikoksensa, mutta vaikk'ei häneltä muuten puuttunut siihen
rohkeutta, niin ei hän kuitenkaan sitä tehnyt, vaan hiipi vieläkin
likemmäksi nurkkaa, joka oli tullut aivan pimeäksi, sittenkuin sen
ikkunattoman salin vaskinen ovi oli suljettu, jossa hän oli.

Hän näki, miten sanktuariumin esirippu ja ovi avattiin, kuuli, kuinka
oraa kierrettiin, näki valon tunkeutuvan sanktuariumista ja kuuli
sitten vasaran lyöntiä ja viilan raksutusta.

Hiljainen kaikkeinpyhin oli muuttunut sepän työhuoneeksi, mutta niin
kovaa kuin siellä meluttiinkin, Kleasta kuitenkin tuntui, kuin hänen
sydämensä sykkisi vieläkin kovempaa, kuin vaskivasara Krateen kädessä,
joka oli Serapiin vanhimpia pappeja, jonka hallussa pyhä kalusto oli,
joka ei tavallisesti puhutellut muita kuin ylimmäistä pappia ja joka
kreikkalaisten maanmiestensäkin joukossa oli tullut kuuluisaksi sen
kautta, että hän taitavasti osasi korjata särkyneitä metalli-astioita,
valmistaa lujia lukkoja ja takoa hopeata ja kultaa.

Kun sisarukset viisi vuotta sitten olivat tulleet temppeliin, niin
Irene oli suuresti pelännyt tätä melkein kääpiömäistä, mutta
leveähartiaista ja rotevaa miestä, jonka kurttuiset kasvot olivat
korkin väriset, ja jonka jalkoja vaivasi tuskallinen tauti, niin että
se useinkin esti häntä liikkumasta; tämä pelko ei ollut ensinkään
vastenmielinen sepästä, joka, niinpian kuin hän tapasi tuon silloin
yksitoista vuotiaan lapsen, veti huulensa valtavaan, punaiseen nenäänsä
kiinni, mulkoili silmillään ja murisi rumasti, lisätäkseen kauhua, jota
hän pienokaisessa herätti.

Hän ei ollut pahanluontoinen, mutta hänellä ei ollut vaimoa, ei lapsia,
ei veljiä, ei sisaria eikä ystäviä, ja jokainen ihmislapsi tuntee niin
elävästi haluavansa, että hän toisissa ihmisissä herättäisi edes
jotakin tunnetta, että useasta on mieluisampaa herättää kumminkin
pelkoa, kuin jäädä huomaamatta.

Kun Irene oli päässyt pelostaan, niin hän usein omituisella sydäntä
viekoittelevalla, hyväilevällä tavallaan pyysi vanhusta, jota kaikki
muut temppelin asukkaat pitivät jurona ja ankarana, vielä kerran
vääntämään hänen nähtensä kasvojaan, ja sen ukko tekikin silloin ja
nauroi, kun tyttönen taasen pelästyi sekä juoksi pois sekä omaksi että
hänen iloksensa. Kun Irenen muutamia päiviä sitten täytyi loukkautuneen
jalkansa tähden pysyä huoneessansa, niin tapahtui, mitä ennen ei oltu
kuultu eikä nähty, että hän sangen osan-ottavaisesti kysyi Klealta,
mikä hänen sisartansa vaivasi, ja antoi hänelle Ireneä varten kakun.

Sill'aikaa kun Krates teki työtä, hän ei puhunut sanaakaan ylimmäisen
papin kanssa. Sitten hän pani vasaran pois ja sanoi:

"Täntapaista työtä en mielelläni tee, mutta tämä on kuitenkin
luullakseni onnistunut. Jokainen alttarin taakse kätkeytynyt temppelin
palvelija saattaa nyt sammuttaa ja sytyttää tulet, viisaimmankaan
voimatta huomata petosta. Meneppäs nyt suuren salin ovelle ja lausu
sanottavasi".

Klea kuuli, miten ylimmäinen pappi noudatti tätä käskyä ja kuinka hän
laulavalla äänellä huusi: "Ja niin hän käskee yötä ja se muuttuu
päiväksi, ja sammunutta kynttilää ja se valaisee loistoisena. Jos
muuten olet meitä lähellä, Serapis, niin näytä itseäsi!"

Kirkas valovirta tunkeutui näitten sanojen jälkeen sanktuariumista ja
sammui äkkiä, kun ylimmäinen pappi lausui: "Siis sinä näyttäydyt valona
totuuden lapsille, mutta pimeydellä sinä rankaiset valheen lapsia".

"Vieläkö kerran?" Krates kysyi kuten se, joka toivoo saavansa
vastaukseksi: "Ei!"

"Minun täytyy sitä pyytää," ylimmäinen pappi vastasi. "Niin, tällä
kertaa kuje onnistui vielä paremmin kuin ennen. Minä olin jo
entuudestaan varma sinun taidostasi, mutta tällä kertaa, näet, on kuje
erittäin tärkeä. Molemmat kuninkaat ja kuningatar tulevat ehkä olemaan
läsnä juhlassa, ainakin Philometor ja Kleopatra, ja he pitävät silmänsä
auki; sitten vielä Roomalainen, joka jo neljännen kerran ottaa osaa
juhlakulkueesen, tulee heitä seuraamaan, ja jos oikein hänet tunnen,
niin hän on, kuten useat muutkin hänen kansansa ylimyksistä, niitä,
jotka luottavat itseensä, kun heidän täytyy tyytyä isiensä vanhoihin
jumaliin, ja jotka eivät sitä mitä me heille ihmeenä voimme näyttää,
yksinkertaisella mielellä usko, vaan kylmäverisesti harkitsevat ja
punnitsevat sitä. Tällaiset ihmiset, jotka eivät rukoilemista häpeä,
eivätkä filosofeeraa, vaan ajattelevat vain juuri niin paljon, kuin on
tarpeellista, jotta voisivat oikein toimia, nämät juuri pahimmin
halveksivat jokaista ylenluonnollista tapausta".

"Entäs museumin luonnontutkijat?" Krates kysyi. "Eiväthän he pidä
totena mitään muuta, kuin sen, mitä voivat nähdä ja havaita."

"Ja juuri sentähden," ylimmäinen pappi vastasi, "he usein pettyvätkin
sinun keinojesi kautta, sillä koska he näkevät seurauksen eivätkä sen
perustetta, niin he ovat taipuvaisia pitämään ylenluonnollisena sitä
syytä, jota eivät voi nähdä. Avaa nyt taas ovi, astukaamme ulos tästä
pienestä sivuportista, ja ota sinä itse tällä kertaa auttaaksesi
Serapista. Ajattelehan, että Philometor vain siinä tapauksessa
vahvistaa pellon lahjoituksen, että hän lähtee temppelistä syvästi
liikutettuna. Onkohan mahdollista parantaa uutta suitsutus-astiaa
Euergetes kuninkaan syntymäpäiväksi, jota kuuluu vietettävän täällä
Memphiissä?"

"Saa nähdä," Krates vastasi. "Ensin minun kuitenkin pitää panna kuntoon
Apiin hautakammion ison portin lukko, sillä niin kauvan kuin se on
työhuoneessani, voipi sen avata jokainen, joka vaan pistää kyntensä
salvan yläpuolella olevaan reikään, ja sulkea työntämällä rautaisen
teljen eteen. Kutsuta vaan minua, ennenkuin tämä tulikuje alkaa;
huolimatta kurjasta jalastani olen tuleva saatuville. Ainoastaan sen
vuoksi, että olen ottanut tämän asian toimekseni, tahdon sen
lopettaakin, mutta minä luulen ilman tuollaisia petollisia
keinojakin..."

"Me emme petä," ylimmäinen pappi jyrkästi kieltäen keskeytti auttajansa
puheen, "me saatamme vain lyhytnäköisten ihmisten huomioon jumalan
vallan enemmän käsitettävällä ja huomattavalla tavalla."

Näin sanoen tämä korkea mies käänsi sepälle selkänsä ja lähti
huoneesta erään sivu-oven kautta; Krates taas avasi vaski-oven ja
sanoi, kooten työkalujaan, niin kovaa, että Kleakin sen selvästi kuuli
piilopaikkaansa: "Minusta se on saman tekevä, mutta petos on petos,
pettäköön sitten joko jumala kuningasta tai lapsi kerjäläistä."

"Petos on petos," Klea toisti sepän sanoja ja astui, sittenkuin tämä
oli lähtenyt salista, piilostaan esiin.

Hän pysähtyi suureen saliin seisomaan ja katseli ympärilleen.

Ensi kerran hän huomasi seinien kuluneet värit, ne vahingot, jotka
pylväät aikojen kuluessa olivat saaneet, ja lattian mureat kiviliuskat.

Inhoittavan pahalta pyhän savun haju hänestä tuntui, ja kun hän meni
erään ukon ohitse, joka palavalla hartaudella rukoillen kohotti
käsiään, niin hän kummastellen katseli häntä.

Sittenkuin hän oli kulkenut varsinaiseen temppeliin liittyvän
porttikäytävän lävitse, niin hän kääntyi äkkiä katselemaan sitä ja
pudisti kummastellen päätänsä, sillä hän tiesi, ett'ei viime tunnin
ajalla ainoakaan kivi ollut muuttunut Serapiin temppelissä, ja
kuitenkin se näytti hänestä niin vieraalta, kuin maisema, jonka opimme
tuntemaan kevään ihanuudessa ja jonka sitten talvella, lehdet
pudonneina, jälleen näemme, kuin naisen kasvot, joita hunnun peittäminä
olemme pitäneet kauniina, vaan jotka verhottomina näyttävät ryppyisiltä
ja olevan kaikkea suloa vailla.

Kun hän oli kuullut sepän sanat: "Petos on petos", niin hän oli
tuntenut rinnassansa haikean tuskan eikä ollut voinut pidättää
kyyneleitä, jotka nousivat hänen itkuun tottumattomiin silmiinsä; mutta
niinpian kuin hän omin huulin oli lausunut vanhan Krateen tuomion,
hänen kyynelensä olivat kuivuneet, ja kun hän nyt liikutettuna ja
matkustajan tavoin, joka sanoo jäähyväiset rakkaalle ystävällensä,
katseli temppeliä, niin hän hengitti huokeammin, ojensi itsensä
suoraksi ja käänsi haavoitetuin sydämin, mutta ylpeänä selkänsä
Sarapiin temppelille.

Ovenvartijan asunnon luona tuli hoiperrellen ja käsiään ojennellen
häntä vastaan lapsi. Klea nosti sen korkealle ilmaan, suuteli sitä ja
pyysi sitten lapsen äidiltä, joka häntä tervehti, leivänpalaista, sillä
nälkä alkoi jo tuntuvasti häntä vaivata. Hänen syödessään kuivaa
leipää, lapsi istui hänen sylissään ja katseli suurilla silmillään,
miten hän talui käsillään leipää suuhunsa.

Poika oli jo viisivuotias, mutta hänen jalkansa olivat niin heikot,
että ne tuskin saattoivat kannattaa hänen ruumistaan, mutta muuten
hänen kasvonsa olivat sangen sievät. Tosin ne olivat jotenkin
elottomat, ja vain silloin, kun pikku Philo näki Klean tulevan, hänen
silmänsä loistivat iloisesti.

"Ota tämä maito," pojan äiti sanoi ojentaen neidolle pientä
savi-astiata. "Siinä ei ole paljon, enkä minä voisi sitäkään sinulle
antaa, jos Philo söisi niinkuin muut lapset; mutta hänen näyttää olevan
vaikea niellä. Hän juo pari pisaraa ja syö pienen palasen eikä huoli
enemmästä, vaikka häntä lyökin".

"Ethän vaan taas ole häntä lyönyt?" Klea kysyi moittivaisesti ja veti
lapsen likemmäksi itseään.

"Mieheni...", vaimo vastasi ja nyppi hämillään vaatettansa. "Lapsi on
syntynyt onnellisena päivänä ja onnellisella hetkellä, mutta kuitenkin
hän pysyy heikkona eikä opi puhumaan, ja se suututtaa Piankhia".

"Hän turmelee taas kaikki!" Klea huusi tyytymättömänä. "Missä hän on?"

"Häntä huudettiin temppeliin."

"Eikö häntä sitten ilahuta se, että Philo hänelle huutaa, isä, ja
sinulle, äiti, ja kutsuu minua nimeltäni, ja että hän oppii ymmärtämään
kaikenlaista muutakin?" tyttö kysyi.

"Oi kyllä," vaimo vastasi. "Hän sanoo, että sinä opetat häntä puhumaan
kuten kottaraisen poikaista, ja me kiitämme sinua siitä."

"Sitä en halua," Klea häntä keskeytti, "mutta se mitä vaadin, on se,
ettette toru ettekä rankaise poikaa ja että te minun kanssani
iloitsette, kun näette, miten hänen uinaileva henki raukkansa
vähitellen herää. Jos hän samassa määrässä vastedeskin edistyy, niin
tulee pojasta vielä varsin viisas ja ymmärtäväinen. Mikä nimeni on,
pienokainen?"

"Ke-ea," lapsi vastasi ja hymyili ystävälleen.

"No maistappas nyt, mitä minulla on tässä kädessäni. Mitä se on? Minä
näen kasvoistasi, että sen tiedät. Se on: no sano vain hiljaa korvaani.
Niin, niin se on oikein, ma-mai-maitoa, niin juuri poikaseni; maitoa se
on, se on sen nimi. Avaappas nyt suukkosesi ja sano sievästi minun
perästäni -- no vielä kerran, vieläkin, ja jos sanot kaksitoista kertaa
oikein, niin annan vielä suutakin sinulle. -- Nyt olet ansainnut
suudelman. Minä suutelen sinua tähän tai tuohon. Mikäs tämä sitten on?
Sinun kor --? Korvasi! Niin, se on oikein -- ja tämä on nenäsi."

Lapsen silmät loistivat yhä kirkkaammin ja kirkkaammin hänen
kuunnellessaan tuota ystävällistä opetusta, eikä Klea eikä oppilaansa
väsyneet, ennenkuin tunnin perästä vaskilevyn kauvan kaikuva ääni
kutsui hänet pois.

Kun hänen piti lähteä, niin pienokainen hoiperteli itkien hänen
perässänsä, mutta hän otti lapsen syliinsä ja vei hänet hänen äidilleen
ja lähti sitten asuntoonsa päin, koristellaksensa sisartansa ja
itseänsä juhlakulkueesen.

Tiellä pastophoriumiin hän taasen mietti käyntiänsä temppelissä ja
rukoustansa.

"Sanktuariumissa," hän puhui itsekseen "ei minun onnistunut vapauttaa
sieluani siitä, joka sitä suretti, mutta koettaissani irroittaa poika
raukan kieltä se kyllä onnistui. Jumala luullakseni voi valita jokaisen
puhtaan paikan kaikkeinpyhimmäksensä, ja eikö lapsen sielu ole
puhtaampi kuin alttari, jonka ääressä totuutta pilkataan?"

Irene tuli heidän huoneessansa häntä vastaan. Hän oli jo järjestänyt
tukkansa, pistänyt siihen granaattikukan ja kysyi Klealta, oliko hän
hänen mielestään kaunis.

"Sinä olet niin kaunis kuin itse Aphrodite," tämä vastasi ja suuteli
häntä otsaan. Sitten hän asetti Irenen puvun poimuihin, kiinnitti hänen
koristuksensa ja alkoi sitten itse pukeutua. Hänen sitoessaan
sandaalejansa, Irene kysyi: "Miksi sinä huokaat niin tuskallisesti?" ja
Klea vastasi: "Minusta tuntuu, kuin olisi minulta tänään toistamiseen
ryöstetty vanhempani!"



VIIDES LUKU.


Juhlakulkue oli loppunut.

Ptolemaios Philometor ei ollutkaan sen jumalanpalveluksen perästä, joka
hänen aikanansa toimitettiin kreikkalaisessa Serapeumissa, antanut
papistolle koko peltoa, jota he monilla anomuskirjeillä olivat
pyytäneet, vaan ainoastaan kohtuullisen osan siitä.

Sittenkuin hovi taas oli lähtenyt Memphiisen, ja juhlakulkue oli
hajoutunut, niin sisarukset palasivat huoneesensa, Irene posket
punaisina ja suu naurussa, Klea taas silmissä synkkä, melkeinpä
uhkaavainen loiste.

Molempien ääneti lähestyessä huonettaan, muudan temppelin palvelija
huusi vanhempaa sisarta ja pyysi häntä tulemaan ylimmäisen papin
luokse, joka tahtoi häntä puhutella.

Mitään virkkamatta Klea antoi ruukkunsa Irenelle, ja hänet vietiin
siihen temppelin huoneesen, jossa pyhää kalustoa säilytettiin. Siellä
hän istuutui tuolille odottamaan.

Nekin miehet, jotka aamulla olivat käyneet pastophoriumissa, olivat
kuninkaallisen perheen kanssa olleet juhlakulkueessa.

Juhlallisuuden päätyttyä Roomalainen Publius erosi seuralaisistaan ja
astui nopeasti, jäähyväisiä sanomatta ja oikealle tai vasemmalle
katsomatta, pastophoriumiin erakko Serapionin kammion luo.

Vanhus kuuli jo kaukaa nuoren miehen astunnan, joka lujilla
kengän-anturoillaan polki rivakammin ja voimakkaammin kuin Serapiin
hiljaa hiipivät papit, ja tervehti häntä sekä käsin että sanoin.

Publius kiitti kylmästi ja totisesti sekä sanoi sitten tylysti ja
pistävän lyhyesti:

"Minun aikani on vähissä. Minä ai'on pian lähteä Memphiistä, mutta minä
lupasin kuulla pyyntösi, ja pitääkseni sanani tulen luoksesi jo tänään,
mutta kuten sanoin, vaan pitääkseni sanani. Ruukunkantajattaret, joista
tahdot minulle puhua, eivät koske minuun. Minä huolin heistä yhtä vähän
kuin pääskysistä, jotka kiitävät tuolla huoneen yläpuolella."

"Ja kuitenkin lähdit Klean tähden tän'aamuna pitkälle kävelymatkalle,"
Serapion vastasi.

"Olen usein jänistä ampuakseni lähtenyt pidemmällekin matkalle,"
Roomalainen vastasi. "Me miehet emme aja sen vuoksi otusta takaa, että
sen saavuttaminen meitä viettelee, vaan sen vuoksi että itse ajo meitä
miellyttää, mutta myöskin naisissa on taipumusta metsästykseen. Nuolen
ja jousen asemasta he lähettävät tulisia silmäyksiä, ja kun he sitten
luulevat tavanneensa otukseen, niin he kääntävät sille selkänsä. Tätä
lajia on myöskin sinun Kleasi, ja se tän-aamuinen sievä tyttönen
näyttää siltä, kuin hän mielellään antaisi itseään ajaa; minua
kuitenkin miellyttää yhtä vähän olla tyttöjen otuksena kuin ajajanakin.
Kolmeksi päivää minulla vielä on tekemistä Memphiissä, mutta sitten
käännän ijäksi selkäni tälle narrien maalle."

"Tän' aamuna," sanoi Serapion, joka alkoi aavistaa, mikä oli herättänyt
Roomalaisen sanoissa selvään ilmaantuvan vihan, "tän' aamuna ei sinulla
tuntunut olleen niin kova kiire kuin nyt, jolloin sinä itse näytät
minusta pakenevalta otukselta, ja Klean taas minä tunnen paremmin kuin
sinä. Otuksen ajo ei ole hänen asiansa, ja vielä vähemmin hän antaa
itseänsä ajaa, sillä hänellä on ominaisuus, joka sinun, Publius Scipio,
ennen muita pitää tunteman ja jota sinun pitää kunnioittaman: hän
on ylpeä, sangen ylpeä, ja hänen pitääkin olla, vaikkapa kuinka
halveksien katsoisit, ikäänkuin tahtoisit sanoa: Kuinka voi Serapiin
ruukunkantajatar, tuollainen kurja olento, joka saa huonoa ruokaa ja
joka aina on palveluksessa, kuinka hän voi tulla ylpeäksi, joksi vain
sillä on jotakin aihetta, joka jossakin suhteessa on etevämpi muita,
kanssaan eläviä ihmisiä? Mutta tällä tytöllä, usko pois, onkin paljon
aihetta pitää päätänsä pystyssä, ei ainoastaan sentähden että hän on
syntyisin vapaista ja jaloista vanhemmista, että hän on harvinaisen
kaunis ja että hän, vielä pienenä lapsena ollessaan, piti niinkuin
parahin äiti huolta nuoremmasta siskostaan, vaan etenkin sentähden, ja
sinun pitäisi paremmin kuin muiden nuorukaisten, jos oikein sinut
tunnen, voivan se huomata, sentähden että hänen täytyy olla ylpeä,
jott'ei hän koskaan toimittaessaan niitä alhaisia askareita, joihin
hän, paha kyllä, on pakoitettu, unhoittaisi, että hän on vapaa ja
jalosukuinen nainen. Sinä saatat luopua ylpeydestäsi ja jäät kuitenkin
siksi, mikä olet, mutta jos hän sen tekisi ja oppisi pitämään itseänsä
palvelijana, niin hän todellakin lopuksi tulisi siksi, joka hän ei ole
ja joka hänen kuitenkin täytyy olla. Jalo ratsu, jota pakoitetaan
kuormia vetämään, muuttuu juhdaksi, niinpian kuin se oppii kohottamasta
päätänsä ja vapaasti liikuttamasta jalkojansa. Klea on ylpeä sentähden,
että hänen täytyy se olla, ja jos oikein asiata mietit, niin et saata
vihastua neitoon, joka kuka tiesi silmäili sinua ystävällisesti, koska
jumalat ovat sinut niin muodostaneet, että voit olla vakuutettu
miellyttäväsi jokaista naista, mutta jonka täytyy kieltää sinun
kosintasi, koska hän pitää itseänsä liian hyvänä, antaakseen edes
Corneliolaisenkaan leikkiä kanssansa, ja kuitenkin niin vähäpätöisenä,
ett'ei hän koskaan voi toivoa sinunlaisesi miehen alentuvan arvostaan
pyytämään häntä vaimoksensa. Ei ole epäilemistäkään, että hän on sinua
loukannut; minkä kautta, sitä voin vaan aavistaa. Jos se tapahtui
kylmän ylpeyden kautta, niin ei sen pitäisi sinua loukkaaman, sillä
nainen on kuten sotilas, joka pukeutuu haarniskaan vaan silloin, kun
häntä uhkaa vastustaja, jonka aseita hän pelkää."

Erakko oli naapureittensa tähden enemmän kuiskuttanut kuin lausunut
nämät sanat ja pyyhki vaiettuansa hien otsaltaan, sillä kun jokin
seikka kiihoitti hänen mieltänsä, niin hän oli tottunut antamaan
valtavan äänensä kovaa kaikua, ja se, että hän niin kauvan oli sitä
hillinnyt, kysyi häneltä suuria ponnistuksia.

Publius oli ensin rohkeasti katsellut häntä silmiin, mutta sitten
luonut silmänsä maahan ja kuunnellut keskeyttämättä loppuun saakka
hänen puhettansa. Sen ohessa hän oli häpeästä punehtunut, kuten
koulupoika, ja kuitenkin hän oli jäntevä ja lujamielinen nuorukainen,
joka vaikeissa tiloissa tiesi itseänsä ohjata yhtä hyvin kuin parhaassa
ijässään oleva mies.

Kaikissa toimissaan hän tavallisesti tiesi, mitä hän tahtoi, ja teki
haaveksimatta vain sitä, mikä hänestä näytti oikealta ja hyödylliseltä.

Erakon puheen johdosta heräsi hänessä kysymys, mitä hän sitten oikein
tahtoi ruukunkantajattaresta, ja kun hänellä siihen ei ollut vastausta,
niin hän tunsi itsensä epävarmaksi, ja tämä epävarmuus ja itseensä
tyytymättömyys lisääntyivät lisääntymistään, kuta sattuvammalta se,
mitä hän kuuli neidosta, tuntui hänestä, ja kuta vähemmän hänen
sydämensä tyytyi jättämään tyttöä, jota hänen useampia päiviä yhtä
mittaa ja vasten tahtoansakin oli täytynyt ajatella, jonka kuvan hän
mielellään olisi poistanut sielustaan, ja joka kuitenkin erakon
sanoista kävi hänelle yhä miellyttävämmäksi.

"Sinä lienet ehkä oikeassa," hän sitten vastasi, oltuaan hetkisen
vaiti, ja hillitsi samalla ääntänsä, sillä hiljaiseen puhutteluun
vastataan tavallisesti yhtä hiljaa. "Sinä tunnet paremmin tämän tytön
kuin minä, mutta jos oikein olet häntä kuvaillut, niin on parempi, että
pysyn päätöksessäni ja pakenen Egyptiä tai, sanonko sen suoraan, sinun
holhottiasi, kun en kuitenkaan saavuta muuta kuin joko tappion tahi
voiton, joka ei tuottaisi minulle muuta kuin katumusta. Klea on tänään
välttänyt silmäyksiäni, ikäänkuin vuotaisi silmistäni myrkkyä kuten
kyykäärmeen hampaasta, eikä minulla siis ole mitään tekemistä hänen
kanssansa, mutta voisinhan kuitenkin tietää, kuinka hän on tähän
temppeliin tullut, ja jos saatan häntä hyödyttää, niin tahdon sen tehdä
-- sinun tähtesi. Kerro nyt minulle, mitä tiedät, ja sano mitä minulta
haluat."

Erakko nyökkäsi Publiukselle myöntyväisesti, viittasi häntä astumaan
lähemmäksi, ja kumartuen alaspäin aivan lähelle Roomalaisen korvaa hän
kysyi hiljaa:

"Oletko kuningattaren suosiossa?"

Kun Publius oli tämän myöntänyt, niin Serapion, ilmoitettuaan
tyytyväisyyttänsä, alkoi kertoa:

"Aamulla sait kuulla, kuinka minä itse tähän häkkiin olen joutunut, ja
että isäni oli temppelin viljavaraston esimies. Minun vieraita maita
kierrellessäni, hän pantiin viralta pois ja olisi kuka tiesi kuollut
vankeudessa, joll'ei eräs kunnon mies olisi häntä auttanut pelastamaan
kunniatansa ja vapauttansa. Tämä kaikki ei koske sinua oikeastaan
ensinkään, ja siis voisinkin jättää sen sikseen, mutta tämä kunnon mies
oli Klean ja pikku Irenen isä; vihamies, jonka tähden isäni sai
syyttömästi kärsiä, on tuo rosvo Euleus. Sinä tiedät, taikka et
oikeastaan tiedäkään, että papiston täytyy verokseen hankkia kuninkaan
hoville määrätyitä tarpeita; tiedätkö sen? No niin, te Roomalaiset
pidätte enemmän lukua oikeus- ja hallinto-asioista kuin taiteen
tuotteista ja ajatuskyvystä. Isäni velvollisuutena oli siis verojen
maksaminen, eunukin niiden vastaan-ottaminen, mutta tuo herkkusuu,
parraton leipähiiri, tuo ahma, jonka vatsassa jokainen persikka, jonka
hän on syönyt ja jonka hän vast'edes syö, muuttukoon myrkyksi, otti
itselleen puolet veroista, ja kun luvunlaskijat huomasivat, että
kuninkaan varastot olivat tyhjää täynnä, missä he toivoivat olevan
jyviä ja kankaita, niin he nostivat aika melun, joka tietysti ennen
joutui hovissa elävän, mahtavan varkaan korville. Sinä olet nimittänyt
Egyptiä ihmeelliseksi tahi joksikin sellaiseksi, ja se se todellakin
on, ei ainoastaan noitten kivisten nisukakkujen tähden, joita te
kutsutte pyramiideiksi ja muiksi sellaisiksi, vaan sen tähden että
täällä saattaa tapahtua asioita, jotka teillä Roomassa olisivat yhtä
mahdottomia kuin kuutamo keskellä päivää tahi ratsu, jonka häntä on
kuonon päässä! Ennenkuin Euleusta ehdittiin syyttääkään, hän oli pannut
varkauden isäni syyksi, ja ennenkuin maakunnan esimies apulaisinensa
oli edes tarkastanutkaan asioita, niin heidän tuomionsa viatointa
kanteen-alaista vastaan oli jo vahvistettu, sillä eunukki oli ostanut
heiltä päätöksen, kuten torilta ostetaan kala tahi kaalinkupu.
Muinoisina aikoina kuvattiin oikeuden jumalattaren tässä maassa olevan
silmät suljettuina, mutta nyt silmäilee se maailmaa, kuten karsaasen
katsova nainen, joka toisella silmällään tirkistelee kuningasta, mutta
toisella valittajan tahi kanteen-alaisen käsissä olevaa kultaa. Minun
isä raukkani sai tietysti rankaistuksen ja hän epäili jo vankeudessaan
jumalien oikeudentuntoisuutta, kun hänen hyväksensä tapahtui suurin
ihme, mikä koskaan on tapahtunut tässä ihmeitten maassa, siitä asti kun
Kreikkalaiset ovat olleet Aleksandrian herroina. Eräs kunniallinen mies
otti, ihmisiä pelkäämättä, tuomitun raukan menetetyn asian huomaansa
eikä levännyt, ennenkuin isäni oli saanut kunniansa ja vapautensa.
Mutta vankeus, häpeä ja mielikarvaus olivat vähitellen kuluttaneet
pahoin kohdellun miehen voimat, kuten toukka runtelee seeteripuun
rungon, ja kuihtuen hän kuoli. Hänen pelastajansa, Klean isän, palkaksi
tästä hänen uljaasta teostaan tuli vieläkin huonompi kohtalo, sillä
täällä Niilin rannoilla rankaistaan maan päällä hyvettä, niinkuin
teillä pahetta. Missä vääryys vallitsee, siellä ilmaantuu sekin
peloittava seikka, että jumalat näyttävät olevan pahojen puolella. Joka
ei tulevaisuudessa toivo mitään hyvitystä, se pidättää itseänsä
puhtaasta elämästä, joll'ei hän ole mielipuoli eikä filosoofi, -- ja
onhan niitä, jotka ovat molempiakin yht'aikaa.

"Ruukunkantajattarien isä Philotas, jonka vanhemmat olivat Syrakusasta
kotoisin, oli Zenon opin puolustajia, jolla opilla teilläkin Roomassa
on paljon ystäviä, ja oli sitä virkamiehenä levittänyt, sillä hän oli
khrematistain, se on, erään tuomio-yhdistyksen esimies, jolla
yhdistyksellä on tuskin Egyptin ulkopuolellakaan vertaistansa, ja joka
on osoittanut itsensä paremmaksi kuin mikään toinen. Maakunnasta
maakuntaan se kulkee ja asettautuu pääkaupunkeihin istumaan oikeutta.
Jos tehdään kanne asian-omaisessa seudussa olevan tuomio-istuimen
päätöstä vastaan, jonka tuomioistuimen esimiehenä on maakunnan
epistates, niin khrematistat, jotka tavallisesti eivät tunne syyttäjiä
eivätkä kanteen-alaisia, vielä kerran ottavat asian käsiteltäväksi, ja
siten säästyy maakunnan asukkailta matka Aleksandriaan tahi nyt, kun
valtakunta on jaettu, Memphiisen tuon muutenkin kovin rasitetun
ylituomio-istuimen luo.

"Ei kukaan khrematistain esimies ole nauttinut suurempaa suosiota,
kuin Klean ja Irenen isä Philotas. Häneen vaikutti lahjominen yhtä
paljon kuin varpunen haukkaan, ja hän oli yhtä viisas kuin
rehellinenkin, sillä hän tunsi yhtä perin pohjin Egyptiläisten kuin
Kreikkalaistenkin vanhat lait, ja niinpian kuin saatiin tietää, että
_hän_ khrematistoineen oli lähtenyt matkalle, monikin lahjoja ottava
tuomari piti varansa ja langetti väärän asemasta oikean tuomion.

"Kun Kleopatra, Epiphaneen leski vielä oli elossa ja oli poikiensa
Philometorin ja Euergeteen holhoojana, jotka nyt hallitsevat Memphiissä
ja Aleksandriassa, niin hän piti Philotasta sangen suuressa arvossa ja
koroitti hänet kuninkaan sukulaisten arvoon, mutta hän oli juuri
kuollut kun tuo kunnon mies uudestaan veti esiin isäni asian ja
vapautti hänet vankeudesta.

"Ryöväri Euleus ja hänen apulaisensa Leneus olivat juuri silloin
valtansa kukkuloilla, sillä nuori, alaikäinen kuningas antoi heidän
ohjata itseänsä, niinkuin holhooja ohjaa lasta.

"Jos isäni oli kunniallinen mies, niin kyllä eunukki sen sijaan osasi
olla aika konna, ja kun khrematistat sitten uhkasivat manata Euleuksen
oikeuteen, niin tuo kurja konna sai juonillaan toimeen sodan, muka
Koëlesyrian tähden, kuninkaan setää Antiokhos Epiphanesta vastaan.

"Sinä tiedät, miten häpeällisesti yritys päättyi, miten Philometor
voitettiin Pelusiumin tappelussa ja miten hän Euleuksen neuvosta pakeni
Samothrakheen, pelastaaksensa itsensä ja aarteensa, miten Philometorin
veli Euergetes tuli kuninkaaksi Aleksandriaan, ja miten Antiokhos
valloitti Memphiin ja antoi vanhemman veljensä pojan hallita täällä
niinkuin omana vasallinansa ja holhottinansa.

"Näinä sekasorron aikoina eunukki tiesi vapauttaa itsensä Philotaan
kanteista, jota hän varmaankin pelkäsi, ikäänkuin hänen oma omatuntonsa
kuljeskelisi khrematistan persoonassa kaksin jaloin, tuomarinmiekka
kädessä, ja kertoisi ihmisille, millainen konna hän oli.

"Memphis oli, suurta vastusta tekemättä, avannut Antiokhokselle
valkoisen muurin portin, ja syrialainen kuningas, joka oli omituinen
herra ja joka halusi olla kansan parissa, ikäänkuin hän itsekin olisi
ollut vain tavallinen mies, kutsui luoksensa Philotaan, joka oli yhtä
hyvin perehtynyt egyptiläisiin tapoihin ja laitoksiin kuin
helleniläisiinkin, antoi tämän viedä itseänsä lakitupihin ja torille ja
lahjoitteli tapansa mukaan hänelle milloin mitättömiä lelusia, milloin
taas ruhtinaallisia antimia.

"Sittenkuin Philometor jälleen teidän Roomalaistan kauttanne pääsi
vapaaksi Syrialaisen yliherruudesta ja sai itsenäisesti hallita
Memphiissä, niin Euleus syytti ruukunkantajattarien isää siitä, että
tämä muka oli saattanut petollisesti Memphiin Antiokhoksen haltuun,
eikä herjennyt puuhastaan, ennenkuin tältä syyttömältä mieheltä
ryöstettiin hänen suuri omaisuutensa, ja ennenkuin hän vaimoineen oli
viety pakkotyöhön aithiopialaiseen kultakaivokseen. Minä olin jo
silloin, kun tämä tapahtui, tässä häkissäni, mutta minä sain sen kuulla
veljeltäni Glaukukselta, joka on hovissa henkivartijana ja saa
varemmin, kuin muut ihmiset, tietää paljon, mitä palatsissa tapahtuu,
ja minun onnistui salaa tuottaa Philotaan tyttäret tähän temppeliin ja
pelastaa heidät joutumasta heidän vanhempiensa kohtaloon. Viisi vuotta
on kulunut siitä, ja nyt tiedät, minkä tähden jalosukuisen miehen
tyttäret kantavat vettä Serapiin alttarille, ja minkä tähden minä
ennemmin annan tehdä itselleni kuin heille pahaa, mutta että minä taas
Euleukselle soisin paljoa mieluummin myrkyllisiä juuria kuin makeita
persikoita."

"Onko Philotas vielä tänä päivänäkin pakkotyössä?" Roomalainen kysyi
purren hammastaan.

"On, Publius," erakko vastasi. "Niin, helposti on tämä sana 'on'
sanottu ja yhtä helposti kädet sitä sanoessa puristuvat nyrkiksi, mutta
raskasta, sangen raskasta on ajatella niitä tuskia, joita mies
sellainen kuin Philotas ja jalo, viatoin vaimo, joka oli kaunis, kaunis
kuin Hera ja Aphrodite, -- joita he saavat kärsiä kovassa ja aivan
oudossa työssä, polttavan auringon paahteessa, voutien ruoskimina.
Ehkäpä he jo onnekseen ovatkin päässeet tuskistaan, ja ehkä heidän
tyttärensä jo ovat orpoja! Nuot raukat! Ei kukaan, paitse ylimmäinen
pappi, tiedä keitä he oikeastaan ovat, mutta jos eunukki sen saisi
tietää, niin hän lähettäisi heidät, niin totta kuin nimeni on Serapion,
heidän vanhempiensa luo."

"Koettakoonpa vain!" Publius huudahti ja kohotti uhaten oikeata
kättään.

"Hiljaa, hiljaa, ystäväni," erakko pyysi, "ei ainoastaan nyt, vaan
kaikessa, mitä ai'ot tehdä sisarusten hyväksi, sillä Euleus ei kuuntele
yhdellä vaan tuhannella korvalla, ja kaiken, mitä hovissa tapahtuu, on
käyminen hänen, epistolographin kätten kautta. Sinä sanot olevasi
kuningattaren armollisessa suosiossa. Se on sangen tärkeä seikka, sillä
hänen puolisonsa kuuluu tekevän kaikki, mitä Kleopatra tahtoo, eikä
Euleus saata näyttää Kleopatrasta juuri suuri-arvoiselta, jos
ruhtinattaret ovat sellaisia, kuin muutkin vaimot, joita tunnen."

"Ja vaikkapa näyttäisikin," Publius keskeytti hehkuvin poskin erakon
puheen, "niin hänen täytyy sittenkin joutua perikatoon, sillä mies
sellainen, kuin Philotas, ei saa siten joutua hukkaan, ja hänen asiansa
on tästä lähin oleva minunkin asiani. Tässä on käteni, ja jos minä
iloitsen siitä, että olen jalosukuisista esi-isistä syntyisin, niin
teen sen etenkin sen vuoksi, että Corneliolaisen lupaus on yhtä
arvokas, kuin jonkun muun miehen täytetty työ."

Erakko puristi nuorukaisen kättä, nyökkäsi hänelle ystävällisesti, ja
silloin hänen silmänsä säteilivät kosteina iloisesta liikutuksesta.

Äkkiä hän kääntyi selin Roomalaiseen ja tuli heti takaisin kookas
papyyruskääry kädessä.

"Ota tämä," hän sanoi antaen sen Roomalaiselle. "Minä olen omalla
kädelläni toden mukaisesti kirjoittanut siihen melkein anomuskirjan
muotoon kaiken sen, minkä äsken sinulle kerroin. Minä tiedän, että
tuollaisia asioita ajetaan hovissa järjestyksen mukaisesti, jos ne
kirjallisesti toimitetaan. Vaan jos kuningatar suostuu täyttämään
toivosi, niin anna tämä kääry hänelle ja pyydä häneltä armokirjettä.
Jos _sen_ saat toimeen, niin silloin on kaikki voitettu."

Publius otti kääryn, ojensi vielä kerran kätensä erakolle, ja innostuen
tämä huusi kovalla äänellä:

"Jumalat sinua siunatkoot ja vapauttakoot sinun kauttasi jaloimman
miehen hänen vaivoistaan. Jo olin herjennyt toivomasta, mutta kun sinä
meitä autat, niin ei kaikki vielä ole hukassa."



KUUDES LUKU.


"Suokaa anteeksi, jos häiritsen."

Näillä sanoilla keskeytti erakon huudahduksen eunukki Euleus, joka
hiljaa ja huomaamatta oli lähestynyt pastophoriumia, ja kumarsi
nöyrästi Publiukselle. "Onko lupa kysyä, mitä liittoa solmitaksensa
mies, joka on Rooman jaloimpia poikia, ojentaa kätensä tälle
kummalliselle miehelle?"

"Kysyä saapi jokainen," Publius vastasi nopeasti ja tylysti, "mutta
kaikkien ei tarvitse vastata, eikä minunkaan tänään. Minä jätän sinut
hyvästi, Serapion, vaan en luullakseni pitkäksi aikaa."

"Suvaitsetko, että minä sinua seuraan?" eunukki kysyi.

"Ilman luvattanihan olet minua tännekin seurannut."

"Kuninkaani käskystä olen sen tehnyt ja noudatan vain hänen
määräystään, kun nytkin tarjoan sinulle ohjaustani."

"Minä käyn edellä enkä saata kieltää sinua tulemasta perästäni."

"Mutta minä," eunukki vastasi, "pyydän sinua huomaamaan, ett'ei minun
arvolleni ole sopivaa, palvelijan tavoin astua sinun jäljestäsi."

"Minä pidän arvossa kesti-ystäväni kuninkaan tahtoa, joka käski sinut
minua seuraamaan," Roomalainen vastasi. "Sitä paitse saatat temppelin
portilla astua vaunuusi, kuten minäkin omaan vaunuuni; täyttäähän vanha
hovimies mielellänsä valtiaansa käskyn."

"Kyllä hän sen täyttääkin," Euleus nöyrästi Roomalaiselle vastasi,
mutta samoinkuin käärmeen kidasta pistää nopeasti esiin ja vieläkin
nopeammin vetäytyy takaisin kaksihaarainen kieli, samoin hänenkin
silmistään välähti ensiksi silmäys täynnä uhkaavaa vihaa ja sitten
toinen, joka epäluuloisesti katseli Roomalaisen kädessä olevaa kääryä.

Publius ei pitänyt tästä silmäyksestä väliä, vaan astui nopeasti
akaasialehtoon päin; mutta erakko jäi katselemaan tuota erilaista
paria, ja kun hän näki mahtavan eunukin astuvan nuorukaisen jäljestä,
niin hän pani kätensä lanteilleen, puhalsi lihavat poskensa pulleiksi
ja puhkesi kova-ääniseen nauruun, niinpian kuin nämät olivat kadonneet
akaasioiden taakse.

Kun Serapion kerran oli saanut naurun päästä kiinni, niin hänen oli
vaikea siitä lakata ja hän nauroi yhä vielä, kun Klea muutamia
minuuttia Roomalaisen lähdettyä tuli hänen luoksensa.

Iloisesti hän tahtoi ottaa holhottinsa vastaan, mutta katsottuaan häntä
silmiin hän huudahti huolestuneena:

"Sinä näytät siltä, kuin sinua olisi kohdannut jonkun vainajan henki.
Punaiset huulesi ovat kalpeat ja silmäsi ovat synkät. Mikä sinun on,
lapseni? Johan Irenekin on ollut kanssasi juhlakulkueessa, niinkuin
tiedän. Oletko saanut vanhemmistasi ikäviä tietoja. Sinä pudistat
päätäsi. No, sitten lapseni sinä ajattelet jotakuta enemmän, kuin sinun
pitäisi. Kas vaan, miten poskesi punastuvat! Varmaan kaunis Roomalainen
Publius on katsonut liian syvälle silmiisi -- hän on uhkea nuorukainen,
oikea mies, kelpo poika..."

"Heitä jo," Klea keskeytti ystävänsä ja suojelijansa puheen,
kieltävästi viitaten kädellään halki ilman, ikäänkuin hän tahtoisi
jakaa Serapionin puheen kahtia. "Minä en tahdo kuulla hänestä enää sen
enempää."

"Onko hän sopimattomasti sinua kohdellut?" erakko kysyi.

"On," Klea huudahti kovin punastuen ja kiivaasti, vastoin hänen muuten
tyyntä mieltänsä. "On, alinomaa hän vainoo minua viettelevillä
silmäyksillään."

"Ainoastaanko silmillään?" erakko kysyi. "Mutta katselemmehan me
ylhäistä aurinkoa ja suloisia kukkiakin, niinpaljon kuin vain saatamme,
eivätkä ne siitä vihastu!"

"Aurinko on liian korkea ja sieluttomat kukat liian alhaisia, jotta
ihminen saattaisi niitä vihastuttaa," Klea vastasi; "mutta Roomalainen
ei ole enempää eikä vähempää kuin minäkään, silmä ilmoittaa ajatuksen
yhtä hyvin kuin suukin, ja hänen silmänsä haluaa minulta sellaista,
joka nostaa punan poskilleni ja herättää minussa nytkin vihaa, kun vain
sitä ajattelen."

"Sen vuoksi sinä niin hirveästi vältitkin hänen silmäyksiään."

"Kuka sinulle sen on sanonut?"

"Publius itse, ja sentähden että sinun kovuutesi häneen kipeästä koski,
hän tahtoi lähteä Egyptistä; mutta nyt olen saanut hänet jäämään, sillä
jos on ainoatakaan kuolevaista, jolta odotan apua teille ja teidän
omaisillenne..."

"Niin hän se ei suinkaan ole!" Klea lujasti sanoi. "Sinä olet mies ja
luulet ehkä, ett'et sinäkään nuorena ollessasi ja kuljeskellessasi
vapaasti maailmassa, olisi toisin tehnyt, kuin hänkään miehen
oikeudella on toiminut, mutta jos voisit katsoa sieluuni tai tuntea
naisen sydämellä, niin ajattelisit toisin! Kuten erämaan hiekka, jota
tuuli puhaltaa pelloille, ja joka muuttaa niiden ystävällisen vihreyden
rumaksi, harmaan väriseksi, kuten myrsky, joka muuttaa tyynenä
kuvastelevan meren sinisen pinnan kohiseviksi, mustiksi pyörteiksi ja
vaahtoavaksi kuohuksi, siten tämän miehen viettelevä julkeus on
julmasti häirinnyt sieluni rauhaa. Neljättä kertaa hänen silmäyksensä
minua vainosivat juhlakulkueessa. Eilen en vielä tuntenut vaaraa, mutta
tänään -- minun täytyy se sinulle sanoa, sillä olethan sinä minun
isänäni, ja kehen muuhun maailmassa turvautuisinkaan? -- mutta tänään
olen tietänyt välttää hänen silmäyksiänsä ja kuitenkin tunsin juhlan
pitkinä, loppumattoman pitkinä hetkinä, että hänen silmänsä lakkaamatta
etsivät minun silmiäni. Ett'en ole erehtynyt, sen olisin tietänyt,
vaikk'ei Publius Scipio -- mutta miksi päästän tätä nimeä huuliltani --
vaikk'ei Roomalainen olisikaan sinulle kehunut ahdistaneensa
turvatonta tyttöä. Ja että sinun, juuri sinun, piti ruveta hänen
liittolaiseksensa! Sitä sinä et tekisi, et todellakaan sinä sitä
tekisi, jos tietäisit, millä mielellä olin juhlakulkueessa, kun maahan
katsellessani tiesin, että hänen silmäyksensä minua saastuttivat, kuten
sade, joka viime vuonna huuhtoi kukat pois temppelimme puhkeamaisillaan
olevista viiniköynnöksistä. Tuntui siltä kuin kietoutuisi verkko
sydämeni ympäri; mutta millainen verkko! Kuin olisi pellavakuontalon
asemasta pantu rukkiin tulisoihtu, se kehrätty hienoksi langaksi ja
tästä tulisesta rihmasta kudottu silmuja, siltä se tuntui! Minä tunsin
lankojen ja solmujen polttavan syviä haavoja sydämeeni enkä saattanut
niitä poistaa enkä voinut itseäni niiltä suojella. Niin, katso vain
noin tuskallisesti minuun ja pudistele päätäsi, siten on asian laita,
ja palo-arvet koskevat minua nytkin vielä kipeästi, niin kipeästi,
ett'en voi selittääkään!"

"Mutta Klea," erakko keskeytti tytön, "olethan varsin suunniltasi,
ikäänkuin jokin daimoni olisi sinut vallannut. Mene temppeliin
rukoilemaan, tai joll'ei se auta, Asklepiuksen tahi Anubiin luo ja anna
heidän manata paholainen itsestäsi."

"En tarvitse ketään jumalistasi," tyttö kovin liikutettuna vastasi.
"Niin, minä tahtoisin, että olisit antanut kohtalon kulkea omia
kulkujaan, ja että me saisimme olla osallisia vanhempiemme kohtalosta,
sillä se, mikä meitä täällä uhkaa, on vieläkin hirmuisempaa, kuin
kultahiekan seulominen auringon paahteessa tahi kuutilokiven
rikkisurvominen huhmarissa. En tullutkaan luoksesi puhumaan
Roomalaisesta, vaan kertomaan, mitä ylimmäinen pappi minulle heti
juhlakulkueen jäljestä on ilmoittanut."

"No?" Serapion pitkäveteisellä äänellä melkein tuskallisesti kysyi,
ojentaen kaulaansa, vieden pörröisen päänsä likemmäksi tyttöä ja avaten
silmänsä niin auki, että alaluomet melkein jäivät niitten alle.

"Ensiksi hän ilmoitti minulle," Klea vastasi, "miten niukat temppelin
tulot ovat..."

"Se on totta," erakko häntä keskeytti, "että Antiokhos on ryöstänyt
parhaan osan temppelin omaisuudesta, ja että ruunu, jolla aina on rahaa
Egyptin jumalien temppeliä varten, vähentää peltojamme lahjoittamalla
niistä pois suuria osia; mutta teitä kohdellaan luullakseni jo kyllin
itarasti, jopa huonomminkin, kuin kohtuullista olisi, sillä teidän
elatukseksenne -- sen minä kyllä tiedän, sillä se on minun kätteni
kautta kulkenut -- on temppeliin maksettu summa, jonka koroilla
kymmenenkin nälkäistä merimiestä kyllä itsensä elättäisi, saatikka
sitten kaksi tuollaista lintuista, kuin te; sen lisäksi te toimitatte
vielä ilmaiseksi vaivalloista työtä. Onhan todellakin hyödyllisempää
varastaa kerjäläiseltä hänen ryysynsä, kuin teiltä ryöstää
omaisuutenne. Mitä voisi sitten ylimmäinen pappi vaatia?"

"Hän sanoo, että papisto on jo viisi vuotta meitä elättänyt ja
suojellut, että vaarat uhkaavat muka meidän tähtemme temppeliä vielä
nytkin, ja että meidän pitää joko lähteä temppelistä tai astua
kaksoissisarusten Arsinoën ja Doriin sijaan, jotka tähän asti
kuolojuhlissa ovat Isiiksi ja Nephthykseksi pukeutuneina laulaneet
valituslauluja kuolleen jumalan paarien ääressä ja temppeliin tuotujen
ruumiitten siunaamista varten itkien ja valitellen vuodattaneet
juoma-uhria. Tytöt, Asklepiodor sanoo, käyvät liian vanhoiksi ja
rumiksi tähän tarkoitukseen, mutta temppelin on velvollisuus pitää
heitä aina heidän kuolemaansa saakka. Temppelin varat eivät muka riitä
enää elättämään kahta muuta jumalan palvelijatarta heidän ja meidän
lisäksemme, ja niin tarvitsisi Arsinoën ja Doriin vain vuodattaa uhria,
meidän taas pitäisi ottaa toimeksemme valituslaulut."

"Mutta ettehän te ole kaksoisia!" Serapion huusi, "ja vaan sellaiset,
kuten asetus määrää, saavat Isiinä ja Nephthyksenä itkeä Osirista."

"Meidät tahdotaan tehdä kaksoisiksi," Klea vastasi, vetäen huulensa
halveksivaan kurttuun, "Irenen hiukset tehdään mustiksi, niinkuin
minunkin, ja hänen kenkiensä anturat koroitetaan, jotta hän tulisi
minun pituisekseni."

"Eipä heidän onnistuisikaan tehdä sinua pienemmäksi kuin olet, ja
vaaleat hiukset saattaa helpommin muuttaa mustiksi, kuin mustat
vaaleiksi," Serapion sanoi vaivoin hilliten mielikarvauttaan. "Minkä
vastauksen annoit tähän merkillisen harvinaiseen ehdoitukseen?"

"Sen kuin saatoin antaa. Minä kieltäydyin, vaan ilmoitin samalla
olevani valmis, en pelosta, vaan koska olemme temppelille suuresti
kiitollisia, rupeamaan Irenen kanssa kaikkiin muihin toimiin, vaan en
tähän."

"Entä Asklepiodor?"

"Hän ei ole minua loukannut ainoallakaan vihaisella sanalla ja hän
pysyi, minun häntä vastustaessanikin, ylevänä ja rauhallisena; niin,
usein hän aivan hämmästyneenä tarkasteli minua silmillään, ikäänkuin
hän huomaisi minussa jotakin aivan uutta ja outoa. Lopuksi hän kuvaili,
miten paljon vaivaa temppelin laulun-opettaja oli meistä nähnyt, miten
hyvin minun syvempi ääneni sointuisi Irenen korkean äänen kanssa, miten
suurta suosiota me saattaisimme saavuttaa ihanilla valituslauluillamme,
ja miten mielellään hän käskisi antamaan meille paremman asunnon ja
runsaammin ravintoa, jos me vaan rupeisimme kaksoisten virkaan. --
Kuten haukkoja kesytetään nälällä, siten hänkin on luullakseni
koettanut niukalla ravinnolla tehdä meitä taipuvaisiksi. Minä teen ehkä
hänelle väärin, mutta minä olen tänään niin valmis ajattelemaan hänestä
ja muista isistä mitä pahinta. Mutta olkoon miten tahansa! Ainakaan hän
ei vastannut minulle mitään sen enempää, kun minä pysyin lujana
kiellossani, vaan jätti minut hyvästi käskien minut taas kolmen päivän
perästä ilmoituttumaan itseni hänelle ja sanomaan, aioimmeko me suostua
hänen toiveesensa vai lähteä temppelistä. Minä kumarsin, lähdin ovelle
ja olin jo kynnyksellä, kun hän vielä kerran kutsui minut takaisin ja
sanoi: 'Ajattele myöskin vanhempiasi ja heidän kohtaloansa!' Hänen
äänensä oli juhlallinen, melkeinpä uhkaava, mutta enempää hän ei
sanonut, vaan käänsi nopeasti selkänsä minulle. Mitähän hän tarkoitti
tällä uhkauksella? Kyllähän minä muutenkin ajattelen joka päivä ja
hetki isää ja äitiä ja muistutan heitä Irenelle!"

Erakko jupisi ensin itseksensä miettien ja tyytymättömänä, sitten hän
sanoi vakavasti:

"Asklepiodor on puheellansa tarkoittanut enemmän kuin luuletkaan. Joka
lause, minkä hän vastustajalleen sanoo, on pähkinä, jonka kuori ensin
on avattava, jotta löytäisi sydämen. Kun hän sinulle sanoo, että sinun
pitää ajatella vanhempiasi ja heidän kohtaloansa, niin se hänen
suussansa ja näissä oloissa tuskin merkitsee muuta kuin, ett'ei teidän
pidä unhottaman, miten helposti isänne kohtalo saattaisi teidätkin
yllättää, jos yritätte jättää temppelin turvan. Asklepiodor, sen sinä
tuskin viikko sitten minulle itse kerroit, ei ole turhaan sinulle
ilmoittanut, kuinka usein kaivoksiin pakkotyöhön tuomittujen omaiset
sinne perästä lähetetään. Niin, lapseni, Asklepiodorin viime sanalla on
hirmuinen merkitys! Se levollisuus ja ylpeys, jolla sinä asiata
katselet, tuskastuttaa minua, ja kuitenkin tiedät, ett'en ole pelkuri.
Vastenmielistä se tosin on, mitä teille tarjotaan, mutta ottakaa se
kuitenkin toimeksenne; eihän se toivottavasti tule kauvan kestämään!
Tee se minun ja Irene raukan tähden, sillä kyllähän sinä itse näiden
muurien ulkopuolellakin raa'assa, viettelevässä maailmassa tietäisit
itseäsi ohjata, mutta Irene, pikku Irene ei sitä voisi. Ja sitä paitse,
Kleani, sydänkäpyseni, me olemme löytäneet erään, joka pitää teidän
asiaanne omanansa ja joka on suuri ja mahtava; mutta mihin riittävät
kolme päivää! Eihän voi olla mahdollista, että näkisi teidät pois
ajettuina ilettävässä laivassa vietävän kurjan roistoväen kanssa
etelään työhön, joka ensin kuolettaa sielun ja sitten ruumiin! Ethän
sinä saata tehdä sitä minun ja Irenen tähden, ethän lemmikkini,
sydänkäpyni, sinä et voi, et saa sitä tehdä! Olettehan te minun
lapseni, minun pienet tyttäreni ja koko minun iloni, ja nyt tahtoisitte
jättää minut yksikseni tähän häkkiin, sentähden että olette niin
ylpeät!"

Tämän vahvan miehen oli mahdoton enää puhua ja hänen silmistään vieri
iso kyynelhelmi toisensa perästä hänen partaansa ja Klean käsivarrelle,
mistä hän molemmin käsin piteli kiinni.

Myöskin tytön silmistä tulvasi kuuma kyynelvirta, kun hän näki
karaistuneen ystävänsä itkevän, mutta hän pysyi jäykkänä ja sanoi
koittaen irroittaa kättänsä vanhuksen käsistä:

"Tiedäthän, isä, että monikin seikka kiinnittää minua tähän temppeliin:
siskoni, sinä ja portinvartijan pikku Philo. Minusta on tuntuva
raskaalta, kauhean raskaalta, jättää teidät, mutta mieluummin tahdon
sen ja kaiken muunkin kärsiä, kuin sallia Irenen ruveta Arsinoën tai
mustakulmaisen Doriin sijaan valituslaulajaksi. Kuvaileppas mielessäsi
tätä iloista lasta maalattuna ja rumennettuna paarien jalkopäässä
polviaan notkistelemassa, voivottelemassa ja valittelemassa
teeskennellyin äänin ja vuodattamassa väkinäisiä kyyneleitä. Hänestä
tulisi valhe, joka on lihaa ja luuta, hänelle itselleen inhoksi ja
minulle, joka olen hänelle äidin sijassa, alituiseksi kiduttavaksi
syytökseksi! Mitä välittäisin itsestäni! Vähääkään huolimatta
pukeutuisin jumalattaren vaatteisin, antaisin viedä itseni paarien luo,
vaikeroisin ja valittelisin niin, että se tunkisi jokaisen kuulijan
sieluun asti, sillä onhan sydämeni surun koti ja onhan se sellainen
kuin sokean silmä, joka menettää sen kautta näkövoimansa, että siihen
alinomaa vuotaa suolaisia kyyneleitä. Ja valituslaulut vielä
huojentaisivatkin sieluani, joka on surua täynnä, kuin partaittensa yli
tulvaileva puro; mutta mieluummin minä tahtoisin, että pilvi ijäksi
pimentäisi minulta auringon, että sumu himmentäisi jokaisen tähdenkin,
ja että musta savu pilaisi sen ilman, jota minun elääkseni pitää
hengittämän, kuin että antaisin rumentaa siskoni ruumiin, pimentää
hänen sielunsa ja muuttaa hänen heleän naurunsa valitushuudoksi ja
hänen iloisen lapsenmielensä synkäksi suruksi. Mieluummin tahdon lähteä
täältä ja sinun luotasi menehtyäkseni vanhempineni kurjuuteen ja
kuolemaan, kuin _sitä_ nähdä, kuin sitä kärsiä."

Serapion painoi kuultuansa nämät sanat kätensä kasvojansa vasten, mutta
Klea käänsi nopeasti hänelle selkänsä ja astui syvään hengittäen
huoneesensa päin.

Muulloin oli Irenellä tapana, kun hän kuuli siskonsa tulevan, kiiruhtaa
häntä vastaan, mutta tänään ei kukaan tervehtinyt Kleaa, ja heidän
huoneestaan, joka jo alkoi pimetä lähenevän yön hämärästä, hän ei heti
löytänyt sisartansa, sillä tämä oli kyyristynyt huoneen nurkkaan,
peitti kasvojaan molemmin käsin ja nyyhkytti hiljaa.

"Mikä sinun on?" Klea kysyi lähestyen huolestuneena itkevää, kumartui
hänen ylitsensä ja koitti häntä nostaa seisomaan.

"Anna minun olla," Irene nyyhki, käänsihe rutosti puoleksi pois
sisarestansa ja torjui kuin vastahakoinen lapsi hänen hyväilemisiänsä.

Kun Klea sitten häntä rauhoittaaksensa huolellisesti ja rakkaasti
silitteli hänen hiuksiaan, niin hän hypähti seisomaan ja huusi
kiivaasti kyynelet silmissä:

"Minun on täytynyt muutamia hetkiä itkeä itkemistäni. Korintholainen
Lysias on juhlakulkueen loputtua niin ystävällisesti minua puhutellut,
mutta sinä, sinä et ensinkään minusta huoli ja jätät minut niin
pitkäksi aikaa yksikseni tähän pölyiseen, ilettävään huoneesen. En
todellakaan pysy täällä kauvempaa, ja jos tahdotte minua täällä
pidättää, niin pakenen tästä temppelistä, sillä muualla on valkoista ja
mieluisaa, mutta täällä on synkkää ja kolkkoa."



SEITSEMÄS LUKU.


Memphiin linnoituksen valkean muulin sisäpuolella, jota bastioonit ja
vallit ympäröivät, oli vanha kuninkaan palatsi, komea uudestaan savettu
tiilirakennus. Sitä kaunistivat lukemattomat pihat, käytävät, huoneet,
salit, verandamaiset, kirjaviksi maalatut, puiset lisärakennukset ja
kauniit runsaspylväiset juhlarakennukset, jotka olivat kreikkalaista
kuosia.

Rehevästi viheriöivät puutarhalaitokset ympäröivät sitä, ja koko joukko
työmiehiä hoiteli kukkalavoja, siimekkäitä käytäviä, pensaita ja puita,
piti lammikot puhtaina ja ruokki niissä olevia kaloja, vartioitsi
eläintarhoja, joissa oli nähtävinä kaikenlaisia, nelijalkaisia eläimiä,
aina raskaasti astuskelevasta norsusta kevytkulkuiseen antilooppiin
saakka, ja suurissa määrin kaikista maista tuotuja lintuja.

Komeasti rakennetuista kylpysaleista nousi valkoista höyryä,
koirankopeista kaikui kova-äänistä haukuntaa, ja pitkistä, avonaisista
ratsutalleista kuului oritten hirnuntaa, kavion töminää ja marhaminnan
helinää.

Eräs puoli-ympyrän muotoinen uusi rakennus, teaatteri, liittäytyi
vanhaan palatsiin, ja puistojen keskellä ja ulkopuolella niitä
ympäröivää muuria kohosi useita suuria telttoja, jotka olivat
henkivartioita, lähettiläitä, kirjureita ja muita, hovin ruokasaleissa
palvelevia varten.

Sotamiesten hallussa oli suuri, kaupungin katujen ja kuninkaan linnan
välillä oleva ala, jossa oli varjokkaiden pihojen sivulla vahtimiesten
ja vankien huoneet. Muut sotilaat olivat teltoissa ihan varsinaisen
palatsin muurin vieressä.

Aseiden kalske ja päälliköiden kreikkalaiset komentohuudot kaikuivat
aina niihin huoneisin saakka, joissa kuningatar asui, ja nämät huoneet
olivat korkealla asemalla, sillä kuningatar asui kesä-aikaan mieluimmin
väljissä teltoissa. Nämät teltat olivat pystytetyt etelän
leveälehtisten kasvien ja kokonaisten kukkivien pensaslehtojen varjoon,
jotka kasvoivat kuninkaan palatsin tasaisella, marmorisilla
kuvapylvästöillä yltäkyllin kaunistetulla katolla.

Yksi ainoa käytävä vei tähän ruhtinaallisella komeudella kaunistettuun,
rauhalliseen asuntoon, johon yöt ja päivät virtaili vienoja tuulen
viimoja, ja johon ei kukaan kutsumatoin saattanut tunkeutua
häiritsemään kuningattaren rauhaa; sillä katolle vieväin leveitten
portaiden juurella oli vartioimassa muutamia veteraaneja,
makedoonialaisia aatelisia sotavanhuksia, jotka olivat kuningattarelle
yhtä ehdottoman kuuliaisia kuin kuninkaallekin.

Tämä ylhäinen joukko päästettiin auringon laskiessa pois ja kuningatar
kuuli heitä johtavan upseerin käskyn ja miekkoja sekä lattiaa vastaan
kalisevien kilpien helinän, sillä hän oli astunut teltastaan ulos ja
katseli länttä kohden, missä laskeutuva aurinko valeli keltaisia ja
paljaita Libyan vuoria monine hautoineen ja ryhmittäin olevia
pyramiideja ihmeellisillä väreillänsä, jotka vähitellen punasivat
ruusun karvaisiksi Memphiin laakson yli kaareilevalla taivaalla olevat
kevyet hopeahattarat ja kultasivat niitten syrjät.

Kuningatar oli juuri astunut ulos nuoren kreikkalaisen naisen,
hovijahtimestari Zenodotoksen valkoverisen tyttären Zoën kanssa, joka
oli hänelle rakkain kaikista hänen kasvin- ja leikkikumppaleistaan,
eikä tämä lännen viehättävän loistava näky häneen vaikuttanut, sillä
pannen kätensä silmilleen varjoksi, ett'ei aurinko häntä häikäisisi,
hän sanoi:

"Minnehän Corneliolainen on jäänyt! Kun me temppelin edustalla
astuimme vaunuun, hän oli kadonnut, ja niin pitkälle kuin voin nähdä
tietä Sokarin ja Serapiin alueelle päin, ei näy yhtään ajopeliä, ei
hänen eikä Euleuksenkaan, jonka piti häntä seuraaman. On vähän
epäkohteliasta, kun niin jäähyväisiä sanomatta poistuu, voisipa sitä
melkein sanoa kiittämättömyydeksikin, koska olin luvannut hänelle
kotimatkalla kertoa veljestäni Euergeteestä, joka on tullut tänään
päivällä, ja jota hän ei vielä tunne, koska Euergetes oleskeli silloin
Kyrenessä, kun Publius Cornelius Scipio nousi maalle Aleksandriassa.
Näetkö tuota mustaa varjoa tuolla kaukana Kakemin viinimäen luona? Se
on ehkä hän! Ei vaan, sinä olet oikeassa, ne ovat vain lintuja, jotka
lentävät tiheässä parvessa tien yli. Ethän sinäkään muuta näe? Etkö? Ja
kuitenkin on meillä kummallakin nuoret ja terävät silmät. Minä olen
utelias tietämään, mitenkä Euergetes on miellyttävä Publius Scipiota.
Tuskin voipi löytyä kahta erilaisempaa olentoa kun he, ja kuitenkin on
heidän kummankin olennossansa jotakin yhteistä."

"He ovat kumpikin miehiä," Zoë keskeytti kuningattaren puheen ja
katseli häntä sitten silmiin, ikäänkuin hän odottaisi valtijattarensa
hyväksymistä sanoillensa.

"Niin he ovat," Kleopatra ylpeästi vastasi. "Veljeni on tosin vielä
niin nuori, että hän tuskin vielä olisi päässyt poika-i'ästä ja olisi
vain nuorukaisena muitten ephebien joukossa, joll'ei hän olisi
kuninkaan poika, vaan ei hän kuitenkaan edes vanhojen joukosta löydä
ketään, joka voittaisi hänet tahdon lujuudessa ja rivakassa
toiminnassa. Hän oli jo ennenkuin minä tulin Philometorin puolisoksi,
riistänyt itselleen Aleksandrian ja Kyrenen, jonka oikeastaan piti
kuuluman minun puolisolleni, vanhimmalle meistä kolmesta, eikä hän
siinä tehnyt ensinkään veljellisesti, ja olisi meillä paljon muitakin
syitä vihata häntä, mutta kun näin hänen kolmen neljänneksen vuoden
perästä, niin minun täytyi unhottaa kaikki ja tervehtiä häntä,
ikäänkuin tuo nuori titaani, joka ei kummastuttaisi ketään, jos hänen
kerran onnistuisi nostaa Pelion Ossa vuorelle, olisi tehnyt pelkkää
hyvää minulle ja veljellensä, joka nyt on Pharaonisuvun ja meidän
huonekuntamme tavan mukaan minun puolisoni. Kyllähän minä tiedän,
kuinka raju hän useinkin on, kuinka suunnattoman hillitön ja määrätön,
mutta helposti annan hänelle anteeksi, koska minunkin suonissani
virtailee tulista verta ja koska suvulla, joka on synnyttänyt hänen
liiallisuutensa, on voimaa, puhdasta ja pontevaa voimaa. Juuri
sellaista ytimekästä voimaa me ihmettelemme etenkin miehissä, koska se
on ainoa lahja, jota jumalat ovat meille antaneet niukemmassa määrässä
kuin heille. Elämä tosin muuten hillitsee tulvailevia virtoja, mutta
minä epäilen, onko sen onnistuva tehdä sitä hänen myrskyiselle
kululleen. Hänen laatuisensa käyvät aina rivakasti eteenpäin ja pysyvät
lujina loppuun saakka, joka hänet varmaankin kerran äkki-arvaamatta
yllättää, ja sellainen raju vesi on minusta mieluisempi kuin tasangolla
virtaileva kapea joki, joka ei tee kellenkään pahaa ja joka oikein
kauvan elääksensä hälvenee suohon. Hänelle jos kenellekään pitää
antaman hänen melunsa anteeksi, sillä yhtä määrättömät ja
hämmästyttävät kuin hänen vikansa tai, suorin puhein, hänen paheensa,
ovat myöskin veljeni suuret, sekä vanhaa että nuorta kummastuttavat
ominaisuudet, jos hän vain tahtoo. Ja kuka Kreikkalainen tai
Egyptiläinen voittaisi hänet hengen terävyydessä ja jäntevyydessä?"

"Sinä saatatkin hänestä ylpeillä," Zoë vastasi. "Niin korkealle kuin
Euergetes ei itse Publius Scipiokaan saata lentää."

"Mutta senpä vuoksi puuttuukin Euergeteeltä Corneliolaisen lujaa,
rauhallista varmuutta. Miehen, jossa on näiden molempien hyvät
ominaisuudet yhdistettyinä, ei luullakseni tarvitse väistyä jumalankaan
tieltä."

"Semmoinen olisi ainoa täydellinen meidän puuttuvaisten kuolevaisten
joukossamme," Zoë vastasi. "Mutta jumalatpa eivät saata kärsiä ketään
täydellistä ihmistä, koska heille sen kautta tulisi se vastenmielinen
rasitus, että heidän täytyisi kilpailla omien luomiensa kanssa."

"Tuolla tulee kuitenkin joku, jossa ei ole mitään laittamista,"
huudahti nuori kuningatar rientäen komeasti vaatetettua, vanhan
puolista rouvaa vastaan, joka toi hänen lastansa, vaaleata,
kaksivuotiasta poikaa.

Hellästi mutta samalla rajusti ja kiivaasti hän tarttui pienokaiseen,
ottaaksensa sen käsivarrellensa; mutta hento lapsi, joka hänelle ensin
oli hymyillyt, pelästyi, käänsihe poispäin hänestä ja koetti kätkeä
kapeita kasvojansa ylhäisen hoitajattarensa vaatteisin, joka kietoi
kätensä hänen ympärillensä.

Kuningatar laskeutui heti polvilleen, tarttui pojan hartioihin ja
koetti ensin hyväilysanoilla ja sitten väkisin saada häntä päästämään
irti vaatepoimuista, joilla hän peitti kasvojaan, ja kääntymään häneen
päin; mutta vaikka rouva, joka oli ollut myöskin pojan imettäjä,
ystävällisesti puhuttelemalla häntä auttoi, niin tuskastunut lapsi
alkoi kuitenkin itkeä ja sitä ankarammin vastustaa äitinsä hellyyden
osoituksia, mitä innokkaammin tämä koki saada häntä itsellensä.

Vihdoin hoitajatar nosti nuoren prinssin korkealle ja tahtoi antaa
hänet hänen äidilleen, mutta silloin muuttui niskoittelevan lapsen itku
kova-ääniseksi parkumiseksi, ja hän kietoi suonenvedon tapaisesti
pienen käsivartensa imettäjänsä kaulan ympäri.

Kun äiti juuri jokseenkin taitamattomasti taisteli lapsensa
itsepäisyyttä vastaan, kuului pyörien jyrinää ja kavion kopinaa
palatsin pihasta, ja tuskin kuningatar oli sen kuullut, kun hän jo
kääntyi huutavasta pojastansa, kiiruhti katon reunalle ja huusi Zoëlle:

"Publius Scipio tulee! Aika on jo hyvin täpärällä, minun pitää pukeutua
pitoihin. Eikö tuo ilkeä lapsi vieläkään tahdo kuulla? Vie pois se,
Praksinoa, ja muista se, että olen sinuun tyytymätöin! Sinä vieroitat
minusta oman lapseni, voittaaksesi tulevan kuninkaan puolellesi. Se on
joutavaa tahi osoittaa ainakin, että sinä olet taitamatoin ja ett'et
ole kykenevä siihen toimeen, joka sinulle on uskottu. Imettäjän
velvollisuuden olet täyttänyt, mutta minä olen etsivä ja löytävä toisen
hoitajan lapselleni. Ei mitään vastustusta. Ei mitään kyyneleitä; minä
olen jo kyllin kuullut lapsen parkumista!"

Lausuttuansa nämät kovat ja kiivaat sanat, hän käänsi selkänsä
kuten kivettyneenä seisovalle Praksinoalle, joka oli ylhäisen
makedoonialaisen aatelismiehen puoliso, ja astui telttaansa, jonne
juuri oli asetettu muutamia monihaaraisia lamppuja pienille
somatekoisille pöydille palamaan.

Nämät, niinkuin kaikki muutkin kuningattaren teltassa olevat kapineet,
olivat hohtavaa norsunluuta, joka näytti erittäin kauniilta
taivaansinisen, hopealiljoilla ja tähdillä ommellun telttakankaan ja
tiikerintaljojen rinnalla, millä patjat ja villaiset valkeat, sinisellä
meanderilla reunustetut lattiamatot olivat peitetyt.

Kiivaasti kuningatar heittäytyi vaatetuspöytänsä edessä olevalle
istuimelle, katseli niin kauvan peiliin, kuin hän olisi ensi kerran
nähnyt kasvonsa ja vaalean punaiset hiuksensa, ja sanoi sitten kääntyen
puoleksi Zoë'en, puoleksi Atheenalaiseen lemmikkineitsyesensä, joka
muitten palvelijatarten kanssa seisoi hänen takanansa:

"Oli hulluutta, että värjäsimme tumman tukkani vaaleaksi; olkoon nyt
sellaisena kuin se on, sillä Publius Scipio, jolla ei ole vihiäkään
meidän keinoistamme, pitää tätä väriä harvinaisena ja kauniina eikä
hänen tarvitse tietää, mistä se on sellaiseksi tullut. Tuota
kotkanpäällä kaunistettua hiuskoristetta, johon pukeutuneena ollessani
kuningas minusta enimmin pitää, Lysias ja Roomalainen pitävät
barbarimaisena, ja siksi sitä kutsuu jokainen, jolla ei ole
Egyptiläisten kanssa mitään tekemistä. Mutta eihän joukossamme tänä
iltana ole Egyptiläisiä, ja senpä tähden tahdonkin panna päähäni
safiirirypäleillä kaunistetun kultatähkäisen seppeleen. Luuletko, Zoë,
siihen sopivan sen läpi näkyvän silkkivaatteen, joka eilen tuli
Kos'ista. Mutta en kuitenkaan pane sitä päälleni, sillä se on kudottu
liian hienoksi eikä se ensinkään peittäisi mitään, ja minulta puuttuu
juuri nyt tarpeellista täyteläisyyttä. Suonet näkyvät taas kaulassani,
kyynärpäät käyvät niin suipoiksi, ja minä olen tullut kevyemmäksi. Se
tulee noista alituisista vihastumisista, mielenliikutuksista, suruista
ja huolista. Miten minun taas eilenkin täytyi nousta neuvostossa, sillä
puolisoni antoi vaan aina myöden, suostui ja tahtoi olla myöntyväinen.
Silloin kun pitää kieltämän, silloin minun täytyy astua esiin, vaikka
minusta onkin sangen vastenmielistä, että minun aina pitää ottaman
omille niskoilleni se viha, jota toiveissaan pettyminen ja kielto
herättävät, ja josta syystä minua pidetään kovana ja sydämettömänä; ja
tämän kaiken teen voidakseni tahramattomana säilyttää puolisolleni
tuota hiukan epäiltävää kunniaa, että hän muka on lempein ja
ystävällisin kaikista miehistä ja ruhtinaista. Sekin, että poikani on
niin itsepäinen, tuottaa mieltä häiritseviä kohtauksia, mutta on se
sittenkin parempi, kuin että Philopator heittäytyisi kaikkien syliin.
Poikien kasvatus on etenkin siinä, että heitä opetetaan kieltämään.
Suostunhan itsekin usein siihen, mihin minun ei pitäisi, mutta minä
olen nainen, ja me näytämme myöntyväisinä ollessamme kauniimmilta kuin
vastustellessamme, ja mikä olisi meille tärkeämpää kuin se, että olemme
kauniita? Otetaan vaan tämä vaalean sininen puku ja pannaan sen yli
kultalanka-verkko, jossa on safiireja solmuissa. Se soveltuu hyvin
pääkoristeeni kanssa. Vedä varovasti kammallasi, Thaïs, sinä kosketat
oikein kipeästi! Minä en saa enää lörpötellä. Zoë, annappas tuo kääry
tuolta, minun pitää hiukan koota ajatuksiani, ennenkuin lähden pitoihin
miesten kanssa keskustelemaan. Kun on käyty kuolleitten alueella ja
Serapiin luona ja kun on muisteltu sielumme kuolemattomuutta ja sen
tulevaista kohtaloa, niin luetaan halukkaasti vielä kerran, mitä tuo
herttaisin kaikista herttaisista ajattelijoista tietää sanoa
senlaatuisista asioista. Tuosta saat aloittaa, Zoë!"

Kleopatran suosikki viittasi toimetointa palvelijatarta vetäytymään
pois, istuutui vastapäätä kuningatarta olevalle matalalle patjalle ja
alkoi selvästi ja harjaantuneella äänellä lukea, eikä mikään häntä
siinä häirinnyt, paitse koristeiden helinä, kalliitten kangasten
kahina, kristallimaljoihin kaadetun öljyn ja hajuveden tipahteleminen,
kuningatarta koristelevan tytön lyhyet ja hiljaiset kysymykset ja
Kleopatran yhtä lyhyet ja hiljaiset vastaukset.

Kaikki muut varmaankin kaksikymmentä nuorempaa naista, joilla ei ollut
tekemistä kuningattaren kanssa ja jotka seisoivat joukottain avaran
teltan seinustalla tahi istuivat lattialla olevilla patjoilla,
odottivat niin liikahtamatta sitä hetkeä, jolloin heidänkin vuoronsa
tulisi tehdä jokin palvelus, kuin olisi noita lumoussanallaan heidät
loihtinut. Ainoastaan silmillään ja hiljaisilla sormiliikenteillä he
keskustelivat, sillä he tiesivät, ett'ei kuningatar sallinut häiritä
itseänsä silloin, kun hänelle luettiin, ja ett'ei hän paljon arvellut
paiskatessaan pois luotansa kaiken, mikä häiritsi hänen toiveitaan ja
halujaan, niinkuin likistävän kengän tai katkenneen kielen.

Hänen kasvojensa piirteet olivat säännöttömät ja terävät ja hänen
poskipäänsä ja huulensa, joiden takaa lumivalkeat, mutta harvat hampaat
loistivat, olivat liiaksi jännitetyt, mutta sill'aikaa kun hän oli
pitänyt voimakasta ymmärryskykyänsä vireillä ja loistavin silmin, jotka
näyttivät tietäjän silmiltä, ja suu puoleksi avoinna, kuunnellut Platon
sanoja, niin joku selittämätöin, hieno sulouden loiste, joka näytti
tulevan paremmasta, korkeammasta maailmasta, ympäröitsi häntä, ja
silloin hän oli paljoa kauniimpi kuin nyt, kun hän oli valmiiksi
koristeltuna ja Zoë oli pannut Platon pois kädestään, ja kun häntä
ympäröivät naiset oikein tuhlaamalla tuhlailivat hänelle äänekkäitä
imarrussanojaan.

Kleopatra rakasti sitä, että häntä niin innokkaasti ylisteltiin ja,
hänen nauttiaksensa oikein useiden ihmettelyä, piti häntä
koristeltaissa vaatetuspöydän ääressä olla suuri joukko naisia. Kaikin
puolin pidettiin hänen ympärillään peilejä, poimut aseteltiin paremmin
ja jalokivillä kaunistetut sandaalien nauhat vedettiin kiinni.

Kuka ylisteli hänen kutriensa kiharuutta, kuka taas hänen vartalonsa
solakkuutta, nilkkaluittensa hentoutta ja lapselle sopivien käsiensä ja
jalkojensa pienuutta.

Eräs tyttö huomautti toiselle, mutta kyllin kovaa, jotta kuningatar
saattoi sen kuulla, hänen silmiensä loistoa, joka muka oli kirkkaampi
kuin hänen otsallaan ja kaulallaan olevien safiirien vesi, ja
Ateenalainen neito Thaïs vakuutti, että Kleopatra oli tullut
vahvemmaksi, sillä hänen kultaista vyötänsä oli tänään ollut paljoa
vaikeampi vetää kiinni, kuin kymmenen päivää sitten.

Sitten kuningatar viittasi, Zoë heitti hopeakuulan somatekoiseen,
samasta metallista tehtyyn maljaan, ja pian sen jälkeen kuului teltan
ovelta henkivartijain askeleita.

Kleopatra astui ulos, loi pikaisen silmäyksen pikipannuilla ja
tulisoihduilla kirkkaasti valaistulle katolle ja tummien lehvien
välistä valkoisina hohtaviin, marmorisiin kuvapatsaisin ja läheni
sitten katsomatta edes siihen telttaan päin, missä hänen lapsensa
lepäsivät, kantotuolia, jonka nuoret makedoonialaiset aatelismiehet
olivat kantaneet ja asettaneet katolle.

Zoë ja Atheenalainen Thaïs tukivat häntä, kun hän nousi kantotuoliin,
ja hänen leikkikumppalinsa, palvelijattarensa ja muut läheisistä
teltoista tänne rientäneet naiset muodostivat hänen tiensä kummallekin
puolelle aituun ja puhkesivat kova-äänisiin ihmettelyn ja ihastuksen
huudahduksiin, kun heidän valtijattarensa leijaili korkealla
kantajiensa olkapäillä heidän ohitsensa.

Timantit loistivat kirkkaina Kleopatran viuhkaimen kädensijassa, kun
hän nyökkäsi hovinaisilleen tuolla armollisella ystävällisyydellä, joka
muistuttaa tervehdittyä siitä, kuinka paljoa alempana hän on
tervehtijää. Jokainen hänen kätensä liike oli kuninkaallisen ylpeä ja
tarkoin määrätty, mutta hänen silmistänsä loisti vapaasti ja kirkkaasti
nuoren naisen kauniisti laitetun puvun mielihyvä, iloitseminen omasta
itsestänsä ja hauskojen juhlallisten hetkien odotus.

Jo kantotuoli katosi leveitten, katolta vievien portaitten ovesta, ja
Athenalainen Thaïs huokasi hiljaa ja ajatteli itsekseen: "Jospa sinäkin
kerran saisit tuollaisessa monivärisenä kimaltelevassa somassa
näkinkengässä liidellä niinkuin jumalatar halki ilmojen, kauniitten
nuorukaisten kantamana, ympärilläsi kuullen pelkkää ylistystä ja
riemua! Tuolla taivaalla kiitää yhä kasvava Selene kylmänä ja äänetönnä
mitättömien tähtien ohitse, ja samoin hän riensi soihdunkantajineen
purpuraan puettuna näiden kaikkien telttain välillä olevien liekkien ja
tulien ja meidän raukkojen ohitsemme pitoihin, ja millaisiin pitoihin,
millaisten vieraitten pariin! Kaikki täällä ylhäällä riemuelivat
hänelle, ja minusta tuntui siltä, kuin olisi tuolla alhaallakin kylmien
marmorikuvien joukossa Zenon vakavat kasvot avanneet suunsa ja
huudahtaneet hänelle hyväilysanan. Ja kuitenkin olisi Zoë ja
valkoverinen Lysippa ja Demetriuksen mustakutriset tyttäret ja minäkin,
mitätön olento, kauniimmat kuin hän, jos mekin voisimme kaunistella
itseämme vaatteilla ja jalokivillä, joihin kuninkaat mielellään
möisivät valtakuntansakin, jos mekin, niinkuin hän, Aphroditen tavoin
saisimme valtijattarena istua näkinkengän kuoressa, joka liikkuu
smaragdinvihreässä lasivirrassa, kuin häälyisi se keskellä merta, jos
meidänkin jalkaimme alla olisi helmillä ja turkooseilla kaunistettuja
delfiinejä, ja jos meidänkin hiuksissamme liehuisi strutsin sulkia
kuten hopeahattaroita, jotka kauniina kevätpäivinä koristavat Athenan
ihanata taivasta. Minulle vasta se läpinäkyvä vaate sopisi, jota _hän_
ei uskaltanut pitää! Oi jospa sentään olisi totta, mitä Zoë eilen luki,
että ihmissielut ovat yhä uusissa muodoissa määrätyt vaeltamaan maan
päällä! Ehkäpä silloin minunkin sieluni tulisi kerran jossakin
kuninkaan lapsessa maailmaan! Prinssiksi en kuitenkaan tahtoisi tulla,
sillä häneltä vaaditaan niin paljon, mutta kyllä prinsessaksi. Miten
ihmeen ihanaa se sentään olisi!"

Paljon sellaista Thaïs uneksi, sill'aikaa kun Zoë oli kuninkaan teltan
edustalla hiljaisessa, innokkaassa keskustelussa tätinsä, prinssi
Philopatorin korkeimman hoitajattaren kanssa.

Ruhtinaallisen lapsen imettäjä kuivasi tuon tuostakin silmiään ja sanoi
nyyhkien katkerasti:

"Oman pienokaiseni, muut lapseni, puolisoni ja kauniin Aleksandriassa
olevan talomme olen jättänyt antaakseni rintani prinssille ja
kasvattaakseni häntä. Onneni, vapauteni, öitteni levon olen uhrannut
kuningattaren ja tämän pojan tähden. Kuinka tämä kaikki minulle
palkitaan! Ikäänkuin olisin palkattu piika enkä jalosukuisen miehen
tytär ja vaimo, tämä, joka on vielä puoleksi lapsi, sillä tuskin hän on
vielä yhdeksäntoista vanha, julistaa joka kymmenes päivä minut
viraltani sinun ja lemmikkiensä läsnä-ollessa, ja minkä tähden?
Sentähden että hänen poikansa suonissa virtailee hänen sukunsa
hillitöintä verta ja sentähden, ett'ei lapsi tahdo kiitää syliin
äidille, joka päiväkausiin ei käy häntä katsomassa ja joka vain
joutohetkinään, päästyänsä muista oikuistaan vapaaksi, pitää hänestä
huolta. Ruhtinaat osoittavat suosiota ja epäsuosiota oikeudenmukaisesti
vain niinkauvan, kuin he ovat lapsia. Pienokainen ymmärtää varsin
hyvin, minkä arvoinen minä hänelle olen ja minkä Kleopatra. -- Jos
mieleni tekisi menetellä pahoin lapsen kanssa, niin kyllä pian olisi
tapahtunut tämän äidin tahto, äidin, joka hänen ei pitäisi olla. Niin
raskasta kuin minun onkin, -- rohkenenhan sen sanoa, -- jo nyt jättää
tämä heikko lapsi, joka on niin lujasti kiintynyt minun sieluuni kuin
hän olisi omani, ja lujemminkin, paljoa lujemmin, niin teen sen
kuitenkin tällä kertaa senkin vaaran uhalla, että Kleopatra syöksee
meidät, minut ja puolisoni, onnettomuuteen, niinkuin monet muutkin,
jotka ovat rohjenneet vastustaa hänen tahtoansa."

Prinssin imettäjä itki ääneensä; mutta Zoë pani kätensä surullisen
ystävänsä olalle ja sanoi lohduttaen:

"Minä tiedän, että saat enemmän kärsiä Kleopatran oikkujen tähden kuin
me kaikki muut, vaan älä hätäile! Huomenna hän lähettää kauniin lahjan
niinkuin muulloinkin, kun hän on sinua loukannut, ja jos hän vastakin
mieltäsi pahoittaa, niin hän aina myös koittaa sitä hyvittää, kunnes
tämä vuosi on kulunut, ja sinä olet täyttänyt prinssin suhteen
tehtäväsi ja saat jälleen palata omaistesi luo. Kärsivällisyyttä
vaaditaan meiltä kaikilta. Me elämme kuin ihmiset, jotka asuvat
lahonneessa huoneessa, ja joiden jaloille tänään uhkaa pudota hirsi,
huomenna kivi. Ottakaamme levollisina vastaan, mikä meitä kohtaa, niin
meidän haavojamme koitetaan parantaa, mutta jos vastustelemme, niin
kaikki jumalat armahtakoot meitä; Kleopatra onkin kuten jännitetty
jousi, josta nuoli lennähtää, niinpian kuin vain lapsikin, hiiri tai
tuulen puuska koskee jänttä, kuten ylen täytetty astia, josta vesi
virtailee, jos lehti, uusi vesipisara tai kyynel siihen putoaa. Me
kaikki joutuisimme sellaisessa elämässä piankin perikatoon, mutta hän
tarvitsee rauhattomuutta, jännitystä ja mielenliikutusta joka hetki.
Myöhään hän tulee aterialta, tuskin kuusi tuntia hän nukkuu levotonta
unta; ja siksi kun me jälleen hänet koristelemme aterialle, hän suopi
tuskin niin paljon lepoa itselleen, kuin pieni kivi tarvitsee aikaa
pudotaksensa haikaran pesästä maahan. Neuvotteluista mennään
oppineitten keskusteluihin, kirjojen äärestä temppeliin uhraamaan ja
rukoilemaan, pyhästä huoneesta taiteilijain työhuoneisin, maalauksia ja
kuvapatsaita katselemasta vastaan-ottosaliin, alammaisten ja vieraitten
luota kirjoitushuoneesen, kirjeitten vastaamisesta juhlakulkueesen ja
taas uhraamaan, näistä toimista tänne ja vaatetustelttaan, jossa hän,
sill'aikaa kun häntä kaunistellaan, kuuntelee minun lukuani, ja kuinka
hän kuuntelee! Ei yksikään sana mene häneltä hukkaan, ja kokonaisia
lauseita hänen ajatuksensa pitää koossa. Tästä tällaisesta sinnetänne
käynnistä täytyy hänen sielunsa olla niinkuin jäsen, joka ankarista
ponnistuksista on tullut kipeäksi ja tuntee tuskaa heti kun sitä vähä
kovemmin koskee. Me emme ole hänelle suurempi- emmekä vähempi-arvoisia
kuin kurjat hyttyset, joita lyömme koska meitä vaan haluttaa, ja
jumalat olkoot armolliset sille, johon tämän kuningattaren käsi sattuu!
Euergetes lyö miekalla kahtia sen, mikä tulee hänen tiellensä,
Kleopatra taas pistää väkipuukolla, ja onhan hänen käsissään sekä hänen
oma että myöntyväisen puolisonsa valta. Älä ärsyttele häntä! Tyydy
siihen, mitä et voi torjua, niinkuin en minäkään nurise, jos lukiessani
joskus teen virheen, ja hän tempaa kirjan kädestäni tai heittää sen
jalkoihinsa. Siitä minun tarvitsee kuitenkin pelätä ainoastaan
omastapuolestani, mutta sinun vielä puolisosi ja lapsiesikin puolesta."

Praksinoa nyökkäsi kuultuaan nämät sanat surullisesti mutta
myöntyväisesti päätänsä ja sanoi:

"Kiitos sinulle näistä sanoista. Minä ajattelen tällaisissa tapauksissa
ainoastaan sydämelläni, mutta sinä suurimmaksi osaksi päälläsi. Sinä
olet oikeassa, minulla ei ole tälläkään kertaa muuta tehtävää, kuin
kärsiminen; mutta kun kerran olen täyttänyt, mitä olen täällä ottanut
toimittaakseni, ja kun taas olen kotona, niin annan, ikäänkuin kovasta
taudista parantuneena, teurastaa suuren uhrin Asklepiukselle ja
Hygeialle; mutta sen nytkin jo tiedän, että mieluummin tahtoisin
köyhänä piikana jauhaa käsikiveä, kuin vaihettaa asemaani tämän
rikkaan, jumaloitun kuningattaren kanssa, joka nopeasti ja levottomasti
rientää parhaan ohitse, mitä elämä kuolevaisille tarjoopi, voidakseen
nauttia täydellisesti elämää. Hirmuiseksi, hirvittäväksi kuvailen
sellaista elämää, ja autio kuin erämaa on varmaankin sellaisen äidin
sydän, jolla on muiden asiain kanssa niinpaljon tekemistä, ett'ei hän
voi itsellensä voittaa oman lapsensa rakkautta, joka sulostuttaa
jokaisen päivämiehenkin vaimon elämää. Mieluummin kärsisin kaikkea,
kuin olisin sellainen kuningatar!"



KAHDEKSAS LUKU.


"Eikö ole ketään, joka tulee minua vastaan?" kuningatar kysyi, kun hän
oli saapunut viimeisille porfyyriportaille, jotka veivät juhlasaliin
johtavaan etusaliin, ja katseli synkkänä, pieni käsi nyrkiksi
puristettuna, perästänsä tulevia kamariherroja: "Minä tulen, eikä
kukaan ole täällä!"

Tällä "ei kukaan" oli sentään hiukan omituinen merkitys, sillä
marmoripaasilla siinä avarassa, ylt'ympäri pylväskäytävien ympäröimässä
ja vain tähtitaivaan kattamassa huoneessa, johon kuningatar
viittasi, seisoi enemmän kuin sata mekedoonialaista henkivartijaa
kallisarvoisimmissa tamineissa ja yhtä monta ylhäistä hovin
virkamiestä, jotka arvonimiltään olivat kuninkaan isiä ja veljiä,
sukulaisia ja ystäviä ja ensimmäisiä ystäviä.

Nämät kaikki ottivat kuningattaren moni-äänisellä "terve!"-huudolla
vastaan; mutta ei yksikään heistä näyttänyt Kleopatrasta huomiota
ansaitsevalta.

Tämä joukko oli hänestä vieläkin vähä-arvoisempi kuin ilma, jota meidän
on elossa pysyäksemme hengittäminen, se oli hänestä kuin ilkeä savu,
kuin kieppuva pöly, jonka tieltä mielellämme väistymme, mutta jota
matkustajan kuitenkin on kärsiminen päästäksensä eteenpäin.

Kuningatar oli odottanut, että harvat, hänen ja hänen veljensä
Euergeteen aterialle valitsemat vieraat täällä rappusilla olisivat
häntä tervehtimässä, kun hän jumalattaren tavoin liehui kautta ilmojen
näkinkengässään, hän, joka jo oli mielessänsä iloinnut Roomalaisen
hämmästelevästä ja Lysiaan hienosta imartelusta; mutta nyt oli
tehokkain kohtaus hänen roolissanssa, jota hän tänä iltana aikoi
näytellä, mennyt ihan hukkaan, ja hän aikoi jo antaa kantaa itsensä
takaisin katollensa ja vasta, kun hän varmaan tiesi vieraitten jo
olevan läsnä, vielä kerran liehua heidän vastaansa.

Mutta paljoa enemmän kuin mitään muuta, kuin tuskaa ja katumustakin,
hän pelkäsi sitä, että hän näyttäisi naurettavalta. Senpä tähden hän
vain käskettikin kantajiaan seisomaan paikoillansa ja sill'aikaa, kun
ylimmäinen vastaan-ottaja, arvonsa unhoittaen riensi ilmoittamaan hänen
tuloansa kuninkaalle, hän viittasi ylhäisimmät valtakunnan ylimykset
luoksensa lausuaksensa heille kylmän ystävällisesti muutamia armollisia
sanoja. Vain muutamia, sillä pian avautuivat varsinaisen juhlasalin
thyiapuusta tehdyt ovet ja kuningas tuli ystävinensä Kleopatraa
vastaan.

"Kuinka olisimme saattaneet sinua näin varhain odottaa?" Philometor
puolisolleen huudahti.

"Onko tämä todellakin liian aikaista?" ruhtinatar kysyi, "vai
hämmästytänkö sinua sentähden, että unhoitit kokonaan minua odottaa?

"Miten väärin luulet!" kuningas vastasi. "Tiedähän toki, että sinä,
miten varhain tulletkin, tulet minun toiveilleni aina liian myöhään."

"Ja meidän toiveillemme," Korintholainen Lysias huudahti, "et tule
liian varhain etkä liian myöhään, vaan parhaasen aikaan, kuin onni ja
voitonseppele ja parantuminen."

"Paraneminenko, joka edellyttää taudin?" Kleopatra kysyi, ja hänen
silmänsä säteilivät taas kirkkaina ja viisaina.

"Minä ymmärrän täydellisesti Lysiaan tarkoituksen," Publius puuttui
Korintholaisen puheesen, "sillä minä olen kerran Marskentällä syössyt
hevosineni maahan, maannut viikkokausia vuoteen omana ja tiedän, ett'ei
löydy mitään onnellisempaa tunnetta, kuin se että ihminen parannuttuaan
huomaa kadonneitten voimiensa jälleen palaavan takaisin."

"Ja vielä enemmän," Lysias keskeytti ystävänsä puheen, "kuningatar
minusta näyttää tulevan niinkuin paraneminen, koska me, sill'aikaa kun
hän oli poissa joukostamme, tunsimme olevamme kipeitä ikävästä. Sinun
läsnä-olosi, Kleopatra, on tehokkain lääke ja tuottaa meille takaisin
menetetyn terveytemme!"

Kleopatra laski hempeästi ja ikäänkuin kiitollisuuden osoitteeksi
viuhkaimensa alas ja käänsi sen ohessa nopeasti sen vartta, että siihen
kiinnitetyt timantit voisivat kirkkaasti loistaa; sitten hän kääntyi
kummankin ystävänsä puoleen ja sanoi:

"Teidän sanoillanne on ystävällinen tarkoitus, ja ne ovat niin
keskenänsä sopusoinnussa, kuin kaksi samassa koristeessa olevaa kiveä,
joista toinen kimaltelee sentähden, että se on taidokkaasti hiottu ja
siis tarjoopi kuvastimen kaikesta, mikä loistaa, mutta toinen taas
loistaa sentähden, että se on puhdas ja välähtelee oman kiiltonsa
vaikutuksesta. Puhdas ja todellinen on sama; Egyptiläisillä onkin vain
yksi sana kumpaakin merkitsemään, ja sinun ystävällinen puheesi,
Scipio, -- mutta saanhan kutsua sinua Publiukseksi, -- sinun
ystävällinen puheesi, Publius, näyttää minusta olevan todenmukaisempaa,
kuin hilpeän ystäväsi kevytmielisemmille korville sopivat sanat. Minä
pyydän, ojenna minulle nyt kätesi!"

Näkinkengän kuori, jossa hän oli istunut, laskeutui maahan, ja
Publiuksen sekä puolisonsa tukemana kuningatar astui siitä ja lähti
vierainensa juhlasaliin.

Sittenkuin esirippu jälleen oli sulkenut salin, ja Kleopatra oli
vaihtanut muutamia sanoja puolisonsa kanssa, hän kääntyi jälleen
Roomalaisen puoleen, jonka luo eunukki Euleus oli astunut, ja sanoi:

"Sinä tulet Atheenasta, Publius, mutta et näytä siellä juuri
innokkaasti seuranneen logiikan esitelmiä, vai mistä muuten tulee, että
sinä, joka terveyttä pidät korkeimpana hyvänä, että sinä, joka myöskin
ilmoitit, ett'ei sinun missään ole niin hyvä olla kuin minun
läheisyydessäni, kuitenkin saatoit juhlakulkueen jäljestä niin nopeasti
jättää minut varsin vastoin sopimustamme? Rohkenenko kysyä, mitkä
toimet..."

"Meidän jalo ystävämme," eunukki vastasi syvään kumartaen ja antamatta
kuningattaren puhua loppuun, "näyttää erinomaisesti mieltyneen Serapiin
partaisiin erakkoihin ja etsivän heiltä lopullista päätöskiveä
Athenassa alkamille opinnoillensa."

"Siinä hän tekee oikein," Kleopatra vastasi, "sillä heiltä hän
saattaa oppia kiinnittämään tarkkaavaisuuttansa siihen elämän
kolmannekseen, josta Atheenassa puhutaan sangen vähän, minä tarkoitan
tulevaisuuteen --"

"Se on jumalien asia," Roomalainen vastasi. "Se tulee kyllä ajallansa,
enkä minä ole siitä erakon kanssa puhunut mitään. Euleus tietäköön,
että päinvastoin kaikki, mitä Serapeumissa opin tuolta omituiselta
mieheltä, koskee menneitä asioita."

"Mutta miten on mahdollista," eunukki kysyi, "että kukaan, jolle
Kleopatra on tarjonnut seuraansa, saattaa niinkauvan ajatella muuta,
kuin hänen kaunista läsnäoloansa?"

"On aivan oikein," Publius nopeasti vastasi, "että käyt nyky-ajan
asioihin käsiksi ja ett'et ajattele mielelläsi menneisyyttäsi."

"Se oli täynnä suruja ja vastuksia," eunukki lausui taitavasti itseänsä
hilliten, "sen ruhtinattareni tietää, sekä valistuneen äitinsä
kertomuksista että omastakin kokemuksestaan ja tietää suojella minua
siltä ansaitsemattomalta vihalta, jolla mahtavat viholliset näyttävät
tahtovan minua vainota. Salli kuningatar, että vasta myöhemmin olen
aterialla saapuvilla. Tämä jalo herra odotutti itseänsä tuntikausia
Serapeumissa, ja Philae'n Isistemppeliin tehtävää uutta rakennusta
koskevien ehdotusten pitää jo huomenna olla kunnossa, että ne sinun
korkean puolisosi ja hänen ylhäisen veljensä Euergeteen neuvottelussa
aamulla varhain..."

"Saat mennä," Kleopatra keskeytti eunukin puheen.

Sittenkuin Euleus oli lähtenyt, kuningatar astui lähemmäksi Publiusta
ja sanoi:

"Sinua kiukuttaa tämä ehkä vastenmielinen, mutta kaikissa tapauksissa
käytännöllinen ja ansiokas mies. Saanko kysyä, loukkaako sinua vain
hänen persoonallisuutensa, vai ovatko ne tosi-asioita, jotka ovat
herättäneet sinussa vastenmielisyyttä ja, jos oikein olen nähnyt,
oikein vihamielisiäkin tunteita häntä vastaan?"

"Molempia," Publius vastasi. "Jo alusta alkain en luullut tapaavani
tässä miehessä mitään hyvää, ja nyt tiedän, että jos olen erehtynyt
hänen suhteensa, niin se on tapahtunut hänen eduksensa. Huomenna pyydän
sinulta hetkisen aikaa, jona kerron sinulle hänestä sellaista, mitä ei
sovi tänä ilolle omistettuna iltana jutella, koska se on ikävää ja
surullista. Sinun ei tarvitse sen vuoksi tulla uteliaaksi, sillä ne
ovat menneisyyden asioita eivätkä koske minua eivätkä sinua."

Ylimmäinen hovimestari ja edeskäypä, jotka kutsuivat pöydän ääreen,
keskeyttivät tämän keskustelun, ja pian kuningaspari vieraineen virui
juhla-aterialla.

Eri esineitten itämaalainen komeus ja helleniläinen somuus yhdistyivät
tuossa keskikokoisessa salissa, missä Ptolemaios Philometor
tavallisesti mieluummin aterioitsi muutamien valittujen ystäviensä
kanssa.

Samoinkuin suuri vastaan-ottosali ja miestensali kaksinekymmenine
ovineen ja porfyyripylväineen, johon kuninkaan vieraat kokoontuivat,
tämäkin sai valonsa ylhäältä, sillä ikkunattomat seinät ja komeat
alabasteripatsaat korintholaisine akanthuskapiteeleinensä kannattivat
ainoastaan sivuilla olevata kapeata katosta, mutta keskeltä se oli
katotoin.

Nyt, kun sadat tulet sitä valaisivat, leveni tuon avaran aukon
yli, josta päivällä aurinko loi valoansa huoneesen, kultainen
vuorikristalleista kimaltelevilla puolikuilla ja tähdillä koristettu
verkko, jossa oli niin ahtaat silmukat, että se esti yöllä valoa kohti
lenteleviä yölepakoita ja perhosia.

Kuninkaan ruokasali olikin melkein päivän valkeaksi valaistu, etenkin
useilla, monihaaraisilla kynttilöillä, joita kannattivat ihanat,
pronssista ja marmorista tehdyt lapsen vartalokuvat.

Jokainen liitos lattialla olevassa mosaikkikuvauksessa, joka esitteli
Herakleen vientiä olympiin, jumalien ateriata ja ällistyneen uroon
hämmästystä taivaallisen seuran komeuden johdosta, oli näkyvissä, ja
sadat liekit kuvastelivat seinien Hippo Regiuksesta tuodussa
marmorissa, johon taitavat taiteilijat olivat kuvannet kalliilla
kivillä, niinkuin lapis lazuli'lla, malakiittilla, kuutilokivellä,
verijaspiksella, akhaattilla ja Khalkedonin kivellä, hedelmäterttuja,
komeissa ryhmissä olevaa kaadettua riistaa ja kaikenlaisia
soittokoneita; pylväissä taas sai nähdä koomillisen ja traagillisen
runottaren naamioita, tulisoihtuja, muratilla ja viiniköynnöksille
kierreltyjä thyrsossauvoja ja huiluja. Kaikki nämät olivat kuvatut
kultaan ja hopeaan sekä puolijalokivillä koristellut ja kohosivat
marmoriselta perustaltaan niinkuin metalli-nasta nahkakilvestä tai
runsaat helat miekanhuotrasta.

Tuo ihana dionysiläiskulkuetta esittelevä korkokuvaus, jonka
kuvanveistäjä Bryaksis oli muodostellut Ptolemaios Soteria varten ja
tehnyt sen norsunluusta ja kullasta, katseli alas aterioitseviin päin.

Kaikki, mihin silmä tässä huoneessa sattui, oli ollut kaunista, kallista
ja etenkin iloista, ennenkuin Kleopatra oli astunut valta-istuimelle;
mutta hän oli täällä niinkuin omissa asuinhuoneissansakin, antanut
asettaa marmorisille pylväille suurimpain helleniläisten filosoofien ja
runoilijain kuvapatsaita, Milesolaisesta Thaleesta aina Stratoon asti,
joka pani kohtalon jumalan valta-istuimelle, Hesiodoksesta aina
Kallimakhokseen, ja antanut, koomillisen runottaren naamion lisäksi
liittää traagillisenkin naamion, sillä pöytänsä ääressä hän ei halua,
niin hänen oli tapa sanoa, nähdä ketään, jota ei hyvä ja vakava
keskustelu enemmän miellyttäisi, kuin ruoka, juoma ja nauru.

Sen sijaan kun muut vaimot aterialla läsnä ollessaan istuivat tuolilla
tai puolisonsa sijan jalkapuolella, hän virui omalla lepotilallaan,
jonka takana runoilijatar Sapphon ja Perikleen ystävättären Aspasian
kuvapatsaat olivat.

Että häntäkin pidettäisiin filosoofina ja, joll'ei juuri
runoilijattarena, niin ainakin runouden ja soitannon tarkkana
tuntijana, hän vaati ikäänkuin omat oikeutensa, ja miksikä hän ei
olisikaan tahtonut mieluummin virua kuin istua, koska hän kuitenkin
tiesi, kuinka hyvin hänen sopi heittäytyä patjalle ja nojautua vuoteen
syrjää vasten kädellään, joka ei juuri ollut kaunis, mutta jossa
kuitenkin oli ihmeteltävinä aleksandrialaisen koriste- ja kultasepän
työn jaloimpia näytteitä.

Mutta hän valitsi viruvan asentonsa etenkin jalkojensa tähden; ei
kenelläkään naisella, näet, koko Egyptissä ja Kreikan maassa ollut
pienempiä ja jalommin muodostuneita jalkoja kuin hänellä.

Senpä vuoksi hänen sandaalinsa olivatkin niin tehdyt, että ne hänen
seisoessaan tai käydessään peittivät ainoastaan jalkapohjan, vaan
jättivät aivan paljaiksi somat, valkoiset varpaat ruusunvärisine
kynsineen ja vaaleahkoine puolikuineen.

Pidoissa hän pani kuten miehetkin kenkänsä kokonaan pois ja piti
jalkojansa ensiksi peitossa, että hän vasta sitten ne näyttäisi, kun
hän luuli niiden sijojen kokonaan kadonneen, jotka sandaalien nauhat
olivat jättäneet hänen hentoon ihoonsa.

Eunukki Euleus oli näitten jalkojen suurin ihailija, ei, niinkuin hän
itse sanoi, niiden kauneuden tähden, vaan sentähden että kuningattaren
varpaitten liikkeet hänelle osoittivat, mitä Kleopatran mielessä
silloin liikkui, kun hän ei saattanut huomata hänen teeskentelytaidossa
harjaantuneesta suustansa ja silmistänsä mitään siitä, mitä hänen
sielunsa ajatteli.

Yhdeksän kolmittain yhteen asetettua hevosen kengän muotoon
järjestettyä sijaa eebenholtsisine syrjineen ja oliivinvihreine
patjoineen, joille oli kirjaeltu kullalla ja hopealla hienoja kuvia,
tarjosivat vieraille lepopaikkaa.

Kuningatar kuiskutti kohottaen olkapäitään ja, niinkuin näytti, varsin
vähän ihastuneena kamariherralle, ja tämä osoitti heti kullekin
kutsutulle hänen paikkansa.

Kuningatar kävi takimmaisen sija-osaston äärimäiselle paikalle oikealla
puolen ja hänen puolisonsa äärimmäiselle vasemmalla puolen: heidän
välillään oleva sohva jäi tyhjäksi Euergetestä, kuninkaallisen
pariskunnan veljeä varten.

Yhdellä niistä kolmesta sijasta, jotka olivat oikealla puolen
ruhtinaallista perhettä, Publius sai paikkansa aivan Kleopatran
viereen, ja häntä vastapäätä lähinnä kuningasta Korintholainen Lysias.

Kaksi viimemainitun viereistä tilaa jäi tyhjiksi, sen sijaan kun
Roomalaisen rinnalle asettui tuo urhea ja viisas Hieraks, Ptolemaios
Euergeteen ystävä ja uskollisin palvelija.

Sill'aikaa kun palvelijat levittelivät ruusunlehtiä huoneesen,
ruiskuttelivat hyvän hajuista vettä ja kantoivat pienen hopeapöydän,
jonka vahva kansi oli tehty punaisen ruskeasta, valkotäplisestä
porfyyristä, kunkin vieraan viereen, kuningas kääntyi ystävällisesti
tervehtien vieraittensa puoleen ja pyysi anteeksi heidän
vähälukuisuuttansa.

"Euleuksen," hän sanoi, "on täytynyt toimiensa tähden jättää meidät, ja
meidän kuninkaallinen veljemme istuu varmaankin vielä kirjainsa ääressä
Aristarkhoksen kanssa, joka on tullut hänen mukanansa Aleksandriasta,
mutta kyllä hän on lujasti vakuuttanut saapuvansa tänne."

"Kuta vähemmän meitä on," Lysias vastasi syvään kumartaen, "sitä
kunniakkaampaa on kuulua teidän tarkan vaalinne mukaan valittujen
joukkoon."

"Minä luulen jo hyvistäkin olevan parhaat kutsutut," kuningatar sanoi,
"mutta veljeni Euergeteen mielestä lienevät nekin vielä liian
monilukuiset, sillä hän, joka vieraassa maassa käskee niinkuin
kotonansa, on kamariherraa kieltänyt käskemästä meidän oppineita
ystäviämme, niiden joukossa sinuakin, Agatharkhides, minun ja veljeni
oivallinen opettaja, niinkuin tunnettu on, sekä meidän juutalaisia
ystäviämme, jotka eilen ottivat osaa ateriaamme, ja jotka olin listaan
kirjoittanut. Minusta se voi olla hyvä, sillä minä rakastan runotarten
lukua, ja ehkäpä hän tahtoi osoittaa sinulle, Publius, kunniaa, sillä
me istumme nyt Roomalaisten tapaan. Sinun emmekä hänen kunniaksensa
tänään olemme ilman soitantoa; sanoithan sinä, ett'et sitä aterioidessa
juuri rakasta. Euergetes itse soittaa oivallisesti harppua. On muuten
hyväkin, että hän tulee myöhään niinkuin ainakin, sillä ylihuomenna on
hänen syntymäpäivänsä, ja hän tahtoo viettää sen täällä eikä
Aleksandriassa. Brukhiumiin kokoontuneitten papillisten lähettiläitten
pitää tulla tänne Memphiisen toivottamaan hänelle onnea, ja meidän
pitää valmistaman jotakin loistavaa. Sinä, Publius, et rakasta
Euleusta, mutta hän paraiten ymmärtää näitä asioita, ja minä toivon,
että hän pian palaa takaisin meitä neuvomaan."

"Huomenna meidän pitää panna toimeen suuri juhlakulkue," kuningas
huudahti. "Euergetes rakastaa loistavia näytelmiä ja minä tahtoisin
mielelläni hänelle osoittaa, kuinka hänen tulonsa on meitä
ilahuttanut."

Kuninkaan kauniit kasvonpiirteet näyttivät hänen näitä sydämestä
lähteneitä sanoja lausuessaan erittäin miellyttäviltä, mutta hänen
puolisonsa sanoi ajattelevaisesti:

"Niin, jos olisimme Aleksandriassa, mutta keskellä egyptiläistä
väestöä --"



YHDEKSÄS LUKU.


Kova-ääninen, juhlasalin marmoriseinistä kajahteleva nauru keskeytti
kuningattaren viimeiset sanat, ja hän pelästyi ensin, mutta hymyili
sitten ystävällisesti, kun hän huomasi veljensä, joka, työnnettyänsä
kamariherran syrjään, oli erään vanhan Kreikkalaisen rinnalla astunut
aterijoitsevien joukkoon.

"Kaikkien Olympin asukasten ja kaiken sen jumala- ja nautakarjan
nimessä, joka asuu Niilin temppelissä!" tulija huusi yhä vielä nauraen
niin kovaa, että hänen lihavat poskensa ja hirmuisen vahva ja nuori
ruumiinsa vapisi ja tutisi. "Sinun kauniiden jalkojesi nimessä,
Kleopatra, jotka niin helposti voi kätkeä, mutta jotka kuitenkin
jokaisen pitää nähdä, kaikkien sinun suloisten hyveittesi
nimessä, Philometor, minä luulen, että te koetatte voittaa suuren
Philadelphoksen tai meidän syyrialaisen setämme Antiokhoksen, ja
tahdotte panna toimeen sellaisen juhlakulkueen, ja vielä minun
kunniakseni! Hyvä kyllä! Minä otan itse ihmeesen osaa ja esittelen
paksulla ruumiillani Erosta viinineen ja jousineen. Jonkun
Aithiopiattaren pitää siinä tapauksessa olla äitinäni, Aphroditena! On
näyttävä oikein komealta, kun tämä musta-ihoinen kaunotar nousee
valkoisesta merivaahdosta. Ja mitä mietitte lyhyt- ja villatukkaisesta
Pallaasta, sulottarista, joilla on leveät aithiopialaiset jalan
lätkäleet, ja Egyptiläisestä, jonka paljaaksi ajellussa päässä aurinko
kuvastelee, Phoibos Apollona!"

Näin sanoen tuo kaksikymmen-vuotias jättiläinen heittäytyi
tyhjälle tilalle sisarensa ja veljensä väliin ja huusi, sittenkuin
hänen veljensä oli hänelle ilmoittanut Roomalaisen nimen ja
hän itse arvokkaasti tervehtinyt tätä, luoksensa erään nuorista
makedoonialaisista aatelismiehistä, jotka olivat aterijoitsevain
palvelijoina, antoi täyttää maljansa kerran ja vielä kerran ja sitten
vielä kolmannen kerran, joi sen yhtä kyytiä ja pois panematta pohjaan
asti ja sanoi sitten kovaa, pyyhkien molemmin käsin takkuista, vaaleata
tukkaansa, niin että se pörrötti ihan ylöspäin hänen valtavasta
päästään ja leveästä otsastaan:

"Minun täytyy pitää vähän kiirettä, saadakseni teidät kiinni. Vielä
yksi malja, Diokleides!"

"Hillitöin!" Kleopatra nuhteli puoleksi leikillään, puoleksi totisena
uhaten häntä sormellaan. "Millaiselta sinä näytät!"

"Sellaiselta kuin Silenus pukinjaloitta," Euergetes vastasi. "Annappas
minulle peili, Diokleides! Noudata vaan kuningattaren silmäystä niin
kyllä sen löydät. Kas siinä se olikin! Eikä todellakaan kuva, jonka se
minulle näyttää, huonosti minua miellytä. Minä näen siitä pääkallon,
jolla Egyptin molempain ruunujen lisäksi vielä kolmannellekin olisi
tilaa, ja jossa on niin suuret aivot, että niillä voisi täyttää
neljänkin kuningattaren päät reunoja myöten. Minä näen kaksi
korppikotkan silmää, jotka aina ovat terävät, silloinkin kun niitten
omistaja on juovuksissa, ja joita ei vaivaa mikään muu, kuin näitten
hauskojen poskieni liha, joka varmaankin, jos se, samassa määrässä
lisääntyy, vihdoin tukkii niiltä kokonaan valon, kuten kasvava puu
kätkee puunkoloon pistetyn drakman, kuten luukku sulkee akkunan. Näillä
kämmenillä ja käsivarsilla tuo peilistä näkyvä mies kuristaa hädän
tullessa täysikasvaneen niilihevosen, ja niiden vitjain, jotka
koristavat tätä kaulaa, pitää olla kaksi kertaa niin pitkät,
kuin hyvin ruokitun egyptiläisen uhripapin vitjat; minä näen tästä
peilistä miehen, joka on leivottu tukevammasta taikinasta ja
lihavammasta, lujemmasta aineesta, kuin muut ihmiset, ja jos tuolla
kirkkaasta kuristimesta näkyvällä hienolla olennolla on päällään
läpinäkyvää kangasta, niin mitä sinulla, Kleopatra, on sitä vastaan?
Ptolemaiolaisten ruhtinasten pitää pitämän huolta Aleksandrian
tuontikaupasta, sillä mitä muuten tulisi Kos'in kauppaliikkeestä,
joll'en minä ostaisi hienointa Bombyks-silkkiä, sen sijaan kun sinä,
kuningatar, et ensinkään hyödytä sen myyjiä, vaan käärit itsesi
vestaalin tavoin mattokankaasta tehtyihin vaatteisin? Seppele päähäni
ja vielä toinenkin ja uutta viiniä maljaan! Rooman ja sinun
menestykseksesi, Publius Cornelius Scipio, ja meidän viimeisen
kriitillisen arvelumme onneksi, Aristarkhokseni, ja hienon
ajattelemisen ja rohkean juomisen hyväksi!"

"Rohkean ajattelemisen ja hienon juomisen hyväksi," näin puhuteltu
nopeasti vastasi kohoittaen maljaansa, katsellen tulisilla silmillänsä
viiniä ja taluen sitä hiljalleen lähemmäksi pitkää, kauniisti
muodostunutta ja hiukan kaarevaa nenäänsä sekä ohuita huuliansa.

"Oho, Aristarkhos!" Euergetes huudahti rypistäen leveätä otsaansa.
"Sinä miellytät minua enemmän muokatessasi runoilijaisi ja
kirjailijaisi sanoja, kuin oikaistessasi kuninkaan hänen ryypätessään
käyttämiä juomalauselmia. 'Hieno juominen' on 'maistelemista', ja
maistelemisen minä jätän ruovonpäristelijöille ja muulle
siipikarjalle, joka hyvin tulee aikaan ruovikossa. Ymmärräthän?
Ruovikossa; olkoon ruoko leikattu sitten kirjoittamista varten tahi
ei!"

"Hienolla juomisella," tuo suuri kriitikus vastasi nuorelle ruhtinaalle
aivan rauhallisena pyyhkien kapealla kädellänsä ohuet harmaat hiuksensa
korkealta otsaltaan, "hienolla juomisella minä tarkoitan valitun,
oivallisen viinin juontia, ja oletko koskaan nauttinut mitään hienompaa
kuin tätä Anthyllan rypäleen mehua, jota sinun ylhäinen veljesi meille
tarjoo? Juomalauselmasi siis edestakaisin käännettynä ylistää sinua
eteväksi ajattelijaksi ja samalla kelpo juoman hyväntahtoiseksi
antajaksi."

"Hyvin käännetty," Kleopatra käsiään taputtaen huudahti. "Katsoppas.
Publius, siinä aleksandrialainen kieli näytti näppäryyttänsä."

"Niin," Euergetes puuttui puheesen, "jos voisi keihäitten asemasta
sanoilla ryhtyä taisteluun, niin kyllä Aleksanterin kaupungin museumin
herrat, Aristarkhos johtajanaan, pitäisivät kurissa Rooman ja Karthagon
yhtyneitä joukkoja."

"Mutta emmehän ole sodassa, vaan rauhallisella aterialla," kuningas
sanoi hyväntahtoisesti ja ystävällisesti. "Sinä olet varmaankin saanut
tiedon meidän salaisuudestamme ja olet pilkannut meidän uskollisia
Egyptiläisiämme, joitten sijaan mielelläni panisin vaaleita
Kreikkalaisia, jos Aleksandria olisi vielä minun eikä sinun, mutta ei
sittenkään ole puuttuva sinun syntymäpäivänäsi komeata juhlakulkuetta."

"Vieläkö teitä sitten todellakin huvittaa tuo ijankaikkinen
hanhenmarssi?" Euergetes kysyi ja ojensihe sohvallaan kohottaen
puristetut kätensä päänsä yli. "Mieluummin sittenkin tahdon tyytyä
Aristarkhoksen hienoon juontiin, kuin katsella tuota tyhjää komeutta.
Ainoastaan kahdella ehdolla lupaan olla hiljaa ja pysyä puolen päivää
alallani kuin apina häkissään: ensiksi, jos meidän roomalaista
kesti-ystäväämme, Publius Cornelius Scipiota miellyttää katsella
sellaista näytelmää, joka ei kuitenkaan likimainkaan saata kilpailla
Roomalaisten voittotriumphien kanssa, sittenkuin enomme Antiokhos
ryösteli maatamme ja me molemmat veljet ja'oimme keskenämme Egyptin, ja
jos toiseksi sallitten minun kauppiaana ottaa osaa kulkueesen."

"Minun tähteni, kuninkaani," Publius vastasi, "ei tarvitse
juhlakulkueita panna toimeen, ei ainakaan sellaisia, joita minun on
pakko katsella."

"Minua sellainen yhä vieläkin ilahuttaa," Kleopatran puoliso Philometor
sanoi. "Minä en väsy katselemaan hyvin järjestettyjä ja iloisia
joukkoja."

"Minun lävitseni taas," Kleopatra huudahti, "käy kylmiä ja
kuumia väreitä, ja usein kyynelet tulevat silmiini juuri silloin,
kun riemu kovimmin raikuu. Suurella joukolla, joka yhdistyy
ainoastaan yhtä henkilöä varten, on aina melkoinen vaikutus. Pisara,
hiekkajyvänen, rakennuskivi, ne ovat kaikki mitättömiä esineitä, mutta
mieltä-ylentävästi miljoonat niistä vaikuttavat, kun ne ovat mereksi,
erämaaksi tai pyramiidiksi yhdistettyinä. Yksi ainoa riemuitseva
näyttää hullujenhuoneesta karanneelta narrilta, mutta kun tuhansia
ihmisiä yhtaikaa riemuitsee, niin se valtaa väkevästi kylmänkin
sydämen. Kuinka etenkin sinua, Publius Scipio, jossa minusta nähden
voimallinen tahto on niin erittäin onnellisesti kehkeytynyt, ei liikuta
näytelmä, jossa on vaikuttamassa sellainen yhteinen tahto?"

"Saattaako sitten tällaisessa kansan riemussa," Roomalainen kysyi,
"ylimalkaan tulla kysymykseenkään mikään tahto. Sellaisessahan jokainen
juuri tuleekin tuollaiseksi tahtoa vailla olevaksi jäljittelijäksi ja
matkijaksi: minä puolestani haluan kulkea omaa tietäni ja olla
riippumatoin mistään muusta, kuin niistä laei'sta ja velvollisuuksista,
joiden alaiseksi minut tekee Rooman valtio."

"Minä taas," Euergetes sanoi, "olen lapsesta saakka katsellut
juhlakulkueita parhaasta paikasta, ja sen vuoksi kohtalo rankaisee
minua sillä, että se tekee minut välinpitämättömäksi kaiken sellaisen
suhteen, kun sitä vastoin nuo köyhät raukat, jotka saavat nähdä vain
muassa olijoitten neniä, hiuksia ja selkiä, saavat aina iloita jostakin
uudesta komeudesta. Publius Scipiota ei minun tarvitse ottaa huomioon,
niinkuin näette, vaikka sen mielelläni tekisinkin. Mitähän sinä,
Kleopatra, nyt sanoisit, jos itse ottaisin osaa minun juhlakulkueeseni,
minä sanoin minun, sillä minun kunniaksenihan se pannaan toimeen; se
olisi todellakin jotakin uutta ja vieläpä hauskaakin."

"Luullakseni enemmän uutta ja hauskaa kuin kunniakasta," Kleopatra
pistävästi vastasi.

"Mutta senhän pitäisi olla teille oikein mieluista," Euergetes nauroi,
"sillä paitse veljenne olen vielä teidän kilpakumppalinne, ja
mieluumminhan sellaisen näkee alenevan kuin ylenevän."

"Näihin sanoihin," kuningas puuttui puheesen nuhtelevalla ja surullisen
hiljaisella äänellä, "ei mikään sinua oikeuta. Me rakastamme sinua,
suomme sinulle omaisuutesi omamme rinnalla ja pyydämme sinua
pilapuheissakin välttämään sellaisia sanoja, että kaikki menneet asiat
pysyisivät unhotuksissa."

"Ja ett'et," Kleopatra lisäsi, "narrimaisuudellasi tahraisi kuninkaan
arvoasi ja mainettasi, jonka oppisi kautta olet saavuttanut."

"Opettajatar! Tiedätkö sitten, mitä tarkoitin? Minä ai'oin esiytyä
Alkibiadeena Aristarkhoksen kanssa, joka olisi ollut Sokrateena,
muassamme joukko huilunsoittajattaria; onhan minulle aina sanottu, että
Alkibiades ja minä olemme toistemme näköisiä -- monessa suhteessa,
vilpittömät ystävät sanovat, kaikissa suhteissa, kohteliaammat
sanovat."

Publius tarkasteli, nämät sanat kuultuansa, tuon kuninkaallisen
mässääjän muodotonta, läpinäkyvään vaatteesen puettua vartaloa, ja kun
hän sen ohessa ajatteli Atheenalaisten lemmikin ihanata kuvapatsasta,
jonka hän oli nähnyt Ilissoksessa, niin hän veti suunsa halveksivaan
hymyyn.

Tämä ei jäänyt Euergeteeltä huomaamatta ja se loukkasi häntä, sillä hän
ei nähnyt mitään mieluummin kuin sitä, että häntä verrattiin Perikleen
sisaren poikaan; mutta hän peitti vihansa, sillä Publius oli Tiberin
rannalla asuvien mahtavimpien miesten likeisin sukulainen, ja vaikka
hänellä itsellään olikin kuninkaan valta, niin Rooma vallitsi
kuitenkin, kuten jumalien tahto, hänenkin ylitsensä.

Kleopatra huomasi, mitä hänen veljensä mielessä liikkui, ja viedäksensä
häneltä puheen vuoron sekä herättääksensä hänessä uusia ajatuksia, hän
sanoi iloisesti:

"Jättäkäämme siis juhlakulkue siksensä ja miettikäämme jotakin muuta
juhlaa syntymäpäiväksesi. Sinä Lysias olet varmaankin kokenut
tällaisissa asioissa, sillä Publius kertoi minulle, että sinä
Korinthissa olet kaikkien näytelmien johtajana. Mitä pitää meidän tehdä
huvittaaksemme Euergetesta ja itseämme?"

Korintholainen katseli tuokion maljaansa, liikutteli sitä
pitkäveteisesti vieressään olevalla marmoripöytäsellä ostronipiiraitten
ja tuoreiden parsaruohojen välillä ja sanoi sitten, katsellen
ympärillensä ikäänkuin myöntymystä odottaen:

"Eräässä suuressa, Ptolemaios Philadelphoksen aikuisessa
juhlakulkueessa, josta Kalliksenus Agatharkhides antoi minun eilen
lukea läsnä-olleitten tekemän selityksen, esitettiin kansalle
kaikenlaisia kuvaelmia, joita muinoisten aikain suuret taiteilijat ovat
maalanneet ja kuvanneet, mutta valitkaamme kuitenkin jotakin vähemmän
tunnettua."

"Oivallista!" Kleopatra huudahti innostuneena. "Kenen näköinen kookas
veljeni enemmän olisi kuin Herakleen, ja juuri Alkmenen pojan, niinkuin
Lysippus hänet on käsittänyt ja kuvaillut! Esitelkäämme siis Herakleen
elämää suurien esikuvain mukaan ja antakaamme ennen kaikkea
Euergeteelle itse uroon osa."

"Minä otan sitä esittääkseni," nuori kuningas puuttui puheesen,
liikutellen hirmuisia rinta- ja käsivarsilihaksiansa. "Ja teidän pitää
pitämän suuressa arvossa sitä, että minä sen otan, sillä siinä
tarvitaan juuri käärmeentappajaa, eikä Lysippus turhaan ole kuvannut
häntä pienipäiseksi ja suuriruumiiseksi; -- mutta eihän minulla ole
mitään puhuttavaa."

"Tahdotko, jos minä rupeen Omphaleksi, istua jalkojeni juuressa?"
Kleopatra kysyi.

"Kuka ei mielellään istuisi _näitten_ jalkojen juuressa?" Euergetes
vastasi. "Valitkaamme nyt heti muitakin monilukuisista tarjolla
olevista, mutta, niinkuin Lysiaskin, minä varoitan ottamasta varsin
tuttuja."

"Todellakin löytyy aivan yleistä niin silmälle kuin korvallekin,"
Kleopatra sanoi, "mutta tunnettu hyvä on myöskin aina kaunista."

"Sallikaa minun," Lysias puuttui puheesen, "huomauttaa teille erästä
jalotekoista marmorikuvaa, joka on vanha ja kaunis ja taitaa olla hyvin
harvoille teistä tuttu. Se on isieni huoneen kaivolla Korinthissa, ja
sen on jo useampia vuosisatoja sitten eräs suuri peloponesolainen
taiteilija tehnyt. Publiuskin oli tähän teokseen ihastunut ja se onkin
ihanampi, kuin selittää voi.

"Se tarjoaa todellakin komean näyn, sillä se kuvailee Herakleen ja
Heben, tuon jumalaksi koroitetun uroon ja ikuisen nuoruuden häitä. --
Tahdotko, kuninkaani, antaa Pallas Athenen ja äitisi Alkmenen viedä
sinua avioliittoon Heben kanssa?"

"Miks'en?" Euergetes kysyi; "mutta Heben pitää olla kaunis. Yksi asia
minua kuitenkin arveluttaa. Kuinka saamme kaivon isiesi talosta
huomiseksi tai ylihuomiseksi tänne? Muiston mukaan, ilman alkuperäistä
kuvaa ei semmoista voi esittää, ja vaikkapa kerrotaankin, että Serapiin
patsas on lentänyt Sinopesta Aleksandriaan, ja vaikka Memphiissä onkin
noitia..."

"Niitä emme tarvitsekaan," Publius keskeytti kuninkaan puheen. "Kun
olin vieraana ystäväni vanhempien huoneessa, joka muuten oli komeampi
kuin Gygeen vanha kuninkaan linna Sardeessa, minä leikkautan kivestä
tämän uhkean kuvateoksen mukaan pienempiä sisarelleni häälahjaksi. Ne
ovat sangen hyvin onnistuneita ja ovat minun teltassani."

"Onko sinulla sisar?" kuningatar kysyi kääntyen Roomalaisen puoleen.
"Sinun pitää kertoman hänestä jotakin minulle."

"Hän on samanlainen kuin muutkin tytöt," Publius vastasi luoden
silmänsä maahan, sillä hänen oli vastenmielistä kertoa sisarestaan
sellaisen läsnä ollessa kuin Euergetes.

"Sinä tuomitset väärin niinkuin kaikki veljet," Kleopatra naurahti,
"mutta minä tahdon kuulla enemmän hänestä, sillä" -- ja tätä
sanoessansa kuiskutti hän hiljaa ja katsoi hellästi Publiusta silmiin,
-- "sillä minusta on kaikki arvokasta, mikä sinuun kuuluu."

Tämän keskustelun aikana kuninkaalliset veljekset olivat kääntyneet
Korintholaisen puoleen kysellen häneltä Herakleen ja Heben häistä, ja
kaikki pöydässä istujat kuuntelivat tarkkaavaisina, kun hän sanoi:

"Tämä ihana teos ei oikeastaan esittele häitä, vaan sitä hetkeä, jona
sulhanen viedään morsiamelle.

"Uros, nuija olalla ja jalopeuran talja hartioilla, astuu
morsiussaattoa vastaan äitinsä Alkmenen seurassa ja Pallas Athenen
taluttamana, joka tässä rauhan toimessa pitää keihäänsä kärkeä maassa
ja kantaa kypäriä kädessänsä. Ensimmäisenä tässä ei ole mikään
vähäpätöisempi henkilö kuin Apollo itse, joka laulaa häälaulua säestäen
sitä luutullansa. Hänen kanssansa astuu esiin hänen sisarensa Artemis,
sitten morsiamen äiti, jonka seuraajana on jumalien sanansaattaja
Hermes, Zeuksen lähettiläänä.

"Sitten tulee pääkohta, joka on kreikkalaisen taiteen kaikkein
kauniimpia teoksia, ainakin mitä minä tunnen."

"Hebe rientää sulhastaan vastaan, ja Aphrodite, rakkauden jumalatar,
taluttaa häntä lempeästi; mutta Peitho, houkuttelemisen jumalatar,
panee kätensä morsiamen kädelle, työntää häntä muitten huomaamatta
eteenpäin ja kääntää hänen kasvonsa poispäin, sillä hän on sanonut sen,
mitä hänen pitikin, ja hän hymyilee itseksensä, sillä Hebe ei ole
sulkenut korvaansa hänen ääneltään, ja sen joka kerran on kuunnellut
Peithoa, sen pitää tehdä, mitä hän tahtoo."

"Entäs Hebe?" Kleopatra kysyi.

"Hän luo silmänsä maahan ja pitää sitä kättänsä, jolla Houkuttelijan
käsi on, ylhäällä ja tekee sormillaan, joissa pieni, lehdekäs ruusunen
häälyy, torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: 'Oi päästä
minut; minä pelkään tuota miestä' -- ja kysyä: 'Eiköhän olisi parasta
pysyä sinä kuin olen ja olla seuraamatta sinun viekoituksiasi ja
Aphroditen väkivaltaa?' Tämä Hebe on ihmeen ihana, ja sinun,
kuningatar, pitää esittelemän häntä!"

"Minunko?" Kleopatra kysyi. "Mutta sanoithan hänen luovan silmänsä
maahan."

"Se tekee hänet sieväksi ja kainoksi; ja varovainen ja neidollinen
pitää hänen käyntinsäkin olla. Suorissa poimuissa hänen vaatteensakin
riippuu jalkoihin asti, kun sen sijaan Peitho veitikkamaisena ja salaa
iloiten uudesta voitostansa kannattaa peukalollaan ja etusormellansa
hamettaan. Myöskin Peithoksi sinä ihmeen hyvin sopisit."

"Minä luulen, että esitän Peithoa," kuningatar Korintholaisen
keskeytti. "Hebe on vasta kukannuppu, joka ei vielä oikein ole
puhjennut, mutta minä olen äiti, olen vielä sen ohessa olevinani hiukan
filosoofikin..."

"Ja," Aristarkhos häntä keskeytti, "voit oikeudella sanoa, itselläsi
kaiken nuoruuden lumousvoiman ohessa olevan Peitholle sopivia
ominaisuuksia, tuolle jumalattarelle, joka ei osaa lumota ainoastaan
sydämiä, vaan vieläpä henkiäkin. Niinkuin ruusut -- samoin
tytönnuppusetkin ovat kauniita katsella, mutta sen, joka ei
rakasta ainoastansa väriä, vaan myöskin tuoksua, minä tarkoitan
virkistäväisyyttä, innostuttamisvoimaa, sielun ominaisuuksia, sen
täytyy kääntyä puhjennen kukan puoleen, samoinkuin ruusunkasvattajatkin
Moirisjärven rantamilla sitovat hoidokkiensa nuput ainoastaan pian
lakastuviksi vihkoiksi ja seppeleiksi, vaan eivät niitä voi käyttää
valmistaessansa jaloa öljyä ja menehtymätöintä tuoksua; tähän
tarkoitukseen he tarvitsevat täysin puhjenneita kukkia. Esittele
Peithoa, kuningattareni; jumalatar itsekin saattaisi ylpeillä
sellaisesta edustajastansa!"

"Jospa hän siitä olisi yhtä ylpeä," Kleopatra huudahti, "kuin minä olen
onnellinen kuullessani sellaisia sanoja Aristarkhoksen suusta! Se on
päätetty; minä olen Peithona. Leikkikumppalini Zoë esitelköön Artemista
ja hänen vakava sisarensa Pallas Athenea. Äidiksi on meillä useampiakin
matroonia tarjona, epitropin vanhin tytär on minusta Aphroditeksi
sopiva; hän on ihmeen kaunis."

"Onko hän myöskin tyhmä?" Euergetes kysyi. "Sitä vaaditaan myöskin
tuolta ikuisesti nauravalta Kyprottarelta."

"Kylläksi tähän tarkoitukseen," Kleopatra nauroi. "Mutta mistä saamme
sellaisen Heben kuin sinä olet kuvaillut, Lysias? Arabarkhi Ameen tytär
on ihana lapsi."

"Mutta hän on ruskea, niin ruskea kuin tämä viini ja varsin liian
puhdas Egyptiläinen," sanoi ylimmäinen edeskäypä, joka piti silmällä
nuoria makedoonialaisia pöytäpalvelijoita, ja kumarsi syvään
huomauttaen häveliäästi omaa kuudentoista vuotista tytärtänsä; mutta
tätä vastaan kuningattarella oli muistutettavana, että hän oli paljoa
suurempi häntä itseänsä, jonka kuitenkin tuli seisoa hänen vieressänsä
ja panna kätensä hänen käsivarrellensa.

Muut tytöt hylättiin toisista syistä ja Euergetes ehdoitteli jo, että
lähetettäisiin Aleksandriaan kirjekyyhkynen, ja sieltä tuotettaisiin
kaunis helleniläislapsi nopealla nelivaljakolla Memphiisen, jossa
tummat egyptiläisjumalat ja ihmiset paremmin menestyvät kuin
kreikkalaiset, kun Lysias huudahti:

"Minä olen tänään löytänyt tytön, jota tarvitsemme, Heben, joka on kuin
isäni marmorista lähtenyt ja kuin olisi hän saanut nuorteutensa,
värinsä ja lämpönsä jumalalta. Hän on nuori, kaino, valkoinen ja
punaposkinen sekä sinun kokoisesi, kuningattareni. Jos sallitte, niin
sanon vasta sittemmin, kuka hän on, ja menen nyt ensin noutamaan
teltastamme marmorin mukaan tehdyt kuvat,"

"Ne ovat norsunluu-arkkusessa, vaatelippaani pohjalla," Publius sanoi.
"Tästä saat avaimen."

"Riennä," kuningatar huudahti, "sillä me olemme kaikki uteliaita
kuulemaan, mistä sinä täältä Memphiistä olet löytänyt valkoisen ja
punaposkisen, kainon Hebesi."



KYMMENES LUKU.


Tunnin verran kuningasparin vieraat olivat odotelleet, eikä Lysiasta
vielä kuulunut, maljoja oli sillä välin täytelty ja tyhjennelty, Euleus
eunukki oli jälleen yhtynyt aterijoitsijoihin, ja keskustelu oli
kokonaan muuttanut muotoansa, sillä kaikki läsnä-olijat eivät enään
kuunnelleet samaa, vaan päinvastoin molemmat kuninkaat ja Aristarkhos
olivat kiintyneet puhelemaan vanhempien runoilijoitten pitkin Kreikkaa
hajallaan olevista käsikirjoituksista ja oppineista teoksista sekä
niistä toimista ja keinoista, joitten kautta ne tahi kelvolliset otteet
niistä saataisiin museumin kirjastoon.

Hieraks kertoeli eunukille viimeisestä dionysiläisjuhlasta ja uudempain
komediain näytännöistä Aleksandriassa, ja Euleus taitavasti kyllä oli
molemmin korvin kuuntelevinaan häntä, vieläpä monesti keskeyttikin
häntä tehden älykkäitä kysymyksiä hänen sanojensa johdosta, ja
kuitenkin hänen koko tarkkaavaisuutensa oli käännetty kuningattareen,
joka täydellisesti oli vallannut Roomalaisen Publiuksen ja joka hiljaa
tälle kertoili voimia runtelevasta elämästään, rauhattomasta
sydämestään ja siitä, kuinka suuresti hän ihmetteli Roomaa ja miehen
voimaa.

Hänen poskensa hehkuivat silloin ja hänen silmänsä loistivat, sillä
kuta enemmän hän sai yksinänsä puhua, sitä enemmän hän luuli
miellyttävänsä Publiusta, joka ei suinkaan ollut puhelias ja joka vain
harvoin häntä keskeytti, liittäen silloin, kun niin sopi, jonkun
imartelevan sanan hänen puheesensa, sillä hän mietti sitä neuvoa, jonka
erakko oli hänelle antanut, ja toivoi voittavansa Kleopatran
puolelleen.

Eunukki, vaikka hänellä olikin tarkka kuulo, ymmärsi kuitenkin sangen
vähän Kleopatran kuiskutuksista, sillä kuningas Euergeteen ääni kaikui
kovaa yli muitten puheen, mutta Euleus osasi ajatuksellaan pian
yhdistää nuot katkonaiset lauseet tahi ainakin oivaltaa kuningattaren
puheen luonteen.

Kleopatra halveksi viiniä, mutta hän osasi juomingeissa juopua omista
sanoistansa, ja nyt, juuri kun hänen veljensä ja Aristarkhos
innokkaimmin väittelivät, hän kohotti maljaansa, kosketti sitä
huulillansa ja ojensi sen sitten Publiukselle, ottaen itse samalla
hänen pikarinsa.

Nuori Roomalainen ymmärsi, mitä tämä pikainen teko tarkoitti.

Samoin hänenkin kotimaassaan Amorin kohtaama nainen vaihtoi
rakastettunsa kanssa maljaa tahi omenaa, jota hän oli purrut
valkoisilla hampaillaan.

Publiuksen läpi virtasi kylmä väristys, niinkuin matkustajan, joka
huoletonna astelee tietänsä, katsellen kuuta sekä tähtiä, ja sitten
äkkiä huomaa kuilun, joka hänen jalkojensa juuressa ammottaa syvänä ja
mustana. Salaman tavoin hänen mieleensä juohtui hänen äitinsä sekä
tämän varoitukset karttamaan Egyptin naisten viekkaita juonia ja
erittäinkin sitä vaimoa, joka nyt ei ensinkään kuninkaallisesti
katsellut hänen sieluhunsa, vaan päinvastoin arasti ja himokkaasti;
mielellään hän olisi luonut silmänsä maahan ja jättänyt maljan
koskettamatta, mutta Kleopatran silmät olivat kuten pauloilla ja
siteillä vanginneet hänen silmänsä, ja tuo urhoollisen kansan
pelottomin poika piti maljan hylkäämisen mahdottomana, uhkarohkeana
tekona.

Ja miten hän olisi voinutkaan palkita suurinta suosion osoitusta
loukkauksella, jota ei yksikään vaimo, saatikka sitten Kleopatra, olisi
voinut antaa anteeksi.

Niin, monenkin elämän-onni on ijäksi hävinnyt, moni synti on senkautta
tullut tehdyksi, että naisen osoittama suosio on miehelle kunnialahja,
joka miellyttää häntä, vaikkapa se tulee semmoisen käsistä, jota hän ei
rakasta, ja josta hän ei pidä väliä; imartelu on sydämen avain, ja jos
tämä on puoleksi avoinna, niin ei milloinkaan ole puuttuva sisälle
pyrkijän ääntä joka sanoo: "Sinä loukkaisit poiskäskemällä."

Sellaisia olivat ne mietteet, jotka äkkiä välähtivät nuoren Roomalaisen
mieleen, kun hän tarttui kuningattaren maljaan ja kosketti sitä
huulillaan samalle kohtaa, johon kuningattaren huulet olivat sattuneet.

Kun hän sitten pitkin siemauksin tyhjensi maljaa, niin suuri
vastenmielisyys valtasi hänet äkkiä hänen vastassaan olevaa puheliasta,
ylellisesti koristeltua, lietoa naista kohtaan, joka hänen
tahtomattansakin väkisin hänelle osoitti mieltymystänsä, ja äkkiä
ruukunkantajatar raukan kuva ilmaantui selvänä hänen sieluunsa, ja hän
näki, miten Klea, ylpeänä ja kylmänä välttäen hänen silmäyksiään,
asteli paljoa kuninkaallisempana, kuin hänen vieressänsä istuva,
diademilla kaunistettu valtiatar milloinkaan oli käynyt.

Kleopatra iloitsi hänen pitkän pitkällisestä juonnistansa, sillä hän
luuli Roomalaisen sillä tahtovan osoittaa, ett'ei hän voinut
herjetäkään ylistämästä itseänsä onnelliseksi nauttimastaan suosiosta.

Hän ei kääntänyt silmiänsä hänestä pois ja havaitsi tyytyväisenä,
kuinka puna ja kalpeus vaihtelivat Roomalaisen poskilla, eikä ensinkään
huomannut, miten Euleus säkenöivin silmin tarkasteli kaikkea, mitä hän
ja Publius tekivät.

Vihdoin Roomalainen pani maljan pois ja etsi turhaan vastausta, kun
Kleopatra kysyi, miltä viini oli maistunut.

"Suloiselta, oivalliselta," hän vihdoin sammalsi, mutta hän ei enään
katsellut Kleopatraa, vaan Euergetesta, joka juuri huusi kovaa:

"Tuntikausia olen mietiskellyt tätä paikkaa, selitellyt sinulle
perusteitani ja antanut sinun puhua, Aristarkhos, mutta minä pysyn
väitöksessäni, ja se joka tahtoo valheellisesti väittää, että tässä
iu'n asemesta pitää olla siu, se tekee Homerokselle vääryyttä."

Euergetes huusi nämät sanat niin kovin innostuneena, että hänen äänensä
kuului yli kaikkien muitten puheen, mutta Publius puuttui niihin,
päästäksensä teeskentelemästä sellaisia tunteita, joita hänellä ei
ensinkään ollut, ja sanoi sitten kääntyen puoleksi puhujiin, puoleksi
Kleopatraan:

"Mitä sen tietäminen hyödyttää, että sen pitää olla niin eikä näin, iu
eikä siu! Minä huomaan muissa paljon oikeutettua, jota itsessäni ei
ole, mutta sitä en saata käsittää, että jäntevä mies, ajattelevainen
ruhtinas ja kelpo juomatoveri, kuten sinä, Euergetes, saatat
tuntikausiksi käydä kurttuisten papyyruskääryjen ääreen ja vaivata
päätäsi miettimällä, josko tämä tai tuo sana Homeroksessa on oleva näin
vai noin."

"Sinäpä harrastatkin toisenlaisia asioita," Euergetes vastasi. "Minä
pidän sitä, mitä tämän otsarenkaani alla on, parhaana omaisuutenani ja
harjoitan älyäni hienoimpaan ja pienimpään, samoinkuin mielelläni
koittelen käsivartteni voimaa väkevimmän athleetan kanssa. Viime
kerralla kaadoin heitä viisi kappaletta hietakentälle, ja he vapisevat
timagetisella taistelutanterella, kun minä vaan tulen näkyviin. Ei
löytyisi ensinkään voimaa, joll'ei maailmassa olisi mitään vastustusta,
eikä kukaan tietäisi olevansa väkevä, joll'ei hänen onnistuisi saada
esteitä. Minä etsin sellaista, joka sopii minun luonteeseni, ja joll'ei
se ole sinun makusi mukaista, niin en voi sitä auttaa. Jalo ratsu,
jolle tarjoat tätä oivallisesti valmistettua herkkua, hylkää sen eikä
saata käsittää, kuinka nuot hullut ihmiset saattavat pitää
hyvänmakuisena noin suolaista ruokaa! Kaukana meren rannalta
syntyneistä eivät ostronit maistu hyvältä, mutta minä, joka olen
herkkusuu, avaan itse niitten kuoretkin, jotta ne olisivat oikein
tuoreita, kun niitä särvän ja sekoitan niitten mehua viiniini."

"Minä en rakasta liian suolaisia ruokia ja jätän siis tuon meri-eläimen
avaamisen palvelijani toimeksi," Publius vastasi. "Sen kautta säästän
sekä aikaa että hyödytöntä työtä."

"Minä tiedän sen," Euergetes huusi. "Te pidätte itsellänne
kreikkalaisia orjia, jotka lukevat ja kirjoittavat teille. Eiköhän ole
sellaistakin toria, miltä saisi ostaa ihmisiä, jotka ottaisivat
kärsiäksensä meidän yöjuomingeissa saadun päänkivistyksemme? Tiberin
rannoilla rakastetaan muita asioita enemmän kuin opintoja."

"Ja," Aristarkhos puuttui puheesen, "senkautta ihminen ryöstää
itseltänsä jaloimman ja hienoimman nautintonsa, sillä puhtain ilo on
aina se, jonka saavutamme panemalla ilomme alttiiksi ponnistuksille.

"Mutta se, mitä te tämänkaltaisella työllä saavutatte," Publius
vastasi, "on pientä ja vähäpätöistä. Minusta te näytätte samanlaiselta
kuin mies, joka otsansa hiessä koittaa nostaa kivilohkaretta varpusen
höyhenen päälle, ett'ei tuuli sitä veisi muassaan."

"Mikä on pientä ja mikä on suurta?" Aristarkhos kysyi. "Aivan
vastakkaiset arvelut saman asian johdosta saattavat olla yhtä todet
kumpikin, sillä yksinään meistä ja meidän tunteistamme se riippuu,
miltä asiat meistä näyttävät, ovatko ne meille kylmiä vai lämpimiä,
mieluisia vai vastenmielisiä, ja kun Protagoras sanoo, että ihminen on
kaikkein asiain määrääjä, niin se on otaksuttavin kaikista sofistain
opeista; ylimalkaan on pienimmälläkin, senhän ymmärtänet, sitä suurempi
merkitys, mitä täydellisempi se esine on, johon se yhtenä sen osana
kuuluu. Leikkaa kuormajuhdalta pois sen korvat, niin mitä se tekee,
mutta ajatteleppas, että samoin kävisi jalon ratsun, jota hypittelet
pitkin Marskenttää! Talonpoikaisnaisen kasvoissa se merkitsee aivan
vähän, josko niissä on ryppyjä tai yksi hammas enemmän vai vähemmän,
mutta toinen on kuuluisan kaunottaren kasvojen laita. Vaikkapa
raappimistasi raapitkin kuvaa, jolla ruukuntekijän karkea sormi on
kaunistanut vesiruukkua, niin ei siitä tule paljoa vahinkoa tuolle
astiakululle, mutta teeppäs vain pieninkin raamu kynnelläsi
Ptolemaioksen ja Arsinoën kuviin tuossa koristeessa, mikä kiinnittää
Kleopatran vaatetta hänen kaulansa ympäri, niin tuo rikas ruhtinatar on
huolestuva, ikäänkuin hän olisi saanut kärsiä suurenkin vahingon.

"Mutta mitä täydellisempää ja säilyttämistä ansaitsevampaa on, kuin
suurten ajattelijain ja runoilijain jaloimmat teokset?

"Niiden suojeleminen vahingoilta, niiden puhdistaminen vioista, joilla
ne aikojen kuluessa ovat tahranneet moitteetonta pukuansa, se on meidän
määränämme, ja kun me vieritämme kivilohkareita, niin emme sitä tee
painaaksemme varpusen höyheniä, ett'ei tuuli niitä veisi muassansa,
vaan sulkeammeksemme oven, jonka taakse kallis aarre on kätketty, ja
tätä aarretta vahingoilta suojellaksemme.

"Tyttöjen kaivolla pitämät puheet tuuli kyllä saa viedä kenenkään
niistä huolimatta, mutta saattaako poika pitää arvottomana
_ainoatakaan_ niistä sanoista, jotka hänen kuoleva isänsä hänelle
elämän ojennusnuoraksi antoi? Jos sinä nyt olisit tällainen poika ja
sinun korvasi olisi vain vaillinaisesti käsittänyt vainajan neuvot,
niin kuinka monta talenttia antaisitkaan sille, joka voisi ilmoittaa
sinulle puuttuvat sanat? Ja mitä muuta suurten runoilijain ja
ajattelijain teokset sitten ovat, kuin juuri sellaisia pyhiä
kehoitussanoja, joita tosin ei ole lausuttu kenellekään yksityiselle
ihmiselle, vaan jok'ainoalle sivistyneelle ihmiselle. Vielä
tuhansienkin vuosien päästä ne, niinkuin tänäänkin, jalostuttavat,
opettavat ja huvittavat meidän jälkeläisiämme, ja nämät, joll'eivät he
ole harhaan joutuneita poikia, palkitsevat kiitoksella vielä niitäkin,
jotka ovat elämänsä parhaat voimat uhranneet sen hyväksi, että saisivat
suurten esi-isiensä lauseet korjatuiksi sellaiseen muotoon, jossa ne
alkuansa olivat olleet, ennenkuin ne huolimattomuuden ja tyhmyyden
kautta tärveltyivät, pilautuivat.

"Joka Euergetes kuninkaan tavoin panee yhden ainoankin oikean tavun
Homeroksessa väärän sijaan, se on luullakseni tehnyt tulevaisille
sukupolville palveluksen ja suurenkin palveluksen." --

"Se, mitä sanot," Publius vastasi, "kuuluu hyvin vakuuttavalta, mutta
en sitä kuitenkaan voi täydelleen käsittää; varmaankin sentähden että
nuoruudestani saakka olen oppinut pitämään tekoja sanoja parempina.
Helpoimmin saatan suostua teidän vaivalloiseen ja vähäpätöiseen
työhönne, kun ajattelen, että teidän toimeksenne on uskottu lakien
sanamuotojen korjaaminen, joiden merkitys saattaisi yhdenkin puuttuvan
sanan kautta tulla ihan päinvastaiseksi; tahi että minulla olisi
käsillä huono kertomus jostakin yksityisestä teosta tahi jonkun ystävän
tai sukulaisen elämästä, ja että minä saattaisin sen puhdistaa
virheistä ja vääristä tiedoista."

"No mitä muuta ovat sitten sankarirunoelman laulajain ja
historioitsijain teokset, kuin runollisesti kaunistettuja tai
todenmukaisesti kerrottuja esi-isiemme elämäkertoja?" Aristarkhos
huudahti. "Juuri näihin kuninkaani ja opintokumppalini omistaa
erinomaisen intonsa."

"Silloin kun hän ei juo, uneksi, hallitse eikä kuluta aikaansa
uhreihin, juhlakulkueisin eikä muihin hulluuksiin," Euergetes puuttui
puheesen. "Joll'en olisi kuningas, niin ehkä minustakin vielä olisi
tullut Aristarkhos, mutta nyt olen puoleksi ruhtinas, sillä onhan
toinen puoli valtakuntaani sinun, Philometor -- ja puoleksi oppinut,
sillä milloinkahan minä saavuttaisin täydellisen rauhan pelkällä
ajattelemisella ja kirjoittamisella?

"Puolinaista, puolinaista on minussa kaikki, minussa, jossa painosta
päättäen olisi..." ja hän löi rintaansa ja otsaansa, "miestä
kahdeksikin.

"Kokonainen, _enemmän_ kuin kokonainen olen ainoastaan juomingissa, kun
viini välkkyy maljassa, ja silmät aleksandrialaisen tai kyreneläisen
huilunsoittajattaren sievässä päässä; ehkäpä joskus myös neuvottelussa,
jos niin tarvitaan, ja ylimalkaan kun on tekeminen jotakin ääretöntä,
johon veljeni ja te kaikkikin, paitse kentiesi Roomalaiset, pelkäisitte
ryhtyä. Niin on, ja sen saatte nähdä!"

Euergetes oli pikemmin huutanut kuin puhunut nämät viimeiset sanat,
posket punaisina ja luoden levotonna silmiänsä milloin sinne, milloin
tänne, sekä ottaen samalla seppeleen ja kultaisen otsanauhan päästänsä
ja pyyhkien käsillään tukkaansa.

Hänen sisarensa pani silloin molemmat kätensä korvainsa eteen ja sanoi:

"Oikein koskee korviini! Kun ei kukaan sinua vastusta, ja kun
et sinä sivistyneenä miehenä ole Skythien tavoin tottunut käyttämään
kova-äänistä puhetta lauseittesi vahvikkeeksi, niin tee hyvin ja säästä
äänesi metallikaikua muunkin puhelemisen varaksi, jolla sinä
toivottavasti olet vielä meitä tänään ilahuttava. Sinun voimasi tähden,
jota ylistelet, on meidän jo useammin kuin yhden kerran täytynyt
taipua, vaan emmehän nyt iloisesti aterioidessamme tahdo sitä ajatella,
vaan mieluummin jatkaa sitä keskustelua, joka niin kauniisti alkoi ja
huvitti meitä. Lämpimästi puolustamalla sitä, mikä ilahuttaa parhaita
Aleksandrian Helleniä, meidän ehkä onnistuu herättää Publius Scipiossa
ja hänen kauttansa useissa muissakin nuorissa Roomalaisissa kunniotusta
sille hengen toiminta-alalle, jota hän vaan niin kauvan saattoi
hyljeksiä, kuin hänellä ei ollut siitä käsitystä.

"Usein sattuva runoilijan sana meille yht'äkkiä selittää, mitä emme
saata käsittää pitkistä ja oppineista selityksistä, ja minä tunnenkin
yhden sellaisen, jonka eräs tuntematoin on tehnyt, ja jonka pitäisi
miellyttämän teitä ja sinuakin, Aristarkhos."

"Se sisältää hyvin kauniisti keskustelumme ytimen ja kuuluu näin:

    "Ihmislapsi istuvi
      Ajan meren rannalla,
    Pisaroita poimivi
      Kätösellään pienellä.

   "Ihmislapsi istuvi,
     Kokoo huhun kertomia
   Ja ne kirjaan piirtävi,
     Mi on mailman historia.

"Näistä värsyistä me kiitämme erästä viisasta ystävää, ja eräs toinen
täydensi ne seuraavalla tavalla:

    "Joll'ei ihmislapsi poimisi
      Pisaroita ajan merestä,
    Kaikki tuulen tavoin katoisi
      Kuiluun ijäisyyden mailmasta.

   "Pisaroita ajan merestä
     Ihmislapsi käsin poimivi
   Mutta pisaroitten valosta
     Kuva ijäisyyden loistavi. [Katso esipuhetta.]

"Pieniä ihmislapsia me olemme kaikki, mutta noita joukossamme löytyviä
pisaran kerääjiä ei meidän suinkaan pidä pitämän vähäpätöisempinä kuin
niitä, jotka meren rannalla viettävät elämäänsä leikissä ja
taistelussa..."

"Ja rakkaudessa," eunukki Euleus puuttui hiljaa puheesen, silmäten
Publiusta.

"Runoilijasi värsyt ovat sieviä ja sattuvia," Aristarkhos lausui, "ja
minä annan aivan mielelläni verrata itseäni pisaroita keräävään
lapseen. Oli aika, joka, paha kyllä, loppui suuren Aristoteleen kanssa,
ja jolloin Kreikkalaisissa oli miehiä, jotka kostuttivat sitä merta,
josta sinä puhut, uusilla lisätulvilla, sillä jumalat olivat antaneet
heille voiman synnyttää lähteitä, niinkuin tuolle ihmeiden tekijälle
Moseksellekin, josta Juutalainen Onias meille äsken kertoi, ja jonka
kertomuksen minä itsekin sitten luin Hebrealaisten pyhästä kirjasta.
Hän -- nimittäin Moses -- löi kalliosta vettä ainoastaan ruumiin
tarpeeksi, sen sijaan että meidän on kiittäminen runoilijoitamme ja
filosoofiamme ijäisesti kumpuavasta hengen ja sielun virvoituksesta.

"Nyt on se aika mennyt, jona tuollaisia jumalan kaltaisia, luovia
henkiä syntyi, ja sen ovat varmaankin teidän isänne, minun kuninkaani,
käsittäneet, kun he perustivat Aleksandriaan museumin ja kirjaston,
joiden hoitaja minä olen ja joiden täydentäjäksi minä teidän avullanne
rohkenen itseäni kutsua.

"Se, mikä oli parempina päivinä syntynyt, ei lisääntynyt uusien,
ylevien teosten kautta, kun Ptolemaios Soter museumin elohon herätti;
mutta hän pani meidän, pisaroita kerääväin lasten tehtäväksemme sen
kokoamisen, seulomisen ja puhdistamisen, ja me olemmekin minun
mielestäni osoittaneet täyttävämme tämän tehtävän.

"Sanotaan, ett'ei ole helpompaa hallita omaisuutta kuin sitä
hankkiakaan, ja senvuoksi meidänkin osaksemme, jotka juuri olemme
sellaisia 'hallitsijoita', varmaan tulee hiukan kiitosta, ja vielä
enemmän senkautta, että me taidamme oikein järjestää, käyttää, selittää
ja säilyttää sitä, mikä ennen on ollut olemassa.

"Mitä uutta meidän joukossamme luotaneekin, sen me kaikkialla liitämme
vanhaan, ja meidän onkin onnistunut monilla aloilla, etenkin mitä
kokemustieteisin tulee, päästä korkeammalle kannalle, kuin ennen on
oltu. Meidän esi-isiemme valtava henki katseli kaikkialle avaruuteen,
meidän lyhytnäköisempi silmämme taas tutkii tarkemmin sitä, joka on
sitä lähinnä. Me olemme löytäneet varman tien kaikelle hengen
työskentelylle, tieteellisen metoodin, ja meidän sopii paremmin kuin
edeltäjiemme tarkoista havainnoista päättää asiat niin, kuin
ne ovat, ja siitä juuri se tulee, että meidän joukossamme on
saatu aivan verrattomia aikaan luonnontiedetten, matematiikan,
tähtitieteen, mekaniikan ja maantieteen aloilla. Myöskin kumppalieni
kokoilemis-into --"

"Se on suuri!" Euergetes huudahti. "Mutta siihen pölyyn, jonka he ovat
kokoon haalineet, he ovat tukahuttaneet vapaan ajatusvoimansa, ja koska
heidän päämäränänsä ennen kaikkea on saada 'paljon' kokoon, niin he
kokonaan unhottavat katsoa, mikä on suurta ja mikä pientä, ja antavat
kyllin syytä Publius Scipiolle ja muille hänen kaltaisilleen, jotka
kohottavat olkapäitään oppineitten työlle, nauraa heitä vasten silmiä.
Minä panisin sangen mielelläni teistä joka neljästä aina kolme
käsitöihin ja minä teenkin vielä sen jonakuna päivänä, minä teen sen --
ja ajan heidät kurjine työkaluineen museumista ja pääkaupungistani.

"Sinun luonasi, Philometor, joka ihmettelet kaikkea, mitä itse et osaa,
joka haluat saada kaikki, mitä minä hylkään, ja niitä hyväilet, joita
minä kiroon, sinun luonasi heitä kenties otetaan vastaan, ja Kleopatra
on ehkä soittava vielä harppua heidän tullessaan Menphiisen."

"Kukaties," kuningatar vastasi katkerasti hymyillen, "voi odottaa, että
vihasi kohtaa myöskin ansiokkaita miehiä. Sitä varten olen
harjoitteleva soitantoa ja käyttävä siihen sitä teosta, jota sinä olet
alkanut sopusoinnusta kirjoittaa. Sinä annat meille tänään osoitteita
siitä, miten pitkälle olet päässyt sopusoinnun saavuttamisessa omaan
sieluusi."

"Nyt sinä miellytät minua," Euergetes huudahti. "Semmoisena minä sinua
rakastan, siskoni! Kotkan pojan on huonosti laita, jos se kuhertaa kuin
kyyhkynen, ja sinulla on terävät kynnet, vaikkapa koitatkin niitä
kätkeä hentojen höyheniesi alle.

"On totta, että kirjoitan sopusoinnusta ja vieläpä innokkaastikin,
sillä kuuluuhan se niihin ihmisen mielikuvitukselle sallittuihin
ilmiöihin, jotka ovat haihtumattomia, koska ei mikään jumalakaan
saattaisi löytää niitä todellisuudessa aivan täydellisinä. Missä
löytyisi sopusointua maailman elämänpauhinassa ja tuoksinassa, ja
meidän inhimillinen olentommekin kuvastaapi pienennetyssä muodossa
niitä syntymis- ja menehtymisvaiheita, jotka ilmaantuvat kaikessa, mitä
aistilla voi havaita, milloin huomaamattomana ja vähäpätöisenä, milloin
taas väkivaltaisena ja rajuna, vaan ei koskaan sopusoinnukkaana.

"Aatteiden maailmassa, ainoastaan siellä tätä sopusointua on olemassa,
joka on vieras itse jumalienkin elämälle, tätä sopusointua, jonka
tunnen, vaan jota en kuitenkaan saata käsittää, jota rakastan, vaan
jota minulla ei ole, jota haluan, vaan joka minua pakenee.

"Minä olen janoavainen, mutta se on kaukainen, luoksepääsemätöin lähde,
minä häälyn aavalla ulapalla, mutta se on maa, joka taantuu sitä
kauvemmaksi, mitä lähemmäksi sitä luulen tulevani.

"Kuka voi sanoa minulle sen valtakunnan nimen, jossa se kuningattarena
häiritsemättä ja rauhallisesti hallitsee? Kuka vakavammin haluaa
saavuttavansa ihanata, sekö, joka nukkuen lepää käsivarttensa nojassa,
vai sekö, joka intohimon kalvamana sitä toivoo?

"Minä etsin, mitä te luulette itsellänne olevan; -- olevan!

"Katsahtakaa ympärillenne maailmaan ja elämään, katsokaa minun kanssani
ympärillenne tähän huoneesen, josta te ylpeilette! Kreikkalainen on sen
rakentanut, mutta kun teitä ei enään miellytä yksinkertainen laulu
eivätkä sen ihanat, sopusointuiset säveleet, ja kun itämaalainen
komeus, jossa olette syntyneet, teitä viehättää sentähden että se
miellyttää teidän turhamaisuuttanne, ja muistuttaa teille, joka kerta
kun sitä katselette, että te olette rikkaita ja mahtavia, niin te
käskette rakennusmestarin luopumaan yksinkertaisesta ja kelvollisesta
rakennustavastansa ja rakentamaan tällaisen kirjavan mitättömyyden,
joka ei ole enemmän Perikleen juhlasalin näköinen, kuin sinä ja minä
koreuksissamme olemme Phidiaan sileästi vaatetetun jumalan tai
jumalattaren kaltaisia. Älkää pahastuko! Mutta sinulle, Kleopatra,
tahdon sanoa: minä kirjoitan nyt sopusoinnusta ja sittemmin ehkä
myöskin oikeudesta, totuudesta, hyveestä; vaikka tiedän, että ne ovat
sellaista, mikä ei esiinny luonnossa eikä meidän elämässämmekään, ja
minkä suhteen kirjoituksissani erehdynkin, mutta mikä kuitenkin minusta
näyttää ansaitsevan tutkimista, samoinkuin muutkin harhaluulot, joiden
selvittämisen kautta saavutetaan otaksuttu totuus. Koska toinen pelkää
toistansa, niin on näille rajoituksille -- totuudelle, oikeudelle ja
mitä kaikkea ne ovatkaan -- annettu kauniilta sointuvia nimiä,
ilmoitettu niitä jumalien ominaisuuksina ja asetettu ne taivaallisten
suojeluksen alle; jopa niinkin pitkälle meni tämä huolenpito, että
opetettiin olevan kaunista ja hyvää, kun ihminen noitten utukuvien
tähden hämmentää olemassa olonsa vapaata nautintoa. Ajatelkaa
Antisthenesta ja hänen koiran tapaisia kilpailijoitaan, ajatelkaa noita
Serapistemppeliin sulkeutuneita narreja! Se mikä on vapaata, se on
ihanaa, eikä kukaan taas ole vähemmän vapaa, kuin se joka alinomaa ja
useimmiten turhaan kokee hillitä himojansa, että hän pelkurien
raukkojen mielestä muka eläisi kunnollisesti, oikein ja totuutta
noudattaen. Eläin syö toisensa, jos sen ensin on onnistunut joko
julkisessa taistelussa tahi petollisella viekkaudella saada se
saaliiksensa; köynnöskasvit tukahuttavat puun, erämaan hiekka kuolettaa
kedot, tähdet putoovat taivaasta ja maanjäristykset kukistavat
kaupunkeja. Te uskotte jumaliin ja sen teen minäkin puolestani; koska
nämät nyt ovat kaikilla olemisen aloilla järjestäneet elämän siten,
että vahvempi saa voiton heikommasta, niin miksi en käyttäisi voimaani,
vaan antaisin niitten kuuluisien unijuomain sitä rajoittaa, joita
viisaat esi-isämme ovat sekoittaneet jäähdyttääksensä minun ja minun
kaltaisteni kuumaa verta ja masentaaksensa meidän tarmokasta
nyrkkiämme.

"Euergetes, 'hyväntekijä,' on nimeni ollut syntymästäni saakka, mutta
jos minua kerran kutsutaan 'Kakergeteeksi,' pahantekijäksi, niin en
siitä ole vihastuva, sillä mitä te kutsutte hyväksi, se on rajoitettua,
mutta mitä te taas kutsutte pahaksi, on vapaata, esteettömin voimin
vallitsevaa. Vain hidas ja untelo en tahtoisi olla, sillä liikkuvaa ja
toimeliasta on luonnossa kaikki, ja kun minä Aristippoksen kanssa olen
oppinut nautintoa pitämään korkeimpana hyvänä, niin saavutanhan sen
kautta ainakin sen kunnian, että, olen enemmän nauttinut kuin kukaan
muu, ensinnäkin hengelläni, vaan en vähemmän tällä ruumiillanikaan,
jota rakastan ja hoidan."

Tämän puheen kestäessä oli kuulunut monta äänekästä vastenmielisyyden
osoitetta, ja Publius joka ensi kerran elämässänsä kuuli niin
ilettävästi puhuttavan, kuunteli tuon jumalattoman nuorukaisen sanoja
kauhistuneena ja hämmästyneenä.

Hän tunsi, ett'ei hän voinut vastustaa tätä väkevää, ajattelemisen ja
puhumisen koko taidossa hienosti harjaantunutta miestä, mutta hän ei
voinut jättää sitä, mitä hän oli kuullut, vastaamatta ja sanoi
sentähden, sittenkuin Euergetes oli vaiennut tyhjentääkseen äsken
täytettyä maljaansa:

"Jos me kaikki seuraisimme sinun peri-aatteitasi, niin ei minun
luullakseni muutamien vuosisatojen perästä enää löytyisi ketään, joka
tunnustaisi yhtyvänsä heihin, sillä maailma olisi silloin asumatoin;
mutta ne kirjoituskääryt, joissa sinä niin huolellisesti muutat iu'n
siu'ksi, voimakkaat äidit ottaisivat, mistä löytäisivät, ja keittäsivät
niillä tässä puuttomassa massa keittoa lapsillensa. Äsken vielä ylistit
olevasi Alkibiadeen näköinen, mutta se, mistä hän oli kuuluisa, ja mikä
hänet saattoi Athenaisille arvokkaaksi -- nimittäin kauneus -- on mitä
vähimmin yhteydessä niitten oppien kanssa, jotka ihmisestä tekevät
ajattelevan peto-eläimen, sillä sen, joka tahtoo olla kaunis, pitää
ennen kaikkea hillitsemän itseänsä ja tietämän määränsä, sen olen jo
Roomassa enkä vasta Athenassa oppinut ja varteen ottanut. Joku titaani
on ehkä sinun tapaasi puhunut ja ajatellut, mutta tuskin Alkibiades!"

Veri tunkeutui näitten sanain johdosta Euergeteen kasvoihin, mutta hän
tukehutti sen pistävän, loukkaavan vastauksen, joka oli hänen
huulillansa, ja hänen kävi sitä helpommin voittaminen vihainen
mielensä, sillä Lysias astui juuri aterioitsevien seuraan, pyysi
anteeksi pitkää poissa-oloansa ja pani sitten Kleopatran ja hänen
puolisonsa eteen ystävänsä Publiuksen kuvat.

Ne herättivät suurta mieltymystä, vieläpä itse Euergeteessäkin, ja
jokainen läsnä olevista pöytäkumppaneista vakuutti vain harvoin
nähneensä mitään ihanampaa ja miellyttävämpää, kuin tuo kainosti maahan
katseleva Hebe ja morsiamen käsivarrelle kättänsä paneva
houkuttelemisen jumalatar oli.

"Minä esittelen Peithoa", Kleopatra päättävästi sanoi.

"Ja minä Heraklesta! Euergetes huusi.

"Mutta kuka", kuningas Philometor kysyi, "on se kaunotar, jonka olet
saanut silmiisi tätä verrattoman ihanaa Heben kuvaa varten? Sinun
poissa ollessasi olen muistellut kaikkien niitten rouvien ja tyttöjen
muotoa, jotka ovat olleet meidän juhlissamme, mutta vain hyljätäkseni
toisen toisensa perästä".

"Se kaunotar, jota tarkoitan", Lysias vastasi, "ei ole ollut vielä
yhdessäkään palatsissa, ja minä melkein pelkää olevani liian rohkea
esitellessäni ylhäiselle kuningattarelle, että hän, vaikkapa vain
näyttämölläkin, antaisi vieressään tilaa hiljaiselle lapselle."

"Pitäisihän minun kädelläni koskettaa hänen käsivarttansakin",
kuningatar sanoi ja veti sormensa yhteen, ikäänkuin ne olisivat
sattuneet johonkin saastaiseen..

"Jos sinä tarkoitat jotakin kukkienmyyjää, huilunsoittajatarta tai
sellaista..."

"Kuinka rohkenisin esitellä mitään niin sopimatointa?" Lysias kiivaasti
keskeytti ruhtinattaren puheen. "Neitonen, jota tarkoitan on noin
kuudentoista vanha, lihaksi ja luuksi muuttunut viattomuus ja näyttää
kukan nupulta, jonka saattaisi avata jo tämän öinen kevätsade, mutta
joka kuitenkin vielä lepää verholehtien suojassa. Hän on helleniläistä
sukua, sinun kokoisesi, Kleopatra, hänellä on ihmeen kauniit gasellin
silmät pienessä päässään, jota tuuhea, ruskea tukka kaunistaa, kun hän
hymyilee, niin viehättävät kuoppaset ilmaantuvat hänen poskissaan, ja
hän hymyilee jo siitäkin, että sellainen Peitho häntä puhuttelee."

"Sinä jännität uteliaisuuttamme!" kuningas Philometor huudahti. "Missä
kasvitarhassa tämä kukka sitten kasvaa?"

"Ja miten on mahdollista," Kleopatra kysyi, "ett'ei puolisoni jo aikoja
sitten ole huomannut tätä kukkaa ja istuttanut sitä palatsiimme?"

"Luultavasti sen tähden," Lysias vastasi, "että se, joka omistaa sinut,
Egyptin ihanimman ruusun, pitää tien varrella kasvavia orvokkia liiaksi
halpoina, että hän niitä rupeisi katselemaan. Sitä paitse on se häkki,
jossa nuppuseni on kasvanut, jotensakin synkässä paikassa, ja sinne on
vaikea päästä, sillä epäluuloiset ihmiset vartioivat sitä. Lyhyin
puhein: Hebemme on toinen Serapiin temppelin ruukunkantajattarista ja
hänen niinensä on Irene."



YHDESTOISTA LUKU.


Lysias oli niitä, joitten puhe ei koskaan kuulu siltä, kuin se totta
tarkoittaisi.

Kun hän ilmoitti, että hän piti Serapiin palvelijatarta sopivana
esittämään Hebeä, niin hän puhui niin hilpeästi ja viattomasti, kuin
hän kertoisi lapsille jotakin satua, mutta hänen sanansa vaikuttivat
niin kuulijoihin, kuin veden kohina, joka tunkeutuu särkyneesen
laivaan.

Publius oli käynyt varsin kalpeaksi, ja vasta sitten kun hänen
ystävänsä oli ilmoittanut Irenen nimen, hän oli joinkin määrin
voittanut takaisin levollisuutensa: Philometor taas pani maljansa
pöydälle ja huudahti hämmästyneenä:

"Serapiin palvelijatar Hebeksi iloiseen juhlanäytäntöön! Onko se
mielestäsi mahdollista Kleopatra?"

"Mahdotonta, ihan mahdotonta se on," kuningatar päättävästi vastasi.

Euergetes, joka tosin myöskin oli kovin hämmästynyt, kuunnellessansa
Korintholaisen puhetta, katseli kauvan ääneti maljaansa, sill'aikaa kun
hänen veljensä ja sisarensa yhä vaan ilmaisivat hämmästystään ja
paheksimistaan sekä puhuivat siitä kunnioituksesta ja arvon annosta,
jota kuninkaatkin olivat velkapäät osoittamaan Serapiin papeille ja
palvelijoille.

Vihdoin hän otti seppeleen ja nauhan pois päästänsä, veti taas molemmin
käsin hiuskähäriänsä pystyyn ja sanoi sitten varsin rauhallisena ja
päättäväisenä:

"Me tarvitsemme Hebeä, ja otamme siis hänet, mistä vaan saamme. Jos
teitä tytön noutaminen peloittaa, niin on se tapahtuva minun
käskystäni. Serapiin papisto on parhaasta päästä kreikkalainen, ja
helleniläinen on heidän johtajansakin. Hänen kaltaisensa ei pidä paljon
väliä puolikasvuisesta lapsesta, jos tämä miellyttää teitä tai minua.
Hän tietää yhtä hyvin kuin me kaikkikin, että toinen käsi pesee toisen.
Nyt kysytään vaan -- sillä naisen itkua minä mielelläni välttäisin, --
tuleeko tyttö, kun me häntä kutsumme, mielellänsä vai eikö. Mitä sinä
luulet Korintholainen?"

"Minä luulen, että hän mieluummin tahtoo päästä tänään kuin huomenna
vankeudestaan vapaaksi," Lysias vastasi. "Irene on luonnoltaan iloinen,
nauraa viattomasti ja heleästi niinkuin leikkivä lapsi, ja hän saa sitä
paitse nähdä vielä nälkääkin häkissänsä."

"Minä noudan siis hänet huomenna!" Euergetes huudahti.

"Mutta," Kleopatra keskeytti veljensä puheen, "Asklepiadorin on
totteleminen meitä eikä sinua, ja me, minä ja puolisoni..."

"Te ette tahtoisi turmella hyvää sopuanne pappisväen kanssa!"
Euergetes nauroi. "Jos he olisivat edes Egyptiläisiä! Sillä heidän
temppelipesiinsä ei juuri hyvin nahoin voikaan tunkeutua, mutta tässä
on, niinkuin sanottiin, kysymys vain Kreikkalaisista. Mitä teidän
tarvitsee heitä pelätä? Jääköön sitten minun puolestani Hehe sinne,
missä hän on, mutta minä olen kerran ihastunut näihin kuviin ja lähden
huomenna heti noustuani Aleksandriaan, joll'ette pane asiata toimeen ja
jos estätte minulta, Herakleelta, morsiamen, jonka jumalat ovat hänelle
valinneet. Mitä sanon, sen sanon, eikä minulla ole koskaan ollut tapana
myöntyä: Muuten on jo aika näyttäytyä täällä vieressä aterioitseville
ystävillemme. He käyvät jo iloisiksi, eikä enää liene liian aikaista."

Näin sanottuansa Euergetes nousi sijaltansa ja viittasi luoksensa
Hieraksin ja erään kamaripalvelijan, joka ojenteli hänen läpinäkyvän
vaatteensa poimuja, sill'aikaa kun Philometor ja Kleopatra
kuiskuttelivat keskenänsä olkapäitään kohotellen ja päätänsä
pudistellen, ja Publius puhui hiljaa Korintholaiselle puristaen lujasti
oikealla kädellään hänen rannettansa:

"Sinä et saa heitä auttaa, jos ystävyytemme on sinulle rakas. Niinpian
kuin sopii lähdemme pois."

Euergetes ei mielellään odottanut.

Hän kääntyi jo oveen päin, kun Kleopatra kutsui hänet takaisin ja sanoi
ystävällisesti mutta hiukan moittien:

"Sinä tiedät, että me mielellämme noudatamme egyptiläistä tapaa ja
täytämme kaikki, mitä ystävä ja veli haluaa syntymäpäiväksensä saada,
mutta juuri sen tähden ei olekaan oikein, että sinä niin uhkamielisesti
vaadit sellaista, jota emme mielellämme kieltäisi, vaan jota emme
kuitenkaan saata täyttää ikäviin rettelöihin joutumatta. Vaadi, me
pyydämme sinua, jotakin muuta, ja me lupaamme sen varmaan sinulle, jos
vaan voimme!"

Nuori jättiläinen vastasi tähän sisarensa pyyntöön kova-äänisellä
naurulla, väänteli käsivarsiansa, huiskutteli kieltävästi kättään ja
huusi sitten:

"Ainoaa, minkä mielelläni teiltä tahtoisin saada, ette kumminkaan
vapa-ehtoisesti anna, ja siis pysyn vaatimuksissani. Te hankitte mulle
Hebeni tai muuten lähden tieheni!"

Uudestaan Kleopatra vaihtoi puolisonsa kanssa lyhyitä sanoja ja nopeita
silmäyksiä, ja Euergetes katseli sitä silmät leveellänsä, hajoitti
säärensä hajalleen, nojasi valtavaa ruumistaan eteenpäin ja asetti
nyrkkinsä lanteilleen.

Tämä asento ilmaisi niin paljon röyhkeyttä ja rohkeata poikamaisen
vallatonta vaativaisuutta, että Kleopatra vaan vaivoin saattoi olla
vastenmielisyyttänsä ilmaisematta, ennenkuin hän sanoi:

"Koska kerran olemme veljiä ja sisaria ja pysyttääksemme vaivoin
saatua rauhaa, niin tahdomme myöntyä. Parasta on, että pyydämme
Asklepiodorilta..."

"Kas se on oikein, siskoseni! Hanki minulle vaan Hebeni! Miten sen
saatte toimeen, on minusta saman tekevä ja se on oleva teidän asianne.
Huomen-illalla pidetään koetus ja ylihuomenna on tuleva näytäntö josta
vielä lasten lapsetkin ovat kertovat. Eikä ole puuttuva loistavaa
katselijakuntaakaan, sillä papillisilla siteillä ja asulla kaunistetut
onnentoivottajani tulevat toivottavasti oikeaan aikaan. Tulkaa, herrat,
mennään katsomaan mitä hyvää tuolla sisällä on pöydän ääressä
kuultavana ja juotavana."

Ovet avautuivat, soitantoa, kovaa puhetta, maljojen kilinää ja naurua
kaikui niitten kautta ruhtinasten huoneesen ja kaikki kuninkaallisen
pariskunnan vieraat, paitse eunukki, seurasivat Euergetestä.

Kleopatra antoi heidän mennä ja oli ääneti; ainoastaan Publiukselle hän
huudahti "hyvästi!", mutta Korintholaista taas hän pidätti luonansa ja
sanoi:

"Sinä Lysias olet saanut nämä ikävät asiat toimeen. Koeta nyt saada ne
hyviksi ja tuo tyttö meille. Älä estele! Minä olen häntä suojeleva;
huolellisesti suojeleva, luota siihen!"

"Hän on siveä neito," Lysias vastasi, "eikä varmaankaan seuraisi minua
hyvällä. Kun minä ehdotin häntä Hebeä esittämään, ajattelin, että yksin
sana teidän, kuningasten suusta olisi kylläksi pakoittamaan temppelin
johtajan suostumaan siihen, että hän uskoisi hänet teille muutamiksi
hetkiksi viattomaan näytelmään. Suo anteeksi, jos minäkin jätän sinut.
Minulla on vielä ystäväni lippaan avain ja minun pitää viedä se hänelle
pois."

"Jospa veisimme hänet salaa sieltä?" Kleopatra kysyi puolisoltaan,
sitten kun Korintholainenkin oli seurannut muita vieraita.

"Mutta ei vaan mitään ylellistä, ei mitään väkivaltaista!" Philometor
kuningas huudahti huolestuneena. "Parasta olisi, että kirjoittaisin
Asklepiodorille ja pyytäisin häneltä, että hän uskoisi tämän Ismenen
tai Irennen, tai mikä tuon pahan onnen lapsen nimi onkaan, muutamaksi
päiväksi sinulle, Kleopatra, jota hän on miellyttänyt. Saatanhan minä
häntä huomauttaa tämänpäiväisen peltolahjoituksen lisäämisestä, joka
jäi paljoa pienemmäksi, kuin hän oli toivonut."

"Minä pyydän, armollinen herra," sanoi alamaisesti Euleus, joka nyt oli
yksinään kuninkaallisen pariskunnan kanssa, "minä pyydän, ett'et tässä
tilaisuudessa suuria lupaa, sillä jos niin teet, niin Asklepiodor heti
pitää sinun toivettasi tärkeänä..."

"Jota se ei ole eikä saakaan olla," kuningatar puuttui puheesen. "Olisi
häpeällistä; jos nälkäisen olennon, vettä kanniskelevan tytön tähden
tuhlaisi niin paljon sanoja ja kärsisi niin paljon levottomuutta, mutta
miten saamme tämän asian päättymään? Minkä neuvon sinä annat Euleus?"

"Kiitos kysymästäsi, korkea ruhtinatar," Euleus vastasi. "Herrani,
kuninkaan pitää minun mielestäni tuottaa tyttö tänne, vaan ei väkisin,
kenenkään miehen avulla, jota hän tuskin niin kerkeästi seuraisi, kuin
pitäisi, vaan jonkun naisen avulla.

"Minä muistelen tuota vanhaa egyptiläistä satua kahdesta veljestä, joka
teille kyllä on tuttu.

"Pharao halusi saada nuoremman veljen vaimon, joka asui
seeterivuorella, ja lähetti aseellisia miehiä häntä noutamaan; mutta
vain yksi palasi heistä takaisin sillä Batau oli tappanut kaikki muut.
Sitten lähetettiin eräs vaimo varustettuna kauniilla koristuksilla,
jollaisia naiset rakastavat ja tätä kaunotar seurasi vastustamatta
palatsiin.

"Antakaamme mekin lähettiläitten olla ja ryhtykäämme toimeen naisen
avulla. Sinun leikkikumppanisi Zoë on oivallisesti sen asian
toimittava. Kuka voi moittia siitä, että kauneutta rakastava neito
karkaa vartijoistansa?"

"Mutta koko maailma on näkevä hänet Hebenä", Philometor huokasi, "ja
julistava meidät, Serapiin palveluksen suojelijat, temppelin
häväisijöiksi, jos Asklepiodor tämän sille ilmoittaa. Ei, ei, ensin
pitää hyvällä rukoiltaman Asklepiodoria. Jos hän sitten alkaa
vastustella, niin sitten koittakoon Zoë onneansa, vaan ei ennen."

"Olkoon sitten niin," kuningatar sanoi, ikäänkuin hänen puolisonsa
ehdoitus olisi ollut hänen vahvistettavansa.

"Salli leikkikumppalisi tulla minun mukaani," Euleus pyysi, "Ja minun
esittää pyyntönne Asklepiodorille. Sill'aikaa kun minä puhun
Asklepiodorin kanssa, pitää Zoën kaikissa tapauksissa voittaman tyttö
puolellensa, ja meidän pitää jo huomenna tehdä tehtävämme, muuten
Roomalainen ennättää ennen meitä. Minä tiedän, että hän on luonut
silmänsä Ireneen, joka todellakin on sangen kaunis. Hän lahjoittaa
hänelle kukkia, ruokkii lintustansa fasaanilla, persikoilla ja muilla
herkuilla, käy tuon pikku aarteensa viettelemänä niin usein
Serapeumissa kuin vaan on mahdollista, viipyy siellä tuntikausia, on
hurskaasti joka juhlakulkueessa mukana antaaksensa ne orvokit; jotka
sinä hänelle armosta olet antanut, kaunottarelleen, joka varmaankin
enemmän rakastaa kuninkaallisia kukkia kuin muita..."

"Valehtelija!" kuningatar huudahti keskeyttäen hovimiehen puheen niin
innokkaasti liikutettuna, niin äärettömästi kiivastuneena ja
raivostuneena, että hänen puolisonsa pelästyneenä astui muutamia
askelia taakse päin.

"Sinä olet kielittelijä ja kurja kunnianloukkaaja! Roomalainen
vastustaa sinua paljastetuin asein, mutta sinä hiivit pimeässä kuin
skorppiooni ja koitat pistää vihollistasi jalkaan. Maalari Apelles on
Antiphelesta vastaan tehdyssä kuvauksessansa varoittanut meitä Logoksen
jälkeläisiä sinun moistesi ihmisten suhteen. Kun katselen sinua, niin
muistuu mieleeni hänen kielittelemisen daimoninsa. Se viha ja
hävyttömyys, joka välkkyy noista viekkaista silmistä, ja se
uhkamielisyys, joka uhriansa himoiten loistaa noista punaisista
kasvoista, on teille kummallekin yhteistä. Sinä varmaankin toivot, että
se nuorukainen, jota Apelleen Kielittely vetää hiuksista luoksensa,
olisi meidän Publiuksemme ja että sinua kuten sitäkin auttaisi kateuden
kivulloinen, kuoppasilmäinen kuva ja nuo vihattavat naiset Kavaluus ja
Petos? Mutta minä muistelen kohti taivasta kohotettua, jumalattaren ja
kuninkaan turvaa rukoilevata kättä sekä maahan kaadetun pojan
uskollista, totuutta ilmaisevaa silmäystä, ja jos Publius Scipiossa on
kyllin miestä puolustamaan itseänsä julkisia hyökkäyksiä vastaan, niin
kyllä minä olen suojeleva häntä takaa päin tehtyjä ryntäyksiä vastaan.
Pois tästä huoneesta! Pois, sanon sinulle, ja sinä saat nähdä, kuinka
rankaisemme kielittelijöitä!"

Euleus heittäytyi, kuultuansa nämät sanat, kuningattaren jalkain
juureen, mutta tämä katseli pois päin hänen ylitsensä, hengittäen
syvään ja sieramet jännitettyinä, kunnes hänen puolisonsa astui hänen
luoksensa ja lausui lepyttävällä äänellä:

"Älä kiroa häntä kuulustamattasi, vaan nosta hänet ylös. Joka
tapauksessa anna hänelle tilaisuutta lauhduttaa vihaasi sen kautta,
että hän tuo tänne ruukunkantajattaren Asklepiodoria vihastuttamatta.
Toimita hyvin asiasi, Euleus, ja minä olen puolustava sinua
Kleopatralle."

Kuningas näytti sormellaan ovea ja Euleus poistui syvään kumartaen ja
käyden takaperoa; mutta Philometor, joka nyt oli yksinään puolisonsa
kanssa, sanoi lempeästi nuhdellen:

"Miten sinä saatoit niin kovin antautua vihasi valtaan? Eihän sellaista
uskollista ja viisasta palvelijaa, joka on niitä harvoja vielä elossa
olevia ihmisiä, joita äitimme rakasti, ajeta pois kuten tavallista
pöytäpalvelijaa. Ja kuinka suuresti hän sitten on rikkonut sinua
vastaan? Onko se mitään sellaista kiellettyä, josta saattaisi vihastua,
jos varovainen vanhus viattomasti kertoelee nuoresta miehestä, joka
elää maailmassa eikä tiedä mitään Serapiin synkästä pyhyydestä, että
hän on mieltynyt tyttöön, joka kyllä ihmetyttää jokaista, joka vaan on
nähnyt hänet, että hän häntä etsii ja lahjoittaa kaunottarelleen
kukkasia..."

"Lahjoittaa kukkasia?" Kleopatra uudestaan kiivastuen kysyi. "Ei, häntä
syytetään, että hän seuraa neitoa, joka on Serapiin oma, Serapiin, minä
sanon. Mutta aivan yksinkertaisesti se ei ole totta, se on valetta, ja
sinäkin olisit yhtä suuresti vihastunut, jos sinun ylimalkaan olisi
sallittu tuntea mitään miesmäistä vihaa ja joll'et sinä tarvitsisi
Euleusta useisin asioihin, jotka minäkin tiedän, ja vielä muihinkin,
joita tahdot minulta salata. Anna hänen vain tuoda tyttö; mutta kun se
on täällä, ja jos minä huomaan Roomalaisen kanteen Euleusta vastaan,
jonka huomenna tahdon kuulla, olevan oikean, niin saat nähdä, että
minussa on kyllin miehen ankaruutta meidän molempienkin varaksemme.
Tule nyt, sillä tuossa toisessa salissa odotetaan meitä."

Kuningatar huusi, kamariherrat ja palvelijat riensivät saapuville,
hänen näkinkengän muotoinen kantotuolinsa ilmaantui jälleen, ja pian
hän lähti puolisonsa vieressä, korkealla ilmassa häälyen, suureen
pylvässaliin, jossa hovin ylimykset, sotajoukkojen päälliköt, maalta
tulleet korkeimmat egyptiläiset virkamiehet, taiteilijat ja oppineet
sekä muitten maitten lähettiläät viruivat pitkillä sohvilla ja
ilahuttivat viinillä mieltänsä, sillä varsinainen ateria oli jo
loppunut.

Kreikkalaiset ja tummemman väriset Egyptiläiset olivat melkein yhtä
monilukuisesti kokoontuneet tähän kirjavaan seuraan, mutta heidän
joukossansa, etenkin oppineissa ja sotamiehissä, oli myöskin paljon
Israelilaisia ja Syrialaisia.

Aterioitsevat ottivat kuninkaallisen pariskunnan riemulla ja kunnian
osoituksilla vastaan; Kleopatra hymyili niin suloisesti kuin koskaan ja
häilytti vielä sittenkin viuhkaintaan, kun hän jo oli astunut pois
kantotuolista, mutta ei hän kuitenkaan kiinnittänyt kehenkään
läsnä-olevista vähintäkään huomiota, sillä hän etsi Publiusta, ensiksi
hänen varalleen olevan sijan läheisyydestä, sitten muitten Hellenien,
Egyptiläisten, Juutalaisten ja lähettilästen joukosta, vaan ei
sittenkään löytänyt häntä ja kun hän vihdoin vieressään olevalta
kamariherralta kysyi, missä Roomalainen oli, niin huudettiin heti
lähettilästen hoitajaa. Tämä oli sangen korkea virkamies, jonka piti
pitämän huolta vieraitten valtojen edustajista, ja hän oli läheltä
saatavissa, sillä hän odotti juuri saadaksensa viedä Kleopatralle
Publius Cornelius Scipion tervehdyksen ja hänen nimessään ilmoittaa,
että hän oli lähtenyt telttaansa, koska hänelle oli tullut kirjeitä
Roomasta.

"Onko se totta?" kuningatar kysyi laskien viuhkaimensa alas ja
katsellen tuimasti lähettilästen hoitajaa silmiin.

"Kolmisoutu Proteus, joka tulee Brundisista," hän sai vastaukseksi, "on
eilen saapunut Eunostuksen satamaan, ja muutama tunti sitten eräs
ratsastava lähettiläs toi kirjeen, joka ei ollutkaan tavallinen, vaan
jokin senaatin kirjoitus; minä tunnen niitten muodon ja sinetin."

"Entä Korintholainen Lysias?"

"Hän meni Roomalaisen seurassa."

"Onko senaatti kirjoittanut hänellekin?" Kleopatra kysyi äreästi ja
ynseästi ja kääntäen lähettilästenhoitajalle tervehtimättä selkänsä
sekä, jälleen mennen kamariherran luo, jatkoi puhettansa tuikeasti,
ikäänkuin hänellä olisi ollut tuomio-istuin ohjattavana.

"Euergetes kuningas istuu tuolla Egyptiläisten joukossa ylämaan
temppelien lähettilästen vieressä. Näyttää siltä, kuin hän pitäisi
heille puhetta, ja he kuuntelevat tarkkaavaisesti. Mitä hän puhuu ja
mitä tämä taas merkitsee?"

"Ennenkuin sinä tulit, hän istui Syrialaisten ja Juutalaisten luona ja
kertoi heille mitä kauppamiehet ja kirjurit, jotka hän oli lähettänyt
etelään, olivat ilmoittaneet niitten järvien lähteistä, joitten kautta
Niilin virta juoksee. Hän luulee, että on ilmaantunut uusia rikkauden
lähteitä likeltä pyhän virran alkujuoksua, joka tuskin virranneekaan
valtamerestä, niinkuin vanhemmat ihmiset luulevat."

"Entä nyt?" Kleopatra kysyi "mitä hän juttelee tuolla Egyptiläisille?"

Kamariherra riensi Euergeteen tykö ja palasi sitten pian takasin
kuningattaren luo, joka sill'aikaa oli vaihtanut ystävällisiä sanoja
juutalaisen kenraalin Oniaan kanssa, ja ilmoitti Kleopatralle
hiljaisella äänellä, että kuningas tulkitsi erästä paikkaa Platon
Timeuksesta, missä Solon ylistelee Sai'in pappien suurta viisautta, ja
että hän puhui hyvin innokkaasti Egyptiläisille, jotka antoivat hänelle
äänekkäitä mieltymyksen osoitteita.

Kleopatran kasvojenpiirteet synkistyivät synkistymistään, mutta hän
peitti ne viuhkaimellaan, viittasi Philometoria tulemaan likemmäksi ja
kuiskutti hänelle:

"Oleskele lähellä Euergetestä, hänellä on arveluttavan paljon tekemistä
Egyptiläisten kanssa. Hän koettaa miellyttää heitä, ja ketä hän todella
haluaa miellyttää, sen kyllä lumoaa tämä rakastettava noituri. Minun
iltani hän on tehnyt ikäväksi, ja minä jätän teidät yksiksenne.

"Hyvästi huomiseksi!"

"Minä kuulustelen Roomalaisen kannetta katollani, sillä siellä käy aina
viileämpi tuuli.

"Jos sinä tahdot olla läsnä, niin kutsutan sinua, mutta ensin tahdon
puhutella häntä yksinäni, sillä hän on saanut kirjeitä senaatilta,
jotka saattavat tärkeätä sisältää. Hyvästi siis huomiseksi!"



KAHDESTOISTA LUKU.


Sill'aikaa kun suuressa pylvässalissa tyhjennettiin useita maljoja ja
juojat kävivät yhä iloisemmiksi ja meluavammiksi, sill'aikaa kun
Kleopatra sätti palvelijoitaan ja leikkikumppaleitaan, jotka häntä
riisuivat, sekä nimitteli heitä taitamattomiksi ja kehnoiksi, sen
tähden että jokainen liike tuotti hänelle tuskaa ja jokainen neula,
joka otettiin pois, kosketti häntä, sillä aikaa Roomalainen Publius ja
hänen ystävänsä Lysias astuskelivat mieli kovin kiihoitettuna edes
takaisin teltassansa.

"Puhu hiljemmin," Korintholainen sanoi, "sillä minusta tuntuu siltä
kuin olisi jokainen kotkan kuva, joka on kudottu näihin ohuihin seiniin,
meitä täällä vahtimassa ja kuuntelemassa."

"Minä en todellakaan erehtynyt.

"Kun minä tulin tänne kuvia noutamaan, niin himmeä valo pilkoitti
ovesta, mutta sisällä olijaa oli varmaankin huomautettu, sillä juuri
kun saavuin palvelijain teltan lyhdylle, niin se sammui, eikä sitä
tulisoihtuakaan joka muuten palaa ovellamme, oltu sytytetty, mutta
sittenkin jokin valo valaisi tietä, ja tämän poikki hiipi, kuten
loistavapilkkuinen, sileä, musta salamanteri vesilätäkön yli, pitkään
viittaan pukeutunut mies, yllänsä kultakoristeita, joitten näin
kiiltävän, kun lampun himmeä valo joskus sattui häneen.

"Sinä tiedät, että minulla on hyvät silmät, ja toisen niistä annan, jos
olen erehtynyt ja joll'ei tuo kissa, joka oli hiipinyt tänne, ollut
eunukki Euleus."

"Miks'et antanut ottaa häntä kiinni?" Publius tyytymättömänä kysyi.

"Koska telttamme vieressä oli pilkkopimeä", Lysias vastasi, "ja tuo
paksu roisto on yhtä vikkelä kuin lihava metsäsika, jota koirat
kintereillä ahdistavat. Pöllöt, yölepakot ja muut öillä saalistaan
etsivät eläimet ovat ilkeitä, ja tämä Euleus, joka nauraessaan
irvistelee kuin hyeena -- -- --"

"Tämä Euleus," Publius keskeytti ystävänsä puheen, "saa vielä oppia
tuntemaan minut ja kokea, ett'ei ole hyvä joutua tekemisiin isäni pojan
kanssa."

"Mutta et sinäkään ensin ole juuri lempeästi ja sopivasti häntä
kohdellut," Lysias sanoi, "eikä se ollut viisaasti tehty."

"Viisi siitä, oliko se viisaasti!" Roomalainen kiivastuen huudahti.
"Hän on konna. Niin kauvan se ei minuun koske, kuin hän pysyy minusta
erillään; mutta jos hän alinomaa minua ahdistaa, niinkuin hän jo monena
päivänä on tehnyt, minua vahtien ja kohdellen, niinkuin olisi hän minun
vertaiseni, niin minä myöskin hänelle osoitan, että hän erehtyy. Hän ei
saata moittia avosydämisyyttäni; hän tietää, mitä minä hänestä pidän ja
että haluan panna hänet ahtaalle. Jos minä kostaisin viekkauden
viekkaudella, niin minä joutuisin takapajulle, sillä konnankoukuissa
hän on minua etevämpi. Omalla peittelemättömällä taisteltavallani, joka
on hänelle ihan uusi ja joka häntä hämmästyttää, parhaiten hänet
voitan, ja se onkin minun laiselleni sopivampi sekä mukavampi kuin
mikään muu. Hän on kavala, jopa enemmänkin, hän on teräväpäinen ja niin
hän on heti saanut sopusointuun sen moitteen, jolla häntä uhkasin, sen
kirjoituksen kanssa, jonka erakko Serapion hänen läsnä ollessansa
minulle antoi.

"Tuossa se on".

"Kas vaan!"

"Mutta sen vuoksi, ett'ei hän ole ainoastaan kavala, vaan vieläpä
konnamainenkin -- kaksi ominaisuutta, jotka ylimalkaan hyvin sopivat
toisilleen, sillä vastoin lakia ei saata kukaan elää, joka on
todellisesti viisas, -- niin hän on avannut salaa nauhat, joilla se oli
sidottu. Mutta kas vaan, hänellä ei ollutkaan aikaa sitoa kääryä
takaisin kiinni! Hän on sen joko kokonaan tai ainakin osittain lukenut,
ja minä suonkin hänen iloita omasta kuvastaan, jonka hän siitä on
nähnyt. Erakolla on ankara kynä ja hän kuvaapi kuvattavansa rohkeilla
piirteillä ja selvillä värillä. Jos hän on lukenut tuon kirjoituksen
loppuun, niin säästyy minulta vaiva ilmoittaa hänelle, mistä häntä
syytän; jos taas olet ennen aikojaan häntä häirinnyt, niin tahdon
täydellisemmin tehdä kanteeni. Oli miten oli, se on minusta saman
tekevä!"

"Ei, ei suinkaan," Lysias huudahti, "sillä edellisessä tapauksessa hän
saisi aikaa miettiäksensä valeita ja ostaa puolustukseksensa vääriä
todistajia. Minä sulkisin tai lukitsisin sellaiset tärkeät
kirjoitukset, jos muuten kukaan minulle sellaisia uskoisikaan ja
joll'en unohtaisi sitä tehdä, niinkuin sinäkin. Missä on sitten se
senaatin kirje, jonka lähettiläs sinulle äsken toi?"

"Se on suljettu alimmaiseksi tähän arkkuun," Publius vastasi ja
liikutti kättänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut painaa sen aivan kiinni
vaatteisin, joitten alle hän sen oli huolellisesti kätkenyt.

"Eikö saisi tietää, mistä siinä puhutaan?" Korintholainen kysyi.

"Ei! nyt ei ole aikaa sellaisiin, sillä ensiksi pitää miettiä, miten
voitaisiin jälleen saada hyväksi tuo ilkeä seikka, jonka olet saanut
toimeen. Eikö se ole hävytöntä, että sinä tahdot tämän miellyttävän
olennon, jonka lapsellinen pula meitä aamulla ilahutti, ja jonka sinä
itsekin kotiin palatessasi sanoit muistuttaneen rakasta sisartasi,
jättää hurjimmalle mässääjälle, minkä milloinkaan olen nähnyt, tuolle
pedolle, jonka himot ovat kauheat, jonka ylistys on pahe? Mitä
Euergetes -- --"

"Herramme Poseidonin nimessä," Lysias huudahti keskeyttäen kiivaasti
ystävänsä puheen, "en minä ensinkään ajatellut tätä kaksinkertaista
Alkibiadesta, kun huomautin Ireneä. Mitä kaikkea näytelmän johtaja
tekeekään, kun hän vaan on varma katselijain suosiosta! Ja, -- suorin
puhein! -- itseäni varten tahdoin saada Irenen palatsiin, sillä minä
rakastan häntä; hän on minuun vaikuttanut."

"Niinkuin Kallista ja Phryne ja huilunsoittajatar Stephanion,"
Roomalainen hänet keskeytti olkapäitään kohottaen.

"Kuinkas sitten?" Korintholainen sanoi ja katseli hämmästyneenä
ystäväänsä. "Eroksella on paljon nuolia viinessänsä, toinen sattuu
syvempään, toinen vähemmin syvään, ja tänään saamani haava on tuottava
minulle tuskia viikkokausiksi, jos minun pitää luopua tästä lapsesta,
joka on vieläkin ihanampi kuin tuo suuresti ihaeltu Hebe meidän
kaivollamme."

"Mutta siihen ajatukseen neuvon sinua tottumaan mitä pikemmin, sitä
parempi," Publius sanoi vakavasti ja asettautui, käsivarret ristissä
rinnalla, Korintholaisen eteen. "Mitä sinä tekisit, jos minun päähäni
pistäisi kavalasti viekoitella vanhempiesi huoneesta miellyttävä
sisaresi, jonka näköinen, -- sanon sen uudestaan -- Irenekin on?"

"Minä pyydän sinua karttamaan sellaisia vertauksia," Korintholainen
huudahti varsin päättäväisesti ja niin kovin loukattuna, ett'ei Publius
ollut vielä koskaan häntä sellaisena nähnyt.

"Sinä kiivastut aivan syyttä," Publius levollisena ja vakavana vastasi.
"Sisaresi on kyllä miellyttävä neito, komean perheenne koristus, ja
kuitenkin rohkenen tätä Irene raukkaa -- -- --"

"Verrata häneen, tahdoit sanoa," Lysias uudestaan kiivastui. "Sinulla
on huonot ajatukset siitä vieraanvaraisuudesta, jota sait nauttia
vanhempieni huoneessa ja jota muuten tiesit ylistääkin. Minä olen
hyvänluontoinen mies, joka pidän sinusta enemmän kuin kenestäkään
muusta ihmisestä -- en itsekään tiedä miksi; -- mutta näissä asioissa
en kärsi ensinkään pilaa! Sisareni on Korinthin rikkaimman ja jaloimman
perheen ainoa, suuresti ihaeltu tytär. Hän ei ole minkään puolesta
huonompi, kuin omienkaan vanhempiesi lapsi, ja tahtoisin mielelläni
nähdä, mitä sinä sanoisit, jos minä ottaisin verratakseni ylpeätä
Lucretiaa tuohon kurjaan olentoon, joka kanniskelee vettä kuin
palveluspiika -- -- --"

"Tee se vaan!" Roomalainen levollisesti keskeytti Korintholaisen
puheen. "Minä en pane sinun vihaasikaan pahakseni, sillä sinä et tiedä,
keitä nämät Serapistemppelin sisarukset ovat. Ja sitä paitse he eivät
täytäkään ruukkuansa ketään ihmistä, vaan jumalaa varten. Ota tuo kääry
ja lue se lävitse, sill'aikaa kun minä vastaan Roomasta tulleesen
kirjeesen. Hoi! Spartacus sytytä vielä muutamia lamppuja!"

Pian istuivat nuoret miehet vastapäätä toisiaan keskellä telttaa olevan
pöydän ääressä.

Publius kirjoitti uutterasti ja katsahti vaan joskus ystäväänsä, kun
tämä lukiessaan erakon kirjoitusta, vihoissansa löi nyrkkiään pöytään
tai hypähti istuimeltansa ja huudahti suuttumuksen katkeria sanoja.

Molemmat pääsivät samaan aikaan työstänsä, ja kun Corneliolainen oli
käärinyt kirjeensä kokoon ja lukinnut sen, ja kun Lysias oli heittänyt
kääryn pöydälle, niin Roomalainen kysyi, katsoen jäykästi ystäväänsä
silmiin, pitkäveteisellä äänellä:

"Noo?"

"Niin!" Lysias lausui. "Nyt olen taas siinä häpeällisessä tilassa, että
minun täytyy pitää itseäni tyhmempänä kuin sinua ja myöntää sinulle
oikeus sekä pyytää anteeksi siitä, että olen pitänyt sinua hävyttömänä
ja muuna sellaisena. Mutta miten olisin voinut aavistaakaan! Tuollaista
kirottua, kelvotointa kertomusta, kuin tuo tuossa kääryssä on, en ole
ikinä kuullut, ja sellainen voikin käydä päinsä vaan täällä mädänneessä
Egyptissä!

"Pientä Irene raukkaa!

"Ja miten tuo hyvä lapsi on kaikesta tästä huolimatta voinut säilyttää
itselleen sellaisen iloisen katsannon!

"Minä tarvitsisin selkääni kuin koulupoika, että juuri minä, narrien
narri, tulin huomauttaneeksi tätä tyttöä juuri Euergeteelle,
mahtavimmalle ja hurjimmalle miehelle koko tässä maassa!

"Mitä voitaisiin tehdä Irenen pelastamiseksi?

"En voi enkä tahdokaan kärsiä sitä, että näen hänet joutuvan Euergeteen
kynsiin!

"Etkö luule, että meidän pitää pitämän huolta ruukunkantajattarista?"

"Meidän ei pidä, meidän täytyy," Publius päättäväisesti sanoi; "ja
joll'emme sitä tekisi, niin olisimme konnia.

"Siitä pitäin, kun erakko on ruvennut minuun luottamaan, minusta
tuntuu, kuin olisi velvollisuuteni holhoojan tavoin pitää huolta näistä
tyttösistä, joilta heidän vanhempansa ovat ryöstetyt, ja sinun pitää
minua auttaman, Lysiaani!

"Vanhin sisarista ei ole juuri ystävällisesti minua kohdellut, mutta
sen vuoksi en häntä pidä huonompana. Nuorempi näyttää olevan vähemmän
vakava ja lujaluontoinen kuin Klea. Minä näin kyllä, kuinka hän vastasi
sinun hymyilyysi, kun juhlakulkue loppui. Sitä paitse et sinä, niinkuin
en minäkään, heti lähtenyt kotiin, ja minun luullakseni oli se Irene,
mikä sinua pidätti. Minä pyydän sinua hartaasti olemaan suora ja
sanomaan kaikki, sillä meidän pitää menetellä kokonaan yksimielisesti
ja malttavaisesti, jos toivomme saada Euergetestä tappiolle."

"Minulla ei ole juuri paljon kerrottavaa," Korintholainen vastasi.
"Juhlakulkueen loputtua lähdin pastophoriumiin; -- tietysti nähdäkseni
Ireneä, ja annoin pyhissävaeltajain, ett'en huomiota herättäisi, kertoa
itselleni niitä näkyjä, joita jumalat heille unessa olivat lähettäneet
ja mitä heitä Asklepiuksen temppelissä oli neuvottu tekemään sekä omien
että heidän sukulaistensa vaivojen parantamiseksi.

"Kului runsaasti puoli tuntia siihen, kun Irene tuli.

"Hänellä oli kädessä pieni kori, ja siinä oli se kultakoriste, joka oli
juhlassa häntä ollut kaunistamassa, ja joka hänen nyt täytyi viedä
aarteidenhoitajalle takaisin.

"Minun granaattini, jonka hän tänä aamuna oli saanut, näin jo kaukaa
loistavan, ja kun hän sitten huomasi minut ja punastumistaan punastuen
loi silmänsä maahan, niin silloin tulin ensi kerran ajatelleeksi: juuri
kuin Hebe meidän kaivollamme!

"Hän tahtoi mennä ohitseni, mutta minä pidätin hänet, pyysin häntä
näyttämään kädessään olevaa koristetta, puhuin hänelle paljon
sellaista, mitä tytöt mielellänsä kuuntelevat, ja kysyin sitten
häneltä, josko häntä vartioidaan ankarasti ja josko hänen hienoilta,
pieniltä käsiltään ja jaloiltansa, mitkä sopisivat paljon parempaankin
työhön kuin veden kantamiseen, vaaditaan paljon liikkumista.

"Hän ei jättänyt vastaamatta, mutta kaiken sen ohessa, mitä hän sanoi,
hän loi vain harvoin silmänsä ylös.

"Kuta kauvemmin häntä katselee, sitä suloisemmalta hän näyttää, vaikka
hän vasta on vain lapsi, mutta kuitenkin sellainen, jolla ei enää ole
kotona hauskaa ja joka uneksii loistosta, ilosta ja vapaudesta,
sill'aikaa kun häntä pidetään suljettuna ikävään, kolkkoon paikkaan ja
hänen annetaan kärsiä puutetta.

"Nuo ihmisparat eivät uskalla koskaan lähteä temppelistä, paitse
juhlakulkueissa ja ennen auringon nousua.

"Soi niin kovin sääliä herättävältä, kun hän sanoi, että hän aina oli
niin hirmuisesti väsyksissä ja että hän vielä niin mielellään nukkuisi,
kun hän jo herätetään puolihämärässä menemään ulos, juuri kun ilma on
kylmin ennen auringon nousua. Silloin hänen täytyy mennä ammentamaan
vettä eräästä vesisäiliöstä, jota kutsutaan auringonkaivoksi."

"Tiedätkös missä tämä kaivo on?" Publius kysyi.

"Akaasialehdon takana," Lysias vastasi. "Vierasten-opas näytti sen
minulle. Siinä pitäisi oleman erittäin hyvää vettä, eikä auringon
noustessa saa uhrata jumalalle mitään muuta. Tyttöjen pitää niin
varhain nousta ylös, ett'ei päivän valon koittaessa puuttuisi
alttarilta tämän kaivon vettä. Papit vuodattavat sitä juoma-uhrina
maahan."

Publiukselta ei ollut, hänen tarkkaan kuunnellessaan mennyt yksikään
ystävänsä suusta lähtenyt sana hukkaan.

Sitten hän käänsi nopeasti hänelle selkänsä, avasi teltan oven, astui
ulos ja katseli ylös tähtiin saadaksensa tiedon niitten asemasta, kun
ne lukemattomina, hiljaa ja ihmeellisesti loistaen riensivät ikuista
rataansa sinisellä taivaalla.

Kuu oli juuri laskenut ja korkeimmilleen oli kohonnut aamutähti, jonka
loistoa ja suuruutta Roomalainen oli joka yö ihmetellyt, siitä asti kun
hän oli tullut pyramiidien kaupunkiin.

Viileä tuulahdus puheli nuorukaisen otsaa, ja hänen vilusta väristen
vetäessään viittaa rinnallensa, hänen mieleensä heti juohtuivat kylmään
aamu-ilmaan lähtevät sisarukset. Vielä kerran hän kohotti silmänsä
maasta ylhäistä taivaanlakea kohti ja silloin hän oli näkevinään
silmiensä edessä Klean ylpeän vartalon käärittynä tähtivaippaan.

Hänen rintansa kohoili ja hänestä tuntui siltä, kuin se ilma, jota
hänen syvään sykkivä rintansa hengitti, olisi ollut puhdasta ja
raikasta, elysiumissa puhaltelevaa eetteriä, ja kuin siinä olisi ollut
mahtavaa voimaa, joka ahdisti hänen hengittämistänsä. Yhä selvemmin hän
luuli näkevänsä Klean kuvan edessänsä, mutta heti kun hän ojensi
kättänsä tarttuaksensa tuohon ihmeelliseen ilmiöön, niin se hävisi,
sillä kavion kopsetta ja pyöräin kolinaa alkoi kuulua ja huomautti
Publiukselle, joka muuten ei juuri antautunut unelmien valtaan, kun
toimiminen oli kysymyksessä, sitä syytä, minkä tähden hän oli lähtenyt
ulos.

Vaunuja vieri vaunujen perästä hänen astuessaan telttaansa.

Täällä Lysias, joka hänen poissa ollessansa oli kävellyt miettiväisenä
edestakaisin, otti hänet vastaan kysymällä:

"Kuinka paljon aikaa on vielä auringon nousuun?"

"Tuskin kahta tuntia", Roomalainen vastasi, "ja meidän pitää niitä
käyttämän, joll'emme tahdo tulla liian myöhään."

"Sitä minäkin mietin", Korintholainen huudahti. "Pian sisarukset
lähtevät temppelistä auringonkaivolle, ja minä viekoittelen Ireneä
seuraamaan itseäni. Etkö luule saavani sitä aikaan? En juuri itse sitä
luule; mutta ehkäpä hän sentään tulee, jos lupaan näyttää hänelle
jotakin oikein kaunista eikä hän itse aavista, että hän sen kautta
eriää sisarestansa, sillä hän on vielä lapsi."

"Mutta Klea," Publius hänen puheensa ajattelevaisena keskeytti, "on
vakava ja miettiväinen, eikä häntä puhutellessa sovi käyttää tuota
sinun keveätä puhetapaasi. Mieti sitä ja punnitse yritystäsi; -- ei,
sinä et saa häntä pettää! Kerro hänelle Irenen kuulematta selvä totuus
niin vakavasti kuin asia vaatii, niin hän ei ole pidättävä sisartansa,
kun hän tietää, kuinka suuri ja kuinka lähellä häntä uhkaava vaara on."

"Hyvä," Korintholainen sanoi. "Minä tahdon olla niin juhlallisen
totinen, että isiesi kaupungin ryppy-otsaisin ja harmaapartaisin
censori on minun suhteeni oleva kuin dionysiolaistanssija. Minä olen
puhuva kuin Catonne, kun hän katkerasti valitteli, että Rooman
herkkusuut maksoivat pienestä vadillisesta tuoretta silliä enemmän kuin
yhdestä parista härkiä. Sinä olet oleva minuun tyytyväinen! Mutta minne
vien Irenen? Kukaties voin käyttää jotakuta kuninkaan vaunuista, joita
tuolla tusinoittain jyrisee vieden vieraita kotiin?"

"Niin minäkin luulen," Publius vastasi. "Seuraa diadokhien päällikköä,
jonka komea huone meille eilen näytettiin. Se on Serapeumiin vievän
tien varrelle, ja olethan sinä viime pidoissa lakkaamatta hänen
kanssansa puhunutkin. Anna siellä ajajalle kultaraha, että hän jäisi
pois eikä pettäisi meitä, ja älä aja takaisin tänne vaan satamaan.
Isiin pienen temppelin luona olen odottamassa omilla matkavaunuillani
ja hevosillani, otan Irenen vastaan ja vien hänet uuteen
turvapaikkaansa, sill'aikaa kun sinä viet Euergeteen ajopelit takaisin
niitten ajajalle."

"Ei se oikein minua miellytä," Lysias vastasi. "Granaattini ehkä olisin
eilen antanut sinun antaa Irenelle, mutta häntä itseä..."

"En minä tahdo hänestä mitään," Roomalainen vihastuneena huudahti.
"Mutta sinun pitäisi minun mielestäni osoittaida uutterammaksi
auttaessasi minua pelastamaan häntä onnettomuudesta, joka häntä sinun
tähtesi uhkaa.

"Tänne emme häntä saata tuoda, mutta minä luulen hänelle keksineeni
varman turvapaikan.

"Muistatko kuvanveistäjä Apollodoria, jota tapaamaan isäni meitä oli
kehoittanut, ja hänen ystävällistä vaimoansa, joka tarjosi meille
Khioksen ihanaa viiniä? Mies on minulle kiitollisuuden velassa, sillä
isäni oli antanut hänen ja hänen apulaistensa toimeksi mosaikkilattian
valmistamisen siihen uuteen holvisaliin, jonka hän rakennutti
Capitoliumiin, ja sittemmin isäni myöskin hänet pelasti, kun hänen
kateelliset taidekumppaninsa, vainosivat hänen henkeänsä. Sinä olet
itsekin kuullut, kuinka hän on tarjonnut itsensä ja kaiken omaisuutensa
minun käytettäväkseni."

"Olen, olen," Lysias puuttui puheesen. "Mutta eikös sinunkin mielestäsi
ole kovin outoa se, että juuri taiteilijat, se on, sellaiset, jotka
ovat kiinteämmin kuin muut ihmiset omistaneet elämänsä ihanteen
pyrinnöille, erittäin helposti joutuvat alhaisinten tunteiden, niinkuin
kateuden, epäsuosion ja..."

"Mutta hyvä ihminen," Roomalainen huudahti kiivastuneena keskeyttäen
Korintholaisen puheen, "etkö sinä edes kymmentä silmänräpäystä voi
pysyä samassa asiassa ja jättää muistutuksesi siksensä? Minun
mielestäni meillä on nyt tärkeämpiäkin asioita puhuttavina, kuin
epäsuosio, jolla taiteilijat ja minun puolestani myöskin oppineet
toisiansa vainoovat. Kuvanveistäjä Apollodor, joka on minulle
kiitollisuuden velassa, on siis vaimoinensa ja tyttärinensä asunut
täällä jo kuusi kuukautta, sillä hänellä on ollut Philometorille
rakennettavina filosoofien kuvapatsaita ja eläinten kuvia, jotka
kaunistavat Apishautojen edustalla olevaa paikkaa. Hänen poikansa ovat
hänen Aleksandriassa olevan suuren työhuoneensa esimiehiä, ja kun hän,
niinkuin usein tapahtuu, omalla niiliveneellänsä lähtee sinne, niin hän
voi ottaa Irenen mukaansa ja viedä hänet laivaan.

"Mihin me annamme viedä Irenen, pelastaaksemme hänet Euergeteeltä,
siitä tahdomme sittemmin keskustella Apollodorin kanssa."

"Hyvä, sangen hyvä," Korintholainen suostuen sanoi. "Minä en, Herakles
vieköön, ole epäluuloinen, mutta ei minua sittenkään miellytä se, että
sinä tahdot viedä Irenen Apollodorille, sillä jos hän nähdään olevan
sinun kanssasi, niin koko meidän yrityksemme saattaa rauveta. Lähetä
kuvanveistäjän vaimo, jota ei niin tunneta Memphiissä Isistemppelin
luo, ja hänen muassansa huntu ja viitta tytön peitteeksi. Tervehdi
myöskin iloista Milesotarta minun puolestani ja sano hänelle -- ei älä
sano mitään -- näenhän itsekin hänet Isistemppelin luona."

Viimeiset sanat nuorukaiset vaihtoivat keskenänsä, sill'aikaa kun orjat
panivat vaippoja heidän yllensä.

Sitten he astuivat yhdessä teltan edustalle, toivottivat toisilleen
onnea ja astuivat rivakasti eteenpäin, Roomalainen valjastuttamaan omia
ratsujaan, Lysias astuaksensa diadokhien päällikön kanssa yhteen
kuninkaan vaunuista ja toimiakseen Publiuksen kanssa sovitun
suunnitelman mukaan.



KOLMASTOISTA LUKU.


Vaunuja kiiti kiitämistään kuninkaan palatsin korkeasta portista
himmeän yön peittämään kaupunkiin.

Suuressa juhlasalissa oli käynyt hiljaiseksi, ja tummat orjat alkoivat
luudilla ja sienillä puhdistaa muutamien sammuttamatta jätettyjen
lamppujen himmeässä valossa mosaikkilattiaa, jolla oli ruusuja ja muita
lakastuneita, muratti- ja poppeliseppeleistä pudonneita lehtiä, ja
jolla maahan kaadettua viiniä mustana välkkyi.

Muudan nuori huilunsoittaja istui unen ja viinin voittamana eräässä
nurkassa.

Poppeliseppele, joka oli kaunistanut hänen päätänsä, oli luistanut
hänen otsaltaan ja peitti hänen kauniita kasvojansa, mutta huiluaan hän
unessansakin lujasti puristi sormillaan.

Palvelijat antoivat hänen maata ja toimiskelivat huolettomina hänen
ympärillänsä; ainoastaan eräs päällysmies näytti häntä sormellaan ja
sanoi nauraen:

"Eivät hänen kumppalinsakaan lähteneet selvempinä kotiin, kuin tuokaan
on. Sievä poika hän on ja sitten vielä kauniin Khloën lemmitty; hän on
turhaan tänään häntä odottava."

"Ehkäpä vielä huomennakin," toinen vastasi, "sillä kun Paksu näkee
Khloën, niin tyttö on jo kylliksi saanut olla Damon paran omana."

Mutta Paksu, niinkuin Aleksandrialaiset ja muut Egyptiläiset kutsuivat
kuningas Euergetestä, ei tällä hetkellä ajatellut Khloëa eikä muita
sellaisia.

Hän oli komeasti valmistettuun asuntoonsa kuuluvassa saunassa.

Ilki-alastomana hän seisoi haileassa vedessä, joka täytti kokonaan
valkeasta marmorista tehdyn vesi-ammeen. Höyryävän veden kirkkaassa
pinnassa kuvastelivat nuorien nymphien kuvapatsaat, jotka pakenivat
rakastunutta Saturnusta, ja monien katosta riippuvien lamppujen
loistava valo.

Tämän ammeen toisella poikkisivulla oli Niilijumalan partainen
miehenvartalo, jonka päällä kuvattiin hyppelevän sekä heidän omakseen
että heidän komean isänsä huviksi ja iloksi kuusitoista lasta, kuvaten
kyynärälukua minkä Egyptin virta tarvitsi soveliaaksi syvyydeksensä.

Siitä astiasta, jonka ylitse tuo arvokas vanhus nojasi kättään,
virtaili runsaasti kylmää vettä, jota viisi kaunista nuorukaista
ottivat hoikiksi muodostettuihin alabasteri-astioihin, ja valelivat
sitä nuoren, kylpevän kuninkaan pään päälle, hirmuisille
rintalihaksille, selälle ja käsivarsille.

"Enemmän, enemmän, vielä enemmän!" Euergetes huusi, kun nuorukaiset
alkoivat lakata valelemasta, ja kun taas uusi vesivirta vuosi hänen
päällensä, niin hän ähisi ja puhisi mielihyvästä, ja kauvaksi roiskui
suuria vesipisaroita, heti kun hänen keuhkojensa oikea myrskyhenkäys
sattui hänen päällensä valuvaan veteen.

Viimein hän huusi kovalla äänellä: "Riittää" syöksyi koko painoinensa
veteen, että se roiskui niin korkealle, kuin sinne olisi viskattu
kivilohkare, oli vähän aikaa märän elementin pinnan alla ja nousi
sitten marmoriportaita myöten kylvystä, ravisti samalla uhkamielisesti
ja väkevästi päätänsä poikamaisuudessaan, kastellaksensa läpimäriksi
ammeen reunalla olevat ystävänsä ja palvelijansa, antoi kietoa itsensä
lumivalkeisiin, läpinäkyvänhienoihin, liinaisiin raiteihin, ruiskuttaa
päällensä hyvänhajuista, kallis-arvoista nestettä ja astui sitten
pieneen, kirjavilla matoilla kokonaan peitettyyn huoneesen. Siellä hän
heittäytyi pehmeään patjaläjään ja sanoi syvään hengittäen:

"Nyt on minun hyvä olla ja olen taas selvä kuin lapsi, joka ei vielä
ole saanut syödä mitään muuta kuin äitinsä maitoa. Pindaros on
oikeassa! Ei mikään ole parempaa kuin vesi! Se sammuttaa senkin kuuman
hehkun jonka viini sytyttää meidän sydämeemme ja päähämme. Olenko
lörpötellyt paljon tyhmyyksiä, Hieraks?"

Näin puhuteltu, kuninkaan joukkojen päällikkö ja hänen suosittu
ystävänsä, loi kysyvän silmäyksen muihin läsnä oleviin; mutta kun
Euergetes käski häntä huoletta puhumaan, niin hän vastasi:

"Tyhmyyksiin asti ei viinikään saata sellaista henkeä kuin sinun on,
mutta varomatoin sinä olet ollut. Olisi ihme, joll'ei Philometor olisi
huomannut..."

"Oivallista!" kuningas hänet keskeytti ja nousi patjoiltaan. "Te,
Hieraks ja sinä, Komanus, jääkää tänne; te muut saatte mennä. Vaan
älkää liian kauvaksi poistuko, että olette pian käsillä, jos teitä
tarvitsen. Nyt tulee päiviä, joina pitää tapahtuman yhtä paljon kuin
muuten vuosina."

Pois käsketyt vetäytyivät huoneesta, ainoastaan kuninkaan vaatettaja,
eräs ylhäinen Makedonialainen, jäi hidastellen ovelle seisomaan, mutta
Euergetes viittasi häntäkin heti poistumaan ja huusi hänen jälkeensä:

"Minä olen valpas enkä mene ensinkään vuoteelle. Kolme tuntia auringon
nousun jälkeen odotan Aristarkhosta; -- ja vieläpä työhön. Pane esille
käsikirjoitukset, jotka otin mukaani. Odottaako eunukki Euleus
etuhuoneessa?

"Odottaako? Sitä parempi!

"Nyt lienemme yksinämme, viisaat ystäväni Hieraks ja Komanus, ja minun
täytyy teille ilmoittaa, että tällä kertaa pelkästä viisaudesta ette
näytä olevan mitään vähemmän kuin viisaita.

"Olla viisas on hallita rajattomasti avaraa ajatustaan aivan siten,
että lähellä oleva vastustaa meitä yhtä vähän kuin kaukainenkin; olla
ymmärtämätön on havaita ainoastaan yhtä ja toista. Rajoitetun älyn ala
on se, mikä on aina hänen vieressään, narrien ja haaveksijain taas
kaukaisuus. Minä en tahdo teitä soimata, sillä monella viisaalla on
tyhmiäkin hetkiä, mutta te olette tänään varmaan unohtaneet lähellä
olevan kauvaksi katsellessanne, ja senpä vuoksi näenkin teidän
kompastelevan. Joll'ette olisi tätä erehdystä tehneet, niin tuskinpa
olisitte niin hämmästyneinä katselleet, kun minä lausuin sanan
'Oivallista!'

"Huomatkaa nyt!

"Philometor ja hänen sisarensa tietävät varsin hyvin minun
tarkoitukseni ja sen, mitä heillä on minulta odotettavana.

"Jos olisin kasvoilleni pannut tyytyväisen miehen naamion, miehen, joka
tyytyy siihen mitä hänellä on, niin he olisivat ihmetelleet ja
aavistaneet petosta; mutta minä näyttäydyin heille semmoisena kuin aina
olen ja vielä tavallista huolettomampanakin ja puhuin niin suoraan
siitä, mitä haluan, että he tulevaisuudessa varoisivat minulta jokaista
väkivallan yritystä, mutta tuskin he saattavat jo huomispäivänä odottaa
yllätystä, sillä se joka tahtoo hyökätä takaapäin vihollisensa niskaan,
ei pidä melua.

"Jos minä uskoisin teidän hyveen oppijanne, niin miettisin, ett'ei
takaa hyökkääminen ole erittäin kaunista, sillä minäkin katselen
mieluummin ihmisen kasvoja kuin selkäpuolta, ja etenkin sisarusteni,
jotka ovat sivistyneitä ihmisiä.

"Mutta mitäs tehdä?

"Lopullisesti on kuitenkin se paras, joka saavuttaa voiton ja pelissä
voittaa.

"Minun taistelutapani saattaa viisaistakin saada puolustajoita.

"Joka tahtoo hiiriä pyytää, se käyttää silavaa, joka taas tahtoo
viekotella ihmisiä satimeen, sen pitää tietämän, kuinka nämät tuntevat
ja ajattelevat, ja ennen kaikkia koittaman heitä hämmentää.

"Sonni on vähemmin vaarallinen silloin, kun se raivoissaan juoksee
suoraa päätä esille, ja sen kaksijalkainen vastustaja silloin, kun hän
ei tiedä missä se on, vaan hapuellen juoksentelee milloin oikealle
milloin vasemmalle.

"Kiitos suostumuksenne osoituksesta, sillä minä olen sen ansainnut ja
toivon saattavani antaa sen sinulle takaisin. Hieraksini. Minä haluan
kuulla kertomustasi. Kohenna pääni alla olevaa tyynyä ja nyt saat
alkaa."

"Kaikki näyttää käyvän oivallisesti," päällikkö vastasi. "Meidän
pääjoukkomme Hetairit ja Diadokhit, kaksi tuhatta viisi sataa miestä,
ovat matkalla tänne ja käyvät jo huomenna leiriin pohjoispuolelle
Memphistä. Viisi sataa heistä pääsee pappien ja muitten onnen
toivottajain kanssa juhlaan sinun syntymäpäivänäsi toivottamaan sinulle
onnea, muut kaksituhatta jää telttoihin piiloon. Veljesi Philometorin
philobasilistain päällikkö on lahjottu ja on meidän puolellamme; mutta
hän oli kallis, sillä Komanuksen täytyi tarjota hänelle kaksikymmentä
talenttia, ennenkuin hän suostui!"

"Ne hän saakoon," kuningas nauroi, "ja ne hän myöskin pitäköön siksi,
kun haluan pitää häntä epäluulon alaisena ja palkita hänelle ansion
mukaan ottamalla häneltä hänen omaisuutensa takaisin. Kerro enemmän!"

"Philometor lähetti toissa päivänä parhaat sotilaansa, Desilauksen
ratsulippukunnan ja Arsinoësta olevat joukot, Thebeen kapinata
kukistamaan. Kapinanjohtajain värvääminen ja levottomuuksien
herättäminen ei ole todellakaan maksanut vähää."

"Veljeni maksaa meille kulungit", kuningas hänet keskeytti, "kun me
tyhjennämme hänen aarteensa. Lisää!"

"Kovin vastus on meillä oleva papeista ja Juutalaisista. Edelliset
pitävät Philometorin puolta sen tähden, että hän on isäsi vanhin poika,
ja etenkin sentähden että hän on tehnyt paljon hyvää Apollinopoliin ja
Philae'n temppeleille; Juutalaiset taas pitävät hänestä, koska hän
suosii heitä melkein enemmän kuin Kreikkalaisia, pitää puolisonsa
kanssa väliä heidän kurjista uskonnollisista väitteistänsä, keskustelee
heidän kanssansa heidän kirjassaan löytyvistä opeista, eikä
aterioittaissa puhele kenenkään muun kanssa mieluummin kuin heidän."

"Minä olen suolaava sen viinin ja paistin, millä he täällä itseänsä
lihottavat,": Euergetes kiivaasti huudahti. "Jo tänään olen heitä
kieltänyt olemasta läsnä aterialla, sillä heillä on selvä järki ja
tarkat silmät, jotka ovat yhtä terävät ja suippean näköiset kuin heidän
nenänsäkin.

"Vaarallisimmat he ovat siellä, missä heidän on joko pelkääminen tai
missä luulevat saavansa voittoa.

"Sitä ei saata sanoa, etteivät he ole uskollisia ja sitkeitä, ja koska
useammilla heistä on omaisuutta, niin he etenkin Aleksandriassa ovat
harvoin yhteydessä meluavan alhaisen väen kanssa.

"Ainoastaan kateellinen saattaa heitä moittia siitä, että he ovat
ahkeroita ja uutteria, sillä heidän ja heidän phoiniikkialaisten
heimolaistensa esimerkki on kehottanut Hellenien vireyttä.

"Rauhallisina aikoina käy heidän parhaiten, ja koska veljeni hallitus
on hiljaisempaa kuin minun, niin he pitävät hänestä, lainaavat hänelle
rahaa ja hankkivat sisarelleni hiotuita kiviä, safiiria ja smaragdeja,
kauniita kankaita ja muita naisten rimssuja täyteen kirjoitetusta
papyyruksesta, joka ei juuri ole suurimmasta arvosta kuin sulka, joka
on pudonnut tuolla tangon päässä istuvan vihreän porukurkun siivestä.

"Minä en ensinkään saata käsittää, että niin viisaat miehet eivät
ymmärrä, ett'ei mitään muuta pysyväistä ole kuin katoavainen, eikä
mitään muuta varmaa kuin se, ettei mikään ole varmaa, ja että he sen
tähden pitävät ainoana totisena, oppiansa määrättynä, ikuisesti
oikeana, ja että he halveksivat sitä, mitä muut kansat uskovat.

"Tämä hämäryys tekee heidät narreiksi, vaan samalla myöskin kelpo
sotamiehiksi, ehkäpä juuri heidän jännitetyn itsetietonsa sekä lujan
luottamuksensa kautta heidän löyhään jumalaansa."

"Niin, kelpo sotilaita he ovat," Hieraks vahvistaen puuttui puheesen,
"mutta he menevät mieluummin ja halvempaan hintaan veljesi palvelukseen
kuin meidän."

"Minä olen heille näyttävä," kuningas huusi, "että pidän tätä
maun-osoitusta vääränä ja rangaistavana. Pappeja minä tarvitsen, sillä
he opettavat kansaa kuuliaiseksi ja tyytyväisenä kestämään hätäänsä;
mutta Juutalaiset," ja tätä hänen sanoessansa hänen silmänsä pyörivät
hurjan tulisina, "minä hävitän sukupuuttoon, kun aika tulee."

"Se tekee hyvää myös meidän aarre-aitallemme," Komanus nauroi.

"Ja maan temppeleille," Euergetes lisäsi, "sillä toisia vihollisia
koitan hävittää, mutta papit otan mieluummin puolelleni ja minun
täytyykin koittaa saada heidät puolelleni, jos Philometorin valta
joutuu käsiini, sillä Egyptiläiset haluavat kuninkaaksensa jumalaa;
oikeaksi jumalaksi, jota ruskeat alamaiseni mielellänsä rukoilevat
tyytyväisinä ja tekemättä elämääni kapinain kautta tukalammaksi, saatan
vain päästä, jos papit minut siksi tunnustavat ja kohottavat."

"Ja kuitenkin," vastasi Hieraks, ainoa Euergeteen palvelijoista, joka
tärkeissä kysymyksissä uskalsi häntä vastustaa, "ja kuitenkin annetaan
Serapiin ylimmäiselle papille vielä tänään kova käsky sinun tähtesi.
Sinä pakoitat antamaan pois yhtä jumalan palvelijattarista, eikä
Philometor ole laimin lyövä..."

"Ei ole laimin lyövä," Euergetes puuttui puheesen, "ilmoittaa
mahtavalle Asklepiodorille, ett'ei hän vaadi tuota suloista pienokaista
itseänsä, vaan minua varten. Tiedättekö, että Eros on kohdannut
sydämeni ja että tulisesti rakastan tuota hempeätä Ireneä, vaikk'ei
näitten silmien ole sallittu vielä edes nähdä häntä.

"Te uskotte minua, näen sen silmistänne, ja minä sanonkin selvän
totuuden, sillä minä tahdon saada omakseni tämän pienen Heben, niin
totta kuin toivon anastavani vallan; mutta minä en istuta puitani
niillä ainoastaan puutarhaani kaunistaakseni, vaan myöskin saadakseni
niistä hyötyä. Te saatte nähdä, kuinka minä ihanan lemmittyni avulla
voitan puolelleni Serapiin ylimmäisen papin, joka tosin on
Kreikkalainen, mutta kuitenkin kovin itsepäinen mies.

"Minun välikappaleeni odottaa jo tuolla ulkona!

"Jättäkää nyt minut ja käskekää eunukki Euleus luokseni."

"Sinä olet kuin jumala," Komanus sanoi syvään kumartaen, "ja me olemme
vain kuolevaisia ihmisiä. Hämärältä ja käsittämättömältä useinkin
meidän heikomman henkemme mielestä sinun menettelytapasi näyttää, mutta
kun se tulee tapahtuneeksi, mikä meidän mielestämme ei vie ensinkään
hyvään loppupäätökseen, niin meidän täytyy hämmästyen tunnustaa, että
sinä olet valinnut, tosin usein mutkikkaan, mutta kuitenkin aina
parhaan tien."

Vähän aikaa kuningas oli yksinänsä, rypisti kulmakarvojansa ja katseli
vakavana ja miettiväisenä lattiaan.

Niinpian kuin hän kuuli eunukin hiljaisten ja tämän ohjaajan kovempien
askelten lähenevän, niin hän jälleen otti hilpeän ja huolettoman
nauttija-ihmisen muodon, tervehti Euleusta iloisesti huutaen ja
muistutti hänelle omia poika-aikojaan, ja kuinka usein hän, eunukki,
oli auttanut häntä saamaan hänen äitinsä täyttämään hänen toiveitansa,
jotka jo olivat hyljätyt.

"Mutta, vanhukseni," kuningas jatkoi, "ajat ovat muuttuneet ja nyt sinä
vaan mietit kaikkia Philometorin hyväksi etkä enää mitään Euergetes
raukalle, joka juuri parhaiten tarvitsisi apuasi, koska hän on
nuorempi!"

Eunukki kumarsi huulilla hymy, mikä osoitti, että hän hyvin ymmärsi,
kuinka vähän vakavata tarkoitusta oli kuninkaan viimeisissä sanoissa,
ja lausui:

"Minä olen tahtonut ja luulen vieläkin palvelevani heikompaa teistä."

"Tarkoitat kai sisartani?"

"Valtiattareni Kleopatra kuuluu siihen sukupuoleen, jota me usein
väärin nimitämme heikommaksi. Vaikka sinä varmaan tahdoit tehdä pilaa
viime kysymykselläsi, niin pidän kuitenkin velvollisuutenani suoraan
sinulle vastata, ett'en tarkoittanut häntä vaan Philometor kuningasta.

"Philometoriako? Sinä et siis luota hänen lujuuteensa, pidät minua
häntä voimakkaampana ja olet kuitenkin aterioittaissa tarjonnut minulle
apuasi ja kertonut, että sinun tehtäväksesi oli tullut vaatia
ylimmäiseltä Asklepiodorilta kuninkaan nimessä tuota pientä Serapiin
palvelijatarta.

"Onko se heikomman palvelemista?

"Taisit olla juovuksissa, kun tätä minulle kerroit.

"Etkö?

"Oletko ollut kohtuullisempi kuin minä?

"Siis on joku mielen muutos sinussa tapahtunut?

"Se ihmetyttää minua, sillä perus-aatteesi määräävät sinut äitini
heikompaa poikaa -- -- --"

"Sinä teet minusta pilkkaa," hovimies keskeytti kuningasta hiukan
moittivalla, mutta kuitenkin rukoilevalla äänellä. "Kun käännyin sinun
puoleesi, niin se ei tapahtunut horjuvaisuudesta, vaan ainoastaan
siitä, että tahdoin pysyä uskollisena elämäni ainoalle tarkoitukselle.

"Ja mikä se on?" - ....

"Pitää huolta tämän tilaan onnesta ylhäisen äitisi mielen mukaan, jonka
neuvon-antaja olin."

"Sinä unhoitat toisen päämääräsi: päästä niin hyvään asemaan kuin
mahdollista."

"Minä en sitä unhoittanut, vaan en tahtonut sitä ilmoittaa, sillä minä
tiedän kuinka täpärällä kuningasten aika on, ja sitä paitse minusta
näyttää itsestäänkin ymmärrettävältä, että ihminen ajattelee omaakin
etuaan, niinkuin se, että me ostaissamme hevosen, saamme myöskin sen
varjon."

"Miten tarkkaa! Mutta minä moitin sinua yhtä vähän, kuin tyttöä, joka
menee peilin eteen kaunistelemaan itseänsä lemmittyänsä varten ja
samalla myöskin iloitsee omasta ihanuudestaan.

"Mutta palatkaamme kuitenkin takaisin sinun ensi lauseesesi.

"Egyptin tähden, jos oikein olen käsittänyt tarkoituksesi, luulet
täytyväsi tarjota minulle sitä palvelusta, jota tähän asti olet
osoittanut veljelleni?"

"Niinkuin sanoit! Tähän vaivalloiseen aikaan se tarvitsisi lujemman
ohjaajan tahtoa ja kättä."

"No pidätkö minua sellaisena?"

"Jättiläisenä tahdonlujuuden sekä ruumiin ja hengen puolesta, joka ei
ole turhaan toivonut jälleen yhteen yhdistävänsä Egyptin molemmat osat,
jos hän rivakasti käy toimeen ja joll'ei..."

"Joll'ei?" kuningas toisti ja katsoi eunukkia niin terävästi silmiin,
että tämä loi silmänsä maahan ja vastasi:

"Joll'ei Rooma pane esteitä."

Euergetes kohotti olkapäitänsä ja vastasi vakavasti: "Se on kuin
kohtalo, joka kaikkialla antaa päätöksen kaikkeen mitä teemme. Minä en
todellakaan ole säästänyt hirmuisia uhrauksia lieventääkseni tätä
jäykkää valtaa, ja asiamieheni, joka kaiuttaa suurempia summia kuin
joukkojeni rahastonhoitaja, kirjoittaa, ett'ei senaatti ole
epäsuosiollinen minulle."

"Samaa kirjoittaa meidänkin. Sinulla on enemmän ystäviä Tiberin
rannoilla kuin Philometorilla, minun kuninkaallani, mutta viime
kirjeemme on jo useampia viikkoja vanha ja viimeisinä päivinä on
tapahtunut asioita..."

"Puhu!" Euergetes huusi ja ojensihe jäykästi patjoillaan. "Mutta jos
sinä virität minulle pauloja ja jos puhut nyt veljeni välikappaleena,
niin minä annan, vaikkapa pakenisit trogloodytin äärimmäiseen luolaan
asti, niin minä annan, niin totta kuin luulen olevani isäni oikea
poika, ottaa sinut kiinni ja repiä sinun ruumiisi elävältä
kappaleiksi."

"Minä ansaitsisinkin sellaisen rankaistuksen," Euleus surullisesti
vastasi ja jatkoi: "Jos oikein olen nähnyt, niin meillä on jo ensi
päivinä suuria asioita odotettavissa."

"Niin on!" Euergetes vakavasti sanoi.

"Mutta juuri nykyään edustetaan Philometoria Koomassa paremmin kuin
ennen. Sinä olet kuninkaani pöydän ääressä oppinut tuntemaan nuoren
Publius Scipion, vaan et ole ensinkään koettanut saavuttaa hänen
suosiotansa."

"Hän on yksi Corneliolaisia," kuningas puuttui puheesen, "ylhäinen
nuorukainen, joka on sukua kaikille, joita pidetään mahtavina Tiberin
rannoilla, mutta hän ei ole lähettiläs, vaan matkustelee Athenasta
Aleksandriaan oppiaksensa, mikä hänelle onkin enemmän kuin tarpeen, ja
pitää päätänsä korkeammalla ja liikuttelee huuliansa vapaammin kuin
hänen oikeastaan sopisi tehdä kuningasten seurassa ollessansa, sen
tähden että nuoret luulevat heidän hyvin sopivan käyttäidä niinkuin
vanhainkin."

"Hän on arvokkaampi kuin luuletkaan."

"Sitten kutsun hänet Aleksandriaan ja voitan hänet siellä puolelleni
kolmessa päivässä, niin totta kuin nimeni on Euergetes."

"Se on silloin oleva liian myöhäistä, sillä minä tiedän varmaan, että
hän on tänään senaatilta saanut valtuuskirjan toimia hätätilassa
lähettilään asemesta, siksi kun sellainen meille jälleen lähetetään."

"Ja nyt vasta saan sen tietää!" kuningas huusi ja hypähti sijaltaan.
"Kuuroja, sokeita ja velttoja ovat ystäväni, jos niitä minulla onkaan,
sekä palvelijani ja lähettilääni!

"Vastenmieliseltä minusta tuo ylpeä ja kopea poika tuntui, mutta minä
kutsun hänet huomenna, kutsun jo tänään iloiselle aterialle luokseni ja
lähetän häntä noutamaan ihanimman nelivaljakkoni, minkä olen tuonut
muassani Kyrenestä. Minä tahdon..."

"Se on kaikki oleva turhaa," Euleus totisesti ja tyynesti sanoi, "sillä
hän on kuningatar Kleopatran suosiossa, sanan täysimmässä ja
laveimmassa merkityksessä, niin, minä tahdon sen sanoa suoraan, hän on
saavuttanut suurimmassa määrässä Kleopatran lämpimän mieltymyksen ja
nauttii tätä hempeimmän kiitollisuuden lahjaa. Philometor antaa,
niinkuin ainakin, asiain mennä menojansa, ja Kleopatra ja Publius,
Publius ja Kleopatra iloitsevat julkisestikin rakkaudestansa, iskevät
toisilleen silmää, niinkuin paimenpari Arkadiassa, vaihtavat maljojansa
ja suutelevat huulillansa sitä kohtaa reunasta, johon toisen suu on
koskettanut. Lupaa ja anna tälle miehelle mitä tahansa, hän on
sittenkin oleva sisaresi puolella, ja jos sinun onnistuisikin kukistaa
Kleopatra valta-istuimelta, niin hän on piirtävä rohkeasti ympärillesi
kehän, kuten Papilius Laenas enosi Antiokhoksen ympäri, ja sanova, että
Rooma on nouseva sinua vastaan, jos yrität astua kehän ylitse."

Euergetes kuunteli ääneti näitä sanoja, tempasi sitten ympärillään
olevan vaatteen päältänsä ja käveli raivoissansa edes takaisin tuon
tuostakin ähkyen ja riehuen niinkuin hurjistunut sonni, joka tuntee
olevansa sidottuna nuoriin ja köysiin ja ponnistelee turhaan kaikkia
voimiansa niitä katkaistaksensa.

Viimein hän pysähtyi Euleuksen eteen ja kysyi:

"Mitä vielä tiedät Roomalaisesta?"

"Hän joka ei tahtonut sinun suoda verrata itseäsi Alkibiadeesen,
koittaa voittaa tämän Athenan tyttöjen suosikin, sillä hänelle ei ole
kylliksi ryöstää kuninkaalta hänen puolisonsa sydän, vaan vieläpä hän
tahtoo saada omaksensa korkeimman jumalankin ihaninta palvelijatarta.
Ruukunkantajatar, jota Roomalaisen ystävä Lysias ehdoitteli Hebeksi, on
Corneliolaisen lemmitty, jonka suosiota hän toivoo helpommin
saattavansa nauttia teidän valoisassa palatsissanne, kuin Serapiin
synkässä temppelissä."

Kuningas löi tätä kuullessansa otsaansa ja huusi:

"On kuningas, mies, jossa olisi vastusta kymmenellekin, ja kuitenkin
täytyy antaa käskeä itseänsä niinkuin talonpoika, jonka kylvöjä
ratsumieheni hevoset tallaavat!

"Hän saattaa turmella kaikki, kaikki; sekä aikeeni että toimeni, eikä
minulle jää muuta jäljelle kuin puristella nyrkkiäni ja pakahtua
raivoon!

"Mutta tämä ähiseminen ja hammasten kivistys on yhtä hyödytöintä kuin
kiukkuni ja kiroukseni kuolevan äitini vuoteen ääressä, sillä hän pysyi
sittenkin kuolleena eikä enää noussut.

"Jos tuo Corneliolainen olisi Kreikkalainen, Syrialainen, Egyptiläinen,
vaikkapa oma veljenikin, niin hän ei, minä sanon sen, Euleus, kauvan
olisi tielläni, mutta hän on Rooman valtuutettu asiamies, ja Rooma on
kohtalo, Rooma on kohtalo!"

Kuningas heittäytyi kovin hengittäen ja kuin sortuneena takaisin
patjoillensa painaen kasvojansa pehmeätä tyynyä vastaan, mutta Euleus
astui kuulumattoman hiljaisilla askelilla nuoren jättiläisen luo ja
kuiskutti hänelle juhlallisen pitkäveteisesti:

"Rooma on kohtalo, mutta Roomakaan ei saata kohtaloa vastustaa.
Corneliolaisen täytyy kuolla, koska hän turmelee äitisi tyttären ja on
sinun, Egyptin oikean omistajan tiellä. Hänen murhansa senaatti
julmasti kostaisi, mutta mitä se voi tehdä, jos villipedot hyökkäävät
sen valtuutetun päälle ja repivät hänet kappaleiksi?"

"Muhkeata, oivallista!" Euergetes huudahti, hypähti jälleen jaloillensa
ja kohotti suuria silmiänsä niin hämmästyneinä ja onnellisesti
säteilevinä, kuin olisi taivas niille avautunut ja kuin hän näkisi
ylhäisen joukon kultaisen pöydän ääressä aterioivia jumalia.

"Sinä olet suuri mies, Euleus, ja minä ymmärrän sinua palkita; mutta
tunnetko sinä ne pedot, joita tarvitsemme, ja osaavatko he menetellä
niin, ett'ei kukaan rohkenisi herättää epäluulon varjoakaan siitä, että
ne haavat, joita heidän hampaansa ja kyntensä repivät, eivät ole
väkipuukkojen, koukkujen eikä keihään kärkien jättämiä?"

"Ole huoletta," Euleus vastasi, "nämät peto-eläimet ovat jo olleet
käytännössä täällä Memphiissä ja ovat kuninkaan palveluksessa..."

"Kas vaan lempeätä veljeäni!" Euergetes nauroi. "Kehuuhan hän, ett'ei
hän ole tappanut ketään paitse taistelussa, ja nyt..."

"Philometorilla on myöskin puoliso," eunukki puuttui kuninkaan
puheesen, ja Euergetes huudahti:

"Niin, niitä naisia, mitä kaikkea niiltä saakaan oppia!"

Sitten hän jatkoi hiljaa:

"Milloin voivat petosi käydä työhön käsiksi?"

"Aurinko on jo noussut. Siksi kun se laskee, luulen saavani
valmistukseni valmiiksi, mutta noin puoliyön aikaan luulen saavani
toimen tehdyksi. Me kehoitamme Roomalaista pistäymään kultansa luona,
viekoittelemme hänet Serapiin temppeliin ja hänen palatessansa erämaan
kautta..."

"Niin silloin!" kuningas huusi, pisti kädellään, ikäänkuin hänellä
olisi siinä ollut väkipuukko, omaan rintaansa ja lisäsi sitten
uhkaavalla äänellä: "Mutta niitten miesten pitää olla väkeviä kuin
jalopeurat ja varovaisia kuin kissat. Jos rahaa tarvitset, niin käänny
Komanuksen puoleen; tai ota pikemmin tämä kukkaro.

"Onko siinä kylliksi? Sitten on minun vielä kysyminen sinulta, onko
itselläsi syytä vihata Roomalaista?"

"On," Euleus jäykästi vastasi. "Hän aavistaa, että minä tiedän kaikki,
mitä hän tekee, ja on ahdistanut minua väärillä kanteilla, jotka
saattaisivat tänään saada minut pahaan pulaan. Jos kuulet, että hän
määrää kuningattaren panemaan minut vankeuteen, niin pidä heti huolta
vapautuksestani."

"Ei kukaan saa vahingoittaa hiuskarvaakaan päästäsi, luota siihen. Minä
näen, että sinulla on syytä ajaa samaa asiaa kuin minäkin, ja se
ilahuttaa minua, sillä täysin voimin ihminen tekee työtä vaan omaksi
eduksensa; ja vielä lopuksi, koska tuot minulle Hebeni?"

"Tunnin kuluttua menen Asklepiodorin luo, mutta vasta huomenna saamme
tytön, sillä täksi päivää hänen pitää jäädä temppeliin Corneliolaisen
syötiksi."

"Minä tahdon olla kärsivällinen, mutta vielä yksi asia minulla on sinun
toimitettavaksesi. Esittele asia siten ylimmäiselle papille, että
veljeni muka tahtoo tyydyttää jotakin minun oikkuani, vaatiessansa,
lujasti vaatiessansa ruukunkantajatarta.

"Loukkaa miestä niin paljon kuin voit, kuitenkin epäluuloja
herättämättä, ja jos oikein hänet tunnen, niin hän pysyy oikeuksissaan
ja kieltää lujasti.

"Sinun perästäsi tulee minun Komanukseni häntä tervehtimään, muassaan
lahjoja ja lupauksia minulta.

"Huomenna, kun Roomalaisen on käynyt, niinkuin pitikin, tuot tytön
veljeni nimessä joko kavaluudella tai väkisin, ja ylihuomenna, jos
jumalat ovat minua armollisesti auttaneet yhdistämään Egyptin molemmat
osat omaan käteeni, minä ilmoitan Asklepiodorille, että olen rankaissut
Philometoria hänen temppelille tekemästään rikoksesta ja pannut hänet
valtaistuimelta.

"Serapis saa nähdä, kuka on hänen ystävänsä! Jos kaikki käy niinkuin
pitäisi, niin, sen lupaan kuolleitten esi-isieni sielujen kautta, minä
nimitän sinut vastikään yhdistetyn valtakuntani epitropiksi. Sinä
pääset tänään joka tunti puheilleni."

Eunukki poistui niin kevein askelin, kuin olisi keskustelunsa kuninkaan
kanssa antanut hänelle hänen nuoruutensa takaisin.

Kun Hieraks, Komanus ja muut virkamiehet jälleen tulivat huoneesen,
niin Euergetes käski viemään aamun ja puolipäivän välillä neljä
jalointa kyreneläistä ratsuansa ystävälleen Publius Cornelius Scipiolle
kunnioituksen ja rakkauden osoitteiksi. Sitten hän antoi pukea yllensä,
haetutti Aristarkhoksen ja rupesi hänen kanssansa työhön.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Serapistemppeli oli syvässä levossa, vajonneena pimeään, joka esti
silmää näkemästä sen monia eri rakennuksia, vaan antoi sille yhden
ainoan, sinimustaan usvaan peittyneen kallioryhmän muodon.

Temppelin ulkopuolellakin oli kaikki hiljaa; mutta nyt alkoi kuulua
kavion töminää ja pyöräin kolinaa yön hiljaisuudesta, joka teki jokaisen
äänen kahta kuuluvammaksi.

Ennenkuin ajopeli, joka oli syynä tähän meluun, oli saapunut temppelin
luo, niin se pysähtyi, ja varmaankin jumalan akaasialehdon taakse,
sillä sieltä kuului hevosen hirnuntaa.

Ori, joka siellä oli, oli yksi kuninkaan ratsuja.

Korintholainen sitoi sitä juuri kiinni tien viereiseen puiston reunalla
olevaan puuhun, heitti vaippansa höyryävän hevosen selkään, haperoi
sitten akaasiasta akaasiaan ja pääsi pian auringonkaivolle, jonka
reunalle hän heittäytyi.

Tuikean kylmä tuulenhenki alkoi puhaltaa idästä, ikäänkuin
auringonnousun sanansaattajana, ja harmaa, koittava valo alkoi
vähitellen sattua komeitten puitten latvoihin, jotka pimeys oli
yhdistänyt yhdeksi ainoaksi mustaksi katoksi.

Asklepiustemppelin pihasta alkoi kuulua hanhien huutoa, ja kun
Korintholainen vilusta väristen nousi ylös lämmittääksensä vertansa
nopealla edestakaisin-astunnalla, niin hän kuuli portin narinaa
temppeliä ympäröivän muurin puolelta, jonka muoto yhä selvemmin alkoi
häämöttää pimeästä.

Jännitetyllä tarkkuudella hän alkoi katsella pitkin sitä tietä, jolta
lähenevä valo yhä enemmän ja enemmän poisti sitä peittävän varjon ja
nopeammin hänen sydämensä alkoi tykkiä, kun hän eroitti haamun, joka
nopein askelin lähestyi kaivoa.

Se, joka sieltä tuli, oli ihmisolento, eikä ketään toista ollut hänen
seurassaan; se ei myöskään ollut mies, vaan nainen pitkässä viitassa.
Mutta hän piti sitä, jota hän etsi, pienempänä kuin tuo häntä yhä
enemmän ja enemmän lähenevä nainen.

Tulikohan tänään kaivolle ainoastaan vanhempi sisar, eikä nuorempi,
jota varten hän oikeastaan oli lähtenyt?

Nyt hän jo eroitti hänen keveän astuntansa, nyt enää vaan nuori
akaasianvesa, joka oli hänen edessään, eroitti hänet hänestä, nyt hän
pani molemmat ruukut maahan, nyt hän nosti keveästi kiulua ja täytti
astian, joka oli ollut hänen vasemmassa kädessänsä, nyt hän käänsi
kasvonsa yhä enemmän loistottomasti punottavaa taivaan rantaa kohti,
nyt Lysias luuli tunteneensa Irenen kasvot ja nyt, kiitos kaikille
suojeleville jumalille, hän tiesi varmaan, että hänen edessänsä seisoi
nuorempi eikä vanhempi sisar; seisoi tyttö, jota hän etsi.

Vielä akaasiain puoleksi peittämänä hän huusi hiljaa Irenen nimeä,
ett'ei tämä peljästyisi, mutta neitoselta, jota ei täällä vielä kukaan
tähän aikaan ollut hämmästyttänyt, veri kuitenkin jähmettyi kauhusta.

Niinkuin maahan kiinni kasvettuneena hän siinä seisoi ja pusersi
vavisten kylmää, kosteata jumalan astiata rintaansa vasten.

Lysias huusi taas, mutta kovempaa kuin äsken, hänen nimeänsä ja lisäsi
vielä hiljaisella äänellä:

"Älä pelkää, Irene, minä olen Korintholainen Lysias, ystäväsi, jonka
granaattia eilen pidit, ja joka sinua juhlakulkueen loputtua
puhuttelin. Salli minun toivottaa sinulle iloista huomenta!"

Tyttö otti tämän kuultuansa ruukun vasempaan käteensä, laskeutui
kuorminensa maahan, painoi oikealla kädellänsä sydäntään ja sanoi,
hengittäen syvään:

"Miten hirmuisesti sinä pelästytit minua! Minä luulin, että minua huusi
vaeltava sielu, joka ei vielä ollut palannut manalaan, sillä vasta
aurinko noustessaan karkoittaa henget."

"Vaan ei lihaa ja luuta olevia ihmisiä, joilla on hyvää mielessä. Minä
jäisin mielelläni luoksesi, usko pois, kunnes Helios taas laskee, jos
vaan sen sallisit."

"Minulla ei ole mitään sallittavaa eikä kiellettävää", Irene vastasi.
"Vaan kuinka tähän aikaan tulet tänne?"

"Vaunuilla", Lysias nauraen vastasi.

"Älä hulluttele! minä tahdon tietää, mitä sinä tähän aikaan haet
auringonkaivolta?"

"Ketäs muita kuin sinua? Sinä sanoit eilen mielelläsi makaavasi, ja
niin minäkin teen; mutta kuitenkin olen sinua taas nähdäkseni
lyhentänyt yöleponi aivan lyhyeksi."

"Mutta mistä saatoit tietää?"

"Sanoithan sinä itse eilen minulle, mihin aikaan teidän pitää lähtemän
temppelistä."

"Sanoinko sen sinulle? Suuri Serapis, kuinka nyt jo tulee päivä! Minä
saan rankaistuksen, joll'ei ruukku ole ennen auringon nousua
alttarilla, ja tuossa on vielä Kleankin ruukku."

"Minä täytän sen heti sinulle. Niin, siinä se oli tehty! Ja nyt minä
kannan molemmat sinun edestäsi aina lehdon päähän asti, jos lupaat
tulla pian takaisin, sillä minulla on paljon sinulta kysyttävää."

"Eteenpäin, eteenpäin vaan," tyttö kiiruhteli. "Minä tiedän niin vähän,
mutta kysy vaan, sillä ei se merkitse paljon, mitä minä vastaan."

"Kyllä sentään! Jos minä esimerkiksi pyytäisin sinua kertomaan
vanhemmistasi? Ystäväni Publius, jonka sinä kyllä tunnet, ja minä
olemme kuulleet, kuinka kovasti ja väärin heitä on rankaistu, ja
tekisimme mielellämme paljon heitä vapauttaaksemme."

"Minä tulen, minä tulen varmaan," Irene kovaa ja innokkaasti huudahti.
"Pitääkö minun tuoda Kleakin mukaani? Hänet kutsuttiin tänään keskellä
yötä ovenvartijan luo, jonka lapsi on kovin kipeänä. Sisareni pitää
lasta kovin hyvänä, ja Philo ottaa vain häneltä rohtoja. Pienokainen
oli nukkunut hänen syliinsä, ja sen vuoksi lapsen äiti tuli minua
pyytämään yksin viemään vettä meidän kummankin edestä. Anna nyt minulle
ruukut, sillä ei kukaan paitsi me, saa vielä tulla temppeliin."

"Tuossa on! Älä nyt vain minun tähteni häiritse sisartasi pienen
potilaan hoidossa, sillä saatanhan sanoa sinulle kaikenlaista, mitä
hänen ei tarvitse tietää ja mikä sinua ehkä ilahuttaa. Minä lähden nyt
takaisin kaivolle. Voi hyvin äläkä liian kauvan odotuta!"

Nämät sanat Lysias lausui hempeällä ja suloisella äänellä, ja rivakasti
poistuva neito vastasi hänelle hiljaa ja nopeasti:

"Minä tulen heti kun aurinko on noussut."

Korintholainen katseli häntä kunnes hän oli kadonnut temppeliin, ja
hänen sydämensä kävi niin helläksi, niin helläksi, ett'ei se moneen
vuoteen ollut sellainen ollut.

Hänen mieleensä muistui aika, jona hän mielellään koitteli nuorempaa
sisartansa, joka silloin vielä oli lapsi, ja pyysi häntä totisin silmin
antamaan hänelle leipäänsä tahi omenaansa, jota hän ei ensinkään
halunnut.

Melkein aina pienokainen oli sievillä kätösillään pannut hänen
suuhunsa, mitä hän oli pyytänyt, ja silloin oli hänen mieli-alansa aina
ollut sellainen kuin nyt.

Olihan Irenekin vielä lapsi ja yhtä huoletoin, kuin hänen
lemmikkinsäkin, jonka kanssa hän oli leikkinyt isänsä huoneessa, ja
samoin kuin hänen sisarensa oli hänelle parastansa tarjonnut, samoin
tämäkin sen uskoi tuolle kevytmieliselle Lysiaalle, jota kainostellen
Korinthon kunnialliset naiset loivat silmänsä maahan ja jonka tähden
isät varoittivat kasvaville pojillensa heidän neitseellistä, jopa hänen
mielestään pyhääkin omaa itseänsä.

"Minä en tee sinulle mitään, rakas lapsi," hän itseksensä jupisi, kun
hän vihdoinkin kääntyi astumaan takaisin auringonkaivoa kohti. Hän
alkoi rivakasti astua eteenpäin, mutta muutaman askeleen perästä hän
hiljensi kulkuansa, sillä hämmästyttävä, ihmeellinen kuva tuli hänen
silmiinsä.

Oliko Memphis liekkien uhrina?

Kuluttiko tuli sitä sumuverhoa, joka oli peittänyt sitä tietä, jota hän
oli tullut temppeliin?

Tuossa seisoivat akaasiain rungot, niinkuin tulipalon paikalla olevat
mustat pylväät, ja niitten takaa kuluttavat liekit kohosivat korkealle
taivaalle.

Oksien, piikkisten haarojen, valkoisten kukkaterttujen ja pariruotisten
lehtien välillä loisti ja välkkyi kullanpurppurainen valo, ja pilvet
helottivat taivaalla valkoisemmissa väreissä kuin ruusut, joilla
Kleopatra oli pidoissa ollut kaunistettuna.

Niin ei noussut aurinko hänen kotimaassaan! Vai oliko hän kukaties
katsellut tarkemmin maata kuin taivasta, kun hän Korinthossa tai
Athenassa oli juopuneena hoiperrellut aamun koittaessa kotiinsa?

Hänen hevosensa hirnahti kovaa, ikäänkuin nelivaljakkokin olisi
tahtonut tervehtiä nousevaa aurinkoa.

Hän kiiruhti lehdon kautta niitten luo, taputti, puhuen rauhoittavasti,
niiden kiiltävää kaulaa ja katseli sitten edessänsä olevaa
jättiläiskaupunkia, jonka ylitse sinipunainen usva leveni, vakavia
pyramiideja, joiden hartioille aamu oli heittänyt iloisemman, ruusun
värisen juhlavaatteen, Ptah jumalan tavattoman suurta temppeliä, jonka
pylväskäytävien edustalla oli korkeita kolosseja, Niilin virtaa, jossa
kuvasteli taivaan värien ihanuus, ja Babylon- ja Troja-nimisten
kauppaloitten takana olevaa kalkkivuoristoa, josta eräs Juutalainen
eilen oli kuninkaan pöydässä kertonut maanmiestensä joukossa elävän
sadun, että tämän vuoren kaikki puut olivat muka viedyt koristamaan
pyhän kaupungin Jerusalemin kukkuloita.

Kuten sen suuren rubiinin valossa, joka piti koossa Euergetes kuninkaan
sonninkaulalla olevaa, läpinäkyvää vaatetta, tämän vuoren paljaat
kallioseinät loistivat, ja silloin Lysias näki, miten päiväntähti sen
takaa helottaen kokosi ja lähetteli säteitään, niinkuin miljoonia
kultanuolia, ajaaksensa pakosalle ja hävittääksensä vihollisensa, öisen
pimeyden.

Eos, Helios, Phoibos Apollon olivat hänestä ainoastaan nimiä,
joilla saattoi helposti ilmoittaa eri ilmiöitä, tapauksia ja
käsitteitä, hänestä, joka silloin, kun hän ei ollut juomingissa eikä
huvitellut itseänsä kylvyissä, voimistelukilpailuissa, kukko- ja
haukkatappeluissa, teaatterissa eikä dionysiläiskulkueissa, halusi
harjoitella henkeänsä filosoofien kouluissa, että hän pidoissa
ollessansa saattaisi etevänä loistaa myöskin sanakiistoissa; mutta
tänään, katsellessaan tätä auringonnousua, hän uskoi kuten
lapsuudessansakin jumalaan, näki mielikuvituksissaan hänet ajavan
kultaisissa vaunuissaan ja loistavine, keveänä häälyvine seurueinensa
hillitsevän vaahtoavaa nelivaljakkoansa, kohotti nöyränä kätensä ylös
ja rukoili ääneensä: "Minun sydämeni on tänään niin iloinen ja kepeä.
Siitä minun varmaankin on kiittäminen sinun läsnä-oloasi, Phoibos
Apollon, sinä joka juuri itse oletkin valo. Oi anna niin olla..."

Tässä hän keskeytti rukouksensa ja antoi kätensä vaipua alas, sillä hän
kuuli askeleitten lähestyvän häntä.

Nauraen lapsemaista heikkouttaan, sillä sinä hän runoilemista piti, ja
kuitenkin iloiten tästä hurskaasta teostansa, hän käänsi selkänsä juuri
nousseelle auringolle ja seisoi Irenen edessä, joka hänelle huusi:

"Minä luulin sinun jo käyneesi kärsimättömäksi ja lähteneesi pois, kun
en enää löytänyt sinua kaivolta. Se olisi minua kovin surettanut, mutta
sinä oletkin vain katsellut Helioksen nousua. Sen minä näen joka päivä
ja kuitenkin tuskastun, kun se on niin punanen kuin tänään, sillä
egyptiläinen hoitajattaremme on minulle kertonut, että, kun aamulla itä
on oikein punainen, niin silloin auringonjumala on kaatanut kaikki
vihollisensa ja että niitten veri punaa taivaan, vuoren ja pilvet."

"Mutta olethan sinä Kreikkalainen", Lysias puuttui puheesen, "ja sinun
pitää tietämän, että Eos tuottaa nämät värit, kun hän ruususormillaan
koskettaa taivaan rantaa, ennenkuin Helios ilmaantuu. Tänään sinä olet
ollut minun aamuruskonani ennustaen onnellista päivää."

"Sellainen puna kuin tänään", Irene vastasi, "tietää suurta kuumuutta,
myrskyä ja ehkäpä raju-ilmaakin, niinkuin portinvartija sanoo, sillä
hänellä on aina tekemistä tähtientutkijain kanssa, jotka temppelin
portin viereisessä tornissa pitävät vaaria tähdistä ja taivaan
merkeistä.

"Hän on pienen Philo raukan isä.

"Minä olisin ottanut Klean mukaani, sillä hän tietää enemmän
vanhemmistani kuin minä, mutta portinvartija kielsi minua kutsumasta
häntä pois, sillä lapsen kurkku on ikäänkuin umpeen kasvettunut, ja
lääkäri on sanonut, että jos se paljon huutaa, niin se tukehtuu, ja
lapsi on vain silloin levollinen, kun Klea pitää häntä käsivarrellansa.

"Hän onkin niin hyvä eikä ajattele koskaan omia vaivojansa.

"Aina puoli-yöstä asti hän on tuuditellut lasta sylissänsä." --

"Sitten myöhemmin tahdomme puhua myöskin hänen kanssansa",
Korintholainen sanoi, "mutta tänään olen tullut sinun tähtesi; sinulla
on niin iloiset silmät ja sinun suukkosesi on ikäänkuin nauramaan luotu
eikä laulamaan valitusvirsiä. Kuinka sinä kestät tuolla suljetussa
vankihuoneessa, vakavien, mustaan ja valkoiseen puettujen miesten
joukossa?"

"On heidänkin joukossaan hyviä ja ystävällisiä. Rakkain minulle on
vanha Krates; kaikille muille hänen kasvonsa ovat synkät, mutta vain
minulle hän puhuu pilaa ja näyttelee minulle usein niin sieviä ja
taidokkaasti tehtyjä kapineita."

"Sanoinhan että sinä olet kuin aamurusko, jota nähdessään ei kukaan
saata pysyä synkkänä."

"Jos tietäisit, kuinka ajattelematoin olen, kuinka usein saatan
Klealle huolia, joka ei kuitenkaan minua koskaan soimaa, niin kyllä
sinä olisit vertailematta minua jumalattareen. Pieni Krates vertaa
myöskin usein minua mitä suloisempiin olentoihin, mutta se kuuluu niin
hullunkuriselta, että se saa minut nauramaan. Sinua kuuntelen
mieluummin kuin häntä, kun sinä minua imartelet"

"Minähän olenkin nuori ja nuoret sopivat aina nuorten kanssa. Sisaresi
on vanhempi ja sentähden paljoa vakavampi kuin sinä. Onko sinulla
koskaan ollut ikäistäsi kumppania, jonka kanssa olet saattanut leikkiä
ja jolle olisit kaikki voinut uskoa?"

"On, kun vielä olin varsin pieni; mutta siitä asti kun vanhempamme
joutuivat onnettomuuteen ja meidät tuotiin tänne temppeliin, olen aina
ollut Klean seurassa. Mitä tahdoit isästämme tietää?"

"Myöhemmin kysyn sitä sinulta. _Nyt_ sano minulle vain oletko koskaan
toisten tyttöjen kanssa ollut piilosilla ja hippasilla? Etkö ole
koskaan dionysiläisjuhlissa katsellut kaduilla vallitsevaa iloista
menoa? Oletko milloinkaan ajanut vaunuissa?

"Ehkä olen ennenmuinoin; mutta sen olen unhottanut. Kuinka saattaisin
täältä temppelistä päästä kaikkiin sellaisiin. Klea sanoo, ett'ei
sellaista sovikaan ajatella. Hän puhuu usein vanhemmistamme, kuinka
äiti oli pitänyt meistä huolta ja mitä isä oli sanonut. Onko tapahtunut
mitään, mikä saattaisi olla hänen eduksensa? Olisiko kuningas saanut
totuuden tietää? Tee jo pian kysymyksesi, sillä olen jo liian kauvan
viipynyt täällä."

Irenen tätä puhuessa kärsimättömät oriit taas hirnahtivat, ja Lysias,
jota Irenen kanssa pakinoiminen näytti ihmeellisesti ihastuttavan,
mutta joka sen ohessa ei kuitenkaan vähääkään unohtanut matkansa
tarkoitusta, näytti nopeasti sitä paikkaa, missä hänen hevosensa
seisoivat, ja sanoi:

"Kuulitko, kuinka uljaasti hevoseni hirnahtivat? Ne toivat minut tänne,
minä osaan niitä hyvin ohjata; olenpa omalla nelivaljakollani voittanut
seppeleenkin viimeisissä isthmolaisleikeissä. Sinä sanot, ett'et vielä
milloinkaan ole ajanut vaunuilla. Mitähän olisi, jos kerran koettaisit,
millaista se on? Minä ajelen mielelläni kanssasi lehdon takana
edestakaisin."

Irene kuunteli loistavin silmin näitä sanoja ja huudahti taputtaen
käsiänsä: "Saanko ajaa kuin kuningatar vaunuilla ja uljailla hevosilla?
Eihän se ole mahdollista! missä ovat ratsusi?"

Hän oli unhoittanut tällä hetkellä Klean, kipeän lapsen,
velvollisuuden, joka kutsui häntä temppeliin, jopa vanhempansakin ja
rientävin askelin hän seurasi Korintholaista, hypähti notkeasti
kaksipyöräisiin vaunuihin ja piteli niitten etulaidasta kiinni, kun
Lysias istuutui hänen viereensä, tarttui ohjaksiin ja hillitsi väkevin
ja tottunein käsin hevostensa tulista intoa.

Irene oli huoletonna ja viattomana kokonaan poisviejänsä hallussa, kun
vaunut jyristen lähtivät liikkeelle; mutta hänen lapsellinen
viattomuutensa ja hänen vanhempansa, jotka juuri hänen viettelijänsä
oli hänen mieleensä johtanut, ja joita hän taasen elävästi muisteli,
olivat hänen kilpenänsä ja haarniskanansa, mitkä jokin ystävällinen
henki oli hänelle aivan hänen aavistamattansa antanut.

Syvään hengittäen ja sellaisen voittoriemun valtaamana, jota ensi
kertaa pimeästä pesästään ilmoille ylenevä lintu tuntee, hän tuon
tuostakin huudahti:

"Tämä on ihanaa, tämä on suloista!" ja sitten:

"Miten me kiidämme läpi ilman, niinkuin olisimme nopeita pääskysiä!
Nopeammin, Lysias, nopeammin! Ei, tämä on taas liian kovaa! Pidätä,
ett'en putoa! Älä vaan, en minä pelkää! On niin ihmeen ihanaa, kun saa
rinnallaan ja kasvoillansa halkaista tuulta, niinkuin myrskyssä oleva
niilivene halkaisee vettä."

Lysias seisoi ihan hänen vieressänsä. Kun hän Irenen mieliksi oli
pakoittanut hevoset mitä nopeimpaan juoksuun ja kun hän näki hänen
horjuvan, niin hän aivan ehdottomasti ojensi kätensä pannaksensa sen
hänen vyötäistensä ympäri; mutta Irene väisti häntä, vetäytyi aivan
kiinni vaunun etusyrjään, jonka vieressä hän seisoi, ja joka kerta kun
Lysias häneen kosketti, hän pusersi lujasti käsivarsiaan itseensä ja
vetäytyi kokoon, kuten herkkätuntoisen kasvin hento lehti, jota jokin
vieras esine koskettaa.

Sitten hän pyysi, että Korintholainen antaisi hänenkin pitää ohjaksia
käsissään, ja tämä myöntyikin heti hänen pyyntöönsä, antoi ne hänelle,
mutta piti, astuen hänen takansa, varovasti omalla kädellään niitten
päästä kiinni.

Silloin hän katseli Irenen kiiltäviä hiuksia, hänen somaa, pyöreätä
päätänsä ja hänen valkoista, hiukan eteenpäin nojautunutta kaulaansa,
ja hänet valtasi sanomatoin halu saada koskettaa huulillansa hänen
päälakeansa, mutta hän hillitsi sen, sillä hän muisteli ystävänsä
sanoja, että hän tahtoi toimia holhoojana näitten tyttöjen eduksi.

Samoin hänkin tahtoi tehdä ja vielä enemmänkin, hän tahtoi isän tavoin
heistä pitää huolta.

Joka kerta kuin pyörä sattui kiveen ja hän Ireneä tukeaksensa häneen
kosketti, niin tuo masennettu halu heräsi uudestaan, ja kerran kun
Irenen hiukset tulivat aivan lähelle hänen huuliansa, hän sittenkin
niitä suuteli, mutta vain kuten ystävä tai veli.

Tyttö tunsi varmaankin hänen huultensa henkäyksen, sillä hän kääntyi
äkkiä häneen päin, antoi hänelle ohjat takaisin, painoi kättänsä
otsaansa vastaan ja sanoi kokonaan muuttuneella äänellä, jossa oli
hiukan vienoa valitusta:

"Ei tämä ole oikein; minä pyydän sinua, käännä ratsusi."

Ennenkuin Lysias, joka häntä tottelematta oli tarttunut ohjaksiin
kiihoittaaksensa hevosia vieläkin kovempaa juoksemaan, oli löytänyt
sopivaa vastausta, Irene oli silmännyt aurinkoon ja, osoittaen
kädellänsä itäänpäin, hän huudahti. "Miten päivä jo on kulunut! Mitä
nyt sanon, kun minua etsitään ja kun minulta kysytään, missä niin
kauvan olen ollut? Miks'et käännä, miks'et puhu mitään vanhemmistani?"

Viimeiset sanat olivat kiivaina tulvanneet hänen suustansa, ja kun
Lysias ei heti löytänyt vastausta eikä myöskään valmistautunut
hillitsemään hevosiansa, niin hän itse tarttui ohjaksiin ja huusi:

"Tahdotko nyt kääntää, tahdotko vai etkö?"

"En," Korintholainen päättäväisesti vastasi, "mutta..."

"Oliko tämä siis näin aiottu?" tyttö huudahti voimatta itseään hillitä,
"sinä aiot minut kavaluudella ryöstää, mutta odota vain, odota..."

Ennenkuin Lysias vielä ehti häntä estää, oli Irene jo kääntynyt ja
yrittänyt hypätä eteenpäin kiitävistä vaunuista; mutta hänen
ahdistajansa oli nopeampi kuin hän, tarttui ensin hänen vaatteisinsa ja
sitten hänen vyöhönsä, pani kätensä hänen lanteittensa ympäri ja veti
hänet väkisin keskelle vaunuja.

Vavisten, polkien pientä jalkaansa ja kyynelsilmin tyttö koetti
irroittaa vyötäisiltään hänen kättänsä; Lysias taas pakoitti hevoset
seisomaan paikallansa ja sanoi ystävällisesti, mutta vakavasti:

"Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt sinun hyväksesi ja kyllä minä, jos
niin tahdot, käännän hevoseni, mutta ensin sinun pitää kuulla, mitä
minulla on sanottavaa, sillä sentähden viettelin sinut petoksella
tulemaan vaunuihin, että pelkäsin sinun muuten olevan minua
seuraamatta, ja kuitenkin tiesin, että pieninkin viivytteleminen olisi
voinut saattaa sinut mitä hirmuisimpaan vaaraan. Isäsi nimeä en
todellakaan ole ilkeällä tavalla käyttänyt väärin, sillä ystäväni
Publius Scipio, joka on sangen mahtava, aikoo tehdä kaikki, mitä hän
vaan voi, saadakseen hänelle takaisin vapauden ja yhdistääksensä
teidät jälleen hänen kanssansa. Mutta se, Irene, ei olisi voinut
milloinkaan käydä päinsä, jos olisimme jättäneet sinut sinne, missä
tähän asti olet ollut."

Tyttö oli ihmetellen katsellut Lysiasta hänen puhuessaan ja keskeytti
hänet huudahtaen: "Mutta enhän ole tehnyt kenellekään pahaa, ketä siis
on hyödyttävä vainota minua tyttö parkaa?"

"Isäsi oli mitä rehellisin mies," Lysias vastasi, "ja kuitenkin hän
joutui, kuten pahantekijä, kurjuuteen. Ei ainoastaan väärää ja pahaa
vainota. Oletko kuullut puhuttavan Euergetes kuninkaasta, joka
syntyessään sai nimen 'hyväntekijä', vaan joka ilkitöittensä kautta on
saavuttanut itselleen pahantekijän nimen? Hän on kuullut, että sinä
olet kaunis ja tahtoo nyt pakoittaa ylimmäistä pappia antamaan sinua
hänen itsensä haltuun. Jos Asklepiodor myöntyy, ja mitä voimaa
hänellä olisikaan kuninkaan väkivaltaa vastaan, niin sinä joudut
huilunsoittajien ja maalattujen palvelijattarien joukkoon, jotka
aterian aikana hänen juomingeissaan mässäävät juopuneitten miehien
kanssa, ja jos vanhempasi löytäisivät sinut sellaisesta tilasta, niin
olisi sittenkin parempi..."

"Onko totta, mitä sanot?" Irene kysyi hehkuvin poskin.

"On", Lysias lujasti vastasi. "Katsoppas Irene, minullakin on isä ja
rakas äiti sekä sisar, joka on sinun näköisesikin, ja heidän päittensä
kautta, heidän, joitten nimeä en ole koskaan käyttänyt muitten naisten
seurassa, minä vannon sinulle, että olen ilmoittanut sulan totuuden,
ett'en ole tahtonut muuta kuin pelastaa sinut, ett'en, jos sinä sen
kiellät, milloinkaan enää, kerran sinut turvaan saatuani, tule sinua
katsomaan, niin hirmuisen mielelläni kuin sen tekisinkin, sillä sinä
olet minulle niin rakas, niin rakas, suloinen, pikku Irene raukkani.
Sinä et saata sitä uskoa."

Lysias tarttui tytön käteen, mutta tämä veti sen nopeasti pois ja sanoi
lujaa ja kovalla äänellä, luoden hereitä kyyneleitä tulvailevat
silmänsä Lysiakseen:

"Minä uskon sinua, sillä ei kukaan toista pettäessänsä saata siten
puhua. Mutta mistä sen kaikki tiedät? Minne tahdot minut viedä? Tuleeko
Kleakin sinne?"

"Ensiksi pääset turvaan hyvän kuvanveistäjäperheen luokse. Klealle
ilmoitamme jo huomenna kaikki, mitä sinulle on tapahtunut, ja kun
olemme saavuttaneet vapauden vanhemmillenne, niin sitten -- mutta --
auta, pelastava Zeus! Näetkö tuolla noita vaunuja? Minä luulen, että ne
ovat eunukki Euleuksen kimot, ja jos hän näkisi meidät täällä, niin
olisi silloin kaikki hukassa!

"Pidä nyt lujasti kiinni, sillä meidän pitää kiitämän kuin
kilparadalla!

"Kas niin -- nyt meitä peittää jo tuo kukkula, ja tuolla tuon pienen
Isistemppelin luona odottaa sinua jo tulevan kesti-ystäväsi arvokas
puoliso; hän istuu varmaankin palmujen luona olevissa suljetuissa
vaunuissa.

"Niin tottakai, Klea on saava kaikki tietää, ett'ei hän sinun tähtesi
olisi huolissansa! Kohta olen jättävä sinut hyvästi, mutta sitten
myöhemmin, rakas Irene, olet kai useinkin muisteleva Lysias parkaa, vai
eikö aamurusko, joka minua tänä aamuna niin ystävällisenä ja hyvää
tietävänä tervehti, todellakaan ole ennustanut mitään kaunista päivää,
vaan surua ja ikävää?"

Näin sanoen Korintholainen kiristi ohjaksia, pakoitti ratsujansa
astumaan hiljakseen ja katseli täynnä lempeyttä Ireneä silmiin.

Tämä vastasi tähän silmäykseen sydämmellisesti ja hartaasti, mutta
kyyneleet himmensivät hänen muuten niin loistavia silmiänsä.

"Sano minulle jotakin," Korintholainen pyysi. "Ethän unhoita minua?
Saanko pian käydä kesti-ystäväsi luona?"

Irene olisi niin mielellänsä huudahtanut "saat", ja taas "saat" ja
tuhat kertaa "saat", mutta kuitenkin hän, vaikka pienin mielenliikutus
saattoi hänet niin helposti vallata, tänä vakavana hetkenä sai voimaa
vetääksensä pois kätensä, joihin Korintholainen oli tarttunut ja tälle
vakavasti vastataksensa:

"Aina, aina tahdon sinua muistella, mutta vasta sitten saat tulla
luokseni, kun jälleen olen yhdessä Kleani kanssa."

"Mutta Irene, ajatteleppas, jos nyt..." Lysias liikutettuna huudahti.

"Sinä olet omaistesi päitten kautta vannonut noudattavasi tahtoani,"
tyttö hänet keskeytti. "Tosin minä uskon, ja niin mielellänikin uskon,
että sinä olet minulle hyvä, vaan sitten en sitä enää usko, joll'et
pidä sanaasi.

"Kas tuolla tulee vastaamme nainen, joka näyttää ystävälliseltä.

"Se, jo viittaakin minulle!

"Niin, tuon luo menen mielelläni, mutta kuitenkin minusta tuntuu niin
tuskalliselta, niin tuskalliselta, ett'en sitä saata sanoa; mutta
samalla tunnen myöskin olevani niin kiitollinen! Muistele vain joskus
minua Lysias ja tätä matkaamme ja keskusteluamme vanhempieni johdosta.
Tee mitä vaan voit heidän hyväksensä, minä pyydän sitä. Jos vaan voisin
pidättää itkuani, mutta minä en sitä voi!"



VIIDESTOISTA LUKU.


Lysias oli oikeassa.

Kimojen vetämät vaunut, joita hän paetessaan Irenen kanssa oli
välttänyt, olivat eunukki Euleuksen.

Kylmän aamun tähden ja, koska Kleopatran lapsuuden kumppani Zoë seurasi
häntä, hän käytti katettuja ajopeliä, joissa hän istui pehmeillä
patjoilla makedonialaisnaisen rinnalla ja koetti innokkaan, tavallaan
sukkelan, laverruksen kautta voittaa häntä puolelleen. Menomatkalla,
hän ajatteli, koetan päästä hänen suosioonsa, tulomatkalla puhun
omistakin asioistani.

Molemmista kului matka joutuisasti ja hauskasti eivätkä kumpikaan
kiinnittäneet huomiota niiden hevoisten kavioiden töminään, jotka
veivät pois Irenen.

Akaasialehdon takana Euleus nousi vaunuista ja pyysi, ett'ei
makedonialaisnainen ikävystyisi sillä aikaa kuin hänen täytyi
keskustella ylimmäisen papin kanssa; kenties, hän huomautti, hän
saattaisi käyttää hyväkseen odotusaikaa siten, että hän alkaisi hieroa
tuttavuutta väärän Heben kanssa.

Kauvan sitten Irene oli ystävällisesti otettu vastaan kuvanveistäjä
Apollodorin huoneesen, kun kumpikin taas tapasivat toisensa vaunujen
luona, Euleus ainoastaan näennäisesti, vaan Zoë todenteolla kovasti
tyytymättömänä siihen, mitä temppelissä oli saatu aikaan.

Ylimmäinen pappi oli niin järkähtämättömästi hyljännyt Philometorin
vaatimuksen, ett'ei eunukki sitä koskaan olisi luullut miehestä, joka
ennen oli taipunut moneen alentavaan tekoon eikä suostunut lähettämään
Euergetes kuninkaan syntymä-päiväksi ruukun-kantajatarta palatsiin; Zoë
taas ei ollut edes nähnytkään ruukun-kantajatarta.

"Minä luulen", Kleopatran viisas ystävätär sanoi, "tulleeni liian
myöhään, sillä kun minä puoli tuntia myöhemmin kuin sinä astuin
temppeliin, niin sen edustalla ensiksi vanha lääkäri Imhotepos ja
sitten muuan kuvanveistäjä Apollodorin apulaisista minua viivytti
puhumalla uusista filosofien rinta-kuvista.

"Sillä aikaa luullakseni ylimmäinen pappi jo oli käskenyt kätkemään
tytön, sillä kun minä tahdoin tavata häntä, niin minut ensiksi vietiin
kurjaan huoneesen, joka minusta paremmin näytti sopivan talon-pojille
ja vuohille kuin Hebelle, vaikkapa väärällekin --, mutta sinne
tullessani se oli vallan tyhjänä.

"Sitten minua neuvottiin Serapiin temppeliin, jossa eräs pappi opetti
muutamia tyttöjä laulamaan, sitten milloin minnekin ja viimeinkin, kun
en missään löytänyt jälkeäkään kuuluisasta Irenestä, tämän temppelin
portin-vartijan asuntoon. Ruma nainen aukasi minulle oven ja sanoi,
ett'ei Irene kaukaan aikaan ollut hänen luonansa käynyt, vaan kyllä
hänen vanhempi sisarensa, jonka minä sitten kutsutin luokseni.

"Mutta mitä sain vastaukseksi?

"Jumalatar Klealla -- siksi minä kutsun häntä, koska hän on Heben sisar
-- oli sairas lapsi hoidettavana, ja jos tahdoin tavata häntä, niin
minun piti mennä hänen luokseen.

"Tuntuipa melkein siltä kuin olisi hän tahtonut sanoa minulle, että
olihan yhtä pitkä matka minun luotani hänen luokseen kuin
päinvastoinkin.

"Siitä huolimatta minä luulin kannattavan nähdä ylpeää
ruukun-kantajatarta ja minä astuin matalaan huoneesen -- minua
inhoittaa vieläkin ajatellessani sitä köyhyyden hajua, joka siellä oli
-- ja siinä hän istui heikkopäinen, kuoleva lapsi sylissä. Kaikki, mikä
minua ympäröi, oli niin kauheata ja surullista, että se monta viikkoa
jälestäpäin on unessa minua vaivaava ja turmeleva kaikki iloiset
hetkeni.

"Minä en viipynytkään kauvan noiden onnettomien ihmisten luona, mutta
minun täytyy myöntää, että jos Irene on yhtä suuressa määrässä Heben
kaltainen kuin vanhempi sisar Heran, niin Euergetes syystä suuttuu,
joll'ei Asklepiodor anna tyttöä hänen haltuunsa.

"Moni kuningatar, eikä viimeisenä se, jota lähinnä me molemmat olemme,
antaisi varmaankin puolet valtakunnastaan, jos hänellä olisi semmoinen
vartalo ja semmoinen ryhti, kuin tällä palvelevalla neidolla.

"Ja minkälaisin silmäyksin hän minua katseli, noustessaan pystyyn
kuoleva lapsi käsivarsillaan ja kysyessään minulta, mitä minä tahdoin
hänen sisarestaan.

"Mahtava, synkkä totisuus hehkui noissa silmissä, jotka näyttivät
olevan muutetut Medusan päästä hänen kauniisin kasvoihinsa. Niissä oli
uhkaavatakin, jota ei saattanut käsittää muulla tavalla, kuin
jotensakin näin: 'Älä pyydä häneltä mitään, joka minua ei miellytä,
muuten sinä heti paikalla muutut kallioksi'. Hän ei vastannut
kahta-kymmentä sanaakaan minun kysymyksiini ja kun ulkona taas sain
hengittää raitista ilmaa, joka ei koskaan ole minusta tuntunut niin
suloiselta, kuin tämän inhoittavan luolan ovella, silloin minä tiesin
vaan sen, ett'ei kukaan tiennyt tahi ei tahtonut tietää sitä
piilopaikkaa, johon kaunis Irene oli kätkeytynyt, ja että minä tekisin
viisaammin joll'en enää kyselisi häntä.

"Mitä Philometor nyt on tekevä?

"Mihin sinä häntä neuvot?"

"Mitä hyvällä puheella ei saavuteta, sen saattaa joskus ostaa itselleen
oivallisella lahjalla," eunukki vastasi. "Tiedäthän, ett'ei kaikista
olevista sanoista mikään näille herroille ole helpompi kuin pikku sana
'kyllä'; mutta kukapa juuri helposti on taipuvainen sitä lausumaan?

"Sinä kerrot minulle meidän Hebemme sisaren ylpeydestä ja hänen
ankarasta ja ynseästä ryhdistään.

"Minäkin olen nähnyt hänen ja minun mielestäni hänen kuvansa
saatettaisiin asettaa Stoaan ihmismuodossa esittämään ankaraa hyvettä,
ja kuitenkin lapset usein ovat vanhempiensa tapaisia; sillä heidän
isänsä oli suurin rosvo ja viekkain roisto, mitä koskaan olen nähnyt,
ja joka aivan pätevistä syistä täytyi lähettää kulta-kaivoksiin.

"Pahantekijän tyttären tähden sinun täytyy kulkea pölyssä ja auringon
paahteessa ja tyytyä pilkkaan ja kieltoihin, mutta minua uhkaa tämän
neidon kautta todellinen vaara, sillä sinä tiedät, että Kleopatran
päähän on juolahtanut kunnioittaa Roomalaista, Publius Scipiota; ja
tämä juoksee vuorostaan Hebemme jäljissä, jolle hän on luvannut
hankkivansa ansaitsematonta armoa heidän isälleen, ja tahtoo nyt panna
rosvon rikokset minun syykseni.

"Jo tänään kuningatar tahtoo kuulla häntä, etkä sinä tiedä kuinka monta
vihollista se hankkii itselleen, joka niin kuin minä, monien vuosien
kuluessa on ollut suuren valtion hoitajia. Kuningas kyllä kiitollisena
tunnustaa sen hyvän, minkä olen tehnyt hänelle ja hänen äidilleen;
mutta jos Publius Scipio syyttäessään minua tavallista enemmän
miellyttää Kleopatraa, niin olen minä hukassa.

"Olethan sinä alati hallitsijattaresi läheisyydessä, sano sinä hänelle,
keitä nämä neidot ovat, ja mikä saattaa Roomalaisen panemaan heidän
isänsä rikoksia minun syykseni. Tilaisuus kyllä on ilmaantuva, jolloin
voin toimittaa sinulle ja omaisillesi jonkun ystävän työn."

"Hävytöntä roistoväkeä!" Zoë huudahti. "Luota siihen, ett'en minä aio
olla vaiti, sillä minä teen aina sen, mikä on oikein enkä saata nähdä
muiden kärsivän vääryyttä ja kaikkein vähimmin, että niin arvokkaan
miehen, kuin sinun, kunniata loukataan, sen tähden että kaunis
ulkomuoto ja pöyhkeä kuori miellyttävät uhkarohkeata muukalaista."

Kun ilma ovenvartijan huoneessa Zoën mielestä oli ollut inhoittavaa,
niin hän oli täydelleen oikeassa, eikä turmeltumaton Irene parkakaan
saattanut sitä paremmin kestää, kuin kuningattaren vaatelias ystävätär.
Kleastakin tuntui erittäin vaikealta oleskeleminen tässä kurjassa
huoneessa, jossa kokonainen perhe asui, jossa savuavalla liedellä
keitettiin ruokaa, ja johon vuohi ja pari kanaa yöksi majoitettiin;
mutta hän oli jo kokenut monta kovaa sen puolesta, mitä hän piti
oikeana, ja rakasti niin suuresti pikku Philoa, hän oli niin
tyytyväinen pitäessään huolta lapsen nukkuvan hengen vähitellen
eloon heräämisestä, ja tämän hellä kiitollisuus oli niin runsaasti
palkinnut häntä, että hän heti huomattuaan, kuinka tarpeellinen hänen
läsnä-olonsa ja hoitonsa pienelle potilaalle oli, unhoitti kokonaan,
kuinka ilettävässä paikassa hän oli.

Imhotepos, joka oli taitavin Asklepias temppelin papillisista
lääkäreistä, mies, joka yhtä hyvin tunsi egyptiläisen lääketieteen kuin
kreikkalaisen ja jota tavallisesti kutsuttiin uudeksi Herofiloksi, sen
jälkeen kuin kuningas Philometor oli kutsunut hänet Aleksandriasta
Memphiisen, oli kauvan tarkannut pikku Philon nukkuvaa ja ainoastaan
vähitellen elpyvää henkeä ja kävi joka päivä temppeliin kulkiessaan
hänen luonaan, ja tuli heti, kun Zoë oli lähtenyt ovenvartijan
asunnosta, kolmannen kerran katsomaan pikku potilasta.

Philo oli yhä vielä Klean sylissä, kun lääkäri astui sisään.

Hänen edessään puujakkaralla oli hiilisäiliössä vaskipata, jonka
lääkäri oli tuonut sinne ja johon pitkä putki oli kiinnitetty. Siinä
oli kaksi osaa, jotka nahkasylinteri yhdisti toisiinsa, ja tämän kautta
yläosaa saattoi liikuttaa.

Ruukunkantajatar talui putken tuon tuostakin lapsen rinnalle ja antoi
sen Imhotepin määräyksen mukaan hengittää lämmintä vesihöyryä, joka
siitä virtaili.

"Onko se liuentavaisesti vaikuttanut niinkuin sen olisi pitänyt",
lääkäri kysyi.

"Luullakseni", Klea vastasi, "eikä tuon pikku raukan rinta enää niin
korise hänen hengittäessään ilmaa."

Vanhus asetti korvansa pienokaisen suulle, pani kätensä sen otsalle ja
sanoi:

"Jos kuume lievenee, toivon parasta. Tämä vesihöyryn hengittäminen on
oivallinen lääke tämmöisille ilkeille näljätupehtumille ja se on sitä
paitse arvokas lääke, sillä jo Hermeen vanhimmissa kirjoituksissa
neuvotaan sitä käyttämään tämmöisissä tapauksissa.

"Mutta nyt on kylliksi!

"Tätä höyryä, tätä höyryä!

"Tiedätkö, että se on voimakkaampi kuin hevoset ja härät ja
jättiläisjoukon yhteinen voima? Aleksandriassa asuva ahkera Hero
huomasi sen joku aika sitten.

"Nyt on potilaamme saanut tarpeekseen, sillä emme saa häntä liiaksi
kuumentaa. Ota palttinaliina -- tuo kyllä kelpaa, vaikkei se olekaan
niin vallan kaunis. Käännä se kokoon ja kostuta sitä hyvin kylmällä
vedellä -- tuossahan on jotakin tuossa kurjassa astiassa, tahi miksi
sitä voinee kutsua -- ja nyt tahdon näyttää sinulle, miten se on
asetettava lapsen kaulan ympärille. Sinun ei tarvitse vakuuttaa minulle
ymmärtäväsi minua, Klea, sillä sinulla on kädet, kädet ja päälliseksi
kärsivällisyyttä. Viisiseitsemättä vuotta olen jo elänyt ja aina ollut
terve, mutta melkeinpä tahtoisin kerran tulla sairaaksi ainoastaan
päästäkseni sinun hoidettavaksesi.

"Tuon kurjan raukan tila on sentään hyvä, parempi kuin monen kipeän
kuninkaan lapsen, jolle palkatut hoitajattaret tekevät ja antavat
kaikkea, mitä se vaan tarvitsee, mutta kumminkaan eivät saata antaa
erästä seikkaa, koska heillä sitä ei ole, minä tarkoitan hellää,
ystävällistä, aina väsymätöntä kärsivällisyyttä, jolla sinä teet
ihmeitä tämän lapsen hengen suhteen ja nyt olet juuri tekemäisilläsi
samaa sen ruumiin suhteen.

"Ei, ei, tyttöseni, ei minulle, vaan sinulle on tämä vaimo
kiitollisuuden velassa, jos hänen lapsensa saa elää.

"Kuuletko, vaimo?

"Sano se miehellesikin, ja joll'ette kunnioita Kleaa niinkuin
jumalatarta ja joll'ette aseta kättänne hänen jalkansa alle, niin
teidän täytyy -- mutta minä en tahdo toivoa teille mitään pahaa, sillä
eihän teillä entisestäänkään ole juuri liiaksi hyvää."

Hänen näin sanoessaan ovenvartijan vaimo astui arasti lääkärin ja
kipeän lapsen luo, pyyhkäsi hiukan otsaltaan epäjärjestyksessä olevaa
tukkaansa, pani laihat käsivartensa ristiin selkänsä taakse, katsoi
kaula pitkälle kuroitettuna poikaansa, katseli äänettömänä ja
hämmästyneenä kosteita vaatteita ja kysyi sitten epäillen:

"Ovatko pahat henget jo lähteneet lapsesta?"

"Kyllä niin," lääkäri vastasi, "tuo Klea on ne loihtumalla karkoittanut
ja minä olen häntä auttanut, nyt sinä sen tiedät."

"Sittenhän saanen lähteä täältä? Minun täytyy laasta etupiha."

Kun hän oli saanut myöntävän viittauksen Klealta ja lähtenyt pois,
lääkäri sanoi:

"Kuinka monen pahan daimonin yhteydessä me sentään olemme ja kuinka
harvan hyvän! Ihmiset uskovatkin paljoa mieluummin ja helpommin
vahingollisia kuin ystävällisiä ja avuliaita henkiä, sillä kun heille
käy huonosti, ja siihen he itse kuitenkin tavallisesti ovat syypäät,
niin on heistä lohduttavaa ja se tyydyttää heidän turhamielisyyttään,
jos saattavat siitä syyttää pahoja henkiä; mutta jos heille käy hyvin,
jos onni on heille suotuisa tahi jos vaikea tehtävä heille onnistuu,
silloin he luonnollisesti tahtovat kiittää itseään, omaa taitoaan,
suurta kokemustaan ja nauravat pahan päiväisesti sille, joka heille
huomauttaa, missä kiitollisuuden velassa he ovat avuliaille
daimoneille. Minä puolestani liittäydyn enemmän hyviin kuin pahoihin
henkiin ja sinä, tyttöseni, varmaankin olet paraimpia.

"Joka neljännestunnin kuluttua sinun pitää muuttaa kääreitä, ja sillä
välin mennä ulos virkistämään rintaasi raittiilla ilmalla, sillä sinun
poskesi ovat kalpeat. Puolenpäivän aikaan mene huoneesesi ja koeta
nukkua. Missään asiassa ei saa mennä liian pitkälle ja sinun täytyy
totella minua!"

Klea nyykäytti lääkärille ystävällisesti niin kuin tytär, Imhotep
silitti kädellään hänen tukkaansa ja läksi pois; Klea jäi yksin sairaan
lapsen luo tukehuttavan kuumaan huoneesen, joka kävi yhä kuumemmaksi,
muutti kääreitä ja iloitsi nähdessään pojan hengityksen käyvän yhä
kepeämmäksi ja vähemmin korisevan.

Sillä välin väsymys hänet valtasi ja hän ummisti hetkeksi silmänsä, ja
tämä puolinainen valvominen, joka oli unelmia täynnä ja joka ainoastaan
sen kautta keskeytyi, että hän kepeästi ja mielellään hoiti
velvollisuuttaan, tämä kaikkien jäsenten jännityksen kiihoittaminen
tuntui omituisen suloiselta, jonka hän myöskin itse tiesi.

Hän tunsi tässä olevansa oikealla paikallaan; lääkärin ystävälliset
sanat olivat hänestä tuntuneet hyvältä ja huolehdittuaan rakkaan
olennon tähden, hänessä vihdoinkin heräsi pätevä toivo sen
parantumisesta.

Ja yön kuluessa oli hän jyrkästi päättänyt selittää ylimmäiselle
papille, ett'eivät he saattaneet ruveta Osiriin paarien ääressä
valittavien kaksoissisarien toimeen, vaan että hän mieluummin tahtoi
koettaa Aleksandriassa, jossa sekä sokeilla että rammoilla oli työtä,
ansaita kättensä työllä leivän itselleen ja Irenelle -- sillä sitä ei
hän tullut ajatelleeksikaan, että tämäkin toden teolla saattaisi
jotakin toimittaa.

Tämäkin toimeentulon toivo, joka vielä eilen oli häntä kauhistuttanut,
alkoi aivan ystävällisesti houkutella häntä luokseen, sillä sen kautta
hän saattoi itsenäisesti koettaa sitä suurta toiminta-voimaa, joka
hänessä oli.

Silloin tällöin Roomalaisen, Publius Scipion kuva esiintyi hänen
sydämeensä ja joka kerran kun se tapahtui, hän punastui aivan otsaan
asti.

Mutta tänään hän muisteli rauhansa häiritsijää toisin tuntein kuin
eilen, sillä eilen hän oli häveten tuntenut Publiuksen voittaneen
hänet, mutta tänään Klea iloitsi mielessään siitä, että hän eilen
iltapuolella juhlakulussa voittaen oli välttänyt Publiuksen katseita ja
kääntänyt vihaisena hänelle selkänsä, kun tämä uskalsi lähestyä häntä.

Oli hyvä, että niin oli käynyt, sillä kuinka tuo ylpeä mies vielä
kerran saattaisi nöyrtyä!

"Ohitse, ohitse! Kaikki on ohitse!" hän jupisi itsekseen ja hänen
silmillensä ja otsalleen, joilla hymy siihen saakka oli vilkkunut,
laskeutuivat taas samat ankarat juonteet, jotka eilen olivat
karkoittaneet Roomalaisen ja häntä hämmästyttäneet.

Mutta kohta lauhtui hänen kasvojensa piirteitten ankaruus, sillä hän
näki edessään totisen nuorukaisen rukoilevan katseen, hänen mieleensä
juohtui kuinka ylin määrin erakko oli häntä ylistänyt, ja kun hänen
silmänsä sen jälkeen jälleen ummistuivat hänen näitä ajatellessaan ja
uni vähäksi aikaa valtasi hänet, niin hän oli unissaan näkevinään
Corneeliolaisen, joka vakavin askelin lähestyi häntä, otti hänet
niinkuin lapsen käsivarsilleen, tarttui hänen vastusteleviin käsiinsä,
pusersi niitä yhteen raa'asti ja väkivaltaisesti ja heitti hänet Niilin
rannalle kiinnitettyyn veneesen.

Kaikin voimin hän ponnisteli tätä väkivaltaa vastaan, huusi ääneensä
kiukusta ja heräsi omaan ääneensä.

Silloin hän nousi seisoalleen, pyyhki kyyneleistä tulvailevia silmiään,
pani uuden kääreen lapsen kaulan ympärille, noudatti sitten lääkärin
neuvoa ja meni ulos raittiisen ilmaan.

Aurinko oli jo korkeimmillaan ja sen säteet heijastivat voimakkaasti
keltaisista etupihassa olevista hiekkakivi-levyistä.

Ainoastaan yksi niistä pylväskäytävistä, jotka ympäröivät avaraa
katotonta huonetta, loi kapean tuskin käsivarren levyisen varjon, mutta
sitä pitkin hän ei astunut, sillä sen katon alla oli joukko vuoteita
toivioretkeläisiä varten, jotka täällä jumalan asunnossa toivoivat
näkevänsä unia, joissa saivat luoda silmäyksen tulevaisuuteen.

Klea oli paljain päin ja koska hän pelkäsi keskipäivän paahdetta, niin
hän juuri aikoi palata ovenvartian huoneesen, kun hän huomasi nuoren
valkoisiin vaatteisin puetun kirjurin, joka oli erityisesti
Asklepiodorin palveluksessa, tulevan pihan yli ja innokkaasti
viittaavan hänelle.

Klea meni miestä kohden, mutta jo ennen kun hän oli ehtinyt tämän
luokse, niin tämä huusi hänelle ja kysyi, oliko hänen sisarensa Irene
ovenvartijan huoneessa. Ylimmäinen pappi tahtoi puhutella Ireneä, mutta
hän ei ollut missään löydettävissä. Klea vastasi hänelle, että muudan
ylhäinen nainen kuningattaren hovista jo oli kysellyt Ireneä ja että
hän viimeisen kerran oli nähnyt Ireneä vähää ennen auringon nousua, kun
hänen piti auringon kaivosta täyttää ruukut jumalan alttaria varten.

"Aikaisimpaan uhriin tarvittava vesi," pappi vastasi, "oli hyvissä
ajoin alttarilla, mutta toiseen ja kolmanteen tarvittavan veden täytyi
Doriin ja hänen sisarensa noutaa. Asklepiodor on tyytymätön, ei sinuun,
sillä hän on jo kuullut Imhotepokselta, että sinä olet ottanut
hoitaaksesi sairasta lasta, vaan Ireneen. Missähän hän lienee? Jotakin
tärkeätä on varmaankin tapahtunut, jota ylimmäinen pappi tahtoo hänelle
ilmoittaa."

Klea peljästyi, sillä hän tuli ajatelleeksi, että Irene edellisenä
iltana oli vuodattanut kyyneleitä ja sanonut ikävöivänsä iloa ja
vapautta.

Kenties oli tämä ikävöiminen päässyt ajattelemattomassa tytössä
voitolle ja hän oli Klean tietämättä hiipinyt pois, vaikkapa ainoastaan
muutamaksi tunniksi, katselemaan kaupunkia ja sen loistavaa elämää.

Hän koetti hillitä itseään, ett'ei sanansaattaja huomaisi hänen
huoltaan ja sanoi luoden silmänsä maahan.

"Kyllä minä koetan etsiä häntä."

Joutuisasti hän palasi huoneesen, katsoi vielä kerran sairasta lasta,
kutsui sen äitiä, neuvoi hänelle, kuinka kääreet olivat laitettavat,
teroitti hänen mieleensä, että hän huolellisesti ja täsmälleen
noudattaisi Imhotepoksen määräyksiä, siksi kunnes hän itse tulee
takaisin, suuteli hellästi Philoa otsalle, tunsi huulillaan, että pikku
poika oli vähemmin kuuma aamulla, ja läksi ensiksikin omaan
huoneesensa,

Siellä oli kaikki aivan samassa tilassa, johon hän yöllä oli jättänyt,
ainoastaan kultaiset ruukut olivat poikessa.

Tämä kiihoitti Klean tuskaa, mutta hänen mieleensä ei se ajatus edes
juolahtanutkaan, että Irene olisi ottanut kalliit astiat mukaansa
myödäkseen ne ja elättääkseen itseään niitten hinnalla, sillä hänen
sisarensa, sen hän tiesi, oli varomaton ja huikentelevainen, mutta
mihinkään pahaan tekoon ei hän sentään ollut taipuvainen.

Mistä hän hakisi kadonnutta?

Serapion erakko, jonka puoleen hän ensiksi kääntyi, ei tiennyt mitään
hänestä.

Serapiin alttarin luota, johon hän sitten lähti, hän löysi molemmat
ruukut ja vei ne takaisin huoneesensa.

Kenties Irene oli mennyt vanhan Krateen luo ja kokonaan unhoittanut
ajan kuluvan katsellessaan tämän työtä ja puhellessaan hänen kanssaan;
mutta papillinen seppä, jota hän haki hänen työhuoneestaan, ei tiennyt
mitään kadonneesta.

Hän olisi mielellään auttanut Kleaa lemmikkinsä hakemisessa, mutta
Apishautojen uuden lukon piti puolipäiväksi joutua valmiiksi ja hänen
pöhöttyneet jalkansa vaivasivat häntä.

Vanhuksen oven edessä Klea pysähtyi vaipuen mietteisiinsä ja hänen
mieleensä juontui että Irene usein joutohetkinä oli kiivennyt temppelin
kyyhkyslakkaan, sieltä katsoakseen kauvaksi ympärilleen, katsellakseen
hautoavia lintuja, pistääkseen ruokaa niitten poikasten leveisin
nokkiin ja seuratakseen silmillään lentoon pyrähteleviä parvia.

Savesta ja Niilin limasta tehdyt kyyhkyslakat olivat vilja-aitan
päällä, joka liittyi temppeliä eteläpuolelta ympäröivään muuriin.

Hän riensi auringon paahteisten pihojen poikki ja nousi varastohuoneen
laakealle katolle, mutta hän ei tavannut vanhaa kyyhkysten hoitajaa
eikä hänen kumpaakaan lapsenlastaan, jotka auttoivat ukkoa hänen
työssään, sillä kaikki kolme olivat paraillaan aterialla muitten
temppelin palvelijoiden kanssa kyökin eteisessä huoneessa.

Klea huusi kerran, kahdesti, kymmenen kertaa sisartaan nimeltä, vaan
kukaan ei hänelle vastannut.

Tuntui siltä, kuin auringon paahde olisi haihduttanut jokaisen hänen
huuliltaan lähtevän äänen.

Ensiksi hän katsoi ensimmäiseen kyyhkyslakkaan, sitten toiseen ja
kolmanteen ja niin edespäin aina kolmanteen ja niin edespäin aina
viimeiseen. Kuumennettujen uunien tavalla nopeiden lintujen lukuisat
savihuoneet levittivät polttavaa kuumuutta, mutta se ei estänyt Kleaa
tarkalleen tutkimasta jokaista syrjäisintäkin soppea.

Hänen poskensa hehkuivat ja hiki helmeili hänen otsallaan ja
kyyhkyslakan pölystä puhdistautuminen tuotti hänelle paljon vaivaa,
mutta hän ei vielä ollut epätoivoon joutunut.

Kenties Irene oli mennyt Anubidiumiin tahi Asklepioksen temppeliin
saamaan selkoa omituisen unen merkityksestä, jonka hän ehkä oli nähnyt,
sillä paitse papillisia lääkäreitä oli siellä myöskin muudan naispappi,
joka vielä paremmin taisi selittää katuvaisten unia kuin eräs erakko,
joka myöskin tunsi tämän taidon.

Kysyjien täytyi usein odottaa kauvan Asklepioksen temppelin edustalla.

Tämä ajatus rohkaisi Kleaa ja esti häntä tuntemasta kuumaa
lounaistuulta, joka alkoi herätä, ja auringon paahdetta; mutta kun hän
hitaasti, niinkuin sotilas jouduttuaan tappiolle tappelussa, oli
palannut pastophoriumiin, niin kuumuus hänestä tuntui kovin
rasittavalta ja tuska ja epävarmuus ahdistivat hänen rintaansa.

Hän olisi mielellään itkenyt, ja usein hän koettikin itsekseen nyyhkiä,
mutta lieventävien kyynelten lohdutusta hänelle ei suotu.

Ennenkuin hän ilmoitti Asklepiodorille, että hänen etsintänsä oli ollut
turha, hän halusi vielä kerran puhutella ystäväänsä, erakkoa, mutta jo
ennen kun hän edes saattoi nähdä tämän kammiota, ylimmäisen papin
kirjuri jälleen astui hänen eteensä ja käski häntä tulemaan hänen
kanssaan temppeliin.

Täällä hänen täytyi kauhean kärsimättömänä odottaa enemmän kuin tunnin
eräässä etuhuoneessa.

Vihdoinkin hänet vietiin saliin, jossa Asklepiodor ja koko
Serapistemppelin korkeampi papisto oli koolla.

Hitaasti Klea astui sisään niin monen mahtavan miehen eteen ja taas
hänen täytyi odottaa kauvan aikaa ennenkuin ylimmäinen pappi kysyi
häneltä, eikö hän ollut kuullut tai huomannut mitään, joka saattaisi
johdattaa oikeille jäljille, sillä hän, Asklepiodor, tiesi että jos
Irene salaisesti oli lähtenyt temppelistä, se yhtä suuresti surettaisi
Kleaa kuin häntäkin.

Klean oli kovin vaikea löytää sanoja ja hänen polvensa horjuivat, kun
hän alkoi puhua, mutta kieltäytyi istuutumasta tuolille, jonka
Asklepiodor asetutti hänen eteensä.

Hän luetteli järjestään kaikki ne paikat, joista hän turhaan oli
hakenut sisartaan, ja kun hän silloin myöskin mainitsi Asklepioksen
temppelin ja hänen mieleensä silloin johtui sen ylhäisen naisen kuva,
joka oli tullut sinne useiden nais-orjain ja palvelijoiden seurassa
selityttämään unta, niin hän myöskin tuli ajatelleeksi Zoën käyntiä ja
tämän alussa ylen ystävällisiä, vaan sitten pilkkaavia ja yhä enemmän
uhkarohkeita kysymyksiä hänen sisarestaan.

Heti hän keskeytti puheensa ja sanoi:

"Vapaasta tahdosta, pyhä isä, Irene varmaankaan ei ole paennut, mutta
kenties joku on viekoitellut häntä lähtemään temppelistä ja minun
luotani; onhan hän vielä ajattelematon lapsi. Voineekohan olla
mahdollista, että joku ylhäinen nainen on viekoitellut häntä seuraamaan
itseään? Muudan sellainen kävi tänään minun luonani ovenvartian
huoneessa. Hän oli komeasti puettu, kultainen puolikuu oli hänellä
vaaleissa kiharoissaan, joihin silkkinauhoja oli palmikoitu, ja hän
kysyi innokkaasti sisartani. Lääkäri Imhotepos, joka usein käy
kuninkaan palatsissa, näki hänet ja sanoi minulle hänen nimensä olevan
Zoë ja hänen olevan Kleopatra kuningattaren lapsuuden ystävättären."

Hänen täten puhuessaan kokoontuneet papit suuresti hämmästyivät ja
Asklepiodor huudahti:

"Niitä naisia, niitä naisia! Sinä Philammon olit sittenkin oikeassa;
minä en saattanut enkä tahtonut sitä uskoa! Kleopatra on tehnyt
semmoista, jota ainoastaan kuningattarille annetaan anteeksi, vaan että
hän antautuu veljensä hurjien intohimojen välikappaleeksi, sitä tuskin
sinäkään, Philammon, pidit luultavana, sinä, joka kuitenkin pikemmin
uskot pahaa kuin hyvää. Mutta mitä nyt on tekeminen? Kuinka me saatamme
puolustaa itseämme väkivaltaa vastaan?"

Posket tulipunaisina ja hehkuen keskipäivän paahteesta Klea oli astunut
papiston eteen, mutta hänen kuullessaan Asklepiodorin viime sanat,
kaikki veri pakeni hänen kalpenevilta kasvoiltaan ja kylmä väristys
virtaili hänen jäseniensä lävitse.

Hänen isänsä lapsi, hänen iloinen, viaton Irenensä ryöstetty,
viekkaudella viety Euergeteelle, hurjimmalle mässääjälle, jonka
elämästä Serapion juuri eilen illalla oli hänelle kertonut, kuvatessaan
hänelle niitä vaaroja, jotka uhkaisivat häntä ja Ireneä, jos he
lähtisivät temppelistä.

Niin varmaankin!

Loistoon ja komeaan elämään hänen rakasta lempilastaan hänen
lohdutustaan ja iloaan oli houkuteltu häpeässä häviämään!

Hänen täytyi pitää kiinni sen tuolin selkälaudasta, jonka hän oli
hyljännyt, ett'ei hän kaatuisi lattiaan.

Mutta tämä heikkous valtasi hänet ainoastaan muutamaksi
silmänräpäykseksi, sitten hän parilla rivakalla askeleella astui sen
pöydän luo, jonka ääressä ylimmäinen pappi istui, tarttui lujasti
oikealla kädellään pöydän laitaan kiinni ja hänen muuten niin
sointuisa, syvä äänensä kuului käheältä, kun hän sanoi:

"Nainen on tarjoutunut paheen välikappaleeksi tehdäkseen toisen
arvottomaksi naisen nimeä kantamaan, ja te, jotka olette hyveen ja
oikean palvelijoita, te, jotka olette määrätyt toimimaan niitten
jumalien hengessä, joita te palvelette, te tunnette olevanne liian
heikkoja sitä estämään! Jos te suvaitsette tätä, joll'ette estä tätä
rikosta tapahtumasta, niin te ette, niin en minä anna keskeyttää
itseäni, ansaitse sitä pyhän nimeä, sitä kunnioitusta, jota te
vaaditte, niin minä syytän --"

"Vaikene tyttö!" Asklepiodor keskeytti kauheasti kiihtynyttä Kleaa.
"Jumalan solvaisijana minä panettaisin sinut kiinni, joll'en käsittäisi
sitä tuskaa, joka sinulta ryöstää järjen. Me kyllä tiedämme suojella
ryöstettyä, mutta sinun pitää olla kärsivällinen ja ääneti. Sinä,
Kallimakos, käske heti Ismael sanansaattajan satuloimaan hevoisensa
ratsastaakseen Memphiisen viemään minulta kirjettä kuningattarelle;
laatikaamme se yhdessä ja kirjoittakaamme nimemme sen alle, niin pian
kuin olemme aivan varmat siitä, että Irene on ryöstetty näiden muurien
sisäpuolelta. Käske, Philammon, antamaan merkkiä vaskilevyllä, jolla
kutsutaan kaikkia temppelin asukkaita kokoon, ja sinä, tyttö, lähde
tästä salista ja liity sitten muihin."



KUUDESTOISTA LUKU.


Klea oli heti noudattanut papin käskyä ja meni tarkoin tietämättä
mihin, suuren rakennuksen toisesta käytävästä toiseen, kunnes
voimakkaasti lyödyn kuparilevyn kajahtelevat ääni-aallot, jotka
tunkeutuivat temppelin etäisimpään soppeen, häntä säikähdyttivät.

Tämä kutsumus tarkoitti häntäkin ja sentähden hän astui kokouspihaan,
jossa liike alkoi käydä yhä vilkkaammaksi.

Temppelin palvelijat, paarien ja veden kantajat, eläinten-hoitajat ja
ovenvartiat tulvailivat yhteiseltä kesken jääneeltä aterialta,
pyyhkivät suutaan juostessaan, tahi pitivät leipäpalaa, retikkaa tai
taatelia kädessään, joutuisasti syödäkseen ne; kädet märkinä tulivat ne
miehet ja naiset, jotka paraillaan olivat pesseet valkeita papinpukuja,
ja hiki otsassa ruoan keittäjät tulivat kesken jääneestä työstään.
Kauaksi pastoforien puhdistamatta jääneet kädet haisivat, sillä he
olivat parhaillaan valmistaneet laboratorissa suitsutus-aineita;
kirjastosta ja kirjoitus-huoneesta kirjaston virkamiehet ja temppelin
omaisuuden hoitajat tulivat tukka hajalla, punaista ja mustaa väriä
ohuissa työnutuissaan. Järjestyksessä niin kuin olivat seisseet
kuorilaulukirjoituksissa, laulaja- ja laulajatar-joukko kulki eteenpäin
ja heidän joukossaan kuihtuneet kaksois-sisarukset, joiden seuraajiksi
Asklepiodor oli määrännyt Klean ja Irenen.

Meluten ja iloiten opetuksen keskeytymisestä temppelin koulupojat
tunkeutuivat pihalle opettajiensa ohjaamina.

Vanhin heistä lähetettiin noutamaan suurta kunniakatosta, jonka alle
temppelin johtajat kokoontuivat.

Kaikkein viimeiseksi Asklepiodor näyttäytyi ja antoi eräälle
nuoremmista kirjureistaan temppelin kaikkien asukkaitten ja jäsenten
luettelon, hänen lukeakseen se.

Tämä tapahtui.

Jokainen, jota huudettiin, vastasi selvään "on", ja jokaisen poissa
olevan puolesta ilmoitettiin joutuisesti syy poissa-oloon.

Klea oli liittäytynyt laulajattariin ja odotti kauheimmassa
jännityksessä kauvan, äärettömän kauvan sisarensa nimeä, sillä vasta
sitten kun pienin koulupoika ja alhaisin paimenpoika oli huutanut "on",
kirjuri luki: "Ruukunkantajatar Klea," ja nyykäytti hänelle, kun hän
huusi: "on".

Sitten hän korotti ääntään vielä entistä kovemmaksi ja luki:

"Ruukunkantajatar Irene."

Kun tähän huutoon ei vastausta kuulunut, hiljainen liike syntyi
kokoontuneessa temppelin väestössä, ikään kuin viljalaihon
aaltoileminen aamutuulen suhistessa korsien yli. Kaikki odottivat
äänettömän hiljaisuuden vallitessa, kun Asklepiodor astui esille ja
kauaksi kuuluvalla äänellä sanoi:

"Minun kutsumuksestani te kaikki olette tällä hetkellä kokoontuneet.
Ainoat, jotka eivät ole tätä kutsumusta noudattaneet, ovat ne
Serapiille vihityt pyhät miehet, joita lupaus estää olopaikkojensa
lukkoja murtamasta, sekä ruukunkantajatar Irene.

"Vielä kerran huudan kovasti ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran
'Irene' eikä hän vieläkään kuulu vastaavan.

"Minä siis käännyn teidän puoleenne, te Serapiin palveluksessa olevat
ylhäiset ja alhaiset, miehet ja naiset! Saattaako kukaan teistä
ilmoittaa missä tämä tyttö oleskelee? Onko kukaan nähnyt häntä sen
jälkeen, kun hän auringon noustessa toi ensimmäisen uhriveden auringon
kaivosta jumalan alttarille.

"Te olette kaikki vaiti?

"Siis ei kukaan teistä ole kohdannut häntä tänään.

"Ainoastaan muutama kysymys enää, ja se, joka saattaa vastata niihin,
astukoon esille ja puhukoon totuuden mukaan.

"Minkä portin kautta ylhäinen nainen meni pois, joka tänäpäivänä
varhain kävi temppelissä? Itäisen! -- Hyvä --

"Oliko hän yksin? -- Oli.

"Minkä portin kautta epistolografi Euleus poistui? -- Itäisen.

"Oliko hän yksin? -- Oli.

"Onko kukaan teistä kohdannut ylhäisen rouvan tahi epistolografin
vaunuja?"

"Minä!" muudan temppelin ajureista huudahti, joka härkävaljakollaan
joka päivä kävi Memphiissä sieltä ruokavaroja ja muita tarpeellisia
kaluja noutamassa.

"Puhu!" Ylimmäinen pappi käski.

"Minä olen," mies vastasi, "nähnyt Euleus herran kimot, jotka hyvin
tunnen viinimäen luona Kokemin kohdalla. Ne vetivät suljettuja
kuomuvaunuja, joissa paitse häntä itseään muudan nainen istui."

"Oliko se Irene?" Asklepiodor kysyi.

"En minä tiedä," ajuri vastasi, "sillä minä en saattanut nähdä ketään
vaunussa istujista, mutta minä kuulin eunukin äänen ja sitten naisen
nauravan. Nauru helähti niin iloisesti, että minunkin täytyi myhähtää,
niin tarttuvasti se minuun vaikutti."

Kun Klea kuullessaan nämä sanat oli kuulevinaan Irenen hilpeän naurun,
jota hän tänään ensi kerran mieli pahalla muisteli, ylimmäinen pappi
huusi;

"Itäisen portin vartia, tulivatko ja menivätkö epistolografi ja
ylhäinen nainen yhdessä temppelistämme?"

"Eivät," kuului vastaukseksi. "Nainen tuli puolta tuntia myöhemmin kuin
eunukki ja lähti temppelistä yksin paljoa myöhemmin kuin hän."

"Eikö Irene mennyt sinun portistasi, eikö hän ole saattanut mennä
siitä? Niin kysyn sinulta Jumalan nimessä!"

"Ehkä se on mahdollista, pyhä isä," portinvartia huolestuneena vastasi,
"minun lapseni on sairas ja häntä hoitaakseni olen monta kertaa käynyt
huoneessamme, mutta aina vaan vähäksi aikaa; portti on auki: ja onhan
Memphiissä nyt rauha."

"Sinä olet menetellyt väärin," Asklepiodor ankarasti vastasi, "mutta
koska olet puhunut totta, niin saat jäädä rankaistuksetta.

"Me tiedämme kylliksi. Te portinvartiat kuulkaa nyt minua. Kaikki
temppelin portit ovat huolellisesti suljettavat, ei kukaan
toivioretkeläinenkään eikä kukaan Memphiin ylimyksistä, olkoonpa vaikka
kuinka korkeasukuinen, saa tulla eikä mennä portista minun erityisettä
luvattani. Olkaa valppaita, ikään kuin hyökkäys olisi odotettavissa ja
nyt menköön kukin työhönsä."

Kokous hajosi.

He lähtivät mikä minnekin.

Klea ei huomannut että useat paheksuen katselivat häntä, ikään kuin
hänen olisi ollut vastattava sisarensa käytöksestä, tahi myöskin
sääliväisesti, hän ei myöskään huomannut kaksoissisaruksia, joiden
sijaan hänen itsensä ja Irenen piti tulla, ja hyvien vanhentuneitten
tyttöjen kävi sääliksi, joiden piti valittaa niin paljon, vaikk'eivät
mitään sukua tunteneet, niin että he kärsimättömästi ja innokkaasti
käyttivät jokaista tilaisuutta tunteitaan ilmaistakseen kun he
kerrankin tunsivat todellista sääliä.

Mutta nämä sääliväiset olennot eivät uskaltaneet puhutella häntä,
eivätkä muutkaan temppelin asukkaat, jotka lähestyivät Kleaa, häneltä
kyselläkseen tahi häntä surkutellakseen, niin synkkä, niin kauhea
totisuus loisti hänen maahan luoduista silmistään.

Vihdoinkin oli hän yksin avarassa pihassa.

Hänen sydämmensä sykki tavallista nopeammin ja hänen sielussaan liikkui
jotain tärkeätä.

Se hänestä näytti varmalta: Euleus, hänen isänsä ilkeä verivihollinen
saattoi nyt perin pohjin hävinneen miehen lapsenkin turmioon, ja hänen
sitä tietämättä ylimmäinen pappi oli samaa mieltä.

Klea ei suinkaan aikonut sallia, että tämä saisi tapahtua hänen itseään
suojelematta ja sekin kävi hänelle yhä selvemmäksi että hänen tuli
vitkastelematta toimia.

Ensiksi hän tahtoi kysyä neuvoa Serapion ystävältään, mutta kun hän
lähestyi hänen kammiotaan, vaskilevy kajahteli, joka kutsui pappeja
jumalan palvelukseen ja kehoitti häntä velvollisuuttaan täyttämään,
vettä ammentamaan.

Ehdottomasti ja kumminkin ajatellen ainoastaan Irenen pelastusta, hän
toimitti sen mitä hän joka päivä tämän kuminan johdosta oli tottunut
toimittamaan: hän meni asuntoonsa noutamaan jumalan kultaisia ruukkuja.

Kun hän astui autioon huoneesensa niin hänen kissansa juoksi hilpeästi
hyppien häntä vastaan, koukisti selkäänsä, hykersi pyöreätä päätään
hänen jalkojansa vastaan ja ojensi kauneilla mustilla karvoilla
koristetun häntänsä suoraan ilmaan, joten sillä ainoastaan iloitessaan
oli tapana tehdä.

Klea tahtoi silitellä notkeata eläintä, mutta se hypähti hänen luotaan
pois ja katseli häntä arasti ja niin kuin hänestä näytti, vihaisesti
viheriöillä silmillään ja peräytyi nurkkaan Irenen vuoteen viereen.

"Se on erehtynyt," Klea ajatteli, "kissastakin Irene tuntuu
miellyttävämmältä kuin minä, ja tämä Irene, tämä Irene."

Hän valitti ääneensä näin ajatellessaan ja tahtoi keksiäkseen uusia
keinoja ja neuvoja, jotka hänen kumminkin järjettöminä ja sopimattomina
täytyi hyljätä, heittäytyi vuoteelleen, mutta vuoteella oli pieni
paita, jota hän oli alkanut ommella pikku Philolle, ja silloin hän taas
ensi kerran muisti sairasta lasta ja sitten velvollisuuttaan, veden
ammentamista.

Vitkastelematta hän tarttui ruukkuihin ja mennessään temppelin
kaivolle, hänen täytyi ajatella viimeistä neuvoa, minkä hänen isänsä,
kun hän kerran sai käydä häntä vankihuoneessa tervehtimässä, oli
hänelle antanut mukaan matkalle.

Hänen mieleensä juohtui silloin ainoastaan yksityisiä paikkoja tästä
viimeisestä varoittavasta puheesta, eikä hän kuitenkaan ollut
unhoittanut sanaakaan siitä; se ollut tällainen:

"Näyttänee ehkä siltä, että olen saanut jumalilta huonon palkan siitä,
että olen toiminut sen mukaan, minkä pidän oikeana ja kunnollisena,
mutta näyttää ainoastaan siltä, ja niin kauvan kun minä saatan elää
sopusoinnussa ikuisia lakia noudattavan luonnon kanssa, ei kukaan saata
olla oikeutettu minua surkuttelemaan. Erittäinkin ei sielun rauha minua
ole jättävä, niin kauvan kun minä noudatan Zenon ja Khrysippoksen oppia,
enkä asetu oman sisällisen olentoni perus-ehtoja vastaan. Tämän
luvallisuuden saattaa jokainen, saatat sinäkin, vaikka olet nainen,
säilyttää, jos aina teet sen, minkä olet oikeaksi katsonut, ja täytät
sen, minkä olet velvollisuudeksesi ottanut. Itse jumaluuskin todistaa
tämän opin totuuden, antaessaan sille, joka sitä noudattaa, tuon tunnon
rauhan, joka varmaankin on sille otollinen, koska se on ainoa sielun
tila, johon se ei näytä vaikuttavan estäväisesti eikä yllyttäväisesti;
sitä vastoin ei kukaan, joka erkanee hyveen ja sen tyttären ankaran
velvollisuuden täytännön tieltä, koskaan saavuta rauhaa, ja tuntee
haikealla mielin tyytymättömän ja vihollisen voiman kovasti ahdistavan
sieluaan. Joka pysyy tyynellä mielin, se ei onnettomuudessakaan ole
onneton, ja kiitollisena se oppii joka elämän tilassa olemaan
tyytyväinen, jo senkin tähden että hänessä vallitsee ihanin, hänen
olentonsa jaloimman osan kanssa paraiten sopusoinnussa oleva
tunne -- minä tarkoitan oikean ja hyvän tunnetta. Elä siis, lapseni,
oikeuden ja velvollisuuden mukaan tarkoitusperää kysymättä,
ajattelematta, saattaako sinun tekosi tuottaa sinulle huvia vai
mielipahaa, pelkäämättä ihmisten tuomiota ja jumalien kateutta, ja sinä
saat säilyttää itsessäsi sielun rauhan, joka eroittaa viisaan
ymmärtämättömästä, ja sinä saatat olla onnellinen vastoinkäymisessäkin,
sillä ainoa todellinen pahe on pahan valta, se on luonnottoman
järjettömyyden valta meissä; ainoa todellinen onni on hyveen
omistamisessa, mutta tätä voi ainoastaan se kutsua omakseen, jolla tämä
on kokonaan ja joka ei vähääkään riko sitä vastaan, sillä ei hyvässä
eikä pahassa ole eri asteita ja pieninkin toimi velvollisuutta,
oikeutta ja totuutta vastaan ja jopa sitäkin pahaa vastaan, jota ei
mikään laki rankaise, on hyvän vastakohtana.

"Irene," niin Philotas oli päättänyt nyt puheensa, "ei vielä saata
ymmärtää tätä oppia, mutta sinä olet totinen ja ikääsi katsoen
ymmärtäväinen. Kerro sitä, joka päivä itseksesi ja kun kerran oikea
aika koittaa, niin vuodata se isän viimeisenä perintönä sisaresi
sydämeen, jolle sinun tulee olla äidin sijaisena."

Kulkiessaan vettä noutamaan muurin sisäpuolella olevalta kaivolta, Klea
kertoeli itsekseen useita näistä sanoista ja tunsi saavansa niistä
uutta rohkeutta ja hän päätti lujasti, ett'ei hän antaisi taistelutta
sisartaan viekoittelijoille alttiiksi.

Sitten kun uhri-astiat olivat täytettyinä alttarille asetetut, hän
palasi pikku Philon luo, jonka tila ei hänestä enää näyttänyt
huolestuttavalta, viipyi enemmän kuin tunnin sen luona ja lähti sitten
portinvartian asunnosta Serapionin neuvoa kysymään ja kertomaan
hänelle, mitä hän rauhaisassa sairashuoneessa oli miettinyt.

Muuten erakko tavallisesti tunsi hänen askeleensa jo kaukaa ja katseli
häntä ikkunastaan, kun hän tuli hänen luokseen: mutta tänään hän ei
huomannut Klean lähestyvän, sillä hän astuskeli edestakaisin ja taas
edestakaisin ahtaassa huoneessaan, jossa ei voinut astua juuri monta
askelta perätysten.

Astuessaan edestakaisin häneltä ajatteleminen paraiten luonnistui ja
hän ajatteli ajattelemistaan, sillä hän oli kuullut kaikki, mitä
temppelissä Irenen häviämisestä tiedettiin, ja hän tahtoi, hänen täytyi
hänet pelastaa, mutta mitä enemmän hän vaivasi päätään, sitä selvemmin
hän käsitti, että olisi oleva turha yrittääkään pelastaa ryöstettyä
lasta mahtavilta ryöstäjiltään.

"Eikä se kuitenkaan saa tapahtua, se ei saa!" hän huusi ja polki
voimakasta jalkaansa vähää ennen kun Klea pääsi hänen kammionsa luo;
mutta niin pian kun erakko huomasi hänet, niin hän koetti kaikin tavoin
näyttää huolettomalta ja huudahti vilkkaasti, niin kuin hänellä oli
tapana vähemmin arveluttavissa tiloissa.

"Me ajattelemme, me mietimme, me aprikoimme, lapseni, sillä jumalat
ovat tänä aamuna maanneet ja meidän täytyy sen tähden olla kahta
valppaampia.

"Irene, meidän pikku Irenemme!

"Kuka olisi sitä eilen uskonut!

"Kelvoton, sanomattoman kelvoton konnankoukku tämä on, ja mitä nyt
pitää tehdä, temmataksemme tuolta syötetyltä hirviöltä, julmalta
pedolta hänen saaliinsa takaisin, ennen kun se nielee lapsemme, meidän
rakkaan lapsukaisemme?

"Usein jo on tuhmuuteni minua harmittanut, mutta niin tuhma, niin
jumalattoman tuhma kuin tänään en vielä koskaan ole tuntenut olevani.
Kun minä koetan ajatella, niin tuntuu siltä, kuin tämä raskas laatikko
olisi naulattu minun pääni eteen. Onko sinun mieleesi juohtunut joku
neuvo? Minä en ole keksinyt niin mitään, en ainoatakaan, jota ei
suurimman aasin tarvitsisi hävetä!"

"Sinä siis tiedät kaikki?" Klea kysyi, "myöskin sen, että isän
vihollinen Euleus luultavasti on viekoitellut lapsi parkaa seuraamaan
itseään?"

"Niin, niin!" Serapion huusi. "Missä vaan konnan työ tapahtuu, siinä
hänen täytyy olla osallisena, samoin kuin jauhon leivän leivonnassa! Se
on minulle uutta, että hän tällä kertaa on antautunut Euergeteen
välikappaleeksi. Vanha Philamon on kertonut minulle kaikki. Juuri äsken
palasi sanansaattajakin Memphiistä ja toi papyruskyhäelmän, jolle kurja
tahrustelija oli kirjoittanut Philometorin nimessä, ett'ei hovissa
tiedetä mitään Irenestä, vaan ollaan suuresti pahoillaan, ett'ei
Asklepiodor pelkää niin viekkaasti vehkeillä kuningasta vastaan. He
eivät siis laisinkaan aikoneet antaa vapaehtoisesti lastamme pois."

"Minä siis teen sen, mikä on minun velvollisuuteni," Klea sanoi
vakavasti. "Minä menen Memphiisen noutamaan sisartani."

Erakko tuijotti kauhistuneena tyttöön ja huusi:

"Sehän on mielettömyyttä, hulluutta, itsensämurhaamista! Tahdotko sinä
yhden uhrin asemesta heittää kaksi heidän kitaansa?"

"Minä kyllä taidan suojella itseäni, ja minä aion pyytää Kleopatralta
apua Irenen asiassa. Hän on nainen ja hän on mahtava, eikä hän saata
kärsiä..."

"Mitä maailmassa on, jota hän ei saattaisi kärsiä, kun siitä vaan on
hänelle etua ja huvia? Ken tietää, kuinka hauskojakin seikkoja
Euergetes on hänelle tytöstämme luvannut?! Ei, Serapiin nimessä, ei,
Kleopatra ei sinua ole auttava; mutta -- se olisi jotain -- ompa eräs,
joka varmaankin saattaa. Roomalaisen Publius Scipion puoleen on
kääntyminen, ja hänen luokseen helposti saattaisi päästä."

"Häneltä," Klea punehtuen sanoi, "en minä tahdo hyvää enkä pahaa, minä
en häntä tunne, enkä tahdo häntä tuntea."

"Mutta lapsi kulta," erakko keskeytti häntä totisena ja nuhdellen.
"Onko sinun ylpeytesi siis niin paljon voimakkaampi kuin rakkautesi,
velvollisuutesi ja huolenpitosi? Mitä, kaikkien jumalien nimessä,
Publius on sinulle tehnyt, koska sinä vältät häntä huolellisemmin, kuin
jos hänessä olisi rohtuma? Kaikella on määränsä, ja nyt, vaikka miten
kävisi, täytyy kuitenkin tehdä niin, sillä nyt ei ole aikaa sokeana
siekailla, kun molemmin silmin näkee, mitä tapahtuu: Roomalainen on
vallannut sydämesi ja se vetää sinua hänen luokseen, mutta sinä olet
kunnon tyttö, ja pysyäksesi sinä, vältät sinä häntä, sillä sinä epäilet
itseäsi, etkä tiedä, mitä silloin voisi tapahtua, jos hän sanoisi
sinulle, että Eroksen nuoli on sattunut häneenkin.

"Vaalene ja punastu vaan ja katso minuun, niin kuin olisin vihollisesi
ja lörpöttelisin joutavia. Paljon kummallista olen nähnyt, mutta ennen
sinua en ketään, joka pelkästä urhoollisuudesta on tullut pelkuriksi ja
sitä paitse ei pelkurimaisuus sovi kellekään tuntemalleni naiselle
huonommin kuin päättävälle Klealleni.

"Matka, joka sinun on tehtävä, on vaikea, mutta, pue rintasi
haarniskaan ja rohkaise mieltäsi huoleti astuaksesi Roomalaisen luo,
joka on kunnon nuorukainen. Varmaankin pyytäminen käy sinulle
vaikeaksi, mutta etkö sinä uskalla astua muutamaa askelta otaistakin
tietä myöten? Lapsi parkamme on perikadon partaalla! Joll'et oikeita
sanoja käyttäen tule ajoissa sen ainoan luo, joka tässä vielä saattaa
auttaa, niin hänet upotetaan mustaan suohon, johon hän on hukkuva sen
tähden, että hänen rohkea sisarensa on peljännyt omasta puolestaan."

Klea oli erakon viime sanoja puhuessa luonut silmänsä maahan ja katsoi
synkkänä ja ääneti maahan ja sanoi viimeinkin vapisevin huulin ja niin
kovalla äänellä, kuin hän olisi lausunut oman tuomionsa:

"Minä pyydän siis Roomalaiselta apua, mutta kuinka minä saatan päästä
hänen puheilleen?"

"Nyt on Kleani taas kokonaan isänsä tytär," Serapion vastasi ja ojensi
hänelle kammionsa ikkunasta molemmat kätensä ja jatkoi sitten:

"Minä saatan ainakin joinkin määrin tasoittaa vaikeata tietäsi.
Tunnethan minun veljeni Glaukuksen, joka on palatsin turvajoukkojen
päällikkö. Minä annan sinulle muutamia suositussanoja hänelle
annettaviksi ja, helpoittaakseni tehtävääsi, myöskin pienen kirjeen
Publius Scipiolle, joka on sisältävä kaiken mikä kuuluu asiaan. Jos
Corneliolainen tahtoo puhutella sinua itseäsi, niin mene hänen luokseen
ja luota häneen, mutta kumminkin enemmän itseesi.

"Mene nyt ja, kun vielä kerran olet täyttänyt ruukut, niin palaa minun
luokseni noutamaan kirjeitä. Mitä aikaisemmin sinä saatat mennä, sitä
parempi, sillä olisi hyvä, jos erämaan tie, jolla pimeässä on yltä
kyllin vaarallisia kuljeksijoita, ennen yön tuloa olisi selkäsi takana.
Sisareni Leukipan luona, joka asuu lähellä tullihuonetta suuren sataman
varrella, näyttäessäsi tätä sormusta kohdellaan sinua ystävällisesti ja
saat majapaikan itsellesi ja, jos taivahiset sinua auttavat, myöskin
Irenelle."

"Minä kiitän sinua, isä," Klea sanoi, eikä muuta mitään, sitten hän
lähti reippain askelin hänen luotaan.

Serapion katsoi ensiksi hellästi hänen jälkeensä; otti sitten kaksi
vahalla päällytettyä puutaulua laatikostaan ja piirsi metallipuikolla
toiselle lyhyen kirjeen veljelleen, toiselle pitemmän Roomalaiselle,
jonka sisältö oli seuraava:

  "Serapion, Serapiin erakko, Roomalaiselle, Publius Cornelius Scipio
  Nasicalle.

  "Serapion tervehtii Publius Scipiota ja ilmoittaa hänelle, että
  ruukunkantajatar Klean nuorempi sisar Irene on kadonnut tästä
  temppelistä ja vieläpä, niinkuin luullaan, meille molemmille
  tutun epistolografi Euleuksen viekkauden kautta, joka näyttää
  toimivan kuningas Ptolemaios Euergeteen asioissa. Koeta saada
  selville missä Irene on. Pelasta hänet, jos voit, hänen
  ryöstäjiensä käsistä ja saata hänet Memphiisen sisareni Leukipan
  huostaan, joka on tullihuoneessa asuvan satamapäällikön
  Hipparkoksen puoliso. Serapio suojelkoon sinua ja tehtävääsi."

Kun Klea palasi erakon luo, niin tämä oli juuri päättänyt kirjeensä.

Tyttö kätki ne vaatteuksensa poimuihin, sanoi ystävälleen jäähyväiset
ja pysyi totisena ja tyynenä. Serapionin kostein silmin silitellessä
hänen tukkaansa, lukiessaan hänelle onnentoivotuksia ja viimeksi
ripustaessaan hänen kaulaansa onneatuottavan amuletin, jota hänen
äitinsä oli kantanut -- se oli vuorikristalli-pala, johon oli suojeleva
kirjoitus.

Viipymättä hän sitten lähti temppelin porttia kohti, jonka hän
ylimmäisen papin käskyn johdosta tapasi suljettuna.

Sen vartia, sairaan Philon isä, istui vartioiden sen vieressä
kivipenkillä.

Klea pyysi ystävällisesti häntä sitä avaamaan, mutta huolellinen vartia
ei täyttänyt heti hänen pyyntöään, vaan muistutti hänelle Asklepiodorin
ankaraa käskyä ja kertoi, että noin kolme tuntia sitten ylhäinen
Roomalainen oli pyrkinyt temppeliin, vaan oli ylimmäisen papin
erityisen määräyksen johdosta kuitenkin käsketty pois. Hän oli myöskin
kysynyt Kleaa ja luvannut palata huomenna.

Kun Klea kuuli tämän sanoman, veri tulvaili hänen päähänsä ja
kasvoihinsa.

Saattoiko Publius yhtä vähän olla häntä ajattelematta, kuin hän
Publiusta?

Oliko Serapion nähnyt oikein?

"Eroksen nuoli," tämä erakon lause lensi, niin kuin sekin olisi ollut
siivekäs nuoli, hänen sydämensä ja mielensä läpi ja peloitti häntä,
vaan tuntui kuitenkin samalla niin suloiselta, mutta ainoastaan
muutamaksi hetkeksi, sillä pian hän taas alkoi ankarasti paheksua omaa
heikkouttaan ja kauhistuen hän ajatteli, että hän oli lähestymäisillään
tuota julkeata miestä ja menemäisillään hänen luokseen.

Hän käsitti täydelleen tehtävänsä kauheuden, ja jos hän silloin olisi
kääntynyt, niin hän kyllä olisi voinut puolustaa itseänsä, sillä olihan
temppelin portti suljettu eikä sitä saanut avata kellekään ei edes
hänelle itselleenkään.

Tuokion tämä viekoitteleva ajatus häntä miellytti, mutta niin pian kun
hän jälleen ajatteli Ireneä, hänen päätöksensä oli luja, ja lähestyen
portinvartiaa hän sanoi jyrkästi:

"Avaa viipymättä minulle portti, sillä sinä tiedät ett'ei minulla ole
tapana tehdä eikä vaatia mitään väärää. Minä siis pyydän sinua heti
työntämään salvat edestä pois."

Mies, jolle Klea oli tehnyt niin paljon hyvää, ja jolle ylhäinen
Imhotepos lääkäri viimeksi tänään oli sanonut, että Klea oli hänen
talonsa hyvä henki ja että hänen piti kunnioittaman häntä, niinkuin
jumaluutta, totteli, vaikkapa arvellen ja hitaastikin, Klean käskyä.

Raskas salpa lensi edestä, vaskinen ovi aukesi, ruukunkantajatar astui
ulos, heitti tumman hunnun päähänsä ja alkoi kulkea.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Molemmin puolin sphinkseillä kaunistettu, kivetty tie vei Serapiin
kreikkalaisesta temppelistä kallioon hakattuihin Apishautoihin sekä
niitten viereen ja yli rakennettuihin temppelirakennuksiin ja
kappeleihin. Näissä palveltiin osirilaista eli kuollutta Apishärkää,
jota koko sen elin-aikana oli hoidettu ja rukoiltu Memphiissä, Ptah
jumalan temppelissä. Kuolemansa jälkeen tälle erityisistä merkeistä
tunnettavalle pyhälle eläimelle pidettiin erinomaisen kalliit
hautajaiset ja sitä kutsuttiin sitten ylösnousseeksi Ptah'ksi ja
pidettiin Osiriin sielun kuvana, jonka synnyttävän voiman kautta muka
kaikki kuolleet ja kaikki katoovaiset, niin kuin kuollut ihminen,
lakastunut taimi ja myöskin laskeutuneet taivaan kappaleet, uudelleen
sikisivät ja syntyivät uuteen elämään.

Sitä muutosta, jonka alaisena näennäisesti katoava olento oli
muodostuessaan toisen muotoiseen uuteen olemistilaansa, edusti
Osiris-Apiksen rinnalla kunnioitettu Osiris-Sokari, ja egyptiläiset
papit vallitsivat egyptiläiseen kuosiin rakennetuissa temppeleissään,
jotka jo vanhaan aikaan olivat pystytetyt pyhien härkien hautaholvien
päälle.

Mutta myöskin Memphiisen asettuneet kreikkalaiset Serapiin palvelijat,
jonka jumaluuden Ptolemaiokset olivat Aasiasta tuoneet Niilin laaksoon
antaakseen helleniläisille ja egyptiläisille alamaisilleen
kunnioituksen esineen, jonka alttarin ääressä he saattaisivat yhtyä
yhteiseen rukoukseen, hekin uhrasivat, noudattaen ruhtinattensa
esimerkkiä, mielellään Osiris-Apikselle, joka ei ainoastaan nimensä
vaan myöskin sisällisen merkityksensä puolesta ollut läheistä sukua
Serapiille.

Kreikkalaiseen malliin rakennettujen kappelien edustalla niitten
egyptiläisten temppelien ulkopuolella, joissa kiviset härän kuvat
olivat, he toimittivat Osiiriksi muuttuneen Apiin palvelusta ja
tahtoivat mielellään päästä käsittämään sen olennon korkeampaa
merkitystä; tarkoittivathan heidän kaikki kotimaisetkin uskonnolliset
mysteriuminsa sielun kuolemattomuutta ja sen tulevaista kohtaloa.

Samoin kuin kaksi vastakkain olevaa kaupunkia ovat sillalla yhdistetyt,
samoin Serapiin kreikkalaista temppeliäkin, jonka palveluksessa
ruukunkantajattaret olivat, yhdisti egyptiläiseen Osiris-Apiksen
temppeliin kaunis kivetty juhlakatu, jota pitkin Klea nyt astuskeli.

Memphiisen pääsi lyhempääkin tietä, mutta hän valitsi tämän sen
tähden, että hiekkakukkulat molemmin puolin sphinkseillä koristettua
tietä, josta joka päivä la'aistiin erämaan santa, peitti hänet
temppelitoveriensa silmäyksiltä; paras ja varmin kaupunkiin vievä tie
taas kulki filosofien kuvapatsailla koristetun puoliympyrän sivuitse,
joka oli uudempien Apishautojen pääsisäänkäytävän läheistössä.

Hän ei katsellut tien vieressä olevia ihmispäällä varustettuja
jalopeuran ruumiita, niitä ympäröiviin muureihin kuvattuja eläinten
kuvia eikä myöskään kiinnittänyt huomiotaan tumman värisiin
Osiris-Apiksen temppeliorjiin, jotka suurilla luudilla lakaisivat
santaa tieltä, sillä hän ajatteli ainoastaan Ireneä ja vaikeata
tehtävätään, ja astui reippaasti eteenpäin silmät maahan luotuina.

Hän oli astunut vasta muutamia askeleita, kun häntä aivan läheltä
huudettiin nimeltä ja kun hän peljästyneenä katsoi ylös, niin pieni
Krates seppä seisoi hänen edessään, astui aivan lähelle häntä, tarttui
hänen huntuunsa, veti sen syrjään, ennen kun hän ehti sitä estää ja
kysyi:

"Mihin, tyttö?"

"Älä estä minua," Klea rukoili. "Tiedäthän, että Irene, josta niin
pidät, on ryöstetty; luultavasti minä saatan pelastaa hänet, mutta jos
sinä kavallat minut ja he ajavat minua takaa..."

"En minä sinua estä," vanhus keskeytti häntä, "niin, joll'eivät minun
jalkani olisi niin pöhöttyneet, niin ehkä tulisin mukaasi, sillä minä
en saata unhoittaa tuota rakasta tyttö parkaa; mutta olisinpa iloinen,
kun jälleen istuisin rauhassa työhuoneessani; tuntuu aivan siltä, kuin
jokaisessa jäntereessäni asuisi samanlainen mestari, kuin itse olen, ja
työskentelisi siinä viiloilla, vasaroilla, taltoilla ja neuloilla.
Luultavasti sinä kumminkin onnistut löytämään sisaresi, sillä
sukkelille naisille on jo moni seikka onnistunut, mikä viisaille
miehille on liian vaikea. Mene vaan, ja vaikka he etsisivätkin sinua,
vanha Krates ei sinua ilmaise."

Hän nyykäytti ystävällisesti Klealle ja oli jo puoliksi kääntänyt
hänelle selkänsä, kun hän vielä kerran kääntyi ja huusi Klealle:

"Odota vielä hetkinen, tyttö, sinä saatat tehdä minulle pienen
palveluksen! Minä juuri panin uuden lukon Apishautojen oveen. Työ
onnistui minulle oivallisesti, mutta yhdessä avaimessa, jonka olen
tehnyt, ei ole kylliksi; me tarvitsemme siihen neljä, ja ne sinun pitää
tilata ylihuomiseksi Heri sepältä, joka asuu Sokarin oven edustalla --
vasemmalla, kanavan yli käyvän sillan vieressä -- sinä et voi erehtyä.
Yhtä mielelläni kuin keksin ja valmistan uusia, yhtä vastenmielistä on
minusta jäljitteleminen, ja mallin mukaan Heri osaa tehdä työtä yhtä
hyvin kuin minäkin. Joll'eivät jalkani estäisi, niin minä itse
ilmoittaisin miehelle asiani, sillä joka aina puhuu toisen suun kantta,
sitä usein ymmärretään väärin ja monesti ei ymmärretä ollenkaan."

"Minä kyllä mielelläni otan asiasi toimittaakseni," Klea vastasi sillä
aikaa, kun seppä istuutui erään sphinksin jalustalle tien viereen, otti
käteensä sivullaan riippuvan nahkaisen repun ja pudisti sen sisällön
helmaansa.

Muutamia viiloja, talttoja ja nauloja, sitten avain ja viimeksi terävä,
suippea veitsi, jolla Krates oli leikannut syvennyksen puuhun lukkoa
oveen sovittaessaan, putosi sepän helmaan. Muutamilla viilanvedoilla
hän vielä paranteli Memphiin käsityöläiselle vietävää mallia ja sitten
hän totisena maristen ja käännellen päätään sinne tänne sanoi:

"Sinun täytyy kumminkin vielä kerran seurata minua ovelle, sillä minä
vaadin muilta tarkkaa työtä ja minun täytyy sen tähden olla ankara
itseänikin kohtaan."

"Mutta minun pitäisi ennen hämärää päästä Memphiisen," Klea rukoili.

"Koko työ kestää ainoastaan muutaman silmänräpäyksen ja, jos sinä
ojennat minulle kätesi, niin joutuu matka kahta nopeammin. Tässä ovat,
viilat ja tässä on veitsi."

"Anna se minulle," Klea pyysi. "Tämä terä on terävä ja kirkas ja, kun
minä sitä katselen, niin se ikään kuin pyytää minua ottamaan sitä
mukaani. Luultavasti minä kuljen yöllä yksinäni erämaan halki."

"Ja," seppä keskeytti häntä, "heikkokin tulee voimakkaaksi, jos hänellä
on ase. Ota vaan, lapseni, veitsi, mutta ole varovainen, ett'et
vahingoita sillä itseäsi. Anna tartun käteesi ja nyt eteenpäin, mutt'ei
kumminkaan niin joutuisasti."

Klea vei sepän sille ovelle, jota hän tarkoitti, katseli ihmetellen,
miten varmasti salpa lensi esille, kun oven puoliskot suljettiin ja
miten helposti avain sen jälleen työnsi pois, vei sitten Krateen
takaisin sphinksin luo, jonka ääressä hän oli hänet tavannut, ja
pitkitti kulkuaan mitä joutuisimmin askelin, sillä aurinko oli jo
jotensakin alhaalla ja näyttipä melkein mahdottomalta ehtiä Memphiisen
ennen sen mailleen menoa.

Erään ravintolan läheistössä, jossa sotamiehillä ja huonolla
roistoväellä oli tapana vierailla, kohtasi häntä juopunut orja.

Pelotta hän astui tätä vastaan ja hänen sivuitseen, sillä hänen
vyötäisillään oleva puukko, jonka kahvalle hän pani kätensä, rohkaisi
hänen mieltään, ja hänestä tuntui niin, kuin hän sen kautta olisi
saanut kolmannen käden, joka oli voimakkaampi ja peljättävämpi kuin
hänen omansa.

Ravintolan edustalla majaili joukko sotamiehiä ja he joivat halusta
Kakemin viiniä, jota kasvoi libyalaisen vuoriston itärinteellä.

Miehet olivat hyvin iloisia, sillä oltuaan kuukausimääriä Apishautojen
ja Nekropolin temppelien vartioina, oli tänään puolen päivän aikaan
äkkiä muuan diadokkein päällikkö tullut Memphiistä ja käskenyt heitä
heti lähtemään liikkeelle ja ennen yön alkua tulemaan pääkaupunkiin.

Vasta seuraavana päivänä piti toisten sotilasten tuleman heidän
sijaansa.

Kaiken tämän Klea kuuli kuolleitten kaupungissa olevan egyptiläisen
temppelin sanansaattajalta, joka hänet tunsi ja tapasi hänet
kulkiessaan Memphiisen viemään kuninkaalle Osiris-Apiin ja Sokarin
papeilta kirjoitusta, jossa pyydettiin joutuisasti lähettämään uusia
poislähteneitten sijaan.

Vähän aikaa hän kulki sanansaattajan seurassa, mutta kauvan hän ei
jaksanut pysyä rientävän miehen rinnalla, vaan hänen täytyi jättäytyä
jäljelle.

Toisen ravintolan edustalla istuivat viinin ääressä niitten sotamiesten
päälliköt, joiden huuto oli kuulunut ensimmäisestä, ja katselivat
kahden egyptiläisen neidon karkeloa, jotka hulluja hyppyjä tehden
kaakottelivat kuin kanat ja kiinnittivät niin itseensä katsojiensa
huomion, jotka käsiään taputtaen löivät heille tahtia, että nopeasti
rientävä Klea pääsi hurjien veitikkojen huomaamatta heidän ohitsensa.

Heidän melunsa ja kaikki, mikä häntä maantiellä kohtasi, kauhistutti
Serapiin temppelin hiljaisuuteen ja yksitoikkoiseen elämään tottunutta
neitoa; sen tähden hän poikkesi syrjätielle, jonka hän myöskin tiesi
vievän kaupunkiin, ja tämä haamoittikin jo illan sumun keskeltä
pylväineen, linnoineen ja huoneineen.

Neljännes tunnin kuluttua olisi erämaa jo vallan hyvin saattanut olla
hänen takanaan, ja hän olisi voinut saapua viljelymaalle, jonka
sinivihreä peite alkoi käydä yhä tummemmaksi.

Hänen selkänsä takana aurinko jo laskeutui lepoon libyalaisten vuorten
taa ja pian yön pimeys häntä ympäröitsi, sillä Egyptissä hämärä on
lyhyt.

Länsituuli, joka jo keskipäivällä oli herännyt, alkoi puhaltaa kovemmin
ja ahdisti häntä kuumalla viimallaan sekä erämaasta pölyävällä
hiekalla.

Hän päätti olevansa lähellä vettä, sillä hän kuuli ruovonpäristäjien
vinkuvan ja luuli hengittävänsä kosteampaa ilmaa.

Vielä muudan askel ja hänen jalkansa upposi liejuun ja hän huomasi
seisovansa leveän haudan partaalla, jossa kasvoi korkeita
papyruskasveja.

Syrjätie, jolle hän oli poikennut, päättyi tämän istutuksen luo, eikä
hänellä ollut muuta neuvoa, kuin kääntyä takaisin ja pitkittää
matkaansa vasten tuulta ja kasvuihin lentävää tomua.

Ravintolan valo osoitti hänelle, mitä suuntaa hänen oli kulkeminen,
sillä kuu tosin näkyi taivaalla, mutta mustia pilviä lenteli usein sen
yli ja peittivät sen ja pienemmät taivaan kappaleet pitkiksi ajoiksi.

Vielä häntä ei väsyttänyt, mutta miesten huuto ja naisten käheä melu,
joka kuului ravintolasta, herätti hänessä jälleen kauhua ja inhoa.

Hän kiersi ravintolan tehden pitkän mutkan, kaalaen hiekkasärkkiä
pitkin ja repien vaatteitaan orjantappuroihin ja piikkiäisiin, jotka
rohkeasti olivat juurtuneet erämaahan ja siinä kasvaneet suuriksi, niin
kuin rumat lapset kerjäläisen huoneessa.

Kun hän sitten riensi eteenpäin isoa tietä pitkin, tanssijattarien
ilkeä nauru ja ilonrähinä yhä vielä soi hänen korvissaan.

Veri virtaili nopeammin hänen suonissaan, hänen päätänsä poltti, hän
näki Irenen edessään selvän selvästi, tukka hajallaan, liehuvin
vaattein pyörivän kuin menadin dionysiolaisjuhlissa hurjassa
pyörretanssissa lentävän käsistä käsiin ja hillittömästi kirkuvan ja
riemuitsevan, niitten onnettomien tyttöjen tavalla, joiden tieltä hän
oli väistynyt.

Hän huolehti sisarensa tähden niin äärettömästi, ett'ei hän koskaan
ennen ollut semmoista tuntenut, ja kun tuuli jälleen oli hänelle
myötäinen, niin hän antoi sen kuljettaa itseään eteenpäin, kiiruhti
jalkojaan nopeaan kulkuun ja riensi ympärilleen katsomatta ja Krates
sepän asioita ajattelematta, ikäänkuin raivottarien ajamana kaupunkiin
tietä pitkin, jonka varrelle oli istutettu puita ja jonka hän tiesi
päättyvän kuninkaanlinnan porttien luo.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Kuninkaan palatsin korkean portin edessä istui joukko armon-anojia,
joilla oli tapana tässä odottaa aikaisesta aamusta myöhään yöhön,
kunnes heitä kutsuttiin saamaan vastausta, niihin kirjoituksiin, jotka
he olivat jättäneet palatsiin.

Päästyään matkansa perille Klea tunsi olevansa niin väsyksissä ja niin
hämillään, että hän huomasi tarvitsevansa lepoa ja tointumista ja
sentähden hän istuutui näitten joukkoon erään Ala-Egyptistä olevan akan
viereen.

Tuskin hän oli ääneti tervehtien istuutunut hänen viereensä, ennen kun
hänen puhelias naapurinsa laveasti selittäen alkoi kertoa, miksi hän
oli tullut Memphiisen ja kuinka väärin tuomari, joka oli yhtä puolta
hänen ilkeän miehensä kanssa, sillä miehet ovat aina liitossa naisia
vastaan, oli tuominnut häneltä kaiken, minkä hän oli naimiskontrahdissa
itselleen ja lapsilleen taannut.

Kaksi kuukautta, hän jo sanoi odottaneensa aamusta iltaan korkean
portin edustalla ja kuluttavansa viimeisetkin varansa kalliissa
kaupungissa, mutta sama se, hätätilassa hän möisi kultakoristeensakin
sillä kerran hänenkin asiansa joutuisi kuninkaan käsiin ja silloin
kyllä näytettäisiin hänen ilkeälle miehelleen ja tämän rikostovereille,
kessä oikeus on.

Klea kuunteli vaan osaksi tätä puhetta.

Heidän joukossaan istuessaan hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi
sellainen, joka ei voi estää toista yhä valelemistaan valelemasta vettä
hänen päänsä päälle.

Viimeinkin hänen naapurinsa huomasi ettei uusi tulokas laisinkaan
kuunnellut hänen valituksiaan, työkkäsi häntä kädellä kylkeen ja sanoi:

"Sinä näytät ainoastaan miettivän omia asioitasi, luultavasti ne eivät
ole semmoisia, että niitä saattaa muille kertoa. Mitä minuun tulee,
niin on asian laita sen suhteen parempi."

Ääni, jolla tämä lausuttiin, oli niin yksitoikkoinen ja sen ohessa niin
kimakka, että Kleasta tuntui vaikealta sitä kuunnella, ja hän nousi
nopeasti ylös lähestyäkseen porttia.

Hän sai muutaman tylyn sanan naapuriltaan; mutta siitä hän ei ollut
millään, vaan veti huntunsa tiukemmalle kasvojensa eteen ja astui
kuninkaan palatsin portin kautta laveaan, piki-astioilla ja
tulisoitoilla kirkkaasti valaistuun pihaan, jossa vilisi jalkamiehiä ja
ratsuväkeä.

Kenties portinvartia ei ollut häntä huomannut, tahi ehkä hän oli hänen
ylevän astuntonsa vuoksi estämättä päästänyt hänet ohitse kulkemaan, ja
ne monet aseelliset miehet, joiden ohi hän nyt kulki, näyttivät olevan
niin omiin asioihinsa kiintyneinä, ettei kukaan heistä pitänyt hänestä
väliä.

Kapeassa, toiseen pihaan vievässä, lyhdyillä valaistussa, käytävässä
muuan ratsastaja Philobasilisteiksi kutsutuista henkivartioista kohtasi
häntä, tämä oli nuori uhkarohkea veitikka, keltaiset saappaat jalassa,
rautapaita punaisen asetakin päällä; tämä huomasi hänet, koetti tunkea
häntä muurin ja hevosen väliin ja ojensi kätensä vetääkseen hunnun
hänen kasvoiltaan; mutta Klea vältti häntä ja ojensi käsiään
torjuakseen niillä ratsun päätä, joka melkein koski häneen.

Ratsastaja, jota tämän pelko huvitti, huusi hänelle:

"Pysy vaan paikoillasi; ei se ole vihainen."

"Hevosesiko vai sinä?" Klea kysyi ja niin totisella, syvällä äänellä,
että henkivartija hetkeksi joutui hämille ja siten antoi hänelle aikaa
poistumaan hevosen läheisyydestä.

Mutta neidon terävät sanat olivat suututtaneet nuorta pahantapaista
veitikkaa, ja kun hänellä itsellään ei ollut aikaa tätä seurata, niin
hän kuitenkin yllyttäen huusi muutamille kyprolaisille sotamiehille,
joiden sivu huolestunut tyttö tahtoi käydä:

"Katsahtakaa edes kerran tytön hunnun alle, kumppanit, ja jos hän on
yhtä kaunis, kuin hän on solakka varreltaan, niin toivotan teille onnea
saaliistanne."

Nauraen hän painoi raudikkonsa kupeita säärillään ja ajoi hitaasti
pois, sillä aikaa kuin kyprolaiset tahallaan antoivat Klean astua
toiseen pihaan, joka oli vielä kirkkaammaksi valaistu, kuin
ensimmäinen, siellä julkeasti hänet ympäröidäkseen.

Avuttoman ahdistetun tytön veri hyytyi hänen suonissaan, ja vähän ajan
kuluessa ei hän nähnyt muuta kuin hurjan sekasorron välkkyviä silmiä ja
aseita, partoja ja käsiä, kuuli ainoastaan sanoja ja ääniä, joita hän
ei ollenkaan käsittänyt, eikä niistä muuta tiennyt, kuin että ne olivat
törkeitä, kauheita, luultavasti kuolemaakin ja kadotusta tuottavia.

Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnalleen, mutta nyt hän ne
kohotti peittääkseen niillä kasvojaan, sillä hän tunsi voimakkaan
kouran tempaavan hunnun hänen päästään.

Tämä raaka teko muutti hänen kauhistuksensa vihaksi, ja mittaillen
säihkyvin silmin partaista vastustajaansa hän huusi:

"Hävetkää te, jotka kuninkaan omassa pihassa susien tavalla ahdistatte
turvatonta naista, jotka rauhallisessa paikassa revitte hunnun neidon
päästä. Teidän äitinne häpeäisivät teitä ja teidän sisarenne
huutaisivat teille, hyi, niinkuin minä nyt teen."

Klean ylhäisestä kauneudesta hämmästyneinä, hänen silmiensä tuimasta
loistosta ja hänen liikutuksesta vapisevan äänensä syvästä soinnusta
peljästyneinä, kyprolaiset peräytyivät ja sama hurja veitikka, joka oli
temmannut häneltä hunnun, lähestyi häntä ja sanoi:

"Kukapa huonosta hunnusta viitsisi noin suuren melun nostaa! Jos rupeat
minun kullakseni, niin ostan sinulle uuden ja vielä toisen lisäksi!"

Sen ohessa tämä koetti kietoa kätensä hänen ympärilleen, mutta Klea
tunsi tämän koskettaessa häntä, verensä pakenevan poskiltaan ja
purppuran punaisena tulvailevan silmiinsä, ja samassa hänen kätensä,
vastustamattoman sisällisen voiman pakoittamana, tarttui
veitsenkahvaan, jonka Krates seppä oli hänelle lainannut, ja huusi
heiluttaen sitä vapisevin käsin korkealla ilmassa:

"Päästä minut irti, tahi Serapiin nimessä, jonka palveluksessa minä
olen, pistän sinun kuoliaaksi."

Sotilas, jota näin uhattiin, ei ollut mies, joka peljästyi vaimon
kädessä olevasta rautapalasesta, vaan hän tarttui äkkiä hänen
ranteesensa ottaakseen häneltä aseen pois; mutta vaikka Klean täytyi
pudottaa veitsi, niin hän kuitenkin taisteli häntä vastaan
vapauttaakseen itseään hänen kouristaan, ja tämä miehen taistelu naista
vastaan, joka kumminkin näytti arvokkaammalta, kun mitä hänen huono
sukunsa osoitti, näytti useimmista kyyprolaisistakin niin häpeälliseltä
ja kuninkaan palatsissa niin sopimattomalta, että he vetivät toverinsa
pois Klean luota, sillä välin kun taas toiset tulivat voimakkaasti
itseään puolustavalle tappelijalle avuksi.

Klea seisoi läähöttäen keskellä meluavaa käsikahakkaa.

Hänen maahan heitetty vastustajansa piti, oikealla kädellä itseään
puolustaessaan tovereitaan vastaan, vasemmalla yhä vielä hänen
ranteestaan kiinni, ja Klea koetti voimalla ja viekkaudella temmata
sitä irti, sillä keskellä suurinta vaaraa ja kiihkoa tuntui hänestä,
kuin äkillinen tuulenpuuska olisi karkoittanut kaiken pelon hänen
sydämestään, ja uudestaan hän tunsi kykenevänsä selvään ja tyynesti
tarkastamaan tilaansa.

Jos hänen kätensä olisi ollut vapaa, niin hän kyllä olisi voinut
käyttää edukseen vastustajiensa taistelua ja murtautua jostakin
harvemmasta paikasta heidän rivinsä lävitse.

Kahdesti, kolmasti jopa neljästikin hän koetti nopean tempauksen kautta
riuhtaista rannettaan vastustajansa sormista, mutta aina turhaan.

Äkkiä kuului hänen altaan kova, pitkäveteinen, palatsin pihan muureissa
kaikuva hätähuuto, ja samassa hän tunsi vastustajansa sormien hitaasti
ja vähitellen irtaantuvan hänen kädestään, kuin sandaalin hiihnat,
jotka lääkäri varovaisesti irroittaa nurjahtaneen nilkan ympäriltä.

"Hän on saanut saatavansa," vanhin kyprolaisista huusi, "siten
huudetaan ainoastaan kerran elämässä! Todellakin, syvälle yhdeksännen
kylkiluun alle on puukko tunkeutunut! Mitä hulluja! Sehän on taas sinun
töitäsi, Lykos, sinä sen riivattu susi!"

"Hän puri taistelussa syvän haavan sormeeni..."

"Ja alati te revitte toisianne ainoastaan naisten tähden," vanhus
keskeytti muut, hänen puolustuksestaan huolimatta. "En minäkään
aikoinani paremmin käyttäinyt eikä kukaan sitä voi muuttaa! Pois nyt,
sillä jos epistrategi saa kuulla, että meidän kesken taas on oltu
puukkosilla..."

Kyprolainen ei vielä ollut puhunut loppuun, ja hänen maamiehensä vielä
paraillaan olivat kumppaninsa ruumiin ylösnostamisen puuhissa, kuin
joukko vartiaväkeä suljetuin rivin hyökkäsi pihaan siitä käytävästä,
jonka edustalla taistelu neidon tähden oli syttynyt, ja sulkivat tien
pakenemaan valmiilta, sillä sen porttikäytävän kautta, jossa ratsumies
oli ahdistanut Klean, täytyi jokaisen kulkea, joka tahtoi päästä ulos.

Kaikki muut toisesta linnanpihasta vievät käytävät veivät visusti
vartioituihin puutarhoihin ja kuninkaan palatsin varsinaisiin
rakennuksiin.

Meluava taistelu ja haavoitetun huuto olivat kutsuneet vartioväkeä,
kohta kyprolaiset ja tyttö olivat heidän keskellään ja heidät vietiin
syrjäkatua pitkin vankihuoneen pihaan.

Lyhyen tutkinnon jälkeen vietiin kiinni joutuneet miehet vartioituina
falangeihinsa, mutta Klea seurasi mielellään vartioiden päällikköä
heikommin valaistuun osaan vankihuoneen pihaa, sillä hän tunsi hänet
erakon veljeksi Glaukukseksi ja tämä taas tunsi hänen sen miehen
tyttäreksi, joka hänen isänsä oli hyväksi tehnyt ja uhrannut kaikki, ja
myöskin hän oli usein tervehtinyt Kleaa Serapiin temppelissä ja
puhellut hänen kanssaan.

"Mitä vaan voin," tämä sanoi, joka oli veljeään pitempi, mutta
hoikempi, luettuaan erakon kirjeen ja Klean vastattua koko joukon
kysymyksiä, "minkä voin, sen teen ilolla sinun ja sisaresi puolesta,
sillä en ole unhottanut, mitä me olemme velkaa teidän isällenne; mutta
minä surkuttelen sinua että olet antautunut semmoisiin vaaroihin, sillä
aina on kauniin neidon vaarallista kulkea tähän palatsiin myöhään
illalla, erittäinkin tänäpäivänä, sillä pihassa ei ainoastaan vilise
Philometorin, vaan myöskin hänen veljensä sotamiehiä, jotka ovat
tulleet tänne hallitsijansa syntymäpäiväjuhliin. Miehiä on hyvin
kestitty, ja sotilas, joka on uhrannut Dionysukselle ahdistaa Eroksen
ja Aphroditen lahjoja, missä vaan niitä tapaa. Veljeni Roomalaiselle,
Publius Cornelius Scipiolle menevästä kirjeestä minä heti olen pitävä
huolta, mutta saatuasi hänen vastauksensa, tekisit viisaammin, jos
antaisit viedä itsesi minun vaimoni tahi sisareni luo, jotka asuvat
kaupungissa, ja toisen tai toisen luona odottaisit aamua. Täällä et
sinä saata viipyä hetkeäkään huomatuksi joutumatta, minun poissa
ollessani. -- Kuinka voisinkaan.... Niin! Ainoa turvallinen paikka,
jonka sinulle voin tarjota, on tuo vankihuone. Huone, johon rikoksen
tehneitä alapäälliköitä suljetaan, on aivan tyhjä, ja siihen minä sinut
vien. Sitä pidetään siistinä ja siellä on penkkikin."

Klea seurasi aivan lähellä olevaan vankihuoneesen Glaukusta, jota,
niinkuin hänen kiireisistä liikkeistään selvään näkyi, oli keskeytetty
tärkeistä toimistaan, pyysi häntä tuomaan Roomalaisen vastausta
niinpian kuin mahdollista, sanoi mielellään tyytyvänsä pimeässä
olemaan, koska hän huomasi lampun valon saattavan häntä ilmaista sekä
koska hän ei peljännyt pimeätä, antoi sen jälkeen sulkea oven.

Kun hän kuuli rautasalpojen ratisten tunkeutuvan vaikeisiin sijoihinsa,
niin hiljainen värähdys virtaili hänen lävitseen, ja vaikka huone,
jossa hän oleskeli, ei ollut huonompi eikä pienempi, kuin hänen omansa
ja sisarensa huone Serapiin temppelissä, niin hän oli kuitenkin
huolestuneena, ja hänestä tuntui, kuin joku käsittämätön seikka estäisi
häntä hengittämästä, kun hän itsekseen mietti sitä, että hän oli
suljettuna, ja ett'ei hän vapaasti saanut käydä sisälle ja ulos.

Yhden ainoan valaistuun pihaan päin olevan ristikoilla varustetun
ikkuna-aukon kautta heikko valo tunkeutui hänen vankihuoneesensa ja
näytti hänelle pienen palmusauvoista tehdyn penkin, jolle hän istuutui,
haluten lepoa, jonka puutteessa hän niin suuresti oli.

Jokainen vastenmielisyyden tunne katosi hänestä uuden virkistävän
tunteen herätessä, ja jo alkoi hänen äsken kokemaansa kauheaan muistoon
sekaantua iloisempia toiveita, ja kun liike vankihuoneen kohdalla alkoi
käydä vilkkaammaksi ja sen ulkopuolelta kuului hevoisten töminää ja
komentohuutoja.

Hän nousi penkiltä ja näki noin kahdenkymmenen ratsumiehen, joiden
kultaisissa kypäreissä ja rautapaidoissa lamppujen valo välkkyi,
tyhjentävän hänen edessään olevan lavean pihan ihmisistä. He ajoivat
väkeä edestään, niinkuin liekit metsäriistaa palavalla kankaalla,
tunkivat heidät toiseen pihaan, ja ajoivat heidät sieltä samalla tapaa
kuin ensimäisestäkin. Ainakin kuuli Klea siellä kuten edellisessäkin
pihassa kovasti huudettavan "Kuninkaan nimeä!"

Vihdoinkin ratsumiehet palasivat takaisin ja asettuivat kymmenittäin
molempien pihaan vievien käytävien luo vartijoiksi.

Kleassakin tämä outo näytelmä herätti huomiota, ja kun muuan jalo
ratsu, lyhdyn valon häikäisemänä pelästyi ja hypähti syrjään ja yhä
karkasi pystyyn ja oli vähällä heittää ratsastajansa seljästään, ja kun
tämä taas hillitsi sitä ja pakoitti sitä pysymään paikoillaan, niin
makedonialainen sotilas muuttui hänen silmissään Publiukseksi, joka
varmaankin taisi hillitä ratsua yhtä hyvin kuin tämä.

Tuskin henkivartiat olivat saaneet pihan ihmisistä täydelleen tyhjäksi
kun eräs uusi seikka veti Klean huomion puoleensa.

Ensiksikin hän kuuli vankilansa viereisistä huoneista askeleita, sitten
tunkeutui kirkkaita valonsäteitä ohuen seinän rakojen läpi, joka
eroitti hänen olopaikkansa viereisestä huoneesta, sitten suljettiin
hänen ikkunansa viereiset aukot raskailla luukuilla, sitten vedettiin
penkkiä ja tuolia esille ja pantiin erilaisia esineitä pöydälle, mutta
viimeinkin temmattiin viereisen huoneen ovi auki ja paiskattiin kiinni
niin voimakkaasti, että hänenkin huonettaan sulkeva portti ja penkki,
jonka viereen hän oli asettaunut, tärähtivät.

Samassa joku huusi syvällä, sointuisalla äänellä, huusi kovasti sydämen
pohjasta nauraen.

"Tuo peili tänne; tuo, Euleus! Taivaan nimessä, minä en näytä vankilan
ruokaa syöneeltä, mutta kyllä semmoiselta jonka suuri kallo ei ole
hyviä neuvoja vailla, semmoiselta, joka ainoalla nyrkin iskulla
musertaa kuoliaaksi vastustajansa ja joutuisasti kuluttaa kaiken
saaliin, ennen hirteen joutumistaan ja nauttiakseen joka tuntina
kokonaisen päivän nautinnot. Niin totta kuin olen Euergetes, oli minun
enoni Antiochus oikeassa kun hän halusi oleskella kansan joukossa.

"Nuo loistavat nuket, jotka ympäröivät meitä kuninkaita, koristelevat
puhettaan ilmaistessaan voimakkaampaa tunnetta samoinkuin he ruumiinsa
eri osiin ripustavat kaikenlaisia hetaleita ja riepuja, ja oikeinpa
päätä huimaisee kun ajattelee, että pitää mielessään miettiä jokaista
sanaa, jonka kuulee, ja voi! kuinka monta sanaa ihmisen sentään pitää
kuulla, ett'ei häntä pelättäisi. Paljon parempi on sitä vastoin tämän
roistoväen laita, joka jo luulee olevansa hyvin puettuna, jos
nukkavieru vyöliina riippuu sen ruskeilla vyötäisillä.

"Kun tuommoiselle alastomalle viisaalle, jolla on koko omaisuutensa
yllään, toinen hänen vertaisistaan sanoo, hänen olevan koiran, niin
tämä vastaukseksi lyö häntä nyrkillä naamaan, ja kuinka saattaisikaan
selvemmin menetellä! Jos hänelle sitä vastoin sanotaan, hänen olevan
kunnon miehen, niin hän suoraan uskoo niin olevan ja hän onkin aivan
oikeassa sitä uskoessaan.

"Näitkö, miten tuo lyhytläntä, pystynokkainen ja vääräsäärinen pikku
mies, joka on yhtä leveä kuin pitkäkin, mielihyvästä irvistellen
näytteli hampaitaan, ylistäessäni hänen tarkkaa kättään? Sillä tavalla
hyena nauraa, ja jokainen kunnon perheen-isä kutsuisi tätä poikaa
jumalattomaksi roistoksi, mutta kuinka suuressa arvossa häntä
taivaalliset pitänevätkään, kun ovat panneet hänen kuonoonsa niin
virheettömät hampaat ja sallineet niiden onnellisesti pysyä paikoillaan
viisikymmentä vuotta, sillä niin vanha tuo kunnon mies varmaankin on!
Jos tämän veitikan puukko taittuu, niin hän puree uhrinsa hampaillaaan
kuoliaaksi, niinkuin kettu sorsan, tahi musertaa sen luut murskaksi
nyrkeillään."

"Mutta hallitsijani", Euleus eunukki vastasi kuivasti ja omituisen
totisena Euergetes kuninkaalle, sillä hän oli tullut tämän
kanssa Klean olopaikan viereiseen huoneesen, "mutta ohut ja
sileätukkainen egyptiläinen, vaikka onkin pieni ja kuiva, on vielä
luotettavampi, kestävämpi ja notkeampi, ja sentähden myöskin toveriaan
kallisarvoisempi. Toinen syöksyy saaliinsa kimppuun pauhaten niinkuin
katolta putoava kallionlohkare, toinen taas painaa äkkiarvaamatta
myrkkyhampaansa lihaan, niin kuin hiekkaan kätkeytynyt kyykäärme.
Kolmas, josta minä toivon paljon hyvää, on toissapäivänä minun
tietämättäni mestattu, mutta sekin pari riittää, jota omin silmin
armollisesti suvaitsit tarkastaa. Heidän ei tarvitse käyttää puukkoa
eikä peitseä, vaan he tulevat hyvin toimeen ansoilla, koukuilla ja
myrkytetyillä neuloilla, jotka tekevät kyykäärmeen puremien kaltaisia
haavoja. Näihin poikiin kyllä saattaa luottaa."

Taas Euergetes naurahti kovasti ja huusi:

"Sitä arvostelua! Aivan kuin nämät verikoirat olisivat tragediojen
näyttelijöitä, josta toinen tulisuutensa ja pathoksensa, toinen hienon
käsityksensä kautta tekee paremman vaikutuksen.

"Sitä minä kutsun ennakkoluuloista vapaaksi tuomioksi!

"Mutta miksi ei voisi murhaamisessakin olla suuri?

"Mistä surmasilmukasta sinä olet pelastanut toisen kaulan? Miltä
mestaus lavalta sinä toisen pään löysit?"

"Ne hetket, joina uutta huomaa, ovat onnen hetkiä ja, Herkuleen
nimessä, minä en koko i'ässäni ole vielä kohdannut noitten miesten
vertaisia. Enkä minä kadu, käyneeni heidän luonaan ja seurustelleeni
heidän kanssaan, ikäänkuin olisin heidän vertaisensa."

"Ota nyt rikkonainen takki päältäni, ja auta minua vaatteita
muuttaessani. Ennenkuin menen juhla-aterialle, heittäydyn sitäpaitse
pikimmiltään kylpyyn, sillä kaikkia jäseniäni kutkuttaa; minusta tuntuu
siltä kuin minä olisin likoontunut heidän läheisyydestään.

"Tuossa ovat vaatteeni ja sandaalini. Pane ne ylleni ja kerro samalla
miten sinä viekoittelit Roomalaisen verkkoon."

Klea käsitti jokaisen sanan tästä kauheasta keskustelusta ja painoi
kauhistuen kädellään otsaansa sillä hänestä oli vaikea uskoa niiden
hirmuisten kuvien todellisuutta, joita hän täällä oli nähnyt.

Valvoiko hän vai oliko hän hirmuisen unen vallassa?

Hän ei tiennyt sitä ja käsitti tuskin puoliakaan kaikesta siitä, mitä
kuuli, kunnes Roomalaisen nimi mainittiin.

Ikään kuin ohuen ja terävän miekan pisto olisi kohdannut hänen aivojaan
ja lävistänyt ne vinosti oikealta vasemmalle, siltä hänestä tuntui kun
hänen mieleensä äkkiä juolahti, että häntä, Publiusta vastaan Euleuksen
raivoavia ihmis-asussa olevia petoja piti ärsytettämään, ja taas hänen
sielunsa saavutti täyden selvyyden, hirmuisinta kauheinta nähdessään.

Hän hiipi hiljaan sen väliseinän ra'on luo, josta levein valonsäde
tunki hänen pimeään huoneesensa, asetti korvansa lähelle sitä ja,
niinkuin erämaahan nääntymäisillään oleva imee inhoittavaa vettä
suolaisesta rapakosta, niin hänkin kuunteli, ollen kauheassa
jännityksessä, tavu tavulta sitä kertomusta, minkä eunukki kertoi
rikolliselle herralleen, tämän usein keskeyttäessä häntä
muistutuksilla, hyväksymistä ilmaisevilla sanoilla tahi lyhyillä
naurahduksilla.

Se, minkä hän kuuli oli kyllä omiaan häntä hämille saattamaan, mutta
mitä selvempiä tosi-asioita se koski, jota hän kuunteli, sitä tarkemmin
hän jännitti korviaan, sitä lujemmin hän hallitsi ajatuksiaan.

Klean nimessä Euleus oli käskenyt Roomalaista keski-yön aikaan tulemaan
erämaahan Apishautojen läheisyyteen kohdataksensa häntä.

Eunukki kertoi ne sanat, jotka hän tätä tarkoitusta varten oli
kirjoittanut savitaululle, ja jolla pyydettiin Publiusta aivan yksin
tulemaan mainittuun paikkaan, sillä temppelissä hän muka ei uskaltanut
puhella hänen kanssaan. Viimeksi pyydettiin häntä taulun takapuolelle
piirtämään vastaustaan.

Klea olisi, kuullessaan nämä sanat, jotka konna pani hänen suuhunsa,
mieluimmin nyyhkinyt ääneensä sielun tuskasta, häpeästä ja
mielipahasta, mutta silloin hänen kaikin mokomin oli pitäminen korvansa
auki, sillä Euergetes kysyi hirmuiselta välikappaleeltaan:

"Ja mimmoinen on Corneliolaisen vastaus?"

Eunukki taisi varmaankin ojentaa kuninkaalle savitaulun, sillä
jälkimmäinen naurahti taas ääneensä ja huusi:

"Hän menee siis ansaan, tulee viimeistään puoli tuntia keski-yön
jälkeen ja lähettää Klealle terveisiä tämän sisarelta Ireneltä. Hän
harjoittaa rakkautta ja viettelemistä oikein suuressa määrin ja ostaa
ruukunkantajattaret parittain, niin kuin kyyhkysiä torilta tahi
sandaalia suutarin puodista.

"Katsopas vaan miten tuo houkkio kirjoittaa kreikkaa! Näitä muutamia
sanoja kirjoittaissaan hän tekee kaksi virhettä, kaksi oikeata
koulupojan pukkia!

"Poika veitikalla on tänään ollut liian onnellinen päivä, voidakseen
vielä odottaa onnellista iltaakin, sillä jumalilla on se paha tapa,
että he kauvan suosikkiaan hyväiltyään, pusertavat kätensä syöväksi
nyrkiksi.

"Amasthean sarvesta on tänään vuotanut onnea hänen päälleen: ensiksi
hän kaappasi minulta aivan nenäni edestä pikku Hebeni, kaikkien
Irenejen Irenen, jonka minä huomenna toivoin periväni häneltä, sitten
hän sai minulta lahjaksi paraat kyreneläiset ratsuni ja samalla
mielittelevän vakuutuksen minun kalliista ystävyydestäni, sitten minun
kaunis sisareni otti hänet vastaan, ja tasavaltaisen sydäntä miellyttää
enemmän kuin luulisikaan se, että ruununkantaja on armollinen hänelle,
ja lopuksi kutsuu häntä salaiseen kohtaukseen hänen viehättävän
kultansa sisar, joka, jos sinä Zoë puhut totta, on kaunotar ja vielä
suuremmoisen kaunis.

"Siinä on tämän matosen maailman asukkaalle yhden ainoan päivän
varaksi, joka pian päättyy, kun se kerran on alkanut, liiaksikin hyvää,
ja oikeus vaatii että me käymme kohtalolle avuksi ja taitamme tämän
unikukan, joka pyrkii veljiään ylemmäksi. Tuhansilla, joille käy
huonommin, olisi syytä valittaa syrjään-jäämisestään."

"Ilokseni minä näen sinun olevan hyvällä tuulella," Euleus sanoi.

"Olen sellaisella, kuin olen," kuningas häntä keskeytti. "Minä luulen
iloista laulua laulaneeni ainoastaan pimeässä mieltäni rohkaistakseni.
Jos minä olisin paremmassa sovussa sen kanssa, mitä muut ihmiset
kutsuvat levottomuudeksi niin kyllähän minulla olisi syytä pelätä
puolestani, sillä siihen taisteluun, jonka olemme alkanut, minä olen
pannut ruunuja enemmänkin alttiiksi.

"Vasta huomenna ratkaistaan, onko peli voitettu vai menetetty, mutta
sen minä tiedän jo tänäpäivänä, että minä mieluummin näen vehkeeni
Philometoria vastaan ja toiveeni molempien Egyptien ruunujen suhteen
menevän hukkaan, kuin juonemme Roomalaisen henkeä vastaan, sillä
ennenkuin tulin kuninkaaksi, olin ihminen, ja pysyisinkin sinä, jos
minun ainoastaan kahdella jalalla seisova valta-istuimeni nyt murtuisi
minun painoni alla.

"Minun hallitsija-arvoni on ainoastaan puku, vaikka kyllä kallein
kaikista puvuista. Joka sitä sokaisee tahi vahinkoittaa, sille minä
aivan hyvin saatan antaa anteeksi, jos anteeksi antaminen laisinkaan on
minun asiani, mutta joka liian lähelle lähestyy Euergetes ihmistä ja
uskaltaa loukata tätä ruumista ja sielua, joka on siihen kätketty, ja
tehdä tyhjäksi, mitä hän haluaa ja vaatii, sen minä säälimättä tallaan
maahan, sen minä tahdon repiä palaisiksi! Roomalaisen tuomio on
ratkaistu, ja jos sinun murhamiehesi tekevät tehtävänsä ja jumalat
tyytyvät uhriin, jonka minä teurastutan heille auringonlaskun aikaan
tehtäväni onnistumiseksi, niin Publius Cornelius Scipio on kahden
tunnin kuluttua vuodattanut verensä.

"Hän on oikeutettu nauramaan Euergetes ihmiselle, mutta sentähden on
minulla ihmisenä oikeus ja kuninkaana myöskin täysi valta, pitää siitä
huolta, että tämä on hänen viimeinen naurunsa. Jos voisin murhata
Rooman, niin se minua ilahuttaisi, sillä Rooma yksin estää minua
olemasta suurin aikamme suurista kuninkaista, mutta huomenna saan minä
tuntea vielä suurempaa iloa kuullessani, että raatelevat pedot ovat
rikki repineet Publius Cornelius Scipion ja hänen ruumiinsa on niin
silvottu ettei hänen oma äitinsä voisi häntä tuntea, kuin jos
sanansaattaja toisi sanoman, että Karthago on murtanut Rooman vallan."

Euergetes oli lausunut nämä viimeiset sanat äänellä, joka ukkoisen
jyrinän tavoin raju-ilman äkkiä puhjetessa jymisi yhä kovemmin,
syvemmin ja kiivaammin.

Kun hän vihdoinkin vaikeni, Euleus sanoi:

"Tätä iloa, hallitsijani, eivät kuolemattomat sinulta estä. Ne oivat
miehet joita sinä armollisesti suvaitsit käydä katsomassa, osaavat
pilkkaansa yhtä tarkkaan kuin Zeus ukon nuoli, ja koska me Roomalaisen
ratsujen hoitajan kautta tiedämme, mihin hän on kätkenyt Irenen, niin
tämä yhtä vähän pääsee käsistäsi, kuin Ylä- ja Ala-Egyptin ruunu. --
Salli minun nyt panna viitta ympärillesi, ja sitten ilmoittaa
henkivartijoille, että he ympäröitsevät sinua asuntoosi palatessasi."

"Vielä yksi asia," kuningas huusi pidättäessään eunukkia. "Apishautojen
luona on aina sotajoukkoja, joiden tulee vartioida pyhiä paikkoja;
eivätköhän ne ole sinun ystäviesi tiellä?

"Minä olen", Euleus vastasi, "kutsuttanut kaikki sotamiehet ja
aseelliset vartijat viimeiseen mieheen asti Memphiisen ja antanut viedä
heidät valkean muurin luo. Varhain huomenna, ennenkuin sinä ryhdyt
toimeen, lähetetään heidän siaansa voimakkaampi osasto, ettei se täällä
suurentaisi veljesi joukkoja, kun taisteluun ryhdytään."

"Minä kyllä olen palkitseva toimeliaisuutesi," Euergetes sanoi, eunukin
huoneesta lähtiessä.

Klea kuuli senjälkeen taas ovea avattavan ja lukuisien hevoisten
kavioillaan tömisyttävän kivettyä pihaa.

Kun hän sitten vavisten astui ikkunan luo, hän näki itse Euergeteen ja
suuren lujaraajaisen ratsun joka hänelle tuotiin.

Hirviö kietoi levottomasti hyppivän hevoisen harjan kätensä ympäri ja
Klea luuli, että tämä kauhean kookos ruumis ainoastaan monen miehen
avulla saattoi päästä hevosen selkään; mutta hän erehtyi, sillä
voimakkaasti hypähtäen jättiläinen keikahti hevosen selkään ja ajaa
karautti vankilan pihasta, ohjaten korskuvaa orittaan ainoastaan
säärillään, komean seuruensa ympäröimänä.

Vähäksi aikaa piha jäi aivan tyhjäksi ihmisistä, sitten riensi sen yli
mies, joka aukaisi sen huoneen oven, jossa Klea oli, ja sanoi olevansa
Glaukuksen käskynalainen ja lähettiläs.

"Minun herrani," harmaantunut vartija sanoi tytölle, "lähettää sinulle
terveisensä ja käskee sanomaan, ett'ei hän ole tavannut Roomalaista,
Publius Scipiota, eikä tämän Korintholaista ystävätä kotona. Hän on
estetty itse sinua tapaamasta, sillä hänellä on yllin kyllin tekemistä,
koska molempien kuninkaiden sotamiehiä on majoitettu valkean
muurin luo ja heidän välillään syttyy kaikenlaisia riitoja. Sinä et
saatakaan jäädä tähän huoneesen, sillä tänne tuodaan heti muutamia
alapäälliköitä, jotka ovat nostaneet riitaa. Glaukus antaa sinun
valita, tahdotko että minä vien sinut hänen vaimonsa luo, vai tahdotko
palata omaan temppeliisi. Jälkimäisessä tapauksessa viedään sinut
vaunuilla -- sillä kaupunki on ylen täynnä juopuneita sotilaita --
toiseen ravintolaan, Kakemista lukien, joka on erämaan rajalla ja josta
sinä varmaankin saat seuralaisen, jos ilmoitat itsesi ravintolan
isännälle. Ajopelin täytyy vähän ajan perästä olla jälleen täällä,
sillä ne ovat kuninkaan, ja jos pidot päättyvät aikaisin saattasi
muuten tulla puute vaunuista."

"Minä tahdon palata sinne, mistä olen," Klea keskeytti innokkaasti
lähettilään. Saata minut heti vaunuille."

"Seuraa minua sitten," vanhus pyysi.

"Mutta minä olen hunnutta", Klea huomautti, "eikä minulla ole muuta
kuin tämä ohut puku ylläni. Raa'at sotamiehet ovat repineet peitteen
kasvoiltani ja viitan hartioiltani."

"Minä tuon sitten sinulle överstin viitan, joka on täällä viereisessä
päällikköjen huoneessa, ja myöskin hänen matkahattunsa, jonka leveät
reunat peittävät sinun kasvosi. Komean ja kookkaan vartalosi tähden
sinua saattaa luulla mieheksi, ja se onkin hyvä, sillä kovin
ahdisteltaisiin naista, joka tähän aikaan lähtee palatsista. Huomenna
orja noutaa kapineet temppelistänne.

"Minä uskallan kyllä jättää ne sinun haltuusi, sillä minun herrani on
käskenyt pitämään sinusta huolta, niinkuin olisit hänen oma tyttärensä.
Hän käskee myöskin sanomaan sinulle, ja sen olin vähällä unhoittaa,
että sinun sisaresi on seurannut Roomalaista, Publius Cornelius
Scipiota, eikä tuota toista hyvin vaarallista miestä, se sinun piti
saada tietää. Odota nyt, minä pyydän, siksi kun palajan; siihen ei
paljon aikaa mene."

Muutaman minuutin jälkeen vartia palasi tuoden muassaan suuren viitan,
johon Klea kääriytyi, ja leveäreunaisen matkahatun, jonka Klea painoi
päähänsä, ja vei hänet sitten siihen palatsin osaan, jossa kuninkaan
tallit olivat.

Hänen täytyi pysyä aivan lähellä miestä, ja pian sen jälkeen hän seisoi
vaunuissa ja ajaja, luullen häntä jalosukuiseksi makedonialaiseksi,
jota joku rakkauden kohtaus viekoittaisi yön helmaan lähtemään, vei
hänet toisen Serapeumiin vievän tien varrella olevaan ravintolaan.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Sill'aikaa kun Klea kuunteli Euergetes kuninkaan ja eunukin
keskustelua, Kleopatra istui teltassaan ja puetti itseään yhtä
huolellisesti, mutta toiseen pukuun, kuin edellisenä iltana.

Kaikki ei tänään ollut tainnut käydä hänen mielensä mukaan, sillä
kahden hänen kamarineitsyensä silmät olivat itkusta punaset. Hänen
leikkitoverinsa Zoë luki taaskin, muttei tällä kertaa helleniläisiä
filosoofeja, vaan juutalaisten Psalmien kreikkalaista käännöstä, joiden
runollisesta arvosta muutamia päiviä sitten juhla-aterialla oltaissa
oli väitelty.

Israelilainen kenraali Onias oli väittänyt, että nämä runot vetivät
vertoja Alkmenin tahi Pindaron runoille ja esittänyt niistä muutamia
paikkoja, jotka olivat miellyttäneet kuningatarta.

Tänään ei ajatteleminen häntä miellyttänyt, vaan hän tarvitsi jotain
outoa, tavatonta ajanviettoa ja käski sentähden Zoën avaamaan
hebrealaista kirjaa, jonka käännöstä Aleksandriassa asuvat
helleniläiset juutalaiset pitivät oivallisena, niin vieläpä itse
Jumalan antaman hengen tekona, ja jonka hän jo entisestään oli oppinut
tuntemaan israelilaisten ystäviensä ja pöytäkumppaniensa kautta.

Neljännes-tunnin oli Kleopatra tainnut kuunnella Zoën esittelyä, kun
torven toitotus kajahti hänen telttaansa vievien portaiden luota,
ilmaisten miespuolen tuloa.

Tyytymättömänä kuningatar katseli ympärilleen, käski ystävätärtään
keskeyttämään lukemistaan ja sanoi:

"Nyt en tahdo tavata puolisoani. Mene, Thaïs, sano portailla olevalle
eunukille, että minä pyytäisin ett'ei Philometor minua nyt häiritse.
Lue edelleen Zoë!"

Kymmenen uutta Psalmia oli luettu ja muutamia värssyä oli Kleopatran
käskystä uudelleen kahdesti ja kolmasti kerrottu, kun kaunis
athenalaisnainen, hehkuvin punaposkin palasi ja sanoi liikutetulla
äänellä:

"Sinun puolisosi, kuningas, ei tahdo sinun kanssasi puhella, vaan
veljesi Euergetes."

"Hän olisi voinut valita toisen ajan", Kleopatra vastasi ja katseli
seuranaistaan.

Thaïin silmät olivat maahan luodut ja sormillaan hän hypisteli pukuaan,
puhuessaan hallitsijattarelleen; mutta kuningatar, jolta ei mikään
jäänyt huomamaatta, mitä hän vaan tahtoi nähdä, ja joka tänään ei ollut
naurutuulella eikä jättänyt mitään tavatonta huomaamatta, jatkoi
viipymättä kovin ärtyneenä pistävän terävällä äänellä: "Minä en
suvaitse, että minun sanansaattajani antavat kenenkään viivyttää
itseään, olkoonpa se sitten kuka hyvänsä; tiedä se! Lähde heti paikalla
luotani ja mene huoneesesi, jossa saat olla siksi kun minä tänä yönä
tarvitsen sinua riisuutuessani. Andromeda saa -- kuuletko eukko, sinä
saat tuoda veljeni luokseni ja sinut hän, luullakseni pikemmin päästää
takaisin, kuin Thaïin. Sinun ei tarvitse peiliin tirkistellä, sillä
sinun rypyissäsi ei ole mitään muuttamista. Eiköhän pääkoristeeni jo
liene valmis! Heitä Olympias, hartioilleni, palttinaviittani, ja sitten
hän tulkoon! Tuossahan hän onkin! Sinä pyydät ensiksi lupaa, veljeni,
etkä kuitenkaan viitsi odottaa, siksi kun sen saat."

"Ikävöiminen ja odottaminen", Euergetes vastasi, "ovat semmoisia, jotka
huonosti soveltuvat yhteen. Pelkkien sotamiesten ja mässääjien parissa
olen kuluttanut tämän illan, sitten olen käynyt vankilassa, vielä
kerran katsomassa muutamaa rehellistä naamaa, olen nopeasti käynyt
kylvyssä, koska teidän pahantekiöittenne asunnoissa tahraantuu
pahemmin, kuin tässä pienessä jumalten majassa, joka näyttää ja tuoksuu
niinkuin Aphroditen pukeumishuone, ja nyt minä haluan ennen ateriaa
kuulla muutamia oivallisia sanoja."

"Minunko suustani?" Kleopatra kysyi.

"Niilin ja Ilissuksen varsilla ei ole ketään, joka paremmin taitaisi
puhua."

"Mitä sinä tahdot minulta?"

"Minäkö sinulta?"

"Varmaankin, sillä noin ystävällisesti sinä puhut ainoastaan silloin,
kun pyydät jotakin."

"Sanoinhan jo sinulle! Minä haluan sinulta kuulla jotakin sattuvaa,
jotakin sukkelaa, jotakin mieltä virkistävää."

"Sukkeluutta ei väkisin voi saada, niinkuin kamarineitsyen voi kutsua
luokseen. Vaatimatta se ilmaantuu ja mitä kovemmin sitä vaaditaan, sitä
varmemmin se pysyy poikessa."

"Tuo kyllä voi olla muitten suhteen tosi, mutt'ei sinun, joka,
vakuuttaessasi, ett'ei sinulla ole mitään attikalaista suolavarastoa,
kuitenkin käytät sitä. Suloa ovat kaikki velvolliset tottelemaan,
vieläpä sukkeluuskin ja teräväkielinen, itse jumaloitakin pilkkaava
Momus."

"Sinä erehdyt, minun neitinikään eivät palaa oikeissa ajoin, kun annan
heidän toimeksi sanan viennin sinulle."

"Eikö sallittaisi Aphroditen temppeliin kuljettaissa myöskin uhrata
Sulottarille?"

"Jos minä olisin jumalaton, niin ne rukoilijana eivät minua liioin
mielyttäisi, jotka pitävät palvelijoitani vertaisinani."

"Sinun moitteesi on aivan oikeutettu, sillä sinä voit vaatia, että,
niinkuin juutalaiset kunnioittavat yhtä Jumalaa, kaikki, jotka tuntevat
sinut, kunnioittaisivat ainoastaan yhtä jumalatonta. Mutta, minä
pyydän, älä toista kertaa vertaa itseäsi sieluttomaan kyprolaiseen
neitoon. Sinun suloutesi tähden tuota vielä voisin suvaita, mutta kuka
on koskaan nähnyt Aphroditea, joka lukee filosofillisia ja vaikeasti
käsitettäviä teoksia? Minä olen varmaankin häirinnyt teitä ankarissa
tutkimuksissanne. Mitä kirjaa sinä käärit kokoon, ihana Zoë?"

"Juutalaisten pyhää kirjaa, kuninkaani," kysytty vastasi; "minä tiedän
ett'et sinä siitä pidä."

"Ja pidättekö te siitä, jotka luette Homerosta, Pindarosta, Sophoklesta
ja Platoa," Euergetes kysyi.

"Minä tapaan siinä paikkoja, jotka todistavat syvää elämän viisautta,
ja toisia paikkoja, joissa ei kukaan voi kieltää löytyvän korkeata
runollista ylevyyttä", Kleopatra vastasi. "Useissa on tosin peräti
barbaarinen sivumaku ja minä kaipaan juuri niissä psalmeissa, jotka me
tänä päivänä luimme ja joita paraiten saattaisi pitää hymneinä, tavujen
luvun ja mitan noudattamista, lujien sääntöjen seuraamista, lyhyesti
sanoen tarkkaa muotoa. Kuninkaallinen runoilija David oli, lyyrynsä
ääressä laulaessaan, yhtä suuresti jumalallisen innostuksen valtaamana,
kuin muutkin runoilijat, mutta hän ei näy samoinkuin meidän
runoilijamme, halunneen voittaa vaikeuksia, joita he itse asettavat
itselleen. Runoilijan täytyy orjallisesti noudattaa niitä lakeja,
joihin hän vapaaehtoisesti sitoutuu, ja sovittaa jokaisen sanansa
niiden mukaan, ja kumminkin tulee näyttää siltä, kuin hänen puheensa ja
laulunsa vapain siivin liiteleisi eteenpäin. Psalmien hebrealaisessa
alkutekstissäkään ei ole mitään meetrillisiä sääntöjä."

"Niittäkin voi tulla toimeen", Euergetes vastasi. "Ei Platokaan huoli
tavujaan mitata, ja minä tunnen paikkoja hänen teoksissaan, jotka ovat
suurimmassa määrässä runollisen kauneita. Sitä paitse on minulle
näytetty että hebrealainenkin runollisuus, samoinkuin egyptiläinen,
noudattaa erityisiä sääntöjä, joita minä kumminkin mieluummin kutsuisin
rhetorillisiksi kuin runollisiksi. Ensimmäinen jäsen lauseessa
asetetaan toiselle vastakohdaksi, joka vahvistaa edellistä toistamalla
käsitteen uudessa muodossa, tahi siinä olevan vastakohdan kautta
asettaa sen käsitteen kirkkaampaan valoon. Siten he menettelevät
samoinkuin puhujat tahi niin kuin myöskin maalarit, jotka mielellään
asettavat synkän värin valoisan viereen siten enentääkseen jälkimäisen
loistovoimaa. Tämmöinen menetystapa ei ollenkaan ole paha, eikä
suinkaan ole se, joka tekee tämän kirjan minulle vastenmieliseksi
monine lauseineen, jotka saattavat miellyttää itselleen kuuliaita
alamaisia haluavia kuninkaita ja isiä, jotka tahtovat kasvattaa
itselleen ja lae'ille kuuliaisia poikia. Myöskin ne taitavat miellyttää
äitiä, jotka eivät muuta toivo kuin että heidän lapsensa pääsisivät
tämän maailman kautta kulkemaan niin rauhallisesti kuin mahdollista,
loukkaamatta ja loukkautumatta, ja että he eläisivät kauemmin kuin
korpit ja tammet ja että heitä siunattaisiin niin useilla jälkeläisillä
kuin mahdollista.

"Niin, ne ovat hyvin arvokkaita nämä opetukset, koska ne vapauttavat
sen joka niitä seuraa, itsensä puolesta ajattelemasta. Sitä
vartenhan Juutalaisten suuri Jumala onkin sanasta sanaan tavaillut
näiden kirjoittajille kaiken, mitä näissä kirjoissaan niinkuin
kyttyräselkäinen kirjurini, Philippus, lausuntoni mukaan kirjoittaa sen
mitä tahdon muistoon panna. He pitävät jokaista jumalan kieltäjänä ja
temppelin häväisijänä, joka vaan sanoo jotakin tuolle käärylle
kirjoitettua vääräksi tahi ainoastaan inhimilliseksi. Platon aate-oppi
ei suinkaan ole huono, ja kuitenkin on Aristoteles asettanut sen
ankaran arvostelun alaiseksi ja koettanut kumota sitä. Minä kallistun
enemmän Stagyritien mielipiteisin, sinä jalon athenalaisen, ja kuinka
monesta suloisesta, opettavaisesta hetkestä tulee meidän kiittääkään
tämän käsitteemme erilaisuuden synnyttämää väittelyä. Kuinka hauskalta
kuuluu, kun Aleksandrian museumissa noitten ahkerien tuulenpieksäjien
kesken platolaiset ja Aristoteleen puoltajat joutuvat niin kiivaasen
tukkanuottaan, että he molemmin puolin kovin mielellään heittäisivät
vaskipikareilla toinen toistaan kalloon, joll'eivät säälisi minun
maksamaa viiniäni. Me etsimme totuutta, Juutalaiset taas luulevat että
heillä se jo täydelleen on.

"Siinä luulossa ovat nekin heistä, jotka innokkaasti tutkivat meidän
filosofimme teoksia, ja kuitenkin tämän kirjan kirjoittajat tuntevat
ainoastaan esineitten todellisuuden, ja heidän jumalansa, joka yhtä
vähän suvaitsee muita jumalia rinnallaan kuin käsityöläisvaimo toista
vaimoa miehensä huoneessa, on muka luonut maailman tyhjästä, ainoastaan
siihen tarkoitukseen, että häntä siinä kunnioitettaisiin ja
peljättäisiin.

"Mitähän filosofillisesti sivistyneet Juutalaiset, jotka tuntivat
Empedokleensa -- ja minä myönnän, että niitä on Aleksandriassa useita,
jopa taitavia ja erittäin teräväjärkisiä, -- käsittävät tyhjästä
luomisella? Eiköhän heitä arveluta, ajatellessaan sen lauselman
totuutta, ettei siitä, jota entisestään ei ole olemassa ollut, saata
tulla mitään, eikä mikään, joka kerran on olemassa ollut, saata
kokonaan kadota. Johdonmukaista on ainakin se, että he antavat ihmisen
elämän päättyä siihen olemattomuuteen, josta kaikki oleva on lähtenyt.
Tämän kirjan mukaan eläminen ja kuoleminen ei liioin hyödyttäisi. Tähän
olemattomuuteen kuoleman jälkeen minä kyllä ihmisenä saatan suostua,
joka tiedän pitää arvossa unennäöistä vapaata unta täysin määrin
nautittuani päivän iloja, ja joka mieluimmin heittäytyisin
olemattomuuden autioon kuiluun, joll'en saisi pysyä Euergeteenä, --
mutta filosoofina minä en koskaan, en milloinkaan saata siihen
suostua!"

"Sinun täytyykin," kuningatar vastasi, "yksin-omaisesti mitata kaikkea
henkesi mitalla, sillä jumaluus, joka on varustanut sinut runsailla
luonnonlahjoilla, jättäen tuhansia ilman niittä, on sen tiedän jo
ammoisista ajoista, tehnyt sinusta sen elimen kuuroksi ja sokeaksi,
joka välittää uskonnollisia ja siveellisiä tunteita. Jos tämä elin
sinussa saattaisi kuulla tahi nähdä, niin sinä yhtävähän kuin minäkään
saattaisit päästä siitä vakuutuksesta, että nämä kirjat ovat täynnä
syvää totisuutta ja että ne voimakkaasti valtaavat lukijan mielen.

"Ne sitovat noudattajansa tarkkoihin lakeihin, poistavat katkeruuden
kärsimyksistä, opettaessaan, että ankara isä lähettää meille vaivoja,
jotka milloin esitellään kasvatuskeinoina, milloin rankaistuksina
ankaroiden ja tarkkaan määrättyjen käskyjen rikkomisesta. Heidän
jumalansa asettaa omituisessa, järkähtämättömässä, mutta ankarassa
viisaudessaan ne, jotka hänen käskyjään noudattavat huonolle kiviselle
tielle, koetellakseen heidän voimiaan, ja antaakseen heidän viimeinkin
saavuttaa sen ihanan tarkoitusperän, jonka he alusta alkaen ovat
tunteneet."

"Kuinka oudolta nämä sanat kuuluvat kreikkalaisnaisen lausumina,"
Euergetes keskeytti sisartaan. "Sinä varmaankin puhut juutalaisten
ylimmäisen papin pojan mukaan, joka lämpimästi ja taitavasti osaa
puolustaa julmaa jumalataan."

"Minä luulin," Kleopatra vastasi, "että juuri sinua, jossa en tunne
mitään heikkoa, tämän lujan, ylen voimallisen jumaluus-olennon piti
miellyttämän. Kun äskettäin juutalaisten sotamiesten översti Dositheos,
joka on oppinut mies, koetti minun puolisolleni kuvata suurta, ainoata
jumalaa, johon hänen kansansa niin järkähtämättömästi luottaa, silloin
minusta meidän kauniit, iloiset jumalamme melkein näyttivät olevan
hauskoja rakastuneita keikaria ja iloisia naisia ankaran, voimakkaan
miehen rinnalla, joka voisi niellä heidät kaikki, jos vaan tahtoisi,
niinkuin Kronus omat lapsensa."

"Siinä se juuri onkin," Euergetes huusi, "mikä minua tässä harha-opissa
etenkin harmittaa. Se hävittää suruttoman elinhalun, ja joka kerran,
kun olen lukenut Hebrealaisten kirjaa, juontuu mieleeni kaikki se, mitä
en ollenkaan mielelläni ajattele. Ikään kuin kiusallinen velkoja se
muistuttaa jokaisesta tehdystä rikoksesta, mutta minä puolestani
rakastan iloa ja vihaan ikävää varoittajaa. Ja oletkohan sinäkin,
ihanimpani, elämäsi paraassa kukoistuksessa..."

"Mutta minä ihmettelen kaikkea suurta", Kleopatra keskeytti hänet, "ja
eikö sinusta tunnu rohkealta ja ihanalta, että tuo suurenmoinen aate:
on ainoastaan yksi voima, joka panee maailman liikkeesen ja täyttää
sen, jota Egyptiläiset huolellisesti peittävät ja salaavat, jota Niilin
papit uskaltavat kertoa ainoastaan suosituilleen niistä, jotka ovat
päässeet heidän vanhojen mysteerioittensa osallisuuteen ja jonka
helleniläiset filosoofit tosin pelotta lausuivat, mutta jota ei vielä
mikään helleni ole saattanut kansan uskontoon, että se aate on
Juutalaisten pyhässä kirjassa vapaasti ja julkisesti lausuttu? Joll'ei
Hebrealaiskansa olisi sinulle niin vastenmielinen ja jos sinä, niin
kuin minun puolisoni ja minä, olisit ahkerasti tutkistellut heitä
koskevia seikkoja ja heidän uskoaan, niin sinä olisit kohtuullisempi
heitä ja heidän kirjojaan kohtaan ja tuota suurta, luovaa ja
ylläpitävää henkeä, heidän jumalaansa --"

"Sinä sekoitat tämän kateellisen kovin vastenmielisen ja pahasisuisen,
maailman tyrannin Aristoteleen yleisen hengen kanssa," Euergetes
lausui. "Synneiksi, pelkiksi synneiksi, hän nimittää enimmän siitä,
joka helposti taivuttaa puolelleen, ja jonka sinä ja minä ja kaikki
viisaat Kreikkalaiset tarvitsemme elämämme nautintoihin. Ja kuitenkin!
Jos minun veljeni asuisi Aleksandriassa, niin tämän jumalan viisaillen
palvelijoille varmaankin onnistuisi taivuttaa hänet tämän suuren
koulumestarin palvelijaksi, joka rankaisee kasvatuksen puutteessa
olevia sikiöitään tulella ja tuskalla."

"Minä en tahdo kieltää," Kleopatra vastasi, "että minustakin
Juutalaisten oppi on jotakin huolestuttavaa ja että seuraamalla sitä
samalla katkeroittaa elämänsä ilon. Mutta olkoon kylliksi näistä
asioista, joita minä yhtävähän kuin sinäkään tahtoisin nauttia
jokapäiväisenä ravintona. Iloitkaamme, että olemme Hellenejä ja
menkäämme viimeinkin aterioimaan. Pelkäänpä, että kovin niukassa
määrässä olet täällä löytänyt sen, mitä hait."

"Ei, ei, minä tunnen tänä päivänä olevani niin omituisesti
liikutettuna, ja Aristarkkoksen kanssa työskentelemisestä ei kuitenkaan
olisi mitään lähtenyt. Vahinko vaan, että aloimme puhua noista
barbaarilaisista asioista, on niin paljon kauniimpia ja mieltä
ylentävämpiä aineita. Muistatko vielä, miten yhdessä luimme
murhenäytelmien kirjoittajia ja Platoa."

"Ja miten sinä maantiedettä esiteltäissä usein puutuit opettajamme
Agatharkhideen puheesen huomauttaaksesi häntä hänen erehdyksistään?
Oletko Kyrenessä pitkittänyt noita opintojasi?"

"Tietysti! Onpa todellakin oikein vahinko, Kleopatra, ett'emme ole enää
niin kuin silloin. Ei kenenkään kanssa, ei edes Aristarkkoksen, ole
niin hauska ja etuisa keskustella ja väitellä, kuin sinun. Jos sinä
Perikleen aikoina olisit elänyt Athenassa, niin kenties sinä,
kuolemattoman Aspasian asemesta olisit ollut hänen ystävättärensä. Tämä
Memphis ei varmaankaan ole oikea paikka sinulle; muutamaksi kuukaudeksi
sinun kumminkin pitäisi vuodessa jälleen tuleman Aleksandriaan, joka
nykyään on paljoa etevämpi Athenaa."

"Minä en enää sinua tunne," Kleopatra sanoi, hämmästyneenä katsellen
veljeään. "Niin lempeästi, vakavasti ja veljellisesti en minä ole
kuullut sinun puhuvan äitimme kuoleman jälkeen. Sinulla taitaa olla
jotakin erittäin suurta vaadittavana meiltä."

"Siitä näet, kuinka kiittämätöntä on, jos kerrankin annan sydämeni
puhua muitten ihmisten tavoin. Minulle käy samoin, kuin paimenpojalle
sadussa, suden tallessa! Minä olen niin usein käyttäytynyt
epäveljellisesti, että sinä luulet minun naamio kasvoin edessä
lähestyvän, kun veljellisenä näyttäyn. Jos minulla olisi jotain
erityistä sinulta vaadittavana, niin odottaisin huomiseksi, sillä
syntymäpäivänä ei tässä maassa sokea kerjäläinenkään mielellään kiellä
mitään rammalta toveriltaan."

"Jospa vaan tietäisimme, mitä haluat, niin Philometor ja minä sen kovin
mielellämme täyttäisimme, vaikka sinä aina pyydät jotakin mahdotonta.
Meidän näytännöstämme ei tulekaan mitään, -- mutta minä pyydän sinua.
Zoë, vie tytöt pois: minulla on vielä muutamia sanoja puhuttavana
kahden kesken veljelleni."

Naisten lähdettyä kuningattaren luota, tämä jatkoi:

"Olenpa oikein pahoillani, että paras osa syntymäpäiväjuhlastasi ei
olekaan onnistunut niin erittäin hyvin, sillä Serapiin papit salaavat
ilkeästi meiltä Heben, jonka suhteen Lysias on tehnyt meidät niin
uteliaiksi. Asklepiodor näkyy pitävän pikku Hebeä kätkettynä ja menee
röyhkeydessään niin pitkälle, että ilmoittaa meille tytön muka olevan
ryöstetyn temppelistä ja syyttää meitä tytön poisviennistä ja vaatii
meitä kaikkien toveriensa nimessä antamaan häntä takaisin."

"Sinä menettelet väärin miestä kohtaan, sillä kyyhkyisemme on seurannut
erään uroskyyhkyisen kuherrusta, joka ei suo häntä minulle ja nyt
paraillaan suutelee häntä pesässään. Minä olen petetty, enkä tuskin
tarvitse suuttuakaan Roomalaiseen, sillä hänen oikeutensa olivat
vanhemmat kuin minun."

"Roomalaisenko?" Kleopatra kysyi, vaaleten hypähtäessään pystyyn
istuimeltaan. "Mutta se ei ole mahdollista. Sinä ajat Euleuksen
kanssa samaa asiaa ja koetat suututtaa minua Publius Scipioon. Jo
juhla-ateriassa sinä olet näyttänyt katsovan karsaasti häneen."

"Sinä taas näyt sitä lämpimämmin häntä suosivan. Mutta ennenkuin näytän
toteen, etten valhettele enkä laske leikkiä, tahtoisin sinulta kysyä:
Minkä puolesta tämä mies, tämä pitkä niminen Publius Cornelius Scipio
Nasica, hänen patrisi-ylpeyttään lukuun ottamatta, on parempi kuin kuka
kaunis soma vartaloinen ja päättäväinen Makedonialainen hyvänsä teidän
henkivartija joukostanne? Hän on tyly ja kärkäs niinkuin hapan omena ja
suorastaan kaikkea hyvää, mitä sinä, hieno ajatteliatar, sinä kaunis ja
sulopuheinen filosoofitar, taidat sanoa, tämä niukasti sivistynyt henki
yhtä vähän on kunnioittava, kuin Nubialainen merimies Sapphon Oodia."

"Juuri se," kuningatar huudahti, "tekee hänet minun silmissäni niin
suuriarvoiseksi, että hän on toisenlainen kuin me kaikki muut, jotka --
miten sanoisinkaan -- jotka aina ajatellessamme matkimme toista ja
autamme aina jalkamme samaan vakoon, jota pitkin meidän koulumme
edustaja on kulkenut, jotka suljemme henkemme toisten leikkaamiin
ajatusmalleihin ja puhuessamme vastenmielisesti käymme koulussa
oppiemme rheetorisien muotojen rajaviivojen yli! Sinä olet murtanut
nämä siteet, mutta sinunkin voimakkaassa hengessäsi on vielä jälkeä
niistä: Publius Scipio sitä vastoin ajattelee, näkee ja puhuu
täydelleen mistään riippumatta ja suoran järkensä kautta hän vaivatta
ja erityisettä koulutuksetta löytää oikean käsitteen. Hänen
seurustelunsa virvoittaa minua niinkuin raitis ilma, jota hengitän,
astuessani pyhän savun tuoksun täyttämästä temppelistä ulkoilmaan, niin
kuin leipä ja maito, joita äsken saaristossa matkustaessamme talonpoika
meille tarjosi, kun kokonaiseen vuoteen emme olleet syöneet muuta kuin
herkkuja."

"Hänellä siis on lapsen hyvät ominaisuudet", Euergetes keskeytti
sisartaan. "Ja jos se yksin tekee Roomalaisen sinun silmissäsi niin
arvokkaaksi, niin sinun pikku poikasi aivan pian täyttää Corneliolaisen
paikan."

"Eipä niinkään pian! ei, vasta tultuaan vanhemmaksi kuin sinä nyt olet,
ja mieheksi, oikeaksi mieheksi kiireestä kantapäähän saakka, sillä
semmoinen on Publius! Minä luulen, en, minä tiedän, ettei hän saata
taipua mihinkään alhaiseen tekoon, ettei hän saata olla valheellinen
suunsa eikä silmiensä puolesta eikä saata teeskennellä tunteita, joita
hän ei tunne."

"Miksi olet niin kiivas, sisko? Niin paljon intoa ei tänään tarvita!
Tiedäthän, että minä olen tänään lempeällä tuulella, ja ettei tämä
innostus sinulle ollenkaan sovi ja ettei Roomalainen laisinkaan ole
ansainnut sitä, että sinä hänen tähtensä joudut intoihisi. Tuo veitikka
on minun nähteni uskaltanut katsella sinua, niinkuin Paris Helenaa,
ennenkuin hän ryösti hänet, hän on juonut sinun maljastasi eikä
varmaankaan tänä aamuna ole peruuttanut, mitä hän eilen illalla uskalsi
sanoa sinulle silmillään ja luultavasti myöskin suullaan. Ja kuitenkin
hän oli tuskin tuntiakaan ennen käynyt kuolleitten kaupungissa
noutamassa rakastettuaan synkän Serapiin temppelistä iloisemman Eroksen
temppeliin."

"Se sun pitää näyttämän toteen!" Kuningatar huudahti kovin
liikutettuna, "Publius on minun ystäväni..."

"Ja minä olen sinun ystäväsi."

"Aivan vastaista on käytöksesi jo useinkin osoittanut ja nyt sinä taas
uudelleen valhettelemalla ja peittämällä --"

"Sinä näyt", Euergetes keskeytti sisartaan, "sinä näyt
epäfilosoofilliselta Roomalaiselta lemmityltäsi oppineen, ilmaisemaan
harmiasi erinomaisen luonnollisella tavalla, mutta minä olen tänään,
kuten jo sanoin, lempeä kuin kissan poikanen..."

"Euergetes ja lempeä!" Kleopatra nauroi väkinäisesti. "Sinä ainoastaan
liikut hiljaan kuin kissa lintua väijyessään, ja lempeydelläsi sinä
ainoastaan peittelet jota kuta ilkeätä puuhaa, jonka me vahingoksemme
pian kyllä saamme oppia tuntemaan. Sinä olet tänäpäivänä puhunut
Euleuksen kanssa, joka pelkää ja vihaa Publiusta, ja minusta melkein
näyttää siltä, kuin te solmiaisitte vehkeitä häntä vastaan, mutta jos
te uskallatte heittää ainoatakaan kiveä hänen tielleen, vahingoittaa
ainoatakaan hänen hivuskarvoistaan, niin minä olen teille näyttävä,
että heikko nainenkin saattaa olla peljättävä. Nemesis ja Kostottaret,
Alektosta aina Megeriaan saakka, jotka ovat kauheimmat jumalista, ovat
naisia."

Kleopatra oli, kiukkuisesti purren hammasta pikemmin kähisevällä
äänellä kuiskuttanut kuin lausunut nämä sanat ja samalla uhaten
kohottanut pientä nyrkkiään veljeään kohti; mutta Euergetes pysyi aivan
tyynenä, kunnes Kleopatra oli puhunut loppuun.

Sitten hän astui askeleen häntä lähemmäksi, pani kädet ristiin
rinnalleen ja kysyi matalammalla äänellä:

"Oletko aivan narrimaisesti rakastunut tähän Publius Cornelius Scipio
Nasicaan, vai aiotko käyttää häntä ja hänen ylhäisiä Roomassa asuvia
sukulaisiaan minua vastaan?"

Vimmaantuneena ja vähääkään säikähtymättä veljensä tuimista
silmäyksistä, kuningatar kerkeästi vastasi:

"Tähän hetkeen saakka on kenties ainoastaan edellinen näistä ollut
tosi, sillä mitä minulla on puolisostani? Mutta jos sinä pitkität niin
kuin olet alkanut, niin alan miettiä, miten voisin Tiiberin rannoilla
edukseni käyttää hänen vaikutustaan ja mieltymystään."

"Mieltymystään!" Euergetes huusi ja nauroi samalla niin kovasti ja
rajusti, että teltan ovella kuunteleva Zoë huudahti hiljaan ja
Kleopatra peräytyi askeleen hänestä. -- "Että sinä, viisaista viisain,
joka kuulet kasteen putoamisen, joka näet heinän kasvavan ja täällä
Memphiissä tunnet jokaisen Aleksandriassa tahi Syriassa jopa
Roomassakin sytytetyn tulen savun hajun, että sinä, minun äitini tytär,
niin umpimähkään silmittömästi ihastut hartehikkaasen poikaan,
ikäänkuin lihavan käsityöläisen tytär tahi joku kutojatyttö! Tämä
oppimaton Adonis, joka oivallisesti käyttää hyödykseen outoa ja jäykkää
olemistapaansa ja omistamaansa suurta valtaa, sytyttääksensä tuleen
naisten sydämiä, yhtä vähän välittää Kleopatrasta vaimona, kuin minä
siitä savimaljasta, josta minulle janotessani tarjotaan vettä. Sinä
tahdot käyttää häntä Tiiberin rannoilla eduksesi, mutta hän ennättää
ennen sinua ja saattaa sinun kauttasi ilmi, mitä Niilivirran partailla
tapahtui ja mitä senaatti haluaa tietää.

"Sinä et usko minua, eikä kukaan usko mielellään sitä, mikä hänen
omissa silmissään alentaa hänen omaa itseään, ja miksi uskoisitkaan
minua? Kumminkin minä myönnän, että minä arvelematta käyttäisin
valhetta hyväkseni, jos minä valheellisuuden kautta toivoisin pääseväni
pitemmälle kuin suuresti ylistetyn jumalaisen totuuden, joka, jopa itse
Platonkin mielestä, on sukua maallisen kauneuden kanssa, mutta useasti
näyttää olevansa yhtä hyödytön, kuin viimeksimainittukin, sillä kaunis
ja hyödyllinen ovat tuhannen kertaa ristiriidassa keskenään ja
ainoastaan kymmenesti sopusoinnussa. Nyt kumisee vaskilevy jo kolmatta
kertaa. Jos tahdot nähdä todistetuksi, että Roomalainen, tuntia ennen
käyntiään tänä aamuna sinun luonasi, vei pikku Heben temppelistä ja
että hän on käskenyt hänet kuvanveistäjä Apollodorin luo Memphiisen,
niin käy luonani huoneissani varhain huomis-aamuna ensimäisen uhrin
jälkeen. Sinä toivottanet minulle muutoinkin silloin onnea. Ota lapsesi
mukaasi, sillä minä aion antaa heille lahjoja. Voisithan sinä jo tänään
aterioidessa kysyä Roomalaiselta itseltään, mutta hän tuskin tullee
saapuville, sillä Eros antaa öiseen aikaan paraimmat lahjansa, ja koska
Serapiin temppeli auringon laskun jälkeen on suljettu, niin ei Publius
vielä koskaan ole nähnyt Ireneään illalla. Uskallanko odottaa sinua
lapsinesi ensimäisen uhrin jälkeen?"

Ennenkuin Kleopatra ennätti vastata tähän kysymykseen, torventoitotus
kuului jälleen ja Kleopatra sanoi:

"Se on Philometor, joka noutaa meitä juhla-aterialle. Minä tahdon itse
antaa Roomalaiselle aihetta puolustaa itseään, vaikka minä sinun
syytöksestäsi huolimatta lujasti luotan häneen. Tänä aamuna minä kysyin
häneltä vakavasti, oliko totta, että hän hehkuen lempi ystäväänsä
viehättävää Hebeä, ja hän kielsi sen vakavalla, miehekkäällä tavallaan,
ja uskaltaessani epäillä hänen suoruuttaan, hänen vastauksensa oli
oivallinen ja sivistyneimmällekin sopiva. Hän pitää totuutta suurempi
arvoisena kuin sinä. Totuudessa pysymistä, hän sanoi, ei hän ainoastaan
pitänyt kauniina ja oikeana, vaan myöskin viisaana, sillä valhe tuottaa
ainoastaan pieniä lyhytikäisiä etuja, jotka öisen sumun tavoin hajoovat
ja katoavat, niinpian kuin aurinko nousee, mutta totuus taas on kun
itse auringon valo, joka kuinka usein se pimentyneekin, aina yhä
uudelleen tulee näkyviin. Se, hän sanoi, tekee valhettelijan hänen
silmissään erittäin halveksittavaksi, että hänen, päästäkseen
tarkoituksensa perille, aina täytyy erityisellä painolla ilmaista,
miten halveksittavana hän pitää jokaista, joka tekee samoin kuin hän
itse. Valtion ohjaaja ei aina saata pysyä totuudessa ja minä olen
useinkin poikennut siitä, mutta seurustelu Publiuksen kanssa oli
uudelleen herättänyt vireille paljon hyvää, joka täällä rinnassani jo
uinahtaen oli ummistanut silmänsä, ja jos tämäkin mies olisi semmoinen,
kuin te kaikki muut, niin silloin minä seuraan sinua, Euergetes,
tielläsi ja nauran hyveelle ja totuudelle, ja asetutan niille
jalustoille, joitten päällä Zenon ja Antistheneen kuvapatsaat ovat,
Aristippoksen ja Strotan."

"Tahdotko jälleen antaa muutella filosofien päitä?" kuningas Philometor
kysyi, joka telttaan astuessaan oli kuullut Kleopatran viimeiset sanat,
"ja annetaanko kunniapaikka Aristippokselle? Minun mielestä tuo voi
olla oikein, vaikka hän opettaa, että ihmisen pitää sovittaa olosuhteet
itsensä mukaan ja ett'ei hänen itsensä tarvitse mukaantua niitten
mukaan. Sitä on luultavasti helpompi vaatia, kuin totuttaa, eikä se
kellekään ole mahdollisempi, kuin kuninkaalle, jonka niinkuin meidän,
täytyy menetellä oikeuden mukaisesti sekä Kreikkalaisten että
Egyptiläisten kanssa ja vielä päälle päätteeksi mukaantua Roomankin
mukaan. Ja samalla ei saa unhoittaa kateellista veljeään, jonka kanssa
on jakanut valtakuntansa! Jos moni tietäisi, kuinka paljon hänellä
kuninkaana olisi lukemista ja kirjoituttamista, niin kyllä jättäisi
ruunun saavuttamis-puuhat sikseen! Vasta puoli tuntia sitten lakkasin
anomus- ja pyyntökirjeitä tarkastelemasta ja hyväksymästä. Joko sinä
olet saanut omasi valmiiksi, Euergetes? Sinun luoksesi oli kokoontunut
vielä enemmän, kuin meidän."

"Tunnissa oli kaikki päätetty," toinen huolettomasti vastasi. "Minun
silmäni ovat nopeammat kuin sinun esilukijasi kieli, ja minun
vastauksenani tavallisesti on vain kolme sanaa, sinun sen siaan
sanellessasi kirjureillesi pitkiä juttuja. Siten minä valmistun, ennen
kuin sinä tuskin olet alkanutkaan, ja kuitenkin minä voisin, jollei se
kävisi liian pitkälliseksi, luetella sinulle jokaisen kohtauksen, joka
kuukauden kuluessa on minulle esitetty, ja selittää kaikki sen
yksityisseikat."

"Sitä minä en voisi," Philometor sanoi hiljaisesti, "mutta minä tunnen
sinun nopean älysi ja hyvän muistosi ja ihmettelen niitä."

"Siitä näet, että minä paremmin sovin kuninkaaksi kuin sinä," Euergetes
nauroi. "Sinä olet liian heikko ja kykenemätöin hallitsemaan! Jätä
hallitus minun huostaani! Minä täytän aarre-aittasi vuosittain kullalla
ja pyydän sinua Kleopatran kanssa ainaiseksi asettumaan Aleksandriaan
ja yhdessä minun kanssani asumaan kuninkaan palatsissa ja Bruchiumin
puutarhoissa. Sitäpaitse minä myöskin nimitän pikku Philopatorin
vallanperijäksi, sillä minä itse en ollenkaan halua ainaiseksi
liittäytyä vaimoon, kun Kleopatra kerran on sinun. Tämä ehdotus on
röyhkeä, mutta ajatteleppas vaan, Philometor, kuinka paljon aikaa
sinulle, jos käytät tilaisuutta, jäisi musiikkiisi, näyttelyihisi
Juutalaisten kanssa ja muihin mielitoimiin."

"Sinä et koskaan näy tietävän kuinka pitkälle uskallat ivassa käydä,"
Kleopatra keskeytti veljeään. "Muuten sinäkin käytät yhtä paljon aikaa
kielitieteellisiin ja luonnontieteellisiin tutkimuksiisi, kuin hän
musiikkiinsa ja hyödyttäviin keskusteluihin oppineitten muukalaisten
kanssa."

"Aivan oikein," Philometor puuttui puolisonsa puheesen, "pikemmin sinua
voisi lukea Museumin oppineitten joukkoon kuin minua."

"Mutta eroitus meidän välillä", Euergetes vastasi, "on siinä, että minä
aina vihaan saakka halveksin Aleksandriassa asuvia filosoofillisia
lörpöttelijöitä ja kirjatoukkia, mutta rakastan innokkaasti tiedettä,
niin kuin lemmittyäni; sinä sitävastoin hemmoittelet oppineita, mutta
tuiki vähän välität tieteestä."

"Jättäkäämme se sikseen," Kleopatra pyysi. "Luullakseni, te molemmat
ette vielä koskaan ole olleet puolta tuntia yhdessä, Euergeteen
aloittamatta riitaa, jota Philometor lopulta koettaa hyvällä sovittaa.
Vieraat ovat jo kauan meitä odottaneet. Oliko Publius Scipiokin jo
näkyvissä?"

"Hän on lähettänyt pyytämään anteeksi," kuningas vastasi ja raapi
samalla Kleopatran papukaijan päätä ja eroitti hyppysillään sen
höyheniä. "Korintholainen Lysias istuu tuolla alhaalla eikä sano
tietävänsä, mihin hänen ystävänsä on joutunut."

"Mutta me sen tiedämme," Euergetes sanoi ja katseli hiukan
ylenkatseellisesti kuningatarta. "Philometorin ja Kleopatran luona on
kyllä hyvä olla, mutta vielä parempi on Eroksen ja Heben. Sinä näytät
kalpealta, sisko, kutsunko Zoësi?"

Kleopatra pudisti ääneti päätään, istuutui nojatuoliin ja antoi
vartalonsa ja kauniisti koristetun päänsä vaipua niin alas, että olisi
luullut hänen olevan kovin väsyksissä.

Euergetes käänsi hänelle selkänsä ja keskusteli veljensä kanssa
vähäpätöisistä asioista, mutta Kleopatra veti viuhkaimellaan valkoisen
lattiamaton villaan milloin suoria milloin vääriä viivoja ja katseli
ajattelevaisena jalkojaan.

Hänen katseensa sattuivat silloin hänen jalokivillä runsaasti
koristettuihin sandaaleihinsa ja hienoihin varpaisinsa, joita hän usein
mielihyvällä oli katsellut; mutta tällöin niitten näkeminen näytti
loukkaavan häntä, sillä noudattaen äkillistä päähän pistosta, hän
irroitti siteen, pyyhkäisi vasemmalla jalallaan kengän oikeasta,
potkaisi sen luotaan ja sanoi puolisonsa puoleen kääntyen: "On jo
myöhään, minä en voi aivan hyvin ja te voitte aterioita minutta!"

"Parantavan Ibiin nimessä," Philometor huusi, puolisotaan lähestyen,
"sinä näytät kipeältä. Kutsutammeko lääkäriä. Eikö se todellakaan ole
muuta, kuin tavallista päänkivistystä? Kiitos jumalien! Mutta että
sinun juuri tänään piti voiman pahoin; minulla olisi ollut niin paljon
sanomista ja mikä tärkeintä on, meidän näytäntömme ei vielä läheskään
ole valmis. Jollei tätä onnetonta Hebeä olisi!..."

"Hän on hyvissä käsissä," Euergetes keskeytti veljeään. "Roomalainen,
Publius Scipio on vienyt hänet suojaan; luultavasti huomenna
lahjoittaakseen hänet minulle kiitokseksi kyreneläisistä hevosistani,
jotka minä tänään hänelle annoin. Kuinka kauniit silmäsi säkenöivät,
siskoni; varmaankin tämä hyvä ajatus ilahuttaa sinua! Tänä iltana
Corneliolainen varmaankin harjoittaa pikku Hebeä tehtäväänsä, että hän
huomenna voisi hyvin toimittaa asiansa. Jos me olemme erhettyneet, jos
Publius on kiittämätön ja itse tahtoisi pitää kyyhkysensä, niin voihan
siinä tapauksessa sinun kamarineitosi kaunis Atheenatar Thaïs, olla
Hebenä. Mitä siitä arvelet, Kleopatra?"

"Että minä haluan päästä mokomasta ivasta," kuningatar kiivaasti sanoi.
"Ei kukaan minusta välitä, ei kukaan sääli minun tuskiani ja minä
kärsin turhaan! Euergetes pilkkaa minua, sinä taas Philometor,
tahtoisit mieluummin viedä minut tuonne alas. Kunhan vaan juhla-ateriaa
ei häiritä, kunhan vaan saadaan iloita rauhassa! Sorrunko minä samalla
maahan, vai en, kuka siitä huolii!"

Näin sanoessaan kuningatar puhkesi itkuun ja työnsi tylysti puolisonsa
luotaan, kun tämä yritti rauhoittaa häntä.

Viimeinkin hän pyyhki silmiään ja sanoi: "Menkää alas, vieraat
odottavat."

"Heti armaani," Philometor vastasi. "Jotakin minun vielä pitää kertoa
sinulle, koska tiedän sen herättävän osan ottoasi. Roomalainen on
lukenut sinulle kirjeen, jossa anotaan armoa Krematistein päällikölle
ja kuninkaallista heimoa olevalle Philotaalle, jossa myöskin kovasti
syytetään Euleusta. Minä olin puolestani kernas täyttämään tahtoasi ja
armahtamaan miestä, joka on onnettomien ruukunkantajattarien isä, mutta
ennenkuin mitään päätin, luetin kultakaivoksiin lähetettyjen
nimilistat, ja silloin huomattiin, että Philotas, ja hänen puolisonsa
jo puoli vuotta sitten olivat kuolleet. Kuolema on siis ratkaissut
tämän asian, enkä minä saattanut tehdä Publiukselle ensimäistä
palvelusta, jota hän meiltä, vieläpä erittäin lämpimästi, pyytää. Minä
olen siitä pahoillani hänen tähtensä sekä Philotas paran, josta äitimme
suuresti piti."

"Korpit heidät syökööt!" Kleopatra vastasi ja painoi otsaansa
norsunluiseen kehykseen joka ympäröi hänen tuolinsa täytettyä
selkänojaa. "Minä pyydän teitä vielä kerran, vapauttamaan minua
pitkistä puheistanne."

Molemmat kuninkaat noudattivat tällä kertaa hänen pyyntöään.

Kun Euergetes tarjosi hänelle kättään, hän sanoi silmät maahan luotuina
ja pistäen viuhkaimellaan maton villaan:

"Varhain huomis aamuna aion käydä luonasi."

"Ensimäisen uhrin jälkeen," Euergetes siihen lisäsi. "Jos minä sinut
oikein tunnen, niin sinua on se ilahuttava, mitä saat kuulla luonani;
suuresti ilahuttava, luulisin minä! Tuo lapset mukanasi, sitä pyydän
sinulta syntymäpäiväni johdosta."



KAHDESKYMMENES LUKU.


Viipymättä kiitivät Memphiin katuja pitkin kuninkaan vaunut, joissa
Klea seisoi vartiaväestön päällikön viittaan ja hattuun puettuna.

Niinkauvan kuin hän näki huoneita ja valaistuja ikkunoita molemmilla
puolillaan ja kohtasi meluavia sotamiehiä ja käsityöläisiä, jotka
hiljaan, lyhty omassa tahi orjansa kädessä, palasivat kotiinsa
ravintoloista ja työhuoneistaan myöhäisestä iltatyöstä, vallitsi
hänessä ainoastaan katkera viha Publiukseen, ja tämän ohessa hänelle
aivan outo tunne, joka kiihdytti hänen vertaan ja milloin melkein
tukahutti hänen sydämensä tykytyksen, milloin taas saattoi sen huimaan
liikkeesen, nimittäin se aatos, että Corneliolainen oli kurja raukka.

Ilkeällä viekoittelemistaidolla hän oli koettanut pyytää pauloihinsa ja
luokseen vetää jonkun heistä, sama sitten oliko se hän vai hänen
sisarensa?

"Minun suhteeni," hän ajatteli, "ei hän uskaltanut toivoa pääsevänsä
määränsä päähän, ja nähdessään, että minä ymmärsin puolustaa itseäni,
hän viekoitteli vastustukseen kykenemättömän lapsi paran mukaansa
turmellakseen hänet ja syöstäkseen hänet häpeään ja onnettomuuteen. Ja
samonkuin hänen Roomansa tietää temmata itselleen toisen maan toisensa
jälkeen, samoin tämä ilkeä mieskin tekee. Niinpian kuin Euleus roiston
kirje oli joutunut hänen käsiinsä, hän luuli olevansa oikeutettu
uskomaan, että hän silmäyksillään oli lumonnut minutkin ja että minä
levittelin siipiäni hänen syliinsä lentääkseni; silloin hän tavoitteli
himoissaan kädellään minua ja luopui kuninkaallisen aterian loistosta
ja nautinnoista, yöllä erämaahan lähteäkseen ja siellä, onpa vielä
rankaisevia jumalia, siellä joutuakseen kauheaan kuolemaan!"

Täydellinen pimeys ympäröi häntä, sillä mustat pilvet peittivät
kirkkaan kuun.

Memphis oli jo hänen takanaan, ja vaunut kiitivät korkean palmulehdon
kautta, missä puolen päivän aikaankin synkät varjot himmensivät valoa.
Kun tässä paikassa se ajatus, että viekoittelija oli kuoleman oma,
jälleen heräsi hänen sielussaan, hänestä tuntui, kuin äkkiä kirkas
leimuava valo olisi syttynyt hänessä ja hänen ympärillään, ja hän olisi
saattanut puhjeta ilohuutoon niinkuin verikostoa etsivä, joka riemuiten
polkee jalallaan voitetun verivihollisensa rintaa.

Lujasti hän puri hampaitaan yhteen ja tarttui vyöhönsä, johon Krates
sepän veitsi oli pistetty.

Jos hänen vieressään oleva ajaja olisi ollut Publius, niin ilolla hän
olisi iskenyt aseensa hänen rintaansa ja sitten itse heittäytynyt
hevosten kavioiden ja vaunujen vaskisten pyörien alle.

Tahi ei!

Vielä mieluummin hän olisi löytänyt hänet kuolevana erämaasta ja,
ennenkuin hänen sydämensä tykytys taukoaisi, huutanut hänen korvaansa,
kuinka suuresti hän häntä vihasi, ja sitten, kun ei enää mikään
hengenveto hänen rintaansa kohotellut, sitten hän mielellään olisi
heittäytynyt hänen ylitsensä ja huulillaan suudellut hänen sammuvia
silmiään.

Hänen hurjin kostonhimonsa oli yhtynyt hänen lemmekkään sydämensä
hellään säälin ja hempeisin toiveisin eroittamattomasti, niin kuin
synkän virran tummat aallot sekaantuvat toisen kirkkaampiin laineisin.

Jokainen intohimoinen halu, joka tähän saakka oli nukkunut hänen
sielussaan, oli valloillaan ja kohotti korkealle ääntään, halki erämaan
öisen pimeyden.

Riehuen ja raivoten, voitolle päästen ja toisiaan maahan paiskien
taistelivat hänen rinnassaan himot, joita viha hänelle huusi ja rakkaus
kuiskasi hänen korvaansa viehättävän vienolla äänellään.

Niinkuin naarastiikeri hän olisi tällä matkalla voinut heittäytyä
uhrinsa yli, niin kuin hyljätty vaimo hän olisi voinut polvillaan
kerjätä Publiukselta kiellettyä rakkautta. Hän oli kokonaan unhoittanut
ajan ja paikan ja hän heräsi ikäänkuin hurjasta mieltä huumaavasta
unesta, vaunujen äkkiä pysähtyessä ja ajajan hänelle korkealla äänellä
huutaessa.

"Perillä ollaan, täältä minun täytyy palata!"

Klea säpsähti, veti viitan lujemmin ympärilleen, hyppäsi tielle ja jäi
siihen liikkumatta seisomaan kunnes ajaja sanoi:

"Minä en ole hevoisiani säästänyt, jalo herraseni. Enkö saa ollenkaan,
ensinkään juomarahaa?"

Klealla oli ainoastaan kaksi hopeadrakmaa, joista toinen oli hänen
omansa toinen Irenen.

Kuningas oli viimeisen edellisenä äitinsä kuolinpäivänä lahjoittanut
rahasumman Serapiin temppelin palvelijoille ja palvelijattarille
jaettavaksi, ja siitä hän ja hänen sisarensa olivat kumpikin saanut
osansa. Klea piti niitä molempia pienessä pussissa, jossa myöskin oli
hänen äitinsä erohetkellä antama sormus, ja Serapion erakon amuletti.

Tyttö otti molemmat drakmat ja antoi ne ajajalle, joka hyppysillään
koetettuaan runsasta lahjaa hevosiaan kääntäessään huusi hänelle:

"Toivotan hauskaa yötä ja Aphroditen ja kaikkein lemmettärien suojaa!"

"Irenen drakma!" Klea itsekseen mumisi, ajokalujen poistuessa.

Hänen sisarensa herttainen kuva ilmaantui hänen sieluunsa ja hän
ajatteli sitä hetkeä, jolloin vielä keskikasvuinen tyttö oli uskonut
rahan hänen huostaansa, koska hän itse hävittäisi kaikki, joll'ei Klea
sitä säilyttäisi.

"Kuka on nyt hänestä huolen pitävä ja häntä holhoova?" hän jälleen
itsekseen kysyi, jäi miettien paikalleen seisomaan ja karkoitti kauas
luotaan hurjat himonsa jotka jälleen alkoivat hänessä herätä,
kootakseen häiriintyneitä ajatuksiaan.

Hän oli ehdottomasti väistynyt tulen valosta joka sattui tielle
ravintolan ikkunasta mutta joka kuitenkin sai hänet silmiään maasta
kohottamaan ja seuraamaan sitä.

Silloin hän huomasi ympärillään olevassa pimeässä katsovansa suoraan
kahta miestä silmiin, jotka tähystelivät sitä paikkaa, jossa hän
seisoi.

Ja millaiset ne kasvot olivat joita hän katseli! Toiset, jotka olivat
lihavat ja tiheän tukan ja epätasaisesti kasvaneen lyhyen parran
ympäröimät, olivat tumman ruskeat ja yhtä raa'at ja yhtä eläimelliset,
kuin toiset vaaleat ja samalla sileät ja laihat, olivat ilkeät ja
viekkaat.

Ilkeästi ja arasti toisen kasvoista tuijotti kaksi veristävää,
lasittunutta, kovin ulkonevaa silmää, jota vastoin toisen silmät
näyttivät levottomasti väjyen sinne tänne tirkistelevän.

Ne olivat Euergeteen murhamiehet, ne ne varmaankin olivat!

Kauhun ja inhon valtaamana hän jäi paikalleen seisomaan ja pelkäsi
noitten hirviöitten kuulevan hänen sydämensä tykytyksenkin, sillä
hänestä tuntui siltä kuin se olisi muuttunut vasaraksi, jota tyhjässä
huoneessa edestakaisin heilutellaan ja joka kajahdellen sattui milloin
hänen rintaansa milloin kurkkuunsa.

"Herraseni on kiertänyt ravintolan taakse, hän tuntee lyhimmän
haudoille vievän tien, menkäämme hänen perästään ja tehkäämme
joutuisasti tehtävämme," leveäharteinen murhaaja sanoi käheällä, usein
tuskin kuuluvalla äänellä, joka tuntui Kleasta vielä inhottavammalta,
kuin hirviön kasvot.

"Että hän kuulisi meidän tulevan, sinä sen hölmö", toinen vastasi. "Kun
hän on neljännestunnin odottanut armastaan, silloin minä huudan hänen
nimeään nais-äänellä ja hänen ensimmäistä askelta erämaahan ottaissaan
sinä muserrat hänen niskansa hiekkasäkilläsi. Meillä on vielä pitkä
aika odotettavana, sillä taitaa vielä olla runsaasti puolituntia
puoliyöhön."

"Sitä parempi," toinen vastasi. "Meidän viinileilimme ei ole vielä
kohtakaan tyhjä ja me olemme kumminkin maksaneet siitä edeltäkäsin
isännän ruhjalle, ennenkuin hän ryömi vuoteelleen."

"Sinä et enää saa juoda kuin kaksi pikarillista," hoikempi käski,
"sillä tällä kertaa olemme terveen pojan kanssa tekemisissä, Setnan ei
enää ole työssä osallisena ja paistissa ei saa olla leveitä pistos- ja
leikkuuhaavoja. Minun hampaani eivät ole semmoiset, kuin sinun, silloin
kuin olet selvä, jotta ne siihen pystyisivät. Jos sinä juot itsesi
juovuksiin ja isket sivuitse ja joll'en minä myrkkyneuloineni ehdi
pistämään, niin asiat käyvät hullusti. Mutta miks'ei Roomalainen
antanut vaunujen odottaa?"

"Niin, miksi hän antoi niitten lähteä pois?" toinen sanoi ja katseli
suu auki siihen suuntaan, josta vielä kaukaa kuului vaunujen ratina.

Hänen toverinsa pani sillä välin kätensä korvalleen ja kuunteli mitä
kaukaa kuuluisi.

Molemmat olivat tuokion vaiti, sitten hoikka sanoi:

"Vaunut pysähtyvät ensimmäisen ravintolan kohdalla. Sitä parempi!
Roomalaisella on kalliit hevoset aisoissa ja tuolla on vaja hevosia
varten; tässä hökkelissä ei tuskin ole aasitalliakaan eikä mitään muuta
kuin hapanta viiniä ja laimistunutta olutta. Minä en huoli tästä
joutavasta, vaan säästän rahani Aleksandrian valkoiseen mereolaiseen
viiniin. Se virkistää ja puhdistaa veren. Tahtoisinpa ensiksikin että
meillä olisi yhtä hyvä olla kuin noilla hevosilla; niillä on kyllin
aikaa puhaltaa."

Toinen toisti: "Kylliksi aikaa niillä on oleva", irvisteli samalla suu
levällään ja vetäytyi sitten toverineen takaisin huoneesen, pikariaan
täyttämään.

Kleakin saattoi kuulla niitten vaunujen pysähtyvän, jotka hänet olivat
tänne tuoneet, mutta hän ei aavistanut, että ajaja oli mennyt
ensimmäiseen ravintolaan, siellä puolella Irenen drakmasta kurkkuaan
viinillä kostuttaakseen. Hevoisten piti palkita se aika, mikä meni
juomiseen, ja helposti ne sen saattoivatkin tehdä, sillä koskahan
kuninkaan juhla-ateriat ennen keski-yötä päättyivät?

Niinpian kuin Klea näki murhamiesten täyttävän savipikarinsa, hän hiipi
ensiksi hiljaan ja varpaillaan ravintolan sivuitse, etsi ja löysikin,
kuun hetkiseksi pilvistä pilkistäissä, lähimmän Apishaudoille vievän
erämaan polun ja riensi sitten rivakin askelin sitä pitkin eteenpäin.

Hän katseli suoraan eteensä, sillä kun hän vilkaisi tien syrjään ja hän
näki kuivan, kalpean kuuvalon valaiseman erämaan kasvin, niin hän luuli
sen takana näkevänsä murhamiehen kasvot.

Maasta välkkyvät kuolleitten eläinten luurangot ja kameelien ja aasien
vaalenneet poskiluut, jotka näyttivät paljoa valkeammilta kuin erämaan
hiekka, jolla ne olivat, tuntuivat hänestä vironneen ja muistuttivat
parrakkaan murhamiehen tiikerin hampaita.

Hiekkapilvet, joita yhä voimakkaammin riehuva länsituuli lennätteli
vasten hänen kasvojaan, kiihdytti hänen tuskaansa, sillä silloin
tällöin siinä tuntui yöilman kylmempiä tuulahduksia, ja usein hänen
mielestään henkiä, lämpimästi hengittäen kulki hänen ohitseen, ja
kylmillä sormillaan kosketti hänen kasvojaan.

Hänen kiihoitettu kuvitus-voimansa muutti kaikki, mitä hän vaan näki,
joksikin kauheaksi, mutta kamalampia ja kauhistuttavampia, kuin kaikki
se, mitä hänen korvansa eroittivat, ja kuin ne valekuvat, joita hänen
silmänsä huomasivat kalpeassa kuuvalossa, olivat hänen ajatuksensa sen
johdosta, mitä lähimmäisessä tulevaisuudessa todellakin oli tapahtuva,
ja ne kauheat seikat, jotka Roomalaista ja Ireneä uhkasivat. Eikä hän
voinut eroittaa heitä toinen toisestaan, sillä yksi ainoa tunne täytti
hänen sydämensä ja mielensä: tuska, tuska, sama rajaton sanomaton,
huolettava tuska, jota tuottaa yhtähyvin hengenvaara ja ikuinen häpeä,
kuin turhin valekuva ja mitättömin mitättömyys.

Silloin kulki suuri musta pilvi hitaasti kuun yli ja synkkä pimeys
peitti kaiken hänen ympärillään olevan, vieläpä ne epämääräiset
olennotkin, jotka hänen mielikuvituksensa oli muuttanut kauheiksi
huviksi.

Hänen täytyi hiljentää kulkuaan, jaloillan tietä tunnustellakseen, ja
samoin kuin lapsi saattaa mielestään karkoittaa ja tyhjäksi muuttaa
jonkun lähestyvää ilkeän esineen, peittämällä kädellään silmänsä, niin
hänen sielunsakin synkän pimeyden kautta äkkiä pääsi vapaaksi
tuhansista luulotelluista kauhuista.

Hän pysähtyi huokeammin hengittäen, kokosi kaiken sisällisen tahtonsa
voiman ja kysyi itseltään, mitä hänen piti tekemään estääkseen näitä
kamalia seikkoja tapahtumasta.

Sitten kuin hän oli nähnyt murhamiehet, oli jokainen koston ajatus,
jokainen halu kuolemalla rankaista viettelijää, hänen sielustaan
väistynyt, ja yksi ajatus hänessä vaan vallitsi, nimittäin, että, hän
koska hän oli ihminen, oli pelastettava raivoovien petojen kynsistä.

Hitaasti eteenpäin kulkiessaan hän toisti jokaisen sanan, minkä hän oli
kuullut Euergeteen, eunukin, erakon ja murhamiesten lausuvan
Publiuksesta ja Irenestä, ja hän muisteli mielessään jokaista askelta,
minkä hän oli temppelistä lähdettyään käynyt, ja siten hän jälleen
selvään käsitti että Irenen tähdenhän hän oli lähtenyt liikkeelle ja
hänen tähtensä vaaroja kesti ja tuskia kärsi, ainoastaan,
yksinomaisesti hänen tähtensä.

Hänen sisarensa kuva ilmaantui äkkiä ja iloisempana, viehättävämpänä
hänen sieluunsa, puhtaana epäsuotuisasta kateudesta, jota hän ei
intohimon vallassa ollessaankaan pienimmän silmänräpäyksen osan
aikanakaan ollut tuntenut.

Hänen silmissään Irene oli kasvanut suureksi, hänen huolen pitonsa
suojelemana ja hänen rakkautensa auringon paisteen lämmittämänä.

Hänestä huolen pitäminen, hänen puolestaan puutteitten kärsiminen ja
vaivojen näkeminen oli käynyt hänelle nautinnoksi, ja kun hän silloin,
niin kuin hänellä usein oli tapana tehdä, kääntyi isänsä puoleen, ikään
kuin hän olisi ollut läsnä, ja kuulumattomin sanoin kysyi häneltä:
"Eikös niin, olenhan hänen hyväkseen tehnyt, mitä olen voinut?" ja kun
hänen silloin täytyi itsekseen sanoa, että hän välttämättömästi olisi
myöntävästi vastannut tähän kysymykseen, silloin hänen silmänsä
täyttyivät kyynelistä, ja katkeruus ja levottomuus, jotka vielä vasta
olivat hänen rinnassaan vallinneet, poistuivat hänestä vähitellen, ja
niin kuin viileä ilma kuuman päivän jälkeen, kiitollisen ilon
virkistävä tuulahdus virtasi hänen sielunsa kautta.

Kun hän silloin pysähtyi, etsiäkseen yhä enemmin pimeään tottuneilla
silmillään erästä Sphinksi-kujanteen päässä olevaa temppeliä, jonka
lähellä hän jo varmaankin luuli olevansa, kuului odottamatta hänen
korviinsa hänen oikealta puoleltaan juhlallinen, moni ääninen
valituslaulu.

Se oli Osiris Apiin pappien laulua, jotka keski yön aikaan temppelinsä
katolla viettivät jumalansa mysterioita.

Hän tunsi hyvin tämän ylistysvirren, jossa valitettiin Osiriin
kuolemaa, ja häntä rukoillen pyydettiin, murtamaan kuoleman valtaa,
nousemaan jälleen ylös, lahjoittamaan maailmalle ja ihmisille uutta
valoa ja uusia elinvoimia ja suomaan kaikelle kuolleelle uutta
olemista.

Mahtavasti tämä hurskas valitusvirsi vaikutti hänen liikutettuun
sieluunsa. Varmaankin olivat hänen vanhempansakin jo joutuneet kuoleman
uhreiksi ja olivat nyt, elämää jakelevan jumalan vertaisina ollen,
osallisina maailman ja ihmisten kohtalon johdannossa.

Syvempään hengittäen hän kohotti molemmat kätensä taivasta kohti ja
ensi kerran hänen koko sielunsa, senjälkeen kuin hän liikutettuna oli
palannut Serapiin kaikkein-pyhimmästä, täydelleen vajosi
intohimoisesti, hartaasti, lämpöiseen, hiljaiseen rukoukseen; hän
rukoili voimia, vastakin voidakseen täyttää velvollisuutensa, neuvoa,
miten hän voisi keksiä oikean keinon pelastaakseen Irenen
onnettomuudesta ja Publiuksen kuolemasta.

Näin rukoillessaan ei hänestä enään tuntunut tyhjältä; ei, hänestä
tuntui kuin voittamaton hyvää suojeleva voima, johon hän jälleen
luotti, vaan jolle hän ei tiennyt mitään nimeä, olisi seissyt aivan
hänen edessään, ikäänkuin hän olisi ollut vihollisten ahdistama tytär,
joka pelastusta rukoillen syleilee mahtavan isänsä polvia.

Muutaman minuutin hän oli näin kohotetuin käsin seissyt, kun uudelleen
esiin pistävä kuu palautti hänet todellisuuteen.

Silloin hän näki Sphinksikujanteen olevan aivan lähellä tuskin sadan
askeleen päässä hänestä, ja sen vieressä olivat Apishaudat, joitten
läheisyydessä Publiuksen piti häntä odottaa.

Hänen sydämensä alkoi jälleen nopeammin tykyttää ja hänen oman
heikkoutensa pelko tuli jälleen vireämmäksi.

Tuokion perästä hän oli kohtaava Roomalaista, ja kun hän silloin
ehdottomasti kädellään kosketti tukkaansa, sitä silittääkseen, hän
huomasi että hänellä oli Glaukuksen hattu päässään ja hänen viittansa
hartioillaan.

Hitaasti ja vielä kerran taivuttaen sydämensä rukoukseen pyytääkseen
muutamilla lyhyillä lauseilla rauhaa ja järkevää mieltä, hän järjesteli
pukuaan ja sen poimuja, ja silloin hänen sormensa sattuivat
Apis-hautojen avaimeen, joka hänellä vielä oli muassaan.

Silloin juolahti hänen mieleensä eräs ajatus, ja hän pysyi siinä
lujasti kiinni, muodosteli sitä, nopeammin hengittäen, kunnes hän luuli
oikean keinon keksineensä, pelastaaksen sen miehen kuolemasta, joka oli
niin rikas, niin mahtava, joka ei ollut antanut hänelle mitään, vaan
oli ottanut häneltä kaikki ja jolle hän, köyhä ruukunkantajatar, tällä
hetkellä saattoi tarjota kaikkein kalleimman omaisuutensa, henkensä,
vaikka tämä mies oli aikonut kietoa hänet vehkeisinsä.

Serapion oli sanonut, ja hän uskoi sen mielellään, ettei Publius ollut
halpamielinen; ja varmaankaan hän ei ollut kiittämätön pelastajalleen!

Hän tahtoi saavuttaa itselleen oikeuden vaatia häneltä jotakin, mutta
ainoa mitä hän saattoi vaatia, oli että hän luopuisi hänen sisarestaan
ja toisi Irenen hänelle takaisin.

Milloin hän lienee liittoutunut helposti voitettavaan, kokemattomaan
tyttöön, ja kuinka helposti hän lieneekään tarttunut tämän miehen
ojennettuun käteen! Mutta kuitenkin!

Kaikissa juhlakuluissa Publius ei koskaan ollut Ireneä katsellut, vaan
aina vaan häntä ja kuinka Roomalainen nopeasti ja kernaasti oli
saattanut suostua, väärää kutsumusta noudattaen, tulemaan keskiyön
aikana erämaahan tavatakseen häntä?

Ehkä hän kuitenkin oli lähempänä Publiuksen sydäntä kuin Irene, ja kun
kiitollisuus uusin voimin veti tätä hänen luokseen, silloin, niin
silloin tämä kenties saattoi astua hänen eteensä ja unhoittaen oman
ylpeytensä ja alhaisuutensa, pyytää häntä vaimokseen.

Tämä ajatus valtasi hänet täydelleen, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt
filosoofien kuvapatsaitten ympäröimään piiriin, se kysymys heräsi
hänessä: "Entäs Irene?"

Olisikohan hän seurannut Publiusta ja olisikohan hän jäähyväisiä
sisarelleen sanomatta hänet hyljännyt, joll'ei tulinen rakkaus
Publiukseen, joka oli rakastettavin kaikista miehistä, olisi vallannut
hänen nuoren sydämensä.

Entä Publius?

Eiköhän tämä kiitollisena hänen aikomastaan teosta suostuisi, jos hän
sitä vaatisi, ottamaan vaimokseen hänen Irenensä, joka oli jalon suvun
köyhä, mutta ihanan ihana tytär?

Ja jos se oli mahdollista, jos nämä molemmat kunnialla saattoivat
rakkautensa kautta tulla onnellisiksi, niin eroittaisiko hän, Klea,
nämä molemmat toisistaan? Hänkö kateellisena tempaisisi Irenensä
Publiuksen käsistä ja veisi hänet takaisin synkkään temppeliin, joka
hänestä, liideltyään kirkkaassa ilmassa ja iloisessa nopeudessa
taitaisi tuntua kahta synkemmältä ja ikävämmältä.

Hänkö sysäisi Irenen onnettomuuteen, Irenen, oman lapsensa, hänen
huostaansa uskotun aarteen, jota hän oli vannonut suojelevansa?

"Ei, ja vielä kerran ei", hän sanoi päättävästi. "Hän on syntynyt iloa,
minä huolia näkemään, ja jos vielä uskallan pyytää sinulta, oi ylhäinen
Jumaluus, jotakin, niin pyytäisin, että ottaisit tämän rakkauden
sielustani, joka pirstaleiksi murtaa sydämeni, kuin lahonneen puun, ja
että sinä kauaksi poistaisit minusta kateuden, nähdessäni Irenen
onnellisena Publiuksen käsissä.

"Kovaa kyllä on, oman sydämensä erämaahan karkoittaminen, että toisessa
senkautta kevät kukoistaisi: mutta oikein se on, ja äiti minua
kiittäisi ja isä sanoisi minun toimivani hänen hengessään ja noitten
miesten opin mukaan, jotka noilla jalustoilla seisovat. Hiljaan,
hiljaan, sä sydän parkani, niin ainoastaan, niin on oikein!"

Näitä miettien hän kulki Zenon ja Khrysippon kuvapatsaitten ohitse ja
loi silmäyksen niitten, kuuvalon valaisemien, kasvojen juonteisiin, ja
kun hän sitten taas katseli niitä sileitä kiviä, joilla filosoofien
ympäröimä piiri oli kivetty, niin hänen silmiinsä sattui hänen oma
musta, tarkkapiirteinen varjonsa, joka oli aivan matkustavaisen
kaltainen, joka viittaan ja leveäreunaiseen hattuun puettuna kulkee
kaupungista kaupunkiin.

"Aivan kun mies!" hän mumisi itsekseen, ja kun hän juuri samassa näki
hänen kaltaisen, hattuun puetun olennon ilmaantuvan Apishautojen oven
viereen ja kun hän siinä luuli tuntevansa Roomalaisen, silloin hänen
kiihtyneissä aivoissaan heräsi eräs ajatus, eräs neuvo, joka hänet
ensin täytti kauhulla, mutta sitten salaman nopeasti ilolla, mitä kotka
tuntenee mahtavana siipiään levitellessään ja kohotessaan korkealle yli
maan tomun puhtaasen, rajattomaan eetteriin.

Tykyttävin sydämin, syvään ja hitaasti hengittäen, mutta korkealle
vartaloaan oikaisten kuni kuningatar, joka lähestyy toista ruhtinasta,
hän kulki hattu, jonka hän oli ottanut päästään, vasemmassa ja Krates
sepän avain oikeassa kädessä Corneliolaiseen ja Apishautojen oveen
päin.



YHDESKOLMATTA LUKU.


Mies jonka Klea oli nähnyt olikin Roomalainen Publius. Paljon hän oli
kuluneena päivänä toimiskellut, sillä tultuaan vakuutetuksi siitä, että
kuvanveistäjä puolisoineen oli vastaan ottanut Irenen, kuin oman
lapsensa, hän oli palannut telttaansa, jälleen kirjoittaakseen Roomaan.

Mutta se ei ollut niin helposti luonnistua, sillä hänen ystävänsä
Lysias käveli levottomana edestakaisin, ja joka kerran kuin hän pani
kynän papyrukselle, tämä häiritsi häntä kyselemällä erakosta,
kuvanveistäjästä ja tämän holhotista.

Kun Korintholainen viimein halusi tietää, olivatko hänen, Publiuksen,
mielestä Irenen silmät ruskeat vai siniset, silloin hän oli
närkästyneenä hypähtänyt pystyyn ja kiivaasti huudahtanut:

"Olkoot vaikka punaiset, vihreät: mitä se minuun kuuluu!"

Lysias näytti enemmän iloitsevan kuin suuttuvan tästä vastauksesta, ja
hän oli ja tunnustamaisillaan ystävälleen, että Irene oli hänen
sydämessään sytyttänyt tulipalon, kun Euergeteen tallimestari tuli
tuomaan Roomalaiselle neljää kyreneläistä hevoista, joita hänen
herransa pyysi jaloa Publius Cornelius Scipio Nasicaa vastaanottamaan
ystävyyden merkkinä.

Varmaankin kokonaisen tunnin ajan molemmat ystävykset, ollen hevosten
tuntijoita ja rakastajia, ilolla katselivat kallisarvoisten hevosten
ihanata vartaloa ja kopeata käyntiä.

Sitten tuli kuningattaren kamariherra kutsumaan Publiusta heti hänen
luonaan käymään.

Roomalainen seurasi lähettilästä, vähän aikaa viivyttyään teltassaan,
josta hän otti mukaansa kiveen veistetyt Heben häät, sillä, kulkiessaan
kuvanveistäjän asunnolta palatsiin, oli hänen mieleensä juontunut
tarjota ne kuningattarelle, ilmoitettuaan ruukunkantajattarien synnyn.

Publiuksella oli tarkat silmät, eivätkä Kleopatran heikkoudet olleet
jääneet häneltä huomaamatta, mutta hän ei koskaan ollut hänestä
luullut, että hän auttaisi hillitöntä veljeään, tämän väkivallalla
itselleen anastaessaan jalon isän viatonta tytärtä.

Hän tahtoi lahjoittaa ne hänelle palkkioksi tyhjiin rauvenneesta, hänen
ystävänsä ehdoittamasta näytelmästä, joitten ihanasta esityksestä
kuningatar niin suuresti oli iloinnut.

Kleopatra vastaan otti häntä katollaan, josta suosiosta ainoastaan
harvat saattoivat kehua, ja itse leväten vuoteellaan, salli hän hänen
istuutua hänen jalkojensa juureen ja ilmaisi selvän selvään jokaisella
silmänsä katseella, jokaisella lausumallaan sanalla, että nykyhetki
teki hänet onnelliseksi ja täytti hänet intohimoisella ilolla.

Publius osasi pian saattaa puheeksi ruukunkantajattarien viattomien
kultakaivoksiin syöstyjen vanhempien asian, mutta Kleopatra keskeytti
hänen puolustuspuhettaan ja kysyi selvään, peittelemättä ja vähän
kiihkeästi, oliko totta, että hän kalusi Hebeä omakseen.

Hänen jäykkiin kieltoihinsa kuningatar niin kovin vastasi epäilyn
osoitteilla, jotka viimein alkoivat tuntua moitteilta, kunnes hän
pahastui ja tuimistuneena jäykästi selitti, pitävänsä valhetta
akkamaisena ja halpana ja että hän kaikista solvauksista vähimmin
suvaitsi sanojensa totuuden epäilemistä.

Tämmöinen tulinen ankara kielto sen miehen suusta lähteneenä, jota hän
kunnioitti oli Kleopatralle aivan uutta, eikä hän siitä pahastunut,
sillä nyt hän saattoi uskoa ja uskoikin mielellään, että Publius ei
ollenkaan välittänyt siveästä Hebestä, että Euleus panetteli
vihollistaan, ja että Zoë, joka äsken oli palannut turhalta
temppelimatkaltaan, oli erehtynyt kertoessaan Roomalaisen olevan Irenen
rakastajan, ja että hän varmaankin jo aivan varhain aamulla oli
ilmaissut itse tytölle tahi Serapeumin papistolle, mitä hänen suhteensa
oli tekeillä. Tämän jalon nuorukaisen povessa ei viekkautta piillyt,
siinä ei saattanut piillä! Ja hän, joka tavallisesti ei tahtonut kuulla
sanaakaan ympäristönsä suusta, kysymättä, mitä sillä tarkoitettiin,
kuinka paljon petosta ja teeskentelyä siinä oli, hän uskoi Roomalaista,
ja iloitsi tästä uskostaan niin suuresti, että hän iloisesti
ja herttaisesti vaati Publiusta antamaan itselleen erakon
pyyntökirjoitusta luettavaksi.

Roomalainen ojensi hänelle heti kääryn ja sanoi, että, koska siinä oli
niin paljon surullista, josta hän halusi ottaa selkoa, hän katsoi
velvollisuudekseen valmistaa hänelle jos kohta pientäkin iloa.

Samalla hän ojensi hänelle kiveen leikatut kuvat ja Kleopatra iloitsi
tästä pienestä taideteoksesta niin rajattomasti, kuin hän ei olisikaan
ollut rikas kuningatar, jolla oli kauniimmin leikatut kivet koko
maailmassa, vaan tyttö, jolle lahjoitetaan ensimmäinen kauan ikävöity
kultakoriste.

"Oivallista, ihanaa!" hän huusi yhä uudelleen. "Ja päälle päätteeksi ne
ovat katoamattomia muistoja sinusta, armaani, ja Egyptissä käynnistäsi.
Vaikka koristettaisiin sitä kuinka kalleilla kivillä tahansa, niin itse
timantitkin näyttäisivät minusta arvottomilta tämän lahjasi rinnalla.
Ennen kuin luenkaan anomuskirjoituksesi, on tuomioni jo lausuttu
eunukista ja hänen onnettomasta uhristaan. Mutta kuitenkin aion lukea
käärön ja vieläpä tarkkaankin, sillä minun puolisoni pitää Euleusta
hyödyllisenä ja melkein välttämättömänä välikappaleena, ja onpa
tärkeätä että tuomiolla ja armahduksella on lujat perustansa. Minä
uskon Philotas paran viattomuutta, mutta vaikka hän olisi tehnyt
tuhansia murhia, niin minä tämän lahjan saatuani sittenkin toimittaisin
hänet vapaaksi."

Nämä sanat loukkasivat Roomalaista ja se, mitä Kleopatra oli häntä
miellyttääkseen lausunut, oli hänen mielestään paremmin sopinut
kavalalle virkamiehelle kuin kuningattarelle.

Aika kävi hänelle pitkäksi Kleopatran luona, joka hänen
kylmäkiskoisuudestaan huolimatta yhä kiihkeämmin toi ilmi lämpöisiä
tunteitaan, ja mitä enemmän hän puhui ja kertoi, sitä äänettömämmäksi
Publius kävi.

Helpommin hän hengitti kun tämän puoliso vihdoin tuli Kleopatraa ja
häntä itseään päivälliselle noutamaan.

Aterioidessa Philometor lupasi ottaa ajaakseen Philotaan ja tämän
puolison asiaa, jotka molemmat hän tunsi ja joiden kohtalo häntä
suretti; kuitenkin hän pyysi puolisoaan ja Roomalaista vetämään Euleus
eunukkia oikeuteen, vasta Euergeteen Memphiistä lähdettyä, sillä hän ei
vielä saattanut olla ilman tätä veljensä täällä olon aikana, jonka
kautta monia vaikeuksia lisääntyi, ja jos hän arvosteli Publiusta
itsensä mukaan, niin hän pani suurempaa arvoa siihen, että viattomat
autettiin oikeuksiinsa ja vapautettiin kurjuudesta, jonka todellisen
suuruuden hän aivan vasta oli oppinut tuntemaan opettajansa
Agatharchideen kautta, kuin että se, joka oli liian halpa hänen
vihansa esineeksi, ja joka ei missään tapauksessa voinut välttää
rangaistustaan, juuri tänään tahi huomenna joutuisi tuomarinsa eteen.

Publiuksen oli onnistunut poistua kuninkaallisen pariskunnan seurasta,
ennen kuin se Asklepiodorin kirjoitus oli saapunut palatsiin, jossa
Serapiin papit ilmaisivat väärää luuloaan, että Irene muka olisi
kuninkaan käskystä temppelistä ryöstetty.

Kun hän vakuutti, että hänen vielä tänään täytyi tärkeistä asioista
kirjoittaa Roomaan, ei itse Kleopatrakaan uskaltanut väitellä vastaan;
ja kun Philometor sitten oli kahden kesken puolisonsa kanssa, ei hän,
jonka suosio helposti oli voitettavissa, keksinyt sanoja kyllin
ylistelläkseen nuoren miehen oivallisia ominaisuuksia, sillä niistä hän
tulevaisuudessa luuli Roomassa lähtevän suurta hyötyä asioilleen, ja
tämän suopeista mielipiteistä, hänen jälleen tuli, ja sen hän ilolla
myönsi, kiittää puolisonsa vastustamatonta viisautta ja suloisuutta.

Palatsista lähdettyään ja telttaansa rientäessään, Publiuksesta tuntui
kuin hän olisi ollut raskaasta työstä palaava päiväläinen tahi
kiusallisesta syytöksestä vapautettu mies tahi tieltä eksynyt, joka
jälleen on löytänyt oikean tien.

Rasittava, matalamman puutarhan lehtikujanteissa vallitseva ilma oli
hänen mielestään kepeämpi hengittää kuin Kleopatran katolla
puhaltelevat jäähdyttävät tuulen hengähdykset.

Liikutettavalta ja samalla huolestuttavalta hänestä kuningattaren
läheisyys tuntui, ja kuinka imartelevaa mahtavan hallitsijattaren
suosio olikin, niin ei se hänestä kuitenkaan juuri paremmalta
maistunut, kuin kultaiselle vadille asetettu, kauniisti koristettu
ruoka, jota väkisin pakoitetaan syömään ja johon saattaa olla myrkkyä
sekoitettuna ja joka maistuu inhoittavan imelältä, jos sitä viimeinkin
maistelee.

Publius oli suora mies, ja sentähden hänestä niinkuin jokaisesta hänen
kaltaisestaan väkinäinen rakkaus tuntui semmoisesta kädestä
lähteneeltä kunnian osoitukselta, jota ei saata pitää arvossa ja jonka
siitä syystä enemmin hylkää kuin vastaan ottaa -- niin kuin liioiteltu
paljon ansioitamme suurempi kiitos, joka kyllä hullua ilahuttaa, mutta
pikemmin suututtaa ymmärtäväistä miestä, kuin näyttää hänen kiitostaan
ansaitsevan.

Hänestä tuntui siltä, kuin Kleopatra olisi aikonut käyttää häntä
ensiksi rattoisaksi leikkikalukseen ja sitten edulliseksi
välittäjäkseen, ja se suututti häntä ja huolestutti tätä vakavaa ja
rehellistä nuorukaista niin suuresti, että hän mieluimmin heti
jäähyväisittä olisi lähtenyt Egyptistä ja Memphiistä.

Kuitenkaan ei lähtö hänelle ollutkaan niin helppo, sillä aina
Kleopatraa ajatellessaan, hänen mieleensä juontui myöskin Klea, samoin
kuin synkkää yötä ajatellessa, myöskin kylmän kuun ihana loisto
kuvautuu sisällisen silmämme eteen.

Samoin kuin hän oli pelastanut Irenen, samoin hän myöskin halusi
toimittaa vapauden ruukunkantajattarien vanhemmille, ja hänestä tuntui
täydelleen mahdottomalta Egyptistä lähteminen vielä kerran Kleaa
näkemättä.

Hän halusi vielä kerran tavata tätä ylpeätä ja ylevää tyttöä ja sanoa
hänelle, että hän oli ihana, kuninkaallinen nainen ja sanoa olevansa
hänen ystävänsä, ja vihaavansa vääryyttä, ja oikeuden ja hänen itsensä
tähden olevansa mielellään valmis suuriin uhrauksiin hänen ja hänen
vanhempiensa hyväksi.

Vielä tänään ennen juhla-ateriaa hän aikoi uudelleen käydä Serapiin
temppelissä ja pyytää erakkoa auttamaan häntä päästäkseen
keskustelemaan hänen holhottinsa kanssa.

Kun Klea vaan tietäisi, mitä hän oli Irenen ja hänen vanhempiensa
hyväksi tehnyt, silloin hän varmaankin osoittaisi, että hänenkin
silmänsä saattoi ystävällisesti katsella, silloin hänen täytyi
jäähyväisiksi ojentaa hänelle oikea kätensä, johon hän ajatteli
molemmin käsin tarttuvansa ja painavansa sitä rintaansa vastaan.

Silloin hän mitä ylevimmin, lämpöisimmin sanoin, aikoi hänelle sanoa
kuinka onnellinen hän oli, hänet löydettyään, ja kuinka vaikeata olisi
hänestä erota.

Silloin tämä varmaankin tarttuisi hänen käteensä ja puhuttelisi häntä
ystävällisin sanoin.

Ainoa Klean ankarasta, mutta kumminkin kauniista suusta lähtenyt lause
hänestä näytti kallisarvoisemmalta, kuin Egyptin suuren ja rikkaan
kuningattaren suutelo ja syleily.

Corneeliolainen saattoi, kun häntä ärsytettiin, vihansa vimmassa käydä
liian pitkälle, mutta hänen kuvitusvoimansa ei ollut erinomaisen vilkas
eikä tulinen.

Sillä aikaa kuin hänen hevoisiaan valjastettiin ja hän ajoi Serapiin
temppeliin, ruukunkantajattaren ylevä kuva lakkaamatta liikkui hänen
sielussaan, usein hän luuli kädessään pitäväänsä hänen kättään eikä
ohjia, ja kun hän mielessään ajatteli, mitä hän jäähyväisiksi aikoi
hänelle sanoa, ja kun hän luuli kuulevansa hänen liikutetulla äänellä
kiittävän häntä hänen jalosta avustaan ja sanovan, ettei hän koskaan
häntä unhoittaisi, silloin hän tunsi kyynelten kostuttavan silmiään,
jotka moneen vuoteen eivät olleet niihin tottuneet, ja hänen mieleensä
juohtui se päivä, jolloin hän omaisilleen sanoi jäähyväisiä, ensi
kerran sotaan lähtiessään.

Silloin eivät hänen omansa, vaan hänen äitinsä silmät, olleet
kyyneleistä välkkyneet ja hän huomasi, että, jos hän saattoi verrata
Kleaa johonkin toiseen naiseen, niin hän enimmin oli sen ylhäisen
matronan kaltainen, joka oli hänelle lahjoittanut elämän, että Klea
suuren Scipio Africanuksen tyttären rinnalla näyttäisi samalta, kuin
nuori Minerva ylhäisen Junon äidin rinnalla.

Hän pettyi suuresti toiveissaan, tavatessaan Serapiin temppelin ovet
suljettuina ja huomatessaan täytyvänsä palata Memphiisen näkemättä sekä
Kleaa että erakkoa.

Mikä tänään oli ollut mahdotonta, sitä hän huomenna saattoi uudelleen
koettaa, mutta yhä kiihkeämmin hän ikävöi rakastettuaan ja tuskallinen
kaiho valtasi hänet, ja jälleen teltassa istuessaan toista Roomaan
menevää kirjettään päättäessään, aina vaan Klea hänen mieleensä
juohtui, joten hänen totinen työnsä keskeytyi.

Senkin seitsemän kertaa hän hypähti pystyyn ajatuksiaan selvittääkseen
ja yhtä usein hänen jälleen täytyi heittää kynä kädestään, sillä
ruukunkantajattaren kuva asettui hänen ja hänen kätensä väliin.

Vihdoinkin hän itseensä suuttuneena löi edessään olevaan pöytään,
painoi sitten niitä niin voimakkaasti vasten lanteitaan, että häneen
oikeen koski ja tyytymättömänä päätti lujasti täyttää velvollisuutensa,
ennenkuin muuta ajatteli.

Hänen rautainen tahtonsa pääsi voitolle ja hämärän tullessa hänen
kirjeensä oli valmis.

Hän oli jo painamaisillaan sinetin vahaan sinettisormuksensa
sardonyksiin piirretyn, sukunsa merkin, kun hänen palvelijansa ilmoitti
mustan orjan tahtovan häntä puhutella.

Corneliolainen käski päästämään tätä sisälle ja neekeri ojensi hänelle
taulun, jossa Euleus petollisessa tarkoituksessa Klean nimessä kutsui
häntä keskiyön aikana saapumaan Aapishautojen luo.

Jumalien sanansaattajalta nuorukaisesta näytti tämä hänen vihollisensa
kavala välikappale, ja intohimoisen joutuisasti sekä vähintäkään
epäilemättä hän kirjoitti kurjalle savitaululle: "Minä tulen".

Publius tahtoi itse huomaamatta antaa äsken kirjoittamansa senaatille
menevän kirjeen lähettiläälle, joka eilen oli tuonut hänelle kirjeen
Roomasta, ja vaikka häntä tänä yönä olisi kutsuttu kuninkaallista
aarretta noutamaan, niin hän olisi mieluummin siitä kutsumuksesta
luopunut, kuin jättänyt Klean tapaamisen sikseen, siten hän ei missään
tapauksessa saattanut ottaa osaa kuninkaan juhla-ateriaan, johon
Kleopatra häntä kuitenkin hänen lupauksensa johdosta luultavasti
odotti.

Hän kaipasi suuresti Lysias ystävätään; sillä hän ei millään muotoa
tahtonut kuningatarta loukata, ja Korintholainen, joka tällä hetkellä
varmaankin toimitteli turhanpäiväsiä asioita, oli yhtä taitava
uskottavien keksinnässä kuin hän itse oli siinä taitamaton.

Hätäisesti Publius kirjoitti telttakumppanilleen muutaman sanan pyytäen
häntä kuninkaalle ilmoittamaan, että tärkeät toimet häntä tänä iltana
estivät häntä kuninkaan vieraana olemasta, heitti viittansa
hartioilleen, pani päähänsä kasvoja varjostavan matkahattunsa ja läksi
jalkaisin, seuralaisetta satamaan päin astumaan kirje toisessa ja
matkasauva toisessa kädessä.

Sotamiehet ja vartijat, jotka täyttivät palatsin pihan, luulivat häntä
lähettilääksi eivätkä huutaneet häntä luokseen, kun hän nopeasti ja
rohkeasti riensi eteenpäin, ja siten hän viivytyksittä ja tuntematonna
pääsi satamaan majapaikkaansa, jossa hänen vähä aikaa piti odottaa
laivurien ja kauppiasten joukossa, ennenkuin hänen sanansaattajansa
palasi hauskasta muukalaiskortteerista, jossa hän kostutteli kurkkuaan.

Publiuksen oli monesta asiasta tämän miehen kanssa sovittava, jonka
huomisaamuna piti lähtemän Aleksandriaan ja Roomaan, mutta Publius
tuskin malttoi kyllin kauvan viipyä, sillä hän luuli, että hänen jo
kokonaista tuntia ennen keski-yötä piti lähtemän Klean määräämään,
hänelle vanhastaan tuttuun paikkaan kuolleitten kaupunkiin, vaikka hän
tiesi paljon lyhemmässä ajassa voivansa päästä perille.

Ikävöivästä aurinko liikkuu liian hitaasti ja ennen vaeltava tähti
unhoittaa aikansa, kuin rakastaja, jota rakkaus on kutsunut.

Huomiota välttääkseen hän ei käyttänyt vaunuja vaan muulia, jonka
majapaikan isäntä mielellään hänelle lainasi, sillä Roomalainen oli
niin iloissaan toivoessaan Kleaa tapaavansa, että hän pisti kultarahan
ravintolan isännän suloisen lapsen sormien väliin, joka oli nukkunut
penkille ravintolan tiskin viereen ja kysymättä juomansa maaviinin
hintaa, maksoi kaksi kertaa niin paljon kuin jos se olisi ollut
oivallista falernolaista.

Ihmetellen isäntä häntä katseli, kun hän aimo hypyllä keikahti korkean
eläimen selkään sitä liikuttamatta, ja Publiuksesta itsestään tuntui,
kuin hän ei poikaikänsä jälkeen koskaan olisi ollut niin riepas ja
aivan vallattoman iloinen kuin tällä hetkellä.

Satamasta Aapishaudoille vievä tie oli toinen, kuin se, joka kulki
sinne kuninkaan palatsista ja jota pitkin Klea oli mennyt, eikä se
myöskään sen ravintolan sivu, jossa Klea oli murhamiehet nähnyt.

Päivällä toivioretkeläiset sitä tietä suuresti käyttivät, eikä
Roomalainen saattanut siltä yölläkään eksyä, sillä muuli, jolla hän
ratsasti, tunsi sen vallan hyvin. Sen hän tiesi, sillä kysyessään,
miksi ravintolan isäntä tätä eläintä, elätti, oli hänelle vastattu,
että se joka päivä vei Ylä-Egyptistä tulevia toivioretkeläisiä Serapiin
temppeliin ja pyhien härkien haudoille. Hän siis saattoi aivan huoleti
hyljätä isännän tarjoomuksen kun tämä hänelle muulin ohjajaa tarjosi.

Kaikki jotka näkivät hänen lähtevän liikkeelle, luulivat hänen palaavan
kaupunkiin kuninkaan palatsiin.

Hiljaista ravia Publius ratsasti kaupungin katuja pitkin, ja kun
jostakin ravintolasta ryyppivien sotamiesten naurua hänen korviinsa
kajahti, niin hän olisi aivan mielellään siihen yhtynyt.

Kun sitten äänetön erämaa häntä ympäröi ja tähdet hänelle osoittivat,
että hän liian aikaisin oli saapunut kohtauspaikalle, niin hän antoi
muulin kulkea hitaammin ja mitä lähemmäksi määräpaikkaansa hän pääsi,
sitä totisemmaksi hän kävi, sitä kiivaammin hänen sydämensä sykki.

Taisipa olla jotakin tärkeätä, tähdellistä, mitä Klea halusi hänelle
kertoa tähän aikaan ja tämmöisessä paikassa.

Oliko Klea tuhanten muitten naisten kaltainen, ja kulkiko hän nyt
lemmen hetken viettoon sen kanssa, joka muutamia päiviä sitten oli
vastannut hänen silmäyksiinsä ja ottanut hänen orvokkinsa?

Kerran tämä ajatus väkisinkin valtasi hänen mielensä, mutta hän
karkoitti sen pois, pitäen sitä mielettömänä ja hänelle itselleen
sopimattomana.

Ennen kuningas saattaisi pyytää kerjäläistä kanssansa jakamaan
valtakuntaansa, kuin tämä tyttö kutsuisi häntä salaisessa paikassa
yhdessä nauttimaan Amorin suloisia antimia.

Luultavasti hän ennen kaikkia halusi varmoja tietoja sisarensa
kohtalosta, varmaankin hän myöskin halusi puhella vanhemmistaan, mutta
tuskinpa Klea kuitenkaan olisi päättäytynyt häntä avukseen kutsumaan,
jollei hän olisi oppinut Publiukseen luottamaan, ja tämä Klean
luottamus hänet ylpeydellä täytti ja samalla hän kiihkeästi ikävöi
Kleaa, joka yhä voimakkaammin valtasi hänen sydämensä.

Sillä aikaa kuin muuli hitain, vakavin askelin synkimmässäkin pimeässä
etsi tietä ja myöskin löysi sen, hän katseli taivasta ja kiilteleviä
pilviä, jotka milloin mustina ja paksuina peittivät Silenen valon,
milloin vaaleamman reunan ympäröimänä toisistaan eroisivat, jolloin
kultainen kuun kaistale ne jakoi, kuten joutsen järven synkän pinnan.

Samalla hän lakkaamatta ajatteli Kleaa, ja haaveksien luuli näkevänsä
hänet edessään, mutta toisenlaisena ja korkeampana kuin koskaan ennen,
sillä hänen vartalonsa kasvoi hänen silmissään kasvamistaan ja oli
vihdoin niin suuri, että hänen päälakensa ylettyi taivaasen saakka,
että pilvet näyttivät hänen hunnultaan ja kuu hänen tummaan tukkaansa
kimitetyltä loistavalta diademilta.

Mahtavasti tämä näky häneen vaikutti, hän laski ohjakset muulin
kaulalle ja levitti kätensä sulkeakseen syliinsä ihanan utukuvan, mutta
hänen eteenpäin ratsastaessaan se aina samalla väistyi, ja kun
länsituuli puhalsi hiekkaa hänen kasvoihinsa, ja kun hänen silloin
täytyi kädellään peittää silmänsä, niin se kokonaan katosi eikä enää
näyttäinyt, ennenkuin hän oli saapunut Apishautojen luo.

Hän oli täällä toivonut tapaavansa sotamiehiä tahi vartioita,
joiden huostaan hän olisi voinut jättää muulinsa, mutta sittenkun
Osiris-Apiin temppelissä pappien öinen laulu oli tauonnut, ei koko
aavassa erämaassa kuulunut hiiskaustakaan, ja kaikki, mikä häntä
ympäröi, oli äänetöntä, mykkää ja liikkumatonta, ikäänkuin kaikki olisi
ollut kuollutta. Vai oliko daimoni häneltä kuulon ryöstänyt? Hän luuli
korvallaan käsittävänsä ainoastaan oman nopeasti liikkuvan verensä
suhinan, mutta muuten ei hienointakaan ääntä kuulunut.

Niin äänetöntä ainoastaan kuolleitten kaupungissa yöllä, ainoastaan
erämaassa.

Hän kiinnitti muulin ohjat kirjoituksilla peitettyyn kraniittipatsaasen
ja kulki sitten määrättyyn yhtymäpaikkaan päin.

Oli keskiyö kulunut, sen hän päätti kuun asennosta ja hän alkoi jo
itsekseen miettiä, odottaisiko hän siinä missä oli, vai menisikö hän
ruukunkantajatarta vastaan, kun hän ensiksi kuuli keveitä askelia, ja
kohta sen jälkeen näki pitkään viittaan käärityn korkeavartaloisen
olennon astuvan sfinksikujanteelta suoraan häntä kohden.

Oliko se mies, vaiko nainen, oliko se se, jota hän odotti?

Ja jos se oli hän, oliko nainen koskaan niin mittelevin, melkeinpä
juhlallisin askelin lähestynyt sitä ystävätään, jota hän on luvannut
tavata.

Hän tunsi jo hänen kasvonsa.

Oliko se vaalea kuuvalo, joka ne niin verettömiksi, niin marmorin
valkeiksi teki.

Hänen kasvojensa piirteet olivat hiukan jäykät, eivätkä ne kuitenkaan
vielä koskaan, ei silloinkaan kuin hän punastuen vastaan otti
Publiuksen orvokit, olleet näyttäneet niin moitteettoman ihanoilta,
niin juonteiltaan säännöllisiltä ja jaloilta, niin ylhäisiltä ja niin
herättäviltä.

Ainakin täyden minuutin molemmat seisoivat ääneti, vaikka olivat aivan
vastatusten.

Sitten Publius keskeytti äänettömyyden, huudahtaen lämpöisesti,
sydämmellisesti mutta kuitenkin kainosti matalalla, sointuvalla
äänellään ainoastaan yhden sanan ja tämä sana oli hänen nimensä:
"Klea."

Kuin jumalan tervehdys ja siunaus, kuin Sirenien laulun sointuisin
ääni, kuin elämän ja kuoleman tuomarin suusta lähtenyt vapauttava
julistus, tämä sana kajahti ja vavahdellen tunki neidon sydämeen, ja jo
Klean huulet avautuivat yhtä syvällä ja sydämmellisellä äänellä
vastaukseksi Roomalaiselle huutaakseen "Publius", mutta hän hillitsi
itseään kaikilla sielunsa voimilla ja sanoi hiljaan ja nopeasti: "Sinä
olet myöhään tänne tullut ja hyvä on, että sen teit."

"Sinä olet minua kutsunut", Roomalainen vastasi.

"Toinen on sen tehnyt, enkä minä", Klea koleasti ja hitaasti vastasi,
ikään kuin hän nostaisi raskasta painoa, tahi ikään kuin hengittäminen
kävisi hänelle vaikeaksi. "Seuraa minua nyt vaan, sillä tässä ei ole
oikea paikka sinulle sitä selittää".

Näin sanoen Klea kulki Apishautojen suljettuja ovia kohti ja koetti
sovittaa lukkoon samaa avainta, jonka Krates oli hänen huostaansa
uskonut, mutta tämä oli vielä niin uusi ja hänen sormensa vapisivat
niin suuresti, ettei tämä heti ollut hänelle onnistua.

Sillä välin Publius seisoi aivan hänen vieressään ja koettaessaan häntä
auttaa hänen sormensa koskivat Klean sormiin.

Kun sitten, eikä suinkaan erehdyksestä hänen voimakas ja kumminkin
vapiseva kätensä asettui Klean kädelle, niin tämä salli sen vähän aikaa
olla siinä, sillä hänestä tuntui kuin lämpöinen pilven pyörre olisi
hänen sydämestään liidellyt ja verhonnut hänen sielunsa ja lannistanut
hänen tahdonvoimansa ja himmentänyt hänen silmäinsä nä'ön.

"Klea", Publius vielä kerran sanoi myöskin aikoen tarttua hänen
vasempaan käteen.

Ikään kuin lyhyestä unesta todellisuuteen palautettuna, Klea veti heti
kätensä Publiuksen kädestä, työnsi avaimen lukkoon, aukaisi oven ja
sanoi melkein käskevän totisesti: "Mene sinä edelle!"

Publius totteli tätä käskyä ja astui juhlallisen, kallioon hakatun ja
niukasti valaistun luolan laveaan eteiseen.

Hänen edessään oli kaareva käytävä, jonka loppua hän ei voinut nähdä ja
molemmin puolin, oikealla ja vasemmalla, olivat ne huoneet, joissa
kuolleitten pyhien eläinten sarkkofaagit olivat.

Jokaisen tämmöisen mahdottoman suuren kivikirstun yläpuolella paloi yöt
päivät lamppu, jonka valo, kuin valosta kudottu peite, tunkeutuen
kaikkialle, missä vaan avonaisia hautakammioita oli, luolan synkän
pimeän läpi, kirkkaana levisi kallion sisustaan vievälle pimeälle
tielle.

Minkälaisen paikan Klea oli valinnut hänen kanssaan puhellakseen!

Mutta vaikka hänen äänensä kylmältä kajahti, niin ei hän itse
kuitenkaan ollut kylmä ja tunnoton, kuin Orkuksen haamut, jota tämä
hänen rintaansa ahdistava paikka pyhän savuntuoksuineen muistutti,
sillä hän oli tuntenut, että Klean sormet hänen niitä koskettaessaan
vapisivat, ja kuin hän Kleaa auttaakseen, lähestyi aivan lähelle häntä,
silloin Klean sydän oli tykyttänyt yhtä nopeasti ja kiivaasti kuin
hänenkin.

Kenen onnistuisi sulattaa tämä kova mutta puhdas- ja jalo-kristallinen
sydän, sen yli varmaankin tulvailisi puhtaamman autuuden ihana virta!

"Nyt olemme perillä," Klea sanoi ja jatkoi sitten lyhyvin katkonaisin
lausein: "Pysy missä olet. Anna minun olla tässä portin vieressä.
Vastaa minulle ensiksi yhteen kysymykseen: Irene sisareni on
temppelistä kadonnut. Oletko sinä syypää hänen poisvientiinsä?"

"Olen", Publius innokkaasti vastasi. "Hän lähettää sinulle terveisiä
ja käskee sanomaan, että hänen uudet ystävänsä häntä suuresti
miellyttävät."

"Nyt ala," Klea häntä liikutettuna keskeytti. "Käänny tuonnepäin!
Tuonne, missä näet lampun valon kuumottavan."

Publius teki, niinkuin häntä käskettiin, ja samalla hiljainen värähdys
kulki hänen lujan sydämensä läpi, sillä tytön toiminto ja olento ei
hänestä yksin tuntunut juhlalliselta, ei, vieläpä salaperäiseltä, kuin
naisprofetan. Silloin kova jyrinä tärisytti hiljaista, pyhää paikkaa ja
voimakkaat ääniaallot levisivät jyristen ja kaikuen luolan
kallioseinissä.

Huolestuneena, Publius kääntyi, eikä hänen etsivä silmänsä enää Kleaa
löytänyt.

Kun hän sitten riensi kalliohuoneen ovelle, niin hän kuuli, miten se
ulkoa suljettiin.

Ruukunkantajatar oli paennut hänen käsistään, oli paiskannut raskaan
oven kiinni ja piti häntä vankina: ja tämä seikka näytti Roomalaisesta
loukkaavalta, niin kärsimättömältä, ettei hänessä muuta tunnetta
päässyt valtaan, kuin kiivauden, loukatun ylpeyden, ja intohimoinen
vapautuksen halu, ja jaloillan ovea potkiessaan hän huusi vihaisesti
Klealle.

"Avaa ovi, minä käsken! Päästä minut heti vapaaksi tahi kaikkein
jumalien nimessä --"

Hän ei lausunut loppuun uhkaustaan, sillä keskellä suljetun oven
oikeata puoliskoa avautui pieni luukku, josta papeilla muuten oli
tapana laskea pyhää savua pyhien härkien hautaholveihin, ja Klea huusi
hänelle kahdesti, kolmesti, ja kun hän ei sittenkään ottanut
tyyntyäkseen, vielä neljännenkin kerran:

"Kuule, kuule, mitä sanon, Publius!"

Silloin hänen raivonsa asettui, ja Klea sanoi.

"Älä minua uhkaa, Publius, sillä sinä varmaankin sitä olet katuva, kun
saat tietää, mitä minulla on sinulle kerrottavaa. Älä minua keskeytä,
ja tiedä nyt jo, että tämä ovi avataan joka päivä ennen auringon
nousua. Vankeuttasi ei kestä kauemmin ja sinun pitää siihen tyytyä,
sillä minä suljin sinut sinne pelastaakseni henkesi, joka todellakin on
vaaran alaisena. Hulluudeksiko kutsut minun huolenpitoani? Ei, Publius,
se on liiankin oikeutettu, ja jos sinä mieheksi olet voimakas, niin
olen minä vaimoksi enkä minä koskaan peljästyisi tyhjästä
mielikuvittelusta.

"Tuomitse itse, pelkäänkö syystä puolestasi:

"Euergetes kuningas ja Euleus eunukki ovat palkanneet kaksi kauheata
hirviötä sinua murhaamaan. Lähdettyäni Ireneä etsimään, kuulin kaikki
ja ne kauheat sudet, joita he ovat sinun päällesi ärsyttäneet, minä
olen näillä omilla silmilläni nähnyt ja näillä omilla korvillani olen
kuullut heidän keskustelevan väjytyksistään sinua vastaan.

"Minä en ole eläissäni kirjoittanut sitä savitaululle piirrettyä
kirjettä, joka oli minun nimessäni lähetetty. Euleus on sen tehnyt ja
sinä olet tarttunut hänen syöttiinsä ja lähtenyt yöllä erämaahan.
Muutaman minutin perästä murhaajat hiipivät täällä ja etsivät uhriaan,
mutta sinua, Publius, eivät he löydäkään, sillä Klea on sinut
pelastanut, sama Klea, jota sinä ensiksi ystävällisesti kohtelit ja
jolta sinä sitten ryöstit sisaren, sama Klea, jota sinä äsken tahdoit
uhata ja joka nyt matkustavaisen tapaan hattuun ja viittaan puettuna,
niin että häntä helposti kuun epävarmassa valossa voidaan pitää sinuna,
heti on menevä erämaahan ja tarjoova sydän parkansa murhaajan puukolle
lävistettäväksi."

"Mieletön!" Publius huusi ja heittäytyi koko painollaan ovea vastaan ja
potki sitä jaloillaan. "Hulluuttahan sinun puuhasi on! Avaa ovi, minä
käsken! Olkootpa nuo Euergeteen palkkaamat miehet, vaikka kuinka
väkeviä, niin on minussa kylliksi miestä itseäni puolustamaan."

"Sinulla ei ole aseita, ja heillä on ansoja ja puukkoja."

"Avaa sitten ovi ja jää tänne luokseni aamun koittoon. Henkensä
tuhlaaminen ei ole suurenmoista, vaan jumalatonta. Avaa heti ovi, minä
pyydän sitä sinulta, minä käsken sinua!"

Jonakin muuna hetkenä eivät nämä sanat olisi olleet vaikuttamatta Klean
järkevään mieleen, mutta ne kauheat myrskyt, jotka viime hetkinä olivat
hänessä riehuneet, olivat pyörteesensä temmanneet hänen sielunsa
rauhan.

Tuo ajatus, ainoa päätös, ainoa tahto valtasi hänet kokonaan, nimittäin
että hän päättäisi uhrauksista rikkaan elinaikansa suurimmalla
uhrauksella, uhraamalla henkensä, eikä hän sitä aikonut tehdä
ainoastaan saattaakseen Irenen onnelliseksi ja pelastaakseen
Roomalaisen, vaan sentähden että häntä, isänsä tytärtä, niin
suuremmoinen loppu miellytti, sentähden että hän, joka oli vaan nuori
tyttö, tahtoi näyttää Publiukselle, mitä nainen, jota hän oli pitänyt
toista huonompana, saattoi saada aikaan, sentähden että kuolema hänestä
ei tällä hetkellä näyttänyt onnettomuudelta ja että hänen kauheista ja
pitkällisistä liikutuksista kiihtynyt sielunsa ei voinut irtautua siitä
päätöksestä, että hän tahtoi, että hänen piti uhrautua.

Tämä ajatus ei enään ollut hänen, vaan hän oli tämän ajatuksen
vallassa, ja niinkuin mielipuoli tuntee olevansa pakoitettu yhä
uudelleen itsekseen samaa Mariaa kertomaan, samoin eivät mitkään
rukoukset eivätkä mitkään vaikuttimet tällä hetkellä olisi voineet
saattaa häntä päätöksestään luopumaan, uhraamatta kukoistavaa elämäänsä
Publiuksen ja Irenen hyväksi.

Hellästi ja ylpeästi hän katseli päätöstään, joka hänet oikeutti
itseään suurena ihmeenä ihailemaan. Sentähden hän sulki korvansa
Roomalaisen rukouksilta ja sanoi niin hellällä äänellä, että se
Publiusta hämmästytti: "Ole hiljaan, Publius, ja kuuntele minua. Olethan
jalo, ja varmaankin sinä olet minulle kiitollinen siitä, että pelastan
henkesi.'"

"Minä kiitän sinua ja aion sen sinulle palkita", Corneliolainen huusi,
"niinkauan kuin tämä sydän vielä saattaa sykkiä, mutta avaa ovi, minä
rukoilen sinua, minä pyydän..."

"Kuuntele minua loppuun asti, aika rientää; kuuntele minua loppuun,
Publius. Irene sisareni on seurannut sinua. Hänen kauneudestaan
ei minun tarvitse sinulle puhua, mutta kuinka hyvä, kuinka
päivänpaisteinen hänen sydämensä on, sitä sinä et tiedä, sitä sinä et
saata tietää, vaan saat oppia sitä tuntemaan. Hän, se sinun vielä
täytyy kuulla, on köyhä niinkuin minäkin, mutta vapaitten ja jalojen
vanhempain lapsi. Vanno minulle nyt, vanno -- ei sinä et saa minua
keskeyttää, -- vanno minulle isäsi pään nimessä, ett'et sinä häntä
milloinkaan hylkää, että sinä siten käyttäydyt hänen suhteensa, niin
kuin hän olisi paraimman ystäväsi, oman veljesi oikea tytär."

"Minä vannon ja minä olen täyttävä valani, sen vannon sen miehen hengen
nimessä, jonka pää on minulle pyhempi kuin jumalien nimi. Mutta nyt
minä rukoilen sinua, minä käsken sinua, avaa nyt minulle ovi, Klea,
ett'en sinua kadottaisi, ja että voisin sinulle sanoa, että sydämeni on
sinun, sinun ja aivan kokonaan sinun, että minä sinua rakastan,
määrättömästi rakastan."

"Sinä olet minulle vannonut," tyttö huusi, joka kiihkeimmän liikutuksen
vallassa ollen huomasi kaukana erämaassa edestakaisin liikkuvan varjon,
"ja sinä olet vannonut kautta isäsi pään. Älä anna Irenen koskaan
katua, että hän on sinua seurannut ja rakasta häntä, kuin sinä tällä
hetkellä luulet rakastavasi minua, pelastajatartasi. Ajatelkaa molemmat
Klea parkaa, joka mielellään olisi teillä elänyt, ja nyt kuolee teidän
edestänne. Älä minua unhoita, Publius, sillä minä olen ainoastaan
kerran avannut sydämeni rakkaudelle, mutta sinua, Publius, minä olen
rakastanut, tuntien tuskaa ja vaivoja ja suloisinta onnea, niin kuin
kuolevainen nainen koskaan on rakkauden riemussa hekumoinut ja
rakkaudellaan itseään kuluttanut."

Vimmaantuneena, unohtaen itsensä ja ikäänkuin hurmauntuneena hän oli
huutanut nämä viimeiset sanat Roomalaiselle, ikäänkuin riemuvirttä
laulaen.

Miksi oli Publius vaiti, miksi ei hänellä ollut mitään vastattavaa,
vaikka Klea paljasti hänelle sydämensä syvimmät salaisuudet ja oli
sallinut hänen katsoa sydämensä kaikkein pyhimpään?

Publiuksen suusta lähtevä hehkuva sanatulva olisi heti karkottanut
Klean erämaahan ja kuolemaan: hänen vaiti olonsa kahlehti Klean jalat,
hämmästytti häntä ja tulvasi kuin kylmä sade hänen ylpeytensä ylen
kiihtyneelle polttavalle tulisoitolle, niinkuin öljy, joka tyynnyttää
hänen sielunsa pauhailevan virran aallot. Siten hän ei saattanut
hänestä erota ja hän avasi huulensa vielä kerran huutaaksensa Publiusta
nimeltä.

Kun hän alkoi tunnustaa Roomalaiselle rakkauttansa, ikäänkuin
viimmeistä perintöään, Publiuksesta tuntui, kuin janoovasta, jota
viedään uhkuvan lähteen luo sitä vasten, että häntä kiellettäisin
kostuttamasta huuliaan sen raittiissa vedessä.

Intohimoinen mielenkarvaus täytti hänen sielunsa, ja kun hän epätoivoon
joutumaisillaan silmiään väännellen katseli ympärilleen vankeudessaan,
hänen silmänsä sattuivat seinän nojassa olevaan rautatankoon, jolla
työmiehet olivat työntäneet viimmeiseksi haudatun apishärän sarkofaagin
paikoilleen.

Niinkuin hukkuva tarttuu luokseen lelluvaan lautaan, samoin hänkin
kaappasi tämän aseen, mutta kuuli kuitenkin samassa Klean viimmeiset
sanat aivan jok'ainoan, tunkeissaan otsa hiessä metallitankoa kynnyksen
päälle, kaksipuolisen oven keskustan kohdalle.

Nyt oli ulkopuolella kaikki vaiti.

Varmaankin tuo mielipuoli jo meni murhamiehiään vastaan ja ovi oli
kauhean raskas eikä ollut liikahtaa eikä väistyä.

Mutta hänen täytyi murtaa se auki ja hän heittäytyi maahan, työnsi
olkapäänsä tangon alle ja painoi koko ruumillaan niin voimakkaasti
rautatankoa että hänen luunsa olivat murtua ja hänen jäntereensä
taittua, hän luuli jo tuntevansa oven horjuvan, ponnisti vielä kerran
koko miesvoimallaan ja vihdoin puu rätisi saumoissaan ja oven puoliskot
lensivät auki ja Klea pakeni kauhun valtaamana erämaahan murhaajia
vastaan.

Publius hypähti heti jaloilleen, hyökkäsi ulos vankeudestaan ja kun hän
näki Klean pakenevan, niin hän ajoi häntä joutuisasti juosten takaa ja
sai hänet pian kiinni sillä viitta esti Klean juoksemasta, ja kun Klea
ei totellut kun Publius käski häntä paikallaan pysymään, niin tämä
asettautui hänen eteensä, eikä sanonut lempeästi, vaan ankarasti ja
totisesti:

"Sinä et kulje askeltakaan edemmäksi, sen sanon."

"Minä menen minne tahdon," tyttö vastasi suuresti liikutettuna. "Päästä
minut heti irti!"

"Pysy sinä tässä luonani," Publius tiuskasi, tarttui hänen molempiin
ranteisinsa rautaisilla sormillaan, niinkuin lujilla pihdillä. "Minä
olen mies ja sinä olet nainen, ja minä aion opettaa, kenen täällä tulee
käskeä ja kenen totella."

Viha ja mielenliikutus olivat asettaneet nämä aivan aavistamattomat
sanat Roomalaisen vapiseville huulille, ja kun Klea, hänen näin
puhuessaan, ponnistellen kaikin voimin, jotka suinkaan eivät olleet
vähäpätöiset, koetti vääntää kätensä irti hänen käsistään, silloin tämä
yhä vielä kovin liikutettuna, mutta kuitenkin säälien Kleaa koska hän
oli nainen, taivutti hänen käsivarttaan vastustamattomasti ja samalla
lempeästi kunnes tämä taipui ja hitaasti lankesi polvilleen hänen
eteensä.

Kun Klea siten oli hänen edessään, päästi Publius hänet irti, mutta hän
peitti silmänsä kivistävillä käsillään, nyyhki ääneensä kiukusta ja
tuntiessaan että häntä niin häpeällisesti oli nöyryytetty.

"Nouse nyt ylös," Publius sanoi täydelleen muuttuneella mielin
kuullessaan Klean itkevän. "Onko sinusta siis aivan vaikeata taipua
miehen tahdon mukaan, joka sinua ei tahdo eikä saatakaan jättää, ja
jota sinä kuitenkin rakastat?"

Kuinka lempeiltä, kuinka hyviltä nämä sanat soivat.

Klea käänsi kuullessaan nämä sanat, silmänsä Publiukseen, ja kun hän
näki, että tämä rukoilevan tavoin häntä rakasti, silloin hänen vihansa
lauhtui ja muuttui kiitollisuudeksi, ja polvillaan häntä lähestyen Klea
nojasi päällään häneen ja sanoi:

"Minun on aina pakosta täytynyt nojautua itseeni ja rakkaudella ohjata
toista ihmistä, mutta taitaa kuitenkin olla paljoa suloisempaa itse
olla rakkauden ohjattavana, ja sinun omasi minä aina iäti tahdon olla."

"Ja minä tahdon joka hetki kiittää sinua kaikesta sydämestäni ja
kaikesta mielestäni!" Publius huudahti ja kohotti hänet ylös. "Sinä
tahdoit uhrata henkesi edestäni ja omasi on nyt minun. Minä sinun
edestäsi ja sinä minun edestäni, minä puolisonasi ja sinä vaimonani,
aina loppuun saakka!"

Molemmin käsin tarttui hän Klean hartioihin ja käänsi hänen kasvonsa
omiinsa päin.

Klea ei enään vastustanut, sillä hänestä tuntui suloiselta noudattaa
tämän voimakkaan miehen tahtoa.

Kuinka suloiselta hänestä, joka jo lapsuudesta oli ottanut
velvollisuudekseen voimakkaana ja valppaana pysymisen, tuntui heikkona
olo, ja se että hän sai luottautua voimakkaampaan käteen!

Samalta taitaa ruusupensastakin tuntua, joka ensi kerran tuntee sauvaan
nojautuvansa, johonka huolekas puutarhuri hänet sitoo.

Klea katseli autuaasti ja kuitenkin tuskallisesti hänen silmiinsä ja
hän painoi juuri ensi suudelman Klean huulille, kun molemmat kauhistuen
toisistaan väistyivät sillä Klean nimeä huudettiin ääneensä yön
hiljaisuudessa, ja heti sen jälkeen kuului aivan heidän lähellään kova
huuto ja kumea kiljuna.

"Murhaajat!" Klea huusi ja hiipi vavisten sekä omasta että ystävänsä
puolesta, hänen rinnalleen.

Kuolemaan rohkeasta, kunnostaan ylpeilevästä sankarittaresta oli
vähässä ajassa tullut heikko, apua tarvitseva, nöyrä nainen.



KAHDESKOLMATTA LUKU.


Serapeumin portin luona olevan Pylonitornin katolla seisoi tähtien
tutkija, joka oli kiivennyt temppelin korkeimmalle paikalle tähtiä
tähystelläksensä; mutta tänä yönä hän ei näyttänyt voivan täyttää
tehtävätänsä, sillä nopeasti kiitävät synkät pilvet peittivät tuon
tuostakin sitä taivaan kannen osaa, jota hän mieluimmin olisi tahtonut
tutkia.

Kärsimättömästi hän vihdoinkin pani käsistään koneensa ja sitten
myöskin vahataulunsa ja kirjoituspuikkonsa ja käski sairaan pikku
Philon istua, jonka portinvartiana ollen piti yöllä auttaa
Pylonitornissa työskenteleviä tähtien tutkijoita, viemään alas hänen
työkalunsa, sillä taivas ei tänään ollut hänen työlleen suotuisa.

"Suotuisa," portinvartia huudahti, kertoen tähtien tutkijan viimeiset
sanat ja kohottaen hartioitaan niin korkealle, että hänen päänsä katosi
niitten väliin. "Hirmuinen yö tämä on, ja varmaankin suuri onnettomuus
meitä uhkaa. Viisitoista vuotta olen minä tässä toimessa ollut ja
ainoastaan kerran ennen olen elämässäni tämmöistä kokenut, ja
seuraavana päivänä tulivatkin syrialaisen kuninkaan Anthiokuksen
sotilaat ja tyhjensivät aarreaittamme. Ja tänään näyttää vielä
onnettomammalta kuin silloin! Jo koirantähden nousun aikana kauhea
haamu, jolla oli harja kuin jalopeuralla, kiiti erämaan halki, mutta
vasta keskiyön aikana alkoi kauhea kummitteleminen, ja sinäkin
säpsähdit, kun se Apishaudoissa pääsi valloilleen. Kauheita on
odotettavissa, silloin kun pyhät härät nousevat kuolleista ja
sarvillaan tölmivät hautaholvin ovea sitä murtaakseen. Usein jo olen
nähnyt vainajien sielujen liitelevän, räpyttelevän ja ryömivän
vanhan-aikuisten hautaholvien ja kalliorotkojen päällä. Milloin ne
liitelivät ihmispäällä varustettuina varpushaukkoina tahi Ibis-lintuina
ilmassa hervottomasti ja hitaasti siipiään liikutellen, milloin
kulkivat harmaina ruumiittomina varjoina erämaan poikki, milloin
käärmeinä luikertelivat sannassa, milloin taas ryömivät kuin nälkäiset
koirat ulvoen holvien ovilla. Usein kuulin niiden shakaalin tavoin
haukkuvan, monesti nauravan hyenan tavalla, joka tuntee haaskan hajua
ilmassa; mutta tänään ne ovat ensi kerran huutaneet raivoavien ihmisten
tavoin, ja sitten öhkineet ja valitelleet, ikäänkuin olisivat istuneet
hornan kidassa ja kärsineet kauheimpia tuskia.

"Katsokaas, tuolla, tuolla se jälleen liikkuu!

"Oi pyhä isä, masenna se voimakkailla loihtusanoilla.

"Etkö sitten näe, miten ne kasvavat!

"Ne ovat jo kaksi kertaa niin suuret kuin kuolevainen ihminen!"

Tähtien tutkija otti käteensä amuletin jupisi itsekseen muutamia
loitsuja ja haki samalla silmillään niitä olentoja, jotka olivat
portinvartiaa peloittaneet.

"Isoja ne ovat," hän sanoi, kun hänkin oli ne huomannut, "ja nyt
lähestyvät ne toisiaan ja tulevat yhä pienemmiksi; mutta kumminkin!
Varmaankin ne ovat kookkaita haudanraastajia, sillä ylenluonnollisen
suuria nuo olennot sentään tuskin ovat olleet."

"Kahdesti niin pitkiä kuin sinä, joka et suinkaan ole pieni!"
portinvartia huusi ja painoi huulensa tähtien tutkijan kädessä olevaan
amulettiin. "Ja jos ne olisivat rosvoja, niin miksi ei mikään vartia
heitä huuda luokseen? miksi eivät heidän huutonsa ja melunsa ole
herättäneet vartioita, jotka joka yö tuolla majailevat. Taas kuului
samanlainen kova valitushuuto! Oletko koskaan kuullut mokomia ääniä
ihmisen rinnasta lähtevän? Suuri Serapis, minä menehdyn tuskasta!
Tulkaa kanssani alas, pyhä isä, että saisin hoitaa sairasta poikaani,
sillä joka tämmöistä on nähnyt, se ei vahinkoittumatta siitä suoriudu."

Tosin oli kuoleitten kaupungin hiljaisuutta häiritty, mutta kuoleitten
henget eivät olleet syypäitä niihin kamaliin seikkoihin mitkä tänä yönä
erämaassa hautapatsaitten ja kallioholvien välillä tapahtuivat.

Ihmisiä ne olivat, jotka häiriten pyhän kaupungin rauhaa, kylmäverisinä
ja ilkeinä, kuin pahat henget, pimeän kanssa tekivät liiton
saattaakseen toisen ihmisen perikatoon, mutta ihmisiä nekin olivat,
jotka keskellä synkän yön kauhuja tunsivat sen jumalallisen taimen
minkä taivas kätkee kuolevaisten lastensa poveen, omissa rinnoissaan
puhkeavan kauneimmiksi kukiksi.

Niin varmaankin taistelun päivänä veren ja ruumiitten keskellä syntyy
lapsi, joka itse onnellisena ja muille onnea tuottaen kasvaa omaistensa
iloksi.

Se hirviö, jolla oli jalopeuran harja, ja jonka ilmaantuminen ja
pikainen erämaahan katoaminen ensiksi oli peloittanut portinvartiaa,
oli Memphiisen kulkiessaan kohdannut myöskin useita matkustajia, jotka
hänen omituisesta näöstään peljästyneinä olivat pötkineet pakoon tahi
koettaneet kätkeytyä; ja kuitenkin se oli tavallinen lämpöverinen,
rehellinen, uskollinen ja ystävällinen ihminen.

Mutta ne, jotka hänet kohtasivat, eivät saattaneet katsoa hänen
sydämeensä, ja ulkomuodoltaan hän vaan vähän oli muitten ihmisten
kaltainen.

Vaikeasti liikkuivat hänen käyntiin tottumattomat jalkansa, joilla oli
iso ruumis kannettavana; ja kauhea parta ja runsas harmaaparta, joka
heilui milloin sinne, milloin tänne, hänen etsien päätään
käännellessään, teki hänet sen näköiseksi, että hän olisi voinut
peloittaa rohkeampaakin, jonka tielle hän äkki-arvaamatta sattui.

Kaksi rihkamakauppiasta, jotka päivällä Serapeumin läheistössä
tavallisesti tarjosivat tavaroitaan toivioretkiläisille kaupaksi,
kohtasivat hänet lähellä kaupunkia.

He katselivat häntä ja toinen sanoi: "Näetkö tuota läähättävää
hirviötä? Joll'ei hän istuisi kiinni kopissaan, niin sanoisin tuon
olevan ison Serapion erakon."

"Joutavia," toinen vastasi, "hänen lupauksensa sitovat hänet lujemmin
kuin kahleet ja siteet. Varmaankin se on joku syrialaisista
kerjäläisistä, jotka majailevat Astarten temppelin ympärillä."

"Luultavasti," toinen välinpitämättömästi vastasi. "Lähtekäämme
astumaan, sillä vaimoni paistaa meille tänään illalliseksi hanhen."

Tosin Serapion oli lujasti sidottu koppiinsa ja kuitenkin
rihkamakauppias oli nähnyt oikein, sillä hän se oli, joka kulki
maantietä pitkin ja peloitti vastaantulijoita. Astunta tuntui hänestä
pitkän vankeutensa perästä hyvin vaikealta, olletikin koska hän oli
paljain jaloin ja jokainen tiellä oleva kivi kosketti hänen aroiksi
käyneitä jalkapohjiaan, ja sentäänkin hän pääsi jotensakin nopeasti
kulkemaan huomatessaan kaukaa nais-olennon, jota hän luuli Kleaksi.

Monikin, joka erityisessä paikassaan hyvin menestyy omituisuuksineen,
joutuu lasten pilkaksi, jos hän irtaantuu ahtaasta ympäristöstään
sekaantuakseen omituisuuksineen maailman menoon.

Niin kävi Serapioninkin, sillä etukaupungissa katupojat pilkaten
juoksivat hänen perästään, ja kun kolme koreata neitoa, jotka
ravintolan edustalla lepäsivät tanssistaan, ääneen nauroivat hänet
nähdessään, ja kun eräs kopea sotamies ikään kuin satunnaisesti työnsi
peitsensä kären hänen heiluvan harjansa lävitse, silloin hän vasta
huomasi metsistyneen ulkomuotonsa, ja hänen täytyi itsekseen myöntää,
ett'ei hän semmoisena koskaan pääsisi kuninkaan puheille.

Päättävästi hän astui lähimpään valaistuun parturin huoneesen, joka
hänet nähdessään huolestuneena astui myöntitiskinsä taa, leikkuutti
tukkansa ja partansa ja näki peilissä, jota mestari piti hänen
edessään, ensi kerran moneen vuoteen jälleen omat kasvonsa.

Surumielisesti hymyillen hän nyykäytti vanhettuneille kasvoilleen,
jotka hän näki kirkkaassa levyssä, maksoi, mitä häneltä vaadittiin,
eikä välittänyt niistä ihmettelevistä silmäyksistä, joilla parturi
apulaisineen häntä katseli.

Mielettömälle he luulivat tehneensä palveluksen, sillä kaikkiin heidän
kysymyksiinsä hän ei ollut mitään vastannut, ja ainoastaan kerran
huutanut syvällä tavattoman kovalla äänellä:

"Laverrelkaa muitten kanssa, minulla on kiire!"

Eikä hänen sydämensä todellakaan ollut joutaviin laverruksiin taipuva,
ei, se oli täynnä kalvaavaa tuskaa ja hellää huolta, ja samalla häntä
suuresti suretti ajatellessaan, että hän oli syönyt lupauksensa ja
valansa rikkonut, jonka hän oli vannonut, kädessään kuolevan äitinsä
käsi.

Palatsin portilla hän pyysi erästä vartiaa viemään häntä hänen veljensä
luo, ja kun hän rahalahjalla vahvisti pyyntöään, niin mies heti vei
hänet sen luo, jota hän etsi.

Glaukus peljästyi suuresti, tuntiessaan Serapionin, mutta hänellä oli
niin paljon tehtävää, että hän saattoi käyttää ainoastaan muutamia
minuuttia veljensä hyväksi, jonka käytöstä hän kutsui käsittämättömäksi
ja rikolliseksi.

Erakko sai tietää, ett'ei Euergetes ollut ryöstänyt Ireneä temppelistä,
vaan Roomalainen, ja että Klea oli muutamia minuuttia sitten vaunuissa
lähtenyt palatsista ja että hänen piti keskiyön aikana jalkaisin
palaaman toisesta ravintolasta Serapeumiin.

Tyttö parka oli niin aivan yksin ja tie kulki erämaan kautta, jossa
hillittömät sotamiehet ja ruumiinryöstäjät tahi shakaalit ja hyenat
saattoivat käydä hänen kimppuunsa.

Toisesta ravintolasta piti hänen lähteä jalkaisin, ja juuri siellä oli
huonolla roistoväellä tapana oleskella, ja hänen lemmikkinsä oli niin
nuori, niin kaunis ja niin turvaton!

Jälleen hänet valtasi sama kauhea tuska, kuin hänen omassa
kopissaankin, sen jälkeen kun Klea oli lähtenyt temppelistä ja kun oli
alkanut hämärtää. Tällä hetkellä hän taisi tuntea kaikkea, mitä isä
tuntee, joka vankihuoneen ikkunasta näkee rakkaan, turvattoman lapsensa
puolustaivan petoeläimiä vastaan.

Mikä vaan saattoi uhata häntä kuninkaan palatsissa, juopuneista
sotamiehistä vilisevässä kaupungissa ja erämaassa, se oli kauhean
selvästi ilmaantunut hänen sieluunsa, ja hänen erittäin suuri
kuvitusvoimansa oli kirjavimmilla väreillä kuvaillut kaikkia niitä
vaaroja, joita kohtaan hänen lemmikkinsä, rehellisimmän miehen tytär,
meni.

Niinkuin vangittu tiikeri oli hän huoneessaan juossut edes takaisin,
oli heittäytynyt vasten seiniä, ja sitten taas, kauvaksi kuroittaen
ruumistaan, katsellut pikku ikkunastaan nähdäkseen, eikö karkuri, joka
ei millään muotoa vielä saattanut olla palannut, sentään jo olisi
tullut takaisin.

Mitä pimeämmäksi kävi, sitä suuremmaksi hänen tuskansa oli yltynyt,
sitä kauheampia kuvia hänen mielikuvituksensa loi, ja kun muudan
suonenvedon kohtaama toivioretkeläinen ääneensä pastophoriumilla
kirkasi, silloin hän ei enää saattanut pysyä omana herranaan, vaan
työnsi jalallaan auki huoneensa ulkoapäin suljetun lahonneen oven, jota
ei monien vuosien kuluessa oltu avattu, kaappasi joutuisasti
hopearahat, joita hän säilytti arkussaan, ja hypähti maahan.

Siinä hän seisoi majansa ja temppeliä ympäröivän muurin välillä, ja
vasta silloin hänen mieleensä juontui se lupaus, se vala, minkä hän oli
tehnyt, ja hänen täytyi ajatella ensimmäistä pakoaan.

Silloin hän oli paennut, sentähden että elämän halut ja ilot häntä
viekoittelivat, silloin hän oli ollut rikollinen, mutta tänään sama
rakkaus ja sama huolenpito hänet ajoivat hänen vankeudestaan, jotka
hänet sinne olivat palauttaneetkin.

Uskollisena pysyäkseen, hän oli uskoton; mutta katsoihan suuri Serapis
sydämiin ja hänen äitinsä oli kuollut, ja hän oli koko elin-ikänsä
ollut valmis antamaan pojalleen anteeksi.

Niin elävästi hän luuli näkevänsä äitinsä vanhat lempeät kasvot
edessään, että hän, ikäänkuin olisi seissut äitinsä edessä, päällään
hänelle nyökäytti.

Sitten hän oli vierittänyt tyhjän tynnyrin muurin luo ja vaivalloisesti
kiivennyt sille.

Katkera hiki otsassa hänen täytyi kiivetä irtonaisista,
polttamattomista tiileistä kyhätyn muurin rintavarustuksille, jotka
olivat paljon miestä korkeammat, tuli liukuen ja pudoten muurin
ulkopuolitse kulkevaan hautaan, kiipesi sen reunaa myöten sieltä ylös
ja saattoi sitten vasta alkaa matkaansa Memphiisen.

Mitä hän kuninkaan palatsissa sai kuulla Kleasta oli ainoastaan vähän
huojentanut hänen huoltaan, ja varmaankin Klea paljoa ennen ehtisi
erämaan reunalle, kuin hän, ja joutuisasti astuminen kävi hänelle niin
vaikeaksi ja koski niin kovasti hänen arkoihin jalkapohjiinsa.

Luultavasti hänen onnistuisi hankkia itselleen sauva, jos vaan
kuninkaan linnan ovella liike vielä oli yhtä vilkas kuin päivällä.

Tapaillen hopearahoilla täytettyä taskuansa hän katseli ympärilleen ja
huomasi rivin aasia, joitten ajajat tungeskelivat eläimineen korkeasta
portista tulvailevien sotilasten ja palvelijoiden keskellä.

Harjaantunein silmin hän valitsi voimakkaimman aasin, heitti sen
omistajalle hopearahan, heittäytyi eläimen selkään, joka läähätti hänen
painonsa alla, ja lupasi ajajalle kaksi drakonia lisää, jos hän veisi
hänet niin nopeasti kuin mahdollista toiseen Serapeumiin vievän tien
varrella olevaan ravintolaan.

Samalla kun hän itse voimakkailla alastomilla jaloillaan pehmitteli
aasi paran kylkiä, ajaja, joka kielellään maiskutellen ja kirkuen
juoksi jäljestä, tuon tuostakin pisteli eläintään piikillä reisiin, ja
siten Serapion milloin ravia, milloin täyttä nelistä ajaen pääsi
perille ainoastaan puolta tuntia myöhemmin kuin Klea.

Ravintola oli aivan pimeä ja tyhjä, mutta ei erakko halunnutkaan mitään
virvoituksia.

Ainoastaan matkasauvaa hän jälleen rupesi haluamaan, ja sen hän
tiesikin pian hankkia itselleen tempaisemalla seipään isännän puutarhan
aidasta.

Tämä sauva oli raskas, mutta se helpoitti kuitenkin erakon astuntaa,
sillä vaikka hänen kuumottavat jalkansa vastenmielisesti häntä
tottelivatkin, niin hänen käsivartensa kuitenkin olivat yhtä voimakkaat
kuin ennenkin.

Huima ratsastus oli häntä huvittanut, ajoittain ilahuttanut hänen
tuntehikasta mieltään ja muistuttanut hänen entisiä vaelluksiaan.

Kun hän sitten yksinään kulki erämaan kautta, niin hän ajatteli Kleaa,
yksistään Kleaa.

Niinpian kun kuu oli pilvistä tullut näkyviin, hän tarkalleen
tähystellen etsi Kleaa, huusi tuon tuostakin häntä nimeltä ja saapui
siten kreikkalaista ja egyptiläistä temppeliä yhdistävään
sfinksikäytävään.

Apishaudoilta kuului melua ja jyskettä. Varmaankin siellä yölläkin
tehtiin työtä lähestyvän juhlan johdosta.

Miksi juuri tänään ei näkynyt vartioita siinä, missä muuten
tavallisesti sotamiehiä oleskeli?

Olivatko sotamiehet huomanneet Klean ja vieneet hänet pois muassaan?

Myöskin sphinksikäytävän toinen puoli, jonne hän nyt oli tullut, oli
ihmisistä aivan tyhjä, ei näkynyt ainoatakaan vartiaa, vaikka
hautapatsaitten valkea kalkki ja erämaan keltainen hiekka kuun valossa
välkkyivät niin kirkkaasti, kuin niissä itsessään olisi ollut loistavaa
voimaa.

Yhä enemmän huolestuneena hän nousi, kauvemmaksi nähdäkseen,
hiekkakukkulalle ja huusi kovasti Kleaa nimeltä.

Niin -- tuossa, hän ei erehtynyt, tuossa näkyi vanhan-aikaisen
hautakappelin vieressä olento, joka näkyi olevan pitkään viittaan
puettu; ja kun hän heikolla äänellä häntä huusi, niin tämä lähestyi
häntä ja sphinksikäytävää.

Kiireesti, niin nopeasti kuin vaan saattoi, hän astui alas tielle, jota
myöten juhlakulkueet kulkivat, astui sitten sileän kivikadun yli, jonka
vieressä ihmispäiset jalopeuran ruumiit olivat pitkissä riveissä ja
kiipesi vaivalloisesti hiekkakukkulan ulkopuolelle.

Niin, tämä työ oli vaikeata, sillä usein hänen painostaan hiekka
irtaantui, vieri alaspäin ja vei hänet muassaan, ja paikoitti häntä
käsin ja jaloin etsimään uutta kiinnipitopaikkaa.

Vihdoinkin hän seisoi sphinksikäytävän toisella puolella hautakappelin
edessä, jonka luona hän oli luullut näkevänsä etsittävänsä; mutta hänen
kiivetessään oli tullut aivan pimeä, sillä synkkä pilvi oli jälleen
peittänyt kuun.

Silloin hän pani molemmat kätensä suulleen ja huusi niin kovasti kuin
vaan saattoi: "Klea!" ja taas "Klea!"

Samassa hän kuuli aivan vieressään sannassa rapinaa ja näki ikään kuin
maasta nousseen olennon liikkuvan edessään.

Tuskin se saattoi olla Klea, se oli mies; mutta ehkä hän kuitenkin oli
nähnyt lemmikkinsä: mutta ennenkuin hän ehti häntä huutaa, hän tunsi
äkkiä horjahtavansa lyönnistä ja raskas isku sattui hänen selkäänsä
hartioitten väliin.

Murhamiehen hiekkasäkki ei ollutkaan sattunut oikeaan paikkaansa
niskaan ja Serapionin voimakas selkäpii olisi kestänyt voimakkaammankin
iskun.

Samassa kuin hän tunsi tuskaa, hän myöskin tiesi, että rosvot häntä
ahdistivat ja että hän olisi mennyt mies, joll'ei hän voimakkaasti
itseään puolustaisi.

Hänen takanaan ratisi hiekka taas.

Silloin hän kääntyi niin nopeasti kuin saattoi, ja huutaen: "kirotut
kyykäärmeen sikiöt!" hän löi raskaalla matkasauvallaan, niinkuin seppä
jäähtyvää rautaa, sitä olentoa, jonka hänen pimeään tottuneet silmänsä
jo aivan varmaan tunsivat mieheksi.

Serapion taisi osata hyvin, sillä hänen vastustajansa huudahti
kauheasti, vaipui maahan, vieri sitten ähisten ja voihkuen hiekassa,
kirkasi viimein kimakasti ja jäi jäykkänä ja liikkumattomana virumaan.

Erakko saattoi pimeässäkin eroittaa kovasti rankaistun rosvon liikkeet,
ja kun hän levottomana ja säälien kumartui kaatuneen yli, niin hän
kauhistuen tunsi kosteitten käsien liikuttavan jalkojaan ja heti sen
jälkeen kaksi niin tuskallista pistosta oikeassa kantapäässään, että
hän huudahti kovasti ja hänen täytyi vetää haavoitettu jalkansa
lähemmäksi.

Mutta hän ei sentään unhottanut, että hänen oli puolustaiminen.

Riehuen kuin haavoitettu härkä, tuiskien ja kiroillen, hän heilutti
sauvaansa, mutta osasi ainoastaan maahan.

Kun hänen lyöntinsä sitten hitaammin seurasivat toisiaan ja kun hänen
nopeasti väsyvä kätensä viimein ei enää jaksanut kannattaa raskasta
sauvaa ja hän itse huomasi väkisinkin vaipuvansa polvilleen, niin
kimakka ääni hänelle huusi.

"Sinä olet saattanut kumppalini hengiltä, Roomalainen, ja sen tähden on
kaksijalkainen käärme sinua pistänyt. Lyhyen neljännestunnin kuluttua
olet mennyt mies, niinkuin tuokin. Miksi. Miksi meneekin tuommoinen
ylhäinen herra saappaitta ja sandaaleitta rakkauden kohtaukseen
erämaahan ja tekee meille työn helpoksi! Euergetes kuningas ja ystäväsi
Euleus lähettävät sinulle terveisiä. Ja kiitä heitä siitäkin, etten ota
rahojasi. Kunhan vaan saisin tuon kuolleen hutkaleen syrjään viedyksi!"

Kuunnellessaan näitä raakoja sanoja Serapion virui maassa kauheinta
tuskaa tuntien ja saattoi ainoastaan puristella nyrkkiään ja yhä
kuivemmiksi käyviltä huuliltaan purkaa kauheita kirouksia.

Hänen näkövoimansa ei vielä ollut heikontunut ja sen kautta hän näki
kuun valossa, joka pisti näkyviin taivaalla laajasta pilvettömästä
paikasta, miten murhaaja koetti kulettaa mukaansa kaatunutta toveriaan,
ja sitten kuunnellen päätään kohotettuaan, hypähti pystyyn ja pötki
pitkin askelin pakoon.

Silloin erakko meni tainnoksiin, ja kun hän muutaman minuutin jälkeen
taas avasi silmänsä, niin oli hänen päänsä asetettu neidon pehmeään
syliin, ja hänen lemmikkinsä Klean ääni kysyi häneltä hellästi:

"Isä, isä parka, miten jouduit tänne erämaiden ja rosvojen käsiin?
Tunnetko minut, Kleasi? Tuo, joka etsii haavaasi, mutta ei sitä löydä
mistään, on Publius Scipio, Roomalainen. Sano ensiksi, mihin puikko
sinuun sattui, että heti sitoisin haavasi, olenhan puoleksi lääkäri ja
tunnen semmoisia seikkoja, kuten tiedät."

Erakko koetti kääntää päätään Kleaan päin, mutta kun se ei oikein ollut
onnistua, hän sanoi hiljaan: "aseta pääni vieressäni olevan
rautakoppelin kaltevaa seinää vastaan; mutta sinä, tyttöseni istuudu
eteeni, sillä minä tahtoisin katsella sinua kuollessani. Varovasti,
varovasti, Publius, minusta tuntuu aivan siltä kuin kaikki jäseneni
olisivat phoinikialaista lasia, joka saattaa särkyä, kuin sitä vain
liikutetaan. Kiitoksia, nuori ystäväni, sinulla on voimakkaat kädet, ja
sinä saat kohottaa minut vielä vähän korkeammalle. Niin, nyt istun
jotenkin auttavasti, ei, hyvästi, kadehdittavan hyvästi, sillä kuu
näyttää minulle armaat kasvosi, tyttöseni, ja minä näen kyyneliä
poskillasi ja nehän vuotavat minun, äreän ukon tähden. Niin, tuntuu
ihanalta, verrattoman ihanalta tämmöinen kuolema."

"Voi, isä, isä!" Klea huusi, "niin et saa puhua. Elää sinun pitää, eikä
kuolla, sillä katso tuo Publius tahtoo minua puolisokseen, ja
taivahiset tietävät, kuinka mielelläni minä häntä seuraan, ja Irene jää
meidän luoksemme minun ja hänen sisareksensa. Ilahuttaneehan edes se
sinua, isäni! Mutta sano, missä paikassa haava sinua polttaa, mihin
paikkaan murhaaja iski?"

"Lapset, lapset," erakko mumisi, ja kirkas hymyily välähti hänen
kasvoillaan. "Kun senkin vielä saan nähdä eläessäni! niin, armolliset
jumalat tekevät siinä hyvin, ja saadakseni sen toimeen, minä olisin
mielelleni kuollut vaikka sata kertaa."

Klea talui hänen näin puhuessaan, hänen kätensä huulilleen ja sanoi,
kyynelien tähden tuskin kuuluvalla äänellä:

"Mutta haava, isä, haava!"

"Vähät siitä, vähät siitä," erakko vastasi, "väkevä myrkky murtaa
voimani, eikä tikari, eikä nuoli. Nyt voin rauhallisena kuolla, sillä
nyt ette minua enään tarvitse. Sinä Publius, olet nyt tuleva minun
asemaani näitten suhteen, ja sinä olet sen paremmin voiva, kuin minä.
Klea Publius Scipion vaimona! Uneksinut kyllä olen, että niin olisi
käyvä, ja tietänyt olen aina ja tuhansin kerroin itsekseni sanonut
samoin kuin nytkin sanon sinulle poikaseni: 'Tämä, tämä Klea on hyvä
luonnoltaan ja ainoastaan jaloin hänet ansaitsee.' Sinulle,
Publiukseni, minä suon hänet; ja nyt antakaa tässä silmieni edessä
toisillenne kätenne, sillä olinhan minä Klealle isänä."

"Niin oletkin ollut," Klea nyyhkytti. "Varmaankin olet minun tähteni,
minua suojellaksesi, lähtenyt kopistasi, ja saavuttanut kuoleman."

"Onni, onni," vanhus sammalsi.

"Minun päälleni," Publius huusi, tarttuen Serapionin käteen, "oli
murhaajia ärsytetty, jotka tappoivat sinut minun asemestani. Mutta
vielä kerran, missä on haavasi?"

"Kohtaloni käy toteen," erakko vastasi, "sen päätöksiä ei mikään
suljettu koppi, ei mikään lääkäri, eikä mikään parantava yrtti voi
kumota. Käärmeen myrkkyyn minä kuolen, niin kuin syntyessäni
ennustettiin. Ja joll'en olisikaan lähtenyt Kleaa etsimään, niin olisi
käärme luikahtanut häkkiini ja päättänyt elämäni. Antakaa minulle
kätenne, lapseni, kylmyys nousee yhä ylemmäksi ja sen sormi liikuttaa
jo sydäntäni."

Vähään aikaan hän ei voinut puhua sanaakaan, sitten hän puhui hiljaan:

"Yhtä teiltä pyytäisin. Vähäisen omaisuuteni, joka oli määrätty sinulle
ja Irenelle, voitte käyttää hautajaisiini. Minä en tahdo, että minut
poltetaan, niin kuin isälleni tehtiin, ei, vaan palsameeratkaa minut
hyvästi ja asettakaa minun muumioni äitini muumion viereen. Jos
kuoleman jälkeen voimme nähdä toisiamme, ja minä luulen niin olevan,
niin tahtoisin vielä kerran häntä mielelläni tavata, sillä hän rakasti
minua niin suuresti, ja minusta tuntuu siltä, kuin jälleen olisin pieni
ja kietoisin käteni hänen kaulansa ympärille. Toisessa elämässä minä en
varmaankaan ole onnettomuuden lapsi, niin kuin tässä, -- toisessa
olossa... Lapset, jos tässäkin elämässä suloinen ilo on minulle
hymyillyt, lapset, niin kiitän minä siitä teitä. Klea... Tuossahan on
pikku Irenenikin!"

Nämä olivat Serapion erakon viimeiset sanat ja syvään huoaten hän
oikaisi jäseniään ja oli kuollut.

Mutta Klea ja Publius painoivat hellästi hänen uskolliset silmänsä
kiinni.



KOLMASKOLMATTA LUKU.


Niin kuin ei kreikkalaisessa Serapeumissa, samoin ei egyptiläisessä
Apishautojen läheisessä temppelissäkään, outo, yön hiljaisuutta
häiritsevä melu ollut jäänyt huomaamatta, mutta jo vallitsi
jälleen täydellinen hiljaisuus kuolleitten kaupungissa, kun
Osiris-Apiin temppelin suuri ovi viimeinkin aukeni ja vähäinen,
juhlakulun tapaisesti järjestetty pappijoukko astui näkyviin,
temppelipalvelijoitten astuessa edellä, käsissä uhripuukkoja ja
kirveitä. Publius ja Klea, jotka seisten kuolleen ystävänsä pään
vieressä, uskollisesti vartioivat hänen ruumistaan, näkivät heidän
tulevan ja Roomalainen sanoi:

"Olisipa ollut yhtä väärin lähettää sinut tänä yönä minun seurattani
temppeliin kuin jättää ystävä parkamme tänne vartijatta."

"Minä sanon vielä kerran," Klea innokkaasti puuttui puheisiin, "että me
olisimme leikkiä laskien aivan mahdottomaksi tehneet Serapionin
viimeisen tahdon täyttämisen hänen mielensä mukaan, jos hyena tahi
shakaali meidän poissa ollessamme olisi vahingoittanut hänen ruumistaan,
ja minä olen niin iloinen siitä, että minä ainakin olen saanut näyttää
kuolleelle ystävällemme, kuinka kiitollinen minä hänelle olen kaikesta
siitä hyvästä, jota hän on kaikkena elin-aikanaan meille osoittanut.
Jopa hänen eronsakin tähden tulee meidän olla kiitollisia, sillä kuinka
rauhallinen ja ihana tämä hänen ruumiinsa vieressä vietetty hetki oli!
Myrskyt ja taistelut ovat meidät yhdistäneet..."

"Ja täällä," Publius häntä keskeytti, "olemme tehneet hyvän ja kestävän
rauhan elin-ajaksemme."

"Minä suostun siihen mielelläni," Klea vastasi ja loi silmänsä maahan,
"sillä minä olen voitettu."

"Tunnustithan äsken minulle," Publius sanoi vastaukseksi, "ett'et
koskaan ole ollut onnettomampi, kuin silloin, kun luulit osoittaneesi,
kuinka voimakkaasti saatoit minua vastustaa, ja minä sanon sinulle,
ettet sinä koskaan ole näyttänyt niin ylevältä ja samalla niin
rakastettavalta, kuin silloin, kun sinä keskellä triumfiasi luovuit
voitostasi. Semmoisia hetkiä ainoastaan kerran elämässään kokee.
Minulla on hyvä muisto, mutta jos sen joskus unohdan ja olen tyly ja
äkkipikainen, niin kuin luontoni on, niin muistuta minulle tätä paikkaa
ja tuota kuollutta, niin tyly mieleni on heltyvä ja minä olen muistava,
että sinä kerran olit valmis uhraamaan henkesi edestäni. Minä teen
tämän sinulle helpoksi, sillä kunnioittaakseni sitä miestä, joka pani
henkensä sinun puolestasi alttiiksi ja joka minun asemestani
murhattiin, minä liitän -- enkä minä sitä Roomassakaan peruuta -- hänen
nimensä, Serapionin, muihin nimiini. Isän tavoin hän on käyttäinyt
kohtaamme, ja sen tähden minun tulee pitää hänen muistoaan yhtä
suuressa arvossa, kuin jos minä olisin ollut hänen poikansa. -- Velat
ovat minusta aina olleet vastenmieliset, mutta miten voisin palkita
sinulle sen, mitä tänään olet minulle tehnyt, sitä en minä voi
käsittää, ja kuitenkin minä olen oleva valmis minä päivänä ja millä
hetkellä tahansa vastaan ottamaan sinulta uutta rakkauden lahjaa.
Velallinen on puoleksi vanki, sanotaan, ja sen tähden minä pyydän sinua
olemaan armollinen voittajallesi."

Publius tarttui hänen käteensä, pyyhkäsi hiukset hänen otsaltaan,
kosketti sitä sitten kepeästi huulillaan ja pitkitti:

"Tule nyt mukaani, niin jätämme kuolleen noitten pappien haltuun."

Klea kumartui vielä kerran erakon ruumiin yli, ripusti hänen kaulaansa
sen amuletin, minkä erakko oli hänelle antanut, hänen matkalle
lähtiessään, ja seurasi sitten ääneti ystävätään.

Sitten kun he olivat saapuneet juhlakulkueen luo, niin Publius kertoi
sen johtajalle, miten he olivat Serapionin löytäneet, ja pyysi häntä
noudatuttamaan ruumista ja kalleimmalla tavalla valmistamaan sitä
hautajaisiin heidän temppelinsä palsamoimishuoneessa.

Muutamat temppelin palvelijat istuutuivat ruumiin viereen vartioimaan,
ja kulkue palasi temppeliin, sitten kun he olivat paljon kyselleet
Publiukselta ja myöskin huomanneet tapetun murhaajan.

Niin pian kuin rakastavaiset jälleen olivat kahden kesken, Klea tarttui
kiihkeästi Corneliolaisen käteen ja sanoi:

"Ystävällisiä sanoja sinä olet minulle puhunut, ja minä kiitän sinua
siitä, mutta minä olen tottunut totta puhumaan ja vähimmin kaikista
minä tahdon pettää sinut. Kaiken mitä rakkautesi minulle tuottaneekin,
saan lahjaksi, sillä sinä et ole minulle ollenkaan mitään velkaa, mutta
minä taas sinulle sitä enemmin, sillä sinä olet, sen mukaan kuin nyt
olen saanut tietää, temmannut sisareni tämän maan mahtavimman käsistä,
mutta minä sitä vastoin kuullessani, että Irene oli sinua seurannut ja
että murhaajat sinua uhkasivat, minä täydelleen uskoin, että sinä olit
viekoitellut tyttöä armaanasi sinua seuraamaan, ja silloin -- silloin
-- minä vihasin sinua, ja silloin, niin, minun täytyy se tunnustaa --
silloin minä kauheassa silmittömyydessäni toivoin sinulle kuolemaa."

"Ja loukkaisiko tämä toivo minua?" Publius kysyi. "Ei, tyttöseni, se
vasta minulle oikein osoittaa, että sinä minua niin rakastat, kuin minä
tahdon, että minua rakastetaan. Tämmöinen viha tämmöisessä tilassa on
rakkauden hämärä varjo ja kuuluu siihen yhtä välttämättömästi, kuin
johonkin muuhun todelliseen olentoon. Missä sitä ei ole, siinä ei
tarkoitetakaan mitään semmoista, siinä saatetaan ainoastaan tarkoittaa
hämärätä utukuvaa, jotain olematonta, varjoa. Klean kaltainen ei
rakasta puoliksi eikä vihaa puoliksi, mutta jotain käsittämätöntä
hänessäkin on, niin kuin jokaisessa muussa naisessa. Kuinka sinun
toivosi, nähdä minut kuolleena, muuttui siksi kauheaksi päätökseksi,
että antaisit tappaa itsesi minun puolestani?"

"Minä näin murhaajat," Klea vastasi, "ja rupesin heti inhoamaan heitä
ja heidän tehtävätään ja kaikkea sen tapaista; minä en tahtonut
hävittää Irenen onnea ja minä rakastin sinua kuitenkin paljoa
lämpöisemmin, kuin minä sinua vihasin; ja sitten -- mutta jättäkäämme
se sikseen!"

"Ei, sano vaan kaikki!"

"Sitten oli aika..."

"No Klea?"

"Sitten, -- sillä olenhan kahdesti elänyt nämä viime hetket, kun me
äsken vähän puhellen käsitysten istuimme Serapionin ruumiin vieressä,
sitten pappien keskiöinen laulu vaikutti sydämeeni, ja kun minä
hurskaitten sävelten kaikuessa rukoilin mieleni ylennykseksi, silloin
oli kuin kaikki, mikä minussa ennen oli ollut kylmää ja kovaa, nyt
olisi tullut vireämmäksi, lempeämmäksi ja lämpöisemmäksi. Kaikkea hyvää
ja oikeata ja hyvää piti minun jälleen ajatteleman, ja nopeammin ja
helpommin minä päätin uhrata itseni sinun ja Irenen puolesta, kuin minä
siitä sitten saatoin luopua. Minun isäni oli Zenon oppilaita...

"Ja sinä," Publius keskeytti häntä, "aiot toimia Stoan opin mukaan.
Minä tunnen sen myöskin; mutta minä en tunne sitä siveätä ja viisasta,
joka elämästään taistellessaan saattaisi niin elää ja toimia, kuin tämä
oppi käskee, toteuttamalla omassa elämässään koko siveyslain
pienimmätkin kohdat, rikkomatta niistä yhtäkään. Oletko koskaan kuullut
puhuttavan stoalaisen filosoofin sielunrauhasta, kärsivällisyydestä
ja tasamielisyydestä? Näyttää siltä, kuin tämä kysymys sinua
loukkaisi, mutta sinä et saattaisi omaksesi omistaa yhtäkään näistä
ominaisuuksista, sillä minä olen nähnyt sinun rikkovan jokaista niistä:
eivätkä ne sovikaan naisen olentoon, ja kiitos jumalten, ett'et sinä
ole mikään naispukuun puettu stoalainen, vaan nainen, todellinen
nainen, jommoisen naisen olla pitää. Zenolta ja Khrysippokselta et ole
mitään muuta oppinut, kuin mitä jokainen talonpojan tytär saattaa
oivalliselta isältään oppia, minä tarkoitan totuudessa pysymistä ja
hyveen rakastamista. Älä pyri pitemmälle, minä olen siihen jo yllin
kyllin tyytyväinen."

"Oi Publius," Klea huudahti, tarttuen ystävänsä käteen, "minä ymmärrän,
mitä tarkoitat ja tiedän sinun olevan oikeassa. Onneton on nainen, niin
kauan kun luulee itseään voimakkaaksi, eikä luule tarvitsevansa muuta
turvaa, kuin oman tahtonsa ja järkensä eikä muuta neuvon-antajaa, kuin
se viisaasti järjestetty oppi, johon hän liittäytyy. Ennen kun sinä
olit omani, ja minä vilpittömänä kuljin omaa tietäni, minä olin -- en
tahdo kauvemmin sitä ajatella -- jotakin puolinaista, joka luulin
itseäni kokonaiseksi, mutta nyt, vaikkapa kohtalo tempaisisikin sinut
minulta, niin kuitenkin voisin löytää turvan, johon saattaisin vaivan
ja epätoivon päivinä turvaantua. Ei Stoan opista eikä itsestään nainen
saata sitä löytää, vaan siten että hän uskollisesti luottaa jumalien
apuun."

"Minä olen mies", Publius keskeytti häntä, "ja kuitenkin minä uhraan
niille ja mielelläni taivun heidän päätöksiinsä."

"Mutta minä," Klea sanoi, "näin eilen Serapiin temppelissä sen
palvelijan arvottomasti käyttäivän, ja se tuntui minusta niin pahalta
ja oli minusta vastenmielistä, ja niin katosi jumalisuus mielestäni,
mutta suurimman kurjuuden ja syvimmän rakkauden kautta minä sen jälleen
löysin. Enkä minä enää saatakaan ajatella ylläpitävän voiman olevan
rakkautta vailla, enkä sen rakkauden, joka tekee ihmiset onnelliseksi,
olevan pyhyyttä vailla. Joka kerran on niin rukoillut rakkaan olennon
puolesta, kuin minä erämaassa rukoilin sinun puolestasi, se ei
varmaankaan koskaan unhoita rukoilemista. Semmoinen rukoileminen ei
varmaankaan ole turha! Vaikkapa ei mikään jumaluus sitä kuulisikaan,
niin on kuitenkin siinä itsessään ihmeellinen vahvistava voima. Nyt
minä jälleen tyynenä palaan temppeliimme, kunnes sinä noudat minut
sieltä, sillä minä tiedän aivan salaisten, viisasten ja hyvien ystävien
pitävän huolta rakkaudestamme."

"Etkö tahdokaan minua seurata Apollodorin ja Irenen luo?" Publius kysyi
hämmästyneenä.

"En," Klea vastasi jyrkästi. "Vie minut mieluummin takaisin
Serapeumiin. Kukaan ei minua vielä ole vapauttanut siitä
velvollisuudesta, johon olen sitoutunut, ja meille molemmille on
arvokkaampaa, että Asklepiodor antaa sinulle Philotaan tyttären
puolisoksi, kuin että sinä liittäytyisit ryöstettyyn Serapiin
palvelijattareen."

Vähän aikaa Publius katseli maahan, sitten hän sanoi vilkkaasti:

"Tahtoisinpa kuitenkin, että tulisit mukaani. Sinä taidat olla hyvin
väsynyt, mutta minä vien sinut muulillani Apollodor kuvanveistäjän luo.
Vähän minä välitän ihmisten puheista, kun vaan itse tiedän oikein
tekeväni, ja Euergeteeltä minä kyllä taidan sinua suojella, joko sitten
jälleen pyrit temppeliisi, tahi seuraat minua taiteilijan luo. Tule
vaan, minusta olisi liian vaikeata sinusta jälleen erota. Voittaja ei
luovu seppeleestään, sen juuri voitettuaan vaikeassa taistelussa."

"Ja kuitenkin pyydän sinua viemään minua takaisin Seraapiin
temppeliin," Klea pyysi, pannen oikean kätensä Corneliolaisen käteen.

"Näyttääkö sinusta tie Memphiisen liian pitkältä, oletko mielestäsi
aivan uuvuksissa?"

"Minä olen mielenliikutuksesta, tuskasta, surusta ja ilosta suuresti
väsynyt, mutta kyllä sentään hyvin ratsastamaan kykenisin; mutta minä
pyydän, vie minut takaisin temppeliin."

"Vaikkako tunnet itsesi kyllin voimakkaaksi luokseni jäämään, ja
huolimattako siitä, että haluan viedä sinut heti Apollodorin ja Irenen
luo?" Publius kysyi hämmästyneenä ja veti kätensä hänen kädestään.
"Tuolla muuli odottaa. Nojaudu käsivarteeni. Tule, tee niin kuin minä
tahdon!"

"En, Publius, en. Sinä olet herrani, ja vastustamatta tahdon sinua aina
totella. Ainoastaan yhdessä asiassa salli minun noudattaa omaa tahtoani
tänään ja vastakin! Siinä, mikä koskee naista, tiedän minä paremmin
päättää kuin sinä, siinä nainen yksin tietää."

Publius ei vastannut mitään näihin sanoihin, vaan hän suuteli Kleaa,
kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja toisiinsa nojautuen he molemmat
saapuivat Serapeumin portille, jossa he erosivat toisistaan muutamaksi
tunniksi.

Klea pääsi temppeliin ja heittäytyi heti huonolle vuoteelleen,
kuultuaan pienen Philon voivan hyvin.

Miten autiolta huone hänestä tuntui, miten kärsimättömän tyhjältä
Irenettä!

Noudattaen äkillistä päähän pistosta hän nousi omalta vuoteeltaan,
paneihe sisarensa vuoteelle, ikäänkuin se olisi tuonut kaukana olevan
lähemmäksi, ja ummisti silmänsä. Mutta hän oli liian kiihtynyt ja
väsynyt, voidakseen sikeästi nukkua.

Nopeasti vaihtelevat unelmat keskeyttivät lakkaamatta hänen vilpitöntä
kiitosrukoustaan ja hänen levotonta puoli-untaan ja asettivat hänen
sieluunsa milloin suloisia, onnellisia, milloin surkeita, surullisia
kuvia.

Samalla hän oli kaukaa kuulevinaan soittoa ja näkymättömät kädet olivat
häntä heiluttavinaan edes takaisin.

Roomalaisen kuva hallitsi itsevaltiaasti muita.

Viimeinkin virkistävä uni ummisti lujemmin hänen silmänsä ja unessa hän
näki rakastajansa Roomassa olevan talon, tämän ylhäisen isän ja
arvokkaan äidin, joka näytti olevan hänen oman äitinsä kaltainen, ja
useitten mahtavien senaattorien kasvot.

Hän tunsi olevansa suuresti hämmästynyt, ollessaan kaikkien näiden
muukalaisten keskellä, jotka kysellen katselivat häntä ja sitten
ojensivat hänelle ystävällisesti kätensä.

Myöskin tuo jalo rouva lähestyi häntä ystävällisesti ja syleili häntä;
mutta kun Publius levitti kätensä ja hän riensi hänen syliinsä ja oli
painavinaan huulensa hänen huulilleen, silloin herättäjä palvelijatar
tänään, kuin muinakin päivinä, kolkutti hänen oveaan herättääkseen
hänet.

Tällä kertaa hänen unennäkönsä häntä miellytti ja hän olisi mielellään
vielä maannut; mutta hän pakoitti itseään nousemaan vuoteeltaan, ja
ennen kuin aurinko täydelleen oli noussut, niin hän oli auringon kaivon
luona ja täytti, ett'ei velvollisuuttaan laiminlöisi, molemmat alttarin
astiat vedellä.

Väsyneenä ja puoleksi unen vallassa ollen hän asetti kultaiset astiat
paikoilleen ja lepäsi erään pylvään jalustalla papin vuodattaessa
maahan hänen tuomaansa vettä juoma-uhriksi.

Oli jo aivan valoisa, kun hän jälleen katseli pylvähikkäästä temppelin
etehisestä linnan pihaan.

Uusi valo valaisi pylväitä ja sen vinot säteet paistoivat kirkkaasti
valaisten kauaksi saliin, jossa muuten tavallisesti oli hämärä.

Sangen juhlalliselta, ylevältä ja ikään kuin uudesta vihityltä hänestä
tämä pyhä paikka jälleen näytti, ja vastustamatonta vaistoa noudattaen,
hän nojautui pylvääsen, kädet pystyssä ja silmät ylöspäin käännettyinä,
hän kiitti jumalaa hänen hyvyydestään, ja hän saattoi pyytää ainoastaan
yhtä, että jumala suojelisi Publiusta, Ireneä ja häntä itseään
kärsimyksistä, suruista ja erehdyksistä.

Hänen mielestään hänen sydämensä oli ollut synkkä kappale, joka nyt
vasta oli saavuttanut kirkkaan valovoiman, se oli ollut kuivettunut ja
nyt siihen jälleen puhkesi vihreitä lehtiä ja kirjavia, loistavia
kukkia.

Niittenkin on sallittu kunnollisesti toimia, jotka itsekseen
jätettyinä, rehellisesti ja totisesti koettavat elää oikean ja toden
mukaisesti, mutta hyve ja oikea sisällinen onni yhtyvät ainoastaan
niitten sydämissä, jotka osaavat etsiä ja löytää jumalan, olkoon se
sitten Serapis tahi Jehova.

Etupihan portilla Asklepiodor tuli Kleaa vastaan ja käski häntä
seuraamaan itseään.

Ylimmäinen pappi oli saanut tietää, että hän salaisesti oli lähtenyt
temppelistä. Kun Klea oli hänen kanssaan kahden kesken hänen
hiljaisessa huoneessaan, tämä kysyi häneltä totisesti ja ankarasti,
miksi hän oli rikkonut hänen käskynsä ja hänen suostumuksettaan
lähtenyt temppelistä.

Klea kertoi hänelle silloin, miten hänen, sisarensa tähden tuskissaan,
oli täytynyt lähteä Memphiisen ja että hän siellä sai tietää
Roomalaisen, Publius Cornelius Scipion, joka oli ottanut ajaakseen
hänen isänsä asiaa, pelastaneen Irenen Euergetes kuninkaan käsistä ja
vieneen hänet turvapaikkaan. Keskiyön aikana hän oli yksin lähtenyt
paluumatkalle.

Ylimmäinen pappi näytti iloitsevan näistä ilmoituksista, ja kun hän
edelleen kertoi, että Serapion, ollen hänen tähtensä huolissaan, oli
lähtenyt kopistaan ja erämaassa suistunut surman suuhun, niin
ylimmäinen pappi sanoi:

"Kaiken sen tiedän jo, lapseni. Jumalat antakoot erakolle anteeksi ja
Serapis suokoon hänelle armoaan tulevaisessa elämässä, antaen hänelle
anteeksi hänen rikotun valansa. Hänen kohtalonsa on toteutunut. Sinun,
tyttöseni, syntyessäsi ovat paremmat tähdet välkkyneet, kuin hänen, ja
minä saatan jättää sinut rankaisematta. Sen teenkin mielelläni, ja,
Klea, jos minun Andromedani saa kasvaa, toivoisin hänen tulevan sinun
kaltaiseksesi. Se on korkein kiitos, minkä isä saattaa antaa toisen
miehen tyttärelle. Ollen tämän temppelin johtaja, minä käsken sinua
tänään, niin kuin ennenkin, täyttämään ruukkusi, kunnes mies, joka
sinut ansaitsee, astuu eteeni ja pyytää sinua vaimokseen. Luullakseni,
hän ei kauvan itseään odotuta."

"Kuinka sen tiedät, isä..." Klea punastuen kysyi.

"Minä luen sen silmistäsi," Asklepiodor vastasi ja katseli häntä
ystävällisesti, kun hän hänen viittauksestaan läksi huoneesta.

Niin pian kun hän oli yksin, hän kutsutti kirjurinsa ja sanoi:

"Philometor kuningas on käskenyt, että hänen veljensä, Euergeteen,
syntymäpäivää tänään vietettäisiin Memphiissä. Nostata kaikki liput ja
kiinnitytä Pyloneihin kukkaseppeleet, jotka pian tulevat Arsinoësta,
käske viemään uhrieläimet ulos ja julistamaan juhlakulku puolenpäivän
ajaksi. Kaikkien temppelin asukkaitten täytyy myöskin olla
huolellisesti koristettuina. -- Mutta nyt ryhdyn toiseen asiaan.
Komanus oli täällä ja on Euergetes kuninkaan nimessä luvannut
meille suuria ja kertonut, että hän aikoo rankaista veljeään
Philometoria siitä, että tämä on ryöstänyt Irenen, temppelimme
palvelijattaren. Samalla hän minua pyytää lähettämään ryöstetyn
sisaren, ruukunkantajattaren Klean, Memphiisen kuulusteltavaksi; mutta
siitä ei tule mitään. Tänäänkin suljemme temppelin ovet, vietämme
juhlaa itseksemme, emmekä päästä ketään muuriemme sisäpuolelle
uhraamaan ja rukoilemaan, ennenkuin sisaruksien kohtalo on turvattu.
Jos kuninkaat itse tulevat tänne ja tahtovat tuoda sotamiehensä
muassaan, niin me otamme heitä vastaan kunnioittavaisesti, niin kuin
tuleekin, mutta me emme anna heille Kleaa, vaan viemme hänet kaikkein
pyhimpään, jonne ei Euergeteskään minutta uskalla mennä, sillä
antaessamme alttiiksi tämän tytön, me annamme arvomme ja samalla
itsemmekin."

Kirjuri kumarsi ja ilmoitti sen jälkeen kahden Osiris-Apiin papin
tahtovan puhutella Asklepiodoria.

Klea oli, lähtiessään ylimmäisen papin luota kohdannut nämä miehet ja
oli toisen kädessä nähnyt sen avaimen, jolla hän oli avannut
Apishautojen oven.

Hän peljästyi, hänen velvollisuuden tuntonsa käski häntä heti
ilmoittamaan papilliselle sepälle, miten huonosti hän oli hänen asiansa
toimittanut.

Vanha Krates istui, Klean hänen luokseen tullessa, jalat käärittyinä,
työnsä ääressä ja iloitsi nähdessään Klean, sillä ollen huolissaan
hänen ja Irenen tähden hän ei yöllä saanut unta ja aamu yöstä hänen
pelkonsa oli hirveän unen kautta kiihtynyt tuskaksi.

Muuten äreän ukon ystävällisestä tervehdyksestä rohkaistuna Klea
hänelle tunnusti, ett'ei hän ollutkaan antanut avainta pääkaupungin
sepälle, vaan että hän oli sillä avannut Apishautojen oven ja unohtanut
avaimen oveen.

Tämän kuullessaan vanhus tuimistui, heitti rautapuikon, jota hän juuri
valmisteli, ja viilan työpöydälleen ja huudahti:

"Niin siis olet tehtäväsi täyttänyt! Ensi kerran luotin naiseen, ja
tämmöisen palkan sain! Pahat tässä tulee sekä sinulle että minulle, ja
jos saadaan tietää, että minun ja sinun tähden Apishautojen pyhyyttä on
häväisty, niin he syystäkin minua monin tavoin sakoittavat, ja sinua he
rankaisevat vankeudella ja nälällä."

"Ja kuitenkin isäseni," Klea tyynesti vastasi, "tunnen olevani viatoin
etkä luultavasti sinäkään, jos olisit ollut samassa kauheassa tilassa,
kuin minä olin, olisi toisin menetellyt."

"Luuletko, saatatko uskoa sitä?" vanhus tiuskasi. "Ja entäs jos nyt
avain ja luultavasti koko lukkokin on varastettu, ja minä olen tehnyt
tämän kauniin ja vaivaloisen työn turhaan?"

"Mikä rosvopa uskaltaisi pyhiin hautaholveihin mennä?" Klea kysyi
ujosti.

"Ovatko nuo sitten niin hätyyttämättömiä?" Krates keskeytti häntä. "Ja
onhan kuitenkin tuommoinen kurja olento, kuin sinä olet, ne uskaltanut
avata. Mutta odotapas, odota, joll'eivät jalkani minua vaan niin
vaivaisi..."

"Kuule minua," tyttö rukoili ja astui kiihtynyttä seppää lähemmäksi.
"Sinä et lavertele, sen eilen minulle näytit, ja kun olen sinulle
kertonut, mitä minä tänä yönä olen nähnyt ja kokenut, niin sen tiedän
varmaan, sinä annat minulle anteeksi."

"Kunpahan vaan et erehtyisi!" seppä huusi. "Kummia seikkojapa nuo
olisivatkin, jotka saisivat minut mieltäni muuttamaan, rankaisematta
jättämään mokomaa velvollisuuksien laiminlyömistä ja mokomaa rikosta!"

Ja kummia seikkoja vanhus taisikin kuulla, sillä kun Klea oli lakannut
kertomasta mitä hän viime yönä oli kokenut, niin silloin kyyneleet
tulvailivat sekä hänen omista että sepänkin silmistä.

"Kirotut jalat," hän jupisi vastatessaan neitosen kysyvään silmäykseen,
ja pyyhäistessään takkinsa hihalla suolaisen kyyneleen poskeltaan.
"Niin tuommoinen pöhöttynyt jalka on kipeä, tyttöseni, ja tämmöinen
raajarikko, kuin minä olen, ei aina ole väkevin. Vanhat naiset tulevat
miesten kaltaisiksi ja vanhat miehet naisten. Niin, sitä vanhuutta!
Paha on, kun on tämmöiset jalat, mutta pahempi on, että muisto vuosien
kuluessa heikkonee. Minähän eilen jätinkin avaimen Apishautojen oveen,
ja minä lähetän heti pyytämään Asklepiodoria minun nimessä anomaan
Egyptiläisiltä anteeksi, jotka minulle kuitenkin ovat monestakin teosta
kiitollisuuden velassa."



NELJÄSKOLMATTA LUKU.


Kaikki tummat pilvet olivat kadonneet, jotka viime yönä olivat
synkistäneet sinistä taivasta ja peittäneet kuun valon.

Koillistuuli, joka aamulla oli herännyt, oli ne hajoittanut, ja pilviä
syövä Zeus oli niellyt viimeisetkin niistä.

Oli ihana aamu, ja kun päiväntähti yhä ylemmä kohosi, yhä nopeammin
hajoitti ja hävitti Niilin yli leijailevan valkean sumun ja usvan, joka
hienon, läpikuultavan, siniharmaan silkkiviitan tavoin oli ympäröinyt
itäisiä vuoria, silloin katosi myöskin öinen kylmyys kapean kaupungin
pimeimmästäkin sopesta, kaupungin, joka peninkulman pituisena levisi
virran länsirannalle, ja ihmeen kirkas valo, joka valaisi katuja ja
taloja, palatsia ja temppeliä, puutarhoja, lehtikäytäviä ja lukemattomia
Memphiin satamassa olevia laivoja, toi lämpöä muassaan, joka täälläkin
on tervetullutta näin talvipäivän koittaessa.

Käyttääkseen koillistuulta vastavirtaan purjehtiakseen, tungeskeli
laivureita ja laivamiehiä Niilin rannalla, ja voimakkaan laulun
kuuluessa purjeita nostettiin ja ankkuria hinattiin.

Niin ylentäynnä laivoja oli ranta, että tuskin saattoi käsittää, kuinka
lähtöön valmiit pääsivät pois jälelle jäävien joukosta, mutta jokainen
sentään uran löysi, josta viimeinkin kulkuväylälle pääsi, ja pian
vilisi veneitä virralla, jotka kaikki etelään päin purjehtivat ja
joitten kautta virta näytti siltä, kuin se olisi ollut peitetty
ylinäkymättömällä uivalla telttileirillä.

Pitkin satamakatua kulki pitkissä jonoissa, raskaasti sälytettyjä
kameleja, kepeästi kuormitettuja aasia ja tummanvärisiä orjia.
Viimeksimainitut lauloivat, päivän vaivoista väsymättöminä, ja
päällysmiesten ruoskat riippuivat vielä heidän vyöllään.

Härkävankkuria lastattiin tahi ne lähestyivät tavaroineen
maallenousu-paikkaa, ja laivurit alkoivat jo kokoontua yksityisten
suurten kauppiasten ympärille, joista useimmat olivat kreikkalaisen ja
ainoastaan harvat egyptiläisen tapaan puetut, tuodakseen lastinsa
isännilleen tahi uudelleen vuokratakseen laivojaan.

Enimmin meluttiin siinä paikassa satamaa, missä veronkantajat
työskentelivät suurissa telteissään, sillä useimmat laivat pysähtyivät
Memphiin luona ainoastaan pannakseen Niilitullin kuninkaan "pöydälle".

Kirjavalta kyllä myöskin näytti sataman läheinen tori, missä taatelia
ja viljaa, eläinten vuotia ja kuivattua kalaa oli suurin läjin
kasattuina ja jonne animonia ja määkiviä karjalaumoja oli ajettu,
enimmän-tarjoavalle myötäväksi.

Ikäänkuin riikinkukot ja muutkin kirjavat kukot ahkeraan kaapivien
kanojen keskellä kanakopissa, täällä toimeliaan joukon keskellä,
kuljeskeli jalkaisin sekä ratsain sotamiehiä, puettuina kirjaviin
takkeihin ja loistaviin asepukuihin, ylhäisiä ylimyksiä, yllään kauaksi
loistavasta, punaisesta, sinisestä ja keltaisesta silkkikankaasta tehty
juhlapuku, ja heitä orjat kantoivat kantotuoleissa tahi he seisoivat
kauniisti kullatuissa vaunuissa. Myöskin oli täällä seppelöityjä,
pitkiin valkeisiin viittoihin puettuja pappia ja koristettuja neitoja,
jotka menivät satamaa lähellä oleviin ravintoloihin huilua soittamaan
tahi tanssimaan.

Tämän vilkkaan hälinän keskellä juoksentelivat lapset, katselivat
halukkain silmin kukkuralleen leivoksilla täytettyjä koria, joita
leipuripojat taitavasti kantoivat päälaellaan. Erittäin lukuisat koirat
kohottelivat kuonojaan, kuin tämmöinen herkkujen kantaja niitä
lähestyi, ja moni niistä ulvoi innoissaan, kun joku porvarivaimo astui
niitten sivu orjansa kanssa, joka korissa kuljetti sekä kaaliksia ja
hedelmää, että myöskin vasta teurastettuja lintuja ja veristä lihaa
juhlapaistiksi.

Siellä oli puutarhan työväkeä, poikia ja tyttöjä suurin joukoin, jotka
kantoivat kaksittain puisilla paareilla tahi yksittäin laudoilla ja
seipäillä kukkaseppeleitä, köynnöksiä ja tuoksuvia kukkaviuhkoja, ja
niillä paikoin rantaa, missä kuninkaan laivat olivat ankkurissa, useita
työmiehiä paraillaan oli kietomassa lippulatvaisien mastojen ympärille
lehviä ja kukkaseppeleitä ja koristamassa niitä kirjavilla lyhdyillä.

Pitkissä jonoissa juhlapukuun puettua temppeliväkeä, koko maan viiden
papistokunnan edustajat, kulki satama-katua pitkin kuninkaan palatsiin
päin, kantaen lahjoja ja lippuja, ja puuhaileva väkijoukko väistyi
kunnioittavaisesti heidän tieltään.

Juhlallinen, loistava joukko, joka liikkui maallenousu-paikalla
keskellä toimekasta vilinää, näytti harmaassa jokapäiväisessä puvussa
olevilta kultakudelmilta.

Euergetes, kuninkaan Aleksandriassa hallitseva veli vietti tänään
Memphiissä syntymäpäiviään ja koko kaupungin piti ottaa osaa juhlaan.

Jo ensi tunnilla auringon nousun jälkeen oli uhrieläimiä teurastettu.
Ptah'n temppelissä, joka oli Pharaoiden arvokkaan pääkaupungin suurin
ja vanhin temppeli, viimmeksi löydetty pyhä Apishärkä, jota Euergetes
varhain aamulla oli käynyt kunnioittamassa ja joka hyvänä merkkinä
siitä, että kuninkaan tuumat onnistuisivat, oli syönyt hänen kädestään,
oli ylt'yleensä kultakoristeilla peitetty ja sen oma, sekä sen äidin ja
sitä varten pidettyjen lehmien asunto, oli runsaasti koristettu
kukilla.

Ainoastaan puolipäivään saakka sallittiin Memphiläisten askareitaan
toimittaa ja asioitaan ajaa, mutta silloin torit tyhjennettiin, puodit,
työhuoneet, koulut suljettiin, ja suurella markkinapaikalla Ptah'n
temppelin edustalla piti molempien kuninkaiden kustannuksella miehille,
naisille ja lapsille katseltavaksi, kuultavaksi ja ihmeteltäväksi
näytettämän kaikenlaisia maallisia ja uskonnollisia näytelmiä.

Kaksi Aleksandrialaista miestä, toinen Lesbosta kotoisin
oleva Aiolialainen, toinen Juutalaiseen seurakuntaan kuuluva
Palestiinalainen, joka ei pukunsa eikä kielensä puolesta eronnut
helleniläisestä kaupunkilaisestaan, tervehti toisiaan kuninkaallisten
laivain ankkuripaikan kohdalla, joista muutamat lelluivat Niilillä,
purppuranpunaiset purjeet levällään ja käännellen norsunluulla
koristettuja paksulta kullattuja kokkiaan.

"Kahdessa tunnissa", Juutalainen sanoi, "matkustan kotiini. Uskallanko
tarjota sinulle venettäni käytettäväksi, vai aiotko ottaa osaa juhlaan
ja lähteä vasta huomenna? On kaikenlaisia näytelmiä katseltavina ja
hämärän koittaessa pannaan suuri valaistus toimeen."

"Mitäpä minä välitän näistä barbaarisista turhuuksista!" Lesbolainen
vastasi. "Jo egyptiläinen musiikki yksistään saattaa minut epätoivoon.
Olen tehnyt tehtäväni, tavaroita, jotka Bereniksen ja Koptoksen kautta
tulivat Araabiasta ja Indiasta, olen tarkastellut ja valinnut niistä
sen, minkä itse tarvitsen, ennen kuin laiva, jolla ne ovat, kulkee
mareottilaiseen satamaan ja ennen kuin muut ehtivät Aleksandriassa
ennen minua. Minä en viivy tuntiakaan kauemmin, kuin välttämättömästi
täytyy, tässä pesässä, joka on yhtä kurja kuin suurikin. Eilen näin
kymnasiumin ja ylhäiset kylpylaitokset. Kurjaa oli, sen minä sanon.
Loukkaisinpa Aleksandrian kalatoria ja hevosten uittopaikkoja, jos
niihin vertaisi näitä."

"Ja entäs teaatteri sitten!" Juutalainen huudahti. "Ulkomuoto vielä
menee mukiin, mutta näytteleminen! Eilen näytettiin Menanderin
'Thaïsta'. Mädänneillä omenilla olisi Aleksandriassa sen sanon, se
nainen ajettu näyttölavalta, joka uskalsi näytellä (tuota) viekasta ja
samalla kylmää hetairia. Vieressäni istui paksu, ruskea Egyptiläinen,
sokerileipuri tahi joku muu sen tapainen, joka oli naurusta pakahtua,
eikä hän kuitenkaan, voin vaikka vannoa sen, ymmärtänyt sanaakaan koko
komediasta. Muoti vaatii että Memphiissä, vieläpä käsityöläistenkin
pitää osata kreikkaa. Uskallan toivoa, että tulet vieraakseni?"

"Aivan kernaasti," Lesbolainen vastasi. "Minä aioin juuri hakea
venettä. Oletko tyytyväinen toimiisi?"

"Kuta kuinkin," Juutalainen vastasi. "Minä ostin Ylä-Egyptistä viljaa
ja sijoitin tänne aittoihin. Koko tuo rivi oli polkuhinnasta
vuokrattavana, ja niin me hyvin tulemme toimeen, kun sijoitamme
viljamme tänne emmekä Aleksandriaan, jossa varastohuoneita tuskin on
rahalla saatavissa."

"Se on viisaasti se," Lesbolainen vastasi. "Kyllähän täällä satamassa
vilkasta on, mutta jo sekin, että monet aitat ovat tyhjiä, ja vuokrien
huokeus osoittavat Memphiin menevän taaksepäin. Ennen tämä kaupunki oli
laivojen määräpaikkana, mutta nykyjään useimmat pysähtyvät täällä
ainoastaan tullia maksaakseen ja täydentääkseen miehistön
ruokavarastoja. Tällä väkirikkaalla seudulla on iso vatsa, ja monesti
kyllä täällä suurempia kauppoja hierotaan, mutta enimmät niistä
laivoista, mitkä täällä pysähtyvät, menevät kuitenkin edelleen
Aleksandriaan."

"Merta juuri kaivataan," Juutalainen hänet keskeytti. "Memphis käy
kauppaa ainoastaan Egyptin kanssa, mutta me maailman kanssa. Joka
täältä lähettää tavaroita, se sälyttää kameleja, kurjia aasia ja
laakeita Niiliveneitä, mutta me lastaamme satamissamme suuria laivoja.
Kun talvimyrskyt ovat päättyneet niin me lähetämme yksistään Ostiaan ja
Pontukseen kaksikymmentä trieriä egyptiläistä eloa. Teidän intialaiset
ja araabialaiset tavaranne, joita te tuotatte äsken kaupalle avatuista
aithiopialaisista maista, vaativat vähemmän tilaa, mutta minä tahtoisin
mielelläni tietää, kuinka moneen talenttiin teidän liikkeenne viime
vuonna nousi. Näkemään asti siis minun laivassani; sen nimi on
'Euphrosyne' ja on tuolla aivan noitten kahden vanhan kuninkaan
kuvapatsaan kohdalla... Kukapa näitä nimiä voisi muistaa! Kömpelöitä ja
barbaarisia ne ovat! Kolmen tunnin perästä lähdemme liikkeelle. Minulla
on laivassani kunnon kokki, joka vähän välittää niistä ruokasäännöistä,
joita minun Palestiinalaiset kansalaiseni noudattavat. Siellä on
myöskin saatavissa muutamia uusia kirjoja ja oivallista Bybloksen
viiniä."

"Vähät sitten huolimme huonoista tuulista," Lesbolainen nauroi.
"Näkemään asti kolmen tunnin perästä!"

Israelilainen tervehti matkatoveriaan kädestä ja meni varjoisaa
käytävää myöten, jonka varsilla oli mahdottoman tuuhealatvaisia
sykomoria, ensiksi rantaa pitkin, mutta sitten hän poikkesi kapealle
kadulle, joka vei kaupungin satamaan.

Hetkeksi hän pysähtyi erään kulmakartanon sisäänkäytävän kohdalle;
kartanon toinen sivu oli rantaan päin, toinen, jossa oli ovi ja pieni
öljypuoti, oli kadulle päin; outo näky veti nimittäin hänen huomionsa
puoleensa. Mutta hänellä oli ennen lähtöään vielä paljon toimitettavaa
ja hän riensi kohta eteenpäin, tarkemmin huomaamatta komeata miehistä
henkilöä, joka tuli häntä vastaan, matkahattu päässä, hartioilla
viitta, jommoista muuten vain matkoilla käytettiin.

Huone, jota Juutalainen oli katsellut, oli Apollodor kuvanveistäjän, ja
herra joka oli omituisesti puettu tähän päivän aikaan katsoen ja
kaupungilla kävelemistä varten, oli Roomalainen Publius Scipio.

Hänen huomiotaan näytti se, mikä kuvanveistäjän ovenvieressä olevassa
pienessä puodissa tapahtui, vielä enemmän herättävän, kuin
Israelilaisen, sillä hän nojautui vastapuolella puotia olevan puutarhan
aitaan ja katseli, päätään pudistellen, vähän aikaa niitä kummallisia
seikkoja, joita siinä oli nähtävänä.

Puinen, huoneen seinään kiinnitetty pöytälevy, jolle kauppiaat
tavallisesti asettivat rahansa ja jolla tavallisesti oli muutamia
öljy-astioita, ulottui hiukan kadulle, niin kuin ikkunan lauta, ja
tällä omituisella leposialla istui selin puotihuoneesen, joka ei ollut
paljoa suurempi uhkeata matkavaunua, ylhäisen näköinen nuorukainen,
vaalean siniseen hihattomaan ihokkaasen puettuna.

Hänen vieressään oli valkoinen siniraitainen hienosta villakankaasta
tehty umationi. Hänen jalkansa riippuivat kadulle päin, ja niitten
loistava valkeus oli alastoman Egyptiläis-pojan mustan ihon
kummallisena vastakohtana, joka kyykistyneenä istui hänen jalkojensa
juurella, sylissään häkki täynnä kyyhkysiä.

Kreikkalaisella, joka istui kurjalla puotipöydällä, oli kultainen
rengas kauniin voidellun kiharaisen tukkansa ympärillä, jaloissa
hienoimmasta nahasta tehdyt sandaalit ja tässä alhaisessa asussakin hän
näytti kyllin ylhäiseltä, mutta iloisemmalta kuin ylpeältä, sillä hänen
kauniit kasvonsa hymyilivät kiinnittäessään kahta pientä, punaisen
harmaata turtturi kyyhkystä ruusun punaisilla silkkinauhoilla siihen
kauniisen koriin, jossa ne olivat, ja sen jälkeen painaessaan
kallis-arvoisen kultaisen naisen rannerenkaan pelästyneen eläimenpään
yli ja kiinnittäessään tämän valkoisella langalla sen siipiin.

Kun tämä oli hänelle onnistunut, hän kohotti koria korkealle, katseli
sitä hymyillen ja tyytyväisenä ja oli juuri antamaisillaan sen mustalle
pojalle kun hän huomasi Publiuksen, joka puutarhan aidan luota astui
häntä kohden.

"Kaikkien Jumalien nimessä, Lysias," Roomalainen huusi, ystävätään
tervehtimättä, "mitä hulluja vehkeitä sinulla taas on? Oletko
öljykauppiaaksi tullut vai onko kyyhkysien kesyttäminen tullut
työksesi?

"Toinen olen ja toista teen," Korintholainen nauroi, sillä tämä se
todellakin oli, jota Roomalainen oli puhutellut. "Mitäs pidät tästä
pesäsestäni? Minusta tämä on ihmeen soma, ja kas miten hyvin näille
pikku elukoille kultarengas sopii, joka yhdistää niitten kaulat!

"Levitä nyt," hän jatkoi, pikku auttajaansa päin kääntyneenä,
"käpäläsi, sen ruskea krokotiili, kanna tämä kori varovaisesti
kädessäsi sisään ja lausu nyt minun mukaani: 'rakkaudesta sairastavalta
Lysiaalta ihanalle Irenelle!' -- Katsopas vaan, Publius, miten tuo peto
minulle irvistelee valkeine hampaineen! Saat kohta kuulla, ett'ei hänen
kreikkansa ole yhtä virheetön, kuin hänen hampaansa. Korvat pystyyn
pikku Ikneumon! Kerro vielä kerran, mitä sinun tuolla -- näetkö, tuolla
jonne osoitan sormellani? -- mitä sinun siellä pitää sanoa herralle
tahi emännälle, joka sinulta ottaa kyyhkyiset!"

Kurjasti tapaillen poika kertoi Korintholaisen tervehdyksen Irenelle,
ja hänen silloin suutaan ammottaessaan, Lysias, joka taitavasti osasi
heittää litteää kiveä, niin että se hyppien kiiti veden pintaa pitkin,
viskasi erittäin sievästi hopeadrakmin hänen suuhunsa. Tämä makupala
poikaa miellytti, sillä otettuaan rahan suustaan, hän asettui
leukapielet selällään anteliaan herransa eteen odottaen uutta heittoa;
mutta tämä löi häntä kipeästi kämmenillään päähän ja leuan alle, ja
sanoi pojan hampaitten kalistessa yhteen:

"Vie nyt pesä sisään ja odota vastausta."

"Tämä lahja on siis Irenelle?" Publius kysyi. "Emme ole pitkään aikaan
nähneet toisiamme. Missä olit eilen koko päivän?"

"Olisi paljon hauskempi kuulla, mitä sinä olet toimittanut koko tämän
pitkän yön kuluessa. Näytät siltä, kuin tulisit suoraan Roomasta!
Euergetes on jo tänä aamuna kerran ja kuningatar kahdesti lähettänyt
sinua etsimään, kuningatar on aivan korvia myöten sinuun rakastunut!"

"Mitä joutavia! -- Selitäpäs minulle mitä sinä täällä teet."

"Kerro sinä ensiksi missä olet ollut."

"Minulla oli tärkeä matka tehtävä, josta myöhemmin sinulle kerron, vaan
en nyt; ja sillä matkalla on minulle tapahtunut aivan erinomaisia, niin
uskallanpa sanoa, ihmeellisiä seikkoja. Ennen auringon nousua lepäsin
sitten siellä olevassa ravintolassa ja nukuin ihmeekseni niin sikeästi,
että vasta tuskin kaksi tuntia sitten heräsin."

"Niukka selityshän tuo on, mutta kyllähän minä sen tiedän, että kun
sinä et tahdo puhua, niin ei jumalakaan voi saada suustasi sanaakan.
Mitä minuun tulee, niin vaitiolollani loukkaisin itseäni, sillä minun
sydämeni on kuin juhta, jonka selkään on liikoja kuormia sälytetty, ja
puhuminen sitä keventää. Voi, Publius, minulle käy tänään, niinkuin
Tantalus-paralle, jonka nenän ympärillä riippui mehuisia peerunoita ja
jotka kutkuttivat hänen nälkäistä vatsaansa, vaan joita hän ei
kuitenkaan koskaan voinut saada! Kas tuolla -- tuolla sisällä asuu
Irene, peeruna, persikka, granaatti-omena, jota minun janoova sydämeni
kiihkeästi ikävöi. Naura vaan! Tänään saattaisi Paris rankaisematta
kohdata Helenaa, sillä Eros on minuun ampunut kaikki nuolensa. Sinä et
niitä näe, mutta minä ne tunnen, sillä kukaan ei ole vielä vetänyt
niitä haavoista. Eikä pikku Irenekään ole aivan haavoittumatta päässyt
siivekkään pojan pilkkaan ammunnatta. Hän on itse sen minulle
tunnustanut. Minun on mahdotonta häneltä mitään kieltää, ja sentähden
olen tehnyt sen tyhmyyden, että olen vannonut ankaran valan, ett'en
hänen luonaan käy, ennen kuin hän jälleen on yhdessä suuren, ankaran
sisarensa kanssa, jota minä pelkään. Niinkuin nälkäinen susi kylmään
aikaan hiipii temppelin ympärillä, jossa lampaita uhrataan, samoin minä
eilen kuljeskelin tämän huoneen ympärillä, häntä nähdäkseni tahi
kuullakseni edes sanankin hänen suustaan, sillä hänen puheensa on kuin
satakielen laulua; mutta turhaan. -- Varhain tänä aamuna minun taas
täytyi lähteä tänne, ja koska ikuinen kierteleminen ei minua ensinkään
hyödytä, niin minä ostin tuolta vanhalta öljykauppiaalta, joka tuolla
nurkassa makaa, hänen rihkamansa ja asetuin hänen puotiinsa, sillä
täältä ei kukaan jää minulta huomaamatta, joka menee Apollodorin
huoneesen tahi sieltä lähtee; sitä paitsi on minua ainoastaan kielletty
Irenen luona käymästä, hän itsekin sallii minun lähettää hänelle
tervehdyksiä, eikä sitä kiellä kukaan, ei itse Apollodorkaan, jonka
kanssa minä vähän aikaa sitten puhelin."

"Semmoinenko tervehdys oli myöskin se linnunpesä, jonka sinun ruskea
lemmen lähettilääsi vei tuonne sisään?"

"Luonnollisesti. Se on jo kolmas. Ensiksi minä lähetin kauniin pelkistä
granaattikukista tehdyn kukkavihon ja sen lisäksi runon pätkän, jonka
minä tänä yönä sepitin, sitten korillisen persikoita, joita hän niin
mielellään syö, ja nyt kyyhkyset. Tuossa on hänen vastauksensa. Armas
kultaseni! Kukkavihosta minä sain tämän punaisen nauhanpätkän,
hedelmistä tämän persikan, johon on purtu. Olenpa utelias tietämään,
mitä minä saan kyyhkysistäni. Ruskean poikanulikan ostin itselleni
torilta; minä otan hänet mukaani Korinthiin muistoksi Memphistä, jos
hän nyt tuo minulle jotain hyvää. Ovi aukeaa ja tässä hän on. Tule
tänne, nulikka, mitä tuot?"

Publius kuunteli ja katseli kädet selän takaa ystävänsä vilkkaita
sanoja ja liikkeitä, joka hänestä tänään vielä enemmän kuin muulloin
näytti jumalien huolettomalta suosikilta, jonka vallattomista töistä
iloitaan, koska se soveltuu hänen olentoonsa ja koska huomataan, että
hän yhtä vähän saattaa siitä luopua kuin puut kukkasista.

Kun Lysias oli huomannut pojan kädessä olevan mytyn, ei hän sitä
ottanut tältä, vaan lennätti koko poika-nulikan, joka ei suinkaan ollut
niin aivan kepeä, tämän vyötäisillä olevasta nahkavyöstä luokseen, kuin
lapsen leikkikalun ja sanoi: "Minä opetan sinua lentämään, pikku
Niilihevonen. Näytäpäs nyt, mitä sinulla on!"

Nopeasti hän otti hämmästyneen, ällistelevän pojan sormista mytyn,
punnitsi sitä kädessään ja sanoi Publiukseen päin kääntyneenä...

"Siinä tuntuu olevan jotakin painavaa, mitähän tänä lienee?"

"Minä olen vähän kokenut tämmöisissä asioissa," Roomalainen vastasi.

"Minä taas erittäin," Lysias vastasi. "Tässä saattaisi, odota -- tässä
saattaisi olla hänen vyösolkensa. Koettelepas, se on varmaankin jotakin
kovaa."

Publius koetteli tarkasti sormillaan myttyä, jonka Korintholainen
hänelle ojensi, ja sanoi sitten hymyillen:

"Minä aavistan, mitä sinä tuossa saat, ja jos minä olen oikeassa, niin
olen siitä iloinen. Irene lähettää sinulle, luullakseni, kultaisen
rannerenkaasi kohteliaasti takaisin."

"Joutavia," Lysias vastasi. "Solki oli hyvin tehty ja arvokas, ja
kaikki tytöt pitävät koristuksista."

"Ainakin sinun Korintholaiset ystävättäresi! Mutta katso sentään, mitä
mytyssä on."

"Avaa sinä se," Korintholainen pyysi.

Publius irroitti ensiksi siteen, otti sen ympäriltä valkean
palttinapalan ja löysi vihdoin haperaan kauppapapyyrukseen käärityn
esineen.

Kun tämä viimeinenkin peite oli otettu pois, tuli todellakin näkyviin
rannerengas ja tämän alla oli pieni vahataulu.

Lysias ei ollenkaan ollut tyytyväinen tähän löytöönsä ja katseli
hämmästyneenä ja harmissaan hyljättyä lahjaansa, mutta pian hän
hillitsi vihansa ja sanoi, kääntyen ystävänsä puoleen, joka ei iloinnut
hänen vahingostaan, vaan katseli totisena maahan:

"Tälle taululle on myöskin kirjoitettu jotakin. Se on varmaankin tuon
oivallisen aterian lientä, joka asetettiin minun eteeni."

"Syö se vaan," Publius keskeytti hänet. "Se on sinulle terveellinen
varoitus vastaiseksi."

Lysias otti taulun käteensä ja katseltuaan sitä kaikin puolin hän
sanoi:

"Se on kuvanveistäjän, sillä tuossa on vielä hänen nimensä. Ja
tuossa... Todellakin, hän on runolla maustanut lientä tahi katkerata
lääkettä, niinkuin sinä mieluummin näyt tahtovan. Ne eivät ole
kauniisti vaan selvään kirjoitetut, ja ovat joka tilassa katsottavat
opettavaisiksi."

"No?" Roomalainen uteliaasti kysyi, Lysiaan lukiessa. Mutta tämä ei
katsahtanutkaan kirjoituksesta, vaan vastasi hiljaan huoaten ja siveli
hyppysillään nenäänsä:

"Aivan hyvää siitä, johon se ei kuulu. Tahdotko kuulla hänen
kyhäelmäänsä?"

"Lue se, minä pyydän!"

"Hyvä," Korintholainen sanoi, huokasi vielä kerran ja luki:

    Kaunis on kohtalo, kun sulo rakkaus lempivät liittää,
    Mutta he kammoen pois lähetyttävät kieltävän kullan.

"Tuossa on lääkkeeni! Mutta ihmiset eivät ole kyyhkysiä ja minä tiedän
jo miten vastaan.

"Annappa, Publius, solkesi, jolla viittasi on kiinnitetty, näytäthän
siihen puettuna omalta sanansaattajaltasi; minä piirrän soljella
vastaukseni vahaan."

Roomalainen antoi Lysiaalle vahvalla neulalla varustetun,
kultaseppeleellä kaunistetun soljen ja sillä aikaa, kun hän käsillään
piteli viittaansa, sillä hän ei tahtonut että ne harvatkaan, jotka
kulkivat tätä katua pitkin, tuntisivat hänet, Korintholainen kirjoitti:

    Kyyhky kun lempivi, niin uros yksin itsensä muokkaa
    Vaan kun lempivi mies, myös kultansa kauniiksi laittaa.

"Saako kuulla?" Publius kysyi ja hänen ystävänsä luki hänelle heti
runonsa, antoi pojalle taulun ja rannerenkaan, jonka hän uudelleen
nopeasti kääri kääreisin ja käski poikaa heti viemään ne kauniille
Irenelle.

Mutta Roomalainen pidätti poikaa ja, pannen kätensä Korintholaisen
olkapäälle hän kysyi:

"Mutta jos neito ottaa vastaan tämän lahjan ja sen jälkeen useita
muitakin, sillä olethan sinä kyllin rikas aivan mielin määrin lahjoja
hänelle antaaksesi, -- mitä sitten teet Lysias?"

"Mitäkö sitten teen?" täten puhuteltu toisti enemmän epäillen ja
ujommin kuin äsken. "Sitten minä odotan Klean kotiin tuloa ja -- niin,
naura minulle vaan, mutta minä olen toden teolla miettinyt mennä
naimisiin tämän tytön kanssa ja viedä hänet muassani Korinthiin. Minä
olen ainoa poika ja jo kolmeen vuoteen ei isäni ole antanut minun olla
rauhassa. Hän tahtoo välttämättömästi äitiä valitsemaan minulle
puolisoa tahi itseäni sitä tekemään. Ja vaikka minä toisin hänelle
tämän ruskean poika nulikan pikimustan sisaren, niin hän luultavasti
iloitsisi! Hurjemmin kuin tähän pikku Ireneen, minä en ole rakastuva
mihinkään muuhun tyttöön! Sinä tiedät minkä arvoinen meidän sukumme on
ja kun se juohtuu minun mieleeni, silloin melkein --"

"Silloin melkein?" Roomalainen kysyi terävästi ja totisesti.

"Silloin minä arvelen, että ruukunkantajatar, tuomitun miehen tytär
meidän talossamme..."

"Pidätkö sinä sitten minun Roomalaista sukuani sinun Korintholaista
sukuasi huonompana?" Publius ankarasti kysyi.

"Päinvastoin, Publius Cornelius Scipio Nasica. Me olemme rikkautemme
kautta mahtavia, mutta te olette vallan ja vaikutusvoimanne kautta."

"Vaikka me olemme mahtavia, niin minä kuitenkin vien Irenen sisaren
Klean aviovaimonani isäni huoneesen."

"Teetkö niin?!" Lysias huudahti, hypähti penkiltä ja heittäysi
Roomalaisen syliin, vaikka muutamat Egyptiläiset, jotka samalla
kulkivat heidän ohitseen autiota katua pitkin. "Sittenhän on kaikki
hyvin, sitten, -- voi, kuinka kepeäksi sieluni käy, -- sitten Irene
tulee puolisokseni, niin totta kuin hengissä tahdon pysyä! Oi Eros ja
Aphrodite ja Zeus isä ja Apollo, kuinka hauskaa tämä on! Tuntuupa kuin
suurin noista pyramiideista olisi pudonnut sydämeltäni! Nyt, sinä sen
nulikka, mene tuonne sisään ja vie kauniille Irenelle, uskollisen
Lysiaan morsiamelle, -- kuuletko mitä minä sanon? -- heti tämä taulu ja
rannerengas. Mutta sinä et osaa sitä oikein toimittaa, minä kirjoitan
tähän runoni yläpuolelle: Uskollinen Lysias ihanalle Irenelle,
tulevalle puolisolleen! No niin! eikä hän nyt luullakseni lähetä sitä
takaisin, tuo oiva tyttö! Kuule, nulikka, jos hän ei sitä lähetä
takaisin, niin sinä tänään juhlakentällä saat niellä niin paljon
leivoksia, että saat kuolintaudin, vaikka minä maksoin sinusta aivan
äsken viisi kulta-rahaa. Pitääkö hän rannerenkaan, Publius, pitääkö vai
ei?"

"Pitää."

Muutaman minutin perästä poika palasi joutuisasti, nykäisi kiivaasti
Korintholaista ihokkaasta ja huusi:

"Tulkaa, tulkaa mukaan, sisään, huoneesen!"

Lysias hyppäsi taitavasti pojan yli, tempasi oven auki ja levitti
kätensä, kun hän huomasi Irenen, joka vikkelästi kuin takaa ajettu
gaselli, kiiti kapeita tikapuitten kaltaisia portaita pitkin alas
Lysiaan luo, samalla kertaa nauraen ja itkien heittäytyäkseen hänen
syliinsä.

Nopeasti huulet toinen toisensa tapasivat, mutta tämän ensi suutelon
jälkeen Irene vetäytyi irti hänestä, riensi jälleen portaita myöten
ylös ja huusi, seisten yhdellä ylimmistä portaista, riemuiten: "Minä en
saattanut muuta tehdä! Kun Klea on täällä, näemme jälleen toisemme!" ja
katosi sitten yläkertaan.

Ikäänkuin hurmaantuneena Lysias palasi ystävänsä luo, heittäytyi
jälleen penkille ja sanoi:

"Nyt vaikka taivas pudotkoon, minua se ei huolestuta! Ikuiset jumalat,
kuinka ihana tämä maailma on!"

"Kummallinen ihminen," Roomalainen keskeytti ystävänsä ihastusta, "et
suinkaan sinä ainaiseksi saata jäädä tähän mustaan puotiin."

"Minä en liikahda paikaltani, ennen kuin Klea tulee tänne. Tuo poika
saa tuoda minulle ruokaa, niin kuin vanha varpunen poikasilleen, ja
hätätilassa jäisin tähän vaikka viikoksi, niinkuin pienet sardellit,
joita Aleksandriassa öljyssä säilytetään."

"Sinun tarvitsee, toivoakseni, odottaa ainoastaan muutamia tuntia;
mutta minun täytyy mennä, sillä minä aion valmistaa kuningas
Euergeteelle harvinaisen huvin syntymäpäiväksi, ja minun täytyy
sentähden lähteä palatsiin. Juhlallisuudet ovat jo täydessä vauhdissa.
Kuulepas miten satamassa huudetaan ja pauhataan; olen eroittavinani
Euergeteen nimen."

"Toivotan puolestani onnea paksulle hirviölle, ja hyvästi, siksi kun
kohta tavataan, lanko."



VIIDESKOLMATTA LUKU.


Kuningas Euergetes käveli levottomana korkeassa salissa, jonka hänen
veljensä joka taholta oli erittäin komeasti sisustanut hänelle
vastaan-ottohuoneeksi.

Tuskin oli hänen syntymäpäivänsä auringon koittaessa alkanut, kun hän
suuren seurueen kanssa ja ennenkuin Philometor sitä ehti tehdä, oli
lähtenyt Ptah'n temppeliin uhraamaan voittaaksensa tämän jumalolennon
mahtavan päämiehen puolelleen ja kyselläkseen ennustuksia Apis
oraakkelilta.

Tämä olikin päättynyt onnellisesti, sillä pyhä härkä oli halukkaasti
syönyt hänen kädestään, mutta mieluummin hän olisi suonut, ett'ei härkä
olisi huolinut hänen leivoksistaan, vaan että Euleus olisi ilmoittanut
vehkeitten Roomalaisen henkeä vastaan onnistuneen.

Kaikenlaisia lahjoja, onnentoivotuskirjoituksia kaikista maan osista ja
hänen kunniakseen sepitettyjä papillisia julistuksia, jotka olivat
koville kivitauluille piirretyt, oli joka pöydällä ja suuren huoneen
seinien nojassa, josta onnentoivottajat juuri olivat lähteneet.

Kuninkaan ystävä Hieraks oli yksin jäänyt hänen luokseen ja nojautui,
odottaessaan herransa viittausta, runsaasti jalokivillä koristettuun,
kullasta ja norsunluusta tehtyyn valta-istuimeen, jonka Aleksandrian
juutalainen seurakunta oli lähettänyt hallitsijalleen.

Sotapäällikkö tunsi herransa ja tiesi ettei ollut hyvä häntä puhutella,
kun hän oli sen näköinen, kuin nyt.

Mutta Euergetes halusi itse puhua ja sanoi käyntiään keskeyttämättä ja
katsomatta komean ystävänsä puoleen:

"Myöskin Philobasilistat ovat näyttäneet olevansa petollisia, minun
linnassa olevat sotamieheni ovat lukuisammat ja sen lisäksi paremmat,
kuin ne jotka ovat pysyneet Philometorille uskollisina, ja minulla siis
ei olisi muuta tehtävää, kuin toimittaa vähän miekkojen ja kilpien
melskettä, nousta valta-istuimelle ja huudattaa itseni kuninkaaksi,
mutta minä en ryhdy taisteluun, silloin kun vahvin osa vihollisten
sotajoukosta on selkäni takana! Minun veljeni pää on sisareni kaulalla,
ja niin kauan kuin minä en ole varma hänen suhteensa..."

Huoneesen kiirehtivä kamariherra keskeytti nämä sanat huutamalla:

"Kuningatar Kleopatra!"

Voiton hymy valahti nuoren jättiläisen kasvoille. Huolettomasti hän
heittäytyi purppuraiselle patjalle ja käski antamaan itselleen kalliin
norsunluisen lyyryn, jonka hänen sisarensa oli hänelle lähettänyt
lahjaksi. Ihmeteltävän taitavasti ja hienosti oli siihen leikattu
ensimmäiset häät, nimittäin Kadmoksen ja Harmonian, joissa kaikki
jumalat olivat vieraina.

Erinomaisen voimakkaasti ja ihmeen taitavasti Euergetes liikutteli
kieliä ja alkoi soittaa häämarssia, jossa intohimoinen riemu näytti
vaihtelevan surumielisen hiljaisen rakkauden kuherruksen kanssa.

Kamariherra, joka oli tuonut kuningattaren hänen veljensä luo, tahtoi
keskeyttää herransa soittoa, mutta kuningatar esti häntä ja jäi
kuunnellen lapsineen seisomaan oven suuhun, kunnes Euergetes äkkiä
lopetti soittonsa vallattomasti kieliä heläyttämällä ja korvaa
loukkaavalla epäsoinnulla, heitti lyyryn patjalle ja nousi sitten vasta
seisomaan näennäisesti hämmästyneenä, ikään kuin hän ei, soittoonsa
täydelleen kiintyneenä, ensinkään olisi huomannut kuningattaren tuloa,
ja meni hänen luokseen.

Sydämmellisesti ja ojentaen hänelle molemmat kätensä hän tervehti
sisartaan ja myöskin lapsia, jotka eivät peljänneet häntä, sillä
vallattoman pojan tavalla hän osasi ilveillä niiden kanssa, hän
tervehti niin hellästi, ikäänkuin hän olisi ollut niitten oma isä.

Väsymättä hän kiitti ja ylisteli Kleopatran nerokasta lahjaa ja sanoi
Kadmoksen tavoin koettavansa saada Harmoniaa omakseen, ja tarttui
lopuksi hänen käteensä, ennen kuin hän vielä oli saanut sanaakaan
suustaan, näytelläkseen hänelle hänen puolisonsa ja maakuntalaisten
lahjoja. -- Mutta nämä seikat eivät näyttäneet liioin Kleopatraa
miellyttävän ja hän sanoi:

"Kaikki on tietysti oivallista -- aivan niin kuin oli viime vuonna ja
kaksikymmentä vuotta sitten, mutta minä en ole tullut tänne näkemään
vaan kuulemaan."

Hänen veljensä säteili ilosta, mutta hän oli kalpea ja totinen ja
hymyili vain toisinaan väkinäisesti.

"Minä luulin että sinä ennen kaikkia tulit tänne toivottamaan minulle
onnea," Euergetes vastasi, "ja turhamielisyytenikin vaatii minua sitä
uskomaan. Philometor kävi jo luonani ja toimitti tämän tehtävän
liikuttavan sydämellisesti. Milloin hän menee juhlasaliin?"

"Puolen tunnin perästä, ja siksi pyydän sinua ilmoittamaan minulle,
mitä sinä minulle eilen..."

"Hiljaa hyvää tulee," hänen veljensä keskeytti häntä. "Uskallanko
pyytää, että käskisit hoitajia viemään lapset vähäksi aikaa sisempiin
huoneisin?"

"Heti!" Kleopatra huusi innokkaasti ja työnsi rajusti vanhimman
poikansa, kun tämä kiivaasti ilmoitti tahtovansa jäädä enon luo, ovesta
ulos, ennen kuin sen hoitaja ehti sitä rauhoittaa ja ottaa
käsivarrelleen.

Sillä aikaa kuin hän tylysti ja lyhyesti toruen koetti jouduttaa lasten
poisvientiä, Euleus oli astunut huoneesen.

Heti kun Euergetes huomasi hänet, niin koko hänen ruumiinsa kiivaasti
vavahti ja hän hengähti niin syvään, että hänen voimakas rintansa
rajusti kohoili ja kova ilmanviima tunki hänen huuliltaan, kun hän
hitaasti ja kysyvin silmäyksin lähestyi eunukkia.

Eunukki katsoi arasti Hieraksin ja Kleopatran puoleen, lähestyi aivan
lähelle kuningasta, kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa ja vastasi
hiljaisella äänellä hänen kysymykseensä.

"Hyvä," Euergetes vihdoinkin sanoi ja käski Euleusta ja ystäväänsä
jyrkästi viitaten lähtemään huoneesta.

Kuoleman kalpeana, hampaillaan purren alahuultaan ja jäykästi maahan
katsoen hän seisoi siinä.

Hänen tahtonsa oli täytetty, Publius Cornelius Scipio ei enään elänyt;
esteettömästi hänen kunnianhimonsa saattoi saavuttaa viimeisenkin
toiveittensa määrän; eikä hän kumminkaan iloinnut, hän ei saattanut
torjua luotaan syvää itsensä inhoomista ja hän löi nyrkillään leveätä
otsaansa.

Hän oli tehnyt ensimmäisen salamurhansa. "Mitä Euleus sinulle on
ilmoittanut?" Kleopatra kysyi, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt
veljeään tämmöisenä, näin suuressa mielen jännityksessä; mutta
Euergetes ei kuullut näitä sanoja, ja vasta kun Kleopatra ne painavasti
toisti, hän säpsähti, mitteli häntä synkin silmin päästä jalkoihin ja
pannen kätensä niin raskaasti Kleopatran olalle, että tämä hiljaan
huudahtaen taivutti polviaan, kysyi häneltä sitten painavasti vaan
kuitenkin hiljaa:

"Oletko kyllin voimakas kuulemaan jotakin suurta?"

"Puhu," hän vastasi hiljaan painaen kädellään sydäntään, ja hänen
katseensa oli järkähtämättömästi kiinnitetty Euergeteen huuliin.

Hänen kuulemisen halunsa sitoi hänet Euergeteesen ikäänkuin lujilla
siteillä, ja ikäänkuin tahtoen sanojensa painolla murtaa hänet,
Euergetes sanoi kauhean synkkänä syvällä äänellä ja joka tavua
koroittaen:

"Publius Cornelius Scipio Nasica on kuollut."

Hehkuva puna peitti Kleopatran vaaleat posket, kun hän kuuli nämä
sanat, ja lyöden pieniä käsiään yhteen, hän huusi säihkyvin silmin:
"Sitä olen toivonutkin!"

Euergetes peräytyi askeleen sisarestaan ja sanoi:

"Sinä olet oikeassa; kaikkein julmimmat eivät ainoastaan jumalista ole
-- naisia."

"Sen sinä sanot?" Kleopatra kysyi. "Pitääkö minun luulla että hampaan
kivistys esti Roomalaista tulemasta eilen juhla-aterialle ja tänään
minun luokseni? Pitääkö minun sinun mukaasi sanoa, että hän kuoli
siihen? Sano nyt suoraan, sillä minun sydäntäni ilahuttaa sen
kuuleminen, missä ja miten tuo röyhkeä imartelija on henkensä
heittänyt?"

"Käärme pisti häntä," Euergetes vastasi kääntyen sisarestaan. "Se
tapahtui erämaassa lähellä Apishautoja."

"Hän oli siis keski-yön aikana mennyt rakkauden kohtaukseen kuolleitten
kaupunkiin? Se näyttää alkaneen hauskemmasti, kuin se päättyi!"

Euergetes nyökäytti myöntäväisesti kysyjälle ja sanoi totisesti: "Hänen
kohtalonsa on hänet yllättänyt, mutta minä en saata siinä nähdä mitään
hauskaa."

"Etkö?" kuningatar kysyi. "Ja luuletko sinä että minä en tunne sitä
kyytä, joka tämän kukoistavan elämän lopetti? Luuletko sinä, ett'en
minä tiedä, kuka ärsytti myrkyllisen käärmeen Roomalaisen päälle? Sinä
olet murhamies ja Euleus roistoineen on auttanut sinua! Vielä eilen
olisin vuodattanut sydänvereni, pelastaakseni Corneliolaisen ja
mieluummin saattanut sinut hautaan kuin hänet; mutta tänään, sen
jälkeen kuin tiedän mitä peliä tämä kurja mies on pitänyt, minä olisin
ottanut tehdäkseni tämän verisen työn, joka nyt tahraa sinua. Mikään
jumala ei rankaisematta saa niin pilkata, niin loukata sinun sisartasi,
kuin hän on tehnyt! Yksi jo, niinkuin tiedät, on saanut samallaisen
lopun kuin hänkin, nimittäin Bithynialainen hipparkki Eustorgos, joka
näyttäessään menehtyvän rakkaudesta minuun pyysi leikkitoveriani
Kallistratea puolisokseen. Häntä kohtaan käärmeet ja peto-eläimet
harjoittivat synkkää taitoaan. Sinun voimakkaan miehen sydämeen on
Euleuksen sanoma vaikuttanut niinkuin kylmä käsi, minussa, heikossa
naisessa on se herättänyt sanomatonta iloa, sillä paraimman mitä nainen
saattaa antaa, minä olen hänelle tarjonnut, ja hän tallasi sen ylpeästi
maahan. Eikö minulla olisi oikeutta vaatia, että samoin menetellään
hänen paraimpansa, hänen henkensä kanssa, kuin hän on uskaltanut
menetellä minun paraimpani, rakkauteni kanssa? -- Minun juuri tulee
iloita hänen kuolemastaan. Niin, nyt hermottomat silmäluomet peittävät
hänen kauniit silmänsä, jotka kuitenkin yhtä hyvin osasivat valehdella,
kuin hänen ankara suunsa, joka niin voimakkaasti osasi ylistää
totuutta. Nyt uskoton sydän ei enään syki, joka halveksi kuningattaren
rakkautta, ja minkä tähden? kenen tähden? Voi laupiaat jumalat!"

Viime sanoja sanoessaan kuningatar kuiskasi ääneensä, kohotti nopeasti
käsiään, peitti niillä silmänsä ja riensi ovelle päin, josta hän oli
tullut veljensä huoneesen.

Mutta Euergetes asettui hänen eteensä ja sanoi ankarasti ja jyrkästi:
"Jää tänne, siksi kun minä palaan. Rohkaise mieltäsi, sillä ensi
tapahtumasta, minkä tämä merkillinen päivä tuo muassaan, olet sinä
hämmästyvä ja minä naurava!"

Nopein askelin hän sitten läksi huoneesta.

Kleopatra painoi kasvonsa sohvan pehmeisin patjoihin ja itki
lakkaamatta, kunnes melu ja aseitten kalske peloittivat häntä ja saivat
hänet liikkeelle.

Hänen nerokas järkensä sanoi hänelle, mitä siellä tapahtui.

Rajusti ja joutuisasti hän kiiruhti ovelle, mutta se oli suljettu.

Tömistystä, huutoja, koputusta ei vartija näkynyt kuulevan, joka
yksitoikkoisesti astuskeli edestakaisin hänen vankihuoneensa edessä.

Nyt kävi melu ja aseitten kalske, johon rummun päristys ja torven
toitotus alkoi sekaantua, yhä kovemmaksi.

Kuoleman tuskaa tuntien Kleopatra kiirehti ikkunan luo ja katseli
palatsin pihalle päin, ja samassa lensi suuren juhlasalin ovi auki ja
aivan sikin sokin hyökkäsi ulos pakeneva joukko ja vielä toinen ja
kolmaskin ja kaikki olivat Philometor kuninkaan aseissa.

Sitten hän riensi sen huoneen ovelle, johon hän oli työntänyt lapsensa,
mutta tämänkin hän huomasi suljetuksi.

Epätoivoon joutumaisillaan hän vielä kerran riensi ikkunan luo,
kehoitti pakenevia Makedonialaisia pitämään puoliaan, uhkasi heitä,
rukoili heitä, mutta ei kukaan kuullut häntä, ja heidän joukkonsa
lisääntyi lisääntymistään ja vihdoinkin näki hän puolisonsa, ammottava
haava otsassaan, tulevan suuren salin kynnykselle ja miekallaan ja
kilvellään voimakkaasti ja urhoollisesti puolustaivan oman veljensä
päälletunkevia henkivartioita vastaan.

Kauheimmassa kiihkossa ollen kuningatar huusi hänelle rohkaisevia
sanoja ja hän näytti kuulevan ne, sillä raivokkaasti iskien kilvellään
hän löi kuoliaaksi häntä vastaan taistelevan henkivartijan, juoksi
reippaasti keskelle pakenevia uskollisiaan ja katosi heidän kanssaan
sille tielle, joka menee marskentille.

Lannistuneena kuningatar lankesi polvilleen ikkunan viereen ja kuuli,
vaikka hermottomuus hunnun tavoin peitti hänen sieluaan, ensiksi
hevoisten töminää, sitten yhä selvemmin torventoitotusta ja viimein
kauaksi kaikuvina voittohuutoina nämä sanat:

"Terve auringon pojalle!

"Terve molempain maitten yhdistäjälle!

"Terve Ylä- ja Ala-Egyptin kuninkaalle, Euergetes jumalalle!"

Nämä sanat kuullessaan Kleopatra jälleen toipui täydelleen ja nousi
pystyyn.

Uudelleen hän katseli pihalle ja näki siellä kunniakantajien kantavan
hänen veljeään hänen puolisonsa valta-istuimessa.

Petturin henkivartioitten vieressä kulkivat Philometorin ja hänen omat
Philobasilistansa ja Diadokhinsa.

Loistava kulkue läksi palatsin suuresta pihasta, ja kun hän vielä
lisäksi kuuli pappien laulavan, silloin hän tiesi kadottaneensa
ruununsa ja mihin hänen uskoton veljensä meni.

Hammasta purren hän näki mielessään, mitä todella piti paraillaan
tapahtuman.

Euergetes kannettiin Ptah'n temppeliin ja sen hämmästyneet päämiehet
julistivat hänet molempain Egyptien kuninkaaksi ja Philometorin
seuraajaksi.

Neljä kyyhkystä päästettiin hänen edessään lentoon, joitten piti
ilmoittamaan joka ilmansuuntaan, että uusi ruhtinas oli noussut isiensä
valta-istuimelle, ja hänelle annettiin rukoillen ja uhraten kultainen
sirppi, jolla hän vanhan tavan mukaan leikkasi ohrantähän.

Veljensä pettämänä, puolisonsa pulaan jättämänä, lapsistaan
eroitettuna, rakastamansa miehen hylkäämänä, valta-istuimeltaan
syöstynä, voimattomana ja liian heikkona ja lannistuneena kostoakin
ajattelemaan, kuningatar kauheimmassa sieluntuskissa vietti kaksi
äärettömän pitkää tuntia vankihuoneessaan, joka oli loistoa ja lahjoja
täynnä.

Jos myrkkyä olisi ollut saatavilla, niin hän tällä hetkellä arvelematta
olisi päättänyt mitättömäksi tehdyn elämän.

Milloin hän käveli edestakaisin ja kysyi itseltään, mikä nyt oli oleva
hänen kohtalonsa, milloin hän heittäytyi vuoteelle ja antautui turhaan
epätoivoon.

Tuossa oli lyyry, jonka hän oli lahjoittanut veljelleen ja hänen
katseensa sattui Kadmoksen ja Harmonian häitten kuvaukseen ja erääsen
naiseen, joka tarjosi morsiamelle jotain koristetta.

Tämän lahjan antaja oli rikkauden jumalatar ja tämä koriste, niin taru
kertoo, tuottaa onnettomuutta sille joka sen perii.

Hänen elämänsä synkimmät hetket johtuivat hänen mieleensä, ja juuri
synkimmät niistä olivat hänelle Aphroditen lahjat tuottaneet.

Kauhistuen hän ajatteli murhattua Roomalaista ja sitä hetkeä, jolloin
Euleus oli hänelle ilmoittanut, että hänen bithynialainen ystävänsä oli
kuollut petojen tappamana.

Kostottarien vallassa ollen hän riensi kuoleman tuskassa ovelta ovelle,
huusi ikkunasta pelastusta ja apua ja kärsi yhdessä hetkessä kokonaisen
vuoden kiduttavat tuskat.

Vihoviimeinkin huoneen ovi avautui ja purppuraan puettuna, molempain
Egyptien ruunu valtavalla päällään, Euergetes iloisesta liikutuksesta
loistaen tuli häntä vastaan.

"Terve sisareni!" hän huusi iloisesti ja otti pääkoristeen
kiharoiltaan. "Sinä saatat tänään olla ylpeä, sillä sinun oma veljesi
on korkealle noussut ja tullut Ylä- ja Ala-Egyptin kuninkaaksi."

Kleopatra kääntyi hänestä poispäin.

Euergetes lähestyi häntä, koetti tarttua hänen käteensä, mutta hän
tempasi sen kiivaasti pois ja huusi: "Tee nyt suurin työsi ja kohtele
pahoin sitä naista, jolta sinä olet kaikki ryöstänyt ja jonka sinä olet
tehnyt leskeksi. Edeltäpäin tähän viitaten sinä olet ryhtynyt
hävyttömimpään hävyttömistä teoistasi. Sinun suhteesi tämä ennustuksesi
on käynyt toteen, sillä sinä naurat meidän onnettomuudellemme, mutta
minun suhteeni se on aivan väärä, sillä minä en ole kauhistunut, minä
en tunne olevani voitettu enkä toivoton ja minä olen..."

"Sinä olet" Euergetes keskeytti häntä ensiksi kovalla äänellä, mutta
sitte niin ystävällisesti, ikäänkuin hän olisi avannut sisarelleen
monia suloja täynnä olevan tulevaisuuden. "Sinä olet lapsinesi lähtevä
katollesi ja saat siellä luettaa itsellesi niin paljon kuin haluat,
saat nauttia mitä herkkuja hyvänsä, pukeutua niin kalliisin pukuihin
kuin vaan haluat, vastaan ottaa minun käyntejäni ja puhella minun
kanssani niin usein, kuin minun seurani tuntuu sinusta yhtä
miellyttävältä, kuin sinun seurasi minusta tänään ja aina. Sitä paitse
voit antaa sukkeluutesi kirkkaasti paistaa niin monelle kreikkalaiselle
ja juutalaiselle oppineelle kuin ikinä haluat, kunnes he kaikki tyyni
ovat umpisokeita. Ehkä sinä jo aikaisemmin saat vapautesi takaisin ja
päälle päätteeksi kokonaisen aarteenkin, tallin täynnä jaloja ratsuja
ja komean asunnon hauskan Aleksandrian Brukhiumissa olevassa kuninkaan
palatsissa. Se riippuu kokonaan siitä, kuinka pian veljemme Philometor,
joka tänään on taistellut kuin jalopeura, huomaa että hän paremmin
sopii ratsuväen päälliköksi, luutun soittajaksi ja sukkelasanaisten
vierasten kohteliaaksi isännäksi, kuin hallitsijaksi. -- Eikö se
ansaitse meidän huomiotamme, jotka tutkimme sielun elämää, minä
tarkoitan sinua ja minua, sisko, että mies, joka rauhan aikana on kuin
vaha tahi taipuva korsi, taistelussa tulee niin kovaksi ja teräväksi
kuin oiva miekka? Me olemme aika lailla hakanneet toistemme kilpiä ja
tästä olallani olevasta naarmusta saan kiittää häntä. Jos Hieraks'illa,
joka ratsumiehineen ajaa häntä takaa, on menestystä ja jos hän ajoissa
saa hänet kiinni, niin hän ehkä vapaatahtoisestikin luopuu ruunustaan."

"Hän ei siis ole sinun vallassasi ja hänellä on ollut kyllin aikaa
nousta hevoisen selkään!" Kuningatar huudahti ja hänen silmänsä
säihkyivät ilosta. "Sitten, sinä sen uhkarohkea rosvo, sitten ei meidän
asiamme vielä ole aivan hukassa. Jos Philometor pääsee Roomaan pakoon
ja saattaa asian senaatin eteen..."

"Silloin hänellä ainakin saattaa toivoa tasavallan apua," Euergetes
keskeytti hänet, "sillä Rooma ei mielellään näe mahtavaa kuningasta
Egyptin valtaistuimella. Mutta te olette menettäneet paraimman Tiberin
rannoilla olevan turvanne ja minä aion saattaa kaikki Scipiot ja koko
Corneliolaissuvun ystävikseni, sillä minä annan polttaa Roomalaisen
pelkällä seeteripuulla ja arabialaisilla yrteillä, ja samalla pitää
uhrattaman uhria, ikäänkuin hän olisi ollut hallitseva kuningas ja
hänen tukkansa minä lähetän kalliissa vasa murina'sta tehdyssä
astiassa, joka koristaa minun aartehistoani, jaloimman ystäväni
seurassa, erityisellä juhlalaivalla Ostiaan ja Roomaan. Ruumiitten yli
kulkee tie vihollisten linnan huipulle ja sotapäällikkönä ja
kuninkaana..."

Äkkiä Euergetes keskeytti lauseensa, sillä melua ja kiivasta puhetta
kuului ovelta.

Kleopatraltakaan ei tämä ollut jäänyt huomaamatta ja hän kuunteli
tarkasti, sillä tämmöisenä päivänä ja näissä huoneissa saattoi jokainen
sana, jokainen omituinen kuninkaan etuhuoneesta kuuluva ääni olla ylen
tärkeä.

Euergetes ei enemmän peittänyt hämmästystään kuin hänen sisarensakaan
ja astui oveen päin oikeassa kädessään käyrä miekka, joka kuului hänen
juhla-asuunsa.

Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt ovelle, kun Euleus kalman kalpeana
hyökkäsi huoneesen ja huusi hallitsijalleen:

"Murhamiehet ovat meidät pettäneet! Corneliolainen elää ja tahtoo
tunkeutua sinun luoksesi."

Käsi, jossa kuningas piti asettaan vaipui alas ja liikkumatonna hän
hetken katseli ilmaan, mutta jo heti hän tointui ja huusi äänellä, joka
täytti huoneen niin kuin jyrisevä ukkonen:

"Kuka on uskaltanut kieltää minun ystävätäni Publius Cornelius Scipiota
tulemasta minun luokseni? Jää tänne, Euleus, sinä sen roisto sen konna!
Ensimmäinen kanne, jolle minä molempien Egyptien kuninkaana avaan
korvani, on oleva se, minkä tämä mies, sinun vihollisesi ja minun
ystäväni, aikoo tehdä sinua vastaan. -- Terve tulleeksi, terve
tulleeksi syntymäpäivilleni, jalo ystävä!"

Nämä viime sanat olivat Publiukselle lausutut, joka puettuna
jalosukuisen Roomalaisen valkoiseen kauniisti poimuilevaan toogaan
ylevän rauhallisesti astui huoneesen.

Hänellä oli sinetillä suljettu kirjekääry oikeassa kädessään eikä
näyttänyt, kunnioittavaisesti kumartaessaan Kleopatralle, huomaavankaan
kuninkaan hänelle ojennettuja käsiä.

Euergetes ei olisi, vaikka henkensä olisi menettänyt, toista kertaa
tervehtinyt, kun Corneliolainen oli ylenkatsonut hänen ensi
tervehdystään.

Sentähden hän kuninkaallisen arvokkaasti pani kädet ristiin rinnalle ja
sanoi:

"Olen pahoillani, että kaikista onnentoivotuksista, joita minulle
tänään lausutaan, viimeiseksi saan vastaan ottaa sinun."

"Sitten olet muuttanut mieltäsi," Publius vastasi ja oikaisi solakkaa
vartaloaan, joka oli kuningasta korkeampi. "Kuuliaita välikappaleita
sinulta ei puutu ja tänä yönä sinä olet koettanut toimittaa niin, että
vasta varjojen maailmassa saisit ottaa vastaan onnentoivotukseni."

"Minun sisareni", Euergetes vastasi olkapäitään kohottaen, "ylisti
eilen sinun puheesi suoraa yksinkertaisuutta; mutta tänään sinä
suvaitset puhua arvoituksilla, niinkuin egyptiläinen merkkien
selittäjä."

"Niitten selittäminen ei ole vaikeata sinulle eikä tuolle", Publius
vastasi kylmästi ja osoitti kädellään Euleusta, "niillä käärmeillä
jotka ovat teidän käskyläisinänne, on voimakasta myrkkyä ja terävät
hampaat, kuitenkaan eivät he tällä kertaa ole osanneet uhriinsa vaan
ovat kuninkaan vieraan asemesta lähettäneet haadekseen erään Serapion
erakko raukan."

"Sinun arvoituksesi käyvät yhä vaikeimmiksi!" kuningas sanoi, "minun
käsitysvoimani ainakaan ei ole kyllin kehkeytynyt niitä selittämään ja
minun täytyy pyytää sinua puhumaan vähemmin hämärillä sanoilla taikka
selittämään minulle niitten merkityksen."

"Myöhemmin," Publius sanoi päättävästi, "sillä nämä seikat koskevat
minua itseäni ja minä seison tässä Rooman valtion nimessä, jonka
palveluksessa minä olen. -- Jo tänään saapuu tänne Juventius Thalma
tasavallan lähettiläänä ja tämä kirjoitus valtuuttaa minut hänen
sijaisekseen siksi kun hän tulee tänne."

Euergetes otti sinetillä suljetun kääryn jonka Publius hänelle antoi.

Sillä aikaa kuin hän repi sen auki ja pikaisesti silmäili sen sisältöä,
ovi uudelleen aukesi ja posket punaisina, tukka pystyssä Hieraks,
kuninkaan uskollinen ystävä, näkyi kynnyksellä.

"Hän on meidän!" hän huusi, ennenkuin astui kynnyksen yli. "Heliopoliin
kohdalla hän vaipui hevoisen selästä."

"Philometor!" Kleopatra huusi ja syöksyi Hieraksin luo. "Sanoitko hänen
vaipuneen hevoisen selästä? Oletko hänet murhannut?"

Näistä sanoista kuului niin suurta tuskaa, niin suurta kauhistusta,
että sotapäällikkö sanoi sääliväisesti: "Rauhoitu, ylhäinen rouva,
puolisosi otsahaava ei ole vaarallinen. Auringon temppelin suurien
salien lääkärit ovat sitoneet hänen haavansa ja ovat sallineet minun
tuoda hänet tänne paareilla."

Kuulematta Hieraksin puhetta loppuun Kleopatra riensi ovelle, mutta
Euergetes astui hänen tielleen ja käski omituisella ankaralla
tavallaan, joka ei sietänyt mitään vastustusta.

"Pysy paikoillasi siksi, kunnes minä itse seuraan sinua hänen luokseen.
Minä tahdon pitää teitä molempia luonani."

"Että sinä kaikilla mahdollisilla kidutuksilla saattaisit pakoittaa
meitä luopumaan vallastamme," Kleopatra sanoi. "Tänään on onni sinulle
suotuisa ja me olemme sinun vankinasi."

"Sinä olet vapaa korkea kuningatar," Roomalainen keskeytti, "ja myöskin
kuningas Philometorille minä vaadin vapautta senaatin nimessä ja
minulle annetun valtuuskirjan nojalla."

Veri tulvaili Euergeteen poskiin ja silmiin, kun hän kuuli nämä sanat,
ja tuskin voiden hillitä itseään, hän enemmän sammalsi kuin lausui:

"Popilius Laenas piirsi enovainajani Antiokhuksen ympärille piirin ja
uhkasi häntä Rooman vihollisuudella, jos hän astuisi sen yli. Sinä
luultavasti tahdot voittaa rohkean maanmiehesi, jonka suku on paljoa
alhaisempi kuin sinun, mutta minä, minä..."

"Sinun on lupa asettautua Rooman tahtoa vastaan", Publius keskeytti
kuningasta tylysti ja kylmästi, "mutta jos sinä sen uskallat, niin se
julistaa minun kauttani sinut vihollisekseen. Minä seison tässä
senaatin nimessä ja se koettaa täyttää sitä sopimusta, jonka mukaan
tämä valtakunta eroitettiin Syriasta, mutta samalla se velvoittaa sinua
ja veljeäsi jakamaan Egyptin hallituksen keskenänne. Äsken
tapahtuneitten seikkojen muuttaminen ei ole minun vallassani, mutta se
on minun velvollisuuteni, että säilytän Roomalle mahdollisuuden antaa
kummallekin teistä, mikä on tuleva tasavallan sopimuksen mukaan.
Kaikissa niissä kysymyksissä, jotka koskevat tätä sopimusta, on
Roomalla ratkaiseva valta, ja minun velvollisuuteni on pitää siitä
huolta, ettei syyttäjää estetä elävänä ja vapaasti astumasta
suojeliansa eteen. Senaatin nimessä minä vaadin sinua Euergetes
antamaan viedä kuningas Philometorin, sinun veljesi, ja kuningatar
Kleopatran, sinun sisaresi, sinne, johon he haluavat."

Syvään hengittäen voimattomassa raivossa, milloin nyrkkiään
puristellen, milloin vapisevia sormiaan väännellen Euergetes seisoi
vähän aikaa äänettömänä Roomalaisen edessä, joka kylmän rauhallisesti
ja kysyväisesti katsoi häntä kasvoihin. Sitten pyyhki hän rajusti
molemmilla käsillään tukkaansa, pudisteli kovasti päätään ja sanoi:
"Kiitä senaattia ja sano sille, että minä tiedän, mitä me olemme sille
velkaa, ja että minä ihmettelen sen viisautta, joka mieluummin näkee
Egyptin jaettuna, kuin voimakkaisiin käsiin yhdistettynä. Philometor on
vapaa ja sinä Kleopatra olet myöskin."

Tuokion hän oli ääneti. Sitten hän naurahti ja sanoi sisarelleen:

"Sinut, sisareni, varmaankin hellä sydämesi vie rakkauden siivillä
haavoitetun puolisosi luo!"

Kleopatran kalpeat posket olivat käyneet Roomalaisen puhuessa
tulipunaisiksi, ja antamatta vastausta veljensä pilkallisiin sanoihin,
hän astui ylpeästi oveen päin. Kun hän kulki Publiuksen sivuitse, hän
sanoi armollisesti liikuttaen kaunista kättään: "Me olemme senaatille
kiitollisia."

Publius kumarsi syvään hänelle, mutta tämä läksi huoneesta kääntäen
päänsä Roomalaisesta poispäin.

"Sinä olet unhottanut viuhkaimesi ja lapsesi tänne!" kuningas huusi
hänen jälkeensä, mutta Kleopatra ei enään kuullut näitä sanoja, sillä
veljensä huoneen edustalla katosi ikään kuin tuuleen hänen väkinäinen
levollisuutensa, ja painaen käsillään vasten ohimoitaan hän riensi
ikään kuin vihollisten seuraamana alas palatsin portaita myöten.

Kun hänen askeleitaan enää ei kuulunut, niin Euergetes kääntyi
Corneliolaisen puoleen ja sanoi:

"Koska nyt olet täyttänyt sen, mitä pidät velvollisuutenasi, niin
pyydän minä sinua selittämään niitä hämäriä sanoja, jotka äsken
lausuit, jotka luultavasti eivät olleet lausutut Euergetes ruhtinaalle
vaan ihmiselle. Jos ymmärsin oikein, niin sinä tarkoitit, että sinun
henkeäsi olisi täällä väijytty ja että sinun asemastasi olisi murhattu
eräs noista kummallisista Serapiille pyhitetyistä vanhuksista."

"Sinun ja sinun auttajasi Euleuksen käskystä," Publius lisäsi kylmästi.

"Tule tänne, eunukki!" kuningas huutaa kajahutti vapisevalle
päällikölle ja katsoi häntä silmiin kauhean uhkaavan näköisenä: "Oletko
sinä pestannut murhaajia tappamaan tätä meidän huoneemme jaloa
vierasta, minun ystävääni, joka uhkasi tuoda ilmi sinun ilkeytesi?"

"Armoa!" eunukki valitteli ja lankesi polvilleen kuninkaan eteen.

"Hän tunnustaa ilkityönsä!" Euergetes huudahti, liikutti kädellään
välikappaleensa vyötä ja käski Hieraksia viipymättä antamaan hänet
vartiotten käsiin ja kaikkien nähden hirttämään hänet kuninkaan linnan
korkean portin edustalla.

Eunukki tahtoi rukoilla armoa ja puhua, mutta voimakas sotapäällikkö,
joka vihasi eunukkia, tempasi hänet ilmaan ja työnsi hänet huoneesta.

"Sinulla oli syytä valittaa," Euergetes sanoi, sillä aikaa kuin
portailta kuului poislaahatun eunukin kirkuminen, "mutta sinä näet,
miten minä tiedän niitä rankaista, jotka uskaltavat loukata meidän
vieraitamme."

"Tänään hän saa kärsiä, mitä hän jo monta vuotta sitten olisi
ansainnut," Publius vastasi, "mutta nyt kun me olemme kahden kesken
mies miestä vastaan, täytyy minun sinunkin kanssasi päättää tilini.
Euleus on sinun käskystäsi ja sinun palveluksessasi ollessaan
ärsyttänyt kaksi murhaajaa minun päälleni --"

"Publius Cornelius Scipio!" kuningas keskeytti uhkaavalla äänellä
vihollistaan; mutta Roomalainen jatkoi kylmästi ja rauhallisesti.

"Minä en puhu mitään, mitä en todistajien kautta voi näyttää toteen ja
minä olen kahdessa kirjeessä totuuden mukaan kertonut mitä Euergetes
kuningas tänä yönä on yrittänyt tehdä Rooman valtakunnan lähettiläälle.
Toinen kirje on kirjoitettu isälleni, toinen Popilius Laenakselle, ja
molemmat ovat jo matkalla Roomaan. Ne avataan, niin olen määrännyt,
joll'en minä tästä päivästä lukien kolmen kuukauden kuluttua ole
vaatinut niitä takaisin. Sinä näet tästä olevan sinulle tärkeätä, että
suojelet minun henkeäni ja täytät, mitä minä sinulta aion vaatia. Jos
sinä täytät minun tahtoni kaikessa mitä sinulta vaadin, niin on se,
mitä tänä yönä on tapahtunut, sen minä lupaan sinulle, ja minä en ole
vielä milloinkaan sanaani syönyt, pysyvä salaisuutena sinun ja minun
kesken ja erään kolmannen, jonka vaiti-olon minä saatan taata."

"Puhu!" kuningas sanoi, heittäytyi lepovuoteelle ja repi Publiuksen
puhuessa sulkia Kleopatran tänne jättämästä viuhkaimesta.

"Ensiksi minä vaadin, että kuninkaallista sukua oleva krematistien
päämies Syrakusalainen Philotas julistetaan syyttömäksi ja että hän ja
hänen vaimonsa vapautetaan pakkotyöstä ja että heidät lähetetään
takaisin kultakaivoksista."

"Molemmat ovat kuolleet", Euergetes sanoi; "minun veljeni saattaa sen
todistaa."

"Sitten minä vaadin että erityisessä julistuksessa julistetaan, että
Philotas on syyttömästi tuomittu ja että hän jälleen on asetettu
täyteen arvoonsa. Sitten minä vaadin, että sinä sallit minun ja
ystäväni Korintholaisen Lysiaan, niin myöskin kuvanveistäjä
Apollodorin, Philotaan tyttärien Klean ja Irenen, Serapiin temppelin
ruukunkantajattarien kanssa estämättä lähteä Egyptistä. -- Sinä arvelet
vastatessasi?"

"En", kuningas vastasi ja kohotti kättään ilmaan, "sillä tällä kertaa
minä olen joutunut tappiolle."

"Philotaan tyttärille, Klealle ja Irenelle," Publius jatkoi
järkähtämättömän tyynenä, "pitää heidän vanhemmiltaan ryöstetty
omaisuus annettaman takaisin."

"Armaittesi kauneus ei näy sinua tyydyttävän", Euergetes puuttui
ylenkatseellisesti Roomalaisen puheesen.

"Se tyydyttää minua täydellisesti. Viimeiseksi minä vaadin, että puolet
tästä omaisuudesta annettaisiin Seraapiin temppelille, että jumala
mielellään ja vastustelematta luopuisi palvelijattaristaan. Toinen
puoli on annettava minun asian ajajani Aleksandrialaisen Dicaearkhuksen
haltuun, koska minä en tahdo että Klea ja Irene ilman niitä
myötäjäisiä, jotka heille ovat tulevat, puolisoina tulevat minun ja
ystäväni Lysiaan perheesen. Tunnin kuluttua täytyy julistuksen ja
peruutuskirjan olla minun käsissäni, sillä niin pian kuin Juventius
Thalma on saapunut tänne -- ja minä odotan häntä, niinkuin jo sanoin,
vielä tänä päivänä --, niin me aiomme lähteä Memphiistä ja
Aleksandriassa astua laivaan."

"Kummallinen sallimus!" Euergetes sanoi, "sinä ryöstät minulta koston
ja rakkauden, ja minä näen kuitenkin olevani pakoitettu toivottamaan
sinulle onnea matkalle. Minun täytyy uhrata uhri Poseidonille,
Kyprolaiselle jumalattarelle ja Diaskuureille, että ne soisivat sinun
laivallesi onnellista matkaa ja kuitenkin on sillä laivalla se mies,
joka vastaisuudessa on Roomassa vahingoittava minua katkeralla
vihollisuudellaan enemmän kuin kukaan muu."

"Minä pidän sen puolta teistä joka on oikeassa."

Tervehtien ylpeästi kättään liikuttaen Publius läksi huoneesta, mutta
Euergetes hypähti pystyyn vuoteeltaan niinpian kuin ovi Roomalaisen
mentyä oli sulkeutunut, pudisti uhkaavasti nyrkkiään ja huusi:

"Ylpeä veitikka, sinä ja sinun paisunut patriisiylpeytesi saatatte
kyllä minua vahingoittaa Tiberin luona, mutta lopuksi minä kumminkin
teistä huolimatta pääsen voitolle. Rooman senaatin nimessä sinä
risteilet minun tieni. Jos Philometor odottaa konsulien ja senaattorien
etuhuoneissa, niin kenties tapaamme toisemme siellä, mutta minä koetan
myöskin käyttää kansaa ja tribuunia hyväkseni!

"Kummallista! Yhdessä tunnissa on tässä päässä enemmän hyviä ajatuksia,
kuin tuommoisen kylmän veitikan kokonaisessa vuodessa; ja kuitenkin
olen minä häntä huonompi ja, jos tahdon olla rehellinen, niin täytyy
minun myöntää, ettei ainoastaan hänen onnensa minua voittanut, vaan
myöskin hänen viisautensa. Menköön hän ylpeän Heransa kanssa; minua
kutsuu sen siaan Aleksandriassa kymmenet Aphroditet!

"Tästä lähin minä olen niin kuin Hellas ja hän niinkuin Rooma. Me
ajelemme auringon valossa liidellen sitä mitä sielumme haluaa ja mitä
mielemme tekee, he hakevat silmät maahan luotuina vakavin askelin
valtaa ja etua. Siten he pääsevät pitemmälle kuin me, ja kuitenkaan --
en minä tahtoisi vaihtaa kohtaloani heidän kanssaan!"

Loppu.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Sisaret - Romaani" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home