Title: Helena - Romaani
Author: Järnefelt, Arvid, 1861-1932
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Helena - Romaani" ***


HELENA

Romaani


Kirj.

ARVID JÄRNEFELT


Otava, Helsinki, 1902.



SISÄLLYS:

ENSIMÄINEN OSA:

Kotikartano
Pappa ja mamma
Vieraita
Georgin leikki
Papan huoli
Helena valmistuu ripille
Kadetti
Ripillä
Kihlaus
Helena tulee täysikäiseksi
"Uusi aika"
"Bellamy"
Helenan kirje Georgille
Kukistuminen

TOINEN OSA:

Luutnantit
Helenan odotus
Hän palaa
Reinholdin aikeet
Iltamassa
Ratkaisu
Onneton klubi-ilta
Yksin
Vankilassa
Rovasti
Pois viralta
Viimeinen ranskantunti
Georgin kirje Helenalle
Ei ole mitään uutta auringon alla ja kuitenkin kaikki muuttuu



ENSIMÄINEN OSA



Kotikartano.


Hovin entinen omistaja, vanha maalainen aatelismies, oli ollut saita ja
itsepäinen ihminen. Saituus ilmaantui etenkin siinä omituisuudessa,
ettei hän antanut kajota metsiinsä, olivatpa ne missä hinnassa tahansa;
ei ainoatakaan puuta saanut myytäväksi kaataa! Ei edes lahoavia! Ei
että sanalla edes salli ehdottaa mitään sellaista. Se oli hänen
aivojensa kiinnekohta, jonka ympärillä sai kaikki mielin määrin pyöriä,
mutta se kohta itse vaan ei liikkunut. Vanhoina päivinään hän alkoi
saituudesta elää hyvin yksinkertaisesti, melkein talonpoikaisten
tavalla, ja ihan yksin yläkerrassa, riidassa kotolaistensa kanssa,
joille ukon yksinkertaisuus tuntui pakolliselta. Mutta ukko ei
perääntynyt. Ruokakin vietiin hänelle ylös, kun muut söivät
alakerrassa.

Ihmiset pitivät häntä muuten pahana ja siveettömänä miehenä ja
ilkkuivat hänen monia syrjäisiä lapsiansa, joista hän ei pitänyt
vähintäkään huolta. Oli häntä käräjilläkin koetettu langettaa
lapseneläkkeitä maksamaan. Näkö oli kaikilla näillä lapsilla ihan sama,
samat muljosilmät ja sama pitkulainen päänmuoto. Mutta semmoisia
todistuksia, jotka käräjille olisivat kelvanneet, ei ollut. Ja niin hän
voitti kiusaajansa.

Laillisesta avioliitosta oli hänellä yksi ainoa lapsi, poika, joka
hänen eläessään kasvoi täysikäiseksi ja meni naimisiin.

Tätä ainoata lastansa ei hän rakastanut, sillä äiti oli sen kasvattanut
vastoin hänen makujansa ja pois yksinkertaisista tavoista. Aivan pian
joutui poika isänsä pahimmaksi riitamieheksi.

Poika tuli ihan toista maata kuin isä. Hän oli hyvin tiukka aatelisesta
kunniastansa ja suvustaan, ja hankki jo nuorena virkamiehenä itsellensä
hovijunkkarin arvonimen. Kyllä oli poikakin itsepäinen, mutta ei
samoissa asioissa, ja isän itsepäisyyden rinnalla hänen täytyi alistua.

Hovijunkkarille syntyi vielä isäukon eläessä kuusi lasta, joiden
ikäväliä oli minkä kaksi, minkä puolitoista vuotta, minkä tuskin
sitäkään. Nuorin lapsista ehti kasvaa yhdennelletoista.

Sitten tapahtui, että näiden lasten äiti kuoli, ja vuoden kuluttua
olisi hovijunkkari mennyt uusiin naimisiin, mutta siihen teki nyt
isäukko kaikista jyrkimmän esteen. Tuuma ei ukkoa miellyttänyt. Hän
vaati, että siinä tapauksessa muuttakoon erilleen asumaan uuden vaimon
kanssa. Vaaria kannattivat tässä vastustuksessa hovijunkkarin omat
lapset, jotka tulivat asian johdosta kireihin väleihin isänsä kanssa.
Vaari rupesi suunnittelemaan testamenttia, jolla olisi estänyt
mahdollisia uusia lapsia perinnöstä, ja keksikin vihdoin sopivan
keinon. Hän määräsi kaiken omaisuuden lapsenlapsille, ja pidätti
pojalleen, hovijunkkarille, ainoastaan oikeuden olla elinaikanansa
näiden lasten jakamattoman pesän holhoojana.

Nyt tuli hovijunkkarin vuoro näyttää itsepäisyyttänsä. Hän meni kuin
menikin uusiin naimisiin. Nai ruotsikon, joka oli kreivillistä sukua,
ja toi uuden vaimonsa kohta kartanoon. Vaari pysyi tiukasti
yläkerrassaan. Mutta lapset riitaantuivat kokonaan isän kanssa, eivätkä
enää tahtoneet kartanossa asua, vaan muuttivat kaupunkiin sukulaistensa
luokse.

Mykkä sota jatkui sitä julmempana ukon ja hovijunkkarin välillä, joka
viimeisiin asti toivoi saavansa ukon peruuttamaan tuota testamenttia.
Ja ehkä se olisi onnistunutkin. Hovijunkkarille syntyi uusista
naimisista tyttö, joka ehti kasvaa kolmen vuoden ikäiseksi ukon
eläessä, ja tämä tyttö -- Helena oli hänen nimensä -- oli niin sievä,
että vanhan äijän nähtiin kerran leikkivän sen kanssa. Hovijunkkarilla
oli täysi syy luulla ukon muuttavan määräyksensä.

Mutta ennenkuin mitään sellaista ehti tapahtua, kuoli ukko
sydänhalvaukseen, ja perilliset valvoivat testamentin.

Hovijunkkari otti siis kartanon haltuunsa holhoojana. Hän läksi ensiksi
Ranskanmaalle tutkimaan muutamia tehdasliike-seikkoja. Kun hän sieltä
palasi, perusti hän koskeen uuden sahalaitoksen, jossa sahautti
kartanon omaa metsää. Toisen puolen metsistä myi, ja laittoi samaan
koskeen vielä kaksi muuta suurta tehdasta.

       *       *       *       *       *

Niin että Helena, kaikista testamenteista huolimatta syntyi rikkaaseen
ja ylelliseen elämään.

Pikku Helena sai ajella lystikseen pienillä vaunuilla, joiden eteen oli
valjastettu valkoset pukit. Ne oli pappa ostanut suuresta sirkuksesta
Pietarista. Niitä oli kaksi peräkkäin, siniset silkkihihnat kulkivat
valjaina toisesta toiseen molemmin puolin, kiinnitettyinä kunkin pukin
pikku länkiin ja mahavöihin. Ja ne olivat niin opetetut, että aina
kulkivat peräkkäin pitkin hiekkakäytäviä, pysähtyivät, läksivät
juoksuun, hiljensivät ja kääntyivät, ranskalaisten komennushuutojen
mukaan.

       *       *       *       *       *

Kotikartano oli Helenan muistissa lapsuuden aikoina tämmöinen: Se
seisoi niemekkeellä, jonka ympäri luikerteli koskiset, saariset virran
vedet. Kartano oli kivirakennus, vanhankuosinen, valkoinen,
kaksikerroksinen, taitekattoinen, ilman räystäitä ja ilman erivärisiä
ikkunanpieluksia. Editse kierteli silkonen santakäytävä pyöreän
nurmikentän ympäri, johon ihmismaun mukaan oli istutettu poppeleja ja
pensaita, ja keskelle laitettu kukkapyramiidi, hopeinen hohtopallo
ylimmäksi. Edempänä oli suuri tiilinen, kirkonmuotoon rakennettu talli
ajeluhevosia varten. Oikealle kohosi sankkametsäinen vuori, ja
yltympäri muualla näkyi virranhaarojen välissä vuorisia korkeita pikku
saaria. Lähimpään saareen vei ristikkokaiteinen valkea silta. Mutta
saarien takana oli taas vuoria, niin että valkonen kartano lehmuksineen
oli kuin kattilan pohjalla ja melkein aina hienossa pimennossa kaikilta
muilta kuin yläisen taivaan valoilta.

Myöskin muisti Helena varhaisesta lapsuudestaan, että häntä oli
juonitellessa peloteltu sanoilla: talonpojat tulevat! Talonpojat olivat
ikimuistoisista ajoista olleet tämän kartanon vihollisia sen vesisulun
vuoksi, jota kosken käyttäminen vaati. Kerrottiin ylävesistön
talonpoikien ennen muinoin tulleen väkirynnäkölläkin sulkuja rikkomaan,
että vesi olisi heidän niityiltänsä laskenut. Sanottiin silloin
tuotetun kasakoita kartanon puolta pitämään ja että oli syntynyt
verinen kahakka näiden ja talonpoikien välillä. Myöhempinä aikoina
eivät talonpojat tosin enää tehneet mitään väkivaltaa, mutta sen sijaan
he käräjöivät alituiseen hoviherran kanssa. Ja jos nykyisen
hovijunkkarin isän aikana, kun saha seisoi, olikin ollut vähän
rauhaisempaa, niin sitä kireämpi oli nyt tämän hovijunkkarin ja
talonpoikain väli, kun hänen tultuaan kartanon hallitukseen sulut heti
nostettiin entistäkin korkeammalle, ja vesi pitkästä aikaa jälleen
seisoi talonpoikien niityillä.

Pikku Helena oli sentähden jo hyvin varhain oppinut ymmärtämään, että
talonpojat olivat kaikkien heidän synnynnäisiä vihollisiaan.

Tallirenki ja seppä kengittäessään hevosta puhelivat jotain keskenään
naureskellen, ja kun Helena hetkeksi pääsi irti ranskalaisen
guvernantin kädestä ja tuli sitä kengitystä katsomaan, ehtivät he
hänelle kertoa, että niin rikkaasti ei ollut vielä yksikään kartanon
entisistä haltijoista elänyt kuin nyt Helenan pappa.

Helenan meni suu auki.

Ensi kerran hän silloin tuli ajatelleeksi kotikartanoa ulkoapäin. Ja
sepän nauru kammotti häntä. Hän ajatteli, että nuo kaksi ehkä ovat
talonpoikien puolella.

Vielä oli ranskalainen guvernantti kerran, vähän pelottaakseen Helenaa
pahanteosta, ottanut hänet syliinsä ja kertonut semmoisen sadun, että
ukko Jumala rankaisee pahoja ylhäisten lapsia antamalla heidän syntyä
kuoleman jälkeen uudestaan, mutta -- talonpojiksi.

-- Ja ihanko saa asuakin likasessa tuvassa?

-- Ihan, ihan niinkuin talonpojat, -- vahvisti guvernantti.

-- Etteikö pese itseään ja syö likasilla käsillä?

-- Niin, niin.

-- Ja maatako ilman lakanaa?

Guvernantti veti kasvonsa kurttuun ja yllyttäen Helenaa sanoi:

-- Niin ajatteles: ihan ilman lakanaa, semmoinen vaan karkea
olkimatrassi ja joku välly, viheriän harmaa liasta, hyi!

-- Ja niillähän on lutikoita!

-- Ah, -- sanoi ranskalainen neiti yhä enemmän rypistäen inhosta
kasvojansa.

Ei, parempi yksinäiselle meren kalliolle, tai pois kotoa vuorikotkan
pesään, missä kotka noukkii pala palalta suuhunsa; sitä ei kukaan näe
eikä se olisi edes mikään häpeä tuon toisen asian rinnalla.

Mitään kauheampaa rangaistusta ei Jumala Helenan mielestä todella olisi
voinut keksiä. Jos hän olisi polttanut liekeillä, ottanut silmän tai
tehnyt toisjalkaiseksi, ei se olisi ollut mitään verraten siihen
häpeään ja mittaamattomaan kärsimykseen, minkä talonpoikaiseksi
muuttuminen olisi Helenalle tuottanut.

Olisihan Helena koko ajatuksen heittänyt, mutta ei hän voinut, kun ei
voinut ymmärtää miksei Jumala olisi tämmöistä rangaistusta todella
käyttänyt. Siinähän oli oikeudenmukaisuutta, sillä olivathan kaikki
ihmiset oikeastaan yhdessä arvossa Jumalan edessä, kuten mamma aina
sanoi. Eikä mikään siis voinut olla luonnollisempaa kuin että
talonpojat tulevaisessa elämässä saivat olla herrasväkenä ja herrasväet
talonpoikina.



Pappa ja mamma.


Helenan äiti oli tuotu Ruotsista. Hänen kotiperheensä oli köyhtynyttä
kreivillistä ylimyssukua, jolla tosin oli kaikki tapain hienoudet
säilyneet, mutta ulkonaiset arvon merkit olivat kaikki kuluneet pois.
Päätunnusmerkkejä oli yhdeltä puolen hienous ajatuksissa, käytöksessä,
sanoissa ja suhteissa ihmisiin ja toiselta puolen täydellinen vapaus
kaikista uskonnollisista ja yhteiskunnallisista ennakkoluuloista.
Heidän sukunsa perintönä oli pysynyt horjumaton siveys, joka oli
luonnoksi muuttunut ja erillään uskonnollisista vaikuttimista.

Tämä ominaisuus tarttui äidistä Helenaan. Kun Helena muisteli
lapsuuttansa, oli hänelle kaikkein selvimpänä se seikka, että hyvänä
oleminen ja pysyminen ei hänellä koskaan ollut yhteydessä
uskonnonopetuksen kanssa.

Kun Helena oppi itseänsä arvostelemaan, tunsi hän aina suurta hengen
yhteyttä äitinsä kanssa. He olivat samalla tavalla molemmat tarkat
tunteittensa erittelemisessä ja sisimpien vaikutintensa näkemisessä,
niin etteivät tarvinneet kuin katsahtaa toisiinsa ymmärtääkseen pitkiä
ja monimutkaisia asioita ja suhteita elämässä. -- -- --

Isä oli ihan toisenlainen kuin äiti. Helena muisti häntä niinkuin
jotakin vierasta ihmistä, johon tutustui vasta sittenkuin jo oli
oppinut paljon ajattelemaan ja monia asioita ymmärtämään. Asia olikin
sellainen, että pappa Helenan pienenä ollessa oleskeli hyvin pitkän
aikaa ulkomailla.

Helena oli isän poissa ollessa kadottanut oman muistonsa hänestä, mutta
mamma oli sen sijaan puhunut alinomaa papasta ja kaikella tavalla
kuvaillut häntä Helenalle, ja siitä olikin tälle syntynyt ainoa kuva
isästä.

Aina kun mamma hämärissä otti Helenan syliinsä ikkunan viereen, tiesi
Helena jo, että nyt ruvetaan papasta puhumaan. Ja niin ruvettiinkin.
Eikä mamma päästänyt Helenaa käsistänsä ennenkuin sanat loppuivat.

Mutta vaikka Helena tiesi mamman kertomuksista papan kasvojen
vähimmätkin piirteet, tiesi tarkkaan hänen pituutensa, ryhtinsä,
silmäin värin ja parran muodon, -- oli Helena sitä uteliaampi omin
silmin näkemään mimmoinen pappa oli. Ja oli sentähden täynnä maltitonta
uteliaisuutta, kun vihdoin koitti odotusten perästä se päivä, jolloin
papan oli tuleminen.

Mamma matkusti vastaan useita asemavälejä ja otti Helenan mukaansa. Ja
mitä lähemmäksi he tulivat määräpaikkaa sitä kiihkeämmin mamma odotti.
Helena olisi katsellut ikkunasta ja kysellyt ja puhellut siitä mikä
milloinkin vilahteli ohitse, etenkin kun sen kaiken joukossa oli paljon
kummallista ja ennen näkemätöntä. Mutta mamma tahtoi puhua vaan siitä
yhdestä. Hänellä oli pieni kultakellonsa kädessä, johon hän katseli ja
saneli yhä: "nyt ei ole enää kuin puoli tuntia niin näemme papan, nyt
vaan 20 minuuttia, Lelle, Lelle, kuuletko, mitä mamma sanoo: ei ole
enää kuin kaksikymmentä minuuttia!" Mamma hyräili jotain innoissaan
junan tahtiin. Oli koonnut parasollinsa ja väskynsä ja oli valmiina, ja
hänen poskensa punottivat ja hän häiritsi Helenaa tempoen häntä
syliinsä ja syyttä suudellen kesken kaikkia ikkunasta-katseluja.

Kun tultiin määräasemalle, niin vastaantuleva juna juuri samassa
seisahti viereen, ja aivan oikein: asemasillan toisesta päästä näkyi
pappa menemässä odotussaliin puhellen jonkun herran kanssa.

Pappa oli kyllä semmoinen kuin mamma oli kertonut. Kasvot olivat
kiiltävät ja poskipäät terveen väriset vaikka vähän liiaksi punaset.
Ruskeat silmät loistivat pyöreinä; harva, kihara ja kiiltävä musta
parta näytti läpitsensä alaleuan piirteet. Hänellä oli hyvin pitkä
vaalea palttoo ja harmaa puolisilinteri, jonka ympärillä ja reunoissa
oli valkoset silkkinauhat.

Mutta vaikutus papasta oli Helenalle odottamaton. Pappa tuntui kovin
ankaralta ja pelottavalta, ja koko mamman antama kuva hajosi siinä
silmänräpäyksessä. Helenasta näytti siinä hetkessä oudolta, että mamma
tunsi tuota herraa, ja että mamman käsi, jolla hän piteli Helenan
kädestä, selvästi ilosta vavahti, kun hän sen herran huomasi.

Mamma riensi, pikku Helenan juostessa ja pidellessä kädestä, pappaa
kohti.

Ehtimättä vielä luo mamma jo huusi riemuissaan:

-- Konstantin!

Pappa silloin nosti kummastuneena päänsä ja useat vieraatkin kääntyivät
ehdottomasti ja katsoivat mammaan. Mutta mamma ei mitään huomannut,
vaan juoksi pappaa kohden. Varmaan pappa ihmisten tähden vähän häpesi.
Sillä Helena huomasi, että mamma oli aikonut panna kätensä papan kaulan
ympäri, mutta että pappa ikäänkuin esti sen ja vilkaisten ihmisiin vaan
ojensi kätensä. Myöskin ajatteli Helena, että pappa ehkä siitä syystä
ei niin erittäin ilostunut, kun oli itse tahtonut äkkiarvaamatta tulla
kotiin, mutta nyt he mamman kanssa päinvastoin olivat ehtineet ennen.

-- Jaha, tässäkö nyt on pikku Lelle, -- sanoi pappa ja kääntyi
näyttämään vieraalle herralle tytärtänsä, mutta vieras herra ei enää
ollut hänen takanansa. Pappa meni vähäksi aikaa kyykkysilleen,
katsellakseen Helenaa kasvoihin, ja sanoi sitten:

-- No, olethan sinä tullut aika sieväksi tytöksi. Se on hyvä.

Muutaman sanan vaihdettuaan mamman kanssa pappa katsoi kelloonsa ja
sanoi pitävän mennä ravintolaan syömään, sillä ei ole paljon aikaa. --

Helena ja mamma jäivät odottamaan asemasillalle ja mamma tuli niin
ajatuksiinsa, ettei kuullut mitään mitä Helena kyseli veturin pyöristä.

Mitä pappa ja mamma keskustelivat sitten vaunussa, kun he junan
kulkiessa ja täristessä istuivat vastakkain, ei Helena kuullut tai ei
ymmärtänyt. Näki ainoastaan, että mamma katseli ulos niin
ajatuksissaan, että näytti melkein kuin olisi ollut pahoillaan. Ja
posket olivat hänellä palavina.

Helena muisteli sittemmin tätä tapausta niin monta kertaa, että hän
vihdoin, alettuaan asioita ymmärtää, rupesi ikäänkuin muistamaan
myöskin, että pappa todella olisi silloin jotain erityistä sanonut
mammalle, josta mamma muka loukkaantui. Ei Helena muistanut mitä se
nimenomaan oli, mutta muisti kaikki papan ja mamman katseet ja
liikkeet. Enimmäkseen pappa ja mamma tosin istuivat puhumatta mitään,
mutta Helena tahtoi muistaa, kuinka pappa, puhuttuaan silloin tällöin
mammalle jotain, kun junanmelulta saattoi ääntänsä korottamatta tulla
kuulluksi, vihdoin otti taskustaan sanomalehden, kääri sen auki ja
tuskin tuntuvasti röyhtähtäen ja suutansa mauskauttaen äskeisen syönnin
jälkeen, alkoi lukea. Sitten hän luki ja luki ja luki, eikä Helena sen
koommin häneen katselemisesta viisastunut. Mutta mamma pani
kyynäspäänsä ikkunanpieltä vastaan ja nojasi leukansa käteen ja Helena
näki selvästi, että hänen silmänsä vähitellen reunoista punertuivat ja
kostuivat, kunnes niiden sini vihdoin ihan särkyi kyynelten
loisteeseen.

Ihan varmaan Helena huomasi, että juuri tästä ajasta asti papan ja
mamman suhde oli toinen, kuin se mamman kertomuksista päättäen oli
ennen ollut.

Nyt oli pääasia heidän suhteessansa se, etteivät he puhuneet mitään
toistensa kanssa.

Helena ensi alussa luuli, että tuo kuului ehkä heidän tapaansa. Mutta
eräänä iltana, kun ei ollut ketään vieraita ja pappa ja mamma ja Helena
ainoastaan kolmisin istuivat teepöydän ääressä, Helena huomasi, että
tämä puhumattomuus oli jotain erikoista. Molemmat puhuivat näet
_hänelle_, ihan selvässä tarkoituksessa puhua siten toisilleen. Ei
Helena ainakaan ymmärtänyt miksi he juuri hänelle yhtäkkiä olisivat
semmoisia asioita niin suurella huomiolla puhuneet. Sitten he taas
vaikenivat ja pappa ainoastaan pari sanaa sanoi suoraan mammalle,
joiden jälkeen mamman tuli taas kyyneleet silmiin, mutta pappa otti
äkkiä hopea-kehyksisen teelasinsa, nousi tuoliansa rämistäen ja meni
sanomatta hyvää yötä omalle puolellensa.

Siitä saakka Helena alkoi panna merkille papan ja mamman suhteita ja
erittäin hän rupesi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa
kuulostelemaan puhuivatko he keskenänsä ja mitä puhuivat.

Sattui yhä useammin ettei ollut vieraita, sillä ei näillä enää ollut
niin hauska hovissa ja sen puistossa kuin ennen, papan poissa ollessa.

Oli pitkiä viikkoja ja meni kerran kuukausikin, ettei hovissa ketään
käynyt. Päivällisillä oli sentään aina joku muukin, milloin sahan
milloin tehtaiden isännöitsijät, milloin inspehtori, milloin mitäkin
asiaherroja. Aamiaiset pappa ja mamma söivät eri aikoina, pappa vähän
varhemmin. Mutta illallisilla he aina tapasivat toisensa. Mamma istui
ja odotti teekyökin ääressä, kunnes alkoi kuulua papan askeleita ensin
kaukaa ja sitten salin ylitse. Silloin mamma rupesi kaatamaan teetä ja
lupasi Helenan alkaa laittaa voileipää. Pappa tuli, istui, otti
mammalta vastaan teelasin, kääri hitaasti auki ruokaliinan, pisti sen
nurkan kaulaansa ja levitti muun osan rintansa yli. Hän toi aina oman
puolensa ajatukset mukanaan tänne ruokasaliin, joskus vielä ikäänkuin
hymyili itsekseen äskeisiä ajatuksiaan, joskus taas olivat silmät
rypyissä ja tuijottivat viiteen kohti, mutta aina hän samalla tavalla
valkosilla jalokivillä koristetuilla sormillaan varovasti siveli harvaa
kiharapartaansa, niinkuin se olisi ollut jokin helposti särkyvä
lasikapine.

Ja niin he sitten olivat vaiti. Teekyökki sihisi, seinäkello naksutti.
Sitte mamma ojensi käden ottaakseen papan tyhjän lasin, ja pappa taas
ojensi kätensä ja otti täyden lasin mammalta. Mutta ei sanaakaan
puhuttu. Ja sitten taas pappa nousi, ja sanomatta hyvää yötä läksi
menemään. Ja niin kuuluivat askeleet ensin salin yli, sitten kauempana,
sitten ihan katosivat yläkerran rappusiin, ja kuuluivat uudestaan
jonkun ajan kuluttua epäselvänä kuminana, kun hän kulki yläkerran salin
poikki, omaan kamariinsa siellä.

Ei koskaan Helena voinut tähän asiaan tottua. Päinvastoin, mitä
vanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän häntä vaivasi tämä arvoitus ja sitä
enemmän hän kärsi istuessaan kolmantena äänettömänä tee-iltasen
ääressä.

Kun vaan olisi päässyt sen arvoituksen perille -- sen kummallisen,
salamyhkäisen arvoituksen, joka oli papan ja mamman välissä! Miksi ei
pappa eikä mamma voineet sanoa toisilleen yhtä ainoatakaan sanaa? Tai
edes joskus, joskus taputtaa toistansa olalle? Ei, ei sitäkään olisi
tarvittu. Kylläksi olisi ollut pieni hymähdys kunkin erotessa omalle
puolelleen. Ja ilo olisi pulpahtanut, paisunut, ja riemu remahtanut
Helenan sydämmessä. Hän olisi ollut niin onnellinen, niin äärettömän
onnellinen riisuessaan itseään makuulle, ei olisi raatsinut koko yönä
nukkua pelkästä onnesta ja aamulla vielä olisi laululla ihmiset
herättänyt.

Kun Helena täysikasvuisena joskus pani silmänsä kiinni tahtoen
muistella nuoruuttansa, ei hänen eteensä tullut muuta kuin tämmöinen
loppumattoman pitkä ilta, joka laajentui vuosiksi ja otti kaiken sijan,
niin ettei tuntunut olevan muuta muistettavanakaan.



Vieraita.


Kerran, pitkän loman perästä, eräänä kovana, kirkasaurinkoisena
pakkaspäivänä tuli hoviin vihdoinkin vieraita. Jo hyvän matkan päästä
olivat maantiellä nähneet kuomureen lähestyvän ja juosseet sisälle
sanomaan.

Mamma puhalsi jäätyneeseen ikkunaan aukon ja he seisoivat Helenan
kanssa arvailemassa, ketä tulijat saattavat olla. Suuri kuomureki se
vaan oli ja kaksi hevosta oli edessä.

Vasta käänteessä mamma tunsi hevoset, vavahti ilosta ja auttaen Helenaa
ikkunalta sanoi, kiireesti mennen vastaanottoa valmistamaan:

-- Nyt saat varmaan nähdä myöskin pikku Georgin, hän on juuri sopiva
leikkikumppali sinulle.

Ja meni.

Helena tiesi tästä keitä ne olivat, sillä Georgin pappa ja mamma olivat
ennenkin käyneet heillä. Helena muisti vaan, että ne olivat hyvin
iloset ja puheliaat ja aina istuivat liketysten ja taputtivat usein
toisiaan, ja että Georgin pappa oli punanaamainen ja silmät ja kaikki
kasvot aina naurussa. Mutta Georgia itseä ei Helena ollut nähnyt, sillä
Georgia ei oltu ennen koskaan otettu mukaan.

Georgin vanhemmilla oli suuri maakartano neljän peninkulman päässä
hovista. Mutta eivät he siellä asuneet muulloin kuin jonkun osan kesää
ja joskus jouluna, niinkuin nyt, milloin eivät olleet ulkomailla. Eivät
he sitä maakartanoaan pitäneet muun kuin tulojen vuoksi, eivät myöskään
ainoan lapsensa, Georgin vuoksi, sillä tämä aijottiin panna
kadettikouluun ja kasvattaa upseeriksi. Pikku Georgia kasvatettiin
kaupungissa.

Kyllä tulikin ihan toinen elämä hoviin, kun nämä vieraat saapuivat.
Kaikki paikat täyttyivät heidän nauruillaan ja huudahduksillaan.
Punakasvoinen setä, kun vaan jotain merkillisempää näki tahi tuli
ajatelleeksi, alkoi heti huutaa lihavalle tädille, vaikka tämä ei ollut
lähimaillakaan:

-- Aurore, hoi! Aurore! Onko moista nähty! Tulehan tänne, Aurore!

Ja sitten ei tarvinnut olla muuta kuin joku erinomaisempi ruukku-alus
kasvihuoneessa!

Jos täti Aurore kuuli sedän huutoja, niin hän alkoi vastailla ja
rientää huutoon päin.

-- Ah, mon chère, missä sinä olet?

Toinen vastasi:

-- Uu-u?

Papan ja mamman puhumattomuuskin tahtoi toisinaan tämän kautta mennä
tyhjiin. Heidän piti usein nauraa mukana, ja sillä lailla sanoa jotain
toisilleenkin.

Se erinomainen asia, minkä Helena setän ja tätin suhteen tuli
kuulleeksi, oli, että he olivat yhä "rakastuneet" toisiinsa. Helena oli
kahdestikin kuullut aikaihmisten sitä sanovan, ja tuli hyvin uteliaaksi
tietämään mitä se merkitsee. Hän rupesi sitä asiata seuraamaan ja teki
semmoisen huomion, että setä ja täti usein taputtelivat ja suutelivat
toisiansa ja kerran istuivat samassa keinutuolissa, täti setän sylissä.
jolloin muut merkitsevästi hymyilivät. Kerran taas setä tuli kyökkiin,
missä mamma ja täti olivat, eikä ollut muuta asiaa kuin otti tätiä
vyötäisistä eikä hellittänyt ennenkuin täti, leikkien vihaista, työnsi
hänet pois sanoen:

-- Mitä lapsetkin semmoisesta ajattelevat! -- -- --

Uteliaana oli Helena vastaanottanut erittäinkin Georgin. Tämä oli
talutettu reestä sisään niin umpeensa vaatteihin käärittynä, ettei
hänestä ollut näkynyt ensin mitään. Kasvot olivat kiedotut vöihin ja
saaleihin. Ja vasta pitkän aukomisen perästä tuli esiin ensin hieno
nenänpää ja vihdoin ruskeat silmät ja kuumenneet posket ja tumma, hyvin
tiheä tukka, joka oli hiostunut ja kihartunut ohimoissa ja
otsanrajassa. Georg, päästyään näkemään maailmata, katseli jonkun aikaa
kummastuneena ympärilleen, sitten meni äidilleen jotain valittamaan,
luultavasti sitä, että oli hiostunut, ja sitten vasta äitinsä kädestä
pidellen esitettiin papalle ja mammalle.

-- No! -- sanoi Georgin äiti, lykäten häntä Helenan luo, -- tutustuhan
nyt tämän pienen kavaljeerin kanssa.

Lapset antoivat toisilleen kättä, ja ystävyyden merkiksi Helena rupesi
heiluttamaan Georgin kättä edestakasin.

-- Kas kuinka ne ovat yhdenpituiset! -- sanoi Georgin äiti,
ihastuksella katsellen lapsia.

-- Ne ovat aivan yhdenikäisetkin, -- sanoi mamma.

-- No se ei haittaa, kyllä niistä sentään voi tulla sievä pari; -- ah,
mon chère, -- kääntyi hän miehensä puoleen: -- oletko nähnyt jotain
kauniimpaa! -- Tules tänne, rakas pikku Helene, että täti saa sinua
puristaa!

Ja hän todella kumartui alas ja painoi Helenan molemmin käsin syliinsä
ja suuteli kasvoihin ja kaulaan ja suuhun, ja puristi vastaansa niin
että teki kipeätä.

Georgin leikkisä isä teki piloilla kohteliaan kumarruksen Helenalle,
harppasi jaloillaan, löi kantapäänsä yhteen ja suuteli kädelle.

-- Katso nyt, Georg, että kohtelet hyvin tätä pikku kukkaa, -- sanoi
hän Georgille silittäen Helenan kättä omiensa välissä, -- sinun täytyy
oppia ritariksi, sinun täytyy suojella häntä, olla huomaavainen hänelle
ja palvella häntä.

Lapset katselivat toisiaan epäluulolla, ja kädet erosivat.

Sitten menivät vanhemmat ihmiset kaikki vastaanottohuoneihin ja Helena
sanoi Georgille:

-- Ei minulla ole enää kuin neljä nukkea, sittenkuin Mimmi meni rikki.

-- Ohhoh, vielä sinä nukeilla leikit!

-- Etkös sinä sitten leiki?

-- En minä semmoisia.

-- Mitäs sinä leikit?

-- Pappa teetti minulle kaaripyssyn ja on minulla poni-hevonen, joka
kiikkuu.

-- Mutta meilläpä on eläviä poni-hevosia, jos tahdot tietää.

-- On meilläkin, mutta ne ovat paljon suurempia.

-- Ei ne sitten olekaan poni-hevosia ha-ha-ha, sillä ponihevoset ovat
juuri pieniä.

-- Niin no, ei ne erittäin suuria ole.

-- Mennäänkö talliin katsomaan, -- ehdotteli Helena, kun ei muuta
yhteistä leikkiä voinut keksiä.

Mutta kun mentiin kysymään lupaa, sanoivat Georgin ja Helenan mammat,
että oli liian kylmä mennä talliin, ja että leikkisivät sisällä.

Siis he menivät lastenkamariin, missä Helenan kaikki leikkikalut
olivat.

Kyllä Helena muutamia niistä itsekin piti liian lapsellisina
leikkikaluina ja lykkäsi pois osottaakseen, ettei hänkään nyt sentään
tuollaisista --. Mutta Georg ei ollenkaan tahtonut tietää mistään
leikkikaluista, vaan tahtoi mieluummin puhella ja leikkiä suuria. Siinä
asiassa tunsi Helena olevansa kovasti takapajulla hänestä.

Seuraavana päivänä oli leuto sää, ja Helena ja Georg päästettiin
talliin.

Täällä Helena kohta huomasi, ettei Georg ollut oikein alallaan, vaan
ikäänkuin pelkäsi mennä pilttuuseen.

Kuski pani ponin selkään satulan ja nosti Helenan siihen, sekä päästi
ponin valloilleen. Kauan tallissa seistuaan läksi poni ilosesti hyppien
juoksemaan ja Helena sitä vaan yllytti pienellä ruoskapiiskalla. Kun
hän tuli takasin ja hyppäsi alas, sanoi kuski:

-- No eikös nuori herra tahdo kanssa koettaa.

Georg ei kehdannut kieltää, ettei luultaisi hänen pelkäävän. Hänelle
muutettiin toinen satula, ja kuski keikautti hänet ylös.

Kyllä Helena oli kohta huomannut, että Georg vähän hätäili, mutta kun
hän oli nostettu ylös ja poni, peläten ruoskaa, otti hypyllä vauhdin
tallista, kipristyi Georg raukka molemmin käsin satulaan ja heitti
ohjakset valloilleen. Poni juoksi ihmeissään pihalle, heilutti päätään
edestakasin, hyppeli ja alkoi sitten lennätellä outoa ratsastajaansa
pitkin kenttää. Helena nauroi kohti kulkkua tallin ovessa.

-- Pruu. pruu! -- huusi Georg ja hänen äänensä muuttui vähitellen
itkeväksi hätähuudoksi.

Kuski tuli tallista.

-- Sjoh, sjoh, -- pani hän ojennetuin käsin hevoselle, joka ei heti
antautunut. Poni tiesi, ettei kuskilla ollut leipää, eikä tullut luo,
vaan juoksi suoraan tallia kohden, jonka ovelta Helena tarttui sen
suitsiin.

Georg itki ääneen. Ja nyt vasta Helenan tuli häntä sääli, sillä ei hän
voinut ymmärtää, kuinka Georg selviytyy tästä tapauksesta. Teki mieli
nauraa, mutta oli myöskin kovasti sääli. Ja Helena pakotti suunsa
pysymään ihan nauramattomana ja tahtoi vaan auttaa Georgia.

-- Niin, ethän sinä ole tottunut ratsastamaan ponilla, -- sanoi hän
keksien Georgille valmiit puolustukset.

Ja otti Georgia kädestä ja lohdutteli: älä viitsi välittää, mennään
väen puolelle, mennään!

Ja käsi kädessä he kulkivat pihan yli väen puolelle.

Georg oli tämän tapauksen perästä nöyrtynyt mitä hevosiin tulee, ja
katsoi Helenaan siinä suhteessa niinkuin vanhempaan, vaikka he olivat
yhdenikäiset.



Georgin leikki.


Sisällä pysyi Georg sitävastoin kerrassaan voiton puolella, erittäinkin
tietojensa vuoksi. Hän ihmetteli ja vähän pilkkasikin Helenan
käsityksiä niinpian kuin tuli kysymys suuren maailman asioista siellä
pääkaupungissa. Helena saattoi kysellä niin lapsekkaita, että Georgin
piti tuon tuostakin purskahtaa nauruun. Tämä Georgin ylimielisyys esti
Helenaa kyselemästä kaikkea mitä olisi ollut kylläkin utelias
tietämään, ja hän sai vaan kautta rantain urkituksi asioita Georgilta.
Teaatterit, tanssiaiset ja muut semmoiset olivat Helenalle suuria
uutuuksia. Ei Helena itse ollut tässä sanattomassa talossa nähnyt
tanssittavan. Ja kun Georg näytti hänelle polkka-askeleet, ei hän
tiennyt nauraako vai ihmetellä, mutta oli vaan kovin utelias. Georg
koetti tanssia yhdessä hänen kanssaan, mutta eihän se Helena, --
sekoitti tahtia ja polki jaloille.

Kaikkein enin ihmeissään oli Helena, kun Georg opetti erään uuden
leikin, jota sanottiin "hääleikiksi".

Leikki alkoi sillä, että heidän piti olla ensin "kihloissa". Sormukset
hankittiin, ja Georg vaati Helenaa käymään käsi kädessä sekä käski
hyvin nauramaan ja näyttämään iloselta. Itse hän muka taputteli Helenaa
yhtämittaa, juuri niinkuin hänen vanhempansa toisiaan, ja sanoi, että
oikeastaan pitäisi vielä suudella, johon Helena ei kuitenkaan
suostunut.

Sitten Georg pani toimeen vihkiäiset muka kirkossa. He asettivat
ruukkukasveja kahteen riviin ja ripustivat poimuihin lakanoita sinne
tänne. Georg laittoi kumotuista tuoleista aituuksen, johon pystytti
mustan takin kävelykepin varaan, vaati Helenaa hankkimaan kaksi pallia
aituuksen eteen, sekä pisti äidiltään lainatun sormuksen taskuunsa. Nyt
he asettuivat polvilleen pallien päälle ja Georg alkoi supattaa jotain
yksitoikkoisella äänellä, kunnes otti sormuksen taskustaan ja pisti
Helenan käteen, ensin etusormeen sitten keskiseen ja vihdoin
nimettömään. Sitten taas mymisi jotain ja lopuksi käski nousemaan ja
rupesi suutelemaan Helenaa. Helena pani kovasti vastaan, mutta Georg
vakuutti, että niin täytyy ja että niin aina tehdään, kun vihitään, ja
vielä kertoi, että kun mennään naimisiin, niin täytyy aina suudella
eikä koskaan saa suuttua.

Tästä asiasta heillä syntyi riita. Helena väitti ettei se ole totta, ja
perusti siihen, ettei hänen vanhempansa koskaan suudelleet toisiansa.
Johon Georg vastasi että hänen luullakseen he eivät olleetkaan
naimisissa, vaan että Helenan pappa oli Helenan mamman veli.

Ja kun he Georgin kanssa uudestaan rupesivat häitä leikkimään,
tapahtui, että vanhemmat tulivat salaa oven taakse ja yllättivät heidät
kesken vihkiäisiä.

Siitä pitäen kun Georgilta Helenaa tiedusteltiin, sanottiin: missä
sinun pikku morsiamesi on? -- ja Helenalle -- missä on sinun sulhasesi?

Näissä leikeissä oli Georg kokonaan voitolla Helenasta, hän oli pääasia
ja Helena sivuasia. Ja jos Helena olikin ulkona häntä urhoollisempi,
niin oli Georgilla vieläkin ala, jolla hän voitti Helenan.

Georgin vanhemmat olivat nimittäin päättäneet, että Georgista tulee
upseeri, ja hän aijottiin pian panna kadettikouluun. Tästä asiasta oli
Georg sangen olevinaan, sanoi "sitten kun pääsen kapteeniksi", laittoi
sapeleja vyölleen, osasi kohteliaita kumarruksia ja reippaita
harppauksia. Hän oli sangen sievä kaikessa tässä. Helenan omatkin
vanhemmat ottivat osaa Georgin tulevaisuuden miettimiseen ja
järjestämiseen. Mutta Helenaan nähden ei ollut kellään mitään
järjestämistä. Hän vaan sai päästä Georgin vaimoksi. Sanottiin
kapteenskaksi, ja naurettiin kun hän myöskin sanoi olevansa kapteeni
tai vaati itselleen miekkoja ja tahtoi kadettikouluun.



Papan huoli.


Kymmenen vuotta tämän ajan jälkeen, kun Helena oli jo kuusitoista
vuotta täyttänyt ja Georgilla oli ainoastaan muutama kuukausi vielä
kadettikoulua jäljellä, tuli hovijunkkari kirje kädessä vaimonsa luo
ilmoittamaan, että Georgin vanhemmat Georgin kanssa tulevat parin
kolmen viikon kuluttua vierailemaan kartanoon.

-- Missä Helena on? -- kysyi hän.

-- En todellakaan tiedä.

-- Te ette tiedä koskaan mitään.

Hovijunkkari läksi vihasena Helenaa käsiinsä hakemaan.

Mutta ei Helenaa ollutkaan niin helppo löytää. Kyselyihin mikä vastasi
sen olevan väenpuolella, mikä sanoi juosseen Taavetin kanssa kylälle,
mikä oli vilaukselta nähnyt tallissa.

Hovijunkkari palasi kiihoittuneena vaimonsa puheille.

-- Mitä tämä tämmöinen on, -- puhui hän syyttäen, -- tyttö juoksentelee
omin päin pitkin kyliä, tallissa ja renkituvissa eikä asianomaisilla
näy olevan tietoakaan hänestä!

-- Minun käsitykseni mukaan Helena tarvitsee semmoista elämää. Kyllä
hän vielä ehtii salonkitavat oppia. Nyt täytyy etupäässä vahvistua.

-- Ehtii ja ehtii! Mutta jospa hän sillä välin rakastuu tallirenkiin!
Sitä et sinä tietysti ole tullut ajatelleeksikaan.

-- En todellakaan. Mutta minä myönnän että se saattaisi olla
vaarallista, kun eivät sukuluettelot ole oikein selvät täällä.

Hovijunkkari hetkeksi hätkähti, mutta osasi kohta tehdä niinkuin ei
olisi mitään kuullut eikä huomannut.

Nyt vasta kun tuli tieto vieraiden saapumisesta, oli hän tullut
ajatelleeksi, että Helenalta puuttuu kaikki se, mitä hän kasvatuksena
pitää. Sillä hän aikoi naittaa Helenan Georgille. Se oli niin hyvin
kuin sovittu asia,

-- Toimittakaa lapsi heti tänne, -- komensi hän.

Mutta Helena sillä aikaa, mitään aavistamatta, oli Muona-Maijan luona,
joka paraikaa juotti kahvia kahdelle päivätyöläiselle istuen itse
sängyn laidalla ja ommellen kokoon Taavetin, tallipojan, housuja, joka
odotteli niitä viruen penkillä.

Kun Helena sieltä löydettiin ja tuotiin papan ja mamman eteen, oli hän
tosin kaikkea muuta kuin katseltavassa kunnossa. Sormen päät olivat
mullassa onkimatojen kaivelemisesta. Hame ylettyi vaan vähän alle
polvien. Palmikosta oli tukkaa hajonnut ympäri päätä ja tallin tuoksu
oli perin tuntuva.

-- Ja tämäkö on minun tyttäreni! -- päivitteli hovijunkkari lyöden
kätensä otsaan. -- Ihan kuin mikä hyvänsä kylän juoksija! Mitä tämä on!
Osaatko sinä edes tervehtiä ihmisiksi. Niijaa, että saan nähdä!

Helena katsahti punastuen äitiin.

-- Niijaa niinkuin tervehtisit vieraita! -- toisti ankarasti
hovijunkkari.

-- Lelle, tee nyt niinkuin pappa tahtoo.

Helena niijasi.

Silloin hovijunkkari tuskin osasi salata tyytyväisyyden myhäystä.
Helenan luonnollisessa liikkeessä oli verratonta suloutta, aivan kuin
hän olisi taitavimman tanssimestarin opettama ollut. Mutta ei
hovijunkkari sentään ilmaissut kummastustansa.

-- Tyttö on toimitettava rippikouluun, -- sanoi hän äreästi. -- Osaatko
sinä tanssia?

-- Osaan.

-- Se on hyvä se. -- Laittakaa hänelle pitkä hame; minä en kärsi enää
nähdä häntä noin vaatteistaan ulos kasvaneena.



Helena valmistuu ripille.


Hovijunkkari oli pitänyt suurta huolta aikasempien lastensa
kasvatuksesta. Siinä asiassa ei saanut mitään laiminlyödä. Mutta kun
seurauksena monipuolisen hienon kasvatuksen toimittamisesta kuitenkin
oli ollut lasten riitaantuminen hänen kanssaan ja kodin jättäminen, sai
hän niistä puuhista kyllikseen. Helenan kasvattamisesta hän ei ollut
enää pitänyt mitään huolta, ja jätti koko sen kysymyksen vaimonsa
huostaan.

Siten tapahtui, että Helenaa ei ollenkaan lähetetty kaupunkiin kouluun,
vaan toimitti äiti hänelle samallaisen kotikasvatuksen kuin oli itse
omassa kodissaan saanut -- nimittäin kotiopettajien avulla.

Tämä kotiopetus, verraten tavalliseen koulukasvatukseen, tuli siinä
kohden vaillinaiseksi, ettei hänelle hankittu mitään opetusta
uskonnossa. Äiti omasta puolestaan tosin tahallaan jätti tämän asian
semmoiseksi. Hänen omassa kodissaan, kuten jo ylempänä mainittiin, ei
uskontoon pantu merkitystä. Vanha kreivi ja kreivitär olivat
kotimaassaan Ruotsissa olleet tunnetut viisaina ja hyvinä ihmisinä,
mutta ihmisinä "ilman jumalaa", kuten sanotaan. Siinä kodissa vallitsi
rajaton ajatusten vapaus. Arvoa annettiin ainoastaan kyvylle nähdä ja
punnita omia vaikuttimia. Mutta usko yliluonnolliseen oli ikäänkuin
pannaan julistettu. Sentähden, kun hovijunkkari puolestaan ei ottanut
valvoakseen uskonnon asiaa kasvatuksessa, ei ainakaan hänen vaimonsa
pannut asiaa vireille.

Näin Helena kasvoi 16-vuotiseksi tyttönäreeksi saamatta minkäänlaista
uskonnon-opetusta sanan tavallisessa merkityksessä. Äiti kyllä usein
puheli hänen kanssaan ja istutti häneen ehdottoman luottamuksen hyvään:
mutta kun Helena tultuaan yhteyteen muun maailman kanssa tiedusteli
häneltä mitä se Jumala oikein on, josta aina puhuttiin, niin sanoi äiti
vaan, että kaikki riippuu ihmisen ajatuksista ja tunteista, ja että
ihmiset pitäisi keskenään olla veljiä ja sisaria. Jumalan olennosta hän
ei sanonut mitään voitavan tietää, ja käski vaan aina ja joka paikassa
omaatuntoa kuunnella.

Luultavasti juuri senvuoksi, ettei mitään muuta opetusta ollut, sai
tämä oppi omastatunnosta suuren merkityksen Helenan käsityksissä jo
pienestä pitäen.

-- Eikö niin, Helena, _oikeastaan_ pitäisi rakastaa kaikkia ihmisiä? Ja
katsos nyt, juuri se, mikä sydämmessä sanoo, että _oikeastaan_ --, se
on Jumala. Se on se sama, joka välistä sanoo sinulle ja minulle:
_oikeastaan_ me teimme väärin, vaikka verrattuina muihin ihmisiin
näyttäisi, ettei ollut mitään väärää.

Ja Helena niin ymmärsi tämän selityksen, että sen jälkeen he keskenään
elämän tärkeimmissä käännekohdissa tulivat toimeen ainoastaan tuolla
pienellä "se" sanalla.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt kun Helena tuli rippikouluikään ilmaantui paljon kaikellaista
uutta ja outoa hänen eteensä. Eräänäkin päivänä hän istui Muona-Maijan
luona, ja sinne tuli lyhyt, hiukseton muonamies, Ekholm nimeltään, joka
toisinaan piti mökeissä hartaushetkiä ja pyhäkoulua. Tällä Ekholmilla
oli lempeät siniset silmät ja suu sangen usein mehellä. Erittäinkin
autuaan näkönen hän oli kun oli ottanut ryyppyjä, jota hän toisinaan
kyllä teki. Ja teki sitä suureksi osaksi vastustaakseen ei ainoastaan
sanoilla vaan myöskin teoilla raittius-aatetta, jota piti pakanallisena
ja synnillisenä. Hän sanoi, ettei ihminen tule autuaaksi omasta
ansiostaan, teoistaan, vaan ainoastaan uskosta lunastukseen.

Samaa mieltä oli eräs toinen, yksisilmäinen mies, joka niin ikään oli
sangen usein ja myöskin tällä kertaa Muona-Maijan luona.

Heidän puhellessa näistä kummallisista asioista, katsahti Ekholm
viehkeästi hymyillen Helenaan. -- jota hän oli aina erikoisesti
kunnioittanut ja rakastanut, -- ja sanoi:

-- Tänä suvena menee vissiin fröökinäkin rippiskouluun, vai?

Tämä oli ensi kertaa, että he tämmöisistä asioista rupesivat puhumaan.

Helenan vähän sykähti sydän, ja hän olisi mielellään Ekholmilta
tarkkaan tiedustellut mitä se ripilläkäyminen oikein merkitsee. Mutta
ei hän kehdannut osottaa semmoista tietämättömyyttä, ja sentähden hän
sanoi nauraen ja muka pilkaten Ekholmia:

-- Sanokaas tee Ekholmi -- enhän minä tierä mikä se rippikoulu onkaan.

Helena osasi ainoastaan murteellista etelä Suomen suomea, semmoista
kuin kansa täällä hänen kotiseudullaan puhui.

Ekholm rupesi vastaamaan.

-- Ai, ai, ei piräis nauraa, -- sanoi hän.

-- Kas jos mee emme meitämme nöyryytä ja ota vastaan herramme ja
vapahtajamme ruumista ja verta meirän synteimme anteeksisaamiseksi,
niin kuinkas meitin käy siinä tulevaises elämäsä. Sillä juuri raskaast
lepää synnin kuorma meirän hartioillamme täällä.

Ekholmin hartiat olivat todellakin hyvin painuksissa. Hänellä oli
yhdeksän alaikäistä lasta, työnä oli suuren navetan siivoaminen ja
satalukuisen karjan ruokkiminen, mutta oma muona oli niukka.

Helena kauhistui hänen lausettansa ruumiista ja verestä, ja katsahti
puolustusta hakien Muona-Maijaan ja siihen yksisilmäiseen mieheen.
Mutta nämät, Helenan suureksi hämmästykseksi, eivät olleet
millänsäkään, päinvastoin näyttivät ikäänkuin hyväksyen Ekholmia.

Helena kavahti seisovilleen.

-- Mitä? -- Mitä Ekholm puhuu? -- Mitä ruumista ja verta? -- sanoi hän
kiihkeästi, silmät pyöreinä.

-- Herramme ja vapahtajamme ruumista ja verta, jonka hän on vuodattanut
lunastukseksi meidän synteimme edestä.

Yksisilmäinen nyökkäsi hyväksyvästi päätä. Muona-Maija rupesi
välinpitämättömästi aukasemaan rintaansa kaksivuotiaalle tytölleen,
jonka oli ottanut syliinsä.

-- Hyi, kuka se semmoista on sanonut!

-- Se vanhurskas isä taivaassa, jonka edessä olemme kaikki kelvottomat.
Ja ellemme uskossa nauti lunastajamme ruumista ja verta, niin syömme ja
juomme itsellemme iankaikkisen kadotuksen.

Taas nyökkäsi yksisilmäinen päätä, ja Muona-Maija, painettuaan rintansa
lapsen suuta vasten, huokasi:

-- Juu, juu.

Helena sanoi:

-- Sen Ekholm vaan saa nähdä, että minä en ainakaan mene ripille, -- en
_vaikka!_

Nyt kaikki kolme katsahtivat toisiinsa. Tämä puhe herätti heidän
huomionsa niinkuin outo kiljahdus keskellä tuttua virttä.

Ja tuli pitkä äänettömyys.

Muona-Maijan mökissä oli ikkunalasit pienet ja niin viheriäiset, että
maailma näytti niiden läpi surullisen toivottomalta. Mutta se kuvasi
Helenan suhdetta työväkeen yleensä. Niin kuin hän rakastikin oleskella
Muona-Maijan luona, tuntui tämä himmeästi vihreä alakuloisuus aina
seuraavan kaikkia muitakin hovin ulkotyöläisiä. Helena luuli, että se
riippui yksistään juuri näistä pienistä ja viheliäisistä ikkunoista, ja
heidän pimeistä asumuksistaan, joissa hän kuvaili työväen istuvan.
Oleskella Muona-Maijan viheliäisten lasien takana hän ei olisi
ollenkaan voinut, ellei olisi ajatellut että hän milloin tahansa
saattaa tulla jälleen valoon ja mennä takasin hovin väljiin ja
kirkkaisiin huoneihin. Mutta nyt valahti koko tämä sama alakuloinen
toivottomuuden tunto aivan toiselle alalle: keskelle heidän hyvää,
ystävällistä suhdettansa. Ja siitä ei päässyt juoksemalla pois. Mitä
enemmän ne puhuivat, sitä levottomammaksi tuli Helena.

Ekholm viritti taas keskustelun ja rupesi selittämään iankaikkista
kadotusta.

Yksisilmäinen, -- hän oli ammatiltaan sahan vartesmanni, -- kertoi,
että paholainen oli viime aikoina ollut liikkeellä. Sanoivat nähdyn
Sunin riihessä.

Muona-Maija kuunteli taas kuin tuttua nuottia.

-- Pirua ei ole ollenkaan olemassakaan, -- sanoi Helena, kun Ekholm
keskeytti puheensa vetääkseen henkeä.

Ekholm hätkähti eikä jatkanut. Kaikki katkesi. Pitkän äänettömyyden
perästä sanoi Ekholm hiljaisella ja hurskaalla äänellä:

-- Eikös herramme ja opettajamme Martti Lutheerus sano pirun olevan?

Ja he panivat tietämättömän Helenan kysymyksillänsä niin lujalle, ettei
hän enää osannut mitään sanoa. Hän tunsi pienenemistään pienenevänsä
heidän edessänsä, he kasvamistaan kasvoivat. Heidän puheensa oli
hänelle niinkuin yhä suureneva aalto, joka vihdoin vyöryi hänen
ylitsensä ja hän antautui valtoinaan sen alle.

Niinkuin tukehduksista riuhtasihe Helena vihdoin irralleen mökistä ja
juoksi äidin luo.

Äiti suki tukkaansa suuren nurkkapeilin edessä.

-- Mamma, mamma, mitä ne sanovat, että ripillä pitää syödä jotain
ruumista ja verta --?

Äiti selitti, että kristinuskon mukaan ihminen joutuisi iankaikkiseen
kadotukseen, ellei jumalan poika olisi astunut ihmisen muodossa maan
päälle ja ristinpuussa vuodattanut vertansa heidän syntiensä
sovitukseksi. Syöden ehtoollisella leipää ja viiniä tekee ihminen
itsensä ikäänkuin osalliseksi tästä jumalanpojan lihasta ja verestä, --
sanoi äiti.

Helenan pysähtyi sydän epätietoisuuden jännityksestä.

-- Uskotko sinä? -- kysyi hän hiljaa.

-- No en minä ole sitä koskaan oikein ymmärtänyt. -- sanoi äiti
selvitellen kammalla pitkien hiuksiensa päitä.

Ja Helenalta putosi kivi sydämmeltä.

-- Uskooko pappa?

-- En minä luule, -- naurahti äiti. -- Katsos se nyt on enemmän
ikäänkuin kansaa varten, -- sanoi hän kääntymättä peilistä ja molemmin
käsin kiertäen tukkaansa solmuun päälaelle.

Helena ymmärsi hyvin, ettei tämä kysymys ollut sen tärkeämpi mammalle,
sillä ei mammalla ollut mökeissä mitään tuttavuuksia, joiden suhteisiin
se olisi koskenut.

-- En minä vaan ikinä ripille mene -- sanoi Helena.

Äiti oli saanut kampauksen valmiiksi, ja kääntyi Helenaan päin.

-- Niin, Lelle, siitä asiasta kysy papan mieltä. Mitä hänkin sanoo.

Eikä tällöin katsonut silmiin, vaan omien sormiensa päitä.

Tähän se asia joksikin ajaksi jäi. Pappa oli tosin pari kertaa vielä
jälestäpäin maininnut ripille menemistä, mutta oli arvattavasti sen
sitten unohtanut ja Helena ajatteli että kenties kaikki siihen
raukeekin.

Ainakin Muona-Maijan luona hän kävi vielä vahvistamassa entistä
sanaansa ettei mene ripille, ja niin se oli ikäänkuin päätetty asia
hänen ja takapihalaisten välillä. Helena tahtoi heille näyttää, että he
olivat väärässä, että mamma yksin oli oikeassa, ja että mitään
semmoista vihaista jumalaa ei ollut, vaan ainoastaan sydämmessä
rakastavainen "se".

Meni pari viikkoa.

Silloin sanottiin Helenalle, että hovijunkkari käskee ylös puheillensa.

Siinä oli jotakin pelottavaa ja Helena alkoi aavistaa mitä se oli.

-- No, Lelle -- sanoi pappa, kun Helena pujahti sisälle -- nyt on sinun
meneminen rippikouluun, jo on aika, sinä olet 16 vuotta täyttänyt.

Helenalla ei ollut aikaa ollut valmistua tähän muutakuin minkä nyt
rappusia ylös juostessa oli ennättänyt arvata. "En mene, en mene" --
ajatteli hän tahdissa sydämmen tykytyksen kanssa, noustessaan ylös
papan luo.

Mutta papan edessä ollessa ei se sanominen tuntunut ollenkaan helpolta.

Papan ääni ei ollut entinen epävarma, vaan oli tällä kertaa
päättäväinen.

Helenan nousi veri päähän, mutta hän sanoi kuitenkin:

-- En minä pappa kulta saata ripille mennä, sillä enhän minä usko.

Hovijunkkari katsahti silmät pyöreinä tyttöön, ja pään nykäyksellä
mittasi hänen pituutensa.

Helena sen johdosta oikasi liian lyhyen tyttöhameensa ja katsoi taas
pappaan.

-- Kuinka? -- sanoi hovijunkkari. -- Et suinkaan sinä voi olla ripille
menemättä. Etkö tiedä, ettet pääse edes naimisiin, ellet ole ripillä
käynyt?

-- Mutta minä kun en usko --

-- No, no, ei tässä maailmassa aina saa menetellä uskonsakaan mukaan!

-- Jos eivät muut, niin kyllä minä ainakin menettelen, -- sanoi Helena.

Pappa suuttui.

-- Sinä? Minä sanon sinulle, että niinkauan kuin olet minun luonani,
menettelet sinä niinkuin _minä_ määrään.

Nyt oli Helenalle aina sanottu, ettei pappaa mitenkään saa suututtaa,
sillä hänellä on sydänvika, ja mielenliikutus voi ihan äkkiä tehdä
lopun hänen elämästänsä. Se oli hyvin tunnettu asia koko hovin
alueelle. Kun hovijunkkari sattui pahemmin sydämmistymään, tuli hän
kohta kipeäksi. Hänen täytyi pitkän aikaa senjälkeen käydä
kumarruksissa ja joskus hän joutui vuoteenkin omaksi.

-- Mutta hyvä pappa, -- alkoi Helena, lukuunottamatta suuttumisen
mahdollisuutta.

Silloin hovijunkkari polkasi tavattomalla tarmolla jalkansa maahan.
Hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen ja pahaa ennustaen pakeni veri
kasvoista.

-- Sinä menet ripille! -- sanoi hän hirvittävän ankarasti ja nopeasti.

Ja vähän ajan perästä ilmaantui punasia täpliä hänen poskilleen. Tämä
oli hänellä aina suuttumisen ja sairastumisen varma merkki. Ja kun
Helena ne täplät näki, kalpeni hän vuorostaan. Hän juoksi isän luo,
painautui häntä vastaan ja molemmin käsin hyväillen ja taputellen häntä
poskille rupesi hätäisesti puhumaan:

-- Pappa kulta, pappa kulta, menenhän minä, rakas pappa -- minä menen
-- minä menen -- oma rakas kulta pappa --

Tämä oli jotakin perin outoa, sillä ei Helenan kotona koskaan hellyyden
tunteita ilmaistu koskettamisella. Eikä hovijunkkari voinut ymmärtää,
mistä Helena oli tämän saanut. Helenan säikähdys ja hänen pienten
käsiensä kosketus liikutti niin hovijunkkaria, että täplät kohta
sulivat kasvojen yleiseen punaan, joka erittäinkin kiertyi silmien
ympärille. Silmät kostuivat ja papan oli nähtävästi vaikea sitä
peittää.

Ja tapahtui ensi kerran se ihme, ettei hovijunkkari sairastunut
kiivastumisensa jälkeen.

Jo silloin kuin Helena huomasi täplät, mutta vielä enemmän silloin kuin
hän näki, ettei pappaa kohdannut tavallinen tauti, päätti hän
sydämmessään, ettei enää sanallakaan vastusta pappaa tässä asiassa.

Myöskin hän samassa hetkessä tunsi, ettei hän tästä lähin enää voi olla
suorissa suhteissa Ekholmin ja niiden kanssa.

Papan vuoksi hän näytti iloselta ja semmoiselta niinkuin nyt olisi
kaikki selvä. Mutta sydämmessään hän ensi hetkestä tunsi ikäänkuin
toisen puolen maailmastaan menneen rikki.

Viimeisen kerran hymähdettyään papalle hän hiljaa läksi ovelle, avasi
sen ja meni ulos huoneesta.

Ajatelkoot Ekholmit mitä hyvänsä; ei hän mene ollenkaan sinne enää eikä
koskaan näyttäydy heille. Jääköön sikseen koko se viheriän lasin
takainen maailma.

Kuitenkin hän ajatuksissaan kulki tarhaan ja takapihalle, ja rupesi
menemään Muona-Maijan polkua myöten, mutta huomattuaan minne menee,
kääntyi takasin ja kaikki näytti ikävältä.

       *       *       *       *       *

Helena ajoi pappilaan isän seurassa.

Ainoa mikä häntä lohdutti, oli se, että puheitten mukaan rovasti oli
hyvin leikkisä, melkein niinkuin maallinen mies. Monasti oli Helena
huomannut, että herrat, kun olivat koolla, merkitsevästi naurahtelivat
puhuessaan rovastista. Heillä oli jotakin salaperäistä tiedossa
hänestä. Ellei rovasti olisi ollut nainut mies, olisi Helena epäillyt
että häntä pidetään kevytmielisenä naisasioissa, mutta rovasti oli
nainut ja, kuten kerrottiin, jo nuorena. Pappilassa vietettiin vilkasta
seura-elämää, ja kerran oli Helena hovin herrainkutsujaisissa
ovenraosta tarkistaessaan nähnyt rovastin ikäänkuin kaiken ilon
keskuksena. Hän istui totilasi kädessä ja naurusuin torjui jotakin mitä
hänestä sanottiin.

Helena nyt toivoi, että rovasti ottaa hänetkin vastaan
tältä leikkisältä kannalta ja sormien lomitse katsoo hänen
tietämättömyyteensä.

Tultiin perille.

Ensin jutteli pappa rovastin kanssa jonkun aikaa kahden kesken.
Arvattavasti hän siellä sisähuoneessa antoi rovastille viittauksia
Helenan epäuskon johdosta. Sitten he tulivat takasin etuhuoneeseen,
jossa Helena odotteli; ja papan käydessä käsiksi palttooseensa tuli
rovasti uudestaan tervehtimään Helenaa. Hän otti Helenan käden
molempien lämpimien käsiensä väliin, jutteli ja ihastellen katseli
Helenaa päätänsä kallistellen. Eikä päästänyt Helenan kättä omistansa.

-- Oo, mikä sievä pikku neiti minun luokseni tuleekaan, tämmöisen
vanhan pöpön, mitä? Kyllähän me, kyllähän me toimeen tullaan, -- sanoi
hän ikäänkuin vielä papan puheeseen. Näkyi selvästi, että pappa oli
kertonut hänelle kaikki ja sanonut, ettei Helena usko.

-- Kyllä, kyllä me toimeen tullaan, -- puhui rovasti vielä papan
mentyäkin ja talutti Helenaa kädestä sisähuoneeseen.

-- No, pikku neiti, istuhan tuohon noin, vanhaa ukkoa vastapäätä.

Ei rovasti ollut lainkaan niin vanhan näkönen kuin sen ikäiset ovat.
Hänen tukkansakin oli yhä sitkeän ruskea ilman ainoatakaan harmaata
hivusta. Helena istuutui arasti. Hänen sydämmensä tykytti, sillä jos
rovasti nyt ensimäiseksi kysyy, mitä jumala on, ei hän tiedä mitään
vastata.

Mutta rovasti katseli selvästi semmoisella ihastuksella Helenaan, että
tämä vähitellen rupesi voittamaan varmuutta.

-- Katsoppas nyt minua, pikku neiti, katso oikein tarkkaan: mikä
ryppyinen vanha äijä! Tuossa otsassa näet syviä juovia, samoin silmäin
luona, samoin poskissa. Hyhhyh, -- ajattelet sinä, kylläpä tuo on jo
kauan elänyt. Ja niin olenkin, minä olen kuudenkymmenen ikäinen. Paljon
vanhempi sinua, paljon kokeneempi, -- ja kuvaileppas nyt! olen
tämmöinen vanha äijä ja kuitenkin: -- _minä uskon_.

Helena punastui korvia myöten.

-- Niin, niin, pikku neiti, minä uskon, ja uskon ihan lapsen tavalla,
uskon jokaiseen Pyhän Raamatun sanaan, enkä luota ollenkaan järkeeni.

Helena joutui yhä enemmän hämilleen. Hän työnsi jalkateräänsä eteenpäin
ja väänteli itseään nojatuolissa.

-- Enhän minä, -- koetti hän sanoa.

-- Niin, niin, kyllähän minä arvaan. Isältäsihän minä kuulin. Mutta
kohta kun sinut näin, pikku neiti, ajattelin: jos tuolla tytöllä on
sydän semmoinen kuin ulkomuoto, niin ei hätää, ei hätää silloin. Ja
kuinka arvelet itse? Jollei ole, niin emmekö saa sitä yhdenlaiseksi? --
Nöyryyttä, tyttöseni, nöyryyttä on meille kaikille tarpeen. Mutta
erittäinkin on nöyryys tämmöisten pienten tyttöjen kaunistus. Sinäkö
pikku käpyseni et uskoisi, mitä me vanhat äijät uskomme, semmoiset kuin
sinun isäsi ja minä! Ei niin, et sinä oikein asiata ajatellut.

Helena ei tiennyt mitä tehdä. Jokainen paikka hänen ruumiissaan oli
jännityksissä.

Tämmöisen puolileikkisän johdannon jälkeen alkoi ensi tunnilla
varsinainen opetus.

Rovasti teroitti mieleen, että tärkeintä oli ensin tuntea syntinsä,
sillä ainoastaan se, joka syntinsä tuntee ja katumuksen ja parannuksen
toivolla kääntyy vanhurskaan puoleen, voi tulla lunastetuksi Vapahtajan
verellä.

Hän kysyi siis ensiksi oliko Helena koskaan tuntenut mitään semmoista,
jota voisi sanoa "synnin taakaksi".

Helena ajatteli päänsä ympäri, koetti hätäisesti yhteen ajatukseen
koota kaikki muistonsa. -- Ei löytänyt mitään semmoista, jota olisi
"synnintaakaksi" voinut sanoa.

Vielä toisen ja kolmannen kerran hän koetti vyöryttää esille kaikki
mitä sisästänsä tiesi. Ei tullut mitään.

Vaikeneminen alkoi käydä tuskastuttavaksi.

-- On välttämätöntä, rakas lapsi, -- sanoi rovasti juhlallisesti, --
tuntea suurta, kipeää tarvetta synnistä pääsemiseksi, -- ja jokaisen
ihmisen, oikein herätettynä, täytyy se tuntea. Hän on tunteva sen
_kivuksi_; sillä muutoin ei lunastus ole hänelle suloinen lääke,
niinkuin se on jokaiselle oleva.

Kun Helena ei vastannut, sanoi rovasti hetken mietittyänsä:

-- Antaahan olla, -- jätetään tämä kysymys toistaiseksi ja katselkaamme
ensiksi, mitä Jumala laissansa käskee ja kieltää.

Rovasti alkoi nyt opettaa kymmentä käskyä koettaen jokaisesta erikseen
johdattaa häntä synnin tuntoon.

Ensimäisinä tunteina käytiin näin läpi ensimäiset viisi käskyä. Niistä
ei löydetty paljon syntejä Helenalle; tosin kyllä kaikellaista pientä,
mutta ei mitään semmoista, joka olisi tehnyt välttämättömäksi
verilunastusta. Ei hän ollut mitään erityisiä epäjumalia pitänyt, ei
juuri myöskään turhaan lausunut Herran nimeä, ei ollut tehnyt työtä
sunnuntaina, ei ollut muistaakseen myöskään loukannut isäänsä tai
äitiänsä, eikä ketään tappanut.

Kun seuraavalla kerralla oli tuleva esiin kuudes käsky, meni rovasti
sen ohitse, arvattavasti tahtoen jättää sen viimeiseksi. Hän rupesi
puhumaan sen sijaan seitsemännestä käskystä: "ei sinun pidä
varastaman", ja niistä muista käskyistä, jotka kieltävät himoitsemasta
lähimmäisen omaisuutta. Helena tunsi kohta, että siitä nyt ei ainakaan
saada mitään oikeata syntiä hänelle. Sillä ei hän ollut milloinkaan
varastanut. Heillä oli pieni Rappe-niminen sylikoira, ja sekin osasi
olla varastamatta. Myös kissan oli Helena itse opettanut kaikista
semmoisista tavoista. Kuinka hän siis itse olisi mitään semmoista
voinut tehdä.

Rovasti koetti kuitenkin monella tavalla johtaa häntä tämän synnin
tuntoon ja Helena olisi rovastin tähden suoraan tahtonutkin löytää
itsestään sitä mitä rovasti haki, mutta ei vaan keksinyt sopivaa
esimerkkiä. Rovastin kysymyksiin hän yhtäkkiä muisti ja myönsi kerran
puhuneensa vastoin totuutta papalle. Ja he molemmat ilostuivat että oli
vihdoinkin jotain löytynyt.

-- Ei pidä koskaan isälle eikä äidille puhua muuta kuin totta, -- sanoi
rovasti lempeän nuhtelevalla äänellä. Hän koetti nyt päästä tätä tietä
vielä pitemmälle.

-- Sinä, rakas lapsi, olet onnellisessa asemassa. Kaikki mikä on sinun
ympärilläsi on myöskin sinun, eikä sinulta puutu mitään. Sinä et ole
oikean varastamisen kiusaukseen koskaan tullutkaan. -- Mutta sitä
enemmän sinulta vaaditaan. Sinun asemassasi olevalle on pieninkin valhe
varastamista. --

Rovastin puhuessa Helena yhtäkkiä punastui korvia myöten. Häneen
sävähti ajatus:

"Mitäpä jos rovasti aikoo ottaa puheeksi noiden vihaisten ja köyhäin
talonpoikain asian ja sanoo, että hovi tekee hirmuista vääryyttä
heille, kun pitää vettä heidän niityillänsä!" -- Yhtäkkiä Helena
sanomattomasti häpesi ettei ollut ymmärtänyt kääntää tämän käskyn
kärkeä itseensä. Sehän oli musertavin ja ankarin käsky kaikista, joka
lapsuudesta saakka oli salaisena painajaisena hänessä asunut eikä
koskaan päästänyt siitä ajatuksesta, että -- kuten guvernantti oli
sanonut -- "rikkaat saavat kuoleman jälkeen elää vuorostansa
talonpoikina".

-- No, lapseni, -- sanoi rovasti: -- minä näen nyt, että sinun
tunnollasi on jotain, josta sinun on vaikea puhua. En minä pyydä sinua
sitä minulle tunnustamaan, mutta tee siinä asiassa välisi Jumalan
kanssa selväksi. Tee se rohkeasti ja avomielisesti -- todellisen
katumuksen ja parannuksen mielessä, -- ja sinä olet tunteva sen
lunastuksen ilon, josta olen puhunut ja jota paitsi ihminen ei voi
elää.

Helena huokasi. Ja silmät rypyssä hänen katseensa harhaili rauhattomana
huoneen nurkissa. Ei hän tiennyt kuinka sanoa ja selittää.

-- Voinko auttaa sinua, rakas lapsi, -- sanoi rovasti hellän hiljaa.

Helena alkoi vihdoin arasti esittää asiata:

-- Minulla on tuttava, jonka nimi on Muona-Maija -- (Helenan suu meni
tällöin noloon nauruun ja yhtäkkiä taas totistui).

-- No niin? -- sanoi rovasti.

-- Ja minä olen usein heillä. Ne ovat hyvin köyhiä. Ja Maija ja ne muut
ovat monta kertaa puhuneet kuinka kovia töitä hovi heiltä vaatii, -- ei
ne ehdi mitään muuta kun aina vaan sitä työtä ja työtä --

Tietämättä miten jatkaa Helena pysähtyi.

-- Rakas lapsi, mitä sinä sillä tahdot sanoa? -- kysyi rovasti
lempeästi hymyillen.

Helena sekaantui eikä itsekään enää ymmärtänyt mitä varten oli Maijan
köyhyydestä ruvennut kertomaan.

-- Ei ihminen vastaa toisista, -- sanoi rovasti. -- Jokainen ihminen
pysyköön siinä säädyssä ja siinä asemassa, mihin kohtalo on hänet
asettanut. Kaikki on Jumalan armosta: rikkaus on Jumalan armosta, mutta
myöskin köyhyys on Jumalan armosta. Sillä voi tätä maailmaa, ellei
siinä köyhyyttäkin olisi. Kuinka ylpeiksi me muuttuisimmekaan, kuinka
suureksi paisuisikaan ihmiskopeutemme, ellei Jumala meitä köyhyydellä
ja puutteella joskus kurittaisi! Nöyryydellä on köyhyys ja puute
vastaanotettava ja kannettava. Kaikki on meidän hyväksemme. Jos olemme
rikkaat, kiittäkäämme Jumalaa; jos olemme köyhät, kiittäkäämme Jumalaa.
-- Katso, -- jatkoi hän vielä, -- katso kukkasia kedolla. Niistä ovat
toiset kauniita, monivärisiä, hohtavia, -- toiset taas yksinkertaisia
ja värittömiä. Mutta kaikki ovat yhdenarvoiset Jumalan edessä ja
aurinko paistaa yhtä helakasti jokaisen päälle. Niin on ihmistenkin
laita. Toiset ovat rikkaita, suurilla luonnonlahjoilla varustettuja,
toiset taas köyhiä ja yksinkertaisia. Mutta ei ihmisetkään saa ylpeillä
eivätkä myös kadehtia toisiansa, vaan jokainen tyytyköön osaansa, --
pois semmoiset ajatukset, että me jotain muuttaa voisimme Jumalan
kaikkivaltiaan määräämässä maailmanrakennuksessa --

Tässä kohden rovasti ikäänkuin vaipui ajatuksiinsa ja hymyilevät rypyt
katosivat silmäpielistä. Mutta hän heräsi ajatuksistaan ja huomattuaan
poikenneensa alalle, joka ei hänestä oikeastaan kuulunut Helenaan,
keskeytti puheensa, ja taas hänen kasvonsa entiseen tapaan hymyilivät.

Helena puolestaan myöskin kavahti uteliaasta kuuntelemisesta, veti
auenneen suunsa tavalliseen asentoon ja pienensi suurenneet silmänsä.

Huoahtaen pois jännityksen hän vastasi hymyilyllä rovastin hymyilyyn ja
yhtäkkiä tunsi halua viehättää tuota vanhaa miestä.

Rovasti kyllä koetti pari kertaa muuttaa ilmettänsä totiseksi
jatkaessaan puhettaan varkauden synnistä, mutta ei oikein pysynyt
yrityksessään, ja niin heillä molemmilla oli suut vinossa naurussa
tämän käskyn loppuaikana. -- -- --

Seuraavalle tunnille tullessaan Helena jo tiesi varmaan, että nyt ei
enää päästä kuudennen käskyn ohitse. Tervehtiessään rovastia hän ei
sentähden hymyillyt, vaan niiasi nöyrästi ja hurskaasti. Myöskin
rovasti tervehti hiljaisemmalla äänellä ja oli totinen.

Hän alkoi ensin muistutella entisiä opetuksiaan ja lyhyesti vielä
kertasi viisi ensimäistä käskyä.

Mutta sittepä se myöskin tuli se kuudes käsky.

Rovasti käännähti nojatuolissaan toiselle lanteelleen ja katsellen
ikkunaan päin ja paperiveitsellä naputellen huuliansa alkoi kautta
rantain kierrellä esille.

Mutta jo ensimäisistä sanoista, kun hän rupesi puhumaan likasista
ajatuksista, Helena ymmärsi, että nyt oli edessä hänen salaisin
kysymyksensä. Helena yhtaikaa sekä kauhistui että ihastui.
Selittääköhän rovasti nyt todellakin nämä asiat, nämä suuret, pimeät
arvoitukset. Jospa rippikoulu onkin sitä, että siinä saapi tietää juuri
_nuo_ asiat, -- saapi tietää mitä tämä elämä oikein on. Silloin on
rovasti hänen paras ystävänsä ja hän uskoo kaikki mitä hän on sanonut
ja sanoo.

Hetken aikaa Helena katsoi suurin silmin rovastiin ja odotti mihin päin
hänen sanansa kääntyvät.

-- No niin, pikku neiti, -- sanoi rovasti, -- sen minä vaan sanon
sinulle, että jos sinun pikku sydämmesi kerran kiintyy johonkin
ystävään -- ja ehkä onkin jo kiintynyt, mitä? mitä? --

Rovasti hymyili veitikkamaisesti ja heristi pää kallella etusormeansa.

Helena vavahti. Sana vielä, ja ollaan siinä kaikkein kauheimmassa, jota
Helena sekä tahtoi tietää että kammosi.

-- No, no, -- sanoi rovasti kun huomasi Helenan hämmennyksen -- olenhan
minä isältäsi jo kuullutkin. -- Jos siis on ystävä, niin sitä parempi.
Sanon vaan sinulle, että muista tälle ystävällesi olla aina uskollinen.
Ota vastaan hänen hellyyttänsä ja hellittele häntä, kunhan vaan et
koskaan päästä ajatuksiisi ketään muuta -- --

Sekä pettymyksen että vapautuksen tunne yhtaikaa täyttivät Helenan
sydämmen.

Kaikki mitä hän oli odottanut tästä kuudennesta käskystä, sitä ei
tullutkaan. Hän kun oli epäillyt synniksi salaista mielikuvitustansa,
että Georg nyt taas tulee, ja he taas muka leikkisivät vanhaa
leikkiänsä. -- Mutta jos se ei ollut syntiä, niin koko käskystä ei
mitään synnin tapaistakaan hänelle voitu löytää. Ettäkö hän olisi
voinut ajatella olevansa suutelemisen suhteissa vielä jonkun muun kuin
Georgin kanssa! Koko se ajatus oli uusi ja outo hänelle eikä hän
osannut kuvailla, että jostakin sellaisesta edes voitiin katkismuksessa
puhua. Vai olisiko todella niin kuin mamma oli sanonut, että katkismus
oli jotakin vierasta, alempaa ihmissäätyä varten kirjoitettu. --

Tämän jälkeen ei Helena enää mitään odottanut. Hän voitti kaiken
punastuksensa ja asettui takasin siihen entiseen väliin rovastin
kanssa, jossa hän viattomasti nosteli kulmakarvoja ja leikki sievää
tyttöhupakkoa.

Tunti tunnilta oli Helena saanut yhä selvempää valtaa rovastiin tuolta
puolelta. Lopuksi ei rovasti lainkaan enää osannut puhua asioista
kääntämättä silmiään pois Helenasta, ja taas kun katseli Helenaan, niin
ei voinut puhua asioista vaan oli niissä toisissa nauramisen väleissä.
Hän katseli kaikkia mikä Helenassa oli, käsiä ja jalkateriäkin.

Ja merkillistä! Erään kerran kun Helena katsahti häneen, täytyi
säpsähtää. Se ei ollut rovasti. Se oli joku ikäänkuin nuorempi, kalpea
mies, otsa pitkissä rypyissä, onnettomuus silmissä, jotka hirvittävällä
pelolla kehottivat johonkin kauheaan pahaan. Helenan sydän kouristui ja
hän ehdottomasti vetäytyi tuolissaan taaksepäin. Mutta silloin rovasti
yhtäkkiä taas muuttui entiseksi, rypyt silisivät, silmät sammuivat ja
hyväntahtoisuuden viivat säteilivät niinkuin ennen silmänpäistä
ohimoille hänen hymyillessään. Hitaasti hän vaan hieroi kädellään
edestakasin otsaansa, ja sitten pani hetkeksi kätensä ristiin
rinnalleen ja ummisti silmänsä.

Entisellä herttaisella tavalla hän taas alkoi puhua:

-- Minä näen, -- sanoi hän -- että sinun pikku sydämmesi on yhtä puhdas
ja viaton kuin sinun ulkonäkösi, jonka Jumala on sinulle lahjoittanut,
Summa kaikesta mitä olen opettanut on tämä; me olemme synnilliset
Vanhurskaan edessä, olemme synnissä sekä siinneet että syntyneet ja
kaikkena elinaikanamme synnillistä elämää pitäneet. Emme myös olisi
kelvolliset hänen eteensä astumaan, ellei meillä olisi Häntä, joka on
verellänsä lunastanut meitä meidän synneistämme -- --

Helena uskoi vahvasti, että oli erehtynyt näyssänsä. Se oli herttainen,
hyvä, rakas rovasti.

Kahden viikon kuluttua, kun he olivat läpikäyneet katkismuksen ja
kaikki uskonkappaleet selittäneet ja oppineet, sanoi rovasti:

-- Nyt minä näen, että sinä olet valmis Herran Pyhälle Ehtoolliselle ja
me voimme tähän lopettaa.

Puuttui ainoastaan päätössanat.

Rovastiin näytti tulevan juhlallinen liikutuksen ja hellyyden tunnelma.
Hän otti molemmin käsin Helenan kädestä.

-- Lapsi, -- alkoi hän, mutta liikutukselta ei voinut mitään sanoa.

Asema tuntui kömpelöltä. Helena ujosteli ja väänteli itseänsä
nojatuolissa.

Pitkän ajan kuluttua sai rovasti sanotuksi:

-- Paljon olen minä Pyhälle Ehtoolliselle lapsia valmistanut ja monesta
olen minä lyhyen tuttavuuden jälestä jälleen eronnut. Mutta ero ei ole
vielä koskaan minulle niin sydämmelle käynyt. Sinua, lapsi, olen minä
oppinut rakastamaan -- rakastamaan.

Helena ei voinut ymmärtää mistä syystä rovasti oli ruvennut häntä niin
rakastamaan. Hän häpesi, ettei ollut itse puolestaan huomannut ruveta
rovastia rakastamaan, vaikka tämä oli vanha ja niin hyvä mies. Ja
sentähden hän kiemurteli eikä voinut katsoa silmiin, kun rovasti niin
kauan piteli hänen kättänsä.



Kadetti.


Vähää ennen kuin Helenan piti päästä pyhälle ehtoolliselle tulivat
Georgin vanhemmat ja Georg. Taas jo kaukaa huomattiin heidän tulonsa.
Maantiellä ensin nähtiin tupruava pölypilvi, sitten erottuivat hevoset
ja pyörät ja kaksi kuskilla-istujata. Oli tietysti päätetty antaa tulla
täyttä karkua. Ne sikäläiset ne olivat aina ilosia ja jotain kujeita
niillä aina oli mielessä. Hetkeksi vaunut ja hevoset katosivat käänteen
taa. Mutta kun ne taas tulivat esiin, ei kestänyt kuin minuutti niin ne
jo tulla huristi portaiden eteen. Hevoset korskuivat ja olivat
valkoisessa vaahdossa.

Georg, solakka kadetti hyppäsi ensimäisenä kuskin istuimelta ja auttoi
vanhempansa vaunuista. Helenan vanhemmat tulivat pihalle vastaan ja kun
koko seura sitten ensi tervehdysten jälkeen kääntyi mennäksensä
sisälle, katsahti Georg kohta ylös ikkunoihin ja näki Helenan, joka
katseli ikkunasta juuri portaiden yläpuolelta.

Helena näki hänen nostetut tummat kulmakarvansa ja korvien luona
itsepäisesti kihertyvän mustan lyhyen tukan, näki nuo kauniit kasvot,
jotka olivat samalla sekä tavattoman tutut että entisistä nyt ihan
vieraantuneet. Helenan sykähti koko olento. Hetkessä tuntui, että
tuossa tulee juuri se, jonka pitikin, ja vielä paljon enemmän, -- tulee
se, mitä ei Helena ollut osannut odottaakaan. Ja hän rupesi
huiskuttamaan nenäliinaa ja punastui omaa iloansa ja sitä ajatusta,
että tuonko kauniin kadetin kanssa he siis ennen leikkivät häitä ja
suutelivat toisiansa pimeässä vaatekammiossa!

Kun he kaikki tulivat sisälle, oli Helenan vaikea malttaa ensin
asianomaisesti tervehtiä vanhempia, niin teki mieli juosta suoraan
Georgin luo ja vetää häntä hihasta ja pyörähyttää ympäri, Mutta kun
Helena, päästyään tavanmukaisista tervehdyssanoista, kääntyi
vallattomasti Georgiin päin, olikin tällä jo samallaiset aikaihmisen
tavat kuin muilla. Entisen tuttavuuden sijaan hän tervehtiessään teki
useita harppauksia vetäen jalkansa yhteen ja kopsahutteli kantapäät
toisiansa vasten, sekä katseli rohkeasti ja omituisen tottuneesti
hymyillen Helenan silmiin, ja pudistaessaan Helenan kättä sanoi
kohteliaita tervehdyssanoja.

"Kuinka hyvin hän on kasvatettu!" -- ajatteli Helena itsekseen vähän
harmitellen.

Georg oli todellakin kokonaan toinen verraten entiseen. Tuo ensi
tervehdyksen omituinen silmiin hymyilevä ylimielisyys ei ollutkaan
mitään satunnaista, vaan oli nyt aina hänen kasvoissansa, ja oli
nähtävästi hänen uusi valttinsa. Ainakin Helena ensi hetkestä joutui
sen johdosta allekynsin ja Georgilla oli kaikki valta. Se meni niin
pitkälle, että Helena aivan kuin mikäkin alaikäinen tapasi itsensä
ujostelemasta Georgia, eikä millään voinut kohota tasalle.

Koettihan Helena ruveta puhumaan myös niistä entisistä heidän
välisistään asioista.

Kerran iltakävelyllä pitkin rauhaista maantietä he sattuivat
jättäytymään muista jäljelle. Ja kulkiessa erään suuren, punasen ladon
ohitse, jonka päätyseinä oli maantielle päin, Helena sanoi:

-- Georg, kuinka sinusta tuo lato katsoo?

-- Katsoo? Mitä sinä tarkoitat? -- kysyi Georg.

-- Eikö näin? -- Ja Helena nosti silmäkulmansa onnettomiksi ylöspäin --
valmiina nauruun purskahtamaan.

Heillä oli ennen muinoin ollut tapana huvikseen arvostella jokaista
rakennusta. Jokaisessa rakennuksessa oli heistä oma erikoinen
luonteensa, joka ilmaantui erittäinkin katon suhteessa päätyseinään. Ja
he keksivät, että tämän erikoisen luonteen saattoi paraiten kuvata
kasvojen ilmeellä, silmäkulmien asennoilla. Tämä keksintö huvitti heitä
silloin suuresti. He kehittymistään kehittyivät taidossansa ja
käsittivät toistensa vähimmätkin tarkotukset. Ja hupia lisäsi vielä se,
ettei yksikään muu elävä sielu heitä siinä asiassa enää käsittänyt.

Nyt sitävastoin, kun Helena koetti virittää eloon sitä puolta, ei Georg
ollut sitä muistavinaan. Hän käänsi kohta puheen toisaalle ja Helenan
täytyi punastua, että muka osotti olevansa yhä siinä entisessä
lapsellisuudessa.

Merkillisintä kaikesta oli vielä se, että Georg -- niin vieraalta ja
ujostuttavalta kuin tuntuikin -- oli kuitenkin Helenasta omituisen
viehättävä ja hallitsi häntä siltäkin kannalta kokonaan.

Kauan kulki Helena ja mietti tätä asiaa. Häntä sekä harmitti että
nauratti. Harmitti se, ettei hän voinut olla punastumatta, vaikka Georg
puhui leikkiä ja ylemmyyden hymyllä sanoi häntä pikku linnuksensa, --
ja nauratti, kun hän ajatteli että oikeastaan ei mikään estänyt häntä
puristamasta Georgin päätä syliinsä, kun tämä tapansa mukaan lähestyi
ja uhkasi muka suuteloilla, otaksuen varmaksi ettei Helena kumminkaan
semmoiseen suostu ja tietysti lyö häntä poskelle.

Kohta Georgin tultua hoviin alkoi tuo entinen suhde, että heitä
pidettiin kihlattuina toisilleen. Kaikki katsoivat heihin niinkuin
pariin: ihastuksesta hymyilevät silmät ensin kävivät Georgissa, sitten
heti lensivät myöskin Helenaan, tai montakin kertaa edestakasin,
ikäänkuin verratakseen kumpi heistä oli kauniimpi, tai vielä parempi
jos saattoivat katsoa yhtaikaa molempiin. Mammakin oli niin ihastunut
Georgiin, että alituiseen häntä katseli.

Helena päätti nyt sangen tärkeäksi saada tietää oliko hän yhtä kaunis
kuin Georg.

Olihan ihan selvä, että jos Helena olisi ollut kaunotar Georgin
rinnalla, niin ei varmaankaan olisi ollut niinkään ratkaistua, että
Georg ja hän kuuluvat toisilleen. Mutta nyt näyttivät kaikki pitävän
sitä itsestään selvänä. Oli muka suuri kunnia Helenalle, että hän oli
"aijottu Georgille".

Kun vaan tietäisi kuinka tulla edes yhtäkin kauniiksi kuin Georg, ellei
voikaan tulla häntä kauniimmaksi!

Illalla maatapannessa Helena katseli kauan aikaa peiliin päästäkseen
siitä asiasta selville. Monella tavalla hän koetti: pani tukan ylös
solmuun, hajotti sen, jätti suortuvia ohimoihin. Ja kyllä toisinaan
rupesikin näyttämään niin sievältä, ettei olisi malttanut katsomasta
heretä. Mutta ei siihen varmuutta saanut. Ehkä vaan omasta mielestä
niin näytti -- kauan katselemisen vuoksi.

Aamulla Helena sanoi nuhtelevasti mammalle, että milloin hän sitten
oikeastaan saa sen pitkän hameen, josta on niin kauan puhetta ollut.

Mamma katsahti häneen uteliaasti.

-- Sinä saat pitkän hameen huomenna, -- sanoi hän.

Ja aivan oikein. Huomispäivänä, kun Helenan oli ajaminen pappilaan
viimeiselle yhteiselle opetussaarnalle ennen rippiä, puetti äiti
ompelijattaren avulla hänet uudenlaiseen, aikaihmisten pukuun. Kun
sitten entisen letin sijaan tukkakin oli nyt ensikerran ylös päälaelle
solmittava, tuli pukuhuoneeseen lisäksi Georgin äiti, ja he tekivät
kaikki kolme parastansa Helenaa laitellessa. Erittäin innoissaan oli
Georgin äiti. Hän huudahteli ihastuksesta, laittoi jotakin tukkaan,
eteni, keikutteli päätä puolelta toiselle, taas lähestyi, taas eteni,
-- ja taas huudahteli. Kaikille heille oli uteliasta nähdä Helenaa
neitinä ja aivan odottamattomia kauneuden piirteitä he hänessä
havaitsivat.

Välttämättä olisi Georgin äiti tahtonut olla läsnä, kun hänen Georginsa
nyt näkee Helenan näin hurmaavana.

Mutta ei käynyt niin.

Helena lähetettiin jotakin hakemaan, ja kun hän jo oli takasin tulossa,
välihuoneessa, poksahti Georg toisesta ovesta vastaan.

Ensin Georg pysähtyi yhtäkkiä ja hänen silmänsä pyöristyivät niinkuin
säikähdyksestä. Sitten hän teki yrityksen naurahtaa, mutta suu ei
kääntynyt ja veri tulvahti hänen kasvoihinsa pannen ne hehkuvan
punasiksi. Ei hän saanut sanaa suustansa.

Helena huomasi tämän vaikutuksen ja häntä huvitti nähdä kuinka kokonaan
toinen Georg yhtäkkiä oli hänen edessään. Kaikki se uusi kadettirohkeus
yhdessä silmänräpäyksessä pyyhkäytyi pois ja hän muistutti jälleen sitä
silloista Georgia, joka päästeli hätähuutoja pikku Ponin selästä.
Helena näki selvästi kuinka ankaria ponnistuksia Georg teki saadakseen
suunsa luonnolliseen asentoon ja valloittaakseen takasin
kadettiryhtinsä. Mutta se ei hänelle onnistunut. Hän yhä punastui,
tuijotti Helenaan, painoi silmänsä alas ja taas tuijotti.

Helena ei silloin voinutkaan ylläpitää vastahankittua neidillistä
aikaihmisyyttänsä. Häntä nauratti ja ilo pulpahteli sydämmessä. Hän
juoksi tyttömäisesti ovelle ja ovenraosta katsoi taaksensa.

-- Ähä, ähä! -- pani hän Georgille ja katosi voitonriemuisena.

       *       *       *       *       *

Mutta Georgiin tuli siitä lähtein uusi muutos. Helena tahtoi sitä sanoa
"tuijottamisen aikakaudeksi" eikä ollenkaan sitä suosinut. Kaikki
ylemmyyden hymy oli poissa ja Helena olisi voinut kääntää hänet
sormensa ympäri niinkuin rievun. Koko valta oli siirtynyt Helenan
käsiin. Georg vaan tuijotti, oli punanen ja totinen, ja hakemalla haki
tilaisuuksia palvellakseen Helenaa neulan ja nenäliinan nostoilla,
tuolin tarjoomisella ja muilla semmoisilla. Kaikki rupesivat sanomaan,
että Georg oli hulluuteen asti rakastunut Helenaan.



Ripillä.


Vaikka Helena olikin yksinänsä rippikoulun käynyt, oli samaan aikaan
suuri parvi paikkakunnan talonpoikaista nuorisoa rovastin edessä
yhteisesti valmistunut ripille.

Helena ja nämä tapasivat toisensa vasta kirkossa, kun kokoonnuttiin
rippisaarnaa kuulemaan.

Kirkko oli Helenan tähden köynnöksillä koristettu. Se oli papan
käskystä. Vallan Helenan tietämättä olivat nuo tuntemattomat
rippikoululaiset valmistaneet hänelle tämän yllätyksen. Ja nyt ne
ujostelivat häntä niin että peräytyivät kuin lammaslauma yhteen kokoon
kirkon keskikäytävällä, kun Helena tuli heitä kiittämään.

Hän oli edeltäpäin jo ajatellut miten hän kirkkomäellä ilosena ja
vapaasti tulee heidän luoksensa, ottaa heitä käsistä, pyöräyttää jonkun
leikillä ympäri ja antautuu toveriksi heidän joukkoonsa, kaulatuksin
tyttöjen kanssa. Hän kuvaili niitä semmoisina kuin olivat pelloilla ja
tanhuvilla harmaissa ja tomuisissa vaatteissa.

Mutta tulikin jotain ihan toista. Kun hän heidät näki, nolostui hän ja
punehtui, ja aijotun, luonnollisen ja ilosen naurun sijaan suu vaan
meni viistoon. Mutta ujoutta peittää hän ei voinut muuten kuin
jäykistyen ylpeäksi hovin fröökinäksi. Hän koetti kätellä likinnä
olevia, mutta se tuli kaikki niinkuin hän olisi ollut jokin prinsessa,
joka armosta ojentaa yhdelle ja toiselle kätensä. He puristuivat
kokoon, ja ainoastaan ne, jotka eivät ehtineet toisten selkäin taa,
antoivat hänelle arasti kättä.

Voimatta ylläpitää ylpeän hovineidin henkeä Helena vihdoin kääntyi
erään tytön puoleen, jonka tunsi lähemmin, sillä se oli joskus
palvellut heillä kyökkipiian apulaisena.

-- Mari, kuules, miksi ne ovat ihan kuin vihaset minulle? -- kysyi
Helena suoraan.

Mari ensin tyypertyi ja rupesi välttelemään, mutta vihdoin sanoi:

-- Ei ne fröökinälle, -- mutta fröökinän papalle.

-- Niin, niin, -- sanoi Helena, ajatellen että kysymys on taas
niityistä. Mutta hänen kummastuksensa oli suuri, kun Marin puheesta
kävi ilmi, että syy todella oli ihan toinen.

Hovijunkkari oli estänyt yhden pojista -- niin sanotun Souvari-Heikin
-- pääsemästä ripille samalla kertaa hänen tyttärensä Helenan kanssa.
Muut rippikoululaiset olivat rovastilta vaatineet Heikin puolesta,
mutta ei ollut mikään auttanut. Rovasti ei ruvennut tekemään vastoin
Helenan papan tahtoa.

-- Mutta miksi pappa olisi estänyt? -- kysyi Helena puoleksi kummastuen
puoleksi nauraen, kun tiesi varmaan että tässä täytyi olla jokin
erehdys.

Mari katsahti häneen pitkään ja sanoi venyttäen:

-- Sitä en minä tiedä.

Vielä tuli ilmi Marin kautta, että Souvari-Heikki oli ollut kerran
konttorissa -- raha-apujako lie ollut pyytämässä, -- ja silloin oli
hovijunkkari ajanut hänet ulos ja tullut itse sairaaksi pelkästä
kiukustumisesta.

Mari ei osannut peittää ylenkatseellista värettä äänessään.

Marinko tapa kertoa tätä asiaa vai itsekö se, mitä hän kertoi,
vavahutti Helenaa? Hän tuli levottomaksi ja jokin paha tunne tahtoi
ruveta kalvamaan. Ei hän itse ymmärtänyt siihen syytä ja tahtoi
niinpian kuin mahdollista päästä toiseen mielentilaan.

"Tietysti se on kaikki vaan noita niittyasioita!" ajatteli hän ja
asettui ajatuksissaan papan puolelle ja alkoi kylmästi arvostella
rippikumppaneitaan.

Kaikki he olivat juhlapuvuissa. Usealla pojalla oli kömpelösti istuvat
kaulukset, jotka tekivät heidän ruskottuneet kasvonsa vieläkin
ruskeammiksi. Tytöt olivat mustissa vaatteissa; joku oli viheriäisessä
ja joku ihan valkosessa, niinkuin Helena. Kaikilla heillä oli valkoset
vaatehansikkaat, nähtävästi ostettuina tukussa, sillä ne olivat
enimmille liian suuret ja sentähden nekin vielä lisäsivät yleistä
sanomatonta kömpelyyttä.

Vihdoin alkoivat urut hiljaa soida ja se helpotti heti.

"Tämäpäs nyt jotakin on!" -- ajatteli Helena huoahtaen painon
sydämmeltään: -- "minä olen ylhäinen hovin Helena! Ihmiset on niinkuin
kukat..."

Urkujen soidessa asettuivat rippilapset etummaiseen penkkiriviin.

Helena istui lähinnä käytävää, alkaen hänestä istuivat muut.

Siunatut urut ja niiden taivaallinen ääni! Kaikki tuo pahan tunteen
alku on kuin pois puhallettu. Kaikki on helppoa, iloista, liikuttavaa,
rakastettavaa -- --

Rovasti näyttäytyy alttarilla.

Helena katsoo häntä suurella uteliaisuudella. Sillä juuri äskettäin on
Helena saanut kuulla mitä omituisimpia puheita hänestä.

Se on mahdotonta! Niin nöyränä, niin kokonaan uppouneena hurskaaseen
toimitukseensa hän liikkuu ja katsoo. Ettäkö tuo mies, kuten
kerrottiin, tekisi tuontuostakin epäillyttäviä matkoja Pietariin
elääkseen siellä uskottomuudessa vaimolleen! Se ei voi koskaan olla
niin.

Tai olkoon, olkoon vaan totta. Mutta Helenapa antaa ajatuksissaan
anteeksi hänelle. Mitä kaikki tuo paha merkitsisi noiden urkujen
ihanassa soitossa! Kaikki ovat niitä samoja puheita kuulleet ja
kuitenkin ovat kaikki niinkuin rovasti olisi pyhä mies. Eivät he anna
hänelle anteeksi, vaan panettelevat häntä kun tulevat kirkosta. Mutta
Helena antaa anteeksi. Hyi sentään, ettei ihminen voi olla
ajattelematta mitä hän ei tahtoisi ajatella! "Ei sinun pidä
tuomitseman!" Juuri niin! Anteeksi kaikki! Pois kaikki pahat ajatukset!
Rakas, rakas rovasti!

Siunatut urut! Soikaa aina, lakkaamatta! Painakaa sydämmeen ikuisiksi
tämä vapaa anteeksi antava mieliala!

Ei ole mikään konsti elää onnellisena ja ilosena, kun vaan tietää
elämän salaisuuden: aina ja joka paikassa antaa anteeksi!

Hän näkee pitkän rivin polvia ja valkosia hansikkaita niiden päällä ja
näkee oman hienon silkkihameensa ja kukkaset rinnallaan ja sylissään --
ja kaikki katsoo häneen ja kaikki koko kirkossa elää hänelle!

Ei hän ole vielä koskaan ollut niin onnellinen.

Pitkin keskikäytävää astuvat Georgin vanhemmat, molemmilla posket
punasen hohtavina ja juhlallisen huolestuneina. Outo on heitä nähdä
ilman naurun ja leikin ilmettä heidän kasvoillansa.

Heidän jäljessänsä tulee Georg, valkoset äärettömän puhtaat
säämiskähansikkaat käsissä ja uuden uutukaisessa, poimuttomassa
kadettipuvussa. Hän on juhlallisen kalpea, kasvoissa jonkinlainen
"tottuneen" ilme. Ei voi niissä nähdä vivahdustakaan muuta kuin että
se, mikä nyt oli tuleva, oli juuri sitä mitä pitikin. Kaikki kääntyvät
häntä katsomaan ja supatus käy läpi kirkon: tuo on hovin neidin
sulhanen! Hän on kaunis -- niin tavattoman kaunis ja miehekäs?

Tänä päivänä on kaikki toisin kuin todellisuudessa. Tuossa tulevat
keskikäytävää myöten pappa ja mamma -- _käsikynkässä!_

Voi mikä sopusointuinen näky! Ja köynnökset ja seppeleet valkosilla
seinillä ja vaatteiden hiljainen kahina ja urut valmistelevilla
juoksutuksillansa sanovat, että se on kaikki tosi! Kaikki on suuressa
sopusoinnussa, valmistunut johonkin suureen ja tärkeään! Tässä ei muuta
puutu kuin että hän itse nöyrtyy, lankeaa kasvoillensa rukoukseen ja,
uskoen siihen mihin kaikki muut, polvistuu alttarin eteen. Miksi ei hän
sitä tee? Onko hän niin ylpeä? hävettääkö häntä nöyrtyä ihmisten
nähden? Ihan varmaan -- hän kyllä ymmärsi -- hänen oli onnentunnelmansa
siitä vaan kasvava.

Ei, ei, sitä hän ei sentään koskaan tee. Viimeisiin asti hän tahtoo
taistella liikutusta vastaan!

Mutta hänen päätöksestään huolimatta, kun urut hiljaisista
juoksutuksistansa yhtäkkiä remahtivat kirkkoa paisuttavaan fortissimoon
ja kansa yhteen ääneen alkoi virren, silloin valtasi Helenan
vastustamaton tunteiden tulva. Voimatta enää pidättää hän itkuun
purskahtaen painoi päänsä penkkiä vasten käsien varaan.

Tuskin hän kuitenkin oli tämän liikkeen tehnyt kuin ei itkusta sentään
tullutkaan mitään, vaan se itsestään katkesi ja hän yhtäkkiä pääsi koko
tuosta taikatunnelmastaan. Kaikki meni erille, selvisi entiselleen.
Ainoastaan pään asento jäi semmoisekseen penkkiin kiinni. "Ei ole
mitään syytä tulla liikutetuksi, sillä ei ole mitään tapahtunut eikä
mitään ole odotettavissakaan, -- ei yhtään mitään!" ajatteli hän. Hän
ihmetteli miten hän nyt nostaa päätänsä. Niskassa ja korvissa tuntui
että koko kirkko häntä katselee, kun hän siinä ihan yksin, muiden
veisatessa, muka hartautta harjoittaa.

Erittäinkin hävetti Georgin tähden.

Tietysti se nyt voitollisena ajattelee, että Helena rukoilee anteeksi
syntejänsä ja siis sittenkin "uskoo". He olivat puhuneet niistä
asioista hiukan. Helena oli ruvennut kertomaan vastustuksestansa
rippiasiassa, mutta Georg oli siihen isällisen paheksivasti pudistanut
päätänsä. "Se on lapsellista" -- oli hän sanonut. He olivat vähän
riitaantuneet, ja Helena oli suoraan selittänyt ainoastaan papan tähden
suostuneensa. Johon Georg vaan kohautti olkapäitänsä.

Veri töytäsi Helenan kasvoihin. Häpeissään hän vihdoin nosti päänsä,
niisti nenänsä ja ensimäiseksi vilkasi sinnepäin missä omaiset
istuivat. Aivan oikein: Georg tosin ehti kääntyä pois katsomasta
Helenaan, mutta hänen silmänsä oli vielä viistossa sinne päin ja koko
ryhti osotti hänen ajattelevan että Helena oli käyttäytynyt hyvästi ja
tehnyt mitä moisissa tilaisuuksissa pitääkin tehdä. Helena päätti
jotenkin selittää hänelle tämän seikan.

Jumalanpalveluksen aikana Helena jälleen ankarasti taisteli liikutusta
vastaan. Hän ei tosin paljon kuunnellut saarnan sisällystä, mutta
rovastin juhlallinen ääni ja yksityiset lauseet Herrasta Zebaotista,
jotka panivat koko kirkon kajahtelemaan, ja erittäin se, että hän aina
vaan näki syrjästä itsensä nuorten ikäistensä rivissä, -- se tuon
tuostakin vavahutteli Helenaa ja oli saamaisillaan tunteiden valtaan.
Ainoastaan siten, että hän pakotti itsensä ajattelemaan kaikellaisia
pikkuseikkoja: "täti Amalie lupasi lahjoittaa minulle koko Chopinin" --
"illalla mennään kaikki soutelemaan" -- saattoi hän pysyä erillä
liikutuksesta. Mutta erillä hänen piti olla. Se oli niin äärettömän,
äärettömän tärkeätä. Tärkeätä mamman vuoksi ja ennen kaikkea Georgin
vuoksi, sillä koko hänen suhteensa Georgiin muuten tulee vääräksi.

Ensin hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin polvistutaan alttarin ympärille.
Vastoin hänen luuloansa ei silloin kuitenkaan ollut mitään taistelua.
Kun hän näki itsensä polvistuneiden puolikehässä, tuli yhtäkkiä hänen
mieleensä sellainen hullunkurinen kuva, että he kaikki, jotka siinä
olivat alttarin ympärillä, olivat muka lampaita. Ja häntä rupesi
naurattamaan olla yksi niistä. Nauratti ja vähän hävetti olla yksi
niistä, jotka täydessä uskossa odottivat vuoroansa ihan kuin kiltit
lapset, joita syötetään lusikalla. Ja kun piti vielä päälliseksi olla
polvillansa, matalampana kuin ne, jotka seisten syöttivät!

Näiden liikutuksen vallasta vapauttavien tunteiden ohella Helena näki
rovastin jo valmistuvan ehtoollisen jakoon. Yhä lyhyemmäksi kävi aika,
jolloin hän vielä voisi "uskon nöyrtymyksessä ja kyyneliä vuodattaen
vastaanottaa ehtoollisen" ja välttää "tuomiota". Eivät hänen
yrityksensä tehdä asemaansa naurunalaiseksi auttaneet häntä, vaan vielä
viime hetkessä tuli kammottava ajatus:

"Mitäpä jos tässä todellakin jotain suurta ja tärkeätä tapahtuu! Jospa
jotain suurta ja sanomatointa paraikaa vyöryy ohitseni, ja minä en
siitä mitään tiedä! Kuinka on mahdollista, että kaikki muut jotakin
odottavat, ovat valmistuneet johonkin suureen ja tärkeään, mutta
olisivat kaikki erhetyksissä ja minä yksin, joka en mitään odota, minä
yksin koko kirkossa olisin oikeassa!"

Helena kokosi nopeasti ajatuksensa, mutta niiden keskellä ei ollut muu
kuin "Se", rauhallisena, sanatonna, käskemättä mihinkään: päinvastoin,
jos "sen" mukaan menetteli, niin jätti nämä kaikki juhlallisuudet
ja väenpaljoudet ja kulki jollekin yksinäiselle viheriälle
pellonpientareelle tai lepikön läpi avonaiselle aholle, missä horsma
nuokkuu ja vinha etelätuuli, korvissa huhuten, puhaltaa kasvoja vasten.

"Niin se on" -- ajatteli Helena: -- "ei tässä tapahdu yhtään mitään.
Kaikki mikä tulee, sen teen vaan papan tähden, mutta mikä hyvänsä
_vastaisuudessa_ tulee eteeni ja riippuu _minusta_, siinä en enää
koskaan anna perään. Kyllä niitä tilaisuuksia vielä tulee!" -- ajatteli
hän, eikä voinut olla tällöin ajattelematta papillisia vihkiäisiä siinä
tapauksessa että he menisivät Georgin kanssa naimisiin.

"En mene koskaan vihille, tuli mitä tuli!" -- päätti hän uhkamielin ja
voitokkaasti sykkivin sydämmin.

Samassa oli rovasti jo hänen edessään. Se asetti kätensä hänen
päälaelleen ja pisti jotain hänen suuhunsa.

Ei hän koko tapauksesta tuntenut muuta kuin että tuo "jotain" tarttui
hänen kitalakeensa eikä millään tahtonut siitä irtautua, ja että toinen
jäljessä tuleva pappi tarjosi viinin niin huonosti, ettei se tullut
maljan reunaan asti eikä joutunut hänen suuhunsa.

Ja niin, kun he toimituksen suoritettua kaikki nousivat polviltansa
alttarin edestä, tuli Helena ottaneeksi sen palankin suustaan
nenäliinaansa ja kirkosta lähdettyä karisti kenenkään huomaamatta
mäelle.

Sillä hän oli isältänsä perinyt suuren määrän itsepäisyyttä.



Kihlaus.


Samana kesänä, mutta myöhään syksyllä tuli Georg oltuaan leirissä
Pietarin lähellä takasin hoviin.

Ja nyt hänellä oli yllään kaunis tummaverkainen ruumiin mukaan istuva
upseeripuku, miekka, ja hopean hohtavat nappirivit.

Kaikki olivat ihastuksissaan.

Mutta Georg oli ensi hetkestä saakka vähän levoton niinkuin jonkun
tärkeän tehtävän tai sanottavan edellä. Usein he supattelivat
vanhempien kanssa, Ja Helenasta tuntui niinkuin heillä kaikilla olisi
jokin salainen yllätys hänelle valmistumassa.

Oikeastaan tämä ei ollut mitään muuta kuin virallisen kosimisen
valmistuksia.

Tietysti Georg, -- joka oli niin hyvin kasvatettu, -- ei pitänyt
_comme-il-faut'na_ kosia ennenkuin oli upseeriksi päässyt. Joka
paikassa hän oli sama. Kaikki asiat, ihan kaikki, olivat hänellä
sääntöihin luokitetut ja järjestetyt, niinkuin hän ne oli vanhemmiltaan
perinyt ja kadettikoulussa omistanut. Kun hän sanoi: "kaikki ihmiset
niin tekevät", oli se hänestä korkeinta, melkein pyhää, ja jos sitä
vastaan jotain väitti, tuli hänen silmänsä suuriksi ja peljästyneiksi,
ikäänkuin olisi seisottu hirmuvaaran edessä. Ellei hän olisi tällöin
ollut niin "nätti", olisi Helena harmista pakahtunut.

Kosiminen oli Georgille sangen vaikeata. Kaikki tuo kadettirohkeus,
jolla hän yhteen aikaan koetti pelailla, eli tottumus muka hienolla
kevytmielisyydellä kohdella tietämättömiä tyttöjä -- sekin oli
oikeastaan ollut vaan mitä _muut_ kadetit tekivät ja minkä Georg oli
heiltä oppinut. Se sopi, koska se oli tapana. Hän ei mennyt koskaan yli
rajan, eikä edes uneksinutkaan mahdolliseksi mennä mitenkään pitemmälle
-- niin ettei olisi joskuskaan malttanut tarkoin hillitä tunteitansa --
niin että olisi esimerkiksi vahingossakaan suudellut ennen virallista
kosimista, tai niin. Kun tuo kosiminen sitten tuli kysymykseen, oli se
Georgille niin vaikea tehtävä, että hän kokonaan kadotti kaiken
ryhtinsä. Hän muistutti Helenalle taas sitä suurta tappiota
urhoollisuuden näytteessä, minkä oli kärsinyt muinoin vallattoman ponin
selässä. Ja Helenaa nauratti.

Ihmeellistä, ihmeellistä! -- ajatteli Helena. Mitä kummaa se
valmistelee ja aikoo. Ja mikä ihmeen taikasana häneltä puuttuu, jota
hän ei tiedä tai ei uskalla sanoa. Tietysti hän luulee, että täytyy
jotakin sanoa jollakin erityisellä tavalla, kun kosii, -- niinkuin
romaaneissa tai muuten comme il faut, niinkuin hän tietää olevan
tapana. Eikä raukka häveliäisyydestä saa sanotuksi. Ja he kun ovat niin
tuttuja keskenään! Ja niin, niin rakastavat toisiansa ja ovat niin
lähellä toisiansa, ettei mitään pitäisi olla välillä! Ihmeellistä.

Lopulta rupesi asia tulemaan ihan hassuksi. He olivat parhaita tuttuja
keskenään ja kuitenkin oli Georg kuin ummikko vieras, teki kumarruksia,
punastui, häpesi punastumistaan, perääntyi, vetääntyi yksinäisyyteen,
kärsi, taas hyökkäsi esiin, mutta ei vaan saanut suustansa tuota
taikasanaa ja ilman sitä hän ei tiennyt mitään muuta Helenalle sanoa.
Mutta tämä hassutus ei lainkaan antanut hänelle sitä käsitystä että
koko tuo sanominen saattoi olla turhaa, vaan ei hän hetkeksikään
näyttänyt luopuvan siitä uskosta, että täytyy jollakin erikoisella
tavalla sanoa, kuten tapa vaatii, ja että ilman sitä ei koko heidän
aijotusta avioliitostaan voi tulla yhtään mitään.

Helenaa ei ainoastaan naurattanut, mutta välistä vähän harmitti. Siinä
Georgin itsepäisyydessä piili samalla jotain hienoa, selittämätöntä
ylpeyttä, -- oliko se nyt sukuylpeyttä vai tunto että hän kantaa
kaartin luutnantin uniformua vai ehkä se että hän miehenä on Helenaa
ylempänä, -- jokin semmoinen se vaan oli. Mitäpä se nyt olisi tehnyt
jos olisi joskus erehtynyt eikä voinut niin ankarasti hillitä
tunteitaan. Silloinhan he olisivat molemmat nöyrtyneinä antaneet
toisilleen anteeksi ja tasaisina iki ystävinä tehneet ikiliiton
keskenänsä. Eipä ilman, että juuri tämä olisi tuntunut Helenasta
suurelta onnelta.

Mutta niin ei käynyt.

Kun Georg kosi, oli hän nähtävästi pannut niin koko huomionsa siihen
mitä oli sanottava, ettei hän sillä hetkellä ollenkaan ollut _niissä_
tunteissa. Hän tuli sillä kertaa Helenan eteen erikoisesti siistittynä.
Hiukan hänen kaunis päänsä tutisi hetken tärkeyden vuoksi eikä hän
nähtävästi rohjennut avata kohta suutaan pelosta että ääni olisi
vavahtanut. Sitten otti molemmin käsin tuolin takaa selustimesta ja
ikäänkuin kumarsi.

Ei ikinä Georg ollut näyttänyt niin vieraalta. Kun Helena huomasi että
Georgin pää tutisee, tuli hänen Georgia niin sääli, että olisi hinnalla
millä hyvänsä vapauttanut tästä turhanpäiväisestä piinasta. Mutta Georg
lateli nyt esiin nuo kauan haudotut sanansa.

-- Helena, -- sanoi hän silmät juhlallisen pyöreinä ja uskollisesti
räpyttäen luomiansa: -- sinä olet jo varmaan huomannut tunteeni sinua
kohtaan. No niin, minä olen nyt tullut kysymään onko minulla -- (tässä
oli hänellä nähtävästi ollut aikomus tehdä joku pitempi mietitty mutka
syrjään, mutta jostakin syystä hän muutti aikeensa ja sanoi lyhyemmin:)
-- ta-tahdotko sinä tulla minun vaimokseni.

-- Fyi, fyi, fyi, -- ajatteli Helena. -- kuinka tyhmästi! _vaimokseni!_
-- ja kääntyi poispäin ja punastui eikä tiennyt mitä nyt pitää vastata.

Äänettömyys rupesi tulemaan pitkäksi.

-- Georg! -- kuiskasi hän nopeasti: -- enhän minä tiedä kuinka tässä
pitää vastata? sano sinä, noh!

Silloin Georg keventyen huokasi pois jännityksensä ja ikäänkuin
saavutti yhtäkkiä entisen hymyilevän varmuutensa.

-- Vastaa ainoastaan rakastatko sinä minua? Tämän sanan "rakastatko"
kuultuaan Helena heltyi ja silmät kyyneleissä nauraen sanoi:

-- Mutta senhän sinä tiedät, Georg!

Ja Georg onnellisena, aivan niinkuin ei muka olisi sitä ennen
aavistanutkaan ja niinkuin jotakin tavattoman erinomaista olisi juuri
nyt tapahtunut, tuli ihan Helenan viereen, otti häntä kädestä ja sanoi:

-- Siis olemme nyt _kihloissa!_ -- ja ikäänkuin odotti vielä tähänkin
jotain vastausta.

Helena ei ymmärtänyt miksi se olisi ollut niin erikoista että he nyt
olivat _kihloissa_, ja oli epätietoisena vaiti, jonka tähden Georg itse
vahvisti sanansa:

-- Niin, me olemme siis nyt kihloissa! -- sanoi hän ikäänkuin, että
siitä nyt riippuu kaikki se mikä sitten on seuraava.

Ja hän aikoi kietoa kätensä Helenan kaulaan, mutta keskeytti itsensä ja
sanoi onnellisena:

-- Ei, nyt menemme ensin sinun isäsi ja äitisi luo. Tule!

Hän piteli Helenaa kädestä ja ovessa katsahtaen Helenan pukuun ja
pysähtyen sanoi:

-- Minun mielestäni, -- panisit pois esiliinan.

Helena heitti hätimmiten esiliinan yltään ja niin mentiin ensin ylös
papan puolelle.

"Mitä ihmeitä se aikoo nyt tehdä?" ajatteli Helena, kun Georg ennen
papan ovelle koputtamista järjesteli pukuansa.

He astuivat sisään erillään, pitämättä toistensa käsistä.

Pappa katsahti heihin työpöytänsä äärestä rillain yli, sanoi hiljaa ja
lempeästi: "jaha, vai niin!" Ja rupesi kohta panemaan rilloja kokoon
nenältään liivintaskuun ja nousi seisaalleen.

Helena oli kuvaillut että pappa hämmästyy yhtä paljon kuin hänkin
Georgin omituista käytöstä, mutta niin ei ollut. Päinvastoin pappa otti
asian kohta samalta juhlalliselta kannalta kuin Georg ja näytti aivan
niinkuin tämäkin valmistuvan ikäänkuin johonkin tapoihin kuuluvaan
tärkeään ja tunnettuun toimitukseen.

Ennenkuin he saivat mitään sanotuksi tulivat molemmat, sekä pappa että
Georg yhtäkkiä hyvin liikutetuiksi, ja kun pappa huomasi että Georgin
oli sen johdosta mahdoton puhua, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla
äänellä:

-- Minä arvaan -- rakkaat lapset -- arvaan.

Ja yhä katkonaisemmin hän jatkoi:

-- Minua ilahuttaa tämä tapaus, -- rakkaat lapseni -- minä annan --
minä annan teille s --

Ei voinut sanoa.

-- Minä annan teille s -- s --

Vasta pysähdyttyään ja pitemmän aikaa voimia koottuaan hän sai sen
sanan vihdoin itkien suustansa:

-- siunaukseni.

Sen sanottuaan pappa syleili Georgia ja sitten myöskin Helenaa, otti
hänen ja Georgin käsistä ja yhdisti ne.

Sitten pappa teki äkillisen käänteen ja muutti kaikki iloksi, pyyhkäsi
liikutuksen pois ja käski tulemaan alas muille ilmoittamaan, joka oli
tarpeetonta, sillä moni palvelijoista oli huomannut Georgin ja Helenan
nousun yläkertaan.

Nyt he kulkivat Georgin kanssa papan seuraamina käsi kädessä
yläkerrasta alakertaan. Joka paikassa missä oli palvelijoita
pysähtyivät nämä, tirkistelivät ovista, rupesivat loistamaan,
päivittelivät ja rientelivät toisilleen ilmoittamassa. Koko talo alkoi
samassa kihistä ja elää. Ikkunan ohi mennessä jo näkyi kuinka Manda
juoksee valttarin puolelle ja kuinka valttarin emännöitsijä lyö kätensä
yhteen. Toisesta ikkunasta vilkaistessa näkyi puutarhuri tulevan nurkan
takaa ja suu auki kuuntelevan mitä hänelle jostain muualta sanottiin.

Alakerran vastaanottohuoneessa istuivat Georgin vanhemmat ja mamma.
Kaikesta päättäen he olivat tietäneet ennenkuin Helena siitä mikä
tapahtuman piti ja nyt vaan odottivat heitä alas.

Mamma ensin tuli Helenan luo ja vähän nolona koettaen nauraa sanoi suu
vinossa vaan oman tavallisensa: no? -- eikä osannut mitään muuta
lisätä, ja väistyi Georgin vanhempien tieltä, jotka heti upottivat
Helenan ranskalaisiin lauseihinsa ja syleilyihin.

Sen jälkeen Georg Helenan ollenkaan aavistamatta suutelee häntä
kaikkien nähden. Georg! Joka äsken vielä ei olisi punastumatta
uskaltanut hänen kättänsä koskettaa. Mutta jokin eriskummallinen muutos
on Georgissa taas tapahtunut: hän on sulava, vapaa käytöksessään, hän
hymyilee rohkeasti Helenan silmiin ja suutelee häntä kerran toisensa
perästä ihmisistä huolimatta.

"Onko tuo nyt todellakin Georg?" -- ajattelee Helena ihmetellen ja
tuntuu ihankuin pitäisi ruveta häntä vierastamaan. Sehän on taas tuo
sama vieras ja ujostuttava, ylemmyyttänsä tunteva Georg, -- se, jonka
edessä Helena kerran kadotti valtansa ja jonka valta niin oudosti
viehätti häntä.

Sillä aikaa on joka paikassa alkanut hyörinä ja pyörinä.

Ilmaantuu että kaikki oli todellakin edeltäpäin tiettyä ja
suunniteltua. Sillä nyt avattiin ovet ruokasaliin ja siellä näkyi
juhlapöytä sampanjapulloineen.

Aamiaisten jälkeen seurasi kohta muita juhlallisuuksia.

Paljon oli Helena nimipäiviä viettänyt, mutta ei koskaan vielä tuntenut
semmoista huippua nimipäiväisyyden juhlahumusta, kuin mikä nyt pääsi
vauhtiin.

Vaikka aikomus oli alkujaan ollut että kihlaus ilmoitettaisiin
ainoastaan lähimmälle kotiväelle, levisi tieto joka paikkaan tehtaille,
eikä mikään voinut enää pidättää kemujen tulvaa. Kohta oli kaikki
valmiina, liput, köynnökset, kukat, onnentoivotukset, tehtaiden
torvisoittokunta, hurraahuudot, juhlatulitukset illalla. Koko hovi
näytti elävän yksistään heitä kahta varten. Ja he kaksi olivat kuin
kaksi yhteen kasvanutta köynnöstä koko päivän yhdessä. Georg pysyi yhtä
vapaana ja samaten vieraiden nähden suuteli Helenaa niinkuin se olisi
ollut maailman luonnollisin asia, saattoi myös pidellä toisella
kädellään vyötäisistä ja taputteli tuon tuostakin hellästi -- yhä
tuolla hienolla ylemmyydellä. Tämä kaikki oli juuri niinkuin Georg oli
heidän pieninä leikkiessään sanonut, että kun on kihloissa, niin pitää
olla näin. Helenaa ensin kovasti hävetti ja ujostutti, mutta kun
kaikkien silmistä näkyi ettei kukaan tahtonut olla huomaavinaan heitä
eikä ainakaan kukaan ihmetellyt, niin tottui Helena siihen yhdessä
päivässä, niin ettei se illemmalla enää tuntunut hänestä milleen
oudolle, päinvastoin hänestä se oli tavallaan hauskaa, ja hän itsekin
rupesi matkien nojautumaan Georgiin, niinkuin oli usein nähnyt Georgin
vanhempien keskenään tekevän.

Mutta eivät he koko juhla-aikana suuren ihmispaljouden tähden
hetkeksikään tavanneet toisiansa kahden kesken.

Ennenkuin myöhempänä illalla.

Paperitehtaan konttoristit olivat tilaisuutta varten toimittaneet
kaupungista raketteja ja alkoivat niitä hämärän tultua singahutella
pimeälle taivaalle. Ensi paukahduksen kuultuaan kiirehtivät kaikki
puutarhan aukealle tai balkongeille, ja silloin jäivät Georg ja Helena
ruokasaliin kahden kesken.

He olivat koko päivän olleet toistensa seurassa ja puhuneet keskenään
ainoastaan semmoisia puheita, joita muiden kuunnellessa puhutaan. Nyt
kun he ensi kerran olivat kahden kesken, tuntui Helenasta perin
oudolle, ikäänkuin he eivät olisi tienneet mitä sanoa toisilleen.

Niin monta kertaa kuin he olivatkin suudelleet toisiansa kaikkien
läsnäollessa, nyt kahdenkesken ollessa ei olisi mitenkään kehdannut
sitä tehdä. Siinä asiassa heidän välillään oli tällä hetkellä suuri
mahdottomuuden juopa.

Georg seisoi toisella puolen pöytää, ja näkyi selvästi, että hänen oli
vaikea keksiä syy minkä nojalla tulla samalle puolelle, kun ei löytänyt
mitään sanottavaa.

Ja ilman sanottavaa se juuri tuntuikin mahdottomalta.

-- Eikö mekin mennä? -- sanoi Georg vihdoin ja rupesi tulemaan
ikäänkuin hakeakseen Helenaa.

-- Mennään, mennään, -- sanoi Helena ja rupesi menemään ovelle
iloissaan siitä että Georgin ujoudessa näki ikäänkuin vilahduksen
entisestä rakkaasta Georgista.

Vaikka Helena kiiruhti, ennätti Georg yhtaikaa ovelle, ja heidän piti
nyt kulkea pimeän huoneen läpi.

Silloin Helena huomasi, että se olikin vaan Georgin keksimä keino miten
päästä hänen luokseen tarvitsematta mitään sanoa. Kohta kun hän otti
ovessa Helenan kädestä, tunsi Helena että häneen kosketti se uusi,
vieras ja viehättävä Georg, se, joka oli kosinut häntä ja piti nyt
kieltämättömänä oikeutenansa suudella häntä. Aivan oikein. Hän pitää
Helenan kädestä; hän hidastuttaa kulkuansa kunnes kokonaan pysäyttää
Helenan ja sanaakaan sanomatta rupeaa kuumasti suutelemaan häntä.

Helena vavahtaa koko olennossaan.

Kuinka toista tämä on kuin nuo päiväiset hellyydenosotukset! Voi kuinka
sydän syttyy palamaan!

Tarmottomasti hän koettaa irtautua, mutta oikeastaan hän antautuu --
antautuu -- antautuu. Hän on kokonaan Georgin vallassa, sen kauniin,
uuden, voimakkaan, ujostuttavan -- --

Raketit räiskyvät ja pamahtelevat ulkona mustansinisessä pimeydessä,
värilyhtyjen levoton loimu tuntuu sisälle asti, se leikkii pimeän
välihuoneen katossa ja seinillä --

Samassa joku balkongilla olevista huutaa heitä sinne.

-- Tule, sanoi Georg päästäen Helenan, ja kohta hän osaa olla niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut. Me tulemme, me tulemme -- vastaa Georg
ilosella ja luonnollisella äänellä sinne balkongille päin.

Helenan sydämmessä kaikki hyökynä lainehtii. Hän saa tuskalla tunteensa
taipumaan näkymättömiksi ja hän ei uskalla puhua pelosta että hänen
äänensä pettää. Ja kun he tulivat esille, oli Helenasta niinkuin hän
olisi revitty irti semmoisesta mikä ei koskaan enää voi palata. Tuntui
niin kummalliselta. Tuntui että pitäisi oikeastaan iloita, mutta sydän
sitä suri ja itki.

Vielä kummallisempaa on, että tuolla seisoo Georg muiden keskellä eikä
ole millänsäkään. Hän nauraa ja hänen valkoset kauniit hampaansa
loistavat lyhtyjen punaisessa hämärässä ja hopeaiset napit kiiltävät
tummalla upseerin veralla. Eikö hän ollenkaan välitä siitä, että he
kutsuttiin pois?

Vai ajatteleeko hän, että "tuo" tuolla pimeässä huoneessa voi vielä
uudistua!

Ja kun tämä ajatus tuli Helenaan, sykähti hänen sydämmensä valtavasti
niinkuin mahdottoman ihanan rikoksen edellä --

Rovasti itse sanoi, että ainoastaan ei saa suudella _muita_. -- Tämäkö
on olla kihloissa?

Niinkö, niinkö siis Georg todella ajattelee ja siksikö hän voi olla
noin ilonen?

Ja taas sydän samaten kuohahtaa ja paisuu. Se pelottaa, se
kauhistuttaa, se tekee kipeätä. Mutta ihanasti menee mieli tainnuksiin
ja unohtaa kaikki -- kaikki --

Ja pian, vielä samana iltana, Helena tuli vakuutetuksi, että niin,
juuri niin Georg ajatteli.

Tämä oli heidän kihlauksensa.



Helena tulee täysikäiseksi.


Talveksi nuori luutnantti Georg matkusti pataljoonaansa pääkaupunkiin
ja kävi ainoastaan vapaa-aikoinansa, joskus sunnuntaisinkin hovissa.

Hänen vanhempansa, joiden ainoa lapsi hän oli, rupesivat heti
kihlauksen jälkeen puuhaamaan maakartanonsa myymistä. Heidän
aikomuksensa oli asettua ulkomaille ja he tahtoivat näin vapauttaa
suuren pääoman sijoittaakseen sen Georgin hyväksi tuottaviin
arvopapereihin, sittenkuin hän menee Helenan kanssa naimisiin. Siihen
tosin laskettiin lyhyimmäksi ajaksi kolme vuotta. Mutta heti kihlauksen
jälkeen alettiin kuitenkin kaikki asiat suurimmista pienimpiin
järjestää silmällä pitäen Georgin ja Helenan naimisiin menoa. Ja
jokainen tämmöinen suuri tapaus, kuten nyt tämä maakartanon myynti,
teki ikäänkuin yhä enemmän peruuttamattomaksi tuon jo ennestäänkin niin
moninaisesti päätetyn ja vahvistetun kihlauksen. Aivan kuin raskaat
linnan portit olisivat yksi toisensa perästä sulkeutuneet ja
tahallisella pamahduksella sanoneet: _nyt_ ei tästä ainakaan enää
palata!

Georgiin ei tämä tietysti yhtään niin vaikuttanut. Sillä sehän oli
kaikki niinkuin piti olla. Mutta Helenalle haarautui toisinaan
kihlauksen yleisestä onnen tunnelmasta erilleen yksi sellainen vapaa
vesa, joka ei olisi tahtonut tunnustaa mitään semmoista _päätettyä_
tässä kihlauksen asiassa, jota olisi saanut sinetillä lukita. Ei hän
sitä uskaltanut sanoihin pukea, tuskin itsellensä tunnustaa; mutta mitä
taajemmin linnan portit pamahtelivat sitä selvemmin ja selvemmin se
vesa haarautui erille ja sitä tuntuvammin se rupesi tekemään hänelle
surua.

Joulun jälkeen, kun Georg juuri oli matkustanut taas hovista ja täällä
tuli kaikki jälleen hiljaiseksi ja yksinäiseksi, koetti Helena ensi
kerran äidillensä purkaa mitä sydämmelle oli kerääntynyt.

He tekivät silloin maatapanoa.

-- Sinä olet viime aikoina toisinaan vähän alakuloinen, lapsi? -- sanoi
äiti nojatuolista, missä hän aina ennen levollemenoa istui.

-- Olenko minä? -- sanoi Helena kummastuen ja meni hetkeksi itseensä.
Sitten katsoi äitiin ja sanoi arasti:

-- Yksi asia on niin kummallinen.

-- Mikä asia?

-- Tai se on oikeastaan kauheatakin.

-- Mikä niin?

-- Se vaan, että joskus minä ihan kuin kammoon koko sitä Georgin ja
minun välistä asiaa.

-- Lapsi rukka, -- sanoi mamma kysyvästi ja huolestuneesti tullen
Helenan luokse, ja aikoi panna kätensä hänen kaulansa ympäri.

Mutta Helena hiljaa esti mamman kättä.

-- Kyllä minä rakastan häntä, -- kiiruhti hän selittämään, -- mutta
jokin minua painaa ja rasittaa, -- ei niin hänessä, mutta koko siinä
asiassa. Vai olenkohan minä vaan niin paha ihminen.

-- Sano suoraan, lapsi, mitä se on?

-- Mamma, minä pelkään että sanomisesta tulee vaan varmemmaksi, että se
on niin. En sanoisi muille kuin sinulle, -- ja ehkä se ei olekaan niin.
Katsos, Georg hän on niin varma kaikesta ja hän tietysti luulee, että
meidän avioliittomme tulee onnelliseksi, -- että me tulemme olemaan
jokseenkin niinkuin hänen vanhempansa. Mutta minä en voi olla
epäilemättä. Minusta monta kertaa näyttää ihan päinvastoin. Sillä --
siinä on niin kummallinen asia. Tiedätkö, mamma, meillä ei ole mitään,
ei yhtään mitään puhumista toisillemme.

-- Se tahtoo sanoa, sinä pelkäät, että teidän avioliittonne tulee
jokseenkin niinkuin _sinun_ vanhempiesi?

-- Ah, mamma, -- sanoi Helena silmiensä kyyneltyessä, -- sitähän,
sitähän minä pelkään. Hänellä kun on ihan toiset ajatukset kaikesta.
Hän ajattelee vaan niitä upseeriasioitansa, ja tiedätkö, hän myöskin
"uskoo". Tai hänelle on niin vähäpätöistä jos me olomme eri mieltä
niissä asioissa. Ei meillä ole mitään, ei mitään yhteistä keskenämme!

-- Lapsi, lapsi, minä sanon sinulle: kun menette naimisiin, tulee kyllä
yhteistä.

-- Mutta, mamma, eikö ensin pidä olla yhteistä ja sitten vasta
naimisiin?

Äiti mietti jonkun aikaa.

-- Sitä en minä luule. Minä luulen että ensin on tuo luonnollinen
vetovoima sukupuolien välillä. Se yhdistää usein ihmisiä, jotka ovat
perin, perin vieraita toisilleen -- usein eri säätyluokista, usein myös
eri kansallisuuksistakin. Semmoinen on kerran elämä. Se yhdistää
vieraita ihmisiä, joilla ei ole mitään yhteistä, mutta avioliitto
sitten antaa heille yhteistä.

Nyt Helena huomasi, että mamma puhuu itsestänsä, ja samassa Helenan
huomio siirtyi oman sydämmen asioista mamman olentoon.

Ilmi valveilla, poskipäät palavina Helena teki sen kysymyksen, joka oli
hänen sydämmellään lapsuudesta saakka jokapäivä ollut:

-- Sano. mamma, miksi te papan kanssa ette koskaan mitään puhu?

Äiti ei liikahtanut tuolillansa. Hän oli ikäänkuin odottanut tätä
kysymystä.

-- Voi lapseni, siihen on ihan toiset syyt, -- sanoi hän muka
lohduttaen.

-- Mutta _mitkä_ ne ovat, jolleivät ne ole sitä että sinulla ja papalla
on erilaiset ajatukset!

Äiti oli kahden vaiheilla.

Hän hieroi hitaasti sormenpäällä otsaansa ja piti silmiään kiinni.
Sitten rupesi hyvin läheltä katsomaan samoja sormenpäitä, ettei näkyisi
silmien kostuminen.

-- Lienetkö siinä iässäkään että voisin sinulle kaikkea puhua, rakas
Helena,

Mutta sitten lisäsi:

-- Hän ei tahtonut saada lapsia minun kanssani. Siinä on koko syy.

Kauan aikaa he olivat tämän jälkeen kumpikin vaiti. Tämmöistä ei Helena
ollut tullut koskaan ajatelleeksikaan, niinkuin ei ollut tehnyt koskaan
itsellensä täyttä selvää siitä, että myöskin papan ja mamman välillä
tietysti on _joskus_ ollut noita helliä suhteita. Ainakaan hän ei olisi
mitenkään voinut ajatella, että se on mamma, joka semmoista hellyyttä
kaipasi.

-- Yhtä kuitenkaan en ymmärrä, -- sanoi hän arasti: -- vaikka ei
tahtoisi lapsia, eikö kuitenkin voi olla ystävä?

Hiukan mietittyänsä sanoi äiti:

-- Siinäpä se juuri onkin. Jos on ystävä, niin ei voi vastustaa
luonnollista vetovoimaa. Se ettei tahdo lapsia ei anna siihen voimaa.
Siis on ainoa keino erota ja rikkoa välit.

-- Mamma, minun täytyy sanoa, etten minä ainakaan ole edes
ajatellutkaan semmoista, että saisin lapsia, enkä ole koskaan semmoista
tahtonut. Mitä _varten_ --? Minä?

-- Tietysti et. Eikä kukaan mene naimisiin saadakseen lapsia. Ne
syntyvät kyllä kysymättä tahdotko sinä niitä vai et.

-- Mutta miksi ollenkaan tarvitsee mennä naimisiin?

-- Naimisiin mennään siksi, ettei _voida_ tehdä muuta, siksi että on
niin suuri vetovoima --

-- Eipä minulta kukaan ole kysynyt voinko minä vai en.

-- Ja mitä sinä itse sanot?

-- En edes tiedä. Tietysti voin, koska kaikki on lykätty epämääräisiksi
vuosiksi. Ja voinkin erittäin hyvin silloin kuin Georg ei ole täällä.
Mutta kun hän on täällä, niin -- niin silloinhan me suutelemme
toisiamme. -- Voi mamma, sinä et voi ymmärtää minua, mutta minussa on
jotakin, joka on sinulle kokonaan vierasta; -- se on jotakin pahaa, ja
minua kovasti hävettää puhua siitä. Ensin alussa en ymmärtänyt mitä se
on. Luulin, että minut tempasi suuri, rajaton onnentunto, mutta sitten
se toistui ja toistui, ja muuttui vähitellen muuksi. Ja nyt, -- katsoen
itseäni ja katsoen Georgia, -- minä näen selvästi ettei se ole hyvä
hänelle eikä minulle. Me emme tule paremmiksi, emme suinkaan paremmiksi
siitä suutelemisesta. Se on varma.

-- En minä tiedä siihen muuta: koettakaa olla sitä tekemättä, -- sanoi
äiti.

-- Kun näin puhun, on se minustakin selvä, mutta kun Georg on täällä,
niin on toista. Vaikka kuinka tiedän, ettei pitäisi, vaikka kuinka
koetan, niin minä kuitenkin itse haen sitä, enkä voi siitä irtautua,
kun olen sen vallassa, -- en voi! -- Voisimme varmaan molemmat, ellemme
olisi näin kihloissa. Mutta nyt pitää hän sitä oikeutenaan eikä tahdo
muuta kuulla. "Kaikki niin tekevät", sanoo hän. Ja minä taas unohdan
kaikki, kun hän vaan panee kätensä minun ympärilleni. -- Jospa
tietäisit kuinka minä olen koettanut! -- Voi, mikä se onkaan minussa
tuo sanomaton, tuo repivä, tuo kaikki unohtava, kaikki tallaava, etten
minä enää voi siitä irtautua!

-- Se on se, mikä on sama kaikissa ihmisissä, -- sanoi äiti.

-- Mutta miksi se siis pitää olla _päätetty asia_, vaikka ei ole
ratkaistu voinko minä vai en?

-- Sinä et ajattele voiko myöskin Georg.

-- Tietysti hän voi, koska hän aikoo mennä naimisiin vasta sittenkuin
pääsee kapteeniksi, -- monen vuoden perästä.

Mamma joutui nähtävästi kiinni sanoistaan.

-- En tiedä. Olen niin tottunut ajattelemaan teitä yhdeksi, etten voi
ilman kipua ajatella teitä eronneiksi.

Hän vaipui syvästi ajatuksiinsa ja kyynel vuoti pitkin hänen hienoa
nenänvarttansa. Sormellaan hän taas piirteli kuten tavallisesti.

-- Ehkä se on vaan äidillistä heikkoutta minun puoleltani. Minusta
tuntuu, että sinä olet turvattu, kun olet Georgin. Enkä minä voi kestää
ajatusta, että minun täytyy ehkä piankin mennä pois ja jättää sinun
tulevaisuutesi avoimeksi.

-- Mamma, mamma, saako semmoinen asia riippua tulevaisuuden laskuista!

Mietittyään vähän mamma sanoi:

-- Minä voin ymmärtää sinua. On niinkuin minäkin nuoruudessani olisin
jotakin semmoista tuntenut, vaikken osannut enkä uskaltanutkaan
ilmaista.

-- Minua katsos vaivaa, että se on _päätetty_ vaikkei se voi eikä saa
olla päätetty!

-- Niin, niin juuri.

-- Ja kuka on sanonut, että se on Georgillekaan hyväksi! Mitä häntä tuo
suuteleminen auttaa, tahtoisin tietää!

-- Voi olla, voi olla, -- sanoi äiti,

Hän sytytti lampun ja oli juuri menossa sulkemaan ikkunata.

-- Kuulitko sinä jotain? -- sanoi hän samassa, kääntäen päätänsä ja
kuulostaen.

-- Se on tappelua, tänään on sunnuntai, -- sanoi Helena nousematta
ylös.

-- Taas ovat tehtaalaiset kartanon alueella! Se on hirmuista! Ei
täälläkään saa enää rauhaa.

Ja äiti sulki ikkunan, veti paksut uutimet eteen, niin ettei sisälle
mitään kuulunut, ja he olivat erotetut pimeästä raakuudesta, kodikkaan
lampun piirissä, joka lämpimästi valaisi makuuhuoneen tutut esineet,
alempia kirkkaasti, ylempänä olevia himmeästi.

Äiti tuli Helenan luo, otti muutaman neulan hänen tukkalaitoksestaan,
joka sen johdosta putosi alas ja sanoi:

-- Nyt olemme kylliksi puhuneet niistä asioista. Nyt on aika mennä
maata, lapsi.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna Helena heräsi outoihin ääniin pihamaalta ja
rappusissa. Joku juoksi siellä nopeasti ylös ja alas, joku puhui
hengästyneenä. Pihalta kuului riitaisaa puhetta monen suusta yhtaikaa.

Helena kurkisti ikkunasta. Pihalla näkyi muutamia tuttuja miehiä ja
vaimoja, mutta joukossa oli ainakin yksi outo, jolla oli jokin
poliisipnku yllään. Samassa tuli näkyviin myöskin vallesmanni. Se
rupesi ankarasti puhumaan miehille ja teki kiivaita liikkeitä. Sitten
käski yhden heistä mukaansa ja meni sen ja poliisin kanssa väen
puolelle.

Miehet ja vaimot jäivät totisina ja nähtävästi kauhun lyöminä
paikoilleen seisomaan.

Helena tahtoi ensin herättää mamman, mutta mamma näytti nukkuvan niin
raskaasti eilisen jälkeen, ettei Helena herättänytkään häntä, vaan
pukeutui pian ja kiiruhti alas pihalle.

-- Mitä täällä on tapahtunut? -- kysyi hän miehiltä.

-- Täällä on tapahtunut ikäviä. Pojat ovat tapelleet yöllä.

-- Mitä, mitä? Onko onnettomuuksia tapahtunut?

-- Ei tiedä jaa.

-- Sanokaa, hyvät miehet! Mitä poliisi ja vallesmanni täällä tekevät?

Samassa tuli vallesmanni taas portaille huutamaan yhtä miehistä
sisälle. Nähtyään Helenan hän muutti ankaran ja komentavan katseensa
leppeästi hymyileväksi ja kohteliaasti kumartaen tuli Helenaa
tervehtimään.

-- Mitä on tapahtunut? -- kiirehti Helena kysymään.

-- Ne rakkarit ovat taas tapelleet. Minun on täytynyt vangita yksi
heistä ja pitää poliisitutkinto. Se on lyönyt toista puukolla kainaloon
niin että henki käy kupeesta.

-- Jumala, mitä te kerrotte! Ketä on lyöty? -- kysyi Helena jähmettyen
kauhistuksesta.

-- Tosin ei se ollut huonompi rakkari kuin lyöjäkään. Se on tunnettu
tappelija. Iska Jäntti. Saipas kerrankin!

-- Ja kuka löi?

Vallesmanni aikoi ensin vastata, mutta katsahti samassa Helenaan ja
maltti.

-- Olipahan eräs. -- Mutta minä luulen että neiti on todellakin ottanut
tapauksen kovasti sydämmelleen. Ha -- ha --, se on todellakin perin
jokapäiväistä täällä ruukinmailla. Tuskin menee ainoatakaan pyhäpäivää
ilman tappelua ja haavoja. Minä myönnän: tähän asti on pysytty
ruukinmailla, eikä ole näin lähellä hovia uskallettu. -- Ja
ihmeellistä! Vaikka heille on koetettu toimittaa lukutupia, iltamia, --
kaikellaisia huveja, ei mikään auta. Viina ja puukko ja riihitanssit on
sentään heistä parempia!

Hänen vielä puhuessa Helena juoksi Muona-Maijan luo tarkemmin
kuulemaan.

Maijan mökistä kuului kovaa torumisen pauhua ja kiroilua. Tuntui
niinkuin Maija itse olisi raivoillut.

Kun Helena aukasi oven, lensi samassa Maijan heittämä saapas kolahtaen
seinää vasten. Ekholm seisoi kalpeana ja totisena. Hän huomasi
ensimäiseksi Helenan. Mutta Maija, vaikka myöskin huomasi, ei
keskeyttänytkään sanatulvaansa, vaan jatkoi torumistaan tahallaankin.

-- Pitäisi huolta omista sikiöistään, saatanan muljosilmä. Jaa,
fröökinä on niin hyvä ja katsoo vaan ympärilleen, niitä on
jokapaikassa! -- sanoo vaan papallensa! -- huusi Maija.

Helena kääntyi silloin Ekholmin puoleen.

-- Sanokaa Ekkolm mitä on tapahtunut?

Ekholm sanoi hiljaa:

-- Souvari-Heikki on lyönyt Jänttiä puukolla kainaloon. Henki kuuluu
olevan vaarassa. Ne kantoivat Jäntin lasareettiin.

-- Niitä on suuria ja pieniä -- jatkoi Maija. -- Pyykerskalla on yksi,
Topiskalla toinen. Mutta Heikillä ei ole edes mammasta tietoa! --
Katos, katos, -- sanoi hän Ekholmille ikkunasta osottaen: -- jo vievät.
Ei ole täysi-ikäinen, mutta rautoihin vaan pantiin. Ai -- ai, mihin nyt
menit, Heikki paha!

Viheriälasisten ruutujen läpi näki Helena pihalta kääsien lähtevän
liikkeelle. Niissä istui vallesmanni, joka ajoi nopeasti pois hovista.
Sitten tuli rattaat, joissa istui poliisi ja hänen vieressään
Souvari-Heikki, lakki kallella, kämmenet yhteen kytkettyinä. Ivallinen
hymy leikki hänen huulillansa, kun hän nyykäytteli päätään
kauhistuneille vaimoille kujan syrjään. Ja kuu rattaat Maijan mökin ohi
ajoivat, lauloi Souvari-Heikki puoliääneen:

    Älä sinä mamman kiehkerätukka
    Sure minun perästäni,
    Ja vaikka minä vietäisi linnasta linnaan
    Niin ilonen on elämäni.

Monasti oli Helena nähnyt Souvari-Heikin ja tunsi hyvin hänen
ulkomuotonsa. Mutta nyt, Maijan sanoista, hän erityisesti pani merkille
Souvari-Heikin silmät. Ja samassa paha aavistus vavahutti Helenaa. Hän
nousi nopeasti ylös ja sanaakaan sanomatta juoksi Maijan luota.

Kun hän tuli ylös hoviin, oli äiti jo pukeutunut.

-- Mitä ikävyyksiä siellä taas kuuluu tapahtuneen? -- kysyi hän
Helenalta.

Helena kertoi kaikki mitä tiesi, ja viimeksi hän mainitsi
Souvari-Heikin nimen.

Aivan oikein. Tätä nimeä mainitessa mamma ei voinut salata erikoista
ilmettä kasvoissaan. Helena näki sen selvästi.

-- Mamma, sano minulle, mikä se Souvari-Heikki oikein on? -- kysyi
Helena hiljaa ja arasti.

Äiti säpsähti.

-- Minun täytyy saada se tietää, mamma.

-- Mitä --? Onko joku sinulle -- Kuka on jotain sinulle puhunut? --
sanoi äiti levottomasti.

-- Tänään, juuri nyt minä kuulin väen puhuvan --. Mamma, mamma, hän on
papan -- hän on minun -- hän on minun veljeni!

-- Lapsi, lapsi, se tapahtui ennenkuin me olimme naimisissa, --
kiiruhti äiti tuskaisesti sanomaan.

-- Sitten tiedän minä enemmän. Maija sanoi, että niitä on joka
paikassa, pieniä ja suuria.

-- Ah. lapsi, sitä olisit hyvin voinut olla tietämättä. Valitettavasti
se on niin. Älä tuomitse. Helena. Ehkä on kaikki minun syyni!

Mutta Helenan tuntehikkaat sieramet alkoivat vavahdella ja taistellen
itkua vastaan hän sanaakaan sanomatta läksi huoneesta.

Liian uutta tämä oli, liian äkkiä tullutta. Yhdessä hetkessä tekeytyi
hänelle uusi kuva isästä, -- matalana, -- pienentyneenä, kasvot
jotenkin keltaisina, -- kaukana niiden vieraiden ihmisten joukossa,
joihin Helenalla ei ollut mitään tunteita -- --

Koko päivän hän kulki yksikseen. Ei osannut tulla syömään, ettei
tapaisi isää ja näkisi häntä silmiin. Ja hän tuskaili kamalien
ajatusten keskellä, jotka pitivät häntä saaliinansa, -- tuskaili, koska
hänestä näytti selvältä, ettei tämä voi enää milloinkaan mennä ohitse,
ettei hän koskaan voi tottua siihen tietoon, eikä koskaan enää
entisellä tavalla liikkua kotonansa. -- Rovastille hän tosin oli voinut
antaa mielessään anteeksi. Rovasti oli hänelle vieras. Antaessaan
anteeksi rovastille hän oli vaan leikkinyt hurskasta, -- että hän muka
voi kaikille antaa anteeksi. Hän ei edes ollut tarkennuin ajatellut
mitä syntiä se rovasti oikeastaan oli tehnytkään. Mutta kun hän vaan
ajatteli, että _isä_ -- --! Sydän kouristui ja koko maailma tuntui
tyhjältä, ja koko elämä tarpeettomalta elää. Jos vaan ei äidin tähden,
niin hän menisi mieluimmin suoraan metsään ja eksyttäisi itsensä ja
mätänisi sinne.

Äiti huomasi Helenan kulkevan tuskaillen yksinäisyydessä, mutta antoi
hänen olla niin, kunnes hänen tunteensa ehtivät tyyntyä ja ajatuksensa
asettua.

Illalla vasta, kun Helena tuli makuuhuoneeseen, tapasivat he toisensa.
Kohta ovessa äiti, vaikka he tavallisuudessa eivät koskaan tunteitansa
ulkonaisesti ilmaisseet, sulki hänet syliinsä ja Helena purskahti kauan
pidätettyyn itkuun, joka kohta sulatti ja taivutti hänen mielensä.

Kun hän tyyntyi itkustansa ja luuli jo voivansa puhua, sanoi hän
keskustelun aluksi:

-- Enpä olisi aavistanut jotakin sellaista mahdolliseksi.

He istuivat kukin tavallisille tuolillensa. Äiti ei vastannut hänelle
mitään.

-- Siksiköhän Souvari-Heikki ei saanut yhtaikaa ripillekään tulla!

Äiti ei vastannut nytkään, ja Helena näki mielessään uudestaan koko
tuon rivin talonpoikaisia rippilapsia ja heidän vanhempiaan heidän
takanansa ja koko muun mustan kirkkoväen. Heidän käytöksensä ja
katseensa olivat nyt selvänä hänelle. Hän oli yksin koko kirkossa ollut
tietämätön siitä valheesta, jonka kaikki tunsivat -- rovasti, --
talonpojat, rippilapset --! Ja häntä iletti äärettömästi että hän oli
kilttinä lapsena ollut polvillaan alttarin edessä.

-- Jos se Souvari-Heikki on minun veljeni, niin miksi häntä ajetaan
ulos ja minä asun täällä!

-- Lelle. Lelle, -- sanoi äiti hätääntyneen tuskaisesti, -- sinä
tuomitset isää!

-- Minä en tahdo elää, minusta on kaikki yhdentekevää! -- sanoi Helena
ja painoi vapisemaan rupeavan leukansa nyrkkiä vasten.

Äiti istui hänen viereensä ja sovitellen muutamia hänen irtaantuneita
tukan suortuviaan korvan taakse, sanoi hiljaa:

-- Mitä sinä eilen kerroitkaan. Sinä sanoit, että sinussa on kaikki
unohtava, kaikki tallaava voima, josta et sinä voi päästä. Jospa
_hänessäkin_ on silloin ollut sama voima --?

Helena kuuli mitä äiti sanoi. Yksi hetki meni siihen, että hän irroitti
itsestään tuon tunnon ja sovitti sen isään. Toisena hetkenä hänessä jo
kaikki lämpeni, ja mikä oli tuntunut mahdottomalta, anteeksi antaminen,
se tuli mahdolliseksi. Sääli astui sijaan ja taas alkoi sydän sykkiä
hellästi.

-- Ah mamma, minä tiedän sen. Jolla _se_ on, hän ei voi mitään, ei
mitään. Ainakaan ei voi kukaan toinen häneltä mitään vaatia. Ja minä
voisin kaikki ymmärtää, mutta en ymmärrä vaan sitä miksi hän ei _sinun_
kanssasi tahtonut lapsia.

-- Voi Lelle, Lelle, en olisi aavistanut, että minä koskaan tulen
sinulle sitä kertomaan. Mutta minä luulen, että autan sinua olemaan
tuomitsematta, jos sen nyt teen. -- Sinä olit silloin pieni tyttö, kun
isäsi läksi ulkomaille. Hän viipyi siellä pitkiä aikoja, monia
vuosikausia. Ja kun hän sieltä palasi, oli hänessä suuri muutos
tapahtunut. Voi kuinka minä vihaan noita ranskalaisia, heidän
kevytmielisiä, pintapuolisia käsityksiänsä. Heillä ei ole enää mitään
sielua, ainoastaan vaan korulauseita. -- Mutta pappa -- hänelle olivat
ranskalaiset ylimpänä kaikkea. Ei hän mitään asettanut niin korkealle
kuin tuon inhoittavan Pariisinsa. En tahdo tuomita häntä, jokaisella on
oma uskonsa. Mutta meidän onnettomuutemme se oli, se on varma.

-- Sekö että sinä et kärsi ja pappa rakastaa ranskalaisia?

-- Ei, ei. Kunhan lupaat olla tuomitsematta häntä, Lelle. Hän on vaan
niin tuntehikas ja samalla ihan liian itsepäinen päätöksissään, ja ehkä
myöskin liian ylpeä. Mutta kuka meistä on virheetön! -- On olemassa
eräs testamentti, jonka mukaan tämä kartano ja kaikki kuuluu hänen
lapsilleen ensimäisestä naimisesta. Sen sain tietää silloin kun hän
palasi ulkomailta. Hän sanoi minulle, että meidän täytyy ruveta elämään
niin, ettei lapsia enää synny, ja sanoi että Pariisissa olivat jo aikaa
sitten keinot siihen keksityt. Ensin en minä edes ymmärtänyt mitä hän
tarkoitti, mutta kun ymmärsin, niin en voinut suostua, ei Lelle, en
mitenkään voinut pakoittaa itseäni suostumaan. Parempi sitten ero tai
kuolema.

-- Pappa ei voinut ymmärtää minun liikutustani. Hän rupesi selittämään
niinkuin lapselle: "Minä olen täällä ainoastaan lasteni holhoja," --
sanoi hän. -- "me emme omista mitään, emme saa hankkia perillisiä,
jotka eivät mitään peri; me kaksi voimme kyllä elää mukavasti ja
ilosesti, vähentämättä nykyisiä menojamme." -- Minä ymmärsin kyllä,
mutta suostua en voinut. Minä sanoin, että jollei tahdo lapsia, niin
täytyy lakata elämästä niinkuin mies ja vaimo; muuhun keinoon en minä
suostu. Tämä kävi hänen ylpeydellensä. Ei hän tosin sanonut mitään
muuta kuin "hyvä!" mutta niin päättäväisesti, niin tylysti, että minä
kohta tunsin, että kaikki meidän välillämme oli rikki. Sinun isäsi
ominaisuuksia on, että hän tahtoo pysyä sanassansa. Minun mielestäni
juuri siinä on jotain niin kylmää ja kolkkoa.

-- Mutta ethän sinä, mamma, olisi kuitenkaan suostunut.

-- En, mutta jospa hän olisi kerrankin ollut vähemmin luja! Ah, Lelle,
en tiedä ymmärrätkö sinä tätä. Niinkuin kylmä jää olisi asettunut
meidän välillemme. Me koetimme kyllä olla kohteliaat toisillemme, mutta
meiltä loppui kaikki puheen aine. Me olimme niinkuin umpivieraat
toisillemme. Olisi ollut yhtä hyvä erota kokonaan, mutta hän ei sitä
tahtonut ihmisten tähden. Ja niin me vuosien kuluessa totuimme
erilläoloon, ettei se häirinnyt meidän kummankaan yksityistä elämää
kunkin puolellansa. Meillä oli kummallakin omat muistot ja omat
maailmat, mitään yhteistä maailmaa ei meillä ole koskaan sen jälkeen
ollut.

Helena oli hyvän aikaa vaiti. Sitten sanoi: -- Kuinka kovasti pappa
uskoo rikkauteen! Ei hän mihinkään niin usko.

       *       *       *       *       *

Omituista oli, että tuo tapaus jätti Helenaan kukistumattoman tunnon
siitä, että _jotakin_ hänen pitää tehdä sen johdosta. Vaikka hän
antoikin sydämessään täydellisesti anteeksi papalle, vaikka saattoi
entisellä tavalla olla luonnollinen hänelle, katsoa häntä silmiin, ei
hän kuitenkaan tuntenut voivansa olla niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Jos hän hetkeksikin oli sitä ajattelematta, herätti hänet
pistävä tunne, joka hänelle teki selväksi, että toimettomuuteen
jääminen olisi ollut hänelle alentavaa. Eikä häntä enää edes
haluttanutkaan elää entistä elämätä. Se näytti niinkuin olisi ollut
pelkkää leikkimistä.

Sillä huolimatta siitä että hän oli antanut anteeksi, niin hänen
itsensä huomaamatta muuttui tämän tapauksen kautta kaikki hänen
käsityksensä elämästä. Hän alkoi nähdä kaikki uudelta kannalta, verrata
siihen kaikki havaintonsa, kaikki mitä ihmisiltä kuuli, mitä kirjoista
luki. Ensi alussa se tapaus oli koskenut yksin häneen itseensä, niin
että hän ikäänkuin kadotti kaiken asemansa ja oikeuden olla sinä, minä
hän itseänsä oli pitänyt, ja tunsi olevansa ikäänkuin tyhjän päällä.
Mutta kun sitten kaikki pysyi entisellään, kun piiat ja kuskit häntä
niinkuin ennenkin palvelivat, kun väki maantiellä yhä tervehti lakkia
nostamalla ja kumartamalla, vaikka olivat asioista tienneet paljon
ennen kuin Helena, niin tottui hänen huomionsa enemmän arvostelemaan
maailmaa semmoisenansa, joka noin tyhmästi jakeli kunniaa ihan
arvottomille ja palveli ilmassa liehuvaa tyhjyyttä. Pappa komentaa
rovastia. Yhdessä ne valvovat kansan käytöstä ja vaativat käymään
ripillä syntejä tunnustamassa. Pappa sortaa talonpoikia. Pappa ei tahdo
lapsia mamman kanssa, mutta laittaa niitä köyhille pyykinpesijöille, ja
ajaa sitten ulos omat lapsensa, kun nämä tulevat apua pyytämään.
Helenalla on siis veli talonpoikien mustassa joukossa. Jokin kumma
yhdysside on tullut sen kanssa, mitä Helena on ennen pitänyt erillään
olevana mustana alakertana. Mutta Helena ei uskalla papan ja maailman
vuoksi kysellä hänen kohtaloansa eikä ajatella hänen hakemistansa.
Helena vaan ajelee edelleen sirovaunuissa ja ottaa vastaan niiden
tervehdykset, jotka hyvin tuntevat koko valheen. Rovasti pyyhkäsee
kaikki pois ja sanoo, että toiset ovat luodut kauniimmiksi ja toiset
rumemmiksi kukiksi!

Ja niin Helenasta näytti kaikki olevan tässä maailmassa ylösalasin.
Vääryyteen oli kaikki tyyni perustettu, petosta oli joka askeleella. Ja
jos hän vaan ei olisi tuntenut olevansa yksin, -- jos hän vaan olisi
yhdenkin ihmisen löytänyt, joka olisi hänen kanssaan ollut yhtä mieltä,
niin hän olisi arvelematta ollut valmis ryhtymään rohkeimpiin tekoihin
tätä vääryyttä vastaan. Mutta vaikka hän täällä kotona kehenkä katsoi,
uskoivat kaikki siihen, mikä oli, eivätkä edes ajatelleet olojen
mullistamista. Itse talonpojatkaan, joiden kanssa hän tutustui, eivät
ajatelleet mitään mullistuksia, vaan olisivat tyytyneet ainoastaan
tilapäisiin kieltoihin, ettei vaan vesisulkua saa nostaa niin ja niin
monta syltä, kyynärää ja tuumaa korkeammalle.

Ja kun maailmaa hän ei miltään puolelta voinut toisenlaiseksi saada,
mutta _jotakin_ oli ihan välttämätöntä saada aikaan, pani hän kaiken
voimansa totuuden toteuttamiseksi omissa personallisissa asioissaan.

Tällöin tuli hänen suhteensa Georgiin etualalle. Ja niin hänessä kypsyi
ajatus panna Georg koetukselle. Hän tahtoi panna hänelle ehtoja.
Ensimäinen ehto olisi, että asia jää ratkaisemattomaksi -- eli toisin
sanoen, että he eivät ole kihloissa, ovat molemmat vapaat siksi kunnes
Georg katsoo voivansa mennä naimisiin.

Helena ajatteli niin, että jos Georg todella rakastaa häntä, niin ei
näiden ehtojen täyttäminen ole hänelle mahdotonta. Mutta ellei hän
niihin suostu, niin olkoon kaikki purettu, se osottaa silloin, että
Georg voi tulla toimeen ilman Helenaa. Ja jos hän sitä voi, niin se on
varmaan hänelle onneksi.

Toinen ehto oli, ettei hän missään tapauksessa sano suostuvansa
kirkollisiin vihkiäisiin.

Oli tosin hetkiä, jolloin Helenasta itsestään näytti ikäänkuin
järjettömältä tuo keksintö mennä naimisiin ilman vihkiäisiä, -- sama
ajatus, joka taas toisina hetkinä -- niinkuin silloin alttarin edessä
-- tuntui täysin järjelliseltä ja oikeutetulta. Mutta näin toisen ehdon
yhteydessä ja niinkauan kuin koko avioliitto ei ollut päätetty asia, ei
hän suinkaan pitänyt sitä turhanpäiväisenä. Päinvastoin siinä puhui
hänen sisäisin itsensä. Niin että hän päätti senkin ottaa ehtojen
joukkoon.

Mutta jo ennen kuin Helena ehti näitä ehtojansa Georgille esittää,
rupesi heidän välillänsä ilmaantumaan kaikellaisia eripuraisuuden
aiheita. Helenan hyvistä yrityksistä hakea puheenainetta ei ollut
mitään hyviä seurauksia. Ilmaantui, ettei heillä _missään asiassa_
ollut samaa mieltä. Ja niin tapahtui, että sen sijaan kuin heillä ennen
ei ollut mitään puhumista keskenään, milloin heillä suutelemiselta
olisi siihen tilaisuutta ollut, niin nyt he vielä päälliseksi olivat
ottaneet tavakseen semmoisissa tapauksissa riidellä keskenänsä. Mistä
ikinä he alkoivat puhua, heti ilmaantui jyrkkä erimielisyys. Ja se
tapahtui aina, kun he vaan hetkeksikin olivat toistensa kanssa niinkuin
ihmiset eikä niinkuin rakastuneet.

Kun nyt Helena kaiken päälle otti sillä kertaa Georgin vastaan
päätöksellä supistaa nuo suutelemiset mahdollisimman vähään ja asettaa
muutamia ehtoja, niin leimahti riidan henki kohta alussa täyteen
liekkiinsä, ennenkuin Helena oli vaatimustansa vielä esittänytkään,
ainoastaan vasta lähenteli sitä ja tahtoi valmistaa Georgia siihen
iskuun.

Itse isku tapahtui näin:

He olivat ankarasti riidelleet, ja vihdoin Georg kysyi:

-- Olemmeko me siis kihloissa vai emme?

Tämä oli sanottu kärsimättömästi. Georg oli nähtävästi kadottanut
tasapainonsa.

-- "Kihloissa?" Mitä se merkitsee? Tahtoisinpa todella tietää mitä se
merkitsee: "kihloissa!" -- sanoi Helena.

-- Kylläpä olet naiivi, -- pani Georg ja käänsi ylenkatseellisesti pois
päänsä.

Helena ei ensin tiennyt mitä vastata, mutta keksi sitten:

-- Se taitaa merkitä, että koko asia riippuu vihkiäisistä ja papista.
Mutta sen minä sanon sinulle, Georg, etten koskaan tule suostumaan
papillisiin vihkiäisiin. Kun en usko, niin en usko, -- tee mitä tahdot!

-- Sinä löydät yhä enemmän esteitä meidän yhtymisellemme.

-- Tietysti tämä on sinusta ihan vähäpätöinen asia, vihkiikö pappi vai
ei, mutta tiedä, että minulle se ei ole mikään vähäpätöinen asia, vaan
ihan ratkaiseva.

Lyöden oikean kätensä voimakkaasti alas, sanoi Georg;

-- Mutta etkö siis ymmärrä, Helena! Sehän on aivan mahdotonta!
Sotilaspukuni -- --

-- Ahaa, sotilaspukusi! Sen juuri arvasinkin. Sotilaspuku on tietysti
sinusta paljon tärkeämpi -- niinkö?

Georgilta tuli vaan ylimielinen olkainkohautus, jonka jälkeen hänen
kanssaan tavallisesti ei maksanut enää vaivaa keskustella, sillä hän
vaikeni sen jälkeen itsepäisesti.

Helena päätti käyttää tätä vaitioloa hyväkseen ja lausua ehtonsa
lopullisessa muodossa. Verrattain tyyneesti hän sanoi:

-- Onko se sinusta vähäpätöistä tai ei, sitä en tiedä. Minulle se
ainakin on hyvin tärkeätä. Ja sentähden sanon sinulle nyt, että se on
ehto, jota paitsi en suostu naimisiin. Voihan sitä mennä naimisiin
ilmankin vihkimistä, -- eikös ole jotain siviiliavioliittoa, vai miksi
sitä sanotaan --. Niin että nyt sen tiedät.

-- Siinä tapauksessa se on todella voittamaton este, sillä ymmärräthän,
että minun on upseerina mahdoton suostua mihinkään -- mihinkään
narrimaisuuksiin.

Georg nousi kalpeana. Näytti niinkuin hän olisi yhtäkkiä tehnyt
ratkaisevan päätöksen.

-- Näen että sinä haet esteitä. Se on turhaa vaivaa, -- sanoi hän. --
Siitä päästään paljon helpommalla.

Ja hän rupesi muka menemään. Mutta kun tuli todella kysymys meneekö hän
ovelle asti ja siitä ulos, kääntyikin hän vielä ikkunalle päin ja jäi
siihen katsomaan pihalle selin Helenaan.

-- Voimmehan kaikessa sovussa erota, -- sanoi hän ikkunalta.

-- Ja sen sinä sanot noin rauhallisesti ja tyyneesti! -- sanoi Helena
vapisevin äänin. Hän oli myöskin ehtinyt nousta ylös, oikeastaan
estääkseen Georgia lähtemästä. Tämän liikkeen huomasi Georg ja päätti
sentähden hyödylliseksi jatkaa vielä samaan vaikuttavaan suuntaan.

-- Ehkä todella on parempi, että me riitelemättä eroamme kuin riidellen
yhdessä elämme. Päätä sinä, Helena.

Helena, joka puolestaan oli pannut merkille Georgin horjumisen ja
poikkeamisen ikkunalle, päätti myöskin mahdolliseksi vielä jatkaa
yleistä aseman selvitystä.

-- Erota ja erota! Minä sanon vaan, etten ymmärrä mitä merkitsee
olla kihloissa. Jos sinä tahdot naida minut sitten kuin pääset
"kapteeniksi", niin tule silloin ja sano että nyt mennään naimisiin.
Mutta sitä ennen minä tahdon olla vapaa, enkä kärsi olla kihloissa.

-- Mutta sehän juuri merkitseekin "erota". Sinä olet vapaa ja minä olen
vapaa!

-- Ja se onkin tuhat kertaa parempi, ettei mikään ole vielä päätetty,
niinkuin silloin kun emme vielä olleet kihloissa.

-- Se tahtoo sanoa, meidän täytyy siis lopettaa nykyiset suhteemme,
niinkö?

Georg oli taas kiivastunut.

-- Jaa-a, -- sanoi Helena, -- ehdollisesti.

-- Onko se viimeinen sanasi? Sinä siis tarkoitat, ettei saa olla
päätetty kenen kanssa sinä tai minä tulemme menemään naimisiin?

Helena punastui. Tämä oli ihan uusi näkökanta eikä hän sitä ollut
tarkoittanut. Hän tahtoi jotakin vastata, mutta sen sijaan pikastui ja
rupesi itkemään.

-- Ymmärrä tai ole ymmärtämättä, se on minulle yhdentekevä, -- sanoi
hän.

-- Helena rakas, -- sanoi Georg tullen hänen luoksensa ja otti toisella
kädellään hellästi vyötäisistä.

Kun Helena kuuli hänen äänensä, kun tunsi jälleen hänen kosketuksensa
ja katsahti hänen silmiinsä, näki hän niissä loukatun Georg raukan, ja
tuli niin sääli Georgia, kun oli hänen mieltänsä pahoittanut.

-- Anna minulle anteeksi, Georg, -- kuiskasi hän.

Ja kun Georg puristi hänet syliinsä, muuttui katumus rajattomaksi
onneksi, että taas oli entisessä suhteessa Georgiin. Eivätkä he enää
puhuneet toistensa kanssa, vaan ainoastaan hyväilivät ja hellittelivät.

Mutta kun Georg taas oli poissa, ymmärsi Helena selvästi, ettei hän
ollut askeltakaan edistynyt entisestä sekasotkusta. Mitä oli koko tuo
pitkä lainehtiva tunteiden vaihto Georgin kanssa ollut nytkään muuta
kuin heidän tavallista riitelemistänsä ja sitten suuteluihin
sulautumista!

Georg piti häntä tietysti ainoastaan oikullisena luonteena, mutta
jalomielisesti kuitenkin tyytyi häneen, -- ehkä sen onnen tähden, jota
he tunsivat suudellessaan. Kauheata!

_Loppu_ siitä piti tulla. Joko niin että he heti menisivät naimisiin,
tai niin, että he purkaisivat kihlauksensa, tai vielä niin, että Helena
menee metsään ja hukuttaa itsensä.

Viimeinen ei ole hyvä siksi, että se tuottaisi kaikille surua, erittäin
mamma raukalle. Ensimäinen, eli se että he heti menisivät naimisiin, on
myös mahdotonta, koska Georgin täytyy ensin tulla kapteeniksi. Ainoa
mahdollinen on siis kihlauksen purkaminen.

Ja koska Helena oli moneen kertaan saanut kokea, ettei hän sitä voi
tehdä Georgin ollessa heillä, niin hänessä nyt heräsi ajatus tehdä se
kirjeessä.

Sillä oli vielä se etu, että kirjeessä saattoi selittää asiat perin
pohjin, kiivastumatta tai muuten joutumatta tunteiden valtaan,
saattoipa päälliseksi esittää asiat hellästi ja niin lievästi, ettei ne
loukkaa ja että he kuitenkin jäävät ystäviksi toisilleen.

Helena koetti kirjoittaa. Mutta kuu hän kirjoittaessaan kuvaili
mieleensä Georgin hämmästyneet kasvot ja loukkaantuneen ilmeen hänen
silmissänsä, ja kun hän sen johdosta koetti kirjoittaa yhä hellemmin ja
hellemmin, rakastui hän taas kirjeen lopussa niin Georgin kuvaan, ettei
voinutkaan tahtoansa toteuttaa.

Se oli niinkuin mikäkin rakkauskirje. Ja niin hän sen poltti.

Hän ajatteli kirjoittaa toista kirjettä, Siitä hän aikoi sulkea pois
kaikki tunteet. Se tulisi olemaan ainoastaan lyhyt kirje: -- ei
ainoatakaan turhaa sanaa!

Mutta kun hän todella rupesi pyyhkimään pois jokaisen turhan sanan,
niin lopuksi ei olisi jäänyt muuta kuin: Georg, minä puran
kihlauksemme. Hyvästi. Helena.

Niin ettei tämä asia ollut kirjoittamisellakaan suinkaan helposti
suoritettu.



"Uusi aika."


Jokseenkin vuoden kuluttua tämän tapauksen jälkeen, kevätpuolella,
tapahtui hovijunkkarin kartanolla ja tehtaissa rettelöitä
ja levottomuuksia, jotka suuressa määrin tärisyttivät hänen
mielenrauhaansa ja terveyttäänkin.

Juttu alkoi sillä, että rovasti, jonka tulot olivat vähänlaiset
verraten siihen laajaan seuraelämään, jota pappilassa vietettiin,
päätti saada voimaan vastamäärätyn uuden papinpalkkaus-järjestelmän
seurakuntaansa. Hän oli laskenut, että lukuisten tehdastyömiesten
vuoksi, jotka uudessa järjestelmässä tulivat tulojensa mukaan
verotetuiksi, hänen palkkansa melkoisesti nousee. Uuden järjestelmän
noudatettavaksi ottaminen riippui kuitenkin seurakunnan vapaasta
tahdosta, sillä vasta papinmuutossa sen oli määrä muuttua pakolliseksi.
Täytyi siis taivuttaa seurakunta hyvällä. Rovasti kuuluutti
kirkonkokouksen, johon tavallisuuden mukaan saapui muutamia kunnan
asioita hallitsevia tilanomistajia ynnä muut suurimmat veronmaksajat.
Tehdastyömiehiä ei tullut ainoatakaan.

Kokouksessa, joka osanottajien vähälukuisuuden vuoksi pidettiin
kodikkaasti pienessä sakastissa, vastusti rovastin hanketta muiden
tehtaanomistajain muassa myöskin hovijunkkari, sillä hänenkin
maksettavansa olisivat jossakin määrin nousseet uuden palkkauksen
mukaan. Rovasti teki kuitenkin erikoismyönnytyksiä heidän maksueriensä
suhteen, sillä ei hän niiden vuoksi uutta järjestelmää ollut
halunnutkaan. Ja niin päätettiin kokouksessa muutamien sovittelujen
jälkeen ottaa uusi palkkausperuste noudatettavaksi. Seuraavassa
kokouksessa, joka oli yhtä vähälukuinen, tarkastettiin pöytäkirjat ja
päätös voitti lainvoiman.

Tehtaiden työväki, joka ei ollut tottunut missään kunnan tai kirkon
kokouksissa käymään, ei aavistanut mitään tehdyistä päätöksistä eli
yhtä vähän kuin valvovien asioita aavistaa se, joka nukkuu.

Mutta paikkakunnalla sattui samaan aikaan matkustamaan eräs herrasmies
kaupittelemassa joitakin sanomalehden osakkeita. Asiansa vuoksi piti
hän pieniä kokouksia, joissa selitteli aatteitansa. Kauppa ei oikein
sujunut. Ei häntä ymmärretty. Sanat tuntuivat kauniilta, mutta olivat
perin outoja ja mullistavia yhtäkkiä kuulla. Sano unen popperässä
olevalle, että hän saa huomenna miljoonan, kyllä hän sittenkin ensin
silmänsä hieroo ja haukotuksensa haukottaa. Mutta tässä ei ollut edes
miljoonista kysymys, vaan ainoastaan jonkinlaisesta "järjestymisestä",
yksimielisyydestä, liittymisestä yhdistyksiin, sanomalehden
tilaamisesta ja eräästä uudesta sanasta, joka päälliseksi vaivoin pysyi
mielessä, _sosialismista_.

Ja niin sattui, että juuri niinä päivinä oli taas pidettävä
kirkkokokous. Siinä oli vaan enää tarkastettava uuden taksoituksen
mukaan merkityt verolistat, ja nyt vasta saivat tehtaan työmiehet vihiä
siitä, että heidän maksumääränsä uusissa papereissa oli entisestään
kaksin- ja kolminkertainen. Mahdotonta olisi ollut enää pelastaa
asiata, sillä se tuli tietyksi niin myöhään, ettei kokoukseen olisi
parhaalla puuhallakaan saatu koko työväestöä äänestämään.

Mutta juuri silloin astui näyttämölle uusi tulokas.

Kun hänelle kerrottiin tämä tapaus, istui hän paraikaa harvojen
kuulijain ympäröimänä pienenlaisessa työväen keittiössä ja piti
esitelmää "Kristinuskosta ja sosialismista", koettaen tälle takapajulla
olevalle väestölle uskonnon kannalta osottaa, että hänen sosialisminsa
siltäkin kannalta on paikkansa pitävä.

Yksi työmiehistä, joka vihdoin ymmärsi muun muassa mitä yleisellä
äänioikeudella tarkoitetaan, rupesi sen johdosta nyt kesken esitelmää
päivittelemään heitä uhkaavaa maksujen ylennystä.

Herrasmies pörhisti korvansa, ja esitelmä jäi kuin jäikin kesken.

-- Vai niin, kuulkaapas, miten ne niin ovat ylentyneet. Tänne on siis
uusi pappi äsken tullut?

-- Ei ole tullut mitään uutta pappia.

Ja hänelle osasi joku toinen työmiehistä jotakuinkin selittää asian.

-- Vai niin, -- sanoi hän siihen päätänsä merkitsevästi nyykäytellen,
-- vai semmoisia täällä hommataan! Jaha, jaha!

Hänen silmänsä loistivat ja hän hieroi tarmokkaasti kämmeniänsä
vastakkain, huulet yhteenpuristettuina. Tapahtunut oli nähtävästi juuri
se, minkä oli tapahtuminenkin.

Nyt alkoikin hän pitää puhetta vähän muista asioista. Hän tuli yhtäkkiä
mahtavaksi ja ankaraksi ja äänensä lujeni. Hän alkoi selitellä, kuinka
haitallista on, että työväki nukkuu ja antaa asioittensa mennä
menojaan. Hän selitti sulaksi vääryydeksi, että työmiehiä kuulematta
heidän veronsa olivat ylennetyt. Ja hän esitti vihdoin suuren kokouksen
pitämistä, johon kaikkien tehtaiden työmiehet kutsuttaisiin ja
päätettäisiin ryhtyä vastarintaan tätä verotusta vastaan.

Niinkuin jotakin ennen kuulumatonta ukonjyryä, niinkuin outoa,
nostattavaa taikalaulua soi tämä puhe läsnäolijoiden korviin.

Jo se ehdotus, että eri tehtaiden työmiehet tulisivat sadottain yhteen
sovussa juttelemaan keskenänsä, oli jotakin perin hämmästyttävää ja
uutta. Sillä tähän asti ei oltu tietty muusta kuin tappeluista ja
puukotuksista eri tehtaiden miesten välillä. Mutta ajatus, että
_yhteisesti_ vastustettaisiin pitäjän mahtimiehiä, se oli niin
uskallettua, ettei kukaan saattanut sitä ensi kuulemalta omistaa. Ja
kuitenkin se kohta sytytti. Niinkuin kellastuneeseen ruohoon työnnetty
tuli oli sanoma siitä kohta kaikkialle leimahtanut.

Tehtaan haltijat eivät aavistaneet ensi hetkessä mitään; antoivatpa
vielä kokoontua suureen kokoushuoneeseenkin.

Väkeä tuli pakaten täyteen. Niinkuin tuhat riitakumppania olisi
yhtäkkiä tullut ystäviksi.

Vieras herra piti täällä ensin lyhyen ja pontevan puheen, jossa hän
kehotti yksimielisyyteen ja lujuuteen kohta alkavassa taistelussa, ja
tarjoutui sitten työmiesten valtuuttamana ajamaan heidän asiaansa
tulevassa kirkkokokouksessa. Tämä tarjous otettiin vastaan kuuluvalla
riemulla. Valtakirja kirjoitettiin työväestön puolesta, suostuttiin
miehissä saapua kirkkokokoukseen, ja lukuisa väki hajaantui tästä
kokouksesta joka suunnalle niinkuin laineet äkkiä kuohutetun veden
ympäriltä, vieden hiljaa kuohutuksen viestiä yhä laajemmalle ja
pitemmälle ja saaden vihdoin lainehtimaan koko lahden ja joka
matalikon.

Kirkkokokouksen päivänä oli hovijunkkari Helenan kanssa ajelemassa ensi
kerran talven jälkeen keveissä nelipyöräisissä. Maantie oli vasta
kovettunut. Koivut olivat hiirenkorvalla ja valkoset, irtonaiset
hattarat lensivät nopeasti sinisellä taivaalla.

Kun he tulivat yleiselle maantielle ja ajoivat kirkon ohi, herätti
väenpaljous hovijunkkarin huomion.

-- Mitäs tämä tahtoo sanoa, -- sanoi hän Helenalle, ja napauttaen
keppinsä päällä kuskia selkään käski pysähtyä. -- Odotappas, minä käyn
vähän sisällä.

Pappa viipyi kauan sisällä. Helena sillaikaa istui yksin vaunuissa,
kuskin tuontuostakin uhitellessa ja hillitessä piiskallaan hevosia.
Hänen ohitsensa kulki laumottain tehtaalaisia kirkkoon, pakkautuneina
joukkoihin ja jokainen niiden keskukseen pyrkien, ikäänkuin ei kukaan
heistä olisi erillään uskaltanut kulkea. Useilla nuorukaisilla oli
suurilieriset vilttihatut, hyvin takaraivolla, tukka otsalla, kirjava
vyöliina kaulan ympärillä ja vaaleat, tehtaalaiset kasvot naurussa, kun
laumassa ollen muka rohkenivat olla tahallaan tervehtimättä
hovijunkkarin tytärtä, Toiset katsoivat uteliaasti kaunista Helenaa,
mutta käänsivät päänsä pois, kun hän heihin katsoi.

Ja Helenasta rupesi taas näyttämään, että ilmassa on jotakin kamalaa,
noille tunnettua, mutta hänelle tuntematonta.

Pappa viipyi niin kauan, että kaikki väki ehti mennä kirkkoon ja kirkon
edusta tyhjeni Helenan ympärillä. Vihdoin pappa näyttäytyi sakastin
ovella, silmät rypyssä, viittasi Helenan luoksensa ja poistui taas
sisälle. Helena hyppäsi vaunuista, juoksi portaille ja siitä sakastin
ovelle. Hän aikoi mennä suoraan sisälle, mutta piti pysähtyä
kynnykselle, kun oli huone täynnänsä väkeä, jotka parhaillaan kulkivat
pienestä sakastin ovesta suureen kirkkoon. Pappa oli samassa mennä
hänen ohitsensa.

-- Lelle ajaa kotiin ja lähettää hevosen hakemaan minua, -- sanoi hän
pysähtyen hetkeksi ja nyykäyttäen ohimennen päätänsä.

Kun enää suntio oli sakastissa ja sekin jo menossa ovelle, kysyi Helena
häneltä, miksi täällä on niin paljon väkeä.

Ja suntio kertoi, että työväen oli aikomus tehdä pysty. Kertoi myöskin
vieraasta tulokkaasta, jonka toimesta tehtaalaiset olivat näin yhtenä
miehenä liikkeelle lähteneet, ettei enää sakastissa voitu kokousta
pitää, vaan piti avata suuri kirkko.

Helena tuli uteliaaksi eikä ajanutkaan kotiin, vaan kaikkien mentyä
raotti kirkkoon vievää sakastin ovea, ja jäi siihen katselemaan.

Kirkko oli täynnänsä mustaa väkeä. Eikä siinä ollut ainoastaan
tehtaalaisia, vaan runsas toinen puoli oli yläveden talonpoikia. Sillä
nämä olivat, saatuaan hekin tietää tehtaalaisten hankkeesta, yhtyneet
samaan joukkoon, toivossa että yleisessä vastustuksessa vähitellen
myöskin heidän niitty-asiansa tulevat esille otettaviksi.

Rovasti oli apulaisineen, kappalaisineen, suntioineen asettunut
istumaan pöydän ääreen, alttarin edustalle. Pöydällä oli papereita ja
kirjoitusvehkeitä. Heidän ympärillänsä istui ainoastaan muutamia
tuttuja pitäjän herroja ja tehtaiden isännistöstä ei ollut saapuvilla
muita kuin hovijunkkari yksin. Kaikki he olivat vilkkaassa supatuksessa
keskenänsä. Rovasti käänteli ruumistansa tuolillaan milloin toiselle
milloin toiselle puolelle, sillä hänellä oli kauhean paljon
selittämistä, neuvomista ja järjestämistä.

Kokous alkoi muutamilla vähäpätöisemmillä asioilla, joiden aikana
miehet vaan katselivat toisiansa ja levottomina mittailivat
lukuisuuttansa.

Mutta heti kun ääniluettelo otettiin esille, pyysi se vieras tulokas
puheenvuoroa, ja kaikki päät kurkistuivat häneen päin.

Kun hän väen keskeltä tunkeutui esille sanoakseen sanottavansa,
vaikenivat myöskin alttariylennyksen luona olevat herrat ja nyykäyttäen
toisilleen päätä rupesivat kaikki häntä katsomaan.

Helenan ensimäinen asia oli ratkaista oliko tuo ihminen herra vai ei.

Hänen puhetavassansa tuntui käsityöläinen. Ääni oli tavattoman paksu ja
pyöreä, mutta sanat tulivat suusta semmoisella nopeudella, varmuudella
ja tarmolla, että senpuolesta olisi ehdottomasti pitänyt häntä taatussa
asemassa olevana herrana.

Hän oli kookas, vaaleaverinen, kellertävä suora tukka sivujakauksessa.
Suora nenä oli verraten muihin kasvoihin pieni, ehkä hiukan vinossa,
samoin kuin suu, joka oli teräväreunainen, melkein ilman mitään huulia,
eikä puhuessa aivan paljon liikkunut.

Vaatteet hänellä olivat herrasmaiset. Kohtalaisesti näkyvä rintapaidan
kolmio, lyhyenlainen, liepeistä pyöristetty harmaa takki ja kapeat
mansetit; mutta pieni rusetti oli tulipunanen, mikä seikka johti
Helenan arvelut taaskin poispäin herrasta.

Helena ei ensin ottanut juuri selkoa mistä puhuttiin. Vasta sitten kuin
hän huomasi, että rovastin puheessa oli ulkonaisen rauhallisuuden alla
selvää kiihoittumista ja vieraan tulokkaan vastauksessa kovaäänistä,
rohkeata ja terävää uhkaa, alkoi hän kuunnella tarkemmin mistä oli
kysymys.

Tuli ilmi, että tulokas syyttää paikkakunnan papistoa vilpillisestä
menettelystä työväestöä kohtaan. Tahallisesti oli salattu työväeltä se
kokous, jossa uusi palkkausjärjestys päätettiin, ja päättämässä sitä
olivat olleet ainoastaan ne, joiden maksuerät pikemmin pienenivät kuin
suurenivat tämän toimenpiteen kautta.

Helena näki kuinka pappa kiivaasti löi kätensä pöytään ja kuuluvasti
kiljasi, että se oli valhe!

Ja Helenan sydän alkoi pelokkaasti sykkiä.

Rovasti, joka oli kalvennut mielenkuohusta, otti nyt esille muutaman
paperikäärön ja alkoi muka rauhallisella äänellä lukea todistuksia
siihen, että puheenaoleva kokous oli ollut laillisessa järjestyksessä
kuulutettu, sekä luki lisäksi kokouksessa pidetyn pöytäkirjan.

Vaikka väki rupesi tämän johdosta levottomasti liikkumaan ja yleinen
epäilys asian menestykseen levisi kaikkialle, ei tulokas vähimmässäkään
määrässä hämmentynyt. Yhteenpuristetuin huulin hän kuunteli tyyneesti
loppuun saakka rovastin lausunnon, ja alkoi sitten entistä vielä paljon
kovemmalla ja varmemmalla äänellä käydä päälle.

-- Ja vaikka te tuhat kertaa olisitte kuuluttaneet kirkoissanne, niin
niinpian kuin ette nimenomaan, erityisellä kutsumuksella ole
huomauttaneet kokouksesta sille tietämättömälle väestölle, jonka veroja
tahdotte ylentää kolmin- ja nelinkertaisiksi, olette te toimineet
tahallisessa salaisuudessa ja pimeydessä -- se on: vilpillisesti!

Hovijunkkari nousi ylös aivan kalpeana.

-- Mikä mies sinä olet, joka täällä soitat suutasi? -- kysyi hän yli
koko kirkon kuuluvalla äänellä.

-- Nimeni on Reinhold Korpimaa, -- vastasi toinen rauhallisesti.

-- Tarkoitus on kysyä, kenen puolesta te täällä puhutte, -- sanoi
rovasti sävyisällä hitaudella.

Nyt tuli herra pöydän ääreen ja veti esiin valtakirjansa.

-- Hyvä ystävä, -- sanoi rovasti silmäillen paperia, -- mitäs tämä
tämmöinen lappu tarkoittaa? Valtakirja _työväestöltä_, -- ei me täällä
mitään sellaista ääntövaltaista tunneta. -- Mitä se on -- työväestö?!
Eihän tässä ole mitään nimeä?

Herrasmies, joka huomasi mihin päin asia aijotaan johtaa, jännittyi nyt
vielä kiivaampaan rynnistykseen.

-- Mitäkö työväestö on! -- huusi hän. -- Siinäpä se on, että te ette
täällä vielä näy tietävän mitä työväestö on. Tietäkää siis, että
työväestö -- se on maailman mahti, se on voima, joka tähän saakka on
nukkunut, mutta joka tässä hetkessä tekee heräystänsä, se on voima,
jonka vallassa olisi musertaa teidät poroksi, mutta joka onneksenne ei
sitä tee, se on voima, jota teidän on ennen tai myöhemmin palveleminen,
niinkuin nyt palvelette kuninkaitanne; se on voima, jota te olette
vuosisatojen aikana polkeneet ja häväisseet, mutta joka nyt nousee
teiltä tiliä vaatimaan; se on voima, joka -- --

-- Pidä suusi kiinni! --- huusi hovijunkkari. Hän oli ainoa, jota
tulokkaan kovalla äänellä huudetut sanat eivät olleet sanattomaksi
äimistyttäneet.

Helenan sydän tyrmistyi kokoon papan tähden, sillä hän tiesi, että
pappa kun suuttuu ei voi hillitä itseänsä.

Mutta tulokas ei ollut kuulevinaan semmoisia uhkauksia.

-- Työväestön nimessä, tänne kokoontuneen työväestön nimessä vaadin
minä pöytäkirjan otetta edellisistä kirkkokokouksista valituksen
tekemistä varten kuvernöörinvirastoon!

-- Suus kiinni, sanon minä! -- huusi taas hovijunkkari. Ja voimatta
enää hallita itseänsä lähestyi puhujata keppi ojennettuna.

Helena oli juosta sisälle estämään, mutta pysähtyi, kun näki, että
rovasti oli jo ehtinyt asettua papan tielle ja rauhoittavasti hilliten
laskea kätensä hänen käsivarrelleen.

-- Puheenjohtajana kiellän minä tältä tuntemattomalta mieheltä kaiken
puhevallan tässä kokouksessa ja pyydän astumaan ulos! -- sanoi rovasti.
Kaikki se hymy, joka ei koskaan ollut jättänyt hänen kasvojansa, oli
nyt niistä poissa, ne olivat pidentyneet ja kalpea vihan-ilme vavahteli
niiden lihaksissa.

-- Me tapaamme toisemme vielä! -- sanoi tulokas ylpeästi ja lyhyesti
nyykäyttäen päätänsä ylöspäin.

Ja hän läksi ulos.

Silloin rupesivat muutamat työmiehet huutamaan: tulkaa pois, tulkaa
pois! Ja kaikki väki alkoi liikkua kirkon oville päin. Ja kun ei kukaan
tahtonut jäädä viimeiseksi, että rovasti ja muut herrat olisivat
panneet hänet merkille, tyhjeni kirkko hyvin pian kokonaan, niin että
kokouksen jatkamisesta ei tullut mitään.

Helena ei uskaltanut tällä hetkellä näyttäytyä papalle ja antaa ilmi,
ettei ollut totellut hänen käskyänsä ja ajanut kotiin. Hän meni
jalkasin, vältellen työmiesparvia ja niin nopeasti kuin suinkin taisi.

Koko maailma tuntui hänestä ylösalasin käännetyltä. Jotakin tavatonta
oli tulossa. Ja nuo vieraan herran sanat maailman mahdista kaikuivat
lakkaamatta hänen korvissansa. Ihan varmaan olivatkin asiat niin kuin
se oli sanonut. Ja kuinka toisin saattoi ollakaan! Määräämättömät
väkilaumat, joista jokainen on yhtä oikeutettu ihminen kenen muun
rinnalla tahansa, heräävät vaatimaan tasa-arvon tunnustamista. Mitä
merkitsevät rovastin puheet kukista silloin! Jumalahan itse on selvästi
heidän puolellansa, koska kaikki ovat Jumalan edessä tasa-arvoiset. --

Ja vaikka Helena minne katsoi, näreikköön, jonka oksia hän oikopolulla
nopeassa kulussa työnsi tieltään, tai ojaan, joka kierteli polun
tasalla, jokapaikassa hän vaan näki nuo vieraan kasvot, jotka ensin
olivat hänestä tuntuneet muodottomilta, mutta sitten sen puhuessa
muuttuneet yhä kauniimmiksi. Vaikka vieras oli niin suututtanut pappaa,
ei Helena kuitenkaan voinut olla ihailematta sen käytöstä, sitä asiaa,
että se seisoi yksin koko kirkossa, seisoi niiden puolesta, jotka eivät
ymmärtäneet puhua eikä kannattaa häntä, ja seisoi niitä vastaan, joilla
on kaikki valta ja mahti. Ei hän ketään kepillä uhannut, eikä kellekään
kiljunut, vaan hän seisoi kaikkien keskellä niinkuin horjumaton tammi,
joka on myrskyjä varten oksansa kasvattanut.

Kotona sai Helena seuraavana päivänä kuulla, että pappa oli ajattanut
sosialistin tämän kortteerista ja kieltänyt kenenkään työmiehistä
majoittamasta häntä luoksensa. Pappa oli pannut vielä yövahdin suuren
ketjukoiran kanssa maantien risteykseen ja käskenyt palauttaa se herra
pois tehtaan maalta, jos vaan näyttäytyi.

Mutta pieni, vaivainen yövahti rähjyskin oli tulokkaan puolella.
Kysymykseen oliko asianomaista näkynyt, vastasi hän kyllä nähneensä.
Palautitko? -- En palauttanut. Mikset? -- Kun se ei astunut ruukin
maalle, vaan kulki keskellä maantietä.

Äijä sai eron tämän vastauksen johdosta.

Samoin sai eropassit se työmies, joka kielloista huolimatta oli
päästänyt kulkijamen huoneeseensa yöksi.

Hovijunkkari toimitti palvelukseensa kaikki järjestysmiehet ja asetti
eri paikkoihin pitkin kylää. Mutta kaikista näistä toimenpiteistä
huolimatta pysyi punarusettinen kiihoittaja seutuvilla. Milloin oli hän
nähty missäkin nurkassa, milloin ajaa huristi keskellä maantietä
polkupyörällä, selkä kumarassa ilmaa lävistäen.

Kaikesta päättäen pappaa odotti vielä paljon suuremmat kiusat ja
koettelemukset tämän punarusettisen herran vuoksi.

Sisäpiialta saikin Helena kuulla, että sosialisti valmisti suurenmoista
kokousta nimien keräämistä varten valituspaperin alle. He olivat
koettaneet saada kokoushuonetta, mutta isännistöt olivat jokapaikassa
kieltäneet antamasta huonetta mitään kokouksia varten. Ja nyt uskoi
sisäpiika Helenalle suurena salaisuutena, että kokous tulee
pidettäväksi metsässä Koivikkomäen rinteellä. Hän kertoi, että sinne
tulee kaikki työmiehet jokaisesta työpaikasta heti työajan loputtua
lauantai-iltana.

Helena sanoi kohta tahtovansa hänkin tulla sinne katsomaan ja he
tekivät keskenään sellaisen liiton, että huomion välttämiseksi Helena
panee palvelustytön liinan päähänsä.

Niin tapahtuikin.

Lauantaipäivän illalla oli väkeä Koivikkomäellä vielä enemmän kuin
kirkkokokouksessa oli ollut.

Kun Helena, arasti syrjästä hiipien, oli toverinsa kanssa tullut
perille ja he kiipesivät kivelle nähdäksensä väen keskukseen, oli
valituskirjoitus jo nähtävästi luettu, sillä oltiin täydessä toimessa
allekirjoittamassa paperia. Kahden kannon varaan oli asetettu leveä
lauta, jonka päällä oli papereita ja kyniä. Sosialisti istui muutamien
luottamusmiestensä kanssa läheisellä kivellä. Hän oli nähtävästi
kiihoittuneessa innostuksen tilassa. Hänen poskensa paloivat ja
malttamattomasti hän pureskeli jotain kortta, puoli naurussa kuunnellen
viereisten puhetta. Olkilakki oli kuuman vuoksi niskaan sysätty, pari
rutistuneen rintapaidan napeista oli auennut ja otsaansa hän
tuontuostakin nenäliinallaan kuivasi. Hän oli nähtävästi paljon
liikkunut ja touhunnut tänäpäivänä. Mutta ei näyttänyt suinkaan siltä
kuin olisi vielä aikonut lopettaa tämän päivän vaivoja. Päinvastoin oli
koko hänen olemisensa vaan kärsimätöntä odottamista, milloin tuo
allekirjoitteleminen loppuu. Miehet tulivat tungeskellen vuoronperään
esille ja piirtelivät nimiänsä. Yksi istui kirjurina niiden puolesta,
jotka eivät voineet panna kuin puumerkkinsä.

Taas se vieras tulokas ei näyttänyt Helenasta ollenkaan kauniilta. Hän
oli siinä työmiesten keskellä ihan heidän tapaisensa, yhtä
välinpitämätön kaikesta ulkonaisesta käytöstavasta, yhtä huolimaton
liikkeissänsä. Ja kauhulla Helena odotti, milloin se niistää käsin
nenänsä, sekä iloitsi hänen puolestaan, kun huomasi, että hänellä
todella oli nenäliina.

Vihdoin järjestettiin asia niin, että omakätisten allekirjoitusten
sijaan jokainen huusi vuorotellen nimensä ja kirjuri kirjoitti nimet
paperiin. Täten päästiin kokousta jatkamaan, kun enimmät olivat nimensä
huutaneet ja pienempi osa jäi hiljaisella äänellä syrjempänä nimien
kirjoitusta lopettamaan.

Heti kun käytännölliset asiat olivat näin järjestetyt, ponnahti hän
pystyyn kuin vieterillä viskattuna.

-- Miehet! Veljet! -- huusi hän ojentaen kätensä ikäänkuin olisi
pyytänyt syliinsä koko tuon monisataisen joukon, suu rohkean ilosessa
hymyssä:

-- Enhän takaa minä, että me voitamme tämän jutun. Kierot ovat
oikeuslaitoksemme ja tuomareillamme ovat samat herrat, joita vastaan
oikeutta käymme. Mutta olkoonpa, että kadotammekin, olkoonpa että
veromme nousevat kaksin- jopa kolminkertaisiksi. Emmekö muka asiata voi
sitten enää auttaa. Voimme. Jos he nostavat meidän maksettaviamme, niin
nostakaamme mekin heidän maksettaviansa. Niin, te katsotte
kummastuneina minuun, ettekä tiedä mitä minä tarkoitan. Minä tarkoitan,
että jos he sanovat meidän maksavan heille huonosti palkkoja, niin
maksavatkohan he meille hyvästi _meidän_ palkkojamme! Jos he vaativat,
että me maksamme heille enemmän, niin emmekö me voi vaatia, että _he_
maksavat meille enemmän? Voimme! Mutta mitä he tekevät? Eikö se
samainen herra hovijunkkari, joka kirkossa keppiä heristi, -- eikö hän,
sanon minä, juuri äskettäin ole teidän palkkojanne alentanut? Ja
vertailkaa itseänne heihin. Heillä on hovit, heillä on pappilat, heillä
on suuret, lämpimät, valoisat huoneet, heillä on ajohevoset, vaunut,
heillä on herkut pöydillänsä, heillä on viinit kellareissansa.
Perustuslait kieltävät heidän tulojansa alentamasta, valtiot elättävät
heitä, kun he tulevat vanhoiksi, ja maksavat eläkettä vielä heidän
leskillensä ja tyttärillensäkin, kun he itse kuolevat. Mutta mitä
meillä on? Matala ja hatara ja kylmä ja pimeä on meidän huoneemme, yksi
koko perheelle. Piimä, silakka ja peruna on meidän ruokamme. Ja
kieltääkö lait meidän palkkojamme alentamasta? Ei totisesti. Ja
maksetaanko eläkettä meidän vanhuksillemme, tai meidän leskillemme tai
tyttärillemme? Ei totisesti. Milloin hyvänsä ja kuka hyvänsä saa tehdä
meidät palkattomiksi, saattaa meidät maantielle laumoittain työtä ja
ruokaa kerjäämään.

-- Iankaikkisen oikeuden nimessä minä kysyn: emmekö me ole ihmisiä,
yhdenvertaisiksi luotuja! Minä kysyn teiltä, rosottavat pilvet! Minä
kysyn sinulta, laskeva aurinko! Minä kysyn koko keväiseltä luonnolta!
Ja minä kysyn teiltä itseltänne, jotka tänne päin katsotte. Ja yhdessä
luojan luonnon kanssa kohoo sadoista rinnoistanne vastaus: niin me
olemme ihmisiä, kaikki yhdenvertaisia!

-- Luojako olisi meidät alentanut? "Ei oikeutta maassa saa ken itse
sit' ei hanki". Kaikki on maailmassa jätetty taistelun varaan. Rikkaat
hyvineläjät, jotka meille nöyryyttä saarnaavat, ovat itse väkevämmän
oikeudella asemansa anastaneet. Hyvä on! Jos väkevämmän on oikeus, niin
kumpi meistä onkaan väkevämpi? Kumpi, kysyn minä, on meistä väkevämpi.
Hahhaa! Hekö, kourallinen pohatoita, vai mekö tuhatlukuiset,
miljoonaiset työmiesjoukot? He ovat puhaltaneet meihin nöyryyden uskon.
Ja se on vaan tämä meidän lampaan-uskomme, joka on heidät väkevämmäksi
tehnyt. Minä olen tullut auki päästämään heidän puhaltamansa rakot ja
minä olen tullut teitä lampaan-uskosta vapauttamaan. Maailman tantereet
vapiskaa, jos mekin kerran otamme väkevämmän oikeuden. Ja totisesti se
on meidän! Ja me sen otamme!

-- Luuletteko te ehkä, että jos maailman työväki nousee tähän
kamppailuun, niin te olette ensimäiset, jotka nousette. Ei, älkää
luulko niin. Katsokaa ympärillenne. Jo ovat järjestyneet köyhälistön
rivit kaikkialla, jo käy sotahumu, jo vapisevat varustukset. Te -- te
tulette miltei viimeisinä. Ja kun tekin nyt yhteen yhdytte muiden
kanssa, niin te yhdytte maailman mahtiin.

-- Viime lauantaina te vielä viinapäissänne keskenänne tappelitte. Nyt
te seisotte käsi kädessä, yhdessä kaikki kuin kallio. Ja minä saatan
teidät vielä suurempaan yhteyteen. Yhdistän teidät yhdeksi koko maan,
koko maailman työväestön kanssa!

-- Ja nyt ensiksikin annan minä teille lipun. Sillä jokaisella
sotajoukolla on oleva lippunsa. Kas tämmöinen on oleva teidän lippunne!

Hän veti povestaan työväen lehden, levitti sen ja heilutteli ilmassa.

-- Se on vaan lippu paperista, mutta se on oikea ja voimakas sotalippu.
Se kokoo ympärillensä ja järjestää hajanaiset laumat, se virittää
oikealla hetkellä sotalaulun ja sytyttää yhtaikaa mielet rynnäkköön.
Mitä olisi meidän sotajoukkomme ilman tätä yhdyssidettä. Se olisi
voimastaan tietämätön lauma. Sillä meidän voimamme on siinä, että me
olemme yhtä ja tiedämme kaikki toisistamme, niin että voimme yhtaikaa
käydä rynnäkköön. Katsokaa ja tutkikaa tätä lippuanne ja kun olette sen
tehneet, sanokaa, kelpaako se teille.

Näin sanoen hän heitteli väkijoukkoon suuren määrän lehteänsä, jota
miehet innolla tavoittelivat kilvan käsiinsä.

-- Ja sitten annan minä teille vielä teidän aseenne, -- huusi hän, kun
väki oli taas hiljennyt, -- Niin, miehet ja veljet! Minä annan teille
teidän sota-aseenne. Ei se ole raudasta eikä teräksestä. Se on vaan
eräs ajatus, sana, sitova ja voimakas. Se on _yksimielisyys!_

-- Katsokaas nyt, me olemme tässä muutamat päättäneet -- hän näytti
lähempänä seisoviin -- me olemme päättäneet, että meidän työpalkkamme
on korotettava. Ei tosin kaksin- tai kolminkertaiseksi vielä, vaan
aluksi ainoastaan 10 prosentilla. Onko se hyvä asia, vai mitä? On,
sanotte te kaikki yhteen ääneen, mutta epäillen pudistatte te kuitenkin
päätänne. Sillä te tiedätte varmaan, ettei se hovijunkkari siihen
suostu. Hyvä on! Silloinpa me otamme esille tuon uuden aseemme, joka on
yksimielisyys. Ettekö tekin kaikki tahdo, että teidän palkkanne
koroitetaan? Vai onko ne ehkä liian suuret?

Näitä sanoja seurasi väkijoukon puolelta nauruhohotusten ja hyväksyvien
huutojen sekainen volina. Muutamat kohottivat nyrkkiänsä ja kiroilivat
hovijunkkaria.

-- Hyvä, hyvä, vai on teilläkin samat nälkäpalkat?

-- Siis aseihin miehet! Ei ole meidän aseemme rautaa eikä terästä, joka
lihaa syö. Se on vaan suuri, yhdistävä sana. Se on yksimielisyys.

-- Katso kuinka te yhtäkkiä vaikenitte, niin että jo kuulen hyttysen
laulun korvassani. Ja taas te katsotte epävarmoina tänne. Mitä on muka
se yksimielisyys?

-- Yhtykää meihin, veljet, ja te opitte sen aseen. Vaatikaa meidän
kanssamme samaa palkankorotusta, Ja jollei sitä anneta, jättäkää meidän
kanssamme kesken työnne, seisahtukoon höyrykone, pyörät pysähtykööt ja
ulos tehtaasta joka mies! Joka kynsi, sanon minä!

-- Tiedättekö mitä se maksaa tehtaalle kun kaikki äkkiarvaamatta kesken
pysähtyy? Tuhansia ja kymmentuhansia se maksaa joka päivä. Mutta meistä
voi jokainen elää viikon tai pari työttömänä, ei se meille paljon
maksa. Ja te saatte nähdä, että ylpeä hovijunkkari notkistaa selkänsä
teidän edessänne ennenkuin syöksyy häviöön. Totisesti notkistaakin.

-- Ymmärrättekö nyt, mitä yksimielisyys on? Se on, että meillä kaikilla
on yksi mieli, että me kaikki samaa tahdomme, ettei yksikään meistä
rupea petturiksi, vaan on yhtä kaikkien kanssa niinkuin kallio on yksi.

-- Yhdymmekö, veljet, vai hajaannummeko entisellemme tältä paikalta?

Vielä äänekkäämpi hyväksyvien huutojen hyöky purkautui nyt ilmoille.
Eikä se enää voinut hiljentyä. Puhuja koetti heitellä vielä muutamia
mahtilauseita väkijoukkoon, mutta ne hukkuivat kuulumattomiin. Vihdoin
hän hyökkäsi pöydällensä ja paisuttaen ääntänsä, lakitta päin, rusetti
syrjään sysäytyneenä ja rintapaidan rako auki pullistuneena huusi
väkijoukkoon, että puheenalainen sotalippu, hänen sanomalehtensä, -- on
tilattavissa tässä paikassa hänen kauttansa merkitsemällä nimi
tilauslistaan, ja että tässä on vielä toinen lista, johon saa merkitä
itsensä kuka tahtoo myöskin lehden osakkaaksi, ja vielä että uusi
kokous pidetään työlakon lähempää valmistamista varten silloin kuin
siitä tieto levitetään.

Nämät sanottuaan ja väkijoukon meluten puhellessa ja hälisten ja
riemuiten pyrkiessä hänen pöytänsä ääreen hän itse astui alas, otti
liivintaskustaan kotelon, veti siitä pienoisen kamman ja harjan, jonka
selässä oli peilinen, sekä kumartaen päälakensa eteenpäin ja tähdäten
sen alta silmänsä peiliin, jota piteli edessään, alkoi kammata ja tehdä
jakausta märkään tukkaansa. Hän oli kuin jonkun tärkeän, totutun
toimituksen suorittanut, ja suu mehellä hän kammatessaan kuunteli
lähimmän ympäristönsä ihmettelyn huudahduksia, pisteli sitten peilit
takasin, suoristi vähitellen rusettinsa, kohautteli olkapäillään
rintapaidat, liivit ja takit entisille paikoilleen, ryki selväksi
käheyden äänestänsä ja laitteli olkihatun tarkasti jälleen päähänsä.

Helena oli sydän kurkussa kuunnellut sosialistin puhetta. Hän oli ensin
kiivennyt kivelle seisomaan nähdäksensä paremmin, mutta pian oli sydän
niin kouristunut, ettei hän voinutkaan siellä pysyä, vaan tuli taas ja
nojautui toverinsa varaan.

-- Herranen aika mitä se puhuu, -- päivitteli tämä, kun sosialisti otti
puheessaan hovijunkkarin kouriinsa.

-- Ole vait! vastasi Helena väräjävin äänin. -- Se on kaikki totta!

Ja toveri oli ranteessansa tuntenut kuinka Helenan käsi koko ajan
vapisee.

Jokainen sana, jonka sosialisti lausui, oli Helenalle ikäänkuin hänen
ylitsensä laskeutunut tuomio, jonka lähestymisestä hän oli jo
lapsuudestaan saakka tiennyt ja oikeastaan joka päivä tuntenutkin. Hän
oli vaan aina tahallaan nukuttanut itseänsä pois siitä ja lykännyt sen
pelkoa tuonnemmaksi. Mutta noin se nyt tulee, noin se parhaallansa
nousee ja nousee heidän ylitsensä, nyt -- nyt se on tuossa se suuri
maailman mullistus, ihan tuossa hänen silmiensä edessä.

Ja yhtäkkiä hänet valloittaa ajatus, joka muuttaa tuomion vapaudeksi:

"Sehän on kaikki oikein, mitä tuo mies puhuu. Sehän on juuri sitä, mitä
minäkin pidän oikeana! Mikä siis minua estää? Kuinka papan käy, kuinka
käy tehtaiden, kuinka kotikartanon, sitä en tiedä, mutta oikein hän
puhuu ja minä tahdon tunnustaa sen, avonaisesti, rehellisesti, --
tahdon heittää valheen päältäni, ja minäkin yhtyä yhdeksi noiden
kanssa."

Kun sosialistin puhe oli loppunut ja väki alkoi liikkua, sysäytyi
Helena ensin kauaksi meluavan ja liikkuvan väkijoukon taakse.

Hänen toverinsa ehdotti, että he juoksisivat pois, sillä yleisessä
pyörteessä he olivat saaneet monta sysäystä ja kolausta. Mutta neiti ei
tahtonut lähteä, vaan veti syrjään odottamaan väen tyyntymistä.

Pitkän ajan kuluttua väkijoukko alkoikin hajaantua. Ainoastaan pöydän
luona oli tungos vielä suuri, mutta mäki harveni harvenemistaan. Joka
suunnalle levisivät ihmiset, laumoissa ja yksitellen, ja metsät
täyttyivät heidän äänistänsä.

Kun pöydänkin luona väljeni, alkoi Helena, pidellen yhä toverinsa käden
ranteesta, lähestyä vavisten sitä paikkaa, missä puhuja vielä seisoi
muiden seurassa lautapöydän ääressä.

Heidän päästyä lähelle, vilkasi sosialisti heihin ja kooten paperejansa
kääröön, sanoi:

-- Vai ovat tytötkin osanneet tänne? No missäs harakat, ellei sian
tappajaisissa!

Näin sanoessaan hän piti nuoran toista päätä hampaittensa välissä,
sitoen kääröä. Mutta joku vieressä olija tunsi Helenan, lykkäsi häntä
kyynärpäällään kylkeen ja kuiskasi, että se on hovijunkkarin tytär.

Silloin hän vilkasi toisen kerran heihin ja pian arvasi kumpi oli
hovijunkkarin tytär.

Hän laski hämmästyneenä käärön alas eikä huolinut että se aukeni
jälleen laudalle. Samassa hän kuitenkin kokosi ajatuksensa. Taitavan
pyöreällä ja laajalla liikkeellä hän kohautti lakkiansa koko käden
pituudelle syrjään, kumarsi hiukan päätänsä ja katsoi hymyillen ja
selitystä etsien Helenan kauniisiin silmiin. Ja lähestyi pari askelta
Helenaan päin.

-- Nimeni on Reinhold Korpimaa -- sanoi hän yhä samaten kysyvästi
hymyillen.

Helena esitteli itsensä ja ojentaen kätensä sosialistille rupesi arasti
änkyttämään.

-- Te olette oikeassa, niin se on. Minäkin tahdon yhtyä teihin, -- olen
päättänyt, Minä olen valmis vaikka mihin. Sanokaa mitä minun pitää
tehdä. Kyllä minä voin, minä tunnen että voin!

Sosialisti nyykäytti hyväksyvästi päätänsä.

-- Minä puhun kohta neidin kanssa, -- sanoi hän. -- Neiti on niin hyvä
ja odottaa hiukan.

Näin sanoen hän poistui hetkeksi muiden joukkoon.

Helena jäi yksin seisomaan syrjemmäs. Toverinsa hän antoi mennä pois.

Hänen mielensä kuohui kuin keväinen koski. Äsken se vielä oli sulkujen
takana, levoton ja tietämätön; nyt, kun hän oli sanonut nuo sanat, se
valtoinansa lainehti ja oli valmis seuraavalla hetkellä ja yhdellä
puuskahduksella murtamaan itsellensä uuden elämän suunnan.

"Sanokoon hän mitä hyvänsä, minä olen valmis kaikkeen, jätän vaikka
kotini ja vanhempani, ja tulen semmoiseksi kuin hekin. Vaikka hän mitä
sanoisi, en minä siitä peräydy. En. en!"

Kun sosialisti oli jonkun aikaa puhellut toveriensa kanssa,
hajaantuivat nämäkin. Käteltyään viimeistä ja sovittuaan jostakin tämän
kanssa, palasi sosialisti Helenan luo, ja ottaen paperikäärön
kainaloonsa sanoi:

-- Ehkä neiti suvaitsee, niin kävelemme alas -- sopiihan sitten
puhella.

Ja he rupesivat menemään koivikkomäkeä alas.

Oli jo tullut hämärä. Keväinen kuu hienosti leikki päivän valon mukana
koivujen täpläisillä vartaloilla, ja vesi lirisi jossain viime
kesäisten maatuneiden lehtien alla.

-- Vai niin, vai niin, -- alotteli sosialisti. -- Se tahtoo sanoa,
neidin on tarkoitus myöskin kannattaa meidän lehteämme?

-- Tietysti. Mutta minä myöskin tahtoisin tietää, mitä minun itseni
pitää tekemän, sillä minä näen selvästi että minun elämäni on väärä, --
aivan väärä!

Sosialisti kulki silitellen leukaansa peukalon ja etusormen välillä ja
mietti. Mutta Helena pelkäsi, ettei hän ollut oikein ajatustansa
lausunut ja rupesi yhä levottomammin selittämään:

-- Ajattelen, että minun täytyy tehdä kaikki silloin kuin näen mitä on
tehtävä, -- tai ainakin niin paljon kuin voin, -- ja nyt tällä
hetkellä, teidän puheenne jälkeen, minä tunnen että voisin niin -- niin
paljon! -- Minä olen valmis kaikkeen -- tai tietysti minä liiottelen:
en ihan kaikkeen, mutta paljoon kaikissa tapauksissa, Jos te vaan
tahtoisitte johtaa ja neuvoa minulle ensi askeleet.

Sosialisti kulki vielä vähän aikaa äänetönnä.

-- Tehkää hyvin neiti, emmekö istu tähän jonnekin, -- sanoi hän sitten
pysähtyen ja osottaen tarkoitukseen sopivia kiviä.

-- Niin mielelläni, -- sanoi Helena.

Kun he olivat istuneet, Helena matalammalle ja sosialisti korkeammalle
kivelle, rupesi hän valiten sanoja, jotka mahdollisimman selvästi
ilmaisivat hänen ajatuksensa, hitaasti ja kiirehtimättä puhumaan.

-- En tiedä mitä muutoksia neiti tarkoittaa ja totta kyllä on, että
sosialismi myöskin yksityiseltä ihmiseltä vaatii vissiä niin sanoakseni
"parannusta", -- mutta -- sosialismi _liikkeenä_ ei varsinaisesti,
oleellisesti, ole tekemisissä sisällisten -- kuinka sanoisin --

-- Ei suinkaan, enhän minä semmoista tarkoittanutkaan --

-- tekemisissä niin sanoakseni "katumuksen ja parannuksen kanssa".

-- ei, ei, tietysti ei ole tekemisissä --

-- "katumuksen ja parannuksen" kanssa, kuten papit sanovat. Ei se ole
sen kanssa tekemisissä.

-- Niin, niin, minä juuri itse en voi kärsiä mitään uskontoja, minä --

-- No-no, no-no, kyllä sosialismi antaa tunnustuksen sentään
uskonnollekin. Kristinusko esimerkiksi ei ole mitään muuta kuin
sosialismia ja sosialismi ei ole mitään muuta kuin käytännöllisesti
sovellettua kristinuskoa, kuten olen täälläkin pitänyt esitelmää. Ei
neiti ole kuullut? -- Jos minä ehkä saan luvan neidillekin antaa yhden
näistä vihkosista --

Hän kaivoi esille punakantisen kirjasen ja luki sen kansilehden:

-- "Lachmann, Kristinusko ja sosialismi, esitelmä pidetty Malmön
työväenyhdistyksessä --". Varsin valaiseva kirjanen. On minulla tässä
muitakin, mutta saammehan niistä sittemmin --

Ja Helenan selaillessa tätä kirjasta, jatkoi sosialisti:

-- Sosialismin tarkoitusperät tähtäävät kauas ja korkealle. -- Onko
neiti lukenut Bellamyn kirjan tulevaisuuden yhteiskunnasta? Se on ihan
välttämättä luettava. -- Siinä on täydellisen tasa-arvoisuuden,
korkeimman yhteiskuntamuodon elävä kuva edessämme. Ja jokseenkin niin
voi sanoa jokaisen sosialistin ajattelevan sitä ihannevaltiota, johon
ihmiskunta on saatettava.

-- Ensi tilassa luen sen kirjan. Sehän juuri on minulta puuttunut,
etten ole mitään sentapaista lukenut. Enhän minä ole oikeastaan -- --

-- Sosialismin ensimäinen vaatimus on, että yhteiskunnan on perinpohjin
muuttuminen.

-- Niin, -- sanoi Helena haltioissaan, -- kaiken on perinpohjin
muuttuminen. Juuri niin. _Kaiken, kaiken!_

-- _Yhteiskunnassa, yhteiskunnassa_, huomatkaa. Siinä kohden olemme
aivan samaa mieltä neidin kanssa. Ja jos nyt neiti tahtoo tietää, mitä
sosialismi on, niin minä sanon: sosialismi on oppi siitä, _kuinka_
kaikki on yhteiskunnassa saatava muuttumaan.

-- Sittenhän se on juuri sitä mitä minä haen, -- sanoi Helena
innoissaan.

-- Sosialismi on _yhteiskunnallisen_ uudistuksen oppi. Ei mitään
muutosta saa aikaan ilman taistelua. Työväki, tuo suuri, nukkuva voima
on herätettävä oman voimansa ja mahtinsa tietoisuuteen. Työväki on
saatava järjestymään kunnallisiksi ja valtiollisiksi puolueiksi. Ja kun
se kerran saadaan aikaan, silloin on sosialismin aamutuulahdus virtaava
kaikkialle ja perinpohjin uudistava yhteiskunnan, uudestaanluova sen.
Kaikki silloin muuttuu. Ei mitään luokkaerotusta ole enää oleva.
Ainoastaan työ määrää ihmisen arvon. Ei ole oleva ylempiä eikä alempia,
ei isäntiä ja heidän orjiansa. Kaikki ovat tekevät työtä yhteisen
työnantajan, sosialistisen valtion turvissa. Kaikki saavat vapaasti
kehittää omia taipumuksiansa, eikä ainoastaan kansan kermakerros, kuten
nyt, kourallinen etuoikeutettuja kapitalisteja, sillaikaa kuin
miljoonat hukkuvat.

Helena muisti veljensä, Souvari-Heikin.

-- Todellakin, -- sanoi hän. -- Mistä syystä me aina kuvailemme, että
_meissä_ on suurimmat taipumukset. Ehkä on paljon suurempia taipumuksia
niissä, jotka eivät ole sivistystä saaneet. Se on hirveätä ajatella.

Ja arvelematta mitään Helena lisäsi: Tiedättekö, minulla on veli
työmiesten joukossa; minä olen näin kasvatettu, mutta hän -- hän joutui
äskettäin kiinni tappelusta ja ties missä nyt lieneekin. Ja tässä minä
olen, enkä voi mitään. Se tahtoo sanoa, kohtalo itse on tuonut minut
tähän asemaan, ensiksikin että _te_ tulitte tänne ja avasitte minun
silmäni, ja toiseksi, että minulla on veli "siellä", sillä sen kautta
on ikäänkuin jokin musta portti auennut minulle, olen päivä päivältä
yhä selvemmin tuntenut, kuinka väärä on asemani. Kaikki riippuu vaan
kasvatuksesta ja ulkonaisista seikoista, joita en ole itse hallinnut.
No niin. Tässä minä nyt olen, enkä voi mitään. Sanokaa minulle,
neuvokaa mitä minun pitää tehdä!

-- Siinä asiassa, mistä puhutte, ei yhtään mitään. Veljenne ei ole
pahempi eikä parempi kuin tavallinen tehtaan työmies. Hän on asemaansa
ja oloonsa tottunut, niinkuin jokainen työmies. Älkää kuluttako
aikaanne ja voimianne kenenkään _yksityisen_ pelastamiseen, kuten
muutamat pelastajalahkokunnat, vaan tehkää työtä sille aatteelle, joka
kerran on koko maailman tasoittava ja pelastava. Ei meillä ole aikaa
tuhlattavana, sillä paljon käytännöllisiä esteitä on poistettava,
paljon edelläkäypiä muutoksia aikaansaatava, ennenkuin sosialistinen
ihannevaltio voidaan ajatella toteutuvaksi: yleinen äänestysoikeus on
pantava toimeen, ääniasteikko on poistettava, työaika on supistettava,
luokkaedut hävitettävät ja paljon, paljon muuta. Nämät ehkä ovat
neidille vielä epäselviä kysymyksiä. Mutta kyllä ne kerran selviävät.
Meillä on kaikille työtä, väkeville ja heikoille, kaikkien kannatusta
tarvitaan. Terve tuloa siis joukkoomme, uusi sisko veljien ja siskojen
joukkoon! Voi hyvä neiti, ei riitä minulla sanoja kuvatakseni teille
sosialistista ihannevaltiota kaikessa loistossansa. Mutta jolla sen
kuva on mielessä, hän on väsymättä tekevä työtä sen toteuttamiseksi,
hän on elämänsä ja henkensäkin uhraava sen alttarille. Sillä mitä
taipumuksia, mitä kykyjä, mitä elämäniloa, mitä uutuutta, mitä voimaa
kätkeekään itsessänsä tämä pohjaton, vielä nukkuva ihmismeri, kun se
kerran alkaa liikehtiä ja elää! Maailman uudistus, vapahdus huokuu sen
nukkuvassa povessa.

Helenan silmät loistivat niinkuin sen, jonka eteen uusi maailma
avataan. Sosialisti kasvoi hänen silmissänsä kasvamistaan, jokainen sen
sanoista oli hänelle kuin avain siihen uuteen, suureen elämään. Näin he
puhuivat kauan keskenänsä. Päivän valo oli jo kokonaan heikennyt kuun
valon rinnalla, kun he käveltyään koivumäeltä alas tulivat metsän läpi
maantielle, missä heidän oli eroominen. Nopeasti lensivät kevyet pilvet
kuun editse ja metsä tuoksui tuoreelta ja taivaan ilmat olivat kuin
maahan laskeutuneet.

Sosialisti lupasi johdattaa Helenan heidän seuroihinsa ja puuhiinsa,
kun Helena vaan tulee Helsinkiin, ja hän käski Helenan välttämättä
tulla mukaan siihen kokoukseen, josta hän oli työväelle luvannut
ilmoittaa. Helenalle hän uskoi salaisuuden ja ilmaisi sekä ajan että
paikan.

-- Minun täytyy pyytää pitämään asiata salaisuutena erittäinkin --
arvoisaan isäänne nähden --, sanoi hän merkitsevästi ja puolipiloilla.

Helena ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja naurahti siihen, mitä hän
oli sanonut. Sitten jälleen käänsi asian totiseksi, ja katsoen
ylöspäin, kädet rinnalla, sanoi:

-- Niin, nyt tunnen, etten mitään pelkää, ja jos asia vaatii,
kukistukoon vaan vaikka kaikki, kaikki!

-- Näkemiin! -- sanoi sosialisti, hattu ilmassa. Helena nyykäytti taas
hänelle päätä ja erosi hämärään, tuuheaan puistoon kartanon puolelle.



"Bellamy".


-- Lelle, kuinka monasti olen sanonut sinulle: sinä pilaat kokonaan
silmäsi, kun luet noin hämärässä, -- puhui äiti eräänä iltana Helenalle
omasta nojatuolistansa, missä hän, itsekin näköänsä pinnistäen, koetti
erottaa käsikuteen silmukoita.

Helena ei ottanut korviinsa tätä puhetta, vaan jatkoi ikkunan luona yhä
lukuaan.

-- Ja mikä sinuun on tullut, ettet enää nosta nenääsi kirjoista? Se
englantilainen guvernantti olisi todella ollut onnellinen, jos tuo
olisi tapahtunut hänen ajoillaan. -- Hankkisit lasit nenällesi. -- Ja
kuinka ikävääkin se voi toiselle olla!

Tämäkin puhe meni kokonaan Helenan ohitse.

Äiti nousi ja poistui hetkeksi huoneesta hakeakseen tulitikkuja. Mutta
kun hän palasi, oli Helena polvillaan tuolilla, kasvot ja kirja kiinni
ikkunassa, mistä hän lukeakseen imi viimeisenkin ulkoa tulevan valon.

-- Lelle! Lopeta paikalla! -- sanoi äiti kynnykseltä.

-- Mainiota, mainiota! -- puhui Helena kirjastansa, jättäen vihdoin
lukemisen. -- Se on kerrassaan mainiota!

-- Mikä se siellä nyt on niin mainiota? -- kysyi äiti ja rupesi
hakemaan korista lankoja.

-- Voi mamma, mamma, -- huokasi Helena, istuutuen äidin syvään
nojatuoliin. -- Mitä kaikkea elämässä onkaan, josta emme ole tienneet!

-- Ilmoita siis minullekin.

-- Kaikki, kaikki on muuttuva, -- puhui Helena innoissaan. -- Meidän
täytyy elää sitä varten, että kaikki muuttuisi. Sillä ei mikään muutu
yhteiskunnassa, ellemme me itse sitä muuta.

-- No. ei siis muuta kuin otetaan ja muutetaan, -- pilaili mamma.

-- Ei, mamma, sinun pitäisi lukea tämä kirja ihan välttämättä. Mutta
koska tiedän, ettet kuitenkaan lue, niin kerron sinulle kaikki mitä
siinä seisoo, -- kerron joka ilta vähäsen, ja niin alusta loppuun.

-- Kuuntelen.

Helena istuutui ihan äidin eteen ja alkoi:

-- Ajattele nyt, mamma, itsellesi ensin suuri, suuri omnibus, semmoinen
vanhanaikainen, kuin näimme ulkomailla, -- jota hevoset vetävät ja
jossa on kattosijoja. Ajattele että _ihmiset_ ovat valjastetut
semmoisen omnibuksen eteen ja se on vietävä ylämäkeen pahaa tietä
myöten. Nämä ihmiset kituvat ja raastavat ponnistaen viimeisiä
voimiansa. Toiset ihmiset suvaitsevat istua matkustajina viileillä
kattopaikoillaan, katselevat näköaloja ja antavat tyytyväisinä vetää
itseänsä! -- Ja parasta kaikesta: sekä istujat että vetäjät kuvailevat,
että kaikki on niinkuin olla pitää. He kuvailevat, ettei maailma voi
pysyä pystyssä, jollei toiset vedä vaunuja ja toiset istu niissä mitään
tekemättä. Kaikki katollaolijat kuvailevat olevansa jotain jalompaa
ihmisrotua, jolla on muka oikeus näin istua ja vedättää itseänsä. Kun
jonkun vetäjän joskus onnistuu päästä ylös omnibukseen, rupee hän heti
samalla tavalla kuvailemaan olevansa jalompaa rotua. Eikö se ole
hassua! -- Mutta joskus tapahtuu, -- sanoi Helena totisena, -- että
ihminen, joka on esi-isiltään perinyt kattopaikan, tipahtaa sieltä
alas. Ja silloin ei hänen auta muu kuin tarttua köysiin ja niiden
nälkäisten ja likaisten kanssa kiskoa vaunuja eteenpäin. -- Mamma,
tämän kirjan ja Reinhold Korpimaan puheiden kautta olen minä ihan kuin
herännyt pahasta unesta.

-- Mitä tarkoitat?

-- Sitä vaan, että lapsuudesta asti on minulla ollut jossain tässä
semmoinen tunto, että kerran kaikki romahtaa alas, -- että siihen
täytyy valmistua eikä saa elää noin vaan --.

-- Tietysti. Täytyy aina laajentaa rakastamisen kykyä, -- sanoi äiti.

-- Ja kuinka minä olen voinut jättää Maijan ja ne kaikki! -- puhui
Helena ajatuksissaan.

Äiti sanoi vähän ajan perästä:

-- Kuitenkin luulen, että se sinun Reinholdisi on sinua liiaksi
säikäyttänyt.

-- Ei, ei, mamma, ei minua ole kukaan säikäyttänyt. Mutta tämä kirja --
katsos tämä kirja! Se on suuremmoista! Siinä on suuri, ihana
tulevaisuuden kuva. Siinä kaikki on toisella lailla. Siinä ovat kaikki
tasa-arvoiset. Kaikilla on yltäkyllin, kaikki saavat kasvatuksen,
kaikki ovat sivistyneet, kaikilla on työtä ja sitä tehdään yhteiseksi
hyväksi. Ajattele kuinka iloista ja onnellista silloin olisi!

-- Olisimmekohan vaan siksi eläneet näin pahasti, ettemme ennen ole
keksineet tuommoista tulevaisuutta? Minusta vaikeus ei ole
keksimisessä, vaan enemmän toteuttamisessa.

-- Ei. -- _sinä_ ymmärrät sen kaiken, mutta pappa ei ymmärrä, eikä
rovasti ymmärrä, eikä kukaan. He luulevat kaikki, että maailma on
_luotu_ tämmöiseksi, -- että pitää olla rikkaita ja köyhiä. Rovasti
sanoi, että ihmiset ovat luotu niinkuin kukkaset: toiset uhkeiksi ja
monivärisiksi ja toiset yksinkertaisiksi, -- niin hän sanoi.

-- Sitä voisi ehkä uskoa, jos se olisi myöskin yksinkertaisten
mielipide, -- sanoi äiti.

-- Ja minä olen huomannut, että nekin uskovat samalla tavalla. Sekä ne,
jotka istuvat katolla, että ne, jotka vetävät, luulevat että niin pitää
aina olla. Mutta se on valhetta kaikki, se on unta. Kuka on sanonut,
että juuri _me_, jotka sattumalta olemme saaneet kattosijoja, -- että
juuri me vaan olemme lahjakkaita ja kelvollisia. Kun se kaikki riippuu
rahoista. Entä jos köyhien joukossa on paljon lahjakkaampia, vaikka ne
nyt eivät pääse kehittymään! -- Sehän on hirveätä ajatella.

-- Minä olen aina sanonut että se on hirveätä.

-- Mutta köyhälistö on herätettävä. Ja kun se kerran ymmärtää asemansa,
ei se enää salli, että sitä poljetaan jalkojen alle.

-- Sinä kuvailet siis, että -- otetaan esimerkiksi pappa -- voisi
suostua omaisuudenjakoon silloin kun häntä alettaisiin siihen pakottaa?

-- En tietysti kuvaile. Mutta yhtaikaa on tehtävä työtä sivistyneen
säädyn keskellä. Ja siinäpä juuri on tehtävää _minulle_. Minä en voi
vaikuttaa kansassa, eivät he minun puhettani ymmärrä. Mutta minun
asiani on vaikuttaa _meidän_ säädyssämme. -- Ah, kuinka minä olen
kasvanut siitä saakka kuin sain selväksi tämän oman tehtäväni. Ihan
kuin tahtoisin lähteä lentoon, -- tahtoisin suureen maailmaan
vaikuttamaan ihmisten joukossa.

Äiti oli alkanut piirrellä sormellaan pöytään. Ja se oli aina merkki,
että hänen mielensä oli jostakin paha, tai että ainakin jokin uusi
syrjäajatus oli tullut kumoamaan kaikki mitä oli puhuttu.

-- Jokaisen ihmisen ympärillä ovat aina ne, joihin hän on paraiten
tilaisuudessa vaikuttamaan, --sanoi hän.

Ja Helena arvasi hyvin, ettei hän tällä tarkoittanut ketään muuta kuin
Georgia, luullen, että Helena kenties sen nyt hylkää Bellamyn
vaikutuksesta.

Helena ei ollut huomaavinaan tätä äidin epäluuloa.

Hän meni ikkunan luo ja työnsi auki sen molemmat puoliskot. Kuu
piirteli kirkkaaksi kaikki terassit ja hopeana värisi puissa. Hän
hengitti taas raikasta kevätilmaa, ja taas tunsi kaikessa saman
äärettömän avaruuden, saman loppumattomuuden, mikä oli hänelle äsken
auennut.

Kun hän taas kääntyi sisäänpäin ja näki vaijenneen mamman, rupesi häntä
oikein naurattamaan. Kuinka äärettömän vähäpätöiseltä tuntui nyt kaikki
nuo suhteet Georgiin ja pikku riidat hänen kanssansa, vähäpätöiseltä
itse Georg upseeriaikeinensa!

-- Ei, mamma, -- minä en tahdo ajatellakaan, että menisin naimisiin.
Vapaa minä tahdon olla! -- sanoi Helena.

-- Ja mitä aijot tehdä Georgin kanssa.

-- Minä kirjoitan hänelle kaikki niinkuin tunnen ja ajattelen, ja
selitän miksi en voi ajatella naimista. Hän kyllä ymmärtää.

-- Se tuntuu sinusta tällä hetkellä hyvin helpolta. Mutta tulee toisia
aikoja, ja kuka tietää kestätkö sinä yksinäisyyttä.

-- Oh, mamma.

Äiti sanoi:

-- Minä en ole mitään, en mitään elämässäni niin kaivannut kuin johtoa.
Ja luulen, että jokaisen naisen on äärettömän vaikea elää ilman sitä.

Siihen päättyi heidän keskustelunsa sillä kertaa. Sen jälkeen tuli
mammaan omituinen vaino Bellamytä ja Reinholdia vastaan, niin että hän
rupesi heti sormellaan pöytään piirtelemään, kun vaan puhe sinnepäin
kallistui.

Tietysti oli Helenan vaikeampi toteuttaa päätöksensä Georgin suhteen
kuin minkä oli äidille osottanut. Ennen kirjoittamista hän jo kerran
itkikin, kun hän tarkoitusta varten vapautti hetkeksi itsensä Bellamyn
ilmanalasta ja läksi puiston yksinäisyyteen kirjoittamaan konseptia
Georgin kirjeeseen. Häneen tuli semmoinen kuva, että Georg, joka oli
matkustanut pataljoonansa kanssa leiriin, tulee siellä päivän
marsseista väsyneenä telttaan ja mitään aavistamatta rupeaa aukasemaan
kirjettä. Ihan omissa korvissaan hän taisi kuulla Georgin huokauksen ja
selvään nähdä hänen suurenneet silmänsä.

Sitä ajatellessa Helena itki.

Mutta tämäpä kuva olikin ainoa, mikä teki estettä. Ja se kuului vaan
tunteihin. Selvenemistään selvenneet olivat sitävastoin ne syyt, jotka
tekivät välttämättömäksi lopettaa heidän erikoiset suhteensa.
Erityisesti selvään alkoi Helena nähdä, että asia oli välttämätön juuri
Georgin itsensä tähden. Sen päivän jälkeen kuin he olivat menneet
kihloihin, ei Georg enää koskaan ollut entinen mahdollinen Georg, joka
kaikki ymmärsi, vaan eli kokonaan siinä valheellisessa, aikaihmisiä
matkivassa upseeri-ylemmyydessä, jota vastaan kaikki vapaat ajatukset
ja tunteet kilpistyivät ja ponnahtivat pois kuin kovasta seinästä. Ja
tätä kuorta Georgissa ei Helena enää voinut rikkoa. Ei ainakaan jos he
edelleen olivat näissä suhteissa. Hän ei usko Helenaan eikä tule
koskaan uskomaan. Sentähden täytyy tehdä jotakin, joka pelastaa Georgin
kuorettumasta samallaisiksi kuin kaikki muut, s.o. täytyy antaa hänelle
rukkaset, seurasipa siitä mitä tahansa.

Se, mitä mamma oli sanonut, -- että Helena nyt tähän aikaan piti eroa
helppona, -- se oli kyllä totta. Bellamy ja uudet aatteet olivat
omituisella tavalla vapauttanut hänet siitä tunnepiiristä, joka oli
kahlinnut häntä Georgin henkilöön. Ollessa Bellamyn mielentilassa tuo
kaikki näytti joltakin alempana olevalta. Mutta olkoon että siitä
vapautuminen tuntui hänestä nyt helpolta, kuten mamma sanoi. Miksi hän
ei käyttäisi sitä asiaa hyväkseen, koska ero oli juuri Georgin itsensä
vuoksi tarpeellinen?

Nyt oli tuo askel hänelle mahdollinen ja nyt hän sen tahtoi ottaa.

Tosin ei Helena tälläkään kerralla saanut kirjettä kokoon, mutta tämä
näkökohta oli hänelle ainakin niin selvinnyt, että hän jo tiesi miten
hän kirjoittaa.



Helenan kirje Georgille.


Eräänä päivänä Helena, keskeyttäen äkkiä lukunsa, nousi, meni pöydän
ääreen, veti esiin postipaperit ja kirjoitti Georgille rukkas-kirjeen,
niinkuin oli mammalle sanonut.

Kaikki oli selvänä, mutta ennenkuin hän alkoi kirjeensä, mietti hän
kauan aikaa pannako "Hyvä Georg" vai "Rakas Georg". Kun hän päästäkseen
selville tunteeko hän Georgia rakkaaksi vai vaan hyväksi, rupesi
kuvailemaan häntä mielessään, niin esiintyi Georg hänelle sillä kertaa
tietämättömänä ja taitamattomana ja vähän kömpelönä lapsena, ja hänen
tuli sitä sääli, niin että hän sentään kirjoitti "Rakas Georg". Tämä
seikka osaltaan vaikutti, että kirje tuli vähän toisenlaiseksi kuin hän
ensin oli aikonut, Nyt hän kirjoitti näin:

  Rakas Georg.

  Se mitä aijon kirjoittaa sinulle, ei suinkaan ollut minulle niin
  helppoa, kuin ensin luulin. Mutta minun täytyy. Sinä olet varmaan
  huomannut ja kärsinyt siitä, että minä olen ollut niin kummallinen
  -- eli sinun mielestäsi varmaankin oikullinen. En nytkään voi
  täydellisesti selittää itseäni, mutta minun täytyy sanoa, että
  siihen on pääsyy se, että minä tunnen että me emme sovi yhteen.
  Sinä et ymmärrä minun syitäni. Minä en voi olla kihloissa eli
  tietää että niin ja niin pitkän ajan perästä me menemme
  naimisiin. Oletko sinä ajatellut sitä asiaa, -- mitä minä
  sillä aikaa teen kuin sinä valmistut kapteeniksi? Ja toiseksi
  en minä kuitenkaan voi ajatella vihkiäisiä, josta sinä näet,
  ettei _yhtymisestämme voi koskaan mitään tulla_.

  Syy miksi käännyn sinun puoleesi kirjeellisesti, Georg, on se,
  että jos olisin odottanut sinun tuloasi puhuakseni suullisesti,
  niin tiedän että taas olisin tullut pois tolalta. Miksi en
  kirjoittaisi sinulle suoraan kaikki niinkuin ajattelen. Sinun
  läsnäollessasi vetää minua jokin muu asia, vaan ei rehellisyys
  ja totuus. Monta kertaa olin päättänyt puhua jostakin totisesti,
  mutta siitä tuli riita, tai jos ei tullut riita, niin päinvastoin
  hellyin ja silloin luovuin totuudesta. Mahdollista, hyvin
  mahdollista myöskin on, että jos olisin ruvennut sanomaan sitä,
  mistä nyt kirjoitan, niin ei olisi tullut mitään, vaan minä
  olisin taas samalla tavalla heltynyt. Nyt olen siinä uskossa,
  että se heltyminen ja suuteleminen on kaiken rehellisyyden
  loppu meidän välillämme.

  Ilman teeskentelyä ja ilman mitään sivuajatuksia sanon kuitenkin
  sinulle, että olisin hyvin onnellinen, jos _tuon_ suhteen loppuminen
  ikipäiviksi ei erottaisi meitä, vaan elämä lähestyttäisi meitä
  _tovereina ja ystävinä_. Älä luule että minä koskaan menen
  naimisiin. Mutta jos sinä menet, niin ei se tule vaikuttamaan
  minun ystävyyteeni sinua kohtaan. Usko rakas Georg, että minä
  ajattelen niinkuin olen kirjoittanut.

  Päätökseni on horjumaton. Minä puran kaikki sitoumukset meidän
  välillämme.

                                                  Helena.

Tähän kirjeeseen ei tullut Georgilta mitään vastausta.

Ensin Helena kyllä vähän odotti vastausta. Mutta mitä kauemmin se
viipyi, sitä selvemmin hän luuli ymmärtävänsä, ettei Georg tietysti
voinutkaan muulla kuin vaikenemisella vastata hänen ehdottomaan
kirjeeseensä.

Ehkä Helena joskus muulloin olisikin ruvennut punnitsemaan ja
mietiskelemään Georgin mahdollisia vaikenemisen syitä, mutta nyt oli
hänen huomionsa kaikkinensa kääntynyt siihen, mitä täällä kotona
tapahtui.

Ja Georgiin nähden hänellä oli vaan se tunne, että kaikki oli siis
heidän välillänsä loppunut.



Kukistuminen.


Ei aivan kauan sen jälkeen kuin Helena oli Georgille kirjoittanut,
tapahtuivat ensimäiset suuret lakot hovijunkkarin tehtaissa.

Ne tulivat hänelle kokonaan odottamatta. Hän oli juuri toipunut siitä
sairastumisesta, minkä hänelle, kuten aina ennen, oli tuottanut tuo
tällä kertaa kirkkokokouksessa tapahtunut ylenmääräinen kiivastuminen.
Hän oli ensimäisen kerran sen jälkeen tehnyt kierroksensa
paperitehtaassa, mitään aavistamatta toruskellut huolimattomuuksista,
haukkunut siitä, että sekotustangot aina jätetään velliin, ja palannut
konttoriin kirjeitä allekirjoittamaan. Silloin tuli valttari hänelle
sanomaan, että muutamat työmiehet, koneenkäyttäjän johdolla, tahtovat
häntä puhutella.

-- Mitä asiaa niillä on? -- kysyi hovijunkkari silmälasiensa päältä
katsoen valttariin.

Valttari, tietäen että hovijunkkari ei saa suuttua, koetti välttää
selitystä. Mutta hovijunkkari sen huomasi, ja nyykäytti päätä, että ei
se muka mitään tee. Silloin valttari kertoi mitä tiesi, -- kertoi
metsäkokouksesta ja lakkopäätöksestä.

-- Jaha, jaha, -- pani hovijunkkari, -- antaahan niiden tulla sisälle.

Mutta valttari jo huomasi, että hän hermostuneesti pureksii viiksiänsä
ja syleksii niitä suustansa, mikä tavallisesti tapahtui raivostumisen
edellä. Kun ei valttari uskaltanut kuitenkaan muuta ehdottaa, meni hän
ja aukasi tyyneesti oven työmiehille.

Nämät alkoivat ensin tulla rohkeasti sisälle, nauroivat keskenään
ovessa ja puhuivat ääneen. Mutta nähtyään hovijunkkarin liikkumattomana
kyyristyksissä pöydän takaa tarkkaavan heitä, he nopeasti järjestyivät
pitkin ovenpuoleista seinää ja vaikenivat, naamat pitkinä, silmät
pelokkaassa odotuksessa.

Itsepäisesti vaikeni hovijunkkari ja siirteli vaan silmiänsä yhdestä
toiseen. Kului minuutti, toinen, kolme minuuttia. Hän vaan vaikeni.

Miehet, luvultaan kymmenkunta, alkoivat jo levottomina liikkua jalalta
toiselle, katsella kattoon, ympärillensä, jalkoihinsa, jokainen
odottaen hovijunkkarin kysyvän mitä on asiaa, että he saisivat vastata.

Mutta hovijunkkari ei kysynyt mitään.

Silloin yksi miehistä nopeasti pujahti ulos, ja vähän ajan perästä
alkoi eteisestä kuulua rähisevää melua ja paljon askeleita. Ovi
avaantui, ja sisälle tulvi kymmenkunta uutta miestä, joiden joukossa
yksi, lyhytkasvuinen, punakiharainen, pystynokka, joka oli nähtävästi
tarkoitusta varten ottanut tuntuvia rohkeudenryyppyjä. Juopuneella ja
kovalla äänellä se heti sanoi:

-- En minä sillä palkalla rupee työtä tekemään.

Kun hovijunkkari ei mitään vastannut, jatkoi humalainen:

-- Jaa, jaa, palkat täytyy korottaa, kaikki vaan 10 prosenttia, ei
yhtään vähempää, ja ellet hyvällä rupee niin mennään kaikki pois. Enkös
minä oikeen puhu, pojat, mitä?

Valttari, väkevä mies, otti humalaista niskasta ja työntäen ovesta
ulos, sanoi:

-- Vai niinkö sinä hovijunkkaria puhuttelet!

Kuului vaan vähän aikaa tappelevaa melua eteisestä, sitten se hiljeni
ja valttari tuli taas sisälle, kaulustansa suoritellen.

-- Kuka on teidät tänne lähettänyt? -- kysyi nyt hovijunkkari terävästi
katsoen koneenkäyttäjään.

-- Ei ole kukaan lähet -- --

-- Kuka on teidät tänne lähettänyt, kysyn minä! Vastatkaa! Sekö
maankuleksija, rakkari, sekö on lähettänyt? Menkää kotia nyt kaikki, ja
olkoon tällä kertaa anteeksi annettuna, mutta jos minä vielä saan
kuulla, että te ilman lupaa kokoonnutte ja kuuntelette sitä rakkaria,
niin -- (tässä hovijunkkarin taas jätti maltti) -- niin -- totisesti --
(hän huiskutti, paksua viivotinta ilmassa ja paiskasi sitten koko
voimalla sen pöytää vasten) -- totisesti minä pieksätän teistä jokaisen
-- ja nyljetän sen rakkarin -- ulos -- ulos kaikki! Paikalla ulos!
-- -- --

Näin lyhyesti loppui ensimäinen kohtaus tässä alkavassa
murhenäytelmässä.

Seuraavan viikon alusta paperitehdas seisahtui täydellisen työlakon
vuoksi.

Työväki odotteli laumoissa konttorin edustalla, mutta hovijunkkari ei
ottanut mitään lähetystöä puheillensa.

Iltapäivällä kutsuttiin Helena papan luokse.

Kun hän tuli sisälle, istui pappa köyristyneenä tyynyjen välissä
nojatuolissansa. Näin hänen aina täytyi olla köyristyneenä sairaana
ollessaan.

Mamma, joka oli tulossa pois papan luota, tuli Helenaa vastaan ovessa
ja kohautti huomaamattomasti olkapäitään merkiksi Helenalle, ettei hän
ollut voinut mitään vaikuttaa pappaan.

Helena asettui seisomaan kirjoituspöydän kulman kohdalle ja odotti mitä
papalla on sanottavaa.

-- Tietooni on tullut, -- alkoi pappa, -- tietooni on tullut ja mamma
sen vahvistaa, että sinä tyttäreni olet ollut läsnä tuon -- tuon
maankuleksijan ko-kouksessa minun parkkini takana. Missä tarkoituksessa
se on tapahtunut? -- Tiedätkö sinä, että työlakko on pantu toimeen
hänen yllytyksestänsä? -- Ja sinä kuitenkin olet sen rakkarin kanssa
seurustellut ja kävellyt minun parkissani? Sano, lapsi, että se ei ole
totta, sano!

-- Sanon vaan, että mikään rakkari hän ei ole, vaan on jalo ja voimakas
ihminen, jota kaikkien pitäisi kuunnella.

Ja Helena koetti papalle selittää samoja asioita tulevaisuuden
ihannevaltiosta, joista Reinhold oli puhunut. Parhaan muistinsa mukaan
hän käytti vielä samoja sanojakin kuin Reinhold, selittäen että yleinen
työlakko on hyvä ja tärkeä asia, jota ei saa vastustaa, -- että
yhdenvertaisuuden aate ennen tai myöhemmin täytyy tulla tunnustetuksi,
-- että parempi oli, jos sen vapaaehtoisesti ja _eläessään_ tunnusti
kuin tuli siihen pakotetuksi, ellei ennen niin _kuoleman_ jälkeen.

Hovijunkkari antoi keskeyttämättä hänen puhua, pureskeli vaan
viiksiänsä. Kun Helena oli lopettanut, ei hän sanonut muuta kuin:

-- Onko siinä kaikki? Hyvä. Ja tiedätkö sinä, että sama herra on
ottanut ajaakseen myöskin talonpoikien asian? Se tahtoo sanoa, jos
vesisulku lasketaan, niin koko paperitehdas on mahdoton. Tiesitkö sinä
senkin?

Oli kerran ollut aika, jolloin Helena, peläten isän suuttumista, luopui
aikeistaan, juoksi hänen luokseen, pani kätensä hänen kaulaansa ja
rakkaudellaan sulatti punaset täplät hänen poskiltansa. Mutta nyt ei
hän sitä saanut tehdä, sillä hänellä oli vieras asia, suuri asia, jonka
rinnalla ei mikään, ei edes isän sairastuminen voinut mitään painaa.
Helena vastasi:

-- Tiesin. Hän sanoi sen minulle. Hän tahtoi tietää mitä minä ajattelen
siitä, että asiasta syntyy käräjäjuttu.

-- Oo, katsoppas!

-- Minä sanoin, että tulkoon vaan, -- että jos talonpojilla on oikeus
puolellaan, niin täytyy olla niinkuin he tahtovat.

-- Vai niin, vai niin sinä sanoit. Jaha. No nyt menemme toiseen asiaan.
Kuulin äidiltäsi, että sinä olet antanut rukkaset Georgille. Onko se
niin?

-- On, -- sanoi Helena.

-- Sinulle näyttää olevan kovin helppo vastustaa minua. Ehkä minun siis
täytyy selvittää sinulle hiukan tämän pesän tilaa. Tiedä, että jos tämä
sama paperitehdas jonkun aikaa vielä seisoo käymättä, niin täytyy minun
turvautua varoihin, jotka olen sinun ja mamman hyväksi saanut siitä
kootuksi. Mutta jos se kokonaan pysähtyy, -- se on: jos talonpojat
voittavat, niin minun kuoltuani teillä kahdella ei ole mitään;
ymmärrätkö, _ei mitään!_ Sinun omaa tulevaisuuttasi silmällä pitäen
minä olen toimittanut sinulle Georgin. Se asia oli järjestetty jo aikaa
sitten. Georg perii vanhemmiltaan hyvän maatilan, jonka tuloilla te
voitte elää huolettomasti missä ikänä haluatte, hän on sivistynyt,
kaunis, hyvinkasvatettu --. Mutta meidän neidille ei hän vaan kelpaa.
Ymmärrätkö sinä? -- huusi hän, -- mulle ei jää muuta kuin nuo enoltasi
perityt 10 tuhatta!

-- Minä en tarvitse muuta, minä elätän itseäni työllä.

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi hovijunkkari ja hänen huulensa rupesivat
vapisemaan. -- Ja mitä varten olen _minä_ elänyt? -- huusi hän. -- Mitä
varten olen minä repinyt itseäni rikki ja surrut sinun ja mamman
kohtaloa? Mitä varten, hä? Ettäkö sinä sitten elättäisit itseäsi
työllä?

-- Sinä olet aina uskonut rikkauteen, mutta se ei ole mitään.

-- Minä olen uskonut siihen etten saa jättää lapsiani maantielle.

Helena katsahti pappaan ja aikoi vastata, mutta se mitä hän aikoi
sanoa oli semmoista, ettei pappa olisi sitä kestänyt. Se oli
Souvari-Heikistä, joka oli pahemmassa kuin maantiellä. Sentähden Helena
vaan oli vaiti.

-- On asioita, joihin uskon yhtä paljon, -- jatkoi pappa yhä enemmän
kiihoittuen, -- se on, etten anna kenenkään hypätä nokalleni. Menköön
omaisuuteni ja jääkää maantielle, mutta tehtaat saavat seista siksi
kunnes ne rakkarit tulevat armoa pyytämään. Ilmoita se sille jalolle
maankuleksijalle. Se on minun viimeinen sanani. Ei koskaan! Ei koskaan,
sanon minä!

Helena tunsi, että helpompi hänen on kallion läpi tunkeutua kuin tällä
hetkellä särkeä nämä papan vakaumukset. "Kun kaikki muuttuu
yhteiskunnassa, niin pappakin heltyy ja muuttuu toiseksi", -- ajatteli
hän. Ja tämän ajatuksensa hän sanoi papalle näin:

-- Tulee toinen aika, jolloin ei ole rikkaita eikä köyhiä, vaan
kaikilla on yhtä paljon ja sama sivistys ja kaikilla on helppo, ja
ilonen olla jokaiselle.

Pappa sanoi:

-- Ainoastaan sinun lapsellisuutesi voi antaa sinulle tuommoiset puheet
anteeksi.

Helena sanoi:

-- Minä en osaakaan puhua. Minä olen nuorempi sinua, mutta olen
kuitenkin kuullut enemmän. Ei rovastilta enkä opettajilta enkä keltään
ihmiseltä maailmassa ole minä kuullut sitä, mitä kuulin häneltä, jota
sinä sanot maankuleksijaksi. Ja minun on surku sinua ja muita, jotka
eivät saa sitä kuulla. -- Me olemme eksyksissä, pappa. Vaikka me olemme
opetetut ja luemme kirjoja ja sanomalehtiä, olemme kuitenkin niinkuin
pimeydessä ja koko meidän elämämme on raakuutta ja barbarisuutta
täynnä.

Pappa ei sanonut mitään, eikä näyttänyt vihaseita. Helena jatkoi:

-- Ei ole ketään, joka meitä opettaa. Mutta _hänen_ puheessansa on
uutta valoa meille. Hän ehkä itsekin luulee puhuvansa meitä vastaan,
mutta oikeastaan hänen puheensa on ihankuin meidän pelastuksemme. Se
johtaa meitä pois niinkuin pimeästä vankeudesta --

Pappa oli Helenan kummastukseksi aivan tyyntynyt.

-- Lapsi, -- sanoi hän, -- jos sinä vastasit hänelle että menköön vaan
omaisuutesi ja kotisi, on sinun täytynyt tulla siihen suurien asiain
kautta. -- Minä luulenkin, että sinä näytät laihtuneelta, vaikka
silmäsi ovat niin virkeät. Kuinka sinun on, lapsi?

Mutta kuulematta Helenan vastausta hän vaipui ajatuksiinsa. Jonkun ajan
hän itsekseen hymyiltyään sanoi:

-- Olisipa silloin helppo elää, jos ei tarvitsisi mistään
tulevaisuudesta murehtia!

-- Me olemme luotu sellaista elämää varten ja siihen me tulemme, --
sanoi Helena,

Mutta ei pappa sitäkään kuunnellut. Hän istui yhä nojatuolissaan ja
mietteihin vaipuneena epämääräisesti ja väsyneesti katsoi liikahtamatta
eteensä. Sitten sanoi ajatuksissaan hiljaa, ajattelematta mitä sanoi:

-- Olisipa hauska kuulla mitä se puhuu.

Ja vähän ajan perästä lisäsi, heräten ajatuksistaan, haukotellen:

-- Lapsi, jätä minut nyt, minä tahdon vähän nukahtaa.

Jonka jälkeen Helena suuteli häntä ja meni hiljaa pois, aavistamatta
puhuneensa viimeisen kerran papan kanssa.

       *       *       *       *       *

Murhenäytelmän loppukohtaus oli se, että hovijunkkari löydettiin
hengetönnä oman huoneensa lattialta.

Se oli viidentenä lakkopäivänä.

Kun ruvettiin kyselemään kuka oli missäkin tekemisissä ollut vainajan
kanssa sinä päivänä, tuli selville, että viimeiksi oli häntä nähnyt
sosialisti.

Sosialisti itse kertoi asiasta niin, että noin 12 aikaan päivällä,
jolloin hovijunkkarin tiettiin juovan teetä yläkerrassaan, hän oli
mennyt hovijunkkarin luo lakkoasiassa, saadakseen aikaan sovittelua.
Hän oli koputtanut ovelle ja kuullut vastauksen: "sisälle!" Mutta
tuskin oli hän avannut oven, niin hovijunkkari, huomattuaan kuka tulija
oli, alkoi huoneen perältä molemmin käsin viittoa häntä pois, saamatta
sanaakaan suustansa. Suu oli hovijunkkarilla ollut auki, koko pää
hytkyi ja vapisi, ääntä ei mitään kuulunut. Tätä näkyä oli sosialisti
väistynyt, eikä siis ollut hänkään ollut missään tekemisissä
hovijunkkarin kanssa sinä päivänä.

Tämä oli nähtävästi juuri silloin saanut sydänhalvauksen.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä ryhtyi hämmästynyt työväki töihinsä entisistä
palkoista. Valttari oli luvannut esittää heidän vaatimuksensa
perillisille jahka nämä saapuvat kaupungista.

Mamma ja Helena rupesivat kohta tekemään lähtöä kotikartanosta. He
aikoivat muuttaa kaupunkiin. Mamman ja Helenan saatavat kuolinpesästä
supistuivat vähiin. He eivät tehneet mitään vaatimuksia pesän
järjestelyssä.

-- Taitaisihan lain mukaan jotain meillekin jäädä, mutta me annamme
olla. Eikö niin, Lelle? -- sanoi mamma. Hänelle erotettiin ainoastaan
hänen veljiltä perimänsä omaisuus, samoin Helenalle, yhteensä 80
tuhatta.

Omasta osastansa Helena kohta lohkasi pois 8 tuhatta, joiden kohtalo
näkyy seuraavasta:

Viimeisenä iltana ennen mamman ja Helenan muuttoa kaupunkiin he olivat
päättäneet kävellä puistossa jättääksensä hyvästi kaikille tutuille
paikoille erikseen. Mamma oli väsymätön: "siellä ja siellä pitää vielä
käydä!" -- "rantapenkin unohdimme", -- "entäs raukka itäinen
lehtimaja!" -- Ja joka eri paikassa hän suurella hellyydellä puheli,
että nyt tässäkin ollaan viimeinen kerta, saattoi silitellä penkeiltä
havuneulaset ja laasta vähän käytävää ympäriltä. Rastaat lentelivät
naksutellen suurien, pimentävien koivujen sisällä, ja orava kahisi
kuivissa maalehdissä, tarvitsematta sanoa hyvästi. Mutta ihmiset
tarvitsivat.

--- Merkillinen olet sinä, Helena, -- sanoi mamma, saavuttaen Helenan,
joka malttamatta odottaa joutui aina edelle, -- et sinä yhtään
huomaakaan, että tämä on viimeinen kerta. Sinä ajattelet ihan toisia,
tunnusta.

-- Johan on kaikki paikat katsottu. Istutaan, mamma. Tiedätkö, juuri
tässä kävellessämme on minulle tullut ajatus, jonka ihan varmaan
toteutan. Minä olen onnellinen, että tulin sitä ajatelleeksi.

-- No, istutaan, kerro.

-- Näetkös nyt, -- eilen tapasin Reinholdin. Hän on jo lähtenyt täältä.
Ja hän rupesi puhumaan siitä, kuinka tarpeellista hänen olisi päästä
ulkomaille tutustumaan sosialistiseen liikkeeseen siellä. Mutta hänellä
ei ole mitään mahdollisuutta siihen. Hänellä ei ole rahaa. Ja ajattele,
jos hän saisi _3_ tuhatta markkaa, niin hän voisi käydä Saksassa,
Ranskassa ja Italiassa. Hän itse sanoi. Silloin en tullut yhtään
ajatelleeksi, mutta nyt vasta huomaan, että _minähän_ voin antaa
hänelle!

-- Hm, -- pani mamma, -- Tuskinpa se ottaa vastaan sinulta.

-- Miksei?

-- Muuten vaan, sinun kertomuksistasi päättäen. Nehän ovat kaikissa
tapauksissa kapitalistien rahoja.

-- Ei, ei mamma, kyllä hän ottaa vastaan _minulta_. Minä sanon hänelle,
etteivät ne ole papalta perityt.

-- Olet tainnut itsekin vähän epäillä.

-- Kyllä hän ottaa. Kunhan vaan pääsen kaupunkiin ja tapaan hänet, ihan
varmaan hän ottaa.

       *       *       *       *       *

Heidän tullessa puistosta ja kulkiessa pihalle seisoi siinä vielä oven
edessä viimeinen kuorma, jonka oli määrä asemalle. Miehet paraillaan
viskasivat köyttä sen ylitse, sitoakseen sitä. Kaksi pienempää kuormaa
oli jo ennen mennyt. Tässä näkyi mammalle ja Helenalle kuuluvia
tavaroita -- kaikki tuttuja vuosikymmenien takaa. Ja ilman niitä tuntui
viimeisen yön viettäminen kotikartanossa vieraalta, niinkuin olisi
keskievariin pitänyt mennä huonetta hakemaan.

Mamma seisoi Helenan käsivarresta pidellen pihaylänteellä. Hän katseli
milloin kuormantekoa milloin Helenaan.

-- Lapsi, mistä sinä otat tuon voiman? -- puhkesi hän sanomaan. -- Tätä
tapausta, tätä kukistumista olen juuri sinun tähtesi semmoisella
kammolla aina odottanut. Ja nyt minä itken, mutta sinä seisot
rauhallisena ja tyyneenä onnettomuuden keskellä!

-- Siksi että minä uskon, mamma.

-- Mihin sinä uskot?

-- Uskon että maailmassa kohta tapahtuu suuria, suuria asioita, joiden
rinnalla tämä kaikki ja koko meidän kohtalomme ei merkitse mitään.

-- "Kaikki tulee muuttumaan?" -- hymyili mamma, toistaen Helenan
vanhoja sanoja,

-- Kaikki, kaikki tulee muuttumaan! -- sanoi Helena, juhlallisena
korkeuteen katsoen.



TOINEN OSA



Luutnantit.


Sen pataljoonan upseeriklubissa, missä Georg palveli luutnanttina,
sytytettiin paraillaan valot.

Paha on esitellä johonkin upseeristoon kuuluvia henkilöitä semmoisina
kuin nämä ovat suljetussa klubissansa. Klubissaan he tietävät olevansa
näkymättömiä ulkomaailmalle. Kun kaikki päivän toimet ovat ohitse, kun
tiedetään, missä asianomaisella taholla ollaan, saattavat he klubissaan
häiritsemättä valvoa yön kahvin ja liköörien ääressä. He saattavat
avata tiiviin takkinsa napit tai hetken tultua yhteisestä päätöksestä
heittää se kokonaan yltään. Tämä tämmöinen ei lainkaan kuulu heidän
ulkonaiseen upseerimalliinsa, ja siitä puhua jossakin ulkoseurassa
olisi yhtä tahditonta kuin esimerkiksi kertoa ihmisen riisuutumisesta
makuulle. Ne on kaikki puhtaita personallisuuksia.

Ennenkuin tämmöiseen erotettuun maailmaan kukaan syrjäinen astuu,
täytyy siis olla täydet takeet siihen, että hän "ymmärtää" s.o. että
hän tietää erottaa klubin ja ulkopuolella esiintymisen toisistaan.

Sentähden olkoon tässä ennen tähänkin klubielämään katsahtamista
sanottu, että puheenalaisen pataljoonan upseeristo oli kaikin puolin
mallikelpoista. Se oli kaupungin ylpeys. Ei myös upseeristo puolestaan
ollut suinkaan maineestansa tiedoton. He olivat ylemmän seuraelämän
tunnustetut johtajat. Ei koskaan tapahtunut mitään kömpelöä tai
tahditonta heidän puoleltaan. He olivat käytöksessään täsmälliset,
tanssivat erinomaisesti, arvokkuus ja hienous yhtyi heillä iloseen
keveyteen. Puvut olivat aina virheettömät, uuden uutukaiset, kampaus
tarkka. Useilla ylettyi jakaus niskaan asti. Viiksiä oli muoti pitää
reippaasti ylös hieraistuina.

Ulkomuodosta ei tässä ole suinkaan senvuoksi ensiksi puhuttu, että se
olisi ainoa mitä upseerilta voi odottaa. Tietysti "mielipiteet" eivät
kyllä ole tavallisesti upseeriston vahva puoli, mutta siinäkin kohden
on hienon hieno seikka, joka ehdottomasti kuuluu todellisen upseerin
vaatimuspiiriin. Hänen täytyy aina ymmärtää mistä sopii ja mistä ei
sovi seurassa puhua. Ja tämä ei ole suinkaan mikään helppo erottaa. Ei
siellä sovi ruveta väittelemään kaikista asioista, niinkuin jossakin
ylioppilasyhteydessä, jossa vedetään esiin yhteiskunnat ja uskonnot.
Täytyy olla hieman taipuisa; täytyy ainoastaan kuunnella ja jos hiukan
kajookin jotain sellaista, niin ainoastaan siten, että heti osaa palata
keveämpään äänilajiin takasin. Herkkä on malliuden puntari upseeriin
nähden tässä asiassa.

On kuitenkin yksi mielipiteiden ala, jossa upseerien mielipiteelle
annetaan mitä suurinta arvoa. Se on rakkauskysymys.

Saattaa olla sangen tärkeätä, että jossakin baalissa on asetettu
korttipöytiä, joiden ympärillä pataljoonanpäällikkö, översti,
kapteenit, kauppaneuvokset ja muut merkitsevät henkilöt istuvat ja
pelaavat. Mutta pääasia ei liiku sillä kertaa näiden merkillisyyksien
puolella. Se jätti heidät korttinensa ja leijaili tällä kertaa heistä
pois, sinne missä luutnantin kannukset kilisevät ja missä nuoret neidit
naureskelevat hänen ympärillään puhuen enemmän äänen helähtämisen
tarkoituksessa kuin asian sanomiseksi. Asia on yksi vaan, eikä siitä
voi kukaan puhua. Sillä juuri sen kiertelemisestä syntyy kaikki puhe ja
nauru ja baalin hurmaava humu. Se on rakkaus. Eikä mikään ole niin
tärkeätä kuin saada tietää, mitä joku luutnantti siinä asiassa
ajattelee ja aikoo.

Tuossa tulee komea luutnantti Deger. Hän ei ole tietävinään
todellisesta pääasiasta. Erinomaisella kohteliaisuudella hän muka
kumartelee ja kättelee vaan vanhoja rouvia, ja puhuu kauan ja nauraa
heidän kanssansa, aivan kuin ei hän muuta aikoisikaan. Mutta sillä
välin virtailee pääasia hänen ympärillänsä, hän tietää sen joka
jänteessään ja kaikki tietävät sen. Hän tietää sen jokaisessa
kumarruksessa, jokaisessa avuliaassa liikkeessään, jonka hän tekee
rouvia palvellakseen. Hän tuntee sen solakoissa vyötäryksissään ja
jokaisessa keikahduksessaan. Sillä hienointa parfyymiä hienompana
leijailee hänen ympärillään pääkysymys: kenen kanssa hän on menevä
kihloihin? Vai pitääkö hän todellakin parempana jäädä vanhaksi pojaksi!

Tuossa tulee pitkäkasvuinen luutnantti Tauler. Hän on kaunis. Hänen
vertaistaan ei ole hienoudessa. Hänellä hohtaa päälaella jo sievonen
kalju tukan läpi. Ei voi enää kestää kauan ennenkuin hänen täytyy
kosia, ellei mieli jäädä vanhaksi pojaksi. Mitä annettaisikaan siitä,
että saisi tietää luutnantti Taulerin ajatukset rakkaudesta! Mutta hän
ei koskaan lausu sanaakaan sinnepäin. Vuodet vierivät, hän yhä hakee
ihannettansa, -- sen tietävät kaikki. Ja yhä paistaa sama viehättävä
samea kärsimys hänen pitkäripsisistä ruskosilmistänsä. Kaikki ovat
häneen rakastuneet. Kehen hän?

Tuossa tulee luutnantti Brummer, pisin ja rotevin luutnanteista. --
Mutta vaikka tässä järjestään kaikki luettelisi, ei tulisi selvää siitä
mitä he rakkaudesta ajattelevat. He liikkuvat kaikki baalista baaliin
yhtä moitteettomina, puhtaina. Heidän puheensa on aina yhtä hillitty,
yhtä siveellinen. He ja seuraelämän kaunottaret puhelevat ja
naureskelevat keskenään kuin viattomat lapset -- sesongista sesonkiin.

Ihmeellinen on ihmisen luonto. Mikä suunnaton erotus on sentään hänen
ja eläimen välillä. Ja suurin juuri rakkauskysymyksessä. Silloin kuin
eläin on ajan ja hetken lapsi, saattaa ihminen, uhkuvimman nuoruutensa
kukoistuksessa, verevimmillään, kulkea vuosikaudet läpitsensä, pieneen
kaljupäisyyteen asti, viattomuuden puhtaudessa, alituisesti tukehuttaen
sydämmessä kukahtelevaa lemmenkäkeä. Ja mistä jaloista syistä! Hän ei
ole vielä velkojansa maksanut! Tai hän ei ole vielä tullut ylennetyksi!
Tai hän ei ole ihannettaan löytänyt!

       *       *       *       *       *

Kuten sanottu klubissa parhaillaan sytytettiin iltavalkeat.

Luutnantti Brummer, joka oli päivystäjänä, odotteli tovereitansa,
joiden oli aina ollut tapana siinä tilaisuudessa lukuisasti kokoontua,
sillä silloin hän oli parhaimmalla tuulellaan, ja usein he viettivät
koko päivystysyön aamunkoittoon asti hänelle seuraa pitäen.

Mutta tällä kertaa ei tämä asia hänelle ollenkaan ruvennut onnistumaan.

Vastaanotettuansa komppanian päivystäjäin raportit, käytyään päällikön
luona, ja suoritettuaan muut tavalliset päivystäjätoimet hän
tyytyväisenä viiksiänsä vanuttaen suuntautui klubiin vieville
rappusille ja rupesi kevyesti astelemaan ylös. Hiljakseen mymisten hän
avasi eteisen oven. Ja mitä hän näki! Kohta hän hämmästyi, ettei ollut
ainoatakaan sinelliä naulassa.

-- "Mitäs tämä nyt on?" -- ajatteli hän nolona. "Malttakaahan! Te
olette tahallanne piiloutuneet", -- päätti hän, ja läksi samoilemaan
tyhjiin saleihin. Sanomalehtihuoneessa ei ollut ketään, lehdet olivat
järjestyksessä. Suuri ruokasali oli pimeänä. Biljaardihuoneeseen!

Hän oli niin vakuutettu siitä, että ne vaan petkuttavat häntä, että hän
kumartui katsomaan biljaardin allekin. Ei ollut ketään. Viheliäinen
tasanko levittelihe puhtaana ja autiona. Ainoatakaan palloa ei ollut
pusseissa, taululle ei mitään kirjoitettuna, kepit järjestyksessä.

Luutnantti B:n korvain luona alkoivat nyt rustot liikkua, sillä hän
paineli hampaitansa yhteen. Hän otti kaksi palloa, otti lempikeppinsä,
asetti pallot lempiasentoonsa, ja painautui sitten jalat hajalla
taidokkaasti biljaardin päälle. Sihtaukseen tarvittiin vaan tuskin
tuntuvia nytkähdyksiä, mutta itse sysäys oli ylen tarmokas ja pallo
lensi rämähtäen nurkkapussiin. Ja oli hiljaisuus kuin haudassa. Hän
heitti lohdutettuna kepin biljaardin päälle ja läksi liitua sormistansa
pyyhkien takasin sanomalehtisaliin sekä kysyi eteisessä olevalta
sotamieheltä onko luutnantti R. käynyt, onko luutnantti T. käynyt, onko
luutnantti S. käynyt. -- Ei kukaan ollut käynyt.

Hän pisti kädet taskuunsa ja alkoi tarpeettoman kovaa ääntä pitäen
selvitellä kurkkuansa. Sen tehtyään meni bufettihuoneeseen.

Täällä oli tiskin takana pikku Markus (eli biljaardipoika), kyyppari ja
piika, joka kuitenkin kohta läksi. Kaikilta näiltä katosi kasvoista
nauru, kun luutnantti B. astui sisälle. Mutta hän oli sen huomannut ja
ymmärtänyt. Tietysti heitä nauratti se, että hän -- luutnantti B. --
vaeltaa yksin huoneissa ja ikävöi.

Luutnantti Brummer oli erinomaisen hyväntahtoinen. Hän kuvaili --
luultavasti tavattoman kookkuutensa ja bassomaisen äänensä vuoksi --
olevansa peloittava, jylhä, ankara soturi. Mutta aivan tietämättänsä
hän oli mitä leppein ja hyväntahtoisin pohjaltaan. Hän olisi toverinsa
puolesta vaikka viimeisen paitansa antanut. Hän oli tosin myös
ankaranpuoleinen juomaan, mutta sangen useissa tapauksissa hän teki
sitä ollakseen tovereilleen joksikin huviksi. Ei hän voinut nähdä, että
kaksi tai kolme on yhtynyt klubiin ja niiden on ikävä. Hän pani kohta
toimeen jotakin huvittavaa, -- se on: teki itsensä muille niin
huvittavaksi kuin mahdollista. --

Mutta ei hän ainoastaan toveriensa vuoksi näin pannut omaa olemustansa
likoon. Kun hän nytkin näki huonosti valaistussa bufettihuoneessa
kyypparin ja Markuksen ja piian, tuli hänen -- ihan hänen tietämättänsä
-- heitä sääli.

Mutta hän ei ymmärtänyt, että hänen on heitä sääli. Hän ajatteli:
"Sehän on pentelettä, ettenkö minä voisi juoda yksinkin!"

Hän lähestyi tiskiä, tuli ihan ääreen ja sanoi hiljaisella, käheällä
bassolla. -- Konjakkia!

Kyyppari aukasi nopsasti uuden uutukaisen, korkean konjakkipullon,
nouti bufetin ylähyllyltä hienon suikulalasin ja taidokkaasti kaasi sen
täyteen hopeatarjottimelle. -- Luutnantti B. nosti lasin hitaasti
huulillensa sekä keikahutti erinomaisen sukkelasti suuhunsa, ilman
erikoisia nielasuja. Sen tehtyään hän sanoi samalla hiljaisella
bassolla:

-- Scherryä!

Kyyppari korjasi pois edellisen pullon ja hienon suikulalasin, sekä
kaasi suuresta karafiinista pyydettyä viiniä viinilasiin. -- Luutnantti
B. kaasi sisällön avattuun suuhunsa ja pani lasin tyhjänä takasin
tiskille. Sen tehtyään hän esitti:

-- Konjakkia!

-- Ack so, -- sanoi saksalaiseen malliin kyyppari ja nouti konjakin
uudestaan esille sekä tarjosi äskeisellä tavalla. Luutnantti B. joi.

--- Scherryä! -- sanoi luutnantti B. juotuaan konjakin.

Nyt ei kyyppari enää korjannut kumpaakaan.

-- Konjakkia!

Ja taas:

-- Scherryä!

Ja taas:

-- Konjakkia!

Ja taas:

-- Scherryä!

Pikku Markus kävi jo vinkkasemassa piiankin katsomaan, ja kaksi niitä
kurkisteli oven takaa, ja niiden takaa vielä kokki. Mutta luutnantti
B:n kasvoissa ei liikkunut mikään koko aikana. Samalla käheällä
bassolla hän pyysi konjakkia kuin scherryä, eikä muuten mitään puhunut.
Ainoastaan yhä kuuluvammin henki kulki nenässä. Ja niin hän sanomatta
mitään, läksi bufettihuoneesta, tietäen että nyt he kaikki ihaillen ja
ihmetellen tunnustavat hänet vanhaksi häikäilemättömäksi luutnantti
Brummeriksi.

Hän huusi Markuksen jälkeensä biljaardille ja käski asettamaan esiin
pyramiidipallot.

Ei mikään ollut luutnantti B:lle niin vastenmielistä kuin yksinänsä
oleminen. Ennen hän sitten pelasi Markuksen kanssa tai seurusteli
vaikka saappaan kiillottajan kanssa. Hänen tuli nimittäin yksikseen
jäätyä kohta ikävä. Hän ei lainkaan elänyt yksinänsä. Hän oli silloin
yhtä kuin nolla. Hänen olonsa tuli synkäksi ja hän olisi tahtonut
pistää päänsä muurahaispesään. Tässä oli syy siihen, miksi hän kammosi
tämmöisiä päivystyksen päiviä, jolloin kaikki muut olivat jossain
muualla. Silloin hän joi.

Mutta luutnantti B. ei juonut milloinkaan niin, että horjui tai että
hänen kasvojensa liikkeet pääsivät irroilleen. Hänen kuuluisa
ominaisuutensa oli ehdoton horjumattomuus ja kasvojen jäykkyys. Silmät
saivat olla kuinka sameat tahansa. Niiden hän ei katsonut kuuluvan
malliin. Samoin oli ääni ja puhetapa toisinaan liian bassoinen ja
kankea. Mutta ei nekään kuuluneet malliin. Malliin kuului: aina
tasainen, aina gentlemanni, aina sotilaspuvun kunniaa kannattava,
tunteiden täydellinen peittäminen ja naaman muuttumaton jäykkyys sekä
kyky seistä harjoituksissa horjumatta, vaikka silmä ei ole kolmeen
yöhön ummistunut.

Kellon lähestyessä kymmentä kuului eteisestäpäin vihdoin ovenpaukahdus
ja askeleita. Markus raotti oven ja ilmoitti:

-- Luutnantti Maksiimof.

-- Mutta mihin helvettiin ovat sitten kaikki kaksijalkaiset tänä iltana
joutuneet? -- huusi luutnantti B.

-- Eikö herra luutnantti siis tiedä? Tänä iltana on kutsujaiset paroni
Z:llä.

-- Saatana, en minä muistanut.

Ja hän jätti biljaardin mennäkseen paremman puutteessa luutnantti M:ia
härnäämään.

Luutnantti M. oli lyhyt, laiha, ja ryppyinen kasvoistaan. Mutta tästä
epäedullisesta ulkomuodostaan huolimatta hän suuresti rakasti
seuraelämää ja oli harjoittanut itsensä tavattoman sukkelaksi
puheissansa ja kaikellaisissa tempuissa. Hän oli alituisesti rakastunut
ja aina päivän sankarittariin. Kun hän oli aina avulias, ei koskaan
loukkaantunut, tunsi tarkkaan naisten asioita ja makuja, valloitti hän
säännöllisesti asemansa hetken primadonnien lähimmässä läheisyydessä.
Säännöllisesti hän puhui heille rakkautensa, kiusasi heitä kosimisella
ja rintaansa lyömisellä, mutta ei pahoin loukkaantunut rukkasista. Hän
osasi tehdä itsensä niin tuiki tarpeelliseksi naisille, että nämä
kesken kaikkia rukkasia ja ulos-ajoja eivät voineet luopua hänestä. Hän
oli heille avain päivän juokseviin kulissin-takaisuuksiin.

Ylipäällikkö ei suosinut häntä eikä koskaan pyytänyt vistipöytään kuten
muita upseereja. Mutta ei hän siitä loukkaantunut. Yhtä vähän
loukkaantui hän siitäkään, ettei hän saanut luottamustoimia ja siten
päässyt ansioitansa kartuttamaan ja ylenemään. Oli ihankuin edeltäpäin
päätetty kaikkien kesken, ettei luutnantti M. ole lainkaan luotukaan
ylenemistä varten. Hän osasi muun muassa mainiosti matkia apinoita, oli
siitä tunnettu, ja seuroissa häntä usein pyydettiin näyttämään
taitoansa, jolloin hän kyykistyi lattialle tai käpristyi jalkoineen
päivineen sohvalle, pullisti kielellään alahuulen hurjasti eteenpäin,
teki villit silmät ja tunnusteli käsillään ja tarkasteli kaikkia
esineitä niinkuin apinat. Neitoset huusivat ja nauroivat ja kirkasivat
peljästyksestä, kun hän joskus hyppäsi heitä kohden. Huvia tästä oli
paljon, mutta hänen itsensä ymmärtämättä tuntui jokaisesta ihan
luonnolliselta, että luutnantti M. pysyi ikänsä ihan samallaisena eikä
siis koskaan muuttunut esimerkiksi ajutantiksi ja vielä vähemmin
luutnantista kapteeniksi. -- No, mitä näen minä, sinä et siis ole
kutsuttu? -- alotteli luutnantti B., kun luutnantti M. astui
sanomalehtisaliin.

-- Ei ole tarpeellista mennäkään, -- vastasi hän merkitsevästi
hymähtäen.

-- Oo! Mutta "hän" on varmaan siellä, -- kuuletko "hän"?

-- "Hänen" ja minun välilläni on jo kauan sitten kaikki "klappadt och
klart."

-- "Vastakohdat hakevat toisiansa".

-- Vastakohdat?

-- "Kaunis Helena" ja meidän luutnantti M.! -- klappadt ooh klart!
Ha-ha-ha --

Luutnantti B. huusi, matkien matkimistaan, klappadt och klart! Ja
nauroi vatsaansa pidellen.

Sillä välin meni luutnantti M. ruokasaliin ja rupesi syömään
voileipäpöydän ääressä.

Mutta luutnantti B. ei voinut enää jättää häntä rauhaan.

-- Mikäs tämä kirja on? -- kysyi hän ja rupesi avaamaan pakettia, jonka
luutnantti M. oli pannut tuolille, lähelle pöytää. Hän avasi sen ja
luki kansilehdestä Helenan niinen.

Luutnantti M. hymyili vaan tyytyväisenä ja antoi toisen vapaasti
tarkastella.

-- "Sosialismi, sen historia, sisältö ja nykyinen asema", -- luki
luutnantti B., sitten katsoi suu auki luutnantti M:iin. -- Mitäs tämä
on?

Luutnantti M. vaan myhäili.

-- Sehän on merkillistä kuinka tieteelliseksi koko kasarmi on viime
aikoina tullut! -- sanoi luutnantti B. -- Ja tätäkö sinä aijot ruveta
lukemaan?

-- Katselenmahan vähän.

-- Perkele teitä ymmärtäköön! -- sanoi luutnantti B. ja paiskasi kirjan
vasten penkkiä.

Luutnantti M. nosti sen ylös, silitti hymyillen rutistuneet lehdet ja
pani kiinni.

Kun hän oli syönyt, menivät he biljaardia pelaamaan, ja asia jäi
silleen. -- -- --

Vasta 1/2 12 yöllä saapuivat klubiin sen muut tavalliset jäsenet, siro
vänrikki Saurén, lihava, punssin turvottama luutnantti Rancken, kaunis
luutnantti Tauler, ajutantti Liljendahl sekä siviilinä kapteeni
Fransson, joka oli entinen luutnantti tästä pataljoonasta. Hän oli jo
tullessa niin valmis, että mikä mukava nojatuoli tai sohva tahansa
olisi siinä silmänräpäyksessä saanut hänet nukkumaan. Kaikki muut
tulivat reippaina ja ilosina.

Luutnantti B. ei olisi voinut parempaa toivoa päivystysvuorollensa. Hän
rupesi heti toimittamaan lisää valoa, hankki kahvia ja liköörejä
pöytään ja laski syvälle juurensa keskelle seuraa ja pulloja.

Koko seurue oli mitä loistavimmalla tuulella.

Ei muusta puhuttu kuin "hänestä", se on: Helenasta, joka oli ollut
äitinsä kanssa paroni Z:n kutsujaisissa.

Tämä tähti oli jo kauan sitten taivaanrannalla eikä mikään uusi tähti
ollut vielä sitä voittanut, ei loistossa, ei viehättävyydessä, ei
ihailun yleisyydessä upseerien puolelta. Se teki yhä nousuansa.

Puhumattakaan luutnantti M:ista olivat kaikki tämän klubin jäsenet
järjestään häneen rakastuneet. Ja sopusuhta heidän välillänsä pysyi
ainoastaan senvuoksi häiritsemätönnä, että oli aivan mahdoton päättää,
kehen heistä kaunis Helena puolestaan oli rakastunut. Se oli tämän
naisen ominaisuus, -- ja niin kiihoittava ominaisuus, että se piti
mielet alituiseen vireillä. Se vaikutti, että hänen vähimpiäkin sanoja
ja hymähdyksiä ja silmäyksiä tulkittiin kaikkialla, mutta erittäinkin
tässä valitussa klubissa, joka piti jostakin käsittämättömästä syystä
Helenaa omana rykmentin-tyttärenänsä.

Niinpä tänäkin iltana syntyi mitä vilkkain keskustelu ja kiistely
siitä, kuka oli aikoinaan enin suosionosotusta asianomaiselta saanut.

Luutnantti L. väitti empimättä, että hän on suudellut Helenaa. Mutta
siinä vastaväitteiden myrskyssä, minkä tämä synnytti, tuli vihdoin
ilmi, että hän oli suudellut ainoastaan kädelle.

Luutnantti M. toi esiin kaikellaisia hämäriä ja epäselviä kuiskauksia,
joita hän valaisi merkitsevillä silmäniskuilla ja salaperäisillä
kädenliikkeillä, ilman ainoatakaan selvää sanaa, niin ettei kukaan
päässyt käsitykseen mitä sitten oikeastaan heidän välillään oli
tapahtunut.

Luutnantti R, kertoi olleensa Helenan luona visiitillä kello 10 aikaan
illalla. -- äidin näyttäytymättä. Tämä olisi ollut valtti kertomusten
joukossa, elleivät luutnantti T. ja ajutantti L. olisi ilmaisseet
olleensa mukana.

Mutta kuu kaikki olivat tuoneet esille parhaansa, oli luutnantti B:llä
vielä kertomuksensa kertomatta,

-- Tämä käsi -- sanoi hän, osottaen vasemmalla kädellään oikeata kättä,
-- tämä käsi on ollut hänen vyötäisteusä ympärillä ja minä olen
painanut häntä rintaani vasten.

-- Valhe, valhe! -- rupesivat kaikki huutamaan. Ja luutnantti M. otti
asian niin juhlalliselta kannalta, että nousi ylös ikäänkuin hyvitystä
vaatien.

Silloin luutnantti B. kiivastui.

-- Upseerikunniani kautta -- huusi hän hypäten ilmaan, --
upseerikunniani kautta vannon minä, että tämä käsi on puristanut häntä
niinkuin kerroin!

Kaikki vaikenivat. Epäillä luutnantti B:ia tämmöisen vakuutuksen
jälkeen olisi ollut sama kuin panna alkuun kaksintaistelu. He eivät
edes itsekseenkään epäilleet, vaan kukin ajatteli: "ehkä siinä todella
minunkaan puolelta ei muu puutu kuin rohkeus, niin minäkin vielä
puristan häntä rintaani vasten".

Mitä erityisesti luutnantti M:iin tulee, niin oli hänen päätöksensä
tämän johdosta: tästedes ei mitään sanoja enää, vaan tointa! Mutta
ääneen hän rupesi selittelemään, osaksi Helenan puolustukseksi ja
osaksi omaksi yllätyksekseen, että sillä tavalla kuin luutnantti B.
kertoi, voi ottaa minkä naisen tahansa, jos vaan osaa sopivaa hetkeä
hyväksensä käyttää. Mutta mitäs se merkitsi! Eihän se vielä todista,
että rakkaus vallitsee heidän välillänsä.

Ei luutnantti M. sentään saanut kehittää ajatuksiansa loppuun asti.

Luutnantti B. oli kuunnellut hänen puheitaan suurella kärsimyksellä ja
katumuksella, Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan hyppäsi ylös
ja lensi suoraan luutnantti M:n eteen.

-- Minä sanon sinulle, ettei se ollut minun tarkoitukseni, ymmärrätkö
sinä! Se tyttö on hienoin mikä koskaan tässä kaupungissa on ilmaa
hengittänyt!

-- Tuo tulee jotenkin post festum, -- nauroi luutnantti M.
ylenkatseellisesti.

-- Vai post festum. Mutta minä sanon sinulle, että minä lävistän nyt
kohta sinut tällä miekallani --! Ja todella täytyi kaikkien rientää
paikoiltaan luutnantti B:n kimppuun. Kun tämä yhteentörmäys oli
asetettu ja luutnantti B. vielä enemmän särkyneenä ja häpeissään
poistunut puolipimeään saliin, sanoi luutnantti M., sulkien salin ovea
kiinnemmäs:

-- Kunhan ei meidän B:mme vaan olisi rakastunut!

Joka herätti suuren naurun.

Luutnantti B:n ei tietty koskaan maailmassa olleen rakastunut.
Lukuunottamatta pieniä kahakoita M:n kanssa rakasti hän tovereitaan
siihen määrään, ettei hänellä ikäänkuin ollut sijaa rakastumiselle
naisiin. Toveruus oli hänestä ylin kaikkea. Ja hyvien naistenkin
seurassa hän aina ensin joutui semmoiseen ystävyyssuhteeseen, että
olisi hävettänyt ruveta enää viittailemaan "rakkauteen" päin. Semmoiset
naiset taas, jotka olivat naimahaluisia, eivät koettaneet tarjoutua
hänelle, sillä paljon juomisen tähden oli hänen maineensa saanut hienon
ränsistyneen tuoksahduksen. Hänen kulissintakaisia suhteitaan toverit
piloilla usein urkkivat, mutta hän silloin tavallisesti rypisti
silmäkulmansa ja mymisi tyytymättömänä. Ei hän myöskään mielellään
mennyt "ajelemaan". Hänelle korvasivat rehelliset, aamuun kestävät
ramaviftit kaiken muun. Ei hän sen parempaa mitään tiennyt.

Mutta viime aikoina oli hänessä jokin sisäänpäin kääntynyt kysymys
ruvennut kiertelemään. Sen olivat monet huomanneet, kunnes luutnantti
M. nyt pamahutti kaikkien huviksi väitteen, että mies olisi rakastunut.

Hänen erottua seurasta, luulivat muut päässeensä kaikista häiritsevistä
aineksista, Siviilikapteeni nukkui tavallista untansa tuolilla, pää
vasten rintaa. Luutnantti R. istui sanaakaan puhumatta sohvan kulmassa
pöydän edessä ja säännöllisten väliaikain kuluttua upotti itseensä
määrällisen punssia. Hän oli kasarmin suuri pessimisti.

Syntyi siis rauhallinen mielipiteiden vaihto rakkauden asioista.

Kaljupäinen, kaunis, ruskosilmäinen luutnantti T. oli spesialisti
rakkauden teorioissa. Hän oli ihanteellisen rakkauden innokas ja
mielellään kuultu puolustaja kasarmissa. Rakkaus ei koskaan ala
kosketuksesta, -- sanoi hän. Rakkauden hän mieluimmin vertasi vanhaan
kalliiseen viiniin tai tuoksuavaan ruusuun. Se, joka heti kulautti
suuren siemauksen viiniä kurkkuunsa, ei ymmärtänyt viinin arvoa eikä
osannut siitä nauttia. Niinkuin viini, niin rakkauskin on nautittava
hienon hienoissa siemauksissa. Rakkaus on niinkuin väkevän kukan
tuoksu, jonka tuuli kuljetti ohitse. Tyhmä tahtoo kukan nenänsä alle,
mutta viisas osaa nauttia sen kaukaisesta tuoksahduksesta. Luutnantti
T. oli naimaton, ja avioliitosta hän sanoi, irvistäen pahasti: fää!
Mutta naisystäviä ja suhteita hänellä oli kaikkialla. Niin että hän
pian alituiseen joi viiniä ja haisteli kukkia.

Hänen lausumaansa mielipiteeseen yhtyi osaksi myöskin ajutantti L.

Mutta lihava luutnantti R. otti nyt odottamatta puheenvuoron ja nosti
kovan rähäkän tämmöistä "runoilijain" käsitystä vastaan, kuten hän
sanoi. Sellaista rakkautta hän nauroi, ja sanoi kaikkein rivoimmaksi.
Se oli hänen mielestään yritys venyttää niin pitkälle kuin mahdollista
hekumaa, jonka oli määrä kestää vaan lyhyt hetki. "Kosketus" se on
rakkauden alku ja loppu. Ja kaikki, jotka kulkevat ja kuvittelevat
muuta, ovat narreja, ja elävät tyhjyydessä, olemattomassa
mielikuvituksessa. Eläimetkin ovat heitä viisaammat ja tietävämmät,

Syntyi ankara väittely.

Luutnantti R., joka oli tapansa mukaan suuresti humaltunut, rupesi
pitämään esitelmää rakkaudesta, eikä valinnut sanoja vaan nimitti
kaikki nimeltä.

-- Siitä samasesta -- sanoi hän -- riippuu kaikki. Sen ympäri pyörii
maailma. Sen vuoksi kaikki kiehuu ja järjestyy ja rakennetaan palatsia
ja ajetaan ekipaasheilla ja liikutellaan rahoja ja -- ja käydään
sotia ja ammutaan kuula otsaan ja ryömitään maassa ja hyöritään ja
pyöritään --

Luutnantti T. rypisti silmäkulmansa ja kohautti olkapäitänsä merkiksi
ettei hän voi kuunnella noin rivoja puheita. Samoin rupesi luutnantti
M. tekemään muka kärsimättömyyden merkkejä ja asia loppui siihen, että
luutnantti R. jätettiin seurasta erilleen, jonka jälkeen hän kompuroi
klubista kortteeriinsa.

Muilla ei ollut vähintäkään aikomusta vielä lähteä. Päinvastoin he
tilasivat uudet kahvit ja liköörit ja nyt vasta ottivat tämän
naimisasian oikeen puheenalaiseksi. He vajosivat nyt esteettä
surunvoittoiseen tulevaisuuden haaveiluun. Kaikilla muilla, paitsi
luutnantti Taulerilla, häämöitti tulevaisuudessa avioliitto
jonkinlaisena autuuden kosteikkona. Mutta -- siinä oli paha "mutta".
Ajutantti L:n raha-asiat olivat sellaiset, että ainoastaan joku perin
rikas tyttö olisi saattanut tehdä hänelle avioliiton mahdolliseksi.
Kaikki tunsivat tämän seikan. Ja sentähden ajutantti L:n ja muiden
tyttöjen väli ei mennyt koskaan pintapuolista keikailua pitemmälle. Ei
niin, että ainoastaan tytöt eivät välittäneet todellisesti rakastuttaa
häntä itsiinsä, vaan hän itsekin tiesi tämän mahdottomuuden eikä hänen
juolahtanut mieleenkään köyhiin tyttöihin rakastua. Oli hänellä tosin
kerran ollut suhde varattomaan tyttöön, joka seuroissa veti
reippautensa, sukkeluutensa ja järkevyytensä puolesta mitä suurinta
huomiota puoleensa. Siihen aikaan oli ajutantti L:lla toivo päästä
rikkaan enonsa perijäksi. He olivat salakihloissa, joka oli heidän
kesken suutelulla vahvistettu. Mutta eno kuoli ja oli testamentannut
kaiken omaisuutensa vaimolleen. Silloin he kohta purkivat kihlauksensa
-- aivan yhteisessä ymmärryksessä. Rakkaus oli heidän välillään tullut
mahdottomuudeksi, ja se katosi molemmin puolin itsestään heti kun
testamentti avattiin. Kun hän taas rikkaita tyttöjä rupesi lähestymään,
pilasi kaikki asiat se epäluulo, että hän muka vaan rahojen tähden --.
Mutta ei se ollut niinkään rahojen tähden. Hän tahtoi _naimisiin_, eikä
rahoja, sillä hän ajatteli avioliittoa elämän ainoaksi sulostajaksi.

Mutta kun nyt uusi tähti, Helena, ilmaantui taivaan rannalle,
mielistyi ajutantti L. häneen, huolimatta siitä ettei Helena ollut
varakas. Hän päätti kosia tuota kaunista tyttöä, ja rupesi puuhaamaan
raha-asioittensa selvittämistä, teki velkojainsa kanssa hiljaisen
akordin sitoutuen maksamaan heille puolet palkastaan ja oli laskenut
niin, että tämmöistä äärimmäistä säästäväisyyttä noudattaen hän viiden
vuoden kuluttua on jotenkin selvä.

Muuten oli tässä klubissa Georg ainoa, joka tunsi Helenaa nuoruudesta
asti. Mutta tästä tuntemisesta ei ollut muilla paljon tietoa, sillä
juuri tämä Georg ei koskaan ottanut osaa Helenaa koskeviin puheisiin,
ja vähin olisi kukaan epäillyt, että tuo hiljainen luutnantti oli
joskus ollut rakkaudensuhteissa siihen Helenaan, jota nyt niin monet
turhaan tavoittelivat.

Ainoa taas, joka ei heistä ollut vapaa kosimaan Helenaa, oli siro
vänrikki Saurén. Ja syy oli se, että hän itse jo oli kihloissa. Hän oli
sangen sievä nuorimies, jotenkin Georgin kokoinen ja näköinen, jonka
kanssa he olivatkin ystävykset ja usein vaihtoivat surunsa ja ilonsa.
Hän oli ollut kihloissa jo kaksi vuotta erään rikkaan neiti Schlyterin
kanssa. Aina ja joka tilaisuudessa he olivat yhdessä ja suutelivat
toisiansa, ja kaikki olivat sitä mieltä, että heidän olisi ollut paras
mennä naimisiin, sillä ei sitä lopulta enää viitsinyt katsoa. Mutta
heidän häänsä olivat lykätyt ainakin kaksi vuotta vielä tuonnemmas,
sillä sitä ennen ei voinut olla puhettakaan välttämättömästä
ylennyksestä, jota sekä suku että etiketti vaati.

Luutnantti S. oli nuori ja intohimoinen. Ei hän juuri sentään juomista
rakasta. Vähän levottomana ja hajamielisenä hän istuu toveriensa
joukossa. Hän kuuntelee heitä vaan puoleksi ja ottaa osaa heidän
puheisinsa vaan puoleksi. Hän on jotenkin kalpea ja pureskelee
hermokkaasti viiksiänsä, aivan kuin odottaen jotain. Ei hän myöskään
tahdo erota seurasta. Se mitä hän odottaa, on, milloin he ovat
kyllikseen juoneet ja ehdottaako joku, että mennään ajelemaan. Hän
silloin on erkanevinaan seurasta, sillä hän on kihloissa, Mutta kun
toiset tietysti vaativat mukaan, ei hän tahdo jäädä seuran pettäjäksi.

Ja jo ovatkin klubin enimmät valot sammutetut. Kynttilät, jotka olivat
tuotu pullojen ja kuppien keskelle, ovat lyhentyneet ja toinen sytyttää
kohta jo paperinsa tai halkasee lasinsa.

Silloin vihdoin seura rupeaa tekemään lähtöä ja S:n odotus päättyy.

       *       *       *       *       *

Niin että näin ajattelivat nuo verevät, elämänsä kukoistuksessa olevat
luutnantit rakkaudesta, sillaikaa kuin heidän siveät, puhtaat
baalineitonsa odottelivat heidän ylennyksiään.



Helenan odotus.


Helena oli tullut Helsinkiin täynnä innostusta.

Hän oli kohta hakenut lähimmät kaupunkilaiset tuttunsa purkaakseen
näille sydämmensä uudet aarteet.

Mutta hämmästyksekseen hän kohta huomasi, että kaikki hänen toverinsa
jo tiesivät siitä, mikä hänelle oli ollut niin uutta ja mullistavaa. Ja
vielä enemmän hän kummastui sitä, että he pitivät koko asiata kovin
vähäpätöisenä.

-- Ah, siitäkö sosialismista sinä puhut? Kyllä minä olen siitä
sanomalehdissä lukenut. Sehän on selvää hullutusta. Jos tänään kaikki
jaetaan tasan, niin jo huomenna on säästäväisillä enemmän kuin
tuhlareilla!

-- Miksi laiskan ja tyhmän pitäisi saada yhtä paljon kuin ahkeran ja
viisaan!

Kahdelle tai kolmelle ystävättärelleen hän sai luetetuksi Bellamyn.
Mutta kun nämä keskustelivat isiensä ja veljiensä kanssa, muuttivat he
mielipiteensä ja jättivät kesken koko lukemisen.

Helena teki naistuttujensa suhteen kohta sen havainnon, ettei siellä
kannattanut puuhata. Ja se onkin ymmärrettävää, sillä eivät he
tunteneet yhtään mitään elämän varjopuolia, ei heillä ollut mitään
yhdyssiteitä mustan lauman kanssa, eivätkä he mitään semmoista pimeätä
olleet saaneet maailmasta kuulla ja tietää kuin Helena. Olisi siis
pitänyt ensin avata heidän silmänsä rumuutta näkemään. Mutta se tuntui
tarpeettomalta. Ja he sitäpaitsi _tahtoivat_ ajatella että maailma on
ruusutarha.

Ei. Täytyy semmoisiin ihmisiin vaikuttaa, jotka jo jotakin tuntevat
yhteiskunnasta ja elämästä.

Eikä kestänytkään kauan ennenkuin Helena sai paljon ja hartaita
osanottajia sosialismiinsa.

Se tapahtui niistä ajoista alkaen kuin hän astui pääkaupungin
varsinaiseen seuraelämään.

Täällä herätti Helenan miellyttävä ulkomuoto ja vapaa käytös suurta
huomiota. Ja se seikka, että hän oli sosialisti, lisäsi vaan hänen
mainettansa merkillisenä, uutena ilmiönä.

Suurissa seuroissakin, missä kaartin upseerit pitivät johtoa, kiintyi
kaikkien huomio yksinkertaisessa puvussa esiintyvään Helenaan. Kaikille
oli suurena arvoituksena että niin kaunis tyttö kuin Helena esiintyy
noin koruttomissa vaatteissa. Ja uteliaisuutta herätti jokaisessa
kysymys: kuinka kauan se tulee kestämään? Luutnanteista se oli
"pikanttia" ja he olivat järjestään hurmaantuneet Helenaan. Sentähden
kaikki seurojen sankarit olivat myöskin yhtäkkiä huvitetut
sosialismista.

-- Ah, -- sanoi eräskin innoissansa, -- minä olen sydämmessäni
sosialisti, täydellinen sosialisti.

Ja toinen saattoi liikutuksen hellyydellä hartaasti kuunnella Helenan
esityksiä tulevaisuuden tasa-arvoisesta valtiosta.

Tietysti Helena piankin huomasi, että huomio hänen persoonaansa oli
myötä vaikuttamassa. Mutta sen sijaan ne ihmiset, joiden lähelle hän
tästä syystä pääsi, olivat kyllä kaikki semmoisia, jotka tunsivat
maailman varjopuolet yhtä hyvin kuin hänkin. Kaikki tuo ulkonainen
koruisuus heidän paraadeissaan ja heidän istuvissa puvuissaan ja
heidän kohteliaisuudessaan, ei tehnyt mitään vaikutusta Helenaan.
Täysikäiseksi tultuaan ei hän koskaan enää uskonut ihmisistä, että ne
todella ovat sitä miltä näyttävät. Vaan kohta, kun hänelle joku
esitettiin, oli hänelle tärkeintä päästä perille sen ihmisen
näkymättömistä asiain langoista, sen todellisesta elämästä, ja olipa
napit kuinka kiiltävät ja harppaukset kuinka moitteettomat tahansa, se
kaikki karisi kuin kellastuneet lehdet sisällisen kuvan rinnalla.

Hän oppi hyvin pian näkemään kuka oli mahdollinen ja kuka mahdoton
omistamaan hänen maailmanmuuttumis-aatettaan.

Niinpä luutnantti M. alkoi kohta lukea kirjoja voidakseen hämmästyttää
Helenaa tiedoillansa.

Ei kestänytkään kauan ennenkuin hän oli tehnyt ensimäisen yrityksen. Ja
silloin oli Helena todellakin hämmästynyt. Sillä luutnantti M. oli
ruvennut puhumaan hänelle maakoron suhteesta pääomaan ja työpalkkaan.
Kun Helena ei juuri itsekään osannut ottaa semmoisiin puheisiin osaa,
keskeytti hän luutnantti M:in, ja kysyi suoraan:

-- Uskotteko siis siihen, että koko maailma on suuri valhe ja että
kaiken pitää siinä muuttuman?

-- Vähitellen, tietysti!

Mutta tuon sanan "vähitellen" tähden Helena hänet kokonaan hylkäsi. Ja
vaikka luutnantti sitten kuinka luki kirjoja, ei Helena enää puhunut
hänen kanssaan sosialismista.

Mutta huolimatta siitä, että moni heistä koetti saavuttaa Helenan
ystävyyttä ja suosiota antautumalla hänen kanssaan pitkiin
keskusteluihin sosialismista, ei hän innokkailla selityksillään ja
todistuksillaan tahtonut saada juuri ketään niin vakuutetuksi, että
olisi voinut sanoa: tuo nyt todellakin uskoo. Jokaisen puheesta hän
tunsi hienon peräytymisen, -- että se vaan muuten myöntelee, uskomatta
sydämmessään. Ja niin hän rupesi huomaamaan, että häneltä puuttuu juuri
pääasia: Reinholdin voimakkaat sanat, jotka olivat sytyttäneet hänet
itsensä.

Kunhan _yksikin_ edes olisi ymmärtänyt ja omistanut, -- että Helena
olisi saanut tuntea olevansa todella välittäjänä tämän suuren asian
tehdessä tuloansa maailmaan. Se yksi, ollen taitavampi ja viisaampi
kuin Helena, kyllä sitten tietäisi huutaa muille. Mutta tätä yhtäkään
ei löytynyt mistään. Helenasta rupesi päinvastoin näyttämään, että hän
usein paremmin hyödyttäisi asiata kun ei mainitse sosialismin
nimeäkään. Hän oli siitä niin paljon puhunut -- ja tietysti niin
osaamattomasti, -- että jo sitä sanaa lausuessaan tunsi kuinka kuulija
sisässään sanoo: no kas niin, siinäkö sitä taas ollaan!

Olisiko siis todella niin, ettei hän voinut sivistyneeseenkään säätyyn
vaikuttaa? Sitä ei hän tahtonut myöntää. Ainoa eroavaisuus hänen ja
Reinhold Korpimaan ajatuksissa oli siinä, että Reinhold kokonaan
tuomitsi sivistyneen säädyn ja puhui siitä hyvin halveksivasti. Mutta
jos Helena olisi niin ajatellut, niin hänellä todellakaan ei olisi
ollut tekemistä, sillä vielä vähemmin hän niiden toisten joukossa
saattoi vaikuttaa. Reinhold sitäpaitsi ei osannut sivistyneessä
ihmisessä erottaa toisistaan hänen mahti-asemaansa ja hänen sydäntään,
sillä Reinhold oli aina vaan edellisen kanssa saanut olla vastakkain
eikä sisäpuolisesti tuntenut ainoatakaan ihmistä Helenan piiristä.

Sitä paitsi ei Reinhold lainkaan osannut tehdä erotusta semmoisten
sivistyneiden välillä, jotka olivat ikäänkuin perineet asemansa, ja
semmoisten, jotka olivat alemmasta säädystä itse nousseet korkeampaan.
Nämä jälkimäiset olivat todellakin useimmiten mahdottomia. Sitävastoin
edelliset olivat mahdollisia samoin kuin Helena itse tiesi olleensa
mahdollinen. Ja kaikki riippui siis vaan siitä, osasiko näille selittää
asiata yhtä voimakkaasti ja vaikuttavasti kuin Helenalle oli tehty.

Vähitellen Helena rupesi myöskin ymmärtämään syyn miksi sosialismilla
juuri hänen piirissään oli niin vähän menestystä. Upseerin oli
nimittäin aivan ulkonaisistakin syistä mahdoton tulla sosialistiksi
muuten kuin korkeintaan sanoissa. Sitä ei Helena ollut ensin tullut
ajatelleeksikaan.

Sentähden ei heihin nähden aluksi ollutkaan pääasia, että he muka
suosiolla puhuivat sosialismista. Pääasia oli, että he sisässään
myönsivät oman asemansa hataruuden.

Vihdoin kävi niin, että Helena todella näki paraaksi lakata puhumasta
koko sosialismista, koska se hänen taitamattoman esityksensä vuoksi
antoi heille vaan aiheita muka perusteellisiin vastaväitteihin ja
käänsi huomion pois pääkysymyksestä. Hän rupesi siis välttämään
sosialismin nimeä. Hän oli tullut siihen päätökseen, että ennenkuin
sosialismista puhuu, täytyy ensin valmistaa sille alaa. Täytyy saada
horjahtamaan heidän käsityksensä elämästä ja erittäinkin siis sotia
tuota upseeriuden suurta ihailua vastaan.

Niinkuin Helena kohta alusta antautui luonnolliselle ja toverilliselle
kannalle heidän kanssaan, niin hän yhä jatkoikin. Muulla tavalla ei hän
olisi osannutkaan heidän huomiotansa kiinnittää. Hän oli hyvin vapaa
eikä noudattanut mitään säädettyjä seuratapoja. Saattoi, kun päähän
pisti, ajaa issikassa kahden kesken jonkun upseerin kanssa, jopa tulla
heidän luoksensa, kun oli jotain toimitettavaa. Ja tämä seikka Helenan
tietämättä levitti hänen mainettaan.

Helenan "rakastumattomuus" muuttui aikaa myöten yhä suuremmaksi ja
kiihoittavammaksi arvoitukseksi ei ainoastaan luutnanteille, vaan yhä
laajemmille piireille. Mahdotonta oli sulattaa, että tuo kaunis nainen,
joka tekee niin arveluttavia poikkeuksia nuoren neitosen siveellisyyttä
takaavista säännöistä, olisi todellakin jokin valloittamaton linna.
Jokainen vastaesitetty ajatteli: kunhan _minä_ vaan pääsen häneen
käsiksi, niin varmaan valloitan. Kaikki puhuivat hänestä niinkuin
hyvästä tutusta ja kehuen toivat esiin seikkoja, jotka tuttavuuden
läheisyyttä muka osottivat. Tästä syystä tuli Helena nuorten miesten
kesken usein valheidenkin alaiseksi.

Kokonaan ymmällä oli maailma siitä, miksi ei Helena huolinut
semmoisesta kosijasta kuin luutnantti T. oli, joka oli kaunis,
mainiosti kasvatettu, yleisesti tunnettu viisaudestaan ja kirjallisesta
sivistyksestään, -- ja päälliseksi ensikertaa näytti todellista
aikomusta rakastua ja kihlautua sekä rakentaa avioliitto, jota hänen
aina ennen tiettiin halveksineen.

Ei Helena myöskään mitään välittänyt komeasta luutnantti Degeristä,
vaikka kaikki pitivät, että he olivat kuin luodut toisilleen.

Enin kaikista hänen ympärillään pyörivistä luutnanteista hän piti
luutnantti R:stä ja luutnantti B:stä, jotka ihmisien mielestä olisivat
viimeisinä voineet kysymykseen tulla. Eivät he tosin sosialismista
mitään tienneet, mutta tietämättänsä olivat he hänen mielestään enin
mahdolliset siihen.

Erityisesti oli näistä kahdesta luutnantti Brummer Helenan suosiossa.

Heidän lähempi tuttavuutensa oli tosin alkanut vähän omituisesti.
Rekiretkellä. Oli semmoinen rekiretki, että naisten piti valita
herransa. Helena valitsi siiloin Brummerin, jota seikkaa kaikki pitivät
uskallettuna, sillä luutnantti B. oli kaikin puolin hyvin häikäilemätön
mies. Kohta alussa, vaikka he eivät paljon vielä toisiansa tunteneet,
tuli heillä puhe avioliitosta. Helena oli ihmettelevinään, että
luutnantti Liljendahl, vaikka oli arviolta vähintäin 35 vuotias, oli
saattanut pysyä avioliiton pauloihin joutumatta. Luutnantti B. otti
asian jostakin syystä hyvin kuumasti, piti sitä ikäänkuin loukkauksena
itseänsä vastaan ja rupesi puolustamaan Liljendahlia.

-- Tahtoisinpa nähdä sen naisen, joka huolii velkaisesta vänrikistä! --
sanoi hän kiivaasti.

-- Enhän minä mitään sano, -- vastasi Helena.

-- Minä vaan ihmettelen kuinka vänrikki voi kapteeniin asti pysyä niin
ihanteellisena.

Luutnantti B. mymisi jotain viiksiinsä, ellei hienostaan kiroillutkin,
-- joka suuresti huvitti Helenaa,

Määräpaikassa kaupungin ulkopuolella koko seura pysähtyi valaistun
ravintolan eteen. Ja täällä pantiin toimeen tanssi. Luutnantti B.,
jossa Helenan lause yhä oli kytenyt, otti asian uudestaan puheeksi,
heti kun oli päästy sisälle.

-- Johtopäätös neidin teorioista olisi siis mikä? -- alotti hän
asettuen vastausta vaatien Helenan eteen.

-- Herranen aika, enhän minä sano muuta kuin että ihailen teidän
siveellistä voimaanne! -- vastasi Helena taas eikä nytkään ollut
ymmärtävinään luutnantti B:n kysymystä.

-- Mutta jos nyt olisi niin ja näin tuon siveellisen voiman kanssa? --
sanoi luutnantti B. kärsimättömästi.

-- Mitä tarkoitatte? -- kysyi Helena muka pitkään.

Luutnantti B. oli kahden vaiheilla. Hän näki selvästi että Helena
teeskentelee ja ymmärtää kaikki. Helenaa pyydettiin samassa tanssiin.

Myöhemmin, kun luutnantti B. oli jo päässyt parhaimmalle tuulelleen,
hän taas haki Helenan esille.

-- Johtopäätös olisi, sanon minä, että meikäläisten ja teikäläisten
suhteet pitäisivät olla -- kuinka sanoisin: -- vapaammat? Eikö niin?

-- Jaha, te käsititte, -- sanoi Helena, -- Tietysti vapaammat. Ei
mitään kihlauksia!

-- Mainiota, mainiota! -- sanoi luutnantti B. -- Se tahtoo sanoa: ei
mitään lykkäyksiä tuonnemmas, ei mitään aikamäärää rakastuneille?

-- Ah luutnantti Brummer, te käsitätte minua todellakin mainiosti. Ei
mitään muuta aikamäärää, kuin minkä herrat luutnantit jaksavat pysyä
valkosina enkeleinä, Eikö niin?

Näin sanoen Helena taas katosi tanssiin.

Luutnantti B. jäi katsomaan hänen jälkeensä, Kerta kerralta hän oli
tullut yhä enemmän kiihoittuneeksi. Oliko tuo pilkkaa hänestä ja
kaikista hänen tovereistaan? Hän rupesi suuresti pullistelemaan
mahtavaa sotilasrintaansa. "Se hurmaava veitikka nähtävästi ei vielä
tiedä mikä minä olen. Minä en ole mikään siviili narri. Minä olen
luutnantti Brummer, minä".

Ja niin hän kaupunkiin takasin ajettaissa, sanaakaan sanomatta yhtäkkiä
kaappasee Helenaa vyötäisistä ja puristaa rintaansa vasten.

Vaikka Helena tuli näin jotenkin lähelle luutnantti Brummeria, saattoi
hän kuitenkin pyörittää sormellaan tämän nenän edessä ja sanoi
ystävällisesti niinkuin lapselle:

-- Fyi, fyi, fyi! Niinkö te minua käsitittekin!

Heidän katseensa tällöin kohtasivat toisensa, ja samassa luutnantti B.
päästi Helenan irti sekä meni kokonaan suunniltaan. Sen jälkeen ei hän
enää koskaan voinut Helenan edessä esiintyä häikäilemättömänä
luutnantti B:na, niinkuin hän rakasti esiintyä muualla, vaan oli
niinkuin ei hänellä uniformua olisi ollutkaan. Myöskin hänen ainainen
tavaton kovaäänisyytensä aleni Helenan seurassa tavalliseksi
hiljaiseksi puhetavaksi. Hän oli silloin hyväntahtoinen, luonnollinen,
lapsellinen, ja antautui ilman mitään ehtoja Helenan kasvatuksen
alaiseksi.

Toinen Helenan suosikeista oli luutnantti Rancken, se suuri pessimisti.
Ystävyys häneen johtui siitä, ettei hän pessimistinä "uskonut
mihinkään", ei tosin siis sosialismiinkaan, mutta eipä myöskään
upseeriuteen; siihen hän kaikkein vähin uskoi.

Näitä kahta ominaisuutta, Brummerin luonnollista lapsekkuutta ja
Ranckenin täydellistä uskomattomuutta, ei Helena löytänyt kessään
muussa kuin näissä kahdessa juopossa. Mutta ne olivat juuri niitä
ominaisuuksia, jotka tekivät Helenan mielestä ihmiset "mahdollisiksi".

       *       *       *       *       *

Eikö Helena olisi voinut muualta löytää mitä hän täältä turhaan haki?
Eikö hän olisi voinut muuttaa seurapiiriä?

Ei. Kun hän kerta oli kotiperheensä tuttavuuksien kautta tänne joutunut
ja kotiutunut, niin ei hän mitään sopivampaa osannut itselleen
ajatella. Päinvastoin, jos missä niin juuri täällä oli sosialismin
hänen mielestään saaminen jalansijaa. Hän juuri oli sosialismin
vastustuksen pääkortteerissa. Kävipä siis asia kuinka hitaasti tahansa,
ei sosialismin toteutuminen ollut lainkaan mahdollinen, ellei sitä
ensin täällä tunnustettu. Sillä ajatellaanpa että sosialistit
rakentaisivat ihannevaltionsa. Hyvä. Mutta sotilaat tulevat ja ampuvat
sen pirstaleiksi. Siinä se sitten on. Kaikkihan riippuu siis juuri
näistä sotilaista, ja kun ymmärtäväiset heistä ensin saadaan mukaan,
niin tulevat tyhmät nousukkaat kyllä jäljessä.

Mahdollista tosin on, että vielä joku toinenkin syy kiinnitti häntä
juuri tähän seurapiiriin. Hän aina huokasi, kun ajatukset kääntyivät
sinnepäin -- ja kun hänen täytyi itseänsä epäillä.

Jos hän pani oikein tilille itsensä, niin täytyi hänen selvästi nähdä,
kuinka paljon asiat olivat muuttuneet hänen ensimäisestä Helsinkiin
tulostaan asti, vaikka siitä ei ollut kuin kaksi vuotta vasta kulunut.
Kun hän vertasi toisiinsa ensi aikaa kotoalähdön jälkeen ja nyt tätä
aikaa kahden vuoden kuluttua, niin oli niissä olemassa suuri,
kammottava erotus. Hän itsekin huomasi sen vasta viime aikoina ja
jotenkin odottamatta. Hän huomasi, että ennen hän oli elänyt, tuntenut,
ajatellut, -- nyt sitävastoin hän ainoastaan _muisti_ eläneensä,
tunteneensa ja ajatelleensa. Ennen häntä oli johtanut hänen oma elävä
ajatuksensa, nyt, jos hän johtoa haki, piti hänen muistella miten hän
_silloin_ olisi ajatellut.

Kaipauksella muisteli hän sitäkin, kuinka hän oli alussa esiintynyt
ihan yksinkertaisessa, sileässä puvussa. Tätä tapaa hän oli koko
maailman kummastukseksi uskaltanut noudattaa huolimatta siitä mihin
kutsujaisiin meni. Mutta sitten hän oli vähitellen ruvennut luopumaan
siitä. Ja nyt se oli jo aikaa sitten kokonaan jäänyt pois. Alkusyy oli
se, että esiintyminen ilman pukuun pantua huolta välistä oli näyttänyt
puuttuvalta kunnioitukselta isäntäväkeä kohtaan. Sitten taas oli
välistä tuntunut ikävältäkin aina olla erilainen kuin muut. Mutta oli
kolmas syy. Ja se oli, että hän tunsi niin monessa muussa sisällisessä
asiassa luopuneensa alkuperäisistä vaatimuksistaan itseänsä kohtaan,
että yksinkertaisuuden noudattaminen vaan _vaatteissa_ olisi tuntunut
teeskentelyltä.

Tämä muutos oli tapahtunut vähitellen, melkein hänen huomaamattaan.

Se seikka että hän ei puhunut sosialismista ja vältti sitä nimeäkin,
oli ensin vaikuttanut, että useain kanssa hän ei siten lainkaan tullut
puhuneeksi totisista asioista. Mutta jotakinhan aina täytyy olla
ihmisten välillä, jotka kerran ovat tuttuja ja seurustelevat keskenään.
Helena oli siten ikäänkuin kahtia jakautunut: toinen "hän" oli yhä
kasvanut maineessa ja kukoistuksessa, toinen "hän" taas oli käynyt
ihmisille ikäväksi, ja vaikka Helena tunnusti vaan tätä jälkimäistä
oikeaksi itsekseen, niin ei hän voinut olla huomaamatta, että edellinen
yhä enemmän kasvoi sen ylitse ja tukehutti sitä. Toisin ja suorin
sanoin: ympäristön löyhät puheet ja harrastukset olivat kuin olivatkin
häneen tarttuneet.

Romaaninlukeminen esimerkiksi! Kuinka hän oli ensin halveksinut
romaaneja! Hän oli kerran huomannut, että rakkausromaanit herättivät
hänessä eloon sen vanhan suutelemistunteen Georgia kohtaan. Hän viskasi
kohta pois kirjat. Mutta täällä kaupungissa ihmisillä kulki
muotiromaanit kädestä käteen. Niistä aina puhuttiin ja niin hänkin
rupesi jälleen lukemaan niitä. Ja nyt oli käynyt niin, että hän
romaanin sankareina aina kuvaili Georgia! Eikä ollut enää tarmoa
viskata kirjaa pois. _Silloin_ hän oli jaksanut hylätä Georgin, _nyt_
hän ei jaksanut aina edes mielikuvituksesta vapautua. Puuttuiko siis
vaan, että hän olisi mennyt ja sanonut Georgille: Georg, suudelkaamme
toinen toisiamme ja ollaan niinkuin ennen!

Voi, kuinka tämä ajatus häntä kauheasti vaivasi ja kuinka väkevänä
virtana hänessä silloin oli halu tempautua irti kaikesta. Hän tiesi
että hänen täytyy ja että hän on palaava takasin siihen entiseen
korkeaan mielentilaansa, vaikka sen muistuminen olikin harvenemistaan
harvennut.

Olihan hänellä vähän puolustustakin. Hän oli niin yksin. Mitä hän taisi
taitamattomuudellensa, sille, ettei hänellä ollut Reinholdin
voimakkaita sanoja. Oman luonteensa mukaan hän oli vajonnut siihen,
josta Reinhold oli niin varottanut: oli ruvennut _yksityisten_
kääntämistä ajattelemaan, silloin kuin olisi pitänyt vaan aatetta ajaa
ja siinä elää.

Tämmöisinä hetkinä hän aina maltittomasti odotti Reinhold Korpimaan
palaamista ulkomailta. Sillä ellei Reinhold pian palaa, niin kaikki
vähitellen sammuu ja jääpi pois.

Kotonaan, omalla pöydällään hänellä oli kehyksessä Reinholdin valokuva.
Sitä hän yhä ja yhä katseli, toistaen kiitollisena hänen parhaita
sanojansa, ja yhä kasvavalla ikävällä odotti häntä. Odotti niinkuin
pelastajaansa, joka voimakkailla sanoilla vie hänet jälleen entisiin
korkeihin ilmakerroksiin ja tempaa hänet irti koko tästä hänen
nykyisestä olostaan, josta hän ei itse jaksanut eikä osannut erota.



Hän palaa.


Suurena peilinä leikkui tyyni, määrätön meri sinä päivänä, jona Helena
nousi Tähtitornin vuorelle odottaakseen laivaa, millä Reinhold oli
palaava. Suuri oli meri, pilvet korkealla, paloteltuina, untuvaisissa
reunoissansa punakeltaisen ruskon lävistäminä. Ja punakeltaisena
tyynenä leikkui syvyyksien pinta.

Kohta kun hän tuli ylös ja hänen katseensa oli lentänyt kaiken meren
yli, huomasi hän mustan savuviivan taivaanrannassa.

Voi kuinka hänen sydämmensä silloin sykähti! Oliko hän valmis nyt?
Voiko hän näiden vuosien perästä sanoa niinkuin silloin: minä olen
valmis mihin hyvänsä!

Oli, oli! Hän oli taas valmis. Voi, kuinka pieneltä ja alhaiselta ja
pikkumaiselta tuntui äsken eletty aika tuon aavaan meren edessä!
Kaikkia ihmisiä hän rakasti ja niiden yhtyyttä halusi niinkuin taivas
ja meri olivat nyt yhdessä, ja hän ei enää epäile mitään tehdä, mikä on
tätä yhteyttä edistävä.

Ja Helena sanoi itsekseen puoliääneen sanomattomalla ylenkatseella:

-- Luutnantit! --

Se musta savuviiva liikkui ja läheni ja sen kanssa oli ikäänkuin
merentakaiset maat ja kansat olisivat tulleet lähemmäs ja yhtyneet
samaan elävään yhteyteen, niinkuin tämä sama meri huuhteli niiden
rantoja ja sama taivas niitä peitti.

Kun Helena palasi kaupunkiin ja tuli satamaan, oli laiturilla jo paljon
laivan odottajia ja enimmäkseen kaikki Reinholdin sosialistitovereita.
Kaikki he odottelivat huomattavalla jännityksellä, vilkkaasti ja
ilosesti puhellen keskenänsä; toiset seisoivat joukoissa, toiset taas
naistuttujensa kanssa kävelivät edestakasin pitkällä laiturilla. Useat
eivät vielä hallinneet täydellisesti herrastapoja, vaan osottivat
hiukan kömpelyyttä. Muutamia tosin oli, joita ei olisi voinut herrasta
erottaa. Muutamat olivat hiljaisia ja taempana pysyviä, yksi
erittäinkin, hyvin miellyttävän ja ajattelevaisen näköinen. Häntä
Helena ei voinut olla katselematta ja olisi niin äärettömän mielellään
mennyt puhuttelemaan, jos olisi kehdannut. Se oli yksi niistä, joita
Reinhold oli ulkomaille lähtiessään asemasillalla hänelle esittänyt.
Helena ei voinut koskaan unohtaa, kuinka tyhmän tukalaan asemaan hän
oli silloin tullut. Kun juna oli lähtenyt jäi hän kuuden vastaesitetyn
Reinholdin toverin seuraan sillalle. Molemmin puolin ei tietty mistä
ruveta puhumaan ja tuskastuttavassa äänettömyydessä he kulkivat läpi
kaikkien asemahuoneiden rautatietorille, jossa ilman muuta kateltiin ja
sanottiin hyvästi. Helenalla oli ollut melkein itku kurkussa tämän
molemminpuolisen kylmyyden vuoksi, ja hänen olisi sanomattomasti tehnyt
mieli tutustua heidän kanssansa. Mutta hän ei voinut heidän
kasvojensa ilmeestä nähdä samaa halua, päinvastoin he ikäänkuin
kiirehtivät vaan päästä erille tästä tukalasta tilasta. Ja sentähden
hän ujosteli heitä yhtä paljon. Mutta peittämään ujouttansa totuttuun
konvenanssi-hymyilyyn hän tuntemalla tunsi, kuinka he käsittävät häntä
ylpeäksi. Eikä hän enää ollut, voinut muuttaa itseänsä, vaan läksi,
muka ystävällisellä ylemmyydellä nyökäyttäen heille päätänsä.

Juuri samaa voittamatonta ujoutta hän nytkin tunsi tämän suuren,
vieraan joukon keskellä. Hän istui arkana ja huomiota paeten
syrjäisimmällä penkillä, -- sama Helena, joka esiintyi vapaana ja
varmana missä muualla tahansa. -- Ja niinkuin silloin niin nytkin hän
peitti mielentilansa teeskentelyyn: katseli muka mahtavasti jonnekin
heidän ohitsensa tai tutki muka kärsimättömästi ajankulkua kellostansa.
Kun he kulkivat hänen ohitsensa huomasi hän selvästi, että he
osottelivat toisilleen häntä, ja tietysti he kaikki ajattelivat: tuossa
se ylpeä Helena nyt istuu. Sillä kuinka he olisivat voineet ymmärtää,
että hän ainoastaan sentähden oli noin tylysti katselevinaan heidän
ylitsensä, että hän äärimmäisyyteen asti ujosteli heitä, ja
ajatuksessansa kunnioitti ja rakasti heitä!

       *       *       *       *       *

Laiva saapui ulapalta ja käänsi kaaressa saaren takaa korkean kokkansa
satamaa kohden.

Se lähestyi hiljennetyin vauhdin, heikosti savua tupruttaen ja
kaikkineen kuvastui veteen, paksu valkea piippu, punaset torvet
komentosillalla, mastot ja valkea kokka suurine ankkurisieramineen.
Mutta sen lähetessä vilkkaan sataman lainehtiva vesi palotteli mastojen
päät ja piiput ja hämmensi vihdoin koko kuvauksen läikkynäänsä. Jo
erotti laivan nimen, erotti kapteenin, vihellystorven kiiltävät
vaskikulmaukset, valkoset ämpärit, pelastusrenkaat. Ja jo kääntyy laiva
poikittain ja matkustajain musta rivi tulee näkyviin peräkannella
huiskuvine nenäliinoineen.

Helenan huomio kiintyy ensin perimpänä seisovaan miellyttäväryhtiseen
herrasmieheen. Sillä on harmaa päällystakki ja päässä harmaa korkea
lierilakki ympäröitynä leveällä valkosella nauhalla. Kun laiva tulee
lähemmäs, huomaa Helena, että se juuri onkin Reinhold Korpimaa.

Hänen toverinsa alkoivat, hänet tunnettuaan, huiskuttaa lakkejansa,
riemuiten ja toinen toiselleen häntä osottaen. Ja osa heistä rupesi
järjestymään neliääniseksi laulukunnaksi pienen ja lihavan johtajan
ympärille, joka sointurautaansa kuunnellen alkoi antaa ääniä
maltittomasti esiinkurottautuville ja kiirehtiville laulajille.

Yhtäkkiä remahtaa ilmoille porilaisten marssi, laulettuna uusilla,
tuntemattomilla sanoilla.

Ja sen jälkeen kajahtaa voimakas hurraa!

Reinhold nostelee taidokkaasti hattuansa, silloin tällöin pyöräyttäen
sitä ilmassa.

Reinhold ei ole huomannut vieläkään Helenaa. Laiva on jo rannassa ja
irtosillat nostetut paikoilleen. Käsiänsä ojentaen peräkantta kohden
toverit jo huutelevat sanoja Reinholdille ja hän heille vastailee.
Sitten hän muiden matkustajien mukana laskeutuu yläkannelta alakannelle
ja hetkeksi katoo näkyvistä.

Tuossa hän on taas! Hän on nousemassa irtosillalle, keltainen uusi
kapsäkki käsissä. Kuinka voi ihmisen ulkomuoto niin muuttua! Hän on
täynnä miehekästä eleganssia. Hän nousee ja katsoo nopeasti koko
väkijoukon yli kahteen kertaan. Sitten vielä tarkemmin kolmannen
kerran.

-- Helena! -- huudahtaa hän, kun vihdoin huomaa Helenan kaikkien muiden
takana. Ja Helena näkee, kuinka Reinholdin kasvoja samassa kirkastaa
hyvän vaikutuksen tyytyväisyys, ja kuinka hän rupeaa nopeasti tulemaan
alas.

Itsestään aukeaa tie Helenalle, kun kaikki ovat katsahtaneet taaksensa
ja huomanneet ketä Reinhold tahtoo ensimäiseksi tavata.

He tapaavat toisensa keskellä väkijoukkoa, joka antaa heille tilaa ja
muodostaa piirin heidän ympärillensä. Reinhold puhuu hänen kanssaan
eikä päästä hänen kättään omastansa.

He ovat siinä kuin sulhanen ja morsian. Ja se tuntuu jokaisesta
semmoiselta. Kaikki ihmettelevät, ettei ennen oltu tultu ajatelleeksi
sitä, mikä nyt yhtäkkiä tuntuu ihan luonnolliselta jokaisen silmissä.
Olihan puhe käynyt miehestä mieheen, että hän oli tuon neidin avulla
ulkomailla matkustanut. Yleisen hämmästyksen ja ihastuksen hyminä käy
väkijoukossa.

Helena on ainoa, jolle ei hetkeksikään mitään sellaista mieleen
juolahda. Harvoina hetkinä elämässään hän on ollut niin onnellinen kuin
nyt. Hänen sydämmensä on paisuvaa riemua täynnä. Mutta se seikka, että
heidän ympärilleen on muodostunut piiri, että Reinhold pitelee hänen
kättänsä, ujostuttaa häntä, Hän punastuu hirveästi ja niin paljon kuin
hänellä olikin muka ollut sanottavaa tänä ensi hetkenä, ei hän saa
mitään sanotuksi. Ainoastaan vaan hiljaa kuiskaavasti:

-- Tervetuloa!



Reinholdin aikeet.


Ulkomailta palattuansa ei Reinhold ollut muuttunut ainoastaan
ulkonaisesti, niin että hänellä nyt oli täydellinen kuosi vaatteissa ja
hienostunut ryhti käytöksessä; vaan hän oli toisenlainen siinä kohden,
että ei entisellä tavalla huutanut hillitsemättä julki aatteitansa
kaikissa tilaisuuksissa. Ei hän yleensäkään julkisesti puhunut. Tämä
ominaisuus pisti kohta kaikkien silmiin. Hyvin niukasti hän kertoi
ulkomaan matkaltansakin, suun ympärillä oli koko ajan merkitsevä,
salaperäinen hymy. Jokainen näki, että hänellä kyllä on aikeita, vaikka
hän ei vaan katso tarpeelliseksi niistä puhua.

Mitä sosialismiin tuli, niin pääpainon hän sanoi olevan varsinaisen
valtiollisen puolueen muodostumisessa. Ja valituille uskotuillensa hän
kuului kyllä antaneen neuvojakin, miten oli työskenteleminen tämän
tarkoitusperän saavuttamiseksi. Päävaikutus oli se, että Reinholdilla
tietystikin oli suuria mielessä, ja valitutkin uskoivat varmasti, että
nyt täytyi vaan olla liikoja kyselemättä.

Mutta vaikka Reinhold oli tullut suljetuksi, näytti hän olevan sitä
uutterammassa toimessa. Jotakin hän aina puuhasi, ja semmoisella
kiihkeydellä, että ei häneltä lukemattomille pysäyttäville ja
uteliaille tahtonut ehtiä sanaakaan vastaukseksi. Tiesivät kertoa, että
hän luki tavattoman paljon. Hän olikin ruvennut käyttämään silmälasia
ja hänen silmäteränsä olivat rasituksesta käyneet luonnottoman
suuriksi.

Joka paikkaan sosialistien joukossa levisi semmoinen muotilause, että
"työtä sitä pitää tehdä eikä huutaa!"

Pääkirjoitukset työväen lehdissä saivat hiljaisemman, oppineemman ja
vaikeatajuisemman sisällyksen. Vaatimukset kasvoivat, pienet puhujat
hiljenivät, ja kaikkialla oli ilmassa sana: odottakaa! odottakaa!
Reinholdin tuttavapiiri oli myöskin suuressa määrin laajentunut. Ei hän
enää seurustellut ainoastaan entisten sosialistituttujen kanssa, vaan
nähtiin usein yliopistonpiireissä, merkitsevämpien sanomalehden
toimittajain ja muiden semmoisten mahtimiesten seuroissa. Hänen
maineensa ikäänkuin jakaantui kahtia. Sosialisteille hän oli heidän
vanha Reinholdinsa, jossa lepäsi koko heidän asiansa ja koko
tulevaisuuden toivo. Mutta suurelle maailmallekin hän jo oli jotain, --
ja näytti olevan yhä enemmän. Niin vaativat hänen salaperäiset
aikeensa, -- sanottiin. Hän ikäänkuin irtausi sosialistien käsistä, ja
tekemistä hänellä näytti olevan yhä ylempänä ja ylempänä.

Ei aivan kauan ulkomailta palauksen jälkeen hän kummastutti maailmaa
suorittamalla muutamia valmistavia yliopistollisia tutkintoja. Eikä
siinä kyllä. Sanottiin hänen lukevan lakitiedettä. Mihin tämä kaikki
tähtäsi, ei tiennyt, kuten sanottu, muut kuin uskotut.

       *       *       *       *       *

Mitä Helenaan tulee, niin ei hänkään saanut Reinholdia
sosialismikysymyksessä paljo avomielisemmäksi. Helena ensin luuli, että
Reinholdin uusi tapa johtui tuosta Helenalle perin tutusta halusta
välttää turhaan lausumasta pyhimmän aatteensa nimeä. Sehän oli juuri
sama kokemus, minkä Helenakin oli tehnyt. Mutta ajan pitkään rupesi
tuntumaan kummalliselta, ettei hän sentään Helenankaan kanssa ottanut
entisiä asioita puheeksi. Ja kuitenkin hän Helenan seuraa ihan
nähtävästi haki. Hän puheli aina jotenkin vähäpätöisistä asioista, niin
että, kului kaksi kuukautta Helenan kertaakaan onnistumatta kytkeä
häntä hänen kiireiltänsä rauhalliseen ja perinpohjaiseen keskusteluun.
-- Ei hän tietysti aavistanut kuinka paljon Helenan sydämmelle oli
kerääntynyt kysymyksiä, neuvon ja ohjauksen pyyntöjä.

Vihdoin näytti tarjoutuvan odotettu tilaisuus.

Reinhold itse pyysi Helenan eräänä pyhäpäivänä kävelyretkelle
Kaivopuistoon. Hän oli määrännyt aamuhetken ja Helena arvasi, että nyt
hän on kerrankin ottanut myöskin aikaa mukaansa. Helena päätti siis
ehdoinkin täydellä todella ottaa puheeksi kaikki ne asiat.

Mutta siitä kävelyretkestä tulikin ihan, ihan toista.

He olivat lähteneet astumaan suurta puistokatua. Reinhold oli
ehdottanut, että he menisivät ravintolan parvekkeelle, mutta Helena oli
suostuttanut hänet sen sijaan nousemaan valleille, joilta meri näkyi.
Siellä he olivat hetken aikaa äänettöminä istuneet kumpikin mahtavasti
aikoen ruveta jostakin tärkeästä puhumaan ja kumpikin odottaen, että
toinen ensin jotakin sanoo. Helena näki ilokseen, että Reinhold siis
vihdoinkin aikoo ottaa esille tuon kaikkein tärkeimmän seikan mikä oli
koko heidän suhteensa alku ja perus. Ja mitä kauemmin he olivat vaiti,
sitä varmempi Helena oli siitä, että nyt Reinhold ei enää voi ruveta
muusta puhumaan, vaikka olisi ensin aikonutkin. Kun hän oli yhä vaiti
ja nähtävästi haki sanoja, tahtoi Helena auttaa häntä alkuun.

-- Teistä on varmaan ihmeellistä, että minä --

-- _Teistä?_ -- sanoi Reinhold.

-- Ah, Reinhold, minä unohdan aina. Sinusta on varmaan ihmeellistä,
että me muut kaikki emme voi mihinkään mennä ilman sinun johtoasi. --

Reinhold ei tarttunut puheeseen, vaikka Helena vaikeni.

-- Sinä olet niin itsenäinen, etkä voi ymmärtää semmoisia, jotka
riippuvat toisista, -- jatkoi Helena. -- Mutta minä olen ainakin
semmoinen, etten voi yksin mitään. Tosin vaikka sinä et puhuisikaan
mitään minun kanssani, niin jo se tieto, että on ystävä, elättää minua,
-- se on niin kummallista.

Nyt sanoi Reinhold:

-- Helena, minun tunteeni sinua kohtaan ovat jo enemmän kuin ystävän.

Helena kääntyi ja rupesi katsomaan hänen silmiinsä niinkuin olisi
kysynyt mitä hän tarkoittaa.

Reinhold ensin katsoi vastaan, mutta samassa kadottivat hänen silmät
ryhtinsä. Räpyttäen luomiansa hän milloin katsoi maahan milloin koetti
vilkaista ylös, ja huulet noloina nauroivat, turhaan hakien Helenan
ymmärrystä.

Yhtäkkiä Helenaa kouristi aavistus siitä, mitä Reinhold tarkoitti, ja
hänen kasvonsa kalpenivat.

-- Mennään täältä, -- sanoi hän ja nousi.

Reinhold voitti takasin entisen malttinsa.

-- Mikä sinun on Helena? -- kysyi hän. -- Istuhan vielä tähän vähäsen.

Helena sanoi:

-- En minä tiedä kuinka te oikeen tarkotitte.

Nyt nousi Reinholdkin.

-- Pyydän sinun kättäsi, Helena, -- sanoi hän. Ja sitten lisäsi: -- No
mennään, mennään. -- Saammehan puhua.

He rupesivat menemään alas valleilta.

Ensin he kulkivat äänettöminä kaikki jyrkimmät paikat. Mutta sileälle
käytävälle tultua Reinhold sanoi:

-- Ehkä tämä todella tuli odottamatta. Mutta minä katsoin uskaltavani
sen tehdä, koska jo tiedän seisovani varmalla pohjalla. Minun
tulevaisuuteni on taattu, Helena. Se tahtoo sanoa, viimeistään vuoden
perästä voin perustaa kodin, jonka saatan tarjota kelle hyvänsä.

-- Minä en voi vastata, Reinhold, -- sanoi Helena nopeasti ja
kiihkeästi. -- Älä suutu minuun -- minä en tiedä mitään, en ymmärrä
mitään.

-- No, no, -- sanoi Reinhold, -- enhän minä voi vaatia, että sinä heti
olet valmis vastaamaan. Mieti sitä asiata. Minä puolestani olen jo
miettinyt ja teen sinulle tarjoomukseni.

-- Niin, niin, -- voi minua! -- Reinhold älä suutu minuun, -- nyt minä
menen -- toisen kerran!

Näin sanoen Helena rupesi nopeasti menemään edelle ja poikkesi toiselle
käytävälle, joka myöskin vei kaupunkiin.

Reinhold seisoi hyvän aikaa katsoen hänen jälkeensä ja punniten
sisässään, oliko nämä nyt rukkaset eli täytyikö ajatella, että Helena
todellakin ottaa asiata miettiäksensä.

Hän meni kortteeriinsa. Ja niin mietteissään kuin hän olikin koko
matkan, kohta kun hän näki työpöytänsä avattuine kirjoineen, paperinsa
ja käsikirjoituksensa, keventyi hänen mielensä, ja huokaisten pois
painon sydämmeltänsä hän istui pöydän ääreen ja rupesi selailemaan
kirjoja, katselemaan toisesta toiseen, ja silloin tällöin kirjoittaa
rapisteli muistiinpanojansa paperille.

Tämä oli toinen puoli hänen arkeistansa, tämä oli hänen suunniteltu
tulevaisuutensa, ja uppoutuneena tähän työhönsä hän suuresti nautti
jokaisesta selviävästä asiasta ja jokaisesta lauseesta, minkä paperille
kirjoitti. Sillä se kaikki varmisti häntä ja lupasi suurista mietteistä
kerran tehdä yhtä suuren todellisuuden. Sillä selväähän oli, että koko
sosialismi riippui siitä, että hän saa merkitsevän yhteiskunnallisen
aseman, vallan käsiinsä.

       *       *       *       *       *

Kauan ei Reinhold tarvinnut odottaa sanaa Helenalta.

"Tahtoisin tavata sinua nyt heti", -- seisoi siinä paperilapussa, jonka
Reinhold, samaten istuessaan uppoutuneena työhönsä, sai saman päivän
illalla Helenalta.

Ja kun Reinhold, pantuaan kirjansa kiinni ja otettuaan päällystakkinsa,
tuli ulos, oli Helena siinä.

Helena näytti lyhdynvalossa Reinholdista ensin vähän kalpealta ja
rasittuneelta, mutta kun rupesi puhumaan, niin hän hymyili ja oli
kylläkin ilonen.

-- Reinhold, -- sanoi hän kohta, -- älä nyt vaan luule, että minä en
ole vielä päättänyt miellytätkö sinä minua vai et. -- Mutta eikö se
toinen asia voisi jäädä ratkaisematta?

Reinhold rypisti vähän silmäkulmiansa.

-- Ratkaisematta? Miten tarkoitat?

-- Niin vaan, että niinkuin emme olisi koskaan siitä puhuneet --

-- Toisin sanoen: sinä annat rukkaset?

-- Ei, ei, ainoastaan että se jäisi ratkaisematta.

-- Etkö ole siis vielä miettinyt? Minä tahdon tietää jaa eli ei!

Nyt otti kärsivä ilme väkisinkin vallan Helenan kasvoissa.

-- Pitääkö minun siis välttämättä antaa rukkaset, että se asia saisi
olla ratkaisematta? -- sanoi hän voimatta hillitä tuskastumisen itkua.

-- Tietysti sanot: ei, jos et huoli minusta! -- sanoi Reinhold
hermostuneesti.

Ja niin loppui tämäkin lyhyt keskustelu siihen, että Helena läksi
kesken pois.

Taas katseli Reinhold hänen jälkeensä pimeään ja ajatteli tällä kertaa:

"Se on jotenkin kummallinen tyttö. Eiköhän liene suuressa määrin
oikullinen?"

Ja Reinhold rupesi jo luulemaan, että taitaa olla lopussa koko asia.

       *       *       *       *       *

Kun Helena tuli kotiin, istui vanha äiti vielä omalla puolellaan
odottamassa häntä, ja oli sytyttänyt pienen spriikeittiönsä teen
lämmittämistä varten.

Äiti oli viime vuosina kovin vanhentunut, oli aivan harmaantunut, ja
häntä usein rupesi nukuttamaan keskellä päivää, jopa torkahti hän
toisinaan kesken ihmisten puheluakin.

Myöskin rupesi hän olemaan semmoinen, ettei hänen mielensä oikein enää
sulattanut uusia asioita, ja ainoastaan vanhat tapahtumat hän elävästi
muisti ja niissä riippui.

Sen vuoksi Helenakin oli yhä vähemmän puhellut hänen kanssaan
nykyisyyden asioista, ja näistä viimeisistä monimutkaisista omista
asioistaan ei ollenkaan.

Tällä kertaa hänessä kuitenkin oli niin vastustamaton halu kysyä ja
saada neuvoa, että hän päätti liikahuttaa mamman nukkuvaa kokemusten
aarteistoa.

Helona rupesi aluksi pitkältä puhumaan suhteestansa Reinholdiin,
johdattaakseen mamman vähitellen viimeiseen suureen tapaukseen heidän
välillänsä.

Mutta ennenkuin Helena oli kertomuksessaan selvinnyt edes
alkuperusteistakaan, oli mamma jo pari kertaa ummistanut silmänsä. Ja
kun Helena vihdoin lopetti ensimäisen jakson kysymyksellä: no mitä sinä
siihen sanot? heräsi hän torkahduksesta ja sanoi:

-- Ottaisit vaan sen Georg raukan!

-- Voi mamma, mamma, eihän nyt ollut siitä puhe!

Helena saattoi tuskin hillitä itkuun purskahtamista ja painoi molemmat
käsivartensa silmilleen.

Silloin äiti heräsi uneliaisuudestansa ja koko hänen sielunsa oli kohta
Helenan asiassa.

-- Mitä siis on tapahtunut, lapsi?

-- Reinhold on kosinut minua.

-- Sinä et rakasta häntä, Helena, -- sanoi äiti levottomasti.

-- Kohta kun hän kosi minua ja sanoi, että hänen tulevaisuutensa on
taattu, olin minä näkevinäni, ettei hän enää usko omaan aatteeseensa.
Mutta niin se ei ole. Hän uskoo. Ja mitä merkitsee silloin rakastanko
minä vai en, -- hänen asiansa rinnalla!

-- Se on kummallista, -- sanoi äiti, -- sinä olet perin unohtanut mitä
ennen sanoit Georgin suhteen. Sinä sanoit: niinkauan kuin _voi_ olla
menemättä naimisiin, niinkauan _pitää_ olla menemättä. Niin nuori kuin
olitkin, täytyi minun sinulle lopuksi myöntää, että olit oikeassa. Enkä
vieläkään kiellä sitä. Sinun sanoissasi oli omituinen, uusi avain tähän
vanhaan kysymykseen. -- Oletko sinä sen jättänyt? Vai oletko ehkä
todella niin rakastunut, ettet muuta voi?

-- Ei, mamma, nyt on niin, että _minun_ asiani ei merkitse mitään,
kaikki on hänessä. Sanotaanhan, että täytyy uhrata elämänsä suuren
asian edestä. Ja kun niin on, niin mitä merkitsee silloin "voin" tai
"en voi"! Ja kuka sen tietää, ehkä minä -- miksi minä en voisi olla
vaimo niinkuin monet muut? -- mitä minä olen? en mitään! -- Ja mitä
rakkaus sitten oikeastaan on, miksi välttämättä "semmoinen" rakkaus!

-- Puhu nyt vaan loppuun asti, niin sekaannut vieläkin enemmän, --
sanoi äiti. Sitten otti kutimen ja pudottaen lasit alemmas nenälle
alkoi kutoa ja huokasi:

-- Ei, sen minä sanon: ota sinä vaan se Georg.

-- Mutta mamma, mitä sinä sanot! Emmekö juuri Georg ja minä ole jo
kyllin selvästi todistanut, että _voimme_ olla ilman toisiamme! --
sanoi Helena.

-- Ei! -- sanoi nyt äiti päättäväisesti, ja nousi mennäkseen
kirjoituskaapilleen. -- Nyt en enää voi pidättää, minun täytyy lukea
sinulle --

Aukasi kaapin, nouti laatikosta kirjepakan, erotti keskeltä yhden
kirjeen,

-- Tämä on Georgilta minulle, -- sanoi hän istuutuen entiselle
paikalle. -- Sen sain kohta sinun rukkaskirjeesi jälkeen, vaikken ole
sinulle siitä mitään puhunut.

-- Olkoon vaan siinä mitä hyvänsä, -- mutta jos hän nyt jaksaa hyvin,
niin se osottaa että hän voi myöskin hyvin tulla toimeen ilman minua,
-- sanoi Helena levottomasti ja nousi kävelemään.

-- "Rakas täti" alkoi äiti siitä huolimatta lukea. -- "En minä kirjoita
siksi, että Te Helenalle jotakin sanoisitte minulta. Päinvastoin,
rukoilen teitä, ettette missään tapauksessa kertoisi hänelle tästä
kirjeestä. Te tiedätte, mitä hän on minulle kirjoittanut. Meidän
välillämme on tapahtunut totinen, ainainen, peruuttamaton ero. Niin se
on. Voi, rakas täti, jo ensi hetkestä kun hänet omistin piili sydämmeni
riemun takana jokin aavistus, etten saa häntä pitää. Liian suuri oli
onneni, että se todellakin olisi voinut täyttyä, liian" -- --

-- Ei, ei, ei, -- huusi Helena, -- älä lue, minä tulen hulluksi, jos
tuo nyt jälleen revitään auki. Älä lue nyt, ei koskaan, ei koskaan --!

Ja silmät suurina, säihkyvinä, hän alkoi haltioissaan puhua:

-- Ei mamma! Minä rakastan Reinholdia. Minä rakastan häntä enemmän kuin
mitään maailmassa! Meillä kahdella on yksi sydän. Ja kun nyt on tullut
kysymys voinko myös _minä_ jotain uhrata, silloin minä peräytyisin. Ei,
mamma, se ei tule tapahtumaan! Se ei tule tapahtumaan!

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä sai Reinhold Helenalta kirjeen, jossa Helena pyytää
anteeksi eilistä keskustelua, ja ilmoittaa myöntävän vastauksensa.

Luettuaan tämän kirjeen Reinhold ensin vähän mietti, pidellen kirjettä
sormiensa välissä.

"Olkoon siis niin!" -- sanoi hän sitten itsekseen ja tyytyväisyyden ja
tehdyn päätöksen hymy levisi hänen kasvoihinsa.

Hän rupesi kohta pukeutumaan, mennäksensä Helenaa tapaamaan. Sillä
hänessä oli herännyt ajatus, että he Helenan kanssa menevät yhdessä
aijottuihin sanomalehtimiesten tanssiaisiin, joissa he sitten
varsinaisesti kihlautuvat, vaikkakin toistaiseksi salaisesti. Ja hän
tahtoi kohta kuulla mitä Helena siitä tuumasta ajattelee.



Iltamassa.


Nämät tanssi-iltamat olivat kuin Reinholdia varten toimeenpantu. Ei
niin, että kukaan olisi jotakin sellaista ajatellut, vaan niin, että
Reinholdille itselle siksi päiväksi sattui monet asiat yhteen.
Ensiksikin oli hän kansallistaloudellisessa yhdistyksessä vihdoinkin
pitänyt suuren esitelmänsä työväestön asunto-kysymyksessä, saanut
osaksensa huomiota ja oli esitelty seuran vaikuttavimmille henkilöille,
jotka olivat lausuneet toivottavaksi, että tämä ansiokas esitelmä
seuran toimesta julaistaan. Toiseksi oli hän äskettäin suorittanut
yliopistollisen tutkinnon kansantaloudessa. Ja kolmanneksi hän oli
mennyt kihloihin.

Hän tuli Helenaa kotoa hakemaan täydessä frakkiasussa, miltei
vyötäisille ylettyvä rintapaita kiiltävänä, valkonen rusetti
pystykauluksessa, silinteri ja hansikkaat kädessä.

-- Mutta sinähän et ole vielä pukeutunutkaan, -- sanoi hän Helenan
nähtyänsä.

Helena oli puettu jotenkin niinkuin sinä alkuaikana, jolloin hän oli
muuttanut kaupunkiin eikä hävennyt yksinkertaisuutta missään seurassa.

-- Suo anteeksi, mutta minä aijoin tulla näin, -- vastasi hän, -- vaan
jos sinä tahdot, niin pianhan minä -- --

-- Ei, ei, anna olla. Tietysti voit tulla noinkin. Emmehän me vielä
julkaise kihlaustamme, vai mitä?

-- Ei, Reinhold. -- sanoi Helena pyytäen. -- Ja tunnustaakseni ei
minulla ole erityistä halua ollenkaan mennä sinne, niin että jos vaan
sinä --

-- No kas niin, Helena! Älä nyt vaan rupea pahalle tuulelle, tänä
iltana aijomme hauskutella.

-- Enhän minä vähimmässä määrässäkään --. Mistä sinä sen sait? -- sanoi
Helena noutaessaan päällysvaatteitaan naulasta ja siten peittäen
kasvojansa näkymästä.

Ja niin he ajoivat iltamaan.

       *       *       *       *       *

Seuroissa, suurissakin ja kirjavissa, on aina jokin henkilö, joka
yleisintä huomiota herättää ja josta enin sillä hetkellä puhutaan.

Eikä paljon puuttunut, ettei Reinhold näissä tanssiaisissa ollut
tämmöisenä sankarina. Ainakin hyvä toinen puoli yleisöstä tunsi hänet
ja rupesi kohta puhumaan hänestä, kun hän miehekkäällä ryhdillä, jäykän
niskan nytkähdellessä seurasi yhtä tunnettua Helenaa juhlasalin läpi ja
he istuutuivat lavan viereisille tuoleille alkanutta juhlapuhetta
kuuntelemaan.

Vielä enemmän häntä huomattiin, kun hän sitten tanssin aikana pyysi
Helenaa valssiin ja pyöri hänen kanssaan salin ympäri.

Mutta Helenalle oli tämä valssi hänen elämänsä vaikeimpia hetkiä. Ei
hän itse ymmärtänyt miksi se niin oli. Hän luuli syyksi sen, että
ihmiset katsovat kuinka hän pyörii yksinkertaisessa puvussa ja
huomaavat että hän on korkeissa kengissä.

Hän ei uskaltanut Reinholdin tähden kieltäytyä tästä ensimäisestä
tanssista. Mutta kun kierros oli tehty ja Reinhold oli saattanut hänet
sivuhuoneeseen, ei hän sanonut enää tahtovansa tanssia.

Reinhold sen sijaan katosi tanssin pyörteeseen. Varmaan hän olisi
välillä tehnyt matkaa Helenankin puheille, mutta ihmiset hänet
valloittivat ja sekoittivat joukkoonsa.

Pari kertaa Helena vaan näki häntä koko ensimäisen tanssiosaston
aikana.

Ensi kerralla hän tuli erään naisen seurassa bufettisaliin ja
tarjottuaan tälle virvokejuomaa itse ilosesti joi kaksi lasia punssia.
He puhuivat teaatterista.

Toisella kerralla pysäytti Reinholdin, niinikään tässä bufettisalissa,
pienenlainen, kalpea ja hiljainen herra, nähtävästi sivistyneestä
säädystä. Ensin he sanoivat toisilleen jotain vähäpätöistä ja aikoivat
erota, mutta sitten sanoi se herra vielä jotain, johon Reinhold nauraen
vastasi. Ja nyt he tulivat ihan lähelle toisiansa ja alkoivat
vilkkaammin puhella, kunnes puhe vähitellen muuttui innokkaaksi
väittelyksi, niin että molempain kädetkin alkoivat kiivaasti liikkua.
Pieni hermostunut herra ei saanut Reinholdilta tarpeeksi puhevuoroa, ja
puristeli, hänen puhuessa, huulensa vaan itsepäiseksi hymyileväksi
viivaksi, mutta iski heti pienenkin loman syntyessä terävän sanansa
väliin.

Helena koetti kuunnella ja lähestyä heitä niin paljon kuin mahdollista
oli, etteivät he häntä huomanneet. Mutta ei parhaallakaan
kuuntelemisella erottanut tuosta vilkkaasta sanavaihdosta muuta kuin
yhtämittaa sanan: sosialismi, sosialismi ja sosialismi.

Merkillistä se oli Helenasta. Nyt olivat asiat jo niin pitkällä että
hän ja Reinhold olivat kihloissa, mutta pääasiasta ei heidän välillään
vieläkään ole ollut mitään todellista keskustelua.

Kun he vihdoin erosivat ja Reinhold oli juuri lähdössä tanssisaliin,
asettui Helena hänen tiellensä ja kysyi:

-- Mitä te puhuitte tuon herran kanssa?

-- Mitä lie ollut joutavia.

-- Mutta kerro sentään, Reinhold.

-- Sosialismistahan me puhuimme. Mutta hän ei sosialistin nimeä edes
ansaitse. (Reinhold kuiskasi:) Hän on täydellinen anarkisti. Hän ei
tunnusta mitään ihannevaltiota, ei saa olla mitään hallitusta, olevat
olot ovat juuria myöten hävitettävät.

-- Vai niin, -- sanoi Helena uteliaana. -- Ja mitä sinä sanoit hänelle?

-- No niistä se vastus on! Kaikki tosi toimi ja edistys kuoleutuu
niiden kanssa. Jollei ne saa dynamiittia käyttää, niin ei sitten muka
mitään. Sosialismi on liian mietoa mukamas! -- Kas niin, nyt jo
soitettiin toiseen franseesiin. Etkö sinä todellakaan tule?

-- En. Mutta yksi pyyntö minulla olisi sinulle.

-- Se on?

-- Esitä minut tuolle samalle herralle.

Reinhold rupesi nauramaan ja katsellen ympärilleen missä hän sen vielä
näkisi, sanoi:

-- Hänkin tahtoi tulla sinun kanssasi tutuksi, vaikka se sitten jäi.

Reinhold löysi pian sen herran, saattoi Helenan luo ja esitteli heidät
toisilleen. Samassa veti Reinholdia joku hihasta toiselta puolen, ja
ennättämättä jäädä heidän seuraansa hän anteeksipyyntöä sopertaen
katosi tanssisaliin.

-- Tuttavuus teidän kanssanne, arvoisa neiti, on todellinen valopilkku
tämmöisessä idiootti-iltamassa. Olen kuullut että te, neiti, suositte
sosialismia. Ja se on liian ihmeellistä, että olisin voinut olla omin
silmin kuulematta -- --

-- Te _ette_ suosi sosialismia?

-- En. Mutta se että _te_ suositte, antaa -- suokaa anteeksi -- mitä
suurimpia toiveita teistä.

Tämän sanottuaan puristi anarkisti huulensa yhteen pitkäksi viivaksi ja
hymyili merkitsevästi.

-- Te kuitenkin tahtoisitte niinkuin sosialistitkin että kaikki
muuttuisi maailmassa? -- kysyi Helena.

-- Perin pohjin muuttuisi, perin pohjin.

-- Niin, kaikki, _kaikki_ --

-- Kaikki tyyni perin pohjin ja _heti paikalla_, kas se on lähtökohta.

-- Mutta sittenhän tahdotte juuri mitä mekin.

Anarkisti taas hymyili eikä vastannut. Sitten hän ikäänkuin aikoen
vetää Helenaa syrjemmäs hiljensi äänensä ja pannen painoa joka sanalle
lausui:

-- Luuletteko te, neiti, todellakin että nuo tuolla (hän näytti sinne
päin mihin Reinhold oli hävinnyt) jotakin tulevat maailmassa
muuttamaan?

-- En ainoastaan luule, vaan olen ihan varma siitä.

Sama hymy ja sama suun viivaisuus.

-- Te olette huono psykoloogi, neiti. Ettekö näe että meitä vedetään
nenästä. Meidän pitää muka odottaa, että herra Korpimaa ensin pääsee
eduskuntaan. Sitten pitää hänen päästä siellä enemmistöön. Ja jos hän
ja hänen uskottunsa, sitten kun ovat ensin antaneet perään melkein
kaikissa kohdin, -- jos he sitten valloittavatkin koko eduskunnan,
luuletteko todellakin, että he ovat nyt valmiit panemaan toimeen
ihannevaltiotaan? Ei suinkaan. Ei eduskunnassa saa niin lapsekas olla.
Heidän korkein päämääränsä on tietysti kerran päästä hallitukseen, joka
vaatii heiltä vielä selvempää luopumista "haaveista", ja taistella siis
kaikin voimin toista puoluetta vastaan, joka on heitä jyrkempi ja joka
nyt vuorostaan pitää pahaa elämää ja pyrkii eduskuntaan. Perpetuum
mobile, eikö totta? Ja me muut istumme kiltisti penkillä odotellen
milloin kaiken maailman uudet nousukkaat saavat yhteiskunnallista ja
valtiollista merkitystä!

-- Kylläpä te näette kaikki pimeänä, -- sanoi Helena.

-- Mutta myöntäkäähän, että se on koomillista: me muut sillä aikaa vaan
"liitymme yhdistyksiin" ja kuljemme vappuna liehuvin lipuin pitkin
katuja, niinkuin lapsukaiset!

Helena ei voinut olla nauruun purskahtamatta.

-- Mutta mitä keinoja te _itse_ siis aijotte käyttää maailman
muuttamiseksi? -- sanoi Helena, kun osasi naurultaan jälleen puhua
totisesti.

Silloin anarkistikin tuli totiseksi, ja intohimoisella kiihkeydellä
sanoi:

-- Jos teille todellakin on tärkeätä että ihmiskunnan kurjuus saa
loppunsa, -- jos se ei ole teille leikkiä, vaan yhtä sydänverenne
kanssa, -- silloin sanon teille mitkä minun keinoni ovat. En minä anna
teille mitään leikki-lippuja. Minä vaadin _urotyötä!_ Kerran vaan
elämme; emmekö sinä aikana tekisi jotain tuntuvampaa, suurempaa!

Hänen kiihkeät sanansa tempasivat väkisinkin Helenan mukaansa.

-- Siinä ajattelen ihan niinkuin tekin. Juuri sitä olen aina kaivannut,
että mitä minun _personallisesti_ pitää tekemän?

-- Kuten sanoin, panin teihin eräitä toiveita.

-- Jos te voitte sanoa minulle, en pyydä mitään, en mitään parempaa.

-- Te ymmärrätte selvästi, ettei _nuo_ keinot auta ja että yksi ainoa
keino on loogillisesti mahdollinen.

-- Ette suinkaan tarkoita --?

-- Juuri sitä tarkoitan.

Helenan meni silmät auki.

-- Herra Korpimaa sanoi teidän niin ajattelevan, mutta minä en voinut
uskoa.

-- Neiti?

-- Ajatelkaa itse, "niillähän" se dynamiitti ja ruuti kaikki on. Ja
juuri dynamiitiin ja ruutiin perustumista vastaanhan me tahdommekin
taistella. Niin minä ainakin olen ymmärtänyt.

Vihasen suvaitsemattomuuden ilme värähytti anarkistin kasvoja.

-- Neiti, -- sanoi hän kylmästi, -- minä olen puhunut ainoastaan tähän
asti ja tähän panen nyt pisteen. Ellen ole kelvannut, vetäydyn syrjään
niinkuin olin tullutkin.

-- Jaa, minä en voi ainakaan muuten ymmärtää, -- sanoi Helena.

Anarkisti kumarsi kohteliaasti.

-- Nöyrin palvelijanne! -- sanoi hän, ja puhuttuaan jotain joutavia
kääntyi ja meni.

Helena tuskaili hyvän aikaa hänen menoansa, vaikkei voinut sanojansa
ottaa takasin. Yksi sana veti häntä vastustamatta anarkistin puoleen:
_urotyötä_ minä vaadin! Siinä täytyy, täytyy olla jokin suuri totuus.

Anarkisti oli niin tärisyttänyt ja rohkaissut Helenan mielen, että kun
Reinhold jälleen näyttäytyi, ei Helena ollenkaan epäillyt ruveta hänen
kanssaan puheisin siitä kaikkein tärkeimmästä asiasta, josta he
Reinholdin kanssa oikeastaan eivät vielä olleet sanaakaan puhuneet.

-- Sano Reinhold, mitä sinä ajattelet sosialismista sen jälkeen kuin
ulkomailta tulit?

-- Mitäkö minä -- -- Reinhold katsahti kelloonsa ja aikoi ensin kääntää
leikiksi, mutta samassa, kun hän kohtasi Helenan katseen, ymmärsi hän
että häntä nyt todenteolla vaaditaan tilille.

-- No niin, miksi en sitä saattaisi lyhyesti ilmaista.

Hän teki totisen ilmeen kasvoihinsa.

-- Sosialismin päävika meillä on ollut se, ettei se ole ollut asetettu
käytännölliselle pohjalle. Liian paljon ovat saaneet sijaa kaikellaiset
haaveet ja ilmalinnat. On tahdottu -- aivan kuin tuo anarkisti, --
repiä kaikki tyyni alas vaan sillä perustuksella, että mikä muka on
"olevia oloja" se on kaikki väärää. Meiltä puuttuu käytännöllistä
silmää. -- Odotahan hieman, -- sanoi hän ja nosti hymyillen lasinsa
muutamalle rouvalle, joka kauempaa tervehti häntä liikkuvien ihmisten
välitse, hän nyykäytti sille vielä päätänsä ikäänkuin sanoen: kohta,
kohta! Sitten hän kääntyi taas Helenaan ja hymy katosi jälleen hänen
kasvoistaan, kun hän rupesi, vähän kiirehtien, jatkamaan esitystänsä:

-- Niin, kuten sanottu, meiltä puuttuu käytännöllistä silmää --

-- Reinhold, emmekö istu tuonne, -- sanoi Helena osottaen sohvaa.

Reinhold siirtyi hänen kanssansa sinne.

-- Ajatelkaamme, -- jatkoi hän, -- semmoista koneistoa, jonka voimasta
esimerkiksi velallinen, pakenipa hän minne tahansa, aina voidaan saada
kiinni ja pakottaa velkansa maksamaan. Ajatelkaamme sitä merkillistä
mekanismia, joka saattaa yli koko maanpiirin koota veromaksua
miljoonista vähäpätöisistä, kaikkialle levinneistä ylellisyysesineistä.
Ajatelkaamme, että sellainen koneisto pitäisi keksiä ja panna käymään.
Kuka sitä saisi aikaan? Mutta nyt semmoinen koneisto on jo olemassa. On
olemassa oikeuslaitos, on olemassa toimeenpaneva valta, on olemassa
veronnosto-virkamiehet -- --.

-- Aivan paikalla! -- sanoi hän taas hymyillen ja kurottaen kaulaansa
jollekin herralle, joka koetti viittailla häntä tulemaan.

-- Niin, nämä kaikki ovat olemassa. Ja olisi järjetöntä hävittää
semmoista, mikä olisi sitten uudestaan pystyyn pantava. Koneisto
itsessään on hyvä. Ainoastaan sen _käyttäjät_ ovat huonoja. Emme siis
koneistoa itseä saa hävittää, vaan kukistaminen on ainoastaan sen
nykyiset käyttäjät.

-- Tulen, tulen, -- sanoi hän kutsujalle. -- Suo anteeksi, eihän ne
anna minulle rauhaa.

Hän nousi ylös ja jo puoli menossa lopetti lyhyesti ajatuksensa:

-- Tarkoitan että "meidän" on vaan päästävä "heidän" sijallensa, ja
sitten vasta _sieltäpäin_ -- ymmärräthän --

Hän meni ihmisjoukkoon, joka hänet samassa ahnaasti nieli ja vei pois
näkyvistä.

Helena jäi vielä kauaksi aikaa paikoilleen mietteihinsä. Ihmiset
kulkivat hänen editsensä, hänen sivuitsensa, hyytelöineen, hedelmineen,
tarjottimineen, frakkineen, laahustimineen, kukkineen, nauruineen,
loistavine silmineen, -- hän ei mitään huomannut. Ei huomannut kuinka
taas kajahti soitto uuteen franseesiin, kuinka kaikki taas alkoivat
hakea parejansa ja vilkkaassa naurun ja puhelun humussa siirtyä suureen
saliin. Ei huomannut, että hän vihdoin jäi yksin tarjoiluhuoneeseen
jätteitä korjailevien ja pyyhinliinoja huiskuttavien kyypparien
seuraan.

Hän vaan sitä asiata mietti, että miksi Reinholdin sanojen jälkeen
hänestä tuntui niin ikävältä ja alastomalta kaikki.

Helena nousi ja meni toiseen huoneeseen, hakien paikkaa, missä olisi
vähimmin ihmisiä. Mutta täällä istui muutamia naisia pöydän ympärillä.
Hän tahtoi istua ikkunalle, missä oli pimeämpi, ja koetteli sormellaan
oliko siinä pölyä. Kaikki oli paksussa tomussa, myöskin valkoset
pitsikartiinit, ja vieressä olevan rintakuvan päällimäiset paikat
olivat samasta syystä harmaina. Kaksinkertaisten epäselvien ikkunain
läpi näkyi kuutamossa kattoja ja talojen seiniä. Ja vaikka tanssin humu
oli hänen takanaan, hiljenee kaikki hänen korvissaan.

Kaikki siellä ulkona on hiljaisena, vihertävässä värityksessä, puhtaan
yksinkertaisessa, kaihoisassa äänettömyydessä. Se on juuri niinkuin
Muona-Maijan vihertäväin ikkunain läpi --. Voi, mistä lehahtaa
lapsuuden muisto: Maijan tuvassa on vastaleivotun ruisleivän lämmin
tuoksu ja Ekholm nikkaroi ja keittää liimaa. Ja he ovat yksinkertaiset
ja hyvät ja lempeät ja Helena tahtoisi muuttua heiksi, mutta ei voi
hovin tähden ja saattaa vaan aina lapsellisesti rakastaa heitä.
Kotikartano on hänen edessään. Pappa raukkakin kun kuoli siksi että
kaiken piti muuttuman! Silloin se asia oli Helenalle elämän ja kuoleman
arvoinen. Hän olisi voinut suudella pois täplät papan poskilta, mutta
hän ei tehnyt sitä. Ja kuitenkin olisi pappa _voinut_ muuttaa mielensä,
jos vaan olisi joku oikein selittänyt.

Ei! ajatteli Helena. Ellei sitä että saada ymmärtämään ja kääntymään
niitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mutta _voivat_ ymmärtää, niin sitten
ei ole mitään muutakaan! Ei yhtään mitään!

Tuntien ja tietäen, ettei hän enää voi näyttäytyä ilosena, ja
tahtomatta Reinholdille pilata iltaa, hän huomaamattomasti poistui
tanssiaisista sanomatta kellekään hyvästi.



Ratkaisu.


Seuraavana päivänä toi kaupunginlähetti Reinholdilta kirjeen, jossa
tämä pahoittelee, ettei ollut voinut pitää Helenalle paremmin seuraa ja
pyytää seuraavan päivän aamuksi kanssansa ajelemaan erääseen
ulkoravintolaan.

Helena ymmärsi kohta että nyt tulee jotakin ratkaisevaa.

Hän kokosi kaikki parhaat tunteensa siksi aamuksi, kokosi kaiken
entisen luottamuksensa Reinholdiin, ja iloitsi suuresti, että viileä ja
raitis aamu oli keventänyt ja rohkaissut hänen mielensä, niin että
edelliset pimeät epäilykset tuntuivat nyt liiotelluilta.

Kun Reinhold tuli häntä hakemaan, oli hän todella mitä loistavimmalla
tuulella, ja koko kysymys oli hänellä kohdistunet vaan tuon tuulen
keskeymättömään ylläpitämiseen.

Tietäen että heidän kihlauksensa jälkeen häneltä oli taaskin kaikki
luonnollinen kevyempi puheaine loppunut, varusti hän itselleen jo
edeltäpäin paljon kaikellaista jokapäiväistä sanottavaa. Hän itsekseen
kuvaili ne iloset äänenpainotkin, joilla hän oli kunkin asian kertova.

Mutta kun he istuivat hevoseen, sattui niin onnellisesti että heitä
vastaan tuli hautajaissaatto, joka antoi Reinholdille aiheen ruveta
kertomaan siitä suurenmoisesta saatosta, johon hän oli ulkomailla
ottanut osaa erään kuuluisan sosialistijohtajan hautajaisissa.
Osottaakseen sosialismin yhä kasvavaa merkitystä kertoi Reinhold
suurella innolla miten paljon vaunuja saatossa oli ollut ja miten
hienoa yleisöä niissä nähtiin.

Reinholdin lopetettua kuvauksensa, kysyi Helena, karkoittaen pois
kaikki myrkylliset ajatukset, rohkeasti ja ilosesti:

-- Uskothan sinä sosialismiin aivan samalla tavalla kuin ennenkin,
Reinhold?

-- Josko minä uskon? Mutta mitä teen minä sitten? Yöt ja päivät -- voi
melkein sanoa -- minä työskentelen sosialismin eteen. Sinä et ole ollut
minun työhuoneessani, muuten tietäisit kuinka täynnä pöytäni on kirjoja
ja lentokirjasia. Mitä olisin minä ilman sosialismia? Kuka minua
kannattaisi? Sosialismi on niin sanoakseni koko minun olemiseni ja
tulevaisuuteni ehto.

Ja sitten, ikäänkuin vähän oikaistakseen, sanoi:

-- Se tahtoo sanoa: tietysti olen monistakin entisistä haaveista
luopunut.

-- Mutta kuitenkin tahdot niinkuin ennenkin, että kaikki perin pohjin
muuttuisi maailmassa?

-- Että kaikki perin pohjin muuttuisi? Se tahtoo sanoa ... kuinka sen
ottaakin. -- Tietysti.

Ja vähän mietittyään lisäsi vielä:

-- Epäilemättä.

Helenan tempasi yhtäkkiä entisen tapainen riemun sykähdys. Mitäpä jos
tämä epäilys todella olisikin ollut vaan hänen omaa oikullisuuttansa!
Jos niin oli, niin ei häntä enää mikään vaivaa. Olkoon "sekin" asia
sitten päätetty ja olkoon hän vaan vaikka kihloissakin. Sillä mitä
todella merkitsi hänen oma personansa, joka oli niinkuin hukkuva
hitunen kaikkisuudessa, sen rinnalla, että Reinhold uskoo niinkuin
ennenkin!

Ilosessa mielialassa, vähäpätösistä asioista puhuen jatkui loppumatka
ulkoravintolaan asti.

Siellä, rappusia ylös noustessa, Helena vielä nimenomaan päätti
itseksensä, että nyt hän ei päästä pahaa tuulta voitolle vaikka mikä
olisi.

Ainoa mikä järkytti tämän hänen päätöksensä voimaa oli että Reinhold,
silmäillessään silmät rypyssä ruokalistaa, teki teeskennellyn
bassoisella äänellä tilauksensa.

"Tuommoinen kelvoton minä olen, että noin vähäpätösestä!" -- ajatteli
Helena itsekseen. Hän tukehutti pahan tuulen jo alkuunsa ja saattoi
melkein entisellä vauhdilla koko ajan puhua joutavistakin asioista,
heidän syödessänsä kahden kesken yksityisessä huoneessa. Kerran vaan
tuli äänettömyys, jota hän kaikista ponnistuksista huolimatta ei
osannut katkaista. Silloinkin kuitenkin onneksi sattui putoamaan pieni
posliini lautanen, josta tuli kylläkin puheen ainetta. Kunnes Reinhold
taputti häntä kädelle ja sanoi ikäänkuin hänen mielensä
rohkaisemiseksi:

-- Pian saamme ajatella jo vihkisormuksien hankkimista, sillä saatpa
nähdä niin me vihitään ennen vuoden loppua.

-- _Vihitään!_ -- naurahti silloin Helena koettaen peittää
punastumistaan.

-- Niin: vihitään.

-- Muistatko, kuinka sinä ennen muinoin aina puhuit semmoisista
asioista?

-- Mimmoisista asioista?

-- Sinä sanoit kaiken sortovallan riippuvan siitä, että papit pitävät
kansaa taikauskossa. Lampaan uskossa, sanoit sinä.

-- Kyllä, kyllä, mutta en ymmärrä mitä se tähän kuuluu?

-- Ja puhuit vielä että niinkauan kuin ihmiset eivät voi elää ilman
kastamista, ruumiinsiunausta ja vihkiäisiä, niin kauan pysyy pappein
valta kansan yli.

Reinhold purskahti leveään nauruun.

-- Ha-ha-ha -- nyt ymmärrän. Kas se on juuri tuota tuommoista, jota
sanon vanhoiksi haaveikseni. Ei, Helena. Ohjelmassamme on määräys, että
uskonnon tulee olla kunkin yksityisasia. Sosialismi ei olekaan
oikeastaan missään tekemisessä uskonnon kanssa. Se tahtoo sanoa: meidän
puolueeseemme voi kuulua minkä uskonnon tunnustajia tahansa. -- A
propos -- sinä itse muistutit minulle: -- juuri ikään olen saanut
kuulla, että se koskensulkujuttu -- muistathan -- on nyt senatissa
päättynyt, ja talonpojat ovat kuin ovatkin voittaneet.

-- Todellakin! -- sanoi Helena, vaikka tuskin osasi irtaantua
edellisestä, mikä oli suuresti järkyttänyt häntä.

-- Harvaa asiaa olen niin katunut kuin tätä, -- sanoi Reinhold. --

Nyt vasta oli Helenan huomio herännyt tähän uuteen asiaan.

-- Mitä sinä tarkoitat, Reinhold? -- kysyi hän.

-- Noh, seuraus on että tehtaat seisahtuvat. Ja mihin joutuu tehtaan
työväestö, kysytään.

-- Mutta talonpojillahan oli oikeus, -- sanoi Helena.

-- Oikeus! Sepä oli myöskin noita "haaveitani". Umpimähkään vaan muka
oikeuden puolesta, mitään seurauksia ajattelematta. Minä olisin monta
kertaa ottanut heiltä pois ne aseet, jotka heille annoin, mutta eipäs!
En saanut käsiini enää omia papereitani, jotka heille kirjoitin.
Minähän hankin heille virallisen insinööritarkastuksenkin. Syy on
kokonaan minun. Iloitsisin sentähden suuresti, jos asia menisi edes
jotakuinkin huomaamatta puolueeltani.

-- Reinhold, sinä et tiedä, mutta siellä meilläpäin olivat maat todella
niin, että jos sulkua nostettiin, niin kaikki tuli veden alle. Talot
hävisivät ja ihmiset joutuivat kerjäläisiksi, sillä ei tehtaihin voitu
heitä kaikkia ottaa.

-- Talonpojatko häviöön! "set'apsyrt", sanoo ranskalainen. Kyllä
talonpoika aina leipänsä löytää. Ja sitäpaitsi talonpoika on
sosialismin luonnollinen vihollinen. Ei hän tahdo tietää muusta kuin
maastansa. Ei hän huoli meidän aatteistamme. Ja useimmissa tapauksissa
hän on suoraan vastuksenakin meille. Kun järjestynyt kaupunkilainen
työväestö saa lakkojen avulla palkat ylenemään, kuka silloin kaikista
mahdollisista reijistä työntäytyy kaupunkiin työnansiolle ja taas
alentaa palkat, ellei juuri talonpoika!

Helenalla olisi ollut tähänkin vastaväite, mutta hänen mielensä oli
tällä hetkellä jähmettynyt kaikelle ulkopuoliselle. Reinholdin äskeiset
sanat olivat repineet auki kipeimmän kohdan hänen sielussansa: Papan
oli tappanut juuri tuo sulkuasia; nyt sanoi Reinhold että koko juttu
oli ollut turha. Oliko se siis turha vai ei? Helena ei löytänyt mitään
vastausta. Mutta kysymys oli hänelle niin tärkeä, että se siinä
silmänräpäyksessä uhkasi sekottaa kaikki hänen aivonsa.

Kun Helena ei mitään puhunut, katsoi Reinhold keskustelun päättyneeksi,
ja rupesi maksamaan. Helena oli noussut ja seisoi ikkunan luona,
koneellisesti ja tylsin katsein tarkastellen Reinholdia.

Tämä oli sangen hyvällä tuulella, sytytti mainion sikarin ja kun
kyyppari tuli sisälle, venytti jalkansa tahallaan rentonansa ulospäin,
nouti taskustaan kukkaronsa ja laskuun vilkasematta heitti rahat ison
herran tavalla pöydälle, huolimatta takasinmaksusta.

Rahojen kilinä herätti Helenan, hän näki Reinholdin asennon ja hänen
silmänsä aukenivat.

Kyypparin lähdettyä Reinhold nousi, lähestyi Helenata ja huomaamatta,
että tämä oli jäykistynyt, aikoi suudella häntä.

-- Ei, ei, -- sanoi Helena käyden hänen käsivarteensa ja pyrkien pois,
-- älä viitsi, Reinhold!

-- No mikäs nyt, pikku kulta? Jos me olemme kerran kihloissa, niin
semmoinen pieni hellyys kuuluu asiaan, vai kuinka?

-- Ei, Reinhold, ei nyt tällä hetkellä.

-- Sinä unohdat, pikku kulta, että se on tavallaan jo minun laillinen
oikeuteni. -- Kas niin, älä nyt ole itsepäinen. Se on ainoastaan
pienoinen operatsiooni.

Näin leikkiä laskien Reinhold pani kätensä hänen vyötäisillensä ja
aikoi taas häntä suudella.

Helena riuhtasi itsensä irti.

-- Ei koskaan, Reinhold, -- huusi hän, ja hengästyneenä ja vapisten
seisahtui ikkunan ja nurkan väliin.

Reinhold ensin ällistyi, sitten veti silmäkulmat yhteen ja nosti
päänsä.

-- Helena, minun täytyy sanoa sinulle, että sinä olet aikalailla
oikullinen olento! Minä en pidä siitä.

Helena pani molemmat kätensä suulleen, peittääkseen sen vapisemista ja
kyyneleiden täyttäessä silmät sai sanotuksi:

-- Niin minä olen. En mitään sille voi. Reinhold, meidän yhtymisestämme
ei voi koskaan mitään tulla, ei koskaan.

Reinhold ensin vaan kohautti olkapäitänsä. Mutta sitten sanoi vähän
vihasesti:

-- Oikeastaan olenkin tätä jo kauan sitten odottanut. Noh, se on
ainakin selvää puhetta.

Ja rupesi kävelemään edestakasin.

-- Anna minulle anteeksi, -- sanoi Helena.

Reinhold pysähtyi:

-- En todellakaan tiedä, mistä minun pitäisi antaa anteeksi.

Helena sanoi:

-- Niin, minä menen sitten.

Kääntyi ovelle päin ja meni nopeasti ulos.

Reinhold kohautti taas olkapäitänsä katsoessaan hänen jälkeensä. Sitten
hän painoi sähkönappulaa ovensuussa, ja tulevalle ravintolapojalle
sanoi, että tämä osottaisi hänen issikkansa sille neidille, joka täältä
äsken läksi.

Poika juoksi alas, mutta tuli jonkun ajan kuluttua pyyhinliinaansa
heiluttaen jälleen sisälle. -- Se neiti oli jo ehtinyt mennä, sanoi hän
hengästyneenä.

Reinhold naurahti hämärästi kulmiensa alta, ettei poika vaan kuvailisi
tässä mitään skandaalia tapahtuneen, ja rupesi sitten, muka
haukotellen, hänkin lähtöä tekemään.



Onneton klubi-ilta.


Eräänä sateisena ja tuulisena syysiltana, jolloin taas oli luutnantti
Brummerin päivystysvuoro, olivat hänen läheisimmät toverinsa samalla
tavalla koolla klubissa.

Kaikki muut paitsi se siro luutnantti Saurén.

Tämä oli viime aikoina ruvennut pysyttelemään poissa toveriensa
seurasta. Ja he nauroivat, että hän nyt muka vihdoin valmistuu häitä
viettämään. Totta olikin, että määräaika oli loppuun kulunut ja kaikki
esteet voitettu tämän asian tieltä. Hän oli tullut ylennetyksikin
niinkuin oli edeltäpäin laskettu. Morsiamen suku oli siis alkanut
suuremmoisia häävarustuksia. Häät piti oleman niinkuin viikon perästä.
-- Se hänestä.

Myöskään ei luutnantti Maksiimof ollut vielä saapunut, mutta häntä
odotettiin varmuudella.

Luutnantti Brummer, samoin kuin aina ennen, keskitti ajatuksensa oman
iltansa onnistumiseen. Levottomana hän harhaili huoneesta huoneeseen,
tilaillen tarpeellisia aineita ja hoidellen toverejaan illallisilla,
kahvilla ja likööreillä.

Mutta hän ei tahtonut saada oikein vauhtia tällä kertaa. Ne ikäänkuin
unohtivat, että oli hänen iltansa, eivätkä välittäneet juuri maistella.
Luutnantti R:kin oli tyyni selvä.

Kerrottu oli nimittäin niin merkillinen ja hämmästyttävä uutinen, että
siitä puhellessa kaikki muu tahtoi jäädä mielestä. Eräs pappi,
arvoltaan rovasti, oli vangittu -- nimen väärennyksestä! Juttu oli
muuten itsessään verrattain viatonta laatua, Ollen pahassa
taloudellisessa ahdingossa oli hän omin päin kirjoittanut kunnan
valtuutuksen erääseen rahannostoon. Asia tuli sattumalta ilmi.
Pankinvirkamies oli kuitenkin rovastin ystävä, ja kaikki olisi voitu
järjestää hiljaisuudessa ja painaa umpeen. Mutta seudun talonpoikien
joukossa oli jo kauan sitten kierrellyt huhuja pappinsa yleisestä
siveellisestä rappeutumisesta. Heillä oli tiedossa, että hän olisi
koettanut vietellä erästä rippilapsistaan. Saatuaan nyt vihiä tuosta
rahannosto-yrityksestä ja arvaamatta panna syytteeseen vaikeasti
todistettavaa siveellisyysrikosta, olivat he päättäneet käyttää
tilaisuutta hyväkseen ja vastoin rovastin ystäväin tahtoa antoivat
hänet ilmi väärennyksestä.

Koko kaupunkia oli tämä vangitseminen tärisyttänyt.

Mutta luutnantit -- mitä jonkun maaseudun papin väärennykset heihin
kuuluu! Hetken keskusteltuaan asian lainopillisesta puolesta ja
väiteltyään vähän siitä voiko olla paikallaan joskus toveruuden
nimessä noin "painaa umpeen", he siirtyivät käsittelemään asiaa
rakkauskysymyksen kannalta. Nousi kiihkeä väittely siitä onko se
jotakin satunnaista vai miehen luontoon kuuluvaa, että hän noin vielä
vanhoina päivinäänkin on intohimojen alainen. Luutnantti T. sanoi
tuntevansa paljon vanhoja ukkoja ja panneensa merkille, että useat
heistä ovat kiihkeämmät kuin nuoret, ja ilmaisi vielä senkin huomionsa,
että naineet ukot olivat usein pahemmat kuin naimattomat. Viimemainittu
seikka näytti luutnanteista erittäinkin vahvistavan sitä ajatusta, että
vanhuuden intohimoisuus kuuluu ihmisen erikoiseen luontoon, koska ei
avioliittokaan sitä siis voinut sammuttaa. Pappi erosi muista vaan
siinä tavattomassa rohkeudessa, jolla oli asemastaan huolimatta
intohimonsa toteuttanut, silloin kun muut ukot luutnanttien huomion
mukaan tavallisesti tyytyvät vaan pikku kosketuksiin tai pysyttelevät
ekivookkien puheiden ja sukkeluuksien rajoissa. Tämän keskustelun
aikana painui kapteeni Franssonin pää vähitellen rintaa vasten ja hän
nukkui istuvilleen, -- josta kaikki muutkin huomasivat, ettei tuo pitkä
keskustelu ollut mitään huvittavaa, sekä rupesivat vaihteen vuoksi
arvoittelemaan, miksei luutnantti M. vieläkään ollut saapunut, vaikka
hän tavallisesti oli ensimäinen. Kukin rupesi keksimään otaksuttavinta
ja naurettavinta syytä hänen poissaoloonsa. Silloin ovi avaantui ja
luutnantti M. omassa personassaan kiertäytyi sisälle.

-- Oo-o! -- huusivat kaikki yhteen suuhun.

No mitä uutisia hänellä nyt taas on kerrottavana?

Luutnantti M. tahtoi jännittää uteliaisuutta ylimmilleen. Hitaasti hän
selvitti miekan päältänsä ja pani sen nurkkaan, ja sanoi vasta sitten:

-- Näin tänään "rykmentin tyttären".

-- Älä helvetissä.

Lähes vuoteen ei ollut juuri kukaan heistä Helenaa nähnyt. Hänen
äitinsä oli nimittäin kuollut ja senjälkeen hän oli kokonaan vetäytynyt
pois luutnanttien seurasta.

-- Tiedättekö mitä? -- jatkoi luutnantti M.

-- No?

-- Anna tulla vaan!

-- Kieltäsi kuitenkin kutkuttaa! Luutnantti M. sanoi surullisesti:

-- Hän on tullut uskovaiseksi.

-- Älä valehtele.

-- On puettu mustiin ja käypi saarnailemassa --

Kaikki olivat hämmästyksen lyöminä.

-- Fiyy! -- vihelsi luutnantti T.

-- Näin hänet tänään kaupungilla ja kiersin toista tietä, etten
tapaisi, -- sanoi luutnantti M.

-- Vai meni sekin sinne! -- sanoi mietteissään luutnantti L.

Luutnantti B. oli ainoa, joka ei mitään sanonut, ja tämä ilta oli
myöskin ainoa hänen elämässänsä, jolloin hän oli hajamielinen, puhui
kummallisen hiljaisella ja nöyrällä äänellä.

-- Olisi kuitenkin saattanut arvata, että jotakin semmoista siitä
lopuksi tulee, -- sanoi luutnantti T., -- sillä minä olen kuullut, että
hän on kihloissa erään sosialisti Korpimaan kanssa.

-- Ikivale! -- sanoi luutnantti R. lyhyeen.

-- Surkea häpeä sentään koko pataljoonalle, ettemme me osanneet häntä
ottaa, -- puhkesi vihdoin päivystäjäkin sanomaan.

-- Niin, veli B., kuinka se oikein oli sen kädenkiertämisen kanssa?

-- Kuinkako oli? Tehän itse melusitte silloin niin, etten voinut
kertomustani lopettaa!

Kaikki rupesivat nauramaan.

-- Puhukaa mitä hyvänsä, --- sanoi luutnantti T., -- mutta Helena on
kihloissa sosialistin kanssa.

-- Ikivale! Tuo on jo viime vuoden lumia -- toisti luutnantti R.

Mutta kaikki uskoivat, että niin oli.

-- Itse olette syypäät, -- sanoi luutnantti M. -- Olisitte jonkun yhden
antaneet rauhallisesti yritellä, mutta eikös mitä! Kun minä olin
saamaisillani jaa'n, silloin aina oli muita ympärillä kuin mehiläisiä.
Ja nauretaan ja pilkataan minua! Kaikki konstit silloin kelpasivat! No?
Onkos nyt sosialisti parempi?

Luutnantti B. sanoi:

-- Olisi edes sota syttynyt, niin olisi hän valinnut urhoollisimman
meistä. Mutta mitä hän näissä rauhan tuherruksissa upseerin sielusta
tietää!

-- Ikävä vaan, ettei nykyisissä sodissa enää voi olla urhoollinen,
niinkuin entisissä miekan mittelöissä, --- sanoi ajutantti L. puoli
piloilla.

-- Ei voi, -- valitti luutnantti B:kin. -- Senpätähden olen aina
sanonut, että pitäisi olla sen sijaan jotakin muuta samallaista.
Enemmän vaarallisia ratsastuksia! Enemmän hengenuhkaa!

-- Palatkaamme sanalla sanoen kaikin puolin keskiaikaan, -- ivaili
luutnantti T., -- ruvetaan Ivanhoeksi, Richard Leijonamieleksi -- --

-- Parempi sekin olisi, -- arveli luutnantti B. -- Nyt voi joku
luutnantti vaan hyvin kumarrella ja hyvin tanssia. Mutta mitä se
merkitsee? Ne ovat kaikki apinain konsteja. Pääasia on mitä on _tässä_
(hän jyskytti nyrkillään rintaansa)! Ja kas se juuri onkin poissa
meistä, ja sosialistit vievät meidän Helenojamme.

-- Johan olen teille sanonut, että koko juttu on valetta, -- sanoi
luutnantti R., jota ei tavallisesti kukaan kuunnellut hänen selvänä
ollessa. Luutnantti B. jatkoi:

-- Jaa, jaa, katsokaas se voi olla tuommoinen sosialisti vaan. Sekin
pitää sentään puoliaan ja sotii vimmatusti ja on urhoollinen. Mutta
mitä _me_? Yks, kaks, yks, kaks, -- seis! Ja sitten vähän toppausta
polettien alle, vähän pumadaa päähän, jakaus niskaan. Siinä kaikki.
Muille maille on urhoollisuus siirtynyt, sosialistit ja anarkistit
voivat olla urhoolliset, mutta ei luutnantit.

Luutnantti R. löi nyt yhtäkkiä nyrkkinsä pöytään niin että lasit
kilisivät ja kaikki hyppäsivät paikoiltaan.

-- Sehän on merkillistä, ettei kukaan kuule mitä minä sanon! Koko
jutussa ei ole vähintäkään perää. Mitä mustiin vaatteihin tulee, niin
ne ovat vaan tavalliset suruvaatteet. Ja jos vaikka hän saarnaileekin,
niin saarnailkoon, eihän se merkitse että hän on sosialistin kanssa
kihloissa. Sen minä sanon, että jos hän jonkun valitsee, niin ei se
sosialistia ota. _Tänne_ se kuuluu.

-- Tänne se kuuluu! -- päättivät kaikki yhteen ääneen.

-- Kysytään Georgilta, -- ehdotti luutnantti L. -- Se armas poika
kuuluu ruvenneen ottamaan ranskan tunteja meidän Helenamme edessä.

-- Tuokaa tänne se insinööri! -- huusi luutnantti B. innoissaan.

(Syy miksi Georgia oli pataljoonassa ruvettu sanomaan "insinööriksi"
oli se, että hänen tiedettiin harjoittelevan insinööritieteitä.
Toverit saivat hänen pöydällään aina nähdä kirjoja ja julkaisuja tältä
alalta. Jotkut rupesivat tämän johdosta epäilemään hänen aikovan
sota-akatemiaan. Mutta Georg vakuutti, että hän vaan huvin vuoksi.)

-- Tuokaa tänne se insinööri, hän sen tietää.

-- Tyttö on pelastettava! -- huusi luutnantti M. haltioissaan.

Nyt puuttui pessimisti taas puheeseen.

-- Pelastettava?! -- sanoi hän ivallisesti. -- Kauniit pelastajat me
olemme hänelle! Hän on puhdas kuin enkeli ja meidän likaisuuttamme hän
on paennut. Ja me muka häntä pelastamaan! Surra täytyy, että hän jätti
meidät eikä ole enää täällä joukossamme _meitä_ pelastamassa. Niin se
on, pojat!

Tätä puhetta seurasi äänettömyys.

Tapahtui niin harvoin, että luutnantti R. selväpäisenä jotakin todella
väitti, että kaikki nyt kuuntelivat korvat pystyssä hänen sanojansa. Ja
kun hän oli sanonut, vaipui jokainen mietteihinsä, ja koko keskustelu
vähitellen sammui hiljaiseen alakuloisuuteen.

Mutta luulla että se olikin tämän onnettoman klubi-illan päätös, on
suuri erehdys. Kun kerran jokin rupee epäonnistumaan, niin pitää sillä
tavallisesti olla kruunattu päänsäkin. Sillä kun oikein hullusti alkaa
käydä, niin kokoontuu kaikki pahat yhteen, niinkuin vaahto läikkyvässä
ristiaallokossa. Ja niinpä ei tuo juttu, että luutnantti Saurén muka
häitänsä valmistaa, ollutkaan mikään naurun asia. Ei, kaukana siitä.
Voi surkeutta!

Juuri kun luutnantit hiljenivät ja vaipuivat kukin mietteihinsä, kuului
äkkiä oven rämäys, sitten toisen sisemmän oven, sitten rupesi kuulumaan
nopeita, puolijuoksevia askeleita pimeän salin yli sitä huonetta kohden
missä he istuivat.

Kaikki kavahtivat horroksista.

Ja kynnyksellä näyttäytyi Georg, heidän vielä hakemattansakin.

Mutta mikä Georg se oli! Kasvot olivat hänellä kalpeat kuin lakana.

Ei hän sanonut mikä oli tapahtunut. Hän vaan sanoi, miehekkäästi
hilliten ääntänsä ja päällänsä viitaten:

-- Brummer!

Brummer nousi kohta, ja he menivät nopeasti pois.

Luutnantti M. pujahti myös heidän jälkeensä. Hän tahtoi olla se, joka
tuopi toveruksille sanoman tapahtumasta.

Jonkun ajan kuluttua hän tulikin ja rupesi sanomaan jotakin, mutta
purskahti niin hervottomaan itkuun että sortui maahan, eikä hänen
suustaan voitu mitään tietoja saada.

Vihdoin saapui Brummerin lähettämä aliupseeri.

Luutnantti Saurén oli ampunut itsensä.

Ampunut rikki nuoren elämänsä, ampunut halki kaikki suunnitelmansa,
pannut poikki kaikki häävarustukset, suvun toiveet särkenyt, morsiamen
murtanut.

Miksi! Miksi! Miksi!

Toverukset saivat sen tietää pataljoonan lääkäriltä. Heidän mielensä
masentui vielä enemmän, vaikka he kaikki päättivät, ettei hän muuten
olisi voinut menetelläkään.

Täynnä vaaroja on luutnantin elämä, olipa sota eli rauha.



Yksin.


Klubiin saapuneista Helenaa koskevista tiedoista oli oikein kerrottu
ainoastaan se kaikille tunnettu asia, että hänen äitinsä oli kuollut.
Se olikin lähimpänä syynä hänen haluttomuuteensa esiintyä vaaleissa
puvuissa.

Kertomus taas hänen kihlauksestansa sosialistin kanssa oli siinä kohden
perätön, että olihan tuo kihlaus päinvastoin purkautunut. Ja vaikka hän
kyllä oli tämänkin asian ottanut kovin sydämmelleen, että olisi melkein
senkin vuoksi mustissa käynyt, niin pelastuksekseen ja suureksi
lohdutuksekseen hän pian sen jälkeen luki lehdistä uutisen, että
Reinhold Korpimaa oli mennyt kihloihin erään varakkaan liikemiehen
tyttären kanssa.

Luutnantti M:n tuoma huhu, että Helena olisi tullut jumaliseksi ja
ruvennut saarnailemaan, oli taas syntynyt väärinkäsityksestä.

Oli kyllä totta, että hän nyt äitinsä kuoltua, kun ei hänellä enää
ollut ihmisten joukossa kehen turvautua, oli yhä useammin tullut siihen
ajatukseen, että tuo "Se", joka yksin enää lakkaamatta vaati kaiken
muuttumista maailmassa, ei ollut mitään muuta kuin se Kaikkivaltias,
joka puhui samaa jokaisen ihmisen sydämmessä. Ja silloin hän tiesi
varmaan, että elämä on iankaikkinen, ja iloitsi siitä. Hän oli ruvennut
yksinäisyydessään ajatuksissa ikäänkuin keskustelemaan sen kanssa ja
sanomaan sille _sinä_. Mutta ei hän suinkaan, nyt yhtävähän kuin
ennenkään, ollut omistanut mitään erikoista uskontunnustusta, eikä
myöskään millään erikoisella tavalla, ei silmäin nostamisella, ei
kasvojensa peittämisellä, ei käsien ristiinpanemisella, ei polvien
notkistamisella eikä kirkonkäynnillä "palvellut Jumalaa".

Saarnailemisen huhu perustui seuraavaan: Surtuaan äitiänsä ja
itkettyään itsensä melkein piloille, oli Helenalle istuessa eräänä
hämärän hetkenä omassa huoneessansa, tullut semmoinen lohduttava
ajatus, että oikeastaan tuo sureminen oli mamman tahtoa vastaan, sillä
mamma oli nyt "siinä", yhtä "sen" kanssa, ja siis paljon elävämpi kuin
Helena itse elävimmillään ollessaan.

Nämät ilmestykset antoivat hänelle sanomatonta elämän tarmoa.

"Minä olen todellakin täydellinen nolla", -- päätti hän. -- "Tässä minä
istun, ja mitä minä olen saanut aikaan, en mitään! Keltä minun
tarvitsee kysyä mitä minun on tekeminen, ei keltään! Ja nyt minä otan
ja menen vankilaan ja haen sieltä sen Souvari-Heikin, sillä hän on
jälleen siellä. Niin minä teen."

Hän iloitsi koko sydämmestään tämän päätöksen tehtyään. Eikä mitkään
vaikeudet häntä pelottaneet.

Entisten tuttujensa joukossa oli hänellä myöskin muutamia "uskovaisia",
jotka kävivät vankiloissa hyväätekeväisissä tarkoituksissa. Ja näiden
kautta Helena rupesi toimittamaan, että hänkin saisi käydä siellä.
Sillä pappa-vainajan vuoksi hän ei tahtonut tutuilleen levittää tietoa
oikeasta suhteestaan tuohon mieheen, vaan aikoi esiintyä muka yleisesti
vaan hyväätekeväisissä tarkoituksissa liikkuvana, samoin kuin muut.

Näin syntyivät huhut saarnailemisesta.

Mitä vihdoin ranskan tunteihin tulee, niin oli totta että Helena antoi
paljon tunteja ihmisille eri kielissä, myöskin ranskassa. Erityisesti
Georgiin nähden olivat asiat taas tällaiset:

Kerran oli Helena, juuri vankilasta tullessaan, kulkenut erään kadun
ylitse, ja vilkaistuaan pitkin tätä poikkikatua hän näki Georgin
tulevan kasarmista päin.

Arvellen Georgin nähneen, että Helena oli hänet huomannut, ei hän
tahtonut mennä ohitse, vaan pysähtyi ja käytti tilaisuutta
katsellakseen mimmoinen Georg nyt oli ajutantiksi tultuaan. Helena
katseli eikä voinut ratkaista oliko Georg luonnostaan niin soma, vai
oliko se itsetietoisesti tehtyä. Paljon oli kyllä ulkonaistakin.
Tummanviheriät housut sievosesti kapenivat jalkaterään päin.
Ajutanttikannukset kilahtelivat kantapäissä; harmaa palttoo istui
niinkuin valettu hänen solakalla vartalollansa ja korkea kaulus piteli
hänen päätänsä omituisen hauskasti kangistuneena. Tämä kaikki tosin
saattoi olla uniformun syy. Niinkuin aina ennenkin, rakasti hänen
musta, tavattoman tiheä tukkansa ohimon seutuja ja korvan edustaa. Ehkä
hän myöskin harjalla vähän auttoi sitä etupuolelle. Ja lyhyeksikin
leikattuna se siinä vielä löysi kihartumisen tilaisuutta. Upseerilakki
oli hänellä hiukan silmillä, niinkuin luutnanteilla yleensä. Niska taas
muodosti jäykän ja suoran linjan selän kanssa. Oliko se nyt kaikki
uniformusta, vai tahallaan?

"Kyllä se yhä vaan on täydellinen upseeri", -- päätti Helena.

Georg ei ollut huomannut Helenaa, sillä heti huomattuaan hän alkoi
ketterästi jouduttaa sotilaallisia askeleitansa. Pää nyykäytti kohta
tervehdystä ja käsi teki liikkeen, joka käski odottamaan, ilmaisten,
että oli jotain asiata.

He olivat koko tänä aikana sangen vähän tavanneet toisiansa. Georg oli
selvästi tahallaan välttänyt Helenaa.

Viimeiksi he olivat tavanneet toisensa mamman hautajaisissa. Olivat
seisoneet haudalla ja itkien puhuneet hänestä.

Mutta siitä oli jo neljä kuukautta. Sitä uteliaampi oli Helena saamaan
tietää, mitä kumman asiata Georgilla saattoi olla.

Asia oli nyt semmoinen, että Georg pyysi Helenaa antamaan hänelle
ranskan tuntia.

Helena rupesi nauramaan ja kysyi mitä ihmettä hän ranskan kielellä
aikoi.

Georg vähän punastui, mutta rupesi kohta totisesti selittämään mistä
syystä ranskan oppiminen oli hänelle välttämätön. Insinööritieteet
olivat paraiten esitetyt ranskan kielellä.

-- Tule vaan! -- sanoi Helena siihen. Ja niin he päättivät tunneista.
Keskiviikkona ja lauantaina iltapuolella.

Kun Helena tuli kotiin tämän kohtauksen jälkeen, tunsi hän kohta
olevansa levoton.

"Tulee toinen aika" -- oli mamma kerran sanonut: -- "ja saa nähdä
kestätkö sinä yksinäisyyttä." Nämät sanat muistuivat hänelle nyt
niin-niin elävästi.

Ja jos se todella olisi tapahtunut muulloin, ei hän mitään olisi
pelännyt, mutta juuri tähän aikaan! Georg oli ainoa elävä ihminen, joka
muistutti hänelle vanhaa kotia ja menneisyyttä, ja joka vielä
päälliseksi suri sitä mitä hänkin suri. Ei myös kukaan häntä itseään
tuntenut niinkuin Georg. Niin että silloin kuin Georg ehdotti ranskan
lukemista, oli Helenaan valahtanut omituinen epäillyttävä ilon ja
autuuden tunne; ei hän voinut sitä itseltänsä kieltää.

Kunpa nyt siis vaan osaisi erottaa toisistaan nuo kaksi: luonnollisen,
luvallisen kiintymyksen siihen henkilöön, jota mamma oli rakastanut, ja
sitten tuon toisen luvattoman, joka yhä näytti pienimmästäkin aiheesta
olevan valmis liekkiin lehahtamaan.

Varmemmaksi vakuudeksi hän meni kaapille, jossa säilyivät mamman
jättämät pienet tavarat ja otti eräästä laatikosta kirjepakan. Siinä
kirjepakassa oli mamman Georgilta saamien ja Helenan omien kirjeiden
joukossa myöskin se kirje Georgilta, jota mamma oli kerran aikonut
hänelle lukea, mutta Helena oli silloin keskeyttänyt. Monta kertaa oli
hän mamman kuoleman jälkeen sitten taistellut uteliaisuuttansa vastaan
haluten sittenkin lukea mitä siinä kirjeessä seisoi. Mutta hänellä oli
selvä aavistus, että jos siinä on jotakin tunteellista ja hän tässä
yksinäisyyden mielentilassa sen lukee, niin pääsee kaikki irralleen
eikä hän sitä liekkiä enää tukehutakaan. Monasti hän oli ottanut pakan
käteensä, mutta aina sentään lopuksi vienyt takasin. Kerran hän nukkui
koko yön kirjepakka tyynyn alla, ja vasta aamulla oli häveten vienyt
takasin laatikkoon. Sen jälkeen se olikin pysynyt koskematta.

Mutta nyt hän sen otti esille toisessa tarkoituksessa.

Pitkän aikaa hän tosin nytkin istui kirjepakka kädessä. Ei olisi
tarvinnut muutakuin katsahtaa jotenkin keskelle ja kolmen neljän
joukosta löytää se oikea. Mutta hän ei antanut pakan hajota kahtia.
Hiljaa hän nousi, rupesi hangolla sekottamaan uunia ja samalla viskasi
koko pakan hiilien sekaan, joista kohta pohahti savuiset liekit uunin
täydeltä.

Helena avasi ikkunan ja istui katsomaan ulos, pää käsiensä varassa.

"Siellä te käytte sotia ja valloitatte maailmoita ja olette
Napoleoneja. Mutta ihan yhtä suuri työ oli minulle polttaa tuo kirje,"
-- ajatteli hän.

Vähän ajan perästä hänen rupesi tulemaan ikäänkuin ikävä eikä tuntunut
kylläksi halua tavallisiin töihinsä.

Hän pelästyi. Nousi ylös nopeasti, sulki ikkunan ja sytytti lampun.

Ja pitkälle yöhön hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, vihkoja
korjaten, ja rupesi sen tehtyään vielä muistiinpanojansa kirjoittamaan.

Kun heidän uudistettu tuttavuutensa Georgin kanssa näin oli jonkun
aikaa kestänyt, teki Helena sen varman havainnon, ettei Georg koskaan
sanallakaan kajonnut heidän väleihinsä tai yleensä entisyyteen. Hän oli
nähtävästi kaikki unohtanut, eikä Helenan läsnäolo tuntunut herättävän
hänessä mitään muistoja tai tunteita.

Hän tuli aina ilosena, pani miekkansa nurkkaan oven suuhun, kertoi
vapaasti ja huolettomasti jotain upseeriklubin tapahtumia, ja
ainoastaan yhden ainoan kerran hän ranskalaisessa puheluharjoituksessa
sattumalta satutti vahingossa _sitä_.

Heillä nimittäin syntyi tämmöinen harjoituskeskustelu. Helena kysyi
kirjan mukaan:

-- Dites moi, cher ami, avez vous aimé quelque fois?

Georg vastasi:

-- J'ai aimé plusieurs fois. -- Ja naurahti siihen.

Jonka jälkeen Helena myöskin naurahti ja sanoi nyt omin päin, ilman
kirjaa:

-- Tres joli. Maintenant, racontez quelque chose de votre second amour.

-- Pourquoi pas du premier?

[Suomeksi: Sanokaa, ystäväni, oletteko koskaan ollut rakastunut? --
Olen useammankin kerran. -- Hyvä; kertokaa siis jotain toisesta
rakkaudestanne. -- Miksei ensimäisestä?]

Helena punastui, mutta Georg rupesi nauramaan ihan luonnollisella
äänellä.

Tämä kaikki osotti, että hän on kokonaan vapaa entisestä.

Ja kun niin oli, niin oli Helenan verrattain helppo pysyä päätöksessään
ja rajoittaa kiintymyksensä Georgiin ainoastaan niinkuin henkilöön,
jota mamma oli rakastanut.



Vankilassa.


Ei Helenan pääsy vankilaan ollut lainkaan niin vaikea kuin hänelle oli
ensin kuvailtu. Mutta siihen helppouteen oli erikoinen syy. Hän teki
nimittäin kohta ensi näkemältä sangen miellyttävän vaikutuksen
tirehtöriin.

Tirehtörin huomiolla ja avuliaisuudella ei ollut mitään rajoja. Hän
keskusteli kohta vankilan pastorin kanssa ja toimitti Helenalle vapaan
pääsyn kaikkialle. Vartijoille annettiin käsky avata hänelle jokainen
koppi minkä hän vaan osotti. Ja ainoa heidän toivomuksensa oli, että
Helena ei kuitenkaan vaikuttaisi miesosastolla, koska -- sanoivat he
molemmat nauraen -- Helenan ulkomuoto ja olento -- --. He eivät
katsoneet tarpeelliseksi lopettaa lausettansa sen paremmin.

Tämä ehto oli tosin pettymys Helenalle Souvari-Heikin tapaamiseen
nähden. Mutta nyt aluksi hän oli siihen tietysti suostuvinaan.

Ei kulunut kuin joku viikko, niin he olivat tirehtörin kanssa jo
parhaat ystävät.

Se seikka, että ihmiset hänen ulkomuotoonsa niin kiintyivät, auttoi
häntä täällä vankilassakin pääsemään pian heidän läheiseen
tuttavuuteensa, sillä kaiken ulkonaisen lähentelemisen Helena aina
osasi kääntää vaan välittömään tuttavuuteen pyrkimiseksi, ja
vapaudellaan ja avomielisyydellään sai heidät vaarattomiksi
ystävikseen. Niinpä itse tirehtörikin, vaikka oli pinttynyt virkamies,
esiintyi ennen pitkää Helenan edessä peittelemättä semmoisena kuin oli,
puhui joskus suorastaan poikamaisuuksia, ja lausui avonaisesti
semmoisia mielipiteitä, joita ei olisi kuuna kullan valkeana kellekään
muulle ilmaissut, ne kun olisivat ehdottomasti heikontaneet hänen
virka-arvoansa.

Helena sai hänet kahdenkeskisessä keskustelussa myöntämään ihan kaikki
aatteensa tosiksi. Kaikki oli tässä maailmassa nurinkurista. Kaikki
olisi pitänyt muuttaa, ja elää ihan toisella tavalla. Myöskin vankilaa
koskevissa asioissa hän antoi myöten. Kerran, kun he jäivät iltasella
kansliahuoneeseen keskustelemaan, rupesi tirehtöri itse valittelemaan,
että tämä vankila tekee ihmiset pahemmiksi kuin ne olivatkaan, sillä
sen sijaan että pahat pitäisi saada erilleen toisistaan, niin ne täällä
päinvastoin koottiin kaikista maanääristä yhteen toisiansa
saastuttamaan ja turmelemaan.

-- Mutta jos vankila ei paranna vaan turmelee, niin miksi ollenkaan on
vankila? -- sanoi Helena.

-- Tjah, -- pani tirehtöri, -- vankila on historiallinen tosiasia: on
aina niin ollut, siksi nytkin niin on.

-- Mutta miksi _te_ palvelette täällä?

-- Ha-ha, minulla on perhe ja lapset. Perhe ja lapset! sehän se on
kaiken kierouden alku ja perustus. Jos suoraan puhutaan, -- ah, kuinka
tämä kaikki minua hermostuttaa. Minä en voi nähdä eteeni, minua
rasittaa kaikki, minä tunnen selvästi, että kadotan liian aikasin
elämäni, kadotan kaikki mahdollisuudet todelliseen kehitykseen. --
Olisihan minustakin voinut tulla "elävä ihminen", niinkuin te sanotte,
-- mutta päivä päivältä se on yhä varmemmin myöhäistä. -- Minä kadotan
yhden sielunkyvyn toisensa jälkeen, en osaa enää keskittää mihinkään
ajatuksiani, muistinikin jo heikkonee, minua ei huvita mikään mikä
tavallisia ihmisiä huvittaa. Ja kuitenkin olen vasta 40 vuotias, --
parhaassa miehuuden iässä. -- "Rakastaa lähimmäistä", te sanotte;
suokaa anteeksi, se on nyt toki vähin huvittavaa, ja sitäpaitsi -- uh!
-- täälläkö vankilassa! ketä täällä rakastaisi? Myöntäkää itse: -- tämä
on paikka missä kasvaa inho ihmisiin. Sitäpaitsi, siinä merkityksessä
kuin te tarkoitatte ei voi koskaan rakastaa ihmisiä, jotka ovat minun
vallassani, komennukseni alaisia. Heidän suhteensa minä on voi koskaan
olla muuta kuin virkamies.

Helena kuunteli juhlallisella hartaudella hänen puhettansa, eikä
uskaltanut enää mitään lisätä tai edes myönnellä, peläten että
tirehtööri saa halun väittää häntä vastaan ja niin tulee pois tästä
harvinaisesta, hienosta ajatussuunnastansa. Kaikki tirehtörin lauseet
olivat juuri sitä mitä Helena oli juuri hänelle hokenut, mutta hän ei
sitä nyt huomannut ja puhui omina ajatuksinaan.

-- Mutta nythän on jo aivan pimeä, -- sanoi Helena hiljaa, koettaen
lähteä huomaamatta ja häiritsemättä, että tirehtöri jäisi edelleenkin
samoihin mietteihinsä.

-- Niin se on, niin se on, -- huokasi tämä vielä: -- kenties te, joka
olette tullut tänne vankeja lohduttamaan, kerran tulette siihen
havaintoon, että tämän vankilan tirehtöri itse enin kaipaa teidän
lohdutustanne, -- ja on pahin kaikista.

He erosivat ystävinä, molemmissa sama nöyrtymys, jonka läpi ei tuntunut
mitään virallista, vieraisuutta, ja heidän henkensä oli yksi ja vapaa.

Kulkiessa vankilasta Helenan sielu riemuitsi.

"Onnistunko minä; onnistunko saada edes yhdenkin ihmisen ajattelemaan
ja tuntemaan _sillä_ tavalla?"

Ja hän huomasi innoissaan kulkevansa tarpeettoman pian, ja hiljensi
äkkiä ja huokasi naurahtaen rinnan täydeltä, nauttien leppeästä
tuulesta ja kuusta, joka nopeasti riensi pilvien lomitse.

       *       *       *       *       *

Ensimäinen vanki, jonka yhteyteen Helena tuli, ei siis ollut
Souvari-Heikki. Hänen tapaamista Helena lykkäsi yhä tuonnemmas ja
tuonnemmas, myöskin siitä syystä, että se oli hänelle vähin helppoa ja
vähin mieltäkiinnittävää.

Ensimäinen vanki, jonka kanssa hän tuli tositekemisiin, oli myös hänen
kotiseudultaan oleva Sofia Huotari, joka tirehtörin kirjojen mukaan oli
vankeudessa syytettynä lapsenmurhasta. Ei Helena tosin ensin lainkaan
voinut muistaa sellaista ihmistä kotiseudultansa. Mutta heti
tultuaan koppiin, hän tunsi Sofian. Sillä se olikin yksi hänen
rippitovereistaan, se, joka oli kirkossa istunut melkein hänen
vieressään, toisella puolella Maria.

Sofia Huotari oli silloin kaunis, mutta nyt oli häntä kamala katsoa
harmaassa vankipuvussa, tyhjässä, koleassa kopissa, johon valo tuli
korkealta katon ja seinän rajalta, ristikkoluukusta.

Varmaan hänkin tunsi Helenan, koska niin hämmästyi. Kauan hän katseli
ujosti kulmiensa alta ja muodosti nähtävästi itselleen kohta semmoisen
ajatuksen, että Helena oli täällä puhuakseen hänelle sielun
pelastuksesta.

Helena oli kyllä monasti miettinyt, mitä hän vangille sanoisi ja kuinka
hän koko sydämestään tunnustaisi itsensä yhdenvertaiseksi sen kanssa,
mutta nyt kun oli todellisuudessa hänen edessään koppiin suljettu
ihminen -- juuri tuo erikoinen ihminen, jonka kärsivissä,
sinisuonisissa ohimoissa kokonainen elämä oli eletty, syineen,
vastasyineen niiden äärettömässä monivaiheisuudessa -- mittaamattomassa
niinkuin avaruuksien tähdet tai aavikon santajyväset, -- nyt hänestä ei
mikään ennen mietitystä sopinut sanottavaksi. Hän ikäänkuin häpesi eikä
tiennyt millä puolustaa ilmestymistään tänne. Mitä ikänä hän ajatteli
sanoa, se kaikki tuntui röyhkeältä ja loukkaavalta, ja ikäänkuin
edellyttävän, että hän asettui yläpuolelle, toisen opettajaksi,
semmoiseksi, jota toisen oli kuuleminen, koska sen ei ollut oikeus
mihinkään mennä neljän seinän sisältä.

Ja niin hän istui vangin edessä, yhä enemmän ymmällä äänettömyyden
tähden, mutta yhä varmemmin myös hyläten kaikki mitä tuli mieleen
sanoa. Hänestä tuntui, että hänen tulonsa tänne saattoi olla
puolustettavissa ainoastaan silloin, jos hän olisi voinut sanoa: olen
tullut auttamaan sinua karkuun täältä. Mutta kun sekään ei olisi ollut
totta, ei hän mitään niin halunnut kuin juosta kohta pois kopista
mitään sanomatta.

--. Olen tullut tänne -- jos voisin lyhentää Sofian yksinäisyyttä, --
sammalteli vihdoin Helena häpeissään katsoen milloin toiselle milloin
toiselle puolelle omaa tuoliansa.

Sofia laittoi hurskaan ilmeen kasvoihinsa ja rupesi jonkinlaisella
tottumuksella latelemaan lauseita lunastushistoriasta.

-- Ei, ei, -- sanoi Helena nyt. -- en minä usko mihinkään sellaiseen --
en minä sitä varten ole tullut. --

Sofia katsoi ällistellen eikä ymmärtänyt. Kaikki luonnollisuus oli
hänestä poissa ja teeskentely oli paneutunut paksuna kerroksena hänen
äskeisten hienojen sururyppyjensä ja kärsivän otsansa päälle.

Hän vaan taas rupesi todistelemaan taitoaan lunastushistoriassa,
ladellen sen nyt alusta loppuun. Sillaikaa Helena istui ja mietti millä
hän saisi tuon valhekuoren puhkaistuksi. Ainoa keino tietysti oli:
saada toinen uskomaan, ettei hänen edessään ole mikään jumalinen
ihminen. Mutta sepä juuri näytti mahdottomalta, sillä jo oleminen
täällä vankilassa todisti häntä vastaan.

-- Minä en usko mihinkään sellaiseen -- toisti Helena: -- ne ehkä
luulevat, että minä uskon, siksi laskivat minut tänne; mutta minä en
usko, ja tahtoisinkin päästää sinut vapaaksi täältä, jos vaan voisin ja
jos se ei olisi petosta tirehtöriä vastaan. -- Niin se on. -- Sitten
Helena sanoi:

-- Ei, Sofia. Sano minulle, miksi sinä -- katsos ei minulla olisi
oikeastaan oikeutta mitään sinulta kysyä -- mutta tahtoisin tietää --
sano _miksi_ sinä tapoit sen?

-- Minä olen vaivainen syntinen, mutta Jeesuksen Kristuksen
armosta -- --

-- Kuule, Sofia, -- keskeytti Helena hänet, -- minä sanon sinulle,
etten yhtään aijo ruveta sinua parantamaan; en minä ole sinua parempi.
Mutta tahtoisin tietää, koska en ymmärrä, -- jos sinä olisit niin hyvä
ja sanoisit minulle, miksi sinä sen teit?

Sofia katsoi Helenaan pitkään, niinkuin ihmetellen ettei tämä semmoista
ymmärrä.

-- Eihän se ollut oikea lapsi, -- sanoi hän, selitykseksi sysäisten
Helenaa kädellään.

-- Ei ollut _oikea_? Mikäs se on _oikea_ lapsi?

Vielä enemmän ihmetteli Sofia.

-- Minähän en ole _vihitty_, -- kuiskasi hän niinkuin viattomalle
nuorukaiselle, joka ei tiedä mistään asioista.

-- Nyt en ymmärrä ollenkaan, -- sanoi Helena. -- Ei suinkaan lapsi
synny erilaiseksi, jos ei ole vihitty?

-- Mutta se syntyy synnissä ja häpeässä. Häpeä se on hänelle ja minulle
ja koko maailma osottaa sormellaan.

-- Olisitko siis voinut olla yhtymättä sen miehen kanssa, vaikka
rakastit häntä?

-- Voi, voi, mitä se fröökinä kysyy! Se oli semmoinen kulkijan.
Kyllähän sen tietää; kun molemmat tykkää toisistaan, ihminen on
niinkuin muu luontokappale --! Mutta minun olisi pitänyt vaatia häntä
ensin vihille, sanoi pastori. Ja Jumala rankaisi minua, kun en sitä
tehnyt.

-- Se ei ole totta. Jumala ei rangaissut sinua, vaan antoi anteeksi ja
siunasi sinua, kun synnytit lapsen. Kaikki oli ilman vihkimistäkin
Jumalan edessä hyvä, kun _se_ kerran oli tapahtunut.

-- Mitä vastasyntynyt tietää, jos se tapetaankin, -- sanoi Sofia nyt
yhtäkkiä, ja jotain levotonta värähti hänen kasvoissaan.

-- Ei tosin tiedä, sanoi Helena. -- mutta kadotithan lapsen, joka
kuitenkin oli kaikki sovittanut. Ei, Sofia, sinä sanoit äsken, että
olet saanut syntisi anteeksi, mutta et sinä niin tunne.

Nyt vasta Sofia ojentautui, ja entisen nöyrän katseen sijaan nosti
päänsä vihasen uhkamielisesti. Kovalla äänellä hän huusi:

-- Pastori itse on ollut täällä ja minä olen syntini tunnustanut ja
katunut ja olen jo ehtoollisellekin päästetty. Mutta mikä sinä oikein
oletkaan uskolainen?

-- Sanon vaan, että vaikka olisit tuhat kertaa ehtoollisella käynyt, ei
se mitään tähän asiaan kuulu.

-- Hyi olkoon, kun tekee itsensä pastoriakin viisaammaksi. Mutta minä
kysyn tirehtöriltä, kuka täällä oikein synnit anteeksi antaa, -- huusi
hän, säihkyvänä vihasta.

Helena tuli Sofian luota ja oli jotenkin tyytyväinen itseensä, sillä
hän luuli liikuttaneensa tuota kovettunutta sydäntä. Mutta ei mennyt
monta päivää, ennenkuin hän huomasi, että pastori todella tervehti
häntä jäykästi, ja siitä saakka ruvettiinkin hänen askeleitaan pitämään
vankilassa silmällä.

       *       *       *       *       *

Kuukauden ajan kävi Helena joka päivä eri vankien luona naisosastolla,
ja sillä ajalla hän vaan yhä enemmän joutui vastakkain pastorin kanssa.
He tosin eivät tavanneet toisiansa, mutta vankien sydämmissä ja
käsityksissä sai Helena alituiseen otella pastorin istutuksia vastaan,
erittäin tuota kummallista oppia vastaan synnin sovituksesta. Myöskin
oli Helenan pakostakin ottaminen selkoa raamatusta ja muusta
semmoisesta, johon täällä kaikki perustivat nuo käsityksensä. Mutta kun
hän tutki evankelioita, rupesi hän kaikkien ihmeiden ja kummallisten
historiain takaa yhä selvemmin näkemään, että siellä oli puhe juuri
semmoisesta henkilöstä, joka ei ollut uskonut mihinkään muuhun kuin
Helenan "siihen" ihmissydämmessä. Hän oli ikäänkuin pelastanut
itselleen tämän henkilön suuren romukerroksen alta ja iloitsi ja
riemuitsi sielussaan siitä syvästä hengenheimolaisuudesta. Ei hän
kuitenkaan voinut koskaan mainita hänen nimeään, sillä silloin saivat
vangit heti väärän käsityksen hänen tarkoituksestaan eikä sitä heidän
käsitystään enää voinut millään järkähyttää. Hänen piti vaan aina
sanoa, ettei hän usko mihinkään.

Kerran hän taas keskusteli kuten tavallista tirehtörin
kansliahuoneessa. Hän oli tunnustaakseen jo hienoon kyllästymiseen asti
saanut kuulla tirehtörin valituksia perheellisyyden ikeestä muka
semmoiseen mieheen nähden, joka haluaa suurempia elämäntehtäviä. Jos
luutnantit vastaisen avioliittonsa vuoksi eivät voineet jättää
sotapalvelusta, niin saattoi se olla ymmärrettävää; mutta että vanha
mies, joka selvästi käsitti asioita, yhä ruikutti perhettänsä vastaan
eikä sittenkään tehnyt mitään ratkaisevaa, se oli Helenasta sentään
liikaa.

-- Mitäs tuolla pihalla tapahtuu? -- kysyi Helena ikkunan luota,
kääntääkseen mieluummin koko keskustelun toisaanne.

Siellä näkyi harmaapukuinen miesjoukko, vanhoja partasuita ja nuoria,
yksi toisensa jäljessä kulkevan suuressa piirissä pitkin muurien
ympäröimää pihaa, niinkuin joskus koululapsia kävelytetään väliajalla.

-- Ne on yläkerran vangit, -- sanoi tirehtöri haluttomasti. -- Joka
päivä puoli tuntia.

Ja yhtäkkiä Helena näkee kuin näkeekin Souvari-Heikin heidän
joukossaan.

Latuskainen pyöreä lakki on hänenkin päässään, ja juovikkaat, harmaat
vangin vaatteet, niinkuin kaikilla muilla.

Se näyttää nauravan ja salaa vartijalta jotakin kujeilevan. Ja kun se
piirin kohta, jossa hän kulkee, lähestyy ikkunata, saattaa Helena
jotenkin läheltä nähdä hänen kasvoihinsa. Hänellä on toisessa silmässä
valkonen kaihi. Sen se on arvattavasti saanut viimeisessä tappelussa,
jonka vuoksi oli taas tänne joutunut. Muuten hän oli samannäkönen kuin
ennenkin, papan silmäin muoto ihan elävänä ja tuo omaiseksi tekevä
leuan pyöristys.

Merkillistä! Souvari-Heikin tähden oli Helena tänne tullut, koko tuo
tunto yhdenvertaisuudesta kaikkiin ihmisiin oli syntynyt alkujaan
siitä, että hänellä oli _veli_ niiden joukossa, ja se tunto olikin
päivä päivältä kasvanut ja varmistunut, niin ettei hän enää muuten
voinut elämää ajatellakaan. Mutta nyt olikin hänellä erityisesti tuohon
veljeen juuri vähin rakkautta. Mikä ihme siinä piti oleman niin
vastenmielistä. Kaikista hänen liikkeistään ja tavoistaan paistoi jokin
omituinen löyhyys, asiain ottaminen mitä keveimmältä kannalta, ja vielä
jonkinlainen tyhmä kukkomaisuus. Helena päätti nyt kerrankin tehdä
tehtävänsä. Ja kun vangit samassa rupesivat kulkemaan pihalta takasin
rakennukseen, keksi hän sanoa tirehtörille haluavansa mieluimmin
puhutella niitä vankeja, jotka olivat hänen kotiseudultansa ja myöskin
siis miesvankeja. Joka aiheutti tirehtörin hakemaan kirjoistansa
olisiko ehkä miesosastolla ketään sieltäpäin tuotua.

Jonkun aikaa haettuaan, sanoi tirehtöri:

-- Täällä on eräs Henrik Lehtonen, -- tappelusta -- toiskertainen, --
yläkerrassa n:o 32. Jos tahdotte, käsketään alas.

-- Ei, mieluummin menisin hänen koppiinsa, -- sanoi Helena. -- Ja jos
saan, niin nyt heti.

-- Miksei, miksei, -- sanoi tirehtöri. -- Minä itse saatan neidin
sinne.

Hän soitti sähkönappulaa, ja heidän mennessänsä kansliasta
paiskautuivat ovet kuin itsestään auki, vartijain tehdessä kunniaa
niiden pielissä ja avaimia rämistellen juoksennellessa jo avatuilta
ovilta vielä suljetuille.

Molempia koppirivejä erottavassa käytävässä tirkisteli ensimäisessä
kerroksessa suuren rautakalterin takaa joukko harmaita vankeja,
joita tirehtöri sanoi Rakkolaisiksi. Mutta ei Helena tahtonut pysähtyä
nyt mitään muuta katsomaan. Peittääkseen levottomuuttaan ja
mielenliikutustaan hän teeskenteli iloista, kysyi tirehtöriltä minne
mennä ja tipsutti sitten, kevyesti juosten, ylös rappusia
keskikerroksen käytävään ja vasta siellä odotti häntä.

Tirehtöri saapui hänen jäljessään hengästyneenä. -- Minua vaivaa
omituinen pyörrytystauti täällä vankilassa, minä luulen, ettei tämä
seinistä lähtevä kalkinhaju -- tunnetteko? -- ettei se ole minun
terveydelleni edullinen, -- sanoi hän sivumennen. Mutta juuri ennenkuin
he rupesivat menemään ylös kolmanteen kerrokseen, pysähtyi hän erään
suljetun kopinoven eteen ja viitaten päällään sinnepäin, sanoi hiljaa:

-- A propos, tässähän on meillä se kuuluisa rovasti. Ellen erehdy,
eikös hänkin ole juuri neidin kotiseudulta?

-- On, kyllä hän on, -- sanoi Helena. Mutta sydämmessään hänellä kaikki
pysähtyi. "Tuossako se mies siis istuu vangittuna, muutama askel
minusta, kauheata, kauheata!" -- ajatteli Helena.

-- Hän on jo puoli vuotta meillä ollut, -- sanoi tirehtöri. -- En
todella ymmärrä kuinka tuo juttu on niin pitkälle venynyt. Tietysti hän
tulee Kakolaan. Mutta muuten, onpa se todella hyvin merkillinen mies.
Ajatelkaa mitä se on valinnut toimekseen täällä! Hän kirjoittaa muka
jonkinlaista uutta postillaa. Kaiken sen perästä mikä on ollut, --
vielä postillaa kirjoittamaan! Onpa se jotenkin paksua, ei voi muuta
sanoa.

-- En minä tuota oikein myönnä, -- sanoi Helena. -- Jos on kerran
sellainen usko syntien anteeksiantamisesta, niin tietysti paras pappi
on se, joka on enin syntiä tehnyt ja anteeksi-antamista syvimmin
kokenut? Ehkä se juuri siitä kokemuksesta kirjoittaakin postillaa.

Näin sanoen Helena aikoi mennä taas edellä ylös. Mutta tirehtöri kutsui
hänet kädenviittauksella luokseen.

-- Katsahtakaahan nyt edes tuosta reijästä, -- sanoi hän ja työnsi
syrjään kannen pienoisen lasireijän edestä.

-- En ikipäivinä, -- sanoi Helena, -- minähän olen tuttu sen kanssa;
mitä te ajattelette!

-- Entä sitten? Me menemme sisälle hänen koppiinsa.

-- Ei, ei, ei, -- sanoi Helena kauhistuneena ja vetäytyi pois. Hän meni
kauas käytävän toiseen päähän.

Vartija olikin tirehtörin viittauksesta jo avannut oven, ja tirehtöri
näkyi astuvan jäykkänä ja arvokkaana rovastin koppiin.

"Tästä nyt näen" -- ajatteli Helena, -- "että vankien luo tunkeutuminen
on todellakin jotain epähienoa ja minä olen syystä sitä hävennyt. Enpäs
mennyt, kun oli tuttava!"

Mutta tirehtöri tuli jälleen ulos kopista, lähestyi Helenaa ja
ilmoitti, että rovasti itse halusi häntä puhutella.

Ja vähän ajan kuluttua seisoi Helena tuon vanhan miehen edessä, joka
hänen tullessaan nousi pienen pöytänsä äärestä. Tirehtöri rupesi
tekemään jonkinlaista esitystä. Se pöytä oli todella täynnä
kirjoituspaperia ja nopeinkin katsahdus niihin todisti, että rovasti
todellakin kirjoitti postillaa. "Jeesuksen Kristuksen armosta ja hänen
verensä kautta" -- ehti Helena lukea, kun hänen silmänsä vilaukselta
käväsi papereissa.

Sitten poistui tirehtöri ja jätti heidät kahdenkesken.



Rovasti.


Hän oli tullut papilliselle uralle voimakkaan henkisen herätyksen
kautta. Oltuaan nuorena ylioppilaana intohimoinen, rohkea ja
hurjasteleva nuorukainen hän oli joutunut lestadiolaisen uskonlahkon
vaikutuksen alaiseksi ja erään saarnaajan sanoista päätti katkaista
kaikki entiset suhteensa maailmaan. Ensi innossa hän aikoi kokonaan
luopua omaisistansa, jättää "peltonsa ja tavaransa" ja ajattelematta
huomispäivän leipämurheita lähteä maailmalle saarnamiehenä. Tämä ajatus
viehätti ja veti häntä. Hän tunsi olevansa valmis mihin kärsimyksiin
hyvänsä, kunhan sai olla Herransa välittömänä opetuslapsena, jolle oli
valta annettu tallata käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen
voimaa. Kokeneemmat uskonveljet sanoivat: aseta mielesi, ole hiljaa,
niin Herra on puhuva sinun sydämmeesi ja tahtonsa ilmaiseva. Ja
nuoruutensa koko hehkuvalla mielen loimulla hän nyt vaan maltittomasti
odotti mitä Herra oli hänelle käskevä.

Mutta ennen tätä käskyä, eräänä kuultavana kevätiltana, niihin
aikoihin, jolloin lehmät oli ensi kertaa laitumelle päästetty, hän
kuuli metsästä omituisen helakan ihmisäänen kajahtelevan, joka karjaa
kokoon huuteli. Yhtäkkiä hänet tempaa entinen villi intohimo ja hän
tahtoo hinnalla millä hyvänsä nähdä sen naisen, jonka ääni oli juuri
tuollainen. Muistamatta hetkeksikään uutta sielullista tilaansa hän
riuhtasee pyssyn seinältä ja juoksee metsään. Eikä kauan kestänytkään
ennenkuin hän huuteluja kuulostellen pääsi huutajan itsensä perille,
tapasi sen aidan takaa kosteassa ja tiheässä koivikossa, vihreäin
lehväin alta, valkosten runkojen keskeltä. Se oli suurikasvuinen,
kalpeaihoinen nainen. Paksu letti jatkui vyötäisille huivin alta.

Hän hyppäsi aidan yli, tuli naisen luo ja sanoi: -- Koko päivän olen
turhaan riistaa hakenut, löysinpä vihdoin!

Ja rohkea kun oli, kiersi kohta kätensä sen kaulan ympäri toiselle
olalle. Kuitenkin vapisi hänen äänensä, kuu hän taas sanoi:

-- Tulethan minun riistakseni!

Ja sydän paisui.

Nainen ei vetäytynyt pois, vaan paljasti naurahtaen valkoset hampaansa.
Sitten pani vasemman kätensä päällimäiselle aidakselle, niin että näkyi
nimettömän kaksi kultaista sormusta.

-- Vai niin, -- sanoi toinen nähtyään sormukset ja laski kätensä naisen
olalta, mutta vaikka hän tahtoi ottaa askeleen kauemmas tuli hän
likemmäksi ja pystymättä mielensä kuohulta mitään sanomaan, koski taas
häneen. Silloin nainen käänsi päänsä hänestä pois ja varoin rupesi
irtautumaan hänen käsistänsä ja kun ei onnistunut, sanoi nopeasti:

-- Veli Jeesuksessa Kristuksessa, etkö tunne minua?

Silloin hän muisti nähneensä tuon ihmisen autuaitten kokouksessa, ja
tyrmistyi. Kauhuissaan hän kävi molemmin käsin päähänsä. Mutta toinen
sanoi vielä:

-- Minäkin ja minun mieheni tulemme lauantaina kokoukseen.

Ja näin sanottuaan kääntyi taas rauhoittuneena häneen päin ja jäi häntä
uteliaasti katsomaan, kun hän, kuivia koivunoksia tieltänsä työntäen
läksi kiireesti pois metsästä.

Hän ei tahtonut eikä voinut ajatella tätä tapausta sen enempää. Hän
selitti sen niin, että kaikki oli tapahtunut kokonaan ulkopuolella
häntä itseänsä, eikä se sentähden lannistanut hänen mieltänsä. Eihän
hän myöskään ollut tiennyt, että se nainen oli naitu vaimo. Ja niin hän
toistaiseksi luulotteli, että kaikki on hyvä, kun hän asian avonaisesti
uskonveljille tunnustaa, itsensä edessä ei hän pitänyt itseään
rikollisena, kun ei lukenut koko tapausta ikäänkuin omaan elämäänsä
kuuluvana.

Tuli sitten lauantai-ilta, se ilta, jona autuaat kokoontuivat
autuudestansa ilakoimaan, niinkuin hihhulilaisten tapa siellä päin on.

Hän oli jo unohtanut tapauksen, ja saarnan jälkeen raivokkaassa
autuuden hekumassa hyppeli muiden mukana. Vilaukselta hän silloin näki
joukossa paksun keltaisen letin, muisti silmänräpäyksessä kaikki, ja
hurjistui vielä suurempaan iloon. Koko seurakunnan tempasi tavatoin
mielen kuohu. Tuikkivat talikynttilät sammuivat ilman pyörteeseen,
toiset hihkuivat ja hyppelivät, toiset syleilivät toisiansa. Ja niin
sitten sattui hänen eteensä se nuori vaimo, joka myöskin oli hypyssä
sylinsä avannut. Ja kun he katsahtivat toisiinsa, juoksivatkin he
toistensa syliin, eikä mikään mahti olisi enää heidän lankeemistaan
estää voinut.

Nyt hän ei enää voinut olla sisässänsä näkemättä olevansa heikko
raukka, jonka vaan täytyy kaikessa hiljaisuudessa jatkaa taisteluaan
vanhoja intohimoja vastaan. Tämä tapaus oli hänelle selvä vastaus: sinä
hait suurta tehtävää, siinä se on: voita intohimosi!

Mutta tämä tehtävä näytti hänestä värittömältä eikä herättänyt hänessä
mitään halua. Siinä tuntui niinkuin pettymystä sille, joka oli
kuvaillut voiton sankarina kerran kulkevansa halki maailman Mestarin
ennustusta toteuttaen.

Hän kätki tämän epäilyksen sydämmehensä, niin kauas, ettei itsekään
tiennyt kätkeneensä. Ja pian näkivät ihmiset, että hänen aikeensa eivät
olleet kutistuneet, vaan että hän päinvastoin oli ikäänkuin entistäkin
enemmän tarmoa itseensä kerännyt.

Sillä olihan olemassa toinenkin tie.

Hän jätti hihhulilaisuuden, rupesi lukemaan Luteruksen kirjoituksia ja
otti itsellensä vaimon. Pian hän myöskin suoritti yliopistossa
tarvittavat jumaluusopin tutkinnot ja muutti sitten pois toisiin
seutuihin. Hän pääsi ensin kappalaiseksi etelä-Suomeen.

Luterus vakuutti voimakkaasti ja pontevasti, että taisteleminen
intohimoja vastaan on turhaa oman ansion tavoittelemista ja että
pappina kyllä voi olla nainutkin mies.

Luteruksen näitä vakuuttaessa tuntui asia hänestä niin selvältä, ettei
hän voinut ymmärtää miksi hän ollenkaan niin tarkkaan tutki Luteruksen
kirjoituksia. Ja kuitenkin piti hänen niitä aina tutkia pysyäkseen
siinä vakaumuksessa.

Niin hänestä tuli ankara luterilainen, toimelias ja kuuluisa
valtiokirkon pappi. Niinkuin suuri hyötyisä tammi hän nopeasti ja
syvältä levitteli maallisen mahtinsa juuria. Seurakunta valitsi hänet
kirkkoherraksensa. Niin pääsi tämä haarainen juuri pappilasta
kiertämään koko kunnan. Ja kunnasta se kiertäysi pian valtiolliseenkin
elämään, sillä aikaisin hän jo valittiin valtiollisen eduskunnan
jäseneksi.

Mitä vanhaan intohimoon tulee, ei olisi paremmin luullut voivan käydä.
Sielu näytti saaneen täyden rauhan. Ensi lemmen huumaus nuoreen vaimoon
oli pian vaihtunut hiljaiseen säännöllisyyteen ja näytti tyydytettynä
herpoutuneen suloiseen, onnelliseen perherauhaan, jättäen nyt täyden
vapauden aatteelliselle ja henkiselle kasvulle. Itsestänsä aukeni
hänelle uusi onni, pappilan laaja talous kävi loistavasti
käytännöllisen ja vielä jotenkin ilosen vaimon käsissä.

Muistot nuoruuden voimakkaista aatteista olivat loppumattomana lähteenä
saarnoille, niin ettei hän itse eikä kukaan muu olisi voinut epäillä,
ettei häntä elähyttänyt veres uskontuli; kirkko oli aina täynnänsä sekä
oman pitäjän väkeä että vieraidenkin seurakuntien kaukaa tulleita
kuulijoita.

Niin hän eli ja vanheni pappilassansa. Mutta syvimmässä sydämmen
sopukassa, siinä syvyydessä, jossa ei ajatella sanoin ja jota hän ei
tosin mitenkään lukenut omaan kirkkoherrakuvaansa kuuluvaksi, alkoi
aikaa myöten liikehtiä omituisia ilmiöitä.

Kun hän saarnaa miettiessänsä katseli ikkunasta tyynen jokilahden yli,
mihin metsät kuvastuivat, niin teoloogiset ajatukset ja muistot yhä
useammin nukahtivat kyllääntyneinä kahilikkoon ja sen sijaan
kasvamistaan kasvoi kumma kaiho johonkin salaperäiseen, vieraaseen
naiseen, joka häämöitti ajatuksissa ja hengitti irstautta viattomaan
luontoon. Se oli alussa epämääräinen, se oli milloin jossain joen
kalvolla, milloin väikkyi alastonna samettisen männikön varjossa,
milloin muuten värisi autereisessa ilmassa -- ja maanitellen kutsui,
ilman selvyyttä repi sydäntä.

Tämä herätti hämäriä muistoja. Kirkkoherra kokosi järkiajatuksensa ja
ponnisti yhteen kaikki voimansa.

-- Saatana! -- huudahti hän ja hyökkäsi istuviltaan. Hän hengitti
syvään ja riemuitsi voitostansa. Silmänräpäyksessä olikin lahti ja auer
ja samettinen männikkö taas hyvän palveluksessa, ainoastaan Luojan
luonnon puhdasta kauneutta. Ja todella oli niin, ettei se utuinen
nainen enää ilmestynytkään kahilikkoon, ei metsän laitaan eikä joen
kalvolle. Sillä ei tarvinnut kuin muistaa tätä voittoa, niin se jo
pakeni.

Mutta eikö se missään enää ilmestynyt? Eihän se tarvinnut kahilikkoa
eikä väräjävää auerta ilmestyäkseen. Jos pani silmät umpeen, niin se
tuli kaarrellen pimeydestä, istui eteen, rupesi leikittelemään eikä
kieltänyt mitään. Taikka tapahtui, että kirkkoherra näki kaukaa tieltä
ihmisen ja näki hameen hulmuavan askelia myöten, niin se jo oli hän. Ja
tieltä se siirtyi ajatuksiin ja siellä se jo tunsi valtansa.

Kirkkoherra meni vihdoin pääkaupungin parhaan lääkärin puheille.

Hän teeskenteli olevansa papillisilla asioilla ja sanoi lääkärille: --
Tulinpa neuvoa kysymään. Minullakin on näette hoidettavia niinkuin
teillä. Ja miksei maallinen lääkäri ja hengellinen lääkäri toisinaan
keskenänsä neuvottelisi.

-- Ei mikään voi olla sen suotavampaa -- vastasi siihen maallinen
lääkäri.

-- No niin, otaksukaamme, että eräs onneton on joutunut aistillisuuden
pauloihin, -- ei tavallisessa merkityksessä, vaan niin, että
mielikuvitus ei jätä häntä hetkeksikään rauhaan -- että...

-- Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän.

-- Hän näkee selvästi, että tuo on saava surkean lopun, -- mutta ei
kuitenkaan mitään voi --

-- Niin, niin, tapaus ei ole mikään harvinainen.

-- Tiedättekö siis jotain lääkityskeinoa sitä vastaan?

-- Onko asianomainen naimisissa? -- kysyi lääkäri vastauksen asemasta.

-- On, -- vastasi kirkkoherra.

-- Hm, -- pani lääkäri, ja näytti niinkuin nyt vasta kysymys olisi
saanut hänen mielestänsä vaikean muodon, sillä hän oli valmistunut
sanomaan: menköön naimisiin!

Nyt hän neuvoi kylpyjä ja kehoitti mitä tarkimpaan säännöllisyyteen
avioelämässä --.

Uutta oli tässä neuvossa kirkkoherralle kylvyt, mutta mitä jälkimäiseen
neuvoon tulee eli säännöllisyyteen, niin sen hän jo ennenkin oli
tiennyt. Hän oli aina ollut säännöllinen aviomies.

Mutta ei kylvyistä ollut apua eikä myöskään siitä erikoisesta
ruokajärjestyksestä, jota sama lääkäri sittemmin neuvoi.

Ei auttanut yhä kasvava ikä, ei heikontuvat voimat eikä vanhentuva
mieli.

Aina ja aina oli sama elämäniloa myrkyttävä ristiriita sydämmen
syvyydessä: kyllästymys omaan vaimoon ja vieraiden naisten kuvat.
Kaikki entiset ajatukset elämästä särkyivät tähän kaksinaisuuteen.
Toivoton paino laskeutui kaikille näköaloille ja raukean lasiseksi meni
silmäin katse.

Naishaamut eivät sittenkään jättäneet häntä. Ne eivät enää vaatineet
häneltä hurjan rohkeata, suinpäin pahaan syöksymistä. Ne huvittelivat
häntä hänen ajatuksissansa ja ehdottelivat hänelle salateitä.

"Täällä sinä kidut ja kuihdut", kuiskaili se utunainen kerran hänen
korvaansa. -- "Katso sinä jo olet kohta ukko, etkä vielä ole pidellyt
minua kädestäni etkä hivellyt minun ihoani. Houkka! Sinä _tahdot_
irtautua ja upota minuun, mutta sinä olet aina pelännyt 'mitä ihmiset
sanovat'. Semmoisista vaikuttimista ne muutkin pikkusielut jäävät
elämää vaille ja kuolevat sitä maistamatta."

Kirkkoherra tiesi hyvin, että tämä oli valhetta, kiusaajan puhetta,
mutta hän kuunteli sentään kuten vanhaa tuttua nuottia.

Se jatkoi:

"Mutta vaikka niinkin on, saisit sinä vieläkin tulla minua katsomaan.
Voisithan sinä pettää ihmiset ja ottaa osasi salassa heiltä, niin ettei
kukaan tiedä sinun nähneen minua ja kosketelleen minua. Ihan lähellä,
rajan takana, kiehuu suuri valtakunnan kaupunki, jossa sinä voit olla
näkymätöin niinkuin pisara meressä, -- ja niin sinä vieläkin löydät
minut!"

Ei tarvinnut tämän ajatuksen kuin välähtää kirkkoherran mielessä, niin
koko hänen ruumiinsa vavahti rikollisesta mutta suloisesti
tainnuttavasta sykähdyksestä. Ja vaikka hänen huomaamattansa vesi
pusertui silmiin, jännittyi hänen tarmonsa kuin pilviin nousevan kotkan
ja hän syvimmässään tunsi, että asia oli siinä silmänräpäyksessä
_päätetty_.

Ennen ratkaisevaa askelta hän rukoili kuin uutimen takaa, vanhasta
tottumuksesta löytäen sopivia sanoja:

"Suuri, armollinen Luoja, sinä tiedät kuinka olen taistellut kiusaajaa
vastaan! Tämä on yli minun voimieni! Olenko minä sairas, vai olenko
minä sinun hylkäämäsi. Jos sinun poikasi on kuollut meidän synteimme
edestä, niin vapahtakoon hän minutkin siitä mitä olen päättänyt tehdä.
Vapahtakoon hänen verensä minut edeltäpäin siitä mitä tulee
tapahtumaan, amen!"

Epätietoisena ja surullisena nousi rovasti rukouksistansa. Ei hän ollut
varma siitä, oliko hän kenties sulkenut tällä rukouksella rikoksen
mahdollisuuden itseltänsä ja aikoiko Jumala nyt todella tehokkaasti
auttaa häntä: mutta ei hän osannut iloita, jos niin oli. Jonkun aikaa
tämän jälkeen hän kulki tunteettomana, kunnes tuli lauantai, jolloin
hän kirjoitti saarnaansa ja koetti kohota hengessä. Sunnuntai meni
sitten tavallisissa kirkkotoimituksissa, mutta maanantaina hän,
ajattelematta edeltäpäin, rupesi päivällisillä yhtäkkiä tekemään asiaa
joillekin matkoille ja sitoi tahallaan itsensä äkkiarvaamatta näillä
omilla puheillaan.

Itsessänsä hän siitä iloitsi, mutta samalla tulvi hänen sydämmestänsä
sykähdykset kuin repivästä haavasta.

Se seikka, että hän sitten todella astui junavaunuun, tapahtui
kuitenkin melkein vahingossa. Hän oli seisonut asemalla, aikeissa
lähteä hevoskyydillä pitäjän toiseen päähän papillisille asioille.
Mutta hevosta odottaessa kuului hyvin kaukaa junan vihellys, ja suoran
linjan päästä rupesi näkymään pieni musta piste ja syrjään poikkeava
savuviiva. Jokin vavahutti rovastia. Kaikki veri syöksähti sydämmeen ja
jätti polvet vapisemaan. Ja sama huumaava rikollisuuden sykähdys taas
tuli ja meni, tuli ja meni, tuli ja meni. Samassa kulki asemapäällikkö
puutarhasta asemahuoneen ovea kohden, arvattavasti pukeutumaan
virka-asuunsa. Ja mennessään hän tervehti rovastia. Silloin rovasti
pysäytti hänet ja sanoi hymyillen ja muka epätietoisena:

-- Omituinen sattuma! Sain juuri kirjeen, että minun pitäisi olla
huomenna Pietarissa ja siinä tapauksessa minun pitäisi lähteä juuri
tuolla junalla, mutta --

-- Mutta? -- kysyi asemapäällikkö.

-- Vaimolleni en ole ehtinyt mitään ilmoittaa ja kirjeen kirjoittaminen
hänelle lienee jo myöhäistä. Aijoin siis kysyä, ettekö tahtoisi olla
niin ystävällinen ja suullisesti antaa hänelle --

-- Mielelläni --

-- ja suullisesti antaa hänelle --

-- mielelläni -- mielelläni --

-- Kiitos, kiitos! -- antaa hänelle tieto että --

-- Minä voin vielä tänäpäivänä pistäytyä pappilassa --

-- Jaha, jaha, -- että minä en mitenkään ehtinyt -- ja lähetän tuhannet
terveiset --

-- Mielelläni, mielelläni, kyllä minä vielä tänäpäivänä. -- Mutta ilman
pilettiä en sentään laske teitä, leikki asemapäällikkö ja he menivät
nauraen ja yhtaikaa puhuen sisälle.

Ja juna porhalti esille ja rovasti astui vaunuun. Ja kun hän heittäytyi
sohvaan ja kun maat ja metsät alkoivat vilistää ikkunan ohi, vavahutti
häntä taas sama tainnuttava sykähdys ja silmät vierähtivät pyörryksiin.
Mutta peläten ajatuksiinsa vaipumista hän sytytti sikarin ja antautui
puheliaana ja huvittavana matkamiehenä tuttavuuksia tekemään.

Tämä oli rovastin ensimäinen matka valtakunnan kaupunkiin.

Siitä pitäen teki rovasti joka vuosi kevätpuoleen matkustuksen
Pietariin, viipyen siellä milloin pitemmän milloin lyhemmän aikaa. Kun
ihmiset häneltä tiedustelivat missä asioissa hän Pietarissa kävi,
rupesi hän aina pitkällisiin ja väsyttäviin selityksiin matkansa
erilaisista tarkoituksista. Muuten hän oli niinkuin ennenkin,
huvittava seuramies ja alkoi pitää pappilassa entistä ylellisempää
elämää alituisten vieraiden ympäröimänä. Hänen saarnansa myöskin
paranivat vielä entistäkin paremmiksi. Niissä tuntui syvä,
vaikuttava elämänkokemus, ja joskus ne ikäänkuin valittavan
lapsen liikuttavuudella kääntyivät pelastajan puoleen armoa ja
anteeksiantamusta etsien. Kyyneleet silloin vierivät hänen ja kaikkien
sanankuulijain silmistä. -- Paremmin, liikuttavammin ei olisi yksikään
pappi voinut sydämmen sisimpiä kieliä värähytellä.

Ja kaikki epäillyttävät huhut, jotka itsepintaisesti ja yhä kasvaen
liikkuivat rovastista, työnnettiin tämmöisten saarnojen jälkeen aina
sittenkin taka-alalle.

Kunnes tuli tuo viimeinen tieto kunnan nimessä tehdystä
rahannosto-yrityksestä. Silloin yhtäkkiä uskottiin todeksi kaikki mitä
hänestä vuosikausien kuluessa oli puhuttu, ja se ei suinkaan ollut
vähäistä. "Hän onkin susi lammasten vaatteissa", sanottiin. Ja siis
kaikki hänen kauniit sanansa lunastuksen autuudesta olivat ihmisten
mielestä pelkkää teeskentelyä. Hävetköön nyt siellä teoistansa!

       *       *       *       *       *

-- Lapseni, -- sanoi rovasti, kerrottuaan Helenalle pääpiirteet
elämästänsä, -- minä olen täydellisesti ansainnut tämän häpeän; enkä
minä _sitä_ onnettomuutta sure enkä ole _sen_ tähden silmiäni kuiviin
itkenyt. Mutta se minua kauhistuttaa kuinka voi ihminen, joka on
lunastettu, sittenkin syntiä tehdä. Ah, koko elämäni ajan on tämä
kysymys repinyt minun sieluani. Onko se valhe, että minä olen
lunastettu ja ettei minun syntiäni lueta minulle? Mutta mistä on tämä
rauha minun sydämmessäni? Keskellä maallista häpeää, keskellä myös omaa
katumuksen tuskaa riemuitsee minun sieluni niinkuin enkelien hiljainen
ylistysvirsi. Katso, täällä häpeähuoneessa kirjoitan minä sen armon
rajattomuudesta, jota sieluni tuntee. Täällä, missä muut kituvat,
täällä minä iloitsen, enkä ole vielä missään muualla niin iloinnut.
Sillä ei missään eikä koskaan ennen ole armo ja anteeksiantamus
semmoisella autuudella sieluani täyttänyt.

-- Voi, rakas, rakas setä, -- sanoi Helena, -- tuon minä voin niin-niin
hyvin ymmärtää, sillä myös minä uskon, ettei mitään tuomiota ole, vaan
ainoastaan rakkaus. En koskaan eläissäni ole toisin voinut ajatella. Ja
jos vaan tietäisin _kuinka_, niin kaikki ovet aukasisin ja hävittäisin
tämän vankilan.

Rovasti huokasi ja hänen katseensa meni hetkeksi pilveen.

-- Lapseni, tuskin tahtoisinkaan täältä pois. En tiedä jaksaisinko enää
tuntea, että taas rikon tätä armonliittoa. Voi minua, voi minua!

-- Minä olen tavannut teidän vaimoanne, -- sanoi Helena, kääntääkseen
rovastin huomion muuanne. -- Ja hän pyysi toimittamaan teille
tervehdyksensä.

Rovastin tuli kyyneleet silmiin. Mutta hänkin tahtoi, seuraten Helenan
esimerkkiä, kääntää keskustelun keveämmäksi.

-- Et sinä lapseni ole vielä naimisissa? -- kysyi hän hellästi.

-- En, sanoi Helena.

-- Olet yhä kihloissa?

-- En ole sitäkään, -- sanoi Helena.

-- Mutta, odotas, kuinka se taas olikaan -- minä muistelen -- --

-- Minä sanon setälle ihan-ihan niinkuin se asia oli ja yhä on: minun
silloinen sulhaseni --

--- Kyllä, kyllä. -- Georg, -- kyllä minä muistan.

-- Niin juuri, Georg, -- niin hän tahtoi ensin tulla kapteeniksi ja
muuta semmoista, mutta minä taas olin silloin ja olen nytkin itseni
suhteen sitä mieltä, että niinkauan kuin _voi_ olla menemättä
naimisiin, niinkauan _pitää_ olla. Niin että meidän ajatukset sopivat
siinä asiassa yhteen, ja kaikki jätettiin sillensä.

-- Vai sitä mieltä sinä olet.

-- Sitä mieltä.

-- Olin minäkin kerran eläissäni sitä mieltä.

-- Eikö setä enää ole?

-- Tiedäthän että olen naimisissa. Vai miten sinä tarkoitat?

-- En minä oikeastaan _niin_ tarkoittanut.

-- Vaan miten?

-- Niin vaan että _sittenkin, aina_, -- niinkauan kuin voi, niinkauan
pitää --.

-- Vaikkako on oma vaimo?

Mutta Helena ei enää tullut vastanneeksi, sillä jo hyvän aikaa oli
kuulunut liikettä oven takaa, ja nyt se avautui ensin raolle ja sitten
puoleksi. Siellä oli vartija ja tirehtöri. Hän oli jo sillä välin
ehtinyt syödä päivällisen, ja kuu sai kuulla neidin yhä vielä olevan
rovastin luona, tuli hakemaan Helenaa, sillä keskustelu oli hänen
mielestään kestänyt jo kyllin kauan.

Yksin jäätyään rovasti meni nurkkaan, pani kätensä ristiin ja nosti
silmänsä ylös.

"Minä rukoilin Sinua epätiedossani, että ilmoittaisit minulle onko
armosi kohdannut minua vai petynkö minä. Ja sinä lähetit minun luokseni
enkelin, joka on neuvonut ja opettanut minua, ja nyt minä en enää
mitään epäile!"



Pois viralta.


Eräänä päivänä luki Helena lehdissä, että johtajan paikka toisessa,
paljon suuremmassa vankilassa oli aivan odottamatta joutunut avoimeksi.
Ja jonkun ajan kuluttua hän sai vielä kuulla, että juuri hänen
tirehtöriänsä oli ajateltu lähimmäksi seuraajaksi.

"Nyt saamme nähdä", ajatteli Helena, "oliko hän todella tyytymätön
virkaansa vai ainoastaanko palkan riittämättömyyteen." --

Eikä hän voinut kieltää tulleensa hyvin levottomaksi näiden uutisien
tähden. Sillä koko hänen vankilassaolonsa riippui yksistään tirehtörin
suosiosta. Silminnähtävästi teki pastori parastaan sysätäkseen Helenan
pois, ja tirehtörillä oli jo ollut hänen tähtensä kuumia otteluja
pastorin kanssa.

Helena koetti sentähden kulkea naisosastollansa entistäkin
huomaamattomana. Hän tuli ja meni mieluimmin niin, ettei kukaan häntä
nähnyt. Ei hän ollut, kumma kyllä, enää tirehtöriäkään tavannut muuta
kuin yhden ainoan kerran. Silloinkin oli jokin vankilatarkastus ja
tirehtöri oli juhla-asussa ja arvokkaimmillaan. Helena päätti, että se
pieni jäykkyys, joka tällöin tuntui tirehtörin tervehdyksessä, oli
ainoastaan seuraus tästä erikoisesta tilaisuudesta.

Mutta eräänä päivänä oli Helena juuri käynyt uudestaan Sofia Huotarin
luona, joka oli itse antanut sanan ja tahtonut häntä puhutella; sillä
Sofia oli jo kauan sitten kokonaan Helenalle antautunut. Samaan aikaan
oli pastorikin kulkenut naisosastolla. Ja kun Helena oli jo tulossa
pois ja kulki keski-käytävässä mennäkseen ulos, tuli pastori häntä
vastaan.

-- Sepä oli hyvä että tapasin neidin. Saisinko luvan pyytää hetkeksi
tänne.

Hän saattoi Helenan miesosaston puolelle, käytävän keskipaikoilla
olevalle ovelle, jonka aukasi avaimellansa ja pyysi astumaan sisälle.

Se oli erikoinen vastaanottohuone, jossa pastori puheli vankien kanssa
sielun asioista, -- pienenlainen valkoseinäinen huone, joka oli
väliaidalla jaettu kahteen osaan, ovenpuoliseen ja ikkunanpuoliseen.
Valo tuli ylhäältä ikkunasta niinkuin kopeissakin. Ikkunan alla oli
liinaöljyllä kiilloitettu pöytä ja pari tuolia. Ikkunanpuolinen osa oli
sitäpaitsi hiukan korkeammalla kuin ovenpuolinen, jossa oli vaan
yksinkertainen penkki istuimena.

Kun he astuivat sisälle tähän huoneeseen, istui penkillä vanha ukko
vangin vaatteissa ja heti kavahti pystyyn sekä rupesi jonkinlaista
sotilaskunniaa pastorille tekemään, vaikka oli lakitta päin.

-- Vai niin, sinä olet täällä, -- sanoi pastori. -- Meneppäs nyt, ei
minulla olekaan aikaa. -- Tai odotas!

Pastori kääntyi Helenan puoleen:

-- Jos suvaitsette, minä ainoastaan vähän aikaa ensin puhelen tämän
vangin kanssa. Olkaa niin hyvä, neiti, istukaa.

Näin sanoen pastori avasi väliaita-oven ja nousi ikkunanpuoleiseen
osaan, sekä tarjosi Helenalle toisen tuolin niistä kahdesta. Itse hän
istui toiselle ja rupesi kiirehtien puhumaan vangin kanssa, joka seisoi
väliaidan takana matalammassa puoliskossa, ylhäältä tulevaa valoa
vasten.

-- Nimesi?

-- --

-- Rikoksesi?

-- --

-- Tuomiosi?

-- --

-- Kauanko ollut vankilassa?

-- --

-- Jaha, jaha. Ja nyt sinä tahdot päästä osalliseksi Herramme Jeesuksen
Kristuksen ruumiista ja verestä. Jaha, jaha. -- No --? Tunnetko siis
tekosi _rikokseksi_?

-- --

Jaha. Tekosi on rikos kahdella tapaa: se on rikos ihmisiä vastaan ja se
on myöskin rikos Jumalaa vastaan. Rikos ihmisiä vastaan tulee
sovitetuksi tämän rangaistuksen kautta, sittenkuin sinä olet sen
loppuun kärsinyt. Mutta rikos Jumalaa vastaan? Tuleeko tekosi
sovitetuksi tämän rangaistuksen kautta Jumalankin edessä?

-- --

Oikein vastasit. Ei. Yksi on sovitus Jumalan edessä, yksi ainoa. Se on
usko lunastukseen meidän Herramme ja Vapahtajamme ristinkuoleman
kautta. Ja jos tässä uskossa käyt Herran Pyhälle Ehtoolliselle, niin
sovitat rikoksesi Jumalan edessä. Tutki siis ja koettele itseäsi vielä,
onko sinussa elävä usko, sillä joka kelvottomasti syö ja juo, hän syö
ja juo itsellensä iankaikkisen kadotuksen. Ja kun sen olet tehnyt, niin
sano sitten lauantaina vartijalle, että hän kirjoittaa sinut
ehtoolliselle muiden joukkoon. Nyt saat mennä.

-- --

-- Jaa, niin, -- sanoi pastori vangin lähdettyä Helenalle: -- se
on nyt vähän ikävä asia, mikä minulla on, ellei se ole väärinkäsitystä.
Se tahtoo sanoa, näyttää siltä kuin me toimisimme ikäänkuin eri
suuntiin, -- neiti ja minä, -- mikä, kuten itse ymmärrätte, ei
juuri kävisi päinsä täällä vankilassa. Erittäinkin on tietooni tullut,
että te olette vangeille lausunut poikkeavia mielipiteitä mitä
synninpäästö-oppiin tulee, -- oppiin, joka helposti ymmärrettävistä
syistä on paikassa semmoisessa kuin tämä mitä tärkein. Ollakseni
kuitenkaan perustumatta yksistään syrjästäpäin tulleihin puheisin,
tahtoisin nyt kysyä teiltä itseltänne, miten asianlaita oikeastaan
lienee.

-- Se on kaikki totta mitä on minusta puhuttu: minä en usko mihinkään
sellaiseen kuin te äsken sanoitte tuolle vanhalle miehelle. Ensin tosin
päätin etten puhu vangeille mitään niistä asioista, mutta kohta ensi
tilaisuudessa tulin rikkoneeksi tämän päätöksen. Sillä niinkuin
sanoitte on tuo kysymys rikoksen sovittamisesta kaikkein tärkein, ja
ilman sitä ei täällä ole mitään puhumista.

-- Mutta, arvoisa neiti, -- sanoi pastori hiukan uteliaana: -- jos te
ette usko "mihinkään sellaiseen", niin kuinka ollenkaan voitte puhua
rikoksen sovittamisesta. Hauska olisi tietää, mitä neiti ymmärtää
synnin anteeksiantamisella?

-- Sitä vaan, että me ihmiset annamme kaikki anteeksi emmekä pidä
toisia vankeudessa.

-- Suokaa anteeksi, neiti, minä tarkoitin _vangin_ kannalta, -- miten
on selvitettävä hänen välinsä Jumalan edessä?

-- Eiköhän se ole Jumalan asia, Ei tarvita mitään erikseen, ei ole
mitään helvettiä eikä tuomiota.

-- Vai niin. Jaha, jaha. Ja jos olisikin niinkuin neiti sanoo, niin
miten kävisi ihmiskunnan, ellei vankiloita olisi!

-- Tiedättekö, pastori, minä aina ennen luulin, etten usko mihinkään ja
te muut uskotte. Nyt näen, että te muut ette usko mihinkään, mutta minä
uskon.

Pastori katsoi kelloaan, josta Helena huomasi, ettei hän halua enää
keskustella.

-- Sanoin äsken väärin, -- lisäsi Helena vielä, -- kyllä olen tavannut
yhden papin, joka uskoo että kaikki on rakkaus, ja hänen kokemuksiaan
pitäisi todella kaikkien saada kuulla, mutta hän on teillä täällä
lukkojen takana.

-- Jaa, -- sanoi pastori lopullisesti keskeyttäen, -- niin hauska kuin
olisikin jatkaa tätä originellia keskustelua, en minä nyt jouda. Olen
sanonut mitä velvollisuuteni käski. Muusta voitte puhua tirehtörin
kanssa, jolla tässä laitoksessa on ylin sananvalta.

Näin sanoen pastori jätti hyvästi, avasi oven Helenalle, sulki sen
omalla avaimellaan ja läksi edellä pitkin käytävää kansliaan päin.

"Tämä merkitsi, että pian on kaikki lopussa", -- ajatteli Helena
jäätyään nolona yksin kulkemaan käytävään. -- "Ja Sofia raukkakin!"

Ei Helena tiennyt oliko hän oikein vai väärin siinä menetellyt, kun oli
näin peittelemättä pastorin kanssa puhunut. Olisi ehkä voinut olla
varovampi, -- olisi ehkä vankienkin kanssa pitänyt varovammin puhua --!

Ja tämä asia alkoi häntä suuresti vaivata ja sekottaa, ja vei häneltä
kaiken rauhan.

Hän kulki monta päivää alituisesti ajatuksissansa ja yhä soimasi
itseään, että oli pilannut ja vahingoittanut hyvän asian.

"Semmoinen minä olen, ei minulle mikään onnistu, en minä missään pysy.
En minä kelpaa muutakuin ranskaa opettamaan!" -- --

Hän oli todella uskollinen, tuo Georg, ainoa, joka piti Helenan työtä
tarpeellisena itsellensä.

Kaikkina näinä aikoina olivatkin ranskantunnit ainoat hetket, joina
Helena lepäsi vankilan raskaista vaikutuksista.

Heillä oli Georgin kanssa tosin jo alustakin pitäen ollut semmoinen
suhde, että he tarkasti välttivät koskettamasta mihinkään totisiin
kysymyksiin, jotka aikoinaan olivat erottaneet heidät toisistaan. Mutta
näinä aikoina juuri tämä omituinen keveä suhde, jota Georg näytti
ikäänkuin tahallaankin ylläpitävän, tuotti Helenalle lepoa.

Heti kuu Georg tuli, alkoi Helenalle ihan toinen elämä kuin hänen
tavallisensa. Heti hän irtausi tuosta raskaasta itsensä-moittimisesta,
ajatuksesta, että hän ei kelpaa mihinkään. Aurinko rupesi paistamaan,
kaikki tuntui keveältä ja iloselta. Ja Helena saattoi nauraa, laskea
leikkiä, puhua mitä halutti, -- jota hän ei olisi ilman Georgia
suinkaan tullut tehneeksi.

Sentähden, vaikka hän, ennen jo mainitusta syystä, tai tuon
epäillyttävän kiintymisensä vuoksi Georgiin, olikin yhä tuntenut, että
oikeastaan olisi pitänyt keskeyttää nämä tunnit, ei hänellä tuon
suloisen levon vuoksi ollut riittänyt siihen voimaa eikä tarmoa.

Mutta nyt, kun nousi kysymys, että hän kenties tulee sysätyksi pois
vankilasta, näytti hänestä, että hän jääpi ainoastaan noiden tuntiensa
varaan, ja se ajatus suuresti vaivasi häntä ja hän tahtoi välttämättä
jättää nämä tunnit, vaikkapa vaan siksi ajaksi kuin hän sovittelulla ja
tirehtörin avulla jälleen saa asemansa vankilassa turvatuksi.

Ensin hän rupesi kirjoittamaan kirjettä Georgille, ettei hän ollenkaan
enää muka ollut tilaisuudessa antamaan ranskan tunteja. Mutta
perustelmat, jotka kaikki olivat keksittyjä, tuntuivat sangen vähän
uskottavilta ja olisivat päinvastoin herättäneet Georgin epäluuloa. Ja
niin hän kirjoitti vaan lyhyen kirjelapun, että sattuneesta syystä hän
ei voi kahteen viikkoon mitään tunteja antaa.

Tällä ajalla hän myöskin pysytteli poissa vankilasta siinä toivossa,
että pastori siellä kenties vähän unohtaa viimeisiä selkkauksia, ja hän
sitten entistä varovammin ja viisaammin rupee käyntejänsä jatkamaan.

Mutta hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän kahden viikon kuluttua
vankilaan tultuansa tapasi kansliassa tirehtörin, johon oli kaiken ja
ainoan toivonsa pannut. Tirehtörin ensin ikäänkuin sävähti veri
kasvoihin, kun Helena astui sisälle, mutta kohta hän nousi ylös ja tuli
Helenaa vastaan rauhallisena ja omituisella tirehtörimäisellä
arvokkuudella, jota oli käyttänyt ennen ainoastaan vartijoita ja
vankeja puhutellessaan. Muulloin olisi Helena purskahtanut nauruun,
mutta nyt hän asian vuoksi varoi sitä tekemästä. Päivän selvää oli,
että tirehtöri oli siis hakenut sen suuremman vankilan johtajan
paikkaa.

Tirehtöri ikäänkuin ei oikein tahtonut katsoa häntä silmiin ja
senvuoksi oli pyyhkivinään jotakin roskia uuden uutukaiselta
virkatakiltaan.

-- Ja ketä neiti haluaisi tavata, jos saan luvan kysyä? -- sanoi hän
koettaen muka nähdä ensimäisen napin seutuja ihan oman leukansa alla,
ja siksi venytti huulensa kovasti eteenpäin.

-- Jos muistatte, -- sanoi Helena, -- oli kerran kysymys eräästä Henrik
Lehtosesta, joka on kotiseudultani.

-- Jaha. Se käy laatuun.

Tirehtöri avasi luettelokirjansa.

-- Aivan oikein. Henrik Lehtonen, -- tappelusta. Kyllä minä muistan.

Hän soitti vartijaa, joka ilmestyi heti, rämisevä avainkimppu vyöllä.

-- Numero 32 tänne! -- komensi hän. Ja vartija meni.

Helena kauhistui itseksensä. Tirehtöri ei nähtävästi enää
otaksunutkaan, että Helena entiseen tapaan kahden kesken vankeja
puhuttelisi, vaan kutsutti vangin alas ja aikoi itse olla läsnä.

-- Mutta -- hyvä tirehtöri -- rupesi Helena sanomaan.

-- Miksei täällä yhtä hyvin? -- sanoi tirehtöri leikkien viatonta.
Mutta osasi nyt vielä vähemmin katsoa silmiin.

Kun Helena ei vastannut ja odotti vaan hänen päätöstään, rupesi
tirehtöri ensin muka kohauttelemaan olkapäitänsä, mutta sitten sanoi:

-- Se on johtokunnan päätös.

-- Hyvä, -- sanoi Helena, -- minä jätän teidän vankilanne; kuitenkin
tämän ainoan kerran vielä pyydän saada puhutella tätä vankia ilman
vartijan läsnäoloa, kahdenkesken.

-- Olkaa huoletta, ainoastaan _minä_ tulen olemaan läsnä, -- sanoi
tirehtöri.

Helena mietti vähän aikaa ja sanoi sitten pyytävästi:

-- Uskokaa minua, hyvä tirehtöri, minun on erikoisesti tärkeä puhutella
juuri _tätä_ vankia. Tahdon nyt kertoa teille, että oikeastaan olen
vaan hänen tähtensä täällä ruvennutkin käymään, vaikka olen aina
lykännyt tapaamisen tuonnemmas. Ja tiedättehän itse, etten ole yhtäkään
vankia täällä pahentanut. Ettekö siis suostuisi? Tämän ainoan kerran?

-- Minä olen kokonaan riippuvainen johtokunnasta.

-- Herra tirehtöri, -- sanoi nyt Helena päättävästi, -- minun täytyy
siis tunnustaa teille, että tämän vangin ja minun välilläni on olemassa
läheinen, maailmalle tuntematon sukulaisuussuhde --

Mutta ei nyt enää mikään auttanut. Tirehtöri oli jo sisäisen
taistelunsa taistellut.

-- Oo! -- pani hän arvokkaasti kummastuen, ja lisäsi vaan: -- kyllä hän
kohta tulee, aivan kohta.

Ja kohta sen jälkeen aukenikin ovi ja Souvari-Heikki astui
sisälle vartijan seuraamana. Hän asettui epävarmana ja hätäisenä
sotamies-asentoon ja vilkui tirehtöriin, odottaen pahinta.

Tirehtöri asettui samassa istumaan pöytänsä taakse, venytti jalkansa
kauas pöydän alle ja nojasi selkänsä selustimeen. Hän oli voittanut
lopullisesti.

-- Tämä neiti tässä tahtoo puhua sinun kanssasi.

Souvari-Heikki vilkasi Helenaan, mutta ymmärtämättä mitään taas alkoi
mulkoilla levotonna tirehtöriin.

Helena astui pari askelta vankia kohden.

-- Minä olen patruuna-vainajan tytär, Helena --

-- Jassoo -- sanoi Souvari-Heikki vaan, voimatta lakata tirehtöriin
vilkumasta.

-- Sinä olet minun veljeni. Heikki, -- sanoi Helena niin hiljaa kuin
mahdollista.

Silloin Souvari-Heikki katsahtaen tirehtöriin veti ikäänkuin häpeissään
suunsa nauruun ja tuli yhtäkkiä ihan totiseksi, sitten taas nauroi ja
taas tuli totiseksi.

-- Tahtoisit ehkä jotain työtä ajan kuluksi -- ehkä tirehtöri voisi
sinulle antaa --

Souvari-Heikki tuli levottomaksi.

Tirehtöri naurahti ja sekaantui nyt puheeseen:

-- Sitä ei Lehtonen varmaankaan tahtoisi. Mutta jos panisimme sinut
käytävän lakasijaksi, mitä siihen sanot?

-- Saan nöyrimmästi kiittää herra tirehtöriä, -- sanoi Heikki kokonaan
luopuen Helenasta ja tehden syviä kiitollisuuden kumarruksia
tirehtörille.

-- Kun pääset täältä, kysy Annankadulta numero x. -- Minä ehkä voin
auttaa sinua työpaikan hakemisessa.

Mitään enempää ei Helena tirehtörin läsnäollessa osannut hänelle sanoa.
Näin nolosti päättyi hänen viimeinen keskustelunsa vankilassa, se
keskustelu, joka olisi pitänyt olla ensimäinen ja jota varten hän oli
vankilaan tullutkin. -- Kun Heikki oli viety takasin, pyysi Helena vaan
tirehtöriltä tiedon Heikin vapaaksipääsön päivästä ja pani sen muistiin
voidakseen tavata häntä silloin vankilan edustalla.

Nyt ei Helenalla ollut jäljellä muuta kuin sanoa hyvästi ja jättää
ikipäiviksi tämä vankila.

Harvoin hän eläessään oli niin pahoilla mielin ollut kuin nyt,
kulkiessaan tuttua tietä vankilasta kaupunkiin. Eikä se ollut yksistään
Souvari-Heikin tähden, vaan yhtä paljon ja ehkä enemmänkin vielä
tirehtörin tähden. Selvä oli, että se mies oli tästä lähin paatumistaan
paatuva, kun oli kerran tämän kynnyksen yli astunut.

Kaiken kiusan päälle, kun hän tuli sille kauniille paikalle, mistä koko
kaupunki näkyy, huomasi hän kauppatorilla äärettömän väkijoukon ja
arvasi että se oli sotaväen kevät-paraadi.

"Nuo ne vaan eivät haikaile!" ajatteli Helena harmissaan ja
läksi menemään väentulvaa kohden, jonka keskeltä näkyi kaukaa
sotamiesriveillä rajoitettu suuri tyhjä torineliö. Siellä rienteli
joukko ratsastajia, välkkyi kirjavia uniformuja ja häikäsevinä pisteinä
kiilui soittajain torvet.

Kun hän tuli perille tehtiin paraikaa jo paraadin loppua. Seurueensa
edessä istui kuumentunut kenraali vaahtoisen, pyörivän hevosen selässä,
ja kasvot punasina, kaulasuonet paisuksissa huusi komennushuutoja
remahtelevan musiikin alkaessa soida.

Jännittyneessä mielentilassa, kaikkien kasvot torille päin, tungeskeli
väkijoukko sotamiesrivien takana. Pienet katupojat pujottelivat esille.
Naiset kurottautuivat hattuinensa, esplanaadin keikarit keppinensä ja
sikarinensa, rantajätkät, palvelustytöt, puotilaiset rapuiltansa,
silmät torrollaan kuin naulattuina torin keskukseen.

Ja mihin ikinä Helena katsoi, oli hän yksin. Ja hän epäili omaa
itseänsä.

"Tuomitsenko minä maailmaa, tuomitsenko minä ihmisten iloa, heidän
pukujansa ja suoria rivejänsä, tuomitsenko minä heidän iloansa tässä
auringon paisteessa, koska minun on niin-niin paha olla. Varmaan minä
olen väärässä, koska noilla on ilo ja minulla on synkkyys."

Ja sen sijaan kuin muiden mukana ihailla kahdessa rivissä ohitse
kulkevaa kaartin komppaniaa, tuijotti Helena pitkin eturiviä, eikä
voinut siitä löytää mitään innostuttavaa, -- ei muuta kuin rivin
samoilla väreillä puettuja miehiä, -- neniä nenien vieressä
yhtämittaisessa jaksossa suoraan eteenpäin suunnattuina. Vielä
hän näki nousevat ja laskevat jäykistyneet jalat, jotka musiikin
tahtiin yhtaikaa kopsahtelivat maahan. Hävetti kauheasti tuo
aikamiesten mieletön yhtaikaisuus astelemisessa ja heidän typerä
riviksi-muuttumisensa.

Hävetti ja samalla repi sydäntä, sillä ne olivat miehiä, jotka hän
tunnusti viisaammiksi ja kykenevämmiksi ja voimakkaammiksi itseään ja
joiden johtoa paitsi hänen näytti olevan vaikea jopa melkein
mahdotonkin elää maailmassa.

Kuu rivi tuli ihan kohdalle, oli sen päässä pienenlainen lihavahko
luutnantti, joka näytti olevan erityisesti toimessaan. Hänen vasen
kätensä heilui semmoisella jäykistyneellä rytmillä, ruumiinsa pysyi
niin liikkumattomana, ja paljastettu miekkansa, hetken tullessa niin
taidokkaasti letkahti olalta jalkoihin, että Helena yhtäkkiä purskahti
nauramaan.

Peljästyen omaa nauruaan hän katsahti kohta ympärillensä, mutta ne
yleisöstä, jotka olivat huomanneet hänen naurunsa, tuijottivat häneen
kummastuneina, melkein niinkuin mielipuoleen, ja hän itsekin säikähti,
kun ei ollut ketään muuta, joka olisi nauranut; ja tuli samassa
hetkessä totiseksi.

Ihmisiä oli torilla niin paljon, että vaikka sotaväki jo oli marssinut
musiikkineen pois, oli kuitenkin vaikea päästä eteenpäin. Ja Helenaa
iletti tämä väkijoukko nyt niin, että hän, tahtomatta tunkeutua sen
läpi, meni tyhjälle poikkikadulle odottamaan.

"Virkaheitto!" -- ajatteli hän itsestänsä, siellä yksin kävellessään.
-- "Ja minä kun päinvastoin luulin saavani _hänet_ viralta! Ei; ei ole
koko maailmassa yhtään ainoata ihmistä, jota olisin saanut
ymmärtämään."



Viimeinen ranskantunti.


Kun hän sitten, väen jo hajottua, taas pääsi menemään kotiinpäin,
tapasi hän kasarmin ohitse kulkiessa Georgin, paraadiuniformussa
tulemassa kasarminportista.

-- Meillähän on vihdoin taas tunti tänään -- totta sinä muistat? --
sanoi Georg tervehdykseksi ja rupesi ilosena saattamaan Helenaa ylös
hänen kadulleen.

Helena muisti kyllä. Nuo kaksi väliviikkoa oli nyt kuluneet. Mutta ei
hän nyt ollut yhtään sillä tuulella, vaan kulki murjottaen hänen
vieressään, sanomatta mitään.

-- Mistä sinä oikeastaan tulet, Helena? -- kysyi Georg ja tahtoi ottaa
häntä kädestä, kuten tavallisesti.

-- Tulenpahan vaan, -- sanoi Helena eikä antanutkaan tällä kertaa
kättänsä Georgille.

Se tapahtui ensimäistä kertaa. Sillä muuten oli heidän välillään
muodostunut semmoinen tapa, että kun Georg ei tiennyt mitä Helena
ajattelee, tai epäili että Helenalla on joku suru, hän otti Helenan
kädestä ja rupesi silmiin katsoen utelemaan mikä hänen oli. Sattui myös
yhtä usein että he tervehdittyä tai hyvästijättäissä jäivät pitelemään
toistensa kädestä, kun Georgilla oli aina niin paljon sanottavaa
tavattaissa ja ennen eroomista. Mitäpä siinä oli erinomaista.
Piteleväthän luutnantit keskenänsäkin joskus siten toisiaan kädestä
tavatessa tai erotessa. Ja kyllä Helena hyvin ymmärsi Georgin sitä
tekevän ainoastaan siinä mielessä, että he nyt olivat tulleet ystäviksi
ja tovereiksi keskenään. Helena kuitenkin aina ensimäisenä veti kätensä
pois, sillä kun Georg oli jonkun aikaa pitänyt, sykähti Helenan sydän
aivan kuin todella ei olisi mitään väliaikaa kulunut siitä asti kuin he
Helenan kotikartanossa sulhasena ja morsiamena rakettien räiskyessä
tekivät viivytellen tuloa pimeän huoneen läpi balkongille, minne heitä
huudettiin.

Helena olisi myöskin sentähden mielellään tehnyt lopun koko tavasta,
mutta entä jos Georgissa olisi silloin herännyt epäluuloja ja se olisi
ruvennut arvaamaan, ettei Helena voinutkaan ottaa sitä _vaan_
toverilliselta kannalta!

Georgilla ei tietysti ollut mitään tämän laatuista estettä, ja
sentähden oli tuo toverillinen tapa hänellä juurtumistaan juurtunut,
eikä hän koskaan sitä unohtanut.

Paitsi nyt tällä kertaa, jolloin Helena ei ollenkaan antanut kättänsä
hänelle, vaan kulki kadunkulmaan asti itsepäisesti valjeten.

Siinä Helena pysähtyi ja aikoi ruveta sanomaan hyvästi, mutta ei voinut
enää pidättää katkeria harmin tunteitaan.

-- Että sinäkin sentään kehtaat olla upseerina! -- sanoi hän yhtäkkiä,
hermostuneesti polkaisten jalkaa katuun, ja purskahti itkemään.

Hän huomasi kohta kuinka tyhmästi tämä oli tehty, ja harmissaan pian
paineli nenäliinalla kyyneleet kuiviin.

Silloin hän näki Georgin äimistyneenä, silmät pyöreinä katsovan häneen.

Tuo Georgin kysyvä, puolipelästynyt katse oli Helenaa lapsuudesta
saakka aina miellyttänyt ja naurattanut. Eikä hän olisi aavistanut,
että se yhä vieläkin saattoi olla jäljellä Georgin muuten niin
miehistyneessä olennossa. Yhä enemmän hän katui sanojansa. Noin hän nyt
oli kadun kulmassa yhtäkkiä purkanut esille sen kysymyksen, jota he
mitä tarkimmalla huolella ja arkatuntoisuudella olivat uudistuneen
tuttavuutensa aikana koettaneet välttää koskettamasta!

Hän koetti sekottaa pois asiata.

-- Ah, minä olen niin väsyksissä tänään. Kuules, teillähän oli komea
paraadi -- oikein komea!

Mutta myöskin nämä sanat rupesivat häntä harmittamaan. Hän sanoi siis
vaan lyhyesti hyvästi, ja meni.

Niin väsyksissä hän oli, ettei tiennyt ruvetako ollenkaan päivällistä
syömään, kun tuli kotiin. Mutta emännöitsijä -- suuri unien uskoja ja
selittäjä -- oli täksi päiväksi valmistanut Helenalle mieliruokaa ja
kertoi nähneensä viime yönä unen, josta ennusti Helenalle tapahtuvan
suuren onnen -- suurimman mitä tässä maailmassa ihmiselle voi tapahtua.
Helena jo tiesi mitä onnea emännöitsijä pitää suurimpana. Mutta
emännöitsijän mieliksi hän kuitenkin söi, ja vasta syötyään huomasi,
että sekä mieliruoka että uni olivat vaan alkusoittoa aika usein
uudistuvaan pyyntöön päästä ulos koko vuorokaudeksi "sukulaisten luo".

"Johan minä ajattelinkin!" -- sanoi Helena itsekseen, puolileikillä
kohtaloansa nurkuen. -- "Mitäs onnea minulle voisi tapahtua, ei yhtään
mitään!"

Hän antoi emännöitsijän lähteä, meni itse omaan huoneeseensa, avasi
ikkunan, heittäysi sen luona olevalle leposohvalle ja nukkui kohta
sikeästi siihen.

Ja nukkui hämäriin asti, melkein siihen hetkeen, jolloin Georgin oli
tapana tulla.

Ulkona oli lämmin, hyvänhajuinen, täyteläs kevätilma, joka Helenan
nukkuessa oli ravinnut hänet hengellänsä. Läheisen bulevardin ja
pihapuistikkojen vastapuhjenneista lehdistä oli väkevä tuoksu täyttänyt
huoneen, tarttunut hänen vaatteihinsa ja hänen ihoonsakin imeytynyt.
Lapset juoksivat kadun yli kalkattaen ja nauraen ja perässään vetäen
jotain leikkikärriä. Siihen ratinaan Helena heräsi.

Hän hypähti virkeänä sohvalta, ja heti ensimäiseksi tuli ajatelleeksi
Georgia, jolle ilman mitään syytä oli päivällä ollut niin tyly.

"Mistä Georg sen tiesi, että minä sattumalta en ollut sillä tuulella!
Se on oikeastaan suuri vääryys tuo 'sillä ja ei sillä tuulella'.
Tavallisissa oloissa olisin -- häpeä sanoa -- ollut onnellinen että hän
ottaa taas minua kädestä. Mutta nyt se raukka aikoi, ja jo ojensi
kätensä, ja minä --"

Oli niin-niin sääli Georgia. Mutta kun Helena koetti ajatella eri
tapoja millä hän sen sovittaa, meni hän mielikuvituksessaan väkisinkin
kokonaan liikanaisiin ja luvattomiin hellyyksiin, ja hänen sydämmensä
sykki niin että kuului.

"Ei!" -- ajatteli Helena, riuhtaisten itsensä irti mielikuvituksesta
niinkuin tuhansia kertoja ennen. --"Tahdonko ja voinko minä siis
vapautua tuosta tunteesta vai en? Siinäpä se juuri on, etten
milloinkaan henno antaa itselleni selvää vastausta siihen. Minun tulee
ikävä, jos sanon: tahdon ja voin. Minä _voin_, mutta tahtoisin, etten
voisi. Niin se on. Ja siis minun _täytyy_ luopua näistä tunneista.
Minun täytyy hankkia itselleni kohta uutta työtä sen vankilan sijaan,
semmoista, joka kysyy kaikki voimani ja ajatukseni. Muuten tästä
todellakin tulee se, että Georg vielä huomaa --! Mutta nyt minä
kerrankin päätän, että tahdon, tahdon, tahdon'" --

Samassa, kun Helena näin rupesi hokemaan "tahdon, tahdon!", koputtaa
Georg ovelle.

Georg oli ensikertaa tullut itävaltalaisessa, mustassa kotinutussa.
jossa oli vähemmän sotilaallisuuden tuntomerkkejä kuin tavallisessa
uniformussa. Olikohan se rakas, rakas poika tehnyt sen todella Helenan
vuoksi!

Ja vaikka Helena oli juuri kaikin puolin varustautunut Georgia
vastaanottamaan, niin ihan huomaamatta huumautuu hänen mielensä
entisellä tavalla, ja vastoin kaikkia päätöksiään hän antaa tuonoisen
tylyyden sovittamiseksi Georgille kätensä niin lämpimästi, että Georg
ottaa sen vastaan molemmin käsin ja kiitollisuudesta painaa vielä
ikäänkuin sydäntänsä vasten.

-- Kuinka ihmeessä sinä pääsit sisälle soittamatta? -- kysyy Helena
kaikin tavoin koettaen vetää kättänsä Georgilta. -- Ah, se on totta, --
vastaa hän itse ja puhuu kuumeentapaisella kiireellä sekottaakseen pois
omat tunteensa, -- ovi jäi emännöitsijän jälkeen kiinni panematta. Ja
arvaappas minä olen täällä nyt ihan yksin; ei ole elävää sielua koko
talossa. -- Mutta miksi sinä olet hengästynyt, Georg?

Georg sanoi, että hän oli hengästynyt varmaan rappusissa tullessaan, ja
päästäen Helenan käden hän istuutui pöydän ääreen, missä he
tavallisesti lukivat. Helena aikoi ensin istua sohvalle ja antaa
Georgin istua yksin pöydän ääressä. Mutta Georg oli toisella kädellään
jo ottanut tuolin seinän luota ja asettanut viereensä Helenan varalle.
Helena koetteli sentähden muuten viivytellä, ja rupesi muka lamppua
järjestelemään.

-- Mitä sinä siellä teet? -- kysyi Georg.

-- Luuletko että vielä näemme ilman lamppua? -- sanoi Helena. Hän
ajatteli, että lampun valossa Georg ehkä huomaa levottomuuden hänen
kasvoissansa.

-- Näkee, näkee, tässä näkee mainiosti -- vakuutti Georg.

-- Ah, mitä minä olen unohtanut! -- huudahti Helena. -- Nythän on
emännöitsijä poissa, ja kuinka minä saan sinulle teetä?

-- Ei sitä ollenkaan tarvita. Tule nyt vaan tänne.

-- Tietysti tarvitaan. Minä menen itse laittamaan teekyökin tulelle. Se
on pian valmis.

-- Jaha, sitten minä tulen auttamaan.

Ei koskaan ollut Helena vielä ollut siihen määrin tunteensa valtaamana
kuin tällä kertaa. Mitä he siellä kyökissä toisilleen sanoivatkaan ja
vastasivat, sitä ei hän tiennyt eikä ymmärtänyt. Kovalla äänellä ja
jonkinlaisella tarpeettomalla kiireellä he vaan rupesivat siellä
puhumaan hiilistä ja tulitikuista ja puuhasivat hyvän aikaa ilman
mitään tuloksia. Georg sotki eikä auttanut oikeastaan mitään. Vasta kun
Helena rupesi käsin ottamaan uunista hiiliä, tarttui Georg todella
toimeen ja erinomaisella sukkeluudella sytytti hiilet teekyökin
torveen.

-- Kas. mistä sinä olet tuon konstin oppinut? -- kysyi Helena.

Georg vastasi polviltaan maasta, missä sytytteli teekyökkiä, että kyllä
sitä saa leirissä yhtä ja toista oppia.

Ja katsahtaen ylös Helenaan, lisäsi naurahtaen, ikäänkuin vastaukseksi
siihen, mitä Helena oli hänelle päivällä sanonut:

-- Josta näet, että on sillä sotilasammatillakin sentään puolensa.

Näistä sanoista oli Helena Georgille suuresti kiitollinen, sillä
niinkuin taikavoiman kautta ne vapauttivat Helenan siitä tunteen
lumouksesta, jossa hän koko ajan oli ollut, Georg oli äkkiarvaamatta
koskettanut tuota tarkasti vältettyä kysymystä ja tuonut Helenan
ajatukset selville vesille. Tarkoittiko Georg siis todella ruveta
väittämään hänen kanssaan sotilasurasta? Se oli mahdotonta, Mutta
_mitä_ hän siis tarkoitti?

Näitä miettiessä Helena kokonaan vapautui.

-- No, tule nyt, -- sanoi hän Georgille, -- kyllä se jo itsekseenkin
rupee kiehumaan.

He menivät takasin Helenan huoneeseen ja Georg istui samalle paikalle
pöydän ääreen, samalla tavalla odottaen Helenaa tuolille viereensä.

-- Niinkö siis arvelet, ettei tarvita vielä lamppua? -- sanoi Helena
taas viivytellen.

-- Ei ollenkaan mitään lamppua tarvita.

Silloin Helena jätti lampun sytyttämättä ja meni istumaan hänen
viereensä pöydän ääreen. Sillä heillähän oli vaan yksi kirja.

Ja tiesi kuitenkin koko ajan, ettei hänen niin olisi pitänyt tehdä.
Tunti alkoi.

He lukivat Dumas'n romaania. Lukiessa ja selittäessä Georgille
tuntemattomia ranskalaisia sanoja ja lausemuotoja, unohti Helena
puolestaan koko levottomuutensa, erittäinkin kun Georg oli tällä kertaa
niin taitamattoman hajamielinen, usein ei kuunnellut ollenkaan mitä
Helena sanoi. Mikä ihme siihen on tullut, ajatteli Helena.

Helenalla oli tapana lukiessa pitää kyynäspäätä pöydällä ja heilutella
lyijykynää otsaansa vasten.

Mutta kun hän nytkin näin istui ja heilutteli, silloin hän yhtäkkiä
tuntee, että Georg ottaa hänen kädestänsä kiinni.

Hän katsoo kummastuen Georgiin luullen ensin, että Georg ehkä ei näe
lukea hänen kätensä vuoksi.

Mutta kun hän katsoi, otti Georg toisellakin kädellä hänestä kiinni, ja
silmät paloivat yhtenä loimuna.

Siinä tuokiossa Helena ymmärtää kaikki.

Hädissään hän taputtaa Georgia molemmin käsin poskille puhuen hellästi:

-- Kulta rakas Georg, sinä et tiedä mitä teet! Et sinä tiedä.

Mutta ei se mitään auttanut.

Helena aukasee hänen kätensä, nousee ylös ja erottuu nopeasti hänestä.
Menee sitten ikkunalle ja syrjäyttää uudinta.

-- Katso, kuinka kaunis auringonlasku siellä on. Pitäisi mennä
kävelemään --

Mutta hänen äänensä vapisee ja käsi vapisee, jolla hän uudinta pitelee.

Georg, joka on seisonut kääntyneenä pois, kädet kasvoilla, nostaa
päänsä ja katsoen ikkunaan sanoo yhtä vapisevalla äänellä:

-- Todellakin kuinka kaunis!

Ja rupeaa lähestymään katsoakseen muka ikkunasta.

Silloin Helena päästää uutimen ja suuntautuen etehiseen päin, sanoo
taas:

-- Pitäisi kävelemään, Georg --

Mutta Georg on hänen ohimennessään ottanut molemmin käsin hänen
vartalonsa ympäri, ja suutelee Helenan ummistuneita silmäluomia, sitten
suuta, joka ei enää mitään sano, vaan antautuen hymyilee.

Eikä enää mikään mahti maailmassa voinut estää sen tapahtumasta, mikä
tapahtui.

       *       *       *       *       *

Jonkun ajan kuluttua on samassa huoneessa hiljaisuus. Helena istuu
yksin ikkunanviereisellä sohvalla. Hän ei voi ajatella mitään. Ei hän
myöskään voi itkeä. Hänen korvissansa yhä kuuluu Georgin töytääminen
ovelle, ja hänen askeleittensa nopea aleneminen rappusissa. Ja hänen
tunnossansa jyskyttävät lakkaamatta sanat: "Se on tapahtunut, se on
tapahtunut!"

Tulee yö, tulee aamu. Ei Helena ole mitään voinut ajatella, vaikka hän
on koko yön valveilla loikonut selällänsä. Aina vaan samat sanat: "Se
on tapahtunut!"

Tulee päivä.

Hän on puuhaavinaan jotakin, on virkeä ja eloisa, mutta omille
ajatuksilleen hän on kuin kuollut. Kaikki on hänessä seisahtunut. Jokin
elämän tapainen kulkee hänen ohitsensa, mutta ei hän itse sitä elä,
vaikka hän koneellisesti liikkuukin. Kaikki on uutta ja ihan selvätkin
asiat vaativat uudestaan selitystänsä. Mitä varten ajuri ajoi pitkin
katua ja nyt ei enää aja, mitä varten kello naksuttelee seinässä, mitä
varten ikkunoita voi avata ja sulkea, mitä varten on emännöitsijä, mitä
varten se rämisyttää teelautasia ja lusikoita toisessa huoneessa?

Kello tulee 12. Kello 12 hän tavallisesti ennen muinoin meni vankilaan
Sofia Huotaria puhuttelemaan, joka on ruvennut uskomaan hänen sanojansa
ja ikäänkuin jumaloimaan häntä.

Kun hän tämän muistaa, silloin hän yhtäkkiä hetkeksi herää, ja jokin
tuska tyrskähtää hänen kurkkuunsa. Huulet rupeavat vapisemaan ja hän
heittäytyy hillittömästi itkemään. Mutta ei hän uskalla antautua. Hän
nousee nopeasti istualtaan, pyyhkii silmänsä kuiviksi, ja on niinkuin
ei olisi ollenkaan itkenyt. Kulkee taas samallaisena, puuhaa koko ajan
eikä uskalla pysähtyä.

Vasta kun tulee iltapäivä ja hänen huoneensa saa sen hämärän, mikä aina
on siihen aikaan kuin Georgia voi ruveta odottamaan, aukenee hänen
tunteittensa vyyhdet, ja hän rupeaa hiljaa itkemään. Ei tosin surunkaan
itkua, mutta muuten vaan, siksi vaan että kaikki on käynyt niin peräti
toisin kuin mitä hän oli luullut ja odottanut, -- että hän oli viskattu
aivan kuin tuntemattomille maille, missä ei ollut koskaan ennen ollut,
vaikka esineet ja hän itse kyllä taisivat olla samat. Kaikki oli toisin
päin. Kaikki hänen tunteensa ja ajatuksensa, joihin hän vielä äsken
nojasi, ovat lakanneet olemasta käsillä, entisyyskään ei tunnu enää
hänen entisyydeltänsä. Eihän hän edes tiedä onko se, mikä on
tapahtunut, hyvä vai paha, sillä ei hänellä niitäkään käsitteitä ole
olemassa. Kaikki on irti, auki, pohjatta, katotta, seinittä, ja
ympärillä vaan tyhjää avaruutta. Tästä voi alkaa elämää vaikka mihin
suuntaan. Voi alkaa, mutta voi myöskin lopettaa. Kuinka vaan tahtookin.
Ei mikään sano: jää elämään! Ei mikään myös: lopeta!

Vielä eilen hän oli voinut kääntyä "Sen" puoleen, pyytänyt anteeksi
ajatuksiansa, keskustellut sen kanssa, tunnustanut koko asemansa. Mutta
nyt oli sekin ikäänkuin häipynyt pois. Nyt oli sen sijassa vaan Georg,
Georgille vaan oli asiaa. Georgille uskottavaa, Georgilta
anteeksipyytämistä, Georgilta vaan lohdutustakin saatava. --

Mutta miksi, miksi hän näin viipyy? Jo aikaa sitten hän olisi voinut
tulla. Ei mitkään virkatehtävät häntä tähän aikaan enää pidätä. Ja
Helena meni ikkunalle, avasi niinkuin eilenkin sen molemmat puoliskot,
ja rupesi odottamaan Georgia. -- "Tietysti hän kohta tulee, tietysti
hän kohta tulee", -- ajatteli Helena kurottautuen ikkunasta, pyyhkien
kyyneleitänsä ja koettaen nähdä hämärään katua myöten. Hän kuunteli
kaikkia askeleita, jotka silloin tällöin alkoivat kopsuttaa käytävällä,
mutta ei ne olleet Georgin, ne tulivat ja taas menivät kuulumattomiin.
Kappelista päin lehahti toisinaan korvaan musiikin ääniä, joskus taas
liike ja ajo kadulla esti mitään kuulumasta. Bulevardilta levisi illan
ilmaan taas nuorten lehtien kosteaa ja miellyttävää hajua. Mutta hämärä
alkoi jo muuttua pimeäksi, ja yhä harvemmin kukaan kulki tai ajettiin
tällä kadulla. --

Silloin Helena yhtäkkiä kavahti. Hänen korvaansa kuului kaukaa-kaukaa
taas askeleet -- ja nyt hän oli eroittavinaan niissä kannuksien äänen.
Sydän alkoi sykkiä eikä antanut kuunnella.

"Georgin kannukset!" -- päätteli Helena yhä varmempana siitä, että se
on Georg. Ja ilon kyyneleet vastustamattomasti tulvahtivat hänen
silmiinsä. Mutta Helena pettyi. Ei ne olleetkaan Georgin kannukset.
Kuitenkaan ei hän hetkeksikään toden teolla epäillyt, ettei Georg tule.
Päinvastoin hän vaan mietti mitä hän sille sanoo, kun se tulee. "Rakas
Georg", -- sanoo hän, -- "minä olen ehkä pilannut sinun elämäsi, mutta
minä tahdon nyt koettaa tehdä kaikessa niinkuin _sinä_ haluat ja
kaikessa alistun tahtosi alle. Sinä et tarvitse enää panna mitään
merkitystä minun vakaumuksiini. Suostun myöskin tulemaan sinun
_vihityksi_ vaimoksesi, milloin vaan tahdot, tai odottamaan milloin
sinulle sopii."

Mutta jo rupesi yhä enemmän hämärtämään. Helena alkoi yhä levottomammin
kuunnella jokaista ääntä kadulta. Ihmiset olivat luultavasti kaikki
painuneet sinne mistä musiikki ja kaupungin humu kuului: sillä katu oli
tyhjä eikä kukaan kävellyt enää käytävillä. Kuului jonkun talonmiehen
sananvaihto ja naurahdus vastapäisen talonmiehen kanssa. Kuului kuinka
portti sulkeutui ja askeleet kopisivat jossakin pihan puolella; sitten
nekin hiljenivät.

Silloin heräsi Helenassa ensi kerran ajatus, että jospa Georg ei
tulekaan! Se ajatus vihlasi niinkuin haavoittava veitsenterä.

Miksi hän oikeastaan olikaan niin varma siitä, että Georg tulee? Jos
tämä kaikki oli tapahtunut Georgin vielä olematta kapteeni, niin oli se
tietysti tapahtunut vastoin hänen tahtoansa, ainoastaan siksi, ettei
hän sinä hetkenä voinut hallita itseänsä. Ei, ei, ei! Se on mahdotonta,
ettei hän tulisi.

Ja kuitenkin, mitä enemmän Helena ajatteli ja mitä enemmän pimeni, sitä
vähemmän syitä oli hänellä, miksi semmoinen oletus olisi ollut
mahdoton.

"Olkoon kuinka hyvänsä", -- päätti hän, -- "mutta _minun_ suhteeni
riippuu _kaikki_ siitä tuleeko Georg nyt vai ei. Jos tulee, niin
taitaahan elämässä vielä olla jotain vähän asiaa ja oltavaa, --
epätietoista mitä. Mutta jollei tule, niin silloin on selvä, että tämä
on oleva minun loppuni."

Ja illan hämärtyessä yhä enemmän, hän unohti tyhjät kadut ja rupesi jo
unohtamaan oman odotuksensakin.

Milloin kuvaili hän kulkevansa yksinäiselle laiturille ja hyppäävänsä
siitä veteen, milloin asettuvansa yöllä kiskoille poikittain junan
eteen ja rauhallisena katsovan kuinka kaksi tulipalloa lähestyy
pimeästä hänen eteensä ja ryskyvien pyörien ruhjovan hänet allensa.
Milloin taas hän kuvaili, että hän menee kauas, kauas tuntemattomaan
korpeen, kiipee puuhun, sitoo nuoran oksaan ja toisen pään omaan
kaulaansa ja heittäytyy alas -- ... Mitä hän enää odottaakaan, selvähän
on, ettei Georg tule, -- ei ole ajatellutkaan tulla. Noin jo pimenee
kaikki.

Jo aikoi Helena sulkea ikkunan, mutta kun se olisi ollut hänen toivonsa
ja elämänsä viimeinen sammuttaminen, ei hän sitä sentään jaksanut
tehdä, vaan vielä viimeisen kerran painautui ikkunalaudalle itkemään ja
odottamaan.

Silloin hän taas kavahti.

Ja taas hän kuulostellen kurottautui ulos.

Taas oli askeleita. Epätoivonsa aikana hän ei ollut niitä huomannut,
mutta nehän olivat jo ihan lähellä, ja selvästi kilahteli kannus.

Ne kääntyivät jo kulmasta tälle kadulle.

"Se _on_ Georg!" -- riemuitsi Helenan sydän.

Häntä ei näy vielä hämärän vuoksi, mutta tuossa hän jo käy alhaalla
käytävällä. Tuossa jo näkyykin, tuossa, tuossa. Hän lähestyy alaovea,
tuossa hän tarttuu kahvaan, aukasee, käännähtää kynnyksen sisäpuolelle.
Kuuluu hänen ketterä, kilisevä nousemisensa kaikuvissa rappusissa.

Helena on pannut ikkunan kiinni.

Ja hän huokaa syvään ja sanomaton lepo laskeutuu hänen olentoonsa.

"Muuta en tarvitsekaan tietää, kuin että _Georg tuli_!"

Samassa jo ovikellokin soi.

Tulematta sisälle Georg puhuu jotakin emännöitsijälle, jättää jotain
tälle, ja lähtee taas rappusia alas. Hetken kuluttua emännöitsijä tuo
kirjeen Helenalle.

Ja vähän aikaa oli Helena aukasematta kirjettä, nauttien siitä
tyynnyttävästä rauhasta, mikä oli häneen tullut.



Georgin kirje Helenalle.


  Rakas Helena!

  Minä olen käyttäytynyt sinua kohtaan niinkuin väkivallantekijä.
  En tiedä saanko tulla luoksesi edes anteeksi pyytämään. Minun
  olisi pitänyt kohta kirjoittaa, mutta olen niin huono kirjoittamaan.
  Olen repinyt monta kirjettä. Mutta ei se siitä parane ja nyt en
  enää revi tätä.

  Varmaan sinä jo olet unohtanut, mutta sinä kirjoitit minulle
  silloin, että elämä voi ehkä joskus yhdistää meitä tovereina ja
  ystävinä. Kiitän sinua siitä. Ei kihlaus auttanut Saurén-raukkaa,
  mutta kun sinä kirjoitit minulle, niin se on auttanut minua tähän
  päivään asti. Mutta et usko kuinka paljon työtä minulla on ollut
  itseni kanssa. Sinun hyvä äiti-vainajasi kuuli minun rukoukseni
  ja antoi minulle usein tietoja sinusta, niin että aina tiesin
  mitä sinä ajattelet ja teet. Mutta sitten hän kuoli enkä minä
  enää sinusta saanut kuulla, ainoastaan että sinä kävit vankilassa,
  ja kun näin sinut kerran kadulla, vaan sinä et nähnyt, rupesi
  minusta näyttämään että sinä olet niin yksin ja ikävöit, ja minä
  silloin luulin että nyt jo voin olla sinun lähelläsi tavallisena
  ystävänä ja toverina, ja kun sitten tapasin sinut taas kerran
  kadulla keksin minä ranskan tunnit. Kuinka viekkaasti voi ihminen
  pettää itseänsä! Vaikka tiedän että jo usein ennenkin olin
  horjahtamaisillani, ja minun olisi pitänyt lopettaa nuo tunnit,
  kuvittelin kuitenkin koko ajan että hallitsen itseäni. Sydäntäni
  repii ajatus, että olen pilannut sinulle elämäsi, sillä tiedänhän
  minä että tämä oli sinun tahtoasi vastaan. Mutta mitä voin minä!
  Vaikka en tiedä onko minulla oikeus enää lähestyä sinua edes
  anteeksipyynnöllä, rohkenen kuitenkin ja minun täytyy sanoa vielä
  enemmän. En voi enää elää, ellen saa olla eroittamattomasti sinun
  vieressäsi, palvella ja suojella sinua.

  Vielä minä pyydän sinulta, vaikka se ehkä on sopimatontakin.
  Minussa on niin suuri tuska, kun en tiedä oletko sinä antanut
  anteeksi vai et. En minä voi tulla sinun luoksesi. Mutta jos
  niin on, että sinä olet antanut anteeksi, niin tule rakas Helena
  ulos bulevardille, jossa sinua odotan. Rakas Helena, älä sysää
  minua pois!

                                                        Georg.

Helena nousi istualtaan ja rupesi kohta panemaan hattua päähänsä. Tätä
tehdessään hän itki vieläkin, mutta uudesta syystä, siitä ilosta, joka
tulvana tulvi hänen sydämmeensä Georgin kirjeen johdosta. Kerrankin
olivat nyt asiat Helenankin mielestä juuri niinkuin ne pitivät olla.
Sillä jos Georg todella siis ei ollut _voinut_, niinkuin hän nyt
kirjeessäänkin kirjoitti, niin tietysti ei Helenalla muuta ollut
tehtävääkään kuin olla hänen vaimonsa. Niin oli Helena aina ajatellut.
Ei hän mitenkään saanut kyyneliään seisahtumaan. Ennenkuin sitten
ulko-ilmassa, kun hän tuli kadulle ja kasvot leppeätä yötuulta vastaan
kulki bulevardille.

       *       *       *       *       *

Se mitä Georg tahtoi Helenalle vielä sanoa oli samaa, mitä hän jo oli
kirjeessä pyytänyt.

Kun Helena näki hänet ja seisahtui pari askeletta hänestä, kuului
Georgin suusta yksinkertaiset liikutuksen sanat:

-- Anna anteeksi! Kaikki on minun syyni!

Silloin Helena tuli hänen luokseen ja rupesi sanomaan:

-- Eihän sitä, rakas Georg, voi tietää mikä on kenenkin -- --

Mutta ei voinut sanoa loppuun, vaan rupesi kesken itkemään, ja otti
Georgista molemmin käsin.

Georg irrotti hellästi hänen kätensä ja piti niitä edessään, niin että
Helena tuli kauemmas hänestä ja hän saattoi nähdä Helenan kasvoihin.
Helena sanoi:

-- Tietysti se on oleva niin kuin sinä olet ajatellut. Eikä se muuten
voi ollakaan. Ja jos tahdot, niin pappikin vihkiköön --

-- Ei, ei, -- sanoi Georg voimatta ylenmääräisen riemastuksen vuoksi
peittää puheäänensä epätasaisuutta, -- en minä ole vihkimistä
ajatellut, minä olen jo kauan sitten tullut ihan samaan ajatukseen kuin
sinäkin siitä asiasta, ja kaikista muistakin asioista. Mutta katsos
minä kun olen kerran semmoinen, en saa päähäni mitään noin -- äkkiä,
minä voin vaan vähitellen.

Helena sanoi siihen:

-- Hyvä. Mutta käyköhän se todella päinsä, kun sinä olet upseeri?

Georg katsoi ihmeissään Helenaan.

-- Etkö sinä siis todellakaan tiedä, että minä olen jättänyt
erohakemukseni? Mutta mistäpä sitä tietäisitkään, kun olet niin meidän
seuroistamme vetäytynyt,

-- Enhän minä sitä tiennyt, -- sanoi Helena ja nyt hänenkin äänensä oli
salatun riemun vuoksi epätasainen.

-- Ju-juu, erohakemuksenhan minä olen jättänyt. Aijoin siirtyä
insinööri-alalle. Viime yönä olen kuitenkin nuo insinööri-aikeeni
muuttanut. Olen miettinyt ihan toista. Mutta minä puhun sinulle siitä
joskus muulloin.

Ja sitten Georg lisäsi hiljaisella, tutun lapsellisella äänellään:

-- Nyt sano minulle vielä yksi asia, Helena: saako sinun mielestäsi
tämmöisessä tapauksessa olla onnellinen? Minä olen niin äärettömän,
niin äärettömän onnellinen, Helena.

Helenan silmät loistivat suurina ja juhlallisina pimeästä.

-- En tiedä. Georg, mutta olen minäkin onnellinen, -- sanoi hän yhtä
hiljaa.

He olivat tulleet takasin Helenan asunnolle, ja siitä he erosivat.



Ei ole mitään uutta auringon alla ja kuitenkin kaikki muuttuu.


Tämä kertomus olisi tähän jo voinut päättyäkin. Sillä mitäpä siihen
enää olisi lisättävää, kun asiat _näin_ olivat käyneet? Helena on ollut
koko kertomuksen keskus, ja hän oli nyt nähnyt, että hänen sielunsa Se,
jota ei voi sanoin nimittää, todellakin hallitsee kaikkien asiain
menoa, ja on vielä päälliseksi niin äärettömän hyvä, että vaikka hän
juuri oli siitä syrjäytynyt, se oli laittanut niin, että hän olikin
saanut aikaan enintä mitä hän yleensä koskaan olisi voinut aikaan
saada. Sillä se että Georg omin ehdoin jätti sotapalveluksen ja hylkäsi
vihkimisen, oli jotakin, jota Helena ei olisi voinut uneksiakaan
vaikuttavansa. Ihan hänen tietämättään oli hänen uskollisuutensa Sitä
kohtaan, vaikkakin kesken katkenneena, kasvattanut maailmalle puhtaan,
jalon ja rohkean Georgin. Eikä siis olisi enää mitään lisäämistä.

Mutta olkoon kuitenkin vielä mainittuna seuraava.

Georg osti Helenan kotikartanon hovijunkkari-vainajan ensimäisiltä
lapsilta. Tosin olivat kaikki tehtaat seisahtuneet. Paperitehdas oli
seisautettu veden riittämättömyyden tähden; kaikki koneet olivat viety
pois. Sahat taas olivat hävitetyt sen vuoksi, että metsät olivat jo
kaikki loppuneet. Niin että kun Georg osti, ei siinä voinut muu kuin
maanviljelys tulla kysymykseen.

Mutta eivät he Helenan kanssa muuta tahtoneetkaan, eivätkä aivan edes
sitäkään.

Kohta kun Georg sai tuon suuren maatilan haltuunsa, rupesi hän
laittamaan karttaa kaikista sen maista, metsistä ja viljelyksistä, ja
jakeli kartalla koko tilan semmoisiin pieniin osiin, joista lähimaille
yksi perhekunta voisi kustakin toimeentulonsa saada. Sitten hän
rakennutti muutamille parhaimmille palstoilleen sieviä mökkejä sekä
pienet navetat ynnä muut tarpeelliset ulkohuoneet ja vuokrasi nämä
palstat tavallisiksi torpiksi. Kohta ilmestyi uusia halukkaita, jotka
ottivat toisille palstoille rakentaakseen samallaiset asumukset Helenan
ja Georgin maun ja piirustuksen mukaan. Helena erittäinkin varoi, ettei
ikkunat saaneet olla pieniä eikä niiden lasi viheliäistä. Mainioita
rakennusaineita saatiin muuten entisen paperitehtaan ja sahojen
rakennuksista ja tiilipiipuista. Näin oli Georgin aikomus asuttaa
vähitellen koko tila, ja sen mukaan supistaa omaa taloutta. Mutta
pääasia oli, että hän aikoi supistaa arentiveroa vuosi vuodelta yhä
pienemmäksi, nimittäin sen mukaan kuin he Helenan kanssa koettavat ja
voivat tarpeitansa vähentää ja menojansa supistaa. Koko elämä on oleva
alituinen tarpeiden vähentäminen, sanoi Georg. Se oli hänen järkensä
mukaan ainoa keino ihmisten asiain parantamiseen. Ja vaikka hän näin
tässäkin osotti olevansa se, miksi oli itseänsä sanonutkin, että hän
ainoastaan _vähitellen_ osaa eteenpäin mennä, niin kyllä hän toiselta
puolen näytti myöskin olevansa se, joka panee toimeen minkä on kerran
päähänsä saanut. Myöskin sen vähäisen voiman, mikä koskessa vielä oli
vesien alennuksen jälkeen, aikoi Georg tulevaisuudessa käyttää. Hän
summitteli jonkinlaista osuus-myllyä, jossa kaikki alustalaiset ja
muutkin saisivat jauhattaa ja nauttia hyväkseen voitto-osuutta. Ja
ainoa mikä häntä esti heti aijettaan toteuttamasta, oli se, että hän
pelkäsi antavansa insinöörilliselle rakentamishimollensa toistaiseksi
ehkä liian paljon sananvaltaa.

       *       *       *       *       *

Kahdeksan vuotta edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen,
eräänä kuulakkana kesäaamuna tapaamme Georgin ja Helenan lähtemässä
ajelulle hovista kaukaiseen ulkokartanoonsa.

Hevonen on kahden talven varsa, jonka Georg itse on opettanut, ja nyt
se on ensi kertaa kesäajossa, valjastettuna pienten viipurilaisten
kääsien eteen. Georg, pitkävartisissa saappaissa, solakkana niinkuin
ennenkin, pitelee varsaa toisen miehen tai herran kanssa, joka on
auttanut valjastusta. Tämä toinen mies tahi herra on ikäänkuin
onnellinen että häntä tarvitaan, koettaa olla hyvin palvelevainen ja
nopea liikkeissään, hääräilee melkein turhia. Kasvot ovat hänellä
punaset, vähän ikäänkuin hajallaan ja ajetuksissa, niinkun
kohmeloisella. Toisessa silmässä on valkonen kaihi.

Helena ei voi päästä erille kotoa, vaikka kysymyksessä on vaan
tämmöinen pieni aamu-ajelu. Hän seisoo ulko-ovessa, on kyllä lähdössä,
mutta yhä ja yhä palaa takasin ja puhuu sisälle. Aina kun hän irtaantuu
pari kolme askelta ovelta, näyttäytyy sieltä hänen saattajansa: naurava
palvelustyttö sylilapsen kanssa, joka lapsi on Helenan nuorin. Hänellä
on kolme lasta, joista vanhin, poika, on täyttänyt seitsemän vuotta.
Toinen on tyttö, käy viidettä, ja kolmas, tämä sylilapsi, on poika,
joka on vasta vähän toisella vuodella, Kaikki nämä lapset on hoitanut
pienestä alkaen sama palvelustyttö, joka nyt ilosesti ovessa nauraa yhä
ja yhä palaavalle Helenalle. Helena tietää voivansa hänelle uskoa
vaikka vuodeksi koko talon ja kaikki lapset ja itse matkustaa
ulkomaille, sillä sen tytön ainoa vika on, että se Helenan mielestä
liiaksi jumaloi häntä.

Helena oli jo menossa, mutta eikös mitä! Jo palaa sittenkin:

-- Ja jos herrat sattuisivat tulemaan ennen kuin me ehdimme
kotiin -- --

-- Tiedän, tiedän, rouva menee nyt vaan, katsokaa kun varsakin jo
nousee seisomaan, -- vastaa palvelustyttö, kädellään häätäen Helenaa
menemään.

Helena menee. Puolimatkassa hän vähän sittenkin hytkähtää, niinkuin
vieläkin muistaisi jotain sanottavaa, mutta päättää että se saa sentään
jäädä, ja huutaa vaan viimeisen yleisen ohjeen:

-- Sofia siis muistaa mitä sanoin lapsista?

-- Kyllä, kyllä -- huutaa Sofia nauraen vastaan.

Kun Helena tuli Georgin luo, sanoi tämä varsan selustinta korjatessaan
ranskaksi, ettei se mies tai herra ymmärtäisi:

-- Notre Henri est aujourd'hui comme la cire fondue. [Suomeksi:
Henrikkimme on tänään sulana kuin vaha.]

-- Tietysti, niin pitkällisen kostutuksen perästä, -- sanoi Helena ja
pudisti vähän päätään sille miehelle tai herralle. Helena ei kuitenkaan
osannut salata hienoa anteeksi antavaa myhähdystä suupielissään. Toinen
keksi sen ja onnellisena siitä, rupesi ylenmääräisellä palvelemisella
ja puuhalla sekottamaan viimeistäkin jälkeä tuomiosta.

"Notre Henri" oli entinen Souvari-Heikki. Hänet oli Helena saanut
kotiutumaan luoksensa vasta sittenkuin se oli renttuellut itsensä
melkein pilalle. Ja kaikki vaikutus häneen tuntui yhäkin melkein
mahdottomalta. Sillä ensi työkseen hän rupesi täällä herrastelemaan.
Mitä ikinä Helena hänelle puhuikin, oli se hänestä ikäänkuin vähemmän
tärkeätä sen asian rinnalla, että hän sai nyt lukea itseään herraksi.
Kun Helena koetti selittää, että he Georgin kanssa oikeastaan
pyrkisivät päinvastoin pois herruudesta, niin semmoinen puhe meni aina
kokonaan hänen korviensa ohitse, niinkuin ei hän olisi voinut sitä
ollenkaan vastaanottaa. Hän koetti aina pukeutua hienompiin kuin muut
miehet ja olkihatullaan pitää itseänsä muita ylempänä ja muista
loitompana. Eikä tiedä kuinka pitkälle Heikin kerskailuhalu olisi
päässytkään kehittymään, ellei hän olisi ollut paha juomari. Kaikistapa
asioista voikin olla hyötyä, kuka luulisi. Mutta Heikille oli hänen
juomisensa suurena siunauksena. Sillä juuri kun hän nousi ylimmilleen
herrastelemisessa, alkoi hän ryypytellä, joka aina loppui täydelliseen
aseman menettämiseen: vaatteet olivat ryvettyneet ja repaleina, ellei
ne olleet myyty, olkihattu -- hänen paras herruuden merkkinsä -- oli
rutistunut ja särkynyt, ja kaikki näyttäytyminen mahdoton sen yleisen
hymyn vuoksi, joka lepäsi ihmisten huulilla. Mutta nämät olivat
toistaiseksi ainoat hetket, joina hän oli Helenan vaikutukselle altis.
Hän oli silloin peräti nöyrtynyt. Ja hänen olentonsa parhaat puolet
tulivat silloin näkyviin. Niin ettei Helena aina oikein tiennyt surra
hänen juopottelujansa, ja päätti tänäkin päivänä ottaa Heikin
puheilleen, kohta kun he ajelultaan palaavat.

Helenan istuttua kääseihin oli Georg tuskin päässyt hyppäämään ylös
niihin, kun maltittomaksi käynyt varsa täyttä laukkaa oikasi suoraa
tietä, tekonurmikkojen ylitse, avatulle portille. Georg sai sen
hillityksi vasta maantiellä, missä se jo suu auki ja pää kaarena
ketkattaen hypähteli eteenpäin vaan mikäli sallittiin.

-- Muistatko Helena, -- kysyi Georg, kun varsa oli varmasti hänen
vallassaan, -- muistatko kuinka me ratsastimme teidän ponillanne ja
kuinka minä häpäsin itseäni sinun edessäsi?

-- Muistan. Mutta kyllä nyt ainakin ovat rollit vaihtuneet. Minua
pelottaa hirveästi. Kuule, Georg, eikö tämä todellakin ole
vaarallista?!

-- Nur ruhig, -- sanoi Georg. -- Ja tiedätkös siitä saakka minussa on
kytenyt salainen halu parantaa asioitani. Tallimies on ollut minun
ihanteeni. -- No, piteleppäs, nyt lähdetään taas. Hop!

-- Hiljemmin, hiljemmin Georg --

-- Meidän täytyy joutua, Helena.

He saapuivat ulkokartanolle tunnin ajon jälkeen aivan asumattomain,
metsäisten seutujen läpi. Georg sitoi varsan tolppaan siistin asunnon
eteen ja he menivät pienestä veräjästä nurmikkopihalle, joka oli
aidoitettu erilleen suuresta karjatarhasta. Suuren navetan ja
aittarivin välitse aukenivat yhtäkkiä kuin panoraamaluukun läpi laajat
niitty- ja peltoalat. Ei ollut pehtori eikä kukaan hänen väestänsä
kotona. He poikkesivat edes tyhjää navettaa katsomaan.

-- Näetkö mitä täällä olen antanut tehdä? -- kysyi Georg.

-- En minä mitään erinomaista huomaa.

-- Permanto on poissa, lehmät seisovat maanpäällä, alla kulkee
viemärit.

-- Mutta eikö ole likaista?

-- Ei vähääkään. Täältä saa suosammalta ihan vierestä. Mutta ei ole
mitään vetoa, ja se on pääasia.

He läksivät jälleen ajamaan eteenpäin, sillä eipä heillä tänne vielä
ollutkaan asiata, -- ja käänsivät pian syrjätielle, joka kierrellen
kulki sakean sekametsän läpi. Ei kestänyt kauan ennenkuin he vielä
tältäkin syrjätieltä poikkesivat ahtaanlaiselle kujatielle ja saapuivat
niin pienelle asunnolle, joka myös kuului ulkokartanon alaan. Nyt he
olivat tulleet perille sinne, mihin olivat tarkoittaneet.

Kaunis tyyni vesistö levisi asunnon edessä, ja lahden poukama ylettyi
aivan sen luo. Paljon kukkia oli istutettu tämän asunnon läheisyyteen,
ja matalain ikkunain eteenkin oli laitettu lavat, joista riippui
köynnöksiä. Villiviini alkoi peittää koko eteläistä seinää ja tunki jo
ikkunain aloille, niin että valkoset uutimet kasvien vuoksi ainoastaan
heikosti pilkistivät lasin takaa.

Mutta onni ei näyttänyt suosivan heitä. Täälläkään ei oltu kotona.
Ulko-ovi oli pantu kiinni ja puupalikka pistetty säppiin. Mihin
ihmeeseen ne ovat voineet mennä, arveli Helena. Ja nyt kun on vielä
sunnuntai-aamu. Kirkossa ei niillä taas ollut tapa käydä. Georg katsoi
kelloonsa ja se ei ollut vasta kuin puoli kahdeksan.

Silloin Helena huomasi missä ne olivat.

Vastapäisen saaren tummaa kuvastusta vasten näkyi kahilikon reunassa
paikoilleen seisahtunut vene, airot valtoinaan veteen jätettynä. Kaksi
olentoa oli veneessä, yksi kummassakin päässä. Onkivatko ne siellä vai
lukivat jotakin, ei voinut erottaa; mutta korkean saaren takaa kohonnut
aurinko valaisi ylhäältä yhtälailla molempain hopeanharmaata päätä.

-- Ei mutta katsokaas vaan sitä pariskuntaa, -- sanoi Helena.

-- Haloo, haloo! -- alkoi Georg ilosesti huhuilla ja ojennetuin käsin
huiskutti nenäliinoja, toisella kädellä Helenan, toisella omaansa.

Nyt syntyi veneessä kiireistä liikettä. Perässä istuja alkoi
huiskutella vastaan. Kokassa istuja rupesi hätäisesti laittautumaan
soututuhdolle ja pian läiskyivät hänen aironsa tyynessä vedenpinnassa
joka haaralle hopeaa pirskottaen.

Se oli entinen rovasti ja hänen vaimonsa.

       *       *       *       *       *

Georg ja Helena viipyivät täälläkin ainoastaan vähän toista tuntia, ja
läksivät sitten paluumatkalle.

Tämä sunnuntaipäivä oli Helenan syntymäpäivä ja he olivat päättäneet
viettää sen, paitsi näin ajelulla, vielä monella muulla tavalla.
Myöskin oli kolme Helenalle tuttua Georgin entistä luutnantti-toveria
luvannut saapua täksi päiväksi hoviin, nimittäin Brummer, Rancken ja
Maksiimof. ja heidänpä tulonsa vuoksi varsa nyt saikin panna parastaan.

Näistä kolmesta oli kuitenkin ainoastaan luutnantti Maksiimof enää
sotapalveluksessa. Hänellä oli viime vuosina ollut alituista kovaa
luunsärkyä, niin että kun pataljoona oli matkustanut leiriin, hän oli
jätetty kotiin kasarmin päälliköksi, -- ensimäinen luottamustoimi, mikä
oli hänen osakseen koskaan tullut, josta hän tunsi suurta tyydytystä ja
jonka johdosta kulki kaikkialla silmät sameina ja olkapäät koholla. Oli
muuten yhä naimaton. Sitävastoin olivat sekä Rancken että --
kuka olisi uskonut -- Brummerkin naimisissa. He olivat molemmat
jotenkin yksiin aikoihin eronneet sotapalveluksesta. Molemmat olivat,
kiisteltyään vuosikauden Georgin kanssa, jonka luokse he tavan takaa
matkustivat, tulleet vihdoin siihen päätökseen, että parempi vähitellen
kuin ei ollenkaan. Ranckenin "vähitellen" oli se, että hän, perittyään
erään suuremman rautateollisuusyhtiön osakkeita, sai paikan tämän
yhtiön konttorissa, jonka jälkeen hän meni naimisiin ja lakkasi
kokonaan punssia juomasta. Mutta Brummerin "vähitellen" oli vielä
paljoa kummallisempi. Hän meni naimisiin maailmalle kokonaan
tuntemattoman olennon kanssa, ja teki sen ennenkuin mistään
paikasta ja toimeentulosta oli vähintäkään tietoa. Ja kävi niin
omituisesti, että hän juuri tämän naimisensa kautta joutui
pienen, kaupungin syrjässä olevan, mutta sentään sangen edullisen
siirtomaatavarapuodin hoitajaksi, ja sittemmin omistajaksi. Se pitkä,
roteva, mahtavaviiksinen Brummer!

Näistäpä toveruksista ja heidän asioistaan puhelivat Georg ja Helena
paluumatkallaan. Georg oli täynnänsä innostusta sekä Ranckenin että
Brummerin suhteen, ja yhä uudelta kannalta koetti valaista sitä hänelle
erityisesti niin päivän selväksi selvinnyttä asiaa, että parempi
vähitellen kuin ei ollenkaan.

-- Saat nähdä niin Rancken ja Brummer vielä kerran muuttavat tänne
maalle ja perustavat kalkkitehtaan meidän seuduillemme. Ja jos he
elävät kauan, niin he muodostavat sen tehtaan vähitellen osuustehtaaksi
kaikkien maanviljelijäin hyväksi.

-- Hyvä olisi, -- sanoi Helena. -- Mutta sanoppas mikä se _meidän_
"vähitellen" sitten on? Lyhyesti ja selvään.

Georg oli jonkun aikaa vaiti. Sitten kääntymättä Helenaan ja vaan pää
kallella hevosen liikkeitä tarkastaen, vastasi:

-- Kiivetä kaikessa hiljaisuudessa talonpoikien hartioilta alas maahan.

Helenan oli tämä vastaus niin mieleen, että hän olisi tahtonut molemmin
käsin puristaa Georgin pään syliinsä. Mutta koska tuommoinen ei
kuulunut heidän tapoihinsa, rupesi hän vaan muka muuten hokemaan:

-- Oikein poikaseni. Ihan oikein poikaseni.

Ja sillä välin toisen huomaamatta pyyhkäsi ilon kyyneleet silmistänsä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Helena - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.