Title: Maantieteellisiä kuvaelmia erityisistä maista ja kansoista - Kirja Kouluille ja Kodeille
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maantieteellisiä kuvaelmia erityisistä maista ja kansoista - Kirja Kouluille ja Kodeille" ***


MAANTIETEELLISIÄ KUVAELMIA ERITYISISTÄ MAISTA JA KANSOISTA

Kirja Kouluille ja Kodeille


Karl Kastman'in ja Thor Brunius'en
toimittamana.


Kolmannesta parannetusta painoksesta suomentnut ja Suomea koskevan
osan lisännyt K. K--s.


Helsingissä 1882.
G. W. Edlund, kustantaja.
J. C. Frenckell'in ja Pojan kirjapainossa.



SISÄLLYS:

_Euroopa_, Mauer'in, Fix'in y.m.m. mukaan
Suomen luonto, K. F. Ignatius'en mukaan
Suomen kansasta, Z. Topelius'en mukaan
Helsingin satama
Kansan luonne ja tavat Saarijärven pitäjässä, Runeberg'in mukaan
Saima, Topelius'en mukaan
Punkaharju, Topelius'en mukaan
Imatra, Topelius'en mukaan
Oulunjoki, Topelius'en mukaan
Aavasaksa, Topelius'en mukaan
Venäjä, Pommerilaisen lukukirjan mukaan
Venäläiset, J. C. Petrin mukaan
Pietari-Moskova, Hellwald'in y.m. mukaan
Etelä-Venäjän arot, Klöden'in y.m. mukaan
Ruotsin luonto, E. G. Geijeri'iltä
Lappalaiset, Päivärinnan mukaan
Tukholman asema, J. F. Barh'in mukaan
Tukholman linna, Päivärinnan mukaan
Norjan luonto, Schübeler'in mukaan
Hammarfest, Gustaf Thmée'n mukaan
Seelanti ja Kyöpenhamina, Meijer'in ja Müggen mukaan
Meriheittomaat Schleswig'in länsirannikolla, Richelieu'lta
Islanti, Schouwe'n y.m. mukaan
Brittein valtakunta, Pommerilaisen lukukirjan mukaan
Englantilaiset, Hellwald'in y.m. mukaan
Skotlannin ylämaan asukkaat, Schopenhauer'ilta
Irlantilaisen kansan köyhyys, Richia'lta
Lontoo, S. Petersen'iltä
Lontoon laivatokat, M. Schlesinger'iltä
Englantilaiset kilpa-ajajat, S. Petersen'in mukaan
Elämä Englannin kivihiilikaivoksissa, S. Petersen'in mukaan
Ranska, Berthelt'iltä
Parisin eläintarha, Carus'in ja Bellstab'in mukaan
La Cité (Saint Louis'in saari), Schöppner'in mukaan
Les Lambes'in hietanummi. Westerberg''iltä
Toulon, Berthelt'in mukaan
Silkin viljeleminen, Stichler'in mukaan
Ranskalaiset, Hellwald'in mukaan
Mont Blanc, Onkel Brisson'in iltakertomusten mukaan
Belgia ja sen asukkaat, Kutzner'in, Daniel'in ja Riehl'in mukaan
Alankomaat (Hollanti), Pommerilaisen lukukirjan mukaan
Broek, Mauer'ilta
Saksan rannikko, A. Lewald'ilta
Hamburg, Kutzner'ilta, Daniel'ilta y.m.
Rhein, Bugenhagen'in mukaan
Viinimaa, J. Mauer'ilta
Böhmi ja sen kansa, Thornton'in mukaan
Erzgebirge, Engelhardt'ilta
Karlsbad, Meijer'iltä
Tyrolilainen, Duller'ilta
Wieliczkan suolakaivokset, Scholz'ilta
Schweiz, Mauer'ilta
Vuorivuohen pyynti, Vogler'ilta
Hispania ja Portugali, Pommerilaisen lukukirjan mukaan
Italia, Pommerilaisen lukukirjan mukaan
Venedig (Venezia), Berthelt'in mukaan
Rooma (Rom), Hellwald'in y.m. mukaan
Karnevali, Göthen mukaan
Etna, Richter'in, Hogg'en y.m. mukaan
Herkulanum ja Pompeji, von Grabe'n mukaan
Neapelin katuelämä, Mayer'ilta
Kreikkaan maa, Kold'ilta
Kreikkalaiset, Kold'ilta
Olympia, Meyer'ilta
Konstantinopoli, J. Murhard'in y.m. mukaan
Turkkilaiset
Turkkilaisten hautajaiset ja hautajaistavat, Andersen'in y.m. mukaan

_Aasia_, Gruben mukaan
Siperia, Berthelt'in mukaan
Tutkimusmatkoja Pohjoisella Jäämerellä ennen Koillisväylän löytämistä,
  Josef Lindquist'iltä
Koillisväylä, Josef Lindquist'iltä
Tsjuktsjit, Josef Lindquist'iltä
Matkustus Siperian virroilla, Hansteen'in mukaan
Itä-Aasian arot, Berthelt'in mukaan
Bokharan elämä, Wamberg'in mukaan
Japani ja sen asukkaat, B. Heinen, Siebod'in y.m. mukaan
Japanilainen huone
Tokio (ennen Jedo), Hellwald'in y.m. mukaan
Kiinalaiset, Mauer'in mukaan
Kananhöyhenhuone Pekingissä, tanskalaisen kuukauslehden mukaan
Eräs päivällinen Kiinassa, Billen matkustuksesta maan ympäri
Hautajaiset Kiinassa, Davis'in mukaan
Java, Kutzner'in ja Schleiden'in mukaan
Dajakit Borneon saarella, "Das Ausland'in" mukaan
India, Mauer'ilta
Benares, Meyer'in mukaan
Persia ja Persialaiset, Nösfelt'iltä
Pidot erään ylhäisen Persialaisen luona, Kotzebue'lta
Arabia, Krappen ja Bougemont'in mukaan
Kahvipuu, Stichler'iltä
Sinai, R. von Kraemer'in mukaan
Jerusalem, R. von Kraemer'in mukaan
Omar'in Moskee ja pyhänhaudan kirkko, R. von Kraemer'in mukaan
Libanon setripuut, Bässler'in ja Kutzner'in mukaan

_Afrika_, Mauer'in ja Erslev'in mukaan
Egypti ja sen asukkaat, Barthy'n ja Döbel'in mukaan
Aleksandria. -- Kaivo, Hellwald'in y.m. mukaan
Egyptiläinen rakennustaide, Wetter'iltä
Dervischiläiset, R. von Kraemer'in mukaan
Jalopeuran pyynti pohjoisessa Afrikassa, norjalaisesta kuukauslehdestä
Sahara, Anhaltilaisesta lukukirjasta
Dahomein neekerivaltakunta, Forbes'in mukaan
Kapmaa, Anhaltilaisesta lukukirjasta
Buschmaanit, Nösfelt'in mukaan

_Amerika_, Hellwald'in y.m. mukaan
Vihantamaa (Grönlanti), Straus'ilta ja Löffler'ilta
Eskimot, saksalaisesta aikakauskirjasta
Malemutilaiset, Hellwald'in mukaan
Niagaran putous, Berthelt'in y.m. mukaan
New-York, Berthelt'in y.m. mukaan
Kotielämä Yhdysvalloissa, Kutzner'in mukaan
Indianit, C. W. Kastman'in mukaan
Amerikaan muuttaminen, C. W. Kastman'in mukaan
Mississipin ruohotasangot (Prairiet), saksalaisen lukukirjan mukaan
Prairie (ruohotasanko) tulessa, Marryat'in mukaan
Kalifornia, Mauer'in y.m. mukaan
San Francisco, Kaunegiesser'in mukaan
Kiinalaiset, Hellwald'in mukaan
Elämä Mexikossa, Hellwald'in mukaan
Kansanhuvit Mexikossa, Mason'in mukaan
Habana, Ziegler'in y.m. mukaan
Etelä-Amerikan Llamas. Orinoco, Berthelt'iltä
Brasilialaisten tavat ja elämänlaatu, Guthsmuths'ilta
Amazon-virta, Münsterberg'iläisestä lukukirjasta
Rio Janeiro, Nösfelt'iltä
Eräs päivä Perun ylängöllä, Tschudi'ltä
Matkustus Magdalena-virralla, Andrén mukaan
Patagonialaiset, Müller'in mukaan

_Australia_, Münsterberg'iläisestä lukukirjasta
Tahiti, Münsterberg'iläisestä lukukirjasta
Uusi Seelanti, Münsterberg'iläisestä lukukirjasta



EUROOPA.


Euroopan pinta-ala on 180,000 maatieteellistä peninknlmaa. Idässä
yhdistyy se Aasiaan. Jos tahtoisimme matkustaa näiden molempain
maanosain rajaa päästä päähän, niin olisi meidän kulettava 360
peninkulmaa. Kaikkia muita Euroopan sivuja rajoittaa meri, jonka tähden
sitä voidaankin pitää suurena niemimaana.

Jos emme ota niemimaita lukuun, muodostaa Euroopan manner kolmion,
jonka yksi kulma on Urali-vuorten pohjaispäässä, toinen Kaspian meressä
ja kolmas Biskajan lahdessa. Tästä pistäytyy viisi suurta niemimaata:
kaksi pohjaiseen ja kolme etelään. Eteläiset niemimaat ovat
Välimeressä; ne alkavat maanosan päävuorista; ne kasvavat niistä,
niinkuin puu kasvaa juurestaan. Päävuorten haarat risteilevät niitä,
niinkuin lehden hermot lehteä. Pohjaiset niemimaat muodostavat
Atlantin meren rantamia. Syrjäisen asemansa ja vähemmän suosiollisen
ilmanalansa tähden nämä eivät ole saavuttaneet edellisten merkitystä
ihmiskehityksen historiassa. Euroopaan kuuluu vielä joukko saaria,
jotka kylpevät sitä ympäröivän meren aalloissa. Nämä lukuisat saaret ja
niemet tekevät keskusliikkeen sen erityisten osain ja toisten maaosain
kesken helpoksi ja vilkkaaksi. Euroopan kansat ovatkin kerinneet
korkeammalle kehityskannalle, kuin muiden maaosain asukkaat, sillä
kansain keskusliike edistää suuresti sivistystä.

Suuri vaihtelevaisuus ilmautuu myös Euroopan pinnan muodostuksessa. Ei
missään muussa maaosassa vuorijaksot, vuoriryhmät, ylä- ja alatasangot,
laaksot, järvet ja virrat niin vaihtele keskenään kuin Euroopassa.
Suurin osa Euroopaa on kuitenkin alankoa. Maaosan itäinen puoli, aina
Pohjanmereen saakka, kuuluu siihen. Keskeltä mannerta kohoavat Alpit
korkeuteen. Niinkin korkeat kuin nämä ovat, ovat ne ainoastaan
vähennyskuvia muiden maaosain suurten vuorien rinnalla. Euroopassa ei
ole niin korkeita vuorten kukkuloita, kuin muissa maaosissa; ei
myöskään täällä ole niin voimallisia virtoja, niin jättiläismäisiä
kasveja ja eläimiä kuin niissä; ei Euroopa voi niiden tavoin kerskailla
ilmanalan ja lämpöisyyden "ylenpalttisuudesta." Euroopan tunnusmerkki
on "kohtuullinen." Ja senpätähden se onkin joutunut "ihmisen korkeimman
henkisen työn" kodiksi.

Euroopan vuoret ovat myös suuren virtajoukon lähteinä. Idässä on
virtoja enemmän ja suurempia, kuin lännessä. Euroopan suurin virta,
Volga, on myös itäisin. Mitä idemmä Euroopaa mennään, sitä enemmän
Aasian kaltaiseksi Euroopa muuttuu. Virtojen keralla on täällä suuri
jakso järviäkin. Ne ovat hyvin eritavalla sijoiteltuina; enin niitä
kuitenkin on Itämeren tienoilla. Nämä lukuisat järvet ja virrat eivät
ainoastaan siunaa Euroopaa tarpeellisella vedellä, vaan ne myös
edistävät keskusliikettä ja antavat voiman lukemattomille
teollisuuslaitoksille.

Euroopan ilmanala on, niinkuin sen pintakin, suotuisa niin
aineelliselle, kuin hengellisellekin kehitykselle. Tosin kesä on täällä
aivan toisenlainen kuin talvi; vuoriseudut toisenlaiset kuin laaksot;
eteläiset seudut toisenlaiset kuin pohjaiset; ylenpalttinen kylmyys eli
lämpöisyys, kosteus eli kuivuus kohtaa sitä tosin harvoin ja harvoissa
seuduissa. Maaosan keskiseudut varsinkin saavat iloita lauhkeasta
ilmanalasta, jossa niin ruumis kuin sielukin voi säännöllisesti
kehittäidä.

Suuri siunaus Euroopalaisille on, että talvi niin verkalleen täällä
muuttuu kesäksi ja kesä talveksi. Ainoastaan maaosan pohjaisimmissa
osissa seuraa pitkää ja kylmää talvea lyhyt ja kuuma kesä.

Euroopa ei voi lämpöisten maiden kanssa kilpailla luonnontuotteiden
moninaisuuksilla ja hedelmillä. Luonto näyttää sen huonosti
varustaneen. Sillä monta sen parhaista kasveista on muualta tuotua;
esim. ruis, vehnä ja peruna. Hedelmiä vanhaan aikaan tunnettiin
ainoastaan muutamia omena- ja päärona-lajeja. Kirsimarjat tuotiin
Vähä-Aasiasta, persikat Persiasta; appelsiinit Kiinasta; Keskisestä
Aasiasta olimme saaneet sitruunit, meluunit, viikunat ja viinin. Mutta
sekin on Euroopan suuri etu, että se voi toisten maiden tuotteita
itselleen kotiinnuttaa. Parhaimmat hedelmä- ja viljamaat ovat 42-60°
pohjaisten leveysasteiden välillä.

Eläinmaailmankin suhteen on Euroopa muita maaosia köyhempi, mutta
mielellään se onkin niiden määrällisittä ja vaivaloisitta pedoitta,
koska sillä on runsaasti maanviljelykselle ja ihmisten elannolle
hyödyllisiä eläimiä.

Euroopan väkiluku nousee yli 300 miljoonan ihmisen. Suurin osa niistä
kuuluu Kaukaasialaiseen eli valkoiseen ihmisrotuun; noin 17 miljoonaa
on Mongolilaista rotua; niitä ovat Samojedit, Lappalaiset, Suomalaiset
ja Turkkilaiset pohjaisimmassa, itäisessä ja eteläisessä Euroopassa.

Euroopan suurimmat kansakunnat, Slavilaiset, Germanilaiset ja
Roomalaiset jakavat maaosan kolmeen pääosaan: Slavilainen Euroopa
idässä (Venäjä, suurin osa Itävaltaa ja Euroopalainen Turkki);
Germanilainen, pohjainen, ja keskinen Euroopa ja lopuksi Roomalainen
etelässä ja lounassa (Italia, Hispania, Portugali ja Ranska).

Uskonnon suhteen Euroopan kansat jaetaan niin, että muhametiläisiin
luetaan vähän neljän miljoonan ylitse (Euroopalaisessa Turkissa), noin
kolme miljoonaa Juutalaisia ja muutama tuhat pakanoita, nim.
Lappalaisia ja Samojedilaisia; muut Euroopan asukkaat kuuluvat
kristittyihin. Kristinopin neljästä eri tunnustuksesta kuuluu
Suomalaiset, Ruotsalaiset, Norjalaiset ja pohjaiset Saksalaiset
Lutherin oppiin; Englantilaiset ja Schweitsiläiset reformeerattuun
oppiin; Germanilaiset kansat tunnustavat protestanttista oppia.
Etelässä Roomalaiskansoilla on Roomalais-katolilainen ja idässä,
Slaavilaisilla Kreikkalais-katolilainen oppi. Armenialaiset kristityt
asuvat hajallaan osaksi Turkin maalla, osaksi Itävallan keisarikunnan
läntisissä osissa ja eteläisessä Venäjässä.

Muihin maailman osiin verraten on Euroopassa pellon viljeleminen,
teollisuus ja kauppa korkeimmalle kerinnyt. Ihmishenki on täällä
anastanut suurimman vallan ulkonaisen luonnon ylitse, ja Euroopalaiset
kohoavat hengellisellä sivistyksellään yhä enemmän muiden maaosain
asukkaiden edelle. Euroopa täyttää kalliin tehtävänsä siinä, että se
levittää sivistystä maan kansoille.



Suomen luonto.


Niinkuin Suomen mannermaa verrannollisesti myöhään ja vuosituhansia
kestäneistä luonnonvoimain yhtämittaisesta vaikutuksesta vähitellen on
kohonnut meren "utuisista lainehista", samoin on tämä maa vasta myöhään
ja sitä myöten, kuin inhimillinen sivistys on levinnyt pohjaiseen päin,
vähitellen astunut näkyviin siitä pimeydestä, joka historian ensiaikoina
kätki tieteeltä suurimman osan maanpiiristä.[1]

Vanhempina aikoina oli Suomen niemi arvattavasti saarena, jonka
Itämeren ja Vienanmeren yhteiset vedet eroittivat Itä-Euroopan
mantereesta. Jos ottaa kartan käteensä ja siihen vetää leveän juovan
Suomenlahden itärannasta Laatokan ja Äänisjärven poikki Onegalahteen,
osoitettanee samalla sen suuren muinaisen salmen tahi sisämeren syvin
väylä, jonka kautta aallot ikivanhoina aikoina vierivät vuorottain
toisesta valtamerestä toiseen. Tätä paitsi näyttää koko Suomenmaan
puoli-kuivanneen epätasaisen merenpohjalta, jonka kukkulat muinoin
lienevät erityisinä saarina kohonneet ulapasta, joka vielä sitä ennen
niitäkin virutteli. Kaikki sen syvennykset ovat täynnä järviä ja itse
maakin on vielä suurimmaksi osaksi vesiperäistä, sisältäen isoja soita
ja nevoja, joiden kuivettumista luonto ja ihmistyö lakkaamatta
edistävät.

Suomi on korkeuden suhteen osa isosta itä-euroopalaisesta alangosta,
vaan maanpinnan luonnon suhteen Skandinavialaisen tunturiylängön haara
tai jatko. Se on kalliomaa, niinkuin Skandinavia, ja sen epätasaisella
pinnalla vaihtelee yhtenään kumpuja ja laaksoja; mutta nämä
epätasaisuudet ovat vähäpätöisiä ja ansaitsevat tuskin vuorien
nimitystä. Tämä, niinkuin myös lukuisat vesijaksot, antaa
"tuhatjärviselle maalle" sen omituisuuden. Siinä ei ole mitään, joka
katsojassa nostaisi semmoisia hämmästyksen tunteita, kuin esim.
Sveitsin (Schweitz'in) tai Norjan pilvenkorkuiset vuorenhuiput,
valtameren mahtavat hyökkyaallot taikka se kuolemantapainen
äänettömyys, mikä vallitsee äärettömällä lakealla tahi erämaalla.
Suomen luontoa ei sovi myöskään sanoa iloiseksi ja sulokkaaksi, sillä
sen kunnaat eivät ole viinimäkiä eikä sen laaksot rehoittelevia
kukkaisnurmia. Suomen luonnolla on kuitenkin erityinen viehättävä
kauneutensa, joka tekee, että se, ainakin Suomalaisen silmissä, vetää
vertoja jokaisen muun maan luonnolle. Tämän kauneuden pääomituisuus on
sen vakavuus ja tyyneys. Meidän harjuilla ja kummuilla, joiden ohuen
maapeitteen alta kova graniiti usein pistää näkyviin, kohoavat synkät,
ikiviheriät havumetsät suojelevina vartijoina jokaisen viljellyn
laakson, jokaisen lehtosaarisen järven ympärillä. Tämmöisen luonnon
tyyneys ei ole verrattava erämaan hiljaisuuteen. Henkeä päinvastoin
huomataan täällä kaikkialla. Milloin lukemattomia pieniä vuorenkumpuja
tahi kivimäkiä, milloin soikeita hietaharjuja ja leveitä kankaita, --
laaksoja, joissa vaihtelee lehtimetsää, viljamaita ja ihmisasuntoja,
vesiä, jotka koskina kohahtelevat ja juoksevat sitte solisten
eteenpäin. Näistä sopisi sanoa, että Ahti niissä soittelee, miten
kansanrunoissa metsätkin kanteletta soittelevat, ja Tapiolan ehtoisan
emännän herättää aamusin metsän piian simapilli. "Kohinat koskien ja
huminat honkien" ovat meidän maan luontoa. Mutta sen omituisena,
ihmeellisenä pohjasävelenä on sittenkin joku vienonsuruisen tyyneyden
vivahdus. Jokainen matkustaja, joka sisämaan ihanilta kummuilta on
luonut silmänsä siihen maiden ja vesien paljouteen, mikä vaihtelevina
kuvina avautuu hänen eteensä, tietää myöskin näiden kuvain häntä
enimmin miellyttäneen, kun rauhallinen tyyneys niitä hallitsi ja järvet
peilikirkkaina lepäsivät, metsäisten niemien ja saarien kaunistamina.

Vaikka pääpiirteet Suomen luonnosta ovatkin samat, on sen eri
maakunnilla kuitenkin omituinen luonteensa.[2] Ivalojoen alisella
varrella nähdään Suomen pohjoisimmat pellot.

Etelä-Pohjanmaan rinteen muodostaa joukko yhdensuuntaisia jokilaaksoja,
toisistaan eroitetut harjuilla, jotka, niinkuin kylkiluut ruumiissa,
käyvät Maanselästä meren rantaan. Kukin jokiala on vanhastaan ollut eri
seutukuntana. Viljelys on levinnyt jokivarsia myöten, suusta alkaen,
jonne rakennettiin ensimmäiset kirkot, sen lähteisin asti. Sentähden
onkin Pohjanmaa viime aikoihin saakka ollut niin omituisesti jaettuna
kirkollisessa ja hallinnollisessa suhteessa, että melkein kaikki sen
pitäjät, pitkinä ja kaitaisina vöinä, ovat ulettuneet koko maakunnan
poikki merestä Suomenselkään asti. Viljeltyjen jokilaaksojen, jotka
tavallisesti ovat tiheästi yhden ja kahden virstan levyiseltä asutuita,
välit ovat metsää, matalia vuoren töyriä, avaroita, viljeltäväksi
kelpaavia soita ja pohjoisempana myös hietakankaita. Yleensä maanpinta
on täällä maamme tasaisinta.

Ihan toisenlainen on Savo-Karjalan rinne. Tämä seutu, joka kenties on
järvistä rikkain koko maan päällä, on samassa hyvin mäkistä maata. Sen
poikki käy korkeita, jyrkkiä hietaharjuja, usein yhteen suuntaan,
melkein pohjaisesta etelään, ja näiden välillä kohoaa pitkinä riveinä
yksinäisiä kumpuja. Laaksot näiden ylänteiden välillä ovat pienet ja
ahtaat. Veteliä soita on yltäkyllin. Vaikka maa on kovin kivistä,
menestyy kuitenkin ruoho ja vilja oivallisesti. Savossa on huomattava
vielä se omituinen seikka, että, paitsi järvenrantoja, tavallisesti
vain harjut ovat viljelysmaina. Selänteiden harjuilla on kyliä ja
peltoja; laaksot sitä vastaan ovat täynnä tiheitä lehtoja. Savon
maisema, kummulta katsottuna kauniina kesäaamuna, on kuva, täynnä
viehättävää ihanuutta. Katsojan jalkojen alla lehtipuiden latvat
leviävät vaaleanviheriäisenä verhona, jonka takaa paikoin välähtelee
ympäri suikertelevain järvien sinertävä vesi. Loitompana kohouupi
harjuja harjujen takaa; niiden selänteillä vaihetellen haamoittaa
harmaita kyliä, kellertäviä viljavainioita ja vihanta viidakko.

Niinkuin Savo-Karjalan, samoin Hämeenkin rinteellä alati vaihtelee
vuoria ja laaksoja, maata ja vettä; mutta tämän yhtäläisyyden ohessa on
kuitenkin näiden maakuntain ulkomuoto vallan erilainen. Hämeen metsät
ovat enimmiten männistöä ja kuusistoa. Ne eivät ole ikäänkuin harjujen
välisiin laaksoihin tungettuna, vaan kohoavat näiden kupeilla ja
kukkuloilla suojelevina vartijoina katselemaan avaroita viljamaita ja
kauniita saarikkaita järviä, jotka leviävät niiden jalkojen juuressa.
Hämeen luonto osoittaa monta vuosisataa vanhemman viljelyksen jälkiä
kuin Savon. Se on iloisempi, niinkuin kasvullisuuskin on yleensä
rikkaampi. Vahteria ja pähkinäpuita kasvaa eteläosassa itsestään ja
peltojenkin tuotteet ovat moninaisempia. Paitsi Etelä-Pohjanmaan, Savon
ja Karjalan tavallisia viljakasveja ruista, ohraa ja kauraa sekä
perunoita, nähdään täällä pellavan, herneen, vehnän y.m. rehoittavan
pelloissa. Pohjais-Häme on Suomen metsärikkaimpia seutuja, joista
vuosittain suuret hirsilautat sahoille uiskentelevat. Valitettavasti
ovat paikoittain taajat alat kulovalkeilla ja järjettömillä metsän
haaskuilla joutuneet ihan paljaiksi ja muuttuneet autioiksi
kanervakankaiksi.

Satakunnan sisämaassa on luonto ylipäänsä samanlainen kuin Hämeessä.
Satakunnan vedet ovat ylimalkain muita maamme vesiä virtavampia ja
koskisempia. Suomessa ei muualla olekaan niin runsaasti vesivoimaa kuin
täällä, eikä tätä voimaa muualla ole teollisuuden palvelukseen yhtä
paljon käytetty. Maakunnan poikki käy harju luoteesta kaakkoon; sen
ovat vedet monissa paikoin (Kyröskoskella, Tampereella, Kaivannolla ja
Kostiassa) katkaisseet ja muutamat osat siitä, kuten Pyynikkeen ja
Kangasalan harjut lähitienoinensa, ovat kauniimpia seutuja, joita
Suomen luonto on tuottanut. Satakunnan pohjaisosassa leviää Suomenselkä
ylhäiseksi, autioksi hiekkatasangoksi, jonka laiha maanlaatu suo
harvalle väestölle niukan ja usein riittämättömänkin elatuksen. Sitä
vastoin on Kokemäenjoen laakso paraiten viljeltyjä ja tiheimmin
asuttuja seutuja koko Suomessa.

Suomenlahtea kohden kallistuva rannikko eteläpuolella Salpausselkää on
suurimmalta osalta Uudenmaan maakuntaa. Täälläkin on maanpinta yleensä
sangen epätasainen, paitsi itäpuolella, jossa verrattain matalain
vuorien välillä useasti tavataan varsin isoja ja hedelmällisiä
tasankoja. Laaksopaikat Salpausselän ja Lohjanselän kulmauksessa
ovat luonnoltaan Hämeen kaltaisia. Metsäiset kummut, kauniit
järvet ja iloiset, viljellyt laaksot vaihtelevat keskenänsä; ainoa
erilaisuus seutujen ulkomuodossa on eteläisemmän ilmanalan ja
tiheämmän väestön tuottama. Uudenmaan saariston sisäpuoliset osat
ovat rikkaat luonnonkauniista paikoista, joiden ihanuutta viljelys
ja taitoisuus ovat enentäneet. Uudellamaalla on sangen paljon
muhkeita herraskartanoita, jotka, samoin kuin hyvin rakennetut
talonpoikaistalot, viljavat pellot ja yleensä huolellisemmasti hoidetut
metsät, osoittavat jo vakaantunutta viljelystä, jossa ei ole enää
jälkiä uutistalolaisen tavoista.

Itämeren-puolinen rannikko, Varsinais-Suomi on avaroin saaristoineen
Suomen sivistyksen vanhin pesäpaikka. Rannikon, jonka vedet leikkaavat
rikki lukemattomiksi saariksi, niemiksi ja lahdelmiksi, muodostaa
korkeat, usein äkkijyrkät vuoret sekä pienet, hyvin viljellyt pellot.
Viljelys ei ole missään, niinkuin täällä, haltuunsa ottanut
jok'ainoata, siihen kelvollista maatilkkua. Tällä seudulla, jossa on
lämpöisin ilmanala Suomen manteretta, nähdään hedelmäpuistoja enimpien
talojen, vieläpä monen torpankin vieressä; mehiläishoito on jokseenkin
levinnyt, ja metsissä tavataan tammia, saarnia, niinipuita, jalavia,
vahteria y.m. puun lajeja, jotka eivät kuulu Pohjais-Suomen kasvistoon.
Saaristossa on sangen paljon luonnon ihania paikkoja, niinkuin
runoilijain ylistämä, tuuheata tammistoa kasvava Ruissalo y.m. Enimmät
Suomen entisaikain muistot kohtaavat myös meitä täällä, jossa "jokainen
herrastalo on muistomerkkinä ja jokainen kirkko urhojen hautana."

Ahvenanmaan saari, joka ympärillä olevain saari- ja luotoryhmäin kanssa
tekee eri maakunnan, on täynnä pieniä kumpuja sekä lahtien ja vuonojen
rikki leikkaama; sen pinnalla vaihtelee matalia kallioita tahi ohuella
multakerroksella peitettyjä kunnaita ja viljavia, vaikk'ei erittäin
laajoja peltoja. Hedelmällinen, merkelin-sekainen maa sekä meren
tuottama lauhkea ilmanala on täällä luonut runsaamman ja mehevämmän
kasvullisuuden, kuin missäkään muussa Suomen maakunnassa. Niityt ovat
kuuluisat mehukkaasta vihannuudestaan ja suovat karjalle voimallista
ruokaa, josta syystä karjantuotteet vanhastaan ovat olleet tärkeä osa
Ahvenanmaan vientitavaroista. Yleensä on tuon pienen saarimaakunnan
luonto iloinen ja miellyttävä.



Suomen kansasta.


Tämä on Suomen kansan kartta: Itäisessä osassa maata: Karjalassa,
Savossa, pohjaisessa ja koillisessa osassa Pohjanmaata asuu
Karjalaisia. Länsi-osassa maata: Hämeessä, Satakunnassa,
Varsinais-Suomessa, Uudenmaan pohjais-osassa ja Pohjanmaan
kaakkois-osassa asuu Hämäläisiä. Etelä-osassa Uuttamaata, Pohjanmaan
eteläpuolisella rannalla ja Ahvenanmaan saaristossa asuu Ruotsin
sukuista kansaa. Etelä-Suomeen on muuttanut vähäinen luku Venäläisiä,
ja lisäksi asuu maassa muutamia Saksalaisia, Englantilaisia,
Franskalaisia, Norjalaisia sekä joitakuita muitakin kansalaisia.

Tässä maassa asuu siis erisukuista ja erikielistä kansaa. Sadasta
Suomen asukkaasta on 86 henkeä suomalaista sukua, 12 ruotsalaista, 1
venäläistä, 1 muuta, enimmästi saksalaista sukuperää. Mutta niin on
sanottu, että kaikki, jotka pitävät ja rakastavat tätä maata
isänmaanansa, -- kaikki, jotka seuraavat tämän maan lakia ja tekevät
työtä sen hyväksi, ovat yksi kansa. Heidät yhdistää heidän rakkautensa,
kuuliaisuutensa ja yhteinen hyvänsä. Jos merimiehiä, jotka ovat
sukuisin eri kansoista, purjehtii samassa laivassa aavalla merellä,
niin täytyyhän heidän sovinnossa tehdä työtä päästäkseen satamaan;
muutoin häviäisi laiva ja he kaikki. Ja samalla tavalla, jos Jumala on
yhdistänyt asukkaita eri suvuista samalla maakappaaleella asumaan
samalla edesvastauksella, niin täytyyhän heidänkin pysyä sovinnossa
keskenään, että he menestyisivät ja etteivät muut sovinnollisemmat
kansat ottaisi heiltä heidän perittyä maatansa. Heidän täytyy olla kuin
yksi miesi, sydän kiinnitettynä isänmaahan.

Tämä kansa on tullut yhdeksi, niinkuin monta puuta tekee suuren metsän.
Petäjät, kuuset ja koivut ovat eri puulajeja, mutta yhdessä muodostavat
he metsän. Kansa toisessa maakunnassa erkanee toisen maakunnan kansasta
ulkonäön, vaatteenparren, luonteen, tapain ja elämänlaadun suhteen. Me
voimme helposti eroittaa Hämäläisen Karjalaisesta, Uusmaalaisen
Pohjalaisesta; tunnemmepa lisäksi yhden pitäjään asukkaat monien muiden
naapuripitäjästen asukkaista. Mutta täytyyhän niillä, jotka lapsuudesta
asti ovat kasvaneet samassa maassa samain lakien ja elämänsuhteiden
alaisina, kullakin kaikkine erilaisuuksineen yhtäkaikki olla paljon
keskinäistä yhtäläisyyttä.

Sellainen kansan keskinäinen yhtäläisyys eli ominaisuus (kansanluonne)
on helpompi tuntea kuin selittää. Se on se merkki, jonka Jumala on
painanut jokaiseen kansaan, siten että on antanut sen kauan yhdessä
asua. Tämän merkin kantaa kukin muassaan, menköön mihin tahansa
maailmassa. Se kyllä saattaa kulua kasvatuksen, tapojen ja elämän
vaikutuksien kautta, mutta harvoin se kokonaan häviää.

Tämän merkin, jonka Jumala on painanut Suomen kansaan, saatamme paraite
eroittaa, jos tarkastamme tämän kansan entisiä elämän-vaiheita. Se on
aina näihin asti tallettanut muiston esi-isäinsä pakanallisesta
uskosta, mutta saatuansa Jumalan ilmoitetun sanan, on tämä ollut aina
sen kalleimpana tavarana. Tämä on siis sellainen kansa, jolla on syvä
ja totinen jumalanlanpelko. Se on tuhat vuotta alinomaa pannut työtä
maansa raivaamiseen ja viljelemiseen: -- se on siis uuttera ja
kestävä kansa. Se on tehnyt työtä kovassa maanlaadussa, ankarassa
pohjaisessa ilmanalassa: -- se on siis teräksellinen ja voimakas
kansa. Suuria vahingoita ja hävityksiä on kohdannut tätä kansaa
enemmän kuin useita muita; se on usein ollut pakoitettuna
taistelemaan katkerimman puutteen kanssa, se on ollut sorrettuna,
sen on täytynyt poltetuista taloistaan paeta synkimpiin sydänmaihin, ja
kuitenkin on se elänyt, toivonut ja jälleen noussut pystyyn: -- se on
siis kärsivällinen, itsensä kieltävä ja elinvoimalla varustettu kansa.
Ei koskaan ole Suomen kansasta lähtenyt valloittajata, joka olisi
ahdistanut ja valloittanut muita kansoja: -- se on siis rauhallinen
kansa, jolla ei ole vallanhimoa ja joka ei ole luotu anastamaan
itselleen sijaa maailman mahtavain joukossa. Mutta se on viimeiseen
veren pisaraan varjellut omaa isänmaatansa; se on synnyttänyt mainioita
sotapäällikköjä ja maailman kuuluisia sotamiehiä: -- se on siis
urhoollinen ja sotaan kelvollinen kansa. Voitettuna, valloitettuna,
mutta ei koskaan hävitettynä, on se vieraan vallan alaisena aina
pitänyt oman ajatus- ja elintapansa: -- se on siis sitkeätuntoinen ja
itsepintainen kansa. Kun se on kerran antautunut toisen tahi
oman maansa hallituksen alaiseksi, ei se ole koskaan nostanut
kapinata tätä esivaltaa vastaan, ei koskaan kärsinyt pettäjiä, ei
koskaan myynyt isänmaatansa: -- se on siis uskollinen kansa.
Usein on se laiminlyönyt käyttää oikeuttansa ja voimaansa silloin
kuin olisi ollut tarve: -- se on siis hidasmielinen ja vitkallinen
kansa. Mutta väkivallan ja rasituksen aikoina ei se ole koskaan
oppinut kumartamaan rasittajan ikeen alle: -- se on siis vapautta
rakastava kansa. Ja viimein on se yksinäisissä metsissään,
kaukana sivistyneen maailman keskuuksista, hiljaksensa ja kovien
vaivojen kanssa taistellen tullut valistukseen: -- se on siis
tiedonhaluinen ja oppia-rakastava kansa.

Sellaiset ovat pää-omaisuudet tällä kansalla, jonka Jumala on valinnut
viljelemään kaukaista pohjolata. Sellaiseen toimeen tarvitaan sellainen
kansa. Ja Jumala on asettanut tämän kansan esimerkiksi ja opettajaksi
monille köyhille heimokansoille, jotka ovat hajallansa pitkin maailmaa.
Se kutsumus on suuri, jonka Suomen kansa on saanut osakseen. Sitä
kutsumusta täyttämään vahvistakoon sitä Jumala totuudellaan ja
voimallaan. Autuas on se kansa, jonka Herra on Jumala; se kansa, jonka
hän itsellensä on perinnöksi valinnut.



Helsingin satama.


Siihen aikaan, jolloin Martti Luther tempasi valtikkaa Leo X:n kädestä
ja jolloin Kaarle V taisteli Frans I:n kanssa Euroopan ohjaksista,
siihen aikaan hallitsi Pohjan maita kuningas Kristian II, joka
Ruotsalaisilta sai nimen Kristian Tyranni. Hän oli vilpillinen,
väkivaltainen mies, tahrattu paljolla verellä, mutta hänessä oli
yhtähyvin myös loistava nero, suuria tuumia Pohjanmaiden hyväksi.
Näihin tuumiin kuului sekin että hän tahtoi vapauttaa kolme
valtakuntaansa Hansa-kaupunkein rasittavasta kauppa-yksinoikeudesta, ja
siksi aikoi hän perustaa linnoituksilla varustettuja satamakaupungeita
pitkin Hämeen rantoja vetääksensä etuisan Venäjän kaupan näille
kauppapaikoille.

Mutta ennen kuin tämä toimeen tuli, kaatuikin Kristian kuningas,
kompastuen omarakentamiin mestauslavoihinsa, ja Kustaa Vaasa, joka nyt
Ruotsin kruunun päähänsä pani, peri myös monen muun asian kanssa,
edeltäjänsä tuumat kaupan suhteen. Rääveli, siihen aikaan Hansan liiton
jäsen, kukoisti Venäjän kaupan kautta; Kustaa Vaasa siis päätti nostaa
sille kilpaveljen vastapäätä olevalla Suomen rannalla. Hän keksi siellä
kelpo sataman, jonka suojana itään päin oli saari, nimeltä Sandhamn.
Tätä saarta hän aikoi siksi mitä Rääveli siihen asti oli ollut ja miksi
Pietari vasta oli tuleva -- keskuspaikaksi kaupalle avarain itämaiden
kanssa. Silloin leikattiin vuosi 1550.

Kuninkaat, senluonteiset kuin Kustaa Vaasa, saavat paljon toimeen; vaan
teiden määräämiseen kaupalle, kas siihen eivät hekään aina pysty.
Turhaan tuhlattiin houkuttelevia etuuksia, turhaan julistettiin käsky,
että puolet Suomen silloisista harvoista kaupungeista piti jätettämän
autioiksi ja niiden porvarein muuttaa uuteen Sandhamn'in kaupunkiin.
Autiona pysyi se saari sittenkin ja autiona on se vieläkin,
hietikoineen, kuusikoineen ja kallioineen todistaen kuinka mitätön
kuninkaankin voima on, koska se ryhtyy mestaroimaan vapaata keskuutta
kansain välillä.

Vähän matkaa Sandhamn'ista, Uudenmaan manterelta, on pienen Vantaanjoen
suu. Siihen paikkaan asettausi vähitellen muutamia porvareita, sillä
tavoin kiertäen kuninkaallisen käskyn; siihen paikkaan syntyi näin
kauppala, joka likeisestä koskesta sai nimen Helsingfors. Tämä nimi
sisältää muistoa Helsinglannin miehistä, jotka olivat Eerik IX:n
sotajoukon ydinnä, ja joista Uudenmaan ruotsalainen väestö osaksi on
tainnut saada alkunsa. Rääveli vähä aikaa sen perästä antautui Ruotsin
alamaiseksi, ja koska ei silloin siis enää ollut mitään syytä nostaa
sille kilpaveljiä, niin yllämainittu kauppala, joka oli rohjennut
syntyä toiseen paikkaan kuin mitä kuningas oli käskenyt, sai
ensimmäiset etuuksensa v. 1569.

Meidän uusi kaupunki sai pian nähdä suuren tapauksen. Tässä nuori
kuningas Kustaa Aadolf v. 1616, keskellä sotaansa Venäjää ja Puolaa
vastaan, piti puheen Suomenmaan kokoutuneille säädyille ja sai sen
miehuullisen vastauksen, että Suomi tahtoi taistella vihonviimeiseen
veripisaraan sankarikuninkaansa puolesta. Tämä tapaus jo ennusti että
Helsinki oli tuleva Suomen pääkaupungiksi.

Mutta jos Kustaa Vaasa oli erehtynyt, pyytäissänsä perustaa uutta
Tyrusta viljattomalle kalliosaarelle, niin huomattiinpa pian
että porvaritkin saattavat erehtyä yhtä hyvin kuin kuninkaat.
Yhdeksänkymmentä vuotta tuskin oli vierryt siitä päivästä kun pikku
Helsinki perustettiin Vantaanjoen suulle, niin jo nähtiin että sataman
sisempi, kaupunkia lähin perukka oli käynyt liian matalaksi rannikon
kohoamisen syystä. Suomen merikaupunkein on tuon tuostakin aina
täytynyt lähteä poispakenevaa merta takaa ajamaan; Helsinki niinikään
jo v. 1639, Kristiinan hallitessa, muutettiin puolen peninkulman matkan
lännemmäksi, syvemmän veden äyräälle. Viisasta oli että luonnon antamaa
varoitusta silloin toteltiin; sillä entinen satama on nyt puolikseen
viherjöivää kaislikkoa, jonka läpi Vantaan mutainen virta vaivaloisesti
kyntelee itselleen pääsöväylää mereen.

Uusi Helsinki oli tuskin rakennettu kallioilleen, niin sen taas hävitti
tulipalo v. 1657. Kuningatar Hedvig Eleonoran auliilla avulla se kohosi
jälleen tuhkistansa, mutta pysyi vielä sata vuotta pikkukaupunkina,
joka oli kaikkea arvoa, vaikk'ei kuitenkaan historiaa, vailla. Nälän
kauhistus v. 1697, rutto v. 1710 ja kaksi vihollisen käyntiä, v. 1712
sekä 1713, on mainittu sen aikakirjassa. Jälkimmäisellä kerralla,
pyhä-aamuna Elok. 12 p. Suomen sotaväki peräytyessään sytytti kaupungin
tuleen, niin että se toisen eränsä paloi tantereen tasalle. Kahdeksan
vuotta makasi sitte Helsinki autiona, tyhjäksi hylättynä; sen kadut
olivat täynnä ruhkakasoja ja kasvoivat pitkää heinää. Rauhanpäätöksen
perästä v. 1721 palautuivat asukkaat, kaupunki rakennettiin uudestaan,
ja sai Elok. 23 p:nä 1742 nähdä Ruotsin sotavoiman häpeällisen
antaumuksen Venäjän sodassa.

Miksikä tuo avara, syvä, kelpo satama, johon kaikki Itämeren
laivastot mahtuisivat, oli seisova avoinna, alttiina kaikille
vihollisrynnäköille? Ruotsilla ja Suomella oli silloin se onni, että
heille oli kohonnut nero etevintä laatua, kreivi Augustin Ehrensvärd.
Hän muurasi v. 1747 ja seuraavina vuosina Viaporin linnat niille
kallioille, jotka vartioitsevat Helsingin sataman kapeita suita, ja
Pohjanmaiden Gibraltarin suojassa kasvoi sitten pikku Helsinki niin
kiireesti että sitä jo 18:n vuosisadan loppupuolella luettiin
Suomenmaan toiseksi kaupungiksi. Vihollis-laivastot 1788 vuoden sodassa
eivät rohjenneet likelle lähetä; täällä Kustaa III vietti juhlan
Suursaaren meritappelun kunniaksi ja täällä saivat hautansa etevimmät
siinä tilaisuudessa kaatuneista. Mutta v. 1808 Maaliskuulla Venäjän
sotavoima, mannerpuolelta tullen, valloitti kaupungin, linnakin pantiin
piiritykseen ja antautui yleiseksi hämmästykseksi Toukok. 3:na pnä.
Kaksi viikkoa myöhemmin riehahti tulipalo, joka kolmanneksi kerraksi
teki kaupungista tuhkaläjän. Sota ja palo olivat joka kerta täällä aina
käyneet käsikkäin.

Tämä kolmenkertainen tulikaste oli ollut ikäänkuin koetus, joka
Helsingin tulevaan korkeuteen valmisti. Kristian II:n toimeen panematta
jäänyt tuuma, Kustaa Vaasan kesken rauennut yritys, Kustaa Aadolfin
keskustelu Suomen kokoutuneen kansan kanssa, Kristiinan ja Hetaa
Eleonoran kuninkaallinen apu, Kaarlen ajan voitot, vastoinkäymiset ja
perikato, vapausajan mustin tahra ja Kustaa III:n loistoisimmat, mutta
turhat toivot, kaikki nämät profeetalliset aavistukset, varoitukset ja
muistot olivat painaneet jälkensä tähän paikkaan, kun Aleksander I v.
1812 Maalisk. 27 p. julisti Helsingin Suomenmaan pääkaupungiksi. V.
1819 muutti tänne Suomen senaatti, tuoden kanssansa kaikkien virastoin
keskuskunnat, v. 1828 siirti yliopistokin runottarineen majansa tuhkaan
vajonneesta Turusta tähän uuteen pääkaupunkiin. Kruunun avut satoivat
kultasateena näille paljaille kallioille; kartanoita yhteisiä tarpeita
varten, niin suuria ett'ei Suomi vielä ollut niiden vertaa nähnyt,
kohosi torien varrelle; kaupunki järjestettiin, laajennettiin ja
kaunistettiin yhteisillä kävelypaikoilla; asukasluku karttui
seitsenkertaiseksi 50:n vuoden kuluessa. Kaikki mitä hallituksen,
kansanedustuksen, virastoin, kulkuneuvoin, sivistyksen ja rahavarain
keskusten sijoittaminen tänne on voinut saada aikaan, se on
tuhlaavaisella runsaudella tullut tälle uuden ajan onnen kantamoiselle
osaksi, eikä ole luontokaan ollut hitaampi sille lahjoja suomaan.
Meren kirkkaat selät ja leveät kulkutiet ympäröivät sitä kallionientä,
jolla Helsingin tornit seisovat, katsoen Rääveliä kohti Suomenlahden
poikki. Monipoukamaiset lahtemat ja niemet, salmet ja saaret
muodostavat kolmella haaralla ihania näköaloja. Vuorten luonnon luomat
harmaakivi-vallit kohoavat täällä Ehrensvärdin linnoitusten vastapäätä.
Myrskyiset tuulet, tunkeutuessaan tästä Suomenlahden kapeimmasta
kurkusta, puhdistavat ilmaa ja murentavat jäitä. Suomenmaan
monenlaisista luonnonihanuuksista ei puutu Helsingissä edes erämaan
jylhyys. Mitä eräs Franskalainen kirjailija[3] 30 vuotta takaperin
lausui, että "Helsingissä vaan on yksi askel sivistyksen ja erämaan
välillä", se on vielä tätä nykyäkin totta. Täällä on tarjona hiukka
kaikkia mitä meidän maassa löytyy, yksin maan umpilampien tyyneys,
kansan elämän koreilemattomuus, vanhan ajan tapa ja harmaan muinaisajan
muistot aivan puuttuvat. Helsinki ei myös ole kirkon, ei kaupan, ei
teollisuuden, eikä suomalaisen kansanhengen pääkaupunki. Se on, vaikka
kyllä kolmensadan vuoden vanha, kuitenkin nyky-ajan lapsi; se kiehuu ja
kuohuu uusista, sikisaki liikkuvista, yhteen sopeutumattomista
aineksista, jotka vielä eivät ole vakautuneet selvään muotoon, ja jotka
horjahtelevat idän ja lännen, etelän ja pohjasen vaikutusten välillä.
Helsinki on kasa valkeata vaahtoa, jonka merituulet ovat ajaneet ylös
näille kallioille ja joka kaukaa nähden näyttää isolle kaupungille. Se
oi liian likellä Pietaria, pysyäksensä erillään sen pyörteistä, liian
likellä Itämerta, ollaksensa Euroopalaisia tuulenpuuskia tuntematta ja
kuitenkin kiinni Suomessa, jonka jokainen sydämen tykytys ulottuu tähän
ympärystän äärimmäiseen kohtaan; tämmöisenään Helsinki näkyy olevan
luotu voimallisesti vaikuttamaan maansa tuleviin onnen vaiheisin. Sadan
vuoden kuluttua saadaan nähdä onko tämä vaikutus vahvisteleva vai
turmeleva. Tätä nykyä ei Suomen pääkaupunki ole muuta kuin uudistalo
tulevaisuuden korvessa, taistelutanner Itämeren ja Maanselän
ristinriitaisilla tuulilla, sievä huvila meren-äyräällä, missä pieni
kansanen, joka ei vielä ole maailman rautaa kokenut ja joka nuoren
elinvoiman tuntee, unelmissaan luulee olevansa suuri. Helsinki leviää
särkällä, joka Uudenmaan manteresta pistäikse eteläänpäin Suomenlahteen
ulos, muistutellen Kreikanmaata mieleen. Perustana on jokapaikassa
harmaakivi, joka välin kohoaa yhtenäisiksi valleiksi, välin törröttää
yksinäisinä kukkuloina, joiden välillä vedenjätemulta ja savi on
notkojen pohjan peittänyt. Meri on tähän niemimaahan leikannut monta
lahdelmaa ja poukamaa. Saaristo, täynnä lukemattomia saaria, luotoja,
sekä paljaita kallioita, ympäröipi seppeleen tavoin sen rannikoita,
uhaten vihollis-laivastoille tuhoa. Suuri lahti pistäytyy mannermaahan
kummankin puolin; idässä se leveä selkä, jonka rajana on Sandhamn'in
saari, jonka suojana on Viapori, ja jonka sisimmän pohjukan äyräälle
vanha Helsinki oli rakennettu.



Kansan luonne ja tavat Saarijärven pitäjässä.


Niihin seutuihin, jotka parhaiten maamme sisämaista luontoa, asukasken
elämäntapoja ja ehtoja kumoavat, voitaneen erillään oleva, varaton ja
ihana Saarijärven pitäjä lukea. Mitä se on pienessä, se näyttää koko
sisämaa, muutamilla poikkeuksilla, olevan isommassa mitassa.

Yksinkertainen ja ruokkoamaton, niinkuin häntä ympäröitsevä luonto, on
Saarijärveläisen elämäntapakin.

Saunan, hänen ainoan ja välttämättömän liika-tarpeensa kaltainen
muodoltaan ja eduiltaan -- ainoastaan vähää avarampi - on hänen
pirtti-asuntonsa. Sen sisusta näyttää oudolle kummallisen kuvan.
Vuolluista hirsistä tehdyt seinät ja laattia ovat sysimustat, edelliset
savusta, jälkimmäinen kaikesta, mikä vuosikausia on pesemistä
odottanut. Katto näkyy harvoin; sen peittää vahva savu, joka mustana
pilvenä riippuu sylen korkeudella maasta, ketään vaivaamatta. Välistä
näkyy lakehisen lävitse vaalean sininen talvitaivas ja joku tähti.
Akkunoita ei ole, vaan ainoastaan ikkunoita, joiden lautaiset luukut
päivällä tarpeen mukaan avataan ja suljetaan. Tämmöisen asuinhuoneen
omituisuuden oikeasen käsittämiseen tarvitaan talvi-illalla sitä
tarkastella. Paasikivistä ladottu kiuas on koko puhteen täydessä
kirkastuksessa. Hirmuinen rovio mäntyhalkoja palaa tiedettä ja valaisee
koko pirtin, jonka lisäksi vielä päresoittoja palaa siellä ja täällä
seinän ra'oissa ja pihdeissä. Tässä valossa liikkuu tahi lepää usein
aika joukko ihmisiä. Naiset istuvat rukkinsa ääressä taikka
askaroitsevat taikina purtilon ja padan vieressä; miehet tekevät
astioita, koppia, rekiä, suksia y.m.; kerjäläiset ja koturit oikovat
pesän edessä, ja joku vanha ukko kiskoo taitavalla kädellä päreitä
ohkaisista säleistä. Päreet ovat huoneen välttämättömiä tavaroita.
Lapsiparvi on silloin tavallisesti kiivennyt kiukaalle, jossa se elää
ja kirkuu hyvässä sovussa sirkkain kanssa. Pitkän kolan edessä oven
lähellä nauttii talon hevonen silppua ("apetta"), lämmintä ja hyvää
seuraa, ja kukko, jos ei vielä ole orrelle noussut perheineen,
käyskentelee yhdestä nurkasta toiseen ystäviään tervehtimässä, ollen
joka paikassa niinkuin kotonaan. Semmoinen on, pienemmillä eli
isommilla poikkeuksilla, suomalainen pirtti. Joka tämmöisestä huoneesta
luulee kaiken hyvän olon poistetuksi, se pettyy suuresti; tässä ei ole
ainoastaan hyvä olla sen, joka tästä on kotoisin, vaan senkin, joka on
kasvatettu aivan toisissa tavoissa. Ilma tämmöisessä pirtissä on terve
ja raitis alinomaisen lämmittämisen ja vedon tähden, ja kaikki, mikä
olisi ilkeätä katsella, poistetaan suurella huolella. Musta laattia
lakkaa näkymästä siivottomalta, kuin se ei enää näytä entisen
valkeutensa vilahdustakaan, ja ihmisluonto kärsii vähempääkin siivoa,
kuin parempaa ei näytä tarkoitettavankaan. Ylimaan talonpoika ei ole
huolimattomassa teeskennellyssä siivoudessa; hän majailee erämaassa, ja
hänen talvikylmästä tulleessaan ystävälliseen lämpimään kotiinsa, kuka
kysyy onko hänen suojansa musta tai valkoinen, pesty taikka pesemätön?

Suomalaisen pirtissä asujamina mainittiin kerjäläiset ja koturit; ne
ovatkin niin tavalliset ja tärkeät perheessä, että, siitä puhuessa,
molemmat vaativat likemmän kertomuksen. Koturit (itselliset, loiset ja
kestit) ovat Suomen talonpojan toiset pääskyt. Niinkuin pääskynen,
vaatii koturikin itselleen ja omaisilleen asuinsijaa talonpojan katon
alla, ja saakin sen, niinkuin pääskynen, ja elää niinkuin sekin siitä,
mitä päivä tuottaa. Vuokra, jonka hän siitä maksaa, on tavallisesti se
työ, joka hänellä on lämmityspuiden ikkunasta pirttiin nakkelemisessa.
Mitä hän muuta hyötyä taloon tekee, siitä on eri palkinto. Semmoinen
mies elää, jos hän ei taida käsitöitä tehdä, vähällä kalastamisella ja
metsästämisellä ja kaataa sen ohessa itselleen vähän lohon metsää
nauriskaskeksi, joka etu hänelle on yhtä vähän suvaittu, kuin häneltä
kiellettykin. Jos voi hankkia itselleen lehmän, niin se elää, missä
isännänkin ja asuu niiden kanssa samassa navetassa. Koturin tarpeet kun
ovat vähät ja hänen kulunsa isännän tietämättömästä hyvyydestä vieläkin
vähemmät, niin ymmärretään, miten hän enemmän kuin muut, on valmis
noudattamaan Suomalaisen taipumusta laiskuuteen. Usein nähdään hän
talvella oikovan uunin pankolla, kesällä päiväpaisteessa; pyörtänöllä.
Epäilemättä nämä koturit ovat haitallisia sekä maanviljelykselle
yleisesti että niille erittäin, joiden luona he asuvat; mutta jaloksi
näyttäikse yhteisen kansan mielenlaatu siinä, että ilman parempaa
palkintoa antaa osan ahtaasta asunnostaan ja vähästä ravinnostaan näille
kodottomille ja leivättömille veljillensä.

Toinen välttämätön asujakunta talonpojan pirtissä on kerjäläiset. Tosi
kyllä on, etteivät he ole pysyväisiä, vaan tulevat ja menevät;
kuitenkin kuluu harva päivä, jona maantien vartelaiset eivät heistä
saisi vieraaksi yhden tahi useamman, jotta tähän voi sovittaa
runoilijan sanat: "aate on ikuinen, varjot katoavat." Kerjäläistä ei
milloinkaan ylenkatsota. Häntä seuraa Jumala, niinkuin Homeron
kerjäläistä, ja hän tulee usein vaimoineen, lapsineen, käyden talosta
taloon, joka paikassa kohdeltuna vieraana, ei missään armon tullen.
Kiukaassa on lämmintä hänelle, niinkuin muillekin, ei hän mitään pyydä;
jokainen tietää hänen tarpeensa puhumattakin ja kokee niitä voimiaan
myöten auttaa. Hänen eteensä ei heitellä hylättyjä paloja; hän
atrioitsee siinä, missä kaikki muutkin, ja yhtä ruokaa; monta lajia ei
olekaan. Hän juttelee, jos hänellä jotakin juteltavaa on; hän
laskettelee leikkiä jonkun talon perheen jäsenen kanssa, jos se häntä
haluttaa; hänen lapsensa, jos hänellä semmoisia on muassaan,
leikitseivät talon lasten kanssa. Illalla käy hän levolle sinne, missä
hän löytää soveliaan sijan itselleen kiukaalla tai pankolla, kärsivä,
jos joku on saanut paremman sijan, ja kärsitty, jos hän itse sen on
löytänyt. Jos hän on itse tahi joku muu perheestään kivuloinen,
valjastetaan heille vanhan tavan mukaan hevonen ja empimättä viedään
heidät lähimmäiseen taloon.

Sanomaton köyhyys vallitsee Saarijärveläisiä. Niukka, usein luonnoton
ravinto vaikuttaa vahingollisesti heidän ruumiinsa voimiin, ja muiden
elon nautinnoiden, paitsi unen ja levon, tuntemattomuus, kiinnittää
heitä niihin niin yksinomaisesti, että he estäytyvät muiden hyväksi
työskentelemästä. Harvoin heidän huolenpitonsa nähdään likisimpiä
päiviä etemmäksi ulottuvan, ja sitä ei ole ihmetteleminenkään, sillä
niidenkin päiväin ylläpidosta on heillä jo kylliksi miettimistä. Mikään
teollisuuden haara ei ole Saarijärvelle juurtunut, johon taas on
kaupunkien ja tiheästi asuttujen seutujen etäisyys syynä, sillä
teollisuuden tuotteita olisi työläs saada kaupaksi.

Maanviljelyksen vihainen vihollinen on hallayö. Moni talo on vuosittain
niin paljastettu, että se ei voi peltotilkkuaan kylvetyksi saada.
Asukkaat kiiruhtavat, koko vuoden nälkää nähtyään, syksyin pelloilleen
leikkaamaan, ennenkuin jyvä on kypsymäänkään kerinnyt. Karjat, jotka
kesillä purojen varsilla ja notkelmissa heinikossa kahlaavat,
purekselevat talvella olkia, ja vielä semmoisia olkia, joita on
kymmenen ja kahdentoista peninkulman takaa vedetty. Usein täytyy näiden
eläin raukkain kuukausia kestää vieläkin kurjemmalla ruo'alla. Se vähä
ja heikko maito, jonka ne tämmöisissä oloissa antavat, käytetään
karhean kertaleivän alas viruttelemiseen. Ylimaalaisten oloista saadaan
käsitys, kun, luotettavaisten kertomusten mukaan, mainitsemme, että ei
kauvan sitten olleena hallavuotena ainoastaan kahdella talolla
pitäjässä oli rukiista eli ohraista leipää. Sananlaskut: hän syö
rukiista leipää vuoden ympäri, ja: hän on pakkorikas, merkitsevät
siellä saman. Minä muistan kaksi tapausta, joissa tämä köyhyys
näyttäytyi oikein liikuttavaisissa muodoissa. Minä menin kerran
metsästysmatkallani erääsen pirttiin lepäämään. Tupa oli lapsia
ynnä vanhempia ja nuorempia täysikasvuisia ihmisiä täynnä.
Uunin läheisyyteen oli saloille levitettynä keltaisenruskeita
männynkuori-levyjä, jotka näyttivät paksuilta vuodilta. Minä kysäsin,
tarkemmin niitä katselematta, mitä ne olivat, ja mihinkä niitä
käytettiin; isäntä vastasi: "rakas herra, niistä tulee leipää." Sanoja
ei ollut monta; mutta ääni, joka niissä ilmautui: etkö sinä tunne
näitä? ja: sinä et tunne tämmöisiä! oli sydäntä vihlova. -- Toisen
kerran tulin minä sattumuksesta eräälle niitylle, jossa heinää tehtiin.
Ladon seinillä riippui heinämiesten ruoka kontteja, ja minä
uteliaisuudessani aukaisin monta niistä. Kaikissa oli ohkaisia
petäjärieskoja, jotka sisältä olivat pikimustia, vaan päältä niillä oli
liidun valkoinen jauhokuori, ja siis enemmän silmää, kuin suuta
miellyttivät. Muuten oli muutamissa joku pikisuolainen muikku, toisissa
taas muutamia suolarakeita. Tarvitsee ainoastaan ajatella tämmöisen
työn raskautta, jota kuumassa helteessä, tämmöisillä virvoituksilla
vahvistettuna tehtiin, saadakseen käsityksen todellisesta kurjuudesta,
ja ihmisluonnon voimasta semmoista kestämään.

Kertomus Suomen yleisön kerjäläisiään kohtelemisesta, kyllä jo näyttää
sen vieraan-varaisuuden ja avuliaisuuden yleensä. Vähemmistä varoista
tuskin mikään kansa lienee mieluisampi muille jakelemaan ja apuansa
jokaiselle pyytäjälle antamaan. Vieraalle annetaan parasta, mitä
talosta löytyy, ja suurella vaivalla saadaan heidän ottamaan pieninkään
rahapalkinto siitä hyvyydestä, jota hänen kattonsa alla on nautittu.
Näin on tavallisesti kaikkien, enemmän luonnonmukaisesti eläväin
kansain laita.

Alituinen elatuksen murhe ei anna Saarijärveläiselle aikaa niihin
köykäisempiin iloihin, jotka ilmestymät muiden seutujen kansan huveissa
ja leikeissä. Ainoastaan Joulun ja Juhannuksen aikoina tavataan täällä
yleisempi halu huvituksiin. Joulunpyhinä keräydytää hyppelyihin ja
huvituksiin, vaikka ei niin usein ja lukuisasti, kuin onnellisimmissa
ja rikkaimmissa pitäjissä on tavallista. Mutta, eipä yksin
metsätorpankaan mökistä saa silloin puuttua kaunistettu ruokapöytä,
joka viikkokausia täydessä kunnossa syöjiä odottaa; siihen on kerätty
kaikki paras, mitä pitkän syksyn nälältä on voitu säästää, voidakseen
huvittaa ja iloittaa tervetulleita jouluvieraita. Tänä aikana ei tule
hänen asuntoonsa kukaan, jolle ei jotain tarjottaisi; köyhä on saanut
aina osan hänen leivästään, ja nyt tahtoo hän rikkaallekin osoittaa
vieraanvaraisuuttaan, jota ei saisi ylenkatsoa. Joulun juhlallisuuteen
kuuluu myös pöydän ja penkkien huolellinen peseminen ja seinäin
päreillä peittäminen. Tämä pärepeitto saa seinässä olla niinkauvan,
kuin se päivittäisiin tarpeisin vähitellen poltetaan.

Juhannusyötä vietetään melkein iloisimmasti, kuin mitään muuta juhlaa.
Silloin poltetaan n.s. kokkovalkeita, ja monta laukausta, joita teeren
ja metsäkanan ampumiseen tuhlauksena olisi pidetty, ammutaan silloin
juhlan kaunistukseksi. Kokon polttamiselle valitaan tavallisesti joku
korkea, puoleksi poltettu honka jollakin aukealla kankaalla eli
kukkulalla. Sen ympärille asetetaan kuivia puita ja muita pihkaisia
polttoaineita, mitä korkeammalle sitä parempi; puoliyön aikana
sytytetään kokko, joka sitte viulun soidessa ja hurraa-huutojen
kaikuessa palaa. Nämä huvitulet tarjovat kauniina, puolihimmeänä
kesäyönä laaksojen ja järvien takaa katsojalle viehättävän näön.

Saarijärven talonpoika on liikunnoissaan hidas, välinpitämätön ja
harvapuheinen. Hänen luonteensa on hiljainen, kärsivällinen ja
peräänantava. Se kurjuus ja ahdistus, jossa hän elää, on tehnyt hänen
umpimieliseksi; kaikki voimat hänen olennossaan vaikuttavat sisäänpäin
niin, että ne ainoastaan harvoin ja veltosti ryhtyvät ulkonaisiin
toiminnoihin. Se suuremmoinen luonto, joka häntä ympäröitsee, ei ole
koskaan hänelle suonut minkään varsinaisen valloituksen iloa; hän on
aina näyttäytynyt korkeana ja pakoittamattomana, ja hänen sielunsa
kasvillisesti mässää samalla, kun hänen fysikalliset voimansa
uinahtelevat ja riutuvat. Tähän on kaksi seikkaa yhdistynyt: ensiksi
että hänen täytyy olla, mikä hän myös on, hyvin rehellinen ja
teeskentelemätön, sillä yksinkertaisuus ja hurskaus seuraa kaikkia
uskonnoita; toiseksi, että hänen täytyy näyttäytyä kykenemättömältä,
typerältä ja kelpaamattomalta kaikkeen urostyöhön, jossa vilkkautta ja
tajua tarvitaan. Se on kuitenkin useammalla kuin yhdellä esimerkillä
vahvistettu, että tämä näennäisesti sekasortoinen olento, kun hän
toisiin suhteisin muutetaan, vähässä ajassa on muodostanut voimia,
jotka eivät ainoastaan näyttäydy tyhjentymättömiltä, vaan myös niitä
sukkelampaan ja keksiväisemmästi käyttänyt, kuin hyvälahjaiseltakin ja
pitkän harjoituksen perästä voidaan odottaa.

       *       *       *       *       *

Muist.

Näin sopi Saarijärveläisestä asunnon ja köyhyyden suhteen puoli
vuosisataa tätä ennen kertoa; nyt ovat ne kohdat kuitenkin paljo
muuttuneet: maanviljelys edistynyt, savupirtit valoisiksi tuviksi
muutetut y.m. Suom.



Saima.


Laajalle Itä-Suomen laaksoihin levittää Saima sinertäviä vesiään. Se ei
ole yksinäinen, muista eroitettu järvi, niinkuin Laatokka, tahi Inari,
tahi Oulunjärvi. Saimaksi eli Enonvedeksi nimitetään nuo suuret,
välkkyvät vedet pohjan puolella Suomenlahtea ja länsipuolella
Laatokkaa, joihin laskee pitkät rivit järviä, selkiä, lahtia ja salmia.
Kaikki nämä avarat vedet ovat yhdistyksessä keskenään ja virtaavat
etelään päin, toinen toiseensa, siksikun ne viimein juoksevat suuren,
ja väkevän Vuoksen-virran kautta Laatokkaan.

Nykyään on näissä pitkissä, kiertelevissä vesissä viitoitettuja
kulkuväyliä veneille, lotjille ja höyryaluksille. Purjehditaan
järvenselästä toiseen, monta peninkulmaa eteenpäin, lukemattomien
saarien, niemien, kannasten ja vaihettelevien rantojen sivuitse, aivan
niinkuin merenrannikon saaristossa. Saimalla näkee kyllä maata joka
taholla, mutta suurilla selillä näkyy maa kaukaa siintävänä. Vesi on
niin kirkasta, että selvällä ja tyynellä ilmalla näkee pohjan melkoisen
syvältä. Ja tässä kuultavassa vedessä kuvastelee taivas niin puhtaana,
pienet, valkoiset pilvet leviävät kuin kyyhkyiset veden syvyydessä. Kun
kesällä on lämmin, näyttävät järvet tummansinisiltä. Kukkuloilla nousee
siellä ja täällä keveitä savupatsaita taivasta kohti: ne ovat kuusien
peitossa olevain tupien savuja. Toisaalla lepää hieno pilvenhöyry
puiden latvojen tasalla: se on mäkirinteessä olevan kaskimaan savua.
Näihin keveisiin savupilviin yhdistyy lämpimässä ilmassa vesihöyryjä,
ja ne synnyttävät hienon udun, jota sanotaan autereksi. Ja auer peittää
hienoimman harson lailla kukkulat, rannat ja vedet; tämä vaikuttaa sen
että kaikki näyttää niin pehmeältä, kuin olisi se puuvillaan
käärittynä. Silloin ovat nuo suuret, kauniit tummansiniset vedet kuin
loistavia kuvastimia, jotka ovat asetetut mustiin, harsikolla
peitettyihin puitteisin; ja tämä on niin kaunista, että tuskin koko
luonnossa kauniimpata on.

Eivät kaikki vedet ole niin ihanasti tummansinisiä ja niin viehättäviä
matkustajan silmälle. Vesi ei ole yhtä läpikuultavaa kaikissa, ja ilma
ei luo samaa suloa kaikille tienoille kesällä. Mutta joka on kerran
nähnyt Saiman, tahi Näsijärven, tahi Mallasveden, tahi Roineen, tahi
muut sellaiset sinivedet -- sillä sellaisia löytyy lukemattoman paljo,
-- hän ei saata koskaan unhottaa sellaista näköä. Se koskee sydämmehen,
ja täytyypä ihmisen kiittää kaiken hyvän Luojaa, joka on hänelle
valmistanut niin ihanan asunnon maan päällä. Vaikka kaikkea tätä
kauneutta kestää aivan vähän aikaa; -- vaikka Jumala antaa kaiken,
jolla eloa on, vuorotellen viheriöidä ja lakastua, ett'ei ihminen
rakastuisi maahan ja unhottaisi kotiansa taivaassa; -- niin tallettaa
hän kuitenkin aina hyvän ja rakkaan muiston tästä suloisesta
ihanuudesta. Syksy tulee, rannat kellastuvat, Saimalla vaahtoavat
valkeina aallot myrskyn ajamina. Jonkun ajan kuluttua on kaikki
jäätyneenä, lumet painavat kuusen oksia, ja sininen vesi on valkeana
jäänä. Mutta havumetsät ovat silloin vielä viheriöinä, ikäänkuin toivon
enteinä kuoleman keskellä, ja matkustaja katsoo, turkki yllä, tuolle
suurelle valkoiselle jääkentälle päin ja kuuntelee, kuulisiko hän pian
ensimmäisen leivosen liverrystä. Hän ajattelee kevättä, jolloin Saima
on jälleen sininen, jolloin kuvastin taas on kirkas ja sen puitteet
taas lienteät ja peitossa tuon hienon, utuisen harsikon alla, joka
riippuu kuusien latvoista...



Punkaharju.


Savonmaa on saaristo järvien keskellä; maantie kulkee monessa paikassa
harjuja myöten, joiden molemmilla puolilla on jyrkkiä mäkiä ja vesiä.
Siellä saa matkustaja usein astua rattailta maahan lauttauspaikoilla.
Kun Parikkalan pitäjäästä matkustetaan pohjaiseen päin Kerimäkeen,
Sääminkiin ja Savonlinnaan on neljä lauttaus-paikkaa kulettavana, mutta
se maksaa vaivan.

Tie kiertelee veden ympäröimää Punkaharjua pitkin, päästä päähän
saarta, joka on lähes puolen peninkulman pituinen. Pitkin pituuttaan on
harju niin kaitainen, että maantien levyys anastaa koko sen aallon
muotoisen selänteen, ja niin jyrkkä, että sen syvyys kauhistuttaisi,
jos ei luonnolliseksi aituudeksi olisi molemmin puolin rinteille
kasvanut havu- ja lehtipuita. Tältä ylänteeltä, noiden koivujen ja
petäjien heiluvain latvojen päällitse aukeaa lähellä ja kaukana
kaikilla suunnilla ihanin ja vaihtelevaisin näköala selkien, salmien ja
järvien yli. Oikealla puolen aukeaa ihana, suuri Puruvesi, vasemmalla
puolen yhdistynyt rivi pienempiä selkiä, jotka ovat tuota vieläkin
suurempaa Pihlajavettä. Kaikki nämät vedet luetaan Saiman laaksoon ja
virtaavat hiljalleen etelään päin. Näiden välillä uipi Punkaharju,
äärettömänä vesilintuna, levitettyin siivin ja ympärillä poikaset, nuo
pienet saaret, jotka etsivät turvaa hänen sivuillansa. Ja pojat
jälittelevät emäänsä: ne ovat pieniä kaitaisia harjuja, jotka välistä
koukistuvat oikullisiin mutkiin, salpaavat kirkkaan veden salmiin ja
lahtiin ja mutkistuvat somimpiin muotoihin. Heidän varjojensa välillä
pujoittuu hopeavöitä toinen toiseensa; järvi järven vieressä kimaltelee
niin kauas kuin silmä kantaa. Matkustaja ei väsy katsellessansa tätä
luonnon suloista leikkiä. Alinomaa tapaa hän jotakin uutta, jota hän ei
luule vielä ennen nähneensä, ja mihin ikänä hän menee, keksii hän
toisia avaroita ja hymyileviä näköaloja, epätietoisena eikö viimeinen
näkemänsä ole ihanampi, kuin kaikki edelliset.

Onnellinen ajatus oli johdattaa maantie kulkemaan tämän huvipuiston
kautta. Punkaharjun tunsivat kauan aikaa ainoastaan ne, jotka sattuivat
kulkemaan näillä tienoilla. Harju oli likimmäisten talonpoikaistalojen
omaisuutta, ja talonpojat polttivat kaskea sen rinteillä, niin että osa
niitä paljastui. V. 1844 lohkaistiin harju kruunun puistoksi, uhkasakko
määrättiin kaikesta vahingon teosta, ja kaksi kaunista kartanoa
rakennettiin vahdeille, toinen etelä-, toinen pohjoispuolelle saarta.
Jälkimmäisessä saivat matkustajatkin majailla, ja siitä alkain on
Punkaharju tullut yltä kuuluisaksi. Pieniä huvihuoneita on rakennettu
muutamille kauniimmille näköpaikoille, ja siellä kulkee ihastuneita
matkustajia pitkin kesää.

Epätietoista on milloin Punkaharju on ihanin. Muutamat ihailevat sitä
silloin kuu aurinko kohoaa Puroveden takaa ja ulapat kimeltelevät ja
koivujen lehdet näyttävät läpikuultavilta aamuruskossa. Toiset pitävät
sen silloin ihanimpana kun kuu paistaa Pihlajaveteen ja harjun
vastapuolinen sivu on synkässä varjossa. Sen voipi kuitenkin sanoa,
että olkoonpa ilta tahi aamu, kesä-yö tahi auringonpaiste, maassamme ei
löydy kauniimpata huvipaikkaa. Ja tämä on paljo sanottu Punkaharjusta.
Se on silloin rikas rikkaimpien joukossa: se täyttää mielemme
kiitollisuudella ja kunnioittamisella.



Imatra.


    Kolm' on koskea kovaa,
    Kolme järveä jaloa,
    Kolme vuorta korkeata
    Saman ilman kannen alla.

Niin laulaa Kalevala, ja niissä

    Ei ole Vuoksen voittanutta,
    Ylikäynyttä Imatran.

Moni koski sentään voittaa sen korkeuden, muutamat leveydenkin suhteen
-- Pletschbach syökseytyy 925 jalan korkeudelta, Rhein-virran putomus
Schaffhausen'in luona on 340 jalkaa leveä -- mutta veden äärettömän
paljouden suhteen ei Imatraa mikään koski Euroopassa voita. Aivan sen
alkupäässä on koetettu sitä paljoutta arvioita ja on laskettu että se
nielee 18,823 kuutiojalkaa sekunnissa kitaansa, siis 67 miljonaa 64,600
kuutiojalkaa tunnissa. Ei se ole vaan yksi joki, joka täällä syökseytyy
kallioin raon kautta, se on koko suuri järvistö, monta neliöpeninkulman
alaa vettä, jotka täällä, suullaan ahdistettuna, halkaisevat esteenä
olevan vuorimuurin ja karkaavat ulos mereen.

Suuri Saimaan vesistö laskee vetensä Vuoksen kautta Laatokkaan. Vuoksi
halkaisee Saimaan etelärannan Harakka-nimisen pienen kylän kohdalla,
noin 56:n Venäjän virstan päässä Viipurista ja 3 virstaa idempänä
Saimaan kanavan alkua. Joen väylä on täällä 268 jalkaa leveä ja 7 syltä
syvä, vielä majesteetillisesti rauhallinen, ikäänkuin olisi se vaan
emonsa Saimaan jatkoa. Jonkun virstan päässä, Kalliosaaren kohdalla,
alkaa kuitenkin virta näkyä, vaikka se vasta käy hiljaa, tyynesti,
ikäänkuin vastahakoisesti poistuisi rauhallisesta emonsylistä. Pian
tulee jyrkkiä kallio-äyräitä vastaan, jotka supistavat väylän
ahtaammaksi; pitkiä rinnakkain käyviä vireitä ilmaantuu Vuoksen
pintaan. Se tekee pienen polven itäänpäin, ikäänkuin kiertääksensä
kahleitaan, mutta ne ei jää häneltä; hänen pakonsa tulee yhä
joutuisammaksi; pinnan pitkät vireet köyristyvät lyhyiksi
laineharjuiksi, jotka sikisoki syökseytyvät toinen toisensa päälle.
Vuoksi alkaa tuntea voimansa, hän ei enää anna hillitä itseänsä, hän
leviää taas kaunisten lehtorantojen välillä, vaan ei rauhoita enää
kovaa virtaansa. Jo näkyy paikoitellen vaahtoa, omituinen maininki
hyrskii rantoja vastaan ja pakenee takaisin syöstynä jällen. Taaspa
tulee kallio-seiniä vastaan; nyt Vuoksi vasta oikeen suuttuu. Hänen
ihana, sininen pintansa vilahtaa kellertäväksi, hänen kristallinkirkas,
läpikuultava vetensä muuttuu suitsuavaksi valkoiseksi vaahdoksi, joka
syökseytyy alas ensimmäisestä koskesta, jota myös "Pikku Imatraksi"
sanotaan.

Vuoksi tässä paikassa on 570 jalkaa leveä. Vähän tyyntyneenä, mutta yhä
vielä vaahtoisena taistelusta, saapuu se Siitolassa ensimmäiselle
lauttauspaikalle, ja tänne jo kuuluu kaukainen, ukkosen jyrinän
kaltainen kohina Imatrasta.

Siitolan alapuolella on vaan yksi pienempi koski enää, Linnunkoski.
Sitten leviää virta majesteetilliseen leveyteen 1,140 jalkaan saakka.
Mutta yht'äkkiä se sitten joutuisalla juoksullansa ehtii ahtaalle
kalliosolalle, jonka harmaakivisten seinäin välillä sen summaton veden
paljous kutistuu 139 jalan levyiseksi ja syökseytyy, 2,950 jalan
matkalla, 63 jalkaa alemmaksi. Tässä se on Imatra.

Imatran näkö on huimauttavan jylhä. Sen jylinä kuuluu 6:n virstan
päähän, ja kuuluisi vieläkin etemmäksi, jos ei se sekaantuisi
ylipuolella olevain pienempäin koskien kohinaan. Kovinkaan huuto ei
kuulu rannasta rantaan. Vesi ei ole nyt yhdessä ainoassakaan kohdassa
säilyttänyt luonnollista väriänsä; se on kellertävä; se ei virtaa enää,
se syökseytyy katselijan sivuitse huimauttavalla mahdilla.

Kosken alkupäässä vyöryy vesi penkerettäin tasaista pintaa myöten,
mutta pian se kohtaa vuorivinkelon pohjasta kohoovia, monikärkisiä
kallioita. Näitä vastaan sattuessaan, virran laine pirskahtaa hajalleen
vaahdoksi; se tyrskähtää ylös valkeiksi vesipatsaiksi, jotka kuitenkin
jälleen loiskahtavat alas, ennenkuin ovat täyteen korkeuteensa
kohonneet, ja jättävät sijan uusille. Kosken alipuoli on yhtä kiehuvaa,
kuohuvaa, utuun peitettyä nielua. Hopeanhohtavaa vesihuurua aina
väikkyy sen yli, vivahdellen päivänpaisteessa kaikille vesikaaren
väreille. Harmaakiviset kallioseinät vapisevat tuntuvasti, ikäänkuin
olisi niiden alla joka hetki uusia kruutiräjähdyksiä sytytetty. Ei
mikään voima taida mitään Imatran kauheata vyöryä vastaan. Väkevinkin
meidän maan kaloista, lohi, joka kaikki muut kosket ja putoukset
voittaa ei pääse Imatrassa mihinkään. Joskus sattuu kosken yläpuolelta
vahva pölkky virran valtaan, ja Imatran alipuolelle päästyään tulee
se jälleen näkyviin pieninä pirstoina. Täälläkin, samoin kuin
Niagara-putouksen rannoilla, kerrotaan taruja varomattomista
venemiehistä, jotka kosken yläpuolella yrittävät soutaa poikki virran,
vaan joutuvat nieluun. Repale vaatteista, lastunen veneestä on sitten
jälleen tullut näkyviin; he itse ovat kadonneet näkymättömiin,
kuulumattomiin.

Imatra on katseltava kumpaiseltakin puolelta, ja siksi kuin kahlesilta
joskus vasta on molemmat rannat yhdistävä, saamme koettaa rohkeuttamme
vasussa, joka kahleihin kiinnitettynä vedetään yli. Äyräät molemmin
puolin ovat äkkijyrkkiä, aina kosteita, liukkaita, vaarallisia
kallioseiniä. Jaloimman näön saa kun seisoo alimmaisella kalliolla
kosken oikealla puolella; sinne näkyy Imatran ylin suu hohtavan
hopeaisena porttina, jonka kautta helmipilvi syökseytyy ulos.
Värivivahdukset ovat siinä monellaiset, aina auringon aseman ja
äyräitten tuoman varjon mukaan. Sanomattoman synkkä ja ihmeyttävä on
Imatra syksyisenä kuutamo-yönä, koska mustat varjot ympäröitsevät
kiehuvaa, yhäti säkenöivää nielua, jonka jylinä hämmästyttää hiljaista
yötä.

Oikeanpuoliselle rannalle on ravintola sekä lystihuoneita rakennettuna,
jotka tässä jylhän-ihanassa luonnonkuvassa edustavat Eurooppaa ja
nyky-aikaa. Hillimättömät luonnonvoimat ja kappale erämaata ovat aina
viehättävä näkö hienotunteisille, sivistyneitten joukoille. Ihmeellä
katselevat he noita hiiden patoja, jotka vesi on sorvannut
kallioihin, niin myös niin kutsuttuja Imatran kiviä, eriskummallisia
savi-liuskakiven kappaleita, joita lapset siellä myöskentelevät
matkalaisille, ja joita muualla ei löydy missään, paitsi hiukka
Nevajoessa ja paikoittain Pohjais-Amerikassa. Vasemmanpuolisella
rannalla yksi noita kosken sorvaamia kivitorvia on puoleksi rikottu.
Muutama lapsi kerta yritti läpi pujotteleimaan, vaan puuttui kiinni,
eikä saatu sitä pelastetuksi muulla keinoin kuin että kivi lyötiin
rikki.

Imatra itse on tietysti pää-esineenä matkalaisten uteliaisuudelle.
Mutta sen alipuolellakin vielä Vuoksi jatkaa juoksuansa, vuorotellen
tyyntyen, välistä taas kuohahtaen. Se tarjoo vielä monta ihanaa
näkö-alaa, se leviää laajoiksi suvannoiksi, samallaisiksi kuin Tonavan
liman'it, se haarautuu, luoden somia saaria, täynnä ruohoisia laitumia,
ja yhdistää vetensä jälleen, se hurjistuu taas ja hyppää koskesta
koskeen; se kääntyy vähitellen yhä enemmän itäänpäin ja laskeutuu
viimein, väsyneenä huimasta retkestänsä, kahden suun kautta Laatokan
avaraan syliin.



Oulun joki.


Pohjanmaan rannikko on pitkin pituuttaan täynnä jokia, ojia ja puroja,
jotka Maanselästä juoksevat maan rinnettä myöten Pohjanlahteen.
Pohjaisesta lukien ovat suurimmat näistä jo'ista Tornionjoki,
Simonjoki, Iinjoki, Oulunjoki, Pyhäjoki, Kalajoki, Ähtävänjoki,
Lapuanjoki ja Kyrönjoki. Kaikki ovat maan suuren kohoamisen tähden
täynnä koskia. Suurin kaikista Suomen jo'ista on Keminjoki; mutta
Oulunjoki on kulkuväylänä tärkein Pohjanmaalle. Korkealla koillisessa
juoksevat virtavat vedet Maanselkää myöten alaspäin, syöksevät alas
Ämmän koskesta Kajaanin luona ja saavat vähän levätä Oulunjärvessä 33
jalkaa ylempänä merenpintaa. Siitä murtavat ne tiensä vuorten välitse
luoteesen ja hyökkäävät pauhaten koski koskelta alas merenlahteen Oulun
luona. Se on kaunis ja valtava joki, molemmin puolin mäkiä, kallioita
ja hiekkarantoja. Talvi panee tämän jättiläisen jääpeittoon koskien
välisissä suvannoissa; mutta keväällä juopi hän itsensä täyteläiseksi
kaikista sulavista hankivesistä ja murtaa kahleensa hirmuisella
ryskinällä. Turhaan jääkappaleet ponnistelevat puskien virtaa vastaan;
nurin niskoin ne paiskataan, murtuvat rikki kallioihin, ja juoksevat
pirstaleina alas Ouluun päin. Täällä tekevät ne vielä väliin vastusta
Merikoskessa, joka on Oulunjoen viimeinen koski. Ne patouvat tässä
korkiaksi seinäksi ja salpaavat veden juoksun. Vesi nousee äyräittensä
yli ja virtaa kaduille; kaupungin asukkaille tulee hätä, talojen väliä
soudetaan. Mutta ainoastaan muutamaksi tiimaksi pysähtyy tämä väkevä
virta juoksussaan. Se murtaa ukkosenkaltaisella jyrinällä tuon
hirmuisen jääseinän, vesi juoksee pois kaduilta ja voitetut jääjoukot
hyökkäävät hurjassa paossa hautaansa mereen.

Uskalias oli se mies, joka ensiksi arvasi laskea veneellä Oulunjoen
koskia. Nyt nähdään joka päivä kesällä tervaveneitä ja pölkkylauttoja
ikäänkuin hypellen tulevan aaltoja myöten alas. Perämies seisoo aivan
vakavana, pitäen leveätä melaansa kiinni veneen perässä. Koski
koukistuu, vene hyökkäsee suoraan kalliota vastaan; silmänräpäys ennen
tai myöhemmin, niin olisi hän kuoleman oma. Mutta ihan oikealla
hetkellä kääntää hän veneen, lentää nuolen nopeudella vaarallisen
paikan sivuitse ja näyttää tuokion ajan olevan kuohuun haudattuna.
Rannalla katsojia kauhistuttaa tämä näky. Turhaa pelkoa! Heti sen
perästä näkyy taas kaitainen, ruskea veneen laita ehjänä kosken alla ja
pitkittää vakavana matkaansa seuraavaan koskeen, samoihin vaaroihin ja
samaan pelastukseen.

Välistä saattaa tulla vahinkokin, kun perämies on tottumaton, ja
luottaa omaan ja toisten onneen. Vanhat tottuneet koskimiehet eivät
tule vahinkoon. Ja palatessaan sauvovat he venettänsä ihmeellisellä
voimalla ja notkeudella koskista ylös.

Tämä joki on hyvin kalarikas: se näyttää olevan lohien, harrien,
siikojen ja muiden kalalajien alituisena kulkutienä. Lohia pyydetään
kolmikulmaisilla padoilla, joiden kärki asetetaan virtaa vastaan, ja
kalat eroitellaan sitten rannalla kokonsa mukaan. Sitten tulee
kirkkoherran asiamies, lukee lohet ja osoittaa joka kymmenennen lohen,
joka on hänelle tuleva. Mutta muut lohet myydään enimmiten
huutokaupalla ja lähetetään kauas Venäjälle ja Suomeen.



Aavasaksa.


Tengeliön joki kulkee kaarena Aavasaksan juuren ympäri niinkuin
hopeainen vyö viheriän kunnaan ympärillä. Itse Aavasaksa ei ole niin
korkea eikä niin jylhä, kuin moni muu tunturin kukkula, mutta
ihmeellisen kaunis on siitä näköala itään ja pohjaiseen päin. Sieltä
näet tuon kiertelevän joen, ja sen rannalta Ylitornion kirkon ja
kirkonkylän. Etäämpänä kohoaa kukkula kukkulan vieressä pitkänä
vuorijonona, joista toiset ovat paljaita, mutta useammat metsäisiä ja
sydän-kesän aikana pehmeän viheriän ruohon peittämiä. Aavasaksan
kukkulalla, ja tämä kaunis näkö-ala edessään, asui vuonna 1736 useita
oppineita miehiä köyhässä majassa ja vuonna 1839 nähtiin siellä taas
toisia oppineita. He olivat matkustaneet kauniista ja lämpimästä
Ranskasta näin kauas pohjaiseen tarkastamaan auringon kulkua, siitä
päättääkseen millainen maan muoto on pohjaisnavan kohdalla.

Mikä Aavasaksan on tehnyt pohjan kukkuloista merkillisimmäksi, ei ole
sen korkeus eikä sen näköala, vaan sen ominaisuus, ett'ei tarvitse
matkustaa kauemmaksi pohjaiseen nähdäkseen aurinkoa kello 12
juhannusyönä. Senvuoksi kokoontuu tänne joka kesä päivänseisahduksen
aikana paljon matkustajia sekä Suomesta että muista maista katsomaan
sydän-yön aurinkoa. Ja moni heistä on piirtänyt nimensä muistoksi
kallioon, niin että muutamat kallioseinät ja paasikivet ovat aivan
täynnä nimiä.

Tapahtuupa välistä, että yöt ovat pilviset päivänseisahduksen aikana ja
että matkustajat näkevät toivonsa tyhjään raukeavan. Niin epäkohtelias
kuuluu aurinko kerran olleen kuningastakin, nimittäin Kaarlo XI:sta
vastaan, kun hän Tornioon matkusti. Mutta tavallisesti on kuitenkin
joku noista kolmesta päivänseisausyöstä kirkas. Silloin kokoontuvat
matkustajat vuoren kukkulalle ja odottavat halulla ja ihastuksella
sydän-yön hetkeä. Ja silloin nähdään auringon majesteetillisen pyörän
verkalleen laskevan taivaan rantaa kohti suoraan pohjaisessa. Nyt se ei
vaivu enää alemmaksi; se näyttää pysähtyvän ja lepäävän pitkästä
matkastansa. Se on veripunainen: se on kadottanut osan kirkkaudestansa,
ja näyttää olevan sammumaisillaan. Hiljaista on vuorella, hiljaista
metsissä. Luonto on äänetönnä hartaudesta. Rusottava hohde punaa vuoret
ja laaksot, puiden latvat ja joen välkkyvän juovan. Sitten tuo suuri
punainen pyörä taas alkaa vieriä eteenpäin pitkin taivaan rantaa. Se
alkaa kohota raskaasti, hitaasti, juhlallisesti punertavasta ilman
rannasta, joka yht'äkkiä näyttää ikäänkuin säkenöivän. Yö on
voitettu; se ei ole voinut vangita ja pitää kahleissa taivaan suurta
ruhtinatarta. Tämä kohoaa jälleen majesteetillisena taivaan laelle, ja
kaikissa laaksoissa, kaikilla oksilla alkaa lintujen iloinen viserrys,
yhdessä aamuauringon kanssa ylistämään Luojan kaikkivaltaa.



Venäjä.


Etelästä pohjaiseen kulkeva Uralin vuoriselkä eroittaa Venäjän
Aasiasta. Vuori, joka Euroopan puolella päättyy jyrkkään seinään,
kätkee rikkaita jalojen metallien, varsinkin platinan aarteita.[4]
Etelässä tämän suuren valtakunnan rantoja Mustan meren aallot
huuhtoilevat, ja pohjaisessa Jäämeren suuret jäävuoret kulekselevat sen
rannoilla. Osa tästä merestä tunkeutuu syvälle maahan ja muodostaa
suurena lahtena "Vienanmeren". Luoteessa Venäjä yhtyy Ruotsiin. Itämeri
muodostaa osaksi sen länteistä rajaa. Siitä pistäytyy monta lahtea
maahan. Preussin, Schlesian ja itävaltalaisen Galician välillä on
Puolan kuningaskunta, joka nykyään kuuluu Venäjään. Korkeat Karpatit
muodostavat sen lounaiselle kulmalle luonnollisen rajamuurin Itävallan
keisarikuntaa vastaan.

Venäjä on mahdottoman suuri alanko, jossa ei yhtään varsinaista vuorta
kohoudu. Ainoastaan kaksi maanselkää kulkee idästä länteen ja jakaa sen
kolmeen osaan. Pohjaisin näistä, niin sanottu Urali-Baltin maanselkä,
on, vaikka Uralia likinnä, kuitenkin niin matala, että sen molemman
puoleiset virrat ovat keskenään yhteydessä. Itäänpäin selänne kohoaa
vähitellen, kunnes se Valdaissa on noin 1,000 jalkaa korkea. Suuret
havumetsät peittävät sitä. Eteläisin, n.s. Urali-Karpatein selänne, on
matalampi, virtojen risteilemä ja suurimmaksi osaksi viljeltyä.

Lukuisat virrat virtailevat Venäjän tasangoita. Itämereen laskee Neva.
Sen rannalla, aukealla ja hetteisellä seudulla on valtakunnan nykyinen
pääkaupunki Pietari putkisuorine katuineen, muhkeine palatseineen ja
komeine kirkkoineen. Pietarin Moskovaan, Venäjän vanhaan pääkaupunkiin,
yhdistää erinomaisen hyvä tie. Moskova on rakennettu kunnaille; sen
ympärystä on viisi peninkulmaa.

Muitten muhkeiden rakennusten ylitse kohoutuu enemmän kuin 300 kirkkoa,
joiden katot ovat kirjavista tiileistä ladotut eli kuitatut ja
sinisillä tähdeillä koristetut. Jokaisessa tornin huipussa seisoo
kullattu risti kultaisella puolikuulla. Puurakennukset, joista
muinoinen kaupunki oli, joutuivat suurimmaksi osaksi sen tulen uhriksi,
jolla Venäläiset 1812 Napoleonin karkoittivat pääkaupungistaan. Volga,
Euroopan pisin virta, virtaa monenmoisissa mutkissa ja 60:tä
suuhaaraansa myöten alas Kaspian mereen. Lukematon paljous kaloja
iloitsee sen vedessä. Don laskee Asovan mereen, Dnjeper Mustaan mereen.
Sen lisähaaroista on Vorskla meille merkillisin. Sen rannalla on
Poltava. Sen läheisyydessä Kaarle XII urosjoukkoineen hävisi. Sukkelat,
soleat hevoset käyskentelevät tämän virran rantaisilla avaroille
ruohotasangoilla; suuret, voimalliset sarvikarjat ravitsevat itseään
Dnjesterin rannoilla; Dnjester laskee Mustaan mereen. Urali-Baltin
pohjaispuolella vielä viljavainiot metsiä jakelevat; mutta vähitellen
nämä harvenevat ja pienenevät. Jota ylemmä pohjaiseen tullaan, sitä
enemmän lehtipuiden sijaan havupuita ilmautuu, ja puut yhä pienenevät.
Jäämeren rannikko on hyvin jylhää ja autiota. Melkein vuoden yhdeksänä
kuukautena peittää jää tämän meren rantoja. Se avara vetinen seutu,
jonka lävitse Viena mereen virtaa, on virtoineen vuoden suurimman osat
jäässä. Kolkko ja kylmä on tämän seudun ilma. Marraskuussa jo maa
peittyy paksulla lumivaipalla. Jää tulee usein kuuden jalan
paksuiseksi, ja töin tuskin ihmiset voivat kovan pakkasen kouria
kestää. Pensasmaiset koivut ja männyt ainoastaan voivat täällä kituen
elää. Sukkelia poroja, siniharmaita kettuja, mustantummia sopuleja,
valkoisia kärppiä ja jääkarhuja kiertelee metsissä, ja rannikoilla
vilisee hylkeitä, merisikoja ja mursuja y.m. Täällä ei kevät iloitse
virkistävine viheriöineen, ei syksy kultaisine viljavainioineen. Ankara
talvi pian murtaa lyhkäisen kesän voiman, ja paukkuva pakkanen seuraa
melkein välittömästi kesän kuumaa hellettä.

Venäjän Itämeren rantaiset maat ovat viljavia. Avarat koivumetsät maita
peittävät. Niemen jylhissä metsissä elää vielä metsähärkä ja villisika,
hirvi, metsäkauris, majava, karhu, ilves ja susi.

Keskisessä Venäjässä on hedelmällisiä viljaseutuja. Urali-Baltin
eteläisillä tienoilla ihmiset kuitenkin pääasiallisesti elävät
kaupalla ja teollisuudella; mutta mitä etelämmäksi tullaan, sitä
hedelmällisemmiksi ja isommiksi vainiot muuttuvat. Siellä onkin
varsinainen peltoa viljelevä Venäjä. Tämän seudun eteläpuolella
leviävät Mustan ja Kaspian meren pohjaispuoliset suuret arot. Nämä ovat
kuivia, hietaisia, puuttomia tasangoita, jotka tavallisesti ovat
alangoita vähää ylempänä, peltoakin täällä tosin viljellään, mutta
karjanhoito on kuitenkin varsinaisena elinkeinona. Äärettömät laumat
hevosia, sarvikarjoja ja rasvahäntäisiä lampaita elamoi näillä
mehevillä ruohotasangoilla. Muutamilla seuduilla, varsinkin itäpuolella
on maa suolaista ja siis melkein kasvitonta.

Etelä-Venäjän ilmanala on samanlainen, kuin eteläisen Euroopankin.
Saksan pähkinät, granaatit, viikunat, kastanjit y.m. täällä
kukoistavat; viiniäkin kasvaa Krim'in kaakkoiskulmalla.



Venäläiset.


Melkein kaikki Venäläiset kuuluvat kreikkalais-katoliseen kirkkoon.
Tämä yhdistää nämä avaran valtakunnan asukkaat toisiinsa niinkuin
jäsenet ruumiisen, jonka pää, tsaari, Jumalan näkyväinen välittäjä maan
päällä, on Keisarina ja ylimmäisenä pappina. Hartauden harjoituksissaan
Venäläiset ovat oikein innollisia.

Venäläisten parhaimpina huvituksina on laulu ja soitto. Heidän halunsa
soittoon ja lauluun on niin väkevä, että hyvin voidaan sanoa:
"Venäläinen ei elä laulamatta." Laulaen toimittaa hän kaikki
tehtävänsä. Hän laulaa työtä tehdessään, hän laulaa matkustaessaan:
kyntömies laulaa kyntäissään, ajuri ajokalujensa vieressä, paimen
karjassaan, käsityöläinen työssään, sotamies marssiessaan ja vieläpä
sotarintaankin astuissaan; soutajat laulelevat pitkiä virsiään, jos ei
kovaa vastatuulta ole soutaminen eli purjehtiminen.

Venäläinen yleisö elää hyvin yksinkertaisesti. Asuinhuoneet ovat
enimmästi yksinkertaisia savutupia; nähdään tosin kyllä siellä ja
täällä, varsinkin valtateiden varsilla, hyvästikin rakennetuita,
savutorvilla varustettuja rakennuksia. Rakennustapa on pohjaisessa
yleensä käytettyä. Huoneet rakennetaan hirsistä, saumataan ne yhteen ja
pannaan sammalia väliin. Katoiksi käytetään joko olkia taikka päreitä.
Huoneet ovat tavallisesti lämpöisiä. Joskus on semmoisiakin kyliä,
jotka rakennukseltaan ja suuruudeltaan voittavat pienet kaupungit.
Niiden huoneet ovat suuria, mukavia ja joskus kauneiksi maalatuita.
Venäjän pienimmätkin kylät tarjoavat matkustajalle, jolla ei ole kovin
suuria vaatimuksia, miellyttävän näön. Niissä tapaa kaikkialla iloisia
ihmisiä. Kylät ovat kahdessa pitkässä, pitkin tienvierustaa olevassa,
ja vähän toisistaan eroitetussa huonerivissä. Kirkot kurottautuvat vaan
vähän huoneiden ylitse, ja meidän huippuisia torneja ei niissä
ensinkään ole.

Venäläiset rakastavat yleensä kauppaa ja teollisuutta, pellonviljelystä
vähemmän. Hän näyttää juutalaisen tavoin syntyneen kauppamieheksi. Tämä
luonnon taipumus kauppaan on Venäläisen kansallisluonteen pääpiirre.
Ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät Venäläiset ovat innokkaita
metsästäjiä. Ylhäiset rakastavat etenkin ajo-metsästystä, jota
jänekset, ketut, joskus myös karhut ja sudet saavat kokea: edellistä
käydään susikoirilla, jälkimmäistä karhukoirilla, sitte kuin
vainukoirat ovat otukset ensin aukeille ajaneet. Talvisin tavataan
usein ainoastaan muutamia miehiä kylässä. He ovat tänä vuoden aikana
helposta maksusta kulettamassa tavaroita maan kaikkiin satamiin ja
kauppapaikkoihin. Toiset kutovat verkkoja ja valmistavat pellavia ja
liinoja verkon aineiksi, nahkoja siloiksi, sorvaavat lusikoita ja
kauhoja y.m.

Alhaisemman säädyn miehet antavat vielä nytkin, miten vuosisatoja
taaksepäin, partansa kasvaa ja leikkaavat tukkansa lyhyeksi.

Venäläisillä on erinomaisen luja ruumis, sillä se kestää kylmyyttä ja
kuumuutta, vaivoja ja kärsimyksiä. Tämä tulee siitä, että he
nuoruudestaan alkain tottuvat kuumasta tuvasta menemään paukkuvaan
pakkaseen ja peppuroimaan lumessa usein saunan kuumuudesta tultuaan.

Venäläinen ei voi elää kylpemättä, ja sitä hän tahtoo ainakin kerran
viikossa. Kaikki rakastavat enemmän lämpöisiä, kuin kylmiä kylpyjä. Jos
he voivat huononlaisesti, ryyppäävät he ryypyn taikka kaksi paloviinaa,
syövät ruutia, purevat tupakkia ja sitte ottavat aika hikikylvyn.
Saunoja on melkein joka talossa; joka kylässä on ainakin pari kolme
semmoista. Ne ovat niin rakennetuita, että niitä voidaan hyvin kuumiksi
lämmittää, ja, jos suinkin sopii, virran tahi muun veden rannalle
sijoitetut; sitte hän nimittäin sieltä pian uimaan pääsee. Moni juoksee
vielä takaisin kuumaan saunaan joesta tahi lumikinoksesta ja kuumentaa
itsensä siellä, uudestaan takaisin ulos päästäkseen. Tätä kerrotaan
usein monta kertaa.

Kun puhutaan Venäläisten taipumuksesta väkeviin juomiin, ei saa luulla,
että juominen yleensä olisi heidän tapansa, sillä sama mies, joka
tänäpäivänä humalaisena tiellä makasi, ei ainoastaan huomenna, vaan
monta viikkoa sen perästä voi olla siistimpänä miehenä, joka janonsa
sammuttaa vedellä, eikä ensinkään paloviinaa kaipaa. Samoin on heidän
ylellisyyteen taipumuksensa laita. Niin paljon, kuin Venäläinen voikin
syödä, jos se ei hänelle mitään maksa, elää hän kuitenkin yleisesti
hyvin niukalla. Tyytyväisyys on myös yksi Venäläisen kansallisluonteen
pääpiirteitä. Hän pysyy uljaana ja iloisena suurimmissakin puutteissa.

Pohjalaisen vanha vieraanvaraisuus on vielä Venäläisen kansallisena
hyveenä. Talonpojasta ruhtinaasen saakka ottaa jokainen vieraansa
ystävällisesti vastaan, vaikka se olisi aivan vieraskin, ja panee
hänelle parastansa pöytään.



Pietari-Moskova.


Pietari, 700,000 asukkaan koto, on Euroopan komein pääkaupunki. Ei
minkään kaupungin lävitse virtaa niin mahtava vesi, kuin Pietarin,
kilomeetterin levyinen Neva-joki on. Pietarin kaupungin erinomainen
kauneus tulee etenkin siitä sopivasta suhteesta, joka Nevalla on
katuihin ja toreihin sekä harvasta rakennustavasta, joka sen
jättiläisrakennuksille antaa erittäin suuremmoisen näön. Tätä paitsi on
sen yleistä rakennustapaa niin aistillisesti käytetty, ett'ei se ole
synnyttänyt yksitoikkoisia jäljennyksiä. Kirkkojen ja luostarien
jälkeen ovat isot kauppahuoneet huomattavimmat. Nämä (Gostinoi-Dvor)
ovat omituisia laitoksia Venäjän kaupungeissa; Gostinoi-Dvorit ovat
nimittäin suuria yhdenkertaisia rakennuksia, jotka täyttävät aina
kokonaisen kaupungin osan. Maakerroksessa on ympäritse kiertävä
holvikäytävä ostajia varten. Näistä mennään puoteihin, joiden
etuseinänä on suuri kolmipuoleinen ovi; keskimmäistä ovea käytetään
ovena, reunimmaisia näyttelyn akkunoina. Kauppahuoneen suuri sisusta on
jaettu pitkiin rakennuksiin, jotka sitte sisältävät kauppapuoteja ja
tavara-aittoja erityisille esineille. Nevski Prospekt'in suuri
kauppahuone sisältää aina 340 kauppapuotia.

Pietarin teaterit ovat hyvin kauneita; varsinkin Aleksandran ja Marian
teateri on ulkoakin kaunis. Erinomaisen ison vaikutuksen tekevät
keisarilliset linnat; Nevan viereinen Talvipalatsi saa niistä etusijan.
Tämän lisäksi kun asetetaan vielä suuri joukko muhkeita yksityisten
huoneuksia, niin huomataan helposti, että Pietari voittaa rakennustensa
loistossa ja suuruudessa monta muuta Eurooppalaista pääkaupunkia.

       *       *       *       *       *

"Joka tahtoo Venäjään tutustua -- hän menköön Moskovaan", sanoo
kirjailia Karamsin. Ja itse todellisuudessa Moskova onkin Venäjän
kansallisen elämän keskusta. Moskova on Venäläisten pyhä kaupunki,
venäläis-kreikkalaisen kirkon Rooma, kellojen-soiton ja luostarien
kaupunki. Se on vielä rikkauden, aatelien ja kauppiasten kaupunki, sekä
kotomaisen kaupan pääpesä. Moskova on viimeiseksi vielä Venäjän
valtakunnan vanha, Pietari suuren aikain edellinen pääkaupunki.

Merkillisin rakennus siellä on maailman mainio Kreml. Mutta Kreml ei
ole yksityinen paikka, vaan tällä nimellä tarkoitetaan Moskovan
keskistä ja koko kaupungin ylitse kohoutuvaa osaa, jonka, kokonaisen
kaupungin kokoisena, kokonaan kirkot, palatsit ja yhteiset rakennukset
täyttävät; rakennukset eivät kuitenkaan ole tiheästi toisiinsa tukitut,
vaan on niiden välillä suuria aukeitakin paikkoja. Kremliä ympäröitsee
suuri, aukea ympäristö, ikäänkuin sen mahtavat, torneilla kaunistetut
muurit tahtoisivat arvokkaina muista eroitettuna seistä.

Moskovan kokonainen kuva, jonka parhaitte saisi "Isosta Ivanista",
Kreml'in korkeasta kellotornista, on vaikea esitellä. Kokekaamme
kuitenkin edes sinnepäin sitä kuvata! Kreikkalaisissa kirkoissa ei ole
useita torneja, vaan päinvastoin yksi ainoa keskuskupu, jota neljä
pienempää kupua eli tornia ympäröitsee. Kaikki nämä kuvut eli tornit
ovat metallilla katetut; katot ovat joko kullatut taikka hopioidut
yhden eli monen värisiksi: vaaleanviheriöisiksi, viheriöisiksi eli
ruusunpunaisiksi. Jokaisessa kuvussa ja tornin huipussa on sitte suuri,
kullattu risti, joka usein, varsinkin Moskovassa, paksuilla, latteilla
vitsoilla on harjahirteen kiinnitetty. Tämä kaikki tekee, varsinkin
auringon paisteella, että näiden säteileväiset ja kuvastelevaiset
loistot länsi-euroopalaisen tottumattomalle silmälle näyttävät
itämaisilta.

Tätä miellyttävää vaikutusta kuitenkin paljo pilaa etelätä
muistuttava likaisuus. Sen sijaan kun Pietari jo ennen auringon nousua
huolellisesti la'astaan, kahlaa Moskovassa jalkamies paksussa pölyssä
ja kaikenlaisessa liassa. Siis samalla kun tämä vanha pääkaupunki
monessa suhteessa on uutta hupaisempi ja kiinteästä omaisuudesta
varakkaampi, ei se kuitenkaan kauneudessa ja siisteydessä vedä vertoja
todella "keisarilliselle" Pietarille.



Etelä-Venäjän arot.


Arot ovat avaroita, puuttomia tasangoita, jotka, maanlaadun mukaan,
osaksi ovat hedelmällisiä, osaksi enemmän eli vähemmän erämaan
kaltaisia. Venäjän arot ovat rotkojen ja laaksojen risteilemiä
ylängöitä. Rotkoissa on erilainen ilmanala, kuin varsinaisilla
tasangoilla. Talvilla, jolloin kaiken elon kuolettavaiset myrskyt
raivoavat näillä aroilla, ovat rotkot suojassa ja siis lämpöisempiä.
Kesällä ovat rotkot kuumia, kuin hehkuvat uunit, sillä niiden jyrkiltä
reunoilta heiastuvaiset auringon säteet kuumentavat niiden ilman niin,
että tuskin voidaan niissä olla. Keväisin vielä vihmoo kylmiä viimoja
aroilla, vaikka laaksoissa jo onkin aurinko ilman lämmittänyt.
Iltasilla ilma kuitenkin laaksoissa pian kylmenee, vaikka ylängöillä
vielä aikalailla lämmin löyhkäelee. Kylmä kaste laskeutuu myös niihin
kohta auringon laskeuduttua. Arojen talvi on pitkä ja kylmä sekä
peloittava varsinkin pyryillä. Vaarallisin näistä on n.s. Ujuga. Ujuga
on pyryinen, päivittäin kestävä myrsky, joka lunta luo paljo
tullessaan. Pilvistä putoava ja maalta tuulen tuiskuuttama lumi täyttää
niin ilman, että tuskin kätensä edessään eroittaa. Ujuga hämmästyttää
kaikkia aron elämiä. Yksikään ihminen ei uskalla silloin majaansa
jättää, kuin Ujugan enteet käyvät. Tuuli, nimittäin, tuo sen edellä
suuria aron kuivain kasvien varsista keräytyneitä möhkäleitä, joilla
usein on mitä kummallisimpia muotoja, ja jotka pyörivät ja hyppivät
tuuliajoina arolla. Onneton on silloin hän, joka ei katon suojaa saa.
Pyry ei jätä hänelle muita keinoja, kuin joko jäädä arolle lumen
haudattavaksi taikka umpimähkään jatkaa kulkuansa kunnes uupuu. Suuria
sarvikarjain laumoja häviää Ujugaa paetessaan; sillä ne joko nälkään
tahi väsymykseen hypätessään nääntyvät, taikka rotkoin reunoilta
putoavat alas ja pensastoihin hautautuvat; joskus myös rientävät ne sen
edellä niin kauvaksi pakoon, että niitä ei enää löydetä, vaan joutuvat
myrskyn tauvottua susien syöteiksi. Ujugan pyrytessä ei suden mieleen
saalis juolahda. Se silloin karjain kanssa kilpailee luonnon
vimmaa paeten. Jos Ujugan käsiin joutunut matkustavainen ei osaannu
ihmis-asunnoihin, on hän onnellisempi, jos hän jonkun rotkon löytää,
sillä muutoin pyry hänen peittää. Rotkossa voi hän jotenkin
rauhallisena myrskyn loppua odottaa. -- Arojen kevät alkaa lumen
sulautumisella. Silloin vesi virtaa kaikkialla, sekä siellä jossa se
hyvää vaikuttaa, että pahaakin tuottavilla paikoilla. Tämän jälkeen
aroilla ei moniin kuukausiin sada tippaakaan, ja peninkulmia kuletaan,
ennenkuin vähäinenkään lähteen silmä löydetään tässä kuivassa maassa.
Koko aron routa sulautuu, ja sen pinta muuttuu mustaksi mutavelliksi,
jota ei paksuinkaan nurmikon pinta voi ko'ossa pitää. Kaikilta
kunnailta, kaikista laaksoista ja rotkoista tulvailee likaisia
vesivirtoja. Tänä aikana juuri tapahtuvat suurimmat muutokset aron
pinnalla. Kevät kun viimeinkin on monine mutkineen saapunut ja
Toukokuun kauniit päivät tulleet, näyttää aro viheriäiseltä tapeetilta.
Kaikkialla viheriä nurmi nostaa nokkaansa, ja lumikellot (crocus),
tulpanit ja hyasintti ystävällisiä kukkiaan kumartelevat; täällä
kuitenkin puuttuu niiltä se monemmoisten värien loisto, joka niillä on
meidän puutarhoissamme. Silmä väsyy aron äärettömään nurmikkoon
keväällä sitä matkustaessa. Eri väriset kukat melkein katoavat sen
viheriään yksitoikkoisuuteen. Ja kuinka paksu tämä nurmivaippa onkaan!
Aron ruohot ovat nimittäin hyvin vahvoja ja harvassa toisistaan
seisovia.

Arojen kesä ei ole virkistäväinen eikä ensinkään miellyttäväinen. Sen
kuuma maa halkeilee ja turhaan odottaa virkistävää sadetta. Heinäkuun
pilvet eivät anna pisaraakaan, vaikka ukkonen yhä uhkailee korkeudessa,
johon janoavaisten ihmisten katseet odottavaisina tähtäävät. Aurinko
näyttää laskeutuessaan ja noustessaan tulipunaiselta pallolta.
Päivällisen aikaan taivas on aivan vaalea, sillä ilma on täynnä merien,
virtain, lätäköiden, kasvien ja eläinten höyryjä. Aro kadottaa
vihantansa, muuttuu ruskeaksi; rinteet ovat aivan mustina, niinkuin
tuli olisi niitä nuoleskellut. Keväiset lihavat ja iloiset eläimet nyt
laihtuvat ja heikontuvat; yksinpä arojen asukastenkin ruskea iho
rypistyy laihoilla poskilla. Vesi kuivuu padoista ja lähteistä, ja
musta pöly ilmassa väräjää. Idempänä, likempänä Kaspian merta arot
muuttuvat suola-aroiksi. Ne ovat puuttomia, vuorettomia tasangoita,
jotka taivaan rannetta vasten katsojalle mereltä näyttävät. Sininen,
usein aivan pilvetön taivas kivertyy niiden ylle. Mutta nämä pinnat
eivät ole aivan tasaisia, sillä tarkemmin katsellessa huomataan ne
aaltomaisiksi, niin että hevonen ratsastajineen, ja vieläpä korkea
kamelikin usein pienellä matkalle näkyvistä peittyy, aivan niin, kuin
olisi se maahan vajonnut. Täydellinen korkeampain esineiden puute tekee
tottumattoman silmälle vaikeaksi näiden avaruuksien mittaamisen.
Kaukana toisistaan kokoutuu joitakuita muutaman sadan jalan korkuisia
kukkuloita, ja usein matkustaja tulee syville vesirotkoille ja
jyrkkäseinäisille laaksoille, sitä ennen ensinkään niistä tietämättä.
Valo, ääni ja tuuli ei täällä kohtaa minkäänlaista estettä. Ei missään
ole varjoa, ei tyyntä, eikä kajahtele kaiku. Pettäväisiä kuvia
(kangastuksia) näkyy usein ilmassa. Suolakasvit ja muutamat viheriäiset
pilkut ovat ainoat kasvikunnan elon ilmiöt. Useista suolaisista
järvistä Astrakanin tienoilla saadaan paljo keittosuolaa ja
salpetteriä. Tosin on siellä kuitenkin hedelmällistä ja viljeltyäkin
maata.



Ruotsin luonto.


Niin erilaisiin leveys-asteisin ulottuvan maan, kuin Ruotsi on,
luonnossa ilmestyy luonnollisesti suuria eriäväisyyksiä. Skånen
ulkomuoto ja ilmanala vivahtaa paljo alaiseen Saksanmaahan, vaan on
sillä vieläkin vienommat talvet kuin Saksalla. Oikeat kastanjat ja
mulperi-puut[5] vielä Skånessa istuttamalla pian tuleutuvat.

Kotieläimet ovat suurempia ja vehmaampia. Ruisvilja kypsyy
puolessa-viidettä kuukaudessa, niin kuin ylä-Italiassa ja Saksassa;
kuin sitä vastaan Lapissa (jossa ohra ainoastaan äkkiä valmistuu), se
tarvitsee puolentoista kesää valmistuakseen ja on vielä silloinkin
hallan vaarassa. Luonnon laadun ja tuotantokyvyn pikaisempaa muutosta
ei Ruotsissa ole muualla, kuin Skåneen ja Smålannin välillä. Se on
viimeksi mainitun korkea asema (mereen verraten), joka sen tekee
Norrlanniksi Götan valtakunnan keskellä. Siellä pohjainen luonto
etelästä tulijaa ensin tervehtää. Jos Skånesta matkustaa meren
länsirantaa, niin tulee Hallantiin, joka Knytlingin satujen mukaan,
vuosisatainen takaperin, oli mainio tammi- ja pyökkimetsistään,
vaan joka nyt on autiota kangasta. Sitte seuraa Bohus'in lääni
hedelmällisine ja viehättävän vihertävine notkoineen, joita kalliot ja
louhikot sitä enemmän pienentävät jota likemmä Norjaa mennään. Jos taas
seurataan itäistä rantaa, on Bleking Itämeren saariston luonnon
kauniimpana todisteena ihailtavana; Karlskronan ja Kalmarin mäkinen
ranta etenkin ansainnee pohjolan kauneimman seudun arvon. Kalmarin
pohjoispuolella ei pyökkimetsä enää kasva; pienempiä lehtoja ja
yksityisiä puita tosin löytyy vielä pohjaisempanakin. Vetterin kirkkaat
mutta levottomat aallot eroittavat Länsi- ja Itä-götlannin, Ruotsin
hedelmällisimmät maakunnat, toisistaan. Maan muodostukseen katsoen
kuuluu Länsi-götlanti Venerin ja Itä-götlanti Vetterin alankoon.

Hjelmari- ja Mälari-järvien ympärillä on keski-Ruotsin suurin tasanko
ihanaisine viljaseutuineen; sitä paitsi edistää sen toimeentuloa vielä
maanviljelyksen ja vuoriliikkeen onnellinen vaihtelu, joiden yhteys on
levittänyt siunaustaan aina Vermlantiin ja Taalainmaahankin, vaikka
näiden vuoristen maakuntain ylä-osat eivät kuitenkaan ole voineet
voittaa luonnon alkavaa jylhyyttä. Siljan järven ympärillä on
kasvikunta tosin vielä ihmeteltävä (esim. Rättvik'issä).

Daljoen yläpuolella ei tammimetsä enää kasva. Korkean pohjaisen
tavalliset puut tekevät sen jälkeen ne suuret metsät, joiden ylitse
honka kohoaa korkeampana, kuin missään Skandinavian etelämmissä
seuduissa. Tullaan Norrlantiin; luonto yhä jylhenee ja karjanhoito,
metsästys, kalastus eli muut elinkeinot astuvat samalla maanviljelyksen
sivuun eli sijaan. Pellavat ovat pohjaisten seutujen tärkeitä
viljelyskasveja. Kehrääminen on monen seudun niin vaimoin kuin
miestenkin parhaana työnä pitkinä talvipuhteina, ja Norrlantilainen
saakin palttinan, joka kyllä ulkomaisellekin vertoja vetää. Hajanaiset
ja viljelykselle sopimattomat niityt ja laaksot ovat kesillä kelpo
karjalaitumina. Lohi kahlaa kolmion muotoisissa parveissa Norrlannin
suuriin, myrskyisiin jokiin, ja laveat metsät ovat täynnä eläimiä ja
metsän otuksia, jotka kyllä metsästäjän vaivat maksavat. Helsinglannin
etelärajoillakaan ruis ei enää joudu niin aikaiseen, että niillä voisi
samana kesänä kylvää. Norrlannin länsinaapuri, Herjeådal on vaarojen
välinen ja Ruotsin kolkoin (paitsi Lapinmaata) seutu. Eipä luulisi sen
rajan pohjoispuolella, Jemtlannissa, enää löytävänsä niin ihanaa seutua
kuin Isojärven (Storsjön) ympäristö on. Tämä suloinen seutu kuitenkin
enemmän houkuttelee, kuin palkitsee peltomiestä, sillä yöhallat usein
hävittävät heidän vaivansa näön. Yksinomaisemmalla karjanhoidolla voi
se voittaa suurempia etuja, kuin sen keskusliike etelään päin
valtakunnan osain kanssa joutuu vilkkaammaksi.

Ångerman-joen pohjaispuolella ei hedelmäpuut enää menesty.
Hiekkaperäinen, metsäinen Vesterbotten antaa pienen esikuvan siitä
yleisestä omituisuudesta, että kaikki itäänpäin kallistauvat meren
rantamaat ovat kolkompia. Vastapäätä oleva Pohjanmaa on lauhkeampi,
hedelmällisempi, ja Oululla, joka on Umeåta koko asteen pohjoisempana,
tuskin on kylmempi ilmanala. Vesterbottenin kankaat ja metsäkunnaat
tekevät lännessä ja pohjaisessa Lapinmaan rajan, jonka yläpuolella maa
sittemmin kohoaa kohoamistaan aina tunturin selänteelle saakka.



Lappalaiset.


Lappalaiset, jotka kutsuvat itseään "Saamelaisiksi" ja maatansa
"Saamenmaaksi", ja pohjais-Norjassa nimitetään Finneiksi, asuvat
ainoastaan luoteis-Euroopan pohjaisimmissa osissa. Norjassa löytyy
heitä 17,000, Ruotsissa 7,000 ja Suomessa 800. Lappalaiset ovat yleensä
lyhytkasvuisia (hiukan kuudetta jalkaa), mutta vahvavartaloisia.
Niillä, joiden vereen vähimmin on sekautunut muukalaisuus, on leveät
kasvot, tummat, pitkäkkäät silmät, litteä nenä, ulospistäytyvät
poskipäät, ohuet huulet, leveä suu, heikolla parralla varustettu
suippoleuka, mustat suorukkaiset hiukset, sekä kullankeltainen iho.
Heidän kielellään ei ole suomenkielen sointua, vaikka se muuten on
tämän tapaista, jonka vuoksi Lappalaisten onkin helppo oppia suomea.
Luonteeltaan ovat Lappalaiset sangen hyväntahtoisia, rauhallisia,
suoramielisiä ja rehellisiä, mutta seurustus uudisasukasten ja heidän
heikompia puoliaan hyväksensä käyttävien kauppiaiden kanssa on tehnyt
heidät epäluuloisiksi ja varovaisiksi. Lappalaiset elävät aivan eri
aloilla Norjassa ja Ruotsissa; Norjan Lappalaisilla on ylipäänsä
vakinaiset asunnot, mullasta tai puusta. Norjan pohjaisimpien osien
rannikoilla, Finmark'in ja Tromsön amteissa sanotaan heitä
"merilappalaisiksi", ja he ovat täällä elintavoistaan ympäri-asuvain
Norjalaisten kaltaisia. Useimmat Ruotsin sekä 1,600 Norjan Lappalaista
ovat sitävastaan siirtolaislappalaisia, joita Lapin ruotsalaiset
uudisasukkaat kutsuvat "tunturilappalaisiksi" ja "porolappalaisiksi".
He asuskelevat sarkateltoissa ja kuleksivat tuntureilla poroinensa.
Siirtolaislappalaisten matkat sovitetaan vuoden aikojen mukaan.
Ruotsalainen siirtolaislappalainen matkustaa kevään tultua tunturille,
mutta lähtee syksyn tullessa alankomaalle. Talvella tulee hän siten
aina Pohjanlahden rantamaalle saakka. Norjalainen siirtolaislappalainen
oleskelee talvella rajalla olevilla sisimmillä tunturitasangoilla,
jolloin hänen poronsa suuremmaksi osaksi elävät jäkälällä, kulkee
keväällä länteenpäin, ja oleksii kesällä rannikolla, jossa porot
parhaaksi pääksi elävät ruoholla. Syksympänä palaa hän takaisin
tuntureille.

Poro ja koira ovat siirtolaislappalaisen ainoat kotieläimet, ja
ensimainittu, joka on märehtivä, korkeilla, haarukkeisilla sarvilla
varustettu eläin, on hänen milt'ei ainoa rikkautensa. Hän syöpi poron
lihaa, ja sen väkevästä maidosta tekee hän juustoa, jota hän käyttää
leivän asemesta. Poron nahasta valmistaa Lappalainen vaatteita,
jännesuonesta neuletta, sarvista nappeja, lusikoita y.m.s. Hän käyttää
poroaan myös kuormankantajana ja ratsuna; tämä eläin jaksaa kantaa
Lappalaista, vaan ei aivan helposti täysikasvuista Ruotsalaista. Vielä
enemmin käytetään poroa vetämiseen. Talvella käytetään veneenmuotoista
rekeä, jota kutsutaan "ahkioksi" eli "pulkaksi". Jos ei ahkio ole
kovassa kuormassa, voi poro kuljettaa sitä 10-12 peninkulmaa päivässä,
Porot elävät laumoissa, ja rikkaalla Lappalaisella on niitä väliin
toista tuhatta. 2-300 pidetään välttämättömänä yhden perheen
elatukseksi, sillä vaadin[6] antaa vaan noin 1 1/2 jumprua maitoa
päivässä. Niinkuin jo on mainittu elää poro kesällä ruoholla, lehdellä
ja muulla sellaisella, talvella jäkälällä, jota se etsii lumen alta.
Muutamina vuosina sattuu, että maa peittyy jäällä, jottei peura voi
jäkälää kaappia ylös. Tätä kutsutaan Lapissa "Flen'iksi", ja se tapahtuu
silloin kun ankara pakkanen seuraa sadetta eli suojaa. Nämät tällaiset
"flen" vuodet ovat Lappalaisilla varsin tukalat. Hänen poronsa kärsivät
nälkää ja kuolevat joukoittain. Niiden ainoana ruokana on silloin
naava, joten Lappalaisen on täytymys alinomaa kaataa sellaisia puita,
joissa tätä löytyy, pitääksensä porojaan hengissä. Vaikeutta lisäämässä
on sekin seikka, että tällaisina vuosina on vaikea saada poroja pysymää
koossa, sillä ne kuljeksivat ympäri etsimässä jäkälää ja joutuvat
silloin helposti kuleksivien susien, ahmojen tai poronvarkaiden
saaliiksi.

Köyhimmät niistä ruotsalaislappalaisista, joilla ei ole poroja,
elättävät itseään virroissa ja järvissä löytyvillä kaloilla ja
nimitetään sentähden "kalastajalappalaisiksi". Nämät vaeltavat myös
monasti ympäri paimenina ja kerjäläisinä ja joutuvat lopulta
tavallisesti vaivaishoidon rasitukseksi. Jos kalastajalappalainen voi
hankkia itselleen muutamia vuohia, on siten pantu alku vakavampaan,
uudisasukkaan elinkeinoon. Lappalais-uudisasukkaat ovat tavallisesti
ensimmäisessä polvessa huonoja maanviljeliöitä. Tuo vireä elämä, johon
he paimentolaisina ovat tottuneet, houkuttelee heidät, vaikka ovatkin
maanviljeliöitä, kuleksimaan ympäri mailla, metsillä, kokien elättää
itseään metsästyksellä ja kalastamisella. Uudisasunto tulee siitä
syystä useimmiten kehnosti hoidetuksi, vasta toisessa polvessa tavataan
heidän seassaan ahkeria ja älykkäitä maanviljeliöitä. Eräs kohta joka
on varsin omituinen, on se, että tuimat lappalais-uudisasukkaat
kohtelevat muita Lappalaisia ylenkatseella eivätkä käytä lappalaista
pukua, pitäen itsiään Ruotsalaisina tai Suomalaisina. Lappalaisten
pukuna, joka on jotenkin samanlainen molemmilla sukupuolilla, on
kesällä sininen tai harmaa vihriöillä taikka punaisilla hihakäänteillä
ja samanvärisellä kauluksella varustettu sarkanuttu. Housut ovat
tavallisesti samankarvaiset kuin nuttukin ja sidotaan alhaalta kiinni
säären ympäri kirjavilla villanauhoilla. Villapaitaa käytetään
yleisesti, mutta talvella käytetään sen sijassa myös turkkia, karvanen
puoli sisäänpäin käännettynä. Kengät ovat erilaiset eri vuoden aikoina
ja ovat Suomalaisten pieksujen näköiset. Sukkien asemesta käytetään
eräitä tähän tarkoitukseen valmistettuja heiniä, "lappalaisruohoa",
jota kierretään jalan ympäri. Parhaana koristeena on vyö, joka
asianhaarain mukaan on kaunistettu hopea- tai tinakoristuksilla,
rahoilla y.m.s. Päässä on sokuritopan muotoinen myssy, joka on tehty
kirjavista vaatekappaleista ja kesällä varustettu punaisilla
reunuksilla. Tupakkaa käytetään muutamissa lappalaiskylissä nuuskan
muodossa, toisissa polttavat sekä miehet että naiset tupakkaa,
jonkatähden näissä seuduissa piippu, tupakkakukkaro y.m.s.
välttämättömästi kuuluvat pukuun. Talvella pidetään pelkästä
peurannahasta valmistettuja vaatteita ja ankaran pakkasen vallitessa
käytetään kahta nahkatakkia.

Siirtolaislappalaisen teltti eli kota on rakennettu siten, että maahan
on pystytetty useampia seipäitä jotka ylhäällä yhtyvät, jättäen
kuitenkin aukon savua varten. Näiden päälle pingoitetaan paksua sarkaa
turvaksi lunta, sadetta ja tuulta vastaan. Kodan sisässä oleva maa
peitetään kuusenhavuilla ja koivunvarvuilla, joiden päälle levitetään
poronnahkoja. Keskellä laattiaa on tulisija, joka on tehty muutamista
irtonaisista kivistä, ja tämän päällä on savureiästä alas riippuvissa
vitjoista keitinkattila. Tällainen teltti on tavallisesti kuusi jopa
seitsemän jalkaa korkea ja kuusitoista jalkaa leveä. Siihen mahtuu
noin kuusitoista henkeä. Kodan perällä on isännän paikka; muut
perheenjäsenet istuvat ympäri laattiaa, sillä tuolia tai istuimia ei
käytetä.

Jo neljännentoista vuosisadan alussa, kuningas Erik kolmannentoista
hallitessa, koeteltiin kääntää Lappalaisia kristinoppiin; mutta tämä ei
näy tapahtuneen erityisellä innolla ja menestyksellä. Vasta Kustaa
ensimäisen aikana alkoi käännytystoimi suuremmalla voimalla, ja Kaarlo
yhdeksäs rakennutti Lapinmaahan monta kirkkoa ja kaikenmoisia laitoksia
niiden Lappalaisnuorukaisten kehotukseksi, jotka mielivät lukea itsensä
papiksi Upsalan yliopistossa. Kirkollisasiat ovat järjestetyt samaten
kuin Ruotsissa yleensä, niin että jumalanpalvelusta pidetään joka
sunnuntai. Koska seurakunnassa on sekä Ruotsalaisia että Lappalaisia,
täytyy jumalanpalvelusta toimittaa molemmilla kielillä, jonkatähden
kaikki Lapinmaan papit ovat velvoitetut osaamaan niin ruotsia kuin
lapin kieltä.



Tukholman asema.


Tukholma tarjoaa mereltä tulijalle monenmoisia näköaloja. Mannermaata
tulija ei ensin heti näe. Harmaat, paljaat ja vaahdon ympäröimät
kalliot tervehtävät ensin rantaan lähenevää; mutta niillä ei ole mitään
tulijalle tervetuliaisiksi tarjottavaa, ei edes sammalkouraa, sillä
vesi on ne aivan alastomiksi huuhdellut. Näiden takana seisoo pari
majakkaa heitä osoittamassa. Mutta pian kiiruhtaa myös eläviä tien
osoittajia: luotseja. Saaristojen, luotojen, isojen selkäin ja
kaitaisten salmien lävitse johdatetaan laiva viimein satamaan. Mutta
koko tämän matkan muuten vaihteleva ympäristö näyttää matkustajalle
vaan paljasta köyhyyttä ja kolkkoutta. Saarien rannoilla ei nähdä
tuskin ainoatakaan kasvia, ei mitään viheriäistä; ainoastaan alastomia
kallioita, jotka seinäin tavalla vedestä kohoutuvat. Vesi on näiden
sivut niin silitellyt, ett'ei ruoho-mätäs, vielä vähemmin mikään kasvi
ole niissä sijaa saanut. Niiden harjoilla kasvaa kuitenkin muutamia
honkia; mutta nekin ovat tuulien ja myrskyjen piinaamisen tähden
pieniksi jääneet. Voidakseen tuulien tuudituksia kestää, on niiden
paras mehu ja kasvivoima juuriksi juosnut. Ne käärmeen tavoin
kallioiden koloissa kiertelevät, ja missä joku kolo on ollut, sinne
ovat ne kokeneet kätkeytyä. Juurien vieruksilla on sattumuksesta hiukan
ruokamultaa pysähtynyt; sianpuolamet ja katajapensaat käyttävät sitä
ravinnokseen. Tuskin minkäänlaista eläintä täällä tavataan. Muutamat
kalalokit kirkuen kiitelevät niiden yllä ja ehkäpä joku sorsakin niiden
salmissa soutelee. Siellä ja täällä nähdään joku kalastajankin mökki,
muutamia vuohia kallioita kapuavan, taikkapa joskus isoimmilla saarilla
muuan laiha lehmä, joka kanervikosta kokee einettänsä etsiä.

Me lähestymme kuitenkin mannerta. Köyhyys näyttää nyt vähemmän
vaivaavalta. Taampaa näkyy jo metsiä; muutamia lehtipuita puikahtelee
myös esiin; jonkun herrastalon valkoinen kivirakennus kuvastuu
vihannalla pohjalla; paikka paikoin ympäröi niitä ruohovyöhykkeet ja
osottavat ett'ei vesi ainoastaan kiveä niissä huuhtele.

Meri ei kuitenkaan ole tarjonnut niin jylhää näköalaa kuin maa.
Valkoiset purjeet ovat kaikkialla liehuelleet. Mitä etemmä ehdimme,
sitä tiheämmässä niitä nähdään. Näillä aluksilla on sama tie, kuin
meilläkin. He aikovat Tukholmaan, ja viedä sinne sen tarpeita. Me
näemme korkeilla halkopinoilla, eli suurilla heinäkasoilla lastatuiden
alusten sivuitsemme kiitävän, kalkkivenheiden syvässä kelluvan,
siistien purjelaivain ulkomaisilta matkoiltaan kopeina kotiinsa
kiiruhtavan. Me menemme kaikki Vaksholman lahteen. Täältä purjehdimme
me peräkanaa kapeata salmea "katselmuksen kautta." Tukholma lähestyy.
Lyhyesti sanoen joka ainoa kallio nyt vihoittaa; talot ja huvilat
kaunistavat nyt kukkuloita eli rantoja, johon maan pienikin
lahdelma eli syvennys pistäytyy. Istutuksia on kaikkialla; pienet
kyökkipuutarhat karviaismarja-pensaineen ja mansikkamaineen näyttävät
niin houkuttelevaisilta, meheviltä ja hupaisilta; tuulimyllyt, joita
emme ennen nähneet, viuhtavat myös nyt ilmaa. Perämies liikauttaa
peräsintä: laiva kiertää erästä niemekettä, ja nyt avautuu näköala,
kauneimpia, mitä tahdotaan nähdä. Oikealla, kaupungin ja maaseudun
välille pistäytyy puolikätköinen, molempain luontoinen ja
viehätyksellinen paikka. Se on Eläintarha. Vasemmalla kohoutuvat n.s.
etelävuoret, ja takaa näkyy tiheä mastometsä ja kaupunki huoneineen,
palatseineen ja tornihuippuineen.

Jos taas kaupunkia lähestytään länsi- eli Mälarin puolelta, tarjoaa
vesi ja maa samanlaista vaihetusta; mutta kaikki täällä on
viehättävämpää, rikkaampaa, kuin saaristossa. Mälari on luonnon
ihanuuksista rikkain järvi Ruotsissa. Sen kristallinkirkkaasta vedestä
kohoutuu lukemattomia lehtopukuisia saaria ja saarekkeita. Siellä
purjehtii kuin puistossa.

Matkustaja, joka on useissa kaupungeissa käynyt, huomaa Tukholmassa ja
sen ympäristössä niiden kuuluisampain kanssa monta yhtäläisyyttä. Hän
on esim. täällä huomannut Konstantinopolin penkereitä,[7] Edinburg'in
kuuluisia kallioita, Geneven järven ja Venedig'in kaivannoita. Yhtä
ihanoita näköaloja matkustajan eteen leviää myös Tukholmasta katsellen,
kuin sinne mennessäkin. Vaikka mille kukkulalle täällä noustaan,
nähdään sininen vedenpinta lahtineen yltäympäri; vuorten jyrkkiä,
paljaita seiniä, eli lehdoilla vihannoittuja rinteitä; vedenpintaan
kuvastelevaisia palatseja, pieniä hupaisia huoneita ja ränstyneitä
mökkejä. -- Muiden vanhain kaupunkien kanssa Tukholma kilpailee
rakennusten vaihtelevaisuudessa. Kaikki kadut eivät ole suoria eikä
leveitä. Kaupungin vähitellen kasvaminen voidaan nähdä. Se oli ensin
nykyiseen n.s. kaupunkiin ahdistettu. Rauhalliset porvarit, jotka
muurien sisällä turvaansa etsivät, alkoivat täällä kaupitella
ruokatavaroitaan, ulkomaalaisia kankaitaan, eli takoa haarniskoitaan,
silitellä kultavitjojaan, pohjailla kenkiään eli ommella nuttujaan
samalla, kuin raskaat rautapukuisten sotamiesten askeleet ympäristöä
kai'uttivat. Rakennukset täällä ovat kuin yhteen sullotuita, ahtaita ja
korkeita. Kaupunki muuttui pian liian pieneksi, väkiluku, liike ja
tilan tarves kasvoi. Hengelliset olivat jo aikoja sitte tästä
ahdingosta muuttaneet. Useimmat Tukholman kirkot ovat muinaisia
luostari-kirkkoja. Niiden ympärille kihermoittiin asumaan. Isoisten
palatseilla ei kaupungissa tilaa ollut. He rakensivat kankaille,
pienemmät seurasivat heitä. He tahtoivat myös olla mukana. Niin
lisäytyi kaupunginosia ja katuja. Nyt, kun pienetkin ovat suuriksi
tulleet, rakentavat he itsekseen, anastavat yhden paikan toisensa
perästä; muinoiset isoiset saavat seurata perässä, niin hyvin kuin
voivat.



Tukholman linna.


Niinkuin Tukholma ylimalkaan asemansa puolesta on maailman
merkillisimpiä kaupunkeja, on Tukholman linnakin maailman ihanimpia
rakennuksia. Sillä ei ole korkeita valleja eikä syviä hautoja, ei
upeita muureja eikä lujia torneja, jotka sen tekisivät mainioksi, vaan
se vaikuttaa syvästi katsojan mieleen ja herättää hänessä kunnioituksen
tunteita yksinkertaisen suuruutensa kautta. Jos etäältä katselemme tätä
linnaa, näyttää se matalalta, sillä se on niin avara. Mutta
asetuttuamme sen juurelle, huomaamme oitis, että se on kirkontornin
korkuinen. Jos lähestymme Tukholmaa miltä puolelta tahansa, vetää heti
huomiomme puoleensa tuo keskellä kaupunkia kohoava linna, monine
suurine ikkunoineen ja pitkine muurineen. Ne, jotka ovat paljon
maailmaa nähneet, vakuuttavat, että sen näkeminen herättää rinnassa
samoja tunteita, kuin suuren Pietarinkirkon katseleminen Roomassa;
muutamat menevät niinkin pitkälle, että sanovat sen vaikuttavan
katsojaan samaa, kuin jos Niilivirralta Egyptissä katseleisi tuon
muinaisen jättiläiskaupungin Theben äärettömiä loistorakennuksia.

Linna on neliön muotoinen, itää ja länttä kohden pistäytyy siitä neljä
matalampaa kylkirakennusta. Itäpuoleisten kylkirakennusten välillä on
puita ja kukkia kasvava kohonne, niin kutsuttu Logården, jonka
ulkosivua rajoittaa marmorireuna, jota kaunistaa loistokukilla
koristetut posliiniastiat. Linnan piha on suuren korin muotoinen.
Pohjaispuolelta johtaa linnan portille niin sanotut roomalaiset.
portaat, joissa ei ole mitään astuimia. Nämät portaat kulkevat linnan
koko etusivulla ja mainitaan Lejonanmäeksi, sillä niiden keskikohdalla
on kaksi suurta, pronsista valettua jalopeuran kuvaa, jotka seisovat
marmori-alustoilla ja ovat Kaarlo XII ajoilta.

Kun astumme eteläiseen portinkäytävään, tulemme mahdottoman suureen
porrashuoneesen. Tämän lävitse kulkee pihalta ajotie niin sanotulle
linnanmäelle, ja tämän tien kummallakin puolella on kahdet
kohtamoportaat, joita myöten päästään linnan ensimmäiseen kertaan.
Itäiset näistä portaista vievät linnankirkkoon, läntiset valtiosaliin,
jotka molemmat huoneet täyttävät kaksi kerrosta tällä puolella linnaa.
Kirkko on komea; yltä yleensä hohtaa kiilloitettu marmori ja kulta.

Valtiosali, joka on kirkkoa avarampi, on Ruotsin suurin ja komein sali.
Täällä avaa ja päättää kuningas juhlallisesti valtiopäivät, ja silloin
nähdään salin länsi-päässä, muutamia astuimia ylempänä laattiata, hänen
puhtaasta hopeasta tehty valtaistuimensa. Tämän kummallakin puolella
seisovat kuninkaiden Kustaa II Adolf'in ja Kaarlo XIV Juhanan
marmorikuvat. Tässä salissa on myös kruunaustansseja ja muita
harvinaisempia hovijuhlia pidetty. Niinkuin jo mainitsimme, on tämä
linna maailman ihanimpia rakennuksia. Kaikki on siinä kaunista,
suuremmoista ja komeata, mutta missään emme näe liiallisia, turhamaisia
koristuksia, vaan kaikkialla, sekä ulko- että sisäpuolella vallitsee
sievin kohtuus. -- Linnan itäisen kylkirakennuksen edustalla on Kustaa
III:n kuvapatsas, jonka on tehnyt tuo kuuluisa ruotsalainen
kuvanveistäjä Sergel.

Se, jolle kunnia lankee tämän linnan rakentamisesta, on tuo nerokas
Nikodemus Tessin. Hän ei kuitenkaan itse ehtinyt sitä valmistamaan,
vaan lopputyön täytyi hänen jättää pojallensa, tuolle loistavan
mainiolle kreivi Kaarlo Kustaa Tessin'ille. Tätä linnaa alettiin
rakentaa jo kuningas Kaarlo IX:n hallitessa. Mutta kun mainitun
kuninkaan ruumis par'aikaa makasi näytevuoteella, hävitti kauhea
tulipalo koko linnan, sekä tuon vastaraketun osan että jäännöksen
vanhastakin. Töin tuskin saatiin kuninkaan ruumis pelastetuksi. Kaarlo
XII:n aikana alkoivat taas nuo monet, pitkälliset sodat, jotka nielivät
valtion kaikki varat. Vasta Joulukuussa 1754 valmistui linna siihen
määrään, jotta hovi taisi muuttaa sinne. Se on samalla paikalla kuin
entinenkin linna. Viimemainitun rakennutti mahtava Birger Jarl, hän,
joka v. 1249 perusti Hämeenlinnankin ja pakoitti Hämäläiset kasteesen.
Birger Jarl rakennutti nimittäin Stadsholm'in korkeimmalle harjulle
suuren pyöreän tornin, jota kutsuttiin nimellä "Kärnan" (ydin).[8] Tämä
oli linnan keskus ja sai sittemmin nimen "Tre kronor" (kolme kruunua)
sen kupoolissa olevan koristuksen tähden. Itse linna oli soikea,
nelisivuinen ja varustettu sekä kulma- että kylkitorneilla; pihoja oli
siellä kaksi. Sitä paitsi ympäröitsi sitä suuremmaksi osaksi korkeat
ympärysmuurit ja vesikaivanto, jossa laivat voivat kulkea.



Norjan luonto.


Norjan voidaan sanoa sanan täydessä merkityksessä vuorimaaksi, josta
suurin osa on tuntureita. Melkein Ruotsin ja Norjan rajalla 69:stä
leveysasteesta alkaen kulkee etelään päin vuorijono, joka tosin siellä
ja täällä taittuu, mutta joka kuitenkin kokonaisuudessaan sen nimen
ansaitsee. Muutamin paikoin kohoaa korkeita kukkuloita, mutta yleensä
se ei ole 3,000 jalkaa korkeampi. 62 asteen eteläpuolella tunturi
vähitellen alenee Norjan eteläosassa, johonka verrannollisesti
isollainen alanko muodostuu. Tunturissa, joka 63 asteen paikoilla
kääntyy länteen ja sitte kulkee etelään aina 59:teen asteesen, voidaan
kyllä nähdä jälkiä yhtämittaisesta vuorijonosta, mutta pääasiallisesti
voidaan kuitenkin tunturia täällä pitää avarana ylätasankona, josta
siellä ja täällä kohoutuu korkeita vuoriselänneitä ja kukkuloita, jotka
kohoutuvat aina 8-9,000 jalan korkeuteen. Itse ylätasangot, jotka ovat
vähän aaltomaisia, ovat joskus 12-15 maatieteellisen peninkulman
levyisiä. Niin pitkältä kuin silmä kantaa tässä synkässä ja
yksinäisessä erämaassa, jossa villit peurat majailevat, ei nähdä muuta
kuin peuranjäkälän j.m.s. kasveja, joiden voittava kellertävä väri
antaa seudulle sanomattoman yksitoikkoisen näön. Näillä seuduilla ovat
korkeimmat ja jylhemmät tunturistot ja useimmat jäätiköt.

Norjan kaakkoisen osan laaksot kulkevat säännöllisesti pohjaisesta
etelään. Ne ovat usein niin kapeita, että joki, joka niissä aina
vuorilta tulvailevaa vettä vierittelee, peittää suurimman osan niiden
jotenkin tasaisesta pohjasta. Länsirannikolla sitävastaan tunkeutuu
meri useissa paikoin syvinä lahtina maahan lännestä itään ja muodostaa
täällä n.s. vuonoja, jotka, miten monet itäisemmät laaksotkin, jollakin
tavalla voidaan pitää suuren tunturiston rotkoina.

Maan suurin osa on siis suuri ylätasanko, jota erisuuntaiset syvät
laaksot risteilevät. Laaksoissa ja niiden rinteillä asuvat useimmat
ihmiset, ja harvoin tavataan 2,000 jalkaa ylempänä kiintonaisia
ihmisasuntoja. Eipä edes paimentolaistupiakaan, joissa parina kesän
kuukautena karjain kaitsijat asuvat, ole säännön mukaan 3,000 jalkaa
merenpintaa korkeammalla.

Norjassa on paljo järviä; mutta useimmat niistä ovat hyvin pieniä ja
meren pintaa paljoa korkeammalla, niinkuin esim. Gjendin (3,170 j.),
Bygdin (3,470 j.); molemmat ovat jotenkin 61 1/2° paikoilla. Useista
näistä pienistä järvistä joet juoksevat aivan vastakkaisia suuntia.
Tässä suhteessa merkillisin järvi on 1,990 jalkaa merenpintaa ylempänä
oleva Lessjöverksvan; tästä järvestä alkaa kaksi jokea, Laagen etelään
ja Nauma pohjaan.

Maa suurimmaksi osaksi on hetteiköitä, joista moni voitaisiin
viljeltäväksi tehdä, mutta jotka nykyisessä tilassaan pilaavat ilmaston
ja tekevät viljan viljelyksen vaaranalaiseksi ympäristössään.
Ainoastaan Kristianian hippakunnassa, joka tekee noin 1/4 osan koko
maanpinnasta, on aina 54 1/2 m.t. neliöpeninkulmaa rämeitä ja
hetteiköitä viljelykselle sopivassa ilmanalassa ja 36 m.t. neliöp. sen
yläpuolella. Viime aikoina on ruvettu hetteitä ojittamaan ja
kuivaamaan, ja hyöty tästä vuosittain enemmän ja enemmän nähdään.

Vaikka metsät nyt ovat jo hyvin haaskatut, peittävät kuusi- ja
honkametsät kuitenkin vielä suurimman osan maata. Eteläisillä seuduilla
on myös pieniä tammi- ja pyökki- ja pohjaisissa seuduissa myös
koivumetsiä; mutta mitään muita puunlajeja ei Norjassa metsiksi asti
kasva.

Edellä mainitusta voidaan helposti nähdä, että viljelysmaata Norjassa
ei paljoa ole, ja melkein hämmästyy kuullessaan, että koko Norjassa ei
ole 50 m.t. neliöpeninkulmaa enempää viljelysmaata. Tämän tähden
Norjaan täytyykin tuoda hyvinäkin vuosina paljon viljaa. Kuinka suuri
osa tästä viljelysmaasta käytetään pelloksi eli keinollisiksi ja
luonnollisiksi niityiksi, ei tässä voida sinnepäinkään määrätä.



Hammerfest.


Norjan Suomessa (Finnmarkissa) Tromsön hippakunnassa on, paitsi Tromsön
pääseutua, Hammarfest -- maapallon pohjaisin kaupunki -- eräällä
saarella. Elämä näin kaukaisen pohjaisen kaupungissa ansainnee
tarkempaa kertomista. Tämä pieni paikka, joka kauvan oli melkein
mitätön, on tässä vuosisadassa alkanut vähän vaurastua. Kaupungissa on
nykyjään noin 1,000 asukasta, suuria makasiineja ja monta "ravintolaa."

Kesillä, jolloin monia satoja laivoja, enimmäkseen norjalaisia jaaloja
ja venäläisiä lotjia, tänne saapuu, tarjoaa Hammarfest erittäin
vilkkaan näön. Kaikki ovat työssä ja liikkeessä. Voitonhimo ja
seurustelemisen halu vieraiden kanssa pitää tämän pienen kaupungin
asukkaat lakkaamattomassa toiminnossa. Työpäivää kestää myös
niinkauvan, kuin haluttaa, sillä aurinko täällä ei moneen viikkoon
laskeudu. Mutta tämä valon, ilon ja onnen aika pian loppuu. Pakkanen
palautuu, laivat katoavat, ja äskeinen vilkas satama on hiljainen ja
autio. Pitkä yö ilmoittaa tuloansa alituisesti himmenevällä taivaalla
ja talvipukuun pukeutuvalla maalla. Mitään valoa ei nähdä muualta, kuin
palavista lampuista, jotka ainoastaan päivällishetkenä voidaan
sammuttaa, ei antaakseen tilaa päivänvalolle jota ei siellä olekaan,
mutta väsyneitä silmiä lepuuttaakseen. Kaikki yhteys muun maailman
kanssa näkyy loppuneen, ainoastaan sattuman tapaisesti voidaan postia
tänne synkälle seudulle odottaa kertomaan mitä muualla maailmassa
tapahtuu. Mutta mitä enemmän ihmiset tuntevat itsensä toisista
eroitetuiksi, sitä enemmän ystävyys ja luottamus sitoo heitä
keskenänsä; niin myös on täällä.

Molemmanpuolinen tarve synnyttää hyväntahtoisuuden, ja hyväntahtoisuus
taas puolestaan seurailun. Kukaan ei ole liian ylhäinen, ei liian
alhainen, kaikki näyttävät yhtyvän yhdeksi perheeksi. Kun siis joskus
tyyni ja kirkas kuuvaloinen ilta houkuttelee, keräytyvät kaikki
(ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta), joilla on varaa jonkinlaiseen
seuraelämän huviin, osaa ottamaan, ja tekevät köykäisissä reissään,
joita sukkelat hevoset eli peurat vetävät, jonkun huvimatkan
ympäristöön, sitten yhteiseen huviin keräytyäkseen.

Tämmöiset matkat ilahuttavat usein semmoisella näytelmällä, jota
ainoastaan pohjaisimmat seudut voivat niin täydellisessä kauneudessa
tarjota; tämän tarjoavat napataivaan revontulet. Kun silloin vuorten
takaa nähdään muutamia huikaisevia valosoihtuja, joita vähitellen
säännöttöminä säteinä korkeuteen tupruilee eli yht'äkkiä lehahtaa
taivaan laelle, siellä silmänräpäykseksi yhdistyäkseen säihkyväksi
ruunuksi, jonka erinomaiset väriloistot ja singahtelevaiset ja
vavahtelevaiset säteet suitsuttavat tulta kaikille suunnille, sekä
yht'äkkiä loppuvat, seuraavassa silmänräpäyksessä uudestaan ilmestyäkseen
vieläkin häikäisevämmässä loistossaan, niin ei semmoisina hetkinä
pyritä etelän polttavaan auringon valoon, vaikka se paratiisimaisten
puutarhain ylitse paistaisi.



Seelanti ja Kyöpenhamina.


Seelannin saari näyttää puutarhalta eli oikeammin puistolta, jossa
viljelys ainoastaan luonnon suloisuutta nähtävämmäksi saattaa.
Viheriöitä kunnaita ja meheviä niittyjä vaihtelee muhkeiden
viljavainioiden kanssa. Kaupungit ja kylät ovat harvinaisia ja
tavallisesti tiheiden lehtimetsäin ympäröimiä. Paljoa useammin nähdään
yksityisiä talonpoikaistaloja. Maan parhaina kaunistuksina ovat
kuitenkin sen pyökki-metsät. Tämä puu ei siellä kasva yhtenä runkona,
vaan kohoutuu yhdestä juuresta monihaaraisena, joista jokaisella on oma
tuuhea lakkansa. Metsät, maan parhaimmat rikkaudet, ovat usein monta
peninkulmaa avarat. Niiden tummasta viheriästä vilahtelee siellä ja
täällä niittyjen vaaleampiviheriä. Näillä likeisten talojen karjat
käyskentelevät ja kellojaan soittelevat. Hyvät tiet (chaussét)
risteilevät saarta eri suunnille ja yhdistävät erityiset seudut
keskenään. Maakansa on yleisesti hyvinvoipaa. Siihen on osaksi
pääkaupungin läheisyys syynä, sillä sinnehän he voivat tavaroitaan
kalliisen hintaan myödä, osaksi maan erinomainen hedelmällisyys.

Tanskan pääkaupunki, Kyöpenhamina (Kjöbenhavn) muodostaa melkein
kokonaisen ympyrän, joka on enempää kuin peninkulmaa ympäriinsä.
Linnoitukset piirittävät kaupunkia kaikilta puolilta. Se on niin
rakennettu, että siihen helposti tutustuu. Kaupungin keskipiste on
Kuninkaan uusi tori (Kungens nytorv), jolle liike kaikilta
suunnilta keräytyy kuin polttopisteeksi. Täällä on teateri,
kuninkaallinen Charlottenburgin linna, ja sille päättyy 12 katua. --
Öresundin-rantainen, etuisa asema on Kyöpenhaminaan houkutellut joukon
oppineita miehiä, taiteilijoita, korkeita virkamiehiä, kauppamiehiä
j.n.e. joita vuosittain myös vieraista maista kaupungissa käväisee.
Meriliike, kauppa ja kalastus tekee kyöpenhaminalaisen päätoiminnon.

Kyöpenhaminalaiset ovat muita pohjaismaiden kaupunkien asukkaita
taipuvaisempia huvituksiin. Varsinkin he rakastavat huvimatkoja maalle.
Pää-asiallinen huvi on heillä kesällä eläintarhaan (Dyrehaven)
käyskenteleminen; se on 1 1/2 peninkulmaa kaupungista oleva metsä,
jonka ympärystä on melkein 4 peninkulmaa. Meren rannalla tie kulkee
kaunista lehtikujaa myöten maatalojen ja huviloiden välitse. Eräällä
metsän sisäiselle kunnaalle on kaikenlaisia puoteja rakennettu. Täällä
on kesä-heinäkuussa kansan elämän keskipiste, sillä tänne keräytyy
sunnuntaisin ja keskiviikkoin Kyöpenhaminalaiset, Seelannin pienten
kaupunkien asukkaat sekä saaren talonpojat. Meteli kansan kihinässä
tulee kuitenkin enemmän myyjäin kuin katsojain puolelta. Wien'issä
kansa karjuu, laulaa ilosta ja riemuitsee lapsellisuudessaan.

Vakava tanskalainen ei sitä tee. Hän jättää sen markkinahuijareille
ja silmänkääntäjille. Tanskalainen tahtoo nauttia ja katsoa. Hän
ratsastaa karusellilla, nousee korkeisin heilukiikkuihin, katselee
silmänkääntäjäin kujeita j.n.e. Usein täällä on 20,000 ihmistä ko'olla.

Seelannin talonpoikainen kansa tekee miellyttävän vaikutuksen
vieraasen. Se on voimallista ja kaunista. Useimmilla on tummat, kuin
vaaleat hiukset ja siniset silmät, ovat pitkäkasvuisia ja mehevä,
vereväkasvoisia. Miehet ovat puetetut punaisiin eli sinisiin lyhkäisiin
nuttuihin, joissa usein ovat hopeaiset napit; Vaimot ja tytöt pitävät
pitkillä, valkeilla udeilla kaunistettua huntua ja valkoista
koristettua kaulusta, tummia verhoja ja valkoisia esiliinoja.
Kaikki he näyttävät yleviltä. Raakoihin ja halpoihin tekoihin ei
koskaan siellä tarvitse tulla todistajaksi. Tanskalaiset ovat
hyvänluontoisia. He ovat kohteliaita, jotenkin rohkeita, hyvin vieraita
auttavaisia ja kuuntelevat mielellään isänmaataan ylistettävän. He ovat
kopeita historiastaan, merisankariensa urostöistä ja varsinkin
sotalaivastostaan ja meriliikkeesen tottuneista rannikkojen asukkaista.
Todella voivatkin he ylistellä merimiehiään, sillä tanskalaiset
merimiehet ovat mainioita, notkeita, rohkeita, reippaita ja, kun
tarvitaan, isänmaan rakkauden innostuttamia.

Kyöpenhaminassa sivistys vallitsee. Yksi etevä todistus siitä ja kansan
ajatustavasta on, että semmoisia miehiä, kun Thorvaldsen ja runoilija
Oelenschläger tuntee ja kunnioittaa jokainen heidän maansa mies, niin
palatsissa kuin majassakin.

Niinkuin muissakin pääkaupungeissa, on Kyöpenhaminassakin
taideaarteensa. Varsinkin etevä on Thorvaldsenin museo. Thorvaldsen oli
suuri kuvanveistäjä, Islannista kotoperäisin. Hän käytti suurimman osan
omaisuudestaan tähän kokoelmaan, jonka perustaja hän on. Museossa on
myös paljon katseltavana pohjaisista muinaismuistoista: vanhoja
sota-aseita, huonekaluja, keihäiden kärkiä, kauneita kultakoristuksia
y.m. Nämä kokoelmat lisäytyvät vaan ehtimiseen, sillä Jutlanti ja
tanskalaiset saaret ovat rikkaita muinaismuistoista.

Kyöpenhaminan suurimpiin kauneuksiin kuuluu jo mainittu Dyrehaven. Tämä
sisältää kauniimman pyökkimetsän, kuin ajatellakaan voi. Koko tiellä
Dyrehavenista kaupunkiin saakka on omituinen viehätyksensä. Sille
nähdään metsiä, järviä, hedelmällisiä vainioita, puutarhoja, maataloja
ja muutama askel niistä sivulle meri -- sininen Öresund lukuisine
purje- ja höyrylaivoineen, jotka kulettavat satoja ihmisiä, mitkä
tahtovat Dyrehavenissa huvitella venheissään, joista musiiki ja iloisia
ääniä kaikuu, taampaa näkyy tiheä kaupunki torneineen, korkeine
muureineen ja linnoituksineen, joita kaikkialla vanhat, kauniit puut
kaunistavat; puiden välillä taas siellä ja täällä alankomaalaiset
tuulimyllyt viuhtovat. Sieltä näkyy myös satama purjeineen ja
lippuineen, joiden ylitse sotalaivaston muhkea mastometsä kohoutuu.
Lahdelman suulla nähdään hallituksen tykistö ja vasemmalla puolella
kaunis kävelypaikka pitkin meren rantaa.

Jos katseensa kääntää merelle päin, näkee terävä silmä kirkkaalla
ilmalla Ruotsin rannikon ja kaukana salmessa kohoutuvat Hvensin korkeat
kalliot, joilta kerran Tycho Brahe koetti tarkastella tähtien kulkua ja
ihmisten kohtaloita.

Iltasilla, kun kuu meren aalloista kohoaa ja, sumut lävistäen,
levittelee välkkyvää ja punaista kajastustaan tälle äärettömälle
kuvastimelle; kun koko sotalaivasto levittää valkoiset purjeensa ja
majakat rannikolla loistelevat ikäänkuin virvatulet, jotka katoavat ja
jälleen ilmestyvät: silloin tuskin löytynee ihmistä, jota ei tämmöinen
ihastuttava näytäntö liikuttaisi.



Meriheitto-maat Schleswig'in länsirannikolla.


Niin ulkonäkönsä, kuin siinä asuvaisen kansan omituisuuden tähden on
se Jyllannin osa omituinen, johon nyt pyydämme lukioita kanssamme
seuraamaan, nimittäin meriheitoille (marsch-maalle) Schleswigin
länsirannalle. Näilläkin seuduilla on kauneutensa, vaikka se, joka on
tottunut itärannikon vaihtelevaan luontoon, yhtävähän tuntee itsensä
kotoutuneeksi näillä hietaharjujen välisillä tasangoilla, kuin
meriheiton asukas kunnaiden välisissä metsissä. Sen, joka näkee
näiden avaroita, meheviä niittyjä, arvoisia rakennuksia, lihavia
karjoja ja hyvinvoipaa kansaa, täytyy aivan luonnollisesti johdattaa
ajatuksiinsa rauhallinen ja tuottoisa työskentely maanviljelyksessä ja
karjanhoidossa. Jos katse sitte kohtaa niitä korkeita multavalleja,
jotka mahtavien muurien tavoin rajoittavat ja aitaavat maan meren
puolelta, ja jotka monilla haaroillaan kaukaa mereltä pistäytyvät, niin
aavistetaan, että nämä hedelmälliset ruohotasangot eivät ole vaivatta
syntyneet, ja että hyrskivä länsimeri tuolla edustalla on vihollinen,
jota vastaan asukasten täytyy olla kamppailuun varustetut ei ainoastaan
enemmän maata voittaakseen, vaan myös säilyttääkseen sen, jota he
vuosisatain kuluessa ovat voittaneet ja rakentaneet. Ja jos viimein
menemme valleille ja tarkastelemme sieltä meren muutoksia luoteen ja
vuoksen vaihetellessa, niin pian huomaamme, että maa ainoastaan
voimallisten luonnon mullistusten kautta on saanut nykyisen muotonsa,
ja että näitä tasangoita ei olisi, jos ei niiden asukkaat niitä
suojelisi väsymättömällä kestävyydellä, jolla kansa taistelee sen maan
puolesta, jolta ne ovat syntyneet ja johon ne ovat muuttumattomalla
rakkaudella kiinnitetyt.

Vuoksen aikana, jolloin vesi nousee, syöksee vesi ylös patoja vasten,
ikäänkuin tahtoisi se ne musertaa ja voimalliseen kainaloonsa kääriä.
Paitsi sitä hyvää maata, jota meri sinne ja tänne vallien juurille
jättää ja joka aikain kuluessa muuttuu hedelmälliseksi maaksi,
näyttäytyy ulapalla ainoastaan yksityisiä saaria, jotka ovat valleilla
piiritetyt samoin, kuin mannermaan länsirannikko ja muutamia pientä
saaria, Hallingejä, joiden niukkaa nurmikkoa aallot helposti
huuhtoilevat. Luoteen aikana meri sitävastaan vetäytyy kauvaksi
taaksepäin ja paljastaa silloin isoja, monin paikoin peninkulmain
levyisiä harmaita ja sinertäviä, mutaisia maan-aloja, joilla
hietakasoja ja raakkujen kuoriläjiä kohoutuu. Ainoastaan pienemmissä
syvennyksissä vesi vielä välkkyilee. Suuret vesilintuparvet kämpivät
nyt sillä maalla, joka ikäänkuin aalloista on kohoutunut; hylkeet
hitaasti matelevat niillä paikoilla, joissa hän äsken aalloissa kellui,
ja lapset voivat nyt juoksennella siellä, jossa suuri laiva purjehti.
Mutta nämä suuret alat, joilta meri siten kahdesti päivään pakenee,
olivat muinoin, ja vieläpä noin pari sataa vuotta takaperin,
hedelmällisiä maita, tuhansien ihmisten asuttamia, joilla kaupungit ja
kylät, kirkot, metsät, pellot ja niityt rehoittivat. Nyt voidaan syyllä
sanoa, että meri on ne niellyt; sillä nykyiset meriheittomaat ovat
ainoastaan revityitä ja hajoitettuja jäännöksiä mereen kadonneesta
maasta. Ja aallot kun niin tasaisiksi ajautuvat, että entinen maa taas
esiytyy, silloin näyttää, kuin meri tahtoisi kopeillen osoittaa, kuinka
paljon se on riistänyt. Mutta se ei tahdo antaa takaisin, mitä se
kerran on matkaansa saanut; sentähden tuleekin se taas hyrskien
takaisin, ensin hitaasti, sitten aina kiivaammasti ja viimein hyökkää
niiden patojen juurille, joihin inhimillinen viisaus ja ahkeruus on
rajan meren aalloille asettunut. Semmoiselta meri näyttää, kuin se on
tyyni ja rauhallinen; mutta läntiset myrskyt kun sitä kuohuttavat,
huoneiden korkuiset laineet kun syökseytyvät valleja vastaan ja
ruiskuttavat suolaista vaahtoansa niiden harjain ylitse, silloin
elementtien taistellessa ihmiskätten tekojen kanssa, näyttää kuin
sulut tahtoisivat osoittaa, että ne voivat vihollisensa vastustaa.
Usein meri rikkiruhtoi vallit ja hyökkäsi estämättömällä voimalla
sisämaahan, hävittäen avaroita aloja. Mutta kestävällä ahkeruudella
meriheittomaiden asukkaat uudestaan rakensivat suojusvarustuksensa,
niin paljon kuin mahdollista oli, ja jos vielä vesitulvat vastaan
pitämättömällä voimalla riistivätkin isoja maapaloja, niin onnistui
myös ihmisillekin usein väsymättömillä ponnistuksillaan takaisin
voittaa paljon, joka näytti kadotetulta. Tästä voi kukin helposti
nähdä, että meriheittomaat enemmän kuin muut seudut aikain kuluessa
ovat niin muodoltaan kuin alaltaankin muuttuneet.



Islanti.


Tuskinpa luonto on antanut muulle maalle synkempää pukua, kuin
Islannille, jota vuoden kolmen neljänneksen aikana jää peittää ja
lyhyenä kesänä alituisesti hyrskivillä aalloilla saarretaan.
Jääpeittoisista vuorista tupruilee savu- ja tuli-patsaita; sillä
sanomaton hehkuva liesi on saaren sisustaan kätketty. Hekla on Islannin
peloittavaisin tulivuori, joka tuskin on peninkulman päässä merestä;
sen syöksymiset ovat vielä hirmuisemmat, kuin Vesuvion ja Etnan.
Tulivuorelle on varsin vaikea päästä, ja kun sen kukkulalla seisomme,
on edessämme näköala -- ehkä kaikkein kauhein maailmassa. Useiden
peninkulmain alalla nähdään ainoastaan mustia, tulivuorellisia
huippuja, joiden välissä laavavirrat leveilevät, ja turhaan tähtäillään
viheriäistä pilkkuakaan. Kun vuori syöksee tulta, täristää usein
kuukausia kestävä maanjäristys saarta.

Kaksi kuumaavettä ruiskuttavaa lähdettä, Geiseriä, on täällä myös yhtä
kummallista. Määrätyillä ajoilla puhaltaa iso Geiser 20 jalan
paksuista, kivillä sekoitettua vesipylvästä 80:en ja 90:nen jalan
korkeuteen. Kohisten kohoaa vesi korkeuteen ja kohisten putoaa se
sieltä pieneen vesisäilöön, josta se pienenä purona sitte lirisee.
Muutamain minuuttien perästä katkeaa vesipylväs, ja silloin nähdään
ainoastaan musta aukko, josta ainoastaan höyry paksuna pilvenä
kumpuilee ylös. Jonkun ajan kuluttua kuuluu kaukainen, maanalainen ja
ukkosen tapainen jyminä. Se lähenee lähenemistään; höyrypilvi sakenee,
ja näyttää se, ikäänkuin äärettömässä kattilassa kiehuvalta vedeltä.
Silloin on aika paeta, sillä yht'äkkiä kohoaa taas musta vesipatsas
syvyydestä ja vaipuu taas, miten ennenkin takaisin.

Islannin kasvit ovat melkein Norjan kasvien kaltaisia. -- Tuntureilla
kasvaa vaivaiskoivuja ja pieniä piililajeja, miten Norjankin
tuntureilla; Islanninjäkälää on runsaasti. -- Varsinaisina
puina Islannissa on ainoastaan pieniä koivuja. Syy puulajien
harvalukuisuuteen ei ole lämmön puute, sillä puita kasvaa niin hyvin
Sipiriassa ja Pohjais-Amerikassakin paljoa kylmemmilläkin seuduilla.
Arvattavasti on tähän syynä kostea meri-ilma, kovat myrskyt ja
vaihtelevaiset ilmat. Skandinaviassakaan puut eivät rannoilla kasva
niin kauvaksi pohjaiseen, kuin sisämaassa; Norjan ulommaisilla saarilla
ei ole ollenkaan puita, ja meri-ilman vahingollinen vaikutus puihin
nähdään myös Jyllannin länsirannalla. Tämän ilmanalan laatu vaikuttaa,
ett'ei Islannissa voida viljellä ohraa, vaikka Skandinaviassa ohra
menestyy paljoa pohjaisempana ja kylmemmässä ilmanalassa. Sitävastaan
menestyvät kaalit, perunat, retikat ja monet kyökkikasvit, mutta,
kaalia lukematta, viljellään niitä hyvin vähän.

Metsäin puutetta palkitsee osaksi veden kulettamat hirret, joita
varsinkin pohjoisrannikolla kulkeutuu. Useammat niistä ovat honkia,
kuusia ja koivuja; mutta onpa myös tavattu siellä puita, jotka
ainoastaan kasvavat lämpöisissä maissa. Luultava on, että nämät puut
osaksi tulevat koillisen virran mukana Sipirasta, jonne ne virtoja
myöten etempää laskevat, osaksi myös seurannevat ne sitä isoa
merivirtaa (Golfvirtaa), joka Mexikon lahdesta koilliseen kulkee.

Islantilaisten tärkeimpinä kotieläiminä ovat lampaat, sen jälkeen
sarvikarja, hevonen ja vuohi. Hevoset ovat tosin pieniä, mutta väkeviä
ja vilkkaita. Islanti on rikas kesyttömistä linnuista, varsinkin
vesilinnuista, joista hahkatelkkä antaa kalliin untuahöyhenen. Vaikka
peura vasta viime vuosisadalla vietiin Islantiin, on niitä kuitenkin
nykyjään suurissa laumoissa sisämaissa. Jonkun ainoan kerran tulee
jääkarhukin sinne kulkujäillä Grönlannista. Rannikoilla on hylkeitä
runsaasti. Tärkeimmät kalalajit ovat useat turskilajit, lohet ja
sillit.



Brittein valtakunta.


Suuren kauniin puiston kaltainen on Brittein saarimaa. Turhaan
Englannissa etsitään Saksan avaroita lakeuksia, suuria soita, kolkkoja
kankaita, hietaisia erämaita, peninkulmaisia metsiä eli vuorijonoja.
Englanti on täynnä ristiin rastiin meneviä vuoria ja kukkuloita. Metsät
eivät ole erittäin tiheitä. Auringon suloiset säteet pääsevät
kaikkialla puiden välitse väreilemään. Tasangot eivät ole suuria, sillä
vieri vieressä olevat kunnaat jakavat niitä. Vuoret ovat yleensä
mataloita.

Korkeimpain vuorien kukkuloilta näkyy äärettömiin siintyvä oceani eli
valtameri. Maa ei ole missään puuttomaksi riistetty. Siihen, jossa
varjoa tarvittiin, on englantilainen jättänyt puita kasvamaan, jonka
tähden koko maa onkin harvan puiston kaltainen. Siellä täällä olevia
suurempia metsiä risteilevät niityt ja viljavainiot. Kelpo laitumet
viehättävät silmää, sillä merituulet pitävät ilman kosteana, joka taas
raitistuttaa ja nestetyttää ruohon. Viljavain peltojen välisillä
mehevillä niityillä elamoivat hevoisten, härkäin ja lehmäin iloisat
laumat; kunnahilla leikkivät lampaat ja vuohet melkeen vuoden ympäri,
sillä ilmasto on täällä niin leuto! Kaikkia niittyjä ja peltoja
ympäröitsee kasvavat pensasaidat.

Semmoisissa lehtevissä aituuksissa eläimetkin elävät. Semmoinen talli
on suuri ja tilava; laattiana on maan kaunis kukkaismatto, seininä
syötävät lehdet. Metsän kesyttömät asukkaat eivät ole pois karkoitetut,
vaan ovat kesytetyt ja hillityt. Kaikkialla metsissä ja kedoilla
tanhuilevat hirvet, metsävuohet ja kaniinit sarvikarjan ja lampaitten
tuttavuudessa. Maa on kirjavana vehriöiden puutarhojen verhoamia kyliä
ja herrastaloja. Kaikkia virtoja, noroja ja meren rantoja reunustavat
puutarhapuistot ja linnat sekä maatalot maatalojen vieressä. Mitä
parhaimmat tiet, suuret ja pienet, kapeat ja leveät -- tiet puusta,
raudasta ja kivestä risteilevät kaikkialla, ja vesirikkaat joet
virtaavat näiden kauniiden laitosten poikki ja pitkin. Sadoittain
jokia, puroja ja kanavia jakaiksen kaikille suunnille. Siellä ja täällä
vesi keräytyy padoiksi ja järviksi. Valtakunnan äärillä ovat köyhimmät
maakunnat. Skotlannissa kohoaa korkeita vuoria, Irlannissa isoja nevoja
levitäksen.

Korkeat liituvuoret ja kuohuissa hyrskyilevä meri, jossa maan
sotalaivasto uiskentelee, suojaa koko valtakuntaa.

Maan luonnollisen suojan takana on mitä vilkkain toimeliaisuus.
Englannin maa kätkee povessaan sanomattomia kaikenlaisia kiivihiili-,
rauta- ja tina-aarteita. Englantilaisen ahkeruus ja into ymmärtää
ne ilmiin etsiä ja hyödykseen käyttää. Englanti on tehtaiden,
höyrykoneiden ja rautateiden maa. Niin yöllä kuin päivälläkin kiitävät
junat taukoamatta kaikille maan kulmille. Englannin raudasta ovat
höyrykoneensa tehdyt, Englannin hiilillä niitä lämmitetään. Muutamiin
Englannin kaupunkeihin tullessa nähdään jo kaukana jättiläis-torvet
katoilla ja miten savupilvet niistä toinen toistaan kiireimmin kokevat
korkeuteen; ne ovat tehtaiden ilmoittajia. Näissä höyrykoneet
työskentelevät väsymättömällä toimeliaisuudella. Puuvilla-, rauta-,
teräs-, nahka-, silkki- y.m. tavaroita valmistetaan siellä
sanomattomalla nopeudella. Pian kiitävät ne sitte rautateitä kautta
maan, kanavia kaikkialle satamiin ja rantakaupunkeihin, joissa ne
laivoihin lastataan ja viedään vieraisin maailman osiin.

Mikä komeus, mikä ylellisyys, mikä rikkaus kohtaa meitä melkeen joka
askeleella! Mikä onnellinen maa! -- Mutta, niin kuin aina on laita,
niin täälläkin loiste osaksi pettää. Seuraa minua johonkin suurimpaan
tehtaasen; tuhansia kalpeita olennoita kohtaa meitä siellä. Mene heidän
mökkeihinsä ja sinä olet näkevä usein katkerimman puutteen ja sydäntä
särkevimmän kurjuuden; jos puhut heidän kanssaan, taitamattomuuden ja
raakuuden huomaat heidän joka sanastaan. Ja jos tahdot köyhäin tilaan
vielä tarkemmin tutustua, niin seuraa kanssani maan sisäisiin
kivihiilikaivoksiin. Kalpeiden ja repaleisten vaimojen ja lasten parvia
ehtimiseen rientää raskaine taakkoineen, mikä kontaten kuka raahaten,
vastaasi: köyhyys ja kurjuus puhuu heidän kalpeiden kasvojensa
juonteista; raakuus heidän sanoistaan ja töistään. Aamunkoitosta yöhön
saakka he työskentelevät maan syvyydessä.



Englantilaiset.


Englanti kun on aina ollut itsenäinen maailma, ilmoitaksen jokaisen
Iso-Britannian pojan, niin kasvoissa kuin luonteessakin, jotakin
omituisuutta, jotakin rotumaisuutta. Englantilainen onkin paremmin kuin
mikään muu kansalainen tunnettava. Ei minkään Euroopan kansan jäsen
aina niin muista sitä, että hän on valtion jäsen, kuin englantilainen
sen tekee. Sentähden hän kirjoittaakin sanan "I" (ai), joka merkitsee
"minä", aina isolla kirjaimella. Häntä ikäänkuin hallitsee ajatus:
valtio, se olen minä.

Jokainen englantilainen on sanan täydessä merkityksessä raittiin järjen
innostama, ja se onkin yksi niistä vaikuttimista, jotka hänen tekevät
niin uskolliseksi valtiollisissa velvollisuuksissaan. Tämä raitis järki
(sens commun), joka ulkonaisessa käytöksessään usein ilmoitaksen
tylyydessä ja kylmäkiskoisuudessa, juuri muodostaa sen selvän
valtiollisen ymmärryksen, joka luo Englannin kaikkivaltijaan yleisen
mielen. Miehuus, lain kuuliaisuus, perhe-elämän rakkaus, päätösvoima,
toimeliaisuuden henki, ahkeruus, kestäväisyys, vapauden- ja
isänmaanrakkaus ovat englantilaisen kieltämättömiä omaisuuksia. Hyvin
merkillinen on Lontoon pörssin päällekirjoitus: "Herran on maa ja
kaikki kuin siinä ovat". (Ps. 241). Tämä mielilause ilmoittaa
englantilaisen suuren toimeliaisuushengen, halun siveydellä, uskonnolla
ja vapailla valtiolaitoksilla valloittaa kaukaisimmatkin maat. Tällä
siirtolaispolitiikilla (ainoalla oikealla) onkin juuri Englannin ollut
mahdollista voittaa koko maapallon kauppapiiriinsä ja tulla
kristillisyyden ja sivistyksen levittämisen huolenpitäjäksi.

Englantilaista sanotaan kylmäkiskoiseksi ja tylyksi; niin, tyly hän
onkin konttuorissa työskennellessään -- silloin hän on kokonaan
asijoitsia. Mutta jos annat hänen työnsä lopettaa ja seuraat sitte
häntä hänen kotiinsa, niin saat nähdä hänen, ikään kuin sulautuneena
kamiininsa lämmöstä, aivan toisenlaisena, rakastettavana ja iloisena.
Häntä väitetään epäluuloiseksi; mutta epäluuloisuus on välttämätön avu
niin suurissa maailman asioissa, joissa luottamus tuhansin kerroin
pettää. Laitapas niin, että yksikin hänen ystävistään sinun hänelle
esittelisi, niin on hänen sydämensä, hänen huoneensa, hänen perheensä,
hänen ystävyytensä, hänen luottamuksensa avoinna sinulle; silloin voit
kaikissa suhteissa häneen luottaa. Häntä syytetään renttu-elämästä,
mutta missäs maassa perheet osoittavat niin suurta siveellistä voimaa
ja kykyä, yksityiset semmoista uskonlujuutta ja vapautta
uskonnollisista surumielisyyksistä, kuin Englannissa?

Koneiden keksimisessä ja teollisuuden harjoituksessa ottaa brittiläinen
kansakunta yhden ensimmäisistä sijoista maailmassa. Sitä vastaan
Englanti on monen muun sivistyneen kansan jälellä todellisten taiteiden
harjoituksessa. Tieteellisessä suhteessa kilpailee se kyllä Euroopan
sivistyneimpäin kansojen kanssa.



Skotlannin ylängön asukkaat.


Sanomattoman iloinen levon ja rauhan tunne valtasi meidät tässä
hiljaisessa, syrjäisessä maassa, jossa kirkas, elävä vesi lirisee ja
hyrskii hedelmällisten, viljeltyjen, vuortenvälisten laaksojen lävitse.
Nämä vuoret eivät meihin töllistele jylhinä ja paljaina; kauniit metsät
verhoavat niitä aina kukkuloille saakka ja houkuttelevat matkustajaa
virkistävään siimekseensä levähtämään.

Silmäys noihin mataloihin, köyhiin majoihin, joita siellä täällä
laaksossa vuorten juurilla ja virtojen äyräillä sijaili, olisi meihin
tehnyt surkuttelevan vaikutuksen, jos asukkaat olisivat osoittaneet
tyytymättömyyttään kurjaan kohtaloonsa. Me näimme suuren köyhyyden,
mutta ei todellista surkeutta. Jokaisella majalla on pienoinen
viljapeltonen, josta saavat leipänsä; muutamia lampaita ja pieniä
vuohia, joilta saavat maitoa, juustoa ja välttämättömät verhonsa.
Täällä ei muuta syödä kuin kauraleipää. Se paistetaan pieninä
ympyriäisinä tyrsäinä, joiden molemmille sivuille vehnäjauhoja on
ripistelty. Kauraleipä maistuu hiukan katkeralta, vaan se on ravitsevaa
ja terveellistä ruokaa.

Skotlannin ylänkömaiden asunnot ovat varmaan kaikkien muiden Euroopan
sivistyneiden maiden asunnoita huonommat. Ne ovat niin ahtaita, että
ihmetellä täytyy, mitenkä koko perhe niihin mahtuu, ja rakennetut
hakkaamattomista kivistä, joita usein ainoastaan oma painonsa ko'ossa
pitää. Saumat ovat sammalilla ja savella tihennetyt. Ovet ovat
laudoista huonosti yhdistetyt ja usein lukottomia ja salvattomia;
akkunat niin pienet, että niitä tuskin huomaakaan ja usein vielä
lasittomia. Matalalla olevissa ruovo-, sammal-, ruoho- eli joskus myös
puu- tahi liuskakivi-katoissa on savutorven sijassa vaan räppänä, josta
savu tupruaa. Näiden majaisten sisusta on ulkopuolen kaltainen, ihmiset
ja eläimet asuvat niissä sovinnossa saman katon alla, ainoasti ohkainen
lautaseinä eroittaa heidät toisistaan. Tässä ainoassa asuinhuoneessa,
jossa ei ole juuri mitään huonekaluja, selvästi näkee, kuinka vähä
ihminen todella tarvitsee elääkseen. Laattia on kovaksi tanhutusta
savesta; suuri, paljaalla maalla oleva tulisija on sekä keittiönä että
uunina. Tulisijan kohdalla riippuva kattila, muutama puurahi, möhkeästi
tehty pöytä ja heinä- tahi sammal-vuode yhdessä nurkassa -- siinä
kaikki näiden hennottomain ihmisten mukavuus.

Miehet näyttävät villeiltä, ja siihen on heidän eriskummainen pukunsa
suurena syynä. Heidän kanssaan seurustelu hävittää kokonaan sen
vaikutuksen, jonka he ensi silmäyksellä tekevät. Heidän, ilman ja kovan
työn ruskeuttamat kasvonsa ovat mielen-ilmeiset; heidän kasvojensa
juonteet ovat ihanat ja säännölliset. Hiljainen vakavuus, joka joskus
menee aina murheesen asti, näyttää olevan heidän pääluonteensa. He
voivat kuitenkin olla hyvinkin iloisia. He ovat sivistyneempiä kuin
luulisikaan. Kaikki he tuntevat esi-isäinsä sadut ja sankarilaulut.
Melkein jokaisessa asunnossa me näimme Raamatun, rukouskirjan ja joskus
jonkun vanhan historian, josta perheenisä ääneensä omilleen luekselee.
Kerran kysyin: "Mitä te teette talvella, kuin lumi ja pakkanen pitää
teitä majoissanne?" "Me rukoilemme ja kehräämme", oli kauniin tyttösen
vastaus. Melkeen jokaisessa huoneessa riippuu perheen sukupuu, johon he
usein uljuudella silmäävät.

Tämän maan ihmiset elävät hyvin vanhoiksi. Kuusikymmenisenä he ovat
vielä aivan raittiita vähäisittäkään vanhuuden vammoitta. Me näimme
miehen, joka oli 103 vuoden vanha. Naapurit sanoivat vielä ukon
tekeytyvän todellisuutta nuoremmaksi, ja että hän olisi aina 111
vuotinen. Kuudenkymmenen miehenä me olisimme häntä pitäneet. Vähäistä
ennen oli hän nainut neljänkymmenen vuotisen vaimon sekä häissään
aikalailla hypellyt ja rakkopilliä puhaltanut.

Ossian'in[9] muisto heräsi meihin elävänä eräässä pienessä kylässä.
Mies kansallispuvussa istui kivellä kirkkotarhan vieressä. Hänen pitkää
lumivalkoista partaansa tuuletar heilutteli; hänen ulkomuotonsa vivahti
villiltä; pari tummaa silmää tuijotti korkean, paljaan kallon alta.
Polviensa välissä piti hän pientä harppua, josta hän houkutteli
muutamia säveleitä, niillä säistääkseen voimallista, synkeä-äänistä
vanhaa kansanlauluaan. Se oli yksinkertaista, enemmän puhetta kuin
laulua. Koko kylä oli hänen ympärilleen keräytynyt; kaikki kuuntelivat
huomaavaisina. Meille sanottiin: "ukko on laulaja, joka kyliä kiertelee
harppuineen." Hänellä ei ollut varsinaista kotoa, mutta joka pirttiin
oli hän tervetullut, niinkuin entiset runoniekat.



Irlantilaisen kansan köyhyys.


Irlantilaiset kuuluvat samaan sukuperään kuin vuori-skotit. Ne kuuluvat
yleensä katolilaiseen kirkkoon. Vuoteen 1829 olivat katolilaiset
sortotilassa, sillä kaikki heidän kansallisoikeutensa olivat heiltä
riistetyt. Sentähden Irlantilaiset ovatkin taitamattomia ja köyhiä. He
ovat yleensä hitaita, taika-uskoisia, siivottomia ja köyhiä sekä elävät
sikain ja kanain kanssa yhdessä tuvassa.

"Irlannin talonpoika" -- sanoo eräs Englantilainen matkustaja -- "on
taitamaton, laiska ja tulevaisuudestaan huoleton. Mutta sen on hän
ainoastaan silloin, kuin hänen vaivannäkönsä ei lupaa vastaavaa
palkintoa. Siitäpä syystä näkyykin suuri erilaisuus yhteisen kansan
luonteessa ja tilassa niissä maan osissa, joissa kunto ja ahkeruus ovat
vastaavan palkkansa saavuttaneet. Tämän suuren köyhyyden ensimmäinen
seuraus Irlannissa on, sama kuin muissakin maissa, ääretön kerjääminen;
täällä tapaa sitä paitsi n.s. satunnaisia kerjäläisiä enemmän, kuin
missään muualla maailmassa. Matkustajasta näyttävät nämä kerjäläiset
olevan kaikki samaa lajia; sillä molemmissa tapauksissa näkee hän
samaa: repaleisen olennon. Varsinaiset kerjäläiset etsivät kuitenkin
ainoastaan semmoisia kyliä, joissa matkustajat hevoisia muuttavat, ja
kaupunkeita. Täällä ne näyttävät ryysyjään ja vammojaan, rukoillen
armollista almua. Irlantilainen talonpoikakin on mitä itsepäisin
vaivaisapua kiristämään. Nämä satunnaiset kerjäläiset ovat tosin
viheliäisiin ryysyihin puettuina, mutta samoin ovat myös Irlantilaisten
pienemmät talonomistajat ja työkansa, jotenka heitä on vaikea
puvustaankin eroittaa. Mutta tavatessamme jonkun äidin, joka tuskin
alastomuuttaan voi peittää, kantamassa rintalastaan selässään ja
kaksi kolmi puolialastonta lasta ryysyisen isänsä kanssa kämpivän
hänen perässään, tavatessamme nämä raukat majain ympäristöllä
tallustelemassa, teiden vierillä istumassa tahi polkuteitä maataloihin
rientämässä, eli, vielä varmemmin nähdessämme sivuitsemme kiiruhtavan
vanhemman miehen kulossa kulkevan ja tajutonna edessämme töllistävän --
tiedämme silloin tavanneemme maamiehen, köyhän, apua tarvitsevaisevan
perheenisän. Nämä satunnaiset kerjäläiset uskaltavat tavallisesti mennä
ainoastaan maataloihin ja mökkeihin; harvoin rohkenevat he isojen
maiden omistajain huoneisin astua, ja jos he kohtaavat jonkun hyvästi
puetun, varallisen näköisen miehen, katsovat he huolimattomasti häneen,
aivan kuin toisen sukuiseen olentoon, sillä he luulevat, ett'ei heillä
toisiinsa voisi olla minkäänlaista sääliväisyyttä."

"Se ei olekaan ihmeteltävää, että semmoiset ihmiset, jotka kaikki ovat
köyhiä ja siis kerran kerjäläislauman kumppaneita, pitävät pyhänä
velvollisuutenaan kerjäläisten auttamisen. Harvoin näkee majaa, jonka
liedellä ei kerjäläinen istuisi. Hän jakaa perheen kanssa heidän niukan
ateriansa. Tämä vieras kulkija on hyväntekijäinsä luokasta, ja hänen
historiansa on kaikkien maamiestensäkin historia. Hän on jättänyt
kotoseutunsa, sillä hän häpeää tutuiltaan kerjätä. Mies lähettää usein
vaimonsa eineen etsintään ja jää itse kylmään, autioon mökkiinsä,
miehuullisella uljuudella kurjuuttaan hautamaan. Jos Irlannin
talonpoikaa kaikki onni kammoo, jos vuodentulon toivo pettää, jos
kerjuu ei auta, mitä tekee hän silloin? Hän hiipii yöllä majastaan,
varastaa muutamia perunoita, lypsää jonkun lehmän tahi näpistää jotakin
muuta hiukan. Ryöstöön maanteillä, toisten huoneisin varkain
tunkemiseen ja murhaan on hän harvoin syypää. Jos Irlantilainen tekee
murhan, tapahtuu se kostoksi, eikä koskaan ryöstön himosta. Samoin myös
hän ei koskaan varasta rikastuakseen, vaan pelastaakseen itsensä ja
perheensä nälästä. Hän ei muista, ett'ei tarkoitus pyhitä
välikappaleita. Irlantilaisen luonne on kuitenkin kunniallinen;
köyhimmätkin maamiehet ovat rehellisiä ja oikeuden ystäviä."

Sama matkustaja kertoo vielä Irlantilaisten suuresta köyhyydestä. Hän
tapasi pääkaupungin kadun kulmassa seuraavaisen kirjoituksen: "Rahan
puute on niin suuri, että peljätään vaivaishuoneen ovien sulkemista
välttämättömäksi." Sieltä kuitenkin tänä aikana on kaksi- jopa
kolmetuhattakin köyhää saanut ainoan ravintonsa. Sitte hän näki
Dublinin (lue: Dablinin) pääkadun käytävällä kaksi aivan alastonta
lasta makaavan. Vilusta väriseväisinä tunkeutuivat he mitä likimmä
toinen toisensa kuvetta, siten toinen toistaan lämmittääkseen. Se
kylmäkiskoisuus, jolla sivuitse rientävä kansa heitä katsahteli,
todisti selvään, ett'ei tuommoiset tapaukset Dublin'issa olleet
harvinaisia. Hyvin-voimisen esimerkiksi mainitsee sama mies, että
pohjaisessa Irlannissa on eräs seutu, jonka talonpojilla on leipää ja
voita sekä kirnupiimää perunainsa höysteinä syödä.

Semmoinen suuri köyhyys ei yksinomaisesti riipu sorrosta, jossa kansa
näihin asti on huokaillut, vaan kansan hitaudesta ja huonosta
teollisuudesta. Irlantilaisen mielen-tylsyyteen on taas syynä se
taitamattomuus, jossa katolilaiset papit tätä kurjaa kansaa pitävät.



Lontoo (London[10]).


Lontoo, maailman suurin kaupunki, sijaitsee 1200-1500 jalan levyisen
Thames-(Tähms-)joen molemmilla puolilla, ja on lännestä itään noin 2
peninkulmaa pitkä. Joen ylitse on jännitetty 17 siltaa, jotka kaupungin
eri osia yhdistävät. Thamesin pohjaisella sivulla on Lontoon suurin
osa, johon myös sen vanhimmat osat City ja sitä lännempänä oleva
Westminster kuuluvat, sen eteläisellä sivulla sijaitsee Lontoon kolmas
pääosa.

City eli vanha kaupunki on Lontoon alkuperäinen sydän; siellä on P.
Paavalin kirkko, Towern, Brittiläinen museo, Pörssi, Raastupa, Pankki,
Lordmayorin palatsi, uusi Tullihuone ja Postihuone. Tämä kaupunginosa
on maailman kaupan pääpesä ja useampien kansain rahanliikkeen keskus.
Kaikilla Englannin tukkukauppijailla on konttuori eli asian-ajaja
Cityssä; mutta tuskin kukaan niistä suurista kauppijoista siellä
asuu. Kello 9 ja 11 välillä puolisen edellä kauppijaat kiitävät
yhteisvaunuilla (omnibuseilla), höyrylaivoilla ja höyryjunilla
maa-asunnoistaan, perheittensä parista konttuoriinsa ja kello 4 ja
6 välillä puolisen jälkeen taas takaisin. Westminsterissa on
kuninkaallinen palatsi, Westminster-abbey, suuria puistoja (Hydepuisto
y.m.), parlamenttirakennus, tuomioistuimet ja hallituskolleegiot. Cityn
ja Westminsterin pohjaisella puolella on Westend, jossa ylhäinen yleisö
asuu. Siellä on muhkeita rakennuksia, suuria puutarhalaitoksia ja
kallisarvoisia kauppapuoteja, niin käytännöllisiksi ja komeiksi, kun
ajatella voi, laitettu. Cityn itä- ja koillispuolella on Ostend, jossa
varsinkin laivurit, satama-työmiehet, käsityöläiset ja kaikenlaiset
tehtaiden palvelijat asuvat.

Alimmaisin kaupungin silloista on uusi Lontoonin-silta, joka tuli
valmiiksi v. 1831. Se on graniitista (harmaasta kivestä) tehty, 958
jalkaa pitkä, 53 jalkaa leveä ja viiden holvikaaren kannattama. Tämän
sillan alapuolelta alkaa Lontoon varsinainen satama, sillä suuret
laivat eivät pääse sitä ylemmäksi. Noin neljänneksen matkaa
Lontoonin-sillasta alaspäin on tuo merkillinen tunneli,[11] joka on
joen alaitse rakennettu. Southwarkissa on alituinen höyrykoneiden
ryske, ja senpätähden tämä kaupunginosa onkin savuun ja pölyyn
kätkettynä. Täällä on nimittäin suuria tehtaita ja kaikenlaisia
käsiteollisuus-laitoksia, värjäyslaitoksia, valimoita, lasitehtaita,
suovan-keittimöitä y.m. Näiden monenmoisten työpajoin välillä on suuria
pääkatuja ja satoja ahtaita jokia, joissa työkansa enimmäkseen asuu.
Thames-joen vilkkaan liikkeen näemme parhaite jollekin sillalle.
Westminsterisilta on kuudes alhaalta lukien, Portlannin kivestä tehty
15 holvikaarelle. Waterloon-silta on pisin, nimittäin 1,278 jalan
pituinen, graniitista tehty ja neljäs alhaaltapäin. Blackfriarin eli
mustain munkkien silta on kolmas. Lontoon-sillalle, joka on alimmaisin,
näkyy Towern, suuret laivaveistimöt ja kaupunkia suuri osa. Sille
kihisee kaikensäätyisiä ihmisiä harvenematta aamulla kello 8:sta
kymmeneen illalla. Höyrylaivat toinen toisensa perästä vievät kulkevia
ylös ja alas, toiselta rannalta toiselle. Niiden savutorvet ovat niin
rakennetut, että ne voidaan kumartaa siltain alaitse kiitäessä.

Lontoon parhaimmat kirkot ovat: P:n Paavalin-kirkko Cityssä
ja Westminster-kirkko kaupungin läntisessä osassa. Vanha P:n
Paavalin-kirkko paloi vuonna 1666. Nykyisen kirkon peruskivi laskettiin
1675 ja 1710 sai viimeinen kivi sijansa sen rakennuksessa. Työn
valmisti mainio rakennusmestari Kristoffer Wren 35 vuodessa.
Kirkko maksoi noin 28 miljoonaa markkaa, joka summa saatiin
kivihiili-veroista. Englantilaisten tapana on tätä kirkkoa verrata
Rooman Pietarin-kirkkoon, jota 20 rakennusmestaria teetti 150 vuotta 19
paavin aikana, ja johon koko katolinen kristikunta varoja keräili. P:n
Paavalin kirkko on rakennettu pitkän ristin muotoon. Korkeus laattiasta
30 jalan korkuiseen kullattuun ristiin oi 404 jalkaa; pituus on 500
jalkaa. Toisen pääkirkon, Westminster-abbeyn, rakentaminen aloitettiin
v. 1245 ja valmistui se vasta silloin, kuin Wren sai valmiiksi kirkon
kaksi, 225 jalkaa korkeata, tornia. Tuskinpa missään tavataan
täydellisemmäksi, göötiläiseen tapaan valmistettua rakennusta.
Keskimmäistä pääkupua kannattaa 48 harmaata marmorista patsasta. Täällä
Englannin kuninkaat ruunataan ja tänne moni niistä on haudattu. Siellä
olevista lukuisista hautapatsaista mainittakoon Henrik seitsemännen,
kuningatar Elisabethin, hänen sisarensa Marian ja Maria Stuartin.
Westminster-abbeyssä voidaan lukea Englannin historiaa, vaikka aivan
toisella lailla kuin kirjasta. Näitä katsellessa tuntuu siltä, kuin ne
kuolleet, joiden luut lepäävät omistajainsa kuvilla kaunistettujen
hautapatsaiden alla, katseleisivat ja puheleisivat meidän kanssamme.
Useimmat hautapatsaat ovat n.s. "runonurkassa." Täällä lepää kaikki
suuri ja jalo, mitä Englanti on synnyttänyt. Täällä seisoo Shakspear'in
(Shähkspihr'in) valkoinen marmoripatsas; täällä lepää Milton, Goldsmith
ja monta muuta Englannin etevää runoilijaa. Täällä lepää etevä
näyttelijä Garrick, saksalainen musikus Händel, kuuluisa luonnontutkija
ja suuretieteilijä Isak Newton (Njut'n), suuret valtiomiehet Pitt ja
Fox, sekä flaamilaisten vapauden edustaja, ylevä Wilberforce, että
monta, monta muuta.



Lontoon laivatokat.


Towern'in alapuolella ovat Lontoon laivatokat. Melkein peninkulman
matkan käyttävät nämä vieretysten olevat keinolliset satamat. Viisi-,
jopa seitsenkertaisetkin pakkahuoneet ympäröivät niitä. Satamoissa
ankkuroidut laivat kelluvat, pakkahuoneissa kaikenlaiset tavarat
tallennetaan. Towern'ista heti alkavat Katariinan-tokat, niiden
jälkeen seuraavat niin sanotut Lontoon-tokat, joiden yläpuolella
Länsi-Indian-tokat (Westindian Docks). Viimemainitut ovat pienen järven
kokoisia; 400 suurinta Länsi-Indian tavarain tuojaa voi yht'aikaa
niissä olla vierettäin. Sinä vuoden aikana, jolloin nämä laivat
Thamesiin tulevat, on pakkahuoneissa usein tavaroita 400 miljoonan
markan arvosta. Näiden satamain yhteinen pinta-ala on 2,000
tynnörinalaa; niihin mahtuu 1,200 laivaa, ja pakkahuoneissa on tilaa
enemmän kuin 12 miljoonan sentnerin tavaroille.

Näin suuria lukuja täytyy meidän ihmetellä, joka onkin luonnollista,
vaan kuitenkaan emme ole vielä kaikkia maininneet, sillä joen oikealla
sivulla on vielä kolme satamaa eli tokkaa. Thames on Lontoon
varsinaisena satamana aina Gravesend'ista[12] kaupungin keskustaan
saakka. Kauvimpana lännessä, Lontoon-sillan likellä on parhain
tullihuone, jossa muinoin tulli otettiin. Se kävikin päinsä kunnes
Lontoo sai nykyisen avaruutensa ja Thames nykyisen merkityksensä;
mutta, jos nyt, jolloin usein 300 laivaa päivittäin purjehtii jokea
ylös, tahdottaisiin jokainen laiva tullihuoneen edustalle tutkittavaksi
seisahtumaan, niin pitäisi Thamesin olla kolmesti niin leveä, kuin se
on, ja tuskin sittenkään sijaa kaikille riittäisi. Sitä paitsi nämä
lukuisat laivat kokonaan sulkisivat joen, joten laivain täytyisi
omistajainsa vahingoksi viikkokausia odottaa, ennenkuin toiset tieltä
kerkiäisivät.

Tämän epäkohdan karttamiseksi juuri satamat rakennettiin. Erityiset
sillat ovat olleet näidenkin toimien etunenässä; sillä Englannin on
melkein kaikkien suurempain töiden täyttämisestä yksityisiä yhtiöitä
kiittäminen; hallituksessa ei niistä ole muuta vaivaa, kuin suurien
verojen kantaminen.

Kävelkäämme jonkun sataman ympäri. Lontoon satamat valitsemme niiksi.
Ne eivät ole suurimmat, vaan liikkeelleen vilkkaimmat, ja niiden
pakkahuoneissa on useimpaa tavara-lajia. Eräs City'n kauppias hankki
hyväntahtoisesti meille sisälle-pääsöliput, jotka meille aukaisivat
kaikki portit ja ovet, ja niin saimme katsella, mitä halusimme. Erään
pakkahuoneen oven päällä oli sanat "Ivory house" s.o. Norsunluu-huone.
Sehän oli kummallinen päällekirjoitus, -- me menimme sisään.
Näytettyämme lupa-lippumme saimme heti tien-osottajan, joka meitä vei
yhdestä isosta salista toiseen. Ja joka paikassa näimme vaan
arvaamattoman suuria norsun hammas-, sarvikuonon sarvi-, kilpikonnan
kuori- ja sahakalan hammas-kasoja. Siltä kadulta, jolla norsunluu-huone
ja m.m. isoa pakkahuonetta on, tulimme me sanomattoman suurelle,
säännöttömälle, aukealle paikalle, joka etelään ulottui aina suurimpaan
vesisäiliöön ja jota joka sivulla kaikenlaiset pakkahuoneet ympäröivät.
Niin pitkältä kuin silmä kantoi, näkyi ammeita ammeiden vieressä,
tavara-läjiä tavara-läjien vieressä. Niiden välitse suikerteli ristiin
rastiin kapeita katuja, joilla kihisi hevosia, vaunuja ja ihmisiä.
Vasemmalla sivulla oli kaikki merkillisen sinistä. Eräs erillään
seisova viisikertainen rakennus veti varsinkin huomiomme puoleensa; sen
tekivät sen tummansininen ovi ja siniset akkunainpielet. Sisällä olivat
myös portaat, seinät siniset ja siellä työskentelevillä miehillä
siniset verhot, kasvot ja kädet. Me astuimme sisään, ja silloin
seisoimme Indigo- eli siniväri-huoneessa, joka on maailman suurin ja
rikkain laatuisiaan huoneita. Monissa tuhansissa paikoissa tätä
kallista tavaraa tallennettiin ja moni niistä ei ollut avattu sitte,
kuin Bengalista ne olivat lähetetyt pitkälle merimatkalleen. Mutta
indigopöly on kaikkea muuta hienompaa. Se tunkeutuu pienimmästäkin
kolosta, ja sitä paitsi avataan siellä päivittäin satoja pakkoja
ostajille tavaran näytteeksi. Sentähden ei se olekaan kummallista, jos
kaikki saavat semmoisen tummansinisen karvan eli näön.

Indigo-huoneen yläpuolella on suuri Teevarasto. Koko huone, maasta
viidenteen kertaan asti oli täyteen ahdattu monella sadalla tuhannella
pienellä ruskealla mytyllä, joita ulkopuolelta verhoaa kiinalaisella
kirjoituksella varustettu paperi. Me menimme yhdestä suuresta huoneesta
toiseen; kaikkialla oli vaan isoja pinoja samoista paketeista. Jos
vertaisimme nämä lukuisat tavarako'ot huoneisin ja niiden väliset
käytävät katuihin, niin saisimme siten kokonaisen pienen kaupungin.
Mitä etemmä menimme, sitä isommat ja täyteläisemmät salit tapasimme.
Meidän täytyi itseltämme kysyä: millä erinomaisella tavalla tämä
paljous nautitaan! Ulkomaalaisen, joka ei tunne Englannin tapoja eikä
tiedä kuinka yleinen siellä teen juonti on, täytyy tätä ihmetellä.
Melkein jok'ainoa Englantilainen juo teetä kello 6 aikana iltasella;
ainakin yhteinen kansa sen tekee. Kello kun lyö 6, jättää muurari
savilapionsa, salvumies kirvensä ja rientää telineeltään teetä juomaan.
Mestarit, kisällit ja oppipojat -- olivat he sitte mitä laatua hyvään,
-- palvelijat kotona, merimiehet laivoissa, sotamiehet kasarmissaan ja
yksin sairaskin vuoteellaan, kaikki muistavat silloin teensä.
Englannissa ei tee siis olekaan ylellisyys-tavara, vaan välttämätön
ravinto elämän ylöspidoksi.

Sitte tulimme maanalaiseen viini-varastoon ja sen yllä olevaan
tupakki-varastoon. Tupakkia oli kolmea eri lajia. Ensin tulimme
sikarihuoneesen, jossa usein 1,500 isoa mahongista arkkua seisoo
vieretysten. Kun tiedämme jokaisen arkun arvon yleensä olevan noin
2,000 markkaa, niin saamme koko varaston hinnaksi noin 3,000,000
markkaa. Sitte on edessämme n.s. Valikko-huone, edellisen kokoinen.
Siinä parhaat tupakkilajit säilytetään. Ne ovat puhvelihärkäin
taljoihin eli muihin keinollisiin kimppuihin käärittyinä, kunnes
Englantilainen ne kerii sikareikseen. Viimeinkin tulemme sitte n.s.
rotningin pakkahuoneesen, joksi sitä satamoissa sanotaan. Sen laattian
ala ei ole vähemmän kuin 20 tynnörinalaa, jota kuitenkin yksi,
lukemattomain patsaiden kannattama, katto peittää. Barry, se sama mainio
rakennusmestari, joka uuden parlamenttihuoneen rakennutti, on rotningin
pakkahuoneenkin teettänyt. Jos satumme silloin paikalle, kuin Amerikan
suuret tupakki-lähetykset tulevat, niin tuskin yhtään, tuon verrattoman
huoneen, soppea löydämme tyhjänä.

Seuratkaamme nyt leveitä portaita myöten alas viinikellariin! Kellarin
oven edessä portaat leviävät pieneksi porstuaksi. Tässä tarkastettiin
meidän sisälle-pääsylippumme, varsinkin niissä nähdäkseen, oliko meillä
lupa myös viinien maistelemiseen. Nyt saimme me oppaan, joka antoi heti
meille kummallekin kaivoslampun käteen, ja niin astuimme pimeään
holviin. Viini-aamien väliset käytävät olivat hiekoitetut ja
ratakiskoitetut; niitä myöten on, näet, helpompi raskaita aameja
kuletella. Kaikille suunnille koko silmänkanto-matkan, näkyi vaan
aameja aamien vieressä, jotka katosta riippuvain lamppujen tummassa
valossa näyttivät aamimetsältä. Tämän kellarin pinta-ala tekee monta
tynnörinalaa ja kiskoitetut käytävät ovat yhteensä yli kahden
peninkulman pituiset. Tämä ei ole ainoa, vaan se on suurin
satama-kellareista, ja luultavasti myös suurin, mitä ihmiskädet näihin
saakka ovat maan sisustaan tehneet. Me seisahdimme ehtimiseen ja
maistoimme eri viinilajeja, joita aijoimme ostaa. Hiukan viinien
höyryistä hurmottuneina, tulimme viimein ulos tästä jättiläishuoneesta
ja ihmettelimme lopuksi niitä melkein todellakin äärettömiä ammeita,
joissa viinejä se'otellaan. Suurimpaan niistä mahtuu enemmän kuin
30,000 kannua.



Englantilaiset kilpa-ajot.


Epsom'in (Surreyn reivikunnassa Lontoon lounaispuolella) kilpa-ajot
alkavat joka vuosi Toukokuun 28 päivänä ja kestävät melkein kokonaisen
viikon. Mutta paras kuitenkin on 29, n.s. Derbynpäivä; nimensä on se
saanut reivi Derbystä, joka tämän kansanjuhlan perusti v. 1780.
Kokonainen juhlan edellisviikko puhutaan niin seuroissa kuin
ravintoloissa ja yhteisvaunuissakin ainoastaan siitä "kuka voittaa."
Yksinpä parlamentin[13] jäsenetkin pitävät "lupaa" Derbyn päivänä. Minä
matkustin yhteisvaunuilla Lontoosta Epsom'iin. Näky, joka meille
maantieltä näkyi, oli todellakin kummallinen. Siellä oli liike, meteli
ja hälinä semmoinen, jonka kaltaista en koskaan ole nähnyt. Silmänäkö
vaunuja vaunujen perässä. Vaunujen jono muodosti katkeamattoman
kolmikertaisen rivin. Siinä nähtiin kaikenkaltaisia ajokaluja:
kalleimpia, neljän hevosen vetämiä juhlavaunuja esiratsastajoineen ja
pieniä aaseilla ajettavia vaunuja. Puolitiehen kun päästiin,
seisotettiin vaunut hevoisten juottamisen tähden. Matkustajatkin
huudahtelivat toivovansa olutta, jolla pölyn kuivaamaa kurkkuansa
kostuttaisivat. Epsom-tien kestikievareissa vallitsi tänä aamuna kauhea
sekamelska. Neljänneksen hevoisiamme lepuutettua, jatkoimme me
matkaamme. Vihdoin viimeinkin tulimme pieneen kylään ja siitä eräälle
aukealle kedolle, jossa oli arvaamaton paljous telttoja ja puoteja,
vanhoja hevosia, apinoita, koirilla ratsastajoita, nyrkittäjiä ja suuri
paljous Lontoon yleisöä. Me olemme Epsom'issa.

Minä uteliaisuudessani halusin nähdä valmistuksia siihen suureen
kilpa-ajoon, joka nyt oli vallannut kaikkien huomion. Yksikään
"Jokkeye" (ratsupalvelija) ei saanut painaa enempää kuin 8 1/2 stonea
(1 stone on jotensakin 15 lb.). Nämä keräytyvät punnituspaikalle. He
ovat pieniä, köykäisiä ja väkeviä miehiä, joita ensi-silmäyksellä
luulisi poika-nulikoiksi, jollei heidän rypistyneet kasvonsa puhuisi
päinvastoin. Paikalle tullessaan on heillä suuret saappaat jaloissaan
ja pitkät ruskeat päällysvaipat yllään; mutta vasta näistä
riisuutuneina, köykäisissä monen karvaisissa silkkiverhoissa asettuvat
he yksi toisensa perästä punnitus-lavitsalle. Muutamat heistä ovat
erittäin keveitä; jotkut painavat ainoastaan kolmesta neljään stone'en.
-- Kello soi -- se oli käsky hevosia satuloimaan. Utelias ihmisjoukko
kuohahti hevosaituukseen; minä seurasin kuhinaa.

Rata järjestettiin, ja jokainen tähtäsi aituuksen sinne päähän, josta
kilpailun piti alkaa. Tuommoisen kilpailun johtaminen ei ole helpoimpia
tehtäviä, sillä, voidakseen antaa merkin, joka kaikki kilpailijat panee
samassa silmänräpäyksessä kiitämään, tarvitsee hänellä olla intoa,
malttia ja varma silmä; sillä muutamat noista hillitsemättömistä
juoksijoista panee täyttä vauhtia jo ennen, kuin oikea hetki on
lyönytkään, ja silloin niitä on yhtä mahdoton, kuin lentävää nuolta,
seisahduttaa. Toiset taas viuruilevat sivuille, eivätkä seiso rivissä.
Hevoset kun viimeinkin ovat saadut järjestykseen, lyö alkumerkin antaja
sauvansa maahan ja karjaisee: "Go!" (ann' luistaa!) Samassa
silmänräpäyksessä putoaa perillä liehuva punainen lippu alas. Siihen
juuri meidän hurjain ratsastajien silmät tähtäävät. -- "Ne alkavat! Ne
ovat alkaneet!" kaikuu kaikkialta. Kilparata tutisee niin että se
näyttää melkein elävän. Juoksiamet kiitävät ensin noin 1,200 jalkaa
suorassa rivissä. Sitte rivi alkaa vähitellen muuttua kaaren
muotoiseksi ja katoaa viimein kentällä olevain huoneiden taakse. Nämä
silmänräpäykset ovat ijankaikkisuuden pituisia ja tuskallisen
epävarmuuden höystämiä niille, jotka ovat vetoja lyöneet. Kuoleman
hiljaisuus valtaa nyt tuon äärettömän ihmisjoukon; levoton odotus
polttaa ei ainoastaan Epsomiin keräytyneiden aivoja, vaan koko kansan
odotuksen tunne on tänä päivänä jännitetty ja Epsom'iin tähdätty.
Lontookin on jo saanut sananlennättimellä tiedon, että hevoset ovat
kilpansa alkaneet. Nyt ne taas näyttäytyvät. Väkijoukko ei voi hillitä
innostustaan; se puhkeaa huudoksi: "Hurraa, Dundee voittaa!" "Ei, se on
Ketteldrnm." Dundee ja Ketteldrum on niiden hevosten nimet, jotka tuon
pärskyvän parven etupäässä rientävät; ne nimet kaikuvat hurrahuutojen
pauhusta taukoamatta kunnes maali on saavutettu. Tämän etupuolella on
palkintotuomarien korkotila. Joukko innokkaimmista katselijoista
hyppäsi nyt aidan ylitse radalle ja juoksi kilpakentän toiseen päähän.
Sillä aikaa oli silmänräpäyksessä ripustettu taululle numero, joka
osotti, että hevonen, joka voitti, ei ollutkaan Dundee, vaan
Ketteldrum.

Palkinnon voittaminen Epsom'issa on jotakin suuri-arvoista. Hevonen,
joka jonakin Derbyn-päivänä voittaa, tulee, vaikk'ei se ennen olisikaan
mistään arvosta ollut, yleiseksi lemmikiksi ja kultakaivokseksi
omistajalleen. Ensinnäkin saa se suurimman osan niistä maksuista, joita
kukin kilpailija radasta maksaa; ja tämä summa nousi tänä vuonna (1861)
6,255 puntaan sterlinkiä (noin 156,000 Smk.). Tämäkin summa on vaan
varsin vähäinen verrattuna siihen, mitä ne keräävät toisissa
kilpa-ajoissa, jotka Derbyn loistovoittoa seuraavat. Tämmöisen hevosen
kelvollisuus on jo itsessäänkin suuri pääoma. Englannin sanomalehdet
kertovat sitte tämmöisen hevosen kokonaisen sukutaulun ja historian
sekä omistajan että ratsupalvelijan nimen. Sitte hevonen myös
piirretään, valokuvataan, jopa parhaimmilla taitureilla
maalautetaankin, ja sen maalatut kuvataulut pääsevät vielä kaunistamaan
kilpa-ajoja rakastavaisten salonkien seiniä.



Elämä Englannin kivihiilikaivoksissa.


Sata miljoonaa tynnöriä kivihiiliä nostetaan vuosittain Englannin
kivihiilikaivoksista. Tämän äärettömän summan suurin osa saadaan
Durham'in ja Northumberlannin reivikunnista eli suuresta pohjaisesta
kivihiilikerroksesta, joksi sitä nimitetään. Kolme laivakululle sopivaa
jokea juoksee tämän seudun lävitse ja siis tarjoaa kivihiilille mukavan
ja helpon kuletuksen täältä meren rantaan. Tätä paitsi risteilee koko
tienoota kaukaisempiinkin maakuntiin haaraileva rautatieverkko.

Kivihiili-alueilla työskenteleväiset ihmiset ovat melkein kokonaan
tuntemattomia ja täydellisesti syvyyteen ja pimeyteen haudatuita. Aina
viime aikoihin asti on paremmin tunnettu Afrikan mustia ihmisiä, kuin
Durham'in ja Northumherlannin mustia asukkaita. Nykyjään on kuitenkin
enemmän ruvettu huolehtimaan heidän tilastaan ja elämänsä suhteista.
Niiden luku on noin 280,000. Paitsi kivihiilten varsinaisia murtajia,
jotka ovat voimallisia miehiä, työskentelee kaivoksissa paljo muitakin.
Ne pitävät "miinat" kunnossa ja vievät murretut kivihiilet päivän
valoon. Kivihiilen murtajat työskentelevät 8 tuntia päivässä; kello 4:n
aikana huutaja kulkee kylän ympäritse ja antaa tiedon, että kaivokseen
laskeutumisen aika on käsissä. Työmiehet rientävätkin asunnoistaan,
kantaen kukin turvallisuuslamppuaan, kylmää teetään, ruokaansa ja
työkalujaan. Kaikki keräytyvät kaivoksen suulle, josta sitte
työnjohtajan viitattua laskeutuvat kaivokseen. Ennen tämä laskeutuminen
tapahtui kopassa eli köyden silmukassa. Koppa kiinnitettiin köyden
päähän; väki istautui koppaan, jossa se sitte, kopan sinne tänne
kiikkuessa, laskettiin alas. Tämä vaarallinen kiikkuminen maksoi monta
ihmishenkeä. Köyden silmukassa oli vaivaloisempi, mutta varmempi
laskeutua. Laskeutuva pisti toisen jalkansa silmukkaan ja piti kahden
käden köydestä kiinni. Tässä ei ollut vaara muulloin, kuin köyden
katketessa, tarjona; leijuilevasta kopasta sitä vastaan putoisi
usein ihmisiä. Nykyään tähän tarpeesen tavallisesti käytetään
rautatienvaunujen tapaista häkkiä. Siinä lasketaankin helposti 4:ssä ja
5:ssä minuutissa 1,200 jopa 1,500 jalan syvyyteen.

Niin pian kuin häkki on pohjaan kerinnyt, ottavat työntekijät valonsa,
työkalunsa ja vakuuslamppunsa. Joku alhaalla olevista vartijoista
sanoo: "kaivos on varma!" jonka perästä kutsua jatketaan sisemmä.
Ensimmältä he astuvat kaksittain rinnatusten, kunnes avonainen ja
korkeanlainen pääkatu haarautuu ahtaisin sivu-tiehyeihin, joissa
ainoastaan kumarruksissa voi kulkea. Kaivoksessa työskentelijät kyllä
näitäkin menevät, mutta muille, jotka eivät ole maansisäisiin
kävelyihin tottuneet, tuntuu semmoinen kulku pian työläältä ja
väsyttäväiseltä. Alussa he kantavat kädessään avonaisia valkeita;
mutta sisemmä tultuaan täytyy heidän ne sammuttaa, ja sytyttää
vakuuslamppunsa, sillä siellä on paljo vaarallista kaivoskaasua. Se
voisi helposti avonaisesta valkeasta syttyä aika räjähdyksellä.
Työskentelijät eivät kuitenkaan pidä näistä lampuista, sillä ne
valaisevat hyvin tummasti, vaan sytyttävät usein, kielloista
huolimatta, kynttilänsä, josta taas usein räjähdykset saavat alkunsa.
Pitkältä, sivukäytävissä kierreltyään he viimeinkin tulevat
työpaikoilleen. Lapio, terävä vasara ja pari vaviota ovat heidän
ainoat työkalunsa. Näillä kukin panee parastansa, ansaitakseen
mahdollisimmasti ison päiväpalkan. Mutta tässä ei tule ainoastaan
voima, vaan myös kätevyys kysymykseen, ja sentähden he jo nuoruudestaan
harjoittelevatkin itsiään siihen. 6 tynnöriä on korkein määrä, mitä
tottuneinkaan mies voi päivässä kivihiiliä murtaa. Niissä paikoin,
joissa kivihiilikerros on vahva, on voima, vaan ohkaisimmissa
kerroksissa kätevyys, saannin määrääjänä; sillä kädellä ja vasaralla on
niissä ahdas liikuntatila. Tämmöisessä ahdistuksessa työmiehen täytyy
käpristäidä aivan luonnottomaan asentoon, ottaakseen tilaa niin vähän,
kuin suinkin. Ne nojautuvat joko yhdelle tahi molemmille polvilleen,
makaavat kylellään tahi selällään, taikkapa kumarruksissaan istuvat,
j.n.e. Työ on raskasta varsinkin silloin, kuin kerros on ohkaista ja
kovaa. Työmiehet hikoovat kovasti; mätäneväiset kasvi- ja eläinaineet
hajuavat, ja nämä n.s. aineiden haihtumiset turmelevat ilman sitä
pahemmin, jota lämpöisempää se on. Ilman vetoa ei kaivoksen sisä-osissa
ole juuri ollenkaan.

Suuren kaivoksen sisusta näyttää maanalaiselta kaupungilta, siinä on
iso pääkatu, josta niin oikealle kuin vasemallekin haarailee useita
sivukatuja. Tämmöiset kaivokset ovat, niinkuin Lontoo ja Parisikin,
kartoitetut. Jokainen käytävä on tunnettu erityisellä nimellä ja
nimitetty; sitä paitsi vielä tiedetään tarkoin, missä kaivoksen
sopukassa kukin työskentelee. Kaivoksessa vallitsee kova kuri; siellä
on yksi ylimmäinen peräänkatsoja, jolla on rajaton valta ja muutamia
häntä tottelevaisia kurinpitäjiä. -- Raittiin ilman kaivokseen
laittaminen on yksi kaivoksen tärkeimpiä tehtäviä. Sillä siellä kuin on
3 jopa 400 ihmistä yht'aikaa pilautuu ilma ihmisten hengityksestä ja
ihohaihtumisesta; muuten kaivosilma on jo itsestäänkin vaarallisilla
kaasuilla pilautunutta. Laskettu on, että jokainen työmies tarvitsee
250 kuutiojalkaa ilmaa minuutissa. Sentähden täytyy kaivokseen
johdattaa 50,000 kuutiojalkaa ilmaa jokaisessa minuutissa ja pitää
huoli siitä, että se pääsee vapaasti sen kaikkien osien kautta
virtaamaan, siten alituisesti vaihtaakseen pilautuneen ilman
raittiisen. Mutta se ei vielä ole kylliksi, että yhden aukon kautta
ilmaa johdatetaan kaivokseen ja toisen aukon kautta sieltä ulos; sillä
silloin saisi ainoastaan kaivoksen joku osa ilmaa. Ilmavirta on siis
pakoitettava kaivoksen etäisimpiinkin loukkoihin. Kaivoksesta
poistettavan ilman lämmittämällä pannaan ilmavirta siellä liikkeelle.
Jos ilma kaivokseen vievässä suussa on esim. 15° ja ulostavassa suussa
60° lämpöistä, rientää se nopeasti kylmästä lämpimämpään paikkaan.
Ilman lämmittämistä varten on ulostavaan suuhun laitettu uuni, jossa
valkea palaa tiheän teräslankaisen häkin takana, ett'ei kaivoksesta
tulvaava vaarallinen kaasu syttyisi.

Kivihiilikaivoksissa tapahtuvat räjähdykset pidetään välttämättöminä
vahinkoina. Noin 1,000 ihmistä vuosittain joutuu niiden uhreiksi. Koska
parhaista hiilistä valmistuu enin kaasua, ovat parhaat kaivokset
vaarallisimmat. Joskus räjähdykset ovat kammoittavan voimallisia ja
kuuluvat tykin pamaukselta. Kaasu kun on tukehduttavaa, ilma työlästä
hengittää ja vakuuslamput riutuvat, on vaara läsnä. Hiilihappo, jota
räjähdyksissä syntyy ja joka täyttää koko kaivokset, on vieläkin
vaarallisempaa. Jos räjähdyksestä kuolee esim. 100 ihmistä, niin
sanotaan 70 niistä hiilihappoon tukehtuneen.

Entisinä aikoina kaivosten työmiehet olivat puolivillejä ihmisiä,
joilla tuskin oli mitään yhteyttä muun maailman kanssa; nykyään ne ovat
kuitenkin johonkin määrään sivistyneitä. Pyhäkoulut ja kohtuuden seurat
ovat vaikuttaneet hitaasti, mutta vakaasti. Nyt he eroavat muista
työmiehistä ainoastaan ulkonäöltään. Ne ovat enimmästi pieniä,
vääräjalkaisia ja kupevarintaisia. Kasvonsa ovat ryppyiset, otsansa
matala ja poskiluunsa ulottuvaiset. Kelvollisilla kaivos-työmiehillä on
tavallisesti isompi päiväpalkka, kuin muilla samallaisilla, ja talvi,
jolloin muut työmiehet puutetta kärsivät, on heidän kultaisin aikansa.
Silloin kivihiiliä kiivaasti kysellään, niiden hinnat nostetaan ja
päiväpalkat korotetaan.



Ranska.


Lothringenistä, jonka Saksa viime sodassaan Ranskalta valloitti,
matkustettua länteenpäin, tullaan ensin Champagnen maakuntaan, jonka
kuivassa liitumaassa Spernay antaa meilläkin tunnetun vahtoisen
champagne- (samppanja-) viinin. Tätä pohjaisempana on Normandia
vakavine ja viisaine asukkaineen ja Rouen (Ruang) ja Havre de Grace
(Haver dö Gras) kaupunkineen. Asukkaat ovat normantilaista sukuperää.
Länsipuolella, myrskyisen meren rannalla, leviää sumuinen Bretagne,
jonka kanervaille kankaille Brittiläiset muinoin sijoittuivat ja jossa
nyt tehdaskaupunki Nantes kuvaistaan Loirevirrassa katselee.

Pohjan ja etelän rajalla, sumean Seine-virran rannalla pääkaupunki,
Parisi, ylvästelee enemmällä kuin 2,000,000 asukkaalla. Korkeat, komeat
rakennukset, mukavat kadut, suuret yleiset paikat, puutarhat,
ruiskukaivot, hupaiset laiturit ja sivut tekevät tämän kaupungin
Euroopan yhdeksi kauneimmista kaupungeista. Bulevardit eli leveät,
istutuksilla kaunistellut ja kaupungin ympäri kieriävät kadut
eroittavat varsinaisen kaupungin sen monista esikaupungeista.
Seinen saarella, Cité, kohoaa Notredamin-kirkko valkoisen- ja
mustan-ruutuisine marmorilaattioineen, nelikulmaisine korkeine
torneineen ja monine Ranskan kuningasten vartalokuvineen. Tämän saaren
alapuolella on suuri Louverin (lue Luverin) palatsi, jossa jaloimmat
taideteokset säilytetään. Kalteri yhdistää tämän rakennuksen Tuileriain
(l. Tyljerioin) palatsiin, jonka länsi-sivuun Tuileriain puutarha
leveine lehtokujineen, käytävineen ja nurmikkoineen päättyy, josta
sitte suurenmoinen elyseissiläinen (Champs elysées-) puisto alkaa.
Tuileriain likellä tapaamme Palais Royal'in (l. Paläh Roajal) kauniine
puutarhoineen ja kiitettyine ravintoloineen ja kahviloineen.

Koko kaupunki on ympäröitty muureilla ja valleilla, jotka sen
tekevätkin yhdeksi ainoaksi mahdottomaksi linnoitukseksi, joka on
vähintäänkin peninkulmaa pitkä joka suunnalle. Tästä linnoituspiiristä
vähän ulompana on 16-20 erikoista varustusta, joista Mont Valeria (Mong
Valeriäng) on merkillisin ja korkeimmalla paikalla. Parisin
eteläpuolella, muhkeassa puutarhassa on Versailles-kaupunki, jonka
pätevää linnaa kalleimmat maalaukset ja kuvanveisto-tuotteet
kaunistavat.

Höyrylaivat vievät matkustajan tästä maailman-kaupungin metelistä,
ranskalaisen tieteen, teollisuuden ja valtiollisen elämän
keskipisteestä, sitte Havre'en. Rautateitä Parisista menee Belgian
pääkaupunkiin Brüsseliin (l. Brysseliin), eteläänpäin Bourgognen
(l. Burgonjen) viinimaitse Rhone-virralle ja Ranskan paratiisiin,
Provenseen (l. Provangsiin), jossa Välimeren kaunis Toulon'in
sotasatama on. Lumen peittämistä Pyreneitten vuorista tullaan koillisen
Ranskan äärettömille hietalakeuksille ja rämeille (Les Landes), jossa
20 ja 30 peninkulman matkalla ei kasva muita kuin kanervia, petäjiä ja
korkkipuita. Sen köyhät asukkaat elävät parhaastaan lampaiden hoidolla
sekä pi'in ja hartsin valmistuksella; he ovat mainioita puukenkäin
tekijöitä ja taitavia korkeilla puujaloilla lammeissaan kävelemään.



Parisin eläintarha.


Vuonna 1626, Ludvig XIII:sta hallitessa, perustettiin Parisin
eläintarha Jardin des plantes (Schardäng dä plangt-) puutarhassa. Sen
jälkeen sitä on ehtimiseen enennetty, ja kaipaa nykyään vertaistaan
Euroopassa. Joka päivä se on yleisölle avoinna ja sittekin käy siellä
joskus päivittäin aina 30,000 ihmiseen. Ne tahtovat ihailla siellä
olevia kauniita laitoksia ja merkillisyyksiä. Mekin tahdomme siellä
käväistä.

Ajattelepas sanomattoman suurta puistomaista ruohokenttää, jota
pienoiset tiehyeet risteilevät! Monta sataa harvinaista eläintä asuu
täällä. Jokaisella eläimellä on oma pieni huoneensa erilleen aidatun
pienen puutarhan keskellä; siinä se käyskentelee, katsastelee
ympärilleen. Käväiskäämme ensin tuossa pensaisessa aitauksessa,
oikealla sivulla. Siellä asuu kettu-perhe, joka tähän vuoden aikaan
aivan hyvin jo viihtyy Parisin leppoisen taivaan alla. Astukaamme tuon
pienoisen majan edustalle, jossa nämä kauniit, leppoiset eläimet
asuvat! Ne eivät ensinkään pelkää; ne vakavina vaan suopeilla, mustilla
silmillään tarkastelevat ympärilleen, silloin tällöin maistaen sinne
ripisteltyä kotomaistaan (Lapin) mieliruokaa -- islannin jäkälää.
Tässä pienessä puutarhassa, aivan edellisen vieressä, näet kauniita,
pitkä- ja silkinhieno-villaisia angora-vuohia aivan arastelemattomina
syövän. Katsopas nyt tuota kirjavaa, keltaista ja mustajuovaista
kaunista eläintä tuolla etempänä! Se on Zehra. Vastapäätä olevassa
aitauksessa on kylmän Islannin kummallisia oinaita. Ne ovat paksuissa
tumman ruskeissa eli mustissa turkeissaan. Ne tulevat niin tutusti
vastaamme, pistävät kielensä pitkälleen, näyttävät pieniä valkoisia
hampaitaan ja syövät mielellään niille tarjotuita leivänmuruja.

Islantilaisten vieressä asuu Astrakhanin oinaita ja lampaita ja niiden
likellä taas Javan ylevä hirvi. Solakan, Indialaisen keltaisenruskean
metsävuohenkin näemme Sumatralta tänne tuoduksi. Toisessa aitauksessa
kävelee kamelikurki-pari ja kummallinen Marabut-hägeri.[14] Ne, jotka
maailmassa elävät satojen peninkulmain päässä toisistaan, tavataan
täällä parhaassa naapurisovussa.

Nyt me menemme rantahäkeissä asuvaisten petoeläinten luoksi. Kuulepas
mikä mörinä! Siell' on karhu Aasian Kamschatkasta. Hänen naapurinsa,
myöskin karhu, on tullut kaukaa -- aina Cordillerin vuoreilta
Amerikasta. Seuraava häkki näyttää tyhjältä. "Eipäs vaan!" -- "Etkö näe
tuolla nurkassa kahta viheriänkeltaista, säkenöivää tähteä." Ne ovat
mustan Javalaisen pantterin tulisilmät. Aivan seinä seinässä tämän
kanssa majailee Algerian pantteri. Sen likimäisenä naapurina on
jaguaari-pari,[15] joka mielellään antaa auringon paistaa
monenkarvaiseen turkkiinsa ja väsyneenä haukoittelee, aukoen avaraa,
vaahtoista kitaansa katsojain kauhistukseksi. Nyt tulemme Afrikan ja
Aasian jalopeuran ja jalopeurattaren luoksi. Sen perästä me näemme
Indiasta Coromandelin ja Afrikasta Senegal ja Kapmaan pilkkuisia ja
juovasia hyenoja. Kukas voisi uskoa tuota pientä, sarvilantioista petoa
niin kauhistavan väkeväksi, niin hirmuiseksi? Vankalla kepillä luulisi
sen voitavan karkoittaa, ja kuitenkin se uskaltaa joskus käydä
jalopeurankin kimppuun.

Kääntykäämme nyt toisaalle! Mikä karjunta kaikuu tuolta korkeasta,
pyöreästä, aidan ympäröimästä rakennuksesta, jossa kaikenlaisia eläimiä
elamoi! ne riippuvat, kiipeilevät ylös ja laskeutuvat alas. Se on
apina-huone. Siellä on kiivinnuorta, nuorakiikkuja ja kapeita käytäviä
ja tikapuita ympäri kattoa. Nuo iloiset, pitkähäntäiset eläimet
kiipeilevät pitkillä käsivarsillaan ja ajavat toisiaan näillä kapeilla
käytävillä ihmeteltävällä nopeudella. Kuinka tänne kotoutunut nuoriso
samalla riemuitsee! Katsos, kuinka rivakasti nuo naurattavaiset
uskaltajat nuoraan nappaavat; kuinka ne nuolen nopeudella niillä
pyörivät, pää milloin ylös- milloin alaspäin; kuinka ne nuorissa
kiikkuvat; kuinka ne yhdestä nuorasta iskevät toiseen, aina pettymättä!
Tuolla kaksi apinaa painii keskenään, mutta kolmas ei sitä kärsi,
vaan eroittaa ne toisistaan. Katsos tuota harmaahäntää, joka tahtoo
ruskea-häntäistä rangaista! Se hätyyttää sitä. Edellinen kiipeää nuoraa
myöten ylös; toinen kerkesi toista tietä pikemmin. Sitte ne rupesivat
räystäässä (talon ja seinän liitteessä) kiinniottosille. Ne menivät
ympäri katonrajaa semmoista vauhtia, tekivät semmoisia liikkeitä tuossa
kapeassa käytävässään, että meitä oikein pyörrytti sitä katsellessa.
Ajettava putosi, vaan ei maahan asti; sillä hän iski pudotessaan pitkät
sormensa nuoraan kiinni ja laskeutui kiiruusti sitä myöten alas sekä
kätkeytyi sitte toisten joukkoon.

Tuolla etempänä Chilin kondori levittelee mahtavia siipiään. Täällä
näemme lammikon, jossa Indian, Amerikan ja Afrikan hanhet ja vesilinnut
kilpaa kaakottavat samalla, kuin hiljalleen melovaiset joutsenet
auringon antavat säteillä lumivalkoisiin siipiinsä. Tuolla punaisessa,
Alankomaiden tiilistä monikulmaiseksi raketussa huoneessa asuu
suurimmat eläimet, nelijalkaisten ylevimmät olennot. Isokuningas,
pitkäkärsäinen norsu, asuu siellä. Kaksi sinervänharmaata tapiiria[16]
on hänellä seurustelijana, kavalijeerinä. Näiden likehdällä asustelevat
lauhkeat kamelit ja dromedarit. Norsun toisella puolella näet muutamia
pöyry-rintaisia ja hirveä-sarvisia puhvelihärkiä. Ne ovat raivossa ja
tavan takaa ryntäävät kehikkoonsa, juuri kuin tahtoisivat sen
pirstoiksi ruhtoa. Pohjais-Amerikan iso piisonhärkä sitävastaan makaa
tuolla kedolla ja pudistelee lyhytvillaista harjaansa, se on kuin
sammalinen kallion lohko.

Viimeiseksi tulemme me eläinmaailman jättiläisen, giraffin luoksi; sen
Egyptin pascha v. 1827 lähetti Parisiin. Kummallisen vaikutuksen se
tekee meihin, kuin se pitkän, suippean päänsä joko laskee alas taikka
helposti nostaa sen 16 jalkaa korkean aidan harjalle ja kummallisilla,
mustilla, suopeilla ja viisautta puhuvilla silmillään ystävällisesti
katsastelee lapsiin, jotka kummastellen ja ihmetellen sitä
töllistelevät. Sen koko olento ilmoittaa jotakin satumaisuutta. Kaksi
Indialaista härkää (zebusta), kuin karitsaa, leikkii sen vierellä, ne
ovat hopeanharmaita, hyvin miellyttäviä ja giraffin rinnalla niinkuin
sen sylikoiria. Takana istuu kolme eli neljä papukaijaa, jotka meitä
muistuttavat Etelä Amerikasta.



La Cité. (Saint-Louis'in saari).


Tultuamme Parisin muutamiin osiin, joissa emme ole johonkuhun
kuukauteen käyneet, ovat ne niin muutetut, että tuskin tunnemme niitä,
vielä vähemmän ymmärrämme, mitenkä semmoiset muutokset niin vähässä
ajassa ovat voineet tapahtua. Näin on varsinkin Citén-saaren, Parisin
keskipisteen laita. Tämä saari on myös kaupungin vanhin osa; Notre
Damen kirkon perustus painaa täällä vielä muinoisia Roomalaisia
muureja, ja vielä tavataan siellä isoista kaivoksista rahoja ja muita
muistoja Roomalaisesta ajasta. Täällä näemme myös Oikeuspalatsin ja
siinä pyhän Ludvigin-kappelin. Tämän rakennuksen pohjainen kylkehinen
on Parisin vanhin huone; sen takana on poliisiviraston rakennus.
Muutamia vuosia takaperin oli Cité-saaren suuri osa vielä vanhoilla
huone-ryhmillä täytetty. Sen kapeat kadut, joilla huonomaineista kansaa
asui, yön aikoina huonosti valaistiin ja sentähden kunnon ihmiset niitä
karttoivatkin. Ja, kumma kyllä, kahden eli kolmenkymmenen askeleen
päässä tästä rikosten lohkerosta oli putka ristikkoakkunoineen ja
Oikeuspalatsi korkeine portteineen. Sen huoneen akkunoista, jossa
rikosasiain oikeus istuu, näkyvät nuo lokerot, joissa juuri ehkä nytkin
tuomittu rikos tehtiin. Romaanin kirjoittaja Eugén Sue "Parisin
Salaisuuksissaan" kuvasi aina julmimmat tapahtumat La Cité'n osassa
tapahtuneen, ja vielä nytkin, muutama kuukausi sitten, näytettiin
pimeällä, tuskin kuuden jalan levyisellä kadulla se piilopaikka, jossa,
tämän romaani-ruhtinaan mukaan, Rudolf olisi pitänyt rosvoin kanssa
öisiä kokouksiaan. Tämän likeiset rantakadut[17] olivat niin
kammoittavat, että yövahteja niille lisättiin. Nämä kadut kun
hävitettiin, löydettiin muutamissa etäisissä holveissa useita ihmisten
luurankoja.

Ludvig Filipin hallitessa jo ruvettiin tätä kaupungin osaa repimään
hajalle. Mutta vasta Napoleon III:n hallitessa tehtiin siinä kokonaiset
mullistukset. Useita vuosia on jo siitä, kuin kaukana la Cité'stä
aloitettiin jättiläisrakennus. Monet huonerivit purettiin ja ihmetellen
kerrottiin, että eräs bulevarti, joka piilisuoraan pohjasta etelään
koko Parisin halkaiseisi, piti laitettaman. Lumivyörykkeen tavalla
eteni tämä jättiläisrakennus, ensin Seine-joen poikki, sitte la Cité'n
halki, taas Seinen ylitse sekä vihdoin aina Sorbonneen.

Kaksi paikkaa meillä on vielä mainittavana. Niissä ilmoitetaan Parisin
iloiset ja vakavat puolet ja ne ovat eli oikeimmin ovat olleet la
Cité'ssä. Ensimmäinen on Prado, Parisin ylioppilaitten suurin ja
enimmin käyttämä hyppypaikka. Ylioppilaat katoaisivatkin kokonaan tämän
jättiläiskaupungin kihinään, jos he eivät pysytteleisi yksissä.
Sentähden he asuvatkin samassa kaupungin osassa, Latin, käyvät
yhteisissä kahviloissa, ravintoloissa, lukuseuroissa j.m.s. -- ja
viimeksi Pradossaan. Kova kolaus oli siis heille, kun he kuulivat, että
Prado piti hävitettämän ja purettaman. Kauppa-tuomio-istuimella on nyt
siinä paikassa mahtava, linnamainen rakennuksensa.

Toinen, vakavamman tarkoituksen paikka la Cité'ssä on matala, pimeä ja
synkkä rakennus: la Morgue.[18] Sinne viedään kaikki poliisien tapaamat
tuntemattomain ihmisten ruumiit kaikkien katseltaviksi. Semmoisia
enimmästi ovat hukkuneet ja itsensä murhanneet; sinne myös murhatutkin
viedään. Rakennus on yhtenä suurena avonaisena huoneena, jonka
verrattoman iso ristikko jakaa kahteen puoliskoon. Isompi puolisko on
katselijoille, pienempi ruumeille. Voi! tuo ristikon takainen osa ei
ole koskaan tyhjä! Ruumiin takana riippuvat ne verhot, jotka sitä
löytäissä pukivat. Utelijas yleisö virtaa sinne ja sieltä; herrat ja
naiset, päälliköt ja työmiehet, vanhat vaimot ja lapset kiiruhtavat
sinne ja -- ehkäpä murhaajan itsensäkin joku salainen voima vetää
sinne, vielä kerran uhrinsa nähdäkseen. -- Yksi silmäys, huudahdus,
pikainen sana pettää hänen; kaksi salaisen poliisin asiamiestä, jotka
tahallansa tänne ovat piiloutuneet, ottavat hänen kiinni. Hän
hämmästyy; hän tunnustaa; hän on itse antautunut oikeuden käsiin!
Semmoisiakin sattumia on tapahtunut.

Mutta la Morgueen vastapäätä oleva Notre Damen kirkko on ikäänkuin
lohdutus kaikelle tälle. Silmäys tähän ihmeelliseen rakennukseen, joka
viime aikoina on kolmensadan jalan korkuisella keskustornilla
kaunistettu, täyttää alakuloisen mielen toivolla ja lohdutuksella.



Les Landes'in[19] hietanummi.


Les Landes'in hietanummi on Gironde- ja Adour-jokien välillä; se on
paikoin viljeltyä tahi lammasten laiduinta ja paikoin taas hedelmätöntä
hiedikkoa. Koko tämä rantue on n.s. dünein (l. dynein) rajoittama.
Dünit ovat meren kohoavia hietaharjuja (joskus 150 jalan korkuisia)
jotka tuulen mukaan muutteleivat ja vuosittain vievät maata 60 jalan
paikoille. Les Landes'in asukkaat ovat pieniä, laihoja ihmisiä, joiden
iho on kalpea ja väritön, hiukset suorat ja mustat, silmät
lyijynharmaat, katsanto synkeä, kasvot raskasmieliset ja harvoin
hymyynkään ihastuvat. Vaikka Landes'läisellä on heikko ruumiinrakennus
ja vuoden isoimman ajan kuumeen vaivaama, täytyy sen kuitenkin kestää
kovimmat työt ja peloittavat rajuilmat.

Hänen ahdasta, likaista asuntoaan yksin Vihantamaan villitkin
halveksivat. Sen paras huone on kyökki, jonka takalla julman iso pata
isännöi; siinä emäntä hämmentelee "eskoton"-velliään, joksi ne sanovat
maisi- ja hirsivelliään, ja joka on heidän tavallisin ravintonsa. Tässä
kyökissä naiset kehräävät, lapset odottavat ruokaansa ja miehet
kertovat, miten noitaukko on haudasta nousnut -- se on heidän satujensa
tavallisin aine. Vaimojen huoneet ovat pimeitä pesiä, joihin päivä ei
ensinkään pääse. Niihin miehet ja naiset yöksi kohtaavat. Muutamat
makaavat paljaalle laattialle levitetyllä lammasnahalla, toiset taas
pahanpäiväisissä sängyissä kahden höyhenpatjan välissä, jossa he joskus
kestävät lämpöä semmoista, jossa muna melkein kypsyisi.

Paimenet ovat kanervakankaiden ja soiden vartijat. Ne kuin enimmästi
asuskelevat kaukana muista ihmisistä, joita he eivät viikkokausiin
näekään, kantavat ne mukanaan maisi- eli hirsijauhopussia, pahentunutta
sianlihapalaa ja pataa, jossa he mainion vellinsä keittävät -- sekä
vettä, jonka kitkerää makua ne kokevat etikalla ja suolalla vähentää.
Pitkillä puujaloilla, jotka sen pitentävät 6 jalkaa, samoaa paimen
kanervikkoja, kahlaa lampeja ja kilpailee seudun kesyttömäin vuohien
kanssa nopeudessa. Näin kuleskellessaan hän kertaa samalla lankaa eli
kutoo sukkaa. Jonkun virkaveljensä kohtaaminen suo hänen yksinäisille
hetkilleen joskus edes pienen huvin. Karjansa terveys on silloin
parhaana puheen aineena.

Talvisin paimenet pukeutuvat lammasnahkoihin päästä jalkoihin saakka.
Jalat niillä sitävastaan ovat aina paljaina; päässä ohkainen lakki.
Tätä paitsi niillä on paksu, valkoinen villainen päällysnuttu, jonka
yläosa kapenee punaisilla nauhoilla kaunistettuun huippuun. Tätä pukua
kesällä vastaa karitsan nahkaiset röijyt ja housut. Ihoa likinnä on
hänellä pellavainen paita, jolla harvoin veden kanssa on tekemistä.

Yksi osa Les Landes'in asukkaista elää havumetsistä pihkaa
keräilemällä, pihan kerääjät heräävät päivän koittaissa, varustautuvat
kirveellä, pitkällä, tikapuiden kaltaisella valolla ja ruokarepulla ja
niin kiiruhtavat honkametsiin, joissa he suurimman elämänsä osan
viettävät. He alkavat työnsä muutamilla epäsointuisilla äännähdyksillä,
jotka ajavat laulun asiaa. Sitte asettavat he tikapuunsa jotakin
muhkeata petäjää vastaan ja nousevat malan nappuloiden avulla
peloittavan korkealle, asettavat siellä vasemman jalkansa nappulalle ja
oikean puun kupeesen, sillä tikkoja estääkseen heilumasta. Tässä
häilyileväisessä asemassa hakkaa pihan kerääjä kirveellään pitkin puun
kuvetta kuurnan, jota myöten pihka sitte valuu juurelle, josta hän sen
huolellisesti korjaa ja vie valmistuspaikkaan.

Ollen kaikesta seura-elämästä eroitettu, ei hän koskaan ikävöi, eikä
siis, enempää kuin paimenkaan, vaihtaisi elantoakaan muuhun
mukavampaan. Ainoastaan pyhänä hän jättää havumetsänsä ja rientää, paha
kyllä, ei kirkkoon, vaan kapakan kurjiin nautintoihin. Hän valmistauu
humalalla uudelle viikolle.

Pihan kerääjän pukuna ovat karhea sarkaröijy, harmaat punaisella vyöllä
vyötetyt pellavahousut ja lakki tahi olkihattu. Sateen tultua hän
peittäytyy mustalla, avohihaisella viitalla.

Les Landes'in vaimot hoitavat huoneaskareet, viljelevät maan ja
polttavat hiilet; he myös hoitavat mehiläisiä ja elättävät
silkkimatoja. Useimmat maaseudun naiset ovat kauniita parikymmenen
vuotiaaksi, vaan siitä alkain jo alenevat kauneudessaan. Heidän hieno
hipiänsä, silmäin lempeä kiilto, koko viehättävä näkönsä -- kaikki
katoaa ja muuttuu peloittavaksi rumuudeksi, joka on melkein uskomaton.



Toulon.


Toulon'iin tultuamme, kävimme heti sen merkillisyyksiä, arsenaalia[20]
ja sotasatamaa silmäilemään. Ensin katselimme laivasorvia, jossa kahta
isoa linjalaivaa parhaallaan tehtiin. Sitte me kulimme niissä
erityisissä työpajoissa, joissa tehdään kaikki, mitä laivastoon
tarvitaan: aina isosta mastosta ja sentnerin painoisesta ankkurista
merimiehen läkkilyhtyyn saakka. Me näemme sivumennen useita isoja
aittoja ja erään leipiön, jossa monelle tuhannelle ihmiselle päivittäin
leivät leivotaan. Eräässä isossa rakennuksessa työskenteli
kuvanveistäjiä laivan kokan koristimien valmistelussa. Puusepän luona
näemme me suuren joukon kainalosauvoja ja puujalkoja sattumain varalle
valmistetun. Näitä paitsi työhuoneessa oli vielä aika joukko pienempiä
ja suurempia laivan huoneiden kaluja. Isossa naulapajassa valmistetaan
ääretön paljous ja sanomattomalla nopeudella kaikki erilaiset naulain
lajit, joita laivaan tarvitaan: jättiläissuuret semmoiset,
joilla peräsin kiinnitetään sekä pienet merikartan ja kalenterin
seinäänkiinnittäjät. Tuolla sivulla veitsiseppä säkenöittää, sillä
jokaisella merimiehellä pitää olla oma veitsensä. Tämän likehdöllä oli
myös ankkurien ja muiden laivan tarpeiden paja. Me kävimme myös monessa
pajassa, joissa jokaisessa laivan orjain täytyy palvella ja tehdä
pahimmat työt. Katsahdus noihin kahleilla rasitettuihin onnettomiin
teki meihin mieltäsärkevän vaikutuksen.

Arsenaaliin kuuluu myös yleensä ylistetty sotalaivain-satama, jossa
sotalaivat killuvat. Galeeri- eli airolaivoja killuu tässä myös rannan
täydeltä. Ne oikeastaan ovat kelvottomia, katollisia sotalaivoja.
Jokaisessa galeerissa on kurja tila 500 vangille. Ne, jotka eivät
näihin mahdu, suletaan vieläkin kurjempiin asuntoihin, kosteisiin ja
pimeisiin kellareihin. -- Juuri Arsenaaliin tultuamme, kutsui kello
vankeja vaivaloisesta työstään kurjaan yöpaikkaansa. Heitä tulikin
kaikkialta, -- kaksi ja kaksi aina kahleilla yhdistettyinä. He kaikki
ovat karheisin, punervanruskeihin verhoihin puettuina; paljaaksi
ajeltua päätään verhoaa punainen patalakki. Hyvin surumielisinä näimme
me täällä nuorukaisia, jotka eivät vielä kahtakymmentä täyttäneet;
heidän kasvonsa puhuivat entisistä paremmista ajoista, kuin niiden
vanhain pahantekijäin, joihin he kaksittain kahleilla olivat
sidottuina, ja joiden rautakylmässä katseessa mitä suurin muutos puhui.
Galeeriorjain ruokana on kuiva leipä ja vesi; ainoastaan aamiaiseksi he
saavat vesirokkaa. Puiset rahit, joilla töin tuskin suoraksi voi
ojennaita, ovat heidän vuoteenaan. Suurimmat pahantekijät ovat
kahleilla rahiinsa kiinnitetyt, eivätkä pääse sitä ulomma, kuin minkä
kahleensa myöntävät. Päällikköjen uhkaavat kepit häilyilevät
alituisesti näiden onnettomain päiden päällä ja antavat armottomia
iskuja niille, jotka pienenkin kolttosen tekevät.



Silkin viljeleminen.


Tuolla edessämme on Lyon, Rhonen laakson muhkea kaupunki 370,000
asukkaineen; se on suurenmoisen etelän-teollisuuden kuningatar.
Kaikkien muiden kaupungin merkillisyyksien on syrjälle sysäyminen, kuin
kysymykseen tulee kaupungin ja maakunnan omituisimmat kohdat. Ennenkuin
sanomme sen merkityksellisen nimen, pyydämme sinua katsomaan tuota
pientä huonetta tuolla uudessa, kauniissa kaupungin osassa! Siinä asui
kerran olkihattujen tekijä, joka sattui Englantilaisesta sanomalehdestä
lukemaan, että pitsien nypläyskoneen keksimisestä oli luvattu iso
palkinto. Hän keksi semmoisen ja valmisti pitsejä, jotka vetivät
Parisin huomion niin puoleensa, että hallitus kutsui koneen keksijän
sinne. Mutta innollinen pormestari oli käskyn väärin ymmärtänyt, tämä
tehtailija-parka vietiin vankina Parisiin. Erehdys huomattiin kuitenkin
pian; Napoleon piti miehen arvossa ja tehtailijan täytyi jo kauan sitte
säretyn koneensa taas ko'ota. Hallituksen kehoituksesta ryhtyi hän
sitte sen aikuisia silkin kangas-aseita parantamaan ja siinä toimessaan
hän keksikin taidokkaat kangas-aseensa. Mutta tämäkään kone ei
säästynyt monen muun samanlaisen kohtalosta, sillä työmiehet pitivät,
paha kyllä, niitä vihollisinaan. Kauppaneuvoston käskystä se särettiin,
puuaineet myötiin polttopuiksi, rauta murukopan romun arvoisena, ja
luultiinpa siten oikein urostyö tehdyksi. Vasta myöhemmin tämän
keksinnön arvo havaittiin ja huomaittiin sen paljo kuvakudontaa
parantaneen. Jalomielinen keksijä oli taas valmis uuden koneen
valmistamiseen ja hyvien neuvojen antamiseen. Jaquard oli tämän
ansiollisen miehen nimi. Sentähdenpä vielä tänä päivänä, Jaquard'in
keksintöjen johdosta, voimmekin Lyon'ia sanoa kutomakeinollisuuden
kuningattareksi. Jaquard'in kangasaseet ovat tuhansille tulleet
elättäjiksi ja eteläisen Ranskan ynnä pohjaisen Italian tehneet
silkin viljelyksen kodiksi. -- Etelä-Ranskan silkki voi nykyjään
piemontilaisen silkin kanssa kilpailla; Hispania ja Schweitsi ei sitä
vastaan enää voi niin hyvää työtä valmistaa. Ei Saksankaan silkin
valmistusta voi Ranskan samanlaiseen verrata; sillä mitäs Preussin
10,000 kangasasetta on yksinään Lyon'in 90,000 vastaan.

Mutta mikä on tuo pieni elukka, joka meille tämän kiiltävän, etsityn
kankaan antaa? Se on silkkiäistoukka, josta silkkimato sittemmin
muodostuu. Hirsijyvän[21] kokoisista munista matelee pieniä, 16
jalkaisia matoja, jotka ensin ovat ruskeita, sitte vaaleankeltaisia, ja
jotka elävät silkkiäispuiden lehdistä. Viimeksi mato valitsee itselleen
rauhaisen paikan, jossa kehiytyy umpinaiseen koteloon. Säikeet, joita
se ympärilleen kiertää, muodostavat juuri tämän n.s. silkkikotelon
(cocon), jossa on kolme eri kerrosta. Päällimmäisestä, hauraasta,
vanukkeisesta kuoresta saadaan n.s. vanukesilkki (flocksilke); toinen
kerros on pitkulainen, tiheä kehä. Tämä hyödyllisin ja hienoin kerros
on kääritty 700-1000 jalan pituisesta langasta. Sisimmäisenä on n.s.
taateli eli kolmas, ohkainen ja pergamentin kaltainen kerros.
Silkkimadon kehruuaine on hieno, hartsintapainen neste, jota sen
alahuulen kahdesta aukosta ulostuu ja sitte pikaisesti kovettuu. Niistä
erittäin hienoista säikeistä, joista, sadoin yhdistettyinä, vasta
silkkilanka syntyy, voidaan suurennuslasilla eroittaa, mitenkä mato
viimeksi kehrätyn edelliseen on solminnut. -- Mutta mitä nyt tehdään
näille koteloille? Yksi osa niistä annetaan olla alallaan niinkauvan,
kuin perhonen niistä matelee sukua suurentamaan ja ylläpitämään.
Tämmöisiin, perhosen rikkomiin koteloihin ei tietysti jää yhtään ehjää
säijettä. Useimmat silkkimadot kuitenkin koteloissaan kuoletetaan
leipomauunissa tahi kuumilla suolaveden, tärpättiöljyn eli väkiviinan
höyryillä. Tämän jälkeen ne tavallisessa lämpöisessä kuivataan, jonka
jälkeen niitä kuivissa paikoissa voi vuosikausia säilyttää.

Kuinka silkkiä sitte oikein valmistetaan? Kotelot lajitellaan ensin
keltaisiin, valkoisiin ja vihertäviin, eli hyviin, keskinkertaisiin
ja huonoihin. Hyviksi sanotaan tiviit ja tiheät kotelot, jotka
täydellisiksi muodostuneina ovat kyyhkyjen munain kokoisia. Koteloiden
kehiminen vaatii isoa taitoa. Lanka ei saa kulua, ja semmoista
kehimistä varten oli omituinen kone jo vuonna 1300 Bolognen kaupungissa
käytettävänä. Ennenkuin koteloita voi kehimään ruveta, ovat ne
puhdistettavat siitä omituisesta gummista, jolla langat ovat toisiinsa
liitetyt. Se tapahtuu liuvottamalla 40° ja 50° (Reaumur'in) lämpöisissä
vesikattiloissa.

Sen jälkeen vaimot pehmeillä vitsoilla koteloita ripsovat, kunnes
keskimmäisen ja parhaimman kerroksen päällysosa on niihin tarttunut.
Sitte kotelot pannaan haaleasen veteen ja sieltä kehitään. Vaimot ensin
kotelon neljä eli viisi lankaa pujoittelevat erään kapean rauta- tai
tinapalan reikäin lävitse ja sitte ne yhdistävät. Useat näin
yhdistellyt langat muodostavat sitte niin vahvan langan, että sen voi
pyörälle kehiä. Sitte silkit lajitellaan ja säilytetään kannellisissa
arkuissa. Tämä on n.s. "raakaa silkkiä."

Parhain, valkoisin, vaan samalla paikkulepäisin silkin raaka-aine
saadaan Kiinassa. Bengalilainen eli Itä-Indialainen silkki yleensä on
hienoin. Tusina Bengalilaisia nenäliinoja, jotka kerran Victoria
kuningattarelle lähetettiin, mahtui nuuskakoteloon, ja näitä kansa
kuitenkin käsin kutoo. Ranskan ja Italian silkit eivät tavallisesti ole
niin valkoisia eikä hienoja, mutta ne ovat enemmän tasaisia ja
yhdenlaisia. Raaka silkki on kuitenkin vahamaisesta öljystään
puhdistettava. Sitä varten sitä kattiloissa, Marseill'in saipuun
sekaisessa vedessä keitetään, huuhtotaan ja kuivaksi väännetään. Sen
jälkeen voidaan se mielen mukaan painaa, kehrätä ja valmistaa. Tähde,
vanukesilkki ja rikkipureksellut kotelot voidaan myös käyttää; ne
milloin tavoin kehrätään ja valmistellaan nauhoiksi ja silkiksi.



Ranskalaiset.


"Ranskalaiset," sanoo eräs kirjailija, "ovat vuoden 1870-71 sodasta
paljon oppineet kaikissa suhteissa. Vakavuus, päättäväisyys,
ylellisyyden ylenkatse, ponteva ja ajateltu toiminto on tullut
suuremman yleisön ominaisuudeksi, ja kaikkialla tämän älyllisen
toiminnon seuraukset jo näkyvätkin. -- Ei juuri missään, eipä sodan
pahimmasti raadelluissa seuduissakaan, terveiden ihmisten nähdä
joutilaina kerjäilevän; ryysyisiä, puutteen kurjentamia olennoita
harvoin tavataan. Sitävastaan into pellonviljelyksessä, kaivostyössä,
teollisuudessa ja kaupassa kaikkialla ilmestyy." Hyvän toimeentulon
todisteeksi voimme myös mainita, että väestön 6 prosenttia eli yli
kahden miljoonan ihmisen elää yksinomaisesti rahainsa koroilla.
Varsinaisia säästäjiä, joihin suuri osa säästöpankkeihin panevia
työmiehiä ja pieniä koronkiskojia kuuluu, on yli 10 miljoonaa ihmistä;
toisin sanoen: jokainen kolmas ranskalainen -- luonnollisesti mitä
erilaisimmista arvoluokista -- on "raha-äverijäs."

Enemmän kuin mitkään muut, herättävät Ranskalaisen, niin yksityis- kuin
yleisseikkaisetkin vastakkaisuudet huomiota. Yhtä kevytmielinen,
hupainen ja innollinen kuin hän on valtiollisissa toimissa, yhtä
varovainen ja miettiväinen on hän omissa asioissaan. Rehellisyys
("probité") ei kuitenkaan missään muualla ole niin yleinen, kuin
Ranskassa. Se vallitsee kaikkialla, niin kaupungissa kuin kylässäkin,
kaikissa kansan luokissa, miljoonan omistajasta aina köyhimpään
vaivaiseen saakka. Jos Ranskalainen onkin, miten sanoimme,
säästäväinen, ei se kuitenkaan saituri koskaan ole. Hänen
kevytmielisyytensä ja hekumallisuutensa ovat melkein sananparreksi
tulleet; mutta himojensa ei hän kuitenkaan anna koskaan itseänsä viedä
niin kauvaksi, että siitä yhteiskunnalle vahinkoa tulisi.

Luonto ja kasvatus yhdessä Ranskalaisesta ovat tehneet täydellisimmän
seuraihmisen, mitä maailma tuntee. Luonnoltansa on iloinen ja sukkela,
vilkas ja sievä, ja tahtoo mielellään tulla huomatuksi. Tämä kaikki
tekee, ett'ei seurustelu tule säädyttömäksi, raskaaksi ja ikäväksi.
Tavattomalla terävyydellä hän on seuraelämän niin järjestänyt, että
kaikilla näillä omaisuuksilla on vapaa toimialansa, kuitenkin toiselta
puolelta toistensa kanssa jupakkaan joutumatta.



Mont Blanc.


Pennini-alpeista kohoaa Mont Blanc kolmine kukkuloineen, joilla talvi
aina asuu, juuri kuin tämän vuorijonon jättiläishaltijana. Tämä vuori
on Savoyessa ja kohoaa 14,676 jalkaa meren pintaa ylemmä. Mont
Blanc'iksi (valkoiseksi vuoreksi) sanotaan sitä sentähden, että sitä
aina peittävä lumi tekee sen valkean-kiiltoiseksi. Korkein huippu on
kapea, 6 jalan levyinen harju, jota dromedarin harjuksi sanotaan. Monen
tienoppaan keralla minä koetin kohota tälle Euroopan korkeimmalle
jättiläisvuorelle. Pienet tikapuut otimme mukaamme, jääkengitimme
kenkämme ja niin rautapiikkipäisine keppinemme matkaan lähdimme.

Tie jäätiköillä oli liukas ja jyrkkä ja siis kaikin puolin vaivaloinen.
Mutta mitäs innokas halu jonkun uuden, tavattomuuden näkemiseen ja
saavuttamiseen ei uhraisi! 10-12 jalan pituisella köydellä pidimme
toinen toisistamme kiinni. -- Kasvimaailma oli kallioilta kokonaan
loppunut, ainoastaan joku heinän korsi siellä ja täällä kiven kolosta
pilkisti. Viimen kuitenkin pääsimme semmoiselle paikalle, jossa voimme
levähtää. Tämän jälkeen kun sitte matkaamme jatkoimme, lumi ja ilma
häikäisi silmiäni niin, että eteeni tuskin näin. Silmä palsamilla niitä
siveltyäni pääsin kuitenkin siitä pulasta.

Me kohtasimme vielä monta jäätikköä ja vaarallista rotkoa, joiden
poikki täytyi juostaksemme. Suurempain halkeamain ylitse olivat
lumi- ja jääsillat muodostuneet; niitä kulkiessamme uhkasi meitä joka
silmänräpäys niiden murtumisen ja samalla syvyyteen syökseymisemme
vaara. Lumi täällä oli erittäin puhdasta ja häikäisevän valkoista.
Kuoleman hiljaisuus vallitsi täällä elonkipinättömässä korkeudessa;
lumen jalkaimme alla kitiseminen oli ainoa ääni. Ylempänä huipulla
kaikkialta kammoittava syvyys avautui yhä selvemmin eteemme; lumi
muuttui niin jäiseksi ja kovaksi, että edellä käyvän tienoppaamme
täytyi kirveellä hakata meille jalan tilat, voidaksemme ylemmä nousta.
Ilma harveni niin, että töin tuskin hengittää voin. Sanomaton väsymys
ja voimattomuus minun vaivutti. Pieninkin liike tuotti pikaisimman
valtimoiden ja sydämen sykinnön. Minulta katosi kaikki ruokahalu,
ett'en voinut minkäänlaista ravintoa nauttia.

Ilman yhä harveneminen tuotti minulle kuitenkin pahimman pulan. Minä
tunsin semmoisen väsymyksen, ett'en enää luullut askeltakaan voivani
ottaa. Mutta -- "eteenpäin!" ajattelin, "akka tieltä kääntyy, vaan ei
mies pahainenkaan" -- ja katsos, se kyllä menestyi!

Nyt viimeinkin seisoin Mont Blanc'in kokonaisen maanosan korkeimmalla
kukkulalla. Kaikki elolliset olivat syvyydessä jalkojeni alla. Taivas
oli minua likempänä. Niin hurmottuneena, kuin täällä, en koskaan ennen
ole ollut. Voi! minä toivoin olevani nyt kaikesta synnistä ja
heikkoudesta yhtä puhtaan, kuin ilma, jota siellä hengitin! Minun
sieluni oli vapaa, se tuntui riisuutuneen kaikista ruumiin asettamista
kahleistaan. Autuas, kuin kuolematon, tunsin minä olevani. Ilma oli
kirkas ja selkeä, ia näköala tuolta kapealla vuoren harjalla ääretön ja
sanomaton. Katseeni liiteli idässä Milanon, kaakossa Parman ja etelässä
Genuan alueilla. Osa eteläistä Ranskaa, Schweitsin vuoristoa,
jäätiköitä ja alppeja myhäili minun jalkaini juurella. Kaikki muut
vuoret, paitsi melkein Mont Blanc'in kokoista Mont-Rosaa, näyttivät
minulle vaan myyrämättäiltä ja vuoriseudut mättäiseltä maalta. Aurinko
oli jo laskeutunut, kuin minä jätin dromedarin ja sanoin sille ikuiset
jäähyväiset.



Belgia ja sen asukkaat.


Belgia on toimeentulon maa; tavaton hedelmällisyys, hyvin raketut
kaupungit ja kauniit, muhkeat tiilistä raketut kylät nähdään täällä
kaikkialla. Lukemattomia meijeriä ja taloja maa on myös kirjavanaan.
Enemmän kuin koko kansan kolmannes asuu kaupungeissa, joita onkin
täällä tiheimmässä, kuin missään muussa Euroopan mannermaassa. Ei
missään muualla maan ja kaupungin suhde herätä niin suurta huomiota,
kuin täällä. Belgian pieni kuningaskunta muuttuu vaan enemmän ja
enemmän kaupungeiksi. Ne kasvavat myös täällä ihmeellisellä nopeudella,
pääkaupungin asukkaat esim. ovat vähemmässä, kuin 45 vuodessa melkein
toisen puolen lisäytyneet.

Belgian merenpuoli muodostaa suuren tasangon, joka etelässä
aaltomaisesti korkenee. Brabantin ja Limburgin kunnaat kohoutuvat aina
1,800 jalan korkuisiksi. Ne ovat Ardennivuorijono: haaroja, jotka
Luksenburgin alueella -- Maasjoen molemmin puolin -- kohoutuvat
korkeimmalleen. Maan laatu näillä metsäisillä seuduilla on
vaihtelevainen, vaan muissa valtakunnan osissa yleensä hyvin
hedelmällinen, varsinkin Brabantissa ja Flanderissa. Antverpenin
pohjais- ja itäosassa maa on hedelmätöntä järvistä ja rämeistä nummea.
Sitä sanotaan Campine'ksi ja on se monen joen alkulähteenä. Muutamia
alhaisia rämeiköitä on muutettu hedelmällisiksi ojikoiksi (polder).
Eteläisten vuoritukkulain välillä tavataan hedelmällisiä, vesirikkaita,
viehättäviä laaksoja monine myllyineen, tehtaineen ja rautapajoineen.
Muuten maan suuremman osan silmänkantamattomat viljavainio-rivit
täyttävät. Kaakossa maa on vähemmän hedelmällinen. Pohjaispuolen,
osaksi aivan puuton, tasanko on yksitoikkoista; mutta lehtipensasten
ympäröiväin niittyjen viehättävä vihanne, mitä muhkeimmat viljavainiot,
kauniit maisemat muhkeine puutarhoineen, siistit kylät ja osaksi komeat
kaupungit viehättävät siellä silmää. Maasta tuskin on palaakaan
käyttämätöntä; taito ja luonto toistansa kaikkialla kättelevät. Etelä-,
varsinkin Sambre- ja alaisen Maasjoen laaksot ovat kauniimmat.
Maaslaakso Lütttich'istä alkain on varsin viehättävä. Kirjavakseen on
sen tien viereen sijoitettu kyliä, uhkeita linnoja ja maataloja,
torppia, meijereitä, isoja tehtaiden rakennuksia, kirkkoja,
rautatehtaita ja myllyjä.

Pellonviljelys Belgiassa on hyvällä kannalla. Siellä kasvatetaan
kaikenlaista viljaa -- vaan ei kuitenkaan kylliksi -- ja muita
ravinnoksia, öljykasveja, erinomaista liinaa ja pellavaa, tupakkia,
humalaa, sikuria, krappia[22] j.n.e.

Flanderissa, Sambre- ja Maasjokien tienoilla on hedelmäin viljelys
korkeimmalla kannalla; kauniiden kukkaisten ja hyödyllisten vihannesten
viljelystä myös harrastetaan. Viiniköynnöksiä kasvaa ainoastaan maan
itäosassa.

Karjaa hoidetaan hyvästi. Hyvät hevoset, lampaat, siat, naudat ja
paikoin lukuisat siipieläimet ovat sen todisteena. Kalastuksella on
myöskin maan länsiosassa ja etenkin rantamailla arvonsa; sillin ja
tuurakalankin pyyntiin siellä osaa otetaan.

Vuoriviljelyksessä työskentelee maan kaakkoisessa osassa monta kättä.
Sen parhaat tuotteet ovat kivihiilet, rauta, sinkki, vaski, lyijy ja
suolat.

Teollisuus on varsinaisena elinkeinona, Belgia on Euroopan mantereen
parhain tehdasmaa. Villa-, pellava-, puuvilla-, nahka- ja
metalliteosten valmistaminen on teollisuuden etevimpänä tehtävänä.
Belgian masiina- ja kivääritehtaat ovat yhtä kuuluisat, kuin sen
pitsienkin valmistus.

Belgian kauppa on kukoistavainen. Oivalliset tiet, useat kaivannot ja
mitä tihein rautatieverkko kykenevätkin sitä edistämään -- ja siinä
suhteessa Belgia voittaakin kaikki muut maat. Se kulettaa enimmäkseen
omaa tavaraansa niin maalla kuin merelläkin.

Belgialaiset ovat Ranskalaisten, Alankomaalaisten ja Saksalaisten
sekoitus. Tämä kätevä, työteliäs, hilpeämielinen ja kuitenkin varsin
vakava kansa eroaa niinhyvin muotonsa, kuin elantonsakin puolesta
silminnähtävästi naapureistaan, Alankomaalaisista ja Ranskalaisista;
mutta melkein kaikki ymmärtävät ja puhuvatkin Ranskaa ja maan kieli
onkin Ranskan ja Alankomaiden kielten sekoitus, Belgialaisten luonteen
ranskalaisuus voittaa. He ovat tulisia, kaunopuhujia, hilpeämielisiä,
turhamaisia, kevytmielisiä niinkuin Ranskalaisetkin, vaan ei niin
sävyisiä.

Ranskalainen veri nähdään parhaiten Lüttichin, Hennegauin ja Namurin
lääneissä eri provinsseissa; pohjaiset asukkaat taas enemmän vivahtavat
Alankomaalaisiin. Ruumiin muotoon katsoen, Flanderin asukkaat ovat
hyväsilmäisiä, pullea-, pyöreämuotoisia ja suuri-, kyömänenäisiä.
Flanderin neitoset ovat usein jotenkin viehättäviä. Heidän ruumiinsa on
solakka, liikkeensä vapaat, mutta määrätyt. Puku heillä on hyvin sievä.
Kapea, lyhyt hame, sievä liivi, kaulaliina ja kypärimäinen pään
kaunistus, joka painuu aina korvien alapuolelle ja muodostuu kaulan
ympärille kaulukseksi, kuuluu naisten yleiseen pukuun. Tälle
kypärimäiselle päähineelle he heittävät vielä irralleen mustan
silmikon. Namurilaisilla ja Lüttichiläisillä usein tapaa korkeita,
supistuneita otsia, mustia silmiä, kippuraneniä, paksuja huulia ja
ruskeita muotoja. Brabantilaiset tekevät vieraasen vähemmän viehättävän
vaikutuksen. Niiden ruumis on veltto, paksu ja kömpelö. Tunnettu
sininen mekko on yleinen kansallispuku. Sitä pitää niin poika kuin
ukkokin. Naineilla vaimoilla ja nuorilla neitosilla melkein yleisesti
ovat valkoiset hunnut päässä. -- Puhtausrakkauden Belgialainen jakaa
Alankomaalaisen kanssa.



Alankomaat (Hollanti).


Hän, joka Rhein-jokea pitkin laskee Pohjanmereen, tulee viimein pitkin
meren rantuetta levenevälle alangolle. Joka taitaa "ala-saksaa", hän
voi jotensakin hyvin siellä asuvaisten ihmisten kanssa asiansa ajaa, ja
pian kyllä huomaa, että Alankomaalaiset kuuluvat Saksalaiseen rotuun.
Alankomaat ovat täynnä komeita kaupunkeja ja suuria kyliä. Ihanilla
niityillä mellastelevat ylevät karjalaumat. Toisaalta taas silmä saa
liidellä aavoilla kankailla, joilla ainoastaan yksitoikkoista kanervaa
kasvaa. Tuolla näkee alhaista nevarehua, jossa tuhannet ahkerat kädet
mättäitä leikkelevät. Näin monenmoisuudet täällä erilaisina esiyttyvät.

Mutta, kuinka ihmeellistä! -- Kaiken, mitä silmäsi näkee, on ihmiskäsi
liejusta ja osaksi meren aalloista kohottanut. Sillä aikoja on ollut,
jolloin Pohjanmeren aallot näitä seutuja huuhtelivat. Vielä tänäkin
päivänä Alankomaalaisen täytyy maataan suojella meren hyökkäyksiltä.
Nousuvesi uhkaa hänen koko rikkautensa Ahtolaan haudata. Sentähden hän
on rakentanut lujia patoja, joihin meren hyrskivä voima sortuu.

Rheinin lukuisat haarat risteilevät koko maata. Kuinka hitaasti se
hivuu edelleen mataloiden äyrästensä välitse! Onko tämä sama joki, joka
hyrskien ja pauhaten paasasi vettä Schweitsin vuorilta alas ja
vieritteli viheriöitä aaltojaan Saksan viehättävien seutujen halki? On;
mutta siitä on tullut vanhuskömpelö, joka vaivalla mereen kerkiää. --
Alankomaita pujoittelee vielä lukemattomat kaivannot. Ne ovat
rakennetut veden johdattimiksi ja keskusliikkeen helpoittajiksi. Näillä
kaivannoilla vilisee vilkas venheiden liikunta; sillä kansaa ja tavaraa
viedään niitä pitkin kautta maan. -- Siistien kylien seutuvilla
karjalaumat loikuvat niityillä samalla, kuin ahkerat kädet raatavat
heiniä suojihin eli leikkaavat vainioiden kypsyneet hedelmät.
Korkeilla, mykevillä maanteillä voi matkustaja myös mukavasti
vaunuissaan matkustella. -- Jos menet johonkin kaupunkiin tahi kylään,
tapaat maan hiljaisuutta, kauneutta ja siisteyttä. Alankomaalainen
rakastaa ennen kaikkea järjestystä ja siisteyttä. Hänen kotonsa on
kukkain, kasvien, näkinkenkäin ja kuvien kaunistama. Kauniit puutarhat,
joita korallit ja kivet koristavat, siistit ulkohuoneet ja tallit
viehättävät silmää. Miettiväisenä ja verkalleen isäntä tulee korkeilla
puukengillään sisälle ja ystävällisellä äänellä tervehtää vieraan
tervetulleeksi. Ja vaikka hänen puheensa on hyvin verkallista ja
leveätä, erehtyy kuitenkin se, joka Alankomaalaista luulee
toimettomaksi nuhjukseksi. Hänen esi-isänsä ovat olleet juuri
semmoisia, kuin hänkin on, ja kuitenkin he ovat lapiolla ja kuokalla
mereltä maansa riistäneet ja sanomattomalla vaivalla rakentaneet
muureja ja torneja, kaivaneet ojia ja muuttaneet nurmikoiksi paikat,
joissa ennen sammakot kurnuttivat, kalakaijat ja ruohonpäristäjät
asuivat. Kansan ahkeruuden pian huomaa varsinkin suurissa
merikaupungeissa Amsterdamissa ja Rotterdamissa. Katsopas
Alankomaalaista laivansa peräsimen ääressä! Silloin et näe hänen
mukavuustelevan ja verkastelevan, vaan rivakkana ja jäntevänä, ehkä
kuitenkin ajattelevaisena.

Alankomaalaisen tavaton siisteys, rakkaus kukkasiin ja niiden hoitoon
ja kirjavihin väreihin on helposti selitetty. Harmaa, synkkä ja
yksitoikkoinen on hänen maansa; sillä se on savinen ja hetteinen, ja
ainoastaan kyläin ja kaivannoiden ympäristöillä kohoaa yksityisiä
puuryhmiä. Meri, järvet, kaivannot ja haudat tekevät ilman kosteaksi,
ja taivas on usein savuinen. Kaiken tämän vastenmielisyyden palkkioksi
tarvitsee Alankomaalainen korvausta; nämä sievät, valoisat ja kirjavat
esineet on hän siksi valmistanutkin.

Ihmeellinen on Alankomaiden "luode ja vuoksi". Suuren meren vesi nousee
ja laskee, nimittäin, säännöllisesti kahdesti aina 24 tunnissa. Veden
nousu, kestäen 6 tuntia, sanotaan luoteeksi; lasku, joka myös kestää 6
tuntia, sanotaan vuokseksi. Luoteen aikana meren vesi ylenee
ylenemistään ja laineet pauhaten uhkaavat ruhtoa padot ja salpuut,
joilla maa on suojeltu. Joskus käy niinkin, että luode kohoaa salpuiden
ylitse ja huuhtelee maan sydämiin saakka. Vuoksen tultua vierii meri
taas vähitellen maalta. Korkeiksi kohoavat silloin padot; laiturit ja
pylväät näyttävät korkeilla jaloilla seisovan. Meren pohja paljastuu ja
siellä matelee kummallisia eläimiä, jotka äsken meren pinnan peittivät.
Näkinkenkiä, rapuja, merirapuja, kaloja, säde-eläimiä, polypeja,[23]
eläimiä pensasten ja ruohojen kaltaisia, ilmestyy sieltä päivän valoon.
Pian ilmestyy rannalle vilkas liike. Rantakaupunkien köyhä kansa
rientää näkinkenkiä ja rapuja keräilemään. Samoin linnutkin liitelevät
runsaan saaliinsa etsinnössä. Mutta tämä ilo on lyhyt, sillä meren vesi
palautuu pian takaisin ja nousee jokaisena minuuttina. Onneton on
silloin se ihminen, joka on uskaltanut rannasta mennä liika kauvaksi;
sumu piirittää hänen ja hän eksyy. Vesi hiipii yhä häntä likemmä; hänen
avun huutonsa riutuu ja niin hän joutuu meren uhriksi, jonka vesi sitte
ruumiina maalle heittää.



Broek.[24]


Tätä asukastensa tavattomasta puhtaudestaan kuuluisaa kylää Niemeyer
kuvailee seuraavilla sanoilla: "Tuossa kummallisessa Broek'issa, joka
on pohjaisen Alankomaan tapojen pesä, on ravintola äärimmäisenä
kylässä. Sitä likemmä kylää ei vaunuilla saa mennä ja tuskin pääsikään,
sillä koko kylän tanhua on vesihaudoilla ristelty, ja käytävät ovat
niin kapeita, että kaksi tuskin sopii rinnan niitä käymään. Käytävät
ovat huolellisesti pitkinpäin asetetuilla tiileillä kivitetyt. Tämä
n.s. 'klinkers', etenkin asumusten lähistöllä, näyttää kaikenlaisilla
kuvilla koristellulta laattialta. Huoneet -- paitsi paria nykyjään
rakettua -- eivät ole isoja eikä muutenkaan ulkokomeita; laudoilla
vuoratuita, viheriöiksi maalatuita ne ovat yleensä. Rakennusten pää on
enimmästi kadulle päin, ja sen keskipaikalta johtaa sisälle irtonaiset,
noin kolmiastumiset portaat. Nämä portaat asetetaan paikalleen
ainoastaan juhlallisuuksissa, niinkuin häissä, ristiäisissä,
hautajaisissa j.m.s. Kaikkein pyhin avataan ainoastaan semmoisissa
tiloissa. Ensimmäisiin asuinhuoneisin vie pieni piiloinen takaovi.
Niihin ei vierasta koskaan päästetä; uteliaisuutensa voi hän kuitenkin
osaksi tyydyttää kuvastimen kirkkaiden akkunaruutujen lävitse.

"Niistä näkee, kuinka puhdasta ja siistiä kaikki siellä on; kuinka
kauneina kalliit, naastit huonekalut kaikki ovat paikoillaan. Komeassa
kouluhuoneessa tällä kertaa ei opetettu ja sentähden minä voin
akkunastakin vapaasti tarkastella välkkyviä pöytiä, raheja ja
kirjalautoja y.m. Meidän ruhtinasten lasten opetushuoneet tuskin ovat
niin hienoja ja siistejä, kuin ne. Täälläkään ei näkynyt ainoatakaan
kynnen kantamaa. Ihmismuodon näkeminen täällä on varsin harvinaista.
Minä luulen, ett'emme nähneet neljääkään elävää olentoa Broek'issa
ollessamme.

"Minä menin erääsen kauppapuotiin, pyysin pari luotia kahvia ja panin
parastani myyjää saadakseni kanssapuheesen. Mutta turhaan! Hän kyllä
näytti ymmärtävän aikomukseni, että tahdoin puhella hänen kodostaan
eikä hänen tavaroistaan. Sanomattoman pian sain pyytämäni. Rouva
väistyi syrjälle ja minä en saanut mitään nähdä. Näin yksinään täällä
saa ikävissään käyskennellä. Kaikki on kirjavaa, jotenkin samanmoista,
kuin meidän lapsillemme joululahjaksi antamat maalatut huoneet ja puut.
Siellä ei ole minkäänlaista aitaa, vaajaa, ovea eikä kynnystä heleättä
maalitta. Niinpä puiden rungotkin olivat valkoisella öljymaalilla
valaistuna; samoin olivat kaikki huonekalut -- täytymyksestä muka,
sillä kostea ilma paisuttaisi, pilaisi muuten kaikki. Huoneen edessä
ja takana olevassa pienessä puutarhatepposessa on kaikki aina
turhanpäiväiseen saakka menevää säännöllisyyttä. Ei lehtikattoa, ei
edes riippuvaa oksaa ole siellä varjostamassa. Keritsimet ovat kaikki
puutkin muuttaneet säännöllisiksi, sauvamaisiksi puikuloiksi.
Näkinkenkien ja värjättyjen kivien 'mosaik'[25] peittää kukkamaat;
ympyröihin maalatut kukkaset ajavat luonnollisten asiaa. Koska mikään
ei idä, ei kasva eli kukoista, niin ei myös minkäänlaista rikkaruohoa
ole hävitettävänä, ei lakastunutta lehteä laastavana, ja nuo
'puksipuusta' ja marjakuusesta keinollisesti laitetut hirvet ja
riikinkukot eivät suinkaan tehne suurta vahinkoa puutarhassa.

"Näin kaikkea seuraelämää kylmyydellä kohtelevaisissa tämän kylän
asukkaissa ei se voikaan kummastusta herättää, jos kaikkialla
kylmäkiskoisesti kohdeltu vieras sanookin sitä luonnottomaksi, joka
luonnotonta onkin, Broek'in asukkaat ovat, niinkuin kerrotaan, niin
rikkaita, että muutamien omaisuus nousee aina uskomattomiin. Kuinka
säästäväisiä he muutamissa suhteissa lienevätkin, on heidän
vaatteuksensa, varsinkin vaimojen, jotenkin kallis ja erittäin
käytännöllinen. Muodoltaan he ovat muinaisuudesta saakka pysyneet
samanlaisina. Miehillä on usein asioita kaupunkiin. Pitkät, avarat,
useimmiten hienoverkaiset mustat nuttunsa ja omituinen hattunsa
eroittaa heidät muista. Päivittäin näkee niitä pörssissä ja usein myös
julkisissa huveissa.

"Teaterissa meille näytettiin eräs pohjais-Alankomaalainen, jonka pään
ja hiusten kultainen ja hohtokivinen koristus oli arvaamattoman kallis.
Hiuksensa ne tavallisesti peittävät harsovaatteisella patalakilla.
Kultaiset korvarenkaat riippuvat heidän korvissaan ja hopealangasta
kierretyt pienet käärmeet koristavat otsaansa. Kultalukkoinen punainen
korallinauha[26] koristaa heidän kaulaansa. Tämä kummallinen pään
kaunistus ei kuitenkaan rumenna heidän kauneita, vaihevia, lumivalkeita
ja viehättäviä kasvojaan. Mutta niiden muu rumahihainen ja
möhleähameinen puku möhlentäisi kauneimmankin olennon, Broek'issa kun
turhaan etsimme jonkun ihmissielun seuraa, kiiruhdimme me vielä samana
päivänä Saardamiin." [27]

Eräs toinen matkustavainen kuvailee Broek'in läheisiä karjamoisioita
näin: "Siistissä, puhtaassa ja kauneilla matoilla kaunistetussa
syrjähisessä, jonka ainoastaan ovi navetasta eroitti, löysimme me
isännän, joka vastoin odotustamme oli erittäin ystävällinen ja valmis
meille näyttelemään kaikenlaista maataloudestaan. Hän aukasi oven ja me
seisoimme navetassa, joka, kummallisinta tänä aikana, jolloin lehmät
olivat laitumella, voitiin kuitenkin käyttää vastaanotto-huoneena.
Marmorilaattia, hienoilla matoilla peitetty; seinät, molemmin sivuin,
joilla pilttuut sijaitsivat, olivat neljäkäskivillä lasketut;
karkeanlainen, maalattu laattia, jossa ei pölyn hiukkaa ollut -- kaikki
tämä ihmetytti meitä. Lapiot, talikot j.m.s. olivat samoin maalatuita
ja kullatuilla korkoleikkauksilla koristetut. Sangot ja maitoastiat
olivat kirjavia, vaan sisältä valkoisella öljymaalilla valaistut.
Täältä me menimme maitohuoneesen, jossa kaunis siististi lyhyiseen
alushameesen, jonka hihat olivat käärityt, puettu neitonen voita
valmisti. Täällä tuo verraton puhtaus onkin paikallaan, ja näiden
meijerit kun näkeekin, maistuu Alankomaiden voi vielä puolta
paremmalta. Minä tiedustelin tarkoin mitenkä täällä voita valmistetaan,
ja tulin siihen huomioon, että se hyvä ja miellyttävä maku, joka
Alankomaiden voilla on, melkein yksinomaisesti tulee siitä että he
pikemmin, kuin me kuorivat maitonsa ja huolellisemmasti voinsa pesevät.
Lehmät lypsetään kahdesti päivään. Iltamaito kuoritaan seuraavana
aamuna ja aamumaito puolisen jälkeen. Kuorittu maitila valmistetaan
heti voiksi. Kun heidän voitaan leikkaa, on se tivistä, puhdasta ja
samannäköistä. Nämä omaisuudet pääasiallisesti riippuvat huolellisesta
pesemisestä, ja minä luulen varmaan, että jos me sen niin huolella
tekisimme, saisimme me yhtä hyvää voita kuin Alankomaalaisetkin."



Saksan rannikko.


Saksan rannikon asukkaat itäisen Preussin Memel'in kaupungista aina
Oldenhurg'in Emden'iin saakka ovat monessa suhteessa hyvin erilaisia;
kuitenkin silminnähtävästi näkee, että ne alkujansa ovat olleet
sukulaisia. Tämä heimolaisuus ilmautuu etenkin ainaisessa
kuhmuroimisessa maalla ollessaan. Vasta silloin, kuin he ovat oikeassa
olossaan, nimittäin merellä, osottavat he sukkeluutta ja pontevaa
kestäväisyyttä kovimmassakin työssä; silloin miellyttävät nuo tukevat,
voimalliset olennot, joiden velttous äsken maalla harmitti.

Niinkin likellä, kuin Danzigin ja Stettinin välisellä alueella ja sillä
maakielekkeellä, jota kuurilaiseksi "Nehrung'iksi" sanotaan ja joka
Memelistä ulottuu Königsbergiin sekä eroittaa suuren lahden merestä,
puhutaan koko rannikolla ala-saksaa. Huoneet rannikolla ovat enimmästi
yksinkertaisia ja aika olkikatolla katetuita sekä vesisuluilla
kierretyitä. Puhtaus vallitsee kaikkialla; akkunat ovat kuvastimen
kirkkaat; huonekalut puusta ja siistit sekä usein vaksilla
kiilloitetut. Tämä on silloin "bonadt". Huoneiden ympäristöä
kaunistavat korkeat pensaskasvit; kauniit kukkaset koristavat pieniä
puutarhoja. Tummanväriset, ruskeat ja mustatkin vaatteet ovat
asukkaille mieluisimmat. Housut ovat lyhyviä ja luonnottoman
leveä-lahkeisia; nutut ovat samoin avaroita, suurinappisia ja
suuri-liereisiä. Solet koristavat kenkiä ja muitakin, mihin ne
sointuisasti vaan sopivat. Vaatteuksen pienempien poikkeusten
mainitseminen ei suinkaan ole tarkoituksemme; mutta muistuttaa täytyy,
että lukemattomia semmoisia tavataan tällä pitkällä Saksan rannikolla.
Että rannikon asukkaat elävät kaloilla, tarvinnee tuskin mainita. Lihaa
nautitaan ani harvoin ja silloin enimmästi palvattua; jauhoruokia ja
vihanneksia käytetään vielä harvoin, sillä hedelmiä ja kyökkikasveja
rannikolla ei viljellä alituisten tuulien tähden.

Rantueen asukkaat eivät ole iloluontoisia. Harmaa, avara pinta,
loppumattomuuden selvä kuva, joka kaukaisuudessa taivaan ranteesen
sulautuu, vaatii heidät vakavuuteen kotona vierätellessään. Alituiset,
samaan tapaan ajellehtavaiset pilvet, vaikka muotonsa puolesta
vaihtelevatkin, painavat myös yksitoikkoisuuden merkin ihmiseen. Tämän
lisäksi tulee hänen toimensa, joka hänen tutustaa niin vaaroihin, että
kuolema pidetään oikein perheesen kuuluvana, kamalana vieraana, joka
päivittäin piilee oven takana uhriaan odottamassa. Rannikon asukkaiden
laulut ovat yhtä yksitoikkoisia, kuin muukin yleensä -- pitkäveteisiä,
surumielisiä säveliä, usein liikuttavaisia lauluja laulellaan
maatöissä. Vierasvaraisuus vallitsee Saksan rannikolla. Kaikkialla
lausutaan tervetulleeksi, ja jokainen perheen isä on samalla kelpo
isäntä. Minä vierastelin usein aivan oudoissa perheissä, jotka minun
ottivat ystävällisesti vastaan. Usein sivukulkija koputti oveen;
sillekin pian auvaistiin. Varallisten vieraissa käynti on erittäin
vilkas: täällä on virkamiehiä, joiden talo on ravintolan tapainen,
sillä jokainen, ken yö heidän läheisyydessään tapaa, ujostelematta
heihin turvaa. Usein puuttuu huoneita. Vieras ajaa pihaan, astuu
eri huoneesen, josta hän viedään saliin isännälle ja emännälle
esiteltäväksi. Tässä sitte pakinata pannaan usein koko ilta, kunnes
viimein pöytään käydään.

Rannikon asukkaat ansaitsevat huomiota etenkin sillä rohkeudella, jolla
ne pahimmillakin myrskyillä rientävät haaksirikkoon joutuneiden avuksi.
Vierasvaraisuus ja kaikki muu jäävät sen suhteen syrjälle. Sillä
kuinkas hän, joka niin mielellään henkensä panee alttiiksi
lähimmäisensä hyväksi, voisi saitailla elämän hyvyyden jakelemisessa.
Eikö hän sitä tekisi mielellään tarvitsevaisen avuksi? Luotsarit
päälliköineen, joiden velvollisuutena on tyynellä ilmalla kaikkien
laivojen karien ohitse ohjaaminen satamiin ja sieltä takaisin ulapalle,
odottavat siellä urhoollisina pahimmassakin myrskyssä. Vihan vimmassa
kuohuisat aallot pauhaten rantaan rientävät, merimiesten hätähuuto,
puhurista puhallettuna, kaikuu meren pauhinasta ja jyskeestä, ja
silloin tällöin taivaan ranteella välkkyvä valkea yön pimennossa
ilmoittaa paikan, jossa haaksirikkoinen laiva nostaa ja laskee
hätälyhtyään. Silmänräpäyksessä ottaa nyt urhoisa luotsi perheeltään
jäähyväiset ja tottelee ainoastaan hätähuutoa ja velvollisuuttansa.
Jumalaan, taitoonsa ja voimallisiin käsiinsä luottaen, kiiruhtaa hän
ulos vaaran alaisia auttamaan. Lukemattomia sankaritöitä ovat he
tämmöisissä tiloissa tehneet; jaloimmat työnsä uhraukset, joissa
hämmästyttäväiset ruumiin voimat ja taito näyttäytyvät, ovat todisteina
heidän avun alttiudestaan. Ihmeellinen on luotsien hengen voima ja
mielen lujuus. Näitä paitsi hän ei voisikaan tehtäväänsä täyttää.
Kunnia näille urhoollisille, vähäpätöisille miehille! Kunniata he
saavat kaksin verroin, kun muistamme, ett'ei suuri palkka eikä muu
loistava kunnioitus heitä siihen kehoita. Luotsit ovat ja pysyvät
köyhiä rantuelaisia, mutta muita he eivät tahdokaan olla, koska meri ja
sen rantueen keltainen hiekka ovat heille yhtä rakkaat, kuin
schweitsiläiselle jäävuoret ja viheriät ruohokenttänsä, ja koska he
hätäisiä auttavassa työssään, joka vierasta hämmästyttää, näkevät
vaan sitä, jota muut sanovat päivätyökseen. Ja eikö se ole
liikuttavaista, kun sydän on kiinnitetty kolkkoon, jokaiselle vieraalle
kammoittavaan maapalukkaan? Me puhumme tässä varsinaisesta rannikosta,
juoksuhiekasta, joka ympäröitsee merijättöä (marsch-landet), mistä
sitte ylhäisempi maa alkaa. Täällä ei yksikään lehti puhkea, täällä ei
mikään vilja vihannoi. Paikka, jonka tänä päivänä heikot heinän piikit
peittävät ja jossa eläimet järsivät, on huomenna tuulen tuudittama
meri. Meri kun paisuu ja riehuen rantaan rientää, silloin asumukset
kuohuvista aalloista kohoutuvat, juuri kuin laivahylyt meren kareilta.
Monen majan silloin vesi vie; mutta toisessa kuitenkin asukkaat
säilyvät. Rauhallisina he odottavat kohtaloaan. Mutta mitä he
odottavat? Miksi he eivät muuta sinne, jossa runsas hedelmä palkitsee
maamiehen vaivannäön; sinne, jossa kukoistavimmat niityt ulottuvat aina
lemuaviin lehtoihin; jossa viinimäet viljavainioita ympäröitsevät ja
jossa ihmiset elatuksensa monitta vaivoitta saavat? Rannikon asukas ei
jää näihin kysymyksiin meille vastauksen velkaa, vaikka hän sitä ei
sanokaan. Hän on harvapuheinen. Hän hymyilee, puree kovasti mustaa
leipäänsä; katsahtaa taivaisin ja meren ulapalle. Hän säilyy. Meren ja
taivaan herra varjelee hänen. Niinpä vuorelainenkin tupansa rakentaa
synnyinseudulleen, ja tahtoo tulla haudatuksi sen viereen, vaikka
vuoren putoamaisillaan oleva lohko olisi kuinka peloittava ja keväimen
ja syksyn lumivyöryt kuinka kammoittaisivat. Mitä vähemmän meillä on,
sitä enemmän hiukkaistakin rakastamme.



Hamburg.


Kartalla Hamburgi näyttää jotenkin vähäpätöiseltä, vaikka ottaakin se 7
neliöpeninkulman alan; mutta sen edullinen asema on siitä kuitenkin
tehnyt mitä arvoisimman maailman kauppapaikan. Nykyjään asuu siellä
noin 400,000 asukasta.

Kaarle suuri päivinänsä jo näki ne etuisuudet, joita tällä
kalastuskylällä, josta Hamburgi sittemmin yleni, jo silloin oli.
Sentähden hän rakennutti siihen linnan ja kirkon. Jo 13:lla
vuosisadalla Hamburgi oli niin voimallinen että se yhdessä Lübeckin
kanssa taisi pitää laivastoa ja sotajoukkoa kaupan suojelukseksi.

Laivalla kaupunkia lähestyissä, nähdään Elbe-joen oikealla rannalla
sanomattoman suuri mastometsä; ilmassa liehuu kaiken karvaisia ja
kaikkien kansojen lippuja; niiden väleillä suuret purjeet leijuelevat
ja mustat savupilvet höyrylaivojen piipuista kumpuilevat. Takapuolella
muhkeat makasiinit rehentelevät. Rannoilla, joita muurit rajoittavat,
aaltoilee ylös ja alas ahkera ihmisjoukko kaiken karvaisena ja
kaikenmoisissa puvuissa.

Täällä tavaravaunut työläästi junnaavat rantakatua ylös; niiden välitse
ratsastajat ja herrasvaunut pujoitteleivat. Kantajat karjuvat;
merimiehet laulavat; kaupustelijat tarjoilevat tavaroitaan; varkaat
kaivelevat vieraiden taskuja, ja joutilaat ajan viettäjät ajellehtavat
pitkin katuja. Kaikkea kaunista ja kallista, mitä maa tuottaa, on
täällä pinottuna mahdottoman suurine aameineen, raudoitettuine
arkkuineen ja koppineen. Miljoonien maksavia tavaroita nähdään vaan
kaduille ladoittuina.

Paitsi ihmisiä, tunkeutuu Elben rannalle myös kaikenlaisia laivoja
vieri viereen. Muutamat tahtovat lujat kytkyensä katkaista ja tunkeutua
virran syvään vuolteesen; toiset kokevat rantaa kohden, pyrkien
kaivannoihin, jotka johtavat kaupunkiin; toiset taas etsivät mukavampaa
asemaa eli ohjaavat tietään tullihuoneelle. Suurien, merta kyntävien
laivojen välitse kiitävät kontoolivenheet ja kalastajain ruuhet edes ja
takaisin. Sisämaan ukko katselee rannalta näitä sydän kourassa; sillä
jokaisena silmänräpäyksenä luulee hän niiden yhteen iskevän ja kumoon
keikahtavan. Mutta katso! Ne kääntävät aina oikealla ajalla ja vaaran
välttävät.

Päivät päästään voisi seista rannalla ja tätä elon hyörintää katsella.
Tuolla tulee kömpelö kolmimastoinen brasilialaisine tavaroineen; tuolla
kiitää solakka höyrylaiva Kapmaahan; valaiden pyynnistä palautuneen
laivan vieressä heilahtelee tuolla muhkea Itä-Indiassa purjehtija, ja
Amerikalaisen kauppalaivan sivuitse kiitää Englannin postilaiva. Mikä
laivain kytkyitten narina, köysien räminä ja mikä purjeiden lopina!
Tätä kaikkea vielä katteinien huudot ja merimiesten pitkäveteiset
laulut säistävät!

Ääretön laivojen paljous käy Hamburgissa vuosittain. Moni näistä tulee
Euroopan ulkopuolelta. Jokaisena vuotena käytetään siellä miljoonia
kahviin, tupakkiin, raakaan sokuriin, riisiin, indikoon, pippuriin,
puuvilloihin, viiniin, vuotiin, kirjoituskyniin, korkkiin,
kynttilöihin, suoloihin, lihaan, rauta- ja vaskitavaroihin, hopeaan ja
silkkiin, aivinaan ja saipuaan, neuloihin, lankoihin ja karttuuneihin
y.m. Kuinka monta kättä näissä työskentelee!

Hamburgin halkaisee kahtia sen lävitse juokseva Alsterjoki. Tätä paitsi
lukuisat kaivannot sitä vielä kaikkialle risteilevät. Tavaralaivat
menevät niitä pitkin aina kauppijaiden suurille makasiineille, samalla
kuin kuormavaunut ja rattaat ramuuttavat niillä lukuisilla silloilla,
jotka kanavien ylitse johtavat. Nykyjään on myös rakennettu n.k.
viemäreitä useille suunnille. Näihin meren suolainen vesi tulvaa
kahdesti päiväänsä, ja pakoveden paetessa siten menee kaupungista
tulvaava likavesi Elbeen ja sieltä mereen.

Vuonna 1842 raivosi Hamburgissa kauheasti tuhoava tulipalo. Kolmessa
vuorokaudessa se muutti kaupungin kauneimman ja parhaimman osan melkein
kokonaan tuliseksi tuhkaläjäksi. Palaneiden huoneiden sijaan on suuria,
uusia ja komeita rakennuksia kohoillut. Useimmat huoneet ovat 3- ja
4-kertaisia ja tasakattoisia, joten Hamburgi näyttääkin meille
eteläisen Euroopan kaupungilta. Näissä palatseissa rikkaat kauppijaat
ja neuvosherrat asuvat; näissä on myös joukko ihanimpia tavara-aittoja.
Tämän laineiden kuluttaman ja tuhkaläjästä kohoutuneen Hamburgin
loistokohtana on Alsterdam, jota kolmelta sivulta ympäröitsevät padon
ja n.s. neitsen-polun vierelle raketut palatsit. Ei missään muussa
Saksan kaupungissa ole mitään, jota voisi verrata siihen kauniisen
neitsen-polkuun (jungfernstieg). Etenkin iltasilla, jolloin tuhansin
likeisten palatsien ja ravintolain kynttilöitä sinisessä Alsterissa
kuvastelee, kun laulu, soitto ja ilon riemu ympäristöllä remahtelee ja
venoset vedessä viiltävät, valtaa siellä olijan vaikutus, joka vie
mielen Venedigiin tahi muuhun eteläisen Italian vieläkin enemmän
riemuitsevaiseen kaupunkiin.

Aivan toisenlainen on vanha kaupunginosa. Korkeapäätöisiä huoneita,
joissa katon rajasta aina maakerrokseen asti asutaan, on katujen vieret
täynnä. Käypäläiset, kuormavaunut, yhteisvaunut liikkuvat täällä
sekamelussa. Rattaiden ramina, ruoskain iskut ja myöjäin huudot
kuuluvat alituisena pauhuna. Pitkät, monen väriset kyltit peittävät
huoneiden etuseinät. Kaloja, simpukoita näkee tähän, tuonne nuttuja,
lakkeja, saappaita, lavitsoita y.m. kuvattuina. Tuolta korkean
kuvastinlasin takaa näkyy: etelän hedelmiä (viikunoita, mantelia,
sitruunia), vaatteita, maalauksia, kelloja ja kultasepän töitä.
Kaikkien maiden tuotteita on täällä nähtävinä. Vieläkin isompi meteli
on niillä kaduilla, joilla juutalaiset kauppijaat kärryillä vetäviä
tavaroitaan kaupustelevat. He eivät odota kunnes ostaja heidän luokseen
kerkeäisi, vaan he huutavat tavaroitaan tarjoellen aamusta iltaan asti.
Kärryn takaisissa huoneissa näkee pimeitä holveja ja käytäviä, joissa
myyjä ostaa ja myy tavaroitaan. Siellä vaatehylky korjaillaan,
puhdistetaan ja sitte taas tarjolle asetetaan. Ei mitään ole niin
huonoa, ett'ei se siellä kaupaksi kävisi ja laitetuksi tulisi.

Hamburgilla samoin kuin muillakin kauppakaupungeilla on n.s. pörssinsä
-- muhkea rakennus, johon seudun kauppijaat, kauppain välittäjät,
laivain isännät ja katteinit kokoutuvat määrättyinä päivinä ja tunteina
tuumimaan kaikesta, mitä kaupantekoon kuuluu, ja pitämään kullan,
arvopaperien ja tavarain huutokauppoja. Myös nähdään kauppakertomusten
keralla näytteitä tavaroista, joita siellä myydään.

Mitä liikerikkaampi kaupunki on, sitä isommat on pörssin
kauppaliikkeet. Erittäin suuri-arvoinen on Hamburgin pörssielämä. Siellä
hyörii sadoin, ei sadoin, vaan tuhansin kauppijaita ylös ja alas.
Pörssiaika on k:llo 1-3 p.j. Pörssin iso sali kihisee ostajia ja
myöjiä. Sokuria, kahvia, viljaa, halkoja, silkki- ja villakankaita,
jopa kultaa ja paperiakin y.m. täällä tarjotaan ja halutaan.
Tarjoilijat juoksevat sinne ja tänne, kirjoittavat seisapisteessä
kauppakirjojaan, kokevat täällä houkutella, tuolla riitoja ratkoja; he
ovat valmiita ryhtymään kaikkiin tehtäviin, vastaamaan kaikkiin
kysymyksiin ja kaikkiin tehtäviin neuvomaan. Tuolla äsken tullut,
hajalla jaloin seisova katteini puhelee yksinänsä kanssa -- lakki
takaraivolla ja kädet taskuissa. Täällä on kauppijaita, jotka tuntevat
maailmaa ja elämää. Heidän ajatuksensa liitelevät merien ylitse niihin
kaupunkeihin, joissa heillä on konttuori ja joissa heidän nimensä
tunnetaan ja arvostetaan, niinkuin Hamburgissa. Hamburgin pörssi on
kaikkien pohjan pörssien edelläkävijä. Hamburgin kauppa näkyy selvästi
katuelämässä. Se on vilkkaampi ja metelöitsevämpi, kuin missään muussa
Saksan kaupungissa. Päästä päähän on kaupunki työskenteleväinen
"mehiläis- ja muurahaispesä". Hengen viljelemistä Hamburgissa ei ole
milloinkaan laimiin lyöty. Tiede- ja taide-laitokset ovat lukuisat ja
monenmoiset. Ylhäisempinä sivistyslaitoksina on täällä korkeita
oppikouluja, merimieskoulu, välskäri- ja rakennuskoulu y.m. Arvoisat
kirjastot ja tieteelliset kokoelmat helpoittavat myös täällä tietojen
saavuttamista.

Kummallisena Hamburgin luonteen osoitteena mainitsemme tässä jo
vanhastaan ihmetellyn ja ylistetyn köyhäin ja sairasten hoidon.
Orpohuone, S:t Georgin esikaupungin iso sairashuone, erään
kauppamiehen, monta vuotta sitte, perustama "Schröderstiftet" ja iso
joukko laupeuden laitoksia, ovat arvoisia todistuksia siitä
mielenlaadusta, jonka he vanhoista ajoista ovat perineet.

Muinaiset kaupungin muurit ovat laitetut mukaviksi kävelypaikoiksi.
Täältä, etenkin kolmelta kukkulalta, on erittäin viehättävä näköala:
Alsmanin kukkula idässä, Alster-kukkula kaakossa ja Elbe-kukkula
lännessä. Viimemainitulle näkyy satama, Elbe ja osa kaupunkia.

S:t Georgin esikaupungissa oleva Tivoolin huvipaikka, ajoratoineen ja
kesäteaterineen, on enimmän käytettyjä kaupungin ulkopuoleisia
huvipaikkoja, Kaikenlaiset huvitukset houkuttelevat suuren joukon
yleisöä ja varsinkin merimiehiä myös Hamburgin ja Altoonan väliseen S:t
Paavalin esikaupunkiin n.s. Hamburgilaisten vuorelle. Siellä on monta
hyppelypaikkaa, kansan teateria, napaliikkuja ja kaikenlaista huvia,
mitä markkinat tavallisesti tarjoavat. Mutta pahuuskin on sinne osannut
ja se, joka elämäänsä ei tuhlaa irstaisissa huveissa, ei S:t Paavaliin
menekkään.

Viime vuosina Hamburgi on aikalailla laajentunut, joten siitä pian
paisuu oikein jättiläiskaupunki. Melkein kaikkialle kaupungin
ympäristölle on rakennettu isoja huoneryhmiä, jotka eivät puutu muuta,
kuin nimeä, ollakseen esikaupunkeina, ja yhä enemmän tulee tavaksi,
että kauppamiehet niin kesällä kuin talvellakin asuvat kaupungin
ulkopuolella, ollen varsinaisessa kaupungissa ainoastaan
asioimistunteinaan (noin k:llo 10-4).



Rhein.


Euroopassakin on jokia, jotka Rheinin voittavat niin vesijoukkionsa
kuin suuruutensakin suhteen, mutta semmoista maan siunauksien,
valistuksen hyväintöiden, luonnon ja taiteen ihanuuksien yhdistäjää,
kuin muinaisuudesta kuuluisa Rheini on, ei toista ole.

Rheini ei muodosta Juravuorien ja meren välillä ainoatakaan putousta.
Se on aina ääriään myöten täynnä: sen vesimäärä ei vuosien
vaiheissakaan paljoa muutu. Tämä joki on vilkasliikkeinen kauppatie
Alankomaiden ja Schweitsin, Englannin ja Italian välillä. Tätä
kulkevaiset laivat ovat eriseuduilla erikokoiset. Basel'in ja
Strasburg'in välillä ne kantavat 5-600 sentneriin (1 s. = 100 lb),
Baselin ja Mainzin välillä 2,000-2,500, Mainzin ja Kölnin välillä 3,500
ja Kölnin alapuolella 4-6,000 sentneriin. Rheinin alkulähteet lirisevät
Schweitsissä, alapää suutelee Alankomaiden nurmikoita. Sen alkulähteitä
kiertelee vapaa paimenkansa; sen suupuolella työskentelee vapaat
käsityöläiset, meren kyntäjät ja kauppijaat. Schweitsin maa on Alppien,
niiden kukkulain ja laaksojen sekamelskaa; Alankomaiden maat ovat
alatasangoita ja suoria. Schweitsin vedet virtaavat kolmeen mereen;
Alankomaat yhdistävät toisistaan kaukaisten maiden virrat. Schweitsi on
Euroopan sydämen eroitettu kanta; Alankomaat ovat monen kansan
keskustana, yhdyssiteenä. Tieteellisessä suhteessa Schweitsi on vaan
Ranskan tahi Saksan osa. Alankomaalaisilla on oma kielensä ja
kirjallisuutensa.

Keskipaikoillaan Saksassa Rheini juoksee pitkän kahden rinnakkaisen
vuoren välisen kapean tasangon lävitse ja puhkaisee sitte tämän
pohjaispuolella ahtaassa laaksossa vuorisen ylätasangon. Rheinin laakso
on koko tällä matkalla paljoa muuta ympäristöään alempana. Tässä jokea
voisi sanoa kaivannoksi, joka on kaivettu syvään leveäsen kunnaasen.
Vuoret, joiden välitse Rheini juoksee, ovat niiden ylänköjen reunoja,
jotka yhdellä sivulla alenevat itään, toisella länteen. Rheinin laakso
siis on hyvästi reunustettu; siellä ja täällä sitä sivuavaiset vuoret
kuitenkin avautuvat läpikuluiksi.

Rheinin reunustat ja Maas'in seudut ovat Ranskalaisten ja Saksalaisten
muinaiset yhtymä-, liittouma- ja sekaannuspaikat. Schweitsissä
Saksalaiset ja Ranskalaiset ovat yhtyneet liittovaltioiksi. Rheinin
keskipaikoilla he ovat keskenään sen vasemman rantueen omistamisesta
taistelleet. Alankomaissa asuu Saksalaisia. Keisari Kaarle suuren
aikana Rheinin seudut olivat sen valtakunnan keskuksena, joka Ranskan
ja Saksan yhdisti yhden valtikan alle.

Rheinin keskiseudut olivat Saksan päämaat siihen asti, kuin Itävalta
ja Preussi rupesivat näiden herruudesta kilpailemaan. Rheinin
vasemmalla rannalla on vanhoja kaupungeita, joiden ikä ulottuu aina
Roomalaisaikaan asti: Speier, Worms, Mains, Koblens, Bonn ja Köln;
itärannalla ja sen likehdällä ovat uudemman aikaiset kaupungit:
Mannheim, Karlsruhe, Darmstadt ja Dysseldorf.



Viinimaa.


Trier ja Koblenz kaupunkien välinen Mosel-laakso on 13 peninkulman
pituinen ja peninkulman levyinen. Tällä alalla on vähintään 200 asuttua
paikkaa: kaupunkeja, kauppaloita, kyliä, kartanoita, linnoja ja
luostareja. Näiden kansa elää enimmästi viinin viljelyksellä. Moselin
monet mutkat tekevät sen, että rantain kaltavuus aurinkoon verraten on
hyvin monenlainen. Tässä esim. on peninkulman eli parin pituinen
lahdeke, jonka rannan kaltevuus on suoraan aurinkoon päin. Sen
kallioiden laaksoihin auringon säteet siis suorastaan hellittävät ja
vaikuttavat paljo viinin kypsymiseen. Laaksossa on jok'ainoa tilkku
käytetty viinimaaksi -- köynnösten istutukseen. Tämmöisen lahdelman
tapaa milloin virran oikealla milloin taas vasemmalla puolella, joen
käänteiden mukaan. Nämä, suoraan aurinkoon päin kallistuvaiset rantueet
tuottavat parhaat viinilajit, jonkatähden jokainen kokeekin niistä
saada edes pienen alueen itselleen. Toiset kallion seinät kallistuvat
joko itään tahi länteen. Niillä kasvaa keskinkertainen viini. Lopuksi
on täältä suoraan pohjaiseen kallistuvia vuoren seinämiä, joille
harvoin, taikka ei ensinkään, aurinko paistaa; ne ovat kylmiä ja siis
viinin viljelykselle sopimattomia; kuitenkin nekin tarpeensa löytävät.
Niillä kasvaa nimittäin mataloita tammipensaita. Moselin ympäristön
asukkaat kuorivat niitä ja myövät kuoret parkitsijoille. Viidentoista
vuotisina pensaat kaadetaan ja käytetään yksi osa niistä aitaukseen,
toinen osa polttoaineeksi. Monella kylällä tammipensaista on vuotuinen
hyvä tulonsa. Nämäkin viljeltävät ovat virran mutkaisuuden tähden
milloin virran oikealla milloin vasemmalla rannalla. Ne vaihteleivat
tuon tuostakin viehättävien ja hyvästi järjestettyjen viinimäkien ja
mehevien niittyjen kanssa.

Vuorten rinteet, joilla viiniä viljellään, ovat jotensakin korkeat.
Viinimäki nousee porras portaalta ja aina viimeisellä huipullakin
viiniköynnöksiä kasvaa. Näitä päällettäin laitettuja penkereitä
sanotaan "käre'iksi". Joskus on 20 ja 30 semmoista penkerettä
päällettäin. Ne ovat hyvin erilailla laitellut. Vuoren rinteet ovat
nimittäin täynnä ulkonevia kalliokielekkeitä, halenneita ja
jyrkänneitä. Semmoisen tasaisen pinnan saamiseksi, johon voi
saada viiniköynnöksille tarpeellisen mullan, täytyy usein tehdä
isojakin rakennuksia. Joskus kulkee isoja siltoja vihannoitsevien
viini-istutusten ylitse kalliohuipuista päävuoreen.

Kaikkialla nähdään kivisiä holveja korkeille pylväille nojautuvan. Nämä
ovat viinimäen kannattajia. Virran rannasta vuoriportaat nousevat sen
korkeille kohdille. Usein tämä vaivaloinen vuorelle kiipeäminen kestää
tuntikausia. Moselin jyrkän ja kallioisen vastakkainen ranta
tavallisesti on aukea ja alhainen. Näillä silloin pellot, niityt ja
asuinhuoneet ovat. Viinimäen omistajalla, nimittäin, pitää olla pieni
niitty ja laiduin sarvikarjalleen, ja jos mahdollista, vähä pelto- ja
puutarhamaata. Näin osa heidän viljelyksistään, nimittäin viinimäet ja
tammipensaat, on virran yhdellä, toinen osa toisella puolella.
Sentähden venhe viinin viljelijälle on yhtä tarpeellinen, kuin rattaat
ovat maanviljelijälle. Elonaikana täytyy, näet, joko rypäleet eli
heinät, tammet eli vilja viedä virran ylitse. Suuri on se vaiva, jonka
viinin viljeleminen ihmisille tuottaa. Elonajasta elonaikaan kestää työ
taukoamatta. Talvet päästään kaivelee viininviljelijä vuoren rotkoista
liuskakiviä, survoo ne hienoksi ja sitte ne ripistelee istutuksille.
Nämä pitävät maan tuoreena ja lannoittavat. Tätä paitsi pitää, jos
ilmat vaan myöntävät, viinimäkien muureja laittaa, kallioita paikata ja
pönkittää. Kevääsin heidän täytyy pystytellä salkoja, joiden ympärille
viiniköynnökset kiertäilevät sekä maata muokata ja lannoittaa. Ja
täällä ei voi lantaa vetää isoilla rattailla, vaan on se vuorelle
vivuttava vähitellen. Maanviljelijän tarvitsee kesällä ainoastaan
katsella miten viljat kasvavat, kukkivat ja tähkivät; viinin viljelijä
sitä vastaan ei vuosikauteen saa köynnöksiään katseestaan jättää. Heti,
salkojen pystytettyä ja maan muokattua, ovat vanhat köynnökset pois
hakattavat. Maa on aina kuohkeana pidettävä, että siihen valo, lämpö ja
vesi paremmin ottaisi. Viinin viljelijän täytyy siis vielä kesälläkin
maataan kohotella ja poistaa sieltä kaikki liiat taimet. Nämä ovat
isoimmat ja säännöllisesti esiintyväiset työt.

Näiden lomissa on myös pienempiä töitä tehtävänä: repeytyneiden oksain
sitominen, rikkaruohoin kitkeminen j.m.s. Suuret vaivat tuottavat myös
usein tuulien ja veden tuhotyöt. Sade synnyttää usein rajuja puroja,
jotka vievät vuorten rinteille kannetun maan -- kokonaiset peltotilkut
-- alas laaksoihin. Näin nämä ihmisraukat joskus löytävät kaikki
suurella vaivalla vuorelle raahaamansa kivisoran ja maan, jonka
huolellisesti siellä pellollensa ripistelivät, vuoren juurelta,
naapurinsa maihin yhdistyneenä vesiajona.

Työkalujen alinomaista edes ja takaisin kulettamista karttaakseen, ovat
viinin viljelijät paikka paikoin rakentaneet pieniä kalustohuoneita,
jotka viinin kypsymäaikana myös vartiahuoneiden asiaa ajavat. Niistä on
varsin ihana näköala. Joskus on niiksi käytetty vanhoja, keskiajan
ritarien linnain tahi Ruomalaisten rakentamia vartialinnain jäännöksiä.
Joskus taas käytetään niiksi vuorten rotkoja ja halenneita, joihin
asetetaan lukittavat ovet. Näiden halkeamain suilla vartijat illoin
valkialla istuvat, päiväsydämiä varjossa venyvät, ruoalla ja juomalla
itseänsä virvoitellen.



Böhmi ja sen kansa.


Böhmi on joka sivulta vuorien piirittämä umpilaakso, eli oikeimmin
monta pientä laaksoa, joita korkeat vuorten ulkopuoliset reunat
yhdistävät yhdeksi kokonaiseksi. Tämän suuren laakson alhaisin seutu on
siinä, missä Eger Elbeen yhdistyy. Böhmerwaldin vuorijonon
keskikohdalla on kolmen penikulman levyinen aukko, joka pienempäin
vuorien välitse avaa tien Bayeriin. Samoin Mährinkin vuoret tavan takaa
alenevat ylätasangoksi, niin että Böhmistä kyllä pääsee Mähriin vuorien
ylitse kiipeilemättä. Näiden vuorien matalin kohta on näiden ja
Sudetien yhtymäseudulla. Muuten Böhmi on mitä kummallisemmasti
naapurimaistaan eroitettu; se on isonmaisten vuorien eroittamana
niinkuin saari mantereesta.

Böhmin muodostaa siis joukko pieniä umpi- eli n.s. patalaaksoja, joista
kukin itsekseen on ison kokonaisuuden kuva. Mikä muotojen rikkaus
täällä ilmestyy! Jyrkkiä rajavuoria, ala- ja ylätasangoita, joita
mäenselänteet ja ahtaat rotkot jakailevat, ja avarat laaksot
säännöttömästi vaihteleivat täällä keskenään.

Jos ei oteta lukuun suolaa, josta Böhmissä on yleinen puute, yhdistää
tämä maa kaikki, mitä elämän ylläpidoksi ja viehätykseksi tarvitaan:
aaltoilevia viljavainioita, muhkeita metsiä, malmikkaita vuoria, monia
terveyslähteitä, kivihiilikerroksia, meheviä niittyjä, tuottoisia
hedelmäpuutarhoja, oivallisia viinimäkiä, erinomaisia humalistoja ja
purjehdittavia virtoja. Senpätähden Böhmiä sanotaankin "Itävallan
ruunun kauneimmaksi diamantiksi".

Ilmanala on viehättävä, kylmän ja lämpöisen keskivälillä; ainoastaan
vuoriseuduilla ja ylätasangoilla on se kova. Erzgebirgen korkea ja
Sudetien vieläkin korkeampi selänne suojaa sitä itä- ja pohjatuulilta.

Teollisuus Böhmissä on etevämpi kuin muissa Itävallan maissa.
Pellavatavaroita valmistetaan siellä suuressa määrässä ulosvientiä
varten, ja "Rumburgerin" aivinainen on avarammalta, kuin Böhmin
emäntäin kesken, tunnettu. Pitsien lanka kehrätään niin hienoa, että
16,000 Böhmin kyynärän pituinen kiila painaa ainoastaan 20 grammia
(noin 47 1/2 orttia). Puuvilla- ja villateollisuuskin siellä ehtimiseen
vaan enenee. Lasin valmistus Böhmissä on jo vanhoista ajoista omistanut
ensisijan.

Odottamattoman vaikutuksen tekee Böhmin pääkaupunki. Pragin kanssa
tuskin mikään Saksan kaupunki voi kilpailla paikan kauneudessa ja
omituisuudessa. Hätinä voisimme ajatella jyrkempää eroitusta, kuin
Berlinillä ja Pragilla toisiinsa verraten on. Berlin on aivan lakealla,
yksitoikkoisella hietatasangolla vähäpätöisen Spree'n varrella; Prag
vaihtelevassa ylängössä, rakettu vuorten rinteille ja viehättävän
Moldaun rannoille. Berliniä ympäröitsee pohjais-Saksan alangon luonto
petäjä-edustajineen; Pragia etelä-Saksan luonto, viini- ja puutarhat.
Berlinin kadut kaikki ovat leveitä, säännöllisiä, suoria; Pragissa
tuskin on kahta suoraa ja leveätä katua, toiset kaikki mutkaisia.
Berlinin melkein kaikki rakennukset ovat palatsien kaltaisia, kauniita,
hupaisia, mutta yksitoikkoisia ja historiallisitta merkityksittä;
Pragissa on monta vanhaa, savuuntunutta, säännötöntä rakennusta,
kaartevilla jatkoksilla, ja vanhoja palatseja; ei yhtään huonetta ole
täällä toisensa kaltaista, kaikki vaan alituista muotojen vaihtelua.
Berlinissä kaikki on hienoa, somaa, ylevää; Pragissa on paljo
likaa, jokaisessa kulmassa ja käänteessä liha- ja leipäaittoja,
kaupustelija-akkoja ja savuavia "makkaroita".

Böhmiläisen luonne, samoin kuin hänen maansakin, osoittaa monessa
suhteessa teeskentelemätöntä luonnollisuutta. Selvimmän kuvan
koko Böhmiläisen kansan luonteesta saa heidän alamaisesta
kohteliaisuudestaan. Preussilainen kun yksinkertaisesti sanoo: "hyvää
huomenta", sanoo saksilainen jo: "kaunista hyvää huomenta!" mutta
Böhmiläinen ei vielä siihenkään tyydy, vaan sanoo "hyvää huomenta, minä
toivon", "hyvää iltaa, minä toivon"; ja eipä vielä tyydy siihenkään,
vaan lisää: "teidän kuulijaisin palvelijanne". "Hyvää yötä" sanoessaan,
sanoo hän sitä täydellisesti: "hyvää yötä toivon minä, teidän
kuulijaisin palvelijanne, nukkukaa hyvästi!"

Talonpojalla on jo hattunsa kainalossaan, kun hän kaukaa näkee
isäntänsä. Jos hänen on sen kanssa puhuminen eli jos hän muuten joutuu
sen likisyyteen, tervehtää hän sitä käden suutelemisella. Tämä
patriarkallinen tapa on paljoa parempi, kuin esim. puolalaisten
polvilleen laskeutuminen. Jos Böhmiläinen, oli se sitte mies eli vaimo,
nuori eli vanha, poika eli tytär, kohtaa pastorinsa tiellä tahi hänen
kotonaan, niin painaa hän aina pienen muiskun hänen käteensä.
Eikä ainoastaan alhaisempi palvelusväki, vaan myös ylhäisemmät
virkamiehetkin päivittäin suutelevat tämän armollisen herran ja rouvan
kättä, kun vaan heidät tapaavat. Ylhäisemmän säädyn tytöt ja pojat
suutelevat isäänsä ja äitiänsä, setäänsä ja tätiänsä jokaisen
päivällisen syötyään ja maata mennessään, aina viidentoista vanhaksi
saakka.

Böhmiläisen vaatteus on paljoa pohjais-Saksalaisen vaatteusta
somempi. Alhainen virkamies pukeutuu täällä paremmin kuin
ylhäinen muualla, ja Pragilaisten vaimojen komeus syrjälle sysää
itse Berliniläiskaunotartenkin kaunistukset. Mutta kaikessa
tässä ei nähdä mitään teeskenneltyä. Ylhäiset ja alhaiset ovat
luonnollisia ja vilpittömiä. Itävaltalaisten maiden asukkaat ovat
yleensä luonnollisempia, suopeampia, raittiimpi-mielisiä, kuin
pohjais-Saksalaiset, ja vaikka protestanttinen Saksa on mennyt henkien
viljelyksessä heidän edelleen, niin voittavat viimemainitut kuitenkin
edellisen tunteiden ja taitojen kyvyn tasaisessa kehkeytymisessä sekä
sielun ja ruumiin voimissa.

Vieraanvaraisuus on myös Böhmiin perehtynyt. Sen kansaan pian tutustuu
ja, jos heidän tapoihinsa ja omituisuuksiinsa mukautuu, saa kokea mitä
sydämellisimmän kohtelun. Tapoihinsa ja omituisuuksiinsa Böhmiläinen
onkin niin sulkeutunut, kuin sen maa vuorien saarrokseen. Kaikkeen
vieraasen ja ulkomaiseen on hän taipumaton, ja kun hän joskus
patalaaksonsa jättää, ei hän mistään löydä sen vertaa.

Kaksi aivan eri kansaa, Slavilainen ja Germanilainen (Szechiläinen ja
Saksalainen) asuu Böhmissä. Vihollisen tavoin ovat he usein vastakkain
ryntänneet ja otelleet, kunnes Slavilainen puoli on paennut. Mutta
heidän toivonsa paremmasta tulevaisuudesta elää heidän lauluissaan ja
saduissaan suvusta sukuun. Niistä runsaista aarteista ainoastaan yksi
esimerkki! Vlanikin vuoresta lirisee eräs lähde vihertävää vettä ja
valkoista vaahtoa. Entisinä aikoina, kun voimallinen vihollinen
Szechiläisiä ahdisti ja viimein ne voitti, oli muutama tuhat
alkuasukasta viimeisestä onnettomasta teurastuksesta pelastainnut.
Vihollisen hirmuisesti vainoamina he viimein löysivät suojansa tässä
merkillisessä vuoressa, joka avautui ratsujoukolle. Sitte ovat he monta
vuosisataa siellä maanneet, eivät kuole, vaan kun aika on täytetty, ja
Böhmi on pahimmasti sorrettu, tulevat he jälleen sen apuun ja voittoon.
Tavan takaa he nostavat päänsä ja kysyvät, eikö aika jo ole? Silloin
hevoset pystyttävät korvansa, mutta pian kaikki jälleen uneen vaipuu.
Hän joka täsmälleen oikeana päivänä ja hetkenä Vlanikiin menee, voi
nähdä ratsumiehet.

Yrjönpäivänä (Maalisk. 12 p.) menevät seudun tytöt ja pojat vuosittain
Vlanikiin, siten oikein draamallisesti satua esitelläkseen. Yksi
valitaan johtajaksi. Hän huudahtaa: seiso! ja kysyy eikö vielä ole
aika. Joku toinen on lähettiläänä, joka lähetetään katsastelemaan,
miten yläilmojen asiat ovat. Tämä sitte kertoo tietojansa, kunnes
johtaja sanoo: "Aika ei vielä ole." Sitte tämä pieni sotajoukko hajoaa.



Erzgebirge.


Erzgebirgen vuorijono tekee suurimman ja kansarikkaimman osan Sachsenin
kuningaskuntaa. Siellä useimmat ja korkeimmat vuoret kohoutuvat; siellä
suurimpain virtain lähteet paitsi Elben lirisevät; siellä on Sachsin
vuoriviljelyksen, nypläystoimen, osaksi puuvilla- ja villakehräämöiden
ja puutöiden pääpaikat. Samalla kuin maan päällä nyplätään, kehrätään
ja kudotaan, taotaan ja vetokärryjä vedetään, tehdään samaa sen alla.

Leipzigistä alkaen maa vähitellen penkereittäin nousee nousemistaan
laaksoina ja harjuina korkeimmalleen Böhmin rajalla. Tänne Tapio on
runsaasti kylvänyt kaikenlaisia luonnon kauneuksia; vaan myös jylhiä
vuoria ja synkkiä metsiä tapaa siellä täällä silmä, semmoisia, joissa
ei mikään laululintu pesi, ja missä ainoastaan joku ampiainen silloin
tällöin surahtelee; joissa viiniköynnökset eivät uljastele eikä
ohrakaan usein kasva. Sanomattomat metsät humisevat etenkin
ylhäisemmillä seuduilla, jotka pitävätkin Leipzigin seudut puissa.
Mättäitä ja kivihiiliä ei myöskään puutu. Maan aaltoileva muoto ja
sorainen laatu vaikeuttaa pellon ja puutarhan viljelyksen; kylmä
ilmasto tekee myös usein maamiehen vaikean vaivannäön hedelmättömäksi.
Maan parhaana tuotantona ovat kaurat, pellavat ja perunat.
Viimemainittu ravintoaine ajaakin pääasiallisesti leivän asiaa. Se on
köyhän elatuksena aamuin, puolipäivin ja illoin, usein ainoastaan
suolan ja harvoin voikipeneen tahi pellavaöljyn höystämänä. Usein
muutamat perunat ovat heille oikein makupaloina ja jos niitä on
kyllältä syödä, pidetään se monen perheen oikeana virvoituksena.
Jos ei Böhmistä ja muista naapuriseuduista viljaa tuotaisi,
kärsisivät Erzgebirgen asuja-raukat usein suurta kurjuutta,
vaikka he sanomattomalla vaivalla, samoin kuin Tyrolilaiset ja
Schweitsiläisetkin, ikäänkuin pakoittavat maan antamaan sitä, jota se
heiltä kieltää. Aina puolin penikulmin kantavat he kopilla mehukasta
maata ja lantaa kaljuille kallioille. He kyntävät vuorten rinteitä,
joita tasankolaiset tuskin voisivat ylös kiivetä. Heinää he tekevät
semmoisilta kukkuloilta, joilta yksi ainoa sopimaton askele heidät
syöksisi onnettomuuteen. Heinänsä he korjaavat sitte kesällä re'ellä,
sillä kärryt eivät voi semmoisilla seuduilla tulla kysymykseenkään.
Erzgebirgeläinen on vähään tyytyväinen, vilpitön ja teeskentelemätön
toimissaan. Erzgebirgen tasangot ovat hyvin pieniä; siellä ei ole
ollenkaan teitä, ainoastaan käytäviä, joita alituisesti saa kiipeillä
ja raahailla. Vaivaloisempaa maanviljelystä tuskin missään lienee, ja
tokkopa muualla käytettäneenkään nuorisoa niin aikaisin työssä kuin
täällä. Kuudennella vuodellaan lapset jo auttavat nypläystoimissa,
kehruussa ja maja-askaressa.

Erzgebirgeläinen, samoin kuin Tyrolilainenkin, on vielä merkillinen
ahkerasta ulkoseutujen kiertelemisestä, ja samalla alituisesta
ikävöimisestä kotivuorille ja laaksoihin. Niinkuin muuttolintuja,
rientää heitä sadottain keväisin eri seuduilta vieden nauhaa, pitsejä,
läkkiastioita j.m.s. kaikkiin maihin, joissa Saksan kieltä vaan
puhutaan; Schweitsistä aina Venäjälle, ja usein ainoastaan kirves ja
savikauha mukana, kulkevat he rakennustöitä etsimässä. Mutta talveksi
melkein kaikki rientävät kotiinsa, köyhässä, pyryn peittämässä,
savuhuntuun käärityssä majassaan vaimoneen ja lapsineen nauttiakseen
vaivalla ansaittua talvenvaraansa. Pojat, kahden ja kolmentoista
vanhoina menevät joko yksin tahi isänsä apuna kauppatavaroilla
täytettyjä kärryjä vetäen maita ympäri, ja monella perheellä on puoli
tusinaa poikia mailla tuntemattomilla silloin, kuin tyttäret kotona
nypläilevät ja kehräävät.

Paksu sumu, joka tuskin päivällishetkinäkään häviää, ilmoittaa
Erzgebirgeläisille talven tulon, joka tavallisesti ilmestyykin mitä
kammoittavaisimmassa muodossa. Usein pyryää viikkokaudet lakkaamatta,
ja joskus yhdessä yössä niin paljo, että kylissä täytyy tiensä
lapioita, jopa joskus nousta katoillekin, ennenkuin voi tien ovelle
tahi akkunoille löytää. Kuudesta aina neljääntoista jalkaan vahva
lumi ei ole harvinaista kovina talvina. Pyryt, jotka eivät missään
niin myrskyile, kuin täällä, muodostavat usein neljänkymmenen
ja kuudenkymmenen jalan korkuisia nietoksia, joiden ylitse
Erzgebirgeläinen Lappalaisen tavoin suksii tahi lumikengillä laahailee.
Onnettomuuksien vältteeksi asetetaan merkkisalkoja, ja pahemmilla
pyryillä, etenkin iltasilla, ilmoitetaan vielä kellolla tahi rummulla,
mihin päin matkustajan on pyrkiminen. Harvoin sittekään talvi menee
jotakuta ihmistä lumeen hautaamatta. Sittekin Erzgebirgeläinen
sydämellisesti toivottaa jokaisen talven tervetulleeksi; sillä se
tuottaa hänelle rakkaimman näön, rekikelin, joka tiet tasailee,
vilkastuttaa seurustelua ja yhteyttä, ja tavallisesti kestää kauemmin,
kuin alangoilla. Silloin ei ajeta hevosilla, vaan ikäänkuin lennetään
uhkaavien vaarojen ohitse, vuorien ja laaksojen ylitse, ja yksinpä
lapsetkin kelkoillaan (enimmästi kaksittain kussakin) laskevat alas
mitä jyrkimmiltä kukkuloilta. Nuoriso onkin täällä yleensä paljoa
paremmin karaistu kuin alangoilla, ja usein, silloin kuin me täällä jo
turkkiin turvaamme, lapset siellä juoksentelevat mitä niukemmissa
puvuissa. Näin puettuina he myös seuraavat matkustajan vaunuja lahjoja
kerjäten.



Karlsbad.


Böbmerwaldin itäisellä rinteellä kiertelee Teplbach graniittivuoren
syvää juoppaa myöten Eger-virran laaksoon. Vaikka kesällä hyvin
vähävesinen, miten muutkin vuoripurot, paisuu se keväisin, jolloin
tulvavesi tuhansissa noroissa hypähtelee, tahi suoja virtojaan
vierittää vuorelta alas, kohisevaksi koskeksi, joka usein tuhoja tekee
ja vedellä peittää koko Egerlaakson. Likellä tämän Eger'in
yhtymäpaikkaa, jossa virta lirisee korkeiden äyräiden ja jyrkkien
kallioseinäin välitse eteen pistäytyvän vuoren ympäritse, on Saksan
mainioin terveyslähde Karlsbad; monen kivuloisen toivon ja pyrinnön
esine, paikka, josta tuhannet vuosittain löytävät terveytensä taikka
helpoituksen kivulleen tahi vapautuksen viimeisen, rauhallisen
lepopaikan.

Karlsbad on puoleksi kaupungin ja puoleksi maaseudun näköinen. Tämä
tulee kaupungin omituisesta asemasta. Monessa paikassa laakson seinä,
johon pääkadun huoneet nojautuvat, on niin jyrkkä, että päädöt koskevat
kallioihin, ja laakson pohjan leveys supistun paikoin aina 180 jalkaa
kapeaksi. Huoneet muualla, paitsi pääkadulla, ovat sijoitetut sinne
tänne laakson seinäin penkereille joko ypö yksinään tahi ryhmissä,
ja ovat kaunistetut hupaisilla puutarhoilla ja istutuksilla.
Kokonaisuudessaan Karlsbad tarjoaa metsäruunuisine kunnaineen
viehättävän näön, vaikka sitä miltä puolelta tarkastelisi. Ei vähemmän
kuin seitsemäntoista terveyslähdettä, joita maanalainen valkea
lämmittää, pulppuaa tällä kaupungin pienellä alalla. Ne kumpuilevat
ylös graniittihalkeamista, joiden seiniä kalkkinokkumakivi silaa. Tämä
marmorimainen ja kirjava nokkuma- eli hikikivi on lähteiden
synnyttämää, ja valmistavat Karlsbadilaiset sen kaikenlaisiksi
kauniiksi kaluiksi, sillä se on helppoa silittää ja kiillottaa. Sitä
murretaan kosolta Sprundelnissä. Siitäpä nimikin "sprundelkivi."

Sprundeln on kiitettävin, toimeliaisin ja kaikkia lähteitä antavaisin
lähde. Sen lämmin on myös suurin (60° R.). Vesi siellä tulvaa tupruten
isolla jyminällä ja tavan takaa ikäänkuin seisahtaen, tyhjentää vetensä
pyöreäsen lammikkoon, jota peittää katto, jonka keskellä on reikä
höyryjen läpäisemistä varten. Tästä majamaisesta lammikosta kylpijäin
juoma-astiat sitte täytetään. 200 askeleen päässä Sprundelnistä on
Linnanlähde (Slottsbrunnen), jonka lämpö on 40° R. Sprundelniä lämmön
suhteen likinnä on Reinhardin lähde. Tätä, samoin kuin Pitaalilähdettä
ja Hygiealähdettäkin, käytetään paljoa vähemmän. Toiset lähteet
eivät vielä ole ollenkaan kunnostetut, ja ne kun puhkeavatkin itse
Tepl-virtaan, on niistä nouseva höyry niiden ainoa ilmoittaja. Kaikille
kunnostetuille ja vedensuonnille sopivaksi valmistetuille lähteille on
vieraille rakennettu mukavia laitoksia: kauniita pylvässaleja
sadeilmoina käyskenteltäväksi, varjoisten, jylhäin metsäpuistojen
lävitse luikertelevia tiehyeitä, jotka jatkuvat pitkin ihanien laakson
rinteiden ja kalliokielekkeiden kautta etemmä ympäristölle.

Kaikki Karlsbadin lähteet ovat erilaisia aukeamia siitä kuumasta
vesivirrasta, joka alkaa syvyydestä, missä maa vielä on hehkuvassa
muodossa. Mitä ylempänä lähteet ovat, sitä vähempi on niiden lämpö.
Kuumin niistä, Sprundeln, on Teplbachvirran laaksossa.

Ainekset kaikissa lähteissä ovat samat ja jotenkin samassa määrässäkin
ne ilmestyvät; korkeampi lämpö vaan tuottaa suurempia vaikutuksia.
Sanomaton veden paljous tulvaa näistä kaikista lähteisiä. Sen vuotuinen
summa lasketaan 600 miljoonaan kuutiojalkaan -- se on veden paljous,
joka täyttäisi peninkulman laajuisen ja 5 jalan syvyisen järven
vedellä. Voi kuinka antelias siis luonto on kalliine lahjoineen!

Karlsbadi-veden terveyttä antavainen voima oli jo vuosisatoja takaperin
tunnettu. Niiden maine kaikuu maiden ympäri ja houkuttelee joka vuosi
joukon kivuloisia kaikista maailman ääristä ja ilmanaloista tähän
hiljaiseen laaksoon. Ja sen vaikutus onkin itsepintaisiin pitkällisiin
tauteihin ihmeellinen. Useimpiin alaruhon tauteihin Karlsbad-vesi onkin
kaikkein paras parannus-aine. Väkipäisille luuvalovaivoille on se yhtä
terveellinen. Usein se taudin parantaa kokonaan; mutta melkein aina
antaa se helpoitusta, heikontaa pahan vaikutusta eli poistaa sen
palautumisen koko vuodeksi. Kummallinen myös on lähteiden vaikutus
kuumain maiden tauteihin. Aina Itä- ja Länsi-Intiastakin rientää joka
vuosi onnettomia, maksa- ja pernatautisia, täällä koettaakseen
viimeistä apukeinoa. Monta meneekin terveenä takaisin. Juonti alkaa
tavallisesti viileämmistä, mietoisemmista lähteistä. Sprundelnin vesi
vaatii suuremman varovaisuuden ja on juotava vasta lääkärin selkeiden
neuvojen mukaan. Täysikasvuinen tavallisesti juo 10-15 maljaan joka
aamu. Koko juontiaika keskimäärin kestää 5-6 viikkoon. (Kesä- ja
Heinäkuussa). Muutamat sairaat käyttävät lopuksi Peplitz'iä,
Frankenbad- ja joskus myös Marienbad-vettäkin noin 14 päivänä.

Karlsbadin elämä on niin vapaa, kuin isoissa kaupungeissa. Seudun
ihanuus ja monipuolisuus, asukasten suopeus ja osaa ottavainen
ystävällisyys, jotka kaikki jokaiseen, heidän huostaansa jätettyyn
sairaasen tekevät hyvän vaikutuksen, vaikuttavat rauhallisesti ja
sääliväisesti heihin ja niin edistävät terveytymistä. Torvien tornista
puhalluksella "tervetultua", joka jokaiselle tulijalle kaikuu, on jo
jotain vieraan suosimista ja ylevää, sekä tekee iloisen vaikutuksen.
Seuraavana iltana tervehtää häntä tavallisesti kaupungin laulukunta
jollakin serenaadilla hänen akkunansa takaa. Isäntäväkensä
sydämellisimmästi palvelemana, koteutuu kylpyvieras vapaana ja huomiota
herättämättä kirjavaan kihinään lähteellä, joka, pienenä maailmana,
ympärilleen kerää kaikenlaisia, kaiken kielisiä, kaiken pukuisia,
kaiken kansaisia, kaiken säällisiä, kaiken tapaisia ja uskoisia.
Helposti täällä toteutuu, vaikka kaikki ovatkin vieraita, ja
seurustelun tarve tuottaa mieluisimman tuttavuuden, sekä antaa siivet
hyödyllisille ja virkistäville keskusteluille. Päivällisten jälkeen
soittokunta soittelee muutamilla käytäväin paikoilla; konsäärtit,
näyttelyt, pidot, iltaseurat ottavat iltamat. Viehättävin kuitenkin on
kaupunkia kiertäväisten käytäväin ihana luonto. Jos ilma myöntää
pitempiä kävelymatkoja, ottaa aina postitalo eli Hommer'in kylä vieraat
vastaan. Sinne vievällä leveällä tiellä pyörii komeita ajoneuvoja,
jättäen jälkeensä siimeksisillä hiekka-käytävillä astuskelevaiset
jalkamiehet. Hommer'iin keräytyy joka ilta lukuisa joukko tiheiden
puiden alle tahi suojaaviin telttoihin juomaan kahvia, eli syömään
mulloja, voileipää ja juomaan olutta. Kauniina iltamina kylpyvieraat
kiiruhtavat vehreän luonnon helmaan, viehättävää konsäärttisoittoa
kuultelemaan ja tuttaviaan tapaamaan.

Yhdessä paikassa -- kirkkotarhassa -- käymme vielä, ennenkuin
Karlsbadin jätämme. Sinnekin on "pieni maailma" kokoutunut -- maan
pyhiin matkustajia kaikista kansoista, kaiken karvaisia ja säätyisiä.
Sinne he heittivät pyhimyssauvansa ijäksi päiväksi. Nämä pienoiset
kummut kylmää maata harmaine ja sammaltuneine, kiiltävine ja loistavine
hautakivineen, joita kaikenkieliset kirjoitukset kaunistavat -- kuinka
suloisia elonkukkia ne kätkevät! Täällä kodosta kaukana, kaukana
kaikista rakkaista ne lakastuivat. Kuinka monta niistä, jotka
aikakirjoin lehtiä kunnioittavat, nämä nimet muistoon herättää!
Jokainen saksalainen sukukunta löytää tästä kalmistosta jonkun tutun
nimen, jota se rakastaa, kunnioittaa ja lukee parhaimpainsa joukkoon,
ja jokaisen kansan kunniallisten jäsenten hautoja tavataan täällä.
Parantavaisilla lähteillä tapasivat he tuskainsa helpoitusten sijasta
niiden lopun ijäisen rauhan helmassa. Monen hautakiven, joka
katselijalle puhuu vierasta, käsittämätöntä kieltä, ympärillä näkee
väkikihermäin seisovan; sillä jokainen tänne pyhiin vaeltanut etsii
haudat, joissa hänen sydämensä lemmikit makaavat, ja hoitava käsi
koristaa joka vuosi muistomerkit uusilla seppeleillä eli istuttaa
tuoreita kukkasia niiden juurelle.



Tyrolilainen.


Tyrolilaiset ovat terveitä, voimallisia ja kauniita ihmisiä
vilpittömillä ja rehellisillä katseilla; he ovat kookkaita,
leveähartiaisia ja vähentymättömillä voimilla aina vanhuuteen saakka.

Tyrolilaisten vaatteus yleensä on hyvin kaunis, vaikka jokaisella
laaksolla onkin oma vaatepartensa vallitsevana. Kuinka ylevä
Inn-laaksolainen onkaan pitkine sukkineen, jotka polvet jättävät
paljaiksi, lyhyine nahkahousuineen ja leveine vöineen, punaisen liivin
päällä olevine leveine henkseleineen, lyhyine nuttuineen ja suurine,
pyöreine ja keveillä nauhoilla koristeltuine hattuineen! Alaisen
Inn-laakson naisilla on korkea, suippoinen hattu kauniissa päässä,
lyhyt poimuinen hame ja kaunis miehustin; yläisen Inn-laakson naisilla
taas on vehreä huopahattu eli keltainen olkihattu, vehreä miehusta sekä
leveät viehättävät valkoiset liinavaatteiset hihat. Passeieriläinen
reunustaa ruskean nuttunsa punaisella ja viheriäisellä, pitää
punaisia henkselejä ja keltaista hattua. Bregenzin seudun naiset,
jotka kauneudessa voittavat muut Tyrolilais-vaimot, niinkuin
Liller-laaksolainen on kaunein Tyrolin miehistä, pitävät kesällä
taivaan sinisiä, talvella korvalakkeja, kirjavaa miehustaa ja
valkoista, kudottua kankahista sen päällä.

Tyrolilainen rakastaa kotiaan ja hänellä on siihen syytäkin. Hän
rakastaa ruhtinassukuaan ja hän on todella osoittanut, että hän sitä
rakastaa uskollisesti aina kuolemaan asti. Tyrolilaisten taipumuksissa
on kummallinen sekoitus: kuleksimishalu ja kotoikävä; mieltymys
luontoon ja taiteellisuuteen; työteliäisyyden ja kaupanteon halu. Tämän
ohessa hän on -- sitä ei kukaan voi kieltää -- oikein runollinen
ihminen. Hänen kotomaansa luonnon runollisuus: sininen taivas, auringon
säteistä säihkyvät tunturit, raivoisain vetten hyrskeet ja lumivyöryjen
jyskeet -- kaikki tämä tekee häneen elävän vaikutuksen. Hän iloitsee ja
riemuitsee. Se on sulo luonnon vaatimus, joka hänen äänensä virittää
lauluun. Kun päreitä kiskotaan eli "lotscher'ia" -- puun oksista
tehtyjä kenkiä -- palmikoitaan, silloin laulu vilkkaasti virtaa
lakkaamatta, ja soitinlaudan, huuliharpun ja pillin säestämänä.
Etsch-laaksossa kulkee kummallisesti koristettuja ihmisiä -- Saltnec'in
(viinitarhan vartijoita) viinimäen edustalla suurine pertuuskoineen ja
hattuineen, joita höyhenet tahi oravan nahat kaunistavat, ja pari
vuorikauriin sarvea nahkakilpisellä rinnallaan. He tuntevat hyvin
maansa laulut ja antavatkin runovirtansa vapaasti ja vilkkaasti vieriä.

Tyrolin hyppelyissä on monenmoisia, keinokkaita käänteitä ja
asennoita, joissa kavalieri alinomaa nopsasti pyörähtelee ja
kiertelee hemppukkansa ympärillä käsien taputtaessa ja jalkojen
temistäessä. Sitä paitsi Tyrolilaisen runollinen mieli ilmautuu
vielä heidän yksinkertaisten käsityöläisten ja talonpoikain töiden
muotojen kauneudessa, varsinkin maalauksessa, kuvanveistossa ja
rakennustaidossa. Senpätähden nähdäänkin ei ainoastaan kirkot, vaan
myös useimpain huoneiden päädöt valkoisina, heleinä helottavan seudun
viheriästä pohjasta. Tiviit rakennukset, joita Tyrolissa melkein kaikki
ovatkin, ovat kuvilla kaunistetuita eikä koskaan niiden kaltereista,
jotka huoneusten alimmaiset kerrat ympäröitsevät, puutu jotakuta
raamatun lausetta tahi kukkaiskoristetta. -- Tyrolilaisen miehuullisuus
muistuttaa vielä vanhasta ajasta, jolloin Saksalainen talonpoika
esiintyi ylevänä ja vaativana miekkoineen ja höyhenkoristeisine
lakkineen. Mahtavat miekkain mittelijät eivät vieläkään puutu tästä
maasta, etenkin alaisessa Inn-laaksossa ja Ziller-laaksossa. Te
kuulette äkkiä räikeän huudon vuorelta. Silloin seisoo siellä ylpeä
taistelija, jonka kaikki jäntereet ovat jännitettyinä odottavaan
huutoon. Hän seisoo ja odottaa kärsimätöinnä, kunnes joku huomaa tuon
yllyttävän kiljunnan ja vastaa siihen. Nyt astuvat molemmat ääntä
kohden, kunnes toisensa kohtaavat. Nyt koitetaan! Jos ihmisiä on
läheisyydessä, otetaan ne palkintotuomareiksi. Se ei ole lasten
leikkiä, mikä nyt alkaa. Niin tulinen on ottelu, että kaikki jäsenet
ruskaa ja usein kuullaan: "hammas hampaasta, silmä silmästä, eli nenä
nenästä." Voittajan palkka on voitetun lakin-höyhen. Se, jolla on kolme
höyhentä lakissa, ei pelkää ketään; hän kamppailee kenen kanssa hyvään.
Innollisesti rakastaa Tyrolilainen pilkkaan ammuntaa ja metsästystä ja
hänen varma tähtäyksensä on usein nähty.

Omituisia ovat heidän häätapansa. Niissä eri seutujen asukkaat paljo
toisistaan eroavat. Saksalaiset varsinkin eroavat Italialaisista
naapureistaan. Aamusopalla, jolloin lihaa, makkaraa ja leivoksia myös
tarjotaan, juhlallisuudet alkavat; sen jälkeen seuraa hyppely ja sitte,
noin kello 10, kulku kirkkoon, jonka oven vilkkaasti soittavaiset
musikantit aukaisevat. Heidän perässään menevät nuoret miehet,
joita kaksi "viitan kantajaa" seuraa; nuoret neitoset, joiden hiukset
ovat kukilla seppelöidyt ja nauhoilla koristettu hattu kädessään,
seuraavat heitä. Näiden jälessä tulee sulho papin ja isännän
seurassa; heidän takanaan taas naineet miehet, morsian, joka kantaa
ruusmariini-seppelettä, pitsistä vyötä ja ruususeppelettä, seuraavat,
nekin papin ja morsiusäidin keralla -- morsiamen oikea äiti ei ole
seurassa. Naineet vaimot ovat viimeisinä. Kirkossa juhlallisuuden alkaa
juhlallinen messu, sitte seuraa vihkiminen, uhrikäynti ja viimeiseksi
Juhanneksen-siunaus. Kirkosta mennään ruoalle; silloin pannaan "pöytä
koreaksi" 10-12 ruokalajilla; keskimmäinen laji on soppa. Ruoan
perästä, joka usein kestää 6 tuntia, sillä ruokalajien välillä
hypellään, kuullaan joku saarna ja lyhyt rukous pidetään. Sitte alkaa
uusi ruoka-aika. Nyt asetetaan voitaikinasta tehty käärme esille ja
onnelliseksi lopuksi maistetaan maljasta ja annetaan morsiusparille
rahapalkinto häiden kulunkien korvaukseksi.



Wieliczkan suolalaitokset.


Krakaun läheisyydessä on pieni kaupunki nimeltä Wieliczka (Vjälitshka).
Siinä ja sen ympärillä on tämä kiitetty suolalaitos. Työ siellä käy
miten muissakin kaivoksissa. Suola ensin rouhitaan suuriin lohkoihin ja
sitte hinataan ylös. Aina 13:lta vuosisadalta alkaen on tässä
kaivoksessa työskennelty, ja siis ääretön paljous suoloja nostettu,
eikä tuo jättiläisaarre sittenkään ole sanottavasti vähentynyt.
Kahdeksasta aukosta, joista 2 on kaupungissa ja 6 sen ulkopuolella,
päästään tähän maanalaiseen suolasäiliöön. Molemmat ensimmäiset ovat
työmiesten alas laskemista ja suolan ylös nostamista varten; toisista
aukoista taas kuletetaan enimmästi työmiesten tarpeita. Jos laskeumme
alas eräästä näistä, tulemme ensin pimeäsen, 600 jalkaa aukosta olevaan
paikkaan. Tästä muutamat käytävät johtavat eräille portaille, joissa on
325 osaksi puista, osaksi suolaista astinta. Kun nämä on menty,
tavataan taas useita käytäviä, jotka vievät viimein varsinaiseen
suolalaitokseen. Mutta kuinka meitä ihmetyttää tähän kummalliseen
asuntoon astuissamme! Me seisomme nyt uudessa maailmassa, jonka loisto
ja kiilto on suurempi, kuin vilkkainkaan mielikuvitus voisi ajatella.
Jos käännämme silmämme maahan päin, jossa seisomme, näemme avaran,
silmänkantamattoman ja väkirikkaan tasangon huoneineen ja katuineen,
joilla kuormavaunut vieri vieressä vierivät. Kaikkialla ihmisiä kihisee
tässä maanalaisessa valtakunnassa. Katsastammeko ylöspäin, niin näemme
korkean, suolakivipylväiden kannattaman holvin, jonka laki samoin on
suolakivestä, joka etäältä katsoen näyttää puhtaimmalta kristallilta.
Nuo yhteiset valkeat, joita kaikkialla pataa, heiasteteleivat
lukemattomista suolapylväistä niin ihmeellisiä kiiltoja, että ne
tekevät katsojaan yläilmoissa aavistamattoman vaikutuksen. Suolakivien
synnyttämät valon taitteet ja kajastukset tuottavat monin paikoin mitä
harvinaisimpia näön-häiriöitä. Joka puolella luulisi olevansa
rupiinikivi-, viheriäkivi-, ametisteri- ja sahviiri-(sinikivi-) kasojen
ympäröimänä; niin sanomattoman ihanata ovat ne sateenkaaren kaltaiset
väri-kajastukset. Tämä näyttelö tulee vieläkin ihmeellisemmäksi
sentähden, että värit vaihtuvat aina jokaisella askeleella jok'ainoassa
paikassa.

Holvin katon kannattamiseksi täytyy olla pylväitä määrätyssä
tiheydessä. Nämäkin pylväät ovat suolakivestä joko kohta kaivaissa
jätetyt tahi uudesta tehdyt. Molemmissa tapauksissa on niille annettu
soma muoto. Holvit myös ovat erimuotoisia ja kummallisesti kuvaeltuina;
mutta nämä ovat aina luonnon töitä. Erittäin kauniita ovat holvien
reunain suolalahkot. Ne riippuvat alaspäin kuin jääputkulat ja
kajasteleivat kaikilta sateenkaaren väreiltä. Jopa sielläkin, jossa
maata ei niin paljo tallata eikä ajeta, on se samallaisilla
kiteytymisillä peitetty. Siellä ja täällä nähdään majoja joko
yksinäisinä tahi ryhmissä. Niissä vuorimiehet perheineen asuvat. Näitä
maanalaisia asukkaita on noin 500, joista ainoastaan harvat ovat muun
maailman yhteydessä. Väitetäänpä monen elävän ja kuolevan niissä
lokeroissa, joissa syntyivät, eikä koskaan auringon valoa nähneen.
Ett'ei nämä ihmiset kasvaisi ja kuolisi tietämättä mitään totisesta
Jumalasta, on lapsille rakennettu kouluja ja täysikasvaneille kirkko,
suolakiveen selin hakattu. Alttari, saarnatuoli, seinät, holvit ovat
hakatut suolakiveen tahi siitä. Suolakaivoksen suuren tasangon lävitse
menee tie, jota pitkin suolakuormat viedään sille paikalle, josta ne
ylös nostetaan. Tie ei koskaan ole autio. Ajurit, jotka tallustelevat
kuormainsa sivuilla, ovat aina hyvällä tuulella. Kuletettavat tavarat
tarjoavat komean näköalan; ne kun kimaltelevat kuin kristallit ja
jalokivet. Täällä käytettäväin hevoisten luku nousee usein moneen
sataan, eikä yksikään niistä näe aurinkoa sen ko'ommin, kuin ne
kaivokseen laskettiin. Tavallisesti kaikkialla kimalteleva kirkas valo
huikaiseekin niiden silmät niin, että ne hyvin pian menettävät koko
näkönsä. Niitä kuitenkin voidaan käyttää yhtä hyvin, kuin näkevinäkin.
Kaivoksen ison osan lävitse juoksee pieni puro, jonka vesi ei ole
suolaista ja joka riittää ihmisten ja eläinten tarpeeksi, ja muutahan
ei tarvitakaan, sillä kylväminen ja niittäminen ei täällä tule
kysymykseenkään. Yläilmat saavat pellontuotteista heille huolen pitää.
Vuorimiesten työkaluina ovat taltat, vasarat ja kuokat. Näillä
kaivetaan lieriömäisiä suolamöhkäleitä, jotka sitte irroitetaan. Joskus
kaivetaan suurempiakin suolamöykkyjä, joiden vierähteleminen synnyttää
aika jyrinän -- niinkuin ukkosen jyminän. Suurimmat möykyt sitte
lohkotaan pienemmiksi -- paremman käsittelemisen vuoksi usein tynnörin
muotoisiksi. Maan pinnalle ne saatua, säretään ne vieläkin pienemmiksi
muruiksi, jotka vielä sitte sitä varten raketuissa myllyissä jauhetaan
hienoiksi. Kovimmista ja kauneimmista kappaleista tehdään kaikenlaisia
kauniita huone- ja leikkikaluja, jotka sitte myödään ympäri maailmaa.



Schweiz.


Schweiz kokonaisuudessaan on jylhä vuorimaa ja, vaikka se onkin
jotenkin kaukana etelässä, paljon lumen ja jään täyden melkein kylmä.
Pohjaisin, Saksan rajainen puoli, on kuitenkin lauhkeampi ja
tasaisempi. Ranskasta Schweiz'in eroittaa matalanlaiset Juravuoret.
Sitä vastaan Alpeilla, jotka Välimerestä alkaen menevät Piemontin,
Savoy'en, Schweiz'in ja Tyrolin lävitse Turkin maalle, on korkeita,
lumen peittämiä kukkuloita. Näillä kukkuloilla tavataan lumi jo 7,800
jalan korkeudella -- aivan kuuman kesän keskellä; talvella taas on koko
maa lumen peitossa. Tämä ainainen vuorilumi tekee usein kauheita
onnettomuuksia keväällä, kun lumi alkaa pehmitä ja sulaa. Sillä vaikka
pienikin möhkäle jyrkän vuoren kukkulalla lohahtaa vierymään, niin
kasvaa se ennen laaksoon kerkiämistään sanomattoman suureksi
lumivuoreksi, joka usein peittää kokonaisia kyliä asukkaineen
päivineen.

Näitä lumikokouksia sanotaan lumivyöryiksi. Vuorilla pysyvä,
monivuotinen lumi muuttuu aina korkeammaksi ja viimein litistymällä
jääksi, jota sanotaan "_Firn'iksi_". -- Useissa vuoriseuduissa
sanotaankin sentähden lumen ja jään peittoisia vuorenkukkuloita
_firne'iksi_. Lumi- ja firnejoukkioiden luoliin ja laaksoihin
pakkautuminen litistää jääosaset tiviimmin yhteen ja kun ne keväisin
vuorelta juokseva vesi kostuttaa ja alituinen kylmä jäädyttää,
muodostuu täten suuria jäätymiä. Omasta painostaan ja alituisesta
lisäytymisestä, pakkautuu nämä jäätymät yhä ylemmä ja niin vähitellen
kokonaisten vuorten välit ja rotkot täyttyvät jäällä ja siten syntyy
kokonaisia jäävuoria. Näitä sanotaan _gletscher'eiksi_ -- jäätiköiksi.

Schweiz'issä on 12-14,000 jalkaan korkeita vuoria, esim. Schreckhorn,
Jungfrau, Montrosa. Jos esim. ajattelemme kuinka harvoin joku
kirkontorni on edes 400 jalkaa korkea, niin voimme vähän kuvailla
näiden mahdottomain vuorten korkeutta. Niiden huiput katoavat pilviin,
ja jos jollakulla korkealla huipulla seisoo, voi usein kuulla ukkosen
ja nähdä salaman säihkyvän jalkainsa alla. Niin korkeita kuin ne
ovatkin, menee niiden ylitse kuitenkin joskus maanteitä. S:t
Gotthard'in ylitse esim. menee 6,430 jalan korkeudella maantie.
Simplon'in yli tehtiin Napoleonin käskystä tie, joka kulkee 264 sillan
ylitse ja monesti kallioihin kaivettujen syvennysten kautta. Nämä
vuoret leviävät ympäri Schweiz'iä ja vaikuttavat sen, ett'ei missään
ole isompia tasangoita. Niissä ovat myös lähteet monelle purolle ja
virralle, joista Rhein ja Rhone ovat merkillisimmät.

Schweiz on myös rikas isoista järvistä. Vuoret, joet ja järvet eivät
jätä paljo maata pelloksi, ja senpätähden Schweiz'iä ei luetakaan
hedelmällisten maiden joukkoon. Mutta siellä, missä voidaan kyntää ja
kaivaa, on maa jotenkin antavaa, ja viljelläänpä useissa paikoin
viiniäkin. Hyviä hedelmiäkään ei Schweiz puutu. Maa on erittäin rikas
hyvistä laitumista, sillä matalammat vuoret ja korkeidenkin rinteet
kasvavat meheviä ravintokasveja. Sentähden Schweiz'in naudat ovatkin
monen muun maan nautoja suuremmat. Virrat ja järvet antavat runsaasti
kaloja, metsät hyvänpäiväisesti riistaa. Korkeilla vuorilla nähdään
usein vuorivuohien kiipeilevän, ja niiden huipuilla tavataan kaksi
Euroopan suurinta ja voimallisinta petolintua "kultakotka" ja
"lammasgami", jotka vuorikauriita, jäneksiä ja karitsoita kaappaavat,
jopa joskus käyvät voimallisilla kynsillään lapsiinkin käsiksi ja
vievät ne lentäen tiehensä.

Schweiz on siis pienten asuttujen tasankojen, viljavien laaksojen,
ruohoisten laitumien, viheriäisten kunnasten, jylhäin kallioiden,
korkeiden vuorien ja jäätiköiden kirjava sekoitus. Vuorilla, joiden
huiput ikuinen lumi peittää, voidaan tavata kesällä usein kaikki vuoden
ajat: syksy, kesä, kevät ja talvi. Silloin kuin alemmilla seuduilla
syysleikkuu jo on tehty, niitetään ja kuivataan sitä ylempänä
parhaallaan; sitä ylempänä taas ensimmäiset niityn kukat vasta kukkivat
ja vuoren huipulla lumi pilviin kurottaa.

Schweiz'in jäävuoria ja jäälakeuksia käy moni matkustaja katsomassa;
mutta ihailemiset ovat usein suurien vaarojen yhteydessä, sillä usein
jäässä on syviä halenneita ja rotkoja, joita lumi peittää aivan
näkymättömiksi. Niihin ken sattuu putoamaan, hän auttamattomasti löytää
siellä hautaansa. Näin kävi viime vuosisadalla eräälle matkustajalle,
joka vasta 24 vuoden perästä löydettiin eräästä jäälokerosta. Hänen
ihonsa oli aivan rikkoutumatta ja ruumiinsa mätänemätön. Mitä mahtoi
tämä onneton kärsiä, ennenkuin kuolema hänen pelasti!

Schweizissä ei ole 850:nen neliöpeninkulman alalla enempää kuin
2,700,000 asukasta; mutta se on urhoollinen, uskollinen ja arvoisa
kansa. Muutamat puhuvat Saksaa, muutamat Ranskaa ja toiset vielä
Italian kieltä. Täällä monin paikoin on hyviä tehtaita ja
teollisuuspaikkoja. Schweiz'iläiset kutovat kauniita puuvilla-,
villa- ja silkkikankaita, nauhoja, verkaa ja aivinaista. Heidän
naisensa nypläilevät pitsejä. Hyvää paperia myös valmistetaan
Schweiz'issä. Kultaisia ja hopeaisia taskukelloja sekä muita
kultateoksia viedään sieltä -- enimmästi Geneven kaupungista -- moniin
maihin. Näillä ja etenkin sarvikarjalla, voilla ja juustolla käyvät
Schweiz'iläiset arvoisaa kauppaa, ja kun ne vuoristaan saavat rautaa,
vaskea, hopeata, marmoria ja monta muuta kivennäistä, niin saa
vuorissakin ihmisjoukko työtä ja kaupanteon aihetta.



Vuorivuohen pyynti.


Rauhallisempaa ja samalla arempaa eläintä, kuin vuorivuohi on, tuskin
löytyneekään. Sentähden luonto onkin sille lahjoittanut erinomaisen
tarkat aistit ja tavattoman voiman ja jänner-väen, niin että se voi
kiitää mahdottomain rotkojen ylitse. Vuorivuohi juoksee jyrkimpäin
kallioiden ylitse yhtä sukkelaan ja yhtä varmasti, kuin sen sukulaiset,
Aasian antiloopit, hietatasangoilla ja aroilla; ja semmoisilla
paikoilla, joissa ei niinkin suuren eläimen luulisi jalan sijaa saavan,
kiitää se tuulen nopeudella edelleen. Se juoksee milloin ylös vuorelle
milloin sieltä alas, ja käyttää notkeita etujalkojaan semmoisella
varovaisuudella, ett'ei se astu irtonaisille kiville eikä kallion
lohoille. Tasangolla vuorivuohen käynti on veteistä ja kömpelöä, sillä
sen koko ruuminrakennus on vuoriseutuja varten luotu. Ja sen
täydellisyys todellakin kasvaa asuttavansa korkeuden mukaan; niinkuin
melkein kaikilla eläinsuvuilla, yksinpä kaloillakin korkeimmilla
Alppiseuduilla on joku etevyytensä laaksojen sukulaisiinsa verraten.
Sentähden vuorivuohetkin jaetaan kahteen lajiin: "alppien vuorivuohet"
ja "metsän vuorivuohet". Edelliset elävät aina korkeimmilla ja
jylhimmillä kukkuloilla, eivätkä tule koskaan alas metsäseuduillle. Ne
ovat vähän pienempiä, mutta rohkeampia ja arempia, kuin metsäiset
sukulaisensa, joiden liha ei ole niin hyvää ja jotka talvisin menevät
alas metsiin, jopa aina laaksoihin saakka. Vuorivuohen sukkeluus ja
notkeus ei kuitenkaan tee sitä varomattomaksi; pikemmin se on
valppauden vertauskuva. Syödessään vilkuu se jokaisena silmänräpäyksenä
ympärilleen, vainuilee jokaiselle suunnalle, antaa pienimmässäkin
epäluulossa kirkuvan äänisen merkin, jonka jälkeen se heti, jos vaara
on todellinen, nuolena pakoon kiitää. Kaulansa eläin voi kurottaa, jos
se voi johonkin nojauda, niin pitkäksi, että se ulettuu aina 7:n jalan
korkeuteen. Mutta varovaisuutta se tarvitseekin; sillä niin maassa kuin
ilmassakin väijyy sitä lukuisat viholliset: täällä ilvekset, karhut ja
sudet; siellä kotkat ja rohkea lammasgami. Mutta sen vaarallisin
vihollinen kuitenkin on ihminen, joka alituisesti väijyy tätäkin
rauhallista ja hyödyllistä eläintä, vaikka näiden metsästys onkin mitä
vaarallisinta.

Vuorivuohen pyytäjällä täytyy olla terve pää, hyvä näkö ja varmat
jalat, voidakseen hypellä jyrkkäin kallioiden ja riippuvain
kielekkeiden rinteitä; kulkeissaan hirmuisten rotkoin rinteitä, ei hän
saa tietääkään mitä pyörrytys on. Hänen täytyy tottua käymään
jäävuorilla ja jäätiköillä, sekä kärsiä myrskyä, pyryä ja kylmyyttä.
Yösydännä, usein jo iltasella, jättää hän kotonsa varustettuna
pitkällä, lujalla, alapäästä raudoitetulla alppikepillä ja hyvällä,
pitkäkantoisella pyssyllään sekä ruudilla ja lyijyllä, ja vielä ennen
auringon nousua vakoo hän tarkalla silmällään korkeat vuoriseudut sekä
vaarin ottaa tuulen suunnasta, käyden aina sitä vastaan, ettei
vuorivuohi häntä saisi vainuunsa. Tuulen suuntaa tiedustellakseen pitää
hän hi'uskarvaa ilmassa. Jos hän nyt huomaa jonkun Vuorivuohen, odottaa
hän kallion tahi muun sopivan suojan takana, kunnes eläin vetäytyy
takaisin laitumeltaan ja että hän varmuudella voi päästä sen jälille.
Mutta kun vuorivuohi nousee sitä ylemmä mitä enemmän päivä kuluu, kokee
hän päästä, jos suinkin on mahdollista, eläimen yläpuolelle, jotta se
sitte noustessaan saapuisi pyssyn kantamalle. Niin pian kuin hän huomaa
vuorivuohen sarvet, ampuu hän. Mutta jos eläin -- päinvastoin
vuorikaurista -- on hyvin sitkeähenkinen, on hänen tarkoin tähtääminen,
että osaisi rintaan eli päähän ettei eläin sitte enää voisi piiloutua,
miten usein kyllä tapahtuu. Ainoastaan kolmella jalallakin voi tämä
eläin väijyjänsä jättää ja usein tavataan semmoisia, joiden katkaistut
jalat ovat itsestään terveiksi tulleet. Kun nyt vuorivuohi on
onnellisesti tapettu, on metsästäjällä uudet vaivat ja vaarat vielä
jälellä, ennenkuin hän on saaliinsa saanut kulettaville seuduille.
Sentähden jätetään ensinnäkin sen sisälmykset metsään; kaikki neljä
jalkaa sidotaan yhteen ja eläin sitte asetetaan pää alaspäin
metsästäjän hartioille. Näin tarakoittuna astuu hän alppikeppinsä
turvissa alaspäin. Hyiset tuulet, pyryt, paksut pilvet, myrskyt, alas
vieryileväiset kivet ja tiettömillä seuduilla tapaava yö tuottavat
vaaroja, joita vuorivuohen pyytäjä harvoin kauvan voi karttaa.
Kuitenkin tätä metsästystä harjoitetaan mitä suurimmalla innolla ja
rakkaudella, ja moni hengenvaarallisella putoamisella rikki runneltu
metsästäjä rientää, ennenkuin vielä on oikein parantunutkaan, uudestaan
vuorten kukkuloille uusien vaarojen varaksi. Ja minkä palkan saa näin
suuren vaivan nähnyt otuksen saaja? Harvoin enemmän, kuin kolme eli
neljä markkaa, joka riippuu otuksen suuruudesta. Vuorivuohen vuota on
etenkin arvoisa, sillä siitä tulee hyvää nahkaa. Liha on myös hyvää ja
makuisaa, nimittäin nuorilla eläimillä.



Hispanja ja Portugali.


Nämä molemmat kuningaskunnat täyttävät Pyreneitten niemimaan. Tämä
"Euroopan muoto" -- miten sitä maan pöyhkeät asukkaat sanovat -- on
Skandinavian niemimaata pienempi, mutta kaikkia muita Euroopan
niemimaita suurempi. Jylhät kululle mahdottomat Pyreneitten vuoret
eroittavat sen Ranskasta ja suojelevat sitä varmemmin kuin kivääri ja
kanuuna. Ranskan puolella vuoren kupeet kasvavat jylhiä havupuita ja
tiheätä viitaa; majat ja viljellyt vainiot todistavat siellä ihmisten
ahkeruudesta. Kuinka köyhät ja autiot sitävastaan ovat vuorten
etelärinteet! Kerjäläiset likaisine ryysyineen ovat melkein niiden
ainoat asukkaat.

Pyreneitten eteläpuolella leviää Ebron alanko. Tämä on suureksi osaksi
autiota ja hedelmätöntä, kasvaen melkein yksinomaisesti "suolataimia."
On kuitenkin muutamia hedelmällisiäkin seutuja, varsinkin Ebron
rannalla ja sen oikeanpuolisilla vesijätöillä, jotka kosteikon tavoin
rehentelevät kolkossa yksitoikkoisuudessa. Nämä ovat rikkaita öljy- ja
silkkiäispuista, etelän hedelmistä, viinistä, nisusta ja vihanneksista.

Ebron alangon toisella puolella kohoaa Hispanian iso ylätasanko. Tämä
on suurimmaksi osaksi vakavuuden ja synkeyden, vaan kuitenkin ylevyyden
kuva. Turhaan matkustaja etsii sieltä Italian kauniita laaksoja ja
puutarhoja, Saksan raittiilta tuoksuavaisia metsiä, Suomen siintäviä
järviä ja iloisia linnun lauluja. Äärettömät, aukeat, poltetut
tasangot, joissa haudan hiljaisuus vallitsee, leviää täällä matkustajan
eteen. Toisinaan taivaan ranta rajoittuu pilviin kohottautuvaan
vuoriseinään, ja vuoren huippua kiertelevät gamit ja kotkat. Niinkuin
tasangot muistuttavat Afrikan erämaista, niin vuoretkin puhuvat Norjan
kallioista, sillä aukeina ja paljaina ne pilviin kohoutuvat.
Toisinaan taas matkustaja saa kävellä hieta-aroilla, joissa
kalkkunat asuskelevat. Siellä kanervat kukkivat, ja ginstpensaat
tuulessa tuuditteleivat. Mutta turhaan näillä tasangoilla etsitään
viljavainioita, näiltä vuorten harjuilta viljeltyä maapatukkaa. Siellä
täällä kohdataan kuitenkin hedelmällisiäkin seutuja. Siellä viljellyt
vainiot leviävät, kultainen vilja aaltoilee vienon tuulosen
hengähdellessä; mehevät niityt viheriöitsevät vuorten juurilla, ja
niiden rinteet ovat kastanja- ja korkkitammilehdoilla kaunistetut;
ylempänä niillä kasvaa havumetsiä. Keväällä voi täällä nähdä suuret
nurmikot loistavia unikukkia (valmuja) täynnä, nuokkuen punaisine
kukkineen; mutta harvoin silmä keksii kylvömiehen; harvoin näkee se
iloisia työmiehiä, jotka muissa maissa työpaikat tekevät niin
vilkkaiksi. Täällä ei tapaa kyliä teiden vierillä miten väkirikkaissa
maissa, joissa matkustaja ei koskaan tunne itseänsä yksinäiseksi; sillä
mihin hän silmänsä kääntää, näkee hän ihmisasunnoita. Hispaniassa nämä
sitä vastaan ovat peninkulmain matkalla toisistaan, ja harvoin
yksityisetkään maatalot matkustajaa ilahuttavat. Meidän hupaisia ja
sieviä maataloja ja pieniä kaupunkeja ei Hispaniassa tunneta.
Hispanialaiset tavallisesti sijaitsevat kauniissa paikassa. Heidän
huoneensa ovat joko jonkun rotkon reunalle korkealle yhteen ryhmään
ahdatut, tahi kiertelevät ne pitkin vuoren rinnettä ylös. Vuoritie,
joka kulkee kylän lävitse aina vuoren huipulle saakka, näyttää kaukaa
katsoen jättiläiskäärmeelle, jonka pää on ruunattu jollakin vanhalla
linnalla, jonka muurit ovat murtuneet, vaan jonka piikit vielä
kurottavat korkeuteen. Linna näyttää suojelleen sitä punaiseksi
maalattua huonetta, joka on sen juurella. Nämä kylät tavallisesti ovat
isoja, sillä maalaiset asuvat mielellään yksissä, kun he pelkäävät
rosvojoukkoja, jotka tasangoilla kiertelevät. Sille, joka ensi kerran
matkustaa molempain Kastiliain lävitse, tuntuu näiden ylätasankojen
kolkkous ja suuri avaruus unennäöltä. Hän luulee itsensä yksinäiseksi
ja hyljätyksi tällä "maamerellä." Harvoin hän tapaa mitään elävää
olentoa. Poikkeuksena näkee hän kuitenkin siellä ja täällä jonkun
karjan, jolla ei ole omistajaa tahi jonkun paimenen, joka
lammasnahkaturkkiin käärittynä ja keihäs kädessä imelästi nukkuu ja
uneksii. Joskus voi myös tavata pitkän rivin hevosaaseja eli muuleja.
Ne kävelevät hitaasti kuin Arabian kamelit. Ensimmäisen niskalla istuu
ajaja hyvin huolimattomana. Hän on varustettu aina pitkällä tikarilla,
kiväärillä ja peloittavalla _trabuk'olla_ (s.o. hyvin pitkä pyssy);
sillä tässä kummallisessa maassa ei koskaan olla varmat josko
ryöväyksittä perille päästään. Pääkaupunki, Madrid, on kolkolla
_Ny-castilian_ kammoittavalla tasangolla. Sen synkempää ja
hedelmättömämpää seutua, kuin tämä on, ei voi kuvaillakaan; mutta se,
joka haluaa puitten varjoa, löytää sitä _Pardo'ssa_, jonka kastanja- ja
alituisesti vihannoitsevaiset tammimetsät tekevät virkistävän
vastakuvan erämaalle. Pardon likellä on "maailman kahdeksas ihme",
kuninkaallinen _El Escorial_-linna. -- Viimeisinä aikoina on kuitenkin
suuria parannuksia tehty ja Madrid on sanottavasti isonnettu ja
kaunistettu. "Puerta del sol", -- ennen säännötön paikka -- on muutettu
säännölliseksi, nelikulmaiseksi toriksi, jota muhkeat huoneukset
ympäröivät, ja on nyt Euroopan kauniimpia paikkoja. Kaikille
pääkaduille on rakennettu kauniita rakennuksia, ja esikaupungeita on
kaunistettu puutarhoilla, huviloilla y.m. Tämä suurenlainen edistyminen
on osaksi rautateiden ansio, mutta enemmän kuitenkin Isabellan
kaivannon tuottama; sillä se on kaupungin varustanut runsaalla,
puhtaalla ja raittiilla vedellä. Kaivannon, joka valmistui 1859 ja
maksoi 89,209,853 markkaa, tehtävä ei ainoastaan ole Madridin
juomaveden laittaminen, vaan myös sen ympäristön kasteleminen, ja se
onkin jo monen laitetun puutarhan ja käytävien kautta osottanut suuren
hyötynsä ja vaikutuksensa.

Jos menemme Uuden Kastilian etelärajan, Sierra Morenan ylitse, niin
tulemme Guadalqivirin laaksoon. Tämä on yleensä hedelmällistä, vaikka
sielläkin on suuria autioita aloja, sillä sadetta saadaan niukasti ja
asukkaita laiskuus lannistaa. Soitto ja tanssi, kas ne ovat heidän
töitään. Itse salakaupustelijallakin on kansakanteleensa vaarallisilla
matkoillaan mukanaan. Täällä ei ole ollenkaan talvea, ainoastaan kevät
ja kesä. Siellä, jossa maa saa kylliksi kosteutta, tuottaa maa
runsaasti viikunoita ja keltaomenoita, öljyä, palmuja ja viiniä,
pummulia, riisiä ja sokuria. Täällä seutua somistaa hyvin rakennetut,
hupaiset kylät ja somat puistojen piirittämät huvilat. Myös Sierra
Nevadan eteläpuolinen rannikko tarjoaa autioiden arojen ja viljeltyjen,
hyvin siunattujen seutujen kirjavaa vaihtelua.

Ahkerampaa viljelystä tavataan pieni-kunnaisissa Katalonian, Mursian,
Valensian ja Baskian maakunnissa. Keskellä mainituita maita, joissa
kalliot ja vuoret viljeltyjä tasangoita ympäröivät, elää yksinkertainen
ja työteliäs talonpoikaiskansa -- enimmäkseen vuokramiehinä. Pieni,
valaistu, olkikattoinen savimajansa on, öljy-, orangi- ja kranatipuiden
ympäröimänä, kätketty jättiläissuuren agavi-häkin taakse, jonne vievää
käytävääkin viiniköynnökset sulkevat. Kastelu-kaivannon haarailevaiset
osat vievät vettä vainioille. Riisi- ja maisipellot kantavat kaksi
satoa vuosittain, ja etelän hedelmät saavuttavat tavattoman suuruuden;
taatelipalmukin täällä hyvin menestyy. Näitä vainioita sanotaan
Hispanian puutarhaksi ja ne hyvin sen nimen ansaitsevatkin.

Hispanian ylätasangot kallistuvat länteenpäin. Portugali ei kuitenkaan
ole mikään alanko. Pohjassa ja etelässä on se hyvin vuorinen; muissa
osissa ylätasangot ja matalat vuoriselät vaihteleivat. Rantamailla
leviää siellä täällä epäterveellisiä lampeja. Maan pohjaisosa on
hedelmällinen. Mehevät ja hyvästi hoidetut puutarhat kaunistavat Douron
rantoja; muuten pellon viljelyksestä ei suurta huolta pidetä.
Pääkaupunki Lissabon on yksi etevimmistä ja viehättävimmistä
merikaupungeista. Se sijaitsee Teijon leveän suun varrella. Meren
puolelta kuin sinne mennään, nähdään suuren mastometsän takaa
sekasortoisten huoneiden paljous, joiden ylitse ääretön joukko torneja
ja kupevia kattoja korkeuteen kohottautuu. Kaupunki kiertäyy pitkin
rantarinnettä pyöröteaterin tavoin ja ulettuu virran rantoja ylöspäin
melkein kokonaisen peninkulman. Tätä taas kokonaisuudessaan
ympäröitsevät orangipuiden piirittämät maatalot, jotka orangipuiden
aina viheriöitseväin oksain välillä kiiluvat. Laiva pysähtyy suureen
satamaan, johon eivät mitkään tuulet sovi. Mikä kirjava ja mellastava
meteli kaduilla! Siellä on Neekereitä -- kirjavia ja valkoisia;
Englantilaisia kauppa-asiamiehiä, partaisia Juutalaisia, ilman
polttamia merimiehiä kaikista kansoista gallegos'ia,[28] vesisankoineen
ja häpeämättömiä kerjäläisiä. Käypäläiset pujotteleivat tulisilla
hevosilla kiitäväin tahi alakuloisilla aaseilla ajavain ratsastajain
välitse; kaksipyöräisiä vaunuja ramisee; lehmiä lypsetään huoneiden
edustoilla; muriaanipojat hevosaaseilla hedelmiä ajavat; pitkiä
saattojoukkoja ristineen ja lippuineen punaisten virkapukuisten pappien
johtamia, matelee verkalleen kihisevän joukon lävitse. Siististi
puettuja naisia näkee harvoin kaduilla eikä koskaan yksinään.
Palkongilta, jossa papukaijat ja apinat kiipeilevät eläväin kukkain ja
pensasten seassa, kuuluu pohjalaisen korvaan harvinainen mutta samalla
kauniisti kaikuva puhe. Suuri isännätön koirakarja juoksentelee ympäri
kaupunkia puhtauspoliisin virkaa pitäen. Kaupungin ylemmille kaduille
tavataan, nimittäin, iltamilla heittää kaikenlaiset jäännökset, roskat
ja pudut, joilla koirat sitte kilvan kiiruhtavat nälkäänsä
sammuttamaan.

Hispanialaiset ovat hyvin erilaisia eri maakunnissa. Muutamia kaikkien
yhtäläisyyksiä tahdomme tässä kuitenkin mainita. He ovat kohtuullisia
ja raittiita; heidän elämänsä tarpeet ovat helposti tyydytetyt: leipää,
muutama sipuli, vähän viiniä, ruskeata kangasta ja sikareja, siinä
kaikki mitä hän tarvitsee. Mukavuudesta he eivät paljoa huoli; lihaa ei
heidän mielestään ansaitse usein syödä, mutta nisuleipä se herkkua on;
päivällislepo on heille tullut elämän tarpeeksi. Heidän mielitoimenaan
ovat käyskentelyt, vierastelut, hypyt ja eläintaistelujen tarkastelut;
salakauppa, ryöstö ja sota ovat myös heidän huvitöitään. Raakuus ja
irstaisuus on Hispaniassa harvinaista. Kunniallinen arvollisuus ei
koskaan hylkää Hispanialaista, ei edes suurimmassa kurjuudessakaan. Hän
rakastaa lämpimästi isäinsä maata ja vanhoja tapojaan; mutta hän on
taitamaton, taikauskoinen, julma, kostonhimoinen, ylpeä ja jörömäinen
vieraille.

Portugalilainen on puhelias, liehakoitseva, turhanpäiväinen, komeileva
ja ylpeä. Aineelliset nautinnot, viha, mustasukkaisuus ja julmuus ovat
hänen, miten kaikkien etelämaalaisten silmiin pistävimmät omaisuutensa.
Hänelläkin on lämmin rakkaus isänmaahansa ja uskontoonsa. Urhoollisuus,
kestäväisyys, vieraanvaraisuus, kohtuullisuus ja raittius peittää hänen
monta virhettään. Yleisesti hän on alhaisella sivistyksen asteella:
useimmat Portugalilaiset eivät osaa lukea eikä kirjoittaa.

Meidän päivinämme on Pyreneitten niemelläkin alettu kansan
sivistämiseksi työskennellä, ja se aika ei liene kaukana, jolloin sen
ymmärtäväinen ja vilkas mielikuvitteinen kansa ottaa arvoisan sijan
Euroopan sivistyneiden kansain joukossa.



Italia.


Italian pitkä ja kapea niemimaa pistäytyy pitkälle Välimereen. Sen
pohjaisosassa, jyrkästi etelään loppuvain Alppien juurelle leviää
Lombardian alatasanko. Muutamia korotuksia lukuun ottamatta on se
melkein vaakasuora alatasanko, jonka koko pituuden halki Po, "Alppien
poika", juoksee. Tämän ynnä lukuisain sivujokien vesi uupuu
Adrianmereen. Koko alanko on runsaasta ja luonnollisesta
kastelemisesta, jonka lukuisat kaivannot maan suurelle osalle
toimittavat, yksi hedelmällisimmistä seuduista vaan kuitenkin
yksitoikkoinen. Ainoastaan Alppien juurta piirittäväiset järvet, joita
enimmästi kukkulat ja vuoret reunustavat tarjoavat kauniita näköaloja.
Maa on niin hedelmällistä, että niittyjä voidaan niittää 6 kertaa
vuodessa. Vehnä ja maisi menestyy hyvin; mutaisilla eli vetisillä
seuduilla viljellään riisiäkin. Maisi tavallisesti kylvetään
talvivehnän jälkeen sen sänkipellolle ja ehtii sittekin tuleutua. Maa
kuuluu rikkaille maanomistajille, jotka sen ovat jakaneet pieniin
maataloihin, joita he vuokraavat. Näiden rajat eroitetaan kasvavilla
jalavilla ja silkkiäispuilla, joiden ympäri viiniköynnökset latvasta
latvaan kiertelevät. Nämä antavat maalle harvan metsän näön. Hyvin
suojatut paikat kasvavat viikunoita ja mantelia; mutta sitruuni- ja
orangemetsää ei hevillä kasva erityisettä hoidotta.

Kummallinen on Adrianmeren rannikko Pon suussa. Po tuo, nimittäin,
aalloissaan joukon hiekkaa ja hietaa, jota sivuvirrat vuorilta tuovat.
Tämä hiekka kerrostuu päävirran seitsemän suuhaaran suihin, joten
niiden juovat aina vaan nousevat. Rannikolla on monta isompaa ja
pienempää, syvempää ja matalampaa lätäkköä ja järveä, joita sanotaan
lammikoiksi (laguner). Pieniä saaria pilkistelee niistä, pitkillä,
kapeilla maasärkillä ovat ne merestä eroitetut. Vesijättö muuttuu
kuitenkin enemmän ja enemmän mantereeksi, ja lammikot kuivavat.

Täällä on Venedig, rakennettu mantereesta peninkulman päässä oleville
saarille. Saarien välille kulkee kapeita kaivannoita. Suurin näistä
kulkee kaupungin halki s:n muotoisena. Venedigin 450:stä laiturista on
tämän ylitse menevä käytännöllisin. Ennen Venedig oli meren haltiatar;
nykyinen Venedig on vaan kuin varjo entisen loistosta.

Koko Italian halki aina eteläisimpään kärkeen Apenninit menevät. Niiden
pohjaisin osa yhdistyy Alppeihin ja kohoutuu Genuan lahden ympärille.
Niiden kallistus mereenpäin on jyrkkä. Kapealla rantueella, johon
pohjatuulet eivät sovi, vaan jota etelän aurinko paahtaa -- kuin
kasvihuonetta -- on etelän ilmasto. Laakerit, aprikot ja orangit
menestyvät täällä ulkoilmassa.

Apenninien eteläpuolella on täällä Ligurian pitkä ja kapea rantue, jota
etelässä rajoittaa meri; Apenninien ylitse vie rautatie Bochetta-solan
kautta Genuaan. Mereltä katsoen tarjoaa Genua Italian kauneimpia
näköaloja. Pyöröteaterin tavoin vuorelle ja vuoreen rakennettuna, on se
vakaasti varustettu merikaupunki, jonka kapeat kadut suikertelevat
seitsemän jopa yhdeksänkin kertaisten huoneusten ohitse. Vaikka
kaupungin moneen paikkaan aurinko ei koskaan voi (korkeiden rakennusten
tähden) paistaa, on se kuitenkin rikas loistavista palatseista.
Oikeudella Genua sentähden sanotaankin "la superba'ksi" (uljaaksi).

Apenninien lounaispuolella leviää Toskanan alanko. Se on helteinen ja
epäterveellinen. Harvoin täällä tavataan jotakaan maataloa.
Metsävuohet, piikkisiat, metsäsiat ja sudet mellastavat vaan
pensastoissa. Rannoilla kihisevät kalakaijat ja peltopyyt, ja lammet
täynnä vesilintuja, vesikanoja ja rantasipiä vilisevät. Kesyttömät
puhvelit jättävät ropaisen kylpynsä, kun ratsastavaiset paimenet heitä
häristelevät. Alankojen omistajat itse asuvat Apennineillä. Sieltä he
lakeuksille laskeuvat vaan kylvämään ja leikkaamaan. Nykyaikoina ovat
nämä alangot tehdyt ihanammiksi; mikä kuitenkaan ei onnistunut Rooman
ja Neapelin välisessä panttiiniläisessä lammissa.

Jylhiä, paljaita ja jyrkkiä ovat Apenninit itsissään. Ne antavat
rosvoille varmoja turvapaikkoja. Leveältä selältään lähettää vuori
selänneitä, joiden väliset laaksot ovat kauniita ja hedelmällisiä.
Länteen laskevan Tiberin varrella on Rooma, "ikuinen kaupunki" kuivalla
tasangolla. Vanhan ajan taideteokset, muistomerkit ja rakennukset ovat
sen kaunistuksina. Kaikkein kukkana on kuitenkin Pyhän Pietarinkirkko,
joka apostoli Pietarin hautaa suojelee.

Etelä-Italia on hyvin tulivuorinen. Afrikan läheisyyden tähden
tunnetaan täällä kyllä sirokko-(poltto-)tuuli. Matkustaja vaeltaa
lävitse sakeain lehtoin, joissa leveälehtinen viikunapuu, tumman
viheriä sitruunipuu, tulipuna-kukkainen granata, kaktus, aloee, korkea
afrikalainen palmu, myrtti ja öljypuu vaihtelee keskenään. Se on maa,
jossa sitruunit kukkivat ja orangit hehkuvat.

Täällä on ihana Neapeli välimeren kaaren muotoisen ja monen ylistämän
Neapel-lahden (Golfo di Napoli) rannalla. Tämä ihana tasanko, jota
Italialaiset sanovat "onnelliseksi" ja joka pistäytyy kaupungin
itäpuolelle aina vuoreen saakka, monen matkustajan matkan päämaalina.
Maa on enimmäkseen tulivuoren tuhkaa, jolla Neapelin läheinen Vesuvius
on tasangon peittänyt. Se on myös sanomattoman hedelmällinen.

Neapel (Napoli) on Italian suurin kaupunki, suurella, vilkkaalla
satamalla, jolla jatkoineen on L:n muoto. Taideteoksiin verraten ei
sitä kuitenkaan voida Roomaan, Firensiin (Florensiin) eli muihin
Italian kaupunkeihin verrata; arkkitehdillisessäkään suhteessa ei tällä
muuten hyvästi rakennetulla kaupungilla ole erinomaista näyttämistä.
Komeana kaupungin kaunistuksena on tuo putkisuora, ihanoilla
palatseilla reunustettu "Via Rooma", jota ennen sanottiin
Toledokaduksi; tämän varrella on Kansallis-Museo (Museo Nazional), jossa
on suuri kirjasto ja Pompejista ja Herkulanumista löydetyt
muinaismuistot. Neapel on sitä paitsi vilkkaan teollisuuden pesä ja
Italian käsityötehdasten ja kaupan pääpaikka. Tämän kaupungin entiset
n.s. latsaroonit, jotka ennen, ollen 80,000 "indiviidiä" (henkeä),
tekivät kokonaisen kansaluokan, ovat nyt kokonaan jo hävinneet. Italian
eteläpuolella, 3/4 peninkulman levyisen Messinan salmen takana, on
kolmion muotoinen, ylhäinen ja hedelmällinen Sicilian saari Palermo
nimisine pääkaupunkineen. Siciliassa sijaitsee tuo 10,000 jalkaa korkea
Etna; tämä mainio tulivuori lähettää usein kauhua ja hävitystä
ympärilleen.

Tästä vielä etelämpänä on Maltan saari, joka nyt kuuluu
Englantilaisille, jotka siihen ovat perustaneet lujasti varustetun
sataman Välimeri-laivastolleen. Saari oikeastaan on mädäntynyt
kalkkikivikallio, joka on tehty Siciliasta kuletetulla mullalla
hedelmälliseksi. Vilja, viini, pummuli ja orangit maksavat nyt siellä
runsaasti vaivannäön.



Venedig (Venezia).


Tumman viheriöistä aalloista kohoutuu lukematon joukko mastoja
lippuineen ja viireineen; venheitä kirjavine majoineen ja mustia
kontooleja kihisee laivamme ympärillä; kaikkialla torutaan ja
mellastetaan. Matkustajat tukkiivat laskutikkain portaille,
puna-takkiset kontoolilaiset[29] kiipeilevät vuoria myöten kiljuin ja
karjuin ja sadat erilaiset nimet toisiaan kai'uttavat. Viimeinkin
löydämme itsemme ja kalumme ahdinkoon sullottuna mustassa kontoolissa
ja pian sen jälkeen jossakin ravintolassa majoitettuna. Aivan kuin
vedestä nousevaisina seisovat tämän ihmeellisen kaupungin huoneet
edessämme aina dogen[30] palatsiin, jonka kellertävät muurit ja
lyijykatto kohoutuvat keisarillisen puiston puiden ylitse. Juuri
akkunaimme alla kuulemme me airojen kohinan ja kontoolilaisten karkeita
ääniä.

Kummallisilla tunteilla astuu matkustaja Venedigin kapeita katuja,
tarkastelee avonaisia palatseja ja loistavilla rakennuksilla sivuttua
Markuksen toria, josta palatsien välitse nähdään tumman siniselle
merelle. Voi tuota kansan kihinää! Ruskeita Illyrialaisia,
Dalmatialaisia puoli-itämaalaisissa puvuissa, jättiläismäisiä
merimiehiä punaisine takkineen, lukemattomia kaupitselijoita, jotka
korkealla äänellä tarjoilevat mitä erilaisimpia tavaroita: raakkuja,
syömäsimpukoita, granataomenia, meluunia, viikunia, rypäleitä ja muita
maan viehättäviä hedelmiä. Tuhansia ääniä kaikuu, kaikki ovat sekaisin
toinen toisensa tiellä, ja molemmin puolin kohoutuvat vanhat
ränsistyneet palatsit synkeinä muinaisuuden todisteina.

Nouskaamme Venedigin korkeimmalle kohdalle, Markuksen torniin.
Kierteinen käytävä, portaaton, pimeä, kammoittava ja likainen vie
meitä ylös. Voimalliset kellojen äänet mouruavat yläpuolellamme
jättiläissäveleillään niin, että koko rakennus tutisee. Haudasta
nousemiselle tuntui, kuin me pitkän kämpimisen perästä tulimme taas
auringon valoon. Allamme nyt on ympäriinsä palatseja ja kirkkoja,
huonerivejä ja pieniä, avonaisia palatseja, torneja, ahtaita
kaivannoita ja kapeita katuja, monta saarta huoneineen ja kirkkoineen.
Kaikkialla kajastelee lumivalkeat purjeet, höyrylaivat tulla
pohottavat, höyryjuna nyt juuri kiitää Lannossiltaa, joka tämän uivan
kaupungin mantereesen yhdistää. Tuolta kaukaa kuumottaa lumiset Alpit
kuin sumupilvet.

Ilta hämärtää. Kuinka kaunis Venedigin yö on! Tuolla vanhat palatsit
seisovat ja valavat varjojaan kuun kirkkaassa valossa, joka torit ja
kaivannot kajastaa. Tornit ja kuvut ihmeellisesti kimaltelevat, katot
kauniisti kajastavat kuun niihin kuumottaissa. Koko akknnarivit
hopealta hohtavat, juuri kuin niiden takana loistavia juhlia
vietettäisi -- semmoisia kuin Venedigin loistoaikana. Markuksen torilla
odottaa meitä valot, musiikki ja kirjava ihmisvilinä. Kahviloista
kajastelee kirkkaat valot; niiden edustalla, pienten pöytäin ympärillä
istuu kotomaalaisia ja vieraita kaikista säädyistä; kaupustelijat
kiertelevät ympäriinsä rihkamiaan tarjoellen; Itävaltalainen
musiikki[31] valelee koko paikan hurmouttavilla säveleillä; paussien
välillä kuullaan kierteleväin musikanttien kitarrien eli harppujen
yksinkertaisia säveliä, ja puheessa havaitaan mitä erilaisimpia kieliä.

Toinen päivä oli sunnuntai; kellot soivat taukoamatta. Markuksen kirkon
avatuista porteista tulvasi kirjava joukko rukouskirjat ja rukousnauhat
mukanaan. Esikartanon hämärissä holvikäytävissä istuu partaisia
kerjäläisiä ja talonpoikaisnaisia omituisissa kauneissa puvuissa.
Astukaamme tuohon salaiseen ja kunnioitettavaan temppeliin, joka
ihmetyttää meitä vakavalla loistollaan, korkealla kupulaellaan ja
kalleilla kultapohjaisilla maalauksillaan. Laattia on ladoittu
marmorilevyillä kuvikkaaksi. Alttarin valo ei kokonaan hämäryyttä
poista; kummalliset kuvat ja veistotyöt ovat vanhuuden mustuttamat.
Kokonaisuudessaan kirkko näyttää holvihaudalta ja muistuttaa niistä
kallioluolista, joissa ensimmäiset kristityt jumalanpalveluksensa
pitivät.

Tästä me menimme dogen palatsiin. Kaikki mitä täällä näimme, tyhjät
marmoriportaat, hiljaiset salit, korkeat holvit ja saariakkunat,
suurenlaatuiset seinä- ja kattomaalaukset -- kaikki muistutti vielä
samasta hiljaisesta vakavuudesta, joka muinaisaikoina näissä huoneissa
vallitsi. Näistä kerrassaan loistavista saleista menimme me
lyijykatonrajassa oleviin mataloihin vankihuoneisin ja alas pimeitä ja
kosteita portaita myöten aina niihin elävien hautoihin, joissa
entisaikoina tuhannet onnettomat vangit mustien muurien välissä
jääkylmillä vuoteilla viimeisen kerran hengähtivät.

Me kiertelimme kerran pilvisenä päivänä Venedigin ahtaita ja lukuisia
katuja. Kuinka toisenlaista, kuin illalla Markuksen torilla! Akkunain
edessä riippui repaleisia pesuvaatteita; ei missään näe kukkia eikä
akkuuaverhoja. Kapeat solukat olivat puhdistamattomat; likaa ja romua
oli kaikkialla; kalpeita, laihoja ja resuisia lapsia leikki siellä
sekasorrossa. Yhtä vaaleita ja laihoja ovat myös ne ihmiset, jotka
näissä kosteissa ja pimeissä asunnoissa asuvat. Pieniä siltoja kolkosti
kaarteilee kapeiden kaivannoiden ylitse, joista pahoja höyryjä
kohoilee, ja jossa likaisia kontoolia uiskentelee olkien ja jäännösten
ympäröiminä. Työpajat ja puoditkin näyttävät hyljätyiltä. Raha
liikkeestä ja virkeys kaupasta on kadonnut. Ihanaa on käväistä
Venedigissä, mutta ikävää siellä asuminen.



Rooma (Rom).


Rooma, ikuinen kaupunki ja vuoden 1871 jälkeen taas koko Italian
pääkaupunki, on monella kukkulalla, joista Aventino, Palatino,
Kapitoliino, Selio, Esquillino, Viminale ja Kvirinale ovat ne seitsemän
historiallista kunnasta, joiden mukaan Roomaa usein kutsutaankin
"seitsemän kukkulan kaupungiksi." Nykyään se jo leviää kauneilla
käytävillä ja verrattomilla penkereillä koristetun Mont Pinsionkin
ylitse, josta on mitä ihanin näköala kaupungin ylitse. S:n muotoisesti
kaupungin lävitse juoksevan Tiberin toisella puolella huoneet peittävät
myös Monte Janikolon (Mons Janiculus) ja Monte Vatikanon. Nykyinen
Rooma on täynnä sinne tänne suikertelevia kapeita katuja, joista
huolimatta kuuluisa Korso kuitenkin ojennaite putkisuorana kaupungin
pohjaisosasta Piatsan Popolosta aina Piatsa Veneziaan kaupungin
keskuksessa.

Kapitolista näemme me alas muinaiseen Forumiin eli oikeuspaikkaan,
josta alituisella kaivamisella aina vaan saadaan selvempi käsitys.
Siellä me näemme Septimii Severin riemukaaren (portin) ja
etempänä Tiituksen kaaren samalla, kuin kuulemme kaiun hyminän
Palatiniläiskunnaalta, jonka alapuolella Flavianilaisen pyöröteaterin
(Coliseo) ääretön rakennus Forumin takaa kohoaa. Tosin kyllä kaupungin
muissakin seuduissa on kaupungin jaloja muinaisjäännöksiä, joista
nykyjään muodostettu Panteo on kaunein; mutta ei missään ne vaikuta
niin valtavaisesti, kuin täällä vanhassa Roomassa, jossa ainoastaan
yksityiset huvilat, kirkot eli vanhat luostarit muistuttavat uudemmasta
ajasta.

Tämä vanha Rooma pistäytyy eteläpuolelle muotikaupunkia, joka
parhaallaan on suuren levityspuuhan alaisena, ja monta puistoa ja
viinimäkeä saa siellä antaa asemansa rakennuksille. Viisi siltaa
yhdistää nämä molemmin puolin Tiberiä olevat kaupungin osat toisiinsa.
Uudempi kaupungin osa nimitetään Trastevere'ksi ja sen asukkaat, jotka
kuuluvat alhaisempaan yhteiskuntaan, ovat kopeita siitä, että puhtain
Roomalaisveri virtaa heidän suonissaan. Maalarit ja muut taiteilijat
kiittävät Trastevereläisten, etenkin vaimojen, klassillista kauneutta.
Pitkä, suora katu yhdistää Trasteveren Sitta Leoninaan, jonka
viimeisessä päässä Pyhän Pietarin-kirkko likisine Vatikani-palatsineen
korkeuteen kohoutuu. Pietarin-paikasta vie vielä suora katu San Angelon
linnaan, keisari Hadrianin hautarakennukseen.

Museot ja katselemista kannattavaiset paikat ovat moninaiset; paitsi
muinaisia raunioita, on joukko suojia täynnä italialaisia maalaus- ja
kuvanveistotuotteita. Jotakin erinomaista tarjoavat Rooman kirkot ja
kappelit kaikissa suhteissa, sillä niissä on jälkiä kristillisyyden
kaikilta ajoilta. Siitä kirkollisesta loistosta, mikä Rooman ennen
mainioitti, ei ole aikain muuttelevaisuudelta paljoa meidän päiviin
säästynyt. Rooma on tullut suuren valtakunnan pääkaupungiksi ja siis
hallituksen ja kaikkien keskusvirastojen pääpaikaksi. Täällä on myös
yliopisto ja monta tieteellistä opistoa. Viime aikoina kaupunki on
pukeutunut jokapäiväiseen pukuun ja päivittäin yhä muuttuu se muiden
isojen kaupunkien kaltaiseksi. Tämä voimallinen lumotar on
tenhovoimansa jo menettänyt, ja sentähden vieras murheella muistaa,
että aika voi tulla, jona Roomassa tuskin mikään muistuttaa, ettei maan
päällä ole sitä paikkaa, joka Roomalle vertoja vetäisi historiallisissa
muistoissa, ja jota me kunnioituksella kutsumme "ikuiseksi
kaupungiksi".



Karnevali.[32]


Kukas ei olisi kuullut puhuttavan karnevalista, s.o. niistä
juhlallisuuksista, joilla Italialaiset huvitteleivat ankaran paaston
edellä. Roomassa karnevaliin osaa ottavaiset kokoutuvat Korson pitkälle
ja muhkeiden rakennusten rajoittamalle kadulle. Ulosripustetuilla
tapeeteilla, ripistettyillä kukilla ja kiinnitetyillä kankailla, miten
Italiassa kaikissa juhlissa on tapana, katu kaunistetaan äärettömän
suureksi saliksi. Molemmille sivuille raketaan isoja parveja eli
lehtereitä, tapeeteilla kaunistetuita ja lavitsoilla varustettuja. Heti
kuin kellot ovat juhlan avauksen ilmoittaneet, täyttyvät kadut
naamioilla: naisten pukuisilla miehillä, miesten pukuisilla nuorilla
neitosilla ja vanhoilla vaimoilla. Enimmästi kuitenkin tavataan
joukossa n.s. Pulsinelli- (pultsinella-) naamijoita, jotka, paitoihin
puettuina valkoinen huivi päässään ja kaulassaan ja pienet harjat
käsissään, kaikenlaisten ivallisten kujeiden kihinässä kokevat
harjailla toisistaan pois pölyä ja pilkkuja. Naamijoilla, luontevasti
kuin puutarhurit pu'ettuina, on käsissään kummalliset hohtimet, joita
voi lyhentää ja sitte mielensä mukaan yht'äkkiä pitentää hyvin
pitkäksi. Se näyttää hyvin hupaiselta kun he näillä pihdeillään
sieppailevat aina kolmannen kerran akkunoista kukkaisvihkoja.
Hupaista (heille) on myös kerjäläisnaamioina sauva yhdessä ja hattu
toisessa kädessään kumarrellen kuleskella apua, pähkinöitä y.m.
anoen. Kauneimpia kuitenkin ovat ne naamiot, jotka kuvailevat
talonpoikaistyttöjä, kalastajia, kreikkalaisia j.n.e. Tuolla joukossa
näkee jonkun kahdella naamalla, eikä suinkaan voi sanoa kumpiko hänellä
on etu- tahi takapuoli. Näiden kujeillessa kulkee kaksi yhtäjatkoista
vaunuriviä, toinen ylös-, toinen alaspäin, pitkin katua. Koko katu on
kihinään asti täynnä riemuitsevaisia katselijoita, hillitsemättömiä
naamijoita ja täyteen tukituita vaunuja.

Naamijoiden keskinäinen pieni sota on hyvin omituinen. Ne ottavat
mukaansa makeisia, pieniä, kaikenmuotoisia kipsipalasia, ja niillä
nakkelevat toisiaan. Kukaan ei ole varma semmoisetta raesateetta
pääsemisestään. Vaimoilla on pienet kullatut ja hopioidut kopat täynnä
semmoisia kipsipalasia, ja jos makeissota heille tulee kovin tukalaksi,
löytävät he seuraajissaan turvansa. Mustapukuisille ihmisille tämä sota
kuitenkin on pahin; sillä kipsipalaset maalaavat heidät aivan
kirjaviksi. Usein Pulsinellien avonaiset vaunut, joista he ovat
ruvenneet palkkongeilta ja akkunoista katsojia kipsittämään, ovat
ahdinkoon saarretut. Yht'äkkiä alkaa ristituli kaikkialta vaunuja
ahdistaa ja ennenkuin ne viimeinkin yleisen naurun kaikuessa tästä
suoriutuvat, ovat ne kuulista lumen valkeiksi tahrautuneet.

Iltasella pamahtaa laukaus kadun kummastakin päästä; se on kilpa-ajon
avaus, ja sitä varten on kadun keskus raivattava. Nyt alkaa peloittava
tungos. Se on viehättävä vilahdus, kun kissankullalla koristellut
hevoset esille astuvat. Ne päristelevät, hypähtelevät pystyyn
taluttajainsa rinnoilla radalle tullessaan; katsojain riemuhuudot
tervehtävät niitä ensin. Sitte ne asetetaan kiinteälle vedetyn nuoran
taakse. Merkki annetaan, nuora putoaa ja hevoset satuloitta ja
ratsastajitta syöksevät edelleen. Niinkuin myrskytuuli ne kiitävät
eteenpäin, ja joka ensin Korson päähän pääsee, sitä ylistetään
voittajana.

Kolmannen kerran kanuunat jyrisevät, ja silloin kukin kotiinsa
kiiruhtaa. Yht'äkkiä katoaa kaikki järjestys, ja onnellinen se, joka
vahingoittamattomana tästä sekamelskasta selviää. Näin monituisilla
vaihteluksilla höystettynä vietetään koko karnevaliaikaa; mutta
kaikkein iloisimmillaan kansa on laskiaistiistaina.



Etna.


Ihanan Sisilian itäisellä rannalla, Messinan kaupungin lounaispuolella
kohoutuu Etnan tulivuori pilvihin. Kun tullaan vuoren viljeltyjen
seutujen viimeisille rajoille, joissa viiniköynnökset, öljypuut ja
orangit kaikessa loistossaan hedelmöivät, vie kiermuilevainen tie
synkän, mustan hieta- ja laavamusun kautta ylöspäin kolkolle seudulle,
jonka näkö vavistuttaa. Tätä kauhistusta vielä lisää vuoren alituinen
ukkosen tapainen jyrinä. Tätä ylempänä ei enää mitään kasvullisuutta
ole, ja noin neljännes tunnin aikaa saamme astua ylöspäin syvässä
laavahiedassa. Sitte alkaa lumiraja, jossa alituisesti mustat
laavapystyt lumesta ja jäästä kohoutuvat. Vuori muuttuu jyrkemmäksi
ja jyrkemmäksi, niin että hevosaasi tuskin voi kiivetä ylös. Me
pääsimme vuorelle juuri päivän koittoon, auringon nousua ihailemaan.
Viimein se näyttikin kasvonsa ja valaisi ympäristön, joka kuvasti jos
jonkinlaiselta.

Taas meidän täytyi laahata lumessa ja kiipeillä jää- ja laavakasojen
ylitse, ennenkuin me pääsimme Etnan jättiläisaukolle. Keilin kaltaisena
kohoutuu tämä jättiläispiippu yli 1,000:n jalan korkeuteen. Se on
kokonaan kuonasta ja tuhasta sekä monin paikoin aivan tulikuuma ja
täynnä halenneita, joista savua ja tulikivihöyryä tupruilee. Voi kuinka
me, monen vaivan kautta vuorelle päästyämme, hämmästyimme, nähdessämme
tämän kammoittavaisen aukon! Sanomaton savupatsas, niinkuin kattojen
savupiippujen yhteinen, kohosi sieltä ja viemistävä -- milloin ukkosen
kaltainen milloin tykkien pamauksia pahempi, möyhe kuului aukon
hirmuisesta syvyydestä. Tämän suppilon tapaisen, soikean luolan suun
ympäri olisi ollut varmaan koko tunnin matka. Maa oli tasainen ja
jotenkin tivis, vaikka se olikin paljasta tuhkaa. Aukon keskellä oli
kaksi kuonasta ja tuhasta muodostunutta kasaa, jotka meitä estivät
näkemästä syvyyden pimeään pohjaan. Näiden kasojen halenneista syöksyi
tavan takaa paksuja savupilviä suhisevalla ja vinkuvalla äänellä. Koko
aukko oli sitäpaitsi täynnä väkeviä tulikivihöyryjä, joita maasta
höyryeli. Meistä ei kukaan uskaltanut mennä aukon sisään, jossa moni jo
on kuolemansa löytänyt.

Sitte kuin kauvan aikaa olimme tätä verratonta aukkoa ihmetellen
katselleet, kääntyi meidän huomiomme myös etäisempiinkin esineisin.
Näytti siltä, kuin koko maailman ihanuudet olisivat nyt jalkaimme alle
levitetyt. Me näimme suuren osan merta, koko Kalaprian niemimaan,
Malta-saaren ja melkein allamme myhäili kolmikulmainen Sicilia
vuorineen, laaksoineen, virtoineen, kaupunkeineen ja kylineen.
Yht'äkkiä, meidän näköaloja ihaillessa, vavahti koko huippu ja tutisi
niin, että luulimme sen joka silmänräpäyksessä syvyyteen syöksyvän.
Rätisevä jyrinä, kovimman ukkosen kaltainen, kuului, ja syvyydestä
nousi sakeita, mustia ja kellertäviä höyrypilviä, jotka aukon reunain
ylitse kumpuilivat. Näiden välissä taas pyryili vaaleampia ja harvempia
savuvyöryjä, joista salamat siniselle taivaalle sinkoilivat. Puolen
minuutin kuluttua oli vuori taas rauhallisena ja meidän kauhistuksemme
sivuitse. -- Etnalla tunnetaan olleen 70-80 syöksyntää. Viimeinen oli
v. 1852. Jokaista syöksyntää ennustaa suuremmat savupilvet ja
voimallisemmat järistykset.

Silloin maa jostakin kohden, usein "keilistä" kaukana, yht'äkkiä
avautuu; tuli-, kivi- ja tuhkavirrat raivoisina syökseivät repeämästä.
Nämä kokoutuvat taas uudeksi vuoreksi, joka jonkun päivän ajan vielä
nakkelee ilmaan hehkuvia aine-möhkäleitä. Viimein kuitenkin tulivuori
näyttää rauvenneen, mutta tämäpä onkin vasta kaikkein peloittavin hetki
koko seudulle. Sillä kun nämä palavaiset aineet eivät enää jaksa
syöksyä uunistaan ulos suun kautta, puhkaisevat ne tiensä vuoren
juurelta, josta punainen tulivirta silloin alkaa alas virtailla. Voi
silloin seutuja, voi kaupunkeja ja kyliä, jotka sen tielle sattuvat! Ei
mikään voi estää sitä, ei mikään voima riitä sen seisottamiseen.

Laavavirta jättää jälkeensä mitä hirmuisimpia jälkiä. Hyytynyt laava
osoittaa laavavirtain kuurnia, joista muutamat ovat enempää kuin
peninkulmaa leveitä ja 300 jalkaa korkeita. Jos näitä vanhoja virtain
juovia katsellaan joltakin korkealta paikalta, näyttävät ne jäätyneiltä
kirjoitusmustevirroilta; jos niitä likeltä katsoo, ovat ne kuin korkeat
murtuneet muurit, ja jos niillä kävelee, näyttävät ne rösäisiltä
mustilta kallioilta. Mutta aika viimein nämä kalliot pehmittää ja
saattaa ne mahtaviksi viljelyspaikoiksi. Näinpä ne joutuvatkin ihmisten
työpaikoiksi, joihin puita istutetaan, peltoja laitetaan, puutarhoja
perustetaan ja asunnoita asutaan. Ja eipä löydykään mitään
hedelmällisempää maanlaatua kuin tämä on. Senpätähden muhkeat vainiot
aaltoilevatkin aivan tämän uhkaavan vuoren juurella. Kauniit maisemat
ja maatalot kiiluvat täällä puoleksi öljypuiden tumman vihertöillä
oksilla tahi orangipuilla peitettyinä ja niiden ihanoilla kukilla ja
hedelmillä kaunistettuina. Palsamihöyryt täyttävät ilman tässä kuona-,
laava- ja tuhkamaassa, jossa asuu voimallinen ja tyytyväinen kansa.
Kaiken tämän ylitse kohoutuu savuavan Etnan huippu, ja ympäristöllä
nähdään vieläkin mustia ja paljaita laavavyöryjä.



Herkulanum ja Pompeji.


Sen ihanan meren lahden rannalla, joka Neapelin kaupungista nimensä
sai, kukoisti kristillisen aikamme alkuaikoina kolme kaupunkia:
Herkulanum, Pompeji ja Stabiae. Ne olivat tulivuori Vesuvion rinteellä;
se Elokuun 24 päivänä v. 79 e.Kr. syöksynnällänsä peitti nämä kaikki
kolme kaupunkia. Korkeita tulipylväitä nousi vuoren kidasta; hohkokivi
ja kauhistava tuhkasade peitti koko seudun, ja leveitä laavavirtoja
syöksyi vuoren aukoista. Nämä kolme kaupunkia ja niiden asukkaat, jotka
eivät kerinneet paeta, hautautuivat tuhkaan ja laavaan. Likemmä
2,000:na vuotena ei kukaan varmuudella voinut sanoa paikkaa, jossa nämä
olivat olleet. Uusia kaupunkeja ja kyliä aikain vaiheissa vaan
valmistui Neapelin lahden rannalle ja niiden joukossa myös Portisi ja
Resina. Edellisessä kylässä kaivettiin vuonna 1711 eräs kaivo. Paksu
laavakerros kun oli lävitse kaivettu, tultiin erääsen muuriin, jossa
pian huomattiin olevan Herkulanumin teaateri, ja niin oli kaupungin
tila löydetty. Pitkitetyistä kaivamisista huomattiin, että osa Portisiä
ja Resinaa oli aivan tämän haudatun kaupungin päällä, ja senpätähden
vaan varovaisesti tohdittiin maanalaisia kaivamisia jatkaa. Vuonna 1748
keksi eräs maamies työskennellessään myös Pompejin ison teaterin. Sen
jälkeen jatkettiin kaivamisia innolla, ja nyt on tämän niin kauvan
kadonneena olleen kaupungin melkein neljännes kaivettu päivän valoon.
Täällä siis maasta kasvaa tuntematon kaupunki samalla, kuin
Herkulanumissa tulisoihtu kädessä täytyy kävellä maanalaisessa
kaupungissa.

Mutta jos nyt ajattelemme, että tulivuoren syöksyntä, joka nämä
kaupungit hautasi, tapahtui niin äkkiä ja pikaisesti, että asukasten
suuri osa ei voinut henkeänsä hävityksestä pelastaa, niinkuin monet
kaivetut luurangot osoittavat, niin helposti huomataan, että vielä
tänäänkin löydetään sieltä melkein kaikki samassa kunnossa, kuin ennen
sen hukkumista. Tästä taas voimme nähdä mitenkä Roomalaiset pari
tuhatta vuotta tätä ennen kaupunkinsa rakensivat, miten asunnot olivat
sisustetut, mitä huonekaluja käytettiin ja mitä tapoja ja kuosia
silloin suosittiin. Suuri osa esineitä on vielä niin säilyneinä, että
voisi niitä luulla nykyjään valmistetuiksi. Maalaukset seinillä ovat
niin kirkasvärisiä, että voisi pitää niitä nykyajan tuotteina.
Muureilla voi vielä lukea mitä näytelmiä sinä aikana annettiin
teaterissa. Suuresta kiviastiasta ei viini vieläkään ole kuivunut;
leipä, joka on 2,000 vuotta sitte leivottuna, on vielä leipä-aitoissa
pilautumatta; luurankoin kyhmyiset kädet pitävät vielä niitä aarteita,
joita koettivat silloin pelastaa, ja yksin kirjastokin -- monilla
sadoilla käsikirjoituksilla, joita vielä voidaan lukea, on löydetty.

Neapelin kuningas on koonnut suuren joukon esineitä näistä kaivetuista
kaupungeista. Monta salia on niillä täytetty. Yksi sisältää ainoastaan
naisten vaatteita, toiset maalauksia, veistokuvia, rahoja, huonekaluja
y.m. Monta vuotta vielä tarvitaan kaivaa, ennenkuin Pompeji saadaan
päivän valoon ja ennenkuin maanalainen Herkulanum on täydellisesti
tutkittu.



Neapelin katuelämä.


Kirjavampaa kuvaa ei voi ajatella, kuin katumeteli etelästä pohjaan
kulkevalla pitkällä Via Roomalla (Toledokadulla) Neapelin valtasuonella
on. Kaksi, harvoin katkaistua, riviä ajokaluja ja vuokravaunuja menee
edes ja takaisin, ja joiden välillä monia yhteisvaunuja ja ratsastajia
myös nähdään; tuhansia käypäläisiä, suuri joukko hevosia, hevosaaseja
ja aaseja tunkeutuu oikealle ja vasemmalle ja vievät kaupunkiin
hedelmiä ja vihanneksia sekä likaisuuksia sieltä. Nämä kaikki eivät
suinkaan tähän mahtuisikaan, jollei katu olisi niin kovasti leveä.
Sillä ei ainoastaan ne, jotka kulkevat kahvihuoneissa -- ja niidenkin
luku Italiassa on lukematon -- vaan myöskin kaikenmoiset käsityöläiset:
puusepät, suutarit, lukkosepät, satulamaakarit, läkkisepät
työskentelevät päiväkaudet ei huoneissaan, vaan niiden edustoilla
kadulla, jollei puolipäivän auringon polte, sade eli tramontana
(pohjatuuli) ole heitä sisälle ajanut. Rihkamakatujen -- joiden luku
nousee lekioonaan -- kaupustelijoilla ja rahan vaihettajilla on
pöytänsä kaduilla. Niillä, joiden päätyönään on makaruunien[33]
valmistaminen; friggitorit, jotka kananpoikia ja lihaa öljyssä
paistavat; kahvihuoneiden palvelijat, jotka kahvia paahtavat; kansa,
joka paistaa eli paahtaa kastanjia, piniein[34] sydämiä ja maisia,
pitää tuliastiansa ja läkkiuuninsa samoin vaan kadulla, ja nuo monet
jääveden myymäpaikat j.m.s. ottavat myös ison tilan. Kaikilla kuitenkin
on ostajansa, jotka syövät ja juovat, töllistelevät ja puhelevat.

Tavallisesti tunkeutuu se, jolla on jotakin myömistä, niin kauvas
kadulle kuin vaan sopii, että mahdollisimman moni käypäläistä hänen
likitsensä tulisi kulkemaan. Lasikauppias laittaa tusinan
pahanpäiväisiä lasiaan melkein, kuten voi sanoa, ohitse kulkevaisten
jalkain väliin ja työntää aivan rauhallisena punaisen paperin niiden
alle, että lasit kauniimmilta näyttäisivät. Jos niistä joku säretään,
päästää hän peloittavan melun ja vaatii siitä moninkertaisen maksun.
Kalakauppijas, joka kuivia kaloja kärryillä kulettelee, viipyy
neljänneksen sekä ylös- että alaspäin rientäväin tiheimmässä parvessa,
ja nauraisi jokaiselle, joka kokisi häntä seisauttaa vapaalle paikalle.
Näin olisi sadoissa muissa samanlaisissa suhteissa.

Tähän lisäksi tulee maakansaa, latsaroonia,[35] kerjäläisiä, jotka joko
levätäkseen ja katsoakseen tahi odottaakseen ansion ja lahjan aikaa,
makaavat kadulla poikkipäin, päät seinuksille päin, niin että joskus
täytyy niiden ylitse hyppiä. Näille on kadun kivetty niin totuttu
lepopaikka, että suurimmassa melskeessäkin he rauhallisina vaan
nukkuvat.

Joskus pistää jonkun upsierin päähän marssittaa sotamiehiään aivan
kadun leveydellä katuja pitkin. Sitä ei pitäne älykkäästi tehtynä,
mutta niin kuitenkin tapahtuu. Jos silloin vaunut ja käypäläiset eivät
muuta oikeissa ajoissa sivukaduille, niin käy hullusti; kirouksia
miesten suusta ja neitsyt Marian avuksihuutoa naisten puolelta kaikuu
kaikkialta.

Neapeli näyttää tavalliseen Pohjolan protestanttiseen kaupunkiin
verraten vainion viereiseltä kukkatarhalta. Vaateparsien ja väen
moninaisuus täällä on paljoa suurempi. Tosin ne Neapelilaiset, jotka
eivät kuulu alhaisempaan luokkaan, pukeutuvat jotenkin meidän tapaamme;
mutta sitä heleämpi on lukuisan varsinaisen kansan vaatteus, esim.
kalastajain punaiset myssyt ja vyöt, naisten silkkiset kaulahiset,
kirjavat liivit ja paidat. Siihen lisäksi vielä tulee sotamiesten
loistavat univormut, pappien pitkät mustat juhlapuvut ynnä eri
munkkiluokkain vaatteukset. Näihin luetaan myös hengellisten oppilaat
-- useimmat jesuiittaopistoista --, jotka opettajainsa johdolla pitkissä
jonoissa katuja kävelevät, meri- ja maakadetit, lääketieteen- ja
haavainsitojaoppilaat, lastentarhain lapset, sairaat, joilla kullakin
on vaatteuksensa osa mitä loistavimman väristä. Katsastapas niiden
kirjavia palvelijoita, portin vartijoita, joista moni on heleän
punainen aina kantapäästä kiireesen saakka; ojennuslaitoslaisia, --
keltaisia kuin kanarialinnut ja usein kaduilla työskenteleväisiä --
niin saat pienen käsityksen tästä alituisesta "karnevalista"!

Vieraista en vielä ole mitään maininnut: Saksalainen, Englantilainen,
Ranskalainen, Hispanialainen, Tanskalainen, Venäläinen, Amerikkalainen
y.m.m. kiertelee ympäriinsä ja katsastelee tätä kihisevää elämätä:
siellä ja täällä nähdään myös joku muriaani[36] eli kreikkalainen
kotoisessa kauniissa puvussaan.



Kreikkaan maa.


Kreikkaan maa on yleensä vuorista. Varsinkin Moreaa niemimaata joka
puolelta suuret kalliot piirittävät, ja syviä lahdelmia seuraten
suojelevat maata aaltojen hyrskeiltä. Saaretkin ovat vuorisia.
Erehdyttäisiin, jos Arkipelagin saariston luultaisiin tarjoavan
iloista, ystävällistä ja viheriäistä näköalaa. Ei palaakaan viljeltyä
rantuetta, ei myhäilevää tasankoa, ei ystävällistä kylää, ei humisevaa
puunlohkoa kohtaa täällä äärettömäin vetten pintain väsyttämää silmää.
Tarun tapaisten jättiläispetojen näköisinä kalliot pilkistelevät
merestä. Kaukaa katsoen ne näyttävät kyllä viehättäviltä. Sisämaassakin
tavataan enimmästi korkeita vuoriharjuja, jotka ovat täynnä solia,
syviä rotkoja ja luolia. Ainoastaan harvoissa seuduissa tavataan
isompia tasangoita ja vieläkin harvemmissa leveitä laaksoja.

Useimmat vuoret ovat metsättömiä, joten ne näyttävät synkiltä ja
autioilta; mutta niiden sisäpuolella näyttää kuitenkin olevan isoja
metalli- ja jaloja kivennäis-rikkauksia. Näihin saakka ei niistä
kuitenkaan ole paljon lukua pidetty.

Maan luonnollinen muoto, sen lyhyys ja kapeus tekevät isompain virtain
synnyn täällä mahdottomaksi. Useimmat järvet eivät myöskään ole
laivakulkuisia. Paikoin on kyllä useita lähteitä, vaan paikoin taas
suuri veden puute. Kesillä kuivavat useimmat purot, jotka taas
sadeaikoina vuoritulvista yli ääriensä paisuvat.

Maan luonnollinen hedelmällisyys on hyvin erilainen, kuitenkin vaan ani
harvoissa kohdin oikein tuottoisa. Sitä vastaan tavataan, varsinkin
vuoriseuduissa, varsin monta kuivaa maakaistaletta. Taidon ja
ahkeruuden apu maan parantamisessa täällä ei ole vielä tehnyt
sanottavaa. Yksin merenrantaiset hetteikötkin, joista voisi saada mitä
hedelmällisimpiä vainioita, saavat olla terveydellekin vaarallisessa
tilassaan, tahi korkeintaan niitä paikka paikoin käytetään riisin
viljelymaina.

Kreikkaan maan, samoin kuin muidenkin samalla leveysasteella meren
rantamaiden ilmanala, on monessa suhteessa hyvin mieluinen ja sopiva,
ja vaikka talvella sataakin lunta joka paikassa, ovat ankarat sateet
kuitenkin tämän ajan varsinaiset tunnusmerkit; ne alkavat Lokakuussa ja
kestävät aina Maaliskuuhun, jopa joskus Toukokuun alkuunkin, jolloin
kesä rasittavine kuumuuksineen tulee. Ainainen pilvetön taivas hymyilee
silloin pään päällä; mutta tämä on murheellinen hymyily, jolla taivas
tarkastelee hikeä tippuvia alamaisiaan. Sade ei virkistä maata tänä
aikana; kuivasta pakahtunut maa halkeilee kaikkialla ja kukat juureen
asti kuivavat. Vuoret ja laaksot poltetuilta näyttävät tänä kamalana
kuivuuden aikana.

Kreikkaan maalla tapahtuu jotenkin usein maanjäristyksiä, joka ei
olekaan kummallista, koska voimalliset vulkaaniset (tulivuoriset)
voimat täällä maan alla askaroivat. Historia kertoo myös useista
uusista saarista, jotka merestä ovat kohonneet, kuin myös vanhoista
sinne hukkuneista, sekä monenmoisista maan muodon muutoksista.

Polttava Sirokko ja pohjaisesta puhaltava Bore ovat peloittavimmat
tuulet. Tuuliaispäät ovat hyvin tavallisia.

Yleisesti Kreikkaan maalla olo tuottaa monta muuta, kuin nyt mainittua
vastusta. Lukuisat syöpäläiset hävittävät paljo siitä suloisuudesta,
josta maa on niin rikas. Päivän rasittaman kuumuuden vaivaamana, ei
ihminen saa yölläkään rauhaa. Jokainen sauma on täynnä luteita, jotka
kirppujen ja muskittien kanssa laumoissa käyvät nukkuneen kimppuun.
Vanhoissa huoneissa on vielä lisäksi skorppiooneja lämminnä vuoden
aikana. Kesäöinä asukkaat tavallisesti asuntonsa jättävätkin ja
muuttavat niiden edustalle paljaan taivaan alle nukkumaan.

Merikylpy Kreikkaan maalla ei ole yhtä voimistuttavaa ja suloista kuin
Pohjan- ja Itämeren aalloissa. Tässäkin, ennenkuin voidaan alussa
tunnettu vastenmielisyys karttaa, on harjauduttava. Polypimäiset
syöpäläiset, kahdeksane pitkine, päästä lähtevine häntineen
kiertäytyvät jalkoihin ja voivat helposti viedä ahventen maailmaan sen,
joka uskaltaa vähänkin etäälle merelle. Piikkiset meri-siilit peittävät
pohjan ja haavoittavat pahoin sen jalan, joka uskaltaa pohjaan painua.
Hyytelömäisiä, läpikuultavia, lapsen pään kokoisia olentoja, joita ei
eläimiksi luulisikaan, ellei tuntisi niiden liikkumista, ui suurissa
parvissa veden pinnan alla ja vaikuttaa syyhyviä, kipeitä rohtumia
niihin ruumiin paikkoihin, joihin ne koskettavat.

Athena, valtakunnan pääkaupunki, kuuluu niin sanottuihin ihmisyyden
valistusseutuihin, joiden hyöty ei koskaan häviä, vaikka nykyisyys
kuinkakin muinaisuutta pimentäisi. Kaupunki säilyttää vielä monta
muinaisuuden jäännöstä, muun muassa jyrkällä kalliolla kohoutuvan
_Akropolis'in_ Parthenon propyleer'ineen[37] y.m. Nykyajan matkustajan
melkein täytyy meritse Athenaa lähestyä: joko Morean ympäritse taikka
Korfulta, Korinton viereisen niemekkeen poikki, tahi Pireus'en kautta.
Viime mainitulla tiellä kohtaa hän lumipeittoisen Parnasson ja sitä
ympäröitseväin vuorten, Akropolis'in kukkulan ja kaupungin koko
ympäristön ihmeellisen kuvataulun. Kirkkaina päivinä Parthenon pylväät
kilpailevat valkoisuudellaan Parnasson lumen kanssa. Täällä oppii
tuntemaan miten ja minkätähden vanha Athena aaltoja hallitsi.

Hyvästi raketusta Pireuksesta vie rautatie mallikkaasen Athenaan, jonka
vanhin osa vieläkin näyttää köyhältä Itävaltalaiselta maakaupungilta.
Tätä osaa rajoittaa vähän paremmin rakettu Slavilais-Saksalaiselta
näyttävä osa, jota taas kolmas, uusin ja leveäkatuinen sekä
komea-rakennuksinen osa seuraa.



Kreikkalaiset.


Niiden monien myrskyjen jälkeen, jotka kahdentuhannen vuoden kuluessa
ovat Kreikkaan maata kohdanneet, on silminnähtävänä, että sen nykyiset
asukkaat eivät voi olla vanhain Kreikkalaisten jälkeläisiä. Ne ovat
ennen sekoituskansa. Paitsi uusia Kreikkalaisia, tapaa siellä
Albanilaisia, eli Arnautilaisia; vielä n.s. Frankkilaisia[38],
suurimmaksi osaksi Bairarilaisia. Juutalaisiakin Kreikkaassa on hyvä
joukko.

Kreikkalaiset eivät ole erittäin pitkiä eikä paksujakaan, mutta
jänteviä ja kestäviä. Kansa on jotenkin kaunista, mutta ei niin ihanaa,
kuin sitä kehutaan. Naisten kukoistusaika kestää vaan muutaman vuoden,
ja niiden kauneimmat usein pian muuttuvat todellakin rumiksi
olennoiksi. -- Kansan ravinnokset ovat jotenkin yksinkertaiset.
Kreikkalainen on hyvin kohtuullinen. Ilmanalan suhteet ja kansan
alhainen sivistys tekee sen, että kansalta puuttuu paljo semmoisia
tarpeita, joihin keskisen Euroopan kansat ovat tottuneet. Muutama
öljymarja, pari sipulia eli salaatin kortta on Kreikkalaiselle usein
kylliksi. Kahville ja tupakille antaa hän ison arvon. Vuonanliha on
melkein ainoa lihan laji, joka voi tulla kysymykseen. Viime aikoina on
kuitenkin Euroopalaiset elämäntavat tännekin koteutuneet.

Uusi-Kreikkalaiset ovat vaatteuksessaan ruvenneet Turkkilaisia
matkimaan; vaikka he eivät kuitenkaan ole siihen saaneet sitä
Albanesialaista kauneutta, kuin Turkkilaiset. Kreikkaan vaimoilla on
suuri rakkaus kauniisin vaatteisin, mutta eivät muodosta niitä
luonteviksi. Monin paikoin, etenkin sisämaassa, asukkaat astukselevat
puolialastomina.

Kreikkalaisten huoneet ovat kurjia majoja, joissa ihmiset ja kotieläimet
yhdessä elamoivat. Tässä, samoin kuin muissakin samallaisissa suhteissa,
saari-Kreikkalaiset ovat paljo mannermaalaisten edellä. Nyt kuitenkin
isommat merikaupungit alkavat saada yhä enemmän Euroopalaisen muodon. --
Uusi-Kreikkalaisten kieli eroaa paljo vanhain Kreikkalaisten kielestä.
Se on kuitenkin hyvin sointuisaa ja sanarikasta.

Useimmat maan alkuasukkaat kuuluvat kreikkalaiseen kirkkoon.
Protestanttilaiset ja katoliikkilaiset, joita maassa on, ovat enimmästi
vieraita tulokkaita -- Frankkilaisia. Kansa on uskonnollisessa
suhteessa hyvin valistumaton sekä erittäin taikauskoinen ja raivoinen.

Kansan luonnetta kuvailee Italialainen Grimoni seuraavaisesti: "Ei
millään opetuksella Kreikkalaista saa luopumaan vanhoista tavoistaan.
Ne pelkäävät aina petettävän. Kaikki niissä herättää epäluuloa; mutta
itse ei ne mitään niin paljoa ajattele, kuin petosta. Jos he menevät
oikeuteen, vannovat he alussa, että heillä on koko maailman totisin
asia ajettavana; mutta tavallisesti on kaikki vaan valetta ja
viekkautta. He ajattelevat ainoastaan voittoa; se on ensimmäinen ja
viimeinen, johon isä poikaansa teroittaa. He elävät niukasti, sillä
he luulevat, että varallisuuden hankkiminen riippuu enemmän
vaatimattomasta elämän tavasta, kuin voimallisesta elatuksesta ja
toimeliaisuudesta. He eivät tee enempää työtä, kuin minkä
välttämättömyys vaatii. Se, joka vaan voi, antaa mieluummin toisen asua
maataan, kuin itse siihen ryhtyy."

Uusi-Kreikkalaiset omistavat yleensä monta luonnollista taipumusta,
kätevyyden ja hyvän ymmärryksen; mutta kaiketta hengellisettä
sivistyksettä ovat he niin tiedollisessa kuin aineellisessakin
suhteessa paljon useimpain Euroopan kansojen jälellä; taitamattomat
papit pitävätkin heitä mieluummin ra'assa tilassaan. Heidän
taitamattomuuteensa on yhdistynyt vitkallisuus. Mikä kukoistava näkö
täällä kohtaisi silmää, jos he, vaikka väki onkin harvalukuinen, edes
puolella siitä ahkeruudesta, jolla me työlästä maatamme muokkaamme,
peltojaan perkaisivat! Saari-Kreikkalaiset ovat tiedoissa, viisaudessa
ja varallisuudessa kaikkien muiden Kreikkalaisten edellä.

Pellonviljelys on yleensä mitä kurjimmalla kannalla. Siltä puuttuu
työvoimia, maanviljelijäin sisällistä intoa, työteliäisyyteen
tottumusta ja maan-omistajain itsenäisyyttä. Tähän vielä lisääntyy
kansan ennakkoluulot, jotka sitovat Kreikkalaisen vanhoihin tapoihin,
sekä työkaluihin ja suuriin muutoksiin tarvittavat tarpeelliset varat
puuttuvat. Talonpoikainen kansa on vieläkin melkein muinaisella
kannalla. Lannoituksen käyttämistä he eivät tunnekaan. Sitä paitsi
heillä ei ole mitään maa-omaisuutta, vaan viljelevät sitä herroillensa.

Mitä Kreikkaan maan kauppaan kuuluu, niin vakuuttaa meille jo yksi
ainoa karttaan silmäys, ettei maan päällä ole toista niin kaupalle
edullista maata, kuin Kreikkaan maa on. Tätä ominaisuutta juuri vanhan
Kreikkaan maan olikin kukoistuksestaan kiittäminen, ja sepä uudelle
Kreikkaallekin tuottaa suurimman omaisuuden, jolla he voivat alkaa
vapautustaistelunsa Turkkilaisia vastaan.



Olympia.


Turkkilaisen Tessalian Larissa-kaupungin pohjoispuolella leviää kaunis,
mutta autio maakaistale aina mereen saakka, Hiljaisuus ja yksinäisyys
vallitsee siellä nyt samassa määrässä, kuin meteli ja riemu ennen
siellä kihisevässä ihmisjoukossa. Täällä näkyy jäännöksiä
Kreikkalaisten teistä, joilla ei kenenkään jalka enää astu. Muutamat
maisvainiot laaksoissa ja kurjat öljypuiden istutukset ovat nyt ainoat
viljelykset. Hävitetyt kylät ja metsistyneet puistot osoittavat, että
kansa jonkun aikaa sitte oli paljoa lukuisampi, kuin nyt. Tumman
ruskeita, laihoja olennoita, joista näkee, että ne vieläkin kantavat
sortajainsa ijestä, asuu näissä kurjissa majoissa.

Tuolla, suuren varjon tavoin, kokoutuu Kreikkalaisten muinaismaailman
jumalan asunto lumivalkeine kattoineen. Kun Ossa'a ei lueta, näyttävät
sitä ympäröitseväiset vuoret kääpiöiltä eli lintukotolaisilta.
Vanhimmat Kreikkalaiset luulivat Olympiaa maailman korkeimmaksi
vuoreksi ja sen keskustaksi. Maata, nimittäin, luultiin litteäksi
levyksi, jota voi kokonaan Olympialta katsella. Tämä usko ja vuoren
majesteetillinen muoto vei taas siihen päätökseen, että Olympia oli
jumalien maallinen asunto. Tämän kukkulan kohdalle luultiin olevan
reikä taivaan vaskikuvussa -- se oli kuolemattomain voimain portti.
Kaksi muuta porttia ajateltiin olevan taivaan la'essa, nimittäin idän
ja lännen äärimmäisissä reunoissa. Näistä päivän ja yön jumalat menivät
seurueineen valtamerestä taivaanlaelle ja sieltä takaisin. Olympialla
suuret jumalat neuvoittelivat. Ne -- 12 luvultaan -- muodostivat
vanhain neuvoston. Zeus oli niiden ylimmäinen. Ne päättivät maailman
kohtalosta ja taivaan salaisuuksista. Muut jumalat ottivat osaa niihin
yhteisiin kokouksiin, joita Zeus kokoon kutsui tärkeistä tehtävistä
tuumimaan. Kristallipalatsit peittivät vuoren kukkulan. Nämä olivat
jumalien asunnoita, joita ei mikään kuolevainen tohtinut lähestyä. Niin
kertoo Kreikkalaisten jumaluusoppi Homeron ajoista. Jo kauvan ennen
kristillisyyttä oli se pyhyyden kunnia, joka niin kauvan Olympialta
paistoi, hävinnyt.

Asettukaamme nyt tälle kukkulalle! Mikä näkö! Maa, joka on ollut meidän
sivistyksemme suurimman osan kehtona, jossa muinoin kaksikymmentä
ylistettyä kansaa asui, leviää meidän ympärillemme. Tämä nyt niin
harva-väkinen Tessalia ja hävitetty Kreikkaan maa lukivat kerran satoja
mahtavia kaupungeita; niiden knkoistavaiset vainiot olivat täynnä kyliä
ja pieniä kaupungeita: kaikkialla näkyi asunnoita, temppeleitä ja
todistuksia hupaisuudesta, hyvinvoinnista, siveydestä ja korkeasta
hengellisestä sivistyksestä. Kreikkalaisten toimellisuus, heidän älynsä
ja voimansa tuotti syviä satamia maansa rannoille, kuivasi lampeja,
joissa ruttotauteja tallentui, ja peitti vedet laivoillaan, joiden
liput liehuivat kaikilla tunnetuilla merillä. Mitä tästä kaikesta on
tullut? Ei tunneta edes kaikkia paikkoja, joissa muinaiset useimmat
paikat olivat. Villit eläimet asuvat kuningasten linnoissa; karjat
kävelevät raunioiksi riutuneiden temppeleiden sijoilla, ja täällä
vierasvarattomalla kukkulalla, josta Zeus salamanuoliansa nakkeli,
rakentavat nyt ainoastaan hänen lintunsa, kotkat, pesiänsä. Rantueet
taas ovat muuttuneet hetteiköiksi, joista vahingollisia höyryjä
kohoilee. Satamat ovat tukkoon lietyneet ja kuivaneet; harvat jälellä
olevat kaupungit näyttävät luurangoilta; yleinen köyhyys on tullut
entisen rikkauden sijaan, puute ja vajavaisuus ylellisyyden ja
kylläyden sijaan; koko maa, muinoin loistoisuuden pesä, on nyt
hävityksen ja kurjuuden kuva.



Konstantinopoli.


Turkin vallan pääkaupunki, Konstantinopoli, jota Turkkilaiset
nimittävät Stambul'iksi ja Slavilaiset Carigrad'iksi (s.o. keisarin
linnaksi) sijaitsee kahden maaosan välillä, ja on, miten Roomakin,
rakettu seitsemälle kunnaalle. Kaikkine Bosporin molemman puoleisten
esikaupunkien asukasten kanssa lasketaan kaupunkiin kuuluvaksi
korkeintaan 602,000 ihmistä, joten ne lorut, että asukasluku nousisi
aina yli miljoonan, ovat suuresti liijoiteltuja.

Varsinainen kaupunki on Marmora-meren ja syvään pistäyvän
Kultasarven-lahden välisellä kolmikulmaisella niemellä. Tämän lännestä
itäänpäin pistäyvän niemen huippuinen kärki kääntyy pohjaisen Bosporin
eteläiseen suuhun. Tällä niemekkeellä on seralji;[39] seraljin
puutarhan länsipäässä on Korkea-portti, s.o. Isovisiirin palatsi, ja
sitä etempänä Sofian-kirkko. Kultasarven ylä-osassa on Cyub'in
esikaupunki, oikea Turkkilainen osa, jossa se kirkkokin on, missä
uusien sulttaanien eli keisarien vyöttäminen ja profetan sapelilla
varustaminen tapahtuu. Monta siltaa vie Kultasarven ylitse Galattan ja
Peran kaupungin osiin, joissa Euroopalaiset -- Itämaissa yleensä
Frankkeiksi nimitetyt -- ynnä Euroopalaiset lähettiläät asuvat.
Aasian puoleisella sivulla on Skutari (Yskydar), jota pidetään
Konstantinopolin esikaupunkina ja jossa sultaanin kesäpalatsi, mistä on
erinomainen näköala, kohoutuu.

Me annamme nyt erään matkustajan lukijoillemme kuvata Konstantinopolin
elämää semmoisena, kuin se hänelle yhtenä päivänä näyttäytyi.

"Minä herään ennen kello neljää aamusella. Minun akkunoistani on
verraton näköala. Täällä leviää ääretön meri, majesteetillinen salmi ja
ihana satama; tuolla verraton kaupunki korkeine rakennuksineen ja
esikaupunkineen -- niin pitkälle, kuin silmä kantaa. Sanomattomassa
loistossa leijuelee aurinko Skutarin vuoren yllä. Minä mennä lennätän
satamaan ja sieltä pääkaupunkiin, jossa ihmisillä ahdatut kadut
palatsia kiertelevät. Mahomettiläisiä monenmoisissa puvuissa, jalkasin
ja hevosella, yksin ja seuroineen kiiruhtavat kirkkoihin. Kreikkalaisia
miehiä ja vaimoja, oikein laumoissa tunkeutuu pispansa ja pappeensa
ympärille, ne kuin rukouksiin heitä kutsuvat. Mustan ruskeat
Armeenialaisetkin kiiruhtavat jo auringon noustessa pyhyyksiinsä.

"Jumalanpalveluksen perästä karttuu katuelämä ja liike. Hevosaaseja ja
hevosia, vetäen vesitynnöreitä, työnnetään katujen sivuille, ja
kaikkialla nähdään palvelijain ja orjain huoneista ulos kiiruhtavan
porstuvia vedellä kostuttelemaan. Kalterien akkunat ja palkonkien ovet
aukaistaan, pian palatsien tasaiset katot ja harjat kihisevät täynnä
tupakoitsevia Mahomettiläisiä, ja isoisten palvelijat kiitävät katuja
pitkin virvoituksia vieden. Työhuoneista tulvaava käsityöläisten ja
työmiesten melu yhtyy korvia särkevään katumeteliin. Aasi-, hevos-,
hevosaasi-, puhvelihärkä- ja kameliparvet tunkeutuvat sekasortoisen
kansajoukon lävitse. Vuohi-, lammas- ja lehmälaumoja ajetaan
varovaisesti nälkiintyneiden koiralaumojen ohitse. Komeasti puetuita
aseellisia palvelijoita jalkasin ja hevosilla pyrkii eteenpäin
herrainsa edellä tietä avaamassa. Jopa vihannesten ja elontarpeiden
kaupustelijatkin tulevat ja kirkuin huutavat kaduilla: 'maitoa! maitoa!
-- raitista vettä! voita! Moldauer-vettä! -- öljyä! -- vaksia
Tonavalta!' j.m.s."

Uteliaiset ja ostonhaluiset tunkeuvat kauppapaikalle, jossa kaikki
kauppijaat jo ovat sijoitetut. Tässä, äärettömän suuressa katollisessa
kauppahuoneessa nähdään kaikenlaisia kankaita, damassenersapelia,[40]
tattarilaisia joutsia, Arabialaisia keihäitä, diamantteja, Kaschmirin
saaleja, j.m., kaikki mitä kauniimmassa järjestyksessä nähtäväksi
aseteltu. Kahvihuoneet eli kahvilat ovat jo joutilaita Turkkilaisia
täynnä; siellä täällä nähdään tulonen tuikkuvan, jossa kaloja ja lihaa
paistetaan; tuolla työmiesparvia paljaan taivaan alla aamiaistaan
atrioi. Nyt nähdään naisten kaltereilla varustettujen vaunujen ja
kaleschien[41] asettuvan tavallisille paikoilleen. Kulkuvartijatkin
välkkyvine aseineen jo katuja pitkin kiidättävät kilpaa partaisten,
pistuoli sekä tikari vyöllä viuhtovaisten Turkkilaisten kanssa.

Samaan aikaan alkavat myös työt satamoissa, asehuoneissa eli
arsenaaleissa, aitoissa ja laivatehtaissa. Rautasillan ympäristölle
keräytyy kontoolien kihermä; merimiehet laskettavat laivoilleen, joiden
purjeet jo valmiina pudisteleivat. Tuolla Turkkilais-vaimojen parvi
tilailee kontoolia, sillä päästäkseen Aasialaiselle rannalle, josta
on niin paljo kauniita näköaloja. Täällä on eräs isoinen nainen
kokonaan peitetyissä, kaunistetuissa vaunuissa Muriaanilaisine
henkivartijoineen, jotka tulisilla silmäyksillä tuijottavat jokaisia,
joka ei heille näytä tietä antavan. Tuolla menee rikkaan Turkkilaisen
vaimo kultaläkiltä välkkyvässä Tschaikissaan,[42] ja hänen vieressään
seisoo valkoisia ja mustia naisorjia, valmiina hänen pienimpiäkin
viittauksiaan tottelemaan; näiden edellä soutaa orjia, jotka jo kaukaa
huutavat läheisten kontoolien etenemään. Kaikki kadut ovat täpösen
täynnä Turkkilaisten jalkasin ja vaunuilla kulkevaisia vaimoja. Tavan
mukaan Turkkilaiset vaimot käyvät viheriässä puvussa ja keltaisilla
sandaleilla;[43] Kreikkalaiset ja Armenialaiset vaimot taas pitävät
ruskeita, sinisiä ja tummanpunaisia pukuja sekä punaisia ja sinisiä
sandalia.

Kaupungin keskuksessa on kuitenkin yleinen toimeliaisuus kohonnut
korkeimmalleen. Kauppahuoneesen tuskin voi tunkeida. Kadun keskitse
samoilee aseellinen joukko, jonka edestä kaikkien täytyy syrjäytää.
Täällä on kameli minut tallaamaisillaan; tuolla hurja hevonen teutoaa;
tässä eräs Muriaani paljastaa minulle tikarinsa vallitsija-naistaan
suojellakseen; tuossa iso koira minulle ärisee ja hampaitaan näyttelee.
Tuolta likehdältä kuuluu kalpojen kalske, näkyy kiveräin miekkain
välähdykset, ja pikaisesti syöksee sotamiesjoukko esille, aseillaan
tietä raivaellen joukon lävitse. Tällä ajalla ovat virkatoimetkin jo
alkaneet. Iso divani[44] jo istuu, tuomarit tuumailevat paikoillansa.
Turkkilaiset isoiset kokouksiinsa kokoutuvat oikein itämaalaisella
loistolla. Kokonaiset kadut täyttyvät heidän monilla hyvillä
hevosillaan, joita kuletetaan vaan näytteinä heidän ja palveluparven
perässä. Satamassa mastot yht'äkkiä kohoavat ja ankkurit merimiesten
hurratessa nostetaan. Upeana liitää nyt tuolla jo koko laivasto
ulapalle. -- Aurinkokin kohoaa jo taivaan laelle, torneista uudet
huudot taas toidottavat rukoukseen kutsuen; oikeauskoiset jättävät
työnsä ja huvituspaikkansa ja kiiruhtavat taas pyhyyksiinsä.

Päivällinen on nautinnon hetki. Ihmiset maassa istuvat; koko heidän
päivällisruokansa on pienessä puulapiossa, jossa sormet veitsen,
kahvelin ja lusikan työn tekevät. Huoneiden edustoilla, etehisissä,
porstuvissa, puutarhoissa ja penkereillä -- kaikkialla nähdään syöjiä.
Koirain syöttäjät kävelevät pitkin katuja ja nakkelevat nälkäisille
eläimille lihapaloja. Ylhäisemmät Turkkilaiset syövät Kiinalaisista eli
Japanilaisista posliiniastioista; veitset ja kahvelit ovat kullasta, ja
viisikymmentä jopa satakin eri ruokalajia laitetaan pöydälle. -- Nyt
useimmat asukkaat asettautuvat levolle. Huoneiden kynnyksille, katujen
kulmiin, laitureille, rannoilla viivähtäviin laivoihin, nurmikoille ja
sypressien[45] siimeksessä -- kaikkialla ihmiset uinailevat. Ei
ainoakaan ylhäinen nyt näyttäydy kaupungilla. Viimeinkin siesta[46]
loppuu ja taas toimitaan kunnes virkistyksen hetki työn lopettaa.

Kylpylät ja kahvilat nyt ihmisillä täyttyvät, käytävät kirjavanaan
samoja kihisee. Nuoralla hyppelijät ja kujeilijat konstiaan tekevät;
tuolla Arabialainen kertoilija haastelee ympärilleen kokoutuneelle
kuuliakunnalle. Täällä töllistellään kuvajais- ja nukkipeliä; tuolla on
silmänkääntäjäin ja ennustajain komerot. Täällä mustalaiset karhujaan
ja apinoitaan hyppelyttävät; tuolla katsotaan Turkkilaisten
nuorukaisten kilparatsastusta hyvin harjoitetuilla hevosillaan. Aikakin
kuluu, ilta lähestyy; maan ja meren iltarusko rusottaa. Kun hämärä
yöksi muuttuu, kiiruhtaa kaikki levolleen. Satakielet puutarhoissa
livertelevät, tuhansia tuikkavia tähtiä loistelee Skutarin taivaalla.
Kirkkojen torneista kaikuu neljännen kerran rukoushuuto. Miljoonia
kynttilöitä loistaa kaupungista meidän vastaamme. Kahvilat kaikki
valosta kimaltelevat, jopa niiden katoiltakin kynttilät ja lyhdyt
kiiluvat. Täällä Turkkilaiset naiset pitävät kokouksiaan. Orjattaret
tarjoilevat heille virvoituksia ja kahvia, ja orjat vartijoivat ett'ei
kukaan pääsisi tälle nyt pyhälle paikalle, jolle talon herrakaan ei
tohdi lähestyä. Ilta ainakin kuluvi. Aikoja sitten ovat ihmiset
kaduilta kadonneet, kello 10 kaikki paikat ovat tyhjiä ja ainoastaan
satamoista kuuluu kontoolien ja jaaloin loisketta.



Turkkilaiset.


Turkkilainen on yleensä pitkä ja tukeva; hänen käyntinsä on raskas,
mutta ratsastaissaan on hän vilkas ja notkea. Ruoassa ja juomassa hän
on erinomaisen kohtuullinen, ja kaikki vastukset hän kestää suurimmalla
lujuudella. Välinpitämättömyys ja kopeus ovat hänen luonteensa
pääpiirteet. Edellinen usein muuttuu aina huolimattomuudeksi ja
synnyttää semmoisen velttouden ja toimettomuuden, ett'ei sille muissa
kansoissa vertoja löydy. Turkkilainen voi maata ja tupakoida aamusta
iltaan matollaan, ja tämän yksitoikkoisen elämän vieton usein katkaisee
ainoastaan piipun puhdistamispuuha eli potun, jonka lävitse piipun
varsi menee, raittiilla vedellä täyttäminen. Satoja kertoja näkee
niiden kulkevan samaa katua, eikä sittekään ne tunne sen viereisiä
taloja. Ja onpa Turkkilaisia, Konstantinopolissa syntyneitä,
kasvaneita, jotka eivät koskaan ole Skutarissa käyneet.

Tämä myötäsyntynyt toimettomuuteen taipumus selittää Turkkilaisten
kopeuden, sekä tuottaa heidän taitamattomuutensa. Turkkilainen pitää
jokaista Frankkilaista kerjäläisenä, jonka pitää yöt ja päivät
työskennellä nälkää välttääkseen. Hän tosin kyllä tunnustaa, että
Euroopalaisella on monta taitoa, jotka hänelle ovat oudot; mutta sen
juuri hän pitää heidän köyhyytensä todisteena. Kaikki muut, paitsi
Turkkilaiset, ovat hänen mielestään vaan käsityöläisiä ja
päivätyöläisiä, jotka ovat luodut työhön, vaan ei nautintoon; hän se
on, joka on luotu mukavuudessa eloaan elämään -- nauttimaan.

Toisen omaisuudelle Turkkilainen antaa kummallisen kunnian. Vaikka hän,
miten kaikki Itämaalaiset, haluaa rahaa ja voittoa, ei hän kuitenkaan
juuri koskaan täytä haluaan luvattomalla tavalla. Itämaalla on tapana
kaikenlaisten tavarain paneminen akkunoihin ja oviin nähtäväksi niin,
että useimmat kaupungit näyttävät markkinapaikoilta, ja kuitenkaan ei
kukaan paikkojaan lukitse öiksi, ainoastaan peittää ulkona olevat
verholla. Näin tehdään myös Konstantinopolin isoilla markkinoilla,
jolloin Itämaiden tavarat yksiin tulvaavat. Perassa ei ole tämmöistä
uskollisuutta, ja useimmat varastajat ovat Kreikkalaisia ja
Frankkilaisia. Turkkilainen luulee olevansa oikeutettu kaikenlaisiin
väkivaltaisuuksiin muita, paitsi Mahometiläisiä kohtaan. Hän lyö
niitä kuoliaaksi, mutta ei petä heitä. "Minä olin" -- sanoo eräs
matkustaja -- "usein pakoitettu jättäytymään Turkkilaisen emäntäni
luotettavaisuuteen. Kieltä kun en ymmärtänyt, täytyi minun ruokaa,
yötilaa, y.m. maksaessani antaa koko kukkaroni Turkkilaisille, että
itse olisivat maksun sieltä ottaneet; eikä koskaan ne tätä luottamusta
väärin käyttäneet. Minä en luule, että sitä samaa voi muista kansoista
sanoa."

Rahalahja on meidän käsityksemme mukaan liiaksikin selvä todiste
vastaan ottajan vallanalaisesta ja alamaisesta asemasta ollakseen
liiaksi nöyryyttämättä jokaista julkista virkamiestä, jolle semmoinen
tarjotaan. Mutta toisin se on Turkissa. Juomarahoja täällä ottavat
kaikki, aina kerjäläisestä sulttaaniin saakka. Nimi korkeintaan voi
näissä vaihdella. Kukaan ei hämmästyisi, vaikka hänelle tarjoaisikin
rahalahjan, päinvastoin on se jokaisen tilaisuuden mukaista. Tuskin
kerkiää jonkun "ylhäisen" huoneesta, ennenkuin kaikki hänen upsierinsa
ja palvelijansa ovat ympärillä piasteria odottelemassa.

Turkkilaisten jumalisuuden ja että se enemmän ilmestyy jumalisessa
mielenlaadussa, kuin ulkonaisissa tavoissa, huomaa jokainen, joka on
tilaisuudessa heidän huone- ja yleiseen elämäänsä tutustumaan. Viisi
kertaa päiväänsä kirkon tornista kaikuu rukouskutsumus. Mutta
Turkkilainen ei aina kuule kutsumusta, sillä laki kieltää hänen
ajattelemattomasti rukoilemasta. Hän ei kuitenkaan laimiinlyö koskaan
viidesti päivään rukoilla ja hartaasti pestä itseään aina rukouksen
edellä. Isommissa kaupungeissa on kirkkojen lisäksi vielä
rukoushuoneita, jotka ovat kaikilta sivuiltaan avonaiset ja joiden
kattoja vaan pylväät kannattavat. Avonaisilla kaduilla, niityillä ja
kedoilla, puiden varjossa kaivoilla ja lähteillä nähdään polviaan
notkistelevaisia Turkkilaisia rukoilemassa päät maahan kumarrettuina ja
aivan huolimatta, mitä ympäristöllään tapahtuu. Heidän rukoillessaan
kuvastuu heidän kasvoissaan sisällisin hartaus; ehtimiseen kumartuvat
he maahan ja ovat joskus niin kokonaan rukoukseen vaipuneina, ett'ei
mikään säikähdys eikä vaara voi heitä siinä häiritä. Ruumiin
puhdistamisen yhdistäminen rukoukseen ja yleensä sen uskonnolliseksi
velvollisuudeksi tekeminen, oli Mahometin viisaimpia tekoja. Mikä
sanomaton lika, mitkä kauheat taudit eivät tässä kuumassa ilmanalassa
puhdistamattomuutta seuraisi! ennenkaikkia kun otetaan Itämaalaisten
hitaisuus ja toimettomuus kysymykseen.

Tunnettu on, ett'ei mikään uskonto pakota almujen antoon kovemmin, kuin
Mahomettiläinen; ei myöskään löydy missään niin monia yleisiä laitoksia
köyhille pyhiin vaeltajille, sairaille ja kaikenlaisille kivuloisille,
kuin Islamilaisissa maissa. Koranissa[47] sanotaan, että kaikki
omaisuus on kaikille kuuluvaa; muutamat ovat sitä vaan asetetut
hoitamaan ja huolta pitämään, että kaikki elävät maan hyvyydestä. Tämän
opin usein häpeämättömät kerjäläiset häpäisevät. Sulttaani Mahmud
II:sta esim. kerrotaan, että hän eräänä perjantaina moskeesen
(Mahomettiläiseen kirkkoon) mennessään tapasi köyhän, likapartaisen ja
ryysyisen miehen, joka oli asettaunut juuri häntä odottamaan, ja kädet
rinnalla ristissä kysäsi: "Suurivaltainen sulttaani, uskotko sinä, mitä
pyhä profeetta sanoo." Sulttaani vastasi: "Uskon, minä uskon, mitä
profeetta sanoo." "No hyvä" -- jatkoi kerjäläinen -- "profeetta sanoo,
että kaikki Mahomettiläiset ovat veljeksiä. Ja'a siis perintösi minun
kanssani; minä olen sinun veljesi!" Sulttaani naurahti ja antoi hänelle
erään kultapalan. Mutta ukko käänteli kultapalaa joka puolelle ja
tarkasteli sitä hyvin. Viimein hän sanoi päätään pudistellen:
"Veliseni, minkätähden minä saan ainoastaan yhden kultapalan, vaikka
sinulla on kultaa ja hopeata enemmän, kuin sata kamelia voisi
kantaa? Onko tämä nyt veljensä kanssa jakamista?" Sulttaani nosti
varoittavaisen sormensa ja sanoi: "Veljeni, ole tyytyväinen ja äläkä
sano kellekään kuinka paljon minä sinulle annoin, sillä meidän
perheemme on iso ja jos kaikki meidän veljemme tulevat pyytämään
minulta perintöosaansa, niin se ei riittäisi ja sinun pitäisi silloin
kultapalasi maksaa." Tämän kerjäläinen ymmärsi ja meni matkaansa.
Sulttaani meni moskeesen ja toimitti hartaustyönsä.

Hurskaiden Mahomettiläisten paraimpiin laitoksiin kuuluvat
veden-juontipaikat, joita on jokaisella tiellä ja kadulla. Kuumassa
maassa raitis vesi on lahja, jonka vertaista ei olekaan, ja sille jonka
täytyy Itämaiden avaroita aroja ja tulisia hiekka-aavoja kulkea, lähde
on kaikkein kallein löytö. Turkkilaiset kaivot enimmästi näyttävät
kappeleilta, sillä niitä muurit ympäröitsevät. Niitä on niin tiheässä
että usein näkee 20-30 yht'aikaa. Kaikki ne ovat hurskasten laitosten
laittamia. Joskus on perustajan nimi niihin kirjoitettu; mutta
tavallisesti on niihin joku Koranin lause tahi runon värssy veden
kiitokseksi kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu.

Turkkilaisten hyväntekeväisyys ulottuu eläimiinkin. Ovathan yleensä
Konstantinopolin koirat tunnetut ja mikä vaiva niistä on sen ihmisille.
Koko kaupunki on jaettu määrättyihin osiin ja tarkka vaari pidetään,
ett'ei yksikään koira pääse vieraasen kaupungin osaan. Muuten täytyy
sanoa, että rumempaa näköä ei juuri voi tavata, kuin Konstantinopolin
koirain tarjoama on. Ne ovat keskinkertaisen isoja, punaisia ja
lyhytkarvaisia, pitkäkuonoisia ja laihoja. Niiden luku on ihmeen iso.
Ne kaikki kadut täyttävät niin, että melkein täytyy käydessään seista
kysäisemään, kuka Turkin pääkaupungin varsinainen asukas on: koirako
vai ihminen? Päivillä ne päälletysten loikivat kuin kuolleet; ne eivät
väisty kenenkään tieltä, vaikka niitä löisi tahi lykkäisi; niiden
ylitse täytyy hyppiä ja kiipeillä, jonka voikin kaiketta vaaratta
tehdä, sillä ne eivät päivällä huoli mistään. Yöllä ne sitävastaan ovat
peloittavia ja todellisesti vaarallisia, ja jokainen, joka silloin
valkeatta kaduilla kuleskelee, saa varoa kinttujaan. Koko yön kuulee
niiden kamalaa karjuntaa, koirasusien ulvonnan kaltaista. Näiden
petojen, jotka eivät ole kenenkään omia, ja jotka ovat hirmuisena
vaivana koko kaupungille, ruokkimista varten on oikein erityisiä
laitoksia. Lihan ostaminen niille tahi niiden elatukseksi omaisuutensa
lahjoittaminen, kuuluu niihin hyviintöihin, jotka paratiisin oven
aukaisevat.



Turkkilaisten hautajaiset ja hautausmaat.


Mahomettiläinen kun on kuolemaisillaan, asetetaan hän selälleen,
oikeanpuolinen sivu Mekkaan päin, johon asentoon hän myös sitte
haudataan. Pienelle takalle asetetaan suitsutin, ja Imani (pappi) lukee
Koranista jonkun värssyn ja sairaan uskontunnustuksen, jonka hän
itsekin hiljaa kertoo. Viimeisen henkäyksen perästä asetetaan miekka
ruumiin vatsalle ja sitte likisin sukulainen sulkee sen silmät. Tämän
jälkeen ruumis pestään hyvänhajuisella vedellä ja päähän ynnä partaan
ripistellään lemuavia yrttejä. Sitte ruumis kääritään valkoiseen
aivinaan ja pannaan yksinkertaiseen arkkuun, jonka jälkeen Imani lukee
muutamia rukouksia.

Hautausjuhlallisuudet ovat jotenkin yksinkertaiset. Arkku peitetään
tavallisella huivilla, ja päänpohjiin pannaan kuolleen lakki ja
vaatetilkku, joka on ollut Mekassa profeetan haudalla. Neljä henkeä
kiidättää sitte ruumiin aika kyytiä hautaan, niinkuin Koranissa on
käsketty. Miespuoliset sukulaiset saattelevat ruumista aivan ääneti ja
vähintäkään murhetta osoittamatta. Senpätähden naisväki ei saakaan
saattojoukkoon kuulua. Hautaussiunauksen jälkeen Imani lukee muutamia
rukouksia ja sitte huutaa kolmesti kuolleen nimen.

Turkkilaiset pitävät itsensä Euroopassa vieraina; sentähden he
tahtovatkin levätä isäinsämaassa. Se on Aasia. Skutarissa on
Konstantinopolin suurin hautausmaa. Siihen, johon yksi on jo haudattu,
eivät Turkkilaiset koskaan hautaa toista ruumista. Kuolleen hauta on
hänen rauhallinen kotonsa. Täten hautausmaa laajeneekin äärettömästi ja
tämä Skutarissa oleva ulettuukin peninkulmain alalle. Jokaiselle
syntyneelle lapselle istutetaan yksi platani (Saksan vahtera), ja
jokaiselle kuolleelle yksi sypressi-kataja. Skutarin hautausmaa on
sentähden avara metsä, jota käytävät risteilevät. Täällä on komeita
hautamerkkejä ja mitä suurin muistopatsaiden vaihtelevaisuus. Niillä
haudoilla, ja joita litteä kivi peittää, on keskellä syvennys, johon
sadevesi kokoutuu, josta taas isännättömät koirat janonsa sammuttavat.

Aivan liketysten, kuin sänget leikatulla pellolla, korkeiden sypressien
alla kuolleiden muistomerkit seisovat, kukin ollen kiveen hakatulla
turpaanilla eli fez'illä kaunistettu. Helposti huomataan missä
dervischi (Turkkilainen munkki) ja vanha, oikeauskoinen Turkkilainen
tahi uusi, puoli-Euroopalainen rotu lepää. Kivessä on kultainen
kuolleen nimi- ja säätykirjoitus. Taidollinen päälle kirjoitus puhuu
elämän katoavaisuudesta eli kehoittaa kuolleen edestä rukoilemaan.
Naisen hautamerkkiin on ainoastaan lotuksen lehti kuvattu ja kullalla
kaunistettu; sanallakaan hänestä ei mainita -- kuolemassakin täällä
nainen hunnulla peitetään, vieraalta salataan.

Aivan aidaton on tämä kuolleiden puisto; kuitenkin se on hiljainen,
mahtavien sypressien varjossa. Leveä maantie vie särkyneiden
lepokammioiden päällitse. Arabialainen ajaa kameleitansa sivuitse;
kello kamelin kaulassa on ainoa ääni, joka tämän juhlallisen
hiljaisuuden häiritsee.



Aasia.


Aasia on meistä itäänpäin. Tämän maaosan suuruus on yli 800,000
neliöpeninkulman, jolla alalla elää noin 500 miljoona ihmistä, jotka
suurimmaksi osaksi ovat Mahomettiläisiä ja pakanoita.

Aasia on ihmissuvun ja sivistyksen kehto. Koko muinaisajan historialla
on Aasiassa alkulähteensä; sieltä kansat maailman ympäri ovat
hajonneet. Ennenkuin Euroopan olemisesta tiedettiinkään, ehkäpä ennen,
kuin metsästäjän jalka oli Uralien ja Volgan ylitse astunut, kukoisti
Aasiassa maanpiirin-hallitus; hallitsi voimallisia kuninkaita kauneissa
palatseissaan suuria, miljoonain asuttavia kaupunkeja; viisaat tutkivat
tähtien salaisen juoksun; papit rakensivat jumalain kunniaksi
temppeleitä maalle ja sen alle; kansat taistelevat keskenään elämästä
ja kuolemasta. Mutta tämä aikainen ja loistava valistus on pysähtynyt
samalle kannalle. Kaunein, lahjallisin ja pontevin ihmisrotu,
kaukaasialainen, on tosin alkujansa Aasiasta, mutta vasta Euroopassa on
se voimallisen kehityksensä saavuttanut. Ja kristillisyys, joka
veltostuneesen ihmissukuun uuden elonvoiman loi, puhkesi tosin Aasian
maasta, mutta tämä vieno taimi oli Euroopaan muutettava, että se täältä
voisi kohouta suureksi, varjostavaksi puuksi kauniilla, hyvänhajuisilla
kukilla ja suloisilla hedelmillä.

Kuitenkin Jumala näyttää määränneen kaksi suurta valtakuntaa, Englannin
ja Venäjän, Aasialaisia valtioita herättämään heidän hengellisestä
unestaan. Vaikea on heidän kuitenkin kiivetä Euroopalaiselle korkealle
"Parnassolle", sillä taivaankorkuiset vuoret, äärettömät arot ja
hieta-aavat, hedelmättömät ylängöt täällä ihmisiä eroittavat enemmän,
kuin Euroopassa, jossa kansallisuudet sulautuvat enemmän ja enemmän
yhteen, yhdeksi kansaperheeksi. Tartarian ja Mongolian ylängöllä
paimentolaisparvet luultavasti aina ajellehtavat, ja Siperia, noin
1 1/2 kertaa koko Euroopaa suurempi, on ainoastaan eteläisimmässä
osassaan viljeltävää, jota vastaan sen pohjaisin osa pitkän talvikylmän
kourissa hyytyy. Indian ihmeellinen maa, Aasialainen Italia, valloittaa
taas luontonsa loistavalla rehevyydellä mielet ja hengen lahjoittaa
toimettoman uinailuelämän samalla, kuin rikas saarimaailma, Seylon,
Java, Sumatra, Borneo ja Ryytisaaret huokailevat polttavan auringon
lämmössä, joka kaiken toimellisuuden kahlehtii. Ne maat taas, joissa on
lauhkeampi ilmanala, miten Turkissa, Persiassa ja varsinaisessa
Kiinassa, eivät kuitenkaan ole hengellistä vapautta ja valistusta
saavuttaneet. Kaikkialla idästä aina länteen nähdään sama ylivaltaisuus
hallitsijoissa, sama orjamaisuus hallittavissa. Mahometin uskonto oli
leimuava liekki, joka yhteen aikaan Arabiasta levitti uutta voimaa
ympäristölleen; mutta tämä valkea pian sammui eikä voinut sytyttää
todellista sielun valkeutta. Sentähdenpä Aasian sivistyneissä kansoissa
ylellisyys ja velttous vaan vallitseekin. Aasialainen Turkki on
mädäntynyt, kuin Euroopankin "sairasmies". Vanhan Indian vanhentuneet
uskonnot ovat pyhyytensä kadottaneet; vanhat tavat merkityksensä; mutta
maa, joka kauvan on kuolleena uinaillut, on herännyt ja päivä päivältä
muuttuu Euroopalaisen sivistyksen tulvasta. Kiina, "keskus-kukka", on
kuihtuvainen kukka, ihmisillä täytetty huone, jonka katto on sisään
putoamaisillaan. Japanin saari-valtakunta on kuitenkin näitä paljoa
edellä, ja sepä on sen portit avannutkin vieraillekin kansoille;
viimeisinä aikoina on, näet, Japani yhdistynyt Euroopalaisten valtain
kanssa kauppiasyhdistykseen ja ruvennut perinpohjin maan hallitusta
muodostamaan.

Henkisen elämän luonne Itämailla on yksitoikkoisuus; mutta mitä
moninaisempana ihmisten luonnollinen elämä siellä ilmestyy, sitä
vaihtelevaisemmat heidän tapansa, ruumiin muodostuksensa, kielensä,
elämäntapansa ja toimensa ovat.

Tämä vastaa Aasian mannerta, joka luonnollisissa suhteissaan on
monipuolisempi, kuin muut maanosat. Ei missään ilmastolliset suhteet
ole niin monenlaatuiset, kuin Aasiassa. Tämän maaosan iso avaruus
ulettuu kaikkiin ilmanaloihin. Pohjaisnavalla asuvan (Samojetin,
Tshudin, Ostjakin) neljän jalan pituisen, ja mustan kiharatukkaisen
Borneon ja Sumatran saarelaisen; kaukaasialaisrodun lajien
(Armeenialaisten, Afganistanilaisten ja Persialaisten) säännöllisine ja
kauniine kasvoineen, korkeine otsineen, suurine silmineen,
kyömänenineen, punaisine poskineen ja hienoine, tummanruskeine eli
mustine hiuksineen -- kuinka paljo nämä eivät eroa itäisen Indian
vaaleanruskeista asujamista, joilla on mustat kiharahiukset,
latuskanenä ja suuri, törröttävä suu; ja kuinka paljo nämä vielä
erkanevat Kiinalaisista, joilla on latuskainen naama, vinoiset silmät
ja korkealla kallottavat poskipäät!

Niinkuin ihmismaailma, niinpä eläin- ja kasvimaailmakin näyttää mitä
monituisempia muotoja. Näyttää siltä, kuin luonto olisi Aasian luonut
muiden maanosain esikuvaksi ja siellä niiden rikkaudet yhdistellyt.
Pohjan perillä, lähes ikuisen talven maassa tuskin sammal, vielä
vähemmän mikään pensas kasvaa. Hylkeet ja jääkarhut ainoastaan sen
jäisillä rannikoilla kuhnivat. Etempänä pohjaismaiden rannikoilta
vilisevät metsät täynnä turkkinahkaisia eläimiä, jotka oduksina
oivallisina sinne kolkoille seuduille väkeä viettelevät, antaen
turkkinsa heille pakkasen piiloksi. Keskisessä Aasiassa suola-arot ja
hieta-aavikot vaihtelevat kauniiden laitumien kanssa, joilla kesyttömät
hevoset (Dschingetait) mellastavat. Himalajan ylälaaksoissa kasvaa
meidän viljalajit viljelemättä. Mutta jos niiltä laskeutaan eteläisille
niemimaille ja saarille, löydetään rehoittavimmat maustekasvit ja
herttaiset hedelmät. Tibetissä viidakoissa norsut peuhastavat ja
tiheissä heinikoissa jalopeurat saalistansa väijyvät. Aasian kuuma
ilmanala on meille lahjoittanut kahvipuut ja sokuriruohot, jotka, miten
kansatkin, sieltä länteen leviävät. Auringon paahto kasvinesteet
jalostuttaa mausteiksi, palssamiksi ja kaikenlaisiksi lääkkeiksi.
Ei missään maassa ole isompaa hedelmäpuiden paljoutta, kuin täällä;
meidän kaikki jaloimmat hedelmälajit ovat Persiasta, Syyriasta ja
Vähä-Aasiasta kotoisin. Hindustanissa palmuin kuningatar, kookospalmu
kohoaa aina 60-80 jalan korkuiseksi ja antaa ihmisille runsaita
aarteitaan. Tämän haltijattaren ikäänkuin alamaisina kukoistaa siellä
viini-, areka,[48] saaku-, taateli- ja varjostinpalmut sekä
Indialaisten pyhä bananipuu, jonka oksat suorakulmaisesti maahan
vaipuvat ja sieltä jälleen lähettävät uusia runkoja niin, että yksi
ainoa puu voi aikain kuluessa synnyttää ison metsän.



Siperia.


Ural-vuorten itä-, Jäämeren etelä-, Tyynenmeren länsi- ja korkean
Altai-vuorijonon pohjaispuolella leviää 261,939 neliöpeninkulman
avarainen Siperia, joka on osaksi tasaista osaksi pienikukkulaista
maata. Siperiaa rajoittavaisten vuorien kivennäisaarteet ovat sinne
houkutelleet koko joukon ihmisiä, joilla Uralin ja Altaiden vierillä on
monta kaupunkiakin. Irtish-virran varrella on turkiksia kaupusteleva
Tobolskin kaupunki ja Baikal-järven läheisyydessä Irkutski. Täällä maa
antaa runsaan sadon ja muodostaa meheviä laitumia. Vuorten juureisilla
kukkuloilla kuin myös tasangoilla on metsiäkin. Mutta 60°, pohjaista
leveyttä, pohjaisempana ei ohra enää kypsy. Täällä Jäämeren hyyteiset
tuulet esteettömästi lakeita lakaisevat. Pohjaisempana ei myös
enää nähdä jylhiä honkametsiä; avarat erämaat, suolalakeudet ja
silmänkantamattomat järvet ovat niiden sijat ottaneet. Sienimäinen maa
on jotenkin syvään jäässä, ja itse maan pinta, joka vasta Kesäkuun
lopussa sulaa, jäätyy taas jo Syyskuun puolivälillä. Pikaisia myrskyjä
ei siellä usein tule, vaan kuin ne ilmestyvätkin, ovat ne
vastustamattomat. Siperia, jota vuoret kolmelta sivulta rajoittavat ja
niin lämpimät tuulet estävät, on niin kylmä maa, että siellä asuu
ainoastaan noin neljä miljoonaa paimentolaisia, kun sitävastaan
Euroopassa, joka on paljoa pienempi, asuu noin 280 miljoonaa ihmistä.

Silmänkantamattomat lumikentät ja jäiden peittämät vuoret taivaan
rannan rajoittavat, ja luonto on talven ainaisena vankina. Elämä
Siperiassa on alituista taistelua ja vajavaisuutta, kylmän ja nälän
kanssa kamppailua. Ihmisten hengitys muuttuu silmänräpäyksessä
miljooniksi jääneuloiksi, ilmaa liitelemään. Peurat rientävät metsiin
tahi tukkiihevat toinen toisensa viereen, siten toistaan
lämmittääkseen. Korppi, tuo musta talvilintu, ainoastaan halkaisee
ilmaa raskaalla lennollaan. Paksummat puut rikki paukkuvat, kallioiden
lohot tiloiltaan siirtyvät kylmän kynsissä. Laaksojen maa halkeilee,
maanalainen vesi ylös kumpuilee ja yhtyy jääylänteiksi. Koirat
piehtaroivat lumessa ja ulahduksillaan häiritsevät seudun täydellistä
hiljaisuutta. Vaikka nämä seudut ovat ison aikaa auringon valotta,
eivät ne kuitenkaan ole kokonaan pimeitä. Tähtitaivaan erinomainen
loisto ja lumen heleä heijastus tuottaa niille jonkinlaisen
hämäräpäivän, jota pohjan- eli revontulet vielä valkaisevat.

Siperian sydänmaiden eteläisissä osissa polttava kesäinen aurinko
synnyttää ihmeteltäviä muutoksia. Tuskin lumi on sulanut, kuin ruoho jo
maan peittää ja monenkarvaiset kukat kumpuja kaunistavat; mutta yhtä
pian ne taas kuihtuvat talven tulvan tullessa. Pohjaisemmilla
tasangoilla on kasvillisuus vieläkin tiukempi ja lyhytaikaisempi, ja
Jäämeren rannoilla voi ainoastaan peuransammal vaivaloisesti kasvaa. --
Siperian metsänriistan rikkaus on Venäläisiä houkutellut rakentamaan
asuntoja ja kaupunkeja paraimmille seuduille. Jakutsk Leenan varalla
on, kukatiesi, maailman kylmin kaupunki. Maa täällä on aina monen sadan
jalan syvyyteen roudassa, josta noin kolmen jalan paksuus aina kesillä
kuitenkin sulautuu, kuin 20 ja 25° lämmin varjossakin vaikuttaa.
Talvisin kylmä on niin ankara, että parina kolmena kuukautena elohopea
on aina jäässä.

Kylmempänä aikana Siperiassa matkustaminen on oikein taito. Turkkiin,
isoon karvalakkiin, peurannahkaisiin saappaisin, naamuriin ja
kaulahiseen käärittynä istuu matkustaja liikahtamatta Jakutskilaisessa
satulassaan. Kaikki on ääneti. Ilma on pimeä ja sakea. Aamu tuskin
alkaa, ennenkuin aamunkoiton veripunainen rusko sumuisesta
taivaanrannasta kuvastaa. Aurinko nousee veripunaisena pallona
ja vihdoin kuvastaa hangelle ja pensaston jäisille oksille
kaikki sateenkaaren värit. Puut sumussa suurentuvat ja antavat
mielikuvitukselle jos jonkinlaisia haaveita. Kummallinen näytäntö,
mutta kestää vaan muutamia silmänräpäyksiä. Aurinko alenee ja sen
kanssa haaveetkin häviävät; luonto pukeutuu uudestaan lumen valkoiseen
juhlavaippaan. Pikku lintua ei ainoatakaan näe, ei mitään ääntä kuulu;
kaikki on haudan hiljaista. Viimeinkin kaikki tunnusmerkit ennustavat,
että yösija on läheisyydessä ja karavani saa uuden elon. Ajajat
hevosiaan kiiruhtavat. Mustaksi poltetuita puiden runkoja hangesta
näkyy - siinä on tulisija. Ensimmäiset ratsastajat laskeutuvat
hevostensa selästä ja Jakutskilaiset tyhjentävät niiden kuormat samalla
kuin toiset etsivät laitumia, s.o. semmoisia seutuja, josta eläin
kavioillaan lumen pois kaavittua löytää vähän jäkälää. Toiset raahaavat
puita; paukkuva nuotio pian leimuaa, ja kauppijaat asettauvat valkean
ympärille huopapatjalle teetä ja illallista odottamaan. Kaikkien
vaatteet ovat kuurasta valkeina, naamurit ja kaulahiset jäästä
kankeina; niitä sulataan ja kuivataan nuotiolla. Matkustavaiset jo
hengittävät vapaammin. Heidän hengähdyksensä kohoilevat kylmään ilmaan
kuin savu eli kuurre. Usein kuitenkin öisin nousee lumipyryjä, jotka
peittävät heidät lumeen ja pakoittavat heitä olemaan samoilla paikoilla
monta päivää.



Tutkimusmatkoja Pohjaisella Jäämerellä ennen Koillisväylän löytämistä.


Jo viidennestä vuosisadalla, kuin Amerikan löydettyä sen äärettömät
aarteet Euroopaan virtailivat, huomaittiin eteläisten pitkäin
meriteiden kauppaa ja uuden, kulta- ja hopearikkaan maan keskusliikettä
suuresti haittaavan, jonkatähden silloin jo vakaasti kysyttiin, kuinka
tätä pitkää tietä voisi lyhentää. Muutamain hedelmättömäin koetusten
perästä luultiin varmaan tarkoitukseen päästävän, kuin Venetsialainen
Giomanni Gabotta Englantilaisella laivalla oli löytänyt New-Founlannin
ja Labraatorin Pohjais-Amerikassa, ja taisi kertoa isoista
merenlahdista, jotka länteen päin pitkälle mantereesen pistäyvät.

Nyt alkoi melkein lukematon rivi rohkeita miehiä tutkimaan näitä
pohjaisia seutuja, löytääkseen tien Amerikan pohjaisrannikolta Peru'un
ja Amerikan länsirannikon kultaseuduille.

Toiset taas tahtoivat itäänpäin löytää lyhyemmän tien, kuin Hyväntoivon
niemen ympäri oleva, ja sentähden tekivät rohkeita yrityksiä Aasian
pohjoisrannikoilla.

Sen mukaan miten milloin yksi milloin toinen suunta tarjoili
lupaavaisempia löytöjä, vaihdeltiin matkojen päämaalia, eikä kauvan
viipynyt, ennenkuin nämä näihin saakka tuntemattomat seudut ikuisen
jään piirissä saavuttivat ihmeellisen vetovoiman, sillä pohjaisessa
Jäämeressä löydettiin muutamilla saarilla kultaa, hopeata, vaskea ja
lyijyä. Näiden metallien tuodut näytteet herättivät kiivaita toiveita,
jotka eivät kuitenkaan saaneet odotettua päätöstä.

Suuremman arvoinen ja pysyväinen merkitys tuli näille kuitenkin
pohjaisten merien kalarikkaudesta. Häiritsemättä oli niissä useat,
kaupassa hyvinkin tärkeät kalalajit si'inneet niin, että niiden pyynti
tarjosi rikkaita voittoja. Tämän tieto vaikutti liikettä kaikissa
mertakulkevissa kansoissa, ja pian nähtiin suurempia ja pienempiä
laivastoja Veneziasta, Hispaniasta, Portugalista, Englannista,
Ranskasta, Skandinaviasta, Venäjältä ja Saksasta vakoilemassa ja
anastamassa itselleen parhaimpia paikkoja. Näiden laivat uskalsivat
itään ja länteen pohjaisen Jäämeren kaikkiin sopukoihin, ja monta
saarta ja mantereen rannetta tuli täten löydetyksi ja paremmin
tutkituksi.

Aasialaisen ja Amerikalaisen pohjoisrannikon välillä on pääasiallinen
eroitus siinä, että jälkimmäinen epätasaisina niemekkeinä pistäytyy
pohjaiseen, ja että siellä ei ole isompia sinne laskeuvia virtoja,
joiden lämmin vesi voisi vaikuttaa napamerien jäävuoriin, Siperiassa
kuin sitä vastaan suuret virrat vierivät aina 70° pohjaiseen. Niistä
menee Obi, Jenisei ja Leena lännestä itään, ja viimeinen niistä,
niinkuin Rhein, Tonava, Niili ja muut eteläisemmät virrat, muodostaa
monihaaraisen suun eli n.s. deltan. Nämä joet välittävät vilkasta
liikettä Siperian rannikolla, niin että näiden suidenkin välillä käy
jonkunmoinen kauppa, jota Venäjän hallitus suojaa ja jo yksityiset
yhtiöt edistävät; kaupan päätavaroina on turkikset ja norsunluu-hampaat
hävinneiltä, suurilta, paksunahkaisilta mammut-eläimiltä (norsujen
edellä olijat), jotka vuosituhansia ovat jäävuorissa niin hyvin
säilyneet, että niiden lihaakin on syöty.

Tämän avaran maan itäisellä sivulla, Japanin pohjaispuolella, oli jo
monta kertaa Beringin salmen, joka Aasian Amerikasta eroittaa, lävitse
menty kauvaksi länteen. Samoin olivat yksityiset rohkeat merimiehet
Norjan pohjaisimman niemen ympäri saavuttaneet Novaja Semljan ja
Jenisein suun. 1700:nen vuosisadan lopussa seisahtuivat nämä yritykset
ja alettiin jo uskoa, että pääsemättömät esteet aina estäisivät Aasian
rannikkoa pitkin Jäämerta purjehtimasta.

Mutta tämä usko sai taas alkaa sivuuntua, kuin vuoden 1860:nen lopussa
ja 1870:nen alussa Norjalaiset rohkeat kalastajat taas alkoivat näillä
vesillä pitkälle tunkeutua, vaikka ne olivat satoja vuosia saaneet
rauhassa olla.

Samaan aikaan oli kaksi Ruotsalaista tiedemiestä, _Sven Lovén ja Otto
Marttin Torell_ tehneet muutamia matkoja Huippusaariin, Islantiin ja
Grönlantiin, ja muutamat Saksalaiset lähetyskunnat pohjoisen Jäämeren
vaikeasti päästäviin seutuihin ja niin nämä pohjan peräiset seudut
saattaneet tutummaksi. Näillä matkoilla kuitenkin oli aivan toinen
tarkoitus, kuin purjehdustien löytäminen. Ne ennen kaikkia tarkoittivat
silloisen kysymyksen, Pohjaisnavalle pääsemisen, ratkaisemista.

Näille matkoille oli innollista osaa ottanut nuori _Suomalainen Adolf
Erik Nordenskiöld_. Hän tuli monista kokemuksistaan huomaamaan
verrannollisesti vähäarvoiseksi Pohjaisnavalle pyrkimiset ja käänsi yhä
enemmän huomionsa Koillisväylän etsimiseen. Hänen rautainen tahtonsa
onkin aikeensa saattanut loistavaan loppuun: _Hän löysi Koillisväylän;
hän purjehti Vanhan maailman pohjaispuolen ympäri_.

V. 1875 teki Nordenskiöld matkan Siperiaan. Tromsössä vuokrasi hän
Norjalaisten purjelaivan, jolla lähti Kesäkuussa ja tuli ensin Novaja
Semljaan, josta sitte, luonnontutkimuksensa tehtyä, jo Elokuun 2
päivänä oli kerinnyt Kaarian merelle, jonka huomasi olevan aivan
jäättömän. Elokuun 15 p:nä Nordenskiöld jätti pienen laivansa Jenisein
suuhun, lähettäen sen Norjaan takaisin, ja meni itse muutamain
seuralaistensa kanssa venheellä Jeniseitä ylöspäin sekä sieltä viimein
maitse Euroopaan takaisin.

Jotenkin samallaisen matkan hän teki Norjasta vielä seuraavanakin
vuonna, joka oli ankara jäävuosi. Näin oli hän jo kylliksi valmistuksia
tehnyt viimeiselle, päättävälle matkalleen.



Koillisväylä.


Edellisillä jäämerimatkoilla oli Nordenksiöld'issä herännyt halu
paremmin varustetulla matkueella jatkaa Jäämeren tutkimuksia etemmäksi
itään ja jos mahdollista niin aina Beringin salmelle saakka. Tämä
matkasuunnelma kun sitte oli valmistettu ja kypsynyt, esitteli
Nordenskiöld sen Tammikuun 26 p. 1877, Ruotsin kuninkaalle Tukholman
linnassa, jossa silloin oli läsnä paitsi kuninkaallinen perhe,
meriministeri, rikas tieteiden suojelia, Göteborgin kauppamies Oskar
Dickson ja likisimmät edellisillä jäämeriretkillä seuraajansa.
Ihastuksella ja innolla hän esitteli sen suuren tarkoituksensa, että
höyryn ja sähkön aikakausi voi tunkeuda tutkimuksille vielä vieraille
aloille ja maailman keskusliikkeelle avata yli 90 leveysasteen avaran
meren (Jenisein suusta Isoon Valtamereen), "jossa laivan savupatsasta
ei vieläkään ole nähnyt." Tämän tarkoituksen täyttäminen on yhtä
tärkeä, kuin mainion Cook'in Ison Valtameren tutkimusretket.
Laveimmissakin piireissä löysi Nordenskiöldin toivo osan ottoa ja pian
parkkilaiva Vega, apuhöyrykoneella varustettuna ja muuten mitä
huolellisimmasti laitettuna, oli Göteborgin satamassa Nordenskiöldiä
varten. Nordenskiöld väitti oikeudella, että ainoastaan oikean
lähtö-ajan valitseminen ratkaisi matkan onnistumisen. Elokuussa
täytyisi olla Aasian pohjaisrannikolla, koska silloin kulkujäät
olisivat vähimmän haittana.

Eräs Venäläinen matkue oli jo v. 1740 Jenisein suusta saapunut 75:teen
pohjaiseen leveysasteesen, mutta Aasian pohjaisin niemeke luultiin
olevan 2 astetta ylempänä, sillä sinne, kerrottiin, oli eräs toinen
Venäläinen, Prontschischew päässyt, vaikka tämä luulo oli kaukana
varmuudesta.

Siinä tapauksessa ett'ei Nordenskiöldin pyrintö Koillisväylitse
onnistuisi, oli kuitenkin hänen kokemuksensa ja tieteellisyytensä
takauksena, että Aasian napasuhteet hänen kauttansa paljo
selveneisivät.

Vegamatkueesen kuului _professori Nordenskiöldin_ kanssa kuusi nuorta
ja voimallista, hyvin valmistettua luonnontutkijata. Vegan päällikkö
oli luutnantti _Palander_, rohkeudestaan ja taidostaan tunnettu
merimies, joka jo ennen oli ottanut kahteen napamatkueesen osaa.
Päällikön likisimpänä miehenä virkaa toimitti luutnantti _Brusewitz_,
ja miehistöön kuului 17 merimiestä, laivastosta valituita, yksi
Gotlantilainen merimies sekä kolme Tromsöstä otettua Norjalaista
kalastajaa.

Heinäkuun 4 p:nä 1878 lähti Nordenskiöld Vegallaan merelle, koko
Ruotsin kansan innollisimmalla osanotolla evästettynä. 14 päivää ennen
oli jo kuormalaivat Fraser, kapteeni Nilsson'in johdolla, ja Lena,
kapteeni Johannesen'in johdolla, ja sittemmin vielä Lontoosta
ruotsalainen purjelaiva Ekspress, kapteeni Grundersen'in johdolla
lähteneet Jenisein suulle. Kaksi höyrylaivaa näistä vei Vegalle
varatavaroita, jos, nimittäin, se jäisi johonkin talveksi ja
purjelaivalla taas oli hiiltä näille kolmelle höyrylaivalle. Kaikkien
näiden laivojen piti yritystä edistää.

Se mielten jännitys, jolla koko Euroopa matkueen kulkua seurasi, tuli
jo Lokakuun 14 p:nä jollakin tavalla rauhoitetuksi -- lohdullisemmasti
kuin kukaan odottikaan, sillä Vega lähetti sähkösanoman Jakutskista,
Lenan oikealta rannalta. Sittekuin "Fraser" ja "Ekspresse" jo Jenisein
suussa olivat Vegasta eronneet, mennäkseen tätä virtaa ylöspäin, oli
"Lena" Lena-virran suussa myös siitä eronnut, mennäkseen sekin virtaa
ylös Jakutskiin (63° pohjaista leveyttä). Täältä lähetettiin nyt ensin
sähkösanoma ja sitte vielä kirje Euroopaan. Nordenskiöldin ja
Palanderin itsensä lähettämä sähkösanoma vahvisti edelliset
ilmoitukset, että laiva oli onnellisesti päässyt Aasian pohjaisimman
niemen, Kap Tscheljuskin ympäri ja tullut Lenan suuhun. Loppumatka
Aasian itäisellä rannikolla ei voinut enää tarjota vaikeampia
vastuksia. Näin siis tuo kauvan etsitty tie oli jo löytymäisillään.
Tällä ajalla saapunut, Jenisein rannalla olevasta Dicksonin satamasta
Nordenskiöldin kirjoittama kirje kertoi sitte tarkemmin heidän matkansa
siihen asti.

Kap Tscheljuskin niemen ympäri purjehtiminen oli silloisen myrskyn ja
vastatuulen tähden hyvin vaikea. Laiva ei kuitenkaan kohdannut jäitä,
vaikka se meni niin pohjaisitse kuin mahdollista. Kemi kun oli
kierretty, pysyttiin likempänä rantaa, joten voitiin näihin asti
tehdyt kartat huomata epävarmoiksi, ja niiden määräämän pohjaisuuden
rajan nähtiin joskus olevan 11 astetta todellisuutta etelämpänä.
Ilmastolliset suhteet olivat v. 1878 erittäin myöteisiä tämmöiselle
matkalle, ja Palander'in tarkemman rannikkokartan toimittaminen kävi
siis erinomaisen hyvin. Aasian pohjaisin paikka, 1,000 jalkaa meren
pinnan ylitse kohoutuva kallioniemeke, on näiden määräysten mukaan
77° 43', pohjaista leveyttä, ja 104° 1', itäistä pituutta, kohdalla.
Vega sivuutti sen Elokuun 20 p:nä 1878. 7 päivänä sen jälkeen voitiin
laiva ankkuroida Lenan suuhun, joka nyt tehtyin laskuin mukaan näytti
olevan ennen merkitty liika kauvaksi itään.

Tähän asti ilmoitukset olivat menneet Euroopaan jotenkin hyvin, mutta
tästä alkain ei tiedetty matkueen kohtalosta mitään. Sentähden asia
alkoi jo todellisesti huolettaa, varsinkin sitte, kun Amerikalaiset
valaiden pyytäjät kertoivat, että he Lenan itäpuolella olivat nähneet
ison höyrylaivan jäässä kiinni. Asiaa harrastavainen Venäläinen, laivan
varustaja Sibiriakoff päätti siis Toukokuussa 1879 Beringin salmen
kautta lähettää höyrylaivan "Nordenskiöld" Vegaa etsimään.

Se hämäryys, jossa matkue maailmalle oli, haihtui viimeinkin
Nordenskiöldin, Marraskuun 25 p:nä 1878 lähettämällä kirjeellä. Se
ilmoitti Vegan todellakin olevan 67° 6', pohjaista leveyttä ja 173° 15'
itäistä pituutta, (Greenwichistä) kohdalla jäässä -- siis tuskin 200
kilomeetterin päässä Beringin salmesta.

Vegan talvipaikka, jossa näiden rohkeiden retkeilijöiden täytyi viettää
294 päivää kiinni jäätyneen laivan ahtaissa huoneissa, on Beringin
salmen pohjaisimmassa osassa. Nordenskiöld luuli jääsuhteista voivansa
päättää, että, jos he olisivat voineet talvipaikalleen keritä kolmea
päivää ennen, niin he olisivat esteettä päässeet Beringin salmen
lävitse. Mutta näin vähän ajan tähden hänen täytyi siihen jäädä
kokonaiseksi talveksi. Ajan hän käytti kuitenkin tarkkaan taroon:
seudun luonnon y.m. suhteiden tutkimiseen. Muutamat matkueen jäsenistä
tutkivat seudun kieltäkin. Kesällä 1879 lennätti Japanista lähetetty
sähkösanoma viimeinkin maailmalle ilosanoman Vegan vapautumisesta.

Näin Vega-matkue oli suorittanut sen tehtävän, joka vuosisatojen vaivat
oli hukkaan vienyt. Matkueen tiedemiehet runsailla kokoelmilla ja
kokeilla varustettuina käänsivät sivistyneen maailman huomion
Pohjaisjäämeren ja sen seudun luonnon suhteisin. Tämä matka on myös
todistanut, että vanhat käsitykset Siperian sydänmaista, joissa
ainoastaan kylmä isännöi ja Venäläiset pahantekijät orjuuteen
nääntyvät, eivät ollenkaan todellisuudessa paikkaansa pidä. Tästä
äärettömästä maasta, jonka avaruus on noin 1 1/2 Euroopan alaa, on
suuri osa samalla leveysasteella kuin keskinen jopa eteläinenkin
Euroopa, ja jossa sarvikarjat, viljat ja eteläisessä osassa viinit ja
etelän hedelmätkin menestyvät. Siperian tähän asti oleminen sivistyneen
maailman ja keskusliikkeen ulkopuolella ei ole maan tuottamattomuuden,
vaan sen suuren kaukaisuuden syy; sillä ei meritse eikä maitse ole
sinne voitu Euroopan yhdyselämään johtavaa liikettä saada. Jäämerta on
varsin vähän kulettu -- senkin vähän kalastajat tehneet -- ja Siperian
tuotteiden maitse Euroopaan tuominen on ollut aivan mahdoton. Sentähden
juuri voi Nordenskiöldin löydöstä odottaa suuria käytännöllisiä
hyötyjä. Varsin varmat ollaan, että vähä tarkempi laivatien, ilmaston
ja jääsuhteiden tunteminen tuottaa säännöllisen kaupan pohjaisessa
Siperiassa. Suuret, purjehdittavat virrat vievät tuotteet merelle,
josta ne kesän kuilla viedään itään Aasiaan ja länteen Euroopaan. Nämä
tuotteet ovat paitsi tähän asti tunnetuita turkiksia ja kivennäisiä,
jotka maitse ovat Venäjän markkinoille raahatut -- joukko pellon
tuotteita. Niinkuin tiedetään, on siellä avaroita alueita erinomaisen
sopivia viljan viljelykselle, ja maa kuuluu paikoin olevan niin
hedelmällistä, että se vertoja vetää Venäjän n.s. "mustalle maalle",
joka vuosi vuodelta antaa mitä runsaimman hedelmän aivan
lannoittamatta.

Talvi ja kevät 1879-80 toi ehtimiseen tietoja tästä voittomatkasta,
jonka Vegan miehet tekivät vanhan maailman suurimman osan ympäri, ja
kuinka ne jokaisessa satamassa ihastuksen innolla vastaan otettiin.
Suurella loistolla loppui tämä urosretki Huhtikuun 24 p. 1880 Ruotsin
pääkaupungissa, johon Vega silloin kaikkine miehineen koko Ruotsin
kansan yhteisesti valmistettuun vastaanotto-juhlaan saapui.

       *       *       *       *       *

_Niilo Adolf Erik Nordenskiöld_, tämän urostyön tekijä, syntyi
Helsingissä Marrask. 18 p:nä 1832. Lapsuutensa päivät vietti hän
Mäntsälässä, jossa hänen jalo äitinsä opetti häntä rakastamaan
isänmaataan, oikeutta ja totuutta. V. 1849 tuli hän ylioppilaaksi, v.
1853 kandidaatiksi. Tämän jälkeen alkoi hän seurata isäänsä
luonnontieteellisillä tutkimusretkillä. V. 1855 tuli hän tohtoriksi ja
alkoi sitte antaa ahkerasti tieteellisiä teoksia. Hän oli jo saanut
maassamme muutamia virkojakin ja v. 1856 pyydettiin häntä jo
mineralogian professorin virkaa hakemaan, vaan vähäpätöisistä
valtiollisista syistä ajettiin hän pian koko maasta. -- Hartaasti
tämmöisiä tekoja usein kadutaan -- niin tätäkin, ja tuota jaloa
kansalaistamme sydämen halulla ikävöitsemme takaisin sille maalle, joka
häntä pojakseen nimittää! Suom.



Tsjuktsjit.


Siinä osassa Siperian mannerta, joka Vegan 1878-79 talvipaikkaa
rajoittaa, asuu n.s. Tsjuktsjia, ja on maa siinä osaksi metsätöntä
osaksi metsäistä aina rannikolle saakka; mitään virtoja siinä ei juokse
eikä siis jäämeren hyyteitä lämmitä. Hietakerroksissa on siellä
hävinneen mammuteläimen hammas- ja luukasoja. Maan asukkaat elävät
peuran lihasta ja kaikenlaisista kesällä keräillyistä metsäkasveista
keitetyllä sopalla sekä muutamain pajulajien nuorilla vesoilla.
Pinaatilta maistuva peuran suolen sisällys on heidän herkkunsa. Heidän
varustuksensa ja osa työkaluistaan ovat kivestä ja luusta valmistetut
-- ainoastaan yhdellä perheellä oli valurautainen koukku.

Tsjuktsjien asumuksina on peurannahkaiset teltat. Verhonsa ne myös
valmistavat karvaisista nahoista. Teltassaan he kuitenkin ovat alasti,
ainoastaan kapea kuvevyö vyöllä. Elämän tavoissaan he näyttävät
Grönlantilaisilta.

Vegan miesten oli hyvin vaikea heihin tutustua, he kun eivät osanneet
Venättä eikä muuta Euroopan kieltä. Yhden ainoan pojan he tapasivat,
joka osasi kahteentoista asti lukea Englannin kielellä; sen hän oli
tietysti oppinut Beringin salmen takaisilta Amerikalaisilta, joiden
kanssa he kauppaa käyvät. He näyttivät olevan pakanoita tahi jopa aivan
uskonnottakin. Eräällä miehellä oli tosin risti, mutta aurinkoon päin
näytti hän rukouksensa lähettävän. Paperirahaa eivät he tahtoneet
ottaa, ja helisevää rahaakin vaan sillä ehdolla, että niissä oli reikä,
josta ne korvarenkaiksi tahi keulakoristeiksi ripustettaisiin. Heidän
hiuksensa oli päänahkaa myöten kerityt.

Tupakin he olivat Amerikalaisilta valaskalan pyytäjiltä oppineet
tuntemaan, ja pitivät sen niin suuressa arvossa, että ensin sen
purekselivat, sitte kuivasivat korvainsa takana ja viimein polttivat
pienissä omatekoisissa piipuissaan. Heidän rannassaan ei laivaa koskaan
ollut nähty, ja sentähden onkin helposti ymmärrettävä, kuinka pian
vieraiden tulo levisi koko rauhaisen kansan kaikkialle ja houkutteli
utelijaita Vegan talvisatamaan.

Eräs Vegamatkueen jäsenistä kirjoittaa Tsjuktsjilaisessa kylässä
käynnistään näin:

Eräässä teltassa mies seisoi rekeänsä korjaamassa samalla, kuin melkein
alaston talon emäntä ja aivan alastomat lapset pistivät päänsä esiripun
takaa kaikkein pyhimmästä -- peräteltasta, ollen kyynäskolkkasillaan
laattialla, ja kaikki kymmenen eli ainakin viisi sormea suussa
töllistävät kaikki suurilla, ruskeilla silmillään tulijaa; hiljaa
kuuluu emännän huulilta: "kaukau!" (ruokaa) ja kuin matkustaja sattuu
leipäpalan taskustaan löytämään, huutaa koko kööri: "kaukau! tsjelup!"
(hammastupakkia), ja pian onkin kaikki taskut tyhjät äänen vähintäkään
laimenematta. Isäntäkin pitää silmällä, ett'ei piippunykänsä jäisi
tyhjäksi, vieraan omaansa pannessa, ja lyhyen kanssapuheen,
tavallisesti: jäiden lähdöstä, perästä rietaantuu perhe uudestaan.



Matkustus Siperian virroilla.


Minä jäin venheen perämiehellä ja 8 soutajalla varustettuna Irkutskista
Jeniseiskiin mennäkseni Angara- ja Ylä-Tunguska-virtoja pitkin. Venheen
keskelle oli rakennettu pieni kajuutti eli katos. Tämän etupuolelle voi
neljä pitkää airoa sovittaa, jos soutaa tarvittiin. Peräsimenä
käytettiin julman isoa hirrestä tehtyä airoa, jota perämies ja yksi
miehistä hallitsi. Siperian virroilla yleensä on hyvin verkallinen
juoksu; mutta kun ne tulevat vuoriseuduille ja kallioiden väliin
ahdistuvat, kiiruhtavat ne kulkuansa ja koskinakin kohisevat.
Koskenlaskemiseen valmistaumisessa on jotakin juhlallista. Koskea kun
lähestytään niin, että pauhina kuullaan ja aaltojen hyrske nähdään,
käskee perässä pitkä mela kädessä seisova perämies soutajata ottamaan
aironsa venheesen. Sitte hän sanoo: "rukoilkaat Jumalaa!" ja kaikki
miehet liittyvät kajuutissa olevaan pyhän kuvaan päin, kumarrellen ja
ristiä tehden. Viimeksi perämies lujalla äänellä lukee lyhyen
rukouksen. Sitte miehet käyvät taas airoilleen, ja, huudettua:
"soutakaa lujaa!" vetävät airoillaan tarmonsa takaa. Voimat ja mielet
jännittyvät sitä enemmän, mitä likemmä koskea tullaan. Luotsi nousee
kokassa seisoalleen ja antaa valkoisella, yhteen käärityllä huivilla
perämiehelle merkin joko pitäen sitä päänsä päällä taikka vie sitä
vasemmalle tahi oikealle. Huutaminen tässä, näet, ei kuulu kosken kovan
kohinan tähden. Neljä miestä seisoo perässä melansa sivulla ja tähtää
tarkasti luotsin jokaiseen viittaukseen, voidakseen kohta sitä seurata.
Jos koski on hyvin kova, asetetaan sitä paitsi kaksi miestä kokkaan,
että venhe viittausten mukaan voitaisiin hallita. Veneen anturan
pitäminen virran suunnassa on tässä pääasia. Jos alus kääntyy
syrjitttäin, on hukka matkassa. Viimeinkin tulemme ensimmäiseen
kuohuun; siinä otetaan tavallisesti airot venheesen; kaikki seisovat
jännittävässä odotuksessa; venhe alkaa kiikkua, hyrskyt kiihtyvät ja
jäntereet, raudan koviksi pingoitettuina, odottavat luotsin viittauksia
oikealle ja vasemmalle. Jo huudetaan: "lujasti, lujasti!" jollei pursi
kylläksi kiidä. Hyrskyt hälvenevät viimein; luotsi laskeutuu kokasta
alas ja, pyyhkien otsaltaan sielun ahdistuksen tuomaa hikeä, menee
lähimmäisen matkustajan luoksi ja sanoo: "minä onnittelen teidän
vapaasukuisuuttanne!" ja sitte hän onnittelee perämiestä. Kaikkialta
huudetaan: "Jumalalle olkoon ylistys!" ja nyt taas kielet, jotka tähän
asti ovat mykkiä olleet, uudestaan liikkumaan. Ilo ja nauru nyt ohjat
höllittää. Tästä todellakin voi sanoa, että kahden pystysuoran kallion
välitse kelkkamäkeä lasketaan venheellä, jossa 20-30 mieheen istuu.
Kiikkuen kuohuvilla aalloilla silloin venhe lentää kiivaammin, kuin
hevosen hurjinta vauhtia. Tämä ei kuitenkaan ole vaarallista, jos
virrassa vaan on kylliksi vettä ja perämies toimensa tekee.



Itä-Aasian arot.


Maailman suurimmat arot ovat Altai- ja Himalaja-vuorien, Kiinan muurien
ja Aral-järven välillä. Muutamat ovat ruohoaroja, toiset nesteisillä,
alituisesti kukoistavilla kali-taimilla kaunistetut ja vielä monia
peittää suola, joka äsken sataneen lumen näköisenä savikot silaa. Näin
nämä äärettömät arot eri paikoilla erilaisina laajenevat.

Itäisessä Tibetissä on hiekattomia ruohoaroja, joilla hienovillaisia
vuohia, lampaita ja sarvikarjaa tuhansin tepastelee. Polttava on
kesäisen auringon valo näillä metsättömillä tasangoilla. Ilma on
kirkkaimmasti läpikuultava ja taivas niin siposininen, että se näyttää
melkein mustalta, niinkuin yöllä. Tähdet näkyvät selvään ja välkkyen
niinkuin ne olisivat pieniä auringoita. Etelä-Tibetissä ruohokasvit
vähitellen muuttuvat paikka paikkaiseksi ja sen autiot vuoret ja
ylätasangot ovat kammoittavia. Jylhä yksinäisyys valloittaa nämä synkät
sydänmaat, joissa ei ainoatakaan puuta, ei edes muutaman tuuman
korkuista pensastakaan ole. Lokakuussa, jolloin sen niukka ruoho
vielä kokonaan kuivaa, näyttää koko seutu palaneelta ja mustalta.
Sanomattomalla voimalla väkevät, kuivat tuulet puhaltavat täällä
paljaiden kallioiden välitse; pyrylumi täyttää ilman ja hautaa kylmästä
kontettuneen matkustajan, jonka tuisku yöllä saavuttaa. Pohjainen
Mongolia on täynnä havupuu- ja poppeli-metsiä, ja kaloja sen joet
kihisee. Metsissä villisiat ja hevoset mellastavat, karhut, sudet,
jänekset ja oravat oleskelevat. Hevoset ovat pieniä, mutta väkeviä.
Kaksikyttyräisiä kameleja ja suuria lammaslaumoja siellä tavataan,
hirssiä, ohria ja vehniä viljellään, vaikka tosin niukasti.

Vieläkin kummallisempi on Gobin suuri erämaa, joka on koko Saksan maata
avarampi. Äärettömiä, pienillä kivillä tahi hiekalla peitetyitä aloja
täällä leveää. Ne ovat tasaisia; ainoastaan paikoin pienet puuttomat
töyrät niistä nousevat. Eräs suolainen alanko, joka idästä länteen koko
sydänmaan halkaisee, sanotaan Schamo'ksi eli hietamereksi. Tästä
länteenpäin on Hanhai eli kuivameri -- jylhä lentohietainen tasanko,
jolle tuuli tuiskuttaa suuria hietaharjuja. Täällä, niinkuin kaikilla
hieta-aavoilla, aurinko tulena polttaa, eikä koskaan sada. Gobin
länsipuolella ja sen reunoilla rehoittavat mehevät laitumet, joilla
härkäin, kamelein, lampaitten ja hevosien iloisat laumat mellastavat.
Lännempänä tavataan vielä hedelmättömiä erämaita ja kolkkoja vuoria,
joilta sarvikarjat ja lammaslaumat saavat niukan ravintonsa.

Talvella näillä Mongolin tasangoilla on jotenkin kylmä, sillä
pohjaispuoliset vuoriharjut ovat liiaksi mataloita jäisiä tuulivirtoja
pohjaisnavalta tulvaamasta estämään; tämän lisäksi vielä tulee, että
nämä seudut ovat Siperian alatasangoita ylempänä. Tuskin yhtään vuoden
kuukautta menee täällä hallatta ja lumetta, jota kuitenkaan ei ole niin
paksusti, ett'eivät eläimet voisi ruokaansa sen alta saada.

Nämä Mongolilaiset ja Tatarilaiset tasangot, joita monen moiset
vuorijonot risteilevät, eroittavat ijänikuiset, muinoin sivistyneet
Tibetin ja Hintuin kansat raa'oista pohjaisen Aasian kansoista. Nämä
erämaat ovat kansat karkoittaneet etelämmäksi ja taivaalle tavoittavia
Himalajan vuoria enemmän häirinneet kansojen yhteyttä sekä pohjaiseen
tehneet laimeampain tapain levenemiselle ylitse pääsemättömän esteen.
Mutta näistä tasangoista on myös monta kauhistusta ja hävitystä maan
ympäri levinnyt. Näiden paimentolaiskansat, Avarit, Mongolit, Alannit
ja muut ovat vaelluksillaan maailmaa vavistuttaneet.

Mongolit, joiden kotomaassa verrattomat Mongolilais-tasangot ovat,
näyttävät ulkomuodoltaankin "maailmaa kierteleviltä petoeläimiltä."
Pitkiin sivuihin ovat kapeat lonkat ja lyhyet väärät sääret
kiinnitetyt. Vaaleankeltaisessa naamassaan paksut huulet ja piikkiset
poskipäät ajavat pääasian; nenä on leveä latuska, ja syvistä
silmäkuopista pienet, viistoiset silmät tuijottavat. Partaa ei ole
ollenkaan; hiukset keritään ympäri päätä, ainoastaan molempain korvain
taakse on jätetty pienet hiussuortuvat, jotka sitte ovat yhteen
punotut. Nämä ihmiset, niin miehet, kuin vaimotkin eivät ensinkään
viihdy muualla, kuin laihoilla, voimallisilla hevosillaan
ratsastelemassa. Niillä on huopaisia, lampaan maidolla veden pitäviksi
tehtyjä telttoja asumuksina. Niin asunnot, kuin tarvekalutkin viedään
kaksipyöräisillä kärryillä matkustaissa mukana. Vanhat Mongolilaiset
söivät kissoja, koiria, rottia ja hiiriä, vaan mieluummin hevosen
lihaa. Juotavaksi heille kelpasi likainenkin vesi, jopa hevosen
verikin; hevosen maidosta he valmistivat herkukseen juovuttavaista
juomaa. He olivat oivallisia aseiden käyttäjiä, ja vaimotkin varsin
hyvin jousella ampuivat. Nälkä ja jano, kuumuus ja kylmyys karkaisi
tämän kansan hyvin välinpitämättömäksi. Hevosen ja lampaan liha, ohrat,
tee ja maito on vielä tänäkin päivänä Mongolilaisten pääasiallinen
ravinto. Mongolilaiset ruhtinaat, jotka kerran aikoivat koko maailman
vallata ja vallita, tottelevat nyt Kiinan ylimmäistä.



Bokharan elämä.


Ennen auringon nousua kiiruhti puolialastomia ja puolivalveillaan
olevia ihmisiä moskeesen eli kirkkoon. He herättivät ne koiralaumat,
joita katujen kulmissa, kaduilla ja rikkaläjillä täällä aina loikoo.
Nämä eläinraukat, jotka ovat vieläkin laihempia ja kurjempia, kuin
Konstantinopolin koirat, ovat selvä todistus Bokharalaisten ahnaudesta.
Koirain kanssa herää joukko köyhiä, sairaita ihmisiä, jotka eivät asu
koiria paremmin. Nämä ovat onnettomia spitaali-tautisia, katujen
kulmissa kurjissa teltoissa asuvaisia. Niiden kohtalo on kurjempi, kuin
ajatella voi. Samalla kuin heidän vaimonsa käärii kipeitä lapsiaan
likaisiin ryysyihin, istuu mies kamala lapsi sylissään kadun kulmassa,
kulkevilta lahjoja kerjäten. -- Aurinko kun vähän aikaa on valaissut
näitä kurjia näkyjä, alkaa kaupunki vähitellen herätä. Rahvas laumoissa
moskeista rientää, aasejakin jo portista kaduille tulvailee. Niillä on
vilja-, puu- ja ruohokuormia eli isoja matto- ja maittila-astioita.
Aasien ajajain huvihuudot, myyjäin ja ostajain melu yhdistyy eläinten
voimalliseen kiljuntaan.

Tunnin kuluttua auringon nousun jälkeen istuvat Bokharalaiset
maitoteensä vieressä; se keitetään mustasta knasterin kaltaisesta
tiiliteestä ja sekoitetaan maidolla, maitilalla tahi suolatulla lampaan
rasvalla; tämä juoma, johon hiukan leipää murennellaan, on heidän
herkkujuomaansa.

Teen juotua päivän työt alkavat; kaduilla alkaa väki vilistä. Kantajat
kiiruhtavat raskaine taakkoineen kauppapaikalle. Täällä istuu
pikkukauppijaita, jotka aina iltasin tavaransa kotiinsa korjaavat.
Tuolla talutetaan pitkää kaksikyttyräisten kamelien riviä
karavanimajalle, josta ne, Keski-Aasian tuotteilla kuormitettuina,
hajoilevat maailman kaikkiin osiin. Tuolla tulee raskas Venäläinen
karavani, jota tullimiehet ja poliisit seurailevat, sillä sen korkeat
kamelien kuormat sisältävät kalliita tavaroita, joille korkea tullikin
on pantava. Kaikenlaiseen uskontoon ja kansaan kuuluvaisia kauppijaita
rientää karavanin vastaan, ja tavarat usein myödään, ennenkuin ne ovat
puretutkaan. Kirgisiläinen hevosaasin ajaja seisoo tuolla kuin puusta
pudonneena, eikä tiedä mitä enimmän ihmetteleisi: Savimajainko loistoa,
värien komeutta eli kihisevää väkijoukkoa.

Elämä kauppapaikassa kun parhaallaan kiehuu, vilisee, metelöi ja
mellastaa riidellen ja räiskäin, kihisee kaduilla tiedon haluisia
nuorukaisia, jotka lukuisiin kouluihin kiiruhtavat. Pikkulasten koulut,
jotka usein ovat kauppapaikan keskellä, kymmenen jopa viidentoistakin
vaskisepän työpajain ympäröiminä, ovat niistä hupaisimmat. Todellakin
naurattaa astuissa näihin avonaisiin kouluihin, joissa "Mollah" [49]
monen lapsirivin keskellä jakaa opetusta tälläisessä melussa. Ett'ei
tämmöisessä vasarain kalskeessa mitään opetuksesta kuule, on aivan
luonnollista. Opettajat ja oppilaat kirkuvat itsensä punaisiksi, kuin
kalkkunat, ja kuitenkin heidän sepo selällään rehoittavaiset suunsa ja
paisuneet suonensa ovat ainoat todistukset siitä että he ovat
opinpajassa.

Päivällisen aikana katu- ja kauppapaikan meteli vähän laimistuu.
Kaivoilla ja kaivannoilla oikeauskoiset hääräilevät pyhissä
pesemisissään. Yksi hinkkaa hikisiä, rapaisia jalkojaan; toinen käyttää
samaa vettä suunsa pesuun, ja kolmas janonsa sillä sammuttaa.

Toisen kerran kirkkoon menemisen jälkeen elämä uudestaan virkistyy;
päivätyön toinen osa alkaa. Se ei ole ollenkaan edellisen veroinen
kovuudessa. Mahomettiläinen kansa lopettaa iltasilla työnsä aikaiseen,
vaan Juutalaiset ja Hindulaiset vasta myöhään illalla. Edelliset,
joista suurin osa täällä on silkin painajina, pujotteleivat peloissaan
ja arkamaisesti katuja pitkin; jälkimmäiset taas rohkeina roihuavat.

Nyt on kolme tuntia auringon laskuun. Kansan ylhäisö rientää
luostareihin kuulemaan jotakin runoelmaa luettavan. Bokharan asukkaat
eivät ymmärrä, mitä luetaan, vaan aina kuitenkin ilmoittavat luettuun
suostumuksensa. Tapa tahtoo, näet, siihen ihastumista. Jokainen kyllä
tietää naapurina huokaukset teeskennellyiksi, ja kuitenkin ihastuksen
ilmoituksissa siitä kilpaillaan.

Ennen auringon laskua Bokhara levolleen valmistautuu. Yön viileydessä
tukehduttavaiset pölypilvet laskeutuvat. Sitte asetutaan varjoon
odottamaan kunnes merkki iltarukoukseen annetaan, jolloin hiljainen
äänettömyys valtaa ympäristön, ja pian kukin istuu ison pilav-kupin[50]
ääressä, jonka rasvainen sisältö kyllä kävelyhalun hetkeksi laimistaa.
Kahden tunnin perästä auringon laskusta ovat kaikki kadut haudan
hiljaisia, pimeästä yöstä kuuluu ainoastaan vartijain raskaat askeleet,
jotka tarkoin seuraavat varkaita ja yörakastelijoita, jopa putkaan
pistävät kunniallisimmankin miehen, joka vaan kynnyksensä ylitse
uskaltaa astua sitte, kuin rumpalit ovat ruhtinaallisella tapto'tilla
(iltasoitolla) kaikkia, joilla henki on, levolleen laskeneet.



Japani ja sen asukkaat.


Japanin pinta-ala on noin 7,800 neliöpeninkulmaa, jolla alalla
34 miljoonaa ihmistä asuu. Tämän alan tekee pääasiallisesti neljä
saarta: Jesso, Nippon, Sikolu ja Kiusiu. Vuorissa on paljo kuumia
kivennäis-lähteitä; valoöljy-lähteet eivät myös ole harvinaiset.
Lukuisain virtojen juoksu on lyhyt, mutta kiivas. -- Japanin ilmanala
on säännöllinen ja raitis. Luodekulmalla on se yleensä kylmempi, kuin
Keski-Euroopassa. Asukasten ahkeruus ja suotuisa ilmanala on Japanin
tehnyt yhdeksi maailman hedelmällisimmistä maista. Viljavainioita
kastelevat huolellisesti sitä varten asetetut henkilöt. Jyrkimmät
vuorten rinteet, penkereiksi laitettuina, antavat mitä runsaimman
hedelmän, ja kaikkialla kivisimmälläkin seudulla nähdään pieniä
pelto-tilkkuja.

Helmi-, Maalis- ja Huhtikuissa maan jo kukat peittävät, ja Toukokuussa
ihmiset jo ahkeroina pelloillaan ja niityillään perkaavat. Silmää
ihastuttaa viehättävä viheriä, jonka värien lisäytyminen Kesäkuulla
ilmoittaa kesän tulon. Bamburuoho, palmu- ja bananipuu[51] levittelee
kauniita oksiaan; orangi- ja tuhannet muut hyvältä tuoksuavaiset puut
täyttävät ilman tuoksuillaan. Heinäkuussa ensimmäiset elot korjataan,
ja sitte kohta alkava sadeaika valmistaa maan taas uudelle kylvölle.
Syys- ja Lokakuussa syyskukat tekevät taas uuden keväimen, ja sitte
seuraava talvi valmistaa luonnolle viimeinkin lyhyen levon. Monet
hedelmät saavuttavat oikein tarumaisen suuruuden. Usein nähdään esim.
valkojuuria 3 jalan pituisia. Monta etelän kasvia ja hedelmää on
Japanilaisen huolellisella puutarhanhoidolla muuttunut kotimaiseksi; ja
niinpä tämä omituinen maa onkin keinollisesti muutettu mitä
kauneimmaksi puutarhaksi.

Japanin vedet ovat kalasia; imettäväisiä ja lintuja on myös kosolta.
Puhveleja, härkiä ja lehmiä on; mutta käytetään ainoastaan
kuormaeläiminä, koska heidän uskontonsa kieltää niiden lihaa syömästä.
Lukuisat hevoset ovat enimmästi pientä, mutta väkevää lajia. Aasit,
hevosaasit, norsut ja kamelit ovat tuntemattomia. Sikoja on vähä, mutta
koiria ja kissoja on äärettömän paljo. Vuoriseuduilla tavataan hirviä
ja jotenkin suuria karhuja. Matelevaisia ei ole paljo, vaan hyönteisiä
sitä enemmän.

Japanilaiset ovat kaunisvartaloisia, notkeita ja käteviä. Heidän ihonsa
on kellertävä, jopa joskus ruskeakin. Pää on iso; silmät syvässä;
hiukset mustat, nenä lyhyt ja paksu. Kansa on älykästä, varovaista,
suopeata ja ystävällistä. Mitä heidän sivistykseensä tulee, ovat he
siinä ehtineet kaikkien itämaisten kansojen edelle. Teollisuudessa,
taiteessa ja tieteessä ovat he nykyään Kiinalaisten edellä, vaikka ovat
ennen olleet näiden oppilaita.

Pellonviljelyksessä Japanilaiset ovat oikein mestareita ja suurin
askelin ovat he metallinkin valmistuksessa edistyneet. Heidän aseinaan
on joutsi, nuoli, miekka ja kivääri. Heidän maalauksensa ja kuvauksensa
osoittavat myös suurta valveutta. Paperia he valmistavat viikunapuun ja
muidenkin puiden kuoresta: mutta se on niin hienoa, ett'ei siihen voida
painaa, kuin ainoastaan toiselle puolelle. Lukea ja kirjoittaa voi
jokainen alhaisemmastakin kansasta. Japanilainen on myös laulun
rakastaja; mutta he laulavat kaikki yhdellä nuotilla ja kanteleen
mukasoitolla. -- Valtauskonto on buddhalainen. Japanin kirkoissa ei ole
akkunoita; ainoastaan esihuoneiden valo sinne tummasti tunkeutuu ja
valaisee pylväsrivit ja epäjumalain kuvat. Kansa kantaa jumalilleen
kaloja ja riisiä uhriksi, joita papit sitte syövät. Ohitse kulkevaisten
mukavuudeksi ovat Japanilaiset asettaneet rukouskoneita kaikkialle.
Näihin rukoukset ovat kirjoitetut, ja niissä on myös pyörä, jota
helposti voi pyörittää. Jokainen pyörän pyöräyttäminen ajaa yhden
rukouksen asian, ja joka on oikein hurskas, se pyörittää kaikki koneen
rukoukset. Sen pitää käydä erinomaisella nopeudella.

Alamainen kuuliaisuus on Japanilaisen huomattava omaisuus. Alamaisuus
vanhemmille istutetaan jo pienenä lapsiin. Alhaisemmat kumartavat
syvästi ylhäisempiä ja tottelevat heitä aivan sokeasti. Arvoisiaankin
he tervehtävät erittäin kohteliaasti. He taivuttavat tavallisesti
ruumistaan eteenpäin, nojautuen polvillaan tahi vielä alempanakin
olevain käsiensä varaan. Kaikki virkamiehet, jotka eivät voineet
haltijansa tahtoa täyttää, oli se sitte häijyydestä taikka tilaisuuden
vaikutuksesta, olivat ennen tuomitut henkensä menettämään vatsansa
halkaisemisella. Tämä tapa on jo kuitenkin hävitetty.

Aina viime aikoihin saakka Japania on hallinnut kaksi ruhtinasta:
hengellinen "Mikadon" ja maallinen "Sjogun", joiden valtaa kuitenkin
paljo maan rikas aateli supisti. V. 1868 valtasi Mikadon kuitenkin
ylivallan, rankaisi aatelistoa ja toimitti paljo uudistuksia, jotka
maahan muuttavat paremmin Euroopalaista sivistystä, ja v. 1873
vapaehtoisesti päätti kansalleen antaa edustuksellisen lain, joka jo
v. 1875 tulikin käytäntöön.

Muutamain vuosien kauppa ei enää ole liikkunut niin pienissä piireissä,
kuin ennen, vaan ovat Japanilaiset jo käyneet Euroopalaisten
kauppaliittoihin. Japanilaisten pääasiallisena ravintona on riisit ja
kalat; valaiden rasva on myös heidän oikeata herkkuansa. Puku on
yksinkertainen. Miehillä on aina jalkateriin ulettuva viitta, jota
meidän yönutusta ei muu eroita, kuin lyhyet hihat. Se on joko
puuvilla- taikka silkkikankaasta. Housut ovat samanlaisesta kankaasta;
ne ovat ylhäältä avarat, vaan kapenevat alaspäin ja päättyvät säärtä
myöten puristuvaan kaulukseen nilkoissa. Ylhäisemmät kantavat
nilkassaan lonkille ulettuvaa nuttua, jonka leveissä hihoissa on
taskut, joissa tärkeimmät kalut, paperinen nenäliina y.m. kannetaan.
Paitoja ei käytetä. Jaloissa pidetään valkoisia puuvillasukkia, joiden
päälle housujen lahkeet ulettuvat. Sukkiin kudotaan erityinen nipukka
isolle varpaalle. Jalkain alle sidotaan olkiset sandalit eli anturat.
Ne ovat hyvin helppoja; ne kun särkyvät, heitetään ne menemään ja
ostetaan likimmäisestä puodista uudet muutamalla pennillä. Naisten puku
eroaa hyvin vähä miesten puvusta. Heilläkin on pitkä nuttu, jota
vyötäisissä kuristetaan kudotulla vyöllä eli silkkinauhalla, mutta
jätetään auki rinnan ja hartioiden paikoilta. Alhaalla se sitä vastaan
myös kuristetaan sääriä myöten, joten "kaunottarien" käynti tulee
työlääksi ja heiluvaiseksi. Housujen asemasta naisilla on alusnuttu eli
oikeimmin hame, joka usein on vaan kangaspala, joka vyötäisille
kääritään. Vaikka miesten vaatteet ovat yhden värisiä, välkkyvät
naisten puvut kaikenlaisilla heleillä väreillä, joiden sopusoinnun he
erittäin hyvin osaavat valita. Vyö varsinkin on hohtava ja kallis.
Nuoret tyttöset solmivat vyön päät taaksepäin, vaan naineet taas
asettavat solmun etupuolelle.

Erittäin suuren huolen Japanilainen nainen pitää hiuksistaan. Niiden
kihartaminen on kohonnut siellä korkealle kannalle. Japanilaisen, oli
hän vaikka kuinkakin köyhä, ryysyihin pukeutunut kerjäläinen, hiukset
aina kuitenkin ovat huolellisesti kammatut ja kukilla, napeilla ja
silkkiharso-ruusukkeella kaunistetut.



Japanilainen huone.


Jedo on Japanin etevin kaupunki. Se on rakennettu hyvin säännöllisesti.
Kadut ovat leveät; huoneet tilavia ja ilmallisia sekä ulkoa ja sisältä
sieviä ja kauniita. Useimmat ovat yksinkertaisia, samaan tapaan
rakennetuita ja jotenkin saman kotoisiakin.

Seinät tehdään kolmen tuuman palkeista, joiden välit täytetään
palmikoiduilla bamburuohoilla. Palmikot ovat ulkoa ja sisältä savi- ja
hevosenlantaseoksella silatut ja simpukkakalkilla valaistut. Semmoinen
seinä on ainoastaan kolmen tuuman paksuinen; mutta se on hyvin luja
ja joustava. Laipion ja katon kannattajat, kurkihirret ovat vahvat
ja, ainakin paremmissa huoneissa, peitetyt puoliympyriäisillä
pannutiileillä, joiden yhteenlaskettu paino on muuta huoneen painoa
paljoa isompi. Näin raskaita kattoja käytetään sentähden, että kokemus
on osoittanut raskaitten kattojen estävän joustavain seinäin vierymästä
pikaisissa maanjäristyksissä. Köyhäin huoneita kattaa puusäleet, joiden
päälle on isoja kiviä painoksi pantu. Katot ulottuvat seinäin sivuitse
pitemmältä kuin meillä on tavallista ja niin tekevät leveän räystäsalan
eli verannan huoneiden edustoille.

Väliseinät eivät ole kiintonaisia; niitä voi mielensä mukaan lisätä,
vähentää, ottaa pois ja panna uusia. Ne ovat harvasta puuristikosta ja
läpinäkyvällä paperilla kahden puolen peitetyt. Tätä paperia tehdään
metsäviikunapuun kuoresta ja käytetään sitä joskus akkuualasinkin
asemasta. Väliseinille on muuttamista varten taitettu jonkunlaiset
povet eli puitteet, joita seinineen posliini-rullilla voi viedä minne
vaan haluttaa. Täten voidaan yhtä pian saada uusi kammari, kuin
vanhatkin muuttaa, seinäin kokoamalla yhdeksi ainoaksi isoksi saliksi.

Huoneiden etu- ja takasivulla on aukaistavat akkunat, joiden sijassa
öisin käytetään puisia luukkuja. Täten voidaan ilman vaihto hyvin
toimittaa.

Laattioita aina peittää kaislamatot, jotka ovat erittäin hyvästi
palmikoidut. Niitä pidelläänkin hyvin varovaisesti. Ei yksikään
Japanilainen mene sisähuoneisin muuten kuin sukkasillaan eli avojaloin,
ja jokainen ulkoa tulija pyyhkii anturansa ja jättää ne verantaan. Jos
tahdotaan Japanilaisille mennä tervetulleeksi vieraaksi, pidettäköön
tarkkaa huolta jalkineiden puhtaudesta.

Näiden huoneessa ei ole, pöytää, lavitsaa, sänkyä, kaappia j.m.s.
Japanilainen istuu, makaa ja syö matollansa. Ruoka-astiat ovat puusta
ja silatut sillä ylistetyllä lakkavärnissalla, joka ei muutu kylmässä
eikä lämpöisessä. Vuoteeksi matolle pannaan puuvillapatja ja peitteeksi
samanlainen ohkaisempi; päänalaisena on pieni puulaatikko, jonka
yläsivu on kalteva ja varustettu pienellä patjalla.

Perähuoneessa tavallisesti asustelee perheen jäsenet; siellä syödään,
maataan ja talon askareet ajetaan. Etuhuone on vierashuoneena ja
tavarapuotina, jos isäntä on kauppamies. Savutorvet Japanissa ovat
tuntemattomat. Savu tulisijalta saa itse hakea tiensä ulos ja sen se
hyvin tekeekin, kun huoneet ovat niin harvoja ja ilmallisia. Isommissa
taloissa on kyökki erityisessä rakennuksessa, vaan yksinkertaisemmissa
ottaa se ison osan yhteisestä asuinhuoneesta. Uunien asemasta käytetään
tuliastioita, jotka eivät kuitenkaan levitä kylliksi lämpöä; pohjatuuli
kun jääkylmänä harvain seinäin lävitse puhaltaa, ja tuuman paksuinen
lumivaippa harvoista akkunoista laattialle tuiskuaa. Semmoisina kylminä
päivinä lyövät Japanilaisten leuvat loukkua, vaikka he varustauvatkin
neljällä viidellä puuvilla-sisustaisella nutulla.



Tokio (ennen Jedo).


Japanin saarista on luonnon ihana Nipon eli Nait-si vilkkain
liikkeeltään, ja sielläpä useimmat Euroopalaiset siirtokunnatkin ovat.
Etevimpänä kaupunkina siinä on nykyinen pääkaupunki Tokio, jonka myös
Euroopalaiset parhaite tuntevat. Vaikka kaupunki onkin aivan suuren ja
mitä ihanimman merenlahden rannetta, on sillä kuitenki vaan harvat
satamakaupungin eduista, kuin ankkuripaikka Sinagawa-satamassa on liian
matala isoimmille laivoille.

Tokio sijaitsee aaltoisella tasangolla, jota etelässä meren poukama,
idässä ja pohjaisessa ihana ja leveä virta Sumida-gawa rajoittaa;
lännessä sitä ympäröitsevät osaksi avarat riisivainiot, osaksi matalat,
havupuita ja bamburuoho-istutuksia kasvavaiset mäen kunnaat. Kaupungin
keskisellä kukkulalla kohoutuu hallitsijan asunto. Kaupungin
luodepuolella on toisella kukkulalla Buddhalainen Ujeno-temppeli.
Kaupungissa on neljä osaa; Shiro, Soto-shiro, Mitsi ja Hondjo.
Shirosta, Mikadonin linnasta, jota korkeat muurit ja suuret puut
ympäröitsevät sekä kukkulan juurella vielä leveä juoksuvesinen hauta,
ei näe muuta, kuin toisten rakennusten ylitse kohoutuvia tornien
huippuja. Shiro'a ympäröi Soto-shiro, jota samoin leveä vesihauta
säännöttömissä mutkissa rajoittaa; nämä molemmat kaivannot ovat
toistensa yhteydessä. Sitäpaitsi viime mainitun kaupungin osan jakaa
joukko pienempiä kaivannoita, jotka ovat keskenään ja kahden suuren
kaivannon yhteydessä ja osaksi mereenkin laskevat. Tämä kaupungin osa
on kaupan pääpaikka, ja täällä onkin komeita ja rikkaita puoteja.

Neljä rakennusmuotoa Tokio'ssa alituisesti vaihtelee, nimittäin kirkko,
daimion korkeimman sotaministerin palatsi, porvarihuone ja tulenkestävä
tavaratorni. Daimion asunnoilla, jasikes (l. jaskés), on ainoastaan
nimi palatsimainen. Ne ovat nimittäin huoneryhmiä, ympäröidyt
yksinkertaisilla valkoiseksi savetuilla sivurakennuksilla, joiden
akknnoissa on mustat puuristikot. Mataloita ja, jos mahdollista,
suorakulmion muotoisia kun ovat, näyttävät ne kasarmeilta. Katto on
mustista, valkolaitaisista tiileistä ladottu. Mitsi'n kaupungin osa
tekee varsinaisen kaupungin, jota monet kaarevat sillat edellisiin
yhdistävät. Kuuluisin näistä on "Japanin silta", Nippon-bashi, jonka
kautta keisarillinen iso tie, "tokaido", menee, ja josta virallisesti
kaikki matkat lasketaan.

Tokion ympäristöllä on valtakunnan isoin ja hedelmällisin tasanko
runsaine riisituotteineen. Teollisuus sitä vastaan on hyvin
vähäpätöinen ja käsittää ainoastaan koru- ja ylellisyyskalujen
valmistuksen, varsinkin pronssista. -- Se laki, joka muinoin kaikki
daimios'et pakoitti vuosittain kuusi kuukautta pääkaupungissa asumaan,
koska heidän perheensä siellä vuosikaudet asuivat, edisti joutuisasti
kaupungin kasvamista. Sitte, kuin tämä laki on lakkautettu ja
daimios'en valta kumottu, asuvat ne enimmästi maalla, ja väkilukukin on
vähentynyt. Nykyään Tokiossa tuskin on yli 60,000 asukkaan, entisajan
puolentoista miljoonan sijalla.



Kiina.


Tämä kansa oli jo kaukaisessa muinaisuudessa saavuttanut korkean
sivistyksen; kirjapainotaito, ruuti, kompassi, y.m. olivat aikoja ennen
täällä, kuin Euroopassa tunnetut. Mutta Kiinalaisten kopeus ja itseensä
luottamus estää heitä muilta kansoilta mitään oppimasta. Senpätähden he
vieläkin ovat taidoissa ja tieteissä samalla kannalla, kuin monta sataa
vuotta takaperin. Kiinalainen on kuitenkin erittäin ahkera, kestävä ja
kaikissa käsitöissä sanomattoman taitava. Harva maa on niin
huolellisesti kuin Kiina, viljelty; yksin vuoretkin käytetään,
penkereiksi rakennetaan, ja vesijohdolla kastellaan aina huipuille
saakka. Ei missään maassa pellon viljelystä arvata niin korkealle, kuin
täällä. Suurissa juhlallisuuksissa keväällä keisari, prinssien ja
korkeiden virkakuntien seurassa, itse kyntää vähän, näin pellon
viljelystä kunnioittaen.

Miehet ja vaimot pitävät pitkiä vaatteita, meidän yönuttujen kaltaisia,
jotka aina maahan asti ulettuvat; niiden alla housut ovat. Hiukset
ajellaan, paitsi pientä tilkkua päälaella, joka palmikoidaan. Syntymän
jälkeen heti litistetään ylhäisten naislasten varpaat ja jalkaterät
siteillä, joten jalka saadaankin pysymään neljän tahi viiden tuuman
pituisena ja nikamat niin paisuksiin, että niillä on hyvin epävarma ja
vaikea kävellä.

Kiinan kieli on hyvin vaikeata ja hebrean kanssa vanhimpia maan päällä;
siihen kuuluu noin 4,000 kirjoitusmerkkiä ja uuden oppimisessapa
lähetyssaarnaajilla onkin työtä, tätä kieltä osatakseen. Kiinalaiset
kirjoittavat sanat päällettäin eikä perättäin. -- Sivistyneillä
kiinalaisilla on toisenlainen uskonto, kuin hiljaisemmalla kansalla.
Tämä uskonto on uskon puhdistaja Confucion laatima; hän eli noin 550
e.Kr., ja opetti yhtä ainoaa olentoa, maailman luojaa rukoilemaan.
Mutta kansa jumaloitsee kummallisia epäjumalain kuvia, ja temppeleissä
jalat ristissä istuu antaen pappien itseään petellä. Tätä paitsi
jokaisella kotonaan on jumalansa kuva, jota hän päivittäin rukoilee ja
housuu, joll'ei hän rukousta kuule. Kiinalaisilla ei ole sunnuntaita,
mutta he ovat päivittäin temppeleissä, eivätkä he alota mitään tärkeätä
työtä, ennenkuin ovat rukoilleet temppelissä. Kiinalaiset virkamiehet
"ku-an" Euroopassa mandarineiksi sanotut, ovat jaetut yhdeksään osaan,
joilla vielä kuliakin on kaksi alaosaa. Eri luokat eroitetaan lakkien
eriväristen ja eriaineisten nappiensa suhteen. Korkeimmalla luokalla on
vaaleanpunainen, toisella tummanpunainen, seitsemännellä ja
kahdeksannella luokalla on kulta-, yhdeksännellä hopeanappi. Keltaisia
silkkiverhoja keisari lahjoittelee suosionsa osoitteeksi; muuten
semmoista väriä ei virkamies saa käyttää. Kaikilla Kiinalaisilla
virkamiehillä on väkensä suhteen aatelinen arvo.

Kiinan äärettömän valtakunnan pääkaupunki on Peking. Sen väkiluvusta on
suuresti eroavaisia numeroita ilmoitettu. Ennen puhuttiin sen kahdesta
miljoonasta, sittemmin puolestatoista, vaan viimeiset tiedot puhuvat
ainoastaan puolesta miljoonasta, joten Peking ei ollenkaan olisi
väkirikkain Kiinan kaupungeista. Varsinainen kaupunki on peninkulmaa
ympäriinsä, jonka lisäksi tulee 12 esikaupunkia. Korkea ja leveä muuri,
jolla neljät vaunut voivat rinnan kulkea, kiertää kaupungin ympäri.
Kaikki portit ovat suuruudeltaan ja muodoltaan samanlaiset, ja
niiden päälle on korkea tiilinen torni rakennettu. Jokaisessa on
vahtisotamies, tullimies ja poliisipalvelija. Muutamilla porteilla
on kummallinen nimi. Yhtä pohjaisista porteista sanotaan
"hurmausportiksi", toista "pitkittävän rauhan portiksi". Neljästä
itäisestä mainitsemme vaan "auringon nousun portin" ja "ison kaivannon
portin"; eteläisistä "ijäisen ainaisuuden portin", ja muista
"täydellisen rauhan portin", "viisauden" sekä "yleväin tieteiden" ja
"sotaisen maineen portit". Melkein jokaisella portilla on satuloituja
aaseja, joilla noin 36 pennillä saa ajaa kaupungin ympäri muureja
myöten.

Maanjäristyksen pelosta on Pekingin rakennukset tehty hyvin leveitä;
hyvin monta on puusta ja ainoastaan yksinkertaisia. Kaikki on laissa
kirjoitettu. Laki sanoo, että ensi luokan virkamies saa asuntoonsa
käyttää ainoastaan vissin määrän tiilejä, toisen luokan virkamies
samoin ja vielä määrätyn luvun pylväitä huoneensa etusivulle, j.n.e.
Keisarikin on tämmöisiin lain piireihin sulettu. Hän esim. on
pakoitettu ensimmäisessä kerrassa asumaan. -- Leveät ja säännölliset
kadut ovat rikkailla ja komeilla kauppapuodeilla kaunistetut. Niin
kansakkaita ja vilkkaita, kuin Euroopalaiset pääkaupungit ovatkin,
antavat ne ainoastaan vaillinaisen kuvan Pekingin metelistä ja
liikkeestä. Täällä on päättömiä kamelirivejä, kantaen kankaisempien
maiden tuotteita, ja lukematon joukko kärryjä ja vaunuja, joilla
vihanneksia y.m. maalta kaupunkiin viedään. Vaikka kaupungissa onkin
moinen kihinä, hallitsee siellä kuitenkin paras järjestys ja varmuus,
sillä järjestyksen pito on hyvin ankara. Kaupungin ympäristö on hyvin
kallis. Kaikkialla nähdään viljavainioita ja puutarhoja hyvänhajuisine
kukkineen ja puineen, joiden joukosta vanhat sypressit, lukuisat
temppelit välkkyväisine tiileineen, ihania luostareja ja isoja
hautauspaikkoja viheriöine, tuuheine lakkoineen kohoutuu. -- Vuonna
1662 maanjäristys Pekingissä hautasi 300,000 ihmistä ja 70 vuotta
myöhemmin hävisi 100,000 samalla tavalla.

Suurin, ihmisten käsillä rakennettu varustus on epäilemättä se 300
maatieteellistä peninkulmaa pitkä muuri, jonka jo 250 vuotta ennen
Kristusta Kiinalaiset rakensivat maansa pohjaisosaa suojellakseen
Tatarilaisilta. Tämä ääretön varustus on oikeastaan kahdesta muurista,
joiden väli on täytetty maalla ja soralla. Korkeus sillä on 25 ja
harjan leveys 15 jalkaa, ja leveimmillä paikoilla voi kuusi ratsastajaa
helposti rinnan ajaa. Määrätyillä matkoilla tavataan siinä
linnoitettuja portteja ja jokaisen 300 jalan päässä torni. Päätorni ja
pääportti on jo sortunut ja monessa muussakin paikassa on vierymisiä
tapahtunut, vaan niistä ei enää lukua pidetä.

Toinen Kiinalaisten suuri työ oli posliinitorni Nankingissa, jonka
keisari Nung-Lo 680 eli 1403 j.Kr. teetti; sen kerrottiin olleen mitä
erinomaisimmasti koristetun. Tämä ylistetty torni on jo kuitenkin
hävitetty.



Kananhöyhenhuone Pekingissä.


Kananhöyhenhuone Pekingissä on kummallinen rakennus. Se on yksi ainoa
iso sali, jonka laattiaa peittää paksu kanainhöyhenkerros. Kerjäläiset
ja maankulkijat, joilla ei kotoa ole, saavat yönsä viettää tässä
avarassa sänkykamarissa. Miehiä, vaimoja, lapsia, nuoria ja vanhoja
otetaan siellä vastaan. Kukin laatii itse vuoteensa tähän höyhenmereen
ja nukkuu sitte niin hyvin, kuin taitaa. Aamu kun koittaa, täytyy
yövieraitten huoneensa jättää ja ovessa olevalle palvelijalle maksaa
määrätyn maksun, yhden "sapek'in".[52] Tämän laitoksen alkuaikoina
annettiin kullekin yövieraalle pieni peite; mutta hallitus kun huomasi,
että he veivät usein peitteet mennessään, joko myytäväkseen tahi
talvella verhokseen, muutettiin se kohta. Mutta peitteiden kokonaan
poistaminen ei myös sopinut; sentähden laitettiin mahdottoman suuri
huopainen peite, joka peitti koko huoneen. Päivillä se riippuu katossa,
ja iltasella, kun kaikki ovat rivittäin levolle asettuneet, lasketaan
se nuorilla alas. Peitteessä on kullekin makaajalle reikä, josta hän
voi päänsä pistää ilmaa hengittämään. Päivän koittaissa taas peite
kattoon nostetaan. Sitä ennen kuitenkin annetaan "tam-tam'illa" [53]
merkki että sitkeäunisetkin huomaitseisivat ja muistaisivat päänsä
höyheniin kätkeä, ett'eivät jäisi kaulastaan peitteen reikiin
kiikkumaan. Sanomaton kerjäläis-joukko ryömii nyt likaisesta
höyhenmerestä, kääräisee ryysyjään ympärilleen ja suurissa
laumoissa[54] kukin haaralleen hajoilee einettänsä etsimään.



Eräs päivällinen Kiinassa.


Jokaiselle pöydässä istuvalle oli kaksi norsunluista puikkoa, pieni
kapeateräinen ja kilpikonnan kuori-päinen veitsi, posliinina lusikka,
juomakuppi ja soja-kuppi,[55] jota Kiinalaiset käyttävät suolan
asemasta. Lusikkaa käytetään sojaa ja soppaa syödessä; mutta minun
täytyi käyttää sitä koko ruoka-ajan, sillä minä en niillä kahdella
puikolla mitään suuhuni saanut. Pöydän keskellä oli ääretön joukko
pieniä posliinikuppeja, joissa oli semmoisia herkkuja, joita
Kiinalaiset syövät varsinaisten ruokalajien välillä. Minulle on aivan
mahdotonta luetella näitä herkkuja, vaan voidaan kuitenkin aavistaa
niiden lukua, kuin sanon, että 72 pientä kuppia oli pöydällä.
Päivällinen alkoi tervehdysmaljalla, jonka jälkeen kukin Kiinalainen
pisti puikkonsa mikä mihin kuka kuhunkin kuppiin ja ahmi aika kiireellä
mikä mitäkin. Ensimmäiseksi lajiksi saimme me ensin linnunpesäsoppaa,
joka ei ole muuta, kuin hyvää linnunpesällä sekoitettua kanasoppaa.
Nämä linnunpesät ovat pienityt ja näyttävät ynnä maistuvat
makaruunilta. Tämän jälkeen minä sain kuivatuita meripöljiä -- niiksi
sanotaan eräitä ilkeän näköisiä, mustia merieläimiä, joita varsinkin
pyydetään Fidji-saaristosta. Ne olivat ulkonäöltään niin inhoittavan
näköisiä, ett'en minä voinut niihin sattuakaan; mutta minä en voi
koskaan Kiinalaisen syömäkumppanini iloista katsetta, jonka tämä hänen
himoruokansa häneen synnytti, unohtaa. Sitte tuotiin kanasopassa
haudutettuja hain eviä; bamburuohon ja läskin seassa keitettyä
vesilintua, sorsan kieliä, koiranmaksapiirakoita, kovaksi keitetyitä
kyyhkysen munia ja paljo muuta _hienoa_ ruokaa. Edeltäpäin oli kaikki
leikelty pieniksi viipaleiksi ja rustot sekä luut poistetut. Ruoka
kannettiin kupeilla; leipää tarjottiin hyvin pienissä paloissa, mutta
riisiä oli yltäkyllältä, ja sitäpä Kiinalaiset leivän asemasta
syövätkin. Oikein hupaista oli katsoa, kuinka näppärästi Kiinalainen
kahdella puikollaan sieppasi ruokaa kupista. Ne pitivät puikkojaan
peukalon, etu- ja keskisormen välillä kuin nipistimiä ja nielivät palan
toisensa perästä kuin sudet, ja tavan takaa lusikalla sieppasivat
soppaa eli lientä sekaan. Ruokalajien välillä tarjottiin teetä pienissä
kupeissa. Kiehuvaa vettä oli kaadettu teelehtien päälle kuppiin;
ett'eivät lehdet suuhun tulisi, pidetään kansi aina kupin päällä niin
tiviisti, että teevesi ainoastaan juoksee aluskuppiin. Ruoka-aika kesti
melkein kolme tuntia, ja kuitenkin aina joko syötiin taikka juotiin.



Hautajaiset Kiinassa.


Kun joku isä, äiti tahi joku vanhempi sukulainen kuolee, saavat kaikki
sukulaiset siitä tiedon. Kuolleen jälkeläiset istuvat kaikki valkeissa
vaatteissa alenevassa (sukulaisuuden suhteen) järjestyksessä --
valkoinen on heillä murheen väri -- laattialla ja itkevät samalla, kuin
naiset oikein parkuvat. Sitte kuolleen ystävät tuovat valkoisen
palttina- eli silkkihurstin, joka pannaan ruumiin päälle. Nyt astuu
likeisin miehinen sukulainen, muun suvun seuratessa, virralle eli
likimmäiselle lähteelle posliinikuppi kädessä "vettä ostamaan",
niinkuin he sanovat. Sitä varten on kupissa kaksi vaskirahaa. Tällä
vedellä pestään ruumiin kasvot ja ruumis. Tämän jälkeen ruumis
puetetaan semmoiseksi, kuin hän eläissäänkin oli ja pannaan arkkuun.
Arkun laudat ovat neljän viiden tuuman paksuisia; sen pohjalle on
ripistetty sammuttamatonta kalkkia. Sitte, kuin arkku on pantu kiinni,
tehdään se sementillä ilmanpitäväksi; tätä paitsi on se sisältä ja
ulkoa keitinöljyllä silattu. Viimeiseksi pannaan arkun kannelle taulu,
johon kuolleen nimi ja arvo on kirjoitettu; ne samat sitte
hautakiveenkin kaivetaan.

21 päivän kuluttua vietetään sitte hautaansaattajaiset. Kuolleen taulua
kannetaan kullatussa kantotuolissa; taululla ovat suisutus- ja
uhriaineet. Saattojoukkoon kuuluu myös musikantteja; muutamat pilliä
puhaltavat, toiset lyövät määrättyin aikain kuluttua kolmesti rumpuun.
Lapset ja sukulaiset seuraavat taulua valkeissa vaatteissa; haudalle
kun tullaan, alkaa uhraus ja monet muut omituisuudet. Kun uskotaan
kuolleen tarvitsevan rahaa ja vaatteita, poltetaan haudalla paperiin
maalatuita rahoja ja vaatteita. He, kun ovat hyvin säästäväisiä,
luulevat nämä käyvän todellisten verosta. Ruumiin haudattua kannetaan
taulu juhlasaatossa takaisin, ja jos jälkeläiset ovat rikkaita,
asetetaan se omituiseen, n.s. esi-isäin saliin; köyhät asettavat taulun
muihin huoneisin ja suitsutuksen eteen.

Hautausmaat eivät täällä koskaan ole kaupungeissa, vaan niiden
viereisillä kukkuloilla ja hedelmättömillä paikoilla. Kerran keväin ja
syksyin menevät asukkaat miehissä siistimään hautoja ja uhraamaan
niillä. Lähtiessään he sitte koristavat haudat valkoisilla ja
punaisilla paperihihnoilla. -- Varsinainen suruaika oikeastaan olisi
3 vuotta, mutta tavallisesti sitä lyhennetään kolmella yhdeksästä eli
27 kuukaudella. Lapset eivät saa vanhempainsa kuoleman jälkeen mennä
naimiseen, ennenkuin suruaika on loppunut. Kiinalaisilla on, niinkuin
tiedämme, ajellut päät; mutta surun merkiksi he antavat hiukset kasvaa.
Keisarin kuoleman jälkeen ei kukaan saa ajella hiuksiaan sataan
päivään.



Java.


Java-saari (Tschava) on maailman runsaimmasti siunatuita maita. Mutta
siunauksen rinnalla asuu siellä kauhistus ja hämmästys; sillä saarella
on tulivuoreinen (vulkaaninen) luonto, ja hedelmällisyyden ja ihanuuden
syyt ovat myös kauhistavimpain hävitysten syitä. Niin kävi esim. v.
1822, jolloin tulivuori, Galongoeng, saaren länsiosassa pitkän lepoajan
perästä yht'äkkiä kitansa aukaisi ja hirmuisella jyrinällä hautasi
tuhka- ja kivisateella 124 kylää 5,000 asukkaineen, kahvi-istutuksineen
ja peltoineen. Missä ennen hymyilevänä paratiisi kukoisti, siinä oli
nyt kaikki kuollutta ja mustaa. Mutta, jos nyt menemme tälle kamalalle
paikalle, niin näemme tuskin jälkeäkään enää siitä hävityksestä.
Rikas, kukoistava ja ihana kasvimaailma kaunistaa tätä uutta
hedelmällistä maanlajia; ei ainoatakaan autiota paikkaa näy, ja uudet
kahvi-istutukset kaunistavat sen hedelmällisiä aloja. Tulivuoren aukko
on jo sammunut, ja kaksi vähäistä savupatsasta ainoastaan enää
ilmoittaa maanalaisesta, riutuvasta tulesta.

Javan asukkaat ovat Euroopalaisia, Arabialaisia ja Kiinalaisia --
Javalaisia. Nämä ovat keskikokoisia, kellahtava ihoisia. Niin kauvan
kuin Javalainen on lapsena, keritään osa hänen hiuksistaan, toinen osa
yhteen sidotaan. Viilatut ja mustat hampaat (valkoiset hampaat kuin
koiralla ovat muka rumat), ja tupakin purekselemisella rumennettu suu
ovat vanhempain Javalaisten tunnusmerkit. Naiset voitelevat mielellään
otsansa riisijauhoista valmistetulla purppuralla ja vartalonsa ylä
osan yrteistä ja kukista valmistetulla keltaisella "boreh'illa", jonka
hajua Euroopalaiset kauhistuvat. Vaateparsi ja asunnot ovat yhtä
yksinkertaiset. Huoneet, joita melkein ainoastaan makuupaikkoina
käytetään, ovat banburuohosta tehtyjä. Hukkaan siellä ruokahuonetta
etsii, sillä niin päivällinen kuin iltanenkin syödään aina paljaan
taivaan alla. Sillä Javalainen istuu perheineen maalle levitetyllä
matolla ja nauttii yksinkertaista ruokaansa: aamusella kuppi kahvia
parin riisikyrsäsen kanssa; puolipäivänä riisiä ja "sambel'ia" (se on
pippurin, suolan, kuivan lihan, vihanneksien j.s. sekoitus). Herkuiksi
pannaan myös hänen matolleen -- sillä pöytää ei hänellä ole --
kuivattua eli palvattua hirvenlihaa, muutamia matojen lajia, rapuja ja
ankan munia. Hän kun on luja mahomettiläinen, kammoo hän läskiä ja
väkeviä juomia. Syödessä käytetään sormia kahvelin sijassa, ja lusikat
tehdään kokospähkinän puoliskosta; veitsiä ei käytetä ollenkaan. Asunto
saa valonsa ja ilmansa ainoastaan ovesta. Yksi riisilato ja talli
hevosille ja lehmille on usein asunnon läheisyydessä. -- Ylhäisten
asunnot köyhäin asunnoista eriävät ainoastaan siinä, että ne ovat
isompia ja että muutamissa on pöytä ja lavitsoita. Aateliset asuvat
palatseissa, jotka ovat Euroopalaiseen tapaan sisustetut, mutta ei
Euroopalaisella maulla. Turhamaisuus ja loiston himo sitävastaan nousee
kovin korkealle. Niin esim. eräs matkustavainen huomasi peilejä
vaakasuoraan asetetuiksi, kuin niille ei muuten tilaa ollut. Suurin
loistonhimo kuitenkin ilmestyy ruhtinoissa. Javalla on nykyjään
ainoastaan kaksi semmoista, jotka kuitenkin ovat Alankomaiden
vasalleja.

Nämä korkeat sultanit -- joiksi ruhtinaita sanotaan -- kun kansalleen
yleisesti näyttäytyvät, ovat he mahdollisimmassa komeudessaan.
Alamaiset pitävät sen tavattomana sultanin arvon ja alentumisen
osoituksena, että hän tahtoo heidän kanssaan seurustella, ja että he
pitäisivät tämän kunnian sitä suuremmassa arvossa, näyttäytyy sultani
vaan aniharvoin. Hän esiytyy komealla seuralla, johon pian koko kansa
yhdistyy. Aivan sultanin edellä käy neljä keihään kantajaa, joilla
keihäät ovat pystyssä ylhäällä. Keihäänkantajien edellä on muita
korkeita miehiä; mutta ei koskaan kahta eli kolmea enempää, ja heidän
keihäänsä eivät saa olla pystyssä, vaan vähän kallellansa. Toinen
sultanin tunnusmerkki on auringonvarjostin. Hänellä yksinään on
kullattu auringonvarjostin, joka on niin suuri, että neljälle miehelle
on kylliksi työtä sen pitämisessä hänen päänsä päällä. Varjostin on
keltaisilla silkkihetalehilla reunustettu ja kannetaan kuusi
kyynäräisessä varressa, joka on punaisilla ja keltaisilla
maalirenkailla kaunistettu. Kuningattarella, ruhtinoilla ja ylhäisillä
aatelismiehillä on viheriä kultareunuksinen varjostin. Kun sultani näin
armollisena näyttäytyy kansalle, kannetaan silloin myös esi-isäin
kalleuksia, jotka ovat kultaisia koristuksia, mitkä kulkevat perintönä
sultanilta sultanille. Nämä kultakalut tavallisesti kuvaavat norsua,
käärmettä, härkää, hirveä ja kukkoa. Koristuksia kannetaan kohta
sultanin perässä ja niiden jälessä seuraa useita ihmisiä kantain
sultanin muita kultakalleuksia. Siis yksi kantaa hänen kultaista
betelrasiotaan, toinen hänen kultaista sylkilaatikkotaan, kolmas hänen
kultaista maljaansa, neljäs hänen kultasia lautasiaan j.n.e. Matkue
päättyy suureen keihäänkantajajoukkoon, jonka keskellä ruhtinaat ja
aatelismiehet seuroineen kulkevat.

Sultania matkoillaan seuraa aina joukko kalliita hevosia. Näistä on
kaksi aina sultania varten satuloittu. Valtaistuin, kullalla ja
hopealla kaunistettu, kuletetaan myös aina hänen matkoillaan.

Kansa ihmettelee tätä loistoa syvimmällä kunnioituksella ja siitä
huomaa oman mitättömyytensä. Tämä tunne ruhtinaalle tuottaakin
jumalallisen kunnian ja antaa alituista ravintoa ylivaltijaan
korkeudelle sekä kasvattaa hänessä sitä uskoa, että kansa on ainoastaan
hänen tähtensä. Kansan alamaisuus näyttäytyy myös sen puheessa. Itsepä
ylhäisimmätkin nimittäytyvät, hallitsiaa puhutellessaau, hänen
orjikseen; useinpa vielä "kehnoiksi orjiksi". Keskinäisessä
seurustelussaan eivät he koskaan sano "minä", vaan "teidän alammaisin
palvelijanne". Ruhtinaan päätä he sanovat "temppelin huipuksi," hänen
silmiään "jalokiviksi" ja hänen kasvojaan "auringoksi." Kun on
kysymyksenä ruhtinaan puhe, kuolema, syöminen ja makaaminen, niin
puhutaan hänen: "käskystään, maailman jättämisestään, virvoituksestaan,
levostaan". Javalaisilta ei suinkaan puutu huvin ja ilon aiheita. Ennen
kaikkia eläinleikit heitä miellyttävät, ja erittäinkin kukko sotaisella
halullaan ja urhoollisuudellaan heitä ihastuttaa. Kukkojen jalkoihin
usein sidotaan rautapiikit, että taistelu verisempi olisi. Köyhimmät
käyttävät heinäsirkkoja taistelusankareina. Nämä eläimet ärsytetään
taistelun himoisiksi päätä heinän korrella kutittamalla. -- Kansa
rakastaa peliä oikein vaistomaisesti, ja kaikki, ruhtinaasta aina
palvelijaan asti, pelaavat korttia.

Se on sama, yksinkertainen, lapsellinen kansa, joka antaa itsensä
vietellä maailman vaarallisimpiin töihin, nimittäin yleensä kuuluisain
syötävien pääskyn pesien kulettamiseen. Nämä pesät ovat nimittäin
varsinkin Kiinalaisten herkkupaloja ja ovatkin heille kullan arvosta.
Javan etelärannikon lukuisissa rotkoissa on miljoonia pieniä, harmaita
pääskyjä. He rakentavat pienet pesänsä muutamien satojen jalkojen
korkuisiin rotkojen pystysuoriin seiniin; pesät ovat liima- eli
hyytelömäisestä aineesta tehdyt. Näissä, pääsemättömissä paikoissa,
joita valtameri monta sataa jalkaa korkealle kuohuvine aaltoineen
huuhtelee, luulevat ne pesäinsä säilyvän ihmisten ahneudelta. Kuitenkin
pettyvät nämä linturaukat; sillä aaltojen hyrskeestä ja musertamisen
uhkauksista huolimatta kiipeilevät ihmiset pesille, kun kullan himo,
mielen hurmaus ja taikausko heitä vetää.

Kolmesti vuodessa he riistävät näitä pesiä. Tämä on mitä vaarallisinta
tointa, vaikka meri tyynikin olisi. Javalaiset nousevat tikapuita
myöten aina kahden sadan jalan korkuiselle pystysuoraan kohoavalle
kallioseinälle. Kun he ovat likellä rotkoa, jossa pesät ovat, odottavat
he kunnes hyökkäävä aalto on takaisin painunut ja sitten äkkiä luolaan
kiipeävät. Sinne he ovat asettaneet bamburuohoisia telkimiä, joilla he
käsin pesiä kaivelevat taikka pitkillä koukuilla niitä repivät. Samalla
aikaa aallot luolaan ajautuvat ja jo sieltä palautuvatkin. Mutta jos
nyt työskentelijäin luolassa ollessa meri äkkiä kuohahtaa, syöksevät
aallot pikaisesti, täyttävät luolan ja nielaisevat onnettoman
pohjattomaan hautaansa. Mutta myös muut onnettomuudet heitä uhkaavat.
Telkimet usein murtuvat ja miehet putoavat kuohuihin; pyörtyminen myös
täällä monen saavuttaa, jolloin se kallioon kuoliaaksi rutistetaan.

Mutta kuinka Javalaiset, joilla on niin vähä tarpeita ja jotka ovat
niin onneensa tyytyväiset, voidaan näin vaaralliseen toimeen saada?
Sitä varten pannaan kaksi viehätintä liikkeelle: taikausko ja opiumin
hurmoitus. Kun linnunpesäin kuletusaika on tullut, laitetaan juhlia ja
uhria vuorihengille, joita näissä luolissa luullaan asuvan. Pienissä
uhrimaljoissa tarjotaan niille kukkia ja hedelmiä, lihaa ja
vihanneksia, joita sinne tänne vuorelle asetetaan. Vellamo veden emäntä
on tässä etenkin tärkeä. Aitan ovella, johon linnun pesät ko'otaan, on
hänen kunniaksensa komea vuode, ja pyyntöajan jokaisena torstain iltana
viedään sille uusia uhreja. Lamput sytytetään, suitsutetaan, ja
toimitetaan sanalla sanoen kaikkia taikauskon hullutuksia. Semmoinen on
uskonnollinen valmistus tähän vaaralliseen työhön. Mutta vielä on
toinenkin, nimittäin mielen hurmoaminen. Yöllä ennen työn alkamista
vietetään juhlaa. Musiikki, hyppelijättäret ja huvitukset karkoittavat
ajatuksista uhkaavan vaaran. Opiumia tarjoillaan suurin määrin ja
pianpa vieraat hyppelevät ja hurmoavat itsensä pyörryttävillä
nesteillä; jonka perästä he ehkä jo ensi yönsä meren helmassa lepäävät.

Kummallinen myrkkylaakso on Javassa. Tiheästä aarniometsästä kun
tullaan ja noustaan korkealle kukkulalle, avautuu yht'äkkiä katsojan
eteen hirmuinen erämaa, oikea manala -- kapea alaston laakso. Ei
ainoatakaan kasvillisuuden jälkeä näy tässä auringon polttamassa
laaksossa. Eläinten luurankoja näkyy siellä ja täällä. Usein näiden
asennosta nähdään, kuinka esim. peloittavan tiikerin kuolema on
saavuttanut samassa silmänräpäyksessä, kuin hän on saaliisensa iskenyt,
ja kuinka petolintu, joka lämpöiselle ruumiille laskihe, atriaansa
mässätessä henkensä on heittänyt. Suuria kovakuoriais-, muurahais- ja
muita hyönteiskasoja nähdään myös täällä. Tämä on kuoleman eli
myrkkylaakso. Tämän paikan kuolettavaisuus tulee hiilihaposta, joka
maasta kohoaa ja raskautensa tähden tästä niin hitaasti haihtuu. Samoin
kuin Neapelin viereisessä koiraluolassa ja Pyrmontin läheisessä
höyryluolassa samanlainen höyrylaji jok'ainoan niissä maata lähestyvän
tappaa, samoin täälläkin käy. Pystyssä käypä ihminen voi ainoastaan
vahingotta tässä erämaassa kulkea.



Dajakit Borneon saarella.


Borneo on Itä-Indian saareista melkein tuntemattomin. Dajakeiksi
sanotaan lukuisinta, voimallisinta ja raa'inta tämän saaren kansaa.
Heidän asuntonsa ovat kurjat; muutamain lyhkäisten puupylvästen päähän
asetetaan katto. Seinät ovat yhteen neulotuista palmun lehdistä, joita
katoksikin käytetään. Yksi pöytä höyläämättömällä kannella ja möhleillä
jaloilla, pari mattoa, muutamia sammaleilla täytettyjä tyynyjä sekä
mahdollisesti joku rautainen pata ja ase, joka seinällä riippuu,
tekevät huonekaluston. Kattoon ovat hirtettyjen vihollisten valkoiset
pääkallot ripustetut. Näitä käytetään lautasina ja juoma-astioina.
Dajakein majat eivät aina ole maahan raketut, vaan yhtä usein ja
vieläpä useimminkin ovat ne puissa, joiden lehdet he yhteen
palmikoitsevat. Tavallisesti sinne eivät johda mitkään portaat, joita
Dajakit eivät tarvitsekaan, sillä he kiipeilevät kuin oravat.

Dajakit ovat keskikokoisia ja tanakoita. Kasvojen väri on vaalean
ruskea, pää paksu ja leveä, nenä latuska, ja suussa ovat paksut huulet.
Korvat ovat kummallisimmat; sillä lapsuudessa kaivetaan korvalehtiin
reiät, ja nämä reiät suurennetaan yhä isompain ja isompain puunaulain
tukkimisella niihin; ja näinpä ne saadaan viimein niin suuriksi, että
korvalehdet olkapäihin ottavat. Varpaat ovat horrossa ja jalat ilkeän
leveät, miten kaikilla Indialaisilla kansoilla, koska ne aina avojaloin
kävelevät. Dajakit käyvät melkein alastomina; ainoastaan vyötäisillä
heillä on ruskeista niinistä vyö. Sateella he käyttävät palmun lehdistä
neulottua päähinettä. Semmoinen hattu näyttää suurelta, pyöreältä
kannelta ja suojelee koko ruumiin.

Miehet antavat hiuksensa kasvaa niin, että ne ulettuvat olkapäille;
vaimot eivät hiuksiansa koskaan leikkaa. Dajakilaisnaisten pitkät,
pikimustat hiukset näyttäisivät siis erittäin kauneilta, jos he
ymmärtäisivät niitä vähänkin maullisesti siistiä. Vaimot ovat miehiä
kauneimmat. Melkein kaikki tyttäret naidaan jo yhdeksän ja kymmenen
vuoden vanhoina. Yksikään nuorukainen ei saa vaimoa, joll'ei hän
voi näyttää voittomerkkiään, ja itse rumimmatkaan naiset eivät
tekisi semmoista häpeätä, että menisivät miehelle, joka ei ole
itselleen hankkinut jotakin voittomerkkiä. Mutta ne ovat hirmuisia
voittomerkkejä, joita sulhaselta vaaditaan, nimittäin tapettujen
vihollisten pääkalloja. Naimiseen mennessä ei koskaan kysytä vanhempain
tahtoa, vaan kun joku nuori mies tyttöä kosii, vie hän hänelle kolme
pääkalloa ja kysyy jos hän tahtoisi ne ottaa lahjaksi. Jos hän ne
ottaa, myöntyy hän, ja samana eli seuraavana päivänä häät vietetään. Se
käy näin: Koska tyttö on pääkallot ottanut morsiuslahjaksi, menee
sulhanen takaisin majaansa, jossa hänen vanhempansa ja sukulaisensa
häntä odottavat; nyt he menevät joukolla morsiamen kotiin. Ovella he
voitelevat sulhasen kukon verellä ja morsiamen kanan verellä.
Rakastajat tarjoavat toisillensa veriset kätensä, ja näin on vihkiminen
toimitettu. Tästä hetkestä jää vaimo miehensä huoneesen, ja siellä
hänellä ei tapaa olla hupaiset päivät; sillä vaimo on miehensä orjatar.
Hänen täytyy viljellä riisipelto, viedä kotiin otukset, joita mies
metsästäissään ampuu, suolata lihat, ne kuivata auringon paisteessa,
kalastaa ja sanalla sanoin tehdä kaikki, miehen matollaan loikuessa ja
aseitaan puhdistellessa, joka onkin hänen ainoa kototyönsä.

Dajakit syövät kaikenlaisia eläimiä, joita käsiinsä vaan saavat.
Sammakoita, konnia, rottia, käärmeitä ja krokodiileja syövät he yhtä
mieluisasti, kuin hirviä ja metsäsikoja, joita metsät täynnä vilisevät.
He eivät koskaan lihaa keitä, vaan ripistelevät sille vähän suoloja ja
kuivaavat sen auringon paisteessa. Pienemmistä eläimistä he ainoastaan
nahan nylkevät ja hiilillä sitte koko eläintä korventavat; mutta
useimmasti he syövät lihaa tuoreena suolan ja pippurin kanssa. Riisiä
he keittävät vedessä, johon panevat hiukan suoloja ja mausteita.
Keittoa syödään pääkalloista, liemi juodaan ja sakeampi syödään
kourilla. Syödessään he eivät istu pöydässä, vaan makaavat laattialla.
Huoneissaan ei ole erinomainen puhtaus; mutta itse Dajakit ovat
siistejä: ne pesevät itsensä ehtimiseen syönnin edellä ja kylpevät
kerran päivässä. Keskenänsä he ovat uskollisia ja luotettavia;
ennenkuin Dajakilainen varastaisi kourankaan riisiä naapuriltaan,
kuolisi hän mieluummin nälkään.

Kiinalaiset, joita Borneon rannoilla asuu, käyvät Dajakein kanssa
kauppaa; mutta he kun eivät ensinkään rahaa tunne, on kauppa vaan
vaihtamista. Virtain rannoilla on muutamia vapaapaikkoja, ja sinne
Kiinalaiset vievät tavaroitaan, varsinkin suoloja, tupakkia, betel- eli
areka-pähkinöitä,[56] riisiä, lasihelmiä, pieniä kuvastimia ja pieniä
punaisia vaatteenkappaleita. Kaikilla näillä tavaroilla on määrätty
hintansa. Niin pian kuin Kiinalaiset ovat tavaransa määrätyille
vapaapaikoille saaneet, menevät he pois ja palaavat takaisin 8 eli 14
päivän kuluttua, jolloin tavaransa ovat niiden tavaroiksi vaihdetut
taikka koskemattomat. Dajakilaiset antavat etenkin: "ding-ding'iä" eli
kuivaa lihaa, hiomattomia diamantteja ja kultaa, jota he tuovat
sisämaasta, joissa virrat kultahiekkaa kulettelevat.

Dajakein aseet ovat yksinkertaisia, mutta erinomaisen hyviä, vaikka he
eivät tunnekaan tuliaseita.

Aseina ovat pääasiallisesti miekka (klemang), iso puukko (parang),
kilpi, heittokeihäs ja puhallustorvi, josta myrkytettyjä nuolia
puhalletaan.



India.


Himalajan vuorijonosta eteläänpäin levitäksen 65,000 neliöpeninkulmaa
avara Länsi-Indian niemimaa, jolla on kolmion muoto. Niemimaan
länsirannikkoa sanotaan Malabariksi ja itärannikkoa Koromandeliksi.
Himalajasta juoksee monissa mutkissa Sind eli Indus Arabian mereen.
Yläosassaan tämä virta juoksee ihanan Kaschmir-vuoriston lävitse;
vuoren ihana ja lauhkea ilmanala tuottaa mitä jaloimpia hedelmiä. Tänne
ovat monen kansan sadut paradiisin tehneet. Suullaan Sind muodostaa
hiekkaisen, puuttoman ja terveydelle vahingollisen delttamaan.
Himalajasta juoksee myös Indialaisten pyhä Ganges-virta. Vahvistettuna
yhdellätoista suurella sivuvirralla, joista Bramaputra suurin on,
juoksee se kaakkoista suuntaa Bengalin lahteen. Ganges'in rannalla on
Indialaisten pyhä kaupunki Benares lukuisine epäjumalan temppeleineen.
Niemimaan 10 ja 15 peninkulman levyisen rantueen täyttää myrkyllinen
ilma, joka on oikean ruton synnyttäjä, sen murhaenkelin, joka maailman
ympäri liitelee.

Tämän leveän rantatasangon eteläpuolella kohoutuu Dekan ylänkö. Samalla
kuin Indian tasangolla vallitsee tukehduttava kuumuus ja rankkasateet
tulvailevat, on Dekassa viileä ilma. Alituisesti vihannoitsevaiset puut
täyttävät tämän alangon, jota ei liiaksi auringon poltto, ei lumi eikä
jää vaivaa. Ikuinen kevät kaunistaa näitä siunattuja seutuja.

India on vesinen maa, jossa on noin tuhannen laivakulkuista virtaa.
Maan kasvullisuus on runsas. Riisistä saadaan kaksi ja kolme satoa
vuodessa. Siellä tavataan ruohoja, joiden varret näyttävät onsilta
puilta. Ebenholssit ovat jo vanhastaan kiitetyitä. Leipäpuu ja
bananipuu antavat runsaat ravinnokset, ja indigoväri on kyllä tunnettu.
Muskottipähkinöitä ja mausneilikoita, inkivääriä ja monta pippurilajia
saadaan Indiasta.

Rikas on Indian eläinmaailma. Virroissa krokodiilit väijyvät; pensaissa
vilahtelevat myrkylliset käärmeet ja niiden joukossa myös vaarallinen
lasisilmäkäärme. Kuumalla ja kostealla rannikolla tavataan myös
verenhimoinen tiikeri, pantteri ja jalopeura, voimallinen norsu ja
sarvikuono. Metsät ovat täynnä lukuisia loistovärisiä lintuja. Maa
kätkee täällä poveensa diamantteja ja jalokiviä, jotka puhtaudessa ja
kovuudessa voittavat muiden maiden samanlaiset.

Asukkaat ovat yleensä tumman ruskeita ja keskikokoisia, solakoita ja
usein kauniita ja lempeäkasvoisia. Otsaansa he maalaavat valkoisia,
keltaisia ja puuaisia juovia. Alhainen väestö on puolialasti;
ylhäisemmillä ovat valkoiset ja vaaleansiniset verhot ja usein myös
renkaat nenässä ja korvissa. Ravintona käytetään riisiä, vihanneksia ja
hedelmiä. Koko kansa on jaettu neljään pääluokkaan. Ensimmäiseen
kuuluvat bramanit (papit ja oppineet), toiseen sotilaat, kolmanteen
maanviljelijät ja kauppijaat, neljänteen käsityöläiset ja palvelijat.
Jokainen kuuluu syntymäsäätyynsä. Se, joka ei mukaudu luokkansa
järjestöön, hyljätään luokastaan eivätkä muutkaan luokat häntä vastaan
ota. Hänen täytyy tulla "pariaaksi". Pariaat eivät kuulu mihinkään
luokkaan ja ovat kokonaan ylenkatsotut. Ei kukaan tahdo heidän kanssaan
mitään tehdä, ei juoda eikä syödä.

Indiassa on Braman usko. Brama on ijankaikkinen kuolematon jumala. Hän
loi kolme jumaluutta: Braman, maailman luojan; Vischnun, ylläpitäjän;
Schivan, hävittäjän. Brama on luonut monta henkeä, joista muutamat
lankesivat, vaan toiset pysyivät uskollisina. Langenneet ovat
puhdistettavat; sentähden loi Brama monta maailmaa, joihin myös maa
kuului. Ihmisten ja eläinten ruumiit ovat langenneiden henkien
asunnoita. Jos he tulevat puhtaiksi, pääsevät he Braman luoksi
taivaasen; jos ne pysyvät pahoina, pitää niiden uudestaan mennä toisten
ihmisten ja eläinten ruumiisin. Tämä on sielun-vaellus. Uskonoppi on
Indialaisten pyhissä vedas-kirjoissa kirjoitettu. Kirjanoppineet
vaeltavat kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, asettautuvat jonkin
puun varjoon, istuttavat bamburuohoja ympärillensä, kaunistain ne
kukilla ja lipuilla ja kertovat ympärillensä kokoontuneelle kansalle
tarun jumalistaan. He opettavat kansalle, että sen, joka tahtoo
autuaaksi tulla, täytyy lakata oikeasta työstä ja ajattelemattomana
vaipua ijankaikkisuuden helmaan niin, että hän kokonaan maailman
unohtaa. Tätä tietysti eivät kaikki voi; mutta hurskaat sitä koittavat.
Nämä, pitkähiuksiset, likaiset ja muutamilla ryysyillä käärityt olennot
istuvat yleisillä paikoilla, epäjumalain kuvien edustoilla ja kaikki
lankeuvat hartaasti heidän eteensä. He koittavat etsiä autuuttansa
keksimällänsä ankaralla itsensä piinaamisella. Yksi ripustaa itsensä
käsistään puuhun ja riippuu siinä, kunnes kädet kuolevat ja kuivavat;
toinen makaa rautaisella teräväpiikkisellä vuoteella; toiset taas
katsovat aurinkoon niin kauvan, kuin silmänsä sokeutuvat. Epäjumalain
kuville, joita on puusta, kivestä, vaskesta ja kullasta, kannetaan
uhreja loistaviin temppeleihin. Paras on Schivan, ihmisen muotoinen 32
käsinen kuva; jokaisessa kädessä sillä on veitsi, ja kaulan ympärillä
on pääkalloilla "kaunistettu" nauha. Jumalain juhlia vietetään
äärettömällä loistolla. Kuuluisin juhla pidetään Kesäkuussa
Dschaggernautin kunniaksi Bengalissa. -- Indialaiset kylpevät ahkerasti
pyhässä Ganges-virrassa. Kuolevaiset ihmiset kannetaan virran rannalle,
ja virran pyhällä ravalla pyyhitään heidän suutaan ja nenäänsä. Ruumis
heitetään pyhään veteen eli poltetaan. Indialaiset antavat suurimman
arvon ulkonaisille töille; mutta sydämen puhdistumisesta eivät he tiedä
mitään. Joka tietää tehneensä jotakin pahaa, hän vie korvaukseksi
temppeliin jonkun lahjan taikka kylpee tahi mainitsee jonkun jumalan
nimeä muutamia satoja kertoja perättäin.

Portugalilainen Vasko de Gama kun oli Itä-Indian meritien löytänyt,
alkoivat katolilaiset innollisesti kristillisyyttä levittää tähän
rikkaasen ja ihanaan maahan. He löysivät sieltä jo ennen kristityitä,
jotka sanoivat itsiään tuomas-kristityiksi. Vuonna 1705 lähetti Tanska
Itä-Indiaan evankeliset lähetyssaarnaajat Ziegenbalg'in ja Plütschau'n,
jotka perustivat ensimmäiset evankeliset laitokset Tranquebar'issa
Koromandel-rannalla ja käänsivät ensimmäiset Indialaiset. Viime aikoina
on ankarasti koetettu evankeliumia saarnata Indiassa. Koska
Englantilaiset hallitsevat suurimman osan Länsi-Indiasta, voivat he
paljo auttaa lähetyssaarnaajain tointa. Madras, Bombay ja Kalkutta ovat
lähetystoimen pääpaikkoina. Mainioin lähetyssaarnaaja oli Preussiläinen
Karl Rhenius, joka vuodesta 1815-1838 vaikutti Indiassa. Hänen
pääpaikkansa oli Palamcotta, likellä Indian eteläisintä niemekettä, Kap
Komorinia. Lähetyssaarnajain elävät esitelmät vaikuttivat asukkaisiin;
hengettömällä hiljaisuudella he kuuntelivat hänen saarnojaan. Useat
antoivat itsensä kastaakin; kirkko rakennettiin, kouluja perustettiin
ja kristillisiä kirjoja levitettiin maahan. Pian kristilliset
seurakunnat Indiassa kukoistivat. -- Lähetysseurat Englannissa,
Skotlannissa, Berlinissä, Leipzigissä ja Baselissa lähettivät
alituisesti uusia lähettiläitä. Heidän toimensa ei turhaan mennytkään.
Nykyjään saarnataan jo noin kahdessa sadassa paikassa, ja evankeliset
saarnaajat samoilevat maan poikki ja pitkin. Kuinka vähäinen kuitenkin
on kääntyneiden luku, jos sitä verrataan pakanoiden miljooniin! Mutta
aika on tuleva, jolloin evankeliumin valo on valaiseva Indian pimeätä
yötä; aavistava tunne siitä jo Indialaisia kammoittaakin. Itä-Indian
niemimaa, jota suuret virrat risteilevät, on vielä hyvin tuntematon.
Birman kuningaskunnassa, Bengalin lahden itärannalla, asuu noin neljä
miljoonaa ihmistä. He ovat lyhytkasvuisia, tumman ruskeita, maalatuita
ja tuuhea-, mustapartaisia. He pukeutuvat kirjaviin vaatteisiin, ovat
vilkkaita ja urhoollisia mutta uskomattomia ja viekkaita. Kristillisyys
on täällä tehnyt vielä vähemmän, kuin läntisellä niemimaalla.



Benares.


Majesteetillisen Gangesvirran vasemmalla rannalla, paratiisimäisessä
seudussa ja Hindustanin sydämessä komeilee vanha Bramanilais-kaupunki
Benares. Se on rakennettu puoliympyrämäisesti virran rannalle.
Ulkonaisesti tämä pyhä kaupunki eroaa paljon muista tavallisista Indian
kaupungeista. Joukko kullatuita tornihuippuja, joita lukemattomat
loistavat rakennukset, huoneet ja palmut ympäröitsevät, tekevät
vieraasen mahtavan vaikutuksen. Melkein kaikkia Itämaisia kansoja on
tänne keräytynyt. Sen suuren puoliympyrän pohjais- ja länsiosaan ovat
Euroopalaiset ja varsinkin Brittiläiset asuntonsa asettaneet. He asuvat
avaroissa bamburuohoisissa huoneissa.

Mentäissä kaupunkiin, ei nähdä suurta porttia, joka johtaisi leveille
kaduille. Korkeasta, ahtaasta ja synkästä portista tullaan kapeille,
mutkaisille ja pimeille kaduille, jotka ovat niin kapeita, että kaksi
kuormanvetäjää tuskin toisensa sivuitse pääsee. Huoneiden luku
lasketaan noin 30,000, ja jokaisen seinälle on heleillä väreillä
maalattu kihiseviä ihmisjoukkoja, norsuja, härkiä, jumalia ja
jumalattaria, kummallisia päitä ja käsiä. 175,000 ihmiselle,
joita alituiset pyhiinmatkustajat vielä lisäävät, on 1,000
Hindulais-temppeliä ja yli 300 mahomettiläistä kirkkoa. Jos siis
mennään toisesta portista sisäkaupunkiin, nähdään temppeli temppelin
vieressä. Lukemattomat, jumalain kuvilla koristetut, muutettavat
rukoustuolit vieläkin kaventavat kapeita katuja. Joukko syötetyitä,
kaiken ikäisiä härkiä, jotka ovat kesyjä, kuin koirat, käyskentelevät
ylevinä ja oikein herramaisina katuja pitkin, tahi sulkevat niitä
kokonaan. Täällä nähdään paljon ihmisiä, jotka polviaan notkistellen
näitä härkiä kaunistelevat kukilla ja kunnioittain tervehtävät niitä.
Voi sinua, jos kurillasi survaiset näitä laiskoja eläimiä, jotka eivät
tieltäsi väisty! Silloin kansa sinun palasiksi repisi.

Jos kärsimyksesi on kaiken tämän kestänyt, ja sinä tulet toiseen
kaupungin osaan, niin kohtaa sinua toinen kovempi koetus. Härät tosin
ovat kadonneet, mutta sen sijaan juoksee ja kiipeilee lukemattomia
apinoita, kaikki Indialaiselle jumalalle pyhitettyjä. Ne kiipeilevät
katolta katolle, akkunalta akkunalle; et silmänräpäystä saa sinäkään
olla niiltä rauhassa; ne sieppaavat sinun päähineesi ja juoksevat
hartioillesi. Katon koristeiden takaisista kätköistään hyökkäävät ne
äkkiä esiin, nykäisevät hedelmäkauppijaan ja sokurileipojan parrasta,
sieppaavat lasten suusta leivän ja kiipeilevät niiden niskoilla. Voi
sinua, jos kepilläsi tahdot itseäsi niiltä suojella. Paras on
rauhallisesti vaan astuskella tiehensä.

Rohkeiden apinoiden jälkeen ovat fakiirit kärsimyksesi koettelijoina.
Rihkamapuotien takana pitävät he julmaa meteliä kamalimmasti soivilla
instrumenteilla, joiden tarkoitus on sivukulkijain kuurotuttaminen.
Näiden puotien välillä, pääkadun molemmilla sivuilla, on rivittäin
kaikenlahkoisia pyhiä kerjäläisiä, sairaita ja raajarikkoja. Kaikki he
ovat inhoittavan näköisiä; hiukset riippuvat sikin sokin silmillä,
jäsenet ovat väännellyt luonnottomiin asentoihin; ruumis on tahrattu
liidulla ja lehmän lannalla, ja usein nämä katuvaiset asettautuvat mitä
kummallisimpiin asennoihin. Ruton tapaiset hajut lemuavat heistä niin,
että sivukulkijat tahtovat tukehtua; kerjäläislaumat piirittävät sinua,
ja alinomaa kuulet korvissasi huudon: "Herra, anna lahjoja, anna
syötävää!"

Lukuisat ovat myöskin pitaaliset ja uskonnolliset kulekselijat, jotka
vuosikausia liikkumatta seivovat samassa asennossa siksi että heidän
jäsenensä kankistuvat ja tulevat kykenemättömiksi kaikkiin muihin
liikuntoihin. Siellä nähdään ihmisiä, millä kädet ylöspäin, millä
ulospäin ojennettuina ja niin vetotaudin tapaisesti puserretuilla
nyrkeillä, että kynnet ovat kasvettuneet kämmenten sisään. Sokeiden
luku on varsin suuri, niinkuin niidenkin, jotka tahallaan ovat niin
kauvan silmiänsä kiinni pitäneet, että ne ovat umpeen paisuneet. Toiset
seisovat rautapiikkisillä palloilla, joiden piikit ovat jalkoihin
pistäytyneet ja pienimmästäkin liikkeestä tuottavat sanomattomia
tuskia. Turhaan alat sinä, sääliväisyyden liikuttamana, apujasi
antelemaan; ne ovat kuin pisara meressä.

Semmoinen vaikutus valtaa vieraan, joka Hindustanin pyhän kaupungin
lävitse kävelee; tämä on se paikka jota Indialaiset siunaavat ja
ylistävät, ja siellä on köyhille bramaneille osoittama armahtavaisuus
kylläinen tuottamaan autuaallisen kuoleman.

Hindulaisten kirkot viehättävät erittäin silmää sievillä ja
vaihtelevilla muodoillaan. Suurimmat ja kauneimmat ovat Benaressa
Gangesvirran rannoilla, ja niiden kullatut kuvut tarjoavat virran
toiselle rannalle mitä loistavimman näön. Tavallisesti kirkkorakennus
muodostaa umpinaisen pihan, jossa Schiva-jumalalle pyhitetyt härät
elätetään. Rohkeasti nämä eläimet hyökkäävät jokaisen sisäänmenijän
vastaan, saadakseen heiltä tavalliset maisi- eli sokurileipä-lahjat.
Kirkkopihain ympäritse kiertelee ristikäytäviä, jotka ovat täynnä
alastomia ja kantapäästä kiireesen asti liidulla ja lehmän lannalla
tahratuita parannuksen tekijöitä. Kirkon alla on maanalainen
kylpypaikka, johon pyhän Gangesvirran vettä johdatetaan. Virran
rannalle johdattavat isot ja leveät portaat, joita myöten pyhimykset
menevät virralle synneistänsä peseytymään. Suuri joukko on myös
semmoisia, jotka ovat eri maista, satojen peninkulmain takaa tulleet
virran aalloissa elämänsä lopettamaan, siten sielunsa pelastaakseen.

Ne useat ruumiit, joita virrasta vedetään ja joita kalat ja kotkat
raatelevat, tekevät inhoittavan vaikutuksen. Lukuisat ovat myös kuolloa
tekeväisten vuoteet; sillä sairaat kannatuttavat itsensä rannalle,
siellä pyhää virtaa viimeiseen uneen vaipuissaan katsellakseen. --
Britannialainen hallitus on tosin paljon tehnyt näiden itsemurhausten
estämiseksi; mutta niiden vaikutuksen on pappien uskonkiihko
tukahduttanut, ja ainoa, jonka he vaikuttivat, oli, ett'ei hukutuksia
saa enää päivällä -- vaan ainoastaan yöllä tapahtua.

Mutta Benares ei ole ainoastaan Hindustanin pyhä kaupunki, vaan myös
Indian taiteellisuuden pääkaupunki ja rikkain markkinapaikka.
Kauppapaikoissa on mitä kalleimpia saaleja, diamantteja ja lukemattomia
silkki-, villa- ja puuvillatavaroita kaikista Itämaista. Tänne tuodaan
meritse Gangesta ja sen sivuvirtoja myöten Englannin käsiteollisuuden
tuotteita sekä kalliita aseita ja kultasepän teoksia Lucknow'in
kaupungista.



Persia ja Persialaiset.


Persia on iso maa, kolme kertaa niin suuri kuin Suomi. Sitä rajoittaa
yleensä korkeat vuoret, paitsi itäpuolta ja Persian lahden rannikkoa,
jotka ovat mataloita; jonka tähden täällä kuumana vuodenaikana
vaivaakin sanomaton kuumuus. Maa kohoaa sitävastaan sisämaassa, jossa
ilma onkin maan eteläosiin verraten paljoa viileämpi; ja kosteana
vuoden aikana voi siellä olla hyvinkin kylmä ja tuulinen. Maa on osaksi
hedelmällistä, vaan asukkaat ovat liian laiskoja sitä hyvästi
viljelemään, eikä hallituskaan koeta sitä parantaa. Vaikka Persiassa
onkin monta ja korkeata vuorta, ei siellä kuitenkaan ole yhtään isompaa
virtaa, mikä taas tullee siitä, ett'eivät pilvet piiritä sen vuoria
eivätkä siis anna niille vettä. Sentähden täytyyki kaivoilla ja
vesisäiliöillä, joihin sadevettä ko'otaan, toimeen tulla. Taivas on
niin kirkas, ja tähdet niin loistavia, että yöllä voi lukea tähtien
valolla. Myrkyllinen Samum-tuuli on täällä hyvin tuttu.

Huolimatta huonosta viljelyksestä, tuottaa Persia kuitenki monia
tärkeitä tuotteita. Persian hevoset ovat yhtä kiitetyitä, kuin Arabian
ja ovat todellakin kauniita, vilkkaita ja yleviä eläimiä; aaseja,
kesyjä ja kesyttömiä, kameleja, puhveleja, hirviä, koirasusia,
jalopeuroja, tiikerejä ja hyenoja on kosolta. Jaloja hedelmiä kasvaa
yltä kyllältä: persikka on saanut nimensäkin Persiasta, josta se siis
on kotoisin. Tulpanitkin täällä metsissä kasvavat. Apteekki-tavaroista
Persia on erittäin rikas. Kivennäisistä mainittakoon ensisijassa kallis
naphta, hieno maaöljy, jota täällä mum'iksi sanotaan. Sen paras laji on
läpinäkyvää ja kirkasta kuin viini ja keräytyy vähissä määrissä
muutamiin koloihin. Ainoastaan kuningas (Schahi) saa tätä kallista
öljyä noutaa. Naphtaa käytetään apteekissa ja suitsutuksessa. --
Rannoilla harjoitetaan ahkerasti helmisimpukkain pyyntiä.

Persialaiset ovat keskikokoisia, notkeita, jänteviä ja kiivaita,
valkoverisiä, vaikka tavallisesti päivän polttamia. Muotonsa on
enimmästi kaunis ja jalo, tapansa hienot; he ovat kohteliaita ja
vakavia Turkkilaisia taipuvaisempia, mutta viekkaampia ja irstaisempia.

Persialaisista eroavat Parsialaiset, joita siellä täällä asuu. Nämä
ovat vanhain Persialaisten kunniallisia ja hyviä jälkeläisiä, jotka
rehellisesti maanviljelyksellä ja puutarhan hoidolla itsensä elättävät,
taikka taiteita ja käsitöitä harjoittavat. Persialaiset ovat tulen
palvelijoita, s.o. he palvelevat tulta jumalanansa, eivätkä sentähden
käsitöitä harjoita, koska tulta siinä tarvittaisiin. He eivät koskaan
sammuta mitään valkeata, ei edes kynttilätäkään.

Persialaisten tavat ovat tosin itämaisia; mutta eroavat paljon
Turkkilaisten tavoista. Ylhäisillä Persialaisilla on usein monta
vaimoa, joskus 50-60. He asuvat, niinkuin Turkinmaallakin,
sisimmäisissä huoneissa, haremissa. Sitä, jolla on poika, sanotaan
kunniarouvaksi ja pitääkin hän itseänsä muita parempana. Näillä
vaimo-paroilla ei ole mitään muuta tekemistä, kuin itsensä
vaatettaminen ja koristeleminen. Pojat pysyvät äiteinsä luona kahdeksan
vuotisiksi; sitten isä ottaa poikansa luokseen ja harjoittaa häntä
toiminnoissaan. Jos mies kuolee, suletaan hänen vaimonsa ikuiseen
yksinäisyyteen.

Vaimojen täytyy miehiänsä pitää herroinaan, itsensä heidän orjinaan.
Miehen tullessa heidän luokseen, menevät he hänen vastaansa, suutelevat
hänen käsiään ja riisuvat häneltä päällysnutun. Poikain täytyy samoin
kunnioittaa isiänsä. Heidän läsnäollessaan täytyy poikain seistä, ja
niin kuunnella isäinsä käskyjä. Ruokapöydässä heidän täytyy vaan
palvella.

"Persialaisten huoneet," sanoo eräs matkustaja, "ovat helpot rakentaa
ja sisältävät ainoastaan muutamia erityisiä suojia, jotka tavallisesti
ovat pohjaispuolelta avonaisia eli monenmoisiksi painetuilla
akkunanlaseilla varustetut öillä, vaan jotka päiviksi pois otetaan.
Laattia on kivestä, jota rikkailla kalliit matot peittävät. Huoneissa
ei ole lavitsoita, pöytiä, kuvastimia eli muita huonekaluja.
Persialaiset istuvat ristissä jaloin matoillansa eli pienillä
tyynyillänsä; lipposensa he asettavat oven pieleen. Jos herra tahtoo
maata, viedään hänelle pyöreä päänaluinen, ja siinä, jossa hän söi ja
istui, makaa hän myös. Huvimatkoja he pitävät naurettavina ja
turhamaisina."



Pidot erään ylhäisen Persialaisen luona.


Heti kun olimme istuneet, tarjottiin kulleki "kalliouta" ja sitte
asetettiin jokaisen eteen pieni pöytä, täynnä scherbet-astioita[57] ja
makeisia. Mutta kun ensinmainittu oli lampaan rasvalla sekoitettua,
emme me saaneet palaakaan sitä alas. Sitte tuli joukko palvelijoita,
kantaen valkoisia pöytäliinoja, joita kukat kaunistelivat. Liinoin
nurkkiin oli painettu sananlaskuja, esim. "kaikki mitä teille
tarjotaan, on hyvää ja annettu hyvästä sydämestä." Ja todella
annettiinkin hyvästä sydämestä niin paljon, että tuhannen henkeä
kylliksi sai. Minun ja syömätoverieni edessä ainoastaan jo oli
seuraavat ruokalajit: ensin oli iso leivos, joka koko pöydän peitti ja
vielä ulettui puoli kyynärää sen laitoja ulommakin. Tämä on
Persialaisten leipää. Sitte meillä oli puoli lammasta, härän
reisi, kaksi monenlaisella paistilla täytettyä kuppia, viisi
höysteliha-kuppia, kaksi riisikuppia, kaksi keitetyllä kananlihalla,
kaksi paistetulla hanhen lihalla, kaksi kaloilla, kaksi piimällä, kaksi
scherbetillä täytettyä kuppia ja neljä viinipottua. Mutta ei yhtään
veistä, ei yhtään kahvelia eikä lusikkaa. Yksi lasi asetettiin
kätevästi toisen päälle, niin että me istuimme semmoisen ruokarovion
takana, ett'emme muuta nähneetkään. Suurien kuppien ja isojen
ruokakappalten välisistä koloista me ainoastaan näimme vastapäätä
istuvaiset kumppanimme.

Minä koetin eräästä kolosta tirkistäen seurata isäntämme liikkeitä.
Vasemmalla kädellään väkipuukkoon nojaten -- Persialaiset eivät koskaan
syödessään käytä sitä kättä -- pisti hän oikean kätensä riisikuppiin,
litisti kolmella sormellaan aika riisimytyn ja survasi sen totutusti
suuhunsa; partaan kuitenkin jäi selvä todistus mitä "veräjästä"
kuletettiin. Jonkun kerran tuon tempun tehtyään, repäisi hän palan
jättiläisleivästä, kuivasi siihen hyppisensä ja nielasi senkin yhtä
nopeasti. Senjälkeen käytti hän kättään useimmissa kupeissa ja
kertoi sitte samaa liikettä. Lopuksi otti hän aika kiekauksen
scherbet-astiasta ja vilkasi sitte ystävällisesti Euroopalaisiin
kumppaneihinsa. Vaikka tuskin kukaan meistä maistoikaan mitään -- sillä
eihän niihin ruokarovioihin tohtinut koskeakaan, ett'eivät ne olisi
päälle vieryneet -- annettiin kuitenkin kuppien poisviemiseen merkki,
ja palvelijat sekä ulkopuolella seisovaiset kateelliset herrat pitivät
meitä varmaan erittäin ylhäisinä; sillä Persian isoiset syövät suurissa
pidoissa sitä vähemmän, jota ylhäisempiä he ovat. Ruoan korjuussa tuli
taas aika melu ja kohina, sillä höysteliha-astiat eivät happaneesta
maidosta tahtoneet hevillä erota; voi oli käynyt erittäin lujaan
liittoon pannukakun kanssa, ja kalat eivät millään ehdolla tahtoneet
luopua paistetusta kanasta. Armahtamattomat kädet ne kuitenkin viimein
eroittivat, jonka jälkeen ne syöstiin ulkona oleviin astioihin.
Persiassa on nimittäin tapana loput antaa palkkioksi palvelijoille, eli
niitä kärkkyvälle rahvaalle. Sentähden ylhäiset keittävätkin päivittäin
kolme vertaa enemmän, kuin he itse syövät.

Nyt vasta voitiin hengittää. Palvelijat toivat pesuvettä, mutta ei
pyyheitä; Persialaiset antavat ilman kuivata pesuveden, mutta me sen
kuivasimme nenäliinoihimme. Tuskin saimme tämän työn tehdyksi,
ennenkuin hämmästykseksemme taas tuotiin peloittavat kupit. Mutta tällä
kertaa me onnistuimme paremmin; sillä ne sisälsivät hedelmiä ja
makeisia, ja kullekin annettiin eri kuppinsa. Tällä oli myös hyvä
syynsä, sillä muuten emme olisi saaneet nähdä niitä hyppelijöitä, joita
niiden jälkeen sisään tuli. Musiikkia toimitti kitarri, viulu ja kaksi
tambours-de-basque'ta sekä eräs laulaja, joka peloittavasti irvistellen
ja täydellä kurkulla karjui. Musiikki ei tosin kaivannut tahtia, mutta
oli muuten täydellisesti kissain kirkumisen kaltaista. Täysillä
korvilla, mutta tyhjin mahoin jätimme me kemut ja menimme kotiimme
päivällistä syömään.



Arabia.


Arabia on noin kuusi kertaa Ruotsin kokoinen, mutta on hyvin harvaan
asuttu. Niemimaan länsi- ja etelärannikot ovat kapeita, kuumia, mutta
jotenki hedelmällisiä. Rannikkojen sisäpuolella leviää ylhäinen erämaa,
joka paikka paikoin muuttuu kosteikoiksi ja renkaan tavoin sisämaan
piirittää; sisämaata sanotaan Nedjid'iksi, joka suurimmaksi osaksi on
hedelmällistä ja vuorista. Rannikko on leveämpi. Tänne laskee maan
suurin virta, Aftan. Muuten täällä on vaan sadevirtoja, jotka kesällä
kuivavat. Sadeaikana peittää raitis viheriä maan, mutta kuumat
auringonsäteet sen taas pian polttavat. Luoteisessa osassa on vuori,
eli oikeimmin vuoristo, sillä se on hyvin avara ja monihuippuinen. Sitä
sanotaan Jumalan vuoreksi eli Horeb'iksi. Siellä Sinain'kin vuori
kohoutuu noin 8,000:n jalan korkeuteen. Siinä, jossa Mooses Jumalan
kasvoja lähestyi, kasvaa sypressi, ja siihen, jossa Elias rukoili, on
rakennettu huone. Kallioilla ja niiden välillä tavataan useita kirkkoja
ja moskeita; eräässä rotkossa on kuuluisa Katariinan luostari.
Tahtoisitko käväistä siellä? Tottahan! Mutta sinne pääset ainoastaan,
jos olet Konstantinopolin patriarkalta saanut lupakirjeen. Huuda
ainoastaan vartijalle, joka muurilla seisoo; hän laskee nuoran alas ja
nostaa sillä kirjeesi muurille. Jos se oikeaksi havaitaan, lasketaan
nuora alas. Sen mutkassa olevalle laudalle täytyy sinun istuutua
ylösvedettäväksi. Eikö tämä ole ihmeellistä? Mutta mitä semmoinen
varovaisuus hyödyttää? Se on todellakin hyvin hyödyllistä; sillä
ympäristöllä asuu ainoastaan köyhiä arabialaisia, jotka usein kerjäävät
munkeilta leipää, usein riistävät heidän puutarhansa ja epäilemättä
menisivät vieläki etemmäksi, jos eivät luostarin muurit olisi liian
korkeat ja sen portti aina sulettu. -- Sinain likehdällä on lähteitä ja
maa hedelmällistä; mutta etempänä ei nähdä muuta kuin erämaata, sitä
samaa, jossa Jumala Israelin lapsia ruokki mannalla 40 vuotta.

Arabialaiset ovat Abrahamin jälkeläisiä ja miten veljensä Juutalaiset,
pitkin Itämaita hajoitetut. "Sinun siemenes on oleva niinkuin santa
meressä", -- täyttyy myös heissä. Se on kaunista ja voimallista kansaa.
Ne, jotka asuvat lounassa ja kaakossa, viljelevät vuorillansa tunnettua
Arabian kahvia, durra-viljaa, taateli- ja gummipuita, jonka sitkeä
pihka on kyllä tunnettu. Kosteikkojen asukkaita sanotaan Beduineiksi
(erämaan lapsiksi); niissä he syöttävät kameleitaan ja erinomaisia --
maailman mainioimpia -- hevosiaan. Kun yksi paikka on syötetty,
muuttavat he telttoinensa ja karjoinensa toiseen. Kaupungeita ja
kiintonaisia kyliä ei täällä ole. Ohitsekulkevaiset matkustajat
riistetään, jos ei heitä ole niin paljoa, että voivat itseänsä
puollustaa. Riistämisen (ryöstämisen) Beduinit pitävät luvallisena!
"hänen kätensä on jokaista vastaan". "Me olemme Ismaelin jälkeläisiä,
ja hänelle kuului se perintö, jonka Isakki sai; sentähden tahdomme me
nyt tämän vääryyden tasoittaa," sanovat nämä riistäjät ja luulevat
sillä rikoksensa korjanneensa. -- Köyhää maakulkijanta kohtelemat he
vieraanvaraisesti, ja emirin (telttakylän vanhin) täytyy häntä
suositella. "Jumala sinua siunatkoon!" sanotaan hänelle aamusella ja
lasketaan matkaansa jatkamaan. Kuinka tämä soveltuu ennenmainittuun
riistohaluun, ja mikä siihen on syynä? Ei muu kuin suurin tarve, ei muu
kuin nälkä ja kurjuus. "Sinun sisaresi on kurja; sinun veljesi on
alastoin!" huutaa Beduini matkustajalle ja riistää häneltä verhot.

Eikös Arabiassa olekaan yhtään kaupunkia? On muutamia, mutta ainoastaan
pieniä. Mekassa on Kaaba. Se on se pieni, nelikulmainen Jumalan huone,
jonka jo Abrahamin piti rakentaneen. Tämän pienen temppelin
rakennukseen on enkeli Gabriel, niin kerrotaan, tuonut valkoisen kiven,
joka surusta ihmisten syntein tähden on tullut mustaksi. Jokainen
mahometiläinen kokee kunnioittain suudella tätä kiveä eli ainakin sitä
koettaa.[58] Mahometin syntymäpaikkana on Mekka tullut hänen uskontonsa
pääpesäksi. Mahometiläisten viides tehtävä on, että edes kerran
eläissään käydä tässä kaupungissa. Hän, joka ei itse voi sinne mennä,
voi toisen edestään lähettää. Kaupungin lähistössä on vielä sen linnan
raunioita, jossa asui se Saban kuningatar, joka Salomonia kävi
katsomassa. -- Mahometin hautakaupunki, Medina, on toinen pyhä paikka.
-- Mokka, hyvin syrjälle jäänyt kaupunki, on tärkeä kahvin, gummin,
pyhän savun ja mirhamin kauppapaikka. Kaupunkien ja kylien varsinaiset
asukkaat ovat Beduineja paljoa harvalukuisemmat. Ei edelliset eikä
jälkimmäiset muodosta mitään valtiota, vaan tottelevat isoa
ruhtinasjoukkoa, joista kellään ei kuitenkaan ole rajatonta valtaa.

Arabialaisilla on erinomainen sielunvoima, äly ja terävä järki; niiltä
ei puutu käsitysvoimaa eikä tieteisiin taipumusta. Heidän kiihkonsa on
pikainen, heidän vihansa hirmuinen, kosto on velvollisuutensa. Heillä
on palava kuvitusvoima, heidän puheensa on kuvannollista; he rakastavat
ennen kaikkia satuja ja ihmeellisiä kertomuksia.



Kahvipuu.


Moni juo kahvikuppinsa ajattelematta siitä sen enempää. Ja kuitenkaan
kummallista ei olisi, vaikka samalla kysyisi: mistä tulee tämä
himojuoma, jota monet miljoonat ihmisiä Arabiassa, Vähä-Aasiassa sekä
suurimmassa osassa Euroopaa, Amerikaa ja Austraaliaa juovat?

Mistä kaikki tulee? -- Kauppamiehet ja merimiehet viittaavat meille
kuuman Arabian. Arabia, mausten ja hyvien lemujen kotomaa, on myös
kahvin kasvupaikka, josta se on viety Vähä-Aasiaan (Levantiin), Itä- ja
Länsi-Indiaan, ja näissä maissa muuttunut kotimaiseksi. Parhaat
kahvinpavut saadaan kuitenkin Arabiasta, ja ylistetty Mokkakahvi ei
siis olekaan vaan paljasta puhetta. Tämän jälkeen tulee Levantin kahvi;
kolmannen sijan saa Javakahvi -- Java-saarelta. Meidän tavallinen kahvi
tuodaan Amerikasta, jossa Brasilia, Guyana ja Länsi-India ovat
kahvimaita. Rikas Kuba, rehevä Jamaika ja kukoistava Haiti saa
vuosittain tuhansin sentnerin kahvia. Arabian kahvia tuskin koskaan
saamme maistaa; sitä tuodaan harvoin tänne; Javan pienimmät pavut
myydään meille Mokkakahvina.

Jos me nyt ajatuksissamme muutamme onnelliseen Arabiaan, niin tapaamme
siellä alituisesti vihoittavia ja kukkivia, 20 ja 30 jalkaa korkeita
kahvipuita runsaammin, kuin täällä tavallisia hedelmäpuita. Sen
soikeat, tiviit ja kiiltävät lehdet näyttävät hyvin sitronin ja
pomeransin lehdiltä. Sen hienot, alaspäin riippuvat oksat näyttävät
meille lehtipoimuistaan valkoisia kukkaterttujaan. Kukat loistavat jo
kauvaksi lyhytkantaisten lehtien välistä ja levittävät väkevän
mauslemun. Näistä muodostuu purppuran punaisia marjoja, jotka näyttävät
kirsimarjoilta. Pergamenttimaisen rustokuoren, jota imelä liha ympäröi,
sisällä on kaksi siementä -- tunnetut kahvipavut. Länsi-Indialaisessa
kahvissa on tavallisesti vaan yksi kahvin jyvä jokaisessa marjassa,
toinen jyvä kun harvoin kypsyy. Mukavamman kahvin korjuun tähden ei
puiden anneta kasvaa kovin korkeiksi. Kaikki marjat kun eivät kypsy
yhteen aikaan, kerätään papuja monesti vuodessa, Arabiassa kolmesti.
Marjat levitetään sitte liinalle auringon paisteesen ja pidetään siinä,
kunnes liha kuivuu ja haurastuu; sen jälkeen niitä puisella rullalla
hierotaan, että marjain liha ja kuori särkyisi; viskimellä sitte kuoret
pavuista eroitetaan.

Arabiassa ei käytetä parhaita papuja kahviin. Arabialaiset keittävät
useimmiten kahvia marjan kuivatusta lihasta, jota he panevat kiehuvaan
veteen. Semmoinen kahvi maistuisikin, monen matkustajan kertomuksen
mukaan, paljon paremmalta, kuin papukahvi. Turkkilaiset ja Arabialaiset
tarjoavat vieraillensa tätä juomaa ystävyyden merkiksi. Siellä juodaan
kahvia maittilatta ja sokuritta hyvin pienistä kupeista. -- Vuonna 1624
toivat Venezialaiset ensimmäiset kahvit Europaan; vuonna 1644
tunnettiin kahvi Etelä-Ranskassa ja 1652 Lontoossa. Parisissa oli
ensimmäinen kahvihuone vuonna 1657, ja Nürnbergin kaupungissa vuonna
1696.



Sinai.


Muutaman tunnin kun olimme ratsastaneet yhä korkenevaisten ja
jyrkistyväisten tunturiseinäin välitse, kääntyi laakso äkkiä oikealle.
Me ratsastimme lyhyen solan lävitse ja saavuimme yht'äkkiä Jumalan
vuoren, Sinain, juurelle; se kohoutui melkein luotisuoraan päämme
päälle. Sinain vuori, ehkä vaan suuren vuorimaailman keskus, eroaa
kuitenkin siinä muista kuuluisista maailman vuorikukkuloista, ett'ei
se, miten muut, ala ympäröitsevästään vuoresta, vaan seisoo aivan
erikseen laaksossa. Tätä soikeata ja säännötöntä nelisivuista
graniittivuorta rajoittaa nimittäin kaakossa ja lounaassa kaksi
tasankoa, joita yhdistää kaksi pitkää ja kapeata laaksoa. Sinain vuori
siis seisoo tasaisella hiekkapohjalla, ikäänkuin saarnatuoli keskellä
tunturi-muurien ympäröimää salia. Vuoriseinä kohoaa niin jyrkästi
hiekka-arosta, että hiekalla seisoja voi laskea kätensä vuoren
seinälle. Sitten kuin tämä vapaana seisova vuori on kerinnyt 1,400:n ja
1,500:n jalan korkuiseksi, päättyy sen osa ja muodostaa tasaisen
portaan. Tähän ei kuitenkaan vuori vielä lopu; sillä tältä
ylätasangolta nousee sen pohjois- ja eteläkulmasta kaksi noin 600:n
jalan korkuista huippua. Eteläinen, joka onkin vuoren päähuippu, on
Gebel-Musa, Mooseksen vuori.

Me asetimme telttamme vuoren juurelle. Likempänä vuorisolan suuta oli
kreikkalais-katolinen luostari, S:t Katariinalle pyhitetty. Se on
keskiajan linnain näköinen korkea torni, mutta karitsan ja ristin
rauhainen lippu liehui sen huipussa. Luostarin juurella on ihana
puutarha, kasvava öljy-, manteli-, persikka- ja muita hedelmäpuita,
joiden pyöreiden lakkain joukossa kohoutuu myös obeliskin muotoinen
sypressi. Me kävimme luostarissa iltapäivällä. Varsinainen portti on
kiinnimuurattu, jonka tähden eräästä akkunasta köydellä laskettiin
koppa alas. Tämä oli ainoa keino, jolla muun maailman kanssa pidettiin
yhteyttä; mutta nyt kun rauhaisat ajat olivat, päästettiin meidät
puutarhan portista. Viimein saavuimme luostarin kirkkoon, jota kaksi
munkkia meille näytti. Kaikkein pyhimmän sivuosasta johdatettiin meitä
muutamia portaita myöden alas pieneen holvi-huoneesen. Täällä me
aikalailla ällistyimme, kun meidän käskettiin kenkämme riisumaan.
Sukkasillamme astuimme me sitte vielä muutamia portaita myöten alas
erääsen kirkkoon. "Tässä on paikka," sanoi oppaamme, "jossa Herra
näyttäytyi Moosekselle palavassa pensaassa." Kirkon marmorilattia on
kalleilla vanhoilla matoilla peitetty, ja itse pensaan muinoista
paikkaa peittää hopea-arina, jolla alttari seisoo.

Sitte meitä vietiin munkkien ruokahuoneesen -- pitkä synkkä huone, jota
ainoastaan pitkä alaston pöytä ja muutamat penkit kalustivat. Jokaisen
munkin tilalla oli illalliseksi tuoreita manteleita viheröine
kuorineen, leipää, muutamia juuria ja vähän kaviaaria. Lihaa ei koskaan
saa luostarissa nauttia. Jos joku heikkouden tähden välttämättä
tarvitsee liharuokaa, pitää hänen mennä luostarin muurien ulkopuolelle
sitä syömään -- niin ainaki meille sanottiin; mutta munkit eivät
minusta näyttäneet kovin laihoja päiviä viettäneiltä. Käyskentely
luostarin ihanassa puutarhassa lopetti seurustelumme. Puutarhuri, vanha
Arabialainen kristitty, mahtaa usein olla luostarin ulkopuolella lihaa
syömässä, sillä hän oli liika mehevä raakain mantelien ja kaviaarin
syöjäksi.

Seuraavana päivänä, joka oli pitkäperjantai, pysyimme asunnossamme.
Aika ajoin satoi oikein rankasti ja myrskysi. Seuraava päivä oli taas
lämmin, tyyni, ja nyt me aloimme vuorta tarkastella. Lyhkäisin ja
tavallisin tie on jyrkkä polku, joka luostarista nousee suoraan
rinnettä ylös. Vuorelle pääsee myös paljoa mukavammin toista tietä
kameleilla ratsastaen. Tämän tien me valitsimme. Sinne tänne vuoren
sivua koukkuillen kohosi se ylöspäin. Jokainen tien mutka tarjosi mitä
ihanimpia näköaloja jylhässä vuorimaailmassa. Viimein saavuimme vuoren
päätasangolle, noin 7,000 jalkaa meren pinnan yläpuolella. Tämän
tasangon vasemmalla puolella kohoutui varsinainen Gebel-Musa. Minä
sanoin varsinainen Gebel-Musa. Arabialaiset sanovat nimittäin siksi
vuorta kokonaisuudessaan ja myös erikseen sen korkeinta kukkulaa.
Sinain-nimi on kokonaan Sinain tienoilta hävinnyt.

Tähän täytyi kamelit jättää, ja, seuraten irtanaisilla kiven muruilla
täytettyä vuoren halennetta, kiipiä ylöspäin. Yläseinästä näytti
oppaamme meille puoliympyriäisen merkin kalliossa. "Se oli profeetta
Mahometin kamelin jälki, siitä ajasta kuin profeetta ratsasti
Siinaille", sanoi Arabialainen oppaamme. Ylempänä näytti hän meille
rotkon ylitse pistäyvää kalliolohkoa. "Tuon alle Mooses kätkeytyi, kuin
Herra astui alas vuorelle", jatkoi hän. Mykevällä huipulla tapasimme me
kaksi pientä rakennusta. Yksi oli pieni kristillinen kirkko, toinen
vielä pienempi mahometiläinen moskee. Sinai on myös mahometiläisten
pyhiinvaelluspaikka.

Ihanan päivän hiljainen tyyneys muistutti meille täällä lain
kirkastusta. Taivas oli niin sininen, kuin pilvi ei koskaan olisi sitä
sumentanut, ja koko jylhä, monenkarvainen vuorimaailma punaisine,
mustine, keltaisine, vaaleanharmaine, jylhine vuorenlohkareineen,
leveni kaikkialle niin pitkältä, kuin silmä kantoi, ja näytti
hiljaiseksi kivettyneeltä myrskyltä -- myrskyltä, jonka niin pikainen
rauha on nukuttanut, että sen hyrskivät aallot eivät ole ehtineet
tasaantua, ainoastaan pysähtyä. Minun mieleeni muistui, että nyt oli
pitkänperjantain jälkeinen päivä -- äänetönnä odottava maailma!

Sitte kuin olimme laskeutuneet takaisin vuoren tasapäädylle ja siinä
jättiläissypressin siimeksessä Elian lähteellä levähtäneet, aloimme
vuoren vastaista syrjää alas laskeutua. Nyt oppaamme näytti meille
kallion, josta Mooses sauvallansa veden kutsui, vaikka raamatun mukaan
tämä ei tapahtunutkaan Sinailla, vaan ennen kuin Israelilaiset sinne
kerkesivätkään, nimittäin Nephidim'issä. Luostariveli näytti meille
vielä sen kallion, johon Mooses vihastuneena löi ensimmäiset taulut
rikki, sen maljamaisen syvennyksen, jossa Aaron kultavasikan valoi,
y.m. muinaisia pyhiä paikkoja.



Jerusalem.


Auringon lasketessa me tulimme eräälle harjulle. Me emme luulleet
olevamme niin likellä päämaaliamme ja, hämmästyneinä, sentähden
hevosemme seisotimme, kuin likellä edessämme näimme tämän pyhän
kaupungin vakaana seisovan jyrkällä vuoren penkereellä. Sitä nytkin,
miten muinoin, suojaavat lujat muurit ja tornit. -- Edessämme oli
kaunis taulu, Jerusalem; sanomattoman kaunis taulu, ja se ei ole ollut
sentähden että se niin odottamatta eteemme ihastuttaen ilmestyi. Mikä
sydämemme pani niin sykkimään, ei ollut se, mitä näimme, vaan ajatus
siitä, mitä me näimme! -- "Tuo korkein kaupungin osa tuolla oikealla,"
sanoi oppaamme, "on Sion, ja tuo kupu tuolla alhaalla on pyhän haudan
kirkko, ja tuo portin viereinen torni, on Davidin torni". --
Lähestyessämme kaupungin porttia, istui tien vieressä, ei varsin
likellä sitä, pitkä rivi onnettomia, jotka kipeitä käsiänsä meihin
ojentain, almuja anoivat. -- "He ovat pitaalisia", sanoi hän; "he eivät
saa mennä kaupunkiin eikä matkustavaisia lähestyä".

Jerusalem on omituisen näköinen kaupunki. Näillä metsättömillä Judean
vuorilla on suuri puute rakennusaineista, mutta helppo pehmeiden
rakennuskivien saanti. Mutta eivät ainoastaan seinät ja muurit ole
kivestä; kattorakennuskin on siitä tehty, s.t.s. kaikki katot ovat
holviten tehtävät. Näin ei voida yhtä ainoata lakea koko huoneesen
tehdä, vaan muodostetaan pieni kupu kullekin suojalle. Kaupunki on siis
täynnä pieniä kupoolia eli kupuja. Sen ravintolan edustalla, jossa
asuimme, on aukea, raunioilla täytetty paikka. Ne ovat muinaisten
temppeliherrain palatsin jäännöksiä. Kaupungin lävitse kulkevan
alangon toiselta puolelta näkyy Morian vuoren kukkulalla Omarin
moskee. Etäisimpänä näkyy loivarinteinen öljymäki, jota öljypuut
vihannoittavat.

Jerusalem on vuoriniemekkeellä, joka ainoastaan luoteiskulmaltaan
yleiseen ylänköön yhtyy, vaan kolmella sivullaan päättyy syviin
laaksoihin. Vuoren äyräitä pitkin kulkee vielä lujat muurit. Tämän
varustuksen kun näkee, ymmärtää helposti, kuinka luja paikka se on
muinoin ollut ja kuinka se on kestänyt niin pitkät piiritykset.

Nykyisessä Jerusalemissa on noin 20 eli 28,000 asukasta. Etevämpänä
teollisuutena täällä on saipuan valmistus ja "Jerusalemin tavaroiden"
(sanktuariein), rukousnauhojen j.m.s. tekeminen; niitä tehdään simpukan
kuorista ja öljypuusta sekä myydään pääasiallisesti pyhissävaeltajille,
joita vuosittain 6-8,000 täällä pyhässä kaupungissa käy.

Me ratsastimme eräänä iltamana Jaffaportista jyrkkää rinnettä alas
Gihon laaksoon ja siitä vielä syvempään Hinnomin laaksoon eli, miten
oppaamme sitä nyt nimitti, Gehennan laaksoon. Sen pohja oli autio ja
kivinen, reunoilla kasvoi muutamia öljypuita. Tämä Gehennan laakso,
joka on aina ollut kauhistuksen pesänä, oli myös kansan tarun mukaan
todistuksena Juutalaisten neuvosta Kristusta vastaan. Laakson
etelärinnettä kutsutaan vielä tänään "pahan neuvon vuoreksi", Kaiphaan
maatalo täällä kun on ollut. Samalla vuoren rinteellä näytettiin myös
meille peltotilkku ja sen vieressä pieni hautarakennus. Peltoa vieläki
sanotaan Hakk-el-Dama'ksi, s.o. "veren arvo" ja se pitäisi olla se
savenvalajan pelto, jonka ylimmäiset papit ostivat Judan takaisin
tuomilla 30:llä penningillä. Vielä meille näytettiin vanhaa puuta,
"johon Judas itsensä hirtti."

Viimein me tulimme Josafatin laaksoon, josta katselimme oikealle
leveytyvää Öljymäen rinnettä ja vasemmalta Jerusalemia. Eräs sivulaakso
menee Öljymäen alaitse itään päin. Me seurasimme sitä ja tulimme pian
Uuteen Bethaniaan, jossa Maria ja Martha Latsarusveljineen asuivat.
Bethania on nyt tavallinen pieni Arabialainen kylä. Tästä me
ratsastimme aika laukkaa jyrkkää vuoritietä Öljymäen kukkulalle. Siellä
on pieni moskee, ennen kirkko, taivaasen astumiselle pyhitetty. Näköala
moskeen tornista on avara. Itäänpäin maa yhä kallistui aina Kuolleesen
mereen. Koko tämä suuri rinne on erämaa, Judean iso erämaa, jossa
Johannes kastaja eli ja opetti. Laakson pohjasta kimalteli Kuolleenmeren
sininen pinta, joka näytti vieläkin sinisemmältä kellervän punaisen
hiekka-ympäristönsä keskellä. Meren vasemmassa nurkassa näytti olevan
heleän sininen, pohjaisesta kiemuroiden tuleva nauha; se oli Jordan.

Öljymäen kukkulalta johti kivinen tie takaisin Josafatin laaksoon.
Siellä näytettiin meille luostaria, joka oli rakennettu pyhän neitsyen
haudalle. Vähän päässä tästä, aivan vuoren juurella, oli valkoinen
aitaus, joka soikeaan nelikulmaan sulki puutarhan monine tuhatvuotisine
öljypuineen. Yrttitarhan, näiden vanhain puiden juureinen maa, ei
kuitenkaan ollut saanut olla luonnollisuudessaan, vaan oli jaettu
hiekoitetuilla käytävillä pieniin kukkamaihin. Tämä oli Gethsemane.

Hämärässä me ratsastimme Jerusalemissa erään huoneen sivuitse jota
sanottiin Pilatuksen asunnoksi, ja sitte jatkoimme matkaamme n.s. Via
Dolorosa-katua,[59] jota myöden sanottiin Jesuksen Golgatalle menneen.
Kerran me kulimme erään avonaisen portin ohitse, joka johdatti
Itämaiseen tapaan rakettuun palatsiin. Sen pihalta vilkutti
hiilivalkea, jonka ympärillä muutamia ihmisiä hääräili. Me ajattelimme
silloin ylimmäispapin palatsia ja mielessämme kuvailimme että niiden
olentojen joukossa oli rohkein opetuslapsi, arkaluontoinen Pietari,
joka semmoisessa kohtalossa kielsi herransa ja mestarinsa.



Omarin moskee ja pyhänhaudan kirkko.


Me kiiruhdimme tänä päivänä Omarin moskeesen, joka seisoo Morian
vuorella. Vuoren huippu muodostaa tasoitetun, laajan suorakulmion.
Suurella työllä on tästä saatu säännöllinen penger-tasanko. Tämän
suuren neliön keskellä oli erityinen kaikkein pyhin neliö, noin kuusi
jalkaa muuta maata korkeammalla. Jokaisella sivulla kahdet portaat
valkoisesta marmorista johdattivat pyhimpään ja portaiden yläpäissä oli
ohkaisia, patsaille rakennettuja kaariportteja. Näiden sisäpuolella oli
itse moskee, kahdeksankulmainen rakennus, jonka harjalta Itämaiset
huiput korkeuteen kohoutuivat; niiden päissä suuret kultaiset puolikuut
kimaltelivat. Moskee oli kokonaisuudessaan Itämaalainen ja kirjava. Sen
vanha vaskinen laki oli homeenviheriä, mutta katon muu osa oli
taivaansinisistä tiileistä; moskeen ulkoseiniä peittivät monenkarvaiset
tiilet.

Moskeen sisustassa ei ole muuta erinomaista, kuin että sen suurimman
osan täyttää mahdottoman suuri rösöinen kalliohuippu. Tämä on Morian
vuoren alkuperäinen huippu, ja moskeen tarkoitus vaan onkin suojella
tätä pyhää vuoren jäännöstä. Tämä oli nimittäin mahometiläisten uskon
mukaan, viimeinen maallinen paikka, jossa Mahomet oli; ennenkuin hän
lähti taivasmatkalleen, näytti hän ottaneen jalallaan aika potkun
vuoresta lähtiessään, sillä hänen jalkansa on jättänyt huippuun suuren
jättiläisjälen. -- On tällä vuorenhuipulla kuitenkin historiallinenkin
merkitys. Tällä kukkulallahan kuningas David uhrasi poistaakseen
Jerusalemia uhkaavan ruton. Kuningas Salomon kun sitte sinne rakensi
temppelin ja tasoitti vuoren, jätettiin, niinkuin näkyy, tämä huippu
rikkumattomana temppeliin, jossa sitä luultavasti käytettiin
uhrialttarina. Me seisoimme siis muinaisen Jerusalemin temppelin
keskipisteessä.

Nyt me menimme pyhänhaudan kirkkoon. Pieni poikkikatu vie
Johannesritarien entisen palatsin portin ohitse pienelle torille, joka
on sileillä kivillä laskettu ja oikealla ja vasemmalla temppelin
sivurakennuksilla reunustettu. Torin perässä on itse kirkko
holviporttinensa. Me menimme asehuoneesen. Portin pielessä seisoi kaksi
Turkkilaista sotamiestä, ja seinän vierelle muuratulla istuimella
istuivat muut vartijat jalat ristissä, ja lähettivät meille
ylenkatseellisia silmäyksiään.

Heti, kirkkoon tultuamme, näytettiin meille punainen, vähän laattiaa
ylempänä oleva marmorilevy, jonka sanottiin peittävän "pyhän voiteen
kiveä," sitä kiveä, jolle Josef Arimatiasta laski Kristuksen ruumiin.
Tämän jälkeen me menimme sitte varsinaiseen kirkkoon, eli kuoriin. Tämä
kuori on iso, suurella kuvulla katettu kehikko. Keskellä kuvun alustaa
on erityinen kappeli -- täydellinen pieni kirkko kirkossa; se on pieni
pitkähkö rakennus keltaisesta ja valkoisesta marmorista. Tämä on n.s.
pyhänhaudan kappeli. Se sisältää kaksi huonetta. Ahdas portti vei
meidät ensimmäiseen n.s. "enkelin huoneesen," jossa enkelit vaimoille
näyttäytyivät. Keskellä huonetta on eräs kivi. Se on se, joka haudan
ovelle vieritettiin. Toinen, vielä pienempi ovi vie varsinaiseen
hautahuoneesen. Tämä, ainoastaan kahdeksan jalkaa ristiin, oli
katolilaisen kappelin tavoin kaunistettu paperikukkasilla y.m. sekä
monella palavalla kultaisella ja hopeaisella lampulla. Itse paikka,
jossa Kristuksen ruumiin sanottiin levänneen, oli peitetty vähä
laattiata ylempänä olevalla marmorilevyllä, ja tämän kohdassa seinällä
oli taulu, jonka edessä paloi suuri joukko pyhiinvaeltajain hartauden
sytyttämiä kynttilöitä. Eräs munkki seisoi siellä ja möi kynttilöitä
siihen tarkoitukseen.

Kappelista tultuamme näytettiin meille toisessa paikassa paikka, jossa
Vapahtaja näyttäytyi Maria Magdalenalle ja äitillensä; vielä näytettiin
meille pylväs, johonka hän oli ruoskittaissa sidottu. Eräät portaat
veivät meitä sitte maanalaiseen holviin. Tämä oli n.s. "ristin
takaisin voittamisen kappeli". Siellä näytettiin se akkuna, jossa
Konstantinopolin keisarinna Helena seisoi ja katsoi, kun "oikea risti"
löydettiin. Vähää ylempänä oikealla oli Golgathan kukkula jota myös
kirkko ympäröitsi.

Kun minä nyt istuin keskiajan puolihämäräisessä Golgathan kirkossa ja
kuulin vanhanaikuisen latinaisen laulun nousevan alhaalta pyhästä
haudasta, jossa juuri iltakirkko alkoi, lensivät minun ajatukseni
kauvaksi muinaisiin hirmu- ja ritari-, taikauskon- ja hartauden-,
urhoollisuuden- ja uskon aikoihin! Sieltä minä, ikäänkuin "korkealta
vuorelta", silmäilin kokonaista 18 vuosisadan aikaa ja sitä ääretöntä
maanalaa, johon kristillisyys on levinnyt. Kaikki tämän opin
voimallinen vaikutus ja ala kuvautui minun ajatuksiini, ikäänkuin
suuri, äkkiä levitetty kartta, ja minun sydämeni sykki kovasti, ja
olinpa melkein kopeana siitä, "että minäkin" olin yksi niistä, yksi
tämän, maailmaa hallitsevan opin tunnustajista, maailman herroista!
Yht'äkkiä, ulkonaisetta syyttä, ainoastaan omasta ylvästelemisestään --
niinkuin saipuakupla halkeaa -- lennähtivät minun ajatukseni
mitättömyyteeni, maailman valtojen mitättömyyteen, kaiken maallisen
mitättömyyteen, ja kaiken sen historiallisen loiston riutumiseen; ne
näyttivät vanhoilta räystyneiltä auringon polttamilta romuilta, ja
täytymys taivutti minun kankeat polveni kivilaattialle ja painoi alas
minun pääni.



Libanonin sedripuut.


Tällä mahtavalla, ihanalla vuorella, josta Arabialaiset runolijat
sanovat, että se kantaa talvea päänsä päällä, kukoistavaa kevättä
hartioillaan ja hedelmällistä syksyä helmassaan samalla, kuin sen
juureisen meren rannalla kesä palmujen siimeksessä uinahtelee -- tällä
vuorella kerran humisivat suuret sedrimetsät, ja vieläkin seisoo siellä
muutamia aina Salomon aikaisia, noin 3,000 vuotisia sedripuita.

Sedripuilla, jotka kuuluvat havupuihin, on se omituisuus, että ne noin
miehen korkuisena haarautuvat useihin haaroihin; on niissä kuitenkin
muutamia, jotka vasta palmun tavoin latvassa haarautuvat. Haarat
kulkevat vaakasuoraan, ja niiden neulaset näyttävät Saksan kuusen
neulasilta. Kuori on harmaan ruskea, sileä ja kiiltävä; itse puu on
ruskeanpunaista, kiiltävän kovaa, köykäistä ja lujaa sekä sisältää
hyvän-hajuista pihkaa, joka estää matojen ja mätänemisen puuta
hävittämästä; kävyt seisovat suorassa, kuin hopeakuusissa. Näiden
majesteetillisten puiden rungot ovat osaksi jotenkin suuria. Eräs paksu
puu (sanoo Bäfseler), joka ei ollenkaan paksuimpia ollut, oli 32 jalkaa
ympärinsä. Ne näyttivät meidän suurimmilta tammilta, ja niiden lakka
leviää vasta ylhäällä. Vahvimmat ovat metsän keskellä; yksi niistä,
joka hiukan maan pintaa ylempänä jakautuu neljään haaraan, oli juuresta
50 jalkaa ympäri.

Muutamat puut ovat aina 90 jalkaa korkeita. Jos nyt ajatellaan, että
sedripuu vasta 100:ssa vuodessa on kasvanut noin ihmisen säären
paksuiseksi, niin voidaan huomata, että paksumpain puiden täytyy olla
aina Salomon aikaisia, ja tämä ajatus teki meihin jalon vaikutuksen,
levätessämme menneiden vuosituhansien vielä viheriöitseväin
muistomerkkien siimeksessä.

Minä koetin puita lukea, mutta kun maa oli hyvin epätasaista ja enkä
aina tietänyt, josko samasta juuresta alkavat puut luin yhdeksi taikka
moneksi, oli se vaikeata. Kuitenkin sain minä niitä 350 puuta ja luulen
siis voivani vakuuttaa, että niiden nykyinen määrä on noin 400.[60]

Tämä on siis mainion Libanonin sedrimetsän jäännös, joka muinaisaikoina
peitti valkoisilla lakoillaan koko Libanonin vuoret, joilta David toi
rakennusaineita Sionin linnaan, ja jonne Salomo lähetti tuhansittain
palvelioitaan Hiramin ja Tyron kuninkaan väen kanssa Morian temppeliin
rakennusaineita hakemaan. Siis tässäkin on profeettain sanat
täyttyneet: Ja sen metsän ja maan ihanuus on katoava -- niin että sen
metsän jälelle jäävät puut ovat luetut, että lapsiki ne voi kirjoittaa:
ja tiheä metsä on raudalla kumoon hakattava; ja voimallinen on
Libanonin kukistava.



Afrika.


Afrika, maailman suurin niemimaa, on kolmesti Euroopan kokoinen,
täyttää 550,000 neliöpeninkulman pinta-alan; siinä asuu noin 150
miljoonaa ihmistä. Aasiaan Afrika yhdistyy Suezin kannaksella. Sen
pohjaisrantoja Välimeren aallot huuhtelevat, Atlanti lännessä ja
Indianmeri idässä aaltoilevat. -- Afrikan suurin osa on kuumassa
ilmanalassa; päiväntasaaja (eqvator) jakaa maanosan kahtia. Meri ei
tunkeudu lahtina syvälle maahan. Senpätähden maa onkin suurimmaksi
osaksi tuntematonta; sen rannikot ainoastaan tunnetaan. Monet
matkustajat, jotka ovat sisämaahan samonneet, ovat terveytensä ja
henkensä menettäneet. Etelä-Afrika näyttää olevan suuri laakso, jota
maanosan poikki kulkevaan ylänköön yhtyväiset vuoret ympäröitsevät.
Tältä ylängöön Zambeza- ja Kuenza-virrat y.m. juoksevat. Iso
Niger-virta laskee länteenpäin Guinean lahteen, ja siitä luoteesenpäin
kohoutuu Sudan ylänkö; tämän ja Hadesch-ylängön välillä on Ala-Sudan.
Pohjaisempana kulkee ääretön Saharan erämaa koko Afrikan poikki ja
tämän pohjaispuolella Välimeren rannalla on Atlas-vuorilla täytetty
Berberiä. Hadeschin pohjaispuolella on Nubia, josta pääsemme alamäkeä
Egyptiin, jossa Niilin virta tulvailee.

Afrika on yksitoikkoinen ja vedetön maa. Ilmanala on maanpinnan kuumin.
Lunta ja jäätä tuskin tunnetaan. Hietakivi-vuorista alituisesti
heiasteleivat auringon säteet ja kohoilevaiset lämpimät ilmavirrat
kuumentavat ilman niin, että nekin Afrikan osat, jotka ovat lauhkeassa
ilmanalassa, ovat jotenkin kuumia. Yksi vuodenaika muuttuu toiseksi
pikaisilla rajuilla ja myrskyillä. Afrikan suuremmassa osassa on monina
kuukausina alituinen kaunis ilma, kirkkaalla ja pilvettömällä
taivaalla, jonka kauniista sinisestä loistosta meillä ei ole
aavistustakaan. Joka aamu aurinko nousee yhtä kirkkaana säihkyen ja
täyttää kaikki huikaisevalla loistolla, jota silmä tuskin sietää.
Aamusta iltaan porottavat nämä polttavat säteet yhtä lämpöisesti,
kunnes kuuma aurinko yht'äkkiä meren aaltoihin alenee. Heti sen jälkeen
peittää ihana tähtitaivas Afrikan yön, ja Euroopalaiset täällä näkevät
heille ennen tuntemattomia tähdistöjä. Kun sadeaika alkaa, keräytyy
synkkiä pilviä pinoittain ennen kirkkaalle taivaalle ja himmentää
auringon. Rajut myrskyt nyt seuraavat, ja rankkasateet vierivät
virtoina alas virkistämään janoista maata, joka pian pukeutuu viheriään
vaippaansa. Mutta lakkaamattomat rankkasateet täyttävät ilman höyryllä
ja synnyttävät kosteuden, joka helteen tekee tuskalliseksi. Mätähöyryjä
nousee laaksoista ja synnyttää lukemattomia hyönteisparvia. Tänä vuoden
aikana Euroopalaiset enimmästi sairastuvat kuumetauteihin, jotka
tavallisesti heille kuoleman tuottavat. Länsirannikot varsinkin ovat
terveydelle vahingollisia. Koko Saharassa ja Niilin maissa sataa
kuitenkin kovin vähä, samoin on laita monissa Etelä-Afrikankin
seuduissa, joissa joskus on monta vuotta kestävä pouta. Välimeren
rannoilla ja Kapmaassa ei ole varsinaista sadeaikaa. Ne ovat siinä
suhteessa Etelä-Euroopan tapaisia, vaikka vähemmän sateisia.

Kultaa rouhitaan Afrikan vuorista ja huuhdotaan sen virroista. Myös
rauta-, vaski-- ja hopea-malmeja on vuoren helmassa. Erämaa on
keittosuolasta rikas. Muuten Afrikan kivennäisvaltakunta on köyhä.

Afrikan parhaat kasvikunnan tuotteet ovat: riisi, Indialainen ohra,
pomeransit, sitroonit, taatelit, apeleipäpuut, öljy, pippuri, kahvi,
sokuriruoho, gummi, tupakki, indigo, puuvilla y.m. Suuria metsiä on
ainoastaan Välimeren rannoilla ja kääntöpiirin sadevyöhykkeessä. Kasvit
eivät yleensä täällä ole niin runsaita ja meheviä, kun Indiassa ja
Etelä-Amerikassa. Varsinkin Etelä-Afrikan kasvullisuus on paljon
jälellä. Suurilla aloilla kasvaa ainoastaan ruohoa. Kapmaa on
kukkarikas. -- Eläinkunta eroaa suuruudellaan, voimallaan ja
kesyttömyydellään. Afrikalainen norsu on vaikea kesyttää; kömpelö
rhinoceros taistelee jalopeuran ja tiikerin kanssa; monet myrkylliset
käärmeet väijyvät metsissä saalistaan; hyenat ketoja kiertelevät;
suurissa virroissa hirmuiset krokodiilit ja möhkeät virtahevoset
kämpivät; puiden latvoissa lukemattomat apinat rääkyvät sekä papukaijat
ja muut linnut ihania höyheniänsä suorivat, ylängöillä elää suuri
joukko solakoita gatselleja ja arkoja antilopeja; laaksoissa
syöskentelevät ylevät giraffit ja kirjavat sebrat. Dromedarit ja
kyttyrä-kamelit voi sanoa laivoiksi, joilla matkustajat tavaroitansa
kulettavat erämaan santameren ylitse. Siellä saa myös joskus nähdä
kamelikurkikarjoja; ne ovat eläimiä lintujen ja matelijain välillä.
Nämä lintujen giraffit, jotka lentävät jaloillansa ja siipiänsä
airoinaan käyttävät, ovat kuin höyhentyneitä kameleita. -- Ja te
varmaan tiedätte mihin kuret ja haikarat syksyin, meidät jätettyään,
rientävät? Niin pohjaisen Afrikaan.

Afrikalaiset eivät pellonviljelyksestä paljon huoli, vaan sitä paremmin
he karjanhoitoa harrastavat. Sisämaassa he kiertelevät lammas-,
sarvikarja-, hevos- ja kamelilaumoinensa.

Afrikan pohjaisrannalla, joka myös on rikas kaupungeista, kukoistaa
kauppa ja teollisuus, joka sisämaassa kuitenkin supistuu vaan
puuvillakankaiden kutomiseen; nämä kankaat he itse verhoinansa
käyttävät. Kaikki muut toimeentulonsa tarpeet on luonto heille
runsaasti lahjoittanut. Näistä he paljon käyttävät kauppatavaroiksikin
vieraille kansoille, niinkuin esim. puuvilloja, indigoa, kultaa ja
norsunluuta. Mutta eikös heillä ole mitään muuta kauppatavaraa?
-- On toki, mutta voisimmeko sitä uskoakaan -- ruhtinaat myövät
alammaisiaan, isät lapsiaan ja ystävät usein ystäviään. Ja kenellekä?
Euroopalaisille, jotka heidät sitte vievät Amerikaan. Muinoin myötiin
sillä tavalla usein enemmän kuin 200,000 neekeriä vuodessa -- miehiä,
vaimoja ja lapsia. Noin 50 markkaa maksettiin niistä kustakin; mutta
myös monta kaunista nuorukaista myötiin pieneen viinalekkeriin ja
vieläpä usein vähempäänkin. Tämä kammoittava ihmiskauppa on kuitenkin
viime aikona paljon vähentynyt, ja Englantilaiset, Alankomaalaiset,
Ranskalaiset ja Amerikalaiset ovat päättäneet sen kokonaan lopettaa.
Afrikan sisäosissa kuulutaan kuitenkin vielä tätä kauppaa
kannatettavan.

Sisäkauppa käy karavaneilla, jotka kulettavat suoloja, taateleja,
kultatomua ja muita tavaroita. Näitä karavaneja kohtaa usein
tukehduttavan kuuma tuuli, n.s. Samum eli Chamsin. Erämaan hietikon
ilmasto kuumenee; tuuli lennättää lentohietaa ja pölyä, joista ilma
pimenee. Taivaan kirkkaus himmenee; aurinko kadottaa loistonsa ja
näyttää kuuta tummemmalta; puiden viheriä muuttuu likaisen viheriäksi;
linnut muuttuvat levottomiksi; eläimet harhailevat väsymättöminä
ympäriinsä; ruumiin haihtuminen lakkaa; kieli tarttuu kitalakeen,
polttava jano syntyy, ja hengitys raskautuu. Vesi haihtuu äkkiä
nahkaleileistä, ja koko karavani voi pian juomaveden puutteesen
nääntyä. Matkustajat peittelevät kasvojaan huiveilla, ett'ei hieta
täyttäisi suuta, nenää ja silmiä. Niin kauvan, kuin tämä polttava tuuli
puhaltaa, pysyvät he kumarruksissaan kameleinsa takana.

Ketä Afrikan asukkaat ovat? Pohjaisessa asuu berberialaisia,
Turkkilaisia ja Arabialaisia. Näiden eteläpuolella asuu hiilimustia
Neekereitä ja vielä etelämpänä Hottentotit ja Kafferilaiset. Näiden
seassa tavataan Euroopalaisia ja Juutalaisia.

Sivistyksestä Etelä-Afrikassa ei ole puhumistakaan; mutta maanosan
pohjaispuolella, johon Arabialaiset asettuivat, ovat monet heidän
taidoistaan vielä säilyneet. Oli aika, jolloin Egypti kerskaili
viisaista miehistään, ja sittemmin on moni Arabialainen oppinut
mainioittanut itsensä teräväpäisyydellään ja syvillä tiedoillaan; mutta
nyt löytyy ainoastaan vähäisiä jälkiä tästä sivistyksestä.

Mitä uskontoa Afrikalaiset tunnustavat? -- Mohrilaiset ovat
mahometiläisiä, ja Neekerit olivat ennen tulenkumartajia -- nykyjään
enimmästi fetisch'in palvelijoita. He valitsevat epäjumalaksensa
(fetisch'iksensä) käärmeen, puun eli kiven. Toiset Afrikalaiset
kumartavat tähtiä. Itärannalla ja Egyptissä asuu myös Itämaisia
kristityitä; Juutalaisia on kaikkialle hajautunut. Nykyjään
protestantiset lähetyssaarnaajat työskentelevät sekä Etelä- että
Pohjais-Afrikassa ja ovatkin onnistuneet saada monta kastetuksi.



Egypti ja sen asukkaat.


Egyptiä, pitkää ja kapeata pohjaisesta etelään juoksevaa laaksoa, jota
ylhäiset erämaat piirittävät, sanottiin Vapahtajamme aikoina
Roomalaisen valtakunnan jyväaitaksi. Sen on kiittäminen Niilinvirran
tulvia hedelmällisyydestään. Toukokuusta, jolloin leikkuu on loppunut,
aina Elokuuhun ei nähdä muuta, kuin harmaa tuhkakuiva maa, jonka
joka kasvi on kokonaan kuivanut ja lakastunut. Mutta jos sinne
menee Syyskuussa, näkee koko maan muuttuneen mereksi, jonka
keltaisenpunaisesta vedestä kaupungit, kylät ja taatelipalmut
kurotteleivat. Jos taas Joulukuussa sinne menee, näkee niin
hedelmällisen puutarhan, ett'ei missään muualla maailmassa näe sen
vertaista.

Harvoin nähdyn näytelmän tapaa siellä matkustaja, jos hän sinne saapuu
tulvan aikana. Hämmästyksekseen näkee hän koko kansan joka ilta
suurilla ja pienillä veneillä vedellä iloisina kiertelevän, kun muualla
tämmöinen tulva tuottaisi mitä suurimpia onnettomuuksia. Tuhansia
veneitä lumivalkeine purjeineen, seppeleillä, lipuilla j.m.
kaunistettuina, kiertelee Turkkilaisen musiikin soidessa Niilin laakson
ympäri. Tulva kun on nousnut Kairon kaupungissa 16 Egyptiläisen
kyynärän korkeudelle, joka tavallisesti tapahtuu Elokuun ensi viikkona,
aukaistaan iso kanava, ja koko maa on veden vallassa. Silloin voidaan
odottaa oikeata satoa. Jos taas vesi nousee 20:neen Egyptiläiseen
kyynärään eli vähää ylemmäksi, saadaan runsas sato, mutta jos se nousee
yli 24 jalan, tuottaa se vahinkoa. Lokakuussa vesi taas katoaa. Silloin
kiiruimmiten kylvetään tähän mustaan, mutaiseen maahan, joka nyt antaa
niin runsaan ja mehevän sadon, ett'emme voi aavistaakaan. Tänä aikana
on koko Egypti yhtenä ainoana kukoistavana niittynä, joka lisääntyvässä
Helmikuun ja Maaliskuun kuumuudessa muuttuu aaltoilevaksi viljamereksi.
Mutta leikkuulla tämä loisto kaikki katoaa. Alituisesti yhdellä lailla
polttava aurinko, täydellinen varjoavaisten puiden puute, maan, jopa
taivaankin yksitoikkoisuus (sillä koskaan ei sada, ei aamun- eikä
illankoittoa näy, ja taivas ei ole koskaan sininen, vaan loistaa
huikaisevan valkoisena) -- kaikki tämä on Euroopalaiselle melkein
tuskallista. -- Niilinvirran tulvan hyöty tulee osaksi veden tuomasta
voimallisesta mudasta, osaksi myös siitä vedestä, joka jää kaikkiin
kaivantoihin ja ojiin ja sitte käytetään vainioiden kastelemiseksi.

Maan tärkeimpiin tuotteisin kuuluu riisi, joka onkin asukasten paras
ravintoaine ja täällä, niinkuin kaikissa lämpöisissä maissa pelloissa
viljellään. -- Puuvillan viljelys, jota väliaikaisen kuninkaan Mehemed
Alin hallitessa suurella ahkeruudella harjoitettiin, on myös suuresta
arvosta. Yhtä huolellisesti myös hoidetaan sokuriruohoja ja kahvipuita.

Maan puulajeista on taateli-palmu hyödyllisin ja jaloin. -- Granatin
omenapuu, jota meillä kasvihuoneessa kasvatetaan, tulee siellä
tavallisen omenapuun kokoiseksi. Tavallinen viikunapuu on myös maan
tärkeä tuote, ja lopuksi vielä mainitsemme varsinaisen akatsiapuun,
josta n.s. gummiarabikumia saadaan. Tämä on keskikokoinen puu, jonka
rungosta ja juuresta mainittua pihkaa hikoilee; tämä on arabialaisille
ravitsevana ruokana, jolla he erämaassa matkustaissaan monet päivät
elävät.

Egyptin asukkaat ovat kauniskasvuisia, ja koko maan lävitse
matkustaissaan tapaa tuskin yhtään rumaa ihmistä. Heidän ihonsa on eri
värinen: valkoinen, musta, ruskea eli keltainen; viimemainittu väri ei
kuitenkaan ole luonnollinen, vaan keinoiteltu. Köyhät nimittäin
hankaavat pieniä lapsiansa suolalla ja öljyllä ja aina väliin auringon
paisteessa kuivaavat. Sillä tavalla muuttuu heidän ihonsa kovaksi, kuin
puhvelin nahka, ja sitten he voivatkin paremmin kärsiä kovaa kuumuutta
ja kylmyyttä. Kasvoillaan kihiseviä hyönteisiäkään eivät he viitsi
poistaa, kun eivät tunne niiden pistoja. Yhtä vähän pitää köyhä kansa
huolta lastensa jalkojen suojelemisesta, sillä he saavat avojaloin
kuumalla hiekalla juoksennella. Sentähden heidän jalkansa vanhuudessa
murtuilevatkin niin pahasti, että harpun soittaja voisi halenneista
kohonneilla jalkajänteillä taitoansa näyttää. Näin kuitenkin käy
ainoastaan köyhäin lapsille.

Egyptiläisten vaatteus seuraa tosin säätyä ja arvoa; mutta kuosilla ei
heidän keskuudessaan ole mitään vaikutusta. Heidän vaatteillansa on
sama kuosi, kuin muinoinkin, niin että Egyptiläinen voi aivan hyvin
isänisänsä isän puvulla kaunistaida. Miesten vaatteus tuskin eriää
naisien vaatteuksesta ja käytetään kaupungissa semmoisena ohkaisia,
leveitä housuja, pitkää leveähihaista paitaa ja kapeahihaista
päällysnuttua. Päällysnuttu (dolman) ulettuu aina jalkoihin asti, ja
tämän ympärille vyötäisillä sidotaan vyö eli saali, joka on kullalla ja
helmikoristeilla kaunistettu. Tässä vyössä he aseensa kantavat. Sukat
ovat kankaasta ja kengät keltaisesta lammasnahasta. Keltaisten kenkien
päällä, ikäänkuin kalosseina, pitävät he punaisia lipposia, jotka
riisutaan ovipieleen vieraisiin tahi kirkkoon mennessä. Päähineenä
käytetään valkoista käärrelakkia (turpaania), johon menee melkein yhtä
paljon kangasta, kuin alusnuttuun, ja joka on niin raskas, että
kesäkuumassa Euroopalainen ei jaksaisi sitä kantaa. Turpaani varjelee
kuitenkin paraite auringon polttavilta säteiltä, miten minä kyllä
huomasin Sinain vuorelle matkustaissani. Tätä päähinettä ei koskaan
tervehtäissä liikuteta; Arabialainen tervehtää siten, että hän asettaa
oikean kätensä suullensa, sitte panee sen otsallensa ja viimeiseksi
rinnoillensa, samalla myös päätään kumartaen.

Naisten pukuna on myös leveät silkkihousut, monta punaista, viheriäistä
ja keltaista alus- ja päällysnuttua, niin taitettuna, että ne kaikki
toinen toisensa alta näkyvät. Päänsä he peittävät mustalla hunnulla,
joka korvallisilta alas riippuu. Eräs poskien päällitse riippuva
kaistale ulettuu aina jalkoihin asti; nenän kohdalta on tämä yhdistetty
valkoiseen, kapeasen nauhaan, joka taas peittää osan kasvoista ja
ulettuu takaraivolle saakka. Tästä nauhasta riippuu nenän ylitse suun
kohdalle heliseviä kultarahoja niin liki toisiaan, että he niiden
lävitse tuskin voivat nähdä. He tervehtävät samoin kuin miehetkin.

Egyptiläisten elämäntavat ovat hyvin yksinkertaiset ja kohtuulliset, ja
senpätähden he tavallisesti elävätkin hyvin vanhoiksi sekä lopettavat
päivänsä hiljaisella kuolemalla. Korkeasukuisetkin ihmiset tyytyvät
usein tavallisina päivinä riisi-, ryyni- ja lampaanlihakeitokseen.
Kuppi asetetaan suurelle laa'alle. Sen ympärille laitetaan mattoja,
joille syöjät päivällis- ja illallispöydässä ristiin asetetuille
jaloilleen istautuvat. Egyptiläiset tuntevat yhtä vähän veitsiä,
kahveleja ja lusikoita, kuin pöytiä ja lavitsoitakin. He ottavat
ruokansa kourillaan; liha leikellään paloiksi raakana ja sitte vasta
keitetään niin, että sitä sormillaan helposti voi reukaloida.
Egyptiläiset eivät pidä suurista pidoista ja ottavat harvoin niihin
osaa, eivätpä naapureissaankaan usein käväise. Mutta ulkomaalaisille he
kuitenkin osottavat erityistä vieraanvaraisuutta, joka tosin paljo
eroaa meidän kohteliaisuudestamme, vaan se on kuitenkin vilpitöntä,
niin maan kristityiltä kuin mahometiläisiltäkin. -- Jos tahdomme mennä
mahometiläisen huoneesen, täytyy meidän kenkämme riisua oven pieleen,
mutta pitää hattu eli lakki päässämme, ja sitte astua huoneesen
rinnalle ristiin lasketuin käsin sekä kumartain. Heti näytetään
vieraalle istuin isännän vieressä, sen jälkeen tarjotaan kuppi mustaa
kahvia ilman sokuritta ja viimein palava piippu. Sittekuin tämä on
poltettu, kysyy isäntä vieraan asiaa, ja kun asia on ajettu, jättää
vieras talon samanlaisilla tempuilla, kuin hän tultuaankin teki. Naisia
ei nähdä koskaan miesten huoneissa; he asuvat erityisessä huoneessaan.

Tämän yksinkertaisen ja kohtuullisen elämän ohessa ei heillä ole
mitään, jota mukavuutensa vertaisena pitäisivät, ja sentähden jokainen
toimittaakin tehtävänsä, jos suinkin mahdollista on, istuvillaan. Seppä
istuu takoessaan ja viilatessaan; puuseppä höylätessään ja sahatessaan.
Leipuri ei käytä puntaria tavaroitaan myödessään, vaan punnitsee ne
kädellään, joka harvoin sen painossa erehtyykään. Leipä leivotaan
nisujauhoista ja viedään ulos myytäväksi. Sitä, joka ei kohta tule
myödyksi, ei enää tarjota, sillä Egyptissä ei syödä leipää, joka on
yönkin vanhaa.

Ei missään maassa maan päällä eletä niin helposti, kuin Egyptissä, eikä
missään leipä ole niin helppoa, kuin siellä. Noin kolmella pennillä
saadaan niin paljon leipää, kuin täysikasvuinen ihminen päiväkseen
tarvitsee. Elämän ylläpitäjistä on kuitenkin eräs, nimittäin viini,
hyvin kallista, sillä maa tuottaa vähän rypäleitä, jonka tähden enin
viini tuodaankin Ranskasta ja Hispaniasta.

Egyptiläisten paras huvi on metsästys, eikä mikään ole minua niin
huvittanut, kuin tapa, jolla egyptiläiset sorsanpoikia pyytävät; niitä
onkin Niilissä sanomattoman paljo. Tavallisesti niitä pyydetään
verkoilla; mutta Arabialaiset, jotka ovat mainioita uimareita, voivat
myös viekkaudellaan suuria parvia niitä kiinni ottaa. He antavat,
nimittäin, suurien onsien kurbitsain uida veden pinnalla, että
sorsanpojat munista päästyään tottuisivat niihin. Kun nyt pojat ovat
melkein täysikasvuisia, ottaa Arabialainen säkin käteensä ja ui veden
pinnan alitse kurbitsaan. Tämän jälkeen hän ui kurbitsaan kätkettynä
sorsain perässä ja, kun hän on kylliksi likellä, sieppaa jaloista yhden
sorsanpojan toisensa perään, pistää varovasti vedessä säkkiinsä ja
jatkaa niin matkaansa, kunnes hän on saanut koko parven.



Aleksandria. -- Kairo.


Aleksandria, 200,000:lla asukkaalla, on kaksiosainen kaupunki; yhdessä
osassa asuu Euroopalaisia, toisessa alkuasukkaita. Arabialaisessa
osassa ovat kadut kapeita, säännöttömiä ja kesällä pölyisiä, talvella
julman rapaisia. Huoneet ovat tavallisesti yhdenkertaisia ja hyvin
oikullisesti rakennetuita. Täällä on yksi sivu vinosti katuunpäin;
tuolla on toinen rakettu itse kadulle; tuolla kolmas, jolla on koko
piha edessä katuun päin. Akkunoita on ainoastaan harvassa, enimmästi
maakerroksessa. Jos huoneissa on pääkerros, on siinä usein koko joukko
hienoilla puuristikoilla suletuita akkunoita.

Aivan toisennäköinen on Euroopalainen osa, joka onkin nykyajan tuote.
Leveät ja suorat, ihanilla lehtokujilla kaunistetut kadut, siellä ja
täällä olevat aukeat paikat, joissa alituisesti vihertäväiset kasvit ja
kukat tuoksuavat; muhkeat monikertaiset huoneukset, isot rakennukset
komeine puoteineen; aina Triestistä asti tuoduilla kivillä oivallisesti
kivitetyt kadut ja erinomaiset jalkakadut tekevät Aleksandrian yhdeksi
kauneimmista Välimeren rantakaupungeista. Keinollisella veden
johdattimella pumputaan Niilin vettä vesisäiliöön, josta koko kaupunki
saa parasta juomavettä. Alkuasukkaat ja vieraatkin Arabialaiset
väittävät, että Niilin vesi on maailman parasta ja että joka kerran
Niilistä on juonut, ikävöitsee aina Niilin rannalle.

Aleksandrian ja Kairon yhdistää Egyptin valtion rautatie. Matkustus
näiden molempain kaupunkien välillä kestää yöjunassa 4 1/2 tuntia. Jos
muutos aukealla maalla ja ilmassa on erinomainen, ei se ole vähempi
pääkaupungissakaan. Khedivi[61] (maaherra) näyttää tahtovan Kairon
tehdä idän Parisiksi. Kaupungin länsiosa on melkein kokonaan uusi ja
paljon Niiliinpäin levitetty; muita kaupungin osia leveät kadut
risteilevät. Toivottava ainoastaan olisi, ett'ei kaupungin itämaista
luonnetta kovin Euroopalaisuuttamisen innossa hävitettäisi, sillä se
antaa kaupungille suuren osan sen ihanuudesta ja lumous-voimasta.

Vieraan ensimmäisenä tehtävänä, Kairoon tultuaan, pitäisi olla
Citadell'issa[62] käyminen.

Tämä on vähäpätöisellä kukkulalla, joka kuitenkin tällä avaralla
tasangolla on silmiin pistävä paikka; siellä on myös mahtavia yleisiä
rakennuksia ja komea moskee (mahometiläinen kirkko) sekä Mehemed Alin
hautapatsas. Näköala Citadell'in muureilla on todellakin ihastuttava;
Itämailla ei ole muuta, kuin Bosborin ylevä panoraama, joka tarjoaisi
tätä kauniimpaa kuvaa. Jalkaimme alla leviää Mafr el Kahiran, "voitto
rikas", iso kaupunki, eli Niilin laakson kuningatar, miten Arabialaiset
sanovat. Huoneryhmästä kohovat solakat minaretit,[63] -- moskeita
lasketaan Kairossa olevan 400 -- muhkeat kupoolit ja takaa erämaan
kellertäväiset vuoret, joiden takaa taas taivaan sininen laki alkaa.
Tämän suuren kaupungin takaa näkyy viheriöitsevä tasanko, jolle
Niili merenä leviää, jättiläis isot pyramiidit, idässä valkoinen
Mokattam-vuori, kalifien haudat ja avara, kammoittava erämaa - nämä
ovat muutamat riittämättömät kuvaukset tästä suuremmoisesta taulusta,
jota ihmetteleväiset silmämme tarkastelevat. Koko avaran kaupungin
ympärystää kiertää jotenkin hyvästi säilynyt muuri. Huoneet ovat yhden,
kahden tahi kolmen kertaisia, päädyttömiä, savutorvettomia ja
akkunaruuduttomia. Katot ovat pengermäiset; akkunoita suojaa tiheät
puuristikot, joilla palkongitkin ovat aidatut. Kaikkien huoneiden
ensimmäinen kerros eli ainakin osa siitä on maakerrosta avarampi.
Useimpain ovien päälle on joku Koranin värssy kirjoitettu; sen sanotaan
olevan suojelijana pahoja silmiä vastaan. Monien ovien halkeamiin on
hampaita pistetty; niitä pidetään hammastaudin poistajina. Työpajat
ovat pääasiallisesti suutarien, räätärien, satulamaakarien ja
piipunvarsi-sorvarien; sillä me olemme maassa, jossa kaikki polttavat
ja ratsastavat. -- Hupaisia ovat myös suuret hedelmäpuodit, joita suuret
banani-, viikuna-, taateli- ja orangipyramidit kaunistavat.
Ravintoloissa keitetään enimmästi pilavia (riisiä ja lihaa), paistia ja
kalaa. Näitä ruokia ei ainoasti täällä sormin syödä, vaan kannetaan
ympäri kaupunkia oleville perheille, sillä monet perheet eivät
ensinkään itse keitä.

Kansan kihinä pääkaduilla on vielä kirjavampi, kuin Aleksandriassa ja
meteli melkein hurmoittava. Monta vedenkantajaa kiertelee pitkin katuja
kilunnahkainen vesisäkki selässä; toiset taas kulettavat sitä
kuormaeläimillä kaikkiin kaupungin osiin; koko Kairon kansan täytyy
nimittäin käyttää Niilin vettä, kaivojen vedet kun eivät mihinkään
kelpaa. Usein tavataan kaduilla komeilla hevosilla ratsastajia, jotka
tekevät ylevän vaikutuksen loistavilla itämaisilla puvuillaan.
Turkkilaiset, Arabialaiset, Armenialaiset, Euroopalaiset, Juutalaiset,
Koptilaiset, mustat kerjäläiset, niistä suuri joukko sokeita, kihisevät
täällä sekaisin. Kaikilla maan vaimoilla ovat hunnut ja heidän avara
pukunsa peittää kokonaan heidän ulkomuotonsa. Kahvilat ovat pieniä,
mutta suurilla kaariakkunoilla. Niissä käydään ahkerasti, sillä
Itämaalaiset elävät enimmästi kahviloissa; siellä he polttavat
tschibuksia,[64] haschisch'iä,[65] ja opiumia taruja kuunnellessaan.



Egyptiläinen rakennustaide.


Ei mikään kansa ole jälkimaailmalle jättänyt semmoisia
jättiläismuistoja rakennustaidostaan, kuin vanhat Egyptiläiset.
Itäisistä vuoristaan he saivat oivallisimmat rakennusaineensa:
graniitin, porfyrin, marmorin ja ukon kiven; näitä käyttivät
rakennushimoiset kuninkaat rakennuttaissaan muistomerkkejä, joiden
suuruus ja komeus meitä ihmetyttää. Useammat näistä mainioista
muinaisajan laitoksista ovat jo tosin raunioina tahi lentohiedan
peittäminä; mutta vielä kuitenkin seisoo monta arvoisaa todistusta
Egyptiläisen taideluonteesta ja väsymättömästä innosta. Näistä etenkin
ansaitsevat mainita:

1). _Obeliskit_. Nämä ovat nelikulmaisia, ylöspäin huippuun loppuvia
patsaita, joiden korkeus, alustaa lukematta, on viidestäkymmenestä aina
kahdeksaankymmeneen jalkaan. Ja vaikka niin suuria, ovat ne kuitenkin
yhdestä ainoasta kivimöhkäleestä, tavallisesti kovimmasta, punertavasta
graniitista. Ne ovat sileiksi hiotuita ja sivuilta hieroklyfeillä
kaunistetuita. Niilin tulva-aikana tuotiin nämä äärettömät kallion
lohkareet. Kuinka vaivalloinen työ se mahtoi olla! Kuinka monta tuhatta
ihmistä siihen tarvittiin! -- Obeliskit pystytettiin temppelien ja
palatsien edustoillen tärkeiden tapahtumain muistoksi eli maan
kaunistukseksi. Sittemmin niitä käytettiin tiimapatsaina.

Keisari Augustuksen aikana kuletettiin muutamia Obeliskejä myös
Roomaan; onpa sen jälkeenkin muutamia vielä sinne viety. Noin 400
vuotta j.Kr., kuin ympärikiertelevät kansat Rooman hävittivät,
kaadettiin myös nämä ja hävitettiin. Muutamat kuitenkin näistä ovat
viime aikoina uudestaan pystytetyt; esim. paavi Sixtus pystytti niitä
neljä v. 1584. Mainio rakennusmestari Fontana toimitti tämän työn ja
käytti siihen mitä mutkallisimpia koneita, joita 1,200 ihmistä ja 160
hevosta käytti. Kuitenkin näiden neljän Obeliskin lunnostamiseen
tarvittiin neljä kokonaista vuotta. Konstantinopolissa on myös
muutamia Obeliskejä, ja v. 1833 vietiin yksi 75 jalkaa korkea Egyptin
Luxor-kylästä Paris'iin ja sinne pystytettiin.

2). _Pyramidit_. Nämä ovat vieläkin ihmeellisempiä laitoksia. Nämä
luettiin jo muinaisina aikoina maailman ihmeiden joukkoon. Ne ovat
keskisessä Egyptissä, Niilin länsipuolella, jaettuina viiteen ryhmään
ja luvultaan neljäkymmentä. Pyramidit ovat mahdottoman isoja
nelikulmaisia rakennuksia, joiden sisällä on monenmoisia käytäviä ja
huoneita. Avaroista pohjistaan kapenevat ne yhä ylöspäin kunnes viimein
päättyvät tasaiseen pintaan. Ne ovat rakennetut kalkkikivistä, joita,
toinen toisensa päälle ladottuina, ainoastaan painonsa koossa pitää.
Muutamat ovat olleet granitilla eli marmorilla päällystetyt. Kolme
pyramidia ovat etenkin suuruudestaan mainioita, ja niistä varsinkin
Memphin-kaupungin luoteisella puolella oleva. Se on noin 600 jalkaa
korkea ja seisoo 200 jalkaa korkealla kivijalalla. Keinollisesti
taitetuita portaita myöden päästään aina sen huipulle. 100,000 ihmistä
sanotaan 20 vuotta lakkaamatta tätä tehneen. Tämän rakennusaineista
voitaisin uudempain laskujen mukaan rakentaa jotenkin korkea muuri koko
Hispanian kuningaskunnan ympärille.

Mihinkä näitä mahdottomia rakennuksia on käytetty, ei voida varmuudella
sanoa. Muutamat luulevat niitä vilja-aitoiksi; toiset taas Egyptin
kuningasten rakennuttamiksi loistorakennuksiksi, joiden raskaalla
työllä tahdottiin kansaa vaan masentaa. -- Todellisimmasti lienevät ne
olleet kuningasten hautapaikkoja, sillä ei mikään kansa käyttänyt
enemmän aikaa ja intoa hautainsa valmistamiseen, kuin Egyptiläiset. He
nimittäin luulivat, ett'ei sielu kohta ihmisen kuoltua ruumiista
erkanekaan, vaan pysyy siinä niinkauvan, kuin ruumis on muuttumatoin.
Sentähden he koettivatkin ruumiita muuttumattomina säilyttää; tämmöisiä
voideltuja ruumiita, joista moni on meidän päiviimme saakka säilynyt,
sanottiin muumioiksi,[66]

3). _Labyrintit_. Tämä rakennus ei ole ollenkaan edellisten ikäinen,
mutta yhtä mainio. Se oli keskisessä Egyptissä, likellä muinoin
mainiota Moeris-järveä ja sisälsi 12 palatsia, joista 6 oli pohjais- ja
6 eteläpuolella. Näissä oli 3,000 huonetta, 1,500 maan päällä; ja
yhtä monta sen alla. Ne olivat mitä kalleimmasti taidokkailla
kuvanveistotöillä ja jalokivillä kaunistetut. -- Nyt tämä kaikki on
somerona.



Dervischiläiset.


"Eräänä perjantaina, dervischiläisten sunnuntaina, ohjasimme me
matkamme erääsen Kairon likeiseen mainioon dervischiläisten luostariin.
Tämä mainio luostari kuuluu dervischiläisten 'ulvoja'-lahkolle:
Niitä on nimittäin ulvovia ja hyppeleviä dervischiläisiä. Yleisesti
sanotaan, että dervischiläisyys on islamisuuden sama, kuin
munkkilaisuus katolisuudelle. Tämä todellakin voi olla aivan totta
nykyaikana. Mutta minä en ehdottomasti myönnä, että islami olisi
dervischiläisyyden synnyttänyt; sillä minä suuresti erehtyisin, jos ei
dervischiläisyydessä kätkeytyisi paljoa vanhempia pakanallisia
papillisuuksia.

"Me tulimme ensin pieneen pihaan, johon oikea-uskoisia ja uteliaita
matkustavaisia oli koko joukko kokoutunut. Seuraten muiden esimerkkiä
istahdimme mekin tiiliselle istuimelle, ja heti, kun sen olimme
tehneet, tarjosivat dervischit meille kahvia ja piippuja. Heidän
puvussaan oli merkillisintä korkea lakki eli reunukseton, paksusta
harmaan ruskeasta huovasta tehty hattu, jolla oli suuren, alaspäin
käännetyn kukkapurkin muoto. Kun sitten hetkinen näin tupakoittiin,
piti jumalanpalveluksen alkaa, ja sen tähden aloimmekin temppeliin
astuskella; mutta katsos, me olimme unohtaneet lipposet kotiin, eikä
mistään saanut niitä vuokrata! Sukkasillaan seisominen tämän vuoden
ajan kivilaattialla ei myöskään ollut hupaista. Oppaamme keksi
kuitenkin keinon; hän osti erään Arabialaisen päältä paidan, repi sen
kaistaleiksi, jotka kietoi meidän kenkäimme ympärille, ja niin me
astuimme sisään, alaston Arabialainen seurassamme.

"Moskee oli nelikulmainen, pyöreäsen torniin päättyvä huone, tyhjillä
seinillä riippui joukko kummallisia veitsiä, keihäitä, sotakirveitä ja
nuijia. Ylimmäis-dervischin, scheikin edessä muut istuivat
puoliympyrässä sekä siellä ja täällä muutamia vapaehtoisia osanottajia;
kaikki, noin 30 henkilöä, istui ristissä jaloin laattialla. Scheikin
molemmilla puolilla seisoi nuori kirjavapukuinen poika. Dervischsit
ottivat nyt takit päistään, joiden suoritut hiukset riippuivat alas
olkapäille ja hartioille. -- Scheiki aloitti jumalanpalveluksen
puoliäänisellä, messun tapaisella laululla. Dervischit yhtyivät siihen
hiljmsella hyminällä. Yht'äkkiä hypähti eräs ylös ja lauloi ääneensä
erään laulun, joka kuului olleen kiitosvirsi profetalle ja
dervischiläisyyden perustajalle. Hän lopetti sanalla 'Allah', Jumala,
jota dervischiläiset sitten lukemattomia kertoja kertoilivat, puoleksi
suletuin silmin ruumistaan edestakaisin heilutellen. Sillä aikaa oli
yksi äsken mainituista pojista esiin astunut. Hän kallisti päänsä,
levitti kätensä ja alkoi pyöriä ympärinsä, lakkaamatta dervischiläisten
huutaessa: 'Allah', 'Allah'!!! Samalla jokainen kumarteli niin, että
pitkät hiukset maahan ottivat; ja näin ruumistaan taakse- ja eteenpäin
kumarrellen ja 'Allah' huutaen pitkittivät he tointaan niin raivosti,
että niskansa ja selkänsä luuli taittuvan: 'Allah! Allah! Allah!'
taukoamatta hurjemmasti ja hartaammasti aina kovemmalla vauhdilla,
kunnes nämä pikaiset liikkeet muuttuivat tahdikkaaksi vimmaksi, aina
vaan petojen tavoin kiljuen: 'Allah, huh! Allah!' -- Poika pitkitti
vaan sillä aikaa pyörimistään, pyörimistään, pyörimistään koko
neljänneksen ajan. Yht'äkkiä muuttui hän yhtä hiljaiseksi,
kuin hän alussakin oli, ja hiipi takaisin paikalleen scheikin
viereen, näyttämättä vähääkään väsyneeltä tahi hengästyneeltä. --
Silmänräpäyksen kestävä hiljaisuus! Mutta sen jälkeen kumarrukset,
vaikka äänettömät, taas alkoivat; ainoastaan tahtimainen ähkyminen
kuului samalla, kuin tämä kamala voimistelu hurjemmaksi ja hurjemmaksi
kiihtyi. Hiukset viuhtoivat kuin villieläinten harjat ja silmänsä
innosta säihkyivät. Silloin tällöin joku joukosta parahti: 'Allah, huh!
Allah!', näyttäen ett'eivät he voineet intoansa pidättää. Scheiki itse
löi käsillänsä tahtia, niin muita enemmän innostuttaakseen -- ollen
itse innostuksesta pyörtymäisillään! Muutamat olivat nyt tulleet
haltioihinsa, ja samalla kuin muut vähitellen lakkasivat ja kumoon
keikahtelivat, hyökkäilivät nämä ummessa silmin ja allapäin ympäri
huonetta, välistä niin seinäänkin puskien, että suuria savilohkareita
putoili alas. Muutamain muksausten perästä he kuitenkin, yksi toisensa
perästä, kaatuivat vahdossa suin ja vavahdellen, kuin vetotautiset.

"Me kiiruhdimme ulos tästä kamalasta melskeestä. Ei koskaan mikään ole
minuun tehnyt niin pakanallista vaikutusta! Minä kuvailin nähneeni
Baalin eli Molokin palveluksen."



Jalopeuran pyynti pohjaisessa Afrikassa.


Pohjais-Afrikan jalopeurat ovat hyvin taistelunhimoisia. Oli sillä
nälkä taikka ei, ärtyy se kuitenkin vimmaan vihollisen nähtyään. Sen
sijaan, että se pakoon lähtisi, hyökkää se usein suuren aseellisen
joukon kimppuun ja hajoittaa sen erilleen. Yksi Arabialainen ei koskaan
uskalla jalopeuraa ahdistaa, jollei hän voi odottaa vähintään
kahdenkymmenen kiväärin apua, ja silloinkaan se tavallisesti ei kuole,
ennenkuin se on vihollisensa isossa verisaunassa käyttänyt.
Arabialaiset antavat kauvan pedon duariaan (kyliään) hävittää ja
karjaansa raadella; mutta kun he ovat vahingoistaan vimmastuneet,
päättävät he ahdistaa tätä voimallista petoa luolastaan ja tekevät sen
aina päivällä. Sitte kuin jostakin vuoresta ovat sen luolan löytäneet,
keräytyvät he vuoren juurelle, josta sitte, noin 30 eli 40 miestä,
peloittavasti karjuen toisiaan lähenevät. Jos jalopeura metelin kuulee,
jättää se äkkiä majansa, jos nimittäin eläin on nuori. Samoin tekee
myös naarasjalopeura, jos sillä ei ole poikia luonaan. Jos jalopeura
taas on täysikasvuinen, tietää se kyllä metelin tarkoituksen, jolla sen
rauhaa häiritään; se nousee ylös verkalleen, haukoittelee ja venyttelee
itseään, hankailee itseänsä puihin ja puristelee majesteetillisesti
harjaansa. Se kuuntelee; samalla, kuin meteli likenemistään likenee,
alkaa eläinten kuningas julmia kynsiään jännittää ja teroittaa. Sen
jälkeen se verkalleen astuskelee äärimmäiselle kaltion liepeelle, josta
se voi ympärystää tarkastella; täältä se heittelee tarkastelevaisia
silmäyksiään vihollisiinsa ja laskeutuu mahalleen niitä odottamaan. Se
Arabialainen, joka ensin jalopeuran huomaa, huutaa: "tuolla se on!" --
Kuoleman hiljaisuus nyt vallitsee, kaikki nyt tähtäävät sinne ja kukin
tarkastaa aseitaan samalla, kuin jalopeura hiljalleen käpälöitään ja
harjaansa nuoleskelee. Viimein ratsastaa eräs Arabialainen joukon
edellä ja huutaa ylenkatseella eläimelle: "etkö sinä meitä tunne, koska
noin vaan edessämme makaat? nouse ylös ja lennä, me kuulumme
urhoolliseen sukuun, ja minä olen Abdallah!" [67] Jalopeura, joka on
usein musertanut enemmän kuin yhden sotilaan, joka on samat sanat
lausunut, pitkittää vaan käpälällään silmäinsä pesemistä, eikä vastaa
ensimmäiseen enempää kuin toiseenkaan kehoitukseen. Viimein,
kuin vihollisten äänet kovin korviinsa koskevat, tulee eläin
kärsimättömäksi. Nyt se hyppää ylös, ruoskii kylkiään hännällään ja
astuu pilkkaavaa joukkoa vastaan. Arimmat ovat jo paenneet,
urhoollisimmat odottavat hyökkäystä -- kiväärit ovat valmiina --
jokaisen sydän raivostuneena sykkii. Jalopeura lähenee -- ja nyt
Arabialaiset alkavat hiljalleen, petoon katsoa tuijottaen, peräytyä,
kunnes he ovat vuoren juurella odottaviin ratsastajiin yhtyneet;
ratsastajat heti täyttä laukkaa ajaen ja kivääreitään heiluttaen
nostavat pilkkaavan huudon. Kun nyt jalopeura ratsastajat näkee
kentällä, seisahtuu se silmänräpäykseksi ja tarkastaa vihollisten
rivejä.

Ei mikään kiljunta eli pilkkaava huuto hämmennä sen tajuamista. Sen voi
ainoastaan ruuti tehdä. Viimein kivääri laukeaa, ja nyt eläinten
kuningas muuttaa rauhallisen, majesteetillisen käyntinsä tuliseksi
hyökkäykseksi, joka hajottaa pienen vihollisjoukon, niinkuin akanat
tuuleen. Kukaan ei häpeä paeta, jokainen kokee asettautua paraimpaan
asentoon, voidakseen sivuitse kiitävää jalopeuraa tulellaan tervehtää.
Silloin ratsastajat esiin ryntäävät. Jalopeura kun on yhden, niinkuin
tavallisesti tapahtuu, pakenevasta joukosta kaapannut, tarvitsee
ratsastajan ainoastaan määrätylle matkalle eläintä lähestyä ja
kiväärinsä laukaista -- peto jättää nyt uhrinsa ja hyökkää uuden
vihollisen perään. Hetkisen hypättyään vaipuu peto, haavoitettuna ja
väsyneenä odottamaan loppuansa. Tämä on hirmuinen hetki. Nyt tulitetaan
eläintä, joka saa jokaiselta viholliselta luodin ruumiisensa, vaan ei
sittekään liikahda. Mutta jos joku hevonen sitä niin lähestyy, että se
voi kahdella eli kolmella hyppäyksellä sen saavuttaa, on joko hevonen
tahi ratsastaja hukassa; sillä silmänräpäyksessä peto on hevosen
selässä, eikä elävänä päästä saalistaan. Euroopalaiset metsästäjät
eivät varmaan uskoisi, ett'ei kolmekymmentä, kahdenkymmenen askeleen
päästä ammuttua luotia voi jalopeuraa tappaa. Ainoastaan sydämeen ja
aivoihin sattunut luoti tuottaa kuoleman. Niin kauvan, kuin jalopeura
ei vielä ole haavoitettu, huvittelee se itseään kiinni saatuaan miestä
maahan pieksämällä, ja tämä, vaatteuksensa suojelemana, tavallisesti
pääseekin muutamalla pienellä haavalla. Mutta jos jalopeura on
haavoitettu, raatelee se uhriaan hampaillaan, kunnes se huomaa jonkun
toisen, jonka kimppuun se uskaltaa hyökätä. Se ruhtoo allaan makaavaa
saalistaan ja ahnailla katseillaan ikäänkuin ihaelee sen kuoleman
kamppausta. Samalla kuin tämä raatelevainen peto verkalleen kynsillään
repii lihaa onnettoman ruumiista, kiinnittää se tulisen katseensa
saaliisen, joka, ikäänkuin lumottu, on kykenemätön päästämään
vähintäkään hätähuutoa tahi huokausta. Ehtimiseen jalopeura nuoleskelee
leveällä, terävällä kielellänsä onnettoman uhrinsa kasvoja, irvistelee
ja näyttää sille valkoisia teräviä hampaitansa. Tällä aikaa onnettoman
miehen sukulaiset kääntyvät urhoollisimpain kumppaneinsa puoleen, ja he
hyökkäävätkin viritetyin pyssyin paikalle; peto katselee niihin, mutta
ei liikahda paikaltaan. Pelosta, että luoti sattuisi mieheen eikä
petoon, kokevat he päästä niin likelle, että he voivat pyssynsä piipun
pistää eläimen korvan juureen. Tämä on päättäväinen hetki. Jos pedolla
on vielä voimia jälellä, kuristaa se allaan olevan uhrinsa ja hyökkää
apuun rientäneen kimppuun; jos taas pedon voimat ovat loppuneet, repii
se samassa silmänräpäyksessä uhrinsa pään, kuin apuun tulija pyssynsä
ojentaa, sulkee sitte silmänsä ja odottaa rauhallisena kuolettavaa
laukausta.



Sahara.


Sahara,[68] "vedetön meri", on suurin ja kammoittavin erämaa maan
päällä. Se täyttää viidenneksen Afrikaa ja on puoli Euroopan
suuruudesta. Muutamat erämaan seudut ovat hyvin alhaisia, jopa meren
pintaa alempanakin; toisin paikoin taas on avaroita vuoriseutuja, ja
niillä on niinkin korkeita paikkoja, että niiden asukkaat "pukeutuvat
turkkiin talvella". Matkustaja ei näe muuta, kuin taivaan ja hiekkaa
eli korkeintaan jonkun mustan, aution vuorijonon. Auringon säteet
vaikuttavat täällä alastomalla hietikolla sanomattoman kuumuuden, jota
ani harvoin sateetkaan laimentavat, öisin tulee kuitenkin niin kylmä,
että ylhäisillä seuduilla vesi astiassa jäätyy. Erämaan läntinen osa on
enimmäkseen kuohkeata lentohietaa ja kivisuolaa. Itäinen osa taas on
joko paljasta tahi somerolla peitettyä kalliota. Se näyttää tiviiltä,
hienolla hiedalla peitetyltä savilaattialta. -- Vedettömässä meressä on
myös saaria; niitä sanotaan kosteikoiksi, ja ovat viheriöitä,
lähteisiä, taatelipalmuja, viljaa, hedelmiä ja viiniä kasvavia
paikkoja. Kukkulat, jotka erämaan santaa niistä estävät, tavallisesti
piirittävät koko kosteikon. Itäinen osa, niin sanottu Libyan erämaa, on
varsinkin rikas kosteikoista. Niitä on siellä, kuin "pilkkuja pantterin
nahassa".

Erämaan laiva -- kameli -- kantaa ihmisen yhdestä kosteikosta toiseen.
Matkustajat yhtyvät suuriin laumoihin, joita sanotaan karavaneiksi.
Sata ihmistä ja 1,000-1,500 kamelia sanotaan pieneksi karavaniksi.
Jokaisella tämmöisellä on johtaja, jonka täytyy löytää tie, usein
paljaalla haistillaan. Pikaiset myrskyt panevat usein hietameren meren
aaltoilemisen tapaiseen liikuntoon. Ilma on silloin niin täynnä hietaa,
ett'ei voi kyynärän päähänkään nähdä. Matkustajain täytyy laskeutua
kameleiltaan alas, peittää kasvonsa ja heittäytyä maahan. Hirmuinen
kuumuus ja polttava jano vaivaa ihmisiä ja eläimiä. Usein myrsky hautaa
koko matkueen. Toiset matkustajat löytävät silloin heidän kuivaneet
luunsa hiedassa ja näkevät sen surkeuden, joka voi jokaista erämaan
halki kulkevaa kohdata. Lepopaikoissa, kosteikoissa, kohtaavat
karavanit usein toisiaan. Erämaan oikeus vaatii silloin, että se
karavani, joka jo on jonkun päivän levännyt, lähtee matkaansa ja jättää
tilan viimein tulleelle. Jos useita sattuu samaan aikaan kaivolle
tulemaan, syntyy silloin usein kovia ja verisiä riitoja, jotka viimein
voimallisemman voitoksi päättyvät. Yleisesti voidaan sanoa, että
Saharan ilmasto on hyvin raitis, vaikka, muutamin paikoin, suurin
kuumuus vallitsee. Ilman vakinainen kuumuus ei kuitenkaan näytä
vahingollisesti terveyteen vaikuttavan. Varsinkin näyttää tämä kuiva
ilma keuhkoille hyvää tekevän ja olevan hyvänä lääkkeenä
keuhkotautiinkin.

Mutta kerran Sahara on katoava; kasvien levenemine etelästä pohjaan on
alkanut; maa täten vähitellen muodostuu ruokamullaksi, peittyy
metsillä, ja Keski-Afrikan säännölliset sateet etenevät etenemistään
pohjaiseen päin. Ennenkuin tuhannenkaan vuotta kuluu, on tämä suuri
erämaa sivistyksen alueena.



Dahomein neekerivaltakunta.


Dahomein kuningaskunta on Afrikan länsirannalla, likellä Nigerin suuta
ja Ashantien maan itäpuolella. Sen pituus on pohjaisesta etelään noin
30 peninkulmaa ja leveys melkein sama. Vaikka maan laatu on
hedelmällistä, on maa kuitenkin viljelemätöntä. Valtakunnan keskellä on
pääkaupunki Abomei, jossa kuningas asuu. Tämä hallitsee noin 200,000
ihmistä, joista ainoastaan 20,000 on vapaita; muut kaikki orjia.
Seisovassa sotajoukossa on 12,000 ihmistä ja niistä on vaimoja 5,000.
Kuningas menee joukkoinensa kerran vuodessa naapurivaltioiden
kaupunkeja ja maita vastaan; retken tarkoituksena on orjain
anastaminen. Johtaja tottelee ehdottomasti kuninkaan käskyjä ja, kun se
on ilmoittanut, mitä maata hän aikoo valloittaa, hyökkää päällikkö
väkineen huolettoman ja varustautumattoman naapurikansan kimppuun.
Vanhat ja sairaat tapetaan, mutta kaikki nuoret ja voimalliset, jotka
eivät kamppaillessa kaatuneet, viedään Dahomein maahan, jossa osa
uhrataan ja toiset myödään orjakauppijaille. Näistä saadut rahat
tuhlataan suurimmaksi osaksi siinä isossa vuosijuhlassa, jossa
kuninkaan aarteet loistavalla joukolla kannetaan katseltavaksi.

Englantilainen Forbes, joka joku vuosi sitten kävi Dahomein
maassa ja kertoi siitä ja sen asukkaista, lausuu esim. seuraavaa:
Abomein kaupungin ympäri kiertää 5 jalkaa syvä hauta, joka on
orjantappurapensailla täytetty. Kaupungilla on 6 porttia, ja jokaisella
portilla kaksi aukkoa: yksi kuninkaalle ja toinen kansalle. Jokaisessa
aukossa riippuu kaksi pääkalloa, ja portin sisäpuolella on suuri rovio
ihmisten ja kaikenlaisten eläinten pääkalloja. Kaupungissa ei ole
ensinkään tavara-aittoja, ainoastaan kaksi toria eli markkinapaikkaa.
Fetisch-huoneita eli epäjumalan-huoneita on paljo ja kummallisesti
kaunistettu. Kaupungin kadut ovat hyvässä kunnossa, vaikka ne
näyttävätkin enemmän maanteiltä. Kaikki huoneet ovat mataloita, ja minä
näin ainoastaan kaksi kahdenkertaista rakennusta.

Me kun olimme likellä palatsia, seisahdimme me erään tulkkimme ystävän
huoneen viereen. Siellä me pukeuduimme täyteen univormuun eli
virkapukuun. Sitte me odotimme muutamain varjoavain puitten suojassa
niitä kabufirejä eli päämiehiä, joiden meitä piti viedä kuninkaan
luokse. Meidän takanamme seisoi seurueemme ja joukko kaupungin
asukkaita katselemassa, ja vähää loitompana oli iso joukko kabufirejä
ja sotamiehiä.

Ensimmäinen päämies, joka heidän joukosta luoksemme tuli, oli
pääkaupungin ylhäisin virkamies. Hänen nimensä oli Bope. Hänen pukunaan
oli vyötäisten ympärille kierretty vaatekaistale. Päässään hänellä oli
leveäreunainen hattu, kaulassaan korallihelminauha, ja vyötäisiltään
riippui kaunis miekka. Hänen perässään tuli hänen seurueensa ja
sotamiehet, kantaen hänen lippuansa, auringon varjostintansa ja
virkaistuintansa; viimeisenä seurasi suuri joukko soittajia, lyöden
rumpua ja puhaltaen pilliä. Kun hän tuli eteemme, kumarsi hän ensin ja
kävi sitte kolme kertaa oikealta vasemmalle meidän ympäritse, tehden
joka kerralla meille syvän kumarruksen. Kolmannella kerralla ampui hän
kolmesti kiväärillään ja sitte hyppeli edessämme vähän aikaa.

Tämä kun oli onnellisesti ja hyvästi päättynyt, tuli hän luoksemme,
pudisteli meidän käsiämme ja istahti sitte virkaistuimelleen, jonka
kantajat olivat minun oikealle puolelleni asettaneet. Sitte tuli
kuninkaan veli ja kabufirein päämies, kumpikin eri seurueineen ja
tervehti meitä edellisen tavalla. Kun kaikki sitte olivat istautuneet,
asettui muutamia kuninkaan hovimiehiä meidän eteemme ja lauloivat he
tervehdyslaulun. Niiden puoli päätä oli ajeltuna ja olivat kaikki
verhotut punaisella, keltaisilla helmillä reunustetulla vaatteella.
Heillä oli oikeassa kädessään jouhiruoska, jolla he löivät laululle
tahtia.

Kun olimme maljojen juonnin lopettaneet, niinkuin maassa on tapana,
asettauimme kantotuoleihimme ja niin jatkoimme matkaamme kabufirein
ja sotamiesten jälessä palatsiin. Muurilla riippui pääkalloja.
Kuningas istui eräässä porttiholvissa parhaimpine vaimoineen; hänen
molemmilla sivuillaan istuivat hänen amatsoninsa eli naissotilaansa
aseineen ja niiden ympärille olivat miehet asettauneet. Lippuja ja
auringonvarjostimia oli sadoittain ja kivääreitä ja kanuunoita
ehtimiseen lau'oittiin. Likelle palatsia kun tulimme, seisahtuivat
meidän kantajamme samalla, kuin kabufirit polviansa notkistellen maata
suutelivat. Mennessämme kuninkaan istuimen sivu, kumarsimme me hänelle;
matkue kiersi kolmesti kuninkaan ympäri, ja jokaisella kerralla
kabufirit lankesivat maahan ja me kumarsimme hänelle. Kolmannella
kerralla kaikki kabufirit asettuivat pitkään riviin, joka ulottui aina
kuninkaan palatsiin. Meidän tultuamme nousi kuningas ylös, ja 40
musikanttia rupesi soittamaan sekä kanuunat pantiin paukkumaan, ja
kaikki muut, paitsi kabufirit, jotka heittäytyivät maahan ja nakkelivat
maata päittensä päälle, huutaa hoilottivat. Nyt me astuimme esiin,
puristimme kuuinkaan kättä ja istahdimme valtaistuimen eteen
asetetuille lavitsoille. Tässä puhellessamme kyseli kuningas paljo
meiltä kuningatar Victoriasta ja Englannista; hän oli hyvin kohtelias
ja ystävällinen sekä kysyi minulta, josko minä tahtoisin nähdä
amatsonein tarkastamista. Minä tietysti iloisella myönnytyksellä siihen
vastasin, ja nyt kuningas määräsi niiden rykmentin tarkastamisen.
Kaikki sai nyt toisen ulkonäyn: miehet vetäytyivät takaperin, ja aukea
nelikulma muodostui tarkastukselle. Yhden rykmentin tunnusmerkkinä oli
valkoiset, sinisillä krokodiileillä kaunistetut takit, toisen sininen
risti, kolmannen sininen ruunu. Upsiereillä oli korallinauha kaulassa
ja hienommat vaatteet; he pitivät kädessään pientä ruoskaa, jota
alituisesti tarvittiin käyttää. Tarkastuksen loputtua alkoi
järjestyksetön ampuminen. Joskus joku juoksi rivistä kuninkaan luokse,
ja pitäen kiväärinsä ylhäällä, puhutteli häntä, sekä juoksi sitte
riviin takaisin ja laukaisi kiväärinsä. Tarkastaessa seisoivat
kabufirit kuninkaan vasemalla ja muutamat vähäisemmät amatsoni-upsierit
sen oikealla puolella. Yksi niistä piti kuninkaan hopeista
sylkilaatikkoa, toinen hänen hattuaan ja kolmas kaunista ebenholssista
keppiä.

Viimein nousi kuningas ylös, otti lasinsa, käski meidän juomaan ja
heläytti lasiansa meidän laseihin. Samassa kanuunatkin jyrähtelivät,
kansa kiljui, kabufirit hyppelivät, ja muutamat hovipalvelijat pitivät
verkaista verhoa kuninkaan edessä, sillä kukaan ei saa nähdä kuninkaan
syövän eikä juovan.



Kapmaa.


Afrikan eteläisintä huippua sanotaan Hyväntoivon niemeksi. Siitä on
koko eteläinen Afrika Kapmaan nimen saanut. Alankomaalaisten perustama
Kap-kaupunki on tämän rannalla; se, niinkuin koko Kapmaakin, on
nykyjään Englannin hallussa. Koska kaikki laivat, jotka menevät
Itä-Indiaan, Kiinaan y.m., poikkeavat Kap-kaupunkiin, on se isona
maailman markkinapaikkana. Euroopalaisia melkein kaikista kansoista
asuu siellä; Amerikalaisilla on siellä kauppavarastonsa; alkuasukkaita,
hiilimustia Neekereitä, ruskeita Indialaisia, harmaankeltaisia
Malajilaisia, Kiinalaisia pitkine hiusruoskineen ja Arabialaisia tulee
ja menee siellä lakkaamatta. Kaikkia uskontojakin siellä tavataan.
Kristityt saarnaavat Herrasta Jesuksesta; mahometiläisten papit
ilmoittavat profeetastaan, pakanat palvelevat epäjumaliaan. Lahtisella
ja virtojen risteilemällä, aaltomaisella rantueella muhkeat
viljavainiot aaltoilevat. Synkkä, metsäinen vuoren reuna rajoittaa tätä
tasankoa pohjaisessa. Tämän yli kun noustaan, tullaan avaralle
tasangolle, joka on 120 peninkulmaa pitkä ja 30-40 peninkulmaa leveä.
Kesällä täällä maa on kuivanutta; siihen halkeilee syviä koloja ja
musta pöly peittää sen. Ainoastaan virtain pohjissa, jotka myös viimein
kuivavat, säilyy vähän vihantaa. Mutta sadeaika pian taas muodostaa
ihanimmat kukkanurmet; ennen kaikkia sipulikasvit peittävät maan
viheriöillä ja komeilla kukilla. Nyt tulevat vuorilta giraffit ja
antilopit tätä ruohonurmea vakoelemaan; korkeajalkaisten kamelikurkien
laumat kiitelevät tällä avaralla tasangolla, ja uutisasukkaat
kiiruhtavat sarvikarjojaan ja lammaslaumojaan sen meheville laitumille.
Tämä kuitenkin kestää vaan muutaman viikon. Ruohot ja kukkaset
lakastuvat; lähteet häviävät ja virrat kuivavat; karjat viedään taas
korkeampaan, kylmempään kotoonsa.

Kapmaan alkuperäisten asukasten, Kafferilaisten ja Hottentottilaisten,
on täytynyt uutisasukasten tieltä syrjälle syöstyä. Kafferilaiset
asuvat itäisellä rannalla. Se on kaunista, rotevaa, oivallista ja
solakkavartaloista kansaa. Heidän tukkansa on lyhyt, musta ja kihara.
Härkäin nahoista he enimmät vaatteensa valmistavat. Asunnot ovat
möhkeästi rakennetut. Ne ovat haarukoista tehdyt ja näyttävät
ampiaisten pesiltä. Monesti semmoisesta tulee "kraal" (kylä).
Kafferilaisten rikkaus on karjassa, jonka kartuttamisesta he öin päivin
huolehtivat. He ovat rohkeita, nerokkaita ja hyvin ymmärtäväisiä.
Vihollistensa kimppuun he mielellään salaa hyökkäävät, ja käyttävät
suurella taidolla heittokeihästä. Sen sijaan, kuin heidän tulisi
sairaita vanhempiaan hoitaa, anastavat he heidän omaisuutensa; jos he
vanhuudessaan tuottavat vaivaa, kannetaan heidät ulos kedolle, jossa he
yksinäisyydessään kuolevat taikka joutuvat petojen saaliiksi.
Hottentottilaiset ovat sävyisiä, rauhallisia, mutta hirveästi raakoja,
taitamattomia ja hitaita. He kiertelevät karjoinensa vuosikaudet
yhdeltä laitumelta toiselle. Heidän telttamaiset, seipäistä ja
haarukoista tehdyt majansa voidaan kuormahärillä helposti mukana
kulettaa. Köykäinen heittokeihäs, jousi ja nuoli ovat heidän
tavallisina aseinaan. Erästä lammasnahkaista vaippaa käyttävät he
päivällä verhonaan ja yöllä vuoteenaan. Kepin päähän sidottua
ketunhäntää käyttävät he hikiliinanaan (jolla hikeä kuivaavat). He
rukoilevat kuuta ja kaunista ilmaa. He pelkäävät alituisesti pahoja
henkiä. Noiturit kerskailevat, että heillä on voima kaiken pahan ylitse
ja varsinkin siitä, että voivat sateen synnyttää.

Hän joka ensin auraan kätensä laski, Herran palvelijana tätä
suurta lähetysalaa viljelläkseen, oli saksalainen Georg Schmidt,
"veljesseurakunnan" jäsen. Vuonna 1727 lähti hän eteläiseen Afrikaan ja
asettautui Hottentottilaiseen joukkoon. Syvään vuoren laaksoon, 14
peninkulmaa Kap-kaupungista, rakensi hän itsellensä majan, perusti
puutarhan, kuokki sen ympärille pienen maapalan ja alkoi kaikessa
yksinkertaisuudessaan saarnata evankeliumia näille onnettomille,
eksyneille pakanoille. Hottentottilaisten sydän ihastui ja rakastui
tähän lämpöiseen mieheen, joka ei tullut ottamaan, vaan antamaan. Pian
oli hänellä pieni, pakanoista käännetty seurakunta ympärillään, ja
siinä jyrkässä vuoren rotkossa, jossa ainoastaan apinat muinoin
asuivat, kukoisti nyt pieni hupainen kylä. Mutta jo 7 vuoden perästä
Alankomaiden hallitus kielsi täällä evankeliumia ilmoittamasta, jonka
tähden saarnaajan täytyi palata kotomaahansa. Vasta 50 vuoden perästä
(v. 1793), taisi kolme veljesseurakunnan lähetyssaarnaajaa ruveta
veljensä työtä jatkamaan. Hänen asunnostaan tapasivat he ainoastaan
riutuneita raunioita jälellä; mutta puutarhassa kukoisti vielä kaunis,
varjokas, iso pääronapuu, jonka Schmidt-isä oli istuttanut siihen,
jossa hän ensikerran pakanoille evankeliumia ilmoitti. Niistä joita
Schmidt oli kääntänyt, eli ainoastaan vanha vaimo, jota "vanhaksi
Leenaksi" sanottiin. Hän oli ollut Schmidt'in ensimmäinen opetuslapsi,
ja säilytti vieläkin huolellisesti lammasnahkaan käärittyä,
opettajaltaan saatua uutta testamenttia. Tämän vanhan pääronapuun
alla pitivät nytkin lähetyssaarnaajat ensimmäisen saarnansa.
"Armolaaksoksi" sanottiin tätä uutta evankeliumillista paikkaa. Tämän
ajan jälkeen seurasi tälle kansalle siunausta tuottava lähetystoimi.
Muutkin lähetysseurat, esim. Englantilainen ja Rheiniläinen, lähettivät
nyt sinne saarnaajia. Kirkkoja ja kouluja rakennettiin noin 80
lähetyspaikkaan. Erämaat tehdään hedelmällisiksi, puutarhoja
perustetaan, vainioita huolellisesti viljellään, huoneita rakennetaan
Euroopalaiseen tapaan, ja asukkaita taivutetaan kristilliseen kuriin ja
tapoihin. Berliniläinen lähetysseura on erittäin toimelias. Sen
etevimpinä lähetyspaikkoina ovat Saar, Bethel, Itemba ja Emaus. V. 1860
on Dessanilainen lähetyssaarnaaja Prietsch perustanut uuden
lähetyspaikan Kafferilaisten keskuuteen, ja antanut sille isänmaansa
"Anhaltin" nimen.



Buschmanit.[69]


Eteläisimmässä Afrikassa asuu kummallinen kansa -- Buschmanit. Nämä
ihmiset ovat maailman raa'impia ja tuskin eläimistä eroavat. He ovat
pienikasvuisia, noin meidän 14 vuoden poikain kokoisia. Heidän ihonsa
väriä on vaikea eroittaa, sillä se on paksulla lialla ja rasvalla
peitetty; heidän jäsenensä ovat heikot ja laihat, katseensa villi
ja viekas. Vaimot ovat vieläki inhoittavaisempia, niin että
Hottentottilais-vaimot ovat oikeita ihanteita heihin verrattuna. Heidän
tavallisena pukunaan näyttää olevan joku voideltu eläimen vuota; heidän
nahkaisen päähineensä alta riippuu heidän kihara, paksulla rasvalla
tahrattu tukkansa kapeina suortuvina. He ovat niin raakoja, ett'ei
yhdelläkään heistä ole nimeäkään, ja heidän kielensä on niin
vaillinainen, että se, niin kuin eläinten, sisältää ainoastaan
sanattomia, rääkyviä ääniä. Heidän varsinainen isänmaansa on
Orangevirran seutu, josta he Kapmaahan retkeilevät ja ryöstöillään sen
asukkaita valtaavat. Heidän kotomaansa on oikea erämaa; maa on melkein
hedelmätöntä ja kasvaa ainoastaan muutamia pensaita ja juurihedelmiä.
Täällä voi elää ainoastaan muutamat eläimet, nimittäin kamelikurki,
antilopi, rhinoceros ja lammas; senpätähden Buschmanit metsästävätkin
sisiliskoja, käärmeitä, heinäsirkkoja ja muurahaisia. He voivat
päiväkausia olla juomatta, kun vaan saavat nesteisiä kasveja
pureskella. Heillä ei ole minkäänlaista erityistä asumusta, vaan
viettävät yönsä koloissa ja puiden oksilla. Buschmanein näkö ja kuulo
on tarkka, mutta muut aistimet ovat sitä vastaan heikot; sillä heille
ei ole vastenmielistä inhoittavimpienkaan aineiden nauttiminen, eivätkä
tunne ilman vaiheistakaan sanottavaa. Buschmanit elävät tavallisesti
perheittäin; yksi matkustaa sinne toinen tänne, ja yhdistäyvät
joukoiksi ainoastaan suurempain eläinten metsästämiseen. Niin kauvan
kuin heillä on elämänsä tarpeita, pysyvät he yhdessä; niiden loputtua
he taas erkautuvat. Uni, ruoka ja juoma ovat heidän ainoat tarpeensa,
tupakki ja viina heidän nautintoaineensa. He kestävät myös kauvan
nälkää, ja sama Buschmani, joka viiden naapurinsa kanssa voi syödä
kokonaisen lampaan, voi myös kolme jopa neljäkin päivää nälkää nähdä.
Laiskuus on enimmästi heidän puutteisinsa syynä, ja ennenkuin hän
työhön ryhtyy, kiinnittää hän nälkävyötään ja nukkuu pois nälkänsä. Hän
voi kyllä olla rohkea varas, mutta sotaista urhoollisuutta häneltä
puuttuu; yksi pyssynlaukaus voi karkoittaa satoja Buschmaneja. Sitä
vastaan tapaavat he kätköistään lähetellä nuoliaan, joiden kärissä on
käärmeen myrkkyä. Jos he käärmeen tapaavat, astuvat he sen pään päälle
ja käsin siihen niin tarttuvat, ett'ei käärme voi suutaan sulkea. Sen
jälkeen he hampaillansa raastavat sen pään poikki, säilyttävät sen
sopivaan tarpeesen ja syövät ruumiin raakana ja verisenä.

"Minä vietin", sanoo eräs matkustaja, "tunnin verran aikaa näiden
ihmisten tarkastelemisessa ja väitän, että Buschmanin muoto ja tavat
ovat enemmän apinan, kuin ihmisen. Varsinkin yksi oli niistä
apinamainen. Hän oli 50 vuotinen harmaatukkainen ja piikkipartainen
ukko; otsa, nenä ja kasvot olivat paksulla lialla tahratut ja
ainoastaan silmäin ympärillä näkyi pieni valkoinen rengas, jota savun
alituisesti vaikuttavat kyyneleet puhtaana pitävät. Mutta millä
varsinkin sen tekisivät melkein täydelliseksi apinaksi, olivat sen
vilkkaat silmät ja kutsuvaiset silmäluomet, jotka nousivat ja laskivat
jokaisessa muodon muutteessa. Yksinpä sieramet ja suupielet ja vieläpä
korvalehdetkin ehdottomasti liikkuivat ja ilmoittivat vaihtelevia
himoja ja epäilyksiä. Sitä vastaan ei kasvoissa ollut ainoatakaan
juonnetta, joka häntä olisi ihmisyyteen korottanut. Kun minä viimein
käskin hänelle antamaan lihapalan, jota ottamaan hän epäluuloisesti
kätensä ojensi, tempasi hän sen äkkiä ja hiilille heitti ja, ehtimiseen
ympärilleen silmäillen, piti huolta ett'ei kukaan sitä häneltä olisi
vienyt. Silloin olisi jokainen varmaan vetoa lyönyt, että hän kaiken
tämän on apinalta oppinut. Nyt hän sieppasi lihapalan hiililtä, pyyhki
sitä pikaisesti hihaansa, pisti sen suuhunsa ja repi siitä isoja,
puoleksi verisiä paloja, joiden alaspainuminen laihassa kurkussa
selvästi näkyi. Kun viimein ainoasti luut ja jänteet jälellä olivat,
alkoi hän veistä käyttää. Luu kun oli jo paljaaksi kaivettu, pisti hän
sen uudestaan valkeasen, rikkoi kivellä sen molemmat päät, imi ytimen
sen sisältä ja täytti kohta sen tupakilla, jonka savua hän pitkillä
siemauksilla, silmät ummessa nieli; nyt hän näytti niin tyytyväiseltä,
kuin ihminen mieliviini-maljaansa juodessa. Muutamia siemauksia
vedettyään, antoi hän luun vieressä istuvalle naapurilleen, joka teki
samoin. Tämän jälkeen molemmat katselivat hyvin tyytyväisinä, kunnes me
heidät jätimme".



Amerika.


Amerikaksi sanotaan maapallon läntistä maanosaa. Sitä sanotaan myös
Uudeksi maailmaksi, koska rohkea merimies Kristofer Columhus sen vasta
neljännellätoista vuosisadalla löysi.

Amerikaa rajoittaa Atlantin- ja Tyynimeri sekä pohjainen Jäämeri. Sen
pituus on pohjasta etelään. Sen päästä päähän kun kävelee, saa käydä
kaikissa ilmanaloissa: Pohjaisnavan jäisestä kylmyydestä päiväntasaajan
polttavaan kuumuuteen ja siitä taas etelänavan jäiseen hyyteesen.

Atlantin meri tekee Amerikan rannalle suuren lahden, jota pohjaisessa
sanotaan Mexikon mutkaksi ja etelässä Karibian mereksi. Tämä jakaa
maan kahteen, melkein yhtäsuureen osaan, joista molemmilla on jotenkin
kolmion muoto, joiden asemat ovat pohjaiseen- ja käret eteläänpäin.
Amerikan rannikon ominaisuutena on yksitoikkoisuus. Etelä-Amerikan
rannikko on varsinkin sitä laatua. Tästä kuitenkin poikkeaa lounaisin
osa, joka on "lahdekkeiden ja solien sekasortona". Pohjais-Amerikan
rannikolla on vähemmän säännöllinen muoto. Sen koilliskulmalla on
paljon lahtia, hyviä satamia ja leveitä virtain suita; isoja niemimaita
pistäytyy sieltä myös ja suuri joukko saaria kuvastelee sen rannikolla.
Luoteessa rannikko on niemekkeistä, lahtista ja saarista; mutta ne ovat
pienempiä ja vähempiarvoisia.

Yksinkertaisuus ja säännöllisyys ilmautuu myös sen maan luonnossa.
Andivuorten pitkä jono kulkee pitkin länsirannikkoa ja sitoo molemmat
Amerikan osat toisiinsa; Andien itäpuolta voi pitää suurena laaksona,
jonka matalana itäisenä reunana Alleghany-, Antilleri-, Guianan ja
Brasilian vuoret ovat.

Ilmanalan, kasviston ja eläimistön suhteen ei ole jyrkkiä eroituksia;
yksi ilmanala muuttuu vähitellen toiseksi. Kylmästä, puuttomasta,
kanervaisesta ja sammaleisesta alatasangosta, joka Jäämeren rannoilta
ulettuu aina "Mustille kunnaille" ja jossa Mackenzia pohjaiseen
virtailee, tullaan vähitellen Ylä-järven havumetsiin; sitte Wiskonsin
tammimetsiin. Pähkinä- ja kastanjipuita nähdään Ohion ja Kentuckin
tienoilla; etelämpänä Mongolilaiset ja palmut jo osottavat, että kuumaa
ilmanalaa lähestytään. Tähän yhdestä ilmanalasta toiseen vähitellen
muuttumiseen on epäilemättä syynsä, ett'ei ole mitään korkeita,
lännestä itään kulkevia vuoria, jotka eläinten ja kasvien vapaata
levenemistä estäisivät. Euroopalaiset kun Pohjais-Amerikaan saapuvat,
näkevät he ihmetellen Kolibrin, "kääntöpiirin lintumaailman diamantin",
lentelevän maassa, joita lumi ja jää vuosittain monta kuukautta
peittää. Etelä-Amerikassa on laita aivan samoin. Siellä on kääntöpiirin
palmuja ja papukaijoja vielä Buenos Aures'in tienoilla -- siis kaukana
oikeasta kotomaastaan.

Uuden maailman ilmanala on Vanhan maailman ilmanalaa kosteampi. Tämä
tulee maan pitkästä, kapeasta muodosta ja sen kosteille merituulille
olevasta aukeasta asemasta. Atlantin rannikoilla on nimittäin
ainoastaan mataloita maakukkuloita, joiden ylitse Atlantin ilmavirrat
voivat vesihöyryään menettämättä kohota, ja vasta Andeilla haihduttaa
vetensä, josta Mississippi, La Plata ja Amazon syntyvät. Sen lisäksi
vielä tulee, että isot, avarat tasangot edistävät laajain vesistöjen
muodostumista. Uudessa maailmassa onkin sentähden useita isoja virtoja,
joista muutamat ovat maailman suurimpia, haaraisimpia ja pisimpiä.
Missä on Amazon virralle vertaa? Sen pinta-ala tekee 94,000 maatiet.
neliöpeninkulmaa ja pituus 770 mt. pen. Siihen yhdistyy sivuvirtoja,
jotka ovat muiden maanosain itsenäisiä virtoja suuremmat. Mississippi,
maailman toinen virta, on melkein Amazon'in suuruinen. Se on 890
penink. pitkä ja sen veden pinta-ala lasketaan 61,000 peninkulmaksi. La
Plata- ja St. Lorenzo-virrat ovat myös mainioita niin suuruudestaan
kuin merkityksestäänkin.

Amerikassa on myös kosolta suuria järviä. Suurempaa suolatonta
vesistöä, kuin Kanadalainen on, ei ole koko maailmassa. Ja tämä ei ole
ainoa. Katsahdus kartalle näyttää, että Pohjais-Amerikan alatasangolla
on järviä, joilla ehkä on Kanadan järvein laajuus.

Tämä veden paljous ei ainoastaan edistä maan hedelmällisyyttä, vaan se
helpoittaa myös keskusliikettä maan eri osain välillä.

Lämpö ja kosteus ovat runsaan kasvullisuuden parhaimmat edistäjät.
Sentähden Uusi maailma voikin erinomaisen edistyneellä kasvullisuudella
kopeilla. Amazon-virran viereiset isot aarniometsät muodostavat
jättiläispuillaan metsistön, jonka vertaista muut maanosat kaipaavat.
Palmut kohottautuvat aina 200 jalan korkeuteen ja voittavat metsän muut
puut niin hyvin suuruudellaan kuin paljoudellaan ja majesteetillisillä
lehtimuodoillaan. Näiden jättiläisten välillä kasvaa pensaita ja
pienempiä puita, joita köynnöskasvit kiertelevät ja yhteen punovat,
ja niin muodostavat läpipääsemättömän tiheikön. Virrat, jotka
rauhaista vettään vierittelevät mahtavain metsäin viheriöissä
lehtiholveissa, ovat ainoat keskusliikenteen välikappaleet kansoille ja
lähetyssaarnaajille, jotka sinne ja tänne asuntonsa ovat asettaneet.
Muutamin paikoin, esim. Yukatassa kasvit muodostuvat semmoisella
voimalla, että ne vierittelevät tieltään suuria vuorenlohkareita.

Amerikan eläinmaailma ei ole niin korkealle kehittäinnyt. Hyönteisiä
siellä on erittäin paljo. Niiden moninaisuus, niiden kiiltävät värit ja
tavattomat suuruudet tekevät niistä maanosan suurimman kaunistuksen.
Selkäpiillisistä eläimistä ovat mateliaat lukuisimmat; muut eivät ole
niin monenlaisia eikä niin suuria, kuin muissa maanosissa; mutta ne
eivät ole ainoastaan pienempiä, vaan niiltä puuttuu myös se voima,
julmuus, tulinen rohkeus ja viisaus, jota me maanosamme samanlaisilta
eläimiltä ihmettelemme. Pohjais-Amerika, jolla on enemmän mantereen
ilmanala, on tässä suhteessa Etelä-Amerikan ja Vanhan maailman
välittäjänä.

Amerikassa asuu noin 85 miljoonaa ihmistä, jotka voidaan kahteen
pääjoukkoon jakaa: alkuasukkaisiin ja siirtolaisiin. Alkuasukkaat ovat
Eskimoita, jotka asuskelevat ainoastaan pohjoisimmilla seuduilla ja
elävät pääasiallisesti valaiden pyynnöllä; ja Indiaaneja, jotka
enimmästi eleskelevät kierteleväisinä metsästäjinä. Siirtolaiset ovat
osaksi Euroopalaisia, osaksi Neekereitä ja osaksi Mongolilaisia.
Näistä erilaisista kansoista on syntynyt sekoituksia, jotka etenkin
Etelä-Amerikassa ovat lukuisia.



Vihantamaa (Grönlanti).


Grönlanti on 50 peninkulmaa Islannin pohjoispuolella. Vuonna 986 löysi
Islantilainen Eerik niminen mies tämän maan. Hän pakoitettiin
kotomaansa jättämään, kun oli kaksintaistelussa jonkun tappanut, ja,
kun hän tiesi, että eräs Norjalainen laivakatteini oli myrskyn ajamana
joutunut eräälle rannalle Islannin länsipuolella, purjehti hän länteen
ja saapui sinne. Maa kun oli ruohoinen, kutsui hän sen Vihantamaaksi
(Grönland). Muutaman vuoden perästä palasi hän Islantiin takaisin,
kertoi sen kauneista niityistä, sen kalaisista rannoista ja sen
paljoista turkiksista ja metsän riistasta sekä sai monta siten sinne
muuttamaan.

Eerikin poika kun sitte oli Norjassa käynyt, lisääntyi yhä sinne
muuttajain luku. Norjan kanssa käytiin kauppaa, perustettiin Gardar'in
kaupunki, rakennettiin kirkko, laitettiin luostari sekä siihen pispa
y.m. hengelliset virkamiehet. Näin syntyi 190 uutisasuntoa itä- ja 90
länsirannalle. Näistä kaikista on nyt ainoastaan rauniot jälellä.
Kuinka asukkaille ja Vihantamaan viljelykselle lienee näin käynyt, ei
varmaan tiedetä. Varmaa vaan on, että asukkaat ovat hävinneet osaksi
puutteista, osaksi Eskimoiden hävityksistä.

Vihantamaan keskus on alituisesti lumen ja jään peittämä ylänkö, joka
kallistuu länteenpäin. Vuosituhansien kuluessa satanut lumi on täällä
keräytynyt äärettömiin kasoihin. Näiden lumivuorien yläkerrokset ovat
lumen pakkautumisesta ja osaksi sulautumisesta muuttuneet valkoiseksi
nyppyiseksi jääksi, joka aina 2,000 jalan paksuisena peittää koko maan,
paitsi rannikoita. Suuret jäälohkareet vieryvät näiltä alas
rannikoille. Suurina, monen sadan jalan paksuisina laskeuvat ne
hitaasti niin sanottuihin jäävuonoihin, eroittautuvat pienempiin ja
suurempiin jäälohkoihin ja muodostavat isoja, uivia jäävuoria, jotka
Jäämerellä purjehtimisen tekevät niin vaaralliseksi. Sorineen ja
kivilohkareineen, jotka rantavuorista niihin murenevat, kulkevat nämä
jäämöhkäleet vuonoista vähitellen ulapalle ja sieltä aina Atlantin
merelle, jossa ne New-Foundlannin eteläpuolella joutuvat Golf-virran
lämpöiseen veteen ja sulavat; kivilohkareet ja sora vaipuvat silloin
meren pohjaan; näistä todellakin lienee New-Foundlannin eteinen luoto
syntynyt.

Saaren itäranta on suurimmaksi osaksi tuntematonta; länsiranta, jota,
eroitukseksi sisämaasta, sanotaan reunamaaksi, on tarkoin tutkittu. Se
näyttää Norjan länsirannalta; sillä niin kuin siellä, on täälläkin
rantue täynnä isompia ja pienempiä saaria; kapeita, haaraisia ja pitkiä
vuonoja on myös tämä rantue täynnä. Sisämaan ylänkö alenee
penkereittäin rannallepäin; penkereet ovat usein avaroita, jyrkkiin
seiniin päättyviä ylätasangoita; ainoastaan rannikon eteläosassa, joka
on muuta matalampi, ei ole tämmöistä pengerrystä.

Kesällä leijuelee aurinko myötään taivaalla, vaikka tosin alhaalla.
Varjot ovat aina pitkiä, ikäänkuin iltasilla eteläisimmissä maissa.
Valo heiastuu huikaisevalla loistolla lumesta ja välkkyvistä
jäävuorista. Talvella taas on yhtämittainen yö revontulien ja
loistavien tähtien tanssiessa. Syksy on ilta- ja kevät aamuruskona.
Ilmanala on kylmä. Kesällä lämpö tosin nousee jotenkin korkealle; mutta
talvella elohopea voi viikkokausia jäässä pysyä; hengitys näyttää
tiheältä ja ruutisavun valkoiselta; vaarallisena pohjolan puhuri uhkaa
jokaista vierasta, joka uskaltaa lähestyä tänne kylmään koloon.
Vihantamaan länsirannikon ilmanala on tuores ja vaihtelevainen,
etelärannikon kostea, mutta pohjaisen kuiva.

Kasvullisuus on pääasiallisesti ahdistunut rannikolle; metsää ei ole
ensinkään, ainoastaan etelässä kasvaa hiukan mataloita koivu- ja
pajupensaita. Vuonojen pohjissa ja laaksoissa kasvaa muutamia kanervan
tapaisia kasveja, vareksen marjoja, neilikoita, y.m. Parhaite täällä
menestyvät kaalit, retikat ja sallaatit. Vareksen marjat ovat tärkeitä
ravintoaineita. Kallioilla kasvaa jäkälöitä. Kasvaa siellä myös kasvi,
joka on suuresta arvosta köyhän maan ihmisille. Se on kuirimo. Tämä on
yleisin ja varmin tämän seudun varsinaisen taudin -- kerpukin --
parantaja. Hyvä jumala kasvattaa sitä täällä yltäkyllin. Hiekassa, jopa
paljailla kallioillakin kasvaa sitä suurin määrin. Kaikki ränstyneet
huoneet ovat niillä peitetyt. Tämän kasvin kasvuvoima on niin suuri,
että koko tusina ja vieläpä useampiakin haaroja lähtee yhdestä ainoasta
juuresta.

Syksyllä kerätään kuirimoita kasoihin ja peitetään sitte lumella että
tuoreina pysyisivät. Näistä keitetty soppa maistuu oivalliselta,
ainakin tässä köyhässä maassa, ja on lääkkeenä monenmoisiin
satunnaisiin tapauksiin. Sallaattinakin kuirimoita käytetään. Se
otetaan silloin tuoreena ja maistuu vähemmän vastenmieliseltä.
Kerpukki, jota vastaan tämä on paras lääke, on mitä vaivaloisempia
tauteja. Kosteus, kylmyys, voimattomuus, pilautunut ruoka ja liikkeen
puute ovat tämän taudin syinä; senpätähden napaseutujen asukkaat
kärsivätkin enimmän siitä, sillä siellähän kaikki nuo syyt ilmestyvät.
Pitkillä merimatkoilla kärsivät muinoin merimiehet paljon tätä tautia.
Tauti ensin ilmautuu alakuloisuudessa, jäsenten kankeudessa ja
väsymyksessä. Sitte ilmestyy ikeniin paisumia. Nämä puhkeavat
vähimmistäkin syistä ja vuodattavat paljo verta. Hampaat putoavat
vähitellen suusta ja paisuvat levenevät yli ruumiin. Voimattomuus
lisäytyy ja kivut kiihtyvät niin, että sairas toivoo vaan kuolemaa,
joka hänen hirmuiset tuskansa lopettaisi.

Eläimistä täällä ovat jääkarhut, valkoinen kettu, poro ja moskushärkä
tavallisimmat. Kotieläimiä täällä on ainoastaan koira; mutta kylmyys on
siihenkin kuvansa painanut. Nämä, muuten niin vilkkaat ja oppivaiset
eläimet, ovat täällä niin typeriä ja kankeita, ett'ei niillä voi
metsästää. Ne eivät haukukaan, ainoastaan ulvahtelevat.

Ihmisruumiisenki, joka muuten niin paljon kärsii, näkyy tämä
hävittäväinen ilma paljon vaikuttaneen. Vihantamaalaiset, jotka
kuuluvat Eskimoihin, kasvavat harvoin viittä jalkaa pitemmäksi; mutta
sitä vastaan he ovat lihavia ja ikäänkuin rasvakerroksen ympäröimiä.
Tätenpä he voivatkin paremmin kylmyyttä kestää, ja hän nähdäänkin usein
paljain päin ja kauloin ulkona. Huoneissaan he istuvat melkein
alastomina; mutta heidän höyryämisensä on niin kova, että Euroopalaiset
eivät heidän seuraansa kuumuuden tähden kestä.

Vihantamaalaisella on erinomaisen hyvä ruoan sulatusvoima. Hän
luonnollisesti syö enimmästi liharuokaa, ja se on hänelle yhtä, josko
se on tuoresta eli pilautunutta, puhdasta eli likaista. He syövät
lumeen peitettyjen, puoleksi mädäntyneiden hylkeiden päät ja luutkin.
Heidän makupaloinaan ovat: puoleksi mädäntynyt valaan pyrstö; terveet,
pilautuneet, puoleksi haudotut munat, joita hylkeennahkaisessa pussissa
ihran kanssa sekoitellaan. Paitsi vettä juovat he myös mielellään sulaa
rasvaa.

Vihantamaalaisen pukuna on vesilinnun- eli ketunnahkainen turkki, jonka
karvat ovat sisäänpäin käännetyt. Sen yllä hänellä on iso
hylkeennahkainen nuttu. Housut, kengät ja sukat ovat myös
hylkeennahasta. Kesillä Vihantamaalaiset asuvat nahkateltoissa, joiden
karvapuoli on ulospäin sateella, vaan muulloin päinvastoin. Ylimmäinen
vuota pistäytyy muita pitemmälle joka sivulla ja muodostaa katoksen,
jonka alla varat ja m.s. säilytetään. Vuotain alareunoilla on kiviä
painona; sattumuksen synnyttämät reiät tukitaan sammalilla. Ovessa
riippuu hieno suolikalvoinen esirippu, jota myös akkunoissa käytetään.
Sisällä on vuoteina pölyköiden päällä muutamia lautoja. Usein asuu 20
ihmistä semmoisessa teltassa. Talviasunnot ovat kesäasunnoita paljoa
suuremmat. Ne rakennetaan mieluisasti korkeille paikoille, ett'ei
lumivesi tupiin tulvaisi. Ulkoseinänä on muutaman kyynärän paksuinen
maalla ja mättäillä tukittu kiviseinä. Muurilta lähtee orsi, jonka
sisäpäätä tolpat tukevat. Tämän orren poikki kulkee toisia hirsiä,
joiden välit ovat maloilla ja kanervilla täytetyt. Näiden päällä on
sitte mättäitä ja maata. Näitä kokonaisuudessaan sitte vanhat vuodat
peittävät. Tavallisesti asuu samassa huoneessa monta perhettä. Kullakin
heistä on siinä erityinen, vuodilla eroitettu suojansa. Huoneen
oviseinässä on muutamia nelikulmaisia suolikalvo-akkunoita. Näiden
kohdalla on penkki, jota vieraat käyttävät istuin- ja makuupaikkanaan.
Tämä huoneen osa on siis Vihantamaalaisten vierashuoneena. Jokaisella
suojalla on omituinen tulisijansa, jona käytetään jakkaralle asetettua
lamppua, jossa hylkeenrasvaa ja sammalia alituisesti palaa. Se ei
ainoastaan valaise koko suojaa, vaan se lämmittää myös; ruoka myös
sillä kivikattiloissa keitetään. Kattilan päällä on puusäleistä tehty
kuivuupaikka. Siinä vaatteet ja kengät kuivataan. Sisäänkäytävänä on
pieni, 12-16 jalkaa pitkä porstua, joka on niin matala, että käsin ja
jaloin ryömien täytyy siinä kulkea. Tämä pitkä käytävä, vaikka ei siinä
olekaan ovea, estää kylmyyden huoneesta, sekä on ainoa aukko, josta
lampun häkä pääsee ulos ja raitista ilmaa sisälle. Kun nyt ajattelemme
kuinka paljo tämmöinen, yhdessä asuvainen ihmisjoukko höyryilee;
kiehuvan, puoleksi mädänneen ruoan hajun; vallitsevan siivottomuuden --
niin ei liene ihmeellistä, jos Euroopalaiset eivät semmoisessa
asumuksessa eläisi.

Asumuksen vieressä on varastohuone ja laivat, jotka ovat pylväiden
päihin kumoon asetetut; niiden alla metsästyskalut ja vuodat
säilytetään. Syyskuussa Vihantamaalaiset rakentavat talvisuojansa eli
vanhat korjaavat. Kuun lopussa muuttavat he niihin; Huhti- eli
Toukokuussa jättävät he nämät ja riemuiten telttansa tekevät.

Metsästys on Vihantamaalaisten päätoimi, ja, koska heillä on ainoastaan
harvoja maaeläimiä, on meri heidän alueensa. Siinä valaat, sarvivalaat,
mursut, hylkeet ja vesilinnut vilisevät; viimeksi mainitut peseivät
jyrkkäin vuorten rinteille.

Vihantamaalaisten tärkein eläin on hyle. Sen lihaa he syövät; sen
nahkaan he pukeutuvat; sen nahalla he huoneensa ja venheensä verhoavat;
sen rasva antaa heille valon pimeinä talvi-iltoina, lämmön talven
kylmyydessä. Hylkeen jänteistä on heidän lankansa, sen suolista heidän
purjeensa, akkunansa ja paitansa; sen kovista luista tekevät he useat
työkalunsa.

Vihantamaalaisten luonteen matkustajat kuvaavat edullisena. Hän on
suopea, iloinen ja vihaa irstaisuutta. Juoppous ja tappelukset ovat
heille tuntemattomat. He kun havaitsivat paloviinan vaikutuksen
Euroopalaisiin, sanoivat he sitä "hullutusvedeksi", ja kun he näkevät
jonkun irstaisuuteen vaipuneena, sanovat he: "hullutus-vesi on varmaan
häneltä ymmärryksen riistänyt". Riitansa he ratkaisevat kummallisella
tavalla. Vastustaja vaaditaan, nimittäin, kilpataisteluun, jota he
sanovat lauluriidaksi. Vaatija astuu silloin hypellen tuomitsevan
kansan eteen ja laulaa syytöksiään. Tässä hän kokee kaikin tavoin
vastustajaansa saattaa naurettavaksi. Tämä vastaa samoin. Se voittaa,
jolle jää viimeinen sananvuoro ja jonka puolella on useampia naurajia.
Oli heillä myös, miten useilla raakalaisilla, verikostojakin -- s.t.s.
jos joku tapettiin, täytyi murhatun likisimmän sukulaisen väijyä
murhaajan henkeä. -- Tämä tapa on kristinuskon tuotua hävinnyt.

Vihantamaalainen kun on näin suopea, ihmettelee hän kun näkee
Euroopalaisen kovasti alammaisiaan kohtelevan. "Te kohtelette
kanssaihmisiänne kuin koiria", sanovat he usein tämmöisessä
tapauksessa. Sentähden he pitävätkin itseänsä Euroopalaisia parempana
ja sanovat miehevästi: "minä olen Vihantamaalainen!" Jos he tahtovat
erityisellä tavalla vieraalle arvoansa todistaa, sanovat he: "sinä olet
niin kuin me. Sinä olet Vihantamaalainen." Tämä ylevä ajatus itsestään
ja maastaan edistää paljo heidän tyytyväisyyttään; sillä eivätkös he
itseänsä tuntisi varsin onnettomiksi tässä köyhässä maassaan ja monissa
puutteissaan, nauttiessaan niukkaa, inhottavaa ruokaa, jos eivät he
elämänsä tapaa pitäisi niin herttaisena, että he eivät tahtoisi sitä
vaihtaa muuhun, joka meidän mielestä näyttäisi paljoa mukavammalle!
Kerran vietiin pari Vihantamaalaista Kyöpenhaminaan ja pidettiin hyvää
huolta kaikista tarpeistaan; kuitenkin he pyrkivät takaisin isänmaahan
ja ilmoittivat että Euroopassa ei ollut oikeata pakkasta eikä hylkeitä.

Vihantamaalaiset ovat nyt oikeita kristityitä. Tästä hyvyydestä heidän
on erittäin Norjalaista pappia, Hans Egede'a kiittäminen. Hän saarnasi
heille ensin kristinoppia 18 vuosisadan alussa. Sitte kuin Tanskalaiset
monta kertaa olivat Vihantamaassa käyneet hakemassa maantuotteita,
joista he eivät kuitenkaan tähän asti hyötyneet, ryhtyi Hans Egede
heitä kristinoppiin kääntämään. V. 1717 jätti hän papillisen toimensa
Norjassa ja purjehti vaimoinensa ja lapsinensa kuninkaan myönnytyksellä
Vihantamaahan. Täällä he rakensivat itselleen huoneen, ja Egede koki
Vihantamaalaisiin tutustua ja itseensä heitä pienillä lahjoilla
miellyttää. Kauvan kuitenkin viipyi, ennenkuin he luottamuksella
suostuivat häneen ja tarkastelivat pieniä kuvia, jotka kuvailivat
Raamatun tapauksia. Aina niistä päivistä, jolloin Egede vaikean
toimensa alkoi, ovat kaikki Euroopalaisten uutisasukasten läheiset
Vihantamaalaiset, noin 6,000 luvultaan, tunnustaneet kristinuskoa ja
muutamat erittäin elävinä. Melkein kaikki jo osaavat lukea ja
kirjoittaa. Koko kansalla on kunnollisia kansakunnallisia laitoksia,
saavat entistä varmemmin elatuksensa ja ovat pelastuneet monista
vahingollisista taikamaisuuksista, joita pakanalliset noidat omaksi
hyödykseen toimittelivat.



Eskimot.


Eskimot ovat muodoltaan ja vartaloltaan, kieleltään ja tavoiltaan niin
täydellisesti muista, Amerikan manner-asukkaista eroavaisia, että he
epäilemättä kuuluvat aivan toiseen ihmisrotuun. Niillä on monta
omituista, ranta-lappalaisten kanssa yhteistä tuntomerkkiä.
Mustanlainen kasvojen väri, ulkonevat poskipäät ja ontelot kasvot.
piikkinen leuka ja leveä suu, paksu parta, pitkä, musta tukka,
tavallisesti lyhyt vartalo, kuin myös puku, ravinto ja asumukset ovat
aivan samanlaiset.

Eskimot ovat muinoin olleet erityisenä kansana, joka niin muista
Amerikan villeistä erkautui, että ne Eskimoita pitivät enemmin eläiminä
kuin ihmisinä, ja lähestyivät heitä ainoastaan silloin, kuin tahtoivat
heitä tappaa. Vaikka mikään kansa ei ole niin rauhallinen kuin Eskimot,
on jokainen naapuri kuitenkin heidän vihollisensa. Voimassa ja nerossa
Eskimot tavallisesti vihollisensa voittavat. Hän ei hevillä vihastu,
mutta kun hän sen tekee, tulee hän raivoon, pureskelee hän vahtoa kuin
villisika, puree hammasta ja syöksee vihollisensa kimppuun pedon
raivolla.

"Maa oli" -- kertovat Eskimot -- "alussa veden peittämä, ja kun se oli
kuivanut, näkyi ihminen. Agluktuk oli se ihminen, joka loi maaeläimet
ja kalat; sillä hän kaatoi puun, joka meren ylitse ulettui, ja lastut
jotka mereen sinkoilivat, muuttuivat kaloiksi; mutta maalle pudonneista
maaeläimiä syntyi".

Eskimoiden paradiisi on meren alla. Joka on elänyt siivosti, pääsee
mereen, jossa on joukko hylkeitä ja valaita, joilla he voivat murheitta
ja vaivatta elää, sekä nauttia tuoresta lihaa ja rasvaa ikuisesti.
Jumalattomain sitä vastaan täytyy elää myrskyisessä meressä, jossa ei
ensinkään semmoisia herkkupaloja ole, ja jossa tavallinenkin ylöspito
suurella vaivalla saadaan. Vaikka kuolleet asuvatkin meressä, tulevat
he kuitenkin joskus huvituksekseen maalle metsästämään. Heidän kyllä
kuullaan toisiaan huutavan poroja ajaessa.

Eskimoiden häissä ei ole mitään juhlallisuutta. Moniavioisuus on heillä
tavallista, ja mies on vaimonsa puoliso, tuomari ja pyöveli, eikä
kenelläkään ole oikeutta heidän asioihinsa sekautua. Jos vaimo
kuitenkin luulee miehensä häntä väärin kohdelleen, pakenee hän
vanhempainsa suojaan siksi, kunnes asia on ratkaistu. Jos sovintoa ei
synny, saa vaimo ottaa toisen miehen.

Eskimoillakin on "lääkemiehensä", eli noitansa, joiden yliluonnollisiin
lahjoihin he ehdottomasti luottavat, ja jotka kansan taikamaisuudesta
saavuttavat suuren arvon. Nämä viekkaat viettelijät johtavat kaikkia
tärkeitä asioita ja näyttävät olevan ainoat Eskimoiden päämiehet. He
sekoittautuvat melkein kaikkiin yksityistenkin tehtäviin. Kuolleet
viedään vuorelle ja peitetään jäällä ja kivillä; mutta nämä eivät estä
kuitenkaan susien ja muiden petojen ruumiita pitkin mäkiä vetelemästä.
Haudan viereen asetetaan kuolleen aseet: nahkavene, joutsi, nuolet ja
keihäs, että muuttavalla hengellä toisessa maailmassa omat aseensa
olisivat. Kun Eskimot ovat jonkun valaan tappaneet, paastovat he 24
tuntia kalan kunniaksi, sillä muuten kala pahaksi panisi, ja voisipa
lähettää syntiselle tauteja ja muita onnettomuuksia. Jos metsästys
heille kesällä ja syksyllä hyvin onnistuu, pitävät he itsensä
loppumattoman onnellisuuden omistajina, sillä he sitte viettävät koko
talven aivan surutta ja murheetta. Silloin he vaan syövät ja makaavat,
nousevat ylös ja taas syövät ja makaavat. Näin viettävät he suuremman
osan aikaansa, ja kun he joskus ovat oikein iloisia, huvittelevat he
harvoilla leikeillään, pääasiallisesti pallon lyönnillä. Sekä miehet
että vaimot ottavat tähän osaa. He jakautuvat kahteen parveen ja sitte
palloa toisilleen paiskaavat. He myös hyppelevät, samalla kuin kaksi
riviä miehiä ja vaimoja (usein kuitenkin joko miehet taikka naiset
yksinään) hartioitaan ja polviaan sinne tänne kääntelevät ja
irvistelevät, jalkaansa paikaltakaan liikauttamatta. Musiikin virkaa
heidän hypellessään toimittavat raskashenkiset äännähdykset, jotka
röhisevät, kuin tukehtumaisillaan olevain hengitykset. Semmoinen
musiikki on hyppelynsä arvoinen. Sitä paitsi he huvitteleivat
nyrkkisodilla ja painimisilla. Paininheitossa he ovatkin maan Indianeja
etevämmät.

Vedenpitävät, linnunnahalla eli hienolla peuran karvalla sisustetut
saappaat suojelevat heidän jalkansa kosteudelta ja kylmyydeltä. Kaksi
paria nahkahousuja, joista sisimmäisten karva on sisäänpäin, ja kaksi
ketun eli hylkeen nahkaista nuttua, joista päällimmäinen myös tekee
ison päähineen, joka myrskyllä päähän vedetään, sekä suuret
karvarukkaset tekevät heidän pukunsa. Naisten puku on samanlainen,
ainoastaan sillä eroituksella, että nutun selkämyksestä riippuu eräs
nahkaliuska aina kantapäihin saakka; tämä antaakin naisille kummallisen
ulkonäön. Tästä hännästä eli suipukasta on kuitenkin se hyöty, että
vaimot voivat siihen kääriytyen mukavasti istahtaa vaikka kylmille
kallioille.

Talvella Eskimot asuvat lumimajoissa. He ovat niissä hyvässä suojassa
ankaralla pakkasella ja ovat ne paljoa mukavammat, kuin puiset ja
kiviset huoneet, vaikka niissä ei valkeata palakaan. Näiden suojain
rakentaminen, jonka aina miehet tekevät, vaatii suurta tottumusta ja
taitoa. Parittain, joista toinen on sisällä toinen ulkona, he niitä
tekevät. Noin kahden jalan levyisiä, kahden jalan pituisia ja kahdeksan
tuuman paksuisia lumikinkoja latelevat he niin päällettäin, että
jokainen yläkerros on hiukan alempaansa sisempänä; näin pitkitetään
kunnes seinät tulevat niin yhteen, että ainoastaan pieni aukko harjalle
jää. Tämä peitetään läpinäkyvällä jääliuskalla, joka päästää valoa
huoneesen. Ympärinsä huoneen lumiseinää kiertää lumipenkki, joka,
nahoilla peitettynä, on istuimena ja vuoteena. Tämmöinen, ison alassuin
olevan padan näköinen maja, on noin 10-12 jalkaa lävitse mitaten ja
jotenkin 8 jalkaa korkea sisältä. Kaksi ja kolme perhettä asuu joskus
saman lumikaton alla. Jokaisella on silloin erityinen makuusuojansa,
joka kuitenkin on yhteisen päärakennuksen yhteydessä. Mutkainen,
katettu käytävä vie majaan, joka on päivällä auki, vaan yöksi
huolellisesti tukitaan jokaiseen käytävän mutkaan asetetulla
jääpalalla.

Talvella Eskimot eivät käytä ensinkään valkeata. Heidän kivilamppunsa
antavat kylliksi lämpöä saappaiden ja vaatteiden kuivaamiseen ja raa'an
lihan ja rasvan lämmittämiseen. He ovat heikoista lapsista alkaen jo
kylmään tottuneet. Äidit kantavat selässään päähineisin käärityitä
lapsiaan aina kolmen vuoden vanhoiksi; lapset ovat sinä aikana aivan
alasti. Näiden pienten olennoiden nähdään joskus luolansa edessä
seisovan kylmimmässä pakkasessa, josta he eivät kuitenkaan mitään
huoli. Eskimot eivät koskaan makaa vaatteissaan, vaikka he aukeassa
vuoren halkeamassa makaisivat.

Miten tiedämme, syövät he tavallisesti raakaa lihaa. Siitä tulee nimi
"_Eskimo_", jonka Ranskalaiset löytäjät heille ovat antaneet, ja joka
varmaan tulee sanasta "eschkimai", joka merkitsee "raakaa lihaa syöpä
ihminen."

Eskimoiden koirat näyttävät kesyiltä susilta. Ne ulvovat mutta eivät
koskaan hauku. Niistä on isännilleen suuri hyöty, vaikka eivät maksa
heille mitään; sillä asunnostaankin ne saavat itse huolen pitää. Niille
ei anneta minkäänlaista syötävää, ja ihmetellä täytyy, millä ne elävät.
Ainoastaan matkoilla, joilla ne hevosen työtä toimittavat, saavat ne
iltaisekseen palasen rasvaa. Pitemmällä matkalla käytetään 10-12
koiraa. Jokainen niistä on valjastettu erityisellä nuoralla siten, että
nuoran yksi pää on sidottu koiran kaulavyöhön, toinen reen sepiin; näin
koirat rinnatusten juoksevat esikoiran perässä, joka jokaisena hetkenä
seuraa isäntänsä käskyjä, sillä muuten ruoska soisikin sen korvilla.

Reet ovat noin 5 jalkaa pitkät, 2 jalkaa leveät ja jalakset
tavallisesti kalanluulla eli mursunhampailla silatut; joskus myös on
niitä kostealla maalla jäädytetty, ja kun se on pois kulunut,
uudistetaan työ.

Eskimoiden veneet, jotka ovat noin 12 jalkaa pitkät ja 2 leveät,
soukkenevat kokkaan ja peräänpäin. Se on puusta ja niin hylkeen nahalla
peitetty, että sen keskelle ainoastaan on jätetty pieni reikä, johon
soutaja pistäytyy istumaan; sillä nämä veneet ovat aiotut vaan yhdelle
hengelle, vaikka siihen tosin toinenkin saa sijaa, jos hän tahtoo
liikahtamatta mahallansa maata ja vaaran alaiseksi antautua. Näitä
venheitä, joita käytetään ainoastaan otusten pyynnissä, soudetaan
kahdella airolla ja ne kiitävät kuin merisiat. Maaeläin vedessä pian
näillä tavataan, hätyytetään niille paikoille, johon metsästäjä tahtoo,
ja jossa se sitte keihäällä tapetaan. Jos venhe kaatuu, eivät eskimot
ymmärrä sitä jälleen pystyyn keikauttaa. Sentähden he tavallisesti
semmoisessa tapauksessa kuolevatkin, jollei joku apuun ennätä.

Heidän nahka-veneensä näyttävät tavallisesti kömpelöiltä mutta eivät
ole ensinkään halveksittavat; sillä kun aine, josta ne ovat tehdyt,
pysyy veden päällä, voivat ne meidän laivavenheitä paremmin aaltoja
kärsiä. Aluksella, jota naiset soutavat, kuletetaan perheitä pitkin
rannikoita.

Eskimoiden kalastus- ja metsästyskalut ovat hyvin aistillisesti
tehtyjä. Heidän veneensä ovat valmistetut matemaatisella tarkkuudella.
Peräsimeen on usein taidolla asetettu mursunhampaita, heidän keihäänsä
ovat siististi kirjailtu ja heidän joutsensa voittavat Indianein
joutset voimassa ja joustavaisuudessa.

Eskimoiden lapsilla on valkoinen iho; mutta vanhentuneena muuttuu se
yhtä tummaksi, kuin vanhempainsakin iho on. Heidän muotonsa on
vihertävä, ja joskus on tyttöjä, joita valkoistenkin seassa kauniina
pidettäisin, jos he itsensä pesisivät ja muuttaisivat ruman
vaatteuksensa Euroopalaiseen pukuun. Naiset käärivät hiuksensa yhteen
myttyyn ja voitelevat niitä pahenneella öljyllä; he maalailevat myös
kasvojaan. Heidän hampaansa ovat kiiltävän valkoiset ja tasaiset;
heidän mustat silmänsä enempi pyöreitä kuin soikeita, ja heidän
poskipäänsä ulkonevat. Otsa on matala, suu iso ja leuka terävä.
Tavallisesti eskimoilla on hyvä terveys, ja niin paljo kuin tunnetaan,
ei heissä ole tarttuvaisia tauteja.



Malemutilaiset.


Pohjais-Amerikan luoteisin, Alaskaterritoria niminen kulma on täynnä
Kalliovuorten lumituntureiden jatkoja, jäävirtoja ja tulivuoria.
Sisämaassa, jossa on paljo metsiä, asuu Indianeja; niemimaan itä- ja
länsi-rannikot, kuin myös sen eteiset saaret, ovat metsättömiä; näillä
seuduilla asuu Eskimokansoja. Malemutilaiset ovat yksi niistä.

Malemutilaiset näyttävät ulkonaisesti varsinaisilta Eskimoilta; mutta
he ovat rotevampia, joskus aina kuuden jalan pituisia. Tätä paitsi
kerrotaan heidän olevan voimallisia ja miellyttäviä liikkeissään.

Miehet kuuluvat ajelevan päälakensa ja kaivavan pieniä koristuksia
huuliinsa; naiset maalaavat leukansa ja kaunistavat mielellään tukkansa
helmillä ja sudennahkatilkuilla. Puku on turkiksista ja usein
erivärisellä reunuksella koristettu; nuttu on paidan tapainen ja usein
hunnulla varustettu. Housut ja jalkineet valmistetaan samasta aineesta.
Naisten puku on muuten miesten puvun kaltainen, vaan nuttu vähän toista
kuosia. Jos Malemuteilla on jotakin säästöä, ostavat he mielellään
nuttuja ja panevat ne varastoonsa; sillä heidän arvonsa mittana muun
muassa käytetään nuttujen paljoutta.

Heidän talviasuntonsa ovat osaksi maanalaisia. Niiden vieressä on aitta,
joka seisoo neljällä patsaalla, ett'ei siellä säilytetyitä talvivaroja
koirat ja pedot saisi. Mutta kylissä on pienten huoneiden ohessa myös
isompia, jotka ovat samaan tapaan rakennettuja. Nämä ovat kansan
kokouksia ja huvituksia varten. Malemutilaiset rakastavat nimittäin
hyppelyitä ja viettävät niissä osan talvestaan. Talven alussa vietetään
myös tämmöinen juhla; muuten näiden juhlain syyt ovat moninaiset.
Tavallisimpina syinä ovat kuitenkin ne pidot, joita yksi kyläkunta
pitää toiselle. Kuolleiden muistoa vietetään myös hyppelyllä. Joskus
laitetaan myös hyppelyt jonkun häväistyksen sovitukseksi eli
hyväntekemiseksi. Viime mainitussa tapauksessa on hyppelyiden laittaja
monena vuotena säästänyt turkiksia ja muita kalleuksia. Kun aika on
tullut, kutsutaan naapurit ja ystävät juhlaan. Tämä voi kestää monta
päivää perättäin. Pidoissa isäntä lahjoittelee kaikki aarteensa, joita
hän on vuosikausia keräillyt, ja vieläpä viimeiseksi puvun päältään,
jonka jälkeen hän itse kääriytyy ryysyihin. Näin on hän itsensä usein
laittanut aivan köyhäksi, mutta myös voittanut ihmeteltävän nimen.

Talvijuhlain loputtua muuttaa kansa vuorille kettuja pyytämään. Jäiden
lähteissä he taas palaavat rannikolle ja viettävät kesän kalastamisella
sekä merieläinten että vesilintujen pyytämisellä.

Mitään korkeampia uskonnollisia aatteita ei tällä kansalla ole huomattu
olevan. Henkiin uskomiseen perustuu heidän uskonoppinsa. Poika kun on
mieheksi tullut, valitsee hän jonkun eläimen suojelushengekseen ja
kantaa jonkun osan sen ruumiista tenhottimille. Samoin kuin Indianikin,
samoin Malemutilainenkin tuskan tullessa taikuriin -- schaman'iin --
turvautuu; sillä sen he kuuluvat olevan salaisessa yhteydessä
henkimaailman kanssa.



Niagaran putous.[70]


Matka Montrealista Kingston- ja Ontariojärvelle kulki mahtavan
Lorenzo-virran vartta ylöspäin kukoistavaisten kaupunkien ja kylien
kautta. "Tuhatsaarisen paratiisin" kautta menimme me yli peninkulman
leveältä Lorenzolta Ontariolle. Nämä saaret, jotka näyttävät
kaikenlaisia suuruuksia ja muotoja, ovat osaksi yksityisiä autioita,
vedestä kohoavia kallioita, osaksi tuoksuavia puistoja kaikenkarvaisine
kukkineen ja eläimineen. Viheriänä ja tuoksuavana kuvastelee tämä
mahtava saaristo koko yhdentoista peninkulman matkalla suuren virran
sinisissä aalloissa, ja valkoisia palatseja ja kauneita huviloita
kohottautuu siellä ja täällä mehevästä vihanteesta. Niin menimme
Kingston'in, leveäkatuisen kaupungin, sen sinivalkoisten kivihuoneiden
ja oivallisen sataman ohitse, ja niinkuin suuren meren aallot,
syöksyivät Ontarion hyrskyt meidän vastaamme. Tämä järvi on paikoittain
600 jalkaa syvä, jonka tähden sen vesi pysyy suhteellisesti lämpöisenä.
Sentähden tämän äärettömän avaralla rantamaalla onkin paljoa laimeampi
ilmanala, kuin muilla Kanadan seuduilla. Tällä hedelmällisellä,
Uuden-maailman välimeren ympäristöllä, on varmaan kerran, samoin kuin
Välimerenkin rannoilla, rikkaita ja valistuneita kansoja kohoava. Tähän
Uuden-maailman välimereen, laveammassa merkityksessä, kuuluu koko rivi
suolattoman veden järviä; tämä 1,000 peninkulman pituinen vesistö
luoteesta kaakkoon katkaisee Pohjais-Amerikan niemimaan, ja yhdistää
jääpeitteisen Karhujärven lauhkeasen, viheriään Ontarioon
luonnollisilla, ja päivä päivältä useimmilla tehdyillä teillä. Nämä
järvet, joista kaivannoita myöten helposti päästään Mississippin ja
Missourin mahdottomiin virtoihin, helpoittavat keskusliikettä 8-9,000
peninkulman avaralla alueella. Ontarion rannat ystävällisine
kaupunkineen ja kylineen ovat suurimmaksi osaksi aukeita, ainoastaan
ylempänä Toronton puolella saa maa yhä ihastuttavamman muodon. Toronto,
läntisen Kanadan pääkaupunki, joka muutamia kymmeniä vuosia sitte oli
vaan Indianilainen kylä, omistaa nyt yli 50,000 asukasta. Leveät,
suorat, tilavat kadut menevät kaikkiin suuntiin rakennuspaikoille,
joissa kuumeentapaisella innolla rakennetaan. Ylevänä ja iloisena
laskeutuu kaupunki hedelmällisiltä penkereiltään alas kirkkaalle
vedenpinnalle, jolla kaikenlaisia ja suuruisia höyry- ja purjelaivoja,
veneitä ja ruuhia kiiltää ja kiitää kirkkaassa auringon valossa.
Kaupunki on täynnä puoteja, tehtaita ja työpajoja, kouluja ja
sivistyslaitoksia. Torontossa on lukio, yliopisto, reali- ja
alkeiskouluja, sekä malli- ja kuosikoulu. Kouluihin on runsaasti
varustettu kirjasto yhdistetty; sieltä saa kukin kirjoja ilmaiseksi
käyttääkseen. Torontossa asuu suuri joukko rikkaita ja ylhäisiä
perheitä. Harvoin tavataan siellä siivottomia, likaisia ihmisiä.
Yksinpä tavalliset palvelijatkin muuttuvat lauvantai-iltoina
hyväpukuisiksi, valkorintaisiksi herroiksi. Vielä monta kaupunkia,
osaksi tutuilla nimillä, esim. Parisi, Lontoo, y.m., on Kanadan järvein
välillä.

Viimeinkin laivamme laskiihe puolen peninkulman levyiseen
Niagara-virtaan. Mitä ylemmä me nousimme, sitä enemmän virta kapeni ja
sen reunat vähitellen kohosivat 200 jalan korsuisiksi kallioseiniksi.
Queenstown'iin jätimme me aluksemme ja saavutimme pian ne kukkulat,
jotka täältä menevät aina Ontarion ympäri Torontoon ja piirittävät
Kanadalaisen ison, läntisen rautatie-radan, joka Erie'sen yhdistää
Pohjais-Amerikan itäiset ja läntiset osat, Atlantin meren ja
Mississippin, ynnä joukon tärkeitä kauppapaikkoja.

Voidaksemme oikein ihailla Niagaran tarjoamaa näytäntöä, asettauduimme
me ensin 1,000 jalkaa pitkälle rautaiselle riippu-sillalle, josta emme
nähneet muuta, kuin raivoisan, jylhän ja kammoittavan vesijoukon. Sitä
kauhistavampi, hirmuisempi ja ylentävämpi oli sen vuosituhansia
taukoamatta pauhaava jyminä. Vesi oli jo tässä kuluttanut puolentoista
peninkulman levyydeltä ja puolen peninkulman pituudelta sekä 5-600
jalan syvyydeltä kalliota. Tästä me menimme sitte maailman mainiolle
putoukselle. Kaksi ensimmäistä peninkulmaa Eriestä alaspäin on Niagara
noin 3,600 jalkaa leveä ja niin syvä, että 8-9 jalan syvyydessä kulkeva
laiva kyllä voisi siinä kulkea; mutta virta on erittäin säännötön ja
koskinen, ja väylä muutamain suurten kallioiden välillä niin mutkainen,
että ainoastaan tasapohjaisella laivalla voisi sitä ehkä kulkea.
Niinpian kuin alemma tullaan, leviää virta, ja vesi juoksee rauhaisena,
vaikka vieläkin virtaisena. Näin virta laskee rauhaisena Fort
Chippeway'hyn, joka on kolme peninkulmaa putouksen yläpuolella. Täällä
muuttuu virran juopa kallioiseksi, ja vesi kiihtyy muutamissa
ahdingoissa semmoiseen vauhtiin, että jos joku vene pääsisi Chippewayn
yläpuolelta matkaan, ei mikään voisi sitä estää pieniksi pirstautumasta
paljoa ennen varsinaista putousta. Aallot syökseyvät näissä kuohuissa
niin peloittavalla voimalla kallioihin, että silmäyskin niihin jo
tuottaa täristyksiä. Näin kiehuu vesi ainoastaan virran molemmilla
rannoilla; sen keskellä kuohu ei ole niin vaarallinen, ett'ei oikein
ohjattu vene voisi päästä saareen, joka jakaa virran juuri putouksen
niskalla. Moni on ollut niin uskalias, että on mennyt tähän saareen
ainoastaan putousta sen rannalta katsoakseen, taikka voidakseen sanoa
siellä kerran olleensa.

Virta kun putousta lähestyy, pakkautuu se kiihkeämmällä kiiruulla
kallioiden välitse, tulee viimein vaarallisen syvyyden reunalle ja
vapaana syöksee siitä syvyyteen. Putoukset ovat virtaa paljoa
leveämmät. Tästä voidaan nähdä, ett'ei virta kokonaisena syöksey alas.
Se jakautuu kolmeen vierettäiseen putoukseen. Suurin näistä on
luoteinen, eli virran Brittiläisten puoleinen, ja sanotaankin sitä
tavallisesti isoksi- eli hevosenkenkä-putoukseksi. Tämä putous on 175
jalkaa korkea, jota vastaan molemmat toiset ovat 182 jalkaa. Virran
pohja täällä kun on alempana kuin toisella puolella, menee paljoa
suurempi osa vedestä sille sivulle ja hyppää siellä alas kaikkein
raivoisammasti. Hevosenkenkä-putouksen keskeltä nousee ihmeellinen
höyrypilvi, joka näkyy ympäristölle. Tämän putouksen leveyttä ei voida
muuten kuin silmällä mitata. Useimmat, usein tätä tarkastelleet,
sanovat sen olevan yli 2,000 Parisin jalan, putouksen niskassa olevan
ison saaren, n.s. Getön (Goat Island) toisen puoleinen virta on 1,034
jalkaa. Putouksen alainen seinä on alhaalta niin jyrkäksi lohennut,
että Kanadan puolelta voidaan kävellä syöksyvän veden takapuolelle.

Halu Uuden-maailman luonnon ihmettä katsomaan houkuttelee sinne
vuosittain yli 30,000 ihmisen. Nykyaikoina ovat Bostonilaiset ja
New-Yorkilaiset rakentaneet ravintoloita kosken tienoille. Nämä
kaunistavat tämän jo muutoinkin ihanan seudun. Keinolliset tiet
johtavat nyt sinne, jonne muutama vuosi takaperin rähmittiin jonkun
Indianin opastamana tuntemattomain metsäin lävitse.

Tämä loistava menestys, joka tällä loistavalla yrityksellä on ollut, on
synnyttänyt sen ylevän aatteen, jota jo on ruvettu toteuttamaankin,
että Amerikalaiselle putouksen sivulle laitettaisiin loistava kaupunki
ja sen ympärille 400 huvilaa puistoineen. Rikkaat Brittiläiset
tekisivät sitte sivullensa samanlaisen, ja siten olisi luonnon
loistavin työ pian saatettu palatsien ja puistojen keskelle, sekä siten
siitä tehty paikka, jonka ihanuutta ei voida aavistaakaan.



New-York.


Laiva kiiti pitkin metsäistä Staaten-saaren rantaa ja vei meitä
Uuteen-maailmaan. Me näimme jo kaukaa Sandy Hookin[71] majakan ja
tulimme yhä Long-Islandin houkuttelevaa rantaa likemmä. Yht'äkkiä
kohoutui eteemme New-Yorkin, merentakaisen suuren valtakunnan
kuningattaren mastometsä, jonka takana enemmän kuin miljoona ihmisiä
kirkkojen, palatsien, makasiinien ja korkeiden rakennuksien varjoissa
hyörii. Kaupunki on monen saaren ympäröimällä saarella, jonka
ympäristöä huuhtelevat isot vedet, joita myöten laivat sinne
laskettelevat läheltä ja kaukaa, pitäen sitä vilkkaassa yhteydessä
kaikkien maailman osien kanssa. Kahden saaren välitse kulkee tie
New-Yorkin lahteen, johon Hudson ja itäinen virta laskee. Lukemattomat
huvilat, puistot ja tehdasrakennukset, joita on pitkin rantaa,
ilmoittavat jo kaukana ison kaupungin lähestymistä. Samaa tekevät myös
laivat. Yhä vaan lisäytyy niiden kihinä, kunnes viimein huomataan itse
New-York suuren mastometsän keskellä. Tuskinpa tiedetään, mihin ensin
täällä katsotaan, josko rannoille ja huone-ryhmiin, eli lukemattomiin
laivoihin, jotka kaupungin ympärille rakentavat puisen muurin ja täällä
nostavat, tuolla laskevat ankkureitaan, täällä levittävät eli tuolla
käärivät purjeitaan, täällä kuormitetaan tuolla tyhjennetään laivoja.
Siellä nähdään suuria klipperlaivoja,[72] joilla Amerika niin kopeilee,
ja vilppaat, kaksimastoiset luotsialukset, jotka pyörähtelevät
ihmeteltävällä nopeudella. -- Korkeine päällysrakennuksineen kiitävät
ne höyrylaivat, jotka Amerikan suuria virtoja myöten metsäin lävitse
tukkiutuvat sisämaihin. Niiden vieressä kulkevat leveät salmialukset,
vieden herroja ja naisia, hevosia ja vaunuja järvien ja lahtien poikki.
Hinaaja-laivat kulettavat usein suurta laivajoukkoa perässään ja
muodostavat ikään kuin uivan saariston. Joskus näyttäytyvät myös pitkät
jättiläismäiset oseanialukset, jotka ylläpitävät yhteyttä Euroopaan.
Pienet airo- ja purjeveneet kiitävät tuolla suurten kauppalaivojen
välitse. Täällä nähdään kaikkien maiden lippuja, jotka kyllä kuvaavat
tätä suurta maailman kauppaa.

Laiva on tullut. Koneiden kolina on tauonnut. Ankkuri on laskettu. Lava
on laitettu, joka yhdistää kelluvaisen puuhuoneen maahan. Tuolla jo
odottaa kihermä kantajia, oppaita ja muita ihmisiä. Niinpian kuin
vieras on maalle astunut, ottavat nämä hänen vastaan. Ne pyytävät,
liehakoitsevat, ahdistavat, survivat ja survivat niin kauvan, kunnes
viimein vieraan saavat tavaroinensa heihin luottautumaan. Mutta onneton
se, joka nyt joutuu petturien käsiin! Sataman seudut ovat roistojen
taistelukenttänä, jossa he koettavat jokaista vierasta vietellä.

Pitkin kaupungin merenpuoleista sivua kulkee maavalli, jolla vilkkaan
liikkeen vuoksi tilava tie kulkee. Tämän edustalle laivat lasketaan, ja
tältä vallilta menee joukko laivasiltoja mereen; niiden välille on
suuria vesiluomia laitettu. Näissä laivat monikertaisissa riveissä
kaupungin piirittävät. Satama lukemattomine laivoineen on todellakin
komea, mutta kaupunki itse, melkein hiekattomine katuineen tuskin
missään tarjoaa miellyttävää näköä. Katujen varsilla on huoneita
huoneiden vieressä, yksitoikkoisesti toinen toiseensa päättyen, eikä
pienintäkään paikkaa, jota käyttää voisi, ole jäänyt unohduksiin.
Kaupungin suurin osa on rakennettu suoraan kulmaan. Huoneet ovat
puusta, ja tuskin yhtään on niistä, jossa ei kauppaa käytäisi.
Ainoastaan kaksi katua on muista eroavaista. Suurin on Broadway, joka
70 jalan levyisenä ja melkein Suomen peninkulman pituisena kulkee
melkein kaupungin lävitse. Mitä loistavimmat rakennukset ja siisteimmät
kauppapuodit kaunistavat sen molempia sivuja, ja määrätyillä päivän
tunneilla nähdään New-Yorkin ylhäisön tällä käyskentelevän. Leveiden
jalkakatujen väliin on jätetty leveä tie vaunuille, jotka
loppumattomassa rivissä sitä ylös ja alas pyörivät. Ei ainoakaan
käypäläinen voi tälle tielle ilman vaaratta astua, sillä harvoissa
kaupungeissa on liike hevoisilla ja vaunuilla niin suuri kuin
New-Yorkissa. Näiden joukossa varsinkin ilmestyvät suuret yhteis-vaunut
ja hoijakat. Öillä kirkas kaasuvalo kadut valaisee. Yleiset rakennukset
ovat kauniita ja suurimmaksi osaksi marmorista ja neliökivistä
rakennettuja. Niiden joukossa on enemmän kuin 150 kirkkoa, joista moni
on kauniimpia, kuin Saksan suurimpain kaupunkien kirkot. Suuri
köyhäinhuone, johon vuosittain tuhansia köyhiä otetaan ja siellä
hoidetaan, on myös etevä rakennus. New-Yorkin merkillisin huone on
"Foederal-Hall", jossa Washington 1780, valtakokouksen johtajana
vahvisti isänmaansa lain. Tämä valkoisesta marmorista tehty raatihuone
voittaa loistossa monta kuninkaan palatsia ja pidetään Pohjais-Amerikan
Yhdysvaltain suurimpana rakennuksena.

Tuskinpa missään muualla tavataan niin monen kansan edustajia kuin
juuri New-Yorkissa. Siellä nähdään vaskenkarvainen Indiani, maan
alkuasukas, majesteetillisena käyskentelevän omituisessa puvussaan.
Vaikka hän vihaakin valkoista ihmistä, joka hänen on metsästysmaastaan
karkoittanut, aarniometsät riistänyt, tappanut villit ja asettautunut
heidän asemalleen ja maalleen, tulee hän kuitenkin heille otustensa
nahkoja kaupitsemaan. Siellä nähdään myös Yankeen[73] kiiruusti katuja
pitkin rientävän. Raha ja voitto yhdessä ajavat häntä edelleen, ja
hänen kasvoissaan selvästi kuvautuu voitonhimo. Siellä nähdään ihmisiä
melkein kaikista kansoista: punatukkainen, kippuranenäinen, kopea
Englantilainen; mustasilmäinen Italialainen; vilkas Ranskalainen;
päivettynyt Hispanialainen; nerokas Irlantilainen; vakava Ruotsalainen;
suopea Saksalainen keppineen, ja miettivä Suomalainen.

Harvinaisimmilta ilmeiltä näyttävät vastatulleelle Euroopalaiselle
monenväriset ihmiset, joita New-Yorkissa kaikkialla tavataan. Nimet
musta, neekeri ja "värilliset" sisältävät monta erinäisyyttä. Vaikea
on kaikkia näitä eroituksia mainita; sillä niitä on mustista,
mustankeltaisista eli ruskeista aina vaaleankeltaisiin. Viimemainituita
tuskin voidaan valkoisista värin suhteen eroittaa. Kasvojen muoto ja
juonteet on tavallisesti karkea ja eläimellinen, vaikka ei synkkä ja
ilkeä. Nenä on leveä, suu törröinen ja tummilla huulilla. Hampaat ovat
valkoiset ja lujat. Kiharat hiukset näyttävät liimatuilta karvoilta.
"Värillisillä", jotka valkoisia enemmän lähestyvät, on sitä vastaan
pitkät hiukset, jotka eivät näytä kuihtuneilta, puutuneilta. Useammat
heistä tekevät halvimpia töitä. Vaimot pesevät ja kaulaavat jotenkin
hyvin. Lapset ovat nokikolareina, joiksi ne hyvin väriltään sopivatkin,
sillä eihän noki niiden muotoa muuta. Heidän käytöksessään ilmestyy
kumarteleva kohteliaisuus, he laittautuvat mielellään toisten kanssa
tekemisiin, sekä nauravat ja rähisevät. Samoin kuin kaikkialla
Yhdysvalloissa, samoin täälläkin värilliset ovat alhaisella kannalla.
Ja vaikka joku heistä saavuttaisi hienoimmankin sivistyksen, ei häntä
kuitenkaan pidetä oikeana ihmisenä, eikä lasketa valkoisten seuraan.
Tässä suhteessa on kuitenkin jo meidän päivinämme suuri muutos
tapahtunut.

Hudson-virta, joka New-Yorkia kiertää, on 2 Englannin peninkulmaa
leveä, ja kylliksi syvä suurimmillekin laivoille. Pitkin sen ihania
rantoja on mitä kauneimpia huviloita. Meren lahti eroittaa
New-Yorkin päinvastaisella rannalla olevasta Brookly'sta, joka on
suurin kauppapaikka Long-Islannissa.



Kotielämä Yhdysvalloissa.


Amerikalainen on syntynyt vapaavaltalaisena. Hän on semmoinen kokonaan,
hän on se tietämättänsä. Seurannollisesti on hän myös perheessäänki
vapaavaltalainen. Perheen isä on presidenttinä ja sen sivulla senaatti,
johon kuuluu äiti ja likisimmät vanhat sukulaiset. Hän hallitsee
lapsiaan, mutta ainoastaan sanalla ja katseella. Yhdenkolmatta vanhana
on molempi sukupuoli laillisena; poika jättää kuitenkin tavallisesti
vanhempansa jo 12-14 vuotisena ja hoitaa sen jälkeen itse itsensä.
Naiset menevät tavallisesti jo 15 vuotisina naimisiin. Silloin
vanhempain valta lapsiinsa loppuu. He eivät voi tyttäriänsä naimisiin
pakoittaa enempää kuin siitä heitä estääkään. Neljäntoista vanhana
valitsee poika itselleen toimen, joka soveltuu hänen taipumukseensa ja
tarkoitukseensa. Hän valitsee, minkä hän tahtoo, ja on itsenäinen.
Hyvin usein poika yhtyy isänsä kanssa yhtiöön. Kaikessa tässä lapset
osoittavat vanhemmilleen suurta arvoa, jonka he ovat ansainneetkin
lastensa oikealla kohtelemisella. Jos isä ja poika eivät sovi yhteen,
muuttaa poika pois rauhallisena ja riitelemättä, eikä palaja koskaan --
ei ainakaan muuten kuin rikkaana. Tämmöisissä elämän suhteissa täytyy
perhe-elämän olla aivan toisenlaisen, kuin meillä.

Hyvinvoipa Amerikalainen perhe asuu aina yksinään joko omassa, taikka
vuokrahuoneissa. Luonnollisesti ovat useimmat perheiden asunnot niiden
katujen varsilla, joilla kauppapaikkoja ei ole. Huoneet ovat
tavallisesti pieniä. Niissä on rinnakkain kolme akkunaa, ja sisältävät
kaksi kerrosta.

Kaikissa rakennuksissa on tasanen katto, joilla iltasin raitista ilmaa
ihaillaan. Koko huoneuksen läpi kulkee kaasu- ja vesijohdatin, niin
että yksin toiseen kertaankin voidaan saada valoa ja vettä milloin ja
mihin huoneesen hyvänsä. Laattia on niin porstuassa, portailla kuin
kaikissa huoneissakin, vuosikaudet, usein kalleilla matoilla peitetty.
Lyhyesti, niin yksinkertaisilta kuin kaikki huoneet ulkoa näyttävätkin,
niin kauniita ja mukavia ne kuitenkin ovat sisältä. Käsityöläinen
useimmasti asuu yhtä komeasti, kuin rikas kauppijaskin. Tämmöisen,
kalustamattoman huoneuksen vuotuinen vuokra on 5-600 dollaria,[74] ja
voi nousta joskus aina 2,000 dollariinkin. Hän, joka ei voi niin suurta
vuokraa maksaa, muuttaa koko perheineen ravintolaan, jossa häntä
ravitaan ja palvellaan 5:stä eli 6:sta dollarista viikko.

Keskinkertaisen Amerikalaisen perheen päiväjärjestys on jotenkin
seuraava. Kello 7 aamusella soitetaan heitä ylös, ja puolen tunnin
kuluttua sen jälkeen aamiaiselle. Perhe keräytyy ruokahuoneesen, ja
sanoo "hyvää huomenta" tullessaan. Jokainen istahtaa kohta tultuaan
pöytään, eikä odota ensinkään toisten tuloa. Aamiainen tavallisesti
odottaa pöydällä kokonaisen tunnin. Sitten se korjataan, ja joka ei ole
sillä aikaa syönyt, jää ilman. Aamiais-ruokana aina on kahvia eli
teetä, sämpylöitä, voita, paistia, pehmeäksi keitettyjä munia läskiä
j.n.e. Kun joku on syönyt, nousee hän ylös ja menee tiehensä kaikitta
kaunistelemisitta. Syödessä ei puhuta mitään, ja kaikki kiiruhtavat
minkä ennättävät. Sen jälkeen miehet menevät toimiinsa ja vaimot
joutilaisuuteen, eli, jos he ovat ahkeroita, joka kuitenkin on
harvinaista, taloudellisiin toimiin.

12-2 on päivällisen aika, jonka miehet tavallisesti, paitsi pyhinä,
viettävät, työpaikkansa etäisyyden tähden, jossakin ravintolassa.
Vaimot siis ovat päiväkaudet yksinään ja viettävät aikansa, kun
tavallisesti eivät osaa tehdä mitään naisten käsitöitä, kiikkutuolissa
ja romaanin lukemisessa. Kello kuuden jälkeen ajaa mies kotiinsa, ja
illallinen pöydälle pannaan. Tämä on useimmissa perheissä pääateriana,
jona on paistettua lihaa, perunoita, paahdetuita ja voihin kastetuita
mais-tähkiä, vedessä keitetyitä vihanneksia ja erilaisia
hedelmäleivoksia. Soppaa ei käytetä. Juomana käytetään ainoastaan
vettä. Rikkaissa ja isoissa perheissä tehdään kuitenkin monenlaisia
muutoksia; siellä juodaan viiniä, varsinkin sampanjaa, sillä se täällä
ei ole kalliimpaa, kuin hyvä punainen viini. Viimeiseksi ei koskaan
unohdeta myös teetä juomatta. Se on erinomaisen hyvää ja tässä
vallitsevassa ilmastossa varsin tehollista, jonka vasta täällä oikein
tulee huomaamaan.

Sittenkuin aterioiminen on niin pian kuin mahdollista loppunut,
asetutaan kesällä asunnon edustalle taikka katolle ja talvella
vierashuoneesen kamiinin ympärille. Koko perhe on joka ilta kotiin
kokoutuneena. Hänelle, joka ei kieltä taida eikä siis voi ottaa osaa
huviin ja meluun, tuntuu tämä ikävältä; näillä tunneilla kuitenkin on
patriarkallinen, rauhallinen luonne. Miehet lukevat sanomia, kertovat
niistä naisille ja sikareitaan polttelevat; naiset soutelevat,
soitattavat itselleen, jos joku siihen kykenevä on joukossa. Lyhyesti,
kaikki ovat tähän tyytyväisiä, eikä koskaan miehen mieleen juolahda
ravintolaan meneminen.

Vaimot käyskentelevät usein lltasilla valoisissa kauppapuodeissa, ja
vielä useimmin käyvät perheet toistensa luona kutsumattakin
vierailemassa, sillä kaikkihan ovat jo kylliksi ravituita.
Vieraspitoihin kutsutaan hyvin harvoin; miesten seassa se tapahtuu
ainoastaan jonkun määrätyn tarkoituksen tähden. Silloin pidetään
tuntikautisia puheita ja juodaan ylellisesti.

Noin kello 11-12 mennään vuoteelle, ja niin menee päivä toisensa
perässä.



Indianit (Indialaiset).


Amerikan alku-asukkaat kuuluvat, paitsi Eskimoita, jotka luekaan
Mongolilaisiin, punaiseen eli Amerikalaiseen rotuun. Niitä sanotaan
yhteisellä nimellä Indianeiksi. Kolumbus kun ensin saapui St.
Salvadorin saarelle, luuli hän tulleensa Indian itarannalle ja sanoi
sentähden tämän saaren asukkaita Indianeiksi, joka nimi sitte levisi
koko Uuden-maailman kansoille, joilla on vaskenkarvainen iho.
"Punaisiksi miehiksi" sanovat indianit itse itsiään. Heillä ovat
karheat, suorat, pikimustat hiukset, ruskeat silmät ja ulostavat
poskipäät. Kaunistaakseen itsiään maalaavat he kasvonsa ja rutistavat
lapsensa päätä suippeaksi tahi tasaiseksi; maalaavat kasvonsa
viheriäksi, keltaiseksi, punaiseksi ja mustaksi; kaunistavat ruumiinsa
leikatuilla ja värjätyillä kuvauksilla; lävistävät nenänsä ja huulensa
ja sitovat niihin monenlaisia koristuksia, sekä venyttävät
korvalehtensä, niihin ripustetuilla painoilla, aina olkapäilleen
ulettuviksi.

Indianit voittavat paljon Euroopalaiset kansat ulkonaisten aistien
terävyydessä. Jälistä hiekalla, kosteisella maalla ja ruohistossa
voivat he eroittaa "punainenko" vai valkoinen siitä on mennyt sekä
laskevat vihollistensa luvun. Maahan lasketulla korvallaan kuulevat he
kaukana lähestyvän vihollisjoukon astunnan ja määräävät sen suuruuden.

Tottuneina kuleskelevaan metsäelämään, ovat he hyviä käypäläisiä ja
sukkelia juoksijoita; mutta muihin työläisiin ruumiin toimiin puuttuu
heiltä kestävyyttä.

Indianit eivät paljoa opi; mutta sen, mitä he oppivat, pitävät he
mielessään. "Heidän muistinsa on" -- sanoo eräs kirjoittaja --
"kivitaulu, josta ei mitään voi poistaa." "Heidän äänensä", sanoo eräs
toinen, "on niin sointuva, että tuskin mitään liikuttavampaa voi
kuulla, kuin heidän köörinsä laulamaa kristillistä kirkkoveisua.
Sitäpaitsi heillä on niin vilkas kuvitusvoima, että he oikein siinä
elävät, mitä puhuvat ja laulavat. Heidän lauluihinsa, useinpa itse
kirkossakin, ottaa koko ruumiinsakin osaa. Kädet ja jalat tahtia
ilmoittavat. Heidän puhetaitonsa on ihmeellinen. Virran tavoin, milloin
tasaisesti ja hiljaa, milloin pauhaten, vierivät sanat heidän suustaan.
Heidän kokouksissaan on usein miehiä, jotka ymmärtävät tuntikausia
kestävässä puheessaan pitää kuulijoitaan virkeinä." Uskollisuus on
Indianein pääluonne. Kun he jättävät majansa, asettavat he halon oven
eteen. Tätä sanotaan Indianilaiseksi lukoksi. Vihollisiansa he eivät
kuitenkaan sääli, vaikka kuinkaki heitä vahingoittaisivat. Lapsiinsa he
osoittavat hellää rakkautta, jonka lapset taas hellyydellään
palkitsevatkin. Eräs Indiani ampui kerran toisen, joka häntä oli
loukannut; siitä syystä jätettiin hän murhatun sukulaisille. Kun hän
sitte tuomariensa edessä seisoi, sanoi hän: "minä olen mies ja en
pelkää kuolemaa, mutta minä surkuttelen vaimoani ja neljää lastani,
jotka minä niin nuorena jälkeeni jätän; minä surkuttelen isääni ja
äitiäni, jotka ovat hyvin vanhoja ja joita metsästyksellä olen
elättänyt." Tuskin hän oli nämä sanat sanonut, ennenkuin hänen isänsä
hyppäsi ylös ja sanoi: "minun poikani, kuole rohkeasti! Mutta hän on
nuori ja voimallinen. Hän voi paremmin hoitaa äitiään, vaimoansa ja
neljää lastansa. Sentähden täytyy hänen elää. Minä elän elämäni iltaa;
minusta ei ole mitään hyötyä; minä en voi enää metsäkauriin tavoin
käydä, jonka kulkua ei nähdä, enempää kuin tuulen lentoa; minä en enää
voi maata kuin jänes, joka ei silmiänsä sule. Minä olen elänyt kuin
mies ja minä tahdon kuolla, kuin mies." Kaikki itkivät tämän vanhuksen
ympärillä. Viimeisen kerran hän syleili omaisiaan, laskeutui sitte
hirrelle, ja yksi sotakirveen isku eroitti hänen päänsä vartalostaan.

Indialaisilla on suuri miehuus ja he katselevat kuolemaa suurella
ylenkatseella. He ovat suopeita, häveliäitä ja kohteliaita
käytöksessään; vieraanvaraisuus on myös heidän arvoisia avujaan. Mutta
he ovat myös hirmuisia ja vihollisiansa vihaavia. Heidän kostonhimoansa
voi ainoastaan veri sammuttaa. Sota on heidän rakastettu toimensa, ja
kaikki välikappaleet pidetään luvallisena vihollisen hengen ja
omaisuuden ottamisessa. Indialaisten suurimpana kunniana on ihmisten
nylkeminen. "Tomahawk'ella" -- pitkävartisella sotakirveellä -- antaa
hän viholliselleen kuolettavan iskun. Jos vihollinen kaatuu, sieppaa
hän nylkypuukkonsa ja nylkee pään. Tämä ripustetaan sitten
voitonmerkkinä hänen majaansa. Mitä useampi päänahka, sitä suurempi
sankari.

Indialaiset uskovat sen taivaallisen ison Hengen, jota ne palvelevat
kaikkivaltijaana ja hyvänä. "He huomaavat hänen läsnäolonsa virtainsa
kuohuvissa putouksissa, järviensä kuohuvissa aalloissa, ukkosen
jyrinässä ja vuoren jyrkissä rotkoissa." He uskovat olevan tulevaisen
elämän, joka kuitenkin on vaan tämän elämän jatkoa. Kirkkoja ja pappeja
heillä ei ole, mutta suuri joukko intomiehiä -- lääkemiehiä. Uhrit,
joita Indialaiset jumalillensa kantavat (sillä heillä on ylijumalansa
ohessa paljo pienempiä, hyviä ja pahoja henkiä) ovat hyvin erilaisia;
mutta tavallisesti niiksi kuitenkin käytetään koiria, karhuja ja
hedelmiä.

Monivaimoisuus on punaisilla miehillä tavallinen. Vaimoja kohdellaan
orjina. Heidän täytyy toimittaa raskaimmat työt. He hevoset hoitavat,
teltat pystyttävät ja purkavat, kuormat laittavat ja ne purkavat,
ammutut leikkelevät, vuodat parkitsevat, vaatteet valmistavat ja
sisätoimet toimittavat.

Miehet sotivat, metsästävät ja huvittelevat leikeillä. Joutohetkenään
he auringon paisteessa makaavat, syövät ja nukkuvat.

Indialaisten asunnot ovat enimmästi telttamaisia, osaksi seipäistä,
savesta ja puunkuorista, osaksi myös vuodista tehtyjä. Muutamat asuvat
maakoloissa, toiset taas puiden haarukoissa.

Huonekalusto on yksinkertainen, ja köyhä, ja ne he itse tavallisesti
tekevät yksinkertaisilla työkaluilla. Rauta-kattiloita ja veitsiä ovat
nyt jo useimmat heimot kauppijailta saaneet. Eräästä punertavasta
savenlajista muutamain heimoin vaimot tekevät astioita. Indianein
aseina ovat nuoli, joutsi, sotakirves, keihäs, miekka, nuija ja
nylky-veitsi.

Indianit ovat jaetut pieniin heimoihin, joita johdattaa jotenkin
vähävaltaiset päälliköt. Tärkeät asiat päätetään useimpain tahdon
mukaan, sittekuin heimon vanhin on sen päättänyt. Kun rauha päätetään
eli liitto tehdään, polttavat päälliköt "calumeetiä," kotkan höyhenillä
koristettua rauhapiippua. Sitä kuletetaan suusta suuhun, ja sitten
ollaan yksimielisiä. Rauhan päätettyä sitä paitsi haudataan yksi
"tomahawk".[75]

Indianeilla ei näytä olevan tulevaisuutta. Suurin osa niistä on
pakoitettu etäisimmille seuduille, jossa he vanhaa elämänsä tapaa
viettävät; toinen osa on omistanut Euroopalaisia tapoja, mutta ei
saavuttanut heidän sivistystään. Edelliset elävät metsästämisellä,
kalastamisella ja karjanhoidolla; jälkimmäiset harjoittavat myös
maanviljelystä, vuoriviljelystä ja teollisuutta.



Amerikaan muuttaminen.


Tuhansittain kaikista suvuista ja isistä muuttaa vuosittain meren
ylitse Amerikaan. Rikokselliset kiiruhtavat sinne lain rangaistusta
pakoon! pettäjät häpeätänsä peittämään; seikkailijat luulevat siellä
löytävänsä sopivia näyttelypaikkoja veijuilleen; lämpöisissä
toiveissaan pettynyt kokee täällä etsiä unohdusta; mutta myös
rehellinen työmies, talollinen, taitava asijoitsija, urhoollinen
sotilas jättää usein isänmaansa ja rientää Uuteen-maailmaan. Mikä on
syynä tähän uuteen kansain vaellukseen? Onko isäimme maa niin tiheästi
asuttua, ett'ei sijaa siellä Teille ole? Silmäilkäätte ympärillenne!
Kaikkialla tarjotaan Teille työtä ja ansiota! Isäimme maa tarvitsee
poikainsa lujat kädet, voidakseen kaikki aarteensa hyväkseen käyttää,
ja Te unohdatte sen! Vielä se tahtoo ja voi Teitä kaikkia ja paljo
useampia elättää. Eikö Teillä ole lain turvaa? On, laki muuttuu enemmän
ja enemmän Teidän henkenne ja Teidän omaisuutenne turvaksi. Lain edessä
me olemme kaikki yhdenlaisia, köyhä ja rikas, korkeasäätyiset ja
köyhimmästä majasta tulleet. -- Voisivatko ylpeät hirmuvaltijaat Teitä
sortaa? Ei, sillä te itse istutte oikeudessa, ja otatte osaa sen
päätöksiin. -- Onko tiedon valo Teiltä pidätetty? Ei, sillä se juuri on
kotomaamme, hallituksemme vakava päätös, että sivistyksen valo on
saatettava kaikkia lämmittämään; että sen suopeat säteet tunkeutuisivat
sen etäisimpiinkin sopukoihin. -- Ettekö Te estämättä voi Jumalaanne
palvella? Varmaan; vielä avataan kirkon ovet Teille; vielä kirkon
kellot kutsuvat Teitä hartauden rukouksiin; vielä ilmoitetaan Teille,
että Jumalan Poika on maailmaan tullut Teitä vapahtamaan, jos Te häneen
turvautte. Ja jos Te ette kaikissa suhteissa kirkkomme oppia
hyväksyisikään, ei mikään Teidän omaatuntoanne siihen pakoita. --
Ehkäpä ne ovat sotain pauhinat, jotka maata lakaisevat ja ajavat Teitä
isäinne maasta? Ei, me olemme kauvan nauttineet rauhan siunattua onnea.
Ehkäpä kuolo on lähettänyt murhan enkeleitään; ruton ja muita raivoavia
tauteja? Ei, Jumala meiltä niitä vielä estää, vaikka emme olekaan tätä
laupeutta ansainneet. -- Eikö Jumala enää anna aurinkonsa paistaa, eikö
pilvensä sataa pelloillemme? Kyllä, kultaisempana, kuin ennen, peltomme
aaltoilevat. -- Ovatko vuoret aarteensa peittäneet? Ei, niiden
syvyyksissä ta'otaan ahkerammin, kuin koskaan ennen. -- Eikö tuoksua
tuomikkomme entisen suloiselta? Varmaan, ja me toivomme, että
kaitsijamme kasvattaa meille uusia metsiä sinne, josta voiton himo ja
huolimattomuus on aution aron tehnyt. -- Minkätähden Te siis isänmaanne
jätätte? Miksi hylkäätte Te ne paikat, joissa lapsina ihailitte tuulen
huminaa, lähteen lirinää, puron lorinaa? Miksi jätätte Te sen maan,
joka povessaan säilyttää isäinne luut? Miksi jätätte Te vanhempanne,
lapsenne, sukulaisenne, opettajanne, -- kaikki, joka pitäisi Teille
olla pyhää ja rakasta? Minkätähden hylkäätte Te kaiken sen, jonka
keskuudessa tähän asti olette eläneet?

Mahtaneeko Amerika olla semmoinen lumouden maa, joka Teille palkitseisi
mitä tänne jätätte? Palkitseisi? Siihen Te ette varmaan tyytyisikään.
Te toivotte saavanne paljoa enemmän, kuin jätätte. Mihinkä perustatte
Te toivonne? Siihen, että Te olette nähneet, kuinka yksi ja toinen on
Amerikassa onnensa löytänyt. Mutta oletteko Te laskeneet niiden luvun,
jotka siellä surkeuteen riutuvat? Oletteko Te laskeneet niiden luvun,
jotka vuosittain Amerikassa joutuvat köyhyyden ja kurjuuden uhreiksi?
Oletteko Te ajatelleet, että he silmänsä ummistavat vieraassa maassa,
kaukana omistaan, auttavaisetta kädettä, lohduttavaisetta sanatta,
ilman ystävittä, -- sydämestään katumatta hurjuuttaan? Tiedättekö Te,
miltä maistuu hätä, tuska ja puute, jota surkutteleva veli ei
osanotollaan huojenna? Tiedättekö Te, miltä tuntuu yksinään maailmassa
oleminen, miltä maistuu kaikkien kylmäkiskoisuuden esineenä oleminen,
kun he eivät edes uteliaisuuden silmäyksiä Teihin heitä? Jos ette Te
tätä kaikkea tiedä, matkustakaatte Amerikaan; siellä olette Te
varmemmin saapa sen katkeran opin, kuin sen rikkauden, jota sieltä
riennätte hakemaan!

Te tulette rikkaiksi. Mitäs muuta? Elääkö ihminen sitte ainoastaan
leivästä? Onko se sielunne etu -- kaikkein tärkein joka Teitä
ensisijassa vetää vieraasen maahan? Oletteko Te ajatelleet, jos Te
tuolla, muukalaisuuden keskessä, voitte paremmin taivaallisia tavaroita
itsellenne omistaa? Ettekö Te pelkää, että alituinen maallisten
rikkauksien aivasteleminen riistää Teidän ijankaikkiset aarteenne?
Ettekö Te vapise pelvosta, että joutuisitte harhateille tuolla
ajatusten ja uskontojen sekasortoisessa maassa? Oletteko Te ajatelleet,
että siellä voi vuosia vieriä, ennenkuin Te tapaatte yhdenkään
Jumalanpalvelijan, joka Teille totuuden sanaa jakaisi.

Mikä on syynä tähän uuteen kansain vaellukseen? Onko se pikaisen
rikastumisen toivo, laittoman vapauden, lihallisten nautintojen toivo?
Armas isänmaa-raukka, onko tämä sinun lastesi pyrintöjen päämaali --
laskeudu sitte levolle ja kuole! Silloin et sinä voi etkä saakaan olla
vapaiden valtioiden joukossa. Loppusi on silloin käsillä.



Mississipin ruohotasangot (prairiet).


Kalliovuorten ja Mississipin välillä leviää silmän kantamattomat
tasangot, joilla on yhteinen nimi prairie. Niin pitkältä, kuin silmä
kantaa, on päättymätöntä tasankoa. Ainoastaan siellä jossa toinen,
korkeampi tasanko alhaisempaan yhtyy, näkyy jonkinlaisia laitoja, jotka
kauvaksi vuorijonoilta näyttävät. Jos vaikka koko Saksanmaan
ajatteleisimme tämmöisenä yhtenä tasankona, olisi meillä ainoastaan
pienennetty kuva näistä prairieistä. Mutta nämä eivät tarjoa
Sahara-erämaan näköalaa, vaan ne ovat peitetyt tiheällä ruoholla.
Erittäin kauniita ne ovat keväällä, jolloin lukemattomat ruusut ja
asterit, mehevimpinä kuin missään puutarhassa, vienosta viheriästä
kohoutuvat. Paitsi ruohoa ja näitä kukkia näkee silmä siellä yksityisiä
puuryhmiä, karjoja ja siellä täällä kohoutuvia huoneita. Kaikkialla
vallitsee syvä hiljaisuus, jota ainoastaan sontiaisten hyrinä,
perhoisten liipotus ja käärmeiden mateleminen häiritsee. Nämä tuulen
liikuttavat tasangot voidaan parhaiten aaltoilevaan mereen verrata; niin
pitkältä kuin silmä kantaa, vieryilevät tämän viheriän oseanin aallot.
Puuryhmät, joita taivaan ranteelta näkyy, näyttävät jääriltä. Niiden
pimeässä varjossa on moni eksynyt matkustaja pelastunut nälkäkuolemasta
kirkkaalla vedellä ja kaikenlaisilla virkistävillä hedelmillä.
Kaikenmuotoiset ja hämmästyttävän korkeat puut ystävällisinä
vieretysten seisovat näillä maasaarilla. Villit viiniköynnökset ja muut
köynnöskasvit kiertelevät korkeuteen ja muodostavat lukemattomia
kukkaiskatoksia. Puuryhmän keskellä kohoutuu suurikukkainen, kaunis,
aina vihannoiva Magnelia-puu, jonka runko kohoutuu aina 80 jalan
korkeuteen ja kantaa ihanaa säännöllistä lakkaa. Tummain, pitkäin ja
välkkyväin lehtien väleiltä välkkyy lumivalkoisia kukkia, jotka
näyttävät jättiläisruusuilta.

Mississipin itäpuolella on ainoastaan yksityisiä prairieitä. Täällä
leviää aaltomainen maa, joka ennen oli metsänä, mutta josta meidän
päivinämme länteisten seutujen asukkaat ovat paljo metsiä kaataneet.
Kuitenkin on siellä vielä mahdottomia metsiä, joissa muhkeat puut, muun
muassa atzalit ja rhododendrit y.m., sekä pensaat köynnös-kasvien
kietomina muodostavat tiheän sekamelskan.

Prairiein eläimistä on pison-härkä merkillisin. Se on tavallista
suurempi ja kasvaa usein 20 sentnerin painoiseksi. Säkyyn on kasvanut
käsnämäinen jänner, johon joskus paksu rasvakerros muodostuu; siitä
herkkupaloja saadaan. Eläimen raskaista askeleista maa vapisee; karja,
jossa usein on tuhansia eläimiä, kun juoksee, tytisee maa peninkulmain
päähän; niiden kumiseva mölinä kuuluu kaukaisen meren pauhulta. Missä
pisonkarja on jonkun aikaa syöskennellyt, siinä on maa kuin keritty,
sillä mitä se ei syö, tallaa se jaloillaan. Miljoonia näitä eläimiä
vuosittain tapetaan ja nahat myödään. Pison-härkä on Indianille sama,
kuin poro Lappalaiselle, kameli Arabialaiselle. Sen liha on hänen
ruokanaan, nahka vuoteenaan; parkitut vuodat käyttää hän majojensa
katoiksi, satuloiksi, suitsiksi ja hihnoiksi. Sarvista hän tekee
lusikoita y.m., luista sotanuijia. Lantaa poltetaan. Näiden
metsästäminen ei ole vaaratonta. Näitä metsästäessä koetetaan karjan
johtajaa muista eroittaa. Jos tämä onnistuu, hajoutuu koko karja
myrskyn tavoin. Indianein kiljuvainen meteli, jolla he sukkelilla
hevosillaan karjaan syökseyvät, karjan paksu sarvimetsä, johon Indianit
pian sekautuvat, haavoitettujen eläinten hyrskivät verihaavat, eläinten
hurjat silmäykset -- kaikki tämä saattaa rohkeimmankin sydämen
pikaisesti sykkimään. Usein pisonit voittavat ja sarvillaan kantavat
voitetut miehet ja hevoset taistelutantereelta. Pison-härkäin rinnalla
nähdään siellä prairie-hevosia (n.s. mustangeja) laumoissa. Ne
näyttävät varmaan olevan Hispaniasta vietyjen hevosien jälkeläisiä. Ne
ovat muuttuneet aivan kesyttömiksi ja suurella vaivalla niiksi jälleen
saadaan. Niitä pyydetään suopungilla (lassolla), joka heitetään
hevosten päähän. Pikaisesta tempaisemisesta huumautuneena kaatuu eläin
maahan, jossa sille heti uudet suitset pannaan. Sen jälkeen hurja
ratsastaja hyppää eläimen selkään. Hän istuu siinä vaikka hevonen
kuinka hyppisi ja potkisi. Hevonen vapisee hurjuudesta; verinen vaahto
kuohuu sen sieramista; viimein se syöksee hurjaan hyppyyn ja pitkittää
sitä koko tasangon ylitse. Ratsastaja istuu vaan kylmäverisenä selässä.
Eläin pitkittää vaan vauhtiaan, kunnes voimansa ovat riutumaisillaan.
Mutta sitte myöntyy hän väkevämmän valtaan ja, seuraten suitsien
kaikkia liikkeitä, verkalleen takaisin astuskelee.

Antilopitkin peloissaan pakenevat näitä villejä hevosia; sievästi
hirvikin niiden tieltä sivulle hiipii, kun se puhvelin kanssa kiitää
yhteiselle juomapaikalle. Mutta viekkaana väijyy susi takapuolella ja
pitää tarkkaa huolta jonkun vasikan eli varsan väsymisestä.

Maan alla elää prairie-koira hyvässä sovussa tuhansien naapureinsa
kanssa. Peninkulmain pituisilla matkoilla nähdään usein kolo kolon
vieressä, ja jokaisen suulla koira istuvan auringon paisteessa. Se
näyttää hamsterilta[76] eli murmel-eläimeltä ja sillä on sellaisen
ruskea karva, lyhykäiset korvat ja terävät kynnet, joilla se kolonsa
kaivaa. Kun se näkee ihmisen, päästää se pikaisen huudon, pyörittää
kiivaasti lyhkäistä häntäänsä ja ottaa taisteluun alkavan asennon,
vaikka kuitenkin kohta koloonsa pujahtaa, jos ihminen sitä lähenee.

Prairieillä on vähän lintuja. Ainoastaan prairie-kanoja ja kesyttömiä
kalkkunoita tavataan siellä, varsinkin metsäin reunoilla, suuria
laumoja.



Prairie (ruohotasanko) tulessa.


Me matkustimme Teksan kautta ja asettauimme yöksi eräälle äärettömälle
ruohotasangolle. Aamupuoleen tuuli kovasti, ja kaukainen jyminä,
ikäänkuin villieläinten karjan lähenevä töminä, herätti meidän
huomiomme. Meidän hevosetkin vaaran vainusivat ja raivoisiksi tulivat.
"Ylös" -- huusin minä -- "ruohotasanko palaa ja puhvelit ovat
kantapäillämme!" Kaikki hyppäsivät ylös; minuutin kuluttua olivat
hevoset satuloituina ja me kiidätimme, kuin mielettömät pakoon. Me
kuulimme pian kaukaisen mölinän, johon muiden eläinten kirkuvia ääniä
yhtyi samalla, kuin liekit tuulta nopeammin perässämme kuivalla
ruohotasangolla lensivät. Tulimeri vieryi takanamme. Kaikenlaisia
sukkelia, villiä eläimiä kiiti sivuitsemme. Hirvet susien ja pantterien
seurassa riensivät; antilopien ja hirvien parvet aatoksen tavoin
näkyvistämme haihtuivat; niiden jälessä tömisti joku yksityinen
jättiläismäinen puhveli eli hevonen. Ilma sakeni, kuumuus muuttui yhä
rasittavammaksi, ja meteli lisäytyi. Kömpelöt ja hitaammat eläimet
lähestyivät meitä. Puhvelit ja villihevoset, peninkulmia pitkässä ja
leveässä, tiheässä laumassa myrskynä riensivät noin puolen peninkulman
päässä perässämme ja murskaksi tallasivat joka ainoan edessään olevan
olennon. Hevostemme voimat olivat jo riutumaisillaan. Me kadotimme jo
pelastuksemme toivon. Vielä pari minuuttia -- ja me olemme mäsäksi
tallatut!

Samassa silmänräpäyksessä yksi kokeneimmista ja päättäväisimmistä
kumppaneistamme karjasi käskeväisesti: "Alas hevostenne selästä!
Silmänräpäystäkään ei saa viivytellä! Riisukaa pian paitanne,
liinaverhonne, kaikki, mikä helposti syttyy!" Samassa sytytti hän
sankki-ruutia, ja paasasi tuleen päältämme riisutuita verhoja. Me
liekkiä lisäsimme kuivilla ruohoilla joita keräsimme tuleen. Muutaman
minuutin kuluttua leimusi nuotiomme kirkkaana ja levisi molemmin puolin
meitä. Kauhistuneet eläimet tulivat, vimmasta ja hämmästyksestä
mölisten, joka vielä kiihtyi, kuin he edessäänkin tulen näkivät; mutta
eivät kuitenkaan syrjään syöstyneet, miten toivoimme. Me voimme jo
niiden jalat, niiden sarvet ja valkoisen vaahdon eroittaa. Likemmä ja
likemmä tuo peninkulman levyinen lauma läheni, ja me emme voineet sitä
mihinkään piiloutua. Hurja karja ei käänny takaisin, ei sivuille; se
syöksee vaan, kuin kuolemamme sanansaattaja, edelleen. Minä peitin
käsilläni silmäni, heittäydyin maahan mahalleni -- kohtaloani
odottamaan.

Samalla minä kuulin paukauksen ja tuhansien puhvelihärkäin mölinää.
Meidän hämmästymätön kumppanimme oli kaatanut paloviinaa tuleen.
Ukkosen pamauksella paukahti nahkaleili rikki, ja eläimet hajoilivat
sivuille, paloviinasta kohoutuvaa sinistä tulipatsasta karttaakseen.
Edessämme ja takanamme me näimme ainoastaan mahtavien eläinten
vanukkeista karvaa. Ei pienintäkään rakoa tuossa lentävässä laumassa
ollut; ainoastaan se kapea juova, jonka valkeamme oli synnyttänyt.
Tässä vaarallisessa asemassa olimme me koko tunnin, joka
silmänräpäyksessä peljäten tuon meitä säilyttävän kapean juovan
tukkeutuvan. Viimein kuitenkin lauma harveni, kunnes viimein näimme
ainoastaan yksityisiä väsyneitä eläimiä ympärillämme.

Mutta meillä vielä oli toinen vaara jälellä. Takanamme tuhoavainen
tulimeri läheni vaan yhä. Me kiitämään puhvelien perässä! Aamutuuli
kiihoitti raivoavaista tulimerta. Tuli oli jo aivan kintuillamme, kuin
me huomasimme, että se ääretön karja oli syösnyt syvään rotkoon.
Kuoleman tuskassa kannustimme me hevosiamme eteenpäin. Sama rotko oli
tuleva pelastajaksemme eli haudaksemme. Me syöksyimme alas, ja melkein
tunnottomina tulimme enemmän, kuin sadan jalan syvyyteen. Jumalan armo
oli meitä suojellut; ei miehet eikä hevoset kärsineet sanottavaa
vahinkoa. Vaivalla me sitte pääsimme ylös tästä kuolleiden eläinten
sekasorrosta, johon olimme pudonneet, ja asettauimme pienelle
maakaistaleelle, jota rotkossa juokseva virta valkealta suojeli.
Seuraavana päivänä sade sammutti tulimeren.



Kalifornia.


Kalifornia on Tyynen meren rannalla, Yhdysvaltain läntisellä rajalla.
Sen vuorilta virtaa Sacramento, joka on maan ainoa purjehdittava virta.
Se laskee lahteen, joka muodostaa yhden maailman suurimmista ja
varmimmista satamoista. San Francisco, maan pääseutu, on tämän lahden
rannalla. Tämä hedelmällinen seutu tuottaa äärettömän paljo viljaa ja
rakennusainetta, ja tarjoaa meheviä laitumia karjoille. Maan halki
kulkee kaksi yhtäsuuntaista vuorijonoa. Sisemmäisen rinteellä näistä
kasvaa tammimetsiä, ylempänä kohoutuu petäjä-, sypressi- ja
sedrimetsiä, ja näiden yläpuolella loistavat paljaat ja lumiset
kalliot. Useat päävuoresta haarailevaiset selänteet tekevät maan
pohjaisen osan jylhäksi ja vuoriseksi. Suuret metsät kokonaan peittävät
rantamaiden kivennäisistä rikkaat vuoret. Rannimmaisen vuorijonon ja
meren välillä kulkee monta pienempää harjua, jotka muodostavat
hedelmällisiä ja terveellisiä laaksoja. Vuorijonojen välinen maa on
virran rannoilla erittäin hedelmällistä ja pengermäisesti vuorillepäin
kohoutuvaa; etelässä on paljo järviä ja lampeja, jotka sadeaikana
paljon paisuvat. Sierra Nevada'n vuorista itäänpäin leviää tuntematon
ja hedelmätön seutu, jossa kuitenkin on hyviä laitumia. Kesyttömät
eläimet täällä on niitä, joita muillakin Amerikan vuorilla: maa- ja
vesi-saukkoja, majavia ja moskus-eläimiä. Kesyttömiä hevosia ja
sarvikarjoja kiertelee täällä ympäriinsä. Kaloja ja lintuja täällä on
monenlaisia ja paljon. Ilmanala on monenmoinen ja paljoa eroavainen
itäisistä, saman leveyden ilmanaloista. Talvet eivät ole kylmiä, sade,
ja paljoa vähemmässä määrässä kuin itärannikolla, on sen
tunnusmerkkinä. Ukkosen ilmat ovat harvinaisia, ei koskaan kovia ja
alkavat Helmi- ja Maaliskuussa. Yhdeksän kuukautta taivas on selkeä,
kesäyöt ovat viileitä ja talvi- ja kesäilmat 35-40 pohjaisten
leveysasteiden välillä melkein yhdenlainen.

Tähän maahan tuli muutamia vuosia sitten eräs Schweitsiläinen
Sutter-niminen mies. Hän oli v. 1830 ollut katteinina Ranskan kuninkaan
Schweitsiläisessä kaartissa. Sotamiehen elämään väsyneenä oli hän
paennut tänne tuntemattomaan ja ihmisettömään seutuun, siellä
hiljaisella maanviljelyksellä elämään. Hän asettui asumaan erään
Sacramento-virran sivuhaaran varrelle. V. 1848 rakensi hän myllyn.
Myllyn juova kun sattui liian pieni tulemaan, otti hän rattaan pois ja
antoi patoutuneen veden alas äkkiä tulvata, luullen sen voimallaan
juovaa suurentavan. Mutta se teki vielä enemmänkin. Se kaivoi juovan
hyvin syväksi ja paljasti sieltä suuria kultapalasia. Sutter pian ne
kokosi ja löysipä vaan aina uusia. Ensin tahtoi hän keksintönsä pitää
salassa; mutta kultaa oli niin suuressa määrässä, että hänen täytyi
saada sen kokoamiseen apua. Siten asia tuli tutuksi, ja pian virran
rannoilla vilisi kullan etsijöitä. He kiertelivät virtain rantoja ylös
ja alas ja löysivät kultaa Sacramenton ja sen lisävirtain rannoilta
aina vuoren rotkoihin asti; vieläpä tasankojen hiedastakin; virrat
kulettivat sitä vuorten malmisuonista. Koko kulta-alue näytti olevan
800 Englannin peninkulmaa pitkä ja 100 peninkulmaa leveä, vaan luultava
on että se on vielä avarampikin. Kaikista maailman ääristä riennettiin
kultamaahan. Työmiehet jättivät vaimonsa, merimiehet laivansa. Pian
ympäristön saaret ja seudut jäivät asukkaitta. Yhdysvalloista tulvaili
sinne laumoissa kansaa. New-Yorkista yksinään matkusti sinne vähässä
ajassa 70 laivalastia matkustajia. Kokonaisia karavaneja valmistiihe
tälle sanomattoman pitkälle ja vaivaloiselle matkalle. Yksinpä
Kiinastakin kiiti sinne laivoja.

Tämmöinen kullan ylellisyys muutti pian kaikki suhteet. Sen arvo paljon
aleni, muiden kaikkien yleni. Kullankaivajat maksoivat mielellään
paloviina-potusta eli tupakkikukkarosta aina 10-15 kultadollariin.
Nauta palvattua härän lihaa maksoi aina 2 dollaria; rukiit, ohrat,
herneet ja pavut 10 dollaria nelikko; hevonen 100-300 dollariin;
päiväpalkka nousi pian 16-20 dollariin, ja erään asijoitsian sinne
rakentama rautainen huone heti vuokrattiin 1,000 dollarilla
kuukaudeksi.

Kulta on mitä parasta lajia ja löytyy sitä siellä eri määrissä. Usea
löyti sitä päivittäin 90 jopa 120 dollariakin. Eräs noukki 1/4 tunnissa
2 1/2 nautaa kultaa eräästä vuoren halenteesta. Eräs toinen, joka
erästä matkustajaa seurasi, huuhtoi levähtäessään kultaa ja sai sitä 5
minutissa 2 dollarin edestä. 10 ja 12 naulan painoisia kullanmuruja
löytyi myös usein. Olipa eräs kullankaivaja niinkin onnellinen, että
hän löysi kultamöhkäleen, jonka arvo laskettiin 14,000 taaleriin (noin
51,000 markkaan). Mutta me emme saa ajatella, että kaikki tämä tapahtui
vaivatta. Tämä vaati päinvastoin vaikeata työtä. Eräällä nostimella
nostetaan joen pohjasta mutaa, eli kaivetaan hiekkaa joen äyräästä ja
sitä huuhdotaan puu- eli tina-astioissa, tahi kuurnan muotoisissa
laitoksissa. Tällä tavalla menetellessä köykäisempi hiekka ja
maanosuudet vie vesi helpommasti. Pohjalle jäänyt kultahiekka pannaan
sitte joko verholle tahi laudoille kuivamaan, jonka jälkeen siitä pöly
ja muut köykäisemmät aineet palkeilla puhaltaen eroitetaan.

Sitte kun maa yhtyi Yhdysvaltoihin, rakennettiin tätä varten erityisiä
laitoksia. Nyt loppui myös vapaa kullan löytö-onni, tämä valeonni,
jonka usein kallis elanto kokonaan nielasi, ja joka monen keskellä
aarteitaan saattoi kulkutautien tuottaman kuoleman kitaan.

Vaikka kullan löytö vähitellen paljo on vähentynyt, ei Kalifornia
kuitenkaan ole kadottanut kaivos-maansa merkitystä. Siellä on nimittäin
niin paljon hopeaa, vaskea ja elohopeaa, että kullattakin sinne olisi
syntynyt kaivos-seutu, jonka vertaista maan päällä harvoin tavataan.



San Francisco.


San Franciscon kallioiselle rannalle kun olemme tulleet, olemme me
satamassa, joka ulettuu 10 peninkulmaa pohjaisesta etelään. Hätätilassa
mahtuisi siihen kaikki maailman sotalaivastot. Nyt on edessämme San
Franciscon kaupunki 150,000 asukkaineen. Se loistaa kullalta ja
rikkaudelta, jonka kauppa ja teollisuus sinne on tuottanut; se kätkee
taikahelmaansa satumaisia aarteita ja tarjoaa kaikkea, jota ihmisten
keksinnöt ja taito ovat synnyttäneet. Se on suuri ja avara ja tarjoaa
malmikenttiään Euroopasta, Aasiasta ja Austraaliasta tulvaavalle
kansavirralle. Ja tämä kaupunki, rikkauksineen, loistoineen,
kansaliikkeineen ja kaikkine ihmeellisine suhteineen on ainoastaan
muutaman vuosikymmenen tuote.

San Francisco, epäilemättä Yhdysvaltain ihanin, ja sentähden Amerikan
Neapeliksi kutsuttu kaupunki, leviää pengermäisesti kahden korkean
pensastoisen kukkulan välillä; nämä kukkulat alentuneina harjuina
pistäytyvät kielekkeiden muotoisina satamaan. Kaupunki on melkein
neliönmuotoinen ja jonka reunimmaiset rakennukset sijaitsevat aukeilla
kukkuloilla, vaan alimmaiset seisovat patsailla eli laivahylyillä
meressä, joka loiskuu alhaisemmilla kaduilla ja kaikilla alavilla
paikoilla. Kaikki tämä alhainen kaupungin osa on rakennettu hiekalle,
jota pylvästen väliin suurimmalla kiiruudella on mätetty. Satamassa on
kauppalaivasto, joka sisältää monta tuhatta purje- ja höyrylaivaa.
Näiden joukossa on kaikenmuotoisia laivoja -- suurista klipperlaivoista
(viiltäjistä) aina pieniin purjeveneisiin saakka; toiset suippeita ja
pikakulkuisia, toiset möhleitä ja kömpelöitä; toiset nykyjään
maalatuita ja siistityitä; toiset meren raivojen raatamia. -- Nämä
keräytyvät kaikilta maailman meriltä ja levittelevät monenvärisiä
lippujaan.

Varsinaiset kaupungin kadut ovat hyvin tilavia ja suorissa kulmissa
toisiaan kohtaavaisia. Ne ovat joko poikkipäin asetetuilla
lautasilloilla varustetut, eli myös maantien tavoin hiekoitetut, mutta
ei koskaan kivitetyt. Tämän kaupungin rakennukset ovat mitä
erilaisempia. Yksi on punaiseksi eli valkoiseksi maalattu, puupyörillä
eli teloilla oleva puumaja; toinen suuri yksi- eli kaksikertainen
puurakennus, kolmas komea kivirakennus -- useimmat tasaisella katolla
eli nelikulmaisilla päädyillä, joista ne saavatkin omituisen näön;
voipa tuolla vielä nähdä suuren rautaisenkin huoneen, ikäänkuin
ampiaisten jättiläispesän. Mutta kaikki nämä huoneet, puusta, raudasta,
kivestä eli kankaasta ja jotka aivan sekaisin siellä seisovat, ovat
kuitenkin yhdessä suhteessa samanlaisia: ne ovat melkein kaikki puoteja
eli makasiineja.

Täällä tuoksuavat mitä suloisimmat hajut, siellä loistavat kaikenlaiset
metallitavarat suurissa kasoissa -- erinomaisia siistin tekonsa ja
kiiltonsa suhteen. Täällä on suuri varasto kalliita, kaikenkuosisia
vaatteita -- paidasta päällysnuttuun, lipposista aina hattuun asti.

Siinä maassa, jossa pesu on niin kallista ja josta laivalastittain
likaisia vaatteita lähetetään Kiinaan ja Sandwich'in saarille pestäväksi,
ei kannata vanhoja vaatteita korjailla. Jos kenkä hajoaa, nuttu vähän
repiää eli housut vähän rikkoutuvat, jos paita vähän likautuu, ja jos
ei tahdo -- jonka kuitenkin kyllä voisi -- niitä enää pitää, saa ne
nurkkaan heittää, sillä niitä ei korjata. Silloin ohjataan askeleet
vaatekauppaan, josta puhtaana ja siistinä palataan, ja se ei maksa
enempää, kuin vanhain korjaaminen eli peseminen. Toisin paikoin kadut
ovat ruokatavaroilla, hedelmillä, rautateoksilla, kaikenlaisilla Kiinan
tavaroilla eli Euroopalaisilla kaluilla suletut; sillä ne ovat
hajallaan huoneiden edustoilla. Ravintolat ja virvoituspaikat
lähettävät joka askeleella viehättäviä höyryjään nenään, ja melkein
jokaisen kadun kulmassa on seinäin vierille laitettu herkkupalojen
kauppapaikkoja, joissa vietteleväiset juomat, höyryäväiset tee- ja
kahvikannut vaatekaton alla odottelevat nauttioita. Kaikkialla kuullaan
piljaardi-pallojen kolinaa, keili-pallojen jyrinää ja huutokauppiasten
painuneita ääniä, jotka enimmän tarjoavalle tavaroitaan myövät.
Lontoossa ja Parisissa on yleensä kaikilla määrätty muoto ja
yhtäläisyys, joku kansallinen luonne, joka kaikkialla kuvautuu. Mutta
täällä on väkeä kaikista kansoista. Täällä nähdään Kiinalainen avarassa
puvussaan ja leveine hattuineen, joka näyttää auringon varjostimelta,
hiuspatukoineen ja paksupohjaisine kenkineen; Euroopalainen keikari
uusikuosine, kirjavine koristuksineen, ylpeänä kullan huuhtoja
ylämaasta, joka näyttää hyvin ryöväriltä liehuvine hiuksineen, pitkine
partoineen, suurine saappaineen ja rikkinäisine vaatteineen. Täällä
nähdään myös siistejä ja hienopukuisia tukkukauppijaita (tavallisesti
Saksalaisia) nöyristelevän; merimiehiä, jotka rauhallisina tupakkia
suussaan vanuttelevat, ja hattu niskassa, kaulaliina huolimattomasti
rinnalle solmittuna, kasvot voimallisista vahvistusaineista
välkkyväisenä kaduilla käyskentelevän. Lyhyesti: San Francisco tarjoaa
mitä kirjavimman kaikenlaisuuden, ja joka ei ole nähnyt sitä vilinää,
kuullut sitä meteliä, ollut todistajana siinä sekamelussa, joka
kaikkialla ilmestyy, hän ei voi parhaimmistokaan kertomuksista siitä
saada käsitystä.

San Francisco tekee kuitenkin huonon ja vastenmielisen vaikutuksen.
Kaikki osoittaa päivän ja hetken kiiruutta, voitonhimoa, petosta ja
kärsimistä. Täällä ei ole muuta pakoittajaa, kuin raha, ei mitään niin
arvoisaa, ei mitään niin etsittävää, kuin kulta. Kullan loisto kaikki
voittaa. Se on tosi, ett'ei voida olla näkemättä sitä suurta ja
ihmeteltävää, joka täällä ihmisten toimeliaisuudesta puhuu; mutta jos
kysytään perustusta, jolle kaikki tämä on rakennettu, saadaan
kaikkialta vastaus -- mammona, jonka palvelukseen ihmiset alentuvat ja
koko itsensä ja ikänsä uhraavat.



Kiinalaiset.


Viimme aikoina on "Keskinen valtakunta" alkanut poikiaan lähetellä
Uuden-maailman rannoille. Kalifornian kullan maine houkutteli sinne
joukon Kiinalaisia. Laiva, jonka piti Kaliforniaan mennä, nosti
Hongkongin satamassa lippunsa, jossa luettiin sana "Kinschan"
(kultavuori) ja pian tulvasi valtahimoisia laiva täyteen. Nämä nousivat
maalle San Franciscossa ja siitä levisivät sen ympäristölle, jossa ne
löysivät suopean ilmaston, kuin kotimaassaan. Täällä he siis pian
tulivat malttamattomiksi, mutta samalla herättivät suurta harmia
varsinkin valkoisten alhaisemmissa luokissa. Kiinalaisilla on,
nimittäin, monta hyvää ominaisuutta. He ovat hiljaisia, suuttumattomia,
rauhallisia, nöyriä ja hyvin kohtuullisia vaatimuksissaan, sekä samalla
oppivaisia, käteviä ja toimellisia, ahkeria ja kestäviä työssään,
vaikka päällysmiehettäkin toimisivat. Heillä ei ole suurta
ruumiinvoimaa ja sentähden he eivät voikaan päivässä tehdä yhtä paljon
työtä, kuin yhtä moni valkoihoinen eli Neekeri kyllä valmistaa; mutta
mitä voimassa puuttuu, sen he ahkeruudellaan ja kestäväisyydellään
palkitsevat. Kiinalaiset eivät halveksi semmoistakaan työtä, johon
valkoiset pitävät itseään liian hyvinä; semmoinen on esim. katujen
lakaiseminen, ryysyjen kokoileminen j.n.e. Palvelijoina, keittäjinä,
pesijöinä, kattilan paikkaajina j.n.e. ovat he valkoisia etevämpiä.
Etevämpiä ovat he myös pelto- ja vuorityössä sekä rautatien
tekemisessä. Yksi ja toinen Kiinalainen on myös kauppamiehenä ja
ravintolan isäntänä.

Heidän elämänsä vaatimukset ovat hyvin pienet. He tyytyvät neljänteen
osaan valkoisten päiväpenningistä. He ovat kohtuullisia ruoassa ja
juomassa ja tarvitsevat ainoastaan pienen tilan asuakseen.

Minkätähden Kiinalaiset ovat valkoisille ihmisille harmiksi? He elävät
itsekseen; heillä ovat omat myömälänsä ja huvituspaikkansa; valkoisten
kanssa heillä ei ole mitään tekemistä, jos eivät ole siihen pakoitetut.
He ovat epäluuloisia ja viekkaita, sekä pettävät Euroopalaista silloin,
kuin vaan voivat. Taitoaan Kiinalainen usein käyttää rahan tekemiseen.
Sen ohessa hän on kiivas pelaaja. Hänellä ei näytä olevan kehenkään
luottamusta. Hän jättää isäntänsä kohta, jos toinen lupaa hänelle
vähääkään suuremman päiväpalkan. Hänen valallansa ei ole sitovaa
voimaa. Muutamista penneistä todistaa hän väärin. Kalifornian
Kiinalaisilla ei ole mitään perhe-elämää. Naisia siellä on vähän ja
mitä huonoimmassa maineessa.

San Franciscossa heillä on oma kaupungin osansa. Se on kaupungin
keskessä. Siellä on huoneita ja kujia, katoksia ja hökkelejä, jotka
haisevat lialta ja joissa kihisee syöpäläisiä, kuin muurahaisia
pesässään; maa ei ole ositettu, jonka tähden asumukset ovat tuoreita ja
terveydelle vahingollisia. Kaikkialla kaduilla ja huoneissa,
kellareissa ja maakuopissa, holveissa ja katoksissa vilisee näitä
keltaisenkalpeita Aasialaisia, joiden kasvoissa kurjuus kuvastuu. Oven
päällä riippuu leipä, johon Jumalan nimi on kirjoitettu, pelihuoneita
on paljon. Niiden vieressä on muiden paheiden pesiä, ja varkailla on
pesänsä keskellä tätä inhoittavaa paikkaa.

Useilla Kalifornian Kiinalaisilla on alammainen asento. Suuri osa
nimittäin sinne muuttaneista on menomatkansa maksut joltakin herralta
lainannut ja siten joutunut heidän palvelukseensa, jossa heidän täytyy
olla niin kauvan, kuin velka on maksettu. Niillä taas, jotka omilla
varoillaan voivat sinne matkustaa, on itsenäisempi asema.

Kiinalaisilla ei ole aikomus Amerikaan pysähtyä. Jonkun ajan kuluttua
he tahtovat jälleen kotomaahansa palata, ja sinnepä ne yksin
kuolleensakin vievät.

"Kiinalaiset ottavat leivän meidän suustamme", sanovat valkoiset
työmiehet. Siitäpä heidän vihansakin heihin tulee. Kiinalaiset
puolestaan eivät Euroopalaisille nöyristele. Tähän on osaksi selitys
siinä, että valkoiset heitä kohtelevat enemmän eläiminä kuin ihmisinä.



Elämä Mexikossa.


Varallisimmat ja rikkaimmat yhteiskunnan luokat rakastavat
ylellisyyttä, joka useimmasti huononee mielettömään kerskaukseen. Tämä
näyttäytyy varsinkin herrain ratsastuspuvussa. Kävelypaikoille he
tavallisesti menevät hevosilla ja ovat silloin aina kansallispuvussa;
kotonaan ja kaduilla kävellessään sitä vastaan ovat he Euroopalaisessa
puvussa. Suuri vaalea "sombrero" (leveä ja kovalaitainen hattu), joka
melkein olkapäitä peittää ja on kultanauhoilla koristettu, musta nuttu
pienine hopeanappeineen, kullalla ja hopealla komeasti koristettu
zapateros, joka tavallisesti housujen päälle vedetään ja on alhaalta
aina polviin asti auki sekä vyöllä vyötäisille kääritty, ovat hyvin
ihailtavia, ja yhtä hyvin koristeluita, kuin ratsastaja pienen, tanakan
hevosensa selässä.

Mexikolaisten koko elämä puhuu "dolce farniente";[77] he eivät koskaan
kiiruhda kaduilla, heiltä ei koskaan puutu aikaa. He nousevat varhain
ylös, vaimot heti menevät paksuihin huntuihinsa käärittyinä kirkkoon,
herrat alkavat aamu-ratsastuksensa. Aamukävelyn jälkeen palataan taas
kotiin, jossa mieluummin sitte pysytään. Tavallisesti sitte mennään
kylpemään, sillä kaikkien katujen varsilla on siistejä kylpylöitä
yleisölle; kaikissa yksityisissä taloissa on myös erityinen kylpyhuone.
Usein Mexikolaisten vaimojen nähdään käyskentelevän huoneiden
paltteilla paksut, pitkät hiukset hartioilleen kuivamaan levitettyinä.
Pukemisen jälkeen aika kuluu hitaasti. Jos lapset ovat kotona,
katsellaan heidän leikkejänsä, mutta hekin ovat vakavia ja hiljaisia,
niinkuin vanhempansakin. Tuskin koskaan heidän kuulee riitelevän; mutta
ne pienet olennot näyttävät myös varhain kypsyneiltä; ne pikaisesti
muodostuvat ja sentähden ovatkin hyvin arkoja. Lasten kuolevaisuus on
tavattoman suuri, jota vanhemmat edistävät siten, että heidän aamuin ja
illoin, jolloin ilma on jotenkin kylmä, annetaan ohkaisissa vaatteissa
ulkona olla; ja 8 eli 9 vuotisina istuvat nämä pienet raukat jo,
keinotekoisilla kukilla kaunistettuina ja unen kanssa taistellen,
ooperassa, joka usein kestää puoleen yöhön. Jos he eivät nuorena kuole,
elävät he, varsinkin vaimot, kasvihuoneen kasvien elämää.

Kahdentoista ja yhden välillä syödään toinen aamiainen, johon
tavallisesti kuuluu kansallisruokia. Niin rikkaille kuin köyhillekin
ovat "tortillas" ja "frijoles" hyvin tärkeitä. Edellinen on pienityistä
maisista valmistettu leivos, joka on hienon kiekon muotoinen, lautaisen
kokoinen, pehmeä ja mauton. Se on alhaisempain luokkain leipää.
Frijoles'it ovat mustia papuja, jotka, kauvan keitettyinä, muuttuvat
ruskeiksi ja maistuvat jotenkin hyviltä. Kalkkunasoppa, maustettu
chilillä (pippurilla) ja tomaterilla (paradiisin omenalla), on
herkkuruokaa. Yleisesti Mexikolaisten ruoan laittaminen ei ole
Euroopalaisten mieluinen. Sianrasvaa käytetään nimittäin paljo
kaikellaisiin ruokiin, itsepä imeliinkin.

Iltapuoli päivää kuluu sitte vierastelemisessa ja vieraiden vastaan
otossa. Naisten kädessä ei koskaan nähdä minkäänlaista työtä; kirjoista
on rukouskirja enimmän käytetty. Kirjeitä he kirjoittelevat, mutta
enimmästi tottumattomalla kädellä. Taitamattomuus on täydellinen, ja
historiasta ja maantieteestä ei heillä ole vähintäkään käsitystä.
Euroopasta he tuntevat ainoastaan Hispanian, josta he ovat kotoisinkin,
Rooman, jossa paavi hallitsee ja Parisin, josta he vaatteensa saavat.

Kummallinen ja hämmästyttävä on kansan täydellinen tylsyys ja
ponnettomuus, johon osaksi on syynä hallitseva epävakaisuus. Tiettömyys
ja säännöllisen keskusliikkeen puute auttavat vielä tätä. Kauppa on
kokonaan ulkomaalaisten, varsinkin Saksalaisten käsissä.

Mexikossa on suuri joukko ihmisiä vakaasti päättänyt yhdellä eli
toisella tavalla elää kokonaan matkustavaisten kustannuksella, joko
niitä riistämällä taikka suojelemalla, jos nimittäin heidän
palveluksensa hyvin palkitaan. -- Hasari- eli onnenpeli tekee heihin
vielä hyvin hyödyttömän vaikutuksen, vaikka se onkin Mexikolaisten
kansallishuvi. Se on juurtunut melkein kaikkiin yhteiskunnan luokkiin
ja herättää hurjia haluja, jonka tähden ei ole harvinaista, että koko
omaisuus eli vuosikauden ansio pannaan kortille.



Kansanhuvit Mexikossa.


Kaikilla Mexikolaisten säätyläisillä on suuri pelihimo. Useammat miehet
kantavat aina kortteja ja arpanoppuloita taskussaan, ja ei ainoastaan
ravintoloissa, vaan myös katujen kulmissa ja yleisillä paikoilla
nähdään ihmisryhmiä, jotka itsiään huvittelevat rahan voitolla, ja
joiden pelit usein verisiin riitoihin päättyvät. Pelihimo saa myös
ravintoa rakkaimmista kansanhuveista -- eläintaisteluista, sillä ne
antavat syytä lukemattomiin vetoihin. Minä kun ensikerran kävelin
pääkaupungin kaduilla, pysäytti minut suuri ihmisjoukko, joka
kukkotaistelua tarkasteli. Kaksi miestä, joista toisen kainalossa oli
keltainen, toisen harmaa kukko, seisoivat vastatusten, ja koettivat
kaikilla keinoilla vimmastuttaa eläimiä, joiden jaloissa oli terävät
teräspiikit. Tuskin ne olivat maahan lasketut, ennenkuin ne säihkyvin
silmin nostivat siipensä ja hurjasti rääkyen syöksivät toistansa
vastaan. Ne hakkasivat toisiaan nokallaan, repivät piikkisillä
jaloillaan, kunnes ne vihdoin raadeltuina korjattiin; mutta ei
sentähden, että riita olisi jo loppunut, vaan lepäämään uuteen
taisteluun. Muutamain minuuttien perästä alkoi uusi vimma. Usein
onnistui yhdelle kumppaninsa päälle pääseminen ja rutistaminen, mutta
hetkisen perästä saadakseen itse saman kepposen. Joka minuutti lisäytyi
katsojain kiihko, ja aina vaan isompia vetoja lyötiin. Viimein näytti
keltainen kukko varmaan voittavan; harmaa kukko oli tehnyt tenhottoman
liikkeen ja sentähden joutunut pahaan pulaan. Hän ei kuitenkaan
helpoittanut, vaan ehtimiseen uudisti hyökkäyksensä samalla, kuin hänen
puolueensa lupasi suurempia vetoja. Viimeinkin oli hän vastustajansa
voittanut. Hänen voittonsa tunnustettiin kovalla huudolla, ja hänen
puolueensa korjasivat kovan riidan loputtua voitetut rahansa.

Samana päivänä olimme tilaisuudessa suuremmankin kilpataistelun
näkemiseen. Me tapasimme suuren ihmisjoukon taistelutantereella ja
loistavat univormut, komeat puvut ja loistavat leikkikalut osoittivat,
että suurin osa katsojista kuului ylhäiseen säätyyn. Hengellisetkin
valkoisine vaatteineen ja pappispukuineen olivat läsnä tällä julmalla
näytelmällä itseään huvittelemassa. Seuruetta ympäröitsi suuret
likaiset Indiani- ja villit leperosjoukot.[78] Kaikkialla huomattiin
lukemattomia huutoja ja riitoja, keppien kalsketta, karjumista ja
nauramista. Verisiä taisteluja ja vangitsemisia seurasi; mutta viimein
kuului kaikilta istumilta kovia ilo- ja tyytyväisyys-huutoja.
Vaskitorvi puhalsi. Kaksipuoleiset ovet aukenivat ja kaikki katsojat
kaulojaan kurottelivat nähdäkseen näyttelyrataa, jolle juuri nuori,
voimallinen eläin talutettiin. Kopealla, hillitsemättömällä voimalla
astui se radalle. Yksityisiä seikkoja taistelusta, jonka nyt eläin ja
sen miekkailija alkoi, en tahdo tässä nyt kertoa; mutta sitte kuin tämä
vaivattu eläin oli kuolettavan iskun saanut, seurasi toinen taistelu,
josta minä, sen harvinaisuuden vuoksi, lausun muutaman sanan. Se oli
härän ja karhun taistelu. Molemmat eläimet hehkuivat taistelun himosta
ja näyttivät villeiltä ja voimallisilta. Niinpian kuin ne irti
päästettiin, hyökkäsivät ne hirveästi vastakkain. Samalla kuin härkä
katkotuilla sarvillaan karhua pelmuutti, koki karhu vaan päästä
vastustajansa turpaan. Ison aikaa karhu näytti olevan tappiolla ja
antavan vastustajalleen vähän työtä, mutta, kun eläin vimmasta karjuen
avasi suunsa, tarttui hän yht'äkkiä terävillä kynsillään sen kieleen ja
repäisi sen juurineen suusta. Tämä lopetti taistelun. Tuskasta ja
vuotaneesta verestä kuihtuneena kaatui eläin voimattomana maahan, josta
se kuolevaisena korjattiin. Minä en voinut katsella tätä veristä
taistelua; mutta katsojat, ja varsinkin kaikki vaimot, seurasivat sitä
suurimmalla ihastuksella ja palkitsivat voittajan suostumus-huudoilla.

Paluumatkalla sivuutin lukemattomia pelipöytiä. Kaikkialla vallitsee
riita ja tora, eikä usein veren vuodatuksiakaan puuttunut; ryysyiset
Indianit samalla tuhlasivat viimeisiä pennejään vimmastuttaviin
juomiin. Me emme voi sitä ihmetellä, jos rikoksellisten luku Mexikossa
on suurempi, kuin missään maailman kaupungissa? Mutta selvemmin kuin
rikoksellisten luku, osottaa sitä samaa kansan suuri siveyttömyys.
Murhat ovat tavallisia tapauksia, ja muutamasta piasterista ovat
useimmat leperosit valmiita vaikka kenen tieltä raivaamaan. Kaduilla
nähdään myös ihmisiä, joita rosvot ovat riistäneet, ja monen täytyy
sokeana leipänsä kerjätä, kun kostonhimoinen vihollisensa on hänen
silmänsä puhaisnut.



Habana.


Me jätimme New-Orleansin, kuolettavaisista kuumeistaan kuuluisan
kaupungin; tyytyväisenä jätimme myös Mississipin, joka rumana
hiljalleen likaisia aaltojaan vierittelee monia suuhaarojaan myöten
mereen. Ilma oli kaunis; me tunsimme yhä enemmän, että kuumia maita
lähenimme. Ravun ilmavyöhykkeen sivuitse kun me olimme kulkeneet,
näimme me pian Cuban rannikot merestä kohoutuvan. Tämä saari on etevin
n.s. Antillimerta ympäröivistä saarista aina Orinocon suusta Floridan
kärkeen asti. Saaren luoteisella aukealla niemekkeellä on pääkaupunki
Habana (Havana). Sen kauniisen satamaan saavuimme yhdeksäntenä päivänä
New-Orleansista lähtemisemme jälkeen. Vilpas tuuli puhalteli; taampaa
näkymästä, valaistusta kaupungista kuulimme me vaskitorvien soiton,
rumpun tärinän ja vahtimiesten huudon. Habana on oikea merikaupunki.
Sen muureja Mexikon lahden laineet huutelevat; kaikkien kansojen
lippuja liehuu sen satamassa; lukuisien, ruskeitten, valkeapukuisten
Hispanialaisten ohjaamina kiertelee tässä lukuisa kontooli-lauma, ja
maallenousun paikalla, la cabellarialla, jota peittää rautapylväille
asetettu katto, kihisee suuri ihmisjoukko. Kaikki ilmoittaa
toimeliaisuutta.

Vene vei meidät seuraavana aamuna muutamassa minuutissa kaupunkiin.
Teollisuus ja toimeliaisuus puhui siellä kaikkialta. Sadoittain
Neekerejä, yksiäänisesti laulaen, purki laivoista tavaroita; komea
Hispanialainen, notkea Kreolilainen, ruma Mulattilainen, puhelias
Ranskalainen, suopea Saksalainen, kylmäverinen Englantilainen, vakava
Ruotsalainen ja ajatteleva Suomalainen nähtiin täällä sekaisin
hilpeimmässä kesäpuvussa. Muutamain mustain seurassa, jotka meidän
matkalaukkujamme kantoivat, menimme me kaitaisia katuja pitkin erääsen
ravintolaan. Kalatorilla me näimme mitä kummallisemman näköisiä ja
värisiä kaloja, rapuja, kilpikonnia y.m. Pitkän kauppapaikan varrella
seisoo joukko pieniä laivoja, jotka pääkaupunkiin tuovat maan
tuotteita: sokuria, kahvia, kaakkaota ja kuohuavata Habanan tupakkia.

Kaupungissa on vanha ja uusi osa; edellinen on itä-, jälkimmäinen
länsi-puolella. Vanhassa kaupungissa ovat ahtaat kadut, huonot
kivitykset ja kapeat jalkakadut. Suuri liike vallitsee täällä varsinkin
aamusilla. Ainoastaan suurella varovaisuudella voi täällä karttaa
lukuisain vuokravaunujen ja yksityisten ajajain päällensä ajamisen.
Viimemainituista ovat n.s. volantit lukuisia. Ne ovat avonaisia,
hirveän suuripyöräisiä vaunuja, joita komeapukuisen neekerin ratsastama
hevonen vetää. Ahdinko tulee sitä ahtaammaksi, jota useammat
käsityöläiset avonaisten puoteinsa edustoilla työskentelevät.

Huoneet ovat tavallisesti yhden-, harvoin kahdenkertaisia; katot ovat
tasaiset ja varustetut kivisellä rintasuojalla, jonka ylitse helposti
voidaan ympäristöä katsella. Joskus on katoilla pieniä puutarhojakin.
Avonaisessa pihassa on usein teltta polttavan auringon kuumuutta
varjoamassa. Akkunat ovat tavattoman suuria ja monenvärisillä
rautaristikoilla ruutujen asemasta varustetut. Huoneiden sisusta on
hyvin yksinkertainen. Vuoteina on telkimiin kiinnitetty palttinan pala;
peitteenä käytetään hurstia; tiheä verkko ympäröitsee vuodetta,
hyttysiä siellä estämässä.

Uudessa kaupungissa sitä vastaan vallitsee ylevä hiljaisuus. Siellä
ovat parhaimmat kävelypaikat, yksityisten etevimmät asunnot, kahvilat
ja teaterit; siellä tavataan myös komeimmat puodit.

Turvalinna kauneine puistoineen on kaupungin kauneimpia paikkoja.
Isabellan katu on kaduista kaunein; iltapäivällä tarjoaa se komean
näön. Naiset ajavat avopäin ja komeasti puettuina edes ja takaisin
avonaisissa vaunuissa, joiden välitse notkeat ja rohkeat ratsastajat
kiiteilevät.

Naiset, niin vanhat kuin nuoretkin, polttavat sikaria. Tavallisesti
näkee naisia aamupuvuissa sukitta, likaisissa ja repaleisissa verhoissa
-- mutta sikari hampaissa. Neekerit tekevät useammat työt; valkoinen,
yksinpä alhaisimmankin luokan rouva, pitäisi häpeänä, jos hänen pitäisi
itse torilla ostoksensa tehdä.

Cuban saari, Länsi-Indian helmi, on kuusi kertaa Würtembergin kokoinen,
mutta sittenkin on sen pienin osa vaan viljelemätöntä; sen suurin osa
on metsämaata; on siellä myös isonlaisia hedelmättömiäkin seutuja:
istutukset ovat pääelinkeinona. Tärkeimpinä istutuksina ovat sokuri,
tupakki ja kahvi. Sitä paitsi viljellään vielä riisiä, piisankia,
kaakkaota ja kaikellaisia hedelmäpuita. Kahvipaikkaa piirittävät
muhkeat palmu- ja piilirivit. -- Karjanhoito ei ole vähäpätöinen;
hevosten hyvyys on mainittu.

Metsät ovat enimmästi yhteen kierrotuita, melkein lävitse pääsemättömiä
viidakoita; ainoastaan kaakkosilla vuorilla kasvaa suuria mahonki- ja
eepenholzipuita, joilla on jättiläissuuruus.

Talvi on ihanin vuodenaika; silloin ei nähdä jäätä eikä lunta.
Oikeastaan täällä vaan onkin yksi vuodenaika, alituinen kesä, joka
Elo- ja syyskuussa on niin kuuma, että katujen polttavaiset kivet
kärventävät kävelijäin kenkiä. Ainoastaan eteläisillä, ihastuttavilla
vuoriseuduilla nautitaan kuumimpanakin vuodenaikana raitista ilmaa;
alangoilla sitä vastaan raivoaa vaarallinen keltarutto ja korjaa
vuosittain uhrinsa.



Etelä-Amerikan Llanos.[79] Orinoco.


Orinocon ja Coquetan välinen Llanos-niminen deltamaa muodostaa
kolmanneksen Etelä-Amerikan alatasangoista ja on enempää, kuin 15,000
neliöp. leveä. Se on niin alhaista, että jos meri nousisi 300 jalkaa,
peittyisi siitä 5-600 peninkulman avaruus. Suuria aloja on aivan
vaakasuorassa. Jos joskus joitakin korotuksia kohottautuu,
sanotaan niitä joko penkeiksi, ja ovat muodostuneet kalkki- eli
hietakivikerroksista tasaisiksi pinnoiksi, eli pöydiksi, jotka ovat
vähitellen kohonevia, mykeviä korotuksia. Nämä tasangot ovat oikeita
aavoja. Vaikka sadeaikoina ne näyttävätkin kauniin vihannalta,
muuttuvat ne kovalla poudalla julmaksi erämaaksi. Kasvit korsiksi
kuivavat, maa kuivuudesta halkeilee ja pakahtelee. Ainoastaan luomain
rannat ja lätäkköjen reunat kasvavat muutamia mauritia-pensaita,[80]
joiden auringon varjostimen muotoiset lehdet eivät koskaan kadota
välkkyvää vihannuuttaan. Joulukuusta aina Helmikuuhun asti peittää
pilvetön taivas silmänkantamattomia tasangoita. Maaliskuun alussa
muuttuu sininen taivas yhä kirkkaammaksi ja ilma kosteammaksi. Vienot
satamat ja tiimoja kestävä länsituuli ilmoittavat sadeajan tuloa.
Huhtikuun lopussa peittää viheriä väri sinisen taivaan, ja lämpö yhä
kiihkenee. Kirkuvaiset apinat metsää karjuttavat paljoa ennen päivän
koittoa. Nyt säännöttömät myrskyt rankkasateineen riehuvat, ja pian
kuivanut aro muuttaa muotonsa. Maanpinta tuskin kerkiää kostumaan,
ennenkuin aavan monenmoiset ruoholajit ja tuoksuavaiset yrtit jo
peittävät. Vesikasvit aukaisevat himoavaisina janoavaiset kukkansa.
Lintujen laulu helisee. Hevoset ja sarvikarjat taas laitumelle
lasketaan ja iloiten siellä eloansa nauttivat; korkeasen ruohistoon
kätkeytyy kauniskirjainen jaguari ja tähtää sieltä sivuitsensa kulkevia
eläimiä. Pehminneestä tammista jättiläismäiset vesikäärmeet,
krokodiilit ja muut mateliat, jotka ovat pouta-ajan viettäneet kuivan
mutakerroksen alla, taas maalle matelevat. Virrat laitainsa ylitse
vierivät ja peittävät sadoin peninkulmin maata. Niin pian kuin vesi
taas katoaa, peittää näitä veden tuoman mudan lannoittavia lakeuksia
mehevä vihanta ja anani- sekä maurit-palmustot; mimoosit[81]
reunustavat virtain rantoja. Mutta kuu tämän virkistämän sateen
seuraukset taas ovat haihtuneet, ja luotisuoraan lankeavaisten auringon
säteiden polttama ruohopeitto taas on kuihtunut pölyksi, silloin
kovettunut maa taas alkaa halkeilla, ja pölypilvet suppilomaisina
pyörteinä, miten Saharan erämaassa, korkeuteen kohoutuvat. Tämä kuuma
pöly, joka sumun tavoin ilmassa leijuelee, lisää vielä ilman
tukehduttavaa kuumuutta, ja viileyden sijaan itätuuli tuo uutta
hellettä kuumentuneelta maalta. Paksuun pölypilveen käärittyinä,
nälissään ja janoissaan nautakarjat kiertelevät ja hevoset pystyssä
päin päristelevät ja ilmavirtaa vaistoellen etsivät kuivamattomia
lätäköitä. Yön viileydessäkään ei niillä ole mitään lepoa, sillä suuret
yölepakot imevät niiden verta ja saattavat niihin pahoja haavoja,
joihin hyttyset ja muut pistäväiset hyönteiset tukkiutuvat. Jos joku
tulen kipinä vahingossa sattuu tälle kuivalle tasangolle putoamaan,
leviää silloin virrasta virtaan tulipalo, joka hävittää jok'ainoan
eläimen ja jättää jälkeensä tiilikiven tavalla poltetun maan, joka
vasta vuosikausien perästä hedelmöittyy.

Pienet kirjavat hirvet, vyötiäiset, laiskat virtahevoset, kauniisti
välkkyväiset siipetti-eläimet, jotka ilkeällä hajullaan ilman
myrkyttävät, suuret harjattomat jalopeurat, kirjavat jaguarit, jotka
voivat nuoria kuolleita härkiä kuletella, ja monet muut eläinten lajit
näillä puuttomilla tasangoilla harhailevat. Aina Amerikan löytämisestä
asti on Llanos'illa lukuisia nauta- ja hevoslaumoja asunut ja jopa
ihmisetkin sinne ovat rakennelleet majojansa, jotka kuitenkin ovat
päiväin matkoilla toisistaan. Sinne tänne on sen virtain rannoille
kaupungeitakin rakettu. Guyanan ja rannikon yhteyttä ylläpitämään.
Llanos'in eleläsivulla virtaa enempää kuin 200 peninkulman pituudella
purjehdittava Cerra de la Parime Orinocon poikki. Sen ylä-juoksu on
mainio suurista putouksistaan, joista Aturesin viereinen muodostaa koko
saariston, jonka lävitse virta risteilee. Välistä vesi syöksee patojen
ylitse; välistä putoaa se kumealla pauhulla niihin, ja usein on koko
virran pohja aivan kuivana, kun virta on kuivautunut maanalaisiin
reikiinsä. Jyrkän, paljaan graniitiseinän edustalle virran tällä
rannalla leviää ääretön ruohotasanko, joka päättyy pilvihin kohoutuvaan
vuoreen. Läheisyydessä on kaikki ahdasta ja jylhää; syvässä laaksossa
ainoastaan gamit liitelevät. Tiheä lehtimetsä peittää kalliolaakson
takaosan.

Mitä erilaisimpain seutujen lävitse virtaa Orinoco edelleen. Virtoja,
jopa Tonavaakin suurempia yhdistyy siihen, ja sen pinta-ala on koko
Saksanmaata avarampi. Viimein leviää tämä ääretön vedenpaljous
silmäkannon levyiseksi mereksi ihmetteleväisen matkustajan eteen.
Kuohuavaiset aallot taistelevat tuulen työntäminä virtaa vastaan.
Flamingot ja lusikkahanhet, jotka pitkissä riveissä reunalta toiselle
lentävät, eivät enää täällä anna karjuvan äänensä kuulua. Joskus
nähdään yksinäisiä, suuria krokodiilejä kuohuvain aaltojen välissä
sukeltelevan. Ne melovat viistoisella pyrstöllänsä tätä rauhatonta
vettä. Metsä rajoittaa täällä taivaanrannan, mutta se ei missään uletu
virran rannoille saakka. Leveä, aina auringon polttama ranta, on autio
ja hedelmätön, ja näyttää kaukaa katsovalle tyyneltä vedeltä.

Näin laskee peninkulman levyinen Orinoco, tämä yksi maailman
mahtavimmista virroista, Atlantin mereen. Sen pääluonteena on
yksinkertaisuus ja suuruus.



Brasilialaisten tavat ja elämänlaatu.


Brasilialaisten suurin loisto nähdään pyhä- ja juhlapäivinä. Varhain
aamusilla alkaa jo jokainen perheen jäsen pukeumaan ja kaunistaumaan;
sillä tavallisesti kaikki menevät kirkkoon. Ensin menevät miehet
valkoisiin housuihin, sinisiin liinamekkoihin ja kauneisin kenkiin
puettuina ja kultanuppinen keppi kädessä; sen jälkeen menevät
nokkoispalttinasta tehdyllä hameella, valkoisilla kengillä ja sukilla
puetetut rouvat, kukilla, kirjavilla kovakuoriaisilla ja kiiltokivillä
kaunistetuin hiuksin sekä valkoinen auringon varjo kädessä. Näiden
perässä seuraavat pojat ja tytöt; sitte se Mulattilainen, valkea
kenkäinen ja sukkainen kamarineitsyt, joka on rouvan suosikas, sekä
pari kolme muuta Mulattilaista tyttöä. Heidän perässään astuu
hovimestari, päässään komea hattu, polvet ja kengät solilla
kaunistettuna; häntä seuraa joukko Neekerejä ja heidän vaimojaan,
osaksi avojaloin ja osaksi kengässä, mutta kaikki sukitta; kaksi eli
kolme mustaa, melkein alastonta poikaa lopettaa seurueen. Näin
juhlallisena menee seurue kirkkoon.

Kotona on vaatteus huolettomampi. Ylhäisimmätkin isännät kävelevät
siellä sukitta paljailla lipposilla. Kasvojen ja käsien peseminen
suurimmissakin kaupungeissa on jokapäiväisessä elämässä hyvin
harvinaista. Hiukset kourin kammataan, sillä kampa kuuluu täällä vielä
harvinaisimpiin esineisin. Siivottomuus näyttää olevan tässä maassa
kotonaan. Huoneita la'astaan harvoin ja vielä harvemmin niitä pestään;
senpätähden niissä kihiseekin kirppuja, muurahaisia, tuhatjalkaisia,
skorpioneja, kärpäsiä y.m. Puolisen edellä toimittaa kukin päivänsä
askareet. Talon likaisin paikka on kyökki. Täällä Neekerinaiset
yksinomaisesti työskentelevät ja elävät täydellisesti luontonsa
mukaisessa siivottomuudessa. Kaikki roskat y.m.s. heitetään suureen
tiinuun, jota ei ennen täyttymistään tyhjennetä; siitä leviää mitä
inhoittavin haju koko huoneesen. Suuria kärpäslaumoja keräytyy sinne
tiinun hajua ihailemaan. Mutta vielä vaivalloisempia ovat muurahaiset,
jotka ahmivaisena tarttuvat jok'ainoaan esineesen, joka tupaan tuodaan
ja aivan ympärinsä sen peittävät. Ja kun keittäjä ei viitsi niitä
poistaa, menee niitä lihassa pataan ja sieltä pöydälle niin, että
vieras voisi pian luulla Brasilialaisten liharokkaan muurahaisetkin
kuuluvan. Kello 1 syödään. Aterian jälkeen levätään päivällistä. Sen
jälkeen herrat tekevät kohteliaisuuden vierastelemisia. Iltasilla
menevät herrat ja rouvat yhdessä jonkun ystävänsä luoksi ja viettävät
aikansa korttipelillä. Ruokapöydässä Brasilialainen on hyvin
kohtuullinen. Jos monta perhettä syö yhdessä, asetetaan monta niin
korkeata pöytää perättäin, että lautaset melkein leukaan ottavat,
paksu, hetuloilla kaunistettu liina peittää pöydän. Nykyiset pöytäkalut
ovat enimmästi Englantilaisten tekemiä; nähdään kuitenkin vielä
tinaisiakin lautasia. Lusikat ja kahvelit ovat hopeasta; vierailla
itsillään ovat tavallisesti veitset muassaan. Pöydän ympärillä on
möhleitä lavitsoita. Ennen syömään rupeamista miehet tapaavat heittäydä
pitkäkseen lavitsoille, sänkyyn eli laattialla olevalle patjalle ja
riisuvat kenkänsä, nuttunsa y.m. verhonsa. Pöydässä istuu kukin vaimo
miehensä vieressä. Naimattomat naiset saavat harvoin osaa ottaa
seuraelämään. Lautasia ei koskaan muuteta, ja sormet ajavat enimmästi
kahvelin asiaa. Ruoan päälle juodaan kahvia. Sen jälkeen tuo eräs
orjatar metallisen kupin, pesukannun ja pyyheliinan; nyt pestään kädet,
suu ja usein kasvotkin. Sitte kukin nukahtaa siellä, missä tilan
löytää, noin tunnin ajan; vieraat menevät myös joskus heti kotiinsa,
vaan vähän perästä palaavat takaisin korttia lyömään ja hyppelemään.



Amazon-virta.


Amazon, maailman suurin virta, muodostaa Etelä-Amerikan keskimmäisen
suuren vesistön. Siihen virtaa vettä alueelta, joka on noin 20 kertaa
Suomen suuruinen. Euroopan suurimpain virtain kokoisia sivuhaaroja
siihen yhtyy. Alkupäässään, ylä Perussa sanotaan sitä Maranon'iksi
(l. maranjongsi), Uceayalin ja Rio Negron välillä Selimoes'iksi, ja
siitä suuhun Amazon'iksi. Se juoksee Brasilian mahdottomain metsien
lävitse. Syyskuussa alkaa se paisua ja on Maaliskuussa korkeimmallaan.
Tämä nouseminen on yksi luonnon suuremmoisista ilmiöistä. Niin pian
kuin virta on paisunut hiekkaisia saaria ylemmä ja peittänyt ruohokon
ja heinikon, jättävät linnut nämä seudut ja muuttavat sisämaahan
Orinocon tienoille. Seutu, jota ennen hyyppäin ja kalalokkien äänet
kaijuttivat, muuttuu autioksi ja hiljaiseksi ja kalat leikkivät nyt
siellä, jossa ennen krokodiilit makailivat, sekä virtasiat ja tapiirit
elatustansa etsivät. Virta paisuu vielä pikaisemmin äyrästensä ylitse.
Puut vapisevat virran voimassa, ja eläimet peloissaan rientävät
oikeanpuoleisille seuduille. Ainoistaan muutamia lintuja, niinkuin
fasaneja ja ruikuttelevaisia papukaijoja jää korkeimpain puiden
latvoihin. Vesi kuitenkin virkistää kasvien ravintonestettä, ja
paisuneista lehdistä pistäytyvät tuhannet tuoksuavaiset kukkaterät.
Samalla kuin mutainen vesi puiden runkoja kiertelee, lukemattomat
ihanat kirjavat kukat peittävät niiden lakkoja, ja niin metsät
muuttuvat koreiksi vesi-puutarhoiksi. Kalat uiskentelevat nyt ympäri
metsiä, krokodiilit ja virta-kilpikonnat ovat myös uskaltaneet
syvemmälle sekaisempaan ja vilppaampaan veteen, joka rantueita peittää.
Noin 4-6 viikon kuluttua, veden korkeimmillaan olemisesta, paljastuvat
taas mudan peittävät metsätasangot. Ruohosto ja viidakko mehevänä pian
taas täällä kukoistaa, ja pianpa eläimetkin sitte vanhoille paikoilleen
palajavat. Matkustaissamme leveätä Amazon-virtaa, emme tosin tapaa sen
rannoilla kukoistavaisia kaupunkeja, kauniita huviloita ja kyliä, mutta
mahtava luonto kyllä matkustajaa ihastuttaa. Koko seudun peittää yksi
ainoa aarniometsä, jonka lävitse Maranon aina Andi-vuorista alkaen
juoksee. Auringon noustua, kun päivä on lämpimällään luonnon uudestaan
virkistänyt ja voimistuttanut, elpyvät metsänkin eläimet. Suuria
apina-perheitä istuu korkeiden puiden latvoissa, joihin Indianein
nuolet eivät uletu. Kiljuva-apinat istuvat miellyttävässä asennossa ja
tähtäävät nousevaa aamu-aurinkoa, jota kaikuvalla äänellään
tervehtävät. Useammat eläimet jättävät tänä aikana metsän alhaisimmat
osat, jossa näiden seutujen tasaiset ja tiheät puiden lakat peittävät
ihmeteltävää kylmyyttä, päivällisen aikana ne vasta lämpenevät. --
Sentähden itse nekin linnut, jotka elatuksensa mataloista pensaista
etsivät, aamusilla nousevat korkeisin lakkoihin. Mustia gamia istuu
joukottain ja makaa kuivilla oksilla, joilta salama eli hyönteislauma
elon on ottanut, ja jotka vielä kauvan pysyvät jättiläis-rungossaan.
Leveälle levitetyin siivin kuivailee gami itseään auringon paisteessa.
Suuri haikara asettautuu joskus aamusin virran rannalle seisomaan.
Ennen kaikkia tummanviheriät, tiheät puiden lakat, joilla lumivalkoiset
haikarat istuvat, silmää ihastuttavat. Alhaisemmatkin olennot pyrkivät
auringon lämpimään. Kalat uivat murheettomina ja rauhallisina veden
pinnalla eli parvissa koholle hypähtelevät samalla, kuin kärsävalaan
kankea hypähdys muistuttaa oseanin lentokaloista. Lukemattomain
pihkaisten puiden ja kukkain tuoksu ilmoittaa, että aurinko on
korkealle kohonnut, ja yhä vilkkaammaksi muuttuu eläinmaailma.
Lukemattomia vesilintujen parvia uiskentelee väreisillä laineilla, ja
pilvinä tuijottavat mustapäiset kalalokit kalastuspuuhassaan.
Isompiakin eläimiä nähdään. Rannalla seisoo metsäkauris, ja oksain
tutina osoittaa apinaparven lähestymistä. Näiden pienimmät lajit voivat
ainoastaan erinomaisella nopeudellaan ahnailta petolinnuilta itsensä
säilyttää. Yhä vilkkaammaksi muuttuu elämä: siihen yhdistyy mitä
moninaisimmat äänet, joita ainoastaan Indianin tottunut korva voi
eroittaa. Loppumattomia viheriöiden papukaijojen parveja istuu täällä
hedelmällisissä puissa. Hedelmäin sydämiä ja marjoja putoilee niiltä
koville lehdille ja synnyttää raesateen tapaisen rapinan. Tikat
täyttävät metsän kopinallaan, ja metsän syvyydestä kaikuu jyminä, kuin
ratsastajain parvi sieltä läheneisi. Sen synnyttää pisonsikain lauma,
joka ensin maan rikki polkee, ennenkuin sitä torahampaillaan tonkivat.
Metsäkyyhkysetkin ihmisten tavalla ääntelevät synkästä metsästä, jossa
pitkähäntäinen muurahaiskarhu iloisella rähinällä limaista kieltänsä
kihisevässä muurahaispesässä pyörittää.

Puolipäivä lähestyy, ja kaikki pakenevat polttavan auringon helteestä
metsän syvyyteen lepäämään. Ei pilven hattaraakaan näe taivaalla,
puiden lakkain laakerimaisia lehtiä kuumat säteet värisyttävät, ja
ylevä himmeys peittää maan, jolla perhoinen eli kolibri lehahtelee.
Kalat ja vesilinnut ovat kadonneet; ainoastaan hirmuiset krokodiilit
enää makailevat sivuvirtojen suilla.

Aurinko kun sitte taas laskemaisilleen kerkiää, alkaa aamuinen elämä.
Erämaan asukkaat rientävät nyt toisen kerran pöytään jonka kaitsian
käsi on niille valmistanut. Illan viileydessä laiska tapiirikin kömpii
kosteasta pimennostaan mutaiselle rannalle kumppaneineen piehtaroimaan
ja tiheästä ruohosta nälkäänsä sammuttamaan. Vaivaavia kärpäsiä kihisee
paljoa tiheämmässä nyt, kuin päivällä ihmisten ja eläinten ympärillä.

Auringon laskeuduttua kiiruhtaa yölepakkokin hyönteisiä pyydystämään,
ja hyrinällään häiritsee yön hiljaisuuden; köykäisinä kiitävät
kissapöllöt ja huuhkajat ja säikyttelevät unisia otuksiaan. Toisinaan
sammakkomaisten matelijain kurnutukset kaijuttavat ympäristöä ja
kierteleväisen onzonin[82] mörinä levittää kauhistusta kaikkiin metsän
asukkaisiin. Joskus joku krokodiili matelee rannalle taikka
jättiläiskäärme sivuitse kähisee ja vielä puoliyön aikana metsän
syvyydestä kuuluu turvattoman laiskiaisen yksitoikkoisia huutoja.

Siellä ja täällä nähdään joku Indianikylä eli yksityinen maja virran
rannalla; tuolla tuijottaa myös köykäinen ruskeiden Indianein vene
aalloilla; sillä ihmisiäkin on aarniometsiin asettunut. Hiljaisena
hiipii Indiani joutsineen ja nuolineen tiheiden pensastojen lävitse, ja
tarkalla silmällään huomaa hän otusten jälet eli uhkaavan vaaran.
Äänetönnä lentää sen pieni, mutta myrkyllinen nuoli kaukaiseen
otukseen. Saatuine otuksineen eli hedelmöineen, joista hän juomansa
valmistaa, taikka palmukuorineen (matoiksi), vaksineen ja vesineen
palajaa hän viimein kotiinsa, jossa hänen vaimonsa häntä hyväilee,
kuivailee hänen saaliitaan, pyytelee kilpikonnia ja toimittaa muita
kotiaskareita.

Majojen seinät ovat hirsistä köynnöskasveilla yhteen sidotut; katto on
palmun lehdistä. Täällä Indianit enimmästi asuvat synkeinä, äreinä ja
tuottamattomina, eli yhtyvät he veljiensä hurjiin hyppelyihin.

Selvas on Amazon-virran ympäristön metsäisten tasankojen yhteinen nimi.
"Ne ovat tasaisempia kuin pampas, mutta aivan kivettöminä. Täällä
voidaan matkustaa satoja peninkulmia ainoatakaan kiveä näkemättä, jonka
tähden asukasten kielessä ei ole sille nimeäkään. Kasvullisuus on niin
tiheä ja mehevä että ainoastaan virtoja myöten sisämaahan päästään. Maa
on parasta kasvimultaa ja peitetty äärettömillä aarniometsillä, joita
köynnöskasvit risteilevät ja tekevät ne niin tiheiksi, ett'ei tuulen
puhalluskaan sinne pääse, eikä kosteus sieltä koskaan haihdu. Haudan
hiljaisuus vallitsee siellä kuumana päivänä; mutta auringon
laskeuduttua yhdistyy kaikki ne tuhannet eläimet, jotka näissä metsissä
asuvat, yhteiseen laulun meteliin, joka aika ajoin hetkeksi taukoaa
sitte taas uudestaan alkaakseen. Puoliyötä hallitsee syvä hiljaisuus,
joka kestää aina aamukoittoon, jolloin tämä villi meteli taas alkaa."

    Äkkiä kuin tuulonen
    Kaikki lauluun remahtaa
    Ja sadoin kielin Tapiolan
    Kantele nyt kajahtaa.



Rio Janeiro. (Dschaneiro.)


Rio Janeiro on Brasilian pääkaupunki ja keisarin asunto. Kaupungilla on
erinomaisen romantillinen asema avaran "bai'n" (meren lahden) rannalla;
sinne tullaan kallioseinäin välitse. Lahdelmalle tultua, nähdään äkkiä
tämä suuri kaupunki ja ihana, huviloilla ja metsillä kaunistettu
ympäristö. Euroopalaiselle on ihmeellisintä täällä ilmestyvä aivan
toisenlainen luonto. Kaikki mitä hän silmäilee, on aivan toisenlaista,
kuin kotonaan. Ei yhtään kukkaa, ei yhtään puuta, ei yhtään hyönteistä,
ei yhtään lintua, eikä edes ainoatakaan ruohon piikkiä ole hänelle
tuttua. Kaikki herättää hänen huomionsa vieraalla muodollaan ja
värillään. Kaikkein enimmän häntä ihmetyttää tämän siunatun seudun
täydellisyys. Kaikissa puutarhoissa kasvaa mitä kauneimpia puita;
korkeita, solakoita kokospalmuja, bananipuita tiheissä ryhmissä,
kultasilla hedelmillä kaunistetuita, tummanviheriöitä orange-lehtoja,
melonipuita y.m. Merenrantaiset käytävät ovat ihanoita, varsinkin kun
niiltä katselee kaukaisilta seuduilta onnellisesti satamaan saapuneita
laivoja. Lahdelman pinnalla kuvastelee siellä ja täällä pieniä saaria
ja kummallisesti muodostuneita kallioita. Laivat, joita päivittäin
satamaan saapuu, herättävät kaikkein uteliaisuutta. Kaikkien huoneiden
akkunat ja palkongit, joista merelle nähdään, ovat täynnä satamaan
tähtäileviä ihmisiä. Erittäin kauniin näön tarjoaa sotalaiva, kun se
myötäisellä tuulella ja täysissä purjeissa aaltoja halkaisee
vakavuudella, joka koko laitosta hallitsee. Sotaliput kopeina mastoissa
liehuvat, palvelijat kukin paikoillaan seisovat, kaikkialla vallitsee
juhlallinen hiljaisuus. Nyt antaa päällikkö merkin; tulta syöksyää
laivan joka sivusta; samassa kajahtaa kanuunoin ukkonen, joka,
ympäristön linnoituksia tervehtäen, tuhat kertaisena jyrinänä vuorilta
takaisin palaa. Savupilvi peittää laivan; ne kuitenkin pian jälelle
jäävät, ja laiva jatkaa verkallisemmasti kulkuaan. Nyt lähestytään
paikkaa, jonka katteini on katsonut pysäyspaikaksi; päällysmiehen pilli
puhaltaa, ja satoja käsiä on työssä; silmänräpäys -- kaikki purjeet
ovat käärityt; katteini viittaa, ja jykevä ankkuri paukahtaa syvyyteen;
heti sen jälkeen laiva seisahtuu. Pilli puhaltaa toisen kerran; nyt
koko laivanväki kannella kihisee; nuoratikat, mastot ja raakapuut ovat
merimiehiä kihinänään; hiljaisesti vaikka kiiruusti purjeet raakapuihin
sidotaan; nuorat ja köydet kiinnitetään, ja sitte taas hiljaisuutta.

Aivan toisellaisen kuvan tarjoaa Rion ihana lahti, kuin kuu iltayön
hiljaisuudessa tenhovalollaan seutua valelee. Maahuvilat vähitellen
valaistaan; kotiin palautuvaisten alusten airojen lyönti eli
työskenteleväisten Neekerien alakuloinen laulu, taikka cikaderien[83]
surina ainoastaan häiritsee illan juhlallista hiljaisuutta. Iltatuuli
levittelee puutarhain viehättäviä tuoksuja, ja likeinen metsävuori
puhaltelee seutuunsa omituisia kukkain hyviä lemuja. Vienosti
väreilevään meripeiliin kuvastuu loistava tähtitaivas; monet ja
kaukaisten valtioiden laivat kelluvat vieretysten, ja yksinpä muhkeat
sotalaivatkin, kuun juhlavalossa, näyttävät paljoa vähemmin
peloittavilta. Rio on iso kaupunki, ja vuosi vuodelta isonee sekä sen
väkiluku enenee. Nyt siinä on enemmän kuin 400,000 asukasta.
Kummalliselta Euroopalaiselle näyttävät myös eriväriset ihmiset, sillä
täällä on paljoa enemmän mustia ja keltaisia kuin valkoisia ihmisiä.

Laulavaiset Neekerit tarakoineen, kummallisesti tehdyt kantolavitsat,
hevosaasien vetämät möhleät katolliset vaunut, kaikki tämä tekee
vieraasen valtaavan vaikutuksen. Kaupunkin kahta sivua meren aallot
huuhtelevat ja kahta vuoret saartavat. Näiden välisissä laaksoissa
kadut kuin jättiläiskäärmeet suikertelevat. Kallioiden kukkuloilla
komeilevat kirkot ja luostarit, niiden rinteitä ihastuttavaiset
puutarhat ja orange-metsät kaunistavat. Rio'a ei vielä voi sanoa
kauniiksi kaupungiksi, vaikka siksi sitä yhä enemmän laitetaan. Kadut
tosin ovat suurimmaksi osaksi putkisuoria, mutta kapeita; huoneet
mataloita, harvoin kahdenkaan kertaisia, ja useat, osaksi oikein
loistavaisetkin kirkot ovat huoneiden keskelle ahdistetut, vaikka
niiden pitäisi aukeilla paikoilla olla. Maakerrokset käytetään
enimmästi puoteina. Varsinaisen kerroksen jokaisen akkunan edessä on
palkonki ja sepä onkin asukkaat pian naapureihinsa tutustuttanut.
Pääkadun huoneet ovat suuria, kauniita, kolmen- ja neljänkertaisia.
Keisarin linna on vähäpätöinen.

Rion kauppa on hyvin avara, sillä sen satamasta lähtee Brasilian
useimmat tavarat.



Eräs päivä Peru'n ylängöllä.


Nousevan auringon ensimmäiset säteet kajastivat ikuisen lumen
peittämille kukkuloille, ja paimenmajan katon yksinkertaisesta
savureiästä niukasti kuvasti päivän koi. Minä jätin kurjan paikkani,
nostin lehmänvuodan oviaukolle ja kontin ulos hevosaasini luoksi ja
satuloin sen, jatkaakseni matkaani. Kiitollisena yön suojasta jätin
minä tämän kurjan majan ja koetin kuivin jaloin päästä sitä ympäröivän
suon poikki. Minun hyvä hevosaasini seisoi vilusta vavisten, pää
alhaalla ja tyhjin mahoin likeisen kiven viereen kytkettynä. Minä
satuloitsin sen kylmästä kontettunein käsin ja nostin sen selkään
matkalaukkuni, jonka yhdessä sivussa oli ruokalaukkuni ja toisessa
keräys "topatuita" lintuja, joita edellisinä päivinä olin ampunut.
Minun Indialainen isäntäni ojensi minulle pyssyni; minä maksoin
yösijani muutamalla lantilla ja paperisikarilla, kysyin tietä ja
ratsastin matkaani, kiitollisena kuitenkin vielä hänelle toivoen:
"Jumala teitä suojelkoon!" Hän katsoi perääni puoleksi uteliaana,
puoleksi huolimattomasti ja kontti sen jälkeen koirineen majaansa
takaisin.

Paksu, raskas sumu peitti koko seudun ja sulautui siihen paksuun
lumeen, jota yöllä oli satanut. Vähän matkaa kulkuani jatkaissani,
tapasin minä vanhan Indianilaisvaimon, joka lampaitaan ajoi laitumelle.
Määkyen juoksi lauma hänen edellään ja jätti lumeen syvän tien. Eläimet
odottivat kärsimättöminä, että voittorikas aurinko olisi sumun
puhkaissut ja sulattanut vastenmielisen lumipeiton niiden niukalta
ravinnolta. Hiukan ylempänä minä tapasin lammasvartijattaren villin
pojan joka innollisena koirineen pyysi peltokanoja, joita pyhänä sitte
likeisimmässä kylässä vähään hintaan möisi. Minä ratsastin sitte huonoa
tietä myöten vuoren reunaa ylöspäin. Ylipääsemättömät suot ja kalliot
tuottivat minulle pitkiä kierroksia. Monen tunnin kuluttua aurinko
viimeinkin sumun tieltään lakaisi ja muutamassa silmänräpäyksessä lumen
sulatti. Uusilla voimilla virkistettynä koetin minä tutustua tähän
ihmisettömään kukkulaan. Minä seisoin jo melkein 14,000 jalan
korkeudella, meren pinnasta luettuna. Vuoren jääpeittoiset kukkulat,
joista muutamat huiput pilviä pitelivät, tähtäilivät minua molemmilta
puolilta. Minun takanani oli yhä syveneviä vuoren laaksoja, siellä
täällä olevine Indianikylineen; kaukaisuudessa näytti tämä aleneva
näköpiiri taivaan ranteesen yhdistyvän, ja edessäni levitteliihe
aaltomaisesti kuivat, äärettömät ylängöt, joita siellä ja täällä
pitkät, matalat ja jyrkkälaitaiset vuoren selänteet risteilivät. Kuinka
vähä auringon virkistävä voima oli eloa synnyttänyt ympärilleni, jossa
kellahtavaiset tuskin sormen pituiset ruohopiikit vuoren viheriään
jäätikköön sulautuivat! Iloisena minä tervehdin muutamia tuttuja
kukkia, joita jo aarniometsissä olin tavannut. Täällä ne seisoivat
kurjan mujun ja sammalen seassa; siellä ne kopeilivat komeiden palmujen
seurassa. Näillä kukkuloilla ei elä perhonenkaan, ei kärpänen, tuskin
joku hyönteinen; ja ahkera luonnontutkija on iloinen, jos hän jonkun
kiven alta sattuu yhdenkään kovakuoriaisen löytämään. Siellä ja täällä
rähmii joku sammakko kolostaan, ja joku nälkäinen sisilisko kiven
kupeella kokee lämmittää kohmettuneita jäseniään. Mutta mitä etemmä
minä ratsastin, sitä enemmän elämääkin ilmestyi. Kauniit ylänköjen
hanhet parittain näpistelivät lammen niukkaa ruohoa; palokärki
kalliolla koputteli ja laulaa kiekautteli, siten sinne kätkeynyttä
hyönteistä piilostaan ajellen, ja satoja muita ääniä kaikui
kukkuloilta. Huolettomana lenti tumma ibis sivuitseni, ja pienessä
lätäkössä loiski vesilintusen parvi.

Minä olin jo monta tuntia pitkittänyt tietöntä matkaani, kun yht'äkkiä
huomasin edessäni kuolleen hevosaasin, jonka, uupuneena, ajaja varmaan
oli siihen heittänyt nälkään ja viluun kuolemaan. Minä kun tulin
likemmä, säikähti lentoon kolme ahnasta, isoa gamia, joiden terävä
katse peninkulmain takaa keksii saaliin, ja oli nytkin ne tälle
haaskalle tuonut. Ne pudistelivat kopeina päitään, ja samalla kuin ne
lähettivät tulisia katseitaan minuun, levittivät ne mahtavat siipensä
ja, kahden pääni päällä kierrellessä, kolmas haaskaa vartioiden
uhkaavaisena karjui, kunnes minä, puollustaumaan varustettuna,
varovaisesti tämän tavattoman paikan sivuitse pyssy selässäni
ratsastin, vähintäkään häiritsemättä niitä, jotka tielle olivat
atrioimaan asettautuueet. Nämä olivat ainoat petoeläimet, joita koko
kukkuloilla tapasin. Täällä ei nähdä tiikerin tulista taistelua
jalopeuran kanssa; ei mikään jättiläiskäärme väijy janoavaista hirveä,
joka lammesta janoansa sammuttaa; eikä täryangerias uipaa hevosta
hätyytä, miten itäpuolen aveilla tasangoilla. Näyttää siltä, kuin
tuhansien hiljaisten vuorihuippujen rauhallisuus kuvastuisi myös
eläimissä, joita niiden juurilla asuu. Niin minä ajattelin, ja luulin
itseni ainoaksi järjelliseksi olennoksi, joka näillä hirveän jylhillä
vuorilla hengitti, kun yht'äkkiä kohtasin kaksi löyhästi puettua
Indiania ryysyihin käärittyinä. Ne keräilivät ahkerasti metsäeläinten
lantaa, jota he lähisimpään hopeansulatuslaitokseen polttoaineeksi
möivät, samalla kuin pieni poika vartioitsi heidän syöpiä lamojaan.

Aurinko oli jo ollut kaksi tuntia korkeimmallaan. Alkaen aina aamusta
varhain olin minä yhtämittaa ylöspäin noussut. Minun läähöttäväinen
hevosaasini lyhensi ehtimiseen askeleitaan ja tavan takaa seisahtuikin,
ja näytti ainoastaan vastahakoisesti enää etenevän. Minä hyppäsin sen
seljästä ja niin helpoitin sukkelan eläinraukkani kuormaa, jota se oli
aamusta asti kantanut. Nyt minä astuin reippaasti ylöspäin; pian
kuitenkin aloin tuntea korkeudessa vähenevän ilmapainon rasittavaista
vaikutusta, ja joka askeleella tunsin itsessäni ennen kokematonta
vastenmielisyyttä. Minun täytyi seisahtua hengittämään, mutta ilmaa en
tahtonut sittekään saada; minä koetin kävellä, mutta sanomaton tuska
valloitti minun; sydän sykki kuultavasti; hengitys muuttui lyhkäiseksi
ja katkonaiseksi; koko maailma tuntui rintaani painavan; huulet
muuttuivat sinisiksi, paisuivat ja pakahtelivat; silmäluomien hienot
suonet pullistuivat, repesivät, ja nokkuen veri niistä valui. Samassa
suhteessa aistintenkin toimi väheni, näköni, kuuloni ja tuntoni melkein
kokonaan loppui; tummanharmaa sumu hämärsi silmiäni, jotka usein
muuttuivat punaisiksi, kunnes viimein veri niistä tihkuili. Minun
päätäni pyörrytti, aistimeni ikäänkuin katosivat, ja vapisevana täytyi
minun maahan masentua. Puoli horroksissa olin minä siinä hetken
maannut, kunnes sen verran toinnuin, että eläimeni selkään pääsin;
sillä takaisin täytyi minun pyrkiä. Mustia, pahanilman pilviä oli
taivaan ranteelle keräytynyt, lukemattomat salamat vilahtelivat
tummalla pohjallaan, ja yhä lähenevä ukkonen uhkasi minua, jolla ei
katon suojaa ollut, peloittavalla luonnon näytelmällä. Mutta
varsinainen ukonilma asettui synkkänä metallirikkaiden vuorten
kukkulain ympärille, ja ainoastaan ohkaisemmat pilvet minua
hätyyttivät. Ilma muuttui pian riehuvaksi myrskyksi, joka jäistä tuulta
silmilleni tuiskutti, ja joka hetki uhkasi minua tukehduttaa.
Vähemmässä kuin puolessa tunnissa oli koko seutu jalan paksuisen
lumivaipan peitossa; suot ja kukkulat, laaksot ja kalliot näyttivät
yhdeltä ainoalta pinnalta; jok'ainoa tien jälki oli kadonnut, ja minun
tilani huononi vaan joka hetki. Jos minä olisin silloin tämän ylängön
niin tuntenut, kuin sittemmin, olisin minä tieni suunnittanut lintujen
lennon mukaan; mutta onnettomuudekseni minä seurasin eräiden
metsäeläinten jälkiä, jotka suolle katosivat. Minä huomasin tämän liian
myöhään. Eläimeni yht'äkkiä upposi niin syvään, ett'ei enää päässyt
ylös. Minä peljästyin; astuin varovaisesti alas, ja sanomattomalla
vaivalla onnistuin minä tikarillani saamaan lumen sen jalkain ympäriltä
ja auttamaan sen takaisin kadonneelle polulle. Minä ratsastelin kauvan
sinne ja tänne, etsien tietä tässä äärettömässä erämaassa. Viimein sen
löysinkin. Se oli peitetty luurangoilla ja pääkalloilla, joiden terävät
piikit lumipeittonsa alta näkyivät ja muistuttivat niiden
kuormaeläinten kuolemaa, jotka tälle tielle olivat uupuneet. Nämä
olivat tervetulleita tunnusmerkkejä yksityiselle matkustajalle! Nyt
pilvet pikaisesti hajosivat, ja polttavat auringonsäteet porottivat
kirkasta lumivaippaa. Yht'äkkiä silmäni sairastuivat niin sanottuun
surumpe-tautiin. Ainoastaan peitetyin silmin voin minä nyt matkaani
jatkaa. Tämän lisäksi minua vielä vaivasi kiusaava pelko, että ikuinen
silmätauti eli täydellinen sokeus oli minun saavuttanut. Puolen tunnin
kuluttua näytelmä muuttui. Taivas, joka taas äkkiä pimeni, vuoti
salamoidessa ja jyristessä, ja kauhea myrsky peitti maan taas uudestaan
lumella; taas aurinko tillahti, mutta vaan kohta jälleen pilvien ta'a
piiloutuakseen. Sanomattoman vaivaloisesti jatkoin minä matkaani.
Hevosaasini tuskin enää jaksoi jalkojansa nostaa yhä paksunevasta
lumesta. Silloin tuli yö. Jähmeys ja kylmyys, voimattomuus ja nälkä,
matkan vaivat ja kärsimiset olivat minun tehneet niin kykenemättömäksi,
että tuskin ohjakset käsissäni pysyivät; jalkani olivat melkein
tunnottomat, vaikka ne olivatkin hyvässä suojassa puujalustimissa. Tätä
paitsi vielä tiesin, että lähimmäiseen, ystävälliseen majaan oli vielä
yli kahdeksan Saksan peninkulman matkan. Yön pimeydessä ja paksussa
lumessa oli tien löytäminen mahdotonta. Minun väsynyt eläimeni, joka
neljänätoista tuntina ruoatta ja levotta raskaine tarakoineen oli
enimmästi vastamäkeä noussut, ei enää jaksanut kävellä. Minä luulin jo
olevani hukassa: minä pelkäsin joutuvani joko enenevän kylmyyden eli
lisäytyvän lumen uhriksi, kun odottamatta oikealla huomasin pitkälle
pistäytyvän kallion liepeen ja aukon sen alle. Minä tutkin sitä
pikaisesti. Se oli kuitenkin myrskyn ja lumen suojaksi sopiva.
Vaivaloisesti sain eläimeni tarakan purkaneeksi ja satulapatjani sekä
viittani märälle maalle vuoteekseni levittäneeksi. Hevosaasini kytkin
minä läheisen kiven viereen, jossa se nälkäisen tavoin jaloillaan
kaiveli lumenalaisia ruohoja. Yhtä nälkäisenä minäkin istuin iltaselle,
jona minulla oli vähän käryytettyjä Turkkilaisia vehniä ja palanen
juustoa, ja vaivuin väsyneenä kovalle vuoteelleni, jolta yölintujen
laulut ja rähinät vielä unen kauvaksi aikaa karkoittivat. Kun sitte
viimeinkin olin väsymyksen voittamana nukkunut, ilmestyivät äsken
saadun silmätautini seuraukset uudestaan. Minä heräsin sanomattomaan
silmäpoltteesen. Silmäluomet olivat puoleksihyytyneellä verellä kiinni
liimatut. Minä hyppäsin ylös ja oikein ääneeni karjasin kivittävissä
tuskissani. Nyt oli uni ja rauha poissa. Vilusta ja polttavasta
tuskasta vavisten odotin minä milloin kivellä istuen milloin seisoen
päivän valkenemista. Mutta hitaasti kuluu yö onnettomalta. Tähtikirkas
taivas peitti vuoren, ja jokainen jääkylmä puhallus oli myrkkyä seudun
elämälle. Kuolon hiljaisuus peitti koko seudun ja hitaasti tunnit
kuluivat. Yö tuntui minusta ijäisyydelle. Kun minä arvelin, että päivä
jo koittaisi, rakoutin minä kivisteleväisiä silmiäni, mutta minä näin
ainoastaan kammoittavan asemani. Asuntoani tarkastaessa, huomasin minä
kauhulla, että kovaksi jäätynyt ihmisruumis oli minulla päänaluisena.
Minä vavahtelin ja riensin elukkaani etsimään, jättääkseni tämän
kamalan paikan; mutta onnettomuuteni ei vielä ollut kaikki. Oivallinen
eläimeni makasi kuolleena. Nälissään ei se yöllä ollut joutanut
huolellisesti valitsemaan ruokaansa, vaan oli syönyt myrkyllisen
"garbancillon" ja heti kuollut. Minun kumppani-raukkani, joka niin
monta kovaa oli kanssani kokenut!

Tämmöinen peloittavainen kohtaus olisi kovimpaakin vavistuttanut. Minä
palasin takaisin luolaan -- mitäs muuta voin tehdä. Pilvetöntä maailmaa
hallitsi voittoisa aurinko; yöllä lumen peittävät tasangot ja kukkulat
oli se jo vihannoiksi muuttanut; iloisina linnut visertelivät
ympärillä; jänekset hypähtelivät kallioita pitkin ja pitkäkaulaiset
metsäkauriit uteliaina lähestyivät minua, tietämättöminä menneen yön
kamaluuksista. Sanomaton lohdutus täytti murheellisen sieluni, ja minä
astuin rauhoitettuna luolaan, kuollutta kumppaniani tarkastamaan.
Ehkäpä se oli yksi minun kansalaisistani, matkustaja, jonka nälkä ja
kylmä ovat uuvuttaneet? Ei, se oli eräs puoli-Indiani. Monta syvää
haavaa sen ruumiissa osoitti, että häjynkuriset Indianit olivat hänen
kivittäneet ja sitte tänne vetäneet.

Minä sieppasin pyssyni ja ammuin vuorijäneksen, keräsin vähän puita ja,
lämmitettyä luupuikkoa vartaanani käyttäen, laitoin minä itselleni
huonosti maistuvan aamiaisen. Sen jälkeen odotin minä rauhallisesti,
mihin kohtaloni kallistuisi. Kello oli vähän yli 12, kuin minä vähän
väliä kuulin yksitoikkoisen huudon. Hämmästyneenä, mutta iloisena minä
ääntä kuullostelin. Minä kiipesin lähimmäiselle kalliolle ja huomasin
sieltä kuinka kaksi eilen tapaamaani Indiania ajoi lantakuormiaan
lähimmäiseen vuorilaitokseen. Minä kiiruhdin joutuin alas ja sain
heidät vähän tupakkia annettuani antamaan minulle yhden lamoistaan. He
tulivat mielellään kanssani luolalle. Minun tavarani pantiin laman
selkään. Minä heitin tuskallisen alakuloisuuden tunteella kourallisen
multaa ruumiille ja niin jätin tämän onnettoman seudun.



Matkustus Magdalena-virralla.


Höyrypilli antaa lähtömerkin; peräinen suuri ratas pannaan liikkeelle.
Columbian lippu nousee mastoon ja liehuilee tuulessa. Satoja
nenäliinoja liikkuu; kaikuva hurra-huuto lähtee rannalta ja toinen
samanlainen laivalta vastaan, ja niin mennään.

Magdalena-virran höyrylaivat näyttävät kömpelöiltä kolmikertaisilta
lastialuksilta; perässä on suuri, myllynrattaan tapainen pyörä; aluksen
ulkosivut ovat kirjaviksi maalatut: valkoiseksi, punaiseksi ja
siniseksi. Alimmainen kansi on avonainen; koneet ja uunit ovat sillä;
pitkin laivan portaita on tavaroita ladeltu; matala seinä estää niitä
mereen putoamasta. Tämän pohjan päälle pystysuorain pylväiden päähän
ovat toiset kannet korkealle toisistaan raketut. Jos tavallinenkaan
myrsky tulisi, puhaltaisi se tämän ristikon kumoon; mutta sillä ei ole
mitään vaaraa, sillä Magdalena-virralla ei koskaan tuule. Portaat
johtavat alimmaiselta pohjalta ylimmäiselle; ne ovat ensimmäisessä
luokassa matkustavaisten hallussa. Eräs matala rintavarustus reunustaa
niitä, ja niiden keskellä on koju, joka sisältää ruokahuoneen ja suojia
matkustajille. Kun suojissa on lastuiset varjostimet akkunain asemasta,
voidaan hyvin hyvästi nähdä näihin pieniin hökkelöihin, jotka ovat
hyvin vastenmielisiä niille, jotka rauhassa tahtovat olla. Herroille
annetaan usein lepopaikat ruokahuoneissa, joka aterian jälkeen
riippumatoilla täytetään.

Maata mennessään saa kukin itselleen vuoteen laittaa; hän saa,
nimittäin, itse riippumattonsa laittaa. Se peitetään sitte
nelikulmaisesta harmaasta musliinikankaan kaistaleesta tehdyllä katolla,
joka tarkasti vuoteesen sidotaan, etteivät verenhimoiset hyttyset unta
häiritseisi. Mutta turha toivo! Tuskin on tänne vaatekojuun keritty,
ennen kuin korvia särkevä ääni sen täyttää. Nämä ovat vihollisten,
jotka sotahuutonsa alkavat. Aamusella herätään tästä umpinaisesta
kojusta koko ruumis ja paisuneet kasvot täynnä kirveleviä haavoja.

Jos matkustaja sitte aamu-unen ottaisi, estää sen palvelija, joka
määrätyllä ajalla tulee sisään ja huolimatta, jos riippumatot ovat
tyhjiä taikka ei, laskee ne kaikki alas. Mielellään taikka väkisin on
koko makuujoukko pian jaloilleen saatettu. Nyt tuodaan pesuvettä.
Yksi toisensa perästä käyvät nyt yövieraat kirveleviä kasvojaan
Magdalena-virran sekaisessa vedessä kastelemassa ja niitä sitte
auringon paisteella kuivaamassa, ett'ei heidän tarvitseisi pyyhkeiksi
tuoduilla likasilla ryysyillä niitä takaisin liata.

Kun sitte kaikki ovat kasvonsa pesseet, tulee palvelia uudestaan ja
nöyristellen tarjoilee sokuroitua ja aniksilla höystettyä paloviinaa.
Kello 10 aikana kutsutaan aamiaiselle. Ruokalajia on monta, vaan ei
suinkaan maukkaita. Paistin palaset näyttävät kenkäin pohjilta;
lihasoppa on inhoittavaista; kaikki liha on aivan maus-pippurin
vallassa; ainoat mitkä maistuvat hyvältä, ovat jälkiruoaksi annetut
hedelmät; viini on hapanta kuin etikkaa. Palvelija ja hänen apulaisensa
on siivoton ja likainen. Joka muistuttaa likaisen veitsen saaneensa,
rientää palvelija, ottaa veitsen, pyyhkäisee sitä pari kertaa rasvaa
tippuviin hiuksiinsa ja pistää sen tyytyväisenä takaisin syöjälle. Jos
heille kääntää selkänsä, lipovat he kohta viinilasia; jos puhuu
naapurinsa kanssa, kourii hän jonkun lautaista. Päivällinen on
aamiaisen kaltainen. Kukaan ei lähde säälien pöydästä. Ainoastaan suuri
nälkä pakoittaa näihin aterioihin osaa ottamaan.

Allamme olevalla kannella puuvillakääryjen, matkalaukkujen ja
halkopinojen keskellä on palvelioiden kyökki. Mullalla täytetty
puulaatikko ja kolme sen sisällä olevaa kiveä tekee heidän keittiönsä.
Kivillä laskettu pata kiehuu. Padassa on vettä, maisia, muutamia
kalutuita luita ja perunoita. Keitto kun on valmista ja pata tulelta
nostettu, ryntäävät nälkäiset merimiehet sen ääreen. Koirain tavoin
kokevat he ensin kovat osuudet kouria; vaikka sopan lämmin ei vielä ole
kiehumapistettä alemma, pistävät he kuitenkin sormensa liemeen ja
haalivat sieltä kokkareita; pian luut ritisevät ja ratisevat kilpaan
purekselijain hampaissa.

Tällä tavalla eräs matkustaja kertoo Siimon Bolivar-laivasta joka
v. 1876 kulki Magdalena-virralla.



Patagonialaiset.


Vaikka viime aikain merimiehet eivät ole Patagoniassa tavanneet 9-10
jalan pituisia ihmisiä, vakuuttavat he kuitenkin, ett'eivät missään ole
nähneet ihmisiä, joita yleensä pituuden ja paksuuden suhteen voisi
Patagonialaisiin verrata. 2-300 miehestä löytyy tuskin 6, joka olisi
6 jalkaa ja 2-3 tuumaa lyhempi; vaimot ovat suhteellisesti yhtä suuria.
Pää ja kasvot ovat leveitä, mutta kädet ja jalat ovat heikommat, kuin
kokoon katsoen niiden luulisi olevan.

Patagonialaisten väri on tummasti punaisen ruskea -- ruostuneen raudan
ja puhtaan vasken välillä, kuitenkin vaskea tummempi ja mahonkipuuta
vaaleampi. Heillä ei ole mitään päähinettä; sekaiset, suorat ja karheat
hiuksensa sitovat he eläinten jänteillä verkon tapaiseksi mytyksi
ohimoilleen. -- Suuret, vuodista tehdyt kaaput, joihin he itsensä
käärivät, riippuvat hartioilta aina kantapäihin saakka ja muuttavat
vieläkin jättiläismäisemmäksi heidän muotonsa. He maalaavat mustalla,
punaisella ja valkoisella värillä hyvin luonnottomia kuvia ruumiisensa,
esim. renkaita silmäinsä ympärillä ja poikkipäin juovia kasvoihinsa.
Jalkineina heillä on jonkinlaisia hevosennahkaisia kenkiä; puiset eli
luiset kannukset -- jos eivät rautaisia saa -- hihnoilla nahkaisen
vipu-ansan päähän yhdistetyt kuulat ja bamburuohoinen köykäinen,
teräväpäinen keihäs täydentää heidän pukunsa. Naisilla on aivan
samanlainen puku, kuin miehilläkin. He kampaavat ja kahteen leveään
patukkaan hiuksensa palmikoivat; ne eivät riipu taaksepäin miten
meillä, vaan kahden puolen kasvoilla.

Heidän majansa ovat hyvin mustalaisten talttain näköisiä. Maahan
lyötyjen seipäiden ympärille seiniksi ja katoksi asetetaan eläinten
vuotia niin, että säännötön maja syntyy. Siinä on kolme seinää, vaan
neljäs, tavallisesti itäsivu, on avonainen. Majat ovat noin 7 jalkaa
korkeat ja 10-12 jalkaa pitkät ja leveät; peräseinä -- läntinen -- on
monta jalkaa korkeampi.

Majan kalustona ovat ainoastaan aseet ja vuodat, joilla maataan.
Aseista ovat kuulat vaarallisimpia. Ne ovat tehtynä parista kolmesta
pyöreästä piikivestä, kovista savipalloista, rautapaloista,
vaskimalmista eli lyijypalasista, joista kukin erikseen nahkapalaan
kääritään ja ripustetaan yhtä pitkiin hihnoihin, joiden alapäät ovat
yhdistetyt. Yksi kuula otetaan oikeasen käteen, niitä kahta muuta
heilutetaan muutaman kerran pään ympäri ja sitte koko kimppu heitetään
tähdättyyn esineesen. Kuulia ei tarkoiteta esineesen, vaan koetetaan
niitä heittää niin, että hihnat ottaisivat johonkin esineen osaan,
jonka tähden kuulat sitte esineen ympärille niin kietoutuisivat, että
eläimen olisi vaikea pakoon päästä. -- Eräänä toisena heittoaseena on
yksi kuula samasta aineesta ja suuruudesta kuin edellisetkin. Tämä
kiinnitetään hienompaan, noin käsivarren pituiseen hihnaan. Sitä, noin
naulan painoista kuulaa he pyörittävät kiivaasti päänsä ympäri ja
heittävät sen sitte viholliseensa melkein luodin voimalla. Taistelussa
pidetään hihnan vartta keskeä kiinni ja kuulaa käytetään, kuin
taistelu-vasaraa.

Patagonialaisten paraana ruokana ovat tamman liha, kamelikuret,
vyötiäiset (armadillit) ja "guanacot". He ovat paljaita herkkusuita ja
syövät kaikkea, mitä käsiinsä saavat. Lihaa he keittävät ja paistavat
sekä sitä sitte rasvan kanssa syövät. Kahta metsäkasvin juurta ja
cardua-artischoken (cynera-cardunculus) kukkia he myös keittävät ja
syövät. He käyttävät koiria ja hevosia metsästykseen; mutta eivät
syö edellisiä ja jälkimmäisiäkin vasta sitte, kuin ne tulevat
kykenemättömiksi työhön. Monet seudut ovat täynnä sarvikarjaa, mutta
niiden lihaa ei pidetä tamman lihan arvoisena.

He eivät kasveja viljele elatuksekseen, ja eroavat muista raakalaisista
siinä, että he muita enemmän karjanhoidon ja metsästyksen yhdistävät
keskenään. Heistä on vielä mainittava, ett'ei yksikään heidän
heimoistaan mitään vakinaista maanosaa omista ja että ne vapaasti
kiertelevät 40-52 asteen välillä eteläistä leveyttä. He suuresti
rakastavat kierteleväistä elämäänsä ja kulkevatkin usein aika kyytiä;
onpa esim. sama heimo, joka Syyskuussa oli Magelhaeni-salmen
rannikolla, Helmikuussa tavattu Rio-Negron rannoilla, jotka paikat
kuitenkin ovat toisistaan 220 maant. peninkulman etäisyydellä. Ne
heimot, joilla on sarvikarjoja, eivät näytä mielellään jättävän hyviä
laitumiaan, joista kuivuuden tähden siellä onkin suuri puute. Edes
ja takaisin kuleksiminen näyttää olevan heidän päätehtävänsä.
Metsästykseen he ryhtyvät ainoastaan muun elatuskeinon pettäessä.
Silloin heitä keräytyy koko heimo yhteen, muodostavat suuren ympyrän
ja, piirin vähitellen pienetessä, kuulillaan kumoavat kaikki eläimet,
joita vaan saavat. Heidän koiransa ovat opetetut metsästämään. Saalis
jaetaan sitte suhteellisesti perheen väkiluvun mukaan.

Patagonialaisilla on selvempi käsitys omaisuudestaan, kuin
Amazoni-virran aarniometsäin alkuasukkailla. Heidän joukossaan on
köyhiä ja rikkaita, ja rikkautenaan on hevosia ja koiria. Rikkailla on
40-50 hevosta ja monta tusinaa koiria; köyhillä ainakin 1 eli 2 hevosta
ja 1 koira. Muissa suhteissa ei heidän käsityksensä kuitenkaan ole
kehuttava. Jos esim. eräs perhe on jo metsästysosansa syönyt, menee
jokainen nälkäinen vielä likisimmän, parhaimman naapurinsa luoksi,
jolla vielä on lihaa, ja syö kysymättä tarpeekseen. Heidän tapansa ja
käsityksensä kuitenkin osottaa, että he ovat saavuttaneet korkeamman
sivistyksen (?), kuin Brasilian alkuasukkaat. Heillä on useita hyviä ja
pahoja jumaluuksia ja uskovat, että edelliset asuvat suurissa
maakoloissa. Nämä hyvät jumaluudet kun maan loivat, loivat he ensin
Patagonialaiset maanalaisissa koloissaan, antoivat niille keihäät,
joutset, nuolet ja kuulat sekä lähettivät ne maailmaan itsestään huolta
pitämään. He uskovat, että Hispanialaisten jumalat ovat heidät luoneet
samalla tavalla, mutta antaneet heille keihäiden asemesta joutset ja
nuolet, miekat ja kiväärit. Silloin kuin petoeläimet, linnut ja muut
pienemmät eläimet luotiin, tulivat ensin pienimmät ja kauneimmat
suurista maanalaisista luolista; härät ja lehmät olivat viimeisiä, ja
ne hämmästyttivät suurilla sarvillaan niin, että he suurilla kivillä
tukkesivat nämä maanalaisten luolain suut, ett'ei sieltä enää muita
suuria metsäeläimiä tulisi. Sentähden ei Patagonialaisilla ollutkaan
sarvikarjaa, ennenkuin Hispanialaiset, jotka olivat viisaampia ja
päästivät niitä reijistä tulemaan, toivat niitä maahan.

Patagonialaisilla on myös aavistus kuolemattomuudesta, sillä he
uskovat, että heidän sielunsa kuoleman jälkeen palaa näihin luoliin,
siellä oman heimonsa jumaluuksien kanssa asuakseen. Heillä on myös
jonkinlainen jumalanpalvelus, joka kuitenkin kokonaan koskee vaan
pahoja henkiä eli voimia.

Jokaisella miehellä on vaan tavallisesti yksi vaimo, mutta muutamilla
rikkailla, jotka omistavat 40-50 hevosta ja muita tavaroita, on myös
4 eli 5 vaimoa. Useammasti otetaan vaimo ostamalla, kuin vapaehtoisella
sopimuksella. Vaimot ovat hyvin uskollisia ja ahkeria. Koko heidän
elämänsä on vaan katkeamattoman työn ja vaivan jono; sillä lasten
kasvatuksen ja hoidon lisänä on heillä melkein kaikki halvimmat työt ja
toimitukset. Miehille kuuluu ainoastaan metsästys ja sota, karjan
vartioitseminen ja elatuksen hankkiminen. Kaikki muut toimet kuuluvat
vaimoille. Vaimo ja mies harvoin toisensa hylkää, eipä vielä
vanhuudessaankaan. Myös ani harvoin mies lyö vaimoansa. Mutta kun
Patagonialainen kerran on vihastunut, ei hänen sivistymätön vimmansa
mitään säästä. Patagonialaiset kohtelevat rakkaudella sairaitaan, ja
antavat vanhoille kunnian ja arvon.

Heidän päällikkönsä, kazikit, perivät arvon, mutta heidän valtansa on
hyvin rajoitettu. Tärkeissä asioissa täytyy heidän kysyä neuvoa
heimonsa vanhoilta eli parhailta sotilailta. Heillä ei ole oikeutta
verojen ottamiseen, vaan täytyy heidän heitä kohdella lempeästi ja
ihmisellisesti ja usein auttaa heitä tarpeissaan, muuten he asettuvat
jonkun toisen päällikön alammaisiksi. Tästä syystä onkin moni kazikin
jälkeinen kieltäytynyt alammaisia itselleen ottamasta, sillä ne
maksavat paljo, vaan antavat vähän voittoa. Muuten yleensä heidän
kansa- ja valtio-oikeutensa mukaan ei kukaan yksityinen eikä kunta voi
kazikin suojeluksetta elää, ja se, joka ei tähän lakiin myöntyisi,
armotta tapettaisiin eli vankeuteen vietäisiin, niin pian kun se
huomattaisiin. Kazikein etuoikeus on pääasiallisesti siinä, että heitä
pidetään ylimmäisinä miehinä ja tuomareina. Hän voi kenellekään tiliä
tekemättä tuomita jollekulle kovia rangaistuksia, vieläpä kuolemankin.
Hän myös määrää asustamisen paikan ja hänen käskyllään muutetaan siitä
toiseen, sekä mennään sotaan ja metsästykseen.

Patagonialaiset eivät ole sotaisia, vaan ennemmin laupealuontoisia.
Sentähden sodat eivät kestäkään näiden eriheimojen välillä kauvan, sekä
ovat jotenkin harvinaisia, eikä koskaan julmia. Merimiehiä, jotka
heidän rannoillensa saapuvat, kohtelevat he hyvin ystävällisesti.



Australia.


Jos katselemme talviyön taivasta, näemme me lukemattomia tähtiä sen
kannella. Ne ovat jaetut ryhmiin eli tähdistöihin, joita kuu taivaan
ranteelta kalpealla valollaan valaisee. Viides maanosa, Australia,
näyttää kartalla melkein tämmöiseltä. Siihen kuuluu 700 pienempää ja
isompaa saarta, jotka ovat tämmöisiin, tähdistöntapaisiin ryhmiin
yhdistyneet, ja sivulla, Indialaisen arkipelagin puolella, on yksi
suuri saari, melkein Euroopan kokoinen; sentähden sitä sanotaankin
Australian mantereeksi (kontinentiksi). Se on kuin kuu yön tähdistössä.
Kaikilla näillä saarilla yhteensä ei ole enempää, kuin kolme ja puoli
miljoonaa asukkaita -- siis ainoastaan sadannes Euroopan asukasluvusta.
Australian saaret ovat huiskin haiskin isossa valtameressä Aasian ja
Amerikan välillä; päiväntasaajan kohdalla on tämä meri levein. Tätä
merta sanotaan "Tyyneksi" sentähden, kuin ensimmäisen rohkean
merimiehen neljä kuukautta sitä purjehtiessa sattumuksesta oli koko
ajan se tyynenä. Nyt tätä merta tavallisesti sanotaan "Etelämereksi",
ja Australian saaristoja sanotaan yhteisellä nimellä Etelämeren
saaristoksi. Näistä on Uusi Kaledonia länteisin, Uusi Seelanti
eteläisin, Marquesan saaret itäisimmät ja Sandwich'in saaret
pohjoisimmat. Meri-ilma vaikuttaa, että niidenkin saarten ilmanala,
jotka ovat kuumassa vyöhykkeessä, ei ole niin rasittavainen, kuin
Indiassa ja Birmassa. Sitte kuin Portugalilainen Magelhaen oli v. 1519
maanosan löytänyt, Alankomaalaiset tekivät pääasialliset löydöt. Mutta
vasta 1770 jälkeen ovat nämä saaret kuuluisan maapallon ympäri
purjehtijan Cook'in kautta enemmän tutustuneet, ja nytkin yhä vielä
merimiehet löytävät uusia maita tästä äärettömästä Tyynestä merestä.
Uusi Hollanti ei yleensä ole meren pintaa paljoa ylempänä. Alhaisen
itärannikon suuntaa kulkee keskikorkuinen vuorijono. Pohjaisessa
sanotaan sitä sinivuoreksi, etelässä Australian alpeiksi. Samanlaisia,
mutta matalampia vuorijonoja seuraa muitakin rannikoita. Sisämaa on
enimmästi alhaista, enemmän eli vähemmän erämaan tapaista aroa, jota
siellä ja täällä alhaiset vuoristot ja kummalliset metsistöt
risteilevät. Nämä metsistöt, joita asukkaat serub'iksi sanovat, ovat
yhteenkasvettuneita, piikkisiä, läpipääsemättömiä pensastoja, joissa
kanervamaiset kasvit eli pysty-suorat lehdet tiheästi kiertelevät
sammalmaisia yhteenkasvettuneita, pallomaisia pensaita, eli kiertelevät
ne pitkiä, harraisia varsikoita. Nurmikko pukeutuu keväällä (Syyskuusta
Marraskuuhun) juhlapukuunsa. Ruoho kasvaa silloin voimallisesti ja
muodostaa koko kukkaloistonsa; sitte voi se muuttua puuttomaksi
erämaaksi; pienet purot kuivavat, ja asukkaat saavat iloita, jos he
jostakin lätäköstä löytävät hiukankin suolaista vettä.

Ilmanala on yleensä terveellinen, mutta kuiva. Maan pohjainen osa on
kuumassa vyöhykkeessä jo rikas vedestä; eteläosassa ei tosin sada
vähän, mutta sateet ovat silloin tälläisiä vaarusateita, ja joskus on
kuukausia, varsinkin kesäsydännä (Tammi- ja Helmikuussa) polttava
kuivuus. Ilmanalan vaikutuksesta Uudessa Hollannissa on jotenkin paljo
suolaisia hetteitä ja mataloita suolameriä. Tässä suuressa maassa
tunnetaan vielä ainoastaan yksi isompi joki: Murray, Darling-nimisine
lisäjokineen.

Victoria on Englannin rikkain Australialaisten siirtomaa Uudessa
Hollannissa, vaikka se onkin pienin. Melbourne, Port Philippin
sisäosassa on sen pääkaupunki. Nykyjään Melbournissa on noin 220,000
asukasta, ja siis suurin Australian sekä epäilemättä koko maailman
kaunein ja parhaiten rakennettu kaupunki. Kaupunki on rakennettuna
seitsemälle, Yarra-yarra virrasta vähitellen kohoavalle kukkulalle.
Kadut ovat leveitä ja suorakulmaisesti toisiansa leikkaavia; monta
yleistä paikkaa, kaunista puutarhaa ja puistoa on siellä. Rakennukset
ovat isoja ja kalleita, ja moni kauppapuoti voi kilpailla Lontoonin
paraiden kanssa. Yliopisto vuosittain paljo lisäytyy ja professoreilla
ovat isot palkat; ylioppilaitten luku ei nykyjään nouse yli 200.
Kaupungissa on monta teateria, ja keinollisuus kukoistavainen.

Uuden Hollannin likeisimmät saaret ovat vuorisia ja tulivuorisia.
Muutamat ovat hyvin isoja. Etäisimmät ovat tavallisesti pieniä ja
ryhmiin yhdistyneitä. Ne ovat syntyneet joko maanalaisen tulen
vaikutuksesta eli korallieläinten rakennuksista, joita meren pohjalle
on koloihin keräytynyt. Ne eivät näytä ulettuvan sataa jalkaa
syvempään. Jos nämä eläimet tapaavat jonkun vedenpinnan alla olevan
vuoren huipun, alkavat ne sen ympärille rakentamaan. Eläinten runsaasta
sikiämisestä saavuttaa rakennus viimeinkin vedenpinnan ja muodostaa
siihen maakielekkeen eli ympyriäisen muurin. Nyt ne eivät enää
korkeammalle rakenna, sillä ne eivät elä kuivalla; mutta meri kerää
sitte näille särkille irtonaisia korallien kuoria, simpukoita,
kulekselevia merikasveja j.n.e. niin, että särkät viimein korkeammaksi
kohoavat. Pensaita ja palmuja kasvaa; vesilinnut rakentavat pesiään, ja
viimein ihmiset asettauvat asumaan tälle uudelle maalle. Australian
saariston ilmanala on hyvin suopea. Erityisten vuodenaikain eroitus on
vähäpätöinen. Voisimme sanoa, että viileätä kesää on koko vuoden
ympäri. Sadetta saadaan kylliksi; ainoastaan yksi ja toinen saari
kärsii kuivuutta, esim. Pääsiäissaari, jonka asukkaat juovat
sokuriruohon nesteellä sekoitettua merivettä.

Uuden Hollannin ja sen ympäristön kasvimaailmalla on omituinen
luonteensa. Puissa on kankeita, syrjälleen asetettuja lehtiä, jonka
tähden Australian metsissä ei ole sitä viileätä varjoa, kuin meidän.
Puut ovat myös kaukana toisistaan; Australian metsät mehevine
ruohopohjineen näyttävät sentähden harvoilta puistoilta. Alkujaan oli
siellä ainoastaan muutamia ruokakasveja. Sanajalat, joiden sydämiä
syödään ja nartuskasvi, joiden siemeniä Indianit innolla etsivät,
olivat niistä merkillisimmät. Nyt kukoistavat siellä Euroopasta viedyt
viljalajit. Yleensä oli siellä monenlaisia kasveja. Päinvastoin oli
laita etäisimmillä saarilla. Ennen Euroopalaisten sinne tuloa oli
siellä kokospuu ja leipähedelmäpuu.

Australian eläinmaailma on yhtä omituinen. Alkujaan siellä ei ollut
muita nisäeläimiä, kuin reppueläimiä, jos emme lukuun ota erästä
"dingo" nimistä koiran lajia, muutamia jyrsiäisiä ja yölepokoita;
Afrikalaiset kamelikuret vastaavat täällä olevaa n.s. "emu" lintulajia;
valkoinen joutsen täällä olevaa mustaa j.n.e. Ainoana kotieläimenä
siellä oli ennenmainittu dingo, jota alkuasukkaat tapasivat kesyttää.
Kaukaisimmat saaret olivat vieläkin löyhempiä eläimistä. Siellä oli
ainoastaan sika, dingo ja eräs rottalaji. Nyt on Euroopalaisia eläimiä
viety niin mantereelle kuin useimmille saarillekin. Ne hyvin
menestyvät; varsinkin lampaat ovat mannermaan siirtolaisille suuresta
arvosta.

Tälle maanosalle on pääasiallisesti kaksi ihmisrotua hajautunut:
Australian Indialaisia ja Australian Neekerejä. Väri, ruumiinrakennus
ja uskonto eroittaa ne toisistaan. Edelliset kuuluvat Malajilaiseen
rotuun, ovat väriltään ruskeita, muutamilla saarilla tosin melkein
punaisia, keltaisia ja vieläpä valkoisiakin. Ne ovat säännöllisesti
muodostuneita; pitkiä, solakoita ja, vaikka raakoja ja sotaisia,
sivistykseen taipuvaisia. He asuvat pääasiallisesti niillä saarilla,
jotka ovat Amerikaan päin. Toinen laji kuuluu Neekereihin ja on tumman
musta iholtaan. Heidän hiuksensa ovat kiharat, ruumiinsa laihat ja
kasvojen alaosa eteentyvä. He tuskin eroavat metsäneläimistä ja
tavataan niitä enimmästi Uudessa Hollannissa ja sen koillispuolisilla
saarilla. Nämä Australian Neekerit, eli Papuat, ovat melkein eläinten
kannalla; ne kulkevat tavallisesti aivan alastomina, kaunistelevat
itsiään kaikellaisilla kaluilla, niinkuin hampailla, luilla ja koirain
hännillä: syövät kaikkea raakana, ja asuvat perheittäin paljaan taivaan
alla vuorten koloissa eli huonoissa puiden-kuori-hökkelöissä. He
kiertelevät ympärinsä, harvoin pysyen paria kolmea päivää kauvemman
paikassaan, ja elävät metsästyksestä, varsinkin känguruilla, joita
paitsi siellä ei monta muuta olekaan otettavaksi. Kalat, madot ja
juuret ovat etsityitä ravinnoksia.



Tahiti.


Kaksisataa peninkulmaa Uuden Seelannin koillispuolella on saaristo,
jota lähetyshistoriassa sanotaan Seura-saaristoksi. Tahiti on niistä
suurin ja kuuluisin. Sen likellä on pienempi Cimeo-saari ja sen
vieressä muutamia hyvin pieniä. Näitä yhteisellä nimellä sanotaan
myös Yrjön-saariksi. Tahitin keskelle kohoutuu korkea vuori, josta
kirkas-vesisiä puroja mereen virtaa. Kauniita pensaita kasvaa melkein
rannalle saakka. Taivas on melkein aina sininen ja puhdas, ja ilma niin
lämmin, että tuskin olkimajojakaan tarvitaan, mutta ei kuitenkaan liian
kuuma, sillä raittiit merituulet sen viileyttävät. Siellä kasvaa mitä
kauneimpia hedelmäpuita, ennen muita hyödyllinen leipähedelmäpuu. Meri
antaa runsaasti kaloja. Sikoja ja kanoja on yltäkyllin. Metsät ovat
laululintuja täynnä; vuoria ja laaksoja ihanat kukat kaunistavat;
petoeläimiä ja myrkkyeläimiä ei ole ensinkään. Asukkaat ovat ko'okkaita
ja väkeviä, ruskeita, tummasilmäisiä ja kiiltomustatukkaisia. He
näyttävät iloisilta ja suopeilta. Usein nähtiin heidän nauravan ja
leikkivän, mutta onnellisia he eivät olleet; he eivät tunteneet totista
Jumalaa; he eivät tietäneet mitään Vapahtajasta, joka heitä voi
antuaaksi saattaa; he elivät hirveissä synneissä. Varkaus, valheus,
hekuma, sota ja murha olivat heidän tavallisia töitään.

Kun Englanti tämän kaiken sai tietää, heräsi monen hurskaan sydämessä
toivo Kristuksen evankeliumin lähettämiseen näille onnettomille
ihmisille. Neljä pappia ja muutamia käsityöläisiä vaimoineen ja
lapsineen valmistautuivat sinne menemään. Laiva ostettiin, "Duff"
annettiin sille nimeksi ja eräs hurskas katteini lähti sille
päälliköksi. Lähetyssaarnaajat saivat kaikkialta matkalleen hyödyllisiä
kaluja. Heinäkuun 1 p. 1796 lähetyssaarnaajat vihittiin toimeensa 8,000
ihmisen läsnäollessa. Sen jälkeen kukin polviaan notkistaen otti papin
kädestä raamatun, jolloin pappi luki sanat: "mene, sinä rakastettu
veljemme, tämän siunatun kirjan kanssa ja ilmoita pakanoille
tätä evankeliumia kutsumuksesi, lahjojesi ja taitosi mukaan!"
Lähetyssaarnaajat vastasivat: "minä tahdon sen tehdä Herran avulla."
Elokuun 10 p. lähti laiva Lontoosta. Laivan mastossa liehui
purpuranpunainen lippu, johon kolme viheriäistä öljypuun oksaa
nokassaan pitävää kyyhkyistä oli neulottu ilmoittamaan, että rauhan
sanoma oli matkassa.

Seitsemän kuukauden vaivaloisen matkan perästä tulivat he Maaliskuun
6 p. 1797 Tahitin läheisyyteen. Tämä oli juuri sunnuntai, ja katteini
ei tahtonut sentähden sinä päivänä maalle mennä. Mutta niinpian, kuin
alkuasukkaat laivan näkivät, astuivat he veneisinsä ja tulivat
laivalle. Vähässä ajassa oli monta venettä laivan ympärillä. Helposti
nämä raakalaiset kiipeilivät laivan seiniä myöten ylös kannelle ja
osoittivat naurullaan, hyppelyllään ja riemullaan ilonsa laivan
tulosta. He olivat tuoneet mukanansa joukon sikoja ja hedelmiä, niillä
vaihtaakseen veitsiä, kirveitä, pyssyjä ja muita hyödyllisiä kaluja;
mutta koska nyt oli sunnuntai, niin ei kukaan tahtonut heidän kanssaan
kaupustella. Lähetyssaarnaajat kokivat heille selitellä, että tämä
päivä oli heidän Jumalansa-päivä ja "silloin ei saa myödä eikä ostaa."
Hetkisen perästä useimmat heistä palasivat sitte maalle, ainoastaan
noin 40 jäi laivaan jälelle. Lähetyssaarnaajat pitivät täällä
Jumalanpalveluksen. Rukouksen aikana pakanat olivat aivan hiljaa; mutta
kuin laulu helähti, tulivat he niin liikutetuiksi, että he iloissaan
oikein ääntelivät. Pian tuli myös kaksi valkoista ihmistä laivalle. He
olivat ruotsalaisia, jotka jo kauvan olivat saarella asuneet ja voitiin
siis tulkkeina käyttää. Heidän avullaan voitiin myös tutustua
asukkaisin. Seuraavana päivänä katteini muutamain kumppaneinsa kanssa
kävi saarella; siellä hän otettiin riemulla vastaan. Eräs päällikkö
näytti suuren huoneen, jossa he saisivat asua. Tervehtäissään päällikkö
hankasi kovasti nenäänsä katteinin nenään, ja osoitti sillä, heidän
tervehdystapansa mukaan, suurta ystävällisyyttä. Kuningas ja kuningatar
ratsastivat molemmat ihmisten olkapäillä; sillä maan tavan mukaan he
eivät saaneet maahan astua muualla, kuin omalla tilallaan, sillä kaikki
maa, jolle ne astuivat, tuli heidän omakseen. Mitään ratsastukseen
sopivaa eläintä saarella kun ei ollut, täytyi heidän ihmisiä ratsastaa.
Mutta tätä pidettiin myös suurena kunniana. -- Kerran eräs
lähetyssaarnaaja oli laittanut lasten juhlan. Noin 600 lasta oli
juhlassa. Useimmat olivat Euroopalaiseen tapaan puetetut pienillä
hatuilla ja takeilla, joita vanhemmat olivat heille tehneet.
Juhtakulussa he kävivät kylän lävitse ja kantoivat kauneita sopivilla
kirjoituksilla varustettuja lippuja. Seurue meni kirkkoon, jossa
laulettiin kiitosvirsiä ja sitte pidettiin tutkinto. Vanhemmat istuivat
liikutettuina ympärillä ja moni sanoi toisillensa; "mikä armo se
kuitenkin on, että Jumala on lähettänyt meille evankeliuminsa, jonka
avulla me olemme lapsiamme armahtaneet ja nyt saamme heistä tämmöistä
iloa nauttia!" Mutta toisten kasvoilla vieryili tuskan hiljaisia
kyyneleitä. Mitä he tunsivat, tahtoivat he myös ilmoittaa. Yht'äkkiä
nousi eräs vanha arvoisa päällikkö ja huusi syvästi liikutettuna:
"antakaatte minun puhua! Minun täytyy puhua! Voi, jos minäkin olisin
tietänyt, että evankeliumi meille tuodaan, olisin minäkin säästänyt
lapseni ja nyt nähnyt ne tässä onnellisessa joukossa! Mutta voi, minä
olen heidät kaikki hävittänyt, enkä yhtä ainoatakaan säästänyt! Minun
täytyy lapsetonna kuolla, vaikka olin yhdeksäntoista lapsen isä". Tämän
jälkeen vanhus kirosi vanhoja epäjumaliaan, istui alas ja itki
katkerasti. Kansa lisäytyi totuuden tiedoissa, kristilliset kurit ja
tavat alkoivat sitä hallita. Kuningas Pomare myös edisti tätä
antamallaan lakikirjalla, jonka mukaan kaikki jumalan lain rikkomiset
rangaistaan. V. 1838 päättyi suuri työ; koko raamattu valmistui silloin
Tahitin kielellä. Myöskin aineellisessa suhteessa maa on edistynyt.
Asukkaat omistavat enemmän ja enemmän Euroopalaisia tapoja, vaatettavat
itsensä niin, ja suuria, hyvin viljeltyjen peltojen ympäröimiä kyliä
kohoutuu. Sokuriruohoa, kahvia ja puuvilloja viljellään hyvällä
sadolla. Sinne viedyt kotieläimet lisäytyvät.



Uusi Seelanti.


Jos lähdetään Uuden Hollannin Sydneyn kaupungista ja purjehditaan
muutamia satoja peninkulmia kaakkoista kohden, tullaan kahdelle melkein
yhtä isolle saarelle. Näitä sanotaan Uudeksi Seelanniksi ja eroitetaan
toisistaan ainoastaan noin kahden peninkulman levyisellä Cookin
salmella. Aurinko kun meidän päämme päällä paistaa, nukkuvat Uusi
Seelantilaiset pimeässä, hiljaisessa yössään, ja, heillä kun on talvi,
tiputtaa kesäkuuma otsaltamme hikipisaroita. Uusi Seelanti avaroine
merineen, kauniine rantoineen, korkeine vuorineen ja tiheine metsineen,
joiden lävitse ainoastaan siellä ja täällä polut pujoittelevat,
kohisevine koskineen ja kauneine järvineen tarjoaa näköalan, joka
sydäntä ihastuttaa ja kehoittaa sitä Jumalan kiitokseen. Hedelmäpuita
on vähä; sitävastaan kasvaa siellä eräs tammi, joka vasta 50 kyynärän
korkeudessa levittää oksansa lakaksi, ja on sentähden erittäin sopiva
laivain rakennukseen. Maa on niin täynnä sanajalkoja, että tuskin
voidaan kulkea, ja ensikerran maata kyntäessä täytyy 6 hevosta auraa
vetää; sillä maa on niin paksukamaraista ja raskasta; mutta kaikki
viljalajit ja hedelmät siinä hyvin menestyvätkin. Maan päätuotteita on
pellava, joka viljelemällä hetteisillä seuduilla kasvaa, ja joista
alkuasukkaat valmistavat verhonsa, nuoransa ja köytensä, jotka ovatkin
paljoa parempia, kuin meidän hampuista valmistamamme; senpätähden
Englantilaiset, jotka nyt näitä saaria hallitsevat, yhtenä ainoana
vuotena myivät Uudesta Seelannista pellavia 200,000 markan edestä.
Petoeläimiä ja käärmeitä ei ensinkään ole, mutta sitä enemmän metsissä
vilisee kaikenlajisia lintuja, joiden värit ja sointuisat laulut ovat
yhtä viehättäviä. Saarilla on vähän nelijalkaisia eläimiä; ainoastaan
koiria ja rottia tapasivat Englantilaiset siellä. Hevosia, nautaeläimiä
ja sikoja, jotka hyvästi nyt siellä menestyvät, alkuasukkaat ensin
niitä niin pelkäsivät, että tahtoivat niitä tappaa. -- Asukkaat
kuuluvat Australian Indianeihin. He ovat kauneita, vapaa-,
korkeaotsaisia, hienohuulisia ja vaaleanruskeita. Musta, kiiltävä tukka
on suora tahi kihara. Heidän asuntoinaan on pieniä majoja, seipäistä
rakennettuja ja vedenpitäväksi lehdillä ja ruohoilla katettuja.

He valitsevat niille kankaisia ja pääsemättömiä paikkoja sekä
piirittävät kylänsä paaluilla ja haudoilla. Verhoikseen he valmistavat
paksuja peitteitä pellavista. Kasvoihinsa, rintaansa ja käsivarsiinsa
he piirtelevät kummallisia kuvia ja hierovat niitä sitte punaisella ja
sinisellä värillä, joka siinä pysyy koko elämän lävitse ja joista he
ovat oivalailla kopeita.

Rautaiset työkalut heitä erittäin miellyttävät. Yhdellä kirvesparilla
voi ostaa itselleen niin paljo maata, että siihen voi laittaa
kokonaisen maatalon. Onpa niinkin tapahtunut, että he ovat särkeneet
kärryjä, hävittäneet laivain veneitä ja repineet rakennuksia saadakseen
niissä olevan raudan. Kerran eräs villi pisti rautanaulan maahan ja
luuli siitä kasvavan rautanauloja hedelmöivän puun. Nämä villit muuten
ovat erittäin ymmärtäväisiä ja ovat paljon Euroopalaisissa tiedoissa,
maanviljelyksessä ja kaupassa edistyneet. Saaduista avuistaan he ovat
hyvin kiitollisia, sanansa pitäviä, ystävällisiä ja nöyriä; juoppous on
heille tuntematon pahe. Mutta Uusi Seelantilainen kuitenkin pedon
tavoin laskeutuu kaadetun vihollisensa päälle, imee sen lämpöisen veren
suonista, katkaisee häneltä pään ja asettaa pääkallon huoneesensa
voitonmerkiksi. Useita tapetuita myös paistetaan ja syödään kohta. --
Semmoinen oli muutamia aikoja sitte Uuden Seelannin laita, mutta
mitenkä se nyt on? Kristuksen rakkaus pakoitti saarnaajan Samuel
Marsden'in Uuden Hollannin Paramattasta lähtemään näitä verenhimoisia
ihmisiä kääntämään. Hän oli oppinut tuntemaan ja rakastamaan tätä
kaunista, urhoollista ja viisasta kansaa, niiden tehdessä pellavilla
kauppaa Uudessa Hollannissa. Hän pelasti heitä siirtolaisten
petoksista, puheli ystävällisesti heille, rakensi heille asunnon, jossa
he voivat asua, syödä ja juoda ja niin voitti heidän sydämensä. Mutta
kun Marsden oli lähetyssaarnaajain kanssa Uudelle Seelannille tullut,
iloitsivat tosin sen asukkaat heidän tulostaan, mutta Jesukseen
kääntymisestä he eivät tahtoneet mitään tietää. Saarnoille he
ilkamoivat, ja öisin asettivat, lähetyssaarnaajia peloittaakseen,
tapettujen vihollistensa päitä heidän akkunainsa eteen. Näin vuodet
vierivät lähetyssaarnaajain monia kovia kokiessa. Mutta Herra voitti
myös näiden pakanain kovat sydämet. Eräs Uusi Seelantilainen päällikkö
nousi kerran keskelle väkijoukkoa, joka keskusteli kristillisestä
lähetystoimesta, sodasta ja rauhasta, ja sanoi: "minkätähden kristityt
lähetyssaarnaajat ovat tulleet meidän sekaamme saarnaamaan? He ovat
tulleet rikki musertamaan meidän 'jaettu-pattu'jamme' (murhanuijiamme),
taittamaan meidän keihäittemme kärkejä, kaivamaan pois kuulat meidän
kivääreistämme, ja opettamaan yhden heimon toistansa rakastamaan niin,
että me voisimme rauhassa, niinkuin ystävät ja veljet toistemme kanssa
asua. Luopukaamme meidän kovista sydämistämme ja kuunnelkaamme
lähetyssaarnaajia, niin me saamme rauhassa asua!" Näin täytettiin
profeeta Miikan sanat, 4:3 -- enemmän kuin tuhannen vuotta hänen
jälkeensä, kaukaisella saarella ihmissyöjäin keskellä. Nyt on jo
enemmän kuin 40,000 saaren asukasta kääntynyt kristinoppiin, ja
Englannista on lähetetty sinne pispa kirkollisia ja koulutoimia
hoitamaan.



VIITESELITYKSET:


[1] Ensimmäinen Suomea mainitseva kirjailija oli vanhempi Plinius
(k. 79 j.kr.). Hän puhuu eräästä "Epigian" maasta, jonka luullaan
Suomea tarkoittavan.

[2] Suomen pohjaisimmassa kulmassa, Utsjoen tienoilla, on maa yleensä
kuivaa ja hedelmätöntä, kasvaen peuranjäkälää. Kunnaat ovat paljaita,
pyöreitä ja hiljalleen viettäviä tunturikukkuloita, ja kaitaisissa,
suonkaltaisissa laaksoissa niiden välissä menestyy vain kitukasvuisia,
pensaantapaisia koivuja.

[3] X. Marmier, Lettres sur le Nord 1843.

[4] Platina on omituinen metalli, joka ensiksi v. 1736 Perussa
löydettiin. 1819:sta alkaen on sitä löydetty Ural-vuorista. Puhtain
platina on hopean valkoista, vaan ei niin kiiltävää, vaskea kovempaa ja
likinnä kultaa venyvää.

[5] Metsäviikuna-puuksi Raamatussa sanottu.

[6] Siksi sanotaan emäpeura.

[7] Penkereet oikeastaan ovat viertävästä maasta tehdyt jyrkillä
seinillä porrasmaisesti kohoavaiset tasaiset pinnat esim. puutarhassa.

[8] Keski-ajalla oli varustetuissa linnoissa tavallisesti luja torni,
jota kutsuttiin nimellä "varustus" eli "ydin", jonne puolustajat voivat
vetäytyä, jos muu osa linnaa joutui vihollisen valtaan.

[9] Skotlannin satu-ajan runoilija.

[10] Lontoon väkiluku on liki 3 1/2 miljoonaa, ja sen pinta-ala 290
neliö-kilomeetteriä (kilom. = 3368 E:n jalk.) Päivittäin käytetään
siellä 514,269 tonnia vettä (1 ton = 2389,181 Lb) ja maksetaan
veroitettujen talojen vuokraksi 400 miljoonaa kruunua. Vuonna 1873
syntyi Lontoossa 121,000 ihmistä eli noin 2,285 viikossa, joten 14,466
enemmän synti kuin kuoli. -- Afrikan Zululainen, joka kerran kävi
Lontoossa, kertoi kotiinsa tultuaan: "Lontoo on Englantilaisen
isopaikka, ja onkin todella isopaikka. Minä en koskaan nähnyt sen
päätä, vaikka koetin sitä nähdä; mutta se oli turhaa. Eräänä päivänä
kiipesin hyvin korkeasen rakennukseen, joka näytti paalulta" (tällä hän
tarkoitti niin sanottua muistopatsasta, joka on 202 jalkaa korkea, ja
jonka huippuun noustaan sen sisässä olevia portaita myöten. Se on
rakennettu vuoden 1666 suuren tulipalon muistoksi; siinä meni yli
16,000 huonetta tuhaksi. Tämän patsaan huipusta on lavea näköala koko
kaupungin ylitse); "mutta sieltä ylhäältäkään en minä voinut muuta kuin
katuja, huoneita ja ihmisiä nähdä. Minä luulin, että moni, joka oli
Lontoossa sekä syntynyt, että vanhentunut, ei ollut kaupungin päätä
nähnyt. Minä sanoin silloin kumppanilleni: koska niin on laita, on se
kaiketi paras, että me, tämän suuren paikan vieraat, emme pyrikään sen
päätä näkemään." -- Lontoossa on niin paljon ihmisiä, että ne melkein
tallaavat toistensa kantapäille; koko päivät ja koko yöt ovat kadut
täynnä ihmisiä. Ensimmältä minä luulin jotakin erinomaista olevan
tapahtumassa ja sanoin: "odotetaan kunnes tuo väenpaljous kerkiää
sivuitse, mutta eihän siitä kihinästä koskaan loppua tullut." --
Lontoolla on 3 Pariisin, 5 Berlinin ja 33 Hampurin pinta-alaa.
12-tuntisen matkan piiriin laitetaan Lontoossa 330,000 taloa, 16,000
katua, 429 kirkkoa, 423 pienempää rukoushuonetta, 2,000
armeliaisuudenlaitosta, 1,700 koulua, 4,000 ravintolaa, 2,500
leipäpuotia, 1,260 kahvilaa. Vaikka kaupungissa on erinomainen
järjestyksen pito, on siellä kuitenkin hämmästyttävä joukko
rikoksellisia, ja paljoa enemmän kuin 100,000 ihmistä elää siellä,
joiden asunnosta ei kukaan tiedä. Jättiläiskaupungin muonavaroiksi
käytetään vuosittain: 150,000 härkää, yli miljoonan lampaita ja 100
miljoonaa munaa. Joka yö palaa 4 miljoonaa kuutiojalkaa kaasua,
Yhteisvaunut tarvitsevat vuosittain paljoa enemmän kuin 300 miljoonaa
ihmistä, ja Lontoo laskee itselleen 15 rautatien asemahuonetta.

[11] Tunneli on maanalainen käytävä eli tie.

[12] Gravesend on isonlainen kaupunki Thames'in varrella 3 peninkulman
päässä Lontoosta; se pidetään Lontoon satamain päätteenä. Siellä suuret
kauppalaivat tullataan.

[13] Englannin lain-laativaa kokousta eli seuraa sanotaan
parlamentiksi; siihen kuuluu ali- ja ylihuone.

[14] Hägerlinnut tunnetaan osaksi hoikista ja pitkistä sääristään. Ne
kuuluvat kahlaajiin, samoihin kuin storkki, flamingo y.m.s.

[15] Jaguaarit asuvat Amerikassa ja sanotaan niitä myös amerikalaisiksi
tiikereiksi. Se on ruosteenkeltainen, rengasmaisilla mustilla pilkuilla
rivittäin pitkin sivuja.

[16] Tapiiri kuuluu samaan sukuun, kuin norsu ja sarvikuonokin. Se on
kohtalaisen kokoinen, kuono pitkähkö kärsä ja asuu Aasian ja Amerikan
vesien ranta-metsässä.

[17] Quai (kä) = kaj = rantakatu.

[18] luetaan: la Morj.

[19] luetaan: läh langd.

[20] Arsenaali = sotakalujen ase-huone.

[21] Hirsi on erään etelä-Euroopassa, Indiassa ja Kiinassa viljellyn
viljan nimi.

[22] Kasvi, jonka juurista saatua punaista painetta painurit käyttävät.

[23] Polyp oikeastaan merkitsee monijalkaista ja on meressä asuva
nilviäinen. Suun ympärillä eläimellä on 8 jopa 10 pitkää loikeroa,
joilla eläin voi esineisin kiinnittäidä.

[24] luetaan: Bruhk.

[25] Mosaik = värjätyistä kivistä, lasin ja marmorin palasista
säännöllisiksi kuviksi muodostettu latomus.

[26] Korallit ovat eläimiä, jotka Tyynessä ja Indian meressä usein
keräytyvät kareille ja niissä muodostavat saaria ja luotoja.

[27] Saardam on Pohjaishollannin läänin isokylä, joka
puhtaudestaan myös on tunnettu. Saardamissa sanotaan Pietari
suurenkin yksinkertaisena salvumiehenä laivain rakennusta oppineen.

[28] Gallegos on Gallisian maakunnan asujanten yhteinen nimi. Ne
kuleskelevat niemimaan suurissa kaupungeissa työn etsinnössä ja jotakin
tienattuaan sen kotiinsa kiidättävät.

[29] Eräs venhe-laji.

[30] Doge = entisaikojen päällysmiehensä arvonimi.

[31] Tietysti tämä oli ennen Venedigin Italian kuningaskuntaan
yhtymistä.

[32] Karneval (latinalaisista sanoista caro = liha ja vale = hyvästi;
siis: liha, hyvästi!) oli alkuansa Italiassa Tammikuun 6:nen päivän ja
Askon päivän (piinaviikon keskiviikon) välisen iloajan nimi; jonka
jälkeen alkoi 40:nen päivän pituinen paasto, jolloin lihan syönti oli
kielletty. Sittemmin tämä varsinainen karnevali-aika omituisine
juhlallisuuksineen vähennettiin 3-8 päivään, huolimatta Askon päivästä.

[33] Italialainen sana "maccharoni" on nisujauhoista, vedestä, maidosta
ja öljystä pillin y.m. tapaisten ryynien nimi.

[34] Pinie, kuusen sukuinen havupuu, joiden käpyin kovan kuoren alla on
syötäviä sydämiä. (Suom.)

[35] Latsaroonit ovat jo hävinneet.

[36] Mohr = muriaani: arabialainen kansan lahko, joka asui
pohjais-Afrikan länsi-osassa Mauretaniassa.

[37] Akropolis = korkealle vuorelle rakettu linna; Parthenon = Minervan
temppeli; propylerit = esikartano. (Suoment.)

[38] Frankkeiksi sanovat itämaalaiset yleensä Euroopalaisia. (Suom.)

[39] Turkin hovin naisten puoli.

[40] Itämaalaisia, juovikkaasta teräksestä tehtyjä sapelia.

[41] Kalesch = köykäiset, nelipyöräiset, tavallisesti katottomat
kärryt. Suom.

[42] Tschaike = venhe. Suom.

[43] Sandal = paksut, nauhoilla jalkain alle sidottavat anturat. Suom.

[44] Divan = sultaanin neuvosto. Suoment.

[45] Sypress = eräs aina vihannoiva puu, katajan kaltainen. Suoment.

[46] Siesta merkitsee päivällisaikaa, päivällisunta. Suoment.

[47] Koran = Mahomettiläisten raamattu. Suoment.

[48] Areka palmupuu, jonka pähkinämäisistä hedelmistä n.s. katechuta
valmistetaan. Suoment.

[49] Mollah (arab. maula, turkk. mevla) oppinut lainselittäjä, myös
turkkilainen pappi. (Suoment.)

[50] Pilav eli pilau = Turkkilaisten liha- ja riisisekaisen keitoksen
nimi. (Suoment.)

[51] Bananipuu, Musa sapientum, on ihmisen elatukseksi, kasvualansa
suhteen tähän asti tunnetuista puista enimmän antava. (Suoment.)

[52] 1 sapek = noin 1/3 penniä.

[53] Tam-tam on Kiinalainen bamburuohoinen soittokone, joilla
yövartijat valkeanvaaraakin ilmoittavat. (Suom.)

[54] Kaikki Kiinan köyhät ovat jaetut rykmentteihin ja
komppaniioihin. Koko kerjäläislaumalla sitte on hallisijansa
nimeltä "kerjäläiskuningas". (Suom.)

[55] Soja eli soya = ruskea, suolainen neste. (Suom.)

[56] Indialaiset ja Kiinalaiset pureskelevat näitä pähkinöitä
betel-lehtien ja kalkin kanssa tupakin asemesta.

[57] Scherbet eli sorbet on itämaiden tavallista juomaa, hedelmäin
sokurilla sekoitettua nestettä.

[58] Se on nähtävästi joku ukonkivi ja on todellakin taivaasta tullut.

[59] Dolorosa = tuskallinen, vaivaloinen. Suom.

[60] Saksalainen professori Fraas luki niitä vuonna 1875 377, mutta
jättiläispuita oli ainoastaan 5.

[61] Egypti oli, niinkuin tiedämme, oikeastaan Turkin alusmaa, mutta
sen nykyinen hallitsija on kuitenkin ymmärtänyt enemmän ja enemmän
itseänsä Portin ylivallasta eroittaa ja itsellensä ja jälkeläisillensä
muodostanut tämän mainitun Khedivin nimen (ylimmäinen).

[62] Citadell = pieni kaupunki eli pieni linnoitus.

[63] Minaret = mahometiläisen kirkon torni.

[64] Tschibuk = Turkkilainen piippu, tavallisesti pitkällä varrella.

[65] Haschisch = eräs nukuttava, hamppuyrtistä valmistettu laite, jota
itämailla nautitaan murheiden poistamiseksi. Suom.

[66] Uudempi ajatus on, että pyramidit ovat rakennetut säännöllisten
pituusmittain ja punnusten säilyttämiseksi.

[67] Abballah tulee sanasta abb-Allah, joka merkitsee jumalan
palvelija. Suom.

[68] Saharan kerran merenä olemista tarvinnee tuskin epäillä. Monet
kivettymät ja simpukat joita sieltä on löydetty, vakuuttavat sen,
samoin kuin sen äärettömät hietakasatkin.

[69] Buschman (Alankomaiden kielellä Bosjesmans, s.t.s. pensaanasukas)
ovat alkuaan kuuluneet Hottentottilaisiin.

[70] Niagaran putouksen löysi pater Hennepin v. 1679.

[71] Siellä on New-Yorkin satama, maailman kauneimpia.

[72] Klipperlaiva (Englannin kielellä clippers s.t.s. halkaisia,
viiltäjä) on eräs laji pikaisesti kulkevia purjelaivoja, jotka
varsinkin eroavat suippealla muodollaan ja tiviillä rakennuksellaan.

[73] Yankee on Amerikan alkuasukasten haukkumanimi. Suom.

[74] Yksi dollar on noin 5 m. 30 p.

[75] Tomahawk (lue: tomahook) = Indialaisten sotakirves. Suom.

[76] Hamster kuuluu jyrsiäisiin ja näyttää paljo myyrältä, vaan sillä
on poskipussit ja lyhyt häntä.

[77] "Dolce farniente" on Italian kieltä ja merkitsee = mieluinen
joutilaisuus. Suom.

[78] Leperos on Mexikon kerjäläisjoukon nimi.

[79] Llanos, luetaan Ljaanos, lavea ruohotasanko. Suom.

[80] Maurti = eräs palmun laji.

[81] Mimoosa sensitiiva on hyvin tunnokas kukka, joka teränsä sulkee
jos siihen joku vähänkin koskee. Suom.

[82] Onzon = näiden metsäin suurin kissansukuinen eläin.

[83] Cikader = eräs laji hyönteisiä, jotka kuuluvat nahkakuoriaisiin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maantieteellisiä kuvaelmia erityisistä maista ja kansoista - Kirja Kouluille ja Kodeille" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.