Title: Salakulettaja - Kertomus Rajajoen tienoilta
Author: Kanerva, Antero
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Salakulettaja - Kertomus Rajajoen tienoilta" ***


SALAKULETTAJA

Kertomus Rajajoen tienoilta


Kirj.

ANTERO KANERVA [oik. Antero Korjonen]



Matti Kurikka, Viipuri, 1889.
Viipurin Sanomain kirjapainossa.



I.


Siitä on jo kulunut kauvan aikaa, kun Härkäjoen kylässä eli rikas
talonpoika, Eerikki Korpela. Eerikin kartano oli ollut rakennettuna
korkealle kunnaalle Härkäjoen kylän pohjoisimpaan päähän. Asuinrakennus
oli ollut pyöreistä hirsistä rakennettu ja varustettuna neliruutuisilla
suurilla ikkunoilla. Yksinkertaisena, vaan juhlallisena sen pystykatto
halkasi kylmiä pohjantuulia. Samallainen yksinkertaisuus, vaan puhdas
ja raitis järjestys, vallitsi seinien sisälläkin. Ei mitään
ylellisyyttä. Kaikki tarvittavat kalut olivat paraastaan kotitekoa, jos
ei ota lukuun tuota nahkakansista raamattua, testamenttia ja
virsikirjaa, jotka olivat saaneet sijansa pöydän nurkassa olevalla
nurkkahyllyllä, ja almanakkaa, sekä kuittikirjoja ulosteoista, jotka
uskollisesti pitivät edellisille seuraa. Olipa talossa taiteilijankin
alku, joka oli ottanut pitääkseen huolta talon avaran pirtin
kaunistelemisesta. Renki Matti oli näet iltapuhteilla vuoleksinut
"raakalinnun" kuvan ja sitte aneliinissa värjännyt ja ripustanut sen
pöydän kohdalle nauhasta riippumaan, joten se näytti olevan alituisessa
lentämisen touhussa. Kun mainitsee vielä konstikkaasti tehdyn
olkiruunun, joka riippui kurkihirrestä keskellä tupaa, niin siinäpä ne
Korpelan huonekoristukset tulevatkin mainituiksi.

Uhkeina piirittivät talon muut rakennukset tasaista, pisteaidalla
kahdeksi jaettua pihamaata. Avaroina levenivät kaltevat pellot ympäri
kartanon aina tuonne jylhän korpimetsän reunoille asti, jättäen
kumminkin vihreille niityille tarpeeksi tilaa. -- Ahkeralla työllä ja
säästäväisyydellä oli Korpela hankkinut itselleen talon, jonka jokainen
soppi uhkui hyvinvointia. Puutoksen hän oli onnistunut karkoittamaan
kuulumattomiin. Nerokkaana ja uutterana maanviljelijänä, sekä hyvänä
ihmisystävänä oli hän monessa kohden saavuttanut kansalaistensa
luottamuksen ja kohonnut siten aikalaisiaan korkeammalle.

Elämän taisteluissa auttoi häntä uskollinen vaimonsa. Yhtä kunnollinen
oli tämä perheen emäntänä, kuin hänen miehensä isäntänä. Yksi tytär,
Helka, heillä oli, josta he toivoivat harmaille hapsillensa iloa
hautansa partaalle asti. Hänestä he näkivät parhaimmat unensa; hänelle
he tekivät parhaimmat työnsä; hän se oli isän ilo ja äidin lohdutus ...
hän oli heille kaikki kaikissa.

       *       *       *       *       *

Eräänä lämpöisenä kesäiltana, joka oli lauvantai-ilta elokuun
alkupuolella, istui Eerikki tapansa mukaan taas aittojen takaisella
kalliolla, vasta saunasta tulleena, uuden uutukainen palttinapaita
päällä. Renki Matti kömpi vasta saunan rinnettä ylös, niinikään
valkeassa paidassa, housut käsivarrella.

-- "Oh hoh! oikeinpa rupesi väsyttämään se kylpy", ... sanoi Matti ja
rupesi istumaan kalliolle isännän viereen.

-- "Väsyttäähän se, mutta kyllä se kuitenkin on oikein virvoittava
lääke viikon työstä kangistuneille jäsenille" ... vastasi isäntä...

-- "Kyllä se niin on ... tuskin sitä ilman saunatta toimeenkaan
tulisi"...

-- "Eihän ne muutamat pese silmiäänkään ja toimeenpahan tulevat" ...
virkkoi isäntä leikillisesti.

-- "Onhan niitä semmoisiakin. Minä kun olin renkinä, ennen teille
tuloani, tuolla Vaittisissa sillä Korpin Sakarilla, sillä
hevosparisniekalla, niin se isäntä ei pessyt silmiään paljon koskaan.
Hän sanoikin, että: 'mitä niistä silmistä aina kalttailee, kunhan vaan
pesee huttupäivinä ja kylälukuun lähtiessä'. Se talo oli muutenkin
hyvin huonosiivoinen. Siinä kun oli naisillakin paidat päällä, niin ei
niitä tahtonut eroittaa paraimmista sysisäkkilöistä. Pyhinä niillä oli
sentään puhtaat paiat, hienosta 'kalenkuorista'"...

-- "On niitä tässä meidän omassa kylässäkin semmoisia", ... tuumaili
isäntä. "Mene tuohon Karvolan Mikolle milloin tahansa, niin aina sen
tuvan lattialla saapi kaalaa polvia myöten rikoissa ja tomussa.
Lapsetkin ovat kuin mitkä peloitukset; silmät noessa, että
silmämunuaisissa vaan vähän valkeaa leimahtelee. Paitaviitat niin
pitkät päällä, että varpaisiin ulottuvat ja niin mustat, kuin kattilan
kylki. Aikaihmisetkin ovat melkein samanlaisessa tilassa. Kylällä
kävelemiseltään eivät raukat jouda edes lattiaansa lakasemaan. Rappujen
edus -- se olkoonkin sanomatta. Se haiseekin niin, että luulisi hevosen
raatoja siihen haudatuksi".

-- "Ovathan rappujen edukset täällä yleensä muissakin taloissa
huonosiivoiset mutta se on sen vuoksi, että Venäjän tapaan
karjakartanot rakennetaan yhteen asuinhuoneiden kanssa. Karja kun siten
pääsee eteiseen asti tekemään huonoa siivoa, jota ihmiset sitte
lisäävät".

Nyt keskustelu taukosi vähäksi aikaa. Isäntä puristeli pois vettä
märistä hiuksistaan. Renki Matti nojaantui lepäämään käsivarttansa
vastaan. Piika Maija tuli viimeiseksi saunasta; hänen isäntä käski
tuomaan juotavata. Maija toikin kapallisen vaahtoavaa olutta. Sitä
isäntä joi ensin ja ojensi sitte kapan Matille.

Keskustelu alkoi taas uudelleen. Isäntä sanoi Matille ... paidan
hihalla suutaan pyyhkäistyään: "kyllä nyt on oikein sorja ilma. Ihan
lämpymiä ja hyvänhajuisia aaltoja yht'suoraa löyhähtelee vasten silmiä.
Kyllä se Jumala muistaa aina meitä, vaikka emme sitä ansaitsisikaan.
Ajallansa se tulee aina kesä, niinkuin talvikin. Paljon Hän on meidän
haltuumme uskonut kaikenlaista tavaratakin. Muistaneeko vaan monikaan
häntä siitä kiittää?"

-- "Vieläkös mitä" ... sanoi Matti ... "sitähän se kuka oikein joutaa
ajattelemaan; kunhan sitä vaan mennä reijataan eteenpäin. Ei sitä moni
taida muistaa noita hevosraukkojakaan Jumalan luomiksi eläimiksi. --
Tässä keskiviikkoaamuna, kun minä tulin myllystä, niin tuli tuossa
Polvelan rinteessä vastaan minulle 'saksa' Mikkeli, Se oli tulossa
Pietarista ja oli kärrillä suuri kuorma Venäjän sianlihaa ...
kokonaisia sikoja. Hevosella ei ollut setolkkaa ensinkään, länget
olivat ilman toplinkia ja hakanneet sentähden hevosen olkapäät kaikki
mäsäksi. Hevonen ei mitenkään tahtonut saattaa vetää kuormaa Polvelan
rinteestä ylös; mutta hän se vaan humalapäissään kirosi ja melusi ja
hakkasi piiskallaan, eitä hevosraukka oli siihen nääntymäisillään".

-- "Olisit mennyt ja antanut piiskalla itseään korville .. mokomaa
hevosen kurittajaa".

-- "Jo ajattelin itsekin sitä ... kovin pisteli vihaksi hänen pelinsä.
En kumminkaan muuta tehnyt kuin sanoin vaan hänelle: 'kuinka kauvan
vaan Jumala kärsinee sinun tämmöistä peliäsi luontokappalten kanssa.' --
Mutta mitäs sille humalikkaalle lähtee laatimisesta".

Sillä aikaa kun isäntä ja Matti keskustelivat pihalla, oli emäntä
tuvassa laittanut illallisen pöydälle, jonka ympärille talonväki
kokoontui. Helka kävi käskemässä isäänsä ja Mattia yht'aikaa toisten
kanssa illalliselle ja toi tullessansa aidasta puulautasella kolme isoa
"seltiä", jotka hän ensin huuhteli kylmällä vedellä, leikkeli Matin
pärepuukolla pienemmiksi ja vei sitte pöydälle.

-- "Kun te läksitte taanoin" ... alkoi emäntä puhella ... "pois
lounailta, niin tuli tähän 'saksa' Mikkelin Riitta paipattelemaan
pahojaan"...

-- "No mitä paipattelemista hänellä oli, vai jo kahvit ovat vähenemään
päin?" ... kysyi isäntä.

-- "Voi veikkonen! ... ei se ollut kahvin asiakaan ... et tiedäkkään
mitä paipattamista hänellä on ... kun viskaalit ovat ottaneet
Mikkeliltä Pietarista tullessaan hevosen ja kuorman pois kaikkine
kampsuineen".

-- "No minkätähden?"

-- "No, sanoppas nyt muuta!"

-- "Varmaan hänellä on ollut taas kontrapanttia kärrillä... Ei suinkaan
ilman olisi hevosta otettu. Sanoithan sinä, Matti, nähneesi hänet
myllystä tullessasi, etkö sinä huomannut mitä hänellä oli kärrillä?"

-- "Läskiä minä luulin olleen kuormassa ... ainakin näkyvissä oli
kokonaisia sikoja, mutta hyvin raskaalta se kuorma muuten tuntui...
Olihan tuolla sentään korkeat reslat, jos hänellä lienee niissä mitä
ollut".

-- "Onhan sillä ollut, sanoihan se Riitta minulle. Voi, voi, sentään!
Se kirkonkylän kauppamieshän se on oikein se viimeinen peijuoni. Hän
on, kuuluu, yllyttänyt Mikkelin panemaan sokuripäät tyhjien sikojen
sisään ja tuomaan siten läskinä rajan yli hänelle, sitte hän vasta
ostaisi ja maksaisi muka hyvät voittorahat Mikkelille. -- Sitä
keinoahan ne ovat, kuuluu, käyttäneet jo kauvan aikaa".

-- "No miten ne vahtimestarit päästävät heitä sitte rajan yli?"

-- "Mistäs he tietävät? Kun kerran sikoja oli Mikkelilläkin kärrillä,
niin mitäs siinä oli epäilemistä".

-- "Mistäs ne nyt sen ovat tulleet huomaamaan?"

-- "Sitähän se Riitta kaaritti, että heidän vihamiehensä ovat käyneet
viskaaleille kielimässä. Ne vartavasten laskivat ensin rajan yli ja
sitte tulivat jälestä ja ottivat kaikki pois".

-- "Menepäs Helka ottamaan maitoa lisäksi" ... sanoi isäntä ja jatkoi
hetken ääneti oltuaan: "lieneekö ne sokurit olleet ostettu kauppamiehen
varoilla?"

-- Vieläkös mitä! Etkös sinä kuullut, johan taanoin laajin siitä
asiasta... Sehän se rahansa panisi semmoiseen vaaraan. Narraa ja peijaa
näitä hölmöjä, niin kyllähän ne hänelle tavaraa völjäävät. Mikkelikin
vei näet kuorman parkkia Pietariin ja sen hinnalla osti sokuria ja
olisi tuonut ne kauppamiehelle, saadakseen suurta voittoa.

-- "No nyt on hänellä voitto kädessä! Kyllä se olis aina parempi pyy
pivossa, kuin kaksi oksalla, hänelläkin oli vielä tuo pahanpäiväinen
hevoskaakki, niin nyt hänen piti menettää sekin" ... tuumaili isäntä.

-- "Tekis työtä eikä aina kulkehtis Pietarin väliä, niin pysyisi
paremmin leivässä" ... sanoi Matti.

-- "Kyllä olis leipää tarvis nytkin" ... jatkoi emäntä... "Ei sanonut
heillä olleen leivän palaa, kun odottivat lapsien kanssa Mikkeliä
kotiin. Jussin Kaisalta sanoi saaneensa vähän jauhoja, niistä sanoi
keittäneensä vähän velliä mitä lappavat lapsineen. Nyt minä annoin
hänelle kaksi leipää ja puolenkymmentä seltiä".

-- "Voi sentään sitä Riitta raukkaa" ... sanoi piika Maija... "Kun vaan
lumelta rupesi pääsemään, niin jo alkoi juosta pitkin metsää parkkien
perään ja siihen se nyt meni. -- Ei edes saanut rievun ripakkoa
päähänsä; ei yhtä paitavaatetta eräälle lapselleen".

-- "Kenenkä syy?" ... kysyi Matti... "Varmaankin se hänelle sallittiin?
tietysti Jumala salli hänelle sen vahingon. Eiköhän tuohon omaa syytä
heillä liene ollut ensinkään?"

-- "Mikäs muu, kuin sallimus" ... väitti Maija ... "kun juuri
viskaalien silloin piti huomata se sokurin tuomisen konsti, kun Mikkel
tuli Pietarista. Onpas ne muut vetäneet kuorma kuormalta, eikä ole
tullut mitään, kun ei ole sallittu."

-- "Oliko se sitte Mikkelillä ensimmäinen kerta! Ikäpäivänsähän on hän
sitä rahtia pitänyt. Tuskin on mies elämässä päivääkään kovaa työtä
tehnyt. Oliko se sitte sallimusta, kun hän vartavasten, ihan tietensä,
rupeaa lakia ja esimiesten tahtoa rikkomaan ja saattaa siten itsensä
ja, niinkuin nyi näkyy, perheensäkin suuren puutteeseen" ... tuumaili
Matti.

Samaa mieltä oli isäntäkin sanoen: "Olis mennyt siksi aikaa
päiväläiseksi johonkin taloon ja tehnyt työtä rehellisesti, niin olis
saanut leipää itselleen ja perheelleen, eikä suinkaan silloin hänelle
tämmöistä sallimusta olisi tapahtunut"...

-- "Ei ne muuten siitä kontrapantin vedosta lakkaa, ennenkuin olisi
laatia semmoinen kielto, joka niitä vähän peloittaisi. Ei ne tästä
kiellosta välitä mitään" ... sanoi Matti.

-- "Minkälaisenhan kiellon sinä panisit, kun pääsisit lakia
laatimaan?" ... kysyi Maija, äkeissään moisista asetuksista.

-- "Minä panisinkin semmoisen uhkan, että kuka vaan rikkoisi kieltoa
vastaan, niin sille paikalla raudat jalkaan ja viimeistä tietä. Sen
minä tekisin. Ja saisittepahan nähdä, ettei yksikään mies uskaltaisi
lähteä sokurikuormaa rajan yli saattamaan. Kyllä niiden työllään
täytyisi sitte henkeänsä elättää".

-- "Hyvä on tosi, jottei puskevalle lehmälle ole luotu sarvia" ...
intti vaan yhä Maija,

Kaikki olivat herenneet syömästä. Naiset alkoivat korjata ruoka-aineita
pois pöydältä; isäntä ja Matti ottivat uunilta päreen, josta kumpikin
repivät hampaillaan tikun, ruveten sitten kaivelemaan hampaitaan.

-- "Et olisi sinä Matti mieleistä meistä kontrapantsikoille, kun sinä
niin kovaa luet heille" .... sanoi isäntä.

-- "Oli mitä tahansa" ... tuumaili vaan Matti ... "mutta se auttaisi.
Ei niin moni silloin turhan tautta lakia rikkoisi ja hevosiaan
menettäisi, kuin nyt. Nyt on meidänkin pitäjässä melkein jokainen mies
salatavaran kuljettaja. Joka toista miestä melkeen siitä on sakotettu.
Mitä se sakko on nyt auttanut. Ei niitä sakotettuja miehiä pidetä
halvempana kuin muitakaan. Sanotaan vaan, etteivät he ole mitään
vääryyttä ja pahaa tehneet, ovat vaan tienanneet rahoja, mitä jokainen
ihminen tekee. Heille se nyt vaan sattui semmoinen vahinko, että
nähtiin, ei muuta mitään, Se oli vaan heille sallittu muka sellainen
vahinko, niinkuin Maijakin vast'ikään tuumasi. Mutta kunhan joku
passitettaisi Siperiaan, niin kylläpä toinen ajattelis, että 'ahaa!
enpäs panekaan sokuria rekeeni, viedään Siperiaan.'"

Isäntä ja Matti juttelivat vielä monenmoisista asioista. Sillä aikaa
olivat Helka ja Maija laittaneet vuoteet valmiiksi. Kun kaikki askareet
olivat toimitetut, niin meni isäntä pöydän päähän ja otti sieltä
nurkkahyllyltä virsikirjan, josta vähän aikaa selailtuaan alkoi laulaa
matatalla, vähän väräjävällä äänellä: "Käy nyt sielun kaikell' mielell'
Herrall' kunniaa kantamaan, j.n.e." Kohta yhtyivät siihen lauluun
toisetkin, jotta värssyn lopulla kaikki lauloivat kuin yhdestä suusta,
kieputellen sen kaunista säveltä tuhansiin mutkiin. Kun tulivat
yhdeksänteen värssyyn, jossa lauletaan: "Koska silmän kiinni taipuu,
Unehen myös raukeevat j.n.e." niin alkoi emäntä Katrin silmistä
herahdella vesiherneitä, jotka pyörivät poskia myöten ja tipahtelivat
avatun virsikirjan alareunaan. Helka kun huomasi tämän, niin hänenkin
tunteensa kohosivat äyräittensä yli ja hetkeksi kehkeytyi tuo heleästi
kuuluva lauluääni. Sitte hän nosti kirjan suunsa eteen ja pureksi sen
yläreunaa ja kohta hän taas otti osaa lauluun entisellä heleällä ja
sointuvalla äänellään. Virren loputtua luki isäntä ehtoosiunauksen
lauvantaina ja rukouksen valmistuksesta sapatin viettämiseen. Sen
jälkeen he lauloivat vielä muutaman värssyn, jonka perästä kaikki
menivät levolle. Isäntä ja emäntä menivät nukkumaan tuvan peränurkassa
olevaan sänkyyn. Helka ja Maija olivat tehneet itselleen vuoteen tuvan
lattialle, haavan lehdille. Matti otti pitkän nuttunsa hartioilleen ja
meni nukkumaan tallin ylisille; sinne hän oli laatinut vuoteensa
heinillä täytettyyn ajorekeen.

Hetken kuluttua oli Korpelassa aivan hiljaisuus. Kaikki nukkuvat
sikeässä unessa, päivän työnsä väsyttämänä. Luontokin näytti ikäänkuin
väsyneenä vaipuvan unettaren pehmeille patjoille. Auringon säteitten
kuumentava vaikutus oli poistunut. Vieno tuulen löyhke, joka päivällä
oli nyökytellyt kuusien latvoja pellon takana, oli myöskin asettunut
nukkumaan yöuntansa. Synkkä kuusimetsä seisoi hiljaisena, lehväänsäkään
väräyttämättä. Haavan lehdet, jotka mielellään pitävät, muiden
nukkuessa, hiljaista kahinaa, riippuivat nyt pitkistä kantimistaan
laitaansakaan liikauttamatta. Rukiin tähkätkin olivat kumartaneet
päänsä maata kohden. Hiilikkikin oli lopettanut märehtimisensä ja
ojensi päänsä pitkin pihaa, silmät ummessa. Sitä esimerkkiä olivat
monet sen kumppanitkin noudattaneet. Kaikki oli tyyntä ja hiljaista.
Vähän vaan kuului Härkäjoen lorinaa, kun se saunan sivulla olevien
kalliolokkeroiden välitse kiirehti tietänsä pitkin. Tätä lorinaa säesti
Matti kuorsaamisellaan tallin parvelta ja heinäsirkat yksitoikkoisella
äänellään aittojen takaiselta pientareelta. Korven kaiuttamana kuului
Latonurmelta vanhan tamman römiä ääninen rautakello, josta tiedettiin,
ettei tamma vielä ollut iltaseltaan herennyt.

Peltojen ohi kulkevaa maantietä astui kiiruusti kaksi miestä,
kummallakin harava ja viikate evässäkin kanssa olalla. Ne tulivat
päivätyöltä hovista. Miehet hiukan aikaa lepäsivät Härkäsillan
käsipuilla ja sitte läksivät nousemaan pienoista rinnettä ylös
Tetr'kankaalle. Kohta olivat miehet kadonneet tuuheiden puiden varjoon.
Jo lakkasi tamman kellokin kuulumasta. Heinäsirkatkin olivat väsyneinä
lopettaneet laulunsa. Rauhallinen hiljaisuus ympäröi nyt Korpelan uneen
vaipunutta perhettä.



II.


Illalla länteen katoova aurinko nousi uutena valonjakajana itäiseltä
taivaan rannalta, lähettäen säteitään valaisemaan sunnuntaiaamua
Korpelan kartanolla. Ei hiiskaustakaan kuulunut, kaikki nukkuivat vielä
sikeässä yöunessaan. Ainoastaan linnut olivat jo kauvan aikaa kilvan
viserrelleet pellon taustan korpikuusien oksilla. Pääskyset tuijasivat
nopeasti kärpästen ja muiden hyönteisten perästä. Minkä saivat kiinni,
sen kohta veivät pojilleen, jotka kaikki olivat pesän laidalla
odottamassa. Iloisella säkätyksellä kiittivät pojat emoansa ruo'astaan.
Vanha Mirri oli juuri pyydyksiltään tulossa, kantaen hampaissaan
tuomisia pojilleen, vaan kun porstuan ovi vielä oli kiinni, joten se ei
päässyt tupaan, jätti se saaliinsa rappujen viereen ja tuumasi vähän
narrata pääskysiä. Se rupesi rappujen eteen pitkäkseen ja kun pääskyset
lentelivät siitä sivu, niin se käpälillään niitä tavoitteli. Siitä
pääskyset suuttuivat ja hyvin äkeästi tirskuen lentää tuijasivat niin
liki Mirriä, että niiden siivet sipsahtelivat Mirrin viikseihin. --
Vasta paistamaan tirkahtanut auringonsäde katseli tätä leikkiä vähän
aikaa, mutta sitte se aikoi mennä toivottamaan hyvää huomenta Korpelan
nukkuvalle väelle. Ensin se meni rapuille ja nousi porstuan ovea
vasten, päästäkseen siitä sisään. Mutta ovipa ei säteille auennutkaan.
Kohta alkoi se hiipiä oven päällisestä pitkästä ikkunasta katsomaan,
minkätähden se ovi ei auennut. Siitä se ei kumminkaan saanut tietoa,
kuu se ei voinut matalasta lasista nähdä oven taustaa. Sen vuoksi se
siitä poistui ja kapusi seinää myöten elotuvan ovensuun ikkunaan päin,
puikahti ylimmäisestä ruudusta tupaan ja meni tuvan perälle asti ja
alkoi lämmittää emännän oikeaa poskea. Se herätti kohta emännän
unestaan. Hän viruttelihe, siunaili itsekseen ja nousi ylös. Puki
päällensä ja otti vettä kappaan ja meni ulos pesemään silmiään. Kun
porstuan ovi avaantui, niin silloin Mirri lopetti leikkinsä ja meni
viemisinensä poikiensa luo porstuan nurkkaan. Emäntä tuli tupaan, otti
orrelta pyyhinrievun, pyyhki silmiään ja luki hiljaisella supinalla
aamurukouksiaan, välin polviansa notkistaen. Sitten nykäsi hän Maijaa
ja Helkaa kyljestä, jotka pian nousivat ylös, pesten kasvonsa ja pukien
päällensä, niinkuin emäntäkin. Sitte he ottivat rainnat kukin ja
menivät lypsämään lehmiä. Sen tehtyä meni Helka ajamaan karjaa
metsälle, jolla-aikaa emäntä Maijan kanssa toimitteli muita aamutöitä.
Mattikin oli sillä aikaa tullut tupaan ja otti pankon alta terva- ja
rasvakupin, voiteli isännän ja omat kenkänsä ja vei ne kuivamaan aidan
seipäiden nenään pihalle. Isäntä myös oli jo noussut ylös ja pannut
puhtaat vaatteet yllensä, sekä istui nyt sängyn laidalla
paitahihasillaan, hyräillen milloin mitäkin laulua. Matti istui
kolpitsan nenällä kyynäspäät polvia vasten, tupakkaa poltellen pienellä
piippunysällään. Aamutöitä toimiteltuaan joutuivat naisetkin tupaan.
Isäntä otti hyllyltä vanhan virsikirjansa ja alkoi laulaa: "Herra
Jesus, ainoa auttajan j.n.e." Siihen yhtyivät kohta toisetkin. Vähän
aikaa kun oli laulettu,  alkoivat tunteet puristella taas kyyneliä
Katrin ja hänen tyttärensä silmistä, niinkuin usein muulloinkin
tällaisissa tilaisuuksissa. Isännänkin ääni alkoi värähdellä tavallista
enemmän. Matinkin karkea kämmen, jota hän piti poskeansa vasten, oli
kostunut silmä-nurkasta herahtaneesta kyyneleestä.

Sen virren loputtua lauloivat he vielä muutamia ehtoollisvirsiä, sillä
talon väki oli aikeessa mennä rippikirkkoon. Laulamisen loputtua sanoi
isäntä Matille:

-- "Meneppäs hakemaan hevonen ha'asta, pitää sitä jo alkaa lähteä
kirkkoon. Tänäpäivänä kun on messu ja kaksi saarnaa, niin se
kirkkoherra menee varemmin kirkkoon kuin muulloin".

Matti pani kengät jalkaansa ja nutun päälleen; sitten leikkasi pöydän
laatikosta kaksi palasta leipää ja pisti ne taskuunsa, kysyen vielä
isännältä:

-- "Pitääkö tuoda molemmat hevoset, vai eikö niitä molempia ole
tarvis?"

-- "Jos et sinä meinaa lähteä kirkkoon, niin mitäpäs niistä sitte
molemmista tuopikaan; menemmehän me kolmekin yksillä rattailla".

-- "Olenhan minä vähän aikonut mennä, jos hänestä joutanee?"

-- "Mitäpäs tästä kieltää joutamasta, onhan Maija yksinäänkin kotona.
Tuo sitte molemmat hevoset."

Sitte Matti läksi joutuin menemään. Viskasi porstuan naulasta ohjat
olkapäähänsä ja oli oikein mielissään, kun pääsi hevosella kirkolle.

Matin hevosissa ollessa laittoi emäntä aitassa tyttärineen pyhävaatteet
päällensä. Helka oli ensin vienyt tupaan isänsä kaikki kirkkonutut.
Kohta tuli Mattikin hevosten kanssa. Hän valjasti molemmat hevoset.
Tamman pani hän nelipyöräisten "roskien" eteen ja pani heinäkulin
keskelle "roskia". Sälköruunan valjasti hän "tupinakiesseihin". Sitten
juoksi hän itse tupasesta muuttamassa pyhävaatteet päällensä. Nyt
olivat kaikki kirkkomiehet valmiina lähtemään. Emäntä Katri antoi vielä
neuvoja Maijalle kodin hallinnosta hänen kirkossa ollessaan. Kaikki nyt
nousivat rattaille. Isäntä ja emäntä kävivät "roskiin" heinäkulin
päälle, sillä isäntä tahtoi mielellään aina ajaa vanhalla tammalla, kun
se oli jo kolmattakymmentä vuotta häntä palvellut ja tiesi vähillä
merkeillä hänen tahtonsa. Matti sai ajaa Helan kanssa tupinakiesseissä.
Se olikin Matista tehtyä; eikä sitä Helkakaan taitanut panna
pahaksensa. Sillä Helan ja Matin välillä oli vähän semmoista -- mitähän
lienee ollutkaan, mutta hyvin mielellään he tahtoivat olla toistensa
kanssa, ja aina heillä oli tämmöisissä tilaisuuksissa -- erinomaisen
hauskaa. Ilosta säikkyivät nytkin Matin sekä Helan silmät ja
sähähtelivät välistä vastatusten. Mutta silloin kohta molemmat loivat
katseensa pois toisistaan. Helan ja Matin välillä vallitsevia tunteita
ei tietänyt kukaan perheen jäsenistä, ei kukaan muu, paitsi
asianomaiset. Ei missään, missä vaan muita ihmisiä oli, ilmaantunut
lempeämpiä tunteita heidän välillään. Helka oli liika kaino puolestansa
niitä esiin tuomaan. Matti taas tunsi itsensä mitättömäksi Helan
rinnalla, joka oli suuren talon tytär. Sen vuoksi ei hän rohjennutkaan
missään tilassa osoittaa pitävänsä Helasta. Näistä asioista he
tavallisesti eivät koskaan mitään keskustelleet keskenään, vaan
kumminkin heidän sydämmessään leimusi liekki, joka vastustamattomalla
voimalla veti heitä toistensa pariin. Hauskaltapa se kirkkomatkakin
tuntui heistä. Iloisessa keskustelussa aika kului ett'ei Matti tahtonut
muistaa hevostaan hoitaa. Vanhukset ajaa kupsuttivat edellä, istuen
heinäkulin päällä hartiat kyyryksiin painuneina. Puhelivat keskenään
monenmoisista seikoista. Ajaessaan riihen ja ruispellon sivu sanoi
isäntä:

-- "Kunhan Jumala auttaa ensimmäiseen arkeen, niin pitää kiiruulla
ruveta leikkaamaan ruista, ennenkuin se rupeaa karisemaan".

-- "Kyllä se kohta kariseekin, kun näin poutaa vaan Jumala antanee
kauvemmaksi aikaa" ... tuumaili emäntä.

-- "Pitää ottaa päiväläisiä, niin saapi välemmin leikatuksi"...

-- "Niin, saapihan sen sitte välemmin... Mutta kyllä nyt on hyvä Jumala
antanut meille kauniin kesän".

-- "Niin, kyllähän hän meitä muistaa; muistaisimme vaan Häntä siitä
kiittää".

-- "Eihän se tule syntisiltä ihmisiltä niin kiitetyksi hyvän antajaa,
kuin tulisi" ... sanoi emäntä syvästi huoa'ten.

-- "Taivaan linnut ovat par'aikaa kaikki kilvan nousseet kiittämään
lauluillaan Jumalatansa, joka heille kaikki heidän tarpeensa antaa,
vaan kuinka moni ihminen tänäkin aamuna tehnee samaa"...

Silloin jyrähtivät kärrinpyörät rumpusiltaan, joka oli maantienojassa.
Tamma nousi maantielle ja kääntyi itsestään kirkolle päin. Eerikki
räppäsi tamman kylkeen oikealla ohjaksella ja käski sitä vähän
kiirehtimään. Se alkoikin hyvin tyytyväisenä juosta hölkätä, korvat
sujollaan eteenpäin. Katri katsoi taaksensa, miten Helka ja Matti
sieltä tulivat. Suuret joukot jalkamiehiä kulki maantiellä kirkkoon
menossa, joille matkalaisemme tuon tuostakin tekivät hyvää huomenta
päänkumarruksillaan. Välistä ajaa karautti toisia hevosmiehiä heidän
sivutsensa; kun tahtoivat kovemmin ajaa, niin eivät käyneet heidän
jaljestään ajamaan, sillä Eerikillä ei ollut kiirettä. Hän antoi
hevosen mennä tahallaan. Sanoi Matillekin: "anna niiden mennä, joilla
on kiire, vielä mekin sinne ehdimme, on meillä hyvää aikaa." Näin
hiljalleen hevosten hölkätessä ja ajajain tarinoidessa oli matka
kulunut jo hyvästi voittopuolilleen. Ei ollut enää kuin korkeintaan
pari virstaa kirkolle, Silloin yht'äkkiä kuulivat kirkkomiehemme
takanansa pari kovaa piiskan sivallusta ja ähkymistä hevoselle. Kohta
alkoi kuulua jo kamala huuto: pois eestä! pois eestä! ottakaa kii!
ottakaa kii!

Isäntä, kuultuaan huudon, kääntyi taaksensa katsomaan, vaan ei vielä
nähnyt ketään tulevan. Kuului vaan kovaa rattaiden ratinaa. "Käännä
Matti syrjään; mikä vaivattava hänestä nyt tulenee..." sanoi Eerikki.

Silloin Matti alkoikin pidättää hevostaan ja kääsin sivulle; isäntä oli
jo ennen ennättänyt kääntää "roskansa" maantien laitaan. Tuskin Matin
kärrinpyörät ennättivät siirtyä raitiolta kun tuuliaispään nopeudella
suhahti heidän sivutsensa musta, vaahtoinen, uhkea ori, kaksipyöräisten
kärrien kanssa. Hevosen isäntä näkyi istuvan toimettomana kärrillään,
pidellen vaan kahdella kädellään kiinni kärrien istuimista, silmät
harmaina, suu ammollaan, väliin ärähdellen ymmärtämättömiä sanoja.
Kärrien pyörät vaan vuorotellen ja välisiä yht'aikaa naksahtelivat
maantiellä oleviin kiviin, heitellen kärriä milloin korkealle ilmaan,
milloin taas syrjälleen puolelle ja toiselle.

-- "Se mies menee viimeistä tietään" ... sanoi Matti katsellen ajajan
jälkeen.

-- "Mikäs turkanen sitä sillä tavalla kiidätti..." kyseli isäntä.

-- "Ettäkös huomanneet, kun ohjasvarren päät roikkuivat hevosen
jaloissa. Ne olivat varmaankin käyneet poikki. Lienee lyönyt hullua
hevostaan, niin että se siitä sai raivoon ja sitte kiinnipitäissä
taittoi ohjasvarret... Ja kyllä se nyt meni viimeistä tietään"...

-- "Voi! hyvänen aika..." sanoi Helka ... "kukahau se oli?"

-- "Olipa kuka tahansa, se sitte hullulle on oikeen parahiksi, kun
käypi kirkkotiellä reistaamaan suotta aikojaan hevosen -- viattoman
hevosen kanssa..." tuumaili isäntä.

-- "Kyllä se raukka nyt taitaa olla hukassa. Pitäisi meidän ajaa
kovemmin, että kerittäis siihen, jos hänelle pahoin käypi..." sanoi
emäntä.

Silloin isäntäkin, vaikka sanoikin ajajan itse ansainneen kohtalonsa,
kumminkin kohotti itseään suoremmaksi, lyödä lötkäsi tammaa kylkeen
ohjasvarren perillä ja läksi kovemmin ajamaan hätääntyneelle ajajalle
avuksi.

Matti oli vähän tunnustellut sitä huimapäistä ajajaa. Oli sanonut
isännälle, että se oli vähän Pullin Simon näköinen, Jalkalan kylästä.
Sillä oli ollut sellainen musta ori, kuin tälläkin ajajalla. -- Vähän
aikaa ajettuaan tulivat kirkonmenijät korkean mäen töyräälle, johon jo
kirkkokin näkyi. Mutta huimapäistä ajajaa ei kuulunut ei kapajanut. Se
oli mennyt kuin tuhka tuuleen.

Rinteen alapuolelta kääntyi tie melkeen kiperään vasemmalle. Kun
kirkkomiehemme tulivat sen polven kohdalle, niin kohta huomasivat
miehen vasemman puolisessa maantien ojassa, pää ojan pientareella
maantiellä. -- Maantien oikealla puolella, juuri mutkan kohdassa oli
suuri kivi, tien puolella ojaa. Siihen oli paukahtanut kärrin pyörä ja
kaatanut kärrit, ja ajaja oli pudonnut päälaelleen kovaa maantietä
vasten ja siitä heilahtanut ojaan. Kun kirkkomiehemme huomasivat miehen
ojassa, niin kohta pysäyttivät hevosensa ja hyppäsivät miehen luokse.
Matti ja isäntä tunsivatkin miehen siksi, miksi Matti oli häntä
arvellutkin. He nostivat hänet maantielle istumaan, vaan säikähtivät
suuresti, kun mies ei osottanut mitään elon merkkiä. Pää retkahti
voimattomana milloin harteille, milloin rinnalle, kun koettivat pitää
häntä istuallaan. Naiset itkussa silmin hokivat häneltä: "mikä sinulla
on? miten sinulle kävi?" ja kaikenlaista muuta semmoista. Mutta eivät
mihinkään kysymykseen saaneet vastausta. Kuollut, niin kuollut. -- Jo
olivat heittämässä miehen siihen ja lähtemässä kirkkoherralle
ilmoittamaan, että sinne on mies kaatunut kärryiltään ja kuollut. Mutta
samassa jylhähti isännän mieleen, että ehkä se onkin täräyksestä mennyt
vaan pyöryksiin. Silloin isäntä ja Matti rupesivat huopahatuillaan
kantamaan vettä läheisestä poukamasta, jota sitten heittivät Simon
päähän ja polville. Tämäpä vaikuttikin. Jo alkoi Simo liikutella
silmiään, käsiään ja jalkojaankin, vaan ei vielä näkynyt tajuavan,
missä tilassa hän oli. Ei hän vielä saanut sanaakaan suustansa. -- Kun
kirkkomiehemme näkivät, että mies sillä tavalla siitä virkeni, niin
emäntä ja isäntä läksivät sanaa viemään kirkolle, ja Matti läksi
hurjaantunutta hevosta jälestä ajamaan, Helka jäi yksinään
viruttelemaan Simoa vedellä. Hän kävi aina kastamassa nenäliinaansa
vedessä ja sillä siveili Simon otsaa ja kasvoja. Siitä Simokin alkoi
vähä kerrassaan virvota. --

Kun Helka nosti häntä taas istualleen, niin rupesi hän jo puhumaan,
vaikka hyvin epäselviä sanoja. "Kuka ... mi -- mikä ... tä ... ä ...
mä'ä... Missä ... ä käs min ... inä o ... olen, vo ... o ... oi," sanoi
hän ja meni taas uudestaan tainnoksiin. Uudelleen Helka kasteli hänen
päätänsä ja nosti taas hänet istualleen. Nyt hän jo oli vähän selvempi,
ja istui omissa huimenissaan. Sanoi itsekseen: "kyllä se ... oli a ...
aika py ... yöräys. Kuka sinä, vo ... oi voi, olet... V--o ... oi! voi!
Sinä ... enke ... enkeli." Silloin hänen silmänsä pimenivät ja hän
kaatui istualtaan sekä rupesi valtavasti ylön-antamaan. Silloin
vähän Helan nenään löykähti -- juuri kuin missä olisi tummehtunut
viina-lekkeri vuotamaan ruvennut. Semmoinen puhti selvitti Simoa vielä
enemmän. Nyt alkoi hän valittaa päälakeansa kipeäksi. Helka kävi vielä
kastelemassa nenäliinansa ja hauteli sillä Simon päälakea. Nyt tointui
Simo ihka selväksi ja rupesi kiitoksiansa jakelemaan Helalle, kun
herätti hänen kuoleman unesta, jota hän varmaankin ilman Helan avutta
olisi jäänyt ijäksi nukkumaan. Tämä hänen pitempi haastelemisensa
vaikutti kumminkin hänen terveyteensä masentavasti. Hän taas kaatui
pitkälleen tainnoksiin. Maailma lellui niin oudosti hänen silmissään
sinne ja tänne. Joka hetki hän luuli putoavansa. Huusipa jo apuakin,
pitelemään kiinni itsiään. Korvat ne soivat, että olisi luullut sata
posteljoonia ajavan sivuitse.

Pari miestä tuli kirkolta päin ajaen pitkillä lavettikärrillä, ottamaan
Simoa. Paikalle päästyään he kohta nostavat, toinen käsistä ja toinen
jaloista, Simon rattaille. -- Helkakin kävi kärreihin ja yhä pyyhki
kostealla nenäliinallaan Simon otsaa. Simo vaipui kärryillä unen
toreihin, välistä aina ylenantaen.

Simoa kärrille nostaessaan olivat miehet kohta huomanneet, että tämä
mies oli ollut viinan viljassa. Toinen nostajista oli kohta sanonutkin,
"Viina-ratti koko mies". -- "Ei suinkaan nyt selvä mies tällä tavalla
ajele" ... oli toinen sanonut. Helka oli puolustellut Simoa, arvellen,
että minkä hän mahtoi, kun ohjasvarret olivat menneet poikki ja hevonen
vei häntä väkisin. Vaan kun toinen mies Helalle huomautti, että Simo
oli varmaankin viinapäissään reijunut ja repinyt hevosta siihen asti,
kunnes sai sen semmoiseen vimmaan, ett'ei jaksanut hallita millään ja
että siinä kinaamisessa juuri siltä sitten ohjasvarret olivat
taittuneet ja tuho siten tullut, niin ei Helka enää virkkanut mitään
Simon puolustukseksi, eikä pahennukseksikaan. Toinen miehistä vielä
sanoi: "voi sentään, kun näin nuorella ijällä viinan tähden täytyi
miehen ojanpohjissa rypeä! Ei sitä tämänkään pojan isää ennen tarvinnut
humalapäisenä ojan pohjista herätellä. -- Vaan pojistahan se polvi
muuttuu."

Miehet veivät Simon pitäjäntuvalle ja kantoivat hänen suntion
makuukamariin. Korpelan isäntä ja paljon muitakin isäntiä menivät
katsomaan, tokko siitä vielä eläjää tulee. Kun vielä saivat tietää,
että viina oli Simolle tuhon tehnyt, niin ei he muuta osanneet kuin
surkutella nuorta miestä, kun tuo jo alkoi sillä ijällä semmoisia teitä
kuljeksia.

Kohta oli Simon onnettomuus tunnettu jokaiselle kirkkomiehelle. -- Akat
kinailivat keskenänsä siitä, missä muka Simo olisi juonut itsensä
humalaan. Toiset tiesivät, että hän pitää kotonansakin aina väkevää.
Oli pitänyt muka aina isän hautajaisista asti. Kukapa häntä oli
kieltämässä, vaikka kotonaankin joisi, kun äitinsäkin oli jo
kymmenkunta vuotta maannut maan povessa. Nyt hän oli isäntä itsensä.
-- Toiset akat taas väittivät hänen juoneen kirkkoon tullessaan Tarpeen
torpassa. He olivat nähneet tullessaan Simon oriin Tarpeen torpan
aitan takana, muka piilossa kirkkomiehiltä. Sitten oli Simo taas
ajanut heidän sivutsensa, oikeen vimmastutti, lyöden läiskäytellen
orittaan. Tämä viimeksimainittujen akkojen mielipide sai suurimman
kannatuksen akkaparvessa. Ja kaikki huokailivat: "voi sentään kun ei
kirkkotielläkään malteta ajaa sivu tuosta mokomasta Tarpeen torpasta!"

Korpelan renki Matti ajoi pitäjäntuvan eteen, tuoden mukanaan Simon
oriin ja vielä kärrien jäännöksiäkin. -- Silloin kun Simo oli pudonnut
kärriltä, olivat kärrit vielä leksahtaneet jälkeen pystyyn, ja ori oli
kiitänyt yhden virstan matkan sivu kirkosta. Siellä tuli suuri joukko
kirkkomiehiä vastaan, ja ne rupesivat pyytämään oritta kiinni. Mutta se
hyppäsi ojan yli, kaatoi kärrit ja puiden väliin rikkoi pyörät ihan
palasiksi. Sitte aisojen kanssa se oli vielä otellut kauvan pitkin
metsää, kunnes tarttui niin kovasti puihin kiinni ettei päässyt
liikahtamaankaan. Siitä sitte saivat kirkkomiehet hevosen vihdoinkin
kiinni.

Kun kirkkomiehet näkivät vaahtoavan oriin ja kärrien kappaleet, niin
moni surkutteli viatonta hevosrukkaa, joka viattomasti sai kärsiä
viinan tähden. Sääli oli heillä ollut Simoakin, kun hänelle kävi niin
onnettomasti. -- Toiset taas eivät olleet millänsäkään. Nauraa
rähisivät vaan ja laskivat omia leikkipuheitaan siitä, miten lustisti
muka Pullin Simolle kävi...

Silloin pomahtivat kirkon kellot ja keskeyttivät kaikki kirkkoväen
tuumailemiset. Hiljalleen astuivat miehet ja naiset pitkissä jonoissa,
kirjat kädessä kirkon leveistä ovista sisään. Kun kellojen ääni
taukosi, niin alkoi lukkari aamuvirren, johon yhtyivät kaikki, miehet
sekä naiset.

Aurinko paistoi taas korkeimmallaan. Lukkari oli juuri lopettanut
viimeisen värssyn. Kirkon kellot taas helähtivät soimaan ja suuri väen
tungos purkautui kirkon ovista ulos. Pitkässä jonossa ne tulivat
pitäjäntuvan eteen, jossa kättä puristivat ystävät toisiltaan ja
sanoivat sitte vielä: "käy, veikkonen, mökissä!" Niin puheineen menivät
miehet sitte hevosiaan laittamaan. Naiset puhelivat vielä paljon
asioita. Äidit kutsuivat tyttäriään syys-"oljamiin". Tyttäret taas
kutsuivat äitejänsä käymään naurishautain aikana. Vielä vähän siinä
sitte haasteltiin pellavista, hameenkirjoista, anopeista ja naapurin
emännistäkin. Siten tulivatkin tärkeimmät asiat selvitetyiksi.
Tyytyväisenä erosikin akkaparvi. Mitkä heistä lienevät lähteneet jalan,
mitkä taas hevosella kotiin menemään.

Korpelankin Eerikki käänsi hevosensa ja istui kulille "rospuuskiin", ja
emäntä nousi viereen. Emäntä katsahti vielä taaksensa, joko muka Helka
ja Matti olivat joutuneet. Siinä ne olivatkin jo valmiina, Eerikki
lätkäsi tammaa kylkeen, ja niin sitä sitte lähdettiin matkaamaan omille
olosijoille. --

Piika Maija oli keittänyt ryynivellin kirkkomiehille päivälliseksi ja
tehnyt kaikki muutkin tehtävänsä tarkkaan, mitä emäntä oli käskenyt.
Nyt hän jo töistään vapaana istui paitahihasillaan tuvan otsassa,
pihlajan juurella katselemassa pellon alatse ajavia kirkkomiehiä. Kun
omat kirkkomiehet ajoivat pihaan, niin Maija meni kohta ruokaa
laittamaan pöytään. -- Siinä sitä sitte syötiin ja juteltiin päivän
tapahtumista, joita Maija kummeksien kuunteli. Syötyä sitte levättiin.
Ja illan suussa naapurin miesten ja naisten kanssa laadittiin. Siihen
sitte jo kerkesi iltakin tulemaan. Illan perästä tuli yö, yön perästä
päivä ja päivän perästä taas yö ja niin yhä eteenpäin. Niin se aika yhä
kului Korpelan väeltä ahkerassa työssä. Tyytyväistä, hiljaista ja
rauhallista olikin se elämä. Ei se aika koskaan pitkältä tuntunut. Työn
perästä aina levättiin ja lepäämisen perästä tehtiin työtä, joten ei
koskaan ikävän ja harmin hetkiä kerinnyt tulemaan. Niin ne menivät
viikot, kuukaudet ja vuodet yhä hiljaista ja tyyntä menoansa toinen
toisensa jälkeen, näkymättömään ijankaikkisuuteen.



III.


Vesisateita oli kestänyt muutaman viikon. Ilma oli muuttunut hyvin
jolakaksi. Eläimet olivat tulleet hyvin viluisiksi, eivätkä kestäneet
enää metsässä, kuin vähän päivänsydämmellä. Lehdet kellastuneina
putoilivat puista. Halla kampi soita aina ylemmäs ja ylemmäs, kuroen
aina öisin pieniä puroja ja vesilammikoita jään peittoon. Synkkiä
pilviä kulki taivaalla ehtimiseen, ripautellen mennessään milloin
vettä, milloin taas lumiräntää. Kaikki kesän sulous oli kadonnut, ja
synkkä syksy oli astunut sijaan. Pois oli maanviljeliäkin poistunut
pelloltaan, kartanotöitään toimittelemaan. Riihet ne nyt pussusivat
savua joka taholla kylissä. Havukuormia ehtimiseen mennä körötteli
karjapihoille. Lapiot kädessä hääräsivät muutamat soilla, luoden pitkiä
mustia jonoja mättäiden väliin. -- Vasikka "Saksoja" vilisi yhtenään
taloissa, hienonlaiset notkeat koivuvitsat kädessä, joita he pitivät
keppinään. -- Niin sitä nyt vaan hiljaisessa nuhjeessa toimitettiin
syksytöitä, kukin oman lietensä kuuluvilla.

Eräänä maanantaina, samaa syksyä, ei mennytkään väki kylässä
tavallisille syksytöillensä, vaan pysyivät kukin omissa lämpömissään ja
pukivat päällensä pyhävaatteet, mitkä edellisenä päivänäkin olivat
heillä olleet, Se oli Kekri-maanantai, jota yleensä pidettiin pyhänä.

Korpelanki Eerikki oli pyhävaatteissaan. Hän oli juuri tullut
kotiin Mattia saattamasta ja pani nyt tamman syömään ladon ovelta. --
Matti oli näet mennyt "apaleivilleen" kahdeksi viikoksi Sillankorvan
kylään, jossa asusteli hänen vanha äitinsä. Äiti oli läksiämenä
eräässä talonpojan talossa. Hänen luonaan kävi Matti joka syksy
"apaleivillään". -- Tuskin oli Eerikki kerennyt tupaan, kun pihalle
ajaa karautti kolme nuorta pulskaa poikaa, mustassa verassa kiireestä
kantapäähän asti. Musta ori se rinpoili ja riehui ajajansa käsissä,
niinkuin tulisien hiilien päällä. Nelipyöräiset, viisilinjaiset
"trillat" välkähtelivät niin, että olisi kuvaisensa nähnyt vaikka mistä
pihasta. Hevosen kapineissa oli hopia valtansa saanut jokapaikassa,
katsoi häntä miltäpuolelta hyvänsä... Piika Maija sattui olemaan
askareillaan pihalla juuri silloin, kun vieraat tulla rymähtivät.
Silloin hän kohta juoksujalassa tupaan sanomaan: "mistä porkaloista
hänessä nyt meille tulenoo." -- Silloin sitä Helka tuulena juoksi
perämaaikkunaan tunnustelemaan tulijoita. Kohtapa hän tunsikin tulijat.
Tunsi jo mustan oriinkin, joka kuopi ja päristeli aidan patsaasen
kiinni sidottuna. Isäntäkin vilkasi ulos ikkunasta ja sanoi: "Pullin
Simohan tuo on tuo yksi tuolla, mitä Jalkalan poikia lienevät nää kaksi
tässä portaiden edessä?"

Kuului kopinaa porstuassa ja vieraat perätysten astuivat tupaan. Siinä
sitä sitte kättälyötiin, ja kyseili se isäntä kuulumisiakin ja penkille
istumaan neuvoi vieraita. Tupakkaa toki ensiksi pantiin, ja sitte hän
se kielikin vasta alkoi paremmin puheesen kyetä... Paljonpa tuossa
haasteltiinkin, niinkuin hyvistä ja huonoista ilmoista, syyskynnöstä,
puimisista ja enimmäkseen kuitenkin Pietarista. Sen leveistä kaduista,
etenkin "Nevskin" kadusta. Ja niistä monista tuhansista isvossikoista
ja mahdottoman korkeista kivikartanoista ja siitä merkillisestä
"Liteenin" sillasta ja erinomaisesta tavaran paljoudesta, mitä kukin
oli siellä nähnyt. Pullin Simo se tuntui kaikista enimmän tuntevan
Pietarin elämää. Hän tiesi kertoa kauneista hotelleista, joissa yksi
viinaryyppy maksaa ruplan ja yökortteeri yhdelle hengelle viisi ruplaa.
Sanoi hän nähneensä eräässä "lyst'-tarhassa" hyvin kummallisia
eläimiäkin. Ja oikein toisia nauratti kuollakseen, kun hän jutteli
hulluja tarinoita Pietari-reisustaan. Hän jutteli miten yhdelle Suomen
puolen kauppamiehelle kävi, kun hän Pietarissa humalaan rupesi ja
kadulla kävi ryssälle konstia tekemään, kuinka siihen sitte hänen
ympärilleen ryssiä ja poliisia kerääntyi, kuin muurahaisia sokeripalan
ympärille. Kuka heistä lienee kauppiasta nyässyt nenästä, kuka
korvasta, kuka tukista, kuka parrasta, kuka taas syleskeli silmille.
Olivat ne muutamat muksineet polvillaan ja nyrkillään häntä selkäänkin
ja ties mitä he olisivat hänelle viimeinkin tehneet, jos ei olisi
keksinyt konstia pelastuksekseen. Kun vaan pisti punasen paperin
pääpoliisin kouraan, niin silloin ne ryssät hävisivät hänen
ympäriltään, niinkuin siivellä pyyhkien. Sanoi se Simo itsekin olleensa
vähällä joutua kiinni, kun vähän oli koittanut pettää ryssää
voikaupassa. Jo oli ryssä huutanut "kortavoita" ja ne olivat jo
lyöttäytyneet Simon käsikynkkään, vaan kun hän kanssa vaan oli
näyttänyt punaisia papereita, niin kaikki rauha. Oli se Simo sanonut
vielä nähneensä yhdessä makasiinissa niin paljon sokuria, että Simon
arvelun mukaan vaikka koko Suomi joisi viis' vuotta "tsaijuu"
yht'suoraa, niin kyllä sokuria, muka, riittäisi. Sanoi hän kerran
pettäneensä "Engelsmanninkin", kun vei hänen laivaansa muurahaisen
munia ja painon kartuttamiseksi oli pannut pieniä kiviä joltisestikin
niiden sekaan. Kiireen sanoi olleen laivasta pois tulla, kun sai vaan
rahat näppiinsä. --  Eipä ne Simon hauskat petosjutut olleetkaan
Eerikin mieleen. Ajatteli hän, miten ihminen voipi noin julkisesti
pettää lähimmäistään... Eiköhän tuommoisen ihmisen omatuntokaan enää
varoita moisista töistä?... Eiköhän tuolle ihmiselle kukaan ole
sanonut, että pettäminen on synti?... Eipä Eerikki malttanut olla
puhumatta ajatuksiaan, vaan sanoi vakaasti Simolle:

-- "Eikös ole synti tehdä vääryyttä ja petosta lähinmäiselleen."

-- "Kuka sitä joutaa ajattelemaan kauppaa tehdessään" ... sanoi Simo.

-- "Mutta jos olis' ajatella."

-- "Silloin ei kaupasta tulisikaan mitään, Silloin ne kaupat kohta
menisivätkin myttyyn, jos joka asiassa tarkkaan rupeaisi tutkimaan:
onkos tämä nyt syntiä vai ei. Ja venäläisen kanssa ei tule aikaan
mitenkään ilman pettämättä. Hän pettää joka asiassa, niin pitäähän
häntäkin välistä pettää vastaan päin jos mielii jäädä omilleen."

Niin se Simo sanoi petoksen olevan ihan välttämättömän, oikein tarpeen
vaatiman kauppamiehelle. -- Paljon hän kertoi vielä, mitä kaikkia
konstiaan hän oli Pietarissa tehnyt, ja ne kaikki olivat olleet aina
"lustia" niinkuin hän itse sanoi. Paljon hän jo ehti kertomaan
Pietarista ja ties mitä hän vielä olisi kertonut, kun olisi ollut
aikaa, vaan emäntä tuli käskemään vieraita toiseen tupaan. Sinne sitä
sitte mentiinkin ja siellä emäntä syötti ja juotti vieraita parhaansa
mukaan. -- Sitten sitä taas Simon kumppalit laativat, miten muka
Simolla on lehmiä ja hevosia paljon ja viljaa monet aitalliset, sekä
miten paljon hän aina voittaa Pietarireissuillaan. -- --

Siinäpä se vaan aika kului keskustellessa, että kohta jo iltakin alkoi
tulla ja vieraat alkoivat sanoa, että pitäisipä sitä alkaa kotiinkin
päin katsoa. Mutta katsomisella vielä todellakin tällä kertaa se lähtö
jäikin, ei siitä vielä tullut mitään. Näytti siltä, että vierailla oli
vielä jotain toimitettavaa ennen kotiin lähtöänsä. -- Ja niinpä niillä
todellakin olikin. -- Jo ryvähti parikertaa toinen mustempiverinen
Simon toveri ja nykäsi viis'piisellä hiuksiansa järjestykseen. Vielä
rykäsi raskaammin ja kävi pankon viereen sylkemässä ja vilkasi Simon
päälle. Se kohta asian ymmärsi ja lensi punaseksi kuin kukko, korvia
myöden, ja alkoi katsella maahan päin... Vielä yksi rykäys ja vähän
nenän nyyskytystä, niin alkoi puhemies viimeistä temppuaan suorittaa.
Hän sanoi: "tuota olisihan sitä meillä vähän ... tuota ... asiaakin." --

-- "Vai niin! mitä asiaa?" ... kysyi isäntä... "Sanokaa vaan pois!"

-- "Se on sen näköistä, ... että 'mie mies nuor', assiit vanhat, mie
uon narri naimateillä'... Sitävastenhan tämä Simo meitä käski
parvehensa, ... että niiku ... puhemieheksi"...

-- "Vai niin! vai semmoiset asiat teillä ovat."

-- "Niinhän sitä olisi ... e he he... Ja se olisi vähän meillä
meininki, että jos ... tuota ... asiasta tulisi niiku asiaa, niin sitte
vaikka ensisunnuntaina ... he ... hehee ... kuulutettais'... Niin, mitä
te sanotte siihen? Sopiikoo käydä lähtemään ja niin ... ja laittamaan
ja ... niin. Ja sopiikos niinku menopaikka ja ... nii ... heh
hehhehhee..."

-- "Niin mut' sepäs onkin asia, johon minä en osaa sanoa, nyt ainakaan,
mitään. Jos minä olisin läksijanä, niin sitte kyllä sanoisin, lähdenkö
vai en, vaan nyt sitä on minun vaikea sanoa. Jos pakoittaisin tyttäreni
menemään ja jos hänelle kävisikin pahoin, niin hän kohta sanoisikin,
että isähän hänelle sen onnettomuuden saattoi."

-- "Niihän se onkin" ... tuumasi myöskin valkoverinen puhemies isännän
kanssa.

-- "Ja jos taas" ... jatkoi isäntä ... "en häntä laskisi, niin hän ehkä
ikänsä kurnuttaisi, että isä on hänen onnensa vanginnut tähän yhteen
ikävään paikkaan... Mutta nyt hänellä on jo kyllä senverran mieltä,
että hän tietää, jotta jos hyvin tekee, niin itselleen parempi, tahi
jos pahoin, niin eestään löytää."

-- "Mikäs tälle Simolle on mennessäkin" ... haasteli mustempiverinen
puhemies ... "ei ole suinkaan ketään käden tiellä ... hehhehhee...
Höö ... mink ... ähhöö ... minkä tekee, niin se on tehty... On taas
kyllä ruista ja rahaa, hehhee... Puutosta ei suinkaan tule semmoisen
talon emäntä näkemään hehhehhehhee"...

-- "On sitä sentään naimiskaupassa muutakin varteen otettavaa, kuin
'ruista ja rahaa'" ... sanoi isäntä.

-- "Saattaahan sitä olla ... hehheh ... mutta sehän se on kuitenkin
pää-asia ... hehheh..."

-- "Jos sitä ei ole suosiota ja sovintoa pariskunnalla keskenään, niin
rukiit ... ja vieläpä rahatkin ovat silloin hyvin pieni arvoisia. Jos
taas sovinto ja rakkaus on pariskunnan keskuudessa, niin kuivanut
leipäkasakin veden kanssa on paras herkku. Ei sitä muuta silloin tiedä
kaihotakaan."

Kauvan ne kosiomiehet siinä vielä keskustelivat isännän, sekä äidinkin
kanssa. Viittaili se emäntä puheessaan siihen suuntaankin, että
kovinhan sitä Simoa kuulutaan juomariksi hoettavan. Minkälainen
avioliitto siitä muka tulisi, kun mies ei kirkkotielläkään jaksaisi
selvillä päin olla.

Pian se Simo huomasikin viittauksen ja rupesi pakinoille emännän kanssa
tästä asiasta.

-- "Kyllähän ne minuakin kuuluvat juomariksi huutavan" ... sanoi hän
emännälle ... "vaan turhaan ne kumminkin siitä suutansa soittavat. Ei
ole tippaakaan mennyt kielelleni sen jälkeen, kun tässä kerran se
pahuus teki minulle sen suuren ... 'promakkon'. Ei se sen perästä ole
minulle pientäkään hairinkoa tehnyt... Enkä luule sen enään tulevan
milloinkaan pelttaamaan asioitani".

-- "Hyvähän se olis', hyvähän se olis' ... kun vaan niin kävis'!"
huokaili emäntä.

Sillä aikaa, kun vieraat tarinoivat vanhuksien kanssa toisessa tuvassa,
kävivät Helka ja Maija katsomassa vieraiden kuopivaa ja päristeleivää
oritta. Sitä he olivat taputelleet ja kiitelleet omia hevosia
paremmaksi. Olivat he "trilloissa" peilailleetkin, ja olipa Helka
koittanut istuakin niissä. Ja hyvältäpä se oli tuntunutkin. Oli sanonut
Maijalle että kylläpä näissä pitäis ajaakin. Ja kyllä näissä eräs tyttö
saisi erään kerran "metkaa" kyytiä kirkolle, kun vaan pääsee Simolle
emännäksi... "Eipä niinkään 'metkaa'" ... oli Maija sanonut ... "jos
miehellä sattuu olemaan 'yläkamarissa', niin lyöpi ryysyksi
eukkonsakin, niinkuin tässä tuonoin itse rupesi olemaan hengestään
vainaa... Eipä siinä 'metkaa' olisi likelläkään" ... oli Maija vielä
lisännyt. -- Eipä Helka ollut siihen paljon sanonut mitään. Oli vaan
mennyt pois koko hevosen tiloilta ja pistäynyt hänkin vierastupaan.

Siellä kohta oli isä sanonut Helalle: "tässä on nyt niinku kosiomiehet,
vaan kun minusta ei ole läksijäksi, niin en ole osannut sanoa heille
'uutta enkä kystä.' Mitäs sinä Helka tästä asiasta sanoisit?"

Tämä kaikki tuli niin äkkiä Helalle, että hän ei osannut päästää
sanaakaan suustansa. Hän seisoi peränurkan ikkunan vieressä
liikahtamatta, kuin taideniekan veistämä kipsikuva, luoden silmänsä
lattiaan ja näpistellen punaista esiliinaansa.

Silloinpa rupesivat kosiomiehetkin virkansa toimitukseen ja alkoivat
ladella kaikenlaista makeaa, jota kuunnellessa olisi vesi suuhun tullut
kelle tahansa. -- Tämä kaikki alkoi Helastakin tuntua hyvin mukasalle,
ja se rupesi verta käyttämään paljon nopeammin hänen suonissaan. Sydän
tykytti kiivaasti, posket hehkuivat purppuranpunaisina, että vähän ajan
kuluttua olis luullut veren tekevän niistä itselleen tiensä vapaammalle
kulkuväylälle.

Sellaisia mestaria ne kosiomiehet olivat. Ne älysivät puheessaan
kosketella valloitettavan sydämmen arimpia kohtia, jotka tekivät
valtavan vaikutuksen valloittajain eduksi... Koreasti se Helan sydän
pamppaili. -- Mitä tämä on? Mitä olis tehdä?... Jos olis mennä? --
Nämä kysymykset ne vaikuttivat nyt kuumeen tavalla Helan aivoja.

Mutta siinä aprikoidessaan lensi hänen mieleensä salaman nopeudella
pappilan "Elli ryökkinän" puheet ... vapaudesta, naisen asemasta ja
tehtävistä yhteiskunnan palveluksessa, sekä heidän sortotilastaan,
etteivät edes omaa omaisuuttaankaan saa ominpäinsä hallita. Näistä
mietteistä oli Helka myöskin kuullut "Elli ryökkinältä", vaan ei
ensinkään ymmärtänyt. Häntä ei ollut kukaan sortanut, eikä hän liioin
muita. Ilman kaikitta huolitta hän oli oppinut elämään tähän asti.
Mutta nyt kun puhuttiin itsenäisestä emännästä ja talon hallinnosta,
niin lensi hänen päähänsä ajatus: "siellähän minäkin saisin vapaamman
alan, siellähän olisi minullakin valtaa sanoa ja tehdä mitä hyväksi
näen, saisin itse hoitaa asioitani, en tarvitsisi ikuisesti olla
vanhempieni holhottina... Niin, mutta Simo ... hän olisi isänsä ... no,
mutta hän käypi kauppaa..." Hän alkoi ymmärtää "Elli ryökkinän"
tarkoituksen. --

Helka oli kumminkin kansan lapsi, oppimatoin, niinkuin muutkin
aikalaisensa. Katkismuksensa hän oli osannut rippikoulussa ulkoapäin,
kannesta kanteen, niinkuin toisetkin tytöt. Mutta kun oli rikkaan
talon, ja vielä kirkkomiehen tytär, niin oli hän tullut tuntemaan
pappilan "Elli ryökkinän", kun oli isänsä kanssa usein kirkkotiellä
pistäynyt pappilassa. Kun "Elli ryökkinä" oli Helsingissä
koulunkäyntinsä lopettanut, niin oli hän kirkonkylään perustanut
käsityökoulun, missä opetti käsitöitä seudun tytöille ja piti
väliajoilla esitelmiä myöskin muistakin aineista. -- Hyvin se "Elli
ryökkinä" olikin innostunut asiaansa. Niin se oli puhua paukutellut
tytöille, monenlaisista asioista, kuin isänsä kirkossa. Keväällä hän
piti pienen juhlallisuuden koulunsa päättäjäisiksi, jota seudun
ylhäiset sekä alhaiset läsnäolollaan kunnioittivat. Siinä tilaisuudessa
oli hän pitänyt puheen, naisten alhaisesta asemasta yhteiskunnassa ja
heidän sortotilastaan, kehoittaen kaikkia järkeviä Suomen naisia
ryhtymään taisteluun tätä luonnotonta yhteiskunnallista järjestystä
vastaan, ja pontevan puheensa hän oli lopettanut innostusta hehkuvilla
runosäkeillä:

    "Pää pystyyn vaan,
    Sä olet nainen,
    Et halpa mato maan!"

Helka oli myöskin ollut läsnä tässä juhlallisuudessa muiden mukana. Oli
hän koulussakin käynyt muutamia kertoja kuuntelemassa ja lainaamassa
"Elli ryökkinältä" hauskoja kirjoja luettavaksi jouto-aikoina.

Tätä tietä mittaili vähitellen Helan sydämmeen halu, päästä omin
neuvoin jotain maailmassa työskentelemään. Tämän halun olivat
kosiomiehet osanneet kiihdyttää suureksi vallan himoksi. Nyt kun
hänelle tarjottiin emännän paikkaa talossa, niin ei hän enään luullut
sen laveampaa vaikutus-alaa missään löytävänsä. Hän oli niin ihastunut
kosiomiesten kauneisin, paljon lupaaviin, lauseisiin, että hän
olisi ... kukaties ... vaikka paikalla mennyt heidän kanssaan.

Helka oli juuri kuin varpusen poika, joka pesän laidalla räpistelee
lentoon lähtemäisillään, vaikka eivät siivet vielä kannattaisikaan. Hän
ei voi mitenkään tyytyä enää emänsä komennon alle; se tahtoo itse
hallita itseään. Avarammalle alalle se tahtoo päästä, pois tuosta
ahtaasta pesästä. Senvuoksi se pyrähtääkin pesänlaidalta lentoon, mutta
kun siipensä ovat vielä heikot, niin se vähän aikaa räpiköityään vaipuu
maahan... Kissa tulee ja ... syöpi sen suuhunsa...

Tyytymättömyys oli Helankin sydämmeen päässyt. Häntäkin alkoi
ikävystyttää äitinsä neuvot ja isänsä käskyt. Vapaampaa toiminta-alaa
hän halusi. Itse hän tahtoi tietää asiansa. Käskettävästä hän halusi
käskijäksi. Sittenhän sitä vasta saisi nähdä mihin sitä kelpaa...

-- -- -- Päästä rikkaan talon emännäksi ... yksinvaltiaaksi, jota
kaikkien tulee totella ... se se oli jotakin Helan mielestä. Se se oli
se päämaali, jonka saavuttamista moni tyttö Helan paikkakunnalla toivoo
kaikesta sydämmestään. Sen saavuttamiseksi he tekevät parhaimmat
työnsä; näkevät parhaimmat unensa. Senvuoksi ei Helankaan miehelään
menoa mikään este voinut seisauttaa. -- Mennähän tämmöiseen paikkaan
pitää ... kävi muuten miten tahansa, kunhan vaan emännäksi pääsee.

Isä kumminkin ehdotti -- johon puhemiehetkin suostuivat -- että Helka
saisi perjantaisiin asti tuumata asiaa, ja jos hän ei meinaa tulla,
niin siinä tapauksessa tuodaan sulhasen merkit takaisin, vaan jos Helka
rupeaa läksiäksi, niin sitte ei tuoda merkkiä takaisin, vaan saapi
tulla ensi lauvantaina kuulutukselle viemään. Helan mielestä oli
tämmöinen viivytys ihan turha, vaan ei hän sentään ruvennut isänsä
ehdoitusta vastaan sotimaan.

Niin se asia sovittiin, ja sulhanen antoi Helalle "merkiksi" punasen
[kymmenen ruplaa], sekä sinisen [viisi ruplaa] paperin, niinkuin oli
rikkaiden tapa. Sitte kosiomiehet menivät kättä lyötyään matkoihinsa.
Hyvillään ne olivatkin asiansa onnistumisesta. Siitä he olivat olleet
vakuutetut ettei Helka "merkkejä" takaisin tuo "vaikka siihen
sihahtais'." -- Siinä ilon innossa ei sitä suoraan kotia kohden
maltettukaan kulkea, vaan Simo tahtoi vähän tarjota hyvitystä oiville
puhemiehilleen ja pyöräytti sentähden oriinsa Tarpeen torpan aidan taa.
Torpassa sitä sitte Simon onneksi "tsajua" juotiin ja pullosta
naukittiin ... -- laulettiin ... ja vieläpä hurrattiinkin ja oli se
yläkamari jo heilumaankin ruvennut. Puhemiehet ne kumpikin kilvan
ylvästelivät siitä, miten he osasivat tyttöä "mairotella". Siitäpä se
sitte riitakin syntyi, kumpi heistä muka oli ansiollisempi. Vaativat
Simoa sanomaan, kumpi heistä oli etevämpi ja ratkaisemaan siten riidan.
Simo kun oli maininnut toisen nimen, niin silloin, kehnommaksi jäänyt
alkoi huiskia Simoa korville. Toinen rupesi Simoa auttamaan ja kohta
olivat kaikki kolme miestä yhdessä vänikässä pitkällään torpan
lattialla. Siinä ne mylläköivät siihen asti, että jokaisen
verkavaatteita komeat hetuleluiskat ylt'yleensä kaunistivat. Mustia
sarvia ilmestyi useampia kunkin otsaan, ja verta juoksi suuri lammikko
Simon nenästä torpan lattialle. Vasta sitte erosivat he, kun torpan
emäntä viskasi ämpärillisen kylmää vettä mylläköivien päälle ja sanoi:
"vettä koirille väliin". -- Sitte vasta kelpasi kotiin lähteä
kosioretkeltä.



IV.


Kosiomiehet menivät Korpelasta, niinkuin jo tiedämme, jättäen jälkeensä
sylkipilkkuja, tupakan poroa ja tulitikun päitä rehevästi vierastuvan
lattialle, pöydän ympäri. Vanhukset olivat menneet niinikään pois
tuvasta omille askareillensa. Syvä hiljaisuus valliisi tuvassa, jota
aina välistä kumminkin keskeytti pankon nenällä istuva vanha Mirri
hyrinällään. Helka istui peräpenkillä, sukan kudin hyppysissä. Näytti
olevan hyvin ajatuksiinsa vaipunut. Näpit ne säpäjivät koneentapaisesti
sukkapuikkojen kanssa. Ne tiesivät tehtävänsä juuri kuin hampaat
myllynrattaassa. Vartalo se hiukan tuuti eteen ja taaksepäin, juuri
kuin vanhoilla piioilla kissaa silittäessä. Ei hän kumminkaan laulaa
hyrrittänyt, vaan sen toimen hän oli jättänyt yksinään Mirrin
tehtäväksi. Silmät ne tuijottivat sukan kutimeen, vaan näytti siltä,
kuin ne olisivat olleet tykkänään toisessa toimessa. Välistä vetäytyi
hänellä toinen suupieli nauruun, välistä taas koko suu, tehden kaksi
poimua kumpaankin suupieleen, Silloin hän seisaalleenkin hypähti ja
käsiään rimpoili. Korvat olivat hänellä, niinkuin lukotut. Hän ei ollut
kuullut vaikka piika Maija oli kahdesti käynyt häntä käskemässä
saunavettä käymään. Hän vaelteli ajatuksineen loistavassa
tulevaisuudessa, joten hän ei joutanut kuuntelemaan ympärillään olevaa
muinaisuutta.

Siinä se Helka vaan penkillä istui ja tuuti sinne-tänne, sukan kudin
käsissä. -- Sitä hän ajatteli, sitä tulevaa elämätänsä, miten hauska se
muka tulee olemaan. Kosiomiehet ne olivat jo maalanneet hänen tulevan
elämänsä oikein loistavaksi, vaan hän omissa ajatuksissaan sitä vielä
rakenteli hyvät paikat.

"Ah sentään, niitä viislinjaalisia 'trilloja' ja sitä mustaa oritta,
kyllä sillä parilla kelpaa ajeskennella" ... tuumi Helka. "Kyllä ne
ovat vähän toista, kuin meidän tupinakiessit... Ah, kun minä istua
kekotan niissä ja sitte kun sitä mennään Jalkalaan, niin kyllä pitää
Jalkalan tyttöjen ja hää-tyttöjenkin sydäntä vähän närästellä... Mut'
kyllä se olis' sentään komeampi, jos se Simo hankkisi semmoiset
ajopelit, kuin kirkk'herrallakin on kirkossa käydessä. Niissä kun on
pari hevosia edessä ja sitte kun niissä on vielä semmoinen koppeli
takana, jotta ... voipas kuitenkin. Sillähän sitä kun ajaa kumauttaisi
Pullin kartanolle, niin ... pois tieltä. Sitten kun ne oriit oikein
päristeleivät ja kuorsuvat, niin... Niillä kun me sitte Simon kanssa
kirkollekin ajettaisi, niin se olis toista ... ja jotain"... Tätä
ajatellessa vetääntyi toinen suupieli Helkalta nauruun ja itsekin
huomasi hän pilventakaisia ajatelleensa.

Vähäksi aikaa ajatukset häneltä joutuivat pois tulevasta kodistaan,
vaan kohta hän kumminkin alkoi tuumata itsekseen: "kun minä siellä
pääsen itsevaltiaaksi, niin 'siit' sen vast' tiiät'. Se on vähän
toista, kuin nyt. Nyt ei muuta, kuin mene vaan sinne, minne isä
ja äiti käskee, vastaan sanomisesta ei puhettakaan. Mutta annappas kun
tulen emännäksi, niin on sitä sitte sananvaltaa minullaki. Kyllä minä
sitte opetan piiat sekä rengit ahkeriksi, ei ne sitte saakaan
mielinmäärin 'lenkailla', niinkuin meillä... Kun minä sitte laitan
'läävä-huushollinkin', niin sen pitääkin olla semmoisessa kunnossa,
kuin hovissa. Ja jos vaan piiat eivät osaa sitte tehdä minun
mielikseni, kun minä neuvon ja käsken, niin..."

"Kyllä minä osaan talon hoitaa. Simo käyköön vaan kauppaa; minä renkien
ja piikojen kanssa 'hommaan' kotona. Ei sitä Kainuun Huimakaan olisi
muuten rikastunut. -- Mutta mihin niistä köyhistä sitte pääsee? Nehän
ne sitte ovat aina puistamassa. -- Vaan onhan sitä sitten ...
toistakseen ... mistä antaakin. Minä vaan istun siellä kolkkakamarissa
ja käsken vaan emäntäpiikaa antamaan apua köyhäraukoille... Kun kerran
itsellä on, niin pitää sitä muistaa heitäkin. -- Pitää sitte ostaa
semmoinen nahkapäällyksinen 'liekkutuoli;' semmoinen kuin pappilan
salissa; siinä on niin 'metka' heilaa. Siinä kun minä istua kenotan, ja
sitte kun toiset kylän emännät, sekä isännätkin, tulevat ruista ja
rahaa pyytämään lainaksi, niin käsken vaan emäntäpiikaa: 'menes
mittaamaan tälle niin paljon viljaa ja tässä on rahakaapin avain, anna
hänelle niin ja niin monta ruplaa', niin, eikös se ole jotain, 'siit'
sen vast' tiiät.'"

Näinikään se Helka tuumaili, ja tästä se tuli niin hyvilleen, että
seisoalleen hyppäsi ja yhdellä jalalla, kädet niskassa, hyppimään
rupesi. Sitte hän ajatuksistaan katsoi jokaisesta ikkunasta ulos,
ikäänkuin nähdäkseen, missä se uusi koti sijaitsee, jonka komennon hän
aikoi haltuunsa ottaa.

Niin nyt se Helka rukka ajatuksissaan tuulentupia rakenteli.

       *       *       *       *       *

Perjantain murkina oli syöty Korpelassa. Naisväki korjasi ruokaa pois
pöydältä. Eerikki taittoi uunilta päreestä hammastikun ja istui
kolpitsan nenälle hammastaan kaivelemaan. Ruo'an korjattuansa rupesi
emäntä Katri kehräämään lepeitä, ja Helka alkoi hänen vieressään
kiireesti tentata. Piika Maija mihin lienee mennyt eläinten ruokaa
laittamaan.

"No Helka!" ... haasteli Eerikki hammasta kaivellessaan ... "mitä sinä
nyt olet tuumannut maanantaillisesta asiastasi? Meinaatko mennä, vai
et? Nyt se on heti päätettävä ja laitettava tieto sinne Jalkalaan
minkälainen hyvänsä. Vaan ennenkuin asia päätökseen saatetaan, niin
minäkin sanon asiasta sinulle Helka mielipiteeni, sillä se on minun
velvollisuuteni. Ehkä niilläkin olisi sinulle jotain arvoa; kun minä
kuolen, niin muistelethan sitte, hyvinä tahi huonoina päivinäsi, että
niin se isä minua neuvoi. -- Minä meinaan sitä asiaa semmoiseksi, että
sinun Helka ei pitäisi lähteä ensinkään menemään koko Pullin Simolle.
Siitä syystä, minä luulen, että sinä et semmoisen miehen kanssa
onnellista avioelämää tule koskaan viettämään. Sinä olet nuori ja
luonteeltasi vielä kovin kepeä, ja sen vuoksi olet hyvin pian vietelty
moneen hairinkoon. Sinä sen vuoksi tarvitsisit vakavaa ja toimellista
miestä, joka neuvolla ja omalla esimerkillään osaisi sinua ohjata
karille joutumasta tämän elämän myrskyisellä matkalla. Sinä tarvitsisit
sellaista miestä, joka puhtaasta rakkaudesta tahtoisi sinun kanssasi
jakaa ilonsa, sekä surunsa. Mutta nyt minä luulen melkeen varmaan,
ettei Simo sinua mistään rakkaudestaan pyydä vaimokseen, vaan
ainoallaan siitä syystä että kun me vanhat tästä konsa kupsahtaisimme,
niin tästä meidänki, vaikka huonosta, mökistä hän jonkun ruplan saisi.
Minun neuvoni on siis semmoinen, että sinun olisi paljon parempi pysyä
erillään koko siitä miehestä. Itse kumminkin saat päättää miten tahansa.
Semmoisessa asiassa en minä tahdo pakkoa panna. Minä en sano sen
enempää, vaan siitäki voit huomata, että minä tarkoitan sinun
parastasi, niinkuin oman lapseni ainakin."

"Niin minäkin ajattelen" ... sanoi äiti, "että parasta on, kun vaan,
Helka pysyt kotona. Sillä 'hyvä on lapsen lasna olla, kun on vanhempi
varana'. Tässä kotona ei sinulla ole huolta tuon taivaallista.
Vaan kun siellä ei olisi kehenkään luottamista, kaikki olisi sinun
hoidettavanasi, kun ei heillä ole ketään ominaista katsojaa, niin
siinäkös sinulle huolta ja hoppua tulisi. Ihanhan sinut, piika rukka,
elävät söisi. Sinäkin vielä kun olet tottumatoin kaikkeen talon
hoitoon, niinkuin Simokin, niin eihän teistä tulisi minkäänlaista
eläjää. -- Päälle päätteeksi läksisit sinä vaimoksi semmoiselle
viinaratille, mikä kirkkotielläkin juopi itsensä siaksi. Et sinä ole,
piikaseni, kuullut minkälainen juomarin koti on. Eikä siinä ole mitään
toivoa parempaan päin. Sillä kenessä kerran on yksi synti, niin se
tuopi mukanaan yhdeksän. -- Viina se viisaankin villitsee. Viinastahan
kaikki paha meno tulee ja alkunsa saapi. Kuka sitä vielä tietää
minkälaisena roistona Simokin kuolee, kun on nyt jo niin hyvään alkuun
päässyt."

-- "Eihän Simo ole mitään pahaa tehnyt, jos sitä nyt jonkun kerran
sattuu, niin eihän sitä sentään tarvitse ... ja johan hän sanoi
jättäneensä pois koko väkevän käyttämisen" ... puolusteli Helka.

-- "Eihän hän nyt vielä olekaan mitään suurempaa rikosta tehnyt, jotta
olisi kiinni tarvittu panna, mutta kuka sitä vielä voipi taata mitä hän
humalapäissään tekee ennenkuin elämästä herkeää. -- Usko sinä häntä,
että hän jättäisi juomisen; se on sanottu, vaan ei tehty."

Näin ne isä ja äiti varoittelivat tytärtään Pullin Simolle menemästä.
Oikeinpa itkussa silmin äiti selitteli tyttärelleen avioliiton
tärkeyttä ja varoitti häntä kevytmielisestä miehelään menosta. Hän
ehdotti, että otettaisiin Helalle mies kotiin. Sellainen käytökseltään
siivoksi tunnettu mies, mikä olisi Helasta mieluinen. -- Mutia siitä
ehdotuksesta ei ollut apua. Helka oli päätöksensä tehnyt. Hän tahtoi
tulla itse emännäksi, eikä jäädä kotiin muiden käden alle. -- Ennen oli
Helka aina tottunut luottamaan vanhempainsa neuvoihin, nyt hän itse
luuli tietävänsä enemmän. Sen verran vanhempain estelemiset saivat
kumminkin aikaan, ettei silla kertaa Simolle lähetetty myöntävää eikä
kieltävää sanaa.

Kun Simo ei saanut asiastaan mitään tietoa, niin kävi hän itse
lauvantaiaamuna asiaansa kuulustelemassa ja silloin se sitte viimein
päätettiinkin... Seuraavana päivänä kirkk'herra saarnastuolista
ilmoitti, että Helka Eerikin tytär Korpela Härkäjoen kylästä ja Simo
Tahvanan poika Pulli Jalkalasta aikovat mennä kristilliseen
avioliittoon.



V.


Sillankorvan kylän nuori väki sekä muutamia vanhojakin oli kokoontunut
Huumosen lautamiehen taloon sinä sunnuntai-iltana, jona Korpelan Helkaa
ensikerran kuulutettiin. Pöydän ympärillä istui joukko miehiä korttia
lyömässä, oikein kiivaanlaisesti. Toiset katsoivat ympärillä
asianomaisten sukkeluuksia ja yhtyivät samaan aikaan kuin hekin
hohottamaan nauruun jonkun korttihuijarin kokkapuheen johdosta. Joukko
nuoria poikia loikoi ristikossa kolpitsalla puhellen asioista, jos
jonkinlaisista. Muutamat istuivat sivupenkillä melkein äänettöminä.
Peränurkassa istuivat tytöt sylitysten, sopotellen keskenään, mikä
leikki nyt alettaisiin ja kunka pojan tämä tai tuo tyttö ottaisi nyt
parikseen. Välistä he aina pyrähtivät lattialle ja käskivät poikia
kolpitsalta mukaansa. Silloin aina "herra Mikko", joka istui
peräikkunan pielessä, rupesi viulunsa tappeihin syljeskelemään ja
kieliä näpillään pimputtelemaan. Kun parit olivat lattialla
järjestyksessä, niin silloin Mikko viulun leukansa alle sipasi, pää
kallellaan ja molemmilla jaloillaan tahtia taputtain veteli hän
Hollolan-polskaa, että saunapellon veräjälle asti olisi kuulunut hänen
pelinsä liverrykset ja laverrukset. Semmoinen Mikko se oli...

Tuvan rappusilla reuhasi suuri lapsikarja, tyrkkien toisiansa rappujen
sivulla olevaan likarapakkoon. Kun joku oli onnistuttu saamaan
koprilleen likarapakkoon, niin sitte sitä alkoi kohta sieltäpäin kuulua
kamalaa itkun ulinaa. Silloin tuvasta töytäsi joku vanha akka
rappusille ja tiuskui lapsille: "mitä taas reistaatta, ei saa itkee ...
mitä se Matin juutas aina tappeloo ja työkkii. Ku sanon äitilleis, niin
'siit' sen vast' tiiät'... Tänne pit meijän Villenkin lentää
reistaamaan, nyt vaan suuremmat sinua lyövät. Ets astu nyt kotiin ...
ja Antti kanssa, ... ei ole mitään tyrskämistä." -- Sellaisilla
komentosanoilla aina hiukan hiljeni lapsien pauhaava parvi.
Likarapakossa käyneet alkoivat verkalleen astua kotiinsa päin, mutta
meluavan joukon pääviikarit pujahtivat tupaan pöydän ympärille,
oppimaan kortinlyöntiä.

Sivupenkillä istui Matti, Lassin Paavon kanssa, katsellen toisten
hyörinää ja pyörinää. -- Jopahan viimein tytöt sekä pojat istahtivat
penkille, pyhkien hikistä otsaansa nenäliinallaan. -- Lassin Paavokin
kaivoi tupakkikukkaron taskustaan, täytti oman piippunsa ja tarjosi
Matillekin. Mattikin täytti nysänsä, raapasi tulitikulla tulen ja
sytytti piippunsa, sekä nosti sitte tikun tyngän Lassin Paavonkin
piipun päälle, vaikka sormia vähän polttamaan rupesi. Siinä sitten
piiput savuta sihajivat, ja paksuja rengassavuja tuprauttelivat Matti
ja Paavo ilmaan, joita poikaressut päretikuilla särkivät. Siinäpä se
sitte puhekin alkoi syntyä entisen äänettömyyden sijaan.

-- "Olit sinä kirkossa tänä päivänä?" ... kysäsi Paavo Korpelan
Matilta.

-- "En ollut."

-- "No sitte sinä et vielä tiedä mitä uusia teillä, sinun poissa
ollessasi on tapahtunut."

-- "Enhän minä mistä tiedä. Mitäpäs eriskummaista siellä nyt sitten
olisi tapahtunut?"

-- "Ei muuta eriskummaista, kuin vaan teidän talon tytärtä kuulutettiin
tänä päivänä ensimmäisen kerran."

-- "Kuulutettiin!"

-- "Niinpä tehtiin."

-- "Jopa nyt jotain! Ei se mahda olla totta, sinä olet ehkä kuullut
väärin."

-- "Kyllä se on totta, kun minä kuulin sen ihka omilla korvillani."

-- "Mutta kyllä se on sittenki kumma asia ... mitenkä se nyt näinpian
olisi voinut tapahtua, kun ei minun lähtiessäni ollut mitään puhetta
koko asiasta... Ja jos se on vaan totta, niin kyllä se on koko kumma
asia" ... tuumaili Matti ja koputti piippuansa kenkänsä kärkeen.

-- "Mitäs sinä siitä niin oudostelet ja kummeksit. Vai kävikö se
kipiään kohtaan... Tais' olla sinulla vähän miel' niinku' kot'vävyn
paikkaa, vai miten? he he hee."

-- "Mitäpäs minä tuosta nyt niin sentään kummeksin... Eipä tuo minua
mitään liikuta. Syntihän se olis', jotta näin meikäläinen köyhä poika
ajattelisi semmoisen talon tytärtä. Eihän se sääsken ääni kuulu
kumminkaan taivaasen asti... Kenen kanssa hän muka olisi kuulutettu?"

-- "Pullin Simon kanssa, Jalkalasta, sen parisniekan."

-- "Vai sen! No saahan nyt nähdä, miten käypi meidän tytölle. Kyllä se
nyt tavaralle menee, minun meininkini mukaan, eikä miehelle."

-- "Pianhan ne Simon tavarat ovat pidetyt. Par' vuotta kun Simo ryyppii
vaan entiseks', niin silloin onkin jo ihka puhdas talo. Ei se ole niin
rikas kuin luullaan. Sillä on perä auki. Meidän kylän Mattisen
Tommillekin kunhan selvittää kahdeksan tuhatta hopiaa, niin siinä niitä
tavaroita tarvitaankin" ... tiesi Paavo haastella.

Tytöt pujahtivat kaikki yhdessä syräpässä pois leikkituvasta ja
pojatkin alkoivat mennä samaa tietä... Siihen keskaantuivat Matin ja
Paavonkin tarinat, ja kotiinsa päin hekin alkoivat vajua.

Matin äiti oli valmistanut jo illallisen valmiiksi, kun Matti tuli
kotiin. Illallista syötyään ja vähän aikaa tarinoituaan alkoivat
talossa jo nukkumaankin käydä. Hetken kuluttua jo useimmat talon väestä
makasivatkin sikeässä unessa. Mutta Matilla se uni ei tahtonut sujua.
Hän ajatteli kaikki maailman ja taivaan asiat, vaan ei ne silmät
sittenkään tahtoneet umpeen painua, Se Helan kuuluttaminen ei mitenkään
tahtonut poistua hänen mielestään.

-- "Olisikohan ollut" ... tuumaili hän ... "se Helka niin hullu,
että läksi menemään semmoiselle juopporentulle... Mutta se raha ja
tavara ... mitä sitä ei tehdä nykymaailmassa niiden tähden? 'Raha se
on, joka kontieraa', sanoi ennen Jurkan Tahvokin. Mutta olisko hän nyt
sentähden ... en minä usko oikein sitä vielä. Eihä hänen pitäisi olla
semmoinen. Semmoisen viisaan miehen tytär. Vaan 'pojastahan se polv'
muuttuu'... Ja niinku' hän aina naurattelihe minulle, vaikka olisin
mitä laatinut... Ja aina oli minun kanssani vaikka missä työssä ja teki
minulle kaikkia ilkojaan. Mutt' eipäs sentään ... vaan mitäs minusta
köyhästä. -- Mutt' kyllä sillä oli sentään mielessä. Kyllä minä
huomasin sen monta kertaa. Mutta mikä turkanen sen nyt viisast... Jos
se olisi epäillyt, kun minä en tullut virkkaneeksi mitään hänelle siitä
asiasta. Kyllä hänen sentään olisi pitänyt melkein huomatakin.
Turkanenkos sitä meikäläisenä uskaltais semmoisista seikoista
puhelemaan mennäkään. -- Mutta voishan sen ehkä vielä saada
puretuksikin, jos nyt olis' hänelle siitä puhua. Kyllä siitä nyt pitää
tulla asia, kunhan minä vaan menen sinne, Kyllä sinne pitää lähteä
oikein kohta ja Simon kaupat pitää saada purkaantumaan vaikka mikä
olisi, niin pitää justii."

Näinikään se Matti tuumaili itsekseen loikoellessaan rutisevalla
olkisäkillä tuvan lattialla. Vielä hän tuumasi koettavansa valloittaa
pois Helan sydäntä Simolta, kunhan vaan kotiin ehtii. Tuhannet
ajatukset ne vielä risteilivät hänen valvaantuneessa mielessään, kunnes
nukkumatti viimein armahti häntä ja uuvutti hänet raskaasen uneen.



VI.


Myöskin syys-ilma raivosi ulkona. Tuuli puhalteli ankarasti jokaiseen
seinän halkeamaan ja salvamen nurkkaan, soitellen niitä omituisella
äänellään. Tuiskuna toi tuuli mukanansa jääksi kylmettyneitä
vesiherneitä ikkunan ruutuja vastaan. Ne helistelivät vallonaisia
ruutuja, koetellen niiden kestäväisyyttä. Synkkä pimeys varjosi tuota
raivoavaa myrskyistä yötä.

Tumma lampun valo pilkutti Korpelan vierastuvan peräikkunasta, luoden
hämärän valon pihalle rappujen viereen. Renki Matti tuli hevosia
illastamasta ja kurkisti mainitusta ikkunasta, nähdäkseen kuka siellä
vielä näin myöhään valvoo, kun toisessa tuvassa jo kaikki nukkuivat
sikeässä unessa. Matti huomasi Helan siellä istuvan lampun ääressä ja
kiireesti ompelevan valkeata "kalenkuori"-paitaa. "Onpas nyt tol'
kiire" ... ajatteli Matti ... "sulhaselleenko ommellee, vai kelle?" --
Hiljaan hipsi Matti elotupaan. Nykäsi kengät jalastaan penkin alle ja
turkkirasun päältään pisti hän ovenpieliseen naulaan. Saatuaan
piippunysänsä savuamaan, rupesi hän lattialle tehdylle tilalleen
vatsallensa.

Siinä taas Matille lensi monenlaisia ajatuksia mieleen. "Mitä jos nyt
olisi koettaa puhua Helalle siitä purkamisasiasta. Nyt olis' sopiva
tilaisuus, kun hän on aivan yksinään. Nyt ei kukaan saisi aikeistani
tietoa, vaikka huonosti onnistuisikin. Kyllä sitä nyt täytyy
koettaa ... kävi miten kävi."

Vielä vähän aikaa asiata aprikoituaan nousi hän vuoteeltaan, pisti
naulasta uuden nutun päälleen, koputti piipustansa entiset porot pois
ja pani uuden tupakan palamaan. Näin varustettuna longotti hän hiljaan
tuvan ovea ja pistäytyi porstuaan. Oikein käsi vähän vavahteli Matilla,
kun hän pimeässä porstuassa etsi vierastuvan oven rautaa. Viimeinkin
tapasi hän raudan kouraansa ja siitä nostamatta aukasi hän oven, joten
se ei ennättänyt yhtään narahtaa ja hän hiljaa paljasjaloin, Helan
huomaamatta, pistäysi tupaan. Ovea kiinni perässään vetäessä se
kumminkin vähän rusahti, josta Helka säpsähti ja loi kerkeästi ruskeat
terävät silmänsä ompeluksesta tulijaan.

-- "Ka, Mattihan se on! Oikein pelästyin. Luulin, että kuka ihme sieltä
näin myöhään tulee. Yhäpäs sinä vielä valvot?" ... sanoi Helka.

-- "Vieläpäs tuota sinäkin valvot" ... vastasi Matti.

-- "Minullapa onkin kiire. On vielä monta paitaa ommeltava ja vielä
muutakin tehtävää ennen häiden tulemista."

-- "Vai niin! Vai kiire sulla on" ... sanoi Matti ja istui peräpenkille
lähelle Helkaa.

-- "Kiire on. Kun päivällä pitää vielä käydä muussa työssä, niin täytyy
sitte näin myöhää yöt valvoa."

-- "Mutta eikös noita nyt sopisi jättää?"...

-- "Häitäkö myöhemmäksi?... Eikö mitä... Ei se passaa. Nytkin ovat jo
huonot ilmat, ammo jos jätettäis häät vielä tuonemmaksi, niin sitte
tulisivat pidettäväksi sellaisten röntseiden aikana, ettei pääsisi
kulkemaan hevosella eikä veneellä sillä huonolla tiellä."

-- "Ei pidä jättää myöhemmäksi, vaan tykkänään pitämättä."

-- "Pitämättä! Sepäs nyt olis' vasta ensimmäinen kumma. Pitäväthän nuo
häitä köyhemmätkin. Simo nyt ei jättäis häitä pitämättä, vaikka mikä
olis'."

-- "En minä sitä tarkoittanutkaan, vaan että jättäisit pois koko
menohommasi ja purkasit koko kaupat Simon kanssa."

-- "Voi kuinka hupsit! Mistäs minä sen paremman menopaikan saan?"

-- "Vaikk'ei menopaikkaa -- niin jotai muuta. Onhan sitä miehissäkin
valitsemisen varaa."

-- "Mikäs sitte Simolla on. Eikö hän ole rikas, suuri ja komea..."

-- "Olkoon vaan, kun sinulle siitä piisannee, saattaa ollasi Simo hyvä
mies, niinkuin sanoit. En minä häntä akkojen lailla panettelemaan
rupeakaan. Olkoon vaan hyvä mies rauhassa minusta nähden."

-- "No mitä sinä sitte semmoisia horajat purkamisia ja muita..."

-- "No minä sanon suoraan aikeeni, ilman mutkistelematta. Minulla on
näet aina ollut mielessä, että eiköhän tulisi meistä pariskunta. Oikein
pelästyin, kun kuulin Sillankorvassa, että sinua kuulutettiin ja Simon
kanssa. Niin nyt minä päätin sinulta itseltäsi tulla kysymään, eikös
sopisi sinun purkaa Simon kanssa koko kaupat ja ruveta vaikka minun
kanssani yhteen tuumaan."

-- "Pyhhyh...! Maantielle sinun jälestäsi juoksemaan, hyvän talon
eholla. Kaikki ihmisethän minulle sitte nauraisivat."

-- "Kyllähän minulla ei ole taloa, vaan ehkähän tuo saataisiin, kun
ahkerasti yhdessä pyydettäisiin. Johan sitä aluksi sentään olisi vähin
entisiä pyydettyjäkin."

-- "Elä veikkonen virka mitään koko semmoisista asioista, ei siitä
koskaan voi kumminkaa tulla mitään."

-- "Vai ei koskaan ... ei koskaan!" ... sanoi Matti raskaalla painolla
ja meni pöydän viereisen ikkunan luo ja katsoi pimeään myrskyiseen
syysyöhön.

-- "Niin muuttuu maailma" ... ajatteli Matti... "Eilen oli kirkas
auringonpaiste, nyt synkkä myrskyinen pimeys. -- Niin se ilmakin
muuttuu. Se muuttuu kuin nuoren tytön mieli..."

Pettyneenä toiveissaan hiipi Matti hiljaa toiseen tupaan. Pani nuttunsa
naulaan ja piippunysänsä pääalaslaudan alle ja rupesi vatsalleen
tilallensa. "Niin muuttuu maailma" ... ajatteli hän vielä, kunnes
rauhoittava uni päästi hänen murheellisen mielensä virvoittavaan
lepoon.



VII.


Pulskat läksiäiset piti Korpelan Eerikki ainoalle tyttärelleen.
Pulskemmat sentään olivat häät Pullissa, Simon kotona. Siellä oli
viinaakin niin runsaasti, että yksi häävieraista sen kyllyyteen
henkensäkin heitti.

Tämmöisillä juhlamenoilla Helkaa vihittiin Pullin talon emännäksi. Nyt
hän oli päässyt toiveensa perille. Hän oli itsevaltias talossa.
Käskettävänä ei hänellä kumminkaan ollut enempää kuin yksi piika ja
yksi renki. Eikä heillä muuta tarvinnutkaan pitää, kun "huusholli" oli
jotenkin pieni. -- Olisi siinä tullut rengittäkin toimeen, jos isäntä
itse olisi pysynyt kotosalla ja tehnyt työtä. -- Viljaa olisi aina
piisannut omiksi tarpeiksi, oman maan kasvusta, jos ei olisi myöty.
Simo kumminkin aina möi ja osti, kuten kauppias ainakin. Niin se oli
eläintenkin laita. Välistä oli sata määrä lehmiä, välistä taas ei ollut
läävään asiaa lehmien tautta. Ei se Simo malttanut kauvaa yhdellä
hevosellakaan ajella, kauppaa sitä täytyi silläkin tehdä.

Kartano oli hänellä sentään liiaksikin suuri, verrattuna pieneen
maanviljelykseen. Läävärakennus oli kivestä ja suurempi monen suuren
talon läävää. Tallia, liiteriä ja muita sen semmoisia oli lukemattomia,
siellä täällä kartanoa. Mahdottoman suuri katos levitteli räystäitään
tuvan räystääsen asti. Sauna oli pihassa tuvan rinnalla rappusilta
parin harppauksen päässä. Tupia oli kaksi. Toiseen tupaan oli laudoilla
salvattu, paikkakunnan tavan mukaan, kamarin tapainen kölsä, missä
isäntä ja emäntä makasivat ja missä isäntä salaisimmat kauppansa teki
ja konjakki ryyppyjään "litkoiksi" tarjoili. -- Semmoinen se nyt oli se
Helan uusi koti, johon hän oli niin ikävällä halunnut.

Oudolta oli kumminkin Helasta ensimmäiset viikot uudessa kodissaan
tuntunut -- Itse piti tietää lehmien lypsyn aika ja ylösnousu, ei ollut
äitiä enää kylestä nykäsemässä. Ja olivat hänelle vähässä ajassa monta
kertaa juohtunut mieleen äitinsä sanat: "hyvä on lapsen lassa olla, kun
on vanhempi varana." Tässä vähässä ajassa hän jo tuli huomaamaan, että
totta se äiti olikin sanonut; "ei se vanha valetta hauku." -- Olipa
oikein ikäviksi alkaneet Helasta päivät käydä. Kaikki oli siellä
toisenlaista, kuin entisessä kodissa. "Toisin ukset ulvaisivat,
sanoivat sarananrauat". -- Kun vaan porstuan kynnyksestä sai jalkansa
ulos, niin siinä ne lehmätkin jo odottivat lypsäjätänsä. Rappusia ei
ollut "tupasiinkaan", joten niiden lakasemisesta ei tarvinnut vaivaa
nähdä, mikä entisessä kodissa oli ollut Helalle jokapäiväisenä
työnäkin. Yhdellaista likamertä oli porstuvan ovesta läävään asti. Sepä
olikin syysaikoina konstia, päästä tuvasta läävään ja sieltä pois
saappaitaan menettämättä.

Oudointa kaikista oli Helan mielestä se alituinen "tsaijun" juonti. Ei
vettä keittämästä päässyt. Konsa juotiin minkin kaupan harjaksia. Konsa
taas joku kaupan tekijä tahtoi isäntää kestitä "tshaijullaan". Sepä
Helasta sentään kumminta oli kun ihka naapurin miehet tulivat kotoaan
ja sanoivat: "paaks' emäntä 'tshaijuvettä' varistumaan". Eikö heillä
ollut yhtä hyvä kotonansa juoda "tshaijuaan"? Ei se Helka olisi ensin
viitsinyt heiltä rahaakaan ottaa, kun ei tiennyt heidän tapojaan; sanoi
vaan että pitäähän sitä senverran naapurille ilmankin tarjota. Mutta
kun ne hyvin vaan tarjosivat ja sanoivat, "että ottavat ne muutkin",
niin sitte se Helkakin otti rahaa ja sanoi, että "eihän sitä sitte osaa
muodista pois olla". -- -- --

Pianpa se Hella sentään perehtyi uuden kotinsa tapoihin. Vuoden parin
perästä ei enään huomannut hänen entisiä tapojansa nimeksikään. Entinen
sananlasku, että "maa painaa mukaisekseen" näytti tässäkin kohden
paikkansa pitävän. -- Ei se Helka enään pitänyt minään kummana sitä
alinomaista "tshaijun" juontia, vaan antoi rauhallisesti pöydän olla
märkänä aamusta iltaan asti. Pyyhinriepu ei enään tehnyt tehtäväänsä.

Pian hän perehtyi kaikkeen talouden hoitoonkin, joka yksinomaan jäikin
hänen huoleksensa, Simo kun enimmät ajat oli kauppamatkoillaan. Milloin
oli kotonakin, joka tavallisesti oli hyvin lyhyt aika, niin se aika
meni hänellä levätessänsä ja päätä selvitellessä, kun se oli välistä
harjakaisia juodessa liiaksi kihajamaan ruvennut. Senvuoksi täytyi
Helan pitää huoli kaikista talouden askareista. -- Ja kyllä hän oli
pitävinäänkin. Hän tiesi kyntämiset, niittämiset, leikkaamiset,
puimiset, kerrassaan sanottuna -- kaikki mitä pienessä talossaan on
tehtävää. Hän käski piikaa, renkiä, palkkasi päiväläisiä konsa niitä
oli tarvis ja usein tarpeettakin. Paljon hänellä piti olla työväkeä,
sitte se näytti hovilaiselta. Olipa niillä sitte työtä tahi ei.
"Yhennepäin on yhden jäljet", sanoo sananlasku. Niin se oli Helankin.
Ei hän yksinään jokapaikkaan ennättänyt, Sen vuoksi ei ollut mikään
kumma, jos palvelijat ja päiväläiset ottivat vähän pitemmän
puolipäiväislevon, tahi jättivät joitakuita viisikoita tahi kuhilaita
talven alle tahi unhottivat nurmen reunat haravoimatta. -- Niin se
Helka hoitaa resusi taloaan, syöttäen monet kuukaudet päiväläisiään,
vaikka niiden työ ei vastannut syönnöksiäänkään, ammonka sitte vielä
kallista palkkaa.

Simo se koitti hommata rahaa omiin, sekä talon asioihin. Jos ei kauppa
auttanut, niin sitte hän otti velaksi lisään. Puuttua vaan ei saanut,
se oli tarkoitus. Kyllä hän olikin koittanut ahkerasti hommata. Omain
sanojensa mukaan olisi häntä luullut miljoonien omistajaksi. Kauppaa
hän teki -- vaikka mitä. Ei ollut hänellä sellaista tavaraa, mitä hän
ei olisi raatsinut myödä, eikä muilla taas semmoista, mitä hän ei olisi
ostanut. Jos kuka myyksenteli hänelle vaikka vanhoja rukkasiaan,
variksia, harakoita tahi koiranraatoja, niin ei hän sanonut: "en
huoli". Vaan hän kysyi aina: "mitä se maksaa?" Kun hän tällä tavalla
osteli kaikellaisia roskia, niin arvaa sen, ettei hän parempia
tavaroitakaan jättänyt ostamatta. Sillä tavoin oli hän usein ostanut
suuret summat tavaroita, jotka muille eivät kelvanneet ilmankaan, sen
vähemmän niistä kukaan olisi rahaa maksanut. Tämmöisestä
ajattelemattomasta kaupasta oli tietysti seurauksena, ettei
kaupankäynti ollut läheskään niin tuottava, kuin Simo vaimolleen ja
rahanlainaajilleen uskotteli.



VIII.


Jo olivat Simo ja Helka kappaleen toistakymmentä vuotta yhdessä elää
retuuttaneet. Siinä oli aikaa jo kylliksi näyttämään heille monta vilua
ja varia, monta ylä- ja alamäkeä. Olipa heille jo perhekin lisääntynyt
kahdella hengellä. Kaksi poikaa heillä oli. --

Helan vanhemmat olivat jo kuolleet. Helka oli saanut yksinään periä
kaikki heidän perunsa. Helka oli pyytänyt Simoa lähtemään asumaan hänen
entiseen kotiinsa, vaan ei Simo ollut siihen tyytynyt. Simo oli myönyt
kaikki tavarat ja tilan huutokaupalla. Korpelan entinen renki Matti oli
ostanut tilan sekä enimmät tavaroistakin. Simo oli appivainaansa
perinnön muuttanut rahaksi senvuoksi, että hän olisi muka niillä
rahoilla voittanut kaupassa tuhansia, vaan voittamatta ne tuhannet
sittenkin jäivät.

Oli kirkas Heinäkuun päivä. Aurinko paistoi oikein polttavasti maan
pinnalle. Paljainjaloin kävellessä tuntui kuinka kivet kuumensivat
jalkapohjia, ja jos niille olisi vettä roiskannut, niin varmaankin ne
olisivat surahtaneet juuri kuin löylykivet saunanuunin päällä. Ei
tuulen löyhäystäkään liikahtanut. "Riihkalliolla" seisova pihlajakin
oli kuumuudesta nääntymäisillään, kun ei jaksanut edes lehteänsäkään
heilauttaa. Lampaat liehmosiivat suuressa "syräpässä" tallin kupeella
siimeksessä. Siat "posasivat" kujasilla olevassa rapakossa,
kastellen konsa kumpaakin kylkeänsä likavedessä. Simon uskollinen
tupavahti "Moltzik" oli mennyt aidan alle siimekseen, jossa se
käpäleinsä päällä laamallaan loikoi, kieli pitkälle ojennettuna. --
Heinäväki paitasillaan käänteli pitkävartisilla harovillaan heiniä
polttavaan auringon paisteesen päin. Heinät käännettyään rupesivat
he aina istumaan karheiden viereen haravan varrelle, odottamaan
heinien kuivamista. -- Pullin isäntä ja emäntä joivat tuvassa
puol'päiväskahviaan, jutellen talon asioista.

-- "Etkö sinä nyt" ... alkoi Helka laatia Simolle ... "vois mennä sinne
heinänurmelle, jotta saisivat viimeinkin ne heinät latoon, kun
tänäpäivänä on niin pouta. Koko maantienvars'-niitty on karheella...
Jos siellä ei ole ketään mukana, niin eihän ne vetelykset saa mitään
toimeen. Minä en tästä nyt joutais, kun on leivänpaistot ja kaikki muut
hommat."

-- "Eihän tästä oikein joutais kenkään, vaan jos nyt kerran sentään
lähtenee käymään tänä kesänäkin nurmella."

Sinne se Simo sitte meni, sinne heinänurmelle kerran. Vähän kädellään
heiniä kopastuansa käski hän ensimmäiseksi käännettyjä karheita
panemaan jo latoon. Jo jätti hänkin nutun pois päältään ja alkoi käydä
mättämään yhden päiväläisen kanssa heiniä latoon, kun toiset silläaikaa
olisivat koonneet. Mutta samassa ajaa pölyytti maantietä myöten
kauppias Huima ladon kohdalle, ja kun hän huomasi Simon heinähanko
kourassa, pysäytti hän hevosensa ja huusi: "johan nyt on ilmonen kumma,
kun isännän pitää olla itsensä heinää mättämässä, eikö nyt enään muita
työmiehiä ole talossa?"

-- "Enhän minä tässä mättänytkään" ... kiirehti Simo sanomaan ja astui
aidan viereen Huiman luokse ... "tulin vaan muuten katsomaan
heinäväkeä... Mistäs sinä tulet?"

-- "Pietariahan tuota piti taas käydä katsomassa. -- Sinuahan ei ole
näkynyt koko Pietarissa enään moneen aikaan. Johan sinä olet kovin
siihen suuttunut."

-- "Jo suutuinkin tässä keväällä 'maaslitsan' aikana koko Pietariin,
enkä tiedä jos leppynen enään koskaan, kun varastivat minulta kaksi
hevosta ja vähän rahojakin. Sitte viskaalin pakanat veivät vielä
'tshaijuja' noin tuhannen ruplan arvosta. En ole nyt käynyt sen koommin
koko kylässä... Mitä tavaraa sinä veit?"

-- "Oli vähän muuriaisen munia."

-- "Mitä ne vielä maksavat?"

-- "No virk'elä mitään, niillä lähtee nyt sen verran, minkä vaan älyää
ottaa..." sanoi Huima, vaan hyvin hiljaan, ett'ei heinäväki olisi
kuullut.

-- "Vai on ne nyt niin hinnassaan," ... sanoi Simo, hänkin melkein
kuiskuttamalla.

-- "On niillä hintaa! Nyt minä lähden taas ostamaan... Etkö sinä tiedä,
mistä sais varman miehen ostamaan tuolta etempää Suomesta?"

-- "Enpäs tiedä... Kyllä sitä tähän aikaan on vaikea semmoista miestä
saada."

-- "Etkö sinä Simo käy minun kanssani yhteen kauppaan? -- -- Käy pois!
Sittehän meitä jo olisikin kaksi."

-- "En tiedä -- -- Tokkopa tuo maksanee..."

-- "No, nyt elä virka mitään, tiedänhän minä, kun juuri tulen hintojen
luota. Eihän sitä ole ehkeä arvelemistakaan, jotta se ei maksaisi
vaivoja... Sinulla taas rahoja on kyllä, ne seisovat vaan jouten;
joutashan niitä vähän liikutella."

-- "Kyllähän rahaa on! Eihän siit' olekaan mitään, vaan kuinka
tosiaankin..."

-- "Lähde vaan pois, mitäs turhaa sinä ... eihän tämä nyt ota, jos ei
annakkaan."

-- "Lähe meille, niin sittepähän päätetään."

-- "En minä jouda ... nyt pitää näet liikkua. Silloin pitää ottaa konsa
annetaan."

-- "No lähde ryyppäämään ehkes tshaijut."

-- "Et sinä lähde kumminkaan; mitä minä sinne väärään lähden suotta
ajamaan."

-- "No lähdetäänhän tshaijulle, ehkä minä miksi mietin..."

-- "Kyllähän minä en mitenkään joutais' vaan jos häntä nyt sitte
tshaijulle... Tule tänne kärrille, niin mennään sitte parvessa."

Sinne se sitte isäntä meni heinäväeltä. Nyt saivat omin "pasinein"
tehdä, mitä lystäsivät. -- -- --

Joutuin se emäntä tshaijun valmisti vieraalle, ja isäntä toi
kolkkakamarista täyteläisen viinapullon seista töröttämään
tshaiju-kuppien keskelle. Siitä se Simo tarjoili vieraalleen milloin
tshaijuaan, milloin kylmiä ryyppyjä. Valmistivatpa vielä oivallisia
"morsku" kuppiakin, tshaijusta ja viinasta sokerin kanssa. -- Siinä
ryyppiessä he sitte viimeinkin päättivät ruveta yhteen kauppaan.
Päättivät myöskin kumpikin mennä erihaaroille ostamaan, että saisivat
enemmän, ennenkuin muut ennättävät ostamaan. Yhdessä he sitte päättivät
käydä Pietarissa myömässä, kun saisivat enemmän ostaneeksi.

Kun "samavari" ja viinapullo oli tyhjennetty, niin sitte sitä jo
kelpasi ruveta lähtemäänkin.

-- "Mutta kuulehan Simo" ... sanoi Huima ja veti Simoa perästään
kolkkakamariin ... "sinulla kun on liiemmaksi rahoja, niin voit antaa
minulleki, jott'ei minun tarvitsisi enää kotiin mennäkkään, vaan pääsen
tästä suoraan lähtemään ostoille. Ei tullut rahalompakko ensinkään
kanssani. Kun lähteissäni muutin toisen palton päälleni, niin en
kuolemaksenikaan muistanut muuttaa lompakkoa tämän palton 'karmantoon',
vaan se jäi kun jäikin kotiin."

-- "Eikö sinulla ole yhtään rahaa? Sanoithan tuolla maantiellä olevasi
menossa muuriaismunan ostoon, etkä aikonut tulla täällä käymäänkään.
Mistäs sinä silloin olisit rahat saanut?"

-- "Minä näet luulin, että lompakko on karmannossani, mutta kun nyt
kopasin karmantoani, niin eihän mitä missä... Anna nyt, velikulta,
minulleki rahat, jott'ei minun tarvitsisi turhaan mennä ajamaan
neljääkymmentä virstaa väärää."

-- "Mitä neljääkymmentä?... Eihän tästä tule ympäriseenkään jos
kaksikymmentä kaikkiaan. -- Mutta toistakseen voinhan tästä sentään
antaakin. Onhan tässä nyt rahoja. Paljonko sinä luulisit tarvitsevasi?"

-- "Kunhan nyt sataa seitsemän, kahdeksankin ottaa mukaan, niin ehkäpä
siitä jo alkaa tullaki."

Kahdeksan sataa ruplaa luki Simo Huimalle, ja sitte he läksivät
ostolle, kumpikin eri suunnille.



IX.


Kesän ihanuus oli kadonnut. Marraskuun kolkot illat olivat tulleet
kesälämpimän sijaan. Pakkanen oli yöllä kuivannut kaikki syksyn
sateista syntyneet likarapakot. Lionnut maa oli jäätynyt kovaksi. Kylmä
itätuuli puhalteli pitkin kovaksi kylmettynyttä maantietä. Kauvaksi
kuului hevosten jalkain kopse ja "telekoiden" jyminä, kun pitkät jonot
"liuhkin vetäjiä" ajoi Pietariin päin. Oikeinpa rupesi nenä punaseksi
tulemaan maitomiehiltä "koslalla" istuessa, kun kylmä tuuli puhalteli
vasten naamaa. Oikein se vilu pyrki muuta ruumistakin karsimaan. Vaan
kun Tarpeen torpassa vähän lämmitti rukkastaan ja pienen lämmitöksen
sydänalaankin viskasi, niin sitte sitä jo ajoi ihkailmojaan, ettei
tarvinnut kuin muutamassa "hartshonassa" pistäytyä koko Pietarin
välillä.

Kylmä se oli ilma Pietarissakin. Kaikki "napulherrat", joilla ei ole
varaa hankkia itselleen turkkia, mennä viilsivät kylmän kynsissä
melkein juoksujalassa katuja pitkin, kädet taskuissa, palton kaulus
pystyssä ja pää kyyryksissä olkapäiden välissä. Rikkaat sitävastoin
istuivat huolettoman näköisinä "kaleskoissaan", supiturkkiensa sisässä,
ajaen vinhasti eteenpäin, ettei pyörätkään ennättäneet kolista
kivikadulla, vaan mennä lipasivat juurikuin saippuoitetulla laudalla.
-- Maalais-ukot taas seisoivat torilla heinä- ja olkikuormiensa
vieressä, lyöden rukkastaan yhteen vuorotellen edessä ja takana ja
naksautellen kylmyneitä kenkänsä kärkiä kantapäitään vasten. Jos
ostajat kauvemmin viipyivät, niin eipä rukkasten ropistaminen ja
varpaiden kopistaminen yksinään kyennytkään kylmää karkoittamaan. Vaan
kun tuohikontista otettiin pitkäkulkkunen ja sitä vähänaikaa suun
edessä pulputettiin, niin sittepä se sydänkäpy alkoi tuntua lämpymältä
ja siitäpä sitä lämmintä alkoi virtailla muihinkin ruumiin osiin, aina
nokkaan asti.

Pienet, verkapäällyksiset, mustalla lammasnahkalla reunustetut turkit
päällä astuivat Pullin Simo ja kauppias Huima tuoltapuolen Nevan uutta
siltaa myöten Koisaaren puolelle.

-- "Kyllä tänä kesänä läks' rahaa munilla. Perhana jos meistä vaikka
kumpanen miten tahansa olisi tehnyt työtä, niin eipä olisikaan tällä
haavaa tuhattakahtasataa ruplaa 'sumasniekassamme', niinkuin nyt on. Ja
mitäs meidän ruoka ja kyydit ovat tehneet? Saapi hyvästi lukea niille,
vaikka nyt pienimmänkin laskun mukaan, kolmesataa ruplaa. Tulemme siis
kaikkiaan tänä kesänä saamaan tuhatta viisisataa ruplaa puhdasta
voittoa mieheen. Aatteles sitä!" ... sanoi Simo.

-- "Nätti summa. -- Eihän sitä millä helkkarin työllä olisi saanut
kokoon semmoista summaa. Sen hankkimiseen työllä olis' mennyt koko
meidän pieni ikä" ... tuumasi Huima.

-- "Ei se olis' ollut suur' mennessänsäkään... Mutta nyt on ihmeen
kylmä ilma... Eikös lähdetä johonki hotelliin ottamaan vähän
lämmitöstä."

-- "En suinkaan minä ole vastaan" ... sanoi Huima... "Voitkin panna nyt
kaupan loppiaisiksi oikein hyvät juotot, kun minä sain sinua näin
hyvään 'arpiettiin.' Ilman minutta olisit heinänurmella kukaties
tänäkin päivänä, etkä olis' tiennyt koko muuriaismunan kaupasta niin
mitään."

-- "Elä lörpöttele! Heinänurmella minä en ole käynyt iässäni. Silloin
satuin olemaan siellä katsomassa vaan työmiehiä. Kyllä minä olisin
mennyt muuriaismunan ostoon ilman sinuttakin, jo minulla oli se vähän
mielessä, kun vaan olisin kerinnyt... Sinunhan pitäisi panna minulle
juotot, se olis' ehkes vähän asiaa. Kun läksimme ostoon, niin sinulla
ei ollut rahaa niin kopekkaa, mutta nyt olet minun rahoillani voittanut
tuhatkaksisataa ruplaa."

-- "No minä sitä en kitkailekaan; sen tulet saamaan ja oikein Koisaaren
paraimmassa hotellissa" ... pöyhkeili Huima.

-- "No en sitä kiellä minäkään, jos niikseen tulee" ... sanoi Simo
vähän nenästyneenä.

-- "Kyllä tuo sinun kannattaisikin. Huokealla nuo sinun rahasi ovat
saatukin. Entinen Korpelan isäntä teki työtä yöt ja päivät ja nyt ne
hänen vaivannäkönsä joutuivat kaikki sinun taskuusi, joilla nyt sinun
on kyllä mukava herrastella."

-- "Ei nämä rahat kaikki ole niitä. Oli minulla
itsellänikin -- -- --"

-- "Mennäänkö tähän, tässä on siisti hotelli?" ... kysyi Huima Simolta
seisattuen erään kartanon eteen.

-- "Yhdentekevä ... mennään vaan."

Sisään astuivat sankarimme ja menivät istumaan suureen saliin eräälle
suurelle sohvalle, jonka edessä oli iso pyöreä pöytä. Pienempiä pöytiä
ja niiden ympärillä pehmeitä tuolia oli asetettu ympäri huonetta.
Keskellä seisoi iso urkujen tapainen soittokone, joka viritettynä
itsestään soitteli useampia kappaleita.

-- "Mitä sinä parhaiten tahdot, niin minä sitä kutsun" ... kysyi Huima.

-- "Yhdentekevä minusta ... kutsu mitä tahansa."

-- "Minä kutsun viiniä ... eihän nyt vielä ole konjakin juontiaika."

-- "Kutsu vaan."

Kaksi viinipulloa hän kutsui. Sitte he siinä kilistelivät, maistelivat
ja taas kilistelivät kaupan loppiaisiksi ... ynnä muuksi.

-- "Kuules kauppaveli" ... sanoi Simo ja otti Huimaa kaulasta
kiinni ... "mitäs me nyt käytään hommaamaan, kun tulee talvi?"

-- "Enpäs tiedä."

-- "Talvisaikana ei juuri muu kauppa vetele, kuin kontrapantin veto.
Käydään vetämään tänne suolaa, sitsiä ja rommia ja täältä viemme
Suomeen sokuria ja tupakkaa, niin kyllä lähtee rahaa. Me olemme varmoja
miehiä, kylme jaksamme tapella viskaalien ja 'obessikkain' kanssa..."

-- "Kyllähän sillä tavalla lähtee rahaa, jos vaan onnistuu..."

-- "Se onnistuu, se on tietty... Kippis nyt! Siihen se loppuikin... Sen
verrankos sinä raahtisit pannakin?"

-- "Kyllä sitä saadaan lisää, jos vaan tarvitaan. Mitä lajia sinulle
vaan pitää."

-- "Tuota nyt, si ... itä mitä he ... erratkin juovat. Mitä se on?"

-- "Samppanjaako."

-- "Niin, niin! justii sitä, sitä sanp ... pankaljaa" ... sanoi Simo.
Häntä alkoi viini vähän nikottamaan ruveta.

-- "Kaksi pulloa samppanjaa" ... huusi Huima... Ei siinä kauvan
viipynyt, kun ne olivat pöydällä.

-- "Anna sen hoikkakulkun vaan pulputtaa... Tässä on poika Tuutarista,
jok'ei likkoi pelkää ... hih! meidän pojat, sa ... ankkaljaa vaan,
niinkuin suuret herrat."

-- "Johan sinä tässä lauluksi käyt panemaan" ... sanoi Huima ja kaatoi
Simon lasin täyteen, vaan omaansa ainoastaan pienen tilkan, kun hän ei
ollut entistä juonut kaikkia pois. Niin hän teki alusta asti.

-- "Sen sinä tiedätkin että tässä 'kolovassa' on vähän muutakin
kuin"...

-- "Kyllä näyttää olevan... Sinulla on hyvä laulunääni."

-- "Onhan se .. e minulla."

-- "Mikäs pojan on laulella, kun heliä on ääni. 'Nättiä likkoja valita,
kun lavia on lääni' ... kuulit sinä?"

-- "Kuulin! kyllä välttää."

-- "Niin! sen pitää välttää, minä luulen sen, että se välttää."

Kun Simo ja Huima olivat alkaneet juominkinsa, niin oli kohta heidän
jälestään tullut samaan huoneesen eräs venäläisen herrasmiehen näköinen
mies. Se kutsui pullon olutta ja rupesi istumaan pienen pöydän ääreen,
vastapäätä sankariamme, Siinä hän istui ja ryyppi oluttaan ja kuunteli
Simon ja Huiman tarinoita kauppahommistaan ja rahoistaan y.m. --
Viimein meni vieras heidän luoksensa ja rupesi myöksentelemään
heille suurta summaa sokeria. Hän sanoi itsellään olevan suuren
sokurimakasiinin Pietarporin puolella ja sanoi myövänsä paljon
halvemmalla, kuin muut kenkään. -- Siinä kauvan aikaa tingittyään
sopivat he Simon kanssa viimeinkin. Sata tynnöriä Simo osti ja antoi
viisikymmentä ruplaa "satankkoa" jo myöjälle käteen. Kaupan synnyttyä
alkoivat Huima ja venäläinen pyytää Simoa panemaan harjakaisia. -- Eipä
niitä nyt paljon tarvinnut tinkiäkään, kun hänellä jo oli entistä
hyvästi yläkamarissa. Hän sanoi vaan:

-- "Sen te tiedätte, että täss'ei olla mitään naukumaijan poikia...
Kantakaa tuo pö ... öytä täyteen sa ... ankkaljaa, viinaa, kolja ...
attia ja mitä tahtojaan ... kyllä pumasniekka vastaa" ... sanoi hän ja
koputti rintaansa rahakukkaronsa kohdalta.

Ei siihen tarvinnut kahdesti käskeä; kohta oli pöytä täpösen täynnä
kaikenlaisia pulloja.

Siinä he sitte kolmen miehen maistelivat ja taas maistelivat, milloin
mistäkin pullosia. -- Taas pani Simo lauluksi ja rupesi jaloillaan
tahtia lyömään, mutta varomattomuudessaan kolautti hän polvellaan
pöytään, niin että se pulloineen päivineen kaatui Huiman ja venäläisen
päälle. Siitä venäläinen suuttui ja alkoi haukkua Simoa kaikilla
siivottomilla sanoilla.

-- "Ole laskematta matikoitasi, tahi muuten saat korvapuustin" ...
sanoi Simo.

Venäläinen ei siitä varoituksesta paljon välittänyt, vaan yhä
kiivaammin haukkui häntä. Nyt ei enää Simo kärsinyt moista koiran
päiväläistä, vaan paukkasi venäläistä korvalle, että se kerrassaan
kupertui lattialle, mutta siitä puhdista rumahti hän itsekin maahan.
Siellä lattialla ne taas pääsivät yhteen ja rupesivat ankarasti
mylläköimään ja ties mitä he olisivat tehneetkään, jos ei hotellin
palvelijat olisi ennättäneet väliin.

Kun Simo parhaallaan telmusi venäläisen kanssa, niin Huima näki
parhaaksi sillä aikaa luikahtaa takaovesta ulos. Kadulle päästyään
hyppäsi hän ajurin kärryihin ja ajoi rautatien asemalle. Juna oli juuri
lähtemäisillään Suomeen. Hän parhaaksi ennätti siihen ja pääsi siten
menemään matkaansa.

Hotellin palvelijat asettivat tappelijat. Simon täytyi maksaa kaikki
juomat, kun Huima oli kadonnut, sekä rikkoutuneet astiat ja vielä
kymmenen ruplaa venäläiselle sovintoisia, kun hän ei Simoa jättänyt
poliisin käsiin.

Sitten viekoitteli venäläinen Simon kanssansa katsomaan ostamiaan
sokureita. Isvossikalla ajelivat he siksi, kunnes tuli pimeä. Sitten
vei hän Simon erään kartanon luokse ja sanoi siinä olevan makasiininsa.
Mutta pyysi kumminkin Simoa tulemaan ensiksi hänen omaan asuntoonsa,
jossa hänkin puolestaan tahtoi tarjota harjakaisia. Simo kun oli jo
melkein älytön, niin hän myöntyi siihenkin. Venäläinen vei Simon
pieneen kamariin, missä ei ollut mitään muita huonekaluja, kuin yksi
rautasänky, ränstynyt pöytä ja kaksi hajallista tuolia. -- Saatettuaan
Simon sinne, meni hän toiseen huoneesen ja toi sieltä toisen miehen
kanssa koko korillisen ollutta. Niitä he rupesivat sitte juomaan. Mutta
eivät ennättäneet juoda kuin kaksi pulloa, kun Simon tuolista yksi
jalka nurjahti pois sijoiltaan ja Simo kupertui lattialle. Siihen hän
nukkuikin ja kuorsata rutisi niinkuin juopunut ainakin. Kun Simo maata
törräsi lattialla tiedottomana, niin otti venäläinen häneltä kaikki
rahat pois, sekä saappaat jalasta ja turkin päältä ja kantoi toisen
kumppaninsa avulla Simon ulos kadulle -- -- --

Aamulla kun Simo heräsi, niin tunsi hän olevansa kovalla lattialla
seljällään. Vaivaloisesti sai hän silmänsä auki. Ajatukset olivat
hänellä niin sekaisin, ettei hän kuolemakseenkaan muistanut, missä hän
viimeksi oli ollut ja milloin hän oli tähän joutunut ja missä hän nyt
oli. Se kaikki tuntui hänestä arvoitukselta. Hän koetti nousta
kompuroida ylös, paremmin tarkastaaksensa olopaikkaansa, vaan ei siitä
yrityksestä tullut mitään. Pää ei ensinkään tahtonut ottaa
noustaksensa. Sitä viilasi juuri kuin olisi veitsellä leikannut, kun
vaan rupesi ylös pyrkimään. Kun ei päässyt ylös, niin hän pyörähti
vatsalleen. Mutta silloin alkoi niin pahasti kiertää aina mahanpohjasta
asti, eikä heittänyt ennenkuin piti useamman kerran vahvasti ylenantaa.
Se helpotti vähän päätäkin. Siinä kauvan lojottuaan onnistui hän
viimein pääsemään istualleen lattialle, vaikka päätä vielä hyvin
leilutteli. Silmät pimenivät ja korvat alkoivat soida ja huone tuntui
pyörivän hirmuista vauhtia. Vähän kumminkin alkoivat silmät selvitä,
vaikka päässä kävi yhä vielä sellainen luske, juurikuin halkoja olisi
sahattu. Siinä hän nyt katseli ympäri huonetta ja huomasi ylhäällä
maasta olevan ikkunan, jonka eteen rautainen ristikko oli naulattu. Nyt
hänelle paikalla selvisi, missä hän oli niin hyvään talteen korjattu.
Rahat juolahtivat ensimmäiseksi hänen mieleensä. Kopasi taskuansa --
eihän mitä missä. Rahat oli viety. Tarkemmin itseään tutkittuansa
huomasi hän olevansa sangen kurjassa tilassa. Ei ollut turkkia, ei
kenkiä. Nenä oli hirmuisen kipeä ja turvonnut niin suureksi, ettei
tahtonut kouraan sopia, kun hän sitä koetti. Raamuja ja naarmuja oli
kosolta kasvoissa ja käsissä... Hattu oli vähän etempänä lattialla. Sen
hän otti sieltä ja pisti päähänsä käyden odottamaan tulevaa
tuomiotansa, ajatuksissaan katkerasti kiroten venäläistä, jonka hän
varmaan tiesi rahojensa ottajaksi. Kovasti hän oli vihoissaan
Huimallekin siitä, kun jätti hänet yksinään. Jo suuttui itseensäkin,
eikä ilman syyttä ja ihmetteli, miten hänen piti tulla niin hölmöksi ja
uskoa mokomaa "masurniekkaa."

Siinä hän istui karvaalla mielellä siihen asti, kunnes vahtimies tuli
häntä noutamaan pois. Nyt oli Simo vähällä päästä ruununkyydillä
Viipurin kautta kotiinsa, mutta kun hän osasi hyvästi venäjän kielellä
selittää asiansa ja kun hänellä oli passi, niin laskettiin hän
kumminkin omin neuvoin menemään kotiansa.



X.


Jo oli pitkä aika kulunut siitä, kun Simo palasi onnettomalta
matkaltaan. Hän oli tavannut Pietarissa erään naapurinsa miehen, jolta
sai lainaksi rahaa, millä osti saappaat itselleen. Sen miehen kyydissä
hän oli päässyt kotiinsakin. Onneksi se olikin, että sai naapuriltaan
apua, sillä talvi alkoi tulla minkä ennätti ja Simolla ei ollut
saappaita. Pietarista he läksivät kärryillä, vaan loppumatkaksi täytyi
heidän reki hankkia, kun lunta satoi oikein talveksi asti.

Ei Simo antanut kotonaan paljon mitään selvää kaupastaan, vaikka Helka
oli häneltä monesti kysynytkin. Oli vaan sanonut Helalle:

-- "Mitä sinä aina utelet, miten minun kauppani onnistuu, enpäs minä
utele sinun asioistasi."

Siihen se Helkakin sitte jätti utelemisensa ja arveli: "mikäs niillä
kaupoilla ... hyvästihän ne menevät."

Niin meni muutamia viikkoja, ett'ei toinen kysynyt toisensa asioita,
elää jähötettiin vaan ilman turhitta neuvotteluitta, huolitta ja
hopuitta. -- Ei he sentään missään vihassa eläneet. Kyllä he puhuivat
kaikista muista asioista, vaan omista asioistaan eivät he virkkaneet
mitään.

Eräänä talvi-iltana istui Helka kolpitsalla vokkinsa ääressä. Simo
loikoi sängyssä seljällään, kädet taivutettuina ristiin niskan taakse,
pääalaseksi. Vaivaloisesti palavan päreen tumma liekki loi himmeää
valoansa savusta mustuneesen tupaan. Ritsk ... ratsk ... pani päre
palaissaan ja kun tuli sattui oksan kohtaan etenemään, niin silloin
aina pitkiä kirkkaita tulipilliä sirisi ylä- ja alapuolelle pärettä.
Pintapärekö hän lienee ollut, vai mikä? Pitkän hiilen se teki, joka
vielä halkesi kaksihaaraiseksi, ja molemmat haarat kiertyivät pässin
sarven tapaiselle koukerolle, ennenkuin pudota rimahtivat maahan, Mikon
ja pikku Simon suureksi harmiksi. Mikko ja Simo olivat Helan ja Simon
lapsia. He aina iltakaudet härräsivät tulipäreen ympärillä. Milloin
tyynesti katsellen päreen palamista, milloin taas pistäen palavan
hiilen suuhunsa ja välistä taas kirjoitellen hiilellä uunin rintaan jos
minkinlaisia kuvia ja koukeroita.

Rihma taittui Helalta kehrätessä ja tarttui harakan ympärille. Kovin
ajatuksissaan se Helka nyt näytti olevankin. Ei häneltä ennen koskaan
rihma päässyt katkeamaan. Pian hän selvitti rihman pois harakasta ja
alkoi taas kehrätä, mutta se ei tahtonut luokastaa. Hän aina välistä
unohti polkemisenkin ja silloin se liipasin alkoi koreasti loiskuttaa,
Sepä hänen taas herätti aatelmistansa ja pyörä alkoi kulkea entistä
vauhtiaan. -- Nyt hän katkasi sen äänettömyyden, joka tähän asti oli
tuvassa vallinnut ja alkoi Simon kanssa puhua minkä mistäkin asioista,
ja sittepä se kehrääminenkin alkoi paremmin luonnistua. Vähin erin
alkoi hän muiden puheiden ohessa kääntää keskustelua omiin talon
asioihinkin. Ensin puhui hän kumminkin paljon naapurinsa asioista,
kuinka paljo niillä on närtteitä ja montako pielestä ja ladollista
niillä on heinää ja miten siltä ja siltä jo alkavat heinät vässäytyä.
Viimein tuli omiin asioidenkin vuoro.

-- "Kuulehan Simo" ... sanoi Helka ... "ihka meidänki pitäisi ostaa
heiniä lisäksi, ei suinkaan niitä piisaa keväähän asti."

-- "Onpas niitä piisannut muinakin talvina, miksi niitä nyt ei sitte
piisaisi? Eihän nyt ole eläimiä enempää kuin viimetalvenakaan, vielä on
yhtä hevosta vähemmän."

-- "Ei niitä nyt piisaa; pitää ostaa ajoissa, ennenkuin kovin
kallistuvat."

-- "No eikös se maantievars'lato ole vielä liikuttamatta?"

-- "Vielä mitä! eihän siellä ole enään toki heinän karvaa" ... sanoi
Helka matalalla äänellä, katsellen kuontaloansa.

-- "Mitä! Eikö ole karvaakaan? Mihinkäs ne ovat sitte saaneet?"...

-- "No, niistä elä nyt virka enään mitään... Ei se maksa enää ottaa
puheeksi koko asiata."

-- "No herranen aika ... enhän minä ole vielä niistä puhunutkaan
mitään, kun vasta kuulenkin koko asian."

-- "No kyllä ne ihmiset ovat jo kylliksi soittaneet suutansa niiden
heinien tautta."

-- "Miten niille sitte kävi?"

-- "No se oli nyt sellaista asiaa, että kun sinä läksit muuriaisen
munan ostoon Huiman kanssa, niin ne heinät jäivät karheelleen. Sinä kun
läksit sieltä nurmelta pois, min ne päiväläisen venkulat menivät muka
heiniä kuivatessansa niittämään ahopellolle. Mutta siellä he
venkuloivat siihen asti etteivät ennättäneet panna latoon koko heiniä.
Sillä tilapuolella vähän satoi, ettei niitä latoon voinut sellaisenaan
panna. He hylkäsivät ne kaikki karheelleen, ei ollut edes senverran
älyä, että olisivat panneet saattoloille. He luulivat, että toisena
päivänä saavat ne kuiviksi ja sitte panevat latoon, vaan sittepä
kävikin satamaan ja satoi koko viikon vähän joka päivä, niin ettei
heinille osannut tehdä mitään. Ne tulivat sitte semmoisiksi, ettei
niitä olisi syönyt minkään eläin. Minä annoinkin vetää ne sitte mudan
sekaan lujamaalle... Semmoinen konsti niille kävi. Sille ovat ihmisten
koiratkin vedelleet leukojaan, juuri kuin meidän eläimet jäisivät
kuolemaan yhden nurmen heinien tähden."

-- "Mitäpäs sille taitaa... Eihän sitä vahingon veräjällä ole
seisonutta... Ja mitäpäs se kehenkään koskee, vaikka jättäisimme
kaikki niityt tekemättä ja ostaisimme heinät."

-- "Niinhän sitä luulis'... Olis' sitä työtä jokaiselle omassa
turkissaan, vaan ei se tule tehdyksi. Toisen asioihin ne aina
tunkeutuvat."

-- "Ei auta sitte muuta, kuin pitää ruveta apetta syöttämään
lehmilleki. Panee jauhoja ennen vähän enemmän, niin kyllähän se heiniä
vastaa."

-- "Mutta mistä sitä jauhoa pannaan? Rukiit ovat niin vähissä, että
tuskin niistä piisaa ihmisillekään. -- Renki Jurkka teki päiväläisen
kanssa ruisnärtteen semmoiseksi, että siihen meni vesi pohjavarpoihin
asti. Loman kanssa saivat nyt hajalleen. Latvoja taittelivat vähän
riiheen, mitkä paikat eivät olleet niin kankeina, mutta enimmästä
osasta ei ollut riiheen vietävääkään"...

-- "No nehän ne ovat!... Kyllä ne on ihmisiä... Ei nyt osata
närettäkään tehdä. Kyllä se on vähän paha asia. Minulla nyt ei ole
vielä tässä rahaakaan käsillä, kun ovat luvut vielä pitämättä Huiman
kanssa ja satuin tässä antamaan ihmisille lainaksi vähän paikkaansa.
Taitaa pitää ottaa nyt vaikka Rautasen Juhanalta lainaksi rahat ja
mennä viemään suolaa Pietariin, ja tullessa tulisihan siinä sokuria. --
Siitä saisikin hyvästi voittoa millä saisi ostaa heiniä ja muutakin
tavaraa tuolta etempää Suomesta."

-- "Hyvähän tuo olisi, vaikka millä saisi, kun on tarvis."

Tähän loppui heidän keskustelunsa. Helka meni hommaamaan illallista.
Simo nousi sängystään, sytytti piippunsa ja meni istumaan kolpitsan
nenälle.



XI.


Seuraavana aamuna läksi Simo pyytämään Rautasen ukko-Juhanalta rahaa
lainaksi. Mennessään hän vähän epäili asiansa onnistumisesta, mutta
meni kumminkin, ajatellen, että "käytyähän sen näkee." -- Kun Simo
oikein hyvästi haastoi ja selitteli asioitansa sekä helmansa alta
työnsi konjakkipullon ukon turkin alle, niin heltisi kun heltisikin
sataiset ruplat ukko-Juhanan takaa, jossa ne eivät olleet missään
tuulen ajeltavana. -- Simo näet ei pitänyt minään sopimattomana pistää
pientä valetta, missä asian haarat sen vaativat. Niinpä hän nytkin
Rautaselle lateli, niinkuin vaimolleenkin oli sanonut, että rahaa
hänellä olisi muka kyllä, kun vaan saisi luvut tehdyksi Huiman kanssa.
Erinomaisella puhetaidolla osasi hän selittää sitä valheeksi, että
ihmiset hölyävät hänellä olevan velkoja. "Jos minulla" ... sanoi
hän ... "on tuhat ruplaa velkaa, niin silloin aina on kaksituhatta
ruplaa saatavaa." Tämän kaiken valheesen tottumaton ukko piti totena ja
antoi rahat Simolle sillä ehdolla, että hänen pitää heti maksaman rahat
takaisin, kun vaan saapi sokurit myödyksi.

Nyt oli Simo rahakas mies. Nyt hän taas omien sanojensa mukaan, ei
ollut köyhä eikä kipeä. Kohta palkkasi hän kolmekymmentä hevosta, sekä
meni erääsen Suomen kaupunkiin ja osti joka hevoselle kuorman suolaa.
Sitten läksivät he miehissä menemään Pietariin. He tuumasivat, että
jäätämyöten päästään paraiten "obessikkain" huomaamatta. Sen vuoksi he
eivät ajaneetkaan tavallista maantietä myöten, vaan ajoivat erääsen
kylään Suomenlahden rannalla ja odottivat siinä pimeän tuloa. Ennenkuin
kylästä lähdettiin jäälle, niin käski Simo jokaisen varustamaan hyvän
aseen rekeensä, jos tarvis sattuu tulemaan. Jokainen totteli käskyä.
Kuka lienee tehnyt itselleen oivallisen koivukurikan, kuka taas otti
vaan tavallisen kangen. Muutamat ottivat puntareja, toiset tuuria,
toiset taas kiiroja. Simolla itsellään oli vanha venäjän puntari. Näin
varustetiuna lähtivät he sitte ajamaan jäätämyöten Kronstadtia kohti.
-- Jää oli kirkas, aivan paljas lumesta. Siinä oli hevosten helppo
juosta. Kovasti he ajoivatkin, kaikki rinnatusten, juuri kuin
sotajoukko. Vapaasti he pääsivät ajamaan. Ei mikään muu häirinnyt ajoa,
paitsi muutamat vanat, joista hevoset hypätä loiskahtivat ylitse,
vaikka olisivat päässeet harppaamallakin. Jo luulivatkin kovin helpolla
pääsneensä Kronstadt'iin, kun olivat jo muutaman puolenkymmenen virstan
päässä määräpaikasta. Luulivat suotta niin kiirehtineensä ja ajaneensa
turhaan hevosensa niin märiksi. Sen vuoksi he pysähtivät hevosensa ja
antoivat niiden, kiivaan ajon perästä vähän huoata.

Siinä seisottaessa ja levätessä eräs miehistä huomasi Kronstadtista
päin ajavan kaksi ratsastajaa. "Nyt ne pirut tulevat" ... hän kohta
huudahti. Toisetkin huomasivat sen ja että vielä toista kaksi
ratsastajaa ajoi ensimmäisten perästä. Kaikki ymmärsivät ilman
selittämättä mitä miehiä ne olivat. Jokainen hyppäsi kiireesti rekeensä
ja alkoi ajaa täyttä laukkaa Pietariinpäin. Sinne heidän täytyi kääntää
suuntansa. -- Ratsastajatkin näkyivät huomanneen miesten kiireen ja
senvuoksi hekin kiirehtivät kulkuansa. Pian olivatkin he pakenevien
kintereillä, kun näiden väsyneet hevoset eivät ennättäneetkään jättää
ratsastajia. Kun ratsumiehet, jotka olivat venäläisiä tullimiehiä,
"obessikkoja", olivat päässeet pakenevien rinnalle, niin käskivät he
miehiä seisauttamaan hevosensa, vaan ei miehet olleet sitä
kuulevinansakaan. Ajoivat vaan minkä ennättivät. Silloin yksi
ratsastajista ajoi ensimmäisen kuormamiehen rinnalle ja löi sapelillaan
sen vempeleesen, joka samassa liistoillen meni poikki, ja miehen täytyi
ajaminen seisauttaa. Saman konstin tekivät toisetkin ratsastajat. "Nyt
ovat hevoset ja kuormat meidän", huusi yksi "obessikka". Kaksi hyppäsi
heistä maahan ja jäi vahtimaan seisattuneita hevosia ja kuormia sillä
aikaa, kun toiset menivät ahdistamaan muita pakenijoita. Huomattuaan,
että muutamia hevosia "obessikat" pysäyttivät, seisauttivat he kaikki
hevosensa nähdäkseen mikä niillä on muka mielessä. Ne kaksi
"obessikkaa", jotka jäivät kuormia vahtiin, eivät niinkään hevillä
päässeet kuormien isännäksi. Miehet eivät lähteneet pois kuormiensa
päältä, sieltä vaan huiskivat pitkillä koivusilla kangillaan, kun
"obessikat" rupesivat rekeen nousemaan. "Obessikat" kyllä koettelivat
pelotella miehiä sapeleillaan, vaan eivät päässeet niin lähelle, että
olisivat voineet miehiä vahingoittaa. Toisetkin "obessikat" tulivat
näiden ensimmäisten avuksi.

-- "Pojat! lähtäänpäs tekemään loppu tuosta mokomasta näytelmästä ja
päästämään meidän miehet vapaaksi. Viisi miestä saapi jäädä hevosien
luo" ... komensi Simo.

Kaikki olivatkin valmiina tottelemaan päällikön käskyä. Jokainen läksi
ase kädessä juoksemaan kamppaileviin päin, huutaen ja kiroten: "vai
että te sen vietävät eroa meidän miehistä; kyllä me teidät p----leet
opetamme." -- Kun "obessikat" huomasivat semmoisen lauman juoksevan
päällensä, niin olisivat he menneet matkaan, jos olisivat ennättäneet,
vaan nyt se oli myöhäistä. Heidän siis täytyi taistella. -- Jopa
ryntääjät pysähtyivät hämmästyneenä, kun sotamiehet liehuivat heidän
edessään sapeliensa kanssa. Ja olivatpa aikeessa jo pötkiä samaa
tietä takaisin, mitä olivat tulleetkin. Silloin Simo huusi: "nääkös
p----leet meitä tässä tämän yötä viivyttävät", ja samassa juoksi vähän
syrjään ja läimäsi puntarillaan yhtä sotamiestä käsivarteen. Silloin
sitä sapeli helähti jäälle. Tästä voitostaan innostuneena tekivät
toiset miehet toisille vihollisille samalla tavalla. Nyt oli heillä
"obessikat" aseettomina käsissään. Saivat tehdä vangeilleen mitä vaan
tahtoivat. "Vai te lurjukset säritte meidän vempeleet ja te tässä meitä
tämän yötä pyörittelette ... aa 'mossainiekat'" -- ärjyivät he
"obessikoille". -- "Mutta teillä on kiellettyä tavaraa ja sentähden
teidät otetaan kiinni" ... sanoivat sotamiehet puolustuksekseen.

-- "Vai te lurjukset vielä käytte pullikoimaan... Pojat! kaksi avantoa
joutuin, niin kohta päästään näistä roistoista" ... huusi Simo,
pidellen kiinni yhtä "obessikkaa."

-- "Eikö helkkarissa! Eihän tässä murhaan pidä tehdä suotta itsiään
syypääksi. Päästäänhän näistä oikiallakin" .. sanoi eräs miehistä. --
"Vaiti Ei puhumistakaan! Kaksi avantoa joutuin! -- Jos me laskemme
heidät valloilleen, niin käyvät he hankkimassa koko sotajoukon meitä
jahtimaan kiinni ja silloin saapi meistä ihka varmaan jokainen raudat
kaulaansa."

Nyt oli Simon esiintuoma syy niin todenmukainen ja kamala laadultaan,
ett'ei kukaan enää uskaltanut vastustaa hänen käskyänsä. Pian oli
miehissä hakattu sanotut avannot. -- "Pää alaspäin lykätään riiviöt
avantoon" ... komensi taas Simo.

Nyt näkivät sotamiehet, että heidän loppunsa lähestyi. Tähän asti he
olivat rauhallisina kuunnelleet miesten neuvotteluja, luullen vaan
niitä lausutun heille peloitukseksi, eikä muka toden perästä, vaan nyt
he huomasivat, että tässä olikin tosi käsissä. Väkivoimalla oli heidän
mahdoton päästä vapaaksi. Ei apuakaan ollut mistään saatavissa,
kun olivat etäällä jäällä kaukana ihmisasunnoista. Ei siis muuta
neuvoa, kuin vedota jalojen valloittajainsa omiin tuntoihin ja
lähimmäisrakkauteen. He rupesivat hyvin nöyrtyneinä rukoilemaan Simolta
ja hänen tovereiltaan armoa ja lupasivat vielä olla virkkamatta koko
tätä asiata kenellekään. Tämä sydäntä särkevä, kuoleman hädässä olevien
rukous vaikutti Simon tovereihin ja he kaikki yhdestä suusta sanoivat,
että: "päästetään pois; ei hukuteta, kun he vielä lupaavat olla
puhumattakin tästä asiasta."

-- "No, päästetään heidät sitte, kun niin tahdotte, vaan joku
rangaistus heidän pitää tästä saaman. Pistetään heidät kainaloitaan
myöten avantoon, niin on heille vähäksi aikaa housujen kuivaamista,
eivätkä jouda rauhallisia matkustajia hätyyttelemään."

Miehissä pistivät he sitte "obessikat" kainaloitaan myöten avantoon ja
pitivät heitä avannossa niinkauvan kunnes toiset miehet ennättivät
laittaa asiat kuntoon ja pääsivät jatkamaan matkaansa edelleen
Pietariin. Kronstadtiin eivät uskaltaneet mennä.

Pietarissa sai Simo kohta suolat myödyksi hyvään hintaan. Kotiinpäin
vietäväksi hän osti viidelletoista hevoselle sokuria. Toisille osti
mille tupakkaa, mille "tshaijua" mille mitäkin pientä tavarata.

Kun kaikki kuormat olivat laitettuna, niin sitte lähdettiin ajamaan
kotiin päin, vaan ei samaa tietä mistä tultiin, sillä he sitä pitivät
vaarallisena. He meinasivat paremmin pääsevänsä maata myöten.
Hiljaiseen he ajoivat maantietä piikin erääsen Venäjän-puolen kylään.
Siinä he menivät muutamaan taloon syöttämään hevoisiaan ja vartoamaan
pimeän tuloa. -- Kun olivat itsekin syöneet, sekä "tshaijut" ja pienet
"norssu" kupitkin ottaneet, niin sitte sitä taas kelpasi lähteä. Ja
kylläpä sitä kykenikin, vaikka karhujen kanssa painia heittämään. --
Kaikki olivat valmiina lähtemään. Viimein sanoi Simo: "koska olette
semmoisia jäniksen poikia, niin tulkaa perästä" ... ja hyppäsi samassa
kuormansa päälle ja alkoi ajaa. Toiset seurasivat häntä. Vatsallaan se
Simo loikoi kuormansa päällä ja lauleli erästä venäläisten "pesnin"
tapaista reki-renkutusta. -- Kun matkalaisemme tulivat erään mäen alle,
niin Simo seisatti hevosen, nousi seisoalleen kuormansa päälle ja
matalalla äänellä neuvoi miehiään, miten heidän pitää käyttäidä, jos
sattuisi vaara tarjolle.

-- "Ajakaa kaikki hiljaa minun perästäni" ... sanoi hän ... "tässä ei
mahdu ajamaan rinnatusten. Mutta jokaisen pitää olla vältämättömästi
niin hiljaa kuin kala meressä. Ja silloin kun minä huudan: 'hei pojat!'
niin silloin pitää jokaisen ase kädessä paikalla juosta minun luokseni.
Ja sitte älkää vähällä heittäkö ... ymmärrättekös nyt?" -- --
"Ymmärretään." -- vastasivat miehet. -- Simo rupesi polvilleen rekeensä
ja käänsi hevosensa pois maantieltä kaidalle korpitielle. Verestä
jälkeä ei tuntunut yhtään tiellä, mutta hevosten tarkat jalat tunsivat
vanhan tien pohjan. Tie, jos sitä siksi sopii sanoa, kulkea luikerteli
monimutkaisesti ryhevien kuusien alatse, jotka oksistaan olivat
muodostaneet monta monituista juhlaporttia, seurueemme kunniaksi
Solakkavartaloinen, valkeapintainen koivun keikarikin, joka kesällä oli
päätään kohotellut ylemmäksi mahtavaa kuusta, oli nyt nöyrästi
kumartanut päänsä aivan yli korpitien, maahan asti, muodostaen oikein
aimo vempeleen, jommoista eivät vempeleen painajat kykenekään tekemään,
Silot petäjät seisoivat tien kahdenpuolen, ikäänkuin sotamiehet,
komennettuna kunniavahdiksi jollekin suuriarvoiselle seurueelle.

Tämmöistä oli se tie, jota matkalaisemme kulkivat, Se meni selänteeltä
notkoon ja notkosta taas selänteelle, mäen mykkylälle ja niin yhä
eteenpäin, Hitaasti edistyi joukkion matkan teko tällä umpisella ja
mäkisellä tiellä. Mutta aina sitä vaan sentään kumminkin eteenpäin
päästiin, vaikka vaivemmalla. Usein piti käydä kirveen kanssa
karsimassa puita, jotta kuormat mahtuivat niiden välitse. Tällä tavoin
olivat he jo päässeet kappaleen matkaa yli rajan Suomen puolelle.
Hiljalleen ajaessa töytäsi erään mäen päältä metsästä mies ja hyppäsi
suoraan Simon kuorman päälle. -- "Nyt olen minä isäntä tälle hevoselle.
Käy joutuin jalkamieheksi tahi muuten ei hyvä peri" ... sanoi mies ja
alkoi työntää Simoa pois kuorman päältä.

-- "Ei tästä niin hevillä lähdetä" ... sanoi Simo, otti miestä
vantterasti kiinni ryntäistä ja koetti työntää häntä maahan. Hevoset
astuivat hiljalleen tietä myöten ja Simo vaan mylläköi miehen kanssa
kuormansa päällä.

-- "Jos et häviä pois tästä kuorman päältä, niin minä ammun; tiedät sinä
että minä olen tullimiehiä" ... sanoi mies ja alkoi ottaa revolveria
toisella kädellä taskustaan, kun toisella kädellä piti kiinni Simoa
ryntäistä.

-- "Ole mitä miehiä tahansa, kyllä minä nyt näytän ampujille sekä
kolistajille" ... sanoi Simo, alkoi voimiensa takaa tullimiestä potkia
rintaan ja sai miehen siten vatsalleen kuormansa päälle, Sitte hän
vielä pari kertaa antoi aika laukauksen leuvoille kengän koroilla;
sitte se vahtimestari hervahtikin itsestään pois kuorman päältä. --
Tämä kaikki tapahtui vähemmässä ajassa, kuin sen kertomiseen on mennyt.

-- "Ajakaa nyt h----vetissä joutuin! Viskaalin p----leet ovat täällä
vahdissa. Yks' kupertui jo tuonne tien viereen" ... huusi Simo
tovereilleen ja hakkasi hevostaan selkään joka askeleella.

Simon huudosta säikähtivät toisetkin ja alkoivat Simon tavalla hakata
hevosiaan niillä kangilla, mitkä olivat ihmisiä vasten varustaneet.
Hirmuisella kyydillä he kiisivät rinnettä alas notkoon. Vaan kun tuli
sieltä taas noustavaksi ylös mäelle, niin eivätpä hevoset enää
jaksaneetkaan samaa kyyttä ylöspäin mennä. Astua siinä täytyi antaa
hevosten, vaikka olisi kuinka kiire ollut. -- Kun he alkoivat päästä jo
mäen päälle, niin törmäsi taas metsästä, ei enää yksi, vaan kolme
miestä, joista yksi seisatti hevosen ja toiset raastoivat Simon kuorman
päältä maahan.

-- "Hei pojat! Nyt on täällä tekemistä!" ... huusi Simo kohta, kun vaan
näki viskaalien juoksevan metsästä, Samassa juoksivat miehetkin ase
kädessä Simolle avuksi. Simo oli pois reestään hangessa ja yksi
vahtimestari mylläköi hänen kanssaan siinä koettaen saada käsiä kiinni.
Mutta kun semmoinen miesjoukko kiroten ja huutaen juoksi vahtimestarien
päälle, niin kääntyi heidän huomionsa tykkänään ryntääjiin ja he
jättivät Simon rauhaan. Huomattuaan joukon niin mahdottoman suureksi ja
hurjaksi, niin alkoivat he kohta ampua ryntääjien parveen. Mutta se
vaan enemmän ärsytti miesten kiukkua ja he, monikin haavoitettuna, sitä
hurjemmin ryntäsivät huutaen ja kiroten kurikoineen, kankineen ja
kiiroineen vahtimestarien kimppuun. Simokin oli sillä aikaa kömpinyt
ylös hangesta ja hapuroinut puntarinsa käsiinsä. Silloin alkoi hirveä
näytelmä. Ei vahtimestaritkaan joutaneet enään ampumaan, vaan ne
sapelit kädessä hakkasivat vihollisiaan minkä ennättivät. -- Se neljäs
vahtimestari, jonka Simo oli tienviereen potkinut, joutui jo hänkin
yhteen kähmään. Hän kanssa alkoi sapelillaan tehdä työtä minkä jaksoi.

Hirmuinen se oli se meteli ja kyllä siinä olisivat viimeinkin
vahtimestarit tappiolle jääneet. Mutta hätä aina neuvoja keksii.
He rupesivat huutamaan "upsyninksman'ia" tulemaan toisten miesten
kanssa avuksi heille; vaikka häntä ei ollut tilamaillakaan. Kun
"kontrapantsiksi" kuulivat, että heillä on vielä apumiehiäkin tulossa,
niin he vähä kerrassaan alkoivat pötkiä pakoon. Viimeisenä liehui Simo
puntarinsa kanssa tappelutantereella, vaan viimein sortuivat hänenkin
voimansa. Puntari hervahti maahan, ja hän alkoi lakittomin päin juosta
korpea myöten pakoon. -- Siten jäivät vahtimestarit kolmenkymmenen
hevosen isännäksi. He sitoivat kaikki hevoset toistensa perään kiinni
ja läksivät ajamaan pois. Kahdelta heistä oli kädet hakattu niin
mäsäksi, etteivät kyenneet hevosiakaan ajamaan, yhdeltä oli jalat ja
sivut lyöty vaivasiksi. Sitäpaitsi oli heillä millä pienempiä, millä
suurempia verihaavoja. -- -- --

Pakolaiset harhailivat pitkin korpea sinne tänne. Kymmenen miestä heitä
oli sattunut yhteen joukkoon. Ne juoksivat edeltäpäin maantienviereen
piiloon ja ryöstivät muutamia hevosia viskaaleilta takaisin. Toiset
hevoset ennättivät maantielle, millä viskaalit ennättivät pakoon. -- --

Seuratkaamme seurueen komentajaa Simoa. Tappelussa hän oli menettänyt
jo lakkinsa silloin, kun hän joutui kuormansa päältä maahan. Sitte
olivat viskaalit tappelussa hakanneet hänen päänsä sapeleillaan kaikki
haavoja täyteen. Käsivarsissa ja olkapäissä oli hänellä monta haavaa,
mutta pahimmat kumminkin olivat pään haavat. Niistä ensin juoksi
sanomattomasti verta, ennenkuin pakkanen ne jäädytti paksuun
verijäähän, Siten oli hänen päänsä muuttunut suureksi verimöhkäleeksi;
hiuksia ei tuntunut ollenkaan. Tämmöisessä tilassa olisi voimiltaan ja
ruumiinrakennukseltaan heikompi mies jo ammoin sortunut, vaan Simo
vielä juoksi kovasti korvessa, vaikka hänellä ei enää ollut selvillä,
mihin hän juoksi ja mitä varten. Kauvan hän vielä juoksi väsymättä.
Viimein tuli hänen eteensä pieni aukeama, ahon tapainen. Siinä hän
huomasi torpan, jonka pienestä yksiruutuisesta ikkunasta pilkoitsi
tuli. Tulta kohden hän suuntasi juoksunsa ja pian olikin torpan tuvan
edessä.

Torpan väki oli juuri noussut makaamasta, isäntä halkoi pärehalkoja
"pirkaleiksi" pankon nenässä lattialla. Emäntä seisoi lieden ääressä
kohennellen tulta pienen "kiperänokkasensa" alla. Kolme lasta, jotka
eivät olleet aamutorkkuja, istuivat paitasäkissä isänsä "pirkaleiden"
vieressä odottamassa milloin se hyvä isä joutuisi niiden selästä heille
silkkiä kiskomaan. Vanha harmaahapsinen äijä istui perämaalla sänkynsä
laidalla, kököttäen nuuskasarveansa peukalonsa selälle.

Ei vielä kukaan torpan väestä ollut käynyt ulkona tällä aamupuhteella.
Tukeva ramppi oli vielä viritöksissään yöllistä tietään.

Simo nykäsi ulkoapäin ovea, mutta se ei liikahtanut. "Laskekaa hyvät
ihmiset lämmittelemään" ... sanoi Simo hiljaisella rukoilevalla äänellä
ja kopisti hieman ovea.

-- "Kuka sinä olet" ... kysyi emäntä.

-- "Voi! ... voi! voi! voi! Laskekaa, vellukat, sisään. Viskaalit
minun tappavat ... voi! voi, voi!" ... vaikeroi Simo.

-- "Laske tupaan, olkoon hän kuka tahansa" .. käski isäntä.

Silloin emäntä aukasikin oven.

-- "Voi! ... voi! voi! voi! Viskaalit tappavat" ... voivotteli Simo ja
tulla hoiperteli tupaan.

-- "Hui!! uh! ... nyt syöp' ... voi! voi!" kirkuivat lapset ja
vilistivät kilpaa uuninpäälle, kun näkivät Simon hirmuisen muodon.
Vähän hämmästyivät aikaihmisetkin, kun semmoinen verimöhkäle pölähti
tupaan.

-- "Kuka sinä olet? ja missä sinä olet tuommoiseksi tullut?" ... kysyi
isäntä Simolta. Vaan Simo ei kyennyt muuta sanomaan kuin: "voi! ... voi!
voi! viskaalit tappavat minun, voi! ... voi! voi!" ... ja sitte vaipui
pitkälleen penkille ja pyörtyi siihen.

Torpan väki kyllä arvasi Simon sanoista, missä löylyssä hän oli ollut.
-- Emäntä lämmitti vettä, ja äijä pesi sillä veriä pois Simon päästä.
Sitten voiteli hän haavat puuöljyllä ja luki niille verensulkusanoja ja
raudan lukuja, syleskeli niihin vielä kolme kertaa ja sitoi ne sitte
kiinni liinaisella rievulla. Niin hän teki kaikille haavoille. Vielä
kantoi lunta ulkoa ja virutteli sillä Simon päätä ja polvia ja sai
hänet siten vähän virkoamaan pyörryksistä. Jo alkoi vähän tuntua veren
liikettä hänen kasvoissansakin, jotka tähän asti olivat olleet
kalmankalpeat.

Sillä aikaa kun Simon haavoja sidottiin, teki emäntä vuoteen
kolpitsalle, johon he sitte Simon nostivat.

-- "Voi raukkaa!... Pitääpäs näet mennä semmoisiin paikkoihin... Kyllä
tämä kohta kuolee" ... sanoi emäntä, kun laski Simoa jaloista
kolpitsalle.

-- "Sen Jumala yksin tietää, kuoleeko hän vai virkoaa" ... sanoi äijä.

Siinä loikoi Simo koko sen päivää jäsentäänkään liikuttamatta. Hieno
hengitys vaan todisti, että vielä oli elonmerkkiä rinnassa. Seuraavana
yönä alkoi veri punottaa poskissa. Veren liikunto eneni enenemistään,
ruumis kuumeni jokapaikasta ja Simo alkoi houria minkä mitäkin. Äijällä
oli pippuriviinaa pullossa hyllyn nurkassa. Sitä hän laski muutamia
nielauksia Simon suuhun. Se asetti häntä vähän. Senjälkeen hän nukkui
rauhallisemmin.

Kovaksi kuumeeksi kääntyi Simon tauti. Hänen täytyi viikkokausi maata
torpassa. Torpan vanha vaari ja emäntä hoitivat häntä suurella huolella
ja rakkaudella. Viikon perästä tuntui jo sairas vähän paremmalta. Hän
alkoi haluta päästä omaan kotiinsa. Hän ei olisi tahtonut vaivata
köyhää torpan perhettä enää kauvemmin. Senvuoksi pyysi hän isäntää
saattamaan itseänsä kotiinsa. Ensin isäntä esteli Simon lähdönhommaa,
luullen häntä niin heikoksi, ettei hän voisi jaksaa olla re'essä niin
kauvan, vaan kun Simo yhtämittaa pyysi häntä itseään saattamaan, niin
viimein hänkin siihen taipui. Isäntä kävi läheisestä kylästä
lainaamassa hevosen, kun heillä itsellään ei sitä ollut. Pitkään
reslarekeen pani isäntä ensin heiniä ja sitte emäntä laittoi siihen
vuoteen. Turkkien sisässä he sitte kantoivat Simon rekeen. Vaatteilla
ja heinillä he peittivät Simon, ett'ei jäänyt kuin pieni reikä, mistä
hän sai hengittää. Näin varustettuna läksivät he sitte aamupuhteella
matkalle.

Suurella ikävällä oli Helka lastensa kanssa odottanut isää kotiin, vaan
turhaan. Jopa he olivat yhdessä isän tähden monta kyyneltäkin
vuodattaneet. Varmasti he luulivat isälle jonkun onnettomuuden
tapahtuneen. Monenlaiset sanomat olivat heille tulleet isästä, jotka
vaan olivat omiansa lisäämään heidän huoliaan. Jopa kerrottiin täytenä
totena vähän aikaa, että "obessikat" olivat Simon ampuneet kuoliaaksi
Suomenlahden jäällä. Senjälkeen saapui kumminkin lieventävämpi sanoma,
että Simoa oli nähty Pietarissa tavaroitaan myömässä. Nyt Helka ja
lapset odottivat varmuudella häntä kohta kotiin. Pikku Simo oli jo
viikonpäivät joka päivä käynyt isää odottamassa Solansuun Heikissä.
Jopa hän tiesi senkin, miten suuren vehnäleivän isä tuopi. Ja olipa isä
sanonut uudet kengätkin tuovansa Simo-pojalleen. Niistä oli pikku Simo
käynyt puhumassa naapurissa jo monta kertaa. Olipa hän jo naapurin
Hessulle kerskaillutkin kengistään, ett'ei Hessulla muka sitte olekaan
sellaisia kenkiä kuin hänellä, kun vaan hänelle tuodaan uudet. -- Mutta
isä viipyi... Mikä oli viipymiseen syynä, sitä eivät lapset ajatelleet.
Vehnäleipä ja uudet kengät, ne vaan heidän mielessään pysyivät. Helkaa
jo taas alkoi epäilyttää se pitkällinen viipyminen.

Eräänä iltana istuivat Mikko ja pikku Simo uunin "lesantkalla." He
olivat vasta tulleet isää odottamasta Solansuusta. Siinä he istuivat ja
haastelivat kaskuja, joita Ruoti-Kaisa oli heille kertonut. Olipa
vehnäleipä ja uudet kengätkin puheenaineena. -- Äiti tuli piian kanssa
läävästä lehmiä illastamasta ja istuutui perä-ikkunan viereen ja katsoi
siitä ulos.

-- "Mikäs pata-saksa sieltä näin myöhään tulee pitkällä
reslare'ellä" ... sanoi Helka.

Samassa korahtivat re'en jalakset, kun mies ajoi salvaimen sivutse
pihaan.

-- "Nyt tuli isä" ... huusivat yht'aikaa lapset, kun kuulivat
hevosmiehen ajavan pihaan ja hyppäsivät ikkunasta katsomaan.

-- "Ei olekaan isä ... ei tuo ole meidän hevonenkaan ... kuka hän
lienee" ... tuumasivat lapset.

Mies tuli tupaan ja kysyi: "Onko miehiä kotona, että tulisivat avuksi
nostamaan isäntää tupaan, hän on minun re'essäni hyvin sairaana."

-- "Voi Herra Jumala! enkös minä jo aavistanut" ... huusi Helka itkussa
suin ja meni kiireesti pihalle. Lapset seurasivat mukana ja kun he
näkivät äitinsä itkevän re'en vieressä, niin hekin yhtyivät samaan
virteen. -- Renki ja piika tulivat Helalle ja torpan miehelle avuksi ja
yhdessä he sitte kantoivat Simon omaan sänkyynsä.

Pitkästä matkustuksesta kylmässä ilmassa oli sairas taas tullut paljon
huonommaksi, ett'ei jaksanut puhuakaan mitään. Torpan isäntä kertoi
Helalle kaikki, miten Simolle oli käynyt. Helka vaan itkeä nyyhkytti
koko kertomuksen ajan ja välistä aina moitti tullimiehiä, kun eivät
anna ihmisten rauhassa kulkea omilla asioillaan.

Pikku Simo vaan aina tarikehti äitin hameessa kiinni ja tiedusteli
mihin se isän kontti vietiin, missä se suuri vehnäleipä on, ja entäs ne
kengät, mihinkäs ne ovat joutuneet? -- Äiti lohdutteli murretulla
mielellä lastansa, että "toisenkerran kun isä tulee Pietarista, niin
sitte hän tuopi lapselleen kengät, oikein 'risintkoiden' kanssa. Sitte
hän tuopi vehnäistä, 'litenslöitä' ['Litenslöitä' sana johtuu
venäläisestä sanasta. Tarkoittaa makeisia, konvehtia.] ja kaikkea
meille ... ja sitte kun me syömme vehnästä niin... Nyt hänellä ei ollut
aikaa ostaa." -- Helka antoi torpan isännälle vähän särvinainetta
palkaksi Simon hoitamisesta. Talossa syötyänsä ja juotuansa läksi mies
ajamaan kotiansa kohti.



XII.


Simon tauti yhä kiihtyi kiihtymistään, jokainen luuli hänen päivänsä
olevan luetut, vaan Jumala oli päättänyt toisin. Pääsiäisen jälkeen
alkoi hän parata vähä kerrassaan ja juhannuksen aikana saattoi hän jo
jättää vuoteen. Entiseen hyvään terveyteensä hän ei kumminkaan enää
päässyt koskaan.

Kohta sen tappelun jälkeen, joka oli tullimiesten, Simon ja hänen
palkkalaistensa välillä, seurasi oikeuden tutkinto, jossa koetettiin
saada selville, ketkä olivat syyllisiä ja siis rangaistuksen
ansanneita. Moni tappelijoista tuomittiinkin vankeuteen; kuka
pitemmäksi kuka lyhemmäksi aikaa. Toiset taas pääsivät sakoilla. Simo,
joka oli tappelun johtaja, olisi tietysti ansainnut suurimman
rangaistuksen, mutta kun hän oli niin heikko sairas, niin lievennettiin
hänen rangaistuksensa korkeimpaan sakkoon.

Kun Simolla ei ollut rahaa, millä maksaa sakkoa, niin myötiin häneltä
sen suorittamiseksi suurin osa irtainta omaisuutta. Kun hänen
velkamiehensä näkivät, että Simo nyt oli jo köyhtymään päin, niin
jokainen heistä kiiruhti ensimmäiseksi ottamaan velkaansa takaisin.
Sitten vasta nähtiin, miten paljon Simolla oli velkaa. Tavarat myötiin
kaikki talosta tarkoin, ja moni velkamies jäi sittenkin aivan ilman.
Maatilaa ei myöty. -- Siihen meni se rikas Pullin Simo, josta niin
paljon puhuttiin. Nyt huomasi Helkakin, että hänen vanhempansa olivat
puhuneet totta. Nyt hän tunsi tarkoin, mihin talon varat olivat
menneet. Vaan kenenkäs syy? -- -- --

Katkerata se oli ollut Helasta ensipäästä ajatella, että he olisivat
köyhät. Mutta kaikkeenhan sitä ihminen taipuu. Vähän kerrassaan hänkin
tottui elämään köyhien tavalla. Ei ollut enää piikaa eikä renkiä
tarvis. Jopa isäntä ja emäntä itsekin joutivat päiväläisiksi,
hankkimaan siten elatusta lapsilleen. -- Helka opetteli hierojaksi ja
sillä virallaan hän elättikin oikein hyvästi itsensä ja lapsensa, joita
jo oli kolme; niistä vanhin jo kykeni itsekin pieniä askareita
toimittamaan, joten hän jo osaksi itse hankki elatustaan. -- Simon
pyytölöistä ei paljon joutanut perheen elatukseen. Hän kun ei ollut
tottunut lapsuudestaan asti työtä tekemään, niin ei hän tahtonut siihen
tottua vanhanakaan. Jos hän muutaman ruplan millä tavalla sai, niin
alkoi hän kohta sillä käydä konsa mitäkin kauppaa. Välistä hän niillä
kaupoillaan oikein vähin saikin, vaan toisinaan taas ne voitot menivät
kaksinkertaisesti takaisin, joko epäedullisilla kaupoilla tahi
juomatiloissa, joista Simo ei köyhänäkään luopunut.

Olisi luullut Simon jättävän jo koko "kontrapantin" vedon, kun hän oli
saanut sitä tehdessään niin monta vaaraa ja vahinkoa kärsiä, vaan hän
ei siitä raatsinut luopua. Se oli pinttynyt hänelle tavaksi, josta ei
ollut niinkään helppo irti päästä. Hänen luonteensakin oli elämän
kovissa rautakourissa tullut niin karaistuksi, ettei se lii'oin
peljännyt mitään vaaraa. Koetella vaan pitää! Kävi kuinka tahansa!...

Usein oli hän joutumassa pulaan, vaan aina vaara opetti häntä
sukkelammaksi, hän aina säilytti keinonsa, millä viimeisestä tempusta
luiskahti lävitse. Tullimiesten kanssa hän oli silmäin edessä paraimpia
ystäviä, mutta seläntakana hänellä aina oli nyrkki puristettuna. Jo
kartanolla mennessään heidän taloonsa, hän lakki kädessä ensimmäiset
kumarrukset teki. Ja sitte kun sisään pääsi, niin sitte ne kumarrukset
yhä vaan syvenivät, hyvä ettei Simolta otsa siltaan kolahtanut. Usein
hänellä oli tullimiehille asioita lukemattomia, jos minkinlaisia. Hän
heiltä osteli yhtä ja toista ja taas myöskenteli omia tavaroitaan.
Hänellä tosin ei ollut myömistä pennin edestä, eikä taas penniäkään
taskussa, millä olisi jotain ostanut, mutta se olikin vaan sellainen
kepponen. Sillä aikaa kun hän itse tullimiehien hauskuudeksi kumarteli
heidän edessään ja pieksi kieltänsä monenmoisilla turhilla loruillaan,
niin sillä aikaa joku palkanmies kantoi sokuri- tahi teelehti-taakan
rauhassa rajan ylitse.

Kun Simon vanhin poika jo alkoi liikkeesen kyetä, niin kohta isä rupesi
häntä opettamaan omaan ammattiinsa. -- Hän oli saanut sen verran rahoja
kokoon, millä sai ostetuksi halpahintaisen hevosen. Nyt sopi siis taas
liikettä laajentaa. Tähän asti oli hän vaan tavaroitaan kulettanut
selkäkuormissa, vaan nyt sopi ruveta hevosen kanssa liikkumaan. Nyt
sopi taas alkaa se vanha suolarahti. Mutta nyt hän ei enää ruvennutkaan
entisellä varomattomalla tavalla toimeensa. Aika oli tuonut mukanansa
parempia keinoja. Hän ei lähtenytkään enään suolaa vetämään pitkällä
reslare'ellä, talonpoikain tavoin. Sillä eihän niillä talonpojilla
mitään puolta ole, poishan heiltä otetaan suolat sekä hevoset. Ja
saapihan sitä talonpoikana olla aina, oli Simo tuumannut. Senvuoksi
päätti hän nyt ruveta herrasmieheksi. Hän hankki suuren koppelore'en.
Koppelon pohjalle hän latoi suolasäkit ja peitti ne hyvästi heinillä ja
päällimmäiseksi hän levitti karhun nahkan, niinkuin on muillakin
herroilla. Hyvän aisakellon hän hankki aisaan, mikä jo kaukaa ilmaisi,
että herra tässä koppelissa ajaa, eikä suinkaan mikään suolanvetäjä.
Poikansa pani hän "kuskilaudalle" hevosta ajamaan ja itse hän istuskeli
koppelissa karhunnahan päällä, niinkuin muutkin suuret herrat. -- Tämä
neuvo auttoi. Ei tullimiehet nyt yhtään kertaa seisottaneet häntä
tiellä. Päinvastoin käänsivät hyvin nöyrästi tiepuoleen, kun vaan
kaukaa näkivät koppeloherran tulevan. Jos vielä kuka kähnysteli
tiepuoleen kääntäessään, niin sitä aina Simo koppelostaan haukkui hyvin
äreästi ruotsin voittoisella puheenparrella. Jos pojalta kuka kysyi,
ketä herraa hän kyyditsi, niin sai hän joka matkalla erilaisen
vastauksen. Konsa hän sanoi kyyditsevänsä maaherraa, konsa
ruununvoutia, konsa rovastia, konsa mitäkin virkamiestä, jota hän vaan
piti sen arvoisena, että kannattaa koppelissa ajaa. -- Viimein tämä
hyvä herraskyyti Simolta lopetettiin. Tullimiehet saivat asiasta vihiä
ja rupesivat jo hätyyttelemään koppeliherraakin, joten Simon täytyi
hyljätä koko keino. Tästä erinomaisesta neuvokkaisuudesta sai Simo sekä
hänen poikansa kansalaisiltaan kunnianimen. Simo nimitettiin "herra
Simoksi" ja poika "herra kuskariksi."

Vielä niitä keinoja Simolla sentään piisasi... Kerran tuli
"ohessikkain" päällikkö Simon kotiin. Simo taas palveli häntä parhaan
ymmärryksensä jälkeen. -- Hyvän aikaa kestitystä hyväkseen käytettyänsä
alkoi vieras pyytää Simoa olemaan hyvän ja saattamaan häntä pois.

-- "Olkaa aamuun asti, niin sitte minä lähden saattamaan" ... sanoi
Simo erinomaisen nöyränä.

Vähän ensin vastusteltuaan suostui vieras viimein Simon ehdotukseen.
Yön aikana laittoi Simo re'en istumien sijalle kaksi pientä lekkeriä
rommia ja kaksi pakkaa "sitsiä" ja peitti ne tarkasti heinillä. --
Aamusella lähdettiin matkaan. Simo käänsi hevosen portaiden eteen,
levitti täkin re'en päälle ja kumarteli hattu kourassa tunnetulla
tavallansa vieraansa mieliksi. -- "Ohhoh! miten korkea on istuin. Mitä
sulla on tämmöinen kuorma" ... sanoi vieras ja nykäsi kädellään täkin
alusta.

-- "No ei mitään, kyllä tässä mennään. Minä viivyn siellä yötä, niin
panin heiniä tähän istumille vähän runsaammasti... Olkaa niin hyvä
istukaa" ... kiirehti Simo selittämään.

-- "Yhden tekevä" ... sanoi vieras, ja sitte he läksivät ajamaan.

Päästyänsä rajan yli katkesi Simon re'estä rauta, kääntyi käppyrään
jalaksen alle ja rupesi kovasti karrittamaan. -- "Mikä siellä niin
karrittaa?" ... kysyi vieras. -- "Mikä lienee naula vähän pitemmällä ...
ei siitä mitään ... kyllä tässä sentään mennään." -- "Käännetään reki
alassuin ja otetaan se naula pois karrittamasta."

-- "Ei huoli ... enhän minä käy nyt tässä viivyttelemään. Kohta
päästään tuonne lasisavotalle, niin siellä minä sitte korjaan" ...
sanoi Simo lyöden vaan hevoistaan ja ajoi kiiruusti eteenpäin.

Päästyänsä "savotalle" meni "obessikkain" päällikkö "savotan" isännän
luo. Sillä aikaa Simo möi tavaransa lasitehtaan työmiehille ja oikasi
rekensä raudan. -- Kun he siitä taas lähtivät etemmäksi, niin sanoi
"obessikkain" päällikkö Simolle: "mihinkäs sinä nyt olet pannut
kuormasi, kun tässä re'essä on nyt näin vähän."

-- "Se tämä tuota ... minun hevoseni on semmoinen lekkerimaha, että se
söi niistä heinistä enimmät puolet. Sätin minä vähän niitä
takatuloksikin." -- "Elä vaan valehtele! Sinulla oli jotain kiellettyä
tavaraa" ... puristeli päällikkö Simoa.

-- "Kah ihmettä! mitäs minä siitä valehtelisin" ... sanoi Simo hyvin
totisena. -- Tähän päättyi kinasteleminen heidän välillään ja Simo
saattoi "sedakkansa" päähän asti.

Petti hän kerran Suomalaisen vahtimestarinkin. Hän läksi kyyditsemään
erästä vahtimestaria Viipuriin ja pani tupakkakulin rekensä pohjalle.
Eihän vahtimestarille mennyt sitä tuumaa päähän, että olisi ruvennut
omaa kyytimiestänsä "visintieraamaan." Niinpä tulivat he rauhassa
Viipuriin asti. Viipurin kadulla ajaessaan sanoi Simo vahtimestarille:
"nousepas vähän pois re'estä; sinun allasi on piiska, jota kaupungissa
ajaessani tarvitsen." -- vaan mahtimestari nousi re'estä kadulle, otti
Simo piiskan käteensä ja sanoi vahtimestarille: "vuottele minua vähän
aikaa, minä käyn myömässä tupakkakulini" ja samassa löi läimäytti
piiskalla hevostaan ja ajoi täyttä vauhtia matkaansa. Vahtimestari jäi
itsekseen astuskentelemaan kadulle ja kiroilemaan Simon petosta.

Tämmöistä elinkeinoa se Simo harjoitti monta kymmentä vuotta. Eipä
hänestä muu työnteko maksanutkaan mitään... "Eläähän sitä ihminen
helpommallakin... Kauppahan se auttaa, vaan ei rengin virka" ... oli
Simo tuumannut. Mutta eipä tuo Simon elinkeino ollut niinkään helppoa,
vaikka hän itsekin luuli sitä helpommaksi muuta työntekoa. Hän oli
siihen niin kiintynyt sielustaan ja mielestään, ettei hän tämän ilman
kannen alta enää sen parempaa tointa voinut havaita. Se alituinen
liikkeellä olo, hyvällä sekä huonolla säällä, yöllä sekä päivällä,
konsa palavaan pakahtumaisillaan, konsa taas pakkasen kouriin
kohmettumaisillaan, niin se masensi vahvatkin voimat. Simon täytyi
jättää kaikki kauppahommat sekä muutkin hommat sikseen. Alituisesta
tarkasta katsomisesta pimeässä ja tuulessa tulivat hänen silmänsä niin
kipeiksi, ettei hän enään alkanut nähdä kävelläkään. Sen lisäksi
vaivasi häntä vielä hirmuinen luun kivistys, joka teki lopun kaikista
hänen pienimmistäkin liikkeistään. Ei saanut hän moneen aikaan unta
silmäänsä. Ei hänen ollut hyvä istua, eikä astua; rauhaa ei hän
löytänyt mistään. -- Tässä tuskassa lakastuivat kaikki hänen
ruumiinvoimansa. Kalpeana kuin kuoleman kuva viehkuroi hän tuskissaan
sängyssänsä laidasta laitaan, huonojen vaateretkujen päällä. -- Helka
itki lapsineen sängyn ääressä, voimatta lieventää rakastettunsa
kauheita tuskia. Lusikka vettä ja palanen leipää, ne olivat ne ainoat
mitä hän voi tarjota kurjalle puolisolleen. Muuta lohdutusta ei hän
voinut antaa. Ei yksikään lohdutuksen sana voinut mitään auttaa, sillä
sairas ei ymmärtänyt hänen lohduttavaisia sanojaan. Hänen
hengenvoimansa olivat sortuneet samanlaiseen rappiotilaan kuin ruumiin
voimatkin. -- Alituinen valehteleminen, liehakoitseminen ja lähimmäisen
pettäminen oli vähitellen tukahduttanut Simolta kaikki paremmat
tunteet. Ei hänellä ollut enään mitään pyhää. Kaikki oli yhdenarvoista.
-- Eli miten eli, kunhan vaan päivä kului iltaan. -- Tämmöisissä
oloissa tylsistyi hänen järkensä vähän kerrassaan, joten se ei enää
kyennyt eroittamaan hyvää pahasta. Järki katosi. Mielettömänä hän
kiemuroi tilallaan tuskissansa. -- Tämmöisessä haaksirikossa vaikeroi
Simon ruumis sekä sielu. Ei ollut pelastajata, jonka hän olisi tuntenut
ja johon hän olisi voinut turvautua. Ei ollut voimaa enää huutaa apua.
Hätä oli sanomaton. -- -- --

Kun kevät-aurinko kirkkaasti säteili vihreän ruohon peittämälle aholle,
leivonen kauniisti liverteli korkealla sinisellä taivaalla ja koivut
seisoivat tyyninä ja juhlallisina vihreässä kesäpuvussaan, niin silloin
seisoi pienoinen joukko ihmisiä vihreällä hautausmaalla, avoimen haudan
ympärillä. Hiljaan nuorien varassa vaipui Simon musta arkku alas haudan
pohjaan. -- Juhlallisina seisoivat miehet haudan partaalla, hatut
leuvan alla... Vaimot nyyhkyttivät etempänä, pidellen nenäliinaa suunsa
edessä. Pappi siunasi haudan ja lukkari lauloi värssyn. Kolme kertaa
viskasivat kukin kourallansa ruskeaa multaa mustalle kirstulle. Lapiot
kädessä nuoret miehet täyttivät haudan. Kaikki poistuivat hiljaan
haudalta. Haudankaivaja pani viimeiset turpeet ristin juurelle ja
sanoi: "lepää rauhassa" ... ja hänkin poistui. -- Kirkon kello
pomahti... Kaikuna sen ääni kulki kukkulalta kukkulalle, mäeltä mäelle.
Sen ääni juurikuin matki haudankaivajan sanoja: "rauhassa", "rauhassa",
"lepää rauhassa". -- -- Niin, löysikö hän nyt rauhan -- --?



XI.


Talven työstä oli vanhan kappalaisen rinta ahdistunut kovin ahtaaksi.
Hartioita painoi ja yskiä täytyi katkeamatta. Hän ajatteli keinoa, joka
voisi auttaa tästä vaivasta. Vaikka kelle ystävälleen puhui vaivastaan,
niin kaikki kehoittivat häntä hierottamaan itseään hyvällä hierojalla.
Se oli uusi parannustapa, jota vanha kappalainen ei alussa ottanut
uskoaksensa, sillä hän oli yliopistossa ollessaan lukenut
lääketiedettä, aikoen lääkäriksi, ja silloin hieromista ei suvaittu.
Kun ei kumminkaan tullut muista parannuskeinoista apua, niin päätti hän
kumminkin koetteeksi yhden kerran hierottaa. Kutsui hierojaksi entisen
Pullin Helan, jota ei enää nyt nimitettykään sillä nimellä. Mökin
Helaksi häntä nyt sanottiin, asuntonsa mukaan. Helkaa kehuttiin seudun
paraimmaksi hierojaksi. -- Eukko tuli kohta, kun vaan oli saanut sanan.
Itse hän lämmitti saunan ja laittoi kaikki valmiiksi, ja sitte ei
auttanut muuta kuin kappalaisen täytyi mennä eukon kouriin.
Uskollisesti se eukko virkaansa toimittikin. Vielä oli voimaa vanhoissa
ja laihoissa peukaloissa. Oikein älähtämään toisinaan teki kappalaisen
mieli. -- Työnsä alettua alkoi hän kohta haastaa rupattaa minkä
kerkesi, joka kuuluu olevan kaikilla hierojilla omituisena tapana.
Ensin puheli hän hyvästä kesän tulosta, leipäkeskestä ja monista muista
päivänkysymyksistä, jott'ei hierottavan tarvinnut vielä sanaakaan
sanoa. Viimein näytti hänestä keskustelu käyvän liian yksipuoliseksi.
Senvuoksi hän alkoi kysellä kappalaisen elämänvaiheista, missä hän muka
oli syntynyt, vieläkö hänellä on kotipaikkaa ja yhtä ja toista
semmoista. Kappalainen koetti parhaan taitonsa mukaan tyydyttää eukon
uteliaisuutta ja kertomuksensa lopussa kysyi Helalta: "miksikäs teitä
sanotaan mökin Helaksi, eihän teitä ennen ole niin kutsuttu?"

-- "Ne rupesivat minua sillä nimellä huutamaan, kun muutin mieheni
kuoltua mökkiin, missä nyt asun."

-- "Miksikäs te ette miehenne kuoleman jälkeen asunut kotonanne, kun
muutitte siihen huonoon mökkiin?"

-- "Miksi sitä, veikkonen kirk'herra, ei olis' asuttu, kuin vaan olis'
siinä annettu olla, vaan eihän sitä köyhillä ja orvoilla ole puolta.
Sitä täytyy mennä sinne, minne vaan käsketään... Hyvä minun sentään on
ollut tässä mökissäkin olla. Siinäpähän olen saattanut lapseni
jalalle"...

-- "Miten teille sitte kävi miehenne kuoleman jälkeen, kertokaapas
minulle, olis' hauska kuulla?" ... kyseli kappalainen vuorostaan.

-- "Tietäähän sen, miten köyhille käypi... Mieheni kun kuoli
juhannuksen päivän aikana, niin minä jäin lapsineni niin tyhjäksi,
ettei ollut leivän palaa, mitä syömään käydä. Ei muuta kuin minä kävin
naapurin emännältä pyytämässä kehräämistä ja sillä tavoin aina vähän
sain leipää lapsilleni. Välistä kävin hieromassa ja niin aina
väkyröitin eteenpäin sen kesää... Oli meillä silloin vähän kylvetty
ruista sekä kauraa maahan, niistä toivoin saavani talven leivän. -- Ei
sitä silloin joutanut Jumalan viljaa hukkaan panna. Monta kertaa piti
mennä työlle ja olla iltaan asti suurustakaan maistamatta. Voi
sentään! ... kaikkihan sitä on saanut nähdä. Jo oli minulla kylläki,
vaan silloin kuin en osannut pitää Jumalan lahjaa oikeassa arvossaan,
niin näytti Jumala senkin ajan, jotta sitä ei ollutkaan.

"Vanhin poika, Mikko niminen, mikä jo olisi vähän kyennyt töissä
auttelemaan, meni isänsä jälkeen hautaan. Justiin oli ummelleen kaksi
viikkoa isän ja pojan kuoleman väliä... Se poika-raiska olikin jo hyvin
kivuloinen siitä asti, kun kovin pienenä rupesi isänsä kanssa kulkemaan
kauppamatkoilla. -- -- Niin jäin tyhjäksi mieheni kuoleman jälkeen,
ettei ollut muuta kuin kaksi alastonta lasta ja muutamia pahanpäiväisiä
vaateretkuja päälläni. Niin tarkkaan oli täytynyt vaatteetkin hukata
leivän eteen mieheni ja poikani sairauden aikana, Siinä sitä sieti
neuvotella ennenkuin vähänkin rupesi eteenpäin pääsemään.

"Yhdenkin kerran, kun menin lapsineni leikkaamaan kauraa, niin
kuusikymmentä viisikkoa sipasin leivän palaakaan maistamatta. Tulin
sitte sieltä pois, yks' laps' oli selässäni, toinen sylissä ja kolmas
vielä syntymättä. Niinikään tulla rumpsutin kotiin hyvin kiireesti.
Ajattelin mennä naapurin emännältä pyytämään vähän leipää ... vaan enpä
joutunutkaan. Vähän ajan perästä syntyi tyttö. -- Sitten vasta, kun
olin sen korjannut, joudin itselleni leipää hankkimaan. Oli minulla
kaksi kanan munaa, ne vein naapurin emännälle. Hän antoi minulle niistä
pienen kaaliaiskakun ja pani vielä hyvästä sydämmestään pienen palan
voita päälle...

"Voi sentään! kirk'herra, kun se oli minusta hyvää... Se kakku oli
minusta paljon kalliimpi, kuin ne monet elo-salvot, joita minulla oli
ennen ollut. Itkin monet kyyneleet ennenkuin kykenin siitä muruistakaan
panemaan suuhuni. Luvin kaikki luvut, mitä suinkin osasin, itkin ja
kiitin Jumalaa, että oli minulle kiittämättömälle lapselleen vielä
armostansa antanut leipäpalasen. Sitte jaoin siitä lapsilleni ja söin
itseki ... ja itkin. -- Syötyäni luin taas monet ruokaluvut, jotka,
polonen, olin monet kerrat ennen kyllyyden päivinä tykkänään
unohtanut... Voi, voi, kirk'herra, niitä päiviä!... Kaikista on vaan
hyvä Jumala auttanut." --

Tässä keskeytyi vanhuksen puhe, hänen äänensä väräji ja kirkkaat
kyyneleet vierivät hänen silmistään, pitkin nenän kupeissa olevia
ryppyjä myöten. -- Tämä vanhuksen kertominen ja hänen liikutuksensa, se
muistutti kappalaisellekin menneitä aikoja. Juohtui hänen mieleensä,
kuinka huttuvesi liehua ropisti liedellä ja kuinka hän pikku veljiensä
ja sisariensa sekä äitinsä kanssa ikävällä odotti isää, joka oli mennyt
lainaksi pyytämään eräältä kauppiaalta jauhoja. Monta kertaa oli hän
juossut kujasilla katsomassa, eikö isää jo näy tulevan. Ja kun isä
viimein tuli, niin oli heidän ilonsa sanomaton. Maukkaasti ne lapset
sitte söivät huttua, jota äiti kantoi kivivadissa heille penkin
nenälle. -- "En muista josko muistin silloin panna syömään käydessäni
käsiänikään ristiin ... ammonka siinä ei ollut lukemisen aikaa..."
ajatteli kappalainen itsekseen. Sen ajatteleminen täytti hänen rintansa
erinomaisilla tunteilla. Hänkin tunsi kyyneleen herahtaneen
silmistänsä. Hän kääntyi kohta seinään päin ja pyyhkäsi käden
selkämällään silmänsä kuivaksi ja kysyi vanhukselta: "mitenkäs Teille
sitten kävi?"

-- "No sitten" ... jatkoi vanhus ... "hyvät naapurit toivat minulle
vähän ruokaneuvoja. Minä kävin Huuhtasen isännältä pyytämässä saunaa
lainaksi. Metsästä sitte hain puut, lämmitin sen ja menin sinne
asumaan. Kaksi viikkoa olin heidän saunassaan. Mutta tuo hyvä isäntä
otti minulta vuokran siltäkin ajalta, vaikka aina omilla puillani
lämmitin. Kuusikymmentä kuhilasta ruista piti minun leikata saunan
hyyristä... Voi sentään miten sekin isäntä maailman tavaraa ahmusi,
mutta eipä noita hänelläkään mukaan pantu. Niin! hän on jo niistä
vastaamassa, milloin tulenee meidän vuoro... Jumalahan sen yksin
tietää."

-- "Mitenkäs Te sitte elitte?" ... kysyi kappalainen taas eukolta, kun
hän keskeytti kertomuksensa.

-- "Sitten ne taas tulivatkin kovat ajat. Mies-vainaan velkamiehet
rupesivat minulta ottamaan pois niitä vähiäkin viljoja, joita kesällä
kasvoi. Sitten olisin minä jäänyt lapsineni leipäpalatta pakkasen
käsiin. H----n pitäjän entisen kappalaisen tyttärien velasta kävi
vallesmanni arvaamassa kaikki viljat ja lupasi ne myödä kahden viikon
perästä, jos vaan en rahoja saisi. Minulle silloin häiskähti hätä
käteen, jotta mitä nyt tehdä. -- Viimein päätin lähteä niiltä papin
ryökkinöiltä pyytämään armoa ja sillä tiellä käydä Viipurin
markkinoilta suolaa saamassa ja jotain särvinaineitakin talveksi.
Senvuoksi kävin pyytämässä miesvainaani sedän pojilta hevosen; panin
kolme tynnöriä kauroja kärrille ja läksin muiden markkinamiesten mukana
matkalle. Kaikki nauroivat minulle. Kuka vaan vastaan tuli tahi ajoi
sivuitseni, niin kaikki sanoivat: 'eikös ämmä käy hevosia vaihtamaan.'
-- 'Vielä ... lossakkia...' sanoin ja ajoin vaan eteenpäin. En minä
ennättänyt perille niiden markkinamiesten kanssa, joiden kanssa läksin,
sillä minun hevoseni oli hyvin huono, eikä jaksanut seurata toisia.
Samoihin paikkoihin kumminkin aina täytin yöksi ja syöttämään, missä he
sanoivat käyvänsä. Eräänä iltanakin oli oikein pimeä, ettei nähnyt
silmään pistää. Toiset jättivät minun ja minä jäin yksinäni salon
keskelle nykittämään sitä huonoa hevosta. Silloin pelotti minua
kovasti. Vaan onnellisesti minä sentään pääsin viimeinkin siihen
yötaloon, mihin toisetkin olivat menneet. Siellä jo kaikki makasivat.
Minä riisuin hevosen kujamaalla ja panin syömään rattailta. Menin
tupaan. Se oli niin täynnä ... niin täynnä markkinamiehiä kuin suinkin
veti ja mahtui. Lattia oli ladottu laidasta laitaan makaajia täyteen
juuri kuin halkoja. Penkit samaten. Minä panin eväskonttini pankon
alle, vedin reunamaisten makaajien alta olkia lisäksi alleni ja
kydistyin siihen konttini viereen... Vaan ei minulla siinä tullut uni
silmään. Kaikellaiset ajatukset silloin tulivat mieleeni... Alkoi minua
huolestuttaa hevos-raiska, kun se oli niin märkänä ja viluisena.
Mitenkähän se on? Se ajatus ei lähtenyt mielestäni, vaikka kuinka
olisin synnytellyt unta silmääni. Viimein nousin ja menin katsomaan
hevosta. Voi, kun säikähdin! Hevonen oli kärrin aisojen välissä ja ihka
selällään, vähän vaan köräji enään henkeä sisässä. Minä juoksin tupaan
ja sanoin: 'hyvät miehet, lähtekää auttamaan veikkoset, minua, minun
hevoseni kuolee.'"

-- "'Mikä sen tappaa' ... sanoi yksi reunalla makaajista. -- 'Se on
kaatunut kärrin aisojen väliin' ... selitin minä.

"Silloin hyppäsi kaksi miestä avukseni ja nostivat hevoisen
seisoalleen. -- Siihen se minun uneni sitte selkkautui. En uskaltanut
nukkua koko yössä. Vähän päästä aina juoksin hevosta katsomassa...
Viimein tuli aamu ja minä taas läksin muiden mukana nykittämään
edelleen. --

"Markkinoilla möin kaurat ja rahoilla ostin säkin suoloja ja sian.
Sitten läksin pyrkimään takaisin päin. -- Mutta se vasta oli matkan
tekoa. Sikaa en saanut kärrille hyvästi kiinni köytetyksi. Täytyi
toisella kädellä syyhyttää sikaa ja toisella kädellä ajaa hevosta.
Tullessanikin jäin monta kertaa ajamaan yksinäni pilkkopimeässä
synkillä saloilla... Voi kun minua silloin pelotti! Sika välistä vinkui
ja kompuroi rattailla ja pyrki hyppäämään maahan. Olisi pitänyt sikaa
syyhyttää ja hevosta ajaa; siinä oli kiirettä myydäkkin... Hevon
kompurakin vielä pelkäsi. -- Hyvästi minä kuitenkin pääsin ... ei
mitään vaaraa tapahtunut...

"Kun aamusella vähän päivää alkoi tuntua saavuin kappalaisen
ryökkinöiden pihalle. Kun sidoin hevostani portin pihtipieleen ja
maanittelin sikaa pysymään kärryillä, niin toinen ryökkinä astui juuri
pihalla rappusille päin. Minä tein sille hyviä huomenia ja aloin
selitellä asiatani, vaan ei se ollut kuulevinaankaan, astui vaan
sisään. Jo jäyvähti sydämmeni, että näinköhän huonosti minulle
käypikin... Menin kumminkin kyökkiin ja kysyin piialta, josko ryökkinät
ovat valveella. Hän kävi katsomassa toisessa kamarissa ja käski minua
sitte menemään sinne. Minä menin paikalla. Ryökkinät olivat juuri
aamukahviaan juomassa. Minä aloin heille paipatella pahojain. Itkin ja
rukoilin heiltä armoa. Kerroin kaikki minun asiani ja minkälaisessa
tilassa olin. -- Alkoi kuulua samassa koiran haukunta. 'Eiköhän tuo
karkota minun kärriltäni sikaa' ... älähdin ja töytäsin katsomaan
ikkunasta. -- 'Nyt on pahuus ... mut kyllä minä sulle näytän' ...
huusin ja juoksin koiran peliin. Se hulttio haukkua törmäsi kärrien
vieressä ja sika vaan seisoi kärrillä harja pystyssä. Mut kun minä
tapasin kyökin edestä korennon ja sillä oikein väläytin sitä kintuille,
niin kyllä se korjasi siitä luunsa pian. Taas syyhyttelin sikaa ja sain
sen loikomaan kärrille, ja sitte läksin menemään taas ryökkinöiden luo.
Pääsin kyökkiin asti, niin jo alkoi taas haukkuminen kuulua. Minä taas
sen peliin. Sika ennätti jo putkahtaa maahan ja alkoi juosta koiraa
pakoon ... koira perästä ... minä sen perästä. En kumminkaan saanut
sikaa kiinni, ennenkuin piika toi ämpärillä juomista. Sitte rengin
kanssa nostimme sian kärrille ja hän antoi minulle sitte nuoran pään,
millä köytin sian paremmin kiinni. Sitte menin taas ryökkinöiden
luokse. Heistä oli se minun hätäni niin lustia, että tahtoivat nauraa
itsensä kuoliaaksi. -- Kun taas aloin heitä rukoilla, niin antoi toinen
ryökkinä minulle paperipalasen ja sanoi: 'mene nyt matkaasi ja vie tämä
paperi teidän vallesmannille.'

"Sitte minä läksin ajamaan ja ajattelin, että mitähän ne tähän
paperilappuun lienevät kirjoittaneet. Pyysin kaikkia vastaantulijoita
lukemaan sitä, vaan ei niistä moni sattunut osaamaan. Yksi olis'
osannut lukea, vaan se sanoi, ettei hän rupea availemaan vallesmannin
kirjettä.

"Jo oli illansuu, kun saavuin vallesmanniin. Annoin hänelle kohta sen
ryökkinän kirjan. Hän kun vähän aikaa sitä katseli, niin sanoi minulle,
että 'ne ryökkinät eivät enää sinulta velo mitään, ainoastaan
vallesmannin vaivat käskevät maksamaan.' -- Siitä minulle hyvämieli
näppiin ja luvin kiitoksia vallesmannille ja ryökkinöille vielä
maantiellä tullessanikin...

"Sillä tavalla, kirk'herra-veikkonen, on minun pitänyt pyrkiä
eteenpäin. Minkäs sille taisi ... kärsiähän se täytyi, kun Jumala oli
minulle sellaisen kohtalon määrännyt. Omilla töilläni olin kaikki
rasitukset ansainnut, ei niissä ollut nureksimiseen syytä...

"Sitten kun minä vähän aikaa elää renkuloin konnun kanssa, niin
Hiirelän lautamies pani tuumansa tukkuun herrojen kanssa ja otti
minulta konnun pois; ihka niin 'pes'kopekatta.' Sitten minä puuhasin
siihen solansuuhun sen mökin, missä nyt olen asunut."

-- "Mitenkäs nyt olette jaksanut?" ... kysyi vielä kappalainen.

-- "Jumalalle kiitos! nyt olen elänyt oikein hyvästi. Olen aina sen
jaksanut pyytää, minkä olen tarvinnutkin. Lapsieni vastuksina en vielä
ole ollut päivääkään. Enkä hyvin muidenkaan vastuksina. Rauhassa olen
oman mökkini nurkassa syönyt mitä olen saanut.

"Kyllä ne nyt lapsenikin tulevat toimeen. Jo on nuorin tyttäreni
kappaleen toistakymmentä vuotta palveluksella tienannut leipänsä, niin
kyllä se jo itsestään huolen pitää. Jumalalle kiitos, nuorimmalla
pojallanihan tuota nyt olis' millä minua elättääki, vaan en vielä ole
ollut niin tarpeessa, että olisin pakoitettu häneen turvautumaan.
Kyllähän ne ovat omat lapseni, vaan kun näin vanhaksi elää, eikä enää
ala olla töistä sanottavaa, niin sitä tulee tielle omille
lapsilleenkin, aikaa sitte vieraammille. Marttikin kun on mennyt
toiseen taloon mieheksi, niin vaikka hän mielestään elättäisikin minua,
niin miniä kohta rienaasi häntä siitä, että eukkonsa tavaraa vaan siten
tuhlaa. Pahat puheet vaan syntyisivät. -- Simo tuli isäkseen. Ei
hänestä tämä tavallinen maamiehen työ luokastanut. Kauppaa hänkin kävi,
vaan nyt on ollut jo Pietarissa toistakymmentä vuotta. En ole saanut
mitään tietoja ... miten elänee. Ei taida nämä silmät nähdä koko
poikaa" ... haasteli eukko väräjävällä äänellään. Itku esti pitemmälle
puhumisen.

-- "Oli miten tahansa, vaan kyllähän lapset ovat velvolliset elättämään
vanhempansa" ... vakuutti kappalainen.

-- "Taitaneehan se niinkin olla, vaan en minä ole vielä sitä tarvinnut
ja hyvä olis' kun ennättäisin kuolla, etten vastakaan tarvitsisi ja
jäisi kenenkään vastukseksi.

"Tässä yhtenä vuonna pääsiäisenä oli oikein kova tuisku, Silloin yhtenä
yönä peitti tuisku mökkini kokonaan lumivuoren sisään. Aamusella kuin
nousin, niin ikkunasta ei nähnyt mitään ulos. Koetin avata ovea auki,
vaan se ei ehkes pytskähtänytkään. Silloin ajattelin, että joko nyt
lienevät viimeiset ajat käsissä. Mutta niin ei vielä ollut. Naapurin
pojat huomasivat, että mökkini oli hangessa näkymättömässä. He
rupesivat sitä lapioimaan näkyviin. Koko päivän lapioivat kolmen
kesken, ennenkuin saivat oven auki mökistäni... Kaikki olen katala
nähnyt, kokenut kovaosanen."

-- "Minkästähden te menitte naimisiin niin kunnottomalle miehelle.
Ettekö tuntenut häntä? vai pakotettiinko teitä menemään?" ... kysyi
kappalainen.

-- "Ei minua kukaan pakoittanut. Vanhempani antoivat minulle vapaan
vallan. Kyllähän he ensin vähän estelivätkin, vaan ei tullut silloin
heitä totelluksi. 'Nuoruus on hulluus.' Minäkin syntinen ajoin vaan
maailman tavarata ja kunniaa perästä, niin sentään se huonosti kävikin.
Simo-vainaa kun oli silloin kova poika ja rikas, sekä pääsin paikalla
emännäksi, niin en huolinut, vaikka mitä pahaa hänestä olisi haastettu,
menin vaan. Luulin kaikki semmoiset pahat puheet lähteneen kateudesta
ja panettelemisen halusta, vasta myöhemmin tulin huomaamaan, että oli
niissä puheissa paljon perääkin. Vaan se oli sitte jo liian myöhäistä,
ruveta sitä ajattelemaan."

-- "Niin, siitä sen nyt huomaa, ettei rikkauteen voi turvata. Teidän
miehenne oli rikas, missä rikkaus nyt on? Se häviää niinkuin varjo, kun
ei Jumalan siunaus ole sen kanssa. Se väärä penninki viepi suorankin.
Simon rikkaus ei ollut rehellisesti ansaittu, senvuoksi sille niin
kävikin. Olisit kukaties ollut paljon onnellisempi, kun olisit mennyt
vaimoksi jollekin ahkeralle, vaikka köyhemmällekin miehelle, mikä olisi
rehellisellä työllä hankkinut jokapäiväisen toimeentulonsa. Semmoisen
rehellisen kilvoittelemisen kanssa on aina Herran siunauskin ja Herran
siunaushan tekee rikkaaksi ilman vaivatta. -- Surkeata on nähdä, kun
niin usein solmitaan avioliittoja kevytmielisesti rikkauden, kauneuden
ja muitten semmoisten häilyvien perustusten nojaan. Ne kun häviävät,
usein ennemmin kuin luullaankaan, niin silloin on onneton avioliitto
käsissä. Tyytymättömyys, surut ja murheet ja pettymys toiveissa tekevät
elämän raskaaksi, sekä antavat aihetta onnettomuuteen ajassa, sekä
ijankaikkisuudessa."

-- "Niinhän se on. Kyllähän se on totta. Mutta sitä nuorena ei tule
ajatelluksi niin pitkälle. Minuakin kosi tämä nykyinen Korpelan isäntä
(taloa nimitettiin yhä edelleen entisen isännän nimellä) ...
taitanettehan te tuntea hänen ... mikä nyt on kunnan esimies ja kaikki.
Hän oli jo silloin hyvin siivo ja siisti mies, vaan kun hän oli minun
isälläni renkinä, niin mikä sitä rengin eukoksi olisi ruvennut. Koko
pitäjähän sitä olisi muka nauranut. -- Matti oli silloin hyvin
pahoillaan. Ei sanonut muita ketään huolivansa, jos ei minua saa. Eikä
tuo ole ottanutkaan. Yksinään vaan hallitsee, ilman emännättä,
semmoista suurta taloa... Sanotaan olevan nyt hyvin rikkaan. Rahatkin
kuuluvat olevan 'lampartissa'... Olen minäkin monesti ajatellut sitä
aikaa... Nytkin kun astuin pellon alatse, niin ajattelin, että olisi se
ollut hyvä minun olla emäntänä tuollaisessa talossa ja elää niin
viisaan miehen kanssa ja kuolla entisessä isän kodissa ... mutta 'ota
vettä kaatunutta.' -- -- --

"No, niin, nouskaa nyt ylös... Ei ... ei ... ei ... ei niin suoraan ...
näin syrjittäin ... no niin ... loikataan vähän vettä ... no nyt on
hyvä."

Siihen lopetti eukko tarinoimisensa ja siihen se työkin päättyi.
Verkalleen asteli kappalainen saunasta pois ja ajatteli eukon
elämänvaiheita.

       *       *       *       *       *

Postinkuljettaja palasi takaisin kyytimatkaltaan. Hän oli koko yön
ajanut, sillä kyytiväli oli kolmenkymmenen virstan pituinen. -- Aurinko
oli vasta tirkahtanut paistamaan puiden oksien välitse ja lämmitti
kyytimiehen unisia kasvoja tehden ne vielä unisemmiksi entistänsä.
Hevonen juosta hölkkäsi hiljalleen hyvin väsyneen näköisenä. Ajajansa
ei sitä kiirehtinyt. Mies oli pujottanut, yökylmän takia, kätensä
nuttunsa hihoihin, kun ei ollut lähtiessään arvannut ottaa käsineitä ja
oli sitonut ohjasvarret senvuoksi kärrin istuimen pienaan. Siinä hän
sitte istui rattailla torkuksissa, pää heilui ryntäillä sinne tänne.
Yht'äkkiä seisattui hevonen, kuorsahti, nosti korvansa pystyyn, alkoi
vimmatusti peräytyä taaksepäin ja työntää kärriä maantienojaan.
Paikalla se kyytimieskin havahti, kun polvilleen romahti kärrien
pohjalle ja puukkasi päänsä hevosen lautaseen. -- "Ptruu ... ptruu,
mitä sinä siinä nyt pelkäät?" ... haasteli kyytimies hevostaan
asetellessa ja samassa hyppäsi maahan suupielestä kiinni pitelemään. --
Hevosen pelkäämistä ihmetellessä huomasi hän vanhan eukon loikovan
maantien penkereellä.

-- "Nouse ylös ämmä, ettei hevonen pelkäisi..." huuteli mies.

Mutta ämmä ei liikahtanut. Kyytimiehen täytyi taluttaa hevonen eukon
ohitse. Hyvin se vielä korhisteli ja syrjittäin karitti eukon kohdassa,
vaan kun se huomasi, että siinä loikookin ihminen, niin asettui se
aivan rauhalliseksi. -- Eukon vaitiolo ja loikominen näytti miehestä
vähän kummalliselta, senvuoksi päätti hän ottaa asiasta tarkemman
selvän. Eukolla oli silmät ja suu auki, juuri kuin valveella ollessa,
mutta ei se mitään tietänyt kumminkaan. Mies nosti kättä. Se vääntyi,
mutta kylmä se oli. Hän nyki vielä olkapäästä, vaan ei siinä enää ollut
vastaajata. Pussinen oli hermonnut ojaan jalkojen viereen. Mies kopasi
sitä pikimmältään ja oli tuntevinaan muun muassa kupparin sarvia siellä
löytyvän.

-- "Nyt on kumma käsissä, kuin eukko-paha on kuollut maantielle, kyllä
tästä täytyy 'tölymättä' korjata luunsa, ettei vielä joudu epäluulon
alaiseksi ja pääse kuljeksimaan käräjästä toiseen" ... tuumaili mies ja
alkoi ajaa eteenpäin, jättäen eukon loikoilemaan entiselle paikalleen.
Vähän matkaa ajettuaan tuumasi hän kumminkin menetelleensä väärin, kun
jätti eukon ilman mitään maantien penkerelle. Ei hän yksinään
uskaltanut ruveta kuollutta mihinkään kuljettamaan, vaan päätti mennä
ilmoittamaan asian Korpelan isännälle, kun hänen talonsa oli aivan
likellä maantietä ja isäntä vielä oli kunnanesimies, niin tottakai hän
sille korjaajat toimittaa. Kun isäntä Matti sai kuulla, että maantielle
oli tuntematoin eukko kuollut, niin lähetti hän toisen rengin
vallesmannia ja toisen lääkäriä hakemaan. Postimiestäkään hän ei
päästänyt pois. -- Kuollut haettiin Korpelaan ja pian saapuivat lääkäri
ja vallesmannikin tutkimaan äkillisen kuoleman syitä. Kun lääkäri
todisti, että äkillinen sydämmenhalvaus oli eukon elämänlangan
katkaissut, niin sai vallesmanni palata takaisin asiaan sekaantumatta.

Kun ruumis tuotiin Korpelan pihalle, niin kokoontuivat kaikki kotosalla
olijat katsomaan eukkoa.

-- "Voi hyvä Jumala! Mökin Helkahan se on ... ihka mökin Helka.
Maantielle näet hänen piti kuolla. Ei sitä ihmisrukka tiedä milloin
täältä temmataan... Ei ennättänyt edes tänne kartanoon kuolemaan,
kun jo oli näin likellä. Olis' ehkes saanut kuolla entiseen isän
kotiin" ... huokaili Korpelassa läksiämenä oleva Maija-muori. Hän oli
entisellä, sekä nykyiselläkin isännällä ollut piikana ja nuoruutensa
ajan elänyt yhdessä Helan kanssa, vaan kun ei enää alkanut jaksaa tehdä
työtä, niin erosi hän palveluksesta ja eleli viimeiset aikansa omissa
liemissään ja leivissään.

Kaikilla muillakin oli kuolleelle jotain sanomista, kuka surkutteli
hänen äkillistä kuolemataan, kuka taas piti sitä suurena armona. Isäntä
Matti vaan yksin seisoi totisena ruumiin vieressä sanaakaan
virkkamatta. Rypisteli kulmiaan, kääntyi selin ihmisjoukkoon ja alkoi
astua tupaan päin. Mitä tunteita hänen sydämmessään liikkui, niistä ei
kukaan mitään tietänyt. Siellä ne kovan kuoren alla säilyivät hänen
yksinomaisena salaisuutenaan.

-- "Mihin se ruumis nostetaan" ... kysyi yksi miehistä, tultuaan
isännän perästä tupaan.

Vähän aikaa ääneti oltuaan sanoi isäntä: "nostetaan tuohon peränurkan
sänkyyn. Siinä hänen isänsä sekä äitinsä ummistivat silmänsä viimeisen
kerran, vaan Kaikkivaltias ei hänen suonut samassa paikassa erota tästä
elämästä."

Ääneti se Matti sitte istui pöydän vieressä, toinen käsi poskellaan.
Kysymyksiin vaan hyvin lyhyesti vastaili. Ei edes vallesmannikaan
saanut häntä pitempiin puheisiin, vaikka otti puheenaineeksi
vaivastalon perustamisen, mistä Matti aina oli ennen mielellään
keskustellut. Matti oli viime kuntakokouksessa tarjonnut tilan ja
huoneet kunnalle ilmaiseksi, jos perustaisivat vaivastalon, vaan
ehdotus sittenkin valtaavalla enemmistöllä hyljättiin. Vallesmanni
kyseli isännältä mitä ukot tuumasivat, kun eivät ymmärtäneet niin
suurta lahjoitusta vastaan ottaa.

-- "Eipäs nuo ymmärtäneet" ... sanoi vaan isäntä lyhyesti.

Miten se nyt on niin harvapuheinen tuo isäntä? ajattelivat kaikki.

Kun vallesmanni ja lääkäri olivat menneet pois, niin korjattiin ruumis
paikkakunnan tavan mukaan. Isäntä Matti lauloi, kun kaikki ruumiin
vaatteet olivat paikalleen pantu ja ruumis asetettu laudalle keskelle
tupaa jakkujen päälle, siitä samasta virsikirjasta, mistä ennen isännän
ja emännän kuollessa oli laulanut värssyn: "Tääll' ihana ompi olla,
kyll' monen mielestä, Kuitenk' on paremp' kuolla ja päästä synnistä
j.n.e." -- Laulun vaijettua kannettiin sitte ruumis aittaan.

       *       *       *       *       *

Rovasti Hantz oli eräänä lauantaiaamuna noussut varemmin ylös
vuoteeltaan kuin tavallisesti. Yönuttu yllään istui hän leveällä
selkänojalla varustetulla tuolilla työpöytänsä ääressä, vedellen
"vaakuna" savuja mahdottoman isosta pitkävartisesta, helmiletkulla
varustetusta piipusta. Siinä hän odotteli kyökki-Stiinan varia
aamu-kahvia. -- Koira rupesi vimmatusti haukkumaan konttorin rappujen
alla. Kohta myöskin rapistettiin konttorin ovea. "Kukahan siellä jo
näin varhain on liikkeessä" ... tuumaili rovasti ja meni avaamaan
ovea...

"Kah! Korpelan isäntähän se on, ja näin varhain liikkeessä ... käy
sisään... Kai sinä nyt olet tullut kuulutukselle panemaan, kun näin
varhain rupajat. No, kyllähän tuota semmoisessa talossa emäntää
tarvitaankin" ... lateli rovasti leikillisesti.

-- "Ei ole kuulutukselle panemisesta puhettakaan, kun ei ole morsianta.
Kuka minua vanhaa huolisi, johan minun morsiameni on kuollut; kohta
tässä menen itse perästä, kun toinen jalka alkaa olla jo haudassa,
toinen haudan partaalla" ... sanoi isäntä, hyvin vakavana.

Rovastikin huomasi kohta, ettei nyt ollut Matilla leikin laskemisen
aika ja rupesi senvuoksi haastelemaan muista taloutta koskevista
asioista.

-- "Olisi minulla vähän asiatakin. Meillä on siellä yksi vainaa
huomenna haudattava."

-- "Kuka se on?"

-- "Se on Pullin Simovainaan leski Jalkalasta; mökin Helalta se kuulu
viimeaikoina."

-- "Se hierojako?"

-- "Se sama."

-- "Vai jo eukko kuoli? Oli se meilläkin monesti hieromassa... Teillekö
se kuoli?"

-- "Se kuoli meidän kohtaan maantielle, vaan minä korjasin ruumiin
meille".

-- "Vai maantielle!" ... ihmetteli rovasti ja alkoi selailla kirjojaan.

-- "Tietysti pannaan koulutta?"

-- "Ei."

-- "Eikö?! Mutta eikös se ollut perin köyhä?"

-- "Taisihan se sitäkin olla; vaan onhan se Jumalan sana köyhälle niin
tarpeen kuin rikkaalleki?"

-- "Ei siltä... Ei siltä ... Mutta se tulee maksamaan. Kuka sen maksaa,
kun ei eukolta itseltään liene jäänyt varoja. Kyllä minä sen voisin
tehdä puolestani ilman maksuttakin, vaan siinä tarvitaan muillekin."

-- "Kyllä minä olen aikonut ne kaikki maksaa."

-- "No sitten se on vallan eri asia."

-- "Kannetaanko koulu kahdella papilla?..."

-- "Niin."

-- "Ruumissaarna ja, vai miten?"

-- "Niin."

-- "Yhdeksän ruplaa kaksitoista kopekkaa!"

-- "Tässä on kymmenen."

-- "Hyvä ... haudasta saatte maksaa kirkkoväärtille."

Maksettuansa läksi Matti pois katellen rovastia.

"Mikähän tuon miehen mieleen nyt on mennyt? Ennen aina niin tarkka,
vaan nyt menettää semmoisen summan tuon muorin hautaamiseen" ...
tuumaili rovasti Matin pois mentyä.

-- "Vaivaistalonkin olisi tehnyt kunnalle. Kyllä se mahtaa olla rikas.
Sentään se kappalainen aina sanoo, että 'siitä isännästä nähdään mitä
rehellisellä työllä saadaan toimeen'" -- -- --

-- "Tuleppas tänne... Tule katsomaan mökin Helan hautaa!" ... sanoi
Jaakkolan Ristina, Jalkalasta, Sakarilan emännälle, kun yhdessä
kävelivät sunnuntaiaamuna hautausmaan poikki kirkkoon.

-- "Tämäkös se nyt on? ... kun on valkea 'takettikin'" ... ihmetteli
Sakarilan emäntä ... "ja noin iso risti ja tuommoiset nupukatkin, ihka
taitavat olla varvalin varvaamat. -- Kukahan tämän nyt on laitattanut?
Ei suinkaan hänen lastensa rahat tämmöisiin jouda."

-- "Eikö mitä! ... Korpelan läksiäin muori sanoi Helatorstaina kun
tässä satuttiin yhteen, että sen 'taketin' ja komean ristin on
pystyttänyt 'vanha rakkaus.'"

-- "Ole jo! ... mikä se on ... 'vanha rakkaus' ... onpas se rakkaus."

-- "Niin, niin! ... etkö sinä sitä tiedä, ettei vanha rakkaus ruostu?"

LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Salakulettaja - Kertomus Rajajoen tienoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.