Title: Savo ja Savonlinna - Utukuvia muinaisuudesta
Author: Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari, 1830-1903
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Savo ja Savonlinna - Utukuvia muinaisuudesta" ***


SAVO JA SAVONLINNA

Utukuvia muinaisuudesta


Olavinlinnan vuosisatais-juhlan johdosta kirjaillut

YRJÖ KOSKINEN


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1875.



SISÄLLYS:

Savon synty
Olavin linnan synty
Savonlinnan ihmeet
Pohjois-Savon ajatus
Karjalan valloitus ja Nuija-meteli
Rauhallinen vuosisata Savossa
Kaksi vihan-aikaa
Kustaa III ja Yrjö Maunu Sprengtporten
Uusi aika



SAVON SYNTY.


Ensimäinen aamuhetki oli koittanut Suomen saloille. Kalevalan kansa oli
haltuunsa ottanut Laatokan ihanat rantamaat, joiden luonto vielä
tuhannen vuoden perästä näyttää riemastuvan Väinämöisen kanteleen
sävelistä. Siellä kuu ja päivyt taottiin, siellä taivaan kantta
kalkuteltiin, siellä jumalat ja ihmiset loivat ensimäisen
runomaailmansa.

Mutta Savon synkkien vesien päällitse kulki vielä öiset sumut. Ei
mikään Vellamon neito sen aalloissa iloinnut, ei kukaan Tapionkaan
tyttäristä sen salomaita sulottanut. Outo, jylhä suku, Hiisien kamala
kansa, vallitsi Saimaan vesistöjä Imatrasta länteen ja pohjaan, ja
tuolla täällä Lappalaiset käyttivät järvien ja metsien riistat
elatukseksensa. Vaan Lapin kansa ei missään vallinnut, ei missään
isäntänä ollut. Kunkin voimakkaamman alamaisena, se silloinkin veroa
maksoi itse elämisen oikeudesta.

Mihin nämä hämärän muinaisuuden asukkaat ovat hävinneet? Ovatko mitään
jälkiä jättäneet olemisestansa? -- sangen vähän, tuskinpa mitään
ollenkaan. Muinaiskalujenkin mykkä kieli on tällä alalla melkein vaiti.
Ainoastaan oudot paikannimet vielä vuosituhannen takaa meille puhuvat
selvästi kuuluvalla äänellä; mutta ne puhuvat kieltä, jota emme ymmärrä
enää selvittää. Onko Imatra suomeksi emä-vettä, onko se ollut koko
laajan Saimaan nimenä? Ja mitä merkitsevät semmoiset sanat kuin
Sääminki, taikka Kyrö ja Joro? Runot mainitsevat "Joukon Jorottaria,
Lapin lapsi-lönttäreitä"; nekö Savonmaan sen-aikuisia neitosia?

Vähitellen uusi päivä valkenee Suomalaisille heimokunnille. Etelästä,
sekä idän että lännen puolelta, tunkeuvat muukalaisen sivistyksen
säteet näille pohjan perille. Vieraat kauppa-haahdet alkavat kulkea
Suomenlahden pohjukoita; risti pystytetään Aurajoen rannalle, ja
Atlasvuoren hiljaiset erakot laittavat itsellensä rauhallisen tyyssijan
Valamon ihanaan saareen. Runojen ja luonnottarien aikakausi on
loppumaisillaan; historiallisen elämän kaikki tuskat ja taistelut
lähenevät.

Mutta Savon erämaille ei tunkeu vielä kuin kaukainen humu maailman
levottomasta liikkeestä. Karjalan kansa on alkanut riehua. Kauppa-etu
on kehoittanut sitä etsimään erämaiden kalliita turkiksia, ja niillä
autioilla aloilla, missä ihmis-astunta ei ole tähän asti luonnon
hiljaisuutta häirinnyt, ilmestyy majavan-pyytäjä joutsinensa. Karjalan
jumalista Tapio ja Ahti ovat ensimäiset, jotka levittävät matkansa
Savonkin saloille ja selänteille; metsästäjät ja kalastajat käyvät
täälläkin saalistansa, ja missä joku Lappalais-heimo on lahdelman
pohjassa kotansa asettanut, sen jo täytyy metsänriistalla maksaa
veronsa voimakkaammalle veljes-kansalle. Nuo urheat Karjalan miehet
retkeilevät tähän aikaan kauas pohjan perille, pitkin Savon ja
Yli-Karjalan vesijaksoja tunkeuvat Kantalahteen, Lappiin ja Ruijaan,
veroa ja voittosaalista etsimään, ja ahdistavat toisinaan itse
Norjalaisiakin kaukaisessa Haalugalannissa.

Vaan Karjalaisten vapaus jo lähestyy loppuansa. Mahtavan Novgorod'in
liittolaisina ovat monta kertaa retkeilleet meren yli läntisille
maille; nytpä Novgorod alkaa heitä valtansa alle vaatia, ja toiselta
puolen lännenkin valta, Ruotsi, alkaa heitä läheltä ahdistaa.
Suomenveden perukassa kohoaa kivinen linna, Viipuri; jopa itse Karjalan
kansakunnan emä-paikkoihin, Vuoksen ja Nevajoen varsille, koetetaan
pystyttää Pyhän Eerikin lippua. Silloin ei muuta neuvoa, kuin turvautua
Novgorod'in apuun. Tuo verinen taistelu alkaa, taistelu idän ja lännen
välillä, taistelu kahden mahtavan kansakunnan ja kahden erimuotoisen
kristikunnan välillä, -- taistelu, jota piti jatkettaman puolen
vuosituhannen aiat. Tähän verikasteesen Karjalan ja sen ohessa koko
Suomenkin kansallinen itsenäisyys hukkuu. Novgorod'in liittolaiset
muuttuvat Novgorod'in alamaisiksi; Nevajoen varret ja Vuoksen suut
tulevat Venäläiseksi Karjalaksi, jonka pylväinä ovat Pähkinäsaaren ja
Käkisalmen linnat. Mutta Karjalan takapuoliset kihlakunnat Saimaan ja
Suomenlahden välillä joutuvat Ruotsinvallan haltuun ja muun Suomen
yhteyteen. Viipurin linna on se vahva lukko ja telje, jolla läntinen
maailma sulkee Suomen portit idän rynnäköitä vastaan.

Näin solmitaan "ikuinen rauha" -- pitäisi sanoa: _ikuinen veriviha_ --
Pähkinäsaaressa v. 1323. Tämä rauhanteko jakaa Suomen kansan ja
Karjalan heimokunnan kahteen vihollis-leiriin. Mutta Savonkin
historiassa on tämä rauhanteko merkillinen; sillä itse jakokirjassa
_Savo_ nimi nyt ensi kerran kajahtelee. Niistä kolmesta Karjalan
kihlakunnasta, näet, jotka Ruotsin alle tulevat, on yksi nimeltä
"Savo"; se on Saimaan takainen länsi-seutu, johon uutis-asukkaita jo on
asettunut, -- tuo sittemmin niinkutsuttu Suur-Savo eli Mikkelin seudut.
Pohjoisten vesistöjen tienoot ovat vielä erämaina; mutta niidenkin
suhteen tehdään jako valtakuntien välille, ja niin saapi Savonmaa
ensimäisen rajansa itää kohden. Vaan tämä raja näkyy oikeastaan
halkaisseen sen Savonmaan, jonka me nykyään sillä nimeltä tunnemme.
Ellei uudenaikainen tutkimus erehdy, niin raja v. 1323 pantiin käymään
Pihlajaveden kaakkoiskulmasta melkein luoteista suuntaa Säämingin
kautta ja sitten pitkin Haukivettä Varkauteen ja niin edespäin.
Nykyisen Savonmaan sija ja Savon vesien itä-osa jäi niin-muodoin
itäpuolelle rajaa, s.o. Emä-Karjalan omaksi. Sehän olikin ihan
luonnollista sen-aikuisten asutus-olojen kannalta.

Tämä raja ei kuitenkaan jäänyt pysyväiseksi, vaan siirrettiin pian itse
teossa paljoa idemmäksi. Millä tavoin tämä tapahtui, sitä emme tiedä;
sillä sen aian taistelut Savonmaalla tuskin hämärinä haamuinakaan
näkyviin tulevat. Vaan että taisteluja on ollut, saamme varmuudella
arvata. Ruotsin Karjalaiset Suur-Savosta ovat tunkeuneet eteen päin, ja
Venäjän Karjalaisten on täytynyt väistyä. Niin oli alkanut tuo pitkä
riita ja tora veljesten välillä kahden puolen valta rajaa.

Ensimmältä se ei ollut kuin vaan asukasten riita kalavesistä ja
oravametsistä, -- useinkin turhanaikainen

    "tora totkusista
    Artti ahven-maimasista".

Mutta vähitellen siitä karttui ankaraa sodan aihetta niiden
valtakuntain välillä, jotka Pähkinäsaaressa olivat jakoa tehneet.



OLAVIN LINNAN SYNTY.


Suur-Savosta oli uutis-asutus jo levinnyt Pihlajaveden ja Haukiveden
rannoille. Nuo lukemattomat pikkujärvet, jotka muodostavat koko välin
ikäänkuin tiheäksi taipalistoksi, olivat askelettain houkutelleet
siirtolaisia eteenpäin koillista kohden. Pienen Jukajärven rannalla oli
kohonnut Savonmaan toinen kirkko, joka suuren pispamme, Maunu Tawastin,
toimella sai ensimäisen pappinsa. Näin kirkollinen järjestys seurasi
uutis-asutuksen jäljissä. Mutta myöskin maallinen valta kulki
rinnatusten hengellisen vallan kanssa, ja Ruotsin kruunu itse oli
astunut uutis-asutuksen etupäähän. Niinpä jo joitakuita vuosikymmeniä
rauhanteon jälkeen tuo Pihlajaveden ja Haukiveden välinen seutu,
Sääminginsalo, jonka ohitse raja kulki, oli kruunun omaisuutena.
Mahtava Suomen laamanni Niilo Tuurenpoika, -- hän joka toimitti
Suomenmaalle osallisuuden kuninkaan-vaaleissa ja itse tavan-takaa tätä
oikeutta viljeli --, oli silloin isäntänä Viipurin linnassa ja nautitsi
läänityksenä myöskin Sääminginsalon kruununtilaa läänin pohjoisilla
erämailla. Vaan kun Niilo Tuurenpoika uusissa kuninkaanteko-puuhissaan
kaatui Turun linnan edustalla v. 1365, annettiin Sääminginsalo
särpimen-avuksi Vexiön pispalliselle istuimelle Ruotsiin, kuitenkin
sillä ehdolla, että jos joskus maailmassa eri pispan-istuin Karjalan
puolella syntyisi, tämä omaisuus tulisi Karjalan pispain haltuun.
Niinkuin näkyy, oli jo silloin ruvettu ajattelemaan Suomenmaan
jakamista kahteen hiippakuntaan.

Kuluipa taas vuosisadan aiat. Valtiolliset rettelöt Ruotsin
valtakunnassa olivat aivan vähän tuntuneet Savon kaukaisille
salomaille, eikä Venäjänkään puolelta suurempia vaaroja ollut uhannut.
Mutta silloin alkaa maailman olot muuttua. Moskovan valta-istuimelle on
noussut Iivana Vasilinpoika, joka jälleen yhdistää kaikki Venäjän alat
suureksi tsaarikunnaksi. Ruotsissa taas on Unioni katkaistu ja
Skandinavian valtakuntain eripuraisuus tekee tuon paisuvan
Venäläis-vallan kahta pelättävämmäksi. Näissä vaikeissa oloissa
vanhempi Steen Stuure johtaa Ruotsin hallitusta, ja hänen ystävänsä,
ritari ja valtaneuvos Eerik Akselinpoika Tott, istuu Viipurissa,
itäistä rajaa valvomassa. Näistä kahdesta Tott on vanhempi ja arvossa
melkein etevämpi. Hän on jo valtio-seikoissa paljon kokenut mies tämä
mahtava Viipurin isäntä, -- syntyperältänsä Tanskasta kotoisin, missä
hänen isänsä aikoinaan oli valtakunnan marskina ollut, mutta äitinsä
kautta Ruotsalaisena ja Ruotsin ylimyskuntaan liittyneenä. Hänen
nykyinen avio-puolisonsa, rouva Elina Kustaantytär Stuure, on
valtionhoitajan isän-orpana, ja senkin vuoksi Steen herra on voinut
turvallisesti jättää Suomenmaan puolustuksen hänen haltuunsa. Vuoden
1473 paikoilla nyt sota alkaa Venäjän kanssa. Rajan laajuuden vuoksi on
maan puolustus varsin vaikea, ja vaikka Ruotsista tulee valtionhoitajan
lähettämä apujoukko, ei ole noilla syrjäisillä Savon seuduilla
tarpeellista suojaa. Silloin Eerik Akselinpoika lähtee ylös
Savonmaalle, katsomaan soveliasta linnan asemaa. Sääminginsalon
vieressä on pieni luoto itse Kyrönsalmen virrassa, missä pohjoisten ja
koillisten erämaiden vedet purkauvat Pihlajaveteen ja sen kautta
Saimaasen. Venäläiset moittivat, että paikka oli heidän; siitä muka
Karjalaisten vanha tie kulki pohjan perille. Mutta Eerik Akselinpoika
heti näkee paikan tärkeyden ja päättää siihen panna lukon, joka voipi
estää Venäjän vallan etenemistä länteen ja pohjaseen. Näin syntyy Savon
"Uusi linna" v. 1475.

Alussa se ei ollut kuin puinen varustus, joka ensi hätään
laitettiin Savonmaan suojelukseksi. Vaan kaksi vuotta myöhemmin
vahvempi kivinen linna rakennettiin sijaan. Tott hankki 16 taitavaa
muurimestaria ulkomailta; sillä kivisten linnain rakentaminen ei ollut
kotiteollisuutta Suomenmaassa. Hän läksi itse sinne asemiehinensä,
rakennus-työtä varjelemaan; sillä Venäjän Karjalasta tehtiin alituisia
rynnäköitä ja viholliset olivat joka paikassa väijyksissä. Joka kerta,
milloin työväki pantiin lotjilla tuomaan hiekkaa, kiviä ja kalkkia,
täytyi kuhunkin alukseen panna parvi sotaväkeä ja 12 tai 14 Tottin omia
ritarillisia palvelijoita täysissä aseissa ja haarniskoissa. Se oli
melkein niinkuin Jerusalemin muurien rakennus Nehemian aikana.

Näin nousi linnan kivinen muuri; tornit kohosivat, kuvastellen
Kyrönsalmen syvissä aalloissa; muut tarpeelliset huoneet, kellarit ja
vara-aitat varustettiin. Mutta maallisen vahvuuden ohessa tarvittiin
taivaallisten valtain suojelus. Tuo pohjoisilla mailla kuuluisa ja
kunnioitettu pyhä, Norjan muinainen kuningas Olavi, valittiin linnan
patroonaksi, ja Savon varustukselle annettiin nimi "Pyhän Olavin
linna". Vaan itsellensäkin oli Eerik Akselinpoika tässä nostanut
muistopatsaan. Muutaman käytävän seinään vastapäätä "kuninkaan-salia"
hän antoi muurata kivisen taulun, jossa luettiin näin kuuluva
kirjoitus:

"Anno 1475 minä Eerik Akselinpoika Ritari rakennutin tämän linnan,
Jumalalle ylistykseksi, pyhälle Kristin-uskolle vahvistukseksi. Silloin
vaimoni nimi oli Elina Kustaantytär Lagmansöö'n rouva".

Tämän seinäkirjoituksen ylipuolella olivat aviopuolisojen vaakunat,
nimittäin Stuure-vaakuna ja Tott-vaakuna.

Uuden linnan suojassa alkoi uutis-asutus näillä tienoilla vahvistua;
Säämingissä syntyi Savon kolmas seurakunta, ja muinaistaru kertoo Eerik
Akselinpoian tuoneen Ruotsalaisiakin asukkaita uuden voittomaan
vahvistukseksi. Pian sen jälkeen Eerik Akselinpoika kuoli Viipurissa v.
1480. Vähän aikaa nyt oli rauhallisemmat menot rajan puolella. Mutta
sodan myrsky-pilvet kokoontuivat yhä synkemmiksi, kunnes v. 1495
puhkesivat hirveään tuuliaispäähän. Iivana väitti, eikä aivan syyttä,
että Pähkinäsaaren rauha oli rikottu. Raja oli siirretty itään päin,
uusi linna oli vastoin rauhan-sovintoa näille maille rakennettu,
vieläpä rakennettu semmoiseen paikkaan, jonka tsaari luki omaksi
alueeksensa. Näin ollen, pitäisi Ruotsalaisten muka takaisin
antaa nuo kolme Karjalan kihlakuntaa, mitkä olivat ennen muinoin
ystävyyden-lahjaksi saaneet. Semmoinen oli Iivanan ajatus, ja hänen
todistajanansa oli 60,000 miehen armeija, joka vyörrytettiin Viipuria
vastaan. "Viipurin pamaus" tosin pelasti tämän tärkeän rajalinnan,
mutta sota levisi pitkin koko valtarajaa perimmäiseen pohjaan asti.
Nytpä vasta saatiin kokea, minkä hyvän työn Tott oli Savonmaalle
tehnyt. Venäläinen parvikunta karkasi tähänkin maakuntaan; mutta
Savonlinnan vouti, Pietari Niilonpoika, lähti ritaripalvelijain ja
rahvaan kanssa vihollista vastaan ja karkoitti päällekarkaajat rajan
yli. Seuraavana talvena tuli isompi voima, joka alkoi linnaa piirittää.
Steen Stuure, joka nyt oli Suomeen tullut, oli siihen aikaan lähettänyt
Olavinlinnan vahvistukseksi 70 huovia, ja nämä, jotka eivät aavistaneet
vihollisten sitä silloin saartavan, joutuivat melkein kaikki
Venäläisten käsiin. Mutta linna Kyrönsalmessa ei kumminkaan kukistunut;
Tott'in sepittämä lukko ei särkynyt, -- ja Ruotsin valta Savossa
säilyi.

Näin Pyhän Olavin linna oli ensimäisen koetuksensa kestänyt.



SAVONLINNAN IHMEET.


Olipa kummallinen seutu tuo rajalinnan paikka erämaiden liepeessä.

Näin kertoo Olaus Magnus, Upsalan entinen arkkipispa, joka on lähtenyt
Opinpuhdistusta pakoon eteläisille maille ja siellä julkaisee
kuvallisen maatieteensä Ruotsin valtakunnasta, sen kansoista ja
luonnon-ilmiöistä.

Kaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin vallan alueella, on
linna, joka Uudeksi linnaksi nimitetään. Se on ihmeteltävällä nerolla
rakennettu, kerrassaan luonnon ja taiteen vahvistama, seisoen
ympyriäisen kallion päällä. Yksi ainoa portti siitä viepi länttä
kohden; portin edustalla on lautta-silta, vahvoilla rautavitjoilla
kiinnitettynä, ja tämä aina yöksi vedetään koneiden avulla rantaan, --
tosin ankaralla työllä väkevän virran tähden. Tuo leveä joki, joka
siitä ohitse kulkee on syvyydeltään tutkimaton. Se tulee kaukaisista
järvistä, Vienan "valkoisesta" merestä saakka; vaan linnan kohdalta se
on mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät,
lohet ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeä-lihaiset kalat,
ovat ihan mustia, mutta kuitenkin hyviä ma'ultansa. Lahnakin siinä
virrassa on kesällä musta, vaikka talvella valkoinen. Ja kun joki
sitten purkauu, kulkien Viipurin ohitse, se muuttaa itse järvenkin
mustaksi.

Muitakin kummia täällä toisinaan nähdään. Kova on isännyyden virka
täällä vihollis-vallan kynnyksellä, kova myöskin laki, jonka alla
linnanväki elää. Jos vartia nukkuu asemaansa, hän syöstään säälimättä
tornin harjalta virtaan. Surma ja perikato ovat siis aina tarjona sekä
päällikölle että hänen miehillensä. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä
käypi kummallinen aave. Silloin, näet, ilmestyy virran aaltojen päälle
neitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta
häiritsee, ikäänkuin Seirenien tavalla houkutellen ihmis-parat
luoksensa.

Semmoinen on Uusi linna Suomen perimmäisillä rajoilla, semmoinen virta
ihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.

Muutkin olot näillä syrjäisillä rajaseuduilla ovat kyllä omituisia.
Kummankin puolen asukkaat tekevät alituisia ryöstöretkiä toistensa
maille. Venäjän-puoliset silloin kulkevat pitkissä köykäisissä
veneissä, 20 tai 25 henkeä kussakin, erämaiden vesiä myöden; missä
vesimatka loppuu, kantavat veneensä hartioillaan taipaleen yli, kunnes
tulevat toiseen vedenjaksoon. Suomen-puoliset samoin tekevät yhtäläisiä
retkiä Venäjän alueelle. Vaan kumpaistenkin retket vähemmin
tarkoittavat sotaa kuin ryöstöä. Rosvoaminen on osa näiden seutujen
elinkeinoista. Niin hurjia ovat senpuoliset maan-asukkaat, että
kuninkaan on täytynyt kovan rangaistuksen uhalla kieltää heitä
pitämästä kotosellaan varsinaisia sota-aseita, niinkuin peitsiä,
miekkoja ja tapparoita, ett'eivät keskenänsä surmatöitä tekisi.
Ainoastaan kirveitä ja työ-aseita saavat viljellä kotitarpeiksensa, ja
heidän rakennuksensa ovatkin ihmeteltäviä. Vaan vihollisen läheisyyden
vuoksi täytyy kumminkin olla jonkinlaisia puolustus-aseita. Suomalaiset
ovat tarkkoja joutsimiehiä, ja käsivarren voimilta ovat sangen väkeviä,
joka tulee siitä, että juovat paljon ja hyvää olutta. Kun nyt
viholliset tekevät päällekarkauksia, he heitä ensin kaukaa vastustavat
nuolilla, joita joutsista ja lingoista lennätetään. Kun lähemmäksi
tullaan, viskataan tarkalla kädellä kivi, joka vahvaan hihnaan on
kiinnitetty, taikkapa heitetään suopunki, semmoinen jolla metsän elämiä
kiedotaan. Sitten ryhdytään pitkiin keihäisin, joiden kärjet ovat
tulessa karkaistut tai nauloilla teroitetut. Miehet ja naiset ovat yhtä
ankarat puolustus-työssä, ja kellä ei muuta asetta ole, hän viskaa
verkkoja ja kalalippoja vihollisen pään yli, temmaten vastustajansa,
jopa ratsumiehenkin, kumoon. Mutta suurimmaksi avuksi ovat
Suomalaisille heidän vihaiset koiransa, joita Venäläisten hevoset yhtä
paljon pelkäävät, kuin Persian ratsut ennen muinoin kammoivat kameleja.
Sillä nämä koirat ovat opetetut karkaamaan hevosten turpaan, jolloin
ratsu nousee takajaloillensa ja viskaa miehen maahan.

Näin mellastellaan pitkin Suomen itä-rajaa, Karjalan kyläkunnissa ja
Savon sydänmailla.

Vaan palatkaamme vielä hetkisen aiaksi takaisin Savonmaan
kummitus-taruihin. Pari vuosisataa sen jälkeen, kun Olaus Magnus uutena
Pliniona kirjoitti merkilliset juttunsa "Arx nova'n" ihmeistä, on
Säämingin pappi kaikessa hiljaisuudessa piirtänyt kirkonkirjaansa
seuraavan muistelman:

Hamasta linnan rakentamisesta asti on siinä aina elätetty musta oinas,
niin että toisen perästä aina toinen uusi on hankittu, ja kun
Venäläiset Ison-Vihan aikana pitivät linnan hallussansa, hekin samoin
hoitivat linnan mustaa oinasta. Vaan nyt viime kesänä eli v. 1728 on
Olli päässyt linnasta ulos sillalle, josta tuiskahti virtaan ja hukkui,
ja sen perästä ei ole toista enää hankittu.

Muuta emme tiedä Savonlinnan mustasta oinaasta, joka vasta kuollessaan
tuli kuuluisaksi ja pantiin kirkon-kirjaan. Kenties se ei ollutkaan
aivan epäkirkollista alkuperää. Kenties se oli ollut tuon taivaallisen
Pyhän Olavin halpa, maallinen edustaja.



POHJOIS-SAVON ASUTUS.


Säämingin kirkko oli nähtävästi perustettu samaan aikaan kuin linnakin
sen läheisyydessä syntyi. Se oli Savon kolmas kirkko, Katholisen uskon
viimeisenä etuvartiana koillista kohden. Idässä Kreikan usko vallitsi,
pohjasessa erämaiden Lappalaiset vielä palvelivat seidojansa ja
kysyivät noita-rumpunsa enteitä. Samoin la'in ja oikeuden valta tuskin
oli olemassa noilla pohjoisilla kalavesillä, joiden omistamisesta kesti
riitaa Venäjänpuolisten kanssa. Nimet "Koiruus" ja "Konnuus" ja
"Varkaus" ovat vielä muistomerkkeinä näiden aikojen hurjista
laittomuuden oloista. Linnan suojassa arvattavasti väestö maakunnan
etelä-osassa voimakkaasti karttui; mutta se ei voinut levitä niihin
kaukaisempiin seutuihin, joissa yhteiskunnallisen järjestyksen turva
vielä puuttui. Asuttu maailma ulottui kenties Rantasalmelle asti.
Leppävirroilla kumminkin jo alkoi Tapion havu-hiipan yksinomainen
hallitus.

Tulipa silloin toinen aika. Unionin side, joka oli koettanut yhdistää
Skandinavian kolme valtakuntaa suureksi pohjoismaiden monarkiaksi,
katkesi lopullisesti. Samaan aikaan tuo vieläkin suurempi hengellinen
monarkia, jonka pääkaupunkina Roma oli, meni kappaleiksi, ja Suomenmaa
Ruotsin kanssa sai puhdistetun uskon-järjestyksen. Nämä mullistukset
eivät tapahtuneet ilman taisteluitta. Mutta kaukaisella Savonmaalla ei
paljon tietty suuren maailman meteleistä, niin kauan kuin rauha
itä-naapurin kanssa rikkumatta pysyi, ja senpä tähden aikakirjoissa ei
puhuta erittäin mitään, kuinka Kustaa Vaasa sai tämän seudun haltuunsa
ja kuinka Luther'in oppi täällä astui Katholisuuden sijaan. Oikeastaan
Savo, vaikka omalla linnalla varustettuna, yhä vielä luettiin Viipurin
linnan lääniin ja seurasi sen vaiheita. Kun Kustaan Saksalainen lanko,
Hoijan kreivi, sai Viipurin läänitykseksi, hän samassa myöskin tuli
Savon haltiaksi. V. 1534 Hoijan kreivi pakeni Lybek'iin, ja Kustaan
täytyi antaa sotavoimalla takaisin-valloittaa tämä langon-lahja.
Savonlinnanpa Eerik Fleming tavallisella sukkeluudellaan pian sai
kreivin väeltä anastetuksi; Viipurin linna teki enemmän vastusta. Mutta
kun kaikki oli suoritettu, pyysi Niilo Grabbe, joka oli pantu Viipurin
isännäksi, että Savon linna ja lääni jäisi yhä vielä Viipurin alle,
niinkuin vanhastaan oli ollut. Kustaa kuningas ei sanonut seudun
seikkoja tuntevansa, mutta suostui toistaseksi Grabben ehdotukseen;
Savonlinnasta piti toimitettaman Viipuriin, mitä siellä tarvittaisiin,
ja Viipurista piti lähetettämän Savonlinnaan suoloja, humaloita, verkaa
ja muuta, jota ei Savossa ollut. Savonlinna siis oli Viipurin suhteen,
niinkuin metsätorppa talon rinnalla. Koko Savonmaa oli hallintonsa
puolesta niinkuin kappelikunta emäpitäjän sivulla.

Mutta pian Kustaa kuningas alkoi huomata, että Savonmaasta voitaisiin
jotakin muuta tehdä. Erämaiden asuttamisella oli valtakunnan raja
vahvistettava Venäjää vastaan, ja tämän toimen johtajaksi oli
Savonlinnan isännäksi pantava joku jäntevä ja kelvollinen Suomen mies,
joka hyvin tuntisi maan ja kansan. Kuningas siihen virkaan valitsi
Kustaa Fincke'n Sonniemen herran. Tämä oli sukunsa ja nimensäkin
puolesta oikeastaan Suomalainen; sillä isän-isä oli ollut Klaus
Rankonen Mälkkilän herra, ja nimi Fincke oli myöhemmin otettu
isän-äidin mukaan. Pait sitä hän jo pari vuotta ennen oli näillä
seuduin virkaa pitänyt, Viipurin linnanisännän apulaisena, kun hän nyt
v. 1547 sai itsenäiseen hallintoonsa Savonmaan linnan ja läänin.
Soveliaampaa miestä ei olisi voitu löytää kuninkaan tarkoitusten
täyttämiseen. Kustaa Fincke on lähtemättömillä kirjaimilla piirtänyt
nimensä Savon historiaan; sillä hänen toimellansa on Pohjois-Savo
tullut Suomenmaalle valloitetuksi.

Kuitenkin oli jo muutamia vuosia ennen ensimäinen alku tehty pohjoisten
erämaiden asuttamiseen. "Suomalainen Klemetti Kirjuri", joka siihen
aikaan oli käskynhaltiana Savonlinnassa, oli Savolaisten "Lappiin",
niinkuin näitä aloja silloin vielä nimitettiin, perustanut talon, jonka
tarkoituksena oli suojella rajaa Venäjän-puolisten vaatimuksia ja
anastuksia vastaan. Fincke nyt ehdotteli, että Klemetin uutis-talosta
tehtäisiin kuninkaan-kartano, jossa erinäinen nimismies saisi
asuntonsa, niin että koko tämä seutu, johon jo oli alkanut muitakin
uutis-asukkaita siirtyä, tulisi erinäiseksi pitäjäksi. Näin tehtiinkin.
Kartano, jonka Klemetti Kirjuri oli perustanut, oli Tavisalmi nimeltä,
nykyisessä Maaningan pitäjässä, ja sen mukaan tuo uusi hallinto-pitäjä
nimitettiin Tavisalmen pitäjäksi. Fincke'n toimesta ja kehoituksesta
nyt Savon miehet alkoivat rakentaa vakinaisia asumuksia näillä
erämailla, missä tähän saakka olivat vain kesäaikoina kalassa käyneet.
Uutis-asutus hyvin menestyi, -- eikä aikaakaan, niin täytyi ajatella
eri kirkon rakentamista Pohjois-Savon siirtokunnalle. Jo Helmikuussa
1552 saattoi Fincke kirjoittaa kuninkaalle, että kirkko Tavisalmen
pitäjässä oli valmis ja kaipasi pappia sekä kaikenlaista
jumalanpalveluksessa käytettävää kalua. Tuo uusi herranhuone ei ollut
samalla paikalla kuin knninkaan-kartano, josta pitäjä oli nimensä
saanut, vaan nähtävästi 3 1/2 peninkulmaa etelämpänä, eräässä
Kallaveden niemekkeessä, jonka nimi oli Kuopionniemi. Aikojen kuluessa
seurakunta tästä sai nimen: Kuopio, vaan tähän aikaan sitä vielä
nimitettiin Tavisalmeksi, niinkuin hallinto-pitäjääkin. Se oli
Savonmaan neljäs kirkkokunta, ja sen ensimäiseksi kirkkoherraksi tuli
Esko Kauhanen. Samaan aikaan löytyi jo Rantasalmellakin kirkko; mutta
tämä vielä muutamia vuosikymmeniä pysyi kappelina Säämingin alla.

Näin oli kirkollinen ja yhteiskunnallinen järjestys istutettu Savon
pohjoisille perämaille, ja Savolaiset uutis-asukkaat jo alkoivat
tunkeuda ulkopuolellekkin oman maakuntansa rajoja, nimittäin
Hämäläisten erämaille länteen päin ja Oulujärven rannoille pohjaseen.
Venäjänpuoliset taas tosin katein silmin katselivat, kuinka nuo ihanat
metsät ja kalavedet, joihin luulivat itsellänsä oikeutta olevan, nyt
joutuivat Suomenpuolisten haltuun; he sen vuoksi tavan-takaa karkaavat
uutis-asutusten päälle pitkin rajaa, polttaen talot ja surmaten
ihmiset. Mutta siihen leikkiin olivat Savolaiset vanhastaan tottuneet,
ja hämmästymättä he jatkoivat sen suuren viljelys-työn, jonka olivat
aloittaneet. Emme kuitenkaan saa uskoa, että vielä tähän aikaan asutus
oli aivan tiheä tai viljelys varsin vahva. V. 1557 kerrotaan, että
kesätietä ei vielä ulottunut edemmäs pohjaseen kuin Joroisiin.
Joroisista Tavisalmen kirkolle oli 20 vanhaa peninkulmaa, ja sitä väliä
yksinäinen mies ainoastaan vaivalla saattoi kulkea, ennenkuin järvet ja
suot olivat jäähän menneet. Tavisalmelta maakunnan pohjoisrajaan oli 17
peninkulmaa ja koko sillä välillä korkeintaan 10 taloa, ja siitä
pohjoisempana Oulujärven rantaan asti ei ollut ainoatakaan asukasta.

Sen-laatuinen oli Pohjois-Savon uutis-asutus Kustaa Vaasan aikana. Nyt
vasta tämä maakunta oli saanut sen laveuden ja tärkeyden, että sitä
sopi itsenäisenä lääninä pitää ja hallita. Lääni oli jaettu kahteen
voutikuntaan ja kuuteen hallinto-pitäjään eli nimismies-piiriin, joista
jokainen, paitsi Tavisalmi, käsitti neljä neljäskuntaa. Saattaa kenties
olla hupainen kuulla, mitkä nämä hallinto-alueet olivat.

_Moision_ pitäjä, joka toisinaan myöskin nimitettiin Pellosniemen tai
Kiialan pitäjäksi, käsitti nykyisen Ristiinan ja etelä-osan Mikkelin
seurakunnasta, ja sen neljäskuntina olivat: Kiialan, Halilan,
Pellosniemen ja Pitkälahden alueet. _Visulahden_ eli Sairilan pitäjään
kuului Norolan, Remojärven, Mälkkälän ja Vuolingon neljäskunnat.
_Juvan_ eli Partalan pitäjän neljäskuntina olivat Juva, Joroinen,
Koikkala ja Vesikansa. _Säämingin_ eli Liistensaaren pitäjän
neljäskunnat olivat nimeltä Sääminki, Haapala, Itälahti ja Puumala, ja
_Rantasalmen_ pitäjän neljäskunnat nimitettiin: Rantasalmi, Putkisalmi,
Tuusmäki ja Keriharju. Mutta uudessa _Taivassalmen_ pitäjässä, jonka
asutus vielä oli heikko, ei ollut kuin kaksi neljäskuntaa, nimittäin
Saamiaisten piiri Leppävirtain puolella ja Savilahti Kuopiosta
pohjaseen päin.

Kullakin pitäjällä oli nimismiehen asuntopaikkana joku kuninkaan
kartano, jonka mukaan pitäjä toisinaan nimitettiin. Semmoisia olivat
nuo ylempänä mainitut nimet: Kiiala, Sairila, Partala, Liistensaari.
Kussakin neljäskunnassa oli hallintomiehenä eräs neljännysmies. Vihdoin
jaettiin neljäskuntakin kymmenkuntiin, joiden kunkin etupäässä seisoi
talonpoikainen "kymmenniekka". Kussakin voutikunnassa oli maavouti
yleisenä virkamiehenä, ja koko läänissä oli veron-ylöskanto
linnanvoudin valvottavana. Nämä vähäiset seikat kenties antavat lukijan
johonkin määrin arvata, miltä Savo näytti Kustaa Vaasan aikana.



KARJALAN VALLOITUS JA NUIJA-METELI.


Raja oli nyt vahvistettu, Savon pohjoisetkin vesistöt olivat tulleet
Suomen haltuun. Vaan idän puolella joka hetki vihollinen oli
väijyksissä, -- vihollinen, joka oli Savonsukuinen ja samankielinen
kuin Savon omat asukkaat, mutta yhtä katkera kuin suinkin vento-vieras
vainolainen.

Silloin Juhana kuningas käsitti ajatuksen, että Venäjän Karjala oli
valloitettava ja Suomeen yhdistettävä. Sota syttyi, joka kesti koko
hänen hallituskautensa. Käkisalmi valloitettiin ja toivo heräsi, että
Pähkinäsaaren rauhanteon hajottama Karjalan kansa nyt yhdistyisi saman
hallituksen alle. Niinpä Juhana kuningas entisen eripuraisuuden
muistoksi antoi Karjalan maakunnalle vaakunan, jossa kaksi nostettua
käsivartta heristivät asetta vastatuksin; toinen käsi piteli Suomen
suoraa miekkaa, toinen Venäläistä köyryistä sapelia. Nyt ne muka
kumpainenkin olivat rauhaan liitetyt yhden kruunun alle. Vaan tämä oli
toki liian aikainen toivo. Tarkoitettu yhdistys ei silloin vielä
tullutkaan toimeen. Täyssinän rauhanteossa v. 1595 valtaraja yhä
pantiin käymään pitkin Savon itäistä kylkeä, niin että Pohjois-Savossa
mahtava Pisavuori Nilsiässä oli raja-aidan viimeisenä pylväänä.

Juhana kuninkaan sodassa olivat Savolaisetkin ottaneet vilkasta osaa;
sitäpä epäilemättä tarkoitti se vaakuna, joka siihen aikaan maakunnalle
annettiin, tuo kultainen jännitetty joutsi. Linnan-isäntäin johdolla
oli, näet, Savon rahvas toisinaan retkeillyt Aunukseen saakka. Toiselta
puolen taas Pohjois-Karjalan sissikunnat olivat tuontuostakin
ryöstäneet Savolaisten uutis-asutuksia Tavisalmella. Ihmisten mielet
olivat hurjistuneet; veren ja saaliin himo oli astunut uutteran
viljelys-toimen sijaan.

Toisenkin, vielä ikävämmän haitan oli sota synnyttänyt. Useat
talonpoiat Savossakin olivat ottaneet vasta-palvelusta tehdäksensä,
vapauttaen sillä tavoin talojansa veron-velvollisuuksista ja saaden
lisäksi oikeuden ylöskantaa eläkettänsä, niinkutsuttua linnaleiriä,
muilta talonpoi'ilta. Nämä talonpoikaiset "knaapit", jotka virkamiesten
kanssa kilvan rasittivat köyhempiä veljiänsä, kylvivät vihan karvaat
siemenet maakunnan kotoisiin oloihin. Rauha vihdoin tuli, mutta rasitus
ei kuitenkaan vähennyt. Kansa tuskauntui ja sisällinen sota syttyi. Se
oli tuo tunnettu Nuijakapina, alkuvuodelta 1597. Pohjanmaalta se oli
levinnyt Rautalammille, joka siihen aikaan käsitti Viisasaaret ja
Saarijärvet eli Hämeenmaan koko pohjoiskulman, ja jonka asukkaat olivat
Savon sukua. Rautalammilta kapinan liekki helposti levisi sekä Hämeesen
että Savoon.

Vanha raajarikko soturi, Götrik Fincke, oli siihen aikaan
käskynhaltiana Savonlinnassa. Hän oli tuon ennen mainitun Kustaa
Fincke'n poikia, luonteeltansa lempeä ja epäilemättä maakunnassa
rakastettu. Hän sen vuoksi oli vakuutettu, että Savon asukkaat
asettuisivat la'illisen järjestyksen puolelle, jos Nuijamiehet
yrittäisivät tunkeumaan hänen lääniinsä. Mutta siinä toivossa Fincke
kokonaan pettyi. Yht'äkkiä leimahti kapina ilmi tuleen Suur-Savossa.
Kohta sen jälkeen Pohjanmaalta tulleet lähettiläät nostattivat
Pieksämät, Joroiset ja Juvat. Tavisalmenkin miehet jo jännittivät
joutsensa. Joka paikassa virkamiesten ja knaappien talot ryöstettiin ja
poltettiin.

Rohkeat olivat talonpoikien tuumat. Kaikkien maakuntain rahvas oli
aseisin nostatettava, Kaarlo herttuan ja Ruotsin hallituksen puolesta,
herra Klaus Fleming'iä ja hänen huovejansa vastaan. Pohjan Kyröstä
alkaen oli koko maa suljettava yhteen apajaan; Savolaisten piti
etenemän Viipurin läänin ja Uudenmaan kautta, ja kaikkien
nuijajoukkojen oli yhtyminen Turun linnan edustalle. -- Eikö hurskas
Götrik Fincke, Savolaisten hyvä ystävä, tahtoisi ruveta nuijamiesten
puolelle rahvaan sortajia vastaan? -- Tästä asiasta lähetettiin
Joroisista kirje Savonlinnaan. Mutta Fincke'n vastaus oli julma,
niinkuin aian tavat yleisesti; sanansaattajilta hakattiin kädet poikki,
-- ja ennen pitkää oli linnan sotaväki ajanut kapinoitsijat joka
paikassa hajalle. Viisisataa Savon talonpoikaa mainitaan tässä
metelissä surmansa saaneen, ja vaikka Fincke koetti lievittää koston
ankaruutta, harjoitettiin nyt sotaväen puolelta hirveitä väkivallan
töitä. Itse rahvaskin linnan lähiseuduilta liittyi sotaväen kanssa
ryöstöä varten. Se oli uutta vihan kylvöä, jonka puhdit vielä vuosia
jälkeen päin riehuivat.

Vasta kun Kaarlo herttua oli voiton saanut koko Suomenmaassa, ja kun
hän, kuninkaaksi tultuansa, uudisti sodan Venäjää vastaan Karjalan
omistamisesta, silloin Savon asukkaille jälleen syntyi suuri yhteinen
tehtävä, joka mielet yhteen sovitti. Käkisalmi valloitettiin v. 1611 ja
seuraavana vuonna Pähkinälinnakin. Tarkoitus oli levittää Ruotsin
valtakunta Äänisjärveen, Vienaan ja Ruijaan asti. Mahtava Suomen valta
oli siis rakentumaisillaan, -- ja jos Stolbovan rauhanteko ei kaikkia
toiveita täyttänytkään, oli kumminkin nyt avarat alat Suomen
kansallisuudelle voitettu.



RAUHALLINEN VUOSISATA SAVOSSA.


Kun Käkisalmen lääni oli valloitettu ja Ruotsin valtakuntaan
yhdistetty, alkoi Savonmaalle levollinen aikakausi, jonka laatuista se
ei ennen milloinkaan ollut kokenut. Venäjän raja oli nyt kaukana.
Entiset riitaveljet, Kreikan-uskoiset Karjalaiset, olivat isommalta
osalta lähteneet uutta hallitusta pakoon, Käkisalmen läänistä ulos, ja
sijaan siirtyi Lutherilaisia uutis-asukkaita Suomen puolelta, niinpä
Savostakin. Rakkaan rauhan päiväpaisteessa versoi viljelys versomistaan
Saimaan ja Kallaveden rannikoilla. Seurakunnat täytyi pian jakaa toinen
toisensa perästä karttuvan väestön tähden. Näin syntyi 17:nnen
vuosisadan keskipaikkoihin asti kahdeksan uutta kirkkopitäjää.
Ensimäinen oli Puumala, jo v. 1617. Sitten seurasivat Iisalmi, Sulkava
ja Joroinen vielä suuren Kustaa Aadolfin hallitessa, sekä Leppävirrat
ja Kerimäki holhoja-hallituksen aikana, ja vihdoin Ristiina ja
Kangasniemi Kristiina kuninkaan hallitessa. Kaikkiansa oli nyt Savossa
14 kirkkoherrakuntaa; sillä Kustaa Vaasan aikuisten neljän lisäksi oli
Juhanan hallitessa tullut Rantasalmi ja Pieksämäki.

Rauhallista aikaa tämä oli siinä merkityksessä, ett'ei Savon miesten
enää tarvinnut joka hetki odottaa vihollisten päällekarkausta omiin
kyläkuntiinsa. Muutoin oli kyllä tarpeeksi, jopa liiaksikin, sotaista
harjoitusta. Laiska-Jaakon kanssa elusteltiin hetken aikaa
Novgorod'issa. Sitten käytiin Kustaa Horn'in kanssa Liivinmaata
valloittamassa ja seurattiin sankari-kuninkaan, Kustaa Adolfin retkillä
Preussiin ja Saksaan saakka, Veikselin, Elbe'n ja Tonavan rannoille.
Yhä avarammalle sodan leimu loisti. Juutin-rauman ja Karpatien välillä
ei ollut sitä seutua, jota Suomalainen soturi ei olisi oppinut
tuntemaan marssiessaan, taistellessaan. Usein tuntui lähtö kaukaisille
sotatantereille kyllä kamottavalta, usein rakkaiden kotiseutujen muisto
herätti ikävöimistä. Mutta olihan toisinaan hupaistakin köyhän Savon
poian herrastella rikkailla etelämailla, juoda Katholis-pispain viinit
ja unohtaa kotoiset kaljat.

Kerran kuitenkin tälläkin aikakaudella vaara uhkasi Savon omia aloja.
Se oli v. 1656. Savon soturit, niinkuin koko muukin Suomen sotavoima,
oli silloin Kaarlo Kustaa kuninkaan kanssa Puolassa. Venäläiset
luulivat soveliaan hetken tulleen, voittaaksensa takaisin, mitä
Stolbovan rauhanteossa olivat kadottaneet. Heinäkuulla muutama
parvikunta samosi Savoon asti, hävitti hirveästi Kerimäellä ja
Säämingissä, poltti Savonlinnan kaupungin ja alkoi itse linnaa
ahdistaa. Vaan maakunta ei ollut miehistä tyhjä, vaikka sotaväki oli
poissa. Talonpoiat, jotka olivat linnan turviin paenneet, valloittivat
äkillisellä rynnäköllä vihollisleirin ja ajoivat piiritys-joukon ulos
Savon rajoilta. -- Mikä eroitus entisten aikain suhteen! Vielä
menneellä vuosisadalla oli vaivaloisesti painiskeltu Venäläisten
kanssa; nyt oli tämmöinen ottelu niinkuin lasten leikkiä. Syy tähän
muutokseen on kyllä selvä. Suomen kansa oli nyt saanut kasvatuksensa
Euroopan suurilla tappo-tantereilla ja oli tullut maailman
sotaisimmaksi kansaksi. Harva se mies, jok' ei ollut joskus palvellut
maailman suurten päällikköin komennon alla. Korkeinta koulua oli käyty,
eikä suotta. Se nähtiin selvästi 1656 vuoden tapauksista.

Miltä Savonmaa muutoin näytti tällä turvallisella aikakaudella? --
Hallinnon puolesta Savo toisinaan luettiin Viipurin lääniin; toisinaan
oli nytkin eri maaherra Savonlinnassa. Sen ohessa syntyi Kristiina
kuuinkaan aikana yksityisiä herraskuntia, joissa joku valtakunnan
ylimys hallitsi ja vallitsi perittävällä oikeudella. Savossa oli sillä
tavoin läänin molemmat päät, etelässä ja pohjasessa, eri läänityksinä
ja molemmat kreivi Pietari Brahe'n hallussa. Niinkutsuttu "Brahelinnan
lääni" käsitti entisen Pellosniemen hallinto-pitäjän, ja siihen aikoi
kreivi rakentaa itsellensä linnan, jonka rauniot vielä säilyttävät
tämän nimen. Savon pohjois-osa taas, Kuopion ja Iisalmen pitäjät,
luettiin Kajaanin vapaaherrakuntaan. Brahe itse kulki useat kerrat
Savossa ja teki parastansa maakunnan hyväksi. Savonlinnan viereen
syntyi maakunnan ensimäinen ja ainoa kaupunki; koskia perattiin;
vihdoin myöskin tuo vanha ajatus yhdistää Saimaan vedet mereen otettiin
uudestaan keskusteltavaksi. Hiljainen, mutta silminnähtävä edistys
havaitaan kaikissa oloissa.

Vuosisadan loppupuolella korjattiin läänitykset jälleen kruunun alle.
Kohta sen jälkeen perustettiin ruotu-laitos. Siinäpä Savon historian
pääkohdat Ruotsin mahtavuuden aikana.



KAKSI VIHAN-AIKAA.


Ruotsin mahtavuuden aikana, jolloin Pähkinälinna ja Käkisalmen linna
olivat raja-varustuksina, ei enää entisellä tarkkuudella hoidettu
Viipuria eikä Savonlinnaa. Tuon tuostakin tehtiin välttämättömät
korjaustyöt. Järjestyksen vuoksi nosto-silta joka ilta vedettiin ylös
Savonlinnan ja Tallisaaren väliltä. Mutta eipä tullut kenenkään
mieleen, että varsinainen vaara, -- ellei joku satunnainen puuska
niinkuin Kaarlo Kustaan aikuinen -- saattaisi enää näihin seutuihin
ylöttyä.

Haikea hairaus! -- Savon piti vielä kerta muuttua raja-maakunnaksi. Sen
piti muun Suomen kanssa kärsiä vihollis-vallan kaikki kauhut. Kahdesti
hävitettynä, se vihdoin oli rikki leikattava riiteleväin valtain
sovittajaisiksi.

Kesäkuussa 1710 joutui Suomen luja lukko, Viipuri, Venäläisten valtaan.
Syksympänä Käkisalmen kävi samoin. Savoa jo uhattiin sekä idästä että
etelästä. Kymmenen-vuotiset ponnistukset suuren sodan kannatusta varten
olivat tämänkin maakunnan voimia näännyttäneet. Katovuosia oli lisäksi
tullut. Kansa alkoi tuskaantua, eikä enää paljon väliä pitänyt, minkä
vallan alle vihdoin jouduttaisiin. Elokuussa Eversti Kaarlo Armfelt
pienen joukon kanssa seisoi itäpuolella Savonlinnaa, vartioimassa
Pulkasalmen tietä. Yht'äkkiä suuri Kasakka-parvi tunkeutui toista tietä
vesien yli ja Armfelt'in täytyi hätäisesti peräytyä linnan turviin.
Venäläiset ajoivat häntä takaa Kyrönsalmelle saakka, missä linnan tykit
heitä tervehtivät.

Tämä vaara kuitenkin jälleen poistui, ja seuraavana vuonna Suomen
sotaväki näytti voitolle tulevan. Armfelt eteni Parikkalaan, jossa löi
Venäläiset parissa tappeluissa. Nieroht pää-armeijan kanssa alkoi
Viipuria ahdistaa, ja Suomalaiset sissit tunkeutuivat Nevajoelle asti.
Vaan armeija jo nieli ja kulutti kaikki mies-voimat Savostakin. Ei enää
ollut niitä aikoja, että Savon maakunta itsekseen olisi osannut
puolustustansa ajaa. Se jäi hetkeksi tapauksista syrjälle, sill'aikaa
kuin vihollinen tunkeutui maamme eteläisiin ja läntisiin osiin. Vihdoin
kuitenkin senkin vuoro tuli. Kesällä 1714, kun Suomen armeija jo oli
peräytynyt Raaheen saakka, kuli Venäläinen sotavoima piirittämään
Savonlinnaa. Päällekarkaus tapahtui tällä kertaa lännen puolelta,
Laitasillan yli, ja kaupunki joutui heti vihollisten valtaan. Linna
ainoastaan kuusi viikkoa kesti Venäläisten pommeja. Kun ei mitään apua
ollut odottamista ja koko maakunta jo oli valloitettu, tapahtui
heittämys Heinäk. 29 p. 1714. Varustusväki sai vapaan lähdön ja
marsitettiin Iisalmen kautta Pohjanmaalle. Savon ruotu-sotaväestä
olivat useat jo karanneet kotiseuduilleen. Toiset seurasivat yhä
Ruotsin lippuja, vaikka isänmaa oli kadotettu. Urhea Longström,
syntyänsä Savon talonpoika, kaatui vihdoin Norjan tunturien kesken.

Rauha tuli vasta seitsemän vuoden perästä. Joulukuussa 1721 Venäläiset
lähtivät Savonlinnasta, ja Savonmaa palautettiin Ruotsin vallan alle.
Vaan sen asema oli ihan toinen kuin edellisellä vuosisadalla. Venäjän
raja alkoi kohta Punkasalmen takana, vaikka koillisessa tosin
Pohjois-Karjala oli jäänyt Suomen yhteyteen. Sitä vastoin oli Viipuri
ja lähin meren-rannikko tullut Venäjän alueeksi. Savolaisten
luonnollinen kauppatie oli siis katkaistu, se tie, jolla Savon terva
oli ulos-viety ja suoloja maahan tuotu. Lappeenrantaan asti voitiin
kulkea niinkuin ennenkin. Siellä oli maaherran asunto, jonka virkapiiri
ulottui Kymen suusta Lieksaan saakka. Mutta Lappeenrannan ja Viipurin
välistä kulki valtaraja, ja Savon kauppa oli tästä-pitäin käytävä
Lappeenrannasta Haminaan, joka oli lähin Ruotsinvallan tapuli-kaupunki.

Tämä oli kyllä hankalaa, mutta ei kumminkaan mahdotonta. Mahdottomampia
oloja oli vielä tulossa.

Synkillä aavistuksilla vastaan-otettiin Savonmaalla sanomat uuden sodan
tulosta v. 1741. Jo samana syksynä Kasakat polttivat sadottain kyliä
raja-pitäjissä. Maaherra Stiernstedt, vanhasta Viipurilaisesta
Theslef-suvusta, koetti rahvaan avulla järjestää maakunnan puolustusta
ja saikin viholliset karkoitetuiksi. Mutta seuraavana keväänä tuli
vielä ankarampi hävitys-puuska, joka levisi Savonlinnan seutuihin
saakka. Paljon ihmisiä pakeni linnan turviin. Mikä kamala näkö-ala
kevät-yön pimeässä vanhan Olavin-linnan harjalta! Ylt'ympäri ainoastaan
palavien kylien ruskea hohde! Varsinainen valloitus tuli kuitenkin
vasta syksyllä, sitten kuin Venäjän pää-armeija jo oli tunkeunut
Helsingin seuduille saakka. Elok. 8 p. 1742 Olavin linna joutui
lopullisesti pois sen vallan alta, jonka vahvistukseksi se oli
rakennettu.

Siihen aikaan ei suinkaan näyttänyt siltä, että Suomenmaa enää palaisi
Ruotsin vallan alle. Keväällä 1743 tosin Ruotsin sotavoima ilmestyi
sekä Oulun seuduilla että Turun saaristossa. Tuuma oli, että
Freudenfelt'in piti tunkeuda Pohjanmaalta Savoon. Mitä Savon miehet
lienevät asiasta ajatelleet, on vaikea sanoa; mutta heidän
virkamiehensä ja pappinsa, Agander'it, Gummerus'et, Mechelin'it ja
Helsingius'et, lähettivät vakojia tiedustelemaan muka "vihollisten"
etenemistä ja käyttivät itseänsä kaikin puolin keisarinnan uskollisina
alamaisina. Rauhanteossa olikin paljon kysymystä, että Savonmaa ja
Pohjois-Karjala nyt liitettäisiin Venäjän voittomaihin. Keisarinnalla
kuitenkin oli muita mielitekoja, kuin lisätä herruutensa loistoa
muutamilla kuivilla kivi-mä'illä Savon syrjäisistä erämaista.
Ainoastaan tuo toistamiseen valloitettu linna täytyi pitää. Sen vuoksi
vedettiin kartalla rajalinja idän, lännen ja pohjan puolella
Savonlinnaa, noin kahden peninkulman kaukaisuudessa. Se oli raja
semmoinen, joka leikkasi talot ja tilukset poikki ja halki. Jos pirtti
oli Ruotsin puolella, saattoipa sauna olla Venäjän valtakunnassa.
Melkein koko Säämingin pitäjä tuli Venäjän alle, lisäksi vähäinen kulma
Rantasalmea ja pitkiä palstoja Sulkavaa ja Kerimäkeä. Eikä kaikin
paikoin perästäkään tietty, missä raja oikeastaan kulki. Taloja oli,
jotka 65 vuotta pysyivät neutralisena alana, eivät kumpaisellekkaan
valtakunnalle veroa maksaneet, eivätkä saaneet käräjä-asioitansa muulla
keinoin ratkaistuiksi, kuin että otettiin oikeuden jäsenet molemmista
valtakunnista.

Savon asema oli nyt todellakin eriskummainen. Sen linna ja sen ainoa
kaupunki olivat vieraan vallan alla. Tämä valta pisti neliskulmaisen
sarven maakunnan sydämmen läpitse. Savon mahtava vesijakso oli
ikäänkuin hammas-saumoihin rikki leikattu. Puumalan-salmi tosin kuului
Ruotsin valtaan, mutta jos siitä lähdettiin pohjaan tai etelään,
kohtasi Venäjän valta. Kaikki entiset kauppapaikat, Lappeenranta,
Hamina, koko merenrannikko Kymen läntiseen suuhun saakka oli vierasta
valtakuntaa. Niin-muodoin Savonmaa ja vielä enemmin Pohjois-Karjala
olivat suljetut umpinaiseen soppeen, estetyt kaikista luonnollisista
liike-väylistä. Näiden seutujen kauppa alkoi tästä syystä kääntyä
Pohjanmaan kaupunkeihin. Mutta hallitus tahtoi, kadotetun Haminan
sijaan, perustaa uuden tapuli-paikan Savon kaupalle; Loviisa
länsipuolella Kymijokea sai Haminan oikeudet, niinkuin Hamina aikoinaan
oli saanut Viipurin oikeudet. Luonnottoman valtarajan lisäksi tuli siis
luonnoton kaupparaja. Se oli hallituksen puolelta täysi todenteko;
sillä vahteja asetettiin Savon ja Pohjanmaan välille, estämään
luvatonta tavaran-kuljetusta. Aian-pitkään ei tämä tosin auttanut;
Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan kauppa kumminkin lopulta kääntyi
Pohjanlahteen päin, jonka rantakaupungit tästä aiasta alkavat rikastua.
Mutta eipä sekään kulku ollut aivan lyhyt eikä aivan mukava; se oli
ainoastaan mahdottomista mahdollisin.

Hallinto-olot eivät olleet iloisia nekään. Se maaherra, jonka oli
valvominen Suomen sydänmaiden edistystä, asui Loviisassa; sillä tämä
oli koko läänin ainoa kaupunki. Sinne sitä oli lähteminen Iisalmelta ja
Pielisjärveltä saakka, läänihallituksen apua etsimään. Yhteys muun
maailman kanssa oli kaikin puolin hankala. Savon ainoa postikonttori
oli Mikkelin kirkonkylässä. Henkinen edistys näytti yhtä mahdottomalta
kuin aineellinenkin. Rantasalmelle koetettiin sijoittaa se
trivialikoulu, joka ennen oli Lappeenrannassa ollut; mutta se ei
tahtonut menestyä.

Todellakin, -- nämä avarat perät olivat niinkuin hukatut Ruotsin
valtakunnan tietämättömiin komeroihin.



KUSTAA III JA YRJÖ MAUNU SPRENGTPORTEN.


Oudot olot synnyttivät outoja mielipiteitä. Toisella puolen valtarajaa
ei asunut vihollisia, niinkuin Kustaa Vaasan aikoina, vaan tuttavia,
ystäviä ja sukulaisia, useinkin saman seurakunnan jäseniä, saman papin
sanankuulijoita. Sama kieli, samat tavat, sama usko, melkeinpä sama
lakikin vallitsi Venäläisessä niinkuin Ruotsalaisessakin alueessa.
Ainoana eroituksena oli eri esivalta, jolle uskollisuutta oli vannottu.
Se tosin vaikutti omiin-tuntoihin, mutta ei paljon tunteisin. Enintä
kumminkin tunnettiin olojen käytännölliset epäkohdat. Eikö olisi
mahdollista saada Savonmaa jälleen eheäksi, saada maakunta jälleen
nostetuksi uupumis-tilastansa?

Tämmöinen ajatus nousi Yrjö Maunu Sprengtportenin nerokkaassa mielessä.
Suomalaisten kansallistunto oli viritettävä, Suomen sivistys ja
viljelys kohotettava, kansan kaikki voimat jännitettävät; olletikkin
oli rajaseutu sekä varallisuudessa että valistuksessa voimistettava ja
sotalaitos pantava mainioon kuntoon. Näin varustettuna Suomi saattaisi
vielä takaisin voittaa kadotetut alansa.

Tuuma semmoinen voitti myöskin nuoren Kustaa III:nnen suosiota; sillä
mitä Suomi voittaisi, sen voittaisi tietysti Ruotsin valtakunta.
Keväällä 1775 Sprengtporten lähetettiin Savoon, uudesta järjestämään
näiden seutujen sotalaitosta. Seuraavana kesänä kuningas itse kävi
Suomenmaassa ja teki silloin joukon uusia sääntöjä, jotka voimakkaasti
vaikuttivat Savonkin edistykseen. Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala
saivat nyt eri maaherransa Kuopiossa. Tuohon muinaiseen Kuopionniemeen,
johon Kustaa Fincke oli rakennuttanut Tavisalmen kirkon keskelle
erämaita, oli nyt kaupunki perustettava kaupan ja vaurastumisen
helpoittamiseksi. Sen ohessa uusi veronlasku säännöllisen ison-jaon
kanssa oli antava Savon uutis-asutukselle uutta voimakasta vauhtia
niinkuin Kustaa Vaasan aikana ennen muinoin. Tämä oli paljon yhtenä
vuonna tehtyä Savonmaan hyväksi. Kun lisäksi muistamme, että samaan
aikaan Sprengtporten järjesti mainion Savon brigadin, perusti
Brahelinnassa sotakoulunsa upseeristoa varten, taivutti Karjalan
asukkaat asettamaan uutta jääkäri-väestöä ja edellä kaiken osasi
kaikkien sydämmiin, sekä ylhäisten että alhaisten, puhaltaa innokasta
isänmaallista henkeä, -- silloin saatamme ymmärtää, mikä uusi elämä oli
alkanut näille rajaseuduille ja niiden asukkaille.

Kesän-aikana oli vilkasta liikettä Brahelinnassa ja sen tienoilla.
Brigadin osastot ko'ottiin, harjoitettiin uusiin sota-liikkeisin,
opetettiin lennättämään tussarin luotia, levittämään jääkäri-linjaa,
rynnäköitä tekemään kallioin ja rämeiden välitse. Nuoret upseerit
oppivat karttojen tekemistä, saivat tutustua rajaseutujen polkuihin ja
portaisin, saivat harjaantua itse sotatieteen kaikkiin haaroihin.
Palkintona oli rakkaan opettajan mielihyvä. Ken parhaiten edistyi, se
joskus talvis-aikana sai seurata Sprengtporten'in kanssa Tukholman
iloiseen hoviin, oppimaan hienompia tapoja, kuin mitä Savossa oli
nähty.

Eikä ollut tämä vilkas elämä satunnaista virkainnon ponnistusta. Uusi
henki oli herännyt, nuoruuden henki, kansallisuuden henki. Suomen
kansan piti kohota Ruotsin kansan rinnalle täyteen tasa-arvoon,
itsenäiseksi jäseneksi vapaassa valtio-yhteydessä. Se oli
Sprengtporten'in ajatus, se oli nuoren Suomen ajatus.

Vaan Kustaa kuningas alkoi epäluulolla katsella tätä outoa innostusta.
"Suomen itsenäisyys" oli jo ennen kuultu sana; se silloin oli merkinnyt
Suomenmaan irroittamista Ruotsista ja liittymistä Venäjään. Saattaisiko
tuo nytkään lopulta muuta merkitä? Ja jos ei innostuksen tarkoitus
olisikkaan semmoinen, saattaisiko Ruotsin valta sittenkään myöntyä
nuoren Suomen pyyteisin? -- Kuningas epäili. -- Vihdoin hän
armollisesti lähetti Sprengtporten'in ulkomaille.

Kymmenen vuotta myöhemmin on jo näkö-ala synkistynyt. Kirkkaan
kevät-päivän sijaan on tullut helteinen, aureinen, myrskyä ennustava
kesä-päivä. Kuninkaan ja Sprengtporten'in väli on auttamattomasti
rikkunut. Jälkimäinen on mennyt keisarinnan palvelukseen. Mitä Kustaa
varosi, on käynyt toteen: "Suomen itsenäisyys" tarkoittaa maan
irroittamista Ruotsin valtakunnasta. Vaan kuningaskin puolestaan tahtoo
toteuttaa 1775 vuoden tuumat. Hän aikoo takaisin-valloittaa kadotetut
osat, korjata rajan epä-mukaisuudet, antaa Suomalaisille, jos ei
itsenäisyyttä, kumminkin turvallisuutta.

Näin syttyy sota v. 1788. Sodan ohessa kaikki eripuraiset mielipiteet
viriävät. Valtaraja oli halkaissut Savonmaan; nytpä riitaiset
mielipiteet vetävät rajaa monen miehen sydämmenkin halki.

Heinäk. 1 p. 1788 Savon sotaväki Hastfer'in komennon alla ilmaantuu
Savonlinnan edustalla. Tässä siis sota alkaa. Mutta alku ei tällä kertaa
suinkaan työtä kaunista. Rynnäkkö-tikapuut ovat unohtuneet; johtava
henki, Sprengtporten'in nero, puuttuu. Piirityskin, johon täytyy ryhtyä
rynnäkön sijasta, käy kehnosti; viimein tulee Anjalan miesten
yllytykset, jotka turmelevat koko yrityksen. Elok. 20 p. Hastfer
peräytyy Rantasalmelle. Sinne tulee De Geer. Syviä valtio-tuumia, sopii
yhtä hyvin sanoa: ennen kuulumattomia kavaltamis-juonia, sommitellaan
kokoon. Suomen säätyjen pitäisi muka kokoontuman Mikkeliin ja sieltä
anoman keisarinnan apua Suomen itsenäisyyden toteuttamiseen. Syyskuussa
Sprengtporten tulee Ruokolahdelle, Hastfer'in puheille; mutta muuta ei
synny kuin tuumia ja ehdotuksia. Jägerhorn, itsenäisyys-aatteen
pääministeri, oleskelee koko Marraskuun Brahelinnassa, kirjoittamassa
ehdotustansa Pohjoismaiden uudesta valtioliitosta; vaan sitten hän
pakenee Puumalan kautta rajan yli. Valloitus-puuha nyt oli tyhjään
mennyt, salaliitto-tuuma oli myöskin rauennut. Tuo kiiltävä kajastus
Savon eheydestä oli kerrassaan haihtunut.

Seuraavana kesänä Sprengtporten yrittää tunkeumaan Savoon
Venäläis-armeijan kanssa. Nuo Mikkelissä pidettävät valtiopäivät ovat
yhä hänellä mielessä. Vaan otollinen aika on mennyt; mielet ovat
samenneet; Savossa ei ole enää itsenäisyys-tuuman kannattajia,
ainoastaan uljaita miehiä, jotka tekevät velvollisuutensa hamaan
kuolemaan asti. Kuula Savolaisen jääkärin tussarista kaataa
Porrassalmen sillan törmälle sen miehen, joka on Savon sotalaitoksen
isä ja uudistaja. Haavoitettu viedään tuttavaan Brahelinnaan, missä hän
ennen oli asunut rakastettuna isäntänä; nyt hän siinä makaa maan
vihollisena verissänsä. "Omat koirat purivat!" mainitaan hänen
katkerasti lausuneen. Sprengtporten'in kaikki tuumat ovat kukistuneet
ja hänen mahtava muotonsa siirtyy pois näkyviltä. Tosin Venäläiset
sitten etenevät Rantasalmelle saakka. Mutta heitä kohtaa luja
yksimielinen vastarinta, joka Parkunmäellä heidät musertaa.

Kustaa kuninkaan oli syytä ylpeillä. Syksyllä 1789 hän tuli Savoon,
voittoansa ihailemaan. Lokak. 18 p. klo 3 j.p.p. kuningas saapui
Mikkeliin ja kävi vielä samana iltana Porrassalmea katselemassa. Yötä
oltiin Paukkolan rusthollissa ja seuraavana päivänä matka jatkettiin
Rantasalmelle. Tämä oli neljän päivän matkustus edes takaisin; 22 p.
myöhään illalla Kustaa tuli takaisin Mikkeliin ja lähti seuraavana
aamuna Heinolaan päin. Tappeluja hän ei ollut tällä retkellä voittanut,
se on totta; -- mutta hän voitti Savolaisten sydämmet. Eikä ihmettä;
sillä siinä oli Kustaa III:nnen väkevin puoli ja kenties Savolaisten
heikoin. Muutamat suomeksi lausutut sanat: "Suuri kiitos pojat!" --
ainoat jotka kuningas osasi -- saattoivat jo nostaa alamaisen
ihastuksen kukkuroilleen.

V. 1790 vielä taisteltiin kunnialla Savonkin rajoilla. Mutta kun rauha
solmittiin, ei mitään muutosta rajan suhteen tapahtunut. Epäkohdat siis
enimmältään pysyivät. Vaan yhtä hyvin on Kustaa III:nnen hallituskausi
ikuisesti muistettava tämän maakunnan historiassa. Se ei ollut pelkkää
onnen aikaa, mutta se oli sivistymisen, viljelyksen ja voimallisen
herätyksen aika.



UUSI AIKA.


Porrassalmen ja Parkunmäen uroot olivat tuskin ennättäneet vielä
vanhentua, kun jo uudistettiin tuo verinen leikki Savonmaalla. Ankara
oli talvi v. 1808. Pakkanen paukkui kilpaa kanuunan kanssa. Miehet
ko'ottiin hätäisesti ruoduittansa; mutta ei marsittu rajaa kohden, vaan
taakse päin pohjan kaukaisille perille. Millä mielellä rakkaat
kotiseudut heitettiin vihollisen valtaan, ei tarvitse kertoa. Sydämmet
olivat jäätymäisillään, niinkuin Savon vesistöjen avarat selät
jää-peitossa lepäsivät.

Tulipa vihdoin keväinen aurinko. Ensimäinen onnen säde paistoi
Siikajoella, ja pian niinkuin keväinen tulva Savon sotavoima virtasi
takaisin etelään. Neljän viikon kuluessa oli suurin osa Savonmaata
jälleen voitettu, talonpojatkin olivat aseisin tarttuneet, koko maa
näytti nousseen tehokkaasen taisteluun.

Mutta kesä ei täyttänyt kevään lupauksia. Savon armeijan täytyi
peräytyä Toivalan salmen taaksi, ja Savon maakunta Kuopioon asti oli
jätettävä vihollisten haltuun. Koko kesän kuitenkin kesti ankaraa
ottelua Kallaveden omistamisesta. Koko kesän Savon tykit Toivalan
rannasta lauloivat uhkeata virttänsä Venäläisten törmiin. Syksyllä
vihdoin Sandels'in täytyi siirtää asemansa Iisalmelle. Vielä yksi
kunnian päivä Koljonvirran tykönä! Sitten ei muuta jälillä, kuin lähtö
perimmäiseen pohjaan, surulliset talvimajat Torniossa ja viimeiset
taistelut Pohjanlahden toisella puolen.

Se oli mainion Savon brigadin viimeinen kohtalo.

Itse Savon maakunta, niinkuin koko muukin Suomi, oli nyt uusiin oloihin
joutunut. Ensimmältä tosin monen mielestä synkältä näytti. Vähitellen
kuitenkin ruvettiin huomaamaan, että oli laskettu uusi perustus, jonka
nojaan tulevaisuus sopi rakentaa. Merkillinen, ikuisesti muistettava
oli se vaihe, jolla vuosiluku 1812 alkoi. Kerrassaan, ikäänkuin
lumouksella, koko Venäläinen Suomi oli emämaahan jälleen yhdistetty.
Tuo kummallinen raja, joka oli Savonmaan halkaissut ja verisiä
taisteluja synnyttänyt, oli nyt ilman verenvuodatuksetta poistettu.
Savonmaa oli jälleen eheäksi tullut. Seitsemän-kymmentä ajastaikaa oli
maakunta kiikkunut kahtaalle tuon sopimattoman rajaharjan jakamana. Nyt
se oli päässyt tasapainoon ja lepoon. Se ei enää ollut Ruotsin Savoa ja
Venäjän Savoa; se oli kaikki tyyni Suomen Savo salminensa saarinensa.

Tämä oli Aleksanteri I:n kumminlahja vasta-syntyneelle Suomen
valtiolle. Elokuussa 1819 Suomen suuriruhtinas kulki Savonkin läpitse
matkallansa Kajaaniin päin ja Pohjanmaalle. Hän ei ollut vähempi
sydänten lumoja, tämä mahtava Venäjän valtias, kuin Kolmas Kustaa
aikoinansa, ja Savonmaan onneksi hänkin jo oli ennättänyt tehdä
iki-muistettavan työn.

Sillä nyt oli Savo jälleen päässyt luonnolliseen asemaansa. Raja oli
kaukana, eikä enää ollutkaan mikään vihollinen raja. Viipuri oli
jälleen Suomenmaahan liittynyt ja Savo oli siinä saanut luonnollisen
satamansa takaisin. Tuo vanha ajatus, yhdistää Saimaan vedet mereen, --
ajatus, jota jo pari vuosikymmentä Savonlinnan perustamisen jälkeen oli
herännyt ja sitten aina tuon-tuostakin tullut esiin --, se nyt virkosi
uudella voimalla. Savonmaalle koitti uusi edistyksen aikakausi. Se
aikakausi on nykyinen aikamme, -- "meidän aika".

       *       *       *       *       *

Muinaisuuden utuiset kuvat ovat nyt kulkeneet silmäimme editse.
Nykyisyys, joka aina on silmäin edessä, ei kaipaa kuvausta. Mutta
senkin olot vasta silloin oikein käsitetään, kun niiden syntysanoja
etsitään entisyyden hämärästä kaukaisuudesta. Nykyinen Savo muinaisen
Savon rinnalla, mikä hämmästyttävä näky! -- Saimaan kanava avattiin v.
1856, ja tämä suuri tapaus on näiden seutujen muodon tykkönään
muuttanut. Savon avarat vesistöt ovat tulleet valtamerten haaraksi.
Entisten erämaiden tienoille on Lappalais-kotain sijaan syntynyt
merenkulkua harjoittavia tapuli-kaupungeita. Sadottain höyryaluksia jo
kulkee kyntämässä niitä ulapoita, missä Olaus Magnus aikoinaan ei
nähnyt kuin ryöstöretkien köykäiset, olkapäillä kannettavat veneet.
Uusi aika, sivistyneen maailman suuri liike on tunkeunut Savon
syrjäisiin salomaihin.

Ja Savonlinna -- se ei enää ole rajalinna erämaiden liepeessä, se on
vain muinais-merkki menneistä aioista ja onnenvaiheista. Nikolain
hallituksen viimeisinä vuosina varustusväki ja tykit siitä pois
otettiin; muutamia vuosia myöhemmin se lakkasi olemasta kruunun
vankihuoneena. Autioksi jätettynä Olavin linna torneinensa oudostellen
katseli uutta aikakautta, joka höyryn voimalla riensi sen sivutse.

Elokuussa v. 1868 muutama Kyrönsalmesta kulkeva höyryalus heitti
tulen-säkenen, joka sytytti linnan. Vuotta myöhemmin toinen osa
linnasta paloi yhtäläisestä syystä. Uusi aika raivasi tiensä vanhan
aian raunioin ylitse.

Vaan uuden aian tulee muutakin tehdä kuin hävittää vanhan ajan jäljet.
Sen tulee holhoa muinaisuuden muistoja, itsellensä vahvistukseksi,
tulevaisuudelle turvaksi. Tätäkin velvollisuuttansa on uusi aika
muistanut, ja Olavin linna seisoo taas uudistettuna, ei enää tosin
sotaista tarkoitusta varten, vaan ihanana muistomerkkinä Savon ja
Suomenmaan muinaisista taisteluista.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Savo ja Savonlinna - Utukuvia muinaisuudesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.