Title: Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa
Author: Wilkuna, Kyösti, 1879-1922
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa" ***


KAHDEKSAN KUUKAUTTA SHPALERNAJASSA

Kirj.

Kyösti Wilkuna


Kustnnusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.



SISÄLLYS:

    I. Viimeiset päivät Oulun lääninvankilassa sekä matka Pietariin
   II. Tulo Shpalernajaan ja ensi vaikutelmat siellä
  III. Ensi päivän vaikutelmia
   IV. Tutkintatuomarin edessä
    V. Viikot vierivät
   VI. Nälkää, likaa, russakoita
  VII. Vaihtelevia mielialoja
 VIII. Robinson saa autiolle saarelleen odottamatta toverin
   IX. Lepopäivä vankilassa
    X. Uusia suomalaislöytöjä
   XI. Vankilamietteitä
  XII. Vallankumouksen esitunnelmia
 XIII. Yhtä ja toista talven tullen
  XIV. Uusia tuttavuuksia
   XV. Mitä kaikkea pöytäkirjat sisältävät
  XVI. Kahden puolen joulua
 XVII. Suhde vartioihin
XVIII. Sydäntalven päiviä. Uusi naapurimme
  XIX. Suurten tapausten aattona
   XX. Vapauteen!



I

VIIMEISET PÄIVÄT OULUN LÄÄNINVANKILASSA SEKÄ MATKA PIETARIIN.


Leppoisa juhannuskesän leyhkä narisuttaa raollaan olevaa kopin akkunaa
ja etäältä kantautuu kuuluviini joukko kesäisiä ääniä, viestejä
vapaudesta ja sunnuntailevosta kukkivan luonnon keskellä...

Edessäni seisoo kuvernöörin vormuun puettu, korskearyhtinen,
laiha ja hinterä mies. Sillä on kiusallisen kelmeä ihonväri kuin
oopiuminpolttajalla, silmänalustat ovat vajonneet ja laajalti
kuolleella verellä. Pienillä jääharmailla ja ilmeettömillä silmillään
tuijottaa se minua ääneti, samalla kuin koko hänen olennostaan huokuu
vastaani kylmä häijyys. Minä tuijotan tiukasti vastaan, myöskin ääneti,
vaikka sisälläni kuohuu ja priiskahtelee. Sillä juuri-ikään on tuo
univormuniekka antanut tiuskeat määräykset, että minut on puettava
vanginpukuun, muutettava huonompaan koppiin sekä estettävä tapaamasta
ketään, edes lähimpiä omaisiani.

Hän tuijottaa rävähtämättä ja yhtä rävähtämättä tuijotan minä vastaan.
Äänettömyys käy painavaksi kuin lumous, minä tahtoisin tuolle edessäni
seisovalle pikku satraapille sanoa jotakin murhaavaa, mutta en saa
sanoja suustani, ainoastaan katseellani koetan sanoa hänelle: Sinä
Bobrikovin ja Seynin kätyri, sinä hylkiö kansalaistesi joukossa,
totisesti olet sinä liiaksi kääpiö kukistaaksesi minut pelkällä
katseellasi!

Se on Axel Fabian af Enehjelm -- mies, jota voisi pitää merkillisenä
psykoloogisena ilmiönä, ellei hän samalla olisi niin läpeensä
halpa-arvoisista aineksista kokoonpantu, että se kuolettaa kaiken
mielenkiinnon hänen persoonaansa nähden -- mies, joka on tehnyt
itselleen luvallisiksi kaikenlaatuiset pimeät vehkeet, valheen,
sydämettömyyden, sanalla sanoen mitkä konnuudet tahansa, kunhan ne vain
palvelevat häntä rahan, virkaylennysten ja tähdistömerkkien
pyydystämisessä. Henkeä pidättäen ja varpaisillaan seisoo hän
venäläisen santarmiston edessä ja se silmitön, suorastaan edelle
ehättävä kiihko, millä hän noudattaa herransa ja mestarinsa Seynin
pienimpiäkin viittauksia, lähentelee hysteriaa. Kaikille valtaansa
joutuneille on hän röyhkeä ja sydämetön, ylempiensä edessä nöyrä,
liehakoiva ja matelias.

Minun on nyt suotu täysin määrin tulla tuntemaan noita edellisiä puolia
hänen pimeässä luonteessaan. Edellisenä iltana oli itse Seyn
tarkastamassa lääninvankilaa ja lähtiessään on hän arvatenkin
kehottanut kuvernööriä pitämään huolta siitä, etteivät valtiolliset
vangit pääse karkaamaan. Muutama päivä sitten on näet Vaasan
lääninvankilasta päässyt livistämään toimittaja Sundqvist sekä eräs
toinen valtiollinen vanki, kuten olen ehtinyt jo tietooni saada.
Siksipä "hänen ylhäisyytensä" -- kuten santarmit papereissaan tit.
Enehjelmiä kutsuvat -- onkin heti Seynin poistuttua liikkeellä
huolehtimassa meidän valtiollisten vankien "turvallisuudesta".

Nähtävästikin on hän saapunut vankilaan täysi höyry päällä, sillä kun
tirehtööri Juvelius, joka on saattanut hänet koppiini, asettuu lujasti
ja miehekkäästi vastustamaan hänen laittomia ja pikkumaisia
määräyksiään, syytää hän silmittömällä vimmalla sanoja suustaan ja
elehtii kuin mielipuoli herra Juveliuksen edessä. Kun on kysymys minun
muuttamisestani vanginpukuun, erotan hänen sanatulvastaan lauseen: "Hän
får utstå följderna, eftersom han börjat arbeta i den riktningen".
Edelleen viskoo hän minulle atribuutteja sellaisia kuin: "roisto",
"maankavaltaja", y.m.

Ja sitten asettuu hän minun eteeni ja tuijottaa, kuin aikoisi minut
siinä paikassa nielaista... -- -- --

Ulkona on paahtava kuumuus, niin että sen tuntee sisällä kopissakin,
missä entisen huligaanivangin jäliltä on surkean ummehtunut ja raskas
ilma. Heti Enehjelmin poistuttua siirrettiin minut tänne ylempään
kerrokseen ja täällä minä nyt loikoilen kovalla vuoteella ja
vegeteeraan.

Päälläni on karkea pellavapaita ja jaloissani hamppukankaiset,
sinirantuiset housut, yhdellä viilekkeellä olan yli kiinnitetyt ja niin
avarat, että minä huoleti sopisin liikkumaan yhdessäkin lahkeessa.
Työni -- historiallinen näytelmä, jonka edellisviikkoina hyvällä
vauhdilla panin alkuun -- on eilisen Enehjelm-kohtauksen johdosta
kokonaan pysähtynyt. Koetan lukea "Bragelonnen varakreiviä", mutta yhä
uudelleen painuu kirja rinnalle ja ajatukset takertuvat kuin liimaan.
Minä loikoilen ja vegeteeraan... -- -- --

Oven takana alkaa yhtäkkiä paukkua ja lukko -- jonka koko ja rakenne
tuntuu olevan keskiajalta peräisin -- rämisee ja kirskuu. Uh, kuinka
ilkeältä se tuntuu! Eikä siihen edes totukaan. Yhä minä vavahdan sen
kuullessani, vaikka olen ollut täällä jo puolitoista kuukautta. Mutta
sen vaikuttaa kenties jännitys, että mille asialle sieltä nyt vartia
saapuu: tuleeko hän kutsumaan noihin ilkeihin santarmikuulusteluihin
vai onko jo saapunut tieto minun Venäjälle siirtämisestäni?

Naristen aukenee raskas rautapäällyksinen ovi. Aukossa vilahtaa
hyväntahtoisen, jo ukkoijässä olevan vartiani tuttu haahmo. Mutta hän
vetäytyy syrjään ja kynnykselle ilmestyy eilinen univormuniekka, jonka
ulkomuoto kelmeine kasvoineen, pienine ilmeettömine silmineen ja
kuolleelle verelle painuneine silmänalustoineen on ehtinyt jo
lähtemättömästi mieleeni painua.

Kohoan hitaasti jaloilleni ja asetun vuoteen päähän seisomaan. Niin
suuri merkitys kuin puvulla onkin ihmisen esiintymisvarmuuteen ei
minulla ainakaan tällä kertaa ole siitä minkäänlaista tukea. Kopin
ummehtunut ilma on pikku satraapin ilmestyttyä käynyt entistä
raskaammaksi, mutta siitä huolimatta pyrkii minua hymyilyttämään,
asettuessani ikäänkuin syrjästä itseäni tarkastelemaan: avojaloin ja
ainoana verhonani suunnattoman laajat hurstihousut, jotka roikkuivat
toisen olan yli kulkevan ainoan viilekkeen varassa, sekä karkea
pellavapaita, jonka napin kuumuuden takia olen jättänyt auki, niin että
rintani loistaa paljaana. Tunnen niin suuresti muistuttavani puissa
kiipeilevää ja linnunpesiä etsivää maalaista poikanaskalia. Mutta jos
täten olenkin vähemmän sopivassa asussa läänin pään edessä seistäkseni,
niin syyhän on kokonaan hänen, joka vastoin kaikkien maiden tapoja ja
asetuksia on minut, valtiollisen tutkintovangin, tähän asuun
pakottanut, vain saadakseen näyttää mahtiaan ja noudattaa
pikkutyrannillisia mielitekojaan.

Minkäänlainen tervehtivä ele ei hänen puoleltaan tietysti tule
kysymykseen. Paremmin kuin eilenkään ei hän ole minua aluksi
näkevinään, vaan huulet tiukasti mytistettyinä ja tärkeän näköisenä
alkaa hän tarkastella koppia.

Seinästä siltä kohtaa, jossa seison, on joskus lohjennut kämmenen
laajuinen pala rappausta. Se pistää selkäni suojasta hänen vaanivaan
silmäänsä ja kuin nuoli syöksyy hän sitä tutkimaan. Tiesi mikä
salakäytävän alku siinä on, jota tuo maankavaltaja nyt selällään
koettaa peittää, Huomatessaan, ettei se sentään voi sellainen olla,
vetäytyy hän hiukan nolostuneena takaisin ja iskee nyt sitä tuimemmin
katseensa ruokapöydällä oleviin esineisiin.

-- Mitä tässä on? -- kysyy hän ja ottaa käteensä pienen pahvirasian,
jonka kannessa seisoo: "B.B. Bergdahlin Kirjakauppa, Oulu."

Siinä on aikaisemmin ollut kynänteriä, mutta nyt säilytän minä siinä
hienoja ruokasuoloja. Vastausta antaessani on hän jo avannut kannen ja
kohottanut rasian nenänsä eteen ikäänkuin haistellakseen ja minä odotan
jännityksellä, ryhtyykö hän myöskin maistelemaan sitä. Tultuaan
jotenkuten vakuutetuksi, ettei se sentään ole mitään kemiallista
ainetta seinien murtamiseksi tai vartiain surmaamiseksi, laskee hän
rasian takaisin ja tempaa käsiinsä paperipussin, jossa on erään
tuttavani lähettämiä leivoksia.

-- Mitä tässä on? -- kuuluu jälleen ja sitten: -- Kuka ne on
lähettänyt? -- Millä tavoin? -- Onko hän saanut teitä tavata?

Koettaa siis ilmeisesti urkkia, onko tirehtööri noudattanut hänen
kieltoaan, että minä en saa enää ketään tavata.

Nyt tempaa hän auki kirjotuspöydän laatikon. Siellä on kaikenlaista
pikku tavaraa: kirjotustarpeita, perheeni valokuva, pari teepakettia
y.m. Hän hämmentelee kapineita sormin, vetää niistä yhden ja toisen
esiin ja kysymykset: -- mikä tämä on? -- mitä tuossa? -- seuraavat
nopeasti toisiaan.

Sitten tulee pöydällä olevien kirjojen vuoro.

-- Mikä kirja tuo on?

-- _Suomen historia_, -- vastaan minä mahdollisimman painokkaasti,
mutta hän on liiaksi sterili sielu ja tällä haavaa liiaksi kiintynyt
nuuskintaansa, huomatakseen mitä minä äänensävylläni tahdoin sanoa,
että nimittäin kerran Suomen historia on hänestä ja hänen kaltaisistaan
isänmaansa unhottaneista lausuva tuomionsa.

Lopuksi ottaa hän käteensä viimeksi ilmestyneen vihkon "Suomalaisia
sankareita". Huulet supussa sitä hetkisen silmäiltyään viskaa hän sen
ylenkatseellisesti pöydälle ja lausahtaa:

-- Eikö olisi ollut parempi, että olisitte pysynyt työssänne ettekä
ruvennut hulluttelemaan?

Kielelläni pyörivät houkuttelevina sanat:

-- Eikö ihmisellä sitten ole muita velvollisuuksia kuin huolehtia
vatsastaan ja karrieeristaan? -- mutta joku tarpeeton varovaisuuden
puuska estää minut niitä lausumasta. Sen sijaan huomautan vain
siivosti, että kuinka kuvernööri voi sillä tavoin sanoa, kun minua ei
kerran ole mihinkään syylliseksi todistettu, vielä vähemmän tuomittu.

Vastauksestani on vain seurauksena, että hän lennättää minulle joukon
turhanpäiväisiä ja tunkeilevia kysymyksiä, virkkaen lopuksi käsiään
leväyttäen:

-- Tjah, se on sotilasviranomaisten asia.

Heitettyään vielä koppiini yleissilmäyksen ja määrättyään
poistettavaksi kelloni, jonka hän on huomannut pöydällä, poistuu hän
vihdoinkin ja kolisten putoavat salvat oven takana paikoilleen. Minä
istahdan vuoteelleni ja rinnassani kuohuilee kiihkeä viha. Alan katua,
etten sittekin kaiken uhalla sanonut hänelle jotakin murhaavaa. Ellei
oikeutetulle vihalleen sen herätessä anna ilmaa, jää se tavallisesti
pitkäksi aikaa mielen pohjalle kaivelemaan. Niinpä niinä kahdeksana
pitkänä kuukautena, jotka joudun Shpalernajassa viettämään, herää
minussa säännöllisesti joka päivä kiihkeä vihan puuska titulus af
Enehjelmiä vastaan, samalla kuin näen ilmielävinä edessäni hänen
kelmeät kasvonsa häijysti tuijottavine silmineen. -- -- --

Vihdoinkin!

-- No mitä niillä nyt oli sanottavana? -- kysyvät vartiat, kun minä
palaan kansliasta santarmiratsumestarin puheilta.

-- Ilmottivat vain, että tässä tulee huomenna matka Pietariin.

-- Soo, vai sillä lailla! -- ja he katsovat minuun jonkunlaisella
neuvottomalla osanotolla.

Mutta itse tunnen minä tyytyväisyyttä siitä että pääsen lähtemään.
Vapaudunhan edes tästä kiusallisesta ja alentavasta vanginpuvusta, saan
jälleen päälleni omat vaatteet, saan polttaa tupakkaa ja sitten
matkustaa halki kesäisen Suomen. Onhan liikkeellepääsy jo sinänsä
tervetullut vaihtelu, oltuani viikkomääriä suljettuna kuumaan ja
ummehtuneeseen koppiin. Sitäpaitsi olen vakuutettu, ettei oloni
Venäjällä muutu ainakaan huonommaksi kuin mitä se täällä on ollut sen
jälkeen kuin titulus Enehjelm ryhtyi ylimmäksi vanginvartiaksi.

Pian on minulla pöydännurkalla valmiina kokonainen pinkka kirjeitä,
joissa ystävilleni ilmotan edessäni olevasta matkasta. Sitten levoton,
vilkasuninen yö ja käsissä on lähtöpäivä. Siinä kymmenen tienoilla
tulee vartia ja kutsuu minua alas, kehottaen ottamaan matkaani kaikki
kapineeni.

On keskiviikkopäivä ja vankilassa kova kiire ja touhina. Tänään kulkee
postijunan mukana vankivaunu pohjoisesta etelään, ja vankilassa on
otettava vastaan sen tuomia uusia asukkaita sekä passitettava sen
mukaan toisia, etelään käsin meneviä vankeja. Nykyään pidätetään näet
rajalla joka ainoa Ruotsista tulija, olkoon hänellä sitten kuinka
selvät paperit tahansa, ja ensi aluksi tuodaan ne tänne Oulun
lääninvankilaan, josta he kuvernöörin kuulustelun jälkeen siirretään
kukin kotitienoilleen sikäläisten viranomaisten enempää käsittelyä
varten.

Kun raskasta kapsäkkiäni raahaten vartian saattamana tulen avaraan
esikäytävään, istuu ja seisoskelee siellä joukko tuollaisia rajan takaa
tulleita, joiden on nyt määrä matkata eteläänpäin samassa junassa kuin
minäkin. Niiden joukossa näen iäkkään ja rikkaan Pietarin juutalaisen,
joka on jo viikon päivät ollut täällä vankilassa ja joka sairastaa
jotakin vaikeata sydänvikaa, sekä erään rintamalla olevan venäläisen
everstin rouvan, joka on palannut Ruotsista vanhempiaan tervehtimästä
ja jonka olen kuullut erikoisesti katkeroituneen siitä kohtelusta, jota
läänin -- häpeä sanoa suomalainen -- kuvernööri on ruvennut
sovelluttamaan valtiollisiin vankeihin. Edelleen huomaan käytävän
suulla puolikymmentä santarmialiupseeria, joiden arvaan tulevan omaksi
saattueekseni ja joista yhden pöyhkeä ryhti ja miltei pikimustaksi
päivettynyt naamataulu suurine nenineen herättää minussa vähemmän
mieluisia tunteita.

-- Kylläpä näyttivät koko murjaaneilta! -- tulkitsin minä vankilan
varushuoneessa tämän tunteeni vartialle, joka kaikin tavoin ja mitä
myötätuntoisimmin ottaa osaa kohtalooni.

Vaihtaessani kiiruusti omia vaatteita päälleni, saapuu varushuoneeseen
tirehtööri Juvelius.

-- Käsiraudoissa ne aikovat teitä kuljettaa, -- virkkaa hän ilman
hempeitä valmisteluja. -- Tänne on tullut kuvernöörin määräys, että
vankilasta on lainattava santarmeille käsiraudat.

Kylmät väreet kulkivat pitkin ruumistani ja ehdottomasti kohoaa
mieleeni eräs kuva vuosien takaa. Noustessani kerran Oulunkylän
asemalla paikallisjunaan jouduin kolmannen luokan tupakkavaunussa
istumaan vastapäätä muuatta nuorukaista, joka oli käsiraudoissa ja jota
vanginvartia kuletti Helsinkiin. Nuorukainen ei tiennyt mihin katsoa ja
kaikkien vaunussa olijain kasvoilla kuvastui piinallinen tunne. Olen
sen jälkeen useamminkin nähnyt kahlehdittuja ihmisiä ja aina on se
herättänyt minussa piinallisia tunteita. Siinä on ehdottomasti jotakin
ihmisyyttä syvästi alentavaa.

Ja nytkö täytyy minun itsenikin sitä kokea?

-- Pankaa nyt kaikki venäjänkielen taitonne liikkeelle ja koettakaa
puhua niille, etteivät panisi teitä käsirautoihin, -- neuvoo tirehtööri
ja kiiruhtaa toisaalle, sillä tällaisena "rahtauspäivänä" on hänelläkin
kova kiire.

Olen nyt jälleen omissa pukimissani ja ainakin sitä myöten on kaikki
hyvin. Mutta ne käsiraudat -- ne pimentävät kokonaan lähimmät
perspektiivit.

Minut kutsutaan kansliaan, jossa ratsumestari Tsherkashenof odottaa
kädessään joku plakaatti. Hänen tulkkinsa ei ole saapuvilla ja yksi
minua saattamaan määrätyistä aliupseereista saa ryhtyä plakaattia
tulkitsemaan. Kankeasti se käy, mutta tuleehan siitä jotakin
tolkkua. Enkä minä sitäpaitsi kykene paljon kuulemaankaan, sillä
käsirauta-uutinen on minut siinä määrin saanut pois tasapainosta. Sen
minä kaikesta luetusta vain tajuan, että minut Pietarissa tullaan
asettamaan syytteeseen niiden ja niiden Venäjän rikoslain pykäläin
nojalla "kuulumisesta rikolliseen järjestöön, jonka tarkotuksena on
Venäjän kanssa sodassa olevan Saksan valtakunnan aseellisen voiman
avulla irrottaa Suomi Venäjän keisarikunnasta". Plakaatin on
allekirjoittanut "erittäin tärkeitten asiain tutkintotuomari
Mashkevitsh." Kun minäkin olen plakaatin alareunaan piirtänyt nimeni
merkiksi, että se on minulle luettu ja tulkittu, on asia sitä myöten
valmis.

Saatuani vahtimestarilta kelloni ja rahani sekä heitettyäni hyvästit
tirehtöörille ja saapuvilla oleville vartioille, asettuvat käytävän
ulko-ovella santarmialiupseerit ympärilleni, yksi joka puolelle ja itse
ratsumestari etunenään. Rämähtäen paljastuvat sapelit, kukin aliupseeri
asettaa sen pystyyn olkapäätään vasten ja niin lähdemme liikkeelle,
tirehtööri Juveliuksen jäädessä porrasten yläpäähän kulmat rypyssä
katsomaan jälkeemme.

Tänä hetkenä, astellessani tökötin hajun ja paljastettujen sapelien
keskellä pölyistä tietä heinäkuun auringon räikeässä paahteessa, tunnen
entistä selvemmin sen syvän alennustilan, mihin kansamme on joutunut.
Vastoin hallitsijasanalla vahvistettuja perustuslakeja raahataan
kansalaisistamme täten yksi toisensa jälkeen Venäjälle, kohti
tuntemattomia kohtaloita, samalla kuin kansamme ja eduskuntamme täytyy
näitä väkivallan tekoja voimatonna päältä katsoa. Nehän ovat kuin
käsistä ja jaloista sidotut, vieläpä suukapuloilla ääntämästäkin
estetyt. Eikä siinä vielä kaikki, vaan monet merkit puhuvat
suoranaisesta tylsistymisestä, mihin se passiivinen tila, jolla meidän
on täytynyt ulkonaiseen sortoon suhtautua, on ollut omiaan kansaamme
vaivuttamaan. Onhan meillä osa yleisöä sekavassa kaunosieluisuudessaan
kokonaan unhottanut sen militarismeista raaimman ja tukahuttavimman,
johon meitä tallaava tsaarivalta nojautuu, muka ihmisyyden nimessä
pauhatessaan saksalaisen militarismin vaarasta ja sen kukistumista
toivoessaan siis samalla toivottaen voittoa oman kansansa sortajalle.
Toinen osa yleisöstä, suurien varovaisten joukko, suhtautuu pelolla,
epäluulolla ja tuomiten siihen kieltämättä maan jaloimpaan nuorisoon,
joka sydämensä ääntä totellen on ryhtynyt aktiivisiin toimiin ja
lähtenyt vieraille rannoille, valmistuakseen siellä taisteluun
tsaarivallan sortoa vastaan. Entä kuinka suuri onkaan se osa
kansastamme, joka tylsässä välinpitämättömyydessä isänmaansa tilaan ja
suuriin maailman tapahtumiin nähden on antautunut silmittömään
keinotteluun ja rasvaiseen mammonan palvontaan? Ja entä ne lukuisat
naisemme miltei kaikista yhteiskuntaluokista, jotka velvollisuutensa ja
kunniansa unhottaen ovat antautuneet kiemailuun noiden kaupungeissamme,
pitkin rannikoitamme ja kaikissa keskuksissamme lojuvien likaisten
harmaatakkien kanssa ... puhumattakaan niistä monen monista miehistä,
jotka voiton ja ylenemisen himosta ovat heittäytyneet muukalaisen
sortajan kätyreiksi!

-- Magu li kuritj? -- saanko tupakoida? -- panen siinä asemaa kohti
kävellessämme ensi kerran käytäntöön yhden niistä harvoista
venäjänkielisistä lauseparsista, joita V.K. Trastin oivallisesta
kielioppaasta olen kuluneena viikkona ehtinyt päähäni tankata.

Kohteliaasti antaa ratsumestari luvan, kiiruhtaapa vielä itse tulta
tarjoamaan. Koko ajan on tämä samainen ratsumestari käyttäytynyt minua
kohtaan aivan moitteettomasti. Kuulusteluissa ei hän ole osottanut
mitään virkaintoa ja pitkät hetket olen vankilan kansliassa tupakkaa
poltellen jutellut hänen kanssaan minkä mistäkin, m.m. myöskin
kirjallisista kysymyksistä, sillä ensi tutustumisessamme esittäysi hän
-- ammattitoveriksi, kertoen kirjottelevansa runoja. Siivon, hiljaisen
ja kohteliaan miehen vaikutuksen on hän läpeensä tehnyt ja minä olen
päätellyt itsekseni, että hän on parasta lajia mies, mitä santarmin
univormussa yleensä voi olla. Myöhemmin vallankumouksen jälkeen saan
ihmeekseni kuulla, että hän kuitenkin kaikitenkin on ollut täydellinen
santarmi: kavala, viekas ja tarvittaessa häijy. No, minua hän
hyvänsuopaisuudellaan ei kuitenkaan ole onnistunut pettämään, sillä
kaiken aikaa olen toistanut itselleni Vergiliuksen lausetta: _Timeo
danaos et dona ferentes_.

Torniosta tuleva juna ei ole vielä saapunut ja me pysähdymme aseman
lähellä olevaan santarmikonttoriin sitä odottamaan. Huoneessa on jo
ennestään useita santarmialiupseereja ja minut neuvotaan istumaan erään
pöydän ääreen. Ne lukevat venäläisiä lehtiä, keskustelevat iloisesti ja
tutkivat seinälle levitettyä suurta sotakarttaa. Kenraali Brusilovilla
on Galitsian rintamalla ollut menestystä ja m.m. Lutzkin kaupunki on
tullut vallotetuksi. Siitä miehillä ilo. Ratsumestari luulee, että
minulla ei siitä ole vielä mitään tietoa, minkä vuoksi hän asettuu
eteeni tekemään siitä selkoa. Edelleen kertoo hän, että sota ei voi nyt
enää kauan kestää, sillä Venäjällä on aseissa kokonaista kuusitoista
miljoonaa miestä ja se kykenee nyttemmin vaikka ihan yksinäänkin
saattamaan sodan voitokkaaseen loppuun. Tätä jutellessaan tarkkaa hän
minun kasvonilmeitäni, mutta minä en anna niiden ilmaista mitään,
ajattelen vain tyynesti itsekseni: älkäähän sentään nuolaisko ennenkuin
tipahtaa. Tuollainen barbaarinen luottamus päälukuun on läpi historian
kärsinyt huikeita haaksirikkoja. Sivistyskanta se on joka määrää ja
siinä te, ryssä poloiset, olette sentään vakavasti alakynnessä.

Huoneen perältä kuulen epämieluista helinää ja kääntäessäni katseeni
sille suunnalle, näen käsiraudat, joita santarmit katselevat.

Aikovatko ne heittiöt jo täällä sovittaa ne minun ranteisiini ja siten
raahata minut väkeä täynnä olevan asemapihan halki junaan? kysyn minä
pöyristyen itseltäni. Pitäisiköhän tässä jo hyvin puhein ryhtyä sitä
estämään? Mutta olkoon, en viitsi enkä jaksa liehakoida heidän
edessään! Jos panevat ne käsiini, niin pankoot, kannan sen sijaan pääni
sen pystymmässä!

Kuuluu pitkä vihellys ja matkustajajuna vierii asemasillan reunaan.
Minua viitataan ottamaan kapsäkkini, saattajat asettuvat ympärilleni ja
niin lähdemme asemasillalle. Käsiraudat ovat jälleen hävinneet
näkyvistä.

Junan takapäässä on vankivaunu ristikkoikkunoineen ja sen kohdalle
pysähdymme hetkeksi. Siinä on kova kiire ja vilinä, kun toisia, Ouluun
pysähtyviä vankeja otetaan vastaan, toisia lähetetään eteläänpäin.
Edellisten joukossa huomaan pari nuorukaista, jotka ovat käsiraudoilla
kytketyt toisiinsa kiinni. Häpeällistä! Kasvonpiirteistä päättäen he
ovat kyllä tavallisia rikoksentekijöitä, mutta siitä huolimatta täytyy
sanoa, ettei tuollainen menettely ole ainakaan mikään hedelmällinen
kasvatuskeino.

Saattajaini yrittäessä kiivetä vaunuun, kieltää portaalla seisova
vartia meiltä pääsyn ja neuvoo tavalliseen matkustajavaunuun.
Tirehtööri on antanut hänelle sellaisen määräyksen ja siihen mukautuvat
lopulta saattajani.

Minä hengähdän helpotuksesta, sillä tukalalta tuntui pelkkä ajatuskin
lähes pari vuorokautta kestävästä matkasta ahtaassa ja ummehtuneessa
vankivaunussa, johon sitä paitsi näytti ilman minuakin tulevan
asukkaita riittämiin asti.

Lähdemme siis raivautumaan läpi ihmisjoukon junan etupäätä kohti.
Koetan olla syrjilleni katsomatta, sillä ikäväpä olisi nähdä
ihmisjoukossa tuttavia, kun tässä ei ole kuitenkaan tilaisuutta
hyvästiä heittää. Kunhan vain sisarukset M., jotka lääninvankilassa
ovat usein käyneet minua tervehtimässä, eivät sattuisi asemalla
olemaan! Ainakin vanhempi heistä, herkkä ja hermostunut ihminen,
pyörtyisi varmasti nähdessään minut paljastettujen miekkojen keskellä,
luullen minua vietävän suoraapäätä mestauslavalle. Myöhemmin saan
kuulla, että he näihin aikoihin ovat käyneet joka päivä asemalla
saadakseen minulle hyvästi heittää, mutta tänään ovat he onnellisen
sattuman kautta olleet estettyjä tulemasta.

Junan etupäästä saamme haltuumme vasta maalatun ja puhtaan kolmannen
luokan vaunuosaston. Kelpaapa siinä oleksia eikä ole pelkoa
tungoksesta, sillä meitä on vain viisi henkeä ja syrjäisiltä on
luonnollisestikin pääsy tähän osastoon jyrkästi kielletty.

Ilma on tukehuttavan kuuma. Minä pinnistän aivojani, saadakseni kiinni
mainittua käsitettä edustavan venäläisen sanan. Vihdoin siinä
onnistunkin:

-- Sharka!

-- Da, sharka, -- nyökäyttää lähinnä istuva santarmi.

Täten on välillemme rakennettu jonkunlainen yhteisymmärryksen silta,
jota myöten voi vähitellen siirtyä tuttavallisemmallekin kannalle.

Riisun takkini naulaan, avaan paidan hihani ja asetun penkille mukavaan
asentoon. Oloni tuntisin jo aika siedettäväksi, ellei mielessäni yhä
häämöttäisi ne kamalat käsiraudat. Mitähän ne oikein aikovat niiden
kanssa? Ehkä kytkevät minut junan liikkeelle lähtiessä?

Miltei henkeä pidättäen odotan lähtömerkkiä, mutta juna tuntuu kuin
paikoilleen juuttuneelta ja lähtöhetki venyy iankaikkisuuden
pituiseksi.

Vihdoinkin pirittää jossakin etempänä konduktöörin pilli, työläästi
halkaisee veturin vastaus raskaan ilman, vaunujono nytkähtää ja lähtee
laiskasti liikkeelle kuin edessä olisi uupunut rahtimiehen kaakki.
Mutta hetki hetkeltä paranee vauhti, pitkä tavaramakasiini jää jälelle
ja tuonnempana soljuu taaksekäsin Kakaravaaran matala ja tuttu
talorivi. Ylikäytävän luona seisoo putkansa edessä vahti-Aapeli,
luutatynki kädessään, ja nähdessäni hänen päivettyneen, totisen
naamansa, tulvahtaa mieleeni joukko koulupoikuuden aikaisia muistoja...
Ja ellen kovin erehdy, kävellä tepsuttaa tuolla rautatiekadun päässä
korttiröijyssään Mattilan ukko, vanha juureva merimies, oikea pikiorava
"Toivon-herran" ajoilta, ja tupruttelee venäjänlehtisavuja
ikimustuneesta kopastaan... Mutta vauhti kiihtyy, tuomiokirkon kupooli
ja Suusis katoavat näkyvistä, loppuu vihdoin Heinätorin puoleinen
pitkän pitkä ja matala kaupungin häntä ja niin jää Saara Wacklinin
kaupunki kokonaisuudessaan jälelle. Vaikka nämä yksitoikkoiset ja
rannattomat lakeat maisemat ovatkin jo poikuusvuosilta niin tuiki
tuttuja, nautin minä tällä kertaa tavattomasti niiden jälleen
näkemisestä.

Mutta sitten muistuvat taas yhtäkkiä käsiraudat mieleeni ja
huolestuneena siirrän minä katseeni ohi kiitävistä maisemista
saattajiini, joiden kupeilla kalahtelevat suuriin pyökkipuisiin
koteloihin pistetyt browningit. He ovat asettuneet jo mukaviin
matka-asentoihin eikä käsiraudoista näy merkkiäkään. Eivätkä he koko
matkan kestäessä ota niitä kertaakaan esille, joten satraappi af
Enehjelmin viimeinen toimenpide minun olemassaoloni sulostuttamiseksi
jää kokonaan vaikutustaan vaille.

Tästä painajaisesta päästyäni pulpahtaa mielialani iloiseksi ja
keveäksi. Alan tarkastella saattajiani, löytääkseni heistä
puhekumppanin. Ne ovat siistin ja siivon näköisiä miehiä eikä niillä
näytä olevan mitään vihamielisiä aikeita minua kohtaan. Vastapäätäni
istuu samainen aliupseeri, joka vankilan kansliassa tulkitsi
minun Pietariin siirtoani koskevan määräyksen. Se on nuori mies,
nimeltään Aksionof, kotoisin Moskovan tienoilta, mutta ollut
poikasena kauppa-apulaisena Viipurissa sekä käynyt siellä hiukan
suomalaista kansakouluakin, joten hän osaa riittävän hyvin suomea.
Sotapalveluksensa on hän suorittanut tykkiväessä sekä ruvennut sen
jälkeen santarmiksi. Pian olen hänen kanssaan vilkkaassa keskustelussa,
käyttäen häntä samalla kielimestarinani. Levitän hänen eteensä koko sen
kielitaitomäärän, jonka Trastin oppaasta olen edellisellä viikolla
ehtinyt päähäni ahtaa, ja hän ihmettelee, että olen viikossa niin
paljon voinut oppia.

Seuraamme liittyy vähitellen toinenkin santarmi, sama korkearintainen,
pystynenäinen ja päivettynyt aliupseeri, jonka ensi näkeminen siellä
vankilan käytävässä herätti minussa niin epämieluisia tunteita. Läheltä
nähden ei hän sentään ole mikään kammottava olento, vaan päinvastoin
aika hauska ja huumoria ymmärtävä mies. Hänen nimensä on Vavrishtshuk,
hän on aikaisemmin palvellut husaarina ja ottanut osaa Japanin sotaan.
Helsingissä on hän palvellut santarmina jo useat vuodet sekä oppinut
toimeentulevasti suomea puhumaan. Pian olemme käsinä Mandshurian
lakeuksilla suoritetuissa huimissa ratsuväen taisteluissa. Ratsuväkeä
ja ratsutaisteluita koskevat seikat intresseeraavat minua aina
erikoisesti, sillä pitihän minusta itsestänikin tulla rakuuna, ellei
Bobrikof olisi lopettanut kotimaista sotalaitostamme juuri vähäistä
ennen kuin minun olisi tullut astua Lappeenrannan rakuunarykmenttiin.

Hän on ollut mukana lukuisissa ratsuväen taisteluissa, saamatta edes
naarmua nahkaansa. Koomillisessa valossa esittää hän japanilaisen
ratsumiehen sekä hänen suuripäisen ja lyhytsivuisen hevosensa,
aiheuttaen minulle vilpittömän naurunpuuskan. Mutta hänen aito
husaarimaiselle mielikuvitukselleen täytyy antaa täysi tunnustus, sillä
heikäläisen ratsujoukon hurjia hyökkäyksiä kuvatessaan kertoo hän
japanilaisten päitä sinkoilleen kuin nauriita ilmassa.

Kolmas santarmeista, vanhin joukosta, on hyväntahtoisen näköinen
ukko, joka omassa nurkassaan vetelee savuja ja särpii teetä. Neljäs on
komea ja ylpeä mies, joka ei antaudu kanssani minkäänlaiseen
keskusteluun eikä ota vastaan paperossia eikä karamellia, kuten toiset.
Hän istuu enimmiten yksinään ja pitää hyvää huolta komeista,
punertavista viiksistään. Kaikilla heillä on mukanaan hyvät eväät ja
ravintola-asemilta hakevat he aina teevettä. Minulle tuo Aksionof mitä
milloinkin haluan eikä suostu ottamaan juomarahaa vaivoistaan,
selittäen sen kuuluvan hänen velvollisuuksiinsa.

Hupaisesti kuluu minulta matka, mutta Viipuria lähetessä alkaa minua
vaivata kova päänsärky. Vielä enemmän kärsii siitä Vavrishtshuk.
Minulla on matkassani pari pulveria, joista toista tarjoan hänelle. Hän
ei kuitenkaan uskalla ottaa, epäilee kai sen sisältävän myrkkyä. Mutta
kun päänsärky yhä yltyy, häätyy hän lopulta sitä itse pyytämään,
tiedustellen samalla, etteihän se vain myrkkyä sisällä. Kun sanon, että
otinhan minä äsken itsekin samanlaisen ja istun vielä ilmielävänä tässä
paikallani, rohkaistuu hän ja nauttii pulverin. Niistä ei kuitenkaan
ole apua meille kummallekaan ja vasta kun Vavrishtshuk Terijoella
hankkii voimakkaampia pulvereita, lievenee päänsärky senverran, että
pääsen uneen. Pitkiin nukkumisiin ei kuitenkaan enää ole aikaa.

-- Herra, herra, nouskaa, ollaan perillä!

Se on Vavrishtshuk, joka minua nykii hereille. Kavahdan istualleni ja
ulos silmätessäni huomaan, että vauhtiaan hiljentänyt juna kesäyön
hämyssä vierii pitkin laajan, puisen asemasillan reunaa, jossa
tungeksii joukko odottajia. Olemme perillä tsaarivallan pääkaupungissa,
jonne kohtalo on nähnyt hyväksi saattaa minut ensi vierailulle neljän
miekoilla ja browningeilla aseistetun santarmin saattamana.



II

TULO SHPALERNAJAAN JA ENSI VAIKUTELMAT SIELLÄ.


Olen ensi kertaa Pietarissa ja yleensä ensi kertaa kotimaani rajojen
ulkopuolella -- ellei sellaiseksi tahdo ottaa Haaparannalla ja
Pajalassa käyntiä. Kaikki on minulla tästä lähin uutta sekä omiaan
pitämään mielenkiintoani vireillä. Uteliaisuus on, ainakin tällaisissa
oloissa, sentään hyvä avu. Huoli omasta persoonasta haihtuu vähemmäksi,
kun mieltä joka hetki jännittää kysymys, mitä tämän jälkeen seuraa.
Niinpä saatoin seuraavien vaiheideni aikana useimmiten unohuttaa oman
kohtaloni ja sanomalehtimiehen tavalla kiintyä tekemään huomioita
ympärilläni olevista oudoista oloista, voidakseni niitä sitten
yleisölle kuvata. -- -- --

On lenseä heinäkuun sydänyö pehmeine hämyineen, kun minä Aksionovin ja
Vavrishtshukin saattamana lähden Suomen asemalta ajurilla hyrräämään
keskikaupunkia kohti. Ensimäisenä kiintyy huomioni ajuriin, joka on
vanhan vanha, tuhatryppyinen ukko pitkine kauhtanoineen. Mutta sen
eleissä on vielä jotakin nuorekasta ja hampaat ovat eheät ja valkoiset.
Hän istuu kuskipukillaan puoleksi meihin kääntyneenä ja alkaa
vilkkaasti jutella saattajaini kanssa, jonka kestäessä hän koukkuisella
etusormellaan tavan takaa tekee eräänlaisen apostoolisen eleen. Ihan
ilmetty Karatajef! välähtää mieleeni -- tuon samaisen ikituoreen
venäläisen talonpojan tyyppi, jonka Tolstoi "Sota ja rauha"
romaanissaan on niin suurella mielihyvällä kuvannut.

Ajamme leveätä valtakatua, joka lyhtyriveineen etäällä häipyy yön
hämärään. Saattajiltani kuulen, että tämä on Liteinajan katu. Koetan
nähdä puolelta ja toiselta niin paljon kuin kerkeän sekä samalla painaa
suunnat ja katujen asemat mieleeni, sillä moniaan hetken kuluttuahan
minä jälleen olen suljettuna neljän seinän sisään sekä näköalani
rajotettuna vähimpään mahdolliseen. Tunnen asemani hieman samanlaiseksi
kuin se sadun pikku poika, jota isänsä vei metsään kuolemaan ja joka
taskustaan heitteli kiviä ja kivien loppuessa leivänpalasia jälkeensä,
osatakseen niitä myöten takaisin ihmisten ilmoille.

Kulemme leveätä siltaa myöten Nevan yli. Heitän silmäyksen pitkin tämän
historiallisen virran uomaa ja mieleeni muistuu, että tämä on
suomalaisen heimon vanhaa asuma-aluetta. Aikojen aamuna ovat
kalevalaisten purret halkoneet virrankalvoa ja Jänissaarella, jossa nyt
kohoavat Pietari-Paavalin linnan tornit, on kenties jollakin
sankarikauden mahtajalla ollut tupansa. Mutta slaavilaisuuden
painopiste hiipii lähemmäs ja Nevan rannat, joilla siihen saakka on
vallinnut erämaiden neitseellinen rauha, muuttuvat siksi näyttämöksi,
jossa nämä kaksi niin tuiki vastakkaisilla ominaisuuksilla varustettua
rotua vuosisatojen kuluessa törmäilivät yhteen. Hengessäni näen minä
suuria suunnittelevan Tuomaspiispan mahtavine ristilaivastoineen
pyrkivän ylös Nevaa sekä sitten palaavan lyötynä ja suuret unelmat
särkyneinä. Ollapa että hänen jättiläiskamppauksensa Aleksanteri
Nevalaisen kanssa tuolla ylempänä virran rannalla olisi päättynyt
toisin kuin se päättyi, niin tämän Europan koilliskolkan historia olisi
vuosisadoiksi ottanut tykkänään toisen suunnan: suurslaavilaisen
valtakunnan tilalle olisi syntynyt suursuomalainen eikä meitä
myöhäsyntyisiä Kalevan poikia nyt vankeina raahattaisi tämän samaisen
Nevan yli.

Vankeina -- niin, kuinkahan monta kansalaistani aikojen kuluessa onkaan
vastoin tahtoaan saanut tätä tietä vaeltaa? Ennen kaikkea muistuvat
mieleen ne tuhannet nimettömät -- sekä miehiä, naisia että lapsia --,
jotka Isonvihan aikana raahattiin tänne Nevan rannalle ja jotka
vieraalle kansalle pääkaupunkia rakentaessaan sortuivat tauteihin ja
kurjuuteen. Rajuna kuohahtaa minussa tätä kaikkea muistaessani viha --
viha ei ainoastaan tsaarivaltaa, vaan koko tätä maata ja kansaa
kohtaan, ja jos nuo saattajani sekä tuo kuskipukilla laverteleva vanha
musikka näkisivät, mitkä mustat Kullervo-ajatukset minun sisälläni
riehuvat, niin varmasti he hätkähtäisivät ja olisivat paremmin
varuillaan...

-- Katsokaa, herra, suuria kanuunoita! -- havahuttaa minut toinen
santarmeista.

Kun käännän pääni oikealle -- olemme hetki sitten jättäneet Liteinin
sillan taaksemme --, näen katuvierustalle rakennetulla korokkeella
rivin vanhanaikaisia jättiläissuuria kanuunoita. Mutta näky ei suinkaan
ole omiaan johtamaan minua pois äskeisistä ajatuksistani, sillä
näkemieni kuvain perustalla tunnen ne heti ensi silmäyksellä
Pähkinälinnan vanhoiksi kanuunoiksi.

Rakennus, jonka edustalle nuo vanhat tykit on asetettu, kuuluu olevan
arsenaali ja sitä vastapäätä, toisella puolen Liteinajaa, on Pietarin
piirin hovioikeus. Sen yhteydessä on vankila, joka on määrätty minun
tulevaksi olinpaikakseni.

Ajuri kääntää nurkan ympäri ja pysähyttää muutaman pimeän porttiholvin
eteen. Hapuilen saattajineni siitä sisään, tullen lopulta pahki
likaiseen ja haisevaan dvornikkaan, joka lautakatoksen alla istuallaan
vetelee unia. Santarmit tyrkkivät häntä, mutta hyvän aikaa kynsii hän
itseään kyljeltä jos toiseltakin, ynisee ja kähnii, kunnes viimein
alkaa haukkumaäänellä turista jotakin, mistä tuntuu vähitellen käyvän
selville, että olemme kokonaan väärästä paikasta sisälle pyrkimässä.
Saamme siis palata kadulle ja kiertää tykkänään vastakkaiselle puolelle
tätä valtaisaa rakennusrykelmää, jonka arvioitsen vähintäänkin yhtä
suureksi kuin senaatintalo Helsingissä.

Löydämme vihdoinkin oikean sisäänkäytävän ja kun porrasten yläpäässä
univormupukuinen ja revolverilla aseistettu mies avaa meille oven,
huomaan tulleemme vankilan piiriin. Hetkistä myöhemmin seison
jonkunlaisessa kansliahuoneessa, jota vaisusti valaisee vihreäverkaisen
pöydän päällä riippuva sähkölamppu. Pöydän takana istuu nuori ja
hintelä, upseerin asussa oleva mies, joka puhuu kiusallisen hiljaisella
äänellä. Aksionovin tulkitessa merkitsee hän kirjaan minun nimeni,
ikäni ja tuntomerkkini sekä ottaa huostaansa kelloni ja rahakukkaroni,
minkä jälkeen saan palata etehiseen.

Siellä sanoo Aksionof minulle kädestä pitäin hyvästi, kehottaen minua
olemaan turvallisella mielellä, sillä "täällä vain asia tutkitaan".
Niin oudolta kuin se kuuluneekin, tuntui minusta sentään ikävältä erota
tuosta santarmista, sillä osasihan hän kuitenkin suomea ja oli sen
kautta ikäänkuin viimeisenä siteenä itseni ja isänmaani välillä. Hänen
poistuttuaan olin nyt ypöyksinäni umpivenäläisten ja outojen olojen
keskellä.

Eräs vartioista viittaa minua ottamaan kapsäkkini ja palttooni sekä
seuraamaan hänen mukanaan.

Painumme kolkkoja, holvikattoisia portaita alaspäin ja kulemme useiden
vahvasti raudoitettujen ovien läpi. Vihdoin aukenee eteemme
suunnattoman pitkä käytävä, jota hämärästi valaisee muutama yölamppu ja
jossa vallitsee kuolonhiljaisuus. Minusta tuntuu, että olemme jo hyvän
joukon maanpinnan alapuolella, vaikka käytävä itse asiassa on
rakennuksen pohjakerroksessa. Pitkin käytävän toista sivua on korkea
pino jauhosäkkejä ja niitä vastapäätä loppumaton rivi lähekkäin
seisovia ovia -- vahvasti raudoitettuja, mustaksi maalattuja, synkeitä
ovia. Ilma on raskas ja ummehtunut, siinä tuntuu jauhojen, mahorkan ja
tökötin yhtynyt tuoksu. Risahdustakaan ei kuulu ja etäämpänä vilahtaa
vain ääneti hiipivän yövartian haahmo. Minusta tuntuu, että noiden
mustien ovien takana lepää joukko ikuista untaan nukkuvia vainajia ja
kammoksuen minä odotan, milloin vartia pysähtyy, avaa yhden noista
ovista ja työntää minut sisään. Mutta hän jatkaa matkaansa ja kääntyy
käytävän perällä kulman ympäri, jolloin eteemme aukenee yhtä pitkä
käytävä toiseen suuntaan. Se kulkee pitkin rakennuksen ulkoseinustaa ja
ulottuu korkeudeltaan läpi neljän kerroksen. Noita synkeitä ovia on
siis neljässä rivissä päällekkäin. Kunkin ovirivin edessä on vain kapea
silta rautaisine kaidepuineen ja käytävän keskikohdalta kohoaa sillalta
toiselle kapeat rautaportaat. Niitä pitkin lähdemme kiipeämään ylös ja
minä olen ihan nääntyä raskasta kapsäkkiä raahatessani.

Neljänteen kerrokseen tultua kulemme pitkin siltaa käytävän suuntaan,
kääntyen sen perällä jälleen kulman ympäri ja taaskin on edessämme
uuteen suuntaan kulkeva käytävä loppumattomme oviriveineen ja
rautaportaineen. Teen johtopäätöksen, että käytävä ulkoseinitse kiertää
ympäri tämän suuren suuren vankilarakennuksen ja vankikopit, joita
kaikesta päättäen on suunnaton paljous, ovat kaikki vierekkäin ja
päällekkäin sisäseinällä, niin että niiden pienet ristikkoakkunat
aukenevat umpinaiselle sisäpihalle.

Nousemme vielä yhden kerroksen välin muurin sisälle rakennettuja
portaita myöten ja uudelle käytävän lattialle tultuamme huomaan, että
täällä on vielä kaksi koppikerrosta päällekkäin -- siis kaikkiaan kuusi
kerrosta. Käytävän kulmauksessa on jonkunlainen aitio pöytineen,
hyllyineen ja jumalankuvineen. Pöydän ääressä tuolilla torkkuu vartia.

Meidän lähestyessämme avaa hän silmänsä ja vaihtaa jonkun sanan
saattajani kanssa. Minä saan laskea kapsäkin ja palttoon lattialle,
saattaja palaa takaisin ja tämä uusi vartia viittaa minut vuorostaan
matkaansa.

Kuljemme tätä viidennen kerroksen käytävää ainoastaan vähän matkaa.
Ylimpään kerrokseen nousevien rautaportaiden kohdalla pysähtyy vartia,
avaa yhden noista mustista ovista, joka ääneti kääntyy saranoillaan ja
jonka yläpuolella on numero 219. Väännettyään oven ulkopuolelle
sijoitetusta sähkönappulasta viittaa hän minua astumaan sisään.

Syystä että seinään kiinnitetty yksinkertainen sähkölamppu valaisee
pienen kopin kirkkaaksi, ei tulevan asuntoni jättämä ensi vaikutus ole
lainkaan vastenmielinen. Mutta minulla ei ole aikaa pitempiin
ympäristöni tarkasteluihin; sillä vartia viittoo minua riisuutumaan.
Sitä mukaa kuin päästelen vaatekappaleita päältäni, käy hän ne tarkoin
läpi, nuuskii jokaikisen poimun ja kääntää nurin taskut, joista hän
tyhjentää pöydälle kaikki pikku esineet, nenäliinat, paperossi- ja
tulitikkukotelot, lyijykynät ja muut. Lopuksi, seisoessani jo
alusvaatteillani, koplottelee hän pitkin ruumistani, etteihän niidenkin
alla ole vain jotakin luvatonta kätkössä.

Tarkastuksen päätettyään antaa hän kätevällä eleellä ymmärtää, että
minun on heti pantava nukkumaan, minkä jälkeen hän ryhtyy kokoomaan
pöydälle kerääntyneitä esineitä. Miltei henkeä pidättäen minä odotan,
mikä on oleva paperossieni ja tulitikkujeni kohtalo. Hän jättää
kummatkin pöydälle ja minä huokaan helpotuksesta. Täällä on siis
tupakoiminen sallittua ja sehän merkitsee vankipoloiselle vähintäänkin
yhtä paljon kuin hauska toveri.

Sytytänpä siis mielihyväni osotteeksi savukkeen ja alan laittautua
vuoteeseen. Sen muodostaa äärimmäisen kapea rautasängyn pohja, joka on
saranoilla seinässä kiinni ja jonka päiväksi saattaa kääntää ylös ja
lukita seinään kiinni. Siinä on meriheinillä täytetty, kovaksi
tallaantunut ja monikyhmyinen patja sekä päänalunen samaa maata.
Peitteenä on kaistale likaisen harmaata sotamiehen sinellisarkaa. Se on
rei'ille kulunut, likainen ja kovaksi piinttynyt kuin pohjanahan
kappale. Epämieluisalta tuntuu sen alle kääriytyä, mutta mikäpä tässä
muukaan auttaa.

Hetkisen loikoiltuani selälläni, mietiskellen ihmiselämän oikkuja ja
odottamattomia äkkikäänteitä, kuulen oven yläosassa olevan pienen ja
pyöreän tirkistyslasin kannen ripsahtavan, samalla kuin lasin takana
vilahtaa vartian silmä. Siten todettuaan, että minä olen asettunut jo
levolle, napsauttaa hän sähkölampun sammuksiin.

On jo aamupuoli yötä ja samearuutuisesta akkunasta kajastaa päivänvalo.
Ympärilläni vallitsee vielä haudanhiljaisuus. Kauan makaan minä vielä
valveillani, kulkien ajatuksissani kopista koppiin ja tutkistellen
niitä lukemattomia elävänä haudattuja, joita tämän kuolleen talon
muurit sisäänsä kätkevät ja joita kaikkia yhdistää viha tsaarivaltaa ja
sen harjottamaa sortoa vastaan. Niin ajatellessani tuijottavat silmäni
kapeaan oveen, josta Herra ties milloin ja missä oloissa se minulle
jälleen aukenee.



III

ENSI PÄIVÄN VAIKUTELMIA.


-- Hljep! Hljep! Hljep!

Kello taisi olla vähän yli kuuden seuraavana aamuna, kun kumea basso
jossain käytävän perällä alkoi toistella noita sanoja.

Kuulen ne ensin unenhorroksen läpi, mutta kun huudot jatkuvat yhä
lähempänä ja lähempänä, havahdun kokonaan hereille ja kohoan vuoteessa
istumaan. Huutojen ohella kuuluu kiireisiä askelia sekä ääntä mikä
syntyy kun raskasta koria laahataan pitkin lattiaa.

Nyt kajahtaa tuo "hljep!" ihan oveni takana ja samalla rävähtää oven
keskiosassa oleva nelikulmainen luukku auki ja siihen tulla pomahtaa
kuin tykinsuusta lennätettynä korttelin paksuinen limpun neljännes. Nyt
vasta ymmärrän huutojen tarkotuksen. Kavahdan nopeasti jaloilleni ja
sieppaan leivän kämpäleen kuin häkkiin suljettu peto, jolle ristikon
raosta hangolla ojennetaan lihapala.

Samalla rämähtää luukku jälleen kiinni ja huudot: "hljep! hljep!"
etenevät päinvastaiseen suuntaan.

Seison nyt paitasillani, unisena ja raukeana siinä likaisella
sementtilattialla kädessäni valtava tuoreen ruisleivän kappale. Hm,
koska päiväjärjestys alkaa täten, niin totisesti olenkin nyt maassa,
jonka tuotteista leipä on huomattavin aine. Kääntelen saalista
kädessäni, haistelen ja pistän pienen mureneen suuhunikin. Kaikesta
päättäen se on hyvää ruisleipää, jota kyllä voi syödä, jos on siihen
lisäksi voita ja muita särpimiä. No pianpahan näen, mitä talon puolesta
vielä aamiaisen lisäksi annetaan. Lasken siis leivän kimpaleen pöydälle
ja istahdan vuoteeni reunalle.

Kovin minua vielä raukasee ja tekisi mieli heittäytyä uudelleen
pitkäkseen. Mutta kaikesta päättäen on tässä kuitenkin laittauduttava
vaate päälle. Hoh-hoi, kun tuntuu työläältä alottaa tätä päivää,
ensimäistäni tsaarivallan pääkaupungissa, ja haukotuttaa niin
armottomasti...

Kun olen perusteellisesti venytellyt ja haukotellut, jään vielä
hetkiseksi istumaan vuoteelle ja ryhdyn lähemmin tarkastelemaan
munkkikammiotani. Se on kapea ja matalahko holvikattoinen huone, jossa
pitkinpäin, akkunasta oveen, voi ottaa seitsemän lyhyttä käyntiaskelta
sekä poikittain neljä. Jos pitkäraajainen mies ojentaa kätensä,
ulottuvat sormenpäät sivuseinästä toiseen. Seinät ja katto ovat
sileäksi rapatut ja öljyvärillä vaaleanharmaaksi maalatut. Sillä
seinällä, jossa vuode on, näkyy vahva pölykerros, niin että siihen
hyvin voi sormellaan kirjottaa. Lattia on sementistä, tuhkan harmaa,
keskeltä kuopalle kulunut. Ikkuna, noin puolen metrin korkuinen, on
peräseinän yläosassa. Siinä on kaksinkertaiset, kaukana toisistaan
olevat lasit, joiden takana on tiheä rautaristikko. Tuo pieni valoaukko
on jaettu kokonaista kahdeksaan rautapuitteiseen ruutuun, jotka nekin
ovat pölyiset ja sameat. Toisen alakulman sisempi ruutu on avattava ja
sitä vastaavassa ulkoruudussa, joka on rautapellistä, on yksinkertainen
venttiili. Kun leveä kivinen ikkunankynnys on jyrkästi alaviisto, on
ikkunan ääreen mahdoton kiivetä.

Vuode on toisessa ovinurkassa. Sitä vastapäätä on pöytä. Sen muodostaa
noin neljännesneliömetrin laajuinen, keltaiseksi maalattu rautalevy,
joka on kiinnitetty seinään. Sen vieressä, puolta alempana, on toinen,
parin kämmenen laajuinen levy, jonka tarkotuksena nähtävästikin on
toimittaa istuimen virkaa. Pöydän ja oven välissä on ylempänä seinässä
vielä kaksi päällekkäin asetettua levyä hyllyinä. Siellä ovat saaneet
sijansa vangin ruoka-astiat: kattilan muotoinen, sisältä ja päältä
tinattu kaksikorvainen kupariastia, joka seisoo hedelmätarjotinta
muistuttavalla alustalla samasta aineesta, sekä kantena lautasen
muotoinen kupariastia. Lisäksi on siellä pieni puinen ryssänkuppi
suoloja varten, noin litranvetoinen kuparinen juoma-astia ynnä loppujen
lopuksi tavattoman kömpelötekoinen, ihan pyöreä puulusikka, oikea
ryssän kuiritsa. Siinä on koko pöytäkalusto.

Ihan pöydän vieritse kulkee pystysuorasti kopin läpi noin kymmenen
sentin läpimittainen lämpöjohtotorvi. Siitä eteenpäin peräseinää kohti
on vesikrana ja sen alla suppilo likaveden kaatamista varten. Ja
vihdoin peränurkassa, saman seinän puolella, avonaisena vesiklosetti.
Kun vielä mainitsen samassa nurkassa seisovan varrellisen niiniluudan,
niin kalustoluettelosta ei puutu enää mitään.

Eihän tämä asuinmaja, johon kohtalo on nähnyt hyväksi minut
toistaiseksi tallettaa, ole siis ainakaan millään ylellisyyksillä
pilattu. Mutta kuitenkin kaikitenkin ... voisiko suomalainen kirjailija
toivoa suotuisampaa olomuotoa? Tutkintotuomari apulaisineen, vankilan
monimiehinen päällystö ja suurilukuinen vartiakunta sekä senkin
seitsemät rautaovet salpoineen ja telkineen riittävät kyllä
kiukkuisimmankin karhun pitämään loitolla, samalla kuin korkea kruunu
tuohon oveen varatusta luukusta ojentaa maksutta jokapäiväisen leivän.
Tarvitsisko enää parempata työrauhaa köyhä kirjailija!

Tämä ajatuskäänne murheellisten tarkastelujeni lopuksi saa minut
kerrassaan hyvälle tuulelle. Nousen rivakasti jaloilleni aikeissa
ryhtyä peseytymään. Mutta mitäs, eihän täällä ole minkäänlaista
pesuastiaa, saippuasta ja pyyheliinasta puhumattakaan. Suomalaisen
vankikopin kalustoon kuului siisti emaljinen pesuastia, moitteeton
pellavainen pyyheliina, saippuanpala erikoisessa astiassa sekä
metallinen kampa. Mutta mitämaks, nythän eletäänkin tsaarivallan
pääkaupungissa eikä puhtaus ole koskaan ollut löydettävissä venäläisten
hyveiden joukosta.

Vesihän pesussa on kuitenkin pääasia, tuumin lopuksi ja lähenen
päättävästi kranaa. Mutta se on vivullinen laitos eikä tavallinen
väännettävä krana ja koko ajan kuin vettä laskee, täytyy toisella
kädellä painaa vipua. Peseytyminen käypi siinä siis tuiki työläästi.
Katselen jälleen neuvotonna ympärilleni, kunnes silmäni pysähtyvät
ennen mainittuun soppa-astian alustaan. Siinähän paremman puutteessa
sovelias pesuastia. Siihen sopii vettä suunnilleen saman verran kuin
soppalautaseen. Lasken sen siis kranasta täyteen, asetan W.C:n reunalle
ja yks kaks on peseytyminen täydessä käynnissä. Sitten muutamia
voimisteluliikkeitä. Suomalaisessa vankilassa oli jokaisen kopin
seinällä painettu plakaatti, jossa kuvin ja sanoin oli neuvottuna
kymmenkunta yksinkertaista voimisteluliikettä. Ne ovat tarkoin
muistissani ja päätän ne täälläkin käydä aamuisin säntillisesti läpi.

En ole vielä ehtinyt täysin pukeutua, kun käytävästä alkaa kaikua:
"kipjetok! kipjetok!" Sana merkitsee kiehuvaa vettä, mutta se on
minulle vielä outo enkä niin ollen tajua, mitä siellä tällä kertaa on
tekeillä. Mutta huudot lähenevät, oviluukku rämähtää jälleen auki ja
kiirehtiviä eleitä tehden huutaa sieltä vartia: "dajte krushku!" ja kun
en heti älyä, hokee hän sana sanalta kiihtyvällä ärtyisyydellä:
"krushku, krushku, krushku!" ... viittoen samalla juoma-astiaa kohti.
Tempaan sen hyllyltä ja lennätän luukulle. Vartian seurassa on
hurstihousuihin puettu likainen olento, joka riepottaa kaksin käsin
suunnattoman suurta, kirkkaaksi kiillotettua kahvipannua. Ettäkö
antaisivat kahvia? Eihän toki, vaan kirkasta kiehuvaa vettä laskee mies
kannuni täyteen, ja kun olen ottanut sen käteeni, lentää luukku taas
paukahtaen kiinni ja askeleet kipjetok-huutojen säestämänä etääntyvät.

Jahah, tämä on siis teevettä. Mutta tee ja sokeri? Sitä ei
nähtävästikään anneta talon puolesta ja omani, samoinkuin teekannuni ja
kuppini, ovat kapsäkissäni, jota herra ties annettaneeko lainkaan
minulle. No, odotetaan, onpa siihen hyvää aikaa, ja ties mitä
lisäkkeitä tähän aamiaista varten vielä tulee.

Mutta odotukseni on turha ja pian saan oppia tietämään, että Venäjän
kruunun lukemattomille vangeilleen suoma aamiainen supistuu
leivänkappaleeseen ja litralliseen kiehuvaa vettä. Vastaava ateria
suomalaisessa vankilassa sisälsi paitsi leipää ja maitoa kuoriperunain
ja silakan kanssa, sekä pienoisen voiannoksen muistaakseni kolmena
viikon päivänä tai kuoriperunain puutteessa ruisjauhovelliä. Ero on
siis melkoinen, kuten se on niin monessa muussakin suhteessa...

Odotellessani siis turhanpäiten aamiaisen lisää, avaa vartia oven ja
murahtaa sanan: "Musor!" Kun minä hänen tiedonantoonsa suhtaudun
ainoalla käytettävissäni olevalla keinolla: tyynellä passiivisuudella,
opettaa vartia tuota pikaa vihaisin elein minut ymmärtämään, että sana
"musor" merkitsee rikkoja ja että minun on ennenmainitulla
niiniluudalla lakaistava lattiani sekä työnnettävä roskat kynnyksen yli
käytävään. Samalla komentaa hän sängyntapaisen nostettavaksi ylös
pitkin seinää. Niin, tietystihän se olisi vangille liikaa mukavuutta
saada joskus kävelynsä lomaan heittäytyä vuoteelle pitkäkseen!

Kello jossakin käytävän perillä lyö kahdeksan, sitten yhdeksän,
kymmenen... Ikkunan kynnykselle kerääntyy kuhertelemaan pari kyyhkysiä.
Ne ovat nähtävästikin tottuneet koppien asukkailta saamaan
leivänmureneita. Alhaalta pihalta kuuluu ääniä ja erilaisten työaseiden
kilkettä: siellä nähtävästikin työskentelee joukko rangaistusvankeja.

Herkeämättä astelen minä edestakaisin lattialla ja vähitellen alkaa
tuntua hiukava nälkä. Silloin hypistän pienen kipeneen limpun sydäntä,
kastan sen suoloissa ja ryyppään haaleaksi jäähtynyttä vettä päälle. Se
karkottaa hetkeksi näläntunteen ja minä saatan jälleen sytyttää
paperossin.

Kun olen väsyksiin asti kävellyt, istahdan rautalevylle ja nojaan
kyynärpääni pöytään. Sen reunaan on jollakin terävällä kärellä
kaiverrettu muutamia sanoja, joita alan hajamielisesti tavailla. "Fedor
Anarchistof, tipograf, pabjeshashnyj soldat, ijuli 1915." Siihen on
siis vuosi taaksepäin piirtänyt nimensä sotapalveluksesta, kenties
rintamalta karannut sotilas, ammatiltaan latoja. Anarchistof, mikä
sopiva nimi venäläiselle valtiolliselle vangille! Missähän lienee tällä
haavaa mies poloinen, lieköhän joutunut hirsipuuhun vai viruneeko
jossain Kaspian takaisessa rangaistuskomppaniassa?

Taas lyö kello, mutta kumea ovien pauke estää minut laskemasta lyöntien
lukua. Tirkistyslasin kansi risahtaa ja kun käännän katseeni oveen,
muljahtaa siellä vartian silmä hetkeksi näkyviin. Uh, kuinka tuo
salamyhkäinen kurkistelu sävähyttää ilkeästi!

Mutta ihmeellistä, kuinka naapurini tuolla yläpuolella jaksaa kävellä.
Raskaina, täsmällisinä ja hetkeäkään pysähtymättä ovat hänen askeleensa
holvikaton päällä koko aamun kaikuneet. Mikähän sekin lie miehiään,
mistä kotoisin, minkä ikäinen ja mistä syytettynä? Tuskin parin metrin
välimatka erottaa meidät toisistamme ja siitä huolimatta elämme kuin
eri taivaankappaleilla. Ja samoin naapurit molempien sivuseinien takana
sekä tuolla lattiani alla? Viime mainittu kuulee tietysti minun
askeleeni ja arvailee, kuka minä lienen miehiäni. Niin, vieri
vierekkäin meitä on täällä miehiä kuudessa kerroksessa päällekkäin,
raahattuna tänne suunnattoman laajan tsaarivaltakunnan eri osista, ja
kukin meistä elää omaa elämäänsä visusti toisistaan erotettuna kuin
mato koterossaan...

Jälleen lyö kello jossakin kaukana ja kohta sen jälkeen raivataan
oviluukku odottamatta auki ja vartian käsi ojentaa avaimen tapaista.
"Kravatj atkryjte!" sanoo hän ja viittoo vuodettani kohti. Tempaan
avaimen ja siinä tuokiossa on lukko avattu ja sänky laskettuna ainoan
puujalkansa varaan.

Tämäpä mainiota! tuumin itsekseni, uskotellen samalla, että vuode saa
nyt koko loppuosan päivää olla alhaalla. Ja kuinka ystävälliseltä tuo
kova ja kapea makuutila nyt tuntuukaan, heittäytyessäni siihen
pitkälleni. Saman tempun on nähtävästi naapurini tuolla ylhäällä
tehnyt, sillä hänen askeleensa ovat vihdoinkin vaienneet.

Juuri kun olen unenvienoon menossa, kajahtaa käytävän päästä huuto:
"abjet!" Sieltä kuuluu astiain kolinaa, askelia, suuren, kahden
kannettavan saavin siirtelyä sekä säännöllisin väliajoin huuto: abjet!

Arvaan että kysymyksessä on päivällisen tarjoilu ja nousen istumaan.
Pian ne ovat taasenkin minun luukullani, vartia pärmänttää ryssää,
josta minä en tietysti ymmärrä sanaakaan, ennenkuin hän alkaa viittoa
hyllyä kohti. Kahmaisen sieltä koko astiakokoelman syliini ja ojennan
luukulle. Kysymykseen tulevat vain soppa-astia sekä sen kantena
palveleva monikuhmuinen lautanen.

Kolmatta ei nähtävästikään käytetä ruokatarjoiluun, joten se siis
kokonaisuudessaan joutaa palvelemaan minua pesuastiana. Vartiaa seuraa
tällä kertaa kokonaista kaksi hurstipukuista rangaistusvankia, joista
toinen hoilauttaa saavista suurella kauhalla hernesoppaa astiaani,
toinen paiskaa lautaselleni kasan jotakin puuron tapaista. Kaikki
tapahtuu tulisella kiireellä ja tuskin olen ehtinyt saaliini temmata
luukusta, kun se jo pamahtaa lukkoon ja askeleet abjet-huutoineen
loittonevat.

Tartunpa siis tuohon lusikan irvikuvana esiintyvään kapustaan ja alan
tunnustella tsaarin päivällisantimia. Hernesoppa on laihaa ja harmajata
eikä siinä näy ainuttakaan lihan murenetta. Mutta herneitä siinä
kuitenkin on ja nälkäänsä syö sitä mielelläänkin. Toinen ruokalaji on
valmistettu tattariryyneistä siten, että ryynit on joko höyryssä
pehmennetty tai kiehutettu niin kauan että kaikki neste on haihtunut
ilmaan, minkä jälkeen ryynien joukkoon on sekotettu jotakin rasvaa.
Tämä puurontapainen ei ole hullumpaa maultaan ja saankin syöneeksi sitä
useampia lusikallisia.

Pahin näläntunne on nyt kaikonnut ja tyytyväisenä sytytän savukkeen ja
heittäydyn vuoteelleni. Ehkäpä alkaa elämä luistaa näissäkin oloissa.
Kun tietäisi vain hituisenkaan tulevaisuudestaan...

En ehdi nytkään uinahtaa, kun tulee keskeytys. Vartia siellä kulkee
ovelta ovelle, tirkistää lasista, koputtaa ja huutaa: "kravatj
sakryjte!" Ei siis muuta kuin vääntäy ylös, niin unteloksi ja raukeaksi
kuin itsesi tunnetkin, nosta vuoteesi lukkoon ja ala kävellä laapotella
edestakaisin.

Tämä ensimäinen iltapäivä tarjoaa kuitenkin yhtä ja toista vaihtelua.
Ensinnä pistäytyy vartia jollekin asialle koppiini. Kun päivällisen
jätteet viruvat vielä pöydällä kärpästen vilkkaan huomion esineenä,
kysyn minne ne on pantava. Sanaakaan lausumatta viittaa hän W.C:tä
kohti.

Jahah, siis lokaviemäriin. Saadakseni astiat virutetuiksi noudatan
viittausta, samalla kuin taloudelliset vaistoni protesteeraavat
sellaista toimenpidettä vastaan. Arvioitsen, että niillä jätteillä,
joita näin suuresta vankilasta joka päivä kertyisi, pitäisi yllä
melkoisen sikalan. Ainakin suomalaisessa vankilassa otettiin kaikki
ruuan tähteet visusti talteen. Mutta mitämaks, onhan Venäjällä limppua!
Nitshevoo ja soromnoo sellaisille pikku asioille! Niin, niin, onhan
Venäjällä vara tuhlatakin, vaikka toisaalta valtio on jo vuosikymmenet
keikkunut vararikon partaalla. Samalla barbaarisella huolettomuudella
ja luottamuksella paljouteen on Venäjä tavallisesti kaikki sotansakin
alottanut. Mikä ylimielinen sävy hyrskyikään venäläisessä
sanomalehdistössä Japanin sodan alkaessa sekä samoin nyt maailman sodan
ensi viikkoina. Pois tieltä vain, kyllä Venäjällä poikia piisaa --
kunnes perinpohjaiset selkäsaunat surkeine nöyryytyksineen muuttavat
sävyn kokonaan toiseksi: keskinäiseksi, aitoslaavilaiseksi haukunnaksi
ja tukkanuotan vedoksi.

Mutta ovensalvat kirskuvat jälleen ja sisään tepsuttaa kaksi äijän
kässärää vartianpuvussa. Toinen niistä, lyhyt, tihrusilmä starikki,
asettuu eteeni, nykii minua paidan hihasta ja turisee jotakin
venäjäksi. Vastaan sanoilla, joita toistaiseksi parhaimmalla
menestyksellä kykenen käyttämään: Nje panimaju pa ruski! Vihdoin
keskeyttää äijä turinansa ja lausahtaa suureksi ällistyksekseni:

-- A montako shiul paitaa?

-- Oletteko suomalainen? -- vastaan minä ihastuneena toisella
kysymyksellä.

-- Ka en ou, sanoo äijä ja hymyilee samalla tyytyväisenä sille
yllätykselle, jonka hän suomenkielellään huomaa minulle valmistaneensa.

Päättelen itsekseni, että äijä on kuin onkin suomalaista heimoa, joku
Aunuksen tai Inkerin puolen oikeauskoinen tsuhna, niitä alkuperäisiä
olioita, joiden suomenkielelle esim. teitittely-sana on kokonaan outo,
mutta hän nähtävästi häpeää alkuperäänsä ja pitää kunniakkaampana
lukeutua ryssien suureen laumaan. Ja kernaasti minun puolestani, sillä
lutherilais-suomalais-pohjalaisena tunnen mokomasta tsaarin orjasta
olevani siksi kaukana, että mihinkään sukulaistunteiluihin ei kannata
antautua. Kuitenkin kaikitenkin olen hyvilläni, tietäessäni nyt, että
vartiain joukossa on siis ainakin yksi, joka jotenkuten osaa kieltäni
ja pystyy siis tarvittaessa tulkiksi. Muuten saan pian tietää, että hän
on osaston vartia, adjelennyj nadsiratjel, juuri tällä eli neljännellä
osastolla, johon minä kuulun. Osaston vartia, jonka arvoa osottaa kolme
helaa olkanauhassa, vastaa suunnilleen suomalaisten vankilain
vahtimestaria, joka on vartiain lähin esimies. Aikansa viettää hän
tavallisimmin siinä käytävän kulmaan sijotetussa aitiossa, jonka ääreen
minä yöllä sain kapsäkkini jättää.

Äijällä on asiana ottaa selville, paljonko minulla on matkassani
liina- ja pitovaatteita. Selitän, etten minä muista niiden lukumäärää,
kapsäkkihän on siellä heidän huostassaan, katsokoot itse. Mutta
osastonvartia toistaa itsepintaisesti: a montako shiul paitoa, kalsonia
j.n.e. Kyllästyneenä ilmoitan lukumäärät summamutikassa. Äijät
merkitsevät ne muistiin ja hetken perästä saan niistä, samoinkuin yöllä
jättämistäni rahoista ja kellosta kuitit.

Kas vain, ajattelen, eihän täällä miestä sentään putipuhtaaksi rosvota.

Tunnin kuluttua ilmestyy osaston äijä jälleen ovelleni ja virkkaa: "a
shie, tuu tänne!"

Seuraan mukana hänen virka-asemalleen käytävän nurkassa, jossa näen
kapsäkkini avattuna ja sisällön huiskin haiskin lattialla.

-- Nää shie shuat itshelles, -- sanoo hän tavaroitani osottaen, -- ka
ota shyliis.

Luvallisten joukossa on paitsi liinavaatteita ja sukkia myöskin
teevehkeeni, sokerit, keksit ynnä kirjoitusneuvoni. Mustepulloni
vaihtaa hän kuitenkin toiseen, peläten kai minun tolpponi sisältävän
jotakin salaperäistä ja vaarallista ainetta. Itseään kapsäkkiä ei hän
sano annettavan koppiin, vaan se on vietävä varastohuoneeseen ja siinä
säilytetään ne tavarani, joita en saa käytettäväkseni.

Kun syli täynnä kaikenlaista kamaa palaan koppiini, pysähdyn neuvotonna
keskelle lattiaa. Minne laskea tavarat ja missä niitä ylimalkaan voi
täällä säilyttää? Lopuksi en käsitä muuta kuin laskea ne, ainakin
toistaiseksi, lattialle seinän viereen. Surkeillen katson siinä hyvin
silitettyjä liinavaatteitani, sillä lattia on kaikkea muuta kuin
puhtaudesta kiiltävä. Tällöin ilmestyy osaston äijä avukseni. Hän
päästää sänkyni lukosta ja selittää, että puhtaita liinavaatteita saa
säilyttää päänalaisen alla ja likaisia -- vuoteen jalkopäässä.

Samalla kuin ryhdyn sovittelemaan aluvaatteitani vuoteeseen, arvostelen
tätä venäläisen vankilan "käytännöllistä" menettelytapaa eri puolilta.
Huomaan, että se ensinnäkin on kelpolailla epämukavaa. Aina kun vuode
on lukittava, täytyy liinavaatteita ja tyynyntapaista siirrellä sekä
etsiä patjasta niille soveltuvia laaksokohtia, sillä muutoin ei saa
sänkyä painetuksi niin liki seinää, että se ulottuisi lukkoon. Toiseksi
tekee tämä säilytystapa niin esteettisessä kuin hygieenisessäkin
suhteessa vastenmielisen vaikutuksen. En jaksa käsittää, miksi vangille
ei anneta hänen kapsäkkiään tavarain säilyttämiseksi, kun kerran nuo
tavarat hänen huostaansa uskotaan. Luulisihan olevan helposti
todettavissa, ettei kapsäkkiin ole kätketty helvetinkoneita tai muita
vallankumouksen kummituksia.

Mutta tämä ei suinkaan jää viimeiseksi kerraksi, jolloin saan aihetta
ihmetellä venäläisten vankilaviranomaisten, samoinkuin yleensä
tsarismin kätyrien omituista järjen juoksua.

Kun menen osastonvartian "poksista" noutamaan viimeisiä tavaroitani,
ottaa tämä käsille kapsäkissä olleet kirjani ja kyselee, mitä laatua
kirjoja ne ovat. Kun Trastin kielioppaan sekä Lindstedin -- sivumennen
sanoen tuiki kelvottoman -- "kielikirjan" selitän olevan minulle aivan
välttämättömiä tulkkeja, jättää hän ne minulle, mutta toiset kirjat hän
pidättää.

Hetken kuluttua ilmestyy hän kuitenkin koppiini, kädessään nuo
viimemainitut kirjat.

-- No mie annan nääkin shiulle, -- sanoo hän tihrusilmissään suopea
ilme.

Täten saan matkaa varten ostamani pari osaa "Bragelonnen varakreiviä"
sekä niinikään pari 50 pnin romaania "Helmenpyydystäjät". Ne ovat vielä
auki leikkaamatta ja iloni on vilpitön, saadessani ne näin odottamatta
ajan kulukkeekseni. Tulkitsen siitä kiitollisuuteni äijälle, jota
hentoisin taas vaikka sukulaisuudellani kunnioittaa. Samalla
tiedustelen häneltä, eikö paperivarastoani myöskin luovuteta haltuuni,
voidakseni ryhtyä kirjoittamaan, sillä olenhan ammatiltani kirjailija.

-- Ei shua, -- vastaa äijä. -- A jos shie tahot kiruttaa kirjan
maatuskalle tai mutsholle, niin sano miulle ja mie tuon shiul bumagaa i
kanvertin.

-- No hyvä, tuokaa heti, sillä minä haluan kirjottaa sekä maatuskalle
että mutsolle.

Moniaan hetken mentyä saankin tarpeet kahteen kirjeeseen sekä ryhdyn
heti kirjottamaan kotiin, ilmottaen onnellisesti saapuneeni perille,
jossa elämä näyttää rupeavan kuontumaan tavalliseen vankilatapaan, sekä
kehottaen olemaan uskomatta mitään kohtalostani mahdollisesti liikkuvia
huhuja, sillä arvaan, että kärkäs ja kaikkea suurenteleva huhu ennen
pitkää tietää minut "aivan varmaan" hirtetyksi. Toisen kirjeen kirjotan
Pietarissa -- ja kenties hyvinkin lähellä itseäni -- asuvalle
ystävälleni, tohtori K:lle, pyytäen häntä toimittamaan minulle
venäläis-suomalaisen sanakirjan sekä kunnollisen viltin ja tyynyn.

Tätä jälkimmäistä kirjettä kirjottamaan ryhtyessäni epäröin hieman,
onko minun lainkaan viisasta kääntyä kirjeellä hänen puoleensa ja siten
johtaa tutkinto tuomarin ja santarmien huomiota häneen. Mutta kun
tiedän hänet puhtaaksi kuin pulmusen niihin epäluuloihin nähden, joita
itseäni vastaan on kohdistettu, arvelen hänen helposti kestävän häneen
mahdollisesti suuntautuvan huomion ja kun muutenkin katson
tähdelliseksi saada hänelle ilmotetuksi tänne saapumiseni, niin ryhdyn
kuin ryhdynkin kirjettä kyhäämään.

Tuskin olen saanut sen valmiiksi, kun pitkin käytävää siirtyvä
yksitoikkoinen ääni alkaa toistella sanoja: "guljatj prigatovitsa".
Pian helähtää tirkistyslasin kansi, vartian silmä katsoa muljauttaa
minuun ja "guljatj prigatovitsa" tulee koneellisesti ja venytetysti.
Tuo jälkimmäinen sana on minulle vielä toistaiseksi outo ja kun
guljatjsanan tiedän merkitsevän kävelemistä, olen aluksi epävarma, onko
tarkotus hoputtaa vankeja kävelemään koppinsa lattialla, etteivät
istuksimalla saisi laiskotella, vai päästäänkö tässä kenties ulos
kävelemään. No, tässäpähän olen tavattavissa, tulkoon sitten mitä
tulkoonkin. Ja aivan oikein, kohta avaakin vartia oven.

-- Guljatj, -- sanoo hän ja viittaa päällään minua astumaan ulos.

-- Na dvarje?

-- Da.

Sieppaan siis lakkini ja lähden painumaan kerros kerrokselta alas.
Parinkymmenen askeleen päässä edelläni kulkee toinen vanki ja saman
matkan jälessäni tulee kolmas, naapurini toisen sivuseinän takaa. Joka
rapun käänteessä seisoo kuitenkin vartia, niin ettei jää mitään
tilaisuutta toisiaan lähestyä ja tuttavuutta rakentaa.

Keskellä umpinaista pihaa on korkealla aidalla erotettu ympyrän
muotoinen ala. Se on lautaisilla väliseinillä jaettu seitsemääntoista
kolmiomaiseen karsinaan, jossa vanki ulkoilmassa jalotellessaan on yhtä
yksinään ja eristettynä kuin kopissaankin. Karsinoihin johtaa
keskustasta kapeat, ulkoa lukittavat ovet ja samaisen keskustan päällä
on katollinen silta, jossa kävelee tai istuksii puolikymmentä vartiaa,
niin että seitsemäntoista samalla kertaa kävelemässä olevaa vankia ei
suinkaan ole oman onnensa nojaan jätettyjä. Karsinan toisella
seinustalla on penkki ja sen päällä vähäinen katos suojaksi
sadeilmalla. Väliseinät ovat tukevista pontatuista lankuista, niin että
naapurikarsinan kanssa on mahdoton olla yhteydessä. Mutta kävelyalueen
ulkoseinänä on tavallinen korkea säleaita, joten sen läpi saattaa nähdä
pihalle.

Joka puolella kohoavat paksut harmaat muurit pienine
ristikkoikkunoineen, joita on vieri vierekkäin kuutena kerroksena.
Tekee niin masentavan ja toivottoman vaikutuksen, antaessaan katseensa
liukua pitkin noita loppumattomia ikkunarivejä, kun tietää jokaisen
ristikon takana kituvan kadotettua vapauttaan huokailevan ihmisen.

Kivitetty piha on täynnä kaikenlaista ryönää. Yhdellä sivustalla on
korkeita kivihiilikasoja, toisaalla halkoja ja taas toisaalla
kaikenlaista rautaromua, jonka keskellä takoen ja viilaten työskentelee
joitakin rangaistusvankeja. Näenpä eräässä kohti kaiken muun töryn
joukossa kasan pinkkoihin sidottuja tuohilevyjä ja koetan turhaan
arvailla, mihin niitä täällä tarvitaan. Vasta myöhemmin saan
venäläiseltä koppitoveriltani kuulla, että niitä käytetään
sotilassaappaiden sisäpohjiin, jommoisia täällä vankilassa kosolti
suutaroidaan.

Tämän pölyisen umpipihan soraisella maaperällä ei ole, muutamaa
kävelyaitauksen ulkosyrjällä kasvavaa lehtipuuta lukuun ottamatta,
minkäänlaista luonnonvihreyttä, missä silmä voisi hetkisen levätä.
Kaikki on särmikästä, tylyä ja harmaata sekä vahvan pölykerroksen
peittämää. Ilmassa tuntuu milloin mitäkin vähemmän miellyttäviä
tuoksuja eivätkä auringonsäteetkään yllä tänne pohjalle, jossa kurja
syntinen käyskelee kuin kellarissa, samalla kuin korkeudessa kiitävät
pilvet synnyttävät haikean kaipuun ulos vihreille niityille ja solisten
kiitävien virtojen äyräille, keskelle luontoa ja rajatonta vapautta...

Kävelyaikaa on vain puoli tuntia päivässä. Koppiin palattuani tullaan
minua kohta hakemaan tutkintotuomari Mashkevitshin luo. Mutta
kohtauksestani tämän tärkeän ja suomalaisten "aktivistien" muistossa
iäti säilyvän herrasmiehen kanssa kerron lähemmin seuraavassa luvussa.
-- -- --

Kello käytävän perällä lyö kuusi ja samalla alkaa toisaalta kaikua:

-- Kipjetok! -- Kipjetok! -- Kipjetok!

Ymmärrän jo sen merkityksen ja otan "krushkan" valmiiksi esille.
Samalla panen teekannuni pohjalle teelehtiä, virutan kupit ja otan
sokerit ja keksit esille. Kuin talon tapoihin tottunut ainakin työnnän
heti luukun auettua juoma-astiani esille ja saan sen kuumalla vedellä
täytettynä samassa tuokiossa takaisin. Samalla ojentaa vartia myöskin
avaimen vuoteen laskemista varten.

Pian hautuu tee valmiiksi ja mielihyvin lasken kuppiin kullankeltaista,
tuoksuvaa nestettä. Hiljalleen nautiskellen juon sitä kokonaista neljä
kuppia, vetelen savuja ja tunnen itseni oloihin nähden varsin
tyytyväiseksi, jopa suorastaan hyvällä tuulella olevaksi.

Mutta kun vuode on jälleen auki, alkaa se vahvasti vetää minua
puoleensa, vaikka kesäistä päivää onkin vielä pitkälti jälellä. Mutta
mitäpä meitä vankikomeroiden asukkaita liikuttaisi kesäillan ihanuus.
Laittaudun siis niin mukavaan makuuasentoon kuin se karulla vuoteellani
suinkin päinsä käy, sytytän paperossin ja avaan eteeni Bragelonnen.
Mutta huomio ei tahdo kiintyä luettavaan, vaan kirja painuu omia
aikojaan rinnalle ja ajatukset alkavat harhailla päivän tapahtumissa.
Yhä uudelleen käyn mielessäni läpi tutkintotuomarin luona tapahtuneen
kuulustelun, koettaen samalla varautua kaikkia seuraavissa
kuulusteluissa esiintyviä koukkuja vastaan.

-- Ushin! -- Ushin! -- kumahtaa käytävästä keskelle minun
ajatusmaailmaani.

Päiväjärjestys ei siis vieläkään ole lopussa. Levotonna nousen
istualleni ja mietin tuon huudon merkitystä. Ushin? Eiköhän se merkitse
illallista? Niin todellakin.

Kohta ne ovat oveni takana ja heti kun luukku rävähtää auki, työnnän
siihen koetteeksi soppa-astiani. Se tempastaan ulkopuolelle,
palatakseen seuraavassa tuokiossa takaisin, enemmillään kuin puolillaan
jotakin sinertävän harmaata ainetta, josta ei tarkalleen voi sanoa,
onko se puuroa vai velliä. Lähemmin tutkiessani huomaan, että se on
tattariryyneistä veteen keitettyä velliä. Maultaan se on aivan
puolueetonta. Pari lusikallista maistettuani siirrän tympein mielin
astian syrjään ja palaan vuoteelleni.

Ilta kuluu ja ajatukset harhailevat kaukana vankilan muurien
ulkopuolella. Jostakin pihan puolelta alkaa kuulua moniäänistä
kirkkolaulua, jonka tavantakaa katkaisee miesjoukon täyttä kurkkua
huutamat vastaussanat, mitkä tänne asti kajahtavat sekavana kuin koiran
haukunta: vau-vau-vau! Vuorotellen laulua ja vau-vau-vau! ihan
loppumattomiin! Kutkahan ne siellä laulavat? Rangaistusvangitko vai
sotilaat? Lienee ehkä kasarmikin tämän vankilan yhteydessä...

Alkaa jo hämärtää ja silmäluomeni käyvät raskaiksi. Vihdoinkin lakkaa
laulu ja viimeisen kerran kajahtaa "vau-vau-vau!" Muutkin äänet niin
käytävässä kuin pihalla ovat vaienneet. Silmäni painuvat kiinni, mutta
horroksen läpi kuulen vielä, kuinka tirkistyslasin kansi silloin
tällöin rapsahtaa. Pihalla paukahtaa säännöllisin väliajoin joku ovi ja
tavantakaa aivastaa siellä joku epätoivoisen äänekkäästi...

Ensimäinen päiväni Shpalernajassa on päättynyt ja minä vaivun uneen...



IV

TUTKINTOTUOMARIN EDESSÄ.


Likainen, puolihämärä koppi, suuri paljous russakoita, tökötin ja
mahorkan haju, loppumattoman pitkiä, kolkkoja käytäviä, yksitoikkoisia
huutoja: guljatj! kipjetok! abjet! sekä tulevaisuuden perspektiivinä
joko monivuotinen pakkotyö tai hirsipuu -- siinä asioita, jotka tulevat
kauan kummittelemaan niiden suomalaisten muistossa, jotka vuosina
1916-17 viruivat Pietarin piirioikeuden tutkintovankilassa, mikä
Suomessa sen vieritse kulkevan kadun mukaan tunnetaan yleisimmin
nimellä Shpalernaja.

Mutta selvin ääriviivoin kohoaa näiden muistojen keskeltä eräs henkilö,
jonka laihat, kalvakat ja teräväpiirteiset kasvot, älykkäine, mutta
kylmine ja vaanivine silmineen, korkeine otsineen ja mustine
pujopartoineen muistuttavat siinä määrin Mefistoa, että hänen
ylöskammattujen hiustensa suojasta luulee näkevänsä pienten
sarventynkäin työntyvän esiin. Se on Pietarin piirioikeuden erittäin
tärkeiden asiain tutkintotuomari, valtioneuvos Mashkevitsh -- mies,
jonka muotokuva ei hevillä tule haihtumaan hänen käsiinsä joutuneiden
suomalaisten "aktivistien" muistosta ja jonka nimen pelkkä maininta
tulee heissä kauan herättämään epämieluisia tunteita. Tämän tarmokkaan,
kunnianhimoisen ja ainakin meidän suomalaisten kannalta pirullisen
miehen huostaan oli "valtakunnan-vastaisista" toimista syytettyjen
suomalaisten asia kokonaisuudessaan jätetty. Ja suunnattomasti tuo
"suomalaisten separatistien salaliitto" antoikin työtä hänelle ja hänen
lukuisille apulaisilleen, joten voi sanoa, että hän näinä vuosina eli
ja teki karrieeriaan yksinomaan suomalaisten kustannuksella. Ja
kaikesta päättäen tuo hänen karrieerinsa olisi muodostunut loistavaksi,
ellei vallankumous olis tullut väliin ja pyyhkäissyt kaiken maailman
tuuliin hänen uurastustensa tulokset.

Jo seuraavana päivänä, kun olin yöllä Shpalernajaan saapunut, sain
tehdä tuttavuutta tämän "erittäin tärkeän" herran kanssa. -- -- --

-- Tuu tänn'! -- viittaa minulle kopin ovelta osastonvartia.

-- Minnekä nyt?

-- Sudjan luo, se shiun tutkii, ootko syyllinen vai syytön.

Ymmärrän, että tässä on matka tutkintotuomarin eteen, karaisen mieleni
ja astun käytävään. Siellä ottaa minut lähettivartia huostaansa,
kuletaan jälleen monimutkaisia käytäviä, kunnes saavutaan
kansliaosastoon, missä minut yöllä kirjoihin merkittiin.

Täällä on kova liike ja äänten sorina. Minut osotetaan seisomaan
käytävän perukkaan, jonka sulkee rautainen säleportti. Kaksi muutakin
vankia on täällä nuotan perukassa. Toinen on selvästikin japanilainen,
solakka laiha mies, päällään alemman venäläisen meriupseerin puku.
Toinen sivilipukuinen herrasmies tuntuu niin suomalaiselta. Kaikkien
meidän silmissämme palaa tutustumisen halu, mutta yksi vartioista
tähystää portin takaa meihin lakkaamatta eikä yksikään meistä uskalla
virkkaa sanaakaan.

Vasta paljon myöhemmin, vallankumouksen päivinä, saan kuulla tuon
Aasian pojan elämäntarinan hänen koppitoveriltaan, joksi oli joutunut
eräs suomalainen lääketieteen kandidaatti. Tulin silloin tietämään,
että hän oli syntyjään korealainen ja kuuluen salaliittoon, jonka
tarkotuksena oli Korean vapauttaminen Japanin herruudesta, oli hän
aluksi mennyt japanilaiseen merisotaväkeen sekä maailmansodan puhjettua
siirtynyt Venäjän laivastoon, voidakseen sillä suunnalla toimia
isänmaansa vapauttamisen hyväksi. Japanilaisen poliisin toimesta oli
hänen kuulumisensa korealaiseen salaliittoon käynyt kuitenkin ilmi ja
hänet oli vangittu. Ja niinpä nuo kaksi sorretun kansan poikaa maapallon
vastakkaisilta puolilta joutuivat samanlaisista separatistisista
pyrkimyksistä syytettyinä istumaan samassa Shpalernajan kopissa, missä
he, englantia keskustelukielenään käyttäen, harjottivat aikansa kuluksi
poliittista kannunvalantaa tai punoivat karkaussuunnitelmia.

Nimeäni huudetaan ja kun eräs vartioista on todennut henkilöllisyyteni,
saan minä asettua kahden sotilaan väliin. Miekat paljastuvat ja:
eteenpäin mars! Kuljemme ylös ja alas, oikeaan ja vasempaan. Kun yksi
käytävä loppuu, aukenee toinen eteen. Osa niistä on selvästikin maan
alla, pimeitä, holvikattoista ja niin mataloita, että täytyy kumarassa
kulkea eteenpäin. Se on mitä monimutkaisin labyrintti ja väliin
pysähtyvät saattajani epävarmoina, mille suunnalle kulkea. Ilma on
painostava ja ummehtunut, minä olen matkan jäleltä vielä huonovointinen
ja seuraan horjuen äänettömiä saattajiani, joiden kasvonpiirteet
vinohkoine, unisine silmineen ilmaisevat selvästi aasialaista
syntyperää.

Sivuutamme jonkun erityisen vankilaosaston. Rivi synkeitä ovia ja
useimpien edessä vartia aivan toisenlaisessa asussa kuin siellä
ylempänä: päällään pitkä, jalkapöytiin ulottuva kauhtana ja vyöllä
avainkimppu. Pitkine vaahtopartoineen ne ovat kuin joitakin museokuvia
Iivana Julman ajoilta. Mutta miltä mahtanevat näyttää heidän
vartioitavansa, noiden synkeiden ovien takana nääntyvät ihmiset?
Mieleeni kohoaa kuva luurangoksi laihtuneista, toivottomuuteensa
tylsistyneistä miehistä, joiden tukka, kynnet ja parta ovat vuosikausia
ilman hoidotta kasvaneet...

Vihdoin muuttuu sokkelokäytävä ilmavammaksi ja me tulemme
oikeuspalatsin avaraan eteishalliin. Sen läpi kuljettuamme pysähdymme
muutamassa sivukäytävässä ovelle, jonka kilvessä suurin kirjaimin
seisoo nimi: Mashkevitsh.

Hetkisen pysähdys ja sitten ovesta sisään.

Sivuseinällä on vihreäverkainen pöytä, jonka takana istuu pitkään
takkiin puettu, vilkaseleinen kalvakka herra, jonka heti arvaan
Mashkevitshiksi. Häntä vastapäätä istuu lyhyentanakka, upseeripukuinen
kaljupää mies, jolla on hyväntahtoiset kasvonpiirteet ja jonka minä
arvaan tulkiksi.

Ääneti viittaa tutkintotuomari minua istumaan pöydän lähelle, mitä minä
mielihyvin noudatan, sillä tuskin jaksan enää seisoallani pysyä.
Molemmat murjaanit miekkoineen saavat paikan minun takanani. Ja sitten
alkaa kuulustelu. Ensin tietysti nimi, eikä vain omani, vaan
vanhempaini, isovanhempaini, vaimoni ja lasteni nimet. Sitten: ikä,
uskonto, alamaisuus...

Viimemainitun johdosta syntyy tutkintotuomarin ja tulkin välillä pieni
kinastus, joka antaa minulle aihetta tehdä erinäisiä johtopäätöksiä.
Tulkki selittää, huolimatta asiaa minulle ollenkaan kääntää, minut
Suomen alamaiseksi. Mutta silloin kohauttaa hra Mashkevitsh
hermostuneesti olkapäitään: Ei suinkaan, vaan Venäjän alamainen!
Kummastuneena väittää tulkki edelleen vastaan, mutta siitä hermostuu
Mashkevitsh entistä pahemmin: eihän toki voi olla puhetta muusta kuin
Venäjän alamaisuudesta!

-- Nu da! -- virkkaa tulkki alistuvasti ja tyytyväisenä merkitsee
Mashkevitsh minut papereihinsa Venäjän alamaiseksi.

Näen nyt selvästi, minkä hengen lapsia arvoisa tutkijani on ja
tajuntaani kohoaa käsite: novoje-vremjalainen. Tulkin esiintyminen
tekee minuun päinvastoin turvallisen vaikutuksen, minkä lisäksi
kielenkäytöstä olen huomannut hänet suomalaiseksi.

Näin minut siis, itseeni lainkaan vetoamatta, ilman muuta merkittiin
ryssäksi! Aito venäläistä mestarijuridiikkaa! Jos minut pöytäkirjaan
olisi merkitty Suomen alamaiseksi, olisi se tuottanut yhtä ja toista
pikku häiriötä muistuttamalla, että Suomella on erikoisasemansa ja omat
perustuslakinsa, jotka takaavat jokaiselle suomalaiselle oikeuden
tulla omassa maassa ja omien lakien mukaan tuomituksi. Siksi: hiiteen
käsite "Suomen alamainen!" Nythän eletään yhdenvertaisuuden ja
yleisvaltakunnallisuuden aikaa. Ne suuret sanat, joita Venäjä yhdessä
toisten liittovaltain kanssa toitottaa pienten kansain oikeuksista,
saavat jo sinänsä riittää.

-- Oletteko kuullut, että suomalaisia on mennyt Saksan armeijaan? --
alottaa hra Mashkevitsh yhtäkkiä varsinaisen keskustelun.

-- Olen kyllä kuullut huhuttavan, että joitakin ylioppilaita olisi
mennyt vapaaehtoisina Saksan armeijaan.

-- Ketä ylioppilaita olette kuullut mainittavan? -- takertuu hän
vastaukseeni.

-- Olen kuullut asiasta yleensä lörpöteltävän kahviloissa ja kaduilla,
mutta mitään nimiä en ole kuullut mainittavan.

-- Oletteko kuullut puhuttavan Lochstädterin leiristä Saksassa?

-- En.

Kaiken aikaa askartelee hän pöydällään, milloin papereitaan
järjestellen, milloin taas lakaten kiinni joitakin virkakirjeitä. Sitä
tehdessään polttaa hän uskomattoman paljon paperosseja. Aina hetken
päästä ottaa hän kotelosta uuden, näpsäyttää bentsiinisytyttäjällä
tulen ja muutaman savun imaistuaan viskaa hermostunein elein puoleksi
palaneen savukkeen tuhka-astiaan. Minuun sinkauttaa hän aina väliin
vaanivan katseen noista kylmistä ja terävistä silmistään. Mieleeni
muistuu ilmi elävänä ovela ja tavatonta psykoloogista taituruutta
osottava tutkintotuomari Dostojevskin romaanista "Rikos ja rangaistus".
Ja itse tunnen, ainakin mitä ruumiilliseen tilaani tulee, olevani
jotakuinkin lähellä Raskolnikovia.

-- Tunnetteko Juho K:n Nivalan pitäjästä? -- alottaa hän jälleen
kuulustelun.

Ahaa, vai siihen nyt siirryttiin, arvelen minä itsekseni. Siitähän
riitti santarmeillakin utelemista ihan loppumattomiin. No, olenhan minä
ainakin valmiiksi treenaantunut.

-- Tunnen kaksikin Juho K:ta --, vastaan yksikaikkisesti.

-- Mutta nuoren Juho K:n?

-- Tunnen nuorenkin.

-- Kuinka vanha hän on?

-- En tiedä varmuudella. Ehkä neljänkolmatta vuotias.

-- Missä tämä Juho K. nykyään oleskelee?

-- Sitähän minun on tietysti mahdoton tietää. Talvella vain kuulin,
että hän oli matkustanut Pohjois-Suomeen työtä etsimään sekä, jos
mahdollista, pyrkiäkseen rajan yli Ruotsiin ja sieltä edelleen
Amerikaan.

-- Millä keinoin rajan yli?

-- Kuinka minä sen tietäisin? -- vastaan olkapäitäni kohauttaen,
ihmetellen samalla, että hän mokomilla kysymyksillä minua vaivaa.

Tämän jälkeen askartelee hän hetkisen ääneti, kääntyy sitten äkkiä
puoleeni ja sanoa leimauttaa:

-- Juho K. on Lochstädterin leirillä Saksassa ja ilmoittaa, että te
olette hänet sinne lähettänyt.

Olen varautunut ottamaan vastaan mitä yllätyksiä tahansa ja siksi
tunnenkin, että kasvoni eivät värähdäkään, vaan minä kestän aivan
tyynesti hra Mashkevitshin vaanivan katseen.

Aivoissani vilahtaa kolme mahdollisuutta: joko ovat venäläiset saaneet
oman urkkijan Saksan suomalaispataljoonaan tai on joku sieltä
palanneista suomalaisista heittäytynyt ilmiantajaksi tai on tämä vain
tutkintotuomarin koukku, jolla hän koettaa saada minut yllätetyksi sekä
siten pakotetuksi tunnustamaan.

-- Se on mahdotonta, -- vastaan lujasti, -- taikka jos Juho K. nyt
olisikin tuolla mainitsemassanne paikassa, niin ei hän ainakaan ole
sellaista perättömyyttä voinut liikkeelle laskea, että minä olisin
hänet sinne toimittanut, sillä minä tunnen hänet rehelliseksi kunnon
pojaksi.

-- Niin, mutta hän on muille kertonut, että te olette hänet Saksaan
lähettänyt.

Ähää, hän perääntyy, päättelen tyytyväisenä. Jälleen hetkinen
äänettömyyttä ja sitten taas yhtäkkiä:

-- Mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?

Kohautan hartioitani samalla tavoin kuin näin hänen itsensä äsken
alamaisuutta koskevassa kysymyksessä tekevän sekä vastaan:

-- Jos joku on kertonut Juho K:n ilmottaneen, että minä olen hänet
Saksaan lähettänyt, niin hän on törkeästi valehdellut.

Vähän aikaa kirjotettuaan:

-- Mitä varten te vangittaessa teitte vastarintaa?

-- Säilyttääkseni vapauteni, koska minulla oli tiedossani esimerkkejä,
että näinä poikkeuksellisina aikoina kaikenlaisten epäluulojen
perusteella vangitaan aivan syyttömiä kansalaisia ja pidätetään
tietämättömiksi ajoiksi työstään.

-- Kenen te tiedätte syyttömästi vangituksi? -- kysyy hän nyt
kummastusta teeskennellen.

Sattuupa tiedossani olemaan hyvä esimerkki. Asuessani keväällä 1915
Helsingissä Vuorikatu 4:ssä pantiin viereisessä huoneessa yösydännä
toimeen kotitarkastus sekä vangittiin huoneessa asuva nuori
rakennusmestari. Saatuaan viettää kuukausia vankilassa vapautettiin
hänet vihdoin syyttömänä, mutta tuo epätietoinen kohtalo oli kivuloista
nuorukaista painanut niin raskaasti, että hän kohta sen jälkeen kuoli.
Tämän surullisen historian kerron nyt hra Mashkevitshille, saaden
palkakseni tuon jo ulkoa osaamani kärsimättömän olkapäiden kohautuksen.

-- Mitä systeemiä teidän revolverinne oli? -- kysyy hän asiaan sen
enempää huomiota kiinnittämättä ja merkitsemättä siitä mitään
pöytäkirjaan.

-- Browninki.

-- Mistä te olitte sen saanut?

-- Olin lainannut sen tohtori S:ltä Helsingissä.

-- Missä tarkotuksessa?

-- Kun minun, oltuani syksyllä 1915 kirjallisten töitteni takia
muutaman viikon Helsingissä, oli matkustettava takaisin kotiini
maaseudulla ja kun sieltä olin kuullut, että sinne on ilmestynyt paljon
työtöntä irtolaisväkeä ja että muutamia sisäänmurtojakin on kotini
lähellä tapahtunut, päätin hankkia Helsingistä revolverin. Niinpä kun
eräänä iltana Catanin kahvilassa tapasin muutamia tuttuja herrasmiehiä,
kysäsin heiltä, tietävätkö he revolvereja olevan nykyään Helsingissä
saatavana. Kun jotkut olivat arvelleet, ettei niitä nykyään saisi
ostaa, tarjosi tohtori S. minulle lainaksi oman revolverinsa.

Siten kuului vastaukseni, jolla minä tavallaan jouduin antamaan ilmi
tohtori S:n. Mutta siihen oli minulla pakko, sillä tohtori S. oli
revolveria lainatessaan ilmottanut rekisteröineensä sen Helsingissä,
kehottaen minua tekemään samoin kotipaikallani sekä samalla
ilmottamaan, mistä olen sen saanut. Niinpä jos minä nyt olisin
kieltänyt saaneeni revolverin tohtori S:ltä, vaan sanonut sen esim.
oston kautta jo vuosia sitten hankkineeni, olisi hra Mashkevitsh
apureineen saanut rekisterien avulla kuitenkin selvän browningin
alkuperästä, jolloin minun kiertelyni olisi ollut omiaan vahventamaan
toht. S:ään kohdistuvia epäluuloja. Sitäpaitsi olin Oulun
lääninvankilasta onnistunut toht. S:lle toimittamaan sanan, miten aion,
jos asiaa minulta tiedustellaan, ilmottaa revolverin lainauksen
tapahtuneen. -- -- --

Kuulustelu on päättynyt ja tulkki alkaa lukea minulle pöytäkirjaa.
Kuuntelen sitä melkein tylsänä, sillä päätäni kivistää yhä pahemmin.
Korvaani tarttuu kuitenkin, että vastarinnan tekoa koskevan kohdan on
hra Mashkevitsh suvainnut merkitä seuraavasti: "Vastarintaa tein
säilyttääkseni vapauteni." Siinä kaikki!

-- Eihän se niin ollut, vaan: "vastarintaa tein säilyttääkseni
vapauteni, _koska_ j.n.e." --, keskeytän minä lukemisen.

Tulkki kääntää sen uskollisesti Mashkevitshille, joka luimauttaa minuun
ärtyneen katseen, mutta tarttuu kuitenkin kynään ja kirjottaa
pöytäkirjan loppuun lisäyksen. Kun se on valmis, kääntää tulkki sen
minulle, jolla aikaa Mashkevitsh tähtää minuun väijyvän katseen, että
huomaako tuo sen pienen pukinsorkan, jonka hän pisti vielä
lisäykseenkin. Minä huomaan sen kylläkin, mutta minut on vallannut
täydellinen yksikaikkisuus, minä kohautan vain hartioitani hra
Mashkevitshiltä oppimaani tapaan, ja annan lukemisen jatkua,
päästäkseni pian takaisin koppiini. Olen nyt täysin vakuutettu, että
hra Mashkevitsh paitsi novoje-vremjalaista suomalaisvihollisuuttaan, on
lisäksi mielivaltainen ja kavala mies, johon nähden täytyy pitää
silmänsä auki.

Pöytäkirjan lopussa on tutkintotuomarin päätös, jossa hän tuomitsee
minut menettämään kaikki oikeuteni sekä ilmottaa minut asetettavaksi
syytteeseen niiden ja niiden Venäjän rikoslain pykäläin nojalla.

-- Te saatte, jos tahdotte, pauna tähän vastalauseenne ja se menee
yhdessä pöytäkirjan kanssa hovioikeuteen, -- ilmottaa hän lopuksi.

-- Kyllä, tietysti minä haluan panna vastalauseeni.

Mutta hän ei suvaitse sanoa, milloin ja missä minä tuon vastalauseen
saan kirjottaa, vaan hän viittaa minua poistumaan ja sapeleitaan
kalistellen nousevat murjaanit takanani liikkeelle. Enkä minä tällä
haavaa juuri kykenisikään panemaan kokoon kunnollista vastalausetta.
Otanpa siitä selvän huomenna, sillä tietystihän näitä kuulusteluja
jatkuu vielä monta päivää ja hän kajoaa joka asiaan, mihin
santarmitkin.

Mutta päivät alkavat kulua kaikessa rauhassa eikä minua sen koommin
viedä Mashkevitshin eteen. Mieltäni kaivelee joka päivä vastalause.
Mitä tehdä? Olenhan kuin pilttuuseen kytketty elukka, jolle
määrähetkenä annetaan appeensa ja toisena määrähetkenä viedään hiukan
jalottelemaan. Vartialle, jolla sitäpaitsi näyttää aina olevan kiire,
en pysty asiaani selittämään ja osaston vartia ei näyttäy
viikkokausiin. Yhä pahemmin jäytää asia mieltäni, kunnes lopulta
selviän päätökseen: Kun minut viedään oikeuteen, panen siellä heti
alussa jyrkän vastalauseen koko tätä menoa vastaan, että minut vastoin
Suomen perustuslakeja on raahattu vieraalle maalle vieraiden lakien
mukaan tuomittavaksi, sekä sen jälkeen kieltäydyn vastaamasta mihinkään
kysymyksiin. Niin, sen minä totisesti teen, ja pian juurtuu asia
mielessäni lujaksi päätökseksi.



V

VIIKOT VIERIVÄT...


-- V'vannu prigatovitsa!

Se on vallan uusi huuto, joka käheällä ja yksitoikkoisella äänellä
toistettuna eräänä aamupäivänä kajahtelee käytävästä.

Mitähän se merkinnee? No, kaipahan pian selvinnee, mistä on kysymys.

Hetken kuluttua aukeneekin ovi, vartia viittaa minua astumaan ulos ja
virkkaa: V'vannu! Samassa selviää minulle, että tarkotus on mennä
kylpyyn. Lähden vartia vartialta -- niitähän seisoo tienosottajina
kaikissa käänteissä -- astelemaan pitkin käytävää, samalla kuin
mielessäni väikkyy suuri holvikattoinen sauna hieman siihen tapaan kuin
Oulun lääninvankilassa, suuri, kuumuutta huokuva kiuvas, vihdanläiske
ja veden solina... Mutta päätyessäni etäällä maakerrassa olevaan
saunaosastoon, suljetaan minut hämärään, pienen pieneen koppiin, jossa
on tyhjä kylpyamme sekä suihkuvehkeet.

Pian seison alastonna ammeessa ja kranoja sovitellen lasken päälleni
niin kuuman suihkun kuin ihoni suinkin sietää. Mutta kauan ei
kylpemisen sulosta saa nauttia, sillä vartia kurkistaa jo ovilasista ja
hoputtaa joutumaan.

Kun paluumatkalla silmälasejani kuivaten astelen pitkin pohjakerran
käytävää, havahdun äkkiä sanoihin:

-- Terve, Kyösti!

Hämmästyneenä nostan katseeni ja äkkään edessäni Esko Riekin, joka
pyyheliina kainalossa astelee vastaani, nähtävästi matkalla saunaan.

-- Terve, terve!

Sen suurempaan sananvaihtoon meillä ei ole tilaisuutta, eipä edes kättä
puristaa. Mutta mieleni sykähtää äkkiä tavattoman iloiseksi: onhan
meitä ainakin kaksi suomalaista samassa kadotuksessa!

Tähän saakka olen luullut olevani ypö yksinäni tässä kolkossa talossa.
Oulun lääninvankilassa kuulin kyllä kerrottavan, että Riekki on
Pietarissa Shpalernajan vankilassa, mutta kun minua saattaneet
santarmit puhuivat hovioikeuden vankilasta, olen ollut siinä
käsityksessä, että Shpalernaja on kokonaan toinen vankila. Niin uskon
edelleenkin ja päättelen itsekseni, että Riekki on vasta siirretty
Shpalernajasta tänne hovioikeuden vankilaan, luultavastikin pian alkavaa
oikeudenkäyntiä varten.

No niin, orpoudentuntoni on tämän kohtauksen jälkeen tuntuvasti
vähentynyt ja vaikka en pitkiin aikoihin tämän jälkeen edes
vilahukselta näe Riekkiä enkä tiedä, missä osassa vankilaa hänen
koppinsa sijaitsee, tuntuu oloni kuitenkin tämän jälkeen ikäänkuin
hiukan turvallisemmalta, tietäessäni jossakin täällä läheisyydessäni
löytyvän kohtalotoverin.

Mutta löydöt jatkuvat.

Moniaan päivän kuluttua keksin Shpalernajan muurien sisällä toisenkin
suomalaisen, vieläpä lähimmässä läheisyydessäni. Kävelemään mennessäni
ja sieltä palatessani olen joka kerta kiinnittänyt huomioni
parinkymmenen askeleen päässä perässäni seuraavaan naapuriini. Se on
nuori, korkeintaan parinkymmenen ikäinen mies ja näyttää kaikessa
olemuksessaan suomalaiselta. Aivan kuin ensi vuoden ylioppilas tai
ylemmän luokan lyseolainen. Arveluani vahvistaa vielä huomio, että
hänkin joka kerta tarkastelee minua ikäänkuin tunnustellen. Hän
esiintyy reippaasti ja liikkuu aina pää pystyssä sekä hymy huulillaan
kuin astelisi hän mitä rajattomimmassa vapaudessa.

Kunpa saisin tilaisuuden kysäistä, onko hän suomalainen!

Pian täyttääkin suopea kohtalo toivomukseni. Kuten ennen olen sanonut,
nousevat portaat neljännestä viidenteen kerrokseen muurin sisätse.
Siinä seisoo aina vartia, milloin vangit kulkevat saunaan tai
kävelypaikalle. Mutta eräänä päivänä kävelemästä palatessamme ei
vartiaa näykään siinä kohti. Silloin ehättää naapurini ihan
kintereilleni ja yhtäkkiä kuulen minä takanani kuiskauksen:

-- Oletteko suomalainen?

-- Kyllä, -- kuiskaan minä vastaan. -- Mistäs te olette?

Hän käsittää kysymykseni nähtävästikin hieman väärin, sillä hätäinen
vastauksensa kuuluu:

-- Saksan matkasta!

Vartia ilmestyy samassa näkyviin ja sananvaihtomme katkeaa siihen.
Mutta olemmehan todenneet toisemme kansalaisiksi sekä kohtalotovereiksi
ja ilo sydämessä työnnymme koppeihimme. Kun vartia on poistunut oven
takaa, kuulen heti seinän takaa naputusta. Tartun lyijykynään ja
naputan vastatervehdyksen.

Ah, ollapa meillä nyt selvillä naputussysteemi! Muistan vuosia sitten
lukeneeni erään venäläisen vallankumousmiehen kuvauksia vankilaelämästä
ja siinä oli myöskin esitettynä järjestelmä, jonka mukaan vangit
seinään naputtelemalla vaihtavat ajatuksiaan. Mikä vahinko, etten
tullut sitä silloin mieleeni painaneeksi! Mutta saatoinko aavistaa,
että itsekin vielä joutuisin samaa kokemaan.

Äh, kun pystyisimme ajatuksiamme vaihtamaan! Hän sanoi olevansa
syytettynä Saksan matkasta. On kai siis ollut Saksassa. Mikä nautinto
minulle olisikaan kysellä elämästä suomalaispataljoonassa, lukuisista
tuttavista siellä, hänen kotimatkastaan ja lukemattomista muista
seikoista!

Mutta eikö voisi keksiä jotakin uutta yksinkertaista
naputusjärjestelmää? Maltahan! Jos a merkittäisiin yhdellä
napautuksella, b kahdella, d kolmella ja niin edelleen läpi
aakkosluettelon, niin eikö sillä tavoin jo saattaisi tulkita
ajatuksiaan? Totta kai, vaikka hitaastihan se kävisi, koska esim.
ä-äännettä merkitäkseen täytyisi napauttaa kappaleen kolmattakymmentä
kertaa. Mutta mitämaks, onhan vankilassa aikaa ja ajan tappaminenhan
täällä onkin kaikista tärkeintä.

Tuumasta toimeen siis. Alan ensiksi naputtaa nimeäni, mutta pitkälle en
ehdi, kun naapuri keskeyttää minut vastanaputuksella. Kun hän vaikenee,
alotan uudelleen, mutta samoin tuloksin: hän keskeyttää kärsimättömästi
ja naputtaa itse jotakin. Ilmeisesti on hänelläkin joku järjestelmä,
sillä hän naputtaa jaksottain, pitäen välissä aina pienen loman. Mutta
minä en tajua siitä tämän taivaallista. Yhtä vähän kuin hänkään minun
naputuksestani.

Pöytiemme ääressä ihan lähekkäin istuessamme olemme kuin kaksi vento
vierasta muukalaista, joiden on mahdoton ymmärtää toistensa kieltä.
Tai, teosofien oppiin turvautuakseni, niinkuin kaksi henkiolentoa,
jotka epätoivoisesti ponnistellen koettavat tehdä itseänsä
ymmärretyiksi ruumiillisille olennoille.

Minun täytyy keinolla millä hyvänsä saattaa järjestelmäni hänen
tietoonsa, päätän lopuksi. Pian onkin minulla keino valmiina. Kehitän
paperossin varsipaperin auki, kirjotan siihen sekä nimeni että
selityksen naputusjärjestelmästäni, käärin paperisuikaleen jälleen
rullalle ja talletan sen takataskuuni, viskatakseni kävelyretkellä
sopivan tilaisuuden sattuessa hänelle.

Jonkun päivän kuluttua onkin taas vartia poissa viidennen kerroksen
porraskäänteestä ja kun naapuri ehättää kintereilleni, viskaan minä
tuon viattomalta näyttävän paperossin pätkän hänen eteensä. En
kuitenkaan ehdi panna merkille, huomaako hän korjata paperin, ja
pamppailevin sydämin työnnyn koppiini.

Olin tiedonannossani m.m. kehottanut häntä minun järjestelmääni
noudattaen naputtamaan aluksi oman nimensä. Jännittyneenä odotan hänen
naputustaan, mutta seinän takaa ei kuulu risahdustakaan. Naputan itse
aluksi, mutta saamatta minkäänlaista vastausta.

Ihme ja kumma!

Mutta hän ei kai huomannut tai muuten ehtinyt korjata kirjelappustani?
Silloin sen voivat vartiat korjata lattialta, näkevät siinä suomalaista
kirjotusta ja -- minua tomppelia kun kirjoitin siihen nimenikin! Suoraa
päätähän ne silloin osuvat minun kimppuuni!

Levotonna käyskelen edestakaisin lattialla ja odotan, mitä tuleman
pitää.

Mutta mitä ihmettä se merkitsee, että naapurini ei tällä kertaa anna
itsestään minkäänlaista elonmerkkiä! Naputan uudelleen, mutta yhä ilman
tuloksia.

Silloin iskee mieleeni kamala epäluulo. Hän on ollut Saksassa. Ehkäpä
se onkin juuri hän, joka tunnustaessaan kaiken on Mashkevitshille
kertonut myöskin Juho K:sta ja minusta. Ilmiantajani istuu siis puolen
metrin päässä itsestäni!

Naputan jälleen seinään ja kuuntelen. Ei hiiren hiiskausta
vastaukseksi.

Ei epäilemistäkään: hän on nähnyt paperissa minun nimeni, hämmästynyt
huomatessaan, että yksi hänen ilmiantojensa uhreista istuu hänen
rinnallaan ja sen vuoksi ei hän kehtaa vastata naputuksiini.

Olen selvästi näkevinäni, kuinka hän tuolla seinän takana istuu
masentuneena ja häpeissään. Mutta mitä, enkö kuullut itkua jostakin?
Herkistän korviani ja toden totta: selvästikin joku itkee jossakin. Ja
kuka muu se olisi kuin hän, naapurini ja ilmiantajani. Se odottamaton
huomio, että hänen ilmiantonsa uhri on joutunut istumaan hänen
lähimpänä naapurinaan, on vaikuttanut häneen niin kohtalokkaasti ja
valtavasti, että hän on purskahtanut itkemään.

Mieli mitä ristiriitaisinten ajatusten meuromana kävelen minä vinhaa
vauhtia edestakaisin ja pysähdyn aina väliin kuuntelemaan... -- -- --

Seuraavana aamuna ylös noustessamme naputtaa hän jälleen tavallisen
aamutervehdyksen.

-- Kas, kas, hän tekeytyy viattomaksi!

Kävelemään mennessämme tähtään minä häneen läpitunkevan, epäluulolla
kyllästetyn katseen. Mutta hän astuu pää pystyssä, kuten tavallista, ja
nyökkää minulle hymysuin tervehdykseksi. Häpeästä, arkailusta ja
omantunnontuskista ei hänen kasvoillaan näy jälkeäkään.

-- Mikä paatunut kanalja ja teeskentelijä! Mutta hänen esiintymisensä
rehti varmuus ja  nuorekas reippaus saa minut epäilemään omia
epäluulojani. Ehkä hän onkin vallan viaton mies ja jostain pätevästä
syystä oli eilen vastaamatta naputuksiini.

Ah, ettemme voi keskustella!

Seuraavana päivänä on hän jälleen vastaamatta naputuksiini ja
kävelemään mennessäni en häntä enää näe. Hänen koppinsa pysyy päivästä
toiseen autiona ja kun sieltä jälleen alkaa kuulua liikehtimistä,
totean minä kävelemään mennessä, että olen saanut uuden naapurin,
keski-ikäisen mustapartaisen venäläisen. Nuori suomalainen on kokonaan
häipynyt näköpiiristäni -- kunnes kuukausien perästä, vasta
keskitalvella tapaan hänet lutherilaisessa jumalanpalveluksessa,
jolloin hän iloisena tulee minua tervehtimään ja kertoo, että hän
silloin tuttavuutemme alussa äkkiä sairastui ja siirrettiin Krestyn
vankilan sairaalaan, mistä palattuaan hänet sijotettiin uuteen
koppiin, etäälle minusta. Hän oli jo silloin osannut venäläisen
naputusjärjestelmän sekä koettanut sitä minullekin välittää: hän oli
kirjottanut kaavan paperossikotelon kanteen ja koettanut kerran
kylpemästä palattuaan työntää sitä oven alatse minun koppiini, vaikka
onnistumatta.

Hän oli pohjoissavolainen nuorukainen, ollut matkalla Saksaan, mutta
vangittu muutamain muiden keralla menomatkalla. Tällöin varsinaisesti
tutustuessamme olin jo kauan ollut selvillä ilmiantajastani ja tähän
ensimäiseen kunnon naapuriini kohdistuneet epäluulot sain panna niiden
päähänpistojen tiliin, joiden heräämiseen vankikopin ilmanala on niin
ihmeen edullinen. -- -- --

Pitkiksi aikoja supistuvat suomalaislöytöni näihin kahteen mieheen.
Elän sellissäni mitä täydellisimmin ulkomaailmasta eristettynä, luullen
meitä suomalaisia Shpalernajan muurien sisällä löytyvän ainoastaan
kolme miestä.

Oikeata munkkikammioelämää!

Päiväjärjestykseni on vakiintunut seuraavaksi: kello kuudelta ylös
noustua pesen koko yläruumiini ja teen sen jälkeen tavalliset
voimisteluliikkeeni. Vuoteen koottuani ja nostettuani seinälle lakaisen
lattian, minkä jälkeen heti seuraa aamuteen juonti, mikä samalla käy
myöskin aamiaisesta. Sen päälle sytytän päivän ensimäisen paperossin --
poltan niitä säännöllisesti kaksitoista kappaletta päivässä -- sekä
otan esille Trastin kielioppaan, josta isken päähäni vissin määrän
sanoja ja lauseparsia, kuulustellen samalla itseltäni eilispäivän
"läksyn". Sitten otan esille "Bragelonnen varakreivin", jonka
lehtien reunat ja yleensä kaikki tyhjät tilat olen varannut
käsikirjotuspaperiksi, koska osastonvartian sanojen mukaan en kerta saa
muuta paperia siihen tarkotukseen.

Oulun lääninvankilassa alotin Suomen itsenäisyysaatteelle rakentuvan
historiallisen näytelmän, jonka aiheen jo vuosia sitten olen tarkkaan
tutkinut. Sitä ryhdyn nyt jatkamaan, säe säkeen jälkeen syntyy romaanin
reunoihin, minä unhotan olotilani ja ympäristöni sekä tunnen todellista
luomisriemua. Kun istuminen epämukavalla rautalevyllä alkaa vaivata,
sytytän paperossin ja nousen kävelemään.

Noin kävellessäni ja ajatusten harhaillessa omia teitään tapahtuu
tavallisesti, että sisäisen näköni eteen ilmestyy yhtäkkiä af Enehjelm
kelmeine kasvoineen ja häijysti tuijottavine silmineen, joiden alustat
ovat painuneet ja kuolleella verellä. Minut valtaa kiihtymys ja ankara
sydämenlyönti, tasainen kävelytahtini muuttuu epätasaisesti
harppailevaksi ja käteni tekee huomaamattani huitovia liikkeitä... Ja
kun vihdoin saan karkotetuksi mielestäni Enehjelmin, marssivat eteeni
tyhmine naamoineen ne hänen kätyrinsä, suomalaiset poliisimiehet, jotka
olivat minua vangitsemassa ja vainukoiran uskollisuudella pyydystivät
saalista venäläiselle santarmille. Koetan päästä näistä ikävistä ja
kiihdyttävistä kohtauksista, mutta säännöllisesti joka päivä palautuvat
ne takaisin ja saavat minut lopulta epäilemään siinä piilevän jotakin
taudinomaista.

Kirjottamalla ja edestakaisin kävelemällä kuluu päivä loppuun. Milloin
väsymys tavallista herpaisevampana valtaa, silloin laittaudun noiden
pöytänä ja penkkinä palvelevien rautalevyjen varaan niin mukavasti kuin
se suinkin käy, nojaan pään käsiin ja koetan nukahtaa.

Kohta iltateen jälkeen, siinä seitsemän paikkeilla, laittaun vuoteeseen
ja otan kirjan käsille. Luen vain pienin annoksin, saadakseni nuo pari
romaania kestämään mahdollisimman kauan. Päivällä en niihin lainkaan
kajoa ja lukemisen keskeytän aina jännittävimmälle kohdalle, mikä tekee
seuraavan illan odottamisen mieluisaksi.

Tietenkään ei parin kirjan lukeminen säästellen käyttäenkään riitä
kovin kauaksi. Kun ne ovat auttamattomasti lopussa, tuntuu elämä
entistäkin harmaammalta ja autiommalta. Pitkät iltahetket täytyy nyt
kokonaan täyttää omilla mielikuvillaan. Ja käyhän se sekin.

Mutta eipä kestä kauan kun saan jälleen lukemistakin. Eräänä päivänä
tuo vartia koppiini kolme kirjaa. Käy selville, että vankilassa on
kirjastokin, josta joka maanantai lainataan vangeille kaksi tai kolme
kirjaa.

Mainiota! Kunpa nyt osaisin jotenkutenkaan venäjää.

Alan tarkastella kirjoja. Kaksi niistä on suurikokoista. Ne ovat erään
arvokkaan aikakauskirjan sidottuja vuosikertoja. Kolmas, sinisiin
pahvikansiin sidottu, on pienempi ja litteä. Kun avaan sen nimilehden,
olen ällistyksestä miltei huudahtaa. Lehden yläreunassa seisoo selvin
länsimaisin kirjaimin: Maiju Lassila, sekä sen alla: Pekka Puavalj.

Heureka! Shpalernajan kirjastossa on siis suomalaistakin
kirjallisuutta, vieläpä aivan uusinta lajia.

Kirjaa selaillessani tunnustan itselleni, etten ole lukemalla
lähimainkaan jaksanut seurata tämän hermafrodiittisen ammattiveljeni
kintereillä, hänen kirjottamalla kartuttaessaan suomalaista
kirjallisuutta. Viimeinen saavutukseni oli "Pojat asialla" ... vai
oliko se ehkä "Nuori mylläri", mutta mikä kirjatulva olleekaan niiden
ja "Pekka Puavaljin" välillä! Korvatakseni edes hiukan laiminlyöntiäni
alan nyt sitä perusteellisemmin lukea tätä niin omituisissa oloissa ja
niin odottamatta käsiini joutunutta kirjaa. Ja totisesti, nautinpa
kelpo tavalla siitä klassillisesta tavasta, millä hän kuvailee noita
elämän peruskysymyksistä jaarittelevia savolaisia, joiden ikenissä
riippuu piipun nysä ja aivoissa pötköttää laiska ajatuksen katkelma...

Mutta kirja herättää mielenkiintoani muullakin kuin pelkällä
sisällöllään. Muutamia lehtiä edettyäni huomaan eräällä sivulla pieniä
pisteitä, joita jollakin terävällä kärellä on painettu sinne tänne
erinäisten kirjainten alle. Kokoan nuo täten merkityt kirjaimet
sanoiksi ja saan lauseen: "Meitä suomalaisia on täällä ainakin
parikymmentä miestä." Hiukan etempänä ilmottaa eräs, mainiten aluksi
nimensä, olevansa Härmän pohjalainen sekä tulleensa vangituksi
valtiollisista syistä.

Mielikuvitukseni riehahtaa liikkeelle. Täällä olisi siis niinkin suuri
joukko suomalaisia ja minä kun olen luullut niiden supistuvan kolmeen!
Ketähän ne voinevatkaan olla? Ties kuinka monta tuttua niiden joukosta
löytyisi. Koetan arvailla ja käyn mies mieheltä läpi tuttavapiirini...

Mutta eräänä päivänä saan toiseltakin taholta vahvistuksen ilmotukseen,
että täällä on melkonen joukko suomalaisia. Sen antaa vankilan parturi,
joka -- itsekin vanki --, kerran viikossa parturituvaksi järjestetyssä
kopissa vartian läsnäollessa ajaa niiden vankien parrat, jotka haluavat
siihen tarkotukseen uhrata kymmenen kopeekkaa kerralta. Kun minut
vartia ensi kerran -- partani on silloin jo kasvanut kiusallisen
pitkäksi -- saattaa parturiin ja minä istahdan tuoliin, hämmästyttää
parturi, nuori venäläinen, minut seuraavilla suomeksi lausumillaan
sanoilla:

-- Parta pois?

-- Ah, osaatteko suomea? -- kysyn ilahtuneena.

Mutta ei, sen enempää hän ei juuri osaa ja senkin vähän on hän oppinut
ollessaan parturina Suomen asemalla, ja sitten:

-- Sdjes mnogo finnof -- täällä on paljon suomalaisia, ja niiltä hän on
tietysti aina jonkun sanan oppinut.

Tekisi mieleni udella, muistaako hän noiden suomalaisten nimiä, mutta
vartian läsnäolo estää minut siitä.

Sitä uteliaammin alan tästä lähin kävelemässä tai perjantaisin
kylpemässä käydessäni pälyillä ympärilleni, keksiäkseni kohtaamieni
vankien joukossa suomalaisia. Väliin luulenkin huomaavani selvästi
suomalaisia kasvon tyyppejä, mutta ne ovat minulle ennestään
tuntemattomia ja sananvaihtoon ei ole pienintäkään tilaisuutta.
Riekkiäkään en seuraavilla kylpykerroilla näe enää edes vilahdukselta.

Niiden seitsemäntoista joukossa, jotka ovat kanssani yhtaikaa
kävelemässä, en huomaa yhtään suomalaiselta näyttävää, kun kerran,
ollessani sisäänkäytävän vieressä karsinassa, saan kehäaidan läpi
tilaisuuden heitä tarkastella, heidän yksitellen poistuessaan
kävelypaikalta. Ne ovat kaikki selvästikin venäläisiä, useimmat
herrasmiehiä eri ikäluokista, toisilla tshinovnikan univormu päällään.

Hyvin usein näen ulos tullessani tuossa edellä mainitussa karsinassa
vanhan, kankealiikkeisen ja tursistuneen herran, jolla kesäkuumallakin
on jaloissaan vuoratut päällyskengät ja jonka silmänalustat ovat
pussistuneet. Äreänä kuin bulldoggi liikkuu hän häkissään ja näyttää
olevan valmis räjähtämään mitä kiukkuisimpiin solvauksiin, jos joku
uskaltaisi liiaksi häntä lähennellä. Mikähän bojari sekin lie? Ties,
vaikka itse sotaministeri Suhomlinof, jonka tiedän parastaikaa
petoksiensa takia istuvan telkien takana. Suhomlinoviksi alankin sitten
itsekseni nimittää tuota maailman menoon nähtävästikin syvästi
myrtynyttä kohtalotoveriani.

Kävelykarsinain seinämissä, vaikeammin huomattavissa kohdissa, huomaan
toisinaan kaikenlaisia pieniä tiedonantoja, esim. "Privjet anarchistami
-- terveisiä anarkisteille", y.m. sekä alla milloin koko nimi, milloin
vain alkukirjaimet ynnä kopin numero. Suomalaisia tiedonantoja tai
nimiä en alkuaikoina keksi yhtään.

Eräänä päivänä huomaan, että kävelykarsinaani putoaa ilmasta jotakin.
Etsin katseillani ja keksin maassa limpun sydämestä puristetun pienen
pallon. Sen kylestä pistää näkyviin pieni, rullalle käännetty paperi.
Arvaan että se on viskattu jonkin kopin ikkunasta. Tulen täyteen mitä
kiihkeintä uteliaisuutta. Kiertelen sitä kuin kissa kuumaa puuroa ja
kun vartiain silmä välttyy, sieppaan paperin kouraani. Kurkistan siihen
hätäisesti ja tunnen pettymystä, nähdessäni siinä venäläistä
kirjoitusta. Eräs anarkisti siinä ilmoittaa nimensä ja koppinumeronsa
sekä lausuit terveisiä aatetovereilleen.

Mitäpä jos olisi minunkin kirjottaa jonnekin nimeni sekä terveiseni
toisille suomalaisille? Vai olisiko mukavampi kirjottaa paperilapulle
kopissani, sekä jättää se sitten tänne? Mutta itsesäilytysvaisto
pidättää minua siitä, sillä arvaan kävelykarsinain olevan tarkan
valvonnan alaisia. Siitä saankin pian tuntuvan esimerkin.

Muutamana iltana, kun olen jo makuulla, astuu koppiini osastonvartia,
matkassaan upseeripukuinen päällikönapulainen, pitkäkoipinen
laiheliini, jolla on kourassaan muutamia lappuja harmaata paperia.
Komennettuaan minut ylös, jolloin yöpaidassani saan seisoa smirnaassa
tuon koipeliinin edessä, näyttää hän minulle noita lappuja, joissa
huomaan suomalaista kirjotusta, sekä murahtaa jotakin.

-- Oot shie kävelyss' kiruttanut? -- tulkitsee osastonvartia, josta
aluksi ymmärrän yhtä vähän kuin pomoshnikankin murinasta.

Tihrusilmänsä tuimassa vireessä tinkaa äijä, olenko minä "kiruttanut",
kunnes asia yhtäkkiä selviää minulle: tahtovat tietää, olenko minä
jättänyt kävelypaikalle nuo kirjelappuset. Ehätän lujasti ilmottamaan
että: ei! Pomoshniekka tempaa hyllyltä "listokin", jossa oli merkittynä
nimeni ynnä vangitsemistani koskevia seikkoja. Verrattuaan nimeäni
paperilapuissa oleviin huomaa hän minut viattomaksi, minkä jälkeen he
ääneti poistuvat -- arvatenkin mennäkseen jonkun toisen suomalaisen
koppiin, sieltä kolmanteen, kunnes mahdollisesti keksivät sen poloisen,
joka on ollut kyllin varomaton turvautuakseen tällaiseen kirjevaihtoon.

On omituista, kuinka siellä kävelypaikalla mielikuvitus ponnahtaa
lentoon. Kaihoisana kääntyy vangin katse taivasta kohti, josta
oikeastaan vain ahdas kaistale näkyy tänne umpinaisen ja pölyisen pihan
pohjalle. Vaaleat kesäiset pilvenhattarat, jotka niin keveinä ja
huolettomina ilman päämäärää kuin huvimatkalaiset purjehtivat
horisontin yli, tempaavat mielikuvituksen mukaansa tuonne rajattoman
vapauden maille. Linnut, jotka nopeassa lennossaan leikkaavat
horisonttia, herättävät kateutta ja saavat vapautensa menettäneen
tuntemaan elämänsä kaksinverroin painavalta.

Ah, kun saisikin vaihtaa osia noiden siivekkäiden matkalaisten kanssa!
Tai kun olisi huostassani taikasana, jolla silmänräpäyksessä voisi
muuttaa itsensä linnuksi! Jospa nyt esimerkiksi venäläinen sana
"rebjonok" saisi huulillani yhtäkkiä sellaisen voiman.

No, lausunpa siis: rebjonok! ja samassa tapahtuu muutos: kutistun
silmänräpäyksessä oman nyrkkini kokoiseksi, jalat hoikkenevat
lyijykynääkin ohuemmiksi ja käteni laajenevat keveiksi, ilmaviksi
siiviksi, samalla kun silmäni saavat penikulmien päähän kantavan
näkövoiman. Tuskin ovat vartiat äkänneet, mitä karsinassani on
tapahtunut, kun minä kirkkain lirityksin, johon suljen kaiken
vahingoniloni ja vapauden riemuni, livahdan ylös räystäälle. Sieltä
katselen hetken sitä paniikkia, mikä pihalla syntyy, kun yksi vangeista
huomataan kadonneeksi. Sitten tempaa yläilma minut puoleensa. Neva
kiiluu allani kuin hopeanauha ja tuhansien kirkkojen katot kimaltelevat
kuin kultaiset pisteet. Saatuani yleissilmäyksen Pietarista suuntaan
matkani pohjoiseen. Vasemmallani päilyy Suomenlahden pinta, oikealla
Laatokan vedet ja tummana kaistaleena niiden välissä Viipurin kannas
havumetsineen, kunnaineen ja pienine järvineen. Tuolta edestäpäin
kohoaa näkyviin vanha Torkkelin linna, jääden jo seuraavassa hetkessä
taakseni, samalla kuin Saimaan monisokkeloinen vesistö levittäytyy
alleni... Yhä vain eteenpäin kuulaassa, äänettömässä avaruudessa.
Mahtavana peililasina kimalteleva järvenselkä toisensa jälkeen siirtyy
näköpiirini läpi. Kuopiokin Kallavesineen ja Puijoineen on jo jälellä,
allani ovat Suomenselän tummat havumetsiköt ja niiden takaa aukenevat
kotiseutuni laajat tasangot. Vielä muutama siivenveto ja jo keksii
silmäni tuolla lakeuden keskellä pienen taitekattoisen asumuksen.
Laajoja kaarteita tehden laskeudun alas ja istahdan aitan harjalle.
Siinä edessäni istuu vaimoni keinulaudalla ja lapset leikkivät
nurmikolla. Mutta annahan olla, kun he menevät sisälle, livahdan
minäkin sinne avonaisesta akkunasta ... "rebjonok!" ja siinähän seison
omassa persoonassani sanattomiksi ällistyneiden omaisteni keskellä...

Tuskin olen tämän ilmaseikkailun saanut onnellisesti loppuun
suoritetuksi, kun mielikuvitukseni ryhtyy vastustamattomalla voimalla
panemaan toimeen toista samanlaista.

Tällä kertaa saa vanha ruskea kevätpalttooni, joka riippuu siellä
ylhäällä koppini seinällä, sellaisen taikaominaisuuden, että joka pukee
sen päälleen ja lausuu "rebjonok!", muuttuu samassa näkymättömäksi. No,
panen sen oitis kävelyltä palattuani toimeen. Sullon palttoon poveen
kaiken mitä minulla on arvokasta kopissani. Sitten: rebjonok! ja minua
ei näe kukaan. Täynnä jännitystä jään odottamaan, kunnes vartia
tirkistää ovilasista sisään. Hänen silmänsä muljahtelee hätäisesti, kun
hän suuntaa sen koppini jokaiseen loukkoon. Seuraavassa hetkessä
ratisee lukko, ovi työntyy auki ja kauhistunut vartia syöksyy sisään.
Hän penkoo vuoteen, kurkistaa W.C:hen, tarkastaa akkunan, mutta
vangista ei näy jälkeäkään. Juoksujalkaa, kasvoillaan epätoivon ilme,
rientää hän osastonvartian luo. Sillä aikaa siirryn minä, povi
pullollaan tavaroita, kaikessa rauhassa käytävään, pysähtyen sinne
hetkeksi havaintoja tekemään. Seuraa yleinen häivytys, paikalle rientää
joka suunnalta vartioita, päällikön apulaisia ja lopuksi itse
päällikkö. Jälleen nuuskitaan joka soppi minun kopissani, ihmetellään,
kiroillaan, hosutaan... Jei bohu, sitä elämää! Minä nauran katketakseni
ja lähden sitten hiljalleen painumaan ulos. Mutta kun vastaani rientää
yhä uusia vartioita, niin enpä malta olla lyömättä heiltä jokaiselta
lakkia päästä ja siitäkös paisuu meteli ja sekaannus kaksinkertaiseksi.
Pääsenpä sitten vihdoinkin ulos vankilan sokkelokäytävistä ja alan
Liteinin katua pitkin kaikessa rauhassa painautua Suomen asemaa kohti.
Mutta kun vastaani tulee yhtenään sotilashenkilöitä, santarmeita ja
kenraaleja, valtaa minut äskeinen kiusaus ja minä huitasen jokaiselta
lakin katuun. Sitä huutoa, kiroilua ja naurunrähäkkää, mikä siitä
nousee pitkin katua!... Asemalla etsin Suomeen lähtevän junan, kiipeän
ensi luokan vaunuun ja asetun mukavasti hyllyvälle vieterisohvalle.
Sattuupa siihen sitte vastapäätäni istumaan itse santarmikenraali
Eremin. Kun hän junan liikkeelle lähtiessä levittää eteensä Novoje
Vremjan, sytytän minä paperossin ja puhallan joka savun hänelle vasten
silmiä. Äijä murisee ja elehtii, kunnes hermostuneena viskaa
sanomalehden kädestään ja pakenee toiseen osastoon...

Sitten vaellan minä eteenpäin halki Suomen, pannen toimeen rajattoman
määrän hassunkurisia kepposia, kunnes vihdoin päädyn kotiin ja tuon
taikasanani voimalla ilmestyn tyhjän keskeltä omaisteni eteen.

Olen niin täydestä sielustani mukana tällä matkalla, että unohdan
kokonaan ympäristöni, hymyilen onnellisena ja teen asianhaarain
vaatimia eleitä. Vasta kotiin päästyä havahdun siihen, että joukko
hymyileviä naamoja vartialavalta on suunnannut katseensa minuun.

Mielikuvani haihtuvat siinä tuokiossa ja harmistuneena alan minä
vinhasti astella pitkin kävelykarsinan kovaksi tallattua sorapohjaa.

Kun vartiain katseet ovat jättäneet minut rauhaan, istahdan penkille ja
alan vuorostani tarkastella heitä. Niitä on puolikymmentä miestä, jotka
peräkkäin astuen kuin hanhet kiertävät tuota pyöreätä, rintasuojalla ja
katolla varustettua lavaa. Yksi niistä, pitkäkasvoinen ja kalvakka
nuori mies, näyttää tutulta, ainakin profilissa nähtynä. Kestää
kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin muistan, että olen nähnyt tuon saman
profilin pikku poikasena Kyläkirjaston Kuvalehdessä. Siinä oli
kuvattuna muutamia siperialaisia lakkeja ja kunkin lakin sisällä oli
pää. Yksi niistä päistä oli juuri hänen näköisensä.

Se on suunnattoman uninen mies -- ehkä jonkun maaorjan jälkeläinen
Oblomofkan tilalta. En huomaa hänen juuri koskaan juttelevan toisten
kanssa ja aina kun vartiat kävelyajan lopulla istahtavat jakkaroilleen
eri puolilla lavaa, painaa hän silmänsä kiinni ja nukahtaa. Kun syntyy
jotakin kolinaa, avaa hän ne jälleen, haukottelee, tuijottaa eteensä
kuin näkisi tämän arkisen ympäristönsä ensi kertaa. Muutaman viikon
kuluttua häviää hän sitten ainiaaksi näkyvistäni. Ehkä on ottanut
virkaeron, saadakseen perusteellisesti ja häiriintymättä nukkua.

Noista kävelyvartioista ansaitsee kuitenkin ennen muita tulla
mainituksi kaksi varsin kunnianarvoista vaaria. Ne ovat aina paikallaan
tuossa hiljalleen kiertävässä kehässä niin kauniilla kuin pahallakin
säällä, niin pyhänä kuin arkenakin. Ei edes joulupäivän vaisu aurinko
näe heidän paikkaansa tyhjänä. Kello seitsemästä aamulla kuuteen
illalla ovat he joka ikinen päivä toimessaan kävelypaikalla. Totisesti
ovat he kaksi malliksi kelpaavaa rattaanhammasta tsaarillisen despotian
monimutkaisessa koneistossa.

He ovat vähintäänkin kuuskymmenvuotiaita molemmat. Toinen on
venäläiseksi harvinaisen ryhdikäs ukko, jolla on jääharmaa tuuhea
parta. Olen alkanut häntä itsekseni nimittää Makarohviksi. Hän on
hellittämättömän valpas toimessaan ja pikkumainen muotojen noudattaja.
Ohuella ja äkäisellä äänellä murahtaa hän kohta huomautuksen, jos
huomaa vangin tulevan kävelemään takki avoinna tai muutoin
pienimmälläkään tavalla poikkeavan vankilan usein naurettavan
pikkumaisista ja toisinaan suorastaan käsittämättömistä säännöistä.
Hänen äänensävystään ja puhetavastaan kuvastuu jo koko hänen
luonteensa. Varmastikin olisi hänestä muodostunut alaisilleen oikea
byrokraattinen kiusanhenki, jos hän vanginvartiatoimen sijasta olisi
joutunut esim. virastonpäällikkönä tsaaria palvelemaan. Kenraalina
olisi hän tunnontarkka järjestyksen pitäjä ja tiukka sotilasten
harjottaja, mutta taisteluiden johtajana joutuisi hän aina tappiolle,
sillä vähäpätöisiin muotoseikkoihin yhtämenoa takertuen olisi hän
kykenemätön katsomaan asioita suurin piirtein.

Toinen vanhus on oikea venäläinen orjasielu kumarine harteineen ja
laihoine, pakkasen puremine kasvoineen. Hänellä on aina yllään
ikivanha, nukkavieru sinelli ja käytöksessään on hän itse siivous. Hän
kävellä lyyhää keppiin nojaten ja kupeella raahautuu kantimessaan pitkä
sapeli. "Vetää palveluksen nauhaa" kuuluu sananmukaisesti käännettynä
eräs sanontatapa venäjänkielessä. Se tuntuu minusta niin mainiosti
soveltuvan tuohon kunnon starikkiin ja joka kerta muistuu se mieleeni,
kun kävelemään tullessani luon katseeni lavalle ja näen hänen
etukumarassa, kasvoillaan resignoitu ilme, lyyhäävän eteenpäin ja
kepillään kolkkivan lavan permantoon. Tuntuu kuin tuohon olan yli
kiertävään sapelin remmiin olisi kiinnitetty joku näkymätön taakka,
jota hän aamusta iltaan hyödyttömästi raahaa ympäri lavaa...

Tuo lavalla liikehtivä vartiakehä on kuin jonkun näkymättömän akselin
ympäri kieppuva ratas, joka pyörii yhteistoiminnassa lukemattomien
muiden ratasten kanssa venäläisen byrokratian suunnattomassa
koneistossa. Ja nuo kaksi sitkeätä ukkoa ovat kaksi lohkeamatonta
hammasta tuossa aamusta iltaan, viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen
pyörivässä rattaassa.

Tätä kirjottaessani on Shpalernajan vankila puolittain raunioina ja
autiolla kävelypaikalla on kekäleitä ja tuhkaa. Mitä tehnevät tälläkin
hetkellä nuo kaksi ukkoa? Varmaankin kävelevät ympäri ahtaan asuntonsa
permantoa. En voi kuvitella heitä muuten kuin ympyrää kiertävinä. Sitä
he ovat tehneet vuosikymmenet ja sen on täytynyt painua heillä niin
veriin, että he eivät tule enää ilman sitä toimeen. Ja kun he kerran
kuolevat, asettuvat heidän henkensä Shpalernajan autiolle pihalle ja
uskollisina tsaarivaltaisille ihanteilleen kiertävät ikuista
kehäänsä...



VI

NÄLKÄÄ, LIKAA, RUSSAKOITA...


On lauantaipäivä ja mieleeni kohoaa aito maalainen lauantai-idylli
savuavine saunoineen. Päästäkseni sen synnyttämästä apeamielisyydestä
suuntaan huomioni muualle ja alan siivota koppiani.

Ensin kostutetulla rievulla tomut pöydältä, hyllyltä,
akkunankynnykseltä ja seiniltä niin korkealle kuin ulotun. Sitten tulee
lattian vuoro. Mutta riepuni on liian pieni lattian luutuamiseksi. No,
koetanpa siis tulla toimeen niiniluudalla. Kostutan sen siis hyväksi
kranan alla ja pirskutan lisäksi vettä ympäri lattian. Sitten rupean
hankaamaan.

Mutta sitä tehdessäni teen piankin odottamattoman havainnon. Lattialla
on likaa kerroksittain. Kosteus on möyhentänyt sen, niin että se
muodostaa luokoja luudan eteen, lähtemättä silti irti lattiasta.

Minun täytyy keskeyttää työni, sillä pehmoisella niiniluudalla tässä ei
valkene mitään. Pitäisi olla vähintäänkin tasakärkinen rautalapio,
jolla kaapisi lian irti, sekä sitten muutamia ämpärillisiä kuumaa vettä
ynnä puolikymmentä litraa lysoolia. Mutta mistäs otti ne hyvyydet.
Eihän toki Venäjällä ryhdytä sellaisiin ponnistuksiin niin vähäpätöisen
asian kuin puhtauden takia. Riittäähän ihmisille toki limppukin!

Suursiivouksen yritykselläni olen saanut vain sen aikaan, että
möyhentynyt lika askelteni alla litisee kuin savista kylän tietä
kävellessä sekä juuttuu paksuina tieroina kengänkorkoihin. Uh, kuinka
se inhottaa ja suututtaa!

Kopissa ei ole nähtävästikään ikipäivinä suoritettu suursiivousta. Ei
edes tarkastusten edellä. Tarkastaja kiinnittää tietysti huomionsa vain
siihen, ovatko salvat ja ristikot kunnossa ja vangin tallella pysyminen
taattu. Toisaalta on kyllä hiukan uudenaikaisuuttakin päässyt
pujahtamaan vankilan muurien sisälle, sillä onhan täällä lainakirjasto.
Mutta puhtaus, sehän ei kuulu venäläisen elämän sisältöön.

On kuvaavaa, että rangaistusvangit hankaavat jalkaan kiinnitetyillä
rasuilla joka aamu käytävän lattian, mutta kopeista, jotka ovat tärkein
osa vankilaa, niissä kun elää ihmisiä ympäri vuorokauden, ei piitata
siinä suhteessa mitään. Mutta niiden seinät ja lattiat eivät ole niin
näkösällä kuin käytävän. Niinhän sivistyneenä esiintyvällä
venäläiselläkin saattaa kiiltävän ja parfymeeratun pinnan alta löytyä
likaiset alusvaatteet. Kuinka usein sen saakaan todeta, että
europpalaisuus ei ole venäläiseen elämään päässyt pintaa syvemmälle
tunkeutumaan.

Kun sanon, ettei kopissani ole ikinä suoritettu suursiivousta, teen
siinä hiukan vääryyttä. Täällä on kuin onkin joskus aikojen aamuna
suoritettu sellainen. Nähtävästi on lattialle holvattu ämpärittäin
vettä ja sitten hartiavoimin hangattu luutatyngällä, sillä lokaa on
räiskynyt seinille lähes metrin korkeudelta. Sitä ei ole viitsitty
viruttaa pois, vaan se on saanut kuivaa siihen paikoilleen,
nähtävästikin merkiksi ja lohdutukseksi jälkeen tulevaisille, että on
tätä sentään joskus siivottu.

Näin ollen on viisain menettely antaa lian ja pölyn uusina kerroksina
kaikessa rauhassa painua lattiaan sekä koettaa pysytellä tietämättömänä
koko asiaan nähden. Niinhän nähtävästi tekevät vartiat ja päällystökin,
jos he yleensä lainkaan siitä asiasta piittaavat. Istun siis pöydän
ääressä ja odotellen lattian kuivumista muistelen koppiani Oulun
lääninvankilassa kuin kadotettua paratiisia. Sinne tuli kahdesti
viikossa rangaistusvanki, mukanaan harja, ämpäri kuumaa vettä sekä
lysoolia, pyyhkien ja hangaten huonekalut ja lattian, niin ettei
pölyhiukkasta näkynyt missään. -- -- --

Russakka!

Sen tuntosarvet pistävät eräänä päivänä näkyviin oven raosta.
Todettuaan että kopissa on asukas, palaa se takaisin, arvatenkin
jättämään kertomusta sille joukkokunnalle, jonka etulähettinä ja
vakoilijana se on lähtenyt liikkeelle. Asukkaalla varustettu koppi
tietää, että siellä on myöskin limppua, sokeria ja kaikenlaisia
ruuantähteitä ja että sinne kannattaa siis perustaa siirtokunta. Eikä
aikaakaan, kun seinälle hyllyn lähettyville ilmestyy ruskeakaapuinen
sarviniekka. Pyydystäessäni sitä parhaillaan kiinni näen toisen
vilahtavan pöydällä, missä se vikkelästi kätkeytyy astiain suojaan.
Niitä on siis jo ilmestynyt koppiini useampia, ties mitä teitä
kulkeneina.

Vuorokauden kuluttua ne ovat jo kuin kotonaan. Niitä vilisee kaikilla
seinillä, enimmän kuitenkin hyllyn ja pöydän tienoilla.

Minulle tuottaa aluksi huvia seurailla tuollaisen pitkämekkoisen
lurjuksen retkeilyä seinällä, kuinka se herkkiä tuntosarviaan
liikutellen kulkee päämääräänsä, jossa tavallisesti on joko
leivänmurene tai muuta syötäväksi kelpaavaa.

Kaikki ensiksi tulleet ovat noita tavallisia punaisen ruskeita,
jommoisia venäläisten maahan tuomina silloin tällöin Suomessakin tapaa.
Mutta eräänä päivänä ällistyn kelpolailla, keksiessäni seinällä pöydän
yläpuolella ihan lumivalkoisen russakan. Aluksi päättelen, että se on
tämän kunnianarvoisan siirtokunnan ikäpresidentti, mutta pian saan
aihetta otaksua, että valkoiset russakat muodostavat oman erikoisen
rotunsa. Niitä ilmestyy kammiooni useampia ja eräänä päivänä tapaan
sellaisen, tietysti hengetönnä, soppa-annoksestani.

Seuraava keksintöni on pikimusta, luteen kokoinen ja tavattoman vikkelä
russakkalaji, jota on hyvin työläs saada kiinni. Ja sitten:
kaikenlaisia värivivahduksia lumivalkoisen ja pikimustan välillä.
Samoin eri suuruuksia pienestä pikimustasta lähtien suuriin, hitaasti
liikehtiviin ja limaisiin hirviöihin saakka.

Ne lisääntyvät, etupäässä kai sisäänmuuttojen kautta, tavattoman
nopeasti ja muuttuvat suoranaiseksi maanvaivaksi, sillä ruokia ja
ruoka-astioita on niiltä miltei mahdoton suojata. Niiden tutkiminen ja
lajittelu ei tuota minulle enää mitään mielenkiintoa, minkä vuoksi
julistan niille säälimättömän sodan. Kun kaljuseinäisessä kopissa ei
ole minkäänlaisia rakoja, mihin ne voisivat piilottua, pääsen minä
verrattain pian aseman herraksi. Loput pakenevat kauhuissaan
ovenrakojen ja ilma-aukkojen kautta.

Mutta ei ole mikään mieluinen asia ottaa hengiltä tuollainen suuremman
lajin ruskeamekko. Kun viskaa sellaista otusta tulitikkulaatikolla,
räiskähtää sieltä kylmä lima vasten silmiä, ellet arvaa asettua
tarpeeksi pitkän välimatkan päähän.

Tällaista yleistä russakkajahtia seuraa parin tai kolmen päivän rauha.
Mutta sitten alkavat oven raossa viplotella uusien vakoilijain
tuntosarvet ja pian vilisee niitä jälleen kaikilla seinillä. Alakerran
käytävässä olevat valtaiset jauhosäkkipinot tarjoavat niille mukavia
sekä ruoka- että piilopaikkoja ja sieltäkäsin lähettelevät ne
siirtokuntia ympäri vankilaa. Taistelu niitä vastaan pysyvän rauhan
saavuttamiseksi on aivan toivotonta.

Toisinaan syvennyn tuollaisen ruskeakauhtanaisen otuksen liikkeitä
seuraillessani miettimään, mikä russakan ja venäläisen sitoo niin
kiinteästi toisiinsa. Kun teekeittiönkin sanotaan olevan kiinalaista
alkuperää, (toisinnon mukaan taas ainoa kone, jonka venäläinen on
keksinyt), jääpi jälelle ainoastaan russakka, joka on puhtaasti
venäläinen ilmiö. Se viihtyy niin mainiosti venäläisen läheisyydessä
ja seuraa häntä uskollisesti kaikkialle. Jos uudenaikaiseen
helsinkiläiseen kivitaloon ilmestyy russakka, on se varma meikki siitä,
että samassa talossa asuu venäläinen perhe. Tai päinvastoin, jos
suomalaiseen kaupunkitaloon asettuu venäläinen perhe, olkoon kuinka
hienoa herrasväkeä tahansa, ilmestyy kohta näyttämölle myöskin
russakka.

Kuinka se muuan juttu nyt olikaan? Eräällä helsinkiläisellä
herrasväellä oli kutsut. Vierasten istuessa illallispöydässä ilmestyi
siihen kaikkein nähtäville russakka. Skandaali olisi ollut valmis,
ellei talon isäntä olisi pelastanut piinallista tilannetta
rauhallisesti ilmaisemalla, että samassa porraskäytävässä asuu
venäläinen herrasväki.

Täytyyhän näin ollen russakalla ja venäläisellä olla joku kiinteä
psykologinen yhteys. Ja eikö tuossa pehmoisessa laumaoliossa,
joka tunkee kaikkialle ja miltei huomaamatta valtaa itselleen
alueita, samalla kuin sen voima perustuu paljouteen ja suureen
sikiäväisyyteen, eikö siinä ole paljon, mikä muistuttaa venäläisistä
kansallisominaisuuksista?

Näihin russakkoloogisiin mietteisiin syventyessäni muistuu elävänä
mieleeni eräs pikku tapaus menneiltä päiviltä. Istun kesäisenä iltana
erään toverini kanssa Oopriksen terrassilla Helsingissä. Musiikkia
kuunnellessamme kiinnittää huomiotamme venäläinen pappi, joka kävelee
alhaalla ja heittelee halukkaita silmäyksiä ylös terrassille. Avarassa
ruskeanvärisessä kauhtanassaan muistuttaa hän pehmeine liikkeineen
hyvin suuresti russakkaa, joka tuntosarviaan liikutellen pyrkii jotakin
vissiä päämäärää kohti. Ja eipäs aikaakaan, kun pappi ilmestyy
terrassille, tilaa itselleen tuutingin, maiskuttaa kieltään ja pehmeitä
käsiään hieroen kotiutuu siinä tuokiossa meidän maailman lasten
piiriin.

Kun vartia eräänä päivänä avaa oven, että minä saan työntää rikat
käytävän puolelle, lähtee luudan alta juosta vilistämään russakka.

-- Aa, prusak! -- naurahtaa vartia ja käypi sitten selittämään, että se
on myöskin ranskaksi "prusak" ja samoin miltei kaikilla maailman
kielillä.

Niin, niin, onhan siinä syytä ylpeillä, sillä onhan russakka jotakin,
mitä venäläiset voivat pitää aito omanaan. -- -- --

Minua alkaa yhä pahemmin vaivata nälkä.

Mukanani tulleet keksit ovat jo aikoja loppuneet, joten minä
aamiaiseksi ja illalliseksi saan nauttia silkkaa teetä. Limppu ei
siltään maistu. Milloin illalliseksi tarjotaan tattariryynivelliä,
jätän sen aamuksi, jolloin se hyytyy puuromaiseksi aineeksi. Puolittain
väkisin syön sitä sitten aamuteen ohella pari lusikallista, tyhjentäen
loput W.C:hen.

Pari kertaa viikossa tarjotaan illalliseksi eriskummallista sotkua,
joka kaikesta päättäen on aito venäläistä kansallisruokaa. Se on
valmistettu kaljasta, hapankaalista ja perunanlohkoista. Sitä tarjotaan
kylmänä ja sekaan on sipullettu runsaasti raakaa sipulia. Keitoksen
haju on sietämätön ja nenääni pidellen kiidätän astian suorinta tietä
W.C:hen. Tuo haju on niin voimakas, että se moninkertaisen huuhtelun
jäleltäkin tuntuu astiassa vielä seuraavana päivänä. Se suorastaan
hypnotisoi minut, niin että joka kerta kun saan sitä illalliseksi,
täytyy minun lähentää nenääni astiaan ja tunnustella, onko haju pysynyt
ennallaan.

Kerran koetan onkia siinä uiskentelevat perunanlohkot erilleen,
syödäkseni ne sitten leivän ja suolan kanssa. Mutta kun ne ovat
hetkisen olleet valumassa ja minä vesi kielellä lähenen niitä aikeissa
tyydyttää nälkääni, ammahtaa niistä niin intensiivisenä vastaani tuo
tuttu haju, että se yhdellä iskulla kuolettaa ruokahaluni.

Ainoaksi ateriaksi jää näin ollen päivällinen.

Siinä vaihtelevat kaksipäiväisissä vuoroissa herne-, kala- ja
hapankaalisoppa, minkä viimemainitun joukossa on myöskin jonkinlaista
kalan moskaa ja mikä on maultaan tavattoman kirpeää. Sunnuntaisin
tarjotaan aina makaroonisoppaa, jonka seasta saattaa toisinaan löytää
pari sormenpään kokoista lihapalaakin. Kalasoppa on useimmiten keitetty
silakoista ja perunoista ja ajan oloon käy se yhä ohuemmaksi, niin että
se lopulta tulee jotakuinkin lähelle sitä määrittelyä, minkä eräs
toverini siitä antoi: lämmintä vettä, jonka pohjalla makaa pari perunaa
ja pinnalla uiskentelee yhtä monta kalan moukkua.

Toisena ruokalajina on joka päivä tuota ennen mainittua tattaripuuroa.

Kun ylös on noustava kello kuudelta ja päivällinen tarjotaan
kahdentoista aikaan, ehtii siinä tulla hiukaava nälkä. Niinpä syönkin
tavallisesti tuon vaatimattoman päivällisen viimeiseen tippaan,
antamatta aina senkään seikan itseäni häiritä, että sopassa sattuu
russakka uiskentelemaan. Mutta illan tullen alkaa nälkä jälleen herätä.
Pieni kipene limpun sydäntä teen ohella tukahuttaa sen tunniksi tai
pariksi, mutta sitten käy se sitä kiihkeämmäksi. Ärtynyt mielikuvitus
loihtii esille kaikenlaisia ruokalajeja. Aluksi esiintyy vain
vaatimattomia voileipiä, kuoriperunoita, silliä... Mutta kun olen
saanut ne parhaiksi mielestäni karkotetuksi, ilmestyy jo toisaalta
savustettua kinkkua, lohta, pihviä... Harmistuneena kääntelehdin
vuoteella ja tavantakaa tirskahtaa lattialle kirkas sylkisuihku.
Lopuksi vilisee mielessäni sekaisin kaiken maailman ruokalajeja, alkaen
aito talonpoikaisesta kampsupaistista aina kilpikonnaliemeen saakka.
Kun ei muusta ole apua, täytyy minun kiepahtaa ylös, hypistää kipene
limpunsydäntä, nauttia se suolaan kastettuna ja sytyttää sen päälle
paperossi. Se saa mielikuvituksen hiukan tyyntymään, kutsumattomat
vieraat ruokalajien muodossa häipyvät näkyvistä ja vihdoinkin, siinä
puoliyön tienoissa, saan unen päästä kiinni.

Eräänä päivänä päivällisaikaan ojentaa vartian univormuun puettu mies
oviluukusta pari kupariastiaa, antaen samalla vilkkain elein minun
ymmärtää, että niiden sisältö on tyhjennettävä omiin astioihini.
Toisessa on hyvältä tuoksuvaa soppaa, toisessa juottovasikan lihasta
valmistettu n.s. perhepihvi kermakastikkeen kera.

Vesi kielellä riennän muuttamaan omiin astioihini tätä odottamatonta
saalista, päätellen samalla itsekseni, että nyt on varmaankin joku
keisarillinen juhlapäivä, jolloin vangeille kruunun puolesta suodaan
ylimääräinen herkuttelu.

Mutta ennenkuin olen ehtinyt tyhjiä astioita palauttaa, alkaa vartia
luukulla huutaa: ashipka! ashipka! -- mikä merkitsee erehdystä, sekä
viittoo minua palauttamaan ruoka-annokset hänelle.

Mikäpä siinä muu auttaa. Seuraavassa hetkessä rapsahtaa luukku nenäni
edessä kiinni ja koko ihanuus on tipotiessään. Halki koppini lattian
ulottuva sylkiviiru on näkyvänä tuloksena tästä tragikoomillisesta
kohtauksesta.

Pääsen vähitellen selville, että vankilassa saa kuudenkymmenen kopekan
hinnasta ostaa valmiita päivällisiä -- samoin myöskin maitoa ja
nisuleipää -- joihin kuuluu kaksi mukiinmenevää ruokalajia. Mutta minun
rahavarani ovat toistaiseksi varsin vähäiset, joten katson parhaaksi
säästää niitä tupakan, teen ja sokerin ostamiseen, sillä onhan
tietymätöntä milloin saan tai saanko laisinkaan lisää rahaa.

Ostokset suoritetaan siten että vangille annetaan joka perjantai-ilta
hänen tilikirjansa, johon on merkitty, paljonko hänen nimellään
kulloinkin on vankilan kansliassa rahaa ja jossa on sarekkeet
mahdollisia tavaratilauksia varten. Ensi kerran tuollaisen vihkon
saatuani ja päästyäni selville sen tarkotuksesta kirjotan siihen,
paitsi teetä, sokeria, paperossia ja tulitikkuja, myöskin pari naulaa
vesirinkeleitä, saadakseni aamu- ja iltateen kanssa niitä nakerrella.
Mutta kun vartia tulee ottamaan vihkoa takaisin, pyyhkii hän
lyijykynällä yli tuon vesirinkilätilaukseni ja posmittaa jotakin, josta
minä en ymmärrä tämän taivaallista.

Ostokset suorittaa erikoinen vartia ja ne jaetaan vangeille seuraavana
tiistaina. Saan silloin kaikki muut tilaukseni, paitsi noita
rinkilöitä. Päättelen itsekseni, että niiden ostaminen on jostakin
syystä kielletty tai ei niitä tätä nykyä ole Pietarissa lainkaan
saatavana. Mutta tokihan korppuja lienee? No hyvä, kirjotanpa siis
seuraavalla kerralla kaksi naulaa korppuja. Sama tulos: vartia pudistaa
päätään, pyyhkii korpputilauksen yli ja posmittaa jotakin
käsittämätöntä.

-- No tämäpä nyt merkillistä! -- tuskittelen itsekseni, harmissani
siitä, etten pysty edes vartian kanssa asiasta keskustelemaan.

Voisinhan nyt seuraavalla kerralla koettaa voita ja sitten makkaraa,
mutta kuinka minä voita täällä käsittelen, kun ei ole muuta
syöntiasetta kuin tuo kapustamainen puulusikka ja, mikä tärkeämpää,
missä minä sitä täällä säilyttäisin? Sehän sulaisi kuumuudessa rasvaksi
ja öisin tärvelisivät sen russakat. Samoin olisi makkaran laita, jota
paitsi se voisi olla hyvinkin ala-arvoisista aineksista kokoonpantua.

Parasta siis paastota ja odottaa, kunnes mahdollinen rahalähetys suo
minulle tilaisuuden päästä käsiksi ostopäivällisiin ja nisuleipään.
Kuten barometristä lämpötilan, saatan päivittäin todeta paastoamisen
tulokset käsivarsistani, joissa jänteet alkavat ihon alla yhä
selväpiirteisempinä esiintyä. Myöskin osottaa housujeni ympärysmitan
kasvaminen, mihin suuntaan ruumiillinen kehitykseni on menossa.

Mutta onhan mitalilla aina toinenkin puelensa. Sanotaanhan paaston
vaikuttavan puhdistavasti sisäelimiin ja käyttäväthän sitä
luonnonlääkärit erinäisissä taudeissa ainoana parannuskeinona. Koetanpa
siis ottaa asian parhaalta kannalta ja miehuullisesti kamppailla joka
ilta uusiintuvia nälkähallusinatsiooneja vastaan.

Parisen kuukautta kestää tätä paastoa. Se päättyy siihen, että
tililleni ilmestyy sievähkö summa rahaa, minkä johdosta minä heti
riennän tilaamaan nisuleipää, maitoa ja päivällisiä. Samaan aikaan
lahjottaa suopea kohtalo minulle asuintoverin. Hänen tullessaan saan
ensi kerran pitkästä aikaa herkutella voileivällä, juustolla ja
makkaralla.

Mutta siitä lähemmin tuonnempana.



VII

VAIHTELEVIA MIELIALOJA.


Olen ollut täällä Shpalernajan muurien sisällä kuukauden kuin
säkkipimeään kellariin suljettuna, täydellisesti eristettynä
omaisistani, ystävistä, koko muusta maailmasta. Ei risahdustakaan
ulkomaailman tapahtumista pääse kuuluvilleni kantautumaan. Pimeys ja
hiljaisuus ympärilläni on ehdoton.

Olen jo laannut odottamasta kirjeitäkin. Ehkä eivät tohtori K. ja
vaimoni ole saaneet kirjeitäni. Tai jos ovat saaneet, niin heidän
vastauksiaan ei anneta minulle. Kuka ties on K. tuonut minua varten
pyytämäni esineet, mutta vartiat ovat rosvonneet ne itselleen.

Tämän suuntaiset epäilykset kaivelevat mieltäni, mitellessäni aamusta
iltaan koppini sementtistä permantoa, johon satojen tuntemattomain
edeltäjäini askeleet ovat kyntäneet huomattavan vaon kynnyksestä
periseinään.

Mutta silloin astuu eräänä päivänä muuan vartia koppiini,
käsivarrellaan uhkea ja pehmoinen viltti. Kysyttyään nimeäni laskee hän
viltin vuoteeni yläsyrjälle, levittää pöydälle paperin ja käskee minun
kuitata hänen tuomisensa.

Paperissa huomaan tohtori K:n nimen.

Kun olen jälleen yksin kopissani, valtaa minut raju mielenliikutus. Tuo
viltin ilmestyminen ja tieto siitä, että ystäväni K. on sen tänne minua
varten jättänyt, on valtavin tapaus mitä sitten Shpalernajaan tuloni
olen elänyt. Se on kuin ensimäinen auringonpilkahdus henkilölle, joka
kuukauden päivät on ollut kellariin teljettynä.

Olen päässyt pahimmista epäilyksistäni ja tiedän, että kaikkea
yhteyttäni ulkomaailman kanssa ei sentään ole katkaistu.

Viltti on vahva, pehmoinen ja niin laaja, että levolle laittautuessani
voin kietoutua siihen kuin säkkiin. Inhottavasta vankilan viltistä
päästyä tuntuu vuoteella loikominen kaksinkerroin mukavalta. Vuodatan
ystäväni K:n yli kokonaisen siunausten tulvan, kääriytyessäni ensi
kerran tuohon mukavaan peitteeseen.

Mutta minnekähän tyyny ja ne muut esineet ovat joutuneet? Kun hän
kerran on minulle viltin toimittanut, niin miksei hän samalla olisi
niitä toisiakin tavaroita lähettänyt? Ja tietysti hän on lähettänytkin,
mutta -- ja taas alkaa mieltäni kaivella epäilys vartiain
epärehellisyydestä.

Jonkun päivän kuluttua ojentaa vartia minulle, kävelemästä palatessani,
monilla leimauksilla varustetun, auki leikatun kirjeen.

Kirje! Heureka!

Se on vaimoltani, jossa hän ilmottaa saaneensa minun kirjeeni sekä
kertoo tavallisista kotikuulumisista.

Tämän jälkeen tuntuu minusta kuin olisin jostakin suunnattomasta ja
voittamattoman vaikeakulkuisesta etäisyydestä yhtäkkiä piirtynyt
ihmisten ilmoille. Voin kirjottaa omaisille ja ystäville sekä saada
heiltä vastauksia. Tosinhan kirjeeni lähetyksestä vastauksen
saapumiseen on kulunut kokonainen kuukausi, mutta -- huonomminkin voisi
olla. -- -- --

Joka maanantai saan edelleenkin kolme kirjaa, niistä kaksi venäläistä
ja yhden suomalaisen. Tällä kertaa minulla on Maila Talvion "Elämän
leikki".

Luen siitä ulkomaanmatkakuvausta nimeltä "Maailman mahti" ja mitä
suurimmassa määrin kiinnittävät huomiotani seuraavat kappaleet, joissa
kuvataan matkaa Venäjän ja Saksan välisen rajan yli:

"Opettavaisen saarnan saa ihminen totisesti kulkiessaan rajan yli
Wierzbolovan ja Eydtkuhnin asemien välillä. Jos te tahdotte tietää,
mikä on maailman mahti, jos te tahdotte tulla vakuutetuksi siitä, että
Jumala yhä jatkaa luomistyötä ihmisen kautta, niin menkää tälle rajalle
ja katsokaa.

"Toisella puolen kulkee juna vuorokausia läpi nukkuvien sydänmaiden.
Ihmiskäsi on koskenut metsiin vain hävittääkseen niitä. Se on niitä
kaatanut ja polttanut. Kannot ja risut makaavat rytöinä
hävityspaikoilla. Maille, joista oli imetty pois voima, oli päästetty
karja, joka töintuskin jaksoi liikkua; se ei ollut yksin laiha ja
takkuinen, vaan lika riippui pitkin kylkiä kalisten kuin kahleet, eikä
varmaankaan lähtisi ennenkuin karvapuvun mukana. Se karja oli virunut
talven pimeässä navetassa, liassa ja nälässä. Lapset, pitkät
pajunvarvut käsissä, olivat kaitsemassa lehmiä. Mitä surullisia lapsia!
Ne kertoivat puhumattaankin, surullisista kodeista. Ja mitä surullisia
viljamaita: tilkku siellä, toinen täällä, tehtyjä ilman järkeä ja
järjestystä. Ihmisen käsi oli päällimmiten raapinut maanpintaa,
ojittamatta ja järjestelemättä. Vakojen epätäsmällisyys jo näytti, että
kyntäjä ilottomana ja unisena oli liikkunut aurankurjessa, että työ oli
ollut hänelle pakko ja piina. Oli kiireinen kevätaika, leivo lauloi ja
lehdet puhkesivat, mutta ihmistä ei näkynyt vainioilla. Missä hän
viipyi? Asemilla oli paljon ihmisiä. Juna seisoi huolettomana ja
ihmiset töllistelivät sitä yhtä huolettomina. He olivat veltot,
humalaiset ja tirhusilmäiset. Likaiset turkit riippuivat heidän
hartioillaan ja risaisen paidan alta näkyi päivettynyt rinta.
Asemahuoneiden edustalla värjötti raskaiden, nelipyöräisten vankkurien
edessä kiusatuita hevosia, selkä kuopalla, kylkiluut näkyvissä, toinen
silmä usein poissa. Olkikattoiset asumukset tienvarsilla muistuttivat
paremmin pääskysenpesiä kuin ihmiskoteja. Kevät koristeli lempeällä
kädellä metsiä ja vainioita, aurinko vuodatti valoaan pienimpäänkin
ikkunaruutuun, mutta koko Jumalan hyvyys vuosi kuin hiekkaan, sillä
ihminen ei ottanut sitä vastaan, ei tarttunut siihen kiinni,
käyttääkseen sitä hyväkseen. Maa oli laiminlyöty ja hävitetty, karja
nälkiintynyt ja kitukasvuinen, ihminen eli kuin viimeistä päivää,
täydessä järjettömyydessä.

"Tuli raja -- joki, joka ei ollut sylenkään levyinen -- ja maa, karja,
ihminen muuttui kuin ihmeen kautta. Älkää sanoko minulle, että ehkä
maanlaatu joen toisella puolen on niin paljon parempi. Ei -- ihme
täällä ei riipu maanlaadusta. Se ei tapahdu vähitellen, kilometrien tai
penikulmien kestäessä. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Rajan toisella
puolen on erämaa, toisella loputon kasvitarha.

"Juna kiitää viljamaiden halki. Lakeudella, jonka järjestystä eivät
keskeytä mitkään notkot, kivikot tai edes ojat, koska nekin ovat
upotetut kätköön maan poveen, lepäävät kukoistavat kylät ja kaupungit
kuin tarjottimella. Joka askeleen ala on viljelty ja käytetty ihmisen
hyväksi. Viljelys on vankkaa ja huolellista. Voimakkaat juhdat aukoivat
syviä, suoria vakoja ja multa lemusi mustana ja väkevänä. Itsetietoinen
ihminen ohjasi eläinten askelia. Kun tuli metsää, oli sekin istutettua:
puut seisoivat rivissä, joka puu tiesi missä sen tuli seisoa, mikä sen
oikeus oli ja mikä sen velvollisuus. Maa puiden juurilla oli hoidettua
kuin puistossa. Ihmiskäsi oli raivannut pois joka oksan, joka kannon,
ja käyttänyt sen hyväkseen. Asumusten ympärillä oli kukkamaita ja
kasvitarhoja. Viertotiet kulkivat sileinä ja lujina kuin sillat läpi
viljelysten. Niillä ei ollut aikaa mutkitella, ne olivat vedetyt
suoriksi kuin viivottimella. Ihminen oli valkeiksi maalatuilla kivillä
merkinnyt tienvarret, jotta hän pimeässä näkisi kulkea. Eikä
piennarkaan teiden varsilla saanut olla laiskana: sen vierille oli
istutettu hedelmäpuita. Kuinka hedelmät säilyvät? kysyy suomalainen.
Säilyvät vaan, koska kerran ihmisten kannattaa vuokrata nämä
kirsikka- ja omenapuut valtiolta, jolle ne kuuluvat. Ja täytyypä
myöntää, että ne antavat kauniin todistuksen kansan rehellisyydestä.
Viljelys täällä ei lainkaan lopu. Joskus tulee hiekkasärkkä, joka ei
ole ottanut taipuakseen ihmisen tahdon alle. Se on ehkä vanhaa
merenpohjaa ja hiekka tahtoo yhä säilyttää vapautensa. Mutta ihminenpä
on päättänyt tehdä maan itsellensä alamaiseksi eikä siedä hedelmättömiä
hiekkanummia. Siinä käydään sotaa. Ihminen on vihdoinkin keksinyt
eräänlaisen heinän, n.k. rantakauran, jolla hän aikoo sitoa
uppiniskaisen hiekan. Rantakaura on ruvennut ihmisen liittolaiseksi,
vuodesta vuoteen tuo se enemmän multaa ja juuria hiekkasärkälle ja
ihminen tietää, että hän kerran voittaa, jollei vuoden eikä kahden,
niin vuosikymmenen ja vuosisadan perästä. -- Ihminen oli kuumeisessa
työssä loppumattomilla vainioillaan. Hänen työtoverinsa, eläimet,
vetivät voimakkaina ja tyyninä hänen edessään. Hän sälytti niiden
vedettäväksi kuormia, jotka olivat kuin vuoret, ja ne ponnistivat
jännitetyin jäsenin, mutta ne jaksoivat. Ne olivat kiiltävät ja suuret
kuin norsut. Pitkissä riveissä nähtiin koko perhe, isä, äiti, lapset,
vainiolla. Tärkeinä ja touhuissaan kuokkivat lapsetkin. Hiki vuosi
raatajien kasvoilta ja elämän onni heijastui heidän piirteisiinsä,
jotka olivat suuret ja tyynet niinkuin omantunnon rauha."

Pitemmälle en kaipaa täksi päivää lukemista, ajatukseni ovat
ponnahtaneet liikkeelle, minä painan kirjan kiinni ja ympäristöni
unohtaen alan vinhasti astella edestakaisin.

Totisesti, olipa siinä havainnollisesti ja elävästi, parin
maisemataulun puitteissa esitetty ne erilaiset kulttuuritasot, joilla
Saksan ja Venäjän kansat elävät! Erotus jyrkkä kuin yöllä ja päivällä.
Juuri sellaiseksi olen itsekin sen aina käsittänyt.

Ja kuitenkin kehuu Venäjä käyvänsä sotaa -- sivistyksen puolesta
raakalaisuutta vastaan! Onko kuultu naurettavampaa väitettä sekä
samalla röyhkeämpää tosiasiain vääristelyä! Mutta siinä ovat
ympärysvaltani sanomalehdet ja valtiomiehet koko sodanajan olleet
oikeita mestareita. Ja näitä kerskumisia sekä tosiasiain vääristelyjä
ovat meidänkin suomalaiset sanomalehtemme uskollisesti syöttäneet
lukijoilleen. Painettu sana vaikuttaa väkisinkin ja usein on minunkin
mieleeni hiipinyt epäilys, tokko Saksa sittekään jaksaa loppuun saakka
vastustaa monien vihollistensa suunnatonta painoa.

Mutta täällä eivät näköalojani häiritse puolueelliset ja idioottiset
sanomalehtikirjotukset. Jälleen on kaikki selvänä edessäni kuin
kartalla: turhaan ponnistat sinä, raakalais-Venäjä, voimiasi, turhaan
ärsytät liittolaisia sinä kauppakateellinen, ulkokullattu Englanti,
sammuttamatta jää kostonjanosi, sinä rappeutuva, demokraattisen
keinottelijaklikin johtama Ranska, ja sinä luihu, valapattoinen Italia
et ole löytävä tyydytystä saaliinhimollesi. Niin totta kuin maailmaa
hallitsevat järjelliset, tarkoitusperäiset prinsiipit, niin totta on
miehuutensa puolipäivään kohonnut Saksa voitollisesti torjuva ne
hyökkäykset, joita te teette sitä vastaan miltei kaikista ihmisroduista
ja väreistä kootuin sotajoukoin, valhein, vääristelyin ja parjauksin...

"Lieb Vaterland, magst ruhig sein", kuulen minä laulun kaikuvan ja näen
hengessäni taajain germaanilaislegionain, rivit suorina ja kypärit
auringossa välkkyen, Caesarinsa johtamina marssivan itään ja länteen.
Ja noiden legionain joukossa on saanut sijansa pienoinen joukko
Hyperborean poikia -- poikia, jotka sydämensä ääntä totellen ovat
lähteneet maailman suurille taistelutantereille, ollakseen mukana
ruhjomassa niitä barbarian kahleita, jotka heidän isänmaataan
kuristavat.

Ilo ja ylpeys täyttävät rintani.

"Eteenpäin, krenatöörit!" kuulen minä Caesarin äänen ja olen varma,
että liittoutuneiden vihollisten vastarinta tulee murtumaan. Niin,
luhistumaan tulevat pian nämäkin muurit ja siitä tietoisena jaksan minä
kestää, jaksan innostua ja iloita täällä lian, russakkain, mahorkan ja
tökötin hajun keskellä.

Eläkööt keisari Wilhelm ja Hindenburg! huudan minä sydämessäni ja näen
niin elävästi sen uuden ajan jakson, joka veren ja tulen keskeltä
sukeutuu sorretulle isänmaalleni ja koko maailmalle.



VIII

ROBINSON SAA AUTIOLLE SAARELLEEN ODOTTAMATTA TOVERIN...


Lokakuu on alkanut tavallisin merkein.

Aamulla herään sateen loiskinaan ja se on myöskin iltaisin viimeinen
ääni, joka uneen vaipuessani soi korvissani. Kävelykarsinassa tulvii
vesi, kenkäni ovat rikki ja jalkani kastuvat joka kävelyretkellä. Siitä
olen saanut nuhan, joka vuorostaan on kehittynyt vaikeanlaiseksi
influensaksi.

Koko kuluneen yön puistattivat minua vuoroin kuumeen, vuoroin vilun
väreet ja nyt on ruumiini kuin rikki piesty. Lämpöjohdot alkavat toimia
vasta kuukauden puolivälissä, ilma kopissa on raakaa ja kosteaa.
Palttoo päälläni, kaulus pystyyn käännettynä, pää vedettynä hartiain
väliin ja kädet työnnettyinä syvälle taskuihin kävelen minä
edestakaisin, kunnes väsymyksestä tylsänä istahdan rautalevylle ja
nojaan selkääni seinään.

Ollapa edes vuode alhaalla, että saisi siihen heittäytyä pitkälleen!
Pyytäisinkö vartialta? En viitsi hänen armeliaisuuteensa vedota.

Kosteus on möyhentänyt permannon iänikuiset likakerrokset, niin että
jalkaini alla litisee ja litkuu. Kengänkorkoihin juuttuu paksut
likatierat ja niitä täytyy aina hetken päästä pysähtyä kaapimaan W.C:n
reunaan.

Voi sinä viheliäinen Venäjän maa, joka yhtä mittaa pyrit suunnattomia
rajojasi laajentamaan sekä samaan raakalaisuuden lätäkköön upottamaan
itseäsi sivistyneempiä kansakuntia! Totisesti tulisi sinun perinpohjin
puhdistaa omat portaasi, ennenkuin pyrit muita sivistämään! Mutta sinä
olet sortuva omaan likaasi ja pimeyteesi, sinä suunnaton mätäpaise
Europan kupeessa. Sinä et ole etsikkoaikaasi käyttänyt hyväksesi ja
siksi sinun osanasi on joutua sen naapurisi saaliiksi, joka on
leiviskänsä oikein hoitanut.

Eivätkä ainoastaan sinun lukemattomain vankilaisi kopit ole likaiset,
vaan koko sinun sielusi on likainen ja samea, sinä suunnaton,
viheliäinen Venäjänmaa, joka sokeudessasi uskottelet taistelevasi
sivistyksen puolesta raakalaisuutta vastaan.

Uh, kuinka minä vihaan sinun likaasi ja sinun niljakkuuttasi, sinä
pienten kansain röyhkeä sortaja, joka koulujen sijasta ylläpidät
vankiloita ja jolla solmupiiska on ylimpänä lakina! -- -- --

Heltiämättä rapisee sade himmeihin ikkunaruutuihin. Vitkalleen alkaa
lokakuinen lauantai-ilta hämärtyä ja työläästi kuluvat tunnit.
Yhä pahemmin alkavat taasen vilun ja kuumeen väreet puistattaa ja
minä istun käppyrässä pöydän ääressä, odotellen hetkeä, jolloin
kipjetok-huuto ilmaisee, että tulossa on kuumaa teetä sekä tilaisuus
kuoppautua vuoteeseen.

Mutta sitä ennen alkaa lukko yhtäkkiä kirskua, ovi työnnetään auki ja
koppiini tulla heiskahtaa pitkän solakka, nuori mies, jolla on
selässään samantapainen lakanaan kääritty mytty kuin tatarilaisilla
kaupustelijoilla.

-- Sdravstvyijte! -- tervehtii hän minut huomatessaan iloisesti.

Ensimäinen ajatus, joka kuumeesta tahkeissa aivoissani syntyy, on se,
että tulija on kaupustelija. Seuraavassa hetkessä äkkään sen kuitenkin
mahdottomaksi, varsinkin kun vartia on heti pussiniekan sisään astuttua
vetänyt oven kiinni ja vääntänyt lukkoon.

Hapuilen kohmettuneiden aivojeni lokeroista muutamia venäläisiä sanoja,
joita Trastin kielioppaasta olen sinne päivittäin siirrellyt, panen
niistä hätäpikaa kokoon jonkunlaisen lauseen, jolla tiedustelen, onko
tarkotus, että hän jää minulle koppitoveriksi.

-- Da, da! -- kuuluu iloinen vastaus.

Hän katselee mihin laskisi myttynsä, mikä kaikesta päättäen sisältää
koko hänen irtaimistonsa. Kun hän viittauksestani on sijottanut sen
istuinlevylleni, vetää hän sieltä esille tupakkalaatikon, jossa on
tyhjiä paperossin hylsyjä, tupakkaa sekä kourallinen valmiita
paperossia.

Savukkeita sytyttäessämme tarkastelen häntä lähemmin. Hän on siististi
puettu, kasvot ovat avonaiset ja valistuneet ja ruskea, pitkähkö tukka
on kammattu samalla tavoin kuin näkee Gogolin muotokuvissa.

-- Vyj studjent? -- kysyn, sillä minusta tuntuu mitä luonnollisimmalta
asialta, että venäläinen valtiollinen vanki on ylioppilas.

-- Njet, rabotshij, -- vastaa hän antaen muutamalla vikkelällä,
vasaroimista ja viilaamista kuvaavalla eleellä tietää, että hän on
metallityöläinen.

Katselen häntä kummissani, sillä en ole luullut venäläisen työmiehen
noin sivistyneeltä näyttävän. Olen heitä kuvitellut suunnilleen
samanlaisiksi kuin ne lättälakkiset, limppua ja suolaa haukkaavat
musikat, joiden paita housujen päällä olen nähnyt kesäisin Helsingin
katuja kiveävän.

Tämä toverini on varmaankin harvinainen poikkeus, mietin itsekseni,
samalla kuin ryhdyn jatkamaan tuttavuuden rakentamista. Hän on
neljänkolmattavuotias, naimisissa oleva mies, nimeltä Semen Jegorovitsh
Kalashnikof. Syntyään on hän talonpojanpoika Aksininan kylästä Moskovan
kuvernementtiä, siis oikein sydänvenäläinen. Mutta hän on ollut jo
monet vuodet Pietarissa työmiehenä ja täällä suurkaupungissa on hän
nähtävästi sivistyksensäkin saanut. Hänellä on kaksi velimiestä,
joista toinen on merisotilaana Itämeren laivastossa, toinen taas
maasotilaana Pietarin varusväessä. Itse hän, puolueeltaan
sosialivallankumouksellinen, on vältellyt sotapalvelukseen joutumista
ja oleskellut väärällä passilla toisilla paikkakunnilla. Sen vuoksi on
hänet vangittu viime huhtikuussa ja siitä saakka on hän istunut
tutkintovankina täällä Shpalernajassa. Hänellä on ollut koppi
kuudennessa kerroksessa, mutta äsken oli vartia tavannut hänet
naputtelemasta seinän takana olevalle naapurilleen, minkä vuoksi hänet
on siirretty tänne kerrosta alemmas. Lisäksi on päällikkö tuominnut
hänelle vuorokauden karsseria: säkkipimeä, russakoista kuhiseva koppi,
jossa saa maata paljaan puun päällä sekä syödä vettä ja leipää.

Mutta iloinen hän on, päästyään puolivuotisen erakkoelämän jälkeen
toisen kanssa yhdessä asumaan. Hän viheltelee, rallattaa, tekee
vikkelöitä tanssipyörähdyksiä ja nostaen tavan takaa kaksi sormea
ilmaan huudahtaa:

-- Vjeeselo! -- millä hän tahtoo ilmaista, että on niin hauska, kun
meitä on kaksi.

Niin, hauskalta se tuntuu minustakin, vaikka minun iloni ei pursuakaan
niin välittömästi esille kuin slaavilaisen toverini. Niin tyyneltä ja
jurolta kuin hänestä näyttänenkin, kuohuu mielessäni monenlaisia
tunteita, ja vilkkaina risteilevät päässäni ajatukset siitä, mitä
kaikkea hyvää tämä odottamaton koppikumppanuus voi minulle tuottaa.
Että aikani tulee hauskemmin kulumaan ja että olen täten saanut
oivallisen tilaisuuden harjotella venäjänkieltä, se ainakin on varmaa.
Mutta toisaalta on myöskin varmaa, että hän häiritsee minua
kirjallisessa työssäni, jota paitsi alituinen toistensa seurassa
eläminen voi lopulta ruveta perinpohjin kyllästyttämään. Kullakinhan on
omat pikku omituisuutensa ja maneerinsa, jotka ajanoloon ovat omiaan
toista hermostuttamaan. Tunnen itseni siinä suhteessa varsin herkäksi
enkä ylioppilasvuosina sen vuoksi mielelläni ottanut itselleni
asuintoveria. Mutta tässä tapauksessa ei ole minun vallassani muuttaa
olosuhteita ja niin ollen on minun viisainta ottaa asia sen
parhaimmalta puolelta.

Toinen kysymys on, piileekö siinä joku tarkotus, että hänet
on työnnetty minulle koppitoveriksi. Eihän vain tämä vasta
ilmestynyt "tavarissi" ole Mashkevitshin miehiä, jonka tehtävänä
vallankumoukselliseksi naamioituneena on urkkia minun asioitani? No,
sehän olisi vain omiaan luomaan jännitystä näihin uusiin olosuhteisiin
eikä minua lainkaan huoleta sellainen mahdollisuus, että hänet olisi
urkkijana minun toverikseni tupattu.

Kopin ovi avataan jälleen ja pari likaisiin hurstihousuihin puettua
rikosvankia tuo toverilleni jakkaran ja makuulaverin patjoineen.
Edellinen on puiseva, nelikulmainen renkku ilman selkänojaa,
jälkimmäinen laudoista kokoon kyhätty kansi, jonka toinen pää lepää
pukin varassa, toinen minun alaslasketun rautasänkyni nojassa. Joudumme
täten makaamaan samalla seinustalla, päät yhteenpäin.

-- Kipjetok! -- alkaa käytävästä samalla kaikua tuttu huuto ja meille
tulee kiire panna teevehkeemme kuntoon.

Toverillani ei ole lainkaan teekannua yhtä vähän kuin kuppia tai
lasiakaan. Hän on pannut teelehdet juomakannun pohjalle, ottanut kuuman
veden siihen päälle ja teen vähän laskeuduttua juonut sen samasta
astiasta. Nyt tarjoan minä oman teekannuni yhteisesti käytettäväksi ja
siitä saa toverini kaataa "krushkaansa" oman osansa. Kiehuvaa vettä
otamme tietysti kaksinkertaisen määrän kuin mitä minulta on ennen
yksinäni mennyt.

Minulla on paastoamista jatkunut näihin saakka, t.s. olen elänyt
yksinomaan talon ruualla. Mutta joitakin päiviä sitten olen saanut
kuitin, joka ilmaisee, että tililleni on vankilan kansliaan jätetty sata
ruplaa rahaa. Luonnollisesti se on saanut minut ryhtymään ruuan
parannuspuuhiin. Ensi tiistaista lähtien rupean saamaan parempia
päivällisiä, jotka maksavat kuusikymmentä kopeekkaa kerralta, sekä
nisuleipää ja maitoa. Mutta siihen saakka kestää vielä paastoa. Kun
nälkä on käynyt kipeimmäksi aina iltaisin, olen sen tukehuttamiseksi jo
parin viikon ajan käyttänyt eräänlaista leipäpaistia eli jankkia.
Puuroastiaan olen sipultanut aina kappaleen limppua, ripotellut sekaan
vahvasti suolaa sekä kaatanut päälle kiehuvaa vettä. Siinä muodossa olen
saanut limppua syödyksi tuntuvasti enemmän kuin siltään, minkä vuoksi
pyhän Antoniuksen kiusauksia muistuttavat nälkähallusinatsioonini ovat
käyneet harvinaisemmiksi.

Kun teevesi on jaettu ja minä tavalliseen tapaani otan puurolautasen
esille sekä alan murentaa siihen limppua, ottaa toverini suuret silmät.

-- Shto eta? -- kysyy hän vilpittömästi ällistyneenä.

Selitän hänelle parhaani mukaan, että tässä on kysymys illallisen
valmistuksesta.

-- Nje-tu! -- huudahtaa hän halveksivasti, viittaa sitten suurella
eleellä klosettia kohti sekä kaivaa mytystään pienen voipaketin, palan
mehevän näköistä makkaraa sekä eidamerjuustoa.

-- Pashalujsta, tavarishtsh! -- virkkaa hän tyytyväisenä ja asettaa
herkkunsa välillemme pöydälle.

Vesi herahtaa kielelleni, sillä enpä moisia herkkuja ole tähän
kuolleeseen taloon tultuani nähnyt muuta kuin hengessäni.

Toverini tavarain joukosta löytyy vielä veitsikin, jommoinen vankilan
ohjesäännöissä on ankarasti kielletty. Tosin se ei kylläkään ole mikään
pelottava ase, onpahan vain anjovispurkin kannesta veitsen muotoon
kaavailtu läkkilevy, johon varreksi on kietaistu harmaata paperia.
Hellävaroin pidellen saa sillä leikatuksi, tai paremmin sanoen
sahatuksi limpusta viipaleita sekä niinikään paloja juustosta ja
makkarasta. Kun toverini on saanut sahatuksi tarpeelliset ilta-annokset
meille kummallekin, piilotamme tuon vaarallisen aseen huolellisesti,
estääksemme sen joutumasta vartian takavarikoitavaksi.

Kun me sitten, istuen vastapäätä pienen pöytälevyn ääressä, käymme
käsiksi voileipään ja kullankeltaiseen teehen, tunnustan minä
itselleni, että elämä kopissani on yhtäkkiä muuttunut suorastaan
kodikkaaksi ja ettei voileipä ole minulle koskaan ennen maistunut niin
hyvältä kuin nyt, lähes kolmikuukautisen paaston jälkeen. Toverini
tiedustelee tuon tuostakin, pidänkö minä hänen makkarastaan ja
juustostaan ja minä vakuutan vakuuttamasta päästyänikin, että
"haroshij, otshen haroshij!"

Mieleni on siksi tulvillaan kaikenkarvaisia asioita, että lentsu on
suorastaan unohtunut. Venäjänkielen taitoni huomaan ripeästi edistyvän
ja norjenevan. Puhelemme teetä juodessa kaikenlaista. Muun muassa saan
tietää, että toverini on vasta muutamia kuukausia ennen vangitsemista
mennyt naimisiin, siviliavioliittoon, ja että hänen nuori vaimonsa,
Klavdija Rusakova, jota hän, hänen kauneuttaan todistaakseen, vertaa
tupakkalaatikon kannessa esiintyvään koreaan naisenkuvaan, palvelee
puolentoista ruplan päiväpalkalla eräässä telefoonivälineitä
valmistavassa tehtaassa. Tuosta vähäisestä palkastaan saa hän silloin
tällöin kokoon viisiruplasen miehelleen tupakkirahoiksi, minkä lisäksi
hän koko vankeusajan on melkein joka viikko toimittanut miehelleen
ruuan parannusta voin, makkaran, kalan ja juuston muodossa. Minulle on
aivan käsittämätöntä, kuinka se niin vähäisellä palkalla käypi
laisinkaan laatuun. Näen elävästi edessäni tuon uskollisen
raatajattaren ja alan tuntea vilpitöntä myötätuntoa häntä kohtaan.

Nykyään ovat toverini rahat supistuneet yhteen ruplaan, minkä lisäksi
hänen tupakkivarastonsa uhkaa pian loppua. Mutta kun minä ilmotan
itselläni olevan toistasataa ruplaa ja ettei meidän tarvitse mitään
puutetta pelätä, välähtää hänen harmaissa silmissään tyytyväinen
ilme ja huolettoman hetken lapsen eleellä sytyttää hän teetä
jäähdytellessään savukkeen.

Kun olemme lopettaneet illallisen ja osastonvartia lukinnut ovet
erikoisella avaimellaan, kuten hänen jokailtaisiin tehtäviinsä kuuluu,
yllättää toverini minut muutamalla erikoistaidollaan, jommoista itsekin
aikaisemmin kesällä hartaasti kaipasin.

Hän ottaa taskustaan luukamman ja napahuttaa muutaman kerran seinään.
Heti kuuluu sieltä takaa vastaus ja siinä tuokiossa on toverini
vilkkaassa naputusyhteydessä tuntemattoman naapurimme kanssa. Vuoroin
naputtaa hän itse, vuoroin pysähtyy jännittyneenä kuuntelemaan
vastanaputusta, pitäen kaiken aikaa tarkoin silmällä oven
tirkistyslasia, ettei vartia saa tilaisuutta toimittaa hänelle uutta
karsserituomiota.

Pian on hän rakentanut tuttavuuden pöytäseinän takana asuvan naapurin
kanssa ja ryhtyy tulkitsemaan minulle keskusteluaan. Siellä asuu
Sobolef niminen tehtaantyömies, puolueeltaan sosialidemokraatti.
Muutamia viikkoja sitten on hänet valtiollisista syistä vangittu. Olen
nähnyt hänet joka päivä kävelemään mennessä: siististi puettu,
mustapartainen, vakavan, miltei synkän näköinen mies. Aluksi naputti
hän joskus väliseinäämme, mutta kun minä en millään tavoin
reageerannut, lakkasi hän siitä kokonaan.

Mutta toverini on jo vastakkaisen seinän ääressä, jonka takaa myöskin
heti vastataan hänen naputukseensa. Hetken kuluttua saan toveriltani
kuulla: siellä asuu yhdeksäntoistavuotias sosialidemokraatti, nimeltä
Golikof, ammatiltaan typograafi, ollut jo toista vuotta täällä
tutkintovankina syystä, että on levittänyt työmiesten keskuuteen sotaa
vastustavaa kirjallisuutta, on aivan rahaton ja sairastaa huonon
vankilaruuan johdosta keripukkia.

Toista vuotta tutkintovankina sellaisesta syystä! Ja kun hänet joskus
tuomitaan muutaman vuoden vankeusrangaistukseen, ei siitä lainkaan
vähennetä pois tuota pitkällistä tutkintovankeutta, joka sekin ehtii jo
pahoin tärvellä nuorukaisen terveyden.

Voi raakalaisvaltiota raakalaislaitoksineen!

Olen hänetkin, Golikof-naapurin, nähnyt kävelyretkillä: hinterä,
hiljaisen näköinen vaaleaverinen nuorukainen säännöllisin
kasvonpiirtein. Ja hän on saanut yli vuoden päivät viettää vieläkin
täydellisempää paastoelämää kuin minä: ei edes teetä, sokeria eikä
tupakkaa. Poloinen santarmimielivallan uhri!

Mutta kopistamme voi "sähköttää" vielä sekä ylös- että alaspäin.
Toverini onkin jo asettanut jakkaransa lämpöjohtotorven juurelle. Sekä
ylhäältä että alhaalta käsin vastataan heti hänen naputukseensa. Hän
ryhtyy aluksi kattomme päällä asuvan naapurin kanssa keskusteluun.
Hetken naputeltuaan ja kuunneltuaan vastausta kirkastuvat hänen
kasvonsa äkkiä ja hän huudahtaa:

-- Snakomyj -- tuttava!

Keskusteltuaan vielä hetken aikaa selittää hän minulle, että
kohdallamme ylimmässä kerroksessa asuu hänen hyvä tuttavansa, anarkisti
Solovjof, jonka täällä olosta toverini ei ole ennen tiennyt mitään. Hän
on vielä varsin nuori mies, on kuulunut anarkistien taistelujärjestöön
sekä vangittu kahdeksan toverinsa kanssa joitakin aikoja sitten.

Hänen raskaat askeleensa ne ovat syksyn kuluessa kaikuneet pääni päällä
aamusta iltaan ja niiden kuminaan olen usein nukahtanutkin.

Mutta löytöretket jatkuvat edelleen. Toverini on jo kiintynyt
naputtelemaan alaskäsin. Minä olen asettunut vuoteelleni lojumaan ja
paperossia poltellen odotan tuloksia.

-- Familija Vu-oksi, -- kuulen toverini virkkavan.

-- Mitä, Vuoksi, sehän on suomalainen nimi! -- huudahdan minä ylös
kavahtaen. -- Kysykää, onko hän suomalainen.

Henkeä pidättäen seuraan toverini naputuksia. Kun hän on saanut
vastauksen, kääntyy hän minuun ja lausuu:

-- Finskij studjent is Turku. Hämmästyksestä, ilosta ja
mielenliikutuksesta en muutamaan toviin kykene puhumaan mitään. Sitten
koetan sopertaa:

-- Sanokaa hänelle, että täälläkin on suomalainen, sanokaa nimeni ja
terveiseni.

Toveri tekee työtä käskettyä ja ilmoittaa sitten:

-- Hän tervehtii ja haluaa puhella suoraan teidän kanssanne.

Puhella minun kanssani? Sepä se! Kun minä en ymmärrä tämän taivaallista
koko naputussysteemistä.

Minulle tulee hengenhätä oppia tuo mainio taikakeino, joka avaa minulle
puheyhteyden suomalaisen kohtalotoverini kanssa.

Toverini piirtää paperossikotelon kanteen kaavan ja selittää, kuinka
kaikki käy. Se on ihmeen yksinkertainen temppu ja koko jutussa on
vaikeinta korkeintaan päivän kestävä harjotus.

Kas tällainen on venäläisissä vankiloissa tavallisimman
naputusjärjestelmän kaava, esitettynä suomalaisilla kirjaimilla:

        1  2  3  4  5
     1  a  b  d  e  f
     2  g  h  i  j  k
     3  l  m  n  o  p
     4  r  s  t  u  v
     5  y  ä  ö

Kukin kirjain merkitään kahdella sarjalla naputuksia, joista ensimäinen
sarja osottaa kirjainrivin ylhäältä alaspäin laskettuna, toinen itse
kirjaimen aseman rivissä. Jos meidän on siis esimerkiksi naputettava
sana mies, käy se seuraavasti: ensin kolme perättäistä naputusta,
sitten pieni väliaika ja sen jälkeen kaksi naputusta. Siitä huomaa
kuuntelija, että kysymyksessä on kolmannen rivin toinen eli m-kirjain.
i-kirjain vaatii ensin kaksi napautusta ja sitten pikku paussin jälkeen
kolme, e yhden ynnä neljä napautusta j.n.e. Kun sanan viimeinen kirjain
on tullut ilmaistuksi, tekee naputtaja naputusvälineellään raapasevan
liikkeen, mihin kuuntelija oitis vastaa samanlaisella merkiksi, että
hän on ymmärtänyt. Jos kuuntelija taasen sekaantuu kesken sanan,
ilmoittaa hän siitä hätäisellä vastanaputuksella, jolloin toinen
keskeyttää ja alottaa saman sanan alusta. Tottuneet naputtelijat
ymmärtävät keskustelun alkuun päästyään toisiaan jo puolesta sanasta,
usein ensi tavustakin. Sellaisissa tapauksissa kuuntelija, käsitettyään
ensi kirjaimista, mikä sana toisella on mielessä, raapasee vastaan
merkiksi, että hän jo ymmärsi, jolloin toinen niinikään raapaistuaan
siirtyy seuraavaan sanaan. Vielä on huomattava hiontaa muistuttava,
kiihkeä edestakaisin raapiminen, jolla jompikumpi keskustelijoista
ilmaisee, että vartia lähestyy oven takana, jolloin naputus on äkkiä
keskeytettävä ja vitkastelematta suunnattava huomio muihin asioihin.

Kun venäjän kielessä on tuntuvasti enemmän kirjaimia kuin
suomenkielessä, on venäläisessä naputuskaavassa kuusi riviä, kussakin
viisi kirjainta, paitsi viimeisessä kolme. Sittekin on kaavasta jätetty
pois useita kirjaimia, jotka eivät ole aivan välttämättömiä sanojen
ymmärrettävälle muodostamiselle. Me Shpalernajan suomalaiset käytimme
yleensä keskinäisissä jutteluissammekin tätä venäläistä kaavaa, jolloin
suomenkielen ä:tä sai korvata a, ö:tä o ja y:tä u.

Kaava täytyy tietysti oppia visusti ulkoa ja säilyttää selvänä
päässään. Paperipalalle kirjotettua kaavaa ei luonnollisesti sovi
säilyttää, sillä sehän voisi milloin hyvänsä joutua vartian käsiin,
jolloin naputtelun harjoittaminen katsottaisiin todistetuksi asiaksi ja
miehellä olisi tiedossa varma karsseri.

Minulla on siis naputus-järjestelmä selvillä, mutta mahdotontakan minun
on heti, ilman harjotusta, käydä keskusteluun suomalaisen
kohtalotoverini kanssa. Ja kuitenkin minun pääni ihan kuhisee asioista,
joita tahtoisin päästä häneltä kyselemään.

Mutta eikö venäläinen toverini voisi palvella tässä jonkinlaisena
meediona? Tiedustan häneltä asiaa ja hän on kohta valmis toimeen. Minun
on vain venäläisin kirjaimin kirjotettava paperilapulle ne suomalaiset
kysymykset, jotka tahdon kansalaiselleni esittää ja toverini naputtaa
ne lämpöjohtotorvea alas. Vastaukset lausuu hän tavu tavulta ääneensä
sikäli kuin ne saapuvat. Tosin vääntyvät suomalaiset sanat hänen
suussaan aivan luonnottomasti ja varsinkin korko on aina päin mäntyä,
mutta uutisten himo on jännittänyt tarkkaavaisuuteni siihen määrään,
että minä tällä haavaa tunnen ymmärtäväni vaikka hottentottia.

Ne moninaiset äänet, jotka päivän pitkään kaikuvat vankilan pihalta,
ovat tyystin vaienneet. Käytävässä on myöskin hiljaista, sillä vartiat
ovat asettuneet omiin soppiinsa iltateetään juomaan. Lauantai-illan
hiljaisuus on levittänyt siipensä yli kuolleen talon ja taukoamaton
lokakuun sade, joka valelee pientä ristikkoikkunaa, ainoastaan
täydentää sitä.

Pölyinen sähkölamppu valaisee ahdasta kammiotamme, jonka
raa'assa ilmassa hengityksemme muuttuu höyryksi. Toverini nojaa
lämpöjohtotorveen ja koko mies pelkkänä tarkkaavaisuutena ottaa vastaan
alhaalta tulevia naputuksia. Minä istun pöytään nojaten ja hengitystä
pidättäen, kaula kurotettuna tarkkaan sanoja, joita meedioni pahasti
venäjäksi murtaen, harvakseen ja ikäänkuin jostakin salaperäisestä
henkimaailmasta saatuina minulle välittää.

-- Palasin keväällä Saksasta -- tulin suksilla Merenkurkun yli --
toveri petti -- minut vangittiin Helsingin asemalla.

Kuinka kohtalokkaalta soikaan korvissani tuo sähkösanomatyyliin
puserrettu tiedonanto. Hengettömänä naputuksena saapuu se kuin syvältä
maan alta, jostakin suunnattomasta kuilusta, johon toverin petos on
nuoren maanmieheni sortanut.

Mielenliikutusta salatakseni sytytän savukkeen ja alan vinhasti kävellä
edestakaisin, mietiskellen niitä merkillisiä vaiheita, joiden alaisiksi
lukemattomat nuoret kansalaiseni tänä kohtalokkaana aikana ovat
joutuneet. -- -- --

Olen kääriytynyt jo vilttiini ja asettunut levolle. Toverini naputtelee
omaan laskuunsa Vuoksen kanssa, joka siis näkyy osaavan aika hyvin
venäjää. Myöskin näkyy hän olevan aika harjaantunut naputukseen, sillä
se käy häneltä tiheään ja tottuneesti.

Lopetettuaan tulee toveri vuoteeni reunalle istumaan ja alkaa kertoa,
mistä he juuri juttelivat. Vuoksi on kertonut hänelle olevansa
syytettynä venäläisen rikoslain sadannen ja sadannen toisen pykälän
nojalla, mitkä pykälät määräävät rangaistuksia kahdeksasta vuodesta
pakkotyötä aina hirsipuuhun saakka. Ymmärrän vielä niin vaillinaisesti
venäjää, että kun toverini pakkotyötä (katorga) mainitessaan parilla
kuvaavalla eleellä osottaa, että pakkotyövankeja pidetään kahleissa,
saan minä sen käsityksen, että maamiehelläni tuolla alhaalla on kahleet
käsissä ja jaloissa ja että hänet on jo tuomittu hirtettäväksi. Kylmät
väreet kulkevat pitkin ruumistani ja minä olen kuulevinani etäistä
kahleiden helinää. Kohoan kyynärpääni varaan ja alan toveriltani udella
tarkempaan tuota asiaa. Kun se vihdoinkin selviää minulle, laskeudun
huojentuneena uudestaan pitkälleni.

Toverini ryhtyy nyt juttelemaan, miksi hän vastustaa sotaa,
filosofeeraten aito venäläiseen tapaan.

-- Miksi ampuisin saksalaista? Yksiä ihmisiä ollaan eikä hän ole tehnyt
minulle mitään pahaa.

Kuuntelen häntä puolella korvallani, hymyillen samalla sille
kohtalonoikulle, joka on meidät niin erilaisista oloista ja eri
ilmansuunnilta saattanut samaan vankikoppiin, toisen sodan
vastustamisesta, toisen taas sotakantansa takia.

Mutta kumea gongonin lyönti käytävästä ilmottaa, että valot sammutetaan
kymmenen minuutin kuluttua. Toverini alkaa riisuutua ja viimeisen
paperossin sytyttäen laittautuu vuoteeseen.

Tirkistyslasin kansi helähtää, vartian silmä muljahtaa hetkeksi
näkyviin, sitten rapsahtaa sähkölamppu sammuksiin ja me olemme
pilkkoisen pimeässä. Sade valelee yhä ikkunaa ja toverini paperossi
kiiluu vielä hetkisen pimeyden keskellä. Pian viskaa hän sen lattialle
ja kääntyy kylelleen.

-- Spakojnoj notshi!

-- Spakojnoj notshi, tavarishtsh!



IX

LEPOPÄIVÄ VANKILASSA.


Se eroaa täällä kuolleessa talossakin sangen tuntuvasti arkipäivistä.
Kaikki se melu ja kohu, se kuormavankkurien jyry, vasaran pauke ja
kirveiden kumahtelu, joka arkipäivisin kaikuu vankilan umpinaiselta
pihalta, missä aamusta iltaan työskentelee joukko rangaistusvankeja, on
kokonaan vaiennut. Käytävässä on myöskin paljon levollisempaa, vartiat
astelevat hitaammin ja käyvät harvemmin oven takana kurkistamassa.
Avonaisen ikkunaventtiilin kautta kantautuu moniääninen kellojen helinä
Pietarin lukuisista kirkoista, ja yksinpä ilmassakin on se tyyntynyt,
leppoisa sävy, mikä sunnuntain aina erottaa arkipäivästä.

Sadekin on tauonnut ja jos W.C:n reunalle nousten kurkistaa akkunasta
ulos, huomaa auringonsäteiden leikkivän vastapäisten kattojen
peltilevyillä. Meidän koppiimme eivät nuo elähyttävät säteet kuitenkaan
pääse kurkistamaan, sillä ikkunamme on suoraan pohjoista kohti.

Minulle tämä ensimäinen yhdessä vietetty sunnuntai ei kuitenkaan ole
mikään lepopäivä, vaan päinvastoin ankara työpäivä. Kohta kun olemme
aamiaisen syöneet, alkaa intensiivinen naputusharjotus. Pian opin minä
kaavan ulkoa, mutta pahin vaikeus on vielä jälellä: sen käytäntöön
sovelluttaminen.

Asetumme vastapäätä istumaan ja minä alan pöytälevyyn naputella sanoja.
Kun toverini ymmärtää naputustani ja lausuu juuri sen sanan, jota minä
tarkotan, on tyytyväisyyteni suuri. Itse asiassa oppiikin naputtamisen
heti kun kaava on selvänä päässä. Paljon vaikeampaa on sen sijaan oppia
ymmärtämään toisen naputusta.

Kun toverini rupeaa naputtamaan jotakin sanaa, sekaannun minä jo ensi
kirjaimiin ja annan hätäisen keskeyttämismerkin. Silloin alottaa
toverini saman sanan alusta ja naputtaa hiukan harvempaan. Tällä kertaa
saan ensi tavun selville, mutta sitten menee taas kaikki sekaisin. Kun
toverini on pakotettu yhä uudestaan alottamaan alusta saman sanan,
menettää hän lopuksi kärsivällisyytensä, mitä hänellä puhdasverisenä
slaavina ei tietysti kovin suurta määrää olekaan.

-- Tshort! -- kähähtää hän silloin, nousee pöydän äärestä ja alkaa
huuli pitkällä kävellä huitoa edestakaisin. Ilmeisestikin harmittaa
häntä syvästi minun paksupäisyyteni, sillä itse on hän huippuunsa
kehittynyt mestari tuossa jalossa naputustaidossa.

Pian hänen pahatuulensa kuitenkin aina haihtuu ilmaan, hän palaa pöydän
ääreen ja harjotus alkaa uudestaan. Ja kun minä vihdoinkin onnistun
saamaan selvän hänen naputtamastaan sanasta, on meidän kummankin ilo ja
tyytyväisyys suuri.

Kun mestarini on minut vihdoinkin hyväksynyt arvosanalla "välttävä", on
minun aika ryhtyä vasta saavutettua taitoani käytäntöön sovelluttamaan.
Hetki hetkeltä kasvavalla jännityksellä asetun lämpöjohtotorven ääreen
ja muutamalla aralla naputuksella ilmaisen haluavani päästä
keskusteluun. Oitis vastataan alhaalta käsin: ilmeisestikin se on eilen
keksitty kansalaiseni Vuoksi. Alanpa siis naputtaa suomea. Pari kertaa
hän keskeyttää, mutta kun minä kolmannella kerralla saan sanan
valmiiksi ja hän loppuraapaisuuni vastaa samalla tavoin ymmärtämisen
merkiksi, isken minä tyytyväisenä silmää toverilleni. Siten saan minä
vähitellen naputetuksi koko lauseen, minkä jälkeen minun on vuoro
kuunnella vastausta. Mutta ottamatta lainkaan huomioon minun
alkeellista kehityskantaani naputtaa Vuoksi tiheässä tahdissa, minulta
menee heti alussa konseptit sekaisin ja mieleni valtaa samanlainen
hätäännys kuin pyhän Pietarin lähtiessään aaltoja pitkin kävelemään.
Kiiruusti täytyy minunkin turvautua mestariini, joka haukkumasanoja
muristen rientää avuksi, antaa Vuokselle kiireellisen keskeytysmerkin
ja tämän alettua alusta lausuu sitten minulle sanat, sikäli kuin ne
torvea pitkin tiheinä naputuksina virtaavat ylös.

Mutta ennen iltaa olen ymmärtämisen taidossakin saavuttanut jo
sellaisen asteen, että kykenen omin päin vaihtamaan ajatuksia Vuoksen
kanssa.

Kas tässä muutamia ensimäisiä naputusrepliikkejämme:

-- Olitteko kauan Saksassa?

-- Viime syksystä toukokuuhun.

-- Missä komppaniassa?

-- Jääkäri.

-- Miksi tulitte pois?

-- Minulla oli asioita kotimaahan.

-- Onko pataljoona vielä Hampurin tienoilla?

-- Ei, se muutettiin lähtiessäni Libauhun.

-- Kuka teidät ilmiantoi?

-- Eräs Dragsfjärdin poika, nimeltä Ahlstedt.

-- Miksi hän sen teki?

-- Hän palasi kanssani yhtämatkaa, mutta vangiksi jouduttuaan tunnusti
hirttämisen pelosta kaikki ja antoi ilmi suuren joukon tovereitaan.
Nykyään hän lienee vakinaisesti santarmien palveluksessa.

-- Onko ryssillä teitä vastaan muita todistuksia kuin Ahlstedtin
ilmianto?

-- Löysivät vangittaessa minulta salamerkeillä kirjotetun asiapaperin.

-- Oletteko itse tunnustanut?

-- En. Väitän olleeni koko ajan Ruotsissa.

-- Kuinka paljon luulette meitä suomalaisia olevan täällä
Shpalernajassa?

-- Ainakin viitisenkymmentä miestä.

Sodan menosta en koko täällä oloaikanani ole saanut tietooni tämän
taivaallista. Luonnollisesti käyn nyt siinäkin suhteessa tunnustelemaan
Vuoksen tietovaroja. Hän on kutakuinkin pysynyt maailman tapausten
tasalla, sillä hän on ollut yhtämittaisessa naputusyhteydessä
venäläisten naapuriensa kanssa.

Ensiksi kysyn Riigan kohtaloa ja harmikseni saan kuulla, että se on yhä
ryssäin hallussa. Samoin Verdun ranskalaisten.

Sitten:

-- Onko Romania liittynyt sotaan?

-- On, jo elokuun lopulla.

Äärimmäisen jännityksen vallassa naputan sanat:

-- Mille puolen?

-- Ryssän puolelle.

Tuntuu aivan kuin olisin saanut korvapuustin.

Keskeytän puhelun ja alan julmistunein ilmein, toverini minuun
ällistyneenä tuijottaessa, pitkin askelin harppailla edestakaisin.

-- Se viheliäinen roskakansa! -- priiskahtelevat ajatukset päässäni. --
Olen pitkin aikaa tuntenut vaistomaista vihaa sitä maata kohtaan, sillä
koko sodan ajanhan ne ovat vilkuilleet vuoroin itään, vuoroin länteen,
laskien mielessään, kumpaan liittymällä saisi paremman saaliin
rosvotuksi.

Hiukan tyynnyttyäni naputan alas kysymyksen:

-- Luuletteko Saksan kunnialla kestävän tuota yhä lisääntyvää
vihollispainoa?

Alhaalta kuuluu koruton vastaus:

-- Kyllä Saksa kestää.

Tunnen päässeeni jälleen tasapainoon ja hengessäni puristan
kohtalotoverini kättä.

Jonkun hetken mentyä tartun jälleen toverini kampaan ja naputan alas:

-- Minä suhtaudun hyvin optimistisesti meidän suomalaisten kohtaloon.

-- Niin minäkin, -- kuuluu Vuoksen vastaus.

-- Uskon, että me ennen pitkää kaikella kunnialla pääsemme tästä
pinteestä.

-- Sellainen usko minuunkin on juurtunut.

Siihen päättyy keskustelumme tällä kertaa ja mieli keveänä käännyn minä
juttelemaan toverini kanssa. Meidänkin keskustelumme johtuu sotaan.

-- Saksalainen pieksää meikäläisiä joukkoja, -- selittää toverini
naurusuin.

Kun en heti tajua hänen sanojaan, esittää hän asian havainnollisesti.
Nyrkkiään näyttäen sanoo hän:

-- Tämä saksalainen, -- sekä takapuoltaan viitaten: -- tämä venäläinen.

Sitten alkaa hän nyrkillä huitoa itseään takapuolille, kiemurtelee sitä
tehdessään ja huutaa: aj-aj-aj!

Valaistukseksi sille asianhaaralle, että hän nauravin ilmein saattaa
esittää tällaista asiain tilaa, lausuu hän lopuksi:

-- Ja tämä hyvä, sitä pikemmin tulee vallankumous.

Mikä nuhteeton revolutsionääri sinä, kunnon toverini, oletkaan! Sanasi
ja eleesi ovat saattaneet minut kerrassaan hyvälle tuulelle, niin että
minun on pakko pistää käteni sinun kainaloosi ja siten alamme me
vilkkaasti jutellen kävellä edestakaisin.

Sitä tehdessämme pysähdymme sattumalta toisessa peränurkassa olevan
pienen jumalankuvan eteen. Se on kämmenen levyinen laatta, jossa
venäläiskorean läkkikehyksen keskellä näkyy himmeälle metallipohjalle
kuvattu Kristuksen pää orjan tappurakruunuineen.

-- Haroshij tshelavjek -- hyvä mies, -- virkkaa toverini kuvaa
tähystäessään.

-- Revolutsionääri? -- lisään minä kysyvästi.

-- Da, -- vastaa toverini vakuuttavasti, mutta silmää samalla kuitenkin
minua hiukan epäluuloisesti.

-- Navjerna, -- vakuutan minä, -- sillä ajoihan hän kerran temppelistä,
juutalaisten pyhästä sijasta, ruoska kädessä ulos joukon
keinottelijoita ja poroporvareita...

Tuo raamatun kertomus näkyy olevan toverilleni tuntematon ja
mielenkiinto täydessä vireessä pyytää hän minua esittämään sen
lähemmin. Tehden tapauksen hänelle niin havainnolliseksi kuin
mahdollista ryhdyn minä kertomaan:

-- Temppeliin, jossa piti totuutta julistettaman, oli kokoontunut
rahakeinottelua harjottamaan joukko kansan painajaisia ja
byrokraatteja, sellaisia kuin Purishkevitsh, Rasputin, Trjepof, Seyn...

-- Seyn? Kto on? -- keskeyttää toverini.

-- Finskij generalgubernator, -- ja määritelläkseni lähemmin
kenraalikuvernöörimme laatua lisään niukasta sanavarastostani ainoat
käsille sattuvat: -- bolshaja svinja -- suuri sika.

-- I palatsh -- pyöveli, -- lisää toverini.

Kun hän täten on saanut selvän käsityksen Seynin olemuksesta, pyytää
hän minua jatkamaan.

-- Tämän tapaiset miehet siellä siis harjottivat rahakeinottelua. Sen
nähdessään julmistui Kristus, tempasi ruoskan, ajoi heidät ulos ja
tyrkki nurin pöydät, niin että rahakasat helisten vierivät temppelin
kivipermannolle, ja hampaitaan kiristäen pakeni byrokraattijoukko
portista ulos.

Näen toverini silmistä, että kielellisesti vaillinaisesta esityksestäni
huolimatta kohtaus on ilmielävänä hänen edessään. Hänen kasvoillaan on
entusiastinen ilme ja siirtäen katseensa jälleen jumalankuvaan lausuu
hän vakuuttavasti:

-- Otshen haroshij tshelavjek! -- Erinomaisen hyvä mies!

Edelleen jutellessamme tiedustaa toverini, minkä takia minut
vangittiin.

Hm! Enpä juuri ole halukas hänelle asioitani kertomaan. Ei silti, että
häntä enää epäilisin miksikään urkkijaksi, sillä hänen katseessaan ja
olemuksessaan ei huomaa vilahdustakaan siitä levottomasta
omastatunnosta, jota kouliintunein ja paatuneinkaan santarmiurkkija ei
voi kokonaan peittää. Ei, uskon lujasti, että sinä, Semen Jegorovitsh,
olet nuhteeton sielu ja rehellinen vallankumousmies, mutta samalla sinä
olet venäläinen ja sellaisena sinun luonteesi -- sen olen ehtinyt jo
hyvin huomata -- on läikkyvä ja häilähtelevä kuin kaikille tuulille
alttiin lammen pinta. Onhan niin usein nähty, että mitä vilpittömin
venäläinen revolutsionääri on tilaisuuden tullen keikahtanut
ilmiantajaksi ja provokaattoriksi tai että hän on tsinovnikkauran
ensimäisille porrasaskelmille päästyään kädenkäänteessä muuttunut
veljiensä mitä hartaimmaksi pieksäjäksi -- niin, hänen musta tukkansa
on sen jälkeen nagaikkaa heiluttaessa leiskunut yhtä tulisesti kuin
ennen vallankumouksellista palopuhetta pitäessä. Tätä en, veliseni,
kyyhkyläiseni Semen Jegorovitsh, suinkaan sinusta sano, sillä pidän
sinusta sangen suuresti, mutta kaikesta siitä huolimatta tahdon pitää
omat asiani omina tietoinani tai korkeintaan uskoa ne koetelluille
miehille omien kansalaisteni joukossa.

-- En voi sitä venäjäksi selittää, -- vastaan vältellen hänen
uteluihinsa.

Mutta hän on uteliaisuudessaan hellittämätön kuin lapsi.
Alan sen vuoksi, johtaakseni hänen, huomionsa toisaalle, kertoa
vangitsemisestani kuinka poliisijoukko minun viime yötä kotona
viettäessäni ympäröi talon ja kuinka minä revolveriani käyttäen koetin
siitä huolimatta päästä pakoon. Hän kuuntelee jakamattomalla
mielenkiinnolla ja kun mainitsen, että poliisijoukkuetta johtanut
"priistavi" oli entinen koulutoverini, huudahtaa hän julmistuneena:

-- Aa, durak!

Sen jälkeen käy hän miettiväiseksi ja kysyy:

-- Vyj streljali? -- Te ammuitte?

-- Niin tein. Entäpä sitte?

Vastaukseksi tekee hän hirttosilmukkaan ripustamista kuvaavan eleen
niin osuvasti, että näen ilmielävänä edessäni hirsipuuhun ripustetun
miehen pitkäksi venähtänein kauloin. Mutta olen liian valoisalla ja
hyvällä päällä, että tuo säikytys minuun pystyisi.

Hui hai! Ei se päivä valkene, että minut ripustettaisiin venäläiseen
hirsipuuhun!

Mutta käytävästä kaikuu jo tuo tuttu:

-- Guljatj prigat ... vitsa -- guljatj prigat ... vitsa --

Kun olemme jo palttoo päällä ja odotamme oven avaamista, juolahtaa
mieleemme ilmottaa Vuokselle kävelyyn lähtömme, että hän osaa kiivetä
ikkunaansa nähdäkseen meidät kävelypaikalla. Toverini naputtaa sen alas
hiukkasta ennen kuin vartia avaa oven ja murahtaa lyhyen: -- guljatj!

Heti kävelykarsinaan päästyämme -- saman kopin asukkaat saavat myöskin
yhdessä kävellä -- suuntaamme katseemme oman koppimme kohdalla olevaan
neljännen kerroksen ikkunaan. Siellä ei näy mitään, mutta sen sijaan
alkaa kolmannen kerroksen ikkunassa vastaavalla kohdalla vilkkua
nenäliina. Olemme pitäneet niin luonnollisena asiana, että Vuoksi asuu
heti lattiamme alla, ettei mieleemme ole edes juolahtanut kysyä, missä
kerroksessa hän on. Nyt olemme kuitenkin selvillä siitä, että hän onkin
kaksi kerrosta meitä alempana ja innostuneina viitomme hänelle
tervehdyksiä.

Sen huomaa kuitenkin pitkäpartainen Makarohvi ylhäällä vartialavalla ja
alkaa meille murista äkäisesti kuin kahlekoira. Ja olenpa suuresti
huvitettu kuullessani sitä venäläisten haukkumasanojen tulvaa, mikä sen
johdosta virtaa toverini huulilta, kuitenkin siksi hillitysti, etteivät
ne voi ulottua Makarohvin korviin, sillä siinä tapauksessa toimittaisi
hän vankilan päällystölle oikopäätä sapiskan asiasta ja toverillani
olisi tiedossa pari vuorokautta lisää karsseria. Rangaistusmäärät näet
lisääntyvät kerta kerralta yhdellä vuorokaudella aina seitsemään
vuorokauteen saakka. Sen määrän on naputussyntien takia kärsinyt hento
naapurimme Golikof. Sulkea ihminen kokonaiseksi viikoksi vedellä ja
leivällä elämään säkkipimeässä, inhottavan likasessa ja russakoista
kuhisevassa muurinlokerossa -- se on jo korkeimmassa määrin
epäinhimillistä!

Huomiotani on alunpitäin kiinnittänyt se, että kaikilla vartioilla,
nuorimmillakin, on kosolta kunniamerkkejä, jotka he aina sunnuntaisin
sekä muina merkkipäivinä ripustavat yllensä. Niitä killuu heidän
rinnassaan monenmoisia, hopeisia ja pronssisia, useimmat niistä
kahvikupinpohjan laajuisia lostikoita. Kun kunnianarvoisan Makarohvimme
rinnassa killuu ja helkkyy sellaisia koristeita erikoisen pitkä rivi,
tiedustan toveriltani tätä asianhaaraa ja ovatko vartiat mahdollisesti
sodassa kunnostautuneita veteraaneja.

Toverini on vielä äkämystyksissään Makarohvin haukunnasta. Kysymykseni
kuullessaan kohauttaa hän halveksivasti olkapäitään ja notkein elein
sanojaan vahvistaen vastaa:

-- Niistäneet hyppysin nenäänsä ja nenän sisälmykset pudonneet
rintapielille.

Huomaan jo tämän ensimäisen yhteispäivän kuluessa toveristani olevan
itselleni moninaista hyötyä. Hänen tietonsa vankilan olosuhteista ovat
luonnollisesti paljon monipuolisemmat kuin omani ja ennen kaikkea on
hän mainio välimies minun ja vartiain välillä. Viimemainituille on
minun ollut hyvin hankala toimittaa tarpeellisimpiakin asioitani, sillä
heillä ei tunnu olevan aikaa, vielä vähemmän kärsivällisyyttä,
kuunnella minun vajanaista venäjääni. Toisin on toverini laita. Hänelle
saan selvitetyksi monimutkaisenkin asian, minkä hän sitten puolestani
tulkitsee vartialle.

Niinpä saan tänään, kävelyltä palattuamme, kuulla toveriltani, että
vankilan kirjastossa on myöskin ulkomaalaista kirjallisuutta. Lisäksi
tietää hän, että vartiat ovat velvollisia vangin pyytäessä antamaan
nähtäväksi kirjaluettelot, joista omaan lainauslistaansa saa merkitä
haluamainsa kirjain numerot. Ihastun luonnollisestikin tämän
kuullessani ja pyydän toveriani heti anomaan vartialta ulkomaisen
kirjallisuuden kataloogia. Hän täyttää pyyntöni ja moniaan hetken
kuluttua ojentaa vartia oviluukusta suuren, mustakantisen luettelon.

Ahnaasti käyn siihen käsiksi. Ihmeekseni huomaan, että kirjastossa on
melkoinen määrä latinan, saksan, ranskan, englannin, puolan ja unkarin
kielistä kirjallisuutta. Merkitsen listaani useita kymmeniä
saksankielisiä teoksia sekä lisäksi moniaita latinankielisiä. Kirjat
vaihdetaan aina maanantaisin siten, että aamulla leipäannoksia
jaettaessa otetaan luetut kirjat sekä niitä seuraava lainauslista
takaisin, minkä jälkeen uudet kirjat jaetaan päivällisaikana.

Kun lainauslistassani ei tähän saakka ole ollut mitään omia
merkintöjäni, ovat kirjastonhoitajat pistäneet minulle aina oman
valintansa mukaan pari venäläistä "knigaa" sekä kolmanneksi jonkun
pahvikansiin sidotun pienen suomenkielisen kirjan. Mitä teitä nämä
kotimaisten kirjamarkkinoidemme tuotteet ovat Shpalernajan kirjastoon
kulkeutuneet, on minulle aivan tietämätöntä. Ulkomaisen kirjallisuuden
kataloogiin niitä ei ainakaan ole merkitty.

Viimeksi kuluneella viikolla on minulla ollut luettavana piispa
Råberghin "Muistelmia" ja sitä edellisellä vanha tuttavani
koulupoika-ajoilta, suomennos Felix Dahnin kertomuksesta "Felicitas".

Kaikissa niissä on ollut suomalaisten toisilleen huomaamattomalla
pistemerkinnällä lähettämiä tervehdyksiä. Eräässä on huomautettu, että
sen ja sen niminen suomalainen vanki on epäluotettava, minkä vuoksi
häntä on kartettava. Nimi on minulle ennestään tuntematon.

Iltapäivällä saa toverini halun oppia suomea. Länsimaiset kirjaimet
oppii hän kädenkäänteessä ja hirveän tyytyväisenä alkaa hän nyt
tankkailla suomalaisia sanoja kielioppaani alkulauseesta. Lausuminen ja
korostus on tietysti päin mäntyä. Esimerkiksi minun nimeäni ei hän
tahdo mitenkään oppia oikein lausumaan, vaan kuuluu se hänen suussaan
väkisinkin: Vilkuuna.

Aluksi opettelee hän ulkoa tavallisimmat tervehdyssanat. Ja niinpä
hän sitten myöhemmin illalla saa minut samanlaisen ällistyksen valtaan
kuin papukaija Robinsonin, kirkaistessaan äkkiarvaamatta erään
englanninkielisen lauseen, jonka viimemainittu oli sille aikoja ennen
opettanut.

Ollessamme jo vuoteessa nostaa toverini näet äkkiä päänsä tyynystä ja
lausuu:

-- Hjuva yötta, toveri!



X

UUSIA SUOMALAISLÖYTÖJÄ.


Olen jo maininnut, että saatuani historiallisen näytelmäni valmiiksi ja
käytettyäni siihen kaikki luettavaksi saatujen kirjaini tyhjät tilat
oli minulle alkanut ikävä työttömyyden aika. Sitä ei onneksi kuitenkaan
kestänyt kuin parisen viikkoa. Kun näet eräänä päivänä osastonvartia
tuli taasen kopissani pistäytymään, kysyin häneltä, eikö ollut mitään
mahdollisuutta saada paperia, että voisi kirjoittelemalla aikaansa
lyhentää.

-- Ei shua bumagaa, a vihkon shuat, -- kuului äijän vastaus.

-- Vihkon? Saanko minä siis tilata kaupungilta kirjotusvihkon? -- kysyn
minä ihastuneena ja tuskin korviani uskoen.

-- Ka shuat, ja sitt' kiruta!

Senkin äijäkränä, kun ei ole sitä ennen sanonut! päivittelin itsekseni,
mutta toisaalta tunsin itseni tavattoman iloiseksi saamastani tiedosta.
Heti seuraavana perjantaina kirjotin tilauskirjaani muun muassa sanat:
"1 tetrad bolshavo sorta": 1 vihko suurta lajia.

Ja katso, viikon kuluttua siitä toi osaston äijä minulle ruplan
maksavan, sinisiin pahvikansiin sidotun vihkon, jossa oli 71 lehteä.
Lehdet oli vankilan kansliassa numeroitu sekä niiden lukumäärä
ilmotettu viime sivulla, johon myös yksi päällikönapulaisista oli
kirjottanut nimensä sekä painanut sen alle laajan lakkasinetin. Kaikki
tämä sitä varten, että voitaisiin helposti kontrolleerata, onko vanki
käyttänyt lehtiä johonkin salaiseen kirjevaihtoon.

Kohta saatuani tietää, että oli mahdollisuus hankkia kirjotusvihkoja,
oli mielessäni alkanut elää eräs laajempi romaaninaihe. Ja niinpä heti
vihkon saatuani olin alkanut intensiivisesti työskennellä. Viikkoa
ennen toverin ilmestymistä olin saanut ensimäisen vihkon täyteen
kirjotetuksi sekä tilannut jo uuden.

Muutamia päiviä yhdessä elettyämme saapui se vankilan kansliasta
asianmukaisesti numeroituna ja leimattuna, joten minä pääsen jälleen
työtäni jatkamaan. Toveri ei tuota läheskään niin suurta häiriötä kuin
alussa olin pelännyt; sillä minun kirjottaessani kuluttaa hän aikaansa
lukemalla tai naputtelemalla. -- -- --

Istunpa nyt eräänä iltapäivänä työni ääressä ja annan kynän kiitää
pitkin vihkon sivuja. Toverini istuu jakkarallaan toisella puolen
pöytää, edessään avonainen kirja. Mutta se on siinä vain näön vuoksi,
sillä itse asiassa on hän vilkkaassa naputuskeskustelussa naapurimme
Sobolevin kanssa.

Hetken kuluttua keskeyttää hän naputuksensa, nousee paikaltaan, laskee
klosettiin vettä, käärii oikean käden hihansa aina kyynärpäähän saakka
ja heittäen minuun hymyilevän katseen tarttuu lattiarasuun. Sen upottaa
hän klosetin kuiluun ja hetken sitä siellä huljutettuaan nostaa sen
äkkiä kranan alle ja vääntää kuivaksi.

Silmät pystyssä seuraan minä hänen omituista puuhaansa, josta en käsitä
tämän taivaallista. Hän vain hymyilee ja uudistaa saman tempun vielä
pari kertaa.

Sitten kumartuu hän klosetin ääreen ja huutaa:

-- Halloo!

-- Halloo! -- vastaa klosetista omituisen ontolta kumahtava ääni.

-- Sdravstvyjte, tavarishtsh! -- jatkaa toverini.

-- Sdravst ... -- kuuluu klosetista.

Ja yks kaks on toverini vilkkaassa haastelussa klosetista vastailevan
salaperäisen olion kanssa.

Asia valkenee minulle kyllä piankin. Kulkeehan väliseinän sisässä
likatorvi, johon joka kerroksen kohdalla yhtyvät kummaltakin puolen
klosettien torvet. Toverini ja seinän takana asuva Sobolev ovat
poistaneet niin sanotun vesilukon, t.s. sen veden, joka aina jää
klosetin nieluun sulkien sen niin, ettei likatorvesta pääse mitään
löyhkää koppiin tunkeutumaan. Siten on heidän välillään avonainen
torviyhteys, jota pitkin he nyt vallan mukavasti voivat keskenään
jutella.

Mutta jos Vuoksi poistaa samalla tavoin vesilukon klosetistaan, voi
hänkin puhua meidän koppiimme, juolahtaa äkkiä mieleeni. Esitän asian
toverilleni kohta kun hän on laannut juttelemasta Sobolevin kanssa.

-- Tietysti, -- vahvistaa toverini ja ryhtyy heti naputustietä tekemään
Vuokselle selkoa tästä uudesta puhelutavasta -- mikä itse asiassa ei
ole äsken tehty keksintö, kuten toverini kertoo, vaan on ollut jo sekin
venäläisissä vankiloissa aika yleisesti käytännössä.

Kun asia on Vuokselle selvinnyt, ilmottaa hän, nähtävästi hiukan
emmittyään, avaavansa "telefoonin". Minun olisi nyt tehtävä samoin,
sillä toverini on puhelun lopetettuaan pannut vesilukon jälleen kiinni.
Tosin se tuntuu koko lailla vastenmieliseltä, mutta halu kuulla
pitkästä aikaa oikeata sivistynyttä suomea sekä saada suullisesti
jutella kohtalotoverin kanssa on paljon voimakkaampi. Ja niinpä minä
käärin hihani, sytytän paperossin vastamyrkyksi ja käyn reippaasti
samaan toimeen kuin toverini äsken.

-- Halloo, onko se Vuoksi?

-- On, terve!

Hänen äänensä kuuluu kuin maan alta, mutta kuitenkin aivan selvästi.

Olemme vielä niin arkoja ja tottumattomia, ettemme yllätyksen pelosta
uskalla pitempään sananvaihtoon antautua. Sovimme siitä, että milloin
jompikumpi haluaa telefooni-keskustelua, ilmottaa hän siitä toiselle
lyömällä kahdeksan kertaa lämpöjohtotorveen. Kun toverinikin on
vaihettanut suulliset tervehdykset Vuoksen kanssa, suljemme telefoonin.

Hauskalta tuntuu tietoisuus, että voi milloin hyvänsä antautua
suulliseen keskusteluun oman kansalaisensa kanssa. Tunnen siitä
kellarin pimeydestä, missä edelliset kuukaudet sain elää, päässeeni jo
koko lailla väljemmille vesille.

Tavaksemme tulee tämän jälkeen kutsua naputusta sähkötykseksi sekä
W.C:tä telefooniksi.

Istun taas eräänä päivänä työni ääressä, toverini naputellessa Vuoksen
kanssa. -- -- --

-- Tam toshe finn! -- lausuu toverini ja viittaa lattian alle.

Jätän paikalla kynäni, napautan kahdeksan kertaa lämpöjohtotorveen sekä
kyykötän seuraavassa hetkessä telefoonin ääressä.

-- Mitä tuo toverini höpisee, että tässä meidän allammekin olisi
suomalainen? -- kysyn, kun Vuoksi on ilmestynyt toiseen päähän.

-- Kyllä siellä on.

-- Kuka?

-- Proviisori S. Nykaarlepyystä.

-- Kuinka löysitte hänet?

Vuoksi kertoo, että kun hän on jo kauan ollut eri puolilla olevien
naapuriensa yhteydessä, mutta ylhäältä, neljännestä kerroksesta, ei ole
koskaan naputuksiin vastattu, vaikka sieltä pitkin päivää kaikuu miehen
askeleet, päätti hän keinolla millä hyvänsä ottaa siitäkin eläjästä
selvän. Niinpä kiipesi hän äsken pöydälle seisomaan ja huusi
lämpöjohtotorven juuritse katon läpi: -- Kto tam? Kuka siellä?

Ja katso, hänen pari kertaa toistettuaan saman kysymyksen sekä suomeksi
että venäjäksi, kuului ylhäältä vastaus:

-- He, suomalainen!

Kumpikin ilmotti nimensä ja pian oli tuttavuus heidän välillään
rakennettu.

-- Ettekö selittänyt hänelle telefoonikeinoamme?

-- Kyllä, mutta ehkä hän ei uskalla avata. Koetanpa vielä kehottaa
häntä.

Kuluu jokunen hetki, alhaalta alkaa kuulua veden loiskinaa ja pian sen
jälkeen hieman arkaileva: -- Halloo!

-- Halloo, halloo! -- vastaavat eri suunnilta minun ja Vuoksen äänet.

Viimemainittu suorittaa esittelyn ja niin on meitä nyt keskinäisessä
yhteydessä kolme suomalaista. Proviisori S., jota syytetään samoista
asioista kuin minuakin, on tuotu tänne myöskin keskikesällä.
Kuukausmäärin me kolme siis olemme eläneet lähimpinä naapuruksina:
päivittäin ovat minun askeleeni kaikuneet herra S:n korvissa,
samoinkuin hänen askeleensa Vuoksen korvissa, ilman että kuitenkaan
olemme toisistamme tienneet tämän taivaallista.

Hra S. ei ole osannut naputuskieltä enempää kuin minäkään näihin
saakka. Vuoksi sen sijaan on oppinut sen omin päinsä jo aikoja sitten.
Hän oli löytänyt kaavan koppinsa pimeästä peräseinästä, päässyt
selville asiasta sekä alkanut yksikseen harjotella. Sitten oli hän sen
avulla päässyt vähin erin yhteyteen venäläisten naapuriensa kanssa.

Sanelemme nyt hra S:lle naputuskaavan, että hänkin voi ryhtyä
harjottelemaan sekä käyttämään sitä keinoa lyhemmässä sananvaihdossa.
Tätä suullista puhelua hän pelkää, arvellen että meitä mahdollisesti
vakoillaan. Venäläinen toverini vakuuttaa, että sellaista on
venäläisissä vankiloissa kyllä ennen tehty, mutta ei nyt enää. Enkä
minäkään, tarkemmin asiaa sekä sellaisen vakoilun käytännöllistä
järjestelyä ajatellen, voi pitää sitä mahdollisena.

Tyhjennettyämme toisillemme niukat uutisvarastomme sekä vahvistettuamme
toistemme valoisaa luottamusta tulevaisuuteen sekä oikean asian
voittoon, lopetamme "konferenssin" ja annamme vesivirran sulkea
puheluväylämme. Mutta hauskana ja lämmittävänä tosiasiana jää
mielenpohjalle tietoisuus, että meitä on jo kolme suomalaista toistemme
yhteydessä. Se on omiaan lisäämään turvallisuuden ja voiman tunnetta.
Ja kuka tietää, mitä löytöjä me edelleenkin voimme tehdä, sillä
kaikesta päättäen istuu suomalaisia siellä täällä ympäri Shpalernajaa.

Myöskin toverini laajentaa päivä päivältä tuttavapiiriään.
Alhaaltakäsin on hän löytänyt kaksi tuttua poliittista vankia, joiden
kanssa hän saattaa olla telefooniyhteydessä. Kun lisäksi muistamme
naapuri Sobolevin sekä päällämme asuvan anarkisti Solovjovin, on meitä
kaikkiaan viisi miestä, jotka saattavat yhtaikaa keskenään jutella.
Siis täydellinen konferenssi W.C:n ääressä!

Mikäli totumme ja käymme rohkeammiksi telefoonin käyttämisessä, sitä
useammin panevat nämä viisi venäläistä tavarissia toimeen tunninkin
kestäviä konferensseja. Ja juttelemista heillä piisaa. Jej bohu, sitä
turinaa! Ja kun he kuuluvat kolmeen eri puolueeseen, syntyy heillä
tavallisesti väittelyitä periaatteellisista kysymyksistä. Silloin,
väittelyn tiimellyksessä, leiskahtelee toverini tukka, silmät
kipinöivät ja hänen siinä varsin epämukavassa asennossa kyyköttäessään
huitoo aina toinen käsi tuimasti ilmassa. Väliin oikein tulistuessaan
näyttää hän olevan valmis siinä tuokiossa syöksymään päälleen
klosettiin, päästäkseen käsiksi toveriensa tukkaan. Mutta kun se ei
kuitenkaan käy päinsä, tyydyttää hän yli äyräittensä kiehuvaa sisuaan
"soittamalla telefoonin kiinni toisten korvaan", t.s. ponnahtaa
yhtäkkiä pystyyn ja nykäisee vesisäiliön vivusta, niin että vesi
pauhaten syöksyy klosettiin ja sulkee puheväylän.

Silmät kipinöiden kävellä huitoo hän sen tehtyään edestakaisin, samalla
kuin hänen huuliltaan kumpuaa kokonainen tulva venäläisiä kirouksia ja
haukkumasanoja sekä julmistuneita valoja, että hän ei ikipäivänä
antaudu keskusteluun mokomain kanssa. Mutta kun hän on ehtinyt tyyntyä
ja polttaa pari paperossia, lontikoi hän telefoonin uudelleen auki ja
hänen suustaan kuuluu mitä leppoisin ja vilpittömin tervehdys:

-- Sdravstvyjte, tavarishtshi!

Ja niin on moniääninen, keskeytymätön, puuropadan kiehuntaa muistuttava
turina jälleen täydessä käynnissä.

Kerran kuulen toverini, jutellessaan telefoonitse kahdenkesken
Solovjovin kanssa, mainitsevan että hänellä on toverina suomalainen
kirjailija.

-- Suomalainen? -- vastaa Solovjov kummastuneena. -- Missä hänet sitten
on vangittu?

-- Kotonaan Suomessa.

-- Mutta niillähän on "aftanomia".

-- Ei niillä ole enää mitään aftanomiaa, -- kuuluu toverini selitys.

Eräänä päivänä saa toverini aihetta tiedustella, mihin puolueeseen minä
kuulun. Koska hän selvästikin tarkoittaa venäläisiä puolueita, vastaan
ykskaikkisesti, etten kuulu mihinkään puolueeseen, että olen vain
pelkkä suomalainen.

-- Nu kak? -- ällistyy toverini, joka tuntuu pitävän mitä
luonnollisimpana asiana, että minä valtiollisena vankina kuulun
johonkin radikaaliseen puolueeseen.

-- Vyj revaljutsiannyj? -- tinkaa hän.

-- Njet, -- vastaan töykeästi, sillä olen hiukan huonolla tuulella enkä
halua jutella.

Ja itse asiassa minä en olekaan mikään vallankumouksellinen
venäläisessä mielessä, sillä yhdentekeväähän meille on, onko heillä
vallassa Nikolai Romanov tai joku demokraattinen sakikunta, samoja
ryssiä ja Suomen oikeuksien polkijoita he joka tapauksessa pohjaltaan
ovat. Selvintä olisi minun siis vastata olevani suomalainen separatisti
eikä mitään muuta, mutta en huoli herättää toverissani kuten joka
ainoassa venäläisessä salassa uinuvia natsionalistisia vaistoja, vaan
vaikenen happamella muodolla ja koetan syventyä työhöni.

Mutta tavarissi ei anna rauhaa, vaan jatkaa itsepäisesti
tiedustelujaan.

-- Vyj moshet bytj narodnik?

Narodnik? Ehkäpä voisin, päästäkseni hänestä rauhaan, myöntää olevani
sitä. Mutta mitähän tuo "narodnik" oikein tahtonee sanoa? Kysäisenpä
Vuokselta.

-- Maalaisliittolainen, -- naputtaa Vuoksi vastaan.

Mitä lähemmältä olen samannimisen kotimaisen luokkapuolueemme henkeen
tutustunut, sitä vastenmielisemmän vaikutuksen on se minuun tehnyt.
Siksi on vastaukseni äskeistä töykeämpi: -- njetu!

Toverini näyttää ihan onnettomalta, kun ei saa minua mihinkään
puoluekarsinaan sijoitetuksi.

Ylhäällä kumisevat Solovjovin askeleet ja mieleeni juolahtaa mainita,
että minä tunnen sympatiaa anarkisteja kohtaan.

Toverini katse kirkastuu, silmänräpäyksessä asettuu hän
lämpöjohtotorven juurelle sekä naputtaa ylös lauseen:

-- Moj tavarishtsh anarchist.

-- Ei anarkisti, vaan tunnen ainoastaan sympatiaa anarkisteja kohtaan,
-- ehätän minä hätään, peläten että Solovjov, ihastuneena uuden
puoluetoverin löydöstä haluaa heti päästä keskusteluun kanssani.

Hiukan jäähtyneenä naputtaa toverini nyt perään tuon oikaisun.

-- Sanokaa hänelle tervehdykseni, -- kuuluu Solovjovin vastaus.

Mikäli tietomme naputus- ja telefoonitietä laajenevat lähimmässä
ympäristössämme istuvista vangeista, sikäli vakaantuu minussa
käsitys siitä, että tämän kuolleen talon suurilukuinen asukasmäärä
on pantu kokoon mitä kirjavimmista aineksista. Toverini on nyt
sosialivallankumouksellinen. Naapurimme vasemmalla kädellä, Golikov, on
sosialidemokraatti, hänen takanaan istuu Davydov-niminen anarkisti, sen
takana eräs virolainen Oberschneider, jota syytetään saksalaisesta
vakoilusta. Jossain taampana hänen takanaan kuuluu istuvan samasta
asiasta syytettynä lutherilainen pappi Itämerenmaakunnista. Päällämme
asuvan anarkisti Solovjovin toisella puolen istuu viljakeinottelusta
syytetty rikas juutalainen, toisella taas arsenikin salakuljetusta
harjottanut kiinalainen. Sobolevin alapuolella taasen kuuluu istuvan
joku pommijuttuihin sekaantunut lättiläinen. Ja siellä täällä ympäri
Shpalernajaa istuu tämän kansanpaljouden keskellä meitä suomalaisia
"separatisteja".

Mikä Baabelin sekotusta muistuttava konferenssi siitä syntyisikään,
jos nämä kaikki pääsisivät yhteistä kokousta pitämään! Mutta
niin kokoonpanoltaan kirjava kuin tämä Shpalernajan kantaväestö
onkin, liittää sen yksi asia kuitenkin lujaksi, solidaariseksi
kokonaisuudeksi: viha vankiloita, santarmeja ja yleensä tsaarillista
despotiaa vastaan.



XI

VANKILAMIETTEITÄ.


Olen nyt vankilan kirjastosta ruvennut saamaan niitä saksankielisiä
kirjoja, joita "suuresta luettelosta" merkitsin lainauslistaani.
Ensimäisten joukossa on aikoinaan kuuluisan kapteeni Dreyfus'in
muistelmateos: "Viisi vuotta elämästäni", jossa hän lyhyissä
päiväkirjamuistiinpanoissa kuvailee vankinaoloaan Pirunsaarella.

Todellakin mielenkiintoinen kirja henkilölle, joka itsekin istuu
vankilamuurien sisällä!

Ensi päiviä Shpalernajassa ollessani lohdutin usein itseäni
muistelemalla ensimäisen "separatistimme" Yrjö Maunu Sprengtportenin
isää, joka venäläisessä sotavankeudessa ollessaan sai erään
karkausyrityksen takia kahleisiin sidottuna virua kokonaista
seitsemäntoista kuukautta pimeässä tornissa sekä elää koko tuon ajan
pelkällä vedellä ja leivällä. Jos siis suomalaisen separatismin
kantaisä on kunnialla kestänyt sellaisen kokeen, niin kehtaisimmeko me,
hänen myöhäsyntyiset aatteelliset jälkeläisensä, masentua oloissa,
joita niihin verraten täytyy sanoa kerrassaan ruhtinaallisiksi? Onhan
täällä sentään tilaisuus liikkua vapaasti kopissaan, johon pääsee
päivänvalo tunkeutumaan, syödä joltisenkin hyvää muonaa -- kuten on
laitani nyt enemmän rahoja saatuani --, nukkua yöt mukiinmenevällä
vuoteella, lukea ja kirjotella, vieläpä seinien läpi "seurustella"
naapurien kanssa. Totisesti, tuskin on oloja, joissa ei voisi
lohduttautua tuolla entisen ylioppilastoverini usein käyttämällä
lauseella: huonommin voisi olla.

Samantapaisiin itselleni edullisiin vertailuihin antaa
Dreyfus'in kirja runsaasti aihetta, samalla kuin se luo valaistusta
siihen mädännäisyyteen ja rutivanhoillisuuteen, joka Ranskan
yhteiskunnallisessa elämässä versoo sileän kansanvaltaisuuden naamarin
suojissa. Suorastaan uskomattomat ovat ne olot, joissa tuo väärän
puoluetuomion uhriksi joutunut upseeri on saanut viettää puolikymmentä
vuotta. Hänet on mitä täydellisimmin eristetty muusta maailmasta eikä
vartian tuijottava silmäpari jätä häntä hetkeksikään rauhaan paremmin
yöllä kuin päivälläkään. Hänen huoneensa, jonka katonrajassa olevasta
ikkunasta hän ei koskaan voi kurkistaa ulos, on rautaristikolla jaettu
kahtia ja tuon ristikon takana käyskelee ympäri vuorokauden ladatulla
kiväärillä asestettu vartia, jota ohjesääntö kieltää vaihtamasta
ainuttakaan sanaa vangin kanssa. Mutta ei siinä vielä kyllin, vaan
yöksi kahlehditaan vanki jaloistaan vuoteeseen kiinni, niin että hänen
on mahdoton vapaasti kääntyä kyljeltä toiselle. Siis suoranaista
kidutusta! Ja sillä tavalla kohtelee vankejaan vapaudellaan ja
uudenaikaisella sivistyksellään pöyhkeilevä Ranska! Mutta onhan näinä
vuosina monessa muussakin asiassa niin hyvin Ranskan kuin Englanninkin
nähty toteuttavan lausetta: kaunis on kakku päältä j.n.e.

Mutta olkootpa olot vankilassa kuinka siedettävät hyvänsä, kuitenkin
kalvaa vankia lakkaamatta tietoisuus siitä, että hänen vapautensa on
supistettu mitä ahtaimpiin rajoihin ja että hänen kintereillään aina
seuraa asestettu vartia, milloin hän pääsee ahtaasta kopistaan
vähänkään liikkumaan. Kuinka ahdistavasti vaikuttaakaan jo tietoisuus
siitä, että ovi on ulkoapäin lukittu ja että itse on kykenemätön sitä
avaamaan. Sen tulin hyvin huomaamaan jo Oulun lääninvankilassa. Alussa,
ennenkuin titulus Enehjelm otti vankilakomennon huostaansa, jätti
vartia päivisin usein koppini oven sulkematta, joten minä saatoin
tuolloin tällöin pistäytyä käytävään jalottelemaan tai juttelemaan
siellä olevain vartiain kanssa. Mutta vaikkapa en kopistani
liikkunutkaan, vaan istuin pöydän ääressä lukien tai kirjottaen, tuntui
niin mieluisalta ja vapauttavalta tieto siitä, että ovi ei ole lukossa
ja että minä voin mielinmäärin astua siitä ulos, mikäli vain tahdon.
Mutta kuinka masentavalta ja ikäänkuin henkeä ahdistavalta tuntuikaan
sen jälkeen kun ovi oli aina lukittuna.

Tässä sisään suljetussa ja alituisen silmälläpidon alaisessa elämässä
syöpyy jokaisen vangin mieleen mitä intensiivisin viha kaikkia telkiä,
kaltereita, vartiaunivormuja ja yleensä vankilalaitosta vastaan. Se on
omiaan kehittämään jokaisessa asukkaassaan anarkistisia taipumuksia.
Mitä ahtaammalle alalle fyysillinen elämä on rajotettu, sitä
kiihkeämmin toimii mielikuvitus, suunnitellen mitä fantastisimpia sekä
vankilasta vapautumisen että pysyvän vapauden muotoja.

Mitä moninaisimmat utopiiat kukkivat vankilan raskaassa, ummehtuneessa
ilmassa.

Eräänä päivänä pysähtyy Solovjev, tuntikausia samaa suoraa viivaa
pitkin miteltyään koppinsa lattiaa, lämpöjohtotorven luo ja naputtaa
meille toisille yhden ainoan, näin kuuluvan lauseen:

-- Kohta tulee aika, jolloin vankiloita ei enää ole.

Minkä pitkän ajatussarjan tulos tuo lause lieneekään? Ja mikä
ruusunhohteinen tulevaisuuden valtio sen taakse kätkeytyneekään!
Valtio, tai paremmin sanoen yhteiskunta, jossa kukaan ei omista
minkäänlaista valtaa, sillä onhan filosofimme anarkisti. Näen niin
elävästi hengessäni, kuinka tuo anarkistifilosofi, jolla
neljästäkolmatta ikävuodestaan huolimatta on tuuhea täysparta ja kalju
pää -- olen akkunastamme nähnyt hänet kerran kävelypaikalla --
herkeämättä käyskelee tuolla yläpuolellamme -- kuinka monesti hänen
raskaat askeleensa tuovatkaan mieleeni Borkmanin! -- ja syvälle
painuneet silmät tulisina kiiluen panee pala palalta kokoon suurta
tulevaisuuden valtiota.

"Die Fantasie regiert die Welt."

Mutta tuleekohan sitten koskaan sellaista aikaa, ettei vankiloita enää
tarvittaisi? Ei ainakaan niin kauan kuin maanpinnalla säilyy
järjestetty yhteiskuntaelämä, olkoon sitten sosialistinen tai
porvarillinen. Pantakoon ihmiskunnan hyväksi toimeen miten pitkälle
meneviä uudistuksia tahansa ja sovitettakoon oikeudenkäyntilaitokseen
kuinka humaanisia ja uusaikaisia menettelytapoja hyvänsä, aina tulee
yhteiskunnan pohjalle valumaan sellaista pohjasakkaa, jonka eristäminen
yhteiskunnasta on yleisen rauhan ja turvallisuuden kannalta
välttämätöntä. Ja usko, että yhteiskuntamuotoja muuttelemalla
voitaisiin ehkäistä tuollaisen pohjasakan syntyminen, on lapsellinen ja
naivi. Se on yhtä lapsellista kuin uskoa, että ihmisestä voitaisiin
jonkun operatsionin avulla poistaa eräitä vissejä taipumuksia, joita
kristinusko nimittää perisynniksi.

Usein askartelee venäläisessä vankilassa viruvan poliittisen vangin
mielikuvitus myöskin kuolemanrangaistuksessa. Eikä kummakaan, sillä
synkentäähän monenkin raskaammin syytetyn vangin tulevaisuuden
perspektiiviä hirsipuun varjo.

Eräänä sateisena sydänyönä lokakuun lopulla, kun valot vankilassa ovat
jo aikoja sitten sammutetut, havahdun keveästä puoliunestani siihen,
että toverini töykkii minua hellävaroen päähän.

-- Toveri, kuuletteko? -- kuiskaa hän. Kohotan pääni tyynystä ja
jännitän kuuloani.

Hiljaisuus peittää vankilan ja tasaisesti, unettavasti ropisee sade
ikkunaruutuihin. Mutta sen keskitse kuuluu vankilan sisäpihalta
tasainen: -- töf, töf, töf...

-- Aftamabil? -- kysyn kummastuneena.

-- Da, -- kuuluu pimeän keskeltä toverini kuiskaus, -- vievät varmaan
jotakin vankia hirtettäväksi.

Uh! Siinä tuokiossa kaikkoaa uni silmistäni. Emme juttele sen
pitemmälle, mutta kaksi pimeän keskeltä kiiluvaa paperossia osottaa,
että miesten aatokset ovat kiihkeässä toiminnassa.

Elävinä kuvasarjoina tunkeutuu vastustamattomasti mieleeni kuolemaan
tuomitun viime matka. Levotonna, unta saamatta, jokaista ulkoa tulevaa
ääntä säikkyen käyskelee kopissaan vanki, jonka silmät ovat kuopalle
painuneet ja kelmeitä kasvoja ympäröi hoidotta jäänyt, naavainen parta.
Kauhusta jähmettyneenä pysähtyy hän peräseinän nojalle, kun sydänyön
hetkenä joukko vartioita astuu hänen koppiinsa. Heidän synkän vakavista
muodoistaan ja välttelevistä silmäyksistään arvaa hän heidän asiansa.
Tahdotonna, kuin puolittain jo toiseen maailmaan siirtyneenä, seuraa
hän heitä ulos kolkkoon yöhön. Ajatukset ovat herpautuneet,
mielikuvitus kohmettunut ja ainoastaan kuuluvista sydämenlyönneistä
tuntee hän vielä elävänsä, kun hän suljetussa automobilissä, äänettömän
sotilasvartion keskellä kiitää eteenpäin... Saavutaan kolkkoon,
yksinäiseen paikkaan. Valjun syysaamun kajossa näyttävät niin oudoilta
ja elottomilta saapuvilla olevat vartiat ja viranomaiset ja kaikki ne
välttelevät katsoa häntä silmiin...

Uh! koetan kääntää mielikuvitukseni miellyttävämpiin asioihin, mutta
itsepintaisesti seuraavat ne tapausten kulkua loppuun saakka. Niin,
kuulen elävästi hirsipuun ritinän ja sitten mullan kahinan, kun sitä
vieritetään vielä lämpimän ruumiin peitteeksi...

Kun mielikuvitus on vihdoinkin saatellut tapaukset loppuun saakka,
herää minussa silmitön raivo hirttorangaistusta vastaan. Sellaisessa
kuolintavassa on jotakin esteettisesti vastenmielistä ja rumaa. Miksi
eivät sivistyskansat ole ottaneet käytäntöön kuolintapaa, jossa edellä
käypä kuolemankauhu supistuisi mahdollisimman vähään?

Ja onko sitten itse kuolemanrangaistus lainkaan tarpeellinen? Ainakin
minun mielestäni se visseissä tapauksissa on. Nouseehan tuolloin
tällöin kansameren syvänteistä atavistisia hirviöitä: joukkomurhaajia,
törkeitä lasten raiskaajia ja sen semmoisia. Selittäköönpä uusaikainen
tiede sellaiset kuinka syyntakeettomiksi ja sairaiksi tahansa, joka
tapauksessa vaatii ihmisten siveellinen -- vai sanoisimmeko
esteettinen? -- tunne, että sellaiset epäsikiöt mitä pikimmin
opereerataan pois ihmiskunnan yhteydestä. Tietysti kuolemanrangaistus
siinä mitassa kuin Venäjän tsaarivalta on viimeisiin saakka sitä
harjottanut, on sulaa raakalaisuutta.

On omituista, kuinka oikeudenkäynnin uudistuessa nykyajan vaatimuksia
vastaavalle kannalle, kuolemanrangaistus kaikissa maissa, missä se
vielä on voimassa, on sitkeästi säilyttänyt keskiaikaisen luonteensa.
Luulisi nykyaikaiselle oikeuskäsitykselle kidutuksen olevan kokonaan
vieraan. Mutta kuitenkin sisältyy sitä runsain määrin käytännössä
oleviin kuolemanrangaistustapoihin. Itse kuolinhetki niin hirtettäessä
kuin mestattaessa tai ammuttaessa on tietysti sangen lyhyt ja tuskaton
-- paljon lyhempi ja tuskattomampi kuin tautivuoteella --, mutta se on
tuo edellä käypä kuolemankauhu, joka muodostuu raskaaksi henkiseksi
kidutukseksi. Se iskee kyntensä jokaiseen sinä hetkenä kuin
kuolemantuomio julistetaan ja raatelee häntä yhä pahemmin aina tuomion
täytäntöönpanohetkeen saakka. Yhtä kaameana painaa odotuksen kauhu
tuomittua, olkoon sitten kysymyksessä hirtto, mestaus, ampuminen tai
amerikalainen sähkötuoli. Mutta jos kuolemanrangaistus kerta
säilytetään, niin onko mahdollista poistaa tai heikentää tuota
edeltävää kauhua? On kyllä. Ajatelkaammepa vain erästä vanhain
athenalaisten käyttämää tapaa, jonka niin hyvin tunnemme Sokrateen
kuolemasta. Että tuomittu saa vuoteella vankihuoneessaan itse tyhjentää
viinimaljan, johon sekotettu myrkky hiljaa ja huomaamatta siirtää hänet
toiseen maailmaan, onhan se kokonaan toista kuin synkkien aseellisten
vartiain keskellä kulkea vielä synkemmälle teloituspaikalle. Tietoisuus
siitä, että tuomion saa _itse_ panna toimeen, vieläpä niin
esteettisesti miellyttävällä tavalla kuin tässä athenalaisten
menettelyssä, on omiaan varsin suuresti heikentämään kuolemankauhua.
Koettavathan monet kuolemaantuomitut päästä tuon kauhun kynsistä
tekemällä itsemurhan, jos suinkin saavat siihen tilaisuutta. Mutta kun
kuolemaan tuomittuja tarkoin valvotaan ja estetään sitä tekemästä,
vieläpä kaikin tavoin estetään heitä saamasta huumausainetta, se
osottaa selvästi, että entisaikainen kidutusmenetelmä on käytännössä
säilynyt, jos kohta se teoriiassa onkin kielletty.

Rikollisen opereeraamiseen pois ihmiskunnan yhteydestä voisi tietysti,
esim. lääkärin apua käyttäen, suorittaa vieläkin huomaamattomammin.

Mutta, kuten sanottu, kaikista kuolemanrangaistustavoista on
hirttäminen inhottavin eikä se muualla Europassa enää olekaan
käytännössä kuin Venäjällä ja -- Englannissa.

Tällaisia mietteitä kuhisee päässäni ja polttaen paperossin toisensa
jälkeen valvon minä pitkälle aamuyöhön. Vasta vähän ennen hljephuutoa
nukahdan keveään uneen.

Eräänä toisena yönä, kun unta odotellen kääntelehdin vuoteellani,
kajahtaa yhtäkkiä vankilan pihalta, pimeyden ja hiljaisuuden keskeltä,
niin läpitunteva ja vihlovan epätoivoinen huuto, etten sellaista ole
ikinä kuullut. Säpsähtäen kohoan ryntäilleni ja heristän korviani,
mutta mitään enempää ei kuulu, vaan huuto sammuu värähtämättömään
sydänyön hiljaisuuteen, josta se oli kohonnutkin.

-- Olikohan sekin kuolemaan vietävä tuomittu, joka siten tahtoi
tovereilleen ilmaista viimeisen matkansa? -- mietin itsekseni.

Mieleni tekisi haastella toverini kanssa, mutta hän nukkuu sikiunessa
enkä henno häntä herättää. Golikov seinän takana on varmaankin unensa
läpi kuullut saman huudon, sillä hän ääntelee tuskaisesti ja
liikahtelee levottomasti vuoteessaan.

Mutta saanpa näihin aikoihin kirjallisuuden välityksellä tutustua
myöskin amerikalaiseen vankilaelämään. Siihen valmistaa minulle
tilaisuuden Upton Sinclairen teos "Der Sumpf", joka aikoinaan on
suomeksikin ilmestynyt, vaikka minä en ennemmin ole tullut siihen
tutustuneeksi.

Tyly kohtelu, huono ruoka, inhottava likaisuus ja syöpäläiset, siinä
Sinclairen kuvaamain chikagolaisten vankilain huomattavimmat
tunnusmerkit.

Niihin sekä venäläisiin ja Dreyfusin kuvaamiin ranskalaisiin
vankiloihin verraten ovat suomalaiset vankilamme tavattoman paljon
korkeammalla. Ainakin niiden huomioiden perusteella, joita tein Oulun
lääninvankilassa, on puhtaus suomalaisissa vankiloissa ulkopuolella
kaiken moitteen. Syöpäläisiä ei saa esiintyä. Jos sellaisia ilmestyy
vankikoppiin, on vangin siitä heti ilmotettava vartialle, kuten kopin
seinällä olevissa ohjesäännöissä määrätään. Sen jälkeen toimitetaan
perinpohjainen desinfisioiminen ja vaatteiden "palvaaminen".
Makuuvaatteet ja pesuvehkeet ovat moitteettomat ja ruoka parempaa kuin
työ- ja talonpoikaisväellä arkioloissa -- niitä todistaa sekin, että
useimmat vankeusaikanaan lihovat. Kohtelu on ihmisellistä, vapaahetkien
vietoksi tarjoaa vankilan huomattavan suuri kirjasto hyvää ja
vaihtelevaa lukemista. Ja kun vielä muistamme, että luku- ja
kirjotustaidottomille annetaan opetusta ja että likaisina, repaleisina
ja syöpäläisistä kuhisevina vankilaan tulleet kulkurit lasketaan sieltä
takaisin vapauteen puhtaina, pestyin ja paikatuin vaattein sekä
taskussaan pakkosäästetyt kuukausirahat, niin täytyy sanoa, että ne
ryövärijutut, joita sosialistimme yksinpä eduskunnan puhujalavaltakin
ovat vankilaoloistamme toitottaneet, ovat valheellisia ja
suunnattomasti liioteltuja. Sanon tämän omien kokemusteni
ja havaintojeni perusteella, joita noilta suurisuisilta
maailmanparantajilta usein puuttuu.

Mutta Sinclairen kirjaan palatakseni, niin seurasinpa
suurella tyydytyksellä niitä räikeitä paljastuksia, joita se
tekee amerikalaisen kansanvallan mätäpaiseisiin nähden. Olen
varhaisimmasta lapsuudestani tuntenut syvää vastenmielisyyttä tuota
karkearakeista nousukasyhteiskuntaa, tuota mauttomain pilvenpiirtäjäin,
dollarikuningasten, neekerikyypparien ja markkinahuijarien luvattua
maata kohtaan, eivätkä tätä tunnetta minussa ainakaan lievennä
Sinclairen paljastukset trustiherrain suunnattomasta tunnottomuudesta,
tuomarien häikäilemättömästä puolueellisuudesta ja poliisin ynnä muiden
virkamiesten lahjottavuudesta.

Toverini on monta kertaa lausunut, että hän heti vankilasta päästyään
lähtee Amerikaan, vapauden maahan. Alanpa nyt eräänä iltana, kun jo
vuoteessa loikoen lueskelen Sinclairen kirjaa, selostaa sitä hänelle.
Hän istahtaa vuoteeni reunalle ja, kuten tavallista, kuuntelee mitä
suurimmalla mielenkiinnolla. Värejä säästämättä levitän minä hänen
eteensä näytteitä amerikalaisen vapauden ja kansanvallan
hedelmätarhasta.

Ja katso, kohta on toverini vallannut Amerikaa kohtaan sama antipatia
kuin minunkin. Hän ilmottaa jyrkästi, ettei hän lähde ikinä Amerikaan.

Veliseni Semen Jegorovitsh, mikä herttainen ja taipuisa sielu sinä
oletkaan! Mutta luulenpa, ettet siinä niinkään tyhmästi tee, jos
päätätkin luopua Amerika-aikeistasi. Jos sinä täällä olet tsaarin orja,
niin siellä sinä joutuisit tuhatpäisen kansanvallan orjaksi -- ja ero
ei lopultakaan taitaisi olla kovin suuri.



XII

VALLANKUMOUKSEN ESITUNNELMIA.


-- Jos kiipeät akkunaan, niin näet kävelypaikalla suomalaisen soturin.

Nämä sanat naputtaa minulle Vuoksi eräänä päivänä.

Nostan kiiruusti toverini jakkaran W.C:n päälle ja kiipeän venttiilin
raosta kurkistamaan alas pihalle. Näen siellä kahdessakin karsinassa
sotilashenkilön. Kumpikin ne ovat nuoria miehiä, toisella päällään
venäläisen vänrikin univormu, toisella taasen viheriäinen puku ilman
olkalappuja sekä lipaton kangaslakki ilman kokardia.

Arvelen, että tuo vänrikinpukuinen on mahdollisesti yksi niitä
suomalaisia ylioppilaita, joita sodan alussa meni Venäjän armeijaan.
Päätän kuitenkin vielä varmuudeksi kysäistä Vuokselta.

-- Siellä on kaksikin sotilasta, kumpi niistä on suomalainen?

-- Se viheriä takkitien. Se on saksalaisen jääkärin kenttäpuku.

-- Saksalaisen jääkärin kenttäpuku! toistan minä itsekseni
hölmistyneenä. Sitten annan kiiruusti merkin telefoonin avaamisesta ja
tuokion kuluttua olemme jo suullisessa keskustelussa.

-- Se on siis Saksan suomalaispataljoonan miehiä?

-- Niin on. Tunnen hänet ulkomuodolta, vaikka nimeä en tiedäkään.

-- Mutta kuinka ihmeen tavalla hän tuossa sotilaspuvussaan on tänne
joutunut?

-- En minä muuta ymmärrä kuin että pataljoonamme on Riian rintamalla ja
hän on joutunut sotavangiksi.

Kylmät väreet karsivat ruumistani. Jos pataljoonamme todellakin on
rintamalla, niin silloinhan heitä voi yksi toisensa jälkeen joutua
sotavangiksi. Siinä tapauksessa odottaa heitä varma kuolemantuomio,
jota paitsi se on alituisena vaarana meille muillekin suomalaisille
vangeille. Sillä tietysti heidän, sotavangeiksi joutuneiden, joukossa
on sellaisiakin, jotka kuoleman pelossa ja armahdusta toivoen
tunnustavat kaiken, johtuen siten tekemään suuren joukon ilmiantoja
sekä saattamaan kiikkiin meitä toisia.

-- Mutta eikö ole ajattelematonta, että meikäläinen pataljoona on
työnnetty Venäjän rintamalle? -- virkan minä painostavan äänettömyyden
jälkeen.

-- Ihmettelen minäkin sitä, -- vastaa Vuoksi. -- Haaskaavat siten
meidän pienen joukkomme, joka oli tarkotettu tärkeämpiä tehtäviä
varten.

Kiipeän jälleen ikkunan nurkasta tirkistelemään. Siellä kävelee yhä tuo
vihreätakki. Se on pienenpuoleinen nuori mies ja liikkuu hän tuimin
askelin kuin häkkiin suljettu tiikeri. On kuin näkisin ne kuohuvat,
ristiriitaiset, läheisen kuoleman värittämät ajatukset, jotka hänen
päässään varmaankin risteilevät.

Ja samansuuntaisina risteilevät ajatukset omassa päässänikin, kun
ääneti ja synkin ilmein alan mitellä koppimme permantoa. Toverini
huomiota on kiinnittänyt juttelumme ja minun jännittyneet tähystelyni
ulos. Luonnollisesti en kerro hänelle asiasta mitään, mutta kun hänkin
kiipeää akkunaan tähystämään, kysäisen, mikä se vihreäpukuinen
mahdollisesti on miehiään. Toverini arvelee häntä -- venäläiseksi
leipuriksi, ne kun kuuluvat käyttävän saman tapaista asua. Annan hänen
tietysti vastaan väittämättä pitää harhaluulonsa.

Kolmannen kerroksen kopeissa -- olen sen huomannut parturissa
käydessäni, sillä hänen työhuoneensa on mainitussa kerroksessa -- ovat
akkunat alempana, jota paitsi sieltä lyhemmän välimatkan takia on
muutenkin mukavampi pihalle tähystellä. Siksipä onkin Vuoksi ahkerasti
ikkunan ääressä havaintoja tekemässä. Niinpä hän taas eräänä päivänä
sähköttää minulle, että hän on kävelypaikalla keksinyt uuden
vihreätakin.

Siis jo kaksi sotavankia!

Mutta miksi heitä täällä säilytetään? Eikö sellaisissa tapauksissa
toimi kenttäoikeus ja tavallisesti ilman vitkasteluja? Vai käytetäänkö
heitä täällä todistajina meitä toisia vastaan?

Tämän tapaisia kysymyksiä liikkuu mielessäni ja joka kerta ikkunaan
kiivetessäni tunnen kammon sekaista jännitystä, että milloin sinne
ilmestyy joku läheinen tuttavani viheriässä univormussa. Jonkunlaisena
Damokleen miekkana heiluu meidän päällämme tämä viheriätakkisten
ilmestyminen Shpalernajan kävelypaikalle.

Yhä uusia löytöjä tekee Vuoksi, kunnes tiedossamme on neljä
viheriätakkista. Kaikki ne ovat meille kummallekin tuntemattomia.

Sitten saamme tietoja, jotka hieman rauhottavat mieltämme. Eräänä
perjantai-iltana tiedottaa minulle Vuoksi:

-- Lähelläni täällä kolmannessa kerroksessa istuu ylioppilas H. Hän on
upseeri suomalaispataljoonassa ja on hänet vangittu kotimaassa
käydessään. Sain tilaisuuden äsken saunaretkellä vaihtaa moniaan sanan
hänen kanssaan. Hän piti aivan mahdottomana, että ne neljä olisivat
sotavankeina tänne joutuneet.

Tämä tieto on omiaan tuntuvasti keventämään sitä taakkaa, jonka
vihreätakkien Shpalernajaan ilmestyminen on hartioilleni laskenut.
Vaikeaksi arvoitukseksi jää meille tosin vielä kysymys siitä, millä
muulla tavoin, kuin sotavankeina, he sotilaspuvussa olisivat voineet
ryssän käsiin joutua. Ennen pitkää saamme kuitenkin vastauksen tuohon
meidän kannalta niin polttavaan kysymykseen.

Saamme tietää, että nuo neljä ovatkin kevytmielisiä ja luonteettomia
roistoja, jotka omasta alotteestaan ovat Riian rintaman yli karanneet
ryssän syliin sekä tehneet suunnattoman joukon ilmiantoja tovereitaan
ja muita kansalaisiaan vastaan. Mutta siitä lähemmin tuonnempana.
-- -- --

Jonkunlaisella jännityksellä odotamme keisari Nikolain riemujuhlaa,
jota vietetään hänen valtaistuimelle nousunsa viidentenäkolmatta
vuosipäivänä. Venäläisten vankien keskuudessa liikkuu huhuja, että sinä
päivänä annettaisiin jonkunlainen manifesti, johon muka sisältyisi
amnestia erinäisille valtiollisille vangeille. Me suomalaiset emme
kuitenkaan pane tähän huhuun kovin suuria toiveita, ollen vakuutettuja
siitä, että vapautuksemme täytyy tulla toiselta taholta.

Tsaarillinen anteliaisuus tänä suurena jubileumipäivänä supistuu
kuitenkin -- taskukellon kokoiseen nisupullaan, joka ylimääräisesti
jaetaan kaikille vangeille ja joka sekin on leivottu erikoisen
huonoista vehnäjauhoista.

Tämän merkkipäivän kuluessa naputan minä Vuokselle:

-- Eikö harvinaisuuden vuoksi ja juhlapäivän kunniaksi heitetä tittelit
pois?

Täten tulemme me lähemmin tuttaviksi, vaikka ulkomuodolta emme vielä
toisiamme tunnekaan. Tai oikeammin sanoen: Vuoksi tuntee minut, sillä
hän on useat kerrat nähnyt minut kävelypaikalla. Minun akkunastani on
siksi hankala tirkistellä alas pihan pohjalle, etten ole voinut tarkoin
erottaa Vuoksen kasvonpiirteitä.

Muutamana perjantaina näihin aikoihin tulee kylpemään mennessäni
pohjakerroksen käytävässä vastaani ryhdikäs ja reippaasti astuva nuori
herrasmies, sivellen kammalla kylvyn jäleltä kosteata tukkaansa.

-- Hyvää huomenta! -- tervehtii hän kohdalle tultua reippaasti.

-- Huomenta, huomenta! -- vastaan ällistyneenä, jääden itsekseni
arvailemaan kuka hän mahdollisesti oli ja päätyen lopuksi arveluun,
että se ei voinut olla kukaan muu kuin Vuoksi.

-- Tulitko sinä äsken saunatiellä minua vastaan? -- naputan heti
koppiin palattuani Vuokselle.

-- En, meidän kerros kylpee vasta illalla, -- kuuluu V:n vastaus.

Tuo nuori herrasmies on siis minulle aivan tuntematon henkilö, joka
luultavastikin ulkomuodosta arvasi minut suomalaiseksi ja sen vuoksi
tervehti minua omalla kielellämme. Vasta kuukautten päästä, vähää ennen
vallankumousta, saan kerran kävelyltä palatessani aivan sivumennen
tilaisuuden tulla tutuksi hänen kanssaan sekä tietää, että hän on
konttoristi G. Vaasasta.

Kuten jo sanoin, on Vuoksi ahkerasti akkunassaan havaintoja tekemässä.
Tuon tuostakin keksii hän kävelypaikalla suomalaisia, sähköttäen heti
aina havainnoistaan minulle.

-- Kävelemässä on tilanomistaja Massinen Uudeltamaalta, -- naputtaa hän
eräänä päivänä.

Kiipeän oitis akkunaan, palaten hetken kuluttua naputtamaan:

-- Sekö parrakas mies, jolla on nahkatakki päällään?

-- Se juuri, -- vahvistaa V.

Nousen jälleen ikkunaan. Pää pystyssä ja reippaasti kävelee siellä
herra Massinen savuja vedellen ja näyttää niin huolettomalta kuin
liikkuisi hän kotikartanonsa pihalla päivää paistatellen. Hänellä on
tuuhea musta parta, jonka hän nähtävästikin on antanut vankilassa
kasvaa ja joka saa hänet näyttämään tuntuvasti vanhemmalta kuin mitä
hän itse asiassa on. Edelleen saan Vuokselta kuulla, että heitä on
täällä kaksi veljestä. He ovat harvinaisen vilkkaita, iloisia,
reippaita ja neuvokkaita miehiä, jotka ennen pitkää tulevat
Shpalernajan yhteiskunnassa yleisesti tunnetuiksi. Mutta tästä kunnon
veljesparista enemmän tuonnempana.

Itsekin kiipeilen nykyään tuon tuostakin akkunaan havaintoja tekemään.
Näen kävelypaikalla joka kerta joitakin suomalaisia, vaikkakin minulle
ennestään tuntemattomia. Heidät voi helposti erottaa venäläisistä
paitsi kasvonpiirteistä myöskin paremman ryhdin ja yleensä
yksilöllisemmän olemuksen perusteella. Venäläisessä laumaihmisessä on
aina, hänen yksin oleskellessaan, jotakin avutonta ja hoippuvaa.

Olen kuukaudeksi tilannut "Ruskij Invalidin", joka ruokaluukun kautta
joka aamupäivä tulla pujahtaa koppiimme. Mutta se on suunnattoman kuiva
lehti, jonka joka ikisestä numerosta ottaa verrattomasti suurimman osan
ylennyksiä ja mitaleita saavuttaneiden upseerien luettelo. Ne täyttävät
usein kaksikin lehden sivua. Sotauutiset ovat kuivia, päämajassa
tunnettuun tapaan seulottuja. Emme sen vuoksi kuun loppuessa katso
ansaitsevan tilausta uudistaa.

Ne ovatkin aniharvat lehdet, joita vankilaan sallitaan tilata. Paitsi
mainittua kuuluu niihin "Hallituksen Sanansaattaja". Sen on Vuoksi
tilannut itselleen ja kun hän joka päivä selostaa sekä sotaa että
yleistä maailman politiikkaa koskevat uutiset meille naapureilleen,
niin suomalaisille kuin venäläisillekin, emme enää kaipaa omaa
sanomalehteä.

Tähän aikaan herättää vilkkainta mielenkiintoamme saksalaisten ripeä
eteneminen Romaniassa, samalla kuin se minulle persoonallisesti tuottaa
suurta tyydytystä, päivä päivältä lievitellen sitä harmillista närää,
jota Romanian liittyminen ympärysvaltoihin oli sydänlokeroihini
kerännyt.

Niinpä saapuu sitten sekin päivä, jolloin meille Vuoksen naputtelemana
saapuu sähkösanoma:

-- Saksalaiset ovat vallanneet Bukarestin.

Toverini on lämpöjohtotorven ääressä ottamassa vastaan sanomaa, jonka
V. naputtaa hänelle venäjäksi. Silmät loistavina tekee hän minulle
hätäisesti selkoa päivän suuresta uutisesta.

-- Uraa? -- yrittää hän sen jälkeen, mutta tuolla hänen
hurraa-huudollaan on kysyvä sävy. Hän tahtoo tietää, hyväksynkö minä
sellaista ilonilmausta, sillä sen jälkeen kun hän huononlaisella
menestyksellä koetti saada selkoa minun puoluekannastani, on häneen
juurtunut jonkunlainen epäluulo siitä, että minä olen hyvinkin
patrioottinen "valtakunnan mies".

Tällä kertaa annan minä täyden kannatuksen toverilleni ja niinpä
tapahtuu, että niiden liputusten, kellonsoittojen ja ilotulitusten
lisäksi, joita tapauksen johdosta ympäri keskusvaltoja varmaankin on
pantu toimeen, Shpalernajan vankikopissa N:o 219 kaksi tsaari Nikolain
alamaista kohotti innostuneen, vaikka oloihin katsoen tietysti varsin
hillityn hurraahuudon. -- -- --

Toverini on saanut haastekirjelmän ja oikeudenkäynti häntä vastaan on
alkanut.

Hän saapi nyt kerran viikossa käydä sotaoikeudessa, jonka istuntopaikka
on kaukana Moikka-kadun varrella. Suuressa, suljetussa automobilissä
vahvan sotilasvartioston saattamina viedään sinne ne vangit, joiden
asia kulloinkin on esillä oikeudessa. Milloin automobili ei ole
joutilaana, saavat he vartioston keskellä jalkaisin marssia pitkin
Pietarin katuja, mikä ei suinkaan ole vastenmielistä sisäänsuljetuille
vangeille.

Noina oikeuspäivinä tuodaan toverilleni päivällinen jo kahdeksan
tienoissa aamulla, sillä oikeuspaikassa viipyy hän koko päivän, palaten
tavallisesti vasta iltateen jälkeen. Kun hän on lähtövalmis, tutkii
vartia ennen matkaan lähtöä tarkkaan hänen taskunsa sekä koplottelee
vaatteet ympäri ruumiin, ettei jossakin vain ole kätkössä kirjelappua
tai muuta luvatonta. Ei edes paperossia saa ottaa näille matkoille.
Mutta siitä huolimatta saa toverini joka kerta varatuksi itselleen
kourallisen savukkeita. Hän on takkinsa risaantuneesta vuorista
valmistanut pienen pussosen, minkä hän paperosseilla täytettyään
kiinnittää palttoonsa vuorin alle hartiain kohdalle. Yhteisvoimin
sijoitamme sen huolellisesti lapaluiden väliin, minkä lisäksi minä
tavallisesti suoritan koekoplottelun. Kertaakaan ei vartia keksi kätköä
ja niin saa toverini aina varatuksi itselleen tupakat pitkän
oikeuspäivän kuluksi.

Aina oikeuteen mennessään ottaa toverini mukaansa minun taskupeilini,
tuollaisen pyöreän, kiinni suljettavan vehkeen, joita kulkukauppiaat
myövät viidellätoista pennillä kappaleen. Peilinkannen sisäpuolelle
olen joskus täällä Shpalernajassa kirjottanut nimeni.

Kerran oikeudesta palatessaan kertoo toverini, että menomatkalla pyysi
eräs autossa hänen rinnallaan istuva herrasmies peiliä lainaksi,
saadakseen hieman tukkaansa sukia. Saatuaan peilin ja huomattuaan sen
kannessa nimeni, oli hän ällistyneenä kääntynyt toverini puoleen ja
kysynyt tuon nimen alkuperää, jolloin toveri oli selittänyt minun
olevan Shpalernajassa sekä istuvan samassa kopissa hänen kanssaan.

-- On finskij pisatelj, -- oli toverini lopettanut.

-- Kyllä tiedän, sillä olen itsekin suomalainen ja olen lukenut hänen
teoksiaan, oli herrasmies vastannut sekä käskenyt tuoda minulle
terveisiä.

-- Mutta mikä hänen nimensä on, sanoiko hän sitä? -- ehätän minä
äärimmäisen uteliaisuuden vallassa.

Kyllä hän oli sanonut nimensä, mutta toverini on mahdoton sitä muistaa.
Hän pinnistää kyllä muistiaan ja sopertaa jotakin, mutta siitä syntyy
suomalaiseksi nimeksi aivan mahdoton äänneyhtymä.

Miltei joka kerta tapaa hän oikeuspaikassa jonkun suomalaisen, mutta
heidän nimiään en saa tietooni. Kerran tuo hän kenkäänsä piilotettuna
pienen "sapiskan", jossa siistillä käsialalla on kirjotettuna vain
sanat: "Terveisiä suomalaisilta sotaoikeudessa". Nimeään ei kirjottaja
varovaisuuden vuoksi ole pannut alle.

Vasta vallankumouksen päivinä tulen tuntemaan nuo sotaoikeudessa
kulkeneet kansalaiseni. He ovat kaikki nuoria ylioppilasmiehiä,
luvultaan puolikymmentä.

Nyt oikeudenkäynnin alettua saa toverini joka lauantai tavata vaimoaan.
Kohtaus kestää neljännestunnin ja keskustelu käy kahden metrin päässä
toisistaan olevan rautalankaverkon läpi. Samalla saa toverini vaimonsa
tuomat "peredatshat", tuomiset. Tyytyväisenä, syli täynnä kaikenlaisia
herkkuja: vehnäleipää, savustettua silliä, makkaraa, sokeria, kurkkuja,
sitruunaa, palaa toverini aina "svidanielta".

Täten muodostuvat lauantaihetket meille erikoisiksi juhlahetkiksi. Sen
saa aikaan, paitsi toverini tuomisten aiheuttama ylimääräinen
herkuttelu, vielä enemmän hänen vaimoltaan kuulemansa uutiset, jotka
syksyn mittaan käyvät yhä enemmän vallankumouspitoisiksi.

Kohta päivällislevolta noustua alamme jännityksellä odottaa, tullaanko
toveriani hakemaan svidanielle. Kun ovi sitten vihdoinkin aukeaa ja
vartia virkkaa tuon vapauttavan sanan: "svidanie", lähtee toverini
liikkeelle kuin pyssyn suusta.

Sillä aikaa kasvaa minun jännitykseni hetki hetkeltä. Ajan kuluksi
naputtelen Vuokselle ja hra S:lle, että toverini on vaimoaan tapaamassa
ja että niin ollen saadaan kohta uutisia. Siten leviää sama odotuksen
jännitys toisiinkin koppeihin..

Pitkäksi venyy parinkymmenen minuutin odotus, ja kun toverini
vihdoinkin ilmestyy ovelle, lävistän minä hänet oitis katseellani.
Hänen silmistään ja kasvonilmeistään näen heti, onko hänellä hyviä vai
huonoja uutisia. Ja kun vartia on jättänyt meidät kahden, viskaa hän
tuomiset vuoteeseen ja alkaa kertoa kuulumisia. Toisinaan niitä ei ole
laisinkaan -- ei edes senkään arvoisia kuin oli Rasputinin murha -- ja
silloin me huomattavasti nolostuneina alamme maistella tuomisia.

Naapuri Sobolev saa myöskin silloin tällöin puhutella vaimoaan. Kerran
palaa hän suurilla uutisilla lastattuna omalta svidanieltaan ja ryhtyy
heti koppiin palattuaan jakamaan runsaudestaan meillekin.

-- Moskovassa on puhjennut suuria lakkoja ja Pietarin odotetaan
piammiten yhtyvän samaan liikkeeseen.

Siinä Sobolevin uutinen, joka saa toverini silmät loistamaan ja joka on
omiaan ajamaan meidän kummankin päät muurahaisia täyteen. Vallankumous
kaikkine mahdollisuuksineen on äkkiä siirtynyt näköpiiriimme ja
"revaljutsija" on sana, jota tästä puolin kopissamme runsaimmin
viljellään.

Kun toverini muutama päivä tämän jälkeen palaa oikeudesta, on hän
oikeassa vallankumoushumalassa. Lakkoliike on levinnyt jo Pietariinkin,
jossa muun muassa suuret Putilovin tehtaat ovat liittyneet lakkoon.
Kaduilla liikkuu suuria mielenosottajajoukkoja, jotka vaativat: "hljep
i mir" -- leipää ja rauhaa.

Palavin silmin hyräilee toverini sinä iltana internatsionalea, minun
tyynesti haastellessa Vuoksen kanssa Venäjän vallankumouksen
mahdollisuuksista.

Parin päivän kuluttua saa toverini taas tavata vaimoaan.
Kärsimättömämmin kuin koskaan ennen odotamme tätä svidanieta,
saadaksemme kuulla, mihin suuntaan tapaukset Pietarissa ovat
kehittyneet.

Kohta kun toverini, sylissään tavalliset tuomiset, astuu koppiin,
huomaan hänen mielensä olevan tulvillaan asioita. Hänen silmissään
palaa omituinen tuli, sieramet ovat laajentuneet ja hengitys on
kiihkeätä.

-- Tavarishtsh! -- huudahtaa hän omituisen syvällä, mielenliikutuksesta
vavahtelevalla äänellä ja alkaa sitten katkonaisin lausein kertoa: --
Melkein kaikki tehtaat seisovat -- Viipurin kaupunginosassa sotilaat
kieltäytyneet ampumasta lakkolaisia ja haavottaneet omaa everstiään.
Yksitoista poliisia ja yksi upseeri on katutaistelussa surmattu.
Odotetaan suurta vallankumousta.

Paitsi toverini vaimoa, on svidaniella ollut myöskin hänen veljensä,
jalkaväen sotilas. Tämä on vakuuttanut, että sotilaat eivät rupea
ampumaan kansaa ja että "revaljutsionnyj duch" -- vallankumouksellinen
henki, on vallannut koko armeijan.

Kun toverini toistaa nuo sanat "revaljutsionnyj duch" on kuin näkisin
edessäni ilmielävänä vallankumouksen hengen.

Sinä iltana näkee vartia, tähystäessään tirkistyslasin läpi
Shpalernajan koppiin N:o 219, kaksi haltioitunutta oliota, jotka
vastapäätä pienen pöydän ääressä istuen tyhjentävät kupin toisensa
jälkeen väkevää teetä ja sitä tehdessään juttelevat loistavin silmin ja
vilkkain elein. Ja samantapainen näky kohtaa häntä varmaan useissa
muissakin kopeissa, sillä luonnollisesti olemme sekä sähköttäen että
telefonoiden levittäneet suuria uutisiamme ympäri naapuristoamme, mistä
ne samojen keinojen välityksellä aallon tavoin leviävät joka suunnalle
avaraa vankilaa, herättäen toivoa masentuneissa mielissä ja sytyttäen
loistoa synkkiin katseisiin.

Yhtä korkeana säilyy juhlamielemme seuraavana päivänäkin. Elämme
kokonaan vallankumouksen merkeissä. Toverini puhuu barrikaadeista ja
katutaisteluista ja väliin on hän tempaavinaan käteensä suuren punaisen
lipun, jota muka edessään kantaen kävelee silmät leimuten edestakaisin
ja laulaa internatsionalea tai muita vallankumouksellisia lauluja,
joissa puhutaan barrikaadeista, sortajista, verestä ja vapaudesta.
Lopulta olen itsekin näkevinäni tuon valtavan punaisen lipun,
vallankumouksen huuma tempaa minut hetkeksi mukaansa ja minä astelen,
tosin vain hitaana Sancho Panzana, toverini kintereillä ja koetan
hyräillä samoja lauluja -- kunnes istahdan tutulle rautalevylleni ja
hymysuin seuraan toverini elehtimistä. Käsitän siinä niin elävästi,
mikä valtava, hypnoottinen vaikutus punaisella vallankumouksen lipulla
on vaistojensa varassa eläviin suuriin joukkoihin.

Että uutiset ovat mielialaa kohottaen levinneet ympäri vankilaa, sen
huomaamme hyvin kävelyretkillä käydessämme. Valtiollisten vankien
kasvoilla kuvastuu vasta virinnyt toivo ja eräskin meitä kapeissa
portaissa vastaan tuleva nuori herrasmies ei malta, vartian
läheisyydestä piittaamatta, olla lausumatta:

-- Uutisia tietävät.

Ja sitä sanoessaan loistavat hänen silmänsä niin paljon sanovasti.

Mutta seuraavien päivien kuluessa alkaa mielialamme laskeutua. Saapuu
tietoja, että lakkoliike on asettumassa ja että erikoisrauhasta, josta
myöskin on ollut huhuja liikkeessä, ei ole toiveitakaan.

Tulee sitten jälleen lauantai ja toverini palaa svidanielta masentunein
kasvonilmein: lakko on päättynyt ja kaikki tehtaat ovat jälleen
käynnissä!

Mutta pieni lohduttava peräkaneetti toverini uutisilla sentään on:
työväen piireissä kuulutaan vallankumousta pidettävän välttämättömänä
ja joulun jälkeen, duuman kokoontuessa, kuuluvat he aikovan yrittää
uudelleen.

Onhan sitä siinäkin, mihin takertua kiinni. Ja me takerrumme siihen
kynsin hampain.

-- Skora budjet revaljutsija -- kohta tulee vallankumous, -- on lause,
jota me tästä puolin vuorotellen toistamme pitkin päivää ja koetamme
sillä pitää mielialaamme vireillä. Tosin tuo lause ennen pitkää
tylsistyy ja menettää kaiken voimansa, mutta siitä huolimatta kuullaan
kopissamme tavan takaa, milloin teennäisen innostuneena huudahduksena
milloin taas kuivana murahduksena:

-- Skora budjet revaljutsija!



XIII

YHTÄ JA TOISTA TALVEN TULLEN.


Jyrkästi vastakkaiset ominaisuudet ovat Suomen kansan luonteessa
ryhmittyneet hyvinkin lähekkäin. Tapaat synnynnäisesti hienon henkilön,
jonka luonteessa on jotakin Suomen kesäyötä muistuttavaa, kosketukselle
arkaa ja melkein kiusallisen herkkätuntoista, ja kohta hänen lähimmästä
läheisyydestään löydät raakuudellaan säikyttävän ja sielunelämänsä
rumuudella inhoa herättävän olion, joka näyttää olevan kemiallisesti
puhdas niin sanotusta omastatunnosta sekä kokonaan siveellisten
vaatimusten ulkopuolella.

Yleisimpänä, helpoimmin tunnettavana ja muodoltaan räikeimpänä tapaa
tämän jälkimmäisen olennon kulkurijätkäin maailmassa. Ellei sinulla
ennestään olisi varmaa mielikuvaa hänestä, niin sinun tarvitsee vain
esim. rautatiellä matkustaessasi pistäytyä kolmannen luokan
tupakkavaunuun. Siellä hänet varmasti tapaat, kun hän otsatukkansa
takaa kyräten, paperossi suupielessä roikkuen, pelaa korttia kaverinsa
kanssa, höystäen kanssapuhelua huudahduksilla, joista vähimmän rumia
ovat sellaiset kuin: "Voi Jessusperkele!" "Jumal'aut'-saatana!"

Mutta vaikka häntä itseään et olisi nähnytkään, olet kuitenkin joutunut
tutustumaan hänen sielunelämänsä ja ajatusmaailmansa ilmauksiin, joita
hän rivojen kuvioiden ja lauselmain muodossa on jättänyt ei ainoastaan
vankilakoppien sisäseinille, vaan miltei kaikkialle julkisten käymäläin
seiniin, siltojen kaiteisiin, puistojen penkkeihin.

Tietysti on kaikilla, parhaimmillakin, kansoilla oma pohjasakkansa,
mutta kuitenkin on minusta aina tuntunut, että muiden kansojen
keskuudesta tuskin löytää niin raakaa olentoa kuin on suomalainen
huligaani. Aivan samoinkuin suomenkielen kiroussanoja pidetään
räikeämpinä kuin vastaavia sanoja missään muussa kielessä.

Oulun lääninvankilassa sain joka päivä kävelyllä ollessani läheltä
nähdä tuollaisia kulkurijätkän tyyppejä. Varsinkin on elävänä painunut
mieleeni yksi, joka kävellessään yhtä mittaa nosteli leveitä
hartioitaan aivankuin niihin kasaantunut eläimellinen voima olisi
synnyttänyt pakotusta ja jonka hammastarhasta yhtä menoa virtasi
karmivain kirousten ja rivosanojen tulva. Sisäisellä rumuudellaan hän
suorastaan terroriseerasi lähintä ympäristöään.

Niin visusti eristettyä elämää kuin Shpalernajassa saikin viettää, en
kuitenkaan sielläkään säästynyt suomalaisen jätkän epämieluisilta
kosketuksilta.

Ruvettuani saamaan vankilan kirjastosta saksankielisiä teoksia,
pistivät kirjastonhoitajat niiden joukkoon vielä silloin tällöin
suomalaisenkin kirjan. Niinpä saan muun muassa Minna Canthin
"Agneksen". Siinä on paitsi tavallisia pistemerkintöjä myöskin
neulankannalla reunoihin ja lukujen loppuihin kirjotettuja lauseita. Ne
ovat tuttuja huligaanirivouksia, jotka on kirjotettu kömpelöllä ja
tottumattomalla käsialalla. Nämä löydöt, joita aluksi ryhdyn niin
suurella mielenkiinnolla tarkastamaan, saavat mieleni alakuloiseksi ja
tympeäksi.

Kirjottaja on ollut kyllin rehellinen -- tai tuhma -- pannakseen
eräässä kohti koko nimensä vuodatustensa alle, mainiten vielä lisäksi
olevansa Kivennavalta kotoisin. Olen vakuutettu, ettei hän kuulu meidän
valtiollisten vankien joukkoon, sillä tiedän jo, että Shpalernajassa on
myöskin suomalaisia rikollisvankeja -- miehiä, jotka Pietarissa työssä
ollessaan tai muuten Venäjällä retkeillessään ovat joutuneet rikoslain
kanssa tekemisiin. Toveriltani olen kuullut, että kerran oli
sotaoikeuden istunnossa yht'aikaa hänen kanssaan muuan raa'asta
ryöstömurhasta syytetty Pietarin suomalainen ja kerran kävelyllä
ollessamme osotti hän minulle erästä pihalla työskentelevää
rikosvankia, joka niinikään oli suomalainen.

Mutta paitsi sitä harmia, jonka mokoman "tervehdyksen" saaminen samassa
kadotuksessa olevalta kansalaiselta aiheutti, jouduin tuon jätkämäisen
hengenpurkauksen takia vielä suoranaisemminkin kärsimään.

Palautetut lainakirjat tarkastetaan aina ennen uutta lainaamista,
jolloin lehtien repimisestä, likaamisesta tai kirjottelemisesta joutuu
asianomainen lainaaja tilille. Nähtävästi ei "Agneksen" reunoissa
olevia lauseita ole edellisessä tarkastuksessa huomattu, koska niiden
päälle ei ole liimattu puhdasta paperia, kuten tavallista sellaisissa
tapauksissa. Mutta kirjan minulta palatessa pistävät "Agneksen"
lisäykset tarkastajan silmään ja niinpä ilmestyy koppiini
kirjastonvartia, iäkäs, pieni ja laiha äijänkääkkyrä, jonka jalat ovat
kuin lyijykynät ja jonka sinertävää naamaa koristaa puolentuuman
pituinen harmaa parransänki ja luonnottoman suuret nenäkakkulat. Hän
osaa samanlaista vastenmielistä "tshuhnasuomea" kuin osastonvartiakin
ja näyttäen minulle "Agnesta" tiuskasee hän ohuella, vinkuvalla
äänellään:

-- Shie kiruttanut tähän!

-- En ole, vaan kirjotukset olivat siinä jo kirjan saadessani.

Tähän piipittää äijä, että minä valehtelen, ja että kirjat tarkastetaan
joka kerta läpi.

-- Onhan tähän sitä paitsi kirjottaja pannut nimensä alle, -- väitän
edelleen ja haen "Agneksesta" esille asianomaisen kohdan.

-- Shie ihe kiruttanut väärä nim'! -- huutaa äijä.

-- Mutta näettehän, että se on kokonaan toisenlaista käsialaa kuin
minun, -- sanon tuskastuneena ja viittaan omaan käsikirjotukseeni, joka
on edessämme pöydällä.

-- Shie varsin muuttanut käsialas. A nyt shiult otetah kirjat pois, ku
et oshoa niit' hoitaa.

Hän kahmasee pöydältä äsken saamani uudet lainakirjat ja lähtee
kopista, muristen vielä ovella mennessään "tshuhnasta, joka ei osaa
kirjoja pidellä".

Olen äärimmilleen loukkautunut kärsimästäni vääryydestä ja siitä, että
tuollainen tsinovnikkarappusten alimmalle askelmalle kohonnut musikka,
joka itse hädintuskin pystyy nimeänsä kirjottamaan, töykeästi
sinutellen soimaa minua, yliopistosivistystä saanutta miestä, siitä
etten muka osaa kirjoja pidellä. Sinä päivänä en pysty käsikirjotustani
enää sanallakaan jatkamaan. Hermostuneisuuttani lisää sitäpaitsi se,
että se rumilus hosuessaan kaatoi mustepulloni käsikirjotuksen päälle.
Toverini osanotto, kun hänen illalla oikeudesta palatessaan kerron
kokemani vääryyden, saa minut vasta jonkunverran tyyntymään.

Jo elokuun alussa sain tohtori K:lta kirjeeseeni vastauksen,
missä hän m.m. ilmotti heti kirjeeni saatuaan toimittaneensa minulle
Shpalernajaan viltin ja tyynyn, joista kuitenkaan ei tyynyä otettu
vastaan. Edelleen oli hän samoihin aikoihin ostanut minua varten
suomalais-venäläisen ja venäläis-suomalaisen sanakirjan, venäjän
kieliopin ja täydellisen suomalaisen raamatun, jotka hän oli jättänyt
valtioneuvos Mashkevitshille minulle toimitettaviksi.

Aika kului, minun turhaan joka päivä odotellessani noita kirjoja,
joista varsinkin sanakirjoja olisin niin kipeästi tarvinnut. En voinut
käsittää, mitä varten ne niin kauan viipyivät hra Mashkevitshin
huostassa, ja lopulta aloin epäillä, että hän oli ne kokonaan
unhottanut.

Muutamia aikoja sen jälkeen kuin minulta vääryydellä oli otettu
lainaamisoikeus, saan vihdoinkin nuo kirjat. Huomaan, että hra
Mashkevitsh ei ole itse niitä lainkaan tarkastanut, vaan jättänyt ne
vankilan kirjastoon, missä ne on lehteilty läpi sekä varustettu asiaan
kuuluvilla leimauksilla. Hra Mashkevitsh on siis suotta aikojaan
pidättänyt kirjoja luonaan kolmisen kuukautta! Mutta eihän hänen
intresseihinsä kuulukaan meidän suomalaisten etuja ja mukavuuksia
millään tavoin katsoa.

Toverin saatuani on venäjän opiskeluni edistynyt ripeästi. Nyt kun olen
saanut kunnolliset sanakirjat ja kieliopin, käy opiskeluni sitäkin
tehokkaammaksi. Mutta sitten tulee sille äkkiloppu.

Muutamana sunnuntaina tulee koppiamme tarkastamaan eräs päällikön
apulaisista. Hänen kysymykseensä, puhunko minä venäjää, vastaan
osaavani sitä ainoastaan vähän.

-- Plooha, plooha, -- sanoo hän päätään pudistaen, -- nada utshitsa!

Ja sitten toveriini viitaten terottaa hän, että "etot tshelavjek"
opettaa minulle venäjää.

Jahaa, ajattelen minä, vai on sitä _pakko_ oppia ja vai _sitä_ varten
minulle on toveri työnnetty, että hän opettaisi minulle venuskaa. Siinä
tapauksessa saa opiskeluni pysähtyä siihen. Ja se pysähtyykin. Saan
koko kieltä kohtaan sellaisen vastenmielisyyden, että tämän jälkeen ei
sitä päähäni tartu montakaan sanaa. Toverini kyllä useinkin ihmettelee,
miksi minä en enää opettele venäjää, mutta minä olen nyt kerta
kaikkiaan siihen asiaan nähden jähmettynyt ja sellaiseksi se jää.

Venäjän opiskeluni päättyi siis aivan kuten samanlainen yritys
kahdeksan vuotta aikaisemmin. Kun silloin vietti kesää luonani
eräs venäläinen ylioppilas, joka vallankumouksellisena oli
häätynyt kotimaastaan pakenemaan, innostuin opiskelemaan venäjää,
kyetäkseni lukemaan venäläisiä kirjailijoita alkukielellä. Olin jo
hyvällä alulla opinnoissani, kun sitten yhtäkkiä tympeysin koko
venäläisharrastuksiini.

Kuten sanottu, oli opettajani vallankumouksellinen, jonka ohjelmassa
olivat kaikki uudenaikaiset vapaamieliset aatteet. Ennen kaikkea hän
tietysti oli kosmopoliitti ja kiivaasti tuomitsi hän Venäjän
hallituksen pikku kansoja kohtaan harjottaman sorron. Eräänä iltana
jouduin hänen kanssaan kiivaaseen väittelyyn, minkä kestäessä tulin
huomaamaan, kuinka sekava ja sairaloinen hänen ajatuselämänsä oli --
tuon samaisen miehen, joka teelasin ääressä jutellessaan teki niin
intelligentin vaikutuksen. Kun hän syytti meitä suomalaisia
natsionalisteiksi, sanoin minä, ettei meillä ole vielä tarpeellinen
kansallistuntokaan hereillä, natsionalismista puhumattakaan.
Edelleen tulin väittelyn kuluessa sanoneeksi, että meikäläisten
kansallismielisten, sikäli kuin niitä on olemassa, päämääränä on
tietysti itsenäinen Suomi. Mutta sekös meuroi silmänräpäyksessä
pinnalle sen aitovenäläisen kansalliskiihkon, mikä siihen saakka oli
salassa uinunut kosmopoliittisen puleerauksen alla. Vai irti Venäjästä!
Hänen kasvonsa suorastaan vääristyivät, kun hän huusi, että te
suomalaiset ette tule koskaan pääsemään irti Venäjästä. Näin niin
selvästi, kuinka hänen sisäisen näkönsä edessä häämötti "suuri ja
jakamaton Venäjän valtakunta". Sanoin siihen, ettemme tietysti omin
voimin toivokaan Venäjästä irti pääsevämme, mutta annahan kun syttyy
sota esim. Venäjän ja Saksan välillä, niin ehkä aukenee meillekin
tilaisuus päästä itse omia asioitamme hoitamaan. Silloin purkautui
hänen vihansa oikein elementtaarisena raivona Saksaa ja saksalaisia
kohtaan -- sama viha, joka on yhteinen kaikille venäläisille ja joka
pohjaltaan ei ole muuta kuin alemman vaistomaista, kateuden sekaista
vihaa ylempäänsä kohtaan.

Tämän väittelyn kautta sain läheltä, ikäänkuin äkkiä eteeni avautuneen
ikkunan läpi, kurkistaa syvälle venäläiseen sielunelämään. Se antoi
minulle pitkäksi aikaa ajattelemisen aihetta sekä syytä omien
käsitteiden selvittelemiseen. Kun niihin aikoihin meikäläisten taholta
harjotettiin veljeilyä, yhtäältä kadettien, toisaalta venäläisten
sosialistien kanssa, selvisi minulle tämän jälkeen, että kaikki se,
mikä meidän vapaustaistelussamme perustetaan minkä hyvänsä venäläisen
puolueen tai ryhmän varaan, on perustettu hyllyvälle hiekalle. Ja se
yksipuolinen, naivi ja kritikitön innostus, jolla niin monen
meikäläisen tavoin olin suhtautunut venäläiseen kirjallisuuteen sekä
yleensä "vapaamieliseen Venäjään", jäähtyi kokonaan. Ja sen mukana
jäähtyivät myöskin kieliopinnolliset harrastukseni, jopa niin
perinpohjin, että siihen astiset saavutuksenikin karisivat
hämmästyttävän nopeasti muististani. -- -- --

Kopissamme vallitsee toisinaan sangen painostunut ja nyreä mieliala.
Emme päivän mittaan vaiheta montakaan sanaa. Toverini kyllä yrittää
tuolloin tällöin saada keskustelua käyntiin, mutta minä en halua
jutella, istua jurotan vaan äänetönnä työni tai kirjani ääressä.

Tuollaisina jurotuspäivinä kiusaa minua tavattomasti toverin läsnäolo.
Varsinkin tuntuu minusta sietämättömältä hänen tapansa naksuttaa
sormiaan. Toisinaan sitä kuullessani tekee minun suorastaan mieli lyödä
häntä päähän. Yhtä vastenmielinen on minulle hänen tapansa aina
syötyään vetää useampaan kertaan hammastensa lomitse ilmaa sisäänsä.

Kun ärtymykseni kohoaa korkeimmilleen, toivon minä hartaasti, että
hänet jonkun syyn takia siirrettäisiin taas johonkin toiseen koppiin,
jotta minä saisin jälleen elellä omissa rauhoissani. Mutta pian saan
aina aihetta katua häijyjä ajatuksiani. Semen Jegorovitsh on
toveruudessaan solidaarinen ja epäitsekäs ja saa minut lopulta aina
häpeämään niitä pahoja ajatuksia, joita tuolloin tällöin sydämeeni
kaivautuu. Pahatuuleni haihtuu, juttelu ja leikinlasku alkaa ja me
olemme jälleen hyviä tavarisseja.

Kuinka sydämensä pohjasta hän nauraakaan vähäisimmillekin
sukkeluuksille. Se houkuttelee minut juttelemaan hänelle kaikenlaisia
huvittavia tarinoita -- yksinpä vanhat "Bellman-vitsitkin" tulevat
kopissamme käytäntöön -- sekä panemaan kokoon tilapäisiä sukkeluuksia.
Aina on hän valmis kuuntelemaan ja sitten sydämensä pohjasta nauramaan.

Eräänä iltana, kun kumpikin olemme jo makuulla, juttelen minä hänelle
seuraavaan tapaan:

-- Ajatelkaahan, toveri, miten täällä Shpalernajassa osat vaihtuvat,
jahka vallankumous tulee. Tässä meidän kopissamme saa sijansa tsaari
Nikolai ja Vuoksen koppiin joutuu sisäministeri Trjepof. Telefoonin
ääressä jutellessaan kysyy tsaari: -- No, kuinka voitte, toveri? --
Kehnosti on asiat, vastaa Trjepof, -- tililläni on vain yksi rupla
rahaa. Paperossikoteloita täytyy liimata ja mahorkkaa polttaa
(Shpalernajassa valmistetaan näet tupakkatehtaille suuret joukot
paperossikoteloita, joita kokoon liimailemalla useat vangit ansaitsevat
itselleen mahorkka- ja teerahat).

Toverini purskahtaa hillittömään nauruun ja kun siitä ei tahdo lainkaan
loppua tulla, tarttuu se lopulta minuunkin. Liitämme tuohon mielikuvaan
vuorotellen uuden lisäpiirteen ja nauramme sitten katketaksemme. Uni on
kerrassaan kaikonnut ja puolelle yötä kestää tuota lapsellista
ilonpitoa. Mutta vielä seuraavanakin päivänä huvittaa asia toveriani,
joka juttelee sen telefoonitse venäläisille naapureillemme, jatkaen
yöllistä nauruamme yhdessä heidän kanssaan. -- -- --

Toverini on hyvin tiedonhaluinen. Ne pari kirjaa, jotka hän joka
maanantai saa vankilan kirjastosta, lukee hän yhteen menoon läpi. Onpa
huvittavaa nähdä, millä luonnonlapsen välittömyydellä hän eläytyy
esimerkiksi Gontsharovin romaaniin "Herra Oblomof". Hän nauraa hytisee
ja huvittavimmissa kohdin suhahtaa tuon tuostakin hänen huuliltaan
"Aj tshort!"

Mutta samalla mielenkiinnolla kuin romaaneja, lukee hän
myöskin tieteellisiä teoksia, mikäli hän suinkin pystyy niitä
käsittämään. Toisinaan innostun minäkin selvittämään hänelle jotakin
luonnontieteellistä ongelmaa, ja on suorastaan liikuttavaa nähdä, millä
hartaudella hän seuraa minun, kielellisesti usein varsin vajavaista
esitystäni. Panemmepa yksinkertaisia kokeitakin toimeen. Soppa-astia
täytetään puoleksi vedellä, vedenpinnalle panemme uiskentelemaan
palamaan sytytetyn paperilaitteen ja sen yli asetamme suulleen
teelasin. Kun tuli hetken kuluttua sammuu, saa toverini tietää, että
syynä siihen on hapen loppuminen lasista. Saman soppa-astian, veden ja
teelusikan avulla saan minä hänelle selitetyksi kangastuksen
syntymisen. Maapallon liikkeitä sekä siitä aiheutuvia vuorokauden ja
vuodenaikojen vaihteluita esittäessäni palvelee talvilakkini
maapallona.

-- Kak intjeresna! -- huudahtelee hän esitystäni seuratessaan.

Hän osaa neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla ja yksinkertaisempia
laskutehtäviä on hän hyvin halukas suorittamaan. Kun annan hänen
tehtäväkseen esimerkiksi laskea, kuinka monta sekuntia on vuodessa,
kertoo hän hikipäässä ja täyttää suurilla numeroillaan kaikki
käytettävissämme olevat käärepaperien palaset.

Kun minä vankilan kirjastosta rupean saamaan saksankielisiä teoksia,
osottautuu hän yhtä innokkaaksi opettelemaan saksaa kuin ensi alussa
suomea. Mutta siinä aineessa en minä ole yhtä innokas opettaja, häneltä
kun kokonaan puuttuvat kieliopillisten käsitteiden alkeetkin. Niinpä
minun haluttomuuteni saapi hänen innostuksensa jäähtymään jo alkuunsa.

Hänen käsityskykynsä ja älynsä on harvinaisen notkea. Varsin
vajanaisiin alkutietoihinsa katsoen kykenee hän ihmeteltävän helposti
käsittämään aika monimutkaisiakin asioita. Tulen usein mielessäni
verranneeksi häntä samalla tiedonasteella olevaan suomalaiseen ja minun
täytyy itsekseni myöntää, että siinä missä jälkimmäinen jäisi
korvallistaan raapien, ajatukset pysähtyneinä eteensä tuijottamaan,
seuraa hän vielä vilkkaasti mukana. Ja mitä tähän luontaisen älyn
notkeuteen tulee, siinä ei toverini suinkaan ole mikään poikkeus
kansalaisistaan, vaan kuuluu se aivan yleisesti venäläisen luonteen
hyviin ominaisuuksiin.

Olisi silti väärin sanoa, että venäläinen yleensä olisi lahjakkaampi
kuin esimerkiksi suomalainen. Sillä lahjakkaisuuteen kuuluu myöskin
_kestävyys_, jo saavutetun säilyttämis- ja edelleen kehittämiskyky, ja
se ominaisuus puuttuu venäläisestä luonteesta mitä suurimmassa määrin.
Venäläisen henkinen luuranko on heikko ja hauras.

Kuinka suuresti muuten liiotellaankaan tuota venäläistä lahjakkuutta!
"Lahjakas Venäjän kansa", sehän on viime vuosikymmeninä muuttunut
melkein seisovaksi sananparreksi kaikkialla Euroopassa. Huolimatta
siitä, että Venäjän kansan lahjakkuuden näytteet vielä toistaiseksi
ovat tuiki vähäiset -- nimittäin jos kysytään positiivisempia ja
kouraantuntuvampia näytteitä kuin pelkkä seurustelun vilkkaus ja
käsityskyvyn notkeus.

Vielä enemmän kuin muut, liiottelevat venäläiset itse omaa
lahjakkuuttaan. Eiväthän heidän kirjallisuudessaan ole niinkään
harvinaisia viittailut siihen, että Venäjän kansa on kutsuttu
henkisesti uudistamaan maailmaa. On liian uskallettua sanoa sitä
pelkästään otaksuttujen, vielä kätkössään uinuvien lahjojen
perusteella, samalla kuin Venäjä kaikinpuolisessa viljelyksessään on
noin sata vuotta muusta Euroopasta jälellä, kuten yleisesti myönnetään.

Vai onko siihen taantumuksellinen hallitusjärjestelmä syynä, ettei
venäläinen lahjakkuus ole päässyt kukkaansa puhkeamaan? Tuskinpa vain
yksinomaan. Sillä tulee muistaa, ettei tuo hallitusjärjestelmä ole
mikään syrjästä tullut, vieras kahlehtija, vaan on sekin Venäjän kansan
omasta sielusta esiin kasvanut. _Talis rex, qualis grex_.

Siihen venäläisyyden korkeaan kurssiin, mikä viime vuosikymmeninä on
ollut Euroopassa huomattavissa, on luullakseni vaikuttanut pääasiassa
kaksi seikkaa: Venäjän valtiollinen mahti sekä venäläisen
kaunokirjallisuuden erikoisuus.

Mutta niihin kumpaankin nähden on arvostelu tuntuvasti liiotellut.

Venäjä valtiona on herättänyt kunnioitusta itseään kohtaan
kansanpaljoudellaan ja alueittensa suunnattomalla laajuudella. Sen
laajeneminen itää kohti on ollut tavattoman vaivatonta: onhan siellä
vastassa ollut vain sivistymättömiä paimentolaisheimoja ja
metsäläiselamää viettäviä kansanpirstaleita. Mutta kohta kun sillä
suunnalla astui vastaan sivistynyt valtio, Japani, tuli pysähdys ja
peräytyminen. Aina milloin Venäjä on törmännyt yhteen sivistyneemmän
vallan tai valtaryhmän kanssa (Krimin sota, Japani, Saksa) on se
joutunut tappiolle sekä siten osottanut, että sen paljouteen ja massaan
perustuva mahtavuus onkin vain näennäistä. Vaivattoman laajenemisensa
aikana se ei ole joutunut sellaisen puristuksen ja vanutuksen
alaiseksi, mikä olisi pakottanut sen keskittymään ja kehittämään
sisäisiä voimanlähteitään. Se on paisunut kohokuoriseksi.

Se vaistoelämän rehevä kuvaus sekä se osaksi hyvinkin syvälle menevä
sielunelämän (varsinkin sairaloisen) erittely, mikä venäläiselle
kaunokirjallisuudelle on tunnusmerkillisintä, on laajalti synnyttänyt
sen käsityksen, että venäläisillä on maailman paras kaunokirjallisuus.
Onhan meidänkin yliopistossamme sitä varten erikoinen professorinvirka,
samalla kuin kaikkien muiden kansain kirjallisuudet on yhdistetty
samaan professuuriin! Ja jos muistelee venäläisten teosten
suomennoksia, niin huomaa, millä kritikittömyydellä meillä otetaan
vastaan kaikki, mitä siltä taholta tulee. Olen nähnyt naivilla
pieteetillä suomennettuja novelleja Tshehovin nuoruuden päiviltä --
kertomuksia, joille tekijä varmaankaan ei ole uneksinutkaan tulevan
sitä kunniaa, että ne vieraalle kielelle käännettäisiin. Ja eräästä
Maksim Gorjkin teoksesta ilmestyi yhtaikaa kokonaista kaksi
suomennosta, toinen nimellä "Rippi" ja toinen "Tunnustus". Siitä
huolimatta, että tuo teos oli varsin epäonnistunut ja mitä suurimmassa
määrin teennäinen.

Rehevässä naturalismissaan, tarkassa vaistoelämän kuvauksessaan ja
psykoloogisessa analyysissaan on venäläinen kirjallisuus kyllä
erinomainen, voimmepa sanoa voittamatonkin. Mutta siinäpä se sitten
onkin kaikki. Synteettisiä, rakentavia elämänarvoja siltä puuttuu mitä
suurimmassa määrin ja älyllisesti se on varsin kehkeentymätöntä. Ja
entä draama, kirjallisuuden korkein muoto? Sehän puuttuu venäläisiltä
miltei kokonaan, ainakin siinä mielessä, mitä me olemme tottuneet
draamalla ymmärtämään.

Göthe, Molière, Shakespeare ... kaukana on venäläinen kirjallisuus
vielä sellaisilta huipuilta!

Tolstoi?

Kuinka herkullista onkaan lukea hänen nerokasta vaistoelämän kuvaustaan
-- ja kuitenkin kuinka yksipuolista ja väsyttävää ajan oloon! En ole
jaksanut lukea hänen "Anna Kareninaansa" loppuun, nide niteeltä se oli
niin yhtä ja samaa kuin vaellus rannattomalla, pehmeäpohjaisella
venäläisellä arolla.

Niin rehevä ja suuri mestari kuin Tolstoi onkin venäläisen vaistoelämän
kuvaajana, yhtä pieni, miltei naurettava on hän ajattelijana ja
profeettana. Muistakaamme esim. Leniniä (= Tolstoi itse) "Anna
Kareninassa". Mikä älyllisesti selkiintymätön olento! Ja mitä
lapsellista lepertelyä onkaan hänen uskonnollinen aatteilunsa!

Onko Tolstoi oppiensa mukaan jakanut omaisuutensa köyhille? Ei, kyllä
hän on kuolemaansa saakka elänyt rikkaana miehenä Jasnaja Poljanan
herrastilalla.

Mitä ne sitten merkitsevät nuo kaikkialla tavattavat kuvat, joissa
esitetään Tolstoita milloin musikan puvussa kyntämässä, milloin sauva
kädessä pyhiinvaellusmatkalla?

Humbuugia! Naurettavaa turhamaisuutta!

Vai voimmeko kuvitella (jos ajattelemme valokuvaustaidon ikivanhaksi),
että jollakin todellisella profeetalla, jollakin Mooseksella, Elialla,
Jeremiaksella, olisi liikkuessaan ollut aina lähimmän pensaan takana
valokuvaaja varalla?

Ja missä näkyvät Tolstoin uskonnollisen reformatsionin hedelmät? Siellä
täällä joku naivi sielu, joka käy varsiniekka saappaissa. Siinä kaikki!

Tolstoin venyvälle venäläisluonteelle on kokonaan vierasta se joko --
tahi-päättäväisyys, mikä on välttämätöntä jokaiselle todelliselle
profeetalle.

Kaiken kaikkiaan on venäläisestä kirjallisuudesta sanottava, että se
elämänarvioinnin monipuolisuudessa on länsimaisesta kirjallisuudesta
yhtä kaukana jälessä kuin venäläinen viljelys yleensä on jälessä lännen
kansojen kulttuurista. Jos minun olisi pakko elinkaudekseni jäädä tähän
Shpalernajan koppiin ja seurakseni saisin valita jonkun eurooppalaisen
kansan kirjallisuuden, niin ennen venäläistä valitsisin esim. vaikkapa
jonkun skandinaavisen maan kirjallisuuden, varmana siitä, että sillä
olisi tarjota minulle paljon runsaampia ja monipuolisempia elämänarvoja
kuin edellisellä dionyysisessä yksipuolisuudessaan.

Yhtä sinulta puuttuu, Venäjän kansa, ja sen yhden mukana kaikki: suuria
persoonallisuuksia. Jos silmäämme läpi Venäjän historian, näyttäytyy se
meille kuin levotonna meuruava merenpinta: äärettömillä tasangoilla
kiemuroi, vaistojensa varassa sinne tänne ryntäillen, suuri
kansanpaljous. Johtavia persoonallisuuksia ei kohoa näkyviin,
ainoastaan kruunupäisiä despootteja. Luther, Göthe, Kant, Bismarck ...
sellaiset penikulmapatsaat ovat arojen kansalle kokonaan vieraat. Ja
kuitenkin ovat ne suuret persoonallisuudet, jotka kohottavat ja vievät
eteenpäin kansoja, ne ainoastaan, eivätkä mitkään muut voimat.

"Maamme on avara ja rikas, mutta siinä ei ole järjestystä. Tule sinä ja
hallitse meitä", sanoivat kerran aikojen aamuna venäläiset lähettiläät
germaanilaiselle Ruurikille.

Ja se pitää paikkansa vielä tänäkin päivänä.



XIV

UUSIA TUTTAVUUKSIA.


-- Vilkuna, tuu tänn'! Pian, pian!

Osastonäijä se on, joka eräänä jälkeenpuolisena ilmestyy koppimme
ovelle ja noilla sanoilla hoputtaa minua mukaansa tulemaan. Riuhtasen
takin päälleni ja astun käytävään. Sydämeni on alkanut kuuluvasti lyödä
ja turhaan arvailen minä, äijän edellä astellessani, mitä tässä takana
piilee.

-- Seiso sii'! -- sanoo hän käytävän kulmaan päästyämme ja osottaa
minulle paikan erään jo siihen seisomaan asetetun vangin rinnalla.

Pari vartiaa, paperilaput kädessään, juoksee edestakaisin kuin jotakin
etsien. Levottomuuteni kasvaa hetki hetkeltä.

-- Mikähän tässä on tarkotuksena? -- kuiskaa rinnallani seisova vanki
mitä puhtaimmalla suomenkielellä.

Hämmästyneenä käännyn häntä lähemmin tarkastamaan. Se on nuori, solakka
mies, jolla on kihara ruskea parta, nähtävästi vankilassa kasvatettu,
sekä jalassaan pieksusaappaat. Olisihan minun pitänyt jo niistä tuntea
hänet suomalaiseksi! Mutta tuttavuuden rakentamiseen ei ole aikaa,
sillä vartia komentaa meidät astumaan edellään alempia kerroksia kohti.

Neljännen kerroksen porrassillakkeelle saamme hetkeksi pysähtyä,
vartian ryhtyessä taas siinä kerroksessa etsintäänsä jatkamaan.
Sillakkeella seisoo ennestään kaksi nuorta miestä. Pieksujalkainen
toverini tervehtii heitä kädestä ja alkaa puhella heidän kanssaan
suomea. Ja minä kun ensi silmäyksellä luulin toista heistä pikimustan
täysipartansa vuoksi joksikin ukrainalaiseksi!

Pari uutta suomalaista neljännestä kerroksesta liittyy joukkoomme ja
sitten taas portaita alas. Pohjakerrokseen päästyämme on meitä jo
kymmenmiehinen joukko.

-- Mikä tässä on tarkotuksena? Mihin meitä viedään? Tutkintotuomarin
luokseko päätöstä kuulemaan?

Sellaisia kysymyksiä kuuluu joukosta ja kaikki me olemme levottomia ja
ymmällä. Vartiat hoputtavat meitä eteenpäin. Kuljemme pitkin
pohjakerran käytävää, sitten mutkittelevia teitä milloin portaita ylös,
milloin oikeaan, milloin vasempaan. Lopuksi sulloudumme edessämme
olevasta ovesta korkeilla seinäkaapeilla ja nahkasohvalla kalustettuun
huoneeseen, jossa meitä ensimäisenä kohtaa -- hra Mashkevitshin kalpea
naamataulu pujopartoineen ja vaanivine silmineen. Pöydän ääressä istuu
lisäksi kaksi muuta herrasmiestä sekä nuori, hento ja älykkään näköinen
neitonen.

Naisolentoa emme ole nähneet kuukausimääriin edes vilahdukselta, sillä
sellainen on peräti harvinainen ilmestys kuolleessa talossa.

Herra Mashkevitsh viittaa meitä istumaan pitkin vastapäistä seinustaa.
Neitonen osottautuu suomea taitavaksi, sillä omalla kielellämme kysyy
hän, ymmärrämmekö kaikki suomea. Kun joukostamme kuuluu myöntymyksen
hyminä, ryhtyy hän selittämään, että meille ruvetaan nyt suomeksi
lukemaan asiassamme syntyneitä tutkintotuomarin pöytäkirjoja, joihin me
saamme tehdä muistutuksia. Sitä varten jakaa hra Mashkevitsh kullekin
meistä arkin paperia ja lyijykynän. Lukemista ilmottaa neiti, joka
nähtävästikin tulee toimimaan tulkkina, suoritettavan tästä lähtien
joka päivä niin kauan kuin pöytäkirjoja riittää. Neitosen edessä on
valtava, mustakantinen nidos, täynnä koneella kirjotettuja
tutkintotuomarin pöytäkirjoja niihin liittyvine keltaisine
santarmiraportteineen. Se on kniga numero yksi. Kaikkiaan niitä on
lähemmäs parikymmentä, kuten myöhemmin saan tietää.

Kun alkuvalmistukset on suoritettu, nousee Mashkevitsh toisen
herrasmiehen kanssa ja lähtee tiehensä. Jälelle jää neitonen ynnä
kaljupää herrasmies tuomarintakissa. Nähtävästikin se on yksi
Mashkevitshin apulaisista. Hän ottaa mukavan asennon nojatuolissa ja
neitonen ryhtyy kääntämään pöytäkirjoja. Se on pahoin ontuvaa,
venäjäksi murtavaa kyökkisuomea, jota hän käyttää. Kas tähän tapaan hän
jamaa, suuren kirjansa yli kumartuneena:

-- Sitt' sai hän seitsemänkymmentä suomalaista markkaa että mennä
Keemiin ja sitt' Keemistä Habarandaan...

Kun tuomari ummistaa silmänsä ja näyttää muutenkin varustautuvan hieman
nukahtamaan, alkaa joukossamme vilkas kuiskutus ja tuttavuuksien
rakentaminen. Meitä on kaikkiaan kaksitoista miestä. Niistä istuu
kymmenen rivissä sivuseinustalla, minä ja pieksujaikainen toverini
viidennestä kerroksesta olemme saaneet sijamme peräseinällä. Minun on
siis vallan mukava tarkastella noita toisia. Ne ovat kaikki nuoria
miehiä, joitakin vuosia päälle parinkymmenen, kirkassilmäisiä,
korkeaotsaisia, avokatseisia. Yhteistä heille kaikille on vankilan
kalvistama ihonväri ja kärsivä, eteensä tuijottava ilme silmissä.
Useilla on pieksusaappaat jalassa eikä kenelläkään ole tärkkikaulusta
tai rusettia.

Mitähän he ovat miehiään? Ehkä maalaisnuorukaisia, joita on vangittu
heidän rajan yli kulkiessaan ja epäiltyinä saksalaisvehkeistä? Mutta
käytöksestä ja kasvonpiirteistä päättäen niistä useimmat ovat
herrasmiehiä. Tarkastelen jälleen rinnallani istuvaa pieksujalkaa.

-- Oletteko ylioppilas? -- kuiskaan hänelle.

-- Kyllä, lääketieteen ylioppilas, -- vastaa hän. Hänen nimensä on S.
ja kotoisin on hän Karjalan kannakselta. Komeasta ulkomuodosta,
ruskeasta tukasta ja käytöksen vilkkaudesta ja notkeudesta huomaakin
hänet pian puhdasveriseksi karjalaiseksi.

-- Mistä ne teitä syyttävät?

-- Saksassa olosta ja jos mistä, -- vastaa hra S. huolettomasti.

Hetken kuluttua viittaa hän sivuseinällä istuvia ja kuiskaa iloisen
tyytyväisenä:

-- Tuossa joukossa on kaksi upseeria ja kaksi rautaristin miestä.

Silmät suurina alan minä jälleen tarkastella noita sivuseinällä istuvia
nuorukaisia, samalla kuin sydämeeni valahtaa lämmin myötätunto heitä
kohtaan sekä painostava pelko siitä, mikä heitä tänne jouduttuaan
uhkaa.

Myöhemmin, sikäli kuin pöytäkirjat ehtivät kirjavaa sisältöään
paljastaa, saamme tietää, että ilmiantajat väittävät itsensä S:nkin
olevan luutnantin suomalaispataljoonassa.

-- Tunnetteko ylioppilas Vuoksen? -- kuiskaan minä jälleen S:lle.

-- Kyllä, tuossahan se istuu meitä vastapäätä.

-- Tuoko, jolla on tohvelit jalassa?

-- Se juuri.

Hm! Uteliaasti alan tarkastella miestä, jonka kanssa olen jo kuukauden
päivät ollut lähemmin tuttu, mutta jonka kasvonpiirteet nyt vasta
painuvat silmänpohjaani. Kun mainitsen tästä S:lle, purskahtaa hän
iloiseen nauruun.

Kun kuiskuttelu joukossamme yltyy kovin vilkkaaksi, keskeyttää
neitokainen lukemisensa, nyrpistää nenäänsä ja silmäilee meitä
moittivasti. Tuomarikin raottaa silmiään ja murahtaa jotakin. Silloin
me, aivankuin koulupojat, kohennamme asentojamme sekä asetumme muka
hyvinkin tarkkaavasti kuuntelemaan. Mutta kun neiti alkaa jälleen
unettavan jamaamisensa ja kaljupää ummistaa silmänsä, on kuiskutuskin
tuota pikaa uudessa käynnissä. Eikä ihmekään, sillä onhan meidän
jokaisen sydämellä niin paljon asioita, joista tahtoisi ajatuksia
vaihettaa, kun pitkäaikaisen erakkoelämän jälkeen on näin
äkkiarvaamatta päässyt toisten kohtalotoverien yhteyteen.

Mutta toisinaan vetävät pöytäkirjat itsestään meidän huomiomme
puoleensa. Ja mieltäkiinnittäviä, jännittäviä asioita ne sisältävätkin.
Milloin siellä esiintyy kurja ilmiantaja tietoineen, milloin saamme
tutustua jonkun sankarinuorukaisen vaiheisiin, milloin taas aukeaa
eteemme palanen Saksan suomalaispataljoonan elämää.

Kappaleen kolmatta tuntia kestää lukeminen tällä ensi kerralla.
Tuomarin annettua merkin lopettaa neiti lukemisen, me jätämme takaisin
kynämme ja paperimme, joihin meistä kukaan ei vielä tällä kertaa ole
tehnyt merkintöjä, sekä lähdemme ovella odottavien vartiain saattamina
marssimaan kohti koppejamme. Siinä tiheänä ryhmänä kulkiessamme on
meillä vielä hyvä tilaisuus jutella ja ahkeraan siinä kohtalotoverukset
puristelevat toistensa käsiä ja rakentavat tuttavuuksia. Ja niinpä jo
seuraavana päivänä, kun jälleen asetumme entisille paikoillemme
pöytäkirjain suomennosta kuulemaan, tunnen jo kutakuinkin hyvin nuo
sivuseinällä istuvat nuorukaiset sekä heidän kohtalonsa.

Kuten sanottu, kuuluu ryhmäämme miehiä täysi tusina ja ovat he
seuraavilta aloilta: yksi kirjailija, yksi sanomalehtimies, yksi
insinööri, yksi hovioikeuden auskultantti, viisi ylioppilasta, yksi
talollisenpoika ja kaksi työmiestä. Nuo kaksi viimemainittua, jotka
ovat siistin ja vakavan näköisiä nuorukaisia, ovat samannimiset,
vaikkakin kotoisin eri osista maata. Kummallakin heistä on jalassaan
punavartiset pieksut ja nuoremman housut ovat polvien yläpuolelta
liimasta kiiltelevät ja koviksi piintyneet. Hän kuuluu kopissaan
päivittäin liimaavan kokoon parituhatta paperossikoteloa. Siten on
hänellä jo ansaittuna useita kymmeniä ruplia, mutta nautittavakseen hän
ei ole niitä saanut, vaan elää hän yksinomaan kurjalla vanginruualla,
ilman teetä, sokeria ja tupakkaa. Vangittaessa oli häneltä, samoinkuin
toveriltaankin, takavarikoitu kaikki rahat.

Kehnoa, jonottavaa tulkintaa kuunnellessani pysähtyy usein katseeni
ylioppilas B:hen, joka istuu tuolla nahkasohvan kulmassa. Hän on pieni,
sirovartaloinen ja hinterä nuorukainen, ei vielä kahtakymmentä
täyttänyt. Otsa on korkea ja hyvin muodostuneilla, kalvakoilla ja
sileillä kasvoilla sekä tummissa, teräväilmeisissä silmissä on
omituinen askeettinen piirre, jonka niihin on tietysti luonut
pitkällinen vankilassa olo ja alituinen tuijotus synkkään tulevaisuuden
esirippuun. Hän on ollut jo toista vuotta vangittuna, Helsingin
päävahdissa, Katajanokalla, Viaporissa, Shpalernajassa. Muutaman
kuukauden ajan on hän jo kulkenut sotaoikeudessa, samassa paikassa kuin
minun koppitoverini. Joulun jälkeen päättyy hänen juttunsa ja hänen
asianajajansa on ilmottanut, että vaikka hän tekeekin kaiken
voitavansa, niin kuolemantuomiota ei luultavastikaan voida välttää.

Hänen asiastaan on tutkintotuomarin pöytäkirjoissa paljon ja monessa
kohti. Useampana päivänä riittää niistä neitokaisellemme tulkitsemista.
Paljosta häntä syytetään: on muka aliupseeri (Gruppenführer) Saksan
suomalaispataljoonassa, on Suomeen palattuaan värvännyt lähemmäs sata
miestä samaan pataljoonaan, harjottanut vakoilua y.m. Kauttaaltaan on
hän ilmiantojen saartama. Sellaisessa tapauksessa käy lopulta
psykoloogisesti mahdottomaksi jatkuvasti kieltää ja niinpä onkin B.
tunnustanut olleensa suomalaispataljoonassa sekä värvänneensä miehiä.
Mutta hän on tunnustanut vain oman osuutensa "afääriin". Hänen
tovereitaan ja muita seikkoja koskeviin tutkintotuomarin kysymyksiin
vastaa hän aina: "En tahdo sanoa!" Tuo lyhyt ja luja lause toistuu tuon
tuostakin pöytäkirjoissa ja kunnioituksen sekaisella lämpimällä
myötätunnolla luon minä yhä uudelleen katseeni tuohon korkeaotsaiseen
nuorukaiseen, jonka ylitse kohtalon siipi on niin synkkänä ja raskaana
ojentunut.

Niin synkeänä kuin meidän kaikkien edessä tulevaisuus häämöttääkin --
kuolemantuomio kummittelee varmaan useimpien mielessä --, kohdistuu
myötätuntomme ja toverillinen hellyytemme B:hen, jonka ympärille me
ryhmitymme ikäänkuin suojellaksemme ja lämmittääksemme häntä. Lämpimiä,
myötätuntoisia kädenpuristuksia saa hän aina joka puolelta, kun hän
"luennolle" mentäessä kolmannen kerroksen sillakkeella liittyy meidän
toisten joukkoon.

-- Elkää olko huolissanne, -- lausun minä hänelle kohta tutustuttuamme,
-- jos ne julistavatkin kuolemantuomion, niin eivät ne pane sitä
toimeen.

-- En minä pelkääkään, -- vastaa B. reippaasti ja luottavasti. --
Kenraali Russki kuuluu olevan humaani mies, ei hän vahvista
kuolemantuomiota.

Hm! Tokkohan siihen seikkaan voinee juuri mitään perustaa. Mutta on
B:llä pätevämpikin pohja, jolle hänen hyvät toiveensa rakentuvat.
Hänellä on tiedossaan, että yliopistomme miekkailunopettaja, maisteri
Maexmontan, on samassa sotaoikeudessa jo aikaisemmin tuomittu
kuolemaan, mutta tuomiota ei kuitenkaan ole vahvistettu, vaan on se
muutettu elinkautiseksi pakkotyöksi. Miksi ei silloin meneteltäisi
samoin B:hen ja muihinkin suomalaisiin nähden?

Tämän Maexmontan-tapauksen lisäksi on meillä pari muuta seikkaa, joiden
nojalla koetamme toisillemme vakuuttaa, etteivät päämme ole vaarassa.
Venäjän hallitukselle on puhuvana esimerkkinä se verrattain humaani
tapa, jolla sen liittolainen Englanti rankaisi Irlannin kapinallisia,
niistä kun ainoastaan muutamia pääjohtajia tuomittiin kuolemaan. Ja
kuitenkin siellä oli jo käynnissä aseellinen kapina. Meillä ei ole
mitään sellaista tapahtunut, joten Venäjän hallitus ei hevillä juljenne
sovelluttaa meikäläisiin ankarampaa menettelyä kuin mitä Englanti
käytti raskaammassa tapauksessa. Toiseksi ei maailman tietoisuudesta
ole vielä haihtunut käsitys Suomen autonomiasta, mikä antaa meille
erikoisaseman. Epäilemättä on venäläisilläkin siinä suhteessa hiukan
arka omatunto ja saanee heidät arvelemaan, ennenkuin ryhtyvät
meikäläisiä joukottain telottamaan. Suomen asia on jo Bobrikovin
ajoista pyrkinyt kansainväliseksi kysymykseksi ja venäläisten täytyy,
meihin kajotessaan, ottaa lukuun Europan yleinen mielipide.

Tällaisissa asioissa liikkuu keskustelumme, kun me viimeisiä mukaan
haettaessa saamme aina pohjakerroksen permannolla hetkeksi pysähtyä,
jolloin tietysti kukin meistä ehättää käyttämään tilaisuutta nopeaan
ajatusten vaihtoon.

-- Ja onhan vallankumouskin yksi mahdollisuus, -- huomautan minä kerran
tällaisessa tilaisuudessa.

-- Onhan sitä Venäjän vallankumousta niin kauan jo odotettu, että tokko
siitä koskaan tulee kalua, varsinkaan nyt sodan aikana, -- arvelee
ylioppilas R.

-- Totta sen luonnon pakostakin täytyy joskus puhjeta. Ja se voi
tapahtua piankin. Venäjä on aina ollut odottamattomuuksien maa, jossa
mitkään järjen laskelmat eivät pidä paikkaansa. Niinpä voi
vallankumouskin riehahtaa kesken sotaa. Ja tulkoonpa lopultakin väliin
mitä hyvänsä, kyllä me joka tapauksessa pääsemme täältä kaikella
kunnialla.

Vaikka en noita viimeisiä sanojani voikaan millään tosiasioilla
perustella, saavat ne aikaan toivorikkaita välähdyksiä monessa
silmäparissa. Täällä vankilan muurien sisällä, tietämättömän
tulevaisuuden edessä, kohottavat vangin mielialaa pelkät sanatkin, kun
ne ovat toivoa herättävät ja vakuutuksella lausutut. Sen tiedän hyvin
omasta kokemuksestani.

Mutta palaanpa "luentotoverieni" esittelyyn.

Hra B:n rinnalla istuu toinen melkein yhtä nuori mies, ylioppilas A.,
joka kooltaan on lähes puolta pitempi B:tä. Kun ensi kertaa kiinnitän
katseeni häneen, alkaa hänen ulkomuotonsa ja koko olemuksensa tuntua
heti niin tutulta. Minä katson ja katson häneen ja yhtäkkiä selvenee
eteeni entisen ruotsinkielen opettajani muoto: pitkä, solakka,
korkeaotsainen herra, tulinen runoilijasielu, joka suurissa sinisissä
silmissään innostunut loiste deklameerasi meille Runebergin
isänmaallisia runoja. Tuo edessäni istuva nuorukainen on ilmetty
jäljennös hänestä. Kun rinnallani istuva S. on kuiskaten ilmottanut
hänen nimensä, olen varma, että hän on entisen opettajani poika, jonka
minä lyseolaisaikanani olen kerran nähnyt neli- tai viisivuotiaana
leikkivänä lapsukaisena ja johon nyt saan täytenä miehenä tutustua
täällä Shpalernajassa.

A:n koppi on kuudennessa kerroksessa samalla vankilan seinustalla kuin
minunkin. Joudumme siis yksin matkoin palaamaan aina viidenteen
kerrokseen saakka, joten minulla on hyvä tilaisuus tutustua häneen. En
tarvitse monta sanaa vaihettaa hänen kanssaan, huomatakseni että hän on
perinyt isänsä ihanteellisen mielen ja tulisen sielun -- ominaisuuksia,
jotka hänet nyt ovat saattaneet tänne Shpalernajaan. Tiedän hänen
siellä täällä lehdissä julkaisseen runoja ja niitä kertoo hän nytkin
kopissaan kirjottelevansa, tiedustellen samalla minulta, voisiko niitä
mitenkään täältä toimittaa kotimaahan julkaistaviksi. Vangittaessa on
hän ollut aputoimittajana eräässä suuremmassa sanomalehdessä. Syyttävät
häntä samanlaisesta asiasta kuin minuakin. Hän tuntuu elävän kokonaan
omassa mielikuvamaailmassaan ja kohtalonsa ottaa hän kaikesta päättäen
hyvin valoisalta kannalta. Hän on huoleton ja miellyttävä herraspoika,
hänessä on niin paljon intomielistä ja puoleensa vetävää nuoruutta.

Pöytäkirjojen tulkintaa seuratessamme unohuttaa hän usein ympäristönsä,
jolloin hänen innokas kuiskailunsa vieruskumppanin kanssa yks kaks
muuttuu äänekkääksi, vilkkaaksi keskusteluksi. Sattuupa myöskin kerran,
että kun neitokainen keskeyttää lukemisensa ja huomauttaa nyrpeänä,
ettei saa jutella, vastaa A. avomielisen iloisesti ja tyynesti:

-- Siellä kaamerassa saa niin vähän jutella, että tekee mieli vähän
sydäntään purkaa.

Kaikki purskahtavat nauramaan, siihen yhtyy neitonenkin ja hymähtääpä
itse kaljupää tuomarikin, jolle edellinen tulkitsee A:n sanat.

Yhtä synkeänä kuin B:n yllä lepää kohtalon siipi myöskin ylioppilaiden
R:n ja H:n päällä. Heidät on syyskesällä vangittu eräässä Keski-Suomen
kaupungissa. Katajanokalla istuessaan heitä on päivisin pidetty
jalkaraudoissa ja öisin, nukkuessakin käsiraudoissa. Vahvan
sotilaisvartiaston saattamina on heidät joitakin viikkoja sitten tuotu
tänne Shpalernajaan. Kurja ilmiantaja väittää, kuten pöytäkirjat
kertovat, että he kumpikin ovat upseereita suomalaispataljoonassa --
eli "27:nnessä Preussin kuninkaallisessa jääkäripataljoonassa", kuten
sitä pöytäkirjoissa nimitetään -- ja että he parin muun toverin kanssa
ovat jossakin räjähyttäneet ilmaan lähes viiden miljoonan ruplan
arvosta Venäjän armeijalle kuuluvia sotatarpeita. Siitä he ovat muka
saaneet ensi luokan rautaristin. Edelleen kertovat pöytäkirjat, että
vangittaessa löydettiin heidän kapsäkistään pommeja sekä toisen
lompakosta rautaristin nauha. Itse kieltävät he jyrkästi nämä syytökset
ja väittävät olleensa Ruotsissa liiketoimissa.

Molemmat he ovat alle kolmenkymmenen vuotiaita, avokatseisia,
sankariryhtisiä nuorukaisia, joihin tuntee mieltymystä heti ensi
silmäykseltä. R. on juuri se, jota täällä kasvattamansa pikimustan
täysparran takia olin ensi näkemältä luullut ukrainalaiseksi tai
yleensä kaikkea muuta kuin suomalaiseksi. H:lla on harvinaisen
miellyttävät ja selkeäpiirteiset kasvot korkeine otsineen ja ruskean
kiharine hiuksineen. Hänen leukaansa koristaa pieni ruskea nuoren
miehen parta, joka myöskin kuuluu olevan vankilantuotteita.

Kumpikin he ovat juristeja. H. on ennen sotaa toimittanut nimismiehen
virkaa jossain Savonlinnan tienoilla ja jo silloin on hän
yhdenvertaisuuslakirettelöiden johdosta ollut vähällä joutua Krestyyn.

Usein tulevat öisin, unettomina hetkinä, mieleeni nämä
kohtalotoverukset sekä nuori B., joita kohtalon käsi tuntuu raskaimmin
painavan. Yhä uudelleen käyn läpi ne mahdollisuudet, joihin
pelastumisen toiveeni perustuvat. Ja lopultakin näyttää minusta aina
mahdottomalta, että kohtalo voisi sokeasti tuhota sellaisen kauniin
ja sankarillisen nuorukaisjoukon kuin ovat nuo yksitoista
"luentotoveriani". Kaiken järjen ja maailman hallinnossa löytyvän hyvän
nimessä täytyy heidän pelastua. Mutta kuinka se käy, se on vielä
tulevaisuuden kätkössä.

Lääketieteen ylioppilas S. on vangittu yhdessä R:n ja H:n kanssa.
Sattumalta oli hän tavannut nuo kaksi toveriaan äsken mainitussa
Keski-Suomen kaupungissa. Että odottamattoman kohtaamisen ilo olisi
vieläkin suurempi, olivat toverukset päättäneet pistäytyä kaupungin
seurahuoneelle hiukan punssia maistamaan. Mutta tuskin he olivat
ehtineet asettua pöydän ääreen ja saaneet täytetyt lasit eteensä, kun
vahva poliisivoima yhtäkkiä ympäröi talon ja vangitsi heidät.

Tuotuna Helsingin santarmihallitukseen vilkas, huimapäinen ja aina
kaikkeen valmis S., joka etehisessä oli silmänräpäykseksi jäänyt ilman
silmälläpitoa, syöksyi lakittomin päin ulos ovesta ja portaita alas
kadulle, kintereillään joukko revolverejaan räikyttäviä santarmeja.
Vasta Yrjönkadulla he passipoliisien avulla ja ammuttuaan joukon toista
kymmentä laukausta olivat saaneet hänet jälleen huostaansa. Tämän
johdosta olivat sitten kaikki kolme saaneet Katajanokalla viettää
päivät jalkaraudoissa ja yöt käsiraudoissa. Mutta ainakaan S:n
iloisessa ja vilkasverisessä olennossa ei näy jälkeäkään noista piinan
viikoista.

Hänelle näyttää kaikki olevan helppoa. Niinpä hän ryhmäkunnassamme muun
muassa osaa parhaiten venäjää. Tuon tuostakin on neitokainen
avuttomassa tulkinnassaan pakotettu turvautumaan hänen kielitaitoonsa.
Vikkelästi nousee silloin S. paikaltaan ja neitosen rinnalle siirtyen
lukee venäjänkielisestä pöytäkirjasta visaisen kohdan, minkä hän sitten
keveästi ja vaivatta kääntää meille toisille.

Kerran töksähtää feminiininen tulkkimme entistä vaikeampaan kohtaan,
jossa tehdään selkoa, mitä tarkotusta varten suomalaispataljoona oli
muka kokoon pantu. Siinä esiintyy kaikenlaisia sotatieteellisiä
termejä, joihin neiti poloinen sotkeutuu. Apua anoen kääntää hän
ilmehikkäät silmänsä S:ään, joka heti kavahtaa seisaalleen ja
ritarillisesti rientää turvattoman avuksi. Otettuaan selvän kysymyksen
alaisesta paikasta kääntyy hän meihin ja käyttäen vapaata pöydän
nurkkaa karttana pitää huomattavalla asianharrastuksella meille pienen
sotateknillisen esitelmän. Me seuraamme sitä hymyhuulin ja joukostamme
kuuluva hiljainen kuiskaus: "luutnantti", lisää vain iloisuuttamme.
Tuomari, joka ei tietysti ymmärrä sanaakaan S:n puheesta, istuu silmät
pyöreinä nojatuolissaan ja on nähtävästikin ymmällä, miten hänen on
suhtauduttava siihen, että S. on noin vaan anastanut puhevallan
tilaisuudessa. Sen johdosta, että S:ltä on vangittaessa tavattu
suurenpuoleinen summa rahaa, kertoo hän pöytäkirjain mukaan
harjottaneensa Ruotsissa tuottoisaa salakauppaa kemikaalioilla. Niinpä
on hänellä entisten lisäksi Ruotsissa siinä ja siinä pankissa niin ja
niin suuri summa rahoja talletettuna. Tästä aiheutunut hymymme muuttuu
kerrassaan iloiseksi naurunpurkaukseksi, kun S. pöytäkirjan lopulla
kertoo Tukholmassa kerran sivumennen tavanneensa R:n ja H:n, jotka
harjottivat samanlaista salakauppaa, mutta jotka silloin "näyttivät
viettävän juopottelevaa elämää".

Kuudennessa kerroksessa lähellä A:ta ja siis samalla vankilan kulmalla
kuin minä ja S:kin, on saanut sijansa pohjalainen papinpoika R. Hänet
on vangittu samoihin aikoihin kuin minutkin, saatuaan juuri vähää ennen
suoritetuksi insinööritutkinnon. Vangitsemistilaisuudessa on sattunut
seuraava dramaattinen kohtaus: Kun R:n asuntoon (Hietalahden puolella
Helsinkiä) saapui joukko santarmeja ja nämä kotitarkastusinnossaan
jättivät ovipuolen huonetta, jossa R. itse sattui seisomaan, pelkästään
mukaan otetun talonmiehen vartioitavaksi, pujahti R. tämän estämättä
ulos ja syöksyi kadulle. Seurasi samallainen revolverinpaukkeen
säestämä näytös kuin S:n yrittäessä livistää santarmihallituksesta. R:n
tarkotus oli erinäisiä katuja myöten juosta teknillisen korkeakoulun
talolle, kahmaista etehisen naulakoilta päälleen joku ensiksi käsiin
sattuva palttoo sekä sitten joidenkin luentosalien läpi kulkien poistua
akkunasta päinvastaiselle puolelle rakennusta, jolloin takaa-ajajat
olisivat hyväksi aikaa häipyneet jäliltä. Tämä suunnitelma oli vähällä
onnistua, kunnes lähellä päämaalia tuli kadunkäänteessä odottamatta
vastaan lauma venäläisiä sotilaita. Nähdessään juoksevan herrasmiehen,
jota santarmit ampuen ajoivat takaa, ympäröivät nämä silmänräpäyksessä
R:n.

Pöytäkirjoista ei käy selville, minkä syyn nojalla hra R. oikeastaan on
vangittu. Nähtävästi se on tapahtunut hyvin heikkojen epäluulojen
perusteella, joten häntä voi joukossamme pitää tyypillisimpänä
santarmimielivallan uhrina.

Talollisen poika V., Härmän pohjalaisia, on oiva mies Shpalernajan
"Suomalaisessa siirtokunnassa" edustamaan kuuluisaa kotiseutuaan:
kookas, pystypäinen, verevä nuorimies. On hauska nähdä, kun hän
varsiniekka saappaissaan astuu sisään ja ottaen sotilaallisen asennon
tekee niukan kumarruksen tuomarille, minkä jälkeen hän hätäilemättä ja
lujin askelin käy paikalleen.

-- Teitä on täällä tietääkseni useampiakin härmäläisiä? -- virkan
hänelle kerran "luennolta" poistuessamme.

-- Onhan meitä Härmästä poikia kymmenen, joiden silmistä ei tipu
kyyneleet, -- vastaa V.

Ja kyllä hän siltä näyttääkin, ettei hän vähästä itke. Vaikka hän on
saanut kokea kovempaa kuin kenties yksikään toinen Shpalernajassa
viruneista suomalaisista. Häneen nähden -- hänen oman kertomuksensa
mukaan -- on käytetty pöyristyttävää inkvisitoorista menettelyä, jolla
santarmit ovat koettaneet saada häneltä tunnustuksia puserretuksi.
Mutta siitä ynnä hänen sankarillisesta menettelystään, hän kun eräitä
tovereitaan pelastaakseen on vapaaehtoisesti antautunut vangiksi,
saanen tilaisuuden vastaisuudessa, toisten asiain yhteydessä kertoa.

Kuten sanottu, ovat molemmat työväen luokkaa edustavat nuorukaiset
saman nimiset ja yhdessä heidät kuluneen syksyn aikana on
vangittukin. He ovat rehtiä, harvasanaisia, vakaita Hämeen poikia.
Myöhemmin, vallankumouspäivinä, istuessamme eräässä pietarilaisessa
"tshainajassa", kertoivat he minulle vangitsemisestaan. En malta olla
sitä tässä toistamatta, koska se niin hyvin valaisee erinäisten
suomalaisten virkaintoa.

Kotimaahan pyrkiessään joutuivat toverukset K. heti Ruotsin rajalla
Enehjelmin vainukoirien ahdisteltaviksi. Kulkien milloin porokyydillä,
milloin suksilla tai jalkaisin sekä käyttäen kaikenlaisia syrjäpolkuja
onnistuivat he pääsemään Iihin saakka. Siellä olivat he jo vähällä
joutua ansaan, mutta viime hetkessä eräs paikkakunnan mies varotti
heitä edessäpäin väijyksissä olevasta poliisijoukosta, jolloin he
kokonaan toisen suunnan ottaen välttivät vaaran. Tarvottuaan sitten
tuntikausia metsiä myöten vasta sataneessa lumessa, päättivät he lopen
väsyneinä "riskeerata" ja mennä Siuruan kylän kievariin yöksi,
ajaakseen sieltä aamulla hevosella oikotietä Kiiminkiin. He olivat
aikaisemmin päinvastaiselle suunnalle matkatessaan viettäneet yön
tuossa samassa kievarissa ja koska heille oli jäänyt siitä hyvä muisto,
tulivat he neuvotteluissaan siihen uskaliaaseen päätökseen, että nytkin
käyttäisivät talon vierasvaraisuutta hyväkseen.

Kievarin emännän uteliaisuus, hänen tarkkaan kysellessään poikien
matkoista, herätti näissä epäluuloa, mikä kuitenkin haihtui, kun emäntä
kuulustelujensa lopuksi kohteliaasti lupasi heille yösijan sekä
seuraavana aamuna hevosen Kiiminkiin. Laitettuaan pojille vuoteen ja
näiden väsyneinä heittäydyttyä unen valtaan, päätti emäntäinen, jolla
oli tieto siitä, että poikia etsitään, kantaa hänkin kortensa yhteiseen
valtakunnanpuolustuskekoon. Hänpä siis oitis meni telefoonin ääreen ja
soitti Oulun poliisilaitokseen, että sisso! täällä ne nyt meillä
nukkuvat ne pojat, joita etsitään; aamuksi ne pyysivät täältä hevosta
Kiiminkiin, niin että passatkaa päälle vaan!

Aamulla varahin pojat levänneinä miehinä, toivorikkain mielin ja mitään
pahaa aavistamatta lähtivät ajelemaan Kiiminkiä kohti. Kun he ajoivat
Kiimingin kievarin pihalle, astui erään ulkohuoneen takaa esiin
kymmenkunta poliisia ampuma-aseet suorana, vaatien heitä antautumaan.
Poliisit olivat automobililla tulleet Oulusta heitä väijymään. Joukon
jatkona oli heillä pari haulikoilla asestettua paikkakunnan miestä
(kaksi pohjalaista talonpoikaa titulus Enehjelmin kätyrien apurina!)

-- Meillä oli silloin vielä sellainen käsitys, että meidät kiinni
jouduttua toimitetaan suorinta tietä hirsipuuhun, -- puhui vanhempi K.
hiljaisella ja vaatimattomalla tavallaan. -- Sen vuoksi me olisimme
henkemme kaupallakin arvelematta ryhtyneet taisteluun, mutta kun me
palttoot päällä istuimme peiton alla reen perässä, oli housun
takataskussa olevia browninkeja mahdoton heti saada esille, joten
meillä ei ollut muuta neuvoa siinä pyssynsuiden edessä kuin antautua.

Kun poikien matkalaukut oli takavarikoitu ja taskut tarkastettu,
meneteltiin heidän kanssaan seuraavasti: samoilla käsiraudoilla
kytkettiin heidät yhteen siten, että toinen oli kiinni vasemmasta,
toinen oikeasta ranteestaan. Mutta ei siinä vielä kyllin. Molemmat
kädet vedettiin vielä nuorilla yhteen kiinni, joten pojat tulivat
olemaan tiukasti kylki kyljessä kiinni. Tämän jälkeen vaulattiin
kummankin jalat köydellä yhteen nippuun. Sitten automobiiliin, vartiana
kymmenen asestettua poliisia, ja niin suoraa päätä Ouluun Enehjelmin
käsiteltäviksi. Matkalla olivat poliisit kohennelleet nuorukaistemme
mielialaa sellaisilla lauseilla kuin: "Jo taisi pojilta juoksut loppua"
j.n.e.

Saattaa kysyä, eikö kymmenen poliisia voinut ihmisellisemmällä tavalla
kulettaa kahta aseettomaksi tehtyä nuorukaista? Varsinkin kun he hyvin
tiesivät, etteivät heidän käsiinsä joutuneet olleet mitään rikollisia
tavallisessa mielessä -- seikka, jonka heikompikin ihmistuntija saattoi
heti päättää poikien siististä ja avoimesta muodosta. Että
nuorukaisemme olivat menetelleet jalosti, pannessaan taistelussa
isänmaansa sortajaa vastaan vaakalaudalle kaikkensa, henkensä ja
vapautensa, se olisi noiden poliisienkin pitänyt voida myöntää, sekä
sen mukaan sovittaa menettelynsä, arvostelivatpa sitten heidän
toimintaansa muuten miltä kannalta hyvänsä. Mutta tämä ei suinkaan ole
ainoa eikä vähimmän kaunis urotyö, joka on merkittävä oululaisen
poliisin tiliin enehjelmiläisenä hallituskautena. Että tuo
poliisilaitos siitä huolimatta on kokonaisuudessaan, sanomalehdistön ja
yleisön vaietessa, saanut säilyttää paikkansa, sen jälkeen kun se
vallankumouksen päivinä oli hiipinyt työväen neuvoston turviin ja
tarjonnut sille yhtä nöyräselkäistä palvelusta kuin äsken Enehjelmille,
sen kai saanee merkitä sen tylsistyneisyyden tiliin, minkä valtaan
Suomen kansa kuluneina vuosina näyttää niin arveluttavassa määrin
joutuneen. Mutta toivottavasti oululaisen poliisin osuus surkeaan Simon
kahakkaan sekä sen monet muut enehjelmiläisen toimitarmon osotukset
eivät kokonaan unhotuksiin vaipune, vaan saanevat ansaitsemansa sijan
vasta kirjoitettavassa Suomen vapausliikkeen historiassa.

Toverusten huostassa olleet rahat oli takavarikoitu Oulun
poliisilaitoksella, joten he joutuivat Shpalernajaan aivan pennittöminä
miehinä, saaden viettää vieläkin täydellisempää paastoelämää kuin minä
edellä kuvaaminani ensi kuukausina. -- -- --

Toisena luentopäivänä osuu rinnalleni peräseinällä istumaan
hovioikeuden auskultantti P., joka on toiminut asianajajana
kotiseudullaan Karjalassa. Kun olemme tutustuneet ja päässeet
kuiskuttelun alkuun, virkkaa P.:

-- Minä olen päättänyt oikeuden käynnin aljettua panna vastalauseeni
sekä kieltäytyä mihinkään vastaamasta.

-- Samaa asiaa olen minäkin paljon miettinyt sekä tullut lopulta
samanlaiseen päätökseen, -- vastaan minä ilahtuneena.

-- Oikeastaan meidän olisi tullut jo Mashkevitshin kuulustelussa tehdä
samoin ja kieltäytyä vastaamasta.

-- Aivan niin, mutta valitettavasti se ei silloin juolahtanut mieleen,
sitä oltiin silloin ensi alussa vielä ikäänkuin päästä pyörällä.

-- Niin kai se on nähtävästi ollut meidän jokaisen laita, -- arvelee P.
-- mutta onhan meillä tilaisuus varsinaisen oikeudenkäynnin alkaessa se
asia korjata.

Sitten selittää P., minkä suomalaisen lainkohdan nojalla meidän sopii
vastalausettamme ja kieltäytymistämme perustella. Edelleen valaisee
minulle P., kuinka jo ensimäisiin oikeuskäsitteihin kuuluu, että lain
täytyy olla promulgeerattu siinä maassa, jonka kansalaisiin sitä
aiotaan sovelluttaa. Siten ei ole laita Venäjän rikoslakiin nähden,
joten jo siltäkin kannalta on laitonta ja mielivaltaista, että meidät
aiotaan sen mukaan tuomita.

Päätämme yhteisesti ryhtyä kohtalotoveriemme keskuudessa, sikäli kuin
joudumme heidän kanssaan kosketuksiin, ajamaan propagandaa sen
käsityksen puolesta, että oikeudenkäynnin alkaessa on kaikkien pantava
jyrkkä vastalause sekä kieltäydyttävä vastaamasta.

Tässä yhteydessä tulkoon mainituksi, mitä minulle myöhemmin,
vapautuspäivinä, kertoi eräs turkulainen nuorukainen. Istuessaan vielä
kotikaupunkinsa lääninvankilassa oli hän saanut tilaisuuden neuvotella
samasta kysymyksestä muutamain vanhempain lakimiesten kanssa. "Kyllähän
se oikeastaan niin olisi", olivat nämä arastellen tuumineet, "että
teillä olisi täysi oikeus panna vastalause, mutta ... älkää nyt vain
herran nimessä meihin vedotko, vaan tehkää niinkuin itse parhaaksi
näette".

Siihen tapaan vahvistivat kahdeksantoistavuotiasta nuorukaista vanhat,
kokeneet lakimiehet! Ja toden totta täytyy sanoa, muistaessaan sitä
puolelle ja toiselle pälyilevää, hiirenhiljaista varovaisuutta,
jota meillä kuluneena aikana on niin paljon nähty, että vielä
vuosikymmenkään samanlaista ulkonaista sortoa, niin toinen puoli Suomen
kansasta olisi vaipunut toimettomaan tylsyyteen, toisen puolen arkana
nuollessa sortajan kättä. -- -- --

Heti koppiin palattuani alotan telefoonikeskustelun Vuoksen ja
provisori S:n kanssa, tehden heille selkoa päätöksestä, jonka P:n
kanssa olimme tehneet, sekä kehottaen heitäkin levittämään "aatetta"
edelleen.

Hra S:ltä saamme Vuoksen kanssa muuten kuulla, että hän kuuluu toiseen
pöytäkirjaryhmään, jossa on yli neljänkymmenen miehen. Niin suuri
miesjoukko ei tietenkään sovi siihen pienoseen huoneeseen, missä meille
pöytäkirjoja tulkitaan, vaan saavat he joka päivä suuren sotilasvartion
saattamina marssia oikeuspalatsin puolelle. Siellä saavat he suuressa
piirioikeuden istuntosalissa istua kahtena ryhmänä, joille pöytäkirjoja
paukutetaan molemmilla kotimaisilla kielillä. Ruotsinkielisiä on näet
"siirtokunnassamme" hyvä joukko toistakymmentä miestä.

Tämän pöytäkirjahomman kautta pääsevät Shpalernajan suomalaiset pian
entistä paljon suurempaan keskinäiseen yhteyteen. Naputus- ja
telefoneeraus-keinot leviävät nopeasti miehestä mieheen ja tämän
jälkeen on vain harvoja, jotka edelleenkin erakkoina eläen pysyvät
seurakuntamme ulkopuolella. Salainen kirjevaihtokin alkaa kukoistaa.
Neuvottelut "yhteenpuhumisesta" ja keinoista ilmiantajain jääväämiseksi
ovat vilkkaita. Me voimme Vuoksen kanssa hra S:n välityksellä lähettää
tervehdyksiä, neuvoja ja tiedusteluja toisessa ryhmässä oleville
tuttavillemme sekä saada jo seuraavana päivänä samanlaisia takaisin.
Täten on kumpikin ryhmä useamman henkilön kautta yhteydessä keskenään.

Kaikki tämä on tietysti omiaan kohottamaan mielialaamme, luomaan
vaihtelua elämäämme ja vahvistamaan solidaarisuuden sekä samalla
turvallisuuden tunnetta. Shpalernajan suomalaisten elämä on astunut
kerrassaan uuteen vaiheeseen.

Ennen pitkää tulemme myöskin tarkoin tuntemaan, mitä laatua miehiä ovat
seurakuntamme jäsenet, joiden lukumäärä nousee sinne seitsemänkymmenen
korville. Olen näihin saakka pitänyt itseäni joukon iäkkäimpänä
miehenä. Nyt saan hra S:ltä kuulla, että heidän ryhmässään on
kokonaista seitsemännelläkymmentä oleva apteekkari J. Siis
siirtolamme ikäpresidentti! Edelleen on neljä-, viisi- ja
kuusikymmenvuotiaita useita. Ja kaikkien ikäluokkain ohella ovat
täällä edustettuina myöskin kaikki ammattialat. On pappeja
(teoloogiseen erotutkintoon valmistuva jumaluusopin ylioppilas),
lukkareita, maistereita, ylioppilaita, lyseolaisia, lääkäreitä,
apteekkareita, insinöörejä, kansakoulunopettajia, (varsin runsaasti),
kauppiaita, maanviljeliöitä, tuomareita, kunnallisia luottamusmiehiä,
käsityöläisiä, talollisenpoikia, merimiehiä... Ja ruotsinkielisiä on
suunnilleen noin kahdeksas osa. Siis Suomi pienoiskoossa -- jos naisten
joukosta puuttuminen jätetään huomioon ottamatta -- ja miltei
tasaisemmin ja täydellisemmin kuin yksikamarisessa eduskunnassamme.



XV

MITÄ KAIKKEA PÖYTÄKIRJAT SISÄLTÄVÄT.


"Heino Voldemar Rissanen kertoo..."

Noilla sanoilla alkavat yhä uudet ja uudet pöytäkirjat. Ja ne ovat
pitkiä, katalia, ilmiannoilla kylläistettyjä dokumentteja, joita me
kuuntelemme synkein ilmein, päätä pudistaen ja tuolloin tällöin
heittäen toisiimme paljon puhuvia katseita.

Kuka on tämä Heino Voldemar Rissanen?

Hän on yksi niistä neljästä karkurista, joista olen jo ennen maininnut
ja joiden ilmestyminen Shpalernajan kävelypaikalle saksalaisen jääkärin
univormussa herätti minussa ja Vuoksessa niin sekavia tunteita. Kolmen
muun nimet ovat: Vickström, Tuominen ja Niskanen. Mutta Rissanen on
mestari heidän joukossaan ja hänen ilmiantosaavutuksilleen eivät toiset
lähimainkaan vedä vertoja.

Hän on vielä varsin nuori mies, kuulemani mukaan neljänkolmatta
vuotias, komea ja hyvinvoipa poika, syntyisin Helsingistä, käynyt
siellä muutaman luokan normaalilyseota, ollut jonkun aikaa etsivänä
poliisina Helsingissä, kauppa-apulaisena Loviisassa y.m. Pikkuseikkoja
myöten kertoo hän elämästä suomalaispataljoonassa. Sitä kuuntelee kuin
jännittävää romaania, mutta samalla karsivat ruumista kylmät väreet ja
sydämeen patoutuu kuristava viha.

Kun pataljoona keväällä (1916) siirrettiin Riian rintamalle
harjaantumaan -- nimenomaan sanotaan pöytäkirjassa, ettei sitä asetettu
vaaralliselle kohdalle -- alkoi Rissanen yhdessä Tuomisen ja
Vickströmin kanssa hautoa karkaussuunnitelmaa. Ensin saivat kaksi
viimemainittua tilaisuuden toteuttaa sen. Kun heidän poistumisensa
juoksuhaudasta, loikkauksensa piikkilanka-aidan yli ja juoksunsa
venäläiselle suunnalle huomattiin, alkoivat toverit iltahämystä
huolimatta ampua heidän jälkeensä, minkä johdosta karkureista toinen
lienee lievästi haavottunutkin. Rissanen kertoo erään nuoren
suomalaisen upseerin -- nimeä hän ei tietystikään jätä mainitsematta --
raivoissaan huudahtaneen, että sellaiset miehet ampuu hän paikalla
alas, vaikka sitten kirkonportailla kotimaassa tulisivat vastaan.
Varsin ymmärrettävä vihan puuska!

Rissasen omat karkausaikeet eivät tämän johdosta suinkaan talttuneet.
Hän odotti vain soveliasta hetkeä. Ja kesäkuun puolivälin paikkeilla se
tulikin. Oltuaan jossakin palvelustoimessa pataljoonan esikunnassa
rintaman takana oli hän onnistunut varastamaan (sic!) erään upseerin
browningin. Sillä varustettuna hän sitten kesäisenä yönä lähti
juoksuhaudasta liikkeelle samaan tapaan kuin edellisetkin kaverit.
Revittyään vaatteensa piikkiaidassa juoksi hän "omiansa" kohti --
ensimäisen pöytäkirjansa alussa vakuuttaa R. olevansa Venäjän
kansalainen --, heittäytyen tavan takaa pitkäkseen korkeaan heinikkoon,
kun raketit valaisivat tienoota. Uimalla oli hänen kuljettava kolmen
pienoisen joenhaaran yli. Viimeisen takana oli venäläisiä sotilaita,
joille hän viittoi kädellään ja jotka viittoivat häntä tulemaan vain
yli. Browninki hampaissaan lähti hän uimaan yli, mutta saatuaan vettä
suuhunsa pudotti hän browningin jokeen. Ystävällisesti ottivat
venäläiset soltut "sankarimme" vastaan, nuotiotulelle veivät ja tsaijua
tarjosivat. Löytyipä heidän joukossaan virolainenkin sotilas, joka
pystyi hiukan suomea puhumaan, ja niin päästiin uutisiin käsiksi.
Sitten siirrettiin hänet santarmien huostaan ja varmastikin repesivät
nämä riemuun yhdessä hra Mashkevitshin kanssa, kun Rissanen avasi
sanaisen arkkunsa. Ja totisesti hän olikin verraton aarre hra
Mashkevitshille, jonka rehkimisen tulokset siihen saakka olivat jääneet
verrattain laihoiksi. Ennemmin mainittu dragsfjärdiläinen Ahlstedt oli
hänelle kyllä tehnyt jo suuria palveluksia, mutta vasta nyt, tit.
Rissasen suosiollisella myötävaikutuksella, pääsi hän oikein asiain
sisälle. Ja tämä verraton mies oli joutunut hänen huostaansa ilman
pyydystämisen vaivaa, aivan kuin taivaasta pudoten.

"Heino Voldemar Rissanen kertoo..." Kertojan parhaita ominaisuuksia on
hyvä muisti ja se tällä rakkarilla on aivan verraton. Taikka on hän
sitten vartavasten, karkausta suunnitellessaan, iskenyt päähänsä nimiä
ja asioita, voidaksensa paljastuksillaan sitten rintaman toisella
puolen itseänsä ansioittaa. Päätä huimaavan pitkät ovat ne luettelot
pataljoonan upseeriston ja miehistön nimistä, jotka hän latelee
pöytäkirjaan. Niistä riittää neidille tulkitsemista useammaksi
päiväksi. Mutta ei ainoastaan siellä olevista, vaan myöskin niistä,
joiden välityksellä kukin on matkalle lähtenyt sekä yleensä
henkilöistä, jotka ovat asiaan olleet jonkunkaanlaisessa suhteessa,
antaa R. luetteloita. Tekee sen vaikutuksen, kuin hän ihan läähättäen
pinnistäisi muistiaan, ja hengessäni näen minä hra Mashkevitshin
lennättävän kynää paperilla ja silmät saaliinhimosta kiiluen
merkitsevän muistiin nimiä ja asioita. Eikä hänen tarvitse edes
lypsääkään, kuten tavallisesti suomalaisten härkäpäiden kanssa
tekemisiin joutuessaan, sillä nyt istuu kerrankin hänen pöytänsä
ääressä tshuhna, jonka puheliaisuudella ei ole äärtä eikä rajaa!

Aavistan heti, kun tulkki alkaa noita Rissasen luetteloita
levitellä eteemme, että minäkin saan tässä pian ratkaisun
ilmiantaja-arvoitukseeni. Ja aivan oikein, tuntemiensa sotilasten
joukossa mainitsee R. Juho K:n, minkä jälkeen seuraa lause: "Hänet on
lähettänyt Kyösti Wilkuna, ylioppilas Helsingin keisarillisessa
yliopistossa; hän on hyvin innokas värvääjä ja on kahdesti paennut
venäläisten käsistä Oulussa ja Helsingissä." Siis puuta ja heinää
sekaisin!

Useita muitakin pöytäkirja-ryhmämme jäseniä on mainittu R:n
ilmiantoluetteloissa. Varsin runsaasti on niissä muistettu R:ää ja
H:ta. Rissanen se juuri kertoo heidän räjäyttäneen Venäjän armeijalle
kuuluvia sotatarpeita sekä siitä saaneen ensi luokan rautaristit. Ja
omituisesta kohtalon oikusta joutuu H. Shpalernajassa istumaan tämän
ilmiantajansa lähimpänä naapurina, lattia vain väliä. Kun nyt H., ensi
päiviä talossa ollessaan, rupeaa ottamaan selvää, ketä hänen
ympärillään asuu, ja siinä tarkotuksessa huhuilee lämpöjohtotorven
juuritse alemman kerroksen koppiin, saa hän sieltä suomalaisen
vastauksen. Ihastuneena ilmottaa hän nimensä ja tietämättä vielä mikä
konna Rissanen on ja missä suhteessa häneen, alkaa keskustella hänen
kanssaan. Mutta pian saa hän siitä kyllänsä, sillä R. huutaa hojottaa
vastaan: "Vai sinä se oletkin! Eikö sinua p--lettä ole vielä hirtetty?"
Olkoon mainittu, etteivät he olleet persoonallisia tuttuja, joten
Rissasella ei voinut olla edes mitään henkilökohtaista vihaa H:ta
vastaan.

Tämän onnettoman "tutustumisen" jälkeen tuotti Rissanen H:lle alituista
harmia. Kun H. perehtyi naputusjärjestelmään, oli hänen mahdoton
lämpöjohtotorvea myöten keskustella ylempänä asuvien kansalaistensa
kanssa, sillä aina kun hän sellaista yritti, alkoi R. sen huomatessaan
rämistää torvea, siten sotkien toisten naputuksen. Eikä siinä vielä
kyllin, vaan hän jatkoi ilmiantojaan vankilassakin. Kun H:lla oli
suomalainen naapuri myöskin samassa kerroksessa ja he keksivät tavan
jutella suullisesti suoraan seinän läpi, saattoi Rissanen, painamalla
omassa kopissaan korvansa seinää vasten, seurata heidän keskusteluaan.
Siitä hän teki sitten ilmiantoja vartialle. Onnellisen sattuman kautta
pääsi H. tästä kuitenkin selville, minkä jälkeen hän naapurinsa kanssa
osasi olla varuillaan tuohon heittiöön nähden.

Monen monet Shpalernajassa viruvista suomalaisista olivat
juuri Rissasen ilmiantojen uhreja, alkaen edellä mainitusta
"ikäpresidentistämme", apteekkari J:stä. Entä kuinka suuren joukon
kotimaassa olevia, tunnettuja henkilöitä olikaan täytynyt Rissasen
ilmiantojen takia joutua epäluulojen ja silmälläpidon alaisiksi! Onhan
R:n pöytäkirjoissa kaikenlaisten sekavien huhujen yhteydessä mainittu
henkilöitä sellaisia kuin: Aino Ackté, konsuli Stockman, "Vaasan läänin
entinen kuvernööri" y.m., y.m.

Kuinka seikkaperäisiä hänen ilmiantonsa ovat, osottaa m.m. se, että hän
kertoessaan Konni Zilliacuksen käynnistä suomalaispataljoonaa
katsomassa, mainitsee hänen itkeneen, pitäessään pojille puhetta. Niin
likaista tietä myöten kuin kertomus tuosta kohtauksesta tuleekin
tietooni, kostuvat silmäni ajatellessani, kuinka tuo harmaapäinen
patriootti, joka kaksipäisen kotkan vainoomana on monet pitkät vuodet
saanut värjötellä kotimaansa rajojen ulkopuolella, ei voi estyä
kyyneliin puhkeamasta, nähdessään edessään uljaan joukon nuoria
kansalaisiaan, jotka ovat pukeutuneet sotisopaan isänmaansa vapauden
puolesta. Kaunis näky niin puolelta kuin toiseltakin!

Kun Rissasen olemus on pöytäkirjojen välityksellä ehtinyt juuriaan
myöten paljastua Shpalernajan suomalaisille, herää meissä kaikissa tätä
kohtaan raskas viha ja ylenkatse. Siitä näkee selviä merkkejä m.m.
niiden pohjakerroksen koppien seinillä, joita käytetään kylpyyn
menevien vankien odotushuoneina. Niiden seinillä on kaikenlaisia
kirjotuksia, tiedonantoja ja tervehdyksiä, joita vangit varkain ovat
lyijykynällä kirjotelleet myöhemmin ehkä samaan odotuskoppiin sattuvien
tuttaviensa tai hengenheimolaistensa nähtäväksi. Vartiat niitä kyllä
tuon tuostakin tuhrivat tai pyyhkivät märällä rievulla, mutta uusia
ilmestyy joka perjantai seinät täyteen. Miltei jokaisen tällaisen kopin
seinälle alkaa pian ilmestyä Rissaselle kohdistettuja julmia uhkauksia
tai inhon ja ylenkatseen ilmauksia. Ilmestyypä sinne kerran
piirustuskin: mies hirsipuussa ja alla nimi Rissanen. Kuten myöhemmin
saan tietää, on sen muovaillut hra Massisen piirustustaitoinen
venäläinen koppitoveri. Kun piirustuksen näin vähää ennen
vallankumousta, on se luultavasti vieläkin tallella, ja jos
Shpalernaja, kuten kerrotaan, muodostetaan vankilamuseoksi, jäänee se
sinne edelleenkin muistoksi siitä vihasta, jota Shpalernajan
suomalaiset vangit tunsivat tuota suurilmiantajaa kohtaan.

Mutta hyvinvoipana, punaposkisena ja täyteläisenä oljentelee Rissanen
hra Mashkevitshin suosion loisteessa. Saksalaisen jääkäripuvun, jossa
hänen karkuritoverinsa saavat olla kaiken aikaa, on hän aikoja sitten
heittänyt yltään, esiintyen kävelypaikalla siistissä sivilipuvussa sekä
kylmillä ilmoilla muhkeassa turkissa. Kaiketi hra Mashkevitshin lahjoja
suosikilleen. Niin, olihan eräs suomalainen nähnyt hänet istuskelemassa
hra Mashkevitshin virkahuoneessa, hampaissaan tämän hopeisesta
kotelosta saatu savuke!

Rissasen kopin akkuna toisessa kerroksessa tulee piankin suomalaisten
keskuudessa tunnetuksi ja vasten tahtoaankin kääntää jokainen heistä
katseensa sitä kohti. Ja tavan takaa ilmestyy himmeiden ruutujen taakse
Rissasen näköpää ja julkeasti vilkuttaa hän liinaansa kaikille, jotka
suomalaisiksi tuntee. Mainitsen kerran toverilleni, R:n akkunaa
osottaen, että sen takana asuu suomalainen suurilmiantaja. Kun sitten
R. alkaa ruutujen takana päätään nyökytellä, pudistaa toverini hänelle
julmistuneena nyrkkiään ja huutaa: "Uh, provokator!" Pää katoaa
näkyvistä eikä se myöhemmin enää juuri kertaakaan ilmesty ikkunaan.
Luultavasti ovat titulukselle lopultakin käyneet vähemmän
miellyttäviksi ne vihamieliset katseet ja nyrkin pudistukset, joita
hänen akkunaansa erinäisistä kävelykarsinoista suuntautuu.

Vickström ja Tuominen ovat ammatiltaan merimiehiä, Niskanen työmies,
Pietarin suomalaisia. Laiva, jossa edelliset ovat palvelleet, on sodan
syttyessä jäänyt saksalaiseen satamaan ja miehistö sotavankeuteen.
Sieltä ovat toverukset sitten kulkeutuneet suomalaispataljoonaan.

Melkoisen joukon toveriensa nimiä luettelevat hekin, mutta kuitenkin
muodostavat ne vain pienen murto-osan Rissasen ilmiantojen määrästä.
Eikä heillä muutenkaan, kuten viimemainitulla, tunnu olevan erikoista
halua muistelemiseen. Omasta pataljoonaan joutumisestaan kaikki kolme
juttelevat kaikenlaisia kaunisteltuja valheita, kuinka heidät muka
petkuttamalla tai uhkauksilla oli sinne saatu j.n.e. Neljäs karkuri,
Niskanen, on suorittanut "urotyönsä" yksinään myöhemmin syyskesällä
eikä hänen pöytäkirjojaan ehditty vielä lukea, kun vallankumous tuli
väliin, joten minulla ei ole tietoa hänen ilmiantojensa laajuudesta.
Mutta arvatenkaan hän ei muodostanut mitään poikkeusta tässä arvoisassa
kaverikunnassa.

Mitäkö varten tällaisia miehiä säilytettiin Shpalernajassa? Miksi heitä
ei santarmistolle ja hra Mashkevitshille tekemiensä suurten palvelusten
johdosta heti vapautettu?

Arvatenkin he olivat vain jonkunlaisia suojelusvankeja, joita
tarvittiin yhtä mittaa kaikenlaisten täydentävien lisätietojen
saamiseksi sekä persoonallisina todistajina useita muita vangittuja
sekä vangittaviksi määrättyjä vastaan. Jos heidät olisi vapaalle
jalalle laskettu, olisivat he voineet huveta ties minne, jota paitsi
sellaisten miesten hengissä säilymisestäkään ei olisi ollut mitään
takeita. Olihan ainakin Rissasen mustista töistä päässyt jo tietoja
Suomeenkin asti leviämään. Mutta jahka suomalaisten asia olisi ehditty
loppuun käsitellä ja kukin heistä saanut tuomionsa, olisi nämä arvon
kaverit arvatenkin koreiden kiitosten kanssa laskettu vapauteen.

Olihan esimerkiksi Ahlstedt tunnustustensa palkaksi saanut vapautensa,
vieläpä ruvennut jatkuvastikin santarmeja avustamaan, kuten jo olen
maininnut. Pitkä ja selkäpiitä karmiva on sekin ilmiannettujen
henkilöiden luettelo, jonka Mashkevitsh on häneltä pöytäkirjoihinsa
saanut. Mutta ei hänkään vedä sentään lähimainkaan vertoja Rissaselle.

Joulun tienoissa saapuvien uusien suomalaisten vankien mukana kulkeutuu
meille Shpalernajaan tieto, että Ahlstedt on tavattu Suomessa jossain
matkailijakodissa ammuttuna: joko hän on tehnyt itsemurhan tai on joku
toinen ampunut kuulan hänen päähänsä sekä pistänyt revolverin vainajan
käteen. Vahvistusta tälle tiedolle en kuitenkaan vielä tätä
kirjottaessani ole saanut. -- -- --

Useimpien Shpalernajassa istuvien suomalaisten omakohtaiset kertomukset
Mashkevitshin pöytäkirjoissa ovat tavallisesti varsin lyhyet: he eivät
yksinkertaisesti tiedä mitään niistä asioista, joista heitä syytetään.
Mutta sitä pitempiä, kirjavampia ja pöyristyttävämpiä ovat sellaisten
henkilöiden vuodatukset, jotka heikon tai rikollisen luonteensa
houkuttelemina ovat kavaltaneet asian, mihin ovat yhtyneet, sekä
ilmiannoillaan saattaneet toverinsa ansaan. Edellisten lisäksi esitän
tässä vielä pari sellaista titulusta hra Mashkevitshin pöytäkirjoista.

Paavo Aronen, Porvoon yhteiskoulun entinen oppilas, tulee Heinolan
tienoille ja kääntyy siellä erään tutun kansakoulunopettajan puoleen,
tiedustellen häneltä, miten voisi päästä Saksaan, jonne hänellä olisi
halu mennä ja jonne hän on kuullut muitakin suomalaisia matkustaneen.
Opettaja sanoo, ettei hän tiedä niistä asioista mitään ja neuvoo Arosen
Helsingissä kääntymään erään nuoren tiedemiehen puoleen, joka ehkä
tietäisi neuvoa. Aronen matkustaa Helsinkiin, mutta osotettu henkilö ei
rupea millekään hänen kanssaan. Aronen oleilee edelleen Helsingissä ja
etsii tilaisuutta päästä Saksaan sotilaaksi. Ja niinpäs hän lopuksi
yhtyy muutamaan ylioppilaaseen, joka antaa hänelle matkarahat sekä
tarpeelliset ohjeet. Niitä noudattaen pääsee Aronen onnellisesti Suomen
rajan yli Haaparannalle. Siellä tapaa hän ilokseen erään ylioppilaan,
joka on hänen entinen koulutoverinsa. Tämä toimittaa hänet edelleen
Tukholmaan. Siellä tiedustellaan Aroselta, eikö hän haluaisi palata
takaisin Suomeen ottamaan selvää Venäjän Itämeren laivastoa koskevista
seikoista. Aronen suostuu. Hänelle annetaan tarpeellinen kouluutus
vakoilussa ja sitte hänet hyvillä matkarahoilla varustettuna
toimitetaan takaisin Suomeen. Vetelehdittyään täällä jonkun aikaa eri
paikkakunnilla ja kulutettuaan rahansa menee hän ja ilmaisee
santarmille kaiken, mitä siihen saakka on tietoonsa saanut. Yksi tämän
tituluksen luonteettomuuden uhreja oli tuo heinolalainen
kansakoulunopettaja, joka mokoman syyn takia joutui vuoden päivät
Shpalernajassa virumaan.

Seminaarinoppilas Rösch Sortavalasta saa samallaisen halun kuin
Aronenkin. Päästyään henkilöiden yhteyteen, jotka varustavat hänet
rahoilla ja muilla asianmukaisilla evästyksillä, lähtee hän matkaan.
Tamperetta pitemmällä ei hän kuitenkaan käy, vaan vierailtuaan siellä
joidenkin tuttaviensa luona palaa hän takaisin ja menee opistoonsa.
Johtaja kutsuu hänet kansliaansa ja tiedustelee, mitä varten hän
luvatta on niin kauan ollut koulusta pois. Rösch kertoo kuulleensa,
että Suomesta menee Saksaan miehiä ja hänen halustaan ottaa siitä
asiasta tarkempi selvä oli aiheutunut hänen omavaltainen lomansa.
Johtaja suuttuu mokomasta tunnustuksesta ja kehottaa häntä ottamaan
eron opistosta. Sen R. tekeekin ja antautuu santarmien palvelukseen.
Kolme nuorta herrasmiestä joutui Shpalernajaan hänen ilmiantojensa
perustalla, jota paitsi myöhemmin saamme kuulla, että mainittu
opistonjohtaja on karkotettu Siperiaan.

Tämän tapaisia kehnoja luonteita on pöytäkirjoissa vilisemään asti.
Tavallisesti ne ovat miehiä kansan pohjimmaisista kerroksista, mutta
esiintyy joukossa silloin tällöin sivistystäkin saaneita. Enimmäkseen
he ovat sellaisia, jotka joltakin henkilöltä ovat ottaneet matkarahat
Saksaan mennäkseen, mutta ovat sitten joko menomatkalla kiinni
jouduttuaan heti ensi säikäyksessä tunnustaneet kaikki tai ovat omasta
alotteestaan palanneet, pienen huvimatkan pohjoista kohti tehtyään,
takaisin kotiseudulleen ja siellä lörpöttelyllään vetäneet itseensä
santarmien huomion.

Synkeihin mietiskelyihin ja lohduttomaan psykologiseeraamiseen antavat
minulle joka päivä aihetta tällaiset tuttavuudet. Onko kansa, jonka
keskuudesta ilmestyy niin paljon kehnoa ainesta, ansainnut vapautta ja
valtiollista itsenäisyyttä? kysyn usein itseltäni, muistellessani
iltasin kaikkea sitä törkyä, mitä päivällä luetut pöytäkirjat ovat
sisältäneet. Mutta olenhan toiselta puolen täällä Shpalernajassakin
saanut tutustua jo moneen ihailua ja lämmintä myötätuntoa herättävään
sankariluonteeseen. Ja kuinka monesta sellaisesta kertovat
pöytäkirjatkin. Jos on paljon roistoja, niin on niiden täydellisiä
vastakohtiakin, ja näitä jälkimmäisiä on lopultakin paljon enemmän.
Huonoja aineksia on tietysti kaikkien kansojen keskuudessa ja
tällaisina tärkeinä ja kohtalokkaina murroskausina sellaiset tulevat
erikoisen räikeällä tavalla näkyviin. Monet sellaiset, jotka
normaalioloissa käyvät kunnon kansalaisista, ovat tänä aikana, kun
luonne on joutunut hiukan tiukemmalle koetukselle, yhtäkkiä
keikahtaneet roistojen joukkoon. Sekä hyve että kunnottomuus ovat
näissä mullistavissa oloissa erikoisen selväpiirteisinä tulleet
näkyviin. Ja onhan hyvä edes joskus nähdä nisut ruumenista erotettavan.

On muuten todennäköistä, että noiden kehnojen ainesten joukossa on
paljon psykopaattisia ilmiöitä. En voi torjua luotani ajatusta, että
esim. tuollaisissa Rissasen, Röschin ja Arosen tapaisissa olioissa on
jotakin vajavaista, defektiä. Mutta se on juuri sitä laatua
vajavaisuutta -- ja sen vuoksi sitä vaarallisempaa --, että sitä on
heidän tavallisessa elämässään ja esiintymisessään miltei mahdoton
huomata, jopa he tavallisesti esiintyvät näköjään hyvinkin nerokkaina
ja toimitarmoisina.

Samaan luokkaan voi lukea sangen monta niistä, jotka meillä viime
vuosina venäläistyttämispolitiikan kiihkeinä kätyreinä ovat tehneet
nimensä surullisen kuuluisiksi ja jotka heille ominaisella tarmolla
ja häikäilemättömyydellä ovat kiivenneet hyvinkin huomatuihin
virka-asemiin. Vuoriset, Enehjelmit, Leikkolat, Vuolle-Apialat, Reeni
Roineet ... olisihan meillä kiitollisia aivotutkimuksen esineitä!

Oman lajinsa vaarallisia henkilöitä muodostavat meillä sellaiset,
joiden ajatuselämä on auttamattoman sekava. Ja sellaisia tapaa
valitettavan runsaasti kaikilla aloilla. Valtiollisena kiipijänä on hän
varsin tavallinen, samoin tapaa hänet usein rehkimässä liikealalla.
Mutta esiintyipä hän missä tahansa, kaikkialla saa hän tuhoa aikaan.
Liikealalla synnyttää hän romahduksia ja konkursseja ja politikkona
sekottaa hän käsitteitä sekä häiritsee säännöllistä asiain kulkua.
Hänellä on tarmoa ja vauhtia ja ennen kaikkea horjumaton itseluottamus
sekä lopuksi erinomainen kyky heittää sumua lähimmäistensä silmiin.
Hänen korkeapaineen alainen vaelluksensa tapahtuukin kuin sumun
keskellä. Kaiken mihin hän ryhtyy, tärvelee hän ja saattaa hunningolle,
syystä että hän ei pysty ajattelemaan selvästi. Ja siksi uskoo hän aina
olevansa viaton niihin vaurioihin, jotka hänen oma parantumaton
sekavuutensa on aiheuttanut.

Minusta on kauan tuntunut, että näitä tällaisiakin olioita on kansamme
keskuudessa viime aikoina esiintynyt tavallista runsaammin. Ne ovat
tietysti murroskauden ilmiöitä nekin. Ovathan suurlakon jälkeiset ajat
meuroneet kansaamme syvimpiä pohjamutia myöten ja pintaa kohti on
kohonnut paljon viljelemättömiä aineksia ja selkiintymättömiä päitä.
-- -- --

Moninaisiin ajatuksiin antavat hra Mashkevitshin pöytäkirjat aihetta.
Mutta tarjoavat ne toisinaan huvittavaakin kuultavaa. Iloisella
mielenkiinnolla seuraamme esimerkiksi toimittaja Sundqvistin
karkaamista Vaasan lääninvankilasta, mistä pöytäkirjat sisältävät
tarkkoja selontekoja. Väliin taasen houkuttelevat keskuudestamme
iloisia naurunpurkauksia jotkut ilmiantajain kömpelyydet tai heidän
vakuuttelunsa valtakunnallisesta uskollisuudestaan..

Useana päivänä tuottaa meille koulupoikamaista iloa oikaista
tulkitsijaneitoamme, kun hän venäläisessä tekstissä esiintyvän
"Nikolaistadin" kääntää suomeksi Nikolainkaupunki.

304

-- Ei meillä ole mitään _Nikolain_ kaupunkia, vaan sen nimi on suomeksi
Vaasa, -- huudamme aina köörissä, ja lopulta oppiikin neitokainen
kääntämään Nikolaistadin aina Vaasaksi.

Niin jatkuu joulun lähetessä pöytäkirjain lukua päivästä toiseen.
Hauskalta tuntuu aina päivällisajan jälkeen lähteä kopistaan
liikkeelle, kun tietää saavansa puristaa kunnon toverien kättä ja
vaihettaa ajatuksia omalla suomenkielellään.



XVI

KAHDEN PUOLEN JOULUA. UUSI NAAPURI.


Joulun alusviikolla saan minä joululahjoja: muutamia uskonnollisia
kirjoja, voita, sokeria, omenoita ja kaakkua. Ruokatarpeita ja sokeria
onkin minulle syksyn kuluessa saapunut miltei joka perjantai. Ne ovat,
ainakin osaksi, kotimaasta tulleita. Sokeri onkin erinomaiseen
tarpeeseen, sillä sitä on Pietarissa nähtävästi niukasti, koska
vankienkin sallitaan ostaa vain yksi naula kahdeksi viikoksi, mikä
määrä ei riitä minnekään.

Kylmää vastaan olen kotoa saanut vahvat talvitamineet. Sitä ennen on jo
tohtori K. lisännyt alusvaate- ja sukkavarastoani. Sivumennen
mainittakoon tässä, että liinavaatteita on tilaisuus joka viikko jättää
pesuun. Siitä on erikoinen maksu ja pesun suorittavat rikosvangit.

Naapurimme Sobolev ilmottaa, että häntä alkaa yhä pahemmin vaivata
reumatismi -- keripukin ohella tavallisin tauti Shpalernajassa -- ja
hän on pyytänyt päästä Krestyn vankilan sairaalaan. Shpalernajassa ei
nimittäin ole varsinaista sairashuonetta. Lääkärinhoito on muutenkin
sitä ja tätä. Kerran viikossa käy lääkäri ja ottaa vastaan niitä, jotka
viikon kuluessa ovat ilmottaneet lääkäriä tarvitsevansa. Mutta hänen
hoitomääräyksensä ovat nähtävästi hyvin yliolkaisia. Kuinka avuttomaan
tilaan venäjää taitamaton suomalainen sairastuessaan saattoi joutua, on
itsestään selvää. Saakoon tässä sijansa, mitä nuorempi Massisen
veljeksistä vankilasta päästyämme kertoi omista kokemuksistaan siinä
suhteessa.

Tuntiessaan hermostonsa olevan epäkunnossa halusi hän päästä lääkäriin.
Peläten ettei hän venäjää taitamattomana pysty lääkärille selittämään
tautinsa laatua, pyysi hän hra Mashkevitshilta lupaa saada omalla
kustannuksellaan hankkia suomalaisen lääkärin. Siihen ei Mashkevitsh
kuitenkaan suostunut. Ollen erään lahjotun vartian välityksellä
salaisessa kirjevaihdossa Pietarissa oleskelevan siskonsa kanssa
kirjotti nyt hra Massinen asiasta tälle, selitti sairautensa laadun
sekä pyysi häntä menemään Shpalernajan lääkärin puheille ja
venäjänkielen taitoisena selvittämään vuorostaan hänelle veljensä
sairautta sekä mahdollisuuden mukaan voitelemaan häntä jollakin
rahasummalla. Sisko teki työtä käskettyä ja aivan oikein, lääkärin
tullessa seuraavan kerran vankilaan kutsuttiin hra Massinen hänen
vastaanottohuoneeseensa. Lääkäri käski hra H:n pistää kielensä suusta
ulos. Kun se oli tapahtunut, painoi lääkäri etusormensa päällä kieltä.
-- Harashoo! murahti hän sen tehtyään ja viittasi hra M:n poistumaan.
Siihen supistui kaikki se lääkärinhoito, jota niin suurella vaivalla ja
rahallisilla uhrauksilla oli koetettu hankkia! Hra Massinen kertoi
kyllä parantuneensa sen hyvän tuulen vaikutuksesta, jonka tämä
venäläisen lääkärin omaperäinen menettely oli hänessä herättänyt.

Niillä muutamilla suomalaisilla, jotka häätyivät Krestyn sairaalaan,
oli sieltä pöyristyttäviä kokemuksia. Niinpä kemiläinen V., jo ikämies,
joka Shpalernajassa sai hyvin vaikeanlaatuisen reumatismin, kertoi
Krestyn sairaalasta, että hoitajavartiat ihan säännöllisesti rosvosivat
ja möivät kaupungille sairaille määrätyt paremmat ruuat ja että
potilaita kovakouraisen ja kelvottoman hoidon takia kuoli tuhkatiheään.

Shpalernajassa on kyllä vakinainen välskäri, joka toimii lääkärin
apulaisena. Se on pieni, mopsin näköinen, tiuskea mies, joka esiintyy
hyvin tärkeänä ja näyttelee mielellään tohtoria. Yhden ainoan kerran,
nimittäin kohta vankilaan tultuani, on minun tarvinnut olla hänen
kanssaan tekemisissä. Kuten suomalaisissa vankiloissa, täytyy täälläkin
jokaisen uuden tulokkaan käydä lääkärin tarkastuksessa. Mutta sekin on
täällä yhtä omaperäistä laatua kuin tuo edellä kuvattu hermosairauden
hoito.

Kun vartia, joka minua tuli sinne saattamaan, murahti sanan:
"k'doktoru!" luulin joutuvani oikean lääkärin eteen. Kun minut sitten
saatettiin kaikenlaisen rihkaman täyttämään huoneeseen, jossa pöydän
takana istui venäläiseen kansallispuseroon puettu mies pakkasen puremaa
naurista muistuttavine kasvoineen ja puolen millimetrin pituisiksi
kaluttuine hiuksineen, aloin minä silmilläni etsiä lääkäriä. Mutta
saapuvilla ei ollut sen kummempaa kuin tuo pöydän takana istuva mopsi,
jota aloin heti epäillä välskäriksi, mikä hän olikin. Tiuskealla
äänellä ja häijyin ilmein alkoi mopsi syytää sanoja suustaan. Kun minä
tavan takaa rauhallisesti toistin sanat: -- nje ponimaju, yltyi hänen
puuropadan porinaa muistuttava sanatulvansa, ylähuuli vääntyi
käppyrälle ja hammasten välistä tuntui lopulta singahtelevan tulisia
kipunoita. Kun hän lopuksi alkoi hysteerisesti toistaa sanaa: familja,
ymmärsin hänen tahtovan tietää nimeni. Mutta kun minä olin sen sanonut,
ei hän osannut sitä kirjottaa, vaan vuodatti uuden, entistä
kipinöivämmän sanatulvan, josta olin erottavinani sanat "tshuhna" ja
"njemetski". Vihdoin työnsi hän kiukkuisella eleellä eteeni paperia ja
kynän. Pyöräytin siihen nimeni, minkä jälkeen mopsi asianmukaisin
murahduksin viittasi minua nurkassa seisovaa gillotiinimaista vehjettä
kohti, jonka ääressä seisoi vanginpukuun verhottu likainen pojan
tolvana. Ymmärsin vehkeen vaa'aksi ja asetuin siihen seisomaan. Poika
ilmotti painomäärän, minkä mopsi merkitsi kirjaansa. Sen jälkeen hänen
tärkeytensä viittasi minua lähtemään ja niin oli "lääkärintarkastus"
suoritettu. Samanlaisen "syynin" läpi olivat muutkin suomalaiset
saaneet käydä. Arvelin aluksi, että punnitseminen uudistetaan esim.
kerran kuukaudessa ja siten otetaan selville venäläisen vankilamuonan
vaikutus suomalaiseen ruhoon. Mutta kun punnitsemista ei minun paremmin
kuin muidenkaan koko Shpalernajassa-oloaikana uudistettu, on sen
tarkotus yhä edelleenkin pysynyt minulle pelkkänä arvoituksena.

Sobolev on siis pyytänyt muuttoa Krestyn sairaalaan; moniaan päivän
kuluttua ilmottaa hän, että hänen pyyntöönsä on suostuttu, lausuen
samalla meille jäähyväiset, sillä noutamaan voidaan tulla milloin
hyvänsä.

Seuraavana päivänä ei hänen kopistaan enää kuulu vastausta
naputukseemme. On siis jo lähtenyt. Viikon päivät on hänen koppinsa
tyhjä, mutta sitten, juuri joulunaattona, alkaa sieltä jälleen kuulua
rapsehtimista.

-- Uusi vanki! -- virkkaa toverini ja naputtaa seinään.

Kohta kuuluu sieltä vastanaputus.

-- Vyj kto? -- kysyy toverini täynnä mielenkiintoa.

Vastanaputuksesta emme kuitenkaan saa mitään selkoa. Nähtävästikään ei
hän tunne meikäläistä naputusjärjestelmää. Joku systeemi hänelläkin
kaikesta päättäen on, ehkä telegrafistien käyttämä, mutta sitä emme
taasen me ymmärrä.

Hiukkasta myöhemmin kuuluu käytävästä uuden naapurimme oven läheltä
osastonvartian ääni.

-- Kuulkaa, puhuu suomea! -- huomauttaa toverini.

Ja aivan oikein, minäkin olen kuulevinani sieltä muutamia suomalaisia
sanoja. Uusi naapurimme olisi sen mukaan siis suomalainen. No, siitäpä
saanemme selvän, kun kohta mennään kävelemään. Ilmotamme asiasta
Vuokselle ja kehotamme häntäkin akkunasta kurkistamaan uutta
naapuriamme.

Neljännestä kolmanteen kerrokseen laskeuduttaessa on hyvä tilaisuus
tarkastella perässä tulevaa vankia. Heti ensi silmäyksellä huomaan
uuden naapurimme suomalaiseksi. Hän on vallan nuori mies, korkeintaan
ehkä parinkymmenen vuotias. Vaalea tukka on pitkä ja kauan hoidotta
ollut, leuan ympärillä näkyy untuvamaista parranalkua. Päällään hänellä
on puolipitkä sarkainen päällystakki ja jalassa läntistyneet
pieksusaappaat, joiden kokoon painuneiden varsien sisältä näkyy
valkoiset sukanvarret.

Tunnen hänet nähdessäni omituisen vihlaisun rinnassani. Ulkoasustaan
päättäen on hän joku talonpoikaispoika sydänmaiden takaa. Sellaisiakin
siis jo raahaavat tänne! Kuinka turvattomaksi ja avuttomaksi tuollaisen
yksinkertaisen nuorukaisen täytyneekään täällä itsensä tuntea!

Mutta silmätessäni häntä tarkemmin, rauhotun melkolailla. Hän astuu
reippaasti kuin sotilas ja hänen ruskeahkoissa silmissään on eloisa
ilme. Vilkkaasti tekee hän havaintoja ympäristöstään ikäänkuin
karkaustilaisuutta etsien.

Ei tuo ole ensi kertaa pappia kyydissä, päättelen itsekseni.

Kun olemme kävelyretkeltä palanneet koppiimme, naputtaa Vuoksi:

-- Tunnen teidän uuden naapurinne. Se on Jussi V., oikein kunnon poika.

Jahaa, koska Vuoksikin hänet kerran tuntee, niin kyllä kai nuorukainen
on ehtinyt olla mukana yhdessä jos toisessakin, arvelen itsekseni. Kun
nyt vaan pääsisi yhteen hänen kanssaan! Mutta ehkäpä siihenkin vielä
keino keksitään. -- -- --

Kuten sanottu, on nyt joulunaatto. Ilmassa ei kuitenkaan ole
vähimmässäkään määrin joulutunnelmaa.

Iltapäivällä on jälleen pöytäkirjain lukua. Astuessani ulos kopistani
on käytävän kulmassa tavallisesti jo seisomassa inssinööri R.
Puristamme kättä ja vaihetamme jonkun sanan joulusta, jota olemme
joutuneet näissä omituisissa oloissa viettämään. Sitten saapuvat S. ja
A. ja me lähdemme miehissä marssimaan vartian edellä alempiin
kerroksiin.

Siinä kulkiessamme mainitsen R:lle uudesta naapuristani sekä ilmotan
hänen nimensä.

-- Niinkö? -- kummastuu R. -- Minäkin tunnen hänet. Sanokaa minulta
terveisiä, jos pääsette hänen yhteyteensä.

Kun "luennolta" palatessa H. saa kuulla minulta saman uutisen Jussi
V:sta, säpsähtää hän ja lausuu:

-- Kuulkaa, koettakaa herran nimessä päästä hänen yhteyteensä sekä
kysykää, onko hän tunnustanut ja niin ollen kertonut minustakin.
Koettakaa jo tänä iltana, että minä huomenna saan kuulla.

-- Mutta miten minä saisin hänelle toimitetuksi tiedon
telefoonikeinostamme?

-- Huutakaa nyt mennessänne hänen ovensa läpi. Tai koettakaa huutaa
seinän läpi. Minä juttelen naapurini kanssa pitkin päivää seinän läpi.

-- Seinän läpi! Kuinka se käy?

-- Hyvin helposti. Kumpikin painaa korvansa samalle kohtaa seinässä ja
asettaa sitten kämmenensä niin, että sen toinen syrjä peittää suun,
toinen vastaa seinään. Kun sitten puhuu, kuuluu tavallinen ääni seinän
läpi. Mutta lupaattehan nyt hankkia häneltä tiedon, onko hän
tunnustanut vai ei?

-- Kyllä minä koetan tehdä parastani. Hauskaa joulua vain!

-- Hauskaa joulua!

Siten toivotellen eroaa meistä kukin omalle suunnalleen, sulkeutuakseen
taas vuorokaudeksi koppiinsa ja uneksiakseen kotoisesta joulunvietosta.

Selitän heti omaan koppiin päästyäni Semen Jegorovitshille, kuinka
tärkeätä minun olisi päästä tuon uuden naapurimme yhteyteen. Toverini
tiedustaa, miten suomeksi olisi käskettävä poistaa vesi klosetista. Kun
tarpeelliset sanat ovat hänellä selvillä, muodostaa hän kämmenistään
torven seinää vasten ja huutaa siihen:

-- Otta vesi pois klosetista!

Väliin koputtaa hän seinään ja sitten taas huutaa hojottaa. Minua alkaa
jo pelottaa, että vartiat kuulevat sen käytävään, mutta toverini on nyt
kerta kaikkiaan innostunut asiaan enkä minä saa häntä hevillä
puuhastaan luopumaan.

Vihdoin huomaa hänkin sen turhaksi, sillä eihän naapurimme voi kuulla
hänen huutoaan, kun hän ei ensinnäkään tiedä painaa korvaansa seinää
vasten. Jälleen koputtaa toverini ja naapuri vastaa. Toverini siirtyy
askeleen peränurkkaa kohti ja koputtaa jälleen. Naapuri siirtyy
niinikään ja vastaa samalta kohtaa. Siten he koputellen kulkeutuvat
vähitellen W.C:n ääreen.

-- Otta vesi pois klosetista! -- huutaa toverini jälleen
kouransilmäänsä, avaten sitten valmiiksi oman "telefoonimme"

Mitään vastausta ei "aparaatista" kuitenkaan kuulu ja onhan
luonnollista, että naapurimme ei voi käsittää, mikä meillä on
tarkotuksena. Täytyy siis ryhtyä miettimään muita keinoja.

Mieleeni muistuu, että Jussi V:n päällä kuudennessa kerroksessa asuu
myöskin joku suomalainen. Olemme sen muutamia päiviä sitten kuulleet
Solovjovilta. Ja tämä suomalainen -- jonka nimeä en vielä tiedä -- osaa
naputtaa. Mutta venäjää taitaa hän niin vaillinaisesti, ettei hän ole
käsittänyt, kun Solovjov meidän pyynnöstämme on koettanut selittää
hänelle telefooneeraustapaamme. Mutta entäpä jos Solovjovin
välityksellä naputtaisimme hänelle saman asian suomeksi, juolahtaa nyt
mieleeni. Ja jos siten onnistun pääsemään telefooniyhteyteen hänen
kanssaan, pyydän hänen lämpöjohtotorven juuritse huutamaan Jussi V:lle
sekä vuorostaan selittämään hänelle asian.

Toverini hyväksyy heti tuumani ja kun minä olen venäläisin kirjaimin
pannut paperipalalle tarkotukseen soveltuvan, mahdollisimman
yksinkertaisen suomalaisen lauseen, naputtaa toverini sen Solovjoville
sekä tämä vuorostaan naapurilleen seinän takana. Avaamme sitten
telefoonin ja ryhdymme jännityksellä vartomaan, kuuluuko ylhäältäpäin
veden loisketta. Mutta mitään ei kuulu. Nähtävästi on lauseeni
matkallaan vääntynyt sellaiseen muotoon, että asianomainen ei ole
tullut siitä hullua hurskaammaksi. -- -- --

Meidän joulunamme on venäläisillä tavallinen arkipäivä, minkä vuoksi
mekin saamme mennä pöytäkirjoja lukemaan. A. tulee kopissaan
hyvänlaisessa jouluvireessä ja hänen suunsa ympärillä näkyy
tortunmurenia.

-- Pappa ja mamma ovat joulua Pietarissa ja minäkin olen saanut tänne
kinkkua ja torttua, -- selittää hän tyytyväisenä.

Istuntomme loppuu tänään odottamattoman lyhyeen. Kun olemme asettuneet
istumaan, kehottaa tulkittaremme hra B:tä, joka on asettunut tuolille
oven pieleen, muuttamaan sohvalle häntä vastapäätä. B:n noustessa
paikaltaan käskee tuomari hänen istua vain siinä. Neitokainen
loukkaantuu ja sanoo posket punottaen, että hän ei rupea tulkitsemaan.
Tuomari loukkaantuu myös ja sanoo, että lopetetaan sitten siihen. Ja
siihen se loppuukin.

Poistuessamme nauramme ja ihmettelemme tuota lapsellista kohtausta.
Joku meistä keksii selityksen: neitokainen on rakastunut B:hen ja
tahtoi saada hänet vastapäätä, voidakseen "blikata". Tuomari taasen on
rakastunut neitokaiseen ja tuli mustasukkaiseksi.

Seuraavana päivänä, Tapanina, kootaan meidät jälleen pöytäkirjojen
ääreen. Heti sisään astuessa näemme, että tuomari ja neitonen ovat
tehneet kompromissin. B. saa istuutua tuolille oven pieleen, mutta
tuomari ja neiti ovat vaihtaneet paikkaa keskenään. Kumpikin on saanut
tahtonsa perille, mutta kaljupää on sittenkin vetänyt jutussa lyhemmän
tikun: paikan vaihdoksen kautta on neitokainen joutunut istumaan
vastapäätä B:tä.

Tämän Tapaninpäivä-istunnon jälkeen keskeytyy pöytäkirjojen lukeminen
jostakin meille tietämättömästä syystä pitkäksi aikaa.

Tapaniin mennessä en ollut vielä onnistunut pääsemään Jussi V:n
yhteyteen, joten H. jäi saamatta odottamaansa tietoa. Ensimäisenä
arkipäivänä jatkamme toverini kanssa ponnistuksiamme yhteyden
aikaansaamiseksi. Toverini johtaa jälleen koputuksien avulla V:n
peränurkkaan ja koettaa seinän läpi saada hänet ymmärtämään
tarkotustamme. Oma telefoonimme on kaiken aikaa avattuna.

-- Aa, jo ymmärsi! -- huudahtaa toverini yhtäkkiä ihastuneena, kun
kloakista alkaa kuulua veden loisketta.

-- Haloo! haloo! -- huutelen minä "puhelimeemme" ja hetken kuluttua
sieltä tulee vastaan: -- haloo!

-- Oletteko V?

-- En, -- vastaa outo ääni.

Mitä ihmettä! ällistyn minä aluksi, mutta seuraavassa hetkessä käy
selville, että se onkin Solovjovin naapuri kuudennesta kerroksesta.
Hän on uusmaalainen ylioppilas M., joka on ollut jo toista
vuotta vangittuna. Osan tuosta ajasta on hän ollut karkotettuna
sisä-Venäjällä, josta hänet sitten on siirretty tänne Shpalernajaan.
Solovjovin naputuksesta ei hän ollut saanut selvää, vaan kun hän eilen
pöytäkirjoja lukemassa ollessaan oli omilta ryhmätovereiltaan kuullut
tästä keinosta, oli hän nyt omia aikojaan poistanut veden klosetin
pohjalta, koettaakseen, pääsisikö mahdollisesti joidenkin
kansalaistensa yhteyteen. Siten tapahtui siis kohtaamisemme aivan
sattumalta.

-- Kuulkaahan nyt, -- lausun, kun olemme esittäytyneet toisillemme, --
tässä meidän rinnallamme ja siis teidän allanne on vasta tullut
suomalainen, jonka yhteyteen minun välttämättä tulisi päästä.
Katsokaapas, eikö teidän lämpöjohtotorvenne juuressa ole sellaista
rakoa, minkä kautta voisitte huutaa hänelle, että hänkin poistaisi
veden klosetistaan.

M. poistuu hetkeksi puhelimesta ja minä kuulen epäselvänä muminana
hänen sanansa, kun hän koettaa lattiansa alle huudella. Palattuaan
ilmottaa hän, että alhaalta vastasi ääni: -- kyllä!

Pari silmänräpäystä ja vesi alkaa jälleen loiskua. Sitä kuunnellessaan
on toverini riemu jakamaton, kun ponnistuksemme vihdoinkin puhkaevat
kukkaan. Mutta loiske lakkaa eikä halloo-huutoihimme tule mitään
vastausta.

-- Se ei nähtävästikään poistanut tarpeeksi vettä, -- huomautan M:lle,
-- huutakaapas vielä, että hän ottaisi visumpaan veden.

M. tekee työtä käskettyä, taas alkaa vesi loiskua ja sitten kuuluu
aivan läheltä täyteläinen: -- halloo!

-- Oletteko Jussi V.?

-- Kyllä.

Ilmotan nyt nimeni sekä lisään:

-- Minulla on teille terveisiä ensinnäkin inssinööri R:ltä. Tunnettehan
hänet?

-- Ky-kyllä, -- tulee hiukan epäröiden. Nähtävästi hän hieman empii,
onko tässä kovinkaan soveliasta paljastaa tuttavuussuhteitaan, sillä
ties mitä noiden salaperäisten, katonrajasta ja kloakista tulevien
äänten takana piilee! Onhan hän ollut vasta pari päivää talossa eikä
niin ollen voi tietää, mitä paholaisen santarmivehkeitä sen seiniin ja
johtotorviin on kätketty. Mutta pian hänen mahdolliset epäilyksensä
kuitenkin haihtuvat, kun minä edelleen sanon hänelle terveisiä
Vuokselta ja H:lta, joita kerron joka päivä tapaavani Mashkevitshin
pöytäkirjoja meille luettaessa.

-- H. oli levoton, kuullessaan teidän tänne tulostanne, -- jatkan
puheluani, -- ja hän pyysi minua tiedustelemaan teiltä, oletteko
tunnustanut mitään?

-- No ei tule kysymykseenkään, että minä sivu suuni puhuisin.

Hän sanoo sen niin kirkkaalla ja tarmokkaalla nuorukaisäänellä, että
alan heti tuntea häntä kohtaan suurta luottamusta ja myötätuntoa.

-- Pysykää vain lujana eteenkinpäin.

-- Niin, ei niille pidä mennä mitään kertomaan, -- kuuluu ylhäältä
M:nkin ääni.

-- Kyllä minä ne tunnen, eivätkä ne minua niin vain pussiinsa pistä, --
vakuuttaa V.

Kun minua pelottaa, että vartia voisi tirkistyslasista keksiä hänet
luvattomassa keskustelussa, lopetamme tämän ensimäisen puhelun varsin
lyhyeen. Neuvottuani V:tä ja M:ää, miten he mukavimmin saavat veden
klosetista poistetuksi -- minulla toverini kanssa on siinä suhteessa jo
aika pitkälle kehittynyt tekniikka --, sanomme hyvästit toistaiseksi ja
annamme veden kohisten sulkea puheluvälineemme.

Minun on toverini kanssa paljon mukavampi ja turvallisempi viljellä
luvatonta kanssakäymistä naapurien kanssa kuin yksinäisten vankien.
Sillä toisen naputtaessa tai jutellessa W.C:n ääressä kävelee toinen
aina edestakaisin lattialla, pitäen tarkoin silmällä tirkistyslasia ja
antaen vaaran uhatessa heti merkin rykäisemällä tai hyssyttämällä.
Vartioivalla kumppanilla on myöskin aina kielensä päällä valmiina joku
lause, jonka hän vaaran hetkenä äänekkäästi lausuu toverilleen, mihin
tämä oitis yhtä äänekkäästi vastaa. Siten saa väijyvä vartia sen
käsityksen, että ne ovat kiintyneet juttelemaan toistensa kanssa
eivätkä siis voi olla missään luvattomissa vehkeissä.

Paljon hankalampi on sen sijaan yksinäisen vangin tulla toimeen.
Jutellessaan esimerkiksi W.C:n ääressä täytyy hänen kaiken aikaa pitää
silmällä tirkistyslasia sekä tarkata käytävästä kuuluvia vartian
askelia. Oikeastaan onkin pelastuminen myöhäistä, jos vartia
huomaamatta pääsee tirkistyslasille asti, sillä silloinhan hän heti
näkee, missä toimissa vanki on. Yksinäisen vangin täytyy siis jännittää
tarkkaavaisuutensa äärimmilleen. -- -- --

Iltapäivällä avaamme jälleen telefoonin. Merkkinä puhelun haluamiseen
on kolme lyöntiä väliseinään. Jos pyydetty vastaa samalla
merkinannolla, avataan telefooni kummaltakin puolen.

-- Milloin ja missä teidät vangittiin? -- kysyn V:ltä, kun puheluyhteys
välillämme on avoinna.

-- Marraskuun alussa Rovaniemellä. Enehjelmin poliisit jahtasivat minua
pari viikkoa ympäri metsiä. Muuan talollisenpoika antoi viimeisen
piilopaikkani ilmi ja niin ne saivat. Oikeastaan minä silloinkin vielä
olisin päässyt niiden käsistä, mutta pelastaakseni erään toverin minun
oli pakko antautua vangiksi.

-- No missä teitä säilytettiin siihen saakka, kunnes tänne tuotiin?

-- Ensin Oulun lääninvankilassa, sitten Katajanokalla. Sieltä minä
olisin karannut, jos olisivat tänne tuontia viivytelleet vielä
kaksikaan päivää.

-- Te olette siis ollut Oulun vankilassakin. Siellähän minäkin sain
kevätkesästä istua lähes kaksi kuukautta.

-- Kyllä minä kuulin siitä. Pastori J. käskikin tuoda teille terveisiä,
jos yhteen satutaan.

Harvoinpa tavalliset terveiset saajan mieltä niin ilahuttavat kuin nämä
Shpalernajan kloakin kautta saadut. Pastori J., entinen koulutoverini,
on Oulun lääninvankilan v.t. saarnaajana toimiessaan ollut suurena
lohdutuksena enehjelmiläisen hallinnon painamille valtiollisille
vangeille. Niin usein kuin muilta virkatoimiltaan jouti kävi hän
kopissani juttelemassa ja samoin on hän tehnyt kaikkiin valtiollisiin
vankeihin nähden. Tämän humaanisen menettelynsä takia joutui hän
Enehjelmin vihoihin ja olisi arvatenkin ennen pitkää menettänyt
virkansa vankilansaarnaajana, ellei vallankumous olisi tehnyt
äkkiloppua Enehjelmin valtikoimiselle Oulun läänissä.

-- Oliko Oulun lääninvankilassa nyt teidän siellä ollessanne paljon
muita valtiollisia vankeja?

-- Paljon niitä oli. Muun muassa saksalaisia sotavankeja, joita oli
Lapin puolessa saatu kiinni. Ja sitten suomalaisia, joita syytettiin
heidän pakoon auttamisestaan. Yksi niistä oli minun naapurinani ja minä
pääsin hänen yhteyteensä sekä neuvoin häntä puhumaan niin, ettei hän
tiennyt niitä saksalaisiksi. Kun ne puhuivat vierasta kieltä, niin hän
luuli niitä venäläisiksi, jotka tahtovat paeta ulkomaille. Sillä lailla
mies lupasi puhuakin.

-- Minun aikanani siellä oli vakinaisesti säilytettävänä vain yksi
valtiollinen vanki, nimittäin eräs Lukkarinen Kemin puolesta. Mahtoiko
hän olla vielä siellä?

-- Lukkarisen ne ovat hirttäneet, -- kuuluu V:n koristelematon vastaus.

Tunnen kuinka ruumiini karahtaa kylmäksi aivankuin olisin niskaani
saanut ämpärillisen jäistä vettä. Hetkiseen en saa sanaa suustani,
samalla kun mieleeni palaa elävänä se hetki, jolloin Oulun
lääninvankilassa näin tuon onnettoman vainajan. Hän pysyi aina
kopissaan käymättä edes pihalla kävelemässäkään. Kerran pistäysin hänen
koppinsa ovella, kun se vartian sisällä ollessa oli puoliavoinna.
Kelmeäihoisena, hartiat kyyryssä istui L. hievahtamatta jakkarallaan,
selin oveen. Aavistus kaameasta kohtalosta näytti häntä jo silloin
raskaana painavan.

-- Hirttäneet! Missä ja milloin se on tapahtunut? -- saan vihdoinkin
sopertaneeksi.

-- Oulussa nyt syksyllä.

-- Oulussa!

Minä en aluksi ole uskoa korviani. Ovatko he juljenneet tehdä sen?
Oulussa! Tuossa siistissä ja rauhallisessa pikku kaupungissa! Millä
kauhulla sen onkaan täytynyt täyttää oululaisten, eikä ainoastaan
heidän vaan koko läänin ja yleensä kaikkien suomalaisten mielet, jotka
tapauksesta ovat kuulleet. Ja tietysti sanoma siitä on kulovalkeana
kiitänyt ympäri Suomea.

Totisesti se muodostaa huippukohdan sille venäläissaastutukselle, jota
maassamme on vuosikaudet harjotettu!

-- Että ovatkin juljenneet raakalaistyönsä Oulussa tehdä! Ja missä ne
sen siellä ovat toimeen panneet?

-- Jossakin Kontinkankaalla kaupungin ulkopuolella. Ne olisivat
kuulemma tahtoneet suorittaa sen vankilan pihalla, mutta tirehtööri
Juvelius oli jyrkästi kieltänyt sen, minkä takia hän on menettänyt
virkansa.

-- Mitä, onko Juvelius menettänyt virkansa?

-- On. Siellä oli minun ollessani jo toinen mies tirehtöörinä.

-- No niin, kyllähän sen arvasikin. Jo keväälläkin räyhäsi Enehjelm
minun takiani Juveliukselle kuin järjetön. Tietysti tässäkin pelissä
ovat hänen sormensa mukana.

-- Kyllä kaiketi. Arvelivat Oulussa, että Lukkarisen telotuskin olisi
tapahtunut Enehjelmin painostuksesta. Santarmit olisivat kuulemma
tahtoneet Lukkarisen päästää vähemmällä, pitäen häntä siksi
yksinkertaisena ja vaarattomana miehenä. Mutta Enehjelmin sanotaan
terottaneen, että hän päinvastoin on hyvin vaarallinen mies, jota on
rangaistava sotalakien täydellä ankaruudella. Lukkarinen on kuulemma
kerran aikaisemminkin ollut vangittuna, mutta päässyt silloin karkuun
ja kirjoittanut sitten Haaparannalta ilkkuvan kirjeen Enehjelmille. Sen
vuoksi on Enehjelmillä ollut persoonallista vihaa häntä kohtaan.

-- Sitä viheliäistä pyöveliä! Ettei siellä Pohjan perillä löydy miestä,
joka ajaisi kuulan sen heittiön päähän!

-- Kovasti kai se pelkääkin henkeään ja ympäröi itsensä suurella
poliisivoimalla. Ja pelkuri se näkyy olevan, niinkuin aina sellaiset
tyrannit. Kun se esimerkiksi Oulun poliisikamarissa kurkisti minun
eväspussiini ja minä ilman kurillani vetäysin äkkiä syrjään, säikähti
hän niin että oli pudottaa pussin kädestään. Luuli kai siellä olevan
pommin tai jonkun helvetinkoneen.

Nousen sytyttämään savukkeen ja unhotun sen tehtyäni kävelemään
edestakaisin lattialla. Yhä vinhemmäksi käy kävetytahtini ja toverini
silmäilee minua kysyvästi. Rajumpana kuin koskaan ennen meuruaa minun
sisässäni viha venäläistä sortovaltaa vastaan. On kuin kuulisin
korvissani niiden tuhansien santarmisaappaiden narinan, jotka paksun
tökötin hajun lainehtiessa marssivat yli Suomen ja riettaalla
ylimielisyydellä, kaikkia oikeuksia ja kaikkia sivistyksen saavutuksia
uhmaten, pystyttelevät siellä ja täällä hirsipuita, noita
tsaarivaltiuden kaikista puhuvimpia tunnusmerkkejä. Ja kaiken tämän
sydäntä raatelevan viheliäisyyden keskeltä esiintyy taas sisäisen
näköni eteen mies, jonka kelmeä haahmo minun mielikuvituksessani
edustaa kaikkia niitä kunniansa myöneitä suomalaisia, jotka ovat
palkkautuneet kätyreiksi, mies, joka tätä nykyä maamme pohjoisimman
läänin päällikkönä mahtavin kynänpärskäyksin kirjottaa asiapaperien
alle nimen: A. af Enehjelm.

-- Kuinka se teitä kohteli, Enehjelm? -- kysyn puhelimen ääreen
palaten.

-- Hävyttömästi, -- kuuluu tyyni vastaus. -- Kun minut käsiraudoissa
oli tuotu Oulun poliisikamariin, hyökkäsi Enehjelm sinne heti minua
kuulustelemaan. "Jaha, vai tässä se nyt on se suuri roisto, jota me
niin kauan olemme etsineet!" huusi hän ensi sanoikseen, kun minut näki.
Kun minä kysyin, voiko kuvernööri osottaa minun tehneen joitakin
roistontöitä, ei hän vastannut mitään, uhkaili vain, että minä saan
samanlaisen tuomion kuin Lukkarinenkin. Ja lopuksi määräsi hän minut
yöksi lämmittämättömään putkaan, jossa minä värisin pitkän yön nurkassa
käppyrässä kuin koira.

-- Mutta oletteko varma siitä, että hän nimenomaan määräsi teidät
sellaiseen yöpaikkaan?

-- Kyllä, sillä poliisimestari pahotteli sitä aamulla, mutta ei sanonut
voineensa sille mitään, kun kuvernööri oli niin määrännyt.

-- No onpas se poliisimestarikin koko ämmälauri! Ja pitivät sitä aluksi
hyvänäkin miehenä. Mutta jouduitteko vielä lääninvankilassa Enehjelmin
kanssa tekemisiin?

-- No jo toki. Sehän kävi siellä myötäänsä. Kerran kun minulla oli
kopin pöydällä hedelmiä ja muita herkkuja, joita joku oli kaupungista
lähettänyt, katsoi hän niitä hyvin vihaisesti ja alkoi urkkia, kuka
niitä on minulle toimittanut. Kun tuli tieto, että minut siirretään
Oulusta pois, valitti hän minun pääsevän liian vähällä. Olisi kai
suonut, että minut olisi hirtetty Oulussa kuten Lukkarinenkin. Viime
lopuksi terotti hän minulle nyrkkiä pöytään lyöden, että minun on
puhuttava totta niille venäläisille sotilasviranomaisille, joiden
huostaan joudun.

Edelleen jutellessamme saan kuulla yksityisseikkoja V:n
vangitsemisesta. Heitä oli kaikkiaan neljä nuorukaista, jotka
pitkällisen jahdin ja paikallisten kätyrien avulla saatiin vangiksi
Rovaniemellä. Asiasta ilmotettiin heti puhelimitse Enehjelmille, joka
käski heidät panna rautoihin ja tuoda Ouluun. Niin tapahtuikin.
Käsiraudat ranteissaan saivat nuorukaisemme -- joista kaksi oli
koulupoikia sekä kolmas vasta merikapteenintutkinnon suorittanut --
Koivun asemalla kahvinkin juoda. Kun eräs poliiseista, joita oli
saattamassa suuri joukko, pyrki heitä ivailemaan ja nälvimään, kuiskasi
V. hänelle: -- Varmasti te nyt saatte oikein suuren mitalin, minkä
jälkeen poliisi nolostuneena vaikeni.

Pitkälle sivu kahdentoista valvon tänä yönä vuoteellani. Monenlaiset
ajatukset risteilevät päässäni ja rinnassani kuohuu harmi ja viha
kotimaisia ryssänkätyreitä ja prenikanpyydystäjiä kohtaan.

Ah, että joutuisi pian se aika, jolloin saisi käydä tilille heidän
kanssaan!



XVII

SUHDE VARTIOIHIN.


Vartioita Shpalernajassa on sadottain. Nouseehan vankienkin lukumäärä,
toverini ilmotuksen mukaan, pariin tuhanteen. Paitsi eri kerroksissa ja
osastoissa sekä kanslian puolella päivystäviä vartioita tarvitaan heitä
päivän kuluessa aina suuri joukko pihalla ja eri verstaissa
työskentelevien vankien peräänkatsontaan. Shpalernajassa tehdään työtä
kuin missäkin tehtaassa ja rikosvankien suuressa joukossa ovat mitä
erilaisimmat ammattialat edustettuina. Jotka eivät muuhun kykene,
sahaavat ja pilkkovat puita pihalla. Siinä toimessa näkee usein
eri-ikäisiä herraskaisia tutkintovankejakin, jotka ruumiinliikuntoa
saadakseen työskentelevät vapaaehtoisesti. Suomalaisista ei kukaan tee
sitä enempää kuin muutakaan työtä, lukuunottamatta muutamia ani
harvoja, jotka ovat ottaneet kopissaan paperossikoteloita liimatakseen.
Myöskin on oululainen räätälimestari Kemppainen ryhtynyt aikansa
kuluksi työskentelemään kopissaan, minne hänelle on nostettu tukeva
ompelukone sekä muut tarpeelliset vehkeet. Ja loistavasti kuuluu hän
edustaneen suomalaista ammattitaitoaan, ollen osastonvartian
todistuksen mukaan etevin Shpalernajan toista sadan räätälin joukossa.
Eikä hänelle mitään tusinatyötä annetakaan, vaan valmistelee hän
frakkipukuja erään ministeriön virkamiehille.

Mutta palaanpa vartioihin.

He ovat enimmiten sotapalveluksessa olleita miehiä. Puku on tietysti
sotilaallinen: siisti harmaa univormu ja ulkona ollessa musta sinelli
samaa mallia kuin meriväellä. Päällikkö ja hänen apulaisensa käyttävät
tietysti aina upseerinasua. Aseina on vartioilla revolveri, jota he
kantavat vyössään nahkakotelossa. Muutamat vanhemmat vartiat käyttävät
lisäksi sapelia, joka riippuu olan yli kulkevassa nauhassa.

Vartiat jakaantuvat kolmeen ikä- tai arvoluokkaan. Nuorimman ikäluokan
merkkinä on yksi hopeanvärinen hela olkanauhakkeen ympärillä, vanhemman
kaksi j.n.e. Kuten olen ennemmin jo maininnut, on kaikilla kosolti
kunniamerkkejä, joita he varmaankin saavat määrävuosien päästä
nuhteettoman palveluksen johdosta.

Yleensä tekevät Shpalernajan vartiat siistin ja siivon vaikutuksen.
Ainakaan minä en ole joutunut kertaakaan tekemisiin erikoisemmin häijyn
tai röyhkeän vartian kanssa. Enkä sellaista kuullut muidenkaan
valittavan, sikäli kuin ehdin kohtalotoverieni Shpalernaja-elämään
tutustua.

Neljännellä osastolla, missä minun koppini on, vuorottelee kolme
päivystäjävartiaa. Toverin saatuani opin tietämään heidän nimensä:
Petrov, Jakovlev ja Savitajev. Ensin mainittu on kookas, ryhdikäs ja
mahtava olento, käytöksessään kursailematon ja töykeä. Mutta, kuten
useimmiten sellaiset, on hänkin pohjaltaan hyväntahtoinen eikä
vähääkään pikkumainen. Niinpä ei hän koskaan tee mitään numeroa, jos
sattuukin yllättämään vangin naputtelemasta tai telefonoimasta. Eräänä
sunnuntaina tulee hän noutamaan toveriani vankilan kirkkoon juuri kun
tämä huoletonna miessä W.C:n ääressä juttelee Solovjovin kanssa. Kuten
tavallista astuu rivakkaliikkeinen Petrov niin odottamatta koppiimme,
ettei toverini ehdi edes suoraksi ojentua. "No mitäs siinä puhelette,
joutukaa kirkkoon!" murahtaa hän vain hämmästyneelle toverilleni eikä
asiasta seuraa sen enempää.

Itseäni kohtaan esiintyy Petrov ensi alussa miltei häijyn töykeästi ja
sinuttelevasti. Mutta sitten muuttui hänen käytöksensä jostakin syystä
suopeammaksi ja sellaisena se pysyi loppuun asti. Yleensä tuntui
hänellä olevan närää "suomalaisnjemetskejä" kohtaan. Kerran
palatessamme toverini kanssa kävelyltä kerääntyi viidennen kerroksen
käytävään parasta aikaa toisen pöytäkirjaryhmän suomalaisia.
Laskiessaan meitä koppiimme osotti Petrov äänekkäästi hälisevää
suomalaisjoukkoa ja äyhkäsi vihaisesti: "Uh, saksalaisia sotilaita!"

Jakovlev ja Savitajev ovat molemmat tasaisia ja siivoja miehiä, joista
viime mainittu on vielä vallan nuori. Hän puhuu saksaa ja laskiessaan
minua kävelemään ei hän koskaan sano "guljatj", vaan "spatzieren".
Samoin kutsuu hän minua parturiin sanalla "rasieren". Mutta toverin
saatuani jättää hän saksalaiset sanat käytännöstä ja rupeaa viljelemään
yksinomaan venäläisiä. Jakovlev on vaaleaverinen, sinisilmäinen ja
kaunispiirteinen mies. Hän on toisinaan varsin leikillisellä päällä
ja hänen silmissään on silloin pikku humalassa nuhjailevan
salaryypiskelijän ilme. Myöhemmin saankin kuulla, että lääketiedettä
edustava mies meidän suomalaisten joukossa on Jakovlevin pyynnöstä
kirjotellut hänelle -- spriireseptejä!

Kuten kaikki alemmat virkailijat ja palvelusmiehet Venäjällä, ovat
vanginvartiatkin tavattoman huonosti palkattuja. Shpalernajan vartiain
kuukausipalkka vaihteli neljästä-kuuteenkymmeneen ruplaan ja senkin
saaminen oli vallankumouksen edellisinä aikoina jokseenkin
epäsäännöllistä. On melkein käsittämätöntä, kuinka vartiat kaiken
kallistuessa sellaisella palkalla saattoivat lainkaan tulla toimeen,
varsinkin kun heissä oli useita perheellisiäkin miehiä. Niinpä tuolla
puoli-inkeriläisellä osastonvartiallakin oli kokonaista seitsenhenkinen
perhe. Kun lisäksi ottaa huomioon, että heillä oli ani vähän
vapaa-aikoja -- kokonaista vapaapäivää ei heillä minun nähdäkseni ollut
koskaan --, niin käsittää, ettei heillä ollut mitkään kultaiset päivät,
Suomalaisten vanginvartiain asema sekä palkkaan että vapaa-aikoihin
nähden on heihin verraten kerrassaan loistava.

Vartiain huonot palkkasuhteet tekevät heidät tietysti lahjomiselle
alttiiksi. Ja se onkin venäläisissä vankiloissa hyvin yleistä, kuten
kaikilla muillakin venäläisen elämän aloilla. Kun alussa vartioiden
viivähtäessä kopissani tarjosin heille aina esillä olevasta kotelostani
paperossia eivätkä he suostuneet ottamaan, olin kyllin yksinkertainen
uskoakseni, että he noudattavat yhtä uskollisesti kuin suomalaisetkin
vartiat vankilan ohjesääntöä, joka kieltää vartiaa ottamasta vangilta
mitään vastaan. Myöhemmin kuulin tovereiltani, että Shpalernajan
vartiat olivat yleensä olleet varsin halukkaita ottamaan vastaan
tupakkaeriä. Mutta tarjoaminen ei saanut tapahtua avoimesti, vaan
jutellessaan vartian kanssa tuli paperossikotelo tai kartuusipuntti
huomaamatta pistää hänen käteensä, niin ettei kummankaan vasen käsi
tiennyt mitään oikean puuhista. Seuraukset näkyivät kyllä sitten
vartiain käytöksessä ja pikku palveluksissa. Siihen tapaan, kiertäin ja
kaartain, käynee lahjominen Venäjällä kaikissakin oloissa.

Vartiain lahjomisesta puheen tullen ei sovi unhottaa Massisen
veljeksiä, joista on sivumennen jo ennenkin ollut puhe.

Nuoremman veljen, Kyösti Massisen kanssa, tulin tutuksi seuraavalla
tavalla:

Kerran kävelemässä ollessani huomasin eräästä toisen kerroksen
ikkunasta vilkutettavan. Sen jälkeen ilmestyi akkunaan paperilevy,
jossa oli suuri latinalainen S-kirjain. Arvasin heti, että siinäkin
kopissa majailee suomalainen. Mutta kului pitkä aika, ennenkuin sain
tietää, kuka siellä on.

Sotaoikeudessa käydessään tutustui toverini erääseen
Friedrichs-nimiseen venäläiseen, joka oli kertonut itsellään olevan
suomalaisen koppitoverin.

-- Mikä sen suomalaisen nimi on? -- kysyin tietysti heti.

-- Maas ... Maas...

Sen enempää ei herunut toverini muistista. Kävelemässä ollessamme
viittasi toverini sitten sitä akkunaa, jonka takana Friedrichs
suomalaisen kumppaninsa kanssa asusti. Akkuna oli juuri se, jossa
aikaisemmin olin nähnyt S-kirjaimen. Pian kohosikin akkunaan kaksi
päätä, jotka iloisesti nyökyttelivät meille tervehdykseksi. Toverini
tunsi Friedrichsin. Pyysin häntä seuraavalla kerralla sotaoikeudessa
käydessään painamaan mieleensä F:n suomalaisen toverin nimen. Mutta
silläkään kertaa ei hänen päässään säilynyt muuta kuin: -- Maas ...
Maas... Lisäksi oli hän tietävinään, että se Maas ... on rikas
kauppias, joka on vangittu sen takia, että hän on myynyt viljaa
saksalaisille. Ja arvaillessaan hänen tulevaa kohtaloaan teki toverini
tuon tavallisen, vikkelän eleensä, millä hän kuvasi silmukan kaulaan
kietasemista -- ele, jonka tekemisessä useampi Shpalernajan asukas
näytti saavuttaneen kunnioitettavan taidon.

Kului sitten monet viikot, minun pääsemättä selville, kuka suomalainen
istui Friedrichsin toverina. Olimmepa sitten taas eräänä talvisena
päivänä toverini kanssa sattuneet kävelyretkellä siihen karsinaan, joka
oli juuri puheenalaisen akkunan kohdalla. Molemmat päät esiintyivät
taasen ikkunassa -- ruudut olivat kaikissa ikkunoissa himmeät ja
kaukana toisistaan, joten oli mahdoton selvästi erottaa kasvonpiirteitä
-- ja tervehdyksiä vaihdettiin puolelta ja toiselta.

Aina kun vankeja ruvettiin yksitellen laskemaan pois, lähtivät lavalta,
yhtä lukuunottamatta, kaikki vartiat, hajaantuakseen käytäviin, joita
pitkin vangit palasivat. Kun nyt lavalla kierteli yksinään tuo
keppiinsä nojaava vanha vartiaukko, josta olen aikaisemmin puhunut,
avasivat toverukset akkunassaan venttiilin ja sieltä kuului suomalainen
kysymys: -- Mikä teidän nimenne on?

Kun ukko, joka siivoutensa lisäksi oli hieman heikkokuuloinen, oli
vastakkaisella puolella vartialavaa, huusin minä nimeni.

-- Minä olen Kyösti Massinen Iitistä; kaimamiehiä siis ollaan, --
kuului akkunasta reipas ääni.

Täten oli tutustumisemme siis vihdoinkin tapahtunut. Sen jälkeen
vaihdoimme uutisia aina kun minä toverineni satuin heidän ikkunansa
kohdalla olevaan kävelykarsinaan.

Mutta kerronpa nyt hiukan herra Massisen elämästä Shpalernajassa, sen
mukaan kuin vallankumouksen jälkeen olen häneltä itseltään kuullut.

Kuten sanottu, oli heitä Shpalernajassa kaksi veljestä,
molemmat tilanomistajia Iitistä. Yhdessä heidät oli paria päivää
aikaisemmin kuin minut muutamien muiden suomalaisten kanssa tuotu
Shpalernajaan. Yhtaikaa he olivat seuraavana päivänä olleet
"lääkärintarkastuksessakin", t.s. välskärin suorittamassa
punnitsemistilaisuudessa. Tällöin saivat veljekset ilmaistuksi
toisilleen koppiensa numeron ja aseman. Kummankin koppi oli toisessa
kerroksessa, umpinaisen sisäpihan eri puolilla, joten akkunat olivat
suunnilleen vastapäätä. Siten saattoivat he pitkin päivää vilkutella ja
antaa merkkejä toisilleen, jopa myöhemmin naputusjärjestelmään
perehdyttyään, vaihettaa ajatuksiakin. Naputuskeskustelua voi nimittäin
hyvin viljellä myöskin optillisesti. Esimerkiksi siten, että sormellaan
tai koko kädellään vaakasuorasti viittoen merkitsee kirjainrivin sekä
pystysuorasti viittomalla itse kirjaimen aseman rivissä. Pitemmällä
välimatkalla tai ikkunan läpi keskustellessa on tarpeen pitää
kourassaan valkoinen nenäliina. Tällaista keinoa käyttäen "keskusteli"
toverini usein kävelemässä ollessamme eri ikkunain takana olevien
tuttaviensa kanssa.

Kun samana päivänä vartia, varsin nuori ja siistin näköinen mies,
pistäysi jollekin asialle Kyösti M:n koppiin, huomasi tämä hänen
puhuvan venäjää hiukan virolaisittain. Kysymykseensä, onko vartia
virolainen, sai hän myöntävän vastauksen. "Hänet minä koetan ostaa
palvelukseeni", oli heti välähtänyt herra M:n mieleen. Hänen
miettiessään suunnitelmaa vartian ostamiseksi pistäysi tämä päivän
kuluessa myöskin vanhemman veljen, Urho M:n, koppiin.

-- Kuulkaas, paljoko teillä on palkkaa toimestanne? -- kysyi tämä
vartialta.

-- Neljäkymmentä ruplaa kuussa, -- vastasi vartia kummastuneena.

-- Ettekö haluaisi ansaita lisäksi viisikymmentä ruplaa kuussa? --
kuului vangin seuraava kysymys.

-- Hm, mitenkä niin? -- mutisi vartia hämillään.

-- Kulettamalla vain silloin tällöin pieniä kirjelappuja minun ja
veljeni välillä.

Kiusaus oli tietysti vartialle liian suuri ja sopimus tehtiin siinä
tuokiossa. Urho-veli kirjotti heti muutamia sanoja paperipalalle ja
antoi sen vartialle veljelleen vietäväksi. Ja niinpä Kyösti-veljen
vielä miettiessä, kuinka ryhtyä vartiaa taivuttelemaan, aukesi
ruokaluukku hänen koppinsa ovessa, näkyviin vilahti vartian käsi, joka
nopeasti pudotti lattialle pienen, kokoon taitetun paperipalan, minkä
jälkeen luukku sulkeutui. Henkeään pidättäen riensi Kyösti M. ottamaan
ylös paperin, josta hän luki: "Voiko tähän poikaan luottaa? Lupasin
hänelle 50 ruplaa kuussa kirjeiden kulettamisesta. Vastaa heti, jos
olet saanut tämän. Urho."

Kyösti-veli etsi heti paperipalan ja kirjotti vastauksen, kutsui
vartian ja pisti sen huomaamatta tämän kouraan. Siten oli jatkuva
yhteys veljesten välille rakennettu. Puheenalainen vartia, joka oli
saanut jonkun verran koulusivistystäkin ja joka oli vain tilapäisesti
ruvennut vanginvartiaksi, siten välttyäkseen sotaan joutumasta, oli
nimeltään Omnapuu, vaikka hänen virolainen nimensä Shpalernajassa
olikin väännetty Jablokoviksi.

Tämän heimolaismiehen välityksellä pääsivät veljekset myöskin siskonsa
yhteyteen, joka koko heidän vankeusaikansa oleskeli venäjänkielen
stipendiaattina Pietarissa. Aluksi epäili Omnapuu kovin ryhtyä
salakuljettamaan kirjeitä vankilan ulkopuolelle. Eikä ihmekään, sillä
kaikki kaupungille lähtevät vartiat tutkittiin tarkoin vankilan
kansliassa ja ne, joiden huomattiin harjottavan petosta vankien
hyväksi, saivat vankeutta aina kolmeen vuoteen saakka. Mutta lopulta
rohkaisihe vartiamme ja otti viedäkseen kirjeen siskolle. Hän toimitti
Kyösti M:lle hienoa silkkipaperia, jolle tämä siskon kanssa aikaisemmin
sovituilla salamerkeillä kyhäsi kirjeen. Taittaen kirjeen pieneen
kokoon työnsi Omnapuu sen saapasvartensa vuoriin syntyneestä pienestä
reiästä sisään, onnistuen siten saattamaan kirjeen vankilan
ulkopuolelle. Samalla tavoin piilotettuna toi hän veljeksille siskon
vastaukset, joissa luonnollisesti oli kerrottuna kaikki tärkeimmät
uutiset.

Uutisista puheen ollen mainittakoon, että veljekset lopulta saivat
luettavakseen neljä Helsingin Sanomain numeroa viikossa. Se kävi
seuraavasti.

Sisko toi heille joka perjantai kaikenlaisia ruokatavaroita.
Tuomistensa ympärille kääri hän kaikki viimeksi saapuneet Helsingin
Sanomain numerot. Ne eivät kuitenkaan suoraan joutuneet vastaanottajain
käsiin, sillä osastonvartia poisti omassa nurkassaan tuomisten
ympäriltä kaikki liiat paperit, ennenkuin hän luovutti ne
asianomaiselle vangille. Täältä osastonvartian virka-aitiosta joutuivat
suomalaiset sanomalehdet Kyösti M:lle n.s. muusarpoikain välityksellä.
Ne olivat kaikkiin koukkuihin ja metkuihin perehtyneitä pietarilaisia
katupoikia, joita Shpalernajan rikosvankien joukossa oli aina melkoinen
määrä. Tällaisten poikaviikarien tehtävänä oli m.m. korjata kunkin
kopin edestä ne rikat (musar), jotka vanki oli kopistaan sinne
luutinut. Antamalla pojille runsaasti tupakkaa ja paperosseja oli
Kyösti M. saanut heidät ystävikseen. Niinpä saatuaan siskonsa
salakirjeestä kuulla, että tämä vartavasten pani aina ruokatuomistensa
ympärille joukon tuoreimpia Helsingin lehtiä, kuiskasi hra M.
muusarpojille, että he osastonvartian aitiota siivotessaan ottaisivat
paperitöryn joukosta suomalaiset sanomalehdet ja toimittaisivat
hänelle. Pojat, aina valmiina kaikenlaiseen vehkeilyyn, tekivät uusien
tupakkalahjojen toivossa työtä käskettyä. Lakaistessaan lauantai-aamuna
osastonvartian virkapoksia käärivät he suomalaisiksi huomaamansa lehdet
kokoon ja työnsivät vikkelästi housunkauluksensa alle. Kulkiessaan
sitten pitkin käytävää Kyösti M:n kopin ohitse, viskasivat he vartian
silmän välttyessä saaliinsa kopinoven päällä olevaan avaraan
ilma-aukkoon. Siten saapuivat tuoreimmat kotimaan uutiset Kyösti M:lle
kuin konsanaan postiluukusta pudoten.

Täten saatuja sanomalehtiä ei hra M. päiväsaikaan kuitenkaan uskaltanut
käsitellä, vaan kätki ne vesikranan alla olevan suppilon taakse, joka
oli hiukan seinästä irtaantunut. Vasta illalla, kun osastonvartia oli
lukinnut kopit omalla avaimellaan, otti hän aarteensa esille.
Ahmittuaan lehdet läpi leikkasi hän kustakin numerosta Tiituksen
kirjeet sekä tärkeimmät poliittiset uutiset, jotka sitten seuraavana
päivänä Omnapuun välityksellä kulkeusivat Urho-veljen nautittaviksi.

Kun Kyösti M. säästelemättä jakeli priimatupakkaa niin vartioille kuin
yleensä kenelle hyvänsä vankilan asukkaista, joiden kanssa joutui
kosketuksiin, ja kun hänellä aina oli jokaiselle lausuttavana iloinen
sana sekä puhuttelussaan käytti jokaisesta joko gaspadin-nimeä tai
yleensä paria astetta korkeampaa arvonimeä, tuli hän laajoissa
vankilapiireissä ennen pitkää tunnetuksi reiluna, iloisena ja
anteliaana pohattana. Eräänä päivänä löysi hän ostopäivälliseen
kuuluvain parin leipäviipaleen välistä pienen "sapiskan". Siinä
vankilan kokki teki tiedoksi, että jos gaspadin Massinen tahtoisi
häntäkin muistaa tupakalla, niin hän vuorostaan muistaisi gaspadin
M:sta ruokia jakaessaan.

Palauttaessaan tyhjät ruoka-astiat pisti hra M. kannelliseen
soppa-astiaan paketin hyvää tupakkaa. Seuraukset tulivat heti
illallista jaettaessa näkyviin. Ostoillallisiin kuului usein
riisiryynipuuroa, jota tavallisesti oli noin tuuman vahvuisesti syvän
kupariastian pohjassa. Tällä kertaa oli astia kuitenkin reunojaan
myöten täynnä puuroa. Ja kun hra M. tyytyväisenä pisti lusikkansa
puuroon, huomasi hän sen palvelevan vain kuorena: sisällä oli mehevä
kananpaisti. Sen jälkeen löytyi illallispuurosta aina jotakin hyvää,
milloin lehmänkieli, milloin häränpaistia, milloin taas uiskenteli
puuro keltaisessa voinsulassa. Herra M. lähetti tavan takaa tyhjäin
astiain mukana tupakkaa ja niin jatkui päivästä päivään hedelmällinen
vuorovaikutus hänen ja kokin välillä.

Muutamia viikkoja ennen vallankumousta muutettiin Omnapuu tavallisen
koppivartian toimesta kävelyvartiaksi. Sen kautta kävi veljesten ja
heidän siskojensa välinen kirjeenvaihto paljon työläämmäksi. Mutta
kokonaan se ei silloinkaan loppunut. Vankien kulkiessa yksitellen
kopeistaan pihalle olivat kävelyvartiat, yhtä lukuunottamatta,
hajaantuneina pitkin niitä käytäviä, joita myöten kunkin vuoron vankien
tuli kulkea. Niinpä oli Omnapuullakin paikkansa eräässä käytävän
käänteessä. Jos nyt esim. Kyösti M:llä oli kirjelippu veljelleen, pisti
hän sen Omnapuun sivu kulkiessaan huomaamatta tämän kouraan. Omnapuu
kätki ohueksi rullaksi kierretyn kirjeen savukkeen varsipaperin sisään.
Tulipa sitten Urho-veljen kävelyvuoro. Omnapuu käyskelee lavalla
toisten vartiain joukossa ja polttelee paperossia. Kun se on loppuun
palanut, viskaa hän pätkän huolettomasti hyppysistään. Että pätkä
sattuu putoamaan Urho M:n kävelykarsinaan, siinähän ei kukaan huomaa
mitään tavatonta. Samalla tavoin voi tuo kunnon Omnapuu silloin tällöin
sinkauttaa Kyösti-veljen kävelykarsinaan loppuun poltetun paperossin
pätkän, jonka tämä kenenkään huomaamatta kiihkeästi onkii ylös ja
visusti talletettuna kulettaa koppiinsa. -- -- --

Myöskin rahaa käytetään venäläisissä vankiloissa lahjomisvälineenä.
Sitä olivat jotkut Shpalernajan suomalaisetkin viljelleet. Raha on
vangin saatava huostaansa tietysti salakuljetuksen kautta. Ja
huolellisesti on sitä samoinkuin muutakin luvatonta tavaraa kopissa
säilytettävä. Noin kerran kuussa pannaan nimittäin jokaisessa kopissa
toimeen perinpohjainen tarkastus. Kaksi tai kolme vartiaa astuu silloin
koppiin, vanki komennetaan perälle seisomaan ja miehet ryhtyvät
nuuskimaan. Kaikki nurkat käydään läpi, vuode pengotaan yksin
vaatekappalein ja lopuksi koplotellaan itse vanki joka puolelta.

-- No on shiul rahaa? -- kysyy aina tällaisissa tarkastuksissa
puolileikillään osastonvartia.

-- On kyllä, -- vastaan minä samalla sävyllä.

-- Ka missä?

-- Kanslian päällikön huostassa.

Pari kertaa osuvat he tällaisessa tarkastuksessa löytämään avuttoman
läkkipeltisen veitsemme, minkä he juhlallisesti takavarikoivat. Me
puolestamme tilaamme heti seuraavana perjantaina anjovispurkin, jonka
kannesta valmistamme uuden veitsen, keksien sille entistä paremman
talletuspaikan. Rahaa ei meillä kopissamme ole kertaakaan. Sen sijaan
on uudella naapurillamme, Jussi V:llä, pari sataa ruplaa sarkaisen
päällystakin kaulukseen ommeltuna. Sen löytävät vartiat vähää ennen
vallankumousta suoritetussa koppitarkastuksessa sekä pistävät
riemumielin taskuunsa tuon kelpo saaliin.



XVIII

SYDÄNTALVEN PÄIVIÄ. UUSI NAAPURIMME.


Pari viikkoa meikäläisten joulun jälkeen seuraa vastaava venäläinen
juhla. Hiukan enemmän juhlatunnelmaa huomaa silloin Shpalernajan
kolkossa ilmapiirissä. Joulukuusta ei kyllä ole, kuten suomalaisissa
vankiloissa on tapana, eikä ruokakaan poikkea arkipäiväjärjestyksestä,
mutta käytävän kulmissa palavat kynttilät jumalankuvain edessä,
vartiain rinnassa killuvat kunniamerkit ja kaikki työntouhu on
useammaksi päiväksi lakannut.

Toverini on kaukaisesta kotikylästään saanut mehevätä kinkkua sekä
pussillisen maammo-vanhan leipomia nisupullia, jotka matkalla kuitenkin
ovat kuivettuneet kivikoviksi. Niitä maistellessamme kiinnyn minä
ottamaan selvää Aksinivan kylän elämästä. Toverillani ei kaikesta
päättäen ole mitään hauskoja lapsuuden muistoja, sillä kyselemättä ei
hän innostu juuri mistään kertomaan. Mutta minä olen hellittämätön kuin
pedantti opettaja läksyjä kuulustellessaan ja pala palalta saan minä
kokoon venäläisen talonpoikaistalon ja sitten kokonaisen kyläkunnan,
niin että sen elämä on havainnollisena edessäni. Kun vertaan sitä
sitten suomalaiseen kylään kansakouluineen, nuorisoseuroineen ja
työväenyhdistyksineen, huomaan eron suureksi kuin yöllä ja päivällä --
kuten se on lähes kaikillakin suomalaisen ja venäläisen elämän aloilla.
-- -- --

Kylmä ja harmaa sydäntalven päivä liittyy toiseensa. Olisi niin hauska
tavata jälleen tovereita, mutta turhaan minä aina päivällisajan mentyä
odotan, että tultaisiin hakemaan pöytäkirjojen ääreen.

-- Vilkuuna, kirkkoon! -- ilmottaa sen sijaan eräänä päivänä tammikuun
lopulla vartia Savitajev, pistäen ruokaluukusta päänsä näkyviin.

-- Kirkkoon? ihmettelen minä toverilleni. Mutta sitten muistan Vuoksen
kertoneen, että meille joidenkin kansalaistemme toimesta puuhataan
suomalaista jumalanpalvelusta. Sellainen tässä on nyt varmaankin
kysymyksessä. Mutta missähän se pidetään? Ehkä meidät suuren vartioston
saattamina viedään Pietarin suomalais-ruotsalaisen seurakunnan
kirkkoon? Joka tapauksessa tuottaa se harvinaista vaihtelua.

-- Pitääkö olla palttoo? -- kysyn, kun Savitajev avaa oven.

-- Njet-njet!

Käytävään astuessani näen sinne kokoontuneen miehiä joka suunnalta.
Pian ovat koolla kaikki oman pöytäkirjaryhmäni miehet sekä paljon muita
lisäksi. Se on kirjava joukko eri-ikäisiä miehiä. Minun jälkeeni tulee
kopistaan Jussi V. länttäisine pieksuineen, sarkatakkineen ja miltei
olkapäille ulottuvine hiuksineen. Nyt vasta saan tilaisuuden kädestä
pitäin tervehtiä nuorta naapuriani. Samoin Riekkiä, jonka tätä ennen
olen vain kolmasti vilahdukselta nähnyt käytävässä. Ja entäs Kemppaisen
Jaakko, vanha nuhteeton patriootti, joka jo Bobrikovin vuosina sai olla
tulessa! En ole toistakymmeneen vuoteen nähnyt miestä ja tuskinpa olen
nyt häntä tunteakaan sen punertavan ryssänparran takaa, minkä hän on
ehtinyt täällä itselleen kasvattaa.

Kahteen riviin meidät komennetaan pitkin käytävän ulkoseinää. Ja sitten
saapuu kirkkoherra Malin, vanha-lutherilaiseen, avarahihaiseen
pappiskauhtanaan pukeutuneena. Ystävällisesti tervehtii hän meitä,
hiljalleen astuessaan pitkin "rintamaamme". Häntä saattaa itse
vankilapäällikkö ja perässä seuraa lukkari.

Käytävän nurkkaan on nostettu pöytä. Sen taakse asettuu kirkkoherra
Malin ja me ryhmitymme pöydän eteen. Lukkari jakaa meille pieniä
virsikirjoja ja hetken perästä kajahtaa Shpalernajan ummehtuneissa
käytävissä voimakkaana ja täyteläisenä tuttu jouluvirsi: "Enkeli
taivaan lausui näin".

Rinnallani seisoo nuori runoilija A., jonka olen jo aikaisemmin
lukijalle esittänyt. Innostunut ilme kasvoillaan veisaa hän täydestä
sydämestä. Mutta yhtäkkiä kumartuu hän puoleeni ja kuiskaa:

-- Jahka täältä kerran päästään pois, niin minä julkaisen oikean "Buch
der Lieder'in."

Seuraavassa hetkessä oli hän jälleen syventynyt virteen.

Minä koetan seurata hänen esimerkkiään, mutta toisella puolellani
seisoo Kemppainen ja minulla olisi niin paljon keskusteltavaa hänen
kanssaan. Ja niinpä kumartuvat päämme vasten tahtoamme toistensa
puoleen ja virsikirjan suojassa käy kiihkeä supatus. K:n kertoessa
vangitsemisestaan ja olostaan Oulun lääninvankilassa huomaan, että
hänen povessaan asuu yhtä kiihkeä viha Enehjelmiä kohtaan kuin kenessä
toisessa hyvänsä, joka on saanut hänen tyranniuttaan maistaa.
Vanginpuvussa ja käsiraudoissa on K. tuotu Oulusta Viipuriin. Ja
santarmipäällikkö Tsherkashenov, joka minulle oli aina niin kohtelias,
kuuluu hänelle olleen oikea paholainen.

Lämpimiä lohdutuksen sanoja puhuu meille kirkkoherra M. Kaikesta
päättäen ymmärtää hän hyvin meidän asemamme ja mielentilamme eikä siis
voi loukkaantua siitä, että saarnan kestäessä yksi ja toinen pää
kumartuu naapurinsa puoleen, samalla kuin sieltä ja täältä joukon
keskeltä kuuluu hiljaista kuiskutusta. Onhan jokaisen mieli niin
tulvillaan asioita ja tällaista tilaisuutta kohtalotoverien tapaamiseen
tuskin enää saatanee.

Kun yksinkertainen suomalainen jumalanpalvelus on päättynyt, seuraa
sama toimitus toisella kotimaisella kielellä. Suomenkieliset saavat
palata koppeihinsa, mutta minä jään Kemppaisen kanssa vielä jälelle,
saadaksemme jatkaa yhdessäoloa. Ruotsinkielisten ryhmässä kiinnittää
huomiotani nuori turkulainen B., jonka parrattomilla, selkeillä
kasvoilla asuu mitä täydellisin lapsen viattomuus. Hänen rinnallaan
seisoo mitä suoranaisin vastakohta: pönäkkä, sarkapukuinen Korsnäsin
ukko, jonka monipoimuiset, parkkiintuneet kasvot ovat kuin kirveellä
veistetyt. Näkee niin selvästi, että ne ovat senkin seitsemän kertaa
olleet alttiina Pohjanlahden ahavalle. Kerrotaan, että korsnäsiläiset
("kosungar"), jos heiltä esim. Austraaliaan joutuessaan kysytään
kotimaata, vastaavat olevansa Korsnäsistä -- eikä mitään muuta lisäksi.
Varmaankin on tuon kunnianarvoisan hylkeenpyytäjän mälliä purevasta
suusta singonnut äkäinen protesti, kun Mashkevitsh tekeytyen
tietämättömäksi hänen korsnäsiläisyydestään, on merkinnyt hänet
pöytäkirjoihinsa Venäjän alamaiseksi. Mieli virkeänä palaamme
jumalanpalveluksen päätyttyä koppeihimme. Erottaessa saan tilaisuuden
todeta, että Kemppainen asuu minun läheisyydessäni viidennessä
kerroksessa. Samoin pääsen selville, että Jussi V:n toisella puolen on
myöskin suomalainen, jo harmaatukkainen opettaja S. Kaukolasta. Hänen
rinnallaan asuu kemiläinen V., josta olen jo ennemmin maininnut, ja
hänestä muutama numero eteenpäin on Kemppaisen koppi.

Jumalanpalveluksen kestäessä esittäysi minulle myöskin proviisori S.,
jonka kanssa olen jo pari kuukautta ollut päivittäisessä
kanssakäymisessä, mutta jota en silti ole vielä kertaakaan nähnyt.
Nuori, miellyttävän näköinen mies. Hän kertoo saaneensa täällä
Shpalernajassa tavata äitiään. Tältä on hän m.m. kuullut, että
santarmit ovat Jepualla ampuneet insinööri von Essenin, kun tämä heidän
tullessaan häntä vangitsemaan koetti päästä pakoon heidän käsistään.
Herra E:n omalla kotipihalla ovat he tuon konnantyönsä tehneet.
Sellaisia siis nykyään tapahtuu Suomessa! Niinhän oli muutoin vähällä
minunkin käydä, sillä ilmottivathan vangitsemaan saapuneet oululaiset
poliisit, että heillä on kuvernööri Enehjelmin käsky ampua minut, ellen
hyvällä antaudu, ja osottihan heistä ainakin yksi kunnioitettavaa halua
panna toimeen tuon jalon käskyn.

Jussi V:n kanssa keskustelemme telefoonitse monesti päivässä. Mutta
sitä paitsi meillä on mutkattomampikin tapa vaihtaa suullisesti
ajatuksiamme. Se on tuo H:n minulle neuvoma: huhuilla suoraan seinän
läpi. Kun me tavallisesti istumme pöydän ääressä, jotka ovat juuri
samalla kohtaa eri puolilla seinää, käy juttelumme varsin näppärästi.
Jos jommallakummalla sattuu olemaan mielessä jotakin sanottavaa,
napasee hän pari kertaa seinään. Toinen vastaa samalla merkinannolla ja
heti painaa kumpikin korvansa seinään sekä asettaa kämmenensä niin,
että sen toinen syrjä peittää suun, toinen vastaa seinään. Tällöin
kantautuu kohtalaisen kovaääninen keskustelu seinän läpi. Kuitenkin
käytämme tätä keinoa ainoastaan lyhempään sananvaihtoon. Pitempiä
jutteluita varten avaamme aina telefoonin.

Vähän aikaa sen jälkeen kun olemme jumalanpalveluksesta palanneet,
ilmottaa V. minulle seinän läpi:

-- Minua ei Mashkevitsh ollut luvannut jumalanpalvelukseen.

-- Mutta tehän olitte siellä.

-- Vartia oli erehdyksestä laskenut. Nyt kävi osastonvartia minulta
pyytämässä, etten sanoisi olleeni kirkossa, jos Mashkevitsh kysyy.

-- Vai niin. Mutta mitähän Mashkevitsh sellaisella kiellolla tarkottaa?

-- Kai se pitää minua niin vaarallisena.

Jussi V. on talollisenpoika Kajaanin puolesta ja oppilas Helsingin
normaalilyseossa. Maailmansodan alkuaikoina on hän kuitenkin tehnyt
kuten entiset Viipurin teinit, jotka vihollisen maata uhatessa
heittivät kirjansa nurkkaan ja astuivat isänmaan puolustajain riveihin.
Monessa on hän ehtinyt olla jo mukana ja seikkailuistaan kertomalla on
hän valmistanut minulle monta hupaista hetkeä. Hän on aina tyyni,
kylmäverinen ja neuvokas poika, oikea synnynnäinen Tapani Löfving.
Kokonaisen teoksen täyttäisivät hänen retkensä ja seikkailunsa. Saakoon
tässä sijansa yksi, koska se niin hyvin valaisee hänen liukkauttaan.

Edellisen talven aikana on hän kerran Helsingissä käymässä ja yöpyy
insinööri B:n luo. Hän nukkuu sohvalla täysissä pukimissaan, ollakseen
aina valmis liikkeelle lähtemään. Kello kahden aikaan yöllä saa hän
aihetta mennä W.C:hen. Siellä viipyessään kuulee hän, että etehisen ovi
avataan salakähmäisellä tavalla ja useampia henkilöitä astuu sisälle.
Heti arvaa hän, että B:tä uhkaa kotitarkastus ja vangitseminen.
Etehisen läpi kulkiessaan koettavat tulijat W.C:n ovea ja kun huomaavat
sen sisältä lukituksi, jää oven taakse yksi vartioimaan, toisten
mennessä B:n huoneeseen. V. laittaa palttoonsa, jonka hän kaiken
varalta on ottanut mukaansa, käsivarrelleen sekä tarttuu hiljaa
lukkoon. Juuri kun vartia on kumartunut kuuntelemaan, onko W.C:ssä
mahdollisesti useampiakin henkilöitä piilossa, tyrkkää V. oven rajusti
auki, niin että se kolahtaa vartiaa päähän ja tämä kellahtaa nurin
lattialle. Samassa loikkaa V. hänen ylitseen sekä syöksyy ovesta ulos
ja rappusia alas. Mutta pohjakerroksessa tulee hän pahki vielä yhteen
vartiaan. Hetkeäkään hukkaamatta kietasee hän palttoonsa tämän pään
ympärille ja syöksyy ulos kadulle. Vartia ei ehdi hänen kintereilleen,
hyvänä juoksijana pääsee V. hänestä eroon sekä turvaan erään toisen
tuttavansa luo, joka loppuyöksi kätkee hänet kellariinsa. Seuraavana
päivänä kiertää hän Kaisaniemen kautta asema-alueelle, nousee
ensimäiseen lähtövalmiiseen junaan ja vierii pois epäkiitollisesta
Helsingistä.

-- Kerran minä olin junassa joutua pahaan kiikkiin, -- kertoo hän
toisekseen. -- Minä juttelin erään kauppamatkustajan kanssa, katsellen
matkailijayhdistyksen kartastoa. Se herätti junassa olevan santarmin
huomiota ja hän ryhtyi meitä mukamas pidättämään. Mutta kun minä olin
tiukkana ja minulla lisäksi sattui sillä kertaa olemaan passit
selvillä, jätti hän meidät lopuksi rauhaan. Hullusti siinä muuten olisi
käynytkin, sillä minulla oli hyllyllä kapsäkki täynnä mauserpistooleja.

Pari kertaa ennen lopullista vangitsemista on hän ollut jo kiinni,
mutta päässyt kummallakin kertaa livistämään. Viime kerralla kiinni
joutuessaan sekä Ouluun tuotaessa on V:n irtaimistoon kuulunut paitsi
eväspussia myöskin saha ja kirves, minkä vuoksi hän Enehjelmin hänen
ammattiaan koskevaan kysymykseen vastasi olevansa sekatyömies.

-- Valehtelet, lyseolaiseksihan sinut on passiin merkitty! -- oli
Enehjelm tiuskaissut.

-- Niin siihen aikaan kun minä passin otin, mutta viime aikoina minä
olen liikkunut sekatöissä ja olen aikonut ruveta harjottelemaan
poromieheksi, -- oli V. rauhallisesti vastannut.

-- Mistä se Mashkevitsh teitä oikein syyttää? -- kysyn kerran
tuttavuutemme alussa V:ltä.

-- Saksassa olosta, värväyksestä, vakoilusta, aseiden kuletuksesta,
niistä Arkangelin räjähdyksistä... -- luettelee V. rauhallisesti,
lisäten lopuksi: -- Kyllä kai tässä hirteen taitaa joutua.

-- No onko hänellä sitten mitään todistuksia siitä, että te olisitte
kaikkea tuota tehnyt?

-- Kyllä hän ainakin tietää minun kerran pommeja kulettaneen.

-- Oletteko sen itse myöntänyt?

-- Myönsinhän minä. Sanoin ottaneeni rajalta tuodakseni muutamia
pommeja Etelä-Suomeen, mutta en muka viitsinytkään viedä niitä
määräpaikkaan, vaan viskasin ne Kruunupyyssä Åkervikin kievarin luona
metsään.

-- Narrasitte siis?

-- Narrasin.

-- Mutta entäs jos ne etsivät sieltä metsästä ja kun eivät löydä, niin
väittävät teidän vieneen ne perille?

-- Minä kirjotin täältä siskolleni, että toimittaisivat sinne metsään
muutamia pommin tapaisia siltä varalta, että he lumen lähdettyä
menisivät nuuskimaan.

-- Täältä! Kuinka te täältä saatoitte sellaista kirjottaa?

-- Minä kirjotin sylellä tavallisen kirjeen loppuun. Sisareni tietää
keinon, millä hän saa sellaisen kirjotuksen näkyviin. -- -- --

V:llä ei Shpalernajaan tuotaessa ole ollut muuta irtaimistoa kuin mitä
hän päällään kantoi. Heti tultuaan on hän kirjottanut siskolleen
Helsinkiin sekä pyytänyt toimittamaan itselleen rahaa, ruokatavaroita
ja alusvaatteita. Mutta Helsingistä ei kuulu mitään. Vähitellen käy
selville, että hra Mashkevitsh on pidättänyt kaikki siskon toimittamat
hyvyydet: ruokatavarat, kirjeet, vaatteet ja rahat. Niin saa V. olla
likaisissa vaatteissaan ja riekaleiksi kuluneissa sukissaan sekä kärsiä
alituista nälkää.

-- Kuulkaa, pitäkää kävelemään mennessä silmänne auki, -- huudan minä
hänelle eräänä päivänä seinän läpi. -- Me jätämme toisen ja kolmannen
kerroksen väliselle portaalle pienen paketin voita.

Se joutuu onnellisesti V:n huostaan ja illalla teetä juodessamme lausuu
hän:

-- Kylläpä maistui voileipä ihanalta!

Toisella kertaa toimitamme hänelle samalla tavoin hiukan teetä ja
sokeria. Mutta nämä meidän vaatimattomat salakuljetuslahjamme eivät
sentään suuria merkitse ja hänen elämänsä on jäytävää paastoa aamusta
iltaan. Että hän elää saman tapaisissa herkuttelevissa mielikuvissa
kuin minäkin aikaisemmin syksyllä, sen huomaan hyvin siitä, että hän
eräänä päivänä ikäänkuin omia aikojaan naputtelee pöytänsä kanteen
lauseen:

-- Miltähän maistuisi Königin pihvi ja sen päälle puolikas punssia
kahvin kanssa?

Mashkevitshin tapoihin kuuluu käyttää nälkää ja muita epäinhimillisiä
keinoja hermostuttaakseen vankejaan ja saadakseen heidät siten
tunnustamaan. Jussi V:tä pitää hän ulkoasun perusteella arvatenkin
yksinkertaisena ja heikkoluontoisena maalaispoikana, johon hän luulee
noiden barbaaristen keinojensa piankin tehoavan. Mutta tässä
kylmäverisessä nuorukaisessa on hän kohdannut väkevämpänsä, sen tulee
hän piankin havaitsemaan.

Hän aavistaa -- ja puolittain ehkä tietääkin -- V:n olleen monessa
mukana ja tekee sen vuoksi kaikkensa, saadakseen häneltä puserretuksi
tärkeitä tietoja. Yhtä mittaa kuletuttaa hän V:tä luonaan
kuulusteluissa, käyttäen vuoroin uhkauksia, vuoroin lupauksia.

-- Mashkevitsh oli tänään kovin kiukuissaan ja uhkasi, että minut
piammiten hirtetään, -- kertoo V. eräänä iltana kuulustelusta
palattuaan.

-- Mutta sehän nyt on raakalaismaista menettelyä, -- huomautan siihen.
-- Tietysti hänelläkään ei ole mitään valtaa ilman oikeudenkäyntiä
ihmisiä hirtättää.

-- Minä vastasin, että hyvä on, kun pääsee pian pois täältä nälän ja
lian keskeltä. Tulkkityttö oli itkeskelevinään.

Seuraavasta kuulustelusta palatessaan kertoo V.:

-- Nyt oli Mashkevitsh aivan päinvastaisella tuulella. Esiintyi niin
kohteliaasti ja sanoi säälivänsä minun nuoruuttani. Lupasi heti
paikalla laskea minut vapaaksi, jos vain ilmaisen hänelle muutamia
asioita.

-- No minkälaisia asioita ne olivat?

-- Ensin tahtoi hän tietää, missä Suomessa on langaton telegrafiasema.
Sitten kyseli hän asevarastoista ja lopuksi näytti hän minulle suuren
joukon valokuvia -- niiden joukossa oli teidänkin valokuvanne -- ja
pyysi kertomaan kaiken, mitä tiedän niistä henkilöistä. Varsinkin
näytti hän minulle muutaman vanhemman puoleisen herran valokuvaa ja
lupasi, että minä saan suoraapäätä hänen kansliastaan lähteä
vapauteeni, jos vain kerron, mitä siitä herrasta tiedän.

-- Tunsitteko häntä?

-- En.

-- No mitäs vastasitte Mashkevitshin lupauksiin?

-- Vastasin, että jos minä nyt tosiaankin tietäisin noista asioista,
joita te minulta utelette, sekä kertoisin niistä teille, niin olen minä
varma, ettette te kuitenkaan laskisi minua vapaaksi, sillä milloin te
venäläiset olette meille suomalaisille lupauksenne pitäneet?

-- Se oli oikein! Mutta mitäs Mashkevitsh siihen tuumasi?

-- Suuttui silmittömästi ja ajoi minut tieheni.

Muutoin sopii tässä mainita, että jotkut harvat suomalaisista vangeista
olivat Mashkevitshin lupausten houkuttelemina tehneet joukon
tunnustuksia, pääsemättä silti sen paremmin vapaaksi.

Erään kerran on V. Mashkevitshin luona tavannut muutaman Pietarin
kuuluisaan suojelusosastoon kuuluvan vanhan santarmieverstin.

-- Minut nähdessään, -- kertoo V. -- kysyi se Mashkevitshilta, mistä
minua syytetään, ja kun Mashkevitsh oli hiukan selvitellyt minun
syntirekisteriäni, alkoi äijä suu vaahdossa räyhätä minulle, pudisti
nyrkkiään nenäni edessä ja lopuksi näytti nuoransilmukkaa. Minä kun en
paljoakaan ymmärtänyt hänen turinastaan, katsoin vain häntä vasten
naamaa ja nauroin.

Muutamana iltana, kun minä olin jo asettunut makuulle, avataan V:n
kopin ovi ja hänet viedään jonnekin.

-- Minnekä ne häntä näin myöhällä veivät? -- kysyy toverini kummissaan
ja istahtaa vuoteeni reunalle.

-- En tiedä. Ehkä Mashkevitshin luo.

-- Mutta miksi näin myöhällä?

Minä en kykene antamaan siihen mitään selitystä ja hetken mietittyään
arvelee toverini vakavin ilmein:

-- Jos ne koettavat pieksämällä saada häntä tunnustamaan?

Tunnen ruumiini karahtavan kylmäksi. Voisiko sellainen olla
mahdollista? Olen kyllä lukenut hyvinkin pöyristyttäviä kertomuksia
valtiollisten vankien kohtelusta Venäjällä, mutta olen luullut niiden
kuuluvan vähintäänkin suurlakon takaiseen menneisyyteen.

-- Ei kai toki täällä Venäjälläkään enää sellaista menettelyä käytetä?
-- katkaisen minä vihdoin tukalan äänettömyyden.

-- Ohoo, etteikö käytetä! -- vastaa toverini sellaisella sävyllä, että
oletko sinä ainoa muukalainen, joka et näitä tunne.

-- Tiedättehän Davydovin tuolla Golikovin takana? -- kysyy hän sen
jälkeen.

Niin, tiedän kyllä; se on siististi, miltei keikarimaisesti puettu,
älykkään näköinen, hinterä nuori mies. Kuuluu olevan anarkisti ja
Solovjovin tovereita.

-- Kun häntä vangitsemisen jälkeen, -- jatkaa toverini, -- oli
suojelusosastossa kuulusteltu, ojensi santarmiupseeri hänelle kynän ja
käski kirjottaa nimensä pöytäkirjan alle. Mutta Davydov kieltäysi,
koska pöytäkirjaa ei oltu hänelle luettu ja koska hän tiesi, että
santarmit panevat niihin mielivaltaisesti mitä itse haluavat. -- Aa,
vai et kirjota! huusi upseeri, antaen merkin saapuvillaoleville
santarmeille. Silloin alkoi sadella nyrkin iskuja Davydovin kasvoille,
hartioihin, selkään, niin että hän, hento mies, lopulta vaipui
pyörtyneenä lattiaan. Nyt kaatoivat he kylmää vettä hänen päälleen ja
raahasivat koppiin. Seuraavana päivänä vietiin hänet jälleen saman
upseerin eteen. -- Kirjota alle! sanoo tämä ja ojentaa kynää. -- En
kirjota, ennenkuin saan tietää mitä pöytäkirjassa on! vastaa Davydov.
Taas antaa upseeri merkin ja iskuja alkaa sadella kuin rakeita, kunnes
Davydov pyörtyy ja hänet raahataan koppiinsa. Sama leikki uudistui
seitsemänä eri päivänä ja lopulta olivat Davydovin kasvot ajettuneet
yhdeksi tonkiksi.

-- Hyi kauheaa! Eikö hän voinut saada lääkärintarkastusta sekä sen
perusteella tehdä valitusta sellaisesta petomaisuudesta?

-- Hän vaati lääkäriä, mutta se oli tietysti samassa koplassa
suojelusosaston kanssa, -- vastaa toverini hartioitaan kohauttaen. --
Silmäsi vain välinpitämättömästi Davydovia ja määräsi sitten jotakin
rasvaa. Siinä kaikki!

-- Entä te? Oletteko te ollut suojelusosastossa?

-- Kyllä, kaikki valtiolliset vangit joutuvat ensiksi suojelusosastoon.

-- No löivätkö teitä?

-- Eivät, vaikka ei paljon puuttunutkaan. Kun minut vietiin sisälle,
sain jäädä isoon etuhuoneeseen hetkeksi odottamaan. -- Mitäs seisot?
Kävele! karjasi minulle eräs santarmi. Kuu minä aloin kävellä, karjasi
toinen: -- Mitä kävelet, seiso alallas! Koettivat siten ärsyttää,
päästäkseen lyömään. Sitten tuli eversti, pui nyrkkiä ihan nenäni
edessä ja huusi, että minut hirtetään neljännestunnin kuluttua.

-- Hyi olkoon! Nehän käyttäytyvät kuin vesikauhuiset koirat! Kuinkakan
lienevät Golikovia kohdelleet? Ovatkohan häntäkin lyöneet?

Toverini vastaus oli hyvin kuvaava.

-- Da, njemnoshka, -- sanoo hän välinpitämättömästi, -- vähän poskelle
läiskäyttäneet.

Mitä mielityötä onkaan venäläiselle lähimmäisensä pieksäminen!
Ruoskalla, nagaikalla, on olennainen sijansa venäläisessä elämässä.
Vuosia sitten sain sattumalta käsiini erään pienen latinankielisen
kirjan, jossa eräs kuusitoistasataluvun hollantilainen lähettiläs
kertoi Moskovan matkalla tekemistään havainnoista. Hänkin oli
kiinnittänyt huomiotaan venäläisten pieksämisintoon. Tsaari pieksää
ylimpiä virkamiehiään, kerrottiin kirjassa, nämä taas alempiaan ja niin
edespäin aina talonpoikaan saakka, joka vuorostaan pieksää vaimoaan ja
lapsiaan. Niin täyttää pyhän Venäjän yhtämittainen ruoskan viuhina.

Tätä pieksämismaniaa ei suinkaan ole katsottava miksikään
kasvatusinnoksi, vaan on se selvästikin ilmaus venäläisen luonteen
sairaloisuudesta. Eihän venäläisellä pieksämisellä ole mitään
kohtuullista rajaa. Kun esimerkiksi venäläinen sotamiesjoukko ryhtyy
kurittamaan jotakin omaa toveriaan, niin jatketaan raakaa, järjetöntä
hakkaamista vielä sittenkin, kun uhri on käynyt tajuttomaksi tai
suorastaan henkensä menettänyt. Entä suuret joukkopieksäjäiset ja
pogromit? Kuinka ominaisia ja tavallisia ne ovatkaan venäläisessä
elämässä! Ehkä tuon pieksämisinnon Venäjän kansassa aiheuttaa
vaistomainen halu ruoskia itsestään ulos eräitä vissejä ominaisuuksia,
jotka arojen kansaa pidättävät ainaisessa kaaoksen tilassa.

-- Mutta eihän nyt toki tutkintotuomari ruvenne vankeja pieksämään? --
virkan hetken vaitiolon jälkeen.

-- Ja miksei rupeisi, -- vastaa toverini, -- kyllä sellaista on
vankiloissa tehty ihan viime aikoina ja voidaan vieläkin tehdä.

-- Mutta kukapa täällä pieksäisi?

-- Vartiat. Luuletteko, ettei esimerkiksi Petrov tutkintotuomarin
viittauksesta olisi siihen valmis? Ei muuta kuin: aa, lurjus!...

Toverini täydentää väitettään niin osuvin elein, että minä näen
ilmielävänä edessäni Petrovin julmin ilmein ryhtymässä lyömään
naapuriamme, ja kylmät väreet karsivat ruumistani. Mutta hetken
mietittyäni pidän minä sitä kuitenkin mahdottomana. Omia kansalaisiaan
voinevat kyllä pieksämällä pakottaa tunnustamaan, mutta kyllä he
sentään varovat sovelluttamasta meihin suomalaisiin sellaisia
raakalaistapoja. Jo pelkkä vaisto sanoo heille, että meitä suomalaisia
on kohdeltava sivistyneen maan kansalaisina. Sellaiset asiat vuotavat
vankilan muurien sisältä väkisinkin ihmisten tietoon ja he tietävät
kyllä, että me suomalaiset olemme hyvin kärkkäitä lyömään hätärumpua
ympäri Europan.

Aamulla olen heti teen jälkeen juttelussa V:n kanssa.

-- Minnekä teidät illalla niin myöhään vietiin?

-- Mashkevitshin luo.

-- No mitä sillä nyt oli teiltä urkittavana?

-- Kysyi, tunnenko metsänhoitaja L:n. Kun minä vastasin kieltävästi,
pisti hän eteeni L:n valokuvan ja kysyi, tunnenko sitä miestä. Mutta
minä en sanonut tuntevani. Nyt otti hän varastoistaan toisen valokuvan
ja huulillaan häijynilkinen hymy, kysyi tunnenko sitä. Näin siinä
kuvatuksi itseni yhdessä L:n kanssa. Tapasin hänet nimittäin viime
talvena Ruotsin puolella ja kun minä seisoin Haaparannan kadulla
taputtaen hevostani lautaselle sekä jutellen L:n kanssa, oli siitä
tilaisuudesta joku ryssän spiooni näpännyt valokuvan. Sitä nyt
Mashkevitsh tyytyväisenä näytti minulle. Minä tarkastelin hetkisen
kuvaa ja vastasin totisena, etten tunne. Mashkevitsh kohautti
hermostuneesti hartioitaan ja sanoi, että olettehan siinä itse
metsänhoitaja L:n kanssa. Mutta minä väitän santarmien petokseksi koko
valokuvaa. Sitten kehotti hän minua jälleen tunnustamaan olleeni
Saksassa sotilaskoulussa. Kun minä kielsin, pisti hän eteeni kolmannen
valokuvan, jossa näin itseni sotilaspuvussa erään toverini kanssa
istumassa maassa lepäävän lentokoneen siivellä. En käsitä
kuolemaksenikaan, kuinka siitä on valokuva voinut joutua Mashkevitshin
huostaan. No, minä en ollut millänikään, vaan väitin sitä jälleen
santarmivehkeeksi.

-- Pahasti te olette kiinni, -- pääsee minulta huomaamattani.

-- Joo, kyllä kai tässä hirteen lopuksi joutuu, -- arvelee siihen Jussi
V. rauhallisesti sekä jatkaa: -- Viime lopuksi alkoi se kysellä, olenko
minä ollut Arkangelin puolessa räjähdyksiä toimeenpanemassa. Sanoin,
etten ole ollut, mutta että minä kyllä tiedän, kutka siellä ovat
käyneet.

-- No kutka? kysyi hän silmät kiiluen. -- Rissanen ja Ahlstedt, minä
vastasin, mutta silloin hän suuttui ja ajoi minut taasen pois.

-- Toverini luuli, kun teidät niin myöhällä vietiin, että Mashkevitsh
koettaa pieksämällä saada teidät tunnustamaan. Mitäs jos he olisivat
sellaista yrittäneet?

-- Olisivatpahan vain koskeneet minuun, niin takaisin olisin lyönyt,
että...

Kuuluu selvästi, että Jussi V:llä tätä sanoessa hampaat natisevat,
joten pelkkä ajatuskin sellaisesta mahdollisuudesta on saanut hänet
hengessään julmistumaan. -- -- --

Seuraavana perjantaina kylvystä palattuamme kutsuu V. minut
telefooniin.

-- Kuulkaahan, -- sanoo hän, -- äskettäin saunaan mennessäni näin sen
vanhan herran, jonka valokuvaa Mashkevitsh näytti minulle ja lupasi
minut laskea vapaaksi, jos kerron mitä tiedän hänestä.

-- Mutta oletteko varma, että se oli juuri hän?

-- Minä olen ihan varma siitä ja sitäpaitsi sanoi hän minulle suomeksi:
hyvää huomenta.

Edelleen jutellessamme käy selville, että minäkin olen kylpyretkilläni
nähnyt tuon vanhan herran ja että hänen koppinsa on viidennessä
kerroksessa, ei kaukana meistä. Se on pitkä, ryhdikäs ja arvokkaan
näköinen herra, jonka tukka on ohimoilta vaalentunut. Minustakin on hän
aina tuntunut suomalaiselta.

Koetamme tiedustella häntä kaikilta niiltä suomalaisilta, joiden
yhteyteen suinkin pääsemme, mutta kukaan ei tiedä hänestä mitään.
Seuraavana perjantaina tulee V. jälleen saunasta palatessaan häntä
vastaan ja tuo arvoituksellinen vanha herra tervehtii häntä nytkin
suomeksi. Mutta sitten, pari viikkoa ennen vallankumousta, huomaamme
hänen koppinsa tyhjäksi (autiokoppien ruokaluukut ovat aina auki) ja
hän on hävinnyt keskuudestamme. En tätä kirjottaessanikaan vielä tiedä,
kuka hän oli.

Samaisessa viidennessä kerroksessa oli jonkun aikaa eräs
toinenkin arvokkaan näköinen suomalainen vanha herra, jota
vapautuspäivänä ei enää ollut vankilassa. Edellä kerrotussa
suomalaisessa jumalanpalveluksessa kiinnitti hän huomiotani. Hänellä
oli luusankaiset pänsneet ja päällään samettitakki ja kädet ristissä
rinnalla seisoi hän raskasmielisen näköisenä seinään nojaten. Eräiltä
tovereiltani kuulin, että Shpalernajaan olisi tuotu muuan vanhimpia
kuvaamataiteilijoitamme ja arvelin häntä siksi. En ole vielä saanut
todetuksi, oliko arveluni paikkansa pitävä.

Jussi V:n paastopäivät ovat loppuneet. Eräänä päivänä huutaa hän seinän
läpi:

-- Jo viimeinkin tuli ruokatavaroita. Minulla on täällä Elannon leipää,
voita, lohta, juustoa, teetä ja sokeria.

-- Sepä mainiota! Onneksi olkoon!

Vähän ajan kuluttua pyydän minä V:tä avaamaan telefooninsa, että
saataisiin pitempään jutella.

-- En minä nyt voi, -- vastaa hän.

-- Miksi ette?

-- Minä olen syönyt niin täyteen itseni, etten suju telefoonin ääreen.

Parin päivän kuluttua saa hän kuitenkin aihetta palautua vanhaan
paastojärjestykseen. Päivällisaikana sanoo hän minulle seinän läpi:

-- Minulta meni soppaa syödessä ruokahalu muutamaksi päiväksi.

-- Miten niin? Löysittekö russakan sopasta?

-- Paljon pahempaa.

-- Eihän vain hiirtä?

-- Vieläkin pahempaa.

-- No mitä ihmettä?

-- En minä ole oikein selvillä mikä se on, mutta kuvittelisin sitä
vaikka miksi.

Onneksi olen itse jo lopettanut ateriani, muutoin se olisi pysähtynyt
siihen. -- -- --

Jussi V:n kotoa tulleita kirjeitä ei Mashkevitsh luovuta hänelle.
Lisäksi on V. osastonvartialtamme kuullut, että ruokatavarat on
persoonallisesti tuonut hänen siskonsa, ylioppilasneiti, joka samalla
on pyytänyt saada veljeänsä tavata, mutta ei ole saanut siihen
Mashkevitshilta lupaa. Tästä on V. luonnollisesti kiukuissaan ja uhkaa
panna kovan kovaa vastaan. Kun häntä taas moniaan päivän kuluttua
käytetään Mashkevitshin luona, kertoo hän sieltä palattuaan:

-- Kun Mashkevitsh ei luvannut minun siskoani tavata, uhkasin minä
ruveta syömälakkoon.

-- No mitäs Mashkevitsh?

-- Sanoi että vaikka olisin syömättä niin kauan kuin kuolen, niin hän
ei anna siihen lupaa. Mutta saadaanpahan nähdä!

-- Aiotteko panna lakon toimeen?

-- Heti paikalla. Minä ilmotin siitä jo osastonvartialle ja hän lupasi
lähettää asiasta tiedon Mashkevitshille.

-- Mutta entäs kotoa tulleet herkut?

-- Saavat maata tuolla akkunain välissä, niihin en kajoa paremmin kuin
talon ruokiinkaan.

Ja niin on naapurini Jussi V. päättävästi pannut toimeen nälkälakon.

Sellainen lakko, jota venäläiset kutsuvat nimellä "galatofka", on
valtiollisten vankien kesken Venäjällä aivan yleisesti käytetty
taistelukeino. Se on huomattu ainoaksi ja samalla verrattain
tehokkaaksi aseeksi, millä vangit voivat ajaa läpi vaatimuksiaan. Tuon
tuostakin näkyi Shpalernajan saunakoppien kävelykarsinain seinissä
kehotuksia yleiseen "galatofkaan", mutta ainakaan laajemmassa ja
kestävämmässä muodossa ei sitä tietääkseni kuitenkaan pantu käytäntöön.

Paitsi taistelukeinona käytetään "galatofkaa" myöskin mielenosotuksiin,
jolloin se tietysti ei muodostu yhtä päivää pitemmäksi. Sellaisen
mielenosotuslakon pani toimeen suurin osa Shpalernajan valtiollisia
tammikuun kymmenentenä päivänä. Se on katkera merkkipäivä Venäjän
vallankumouksellisille, sillä sinä päivänähän hallitus v. 1906 vastasi
Pietarin kaduilla verisellä tavalla työväestön vaatimuksiin.

Jo useita päiviä ennen levisi naputustietä ympäri vankilaa keskinäinen
yllytys ryhtyä tammikuun kymmenentenä päivänä galatofkaan sekä samalla
kieltäytyä menemästä kävelemään. Varsin innokkaana agitaattorina
esiintyi toinen naapurimme Golikov. Urheasti viettikin toverini tuon
merkkipäivän ottamatta vastaan mitään talon puolesta tarjottua ruokaa.
Lakkoon yhtyivät jotkut suomalaisetkin, mutta allekirjottanut, pitäen
itseään jonkunlaisena sotavankina, jolla ei ole mitään tekemistä
venäläisten merkkipäiväin kanssa, söi ostetut ateriansa kuten muinakin
päivinä.

Seuraavana päivänä sai toverini kuulla, että Golikov itse oli
merkkipäivänä sekä syönyt että käynyt kävelemässä, käyttäytyen siis
kuin pappi, joka neuvoo muille tien, mutta ei itse sille jalallaankaan
astu. Toverini harmi ja suuttumus purkautui vähemmän valikoiduin
haukkumasanoin "sellaista sosialidemokraattia" kohtaan.

Mutta palaanpa nuoren suomalaisnaapurini yksityiseen galatofkaan.
Mielenkiinnolla ja myötätunnolla seuraan minä seinän takaa hänen
sisukasta kamppailuaan.

-- Miltäs tuntuu? -- tiedustan häneltä seuraavana päivänä.

-- Ei se ole niinkään vaikeaa kuin luulisi. Se huojentaa suuresti, kun
ryyppää välistä kiehutettua vettä.

-- Olisi parasta, ettette myöskään kulkisi kävelemässä, sillä ulkoilma
ja liikuntohan ovat omiaan kiihottamaan nälkää.

-- Olen sitä jo ajatellut ja ehkäpä en tänään enää lähdekään ulos.

-- Parasta se on ja siellä sisälläkin koettakaa pysyä, mikäli
mahdollista, yhdessä kohti.

Kolmantena päivänä vastaa V. tiedusteluuni:

-- Päätä alkaa omituisesti huimata ja silmiä tuntuu hämärtävän.

-- Vieläkö aiotte jatkaa?

-- No vaikka henki menisi, ellen vain saa lupaa tavata siskoani.

Totisesti on yhdeksäntoista vuotiaalla naapurillani oikea pohjalaisen
sisu, mutta kestäneekö se sittenkään taistelussa Mashkevitshin
häijymielisyyttä vastaan? kysyn huolestuneena itseltäni.

Neljäs päivä on kulumassa. Iltapuolella tuo osastonvartia sanan, että
Mashkevitsh on luvannut V:n tavata siskoaan.

Hurraa! Venäläisen tutkintotuomarin häijyys on lannistunut suomalaisen
sisun edessä!

-- Otin sapuskani jälleen esille ja kylläpä nyt mielellään haukkaakin
lohivoileipää, -- kuuluttaa V. seinän läpi, suu täynnä ruokaa. -- -- --

Sellaiselle kuin allekirjottanut, joka on tottunut sisällä vietettyyn
mietiskelevään elämään kirjojen ja kirjotusvehkeiden parissa, ei
vankikoppi ole läheskään niin tukala olinpaikka kuin ulkoilmaelämään
harjaantuneelle, toimintahaluiselle miehelle. Juuri toiminnan ja
jännityksen puutteesta kärsiikin naapuri V. kaikista enimmän.

-- Ihan tässä tahtoo tulla hulluksi, vaikka koettaisi kuinka totisena
olla, -- virkkaa hän eräänä päivänä seinän läpi.

Ahkeraan on hän pitkissä telefoonikeskusteluissa milloin minun, milloin
taas Vuoksen ja muiden naapuruudessamme olevien suomalaisten kanssa.
Monta hauskaa hetkeä valmistaa hän minulle kertomuksillaan ja milloin
juttelun aihe loppuu, rallattaa hän telefoonin ääressä porilaisten
marssia meidän toisten kuunnellessa. Sitten kiikkuu hän pitkin päivää
ylhäällä ikkunassa havaintoja tekemässä, tiedottaen aina minulle, ketä
suomalaisia kulloinkin on kävelemässä. Tapaa hänet kerran Petrovkin
akkunassa riippumassa ja uhkaa ampua, jos vielä sellaista huomaa, mutta
siitä huolimatta jatkaa V. kiipeilyään.

Muutaman harmaan pakkaspäivän saa hän kulumaan ilmaposteja
lähettelemällä. Hän kirjottaa käärepaperin palaselle kirjeen
"ensimäiselle punaposkineitoselle, joka tämän käsiinsä saa", käärii sen
pieneksi palloksi ja sitoo rullalangalla, johon hän jättää silmukan.
Venttiilin raosta pudottaa hän leivänmurenia ikkunan ulkokynnykselle,
työntää sinne keskelle kirjelaitteen ja pitää silmukkalangan toista
päätä hyppysissään. Pian on ikkunankynnyksellä joukko kyyhkysiä
tappelemassa leivänmurenista. Kun jonkun jalka sattuu silmukan
keskelle, nykäsee V. sen kiinni ja säikähtynyt kyyhkynen lähtee
lentoon, vieden matkassaan lemmenkirjeen tuntemattomalle kaunottarelle.
Kyyhkysiä, joiden jalassa killui pieni viaton "sapiska", lähti sinä
päivänä useampia liikkeelle V:n ikkunankynnykseltä.

Eräänä päivänä kävelemässä ollessamme kiinnittää huomiotani, että
vartiat lavalla tähystävät samaan kävelykarsinaan ja puhuvat jotakin
saksalaisesta sotilaasta. Kun sisälle palattuamme mainitsen tästä
V:lle, vastaa hän:

-- Minua ne tarkottivat. Kun Vuoksi tirkisteli venttiilin raosta esitin
minä hänelle saksalaista kaunomarssia. Sitä ne näkyivät vartiat
pysähtyneen katsomaan.

Kuluu taas joku päivä ja Jussi V. telefonoi minulle:

-- Kyllä tämä aika käy sietämättömän pitkäksi. Minä olen päättänyt
ruveta näyttelemään mielipuolta, että veisivät hulluinhuoneeseen.
Sieltä on sentään parempi päästä karkuunkin. Sellaisen varalta minulla
on takin kauluksessa kaksisataa ruplaa, jotka minä jo ennen
vangitsemista sinne ompelin. Oletteko koskaan lukenut kertomusta
eräästä puolalaisesta vallankumouksellisesta ylioppilaasta, joka
mielipuoleksi heittäytymällä onnistui vankeudesta karkaamaan?

-- En ole lukenut, mutta kyllä minä tunnen kirjallisuudesta muita
samanlaisia tapauksia. Kyllähän siinä on onnistumisen mahdollisuuksia.
Mutta menestyksellinen mielipuolisuuden näytteleminen on tietysti ylen
vaikeata.

-- Alkuunpääsy siinä on vaikeinta. Mutta minä alotan hirttäytymällä ja
sitten virottuani alan puhua sekavia, muuttuen vähitellen täyshulluksi.

-- Hm! Mutta kuinka te sen hirttämisen olette oikein ajatellut?

-- Minä sidon kaulahuivini klosetin vesitorven mutkaan ja vähää ennen
kuin vartia kiertää puolenyön tarkastuksella laitan minä itseni siihen
riippumaan. Minä olen kerran nähnyt hirttäytyneen miehen ja muistan
elävästi, minkälainen miini sillä oli. Samanlaisen otan minäkin. Kun
vartia vääntää sähkön palamaan ja tirkistää lasista, lähtee hän
tietysti suinpäin hakemaan osastonvartialta avainta. Yhdessä tulevat he
sitten ja kiskovat minut vuoteeseen sekä lähtevät lääkäriä hakemaan.
Mutta sillä välin minä jo vähitellen itsestänikin virkoan ja alan
sekapäisesti pöllötellä ympärilleni.

-- Mutta eiköhän se ole vaarallista peliä? Entäpä satutte vielä
tosissanne kuolemaan?

-- Ei, kyllä minä sen varani pidän. Voinhan minä huomaamatta nojata
polvellani klosetin kanteen, niin ettei siinä ole hengenvaaraa
lähelläkään.

-- Entä milloin te aiotte sen panna toimeen?

-- Ensi yönä.

-- Jo ensi yönä! Hm, hm! Miettikää nyt sentään vielä asiata tarkkaan ja
joka puolelta.

Minulla on jo niin suuri luottamus naapurini kylmäverisyyteen ja
neuvokkuuteen, että epäävät neuvoni eivät saa tarpeellista pontta. Eikä
myöskään Vuoksi, jolle asiasta ilmotan, katso olevan syytä ryhtyä häntä
kieltelemään. Myöhemmin illalla samasta asiasta keskustellessamme
ilmottaa V. lujasti päättäneensä ensi yönä panna suunnitelmansa
toimeen. Ja sellaiseksi asia jää.

Vuoteessani valvoen odotan jännityksellä, mikä ökinä käytävässä
nouseekaan, kun vartia tulee puolenyön kierrolle. Vihdoinkin alkavat
hänen askeleensa kumahdella taampana. Hän pysähtyy joka kopin ovelle,
ripsauttaa sähkön hetkeksi palamaan ja tirkistää sisään. Kuin
salamanleimaus valaisee se tuokioksi oman koppini ja nyt siirtyvät
askeleet V:n ovelle. Kuuluu selvästi sähkönappulan ripsaus, sitten
toinen, ja askeleet etenevät rauhallisesti. Mitään ei tapahdu.

Aamulla heti ylösnoustuani olen seinän ääressä naapuria
haastattelemassa.

-- Te ette kuitenkaan pannut aiettanne toimeen?

-- Panin kyllä. Hyvän aikaa ennen vartian tuloa minä olin paikallani,
huivi valmiiksi kaulaan kietaistuna ja täysi miini päällä. Mutta sattui
niin hullusti, ettei sähkölamppuni ottanutkaan tulta -- virta kai oli
katkennut, kun minä päivällä sormielin lampun lasia -- ja vartia ei
perustanut asiasta sen enempää, vaan jatkoi matkaansa. Minä luulin,
että hän tulee kynttilän kanssa katsomaan ja killuin paikallani vielä
puoli tuntia. Mutta kun mitään ei kuulunut, kyllästyin minä ja panin
maata. Ensi yönä minä yritän paremmalla menestyksellä. Tämän päivän
murjotan alallani hyvin synkän näköisenä.

Mutta päivän kuluessa saa hän erään uuden idean, mikä toistaiseksi
tyydyttää hänen toimintahaluaan.

-- Kuulkaahan, minä olenkin lykännyt tuonnemmaksi sen mielipuoleksi
rupeamisen, -- puhuu hän, -- ja koetan sitä ennen auttaa täältä pois
tuon kemiläisen V:n, se kun on vanha ja sairas mies.

-- Auttaa täältä pois! Miten ihmeessä te sen voitte tehdä?

-- Minä aion nyt tunnustaa Mashkevitshille olleeni Saksassa -- turhahan
minun muuten on sitä enää kieltääkään -- ja kun V:tä vastaan ei ole
muuta kuin yksi, nimittäin Ahlstedtin tekemä ilmianto, laitan minä
tunnustukseni siihen muotoon, että tuo Ahlstedtin ilmianto tulee sen
kautta osotetuksi valheeksi.

Hän esittää minulle yksityiskohtaisemmin suunnitelmansa. Se on nerokas
ja loogillinen ja minä annan sille empimättä hyväksymiseni.

-- Mutta ennenkuin minä panen sen toimeen, täytyy minun saada
ilmotetuksi asiasta V:lle, että hän tietää puhua yhteen minun kanssani.

-- Kuinkas te voitte sen tehdä?

-- V. tulee aina minun saunasta palatessani vastaan ja minä koetan nyt
ensi perjantaina pistää hänelle huomaamatta kirjelapun.

Tulee perjantai ja saunasta palattuaan ilmottaa naapuri:

-- Onnistuin kenenkään huomaamatta antamaan sapiskan V:lle. Nyt minä
kirjotan toisen sapiskan Mashkevitshille ja ilmotan tunnustavani.

Moniaan tunnin kuluttua noudetaan V. Mashkevitshin luo ja minä näen
hengessäni, kuinka tämä istuu virkahuoneessaan ihastuksen ja
jännityksen vallassa, kun tuo kaikesta päättäen paljossa mukana ollut
pojan vekara vihdoinkin avaa tietoaarteensa.

-- Mashkevitsh oli hyvillään ja tarjosi tupakkaa, -- kertoo V.
palattuaan. -- Mutta hänen hyvätuulensa laimeni sentään melkolailla,
kun hän minun tunnustukseni kautta sai kuitenkin niin vähän itse
asioista tietää.

-- Tietysti hän uteli kiihkeästi?

-- Se on tietty. Mutta minä vastasin väliin, etten muista, väliin taas,
etten halua sanoa.

-- No entäs se V:n juttu?

-- Siitä näytti Mashkevitsh joutuvan pitkiin ajatuksiin ja kyseli
monikertaan samaa asiaa. Kyllä kai hän nyt pian kutsuttaa itsensä V:n
kuulusteluun.

Tämä toteutuukin vielä samana iltana. Ja kemiläinen V. saa naapurilleni
lähetetyksi sanan, että hänellä on hyvät toiveet päästä vapaaksi. Mutta
sitten tulee muita suuria asioita väliin ja V:n sairaus pahenee näihin
aikoihin niin, että hänet siirretään Krestyn sairaalaan, josta pian
leimahtava vallankumous hänet saattaa kultaiseen vapauteen.

Kun Jussi V. on saanut tämän suunnitelmansa toteutetuksi, palaa
hän ensimäiseen. Mutta ilma on tällä välin ehtinyt täyttyä
vallankumoushuhuilla ja minä asetun nyt tarmokkaasti vastustamaan hänen
aiettaan.

-- Siirtäkää se kaikin mokomin siksi, että nähdään, tapahtuuko täällä
duuman avajaisten aikana mitään mullistuksia. Jos tulee vallankumous,
pääsemme yks kaks pois täältä. Mutta jos teidät sitä ennen olisi
suljettu mielisairaalaan, niin sieltä ei pääsy olisikaan niin
mutkatonta.

V. lupaa siirtää "mielipuoleksi" tulonsa ja parin päivän kuluttua
lausuu hän, telefoonin ääressä kyyköttäessämme:

-- Nyt minustakin alkaa tuntua, että me kohtiaikoihin pääsemme täältä
pois. Esimerkiksi viime yönä minä olin olevinani Iisalmen sydänmailla
ja vetelin ongella metsälammesta lihavia ahvenia.

-- Aivan niin. Minä taasen panin erikoisesti merkille uudenvuoden yönä
näkemäni unet. Olin silloin seisovinani korkealla mäellä, josta leveä
valtatie vei hyvin jyrkästi alas. Sellaista myötämäkeä me täältä
lähdemme. Ja nykyään minä olen joka yö kotipuolessa, ajellen huimaavaa
vauhtia virmoilla hevosilla. Varmasti me ennen pitkää lähdemme täältä
riemun pauhinalla kotimaahan ja Mashkevitsh jää nolona ja sormiaan
nuollen istumaan korkean pöytäkirjakasansa päälle.



XIX

SUURTEN TAPAUSTEN AATTONA.


"Per telefon" selostaa Vuoksi joka päivä meille naapuristossaan
eläville sekä suomalaisille että venäläisille "Hallituksen
Sanansaattajan" sisältämät uutiset. Muutamana päivänä on niiden
joukossa Saksan nootti, jossa se selittää, koska sen rauhantarjoukset
on hylätty, ryhtyvänsä käymään vedenalaista sotaa entistä tehokkaammin
ja kursailemattomammin.

-- Alkaapa se olla saksalaiseen malliin, -- tuumii Jussi V.
tyytyväisenä, kun Vuoksi on selostanut nootin sisällön, -- ei muuta
kuin pohjaan vain!

Tästä lähtien tekevät upotettujen alusten lukumäärät meille sotauutiset
kaksinverroin mieltäkiinnittäviksi.

-- Montako upotettu? -- kysyn minä joka päivä seinän läpi V:ltä, joka
on aikaisemmin ollut telefoonikeskustelussa Vuoksen kanssa.

Minä tulkitsen hänen vastauksensa toverilleni ja kun lukumäärä on
erikoisen korkea, kohotamme me riemuitsevan hurraa-huudon kuin
vahingoniloiset lapset. Sen jälkeen kun minä kerran toverilleni
selitin, kuinka se on Englanti, joka kauppaetujensa vuoksi piiskaa
Venäjää eteenpäin sodantiellä, samalla kuin se rahojensa avulla iskee
ahnaat kyntensä yhä syvemmälle venäläiseen omaisuuteen, on toveristani
tullut kiihkeä englantilaisvihollinen. Sen vuoksi nauttiikin hän oikein
sydämensä pohjasta siitä huimasta laivojen menetyksestä, jonka
vedenalainen sota John Bullille aiheuttaa.

Amerikan kanta pitää meitä useita päiviä kiihkeän jännityksen vallassa.
Sitten se laukeaa: Amerika on liittynyt julkisesti Saksan vihollisiin,
joihin se salaisesti on kuulunut jo pitkin matkaa. Mainesanat, joilla
me tämän johdosta varustamme dollari-gulashien maan ja heidän
valhe-pacifistisen presidenttinsä, eivät ole imartelevinta lajia.

-- Se on niin, että koko maailma näkyy haluavan annattaa Saksalla
itselleen selkään, -- arvelee Jussi V. levolliseen tapaansa.

Amerikan aiheuttaman harmin ohella tuottaa meille jonkun verran
tyydytystä Ruotsin kuninkaan miehekäs ja suora vastaus, minkä hän antaa
presidentti Wilsonin houkutuksiin, joilla tämä koettaa saada kaikki
puolueettomat maat ympärysvaltain puolelle. -- -- --

Jännityksellä odotamme helmikuun seitsemättä päivää, sillä silloin
pitäisi ylioppilas B:n jutun sotaoikeudessa päättyä. Tuleeko
kuolemantuomio ja pannaanko se täytäntöön? Siinä on kysymys, joka
askaroittaa meidän suomalaisten aatoksia sitä kiihkeämmin, mitä
lähemmäs tuo päivä ehtii.

Mutta sitten leviää keskuuteemme tieto, ettei tuomiota tuona päivänä
julistetakaan, vaan että se on lykätty epämääräiseksi ajaksi. Mitähän
se merkinnee? Eivätköhän ole vielä selvillä menettelytavasta vai
tahtovatko nähdä, tuleeko duuman avajaisiksi uhatusta vallankumouksesta
mitään tolkkua?

Yhtäkkiä meidät eräänä päivänä, parikuukautisen keskeytyksen jälkeen,
kootaan jälleen pöytäkirjojen ääreen. Toista tuntia lukea paasaa meille
tällä kertaa suuriääninen miestulkki hra Mashkevitshin roskakokoelmia,
minkä jälkeen me jälleen saamme hajaantua koppeihimme. Mutta jatkoa ei
seuraavina päivinä tule ja me saamme kuulla, että sekin on lykätty
epämääräiseksi ajaksi.

Jotakin tämä kaikki tietää!

Palaapa sitten toverini -- hänen juttunsa sotaoikeudessa on päättynyt
ja hänet on tuomittu neljän vuoden vankeuteen -- tavanmukaiselta
lauantai-svidanieltaan, jolla hän on saanut puhutella sekä vaimoaan
että veljeään. Heti ensi silmäyksellä näen minä hänen koppiin
astuessaan, että "revaljutsionnyj duch" on taasen huuhtaissut häntä
kiireestä kantapäähän.

-- Tavarishtsh, suuria, hyviä uutisia! -- huudahtaa hän ja siinä
tuokiossa täyttyy koppimme "vallankumouksen hengestä".

Pietarissa alkaa olla puute kaikesta, enimmän kuitenkin leivästä.
Tyytymättömyys yhä kasvaa ja Moskovassa kuohuu jälleen. Työväestö
Pietarissa varustautuu kiihkeästi -- aseiden lukumääränkin tietää
toverini -- ja duuman avajaisten yhteydessä tulee varmasti jotakin
suurta tapahtumaan.

Onhan siinä taas uutisia kerrakseen!

Etupäässä kiintyy huomioni tuohon leivän puutteeseen. Jos sellaista
sattuu mustanmullan ja limpun maassa, niin -- tee tilisi selväksi, pyhä
Venäjä, sinun hetkesi ovat luetut!

Silmät leimuten naputtaa toverini Golikoville sekä tyhjentää sitten
tietovarastonsa klosetin kautta Solovjoville sekä alempana oleville
tovereilleen. Jej bohu, mikä innostuksen hyrsky siinä ryöppyää pitkin
Shpalernajan kloakkeja!

Että suhtaudunko itse puolestani kylmästi tähän asiaan? Eipä suinkaan,
vaan toverini hyrskytessä ja huitoessa W.C:n ääressä huhuilen minä
seinän läpi Jussi V:lle päivän suuria uutisia. Niin leviää taasen
"vallankumouksen henki" koppi kopilta ympäri vankilaa.

Hetken perästä menemme toverini kanssa kävelemään. Huomiotamme
kiinnittää käytävissä omituisen kitkerä savun käry. Pihalle tullessa
huomaamme, että ilmassa on savua niin sakealti, että ylempien koppien
ikkunoista tuskin näkee. Se sakenee hetki hetkeltä ja painuu yhä
alemmas, niin että kävelykarsinassakin käy miltei tukalaksi hengittää.

Mitä tämä oikein on?

-- Vallankumouksen savua! -- lausuu toverini, jonka kasvot loistavat
kuin seisoisi hän kirkastuksen vuorella.

Ja toden totta! Tuo yhä mustemmaksi sakeneva savuverho -- jonka
tietysti aiheuttaa joku läheisyydessä riehuva tulipalo -- muuttuu
mielikuvituksessani jättiläismäiseksi kohtalon siiveksi, joka pahaa
ennustavana on laskeutunut suurta katastroofia lähestyvän Venäjän maan
ylitse. Ilma on purevan kylmä ja värähtämättömän tyyni. Sietämättömän
kitkeränä tunkeutuu savu joka paikkaan ja minusta tuntuu kuin sen
keskellä liitelisi historian hengetär, herättäen kosketuksellaan meissä
kaikissa aavistuksen tulossa olevista suurista tapahtumista.

Joskin Klavdija Rusakovin aineelliset tuomiset tällä kertaa ovat olleet
niukanpuoleiset -- toverini veljen välityksellä on hän sotilaslafkoista
sentään saanut yhtä ja toista suuhun pantavaa, niin sitä enemmän
herkuttelemme me "revaljutsijalla". Oikea juhlamieli vallitsee taas
hyvästä aikaa Shpalernajan lukuisissa kopeissa ja kun toverini lausuu
tavallisen tunnussanamme: "Skoro budjet revaljutsija!" tapahtuu se
paljon todellisemmalla innostuksella kuin joulun tienoissa. -- -- --

Vankilan ruoka huononee päivä päivältä ja se on omiaan vahvistamaan
tietoja Pietarissa vallitsevasta puutteesta. Mielihyvällä ja
vahingonilolla panemme sen merkille, jos kohta saamme siitä itsekin
kärsiä.

Mutta vieläkin vaikeampia rappeutumisen oireita alkaa ilmetä
Shpalernajan jokapäiväisessä elämässä. Keskellä tuimia helmikuun
pakkasia alkaa koppiryhmä toisensa jälkeen jäädä ilman lämmitystä.
Jussi V. ilmottaa eräänä päivänä, että hänen kopissaan ei
lämpöjohtotorvi toimi. Se pysyy iltaan saakka jääkylmänä. Saman haikean
sanoman lähettää hän seuraavanakin päivänä, lisäten että peräseinä on
valkeassa kuurassa. Sitä seuraavana päivänä jää meidänkin
lämpöjohtotorvemme kylmille. Koettelemme sitä tavan takaa, mutta
lämmintä ei siitä lähde! Kyselemme ylhäältä ja alhaalta käsin, missä
asiat on tietysti samalla kannalla. Hälyytämme vartian koppiimme, mutta
hän on vain ihmettelevinään ja puittii enempää puhumatta tiehensä.

Umpipäähän vilttiin kääriytyneinä värisemme yön ja odotamme aamua. Se
ei tuo mitään muutosta asiain tilaan. Hengitys muuttuu raa'assa ilmassa
paksuksi huuruksi, jäätynyt ikkuna valaa virtoina vettä lattialle,
jonka likakerrokset entistä pahemmin litkuvat jalkojen alla.

Hätyytämme tällä kertaa pomoshnikan liikkeelle. Osastonvartian
saattamana tulee koipeliini koppiimme, koettelee lämpötorvea ja mutisee
jotakin sellaista, että torvet ovat rikki ja että niitä parasta aikaa
korjataan. Mutisee ja menee matkoihinsa.

Silkkaa valetta! päätämme me toverini kanssa. Sillä jos torvia
korjattaisiin, niin täytyisihän paukkeen kantautua meidänkin koppiimme.
Selvästikin on niillä puute polttoaineista, mutta eivät kehtaa sitä
vangeille ilmaista. No hyvä, se ennustaa vallankumousta sekin!

Päivästä toiseen pysyvät torvet järkähtämättä kylminä. Lattia
muistuttaa pitkien lokakuun sateiden liottamaa kylätietä ja kantapäihin
juuttuu niin paksut likatierat, että on vaikea pysyä pystyssä. Ikkuna
on läpinäkymättömässä jäässä ja kaljuilla seinillä kimaltelee suuret
vesiherneet. Pahantuulisina, äreinä, päällä palttoot ja kaulassa paksut
villahuivit tallustelemme me loassa kuin kaksi napaseudun karhua.
Tavantakaa saa toverini raivonpuuskia. Silloin sieppaa hän jakkaransa
ja silmät tulta iskien alkaa hakata lämpöjohtotorvea. Provisori S:n
venäläinen toveri lattiamme alla seuraa esimerkkiä ja räminä ja pauke
leviää kerroksesta toiseen.

Jussi V:n päältä kuudennesta kerroksesta on ylioppilas M. muutettu
pois, syystä että ovat saaneet hänet kiinni telefonoimisesta. Hänen
tilalleen on tullut kiinalainen. Sillä on kehnot vaatteet ja kylmän
kourissa juoksee se pitkin päivää edestakaisin koppinsa lattialla.
Ainoana ilonamme tämän kurjuuden keskellä on kuunnella tuon
kiinalaispoloisen jalkojen tepsutusta.

Solovjov julistaa "galatofkan". Kuulemme selvästi, kun hän ärtyneellä,
kimeällä äänellä riitelee osastonvartian kanssa ja uhkaa olla syömättä
niin kauan kuin koppi pysyy kylmänä. Seuraus: hänet siirretään pois ja
niin lakkaavat hänen tutut askeleensa päämme päällä kumahtelemasta.
Viime aikoina oli hänellä tapana iltaisin kengän korollaan naputtaa
lattiaan sanat: "Gute Nacht!" mihin minä vastasin samoin sanoin, jotka
luudanvarrella koputin kattoon.

Toverini ehdottaa, että mekin vaatisimme muuttoa toiseen koppiin. Mutta
minä en raskisi luopua Jussi V:n, S:n ja Vuoksen naapuruudesta ja
pyydän toveriani odottamaan vielä pari päivää. Niiden kuluessa
lakkaavat Vuoksi ja S. vastaamasta naputuksiimme. Ei hiiren hiiskausta
kuulu enää alhaalta. Ovat siis heidätkin muuttaneet toisaalle. Nyt
ehdotamme mekin osastonvartialle muuttoa lämpimämpään koppiin. Mutta
ennenkuin siitä tulee mitään, huomaamme seitsemäntenä aamuna siitä,
kuin koppimme jäi kylmille, että torvi huokuu jälleen lämmintä. Päivän
kuluessa palaavat S. ja Vuoksikin entisille asuinsijoilleen. Ovat
kuulemma olleet tilapäisesti sijotettuina naapuristossa oleviin
lämpimämpiin koppeihin.

Täten on elämämme palannut entiseen uomaansa.

Mutta parin päivän perästä tapahtuu siinä jälleen eräs muutos. Jussi
V., jonka naapuruus on koko ajan ollut minulle niin suurena
virkistyksenä, muutetaan läheisyydestäni odottamatta pois. Syynä
telefonoiminen ja muu luvaton "värkkäily", jommoisesta hän on jo
monesti joutunut kiinni, vaikka vartiat ovatkin hänelle tähän saakka
antaneet anteeksi -- hänen persoonansa kun nähtävästi on heissäkin
herättänyt mieltymystä.

Aluksi en tiedä lainkaan, mihin vankilan osaan hänet on siirretty.
Eräänä iltana kuulen oveni takana hänen äänensä ja arvaan hänen sivu
kulkiessaan tahtoneen ilmaista uuden koppinsa numeron, mutta pahaksi
onneksi en sitä ehtinyt kuulla. Otan nyt tavakseni pitkin päivää
kiivetä ikkunaan, keksiäkseni hänet kävelypaikalla. Ja eräänä päivänä
näenkin hänet siellä. Huomatessaan minut ikkunassa ottaa hän
sotilasasennon ja tekee kunniaa. Merkeillä antaa hän tietää
koppinumeronsa, josta minä huomaan hänen edelleenkin majailevan
viidennessä kerroksessa, vaikkakin taampana minusta. Sitten ottaa hän
lakin päästään ja osottaa, että hänen tukkansa on leikattu lyhyeksi,
samalla kun poskiltakin on hävinnyt parranuntuva. Kun hän naapurinani
ollessaan viimeinkin sai rahoja tililleen, kehotin minä häntä käymään
parturissa. Mutta hän ei sanonut raskivansa luopua enää tukastaan, kun
se kerran on niin pitkäksi kasvanut ja kasvojen pesemisenkin sanoi hän
jo unhottaneensa. Nyt on nähtävästi "vallankumouksen henki" saanut
hänet päätöksestään luopumaan sekä siistimään ulkoasuaan. Hän painaa
korvansa karsinan väliseinään sekä asettaa kämmenen suun päälle. Sitten
kumartuu hän alas ja tekee samanlaisia liikkeitä kuin W.C:stä vettä
poistettaessa. Tästä minä ymmärrän, että hän on uudessa kopissaankin
ehtinyt jo päästä puhelinyhteyteen naapurien kanssa. Saatuaan sen siten
minulle selväksi, alkaa hän pystypäin ja suorin polvin astua
saksalaista kaunomarssia, tehden kummassakin karsinan päässä aina
rivakan käänteen. Aika vekara! -- -- --

Duuman avauspäivä lähenee.

Golikov antaa seinän takaa merkkejä ja siinä tuokiossa on toverini
hänen kanssaan naputuskeskustelussa. Sitä tehdessä jännittyvät hänen
kasvonilmeensä, josta päättäen hän saa tärkeitä uutisia.

-- Nikolain rautatie on lakossa, -- sanoo hän minuun kääntyen. -- Ja
duuman avajaispäiväksi on Pietariin tuotu kuusikymmentä tuhatta
kasakkaa sekä intialaisia joukkoja.

-- Intialaisia? Siis Englannin toimesta?

Toverini englantilaisviha riehahtaa taas täyteen liekkiinsä ja minä
otan siihen täydestä sydämestä osaa. Kiihkeästi paperossia vedellen,
pitkä tukka leiskuen astua harppailee hän edestakaisin ja John Bull saa
kuulla kunniansa.

Saapuu sitten tuo jännityksellä odotettu päivä helmikuun lopulla.
Toverini on aamusta alkain kuin tulisilla hiilillä. Yhtä mittaa on hän
kiihkeässä keskustelussa alhaalla olevien toveriensa, Sharoginin ja
Vrodlevitshin kanssa, ja ulkona ollessamme pörhistää hän korviaan,
kuuluisiko kaupungilta ammuntaa ja kansajoukkojen huutoja. Mutta mitään
ei kuulu.

Illalla odotamme jännityksellä, syttyykö sähkölamppu palamaan. Jos
Pietarissa on julistettu suurlakko, niin totta kai sähkölaitoskin on
laannut toimesta. Mutta lamppu syttyy tavalliseen aikaan ja palaa
tasaisesti koko illan.

Seuraavana päivänä kuulemme kävelemässä ollessamme tehtaanpillien
huutoa eri suunnilta kaupunkia. Synkin ilmein panee toverini sen
merkille. Koppiin palatessamme ei hän malta olla tiedustamatta asioita
vartia Jakovlevilta. Tämä kertoo, että kaikissa tehtaissa on työ
käynnissä.

Toverini vaipuu mielenmasennuksesta kokoon.

Lauantaina ei hänen vaimonsa eikä veljensä saavu svidanielle. Mutta
provisori S. ilmottaa, että hänen toverinsa saa tänään tavata isäänsä.
Sitä tietä saamme siis uutisia kaupungilta. Siihen takerrumme nyt kuin
hukkuva oljenkorteen.

S:n toveri on tavallinen rikosvanki, nimeltään Svjesden. Hän on nuori
mies, miltei poikanen, ammatiltaan torikaupustelija, ja vankilaan on
hän joutunut varastetun tavaran välittämisestä.

Kohta kun hän on palannut svidanielta, asettuu toverini kaula
kurotettuna telefoonin ääreen. Samoin ovat alhaalla tehneet Sharogin ja
Vrodlevitsh. Svjesden puuskuttaa hengästyneesti ja puhuu kiihtyneellä
äänellä. Kun hän on tyhjentänyt tietonsa, oikasee toverini itsensä ja
alkaa loistavin ilmein niitä minulle selostaa.

Svjesdenin isä oli kohtaukseen saapunut pelästyneenä ja
mielenliikutuksesta vapisten, sillä vankilan käytävät olivat olleet
sotilaita täynnä ja kaikki puheille pyrkijät oli tutkittu ihoa myöten.
Kaduilla kuului liikkuvan suuria kansanjoukkoja ja raitiotieliike on
kokonaan pysäyksissä. Moskovassa on ollut suuria levottomuuksia ja
Pietarissa ovat Putilovin tehtaat lakossa.

Onhan siinä taas uutisia yhden päivän osaksi. Toverini on kuin kasvanut
ja paisunut. Vallankumouksen henki on hänet jälleen täyttänyt.
Kiihkeästi toimii kampa hänen hyppysissään, kun hän naputustietä
syöstää uutisia Golikoville, joka seuraavana hetkenä lähettää ne
edelleen omalle suunnalleen.

Kohta tämän jälkeen on vuoromme mennä kävelemään. Satumme taas
karsinaan, joka on Kyösti Massisen ikkunan kohdalla. Pian ilmestyykin
kaima toverinsa kanssa ikkunaan. Tervehdimme ja viittailemme iloisesti.
Toverini tietää jo Solovjovin uuden kopin ja kun tämä ilmestyy
ikkunaansa, alkaa hän, nenäliina kourassaan, kiihkeästi tehdä selkoa
päivän suurista uutisista.

-- Mitä kuuluu? -- huhuaa hra Massinen venttiilin raosta, kun lavalta
ovat poistuneet muut vartiat, paitsi tuo puolikuuro säveä vanhus.

-- Hyvää, Moskovassa vallankumous! -- huhuan minä vastaan.

Sitten otan muutamia askeleita ja kun vaari on poistunut vastakkaiselle
puolen lavaa, huhuilen lisää:

-- Pietarissa Putilovin tehtaat lakossa.

Sitten:

-- Raitioliikenne keskeytetty!

Ja hetkeä ennen kuin kuurapartainen Makarohvi avaa karsinan oven:

-- Kohta täältä mekin lähdemme Suomeen!

Koppiin palattuamme astun minä työni ääreen ja toverini ryhtyy
telefoonia avaamaan. Saatuani muutaman lauseen paperille, vetäsee
toverini yhtäkkiä telefoonin rajusti kiinni ja haukkumasanoja kähisten
alkaa kiivaasti huitoa edestakaisin.

-- No mikä nyt? -- kysyn hänen eteensä asettuen.

Äskeisestä riemunloisteesta ei näy hänen kasvoillaan jälkeäkään, ne
ovat synkät ja pahantuuliset.

-- Svjesden on suuri koira! -- murahtaa hän. -- kaikki onkin valetta,
mitä hän äsken kertoi.

-- Mitä, valetta! Onko Sharogin tai Vrodlevitsh saanut toisenlaisia
tietoja?

-- Ei, vaan Svjesden itse juuri tunnusti, että hän ilmanaikojaan vain
meitä narrasi. Ei ole edes tavannutkaan isäänsä. Durakki! Sellaista
sitä saa, kun valtiollinen vanki antautuu toverilliseen suhteeseen
rikosvangin kanssa!

Toverini on harmistunut ja masentunut. Ja samoin on minunkin laitani.
Kopissamme ei vallankumouksen hengestä ole pihaustakaan jälellä.

-- Se teidän toverinnehan vasta on aika lurjus, -- sanon telefoonitse
S:lle. -- Saisitte antaa selkään mokomalle rakkarille.

-- Minä olen jo aikoja huomannut, että se on suuri valehtelija --
vastaa S. -- ja kyllä minä olen sitä jo monesti haukkunutkin. Äsken
minä en huomannutkaan mitä se teille syötti, muutoin olisin tullut
väliin.

Toverini mielentila on nyt entistäkin mustempi. Hän sanoo ikipäiviksi
menettäneensä uskonsa Venäjän kansaan ja vallankumoukseen. Jahka hän
saa vankeusaikansa loppuun kärsityksi, lähtee hän ulkomaille!

Myöhemmin illalla olen minä Vuoksen ja S:n kanssa
telefoonikeskustelussa. Alakuloinen on meidänkin mielemme.

-- Mitäs me nyt rupeamme odottamaan, kun vallankumous on ohi? -- kysyy
S. äänessään humoristinen sävy.

Niin, ainahan meillä on ollut jotakin odotettavana. Joulun edellä
levitti meidän suomalaisten keskuuteen Rubinstein, juutalainen
miljoonamies ja gulashi, joka istuu kolmannessa kerroksessa, tiedon
siitä, että Ruotsi julistaa pian sodan Venäjää vastaan. Sitä odotimme
kiihkeästi parin viikon ajan, kunnes sekin toivo sammui siihen.

-- Hm. Ehkä sittenkin odotamme vielä vallankumousta, -- arvelen minä
lopuksi. -- Onhan olemassa varmoja merkkejä siitä, että sen täytyy
tulla. Ehkä ovat vain lykänneet sen hiukan tuonnemmaksi. -- -- --

Näinä päivinä ilmestyy Jussi V:n entiseen koppiin uusi asukas. Pian
saamme selville, että hänkin on suomalainen. Kävelyretkellä huomaan,
että hän on varsin nuori herrasmies. Hän on jo perehtynyt Shpalernajan
vankien telefoonijärjestelmään ja ennen pitkää pääsen minä yhteyteen
hänen kanssaan. Hän on liikeapulainen H. Turusta sekä yksi niistä
suomalaisista, jotka ovat jo pitemmän aikaa kulkeneet sotaoikeudessa.
Se on juuri hän, joka aikaisemmin toverini mukana lähetti minulle
kirjelappusen: "Terveisiä suomalaisilta sotaoikeudessa".

Myöskin Solovjovin entisestä kopista alkaa kaikua askelten ääni. Kohta
on toverini torven ääressä naputtamassa. Mutta hänen kyselyihinsä: "Vyj
kto?" ei tule mitään vastausta. Moneen kertaan uudistaa toverini
kysymyksensä, mutta yläkerran uusi erakko ei edes pysähdy kuuntelemaan.
Toverini kopistaa luudanvarrella kattoon. Sama tulos. Nyt kiipeää hän
pöydälle ja koettaa välikaton läpi huudella. Keskeytymättä jatkaa
yläkertalainen kävelyään.

-- Entäpä se on suomalainen? -- sanoo toverini. -- Koettakaahan te!

Kiipeän pöydälle ja huutelen lämpöjohtotorven juuritse suomea. Ei
mitään vastausta, ei edes hetkisen pysähdystä tuosta kirotusta
kävelystä.

Kiukustuneena tarttuu toverini luutaan ja jyskyttää sen varrella
kattoa. Toinen jatkaa kävelyään olympolaisen tyyneydellä. Nyt konttaa
toverini makuulaverinsa alle ja huutelee siellä olevaan
seinäventtiiliin. Avarat ilmaputket kulkevat väliseinien sisässä ja
joka kopissa on lähellä lattiaa aukot. Niitäkin voi käyttää
telefonoimiseen kerroksesta toiseen.

-- Vyj kto? -- huutelee toverini ja kun toinen ei keskeytä kävelyään,
alkaa hän syytää suustaan mitä pahankurisimpia haukkumasanoja.

Uusi naapurimme ylhäällä, joka siten vetäytyy ylhäiseen
yksinäisyyteensä, jää kuin jääkin meille kokonaan tuntemattomaksi.

Mutta vallankumousuutiset virkoavat jälleen ja kääntävät huomiomme
muualle. Vankilaan saapuu huhuja lakoista ja levottomuuksista. Sitten
leviää tieto, että Moskovassa ovat vallankumoukselliset joukot
vallottaneet joukon vankiloita sekä vapauttaneet niistä kaikki vangit.
Toverini synkkämielisyys on tipotiessään ja hänen rintaansa paisuttaa
jälleen vallankumouksen henki.

Kun naapurimme H. lauantai-iltana palaa sotaoikeudesta, kertoo hän,
että kaikki liikenne kaupungilla on seisauksissa ja että kaduilla
liikkuu suuria mielenosottajajoukkoja punaisine lippuineen. Yksi
sellainen joukko oli pysäyttänyt sen auton, jolla Shpalernajan vankeja
vietiin sotaoikeuteen, mutta laskenut sen sitten menemään.

Tämän kuultuaan on toverini täydessä barrikaadi-kunnossa. Pitäen
olematonta punaista lippua edessään marssii hän ympäri lattiaa ja
laulaa internatsionalea. Väkevänä käy hänestä ulos "revaljutsionnyj
duch".

-- Kuinka meidän suomalaisten olisi oikein suhtauduttava asiaan, jos
täällä nyt tosiaankin leimahtaa vallankumous ja kansanjoukko tulee
vankilaa vallottamaan, kuten Moskovassa kerrotaan jo tapahtuneen?

Tämän kysymyksen esitän Vuokselle ja S:lle, ollessani heidän kanssaan
telefoonikeskustelussa.

-- Siinä on suuri vaara joutua katutaisteluihin ja minun mielestäni
meidän ei lainkaan kannata panna sellaisissa henkeämme alttiiksi.

-- Kopissani kai minä aion pysyä -- sanoo S. puolestaan.

-- Niin minunkin mielestäni on parasta tehdä ja odottaa, kunnes meidät
järjestyksessä lasketaan ulos ja annetaan meille rahamme ja tavaramme.

Näin sanoessani on minulla mielessä käsikirjotukseni. Paitsi
historiallista näytelmää, on minulla valmiina noin nelisatasivuinen
romaani sekä muutamia kertomuksia ja runoja, jota paitsi toinen romaani
on hyvällä alulla. Kaikki valmiit käsikirjotukset samoinkuin muutkin
liiat tavarat ovat vankilan varastohuoneessa, joten niitä olisi
mahdoton saada mukaansa muuten kuin järjestyksessä laskettaessa. Usein
olen huolestuneena ajatellut käsikirjotusteni kohtaloa sekä kuvitellut
sitä onnellista hetkeä, jolloin minä täältä päästyä saan laskea ne
kustantajani pöydälle. Jo joulun edellä pyysin Mashkevitshilta lupaa
saada valmistuneen romaanini lähettää Helsinkiin ja samanlaisen pyynnön
on hänelle kustantajani tehnyt, mutta sellaisille asioillehan hra
Mashkevitsh ei tietysti korvaansa kallista. -- -- --

Sunnuntai, maaliskuun yhdestoista päivä, kului rauhallisesti. Pari
kertaa on toverini kuulevinaan ammuntaa kaupungilta, mutta minä arvelen
sitä kuulohäiriöksi.

Päivän merkillisin tapaus on, että meidät rokotetaan. Välskäri erään
vartian seuraamana astuu odottamatta koppiimme, meidät komennetaan
paljastamaan käsivartemme ja yks kaks tuikkaa ensinmainittu
lansetinkärellä rokkoainetta ihoomme.

-- Mitäs jos ne tällä tavoin myrkyttävät vankeja siitä pelosta, että
vallankumous heidät vapauttaa, -- arvelee toverini.

Minä en kuitenkaan ota sitä uskoakseni eikä toverinikaan näytä siitä
sen pahemmin huolissaan olevan. Varmaankin on kaupungissa liikkeellä
isorokko.

Seuraavana yönä minä olen unissani kulkevinani siltaa myöten
kevättulvaisen virran yli. Toisella rannalla seisoo vaimoni ja viittoo
minua luokseen.



XX

VAPAUTEEN!


Kevään merkeissä valkenee maanantai, maaliskuun kahdestoista päivä.

Taivaanlaki on sininen ja kuulas, vastapäisillä katoilla leikkivät
päivänsäteet ja ikkunakomeroissa kuhertelevat kyyhkyset iloisesti.

Naapuri H. lähtee tänään varhain sotaoikeuteen. Tunnin kuluttua palaa
hän kuitenkin koppiinsa. Pyydän häntä telefooniin ja kysyn siihen
syytä. Hän kertoi vain, että kun vangit olivat lähdössä oikeuspaikkaan,
annettiin käsky, että kunkin on palattava takaisin koppiinsa.

-- Eivät uskaltaneet laskea pelosta, että ne vapautetaan, -- teemme me
toverini kanssa johtopäätöksen.

Kello yhdentoista aikaan on meidän vuoromme mennä kävelemään. Ilma on
leppoisa ja sitä on kevyt hengittää. Räystäät tippuvat vettä ja
tyytyväisen näköisenä sivelee Makarohvi partaansa.

-- Toveri, kuuletteko, ampuvat! -- huudahtaa toverini ja pysähtyy kuin
naulattuna paikoilleen.

Olen kuulevinani jotain pauketta, mutta se ei tunnu oikein ampumiselta
ja sen vuoksi vastaan kuivasti:

-- Puita hakkaavat jossakin.

Mutta siitä kunnon toverini suuttua kähähtää.

-- Puita hakkaavat! Kuuleehan sen selvästi, että ampuvat.

Jännitän kuuloani ja nyt erotan selvästi useita laukauksia, jotka
raskaassa kevättalven ilmassa räsähtelevät omituisen natteasti.

-- Da, streljajut, -- myönnän minä ja tyytyväisenä, loistavin silmin
nyökäyttää toverini päätään joka kerta kun uusi sarja laukauksia
räsähtää.

Ne käyvät yhä selvemmiksi ja siitä päättäen lähenevät. Väliin kuuluu
kohina kuin meren selältä: suuren kansa joukon huutoja ja möyrinää.

Käännän katseeni vartioihin lavalla. Ne eivät vaihda sanaakaan
keskenään. Makarohvin kasvoilla on omituinen, odottava ilme. Niin,
odotusta, aavistelevaa, jännityksen kyllästämää odotusta tuntuu olevan
yksin ilmassakin. Aina ääntelevät kyyhkysetkin ovat vaienneet,
merkitsevä hiljaisuus vallitsee vankilan piirissä ja selvästi kuuluu
vesipisarain tipahtelu räystäistä. Laukaukset ja kohina lähenevät kuin
kaamea myrskynpuuska...

Kohta koppiin palattua saamme päivällisen. Toverini ei kajoakaan
ruokaan, vaan avaa telefoonin ja alkaa kiihkeästi keskustella alhaalla
olevien kanssa. Väliin syöksyy hän ikkunan ääreen ja kuuntelee
venttiilin raosta.

-- Kuuletteko, toveri? -- huutaa hän minulle.

Laukaukset pamahtelevat jo niin selvinä, että kuulen ne helposti pöydän
ääreen, jossa levollisesti nautin päivällistäni. Sieramet laajentuneina
ja silmät pyörien hyppii toverini ikkunan ja W.C:n väliä.

Yhtäkkiä räiskähtää joukko laukauksia aivan kuin ikkunamme alla. Ne
vastaavat terävän vihlovasti ja ovat selvästikin ammutut vankilan
sisäpihalla.

-- Avatkaa ovet! -- kuuluu samalla ulkoa kumea, venäjänkielinen huuto.

Onko sen huutanut joku vanki akkunastaan vai joku ulkopuolelta, sitä
minun on mahdoton tietää.

Joukko uusia laukauksia kajahtaa pihalta.

-- Tavarishtshi, tavarishtshi, avatkaa ovet -- huutaa toverini
venttiilistä ulos.

Hänen äänensä on mielenliikutuksesta sortunut ja tulee kuin syvältä
maan alta.

Käytävässä on tähän saakka ollut hiiren hiljaista. Nyt alkaa sielläkin
kohista ja paukkua, toverini viskaa palttoon päälleen, juosta vauhottaa
ympäri koppia, puuskuttaa ja lausuilee käsittämättömiä sanoja. Hetkisen
päästä kuotasee hän palttoon päältään ja istahtaa jakkaralle,
ponnahtaakseen jo seuraavassa tuokiossa ylös ja ottaakseen jälleen
palttoon ylleen. Hänen silmänsä pyörivät, hengitys on läähättävää ja
minua ei hän enää huomaakaan. Hän on mitä täydellisimmässä
vallankumoushumalassa.

Päivällisen syötyäni olen minä istahtanut vuoteelleni tupakoimaan. Kun
laukauksia alkaa pihallakin kajahdella, uskon että vapautuksen hetki on
ovella. Mutta mikähän sekamelska tässä syntyneekään? Entäpä jos
vartioille on annettu käsky äärimmäisessä tapauksessa ampua meidät
suomalaiset koppeihimme? Tai on itse vapauttajat provoseerattu käymään
kimppuumme? No, sille ei mahda mitään, sillä olemmehan me, aseettomat
miehet, yksi paikassaan kuin hiiret satimessa.

Pelkäänkö? Sytytän uuden paperossin ja totean, ettei tulitikkua
pitelevä käteni yhtään vapise. Samalla tuntuu minusta, että kaikki
muutkin Shpalernajan suomalaiset istuvat siten äänettöminä alallaan ja
kohtalon valtaan heittäytyneinä odottavat, mitä tuleman pitää.

Kohina, ryske ja laukaukset käytävässä lähenevät. Yhtäkkiä alkaa
etäämpää kuulua kiireellistä ovien aukomista.

-- Kuuletteko, ovia avataan? -- huohottaa toverini.

Hätäiset askeleet, huudot, yksittäiset laukaukset ja ovien ryske
lähenee. Nyt kirskuu meidän lukkomme ja ovi paiskataan selälleen.
Aukossa vilahtaa vartia Petrov, hermostuneesti olkapäitään nytkien, ja
hänen kintereillään revolverit ojona ja silmät tulta iskien kaksi
mustatukkaista "jakobiinia".

Toverini syöksyy kuin nuoli käytävään. Minä seuraan perässä.

-- Svaboda! svaboda! -- huudetaan joka puolella, kattoon ja ikkunoihin
suunnattuja revolverinlaukauksia pamahtelee ja vangit ja vapauttajat
suutelevat toisiaan.

Saan siinä sekamelskassa käsiini naapuri H:n, opettaja S:n, Kemppaisen
ja Jussi V:n.

-- Kuulkaahan, eikö ole parasta että me pysymme kukin kopissamme ja
varromme, kunnes tässä syntyy jonkunlaista järjestystä, -- ehdotan
toisille. -- Onhan tietämätöntä kuinka ulkona on asiat. Siellä voi olla
taistelu käynnissä ja meidän on turhaa sinne pistää nenäämme.

-- Aivan niin, aivan niin! -- yhtyy minuun harmaatukkainen opettaja S.
ja mielenliikutuksesta vapisten palaa hän koppiinsa.

Juuri kun minä itse olen parahiksi päässyt koppiini, tulee toverini ja
tarttuu minua käsivarresta.

-- Nu, tavarishtsh, vai tänne aiotte jäädä! -- huutaa hän ja lennättää
minut käytävään.

Nyt ottaa vallankumouksen henki minutkin valtaansa. Siepattuani
palttoon, kalossit ja lakin yhdyn joukkoon, joka suudellen, käsiä
puristellen ja halaillen kierii käytävässä kuin monipäinen hirviö. Pian
ovat minunkin poskeni märkinä niille poksahtaneista suuteloista, ja
svabodahuudoista ja revolverinpaukkeesta käyvät korvani lumpeeseen.

Joukon keskellä kiertää muuan tumma nuorukainen ja jakaa suuresta
nyytistä revolvereja jokaiselle, ken ottaa haluaa. Jostakin tulla
tupsahtaa eteeni kaksi pientä kiinalaista, jotka tästä kaikesta eivät
näytä ymmärtävän tämän taivaallista. Avuttomasti mongertavat he minulle
jotakin.

-- Svaboda, svaboda! -- toimitan minä ja taputan kumpaakin olkapäälle.

Lisäksi selitän minä puhuvilla eleillä, että nyt on pantava tavaransa
myttyyn, mytty selkään ja sitten kiiruusti matkaan. Sitä kieltä
ymmärtävät he täydellisesti, lapsellisen ilon vallassa taputtavat he
töpökäsiään ja kummankin vinot silmät kutistuvat hyvästä mielestä
kahdeksi viiruksi. Seuraavassa hetkessä juosta tepsuttavat he
matkoihinsa kuin kaksi joulutonttua.

Jussi V. samoinkuin toisetkin viidennen kerroksen suomalaiset ovat
jälleen ilmestyneet joukkoon. Pieni mytty kainalossaan seisoo
ensinmainittu hajasäärin syrjempänä, katsoo hymyillen toisten
suutelemista ja arvelee rauhallisesti:

-- On ne nuo ryssät.

Mutta joukko alkaa soljua alas ja virta tempaa meidätkin mukaansa.
Kerros kerrokselta kasvaa joukkomme. Toiset viivähtävät vielä
kopeissaan, lyöden rikki akkunoita, ruhjoen pöydät, jakkarat sekä
sytyttäen patjat palamaan. Ikkunat helisevät joka puolella, revolverit
pamahtelevat, hurraahuudot tärisyttävät seiniä ja ilmassa tuntuu savun
käryä.

Yhä pahemmaksi käy tungos ahtaissa portaissa. Jalkani eivät toisinaan
koske ollenkaan maahan. Muutamat purjehtivat eteenpäin toisten
hartioilla. Mitä moninaisin paljous mitä erilaisimpia kasvon tyyppejä
ja kaikilla näillä kasvoilla oma, eri tavalla epänormaali ilmeensä!
Suuteleminen ja käsien puristelu jatkuu, huudetaan, nauretaan,
itketään ... kaikkea sekaisin.

Mikä mainio tilaisuus filmarille saada kiitollisia aineksia elävien
kuvien sarjaan!

Erikoisesti painuu mieleeni muuan vanha eversti, joka rinnalleni
likistyneenä, lakiton, harmaatukkainen pää mielenliikutuksesta
täristen, soljuu virran mukana eteenpäin...

Ilmassa kiirivien savupilvien taajetessa saavumme pohjakerrokseen. Kuin
hitaasti liikehtivä jättiläiskäärme soljuu tuhatpäinen joukkomme
johonkin käytävään, jossa en ennen ole ollut. Käytävän perällä näkyy
rivi sotilaita, jotka suurta hirttä -- mistähän lienevätkin sen
käsiinsä saaneet? -- tahdissa heiluttaen murtavat rautaista porttia,
joka sulkee käytävän suun.

-- Hei-juu-ja-jop! -- huutavat ne mahtavaa asettaan heiluttaen ja minun
mielessäni vilahtaa Flaubertin esittämä kuva Karthagon piirityksestä.

Ryskyen sortuu jykevä portti ja esteettömästi soljuu vankijoukko
eteenpäin. Seuraavassa hetkessä olemme Shpalernajakadulla, kirkkaassa
päiväpaisteessa, Jumalan vapaan taivaan alla.

-- Hurraa! -- -- --

Kuten myöhemmin saamme kuulla, ei Shpalernajan vartiokunta ole tehnyt
pienintäkään vastarintaa -- mikä olisikin merkinnyt heille
perinpohjaista turmiota, sillä olihan vapauttajien joukossa paljon
kivääreillä ja pistimillä asestettuja sotilaitakin. Päällikkö oli kyllä
-- kerrottiin -- antanut vartiokunnalle käskyn tehdä vastarintaa, mutta
itse hän -- kuinka miehekästä! -- oli puittinut tiehensä. Samoin olivat
hänen apulaisensa tehneet, otettuaan huostaansa vankilan rahavarat.

Kopeista ulos päästyämme ei vartioita näkynyt missään. He olivat
väkijoukon sisään murtautuessa piiloutuneet vankilan kirkkoon.
Ainoastaan ani harvat, kuten Petrov, pysyivät miehekkäästi paikallaan
ja avasivat tulijain pakotuksesta oman osastonsa kopit. Mutta useimmat
vartiat olivat piiloutumisen kiireessä vieneet avaimet mennessään. Sen
vuoksi täytyi suuri osa koppeja avata murtamalla ovet.

Meidän suomalaisten ikäpresidentti, apteekkari J., kertoi
vapautuksestaan seuraavaa:

Syötyään päivällisensä asettui hän, tohvelit jalassa, pitkäkseen
vuoteelle. Hänellä ei ollut minkäänlaista tietoa vallankumouksesta, hän
kun oli elellyt yksikseen, toisista kansalaisistaan eristettynä. Hetken
maattuaan alkoi hän kuulla kohinaa ja pauketta, mutta ei arvannut sen
merkitystä. Yhtäkkiä räiskähti hänen ovessaan oleva tirkistyslasi
pirstaleiksi. Juuri kun hän hämmästyneenä kavahti istualleen, lyötiin
ruokaluukku kiväärinperällä sisään ja aukosta kurkisti sotilas, joka
viittoi häntä siirtymään peränurkkaan. J. noudatti vaistomaisesti
kehotusta ja samalla alkoi ovi tärähdellä kumeista iskuista. Vielä
hetkinen ja se aukeni ryskinällä. Sisään syöksyi sotamies, joka
asettaen kiväärinsä seinän nojalle suuteli J:tä molemmille poskille
sekä lausui tuon niinä päivinä kultaisen sanan: svaboda! Kun
hämmästyksestä, mielenliikutuksesta ja pelosta vapiseva J. ei kyennyt
paikaltaan liikkumaan, otti sotilas hänet syliinsä ja kantoi käytävään.

Ainoastaan yhden Shpalernajan vartioista, erikoisemman häijyksi
tunnetun miehen, kerrottiin saaneen surmansa. Myöskin Vuoksi kertoi,
että hänen osastonsa vartian oli vähällä käydä samoin. Se oli nimittäin
yksi niitä, jotka pysyivät paikoillaan. Eräs hurjistunut "Jakobiini"
oli jo nyrkillään iskenyt häntä vasten kasvoja, niin että nenästä ja
suusta syöksyi veri. Mutta tällöin laski Vuoksi kätensä suojellen hänen
ympärilleen, selittäen että "etot haroshij tshelavjek", minkä johdosta
eräs sotilas otti vartiapoloisen suojelukseensa.

Kuin porehtiva laavavirta tulivuoren uumenista työntyy katkeamaton
vankijono yhdessä vapauttajainsa kanssa murretusta portista ulos
kadulle. Kun siellä ennestään seisoo taajat kansanjoukot, on
Shpalernajakatu ennen pitkää muuttunut karnevaalinäyttämöksi, jolla
soilehtii mitä kirjavin ihmisvilinä. Siinä lakkeja heiluttaen
hurrataan, syleillään, suudellaan. Jostakin tulla tuiskahtaa eteeni
pari tuuheapartaista, vilkaseleistä ja äänekästä herrasmiestä, jotka
heti ensi silmäyksellä huomaa veljeksiksi.

-- No terve, kaima! -- huutaa heistä toinen ojentaen minulle kätensä.

Nyt vasta älyän että ne ovat Massisen veljekset. Olenhan monesti nähnyt
Kyösti M:n akkunassaan, mutta kun ne ruudut olivat niin himmeät, oli
mahdoton erottaa kasvonpiirteitä. Lämmin kädenpuristus ja yhtä lämpimät
onnittelut molemmilta puolin ja väenvilinä tempaa veljekset jälleen
näkyvistäni.

Mutta samassa tupsahtaa eteeni kolmas suomalainen, keski-ikäinen
herrasmies käsivarrellaan lakanaan kietaistu mytty.

-- Onko se Wilkuna? -- kysyy hän ja kun minä olen myöntänyt, esittää
hän itsensä: -- Minä olen se aina mainittu ... ja kun hän on maininnut
nimensä, tiedän että edessäni seisoo mies, jota vastaan miltei
jok'ainoa Mashkevitshin pöytäkirjoista sisälsi ilmiantoja, mutta joka
itse ei myöntänyt tietävänsä tämän taivaallista asioista, joista häntä
syytettiin.

-- Eiköhän mekin suudella, koska nuo ryssätkin... -- jatkaa hän heti
esittelynsä päälle ja samalla moiskauttaa hän minulle mehevän suutelon,
ei poskille, vaan suulle yhtä avonaisen suomalaisesti kuin hän sitä
ehdottikin.

-- Toista vuotta olen minä virunut jo niiden käsissä, -- jatkaa hän, --
ja nyt siitä päästiin. Tätä minä olenkin odottanut ja hyvässä toivossa
ollut. Viime yönä minä ajoin vaimoni kanssa oriilla hurjaa vauhtia ja
herätessäni ajattelin, että pian tässä tulee kotiin lähtö.

Hänen tätä kertoessaan on joukkoomme liittynyt Kemppaisen Jaakko
tuuheine ryssänpartoineen.

-- Entäs minä, -- yhtyy hän juttuun, -- minä näin viime yönä meidän
parisänkymme. Toisessa nukkui vaimoni, ja itse minä, juuri kun aamulla
heräsin, olin laittautumassa toiseen.

-- Mainiota! Hurraa! Meitä on siis tässä kolme aviomiestä ja kaikki me
olemme viime yönä nähneet vaimomme.

Mutta uusi tuttavani heittää myttynsä olkapäälle ja huutaa:

-- Ja nyt pois tökötinhajusta! En tiimaakaan minä tässä pesässä enää
viivyttele.

Häneen liittyy pari nuorempaa miestä ja he lähtevät raivautumaan
väkijoukon halki. Suomen asemalle, minne muut vähitellen kerääntyvät,
ei heitä kuulu ja moniaan päivän kuluttua saamme kuulla, että he ovat
jalan lähteneet painamaan kotimaata kohti. Mitä seikkailuja lienevätkin
matkallaan saaneet kokea, mutta onnellisesti he joka tapauksessa ovat
kotiinsa saapuneet.

Tällä välin huomaan toverini, Semen Jegorovitshin, joka seisoo korkean
lumikasan päällä ja kasvoillaan autuaallinen ilme heiluttaa lakkiaan ja
hurraa käheäksi painuneella äänellä. Kipuan sinne ylös puristamaan
hänen kättään.

-- Nu tavarishtsh, revaljutsija! -- sanon hänelle.

-- Da! -- vastaa hän ja jatkaa fanaattista hurraamistaan.

Siinä näen viimeisen kerran tuon nuhteettoman vallankumouksellisen,
vilpittömän kunnon Semen Jegorovitsh Kalashnikovin, jonka kanssa olen
viiden kuukauden ajan ollut neljän seinän sisään suljettuna sekä mitä
parhaimmassa sovussa viettänyt niin synkät kuin valoisat hetket. Hyvän
muiston jätät sinä mieleeni, kunnon tavarissi.

Yhtä mittaa paukahtelevat kiväärit. Se ei ole kuitenkaan mitään
vaarallista. Joukon keskellä häärivät sotilaat ne vain tavan takaa
ojentavat kiväärinsä ylös ja laukaisevat, pitääkseen yllä
vallankumouksellista mielialaa sekä samalla osottaakseen, että nyt
vallitsee svaboda ja ettei kukaan upseeri rohkene heitä sellaisesta
kieltää.

Huomioni kiintyy muutamaan sotilas-tavarissiin, joka pistinniekka
kivääri kädessään huojuu ja hoilaa ihmisjoukossa. Otan häntä hihasta ja
kysyn, mitenkä sodan laita on tällä haavaa ja onko rauha tekeillä.

-- Tshort jejo snajet -- piru hänen ties! -- vastaa sotilaskansalainen
oikealla soromnoo-sävyllä ja samassa minä huomaan, ettei hän ole
ainoastaan vallankumoushumalassa, sillä nenääni pistää sangen vahva
viinan löyhkä.

Koetan erään toverin kanssa saada meikäläisiä ryhmittymään yhteen
kohti, pitääksemme jonkunlaisen kokouksen ja päättääksemme, mihin
meidän olisi ensiksi ryhdyttävä. Mutta siitä ei synny mitään tolkkua.
Kun saamme puolikymmentä miestä kokoon ja menemme lisää hakemaan, ovat
nämä edelliset sillä välin hajonneet ja tipotiessään. Yrityksemme on
yhtä turha kuin kantaa vettä pohjattomaan astiaan. Kaikki ovat kuin
korkeimman asteen humalassa tai kuin mullikat, jotka keväällä ensi
kerran lasketaan navetasta: kaikki kiertävät ja kirmailevat yhtenä
sekamelskana, puristelevat toistensa käsiä ja hurraavat.

Vihdoin lähtee meitä toistakymmenmiehinen joukko astumaan katua
eteenpäin. Mutta me olemme kuin miehet, jotka lukemattoman joukon
maljoja tyhjennettyään pikku tunneilla palaavat ilopaikasta kotiin.
Jokainen on omituisen huumeisen unheen vallassa ja omia päähänpistojaan
seuraten hajaantuvat miehet eri suunnille...

Lopulta minun seurassani on yksi ainoa suomalainen, nuori pohjalainen
ylioppilas. Tosin häntä ei ulkokuoresta luulisi akateemiseksi
kansalaiseksi, sillä hänen verhonaan on vanha ja ohut kesäpuku, jalassa
kuluneet pieksut, päässä lippalakki, avokäsin ja kaula paljaana. Kylmä
hänellä on, niin että nenä punottaa. Hän on siinä asussa kuin hänet on
vangittu Ruotsin rajalla, hänen pyrkiessään kotimaahan. Shpalernajaan
on hänet tuotu vasta pari päivää sitten.

Nautinto on suuri saada näin ilman peräänkatsantoa liikkua ulkona,
samoilla pitkin suurkaupungin katuja ja sukeltaa uppo-outoon
kansamereen. Väkeä liikkuu runsaasti kaikilla kaduilla, ihmiset
tervehtivät ja onnittelevat toisiaan ja kaikkien kasvoilla on
vapautunut, onnellinen ilme.

Kulkeudumme päivänpaisteiselle Nevskin Prospektille, jota pitkin soljuu
taajat väkijoukot, etupäässä sivistyneistöön kuuluvaa yleisöä. Sen
keskuudessa vallitsee hilpeä, innostunut mieliala, hymyilevien naisten
valkoiset hampaat loistavat kilpaa punaisten rusettien kanssa, joita
näkee jo useimpien rinnassa. Pelosta ja epävarmuudesta ei väkijoukoissa
huomaa jälkeäkään. Kaikki tekee sen vaikutuksen, että vallankumous on
ainakin Pietarissa, voitollisesti läpäissyt.

Taistelu ei silti vielä ole lopussa. Kiihkeää ammuntaa kuuluu eri
puolilta kaupunkia: kiväärit ja kuularuiskut ratisevat sekaisin ja aina
väliin jymähtää kanuunanlaukaus. Sivilipukuisten miesten näkee,
varsinkin syrjäkaduilla, kantavan julkisesti aseita: kiväärejä,
miekkoja, pistimiä, revolvereja. Keskenkasvaneilla poikasillakin näkee
kellä karbiinin, kellä paljaan pajunetin. Tuleepa muutamalla kadulla
vastaamme tyypillinen suurkaupungin hamppari, syfilistinen naamataulu
iloisessa irvistyksessä, suupielessä mahorkkasavuke ja kävelykeppinä --
paljas ratsuväen sapeli. Siis sanskulotti Jumalan armosta!

Sotilasjoukkoja, mikä paremmassa, mikä huonommassa järjestyksessä,
marssii eri suuntiin. Joukkojen johtajina on tavallisesti aliupseereja
ja vääpeleitä, harvemmin nuoria vänrikkejä tai luutnantteja, joiden
rinnassa aina loistaa kauas näkyvä punainen rusetti. Väliin karkaa
eteenpäin hurjaa laukkaa kasakkajoukkoja, niin että maa tömisee.
Kaikkialla risteilee mitä erilaisimpia varustettuja autoja: suuria
rämisten liikkuvia kuorma-autoja, joissa seisoo tiheässä tungoksessa
joukko kivääreihinsä nojaavia "jakobiinejä" punaisine lippuineen,
raskaasti, ikäänkuin röhkien eteneviä, jättiläiskoppakuoriaista
muistuttavia panssariautoja, joiden ampumarei'istä pistävät näkyviin
konekiväärien suut, sekä siroja, umpinaisia punaisen ristin autoja
sanitääreineen ja laupeudensiskoineen.

-- Mutta mitäs tuo nyt on?

Ällistyneenä pysähdyn katukäytävälle ja tuijotan muutamaan
ensinmainitunlaatuiseen kuorma-autoon, joka punaisten lippujen
hulmutessa kiitää ohitsemme. Eikö siinä hurjapäisen jakobiinijoukon
keskellä seiso yksi oman pöytäkirjaryhmäni nuorukaisista, hinterä
ylioppilas B., hän, jonka piti saada tuomionsa helmikuun seitsemäs
päivä? Ihan totisesti se on hän! Ja kuinka hänellä silmät
loistavatkaan, kun hän pitelee kädessään lähes itsensä mittaista
kivääriä!

Myöhemmin tavatessani hänet Suomen asemalla saan kuulla, ettei tämä
ollut mitään näköhäiriötä, vaan että hän tosiaankin oli ollut "hiukan
huvittelemassa."

Alamme vähitellen soljua Suomen asemaa kohti.

Shpalernajaa lähestyessämme näemme entisiltä asuinsijoiltamme kohoavan
taivasta kohti mahtavan savupilven. Varsinkin näkyy oikeuspalatsin
puoleisessa osassa riehuvan tuli, valtavien liekkien lyödessä ulos
suurista ikkuna-aukoista. Näky on pumpulia meidän sydämillemme, sillä
hajoavathan siellä m.m. hra Mashkevitshin uurastusten hedelmät, ne
laajan laajat pöytäkirjat liitteineen kypeninä ilmaan.

Oikeuspalatsia vastapäätä olevan arsenaalin akkunat on rikottu ja
portit auki murrettu. Sieltä ovat varmaankin peräisin ne aseet, joita
näkee niin viljalti siviliväestön huostassa.

Nevan rantaa lähestyessämme näyttää siltä kuin joutuisi Liteinin silta
siinä tuokiossa taistelunäyttämöksi. Toisella puolen on joku
joukkokunta ja sitä vastaan ryhmittyy toinen tälle puolen.
Keskikaupungilta tulla huristaa automobiili toisensa jälkeen, sillan
päässä kaartavat ne soveliaaseen asentoon, kiväärien ja kuularuiskujen
suut valmiina syöksemään tulta sillan toista päätä kohti.

Asetun toverini kanssa pitkin rantakadun reunaa kulkevan kiviaidakkeen
taa suojaan mahdolliselta kuulasateelta. Mutta yhtäkkiä selviää uhkaava
tilanne, rauhallinen yleisö alkaa jälleen liikehtiä sillalla ja virran
mukana solumme mekin kotoiselle puolen Nevaa.

Suomen asemaa lähestyessämme huomaamme sen edustalla pari tuttua
toveria. Ne ovat siinä ottamassa vastaan kaupungilta valuvia
suomalaisia ja neuvomassa heitä asemapihalle, missä rautatieläiset ovat
luovuttaneet meille useita toisen luokan vaunuja tilapäisiksi
kortteereiksi.

Siellä tapaamme jo suuret joukot miehiä koolla. Ja ihanaltapa tuntuu
istahtaa suomalaisen toisen luokan vaunun hyllyvälle sohvalle, joka
puolella onnea säteileviä, vilkkaasti juttelevia kohtalotovereita.
Syötävääkin ovat jo ehtineet hankkia ja ahnaasti käymme voileipään
käsiksi.

Siinä sohvankulmassa lojuessani, kädessä voileipä, ilmestyy eteeni
nuori herrasmies, ojentaa kätensä ja sanoo tuttavallisesti: -- terve!
Katson kättä antaessani kysyvästi ja vasta hyvän tuokion perästä
tunnen: sehän on oman pöytäkirjaryhmäni miehiä, medisiinari S. Mutta
kuinka muuttuneessa asussa! Parta on kokonaan hävinnyt, päällä on
hänellä uuden uutukainen palttoo turkiskauluksineen ja päässä komea
kriminnahkainen lakki. Se veitikka on siis ehtinyt hankkia itselleen
rahoja, käydä parturissa ja pukukaupassa sekä kaiken päälliseksi ollut
mukana vallankumousta edesauttamassa, mistä on puhuvana todistuksena
kivääri, jota hän uljaasti kantaa kädessään.

Kertomista on miehillä kokemistaan ja näkemistään. Tuskin on yksi
ehtinyt lopettaa, kun toinen tempaa jo suun vuoron. Iloiset
naurunpurkaukset keskeyttävät välistä puheenturinan ja nuorukaisten
kelmenneille poskille alkaa puna nopeasti palata.

-- Oletteko kuullut minkälaista unta Nissinen oli nähnyt viime yönä? --
kysyy joku.

-- No minkälaista?

-- Hän oli ollut olevinaan Mashkevitshin puheilla ja kysynyt, milloin
meidät suomalaiset päästetään täältä pois. Mashkevitsh oli katsonut
häneen moniaan hetken vihaisesti ja tiuskaissut: -- huomenna!

Niin, unet! Kaikki me olemme Shpalernajassa pitäneet tarkkaa kirjaa
unistamme ja kieltämättä onkin unikakkinen maalannut eteemme monta
merkillistä kuvaa -- niistähän olen jo aiemminkin yhden ja toisen
esimerkin kertonut.

Kun keskustelu on siirtynyt uniin, juttelee ylioppilas H:kin, hän,
jonka Mashkevitshin pöytäkirjat väittivät olleen mukana räjähdyttämässä
ilmaan viidettä miljoonan ruplan arvosta Venäjän armeijalle kuuluvia
sotatarpeita, seuraavan unen, jonka hän oli nähnyt Shpalernajassa
aikaisemmin talvella:

Hän oli veljensä kanssa ollut seisovinaan jossakin suuressa huoneessa,
mikä oli kuin aseman odotussali. Salin nurkassa istui suuri ja ruma
äijä, jolla oli tavattoman iso nenä. Hänen edessään seisoi pieni, sievä
poika, jolta vaari äreästi tiukkasi jotakin asiaa. Kun poika ei
vastannut hänen mielikseen, ärtyi vaari ärtymistään ja tempasi lopuksi
pojan kämmentensä väliin ja puristi häntä niin että poika kävi aivan
siniseksi. -- Katsos, mitä tuo vaari tekee, sanoi M. veljelleen, --
mennään auttamaan poikaa. -- En minä voi, mutta mene sinä jos tahdot,
vastasi veli. Silloin meni M. yksin ja tarttui vaaria suuresta nenästä
sekä väänsi niin rajusti, että vaari tuskasta parahti ja päästi pojan
käsistään.

Yleisen hyväntuulen vallitessa ryhdymme miehissä unta selittämään. Ja
sehän onkin varsin helppo tehtävä: ruma vaari suurine nenineen, sehän
on tietysti Venäjä, ja poika on Suomi. Mutta M:n ja hänen veljensä osa?

M. ryhtyy itse selitystä jatkamaan:

-- Minä tietysti edustan siinä unikuvassa tätä meidän liikettämme ja
veljeni niitä suomalaisia, jotka ovat liikkeellemme antaneet
aatteellisen kannatuksensa, vaikka eivät ole tahtoneetkaan siihen
aktiivisesti ryhtyä. Kun minä esimerkiksi lähdin matkaan ja puhuin
asiasta veljelleni, hyväksyi hän kyllä askeleeni, mutta itse ei
perheellisenä virkamiehenä sanonut voivansa siihen ottaa osaa.

Hyväksymme hänen loppuselityksensä naulan päähän osattuna.

-- Ja uskokaa jos tahdotte, pojat, -- jatkaa M. innostuneesti näppiään
lipsauttaen, -- mutta meidän hommamme on merkinnyt paljon Suomen
vapaudelle. Sanokoot nyt mitä sanokootkin, mutta kyllä se vielä
kaikille selviää.

Miltä kannalta sitä asiaa vallankin juuri noina vallankumouksen
alkuaikoina erinäisillä tahoilla katsottiin, sitä kuvaa hyvin seuraava:

Pari päivää tämän jälkeen palasi Vuoksi kaupungille tekemältään
vierailulta meidän pääkortteeriimme Suomen asemalle. Hän oli
hyvin alakuloisessa mielentilassa seuraavasta syystä: hänen
vierailupaikassaan oli ollut koolla joitakin Pietarin suomalaiseen
sivistyneistöön kuuluvia nuoria herroja. Nämä olivat hyvin selvästi
antaneet tietää, että he pitävät meidän menettelyämme kevytmielisenä ja
tuomittavana, mutta samalla lohduttaneet sillä, että he ovat kyllä
säälineet meidän kohtaloamme sekä antavat meille anteeksi.

Kiivas suuttumuksen kuohahdus valtasi meidät, joille Vuoksi tätä
kertoi.

-- Me emme kaipaa emmekä tarvitse kenenkään anteeksiantoja! -- huudahti
yksi joukosta. -- Kysymys on vain siitä, voidaanko niille
maitosuonisille nuorille herroille antaa anteeksi, jotka lukujaan ja
karrieeriaan ajatellen ovat rauhallisesti istuneet alallaan ja
diplomatiseeranneet silloin kun sortaja on isänmaatamme tallannut
julkeammin ja röyhkeämmin kuin koskaan ennen. Diplomatia ei kuulu
nuorille. Me olemme kuunnelleet veremme ääntä ja noudattaneet sydämemme
käskyä ja sen vuoksi isänmaa on kerran antava meille hyvän
tilinpäästön. -- -- --

Osa meistä jää yöksi toisen luokan vaunuihin, osa hajaantuu
rautatieläisten koteihin.

Hermot ja mielikuvitus ovat siksi kiihdyksissä, että unta on mahdoton
saada. Loikoilen sohvalla, jutellen maisteri R:n kanssa niistä
mahdollisuuksista, joita vallankumous avaa Suomelle. R. on
historiantutkija ja paljon ovat hänen ajatuksensa kuluneina aikoina
seuloneet Suomen kansan kohtaloa sekä sen tulevaisuuden mahdollisuuksia
-- ja niinhän on vähin itsekunkin laita meistä Shpalernajassa
eläneistä.

Puolen yön tienoissa tulee vaunuun, jonka olemme panneet pimeäksi,
kaksi sotilasta kivääreineen, ryhtyen etsimään jotakin. He ottavat
tulitikulla valkeaa, nostavat peitteitä ja tutkivat makaavien kasvoja.

Jokohan meitä suomalaisia etsitään uudelleen vangittaviksi? vilahtaa
mielessäni. Mutta sotamiesten käytös ei juuri puhu sellaisen
olettamuksen puolesta.

-- Mitä te etsitte? -- kysyy R.

-- Paria santarmia, jotka ovat kätkeytyneet asema-alueelle, --
vastaavat sotilaat.

-- Me olemme suomalaisia vankilasta vapautettuja, -- selittää R.

-- Harashoo! -- sanovat sotilaat ja poistuvat.

Hm! Totisesti ovat nyt osat vaihtuneet! loikoilemme huolettomina
julkisessa paikassa, samalla kuin santarmit saavat henkensä edestä
lymyillä. Ja kyllä nyt onkin aika, jolloin kuuluisan ohranan miehillä
on syytä huutaa vuorille: langetkaa meidän päällemme! Kaikkialla heitä
etsitään ja armotta surmataan.

Kun Jussi V. muutamana päivänä palaa kaupungilta ja minä tiedustan,
missä hän on ollut, vastaa hän:

-- Olin vähän poliiseja jahtaamassa.

-- No saitko monta pudotetuksi?

-- Olisihan niitä saanut, mutta ei ollut asetta. -- -- --

Lämpimään kiitollisuuden velkaan saattoi meidät vankilasta päässeet
Suomen rautatieaseman henkilökunta. Suomalaiseen sivistyneistöön
kuuluvain suhtautuessa meihin hieman kuin ruton saastuttamiin,
varustautui mainittu henkilökunta heti maanantaina rohkeasti ja
auliisti ottamaan meidät huostaansa. Keskuudestaan keräämillään
varoilla panivat he meitä varten pystyyn ruokatarjoilun yhdistyksensä
huoneistossa aseman vieressä. Siellä ovat meille koko sen viikon, jonka
olemme pakotetut vielä Pietarissa viettämään, ilmaiseksi tarjolla
oivalliset ateriat. Ja nautinto onkin saada pitkästä aikaa syödä
kotoista ruokaa kuoriperunoineen ja kaurapuuroineen. Tässä suhteessa
tulkitsi iäkäs kanttori Palmu varmaankin meidän kaikkien tunteet, kun
hän ensi kerran aamiaispöydän ääreen tullessaan ja puolinenällä
lepäävien sankalasiensa yli silmäillessään pöytää pani kätensä ristiin
ja julisti korkealla paatoksella:

-- No Jumalan kiitos, että näkee vielä silakkaa ja kaurapuuroa!

Mutta rautatieläisten vieraanvaraisuus ei supistunut tähän ruuan
tarjoiluun, jota heidän naisväkensä hoiti, vaan he tarjosivat lisäksi
meille ilmaiset asunnot perheissään. Siten sain minäkin jo seuraavana
päivänä kortteerin erään vaihdemiehen siistissä ja miellyttävässä
asunnossa ja nautintopa oli viettää seuraava yö kunnollisella vuoteella
puhdasten lakanain välissä.

Kiitollisuuden ja kunnioituksen tuntein tulee varmaankin jokainen
Shpalernajasta vapautunut suomalainen kauan muistamaan sitä alttiutta,
vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä, mitä Suomen aseman henkilökunta
osotti meille tuon viimeisen Pietarissa vietetyn viikon kuluessa.
-- -- --

Onnen tunnettani sumentaa käsikirjotusteni kohtalo. Eräänä päivänä tuo
provisori S., joka on käynyt Shpalernajassa sekä pistäytynyt minunkin
kopissani, siellä olleet kirjani sekä vihkon, jossa on uuden romaanini
alku. Tämä herättää minussa heikkona kyteneen toivon kipinän
ilmiliekkiin ja muutamien tuttavain kera lähden nyt itsekin entistä
olinsijaani katsomaan.

Koska vankila heti tyhjentymisensä jälkeen on joutunut rosvojen
temmellyspaikaksi, on sen porteille asetetta sotilasvartiat. Mutta kun
mukanamme olevat naiset livertelevät heille kauniita sanoja, pääsemme
sisälle.

Hävityksen kauhistus kohtaa meitä joka askeleella. Sisäpihalla on
kaikki puuaine palanut. Käytävissä on hujanhajan kaikenlaista puoleksi
palanutta törkyä. Siellä täällä on vesijohtotorvia rikottu ja puoleksi
jäätyneinä puroina lorisee vesi pitkin lattioita. Suuri joukko
akkunoita on rikottu.

Kopistani on tietysti kaikki tyyni mukaan kelpaava rosvottu:
alusvaatteet, sukat, pyyheliinat, tyynynpäälliset, viltti. Lusikan,
suola-astian ja jumalankuvan pistän taskuuni muistoksi. Saman kohtalon
ovat luonnollisesti saaneet toverinikin vaatetavarat, sillä hänkään ei
ottanut mitään mukaansa.

Osastonvartian nurkassa on lattialla kasa puoleksi palaneita papereita
ja vihkoja. Muutamat kansien jäännökset ovat aivan samannäköiset kuin
minun käsikirjotusvihoissani. Ahdistunein sydämin alan niitä
tutkistella, mutta omistani en löydä jälkeäkään. Kun joku meistä tietää
vankilan varastohuoneen, menemme sinnekin katsomaan. Mutta se tarjoaa
vieläkin toivottomamman näyn: paljaat, nokeentuneet tiiliseinät ja
lattialla metriä vahvalti tuhkaa!

Viimeisimpänä toivonani on osastonvartia. Kun saisin hänet käsiini,
että voisin kuulla käsikirjotuksistani! Jos olisi vähänkään toiveita
niiden tallella olosta, lupaisin hänelle vaikka pari sataa ruplaa, jos
hän voisi toimittaa ne minulle takaisin.

Ilmestyypä sitten pääkortteeriimme Massisen veljesten seurassa vartia
Omnapuu. Häneltä saan kuulla, missä osastonvartia, ukko Afanasjev --
nyt vasta saan hänen nimensäkin tietooni --, tätä nykyä asustaa.
Saatuani Jussi V:n ja lääket. kandidaatti L:n tovereikseni lähdemme
iltahämärissä etsimään asianomaista taloa, joka on Shpalernajakadun
varrella, lähellä vankilaa.

Pihalla kohtaamme, tietysti sivilipuvussa, vartia Jakovlevin, joka
näyttää olevan pikku hutikassa. Iloisesti tulee hän meitä tervehtimään
ja neuvoo Afanasjevin asunnon.

Kapuamme ylöspäin pimeässä ja likaisessa porraskäytävässä ja soitamme
muuatta ovikelloa. Ovi aukenee ja Jussi V. työntyy edellä pilkkopimeään
etehiseen.

-- Ka terve, käy sisäh! -- kuuluu sieltä tuttu ääni.

Työnnymme eteenpäin ja seuraavassa hetkessä olemme pienen pienessä
kamorkassa, joka on täynnä sikin sokin heitettyjä huone- ja
talouskaluja, joiden välissä liikkuvat Afanasjevin vaimo ja lukuisa
lapsijoukko. Ystävällisesti ja iloisesti tervehtivät he kaikki meitä ja
raivaavat istuimia huoneen perällä. Ja eukko, kivuloisen näköinen,
laiha ja molempia jalkojaan ontuva staruha, ryhtyy heti teetä
laatimaan. Saamme kuulla, että he ovat ennen asuneet vankilassa, missä
heillä on ollut samanlainen pieni, sementtilattiainen kamorkka, kylmä
ja vetoinen, jonka vuoksi vaimo on jo vuosikymmenen sairastanut vaikeaa
kolotusta. Roskaväen raivon ja ryöstönhimon takia oli heidän
vapautuspäivänä täytynyt rihkamineen kiiruunkaupalla paeta vankilan
piiristä. Kolme vartiaperhettä asuu nyt tilapäisesti tässä samassa
kamorkassa.

Minua ihan kauhistuttaa ajatus, että toistakymmentä ihmistä on
pakotettu edes tilapäisestikään asumaan tällaisessa kopissa. Ja millä
he mahtanevat elää? Palkkahan on ollut niin surkean pieni, ettei
minkäänlaisista säästöistä voi olla puhettakaan. Ja lisäksi kuuluu tuo
palkkavähäinenkin olevan kahdelta kuulta saamatta! Mutta iloisia he
ovat, vaikka tuon ilon takana näyttää olevankin kyyneleet lähellä.

Lapset ovat kauniita ja kesyjä, vanhin tytär, noin viisitoistavuotias
neitokainen, on kerrassaan kaunottaren alku. Kuusivuotias, sairaloisen
näköinen Ljubov tulee, polveeni nojaten, rakentamaan tuttavuutta
kanssani. Kun pistän hänelle muutamia ruplan seteleitä ja kehotan häntä
antamaan ne äidilleen, ei tämä tahdo mitenkään suostua niitä
vastaanottamaan.

Huligaanivangit kuuluvat vainoavan entisiä vartioitaan. Niinpä kuuluu
edellisenä yönäkin yrittäneen väkisin tänne heidän asuntoonsa muutamia
Shpalernajassa säilytettyjä roistoja, kostaakseen muka kärsimänsä
vääryydet. Meillä suomalaisilla, jotka olimme Afanasjevin osastossa,
ei kellään ole hänestä ikäviä muistoja. Ukko kertookin, että
päällikönapulainen Antonov -- koipeliini -- murisi hänelle toisinaan
siitä, että hän on muka liian hyvä "noille suomalaisille".

Käsikirjotuksiini nähden sammuttaa Afanasjev minulta viimeisenkin
toivonkipinän. Hän kertoo niiden olleen varastohuoneessa ja sen olivat
vapauttajat heti alussa sytyttäneet tuleen. Olinhan itsekin jo nähnyt,
kuinka perusteellista jälkeä tuli oli siellä tehnyt.

Neuvottelen hiljaa toverieni kanssa, eikö meidän olisi syytä
meikäläisten keskuudesta kerätä pieni rahalahja tälle tuuliajolle
joutuneelle perheelle. Teen juotua ehdotamme sitten Afanasjeville, että
hän lähtisi meidän seurassamme Suomen asemalle, mihin hän hiukan
vastusteltuaan suostuukin. Kädenkäänteessä saamme siellä kokoon
viitisenkymmentä ruplaa. Kyynelsilmin ottaa Afanasjev ne vastaan ja
suutelee Kemppaista, joka rahat hänelle antaa, molemmille poskille.
-- -- --

-- Seyn on tuotu asemalle!

Kuin pommi putoaa tämä uutinen eräänä aamuna keskellemme
rautatieläisyhdistyksen talolla. Silmänräpäyksessä ovat kaikki
liikkeellä, rientäen asemalle.

Asemahuoneisiin ja -sillalle ei sivullisia lasketa ja meidän täytyy
pysähtyä aseman edustalla olevalle pienelle torille. Sinne on
kerääntynyt jo melkoinen joukko yleisöä, sekä sotilaita että
siviliväkeä. Muuan nokkela, venäjän taitoinen meikäläinen kiertelee
sotilasten joukossa selittämässä, että Seyn on kaiken sen pahan alku ja
juuri, mitä Suomessa viime vuosina on tapahtunut ja kuinka hän on
Suomessa koettanut näytellä kuningasta.

-- Revitään se palasiksi! -- kiihtyy jo muuan harmaatakki.

-- Ei huolita, vaan menköön herja duuman tuomittavaksi, -- estelee
kiihottajamme.

Väkijoukossa syntyy liikettä ja aseman portaille ilmestyy Seynin tuttu,
vastenmielisyyttä herättävä haahmo. Hänen seurassaan on hänen rouvansa
ja Borovitinov, kaikki kolme merisotilaista muodostetun vartiaston
ympäröiminä. Kulkue pysähtyy hetkeksi portaille ja Seyn tuntuu
vartiastoa komentavalta upseerilta tiedustavan hevosta tai
automobiilia. Mitään sellaista ei kuitenkaan ole näkyvissä.

-- Vai hevonen! -- huutavat sotamiehet. -- Kävele, sika, onhan sinulla
paksu niska!

Alistunein ilmein tyytyy upseeri joukon komentoon, joku takana olevista
sotilaista tyrkkää Seyniä selkään ja niin lähtee kulkue liikkeelle.
Samalla puhkeaa torille kokoontunut väkijoukko, jonka halki kulkue
etenee, mitä moniäänisimpään haukuntaan ja ulvontaan.

Yöllä on ollut ankara lumipyry ja kaduilla on korkeita kinoksia.
Tahallaan mutkittelee vartiasto sellaisten kautta, niin että vangit
saavat väliin polviaan myöten kahlata lumessa. Seyn on kalpea ja
näyttää purevan hampaansa lujasti yhteen. Vihellysten ja herjausten
keskeltä erottaa huutoja sellaisia kuin: "Sabaka! Tsar Finlandi!"

Niin vastenmielistä kuin onkin nähdä yksinäisiä ihmisiä kansajoukon
häväistyksen esineenä ja niin helposti kuin myötätunto sellaisissa
tapauksissa kiepahtaakin uhrin puolelle, niin tällä kertaa ei ainakaan
kukaan meistä suomalaisista tunne muuta kuin silkkaa tyydytystä,
nähdessään tuon isänmaansa monivuotisen pyövelin, jonka pelkkä
ulkomuotokin todistaa jo raakuutta ja häikäilemättömyyttä, alennettuna
ja solvattuna marssivan kohti vankilaa. Eikä hänen vaimonsakaan, tuon
Isebelin kohtalo, herätä meissä hituistakaan sääliä.

Jos kellään, niin on Frans Albert Seynillä syy tällä haavaa huudahtaa:

-- _Sic transit gloria mundi_ -- siten katoo maallinen loisto! -- -- --

Seynin ilmestyminen vangittuna Pietariin on puhuva todistus siitä, että
vanha järjestelmä on jo Suomessakin kukistunut ja että tie on auki
meidän Shpalernajan miesten vihdoinkin lähteä kotimatkalle.
Sunnuntaina, maaliskuun kahdentenatoista päivänä, lausuu meistä suurin
osa hyvästit ystävällisille isännilleen ja nousee Helsinkiin lähtevään
junaan.

Mikä ihana tunne -- kuinka monesti siitä Shpalernajassa uneksinkaan! --
istua vaunun sohvalla, junan lähtiessä mennä hyristämään kohti kotoisia
tienoita, ystäviä ja omaisia! Mitä kirkkain sisäisen tyydytyksen ja
onnen tunne hohtaa jokaisen kohtalotoverini kasvoilta ja pian kajahtaa
vaunussa reipas laulu.

Rajajoen yli kulkiessamme kohotamme huikean hurraa-huudon. Rajajoki!

Mitä kaikkea sen ylitse onkaan aikojen kuluessa kulkenut, ryöminyt,
hiipinyt ja matanut idästä meidän maahamme! Alkaen entisaikain ryöstöä
ja murhaa tietävistä sotajoukoista aina Bobrikovin ja Seynin aikain
santarmeihin ja yhdenvertaisuus-tshinovnikkoihin, russakoista ja
kolerabasilleista aina viime päivien sekapäisiin bolshevikeihin,
rosvoileviin svaboda-solttuihin ja arvottomiin ruplanseteleihin saakka!

Kolme sataa vuotta sitten pystytti Kustaa II Aadolf Laatokan
koilliskulmaan rajakiven, joka on siellä vieläkin olemassa. Onko tämä
kohtalokas aika Rajajoen varteen pystyttävä toisen kiven, entistä vielä
paljon selvempää kieltä puhuvan, joka kaikille idästä tuleville
ilmottaa, että tästä alkaa vapaa, _suvereeninen Suomi_? Järkähtämätön
uskoni on, että niin on tapahtuva. Sillä se on välttämätön elinehto
Suomen kansalle ja Suomen kansan on Kohtalo määrännyt elämään,
kasvamaan ja lisääntymään sekä täyttämään oman tehtävänsä suuressa
kansojen perheessä -- siitähän sisältää historiamme läpi aikojen
puhuvia todistuksia.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.