Title: Varjojen kautta - Nykyajan kuvaus
Author: Roos, Mathilda, 1852-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Varjojen kautta - Nykyajan kuvaus" ***


VARJOJEN KAUTTA

Nykyajan kuvaus


Kirj.

MATHILDA ROOS


Suom. Siiri Finerus ja Enok Rytkönen


Clouberg ja kumpp., Viipuri, 1894.



I.


Keveänä, sinertävänä huntuna levisi toukokuun illan hämy puiden yli
Linné-puistossa. Aurinko oli laskenut ja raittiin, keväisen vihannuuden
läpi tunkeutuivat auringonlaskun valoväritykset himmeinä ja
tukahutettuina. Vilkas liike, joka päiväsaikaan vallitsi tässä
kaupungin osassa, oli tauonnut, mutta yhä vieläkin nähtiin komeiden
ajokalujen vierivän Sturr-katua pitkin ja Linné-opiston käytävätkin
olivat vielä täynnä käveleviä, jotka olivat tulleet nauttimaan
kevätillan kauneudesta.

Kaarlen-tien eteläpuolella olevan talon balkongilla seisoi somasti
puettu nuori tyttö, vaipuneena keskusteluun paria vuotta vanhemman
herran kanssa.

Nuoren tytön ulkomuoto soveltui silmiin pistävällä tavulla ympäristöön,
hentoon vihannuuteen, surulliseen, kaihoavaan kevättunnelmaan.
Hoikassa, notkeassa vartalossa, kauniissa, jotenkin kalpeissa kasvoissa
oli jotakin keväistä, kehittymätöntä. Mutta hänen huulillaan oli ynseä
piirre ja harmaissa silmissä oli tylsä, väsynyt katse, joka häiritsi
sopusointua hänen olennossaan.

Hän seisoi nojautuneena balkongin käsipuuta vastaan ja katseli
ympärilleen nuoren miehen innokkaasti puhuessa. Pilkallinen hymy hänen
huulillaan tuli yhä katkerammaksi ja kun hän vihdoin loi halveksivan
katseen kumppaniinsa, oli hän melkein ruma.

"Tahdon sanoa sinulle jotakin, Juhani", lausui hän kylmästi. "Sinun ei
tarvitse nyt saarnata, sinä et voita sillä mitään!"

Juhani säpsähti ja pyyhkäsi kädellään otsaansa ikäänkuin
rauhoittaakseen kiihtyneitä tunteitaan.

"Enhän minä saarnaa, Gabrielle. minä vaan lausun, mitä minä tunnen,
mitä sinä itsekin ymmärrät, että minun täytyy tuntea."

"Sinä saarnaat", jatkoi Gabrielle kiivaasti, "en tunne ketään, jolla
olisi sellainen saarnaamistaito kuin sinulla. Jos sinä aijot sanoa pari
sanaa, tulee siitä kohta esitelmä, ja jos tahdot nuhdella, tulee sitä
kokonainen saarna, joka ei milloinkaan lopu!"

"Ja minä en tunne ketään, jolla olisi sellainen taito loukata ihmisiä
kuin sinulla!" vastasi Juhani, kalpeana mielenliikutuksesta, "jokainen
sanasi on terävä kuin veitsen pisto!"

"No, luuletko sinä siis, että olisi hauskaa olla naituna sellaisen
kanssa, joka aina sinua loukkaisi?"

"Gabrielle, sinä olet kerran luvannut minulle!"

"Sinä kiusasit minua niin kauvan, että minä viimein kyllästyneenä
lupasin. Mutta nyt olen minäkin väsynyt, nyt minä tahdon ja minun tulee
päästä vapaaksi!"

Juhani ei vastannut. Hän asetti käsivartensa ristiin rinnan yli ja
tuijotti synkkänä lattiaan. Hän tiesi olevansa nuori mies, jolle kaikki
niin nuoret, kuin vanhatkin antoivat liikanimen "kunnon"; hän tiesi
olevansa kaunis ja uuttera, tiesi että hänellä, oli hyvä toimeentulo,
että kaikki äidit, joilla oli naima-ijässä olevia tyttäriä, olivat
häneen mieltyneet. Mikä sitten vaikutti sen, ett'ei hän voinut voittaa
Gabrielleä?

"Tahdotko todenmukaisesti vastata minulle erääsen kysymykseen?" sanoi
hän vihdoin kohottaen päätään ja luoden Gabrielleen läpitunkevan
katseen.

"Se riippuu kokonaan siitä, mikä se kysymys on", vastasi tämä
huolettomasti,

"Minä tahdon tietää minkätähden sinä purat kihlauksemme, tahdon tietää
onko se ainoastaan sentähden, että ... sentähden, että sinä et voi
minua kärsiä ... tahi onko sinulla ... olisitko sinä ... onko syy
siihen joku toinen ... mieltymys..."

Gabrielle käänsi äkkiä pois päänsä. Hän ei punehtunut, sillä hän ei
yleensä voinut helposti punehtua, mutta hänen hienolle hipiälleen
levisi ikäänkuin lämpimämpi väre.

"En tiedä, mikä oikeuttaisi sinut tekemään tämän kysymyksen", vastasi
hän hetken vaitiolon jälkeen ja katsoi levollisesti Juhanin silmiin,
"mutta, jos sinulla voi olla tyydytystä totuuden kuulemisesta, niin
kernaasti! Ei, minulla ei ole muuta mieltymystä, en tunne mitään ketään
kohtaan, kuuletko", lisäsi hän kiivaasti aivan kuin hän Juhanin
tutkivassa katseessa olisi huomannut epäluulon, joka häntä kiusasi.

Nuorukainen ei vastannut; hän kääntyi pois, huokasi vähän ja rupesi
hajamielisenä katselemaan taivasta, jonka punakellervät värit
vaalenemistaan vaalenivat.

Hetken seisoivat he äänettöminä, kumpainenkin vaipuneena omiin
ajatuksiinsa: toinen väsyneenä ja välinpitämättömänä, toinen tuntien
halveksitun rakkauden katkeraa, kalvavaa ikävöimistä...

"Kuulkaahan neitini, sallikaa minun", kuului äkkiä ääni heidän
takanaan. "Te kylmetytte seisomalla noin, jos kohta teidän
seuralaisenne koettaakin parastaan pitääkseen teitä lämpimänä. Ilma on
näin illalla hyvin kylmä ja kostea!"

Gabrielle, ja hänen entinen sulhasensa kääntyivät molemmat. Edellisen
tyytymättömät kasvot kirkastuivat, kun hän huomasi puhujan, nuoren,
suippoviiksisen valtiomiehen, joka puvussaan ylen tarkkaan seurasi
viimeistä muotia ja jonka esiintyminen oli ylpeä ja teeskennellyn
huoleton.

"Ei se ole vaarallista", vastasi Gabrielle mielistelevällä hymyilyllä,
joka suuresti erosi jurosta katseesta, joka äsken oli hänen
kasvoillaan, "en milloinkaan kylmety, olen karaistu kaikkea kylmää
vastaan."

"Mutta ottakaa toki tämä", jatkoi valtiomies, ojentaen Gabriellelle
villahuivin, "sallikaa minun..."

"Tuhansia kiitoksia! Mutta olisitte sentään voinut antaa minulle vähän
kauniimman huivin. Mistä ihmeestä olette saanutkaan tuon vanhan
villahuivin? Sehän on aivan sen näköinen kuin olisi se ollut äitini
tädin huivi."

Valtioneuvos asetti päänsä kallelleen ja katseli ylöspäin naurettavasti
väännellen kasvojaan.

"Voi, teitä naisia! kernaammin te palellutte kuoliaaksi kuin panette
päällenne sellaista, mikä ei teitä pue."

He katsoivat nauraen toisiinsa: valtiomies kohotti olkapäitään, huoahti
nöyrästi ja kääri kokoon halveksitun huivin.

Tämän keskustelun kuluessa oli Juhani seisonut liikkumattomana
balkongilla. Valtiomiehellä ja hänellä oli toisiaan kohtaan pienin
määrä hyväntahtoisuutta, jota kaksi ihmistä voi tuntea kuitenkaan
suorastaan toisiaan vihaamatta. Juhani halveksi kilpailijaansa niin
perinpohjin kuin uuttera, teeskentelemätön ja totinen luonne halveksii
teeskentelyä ja ylpeyttä, ja valtiomies taas puolestaan piti Juhania
mitättömänä varjokuvana, jota hän tuskin oli huomaavinaan.

Tällä hetkellä näytti Gabriellekin olevan samaa mielipidettä. Hän
jutteli ja laski leikkiä valtiomiehen kanssa ikäänkuin Juhania ei olisi
ollut olemassakaan ja kun tämä vihdoin, täynnä mielikarvautta, koetti
vetää puoleensa hänen huomiotaan, kumartaen jäähyväisiksi ja ojentaen
kätensä, ei Gabrielle ollut häntä huomaavinaan.

"Anteeksi, mutta luulenpa, että on joku, joka..." keskeytti vihdoin
valtiomies ja teki huolimattoman liikkeen Juhania kohti, aivan kuin
asia olisi koskenut ainoastaan palvelijaa tahi kaupungin lähettiä.

"Ah ... vai niin ... anteeksi", lausui Gabrielle teeskennellen mitä
suurinta hämmästystä, "olin kokonaan unhoittanut, joko sinä menet?"

"Jo ... ei maksa vaivaa viipyä kauemmin", vastasi Juhani matalalla,
epävarmalla äänellä, tarttuen Gabriellen ojennettuun käteen. "Hyvää
yötä ... jää hyvästi..."

"Hyvää yötä", vastasi Gabrielle välinpitämättömästi ja vastaamatta
hänen rukoilevaan, tuliseen katseeseensa.

Juhani päästi äkkiä hänen kätensä, kumarsi hieman kilpailijalleen ja
jätti balkongin.

Valtiomies punoi viiksiään, nojautui balkongin käsipunta vastaan ja
katsoi pilkallisesti hymyillen Juhanin perään. "Hupsu raukka", sanoi
hän kohottaen olkapäitään, "nyt hän varmaankin menee upottamaan
itsensä!"

Gabrielle nauroi ja matki keikaillen hänen liikettään.

"Se ei todellakaan ole minun syyni. Enhän minä voi mitenkään mennä
naimiseen jokaisen kanssa, jonka päähän pistää rakastua minuun. Mutta
mitä ne nyt tekevät tuolla sisällä?" jatkoi hän äkkiä, kun hän
valtiomiehen silmissä huomasi levottoman välähdyksen. "Eikö hän jo ole
lopettanut?"

"Ei suinkaan, herra pastori oli juuri alkanut esitelmän, ja naiset
kuuntelivat häntä hartaudella ja rakkaudella, kenties sentään enemmän
rakkaudella."

Gabrielle hymyili ivallisesti.

"No, neitiseni, ettekö mene sisään kunnioittamaan häntä
läsnäolollanne?" jatkoi valtiomies leikkiä laskien.

"Minäkö?" lausui Gabrielle äänellä, joka osoitti mitä suurinta
halveksimista. "En, minulla ei ole siellä mitään tekemistä. Ensinnäkin
hän varmaan kernaammin suo minun olevan poissa ja toiseksi minä itse
puolestani mieluimmin olen poissa, kun äiti-puoleni pitää uskonnollisia
kokouksiaan."

"Mutta nehän ovat niin mieltä ylentäviä", vastasi valtiomies,
nähtävästi huvitettuna Gabrielien kiivaasta äänestä, "ja onhan tuo
pastori niin viehättävä, niin suloinen. Voitteko todellakin vastustaa
häntä?"

Gabrielle punehtui niin paljon kuin hänen kalpea hipiänsä salli ja
harmaat silmänsä synkistyivät niin, että ne näyttivät melkein mustilta.

"Ei löydy mitään, jota niin inhoaisin kuin tuota pappien jumaloimista!"
vastasi hän liioitellulla kiivaudella. "Vaikkapa sen esineenä olisi
taivaan enkeli, inhoaisin häntä kuitenkin vaan sentähden, että kaikki
naiset tekevät itsensä naurunalaiseksi hänen tähtensä. Oi, minä en voi
sanoa mitenkä ilettävät nämät kokoukset mielestäni ovat, jotka nyt ovat
muodissa seuraelämässämme. Siellä ne nyt istuvat komeissa puvuissaan,
pienet, hienot nenäliinat käsissä ja huokaavat ja itkevät: ja toisena
päivänä, tahi kenties jo samana iltana, menevät he tanssiaisiin,
puuteroittuina ja paljain kauloin ja rinnoin, ja antavat liehakoita
itseään ja ovat osalliset pienissä, salaisissa lemmenkaupoissa ja ...
oi, se on innoittavaa..."

"Mutta. armollinen neiti, etteköhän nyt ole liian ankara?" jatkoi
valtiomies yhä enemmän huvitettuna. "Ettekö usko, että voi ottaa osaa
suuren maailman elämään ja kuitenkin tuntea mielensä ylennetyksi
tällaisista pienistä kokouksista? Tarvitseehan sielunikin ravintoa ja
mikä estää minua pitämästä virsikirjaa toisessa taskussa, vaikka
korttipakka onkin toisessa?"

Gabrielle nosti äkkiä päätään ja loi häneen tutkivan katseen.
Tarkoittiko hän todella, mitä hän sanoi?

"Minulla ei ole mitään uskontoa", sanoi hän vihdoin levollisempana.
"päinvastoin, minä olen epäilijä, minä epäilen ihan kaikkea... Mutta
sen verran minä kuitenkin ymmärrän, että jos minulla olisi usko ja
siinä olisi totuutta, niin kyllä minä lakkaisin käymästä tanssiaisissa,
Ei kukaan ihminen, joka rakastaa totuutta, voi käydä tanssiaisissa ja
samalla kertaa olla uskonnollinen. Sentähden minä halveksin heitä,
sillä jok'ainoa heistä on ulkokullattu!"

"Hyvä!" huudahti valtiomies ja taputti leikillä käsiään, "tuohan on
oikea Ibsen-luonne. Kaikki tahi ei mitään ... ei minkäänlaista
puolinaisuutta... Olen kuulevinani kajahduksin Brandista ja Per
Gyntistä..."

"En ole lukenut Brandia, enkä Per Gyntiä", keskeytti Gabrielle häntä
kylmästi. "Siinä Te suuresti erehdytte, jos luulette minun lainaavan
mielipiteeni muilta. Minun mielipiteeni ovat ja ovat aina olleet, että
se, joka ottaa osaa suuren maailman elämään, se joka tanssii ja
liehakoi ja ... sen ei tarvitse koettaakaan olla olevinaan
uskonnollinen. Sitä paitsi", jatkoi hän luonnollisemmin, "Tekisi minun
hyvin mieleni tietää, mitenkä kävisi, jos pastori jonakin päivänä ei
voisi tulla toimittamaan tätä salonkihartautta, vaan sen sijaan
lähettäisi vanhan, ruman virantoimittajan. Saisimmepa nähdä moniko
noista 'janoisista sieluista' jäisi jälelle ja moniko heistä
haukottelisi itsensä kuoliaaksi. Oi, tiedän kyllä minkälaisia he ovat!"
lisäsi hän ja kasvoillaan ilmaantui sellainen maailmantuntemus,
etteivät mitkään vastaansanomiset olisi saaneet häntä horjumaan.

"Armollinen neiti", vastasi valtiomies ja kumartui leikillisellä
tavalla balkongin käsipuun yli Gabriellen puoleen, "te olette
epäilemättä tehnyt hyvin tarkkoja havaintoja ja jos te elämänne
tulevina vuosina kokoatte viisautta samassa määrässä kuin tähän asti,
teistä tulee toinen Saban kuningatar. Sallikaa silloin sellaisen raukan
kuin minun, joka luultavasti yhä edelleenkin tulen olemaan viisauden ja
kokemuksen alhaisimmalla asteella, tulla oppimaan teiltä viisautta!"

Hän aikoi tarttua Gabriellen käteen, mutta tämä, loukkaantuneena hänen
leikinlaskustaan, väistyi äkkiä. Gabrielle luuli todellakin kokeneensa
paljon, hän luuli kestäneensä kärsimyksiä ja kokemuksia, jotka hänen
yhdeksältätoista ikävuodeltaan olivat riistäneet kaikki elämän unelmat.
Nyt hän tunsi surunsekaista suuttumusta kuullessaan tätä leikintekoa
sielu-elämästä, jonka hän yksin tunsi ja jota ei kukaan luultavasti
tulisi milloinkaan ymmärtämään.

"Nyt hän on lopettanut", sanoi hän kylmästi ja viittasi päällään saliin
päin, "ehkä menemme sisään!"

Vastausta odottamatta kääntyi hän äkkiä ja meni sisään. Valtiomies
nousi puoleksi makaavasta asennostaan ja seurasi hitaasti Gabrielleä,
kiivaasti punoen viiksiään, ikäänkuin siten johtaakseen pois
mielipahaa, jota hän tunsi siitä, että tämä viehättävä kahdenkesken olo
niin äkkiä keskeytyi.

Kun Gabrielle astui saliin, oli pastori Wallner juuri loppuun lukenut
hengellisen runon ja hetken aikaa vallitsi kuulijoissa syvä hiljaisuus,
joka tavallisesti syntyy liikuttavan esitelmän jälkeen ja jota
sittemmin seuraa kahta vilkkaampi keskustelu.

Huone, johon he astuivat, oli suuri, kaunis ja muodin mukaisesti
kalustettu matalilla jakkaroilla, uutimilla, koriste-kukkavihoilla,
viuhkoilla, plyyssipöydillä, taideteoksilla y.m. Sen yläpäässä oli
lukijalla paikkansa erityisen, pienen pöydän ääressä, jonka päällä oli
lamppu ja vesilasi ja tuoleilla puoliympyrässä hänen edessään istuivat
kuulijat -- suurimmaksi osaksi naisia.

Ensimmäinen, joka keskeytti lukemisen jälkeen syntyneen hiljaisuuden,
oli talon emäntä, kreivitär Barneken, joka istui eturivissä lähinnä
pastoria. Hän ei ollut enää nuori, vaan pukeutui kuitenkin nuorten
tavalla; hänen vartalonsa oli kookas, vaan laiha, kasvot kulmikkaat,
mutta säännölliset ja silmät terävät ja levottomat.

"Minkä ihanan totuuden kuulemamme runo sisältää!" huudahti hän ja hänen
puhuessaan ja luodessaan katseensa pastoriin, levisi hänen koville
kasvonpiirteilleen vieno, haaveksiva hohde. "Miten usein olen ajatellut
aivan samaa, vaikken ole osannut pukea ajatuksiani sanoihin. Jos
annamme hätääkärsivälle rahaa, jos autamme häntä aineellisilla
lahjoilla, niin emme sillä vielä ole tehneet mitään. Kuinka monet
lahjoittavat köyhille suuria summia, eikä heidän lahjoillaan kuitenkaan
ole mitään arvoa! Ei, sillä lahjan arvo riippuu mielestä, missä se
annetaan; pääasia ei ole paljonko annamme, niin -- saatammepa olla
antamatta penniäkään, jos vaan noille poloisille annamme sydämmemme,
jos vaan rakkaudessa lähestymme heitä."

Hänen muuten karkea äänensä muuttui pehmeämmäksi, laulavaksi ja kun hän
jälleen loi katseensa pastoriin, kimalteli tummissa silmissä
kyyneleitä.

Gabrielle oli tullut saliin parhaiksi kuullakseen äitipuolensa puheen.
Halveksiva vastenmielisyys, jota hän tunsi näitä uskonnollisia
kokouksia kohtaan, kiihtyi sen kestäessä niin, ettei hän lopulta enää
voinut hillitä itseään. Hän ei milloinkaan voinut kärsiä äitipuoltaan,
mutta nyt tämän pehmeä ääni ja haaveksivat katseet, jotka niin vähän
muistuttivat hänen jokapäiväistä, ylpeää tapaansa ja äreyttänsä,
saattoivat Gabriellen vimmaan.

"Luulenpa kuitenkin", huudahti hän niin kiivaalla äänellä, että kaikki
kääntyivät katsomaan häneen, "että jos kohtaamme sairaan ja köyhän ja
annamme hänelle vaan rakkautta ja uskoa ja muuta sellaista, eikä
ollenkaan rahaa, niin ei hän sillä tule autetuksi. Luulen varmaan, että
hän kernaammin ottaisi rahaa kuin raamatun lauseita."

Gabriellen puheen jälkeen syntyi rasittava hiljaisuus. Kreivitär ei
vastannut, vaan koko hänen kasvonsa muuttuivat tavalla, joka muutamassa
silmänräpäyksessä näytti tehneen hänen kymmenen vuotta vanhemmaksi.
Ohuet huulet pusertuivat kokoon, iho tuli kalman kalpeaksi vihasta ja
äsken niin haaveksivat silmät iskivät kylmän katseen Gabrielleen.

"Anteeksi neiti Barneken!" lausui vihdoin pastori ja hänen tyven,
lempeä äänensä keskeytti mieluisella tavalla tuskallisen hiljaisuuden,
"te ymmärrätte aivan väärin kreivittären lausunnon. Emme saa olla
antamatta köyhälle lihaa, -- ja voitte olla varma siitä, että se, jolla
on rakkauden henki, ei jätä antamatta, --- mutta minkä annamme, tulee
meidän antaa uskossa ja rakkaudessa.. Itsessään hyvä työ ei ole mitään,
sen arvon määrää mieli, missä sen teen, -- usko."

Kreivitär loi nuoreen pappiin pikaisen, tulisen katseen, sen jälkeen
kiinnitti hän silmänsä, joissa kuvautui pilkallinen voittoriemu,
Gabrielleen.

Mutta nuoren tytön mieli oli liian kiihoitettu, jotta hän näin helposti
olisi antanut perää.

"Teidän mielipiteenne on siis", huudahti hän mielenliikutuksesta
vapisevin huulin, "että vaikka antaisin kaikki, mitä minulla on,
vaivaisille, vaikka eläisin koko elämäni tehden hyviä töitä ja uhraten
itseni kärsivien tähden ja -- niin sillä ei kuitenkaan olisi mitään
arvoa, joll'en noudattaisi kaikellaisia uskonsääntöjä?"

"Inhimillisesti puhuen olisi sillä ehkä arvoa. Mutta kuolinhetkellä ei
se teitä vähintäkään auttaisi..."

"Mikä minua sitten auttaa?" kysyi Gabrielle kiihkeästi.

"Ainoastaan kaksi seikkaa: katumus ja Kristuksen lunastus."

"Siis heittiöllä, joka ei koko elinaikanaan ole tehnyt muuta kuin
syntiä, mutta joka, kahta minuuttia ennen kuolematansa huutaa
katuvansa, on silloin parempi olla, hän voi kuolla levollisempana kuin
se, joka koko elämänsä on elänyt vanhurskaasti, jolla ei ole mitään
kaduttavana!" sanoi Gabrielle kiivaasti.

Pastori hymyili ja tarkasteli surullisin, miettivin katsein nuoren
tytön liikutettuja kasvoja.

"Olette oikeassa, hän voi kuolla levollisempana", vastasi hän
verkalleen, "ei mikään vanhurskaus, vaikkapa se kestäisikin ihmisten
tuomiota, voi milloinkaan auttaa meitä synkän kuolinhetken läpi.
Tiedättekö, mitä vanhurskaus ilman uskoa ja rakkautta oikeastaan on?"

"En", vastasi Gabrielle välttäen pastorin läpitunkevaa katsetta.

"Se ei ole muuta kuin ylpeyttä. Täytän velvollisuuteni ylpeydestä, teen
oikeen, koska olen liian ylpeä tekemään väärin. Mutta uskokaa minua,
sellainen vanhurskaus -- ja sellainenhan kaikki maallinen vanhurskaus
on -- ei Jumalan edessä merkitse mitään."

Gabrielle ei vastannut. Pastorin sanoissa oli jotakin, joka koski hänen
sydämmeensä. Hän tunsi tämän ylpeän pyrkimisen vanhurskauden perään,
tuon toivon tehdä oikeen, jott'ei kukaan voisi sanoa, että hän oli
alentunut tekemään väärin. Hän muisti, miten hänet kerran lapsena oli
saatu kiinni valheesta ja miten rajusti hän silloin oli surrut, ei itse
syntiä, vaan loukattua ylpeyttään...

Salissa syntyi jälleen hetken hiljaisuus. Kreivitär, jonka katseet,
pastorin puhuessa, olivat lakkaamatta olleet kiinnitetyt häneen, käänsi
nyt äkkiä pois ne.

Onneksi tulivat samassa palvelijat sisään tuoden teetarjotinta.
Kreivitär ja pastori nousivat molemmat ja tämä oli muillekin vieraille
nousemisen merkki. Niin pian kuin naiset olivat jättäneet paikkansa,
tuli seuraan heti vapaampi ja hilpeämpi henki. Se kielen jäykistyminen,
joka niin usein haittaa naista, kun hänen puhumiskykynsä joutuu edes
vähäsenkin keskustelun painon alaiseksi, haihtuu heti ja muutaman
minuutin kuluttua kaikui sali, jossa äsken pari tusinaa naisia istuivat
äänettöminä ja liikkumattomina, järjestetyissä riveissä, mitä
vilkkaimmista keskusteluista.

Pastori oli tietysti keskipiste, joka veti kaikki puoleensa. Missä hän
vaan seisoi tahi istui, oli hänen ympärillään aina pieni joukko
kuulijoita, jotka kilpailivat saadakseen häneltä sanan tahi katseen.
Muutamat eniten intohimoisista menivät ihailussaan niinkin pitkälle,
että salaa suutelivat esineitä, joita pastori oli koskettanut, ja kun
hän oli juonut teensä, riensi usea heistä ulos saadakseen omakätisesti
kaataa hänelle enemmän.

Kaiken tämän kunnioittamisen aikana, johon ainoastaan Gabrielle ja
valtiomies, jotka istuivat erillään muista, tehden ivallisia
muistutuksia, sekä talon kaksi nuorempaa tytärtä ja pari heidän
ystäväänsä, eivät ottaneet osaa, pysyi nuori pappi hyvin tyvenenä,
melkeinpä väliäpitämättömänä; hänen tapansa oli kuitenkin samalla
ystävällinen ja näytti riittävän antamaan kuikille myötätuntoisen sanan
tahi rohkaisevan katseen. Naisten jumaloitsemisen esineeksi oli hän
saarnaajana joutunut yhtä paljon kaunopuheliaisuutensa kuin kauniitten
säännöllisten kasvojensa, syvällisten silmiensä ja hienon mielevän
suunsa tähden. Mutta tämän heidän jumaloimisensa oli pastorin hellä
sydän käsittänyt ihanteellisemmalta kannalta niin, ettei hän huomannut
tahi oikeammin ei tahtonut huomata, kaikkea siinä olevaa kuonaa, vaan
ainoastaan niitä totuuden ja todellisen uskonnollisen tarpeen
kultajyviä, jotka saattavat olla siihen kätkettynä. Hänen hartain
halunsa oli voida johtaa janoavia sieluja Jumalan luo ja hän uskoi
vilpittömästi, tahi ainakin niin vilpittömästi kuin ihminen sen voi
tehdä, että nämät torstai-illat, jolloin hän kreivitär Barnekenin
kodissa luki ja piti rukouksen ja jolloin hänellä oli tilaisuus
välittömällä tavalla lähestyä kuulijoitaan, tulivat siunausta
tuottaviksi kaikille näille turhuuden ja maailmallisuuden pauloihin
kiedotuille ihmis-sieluille.

Kun tee oli juotu, asettuivat naiset, emännän kehoituksesta jälleen
paikoilleen, ja pastori astui tilapäiselle puhujalavalle. Vilkasta
hälinää, joka hetki sitten vallitsi salissa, seurasi äkkiä syvä
hiljaisuus, jonka kestäessä pastori seisoi kädet ristissä ja pää alas
painettuna. Sitten hän kohotti päänsä, luki luvun raamatusta, ja lausui
omituisella, sydämmeen käyvällä, suoralla tavallaan lyhyen
iltarukouksen.

Kun rukous oli pidetty ja kuulijat muutaman sekunnin hiljaisuuden
jälkeen nousivat paikoiltaan, loisti monen silmissä kyyneleitä. Hämärä
aavistus, jonka äsken kuullut, juhlalliset sanat olivat herättäneet,
siitä että uskonnossa on jotakin suurta ja ylevää, jota ansaitsee
etsiä, liikkui hetkeä heidän sydämissään. Mutta tämän aavistuksen
tukahutti haaveilu, jossa pastorin viehättävä olento heidät piti, ja
joka jälleen leimahti ilmituleen, kun he hyvästi jättäessään toivoivat
saavansa häneltä katseen, ehkäpä kädenpuristuksenkin ja niin päättivät
he iltansa kreivitär Barnekenin luona, kuten tavallisesti, enemmän tahi
vähemmän kiihoitetussa mielen tilassa, täynnä rehellisiä aikomuksia
tehdä oikein, lukea raamattua ja auttaa köyhiä.

Sill'aikaa, kun naiset heittivät hyvästi ja kreivitär hommasi
vieraittensa kanssa, meni pastori Gabriellen luokse, joka sattumalta
seisoi yksinään pöydän ääressä, selaillen äitipuolensa raamattua.
Huomattuaan pastorin, paiskasi hän heti kirjan kiinni ja loi häneen
samalla kertaa uhkarohkean ja pelästyneen katseen.

"Suokaa anteeksi, neiti Barneken", sanoi pastori ystävällisesti, vaan
vakavasti, "että, tällä tavalla, sekaannun teidän asioihinne; mutta
tokkohan te tiedättekään, että vähän aikaa sitten loukkasitte
äitipuoltanne tylyllä ja kummallisella käytöksellänne?"

Gabrielle loi äkkiä silmänsä maahan ja puri huuliansa, salatakseen
miten ne vapisivat.

"Mikä oikeus pastorilla on nuhdella minua?" mutisi hän ja rupesi taas
hermottomasti hypistelemään raamattua.

"Enhän minä teitä nuhtele", vastasi pastori samalla ystävällisellä
äänellään, "minä vaan huomautan teitä, että olette käyttäynyt
ajattelemattomasti, sillä muuta kuin ajattelemattomuutta se varmaankaan
ei ollut. Ja mitä tuohon nuhtelemis-oikeuteen tulee, on jok'ainoalla
ihmisellä oikeus koettaa vaikuttaa hyvää toiseen."

"Mutta te ette vaikuta hyvää!" huudahti Gabrielle säälittä, keikauttaen
päätään ja luoden pastoriin teeskennellyn, rohkean katseen. "Ainakaan
ei minuun", lisäsi hän, huomatessaan miten pastori säpsähti ja kalpeni,
"minut te teette, vaan onnettomammaksi ja pahemmaksi kuin minä olen."

Lausuttuaan nämät sanat, joita melkein tukahutti hillitty
mielenliikutus, kääntyi hän äkkiä pois ja jätti pastorin.

Tämä seisoi hetken aikaa liikkumattomana ja loi nuoren tytön perään
surullisen katseen. "Lapsi raukka", ajatteli hän, "hän on aivan kuin
sairas, siipensä murtanut lintu, joka tarvitsee hoitoa ja apua. Mutta
kuka sitä hänelle antaa?"

Gabriellen ja pastorin keskustelu oli heti herättänyt levottomuutta.
Huolimatta kaikista yrityksistään näyttäynyt levolliselta, ei kreivitär
voinut estää katseitaan levottomasti kääntymästä siihen osaan huonetta,
missä hänen tytärpuolensa seisoi, kauniit, nuorekkaat kasvonsa,
käännettyinä pastoria kohti. Muittenkin naisten kesken kuului äkkiä
heidän hyvästi jätellessään kuiskauksia: "Mitä pastorilla voi olla
hänelle sanomista?" "Niin omituista, ne, jotka eivät muuten milloinkaan
vaihda sanaakaan keskenään. Mitä kummaa hän sanoo?"

Heidän levoton kummastelemisensa haihtui kuitenkin, kun näkivät
Gabriellen jättävän pastorin ja tämän menevän etsimään hattuansa,
sitten sanoakseen hyvästi. Muutamain sydämmissä syttyi jo heikko toivo,
että he, jos pukeutuisivat hitaasti, voisivat lähteä samalla kertaa
kuin pastori ja sitten ehkä kotimatkalla saisivat hetken nauttia hänen
seurastaan, mutta kreivitär olikin heitä kaikkia viekkaampi. Tämä ei
ollut ensimmäinen torstai-ilta, jolloin kreivitär vieraittensa kanssa
viimeiseen silmänräpäykseen asti taisteli nuoresta papista, ja nyt
kuten aina ennenkin saavutti hän voiton. Kun pastori tuli sanomaan,
hyvää yötä kreivittärelle, puristi tämä hänen kättään erittäin
merkitsevällä tavalla ja kuiskasi äkkiä; "pastori, ettekö tahdo käydä
istumaan ainoastaan kahdeksi minuutiksi, minulla on köyhä perhe, josta
minun välttämättä täytyy saada puhua teidän kanssanne. Heidän tilansa
on ylen kurja, isä on jo kolme vuotta maannut keuhkotaudissa, äiti
liiasta huolesta nääntynyt ... kuusi lasta..."

Pastori laski heti pois hattunsa ja istahti kuulemaan kreivittären
kertomusta. Tosin hän oli hyvin väsynyt, sillä hän oli tehnyt työtä
koko päivän, suomatta itselleen hetkenkään lepoa ja koska hänen
seuraavana aamuna täytyi nousta varhain, halusi hän päästä levolle,
mutta kun oli puhe lähimmäisen hädän lieventämisestä, saattoi hän
kieltäytyä kaikesta.

Mutta vieläkin oli kreivittärellä taistelu voitettavana, ennenkuin hän
onnistui jäämään yksin pastorin kanssa. Kun Gabrielle huomasi, että
hänen äitipuolensa pyrki kahdenkeskiseen keskusteluun sielunpaimenensa
kanssa, valtasi hänet äkkiä viha, jonka voiman hän tunsi sitä
kuitenkaan ymmärtämättä. Hän lähetti heti pois valtiomiehen, joka
viimeiseen asti huvitti häntä kohteliaisuuksilla ja filosoofillisilla
mietteillä, viittasi luokseen molemmat nuoremmat sisarensa,
neljätoista-vuotiaat kaksoiset Mimmin ja Ebban, jotka juuri aikoivat
sanoa hyvää yötä ja kuiskasi heille hilliten kiivauttaan:

"Tulkaa tytöt kiusataanpa 'häntä' hetken aikaa, seuratkaa vaan minua ja
istukaa viereeni, niin saatte nähdä!"

Molemmat tytöt nyykähyttivät salaperäisinä päätään ja seurasivat
Gabrielleä, mielissään sekä siitä, että saivat tehdä kiusaa 'hänelle'
-- he eivät milloinkaan puhuneet äitipuolestaan muulla nimellä -- että
vieläkin enemmän siitä, että saivat ottaa osaa vehkeisin "Bellan"
kanssa, joka kaikessa oli heidän esikuvansa ja ihanteensa.

Gabrielle veti heidät mukanaan siihen osaan huonetta, missä kreivitär
ja pastori istuivat, kreivitär sohvassa ja pastori tuolilla hänen
vieressään. Tänne kolme tyttöä istuutuivat; Gabrielle, joka tunsi
itsensä epävarmaksi, otti kirjan pöydältä ja alkoi sitä selailla, mutta
Ebba ja Mimmi, jotka tahtoivat saavuttaa Gabriellen hyväksymisen,
tuijottivat kreivittäreen ja pastoriin niin hävyttömästi ja
häiritsevästi kun vaan suinkin saattoivat.

Kreivitär lopetti silmänräpäykseksi keskustelun, joka oli käynyt
melkein kuiskaamalla ja kääntyi äkkiä pikkutyttöjen puoleen.

"Ei, rakkaat lapseni", hän sanoi, ja ponnistukset, joilla hän koetti
pastorilta salata kärsimättömyyttään, tuottivat imelän hymyn hänen
ohuille pitkille huulilleen, "jo on aika teidän panna maata, kellohan
on jo yli kymmenen, sanokaa nyt hyvää yötä ja menkää huoneesenne! Olen
hyvin tarkka siitä, että lapset tulevat varhain levolle", jatkoi hän
kääntyen pastoriin, "sillä luulen kehitys-iässä oleville tytöille
olevan vaarallista valvoa myöhään iltasin."

"Epäilemättäkin", vastasi pastori, "muuten luulen sen kaikillekin
ikäkausille olevan vahingollista", lisäsi hän tukahduttaen huokauksen.

"Pikku tytöt" nousivat ja katsoivat kulmakarvainsa alta Gabrielleen
ikäänkuin olisivat toivoneet apua häneltä. Mutta Gabrielle luki niin
innokkaasti kuin hän ei olisi nähnyt eikä kuullut, mitä hänen
ympärillään tapahtui ja pikku tyttöjen ei siis muuta auttanut kuin
totella. He niiasivat pastorille ja sallivat äitipuolensa huulillaan
koskettaa heidän poskiaan sekä kiirehtivät sitten pois salista.

Ebban ja Mimmin mentyä syntyi hetken hiljaisuus. Gabrielle piti yhä
edelleenkin silmänsä itsepintaisesti kiinnitettyinä kirjaansa,
kreivittären kasvot synkistyivät synkistymistään ja pastori rupesi jo
mielessään punnitsemaan käyttäisikö hän tätä keskeytymistä sanoakseen
hyvää yötä, -- saattoihan hän toistekin kuulla loput tuon köyhän
perheen olosta.

Mutta kreivitär ei antanutkaan niin helpolla perää.

"Rakas Gabrielle", sanoi hän tylysti, "näytät todellakin niin heikolta,
ja väsyneeltä, että tekisit viisaasti, jos noudattaisit pikku tyttöjen
esimerkkiä, vaikka et enää olekaan kehitys-iässä. Tämä talvi kaikkine
valvomisineen on kokonaan poistanut verevyytesi, olet niin kalpea ja
laiha, että oikein olen huolissani tähtesi."

"Tosiaankin, neiti Gabrielle näyttää heikolta", sanoi pastori
ystävällisellä osanottavaisuudella ja katseli tutkivasti hienoja
kalpeita kasvoja, jotka, yhdeksästätoista ikävuodesta huolimatta,
näyttivät niin kuihtuneilta.

Gabrielle ei voinut vastata mitään; hän tunsi, mitenkä hän nyt, kuten
aina ennenkin, vähitellen joutui tappiolle, kun hän koetti vastustaa
äitipuoltaan.

"Niin, eihän se ole ihmekään", jatkoi kreivitär samalla tylyllä
tavallaan, "kun usean kuukauden kuluessa jok'ainoa ilta tulee levolle
vasta kahden, kolmen ajoissa yöllä! En voi kuvata minkälainen tämä
talvi on ollut; jos Gabrielle sattumalta jonakin iltana ei ollut
kutsuttu muualle oli hän aivan kuin kuumeessa, kunnes hankki itselleen
lippuja teaatteriin tahi sai joitakuita ystäviä luokseen. Sellainen
ylellinen huvittelemishalu saattaa tulla yhtä vaaralliseksi kuin
morfiinin vaikuttama päihtymys: ei voi elää, jollei joka päivä saa
tavallista määräänsä."

Kreivitär kohotti olkapäitään ja loi pastoriin levollisen silmäyksen,
sellaisen henkilön tavoin, joka jo kauan on nähnyt parhaitten ja eniten
hyvää tarkoittavien varoitustensa olevan turhat.

"Hyvä neiti", sanoi pastori ystävällisesti nuhdellen, "ei teidän
pitäisi noin väärinkäyttää huvituksia, se tuottaa vaan mukanaan
kyllääntymistä ja elämän inhoa. Jos minä olisin teidän sijassanne,
kreivitär", jatkoi hän kääntyen tämän puoleen, "niin kieltäisin nuorta
tytärtäni tällä tavalla turmelemasta itseään niin hengen kuin ruumiin
puolesta."

Kreivitär pudisti päätään pilkallisesti hymyillen.

"Minulla ei ole mitään valtaa Gabriellen yli. Olen häntä rukoillut,
varoittanut, olen hänelle osoittanut mitenkä turhaa, tyhjää, jopa
kerrassaan synnillistäkin tämä maailmallinen elämä on, johon hän niin
kokonaan antautuu. Olen sanonut hänelle, etten suinkaan tahdo häntä
kieltää huvittelemasta, päinvastoin, sillä salliihan Jumalakin
kohtuullisen huvittelemisen, mutta huvituksen tulee olla huvituksena,
eikä kuten hänelle elämän ensimmäisenä, melkeinpä ainoana pyrintönä.
Mutta minä en voi, enkä saakaan pahoittaa yhdeksäntoista vuotiasta
tyttöä, joka on elänyt mukana niin kauvan ja niin paljon kuin
Gabrielle."

Tämän pitkän puheen kestäessä ei Gabrielle edes koettanutkaan mitään
vastata, mutta kun hän nosti silmänsä kirjasta, jota hän oli selaillut
ja kun ne kohtasivat äitipuolen kylmän, ankaran katseen, kuvautui
niissä yht'aikaa avuttomuus ja raivo. Hän ei mitenkään voinut väistää
tuota hyökkäystä hänen huvitushaluaan vastaan, sillä pienimmissäkin
yksityisseikoissa, jopa kreivittären nuhteisiin ja varoituksiin asti,
oli se todellisuuden mukainen. Ja miten valheellinen se kuitenkin
samalla oli! Miten kavala äitipuoli oli, kun koetti esiintyä maailmaa
halveksivana pyhimyksenä, hän, joka kuitenkin tahtoi maailman
kunnioittamista, jolla oli halu tulla huomatuksi ja saavuttaa
vaikuttava asema -- ja otti sitte vielä pastorin liittolaisekseen
yhdessä hänen kanssaan sinkahuttaakseen nuhteita yhdeksäntoista
vuotiasta vastaan, jota vielä huvittavat nuoruuden ilot! Gabrielle
vapisi mielenliikutuksesta, vaan ei saattanut lausua sanaakaan. Hän
tiesi, että hän, jos olisi ruvennut itseään puolustamaan, olisi tullut
niin liikutetuksi, ettei olisi voinut hillitä ulkonaista eikä
sisällistä ihmistään ja hän tunsi pelonsekaista kauhua kenellekään --
kaikkein vähinten äitipuolelleen -- paljastaa jotakin siitä, mikä
hänessä liikkui.

Hän nousi naurahtaen hermostuneesti ja löi kirjan kiinni.

"On kai parasta, että menen maata, koska olen niin elähtänyt", sanoi
hän, naurun vääristäessä hänen pehmeätä, tuntehikasta suutaan niin,
että hän näytti siltä kuin olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.

Sen jälkeen sanoi hän hyvästi pastorille, joka nousi ja toivotti
hänelle ystävällisesti hyvää yötä, ojensi kätensä äitipuolelleen, joka
sormenpäillään sitä kosketti ja riensi pois salista.

Pastori seurasi pitkällä, haaveksivalla katseella hoikan vartalon
nopeita, miellyttäviä liikkeitä, kunnes se oli kadonnut perä-oven
uutimien taakse. Silloin hän, keveästi huoahtaen, kääntyi kreivittären
puoleen.

Mutta kreivitär olikin huomannut tämän katseen ja ainoastaan mitä
suurimmalla ponnistuksella saattoi hän hallita kasvojensa piirteitä ja
pastorin kehoituksesta jälleen ryhtyä keskeytettyyn kertomukseen
köyhästä perheestä.

Kun Gabrielle oli päässyt huoneesensa ja sulkenut oven, heittäytyi hän
polvilleen sängyn viereen ja purskahti itkuun. Hän oli mielestään sillä
hetkellä onnettomin ja eniten kiusattu ihminen maan päällä. Minne ikänä
hän loi katseensa, näki hän kaikkialla ainoastaan elämän inhoa ja
toivottomuutta, Elämä, jota hän oli viettänyt kuluneena talvena ja joka
oli antanut aihetta äitipuolelle äskeisiin, julkeihin nuhteluihin, oli
turmellut hänen terveytensä, tehnyt hänet kyllääntyneeksi ja
tylsistyneeksi -- ja kuitenkin hän tunsi, ettei hän voinut siitä
luopua. Kotiansa hän inhosi, äitipuolen pelkkä läsnäolokin saattoi
hänet välistä niin hermostuneeksi ja kiivaaksi, että hänen täytyi
lähteä ulos, välttääksen kohtauksia, joita hän perästäpäin olisi
katunut. Ja sitten nuo uskonnolliset kokoukset, tuo pastori, jonka
sanoja hän ei voinut unhoittaa, jonka kuvaa hän ei voinut karkoittaa
mielestään, vaikka sydämmensä syvyydessä nimitti häntä Tartuffe'ksi. --
nuo sunnuntait, jolloin hän vasten tahtoansa ja päätöstänsä, viikko
viikon perästä meni kirkkoon hienosti puetun maailmallisen yleisön
kanssa kuulemaan muodissa olevan papin saarnoja ja halveksi itseään
sentähden, -- ja viimein nuo omituiset ajatukset, nuo kauheat,
selviämättömät kysymykset, jotka salamoiden tavoin milloin syttyivät,
milloin sammuivat hänen sielussaan -- kaikki tämä oli omiansa tekemään
hänen sieluelämänsä sekavaksi ja tyydyttämättömäksi.

Itkettyään hetken aikaa, nousi hän äkkiä, meni pukemispöytänsä luo,
otti pienen peilin ja tarkasteli muutaman silmänräpäyksen kuluessa
kasvojaan. Kesken syvää, vilpitöntä toivottomuuttaan, oli hänet äkkiä
vallannut naurettava uteliaisuus saada tietää, miltä hän näytti tämän
rajun mielenliikutuksen aikana.

Tyydytettyään tämän uteliaisuutensa, laski hän peilin pöydälle, pani
kätensä ristiin, nojasi päänsä taaksepäin, tietämättään
teaatterimoisella liikkeellä ja huudahti useampia kertoja:

"Minä kammoksun elämää ... minä kammoksun elämää!..."

Sitten hän huolellisesti pyyhki kyyneleensä ja rupesi hitaasti
riisumaan itseään.

Gabriellen huone oli pieni ja sievä, järjestetty osaksi
taiteellisuuden, osaksi hienon maailman vaatimusten mukaan, mikä
saattoi koko huoneen näyttämään levottomalta ja liian upealta. Seinät
olivat melkein kokonaan peitetyt tauluilla ja koristuksilla ja
nurkkahyllyt ja plyyssipöydät täpösen täynnä pikku kaluja. Gabriellen
kirjoituspöydän yläpuolella riippui pääkallo ja sen vieressä suuri,
kirjava, levitetty viuhka. "Tällaista on elämä: kuolon ajatuksia
viuhkan löyhytyksien ohessa, epätoivo kotiljongin kohinassa",
filosofeerasi tuo yhdeksäntoista vuotias, pieni, vaaleatukkainen
pessimisti, jonka aivoissa viimeinen muoti -- lehti sekaantui kuolon
mietteisiin, rakkauden unelmiin ja nimettömiin kuvailuihin elämän
aloilta, jota hän ei vielä tuntenut muuta kuin aavistuksessaan ja
kaipauksessaan.

Hänen kirjoituspöydällään oli rouva Achermanin runot, joita hän joka
ilta ennen maatapanoaan hetken aikaa luki. Tämä pessimismon edustaja
oli tehnyt syvän vaikutuksen Gabriellen aikaisin kehittyneesen ja
kuitenkin niin lapselliseen mielikuvitukseen; hän oli oppinut ulkoa
useita runoja, joita hän, kun oli elämään kyllääntynyt, itsekseen
lausui tahi kirjoitti pieneen, somasti nidottuun kirjaan, jonka ensi
lehteen oli piirretty sanat: "Muistelmia, kirjoitti G.B."

Gabriellen riisuutuessa koputettiin ovelle ja kun hän avasi sen: näkyi
raosta kahdet pienet, sievät tytönkasvot ja kaksi melkein samallaista
ääntä kysyi:

"Bella. joko nukut?"

"En suinkaan, tulkaa sisään", vastasi Gabrielle, minkä jälkeen tytöt
varovasti sulkivat oven ja tulla tipsuttelivat huoneesen.

He olivat niin toistensa näköisiä kuin saattoivat, pitkissä
yöpaidoissaan, jalat paljaina ja letit riippumassa pitkin selkää, sillä
eroituksella vaan, että toinen oli vaalea, toinen tumma.

Kuu he olivat kiivenneet Gabriellen sänkyyn ja jalat ylösvedettyinä
istuivat nojautuneina toisiinsa, aivan kuin kaksi pientä linnunpoikaa,
alkoi tummatukkainen Mimmi uskoa Gabriellelle salaisuuksiaan, sillä
välin kun Ebba, joka hartaasti katseli, mitenkä Gabrielle päästi alas
tukkansa, toivoi pian saavansa panna pitkän lettinsä samalla tavalla
kuin "iso-sisar."

"Tiedätkö, minkä löydön minä olen tehnyt?" kuiskasi Mimmi
salaperäisenä, "ajatteleppas, kun 'hän' on topattu, niin kauhean
topattu, ettet voi ajatellakaan!"

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi Gabrielle heti harrastuksella, joka
melkoisesti haihdutti synkät ajatukset, joiden valtaan hän äsken oli
heittäytynyt.

"Odotappas, niin saat kuulla", jatkoi Mimmi, hurmaantuneena, kun tiesi
voivansa ilmoittaa, niin tärkeän uutisen. "Sill'aikaa, kun 'hän' istui
salissa papin kanssa, tuli Mari ja kuiskasi minulle: 'tulkaa, neiti,
niin saatte nähdä jotakin!' Ja sitten Liina asettui vartijaksi
salinovelle ja me menimme 'hänen' huoneesensa, ja siellä Mari näytti
minulle liivit ja sinä et voi uskoa, mitenkä topatut ne olivat ihan
joka paikasta. Tokkohan isä olisi hänet nainut, jos hän olisi sen
tiennyt?"

"Sen hän kyllä olisi tehnyt", vastasi Gabrielle halveksivalla, äänellä,
olen aivan varma, että hän olisi nainut hänet, vaikkapa hän olisi
ollut kyttyräselkäinen."

"Ja sitten vielä yksi asia", jatkoi Mimmi yhä enemmän salaperäisenä,
"tiedätkö, mitä Mari sanoo? Mari sanoo, että 'hän' on rakastunut
pappiin. Ja sen minäkin uskon", lisäsi nuori tyttö päättävästi.

Gabrielle käänsi pois päänsä ja alkoi innokkaasti puuhata pukemispöydän
ääressä.

"Pikku tyttöjen ei pitäisi ajatella sellaisia", sanoi hän katsomatta
sisareen.

"Ja miksikä, ei?" kysyi Mimmi kovin loukkaantuneena, "enkö minä muka
ole kyllin vanha ymmärtämään rakkautta? Olen toki, ja minä tiedänkin
siinä asiassa paljoa enemmän kuin kukaan ihminen voi aavistaakaan!
Miksikä hän aina olisi niin pahalla tuulella, kun vaan pappi on käynyt
täällä, jollei sentähden, että hän on rakastunut häneen! Saattepa nähdä
minkälainen hän taas huomenna on! Saamme nähdä, eikö meillä silloin
tule olemaan tavallista hauskempi! Voi, mitenkä onnettomat me sentään
olemme!"

"Niin, kyllä me olemme hyvin onnettomat", sanoi Ebba, luoden uneksivan,
ikävöivän katseen Gabriellen tukkaan, "luulen, ettei löydy montakaan
tyttöä, jotka olisivat niin onnettomat kuin me!"

"Pienet siskoni!" sanoi Gabrielle, joka, pantuaan pois kampuunuttunsa,
istui Mimmin ja Ebban väliin ja kietoi käsivartensa heidän
vyötäisilleen, "olemme todellakin hyvin onnettomat. Ja pahin kaikista
on, etten näe mitään parannuksen toivoa. 'Hän' tulee päivä päivältä yhä
pahemmaksi!"

"Mutta minä en aijo kärsiä tätä kauan", sanoi Mimmi päättävästi, "niin
pian kuin olen käynyt rippikoulun, rupean minä koti-opettajaksi!"

"Ja minusta tulee kansakoulunopettaja", selitti Ebba. "Opettamalla
pieniä, köyhiä lapsia, voi tuottaa niin paljon iloa ja hyötyä muille!
Karin Lind aikoo myöskin siksi."

"Niin, hätäkös teidän on", sanoi Gabrielle surullisesti hymyillen,
"mutta toista on minun laitani, mihinkä minä ryhdyn?"

"Sinun pitää mennä naimisiin!" lausui Mimmi päättävästi. "Minun
mielestäni sinun pitäisi ottaa kamariherra, hänhän on niin äärettömän
rakastunut sinuun."

"Ei, minun mielestäni sinun pitäisi ottaa Juhani, hän on niin paljoa
kiltimpi", vastasi Ebba.

Gabrielle pudisti hymyillen päätään.

"Rakkaat tytöt, ei sitä voi päättää mennä naimisiin samalla tavalla
kuin päättää ruveta opettajaksi, sen tulette tekin vast'edes
ymmärtämään. Täytyy pitää miehestä ennenkuin voi mennä naimisiin hänen
kanssaan. Ei, mutta tiedättekö, mitä minä tulen tekemään? Minä otan
pienen äidin-perintöni, lähden ulkomaille, opin siellä maalaamaan ja
tulen taiteilijaksi. Sitten järjestän itselleni oman työhuoneeni ja te
muutatte minun luokseni ja sitten me asumme yhdessä. Eikö siitä tule
mainiota?"

"Tulee, tulee, voi kuinka hauskaa!" riemuitsivat tytöt ja pusertuivat
likemmäksi Gabrielleä. "voi kuinka hupaista meille tulee! Ajatteleppas,
kun pääsemme 'hänestä' ja saamme tehdä niinkuin itse tahdomme, eikä
aina tarvitse kuulla torumisia, eikä ... oi, mikä hyvä tuuma Bella!"

Gabrielle hymyili ja suuteli pikku tyttöjä, jotka, järkähtämättä
luottaen Bellan taitoon voida toteuttaa tuumansa, rupesivat mitä
valoisimmilla väreillä kuvailemaan tulevaisuutta.

Niin istuivat he vieretysten ja juttelivat tuolla viehättävällä,
ajattelemattomalla tavalla, joka on omituinen neljäntoista vuotiaille,
jotka vielä seisovat elämän ovella ja lapsen unisin silmin
kurkistelevat sisään sen avainreiästä, kunnes uni arvaamatta heidät
saavutti ja he, hellästi toivotettuaan hyvää yötä isolle sisarelle,
hiipivät huoneeseensa, joka oli Bellan huoneen vieressä.

Tyttöjen mentyä, riisuutui Gabrielle nopeasti ja pani maata. Sitten
sammutti hän kynttilän ja sytytti pienen yölampun, jonka hän asetti
päänaluksensa viereen. Gabrielle tunsi nimittäin voittamattoman kauhun
pimeyttä ja yksinäisyyttä kohtaan; tuon uhkarohkean nuoren tytön, joka
naisten ajattelemattomuudella nauroi todellisille vaaroille, saattoi
yön pimeys vapisemaan. Siinä piileytyvä ylevyys, tyhjyys ja
käsittämättömyys täyttivät hänen mielikuvituksensa salaperäisellä
kauhulla, jota hänen täytyi karkoittaa pienen lampun himmeällä valolla,
joka levisi hänen päänalukselleen ja saattoi siinä lepäävän, hienon,
nuorekkaan pään näyttämään sairaalta ja surulliselta. -- -- --

Kello oli jo hetken aikaa sitten lyönyt yksitoista, kun pastori
Wallner, aina etehiseen asti jatkettuaan keskustelua kreivittären
kanssa, vihdoin kolmannen tahi neljännen kerran sanoi hyvästi ja läksi
kotiinsa.

Kreivittären tummat silmät loistivat ja poskilla hohti vieno puna, joka
antoi hänen kalpeille, laihoille kasvoilleen nuoruuden vivahduksen.
Jäätyään yksin saliin, istuutui kreivitär nurkassa olevaan sohvaan;
nojasi päänsä käteensä ja vaipui pitkäksi aikaa syviin mietteisiin...
Sitten hän nousi äkkiä, loi hämmästyneen katseen ympärilleen, ikäänkuin
olisi herännyt unesta, soitti palvelijaa, joka heti tulikin
sammuttamaan lamppuja, ja meni sitten puolisonsa huoneesen, joka oli
toisella puolella ruokasalia.

Kreivi Barneken istui nojatuolissa ja luki, sikaria polttaen,
iltalehteään. Nähdessään vaimonsa, laski hän heti pois sikarin ja nousi
puoleksi tuolistaan.

"Luultavasti et vielä aio mennä maata", sanoi hänen vaimonsa, joka oli
pysähtynyt muutaman askelen päähän hänestä.

"En, valvon vielä hetkisen", vastasi kreivi, "minulla on tänään ollut
niin paljon tehtävää, ett'en ole ehtinyt edes vilaistakaan
sanomalehtiä."

Kreivitär seisoi yhä liikkumatta miehensä edessä. Hän piti silmänsä
maahan luotuina ja lujasti kokoon puristetut huulet osoittivat hänessä
tapahtuvan sisällisen taistelun. "Minkätähden et tullut seuraamme tänä
iltana?" kysyi hän äkkiä omituisen karkealla, välinpitämättömällä
äänellä ja katsahti mieheensä, "olen kovin pahoillani siitä, ett'et
milloinkaan tahdo ottaa osaa hartaushetkiimme."

Kreiviä tämä keskustelu näytti vaivaavan.

"Suo anteeksi, rakas ystäväni... Sinun tähtesi olisin mielelläni
tullut, mutta se oli minulle kerrassaan mahdotonta. Minulla on
todellakin ollut niin paljon työtä tänään..."

"Sinulla on kyllä aikaa kaikkeen muuhun, paitsi tähän..."

"No niin, ehkäpä joskus toiste ... ensi torstaina ... olen vakuutettu
siitä, että se on hyvin huvittavaa, onhan Wallner harvinaisen etevä
saarnamies."

Kreivitär hymyili kylmästi ja ylenkatseellisesti.

"Olkoon niin, toiste siis ... jos Jumala suo meidän siksi elää... Hyvää
yötä!" vastasi hän, ojentaen kätensä kreiville, joka tarttui siihen ja
suuteli sitä, kohteliaasti nousten ja toivottaen vaimolleen hyvää yötä.

Suljettuaan miehensä huoneen oven, huokasi kreivitär helpotuksesta. Hän
oli täyttänyt velvollisuutensa, hän oli miehelleen näyttänyt tien,
joll'ei hän tahtonut sitä kulkea, niin -- saattoi kreivitär ainakin
olla levollinen. Eikä suinkaan se ollut mikään synti, että hänestä
tuntui helpoitukselta, kun ei hänen uskonnollisessa kokouksessa
tarvinnut nähdä miehensä kasvoja edessään...

Tultuaan huoneesensa, otti kreivitär heti esille kirjan, joka sisälsi
uskonnollisia tutkistelemuksia ja jonka hän oli saanut lainaksi pastori
Wallner'ilta. Sitä hän luki pitkän aikaa. Sen jälkeen laskeutui hän
polvilleen tuolin eteen ja alkoi rukoilla, ensin hiljaa itsekseen,
sitten ääneen, selvään lausutuin sanoin.

Hän ei tiennyt, mitenkä kauan hän oli vuorottain rukoillut ja lukenut,
mutta kun hän viimein laski pois kirjan ja rupesi riisuutumaan,
alkoivat esineet suuressa salissa, joita toukokuun yö muutaman tunnin
kuluessa oli peittänyt keveään hämärään verhoonsa, yhä selvemmin ja
selvemmin esiintyä kevät-aamun valossa.



II.


Kreivi Barnekenin ensimmäinen puoliso kuoli Gabriellen ollessa kymmenen
ja pikku tyttöjen äsken täytettyä viisi vuotta. Vainajaa olivat lapset
hellästi rakastaneet ja kymmen-vuotiaan tytön suru äitinsä kuolemasta
osottautui yhtä rajuksi kuin kestäväksikin. Vielä nytkin, vaikka oli
kulunut jo yhdeksän vuotta siitä illasta, jona hän seisoi äitinsä
kuolinvuoteen vieressä ja nyyhkyttäen rukoili häntä vielä kerran
avaamaan silmiään, saattoi hän öisin herätä ja itkeä kaipauksesta, jota
hän tunsi rakkaasen vainajaan.

Gabriellen suhde isäänsä oli sitä vastoin aina ollut vieras, mikä sai
luonnollisen selityksensä kreivin rakkauden puutteesta niin kotiaan
kuin perhettään kohtaan. Oikeastaan hän ei ollut muuta kuin
kunnianhimoinen valtiomies, joka osasi kätkeä himonsa miellyttävällä
käytöksellään.

Jo pitkät ajat oli ollut yleisenä salaisuutena, että kreivi pelasi ja
että hänen asiansa olivat hyvin sekavat. Ei siis ollenkaan herättänyt
kummastusta, kun tiedoksi tuli, että kreivi, auttaakseen taloudellista
asemaansa, pari vuotta ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen, oli
mennyt kihloihin rouva Bernerin, tehtaanomistaja Bernerin lesken
kanssa, jonka sanottiin omistavan enemmän kuin miljoonan.

Tässä liitossa ei rakkaus ollut pienimpänäkään vaikuttimena; koko toimi
oli niin rehellinen ja silminnähtävä arvon ja rahain vaihto, ett'ei
kenenkään päähän olisi luullut pistävänkään kutsua tätä avioliittoa
muuksi kuin kaupaksi. Mutta kuten tavallisesti tällaisissa
tilaisuuksissa, kietoutuivat nytkin molemmat asianomaiset verkkoon,
joka oli kudottu romanttisista valheista. Salaperäisistä lähteistä tuli
äkkiä esiin äsken kihlattujen runollisia lausuntoja, niinkuin
esimerkiksi, että rouva Berner oli uskonut eräälle ystävälle, että hän
heti, ensi kerran kohdatessaan kreivin, tunsi hänessä saavansa
herransa, tahi että kreivi oli sanonut nykyisen morsiamensa olevan
ensimmäisen, todellisen naisen, minkä hän milloinkaan oli nähnyt j.n.e.

Nämät lausunnot kulkivat viikon päivät suusta suuhun, kunnes ne vihdoin
peruuttamattomina kiintyivät kreiviin ja hänen morsiameensa ja
vilkkaalla mielikuvituksella varustettujen ihmisten silmissä antoivat
tälle kylmälle, sivuseikkoihin perustuvalle avioliitolle runollisen
värityksen.

Kreivi oli kumminkin hyvin tyytyväinen, jos kohta hänen sydämmensä ei
ollutkaan määrääjänä tässä asiassa. Oli kuitenkin eräs seikka, joka
häiritsi tätä tyytyväistä mieli-alaa, nimittäin tapa, millä Gabrielle
vastaan otti tiedon isänsä kihlauksesta.

Valtiollisen elämänsä kestäessä, oli kreivi Barneken useamman kerran
muuttanut mielipiteitään tarkoissakin kysymyksissä, ja oli sen aina
tehnyt ujostelematta ja pää pystyssä. Olematta vähintäkään hämillään
oli hän, näiden muutosten jälkeen, esiintynyt maan edustajien edessä,
vaikka tiesikin, että useimmat heistä eivät hänen käytöstään
hyväksyneet, jopa häntä halveksivatkin; mutta tuona aamuna, kolme
vuotta sitten, jolloin hän luokseen kutsutti kuudentoista vuotiaan
tyttärensä, hänelle ilmoittaakseen, että aikoi antaa lapselleen
äitipuolen, oli hän peloissaan ja levoton kuin hermostunut nainen.

Keskustelun päätös osottikin, että hänellä kyllä olikin päteviä
levottomuuden syitä. Kun hän, tuo tottunut puhuja, sopertaen ja
epävarmasti ilmoitti Gabriellelle uutisen kihlauksestaan, kohtasi häntä
tulinen, toivoton vastustus, jonka lapsellinen kiihkeys kuitenkin antoi
hänelle aihetta, voittamaan nuoren tytön, muistuttamalla häntä
velvollisuuksistaan tyttärenä ja nuhtelemalla häntä itsensä
hillitsemisen puutteesta.

Tämä kiista kreivin ja hänen tyttärensä välillä oli kuitenkin
ensimmäinen ja viimeinen. Gabrielle mukautui pakonalaisella
kärsivällisyydellä kohtaloonsa, ja kun kreivi hänelle esitti tulevan
puolisonsa, vastaan ottivat niin Gabrielle kuin pikku tytötkin hänet
niinkuin kolmen, hyvin kasvatetun, nuoren naisen tulee, moitteettoman
kohteliaasti. Minkäänmoisia ystävyyden osoituksia ei kummaltakaan
puolelta tullut kysymykseenkään.

Gabrielle oli tähän asti, nuoruudestaan huolimatta, melkein
mielivaltaisesti hallinnut ja vallinnut isänsä talossa. Äidin kuoltua
rupesi hän heti liikuttavalla tavalla pitämään huolta molemmista
sisaristaan, järjesti heidän pukujaan, käveli heidän kanssaan j.n.e.
Kokemansa syvä suru näytti hänet äkkiä kehittäneen ja lapsellinen,
varhain herännyt tunne äidin velvollisuuksista saattoi hänet, pienen
äidin tavoin, hoitamaan nuorempia sisariaan.

Itse kodin hallinnossakin oli Gabrielle vähitellen osannut hankkia
itselleen yksinvallan. Tosin oli hänellä aina väliin pieniä kahakoita
palvelijoiden kanssa, jotka kuitenkin, siitä huolimatta, pitivät
hänestä paljon, sillä hänen tapansa heitä kohtaan oli ystävällinen ja
sitä paitsi jakeli hän heille yltä kyllin lahjoja niin että hän, miten
olikaan, aina lopulta sai tahtonsa perille. Mitä taas kreiviin tulee,
ei hänkään ruvennut itselleen vaatimaan tätä valtaa; hänen valtiolliset
tuumansa ja sekavat asiansa pitivät hänet alituisessa työssä, niin
ett'ei häneltä jäänyt hetkeäkään koti-olojaan varten. Sitä paitsi
ihaili hän suuresti tytärtään ja oli niin ylpeä hänestä, että hän
mielellään uskoi hänelle kodin hallinnon ohjakset.

Isän naiminen muodosti käännekohdan Gabriellen elämässä. Siitä
hetkestä, jolloin hän ja kreivitär Barneken tervehtivät toisiaan
tyttärenä ja äitipuolena, tunsi Gabrielle vaikutuksensa kodissa olevan
lopussa. Tämä aavistus toteutuikin aivan pian; kreivittären
vallanhimoinen ja turhamainen luonne, joka saattoi hänet sekaantumaan
pienimpiinkin taloudellisiin yksityisseikkoihin, vieroitti Gabriellen
kaikesta, mikä ennen oli ollut hänen jokapäiväisenä toimenaan ja
pakotti nuoren tytön niin kokonaan luopumaan entisistä tavoistaan,
ett'ei hänen mieleensä edes enää johtunutkaan pyytää luokseen
joitakuita ystäviään tahi asettaa kukkia johonkin salin maljakkoon.

Eikä tämä kaikki kuitenkaan ollut Gabriellen katkerin suru. Hän saattoi
antaa anteeksi isälleen, että tämä oli turmellut hänen ja pikku
sisarien kotihauskuuden, että hän jokapäiväiseksi seuralaiseksi oli
heille tyrkyttänyt vieraan, joka mitä suurimmassa määrässä oli heille
vastenmielinen; mutta sitä hän ei voinut antaa anteeksi, että isä,
tämän naimisen kautta, oli tahrannut rakkaan vainajan muistoa, että hän
oli joka päivä pakoitettu kuulemaan toista nimitettävän sillä nimellä,
jota hänen mielestään, äidin kuoleman jälkeen, ei kukaan ollut arvokas
kantamaan. Ensi talven, tuon Gabriellen mielestä niin inhoittavan
naimisen jälkeen, vietti hän pikku tyttöjen kanssa ulkomailla, eräässä
kasvatuslaitoksessa aivan likellä Pariisia. Hänen oli täytynyt
taistella kova taistelu ennenkuin sai suostumuksen tuohon ulkomaan
matkaan, eikä hän luultavasti olisi saanutkaan tahtoaan perille, ell'ei
äitipuoli, joka kyllä muodon vuoksi pani vastaan, sydämmensä syvyydessä
olisi tuntenut mielihyvää edes joksikin aikaa päästessään noista
kolmesta tytöstä.

Kun Gabrielle seuraavana vuonna palasi kotiin ja muihin
seurustelutaitoihinsa vielä lisäsi taidon puhua kaunista ranskaa --
mikä muuten olikin hänen ainoa, todellinen tietonsa, sillä hänen
kasvatuksensa oli ylen määrin laiminlyöty -- heittäytyi hän naisellisen
kestävyyden koko voimalla seura-elämään, ja siitä illasta asti, jolloin
hän siellä alkoi saada voittojaan, syntyi hänen ja äitipuolen välillä
äänetön, katkera kilpailu. Kreivitär oli vielä siinä iässä, jolloin
naiset vaativat itselleen miesten ihailua, ja koska hänen tähän asti,
ensimmäisen miehensä sairauden ja pienissä varoissa vietetyn nuoruuden
tähden, oli täytynyt kieltäytyä nautinnosta, minkä se mukanaan tuo,
koetti hän nyt kaikella sillä kiihkeydellä, mikä on omituinen
kolmenkymmen vuotiaalle naiselle, korvata kärsimäänsä vahinkoa. Ja
koska hänellä oli komeita pukuja ja piti loistavia juhlia, eivät nuoret
herrat kieltäytyneet antamasta, mitä hän vaati.

Gabrielle hymyili pilkallisesti, ylpeänä kahdeksastatoista vuodestaan
ja nuoruutensa kukoistavasta ihanuudesta, ja kreivitär tunsi tämän ivan
alituisesti kalvavana, äänettömänä moitteena, joka vähitellen herätti
hänessä vihansekaisen vastenmielisyyden nuorta tyttöä kohtaan.

Aniharvoin joutuivat Gabrielle ja hänen äitipuolensa julkiriitaan,
mutta kreivittärellä, pahalla tuulella ollessaan, oli erinomainen taito
pistellä, loukata ja nöyryyttää, mikä välistä teki kodin melkein
sietämättömäksi hänen tytärpuolilleen. Tälläisissä tilaisuuksissa tunsi
Gabrielle olevansa aivan aseeton; julkiriidassa olisi hän voinut
puolustaa itseänsä äitipuolta vastaan, mutta halpamielisyyden ja
oikullisuuden alueella, missä ammutaan myrkyllisiä nuolia, joutui hän
kokonaan hämilleen. Hänen oli mahdoton vastata mitään, kun äitipuoli,
pahan tuulen rasittamana päivällistä syödessä, tuskin koski ruokaan,
vaan sen sijaan, matkimattoman kyllästyneesti ja epähienosti hymyillen,
katseli jok'ainoata ruokapalaa, minkä nuoret tytöt söivät, ja vielä
vähemmin saattoi hän vastata mitään, kun kreivitär leikillisellä
häijyydellä pilkkasi hänen kapeita käsivarsiaan ja laihaa kaulaansa.
Ei, hän ei voinut puolustaa itseänsä, mutta hän nousi kernaammin
nälkäisenä pöydästä kuin kuulteli äitipuolensa mietteitä siitä
omituisesta seikasta, että hyvin laihoilla henkilöillä usein on melkein
ahnas ruokahalu. Iltasin, kun Gabrielle pikku siskoineen istui yhdessä
tämän sängyssä ja nyyhkyttäen uskoivat toisilleen päivän vastuksia,
päättivät he usein kertomuksensa rukouksella, että heidän "oikea
äitinsä" rukoilisi Jumalaa, vapauttamaan heitä tuosta pahasta
äitipuolesta.

Kreivitär Barneken oli ollut naimisissa noin kaksi vuotta, kun eräässä
pääkaupungin kirkoista esiintyi nuori pastorin apulainen, josta ennen
pitkää tuli ensimmäisen arvon muotipappi. Hän ei ollut saarnannut
monenakaan sunnuntaina, ennenkuin kirkko, jo puolen tuntia ennen
jumalanpalveluksen alkua, oli ahdinkoon asti täynnä harrasta yleisöä,
suurimmaksi osaksi ylhäisimpäin seurapiirien naisia -- ja kun tämä
yleisö lähti pois kirkosta, todistivat liikutetut kasvot ja innokkaat,
tuttujen kesken vaihdetut muistutukset siitä, että nuoren papin
kaunopuhelias saarna ei ollut jättänyt heitä kylmiksi.

Oli niin omituista, niin viehättävän liikuttavaa istua kuuntelemassa
hänen sanojaan, jotka, hänen sointuvalla äänellään lausuttuina,
tunkeutuivat syvälle sydämmiin. Ja miten hellät hänen saarnansa olivat!
Jok'ainoa sana niissä huokui suvaitsevaisuutta, melkein jumalallista
anteeksi antavaisuutta syntistä kohtaan. Hiin ei milloinkaan julistanut
kovia, itsevanhurskaita tuomioita, vaan ainoastaan rakkautta, hellää,
anteeksiantavaa rakkautta, rakkautta, joka todisti hänen tuntevan
ihmissydämen tarpeen, ja joka saattoi täyttää sielun, ei ainoastaan
kirkossa istuessa, vaan myös koko viikon kuluessa, elämän moninaisissa,
vaihtelevissa oloissa. Yksin tanssiaisissa ja teaattereissakin, joita
muutamat uskonnolliset piirit yksipuolisesti ja jyrkästi tuomitsivat,
saattoi pastorin sanojen muisto herätä niin rauhoittavana, niin
hellästi viihdyttäen levotonta mieltä ja synnyttäen siinä kaipausta
seuraavan sunnuntain hartaushetkeen.

Tällä tavalla seurasi viikko viikkoa, kuukausi kuukautta.
Vietettyään lauantai-illan tanssin pyörteessä, saattoivat nuoret tytöt
sunnuntai-aamuna, veri vielä kuohuvana suonissa, mielikuvitus täynnä
hämäriä kuvia ja hajanaisia sanoja, mennä kirkkoon, halulla vastaan
ottaa pastorin joka sanan, itkeä nenäliinoihinsa ja vilpittömällä
hartaudella lukea rukouksensa, sitten taas seuraavana päivänä
aloittaakseen samaa elämää täynnä valheellisuuksia, joista eivät
itsekään tienneet, sielun taisteluita, joita eivät ymmärtäneet.

Kreivitär Barnekenin elämään oli pastori tehnyt perinpohjaisen
muutoksen. Jo ensi kerralla, kun hän kuuli pastorin saarnaavan, tekivät
tämän sanat ja olento niin syvän vaikutuksen häneen, että hän koko sen
päivää kävi ikäänkuin unissa ja tuskin puhui kotiväkensä kanssa. Koko
seuraavan viikon oli hänen hymyilynsä "ylevän surullinen", kuten
Gabriellen oli tapana sanoa.

Mutta seuraavana sunnuntaina tapahtui muutos, joka täytti hänen
tytärpuolensa epäluuloisella hämmästyksellä, josta he eivät voineet
tointua moneen aikaan.

Kun tytöt ennen päivällistä tulivat saliin, tunsivat he tuskin
äitipuoltaan, niin tavallisesta eroavaa oli hänen käytöksensä ja
ulkomuotonsa. Silmänsä säteilivät ja huulilla lepäsi hymy, lempeä ja
surullinen kuni syksyinen auringonlasku. Tytärpuolten häntä
tervehtäessä, huokasi hän, silitti kädellään Ebban tukkaa ja loi
nuoriin tyttöihin niin ystävällisen ja hellän katseen, että he
hämmästyksestä punehtuivat.

"Mitä tämä merkitsee?" kuiskasi Gabrielle heidän mennessään
päivällisille, "saattepa nähdä, että meitä tulee kohtaamaan joku
ikävyys!"

Torstai-iltana saatiin vihdoinkin selitys tuohon ystävälliseen
mielialaan. Kun palvelija seitsemän ajoissa oli sytyttänyt lamput
salissa ja järjestänyt tuolit puoli-ympyrään pienen pöydän ympärille,
jolle oli asetettu kynttilä, raamattu ja virsikirja, kokoontui
kreivittären luokse lukuisa naisjoukko, sekä nuoria että vanhoja. Vähän
ajan perästä saapui pastori Wallner ja niin pian kun oli molemmin
puolin tervehditty, istuivat naiset paikoilleen ja pastori alotti
rukouksella raamatunselityksen, joka kesti noin kaksi tuntia. Kreivitär
itki melkein koko ajan, ja vielä senkin jälkeen, kun pastori ja muut
vieraat jo olivat menneet, oli hän niin liikutettu, että kyynelet,
vähän väliä, ilman pienintäkään syytä nousivat hänen silmiinsä.

Nämät torstai-kokoukset jatkuivat sitten koko talven; mutta
ystävällinen mieli, jota kreivitär oli osottanut ensimmäisten kokousten
edellä, katosi vähitellen ja sen sijaan tuli hän, torstain lähetessä,
tavallista oikullisemmaksi.

Seura-elämästä hän tosin ei ollut tykkänään luopunut -- hänen
varovaisuuden tunteensa kielsi häntä kokonaan loukkautumasta entisten
seuratovereinsa kanssa, -- mutta hänen huvittelemis-halunsa oli
kadonnut, ja hän lakkasi äkkiä tanssimastakin. Suurimman osan aikaansa
käytti hän sen sijaan hyväntekeväisyyteen, johonka hän, tutustuttuaan
pastori Wallneriin, innolla antautui. Hän pani toimeen myyjäisiä hyviä
tarkoituksia varten, perusti lastenkoteja, ruokki köyhiä kotonaan
määrättyinä päivinä. Sen lisäksi kävi hän ainakin kerran päivässä
hädänalaisten perheitten luona, ja saattoi siellä istua tuntikausia ja
kuunnella kertomuksia heidän köyhyydestään ja kärsimyksistään sekä
lohduttaa ja auttaa heitä, ei ainoastaan rahalla, vaan myöskin
ystävällisillä, lempeillä sanoilla. Kun hän vihdoinkin erosi heistä,
sai hän niin runsaassa määrässä vastaanottaa heidän kiitoksiaan ja
siunauksiaan, että kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Usein koetti hän
silloin kotimatkalla tavata pastoria, saadakseen häneltä neuvoja
hyväntekeväisyyteensä, ja kun hän kohtasi hänet kotona, sattui usein,
että heidän keskustelunsa hyvinkin pian jätti käytännöllisen alan ja
vieri sielu-elämän viehättäviin sokkeloihin.

Kreivi Barneken ei vähintäkään sekaantunut vaimonsa tekoihin ja
toimiin. Samoin kuin hän ei milloinkaan ollut pannut vastaan silloin
kun kreivitär himosi iloja ja huvituksia, samoin soi hän nytkin
puolisolleen täyden vapauden mielensä mukaan mennä rukoushuoneesen,
sen sijaan että olisi hänen kanssaan ottanut osaa seuraelämään.
"Vaimoni on täksi talveksi tullut jumaliseksi", oli hänen tapansa,
filosoofillisesti hymyillen vastata kun joku kysyi hänen puolisoaan.

Tällä kannalla olivat asiat kreivi Barnekenin kodissa kun pastori
Wallner eräänä kauniina kevät-iltana piti hartaushetken kreivittären
salissa, ja Gabrielle ulkona balkongilla purki kihlauksensa serkkunsa
ja lapsuuden ystävänsä, Juhani Barnekenin kanssa, joka heidän
aikaisimmasta nuoruudestaan asti oli ollut hänen ihailijansa ja
kosijansa.

Talvikausi oli jo aikoja sitten loppunut; oli viimeinen torstai,
jolloin kreivittären luona pidettiin uskonnollista kokousta, sillä
seuraavalla viikolla piti kreivin perheen -- kreivi itse aikoi viettää
kesää kylpylaitoksessa Saksanmaalla, -- muuttaa Säboholmiin, vanhalle
Södermanlannissa olevalle sukutilukselle, jonka kreivi, toisen vaimonsa
rahoilla, oli äskettäin laitattanut uuteen kuntoon.

Kreivitär ja Gabrielle olivat, kumpikin tahollaan, täydessä hommassa
koko tämän viikon. Gabrielle kävi jäähyväisillä perheissä, joihin hän
oli talven kuluessa ollut pyydetty, järjesti omansa ja sisariensa
puvut, ehdotteli huviretkiä, niin ett'ei hänen ja pikkutyttöjen
tarvitsisi kolme kuukautta istua "kuivamassa" Säboholmissa äitipuolen
kanssa.

Kreivitär kävi ainoastaan muutamilla harvoilla jäähyväisillä, mutta hän
oli äskettäin pannut toimeen myyjäiset, joista tulot olivat aiotut
käytettäviksi lastenkodin perustusrahastoksi ja ennenkuin hän lähti
maalle, tahtoi hän saada suunnitelman siihen valmiiksi ja varat
järjestetyiksi.

Pastori auttoi häntä uutterasti kaikissa näissä toimissa; tämän viikon
kuluessa tuli hän joka toinen päivä kreivittären luo ja istui
tuntikausia papereilla ja laskuilla peitetyn pöydän ääressä hänen
pimeässä kirjoitushuoneessaan, salin vieressä. Nuoren papin kauniit
silmät säteilivät ilosta, hänen nähdessään suotuisan tuloksen, johonka
heidän laskunsa näyttivät johtavan, ja ajatellessaan niitä monia
pieniä, sairaita, lapsiraukkoja, jotka tämän kodin kautta tulisivat
saamaan hoitoa. Kreivitär taas lopetti säännöllisesti nämät istunnot,
joiden viimeinen kohtaus näytettiin etehisessä oven luona, äänettömän,
vaan runsaan kyyneltulvan vuotaessa.

Kahdentoista ajoissa sinä päivänä, jolloin kreivitär Barnekenin ja
hänen tytärpuolensa muuttivat Säboholmiin, tuli pastori heittämään
hyvästi ja tuomaan kreivittärelle kirjan, jonka tämä oli pyytänyt saada
lainata. Kreivitär pyysi häntä istumaan, mutta hänellä oli niin kiire,
että hänen heti täytyi mennä, eikä kreivitärkään uudistanut pyyntöään.
Hän ei muuten näyttänyt olevan paraalla tuulella; tyttöjen läsnä-olo,
pastorin hajamielinen kiire, ja monet määräykset, joita hänen vielä
ennen lähtöään tuli antaa palvelijoille, tekivät hänet levottomaksi ja
saattoivat hänen kasvoillaankin kuvautumaan mielipahan, jota ei edes
pastorin läsnäolo voinut karkoittaa.

Mutta kun pastori sanoi hänelle hyvästi ja ystävällisellä tavallaan
puristi hänen kättään, levisi hänen juroille kasvoilleen lempeä hymy,
kun hän lausui matalalla äänellä:

"Tervetuloa Säboholmiin ensi viikolla, sydämmellisesti tervetuloa!"

Pikku tytöt kääntyivät äkkiä, ja katsahtivat Gabrielleen.

"Sielläkin!" kuiskailivat he silmää iskien ja omituisella korolla,

Gabrielle ei vastannut mitään; hän nojasi päänsä käteensä ja tuijotti
pöytään, jonka ääressä hän istui. Kuullessaan äitipuolensa sanat;
"tervetuloa Säboholmiin", valtasi hänet tyytyväisyyden tunne, joka
äkkiä poisti sen ahdistuksen, mikä häntä koko viime aikana oli
vaivannut, Hän ei ymmärtänyt tätä mielenliikutusta; se oli eräs noita
haihtuvia, nimettömiä tunnelmia, jotka väliin liikkuvat sielussamme
niin nopeasti, että ovat poissa, ennenkuin olemme ehtineet niihin
tarttua ja tutkia niitä.

Mutta nämät haihtuvat tunnelmat jättävät aina sieluumme ikäänkuin
salaperäisen onnen, vienon, sanattoman kaihon jälkiä.



III.


Säboholmin lehmuskäytävän tumman vihreän lehdistön läpi tunkeutuivat
kesäkuun auringon säteet. Ne loivat valoisia, väreileviä pilkkuja
hietakäytävälle, johon puiden rungot levittivät pitkiä, tummia varjoja
varhaisena aamuhetkenä. Käytävän toisella puolella oli suuri,
vanhanaikuinen puisto, jossa oli sammaleilla peitettyjä puoleksi
lahonneita kuvapatsaita ja vanhoja puita; toista puolta rajoitti
merenlahti, joka syys- ja kevätmyrskyjen raivotessa saattoi kuohua
korkealle, jonka aallot raskaasti säestivät puitten huminaa ja joka
aina, lämpimimpinäkin kesäpäivinä, kukkain tuoksulla ja meri-ilmalla
täytetyillä tuulahduksillaan teki ilman viileäksi.

Kello ei ollut vielä lyönyt seitsemää, mutta varhaisesta aamuhetkestä
huolimatta oli Robert Wallner jo pitkän aikaa kävellyt puistossa. Hän
oli edellisenä iltana kreivittären pyynnöstä saapunut Säboholmiin,
siellä pari viikkoa levätäkseen edellisen talven raskaasta työstä.

Hän näytti niin sielun kuin ruumiin puolesta nauttivan aamukävelystään;
väliin hän pysähtyi, hengähti syvään ja katsoi ympärilleen, väliin otti
hatun päästään, pyyhkäsi tukkaansa taaksepäin ja käänsi kasvonsa merta
kohti, niin että sen viileät tuulahdukset saivat vapaasti hyväillä
hänen otsaansa.

Saavuttuaan lehmuskäytävään, istahti hän penkille, jonka edestä
puita oli raivattu pois, niin että sieltä oli vapaa näkö-ala
aamuvalaistuksessa kimaltelevan merenlahden yli. Täällä istui hän
kauan, katseli uneksivasti kaunista näkö-alaa. Sitten otti hän esille
kirjan ja alkoi sitä lukea, mutta hetken kuluttua sulki hän sen jälleen
ja vaipui taas unelmiin.

Hän ei tiennyt, kauanko hän oli näin istunut, kun keveät askeleet
hietakäytävällä saattoivat hänet säpsähtämään ja kääntämään päätään. Se
oli Gabrielle, joka hänkin puolestaan näytti hämmästyvän, sillä hän
pysähtyi jo etäällä ja peräytyi, ikäänkuin heti olisi aikonut poistua
lehmuskäytävästä.

"Suokaa anteeksi, että häiritsen ... en tiennyt teidän olevan
täällä ... lehmuskäytävä on näin aamusin lempipaikkani", sanoi hän
tavalla, joka oli aijottu kohteliaaksi, mutta jonka kylmä, jäykkä
käytös, millä hän koetti salata vaikutusta, jonka Robertin läsnäolo
häneen teki, saattoi melkein epäkohteliaaksi.

Mutta Robert oli tällä hetkellä niin lapsellisen onnellinen, että hän
tunsi voivansa kestää, jopa voittaakin Gabriellen kylmyyden.

"Minun pitäisikin oikeastaan paeta kentältä", sanoi hän ystävällisesti
hymyillen, noustessaan tervehtimään nuorta tyttöä, "lupaanpa ett'en
milloinkaan enää anasta lempipaikkaanne. Mutta koska nyt jo olen
täällä, niin ehkäpä voimme hetkisen viihtyä toistemme seurassa, vai
kuinka?"

"Voimme kyllä!" vastasi Gabrielle ja naurahti hermostuneesti, niinkuin
hänen tapansa oli, kun hän tahtoi salata olevansa jollakin tavalla
liikutettu, "eikö teidänkin mielestänne täällä ole kaunista ... etenkin
tältä paikalta on varsinkin kaunis näkö-ala..."

Hän istahti penkille, pani kätensä ristiin päivänvarjon ympäri ja
käänsi kysyvät kasvonsa Robertia kohti. Tämä nyykäytti hyväksyen
päätään ja istahti sitten Gabriellen viereen.

"Tahdon mielelläni nähdä ainakin osan merta", jatkoi Gabrielle naisen
hermostuneella innolla, saadakseen heti vireille keskustelun, jossa
hänen kuitenkin, hyvästä seurustelutaidostaan huolimatta, täytyi
tunnustaa Robertille etevämmyys, "viime kesän vietimme äitipuoleni
maatilalla Uplannissa, missä ei ollut muuta vettä kuin viheriä lammikko
ankkoja varten, ja minä luulin kuolevani ikävään. Tulen sairaaksi,
ell'en saa nähdä merta, on aivan kuin olisin suljettu vankilaan."

"Teidän suonissanne ehkä virtaa viikinkien verta", vastasi Robert
hymyellen.

"Luulenpa sen melkein. Olen varma siitä, että esi-isäni purjehtivat
ympäri ryöstäen ja hävittäen. Se oli runollisempaa kuin laivalla
matkustaminen Säboholmin ja Tukholman välillä, johonka minun kesäiset
retkeni tulevat supistumaan!" lisäsi hän nauraen.

"Mutta viikingeillä oli kyllä vaivojakin, jotka olivat vähemmän
runollisia", sanoi Robert hymyillen, "eikä niihin suinkaan luettu sitä,
että ainoastaan kesä-aamuisin, kauniilla ilmalla on ylhäällä kello
seitsemän..."

"Mutta heillä ei luultavasti liioin ollut tapana käydä tanssiaisissa ja
tulla kotiin kahden, kolmen ajoissa yöllä", vastasi Gabrielle.

"Luultavasti ei. Mutta se ei olekaan tarpeellista meidänkään aikamme
viikinki-luonteella varustetuille henkilöille. Tuottaako seura-elämä
teille todellakin niin suurta onnea?"

"Onnea!" huudahti Gabrielle nauraen pilkallisesti, "ei vähintäkään. Se
on minulle vaan jonkinmoista morfiiniä. Jos olisin onnellinen, luulen
ett'en milloinkaan jalallani astuisi sinne!"

"Ihmisillä, etupäässä nuorisolla, on omituinen käsitys onnesta", jatkoi
Robert, kumartuen eteenpäin ja kepillään piirustaen hiekkaan. "He
jakavat ihmiskunnan kahteen suureen luokkaan: onnellisiin ja
onnettomiin, samoin kuin luonnon kannalla oleva sielutiede jakaa heidät
hyviin ja pahoihin. Inhimilliseltä kannalta katsottuna ei löydy
onnellisia eikä onnettomia, ei hyviä eikä pahoja ihmisiä, sillä
jok'ainoassa yksityisessä ihmisessä on kaikkea tätä enemmän tahi
vähemmän mutkallisella tavalla yhdistettynä. Mutta", lisäsi hän,
nostaen päätään ja kääntyen Gabriellen puoleen, "kaikesta tästä
huolimatta on kyllä totta, että on olemassa kaksi suurta luokkaa:
onnelliset ja onnettomat, vaikk'ei maailman arvostelun mukaan. Kaikki,
jotka ovat saavuttaneet uskon täydellisyyden, kaikki, jotka ovat
tulleet todelliseen lapsensuhteesen Jumalaansa ja isäänsä, ovat
onnellisia -- kaikki, jotka eivät ole uskossa, ovat onnettomia,
toivottomia, kuten Kierkegaard sanoo, vaikka he olisivatkin mahtavat
kuin keisari, tahi rikkaat kuin Rotschild."

Gabriellen kasvoille oli, Robertin puhuessa, levinnyt tyytymätön,
levoton ilme ja hän kohotti tuskin huomattavasti olkapäitään.

"Te olette siis itse täydellisesti onnellinen:" kysyi hän sen jälkeen
äkkiä.

Robert ei vastannut heti; Gabriellen sanat näyttivät liikuttaneen
häntä, sillä hän rypisti kulmakarvoja ja puristi huulensa kokoon.

Vasta Gabriellen uudistettua kysymyksensä, vastasi hän vakavasti,
melkein ankarasti:

"Täydellisesti onnellinen. On kyllä totta, että synkät mieli-alat
väliin voivat häiritä suhdettani Jumalaan ja riistää minulta onnen
tunteen. Ne ovat vaan pilven hattaroita, jotka vähäksi aikaa peittävät
auringon, mutta minä tiedän sen kuitenkin olevan olemassa. Ja syvinnä
sydämmessäni lepää vankkana perustuksena vakava päätös, luja tahto olla
onnellinen..."

"Tahto olla onnellinen?" toisti Gabrielle ivallisesti.

"Aivan niin. Onnellisena oleminen, minun mielipiteeni mukaan, riippuu
ainoastaan tahdosta."

"Mutta eihän toki löytyne ketään ihmistä, joka ei tahtoisi olla
onnellinen?"

"Päin vastoin. Luulenpa, että kaikkein useimmat ihmiset tahtovat olla
onnettomia."

Gabrielle ei vastannut; Robertin sanat synnyttivät hänessä tuskallisen
levottomuuden. Hän ei niitä ymmärtänyt, hän piti niitä arvottomina,
mutta samalla kertaa herättivät ne hänessä suuttumusta siitä, ett'ei
hän voinut seurata pastorin ajatuksien juoksua.

"Niin", sanoi hän viimein kylmästi, "siinä tapauksessa minä kai tahdon
olla onneton. Tunnustan, ett'en laisinkaan ymmärrä, mitä te
tarkoitatte, en ole milloinkaan ymmärtänyt tuollaisia uskonnollisia
viisastelemisia. Suoraan sanoen, luulen uskonnon usein olevan paljasta
petosta."

"Uskotteko rakkautta olevan olemassa, neiti Barneken", kysyi pastori
äkkiä ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Gabriellen viimeisiä sanoja, "en
nyt tarkoita jumalallista, vaan luonnollista rakkautta, miehen ja
naisen välillä: uskotteko löytyvän puhdasta ja jaloa sellaista?"

"Uskon ... uskon sen kyllä..." vastasi Gabrielle vähän hämillään.

"Ja löytyyhän kuitenkin niin monta sivulajia siitä, niin monta halpaa,
ilettävää tunnetta, jota nimitetään rakkaudeksi, tuskinpa löytynee
mitään tunnetta, jota voisi niin vääristellä kuin rakkautta. Mutta
teidän päähänne ei edes pistäkään kieltää sen olemassaoloa; teidän
täytyy tunnustaa, että elämän runollisuus, sen jalostuttavimmassa ja
ylentävimmässä muodossa, on juuri tämä sama rakkaus, joka kuitenkin
myös voi tuottaa niin paljon syntiä ja häpeätä sukukunnallemme. Miksi
tuomitsette toisin uskontoa? Minkätähden kiellätte, että on olemassa
todellista uskoa, jos kohta siitä löytyykin monta sivulajia, monta lm
hairahdusta?"

"En ole kieltänyt sen olemassa oloa", vastasi Gabrielle äkkiä,
"väitän vaan, että useimpain ihmisten usko on petosta tahi ...
yksinkertaisuutta. Puhun vaan omasta puolestani, ja minun mielestäni on
mahdotonta voida uskoa! Tahtoisin sitä tehdä, toivoisin voivani sitä,
mutta... Löytyyhän maailmassa niin paljon surua ja kärsimystä, mitenkä
siis voisi uskoa Jumalan olevan rakkautta täynnä, kun hän sallii
sellaista, ja eihän sitä toki tahdo uskoa muuhun kuin rakastavaiseen
Jumalaan, kernaammin sitä sitten on aivan ilman. Enkä minä mitenkään
voi mukautua siihen, että elämä on niin täynnä kärsimystä. Se saattaa
minut vihamieliseksi Jumalaa kohtaan. Minulla on, esimerkiksi, nuori
ystävä, joka äskettäin täytti kaksikymmentä vuotta ja joka kahdentoista
vuotiaasta asti on ollut rampa molemmista jaloistaan, niin että häntä
on täytynyt vetää ja kantaa kuin pientä lasta. Hänen täytyy kieltäytyä
kaikesta nuoruuden ilosta, kaikki, kaikki, mikä antaa elämälle sen
arvon, ei ole milloinkaan hänelle olemassa! En voi koskaan mennä hänen
luotaan, sydämmeni paisumatta katkeruudesta ja toivottomuudesta, ja
minusta tuntuu ikäänkuin tahtoisin puristaa nyrkkiä tuolle julmalle
voimalle, joka niin hirvittävällä tavalla rasittaa ihmisraukkaa."

"Entä hän itse, onko hänkin yhtä täynnä toivottomuutta ja katkeruutta?"
kysyi Robert, joka hyvin tunsi nuoren tytön, jota Gabrielle tarkoitti.

"Hän! Ei, hän on enkeli!" lausui Gabrielle. Kyynelet nousivat hänen
silmiinsä ja katkeruus hänen kasvoillaan antoi sijaa lämpimämmälle
hohteelle; "en ole milloinkaan kuullut hänen lausuvan valituksen eli
edes kärsimättömyyden sanaa, päin vastoin sanoo hän voivansa kiittää
Jumalaa kärsimyksistä, jotka ovat häntä kohdanneet."

"Tässähän teillä on elävin todistus todellisesta uskosta", vastasi
Robert. "Ettehän toki tahdo sanoa ystävänne uskonnon olevan petosta
tahi teeskentelyä?"

"En suinkaan, mutta kenties se on hänelle jonkinmoinen korvaus siitä
ilosta, mitä elämä ei voi hänelle tarjota. Kaikessa tapauksessa on
hänen uskonsa todellinen ja vilpitön. En tunne ketään ihmistä, jota
niin ihailisin ja kunnioittaisin kuin häntä. Hän on rakastettavin ja
hellin olento, mitä voi ajatella; hän vaan miettii, mitenkä saattaisi
tuottaa muille hyötyä ja iloa! Hän on kristitty, sanan parhaimmassa
merkityksessä. Mutta kuinka monet ovat hänen kaltaisiaan? En minä
ainakaan ole milloinkaan nähnyt ketään, joka vähintäkään olisi häntä
muistuttanut!"

"Mutta ettekö ymmärrä, että tämä ainoa esimerkki riittää todistamaan,
että todellakin löytyy voima, jota nimitämme uskoksi, ja että riippuu
meistä itsestämme tahdommeko sen omistaa vai emme?" vastasi Robert
hymyillen. "Rauta ei itsessään ole magneetillista, mutta niin pian kuin
magneetillinen voima siihen koskettaa, tulee se todistukseksi siitä,
että sellainen voima todellakin on olemassa. Samoin on ihmis-sielunkin
laita. Jos vaan kerrankin olette nähnyt ja tunnustanut niitä ihania
hedelmiä, joita usko siinä voi tuottaa, niin ette suinkaan saata
kieltää tämän voiman olemassa oloa."

"Se ei ole minulle mikään todistus!" lausui Gabrielle kiivaasti. "En
ole milloinkaan tunnustanut salaperäisten voimain vaikuttavan
ystävässäni. Hän on luonteeltaan harvinaisen jalo ja suuremmoinen,
sentähden voi hän jalolla tavalla kestää kärsimystään. Mutta
saisimmepa nähdä, jos tuollainen kärsimys kohtaisi jotakin vähemmän
jaloluonteista ... esimerkiksi ... äitipuoltani ... minkälaisia
hedelmiä hän tuottaisi -- pitäähän hänkin itseään uskon todistuksena --
mutta, en minä vaan luule, että hänen hedelminään olisi kärsivällisyys
ja rakkaus."

"Anteeksi, neiti Barneken, vaan nyt ette ole rehellinen
päätelmissänne", vastasi Robert vakaasti. "Tiedän kyllä hyvin, ketä
tarkoitatte 'ystävällänne', tunnen hänet hyvin, kenties paremminkin
kuin te. Voisin siis kertoa teille, ell'ette ennestään sitä tietäisi,
että oli aika, jolloin ystävänne ei suinkaan kestänyt kärsimystään
jalolla tavalla, jolloin hänen sydämmensä päinvastoin oli täynnä
katkeria, vihamielisiä ajatuksia, jolloin hän Jobin tavoin kirosi
syntymähetkeänsä..."

"Oliko se sitten ihmeellistä!" huudahti Gabrielle innostuneena. "Oi,
jos minä olisin ollut hänen sijassaan, en mielestäni olisi löytänyt
kyllin voimakkaita sanoja kirotakseni..."

"En ole sanonut sen olleen ihmeellistä", keskeytti häntä Robert, ja
hänen äänensä värähteli kärsimättömyydestä. "Sanon tämän vaan
osoittaakseni teille, ett'ei ystävänne itsestään voi kestää
kärsimystään niin jalosti, niin kärsivällisesti, sellaisella ilolla
kuin hän sen tekee, vaan että se on usko, joka vaikuttaa hänessä tämän
ihmeen."

"Se on teidän mielipiteenne, vaan se ei ole minun", vastasi Gabrielle,
ja äkkinäinen kylmyys seurasi hänen äskeistä kiihkeyttään. "Luulen
päinvastoin, että juuri hänen luja ja jalo luonteensa, taisteltuaan
kovan taistelun kärsimättömyyttä ja itsekkäisyyttä vastaan, vihdoinkin
on päässyt voitolle ja opettanut hänelle taidon tyytyä kohtaloonsa ja
muodostaa elämäänsä niin onnelliseksi kuin mahdollista."

"Mutta niin ei hän itse arvostele asiaa. En ole milloinkaan kuullut
hänen puhuvan kohtaloonsa tyytymisestä. Sitä vastoin olen lukemattomia
kertoja kuullut hänen sanovan, että joll'ei hän saisi kiinnittää
katsettaan Kristuksen ristiin, joll'ei uskon voima hetki hetkeltä häntä
sukisi, vaipuisi hän silmänräpäyksessä epätoivoon ja katkeruuteen. Eikä
minulla ole mitään syytä epäillä hänen sanojensa totuutta."

"Se on itsensä pettämistä", vastasi Gabrielle äkkiä ja, päättävästi,
"jonkinmoinen pelastusvyö, jota hän käyttää voidakseen pysyä
ylhäällä..."

"Itsensä pettämistä? Mutta onko teillä todellakin oikeutta syyttää
ystäväänne siitä? Minä puolestani olen harvoin nähnyt terävämpää,
selvempää ja itsetietoisempaa järkeä..."

"Sitä en ole milloinkaan kieltänyt! Hän on lahjakkain nainen, minkä
tunnen ja tiedän kyllä hyvin, ett'en ole kelvollinen päästämään hänen
kengännauhojaankaan..."

"No, ja kuitenkin tahraatte tätä järkeä, jota näytte niin innokkaasti
ihailevan, rakentamalla psykoloogisia hairahduksia voidaksenne väittää
uskoa olemattomaksi. Onko siinä teidän mielestänne rahtuakaan
johdonmukaisuutta?" kysyi pastori ja katseli hymyillen nuoren tytön
liikutettuja kasvoja.

"On, se ei vähintäkään ole ristiriidassa johdonmukaisuuden kanssa",
vastasi Gabrielle yhä jäykemmin, "en luule kenenkään voivan kieltää,
ett'eivät lahjakkaimmatkin ihmiset saata joutua itsensä pettämisen
uhriksi. Väitän yhä vieläkin, että ystävä raukkani on teräväjarkinen ja
kaikissa suhteissa lahjakas, vaan ett'ei hänen mielensä tätä nykyä ole
oikein tavallisessa tilassaan. Jos hän olisi saanut olla terve, olisi
hän varmaan ollut toisenlainen, mutta nyt on hän, kuolinhaavan saaneen
eläimen tavoin, joka ei tiedä minne mennä, lopulta joutunut
uskonnollisen innostuksen valtaan, joka tuottaa hänelle jonkinmoista
korvausta kaikesta siitä, mitä elämä häneltä kieltää. Oi. minä
ymmärrän hänet niin hyvin, hänen elämänsä on niin tyhjää, niin
kaikkea runollisuutta vailla, ja paremman puutteessa on tuolla
haaveksimisellakin jonkinmoinen runollisuutensa. Tekisin aivan samoin
kuin hän; vapaaehtoisesti ja tietäen pettäväni itseäni saattaisin
liittyä uskonnolliseen lahkoon. Se osa olemuksestani, joka ei kokonaan
voi olla ilman kaikkea elämän lumousta, haaveilisi virren veisuussa ja
hurmautuisi uskonnollisista tunnelmista, sillä välin kun parempi osa,
terve järkeni säälittä nauraisi minulle!"

Robert ei vastannut mitään. Gabriellen sanat tekivät häneen niin
tuskallisen vaikutuksen, että hänen oli vaikea salata tunteita, joita
ne hänessä herättivät. Mitenkä oli mahdollista, että yhdeksäntoista
vuotiaalla tytöllä oli niin aikainen käsitys elämän suhteista, niin
sairalloisen tarkka huomio ihmissydämmen salaisuuksista? Mikä oli
valmistanut tämän nuoren tytön mielen niin hedelmää tuottavaksi
maa-alaksi epäilykselle ja uskottomuudelle? Kuinka monta taistelua
hänen vielä tuli taistella, mitä synkkiä, yksinäisiä polkuja hänen
vielä tuli vaeltaa, kuinka vaski vielä hänessä tarvitsi puhdistamista,
takomista ja hiomista, ennenkuin kuona eroaisi ja hänen sydämmensä
puhdistuisi vastaanottamaan ja ymmärtämään selitystä elämän suureen,
ihmeelliseen arvoitukseen. Selittämätön tuskan tunne valtasi hänet
äkkiä ja saattoi hänet nopeasti kääntämään päätään sivulle päin,
salatakseen kyyneleitä, jotka vasten hänen tahtoansa nousivat hänen
silmiinsä.

Myöskin Gabrielle istui ääneti, pää puoleksi pois käännettynä,
vaipuneena tuskallisiin ajatuksiin, joille ihana kesä-aamu, puiden
humina lehmuskäytävässä ja aaltojen hiljainen loiske rantoja vastaan
antoi surullisen viehätyksen...

Äkkiä keskeytti heidän ajatuksiaan aamiaiskellon tuikea ja kiivas
sointi, jossa Gabrielle oli huomaavinaan äitipuolensa aamutervehdyksen.
Nuori tyttö säpsähti ja nousi äkkiä penkiltä.

"Kun kello jo on yhdeksän", lausui Gabrielle vallattomalla tavallaan,
joka muistutti kyllästynyttä, suuren maailman naista, "tiedän kyllä
teidän halveksivan naisten kohteliaisuuksia niinkuin leipurin lapset
vehnästä, mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa ajan kuluneen
erinomaisen nopeaan teidän seurassanne."

Robert ei yhtynyt nuoren tytön keveään keskustelutapaan, eikä
surullinen ilme kadonnut hänen kasvoiltaan.

Vaan Gabrielle ei antanut tämän ilmeen peloittaa itseään, vaan jutteli
yhä samalla vapaalla tavalla, heidän mennessään puiston läpi,
rakennusta kohti. Hänellä oli vastustamaton tarve päästä iloisemmalle
tuulelle, sillä lieventääkseen levottomuutta, jota hän tunsi siitä,
että tämän hetken ystävällinen mieliala oli viehättänyt häntä
pastorille osoittamaan avomielisyyttä, jota hän ei käyttänyt
edes uskotuimpia ystäviäänkään kohtaan. Jokaiselta kuluvalta
silmänräpäykseltä kiihtyi hänessä yhä enemmän tuska, jota ne henkilöt,
joiden sieluelämä on itsenäinen ja puhdas, tuntevat, kun joku
arvaamatoin mieli-ala on viekoittanut heidät paljastamaan itsensä
vieraalle.

Saavuttuaan penkereelle, näkivät he Mimmin ja Ebban täyttä vauhtia
juoksevan alas portaita ja mäkeä. Kun molemmat tytöt olivat
tervehtäneet pastoria, tehden kömpelön, aaltomaisen liikkeen
ruumiillaan ja nyökäyttäen päätään, -- jonkinmoinen kumarrus, missä
helposti saattoi huomata ponnistuksia saavuttamaan Bellan
tervehtämistapaa, jota he pitivät ihanteena, tarttui Mimmi Gabriellen
toiseen käsivarteen ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Bella, 'hän' on menehtymäisillään kiukusta. 'Ahlbornska' on
ilmoittanut pastorin ja sinun istuneen kokonaisen tunnin
lehmuskäytävässä."

"Ärsytäppäs häntä menemällä penger-tietä hänen ikkunansa ohi", kuiskasi
Ebba takaapäin.

Gabrielle likisti merkitsevästi Mimmin käsivartta ja jatkoi sitten
vallatointa keskusteluaan pastorin kanssa.

"Pastori, ratsastatteko mielellänne?" kysyi hau ja loi Robertiin
keikailevan katseen.

"Ratsastan", vastasi pastori tyvenyydellä, johonka ei Gabriellen
intokaan vaikuttanut mitään, "ennen olin hyvinkin huvitettu siitä,
mutta viime vuosien kuluessa ei minulla ole ollut siihen aikaa."

"Mutta täällä teillä ainakin on aikaa", jatkoi Gabrielle entiseen
tapaansa, "en voi ymmärtää että koko päivä kuluisi köyhien luona
käymiseen ja tutkistelemiseen. Meillä on täällä kaksi mainiota ratsua;
jos teitä haluttaa, voimmehan joskus yhdessä..."

Pastori ei kuitenkaan ehtinyt vastata nuoren tytön ehdotukseen, sillä
Gabriellen puhuessa, ilmestyi kreivitär portaille synkkänä ja
onnettomuutta ennustavana kuin äkkiä nouseva ukkospilvi. Nuoriin
tyttöihin katsahtamatta, meni hän surkean näköisenä pastoria vastaan ja
ojensi sanaakaan lausumatta hänelle kätensä aamu-tervehdykseksi.

Kun tämä oli tapahtunut, kääntyi hän, yhä yhtä synkän näköisenä
Gabriellen puoleen ja sanoi tylysti:

"Gabrielle ja lapset tietävät, että aamiainen on valmis kello yhdeksän
ja että minä toivon teidän silloin säntillisesti saapuvan pöytään. Nyt
soitan jo toista kertaa."

"Pyydän anteeksi", kiiruhti pastori vastaamaan, "mutia se oli minun
syyni, minä viivytin neiti Barnekenia liian kauan."

"Kun velvollisuus kutsuu, ei saa antaa viivyttää itseään", sanoi
kreivitär ja vaalea, marttyyrimainen hohde levisi hetkeksi hänen
surullisille kasvoilleen; "kysymyksessä oleva asia on kyllä
vähäpätöinen, mutta ensimmäinen elämän ohjeeni on: uskollisuus vähässä,
tottelevaisuus pikku asiassakin, ja sitä sääntöä koetan painaa
lastenkin mieleen."

Pastori ei vastannut; hän nyykähytti vaan päätään, meni viemään
hattunsa ja keppinsä etehiseen ja seurasi sitten kreivitärtä
ruokasaliin.

Pikku tytöt, joissa äitipuolen varoitukset aina herättivät
silmänräpäyksen kestävän raukeuden, menivät siivosti perässä ja
kaikkein viimeisenä tuli Gabrielle, jonka kalpeat posket hehkuivat
mielikarvaudesta, kun häntä tällä tavalla oli nuhdeltu vieraan kuullen.

Hän ei voinut kääntää pois silmiään äitipuolensa vartalosta heidän
kulkeissaan pitkän käytävän läpi, joka penkereelle vievältä ovelta
johti ruokasaliin. Tuossa selässä oli jotakin, joka ärsytti häntä
raivoon asti, oli aivan kuin se olisi aaltoillut mielistelemisestä ja
tukahdetusta kiukusta...

"Minä vihaan häntä", lausuu Gabrielle itsekseen, ja puristi kiivaasti
nyrkkiään, "minä vihaan häntä..."

Aamiaista syödessä tuli kreivitär kuitenkin koko joukon paremmalle
tuulelle. Pastori oli nyt hänen vieressään ja vampyyrin kaltaisella
voimalla, joka on omituinen muutamille naisille, osasi hän ikäänkuin
imemällä vetää puoleensa koko hänen huomionsa ja tällä menetyksellä
karttui hänelle taas hyvää mieltä ja ystävällisyyttä.

Gabrielle sitä vastoin ei puhunut eikä syönyt paljo mitään koko
aamiaisen kestäessä. Pastori ojensi hänelle useampia kertoja leipäkoria
ja ruokavateja, ja loi häneen tutkivan katseen, mutta Gabrielle vaan
pudisti päätään ja työnsi kieltävästi pois hänen ojennetun kätensä.

Äkkiä tunsi hän omituisen, tuikean katseen kohtaavan itseään
äitipuolensa silmistä. Tästä säpsähti hän kuin pieni lapsi, joka äkkiä
näkee käärmeen pään nousevan vierestään.

"Nyi se tulee", ajatteli hän kauhistuneena, "tunnen, että hän aikoo
sanoa jotakin joka minua loukkaa; oi, jos vaan voisin juosta tieheni,
jos voisin päästä pakoon ... tuntuu aivan siltä kuin hävyttömyys
suhisisi ilmassa ympärilläni ... oi, jos minä vaan..."

"Minkätähden et syö, Gabrielle?" kysyi kreivitär lyhyesti. "Mikä sinua
vaivaa? Oletko sairas? Siinä tapauksessa lähetämme heti noutamaan
lääkäriä."

"En ole sairas", vastasi Gabrielle ja maailman tapoihin tottunut nuori
tyttö arasteli pienen lapsen tavoin äitipuolensa tylyä katsetta,
"minulla vaan ei ole nälkä."

"Mutta tämä ei toki käy laatuun", jatkoi kreivitär entiseen tapaansa,
"sinun täytyy ruveta juomaan terveysvettä, saadaksesi takaisin
ruokahalusi. Sinulla, rakas lapseni, ei todellakaan ole varaa käydä
kalpeammaksi tahi laihemmaksi. Katsohan vaan ranteitasi, käy oikein
säälikseni nähdä niitä."

Gabrielle ei vastannut; mutta itsekseen ajatteli hän, että jos
kreivittäreltä menisi lihan palanen väärään kurkkuun, ei hän suinkaan
tekisi mitään sen poissaamiseksi sieltä.

"Neiti Barneken on hankkiva itselleen paremman ruokahalun
päivälliseksi", lausui pastori äkkiä, "hän ja minä olemme päättäneet
aamupäivällä lähteä ratsastamaan, ja se on liikunto, joka tavallisesti
kiihoittaa ruokahalua."

Kreivittären kasvot synkistyivät äkkiä.

"Vai niin", sanoi hän jääkylmästi ja loi samassa Gabrielleen katseen,
joka sanoja selvemmin ilmoitti, että se ratsastus-retki tulisi
tapahtumaan ainoastaan mielikuvituksessa.

Kreivitär täyttikin, mitä hänen katseensa oli luvannut. Heti aamiaisen
jälkeen pyysi hän pastoria tulemaan kirjoitushuoneesensa, missä pidätti
häntä pari tuntia keskustelemalla uuden vaivaistalon ehdotuksesta, jota
hän aikoi pyytää kreivin esittämään seuraavassa kunnankokouksessa.
Kun tämä aine, johon Robert oli erinomasti innostunut, oli loppuun
käsitelty, kysyi kreivitär, lempeästi hymyillen, eikö pastori
tahtoisi seurata häntä Enbyhyn, Lars Petter'in luo; vaimo siellä oli
hyvin sairas ja hänen sieluntilansa äärettömän surullinen. Pastori
oli tietysti heti taipuvainen. Kreivitär pukeutui sopivaan
kävelypukuun, joka oli yksinkertainen, vaan aistikas ja kaunisti häntä.
Käsivarrellaan oli hänellä pieni kori, täynnä kirjoja, rahaa y.m. ja
kädessä pitkä päivänvarjo, jota hän käytti keppinä. Yhdentoista ajoissa
pastori ja hän sitte läksivät Enbyhyn Lars Petter'in luokse.

Oli kuuma kesäpäivä ja tie Lars Petterin tuvalle, joka oli noin puolen
penikulman matkan päässä Säboholmista, kulki melkein lakkaamatta
auringonpaisteisten niittyjen yli ja pölyisiä maanteitä pitkin.
Tavallisesti kreivitär ajoi käydessään köyhien luona, mutta tänään hän
piti kävelemisen edullisempana, sillä jos hän olisi ajanut, ei koko
matkaan olisi kulunut kuin pari tuntia, jota vastoin edestakainen
kävely levähdyksineen ja keskusteluineen saattaisi kestää melkein koko
aamupäivän.

Pastoria lämpö suuresti rasitti; hän oli kyllä muuten ravakka
jalkamies, mutta puolipäivän kuumuus, jota ainoastaan ani harvoin joku
varjo vähensi, vaikutti hänessä päänkivistyksen ja saattoi hänet
hikoilemaan niin, ettei kävely suinkaan hauskaa ollut.

Kreivitär sitä vastoin kulki auringonpaisteisten niittyjen yli niin
uutterasti, että se olisi kunnostuttanut päiväläis-naistakin. Hänen
laiha, hermostunut ruumiinsa ei milloinkaan tuntenut väsymystä, kun hän
oli asettanut itselleen päämäärän. Nytkin hänen kulkeissaan pastorin
vieressä, lepäsi hänen kasvoillaan pontevuus, joka teki melkein
hervaisevan vaikutuksen hänen seuralaiseensa, jonka väsymystä hän ei
ollut huomaavinaankaan ennenkuin he saapuivat metsistöön, missä hän jo
edeltäpäin oli päättänyt, että he levähtäisivät hetkisen hauskasti
keskustellakseen.

Levätä he kyllä saivat, mutta ei edes kreivittären pontevuuskaan saanut
aikaan hauskaa keskustelua. Pastori vastasi vaan muutamilla sanoilla,
eikä kreivittären ystävällisten kasvonliikkeiden eikä mielisteleväin
huomautusten onnistunut poistamaan tyytymättömyyttä, joka kuvautui
hänen muuten niin avonaisilla, ystävällisillä kasvoillaan.

Heti heidän saavuttuaan Lars Petterin luo, katosi kuitenkin tämä pieni
tyytymättömyys kokonaan. Kärsivällisesti ja hellästi kuunteli pastori
sairaan valituksia ja koetti parhaan taitonsa mukaan häntä lohduttaa ja
rauhoittaa.

Kreivitär istui läheisyydessä tuolilla. Hän kuunteli, kädet ristissä,
innostuneena, harras ilme kasvoillaan, vakavia sanoja, jotka nuoren
papin matala, sointuva ääni teki vielä liikuttavammiksi.

He viipyivät pari tuntia tuvassa; kreivitär tiedusteli väen
ruumiillisia tarpeita, auttoi itse toista tyttöä tekemään vuodetta,
Lars Petterin muuttaessa sairasta, lahjoitti heille rahaa ja lääkkeitä,
antoi heille joukon terveys-opillisia ohjeita ja käytännöllisiä
neuvoja. Kaiken tämän teki hän hartaalla, myötätuntoisella
huolenpidolla, joka saattoi sairaan nyyhkyttämään kiitollisuudesta ja
ihailusta.

"Totta on", sanoi Lars Petter kynsien päätään, "että meidän
kreivittäremme vertaista ei ole missään, sen olen aina sanonut ja
sanoissani pysyn."

Kyyneleet nousivat kreivittären silmiin, kun hän, päätään pudistaen ja
useampia kertoja toistaen sanan "vaiti, vaiti", torjui torpan
asukkaiden kiitollisuutta. Suloinen liikutus valtasi hänen mielensä ja
poisti hetkeksi omituisen, kalvavan levottomuuden, joka aina häntä
vaivasi. Hän loi pastoriin pikaisen, tietämättään aran ja rukoilevan
katseen, ikäänkuin hänessä vallitsevat hellät tunteet olisivat
vastustamattomalla tavalla vaatineet jotakin myötätuntoisuuden
osoitusta, sanaa, katsetta... Mutta hänen salaiset rukouksensa jäivät
vastauksetta; pastori ei näyttänyt häntä ymmärtävän, hän ei edes ollut
huomaavinaan hänen katsettaan, vaan jatkoi yhä ystävällistä puhettaan
Lars Petterin tytön kanssa.

Sillä välin oli aamupäivää jo paljon kulunut ja huolimatta
toivomuksestaan vielä voida viipyä köyhän väen luona, valtasi
kreivittären, nähdessään pastorin väsyneet kasvot, äkkinäinen into
päästä sieltä pois, jonka tähden hän jotenkin kiireellisesti heitti
hyvästi ja lähti sitten, Lars Petterin kiitosten ja vaimon siunausten
seuraamana, pastorin kanssa kotimatkalle.

Päivällisen jälkeen, jota syödessä vallitsi jotenkin raskas mieliala,
koetti Gabrielle vielä kerran panna toimeen ehdoiteltua ratsastusretkeä
Robertin kanssa. Tämä innostui siitä kohta; toivo jälleen saada nauttia
huvia, josta hänen niin monen vuoden kuluessa oli täytynyt luopua,
tuotti hänelle lapsellisen ilon.

"Nuoruudessani minua pidettiin hyvänä ratsastajana", sanoi hän leikkiä
laskien, "ja jollei Jumala olisi minua ohjannut toisille teille, olisi
minusta luultavasti tullut kelpo urheilija."

Kreivitär ei sanonut mitään, hän ei ollut kuulevinaankaan mitä molemmat
nuoret puhuivat, vaan kumartui syvemmälle käsityönsä yli ja laski
synkkänä uutterasti sen silmukoita.

Mutta kun tallirenki vähän aikaa sen jälkeen talutti hevoset portille
ja Gabrielle kauniina ja varomattoman säteilevänä voittoriemusta tuli
ulos hienossa ratsastus-puvussaan, sai kreivitär äkillisen hermotaudin
kohtauksen. Pastori, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt tällaista
kohtausta, kauhistui nähdessään nämät täristykset ja kuullessaan tuon
raukeevan äänen, joka kuiskasi tuskin kuuluvasti: "vettä." Kalpeana ja
liikutettuna seisoi hän kumartuneena sohvan yli, jolla kreivitär
makasi, käsivarrellaan tukien hänen päätään sillä aikaa kun Gabrielle
kaatoi vettä sairaan suuhun. Kun nuori tyttö äkkiä kuiskasi hänelle,
että olisi paras, jos äitipuoli saisi olla yksin ja että he aivan hyvin
saattoivat lähteä aijotulle ratsastusretkelle, katsoi hän kummastuneena
Gabrielleen ja vastasi, että asiain näin ollessa, on mahdotonta
kreivitärtä jättää.

Gabrielle ei vastannut mitään. Hän puristi kokoon huulensa ja
kasvoilleen levisi marmorintapainen kylmyys. Pikaisella liikkeellä
laski hän lasin kädestään pöydälle ja läksi huoneesta käskeäkseen
tallirengin viemään pois hevosia.

Kreivittären kohtaus taukosi heti sen jälkeen kun Gabrielle oli hänet
jättänyt; täristykset herkesivät vähitellen, silmät avautuivat ja
raukeasti hymyillen saattoi hän pyytää pastorilta anteeksi siitä, että
tämän oli täytynyt olla näkemässä hänen heikkouttaan.

Ratsastusretkestä ei enään tullut kysymystäkään; niin Gabrielle kuin
pastorikin olivat kadottaneet halun siihen.

Seuraavana päivänä oli kreivitär taas aivan entisellään ja valmis
jälleen viemään pastoria torpparien asuntoihin. Tällä kertaa hän
sentään ajoi ja otti toisen pikku tytöistä mukaan. "Tahdon, että lapset
varhain oppivat tuntemaan köyhien kurjuutta", lausui hän selitykseksi
pastorille.

Tähän tapaan jatkoi hän seuraavina päivinä, kulki jalan tahi ajoi
tuvasta tupaan, teki pastorin tutuksi kansan sielunelämään, kertoi
hänelle tuumistaan parantaakseen työväen asemaa tiluksella j.n.e. Ja
pastori kuunteli, kärsivällisesti ottaen osaa kaikkeen, jos kohta hänet
väliin valtasikin väsymyksen tunne, lausumaton ajatus siitä, ettei tämä
ollut sellaista lepoa, jota kreivitär oli hänelle luvannut ja jota hän
niin hyvin tarvitsi sekä sielun että ruumiin puolesta.

Sitä paitsi oli toinenkin seikka, joka näinä päivinä häiritsi hänen
mielensä sopusointuisuutta. Hänen oli nimittäin mahdotonta saada tavata
Gabrielle yksin. Ensimmäisestä aamusta asti, jolloin he kohtasivat
toisensa lehmuskäytävässä, ei hän ollut puhunut Gabriellen kanssa muuta
kuin ruokapöydässä tahi kreivittären läsnäollessa. Nuori tyttö näytti
häntä karttavan; jos he joskus sattuivat tapaamaan toisensa,
kreivittären olematta mukana, onnistui Gabriellen aina löytää joku
tekosyy, minkä nojalla saattoi poistua.

Oli jotakin niin salaperäisen lumoavaa tällä tavalla joka päivä ja joka
hetki nähdä hänet, oppia tuntemaan hänen askeleensa, hänen äänensä
värähdykset, eikä kuitenkaan voida ajatuksia vaihtamalla lähestyä
häntä. Tämä kainous, joka niin suuresti erosi kreivittären innokkaasta
ystävällisyydestä, ympäröi nuoren tytön puhtauden hohteella, mikä veti
puoleensa ja lumosi hänen mielikuvituksensa. Jos hän, istuessaan
juttelemassa kreivittären kanssa, vaikka vaan etäältäkin kuuli
Gabriellen äänen tahi näki hänet vilahdukselta, saattoi hän, niin ettei
kreivittären haukansilmäkään huomannut muutosta hänen ulkomuodossaan,
vaipua suloiseen haaveiluun aivan kuin hän olisi kuullut etäisen laulun
epäselviä säveleitä.

"Tämän nuoren tytön olennossa on salaperäisyys, jota ei kukaan ymmärrä
ja hän itse kaikkein vähin", mietti hän, "hänen sielunsa syvyydessä
kätkeytyy puhtaus, joka pintapuolisuuden ja teeskentelynkin lävitse
tunkeutuu esiin ... hän on liian hyvä nykyiselle elämäntavalleen ...
toinen ympäristö, uudet vaikutukset ... niin, hän on totuuden
rakkautensa, rehellisyytensä kautta likempänä Jumalan valtakuntaa kuin
moni, joka luulee siellä olevansa..."

Se nais-ihanne, jota hän jo lapsuuden ijästä asti oli pitänyt niin
puhtaana ja kirkkaana, että jo hänen ajatuksensakin sitä tahrasivat,
alkoi vähitellen esiintymään selvissä, määrätyissä muodoissa; se ei
enää ollut paljas mielikuva, jota oli mahdotonta saavuttaa,
se oli elävä, todellisuudesta otettu kuva, jota ympäröi hänen
mielikuvituksensa sille luoma puhdas hohde.

Robertin ollessa Säboholmissa, oli kreivittärellä ajoittain
perherakkauden palajavia kohtauksia. Silloin piti kaikkein, --
Gabriellen, pikku tyttöjen, kreivittären itsensä ja neiti Ahlbornin,
keski-ikäinen nainen, joka oli kreivittären oikea käsi ja jota talossa
kutsuttiin "mamselliksi", kokoontua arkihuoneesen tahi kuistille
ompelemaan esiliinoja ja hameita tiluksen köyhille. Silloin luki
pastori aina ääneen. Tahi ajettiin vaunuissa jollekin likiseudulla
olevalle paikalle, jossa sitten asettauduttiin metsäiselle mäelle ja
syötiin päivällistä. Gabrielle ei tiennyt mitään ikävämpää kuin nämät
huvimatkat. Niillä vallitsi jäykkä, juhlallinen mieliala, joka ei
laisinkaan sopinut tuollaisiin maahuveihin; jos puuttui suola-astia
tahi veitsi joltakin, saattoi kreivitär näyttää tyytymättömältä ja
kummastuneelta, ja "Ahlborn" raukka oli koko kotimatkan ja vieläpä osan
yöstäkin pahoillaan tuosta pienestä onnettomuudesta.

Eräänä päivänä, heinäkuun lopulla -- pastori oli silloin ollut lähes
kuukauden Säboholmissa. eikä vielä ollut kysymystäkään, että hän
lähtisi sieltä pois -- teki seurue tuollaisen huviretken erääsen,
lähiseudulla olevaan, luonnonihanuudestaan tunnettuun kartanoon. Tämä
retki oli onnistuneimpia kreivittären yrityksistä; ei mitään puuttunut,
veitset, suola-astiat, kaikki oli palkoillaan yhtä tarkasti, kuin jos
pöytä olisi ollut katettu Säboholmin suuressa salissa. Kreivitär oli
erinomaisen hyvällä tuulella, kutsui Gabriellea "Bellaksi" ja Mimmiä ja
Ebbaa "palleroisiksi", pastori oli ottanut mukanaan runoja, joita hän
lausui auringon laskiessa. Gabrielle oli ääneti, hajamielisenä ja antoi
äitipuolen yksin puhua. Seuraus tästä oli, että he vasta kymmenen
ajoissa, kun kaste jo oli laskenut ja kesäyön hämäryys alkoi levittää
keveätä huntuaan, läksivät paluumatkalle.

Mennessä olivat kreivitär, Mimmi ja pastori ajaneet ensimmäisessä
vaunussa, Gabrielle, Ebba ja "Ahlborn" jälkimmäisessä, mutta
paluumatkalla tuli Gabrielle, salaperäisten voimain vaikutuksesta,
istumaan kreivittären vieressä, pastoria vastapäätä. Oli mahdotonta
tietää, kuka oli aikaansaanut tämän muutoksen tahi kuinka se yleensä
oli voinut tapahtua ilman kreivittären suostumusta, mutta kaikki kävi
niin nopeasti, niin viimeisessä silmänräpäyksessä, että kreivitär ensi
kerran elämässään huomasi itsensä petetyksi. Tästä seurasikin, että
kreivittären hyvä tuuli yhtäkkiä katosi; hän sai kovan hampaan
pakotuksen, kääntyi poispäin ja tuijotti jäykästi ojaan. Kun pastori
vähän väliä ystävällisesti kysyi mitenkä hänen hampaittensa laita oli,
vastasi hän niin kumealla, tylyllä äänellä ja luoden häneen niin
martyyrimaisen katseen, ikäänkuin hammassärky olisi ollut
parantumattoman maailman-kivun uusin ilmestysmuoto.

Mutta Gabrielle ei antanut äitipuolensa synkkämielisyyden häiritä
itseään. Nuori tyttö istui taaksepäin nojautuneena vaunuissa, kädet
sylissä ja kasvoillaan uneksiva, syvämielinen hymyily, joka todisti
hänen tällä hetkellä olevan välinpitämättömän ukkospilvestä, mikä
hänellä oli vieressään. Myöskin Robert antoi hetken mielialan
viekoitella itseänsä ensi kerran näyttämään vähän niitä tunteita, jotka
päivä päivältä olivat saaneet yhä suuremman vallan hänen sydämmessään.
Hän ei voinut olla aina vähän väliä luomatta puhuvia katseita
Gabriellen kasvoihin, jotka vienossa kesäyön hämärässä esiintyivät
kaikessa siinä puhtaassa, neitsyeellisessä loistossa, jolla hänen
mielikuvituksensa aina ympäröi nuoren tytön kuvaa.

Vaunut, joita veti kaksi vilkasta araabialaista hevosta, vierivät
salaman nopeudella tasaisella maantiellä; metsät ja niityt näkyivät
vaan vilahdukselta, ja näköalan laajetessa, loisti sieltä täältä
yksinäinen valo taivaan rannalla, jonka keveät sumut peittivät
hienoilla, epämääräisillä värityksillä.

Metsissä, joiden kautta tie kulki, vallitsi syvä hiljaisuus. Yön
salaperäiset äänet, vaunujen tasainen liikunto, tähdet, jotka sieltä
täältä vilkkuivat tumman sinisellä taivaalla, jonka yli hämäryys oli
levittänyt ohuen, mustan huntunsa, herätti Robertissa ja Gabriellessa
omituisia tunteita, joita he sanoitta havaitsivat. Elämän ihanuus,
nuoruuden runollisuus, jonka tämä retki hiljaisena, lämpimänä kesäyönä
oli loihtinut esiin kaikessa sen voimassa, kosketti heidän mieltään ja
täytti sen yhtaikaa suloisella ja tuskallisella kaipauksella tuohon
sanomattomaan, joka oli heitä, niin likellä, että heidän vaan tarvitsi
mielestään ojentaa kätensä siihen tarttuakseen ja joka kuitenkin oli
yhtä salaperäisen etäällä kuin metsien syvyys tahi taivaan ylevyys...

Kun he kahdentoista aikana saapuivat kotiin ja vaunut pysähtyivät
Säboholmin portille, auttoi Robert ensin kreivitärtä astumaan alas,
joka, lausuttuaan lyhyen, synkän kiitoksen, heti kiirehti ylös
portaita, sanomatta kenellekään hyvää yötä. Sen jälkeen kääntyi Robert
ja ojensi kätensä Gabriellelle. Nuori tyttö tarttui siihen arasti ja
osotti liikettä, mikä suuresti erosi hänen tavallisesta, varmasta
käytöksestään, vaan päästi sen heti kun Robert oli auttanut hänet alas.

"Hyvää yötä", sanoi hän äkkiä, vähän kumartaen päätään ja kääntyen
portaita kohti.

"Hyvää yötä", vastasi Robert hiljaa. Sitten lisäsi hän hellällä,
pehmeällä äänellä; "Kiitoksia tästä illasta!"

Gabrielle ei vastannut. Hän kumarsi vielä kerran päätään ja riensi ylös
portaita huoneesensa.

Tuuti tunnilta istui hän avonaisen ikkunan ääressä, katsellen ulos.
Hiljaisuuden läpi kuuli hän ruisrääkän laulun, joka kesäyönä kaikuu
niin tenhoavana ja viehättävänä; puutarhasta levisi ruusujen tuoksu,
milloin voimakkaampana, milloin heikompana aina miten tuulahdukset
toivat sen mukanaan; taivaalla sammui tähti toisensa perästä
päivänkoiton lähestyessä, ainoastaan tuolla kaukana tuulimyllyn siipien
yli loisti suuri, yksinäinen tähti, jonka kiilto tunki valkenevan
avaruuden läpi...

Kyyneleet nousivat nuoren tytön silmiin, hänen istuessaan katselemassa
luonnon hiljaista, hidasta heräjämistä. Hän itki joka hetkeltä yhä
kiihkeämmin, samalla kertaa tuntien itsensä sanomattoman
onnelliseksi. Kaikki, mikä hänessä oli teeskenneltyä, haihtui äkkiä ja
hänen sydämmensä pohjalle kätkeyvä runous virtasi vapaasti esiin. Tämä
tunne salaisesta onnellisuudesta, joka -- hänen tietämättään mitenkä ja
milloin -- oli hänessä herännyt, kun hän istui vaunuissa ja tunsi
Robertin katseen itseään kohtaavan, täytti hänet nyt ikäänkuin hurmaava
uni, jota hän ei rohjennut uskoa -- ikäänkuin outo ja samalla niin
tuttu satu, jota hän innostuneena kuunteli...

"Oi, jospa se olisi niin, jospa se olisi niin", ajatteli hän useita
kertoja vavisten, ikäänkuin olisi peljännyt ajatuksillaankaan koskettaa
tätä vienoa unelmaa, -- "jospa ei olisi olemassa mitään muuta ja tämä
ainoa olisi kaikki kaikessa..."

Hänet valtasi haaveksiva kaipaus päästä pois todellisuudesta, kokonaan
antautua tähän uneksimaansa elämään, -- ja omituiset, ihanat kuvat,
täynnä lempeä ja kesäyön suloisuuden ympäröiminä liikkuivat
kiihoittavina hänen mielikuvituksessaan.

Mutta kun päivä koitti ja luonto alkoi heräämään, katosi tämä
haaveksiminen ja hänet valtasi tulevan päivän kaipaus, äsken herännyt,
tulinen halu valoon, elämään. -- -- --

Gabrielle ei ollut ainoa Säboholmissa, jolle tämä yö tuotti
levottomuutta. Robertin huoneessakin vieraili unettomuus aamuun asti.
Ajatellessaan uutta suuntaa, johon hänen elämänsä alkoi kääntymään ja
joka, hän tunnusti sen nyt, jo ennen hänen tuloaan Säboholmiin välistä
oli hänelle aavistuksena haamoittanut, täyttyi hänen sydämmensä
vavistuksella. Rakkaus ei hänestä ollut mikään leikki, ei mikään
miellyttävä ajanviete; syvä kunnioitus, jota hän lapsuudestaan saakka
oli tuntenut naista kohtaan ja joka hänen itsensä kieltävän ja
ankarasti siveellisen nuoruutensa kuluessa vähitellen oli muuttanut sen
naisihanteen melkein liioitelluksi kunnioittamiseksi, jonka hänen
mielikuvituksensa oli luonut, mutta jota hän ei vielä milloinkaan ollut
todellisuudessa kohdannut, teki hänet nyt, tämän ihanteen ensi kerran
ilmaantuessa aistillisessa muodossa, liikutetuksi ja hämmästyneeksi
ikäänkuin hän olisi seisonut elämän käännekohdan edessä. Oliko tämä se
morsian, minkä Herra oli hänelle aikonut, oliko tämä se nuori tyttö,
joka antaisi hänen maistaa naisen myötätuntoisuuden, naisen rakkauden
taikavoimaa, johonka hän uskoi lapsen halveksimisella ja miehen
kiihkeällä ikävöimisellä.

Ääni hänen sydämmensä syvyydestä, arvosteleva ääni, joka väliin, hänen
ollessaan enin ihastuneena, kuiskasi hänen korvaansa laimentavasti:
"Sinä olet hupsu, intomielinen haaveksija!" vastasi nytkin kieltävästi.
Mutta kaikkien niiden tunteiden kuohu, jotka hän nyt ensi kerran
irroitti siteistä, minkä velvollisuus ja jumalanpelko olivat hänelle
asettaneet, voitti tämän äänen ja hänen luonteensa luottamus ja
kiihotus lakkauttivat kaikki arvelemiset ja pakottivat hänen lyhyen
vastarinnan jälkeen luovuttamaan Gabriellelle sen paikan sydämmessään,
jonka hän tähän asti mustasukkaisesti oli kieltänyt jokaiselta
naiselta.

On kyllä totta, että hän kauvan ja lämpimästi rukoili Jumalaa johtamaan
hänen menetystapaansa ja varjelemaan häntä käymästä omia teitään, mutta
nämät rukoukset, niin vilpittömästi ja vakavasti kuin hän ne lausuikin,
olivat ainoastaan uskonnollisia tunteen ilmauksia, joilla hän koki
lieventää levottomuuttaan. "Herra johda minua ... osoita minulle
tahtosi!" huudahti hän kerran toisensa jälkeen ja pani kätensä
kiihkeästi ristiin; mutta jos hänellä olisi ollut voimaa tutkia
sydäntään tahi jos joku muu olisi voinut tehdä sen hänelle, olisi hän
huomannut olevansa tuossa vaarallisessa tilassa, kohisevassa
mielentilassa, jolloin rukouksemme, olkoot sitten kuinka palavat
tahansa, eivät saa muuta vastausta kuin oman sydämmemme pöyhkeät
vaatimukset ja olisi nähnyt päätöksensä jo itse teossa olevan tehdyn.



IV.


Kauniista yöstä ja kirkkaasta auringonpaisteesta huolimatta oli
seuraava päivä pilvinen ja ukkosta ennustava. Kävelyt ja huviretket
eivät siis edes voineet tulla kysymykseen, sen sijaan ehdoitti
kreivitär heti aamiaisen jälkeen, että kokoonnuttaisiin puutarhasaliin
ja pastori lukisi jotakin ääneen, johonka Robert tietysti heti vastasi
myöntävästi.

Gabrielle ja Robert olivat molemmat kalpeat ja ääneti, ja kreivittären
kasvot olivat yhtä synkät kuin taivas tuolla ulkona. Oli siis hyvin
tarpeellinen keskeytys raskaalle mielialalle, kun Robert, hetken
selailtuaan muutamaa kirjaa, jonka hän oli tuonut huoneestaan, alkoi
lukea.

Kreivitär kutoi uutterasti, ja Gabrielle ompeli koruompelua, josta hän
tuskin koko aikana nosti silmiään. Pikku tytöillä yksin ei ollut mitään
liikaa intoa käsitöihinsä, vaan antoivat niiden pitkät ajat levätä
sylissä, sillä välin kun he kuiskaillen tutkivat ilmanmuutoksien
mahdollisuuksia, tahi kulmakarvainsa alta tarkastelivat pastoria ja
Gabrielleä, ja tekivät viekkaita havaintoja, jotka niin usein syntyvät
pienten tyttöjen sukkelissa aivoissa. Mutta silloin katse kreivittären
haukansilmästä palautti heidät velvollisuuden tuntoonsa ja
hämmästyttävän lempeä "tehkää työtä, pienokaiseni", saattoi heidät
muutaman minuutin kuluessa ompelemaan niin, että pistivät sormensakin
rikki.

Kirja, josta pastori luki, oli kokoelma eteväin kristittyjen
henkilöitten elämäkertoja ja hän oli tilaisuutta varten valinnut
kertomuksen nuoresta naisesta, joka varhain oli joutunut hengellisen
elämän vaikutuksen alaiseksi ja sittemmin yksinomaan käytti voimansa ja
lahjansa toisten kärsivien ihmisten hyväksi. Tämä elämäkerta, joka oli
kuvattu suurella lämmöllä ja jonka Robert luki tunteellisella
äänellään, tuli varsinkin lopulla, missä kerrottiin nuoren
uskonsankarin kovista ruumiillisista tuskista ja kuolemasta, niin
liikuttavaksi, että niin kreivitär kuin Gabriellekin hetkeksi sen
tähden unhoittivat omat persoonalliset tunteensa.

Gabriellen oli yleensä vaikea itkeä, mutta hänen kuunnellessaan
Robertin ääntä, joka hieman vapisi hänen lukiessaan kertomusta tästä
kuolinhetkestä, jolloin uskon varmuus saavutti voiton kärsimyksistä ja
kuolon tuskista, valtasi hänet hillitsemätön liikutus ja hänen täytyi
kiirehtiä niin huomiota herättämättä kuin mahdollista, pyyhkimään
kyyneleltään, joita hän häpesi näyttää.

Kun Robert oli lopettanut lukemisen ja sulkenut kirjan, huokasi
kreivitär syvään ja veti esiin nenäliinansa, jolla hän monta kertaa
pyyhki poskiaan ja silmiään.

"Niin, se oli ihana elämä ja vielä ihanampi kuolema, eikö totta?" sanoi
Robert kohdatessaan kreivittären katsetta. Sen jälkeen, odottamatta
hänen vastaustaan, kääntyi hän Gabriellen puoleen ja jatkoi: "Vai
miten, neiti Gabrielle, eikö teidänkin mielestänne ihminen tule sekä
paremmaksi että onnellisemmaksi tietäessään, että voi löytyä sellaisia
henkilöitä tässä synnin ja heikkouden maailmassa?"

"Tulee", vastasi Gabrielle matalalla äänellä ja katsomatta ylös, "en
tiedä mitään, mikä niin miellyttäisi minua kuin ihmiset, jotka kokonaan
ja täydellä todella voivat antautua siihen, johonka he uskovat,
olkoonpa se sitten henkilö tahi ... tahi uskonnollinen vakuutus... Olen
aina pitänyt laupeuden sisarista ja nunnista..."

Kreivitär naurahti tylysti, mikä silmänräpäyksessä karkoitti vakavan
liikutetun mielialan, minkä kertomus oli vaikuttanut.

"Niin, teoriiassa, rakas Bellani", vastasi hän, ja yrityksensä
saadakseen äänensä kuulumaan ystävälliseltä ja leikilliseltä, teki sen
karkeaksi ja teeskennellyksi, "teoriiassa, jolloin kuvailet laupeuden
sisariasi ja nunniasi nuorina ja kauniina ja puettuina sieviin,
soveltuviin huntuihin, jotenkin samanlaisina kuin nunnat teaatterissa:
mutta todellisuudessa, jolloin he ehkä loukkaisivat kauneuden tuntoa
vanhoilla ryppyisillä kasvoillaan ja kuluneilla vaatteillaan, luulen
varmaan, jos tunnen sinut oikeen, että kernaammin olet heitä
ihailematta..."

Gabrielle kalpeni, vaan kohotti päätään, katsoi äitipuoltaan suoraan
silmiin ja vastasi, hilliten ääntänsä:

"Se oli kova tuomio, se on jotenkin samaa kuin jos sanoisi minulla
olevan ainoastaan kauneuden tuntoa, eikä laisinkaan sydäntä..."

"Voi, rakas lapseni", vastasi kreivitär entiseen teeskenneltyyn,
leikilliseen tapaansa. "Sinäpä osaat tehdä aivan kauhistuttavia,
johtopäätöksiä! Noin ihmiset voivat vääntää toisen sanoja", lisäsi hän
luoden merkitsevän katseen pastoriin, "Enhän minä ole puhunut sanaakaan
sydämmestäsi, puhuin vaan kauneuden tunnostasi ja minun mielestäni se
todellakin on harvinaisen arka ja kehittynyt, eikä sitä suinkaan
tarvitse hävetä, pikemmin päin vastoin. Muistan sinun kerran sanoneen,
että jos synnyttäisit ruman lapsen, et hetkeäkään epäilisi sitä
surmata..."

"Sitä ei neiti Gabrielle ole voinut milloinkaan sanoa!" huudahti Robert
äkkiä, unohtaen varovaisuuden, jota hän tavallisesti noudatti näissä
ikävissä kiistoissa kreivittären ja Gabriellen välillä.

Kreivittären huulilla oli jo ylpeä vastaus, mutta kunnioitus, jonka
Robert hänessä herätti ja pelko synnyttää hänessä tyytymättömyyttä
itseään kohtaan, voitti hänen loukatun ylpeytensä ja sai tyvenenä
vastaamaan:

"Minä vakuutan, että niin on, kysykää häneltä itseltään!"

Gabriellen koko sisus kuohui vihasta. Mikä helvetillinen taito oli
asettaa tytärpuoltaan epäedulliseen valoon, sanoa hänestä ilkeitä
asioita, asioita, joita vastaan hän ei voinut puolustaa itseään, koska
ne eivät sisältäneet mitään määrättyä syytöstä, olivat vaan alentavia.

"Ehkäpä minä olen sen sanonut", vastasi Gabrielle, luoden aran katseen
Robertiin, "ainakin tiedän useita kertoja ajatelleeni, että löytyy
tilaisuuksia, jolloin olisi laupeuden työ surmata pieniä lapsia -- jos
kohta ne eivät olisikaan rumia!"

Syntyi hetken raskas hiljaisuus, jonka kreivitär vihdoin keskeytti
noustessaan, pannen työnsä kokoon ja ehdoittaessaan, että kaikki
yhdessä lähtisivät pienelle kävelylle ennen päivällistä, koska ilma nyt
näytti olevan parempi.

Seuraavana päivänä tahtoi kreivitär, että he taas kaikki yhdessä
istuisivat puutarhasaliin hetkeksi lukemaan ja tekemään käsitöitä,
mutta Robert sanoi, että hänen täytyy kirjoittaa tärkeä kirje, jonka
piti lähteä ennen päivällistä. Kreivittären kasvot synkistyivät, vaan
hän hillitsi itseään kuitenkin ja sanoi väkinäisesti hymyillen:

"Ehkä pastori on niin ystävällinen ja antaa meidän saada elämäkerrat
lainaksi, niin minä luen siitä ääneen tytöille. Luulen olevan hyödyksi
nuorille, jos heitä pakotetaan hetkeksi kiinnittämään ajatuksiaan
vakavampiinkin asioihin, eikä koko päivää olemaan aivan joutilaina."

Gabrielle ja pikkutytöt loivat toisiinsa pikaisen, peljästyneen
katseen. Mitä ihmeellisiä uusia, hirmuisia asetuksia nämä olivat?

"Emmekö istu kuistilla?" sanoi Gabrielle, kun kreivitär, saatuaan
kirjan pastorilta, joka heti oli käynyt noutamassa sen huoneestaan,
ohjasi askeleensa puutarhasaliin.

"Kuistilla vetää", vastasi kreivitär raukealla äänellä, "ja sinä
tiedät, ettei minun pääni siedä vetoa. Mutta jos sinä avaat tuon
ikkunan, niin saamme tänne oikeen ihanaa, raitista ilmaa."

Kesäpäivä oli lämmin, ja huolimatta kreivittären lupaamasta
"ihanasta, raittiista ilmasta" tuli kuumuus puutarhasalissa yhä
sietämättömämmäksi. Kreivitärtä vaan ei lämpö vaivannut. Kalpeana ja
vilpoisena istui hän siinä ja luki uutteraan kovalla äänellään, jonka
yksitoikkoisuutta ainoastaan joskus keskeytti väärä korko, minkä hän
pani sanoille, joita hän, syystä tahi toisesta, näkyi tahtovan
teroittaa kuulijainsa mieliin.

Pikkutyttöjen oli niin uni, että heidän päänsä aina vähän väliä vaipui
rintaa vastaan, mutta Gabriellen mieli oli liiaksi liikutettu, jotta
häntä olisi voinut nukuttaa.

Pastori oli päivää ennen lukenut samasta kirjasta ja elämäkerta, jonka
hän oli valinnut, muistutti paljon sitä, jota kreivitär paraillaan
luki, mutta mitenkä erilaisella tuulella oli Gabrielle nyt, miten
toisella tavalla vaikuttivat tekijän sanat nyt häneen. Hänen mielestään
koko kertomus nyt oli teeskennelty ja aivan täynnä tunteellisuutta.
Kaikki nuo hellät lauseparret, jotka esiintyivät kirjoitustavassa ja
jotka eilen aavistuksen tapaisesti olivat liikuttaneet hänen
tyytymätöntä, ikävöivää sieluaan, ärsyttivät häntä tänään ja saattoivat
hänet sydämmessään tekemään vihamielisiä hyökkäyksiä teeskentelemistä
ja ulkokultaisuutta vastaan.

Enemmän kuin kaksi tuntia jatkoi kreivitär taukoomatta lukemistaan.
Lämpö huoneessa nousi joka minuutilta, hänen kolme kuulijaansa väsyivät
ja tuskaantuivat yhä enemmän ja enemmän, mutta ei kenenkään heidän
päähänsä pistänyt millään tavalla koettaa lyhentää tätä kärsimystä.
Kreivittären pontevuus, joka aina vaikutti heihin hervaisevasti, näytti
tänään ikäänkuin näkymättömillä rautakynsillä säälittä pitävän heitä
jokaista paikoillaan.

Vihdoin viimein oli elämäkerta lopussa. Kreivitär vaikeni, huokasi
syvään ja sulki kirjan.

"Ihanaa ja liikuttavaa, eikö totta, lapseni", sanoi hän katsahtaen
nuoriin tyttöihin.

"O ... on", vastasi Mimmi ja Ebba säesti häntä, toistaen yhtä
surullisesti ja pitkäveteisesti: "O ... on",

Molemmat vapisivat ajatellessaan, että äitipuoli mahdollisesti kysyisi
heiltä luetun sisällystä, josta he tuskin olivat kuulleet kymmentä
sanaa yhteensä, ja jonka psykoloogillisia tutkimuksia ja uskonnollisia
totuuksia he eivät olisikaan ymmärtäneet.

Mutta kreivitär ei sen koommin kiinnittänyt huomiotaan heihin; hän
nousi, loi hajamielisen, kärsivän katseen ulos ikkunasta, huokasi vielä
kerran syvempään kuin äsken ja meni sitten pois huoneesta.

Niin pian kuin tytöt olivat jääneet yksin, hyppäsi Mimmi ylös ja
heittäytyi Gabriellen syliin.

"Oi kuinka kauheata, Bella! Luuletko, että me tästälähin koko ikämme
saamme kuulla tuollaisen elämäkerran päivässä?"

"Eipä suinkaan", vastasi Gabrielle nauraen. Mutta sitten lisäsi hän
hymyillen hajamielisesti: "Kun pastori on lähtenyt, en luule hänen enää
lukevan meille!"

Mimmi irtautui Gabriellesta, painoi sormensa leukaa vastaan ja sanoi
veitikkamaisesti:

"Bella, me olemme huomanneet jotakin!"

"Vai niin, mitä sitten?" kysyi Gabrielle ja koetti näyttää siltä kuin
ei hän tietäisi mitään, vaikka hän oli varma vastauksesta, minkä hän
tulisi saamaan.

"Tiedäppäs, hän on rakastunut sinuun, niin kauhean, äärettömän
rakastunut!" vastasi Mimmi riemuiten.

"Hän, kuka hän?"

"Hän, sanon minä! Hän tietysti eikä kukaan muu!" jatkoi Mimmi keveästi.
"Ajatteleppas, kuinka hauskaa! Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa
hänet, sillä ei löydy kerrassaan mitään maailmassa, jolla voisit niin
suututtaa 'häntä' kuin juuri tällä!"

"Minunkin mielestäni sinun pitäisi ottaa hänet", sanoi Ebba
innostuneena, "minusta olisi niin hauskaa mennä naimisiin nuoren papin
kanssa!"

"Vai niin sinä luulet?" vastasi Gabrielle ystävällisesti naurahtaen,
"mutta tyttö kullat, jos minä nyt menen naimisiin teidän tahtonne
mukaan, niin ei minusta tule kreivitärtä, eikä vapaaherratarta, eikä
edes aatelisrouvaa, vaan paljas rouva, ja silloin te ette ehkä enää
tahdo tunteakaan minua?"

"Tahdommepa!" huudahti Mimmi, "juuri siitä minä pidän, on niin
runollista uhrata kaikki rakkautensa edestä".

"Sitä paitsi", lausui Ebba, "aijon minä muuttaa nimeni, kun tulen
kansakouluopettajaksi, silloin otan näet nimekseni 'Josefina
Rosenmüller."

"Josefina Rosenmüller ... vai niin ... sepä oli omituista", toisti
Mimmi luoden hämmästyneen ja ihailevan katseen sisareensa, "mistä sinä
olet sen saanut?"

"Olen sen itse keksinyt", vastasi Ebba ylpeänä, "mutta nyt aijon mennä
syömään hyötymansikoita, lähdettekö mukaan, tytöt?"

"Ei", vastasi Gabrielle, "en ainakaan minä, en huoli nyt marjoista."

Mimmi oli hetken kahden vaiheilla. Oli hyvin houkuttelevaa Bellan
kanssa jatkaa keskustelua rakkaudesta ja avioliitosta, mutta oli
myöskin hyvin houkuttelevaa mennä puutarhaan syömään hyötymansikoita.
Lopulta hän kuitenkin piti edullisempana antaa perään jälkimmäiselle
kiusaukselle ja hän meni siis Ebban kanssa mansikkamaihin. Gabrielle
seisoi hetkisen puutarhasalin ikkunan ääressä miettiväisenä tuijottaen
ulos. Vastenmielisyyden tunne, mikä valtasi hänet kuullessaan
äitipuolensa äänen lausuvan sanoja, jotka Robertin lausumina olivat
hänen mielestään olleet niin liikuttavat, oli äkkiä ilmoittanut hänelle
sen vaikutusvoiman suuruuden, mikä Robertilla jo oli häneen. Hän tunsi
olevansa liikutettu ja hämillään; oli ikäänkuin hienot langat yhä
enemmän ja enemmän olisivat häntä kietoneet ja vastustelematta vetäneet
häntä kohtaloa kohti, jonka hän mielestään itse oli kutsunut esiin ja
joka häntä pelotti samalla kuin se häntä houkutteli.

Oliko siis todellakin tämä rakkaus, joka niin petollisesti oli hänet
vallannut, oliko se todellakin noita yleviä tositunteita, joista hän
lapsuudestaan asti oli uneksinut ja joidenka tähden, kuten Mimmi
lapsellisella tavallaan sanoi, saattoi katumatta uhrata kaikki? Hän ei
voinut vastata tähän kysymykseen, hän tiesi vaan astuneensa rajan yli
lumottuun maalian ja ettei hän, jos kohta sydämmessään huomasikin
kylmän, arvostelevan kohdan, joka häntä kiusasi ja saattoi
levottomaksi, kuitenkaan enää voinut lumouksesta vapautua -- vaan mennä
pitemmälle.

Hän pani pois käsityönsä, otti hattunsa ja päivänvarjonsa ja läksi
ulos, salaisesti toivoen mahdollisesti tapaavansa Robertin.

Tunnin aikaa kuljeskeli hän puutarhassa ja puistossa, seurasi kappaleen
matkaa maantietä, kääntyi takaisin ja tuli jälleen puutarhaan, missä
pikku tytöt vielä olivat mansikkamaissa, vaikka jo olivat niin
kylläisiä, että tuskin jaksoivat liikkua.

"Bella, Bella!" huusi Mimmi heti nähtyään Gabriellen, "pastori kävi
äsken täällä ja kysyi sinua, hän kulkee etsien sinua joka paikasta
puistossa ja ... nyt hän varmaankin on rientänyt lehmuskäytävään..."

"Mitä hän minusta tahtoo?" kysyi Gabrielle epävarmalla äänellä, keveän
punan levitessä hänen poskilleen.

"Hän sanoi tahtovansa antaa sinulle kirjan lainaksi", vastasi Mimmi
nauraen veitikkamaisesti. "Mutta sen minä sanon sinulle, Bella", jatkoi
hän, luoden tuskallisen katseen ympärilleen, "ole vaan varovainen,
'hän' vakoilee teitä kauheasti. Näin hänen äsken seisovan penkereellä
ja kiikarilla katselevan puistoon, niin että olkaa, vaan varovaiset
kaikessa, mitä teette!"

"En minä aio tehdä mitään", vastasi Gabrielle nauraen, kääntyessään
pois puutarhasta, "mutta varokaa te vaan syömästä niin paljon, että
sairastutte, sillä luullakseni 'hän' ei silloin olisi teidän
mielestänne kovinkaan herttainen!"

"Oi, se oi ole vaarallista. Nyt ei hänellä suinkaan ole aikaa pitää
huolta meistä!" huudahti Mimmi riemuiten.

Kun Gabrielle oli kulkenut vähän matkaa puistossa, näki hän etäältä
Robertin tulevan lehmuskäytävästä ja kiirehtivän häntä vastaan.

"Olen etsinyt teitä, neiti", sanoi hän, kun olivat tulleet toisiaan
lähemmäksi, "antaakseni teille kirjan, josta eilen puhuimme. Lukekaa se
nyt tarkkuudella, minulla ei ole sen kanssa mitään kiirettä; jos
tahdotte, voitte pitää sen koko kesän..."

Hän ojensi kirjan Gabriellelle, joka vastaan otti sen hymyillen siitä,
että Robertin oli täytynyt häntä etsiä puistossa ja puutarhassa
antaakseen hänelle kirjan, jonka hän aamulla, keskipäivällä ja illalla
olisi ollut tilaisuudessa tekemään.

"Luen sen kyllä", sanoi hän sitten, "mutta tiedän jo edeltäpäin, etten
tule siitä pitämään..."

Robertin kasvot synkistyivät.

"Ja miksikä ei?" kysyi hän lyhyesti.

"Siksi ... siksi", vastasi Gabrielle vähän vihaisesti, "etten pidä
tuollaisista täydellisistä ihmisistä kuin kirjanne sankari on. Ne ovat
minun mielestäni ikäviä, ne kyllästyttävät minua samoin kuin myötänsä
sininen taivas. Minä kuolisin ikävään, jos aina olisin niin oivallisen
henkilön seurassa."

"Siinä tapauksessa olen huonosti kertonut kirjan sisällyksen",
vastasi Robert. "Helena Wilson ei ole mikään täydellinen henkilö, päin
vastoin toivon teidän löytävän hänen luonteessaan koko joukon
puutteellisuuksia, jotka varmaankin tulevat olemaan teidän mielenne
mukaisia. Ainoastaan yhdessä asiassa hän on täydellinen, nimittäin
hellyydessään sokeata, onnetonta miestä kohtaan, jolle hän omisti
rakkautensa. Luulin juuri tämän miellyttävän teitä, neiti Gabrielle,
muistan teidän eilen sanoneen pitävänne niistä, jotka kokonaan
antautuvat sille asialle tahi henkilölle, jota he uskovat..."

"Sanoinko niin?" toisti Gabrielle miettivänä, "ehkenpä... Mutta sen
täytyy sitte myös olla jotakin ihanaa, ylevää, jotakin, joka on sen
arvoista, että sille voi antautua..."

"Ja eikö siis teidän mielestänne se, johonka Helena Wilson uhrautui,
ollut kyllin suurta?" vastasi Robert katkerasti. "Olisiko hänen teidän
mielestänne pitänyt valita ylevämmän, jalomman päämäärän kuin auttaa
sokeata, köyhää puolisoaan kantamaan elämän vaivoja?"

Gabrielle ei vastannut. Hän istahti penkille, nojasi päänsä käteensä ja
katsoi pois.

"Te ette siis voisi löytää siinä mitään kauneutta?" jatkoi Robert
kiivaasti, "te ette voisi nähdä mitään ylevätä elämän työssä, jota ei
maailma ylistä ja kiitä?"

"Voisin", sanoi Gabrielle matalalla äänellä ja katsomatta Robertiin,
"jos rakastaisin..."

"Jos te rakastaisitte", toisti Robert yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin,
"onko todellakin niin ... voisitteko te, jos rakastaisitte, saavuttaa
onnenne siinä, mikä ihmisten mielestä on pientä ja huomaamatointa?
Sanokaa minulle, neiti Gabrielle", jatkoi hän, äkkiä niiden tunteiden
valtaamana, joita vastaan hän niin kauan oli taistellut, "eikö siis
loisto, jonka rikkaus ja yhteiskunnallinen asema luovat, ihailu, jonka
esineenä te kaikkialla olette, eikö se ole teidän mielestänne korkeinta
elämässä? Oletteko todellakin tuntenut, että löytyy jotakin, jonka
tähden saattaa uhrata kaikki ulkonaiset edut, vieläpä saattaa sen tehdä
ilollakin? Sanokaa minulle, uskotteko todellakin, että te, tuo pilattu,
ihailtu, nuori tyttö, saattaisitte olla onnellinen vaatimattomassa,
huomaamattomassa yhteiskunnallisessa asemassa?"

"Ja siihen te vaaditte minua näin valmistumatta vastaamaan", sanoi
Gabrielle, äkkiä nostaen päätään.

"En, sitä minä en vaadi", vastasi Robert tyynempänä, "päin vastoin,
ajatelkaa asiaa hyvin, tutkikaa tarkkaan sydäntänne, ennenkuin minulle
vastaatte, sillä ymmärrättehän kyllä sen vastauksen olevan tärkeän koko
elämälleni. Mutta kohtasiko tämä kysymys teitä niin aivan odottamatta?
Ettekö ole odottanut sen pian tulevan ja ettekö jo itse ole sitä
ajatellut?"

"Olen", vastasi Gabrielle matalalla äänellä, "näinä viimeisinä aikoina
en ole muuta tehnyt, kuin sitä miettinyt?"

"Ettekä vielä ole päässyt siitä, selville!" huudahti Robert. "Siinä
tapauksessa, neiti Barneken, on paras, että jätämme koko kysymyksen
sikseen; jos teidän tarvitsee ajatella sitä niin paljon ja niin kauan,
niin saatan teille sanoa, ettette milloinkaan tule niin pitkälle, että
voisitte antaa minulle vastauksen, jota toivoisin!"

Gabrielle kääntyi häntä kohti ja katsoi uhkamielisesti, vaan samalla
rukoilevasti hänen totisiin, tummiin silmiinsä.

"Ja jos minä sentään voisin..." kuiskasi hän sopertaen, "jos minä
voisin antaa ... vastata ... jos voisin sanoa: rikkaus ja loisto eivät
ole minulle minkään arvoiset, ihmisten ihailusta ja kunnioittamisesta
voin minä luopua ... jos vaan ... onni ... tarkoitan..."

Hän ei voinut jatkaa, mielenliikutus tukahutti hänen äänensä, hän nousi
äkkiä ja käänsi pois kasvonsa salatakseen esiin tunkevia kyyneleitään.

Ja hänen seisoessaan siinä, valtasi hänet suloinen, omituinen tunne
siitä, että kaikki niin sisä- kuin ulkopuolellakin häntä katosi, aika,
paikka, muistot, ajatukset, ettei maailmaan jäänyt muuta jälelle kuin
Robert ja hän ja ne tunteet, mitkä liittivät heidät yhteen. Hän ei
uskaltanut liikkua, ei nostaa silmiään, hänen mielestään sana tahi
liikekin häiritsisi tätä hurmaavaa lumousta, joka poisti kaikki
estelemiset, lopetti kaikki arvelut...

Silloin hän tunsi, mitenkä Robert kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen, mitenkä hän veti hänet luokseen ja matalalla, vapisevalla
äänellä kuiskasi ne sanat, joita hän mielikuvituksessaan jo niin monta
kertaa oli kuullut hänen lausuvan. Mutta silloin hän oli niihin
vastannut pitkällä, virheettömällä puheella, joka aina päättyi
sanoihin: "ei, se on mahdotonta ... meidän täytyy erota ... meidän
täytyy erota ... minä vaan tekisin teidät onnettomaksi", ja sitten hän
oli itkenyt ja nauttinut onnettoman, itsensä kieltävän rakkauden.
tuskaa. Nyt vastasi hän vaan melkein kuulumattomasi "tahdon" ja antoi
päänsä vaipua Robertin olkapäälle.

Muutaman silmänräpäyksen seisoivat he liikkumattomina ja äännetöinä,
niin että saattoivat kuulla toisiensa sydänten sykkivän. Heidän
ympärillään loisti kesä täydessä ihanuudessaan, lehmukset kukkivat,
meren lahdelta puhalsi vienoja, lauhkeita tuulahduksia ja heidän
sydämmissään kaikui ikäänkuin riemuitseva vastaus tähän elämän ja
luonnon kauneuteen. Kaikki, mikä olisi voinut häiritä heidän onnensa
sopusointuisuutta, kaikki epäilys ja levottomuus, joka viime aikoina,
oli heitä molempia vaivannut, oli nyt unohdettu; he vaan tunsivat
olevansa nuoret ja rakastavansa toisiaan ja mieletön ihastus saattoi
heidät unohtamaan menneisyyden ja tulevaisuuden ja kokonaan antautumaan
hetken onnellisuudelle.

Vihdoin Robert veti pois käsivartensa, tarttui Gabriellen käsiin ja
pakoitti hänet katsomaan ylös. Hän oli kovasti liikutettu; omasta
mielenliikutuksestaan huolimatta Gabrielleä hämmästytti ilme hänen
kasvoillaan, joka oli niin erilainen hänen tavallista lempeätä,
vakavata, hiukan surullista ulkomuotoaan. Hänen silmänsä paloivat,
huulet vapisivat ja hienot sieramet liikkuivat. Oli ikäänkuin pappi,
Jumalan palvelija, jolla oli tuo vakava katse ja hiljainen, arvokas
tapa, äkkiä olisi kadonnut ja sen sijaan ainoastaan nuori, rakastunut
mies olisi seisonut hänen edessään. Gabriellessa tämä muutos herätti
ihastuksen tunteen, hän oli mielestään äkkiä saanut uuden, lujan vallan
hänen sydämmessään; mutta samalla, tunsi hän kummallista tuskaa,
ahdistusta, jonka syytä hän ei voinut ymmärtää, mutta joka hänestä oli
melkein tunnon vaivan kaltaista,

"Gabrielle", sanoi Robert vapisevalla äänellä, lukemattomia kertoja
pusertaen nuoren tytön kättä, jota hän piti omissaan, "oletko tarkkaan
miettinyt asiata, kun näin pian annat minulle lupauksesi? Oletko oikein
mielessäsi kuvaillut asemaa, jonka voin sinulle tarjota? Oletko myöskin
ajatellut, että tulen vaatimaan sinulta paljon, että tie, jota minä
kuljen, on kaikesta luopumista, on itsensä kieltämistä, on Herran
etsimistä ja että sinunkin täytyy joutua sille tielle, että sinun
täytyy antaa johtaa itsesi sen isän luo, joka nyt on sinulle vieras..."

"Vaiti ... vaiti..." keskeytti häntä Gabrielle, joka kuullessaan nämät
kysymykset, selvisi tunteittensa kiihkosta ja saattoi jälleen hillitä
itseään, "en tahdo mitään miettiä, sillä rakkaus, joka miettii ja
järjenmukaisesti arvostelee ja punnitsee etuja ja haittoja, ei olekaan
rakkautta. Olen antanut sinulle myöntyvän vastauksen, ja mihin sinä
menet, tahdon minäkin mennä, jos kohta tie tulisikin vaikeaksi. Niin",
lisäsi hän leikillisen mielistelevästi niinkuin hänen tapansa oli,
"vaikkapa velvollisuutesi käskisi sinut menemään pohjoisnavalle asti,
niin seuraisin mielelläni sinne ja kuolisin kanssasi jäihin siellä..."

Robertin kasvot synkistyivät kuullessaan nämät sanat ja liikutettu,
innostunut ilme muuttui äkkiä totiseksi, melkeinpä ankaraksi.

"Nyt ei ole puhetta kuolemisesta. Gabrielle, sellaista luvataan
runollisessa tunteiden tulvassa ja sillä ei ole mitään arvoa. Ei, nyt
on kysymys ainoastaan siitä, tahdotko elää kanssani, viettää itsensä
kieltävää, yksinkertaista elämää, köyhän pappismiehen vaimona. Jos
esimerkiksi velvollisuuteni Jumalan palvelijana veisi minut pienelle
kappalaistilukselle johonkin maaseurakuntaan, luuletko sinä, tuo
pilattu, ihaeltu Tukholman kaunotar, voivasi tulla onnelliseksi siellä
minun kanssani?"

"Onnelliseksi?" toisti Gabrielle. jonka tunteellisessa mielessä
Robertin sanat herättivät suuremman vastenmielisyyden kuin mitä tämä
olisi voinut aavistaakaan, "en ole luvannut tulla onnelliseksi, olen
luvannut sinua rakastaa ja seurata, vaikka tulisinkin onnettomaksi.
Tiedäthän muuten, etten usko onnea, en usko sen olemassaoloa -- muuta
kuin hetkeksi, silmänräpäykseksi -- niinkuin tämä", lisäsi hän hiljaa.

"Ystäväni, se on olemassa", lausui Robert ja hänen kasvojensa
ankaruutta lievensi hellä, pehmeä äänensä, "usko minua, se on olemassa
meitä varten, niinkuin kaikkia muitakin jos vaan tahdomme siihen
tarttua. Oi, useimmat saattaisivat tulla onnellisiksi, jos vaan
tahtoisivat, onni on metsäkukka, joka on tarjona kaikille, eikä
suljetussa puutarhassa kasvava ruusu, jonka ainoastaan muutamat harvat
etuoikeutetut voisivat poimia..."

"Päin vastoin", keskeytti häntä Gabrielle liioitetulla kiivaudella,
"onni on juuri ruusu, harvinainen, suljetussa puutarhassa kukkiva ruusu
ja sen puutarhan olemme me nyt avanneet."

Hänen sanansa synnyttivät Robertissa salaperäisen, tuskallisen
ahdistuksen. Gabrielle seisoi hänen edessään mitä viehättävimpänä
kuvana naisellisuudesta, suloisine, puoleksi suljettuine silmineen,
jotka ujoina ja samalla niin tulisina tavoittelivat hänen outoa
katsettaan ja hoikkine vartaloineen, jota ympäröi neitseellisyyden ja
nuoruuden koko loisto. Hurmaus, jonka Gabrielle hänessä herätti ja jota
vastaan hän taisteli voimatonna ja tuskastuneena, kuin unessa,
täytti hänet kovilla tunnon vaivoilla. Oliko tämä viehättävä,
maailmallismielinen nuori tyttö sopiva papin vaimoksi? Olisiko Jumala
valinnut hänelle tämän morsiamen, jos hän, niinkuin hän oli itseään
luulotellut, todella olisi jättänyt tämän asian Isänsä käsiin? Oliko
Gabrielle se ystävä, joka jakaisi hänen vaivojaan ja ymmärtäisi hänen
taistelujaan, eikö hän pikemmin ollut -- rakastaja? Hän ei
ajatuksissaankaan lausunut tätä sanaa, mutta oli aivan kuin se
hämmentävänä ja epäselvänä, olisi suhissut ilmassa hänen ympärillään...

"Mutta sinä", jatkoi Gabrielle nuhdellen, kun Robert ei vastannut
mitään, "rakastatko sinä minua, kun voit puhua noin tyvenesti ja
ymmärtäväisesti?"

"Sitä kysymystä sinun ei tarvitse tehdä", vastasi Robert, äänensä
osoittaessa hieman katkeruutta, "jollen sinua rakastaisi niin
äärettömästi, että minusta tuntuu mahdottomalta elää ilman sinua, en
olisi ottanut askelta, joka ehkä tuottaa meille kummallekin
onnettomuutta..."

"Rakastatko sinä minua ylitse kaikkea?" kysyi Gabrielle puoleksi
keikailevalla itsepäisyydellä.

"Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa,
rakastan sinua niin, että maallinen onneni kokonaan tulee riippumaan
sinusta. Mutta muista", lausui hän juhlallisella, ankaralla äänellä,
"että ennen kaikkea olen Jumalan palvelija. Voisin uhrata sinulle
kaikki, vaikkapa elämänikin, mutta papillisen virkani alalla et
milloinkaan saa vaatia minulta pienintäkään uhrausta. Mihin Herra minua
käskee, sinne minä menen, mitä Hän minulta vaatii, sen teen minä, jos
kohta, ... jos kohta, ... minun sentähden täytyisi uhrata sinut ja
rakkautesi... Muista, että olen sanonut tämän sinulle, että
vilpittömästi olen sinulle esittänyt periaatteen, jolle meidän tulee
rakentaa koko tuleva elämämme. Ymmärrätkö minua?"

"Ymmärrän." vastasi Gabrielle hiljaa, katsomatta häneen. Omituinen
kylmyys valtasi hänet äkkiä, hänestä tuntui siltä, kuin olisi hän
tehnyt luostarilupauksen.

Hetken aikaa seisoivat he äänettöminä toistensa edessä; Robert piti
Gabriellen kättä omassaan ja katseli tutkivasti nuorta tyttöä, joka yhä
edelleen piti silmänsä maahan luotuina. Vihdoinkin irtautuivat he
toisistaan ja alkoivat, istahdettuaan penkille, ensin hitaasti ja
hajamielisesti, sitten vilkkaammin juttelemaan käytännöllisistä
asioista. He päättivät, etteivät kenellekään kertoisi, mitä nyt oli
tapahtunut; Robert matkustaisi täältä ylihuomenna ja vasta syksyllä,
kun he jälleen tapaisivat toisensa, pyytäisivät he kreivin suostumusta.

Hetken kuluttua nousivat he ja läksivät yhdessä lehmuskäytävästä.
Tultuaan puistoon erosivat he ja Gabrielle kiirehti rakennusta kohti,
mennäkseen huoneeseensa pukeutumaan päivällisiksi. Penkereellä hän
kohtasi kreivittären; hän rupesi käymään vähän hitaammin ja, mennessään
äitipuolensa ohi, kohtasivat heidän katseensa toisiaan, mutta ei
kumpanenkaan heistä tullut tervehtineeksi edes hymyilylläkään.
Gabrielle ei äitipuolensa kasvojen ilmeestä voinut nähdä, tiesikö tämä
mitä oli tapahtunut, vai eikö; mutta hän huomasi, että kreivittärellä
oli kädessään kiikarinsa, jota hän tavallisesti ei käyttänyt muuta,
kuin silloin, kun hän erityisen tarkkaan tahtoi katsella jotakin
etäällä olevaa.

Kreivitär oli koko päivällisajan surullinen ja valmis itkemään. Hän
puhui melkein yksinomaan vaan surullisista asioista, kuvaili sairaiden
torppariperheiden oloja ja kurjuutta vaivashuoneessa, ja jos Gabrielle
joskus koetti kääntää keskustelua hauskemmille aloille, osasi kreivitär
heti keskeyttää häntä kertomalla Per Larssonin keuhkotaudista tahi
August Johanssonin kädestä, joka musertui silppukoneessa. Ja hän
keskeytti häntä niin viekkaalla tavalla, osasi niin taitavasti pistellä
Gabrielleä ihmiskunnan kärsimisillä, että nuori tyttö vihdoin esiintyi
oikeana hirviönä itsekkäisyydestä ja välinpitämättömyydestä.

"Oi, miten häijy hän on", ajatteli Mimmi, "hän ei milloinkaan soisi
meidän olevan iloisia, hän tahtoo vaan, että meidän pitäisi ajatella
sairaita ukkoja ja muuta sellaista eikä meillä milloinkaan saisi olla
mitään hauskuutta elämässä!"

Kaksi päivää tämän jälkeen lähti Robert Säboholmista. Gabriellellä ja
hänellä oli jo matkapäivän aamuna ollut tilaisuus sanoa toisilleen
jäähyväiset ja uudistaa lupauksia ja sopimuksia, joita he olivat
keskenään tehneet, niin että varsinaisella eronhetkellä, vaunujen
luona, sai kreivitär olla yksin Robertin kanssa, ja vielä viimeisen
kerran puristaa hänen kättään.

Ensi päivinä pastorin lähdön jälkeen oli kreivitär peloittavan synkällä
tuulella. Ruoka-aikoina vallitsi syvä hiljaisuus, kreivitär puhui
tuskin sanaakaan, söi vähän, nieli hitaasti ja, jos joku uskalsi
jotakin lausua, keskeytti hän aina pilkallisella vastauksella. Muuten
antoi hän tyttöjen kokonaan pitää huolta itsestään. Mimmi ja Ebba
huvittelivat itseään mailla ja metsissä tahi tallissa ja navetassa.
Gabrielle haaveksi lehmuskäytävässä ja kreivitär taas kävi uudella
innolla köyhiensä luona tahi istui huoneessaan lukemassa ja
rukoilemassa. Mutta väliin syödessä, tahi kun Gabrielle ja äitipuoli
muuten sattumalta kohtasivat toisensa, tunsi nuori tyttö kreivittären
omituisen, läpitunkevan katseen ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea
tytärpuolensa sydämmen salaisuuksia.

Vihdoinkin eräänä iltapäivänä, noin viikko pastorin lähdön jälkeen,
pyysi kreivitär, heidän noustessaan pöydästä, saada puhua kahden kesken
Gabriellen kanssa, ja että tämä sentähden olisi hyvä ja seuraisi häntä
hänen kirjoitushuoneeseensa.

Gabrielle säpsähti, vaan hän ei vastannut mitään: kumarsi vaan ja
seurasi estelemättä äitipuoltaan.

Heidän tultuaan huoneesen, sulki kreivitär oven, istuutui sohvaan ja
antoi kädellään merkin Gabriellelle istua tuolille viereensä. Gabrielle
odotti sykkivin sydämmin, mitä nyt piti tuleman ja kreivitär tuijotti
lattiaan rypistäen kulmakarvojaan ja puristaen huulensa lujasti kokoon.

"Rakas Gabrielleni", lausui hän vihdoin kohottaen päätään ja kääntyen
nuoreen tyttöön, jota hän tarkasteli omituisilla, epäilevillä
katseillaan, "olen koko viime ajan taistellut itseni kanssa lausuisinko
ajatukseni vai enkö, mutta nyt olen huomannut velvollisuuteni olevan
puhua. Se, jota minun täytyy sanoa, on yhtä ikävää minulle sanoa kuin
sinulle kuulla, mutta sitä ei voi auttaa. Siis, mitä sinä olet
oikeastaan tarkoittanut ... tarkoittanut..." -- tässä hänen äänensä
tuli epävarmaksi, ja hänen täytyi nielaista pari kertaa saadakseen
lausutuksi sanat, -- "sillä ... keikailemisella, jota koko viime ajan
osoitit pastori Wallneria kohtaan?"

Gabriellea kreivittären kysymys hämmästytti niin, että hän muutaman
sekunnin istui aivan äänettömänä.

"Tarkoitukseni ... tarkoitukseni..." sopersi hän, toinnuttuaan ensi
hämmästyksestään, "ei minulla ole ollut mitään tarkoitusta, en ole
milloinkaan..."

"Sitä pahempi", keskeytti kreivitär, hymyillen pilkallisesti. "Siinä
tapauksessa arvaan tarkoituksesi olleen saattaa hänen sydän niin
levottomaksi, häiritä häntä ... mutta, suo anteeksi, että sanon sinulle
suoraan, se ei ollut jalosti tehty. Kernaasti saat koettaa pauloihisi
kietoa nuoria herroja suuren maailman upeista seurapiireistä, heihin se
ei paljoakaan koske, mutta säästä niin vakavaa miestä kuin pastori
Wallneria keikailultasi."

"Mutta kuinka ... millä tavalla minä olen keikaillut?" lausui
Gabrielle, jonka syttyvä viha karkoitti avuttomuuden tunteen, joka nyt
kuten aina ennenkin valtasi hänet äitipuolensa häntä moittiessa, "en
ymmärrä, mitä te tällä tarkoitatte ... mitä minä olen tehnyt ...
mitä..."

"Mitäkö sinä olet tehnyt?" keskeytti häntä kreivitär ankarasti ja
tylysti, silmäinsä hehkuessa tukahdetusta mielenliikutuksesta,
"luuletko todellakin, että olisin voinut olla huomaamatta, mitenkä sinä
asetuit hänen tielleen, mitenkä sinä häpäsit naisellisuuttasikin
käyttämällä hyväksesi hänen kävelyaikojaan, niin, koska sen tahdot
tietää, minä olen saanut kuulla teidän yhtymisistänne lehmuskäytävässä,
jotka ovat antaneet kansalle aihetta alentaviin juoruihin."

Gabrielle naurahti hermostuneesti.

"Minun puolestani saavat he mielellään lörpötellä", lausui hän
vapisevalla äänellä, "minulla ei ole koskaan tapana kuunnella juoruja."

"Sehän on suuremmoista", vastasi kreivitär ivallisesti, "mutta silloin
ei liioin pidä antaa siihen aihetta. Olet sillä vahingoittanut sekä
itseäsi että vielä toistakin. Sitä paitsi", jatkoi hän, tehden valtavan
ponnistuksen näyttääkseen tyveneltä ja välinpitämättömältä, "on pastori
Wallner kiittämättömin esine, minkä saatoit valita. Tunnustit äsken
itse, ett'ei sinulla ollut mitään tarkoitusta keikailemisellasi, ja sen
luulen olleen sinulle onneksi, muuten olisivat sinulta luultavasti
hyvät humalat hukkaan menneet..."

Gabriellen veri alkoi kiehua. Hänestä tuntui aivan siltä kuin äitipuoli
olisi kerran toisensa perästä lyönyt häntä vasten kasvoja ja kuin hän
ei olisi saattanut elää, ell'ei hän olisi saanut lyödä takasin.

"Ja mistä te tiedätte ... mistä tiedätte..." lausui hän, nousten
säihkyvin silmin, "mikä teitä oikeuttaa, ... minkätähden minulta
olisivat hyvät humalat hukkaan menneet?"

"Minkä tähden? Monestakin syystä", vastasi kreivitär, yhä taistellen
säilyttääkseen ulkonaista tyvenyyttä, "hän on vakava, syvästi
uskonnollinen mies, jota maailmallismielisyys ja turhamaisuus
varmaankaan eivät voi miellyttää ... sanalla sanoen, olisin kokonaan
erehtynyt hänen luonteestaan ja mielipiteistään, jos hän antaisi niin
ylen maailmallisen nuoren tytön kuin sinä olet, kietoa itsensä
pauloihinsa, siinä tapauksessa hän, suoraan sanoen, olisi aivan toinen
kuin miksikä minä olen hänet luullut..."

Nyt kuohui viha Gabriellen sydämmessä. Hän muisti tosin, että Robert ja
hän olivat luvanneet toisilleen, etteivät kenellekään kertoisi
kihlauksestaan ja heikko äänikin hänen sydämmensä syvyydessä varoitti
häntä lupauksen rikkomisesta, mutta kiusaus saada vihatulle
äitipuolelle antaa kuolinhaavan, voitti hänet.

"Ja jos niin olisi", läähätti hän, "jos hän todellakin olisi toinen
kuin ... kuin ... joll'ei hän olisikaan pitänyt minua niin huonona ja
kurjana kuin ... joll'ei olisi totta, että minä hänelle keikailin ...
jos päinvastoin hän ... hän olisi etsinyt minua ... jos ... jos me jo
olisimme..."

Hän vaikeni silmänräpäykseksi, äitipuolen kalpeat kasvot ja jäykkä
katse peloittivat häntä. Mutta rakkauden sydämmettömyydellä ja
osoittaen vahingon iloa, mikä suuresti rumensi hänen kauniita
kasvojaan, lisäsi hän sitten:

"Jos me jo olisimme -- kihloissa!"

Kreivitär ei vastannut mitään näihin kostonhimosta palaviin sanoihin,
hän loi vaan äkkiä katseensa alas, ikäänkuin salatakseen Gabriellelta
sitä, mikä tulisi tapahtumaan hänen sydämmessään.

Ja kauhea olikin taistelu, jonka hän näinä lyhyinä silmänräpäyksinä
sydämmessään taisteli. Tuska, jonka Gabriellen sanat hänessä olivat
synnyttäneet ja joka, niin sekavia kuin sen vaikuttimet olivatkin,
kuitenkin itsessään oli tosi ja syvä, taisteli hänen luonteensa
halpamielisyyden kanssa, ikäänkuin se olisi tahtonut kohottaa hänet
turhamaisuuden orjuuttavista huolista suurten surujen vapauteen. Hetken
näytti jo siltä kuin tämä taipumus jalomielisyyteen olisi saavuttanut
voiton hänestä; hän tunsi palavan halun heittäytyä nuoren tytön syliin,
itkeä siinä ja kuiskata: "suo minulle anteeksi, minä olen ollut
väärässä ... kärsi minun heikkouksiani ja tulkaa onnellisiksi toistenne
kanssa!"

Mutta silloin heräsi hänessä ajatus: "minkä tähden minua aina pitäisi
sorrettaman, minkä tähden minua pilkattaisi, ivattaisi, minkä tähden?"
Kyykäärmeen tavoin se tarttui hänen sydämmeensä -- silmänräpäyksen
kuluttua olivat kaikki ylevät ajatukset kadonneet, kateus, katkeruus,
kostonhimo liikkuivat irtipäästettyjen matelijoiden tavoin hänen
rinnassaan.

Hän kohotti hitaasti päätään, loi katseensa Gabrielleen ja sanoi sen
jälkeen tyvenellä, pistelevällä äänellä:

"Jos niin on, surkuttelen teitä molempia. Koska tunnen teidän
luonteenne ja mielipiteenne, luulen teidän tulevan äärettömän
onnettomiksi."

Kreivitär ei olisi voinut sanoa mitään, joka olisi tehnyt Gabrielleen
tuskallisemman vaikutuksen. Nyt oli hänen vuoronsa luoda alas katseensa
salatakseen, mitenkä hänen tunteensa muuttuivat äitipuolensa sanoja
kuullessaan. Innostus, joka äsken oli niitä kiihoittanut, vaihtui äkkiä
raskaasen suruun. Rakkauden ja haaveilun tunteiden ohessa, jotka
täyttivät hänen sydämmensä, vaivasi häntä kuitenkin aina ajatus, ettei
Robert eikä hän tulisi onnellisiksi -- ja kun hän nyt kuuli
äitipuolensa lausuvan sen ääneen, tuntui se hänestä häijyn noita-akan
onnettomuutta tuottavalta ennustukselta.

"On mahdollista, että tulemme onnettomiksi", sanoi hän vihdoin
matalalla äänellä, "ei yksilläkään rakastavilla ole takauskirjaa siitä,
että aina olisivat onnellisia. Mutta siitä huolimatta rakastamme
toisiamme ja aijomme mennä naimisiin. Kuitenkin", lisäsi hän sopertaen
ja äitipuoleen katsomatta, "on se ... on se ... toistaiseksi
salaisuus ... ja minun täytyy pyytää, ett'ei sitä ... ett'ei sitä
kerrottaisi kenellekään, ei edes isälle ... tahdon itse pyytää hänen
suostumustaan..."

"En minä suinkaan aio levittää sinun salaisuuksiasi", vastasi kreivitär
lyhyesti ja jääkylmästi, "mutta jos se on salaisuus, olisit mielestäni
tehnyt viisaimmin ja -- hienotunteisemmin, jos olisit toistaiseksi
säilyttänyt sen omanasi."

Tämän sanottuaan nousi hän, meni ikkunan luo ja asettui selin
Gabrielleen.

Nuoren tytön mieli tuli vielä raskaammaksi. Hän huomasi kreivittären
käsittäneen hänet, äitipuolen terävän, kateellisen katseen nähneen,
että hän oli saavuttanut tämän voiton vihatusta kilpailijasta
ilmoittamalla salaisuuden, joka ei ollut ainoastaan hänen, vaan myös
Robertin ja halveksiva nuhteleva ääni, jolla kreivitär oli puhunut,
herätti hänessä melkein sietämättömän mielipahan. Sanaakaan vastaamatta
kääntyi hän äkkiä ja läksi huoneesta.

Jäätyään yksin, lukitsi kreivitär oven ja sulki puoleksi ikkunaluukut.
Sitten heittäytyi hän sohvaan, painoi päänsä tyynyyn ja purskahti
kiihkeään itkuun, jota vähän väliä puoleksi tukahdetut huudahdukset
keskeyttivät.

Oi. että juuri tämän, katkerimman kaikesta, tämän, jonka tähden hän oli
rukoillut niin monta palavaa rukousta siitä päästäkseen, kuitenkin piti
häntä kohtaaman! Olihan hän rukoillut Jumalaa lähettämään hänelle
kaikenlaisia kärsimyksiä, sairautta, köyhyyttä, jos Hän vaan säästäisi
hänet tästä!... Mutta juuri tämän oli Jumala hänelle lähettänyt!

Katkeruuden meressä, johon hän oli heittäytynyt, kadotti hän vähitellen
turvapaikan, mikä hänellä tähän asti oli ollut kristillisessä uskossa,
johonka hän kaikkein eksytysten aikana suonenvedon tapaisesti oli
tarttunut. Hänen mielestään Jumalan ohjaava käsi päästi hänet irti ja
kaikki mitä hän tähän asti oli tuntenut ja uskonut, oli vaan ilvehtiviä
mielikuvia, jotka hälvenivät.

Ja, minuutti minuutilta, tunsi hän vaipuvansa yhä syvemmälle ja
syvemmälle epäuskon aaltoihin, tunsi mitenkä uusi ala hänen sielussaan
pimeni, kunnes kaikki, niin sisä- kuin ulkopuolellakin häntä, oli
yhtenä ainoana epätoivon, tuskan ja tunnonvaivojen yönä.

Tuntikausia kesti tämä taistelu, jonka kuluessa oli turhaa koettaakaan
rukoilla; hänen ainoa rukouksensa oli haaksirikkoon joutuneen
hätähuuto: "Jumala, auta minua, älä minua hyljää!"

Lopulta asettui kuitenkin myrsky hänen sydämmessään ja sitä seurasi
tyvenyys. Hän lakkasi huutamasta ja vääntelemästä käsiään. Menneisyyden
yli levisi äkkiä ikäänkuin huntu, joka peitti kaikki synnit, erhetykset
ja valheet, jotka niin olivat vaivanneet hänen kauhistunutta
omaatuntoaan; tuulahdus anteeksi antamisen salaisuudesta rauhoitti
muutamiksi silmänräpäyksiksi hänen väsyneen henkensä. Hän nousi,
järjesti pukuaan ja huuhtoi otsansa ja silmänsä raittiilla vedellä. Sen
jälkeen sulki hän ikkunaluukut, sytytti kynttilän ja otti esille
raamattunsa lukeakseen sitä.

Mutta kun hän oli istuutunut ja avannut raamatun, esti häntä äkkiä ääni
sydämmessään, joka kuiskasi: "mene ensin sopimaan veljesi kanssa!"

Hän päästi raamatun ikäänkuin se olisi häntä polttanut, nousi ja
tuijotti kauhistuneena eteensä. Mitä nämät sanat tarkoittivat? Mitä
Jumala nyt häneltä vaati? Eikö Hän ollut jo tarpeeksi häntä kurittanut?
Pitikö hänen tulla vielä enemmän nöyryytetyksi, masennetuksi,
sorretuksi?...

Hän alkoi kävellä edes takaisin huoneessa, kädet painettuina rintaa
vastaan, ikäänkuin rauhoittaakseen siinä syntynyttä myrskyä. Vaan
uhkaava ääni tuli yhä kovemmaksi ja kovemmaksi. "Mene ensin sopimaan
veljesi kanssa", kuului se sanovan, "pyydä anteeksi nuorelta tytöltä,
jota olet loukannut kateudellasi, kiukullasi, joka niin usein on saanut
kärsiä pahasta tuulestasi, sano hänelle ystävällinen sana, toivota
hänelle onnea, hänellä on oikeus puolellaan; minkä sinä tahdot omistaa,
varastit häneltä, hän on saavuttanut Robertin rakkauden, hän on nuori
ja vapaa, hänellä on oikeus olla onnellinen!"

Mutta tämä vaatimus oli hänelle liian mahtava. "Se on liian paljon",
kuiskasi hän valittaen, "vaadi minulta mitä tahansa paitsi tätä! En voi
pyytää häneltä anteeksi, tahdon rukoilla Sinua, Herra, rukoilla,
rukoilla yöt ja päivät, eikö siinä ole tarpeeksi ... eikö se ole..."

Ja jälleen vastasi sama ankara ääni: "mene ensin sopimaan veljesi
kanssa!"

"Omistan koko elämäni köyhille ja kärsiville", jatkoi hän, "kaikki,
mitä Jumala minulle lähettää, tahdon vastaan ottaa, sairautta,
kärsimyksiä... Tahdon nöyryyttää itseni, maata tomussa ... niin, niin
sen täytyy olla tarpeeksi, Jumala, Sinun täytyy antaa minulle anteeksi,
Sinuahan vastaan minä olen rikkonut ... säästä minua ... ei tätä, en
voi ... en voi..."

Tällä tavalla hän yhä edelleen tarjosi hyviä töitään ja itsensä
kieltämistään uhriksi, teki lupauksia, koetti päästä asiasta
rukouksilla ja valituksilla, mutta lakkaamatta vastasi tuomitseva ääni
hänelle: "ei, Jumala ei huoli uhreistasi, Hän tahtoo vaan yhtä: että
sovit veljesi kanssa."

Hän ei voinut enää rukoilla eikä lukea raamattuaan. Pari kertaa hän
koetti sitä avata, mutta hänen silmänsä eivät käsittäneet sanoja,
ainoa, minkä hän näki ja kuuli, oli kehoitus! "mene sopimaan:"

Hän ei mennyt illalliselle, vaan meni varhain levolle ja väsyneenä sekä
hengen että ruumiin puolesta, vaipui hän heti raskaasen uneen.
Herätessään seuraavana aamuna, oli hänen mielensä yhtä rauhaton ja
levoton kuin edellisenä päivänä. Palava halu voida rukoilla,
sanomaton sovinnon ikävöiminen täytti hänen sielunsa, mutta hinta oli
hänestä liian kallis. Heti kun hän mielikuvituksessaan ajatteli
sovintokohtausta Gabriellen kanssa, kun hän kuvaili seisovansa nuoren
tytön vieressä lausuakseen hänelle ystävällisen, hellän sanan, oli
aivan kuin hänen sydämmessään sen sijaan olisivat heränneet kaikki
vihan henget ja hän olisi mielestään voinut uhrata kaikki, yksin
ijankaikkisen autuutensakin, nautinnosta saada loukata ja masentaa,
kilpailijaansa. "Minkätähden minua aina nöyryytettäisiin ja
masennettaisiin?" oli hänen pysyvä estelemisensä, "eikö ole tarpeeksi,
että hän on ryöstänyt minun onneni, että hän on voittanut taistelussa,
vieläkö minun pitäisi suudella voittajani kättä?" Ja yhtä
järkähtämättömänä vastasi tuomitseva ääni: "pitää, se sinun täytyy
tehdä, jos tahdot nauttia rukouksen rauhaa ja syntiesi anteeksi
antamuksen suloisuutta. Jos sinussa löytyy kipinäkään todellista uskoa
ja ellet tahdo sitä sammuttaa, täytyy sinun tyhjentää kalkki, mikä
sinulle ojennetaan, täytyy sinun vaeltaa nöyryytyksen ahdasta,
ohdakkeista tietä, ei löydy mitään muuta!"

Tätä kohtausta seuraavina viikkoina kreivitär ja Gabrielle vaihtoivat
tuskin sanaakaan ja kun toinen tuli huoneesen, poistui toinen heti, jos
vaan suinkin oli mahdollista. Ja jos heidän joskus ruoka-aikoina muodon
vuoksi täytyi jotakin kysyä tahi vastata, tekivät he sen aina toisiinsa
katsomatta. Kreivittären kalpeat, laihtuneet kasvot, joilla vanhuus
äkkiä alkoi näkymään, niinkuin syksynkin hävitykset luonnossa selvästi
esiintyvät vasta pilvisten päiväin tultua, peloittivat nuorta tyttöä ja
kiihdyttivät hänen mielikuvitustaan. Hän ei itsekään tiennyt mitä hän
pelkäsi, mutta hän ei tahtonut jäädä kahdenkesken äitipuolensa kanssa;
yksin hiljaisuuskin, joka silloin aina syntyi, tuntui hauesta
tuskalliselta ja rasittavalta, kuni ukkoista ennustava rajuilma.

Elokuun lopulla palasi kreivi Barneken kotiin ulkomaan matkaltaan ja
oleskeli pari viikkoa perheensä luona Säboholmissa. Mutta ei edes
kreivinkään läsnäolo, joka tietysti kyllä lievensi kodin raskasta
mielialaa, voinut kokonaan poistaa synkkää, miettivää piirrettä
kreivittären kasvoilta; ja kun perhe viimeinkin syyskuun keskivaiheilla
muutti Tukholmaan, tunsi vähän jokainen huojennusta, jälleen saadessaan
palata vanhaan pääkaupungin elämään, jonka levottomuudessa ja
moninaisissa hommissa kaikki epäkohdat esiintyvät vähemmin jyrkkinä
kuin maaelämän hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.



V.


Gabriellen ja Robertin kihlaus julaistiin syksyllä ja antoi kaikkialla
aihetta ihmettelyyn, arveluihin ja romantillisiin selityksiin. Kovalle
oli käynyt ennenkuin nuoren tytön onnistui saavuttaa isänsä suostumus
samaten kun hänen täytyi käyttää kekseliäisyytensä välttääkseen
yhteentörmäyksiä isänsä sukuylpeyden ja Robertin ylpeyden välillä,
josta hän tiesi, ettei se tarvitsisi montakaan iskua ennenkuin hän
paluuttomasti peräytyisi. Nyt oli kuitenkin kaikki järjestetty niin
tyydyttävälle kannalle kuin suinkin saattoi vaatia liitolta, joka
likeisimmässä ympäristössä herätti ainoastaan tyytymättömyyttä tahi
vihaa ja jonka asianomaiset itsekin solmisivat salaisilla epäilyksillä,
tokko se johtaisi onnellisuuteen, mutta joita kumpainenkin koetti saada
vaikenemaan, toinen rukouksilla, toinen rakkauden unelmilla.

Kreivitär ei sanottavasti vaikuttanut näiden ristiriitojen kehitykseen.
Ne herättivät hänessä synkän vahingonilon ja heikon toivon, että ne
kenties tekisivät kaikelle lopun...

Kun ihminen on kuullut Jumalan varoituksen, eikä ole sitä totellut, kun
hän on ymmärtänyt, minkä hellittämättömän vaatimuksen Jumala asettaa
sovitusta janoavalle sielulle ja hän kuitenkin kieltäytyy sitä
täyttämästä, niin toteutuu hänessä raamatun peloittavat sanat: "mutta
jolla ei ole, sekin kuin hänellä on, pitää häneltä otettaman pois."
Tämän henkisen lain alle sortui kreivitär. Rauhan aavistus, totuuden
vilahdus, joita hän oli tuntenut, olivat kadonneet ja uskon kipinä,
joka niin kauvan oli liehunut intohimon ja maailmallisuuden taakan
alla, jota hänen sydämmensä oli täynnä, oli nyt sammunut tahi oli
ainakin sammumaisillaan. Kaupunkiin muutosta asti oli hänen mielensä
ollut synkempi ja kärtyisempi kuin muulloin milloinkaan ennen.
Taistelussa, jota hän sai taistella tuon yön jälkeen, jolloin hän luuli
kuulevansa Jumalan äänen: "mene sopimaan veljesi kanssa", oli hän päivä
päivältä peräytynyt askeleen itsekkäisyyteen ja itsepintaisuuteen, oli
tukahuttanut jumalallisen äänen ja onnistunut luulottelemaan, ettei se
ollut muuta kuin sairaloista omantunnon hemmottelua. Jopa hänen lopulta
onnistui, monimutkaisesti puolustellen itseään, tulla siihen
mielipiteeseen, että jos joku oli loukannut toista, oli se epäilemättä
ollut Gabrielle, eikä hän, -- jos jonkun tarvitsi pyytää toiselta
anteeksi, oli se tytärpuoli, joka kaikkien näiden vuosien kuluessa oli
osoittanut häntä kohtaan vaan tylyyttä, kylmyyttä, luottamuksen
puutetta. Ei, hänellä itsellään ei ollut syytä nuhdella itseään.
Gabrielle ei ollut milloinkaan osoittanut hänelle rahtuakaan
tyttärellistä rakkautta, hän muisti vaan liiankin hyvin ensi kerran,
jolloin he tapasivat toisensa ja jääkylmän tervehdyksen, jonka hän
silloin sai vastaanottaa. Hän ei milloinkaan saattaisi unhoittaa tuota
tervehdystä, joka kerrassaan jäähdytti hänen sydämmensä. Ja mitenkä
uskollisesti hän kuitenkin sen jälkeen oli täyttänyt velvollisuutensa
tuota vihattua tytärpuolta kohtaan! Miten monta kertaa hän, vastoin
haluaan ja taipumustaan, oli seurannut Gabrielleä tanssiaisiin ja
teaattereihin, mitenkä hän, vasten mielipiteitään, oli sallinut hänen
panna toimeen tansseja kodissaan! Mitenkä hän nimi- ja syntymäpäivinä
oli antanut Gabriellelle kalliita lahjoja, ja lopuksi -- epäili
hetkisen lausuessaan tätä viimeistä kohtaa ansioluettelossaan, mutta
sitten lisäsi hän senkin -- olihan hänen omaisuutensa ehkä pelastanut
isän vararikosta ja siis myöskin Gabriellen köyhyydestä ja puutteesta?
Olisihan siis nuoren tytön pitänyt olla siitä kiitollinen, olisihan
hänen pitänyt äitipuolelleen olla ystävällinen ja kohtelias. Mutta hän
oli tehnyt aivan päinvastoin, oli käyttänyt hyväkseen jokaista
tilaisuutta, jolloin hän saattoi loukata ja nöyryyttää... Ei,
kreivittären ei tarvinnut soimata itseään mistään! Syy oli kokonaan
Gabriellen puolella, hänen tulisi siis ottaa ensi askel sovintoon, --
jos yleensä maksoi vaivaa ajatella sovintoa kahden, toisilleen niin
vastenmielisen olennon välillä.

Pyhimysloiste, mikä ympäröi Robertia saarnaajana, oli, hänen mentyään
kihloihin, melkoisesti vaalennut muutamien hänen kuulijainsa silmissä,
mutta suuremman osan mielestä oli hän, yhdistyksensä kautta kauniin,
nuoren tytön kanssa Ruotsin etevimmistä perheistä, tullut vieläkin
viehättävämmäksi. Kertomus Gabriellen ja hänen rakkaudestaan, jota
koristi suuremmassa tahi vähemmässä määrässä keksityt tapaukset
kuluneelta kesältä, loi hänen ympärilleen romantillisen hohteen, jota
hänellä ei ennen ollut.

Siksi olivatkin sekä hänen saarnansa että hän itse mitä innokkaimpain
selitysten ja tarkimpain tutkimusten esineenä. "Hän ei enää ole sama
kuin ennen", sanoi eräs hänen kuulijoistaan, surullisesti pudistaen
päätään. "Näkyy selvästi, että morsiamen läsnäolo häntä häiritsee,
hänen esityksessään on jotain niin jäykkää, hajamielistä", tuumi
toinen. "Vakuutukseni on, ettei hän ole onnellinen ja ettei sitä
liittoa olisi pitänyt milloinkaan solmita", lausui kolmas j.n.e.

Asianlaita oli kumminkin se, että ainakin viimeinen lausunto oli
jossakin määrin tosi. Robert ei todellakaan ollut onnellinen sulhanen.
Päivä päivältä hänelle kävi yhä selvemmäksi, ettei hän, mennessään
kihloihin Gabriellen kanssa, ollutkaan seurannut Jumalan ääntä, vaan
oli käynyt omia teitään, tyydyttänyt omia toiveitaan. Hänen asemansakin
kreivi Barnekenin talossa oli hänelle erinomaisen vastenmielinen;
kreivin välinpitämättömyys loukkasi häntä, kreivittären alakuloinen
tylyys, jonka syyn hän liiankin hyvin ymmärsi, rasitti häntä ja hänen
ylpeytensä kärsi ajatellessaan ihmisten kenties hänen kihlauksensa
johdosta pitävän häntä onnenetsijänä. Sen lisäksi pelkäsi hän
tulevaisuutta, jota hän ei levollisesti voinut jättää Jumalan haltuun,
kun hän tiesi tehneensä niin omavaltaisen päätöksen. Saattoiko hän
toivonkaan onnea, kun hän vapaaehtoisesti oli valinnut vaimon, joka
niin vähän sopi pappismiehelle? Olihan hän melkein laiminlyönyt
velvollisuutensa, tehnyt itsensä syypääksi rikokseen, joka vaati
sovitusta.

Nämät ajatukset ja epäilykset muodostivat pohjavirran, joka lakkaamatta
kohisi syvällä hänen sydämmessään, vaikkapa pinnalla liikkuikin joukko
vaihtelevia toivon ja onnen tunteita. Oli hetkiä, jolloin hän
keskustellessaan Gabriellen kanssa, näki nuoren tytön sydämmen
pehmeävän uskonnon vaikutukselle, näki hänen kyynelsilmin antautuvan
sille ja jolloin toivon ja riemuitsevan kiitollisuuden tunteet
täyttivät hänen sydämmensä. Oli myös toisia, jolloin hänen rakkautensa
Gabrielleen niin kokonaan valtasi hänet, että hän unhoitti kaiken muun
ja tunsi itsensä onnelliseksi tietäessään omistavansa hänet.

Täten kului talvi sisällisten ja ulkonaisten myrskyjen raivotessa.
Nähdessään Robertin ja Gabriellen, ei kukaan olisi voinut aavistaa
heidän olevan kihlatut; he olivat molemmat laihat ja kalpeat, molemmat
näyttivät tavallisesti synkkämielisiltä ja alakuloisilta. Tukholmassa
ei puuttunutkaan huhuja, jotka tiesivät kertoa pastori Wallnerin olevan
hyvin onnettoman, että hän oli antanut kunnianhimon viekoitella itsensä
tähän kihlaukseen, jota hän vielä tulisi katkerasti katumaan ja useilla
tahoilla oli jo aivan varmana asiana kerrottu Robertin ja Gabriellen
kihlauksen olevan purkautumaisillaan.

Eikä tämä viimeinen huhu ollutkaan niin aivan perätön. Useamman kerran
oli Robertin ja Gabriellen välillä ollut kohtauksia, jotka päättyivät
viittauksiin eroamisen mahdollisuudesta. Heillä oli molemmilla kiivas
luonne ja luja tahto ja kun heidän erilaiset mielipiteensä, jotka
teoriiassa asetettuina vastakkain vaan synnyttivät vilkkaan
keskustelun, myöskin käytännössä joutuivat ristiriitaan, syntyi siitä
koko heidän keskinäisessä suhteessaan niin valtava täristys, että
tuntui siltä kuin kaikki auttamattomasti katkeaisi.

Robert se aina silloin viittasi eroamisen mahdollisuuteen. Hän
muistutti morsiantaan niin tyynesti ja ystävällisesti kuin suinkin
saattoi, koko sydän liikutettuna, yksinkertaisesta asemasta, johonka
tämä joutuisi hänen vaimonaan, vakavasta elämästä, jota heidän tulisi
viettää, ett'ei hän milloinkaan hänen tähtensä tekisi mitään muutosta
y.m. Mutta Gabrielle vastasi aina vaan estellen ja kärsimättömästi.

"Minä tiedän sen, minä tiedän sen!" huudahti hän. "olet jo sata kertaa
sanonut sen minulle ja minä olen yhtä usein vastannut suostuvani
siihen. Mutta estääkö se minua tänä iltana menemästä seuraan, jonne
sinulla ei ole halua mennä? Luuletko sinä sitäpaitsi", lisäsi hän
äkkiä, turvautuen mielistelemiseen, jonka hän tiesi, enemmän kuin
minkään muun, vaivaavan Robertia ja jota hän näissä kohtauksissa käytti
suurella mielihyvällä, "että minä tahtoisin mennä naimisiin tavallisen
ihmisen kanssa, esimerkiksi jollekin noista tavallisista, tyhmistä
herroista, joita kohtaa seuraelämässä ja joiden kanssa tuskin voi puhua
ainoatakaan järkevää sanaa? Olen aina toivonut saavani tehdä jotakin
erinomaista."

Robert ei vastannut; häneen nämä sanat koskivat kipeämmästi kuin hän
tahtoi näyttää.

"Ei, älä pahastu, Robert", jatkoi hän hymyillen ja koetti tarttua hänen
käteensä, "etkö sinä luule, että minä tiedän itselläni olevan syytä
olla ylpeä siitä, että sinä olet valinnut minut, sinä joka olisit
voinut saada jok'ainoan tytön Tukholmassa, johon vaan osoittaisit
sormellasi? Mutta sanonpa sinulle, että olisit voinut saada jonkun,
joka olisi teeskennellyt enemmän kuin minä, joka olisi enemmän sinua
miellyttänyt käymällä sairaiden ja köyhien luona, halveksimalla
maailmaa ja muuta sellaista. Sellaisen olisit voinut saada ja olisitkin
ehkä siinä tapauksessa ollut tyytyväisempi. Mutta", lisäsi hän hiipien
lähemmäksi Robertia, tuolla pehmeällä, hyväilevällä tavalla, jota tämä
sekä pelkäsi että rakasti, "yhdessä suhteessa olen heitä kaikkia
parempi: minussa on enemmän totuutta kuin heissä, ja kun minä sanon
sinua rakastavani, tarkoitan minä sitä, vaikken teeskentele
saavuttaakseni rakkauttasi."

Robert katseli surullisesti hymyillen hänen suloisia kasvojaan ja
hieman vapisevia huuliaan, sitte työnsi hän hänet hiljaa luotaan, ja
pitkä, raskas vaiti-olo seurasi tätä kiihkeätä kohtausta, joka nyt
kuten melkein aina ennenkin oli syntynyt edellisestä väittelystä.

Kaikista epäilyksistä ja kiistoista huolimatta, olivat häät määrätyt jo
kevääksi. Robertin tulot eivät olleet suuret, mutta Gabriellella oli
äidin-perintönsä ja, kun kreivi lupasi vuotuisesti antaa tyttärelleen
pari tuhatta kruunua, vakuutti Gabrielle lukemattomia kertoja innolla,
joka ei tuntunut teeskennellyltä eikä liioitetulta, ettei hän
vähintäkään pelännyt vaatimatonta ja säästävää elämää, päin
vastoin, hän tiesi omaavansa käytännöllisiä taipumuksia, ja piti
kunnian-asianaan näyttää, että vähilläkin varoilla saattoi tehdä kodin
hauskaksi ja miellyttäväksi.

Kuulutus-päiväksi oli määrätty ensimmäinen sunnuntai toukokuussa. Viime
aikoina oli kihlattujen välillä vallinnut harvinainen sopusointu.
Kauniina kevätiltoina menivät he yhdessä kävelemään ja näillä
retkillään joutuivat he keskusteluihin, jotka lähestyttivät heitä
toisiinsa. Gabriellen olento oli muuttunut hiljaiseksi ja miettiväksi,
jota se ei ennen ollut, ja kun hän näiden keskustelujen kestäessä,
joiden aineet suurimmaksi osaksi olivat uskonnolliselta alalta,
kuunteli ja vastasi totisuudella ja hellyydellä, joka todisti hänen
sisimpäin tunteittensa olevan liikutettujen, tuntui Robertista kuin
nuoressa tytössä, joka Säboholman lehmuskäytävässä vastasi
hänelle niin kylmästi ja pilkallisesti, nyt olisi tapahtunut
perinpohjainen, sisällinen muutos. Hänen sydämmensä täyttyi toivolla ja
kiitollisuudella ja hänen mielestään keväinen elämä heitä ympäröivissä
metsissä kuiskaten lupasi hänelle onnea, jota hänen oli oikeus nauttia,
koska luomakunnan herra itse oli sen pyhittänyt kaikella sillä elämän
kauneudella, jonka hän joka kevät antoi uudestaan puhjeta
kukoistukseen.

Päivää ennen kuin Robertin piti ottaa kuulutus, oli hän päivällisillä
kreivi Barnekenin luona. Gabrielle oli koko ajan ääneti ja
hajamielinen; näytti siltä kuin joku tuskallinen ajatus lakkaamatta
olisi häntä vaivannut. Iltapäivällä, kun Robert nousi lähteäkseen,
pyysi Gabrielle kuiskaten häntä tulemaan hetkeksi balkongille, hän
tahtoi puhua vähän hänen kanssaan ennenkuin he eroaisivat.

"Robert", alotti hän arasti ja kiihkeästi, heidän jäätyään yksin,
"löytyy ajatus, mielikuva, joka ei minua jätä rauhaan. Nyt ... nyt,
kun olen perillä ja minun pitäisi tehdä lopullinen päätös ... nyt se
tuntuu ... minusta niin pelottavalta... Olen niin raskaalla
mielellä ... teenkö oikein ... teenkö oikein ... ruvetessani
vaimoksesi? Enkö tule tekemään sinua onnettomaksi ... ehkä henkisesti
masentaisinkin sinut ... en tiedä miksikä ... mutta nyt juuri on
keskinäinen välimme tullut minulle niin selväksi ... on aivan kuin
olisin saanut uudet silmät nähdäkseni..."

Hän ei voinut jatkaa; mielenliikutus tukehdutti hänen äänensä, hän
kääntyi pois ja painoi nenäliinan silmilleen.

Robert oli äkkiä tullut kalpeaksi; hänet valtasi raju mielenliikutus
näin kuullessaan julkilausuttavan sisimpiä ajatuksiaan, jotka hän niin
suurella vaivalla lopullisesti oli voittanut. Mutta miksikä nämä
varoitukset tulivat nyt vasta, kun jo oli liian myöhäistä? Minkätähden
kutsuttiin nyt esiin nuo aaveet, joita hän koko tämän ajan oli
koettanut karkoittaa palavilla rukouksillaan?

"Tulemmeko onnellisiksi vai onnettomiksi", vastasi hän liikutettuna,
"oletko sinä minulle sopiva vaimo, ja olenko minä se mies, joka saattaa
tehdä sinut onnelliseksi, sen saamme jättää kokonaan Jumalan haltuun.
Me olemme nyt antauneet Hänen johdatettavikseen, ja meidän täytyy
uskoa, että Hän vaikkapa myrskyjen ja kuohujen läpi lopullisesti vie
meidät satamaan..."

Gabrielle otti nenäliinan silmiltään ja kääntyi Robertia kohti.

"Niin, olet oikeassa!" huudahti hän innokkaasti, "meidän täytyy luottaa
tulevaisuuteen, on liian myöhäistä nyt enää epäillä? Ja minä tahdon
luottaa siihen! Olethan itse sanonut sen riippuvan omasta tahdostamme
tulemmeko onnellisiksi vai eikö, ja Jumala tietää minun puhuvan totta,
sanoessani, että sisin, lujin tahtoni tällä hetkellä on tehdä sinut
onnelliseksi!"

He eivät jatkaneet keskustelua, molemmat olivat liian liikutetut
voidakseen puhua enempää. Robert kuiskasi vaan pari kertaa "kiitos",
puristi Gabriellen käsiä ja jätti hänet sitten.

Seuraavana yönä saattoi Robert tuskin hetkeksikään ummistaa silmiään,
Gabriellen sanat olivat hänen sydämmessään synnyttäneet tuskallisen
tunteiden myrskyn; se, jota hän niin kauan oli koettanut pidättää,
virtasi nyt uudistetulla voimalla ja selvyydellä hänen mieleensä; eikö
hän ollut tekemäisillään syntiä, eikö hän tuottaisi onnettomuutta niin
itselleen kuin Gabriellellekin, ja pahinta kaikista, saattaisiko hän
niissä oloissa, joihin hän joutuisi naimisensa kautta, tulla
sellaiseksi sananpalvelijaksi, jommoinen hän kerran oli luvannut olla.

Nämä ajatukset kasvoivat yön hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä
suunnattomiksi kummituksiksi, jotka ympäröivät häntä kaikkialla, minne
hän vaan loi katseensa, jotka tukahuttivat hänen rakkautensa ja
verhosivat hänen tulevaisuutensa synkkiin varjoihin.

Hän taisteli ja rukoili, kuitenkaan saavuttamatta rauhaa. Hänestä
tuntui siltä kuin hänen rukouksensa olisivat levinneet tyhjään
avaruuteen, saamatta muuta vastausta kuin oman äänensä tuskaisen
kai'un.

Ja kun hän seuraavana päivänä seisoi pastorinkanslian ovella,
mennäkseen ottamaan kuulutusta, esiintyi äkkiä hänen sisälliselle
silmälleen raamatun lause, jota hän koko tämän ajan oli pelännyt ja
karttanut. "Mistä tiedät, mies, voitko pelastaa vaimosi?" toisti hän
itsekseen muutaman kerran, seisoessaan käsi lukolla, valmiina avaamaan
ovea. Ja jollei hän onnistuisikaan voittaa Gabrielleä, jollei se, jolla
hän tähän asti oli rauhoittanut omaatuntoaan, että hän nimittäin tahtoi
pelastaa hänet turhamaisuudesta, maailmallisuudesta, pitäisikään
paikkaansa? Jos hänen itsevaltaisuutensa, hänen tottelemattomuutensa
Jumalan käskyjä kohtaan ei voittaisikaan Gabrielleä, vaan päinvastoin
paaduttaisi hänen sydäntään ja jos hän tällä tavalla tuottaisi hänelle
ei ainoastaan maallista onnettomuutta -- joka kuitenkaan ei merkitsisi
paljoakaan -- vaan vielä ikuisenkin?

Hän päästi äkkiä lukon ja kiirehti nopein askelin Gabriellen asuntoon.
Tuon viimeisen, kauhean ajatuksen rinnalla oli kaikki -- rakkaus, onni,
ihmisten juorut ja moitteet, hänen oman sydämmensä vastarinta --
kokonaan kadottanut merkityksensä. Vielä ei ollut liian myöhäistä,
vielä saattoi kaikki tulla peruutetuksi ja Gabrielle saada vapautensa.

Kun hän, kiivaasta käynnistä hengästyneenä, soitti etehisen kelloa
kysyäkseen neiti Barnekeniä, avasi Gabrielle itse heti oven.

Nuori tyttö, joka oli kävelypuvussa, näytti kalpealta ja kärsivältä ja
siniset juovat silmien ympärillä ilmoittivat hänen valvoneen tahi
itkeneen. Nähdessään Robertin, huudahti hän hämmästyksestä ja ilon
hohde levisi hänen kasvoilleen.

"Jumalan kiitos, että tulit!" huudahti hän kiihkeästi, vetäissään
Robertin sisään ja sulkiessaan ovea. "Minun täytyy puhua kanssasi",
jatkoi hän yhä enemmän ja enemmän liikutettuna, "aioin juuri koettaa
tavalla tahi toisella saada tavata sinua, sanoakseni ... sanoakseni...
Oletko jo ... jo ... ottanut kuulutuksen?"

"En", vastasi Robert yhtä liikutettuna kuin Gabrielle, "mutta mikä
sinua vaivaa ... mitä on tapahtunut ... minkätähden tahdot minua tavata
-- sinä peloitat minua, Gabrielle..."

"Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Gabrielle puoleksi tukahdetulla
äänellä, "mutta ... mutta ... olen koko yön maannut valveilla ja
ajatellut sinua ... itseäni ... keskenäistä suhdettamme... Ja niin on
minulle selvinnyt, että minun täytyy luopua sinusta, etten voi tulla
sellaiseksi vaimoksi kuin minun pitäisi... Tiedän kyllä", jatkoi hän,
äänensä takertuessa mielenliikutuksesta, "että tulen kärsimään ja
kaipaamaan ... kenties en ole ennenkuin nyt vasta oikein ymmärtänyt,
minkä arvoinen sinä olet minulle, että sinä saattaisit johdattaa minua
korkeampaan ja parempaan ja että minä ilman sinua jään samaksi kuin
ennenkin... Mutta luulen kuitenkin voivani kestää sen sinun tähtesi ...
minusta tuntuu nyt siltä kuin kernaammin voisin uhrata kaikki, kuin
etten olisi sitä, mitä minun sinun vaimonasi pitäisi olla..."

Robert ei voinut vastata mitään; hän veti Gabriellen luokseen ja sulki
hänet liikutettuna syliinsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "emme
milloinkaan, milloinkaan tule eroamaan." Hän ei lausunut sanoja, jotka
olivat olleet hänen huulillaan; ajatukset ja päätökset, jotka äsken
olivat täyttäneet hänen mielensä ja pakoittaneet häntä etsimään
morsiantaan, hajosivat mitättömiin, hänen tuntiessaan Gabriellen koko
olennon hellyyttä ja sydämmellisyyttä.

Ja suloisena, hyväätekevänä tyvenyytenä myrskyn jälkeen, levisi
vähitellen koko hänen sieluunsa rauha, varma vakuutus, jommoista hän ei
milloinkaan ennen ollut tuntenut, että Jumala sentään oli saattanut
heidät yhteen -- vaikkei Hän ehkä tahtonutkaan johdattaa heitä onneen
-- ehkä Hän päinvastoin tahtoi johdattaa heitä syvimpiin, synkimpiin
varjoihin, jotta he sitten yhdessä taistellen saavuttaisivat tuon
ylevän päämäärän.



VI.


Kolme vuotta oli kulunut iltapäivästä, jolloin Robert ja Gabrielle
vihittiin samassa kirkossa, jossa ensinmainitun oli tapana saarnoillaan
herättää kuulijoissaan niin suurta innostusta, ja liikutusta.

Vähän aikaa heidän häittensä jälkeen tuli eräs pääkaupungin etevimmistä
apulais-viroista kuolemantapauksen kautta avoimeksi ja vaikkei Robert
mitenkään olisi tahtonut hakea tätä paikkaa, koska hänen mielestään
siihen oli monta muuta ansiokkaampaa hakijaa kuin hän, tuli hän
kuitenkin kutsutuksi neljänneksi vaalisaarnaajaksi ja sitten suurella
enemmistöllä valituksi. Robertin vaikutusala oli tämän kautta tullut
paljon laajemmaksi, ja tilavampi huoneusto, johon Gabrielle ja hän heti
apulaisnimityksen jälkeen muuttivat, teki hänelle mahdolliseksi
kodissaan panna toimeen raamatunselityksiä ja keskustelukokouksia,
joihin hän kutsui kaikki ne seurakuntalaisensa, joilla oli halua ottaa
osaa tällaisiin hartaushetkiin.

Näissä tilaisuuksissa auttoi häntä hänen vaimonsa, joka vastaanotti
kaikki vieraat, niin ylhäiset kuin alhaisetkin samalla sydämmellisellä
hilpeydellä. Kaikki pitivätkin hänestä niin paljon näissä kokouksissa,
että moni, joka ei muuten tuntenut minkäänlaista uskonnollista
tarvetta, kaikin voimin koetti päästä mukaan pastori Wallnerin
"tiistai-iltoihin" vaan nähdäkseen miltä kaunis, ihailtu neiti Barneken
näytti ollessaan emäntänä raamatun keskustelukokouksessa.

Kaikki muistutukset onnettomasta avioliitosta, joita eivät ihmiset
Robertin ja Gabriellen häiden aikana suinkaan olleet säästäneet, eivät
siis näyttäneet toteutuneen; pastori Wallner ja hänen vaimonsa
tuntuivat päinvastoin olevan hyvin onnellisia. Kiistat ja
eripuraisuudet, jotka olivat niin tavalliset heidän ollessaan
kihlattuina, olivat, ainakin juoruilijain kertomusten mukaan lakanneet,
sen jälkeen kuin he olivat päässeet omaan kotiinsa, pois kreivittären
onnettomuutta tuottavan vaikutuksen alta.

Olihan aivan luonnollista, että viimemainittu seikka lisäsi
sopusointuisuutta, joka nyt vallitsi heidän välillään, mutta
pääasiallisin vaikutin heidän onneensa oli kuitenkin Gabriellen
rehellinen pyrintö täyttämään velvollisuutensa Robertin vaimona. Tähän
häntä tietysti etupäässä pakotti hänen rakkautensa, vaan kenties myös
yhtä paljon kiihoittava ajatus: "minun täytyy ja minä tahdon täyttää
velvollisuuteni, tahdon tehdä, mitä olen ottanut tehdäkseni, niin ettei
kenenkään tarvitse minua moittia siitä, että olisin huono puoliso."

Vähitellen järjestikin hän elämänsä niiden vaatimusten mukaisiksi,
joita saattoi asettaa papin vaimolle. Avioliittonsa ensi aikoina otti
hän vielä osaa seuraelämään ja kävi joskus teaatterissa, mutta kun hän
sai kuulla, että jotkut olivat lausuneet paheksumistaan siitä ja kun
hän huomasi, että hänen miehensä, suorastaan kieltämättä häneltä näitä
huveja, kuitenkin aina näytti tyytymättömältä tahi suuttuneelta, kun
niistä tuli kysymys, luopui hän vähitellen kokonaan niistä.

Perheensä seurassa oli Gabrielle ainoastaan niin paljon kuin hänen
välttämättä täytyi. Äitipuolensa ja hän kävivät, kohteliaisuutta
täyttääkseen, toistensa luona ja muodon vuoksi tuli kreivitär pastori
Wallnerin hartaushetkiin, mutta tämä tapahtui vuosi vuodelta yhä
harvemmin ja harvemmin, tavallisesti hän tiistai-iltasin sai
päänkivistyksen tahi jonkun muun taudin.

Kreivin perheessä oli sitäpaitsi viime aikoina tapahtunut suuri muutos.
Kreivitär, joka kerran jo oli melkein kokonaan luopunut seuraelämästä,
otti nyt hyvinkin paljon osaa siihen. Hän kyllä yhä edelleenkin kävi
uskonnollisissa kokouksissa, kuului hyväntekeväisyys toimikuntiin
j.n.e., mutta sen ohessa pani hän kodissaan toimeen mitä suurimmassa
määrässä maallisia vastaanottoja, joiden ohjelmassa aluksi, muutoksen
tapahtuessa, oli ainoastaan soitantoa ja keskustelua, mutta joissa
lopulta tanssittiinkin. Olihan hänellä nyt kaksi täysikasvuista, nuorta
tytärtä, ja olihan nuoriso oikeassa vaatiessaan itselleen vähän
huvituksia. Äidillisessä alttiiksi antaumuksessaan meni hän niinkin
pitkälle, että hän huvittaakseen lapsia ei ainoastaan sallinut tanssia
illallisissaan, vaan itsekin jotenkin usein otti siihen osaa. Hänen
sielunsa, levottomuus, jota ei nyt enää mikään voinut rauhoittaa,
pakoitti häntä lakkaamatta koettamaan uusia huumaavia keinoja. Hänet
oli vallannut tuo luonnoton nautinnonhalu, jonka joskus huomaa
ihmisissä, etenkin naisissa, joidenka luonnollista kehitystä on estänyt
joku heissä piileytyvä väärä suunta ja he sen sijaan että edistyisivät,
kääntyvät menneisyyteen ja tavoittelevat leikkikaluja, joita ovat
hellittäneet pois luotaan. Molempain tyttöjen huvittaminen oli hänellä
tekosyynä, kun hän välinpitämättömänä kaikesta riensi huvituksesta
huvitukseen. Poskensa painuivat sill'aikaa sisään, harmaita suortuvia
ilmaantui hänen tukkaansa ja hiipivä ruumiillinen heikkous vähensi
hänen voimiaan.

Oli sunnuntai lähinnä joulua. Robert oli pitänyt puolipäiväsaarnan ja
kirkko oli tavallisuuden mukaan ollut niin täynnä kuulijoita, ettei
ollut edes tyhjää seisomapaikkaakaan.

Pastori Wallner oli tähän aikaan saarnaaja-maineensa kukkuloilla. Vaan
ei hän ollut yleisesti tunnettu ainoastaan saarnaajana. Hän oli
vähitellen joutunut siihen asemaan, että kaikki ihmiset luulivat
olevansa oikeutetut suoraan sanoen kuluttamaan hänen aikaansa ja
voimiansa. Jos oli pantava toimeen iltama hyväätekevää tarkoitusta
varten ja sinne toivottiin puhujaa, sanottiin heti: "pyydetään pastori
Wallneria, jos hän suostuu, on onnemme taattu." Jos joku vietti
perhejuhlaa, piti pastori Wallnerin kaunopuheliaisuuden heti sitä
koristaa; jos tahdottiin perustaa uusi yhdistys köyhien koululasten
pukemista varten tahi muodostaa perus-rahasto sairashuonetta varten,
valittiin pastori Wallner heti puheenjohtajaksi. Työväen luokassakaan
ei edes vapaamielisissä piireissäkään ollut harvinaista, että
tällaisissa tilaisuuksissa tultiin pyytämään pastori Wallnerin
apua. Kaikkien näiden väsyttäväin todistusten lisäksi siitä
yleisestä suosioista, jota hän nautti, tuli vielä koko joukko yhtä
rasittavia suhteita: nuoria tyttöjä, jotka tahtoivat uskoa hänelle
sielu-elämänsä, aviopuolisoita, jotka pyysivät häntä sovittamaan heidän
eripuraisuuttaan, tuntemattomia henkilöitä, jotka etsivät häntä mitä
omituisimmista syistä, kirjeitä, joissa häneltä pyydettiin hiuskiharaa,
salaperäisiä kukkais-lähetyksiä y.m. Kaikki tämä, eikä suinkaan vähin
viimeksi mainittu "hinaus", oli omiaan muodostamaan hänen elämänsä
yhdeksi ainoaksi levottomaksi hyörinäksi. Henkinen työ, jonka hän näinä
vuosina oli toimittanut, olisi jaettuna kolmelle, hyvästi riittänyt
kullekin heistä; kun sen lisäksi tuli, että hänen niinä harvoina
hetkinä, joita hänellä oli käytettävinään, lepäämisen sijaan usein
täytyi taistella vaikeita taisteluita, joita ei kukaan, ei edes hänen
vaimonsakaan aavistanut, niin on aivan luonnollista, että hänen
ruumiilliset voimansa olivat hyvin riutuneet.

Hän näyttikin väsyneeltä ja rasitetulta, saarnan loputtua astuessaan
sakaristoon. Syvään huoaten vaipui hän tuolille, hengähti muutaman
kerran kiivaasti ja pyyhki kosteata otsaansa. Sitten sulki hän silmänsä
ja istui hetken aikaa kyynärpää pöytää vastaan ja pää käden nojassa.

"Mitenkä omituista", mietti hän katkerasti, "että kaikki nämät
suosionosoitukset annetaan henkilölle, joka ei pane niihin vähintäkään
arvoa! Useimmat olisivat luultavasti hyvinkin onnelliset ajatellessaan
täpösen täyttä kirkkoa, kaikkea sitä ystävällisyyttä ja kiitollisuutta,
jonka esineenä minä olen, ja minä sen sijaan -- minä luopuisin kaikesta
siitä, jos vaan voisin saada yhden ainoan sielun, joka täydellisesti
ymmärtäisi minua. On omituista, että kaikkien näiden ihmisten keskellä,
jotka tunkeuvat ympärilleni osoittaakseen minulle osanottoa ja
hyväntahtoisuutta, tunnen väliin olevani yksin kuni erämaassa!"

Hän huoahti taas ja nousi. Suntio lähestyi sanoakseen hänelle jotakin;
pappi, joka oli toimittanut alttaripalveluksen, tuli sisään, ja Robert
ja hän juttelivat hetkisen virkatoimistaan. Jumalanpalvelus oli nyt
päättynyt, kansa virtasi ulos kirkosta. Robert riisui papin kaapunsa,
järjesti käsikirjat ja valmistui menemään kotiin. Silloin hän kirkon
ovella huomasi Gabriellen, joka hymyillen viittasi hänelle.
Ystävällisesti nyykäyttäen päätään meni hän vaimoaan vastaan ja kysyi
mitä asiaa hänellä oli.

"Kuulehan, täällä on eräs, joka välttämättömästi tahtoisi tavata
sinua", vastasi Gabrielle innostuneena kuiskaten, "serkkuni Thomasine
Ehrenstein on matkustanut tänne Skånesta, hän kuuli sinun nyt
saarnaavan ja sanoo, ettei hän milloinkaan ole kuullut mitään, joka
olisi tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen. Hän tahtoisi niin
mielellään kiittää sinua -- saammeko silmänräpäykseksi tulla sisään?"

Robertin kasvot synkistyivät.

"Tiedäthän, etten mielelläni tahdo vastaanottaa ketään täällä, ellei se
ole aivan välttämätöntä. Eikö hän, jos hän todellakin haluaa minua
kiittää, voi tulla meitä tervehtimään, tänä iltana esimerkiksi, tahi
huomenna..."

"Ei", keskeytti häntä Gabrielle vieläkin innokkaammin, "hänellä ei ole
muulloin hetkeäkään aikaa. Huomenna matkustaa hän pois ... tänään hän
on kutsuttu päivällisille, ja sitä ennen hänen täytyy käydä jos kuinka
monen ihmisen luona... Suo anteeksi rakas ystäväni, jos teen vasten
tahtoasi, mutta tahtoisin niin mielelläni, että tulisitte tuntemaan
toisenne ... hän on viehättävä olento ... saatpa nähdä..."

Gabriellen silmät säihkyivät, näytti siltä kuin hänen "viehättävä"
serkkunsa olisi synnyttänyt hänessä huimauksen, joka vieläkin enemmän
jäähdytti Robertia.

"Me emme opi tuntemaan toisiamme tällä lyhyellä yhdessä-ololla",
vastasi hän estellen. Mutta Gabrielle ei kuullut häntä, hän riensi pois
ja palasi hetken perästä, tuoden mukanaan kauniin nuoren rouvan, joka
oli erinomaisen hienosti puettu samettiin ja nahkareunuksiin.

"Mieheni, -- serkkuni, Thomasine Ehrenstein", esitteli Gabrielle ja
kasvojensa ilme osoitti, että hän tunsi olevansa ylpeä heistä
molemmista ja onnellinen saadessaan tehdä heitä tutuiksi.

Robert kumartui ja ojensi kätensä, johon nuori rouva punehtuen tarttui,
luoden uuteen sukulaiseensa aran, ihailevan katseen.

"Toivon vaan saavani lausua teille kiitokseni", sanoi hän vähän
epävarmalla äänellä kyynelsilmin, "en ole milloinkaan kuullut mitään
semmoista kuin tänään, enkä milloinkaan, milloinkaan ole unhoittava
mitä olette minulle antaneet..."

"Minä en ole antanut teille mitään", vastasi Robert vakavuudella,
jossa, huolimatta hänen yrityksestään näyttäytyä ystävälliseltä,
kuitenkin oli jotakin jäähdyttävää, "jos Jumalan sana on jotakin
vaikuttanut, tulee meidän rukoilla Herraa, että hän yhä edelleenkin
siunaisi sitä, etteivät ohdakkeet sitä tukehduttaisi..."

Nuori rouva näytti siltä kun eivät Robertin sanat ja tapa olisi
vastanneet hänen odotustaan. Häntä ei miellyttänyt se, että tuo tulinen
puhuja, jonka kauniit, innostuneet kasvojen piirteet hänen mielestään
muistuttivat Johannesta tahi Stefanusta, nyt tultuaan alas
saarnatuolista oli muuttunut tavalliseksi papiksi, jonka takki oli
napitettu leukaan asti, käytös oli jäykkä ja kalpeilla kasvoilla
kuvautui väsymys. Tullessaan sakaristoon, oli hänen mielensä ollut
suloisesti liikutettu, ja hän oli toivonut, että kohtaus Robertin
kanssa kiihdyttäisi häntä vieläkin enemmän, mutta sen sijaan oli tämän
koko olemus vaikuttanut häneen hillitsevästi ja jäähdyttävästi.

"Niin, Jumalaltahan luonnollisesti siunaus tulee", sanoi hän hieman
hämillään, "mutta hän käyttää välikappaleita ... ja mitä saarnamies
sanoo ... jos minulla useammin olisi tilaisuutta kuulla jotakin
sellaista kuin tänään, niin..."

Hän loi äkkiä silmänsä maahan ja lopetti lauseen huokauksella, jota
saattoi ymmärtää mitenkä tahtoi.

Robertin huulilla oli jo katkera vastaus: "niin tekisitte niinkuin
kaikki muutkin, jotka jo vuosikausia, sunnuntaisin toisensa perään,
ovat käyneet minua kuulemassa, rahtuakaan muuttamatta elämäänsä", vaan
hän hillitsi itseään ja vastasi ainoastaan:

"Ehkäpä toivoisitte saada puhua kanssani avomielisemmin kuin mitä
täällä on mahdollista; siinä tapauksessa olette hyvin tervetullut
kotiini tän'iltana kello kahdeksan jälkeen."

"Tuhansia kiitoksia", vastasi rouva Ehrenstein innokkaasti, äänensä
kuitenkin vähän värähdellessä kärsimättömyydestä, että häntä tuolla
tavoin lähetettiin pois, "kuinka mielelläni minä sen tekisin, joll'ei
minulla olisi hommaa koko päiväksi. Mutta saanko tulla joskus toiste?
Oli kyllä tarkoitus, että lähtisin huomenna, mutta luultavasti tulee
matka siirretyksi -- saanko siis tulla jonakin päivänä ensi viikolla?"

"Hyvin kernaasti; sydämmellisesti tervetullut, voittehan sopia siitä
vaimoni kanssa."

Hän nyykähytti hymyillen päätään Gabriellelle; sitten sanottiin
toisilleen jäähyväiset, rouva Ehrenstein toisti vieläkin kerran
kiitoksensa, jonka jälkeen hän ja Gabrielle läksivät toistensa seurassa
lopettamaan aamupäiväänsä, käymällä tervehtimässä yhteisiä ystäviä ja
sukulaisia.

Jäätyään yksin, tunsi Robert heti kalvavia tunnonvaivoja siitä, ettei
hän ollut kohdellut nuorta rouvaa, niinkuin hänen olisi pitänyt, että
hän oli loukannut häntä tylyydellään ja ehkä karkoittanut tunteen,
jossa, niin pintapuolinen kuin se olikin, kuitenkin olisi voinut
kätkeytyä jokin parempi siemen. Hän huomasi, ettei hän ollut hellä,
vaan että hän päinvastoin oli tuntenut niin katkeraa vastenmielisyyttä,
että hänen oli täytynyt taistella itsensä kanssa, ett'ei se ilmaantuisi
hänen tavassaan. Viime aikoina oli hän usein ollut tällaisten tunteiden
vallassa. Kaikki se ihailu, jonka esineenä hän oli, hellät kiitokset,
joilla sekä suullisesti että kirjallisesti häntä ahdistettiin,
kyyneliset katseet ja arat kädenpuristukset, joita hän ei voinut
välttää, herättivät hänessä melkein inhon tunteita ja kun joskus
tapahtui, että hän päästi tämän tunteen valloilleen ja vastaan otti
alituisia kiitollisuuden osoituksia kylmyydellä ja ylpeydellä, nuhteli
hän aina jälestäpäin itseään siitä katkerasti.

Sopiiko Jumalan palvelijan tuolla tavalla esiintyä tyytymättömänä ja
kärsimättömänä? -- saattoi hän silloin kysyä itseltään, -- eikö se
osottanut rakkauden puutetta, joka kenties oli salainen selitys siihen,
että hänen työnsä, jolla maailman silmissä näytti olevan niin suuri
menestys, todellisuudessa ei kantanut mitään hedelmiä?

Yksinäisinä, epäilyksen ja epätoivon hetkinä puki hän väliin sanoihin
ajatuksen, joka jo pitkät ajat, onnettomuutta ennustavana aavistuksena,
oli häntä kiusannut: "Ei, minä on sovi papiksi ... en voi saada aikaan
mitään ... se oli erehdys ja elämäni on menetetty."

Gabrielle ei tullut kotiin ennenkuin päivällisiksi. Robert ja hän
söivät kahden päivällisensä, jotenkin raskaan mieli-alan vallitessa.
Heti kun olivat lakanneet syömästä, meni Robert omaan huoneesensa
hetkeksi lepäämään ja miettimään puhetta, jonka hän oli luvannut
pitää iltapäivällä eräässä raittiuskokouksessa. Vähää ennen kello
kuutta läksi hän tähän kokoukseen, joka kesti lähes kolme tuntia.
Palatessaan sieltä väsyneenä ja lämpöisenä, läksi hän astumaan alaspäin
Drottning-katua pitkin, jossa ihmisiä virtasi edes takaisin loistavien,
komeasti valaistujen puoti-ikkunarivien välissä. Erään kirjakaupan
ikkunan edessä oli melkein lakkaamatta ihmistungos; siellä näytti
olevan jotakin, joka tavallista enemmän ärsytti ohitsekulkevain
uteliaisuutta. Kun Robert kulki tämän ikkunan ohitse, pysähtyi
hänkin aivan ehdottomasti, mutta lähetysten seisova katselijain joukko
esti häntä näkemästä, mikä se oli, joka veti puoleensa heidän
tarkkaavaisuuttaan. Sillä välin kiihtyi hänen uteliaisuutensa,
nähdessään mitenkä ihmiset kääntyivät toistensa puoleen, hymyilivät
tahi pudistivat päätään ja vaihtoivat arvosteluja sellaisia kuin:
"Miten viehättävän kaunista", tahi: "Ei, mitenkä teeskenneltyä", j.n.e.
Hän päätti odottaa, kunnes hän pääsisi ikkunan luokse näkemään mikä se
oli.

Silloin hän sai kuulla nuoren, edessään seisovan upseerin, joka oli
niin pitkä, että hän saattoi nähdä muitten ihmisten yli, ääneen
lausuvan naapurilleen:

"Katsokaahan tuohon, hän kyllä osaa 'nipistää' naiset, hän! Kun näkee
hänet tuollaisena, ei ole vaikeata käsittää, että hän saarnatuolistaan
panee kaikkein naisten päät pyörälle!"

Robert säpsähti, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä puukolla. Oli
tuskin luultavaa, että lausutut sanat tarkoittivat häntä, eikä se
suinkaan voinut olla hänen valokuvansa, joka oli synnyttänyt
ihmistungoksen, sillä hän ei ollut viime vuosina käynyt valokuvaajalla,
koska pelkäsi kuvansa pantavan näytteille puoti-ikkunoihin. Mutta
toiselta puolen, kuka muu Tukholman papeista, paitsi häntä, saattoi
olla kyllin onneton antaakseen aihetta tuollaisiin häpäiseviin
viittauksiin?

Molemmat herrat poistuivat nyt, ja Robert pääsi niin pitkälle
eteenpäin, että saattoi nähdä heidän ivansa ja väkijoukon uteliaitten
katseitten esineen.

Maalausjaloille, keskelle ikkunaa, oli asetettu näytteille taulu, joka
kuvasi häntä itseään. Kuva, joka oli mukaelma vanhasta valokuvasta, oli
piirretty mustalla liidulla, hyvää työtä ja erinomaisen hyvin
onnistunut. Hänen toinen kätensä riippui alas saarnatuolin laidalta ja
hän nojautui eteenpäin miellyttävässä, vaan samalla jotenkin
teeskennellyssä asennossa.

Muutaman silmänräpäyksen seisoi Robert kalpeana ja ikäänkuin
kivettyneenä tuijottaen omaa kuvaansa. Sitten kiirehti hän puotiin,
osti valokuvan ja tiedusteli oliko sitä siellä useampia kappaleita.
Saatuaan kieltävän vastauksen, kysyi hän taiteilijan nimeä ja osotetta
ja läksi sitten puodista, liiaksi liikutettuna, jotta olisi voinut
huomata monia uteliaita katseita, jotka häntä seurasivat.

Oliko todellakin mahdollista, että hän saattoi näyttää niin
teeskennellyltä, niin maailmalliselta seisoessaan Herran temppelissä
täyttämässä ylevätä kutsumustaan, puhumalla Jumalan seurakunnalle? Hän
ei moneen päivään saanut rauhaa tältä kysymykseltä; hän kirjoitti
taiteilijalle ja pyysi, ett'ei tämä enää toiste valitseisi häntä
taiteilija-intonsa esineeksi, hän hävitti ostamansa valokuvan, mutta ei
kuitenkaan voinut olla sitä ajattelematta. Kohdatessaan jonkun
ystävistään, heräsi hänessä ajatus: "onkohan hän nähnyt sitä, mitähän
hän siitä pitää, onkohan se hänen mielestään minun näköiseni?"
Hän olisi mielellään tahtonut ääneen lausua nämät kysymykset,
hän olisi tahtonut tietää, oliko totta, että hän saarnatessaan seisoi
tuossa inhotussa asemassa, mutta aine oli hänelle siihen määrin
vastenmielistä, ett'ei hän voinut saada sanaakaan siitä suustaan.

Vihdoinkin, eräänä iltapäivänä, kun Gabrielle ja hän istuivat hetkisen
arkihuoneessa kahden kesken, voitti hän arkuutensa ja kysyi, oliko
hänellä todellakin saarnatessaan tapana antaa toisen käsivartensa
riippua alas saarnatuolin laidalta?

"Minkätähden kysyt sitä?" vastasi Gabrielle hymyillen.

"Minua on vaan siitä huomautettu. Mutta en voi itse päästä selville,
onkohan asian laita..."

"On, se on todellakin niin, pidät aina kätesi näin", vastasi Gabrielle,
pöytää vastaan matkien Robertin asentoa. "Muuten se on sekä kaunis että
luonnollinen liike, -- oletko kuullut kenenkään sitä moittivan?"

"Ei suorastaan. Mutta en missään tapauksessa tule enää tekemään itseäni
siihen syypääksi."

"Sepä vahinko. Olen niin tottunut siihen asentoon ja pidän siitä niin
paljon, että mielelläni tahtoisin saada sinut niin valokuvatuksi",
sanoi Gabrielle nauraen.

Robert punehtui hieman, vaan ei vastannut mitään ja niin jättivät he
tämän keskustelu-aineen.

Tämä kohtaus, niin vähäpätöinen kuin se itsessään olikin, teki
pysyväisen vaikutuksen Robertin mieleen. Se ikäänkuin lisäsi salaista
tyytymättömyyttä, kalvavaa katkeruutta, joka viime vuosina oli herännyt
ja kasvanut hänen sydämmessään. Kuva, jonka hän oli nähnyt loistavassa
puodin ikkunassa, oli hänelle äkkiä ja suoraan ilmoittanut minkälainen
hän todellisuudessa oli: hieno muotipappi, jota naiset jumaloivat ja
joka samalla oli kevytmielisen, vaan oikeutetun kuvan esineenä.

Ja tämä oli kuitenkin sama henkilö, joka kerran palavalla rakkaudella
oli antautunut Jumalan palvelemiseen, sama henkilö, jonka hartain halu
oli ollut johtaa kärsiviä veljiään uskoon, sama henkilö, jolla ei nyt
enää ollut voimaa muuhun kuin liikuttamaan joitakuita tunteellisia
naisia itkemään ja viekoittelemaan heitä lähettämään itselleen kukkia
ja lahjoja. Miten hirvittäväksi itsensä irvikuvaksi hän olikaan tullut!

Nämät ajatukset antoivat hänelle voimaa, toisella tavalla kuin
milloinkaan ennen, mitata ja tutkia sielunsa salaisia syvyyksiä. Ja
löytyihän siellä sekä itsekkäisyyttä että turhamielisyyttä! Olihan hän
loukannut juuri ihmisten kiitosta, olihan hänelle mieluista olla tuon
ihailun esineenä, jota kuitenkin hänen parempi puolensa vihasi ja
halveksi! Olihan hän itse sisimpänä vaikuttimena kaikkiin hänen
toimiinsa, koko hänen vaikutukseensa, ja olihan tässä selitys
omituiseen arvoitukseen, ett'ei koko hänen työnsä suurella, henkisellä
vainiolla onnistunut!

Ja näistä katkerista mielikuvituksista, jotka öin, päivin häntä
vaivasivat, syntyi vähitellen, väkevän, kuluttavan nesteen tavoin,
ajatus, josta hän ei luopunut: "minun täytyy päästä pois täältä, minun
täytyy pelastaa sieluni, sillä olen hukkumaisillani!"

Eräänä aamupäivänä uuden vuoden jälkeen, kun Robert oli ollut
virkatoimillaan kaupungilla ja meni erään puiston poikki, tullakseen
suorinta tietä kotiinsa, pidätti häntä äkkiä joku, joka takaapäin löi
häntä olkapäälle. Kääntyessään taaksepäin, näki hän majavannahkaiseen
turkkiin puetun herran, joka toverin tavoin ojensi hänelle kätensä ja
tervehti häntä iloisesti ja ystävällisesti: "Terve, Wallner, onpa
hauskaa tavata sinua jälleen!"

Robert ojensi kätensä vieraalle, luoden häneen samalla kysyvän katseen;
nuo kasvot olivat hänelle kyllä tutut, vaan hän ei sillä hetkellä
voinut sanoa, kuka häntä oli puhutellut.

"Sinä et näy minua enää tuntevan", lausui nauraen turkkiin puettu
herra, jolla oli punakat kasvot ja jänterä, nuorehko vartalo, vaikka
pienet rypyt silmän vieressä ja jommoinenkin lihavuus todisti hänen jo
lähestyvän neljättäkymmentä, "ja minä, joka tunsin sinut jo käynnistä!
No niin, eihän sitä ole ihmetteleminen, kuuluisa pastori Wallner,
naisten suosikki, Tukholman etevin saarnaaja j.n.e., onhan siinä vähän
toista, kuin sellaisessa maalais-raukassa kuin minä. Mutta nyt ehkä jo
voit muistuttaa mieleesi mitättömän persoonan..."

"Voin kyllä!" vastasi Robert, väkinäisesti hymyillen, "olethan aivan
näköisesi, Erland Bernfelt, mutta siitä taitaa jo olla viisitoista
vuotta, kuin viimeksi tapasimme toisemme, ja sen lisäksi olet kyllä
tullut vähän ... vähän..."

"Vähän entistä arvokkaammaksi", lisäsi Bernfelt, ojentaessaan itseään
ja kädellään pyyhkäisten napitettua turkkiaan, "luulenpa sen kyllä.
Mutta enpä suotta olekaan toimekas perheen isäntä ... vaimo, kahdeksan
lasta ... koti-opettajatar y.m. Sellainen antaa jonkinmoista arvoa.
Entä sinä, olen kuullut sinun olevan naimisissa, luultavasti sinullakin
on lapsia?"

"Ei", vastasi Robert, tukahuttaen huokauksensa, "ikävä kyllä meillä ei
ole lapsia..."

"Ohhoh ... vai niin..." sanoi Bernfelt myötätuntoisesti ja vähän
hämillään, ikäänkuin hän olisi sattunut koskettamaan arkaa asiaa. Hänen
mielestään oli nimittäin lapseton avioliitto aivan luonnotonta,
tavatonta, joka herätti hänessä ystävällistä sääliväisyyttä. "Mutta
mihinkä sinä menet? Vai niin ... sinnepäin, jos sallit seuraan sinua
kappaleen matkaa..."

"Aivan mielelläni", vastasi Robert, jonka jälkeen molemmat herrat
yhdessä jatkoivat tietään Gustaf Adolfin torin poikki, ylös
Drottning-katua pitkin.

Robert ja tehtaan omistaja olivat olleet koulutoveria, vaikk'eivät
samalla luokalla, sillä Robert oli monta vuotta nuorempi. Valitsemansa
erilaiset elämän urat olivat tosin myöhemmin eroittaneet heidät
toisistaan, mutta Bernfeltin oleskellessa Tukholmassa, tapasivat he
joskus toisensa erään hänen sukulaisensa luona, joka suuresti ihaili
Robertia.

"Niin, olipa oikeen onnen potkaus, että nyt kohtasin sinut", sanoi
Bernfelt, kun he olivat uudistaneet vanhoja muistojaan ja tehneet
toisilleen selkoa viimeksi kuluneista vuosista, "olin muuten aikonut
jonakin päivänä käydä luonasi..."

"Toivon, ett'et anna tämän lyhyen kohtauksen riistää minulta iloa nähdä
sinut kotona luonamme", vastasi Robert ystävällisesti, "vaimoni
varmaankin tulee iloiseksi saadessaan tutustua sinuun."

"Tuhansia kiitoksia, sitä en suinkaan tule laimin lyömään! Muistan
vaimosi pikku tyttönä, hän oli kovin viehättävä ... tulee hyvin
hauskaksi nähdä hänet jälleen. Hän on nyt tietysti entistä
viehättävämpi... Sitä paitsi, veli hyvä, on minulla sinulle erinomaisen
tärkeä ja vakava asia, jonka tähden oikeastaan tahdoinkin sinua tavata.
Asia on näet se, että tarvitsen uuden papin Ryforsiin; kuten ehkä
tiedätkin kuuluu Ryfors Tulan seurakuntaan, mutta appeni on
tehtaalaisia varten rakennuttanut erityisen kappelin, tehtaan
omistajalla on oikeus valita saarnaaja, jonka palkka maksetaan tehtaan
konttoorissa j.n.e., ja minä tahtoisin nyt pyytää sinua ehdottamaan
minulle jotakin sopivaa henkilöä?"

"Ei ole mikään helppo tehtävä", vastasi Robert, "olla saarnaajana
tehtaalla, jossa on pari tuhatta työntekijää. Se tuottaa sekä
edesvastausta että paljon vaikutusta..."

"Se on kyllä totta, siitä on suuri edesvastaus", jatkoi Bernfelt, "ja
tämä on harvinaisen vaikea tapaus. Asian laita on nimittäin se, että
entinen pastorini, joka, sivumennen sanoen, kuoli aivan äkkiä,
sairastettuaan vaan pari päivää, oli monessa suhteessa kelpo mies, jota
pidin suuressa arvossa, erittäin suuressa arvossa siveellisyyteensä ja
ymmärrykseensä nähden, mutta hän oli innokas herännyt, joka teki
melkein puolet tehtaalaisista heränneiksi. Voihan silläkin sentään olla
hyvät puolensa; ihmiset tultuaan heränneiksi muuttuvat tavallisesti
raittiiksi, siveellisiksi j.n.e., mutta -- tosi-asia on, että he
samalla tulevat vähemmin kelvollisiksi työntekijöiksi. Heissä
ei enää ole entistä intoa. He oikeen hurjistuvat keskustelemiseen
ja väittelemiseen, voin nähdä heidät seisovan lautaläjillä ja
pitävän puheita toisilleen... Ja sitten heillä on ääretön joukko
rukouskokouksia ja lähetyskokouksia... En minä tietysti kieltäisi heitä
saarnaamasta ja laulamasta niin paljon kuin ikänä tahtovat, se on
paljoa parempi kuin jos kävisivät kapakassa juomassa, mutta pitäähän
jumalisuudellakin olla rajansa. Sentähden tahtoisin saada sinne papin,
joka voisi hillitä kansaa, kuitenkaan millään tavalla sortamatta
ketään, tahtoisin nuoren, voimakkaan saarnamiehen, joka ei olisi
innokas herännyt, vaan ei myöskään uneksija, joka jumalanpalveluksen
aikana laimentaisi sanankuulijat. Mutta mistäpä löytäisin sellaisen
Fenix-linnun."

Robert ei heti vastannut. Ilme hänen kasvoillaan oli Bernfeltin
puhuessa useampia kertoja vaihdellut, mutta nyt olivat hänen kasvonsa
aivan tyvenet, vaikka hyvin kalpeat ja totiset.

"Voin todellakin ehdottaa sinulle erästä henkilöä", vastasi hän viimein
hiljaa, "vaan en voi nyt heti ilmaista hänen nimeänsä. Minun täytyy
punnita asiaa tarkasti niin ett'ei kummaltakaan puolelta tapahdu
hätiköimistä. Mutta jos huomenna, tahi kenties vielä paremmin
ylihuomenna, voit tulla luokseni tähän samaan aikaan, niin olen siksi
miettinyt asiaa ja saamme silloin puhua siitä. Sopiiko sinulle?"

"Mainiosti!" huudahti Bernfelt iloisena, "oletpa oikeen poistanut
taakan sydämmeltäni. Tämä asia rasitti minua todella, on kovin
vastuunalaista valita pappi, ja vaikk'ei minulla itselläni ole
paljoakaan taipumusta siihen suuntaan, on papilla mielestäni tärkeä
tehtävä, erittäinkin maalla ja vielä enemmän suurella tehtaalla. Hänen
täytyy olla tukena tehtaan omistajalle. Mutta sanoppas minulle vaan
yksi seikka; et suinkaan sinä tarjoa minulle mitään vanhaa jöröä, sillä
siitä minä nöyrimmästi kiittäen luovun. Vaadin itsepintaisesti, että
sen pitää oleman nuoren, voimakkaan miehen."

"Ole huoleti, hän on nuori", vastasi Robert, keveästi hymyillen,
"jotenkin minun ikäiseni."

"Hyvä. Silloinhan kaikki on oivallista. Ainoa, minkä voin toivoa, on,
että hän olisi sinun kaltaisesi muussakin kuin ijässä", sanoi Bernfelt
nauraen.

Molemmat herrat heittivät nyt toisilleen jäähyväiset. Bernfelt lähetti
terveisensä Robertin rouvalle, hänen käyntiaikansa määrättiin vielä
kerran, sitten he erkanivat. Robert meni kotiinsa ja Bernfelt kiiruhti
iloisena ja tyytyväisenä alas Drottning-katua.

Tultuaan huoneesensa ja lukittuansa oven, istuutui Robert
kirjoituspöytänsä ääreen, nojasi päänsä käteensä ja sulki silmänsä,
ikäänkuin hän olisi tahtonut sulkea pois kaikki ulkonaiset esineet,
voidakseen häiritsemättä tutkia itseään.

Kuluneena vuotena oli hänen jokapäiväinen rukouksensa ollut: "Vapahda
minut tästä elämästä, osoita minulle, tavalla tahi toisella keino,
jolla voin päästä täältä!" Eikö nyt paikka, jota hänelle melkein
tarjottiin, ollut vastaus hänen rukoukseensa? Eikö se ollut Jumalan
ääni, joka puhutteli häntä, kun hänessä, keskustellessaan Bernfeltin
kanssa, äkkiä heräsi ajatus: "sinne sinun pitää mennä, siellä on tie,
joka avautuu sinulle, jotta pääsisit pauloista, jotka ovat
kietomaisillaan ja tukehduttamaisillaan sinut."

Tämähän oli juuri se, jota hän oli toivonut, jota hän oli rukoillut.
Olihan tämä vaatimaton, huomaamaton paikka, työmiesten ja köyhien
keskuudessa, aivan sellainen, jota hän lukemattomia kertoja oli
vakuuttanut Jumalalle kaikkein mieluimmin toivovansa. Täällä tulisi
itsensä kieltämys ja vähäpätöisyys mitä runsaimmassa määrässä hänen
osakseen, täällä ei turhamaisuus eikä ylpeys häntä kiusaisi, täällä,
pienien ja halveksittujen keskuudessa, hän ehkä saattaisi vaikuttaa
jotakin hyvää.

Niin se varmaankin oli, oli varmaan Jumala itse, joka sanoi: "Mene,
mihinkä sinut lähetän." Eikä hän omasta puolestaan epäillytkään. On
kyllä totta, että häntä tuskastutti ajatus, että hänen nyt olisi
lähteminen pieneen seurakuntaan kaukana Norrlannissa ja että hänen
olisi keskeyttäminen elämän ura, joka jo oli osottanut niin loistavia
tulevaisuuden toiveita. Vaikutuksensakin pääkaupungissa, joka äskettäin
oli tuntunut hänestä niin raskaalta ja toivottomalta, esiintyi nyt
hurmaavassa hohteessa, jonka tieto peruuttamattomasta eroamisesta
tavallisesti luo ikävimpiinkin asioihin ja olosuhteisin. Mutta hänen
vilpitön halunsa päästä pois ja saada alkaa uutta elämää voitti tämän
kiusauksen ja saattoi hänet nöyrästi kuiskaamaan: "Niin, Herra, minä
menen."

Mutta -- Gabrielle, mitä hän sanoisi, mitenkä hän tulisi kestämään tätä
koetusta, sillä Robert tiesi, että hän sellaisena tulisi pitämään
muuttoa Norrlantiin? Ja eikö häneltä tässä tapauksessa vaadittukin
liiaksi? Eikö hän ollut liian nuori, liian kokematon, liian herkkä niin
ruumiin kuin sielun puolesta, jotta häntä olisi voinut niin äkkiä
temmata entisestä ympäristöstään ja siirtää uusiin, hänelle luultavasti
vaikeisin ja tukaliin oloihin.

Ajatus tulevasta kohtauksesta muuttui hänelle melkein sietämättömäksi.
Mitenkä helpolta olisi kaikki hänestä tuntunut, ell'ei hänellä olisi
ollut Gabriellen vastarintaa voitettavana! Hänen mielestään ei tällä
hetkellä olisi voinut löytyä mitään kärsimystä, mitään itsensä
kieltämistä, jota hän ei olisi kestänyt ilolla, jos hänellä vaan
rinnallaan olisi ollut vaimo, joka olisi häntä ymmärtänyt. Ja sen
täytyi kuitenkin tapahtua! Hänen liikutetuissa tunteissaan oli vielä
sijaa epäilylle ja myönnytyksille, vaan hänen sydämmensä syvyydellä
lepäsi tyven päätös: "minun täytyy päästä täältä pois, maksoi mitä
maksoi."

Sinä päivänä ei hänelle ilmaantunut mitään sopivaa tilaisuutta puhumaan
Gabriellen kanssa, eikä vielä seuraavanakaan, mutta illalla, kun hän
oli lopettanut työnsä, meni hän, hetken valmistettuaan itseänsä
vakavalla rukouksella, vaimonsa luo, lujalla päätöksellä ilmoittaa
hänelle kaikki.

Gabrielle makasi lepotuolissa lukien. Hänen takanaan paloi lamppu,
jolla oli keltainen varjostin, joka loi lämpimän valon hänen
ruumiilleen ja kasvoilleen.

Robert pysähtyi ovelle muutamaksi silmänräpäykseksi, katsellen
vaimoaan. Hänen mielestään tuo ankara laki: "leikkaamme, mitä olemme
kylväneet", kohtasi häntä raskaasti tällä hetkellä. Hän oli aina
tiennyt tällaisen hetken olevan odotettavissa; hän oli aina tiennyt,
että hän kerran olisi pakoitettu vaimolleen asettamaan vaatimuksen,
jota täyttämään tämän voimat eivät riittäneet.

Suhteellinen onni, jota he olivat nauttineet, miellyttävä koti, jonka
Gabrielle oli järjestänyt, ja jonka mukavuus ja upeus suureksi osaksi
oli ollut vaikuttimena hänen viihtymiseensä, myönnytykset, joita hän
oli tehnyt miehensä tähden ja mieltymys, jota hän oli koettanut osottaa
tämän toimissa, -- kaikki tämä oli omiaan yhä suuremmassa määrässä
vaikeuttamaan päätöstä, jonka Robert aikoi tehdä. Jos heidän
avioliittonsa olisi ollut onneton, ei hän, kuten nyt, olisi arastellut
tuottamaan vaimolleen tuskaa. Mutta nyt oli heidän välillään vaan tuo
ainoa seikka -- ettei Gabrielle häntä ymmärtänyt, ettei hän milloinkaan
ollut voinut seurata hänen syvintä sieluelämätään -- ja tämä eroitti,
varmemmin kuin mikään onneton suhde avio-elämässä, heidät tällä
hetkellä toisistaan.

Kuullessaan Robertin askeleet, laski Gabrielle pois kirjan, käänsi
puoleksi päätään ja ojensi hymyillen toista kättään.

Robert tarttui hänen käteensä ja puristi sitä ystävällisesti, vaan
päästi sen heti senjälkeen. Sitten otti hän tuolin ja istuutui
lepotuolin viereen vastapäätä vaimoaan.

Hänen tapansa ja kasvojensa ilme herätti Gabriellessa pahaa aavistavan
tunteen. Jo kaksi kertaa ennen oli hän miehensä kasvoilla nähnyt tämän
synkän, vakavan ilmeen ja kummaltakin kerralta oli hänellä tuskallisia
muistoja. "Oi, mikä nyt on tapahtuva, mitä hänen levoton mielensä nyt
on keksivä? Onhan meidän nyt niin hyvä ja rauhallinen olla, eikö se nyt
saisi jatkua?" Nämät ja samantapaiset ajatukset ehtivät jo syntyä
hänessä sillä välin kuin hän, katse kiinnitettynä kirjaan, jonka hän
taas oli ottanut käteensä, odotti Robertin alkavan.

"Gabrielle", sanoi Robert viimein matalalla äänellä, "minulla on
jotakin sinulle sanottavaa..."

"Mitä sitten?" kysyi Gabrielle katsomatta häneen.

"Muistatko", jatkoi Robert samalla tavalla, "että kerran, ennen
kihlaustamme, pyysin, ett'et milloinkaan unohtaisi, että minä, mihinkä
oloihin tahi ristiriitoihin joutuisimmekaan, aina ensi sijassa olisin
pappi, että minne Herra käskisi minua menemään, niin vaikeaksi kuin se
tulisikin sinulle, meille molemmillekin. Muistatko sen vielä?"

"Muistan, miksipä olisin sen unohtanut?" vastasi Gabrielle lyhyesti.

"No niin, ystäväni, perustukseksi ottaen hyvän muistosi, sanon sinulle,
että minut on kutsuttu paikkaan, jonne tiedän, ettet mielelläsi minua
seuraa. Minulle on nimittäin tarjottu kappelin saarnaajan virka
Ryforsin sahalla, Pohjois-Norrlannissa ja olen aikonut vastaanottaa
tämän tarjouksen ja jättää Tukholman."

Robert huokasi syvään ja pyyhkäsi kädellään otsaansa; häneen oli
koskenut kipeästi lausua nämät sanat.

Gabrielle ei vastannut heti, hän ei tahtonut näyttää Robertille, miten
syvän vaikutuksen tämä uutinen teki häneen, hän vaan piti katseensa
luotuina kirjaan, kunnes hän saisi voimaa hillitä kasvojensa liikkeitä.

"Minkä tähden tahdot jättää Tukholman?" kysyi hän vihdoin, luodessaan
Robertiin tuijottavan katseen.

Robert epäili hetkisen. Jos hän nyt ilmoittaisi koko totuuden, jos hän
luottamuksella avaisi sydämmensä ja paljastaisi kaikki sen haavat, eikö
Gabrielle ymmärtäisi häntä väärin, eikö hän kohtaisi häntä vaan
kummastuksella ja moitteella sen sijaan, että osottaisi hänelle
myötätuntoisuutta? Ja onko tunteelliselle mielelle mitään
sietämättömämpää kuin nähdä juuri sen hylkäävän itsensä, jolta olisi
oikeutettu odottamaan enin osanottoa. Häntä väristytti jo
ajatellessaan, että hänen pitäisi paljastaa sisimmät, arimmat tunteensa
välinpitämättömille tahi moittiville katseille, samalla kun hän tunsi
sanomatonta tuskaa, ett'ei hän vaimossaan löytänyt ystävää ja luotettua
toveria, peräytyi hän arkana ja sulki vieläkin lujemmin sydämmensä
häneltä...

"Sentähden", vastasi hän epävarmalla äänellä, "että minut on kutsuttu
paikkaan, jossa minua tarvitaan paremmin kuin täällä ja jossa minä
Jumalan avulla voin vaikuttaa enemmän hyvää kuin mitä minä olen voinut
tehdä täällä."

Gabrielle naurahti lyhyesti ja tylysti. "Minne ikänä menetkin, Robert,
viet sinä aina itsesi mukanasi, ja sinun oma levoton itsesi, sinun oma
epäilevä henkesi se on, joka sinulle kuiskaa, että jos vaan olisit
siellä tahi siellä, jos vaan olisit niissä tahi niissä oloissa, niin
voisit vaikuttaa enemmän hyvää... Jos tulisit Haaparantaan, niin
luulisit voivasi vaikuttaa enemmän, jos olisit Ystad'issa ja
päinvastoin..."

"Olet oikeassa, Gabrielle, en ole milloinkaan tyytyväinen itseeni, ja
olen vakuutettu siitä, jopa toivonkin, ett'en milloinkaan tule sitä
olemaan. Mutta on väärin sanoa, että aina olisin tyytymätön ulkonaisiin
oloihin. Päinvastoin, täällä on paljonkin, joka on ollut hauskaa ja
hyvää ja jota jätän kaipauksella. Mutta tiedän ja tunnen, että Herra
itse minua kutsuu toiseen vaikutus-alaan, ja sentähden täytyy minun
mennä."

Gabrielle ei vastannut; hän oli noussut puoleksi makaavasta asennostaan
ja istui nyt, synkin, hajamielisin katsein tuijottaen mattoon. Koko
tuleva muutto esiintyi tuskallisella selvyydellä hänen kiihoitetussa
mielikuvituksessaan. Hän näki kotonsa hävitettynä -- tuon rakkaan
kodin, jolle hän oli omistanut niin paljon huolta ja jossa hän viihtyi
niin hyvin; hän näki uuden kodin, yksinkertaisen, ahtaan pastorin
virkatalon pienine, mataloine huoneineen, hän näki itsensä tehtaalla,
tuossa kaukaisessa autiossa seudussa, jonka asukkaat hänen kiihtyneessä
mielikuvituksessaan muuttuivat lappalaisiksi ja puoliraakalaisiksi. Hän
tunsi rohkeutensa masentuvan ja rakkauden, jota hän oli tuntenut ja
vieläkin tunsi miestään kohtaan, kylmenevän. Eikä hänen päähänsä
kuitenkaan hetkeäkään pistänyt koettaa rukoilemisten tahi vastustuksen
voimaa. Sydämmessään hän kyllä teki ankaraa vastarintaa ja nimitti
Robertia julmaksi ja tunteettomaksi ja jäätyään yksin tulisi hän kyllä
antamaan tuntemansa tuskan valtavasti puhjeta esiin, mutta hän tunsi
miehensä ja tiesi, että, niin hyvä ja mukautuva kuin hän saattoikin
olla, löytyi kuitenkin kohtia, joissa hän ei antanut perään, ja
Gabriellen ylpeys esti häntä herättämästä kohtauksia, kyyneleitä ja
nuhteita, joista ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä.

"Gabrielle, etkö voi sanoa minulle mitään, etkö vastata mitään?" sanoi
Robert vihdoin, kun hiljaisuus heidän välillään alkoi tuntua
rasittavalta.

"Mitä minä sanoisin?" vastasi Gabrielle väsyneenä. "Jos sinun
velvollisuutesi on jättää Tukholma ja muuttaa tuonne pohjoiseen, jos,
kuten sanot, Jumala itse on sinut kutsunut, en tahdo panna sitä
vastaan. Olen kerran luvannut sinulle, ett'en milloinkaan olisi sinulle
esteeksi papillisella vaikutus-alallasi, etkä milloinkaan saa sanoa,
ett'en olisi pitänyt tätä lupaustani. Kunpahan vaan olisit oikein varma
siitä, että se on Jumala, joka on herättänyt sinussa ajatuksen
jättämään Tukholman, etkä sinä itse. Minusta tämä kaikki on niin
omituista. Onhan sinulla täällä niin laaja toiminta-ala, tiedäthän mikä
vaikutus sinulla on ihmisiin, kuinka moni on sinun kauttasi ruvennut
käymään kirkossa ja ajattelemaan vakavampia asioita, kuinka paljon olet
saanut aikaan köyhien hyväksi -- luultavasti yhtä paljon kuin tulet
sitä tekemään lappalaisten keskuudessa, tuolla pohjoisessa. Minulle on
käsittämätöntä, minkätähden sinulla mielestäsi on oikeus keskeyttää
toimintasi täällä?"

Robert ei voinut vastata niinkuin hän olisi tahtonut; hän tunsi
Gabriellen tällä hetkellä pitävän häntä oikullisena ja vaihtelevaisena,
mutta nyt hän, vähemmän kuin milloinkaan ennen, olisi saattanut avata
sydäntään ja esiintuoda hänelle todellisia syitä, joidenka tähden hän
tahtoi jättää Tukholman. Mitenkä hän olisi voinut sanoa: "minä en
kauvemmin tahdo olla naisten ihailun ja tunkeilevuuden esineenä, sillä
samalla kuin se minua vaivaa, on se minulle suurempi kiusaus kuin mitä
sinä tahi joku muu saattaisi uskoakaan. Tahdon päästä erilleen tästä
ihmisten ylistyksestä, jota minun joka päivä, myrkky-annoksen tavoin,
täytyy nauttia, -- jota minä inhoan, mutta joka poisjäädessään
synnyttää minussa tyhjyyttä ja kaipausta." Kuinka hän olisi voinut
sanoin lausua sitä, mitä hän ei edes selvään ollut uskaltanut
itselleenkään tunnustaa: "niin, se on totta, myönnän olevani levoton,
oma rauhaton itseni minut täältä karkoittaa. Epäilen kutsumustani,
epäilen, onko minulla todellakaan Jumalan henkeä ... minusta koko
olemassa olo tuntuu valheelta, petokselta Jumalaa kohtaan, ja kun
ihmiset antavat minulle haukkumanimiä ja pilkkaavat menestystäni
saarnaajana, kauhistun minä kuni kavaltaja, jonka korvaan joku äkkiä
kuiskaa hänen salaisen rikoksensa. Ja sieluni syvyydellä on voittamaton
kaipaus, jota tuskin itsekään ymmärrän tahi tunnustan, -- kaipaus,
sellainen, joka saattoi askeetin vetäytymään maaluolaansa, päästä ulos
myrskyihin ja kuohuihin, saada karaista itseäni ja oppia kärsimään
puutetta ja taistelemalla saavuttaa rauha, jota minulla nyt ei ole!"

Ei, hän ei voinut puhua näin; jos kohta hän olisi tahtonutkin uskoutua
vaimolleen, ei hän milloinkaan olisi voinut vetää esiin näitä
varjokuvia tuosta salatusta syvyydestä, jonne tavallisesti kätkemme
tointemme salaisimmatkin vaikuttimet. Huoaten hän vaan vastasi:

"Keskeytän vaikutukseni täällä, koska olen sen huomannut olevan
hyödyttömän ja koska, kuten jo sinulle sanoin, luja uskoni ja
vakuutukseni on, että Jumala kutsuu minua toisaalle."

Taas syntyi hetken äänettömyys. Robert tunsi mitenkä se, ett'ei hän
voinut suoda Gabriellelle koko luottamustaan, synnytti heidän välilleen
poistamattoman väärinkäsityksen. Hän huomasi, että hän yhä enemmän ja
enemmän tulisi sulkeutumaan itseensä ja että Gabriellen sydämmessä
aina, pistimen tavoin, tulisi pysymään ajatus, että hän oli antanut
itsekkäisyyden ja oikullisuuden johtaa itseään.

"Vaan en voi sitä auttaa ... en voi sitä auttaa", kuiskasi hän muutamia
kertoja itsekseen.

Sitten hän nousi, tarttui Gabriellen molempiin käsiin ja pakotti
hänetkin nousemaan.

"Etkö luule, rakkaani", sanoi hän ystävällisesti, vetäen Gabrielleä
luokseen ja hellästi katsoen hänen silmiinsä, "että voimme tulla
onnellisiksi uudessa kodissammekin? Minuun koskee äärettömästi, enemmän
kuin voin sitä sanoakaan, että minun täytyy ottaa askel, joka tuottaa
sinulle mielipahaa, ja minä tiedän tämän muutoksen monessa suhteessa
tulevan sinulle koetukseksi. Mutta voi, Gabrielleni, en voi tehdä
toisin! Olen taistellut ja rukoillut, saamatta muuta vastausta kuin:
'sinun täytyy mennä!' Ja minä toivon ja luulen varmaan, että, kun
ensimmäinen on ohi, muutos ei tulekaan niin kovin vaikeaksi. Otammehan
kuitenkin aina mukanamme, minne ikänä muutammekaan, parhaan osan
onneamme, rakkautemme, eikö totta, lapseni?"

Gabrielle ei vastannut; hänen päänsä vaipui Robertin olkapäälle ja hän
purskahti itkuun. Robert veti hänet likemmäksi itseään ja silitteli
kädellään hänen tukkaansa, hyväillen ja rauhoittaen.

"Eikö totta, rakkautemme me sentään viemme mukanamme?" toisti hän
useampia kertoja.

"Viemme kyllä", kuiskasi Gabrielle, katsoen häneen, väkinäisesti
hymyillen, "minä toivon ... minä luulen ... että kaikki ehkä tulee
käymään hyvin... Kaikessa tapauksessa täytyy sinun täyttää
velvollisuutesi ... ja me koetamme asettaa olomme parhaimmalle
kannalle."

Robert tukahutti huokauksensa ja suuteli häntä otsalle.

"Niin, antakoon Jumala meille siihen voimaa!" lausui hän samassa
hiljaa.



VII.


Korkealla Pohjois-Ruotsissa, meren lahden ääressä, johonka eräs
Norrlannin mahtavimmista virroista laskee, sijaitsee Ryforsin
rautatehdas ja saha, sulatus-uunineen ja pajoineen, mahdottoman suurine
lauta-tarhoineen, satamassa olevine laivoineen, prikineen ja
kuunerttineen, vaahtoavine koskineen, jota myöten joka päivä lasketaan
sadottain hirsiä, jotka sitten sahataan laudoiksi ja lähetetään
kaikille maailman eri suunnille, Englantiin, Austraaliaan, Ameriikkaan,
joissa suurella sahalla on kauppasitoumuksia.

Kesällä tarjoaa lahti vilkkaan ja vaihtelevan näyn. Heleän sininen
pohjan taivas, kirkas vedenkalvo luotoineen ja saarineen, joiden
välissä ulkomaalaisella lipulla varustettu priki tahi laiva hitaasti
kulkee satamaan; kauempana näyttävät meri ja taivas sulavan yhteen,
rannoilla lautaristikot, joiden vaaleankeltainen väri on jyrkkänä
vastakohtana kuusien tummalle vihannuudelle; virta kohisevine koskineen
ja hirsineen, jotka milloin survaisevat toisiaan, milloin katoavat
valkoiseen vaahtoon, milloin tarttuvat rannoille, milloin taas
ikäänkuin voittoriemussa kiirehtivät merta kohti; joen molempia rantoja
yhdistävä, punaiseksi maalattu silta; sysi-haudoista ja pajoista
nouseva savu -- kaikki sulautuu todelliseksi, norrlanttilais-luonnetta
kuvaavaksi tauluksi: vilkkaaksi, liikkuvaksi, joka kuohuu voimaa, työtä
ja vaurautta.

Sahalla, joka on liikkeessä yöt ja päivät, tehdään työ
lakkaamattomassa, väsymättömässä kiertokulussa. Käyriä puusiltoja
myöten vedetään hirret rautavitjoilla suoraan sahaan, jossa muutamassa
silmänräpäyksessä halaistaan eri-paksuisiksi laudoiksi, jotka sitten
kapearataisella rautatiellä ja tahdin-mukaisen huudon jälkeen: "rata
selvä", lähetetään alas lautatarhaan. Täällä lautojen läjääjät,
voimakkaat, notkeat miehet, juoksevat kevein, huojuvin askelein
korkeille ristikoille, jonneka he jyrähdyksellä, joka synnyttää kai'un
koko lautatarhassa, laskevat taakkansa, kolme tahi neljä lautaa, joita
ovat kantaneet toisella olkapäällään. Kiirehtivät sitten jälleen alas
antaakseen sijaa seuraavalle toverille ja pitkittivät tätä, kunnes
ristikko on saavuttanut määrätyn korkeutensa. Toisaalla pannaan laudat
proomun tapaisiin veneisiin, joissa lasti viedään ulapalla oleviin
purje- tahi höyrylaivoihin ja vieressä seisoo päällysmies ja tekee
muistiinpanojansa niin ja niin monesta kolmi- tahi nelituumaisesta
lankusta, höylätystä laudasta j.n.e. Tuolla tulee vieraita
merikapteeneja lautatoimistoon, joka on sataman viimeisessä päässä,
kolmelta puolelta meren ympäröimänä, niin että syksyisin on aivan kuin
liitokset katkeaisivat, myrskyn puskiessa seiniä, ja täällä vastaan
otetaan tilaus-ilmoituksia, täällä toimitetaan luvunlaskut y.m.

Syyspuolella saa taulu vähän erilaisen värityksen, joka kuitenkin
myöskin on vilkas ja norrlantilainen, vaan samalla vähän
synkkämielinen ja vivahtaa satutunnelmaan, jonka vaikuttavat
synkistyvät, hiljaiset metsät, jotka uneksivat pitkinä syys-iltoina,
myrskyiset aallot, joidenka yli majakkojen valot vilkkuvat hämärän läpi
ja joilta aina väliin kuuluu hirvittäviä kertomuksia haaksirikkoon
joutuneista laivoista ja hukkuneista henkilöistä...

Mutta syksyn myrskyjen ja pimeyden mukana saa lahti kodikkaankin
leiman. Pitkistä riveistä valkoisiksi ja punaisiksi maalatuista työväen
asuntoriveistä loistaa hämärässä valo takkavalkeasta, jotka odottavat
työmiestä, hänen tullessaan kotiin illallista syömään; tuli
sysihaudoissa metsänrinteellä kiiltää yhä kirkkaampana kuta pimeämmäksi
ilta käy; toisella puolella lahtea olevasta ketjupajasta kohoavat
kipunat tulisateena tummaa taivasta kohti; kosken kohina kuuluu selvään
illan hiljaisuudessa, jota keskeyttää ainoastaan läpi koko yön,
säännöllisillä väli-ajoilla, kaikuva huuto: "rata selvä" tahi
palovartijan toitotus hänen käydessään ympäri katsomassa, onko kaikki
levollista ja varmaa.

Myöhempään talvella lakkautetaan työ kuukaudeksi tahi pariksi. Lunta
paksuinten sataessa ja pakkasen paukkuessa ulkosalla nurkissa ja
kahlehtiessa jää-kahleisiin kaikki muut vedet paitsi koskea, joka
lakkaamatta vaahtoaa ja jyrisee lumisten rantojen välissä, silloin
lautatarha on ikäänkuin uneen vaipunut, silloin on kaikki laivoilla
vienti loppunut, osa kansaa on metsissä kaatamassa hirsiä, toiset
toimivat luvun-laskuissa, puun sahaamisessa y.m.

Mutta helmikuussa alkavat tilaus-ilmoitukset saapua ja heti kuin
kevät-elämän ensimmäiset värähdykset huomataan luonnossa, herää
lautatarhakin talvi-unestaan, katsellaan merelle päin, eikö jo näkyne
jään lähdön ensi merkkejä, -- ja kun nämät viimeinkin näkyvät, on aivan
kuin uutta eloa ja työintoa huokuilisi pitkin satamia ja lautatarhoja,
kautta työpajojen ja toimistojen.

Ja äkkiä näkyy kylmässä, läpikuultavassa kevätilmassa saarten välitse
ameriikkalaisen tahi englantilaisen prikin hoikat mastot -- ne ovat
Ryforsin samanlaisia kevään enteitä kuin leivonen ja sinivuokko -- ja
muutaman viikon kuluttua on laivoilla vienti täydessä voimassa ja työtä
tehdään kohisevalla vauhdilla, ikäänkuin virkistyneinä pitkästä
talvilevosta.

Oli lauvantai-ilta aikaisin keväällä. Ruokakauppias Bångin puodin
edustalla, joka oli niin kutsutun torin varrella, suuri hiekkakenttä,
jonka toinen sivu oli lautatarhan aitaan päin, toinen taas työväen
asuntoihin päin, seisoi joitakuita miehiä juttelemassa. Kauppapuoti,
joka oli sekakauppa, jossa ihmiset saattoivat ostaa melkein kaikkia,
mitä he tarvitsivat elatukseen ja vaatteisin, oli työmiehillä myöskin
kokouspaikkana, jonkinmoisena yhtymähuoneena, jossa he lauvantaisin,
päätetyn viikko-työn jälkeen, tapasivat toisensa vaihtaaksensa
palkkaansa tavaroihin, ottaaksensa ryypyn ja jutellakseen hetkisen.
Tuntikausia saattoivat he silloin riippua tiskin yli, lukea
paikkakunnan "Fana"-nimistä sanomalehteä tahi seisoa ulkona kuistilla
keskustelemassa. Keskustelu, joka tällä kertaa innostutti neljää
työmiestä, jotka seisoivat puodin edustalla, mistä kuului äänekästä
puhetta ja naurun-räjähdyksiä, oli uusi pastori ja hänen rouvansa,
jotka viikko sitten olivat saapuneet Ryforsiin. Sekä Robert että
Gabrielle olivat täyttäneet pienen yhteiskunnan uteliaisuudella ja
ihmettelyllä. Työmiehet ja heidän vaimonsa katselivat epäillen
Gabriellen soreata ulkomuotoa ja luotaan karkoittavaa, ylpeätä tapaa,
joka on niin suureksi haitaksi papin rouvalle maalla, eikä edes
Robertkaan herättänyt heissä suuriakaan toiveita.

"Mahtaakohan tuo nyt osata oikeen kovistaa!" sanoi John Hult, nuori,
voimakas, vaaleatukkainen laudan läjääjä, jonka kasvojen piirteet
olivat terävät ja silmät syvällä, joista välähteli teräviä salamoita
tuuheitten kulmakarvojen alta, "jos hän voi hillitä herännäisiä täällä,
tahdon minäkin ruveta muodostamaan lautaristikkoja tuolla kaukana
olevalle vuoren kukkulalle, sen lupaan!"

"Eikös mitä, täällä tulee kaikki olemaan samalla kuin se jo aikoja on
ollut, niin toisessa kuin toisessakin suhteessa", tuumi toinen työmies,
pieni, laihanläntä mies, joka hoiti erästä sahaa ja joka kuului
"tulevaisuuden puolueesen", piti itsellään vapaamielistä sanomalehteä,
puhui työmiesten kokouksissa j.n.e. "Pappien laita on samanlainen kuin
jos sahaa lautoja, siitä ei milloinkaan tule muuta kuin lautoja ja
lautoja, aivan samoin kuin oli jo viisikymmentä vuotta sitten. Ei,
nähkääs pojat, me tarvitsemme jotakin muuta, ei tuollainen katala pappi
osaa kovistaa, siitä olen aivan varma."

Tämän sanottuaan pisti Vester kätensä housun taskuihin, nyykähytti
päätään ja sylkäsi sivullepäin. Samassa tuli Gabrielle, joka oli ollut
kävelemässä joen rantaa pitkin, käyden torin poikki. Nähdessään
työmiesjoukon ja kuullessaan puheen ja naurun sisältä puodista, valtasi
hänet tuskallinen ujous ja hän katsoi arasti ympärilleen, eikö hänellä
olisi pakenemisen mahdollisuutta, menemällä toiselle taholle. Häntä
vaivasi tuo kansa, joka oli hänelle täydellisesti yhdentekevä ja
vieras, mutta joka, vaikka hän olisi mennyt mihin, seurasi häntä
selittämättömillä katseillaan, jotka ilmaisivat jonkinmoista
omistus-oikeutta, uteliaisuutta ja arvostelua. Hän tunsi näitten
ihmisten läsnä olon rasittavan itseään; hän ei tiennyt pitikö hänen
tervehtiä heitä vai eikö; väliin he tuijottivat häneen aikomattakaan
edes tervehtiä, väliin he taas nyykäyttivät päätään, juuri silloin kuin
hän katsoi pois päästäkseen heidän tuijottamisestaan, ja silloin
hän tuskin ennätti nyykäyttää heille vastaukseksi. Sitä paitsi
hänestä tuntui siltä kuin he jo alusta pitäen olisivat tunteneet
vastenmielisyyttä häntä kohtaan, hän oli vakuutettu siitä, ett'eivät
kaikki nuo ihmiset, joiden keskuudessa hän oli tuomittu viettämään
useita vuosia elämästään, voineet häntä kärsiä.

Mutta hänen täytyi kuitenkin mennä eteenpäin; ei löytynyt mitään muuta
tietä, jos tahtoi välttää suurta mutkaa. Nopein askelin kiirehti hän
ohitse, koettaen niin paljon kuin mahdollista katsoa syrjään,
välttääkseen heidän katseitaan ja päästäkseen tervehtimästä.

"Olipa tuo minusta aika ylpeän näköinen ihminen", sanoi Vester,
Gabriellen mentyä ohitse. "Mutta kyllähän sen näkeekin, että hän on
hieno nainen, on vaan. Hänen isänsä kuuluu olevan valtiopäivämies ja
kreivi, ja taitaa pian tulla raha-asiain ministeriksi. Mutta varas
hänkin vaan on, sillä hän on lihoineen luineen myynyt itsensä valtiolle
ja vastustaa kaikkea edistymistä, niinkuin yleistä äänestys-oikeutta ja
muuta sellaista."

Vester sylkäsi jälleen sivulle päin ja nyykäytti varmuudeksi päätään.

"Kas, hyvää iltaa, isä Daniel", jatkoi hän, huomatessaan vanhan,
pitkään esi-nahkaan puetun sepän, pieni kori kädessä tulevan eräästä
työväen asunnosta, "antaahan kuulla, mitä hän pitää uudesta papin
väestä, luuleeko hän heidän kuuluvan omaan lammaslaumaansa?"

Vanha Daniel arveli hetkisen. Hän oli pitkä ukonroikelo, pää hieman
kallellaan ja kasvot tiheiden ryppyjen peittämät, varsinkin silmien
ympärillä, joidenka katse oli yht'aikaa veitikkamainen ja surullisen
haaveileva. Päässään hänellä oli vaalean ruskea vale-tukka, joka oli
enemmän vanhan koinsyömän nahkalakin kuin tukan näköinen, ja jonka hän
nauhalla oli sitonut kiini leuan alle.

"Ei pidä tuomita rautaa, ennenkuin sitä on taottu", sanoi hän
veitikkamaisesti hymyillen.

"Se on oikein Daniel", sanoi Hult nauraen, "kalkuta sinä vaan tuota
pappi-lurjusta, kunnes hän masentuu, sillä luulen hänen sitä
tarvitsevan. Olisittepahan vaan nähnyt äsken, kuinka ylpeältä hänen
rouvansa näytti mennessään tästä ohi, hän ei tahtonut edes katsoakaan
tänne päin."

"Ei pidä tuomita ketään ulkomuodon mukaan", tuumi Daniel, "on useita
ihmisiä, jotka ovat kaljuja kuni kuoritut tukit, mutta jotka
sydämmessään halveksivat meidän kaltaisiamme, ja on useita ihmisiä,
joiden ulkomuoto on kulmikas ja tuima, mutta joiden sydän on
ystävällinen ja herttainen. Ihminen näkee sen kuin silmäin edessä on
mutta Herra katsoo sydämmeen, niinkuin 1 Sam. 10:7 sanotaan, siinä
sanotaan sydämmeen, huomaa, tuo sydämmeen..."

Tämän sanottuaan sylkäsi Daniel, pyyhkäsi kädellään nenäänsä ja meni
sitten puotiin, josta hän osti vähän ryyniä, palasen juustoa ja
tulitikkulaatikon. Sisällä olevat miehet, jotka sen mukaan kuin ilta
kului ja viinalasit useammin olivat tulleet esille, olivat käyneet yhä
kovaäänisemmiksi ja puheliaimmiksi, lausuivat hänelle pilkkasanoja,
mutta Daniel, joka kansan keskuudessa oli tunnettu terävästä
kielestään, keskeytti ne heti sattuvalla vastauksella.

Tultuaan huoneesensa, joka oli toisessa kerroksessa, ylisellä, sytytti
hän tulen pesään ja pani ryynit kiehumaan. Sitten hän rupesi
lakaisemaan, että huone tulisi siistiksi sunnuntaiksi, järjestämään
vanhaa vuodettaan sohvalla ja tuomaan vettä kaivosta. Sillä vanha
Daniel sai itse tehdä kaikki askareensa sen jälkeen kuin hänen vaimonsa
oli kuollut ja ainoa tyttärensä lähtenyt Tukholmaan, hakemaan itselleen
paikkaa. Tämä kävi väliin hyvinkin hitaasti, sillä Daniel ei enää ollut
nuori, ja hänen jalkansa ja käsivartensa olivat kangistuneet
luuvalosta, joka vaivasi häntä niinkuin kaikkia vanhoja seppiä; mutta
hommatessaan huoneessaan, oli Danielilla tapana laulaa hengellisiä
lauluja, mikä hänen vakuutuksensa mukaan piti mielen ja voimat
virkeinä.

Sahalla oli Danielilla jonkinmoinen poikkeus-asema; hänellä ei ollut
enää mitään vasituista virkaa, kävi vaan voitelemassa koneita ja
toimitti joitakuita pienempiä tehtäviä, ei kuitenkaan milloinkaan
enempää kuin mitä hän itse suvaitsi. Tehtaan hoitaja, jonka mielestä
tämä vapaus välistä tuli liian rajattomaksi, koetti kyllä toisinaan
sitä supistaa, vaan ilman mitään seurausta. Toverienkin, niin
samanmielisten kuin erimielisten, keskuudessa oli Daniel osannut
hankkia itselleen kunnioitusta. Muinaisina aikoina, jolloin hän vielä
seurusteli juomarien ja kiroojien kanssa, oli hän tunnettu pahasta
mielenlaadustaan, ja tämä mielenlaatu oli kyllä vielä hänessä, vaikk'ei
hänen kiivaimmat vihollisensakaan voineet sanoa hänen milloinkaan
kääntymyksensä jälkeen antaneen vihalleen valtaa niinkuin usein sitä
ennen. Sitä paitsi hänen tarkka raamatun tuntemisensa ja taitonsa puhua
tekstin johdolla ja selittää sitä, antoivat hänelle jonkinmoisen arvon
toverien silmissä; niissäkin, jotka eivät suvainneet uskontoa, herätti
hän kunnioitusta sillä että hän alituisesti, suurella varmuudella
toisti: "niinkuin kirjoitetaan Joh. ev. 3:5", tahi "niinkuin Esaias
sanoo 4:5" j.n.e.

Vaan Daniel ei ainoastaan saarnannut Jumalan sanaa, hän eli myöskin sen
mukaan. On kyllä totta, että hänen oli vaikea oppia hiljaisuutta ja
nöyryyttä; mutta, niin vähän kuin hänellä olikin tämän maailman
tavaraa, jakoi hän kuitenkin sitä niille, joilla oli vielä vähemmän,
niin että hänen itsensä välistä täytyi nälkäisenä mennä levolle.
Tänäkin iltana hän, keitettyään puuronsa, kaatoi suuren osan siitä
lautaselle ja vei sen naapurilleen ylisellä, matami Eriksonille,
vanhalle leskelle, joka niinkuin kaikki tehtaan sairaat ja voimattomat,
eli vaivaishoidon avulla ja asui ullakko-huoneessa. Daniel ei antanut
sen häiritä itseään rakkaustyössään, että matami ei ollut uskovainen ja
että hän itsepintaisesti vastusti Danielin kaikkia käännytys-koetuksia.
Tosin kyllä Danielilla, astuessaan matamin sängyn luo, -- tämä oli
nimittäin rampa, eikä voinut liikkua avutta -- ja ojentaessaan hänelle
lautasta, oli joskus tupana liittää siihen enemmän hyväntahtoisen kuin
hienotunteisen vakuutus, että hän näytti kurjemmalta kuin milloinkaan
ennen ja ett'ei varmaankaan kestäisi kauan ennenkuin armon aika olisi
lopussa, vaan tämä ei estänyt matamia syömästä hyvällä ruokahalulla ja
tuntemasta täydellistä mielihyvää nähdessään vanhan Danielin
koukistavan selkäänsä ja lakaisevan uunin ympärillä.

"Minä ajattelen näet sillä tavalla", oli Danielin tapana vastata, kun
joku veljistä häntä huomautti, että hänen ennen kaikkea piti auttaa
uskovaisia, "minä ajattelen sillä tavalla, että ihmisen on yhtä nälkä
ja tarvitsee yhtä hyvin ruokaa, olkoon hän sitten vapahdettu tahi ei.
Ja sitä ei tarvitse ajatellakaan, että voisi käännyttää ihmistä, joka
on nälissään, se on yhtä hullua kuin jos tahtoisi takoa vitjoja
kylmästä raudasta. Ei, ensin pitää ravita ihminen, sitten voi tapahtua,
että sydän aukenee ja silloin tulee pitää varansa ja olla saapuvilla
Jumalan sanan kanssa."

Ja niin Daniel kärsivällisesti yhä edelleenkin kävi Erikson-lesken
luona ja antoi hänelle puuroa ja perunoita ja mitä hän muuten saattoi
luovuttaa niukasta ruoastaan, kärsivällisesti odottaen, että vihdoinkin
tulisi hetki, jolloin leski avaisi sydämmensä sanalle, jota hän tahtoi
hänelle julistaa.

Lautatarhan ja niin kutsutun torin yläpuolella kulki koko Ryforsin
sahan läpi leveä tie, joka, vaikk'ei ollutkaan kivillä laskettu,
kuitenkin oli saanut nimen "katu" ja jonka molemmilla puolilla oli
suorissa riveissä punaiseksi maalattuja työmies-asuntoja valkoisine
ikkunalautoineen. Yksitoikkoista näköä, jonka nämät asunnot loivat,
keskeytti kirkko, jota ympäröi kauniit istutukset ja jonka huippu näkyi
kauas saaristoon. Vastapäätä kirkkoa oli sahanhoitajan asunto, joka
puistoineen ja puutarhoineen oli kauniin herraskartanon näköinen.
Jos jatkoi kulkuaan tämän puiston ohi, saavuttiin posti- ja
sähkötoimistoon, pehtorien asunnoille j.n.e. ja viimeksi kuusien
ympäröimään pappilaan, jonka toisella puolella oli avara näkö-ala
lautatarhan ja lahden yli merelle, toisella puolella taas katu
yksitoikkoisine työväen-asuntoineen.

Kun Gabrielle saapui kotiin oli kello jo lyönyt yhdeksän, mikä oli
Robertin ja hänen tavallinen illallisaikansa täällä maalla. Hän meni
huoneesensa, riisui päällysvaatteensa, seisahtui hetkeksi ikkunan
ääreen katselemaan punertavaa taivasta, joka kuvastui meren pintaan ja
meni sitten pitämään huolta siitä, että illallinen olisi valmiina,
kunnes Robert tulisi kotiin.

Gabrielle oli tavallista kalpeampi ja koko hänen olennossaan oli
jotakin hiljaista, ja tukahdettua, jota hänessä ei ennen ollut. Hän
tunsikin tällä hetkellä olevansa täydellisesti tyven ja kohtaloonsa
tyytyväinen. Raivoisaa mielenliikutusta, joka hänet oli vallannut, kun
hän, erottuaan sisaristaan ja luovuttuaan kaikesta, mitä hän maailmassa
piti arvossa, saapui tähän paikkakuntaan, jossa ihmiset ja olosuhteet
heti ensi hetkestä herättivät hänessä mitä suurinta vastenmielisyyttä,
oli nyt seurannut väsymys ja haluttomuus. Ja vähitellen jäykistyi hänen
mielensä kokonaan jonkinmoiseen nöyrään hämmästykseen siitä, että
ulkonaisten suhteiden niin kokonaan muuttuessa, hän kuitenkin oli
saattanut yhä edelleen pysyä samana, -- että se todellakin oli hän,
joka näin julmasti riistettiin entisestä elämästään ja tuomittiin
viettämään vuosikausia, ehkäpä koko loppu-ikänsä tässä luolassa, ilman
mitään harrastuksia, ilman tointa, sivistymättömien työmiesten ja, mikä
vielä pahempi, puoleksi sivistyneen seurapiirin keskuudessa, joka
kuitenkin tahtoisi olla hänen vertaisensa ja joka tulisi vaivaamaan
häntä juoruillaan, kateudellaan ja uteliaisuudellaan. Ja
tässä tulevaisuuden kuvassa, joka öin päivin esiintyi hänen
mielikuvitukselleen, ei Robertilla ollut tilaa muuta kuin tuomitsevana
puolisona, ankarana, vaativana pappina.

Sillä mitä he tästä lähin tulisivat olemaan toisilleen? Mitenkä Robert
voisi huolehtia vaimonsa tuskasta, hän, jolle tuumat uudesta
vaikutuksestaan antoivat niin paljon työtä? Milloinka hänellä tulisi
olemaan aikaa kuuntelemaan jotakin niin joutavaa ja vähäpätöistä kuin
puolisonsa valitusta, hän, joka taisteli omia, yleviä, sisällisiä
taistelujaan, joita ei Gabrielle, tuo pintapuolinen vaimo raukka, muka
voinut käsittää?

Nämät katkerat ajatukset, jotka yhä enemmän eroittivat Gabriellen
Robertista, vaivasivat häntä melkein lakkaamatta. Samalla tunsi hän
sydämmensä syvyydellä salaisen, utelevan tulevaisuuden pelon,
aavistuksen siitä, että tämä olisi vaan alku vielä vaikeampiin
taisteluihin. Sillä viime aika oli hänelle esiintuonut uuden puolen
Robertin luonteesta, jota hän ei tähän asti ollut tuntenut, nimittäin
sitkeän, masentumattoman pontevuuden. Muistellessaan loppuunkulunutta
vuosipuoliskoa, oli Robert hänen mielestään melkein kuin vieras
henkilö, jonka luonteen lujuus herätti hänessä kauhun tunteen. Mitenkä
kaikki rukoukset ja kehoitukset, joita ystäviltä ja suosijoilta
tulvaili hänen puolestaan, vaikutuksetta olivat kohdanneet hänen hurjaa
päätöstään mistä hinnasta tahansa ja niin pian kuin mahdollista päästä
pois Tukholmasta! Mitenkä ankarana ja järkähtämättömänä hän oli
esiintynyt tehtyään tämän päätöksen, hän, joka muulloin saattoi olla
helläsydämmisyyteen asti lempeä ja myöntyväinen! Gabrielle oli nyt
oppinut tuntemaan uuden Robertin, jota hän pelkäsi.

Puoli kymmenen ajoissa tuli Robert kotiin. Hän nyykäytti ystävällisesti
päätään vaimolleen ja istahti heti, laskettuaan luotaan hattunsa ja
keppinsä, illallispöytään, jossa Gabrielle jo kaatoi teetä.

"Olet väsynyt, Robert", sanoi Gabrielle ystävällisesti, ojentaessaan
hänelle teekupin.

"Saatan olla ... ehkäpä kyllä", vastasi Robert hajamielisesti.

Gabrielle tarjosi hänelle nyt sokuria ja kermaa; hänen tapansa oli
ystävällinen ja huolta pitävä, vaikka vähän kylmä. Hänen ylpeässä
luonteessaan ei ollut rahtuakaan halpamielisyyden aseesta: pahasta
tuulesta. Vaikeat taistelut, katkeran raivonsa kätki hän yksinäisiksi
hetkikseen; koska hän kerran oli suostunut seuraamaan Robertia tänne,
oli hän lujasti päättänyt täyttää velvollisuutensa ja, niin paljon kuin
hänen voimassaan oli, tehdä heidän elämänsä täällä maaseudulla
siedettäväksi.

Melkein keskeyttämättömän hiljaisuuden vallitessa joivat he teensä.
Gabrielle huomasi, että oli jotakin, joka teki Robertin alakuloiseksi,
mutta hänellä ei ollut halua kysyä syytä siihen.

Lopetettuaan syömisen, istui Robert vielä hetken, pää käden nojassa ja
tuijotti avoimista verannan ovista merelle. Vihdoin hän nousi ja lausui
odottamatta ja harvinaisen kiivaasti:

"Täällä ei ole helppoa olla sielunpaimenena! Kansa on
henkiseen elämäänsä nähden suoraan sanoen hajonnut puolueisiin.
Waldenströmiläisiä, pietistejä, vapaauskoisia, goodtemplareja, --
täällä on murtumisen aika, joka saattaa Herran palvelijan pelkäämään
sitä laittomuuden henkeä, joka astuu voimaan!"

Sitten lisäsi hän tyvenemmin, ikäänkuin hän olisi katunut kiivauttaan:

"Mutta Jumalan avulla hajonneet lampaat toki vielä tulevat kokoontumaan
paimenensa ympärille. Minuun vaan niin sanomattomasti koskee, että se,
joka kuitenkin ihmisessä on ylevintä ja parasta, nimittäin usko, aikaan
saattaa riitaa ja eripuraisuutta."

Gabrielle ei vastannut; hän vaan kumartui syvälle teekyökin yli
kätkeäkseen ivallista hymyä, joka nousi hänen huulilleen. "Nyt jo
epäilyksiä ja vaikeuksia", mietti hän, "ehkäpä täälläkin tulee yhtä
vaikeata olla sielunhoitajana kuin Tukholmassa oli..."

Robert katsahti äkkiä Gabrielleen, jonka äänettömyys teki häneen
epämiellyttävän kolean vaikutuksen. Hänen tarkka silmänsä huomasi heti
hymyilyn, jota Gabrielle koetti salata, ja hän ymmärsi heti sen
merkityksen.

"Ei enää sanaakaan siitä", päätti hän ja sydämmensä värisi saamastaan
haavasta.

Vaan hän ei ollut huomaavinaankaan epäsointua, joka oli hänen korvaansa
kohdannut; hän vaan pari kertaa kädellään pyyhkäisi otsaansa, ikäänkuin
poistaakseen tuskallisia ajatuksia, sanoi lyhyesti hyvää yötä
Gabriellelle ja meni sitten omaan huoneesensa ajattelemaan seuraavan
päivän saarnaa.



VIII.


Jos Ryfors viikon työpäivien kuluessa oli tarjonnut vilkkaan ja
levottoman näön, vallitsi siellä sunnuntai-aamusin sitä suurempi
hiljaisuus. Syvä, rauhallinen sunnuntailepo kuvautui koko lahdessa,
jonka sinisen veden viileät aamutuulet saattoivat keveästi
värähtelemään. Auringon kultaama kevät-ilma valaisi vaaleankellerviä
tapulia lautatarhassa, jossa kaikki tavalliset äänet, lautojen kumina,
kun läjääjät heittivät ne alas, höyrypillin vihellys, sahan vinkuminen
olivat ikäänkuin uinahtaneet aamun juhlarauhaan. Sahalla oli kaikkialla
puhdasta ja siistiä; portaat työväen asunnoissa olivat vasta pestyt ja
koristetut havuilla, kaikki, niin suuret kuin pienetkin, olivat
pukeutuneet juhlapukuihin ja pehtorin asunnon edustalla, joka oli
kappaleen matkan päässä tehtaan hoitajan talosta, käveli pehtori Stork,
paitahihasillaan ja vihreät, kirjaellut tohvelit jalassaan,
edestakaisin piippua poltellen.

Nyt alkoivat kirkon kellot soida ja kutsuivat kansaa
jumalanpalvelukseen. Kirkkaassa ilmassa kaikui juhlallinen soitto,
joka, kauas, lahdelle päin aina saaristoon asti, missä tiirojen ja
lokkien siivet kimaltelivat auringon paisteessa, vei mukanaan
tuulahduksia sunnuntai-runollisuudesta, joka viikon raskaan ja
orjallisen työn jälkeen herätti koko sahalla omituisen rauhallisen
mieli-alan.

Vähitellen kansa kokoontui kirkkoon. Siellä täällä näkyi
yksinäisiä ukkoja tahi eukkoja virsikirjoineen ja kokoonkäärittyine
nenäliinoineen, mutta tavallisesti tultiin perheittäin, isä, äiti ja
lapset, kaikki yhdessä. Daniel, jolla oli yllään juhlapuku, pitkä
takki, paidan kaulus, kaulaliina koruneuloineen ja paras valetukkansa,
vaaleanruskea ja virttynyt sekin, vaikk'ei niin koinsyömä kuin
arkitukka, oli toveriksi kirkkomatkalle hankkinut itselleen
laudanläjääjä Johansonin, keskikokoisen, tanakan miehen, jolla oli
poskiparta, ahavoittuneet kasvot, jotka muistuttivat rantalaivuria, ja
vaaleansiniset, ankarat silmät, joiden katsetta ei ollut hyvä kohdata,
kun laudanläjääjä oli pahalla tuulella, tahi oli juonut liiaksi. Daniel
koetti saada Johansonia käännetyksi ja matkalla kirkkoon puhui hän
lakkaamatta, viittasi raamatun lauseisin ja kertoi, -- olisi ollut
mahdotonta laskea monennenko kerran -- mitenkä hänen oma käännytyksensä
oli tapahtunut. Mutta Johanson vaan pudisti surullisena päätään. Hänen
mielestään tuo ei ollut häntä varten, halua hänellä kyllä oli, hän
ikävöi kauheasti päästäkseen entisestä elämästään juoppoudessa,
kiroilemisessa ja irstaisuudessa, mutta oli niin kovin mutkikasta
päästä oikealle tielle. Rukoilla hän ei laisinkaan voinut niinkuin hän
olisi tahtonut. Jos hän joskus koetti omin päin saada kokoon rukousta,
tuli siitä perin hullua, ja vaikka hän aamuin illoin tutkisteli
raamattuaan, ei hän sittenkään voinut oppia ulkoa ainoatakaan lausetta,
sitten käyttääkseen sitä puheessaan niinkuin Daniel teki. Mutta Daniel
vakuutti hänelle, ett'ei pelastus riippunut siitä, hänen tulisi vaan
olla alallaan ja ottaa vastaan, eikä koettaa itse mitään omistaa.

"Katso, tahdon itse ruokkia lampaani", sanoo Herra, huomaappas, Hän
sanoo "katso" -- "katso", sanoo Hän...

Danielilla oli tapana, kertoessaan raamatunlauseita, aina panna korko
jollekin erityiselle sanalle; kuulija ei ymmärtänyt mitä hän sillä
tarkoitti ja luultavaa on, ettei hän aina itsekään ole osannut antaa
siihen tyydyttävää selitystä, mutta tämä yksityisten sanojen esiin
korottaminen loi hänen puheesensa salaperäisen voiman, joka teki syvän
vaikutuksen sekä häneen itseensä että hänen kuulijoihinsa.

Kun kellot olivat lakanneet soimasta, kansa asettunut paikoilleen ja
ukot ja eukot avanneet virsikirjansa ja asettaneet lasisilmät
nenälleen, kaikui lehteriltä aamuvirren säveleet. Alttarin yläpuolella
olevan maalatun peräikkunan kautta tunkeutui päivän paiste ja levitti
miellyttävän valon pieneen kirkkoon, jonka holvia nyt täytti mitä
erilaisimmat äänet, vanhat ja riutuneet, nuoret ja voimakkaat sekaisin,
jotka kaikki, kukin tavallaan tahtoivat ottaa osaa kiitos-lauluun.

Seurakunta, joka tänään oli saapunut, ei kuitenkaan ollut lukuisa;
se täytti tuskin neljännen osan kirkosta. Suuri osa Ryforsin
työmiehistä ei nimittäin koskaan ottanut osaa jumalanpalvelukseen.
Waldenströmiläisillä oli oma huoneustonsa, jonka itse olivat
rakentaneet ja jossa he viettivät jumalanpalveluksensa; niin kutsutut
heränneet epäilivät uutta pastoria, jota heidän veljensä Tukholmassa
olivat kuvanneet uskottomassa tilassa olevaksi papiksi, ja
goodtemplarit taas vaan ani harvoin astuivat kirkon sisäpuolelle. Sitä
paitsi oli täällä useita, jotka eivät kuuluneet mihinkään hengelliseen
elikkä maalliseen puolueesen, vaan jotka elivät juopumuksessa ja
säädyttömyydessä ja jotka kernaammin viettivät sunnuntainsa muulla kuin
saarnalla ja virren-veisuulla.

Ensimmäisessä penkissä sillä puolella, missä naisten paikat olivat,
istui Gabrielle ja hänen vieressään rouva Stork ja faktori Jansonin
rouva. Gabrielle oli puettu hyvin yksinkertaisesti; hänen tumma
kastorhattunsa, jonka ainoana koristeena oli nauha, erosi silmään
pistävästi naapurien sulkatöyhdöillä ja nauharuusuilla koristetuista
hatuista, mutta siitä huolimatta oli hän koko jumalanpalveluksen
kestäessä uteliaitten katseitten esineenä ja herätti monessa ennen
tyytyväisessä mielessä tuskallisen ihmettelyn siitä, eivätkö
sulkatöyhdöt ja kukat todellakaan enää olleet muodissa Tukholmassa?

Heti kun ensimmäinen virsi oli laulettu, tuli kolme naista varovaisesti
hiipien käytävää pitkin ja istuivat sitten penkkiin, joka oli
Gabriellen takana.

"Rouva Aurell ja neidit Aurell", kuiskasi rouva Stork, joka piti
velvollisuutenaan ilmoittaa Gabriellelle kaikkien etevämpien
henkilöiden tuloa.

Gabrielle loi välinpitämättömän katseen olkapäänsä yli; hänen takanaan
istui pieni, lihavanpuoleinen rouva, joka tuuheassa pitsiviitassaan ja
pienine, pyöreine kasvoineen, joista loisti suuret, lempeät, lapsen
silmät, suuresti muistutti kanarialintua, joka istuu höyheniään
pörröttäen. Hänen toisella puolellaan istui kaksi nuorta tyttöä,
jotka olivat niin hänen ja toistensa näköiset, ettei hetkeäkään olisi
voinut epäillä, etteivät he olleet hänen tyttärensä ja sisarukset.
Molemmat olivat jotenkin lihavia, molemmilla oli pyöreät posket ja
suuret, lempeät silmät ja molemmat punastuivat pienimmästäkin
mielenliikutuksesta. Nähdessään Gabriellen, kääntyivät he äkkiä
toistensa puoleen ja kuiskasivat jotakin, mikä, huulien liikkeestä
päättäen, oli aivan samaa, ja kun Gabrielle silloin kääntyi ja kohtasi
heidän ihailevat katseensa, punastuivat molemmat ihan korvia myöten.

Robert saarnasi tänään toisen kerran Ryforsin kappelissa. Kun hän nyt
seisoi saarnatuolissa ja, johdatukseksi luettuaan muutamia värssyjä
raamatusta, loi pikaisen katseen puolityhjään kirkkoon, valtasi hänet
kylmyys, kykenemättömyys käsittelemään ainettaan, jommoista hän ei
milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän, joka oli tottunut olemaan
yhtämielisen, ihailevan seurakunnan ympäröimänä, joka oli tottunut
ikäänkuin kädessään pitämään satojen liikutettujen sydänten
tunne-kieliä ja mielin määrin saattamaan niitä väräjämään, hän tunsi
tällä hetkellä olevansa ilman perustusta ja pohjaa, turhaan haparoiden
sitä yhteyttä itsensä ja kuulijainsa välillä, mikä oli tullut hänelle
välttämättömäksi saadakseen hyvää saarnaa aikaan.

Turhaan hän koetti vuodattaa puheesensa lämpöä. Hän puhui, koska hänen
täytyi sitä tehdä ja hänen suuri taitonsa puhua vakaasti pelasti hänet
joutumasta hämilleen, vaan hän kuuli lakkaamatta oman äänensä
yksitoikkoisen, tunnottoman kai'un ja hän, jonka sanat muulloin olivat
kohdanneet kuulijoita sähkökipinän tavoin, hänestä tuntui nyt kuin
olisivat ne raskaina, nukuttavina sadepisaroina pudonneet jo ennestään
puolinukkuvaan seurakuntaan. Ei edes äkkinäinen leimahdus hänen
tavallisesta kaunopuheliaisuudestaankaan tehnyt minkäänmoista
vaikutusta; hän tunsi, ett'ei tämä yksinkertainen seurakunta
ymmärtänyt kaunista runollista kieltä, filosoofillis-uskonnollisia
tutkistelemuksia, jotka niin vastustelemattomasti olivat lumonneet
entistä kuulijakuntaansa.

Ja tähän hän kuitenkin oli toivonut ja halunnut. Täällä ei häntä
ympäröinyt naisten jumaloiminen, joka häntä niin suuresti oli
rasittanut, täällä ei ollut kiusauksia ylpeyteen ja turhamielisyyteen.
Täällä, tämän teeskentelemättömän kansan keskuudessa, saattoi hän
tuntea itsensä niin häiritsemättömäksi, niin vapaaksi kaikesta
ihmisellisyydestä kuin olisi hän seisonut puhumassa yksinään Jumalan
kasvojen edessä. Täällä häntä kohtasi mitä runsaimmassa määrässä
alhaisuus, huomaamattomuus, itsensä kieltäminen, jota hän oli
ikävöinyt. Ja täällä, juuri täällä, hänen kielensä tuli kankeaksi,
sydämmensä kylmäksi...

Synkän epätoivon tunne valtasi hänet, kun hän lopetettuaan saarnan
kumartui alas rukoilemaan. Ilmoitettiinko hänelle tällä hetkellä
peloittava elinkysymys. Olisiko tuo ihmisten ylistys, jota hän niin
syvästi oli halveksinut, todellakin ollut kiihoitus, jota hän tarvitsi
voidakseen saarnata niinkuin hän oli sitä tehnyt? Häntä värisytti
tuo ajatus, joka salaman tavoin syntyi hänen sielussaan ja
silmänräpäykseksi valaisi tuntemattomia syvyyksiä, joihin hän ei tähän
asti ollut uskaltanut katsoakaan.

Jumalanpalveluksen loputtua ja virren viimeisten sävelten vaiettua,
alkoi seurakunta lähteä pois; ani harvat ainoastaan jäivät kuuntelemaan
pitkiä kuulutuksia huutokaupoista y.m., joita Robert luki
saarnatuolista. Daniel ja Johanson seisoivat käytävällä, hattu kädessä
ja kuuntelivat velvollisuuden mukaisesti, mutta kun kuulutus tuli liian
pitkäksi, hiipivät hekin ulos kirkonmäelle.

"Noh, mitä siitä pidettiin", kysyi Johanson, kun olivat päässeet ulos.

Daniel sylkäsi ja käpristi silmäkulmiaan niin että hänen otsansa oli
tavallista enemmän äskettäin kynnetyn pellon kaltainen.

"Yksi on totuus, yksi on rakkaus ja yksi on usko", vastasi hän, "sitä
ei kukaan voi kieltää. Mutta kas uskoa, sitä ei hänellä sentään ole.
Mutta löytyy monta tietä, jotka vievät siihen ja sen mukaan kuin minä
voin nähdä on hän ollut jo kauan matkalla. Ja niinkuin on kirjoitettu
Esaiaksen 35 luvun 8 värsyssä: 'Siinä myös pitää matka ja tie oleman,
joka pitää pyhäksi tieksi kutsuttaman, ettei kenkään saastainen sitä
vaeltaisi, ja se pitää heidän edessään oleman, jota käydään, niin
ett'ei tyhmäkään eksy.' Hän sanoo tyhmäkään -- tyhmäkään hän sanoo.
Mutta perillä tämä ei vielä ole."

Robert ja Gabrielle lähtivät kirkosta toistensa seurassa. Gabrielle
keskeytti aina väliin kotimatkalla vallitsevaa hiljaisuutta, tehden
pilkallisia muistutuksia seurakunnasta, niinkutsuttujen säätyläisten
esiintymistavasta ja puvuista, mutta Robert oli koko ajan ääneti ja
hajamielinen. Ja kuitenkin hän tällä hetkellä tunsi tarvetta saada
avomielisesti puhella jonkun kanssa, tarve, joka katkerammin kuin
milloinkaan ennen saattoi hänet tuntemaan vaimonsa ja hänen välillä
olevaa yhtämielisyyden puutetta. Yksimielisyys, johon hän, jos kohta
omasta vapaasta tahdostaan, kuitenkin niin äkkiä ja valmistumatta oli
tullut siirretyksi, täytti hänet halulla saada avata sydäntään. Vaikeus
paljastaa oma itsensä tekee aina niin hillitsemättömäksi umpimieliset
luonteet ja väliin saattaa heidät puhkeamaan valitukseen, joka kuulijan
mielestä on liioiteltu, kosk'ei hän voi aavistaa ett'ei siinä ilmaannu
ainoastaan hetken tuska, vaan vuosikausia kestäneet, salatut
kärsimykset. Vaan Robert ei voinut sanoa mitään; pilkallinen hymy
Gabriellen huulilla laimensi hänet. Hän tiesi, että jos hän vaan
viittaisikin levottomuuden ja epäilyksen tunteisiin, jotka hänen uusi
vaikutus-alansa hänessä herätti, Gabrielle heti voittoriemussa vastasi
hänelle: "johan minä sen sanoin, että sinä et tulisi viihtymään täällä
sen paremmin", ja sellaisen vastauksen paljas mahdollisuus saattoi
hänet yhä syvemmin ja syvemmin sulkeutumaan omaan itseensä.

Saavuttuaan kotiin, saivat he vieraakseen tehtaanlääkärin tohtori
Sandin'in, johonka he joitakuita päiviä sitten olivat tutustuneet. Kun
hän ei näyttänyt aikovankaan mennä pois, vaikka päivällisaika oli jo
käsissä, vaan istui huolettomana jutellen, kysyi Gabrielle eikö hän
tahtoisi syödä päivällistä heidän kanssaan, johon kysymykseen tohtori
nähtävällä tyytyväisyydellä vastasi myöntyvästi.

Tohtori Sandin oli keskikokoinen, tanakka nuori mies, jonka silmät
olivat siniset, hipiä heleän valkoinen ja käytti lasisilmiä. Koko hänen
olennossaan oli jotakin naisellista, hän puhui paljon ja innokkaasti ja
punastui niinkuin nuori tyttö, mutta hänen sukkelat vastauksensa ja
vilkkaat silmänsä estivät hänet näyttämästä veltolta ja tekivät hänet
miellyttäväksi henkilöksi. Sahalla hän olikin hyvin kansan mieleen,
kaikki hänestä pitivät, miehet ja naiset, köyhät ja rikkaat ja yleensä
tunnustettu totuus olikin, ett'ei seuraelämässä voitu saada aikaan
mitään hauskaa ja onnistunutta, ell'ei tohtori Sandin ollut mukana.

Gabrielleä hän näytti suuresti huvittavan. Tämä ei pitkiin aikoihin
ollut nauranut niin makeasti, kuin nyt kuullessaan tohtorin kuvauksia
seudun oloista, rouvien keskinäisistä arvoriidoista, ruokakauppias
Bångin voimattomista ponnistuksista päästä mukaan seura-elämään,
uteliaisuudesta ja levottomuudesta, joka täytti kaikkein mielet, kun
jotkut pidot olivat tulossa j.n.e.

"Mutta eikö heillä todellakaan ole minkäänmoisia ylevämpiä pyrintöjä
täällä?" kysäsi Gabrielle yhä nauraen.

"Ei minkäänmoisia, ei kerrassaan minkäänmoisia. Tätä nykyä en tiedä
mitään korkeampaa kuin rouva Bång'in viimeisen kotiopettajattaren, hän
nimittäin vaihtaa kotiopettajattaria noin joka toinen kuukausi, ja
rouva Stork'in kahvikestit huomenna. Mutta nepä ovatkin mitä
suurimmassa määrässä huvittavat ... voitte olla varma siitä, että nyt
kuiskataan ja kysellään jokaisen talon nurkalla: 'oletko kutsuttu
Stork'ille?' 'En, sitä en ole...' 'Sepä on kummallista, ja
Petterson'itkin ovat kutsutut.' 'Ovatko Petterson'it kutsutut, jotka
eivät milloinkaan ennen ole käyneet siellä, se on omituista' j.n.e."

"Ehkäpä minä sitten jatkan samaan tapaan", sanoi Gabrielle hymyillen,
"teitä on tietysti myöskin kutsuttu huomiseksi?"

"Tuosta näette mitenkä se tarttuu", vastasi tohtori nauraen,
"uskomatonta on miten virkeitä bakterioita Ryforsilaisella
laverruksella on. Sitten on vielä eräs seikka, joka on hyvin
kallis-arvoinen muistiinpano Ryfors'in aikakirjoissa. Kaikilla
ihmisillä täällä on nimittäin tapana kalvaa joitakuita määrättyjä,
salaperäisiä henkilöitä, joita kutsutaan Ryforsilaisiksi. Keitä nuo
raukat oikeastaan ovat joilla 'ei milloinkaan ole hienotunteisuutta
eikä ihmis-älyä', jotka 'eivät milloinkaan tiedä kuinka tulee
käyttäytyä oikein sivistyneissä piireissä' j.n.e. sitä ei kukaan vielä
milloinkaan ole voinut saada selville, mutta saattepa itse kuulla,
ett'ette voi olla montakaan minuuttia jossain seurassa, ilman ett'ei
tuo salainen syntipukki, jota kutsutaan Ryforsilaiseksi tule esille ja
saa nuhteita. Mutta mitä te kysyittekään? Olenko minä huomenna
Stork'illa? Pyydetty minua tosin on, vaan en voi sinne talla, ikävä
kyllä, minun täytyy huomenna lähteä sairaan luo, enkä tule takaisin
ennenkuin ylihuomenna."

"Sepä oli kovin ikävää", vastasi Gabrielle, pettyneen toivomuksen
kuvastuessa kasvoillaan. "Minä jo itsekseni iloitsin siitä, että saisin
teistä seuraa noihin kesteihin, jotka, totta puhuen, eivät minua
laisinkaan miellytä."

Tohtori ei vastannut; hän kohotti vaan olkapäitään, hymyili hieman ja
katsoi ulos ikkunasta. Heti kun hän ensi kerran tapasi Gabriellen, oli
tämän kauniit kasvot ja teeskentelemätön olento hurmanneet hänen ja
Gabriellen avomielinen tunnustus, että hän tulisi häntä kaipaamaan
huomenna, synnytti tohtorissa mielenliikutuksen, jota hän ei voinut
salata itseltään. "Hän on ihastuttavin olento, minkä milloinkaan olen
nähnyt", ajatteli hän, vastaukseksi Gabriellen kysymykseen, tahtoiko
hän enemmän lientä, ojentaen hänelle lautasensa.

Syötyään päivällistä ja juotuaan kahvia kuistilla, istuutui tohtori
Gabriellen pyynnöstä pianon ääreen hetken laulaakseen ja soittaakseen.
Hänellä oli kaunis ääni ja erinomaisia soitannollisia taipumuksia, ja
hänen esityksessään oli lämpöä ja hellyyttä, jota ei olisi voinut
odottaa suopealta tohtorilta. Hänen istuessaan pianon ääressä,
katosikin kokonaan vieno, vähän naisellinen ilme, joka oli hänen
kasvoillaan, kun hän otti osaa naisten kahvikesteihin ja juoruihin; oli
ikäänkuin hänen silmänsä olisivat tulleet tummemmiksi, tunteensa
syvemmäksi, vartalonsa pontevammaksi laulun kestäessä; oli kuin soitto
olisi herättänyt hänessä runollisen voiman, jota hänellä ei muulloin
ollut.

Gabrielle oli ihastunut. Hän puoleksi makasi lepotuolissa kuistin oven
edessä katsellen merelle, ihanain sävelten tuuditellessa häntä
surullisiin ja samalla kuitenkin suloisiin unelmiin. Robert oli
äskettäin jättänyt hänet mennäkseen puhumaan rukoushuoneesen, joka
oli vähän matkan päässä sieltä, mutta hänen synkät, väsyneet
kasvonpiirteensä esiintyivät lakkaamatta Gabriellen mielikuvitukselle
ja alakuloisuus, joka siitä asti, kun he saapuivat Ryfors'iin, oli
tehnyt hänet kovaksi ja välinpitämättömäksi, tuli soiton vaikutuksesta.
Hänessä heräsi äkkinäinen katumus siitä mitä oli tapahtunut ja heidän
ensimmäisen rakkautensa palava kaipuu. Useita kertoja kätki hän
kasvonsa nenäliinaansa, ja kun tohtori lopetti ja Gabrielle hymyillen
kääntyi hänen puoleensa, kiittäen häntä, huomasi tämä, että hän oli
itkenyt.

"No. ettekö te itsekin laula?" kysyi tohtori, joka, astuttuaan pois
pianon luota, ei suinkaan pitänyt tunteellisista mieli-aloista.

"Minäkö? en suinkaan", huudahti Gabrielle peljästyneenä, "en rohkenisi
laulaa ainoatakaan säveltä teidän kuullenne!"

"Siis te kuitenkin laulatte. Silloin ei mikään auta, tulkaa vaan niin
koetamme!"

Sanottuaan sen, otti hän luontevasti Gabrielleä kädestä ja veti hänet,
kaikesta vastarinnasta huolimatta, pianon luo.

Gabrielle oli niin ujo ja pelkäsi niin, että sydän sykki ja hän tuskin
saattoi saada ääntäkään kurkustaan. Vaan tohtori ei ollut sitä
huomaavinaankaan: hän pakoitti Gabriellen hakemaan esille duetin ja
niin he alkoivat laulaa, Gabrielle heikolla, vapisevalla äänellä, joka
kuitenkin vahvistui, kun hän tunsi miten lujasti ja tasaisesti tohtorin
vahva tenori häntä tuki.

"Kas niin, sehän kävi oikeen hyvin!" huudahti hän heidän lopetettuaan.
"Teillä on kaunis ääni, kun vaan laulatte selvään. Nyt laulamme tämän
vielä kerran."

Niin he lauloivat pari tuntia, duetti toisensa jälkeen tuli esille ja
Gabrielle esitti muutamia soololaulujakin, kunnes tohtori vihdoin nousi
ja heitti jäähyväiset, mennäkseen katsomaan erästä sairasta.

"Ja te, joka sanoitte, ett'ei Ryforsissa ollut minkäänmoisia ylevämpiä
harrastuksia", lausui Gabrielle. "Entäs teidän laulunne?"

"Niin, nähkääs se ei oikeastaan olekaan mikään kotimainen Ryforssin
tuote. Se on muukalainen, joka kyllä aina väliin voi olla hyvä
olemassa, kun juoruista ja häväistysjutuista on vähän puutetta, mutta
jos minä vaan osaisin laulaa, enkä olisi niin taitava juoruilemisessa
ja uutisten hankkimisessa kuin todellakin olen, niin en olisi
suuressakaan suosiossa."

Gabrielle nauroi, tohtori otti hattunsa, kiitti hauskasta päivästä,
puristi hänen kättään ja juoksi sitten laulaen alas portaita ja ulos
kadulle.

Jäätyään yksin heittäytyi Gabrielle. lepotuoliin ja istui pitkän aikaa
liikkumatta, tuijottaen eteensä. Soitto oli hänessä herättänyt
kiihkeän, liikutetun mieli-alan. Erästä tohtorin laulamaa laulua hän ei
ollut kuullut kihlaus-ajastaan asti, ja nuo sanat, tuo sävel, joihin
niin monta suloista muistoa oli kätkettynä, olivat loihtineet esiin
muinaisia muistoja ja synnyttäneet hänessä sanomattoman halun saada
nähdä Robertin, sellaisena kuin hän silloin oli, voida itse tuntea
samalla tavalla kuin silloin. Oi, kumpuhan hän ei viipyisi poissa,
jospahan hän tulisi kotiin nyt juuri jolloin Gabriellen mielestä vanha
rakkaus, jonka hän syvästi surren luuli sammuneen, jälleen leimahti
ilmi tuleen!

Hän nousi ja rupesi käymään edestakaisin kuistin lattialla, aina väliin
puiden välistä katsellen, eikö Robertia jo näkyisi. Mielikuvituksessaan
näki hän lakkaamatta puolisonsa kauniit, vakavat kasvonpiirteet; hän
halusi saada kietoa käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskata: "anna
minulle anteeksi, unohda itsekkäisyyteni, vaatimukseni, rakasta minua,
niinkuin ennen, sinä olet kuitenkin paras, ainoa mitä minulla on!"

Minkätähden hän viipyi niin kauan? Kello oli jo yli yhdeksän, eikä hän
vieläkään tullut. Ikävöiminen, joka oli hänet vallannut muuttui
vähitellen tuskalliseksi levottomuudeksi. Miks'ei hän jo tullut? Oliko
jotakin tapahtunut, eikö hän milloinkaan enää saisi nähdä Robertia?

Vihdoinkin hän näki hänen tulevan katua pitkin ja menevän metsään, joka
ympäröi heidän asuntoaan. Hän huokasi huojennuksesta ja painoi kättään
sydäntään vastaan. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli juosta Robertia
vastaan ja heittäytyä hänen syliinsä, mutta hän ei sitä täyttänytkään,
vaan seisoi liikkumattomana kuistilla odottamassa.

Hitain askelin nousi Robert kuistin portaita; katsomatta Gabrielleen
nyykäytti hän hajamielisenä päätään, ripusti hattunsa naulaan ja meni
saliin. Hänen kasvoillaan oli raskas, melkeimpä karkea ilme; hän ei
ollut rakastava puoliso, jota Gabrielle sykkivin sydämmin oli
odottanut, hän oli vakava, mietiskelevä pappi, jonka sydämmessä ei
luultavasti ainoakaan niistä tunteista, jotka hänen vaimonsa
sydämmessä, saavuttaisi vastausta.

Gabrielle jäi liikkumattomana seisomaan ja katseli Robertia. Koko se
hellyyden tulva, mikä äskettäin oli hänet vallannut, laskeutui
silmänräpäyksessä mitättömäksi. Hän ymmärsi, että Robert tällä hetkellä
oli niin vieras romanttisuudelle ja rakkaudelle, että hän luultavasti
olisi vastenmielisyydellä kohdannut jokaista sen ilmausta. Katkera hymy
nousi hänen huulilleen ja hän käänsi äkkiä pois päänsä salatakseen
kyyneleitä, joita hän ei voinut hillitä.

Sitten meni hän saliin järjestämään illallista, jonka he ääneti söivät,
kumpikin mietteisiinsä vaipuneena: Robert papillisiin huoliinsa,
Gabrielle surren halveksittuja tunteitaan, hyljättyä rakkauttaan.



IX.


Heti pastorin asunnon vieressä, ainoastaan tiheän kuusikon eroittamana
siitä, oli pehtori Storkin asunto. Se oli harmaaksi maalattu
kaksikerroksinen talo, jota ympäröi kukkalavat ja puutarha. Kun oli
menty ylös portaita, saavuttiin etehisen katitta ensiksi suureen,
valoisaan, harvoilla huonekaluilla varustettuun saliin, ja sen jälkeen
vierashuoneeseen, joka suuruuteensa nähden myöskin näytti tyhjältä.
Vanhanaikuinen, pitkä sohva oli vinossa eräässä nurkassa, sen
takana ammotti suuri, autio soppi. Hyllyllä toisessa nurkassa oli
kukkamalja, joka oli täynnä punaisiksi ja vihreiksi maalattuja ruokoja,
ja paljailla, vaaleilla seinillä riippui kaksi palmunlehteä
nauharuusuineen. Nämät pienet, uudenaikaiset laitokset, jotka eivät
oikein soveltuneet huoneitten ja kalustuksen vanhan-aikaiseen
ulkomuotoon, oli Liina Stork, talon tytär tehnyt. Mutta joll'ei Liina
onnistunut kodin kaunistamisessa, niin osotti hän sen sijaan sitä
suurempaa taitavuutta hoitaessaan sitä halvalla ja käytännöllisellä
tavalla. Tällä kertaa oli hän juuri salissa kattamassa kahvipöytää
vieraille, joita odotettiin kello kuusi.

Avoimen, ikkunan edessä seisoi rouva Stork paidanhihasillaan ja hieroi
tahroja läningistä, jonka hän aikoi ottaa ylleen illalla. Hän oli pitkä
ja laiha, kasvonsa olivat ystävälliset, mutta synkkämieliset. Hän
näkikin kaikki asiat ja olot mitä synkimmässä valossa, huokasi paljon
ja kertoi mielellään onnettomuuksista ja tapaturmista.

"Kun Sofi nyt vaan ei polttaisi kastinta pohjaan tän'iltana!" sanoi
hän, pitäessään röijyään päivää kohti tarkastellakseen sitä, "kun
tahtois saada kaikki mitä parhaiten, tapahtuu usein, että saa kaikki
mitä huonointen."

"Voit olla huoleti, äiti", vastasi Liina lyhyesti, "kyllä minä pidän
huolta siitä, ett'ei kastin pala pohjaan."

"Toivoisin vaan, että nämät pidot jo olisivat ohi", jatkoi rouva Stork,
"ei ole suinkaan hauskaa ottaa vastaan ihmisiä, joista tietää, että he
halveksivat jok'ainoata murusta, minkä heille tarjoaa."

"Joka sen tekee, voi olla tulematta", vastasi Liina, tarmokkaasti
asettaen lusikat teevadeille ja nostaen tuolit pöydän ympärille.

"Kas noin!" lausui rouva Stork, huo'aten syvään, "tuopa vasta oli
hauskaa -- mitenkä tuo on tapahtunut? Läningistä puuttuu nappi ... kun
kerran rupeaa olemaan vastaista, niin kyllä sitä on riittämään asti ...
mitenkä minä nyt tulen valmiiksi, ja mistä minä saan napin?... Liina,
juoksehan hakemaan ... ei, taitaa olla paras, että menen itse, ett'ei
taas tule mitään onnettomuutta kahvipöydälle... Mutta mitä tämä on?"
jatkoi hän, huo'aten uudestaan, kun hän mennessään makuuhuoneesen löysi
pienen kääryn tuolilta ja osotti sitä Liinalle.

"Se on minun", ilmoitti tämä, "mutta ei siinä ole mitään onnettomuutta,
se on vaan nauha, jonka ostin kauppias Bångilta."

"Vai niin", vastasi rouva Stork nöyrästi ja asetti kääryn tuolille ja
meni sitten makuuhuoneeseen ompelemaan nappia läninkiinsä ja
pukeutumaan.

Sekä rouva että Liina tulivat kuitenkin, edellisen onnettomuuden
ennustuksista huolimatta, niin varhain valmiiksi, että saivat odottaa
vieraitaan melkein neljännestunnin, mikä antoi rouva Storkille aihetta
tuumimaan, liekö Liina kutsuessaan vieraita sanonut väärän päivän,
koska he viipyivät niin kauan?

"Niin, taikka ehkä kaikki kolmekymmentä ovat sairastuneet", vastasi
Liina lyhyesti.

Vihdoinkin syntyi etehisessä liikettä, ja heti sen jälkeen astui rouva
Kernell Styrkön sahalta vierashuoneesen. Hänen jälkeensä tulivat,
ainoastaan muutaman minuutin väliajalla, muutkin vieraat, läheisten
sahojen hoitajain rouvat, rouva Berger kaupungista lapsineen ja
koti-opettajattarineen, kaksi kansakoulu-opettajaa, rouva Aurell
tyttärineen y.m. Nämät olivat naiskutsut, joissa ainoastaan muutamat
harvat, valitut herrat, niinkuin tohtori Sandin, saivat olla
mukana. Hetken aikaa ei kuulunut muuta kuin Storkin perheen eri
äänenvivahduksilla lausuttua: "hyvää päivää, tervetuloa, olkaa hyvä ja
istukaa!"

Niinpian kuin seurassa vallitseva ensimmäinen jäykkyys oli haihtunut ja
rouvat, kursailtuaan hetkisen keskenään, mikä saattoi rouva Storkin
pari kertaa huokaamaan, olivat istuutuneet sohvaan ja tuoleille,
ylt'ympäri, syntyi vilkas keskustelu, joka jatkui kunnes Gabrielle
saapui, jolloin koko seura äkkiä vaikeni ja kaikki läsnäolijat loivat
katseensa tulijaan.

Gabrielle raukka ei ollut milloinkaan tuntenut itseään niin kömpelöksi
ja kykenemättömäksi kuin näiden vieraiden ihmisten keskuudessa, jotka,
vapaasti ja iloisesti keskustellen toistensa kanssa, heti hänen
astuessaan huoneesen muuttuivat jäykiksi ja harvapuheisiksi. Rouvat
Berger ja Kernell nousivat heti sohvasta ja astuivat syrjään luoden
epäluuloisia katseita vastatulleeseen.

Ei emäntäkään millään tavalla edistänyt tilan parantamista;
tervehdittyään Gabrielleä ja pari kertaa toistettuaan: "hyvin
tervetullut", asettui hän keskelle lattiaa ja esitteli kaikki
vieraansa, huokasi, sanoi vääriä nimiä, korjasi ne ja huokasi vieläkin
syvempään. Koko tämän ajan vallitsi huoneessa mitä täydellisin
kuolonhiljaisuus, joka teki tuon pitkäveteisen, ikävän toimituksen
peloittavan juhlalliseksi.

Heti kun esitteleminen oli ohitse, kiiruhti rouva Stork saliin,
vakuutettuna siitä, että joku onnettomuus oli tapahtunut kahville,
koskei Liina tullut ilmoittamaan hänelle, että se oli tuotu sisään, ja
niin jäi Gabrielle istumaan aivan yksin, ilman että kukaan vieraista
koettikaan puhella hänen kanssaan. Ei kenenkään päähän edes
pistänytkään, että hän saattoi tuntea itsensä ujoksi ja hyljätyksi,
päinvastoin, kaikki pitivät ylpeytenä jäykkyyttä, jolla hän peitti
vastenmieliset tunteensa, ja koko huoneen läpi kulki ikäänkuin salainen
päätös, ett'ei kukaan tunkeutuisi hänen päälleen, että tuo ylhäinen
tukholmalainen nainen saisi nähdä, että täälläkin oltiin hienotunteisia
j.n.e.

Onneksi toki rouva Stork keskeytti raskaan mielialan tullessaan sisään
ilmoittamaan kahvin jo olevan, valmista. "Olkaa hyvä ja tulkaa juomaan
kuppi kahvia", toisti hän kerran toisensa perään kulkien ympäri
huonetta vähän väliä kumartaen ja tehden kädellään kutsuvia liikkeitä.

Rouvat ja neidit nousivat nyt hitaasti ja lähestyivät ovea. Mutta
tässäpä tuli äkkinäinen pysähdys; ei kukaan tahtonut ensiksi astua
tuota kamalaa askelta saliin. Rouva Berger tiesi, että jos hän astuisi
ensiksi, katsoisi rouva Kernell hänen tulleen ylpeäksi siitä, että
hänen miehensä oli valtiopäivämies ja rouva Kernell tiesi, että jos hän
sen tekisi, tulisivat Bergeriläiset sanomaan, että Kernelliläiset yhä
enemmän ja enemmän ylpeilivät suurista tuloistaan. Ei kukaan muistakaan
uskaltanut tunkeutua esille, vaan ahdinko tuli yhä suuremmaksi ja
suuremmaksi ja turhaan kaikuivat takaapäin rouva Storkin epätoivoisat
ja maltilliset kehoitukset: "tehkää niin hyvin, tehkää niin hyvin!"

Vihdoinkin rouva Berger rohkaisi mielensä, tarttui rouva Kernellin
käsivarteen ja sanoi, leikillisesti nauraen, ettei hän tiennyt mitään
pahempaa kuin kursailemisen ja meni sitten saliin. Rouva Kernell myönsi
tämän yhtä vapaalla ja leikillisellä tavalla, joka vähitellen levisikin
koko seurueesen ja herätti äärettömän monta samanlaista vakuutusta ja
hymyillen tehtyjä viittauksia tuohon salaperäiseen syntipukkiin
"Ryforsilaiseen."

Kun kahvi oli juotu, vietiin vieraat jälleen vierashuoneesen, rouva
Storkin yhä uudelleen hätäisesti kehoittaessaan: "olkaa hyvä ja käykää
sisään, olkaa hyvä, ja käykää sisään." Täällä rouvat asettuivat pöydän
ympärille ja ottivat esiin käsityönsä; nuoret sitä vastoin jäivät
saliin, josta pian kuului naurua ja puhetta, mikä todisti ainakin
heidän olevan iloisia ja vapaita.

Mutta vierashuoneessa, jonne Gabriellen arvonsa tähden täytyi jäädä,
oli sen sijaan kahta jäykempää. Keskustelut olivat kyllä vilkkaita,
mutta ne eivät yleensä ulottuneet muuta kuin kahteen henkilöön ja
koskivat asioita ja oloja, jotka olivat Gabriellelle kerrassaan outoja
ja joita ei kukaan liioin hänelle selvittänyt.

Gabriellen vieressä istui pieni, luu-kuiva, nainen, joka tuskin
ollenkaan otti osaa muiden keskusteluun, ompeli vaan uutterasti
koru-ompelua ja näytti ystävälliseltä ja hymyilevältä. Kun ei kukaan
puhunut Gabriellen kanssa, ja hänen naapurinsa toisella puolella
lakkaamatta puhuivat kuiskaamalla asiasta, joka kuului tapahtuneen
Ryforsissa toissa vuonna, kääntyi Gabrielle vihdoinkin pienen
äänettömän, hymyilevän eukon puoleen ja päätti epätoivoissaan aloittaa
keskustelua hänen kanssaan.

"Mikä ihana kevät meillä nyt on ollut vähän aikaa", sanoi hän, tarttuen
jonkinmoisella tylsällä haluttomuudella tähän keskusteluaineesen, vaan
sanoakseen jotakin.

Pieni, laiha nainen hymyili vieläkin herttaisemmin, katsoi Gabrielleen
ja sanoi ystävällisesti:

"Kuinka sanoitte, rouvaseni, minun täytyy tunnustaa teille, etten kuule
oikeen hyvin."

"Meillä on ollut niin kaunis kevät", toisti Gabrielle naapurinsa
korvaan. Samassa huomasi hän kauhukseen, että keskustelijat hänen
vieressään olivat vaienneet kuullakseen mitä hän sanoi.

"Kuinka sanoitte?" vastasi eukko yhtä ystävällisesti ja hymyillen ja
asetti kätensä korvan ympärille ja vei ihan Gabriellen suuhun asti.

Nyt vallitsi huoneessa täydellinen hiljaisuus! kaikki ihmettelivät mitä
Gabriellellä ja vanhalla kuurolla neiti Lorénilla olisi toisilleen
sanottavaa.

Ja, tämän hiljaisuuden vallitessa, täytyi nyt Gabriellen, joka,
hämillään kun oli, ei voinut keksiä mitään hauskempaa, kovalla äänellä
jälleen toistaa vastaansanomattoman tosiasian, että kevät oli ollut
harvinaisen kaunis.

"Ahaa ... vai niin ... niin kyllä!" huudahti vanha neiti Lorén, joka
oli melkein umpi-kuuro ja joka tuli niin iloiseksi, kun hänen joskus
onnistui kuulla sanan tahi toisen, "niin, sehän on erinomaisen hauskaa,
että täällä pastorskan mielestä on kaunista, minun mielestäni
tietysti..."

"Hän sanoi ilman olleen niin kauniin", huusi nyt toiselta puolelta
täyttä kurkkua rouva Stork, joka oli enemmän totuutta rakastava kuin
hienotunteinen, "sinä kuulit hullusti, Albertina, ... ilma, ilma..."

"Vai niin ilma", vastasi neiti Lorén, aina vaan yhtä tyytyväisenä,
"niin kyllä, niin kyllä! Niin, kyllä nyt on ollut siunattu ilma ...
ihana kevät-ilma ... en muista meillä moneen vuoteen olleen
sellaista..."

"1880 meillä oli samanlaista", ilmoitti rouva Berger.

"Ei, ei näin varhain", vastasi rouva Stork, "jäät lähtivät vasta
myöhemmin."

"Niin, mutta kesä tuli nopeammin", vakuutti rouva Kernell ja sitä ei
kukaan vastustanut.

Tämän keskustelun jälkeen syntyi hetken syvä hiljaisuus, jota keskeytti
ainoastaan viereisessä huoneessa olevien nuorten nauru, sukkapuikkojen
helinä ja rouva Storkin arat huokaukset, jotka todistivat hänen
salaista pelkoaan, että vierailla olisi ikävä.

Gabrielle tunsi mitenkä poskensa rupesivat polttamaan hänen hävetessään
naurettavaa käytöstään, ja hän päätti itsekseen, että tulisi kulumaan
aikoja ennenkuin hän jälleen avaisi suutaan tässä seurassa. Mutta
mitenkä hän saisi illan kulumaan? -- oli vielä ainakin pari tuntia
illallisiin. Hän katseli salaa ympärilleen, eikö olisi toivoakaan, että
joku pieni tapaturma tapahtuisi, että jotakin särkyisi, että joku
rupeaisi voimaan pahoin -- mitä tahansa, kunhan hän vaan saisi aihetta
nousta ja liikkua vähän. Mutta turhaan, täällä ei ollut vähintäkään
toivoa muutokseen, ei mikään voinut olla virheettömämpää,
rauhallisempaa ja vähemmän sopivaa kaikenlaiseen onnettomuuteen kuin
tämä pieni kutovain ja virkkaavain naisseura, joka jälleen alkoi
kuiskaamalla puhua omista asioistaan.

Vaan juuri kun Gabrielle oli lopettanut tämän synkän tutkistelemuksen,
kävi koko seuran läpi ikäänkuin sähkövirta, ja kaikki rouvat käänsivät,
iloisesti huudahtaen, ihastuneet katseensa ovea kohti.

Gabriellen silmät seurasivat samaa suuntaa ja ilokseen näkikin hän
ovessa tohtori Sandinin, joka seisoi siinä punaisena ja lämpimänä
jotakuinkin pölyisessä matkapuvussa, vaan säteillen ilosta ja
voitonvarmuudesta, että naiset häntä riemulla tervehtivät, minkä
näköinen hän sitten olikaan ja milloin tahansa hän tulikaan.

"Voi, miten kiltti olettekaan, tohtori!" huudahti rouva Stork, äkkiä
nousten tuolilta ja rientäen häntä vastaan, "niin, meidän tohtori on
sentään herttaisin ihminen, mikä löytyy..."

Tohtori vastasi rouva Storkin tervetulijais-tervehdykseen aivan
vapaasti syleilemällä häntä ja taputtamalla häntä käsivarrelle ja rouva
Stork taas puolestaan näytti niin tyytyväiseltä ja iloiselta,
jommoiseksi ainoastaan tohtori Sandin saattoi tehdä hänet.

Tämä kulki nyt ympäri tervehtien naisia. Hänellä oli kaikkia varten
ystävällisiä, leikillisiä sanoja, jotka synnyttivät tyytyväisiä
hymyilyjä, ja vaikk'ei neiti Lorén voinut kuullakkaan, mitä hän sanoi,
oli hän kuitenkin vakuutettu, että se oli hyvin sukkelaa ja lausui
heti, sydämmellisesti nauraen: "niin kyllä, niin kyllä!"

Lopetettuaan tervehtämisensä, tuli hän istumaan Gabriellen viereen sekä
rupesi juttelemaan hänen kanssaan ja hypistelemään hänen
ompelutarpeitaan. Gabriellen kasvot olivat nyt kokonaan muuttuneet,
jäykkä, ylpeä piirre, joka äskettäin oli ollut hänen huulillaan, oli
kadonnut, ja hän keskusteli iloisesti ja vapaasti tohtorin kanssa.
Rouva Berger ja rouva Kernell loivat toisiinsa merkitsevän katseen. Vai
niin, hän oli sellainen, joka ei viihtynyt naisten seurassa!
Senpätähden hän äsken näyttikin niin jurolta ja jäykältä.

Nyt tuli Liina sisään tuoden tohtorille kahvia, jota juodessaan rouvat
istuivat ympärillä ja katselivat niin ihastuneina, kuin jos tohtori
olisi ollut lempikoira, joka kerran sai syödä niin paljon kuin sitä
vaan halutti.

"Kas niin, nyt ollaan ravittuja ja tyytyväisiä", sanoi tohtori, laskien
luotaan toistamiseen tyhjennetyn kuppinsa ja pyyhkien partaansa ja
viiksiään, "se pitää kuitenkin paikkansa, ett'ei meidän maailman
katsantokantamme ole muuta kuin ravitsemiskysymys!"

"Niin, miehille!" lausui rouva Berger, pontevasti kehittäen lankaa
kerältään ja luoden tohtoriin moittivan katseen, "heille on ruoka
kallisarvoisempi kuin puoli elämää, mutta naisilla on pyrintöjä, jotka
ovat korkeampia ja tärkeämpiä kuin kylläksi syöminen, saan minä luvan
ilmoittaa tohtorille!"

"Suokaa anteeksi, hyvä rouva Berger", vastasi tohtori rukoilevasti,
"mutta niin korkealle kuin asetankin naisen, -- ja te voitte kaikki
todistaa, minun sitä tekevän -- millään muotoa voi suostua siihen,
ettei ruoka hänellekin ole hyvin tärkeä osa elämän ylläpitämiseksi. Tai
kuinka, neiti Lorén?" jatkoi hän ja kääntyi huutaen kuuron neidin
puoleen, "kyllä minä luulisin ainakin teidän olevan hyvin riippuvaisen
kahvikupistanne?"

"Niin kyllä, niin kyllä", vastasi neiti Lorén, joka tällä kertaa
onnistui löytämään aivan oikean vastauksen.

"Emme siltä saa tulla vihamiehiksi", jatkoi tohtori, noustessaan ja
mennessään rouva Bergerin luo, "tiedättehän rouva Berger, kuinka minä
suosin naiskysymystä ja että minun mielipiteeni on, että naisten tulee
saada lukea itsensä miksikä tahansa -- paitsi lääkäriksi, se on ainoa
pikku seikka, jonka hän mielestäni voi jättää tekemättä -- muuten,
niinkuin sanottu, miksikä tahansa. On vaan yksi seikka, joka ei
mielestäni todista hyvää naisista ja se on, että mies, olkoonpa hän
kuinka ruma ja yksinkertainen ja ikävä tahansa, kuitenkin niin helposti
saa itselleen vaimon."

Paheksuvien ja tyytymättömien äänien kohina keskeytti tohtorin.

"Odottakaa, odottakaa, niin saatte kuulla!" jatkoi tohtori, tehden
kädellään suuremmoisen liikkeen. "Tiedättekö milloinkaan nähneenne
mitään suurempaa ja vastenmielisempää kuin pieni pehtori Wetterling
punaisine viiksineen ja marraskuun aikuisine silmineen -- vaikka ehkä
hän on naisväen mieluinen ... en tiedä, heillähän kuuluu olevan niin
erilaiset mielipiteet kuin herroilla."

"Oi ei ... ei ... hän on kauhea ... hänestä ei suinkaan kukaan saata
huolia..." kaikui nyt kuin yhdestä suusta tohtorin ympärillä.

"Vai eikö?" vastasi tohtori riemuiten. "Mutta tässäpä erehdytte, hyvät
rouvani ja neitini! Joll'ei Ensbackan Hammar valehtele, eikä minulla
ole mitään syytä uskoa sitä, tulee Wetterling näinä päivinä
julkaisemaan kihlauksensa erään tytön kanssa, joka on kaikkein
kauniimpia paikkakunnalla."

"Mahdotonta ... ei, se on vaan juoruja ... kuka se olisi?" huudahtivat
kaikki naiset hellittäen käsityönsä ja uteliaalla hartaudella
tuijottaen tohtoriin.

"Niin kuka se voi olla", toisti tohtori ja katseli veitikkamaisesti
ympärilleen. "Ei mikään suurempi eikä pienempi kuin -- kauppias Bångin
kaunis koti-opettajatar! Mitä sanotte siitä uutisesta, luulisinpa sen
kelpaavan."

Hetken vaitiolo seurasi tohtorin odottamatonta ilmoitusta, mutta sitten
syntyi yleinen vilkas keskustelu, jossa jokainen, mahdollisuuden
mukaan, koetti huutaa kovemmin kuin toiset ja saada omaa mielipidettään
asiasta yleisesti tunnustetuksi.

Tohtori istui hieroen käsiänsä ja loi merkitseviä katseita Gabrielleen,
ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa "muistatteko, että sanoin, ett'ei
mikään maailmassa huvita Ryforsilaisia niin suuresti kuin kauppias
Bångin koti-opettajattaret!"

Keskustelun lopetti nyt ilmoitus, että illallinen oli pöydällä ja sitä
seuraavat tukalat hetket, jolloin seuran tuli astua saliin ja rouva
Bergerin ja rouva Kernellin tuli ratkaista vaikea tehtävä, yht'aikaa
olla vaatimattomia eikä ottaa ensiksi ruokaa, vaan ei myöskään sallia
toisen sitä tehdä. Mutta heti kun syöminen vaan oli tullut hyvään
vauhtiin, alkoi keskustelu uudestaan ja tällä kertaa nuoret tytötkin,
jotka nyt vasta saivat tiedon uutisesta, ottivat siihen osaa.

Illallisen kestäessä oli tohtori Gabriellen palveleva kavalieri, joka
toi hänelle ruokaa ja hyväntahtoisella leikillisellä tavallaan jutteli
hänen kanssaan, ilman että kumpikaan heistä välitti sisältörikkaista
katseista, joita aina väliin heihin luotiin.

"Niinpian kuin olette menneet, tulee keskustelu-aine muuttumaan",
kuiskasi tohtori. "Näin jo varmoja merkkejä, jotka viittaavat
muutokseen."

Gabrielle naurahti. "Kuka minua silloin puolustaa?" kysyi hän ja
katsahti tohtoriin vähän keikaillen.

"En minä suinkaan, sillä jos sallitte, pyydän saada saattaa teidät
kotiinne. Olen väsynyt pitkästä ratsastuksestani ja tahtoisin
mielelläni saada syytä lähteä täältä niin pian kuin mahdollista".

Gabrielle kiitti häntä vakuuttaen olevansa hyvin tyytyväinen, että joku
häntä saattoi, sillä hän ei ollut vielä voinut vapautua pelvosta, jota
hän tunsi kaikkia noita seppiä ja työmiehiä ja muita miehiä kohtaan,
joita täällä kaikkialla tapasi.

"Luuletteko niiden todellakin olevan vaarallisempia täällä kuin
Tukholmassa?" vastasi tohtori.

"En suinkaan. Mutta eroitus on siinä, että Tukholmassa näkee sentään
muitakin ihmisiä, vaan täällä on ainoastaan työmiehiä ja taas työmiehiä
ja vieläkin työmiehiä. Ja en voi sitä auttaa, -- olkoon se teistä
sitten ylpeyttä tahi mitä tahansa -- mutta minusta tuntuu rasittavalta
olla ainoastaan sellaisten ihmisten keskuudessa, joiden kanssa minulla
ei voi olla mitään yhteistä ei mielipiteissä, eikä tavoissa, eikä
tunteissa..."

"Luuletteko työmiesten todellakin ajattelevan ja tuntevan toisin kuin
te", vastasi tohtori hymyillen, "luuletteko, että he esimerkiksi
vihaavat toisella tavalla ja te toisella, että he rakastavat ja
ikävöivät toisin kuin te j.n.e.?"

Gabrielle katsoi häneen suurin silmin. "Siitä olen aivan vakuutettu,
enkä voi ymmärtää mitenkä te saatatte panna muuta kysymykseenkään. Eikö
kasvatus, tottumus ja ammatti vaikuttaisi ihmisiin ja tekisi heidät
erilaisiksi?"

"Tekevät kyllä, mitä tulee ulkomuotoon, käytökseen y.m. Mutta tunteet
ovat kaikissa kansanluokissa aivan samat, ja tunteet ne kuitenkin,
kaikesta huolimatta ovat pääasiana elämässä. Jos työmiehen vaimo tahi
kreivin tytär vihaavat, niin tuntevat he aivan samalla tavalla, vaikka
toinen ehkä asettuu pensaan taakse ja väijyy kilpailijaansa ja hyökkää
hänen päällensä lyöden ja piesten ja toinen taas levittää hänestä
pahoja huhuja. Siinä on koko eroitus."

Gabrielle pudisti päätään.

"Ei, eroitus oi ole ainoastaan ulkonainen. Tuollaisien ihmisten
tunteet, ajatuksenjuoksu, yksin intohimotkin ovat aivan erinlaiset.
Olen kyllä nähnyt minkälaista kansa Säboholmissa oli: asiat ja olot,
jotka kauhistuttaisivat meikäläistä, ovat heidän mielestään aivan
luonnolliset. Muistan että kerran piti erään vaimon olla apuna tuolla
kyökissä ja hänen pieni lapsensa makasi kuolinvuoteellaan; me tahdoimme
lähettää hakemaan jotakuta toista, vaan se oli mahdotonta. 'Ei millään
muotoa, se ei suinkaan ole tarpeellista', vastasi hän, 'kyllä minä
tulen, lapsi ei luullakseni voi elää kuin korkeintaan pari tuntia, ja
minä tulen heti, kun se vaan on kuollut.' Oli aivan kuin hän olisi
puhunut kissastaan tahi porsaastaan. Ei, voitte olla varma siitä että
köyhyys tylsyttää tunteet ja tekee oikeudenkäsitteetkin vääriksi."

"Ja ettekö te luule rikkauden ja ylellisyydenkin sitä tekevän?" vastasi
tohtori. "Sen se tekee ja viellä kahta suuremmassa määrässä. Ennenkuin
tulin tänne, olin lääkärinä muutamissa rikkaissa perheissä Tukholmassa,
enkä ole koskaan eläissäni nähnyt niin tylsyneitä tunteita ja niin
vääriä käsitteitä kuin näitten perheitten kaikilla jäsenillä oli. En
siltä suinkaan tahdo sanoa, että kaikki rikkaat olisivat niin
tylsyneitä, minä vaan väitän rikkauden olevan yhtä siveyttä turmelevan
kuin köyhyydenkin ja että suuresti erehdytään väitettäissä köyhien
sielu-elämän olevan vähemmän kehittyneen kuin rikkaiden. Kyllä kai minä
teidän mielestänne olen aivan mahdoton", lisäsi hän leikillisesti
räpyttäen silmiään, "te olette siniverinen, korkeasyntyinen ja
hienohermoinen ylimys-ystävä ja minä taas olen vahva-verinen
kansanystävä, jonka isoisä oli talonpoika ja olen itsekin jotenkin
punainen. Mutta mitä nyt saan luvan tarjota teille?"

Heti illallisen jälkeen sanoi Gabrielle jäähyväiset ja läksi pois;
Robert, joka illemmalla oli luvannut tulla häntä noutamaan, olikin
lähettänyt sanan, ett'ei hän voinut tulla ja siksi ei Gabriellekaan
tahtonut viipyä kauempaa. Myöskin tohtori heitti jäähyväiset,
huolimatta kaikista kielloista ja pyynnöistä, että hän viipyisi vielä
hetkisen, ja saattoi lupauksensa mukaan Gabriellen tämän portille asti.

Tuskin olivat Gabrielle ja tohtori menneet, kun oli aivan kuin sulku
äkkiä olisi poistettu ja juoruileminen esteettä olisi saanut tulvata
esiin.

"Minä huomasin sen heti", sanoi rouva Berger, joka luuli olevansa
erinomaisen tarkka ihmistuntija ja joka jo niin kauan ja niin
voimakkaasti oli siitä huomauttanut, ettei kenenkään mieleen nyt enää
edes juolahtanutkaan vastustaa häntä. "Ensi hetkestä huomasin hänen
olevan tuollaisen, joka pitää miehistä, eikä viihdy naisten seurassa.
En ensin tahtonut sanoa mitään, sillä ihmiset ovat niin taipuvaisia
uskomaan, että -- erittäinkin täällä Ryforsissa liioitellaan, -- mutta
nyt luulen, että me vähän jokainen ymmärrämme minkälainen hän on..."

Tämän sanottuaan puristi rouva Berger huulensa kokoon, nyökäytti pari
kertaa päätään ja kääri kokoon työnsä salaperäisellä pontevuudella,
mikä viittasi suureen joukkoon syvämielisiä, vielä lausumatta olevia
huomioita Gabriellen sielu-elämästä.

"Minusta vaan on niin omituista, ett'eivät ihmiset sen enemmän hillitse
itseään", sanoi rouva Kernell sävyisästi, "hänhän tuskin suvaitsi sanoa
sanaakaan koko ajalla, mutta heti, kun tohtori tuli, tuli hänestä itse
puheliaisuus ja iloisuus..."

Rouva Berger naurahti pilkallisesti. "Ja sitä sinä ihmettelet?
Sellaisia ihmiset ovat, ystäväni, sellaisia he ovat! Kun he suvaitsevat
hillitä itseään, tekevät he sen, muuten ei. Ei tarvitse odottaakaan
arkuutta ja hienotunteisuutta, sillä sitä ei ihmisillä yleensä
paljoakaan ole..."

Rouva Stork huokasi tavallista syvempään, ja neiti Lorén, joka,
vaikk'ei kuullutkaan mitään, kuitenkin mielellään tahtoi ottaa osaa
keskusteluun, toisti moneen kertaan tavallisen lausepartensa: "niin
kyllä, niin kyllä!"

Mutta kun rouvat ja neidit olivat hetkisen asiaa jauhanneet, arveli
rouva Aurell, pieni papinrouva Gärdshällasta, joka ei tähän asti ollut
lausunut sanaakaan, että saattoi jo olla tarpeeksi.

"Minun mielestäni hän on pieni, herttainen ja kaunis nainen", sanoi hän
tyytymättömän näköisenä katsellen läsnä-olijoita, "ei ole niinkään
helppoa ventovieraana tulla jonnekin ja olen varma siitä, että hän
tunsi itsensä ujoksi meidän kaikkein joukossa, eikä sentähden tullut
sanoneeksi sanaakaan, tuo pieni raukka, kunnes hyvä tohtorimme, joka
aina on ystävällinen yksinäisiä naisia ja eläimiä kohtaan, tuli hänelle
avuksi!"

Kaikki läsnä-olijat rupesivat nauramaan ja loivat merkitseviä katseita
toisiinsa. Vaan rouva Aurell oli aina niin ihanteellinen, hänen
mielestään, kuten rouva Bergerillä oli tapana pilkallisesti sanoa,
ihmiset ja olot eivät olleet sellaisia kuin ne todellisuudessa olivat,
vaan sellaisia jommoisiksi hän ne tahtoi, eikä siis maksanut vaivaa
vastustaa häntä.

Hän saikin pitää mielipiteensä Gabriellen ujoudesta, eikä kukaan
koettanut saada horjumaan hänen äänetöntä päätöstään tulevaisuudessa
auttaa ja suojella tuota pientä papin rouvaa kaikkein henkilöiden
keskuudessa ja kaikissa oloissa, jotka olivat hänelle vieraita.



X.


Seurakunta, jonka paimeneksi Robert oli asetettu, ei ollut suuri, vaan
semmoisenaan saattoi se uutteralle papille antaa enemmän miettimisen
aihetta ja enemmän työtä kuin kaksi kertaa niin lukuisa seurakunta
jossakin muussa osassa maata. Sillä koko tämä seutu ikäänkuin
vapisi tukahdetusta levottomuudesta, salaisesta tyytymättömyydestä,
joka kuumien, maan-alaisten lähteiden tavoin kiehui kansan
mielessä. Uskonnollisessa suhteessa olivat työmiehet hajaantuneet
lukemattomiin tunnustuksiin, jotka kaikki olivat enemmän tahi vähemmän
julkisessa riidassa keskenään. Hengellisiä kysymyksiä väestö eninten
pohtikin. Myötänsä kuuluutettiin rukoushetkiä ja kokouksia milloin
lähetysmajalle, milloin metsään, milloin jonkun työmiehen kotiin.
Väliin saapui joku tunnettu matkustava saarnaaja, kokosi joukottain
kuulijoita herätyssaarnaansa ja jätti jälkeensä rajun kuohuilemisen
omien nukkuviin sieluihin; väliin oli waldenströmmiläisillä
uskonnollisia juhlia huoneustossa, joka oli heidän hallussaan ja
jonka he omilla varoillaan olivat rakentaneet; väliin tuli osa
pelastus-armeijaa kaupungista tänne ja heille omituinen, jokapäiväinen
vaan samalla salaperäinen soitto kaikui silloin koko seudun yli ja
viekoitteli ihmiset kirkosta ja rukoussaleista.

Ilma oli ikäänkuin täynnä uskonnollisia kysymyksiä; osassa työmiehiä
oli hengellisen elämän nälkä tullut niin voimakkaaksi, että se oli
muuttunut melkein jonkinmoiseksi taudiksi, joka ilmaantui alituisessa
kokousten ja hengellisten keskustelujen tarpeessa...

Näiden uskonnollisten ilmausten rinnalla oli kansassa luonnollisesti
vapaa-uskoisuuden ja kevytmielisyydenkin pesiä, joissa sen sijaan
uudet yhteiskunnalliset liikkeet tukahdettuina kuohuivat kahta
voimakkaammin. Goodtemplaarien suuressa salissa, joka oli saman talon
toisessa kerroksessa -- muinoin koulutalo -- sekä niin kutsuttu
lähetysmaja, tapasivat toisensa ne työmiehet, jotka, yhtä suurella
halveksumisella puhuivat waldenströmmiläisten ja uskovien
rukoushetkistä ja pelastusarmeijan sotilaista kuin puhdasuskoisista
kirkossakävijöistäkin, tästä salista, jonka ainoana jumalallisuutena
oli raittius, levisi kansaan liike, jonka tarkoituksena oli
vapaa-uskoisuuden, yleisen äänestysoikeuden, korotettujen työpalkkojen,
normaali-työpäivän y.m. aikaansaaminen. Goodtemplaarien lahko
ylläpitikin vihamielisyyttä herrassäädyn ja työkansan välillä, mikä,
huolimatta Ryforsin työväen verrattain hyvästä asemasta, katkeroitti
monen mielen. Tehtaan hoitaja, iäkkäänpuoleinen vanhapoika, joka jo
kahdenkymmenen vuoden kuluessa oli ollut sahojen hoitajana ja joka
perin pohjin tunsi seudun väestön, sanoikin tavallisesti, että
itsepintaisimmat ihmiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä ja joita
hän työväenkysymyksessä enin pelkäisi, olivat juuri goodtemplarit.

"Uskovaisten ja waldenströmmiläisten kanssa tulee kyllä helposti
toimeen", sanoi hän kerran, keskustellessaan Robertin kanssa, "ne ovat
yleensä hyväntahtoista väkeä, vaikkeivät olekaan rivakimpia
työntekijöitä. Mutta mahdotonta on uskoa, miten ylpeitä herroja
goodtemplaarit melkein poikkeuksitta ovat. Kun he vaan ovat voineet
lakata juomasta, valtaa heidät auttamaton itserakkaus. Tuntuu aivan
siltä kuin he arvelisivat, ett'ei sen jälkeen enään vaadittaisi mitään,
että he sen jälkeen olisivat joka suhteessa oivallisia ja
nuhteettomia..."

"Se on aivan luonnollista", vastasi Robert vakavasti. "Jokaista
tuollaista pyrkimystä täydellisyyteen, joka ei perustu perinpohjaiseen
sisälliseen muutokseen, vaan ainoastaan jonkun yksityisen siveellisen
hyveen ulkonaiseen omistamiseen, seuraa aina itsevanhurskauden henki,
joka kuolettaa kaiken jatkuvan, elimellisen kehityksen..."

"Niin, aivan luonnollista, se kuolettaa sen kokonaan", vastasi
tehtaanhoitaja, jota Robertin viimeiset sanat suuresti miellyttivät,
vaikk'ei hän täydellisesti ymmärtänytkään niiden merkitystä.
"Goodtemplaarismi on epäilemättä sekin arvossa pidettävä ja onkin kyllä
vaikuttanut paljon, sitä ei kukaan voi kieltää. Mutta minun
vakuutukseni on, että nykyään, ainakin täällä Ryforsissa, kokoontuvat
goodtemplaarit suurimmaksi osaksi vaan saadakseen aikaan valtiollisia
ja yhteiskunnallisia muutoksia ja liittoutuvat hoitajia ja pehtoreita
vastaan ja katkeroittavat heidän elämänsä."

Tällaisen väestön keskuudessa koetti Robert nyt vaikutuksellaan
saavuttaa sitä sielun sopusointua ja mielen tasapainoa, jota hän
turhaan oli etsinyt työstään Tukholmassa, joka kuitenkin, ihmissilmin
katsoen, näytti niin hyvin menestyvän. Alussa -- nimittäin senjälkeen
kun hän oli tottunut puoleksi täytettyyn kirkkoon ja voittanut
tuskallisen pettymyksen, minkä tämä näky hänessä herätti -- tunsi hän
myöskin, mitenkä, hänen pyrkiessään päästä tuttavalliselle kannalle
seurakuntalaistensa kanssa ja saada heitä jälleen sen kirkon yhteyteen,
jonka he olivat hyljänneet, uudet harrastukset hänessä heräsivät. Hänen
harras, vilpitön toivonsa oli voida olla todellinen paimen sille
laumalle, johon hän oli tullut kutsutuksi ja tälle toivomukselle
uhrasikin hän koko persoonallisuutensa, ei ainoastaan puhujalahjansa,
vaan kaikki harrastuksensa, kaiken aikansa, kaikki voimansa, parilla
sanalla sanoen: kaiken elämänsä.

Mutta kuta enemmän hän ahdisti väestön heikkoja puolia, sitä enemmän
hän tunsi, mitenkä hän itse ikäänkuin tarttui kaikkiin juoviin, mitkä
eroittivat eri puolueet toisistaan ja sitä enemmän lannistui hänen
ensimmäinen innostuksensa. Mitenkä olisi mahdollistakaan, että yksi
ainoa henkilö saattaisi riittää kaikille näille puolueille, jotka eivät
millään ehdolla tahtoneet sopia keskenään? Mitenkä hän saattaisi olla
sielunpaimenena seurakunnassa, joka oli niin vihamielinen kirkkoa
kohtaan, niin moneen uskonnolliseen puolueesen hajonnut kuin Ryfors;
mistä hän löytäisi lujan pohjan, jolle perustaisi vaikutuksensa, kun
kaikki ihmiset häntä kohtelivat kylmyydellä, epäluulolla tahi
välinpitämättömyydellä?

Hänen yrityksensä saada väestöä käymään kirkossa näyttivät tulevan yhä
vähemmän ja vähemmän hedelmää kantaviksi. Sunnuntai toisensa perään
esiintoi hän kaiken kaunopuheliaisuutensa ja mietti saarnansa
huolellisemmin kuin milloinkaan ennen; sunnuntai toisensa perään
ajatteli hän: "ensi kerralla on asian laita varmaankin parempi", vaan
aika kului tuomatta mitään muutosta mukanaan. Ainoastaan lähiseudun
niinkutsutuissa säätyläisissä alkoi vähitellen liikkua huhuja Robertin
kaunopuheliaisuudesta, ja kuta enemmän nämät huhut kasvoivat, sitä
enemmän täyttyivät Ryforsin pienen kappelin penkit säätyhenkilöistä,
etupäässä naisista, jotka usein pitkien matkojen päästä tulivat
kuulemaan uutta pastoria.

Eräänä iltana loppupuolella kesää, kun Robert istui lukemassa
huoneessaan, koputti palvelija ovelle ja sanoi seppä Danielsonin eli
vanhan Danielin, kuten häntä yleensä kutsuttiin, olevan salissa ja
kysyvän saisiko hän hetkisen puhutella pastoria.

"Aivan kernaasti", vastasi Robert laskiessaan pois kirjan, nousi ja
meni saliin, jossa. Daniel seisoi ovensuussa, odottamassa, puettuna
työvaatteisiinsa, esiliina edessä, vanha ruskea valetukka solmittuna
leuan alle ja lakki kädessään.

"Hyvää iltaa, Daniel", sanoi Robert ystävällisesti, ojentaessaan
vanhukselle kätensä, "on hauska nähdä teitä, käykää sisään, niin saamme
jutella hetkisen."

"Kiitoksia, pastori", vastasi Daniel hymyillen ja käpristi toista
silmäänsä niin että rypyt sen yläpuolella tulivat tavallista
tiheämmiksi. "Niin, kas ensiksikin minun täytyy pyytää pastoria olemaan
niin hyvän ja antamaan anteeksi suuren rohkeuteni tulla näin, mutta
nähkääs pastori, minulla oli vähän jotakin, jota tahtoisin saada
sanotuksi..." Daniel vaikeni, raapasi päätään, loi pastoriin
hyväntahtoisen, veitikkamaisen katseen, vaan seisoi liikahtamatta
ovella.

"Käykää sisään, käykää sisään", toisti Robert vähän kärsimättömästi,
avatessaan huoneensa oven ja kädellään viitatessaan Danielille, "käykää
sisään, niin saan kuulla mitä Danielilla on sanottavaa..."

Daniel kumarsi muutaman kerran jyrkästi, raapasi jälleen päätään ja
seurasi sitten pitkin, varovaisin askelin Robertia hänen huoneesensa.

"Istukaa, hyvä Daniel", sanoi Robert viitatessaan tuoliin ja
sulkiessaan oven.

"Suuri kiitos, hyvä pastori, koska pastori kerran on niin ystävällinen
ja käskee", vastasi Daniel viivähtäen, istuutui hitaasti tuolin
reunalle, pyyhkäsi pari kertaa nenäänsä ja asetti sitte kätensä
kumpastakin polveaan vastaan.

"No, saanko nyt kuulla mitä Danielilla on sydämmellään", alkoi Robert
istuutuessaan vastapäätä Danielia ja ystävällisesti tuputtaessaan häntä
olkapäälle, rohkaistakseen häntä.

"Niin, nähkääs, herra pastori", vastasi Daniel, yhä enemmän käpristäen
toista silmäänsä, "asian laita on sellainen, että olen jo useamman
viikon käynyt mietiskellen ja tutkistellen sitä, että kirkko on niin
tyhjä, kun pastori saarnaa, koska pastori kuitenkin kaikessa
tapauksessa julistaa hyvää ja puhdasta oppia. Nähkääs, pastori, niin
minä olen ajatellut ja olen tullut siihen loppupäätökseen, ett'ei
kaikki sentään mahda ollakaan niin aivan oikein, nähkääs, pastori..."

Robert ei heti vastannut; hän kumartui syvään, nojasi päänsä käteensä
ja rypisti tyytymättömänä otsaansa. Tämä suora, teeskentelemätön tapa,
jolla Daniel esitti suhteita, jotka olivat Robertille alituisena
kiusana ja joita hän oli mietiskellyt ja tutkiskellut enemmän kuin
tämä, synnyttivät hänessä suurta mielipahaa.

"Niin, on kyllä totta, on jotakin, joka ei ole niinkuin sen pitäisi",
sanoi hän vihdoin, nostaen äkkiä päätänsä, "ja se on aivan
yksinkertaisesti se, että kansa on eronnut kirkosta. Jos maailman
kuuluisin saarnamies tulisi tänne Ryforsiin ja esiintyisi kirkossa, ei
kansa tulisi häntä kuulemaan, jos hän kuuluisi valtiokirkkoon, kuinka
silloin voitte vaatia, että heillä olisi halua kuuntelemaan minua? Ei,
rakas Daniel, niin kauan kuin kansa on niin hajaantunut eri puolueisiin
kuin se nyt on, saa kirkkokin olla puoleksi täynnä."

"Siinä te kyllä olette oikeassa, pastori, olette niinkin", vastasi
Daniel ja kääntyi sylkeäkseen, vaan muistikin heti, missä hän oli ja
hillitsi itsensä. "Waldenströmmiläisiä ette milloinkaan saa Herran
huoneesen, heillä on itsellään omansa, ja missä Kristusta kunnioitetaan
niinkuin häntä tulee, sinne he eivät milloinkaan mene. Sillä he eivät
kunnioita Kristusta, nähkääs pastori, sitä he eivät tee. Ja
goodtemplaarit, ne nyt eivät milloinkaan käy kirkossa, sillä ne ovat
ihan jok'ainoa vapaa-uskojia ja utilisteja y.m. samankaltaista. Ja
uskovaiset ... niin, nyt sanon totuuden aivan suoraan niinkuin se tulee
suuhuni, ja pastori on hyvä ja antaa anteeksi rohkeuteni, mutta
nähkääs, en ole milloinkaan osannut teeskennellä, niin nähkääs,
uskovaiset ne eivät ole oikein selvillä herra pastorista, eivät..."

Robert hymyili katkerasti. Hän tiesi jo entuudesta, että seudun niin
kutsutut uskovaiset pitivät häntä maallisena, kääntymättömänä pappina.

"Mutta mitenkä siis te, Daniel, joka kuitenkin itse olette! uskovainen,
tulette, minun luokseni?" kysyi hän yhä edelleen hymyillen katkerasti.
"Ettekö tekin pidä minua kääntymättömänä pappina, jonka kanssa ette
tahdo olla minkäänlaisessa tekemisessä?"

"En tuomitse ketään", vastasi vanha Daniel, ystävällisen, syvämielisen
hymyn kirkastaessa kaikkia hänen ryppyjään, "sen jätän Hänelle, joka
tutkii sydämmet ja munaskuut. Ihminen näkee sen, mikä silmäin edessä
on, vaan Herra katsoo sydämmeen, niinkuin Sam. 10:7 sanotaan.
Huomatkaa, siinä sanotaan sydämmeen, sydämmeen siinä sanotaan! Vaan kun
muut rupesivat ilkkuilemaan siitä, että minä pidin pastorin puolta,
sanoin minä heille näin: ystävät, ettekö näe, sanoin minä, että meidän
uudella pastorilla on rakkaus, sanoin minä. Sellaisista on puute,
ottakaamme vaari hänestä, sanoin minä. Sillä rakkaus pastorilla
kaikessa tapauksessa on, sen minä huomasin teistä jo heti ensi
kerralla..."

Daniel nyykäytti muutaman kerran päätään ikäänkuin vahvistukseksi, löi
lakkiaan polveaan vastaan ja loi pastoriin omituisen veitikkamaisen ja
ystävällisen katseen.

"Kiitoksia vaan, rakas Daniel", vastasi Robert ja taputti vanhaa seppää
olkapäälle, "minua ilahuttaa kuulla, että täällä löytyy edes joku, joka
ajattelee minusta ystävällisesti. Mutta ette suinkaan te tullut tänne
ainoastaan sanoaksenne sitä minulle, vai kuinka?"

Daniel raapasi päätään ja aikoi taas sylkäistä, vaan hillitsi itsensä
niinkuin edelliselläkin kerralla.

"Niin, nähkääs pastori, asia on nyt sellainen, että minä olen tässä
itsekseni arvellut, ett'ei suinkaan olisi aivan mahdotonta koettaa
koota hajonnutta laumaa. Olen tullut siihen päätökseen, että rohkenisin
kysymään pastorilta, ettekö tahtoisi tulla luoksemme 'saliin' ja pitää
siellä kokousta kerran viikossa tahi niin?"

Robert nousi ja alkoi käymään edestakaisin huoneessa. Danielin puhuessa
kuvautui kärsimättömyys hänen kasvoillaan.

"Hyvin kernaasti", sanoi hän lopulta, seisahtuessaan vanhan työmiehen
eteen, joka levollisena ja vakavana istui odottamassa vastausta, "mutta
te saatte antaa anteeksi, että sanon sen suoraan: näissä hengellisissä
kokouksissa ja alituisissa hartaushetkissä on jotakin kivulloista,
kiihoitettua. Jos on olemassa todellinen Jumalan sanan halu, niin
miks'ei silloin ensiksi tulla kirkkoon? Jos tahdotte minua kuulla,
miksi ette silloin -- ainakin aluksi -- tule minun luokseni siellä,
missä Jumala itse on käskenyt minua sanaansa julistamaan? Mielelläni
pidän minä kanssanne kokouksia, niin paljon kuin vaan ikään tahdotte,
mutta ennen sitä tahdon nähdä teidät kirkossa. Älkäämme luopuko
seurakunnastamme, sanotaan -- ja sitä käskyä täytyy ennen kaikkea
totella."

Daniel mietti hetkisen.

"Niin, nähkääs pastori, mutta ihmisten sydämmiä ja mieliä ei voi kukaan
muu kääntää kuin Herra yksin. Ja asiain näin ollen, ihmiset eivät ole
halukkaat käymään kirkossa. Pastori on kyllä äärettömän ystävällinen ja
herttainen mies, mutta sillä tiellä ette koskaan saa ystäviä käymään
kirkossa. Ja jos asian laita tulee olemaan sellainen, että pappi seisoo
kirkossa ja polkee jalkaansa ja huutaa: tänne teidän pitää tuleman, jos
tahdotte kuulla Jumalan sanaa, ja kansa istuu rukoussalissa ja huutaa:
täällä tahdomme laulaa karitsan kunniaksi, niin silloin tulee yhä
olemaan sotaa ja eriseuroja, niinkuin kaikkina aikoina on ollutkin.
Mutta nyt täytyy mun taas pyytää pastoria antamaan anteeksi suuren
rohkeuteni, mutta minä sanon suoraan niinkuin ajattelen, että papin
täytyy tulla kansan tykö. Oikea paimen ei istuudu tarhaan ja huuda
lampaita ja hauku sitä, joka ei tule, vaan hän menee ulos -- huomaa,
hän menee ulos ja etsii sitä, joka kadonnut on."

Robert ei heti vastannut, hänen kasvoillaan oli yhä tuo sama tyytymätön
ilme. Hän huomasi kyllä totuuden, minkä Danielin sanat sisälsivät,
mutta hän oli valtiokirkon pappi ja hänen ensimmäinen ja tärkein
velvollisuutensa oli pitää huolta siitä, että kirkkoa pidettiin
kunniassa.

"En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte", vastasi hän vihdoin
väkinäisesti, "minkätähden on enemmän mieltä ylentävää kuulla minua
rukoussalissa kuin kirkossa, jonne te ette kuitenkaan tahdo tulla?"

"Sen kyllä heti sanon pastorille", vastasi Daniel järkähtämättömän
tyvenesti, "mieliala on aina hartaampi ja tuttavallisempi
rukoussalissa, jossa jokainen osaa esiintuoda, mitä milloinkin
ajattelee ja selvittää sydämmensä huolia ja mietteitään, jotka usein
voivat olla hyvinkin mutkallisia. Sitä ei voi tehdä kirkossa, siellä
saa istua, vastaan-ottamassa ja yhä vaan vastaan-ottamassa, kunnes
tulee uniseksi ja kyllästyneeksi kestitsemisestä. Nähkääs pastori,
sellaista me kutsumme kuolleeksi jumalanpalvelukseksi, mutta
hartaushetkillä on elämää. Mutta pastori tekee tietysti niinkuin itse
tahtoo, enhän minä voi teitä pakoittaa. Sitten oli vielä eräs asia,
joka koski saarnaajia Steniä ja pastori Jönsonia, joilla on tapana aina
väliin käydä täällä; Jönson, hän nyt vasta on oikea herätyssaarnaja
hän, kun hän puhuu, tuntuu aivan siltä kuin olisi tulta ruumiissa ja
väliin minun mielestäni on aivan kuin taivas avautuisi ja tulisi
uudestaan helluntaipäivä ja Pyhä Henki jälleen vuodatettaisiin meidän
päällemme. Kas sillä miehellä vasta lahjat on. Niin, minä vaan
ajattelin, että pastorin pitäisi antaa kutsua hänet tänne, sillä täällä
kyllä minun mielestäni tarvittaisin herätystä. Strand, Aurellin
varapastori, kyllä myös joskus saarnaa täällä ja hän on tosin hyvin
hyvä ja uskovainen mies, vaan herätyksen lahjaa hän ei sentään ole
saanut siinä määrässä kuin tuo toinen, Jönson nimittäin. Entinen
pastorimme Medin oli niin erinomaisen hyvä ja kutsutti hänet aina vähän
väliä tänne ja mielessäni ajattelin, ett'ei pastorilla suinkaan olisi
mitään sitä vastaan."

Robert seisoi hetkisen, kädellään nojautuen kirjoituspöytään ja
rypistetyin kulmakarvoin tuijottaen eteensä. Mikä iva! Hän, joka
Tukholmassa oli saarnannut täpösen täysille kirkoille, hän ei täällä
voinut täyttää pientä kappeliakaan, ja hänen edessään istui vanha,
sivistymätön työmies, joka järkähtämättömän tyvenesti pani hänet
ankaran arvostelun alaiseksi.

Loukattu ylpeys katkeroitti hänen mielensä, vaan sydämmensä syvyydessä
tunsi hän olevansa sorrettu.

"Ei suinkaan, kutsukaa vaan kernaasti hänet tänne", sanoi hän
vihdoinkin väsyneesti, "mutta mitä tekemistä minulla sitten oikeastaan
täällä on? Teillä on pappi, ettekä tahdo häntä kuulla, vaan kutsutte
tänne muita saarnaajia, mitä minun sitten enää hyödyttää jäädä tänne?
En kuitenkaan tahdo vastustaa teidän toivomustanne; jos te luulette,
että joku toinen voi antaa teille enemmän kuin minä, niin kutsukaamme
vaan hänet tänne!"

"Niin, niin", sanoi Daniel ikäänkuin itsekseen, miettivänä katsoessaan
lattiaan, "käsitän kyllä, että on hyvin vaikeata itse tulla oikein
pieneksi ja ainoastaan tehdä työtä, että Kristus kasvaisi. Tuo oma
itse, se vasta on kavala kettu se, joka ei päästä irti, se tahtoo
viimeiseen asti pysyä mukana, se... Niin, niin ... niin, niin..."

Daniel huokasi, pyyhkäsi muutaman kerran kädellään nenäänsä, huokasi
jälleen ja toisti: "niin, niin ... niin, niin."

Terävän veitsen tavoin Danielin sanat koskivat Robertiin. Hän tunsi
silmänräpäyksessä tuomion ja totuuden, minkä ne sisälsivät; hän huomasi
ajatelleensa ainoastaan omaa itseään, omaa arvoaan, omaa kunniataan,
eikä sitä Herraa ja Mestaria, jonka puolesta hän luuli sotivansa.
Hetkisen taisteli hän ankaraa taistelua; hänestä tuntui siltä, kuin
Jumala vaatisi häneltä melkein yli-inhimillistä nöyryyttä ja hänen
sydämmensä pohjasta nousivat katkerat, liikutetut ajatukset: "Sinä
tahdot minua rangaista ... pyysin sinulta vaatimatonta asemaa ...
työtä, jossa saattaisin unhoittaa itseni ... ja nyt tahdot tehdä minut
mitättömäksi ... niin, vieläkin sitä pienemmäksi ... tahdot osottaa
minulle, ettet edes täälläkään minua tarvitse... Herra, mihinkä minä
menen?"

"Niin, rakas Daniel, olette aivan oikeassa", sanoi hän lyhyesti ja
katkerasti, "tuo oma itse se on, joka tahtoo pysyä esillä, oma itse se
oli, joka puhui, kun minä toivoin voittavani seurakunnan itselleni, kun
kenenkään muun sekaantumatta asiaan, toivoin pääseväni sen paimeneksi.
Siihen pyrkiminen oli hulluutta ja ylpeyttä, ja Jumala on minua
rangaissut. -- Kutsukaa siis kernaasti tänne saarnaaja, josta puhuitte.
Jos hän tahtoo saarnata esimerkiksi ensi sunnuntaina, saa hän tehdä sen
hyvin mielellään. Ehkäpä silloin tulee enemmän väkeä kirkkoon ja siinä
tapauksessahan toivomukseni on täytetty, vaikka aivan toisin kuin mitä
ajattelin."

"Niin, nyt saan kiittää pastoria nöyrimmästi", vastasi Daniel ja nousi
seisomaan. "Saan siis kirjoittaa hänelle, Jönsonille nimittäin, että
hän tulee sunnuntaina, niin pastori ja hän saavat sitten jutella, mitä
tulisi tehdä, jotta seurakuntaan saataisiin vähänkin yksimielisyyttä.
Luulen, että pastori ja hän tulevat hyvinkin sopimaan keskenään. Sillä
kas sillä miehellä vasta rakkaus on, hänelläkin, ja jollei minulla ole
rakkautta, olen minä kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen, niinkuin
1 Kor. 15:1 sanotaan. Huomatkaa: kilisevä kulkunen, kilisevä. Niin, nyt
minun täytyy vielä kerran pyytää pastorilta anteeksi. Ajattelin kyllä
niinkin: 'ei sovi, että tuollainen köyhä raukka kuin sinä, menet
oppineitten ja ylhäisten ihmisten luo. Mutta sitten minä ajattelin,
että jos vaan henki on oikea, niin kaikki käy hyvin', kas, niin minä
ajattelin... Niin, minä nyt toivon, ettei pastori ole minuun
suuttunut?"

"Rakas Daniel!" vastasi Robert ja puristi ystävällisesti vanhan sepän
kättä, "päinvastoin, olen teille hyvin kiitollinen siitä, että tulitte.
Tämä keskustelu on tehnyt minulle hyvää ja olen todellakin iloinnut
nähdessäni ihmisen, joka näyttää niin onnelliselta kuin te..."

"Enkö minä sitten olisi onnellinen", huudahti Daniel, pannen kätensä
ristiin lakin yli ja hitaasti liikuttaen päätään edestakaisin, "oi,
rakas pastori, onnelliselta minä näytän ja onnellinen minä olen päivät
umpeen! Raskasta ja katkeraa oli elämä, olen kokenut monenlaista
puutetta ja kurjuutta: köyhyyttä, sairautta ja surkeutta, olen ollut
juomari ja tappelija, ja irstaisuus oli vähällä turmella minut
kokonaan... Mutta kaikki tuo on nyt jo mennyttä ... ja nyt on vaan
iloa ... vaan iloa, nyt voin todistaa, että minulle on kerrassaan
yhdentekevää, jos olisin ollut rikas ja mahtava kuin kuningas tahi
köyhä ja kurja kuin vanha Daniel. Ajatelkaapas, kun tietää, että synnit
ovat anteeksi annetut, ei, ei ainoastaan anteeksi annetut, vaan pois
otetut. Ajatelkaapas, kun tietää, että sellainen kurja raukka kuin
minäkin saan rukouksellani lähestyä suurta, pelottavaa Jumalaa!
Ajatelkaapas, kun ei enää tunne halua syntiin, vaikka ennen teki syntiä
ja kirosi ja joi juuri kuin sika. Sillä nähkääs, uskossa Herraan
Jesukseen on se omituisuus, että se ei ole samaa kuin viisas oppi, joka
sanoo: sinä et saa enää tehdä syntiä, vaan siitä ikäänkuin saa voimaa
-- huomatkaapas, voimaa olla tekemättä syntiä. Niin, tuo nyt on hyvin
mutkallista ja omituista, eikä löydy montakaan ihmistä, joka sitä
oikein ymmärtää. Mutta nyt saa pastori vielä kerran suoda anteeksi,
että puhun ihan mitä suuhun sattuu ja kysyn pastorilta: ettekö siis
itse ole onnellinen?"

Robert ei heti vastannut. Vanhan sepän sanat, joita seurasi läpitunkeva
katse viisaista silmistä, tekivät häneen omituisen vaikutuksen.

"En, rakas Daniel", vastasi hän lopulta vähän epävarmasti. "En voi
sanoa olevani onnellinen. Mutta sen toki voin teille sanoa, että ainoa
onni, mikä minulla on, on Jumalassa ja että Kristus on minun ainoa ja
suurin rakkauteni."

"Mutta tottahan pastori silloin on onnellinenkin", intti Daniel.

"Rakas ystäväni", vastasi Robert lyhyesti, "te olette vanha ja olette
jo taistellut taistelunne ja nautitte nyt rauhaa, minkä vanhuus tuo
mukanaan. Minä olen vielä keskellä taistelua ja näännyn väliin sen
helteestä. Mutta minäkin olen kerran tuleva onnelliseksi..."

Daniel pudisti päätään. Hän ei ollut tyytyväinen Robertin vastaukseen,
hän tahtoi, että tämä tuntisi itsensä onnelliseksi nyt, juuri nyt, jos
hän todellakin oli uudestaan syntynyt Kristuksessa...

"Niin, en voi sille mitään", sanoi Robert lopulta vähän tylysti.
"Jumala on onnen suoja, ei kukaan voi sitä väkisin ottaa itselleen.
Hyvää yötä nyt, rakas Daniel, kiitoksia käynnistänne ja
keskustelustanne, minulle on ollut hyvin mieluista kuulla teidän niin
suoraan lausuvan mielipiteenne."

Hän taputti Danielia useita kertoja olkapäälle; sitten lisäsi hän
äkkiä, äänensä vapistessa mielenliikutuksesta:

"Rukoilkaa minun puolestani, ystäväni! Minä luulen, että tulen paljon
hyötymään siitä, jos muistatte minua rukouksissanne!"

"Kyllä, kyllä", vastasi Daniel ja nyykäytti vahvistukseksi päätään,
kyynelten noustessa hänen silmiinsä. "Jumala siunatkoon pastoria ja
antakoon teille onnensa ja rauhansa. Hyvää yötä, hyvää yötä, Jumala
teitä siunatkoon."

Sitten kumarsi hän muutaman kerran jäykästi, pyyhkäsi nenäänsä,
tallusteli huoneesta pitkänä, koukkuisena ja kömpelönä. Vanha, ruskea
valetukka oli vähän kallellaan ja pienet viekkaat silmät säteilivät
myötätuntoisuudesta ja ystävällisyydestä. Hän astui hyvin varovaisesti
poikki salin lattian ja oli yhä edelleen sylkemättä, vaan heti
päästyään portaille, kääntyi hän sivullepäin ja sylkäsi pari kertaa
pontevasti, ikäänkuin korvatakseen vahinkoa, minkä oli kärsinyt sisällä
pastorin luona, jossa hänen täytyi pidättää itseään.

Jäätyään yksin, istui Robert pitkän aikaa, pää käden nojassa,
vaipuneena syviin ajatuksiin. Hän muistutti mieleensä keskustelua, joka
hänellä viisi vuotta sitten oli ollut Gabriellen kanssa Säboholmin
lehmuskäytävässä ja jolloin hän niin varmaan oli vakuuttanut, ettei hän
ainoastaan uskonut onnen olemassa-oloon, vaan myöskin luuli sen
omistamisen olevan jokaisen ihmisen omassa vallassa. Saattoiko hän
vielä vakuuttaa samaa?

Häntä pöyristytti, kun tämä kysymys, kylmänä ja taipumattomana kuten
lääkärin veitsi haavaan, hänen sieluunsa tunkeutui. Mutta
väkivaltaisella voimanponnistuksella hän sysäsi sen syrjään ja kävi
jälleen käsiksi työhönsä, joka Danielin tullessa oli keskeytynyt.

Illalla myöhemmin läksi hän Gabriellen kera kävelemään. He
keskustelivat innokkaasti syysillan pimeässä käydessään katua, ohi
työväen asuntojen, joiden akkunoista loimusi takkavalkeain loiste,
punaseksi maalatulle, vastaiselle rannalle vievälle sillalle kulkevaa
maantietä pitkin. Gabrielle oli hyvällä tuulella ja kertoeli
Ryforsyhteiskunnasta tohtorilta kuulemiaan juttuja, joille hän antoi
pisteliään leiman, mikä oli piintynyt hänen puheluunsa niinkuin
vaatteisiin hajuvesi. Robert kuunteli naurahdellen, taikka pisti jonkun
sanan väliin. Välistä vetäen yhtä köyttä milloin pilanpäiten, milloin
todenteolla, he koko ajan jatkoivat keskustelua, mutta välttivät
kaikkia syvällisempiä aiheita, aivan kuin olisivat kilpaa koettaneet
väistää tosiluottaumuksen yritykset.

Illemmalla tohtori tuli kotiin ja soitti sekä lauloi heille. Innokas
soitannon ystävä kun oli, Robert irtaihe työpöytänsä äärestä ja istui
sohvan kulmassa myöhään iltaan nauttien kauniista sävelistä, jotka
kaiullaan nyt kuten ennenkin houkuttelivat väkeä ikkunan ulkopuolelle
kuuntelemaan.

Vaan kun tohtori heidät jätti, kun Gabrielle meni levolle ja Robert jäi
yksin työhuoneeseensa, niin hänet valtasivat samat surulliset
mietiskelyt. Kuten viime vuosien monena levottomana, tuskallisena yönä
ennen, niin nytkin uni häntä pakeni. Tuntikaudet hän istui
kirjoituspöytänsä ääressä, kasvot käsien välissä, taikka käveli
edestakasin pitkin lattiaa tukahuttaakseen yhä rajummaksi käyvän
rauhattomuuden. Näitä, loppumattoman pitkiä hetkiä valvoessaan, kun
koko ympäristö uinui, ja hiljaisuutta häiritsi ainoastaan yövahdin
torven torahdus tahi lautatarhalta kuuluva ykstoikkoinen huuto, "tie
auki!" hänen ensi kerran valtasi epäilys koko kauhistavalla voimallaan.
Hän ei voinut sitä kauvemmin vastustaa, ei enää niinkuin ennen sitä
rukoilemalla tai lukemalla poistaa -- se kasvoi vaan kasvamistaan tarun
kuvaaman pedon tavalla, jolle, heti kun siltä pää poikki lyötiin,
hartioille kasvoi uusi pää, jolla se ikenet irvallaan katsoa muljotti
vihollistaan.

Jok'ikinen soppi hänen sielussaan, jok'ainoa rahtunen hänen
muistossaan, jonka jo oli verhonnut unheen harso, loihti nyt esiin nuo
epäilyn aatokset, jotka heräävät kuni myrkylliset matelijat päivän
valon tunkiessa komeroon, jossa ne ovat nukuksissa lojuneet.
Ja yön yksinäisessä hiljaisuudessa selkeni hänen sielunelämänsä
kuumeentapaisesti ja hänen muistinsa terottui aivan kuin menneisyyskin
äkkiä olisi tullut jollain yliluonnollisella tavalla valaistuksi.
Keskusteluista, joihin hän oli ottanut osaa epäilijäin tahi kieltäjäin
kanssa kuului kuiskeena hänen korvaansa sanoja, jotka hän jo oli
luullut kerrassaan unohtaneensa, vaan tällä hetkellä ne kuuluivat yhtä
selvästi kuin olisivat olleet eilen puhuttuja. Yksi kuiskasi: "Tiede on
se uusi vapahtaja, joka vapauttaa ihmiskunnan kärsimyksen kahleet";
toinen taas: "Se Jumala, jota kutsutaan kaikkivaltiaaksi, vaan joka ei
voi pelastaa lapsiaan lukemattomista kärsimyksistä, on varmaan tyhmä
tai julma." Kieltävistä tai pilkkaavista kirjoituksista, joita hän oli
ennen lukenut voidakseen niitä vastustaa, ilmaantui tulikirjoituksena
aineelliseen suuntaan meneviä väitöksiä, joita hän oli paljon
mietiskellyt voimatta niitä näyttää vääriksi, jotka hänestä tällä
hetkellä näyttivät sisältävän vastustamattoman totuuden. Ja kaikki ne
vastaväitteet, joita hän alakuloisuuden vaivatessa oli uskaltanut panna
omaa uskoansa vastaan, kaikki nuo pelottavat kysymykset: miksi tämä
ilottomuus, vaikka koko luonto julistaa ilonsanomaa, miksi tämä
sammumaton onnen jano, miksi tämä pimeydessä elo, mikä elämämme
tarkoitus? -- Kaikki nämä nyt karkasivat hänen kimppuunsa moninkerroin
lisääntyneellä voimalla ja murtaen koko hänen sisällisen olemuksensa,
hänen kerrassaan masensivat.

Voiko tosiaankin olla näin? Eikö hänen uskonsa olisikaan muuta kuin
narripeliä, toisaalta tunteen ja mielikuvituksen välissä lakkaamattoman
taistelun tulos, toisaalta taas sota, jossa hän ainoastaan
herkeämättömillä ponnistuksilla oli saanut järjen jäämään alakynteen.
Tokkohan nyt koituisi tuo kauhea hetki, jonka hän niin usein ennen oli
kamalan näyn muodossa havainnut, jolloin se uskonperustus, jolle hän
oli rakentanut koko elämänsä, horjuisi ja romahtaisi rikki.

Tämä uneton yö ei ollut ensimmäinen, jona hän pani vastattavakseen
tällaisiin kysymyksiin; ne olivat usein ennenkin, mustien lintujen
tavalla, piirittäneet hänen ja suhisseet hänen ympärillään, vaan nyt
hän tunsi että oli ensi kerta, jolloin hänellä ei ollut kyllin voimaa
ajaakseen pois niitä, nyt ne saivat ensi kerran jäädä ja laatia pesänsä
hänen sieluunsa.

Harvinaisen hyvin olikin tuo sivistymätön työmies teeskentelemättömällä
kysymyksellään saanut raadelleeksi koko hänen sisimmän olentonsa.
Hänelle juontui mieleen, mitä oli keskustellut Danielin kanssa,
elävästi hänen eteensä kuvautui vanhan sepän iloloisteinen katse, kun
hän sanoi: "onnellinen olen päivät päästään", ja tämän lämpimän uskon
ilo verrattuna hänen omaan synkeään alakuloisuuteensa sai hänen
käsittämään vastustamattoman selvästi suhteensa Jumalaan. Hän alkoi
ymmärtää, että se mies, joka sanoo itseään Herran palvelijaksi ja
toimittaa hänen tehtäviään ja joka kumminkaan ei tunne muuta kuin apeaa
mieltä ja alakuloisuutta, niin jopa suoraan sanoen, joskus
epätoivoakin, että siinä miehessä piilee joku salaisuus, jota se ei
uskalla tunnustaa, ei edes omalle itselleen. Ja eikö tämä salaisuus
ollutkin juuri se, että hänen uskonsa olikin vain mielikuvitusta,
jäännöksiä lapsen ja nuorukaisen uskonnollisista haaveiluista, joita
poistaakseen häneltä puuttui rohkeutta. Vaan kun hän oli ehtinyt näin
pitkälle, kun hän oli uskaltanut irtaantua tuosta kysymyksestä, silloin
hänessä alkoi raivota epätoivon ja tuskan raju sää.

"Ei, Jumalani ja isäni!" hän puhkesi lausumaan, samassa langeten
polvilleen ja liittäen kätensä ristiin, "ei, älä tätä, se jo olisi
liikaa! Eikö sitten vielä ole tarpeeksi se, että maallinen onneni on
riistetty, eikö riitä vielä sekään, että unelmani siitä onnesta, jota
saisin nauttia lempimäni naisen keralla on haihtumaisillaan ja että
minun oikeudenmukainen toivomukseni saada vaikuttaa hyödyllisesti
työlläni on murtumaisillaan, ryöstetäänkö minulta nyt usko sinuunkin,
Jumalani ja isäni, sinun rakkautesi, vapahtajani, jonka palvelukselle
olen omistanut koko nuoruuteni. Ei, Herra, älä tätä, ota maallisen
iloni viimeinenkin vilahdus, vaan anna minun toki pitää luottamukseni
siihen, että sinä olot olemassa ja että sinä olet rakkaus."

Äkkiä hän hillitsi itseänsä ja nousi seisaalleen. Jääkylmän teräksen
tavoin koski hänen sydämmeensä ajatus, että kun ihminen epäilee, niin
lienee rukoileminenkin turha. Sillä hänhän juuri epäili, tokko
löytyykään ketään, jota voisi rukoilla, ja siinä luulossa rukoiluhan
oli aivan oman epäilynsä rukoilemista...

Vaan hän ei voinut sietää sitäkään kolkkoutta, minkä vaiennetut
rukoukset jättivät. Vastoin järkeä ja logiikkaa hän uudelleen alkoi
rukoilla, lämpimämmin, voimakkaammin, kuin koskaan ennen. Hän huusi
kuten kuningas David: "Miksi hyljäät, Herra, minun sieluni, miksi
peität minulta kasvosi?" eikä hän lakannut huutamasta, ennenkuin oli
rukoilemalla ja kärsimällä kuolettanut epäilynsä -- tahi ehkä pikemmin
tuudittanut ne uneen.

Kun hän nousi polviltaan, jossa asennossa oli rukoillut, sai äkillinen
huumaus hänet horjahtamaan ja polttava tuska hänen takaraivossaan
puserti hänen huuliltaan vastentahtoisen kauhun huudahduksen. Hän
koetti päästä vallalle ruumiillisesta heikkoudestaan, mutta huumaus
yltyi, ja päänkipu tuli niin vaikeaksi, että hänen täytyi heittäytyä
pitkälleen sohvalle ja loikoa siinä yli tunnin ajan kovissa tuskissa.

Hänen terveytensä ei koskaan ollut kehuttava, ja viime vuosien
rasittava työ ja sieluntaistelut olivat sitä heikontaneet yhä enemmän.
Jo Tukholmassa ollessaan sai hän tavan takaa samanlaisia huimaus ja
päänkipu kohtauksia, mutta hänen Ryforsiin tultuaan ne olivat käyneet
sekä taajemmiksi että vaikeammiksi. Ja sillä välin kun hän lojui siinä
kalpeana, kylmä hiki otsalla, nousi hänessä suloisen surullinen
aavistus siitä, ettei taistelua kenties olisi kestävä kauvan.

"Sen parempi", hän ajatteli, "sen parempi -- kohta on kaikki ohitse ja
unhotettu. Nyt minä pidän eloani niin tärkeänä, kärsimyksiäni niin
äärettöminä, vaan jonkun vuoden kuluttua -- mitä onkaan silloin väliä
siitä, olipa yhtä taistelevaa ja epäilevää ihmistä enemmän tai
vähemmän."

Aamuyöstä alkoi kovin kolotus helpottaa, hän nousi tilaltaan, pukeutui
ja meni vuoteelleen saadakseen mahdollisesti hiukan lepoa yön
viimeisenä hetkenä.

Seuraavana päivänä tunsi hän kumminkin itsensä virkeämmäksi ruumiiltaan
ja sielultaan. Tuo kamala epäilys joka oli ahdistanut häntä menneenä
yönä, tuntui hänestä nyt selvään päivän valossa painajaiselta, samoin
kuin tuo kuolon enne jonka hän luuli tunteneensa kolottavassa päässään
ja raukeissa jäsenissään, nyt hänestä näytti vain sairaaloiselta
mielikuvitukselta. Taistelu, jonka hän oli kestänyt, oli ollut
käännekohta, jolloin hän oli tyhjentänyt itsestään osan siitä kivusta,
minkä hän muutoin aina kätki sieluunsa; ne palavat rukoukset joita hän
oli huokaillut, niin epäileviä kuin olivatkin, kuitenkin olivat suoneet
hänelle levon, jonkamoista hän ei ollut tuntenut kauvan aikaan.

Tämä verrattain hilpeä mieliala sai lisää vahviketta kauniista
syksysäästä, joka tänään valoi läpikuultavan hohtavaa ilmaa meren ja
lahdelman yli, ja jota Robert, innokas luonnonihailija kun oli, täysin
mitoin nautti, sekä siitä seikasta, että kaksi työmiestä tuli
iltapäivällä pyytämään häntä puhumaan Ryforsin raittiusseuran
huoneustossa näinä päivinä pidettävässä suuressa raittiuskokouksessa.
He sanoivat tahtovansa jotain hengellistä, mutta ei mitään
"herännäistä", vaan jotakin järjellistä, kuten olivat kuulleet
pastorilla olevan tapana puhua. Robert kiitti heitä luottamuksesta ja
lupasi heti tulla. Tämä pieni myötätuntoisuuden osoitus vaikutti
hänessä todellista iloa, ja tällaisessa mielentilassa ollen hän
tarttui, kuni nälkäinen leipäkannikkaan, tilaisuuteen, joka nyt oli
hänelle tarjona ja jossa hän voi auttaa ja hyödyttää.

Kokous pidettiin muutamaa päivää myöhemmin raittiuden harrastajain
salissa, johon oli kertynyt täpösen täyteen väkeä sahalaitoksesta ja
likitienoilta. Robert oli valinnut aiheekseen: Puusepän poika ja
työmiesten ystävä, Jesus. Hän alkoi puheensa kertomalla Kristuksen
vaatimattomasta kieltäytyvästä asemasta, eikä hän ollut puhunut
montakaan minuuttia, ennenkuin hän hämmästyen tunsi, että selittämätön
välinpitämättömyyden huuru-verho, joka hänen Ryforsiin tultua oli
erottanut hänet kuulijoistaan, täällä oli poistunut, ja että hänellä
nyt, niinkuin ennenmuinen, oli kuuntelijain tunteet ja aatokset
vallassaan ja että hän mielensä mukaan voi virittää ja johtaa niitä.
Tämä huomio vaikutti päivän valon tavoin hänen tunnokkaaseen sieluunsa;
myötätuntoisuuden virta, jonka hän lakkaamatta tunsi kulkevan itsensä
ja kuulijain välillä, lämmitti ja kiihotti häntä ja sai hänen puhumaan
koko muinaisella ihastuksellaan. Kumma kyllä, että hän tuskin edeltä
käsin oli ajatellutkaan tätä puhetta; hän ei ollut mihinkään Ryforsissa
pitämistään esitelmistä pannut niin vähän vaivaa, niin vähän mietittyä
kaunopuheliaisuutta, ja kuitenkaan hän ei ollut koskaan puhunut
niinkuin tänään.

Kuulijatkin olivat kovasti kiintyneinä. Kaikkien kasvoissa kuvastui tuo
jännitetty ilme, joka todistaa jokaisen ajatuksen, kaiken sielunhuomion
olevan kahlittuna siihen, mitä sanotaan. Tuo puhe oli pidetty melkein
yksin omaan työväelle työmiehestä ja sen asemasta kristillisyyden
valossa. Se oli kuvaus -- yhä enemmän kiihtynyt sitä mukaan kuin puhuja
lämpeni omista lauseistaan -- siitä, kuinka puusepän poika Kristus oli
jalostanut työn, ruumiintyön, ruo'an, kovan ruumiintyön, jota maailma
pitää halpana. Sillä Kristus ei ollut jalostanut suurien ja mahtavien
työtä siunaavalla kädellään; hän ei ollut ottanut käsiinsä valtiomiehen
ohjia, hän ei ollut heiluttanut välkkyvää sota-asetta, hän ei ollut
kirjottanut oppineita kirjoja; ei, hän oli kädellään painanut
aatelisleiman höylään, raskaaseen vasaraan ja kuluneeseen moukariin. Ja
se, joka halveksuu työmiestä, se joka pitää häntä alhaisena, siitä
syystä että hänen kätensä on karhea ja hänen vaatteensa kulunut, se
olisi myöskin halveksinut Kristusta, sillä varmaan oli tuo pyhä käsi,
joka paransi sairaita, siunasi lapsia, kova ja karhea kovasta
ruumiillisesta työstä.

Sitten Robert siirtyi raamatun erityisesti työntekijöille annettuun
suureen lupaukseen, että heidän pidätetyt palkkansa huutavat, tunkien
Jumalan korviin. Ja kuten raamatun lupaukset jo ovat käyneet ja yhäti
käyvät toteen -- miekat vielä kerran taotaan aurankärjiksi ja keihäät
puutarha-veitsiksi, samoin on vielä koituva sekin aika, jolloin
toteutuu Jakob-apostolin ennustus rikkaista, jotka pidättävät
työmiesten palkan. "Niin!" hän puhkesi lausumaan käsi ojennettuna,
kasvot loistaen mielenliikutuksesta, joka hänen täytti, "sen
toteuttamisen aika on jo käsissä, hetki, jona pidätetyt palkat
kiristetään, on jo tullut. Herran Seebaotin valtaistuimelle kohonneet
huudot ovat jo saaneet vastauksen. Johan näemme tulevaisuuden
taivaanrannalla uuden ajan ruskon koittavan tälle kansanluokalle, joka
niin kauvan on huokaillut sorron kahleissa! Näemmehän kuinka
vuosisatojen poistuvasta yönpimeydestä pilkistää vapauden onnellinen
päivä, jolloin rikkaista ja köyhistä tulee veljekset, jolloin
kritillisyyden luoma itsenäisyyden oikeus saa täyden ilmauksen, jolloin
ihmisarvon asteenmittaaja ei enää näytä vääriä numeroita, jolloin ei
enää kumarreta rikasta laiskuria ja halveksuta työmiestä -- jolloin,
sanalla sanoen, Kristuksen pakottava rakkaus on tullut kaikeksi
kaikessa ja saavuttanut voiton! Sentähden, veljet", hän lausui lopuksi,
"minä tahtoisin tehdä teille kysymyksen ja antaa teille erään
kehotuksen. Miksi luovutte kristillisyydestä, miksi pilkkaatte sen
harrastajia ja julkaisijoita ja luette ne sortajainne joukkoon? Mitä
varten työntekijä, jolle Kristus erityisesti osotti rakkauttaan, hänen
nimeään häpäisee pilkallisilla sanoilla. Eihän hän koskaan tahtonut
teille muuta kuin hyvää, tuo vähäpätöisenä pidetty puusepänpoika, jonka
nimessä meidän luulette tahtovan sortaa ja orjuuttaa teitä, miksi
palkitsette hänet niin pahoin, miksi ristiinnaulaatte hänet uudelleen
pilkallanne ja välinpitämättömyydellänne? Hän huutaa teille 'tulkaa
luokseni kaikki, jotka työtä teette' ja te vastaatte: 'kristillisyys on
pilaleikkiä, jolla voi huvittaa lapsia ja narria.' Te suositte
utilismia, positivismia ja muita nykyajan harha-oppia? Miksi?
Hankkiaksenne vapauttako? Kristinusko suo teille vapautta, suloisempaa
ja enemmän kuin olette aavistaneet rohkeimmissakaan unelmissanne.
Saadaksenne tasa-arvoisuuden harrastajaa kuin Kristus. Edistääksenne
veljeyttäkö? Kristushan juuri on tuonut veljeys-aatteen ihmiskuntaan.
Hankkiaksenne maallisen hyvyyden tasaamistako? Veljeni, ne, jotka
teille sitä lupaavat, ovat valtaan päästyään ensimmäisinä teitä
polkemassa jalkoihinsa. Ainoastaan _hän_, joka itse saattoi kieltäytyä
kaikesta, itse alentua kaikkein alhaisimmaksi, hän ainoasti voi näyttää
teille oikean tien onneen ja tyytyväisyyteen. Teillä ei ole ketään
suurempaa hyväntekijää kuin hän, hän on erityisesti hoitanut teitä,
työn ja kieltäymyksen lapsia, miksi, oi miksi kiellätte parhaan
ystävänne?"

Robertin puhe vaikutti valtavasti kuulijoihin. Moni heistä oli joko
vapaa-aattelija tai uskonnollisesti välinpitämätön, mutta nekin olivat
kovasti liikutettuja. Kaikki he tunsivat rakkauden hengen virtaavan
vastaansa puhujan sanoista, joilla hän osasi kehystää Kristuksen kuvan
harvinaisen houkuttelevalla loisteella, mikä veti kuuntelijat
ristiinnaulitun luo, huolimatta siitä uskoivatpa he häneen maailman
vapahtajana tahi olivat uskomatta.

Robertin puheen päätyttyä syntyi salissa syvä, merkitsevä hiljaisuus,
ja kokouksen jälestä sai hän usealta kädenpuristuksen seuraaman tai
kyynelsilmin lausutun lämpimän kiitoksen.

"Niin ei ole kukaan koskaan puhunut", sanoi eräs vanha työmies, joka
oli tunnettu sosiaalisista ja kristillis-vihollisista mielipiteistään.
"Daniel-vanhus oli kyllä kumminkin oikeassa kun sanoi että on sitä
meidän pastorissa rakkautta."

Mutta seuraavana päivänä olivat kaikki Ryforsin nurkat aivan kuin
tulessa juorusta ja panettelusta. Kaikki muut mieliseikat, Bångin
kotiopettajattaren kihlaus, tohtorin pappilassa käynti, Gabriellen
vaatetukset, jäivät syrjään ja Storkilla, kirjuri Merlanderilla,
Bångilla ja sahanhoitaja Velinillä, lautatarhalla ja postikonttoorissa
ei keskusteltu mistään muusta kuin Robertin sunnuntaisessa
työväenkokouksessa pitämästä esitelmästä. Vanha neiti Lorén tuli
käsitöineen Storkille aamupäiväkahville kertomaan kuulleensa jotain
kauheata. Pastori oli näet saarnassaan sanonut, jotta täällä Ryforsissa
tulisi verikahakka ja sota sen vuoksi että muka työväen palkat olivat
pidätetyt. Rouva Stork, joka aina uskoi juttuja, varsinkin kun ne
olivat pöyristäviä ja kamaloita, tuli suuresti liikutetuksi ja käski
Liinan kohta mennä katsomaan että kaikki akkunaluukkujen ruuvit olivat
reilassa, siltä varalta että verenvuodatus jo alkaisi samana päivänä.

"Tietäähän sen, miten hirveätä sellainen on", hän sanoi, "kaitsija
Kernelliä heitti jonkun aikaa takaperin eräs tyytymätön työmies kivellä
päähän. Ja jos kivi sattuu ohimoon, niin ihminen kuolee tuohon
paikkaan."

"Mutta voihan tapahtua niinkin että kivi _ei_ satukkaan ohimoon",
tokasi Liina, joka juuri oli tarkastamassa akkunaluukkuja."

"No siihen sijaan se saattaa osua silmään, eikä ole sen parempi että
ihminen tulee sokeaksi! Kyllä aina on onnettomuuden ja kurjuuden
tilaisuuksia", lisäsi hän ja vapisi samalla huoatessaan.

Sahanhoitaja Velin silitti ylöspäin vaaleaa, karheaa tukkaansa, kuten
hänellä oli tapana tehdä ollessaan vihainen, ja päästi pitkän
kirouksen, sillä välin kun hänen vanha taloudenhoitajattarensa, joka
oli hänelle kolmenakymmenenä vuonna ollut pahempi hirmuvaltijas, kuin
kukaan Xantippa ikänään, aamiaista syödessä kertoi kuulleensa faktori
Jansonin Gretalta, joka oli kuullut sen Andersonnilta, kahden työmiehen
alhaalla lautatarhassa sanoneen tietävänsä, että jos työlakko tulisi,
niin pastori olisi heidän puolellaan. "Hoitaisitte tekin omia
asioitanne, ettekä kuuntelisi tuollaisia tyhmyyksiä, joita on paras
olla kertomatta!" sanoi sahanhoitaja ja kevensi suuttumustaan
tiuskasemalla taloudenhoitajalleen.

"Hyvästi siunatkoon", vastasi tämä nytkyttäen niskaansa, "en millään
mokomin houkuttele teitä kuulemaan mitään uutisia. Parempihan on kun
saatte kuulla ne tuoreina -- työmiehiltä itseltään", hän pisteliäästi
lisäsi.

Mutta Robertin esitelmää ei pohdittu vain Ryforsissa. siitä puheltiin
koko seudussa, ja mitä laajemmalle huhu levisi, sitä enemmän sitä
väritettiin, niin että kun se vihdoin tuli Styrkön hoitajan Kernellin
ja kaupungin lehtorin Bergerin kuuluviin, ja varmasti tiedettiin kertoa
pastori Wallnerin pitäneen täydellisen sosialisti-saarnan, jossa hän
raamatun sanojen nojalla muka oli todistanut työkansan hetken nyt
olleen tulleen ja etteivät työlakot ja rauhattomuudet olisi ainoastaan
luvallisia, vaan vieläpä välttämättömätkin tosi kristillisen vapauden
ja tasa-arvoisuuden saavuttamista varten.

Eikä Robert itsekään luonnollisesti voinut jäädä osattomaksi yleisestä
juorusta, hän huomasi jo useamman henkilön esiintymistavastakin häntä
kohtaan esitelmänsä vaikutusta. Muutamat naapuriston perheet, jotka
tähän saakka olivat olleet hänelle sangen ystävällisiä, alkoivat nyt
vetäidä takasinpäin, niin, olipa niitäkin, joille, kun tuon onnettoman
sunnuntain jälkeen kohtasivat hänen, tuli kiire katsoa sivulle, kun
eivät tahtoneet häntä tervehtiä.

Robert kävi kuitenkin tietänsä suoraan eteenpäin ja antoi vaan ihmisten
puhua ja soimata, mitä ikään heitä halutti. Totta on, että hänessä
kuitenkin nousi katkeria tunteita kuullessaan, että hänen sanojansa,
jotka olivat tulvineet mitä todellisimmasta ihmisrakkaudesta, oli
selitetty väärin, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: "narri, kun
luulit voivasi vaikuttaa mitään hyvää, hullu, kun heität helmiä sikojen
eteen, totuuksia poroporvareille, jotka eivät käsitä niistä muuta kuin
ulkonaisen äänen", mutta vähitellen hän voitti ne tunteet, vaikka ne
jättävätkin pohjalle kasan katkeruutta, joka lisäsi hänen
rohkeudenpuutettaan ja epäluottamusta itseensä.

Syksyä seurasi talvi; vientitavaranlastaus satamassa alkoi vähetä ja
koko Ryfors vaipui kuin uneen. Lahdelma jäätyi, kansa vetäysi ylemmäs
metsiin, ja valko vaippa levisi talvilepoon nukkuneille rannoille.

Robertille alkoi kovan ja rasittavan työn aika. Joka sunnuntaiset
saarnat täällä tai kaupungissa; taisteluita ja kahakkoja eri puolueiden
välillä, joiden harrastuksia oli mahdoton yhdistää; sairaita ja köyhiä
oli käytävä katsomassa, joskus aina ylhäällä maaseudulla, jonne hänen
oli matkustaminen monet penikulmat lumessa ja pakkasessa: työmies- ja
raittiuskokouksia, joissa häntä pyydettiin puhumaan sekä vihdoin
joutohetkinä, toisin sanoen öillä, käännöksiä uskonnollisista teoksista
-- kaikki nämät ja muut samanlaiset tehtävät kuu kuulta veivät hänen
aikaansa yhä enemmän.

Talven kuluessa tunsi hän itsensä kuitenkin verrattain onnelliseksi.
Hänelle ei jäänyt hetkeäkään aikaa epäilykseen ja mietiskelyihin.
Kieltäyvä, melkeinpä kiduttava elintapa piti hänen sisällisen
olentonsakin kurissa. Hän ei ollut koskaan kylässä kutsuilla, paitsi
rovasti Aurellin luona, hän ei koskaan maistanut viiniä tai polttanut
tupakkaa, hän kieltäysi kaikesta, mitä vähänkään saattoi kutsua
mukavuudeksi, väliin kaikkein välttämättömimmästäkin, siten
hankkiakseen varoja köyhien seurakuntalaistensa auttamista varten.

Vuosi kului tällä tavoin. Työmiehet, paitsi heränneet ja
waldenströmiläiset ja ne, jotka eivät koskaan käyneet kirkossa,
pitivät häntä, aina raittiuskokouksesta saakka, jossa hän oli niin
sanoaksemme äkkirynnäköllä voittanut väestön, vähitellen samana kuin
hänen ihastuneet kuulijansa ennen Tukholmassa: epäjumalana, jonka
itsetyinen vaikutusvalta veti heitä kirkkoon, ei itse _sanan_
vuoksi, vaan sentähden, että _hän_ sitä julisti. Ja tästä työväen
myötätuntoisuudesta hän sai huomaamattaan, kuten hän yleissuosiostansa
Tukholmassa muinen oli saanut, sen voiman ja innon joka piti voimassa
hänen levotonta, taistelevaa elämäänsä, sen salaisen vaikutusvoiman,
mikä innostutti häntä rasittavaan toimintaan. Mutta hän viihtyi --
varsinkin tämän vuoden kuluessa paremmin täällä kuin Tukholmassa. "Minä
viihdyn hyvin täällä työkansan ja köyhien keskuudessa", hän tammikuussa
kirjoitti eräälle ystävälleen, "ylemmistön seurassa en koskaan ollut
oikein omassa olennossani. Luonnossani on jotain -- sinulle, joka
ymmärrät mitä tarkoitan, etkä nosta meteliä siitä, sen uskallan sanoa
-- vallankumouksen haluista, jonkinlaista vihaa kaikkia noita vastaan,
jotka nauttivat hyvinvoinnistaan ja nyyhkivät kuullessaan kauniin
saarnan ja kumminkin tietävät muutaman askelen päässä heistä veljen tai
sisaren näkevän nälkää. Sen vuoksi tuntuu mieleni rohkeammalta täällä,
missä kansanvaltaiset taipumukseni pääsevät parempaan vauhtiin."

Enemmän tutustuttuaan sahalaitoksen oloihin, saatuaan selville työväen
palkat, työtunnit j.m.s., hän alkoikin omaperäisemmin vaikuttamalla
osoittaa heille myötätuntoisuuttaan. Paljon oli hänen näkemissään
sellaista, mitä hän ei hyväksynyt, monta seikkaa, joissa hänen
mielestään työväkeä ei kohdeltu niin, kuin olisi heitä pitänyt. Sillä
hän ei harhaantunut siihen vertailutapaan, jota tavallisesti
noudatetaan jonkun henkilön yhteiskunnallista asemaa, arvosteltaessa;
hän näki olosuhteet sellaisinaan, sitä vastustamatonta tosi-asiaa
huomioonsa ottamatta, että Norrlandin työmies ansaitsee enemmän kuin
työmies Smålandissa, että sahatyömiehellä on huoleton elämä verrattuna
kivihiilikaivoksen työmieheen. Hän kysyi vaan itseltään varsin
yksinkertaisesti: "kun meidän -- joilla täällä on valta ohjata ja
hallita -- kerran on seisominen ihmisen pojan edessä, niin sanoneeko
hän silloin meille: 'Mitä teitte minun vähemmille veljilleni, sepille
ja sahatyömiehille, jotka kestivät vaivoja ja kuumuutta, sen teitte
minulle'."

Mutta hän ei luullut voivansa myöntämällä vastata tähän kysymykseen.

Ensimmäinen vallitsevista asianhaaroista, joihin hän tahtoi koskea, oli
ruokatavarakauppiaan Bångin ottama etuoikeus harjoittaa kaikenlaista
sekatavarakauppaa. Silloin kun tämä liike perustettiin, pidettiin sitä
sellaisena rakkauden osoituksena työväkeä kohtaan ja kansan etujen
harrastamisena, että paikkakunnan sanomalehdet julistivat sen
valtavaksi todisteeksi nykyajan tasa-arvoisuuden ja oikeuden
harrastamisesta. Kuuluikin kauniilta se, että työmiehet saisivat
vähällä rahalla ostaa itselleen osakkeen, tulla liikkeeseen ja sen
tuottamaan voittoon osalliseksi ja että tavarain osto tulisi heille yhä
halvemmaksi sitä mukaan kuin liike edistyisi. Kauppapuoti tulisi siten
olemaan työmiesten oma, sen tulevaisuus olisi riippuva siitä, että
kansa siirtäisi kaupantekonsa yksinomaan sinne, ja työväelle tuleva
jako-osuus riippuisi liikkeen edistymisestä. Se liike oli kokonaan
perustettu ajan hengen ja oikeuden mukaisille periaatteille. Ei ollut
mitään voittoa imeviä osakkeen omistajia, ostajat itse olivat
vastuunalaiset, vaan samalla myös ainoat voitonsaajat. Paraassa
tapauksessa oli niillä työmiehillä, jotka olivat olleet tilaisuudessa
kahden osakkeen ostamiseen, toiveita lopulla saada kaikki tavaransa
melkein ilmaiseksi.

Mutta työväen yritykseen yhtymisestä, jota sanomalehdet niin koreilla
sanoin kuvailivat, ei tullutkaan paljo mitään. Muutamilla harvoilla
työmiehillä vain oli varoja ja halua osakkeiden ostoon, jota vastoin
köyhemmät perheet, taudin tai hädän kohtaamat, tai joilla oli
tuloihinsa nähden liian monta henkeä elätettävänä, luonnollisesti eivät
olleet tilaisuudessa tulla yrityksen harrastajiksi. Mitään jako-osuutta
-- hinnan-alennusta -- siis ei tullut heidän osalleen; heidän täytyi
siihen sijaan ostaa tavaransa 20 prosenttia kalliimmalla kuin
kaupungissa, jonne matkan pituus esti heitä kaupantekoon lähtemästä.
Mutta kauppamies oli sen sijaan sen anteliaampi jättämään heille
tavaraa velaksi. Sitä tilaisuutta he eivät jättäneet hyväkseen
käyttämättä, kun tunsivat itsensä onnellisiksi saadessaan jonkun
sokerimurun tai kahvipavun tarvitsematta hetipaikalla siitä maksaa
mitään.

Lopputulos koko tuosta loistavasta suunnitelmasta olikin se, että
useimmat osakkeet jäivätkin kauppamies Bångin omaan haltuun ja hän sai
niistä voitto-osuuden, jolla hän kykeni hankkimaan lattioilleen
brysselimatot ja saliinsa pianon.

Kauppamies, kun heti huomasi Robertin vaaralliseksi vastustajakseen, ja
kun hänen periaatteenaan oli olla henkilöitä kohtaan, jotka olivat
häntä ylempänä ja joista hänelle voi olla jotain hyötyä, tai joita
hänen täytyi pelätä, yhtä ystävällinen ja liehakas kuin hän oli
kärtyisä alempiaan kohtaan, niinpä hän olikin heti alunpitäin
näyttäinyt uudelle pastorille sangen herttaisesti. Tämä herttaisuus
lisäytyi yhä enemmän, kun hän sai nähdä Gabriellen, jonka kauneus ja
ylimysnimi kerrassaan hänen hypnotisoi, niin ettei hän Gabriellen
puotiin tullessa voinut käyttäidä tapansa mukaan. Jouluna ja
juhannuksena hän lähetti kunnioituksensa ja ihailunsa osoitteeksi
suuria herkkukasoja pappilaan ja hänen kaikessa hiljaisuudessa kytevä,
kellenkään ilmaisematon toiveensa oli se, että hänelle ja hänen
perheelleen onnistuisi päästä likempään yhteyteen pastorilaisten
kanssa, joten hän sitten saisi riemuita ryforsilaisille, noille
turhamaisille kurjille raukoille, jotka jäivät homehtumaan omaan
pöyhkeilevään tyhmyyteensä!

Pian Robert kumminkin oivalsi olosuhteet tehtaalla. Hän näki harmilla
ja tuskalla miten velka-tapa täällä, kuten kaikkialla, nylki työmiehet
niin, että ne sitä tuskin huomasivat tai ymmärsivät.

Tuo kaupanomistajan hyötyminen köyhäin hädänalaisesta tilasta, tuo
vääryys, että rikas, joka voi ostaa tavaransa summakaupalla, saa ne
kenties puolta halvemmalla kuin köyhä, jonka täytyy ostaa sokerinsa
palottain ja kynttelinsä kappaleittain -- nuo säälimättömät kivet
köyhyyden jo ennestään raskaalla kuormalla, joka täällä, missä
vaikutus-ala oli enemmän rajoitettu, esiintyi silmäänpistävämmin kuin
Tukholmassa, nuo seikat saivat hänen ryhtymään toimenpiteisiin mielien
kiihoitusta varten velka-järjestelmää ja kalliita tavaroita vastaan.

Kauppias Bång sai kuitenkin pian vihiä tuosta. Hänelle huhuttiin
Robertin käyvän työväen asunnoissa ottamassa selkoa heidän
taloudellisesta asemastaan ja siitä, paljoko he tavallisesti saivat
maksaa tavaroistaan, ja että hän vielä aikoisi käyttää sanomalehteäkin
hyökkäys-aseenaan.

Kauppias Bång tuli hyvin levottomaksi, eikä tiennyt, mikä neuvoksi
tulisi. Tuo salainen kiihoitus, jonka tuloksia ei voinut arvata näinä
aikoina, jolloin kaikkialla väijyi työlakkoja ja rauhattomuuksia,
pelotti häntä. Sen lisäksi hän pelkäsi Robertia, joka oli hänen
vastuksenaan. Hän päätti useamman kerran lähteä tapaamaan pastoria
itseään ja alottaa keskustelun tuosta vaarallisesta asiasta, siten
estääkseen julkisen hyökkäyksen, mutta hänelle nousi kylmä hiki kun hän
vaan kuvittelikaan seisovansa tuon nuoren papin edessä, hänen totisen
syvän katseensa kohtaamana, katseen, jolla näytti olevan voimaa tunkea
aivan ihmisen läpi, ja kauppapalvelija Johan Lind kuuli puotiin saakka,
kuinka syvään hän huokaili istuessaan pulpettinsa ääressä
konttoorissaan.

Hänen ei kumminkaan tarvinnut kauvan tuumailla tokko lähtisi tapaamaan
Robertia vai eikö, sillä eräänä aamuna, juuri kun hän oli istuutunut
pulpettinsa ääreen, ison kassakirjansa eteen, Robert astui aivan
äkkiarvaamatta konttooriin.

Kun kauppias parka sai nähdä Robertin, niin hänen kasvojensa ilme
osoitti niin suurta hämmästystä ja sekaannusta, kuin hänen omassa
tunnossaan todellakin olisi ollut jotain pahaa. Hän nousi heti
tuoliltaan, sopersi jotain kunniasta ja ilosta ja kauniista ilmasta,
kiirehti panemaan puodin oven kiinni ja valmistamaan Robertille
istuinsijaa nahkasohvaan siirtämällä syrjään sitä peittävät paperit ja
kääröt.

Robert ei näyttänyt kovin rakastettavalta, kun hän kauppamiehen
kehoituksesta hiukan kumarrettuaan istahti sohvalle. Hänen muotonsa oli
ankara ja vakaa, ja katse, jolla hän tarkasti kauppiasparkaa, oli juuri
sellainen läpitunkeva, jota kauppamies pelkäsi ja joka aina sai
ihmiset, joiden omatunto syystä tai toisesta oli levoton, rauhattomiksi
hänen läsnäollessaan.

Kauppamies Bångin ei kuitenkaan tarvinnut kauvemman mietiskellä syytä
Robertin sinne tuloon, sillä tämä heti kävi suoraan kiinni asiaansa.
Hän kertoi lyhyvin sanoin vähitellen onnistuneensa saamaan selkoa
sikäläisen rahvaan asemasta, ja tietävänsä koko joukon perheitä --
sellaisia joilla ei ollut osakkeita kaupassa -- joilla oli
tuskauttavana kuormana se seikka, että heidän täytyy maksaa
tavaroistaan koko joukon kalliimpi hinta, kuin jos ostaisivat ne
kaupungista, hän osoitti, kuinka velka-järjestelmä teki heidät peräti
köyhiksi ja vielä lisäksi vallan turmeli heidät tavoiltaan, ja hän
lopetti aivan suoraan, ehdottamalla kauppamiehelle, että tämä
kerrassaan lakkauttaisi kaiken velaksi myynnin.

Kauppamies hämmästyi ja vaaleni aina huuliaan myöten, mutta hillitsi
itseään ja vastasi välinpitämättömän tyynesti.

"Pastorin ehdotusta on aivan yksinkertaisesti vallan mahdoton panna
toimeen. Enhän minä voi alentaa hintojani kymmenellä prosentilla,
silloin minä syöksisin itseni perikatoon, eikähän suinkaan kukaan
tahtone minua sitä tekemään. Sen, joka ei ymmärrä asioita, on helppo
puhua. Mitä luuleekaan pastori että itse saan maksaa tavaroistani, ja
kuinka suuren voiton luulette minulle jäävän kaupasta, jossa kaikki käy
noin vähittäin ja jossa aina on se mahdollisuus, ettei saa mitään
maksua tavaroistaan? Vaan sitähän ei koskaan oteta huomioon.
Työmies ... työmies ... mitä hän kärsii ja kuinka häntä sorretaan,
siitä puhutaan joka haaralla, vaan ei tietysti mainita sanaakaan siitä,
mikä vaara minunlaisellani raukalla on tarjona, voidakseni palvella
koko tuota moskajoukkoa hyvillä tavaroilla, se tietysti ei merkitse
mitään. Ja mitä siihen tulee, että pastori luulee tekevänsä rahvaalle
palveluksen, poistamalla velkakaupan, niin hän on kerrassaan väärällä
tiellä; köyhä kansa on päinvastoin kiitollinen, kun saa ottaa puodista
palan ruokaa, ilman että heti kiristetään rahoja siitä. Mutta nähkääs,
pastori on tuollainen, joka tutkii rahvaan sortoa kirjoista ja luulee
rahvaan olevan enkeliä ja muuta hyvää, mutta se ei todellisuudessa pidä
paikkaansa, ei. Sitä paitsi on minun kauppani perustettu aivan saman
järjestelmän mukaan, kuin kaikki muutkin maakaupat. En minä kisko
enemmän kuin kukaan muukaan, enkä luule kenenkään voivan sanoa, ettei
minulla olisi hyviä ja kelvollisia tavaroita."

"Sitä minä en ole sanonut", vastasi Robert kylmästi, "mutta ei se siltä
muuta asiaa. Useimmat maakauppiaat ovat enemmän tai vähemmän
petkuttajia."

"Petkuttajia", kauppamies kirkasi ja tuli yhtä punaseksi kuin hän oli
äsken ollut vaalea, "no ... noh ... ajatelkaa nyt vähän, pastori, mitä
sanotte ... tuollaiset sanat ... hm ... voivat käydä Teille
kalliiksi..."

"Minä olen ajatellut mitä sanon", vastasi pastori yhtä levollisesti,
"ja toistan vieläkin sen, että se, joka käyttää hädänalaista tilaa itse
rikastuakseen, se joka käyttää heidän satunnaista ahdinkoaan,
houkutellakseen heitä velkakaupan luisuvalle pinnalle, sen sijaan, että
auttaisi heitä myymällä tavaroita kohtuullisen helppoihin hintoihin, se
_on_ petkuttaja ja sellaisia ovat useimmat maakauppiaat. Vaikka te
herra Bång pahastuisittekin kuullessanne tätä, niin minä kuitenkin
mieluummin sanon sen teille vasten naamaa enkä selän takana, niinkuin
useimmat muut tekevät. Ja yhtä suoraan tahdon teille sanoa, että aijon
tehdä kaikki mitä voin, ainakin tällä paikkakunnalla, työväen tilan
parantamiseksi."

Seurasi muutaman hetken hiljaisuus. Herra tuijotti lattiaan ja huohotti
yhä kiivaammin.

"Ja mitäs pastori aikoo tehdä ... hm ... saadakseen ... työväen tilan
paranemaan?" hän vihdoin kysyi ja katsoa karsasteli Robertia
pilkallisella vaan samalla aralla katseella.

"Sitä minä en voi tässä selvittää. Minä tiedän kumminkin, etten vaadi
mitään suunnattomia, ehdotellessani että herra Bång alentaisi
tavaroittensa hintaa. Olen ottanut tarkan selon koko asemasta; ja
tiedän minkälainen suunnitelma oli alussa, kuinka työkansalle
kuviteltiin kaikenmoisia etuja tämän osakeyhtiön kautta, vaan että
herra Bång varsinaisesti onkin nauttinut ne edut, ja minä tiedän vielä,
että vaikka te tingittekin pois kymmenen prosenttia, niin teille
kumminkin jää jotenkin hyvät tulot."

Taas seurasi muutaman hetken hiljaisuus. Herra Bång nieleskeli ja
pureksi ikäänkuin Robertin sanat olisivat tarttuneet hänelle kurkkuun
tai niinkuin hän ei olisi voinut saada esiin sanottavaansa.

"Aikooko pastori ... hm ... aikooko pastori ... kuten olen kuullut
sanottavan ... hm ... alkaa ... rähistä sanomalehdissä?" kysyi hän
vihdoin, samalla kun otti pulpetista kynäveitsen ja alkoi sillä
puhdistaa kynsiään.

"Joll'ei mikään muu auta, niin siinä tapauksessa aijon turvautua
sanomalehden apuun", vastasi Robert ja kohottuusi sohvasta pois
lähteäkseen.

Mutta nyt kauppamies purki ulos kauvan pidättämänsä vihan; hän sävähti
punaseksi aina kaljuun päälakeensa saakka, siniset silmänsä säkenöivät
ja hän heitti kynäveitsen pulpetille sellaisella voimalla, että kaikki
kirjoitusvehkeet lensivät ympäri pöytää.

"Niin, tehkää vaan niinkuin haluatte!" huudahti hän ja viuhtoi oikeaa
kättään pastorin edessä, "jos teitä haluttaa ruveta rähisemään
sanomalehdissä, niin tehkää se vaan minun puolestani. Vaan nyt saatte
tietää: minäkin aijon puolustaa itseäni enkä aijo antautua
minkäänlaisen mielivallan poljettavaksi, en! Pastori tulee tänne vallan
vieraana, eikä luonnollisesti tiedä yhtään mitään olosuhteista
paikkakunnalla, olette lukumies, joka kaiken ikänne olette tutkinut
kirjoja, saarnaillut ja tuon tuommoista, ja sitten luulette
ymmärtävänne jotain kaupasta ja tahtoisitte tuoda uusia järjestelmiä.
Kysyn jok'ainoalta kunnialliselta sielulta onko papillista se, että
tahdotaan kiihoittaa työväki esivaltaa vastaan, kuten pastori tekee,
eikö täällä muka ole kylliksi tyytymättömyyttä ja rauhattomuudenhenkeä
ilmankin, että pastorin vielä sitä tarvitsee ruveta yllyttämään?
Mitenkä, enkö minä sitten ole oikeassa?"

"Minä en aijokaan tehdä mitään, jos te vain suostutte helpoittamaan
tavaranne", vastasi Robert.

"Pastori on hullu!" tiuskasi kauppamies yhä enemmän kiihtyneenä.
"Luuletteko että kukaan järjellinen ihminen suostuu syöksymään
perikatoon sillä lailla? Kuitenkin voin, tehdäkseni pastorille
mieliksi, helpoittaa sokerin ja kahvin hintaa 5 äyriä naulalta; Mutta
enemmän en voi tehdä."

Robert pudisti päätään.

"Minä tahdon että alennatte 10 prosenttia kaikista tavaroistanne
ryyneistä, voista, jauhoista, herneistä j.n.e. en tahdo enemmän enkä
vähemmän. Kumminkin tulee tavara 10 prosenttia kalliimmaksi kuin
kaupungissa ja sekin on enemmän kuin tarpeeksi. Niin, ajatelkaa nyt
lähemmin asiaa. Ehkäpä tyynnytte, sittenkun minä olen lähtenyt.
Ajatelkaa vain kaikkia noita juopporenttuja, vaimoraukkoja
lapsilaumoineen ja että niiden kovan kohtalon huojentaminen ehkä
tuottaisi teille siunausta enemmän kuin nyt voitte aavistaakkaan.
'Heitä leipäsi järveen, sillä ajan pitkään kyllä saat takaisin! Jakele
sitä seitsemälle tai kahdeksallekin, sillä et tiedä mitä pahaa sinulle
saattaa tapahtua maailmassa', sanoo Herra sanassaan. Uskokaa minua
herra Bång-kulta", hän ystävällisesti sanoen lisäsi ja taputti
kauppamiestä olalle, "jos nyt seuraatte neuvoani ja luovutte väärin
saavutetusta voitosta -- sillä kaikki voitto, mikä saavutetaan toisten
oikeutta sortamalla on väärää, joskaan maailma ei niin arvostele --
niin uskokaa minua, te ette tule siltä sen köyhemmäksi. Niin, Jumalan
haltuun, valaiskoon Hän teitä ja pehmittäköön sydäntänne. Hyvästi!"

Siihen Robert jätti konttoorin isäntineen, joka vastattuaan jotenkin
epäkohteliaasti pastorin hyvästiin palasi jälleen pulpettinsa ääreen ja
jäi siihen istumaan käsi nyrkissä otsaa vasten. Hänen päässään pyöri
monta vastenmielistä ajatusta ja huulilta tuon tuostakin pääsi
kiroussana. Vihdoin kiintyi hänen huomionsa viereisestä akkunasta
kahteen pikkulapseen, jotka loikoivat puodin pihamaalla ja kaivoivat
kuoppia hiekkaan. Hän kiiruhti akkunan luo, riuhtasi sen auki ja purki
vihaansa lapsiraukkoihin, jotka muka tuhrivat hänen alueellaan juuri
sitä paikkaa mihin hän oli järjestänyt ... tai ainakin vuosikausia
aikonut järjestää istutuksia. Pienokaiset juoksivat pelästyneinä
tiehensä, kauppamies kiskasi akkunan kiini, höpisi jotain sentapaista,
että roskaväki oli syömäisillään suuhunsa hänen ja palasi sitten
kevennetyin mielin työhönsä.

Sitten kului pari viikkoa, eikä kuulunut ei näkynyt sanomalehti-jupakan
alkua. Mutta kauppamies oli kumminkin levoton; vähä väliä tulla suhisi
hänen korviinsa vastenmielisiä huhuja, jotka häiritsivät hänen
yölepoansa ja tekivät hänen luonteeltaan niin vihaiseksi, ettei
ainoastaan kotiopettajatar vaan myöskin Johan Lind, joka kolme vuotta
oli puodissa palvellut Bångin ostajia aikoi todenteolla jo samana
keväänä muuttaa. Eräs huhu tiesi, että pastori olisi liittoutunut
sahanhoitajan kanssa kukistaakseen hänen; toinen taas, että pastori
itse aikoisi avata kauppaliikkeen, jossa työväki saisi ostaa kaikki
polkuhinnalla; vielä kolmas tiesi kertoa että "Länsposten'in"
toimittaja olisi käynyt täällä maalla ja keskustellut pastorin kanssa
myöhään yöhön, ja että pian tulisi sanomalehteen vaarallisia
paljastuksia.

Ja kauppias Bång uskoi kaikki nuo huhut, ja vaikka ne olisivat olleet
vielä mahdottomimpia, niin hän kuitenkin olisi uskonut ne tosiksi, niin
pelästynyt oli hänen mielikuvituksensa, niin rauhaton omatuntonsa.

Pian kuitenkin pääsi raivoamaan se rajusää, joka niin kauvan oli
uhannut tuota pientä yhteiskuntaa "Länsposten'iin" otetun kirjoituksen
muodossa. Siinä tehtiin pienempiin yksityiskohtiin saakka selkoa Bångin
liikkeestä ja se näytti kuinka työmiehellä oli siitä vähin hyötyä ja
kuinka myyjä rikastui tavaranottajain kustannuksella. Kirjoitus sen
lisäksi vastusti velkajärjestelmää, joka petollisen sisäisen taudin
tavoin hitaasti mutta varmasti tekee lopun varallisuudesta ja saattaa
kansan perikatoon.

Tuo kirjoitus herätti tietysti suurta huomiota, sen suurempaa, kun
oltiin varmaan tietävinään, mistä se oli tullut. Sen jälkeisinä päivinä
se antoikin paljon aihetta puheeseen ja tuumailuihin, niinkuin Robertin
"sosialistisaarna" jonkun aikaa sitten oli tehnyt. Lautatarhalla,
pajassa ja sahassa kierteli, "Länsposten'in" numero, jota luettiin
ahkerasti ja jonka johdosta keskusteltiin. Työmiehet, varsinkin
yhtiömieliset, riemuitsivat kirjoituksen johdosta, vaikka heillekin oli
siinä annettu muutamia kolauksia; heidän mielestään oli suuri voitto
se, että olivat saaneet puolelleen paikkakunnan papin. Ainoastaan vanha
Daniel, joka tapansa mukaan astuskeli ympäri lautatarhaa voideastia
kädessä epäilevästi puisteli päätään. "Kyllä hän tarkoittaa meidän
parastamme", sanoi hän ja nyökkäsi vahvikkeeksi. "Mutta hän on liian
tulinen, hän tahtoo 'paeta hevosen selässä' ja hankkia oikeutta
ylvästelemällä ja kirkumalla. Ja kas sellaista ei Jumalan sana opeta,
ei, 'kääntymyksen ja rauhan kautta te autuaiksi tulette. Hiljaisuudessa
ja toivossa te väkeviksi tulette' sanotaan Esaiaksen 30 luvun 15
värssyssä, "_hiljaisuudessa_, hän sen..."

"Sinähän olet vanha ämmä", vastasi Johan Hult, mennessään lautakasa
olalla ohi, juuri kun Daniel virkkoi nuo sanat, "saisimmepas nähdä,
kuinka hyvin me työmiehet tulisimme autetuiksi jos pysyisimme vain
'hiljaa' kuten ehdottelet. Ei, mutta pastori, kas hän on oikeassa. Bång
on löylytettävä, ja oikein kelpo lailla, se se on vasta mies se meidän
pastorimme eikä mikään tavallinen papinrakki, jos hän vaan osaisi
poistaa itsestään tuon velhouden, jota hänessä vielä on."

Kauppias Bång oli aivan haltijoissaan suuttumuksesta, vaan vielä
enemmän levottomuudesta. Hän ei oikeastaan ollut luullut pastorin
toteuttavan uhkaustaan, ja se seikka että tuo kuitenkin oli tapahtunut,
hänen mielestään todisti luonteen lujuutta, jota hän ei ollut odottanut
ja josta vastaisuudessa saattaisi tulla mitä pahimmat seuraukset. Hän
alkoi kumminkin saada rohkeutta nähdessään päivän toisensa perästä
kuluvan ilman mitään erityisiä tapahtumia, ja vihdoin hän uskalsi jäädä
siihen toivoon, että sitten kun kaikki ihmiset ovat lukeneet tuon
kirjoituksen ja kukin on saanut lausua ajatuksensa siitä, koko tuo
meteli vähitellen raukenisi itsestään. Mutta siinä hän erehtyi; jos
mielenkiihko "Länsposten'in" kirjoitukseen hiukan olikin alkanut
haihtua, niin se tuli sen iloisemmaksi, kun viikkolehti "Fanan"
lauvantai iltana julkaisi uudestaan "Länsposten'in" kirjoituksen
lisäten siihen koko joukon tulipunaiseen sosialistiseen suuntaan käyviä
omia selityksiään. Tuo oli kuin sytykettä, joka sai tyytymättömyyden ja
levottomuuden liekit yhä enemmän leimuamaan; tuli kiihtyi yhä siitä,
että kaupungin vanhoilliset lehdet vastasivat "Fanan" lehden
selityksiin. Siitä yhtyivät yhä useammat läänin lehdistä kiistaan, ja
kohta oltiin koko Norrlannissa selvillä Bångin liikkeestä ja
"sosialistisesta" pastori Wallnerista, joka saarnasi kapinaa ja
laittomuutta seurakuntalaisilleen sahassa.

Robert ei katunut sitä, mitä hän oli tehnyt, sillä hän tiesi, että
häntä oli pakoittanut sula rakkaus työkansaan ja että hän oli
menetellyt täysin varmana siitä, että hän siten saisi kärsiä
persoonallisia vastenmielisyyksiä; mutta välistä kuitenkin hänen
rohkeutensa katosi kuten sadussa Aladinen, joka noitui näkyviin kauhean
hengen, jota sitten ei osannut hallita. Olihan aivan mahdoton päättää,
mihinkä tuollainen liike veisi näinä aikoina, jolloin vihaa eri
luokkain välillä ja yleistä tyytymättömyyttä piili kuin ruutisuonia
kaikkialla, ja jolloin voimakasta sanaa juuri voikin käyttää sytykkeenä
räjähdyttämään ruutisuonta. Saattaisihan käydä niinkin, että ainoana
seurauksena tuosta kirjoituksesta olisi kansan tyytymättömyyden
yltyminen enemmän tai vähemmän sovelijaalla tavalla ja että siitä
rahvaan tila vain huononeisi siihen sijaan että oli aijottu
päinvastoin. Mitä hyvää sitten olikaan koko puuhasta? Mitä hyötyä oli
seurannut siitä, että hän oli pannut uuden kuorman ennaltaan jo kyllin
raskaalle elämälleen?

Vielä lisäksi häntä rasitti epäkohtelias ylenkatse, jota useat naapuri
perheet aivan peittelemättä hänelle osoittivat. Sahanhoitaja ja
päällysmies Stork tuskin vastasivat hänen tervehdykseensä; tulipa hän
minne hyvänsä, niin häntä kohtasi kylmiä ja paheksuvia katseita. Hänen
vastustajansa eivät jättäneet käyttämättä hyväkseen tilaisuutta
saadakseen hänen tietoonsa kuinka ankarasti häntä arvostelivat nekin,
joita sanottiin hänen ystävikseen, ja että huhu kulki siitä, että hänen
saarnaajatoimensa sahassa oli jotenkin horjuvalla kannalla.

Robert ei vastannut mitään noihin kertomuksiin ja syytöksiin, hän oli
vain vaiti tai hymähti katkerasti.

"Minä olen jäävä yksikseni", hän ajatteli, "mutta mitä se sitten
haittaa? Eihän kukaan ole niin liki Jumalaa, eikä kukaan niin
välittömästi saa tuntea hänen isällisen kätensä suojaa, kuin yksinäinen
ihminen!"

Toista viikkoa nuo riidat ja eripuraisuudet olivat kestäneet, kun
muutamana päivänä tapahtui eräs seikka, jonka johdosta aseman luonne
alkoi tulla uhkaavaksi.

Kun kauppias Bång kerran illalla, tullessaan eräältä asialta pajasta
joen toisella rannalla, kulki sillan ja sahan välisen metsän ohi,
heitettiin häntä kivellä päähän. Syyllistä oli mahdoton keksiä, sillä
kauppamies, joka toki onneksi ei ollut haavoittunut, kiiruhti
kauhistuneena paikalta niin pian kuin vaan pääsi, mutta syystä kyllä
hän piti varmana, että joku, tai joitakuita työmiehiä oli asettunut
väijyksiin metsän rintaan "kopahuttaakseen" kauppamiehen, kun hän
tulisi pajalta.

Tästä kaikesta oli kiittäminen pastorin kirjoitusta, samantapaiset
rahvaan salaisen tyytymättömyyden todisteet eivät tosin olleet mitään
tavattomia, mutta se sitä vastoin oli tavatonta, että noin varmuudella
voitiin arvata määrätty aihe niihin, ja hyvin mahdollista oli, että
tuotu yhtä kiveä seuraisi useampikin, eikä ollut sanottu että niitä
joka kerta koetettaisiin saada osumaan juuri kauppamiehen päähän. Sekä
sahanhoitajalla että lautatarhan päällysmiehellä Storkilla oli kyllin
syytä pelätä, että heille minä iltana hyvänsä metsän sivu kulkiessa
lentäisi kivi niskaan.

Bångin tapaturman jälkeisenä aamuna lähetti sahanhoitaja tehtaan
isännälle kamariherra Bernfeltille kirjeen, jonka sisältöä tietysti ei
kenenkään muun kuin lähettäjän itsensä luulisi tuntevan, vaan joka
kuitenkin jo ennen illan tuloa oli levinnyt koko Ryforsiin tuollaisella
nopeudella, joka on niin omituinen pikku yhteiskuntain salaisuuksien
levenemisellä.

Kuiskaeltiin toinen toisilleen, että siinä oli tehty selko asemasta
tehtaalla, mutta että pääponsi tuossa kirjeessä oli se, että
sahanhoitaja, joka oli kuin Bernfeltin oikea käsi ja oli jo viisitoista
vuotta hoitanut tehtaan asioita, sanoi siinä ettei hän halua jäädä
sinne enää vastaiseksi, jos kamariherra ei aikoisi toimittaa pastori
Wallneria pois sieltä.

Oli kumminkin onnettomuus, ettei sahanhoitaja ollut pitänyt
salaisuutenaan kirjettään Bernfeltille, sillä huhu siitä, jota piakkoin
seurasi toinen, joka tiesi kamariherran vastanneen että Robert niin
pian kuin suinkin toimitettaisiin pois, vaikutti vaan kiihoittavasti
työväen mieliin, ja jo alettiin kuulla, milloin yhdellä haaralla,
milloin toisella, että jos kauppias ei tinkisi tavarojensa hinnasta
kysymyksessä olevaa kymmentä prosenttia, niin työväki siihen sijaan
aikoisi vaatia palkankoroitusta ja tehdä työlakon, ellei siihen
suostuttaisi.

Mutta eräänä aamuna, noin kolme viikkoa myöhemmin kuin kirjoitus oli
"Länsposten'issa", räjähti uusi pommi. Eräs pieni, kaupungissa
ilmestyvä häväistyslehti hyökkäsi nimittäin Robertin luonteen ja
yksityiselämän kimppuun, ja tuo hyökkäys oli, vaikkei nimiä ollutkaan
julaistu, kuitenkin niin läpikuultava, ettei kukaan voinut epäillä ketä
siinä tarkoitettiin. Likaisilla väreillä siinä oli kuvailtu eräs
uudenaikainen Tukholman pappi, joka oli ollut rakkaussuhteissa
muutamaan ylhäiseen naituun naiseen, joka kyllästyttyään rakastajaansa,
naitti hänelle tyttärensä ja sitten toimitti nuoren pariskunnan pois
kaupungista. Sama pappi sitten syöstynä yhteiskunnan korkeimmilta
kukkuloilta, jonne oli kokenut kavuta, nyt tahtoi taasen päästä ensi
sijaan laittamalla välinsä hyväksi rahvaan kanssa; y.m. samaan
suuntaan.

Kun "Länsposten'in" kirjoitusta tutkittiin mielihalulla, niin on helppo
ymmärtää minkälainen makupala "Trumpeten'in" juttu oli Ryforsille ja
ympäristölle. Useimmat kyllä inholla heittivät lehden käsistään ja
vakuuttivat, ettei kukaan kelpo ihminen kiinnittäisi mitään huomiota
tuollaisiin häväistysjuttuihin, vaan se ei estänyt kutakin lukemasta
"Trumpeten'ia" eikä Robertin nimeä joutumasta varjoon. Muutamat
henkilöt tekivät keskenään suurimmalla luottamuksella toisiinsa hienoja
viittauksia tunnettuun sananlaskuun: "Ei savua, jos ei tulta!"

Robertiin koski kovasti tuo salakavala parjausjuttu, ei juuri oman
itsensä vuoksi -- sillä jos hän olisi ollut yksin, olisi hän tuntenut
itsensä aivan karaistuksi koko jutun suhteen -- vaan Gabriellen vuoksi.
Hän koetti kyllä pysyttää uutista häneltä salassa, mutta jos hän olisi
onnistunutkin siinä, vaikka se ei suinkaan ollut helppo, niin kuitenkin
olisivat hänen vaivansa menneet hukkaan sen kautta, että eräs hänen
vihamiehensä, joka oli kyllin terävä huomaamaan arimman kohdan hänessä,
kerran nimensä salaten lähetti Gabriellelle lehden. Hän huomasi heti,
tullessaan kotia puolenpäivän aikana, että Gabrielle oli lukenut sen,
ja vaikka tämä, nähdessään Robertin ankaran tuskan, ylenkatseellinen
hymy huulilla, vakuutti olevansa täydelleen välinpitämätön mokomasta
juorusta, tiesi Robert tämän tapauksen yhä vain lisänneen hänen
inhoansa Ryforsiin ja sen väestöön.

"Trumpeten'in" hyökkäyksen jälkeisenä päivänä heitettiin kauppamies
Bångille taas kivi -- tällä kertaa ei kuitenkaan päähän, vaan
makuuhuoneen akkunasta sisään. Vaikka poliisitutkinto pantiin toimeen,
ei nytkään saatu selville syytä; tosin epäiltiin kahta työmiestä, mutta
ne kielsivät, eikä ollut mitään todistuksia.

Kauppamies Bångille alkoi ahdinko jo käydä liian painavaksi ja lisäytyi
yhä, kun "Fanan" torjui "Trumpeten'in" hyökkäyksen "pilkuttamalla"
kauppamiehen pastori Wallneria vastaan tehtyjen herjausten
kirjoittajaksi ja tekemällä koko joukon salaviittauksia, yhtä
häpeällisiä ja läpinäkyviä kuin "Trumpeten'in" julkaisemat,
kauppamiehen entisestä elämästä ja avio-suhteista. Kauppamiesparka
vääntelihe tuskissaan, kun häntä ahdistettiin joka haaralta. Nuo
kauheat kivet olivat tärisyttäneet koko hänen hermostoansa, niin että
hän alkoi vapista kuin lapsi, kun joku vaan koski konttoorin ovea.
Hänen hyvä yö-unensa oli kerrassaan mennyttä; hän näki unia vain
murhista ja päällekarkauksista ja heräsi likomärkänä hiestä,
päästäen tuskan huudahduksia, jotka pelästyttivät koko talon. Sen
lisäksi tuli lehdissä sietämätön kiista, josta ei näkynyt koskaan
tahtovan tulla loppua, ja jossa kauppamiehen kaikkia olosuhteita
niinhyvin yksityis- kuin liike-elämässä käytettiin puolustus tai
hyökkäys-aseina. Haa, kuinka hän vihasi tuota kalpeanaamaista,
hurskas-kasvoista, kavalakatseista pappia. Hän olisi ollut kovasti
mielissään, jos _hänenkin_ päähänsä ja _hänen_ makuuhuoneesensa olisi
heitetty muutama kivi!

Mutta Robert sai olla rauhassa kaikista sellaisista hälyytyksistä;
mielipide kääntyi yhä enemmän kauppamiestä vastaan, ja kun hän vihdoin
sai kuulla, että toimeentulevat työmiehet aikoivat muodostaa
yhdistyksen, joka tilaisi tavaransa kaupungista, ellei kauppamies
alentaisi hintojansa, niin hän tunsi että hänen ennemmin tai myöhemmin
täytyisi antaa perää.

Eräänä päivänä sai siten koko Ryfors ihmeekseen kuulla sen uutisen,
että kauppias Bångin oli täytynyt alentaa hintansa kymmenellä
prosentilla sen ahdinkotilan johdosta, johonka rahvaan tyytymättömyys
ja sanomalehtien asiaan sekaantuminen oli saattanut yleisen
mielipiteen. Eri puolueiden välinen taistelu oli kestänyt useampia
kuukausia, kunnes se vihdoin päättyi voittoon, jommoista Robert tuskin
oli odottanut, ja joka luonnollisesti herätti yhtä paljon riemua ja
ihastusta työväen keskuudessa, kuin katkeruutta ja kiukkua
vallanpitäjissä.

Kaikkien niiden ikävyyksien korvaamiseksi, jotka Robertia näinä aikoina
olivat kohdanneet, sai hän yhä enemmän osakseen työkansan rakkautta.
Naisväki jumaloitsi häntä ja itki sunnuntai toisensa perästä hänen
saarnojaan kuullessaan, jos he tapasivat häntä ulkona ja hän puheli
heidän kanssaan jonkun sanan, kerrottiin sitten kotona tuo tapaus
suurena unohtumattomana onnena. Jyrkimmät työmiehistä kutsuivat häntä
jo omakseen ja olivat siinä varmassa vakaumuksessa, että hän
vastedeskin, jos työlakko mahdollisesti sattuisi, olisi heidän
puolellaan. Noin viikkoa myöhemmin kuin Bångin tappio, oli Robertin
syntymäpäivä. Sen päivän aamuna oli melkein koko sahan työväki
kokoutunut hänen pihalleen toivottamaan hänelle onnea ja jättämään
hänelle muistolahjaksi korukansiin sidotun Pyhän Raamatun. Varmasti
esiintyvä sahantyömies Bengt Vester, joka tilasi "Fanan"-lehteä ja ajoi
jyrkintä politiikkaa, piti juhlapuheen, jossa hän hartaalla innolla
ilmaisi työkansan kiitollisuuden ja mielihartauden tunteet pastoria
kohtaan.

"Sillä paikka on nyt kerran sellainen", puhui hän lopuksi, "että me
työmiehetkin olemme ihmisiä, vaikka ylhäiset ihmiset luulevat, että
meillä on toisenlaiset ajatukset, niinkuin meillä on käsissä karkeampi
nahka. Mutta nähkääs, karkea nahka tulee raskaasta työstä, se on
ulkonaista, eikä se vaikuta ollenkaan ihmisen mielenlaatuun. Sen
vuoksi, kun joku on ystävällinen ja tarkoittaa, meidän hyväämme, niin
mekin tunnemme kiitollisuutta ja mielihartautta, ja juuri sen vuoksi
olemme nytkin keräytyneet tänne toivottamaan pastorille kaikkea
mahdollista hyvää hänen syntymäpäivänään."

Samalla kannettiin esiin syntymäpäivälahja, joka mies heilutti hattuaan
ja kaikuva eläköönhuuto kajahti halki kirkkaan aamu-ilman ulos
lahdelle.

Syvästi liikutettuna Robert kiitti heitä, vakuuttaen pitävänsä aina
heidän puoltaan, niinkauvan kuin he vaatimuksiaan esittäessään eivät
poikkeaisi lain ja oikeuden tieltä ja lisäsi sitten että hän muistoksi
tästä päivästä jättää heidän huostaansa sata kruunua rahaa, josta
tulisi perustus lainakirjastolle, jota hän jo kauvan oli mielinyt
järjestää työkansalle.

Sitä seurasi uusi vielä voimakkaampi eläköönhuuto, jonka karjuttua
työmiehet hyvästiksi nostettuaan lakkia palasivat sahalle. Tieto tuosta
ihmeellisestä tapahtumasta, Vesterin puheesta ja lainakirjaston
perustamisesta levisi nopeasti ympäri koko tuon pikku yhteiskunnan.

"Noh, onkos totta, mitä olen kuullut kerrottavan, että pastorille nyt
on pistänyt päähän lainakirjaston ja lukutuvan järjestäminen täällä
olevalle työväelle?" kysyi sahanhoitaja seuraavana päivänä tavatessaan
Robertin konttoorissa.

"Kyllä", vastasi Robert tyynesti, "se on totta. Olen kauvan ajatellut
sitä, lauvantai-illoin olen aina mielikarvaudella havainnut rahvaan
keräytyvän paremman huoneuston puutteessa Bångin kauppapuotiin,
lukemaan 'Fanan'-lehteä, ryyppimään ja kiroilemaan. Minä luulen ettei
mikään vaikuta niin ylentävästi ja alentavasti kansan siveyteen, kuin
se tapa, jolla joutohetket vietetään, ja luulen, että meidän
parempiosaisten velvollisuus on, jos vain suinkin voimme, koettaa saada
nuo joutohetket niin hauskoiksi ja samalla niin jalostuttaviksi kuin
suinkin."

"On kyllä", murahti sahanhoitaja vastaukseksi, "mikäli se vain on
mahdollista. Mutta minä luulisin ettei pastori koskaan voi pakoittaa
työväkeä istumaan lyhyet joutohetkensä ja lukemaan jalostavia kirjoja."

"Niinpä niin, saammehan nähdä", sanoi Robert hymyillen. "Olenpa juuri
aikonutkin kysyä teiltä, sahanhoitaja, tokko antaisitte meidän
käytettäväksemme sen vanhan makasiinihylyn; luulisinpa järjestämällä
sitä, kattamalla sen seinät ja hankkimalla sinne hiukan huonekaluja ja
hyllyjä siitä tulevan jotakuinkin hauskan huoneen?"

Sahanhoitaja puisteli päätään.

"Luonnollisesti teette, niinkuin teitä haluttaa", vastasi hän kuivasti,
"mutta makasiinia minä en anna siihen. En millään muotoa voi kannattaa
yritystä, joka minusta on sekä tarpeetoin, että sopimatoin. Mitä
kaikkia luulettekaan, pastori, että he alkaisivat puuhata siellä
makasiinissa, jos me nyt teidän toivomuksenne mukaan korjaamalla
tekisimme siitä lainakirjaston? Lukisivat muka? Vielä mitä,
lörpöttelisivät ja elämöisivät, ja sitä voivat yhtä hyvin tehdä
kauppapuodissakin. Oletan juuri miten Johan Hult, ja vanha lurjus Bengt
Vester lukisivat hartauskirjoja, sillä sellaisiahan kai pastori aikoo
tunkea heidän käsiinsä? Ei, tiedättekö pastori, mitä teidän
'lukusalistanne' tulisi? _Työlakko-yhdistys_ siitä tulisi, eikä mikään
muu, sen takaan minä."

"Ja mistäs sahanhoitaja sen tiedätte?" väitti Robert, "kuinka te
tiedätte, eikö juuri siten, että myönnyttäisiin työväen toivomuksiin
parantamalla heidän asemaansa, _ennenkuin_ ovat kerinneet sitä
vaatimalla vaatia, mistä tiedätte, eikö juuri siten voitaisi estää
työlakkoja? Minä puolestani luulisin työlakkojen paremmin syntyvän
kauppamiehen puodin tiskin luona viinilasin ääressä, kuin valoisassa,
lämpimässä kokoushuoneessa, jonka hyväntahtoisuus ja veljellisyys olisi
järjestänyt. Jumalan sanassa kehoitetaan meitä voittamaan paha
hyvällä."

Sahanhoitaja kohautti olkapäitään, suu ylenkatseellisessa
pilkkanaurussa.

"Myöskin on sananlasku, joka sanoo: 'tee talonpojalle oikein, vaan älä
koskaan hyvää.' Sama soveltuu työmieheen. Tee hänelle oikein, vaan älä
hiuskarvaakaan enemmän. Mikä menee siitä yli, sitä ei hän voi, niin
totta kuin minä elän, sietää. Hänestä tulee ylenmielinen, rohkea ja
vaatelijas, se on ainoa kiitos jonka siitä saa!"

"Ja kenen luulettekaan antavan suurempaa arvoa menestymiselle, kenen
luulettekaan osoittavan enemmän kiitollisuutta hyvyydestä ja
hyväntahtoisuudesta? Luuletteko, että työväeltä erityisesti puuttuu nuo
ominaisuudet?"

"Niin, sitä juuri luulen", vastasi sahanhoitaja kiivaasti, "en vain
luule, tiedän sen kokemuksesta. Te, pastori, olette nyt ollut täällä
pari vuotta ja luulette tuntevanne täkäläiset olosuhteet ja työmiehet
paremmin kuin muut. Mutta 'vanha on vanha', ei siinä auta mikään. Olen
nyt viisitoista vuotta hoitanut työväkeä täällä ja tiedän kuinka sitä
on kohdeltava, jotta siitä tulee kelvollisia, hyvänkurisia työmiehiä.
Ja paraimpia keinoja sen tarkoitusperän saavuttamiseksi on juuri se,
mitä äsken sanoin: tee talonpojalle oikein, vaan älä koskaan hyvää.
Alahan hemmoitella sitä ihmisrakkaudella ja muulla tuommoisella, joka
on aivan saman tekevä kuin tekisit heistä uppiniskaisia, kelvottomia
työmiehiä."

"Vaan kukas on sanonut, että etusijassa on tärkeintä tehdä rahvasta
kunnollisiksi työmiehiksi?" väitti Robert vastaan. "Onhan jotain paljon
tärkeämpää, mille on annettava etusija, ja se on auttaminen kaikkia
tulemaan hyviksi ja onnellisiksi ihmisiksi."

"Vai niin, niin, se käy päinsä", vastasi sahanhoitaja, selvään
näyttäen tekevän kiusaa, "mutta pastori, teidän täytyy suoda minulle
anteeksi, että minun, suuren tehtaan hoitajana on pitäminen ensi
velvollisuutenani sitä, että katson, jotta työväki on kelvollista ja
hyvän kurista, niin hauska kuin olisikin tehdä heitä 'onnellisiksi'."

Robert kohotti olkapäitään hymähtäen; mitä hyödyttikään keskustelun
jatkaminen, joka ei veisi muuhun tulokseen, kuin lisäisi mielikarvautta
ja jännitystä? Hän ei siis koettanut puolustaida sahanhoitajan
viimeistä iskua vastaan, vaan siirsi puheen toiseen, vähemmän tärkeään
aineeseen ja sitten sanoi hyvästin ja lähti pois konttoorista.

Robert ei sen koommin puhunut sahanhoitajan kanssa vanhan makasiinin
käyttämisestä työväen kokoushuoneeksi, mutta vähän myöhemmin saivat
Ryforsin asukkaat hämmästyksekseen nähdä että pastori, itse
käännyttyään Bernfeltin puoleen, oli saanut tältä luvan menetellä
mielensä mukaan tuon vanhan hökkelin kanssa, omalla kustannuksellaan
järjesti siitä yhdistyshuoneen, johon kansa työstä päästyään sai
kokoontua lukemaan tai keskustelemaan.

Sahanhoitajasta tuli nyt melkein yhtä ärtyisä Robertin vihamies, kuin
itse kauppamies Bång oli, ja Robert luuli kuulevansa sanoja sellaisia
kuin "rahvaan suosionpyydystäjä", "petturi", "narri", menipä hän minne
hyvänsä. Mutta tällä hetkellä hän tunsi itsensä karaistuksi kaikkia
mieskohtaisia ikävyyksiä vastaan, niin onnellinen oli hän saatuaan
aikeensa toteutumaan.

Sali, jonka järjestäminen oli ollut hänelle siksi kallis että hänen
täytyi velkaantua voidakseen pysyä yrityksessään, oli nyt valmiina
kirjoineen ja sanomalehtineen ja myöhemmin keväällä vihki Robert sen
tarkoitukseensa juhlallisesti kokoontuneen työkansan kiitollisuudesta
riemuitessa.



XII.


Tähän Robertin toimintaan ei Gabrielle ottanut paljon ollenkaan osaa.
Työväenkysymys ei huvittanut häntä ollenkaan; se seikka, että hänen
täytyi elää rahvaan keskuudessa, alituisesti tavata työkansaa ja
olla sen ympäröimänä, vaikutti hänessä vastenmielisyyttä koko
työläisluokkaan. Kun joku heistä sairasti tai kärsi puutetta, saattoi
hän tuntea palavaa osanottoa ja auttamishalua; mutta niin pian kuin hän
näki työmiehen terveenä ja verrattain hyvässä asemassa, synnytti se
hänessä vain vastenmielisyyttä, ja kun hän kuuli puhuttavan
"työlakosta", "yleisestä äänestys-oikeudesta" j.m.s., silloin kuohahti
hänessä ylpeys ja hän kutsui rahvasta "roskaksi, jota olisi pidettävä
tiukalla ohjaksista." Sen lisäksi hän vielä inhosi koko Ryforsin ei
ainoastaan työläisväestöä, vaan myöskin sääty-henkilöitä, jopa koko
paikkaakin. Nuo pitkät rivit punaiseksi maalattuja rakennuksia,
valkeilla akkunareunuksilla, nuo hietikkokentät, joilla leikki pahan
siivoisia lapsia, tuo yksitoikkoinen levottomuus, joka niin omituisesti
kuvaa sahan tai tehtaan luontoa, kaikki nuo häntä väsyttivät ja saivat
hänen levottomaksi.

Hänen suhteensa niihin perheisiin, joiden kanssa hän seurusteli, oli
edelleen jäykkä ja vieras. Hänen oli mahdoton tottua tuohon
porvarimaiseen vaatimattomuuteen, tuohon vähäpätöisten asiain
harrastukseen, joka on niin välttämätön pienissä yhteiskunnissa; tuohon
jäykkään kursailuun, joka teki hänestä itsestään ujon ja kömpelön.
Häntä kiusasi kaikkien uteliaisuuden ja matkimishalun esineinä
oleminen. Jos hän oli saanut Tukholmasta uuden hatun, sai hän olla
varma siitä, että tieto siitä tapahtumasta heti levisi ympäri koko
seudun, ja useimmiten sai hän jonkun ajan päästä nähdä Bångin neitien
tai Liina Storkin päässä keikkuvan epäonnistuneen jäljittelyn oman
hattunsa omituiseen kuosiin.

Ryforsilaiset puolestaan eivät oikein pitäneet hänestä; jo se, että hän
kävi hiukan suurellisen huolettomasti, pää taakse päin kenossa, ja
hänen tapansa puheeseensa sotkea koko joukon ulkomaisia sanoja, joiden
merkitystä Ryforsilaiset yleensä eivät ymmärtäneet, harmitti heitä, ja
he pitivät häntä teeskentelevänä ja suurellisena. He panivat kovan
kovaa vastaan; kun hän osoittihe ylpeäksi, olivat he samoin häntä
kohtaan, ja tällä tavoin tuli papin rouva ja seurakuntalaiset yhä
kauvemmaksi toisistaan.

Niinä kahtena vuonna, jolloin Robert oli ollut kappalaissaarnaajan
virassa Ryforsissa, olivat sekä hän itse että Gabrielle viettäneet
kaiken aikansa sahalla. Ensimmäiseksi kesäksi oli kreivi Barneken kyllä
tahtonut Gabriellea tulemaan Säboholmiin, vaan sinne häntä ei
haluttanut, osaksi siitä syystä, että hän ei tuntenut ollenkaan
vetovoimaa paikkaan, jossa hänen joka päivä täytyi olla yhdessä
anoppinsa kanssa, osaksi sen vuoksi, että Ryfors oli kuumana vuoden
aikana oivallisin paikka minkä saattoi kesä-asunnoksi löytää. Mitään
etelä maanmatkaa ei siis tullut tehdyksi, mutta siihen sijaan tulivat
"pikkutytöt", joista toinen nyt jo oli naimisissa ja toinen kihloissa,
vuorotellen tervehtimään pariksi kuukaudeksi.

Olipa vielä jotain muutakin, joka piti Gabriellea Ryforsissa, ja joka
huolimatta kaikista ikävyyksistä ja epäkohdista teki hänen siellä
olonsa mukiinmeneväksi. Se oli tuo kaunis ääni, jolla talvi-illoin oli
tapana laulaa hänelle Schumannin Dichterliebeä; sen tekivät vielä
duetit, joita hän tohtorin kanssa harjoitteli sekä kävelyt lahdelle
päin, joita he tekivät välistä, kun tohtorin aika myönsi, toistensa
seurassa ja joiden kestäessä syntyi vilkas ja tuttavallinen keskustelu.
Jos ei tohtoria olisi ollut ei Gabrielle olisi voinut sietää elämää
siellä: vaan hänen kauttaan se ei tullut ainoastaan mukiinmeneväksi,
vaan vielä hiukan romantilliseksikin. Hänelle purki Gabrielle kaikki
ikävystymyksensä tunteet, tohtori sai ottaa vastaan kaikki hänen
valituksensa, ja kuunteli sekä yllytti hänen satiirista pilkkaansa
Ryforsin asukkaista. Samalla osasi hän hyvänsävyisyydellään hillitä
Gabriellea kun tämä alkoi liiaksi ilkamoida ja pistämällä pilasanan
ilahduttaa häntä, kun valitusvirret kävivät liian haikeiksi.

Ystävyyttä pitemmälle ei tämä suhde kuitenkaan ollut mennyt, ei
ainakaan siltä näyttänyt. Mitä ikänä tohtori sydämmensä sisimmässä
lieneekään tuntenut häntä kohtaan, ei hän vielä koskaan ollut
ainoallakaan sanalla, ei edes katseella tahi kädenpuristuksella sitä
ilmaissut.

Loppukesästä Robert matkusti kaupunkiin sunnuntaina siellä
saarnatakseen ja sitten ollakseen mukana useassa kokouksessa. Häntä oli
pyydetty kirkkoherran luokse asumaan, ja hän kysyi tokko Gabrielle
tahtoisi tehdä seuraa. Mutta Gabriellea ei haluttanut, hän antoi
kieltävän vastauksen, eikä Robert uudistanut kysymystään.

Robertin piti viipyä poissa neljä päivää ja kolmena ensi päivänä sai
Gabrielle turhaan odotella tohtorin tuloa. Ei häntä myöskään näkynyt
ulkona, kerran vaan he kohtasivat toisensa, mutta hän ei seisattunut
silloin, tervehti vaan ja jatkoi kiireisesti matkaansa.

"Tuommoinen raukka", ajatteli Gabrielle yksinkertaisesti. "Vaikka
heidän kateellisuutensa ja juorunsa voisivat vahingoittaa minua, en
minä kumminkaan siitä välitä enemmän kuin kärpänen surahtaisi ohitseni,
mutta hän on sellainen pelkuri, ettei hän itse uskalla määrätä
tekojaan, vaan antaa muiden mielipiteen tehdä sen."

Ja hän alkoi kovasti ikävöidä noita tuttavallisia keskusteluja tohtorin
kanssa, joita aina tavallisesti soitantohetkien jälkeen olivat
viettäneet piaanon ääressä ja jotka nyt johtuivat hänelle mieleen kuin
hän istui pienessä huoneessaan ompelukoneensa ääressä ajan hitaasti ja
ikävästi kuluessa. Ja illoin kun hänet joskus valtasi yksinäisyyden
tuskallisuus, niinkuin valtaa ihmisen kummitusten pelko isossa autiossa
huoneessa, puhkesi hän usein mitä katkerimpiin syytöksiin, jotka eivät
koskeneet yksistään Robertia, joka oli pakoittanut hänen muuttamaan
tänne vihattavaan seutuun ja tohtoria, joka jätti hänen yksin, vaan
koko sitä voimaa -- hän ei uskaltanut sanoa Jumalaa -- joka oli
saattanut hänet siihen onnettomaan asemaan, missä hän oli.

"Koko elämäni on turmeltu", ajatteli hän ja painoi nyyhkyttäen kasvot
käsiinsä, "aivan menehdyn ikävään ja huoleen, eikä ole ollenkaan
toiveita päästä täältä. Elämälläni ei ole mitään tarkoitusta, mieheni
ei minua tarvitse ... olen liian typerä, liian lyhytmielinen,
voidakseni edes ymmärtää, sen vähemmin ottaa osaa hänen suuremmoisiin
ajatuksiinsa ja pyrintöihinsä. Hän halveksii minua, tiedän sen...
Kun hän milloin puhuu minulle hymyilee hän, ja hänen äänessään on
anteeksi-antoa ja kärsiväisyyttä, joka väliin on vähällä tehdä minut
hulluksi... Onko se sitten tosiaankin mikään rikos, kun ihminen ei
viihdy paikassa, jossa korkein harrastus pannaan lörpöttelyyn ja
juoruihin, ja onko rikos se, ett'ei jonkun mielestä työväki ja
hiilihaudat ja rakennushirret ja pölkyt ole maailman hauskimpia
asioita. Hän on rakastunut tuohon kaikkeen ja halveksii minua sen
vuoksi, etten minä ole voinut tehdä samoin... Mutta en minä koskaan
hänelle sitä valita -- en koskaan ... minä vaikenen ... olen vaiti ...
aina siksi..."

Ja hänen liikutetun sielunsa syvyydestä, raivostuneiden aaltojen tavoin
virtaili esiin uusia aatoksia. Mitä hyötyä on tällä tavoin sorron alla
olemisesta? Miks'en puhu suutani puhtaaksi, miksi en sano suoraan,
ett'en voi sietää tätä, anna minun lähteä täältä, et voi saada minua
haihduttamaan olemassa olostasi, etkä poistaa onnettomuuttani, niinkuin
karkoitat kiusauksen tai epäilyksen sielustasi. Olen nainen, ja sinä
kiusaat minua, eikä mitkään rukoukset, ei mikään sieluntaistelu voi
vapauttaa sua minusta...

Vähitellen vierivät hänen ajatuksensa uusille aloille. Tohtorin kuva
nousi hänen mieleensä ja taas alkoivat samat katkerat syytökset häntä
vastaan. Miksei tämä ollut käynyt häntä katsomassa näinä päivinä,
vaikka tiesi miten hänen oli ikävä ja kuinka yksikseen hän oli? Miksi
olivat kaikki miehet niin heikkoja, niin sydämmettömiä, miksi heidän
mielestään nainen oli vain nautinto-aine, jonka he mielensä mukaan
heittivät luotaan, kun olivat väsyneet siihen tai havainneet sen
vialliseksi, ollenkaan huolimatta siitä, mitä tuo hyljätty tuntee ja
ajattelee?

Hänen huulensa vetäysivät melkein raakaan hymyyn. Mitäs olikaan tohtori
Sandin oikeastaan hänelle? Kylmältä, terveen järjen kannalta tarkasti
hän heidän välistään suhdetta ja tunsi katsovansa hänen vain vieraaksi
henkilöksi, jonka kanssa hän mielellään lauloi duetteja, ja jonka
myötätunteellinen olento miellytti -- ei mitään muuta, mutta huolimatta
tervejärkisestä arvostelustaan, valtasi Gabriellen niin kova ikävä,
että hän olisi tahtonut itkeä harmista ja ikävästä, kun tohtori ei
tullut.

Siihen siis oltiin tultu! Hänen elämänsä oli käynyt niin tyhjäksi,
siltä oli hävitetty onni ja runollisuus, häntä vaivasi niin kova
rakkauden ja ystävällisyyden puute, että hänen täytyi, voidakseen olla
menehtymättä siihen, mielikuvituksessaan olla puolisolleen uskotoin,
täytyi lemmen ikävällä ajatella miestä, jota todellisuudessa ei
rakastanut. Noin suuresti alentavaista itselleen ja tuolle toiselle!

Ken olikaan syynä kaikkeen tuohon? Robert, eikä kukaan muu. Tuo
rakkauden saarnaaja, Kristuksen seuraajahan kielsi oman opinnan, kun
noin laiminlöi lähimmät velvollisuutensa, kun hän aina, huolimatta
vaimonsa onnesta, pani etusijaan oman itsensä, menestymisensä ja
sieluntaistelunsa! Niin tosiaan, olihan hän kerran sanonut: "muistaos,
että olen ennen kaikkea pappi!" Mutta se oli valetta, se oli tekosyy,
ei hän pannut pappia etunenään -- silloin olisi hän pysynyt siinä missä
oli ja missä hänen työnsä saavutti todellista menestystä; ei, oman
itsensä hän pani etusijaan, ja jos epäilys ja rauhattomuus lopulta
pakoittaisivat hänet erämaihin, sanoisi hän Jumalan sinne kutsuneen ja
vaatisi vaimonsa seuraamaan mukana...

Robertin kotia tulon jälkeisenä päivänä sai Gabrielle heti päivällisen
jälkeen nähdä tohtori Sandinin nopein askelin kiiruhtavan katua pitkin
ja ohjaavan kulkunsa pastorin asuntoa kohti. Gabrielle oli silloin
hyvin huonolla tuulella -- väsyksissä ja haluttomana unettomasta yöstä
ja edellisten päiväin sieluntaisteluista, -- ja päätti heti itsekseen,
että tohtori saisi maistaa tuon tuulen purkauksia. Mutta siitä ei
tullut mitään; oli yhtä mahdotonta olla happamin naamoin tohtori
Sandinin läheisyydessä, kuin estää jääpuikkoa sulamasta kevät auringon
paisteessa, ja nähdessään tohtorin ystävällisen, iloisen naaman
tirkistävän ovesta ja kuullessaan hilpeän tervehdyksen: "hyvää
huomenta, teidän armonne", tunsi Gabrielle heti, ettei maksaisi vaivaa
koettaa kostaa hänelle.

"Hyvää huomenta, tohtori", vastasi hän väkisin naurahtaen, "haeskelin
juuri erästä kuoleman-ilmoitusta sanomalehdessä..."

"Vai niin", vastasi hän nauraen, asetti hattunsa pöydälle ja pyyhki
nenäliinalla otsaansa, "niin, en tiedä pitäneekö minun surkutella,
ett'ette ole onnistunut löytämään. Tässä nyt kuitenkin olen ilmi
elävänä, kiireestä lämpimänä tuomassa terveisiä rouva Aurell'ilta, joka
vähän ajan päästä odottaa meitä kahville ja lämpösille. Ja tiedättehän
kuinka täti Aurell odottaa, aivan kuin koira isäntäänsä, ystävällisillä
silmillään tuijottaen avaruuteen ... eihän teillä ole sydäntä olla
suostumatta. Laittautukaa nyt vaan reilaan, minä käväsen sill'aikaa
Karlsonilla täällä naapurissa ja tulen sitten noutamaan teitä."

"En nyt tiedä", vastasi Gabrielle ja veltostuneesti puoleksi ummisti
silmänsä, "tuntuu niin väsyttävän..."

"Mitä ihmettä; 'kreivinnan-ilme kasvoilla?'" huudahti tohtori nauraen,
"se on kyllä, niinkuin kaikki muukin teissä ihastuttavaa, mutta ei se
sovellu Ryforsissa; se on totta puhuen sama kuin heittäisi helmiä
si ... älkää toki huoliko olla suurellinen, vaan tulkaa mukaan;
kymmenen minuutin päästä tulen takaisin ja toivon, että silloin olette
valmis. Ajatelkaas vaan että loukkaisitte pikku tätiä jos ette tulisi.
Häntä halutti itseään tulla teitä tervehtimään, mutta minä lupasin sen
sijaan houkutella teitä käymään hänen luonaan. Älkää toki saattako
minun taivuttelukykyäni häpeään! Silloin minulta helposti menisi
naisväen-suosikin maine."

Hän naurahti puolittain surumielisesti, puolittain veitikkamaisesti,
kumarsi hiukan, sanoi "au revoir" ja kiiruhti ulos.

Gabrielle alkoi heti pukeutua, ja tohtorin hetken kuluttua tullessa
noutamaan seisoi hän jo valmiina vastassa, saali käsivarrella ja
päivänvarjostin kädessä.

"No tehän olitte oikein rakastettava", huudahti tohtori tyytyväisenä
ottaessaan Gabriellen saalin olalleen, "nyt sitä mennään ja annetaan
Ryforsin asukkaille hiukan 'häväistysjutun' aihetta. Ali right!"

Gärdshällan pappilaan, jossa kirkkoherra Aurell asui, oli noin
peninkulman matka Ryforsista. Gabrielle ja tohtori menivät "katua"
pitkin, ohi tuon pahassa huudossa olevan metsän, josta Bång oli saanut
kivellä niskaansa, sillalle noudattaakseen itsensä veneellä järven yli.
Ensi alussa he olivat hiukan hiljaisia, mutta pian tuli tohtori taas
tapansa mukaan puhelijaaksi, ja niin poistui Gabriellen huonon tuulen
viimeisetkin väreet. Tultuaan sillalle seisahtuivat he hetkiseksi
katselemaan kaunista maisemaa syysilman kuulakassa valossa. Heidän
takanaan kiemurteli sininen valkovaahtoinen joki kuusien ja mäntyjen
välistä. Alapuolella ja edessä kuohui valtava koski, jossa merestä
tulleet tukit sukelsivat ja jonkun silmänräpäyksen kuluttua kohosivat
pystyyn ja kiiruhtivat sahalle päin. Lahti laajeni ulapalle päin ja
luotojen välistä saaristossa pilkotti meri, jonka juhlallista
yksitoikkoisuutta häiritsi silloin tällöin höyry tai purjelaiva.

"Tämä on sanomattoman kaunista", sanoi tohtori, siirtäen hattunsa
hiukan enemmän niskaan, ja katseli ihaellen ympärilleen. "On jotain
ihmeellistä pohjolan luonnossa, se hiipii salaa sydämmeen ihan kuin
rakkaus, aivan aavistamatta. Nyt olen asunut täällä neljä vuotta, enkä
juuri voi sanoa rakastavani Ryforsilaisia taikka yleensä täkäläisiä
olosuhteita, mutta luontoa en koskaan unohda ja mihin ikänä
juotunenkaan, niin aina tuntisin sitä kaipaavani. Käsitän hyvin että
pohjolan asukkaan täytyy sweitsiläisen tavoin aina ikävöidä jälleen
koskiensa, vuortensa ja metsiensä luokse."

"Täällä on tosiaan kaunista", vastasi Gabrielle, joka seisoi
käsivarsiensa nojassa kaidepuuta vastaan ja katseli kosken kuohuihin,
"mutta on kuten jotain raivoisaa ja jylhää, jotain ... miksi sitä
sanoisinkaan? ... vastustamatonta kohtaloa tässä luonnossa. Nähdessäni
virran väsymättömänä kiitävän edelleen ja säälimättä kulettavan
mukanaan sahapölkkyjä, silloin ajattelen vastustamatonta intohimoa,
jonka täytyy päästä esiin, jota ei mikään voi hillitä."

Tohtori kohautti olkapäitänsä.

"Ei ole mitään sellaista intohimoa, jota ei _voi_ hillitä, jos vaan
_tahtoo_."

Gabrielle katsahti ylös.

"Niin, intohimon purkauksen, ja on totta, aivan kuin tukitaan virta
keinotekoisilla suluilla ja muulla sellaisella. Mutta itse tunteen,
intohimon pidättäminen on yhtä mahdotonta, kuin sen luonnonvoiman
ehkäiseminen, joka ajaa virtaa eteenpäin."

"Ohoo, eipäs ollenkaan", vastasi tohtori, "taitava insinööri voi
pakoittaa luonnonlait tahtonsa mukaan, ja samaten voi lujatahtoinen
ihminenkin tehdä intohimoilleen. Jos minä johdonmukaisesti vien voiton
jokaisesta tunteen purkauksesta, niin vihdoin saan sen kulumaan
kokonaan."

"Niin, mutta luuletteko että ihminen voi hillitä jokaisen tunteensa
purkauksen?" jatkoi Gabrielle jotenkin epävarmalla katseella.

"Kyllä, luulen että voi, jos vaan on täysin selvillä siitä, että olisi
väärin päästää se purkautumaan. Se, jolla on luja tahto, ei tarvitse
antaa valtaa luvattomille tunteille, vakuutan teille sen."

Gabrielle pudisti päätään.

"Ei, te ette ole oikeassa", väitti hän vastaan, "on olemassa jotain
voimakkaampaa kuin tahto, jotain salaperäistä, joka ajaa ihmisiä
syntiin ja häviöön aivan kuin virran voima ajaa pölkkyjä merelle.
Elämässä on jotain hämärää, kolkkoa, joka välistä kauhistuttaa, siksi
kun tiedän, että joutuisin hukkaan, jos se minua milloin kohtaisi.
Ettekö koskaan ole koettanut, miltä tuntuu seistä hyvin korkealla ja
katsella alas, tai nähdä kun rautatienjuna tulla vohkasee, tai olla
käynnissä olevan koneen vieressä? Tuntuu ihan kuin joku vetäisi ja
viekottelisi turmioon. Samallaiselta tuntuu joskus minun sielunelämäni:
tuntuu aivan kuin kuulisin jonkin kauhean salaperäisen koneen suhisevan
ja tietäisin sen tahtovan tarttua kiinni minuun, taikka kuin kuulisin
kohinan kuohuvasta koskesta, joka tahtoisi vetää minut pyörteisiinsä.
Uskon, että löytyy elämässä joku tuollainen kamala, hävittävä voima,
jota osa ihmisiä ei voi paeta. Sellaisia ihmisiä kutsun kovan onnen
lapsiksi; luulen kuuluvani niihin, luulenpa myös, että senkaltaiset
ihmiset tekevät onnettomiksi kaikki joiden kanssa joutuvat tekemisiin."

Tohtori kohotteli olkapäitään ja rypisti silmäkulmiaan, vaan ei
vastannut. Seisoivat siinä hetken, pari, tuijotellen kuohuviin
aaltoihin ja kuunnellen niiden kohinata, kunnes kumpikin yhtaikaa
muisti, että Aurell-täti jo istui heitä odottamassa ja että siis olisi
parasta jouduttaa kävelyä.

Reippain askelin he astelivat yli sillan, jatkoivat matkaansa kannaksen
poikki niemelle, mistä he soudattivat itsensä pappilaan.

Kun olivat päässeet perille, seisoivat molemmat neidet eteisessä ja
tervehtivät heitä heilutellen liinojansa ja huudellen tervetulleiksi.
Kohtapa tuli rouva Aurell'kin vieraitansa vastaan ottamaan.

"Terve, terve tuloa, rakkaat lapsukaiset", sanoi hän ojentaen kätensä
Gabriellea kohden ja halaten häntä, "terve terve, tohtori hyvä", jatkoi
hän, syleillen tohtoriakin, "kummasta tohtori enemmän pitää,
paistetusta läskistä vai pannurieskastako."

"Luulen että mieluimmin kumpaistakin", vastasi tohtori
veitikkamaisesti.

"Hyvä, mene Andrea keittiöön ja sano, että tohtori haluaa
läskikotletteja ja pannurieskaa illaksi."

Gärdshällan kirkkoherran asuntopaikka oli pieni, hyvin vaatimatoin,
punaseksi maalattu pappila. Mutt'ei mikään salonki maailmassa, olipa se
järjestetty kuinka hyvin tahansa, ole voinut vaikuttaa sellaista rauhan
ja kodikkuuden tunnetta, kuin tuo pieni vierashuone, johon rouva Aurell
nyt vei vieraansa. Siellä oli esineitä kaikellaisia: piaano,
urkuharmooni, viulu ja kitarri; sen lisäksi kirjoja ja tauluja,
kauniita, hyvin hoidettuja ruukkukasveja ja katon rajassa
köynnöskasvikierros. Eräässä sohvassa loikoi pieni ja hieno valkea
villakoira, joka oli niin laiska, ettei koskaan tervehtänyt muuten kuin
hiukan häntäänsä heiluttamalla; toinen, nuorempi ja eloisampi, hypähti
heti tulijoita vastaan, matkien sitä ja muristen, ettei se ollut pikku
suosikin mieleinen. Yhdessä akkunassa oli jättiläiskokoinen lintuhäkki,
josta kevätpäivinä kuului sellainen häly ja viserrys, että luuli
korvien halkeavan. Tuon häkin ovi oli aina auki, joten sen pienet
asukkaat saivat mielensä mukaan vapaasti lennellä minne halutti, ja
moni surullinen jälki huoneessa oli takeena siitä, etteivät ne
hylkineet tätä vapautta. Sitäpaitsi oli Aurellin rouvalla vielä eräs
suuri suosikki, kesy kilpikonna, jonka oli saanut muutamalta
merikapteenilta.

Erään sohvan edessä oli katettu kahvipöytä, jonka valkonen liina ja
tuoksuva lämpösleipä yhä lisäsivät hauskuutta huoneessa, jossa linnut
livertelivät ja iltapäivän auringon säteet loistivat lehväkasvien
välistä.

"Kuinka hauskaa!" huudahti tohtori nähdessään kahvipöydän ja kumartuen
rouva Aurellin puoleen taputti häntä hiljaa käsivarsille, "nyt näytämme
oikein mihin pikkutantin kahvileipä kelpaa. Vai kuinka, teidän
armonne?"

"Sen kyllä teemme", vastasi Gabrielle vilpittömällä ystävällisyydellä,
joka erosi tuntuvasti siitä jäykkyydestä, jota hän tavallisesti osoitti
Ryforsissa, "kyllä se maistuu hyvälle tällaisen kävelyn perästä!"

"Stella", sanoi rouva Aurell, kaataessaan yhden kupin kahvia täyteen ja
pannessaan sekaan pari tarkoin valikoittua sokuripalaa, "tässä on isän
kuppi, mene viemään se hänelle niin olet kiltti."

Mutta ennenkuin Stella oli ehtinyt ottaa askeltakaan lähteäkseen
toimittamaan äitinsä käskyä, oli Andrea jo napannut kupin ja rientänyt
huoneesta.

"Tiedäthän että nyt on minun vuoroni hoitaa isää!" huudahti hän
sisarelleen.

Rouva Aurell ja vieraat istuutuivat pöytään ja Stella kävi kaatamassa
kahvia joka kuppiin.

Siinä leikkiä laskien puhellessa ja kahvia juodessa paraikaa, ovi
aukeni ja virkaatekevä pappi, pastori Strand, joka jo seitsemän vuotta
oli ollut kirkkoherra Aurellin viransijaisena, astui huoneeseen. Hän
oli kalpea ja laiha, tanakkatekoinen, karkeapiirteinen mies. Noita
piirteitä hienonsi kumminkin ystävälliset, haaveilevat silmät, jotka
kaikkein vähimmästä mielenliikutuksesta, iloisesta tai suruisesta, heti
kostuivat.

"Hyvää iltaa rouva Wallner", sanoi hän valittavalla äänenpainolla, jota
melkein aina käytti, silloinkin kuin puhui kaikkein jokapäiväisimmistä
asioista, "hyvää iltaa, tohtori", jatkoi hän ojentaen kätensä ensin
Gabriellelle, sitten tohtori Sandinille. Sitten hän istuutui, levitti
kätensä toisen toiselle polvelleen, tuijotti hajamielisesti eteensä ja
huokasi syvään.

"Hohhoo, ja jaa, semmoist' soon ... semmoist' soon'", toisti hän pariin
kertaan.

"No mikä se sitten on semmoista?" sanoi Stella naurahtaen, "pastori
vaan huokaa ja huokaa, vaan ihan varmaan ei milloinkaan tiedä mitä
varten huokaa. Kas tässä pastorin kahvikuppi", jatkoi hän ja ojensi
kupin, "juokaa pois nyt ennenkuin jäähtyy."

"Kiitos", vastasi pastori, heräten aatoksistaan ja otti kupin. Sitten
pani sen pöydälle, nousi pystyyn, pani kätensä ristiin ja luki pää
alaspäin lyhyen rukouksen, jonka tehtyä uudelleen istuutui ottamaan
sokeria ja kermaa.

"Kuinka Wallner jaksaa?" kysyi hän, äkkiä kääntyen Gabriellea kohden,
"kun viimeksi näin, oli hän mielestäni niin huonon näköinen."

Gabrielle tuli äkkiä huonolle tuulelle. Pastorin kysymys oli mitä
viattomin, mutta hänestä tuntui siltä, kuin olisi siinä piillyt jokin
syytös.

"Toivoakseni hän voi hyvin", vastasi hän, "minun tietääkseni hän ei ole
sairas."

"Minun tietääkseni", matki pastori hiukan ivallisella äänellä, "kuka
kumma sen sitte tietää, joll'ei oma vaimo? Vaan minäpä puhun suuni
puhtaaksi ja sanon että en luule hänen olevan terve, ja jos olisin
hänen vaimonsa, niin oikein toden teolla pitäisin huolen siitä, että
hän hoitaisi terveyttään, eikä rasittaisi itseään yli voimainsa, kuten
nyt tekee. Parasta olisi, jos hän voisi saada vapautta ja matkustaa
pois täältä joksikin aikaa."

Gabrielle ei vastannut, vaan katseli akkunaan pilkallinen hymy
huulilla: tätä nykyä oli hän itse mielestään se, joka ei ollut terve,
joka itse ikävän kiusaamana oli poismatkustamisen tarpeessa, ja
pastorin sanat herättivät vaan hänessä melkein karvasmielisen tunteen
Robertia vastaan. Onneksi keskeytyi tuo kiusallinen hiljaisuus, siten
että vierashuoneen ovi äkkiä aukeni ja kyökkipiika Karin ilman muita
mutkia pisti päänsä oven raosta huutaen: "Aron-ukko on täällä!" jonka
tehtyään paiskasi oven kiinni.

Rouva ja tyttäret katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Aron-ukko
täällä ... juuri-nyt kun sattui olemaan vieras ... ja vielä
päällepäätteeksi vieras semmoinen kuin Gabrielle ... se vasta oli aika
vahinko...

"Ken on tuo Aron-ukko?" kysäsi Gabrielle nauraen heidän
hämmästykselleen.

"Hyvänen aika, se on muudan hunningolle joutunut pappiparka",
voivotteli rouva Aurell, sillä välin kun tyttäret kiiruhtivat vierasta
vastaan, "hänellä on tapana asua täällä välistä, mutta meidän on niin
vaikea pitää häntä täällä, kun täällä on joku vieras, sillä äijä on
kovin siivoton tavoiltaan..."

"Hyvin omituinen olio", lisäsi tohtori, "hän tuli viralta pannuksi
kolmenkymmenen vuoden ijässä siitä syystä, ett'ei totellut erästä
virkakirjettä; itse hän sanoo sen tapahtuneen 'pahansuopaisuudesta,
ilkeydestä ja nurjamielisyydestä', hän käyttää aina noita kolmea
nimisanaa tai laatusanaa perätysten. Nyt hän on liki kahdeksankymmenen
vanha, ja on aina siitä saakka kun erotettiin virasta viettänyt
kiertolais-elämää kuljeksimalla ympäri hiippakuntaa pappilasta toiseen,
joten hänestä vähitellen on tullut yleinen rasitus, kun täytyy pitää
häntä luonaan viikon, pari, varustaa vanhoilla vaatteilla ja lähettää
taas seuraavaan pappilaan. Vielä tekin vuorostanne sen saatte", lisäsi
hän nauraen.

Pastori Strand oli juuri tyhjentänyt toisen kuppinsa ja huokasi syvään.

"Niin ... niin ... semmoist soon ... semmoist soon ... vanha Aron
parka... Jumala auttakoon itse kutakin, kellä ei ole omaa kotoa missä
elää ja kuolla..."

"Ooh, ei Aron-ukolla ole mitään hätää", jatkoi tohtori, "siin' on
ihminen, joka on tyytyväinen itseensä ja kohtaloonsa, ja toista
sellaista ei ole helppo löytää. Tulkaa tänne akkunan luo rouva Wallner,
niin saattepa nähdä kun hän nousee ajopelistään, se tosiaankin maksaa
vaivan."

Gabrielle nousi tuoliltaan ja seurasi tohtoria, joka kiiruhti akkunan
luoksi. Ehtivät juuri parahiksi näkemään kun vanhat nelipyöräiset
rattaat pysähtyivät porstuan portaitten eteen. Rattailla istui, paitsi
kyytipoikaa, eriskummallinen olento, kirjava yövaippa yllä päällystakin
asemasta ja korkea töröhattu päässä. Jo hyvän matkan päässä hän
heilutteli hattuaan tervehdykseksi. Heti kun vaunut seisahtuivat, nousi
hän varovasti maahan, otti rattaiden yhdestä nurkasta mytyn vaatteita
kainaloonsa ja tervehti kohteliaasti Stellaa ja Andreaa, jotka
seisoivat etehisen portailla vastaan ottamassa. Yhdessä he sitten
menivät rappuja myöten ylikammariin.

"Nyt sitä ensin puhdistetaan tuolla yläkerrassa", sanoi tohtori
naurahtaen, "hän on veden ja saippuan verivihollinen, mutta yleiseksi
varmuudeksi täytyy ensin tapahtua perinpohjainen puhdistus, ennenkuin
hän saa näyttäidä..."

Hetkisen kuluttua, kun Andrea oli ehtinyt kattaa tyhjäksi ison
kahvipöydän, ja sen sijaan järjestää toisen pienemmän eräässä huoneen
kulmassa, astui huoneeseen pastori Arnander eli Aron-ukko, kuten häntä
tavallisesti kutsuttiin. Kirjava yövaippa oli nyt yltä pois; ukko
melkein näytti keikarimaiselta pitkä papintakki yllään ja pitkä
valkoinen huivi moneen kertaan kaulan ympäri kierrettynä. Hän oli
tavattoman pitkä mies, valkohapset jakautuivat säännöllisesti
kahdenpuolen kaunista muotoa. Silmänsä olivat ruskeat ja vilkkuilivat
yhtä mittaa.

"Hyvää iltaa armollinen Aurell-rouvaseni", sanoi hän tervehtiessään
emäntää ja teki samalla niin syvän kumarruksen, että satutti leukansa
pikku rouvan päähän. Yhtä kohteliaalla kumarruksella tervehti hän
muutakin seuraa, ja meni sitten, kuin lehmä pahnalleen, suoraan pienen
nurkkapöydän luo, jossa Stella juuri oli kaatamassa hänelle kahvia.

"Hänet täytyy aina pannu syömään erikseen", valitti rouva Aurell
kuiskaten Gabriellelle, "hän on niin kovasti siivoton, että..."

"Mistäs te, pastori Arnander olette saaneet tuon korean päällystakin,
joka teillä äsken oli yllänne", kysyi tohtori, kun ei voinut olla
laskematta leikkiä äijän kera.

"Sen minä olen saanut lahjaksi hyvin arvoisalta kirkkoherra Fromellilta
Riselasta", vastasi Arnander, lapsen ahneudella niellen korpun toisensa
perästä vatsaansa. "Sitä paitsi sain kahdet sukat, toiset ehjät, toiset
rikki varpaiden kohdalta, pidetyn paidan, saippuan ja housunpitimet.
Kaikesta tästä, mitä kirkkoherra hyväntahtoisesti, ystävällisesti ja
itseään alentavasti on minulle antanut, olen juuri kirjoittanut ja
kiittänyt. 'Kun jätin pappilan', kirjoitin minä, 'niin surumielisyys
muuttui murhenäytelmäksi; kun olin saanut yö-nutun, heräsi minussa
samallainen tunne, kuin ihmisessä, joka lähtee vaihtamaan saalista!'"

Tyhjennettyään koko korppukorin -- Andrea ei koskaan pannut hänen
eteensä muuta kuin korppuja, sillä pikkuleivokset eivät olisi
riittäneet hänen ruokahaluaan tyydyttämään -- nousi Aron-ukko pöydästä,
pani nuttunsa napit kiinni vatsan kohdalta, siveli sitä käsillään
pariin kertaan ja sanoi tyydyttäväisesti hymyillen:

"Tuo kahvitilkka se virkistää ensin koko ruumista ja sitten
käsivarsia!"

Sillä välin oli pastori Strand, joka ei ollut ottanut osaa toisten
keskusteluihin, vetänyt esiin kotelosta pianolta viulun, ja tapansa
mukaan käydessään edes takaisin lattiaa pitkin alkanut soitella, ensin
hiljaa ja katkonaisesti, enemmän kuin keskustelun sävellykseksi, sitten
yhä vilkkaammin, kunnes viimein kaikki vaikenivat kuuntelemaan kauniita
melkein vain surumielisiä säveleitä, joita hän loihti ilmoille.
Yhtäkkiä valtasi hiljainen, haaveksiva tunnelma huoneessa olijat;
ilta-auringon säteet loistivat sisään avonaisen akkunan kautta ja
linnut livertelivät kilpaa viulun sävelten keralla. Kaikki istuivat
hiljaa vaipuneina ja pastori käveli vain, ja kuten sanoi, "puhutteli
vanhaa ystävätänsä."

Kun pastori vihdoin taukosi, tuli Andrea sisään julistaen iltaruo'an
olevan valmiina. Ruokasalissakin oli Arnanderilla muutamassa huoneen
kulmassa eri pöytä, jonka ääreen hän heti ruokarukouksen luettua
istuutui, sitoi pyyheliinan kaulaansa ja kävi sillin ja perunavadin
kimppuun. Mutta ruoka ei maistunut hänestä tänään; tuijotettuaan
hetkisen perunaan ja pistettyään sitä kahvelilla, hän kääntyi Andrean
puoleen ja mörähti:

"Näistä perunoista saattaa sanoa, etteivät ne ole keitettyjä eikä
raakoja."

Andrea punehtui, vaan ei lainkaan vihastunut.

"Vai niin", sanoi hän myötyen, jättäkää ne syömättä sitten, niin annan
täältä teille munia siihen sijaan."

"Kiitos, sorea neiti", vastasi Aron-ukko ja hieroi tyytyväisenä
käsiään, "siinä se on vasta tyttö, josta voi sanoa, että se kurittaa ja
lieventää. Kuinkas kuuluu, eikös ala kohta tulla tuollaista ... hm ...
pientä sulhaspoikaa?"

"Ei, minä odotan että te, pastori kosisitte", vastasi Andrea naurussa
suin, ottaessaan perunavadin pastorin pöydältä.

"Niinpä niin", sanoi ukko ja katseli miettiväisenä eteensä. "Kun
juohtuu mieleeni Metusalem, niin aattelen, etten minäkään ole niin
vallan vailla kaikkia toiveita, syitä ja keinoja."

"Tehän hemmoittelette tuon maan-kiertäjän aivan pilalle", kuiskasi
tohtori, kun Andrea, laitettuaan äijälle munaa ja voitaleipää, vihdoin
istuutui pöytään; "kyllä häneen olisi voinut ajaa perunoitakin."

"Kyllä niinkin, tietäähän sen, mutta minun kävi niin sääliksi
äijäparkaa; syöminenhän on hänen suurin ilonsa, ja kun nyt kerran
perunat eivät hänestä maistuneet niin..."

"Tehän sitä paitsi hemmoittelette kaikki ihmiset", sanoi tohtori,
isällisesti taputtaessaan Andrean kättä, "istukaa nyt hetkinen rauhassa
ja aatelkaa että itsekin tarvitsette syödä."

Andrea punehtui hymyillen hämillään ja tohtori ojensi vatia tarjoten
hänelle. Vaan samalla tuli Karin sisään, astui pöydän luo ja supahutti
hänelle jotain korvaan. Siitä hän punastui yhä enemmän, nousi äkkiä
sijaltaan ja meni keittiöön.

"Kas noin vaan", huudahti tohtori ja laski pöydälle vadin, "kellekäs
nyt ei perunat kelpaa syötäviksi?"

"Eikös isä tule alas tänä iltana?" kysyi rouva Aurell, kääntyen
Stellaan, joka seisoi kaapin ovella ja puuhaili tarjottimilla.

"Ei tule", vastasi Stella, liikahtamatta paikaltaan, "isä tahtoo että
iltaruoka tuodaan hänelle ylös."

"Minua niin pelottaa, että mieheni aivan turmelee terveytensä liialla
työllään", huokasi rouva Aurell, "jos me emme aina muistuttaisi häntä
syömisestä, niin hän aivan unohtaisi sen. Välistä saa tarjottimen panna
vallan käsikirjoitukselle, että siten saisi hänen ottamaan palan
ruokaa."

"Onko kirkkoherra päässyt pitkällekin työssään?" kysyi tohtori.

"Niin, syksyksi luulee hän ensi vihon valmistuvan", vastasi
Aurell-rouva totisena ja arvokkaalla äänellä, "sitten ilmestyy kymmenen
vuoden kuluessa kolme vihkoa vuodessa."

"Mikä teos se on?" kysäsi Gabrielle.

"Onpahan kielitutkimuksia", virkahti tohtori äkkiä, "kirkkoherra
päättää kaikkien kielien olevan alkujaan hebreasta, hän on löytänyt
erään sanan, josta hän johtaa kaikki muut sanat, ja sitä seikkaa hän
nyt kokee näyttää toteen kolmessakymmenessä vihossa. Siitä tulee koko
elämäntyö."

Tohtorin silmistä näkyi pilkistävän esiin hiukan pilaa, mutta äänensä
oli yhtä totinen ja kunniottavainen kuin itse Aurell-rouvan.

Illallisen syötyä saatiin taas kuulla soitantoa, tällä kertaa tohtorin.
Hän istui piaanon ääreen ja lauloi kappaleen toisensa perästä sitä
mukaan kuin ne johtuivat hänelle mieleen, kaikki olivat ihastuksissaan
ja kiittivät innostuneina, etupäässä Aron-ukkoa, joka selitti että
tohtorin laulu oli "kaunista, surumielistä ja sointuisaa" ja ettei
minkään pitäjän lukkari laulanut sen paremmin.

Laulun vaijettua jätti tohtori hyvästit ja lähti kotia Ryforsiin, mutta
Gabriellea, niin välinpitämätöin kuin olikin Ryforsilaisten moitteista,
ei haluttanut noin pimeässä kulkea kotiin tohtorin seurassa, vaan jäi
pappilaan väen kehoituksesta sinne seuraavaan aamuun. Mutta miten
olikaan, niin hän ei tullut lähteneeksi vielä silloinkaan; hän ja
"Aron-ukko" vierailivat yhtenä pikku pappilassa useamman päivän,
jolloin tohtorikin illan suussa kävi pari kertaa tervehtimässä.
Gabrielle viihtyi täällä hyvin; tyttäret pitivät hänestä hyvää huolta,
rouva hyväili ja hemmoitteli, kun hän näytti surulliselta, ja rauhaisa
patriarkkamainen tunnelma, joka vallitsi koko pappilan, vaikutti
rauhoittavasti hänen levottomaan mieleensä. Aamuisin hän virui pitkään
hiljaisessa yliskamarissa, jonne Stella tai Andrea yhdeksän aikaan
hiipi kahvitarjottimen kera. Aamupäivät hän haaveili pappilan
läheisessä kuusikossa, iltapäivällä hän puheli Aurell-rouvan
kanssa, taikka antoi "Aron-ukon" jutuillaan ja hullunkurisella
käyttäytymisellään näytellä jonkunmoisen hovinarrin osaa, ja melkein
joka ilta soitettiin ja laulettiin vierashuoneessa.

Ainoa häntä kohtaan epä-ystävällinen henkilö oli pastori Strand.
Välistä tunsi hän hämmästyksekseen, että tämä istui ja tuijotti häneen
kummallisen läpitunkevalla katseella, joka kiusasi ja sai hänet
levottomaksi. Niinpä tämä ilman muuta saattoi tulla istumaan hänen
viereensä, ja pannen kädet ristiin polviensa ympäri mitään virkkaamatta
vain huokaella: "niin ... niin ... niinpä niin. Koska pastori Wallner
tulee kaupungista?"

Gabrielle säpsähti. Pastorin kysymys -- yhtä luonnollinen ja viatoin
kuin sekin kysymys, joka koski Robertin vointia -- suututti häntä ihan
sanomattomasti. Mitä se häneen kuuluu, koska Robert tulee kotiin? Ja
minkätähden tuo häntä katselee sellaisella ilmeellä kuin epäilisi hänen
tehneen Robertille jotain pahaa? Hän oli hyvin halukas antamaan
karttavan vastauksen, vaan sitten sanoi hänelle ylpeydentuntonsa, ettei
hänen tulisi antaa pastorille niin suurta arvoa, että rupeisi
valehtelemaan tämän tähden.

"Luultavasti hän jo on kotona", vastasi hän kopeasti, "hänen piti
viipyä poissa vain pari päivää."

Pastori ei vastannut, kääntyi vaan pois Gabriellesta, tuijotti eteensä
ja siveli ajattelevan näköisenä partaansa.

"Ja milloinka tulee hän tänne hakemaan teitä, rouva?" kysyi hän
katsomatta Gabrielleen päin.

Gabrielle vapisi harmista. Hän huomasi pastorin kysymyksillään
tähtäävän hänen henkeänsä yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin osuisi
arimpaan paikkaan. Hän ei vastannut, vaan nousi äkkiä ylös jättääkseen
hänet siihen.

"Malttakaa, malttakaa", sanoi pastori, ja otti Gabriellen kädestä
kiini, siten pakoittaen hänen jälleen istumaan, "tahdon vaan puhua
teille, rouva, pari sanaa. Minulla oli kerran ystävä", jatkoi tämä ja
tuijotti haaveksien lattiaan, "rakastimme toisiamme kaikesta
sydämmestä, ja olimme lupautuneet alkamaan yhteis-elämää. Vaan
vähitellen tuli jotain eriskummallista väliimme, _hän_, joka kadehtii
ihmisten onnea, jolle tuottaa tuskan hyvän ja puhtaan näkeminen, hän
kylvi rikkaruohoa sydämmiimme. Kummallekin meistä pisti päähän hullu
tuuma, että muka toinen oli väkivaltainen ja itsekäs; kävi yhä
vaikeammaksi mihinkään myöntyminen, siksi että kumpikin epäili
lakkaamatta toisen pyrkivän yliherruuteen.

"Sitten lähdin kerran, kun oli päättynyt kiivas riita, tieheni
vihoissani ja päätin, että meidän tuli erota. Niin kävikin, meille tuli
ero, sillä poissa ollessani kuoli ystäväni. Sen jälkeen ei minulla ole
enää ollut ainoatakaan ilopäivää."

"Ja mitä ... mitä ... tekemistä minulla ... on tuon seikan kanssa, mitä
se minuun kuuluu?" kuiskasi Gabrielle epävarmasti, kun pastori oli
vaijennut ja yhä istui partaansa sivellen ja lattiaan tuijottaen.

"Niin, en minä tiedä", vastasi tämä aatoksissaan, "minä en tiedä ...
niin, niin ... niinpä niin ... on niin kummallista... Minä arvelin
vain", jatkoi hän ja katseensa oli tullut eloisammaksi, "ettei ole
mitään suhdetta elämässä, jossa emme tarvitse oppia hillitsemään
itsekkäisyyttämme ja omaa tahtoamme. Voi, kuinka helposti luulemme
_itse_ olevamme sorrettuja ja vääryyttä kärsiväisiä. Ja toiseksi
arvelin että se, jolla on noin kova kokemus kuin minulla, voipi ainakin
käyttää sitä hyväkseen varoittamalla muita, jotka vielä ovat
pelastettavissa."

Hän nousi istuviltaan, ojensi vartalonsa ja rykäsi pari kertaa.
Silmiin, jotka vielä olivat kyyneleistä kosteina, tuli äkkiä vihainen,
ankara katse, aivan kuin tuntisi tuskan kun oli ollut niin kovin
tunteellinen, ja virkkaamatta sanaakaan lisää, poistui hän tuota pikaa
huoneesta.

Gabriellen rohkeus oli tuon keskustelun jälkeen mennyt; pastorin sanat
ja katse vainosivat hänen mielikuvitustaan tuskastuttavina,
tunkeilevina. Mitähän pastori sanoisikaan, jos saisi tietää, ettei
Gabrielle edes ollut virkkanutkaan miehelleen, että hän tämän poissa
ollessa oli matkustanut Gärdshällaan ja että tämä jo luultavasti oli
ollut kotona pari päivää? Ja mitähän tuo ajattelisikaan, jos tietäisi
millä tavoin hän oli eronnut miehestään, kylmin katsein, tuskin kättä
antamalla kuni ventovieraalle. Oikein pöyristytti kun juohtui mieleen
pastori Strandin kertomus... Tapahtuikohan tosiaankin tuollaisia
seikkoja elämässä? Kuolevatkohan ihmiset todellakin noin pian --
romaaneissahan vain seuraa tavallisesti tuollainen kosto?...

Seuraavana aamuna sanoi Gabrielle täytyvänsä lähteä. Oli jo ollut niin
kauvan kotoa poissa, ja tahtoi nyt mennä katsomaan talouttaan, lisäsi
hän leikkisästi. Eikä Aurell-täti saanut mitään vastaan sanotuksi; hän
tiesi Robertin tulleen Ryforsiin, ja hän oli jo ollut huolissaan siitä,
että "kaunis Gabrielle-kulta" saattoi hyvällä omalla tunnolla olla niin
kauvan poissa "kiltin, armaan miehensä" luota.

Siispä Gabrielle jätti jäähyväiset perheen kaikille jäsenille, lukuun
otettuna Aron-ukkokin, joka tapansa mukaan kohtelijaasti kumarrellen
kiitteli "hauskasta, kultaisesta ja mieluisasta yhdessä olosta". Sitten
hän läksi pappilasta Stellan ja Andrean seurassa, jotka soutivat hänen
järven poikki Ryforsiin.

Kotia tullessaan kuuli Gabrielle palvelialtaan, että Robert oli tullut
kotia jo viisi päivää sitten. Hän tunsi rauhattomassa rinnassaan
omantunnon tuskallisen piston. Lähtiessään kotoa pappilaan tohtori
Sandinin seurassa ei hän edes ollut antanut palvelijoilleen tietoa
siitä, mihin meni; sitten oli hän vain tohtorin mukana lähettänyt
niille sanan, ettei huolisi odottaa muutamaan päivään -- mutta Robert
ei ollut saanut ainoatakaan sanaa, ei yhtään riviä. Menettelytapansa
selveni hänelle yhtäkkiä itsekkäisyyden ja välinpitämättömyyden
oikeassa valossa; hän näki että Robertilla oli syytä loukkaantua, kun
kotiintullessaan huomasi hänen olevan poissa, eikä edes palvelijat
olleet voineet antaa tietoa siitä, milloin aikoi tulla kotiin.

Ylpeys ja omantunnontuskat taistelivat hänessä, kun hän seisoi salissa
ja hermostuneena veti sormikkaat käsistään heittäen ne pöydälle. Hän
tiesi Robertin olevan huoneessaan; pitikö nyt heti mennä hakemaan hänet
-- pitikö sanoa...

Hänen ei kumminkaan tarvinnut mietiskellä, mitä olisi tekeminen, sillä
samassa aukeni ovi ja Robert astui saliin.

Hän näytti niin ankaralta ja totiselta, että Gabrielle melkein
pelästyi. Suu, joka tavallisesti oli lempeä ja suruinen, näytti nyt
jäykältä taipumattomalta juovalta, ja hänen jääkylmä, halveksiva
katseensa pakotti Gabriellen, epäselvästi sammaltaessaan "hyvää päivää"
luomaan silmänsä maahan.

"Päivää." vastasi Robert ojentamatta hänelle kättään, "missä olet
ollut?"

Mutta tuo lyhyt, käskevä kysymys sai esille kaikki ylpeyden henget
Gabriellen sisästä. Hän kohotti päätään ja katsoi häntä rohkeasti
silmiin.

"Luulin että Mari oli sen sinulle sanonut", vastasi hän ynseästi, "minä
lähetin hänelle sanan, etten tulisi kotia pariin päivään."

"Mari sanoi tohtori Sandinin olleen keskiviikkona täällä sanomassa,
ettet sinä aikoisi tulla kotia muutamaan päivään", jatkoi Robert yhtä
lyhyesti. "Hän ei sanonut minulle, _missä_ olit, eikä minulla ollut
rohkeutta kysyä, pelkäsin saavani kuulla vielä loukkaavampia asioita."

"Robert!..." huudahti Gabrielle säkenöivin silmin.

"Vait Gabrielle", keskeytti Robert kylmästi ja kohotti toisen kätensä,
"älä laita mitään 'kohtausta', älä tee minkäänlaisia moitteita, _sinun
täytyy_ havaita, että minulla on syytä olla pahoillani siitä mitä on
tapahtunut. Tahdon nyt vain pyytää sinulta yhden asian. Sinä olet
täysin oikeutettu niin usein ja niin kauvan kuin vaan haluat, olemaan
poissa kodista, jota tiedän ettet enää rakasta, mutta anna minulle,
_minulle_ itselleni lähdöstäsi tieto. En tahdo enää toisten tulla
nöyryytetyksi siten, että minulle vaimoni poissa olon ilmoittaa
palvelija taikka" -- hän pysähtyi hiukan ja lisäsi sitten tuimalla
äänellä, "tohtori Sandin. Ja nyt saa koko seikka jäädä unheeseen. Olen
vakuutettu siitä, että vastedes täytät vaatimukseni. Ne eivät ole
kohtuuttomat."

Robert nyökäytti päätään ja lähti sitten tiehensä niin nopeasti, kuin
olisi pelännyt keskustelun jatkoa.

Gabrielle jäi hievahtamatta paikalleen. Robertin väsähtänyt, halveksiva
ilme sai hänet tuskasta raivostumaan. Jos Robert olisi syytänyt hänen
silmilleen herjaussanoja taikka lyönyt häntä, ei hän olisi tuntenut
itseään niin onnettomaksi, kuin nyt oli. Koko olennossa oli jotain
lakastunutta, välinpitämätöntä, josta hän tuli aivan haltijoihinsa. Hän
tunsi että kaikki syytöksen, kaikki epätoivon purkaukset kilpistyisivät
tuosta väsymyksestä, joka peräytyi kohtauksien ja hyökkäyksien tieltä,
ikäänkuin hermosairas, joka pelkää melskettä. Eikö hänellä sitten ollut
kykyä saada häntä vapisemaan? Eikö mikään voinut peloittaa häntä,
herättää häntä tylsästä kärsivällisyydestään?

Ei ... ei mikään ... ja juuri se seikka teki heidän avioliittonsa niin
auttamattoman onnettomaksi. Ei koskaan ollut minkäänlaisia kahakoita,
ei mitään valtavia kohtauksia, tuskinpa edes moitteita tai pistosanoja
-- oli vain se, että molemmat tunsivat päivä päivältä irtautuvansa
milloin yhdestä milloin toisesta siteestä, joka lujentaa yhdyselämän
luottamusta ja myötätuntoisuutta...

Erään lahdelman rannalla Ryforsista hiukan matkaa pohjoiseen on kappale
rannikkoa juoksevan hiedan peitossa. Paikka on hyvin petollinen ja
kansa ylimalkaan karttaa sitä lähestymästä. Sillä tuo valkea, hienonen
kenttä, niin pehmoselta ja lujalta kuin se näyttääkin, on aika ajoin
altapäin aivan aaltojen kalvama, ja jos ulkopuolelta tulee vähänkin
paino, niin koko riutta romahtaa alas ja joutuu meren aaltojen
uhriksi...

Gabriellen mieleen juohtui tuo kolkko, yksinäinen lahti, johon kulkijan
jalka ei milloinkaan koske; hän lähti salista syvään huoaten ja meni
makuuhuoneeseensa. Hietakenttä, jota meri petollisesti kalvaa ja mikä
joka hetki oli mereen sortumaisillaan oli hänen mielestään kuvaus
heidän avioliitostaan.



XIII.


Sisämaassa, lounaiseen Ryforsista, ovat Käppingen rautakaivokset.
Toisen puolen kaivoksesta omistaa eräs osakeyhtiö, joka kulettaa
rautamalmia kaupaksi ulkomaille; toisen taas Rendalan ja Själan
rautatehtaat, jotka kaivoksesta tuottavat tehtaassa tarvittavat
raaka-aineet.

Nuo ihanassa seudussa olevat kaivokset, joita ympäröi joka taholta
kuusimetsä ja sinertävät vuoren kukkulat niin pitkälle kuin
silmä kantoi, olivat noin pari vuotta sitten tyytymättömyyden ja
työlakko-rauhattomuuksien, joita näihin aikoihin liikkui maan
pohjois-osissa, oikeita pesäpaikkoja. Käppingen kaivosta pidettiin,
vaikka se olikin maan rikkaimpia ja tuottavimpia, kaikkein
vaikeatöisimpänä. Se oli tuollainen "nostokaivos", jossa työnteko kävi
alhaalta ylöspäin, siten että työmies, riippuen tikapuilla, porallaan
kalkutti kivilakea, kunnes se oli valmis räjäytettäväksi. Ja kun
räjähdys oli tapahtunut ja rautamalmi kuletettu ylös syvyydestä,
täyttyi ajan pitkään kaivoksen alaosa, ja tällä tavoin raivasi työmies
kuukaus kuukaudelta vaivaloista tietään ylöspäin.

Siitä työstä oli heille tähän saakka maksettu kaksi kruunua metriltä,
joten, jos olivat sukkelat ja kestäväiset, ansaitsivat keskimäärin 40,
50 tai 60 kruunua kuussa, aina sen mukaan, kuinka vaikeatöistä
malmikerros oli. Mutta perheet olivat ylimalkaan suuret; ei ollut
helppo tyydyttää jokaista pikkusuuta, joka työmiehen kodissa huusi
ruokaa, varsinkin kun elintarpeet täällä, kuten muuallakin olivat
käyneet kohtuuttoman kalliiksi, sen kautta että Riselan kylän
maakauppias, jolta kansa osti tavaransa, otti noin 20 prosenttia
enemmän kuin kaupungissa; täytyihän sitä paitsi jotain jäädä
vaatteidenkin varalle, vaikka nuoremmat lapset niiden puutteessa
toisinaan saivatkin loikoa tilallaan enimmän osan päivää. Jo parina
vuonna oli salainen tyytymättömyys noussut rahvaassa; vihdoin puhkesi
se ilmoille, työmiehet vaativat 25 äyrin korotusta metriltä, ja kun
sitä ei myönnetty, syntyi työlakko.

Siinä nyt oli merkki yleiseen työlakkoon; kolme kuukautta oli Käppingen
työväki joutilaana, vaan kun ei sillä mitään voitettu, herkesi Riselan
kaivoksenkin väki työstään auttaakseen veljiään. Heitä seurasi Nyberg
ja Rendal, sitten Klappebergin iso rautatehdas, ja kohta oli
työlakkoliike kulovalkean tavoin levinnyt koko seudun yli. Ryforsissa
oli mieliala hyvin levotoin, ilmassa liikkui sodan enteiden
kummallisesti vaikuttavaa rauhattomuutta. "Nyt on Rendal yhtynyt
työlakkoon, nyt on Nybergin väki lakannut työstä", tuollaisia tietoja
tuli joka päivä kiihoittaen mieliä. Ja vähä väliä levisi kamalia
uutisia, sellaisia kuin että sotaväkeä oli määrätty käymään käsiksi, ja
että rahapohatat olivat uhanneet ajaa kaiken rahvaan, niin pian kuin se
näyttäisi pienimpiäkään rauhattomuuden oireita, yhteen läjään ja ampua
kuoliaaksi, j.n.e. Illan toisensa jälkeen pitivät työmiehet Hultin ja
Vesterin johdolla kokouksia kirjastossa; kukaan ei saanut tietää, mitä
niissä päätettiin, sillä yhtymiset tapahtuivat suljettujen ovien
takana, mutta rahvaan ihmiset ja asento ja "Fanan" lehden
vallankumoukselliset kirjoitukset eivät ennustaneet mitään hyvää.

Sahanhoitaja käveli ympäri sahaa synkeän ja vihaisen näköisenä,
tavallinen kulunut viitta yllään, kädessään vanha pahka sauva, jota hän
käytti kävelykeppinään. Hän tiesi täällä olevan vaarallisia
rauhattomuuden aineksia, jotka vain tarvitsivat sytyttävän kipinän
räjähtääkseen, ja tiesi ettei se kipinä ollut kaukana. Mutta hän tiesi
myöskin, ettei hän itse eikä Bernfeltkään antaisi hiventäkään perää
rahvaan toivomuksille. Työväki oli täällä hyvissä oloissa, sille
maksettiin hyvät palkat eikä rasitettu ylenmäärin, ja jos sille nyt
pisti päähän tehdä työlakko sen vuoksi, etteivät Käppingiläiset olleet
tyytyväiset samaan palkkaan kuin muut kaivostyömiehet, niin ei ollut
muuta keinoa kuin käydä käsiksi kovin kourin. Mitään myönnytyksiä ei
voinut tulla kysymykseen. Se täytyi jokaisen ymmärtäväisen ihmisen
huomata, ainoastaan sellaiset runolliset haaveilijat kuin pastori
Wallner väittivät vastaan. Sen nyt sai tehtaanisäntä siitä, että otti
tänne "ajanmukaisen" voimakkaan papin! Olihan toki esim. Norberg-vanhus
paljon parempi, vaikka hänen kuulijansa nukkuivatkin melkein koko
jumalanpalveluksen ajan, vaan kuitenkin käsitti, että pappismiehen
velvollisuus on pitää isännän eikä työväen, lain eikä laittomuuden
puolta. Niin, vieläpä viimeksi ollut pappikin, joka oli tehdä rahvaan
hulluksi liialla hartaudellaan, oli parempi tätä.

Vihdoinpa leimahti rauhattomuuden liekki ilmituleen Ryforsissakin
antaen sahanhoitajalle aihetta ryhtyä toimeen. Muutamiin paikkoihin oli
näet yöllä naulattu ilmoituspapereja, joihin oli kirjoitettu:

"Työmiehet! Veljet! Miksi viivytte? Tehkää kuten veljemme Nybergissä ja
Rendalassa, Klappebergissä ja Riselassa! Meillä on oikeus puolellamme,
me emme saa ylivallan antaa itseämme säikähyttää. Historia näyttää,
että kun rahvas liittyy yhteen, niin se saavuttaa voiton. Työmiehet,
älkää viipykö! Käppingen veljet odottavat, että joka mies täyttää
velvollisuutensa!"

Sinä aamuna vallitsi Ryforsissa tuskallisen kiihtynyt mieliala. Kaikki
olivat hiukan alakuloisia aivan kuin rajuilman edellä. Työmiesten
vaimot vetistelivät ja valittelivat toisilleen. Heidän mieliinsä ei
vaikuttaneet mitään ne toiveet paranevasta asemasta, joita työlakko
tuottaisi Käppingen rahvaalle; he näkivät vain lähimmän tulevaisuuden,
työttömyyden, yltyvän juoppouden, köyhyyden kodeissa, lasten nälän ja
muun kurjuuden, mitä työlakko tavallisesti tuottaa. Heille siitä olisi
vähin etu: heitä työlakon kaikki seuraukset säälimättä kohtaisivat! Ja
mitä oli työlakosta hyötyä? Nähtiinhän aina, että viimeiseltä kuitenkin
"herrat" aina pääsivät voitolle!

Sahanhoitaja tiesi kenen kirjoittamia ilmoituspaperit olivat. Hän tunsi
Vesterin lauseparren: "historia näyttää."

Kun hän kuitenkaan ei voinut mitään toteen näyttää, repi hän vain
palasiksi ilmoituspaperit, kutsui työmiehet kokoon ja piti heille
ankaran varoituspuheen, tuon tuostakin kiinnittäen Vesteriin
läpitunkevan katseen.

Vaan Vester seisoi levollisena paikallaan, käsi nahkaesiliinan välissä.
Hänen pienet terävät silmänsä kohtasivat sahanhoitajan katseen ilmeellä
sellaisella, kuin olisivat tahtoneet sanoa: "vai niin, lörpötä sinä
vain, ukko paha, me tiedämme, mitä me teemme, sillä me olemme lukeneet
historiaa ja huomanneet, että kun vain rahvas pitää yhtä puolta, niin
se aina _pysyy_ ylivallassa, tosin en luule, että pääsemme niin
pitkälle kuin toivoisin, että nimittäin voisimme hirttää sinut tuolla
lautatarhassa, vaan jos onni potkasee, niin ehkä saamme huviksemme
heittää sinua kirveellä päähän, taikka antaa sulle hyvät potkut
palkkioiksi kaikista niistä kerroista, jolloin olet kohdellut meitä
kuin järjettömiä eläimiä."

Seuraavana päivänä oli melu Ryforsissa vieläkin suurempi, sahanhoitaja
keskusteli päällikkönsä kanssa yhä vilkkaammin, yhä enemmän huokailuja
ja valitus-ennustuksia kuului Stork-rouvan luona, yhä useampia
vetisteleviä työmiesten vaimoja näkyi, sillä aamuposti toi tiedon, että
Själan rautatehtaallakin, jonne oli vain peninkulma matkaa Ryforsista,
oli työväki tehnyt lakon. Huhu kertoi sikäläisen työväen olleen niin
hyvästi valmistuneen siihen työlakkoon, että voisivat vastustaa
isäntiään useampia viikkoja. Mutta tiesipä toinenkin huhu kertoa,
etteivät isännät aikoneetkaan ryhtyä taisteluun, vaan että kaikki
tehtaat jo olivat suljetut ja työväki eroitettu.

"Gabrielle", sanoi Robert muutamana aamupäivänä vaimolleen, "haluatko
seurata minua Käppingeen? Olen luvannut työmiehille tulla sinne tänään
ja ehkä sinua huvittaisi nähdä miten siellä eletään. Luulenpa että
mielipiteesi työlakosta siten muuttuisi."

Gabrielle näytti hämmästyneeltä. Nykyään ei Robert enää usein ollut
tehnyt hänelle sellaisia ehdotuksia.

"Niin, kyllä minä voin tulla mukaan", vastasi hän epäillen, "mutta..."

"Niin, ellei sua haluta", keskeytti Robert lyhyesti, "niin jääköön koko
asia sikseen..."

"Haluttaahan minua kyllä. Lähdetkö nyt heti?"

"Puolen tunnin päästä. Olen tilannut vaunut kello yhdeksi, ja nyt on jo
puoli yksi."

Gabrielle nousi tuoliltaan, pani paikoilleen käsityönsä ja meni
laittautumaan valmiiksi.

Täsmälleen kello yksi ajoivat tilatut rattaat pastorin rappujen eteen,
ja Robert ja Gabrielle lähtivät ajamaan kahden penikulman pituista
taivalta Käppingen kaivoksille.

Tie kulki oikein pohjolaismaiseman läpi, halki suurien jylhien metsäin,
joissa saivat ajaa pitkiä matkoja tapaamatta ainoatakaan elävää
olentoa. Herraskartanolta ei ollut ollenkaan, ainoastaan siellä täällä
talonpoikaistaloja, taikka metsän laidassa mäen rinteessä pieniä
mökkiä, joiden asukkaat etehisen rapuilta tervehtivät matkustavia.
Kerran, pari, kulkivat he yli kosken, jonka valkovaahtoisissa
sinertävissä kuohuissa keltaiset hirret kiitivät alas.

Käppingen kaivoskenttää ympäröi joka haaralta korkeat hongat, vaan
kaivoksen seutu oli kuin hävitetty metsä. Jo hyvän matkan päähän
näkyivät lautteet ja siivettömältä tuulimyllyltä näyttävä pikku torni
kaivosaukon suulla, johon malmi hinattiin, siitä edelleen
kuljetettavaksi. Kun raivaamatonta kivistä tietä myöten läheni
kaivoskenttää, näkyi koko joukko muita rakennuksia; ne olivat työväen
asuntoja, yksinkertaisia parakkeja, ilman mitään järjestystä hajallaan
pitkin kenttää.

Koko seutu oli vaipunut unelijaaseen hiljaisuuteen. Aivan tyyni oli
syysilta, ja aurinko, joka jo vajosi länteenpäin, loi puiden runkojen
välistä tukahutetun, vaan samalla voimakkaan loisteen, Koko kaivos oli
vaipunut lepoon, ei ainoatakaan työmiestä näkynyt, lautteilta vain,
jonne muutamia lapsia oli kiivennyt leikkimään, kuului naurun metakkaa.

Kun vaunut pysähtyivät, keräytyi heti ympärille joukko lapsia -- sillä
niitä täällä ryömi joka paikassa -- utelijaina katselemaan matkustavia.

Robert ja Gabrielle nousivat vaunuista, käskivät ajajan seisahuttamaan
vähän matkan päässä ja lähtivät sitten Robertin ystävällisesti
tervehdittyä lapsijoukkoa, sen seuraamana erääseen parakeista eli
"kasarmeista", joiksi rahvas niitä kutsui, ja kolkuttivat ovelle.
"Sisään!" kuului ääni sisältä. Robert avasi oven ja noudatti
kehoitusta. Huoneessa istui, joutilaina kuni sunnuntaina, isäukko,
keski-ikäinen mies, yksisilmäinen, kaivoksessa tapahtuneen
onnistumattoman ruutiräjähdyksen ruhjoma. Vähän matkan päässä hänestä
istui kuustoistavuotias tanakka nuorukainen. Ainoastaan äiti oli
toimessa; hän seisoi lieden ääressä puhdistamassa patoja. Sen lisäksi
oli huoneessa viisi eri-ikäistä lasta. Pikkuruinen isopäinen
paitaressu, jolla oli erinomaisen älykäs katse, loikoi repaleinen nuttu
yllään kätkyessä.

Robert ja Gabrielle kävivät ympäri tuvan kättelemässä perheen
täysikasvuisia jäseniä, jotka vastineeksi nyöhkäsivät päätään ja
sanoivat "kiitoksia." Vaan kukaan ei käskenyt vieraita istumaan, eikä
edes näkyneet aattelevankaan antaa heille sijaa. Nuorukainenkin vain
istui hievahtamatta samassa asennossaan alaspäin kumartuneena
kyynäspäät polvien nojassa.

"Noh", sanoi Robert ystävällisesti hymyillen, "mitäs kuuluu? Vieläkö
mielet pysyvät rohkeina?"

"Kyllä kai niiden on pysyminen", vastasi mies vetäen suunsa
surumieliseen hymyilyyn, "kai se on parasta, mitä tehdä voi, siltä se
vain minusta näyttää."

"Niin, ei suinkaan se suuria parane siitä, että olla murjottaa alla
päin", sanoi nuorukainen kohottamatta silmiään tai muuttamatta
asentoaan.

"Mutta luuletteko jaksavanne kestää kauvemmin?" kysyi Robert.

"Kyllä maar", vastasi nuorukainen uhkamielin ja ojentihe, "sosiaallinen
liike on meillä apuna. Ja sitten", lisäsi hän salaperäinen ilme
kasvoilla, "sanotaan, että saamme apua Amerikasta ja Englannista. Niin
että kyllä me aina toimeen tulemme."

"Ette siis aijo antaa perää?" jatkoi Robert.

"Emme", vastasivat isä ja poika yhteen ääneen, "sitä emme aijo. Jos
'herrat' eivät anna meille, mitä tahdomme, niin tulee työlakko koko
maahan."

Seurasi muutaman hetken hiljaisuus; Robert katseli ympäri huonetta,
jossa pikkulapset, mikä seisoaltaan mikä istuen, tirkistelivät pastoria
ja hänen rouvaansa, jota eivät olleet koskaan ennen nähneet, ja joka
turhaan koetti päästä pakinan alkuun niiden kanssa.

"Niin, mitäs emäntä sanoo?" jatkoi Robert siirtäen pari paitaressua
vähän syrjemmäksi ja istuutuen penkille, "häntä kai on vaikea saada
taipumaan?" lisäsi hän ja katsoi veitikkamaisesti vaimoon.

"Arvaahan sen että hän kyllä murisee", vastasi mies samassa muuttaen
äänensä leikkisäksi hänkin, "hän riitelee ja puuhaa kuten naisväki
ainakin tässä asiassa. Muuten hän tietysti on siivo ja hyvänsävyinen
nainen, sen minä sanon."

Vaimo nauroi. "Voi, herra jesta", sanoi hän ja irvisti hullunkurisesti.
"Ei ole niin helppoa, kuin luulisi, kun pitää ruokkia koko tuo joukko,
eikä tiedä millä sen tekee. Tietköös, että se siihen on aina tarvittu
keksiä jos jotakin!"

"Niin, kurjaa se kyllä on", yhtyi mies puheesen totisemmalla äänellä,
"jollen olisi mies, niin tosiaankin tekisi mieleni itkemään."

"Mutta, hyvät ystävät", jatkoi Robert, "oliko teidän todella ennen niin
vaikea tulla toimeen? Saavathan Käppingen työmiehet yhtä hyvän, taikka
paremmin, yhtä huonon palkan, kuin muutkin kaivostyömiehet, eikä
työlakko ole leikin tekoa. Jollette nyt pääse voitolle, tulee olonne
tämän jälkeen kahta vaikeammaksi."

"Näettehän pastori itse miten tulemme toimeen", vastasi vaimo, terävä,
katkeruutta ilmaiseva katse älykkäissä silmissään, "tämmöisessä
huoneessa me saamme maata, kaikki kymmenen henkeä..."

"Yksitoista", oikaisi mies, "kun Johan on kotona."

"Niin, vaan nyt ei Johan ole kotona, ja nyt meitä on vain kymmenen,
mutta kyllä sitä jo on siinäkin, sanon minä..."

"Mutta miten sitten mahdutte makaamaan?" kysyi Gabrielle epäilevän
näköisenä.

"Niin, kysy sitä! Pari henkeä sängyssä, pari sohvalla ja pieni väki
lattialla. Vaan arvaa sen miltä se sitten talvella tuntuu kun lunta
ahtaa aivan oven eteen, niin ettei pääse ulos muuten kuin lapio
kädessä. Olisipa edes etehinen, vaikka kuinka pieni hyvänsä, vaan kun
ei ole nimeksikään."

"Kun tulee yöllä kotia työnvaihdosta", puuttui nuorukainen puheeseen ja
katsahti ylös älykkäillä, vaanivilla silmillään, joissa oli sama ilme
kuin äidilläkin, "niin on täysi työ varoessa, ettei lumisine jalkoineen
tallaa lattialla oven suussa nukkuvain lasten päälle. Ei sitten ihme,
etteivät ne voi pysyä niin terveinä!"

Mies huoahti. Hänellä näytti, olevan taipumusta tyyntymiseen enemmän
kuin toisilla.

"Ja kumminkin olemme kunniallista, elatuksemme eteen työskentelevää
työväkeä", sanoi vaimo katkeralla äänellä, "emme ole mitään
kerjäläisiä, jotka laiskottelevat ja ovat muiden ihmisten tiellä. Mutta
kyllä kotimme näyttää siltä, kuin olisimme sellaisia!"

Robertilla ei ollut mitään vastattavaa. Hänen sydäntänsä kirveli harmi
ja suru, kun kuunnellessaan vaimon valitusta katseli ympäri huonetta.
Kaikki niin epämiellyttävää! Seinäpaperit olivat kuluneet rikki, siellä
täällä viereksi repaleisia vaatteita, liedellä oli pesemättömiä
ruoka-astioita, ja kätkyestä pilkisti rikkinäisen nutun peitossa olevan
lapsen harmaankalpea naama, jonka nenä vuoti ja suun ympärys oli jäänyt
pyyhkimättä. Vaan eipä luulisikaan olevan helppoa, pitää järjestyksessä
huonetta, jossa kymmenen henkeä asustaa yötä päivää, pukeutuu ja riisuu
yltään, peseytyy, makaa ja syö! Ja kumminkin siinä asui niinkuin vaimo
sanoikin kunniallisia, vapaita työmiehiä, jotka uhrasivat nuoruutensa,
väkensä ja paraat voimansa maansa teollisuudelle -- vaan jotka olivat
pakotetut elämään kerjäläisten tavoin.

Robert tunsi, että hänen olisi tullut sanoa jotain, että hänen
velvollisuutensa sielun paimenena olisi ollut lausua jotain
ilahuttavaa, varoittavaa ja lohduttavaa, vaan se oli hänelle aivan
mahdotonta. Kaikki mitä hän aikoi puhua kärsivällisyydestä ja
alistumisesta, näytti nyt kun todellisuus niin peloittavana irvisti
vastaan, niin vähäpätöiseltä, että oikein hävetti. Hän ei voinut
kiinnittää huomiotansa mihinkään muuhun, kuin yhteen ainoaan
tunteeseen, ja se oli: innokas osanotto veljien kärsimyksiin. Hänen
mielessään kyti yksi ainoa ajatus, nimittäin: "ystäväni, te olette
oikeassa, teitä on häpeällisesti kohdeltu, teidän pidätetyt palkkanne
ovat tulleet Herran Sebaotin kuuluville; nouskaa, hän on oleva teidän
puolellanne!" Vaan tämä ajatus täytyi tukahuttaa, hän ei edes
aatoksissaan sitä uskaltanut selvään kuvailla; eihän hän, pappi, voinut
kiihoittaa sellaisia kapinallisia ajatuksia lakon tehneessä
työläisperheessä. Päin vastoin oli hänen velvollisuutensa sanoa: "älkää
napisko, taipukaa, alistukaa maallisen ihmisellisen järjestyksen
alaisiksi, Jumala on kuitenkin auttava teitä, kun teidän kärsimystenne
mitta tulee täytetyksi."

Mutta noita sanoja hän ei tahtonut saada huuliltaan.

Huoahtaen hän nousi penkiltä. "Ystäväni", sanoi hän, ja tavallisissa
oloissa eloisat kasvojensa piirteet saivat väsähtäneen, rauhoittuneen
ilmeen, "oletteko rukoilleet Jumalan siunausta, oletteko anoneet
häneltä johtoa ja valaistusta näissä vaikeissa oloissanne?"

Ei kukaan vastannut. Kaikki katsoivat poispäin ja olivat hämillään.

"Niin, sitä kyllä ollaan tehty", sanoi vaimo vihdoin tylynlaisesti, "ei
suinkaan mikään menestyisi ilman sitä."

"No niin, tehdäänpä sitä vielä kerran kaikki yhdessä", vastasi Robert,
laskeutuen polvillensa penkin eteen ja pannen kätensä ristiin.

Sitten hän alkoi rukoilla, ensin yksitoikkoisesti ja harvaan, aivan
kuin ei hänen oma tunteensa olisi pystynyt seuraamaan sanoja, joita hän
lausui, kunnes taas rukouksen tavallinen viehätys pääsi vallalle. Siinä
rukoillessansa hehkuvalla kaunopuhelijaisuudella, että Jumala ottaisi
huolekseen työväen-asian, hän itsekin vähitellen tunsi katkerain,
kapinallisten ajatusten poistuvan; vihdoin kohotessaan polviltaan sai
hän lujan varmuuden siitä, että nyt voi jättää koko tuon monimutkaisen
asian, joka viime aikoina oli kiusannut hänen rauhatonta mieltään ja
niin monesti saattanut jo epäilyksen ja toivottomuuden partaalle,
Jumalan huostaan, että hän kaikki hyvin päättäisi. Robert jätti
hyvästi, Gabrielle puheli vielä lasten kanssa ja antoi niille
kruununrahan, josta vaimo sekä mies tulivat kiitokseksi kättelemään
niin "isosta lantista." Sitten he lähtivät tuvasta ja menivät toisen
perheen luo.

Kaikkialla oli vastaan otto saman tapainen; ei kukaan pitänyt heistä
lukua, ei edes kehoittanut istumaan, mutta kaikki näyttivät iloisilta
ja kiitollisilta siitä, että olivat tulleet.

"Niinä viitenätoista vuotena, jotka olen täällä asunut, ei meillä ole
käynyt ketään parempaa rouvasihmistä", sanoi eräs keski-ikäinen, hyvän
ja ajattelevaisen näköinen työmies, "kyllä olettekin ystävällinen --
olette varmaankin pastorin rouva? Kovin hyväntahtoinen olettekin, kun
alennatte itsenne tullaksenne meitäkin katsomaan."

Gabrielle ei tiennyt mitä vastata. Työmiehen ystävälliset sanat
hävettivät, kun häntä jo alkoivat kyllästyttää nuo yksitoikkoiset
vierailut tuvassa toisensa perästä, jolloin aina uudistuivat samat
asiat.

"Niin", jatkoi työmies, ja vastakohtana edellisille heti nousi
seisaalleen tarjoten Gabriellelle tuolin, "jos ei herrasväki pane
pahaksi tyhmänrohkeuttani, niin puhun puhtaaksi ajatukseni, eitä jos
hieno herrasväki yleensä olisi hiukan ystävällisempi meitä kohtaan,
niin olisivat työmiehetkin paraimpia ja kiitollisimpia ihmisiä mitä
olla voi."

"Olette oikeassa, ystäväni", vastasi Robert, pannen kätensä miehen
olalle, "jos vain kohtelemme toisiamme niinkuin ihmiset ihmisiä, jos
koko se kuilu, minkä säätyeroitus on kaivanut välillemme, täyttyisi --
ja niin voi käydä, jos vaan suomme rakkauden vallita sydämmiämme --
niin silloin tulisikin kaikki toisellaiseksi. Joskus kuvittelen
mielessäni, miten olisi, jos kaikki maalliset sattumat, kuten ylhäinen
syntyperä ja rikkaus, yhtäkkiä häviäisivät, ja kaikki olisimme veljiä
Jumalan edessä!..."

"Sitten on vielä eräs seikka", sanoi työmies, joka tahtoi itse puhua,
eikä olisi antanut Robertin ylevämielisen puheen häiritä omia
ajatuksiaan, "niin, pastori älkää pahastuko, vaikka sanonkin luulevani
että työmiehet ovat enemmän _tosia_ kuin paremmat ihmiset, ja he ovat
kiitollisia, eivätkä koskaan unohda hyväntekijäänsä. Niin kovin vähällä
saa työmiehestä hyvän ystävän, vaan tuotakaan vähää eivät 'herrat'
tahdo tehdä. Eipä suinkaan pitäisi näyttää liialta, jos tahdommekin
jonkun äyrin päivältä lisää, kun näkee minkälaista on toimeentulomme."

"Mutta jos nyt 'herrat' eivät myönny, ettekä saa palkanlisäystä, niin
mitä aijotte silloin tehdä?"

"Aijomme pitkittää työlakkoa siksi kunnes myöntyvät", vastasi mies, ja
ystävällinen katseensa muuttui yhtäkkiä tylyksi ja kovaksi, "sen
käsittää helposti, että emme _voi_ elää tällä tavoin. Niin iloiseksi
kuin tulisinkin, jos saisin taas kolkuttaa poraa kallioon, täytyy
meidän kuitenkin pitkittää lakkoa siksi, kunnes tahtomme täytetään.
Kyllä me toimeen tulemme. Olen kuullut että saamme pian apua
Saksanmaalta."

Ilta oli jo käsissä, kun Robert ja Gabrielle lähtivät Käppingen
kaivokselta ajamaan kotia. Päivä oli jo laskenut, alkoi hämärtää, ja
suuret metsät, joiden yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa kaikki hälinä
oli vaijennut, kietoutuivat äkkiä syys-illan pimeyteen.

"On liikuttavaa nähdä tuota puutetta", sanoi Robert melkein itsekseen,
kun olivat ajaneet kappaleen matkaa ja olleet ääneti, "puhutaan
Englannin ja Belgian kaivostyömiesten kurjuudesta, vaan kun ottaa selon
Käppingen työväen asemasta, niin tekee mieli luulemaan ettei meilläkään
olot ole paljoa paremmat."

"Ei, oli vallan kauheaa", vastasi Gabrielle, johon työväen vihelijäiset
asunnot olivat tehneet tuskallisemman vaikutuksen, kuin mitä hän itse
tahtoi myöntääkään, "en ole koskaan nähnyt sellaista kurjuutta. Onhan
Ryforsin työmiesten tila aivan ruhtinaallinen näihin verraten."

Robert hymyili. "Ehkä tämä muuttaa ajatuksesi työlakoista", sanoi hän,
"ehkeivät ne nyt sinusta tunnukaan niin kohtuuttomilta ja
epäsiveellisiltä, kuin tuntuivat eilen illalla puhellessamme?"

Gabriellen katseen ilme vaihtui äkkiä. Osanoton, jonka työväen puutteen
näkeminen hänessä oli herättänyt, haihdutti Robertin puhe siinä
silmänräpäyksessä ja helposti, kuten aina käy tilapäisestä
tunteenpurkauksesta solahtaminen esi-isäin polkemalle ladulle, hän
palasi taas vanhoihin väitteihinsä.

"Ei, en muuta mielipidettäni työlakoista", sanoi hän päättävästi, "ne
ovat laittomia ja kumoavat yhteiskunnallisen järjestyksen; vaikka
työmiehellä olisikin kuinka oikeutetut vaatimukset hyvänsä, ei hän
kuitenkaan voita mitään koettaessaan saavuttaa niitä väärällä tavalla.
Nälkää kärsivä ihminen näkyy olevan oikeutettu ottamaan leivän
henkeänsä pelastaakseen, vaan sen tehdessään hänestä tulee varas.
Samoin on työlakkojen laita: ne ovat laittomia ja siis _eivät_ ole
oikeutettuja. Muutoin luulen syynä puutteeseen olevan yleensä
tyytymättömyyden ja laiskuuden. Otappas esimerkiksi Sten Larsson, joka
ei saa enempää kuin muutkaan työmiehet ja on kumminkin voinut rakentaa
oman tuvan, eikä hän varmaankaan olisi tehnyt lakkoa, jolleivät toverit
olisi häntä siihen pakoittaneet."

"Vaan Sten Larsson onkin lajiaan mies, jommoisia tuskin löytää yhtä
tuhannesta", vastasi Robert kärsimättömänä, "ja vaikka työväeltä
ylimalkaan vaaditaankin paljon, niin ethän kuitenkaan voine vaatia,
että kaikki olisivat neroja?"

Gabrielle kohautti olkapäitään. Oli mahdotonta puhella Robertin kanssa,
kun vaan tultiin työväenkysymykseen.

"En voi käsittää", jatkoi Robert tukahtuneella äänellä, joka todisti
hillittyä sisällistä levottomuutta, "kuinka onkaan niin vaikeata saada
silmät auki totuutta näkemään. Kyllä käsitän sen, että päättömät ja
sydämmettömät ihmiset ovat välinpitämättömiä vertaistensa puutteesta,
jos vaan omat tarpeensa saavat tyydytetyiksi, ja että työnantajat ovat
kovasydämisiä, sillä se on heidän harrastuksiensa mukaista, vaan en
käsitä sitä, että ihmiset, joilla on sekä pää että sydän, että hyvät
kelpoihmiset, jotka eivät soisi pahaa maan matosellekaan, kuitenkin
voivat aivan ummistaa silmänsä työväen puutteelle! Huomaamme varsin
hyvin minkälainen työmiehen asema on, kuinka hän saa laahata ja raataa,
alinomaa panna alttiiksi henkensä ja jäsenensä syvässä kaivoksessa,
kuinka maakauppiaat häntä petkuttavat, kuinka hänen kuoltuaan vaimon ja
lapsien on turvautuminen kerjuusauvaan; näemme kaiken tuon,
valittelemme sitä, ehkäpä itkemmekin nähdessämme silmäpuolen,
ruudinsärkemän naaman, kuten miesparalla siellä tuvassa: vaan heti kun
työmiehen omasta mielestä olot alkavat käydä vaikeiksi, ja kun hän
tahtoo tehdä jotain asemaansa parantaakseen, silloin tuskastumme,
puhumme työmiehen terveellisestä elämästä, pidämme esitelmiä
laittomuudesta j.n.e. Ainoastaan _meidän_ mielestämme muka työmiehen
elämä saa olla raskas, _meillä_ vain saa olla kyllältä osanottavaa
mielialaa, _itsellään_ hänellä ei saisi olla semmoisia ajatuksia, ja
jos niitä olisikin, niin täytyy hänen olla ymmärtäväinen ja alistua."

Puhuessaan oli Robert yhä kiihtymistään kiihtynyt, ja puheen lopussa
äänensä vapisi mielenliikutuksesta. Gabrielle käänsi päänsä poispäin
vastaamatta; Robertin puhumistapa pani hänen verensä kuohumaan, se sai
työmiehet hänestä tuntumaan melkein vastenmielisiltä, vaikka äsken oli
tuntenut niin innokasta osanottoa niiden kohtaloon. Itsekseen hän
ajatteli kylmänä: "hänessä on aivan tuollainen vimma, kuten kaikissa,
jotka kiihkoilevat rahvaan hyväksi, löytyy tosiaankin poikkeuksia,
niinkuin esimerkiksi Käppingen työmiehet, mutta yleensä on ruumiillisen
työntekijän elämä saneen hauskan, he syövät hyvin, eivätkä rasita
itseään liiaksi, niin ettei niitä tosiaankaan huoli surkutella. Olen
vakuutettu siitä, etteivät he ole puoleksikaan niin rasitettuja kuin
Robert itse."

Keskustelua ei jatkettu, matkan kuluessa vain jompikumpi lausui jonkun
mitättömän sanan.

Yö pimeni pimenemistään, niin että tullessaan perille Ryforsiin, tuskin
näkivät tietä edessään.

Työväen kirjastoa lähetessä, näki Robert tulen akkunasta. Hän muisti
että työmiehillä oli kokous siellä tänä iltana, ja hänet valtasi
satunnainen, vastustamaton halu päästä mukaan. Hän hypähti paikaltaan
ja antoi ajajan seisahuttaa.

"Tulen heti jälestä." sanoi hän Gabriellelle hypätessään vaunuista,
sulki oven ja antoi ajajalle lähtömerkin, "hyvästi, muutamaksi
hetkeksi."

Sitten hän kiiruhti mäkeä ylös kirjastoon.

Mutta ovi oli suljettu. Epäillen seisoi hän hetkisen: mitäs hänellä
oikeastaan olikaan siellä tekemistä? Viime aikoina hän oli, mikäli
mahdollista, koettanut välttää joutumasta keskusteluun työmiesten
keralla, kun luuli ettei nykyisessä epävarmassa asemassa voisi heitä
hyödyttää, ja tiesi sahanhoitajan ja päällikön epäillen pitävän häntä
silmällä. Mutta myötätuntoisuutensa rahvasta kohtaan, kiintymyksensä
työväkeen, jonka henkisen ja aineellisen aseman parantamiseksi hän
siihen saakka oli taistellut, pääsi hänessä voitolle. Huolimatta siitä,
että hän mahdollisesti ottikin vaarallisen askeleen, ei hän voinut
vastustaa halua, joka pakoitti tällä hetkellä pitämään työmiesten
puolta.

Pari kertaa hän sai kolkuttaa ennenkuin raamimies Karlsson,
keskikokoinen, leveäharteinen, parrakas mies, jolla oli levottomat
sinertävät silmät, avasi oven. Hän oli portinvartijana, ja kysyi
ynseästi: "Ken siellä?"

Robert ilmaisi itsensä: pimeässä Karlsson ensin ei ollut tuntenut
pastoria, vaan nyt tervehti ystävällisesti ja kun Robert kysyi tokko
saisi tulla mukaan kokoukseen, lupasi hän kuulustaa ja sulki oven.

Kesti hyvän aikaa, kunnes ovi aukeni jälleen. Robert kuuli sillävälin
innostuneita, kovia ääniä, jotka kuuluivat olevan eri mieltä siitä,
päästettäisikö hän sisään vai ei.

Vihdoin Karlsson taas näyttäytyi ovessa.

"Olkaa hyvä käykää sisään", sanoi hän ja avasi oven puoleksi
pastorille.

Robertin tullessa saliin oli siellä kaikki hiljaa, ja häneen kääntyi
satoja katseita, joissa oli utelias, epäluuloinen tai odottava ilme.
Useimmat kokoontuneista olivat Ryforsilaisia, jotka hän ainakin
ulkonäöltä tunsi, mutta hänen terävä katseensa, jolla hän puhujalle
omituisella pikaisella tarkastamiskyvyllä, eroitti myöskin useita
tuntemattomia kasvoja, joten siis työväkeä oli muualtakin saapunut
tähän kokoukseen.

Yleinen hiljaisuus taukosi ja eräs Robertille vieras työmies nousi
seisaalleen ja huusi:

"Puheenjohtaja!"

"Olkaa niin hyvä", vastasi puheenjohtaja, Bengt Vester, joka seisoi
puhujalavalla huoneen korkeimmalla kohdalla. Toisessa kädessään hän
piti sauvaa, jota käytti puheenjohtajanvasarana, vaan väliin huvikseen
heilutteli edestakaisin sormiensa välissä.

"Minä vaan vaadin", alotti puhevuoron saanut, pitkä, tummasilmäinen
työmies, vihaisesti tuijottaen Robertiin, "että tuo äsken saapunut
henkilö on hyvä ja ilmaisee suhteensa työväen asiaan."

Sen sanottuaan hän istahti päättäväisen näköisenä, vielä kerran
heittäen Robertiin epäluuloisen katseen.

Äkillinen melu ympäri huonetta seurasi noita sanoja. Poikittain
huonetta olevilla penkkiriveillä istuvat työmiehet kävivät
levottomiksi, liikkuivat paikoiltaan, kääntelivät päätään ja alkoivat
kuiskaella toisilleen.

"Hiljaa!" huudahti puheenjohtaja lyöden sauvansa puhujalavan laitaan,
"ken tahtoi puhua? Vai niin ... Stark ... olkaa hyvä ... Starkilla on
puheen vuoro."

Puheenjohtaja viittasi sauvallaan mainitsemalleen miehelle ja
puhuteltu, lihava punakka seppä, jonka viisaista silmistään voi päättää
olevan ymmärtäväisen miehen, vaan joka sammalti eikä tahtonut löytää
sopivia sanoja ajatuksilleen, nousi verkalleen seisomaan.

"Haluan vaan lausua muutaman sanan", alotti hän, yhtä mittaa
liikutellen käsiään, aivan kuin olisi koettanut niillä saada kiinni
sanoja, jotka eivät tahtoneet tulla yhtä nopeasti kuin ajatukset, "en
tule pitämään pitkiä puheita, haluan vain sanoa, enkä aijo väsyttää
kuulijakuntaa ... pitkillä ... pitkillä ... niin ... aijon vain
selvittää herroille erään asian... Arvelen nimittäin että ... ja
luulen että kaikki ovat samaa mieltä ... sillä olemmehan nähneet ja
kokeneet ... ja luulen että jokainen meistä voi todistaa sen että
pastori tarkoittaa meidän työmiesten parasta... Minun mielestäni tämä
huone, jossa seisomme, voi olla aivankuin ... niin sanoakseni ...
niin ... tulkitsee hänen tunteensa meitä kohtaan, niin hyvin kuin ...
niin ... niin että hän tarkoittaa parastamme ja on työkansan ystävä, ja
ettei ole mitään syytä epäillä hänen mielenlaatuaan ... ja ... niin..."

Sen sanottuaan hän istuutui ja pyyhki hien otsastaan. Hänelle oli ollut
rasittavaa noin pitkän puheen pitäminen, mutta sydän oli niin täynnä
kiitollisuutta ja rakkautta Robertia kohtaan, tämä kun usein oli
auttanut hänen perhettään, ettei hän voinut vaijeta.

Vieras työmies huusi heti "puheenjohtaja" ja nousi seisomaan.

"Niinhän ne aina sanovat", sanoi hän yhtä vihaisena kuin äskenkin,
"'työkansan ystäviä', sitä ne kyllä kaikki ovat sanoissaan, vaan kun
tarvitaan, niin... Minä vaadin, että pastori itse tekee siitä selon,
eikä anna toisten puhua puolestaan..."

Tyytymätöntä melua herättivät nuo sanat, vaan se vaikeni heti kun
Robert huusi "puheenjohtaja."

"_Olkaa_ niin hyvä!" vastasi tämä pannen painon ensi sanalle ja
kumartaen Robertille.

Robert oli hetkisen ääneti katsoen lattiaan. Hän tunsi täydelleen
sangen valkean ja aran asemansa. Syvimmät, totisimmat tunteensa olivat
kiintyneet työmiehiin; uudistuksiin taipuvainen luonteensa, joka jo
pienestä saakka oli saattanut häntä pitämään sorrettujen puolta, ja
joka kehittymistään oli kehittynyt Ryforsissa olon aikana, jolloin
jokapäiväinen seurustelu alemman rahvaan kanssa oli kokonaan kuluttanut
hänen katsantokannastaan ylimysvaltaiset taipumukset, tuo kaikki
kuohahti nyt niin voimakkaasti että oli vähällä huimasta hänet. Mutta
toiselta puolen hän selvään käsitti, että tuota myötätuntoisuutta oli
hillittävä jossain määrin; hän ymmärsi sen, että seurakuntalaisilleen
rauhattomuutta ja laittomuutta julistava pappi on säännöttömyys, jota
ei saa olla olemassa.

Jos hän tällä hetkellä kadottaisi mielen malttinsa, jos antaisi
hetkellisen tunnelman hurmata itsensä, silloin ... niin silloin hän ei
enää voisi kauvempaa olla kirkon palvelijana...

Tuo sielun taistelu, jonka sekaisia syitä hän edes ei ehtinyt saada
sanoiksi, vaan ainoastaan äkkipikaa vaistomaisesti tunsi, kesti vain
hetkisen, mutta se koski häneen niin kovasti, että hän itse tunsi,
miten kalpea oli, vihdoin nostaessaan silmänsä katsellen ympärillään
seisovia työmiehiä.

"Veljeni", sanoi hän, ja huultensa hellän surumielinen hymy muodosti
jyrkän vastakohdan silmäinsä kiihkoiselle katseelle, "minulla ei ole
monta sanaa teille puhuttavaa, vaikka kiusaava ääni kuiskaakin
korvaani, että meillä voisi olla toisillemme paljon puhumista. Mutta
hetki siihen ei ole sovelias. Vanha ystäväni seppä Stark on jo puhunut
puolestani, paremmin kuin itse olisin osannutkaan. Teot puhuvat enemmän
kuin sanat. Huone, jossa nyt olemme, koko entinen elämäni täällä,
harrastukseni hankkia teille oikeutta, eikö niissä ole kyllin
todisteita siitä, että tarkoitan teidän parastanne, että aina, kuten
tähänkin asti tulen pitämään työmiesten puolta? Tarvitseeko minun sanoa
vielä enemmän?"

Hän katsoi ympärilleen, ja äkillinen liikutus, joka oli vallannut
työmiehet, näytti minkälaisen vaikutuksen puhe oli tehnyt. Kaunis,
ilmeekäs ääni, joka notkeana mukautui niihin ajatuksiin ja tunteisiin,
joita hän tahtoi tuoda esiin, hienot kasvojen piirteet, eloisa katse ja
suopea hymyily kahlehti työmiehet, jotka istuivat hievahtamatta
tarkkaan kuunnellen joka sanaa, Ainoastaan se työmies, joka ensin oli
Robertia vastustanut, näytti epäilevän, ja nousi seisaalleen sekä
lyhyesti lausui:

"Pyydän että asiasta tehdään esitys."

"Esitys", kuului vastaukseksi joku ääni.

Puheenjohtaja löi sauvallaan lavan laitaan ja huutaa kajahutti:

"Suostuuko kokous siihen, että pastori Wallner on mukana
keskusteluissamme?"

Yksimielinen "suostuu"-huuto kajahti kautta huoneen, niin että jos joku
olisikin mielinyt panna vastaan, olisi sen ääni vaiennut yleiseen
myöntymishuutoon.

Robert kiitti lyhyesti työmiehiä ja istahti penkille, johon hänelle
kilvan tehtiin sijaa.

Hänen rohkeutensa katosi ja hän toivoi ettei ollenkaan olisi tullut
sinne. Tuo kova yksimielinen suostumushuuto vaivasi häntä. Oliko hän
ollut kylliksi suora ja avosydäminen työmiehiä kohtaan, ansaitakseen
sitä luottamusta, jonka ne panivat häneen? Voisikohan hän pitää
lupauksensa? Jos asiat tulisivat niin kireälle, että hänen täytyisi
puoltaa tai vastustaa ilmilakkoa, niin voisiko hän silloin pysyä
sanassaan ja olla työmiesten puolella? Hän tiesi ettei voisi tehdä niin
ja tuo tieto kiusasi hänen rehellistä luonnettaan ja hän melkein piti
itseään petturina ja epäluotettavana ystävänä.

Keskustelut, jotka Robertin tulo oli keskeyttänyt, alotettiin
uudelleen. Oli luonnollisesti kysymys Käppingen työlakosta ja Ryforsin
työmiesten yhtymisestä siihen. Sama lakko oli laajennut niin
tavattomasti, että useimmat kaivokset, sahat ja rautatehtaat olivat
lakanneet, tai uhkasivat lakata työstään, auttaakseen Käppingen työväen
ahdinkotilaa. Nyt ei enää ollut kysymyksessä itsekäs taistelu omasta
toimeentulosta, nyt taisteltiin onnettomain veljien puolesta, ja tämä
aatteellinen puoli antoi lakolle ihmeellisen valloittavan voiman, joka
kiihdytti tyynneimmätkin mielet. Omasta puolesta Ryforsilaisilla tosin
ei ollut syytä valittaa palkkojensa vähyyttä, vaan suuren osan heistä
sai työlakkoliikkeeseen yhtymään tuo työkansanluokalle omituinen
kaikki-yhteyden tunne. Vaan olipa siellä moni, joka asettui
vastustavallekin kannalle: moni työmies, jonka mielestä kaikki oli
hyvin, ja jolla ei ollut halua panna alttiiksi omaa rauhaansa toisten
hyväksi, josta seurauksena oli se, että ottelu kävi pitkälliseksi ja
kuumaksi.

Robert ei ottanut osaa siihen; istui vaan koko ajan ääneti paikallaan,
nojautuen sauvaansa, ja kuunteli tarkoin mistä puhuttiin.

Puhujain etunenässä oli John Hult, joka useaan kertaan piti pitkiä,
vihasta hehkuvia esitelmiä rahapohattoja ja työnantajia vastaan. Aina
Käppingen työlakon alusta asti oli hän kaikissa kokouksissa kehoittanut
työmiehiä, etteivät he pelkureina pakenisi, vaan ryhtyisivät otteluun
taistelevain veljien puolesta. Vaan, kuten sanottu, useat Ryforsin
miehet olivat epäilevällä kannalla; pelkuruus, jota synnyttää
keskinkertainenkin toimeentulo, sai heidät peräytymään.

"Puheenjohtaja", huusi Hultin vaiettua eräs lyhyenläntä, harmaahapsinen
ystävällisen näköinen työmies.

"Olkaa niin hyvä! Stålilla on puheenvuoro."

Stål nousi seisaalleen päätään raapien ja alkoi:

"Niin, kun minä nyt en ole mikään maisteri, niin en myöskään osaa puhua
oppineesti, mutta kyllä sentään haluan hiukan tutkistella edellisen
puhujan lauseita. Minusta nyt ei näytä oikein kohtuulliselta se, että
jos jollakin työmiehellä on hyvä toimeentulo ja hän on tyytyväinen
isäntäänsä, niin minusta ei näytä, sanon minä, olevan oikein älykästä,
että hän lakkaa työstä, sen vuoksi, ettei toinen työmies ole
tyytyväinen. Minun mielestäni se on _salakavalaa_, eikä anna herroille
hyvää käsitystä meistä työmiehistä. Omasta puolestani sen lisäksi vielä
tahtoisin huomauttaa, ettei olisi haitaksi jos molemmin puolin
oltaisiin hiukan tyytyväisemmät. En millään muotoa halua ruveta
rankaisemaan käppingeläisiä työlakon vuoksi, vaan tahtoisin lausua
heille eräässä lehdessä äskettäin lukemani runopätkän, joka kuuluu
näin:

    "Viisain se on näillä mailla,
    Joilla kulta ohje on:
    Tyydy määrään kohtalon;
    Elä ain' oo uutta vailla!"

Sen sanottuaan hän vielä pari kertaa kynsäsi korvallistaan, ja
viekkaasti naurahtaen katseltuaan ympärilleen istuutui.

"Puheenjohtaja!" huudahti John Hult nousten kalpeana vihasta.

"Kas, se on kaunista!" huusi hän ja harmaat, syvään painuneet silmänsä
säkenöivät vihasta, kun hän katsoi Stålia, joka kumminkin näytti
pysyvän aivan tyynenä. "Siinä istuu tuokin vanha raato, jolla on puolen
kolmatta kruunua päivältä, vaimo kuollut ja kuopattu, toinen tyttö
miehellä Östersundissa, toinen palveluksessa Tukholmassa ja kaikki muut
lapset kuolleet; siellä hän vain istuu ja haukkuu pahanpäiväiseksi
Käppingen työmiehen, jolla on viisi kuusi lasta, vaimo elossa ja kurja
hökkeli asuntona. Hän on juuri samallainen kuin vanhat roistot, jotka,
kun itse eivät enää kykene syntiä tekemään, kurittavat nuoria, jos ne
vain uskaltavat vilkaistakaan hameeseen päin. Vaan sellaista
käyttäytymistä _minä_ sanon salakavalaksi!"

Hän nyökkäsi päättävästi päällään, ja heitti vielä Ståliin pahan suovan
katseen.

"Puheenjohtaja!" lausui vanha seppä sanomattoman ylenkatseellisesti.

Vaan hänen puheensa keskeytti Hult alottaen uudestaan samalla tavoin,
eikä huolinut ollenkaan siitä, että Stål vielä mahtavammalla äänellä
kuin äsken toisti: "puheenjohtaja."

"Hiljaa", ärjäsi Vester lyöden sauvansa puhujalavan laitaan, "Karlsson
siellä perällä sanoo jotain. Mistä on kysymys?"

"Puheenjohtaja!" huudahti Karlsson, "Norrstugan Niklasson on ulkona ja
kysyy, saako hän tulla sisään?"

Kiihkeitä "ei"-huutoja, joiden seasta kuitenkin kuului väliin äänekäs
"saapi", kaiku joka haaralta.

"Puheenjohtaja", sanoi nuori, kaunis, vilkassilmäinen työmies Steck,
"haluaisin ilmoittaa, että Niklasson on oikea _ämmä_, ja jos on aikomus
tuoda hänet tänne, niin on hänelle ensin pantava hame päälle, että
kukin tietäisi, mistä hän käy!"

Tuo lausunto synnytti kovan naurunmetakan. Steck oli kuulu pilkkakirves
ja saikin aina palkakseen naurun puuskia, kun vain milloin suunsa
avasi.

"Puheenjohtaja", huusi Karlsson, pitäen kätensä torvena suunsa edessä,
jotta ääni paremmin kuuluisi melun läpi. "Niklasson itkee siellä ulkona
kun ei pääse sisään."

"Puheenjohtaja", virkahti Steck, ja silmistään loisti veitikkamaisuus.
"jos Niklasson itkeekin oven takana, niin ei hän vuodata muuta kuin
teko-kyyneleitä, ja pyytäisin saada lausua sen ehdotuksen, että hän saa
pyyhkiä ne silmistään yksinäisyydessään!"

Taas syntyi salissa aika naurun rähäkkä.

"Suostuuko kokous", kysyi Vester ääneensä nauraen, "siihen, että
Norrstugan Per Niklasson, joka seisoo oven takana vuodattaen
tekokyyneleitä, saa pyyhkiä ne silmistään yksinäisyydessään?"

"Suostuu ... suostuu ... suostuu!!!" huudettiin joka taholta, ja
naurunpuuska toisensa jälkeen kaikui kautta huoneen.

Kun enin iloisuus oli tyyntynyt, nousi raamimies Johansson, jota Daniel
kauvan oli koetellut käännyttää, ja pyysi puheenvuoroa:

"Minä en aijo pitää pitkiä puheita", sanoi hän sivellen partaansa,
puhuen verkalleen ja pannen painon joka sanalle, "sillä minusta alkaa
tuntua jo siltä kuin olisi keskusteltu tarpeeksi ja että nyt olisi aika
ryhtyä toimeen. Kaikki mitä nyt on puhuttu tyytyväisyydestä, on kyllä
oikein ja kohtuullista, mutta kyllä tyytyväisyydelläkin tulee olla
määrä, ja mitä käppingeläisten tyytyväisyyteen tulee, niin en minä
puolestani voi sitä hyväksyä. Mutta eräs seikka, mikä minusta aina on
tuntunut hiukan ihmeelliseltä, on se, että meidän työmiesten tulisi
olla niin sanoakseni täydellisiksi luettuja. Sen nyt tietää, että
herrat tahtovat elää hienosti ja komeasti, toinen yhtä hyvin kuin
toinenkin, ja kun he tarkastavat olosuhteitaan, niin luulenpa, etteivät
he ota lukuun sitä, jonka toimeentulo on huonompi, vaan sitä, jonka on
parempi, ja ajattelevat, että noin se pitäisi olla meilläkin. Vaan kun
me työmiehet koetamme päästä hiukan parempaan päin, silloin heti
muuttuu ääni kellossa, silloin tuumitaan näin: teidän ei tule ottaa
lukuun niitä, joiden toimeentulo on parempi, sillä silloin te tulisitte
tyytymättömiksi ja kateellisiksi, vaan katsokaa niitä, joilla on
huonommat olot, ja olkaa tyytyväisiä, ja kiittäkää luojaanne. Ja kun
aina on sellaisia kurjia, jotka elävät huonommissa oloissa, kuin me,
niin itseään niihin vetoilemalla siihen, että tunnemme itsemme
tyytyväisiksi, vaikka toimeentulomme olisi kuinka kurja tahansa."

Johansson siveli partaansa, pari kertaa, nyökkäsi päätään vakuudeksi ja
istuutui. Nauru ja suostumushuudot olivat takeina siitä, että hänen
puheensa oli saavuttanut suosiota. Robert istui yhä liikahtamatta
nojaten leukaansa sauvan koukkuun. Johanssonin puhuessa tunsi hän taas
melkein vastustamattoman halun sekautua keskusteluun, nousta
seisaalleen ja suuttumuksensa kaunopuheliaisuuden koko voimalla
huudahtaa:

"Niin, te olette oikeassa, puhutte juuri minun ajatuksiani, minun omia
ajatuksiani, jotka polttavat minua sen vuoksi, etten saa päästää niitä
ilmoille. Me, niin sanotun sivistyneen luokan ihmiset, koetamme
saavuttaa rikkautta ennen kaikkea, emme saa rauhaa, ennenkuin olemme
saaneet kotomme ja elintapamme niin ylellisiksi ja mukaviksi kuin
suinkin. Me varastamme kassoja, käytämme ala-ikäisten ja leskien
rahoja, teemme velkaa ja saatamme takausmiehemme häviöön, myymme
ruumiimme avioliittoihin ilman rakkautta, ainoastaan saadaksemme
tyydyttää nautinnonhimoamme. Ja meillä on aina puolustuksenamme ettei
ole mitään sosialismia se, että koetamme pyrkiä parempaan asemaan. Vaan
teitä työmiehiä tuomitaan armottomasti: teitä moititaan ankarasti
kapinoimisesta ja sosialismista, jos te uskallatte pyrkiä niin suureen
ylellisyyteen, että pääsisitte asumasta kymmenin hengin huoneessa,
johon mahtuu vain kaksi. Kuka poistaneekaan tyhmyyden, itsekkäisyyden,
joka painajaisena rasittaa ihmisellistä oikeudentuntoa?..."

"Puheenjohtaja!" sanoi Hult, Johanssonin lausuntoa seuranneen lyhyen
vaitiolon perästä, "haluan vain yhtyä siihen, mitä edellinen puhuja
lausui, sillä niin suoraa puhetta siihen suuntaan en viellä ole
kuullut. Turhan puheen tyytyväisyydestä ovat keksineet rahamiehet, vain
voidakseen pitää salassa omaa hävyttömyyttään. Ja mitä siihen tulee,
että meidän on kiittäminen luojaamme, niin minä puolestani en luule
luojan tarkoituksen olevan sen, että osa ihmiskuntaa vain saisi raataa
toisen edestä, että toiset ihmiset vaan vetelehtivät rikkaina, ja
toisilla taas ei ole leipää lapsilleen. Eikä minun käsitykseni mukaan
raamatussa sanallakaan myönnetä, että rikkaat saisivat sortaa köyhiä,
vaan päinvastoin. Luin ja tutkin raamattua aika lailla siihen aikaan
kuin olin 'pelastettu', joten luulen tietäväni siitä yhtä ja toista,
vaan ehkäpä pastori, joka on enemmän perehtynyt, voi selvittää meille,
onko asianlaita sellainen kuin rahamiehet meille luulottelevat, että
muka raamattukin on heidän puolellaan?"

Robert säpsähti, oli aivan kuin joku olisi virittänyt paulan hänen
kaulaansa, niin ettei hän enää päässyt pakoon. Nyt hänen _täytyi_
puhua, tahtoipa eli ei. Asianhaarat olivat käyneet liian vaikuttaviksi,
välttämätöin joutumisesta liian liki virran vuolletta oli kohdannut
hänen. Pyörre tempasi hänen ja kauvemman vastustamatta hän lähti
menemään sen mukana.

"Puheenjohtaja!" huudahti hän nousten seisomaan ja nojaten toisella
kädellään penkin selkälautaan hän katseli työmiesrivejä. "Tosin en
ollut aikonut puhua tänään", jatkoi hän hiukan pysähdyttyään, jolloin
kaikki hiljaa odottivat, "vaan kun minua erityisesti on kehoitettu
siihen, niin en tahdo vetäidä pakoon, vaan suoraan sanoa teille
ajatukseni mahdollisesti tulevasta työlakosta.

"Sillä tietääkseni ei raamatussa mikään kohta sitä vastusta.
Israelinlasten historia on kertomus sorretusta kansasta, joka Jehovan
erityisellä suojeluksella vapautti itsensä hirmuhaltijain ikeestä.
Profeettojen kirjat kiroovat sortajia, ikävöivät oikeutta leskille ja
orvoille. 'Auttakaa sorrettuja, toimittakaa orvoille oikeutta, hoitakaa
leskien asiat!' huudahtaa Esaias profeetta epätoivossaan kansansa
pahuudesta. Kristus, puusepän poika ja työmiehen veli, surkutteli monta
kertaa rikkaita fariseuksia ja rikkaita, jotka pitivät itseään kyllin
hyvinä, Hän oli aina kärsivien, sorrettujen ja raskautettujen ystävä.
Kristinusko, sovitettuna perustajansa nimeen, on sosialismin kukkanen,
se todentaa nykyajan sosialistien kuivat mielijohteet. Kun Kristuksen
henki pääsee vaikuttamaan käytännölliseen elämään, kun olemassaolon
taistelun peloittavasta käyttövoimasta: _itsekkyydestä_ muodostuu sen
taivaallinen vastakohta: _rakkaus_, -- ja niin _on_ kerran käyvä,
kehityksen valtavan uudistustyön vaikutuksesta! -- kun se tapahtuu,
niin silloin sosialismin ja kansallistalouden vaikea tehtävä, jota
monet ajattelijat ovat mietiskelleet, tulee itsestään ratkaistuksi.
'Älköön kukaan katsoko omaa parastansa, vaan myöskin toisten!' Kun se
yksinkertainen elämänohje tulee hengeksi ja totuudeksi, niin silloin ei
enää tarvita työlakkoja. Vielä kerran: raamatussa ei ole mitään, joka
vastustaisi työmiehen asemansa parantamispyrintöjä, päin vastoin kautta
koko pyhän raamatun käy punaisen langan tavoin pyhän Jumalan vaatimus:
tasa-arvoisuutta ja veljeyttä ihmisten kesken. Olen tahtonut sanoa
teille tämän, koska olette sitä minulta kysyneet ja koska se on
vakaumukseni, jonka perustuksena ei ole hetken liikutettu mieliala,
vaan vuosikausia kestäneet rukoukset ja mietiskelyt. Ehkäpä moni --
niiden joukossa kenties moni teistäkin -- moittii minua siitä, että
puhun kuten nyt ja luulee minun Jumalan palvelijana siten pettäneen
Herraani, koska se Jumala, joka vaatii tasa-arvoisuutta ja veljeyttä,
myöskin on sanonut: 'Olkaat kaikelle ihmiselliselle järjestykselle
kuulijaiset, Herran tähden.' Siinä tapauksessa minä saan ottaa vastuun
ja kärsiä seuraukset siitä. En _voi_ puhua muuta, koska se, mitä puhun
on vakaumukseni. Tahdon kumminkin vielä huomauttaa erästä seikkaa:
Veljeni, jos rikotte sopimuksenne isäntäinne kanssa, niin älkää tehkö
sitä kevytmielisyydestä, älkääkä käykö omia teitänne, vaan ottakaa
Jumala kanssanne. Jos teette työlakon, _niin tehkää se raamatun
perustuksella!_ Älkää ryhtykö mihinkään, johonka ette voi pyytää
Jumalan siunausta. Ja nyt, Jumala olkoon kanssanne, johtakoon hän
päätöksiänne ja toimianne!"

Viimeiset sanansa melkein tukahdutti mielenliikutus, joka hänet
valtasi. Tuntien, ettei hän kauvemman voisi pysyä sisällä, viittasi hän
kädellään hyvästiksi kuulijoilleen ja lähti samalla ulos. Työmiehet
nostivat lakkia syvästi liikutettuina...

Ulos tultua tuntui Robertista siltä kuin olisi hän huimauksen
valtaamana syöksynyt alas pitkin jyrkkää vuoren rinnettä. Hänellä oli
samallainen hurmaava vapauden tunne, kuin unissaan lentävällä, vaan
samalla hän tunsi tuskallisen kaipuun taas saada kovaa maata jalkainsa
alle. Mitäs hän oli puhunut siellä sisällä? Oliko hän puhunut kuten
pappi vaiko kuten ihminen, kuten valtiokirkon palvelija vai työmiehen
veli? Oliko hän vielä sama kuin eilenkin. Eikö hän vain ollut syvän
intohimoisen myötätuntoisuutensa työmiehiin hurmaamana puhumalla
kadottanut oikeutensa olla Herran palvelija ja kirkon poika? Hän ei
voinut vastata noihin kysymyksiin, jotka hajanaisina, toisistaan
riippumattomina kuohuivat hänen kiihtyneessä mielessään. Hän ei voinut
itse arvostella menettelyänsä, tunsi vain olevansa kovin liikutettu, ja
että kulunut ilta oli repinyt ylös alasin hänen sielunsa sisimmät
sopukat, ja että hän itse oli lähdössä uusia taisteluja vastaan.
-- -- --

Kolmantena päivänä Ryforsin kokouksesta taukosivat ryforsilaiset
työstään auttaakseen Käppingen veljiään. Omasta puolestaan he eivät
sanoneet vaativansa mitään, sanoivat vaan, etteivät tahtoneet ryhtyä
työhönsä, ennenkuin käppingiläiset saisivat vaatimuksensa täytetyiksi.

Oli ollut vaikea saada kaikkia ryforsilaisia siihen asemaan, ja aina,
viime hetkeen saakka, puuttui työlakossa yksimielisyyttä.

Mutta lakonjohtajat, joista Hult ja Vester olivat innokkaimmat,
pitelivät toveriaan rautakourin; juuri ennen työstä herkeämistä
piiloutuivat useat päästäkseen olemasta mukana, vaan sellaiset haettiin
esiin ja säälimättä pakoitettiin ottamaan lakkoon osaa.

Sahanhoitaja sähköitti heti isännälleen, joka puolen päivän aikaan
saapui muassaan poliisi ja sotaväkeä. Maantielle vievät kujat sulettiin
ja sotamiehiä asetettiin vahdiksi. Oli aivan kuin oltaisiin odotettu
vihollista ja Ryfors yhtäkkiä pantu saarrostilaan. Kaikki työ oli
tauonnut; koneet ja sahat seisoivat toimettomina, miilut vaan
savusivat, kuten aina. Kansaa oi paljon näkynyt: työmiehet pysyivät
enimmäkseen kotonaan, vaan siihen sijaan näkyi paikoin harvinainen
ilmiö: pari sotamiestä, jotka marssivat tietä pitkin.

Storkin ja sahanhoitajan luona sekä muissa perheissä vallitsi kauhea
sekamelska; kuului sekasin huhuja ja uutisia, jotka säikähtyneen
mielikuvituksen liioittelemina kiertelivät kummallisina ympäri seutua.
Rouva Stork oli oikein ihastunut kun noin sai aivan ahmimalla
luulotella onnettomuuden kohtauksia, ja väitti kuulleensa, että
Bernfelt oli koonnut sotajoukkonsa sillan korvaan, alkaakseen ampua
kansaa, jollei se mielisuosiolla lähtisi työhön. Sahanhoitajan
taloudenhoitajatar, jonka mieleen johtui vielä hirvittävämmät
onnettomuuden enteet, kertoi kuulleensa, että kansa aikoi kivittää
rahapohatat kuoliaiksi ja että oli aikomus alkaa Storkista.

Heti puolen päivän jälkeen kutsutti Bernfelt kaikki työmiehet kokoon ja
oli itse sotamiesten ja poliisin kanssa asettunut veräjän suulle. He
saapuivatkin miehissä, lakonjohtajat etunenässä. Vanhoja
köykkyselkäisiä seppiä, voimakkaita, nuoria työmiehiä uhkamielisin ja
epäluuloisin katsein, nuorukaisia, vasta lasten kirjoista päässeitä,
jotka tahdottomina olivat antautuneet vanhempain johdettaviksi, perheen
isiä, joiden huolestuneet kasvojen ilmeet osoittivat, että he olivat
tarpeen vaatimina suostuneet, -- kaikki nuo tulivat jonossa sillalle,
jonne kokoontuneina muodostivat kunnioitusta herättävän joukon, joka
hiljaa odotti, mitä heidän herrallansa olisi sanottavaa.

Bernfelt oli, kuohuksissa kuin hänen mielensä muuten olikin koko lailla
mielissään, seisoessaan siinä sankarillisessa asennossaan, käsi
veräjällä. Tuossa mieli-alassa oli jotain draamallista, joka vaikutti
häneen ja herätti aikaa sitten haihtuneet tunnelmat siitä ajasta,
jolloin hän nuorena upseerina kunnosti itseään juhlakuluissa ja
kenttä-harjoituksissa.

"Työmiehet!" huudahti hän oikaisten vartalonsa, jolloin silmänsä
säihkyivät ja veri nousi poskipäihin; "olen pahoillani siitä, että noin
olette luopuneet velvollisuuksistanne. _Minulla_ ei ole mitään
tekemistä sen seikan kanssa että Käppingen työmiehille maksetaan huonot
palkat, ja minusta näyttää väärältä peliltä se, että _te_ sen vuoksi
rikotte sopimuksenne, joka sitoo teidät minun työhöni, kun te saatte
hyvät palkat ja tulette hyvin toimeen. Sentähden onkin minulla vain
pari sanaa teille sanottavaa: jos huomisaamuna ryhdytte työhön, niin
olkoon tämä kaikki unohdettu ... pois pyyhitty", -- hän teki kädellään
pontevan liikkeen ja äänensä vapisi hiukan, "jos sitä vastoin jatkatte
lakkoa, niin -- olette kaikki eroitetut. Se, joka huomenna ei ole
ryhtynyt työhönsä, saa laittautua tästä ulos. Älkää sanoko, että olen
kova tai teen vääryyttä. Te olette rikkoneet sopimuksenne, _minun_
antamatta aihetta tyytymättömyyteen; nyt minä rikon omani. Saatte
ajatuksen aikaa huomiseksi; silloin tahdon varmaan vastauksen!"

Bernfelt oli haltioissaan seisoessaan työmiesten edessä oikeutettuna,
varmana ja puhuen äänellä, niin kovalla että sen illan tyvenessä olisi
luullut kuuluvan aina majakalle saakka. Hän huomasi sotaisen asentonsa
vaikuttavan kansaan, ja se lisäsi hänen mielihyväänsä ja varmuuttansa.

Hetkisen keskusteltua erikseen lakonjohtajain kera, antoi hän uudelleen
julistaa että työmiehet saisivat ajatella huomiseen; sitten joukot
hajosivat, ja kukin lähti kotiansa. Mutta suljettuja veräjiä vartioivat
poliisi ja sotamiehet yhä koko yön.

Illemmalla, kun Bernfelt oli käynyt sahanhoitajan luona ja saanut
asemasta ja olosuhteista Ryforsissa pitkän selvityksen, jonka tuon
tuostakin keskeyttivät ankarat väittelyt, lähti hän pastorin asunnolle
saadakseen hetkisen puhella kahden kesken Robertin kanssa. Bernfeltiä
peloitti kuitenkin kovin, miten tuo keskustelu olisi käyvä;
sahanhoitaja, joka jyrkin piirtein oli kuvannut sen osan, mikä
Robertilla hänen mielipiteensä mukaan oli ollut lakon syntymisestä,
esitti järkähtämättömänä loppu-ehdotuksenaan sen, että joko hänen,
taikka pastori Wallnerin täytyi poistua Ryforsista. Hän ei enään
halunnut olla hoitajana sellaisessa paikassa, jossa pappi itse, jonka
apuun ja tukeen tänkaltaisissa tapauksissa muutoin voidaan luottaa,
esiintyy sosialismin ja työlahkojen välillä.

Ainoastaan viimeisessä hädässä suostuisi hän kadottamaan
sahanhoitajansa, joka viisitoista vuotta oli hoitanut Ryforsia, joka
tunsi työväen, eikä koskaan tehnyt sille vääryyttä, vaikka aina
katsoikin yhtiön parasta. Mutta melkein yhtä mahdotonta hänelle oli
antaa Robertille viittausta siitä että haluttaisiin hänestä päästä;
olihan Robert hänen vanha ystävänsä ja koulutoverinsa, jonka hän itse
oli kutsunut tänne ja jota hän suuresti ihaili.

"Voi, kun ihmiset puuhaavatkin niin paljon", ajatteli hän pastorin
asunnolle astuskellessaan. Tuskinpa hän olisikaan muualla
valaisematonta tietä kulkiessaan osoittanut sellaista kärsivällisyyttä
ja nöyrtymistä kuin nyt eteenpäin pyrkiessään. "Onhan tosiaankin kaikki
täällä oikein oivallisessa järjestyksessä, ja voisihan kaikki olla
aivan rauhaisaa ja levollista, ja nyt täytyy paraana metsästys-aikana
tuhlata monta päivää turhaan sekasotkuun."

Hänen pappilaan tullessaan Robert istui kirjoituspöydän ääressä ja
edessään olevista paperilevyistä ja avoimista kirjoista päättäen hän
oli täydessä työssä. Nähdessään Bernfeltin. Robert nousi häntä vastaan.
Ystävykset kättelivät ja lausuivat tavanmukaisen tervehdyksen; sitten
Bernfelt Robertin kehoituksesta istuutui sohvaan ja Robert itse meni
äskeiselle paikalleen kirjoituspöydän ääreen.

Bernfelt joutui niin hämilleen muutoksesta, joka Robertissa oli
tapahtunut nyt kuluneena vuonna, ettei hän ensin saanut sanoneeksi
mitään, istui vaan ja veti sormikkaat käsistään tuijottaen Robertiin.
Hänelle melkein kävi tuskaksi oma hyvinvointinsa, lihavuutensa ja
punakat poskensa, Robertin heikontuneet kasvot, ja tuon ihmeellisen
syvän sulkeutuneen katseen.

Robert ymmärsi syyn Bernfeltin vaitioloon; tämä tiesi, minkä turmion
työ ja sielun taistelut olivat tehneet hänen ulkomuotoonsa. Mutta
hänelle kävi kiusaksi oleminen sääliväisten kysymysten ja
hämmästyneiden katseiden esineenä, ja hän tuli kärsimättömäksi, kun
Bernfelt ei puhunut mitään.

"Noo, sen mukaan, mitä olen kuullut, on sinulla hyviä toiveita saada
lakkolaiset taipumaan", virkahti hän ja katsoi Bernfeltiä melkein
vihaisella ilmeellä.

Suopean Bernfeltin sydämmessä liikkui paraikaa mitä hyväntahtoisimpia
tuumailuja Robertin terveyden tilan suhteen, vaan tämän rämeä ääni
herätti hänen taas todellisuuteen.

"Niin ... kyllä ... minä olen hyvässä toivossa", vastasi hän hieman
hämillään, yhtämittaa nostellen jalkojaan ja sivellen viiksiään
lihavalla, valkealla kädellään. "Tämä ei ole mikään varsinainen lakko,
se ei ole syntynyt luonnollisella tavalla eli vastakkaisten syiden
vaikutuksesta, vaan se on väkisin saatu aikaan; sen vuoksi ei sen
ehkäiseminen käyne vaikeaksi."

"Noo, onnittelen sinua", vastasi Robert sormiensa lomassa
koneentapaisesti käännellen sinettiään ja katseellaan seuraten sen
liikettä.

Sitten olivat molemmat herrat taas vähän aikaa vaiti. Bernfelt tunsi
joutuvansa yhä ahtaammalle. Kuinka hän voisikaan sanoa mitä hänellä oli
mielessä, kun Robert tänään näkyi olevan niin harvapuheinen?

"Niin", alkoi hän hermostuneena, "tulin tosiaankin tänne
puhuakseni kanssasi juuri työlakosta ... hm ... pyytääkseni neuvoa ...
tarkoitan", oikaisi hän samassa, "etupäässä luonnollisesti tulin
sinua katsomaan ... toivon huomenna saavani tavata rouvaasi... Vaan
kumminkin ... arvelin nyt, että voisimme puhua jonkun sanan näistä
sekasotkuisista oloista ... hm..."

"Vai niin", vastasi Robert heti älyten mikä tarkoitus Bernfeltillä oli,
vaan ei tahtonut auttaa häntä pulasta.

Bernfelt tirkisteli lakeen ja yhä innokkaammin siveli viiksiään. Vaan
ei laesta eikä viiksistäkään lähtenyt hänen yrityksilleen apua.

"Niin, veli kulta", sanoi hän vihdoin tapansa mukaisella
kainostelemattomalla äänellään ja luopui kokonaan turhanaikaisesta
yrityksestään valtioviisaan tavoin mutkittelemalla päästä asiansa
perille, "on parasta puhua suu puhtaaksi. Seikka on näet sellainen,
että näillä seuduin väitetään että sinä ... niin, suoraan sanoen, että
paikkakunnan pappi on kaikkein pahin sosialisti? Voiko siinä olla
perää?"

"Kuka sinulle on sen sanonut?" kysyi Robert.

"Kah ... sehän on yhden tekevää ... _asianomainen_ on sanonut sen",
sanoi Bernfelt naurahtaen, "mutta minä kumminkin vastasin sen olevan
paljasta hullutusta..."

"Ei varsin niin", vastasi Robert järkähtämättömän levollisena. "Jos
minulla on myötätuntoisuutta sosialismiin, niin ei voi sanoa että
tunnen sitä _huolimatta_ siitä, että olen pappi ja kristitty, vaan
juuri _siksi_ että olen sitä: Kukaan ei ole ottanut vähäisten ja
sorrettujen asiaa huomaansa, niinkuin vapahtajamme itse. Ja yksikin
ainoa kristinuskon perusaatteista: 'älköön jokainen omaa parastansa
katsoko, vaan myöskin toisen' tai 'kaikki mitä tahdotte, että ihmisten
pitää tekemän teille, se tehkää tekin heille' taikka 'rakastakaa toinen
toistanne keskinäisessä rakkaudessa' -- ainoakin näistä käskyistä
elämään sovitettuna, ihmisen tietoon painettuna, ratkaisisi sosiaalisen
kysymyksen helpommin, kuin kaikki Marxin, Lasallen. Ricardon,
kansallistalouden tutkijain ja sosialistien kirjoitukset yhteensä."

"Niin, se nyt on, tietäähän sen, helposti ymmärrettävä", vastasi
Bernfelt, viuhtoen sormikkaillaan polviansa, "jos ihmiset vaan
tahtoisivat olla täydellisiä, niin ei tarvittaisi mitään sosiaalisia
tuumailuja kummallakaan puolella. Silloin ei myöskään tarvittaisi
vankiloita eikä ojennuslaitoksia, laskettaisiin vain Kristuksen henki
vallitsemaan vankien keskuuteen, niin olisi kaikki selvillä, rosvoista
ja roistoista tulisi pyhimyksiä ja vankilat voitaisiin sulkea koska
hyvänsä."

"Luonnollisesti olisi vähintäinkin turhan päiväistä, jos minä, kuten
sanoit, noin vaan luulisin voivani valmistaa pyhimyksiä varkaista ja
roistoista", vastasi Robert mahtavasti, "vaan minähän en ole
väittänytkään, että kristinusko voi tehdä mitään äkkipikaisia
parannuksia yhteiskunnallisissa oloissa. Kristuksen henkeä ei lasketa
valloilleen, kuten sanoit, vaan se syttyy eloon ihmisen mielessä
hiljaa, varmaan ja hitaasti, kuten kaikki elämä kehittyy. Olen vain
sanonut, että ihanne, johon meidän on pyrkiminen, on Kristinusko, on
se, että Kristuksen rakkaus saa uudistaa ihmisten mielet, ja että
_sitten_ tulevat ulkonaiset parannukset, eikä päinvastoin. Ottakaamme
väitteeni selvittämiseksi ainoa esimerkki, parast'aikaa kestävä lakko.
Kuinka helposti olisikaan koko tuo kysymys ratkaistu, jos kukin
työnantaja, ennenkuin päättää antaa työmiehilleen vastauksen, suostuisi
avaamaan raamattunsa ja useampaan kertaan todenteolla lukea nämä sanat:
'älköön kukin omaa parastansa katsoko, vaan myöskin toisen!'"

Bernfelt oli sävähtänyt punaiseksi kuullessaan Robertin viimeisen
lauseen, ja hänen iloiset, ystävälliset silmänsä tummenivat.

"Niin, siinä se nyt nähdään!" huudahti hän kiihtyneenä, "tuo on sitä
vanhaa virttä, jota laulavat kaikki, jotka eivät tiedä asioista mitään,
älä pane pahaksi että sanon sen suoraan! Eihän sinulla miten voi olla
kokemusta näissä olosuhteissa, etkähän voi olla selvillä tällaisen
liikkeen kaikista mutkista, joissa kukin on riippuvainen toisestaan, ja
jossa niin kutsutut pikku seikat, sellaiset kuin muutaman äyrin palkan
lisäys työmiehille, voi vaikuttaa koko joukon selkkauksia asioissa --
ja kumminkin istut nyt siinä tekemässä tietoperäisiä arvosteluja ja
puhut aivan päin mäntyyn. Sanon sinulle sen, että meillä, työnantajilla
on usein tuhat kertaa suuremmat huolet kuin työmiehillä. Tuottakoonpa
työ voittoa tai tappiota, maksetaan työmiehille palkka, hänellä ei ole
mitään huolta, hän on aivan levollinen, laskeutuipa raudan hinta eli
nousi, hänen täytyy kuitenkin saada rahansa, niinkuin muidenkin palkan
saajain, kun sitä vastoin meillä työnantaja-paroilla, aikoina, jolloin
rauta ja puu ovat huonossa hinnassa välistä on niin ylenmäärin huolia,
ja olemme niin sekasotkuisissa oloissa, ettemme mitään haluaisi sen
mieluummin, kuin vaihtaa asemaa hyvin toimeentulevan työmiehen kanssa,
jolla on määrätty palkka ja hauska asunto. Otan vain esimerkiksi
Riselan tehtaan. Tiedätkö millä kannalla asiat siellä nykyään ovat?
Työmiehet, siellä taukosivat muutama päivä sitten työstään, auttaakseen
Käppingen veljiään, kuten suuremmoisesti sanottiin; vaan nyt on Riselan
tehtaan asema sellainen, että jollei lakkoa mitä pikimmiten saada
ehkäistyksi, niin tulee luultavasti vararikko. Ja mikä siitä on
seurauksena? Siitä ei seuraa ainoastaan omistajain häviö, he tosin
kyllä ovat ihmisiä hekin, ja voivat olla levottomia vaimostaan ja
lapsistaan, _vaikkapa_ vain ovatkin työnantajia, vaan se nyt ei
merkitse niin paljon; mutta koko työväestökin on siellä leivän
puutteessa. Voiko sitäkin lakkoa järjellisillä syillä puolustaa?"

"En ole koskaan minkäänlaisena selviönä pitänyt sitä, että kaikki lakot
olisivat järjellisiä tai puolustettavia", vastasi Robert kylmänä,
"päinvastoin ne voivat usein olla vastakohtana. Mutta miksi otat
Riselan tehtaan, tarkastaisit mieluummin Käppingeä. Tiedät yhtähyvin
kuin minäkin, että Riselan omistaa rikas yhtiö, joka ilman tuntuvampaa
uhrausta olisi voinut myöntyä työväen vaatimuksiin, joten olisi voitu
estää tuo monessa yksityisseikassa suhteetoin lakko. Muutoin en ole
niin yksipuolinen ja vääryyttä harrastava, etten katsoisi työmiehen
tarvitsevan niin hyvin kuin hänen herransakin seurata kristillistä
ohjetta: ajatelkaa toisiakin..."

Bernfelt päästi pitkän ylenkatseellisen vihellyksen.

"Po ... po, po", naurahti hän halveksivasti. "Nyt olet pahempi
ihanteellisuuden harrastaja kuin luulin. Niin, voithan saarnata
kansalle tuota kaunista oppia, vaan jos koskaan saat yhden ainoankaan
työmiehen katsomaan herransa parasta, ja huomaamaan, että tälläkin voi
olla huolia ja ikävyyksiä, niin sitten en minä ole minä!"

Robert ojensihe; hän vaaleni entistäkin kalpeammaksi ja silmänsä
säihkyivät.

"Se mitä nyt sanoit, oli ruotsalaisen rahvaan häpeällistä
panettelemista", huudahti hän liiallisen hermostuksen kiihdyttämänä.
"Minä tunnen sen yhtä hyvin kuin sinä, ehkäpä paremminkin, ja tiedän,
että se työnantaja, joka palkkoja määrätessään _etusijassa_ katsoo
sitä, että työkansalla on kohtalaiset tulot, vasta toisessa sijassa
jako-osuutta, sekä antaa terveellisiä ja hyviä asuntoja ja suhteellisen
työ-ajan, voin panna kunniani pantiksi siitä, että jos häntä
työnantajana jokin seikka huolettaisi, ja hän kutsuisi työmiehet kokoon
ja luottamuksella sanoisi heille: 'ystäväni, niin ja niin on lailtani,
älkää syöskö minua perikatoon, tekemällä lakkoa, kun ajat parantuvat,
saatte toiveenne täytetyiksi. Haluatteko auttaa minua?' Se työnantaja
ei saisi muuta vastausta kuin yksimielisen 'tahdomme', eikä kukaan
hänen työmiehistään enää ajattelisi lakkoa. Ruotsin kansa ei ole
Engelbrecktin ja Kustaa Vaasan ajoilta huonontunut siihen määrään,
ettei sillä, vaikka se monossa suhteessa olisikin erehtynyt nykyajan
harhaoppeihin, olisi tallella hyvä, uskollinen mielenlaatu!"

Hän löi nyrkkinsä pöytään, nousi äkkiä ja kävi kerran poikki lattian.
Bernfelt seurasi hänen liikkeitään osittain pilkallisella, osittain
hämmentyneellä katseella.

"Niin. voithan mahdollisesti olla oikeassa", sanoi hän, kun Robert
jälleen oli istunut tuolille. "Kun meistä tulee täydellisiä, silloin
muuttuu kaikki hyväksi, siitä olen yhtä vakuutettu kuin sinä. Vaan
siihen saakka on meidän mukaantuminen asioihin sellaisina kuin ne ovat.
En kiellä Käppingen työmiesten vaatimusten olevan oikeutettuja, vaan en
voi vastata kaikista Pohjois-Rnotsin yhtiöstä. Kukin saa lakaista
puhtaaksi oman ovensa edustan ja minä puolestani voin kunniani ja oman
tuntoni kautta sanoa, että Ryforsin työväellä on hyvät olot. Voin
vakuuttaa sinulle", jatkoi hän taas vanhalla keveällä äänellään, "ettei
kellään työmiehistäni koskaan ole ollut niin paljon huolta ja
selkkauksia, kuin minulla nyt kuluneena vuonna. Kymmenen lapsen
kasvattaminen ei ole niinkään helppo asia, varsinkaan kuin pari näistä
antavat hyviä aiheita siihen luuloon, että tulevat saattamaan yhtä
paljon ikävyyksiä ja rahanmenoa, kuin itse ennen vanhaan omille
vanhemmilleni. Ja sitten tuo kesähuvila, jota vaimoni vihdoinkin sai
minun rakentamaan, ja joka nielemällä nielee rahoja. Ei, haluttaisi
sanoa työmiehilleni: onnellisia ihmisiä te, jotka ette mitään omista."

Robert ei vastannut, Bernfeltin puhuessa hän mielikuvituksessaan näki
komean rahoja nielevän huvilan vieressä pienen likaisen hökkelin, jossa
kylmänä talviyönä makasi kymmenkunta henkeä ja lumi läjäytyi kokoon
oven ulkopuolella ja hataroista seinistä tunki jääkylmä viima
huoneeseen.

Vaan mitäpä hyötyä olisi ollutkaan tuolle järkähtämättömälle
lapselliselle itsekkyydelle saarnaamisesta?...

"Niin, velikulta", jatkoi Bernfelt nousten seisaalleen, "me työnantajat
emme tosiaankaan ole sellaisia veren imijöitä kuin luulet meidän
olevan. Vakuutan sinulle, että korkein toivomukseni on se, että
työmieheni tulisivat hyvin toimeen ja olisivat tyytyväiset. Käsitän
myöskin varsin hyvin, että työmieskin on ihminen, joka voi vaatia vähän
hauskuutta ja mukavuutta. Sentähden olenkin, mikäli mahdollista,
täyttänyt heidän toiveensa. Mutta nyt minun täytyy sanoa sinulle
hyvästi, kello jo käy kahtatoista, ja olemme molemmat väsyksissä. Terve
sitten, veli hyvä, olen kovasti pahoillani, että näytät noin huonolta,
ethän vain rasittane itseäsi ylen määrin täällä? Tietysti kaikki
parannuspuuhat kuten kirjasto ja muut mitä olet järjestänyt ovat hyvään
tarpeeseen, mutta älä ryhdy liian laajoihin hommiin ... tuollainen työ
vaan vie paraan mehun voimista, etkä sinä suinkaan tule saamaan mitään
kiitosta siitä. Sano terveisiä rouvallesi, toivon huomenna saavani
tulla teille vieraisille. Hyvästi!"

Herrat kättelivät toisiaan ja vaihtoivat vielä jonkun sanan
keskustelemastaan aineesta; sitten Bernfelt, sanottuaan vielä
ystävällisen hyvästin, lähti Robertin luota.

Sydämmensä tuntui jotenkin keventyneeltä, kun hän pimeässä pyrki
sahanhoitajan talolle, jossa hän otti asuntoa Ryforsissa olonsa ajan.
Mielestään hän oli menetellyt viisaasti ja hienotunteisesti, antanut
Robertille viittauksen siitä, ettei hyväksynyt hänen sosiaalista
katsantokantaansa, eikä kuitenkaan ollut loukannut vanhaa ystäväänsä ja
koulutoveriansa, jota hän ei olisi mistään hinnasta maailmassa tahtonut
pahoittaa. Tietysti hän ei juuri ollut seurannut sahanhoitajan
loppuehdotusta, ja lähestyessään tämän asuntoa, muuttuivat hänen
miellyttävät, itseensä tyytyväiset tunteensa hiukan levottomiksi, mutta
sen levottomuuden hän heti sai poistumaan ajattelemalla: "ei hätää
mitään, nyt hän mörisee ja pauhaa, vaan kai se pian menee ohi. 12,000
kruunun palkasta luopuminen ei käy niinkään helposti, lukuun
ottamattakaan muita pikku etuja!" -- -- --

Seuraavana aamuna ryhtyivät kaikki ryforsilaiset jälleen työhön. Pari
päivää myöhemmin seurattiin Riselan tehtaassa heidän esimerkkiään, ja
viikon kuluessa olivat lakkolaiset, Käppingen työväkikin lukuun
otettuna, kykenemättöminä vastustamaan ylivaltaa, luopuneet
vaatimuksistaan ja alkaneet työn. Tyytymättömyys oli siksi kerraksi
tukahutettu, vaan siihen sijaan se miilujen tulen tavoin pysyi vireillä
ja leveni tyynen pinnan alla.

Ryforsista lähtiessään Bernfelt vielä mielihyväkseen näki
sahanhoitajansa täydellisesti leppyneen pastoriinkin. Lakon päättymisen
herättämä yleinen tyytyväisyys tarttui sahanhoitajaankin ja sai hänen
tuntemaan Robertia kohtaan jalomielistä anteeksi antavaisuutta, jota
tavallisesti osoitetaan voitetulle viholliselle.



XIV.


Tuon levottoman kesän perästä koitti tavallista rauhallisempi syys ja
talvi. Talven lepo ei täyttänyt ainoastaan sahaa, rantoja ja metsiä,
vaan myöskin ihmisten mielet, väsyttiin alinomaa puhumasta lakosta, ja
työ meni tavallista, tasaista tahtia, keskeytyi vaan sunnuntaisin,
jolloin kellonsoitto kutsui juhlapäivän lepoon.

Ryforsissa vallitseva uskonnollinen puoluehenki näkyi sitä vastoin
voimakkaasti elpyvän eloon. Robertin ennustus yksin jäännistään alkoi
yhä enemmän käydä toteen. Niin kutsutut herännäiset karttoivat kokonaan
pastoriaan, mikäli vain mahdollista. Robertin saarnat muuttuivat
muuttumistaan yhä enemmän vapaamielisiksi, niin etteivät kaikkein
suvaitsevaisimmatkaan enää voineet kieltää hänen kallistuvan
järkeis-uskontoa kohti.

"Turhaa on kuunnella häntä nykyään", sanoi Daniel-vanhus surullisena,
"ei tiedä mitä siitä vihdoin tulleekaan, mutta aivan siltä se vaan
näyttää, kuin hän tahtoisi tehdä tyhjäksi Kristuksen ja hänen
ihmetyönsä".

Työmiespuolueessa näkyi Robert huonosti onnistuneen lakon jälkeen
myöskin kadottaneen entisen asemansa. Salaisen tyytymättömyyden
johtajat ja ylläpitäjät eivät enää luottaneet häneen; heidän mielestään
hän ratkaisevana hetkenä, lakkopäivän illalla sahan isännän keralla
keskustellessaan, josta keskustelusta rahvaskin luonnollisesti oli
saanut vihiä, ei ollut pitänyt heidän puoltaan. Todistihan sitä sekin,
että heidän esimiehensä oli jälestäpäin usealle henkilölle sanonut
pastorin sosiaalisten mielipiteiden enimmäkseen olleen tuulesta
temmattuja, ja se että sahanhoitaja viime aikoina oli muuttunut
kohteliaaksi pastoria kohtaan.

"Vaan papit ovat aina pappeja", sanoi Vester ylenkatseellisesti, "eivät
ne koskaan uskalla puhua suutaan puhtaaksi, silloin kuin tarvittaisi!"

Itsestään selvä seikka on se, että Robertin luonne sellaisissa oloissa
oli synkkä ja alakuloinen. Vähemmänkin tuntehikas luonne olisi kärsinyt
siitä, että kaikkialla saisi osakseen kylmää ja epäluuloista kohtelua,
hänelle siitä koitui todellinen kärsimys ja hermostuttava tuska, aivan
kuin hänen sieluunsa päivät pääksytysten olisi pistelty tuhansilla
neuloilla. Hänen elämänsä katkeruutta vielä lisäsi yhä yltyvä
ruumiillinen heikkous; päänkivistys vaivasi melkein alituisesti, oli
öitä sellaisia, joina hän ei ummistanutkaan silmää, vaan käveli kaiken
yötä edes takaisin lattialla, tai loikoi pitkällään pää sohvan reunan
nojassa, mitä tuimimpien tuskain vallassa.

Jos joku vieras olisi kiinnittänyt huomionsa Robertin ja Gabriellen
väliseen suhteeseen, niin hän ei olisi havainnut mitään silmiin
pistävää syytä sanoa sitä onnettomaksi, mutta hänestä olisi tuntunut
ahdistavalta tuossa pikku pappilassa vallitseva mieliala. Talvella
Gabrielle ei ollenkaan viihtynyt Ryforsissa, vaan olonsa siellä alkoi
tuntua tukehuttavan tuskalliselta kuni vankilassa, ja päivät päästään
kyti hänen mielessään ajatus, joka jo oli herännyt eloon heti ensi
hetkessä hänen tänne saavuttuaan, nimittäin: "tänne on mahdoton ajan
pitkään jäädä."

Niin, tätä oli todellakin mahdoton sietää -- hän ei ollut vielä selvin
sanoin maininnut Robertille tätä, mutta hän tiesi että ennemmin tai
myöhemmin täytyi koittaa sen hetken, jolloin hän olisi sen tekevä.
Tyhjä, toimetoin elämä näännytti hänen; luottamuksetoin avioliitto,
kolkko koti, Robertin alituista kärsimystä osoittava ilme, joka täytti
hänen tuntonsa välistä ylenmääräisellä hellyydellä ja epätoivolla, kun
ei saanut ottaa osaa noihin sieluntaisteloihin, väliin taas vain
kiusasi häntä -- kaikki tuo katkeroitti ja raateli hänen sydäntään.
Ainoakin ilo, joka hänellä tähän asti oli ollut Ryforsissa, oli nyt
mennyttä: tohtori Sandin oli tänä vuonna pysynyt melkein aivan
erillään. Tietäen syyn siihen, hän katsoi velvollisuudekseen hyväksyä
tohtorin menettelyn, vaan kumminkin hänelle saattoi mielikarvautta se,
ettei saanut tavata häntä. Aurellin perhe oli hänen ainoa,
tuttavallisempi seurustelupiirinsä. Pikku pappila, lintuineen ja
kukkasineen oli turvapaikka, jonka ystävällisten asujanten luo hän
pakeni, silloin kun ikävystymisen tunne pääsi liian suureen valtaan.
Siellä hän välistä painoi päänsä "täti kullan" olalle ja puhkesi
itkuun, eikä kukaan kiusannut kysymällä miksi itki, kaikki vain
hyväillen lohduttelivat.

Keväämmällä avoveden tultua lähti Gabrielle Robertin suostumuksella
ensi laivassa kotiansa kesää viettämään: Robert oli useamman kerran
pyytänytkin vaimoansa tekemään niin.

Elokuun lopulla palattuaan oli hän iloisemman ja terveemmän näköinen,
ja puolisojen väli paranikin joksikin aikaa. Ero Robertista oli
elvyttänyt eloon jo puoleksi hervonneet tunteet; kaukana hänestä,
poissa Ryforsin raskaasta todellisuudesta, joutui hän jälleen nuoruuden
muistojen valtaan, sai häntä ikävöimään. Vaikk'ei hän ikävöinyt
kalpeaa, totista pappia, pieniä huoneita, joissa hän tavallisesti istui
katsellen merelle, kaipasi hän entistä Robertia, jonka _täytyi_ jälleen
palata.

Mutta kiihtynyttä purkausta seurasi peloittava taantuminen. Ilosta,
jota hän oli tuntenut nähdessään jälleen kotonsa, sisaruksensa ja
ystävänsä, jopa anoppinsakin, oli vain seurauksena, että Ryfors sen
sijaan tuntui yhä sietämättömämmältä, ja synkkä, totinen pappi, sen
hajamielinen katse, väsymätön, kiusallinen työ tuntui kummitukselta,
jota hänen oli vaikea saada pois mielestään, ja joka ennen pitkää
poisti hänen muististaan nuorekkaat kuvat Säboholmin lehtokujasta.

"Mahdotonta, että voisin tätä kauvemmin kestää", kuiskaili hän öisin
ja nyyhkien painoi kasvonsa päänalusta vastaan, "tästä täytyy tulla
loppu ... en voi jatkaa tällaista elämää ... ilman tarkoitusperää,
ilman harrastusta ... ilman rakkautta, ilman toivoa...!"

Tällä tavoin kului syys ja talvi. Robertin ja Gabriellen välisen
avioelämän luonne oli muuttunut; he olivat koettaneet pysyttää
siinä onnellisuuden loistetta, vaan se ei kuitenkaan ajan pitkään
onnistunut. Gabrielle esiintyi kylmänä ja välinpitämättömänä, vieläpä
epä-ystävällisenä, ja Robert yhä itsepintaisemmin sulkeutui omaan
itseensä.

Toukokuun lopulla, oli sahanhoitaja eräänä iltana heitä kutsunut
luokseen. Hän tahtoi laittaa pikku pidot vieraanaan olevan
tukholmalaisen sukulaisensa kunniaksi.

Tohtori Sandin oli myös siellä. Gabrielle ei ollut nähnyt häntä moneen
viikkoon ja oli sinä iltana onnettoman uhkamielisessä ja kiihtyneessä
mielentilassa, ja keikaili hänen edessään kaiken iltaa, niin silmiin
pistävällä tavalla, että muutkin vieraat sen huomasivat. Hän tunsi
olevansa kiusaksi tohtorille, jonka väliin viehätysvoimallaan sai
kiintymään itseensä, väliin taas omantunnon ääni hänet sai pysymään
erillään Gabriellesta, joka kuitenkaan ei pitänyt väliä siitä, vaan
jatkoi mistään huolimatta samanlaista menettelyä.

Sinä vuonna tuli sangen aikainen kevät; meren puoliset ovet olivat auki
ja illan suussa, kun vieraat olivat juoneet kahvia, menivät kaikki
puutarhaan kävelylle.

Gabrielle ja tohtori erkanivat heti muusta seurasta ja menivät erääseen
lehtimajaan istumaan, jossa tuttavallisesti keskustellen viipyivät,
kunnes kellon kilinä ilmoitti illallisen olevan valmiin.

"Tuo oli varmaan meille", virkahti tohtori levottomana ja nousi
lähteäkseen.

"Nooh, ei nyt ole mihinkään kiirettä", vastasi Gabrielle vallattomasti,
"istukaa toki vielä hetkinen, kenties emme enää toista kertaa olekaan
tilaisuudessa puhelemaan. Te kysyitte miksi olen niin onnetoin?" jatkoi
hän. "Tiedättekö, mitä on ikävystyä aikoihinsa, tuntea ikävöimistä
ruumiinsa joka solussa, tuntea sitä kaikkialla, kotonaan, ihmisten
keralla, joiden kanssa seurustelee, paikassa, jossa asustaa, jopa
inhota kiviä ja puitakin ympärillään? Sellaista tunnen täällä
Ryforsissa, ja senvuoksi olen onneton. Väitetään koti-ikävän olevan
tuskallisimman tunteen, mitä on olemassa, vaan minä luulen, että on
vieläkin vaikeampaa päivät päästään, tunnit tuntien perästä ikävöidä
pois paikasta, jota vihaa..."

"Mutta", virkkoi tohtori levottomana ja epäillen, "suokaa anteeksi,
että sanon suoraan, ... avioliittonne ... tarkoitan ... miehenne..."

"Mieheni ja minä emme nyt ole minkään arvoisia toisillemme", puuttui
Gabrielle puheeseen, epätoivon ilme kasvoillaan, "hän on kerrassaan
sulkenut minulta elämänsä mielihalut, meillä ei ole mitään yhteistä,
hän kulkee _omaa_ latuansa, ja pakoittaa minunkin kulkemaan omaani..."

Kauhistuen lausui hän nuo sanat, jotka ensi kerran tulivat hänen
suustaan. Olisi tehnyt mieli itkeä epätoivosta, niin kamalilta
kuuluivat ne hänen korvissaan.

Samalla tulikin sahanhoitaja kiirein askelin heidän luokseen. Hän
näytti olevan huonolla tuulella ja ojensi käsivartensa Gabriellelle
niin päättävästi, kuin olisi mieluummin antanut hänelle ruumiillista
kuria kohteliaisuuden osoituksen sijaan.

"Ehkä, rouva Wallner olette niin hyvä, että tulette?" kysäsi hän,
"iltaruoka on jo odottanut toista tuntia, ja koko seura on nälkäinen
kuin susi..."

"Oo, ei se mitään", vastasi Gabrielle naurahtaen, eikä noussut, "älkää
odottako minua. Minulla ei pahaksi onneksi ole ollenkaan suden
ruokahalua, minä kyllä tulen heti kun olette mennyt..."

Sillä välin oli tohtori noussut seisalleen, ja Gabriellen täytyi
tarttua sahanhoitajan ojennettuun käsivarteen, jota tämä piti aivan
hänen nenänsä edessä.

"Noh, tohtori, voitteko antaa minulle mitään lääkettä _siihen_
tautiin", sanoi hän astuessaan kartanolle päin, ja koetti leikkiä
laskemalla salata, miten liikutettu oli äskeisestä keskustelusta.

"Sellaista ei ole niin helppo antaa", vastasi tämä samalla tavoin, "se
kohtaus on monimutkainen, vaan minä koetan ajatella asiaa."

"Niin, tehkää se! Vaan älkää ajatelko liian kauvan! Muistakaa puheen
parsi: 'ruokaa odottaessaan...'"

Hän naurahti hermostuneesti, kaijuttomalla äänellä, joka melkein kuului
tukahdetulta nyyhkytykseltä.

Sisään astuessaan hän heti huomasi, että huoneessa olijat osoittivat
hämmästystä ja paheksumista. Hän tunsi useiden katseen kiintyvän
itseensä, hän huomasi kuiskeita, ja ivahymyä, ja hänen mielestään oli
kahden vanhan puoleisen rouvan, joiden keralla hän alkoi puhella,
äänen painossakin ja pitkäveteisessä, merkitseväisessä: Vai-niin,
niinpä-niin, to-si-aankin, koko kuormallinen moitteita, jotka
säälimättömästi painuivat hänen niskoilleen.

Vaan mitäpä olikaan tällä hetkellä väliä tuosta kaikesta? Hänen
mielialansa oli niin välinpitämätön ja uhkamielinen, että hän ei ollut
milläänkään koko seikasta. Nyt ne ovat huolissaan suosikistaan,
"kiltistä tohtorista", ajatteli hän ilkeästi hymyillen, ja huolimatta
seurassa olijain vastenmielisestä mielialasta ja saamistaan
epäluuloisista, tutkivista katseista, hän vain ujostelematta puheli ja
laski pilaa.

Mutta äkkiä hän älysi miehensä seisovan oven suussa tarkastamassa.
Säpsähtäen kääntyi hän poispäin; tuo katse jääti hänen sydäntänsä,
Robertin kasvojen ilme ei ollut koskaan ollut noin mielikarvautta ja
tahdottomuutta osoittava. Sitä kesti vain silmänräpäyksen verran, sillä
heti kohdattuaan Gabriellen katseen, kääntyi hänkin ja meni toiseen
huoneeseen. Mutta häntä vainosi kaiken iltaa tuo katse.

Mitä tarkoitti hän sillä? Oltiinko tosiaankin tultu niin pitkälle, että
hän tunsi inhoa? Tokkohan rajuilma nyt yltyisi raivoamaan kotiin
tultua? Uudelleen ja yhä uudelleen, puhellessaan hermostuneena ja
teeskennellen, juolahti mieleensä Robertin karvas, rankaiseva ilme,
uudelleen hän näki hänen käsivarret ristissä, pää hiukan alaspäin, näki
rypistyneiden silmäluomien alta kovan, mustan katseen, joka sattui kuni
terävä miekka. Kauhun, vaan samalla hurjan, selittämättömän ilon tunne
valtasi hänet: jotain oli tapahtuva, jotain täytyi muuttua; tuolla
tavoin ei voi katsoa naista, jota kerran on rakastanut, ilman että
siitä tulee kauhistavat seuraukset. Vaan minkähänlaiset? Heti
illallisen syötyä, Gabrielle ja Robert sanoivat hyvästit ja lähtivät
koria. Tohtori Sandin oli jo mennyt pois, ja mieliala seurassa oli
sellainen, ettei kellään ollut halua yhdessäolon pitkittämiseen.

Kotia kävellessä vallitsi täysi vaitiolo. Sykkivin sydämin odotteli
Gabrielle, että saisi Robertilta nuhteita siitä, miten oli illan
kuluessa käyttäytynyt, mutta turhaanpa odotti. Vasta kotia saavuttua,
kun Gabrielle oli valmis sanomaan hyvää yötä ja menemään omaan
suojaansa, sanoi hän levollisena vakaasti, vaan ei millään kovalla
katseella, kuten hän oli kuvitellut mielessään:

"Olen pahoillani, että minun tulee sinulle sanoa, vaan minun täytyy
pyytää, ettet vast'edes käyttäytyisi niinkuin illan kuluessa. En voi
suvaita sitä, että _minun_ vaimoni -- sanoissani minun, tarkoitan
_papin_, pastorin -- käyttäytyy niinkuin sinä käyttäit ja olet
käyttäinnyt viime aikoina"

Gabrielle vapisi kuni ratsu, jonka kylkiin kannukset liian kovasti
painalletaan.

"En käsitä tarkoitustasi", vastasi hän läähättäen ja koetti tyyneesti
kestää Robertin katseen, "selitä hiukan selvemmin..."

"Sitä en tarvitse. Sellaiset selitykset, joita minun täytyisi tehdä,
olisivat vain vastenmielisiä meille kummallekin, eikä niistä lähtisi
mitään hyötyä. Tiedät, Gabrielle, aivan hyvin, mitä tarkoitan."

"En, sitä en tiedä!" huudahti Gabrielle haltioissaan, "enkä myöskään
tiedä, että sinulla olisi oikeutta, vaikkapa halveksitkin minua ja
pidät minua itseäsi alhaisempana, sanoa että sinä _kiellät_..."

"Rauhoitu", keskeytti Robert laskien kätensä Gabriellen vapisevalle
käsivarrelle, "älä mene liiallisuuksiin. Älkäämme huoliko antaa valtaa
äkillisille mielen purkauksille, mitä hyötyä siitä lähtisi? Jollet
ymmärrä mitä tarkoitan, niin sanon sen sinulle suoraan. En kiellä
sinulta mitään, pyydän vain sinun vastedes käyttäimään toisella tavoin
tohtori Sandinia kohtaan, koska pappina en voi sallia, että vaimoni
tekee itsensä syylliseksi sellaisiin oikeutettuihin moitteisiin, kuin
sinä eilen illalla. Huomaa tarkoin se, etten nyt puhu sinulle
_puolisona_, sillä sellaisena pyydän sinua vain tutkimaan sydämmesi ja
rukoilemaan Jumalan estämään sinua synnistä. Puolisona en vaadi mitään;
voin surra, voin pyytää ja varoittaa sinua, mutta vaatia en voi.
Jos vaimo on mennyt niin kauvas, että hänen sydämmessään voi saada
sijan joku muukin, kuin oma mies, niin täytyy miehen mukautua
onnettomuuteensa ja kenties sanoa syyn olevan hänessä itsessäänkin.
Vaan pappina vaadin, että jos tahdot pysyä vaimonani, alat käyttäidä
kokonaan toisella tavoin tohtorin suhteen. Muistathan sopimuksemme:
papillisen toimintani alalla en tee mitään sovitteluja, en mitään
myönnytyksiä."

Hän vaikeni, huokasi syvään ja siveli kädellään otsaansa. Gabrielle ei
heti saanut vastanneeksi; Robertin sanat olivat tehneet häneen
sellaisen vaikutuksen, että hänen mielensä oli aivan huumautunut
voimakkaista tunteista, jotka saivat vallan. Hetkisen seisoen
liikahtamatta käsi pöydän reunaa vasten, kiinnitti hän samalla aran ja
rohkean katseen Robertiin, aivan kuin leimuten tulessa mielen
liikutuksesta...

"Robert", puhkesi hän lausumaan vapisevin huulin, "koska olet puhunut
tuolla tavoin, haluan minäkin puhua suuni puhtaaksi, jota muuten en
olisi tehnyt, vaan ennen vaikka kuollut, kuin sanonut sen, mitä
nyt aion. Vaan sinä olet ottanut ensi askeleen, enkä minä. Sinä
_kiellät_ ... sinä et _suvaitse_... Vaan tiedätkö, mitä minä siihen
vastaan? Vastaan, ettei sinulla enää ole oikeutta vaatia minulta
mitään, ettei voi vaatia mitään ihmiseltä, jonka on saattanut niin
onnettomaksi, kuin sinä olet tehnyt minut. Et ole oikeutettu syyttämään
minua mistään, sillä silloin teen minä sinua vastaan sen syytöksen,
että vika on _sinussa_; sinä olet saattanut minut niin sanomattoman
onnettomaksi, että voisin syöksyä mihin hyvänsä, vaikkapa syntiinkin,
kunhan vain pääsisin tästä kauhistavasta elämästä. Oletko muka koskaan
ollut huomaavinasi, miten huonosti minä olen viihtynyt täällä? Oletko
milloinkaan ajatellut sitä, kuinka yksinäiseltä ja hyljätyltä minusta
on tuntunut, kuinka kaikki ihmiset ovat minua kohdelleet kuni
kammottua, muukalaista, ja kuinka minä puolestani olen inhonnut
kaikkia? Et, et ole välittänyt minusta vähintäkään, joka ainoa työmies
on ollut sinulle omaa vaimoasi rakkaampi. Ja sitten, jos on ainoakaan
ihminen, joka minua miellyttää, ainoakaan olento, joka on osoittanut
ystävällisyyttä ja osanottoa minua kohtaan, niin sinä _kiellät_ minua
olemasta hänelle ystävällinen, sinä et _suvaitse_, että edes kerran
saisin tuntea hiukkasen vapautta ja nuoruuden iloa tässä luolassa,
johon olen tuomittu kuihtumaan kuoliaaksi. Päivä päivältä, tunti
tunnilta olet varastanut minulta viimeisen hivenen elämän iloa, ja
tunnen, miten sen ikävöiminen on tappamaisillaan minun..."

Gabrielle oli puhunut melkein taukoamatta. Katkeruus ja epätoivo, joka
hänessä oli kytenyt, purkausi niin voimakkaana että hän menetti
malttinsa ja kaiken hienotuntoisuutensa. Hän ei kuullut, ei nähnyt
Robertin tunteita. _Hänelle_ oli tehty väärin, hän oli kärsinyt, oli
sorrettu, ja nyt täytyi Robertin vihdoin saada tietää se! Mielen
liikutus oli melkein tukahduttaa viimeiset sanat, ja vaiettuaan lankesi
Gabrielle polvilleen tuolin viereen, painalsi kasvonsa nenäliinaa
vasten ja puhkesi raivoisaan itkuun.

Seurasi hetken vaitiolo. Gabriellen puhuessa oli Robert pannut käden
silmilleen, aivan kuin ei olisi voinut sietää katsoa noita intohimoisia
kasvoja, ja poistaessaan kätensä, olivat silmät kyynelien peitossa.

"Gabrielle", sanoi hän vihdoin, meni vaimonsa luoksi ja kumartui häneen
päin; "minkätähden et ole sanonut minulle ennen? Tiesin kyllä, ettet
viihtynyt hyvin, tiesin myöskin, ettet enää minua rakastanut, vaan en
tiennyt sitä että olin saattanut sinut niin syvälle onnettomuuteen,
kuin nyt sanot olevasi joutunut. Suurta tuskaa, enemmän kuin sanoakaan
voi, tuottaa se minulle, vaan kumminkin tahdon koettaa kaikin voimin
sovittaa sen vääryyden, mitä olen sinua vastaan tehnyt. Haluatko eroa
Gabrielle, tahdotko takaisin vapautesi, ainoastaan sen hyvityksen voi
sinulle tarjota, vaan sehän onkin täydellinen? Meillä ei ole lapsia,
jotka meitä sitoisivat toisiimme, johan avioliittomme pääasiallisesti
onkin purettu, kun rakkaus, luottamus ja ilo jo aikaa sitten on
paennut; jos siis haluat ottaa ratkaisevan askeleen, niin muista, että
minä, koskekoon se minuun kuinka paljon hyvään, kuulukoon se kuinka
ihmeelliseltä tahansa, että minä, vaikka olenkin pappi, ehdotan
tällaista Jumalan sanaa vastaan olevaa toimenpidettä, en sido sinua,
vaan tarjoon sinulle vapauden..."

Gabrielle ei vastannut, oli vaan liikahtamatta kasvot käsien peitossa.
Robertin sanat vaikuttivat hänessä tunteen, josta hän itsekään ei
kyennyt tekemään selkoa. Tunsiko hän todellakin iloa kuullessaan noita
sanoja -- ja vielä Robertin lausumina, eikä itsensä -- noita arkoja
ajatuksia, joita hän niin monasti oli paennut, kuin niitä aaveita,
joita pelkäsi? Siis todellisuudessa oli olemassa vapaaksi pääsyn
mahdollisuus, pääsyn tällaisesta elämästä, joka kuihdutti kaikki
nuoruuden ilot? Siis nuo kuvat eivät olleetkaan hänen kiusatun
mielikuvituksensa synnyttämiä, niitä oli Robertinkin tuoreissa,
käytännöllisissä ajatuksissa, sosialismin ja työväenkysymyksen sivussa?
Siis ne eivät mahtaneet olla niin peräti mahdottomia ja
eriskummallisia?

Mutta tunsiko hän tosiaankin _iloa_? Tosin hän halusi päästä vapaaksi
tästä orjuudesta lautatarhain ja koneiden keskellä, vielä kerran
vapaasti nauttimaan nuoruuden ja elämän suloa, mutta tokkohan hän
koskaan saisi voimia murtamaan niitä siteitä, jotka hänen yhdistivät
Robertiin, kun vain sen ajatteleminenkin täytti hänet sydäntä
kouristavalla tuskalla...

"Nouse lapseni", virkkoi Robert vihdoin, koko ajan hievahtamatta
seisottuaan Gabriellen vieressä, ja katseli hänen notkistunutta
vartaloaan: "nouse ja tyynny, puhelkaamme tästä rauhallisina. Nyt meitä
ei hyödytä sureminen ja tuskittelu, Gabrielle, mikä on tapahtunut, on
tapahtunut, koettakaamme nyt vain, mikäli mahdollista, korjata
menneisyyden hairahdukset. Syy on kaikissa tapauksissa suurimmaksi
osaksi minussa: tunsin elämää enemmän kuin sinä, tiesin miten
äärettömän paljon sellainen ammatti kuin minun vaatii ihmiseltä, ja
kumminkin vein sinut mukanani taistelun melskeeseen, vaikka et ollut
mitenkään puolin siihen varustainnut. Vaan Jumala on minua
rangaissut... Nouse nyt Gabrielle, koettakaamme puhua tyynesti..."

Gabrielle nousi väkinäisesti, Robert saattoi hänet sohvaan, tarjosi
hänelle vettä juoda ja istuutui itse kiikkutuoliin vähän matkan päähän.

"Mitä tahdoit sanoa?" kysäsi Gabrielle väsyneenä, ja hänen ruumiinsa
nytkähteli kuivista nyyhkytyksistä.

"Tahdon vain toistaa sen, mitä äsken sanoin", vastasi Robert tyynellä
tukahdetulla äänellä, joka todisti, että hän rautakouralla hillitsi
tunteitansa, "nimittäin sitä, että olen valmis antamaan sinulle
vapautesi takaisin. Käsitä nyt minut oikein, en minä pyydä sinua nyt,
noin kiihtyneessä mielen tilassa antamaan minkäänlaista vastausta,
mutta ajattele asiata, punnitse tarkoin ja rukoile Jumalaa ohjaamaan
itseäsi. Ero on tosiaan kamala seikka, eikä luonnollisesti kukaan ryhdy
sellaiseen ennenkuin näkee, ettei millään keinoin saa aikaan parannusta
tai sopimusta. Mutta jos on mennyt niin kauas, jos tuntee avio-onnen
auttamattomasti murtuneen, niin silloin on parempi erota, kuin
yhdessä-oloa jatkamalla tehdä toisensa onnettomiksi. Sen vuoksi
hartaasti ja todenteolla pyydän sinua koettelemaan itseäsi, ennenkuin
ryhdyt mihinkään päätökseen."

Gabrielle päästi niin kovan ja katkeran naurun, että Robert oikein
säpsähti sitä kuullessaan.

"Päätöksen tekeminen ei tuota minulle vaikeuksia, sillä se mitä sanoit,
jo mielestäni on vieroittanut minut sinusta. Eron ajatteleminen ei näy
olevan sinulle ollenkaan vaikeaa, puhuthan siitä niin levollisesti ja
kylmästi, kuin mikäkin asianajaja, joka istuisi minulle sitä
selvittämässä..."

Robert kalpeni, ja silmänsä säihkyivät, mutta itseään hilliten hän
vastasi yhtä levollisesti kuin äskenkin:

"Ei ole kysymys siitä, miten vaikeaa se olisi minulle, emme puhu minun
onnestani ja tulevaisuudestani, vaan sinun. Ja jos ero voi tehdä sinut
onnelliseksi, niin olen valmis taipumaan siihen, joskin se tuntuisi
minusta jotenkin vaikealta, tai oikeammin sanoen: tuntukoon se _kuinka_
vaikealta tahansa. Voisin kestää _mitä hyvään_, jos vaan sillä voisin
saada takaisin nuoruutesi ilon, jonka liika rohkeuteni ja
tottelemattomuuteni Jumalan varoittavaa ääntä kohtaan on sinulta,
riistänyt. Vaan minä toistan vieläkin: mieti tarkoin, tutki sydäntäsi,
rukoile ohjausta, niinkuin minäkin sitä olen rukoileva."

"En voi eritä sinusta", kuiskasi Gabrielle katsomatta Robertiin, "olen
sidottu kiinni sinuun ... vaikkapa menehtyisinkin, niin en voi sinua
jättää... Mutta", virkkoi hän vieläkin hiljemmin, "onhan toinenkin
keino ... itsekään et viihdy sen paremmin ... jätä tämä ilkeä paikka...
Tukholmassa olimme onnelliset ... lähtekäämme yhdessä sinne
takaisin..."

Robert ei vastannut; nousten äkkiä paikaltaan alkoi hän käydä
edestakaisin pitkin lattiaa, käsivarret ristissä, pää alaspäin.

"Gabrielle", sanoi hän vihdoin seisahtuen vaimonsa eteen, "erehdyt, jos
luulet olevasi onneton sen vuoksi, ettet viihdy Ryforsissa ja että
jossain toisessa paikassa ja toisissa olosuhteissa olisimme onnellisia
toistemme keralla. Mahdollista on, että täällä-olo on kiirehtänyt ja
saanut purkautumaan sen, mikä kumminkin ennen tai myöhemmin olisi
tapahtunut, mutta perussyy siihen on syvemmällä. Missään tapauksessa ei
maksa vaivaa ruveta hakemaan perusteita, mutta sen verran voin aina
sanoa, että, vaikka nyt lähtisimmekin Ryforsista, kuten ehdottelet, ja
muuttaisimme Tukholmaan, niin emme tulisi onnellisemmiksi, vaan
päinvastoin; siitä, että minä olisin poikennut velvollisuudestani
Jumalan palvelijana, saisimme vielä lisän onnettomuuteemme. Mutta
minulla on seuraava ehdotus: lähde täältä, jätä minut vuodeksi, ja
koettele itseäsi sill'aikaa. Unohda muistostasi menneisyys, nauti
nuoruuden ilosta, jota sinulle sisaresi varmaan runsaasti tarjoovat,
unohdu minut ja synkkä totisuus, jolla olen sinua kiusannut, ole aivan
vapaa, ja koeta, tokko sellainen elämä sinua enää voi miellyttää. Ken
tietää, mitä seurauksia vuoden kestäneestä erosta voi olla? Sen
kuluessa saattaa ilmaantua niin paljon uutta, monta, uutta mielialaa,
jotka sinulle täydelleen selvittävät entisyyden ja samassa näyttävät,
miten sinun on meneteltävä. Vaan ehdoksi panen sen, että kaiken eromme
ajan olemme aivan kuin kuolleet toisillemme, kirjevaihtoon ei saa
ryhtyä kummaltakaan puolen; koetuksen tulee olla läpeensä
täydellisen..."

"Ja tahdot minua vastaamaan nyt heti", kuiskasi Gabrielle, kun Robert
oli vaijennut ja, vihdoin liikutuksen valtaamana, istahti tuolille ja
peitti kasvot käsiinsä.

"En ... en", mumisi hän puoleksi tukahtuneella äänellä silmiään
nostamatta, "ei nyt ... ei nyt ... riittäköön jo se, mitä on
sanottu ... ajattele sitä ... rukoile ... olen tahtonut auttaa
sinua ... näyttää sinulle tien ... enkä tiedä mitään muuta keinoa ...
ehkä sinulla on tiedossa jokin parempi ... jokin lievempi ...
oih, Gabrielle, Gabrielle ... jos voisin jälleen saada sinut
onnelliseksi ... jos voisin ... onnelli..."

Viimeiset sanat tukahtuivat nyyhkytyksiin. Hetki toisensa jälkeen
kului; ei kumpikaan heistä hievahtanut, molemmat istuivat vaipuneina
tuskallisiin, sekaviin surun ja eron ajatuksiin. Kummastakin tuntui
siltä, kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan, vaan toinen heistä jo
tunsi vajoavansa päänsä yli lainehtiviin epätoivon aaltoihin, toinen
taas taisteli koko elämän halunsa voimalla päästäkseen niistä
tarttumaan ojennettuun oljen korteen.

"Minun täytyy elää vielä kerran, minun täytyy", kuiskasi ääni
Gabriellen tunnossa, toinen ääni taas yhtä innokkaasti vastasi: "en voi
eritä hänestä, en voi elää ilman häntä, on mahdotonta..."

Eikä kumpikaan tiennyt, kuinka kauvan siinä istuivat. Robertin mielessä
kuvastui koko entisyys, sen ilot ja surut, muistot ja toiveet hän
näki hengessään, ja hän katseli ja arvosteli niitä terävällä
hairahtumattomalla selvyydellä, joka tulee sielun osaksi silloin, kun
sen voimat viimeiseen saakka, vaaditaan kärsimykseen ja taisteluun.

"Niin ... niin, aivanhan se on välttämätöntä", kuiskasi hän, "kylvin
tuulta -- ja niitän myrskysäätä ... sen täytyy olla, niin ... sen
täytyy..."

Vihdoin nousi Gabrielle ja meni Robertin luo.

"Hyvää yötä", sanoi hän ojentaen kätensä, "en jaksa enää ajatella enkä
puhua tänä iltana, päätäni jo huimasee väsymyksestä."

Hän näyttikin siltä, kuin olisi tyhjentänyt voimansa kokonaan; huulensa
vavahtelivat hermostuneesti, ja vertyneet, turvonneet silmäluomet
tuskin pysyivät auki.

Robert tarttui hänen käteensä ja noustessaan seisaalleen, näytti hän
aivan kuin olisi tahtonut syleillä häntä ja painaltaa hänet rintaansa
vasten.

Vaan hän hillitsi itsensä ja laski sen sijaan kätensä hänen päänsä
päälle.

"Jumala auttakoon meitä kumpaakin", sanoi hän hiljaa, "meidän on
vaeltaminen pimeän laakson läpi, mutta tiedän, että jos luotamme
Jumalaan, niin hän auttaa meitä siitä. Jumala siunatkoon sinua,
Gabrielle raukkani."

Gabrielle nyyhkäsi, vaan ei vastannut mitään, painalsi vain nenäliinan
vasten vavahtelevia huuliaan ja lähti huoneesta. -- -- --

Syyskuun alussa matkusti Gabrielle Ryforsista vuodeksi sisartensa,
"pikku tyttöjen" luoksi, jotka molemmat olivat naimisissa ja asuivat
Tukholmassa. Sen ajan kuluessa eivät puolisot aikoneet vaihtaa yhtään
kirjettä, ja vuoden kuluttua olisi Gabriellen päättäminen, tahtoisiko
hän Robertin vaimona palata Ryforsiin, vai jäisikö tämä satunnainen ero
koko elämän kestäväksi eroksi.

Gabriellen tukholmalaisten ystävien ja tuttavain kesken pidettiin syynä
hänen kauvan kestävään vierailuunsa osittain se, että hän halusi
tervehtiä perhettänsä, osittain hänen heikko rintansa, joka ei sietänyt
Norrlannin ilmaa -- mutta Ryforsissa, jossa ei kukaan huolinut ajatella
mitään kiertosyitä Gabriellen pitkä-aikaiseen poissa-oloon, ja missä
juoruilla luonnollisesti oli sen seikan kanssa paljon tekemistä,
tiettiin heti, että papin rouva oli lähtenyt sieltä sen vuoksi, ettei
viihtynyt Ryforsissa eikä elänyt sovussa miehensä kanssa. Ja kun
vähitellen Ryforsilaisten kesken levisi koko joukko erityisseikkoja
Robertin ja Gabriellen välisestä suhteesta -- etenkin se, etteivät he
olleet kirjevaihdossa -- niin useimmat empimättä lausuivat
mielipiteenään sen, ettei Gabrielle enää koskaan tulisi sinne, ja että
se epäilemättä olikin parasta, ei ainoastaan hänen miehelleen, vaan
koko seurakunnallekin.

Ja kun poissaolijasta oli julistettu sellainen kuoleman tuomio,
jätettiin hän rauhaan; enemmän paikkakunnalliset tapahtumat vähitellen
syrjäyttivät tuon tarkoin harkitun puheen aineen.



XV.


Aniharva huomasi Robertin ulkomuodossa tai esiintymistavassa mitään
muutosta, siitä lähtien kuin Gabrielle oli hänet jättänyt. Hiljainen ja
totinen hän oli ollut aina viime vuosina, ja oli yhä vieläkin, mutta
puhuessaan jotain, mistä hän oli huvitettu -- puhuessaan jostain
aineesta, johon oli innostunut, tai kulkiessaan tuvasta toiseen, tai
jollekin ystävälleen tehdessään selkoa jumaluusopillisesta teoksestaan,
jota hän paraikaa valmisteli -- silloin saattoi hän vielä kiihtyä ja
elpyä kuni ennen.

Ulkopuoleen nähden hän siis oli jokseenkin entisensä näköinen, vaan
hänen henkisessä elämässään oli ero Gabriellesta ja kaikki ne sielun
taistelut, jotka olivat olleet seurauksena siitä, saaneet aikaan
valtavan täristyksen. Uskonnolliset epäilykset, joita vastaan hän
kauvan oli taistellut, saivat tähän aikaan hänen sielussaan uuden
voimakkaan jalansijan. Kiihkeä toivomuksensa taipua Jumalan tahdon
mukaan, saada tyyntymään sielunsa epätoivoinen rauhattomuus, muuttui
vähitellen rauenneeksi tyytyväisyydeksi, joka, vaikkei hän sitä
aavistanutkaan, vähimmästäkin ulkoa tulevasta puuskasta, veisi
täydelliseen epäileväisyyteen.

Entistä innokkaammin hän nyt alkoi hoitaa papin tehtäviään, erittäinkin
toimintaansa, seurakunnan sairasten ja köyhäin keskuudessa. Mutta
itseensä hän ei koskaan ollut tyytyväinen; vihdoin hän sai omituisen
päähän piston, sellaisen ettei muka koskaan toiminut kylliksi, vaikka
olisikin puuhannut kuinka paljon tahansa. Illoin, silmäillessään
kulunutta päivää ja tarkastaessaan itseään tuli hän aina surumieliseksi
ja alakuloiseksi. "Mitä olen tehnyt." huokaili hän tavallisesti, -- "en
mitään, en niin mitään. Koko päivä, niin monta kallista hetkeä on
kulunut, ja miten olenkaan ne käyttänyt?"

Toinen päivä toi tullessaan uusia ponnistuksia, joilla hän koetti
tyydyttää vaatimuksia, jotka itsensä suhteen teki yhä suuremmiksi,
tuskallisia yrityksiä saavuttamaan tilaisuutta kieltäytymiseen ja
kaikkeen, mitä vaan suinkin saattoi kutsua ylellisyydeksi tai hyväksi
toimeentuloksi. Hän tunsi omantunnon tuskia siitä, että vuode oli liian
pehmeä, tai ruoka liian hyvin laitettu, ja kurittaakseen itseään,
lähetti hän välistä päivällisensä köyhille ja söi jonkun työläisperheen
luona.

Saarnaajan toimikin oli käynyt hänelle raskaaksi, useinpa
tuskalliseksikin työksi, joka ei juuri koskaan häntä tyydyttänyt.
Joskus, tavatessaan jonkun saarnan-aiheen, josta hän ennen muinen oli
saarnannut vakaumuksen lämmöllä, ja koettaessaan käyttää sitä, tunsi
hän kauhukseen kuinka se lohkesi kappaleiksi hänen käsiinsä, joten koko
tuo ihana, runsas aine oli tomuna ja pirstaleina hänen jaloissaan.
Välistä hän taas onnistui saamaan sellaisia aiheita, joista oli
huvitettu, hän innostui, kuten ennen, ajatteli tarkoin saarnansa ja
harkitsi joka kohdan aineesta, mistä aikoi puhua. Vaan silloin kävi
hänen useimmiten niin, että valmistettuaan kaikki ja ollen juuri
innostuneimmillaan tekemään kuulijoilleen selvää jonkin opinkappaleen
uudesta käsitystavasta, hänelle salaman tavoin lensi päähän ajatus,
että olisi mahdotointa pitää semmoista saarnaa tulematta poistetuksi
viralta.

Silloin hän väliin uhalla uskalsi koettaa ainakin jossain määrin
päästää valloilleen mielessään liikkuvat järkiuskoiset ja maailmaa
mullistavat ajatukset, vaan siitä oli vain seurauksena yleiset
moitteet, lisäytyvä mielikarvaus heränneiden puolelta, uhkauksia ja
nimettömiä kirjeitä, joissa uhattiin viralta panoa, vieläpä pistäviä
sanomalehtikirjoituksiakin. Jos hän taas menettelisi päinvastoin,
hilliten rauhattomia ajatuksiaan, eikä antanut saarnansa siirtyä
rahtuakaan ahtaimpien opinkappalten viitoittaman rajan ohi, niin siitä
oli vain seurauksena itsensä ylenkatse ja epäilyksen lisäytyminen.

Talven pitkään pukeni hänen sieluntilansa. Hän työskenteli taukoamatta,
kuumeentapaisemmin. Yhä enemmän joutui hän ilottoman harrastuksensa
orjaksi, koettaessaan keräillä hyviä töitä, saavuttaa täydellisyyttä,
mikä kumminkin aina pakeni häntä. Öisin häntä vaivasivat kummalliset,
kamalat unet; hän heräsi usein siitä, että luuli putoavansa
pohjattomaan syvyyteen, ja vihdoin selvittyään unelmastaan, hänellä
vielä kauvan oli jälellä huimaava tuska, jota tunsi, viimeisen
jalansijan altaan luisuessa ja älytessään auttamattomasti vajoavansa...

Usein uudistuvana unelmana hän myöskin näki Gabriellen kuolleena. Hän
ajatteli usein kuolemaa, vaan enin omaa kuolemaansa; heikko terveytensä
sai hänen luulemaan, ettei se enää voinut olla kaukana. Mutta unissaan
hän aina puuhasi Gabriellen kuoleman kanssa. Välistä hän näki hänen
lähestyvän vuodettaan -- tiesi hänen kuolleen, sillä itse oli muka
haudannut hänet ja heittänyt multaa kirstulle -- mutta hän hymyili ja
puheli kuten ennenkin, ja hän tunsi ihmeellisen ilon riemastuksen, vaan
samalla kertaa, pelvon vavistuksen nähdessään hänet... He muka
kävelivät yhdessä pitkin laajaa, kaameaa kangasta. Vaan kun hän
käännähtää, on Gabrielle äkkiä kadonnut, ja vaikka hän huutaa ja hakee
kuinka hyvänsä, vaikka hän rukoilee ja vääntelee käsiään, pysyy hän
vain poissa... Ja herätessään helmeilee kylmä hiki otsallaan, ja hän
nyyhkii lapsen tavoin ikävästä ja tuskasta...

Sinä talvena hän oli tavallista enemmän yksinään, ei koskaan hakenut
kenenkään seuraa, mutta väliin hänet valtasi vastustamatoin halu puhua
suu puhtaaksi ja saada osakseen jonkun ihmisolennon myötätuntoisuutta
ja osanottoa; silloin hän lähti Aurellille pastori Strandin luokse,
joka olikin ainoa henkilö Ryforsissa, kenen kanssa hän oli tehnyt
lähempää tuttavuutta. Tunti toisensa jälkeen kului keskustellessa
pastorin huoneessa, jolloin Robert istui keinutuolissa tai sohvan
kulmassa, ja pastori käveli edestakaisin lattiaa pitkin piippu
hampaissa. Silloin useinkin heidän keskustelunsa sai tuollaisen
tuttavallisen leiman, jonka painaa molemminpuolinen huomio siitä, että
on toistaan täysin ymmärretty, joka purkaa kaikki tunteen sulut ja saa
kaikkein itseensä sulkentuvaisimmankin avaamaan sydämmensä. Ei kukaan,
joka vain pintapuolisesti tunsi Robertia, joka vain oli tottunut
näkemään hänet hiljaisena, tyyneenä, kasvoissaan hillitty ilme, joka
oli hänelle niin omituinen, olisi tuntenut tuota intohimoisen
liikutettua miestä, joka sanojaan punnitsematta, vähääkään välittämättä
siitä, miten katkeria ja pistäviä ne olivat, arastelematta syyti esiin
epätoivoisen sydämmensä rauhattomia ajatuksia.

Pastori Strand ei puhunut mitään Robertin purkaessa tunteitaan; hän
vain käveli edestakaisin pitkin lattiaa, hiukan hajamielisenä
tuijottaen eteensä. Oikeastaan hän ei paljon kuunnellut Robertin
puhetta, sillä hän tunsi jo edeltäkäsin sen pääasiallisen sisällön,
mutta hän tiesi ystävälleen olevan helpotuksen, saadessaan puhua suunsa
puhtaaksi, ja antoi sen vuoksi hänen pitkittää.

Robertin vähän aikaa vaiti oltua, vastasi pastori kävelyään
keskeyttämättä:

"Rakas ystävä, minuun koskee kovin kipeästi, kun kuulen sellaisia
sanoja sinun huuliltasi. En tosiaan olisi luullut noin pitkälle
mentävän. Mutta on olemassa _eräs_ seikka, joka hiukan lohduttaa minua.
Henkilöt, joilla on sellainen herkkä mielikuvitus kuin sinulla,
katsovat kaikki mitä pahimmalta puolelta. Valittelet esimerkiksi
olevasi yksin..."

"En valittele", keskeytti Robert katkerasti, "minä vain vahvistan
tosi-asian. Ja jos sanot suoraan, niin ethän voi väittää kenenkään muun
olevan niin ihmisistä erillään kuin minun? Valtion kirkko, johon vielä
kyllä kuulun, epäilee minua, ja tarvittaisiin vain, että kerrankin
saarnaisin sen mukaan, mitä uskon ja ajattelen, niin minut
eroitettaisiin virastani. Vapaakirkolliset, heränneet kammoen
ylenkatsovat minua. Työläispuolue ei luota minuun, se luulee minun
koettavan kulkea keskitietä, ja sivistyneet pitävät minua sosialistina
ja radikaalina, jonka kanssa eivät mielellään tahdo olla
minkäänlaisissa tekemisissä. Oma vaimoni..."

Hän oi päässyt pitemmälle, ääni petti ja hän kääntyi äkkiä poispäin.

"Ystävä parka", sanoi pastori Strand pannen suuren kätensä Robertin
olalle, "minuun koskee kipeästi ... kovin kipeästi... Mutta -- oletko
ajatellut sitä, että on ollut _eräs_, joka on ollut vielä yksinäisempi
kuin sinä, eräs jonka kaikki puolueet, kaikki ystävät pettivät, joka
epätoivon vaikeimpana hetkenä tunsi itsensä Jumalankin hylkäämäksi? Ja
oletko ajatellut sitä, että kaikkein, jotka tahtovat taistella
kunniallista elämän taistelua, kaikkein jotka rehellisesti seuraavat
omaa vakaumustaan, _täytyy_ kulkea mestarinsa jälkiä ja olla yksin?
Kaikilla puolueilla on enemmän tai vähemmän petosta, ja jos sinä haet
tukea jossain puolueessa, niin et ole vapaa petoksesta sinäkään.
Surullista on olla yksinään, raskasta ja surullista monta kertaa,
tiedän sen omasta kokemuksesta, vaan kun polttavin puolipäivän helle on
ohitse, ja ilta joutuu ja mieli alkaa tulla tyyneeksi ja rauhaisaksi,
niin silloin on ihanaa, silloin tuntuu sanomattoman ihanalta,
suloiselta ja autuaalta, kun voi sanoa: vaillinaista ja puutteellista
on monessa suhteen ollut, mutta _sen_ tiedät sinä, Herra, ett'en
koskaan ole valehdellut, en koskaan lausunut sanaakaan tai astunut
askeltakaan sydämmellisintä vakaumustani vastaan. Katsos Wallner,
tahdon mieluummin voida sanoa sen, kuin olla maailman ja sen mahtavien
kunnioittama ja ylentämä!"

Pastori Strandin silmistä loisti lapsekkaan onnellinen ilme, ja
puheensa vahvikkeeksi hän taivutti toista kättään.

"Niin, on todella ihanaa, kun voi sanoa niin", vastasi Robert
surumielisesti hymyillen, "vaan sille, joka paraillaan on taistelun
melskeessä ja epävarmana sen päättymisestä, käy yksinäisyys
sietämättömäksi..."

"Ken ei sitten voi joutua taistelun pauhinaan, jos vaan päästää irti
ankkurin!" keskeytti pastori Strand innokkaasti. "Onko mielestäsi
tosiaankin minun asemani niin tyydyttävä, ettei minullakin, jos vaan
tahtoisin, olisi valittamisen syytä? Onko mielestäsi minulla kirkon
palvelijana ollut niin paljon edistystä, kun neljäkymmentä vuotta olen
kököttänyt varapastorina täällä kaukana Norrlannissa? Vaan katsos, minä
olen ollut liian röyhkeä, liian suora ja kunniallinen, sellaisesta
eivät asianomaiset pidä. Et kai usko, että on moni täälläkin, joka
moittii minua, joka esimerkiksi on vihainen siitä, että minä soitan
viulua. Daniel vanhuskin, tuo kunnon mies, vaikk'ei tosin minua
tuomitsekaan, kuitenkin eräänä päivänä virkkoi minulle: 'kyllä minä
luulen, että pastorin omalletunnolle olisi edullisempaa soittaa
viulupelillään jotain totisempaa, eikä vaan kevytmielisiä polskia.'
'Kevytmielisillä polskilla' tuo raakalainen tarkoitti erästä Haydin
menuettia! Niin, niin, niin", jatkoi pastori vetäen pitkän huokauksen,
"niin se on, niin se on; eihän minunkaan maallinen menestykseni ole
niin kehuttava, ettei minultakin voisi päästä epäsointuja, jos
vaan tahtoisin kosketella niitä säveleitä. Totta on se, että ...
perhe-onnettomuudesta, joka sinua on kohdannut -- siitä minä olen
varmasti vapaa, mutta en juuri pitäisi kadehdittavana sitäkään, että
saa istua kuni mikäkin suuri yksinäinen lintu tässä huoneessa, eikä
koskaan ole tiennyt miltä tuntuu, kun saa kuulla pikku muijan murusen
sanovan että on hänelle mieleinen."

Robert hymyili. Pastorin pilapuhe ilahdutti häntä ja poisti hänen omat,
synkät ajatuksensa. Oli niin koomillisen liikuttava tuo vertaus
"suuresta, yksinäisestä linnusta", joka istui kesä-illoin huoneessaan,
soitellen viuluaan myöhään yöhön...

"Niin, niin, niin", lisäsi pastori, puhuessaan yhä kävellen,
"elämä on todentekoa meille jokaiselle ja kaikkien meidän on oltava
selvillä Herramme kanssa huolimatta siitä, mitä ihmiset sanovat
tai lörpöttävät meistä. Itsekin valitat huonosti onnistuneen
hyödyttämis- ja auttamis-yrityksissäsi?"

"Niin", virkkoi Robert äskeisellä katkeralla äänellä, "siinä olet
oikeassa, sitä minä todellakin valitan. Jollen olisi niin suruinen,
niin minusta näyttäisikin naurettavalta se, että ihmiset ymmärtävät
minua väärin ja kääntävät minun kunniallisimmat yritykseni pahimpaan
päin. Mitä hyötyä minulle esimerkiksi on lähtenyt ponnistuksistani
kohottaa työmiehiä ja parantaa heidän asemaansa? Ei mitään muuta kuin
se, että ovat tyytymättömämpiä ja rauhattomampia kuin ennen. Etkö usko
että Bångin kapakka yhä houkuttelee enemmän kuin lukusali, jonka minä
sellaisilla uhrauksilla heille järjestin? Siksipä väliin arvelenkin
että sille, joka koettaa parantaa veljiensä asemaa ja johtaa heitä
totuuden tielle, joka taistelee sorrettujen puolesta ja koettaa
herättää ihmisiä paatuneesta itsekkyydestä, että sille olisi marttyyrin
kunnian sijaan pikemmin annettava narrin nimi. Jos ei olisikaan ollut
olemassa _eräs_ -- _hän_ jota, epäilyksestäni huolimatta, en koskaan
lakkaa rakastamasta -- niin aivan varmaan en ollenkaan empisi
sanoessani narrin nimen!

"Suo minun selittää se asia", sanoi pastori Strand seisattuen Robertin
eteen ja ottaen piipun suustaan. "Narrin nimen ansaitsee se, joka tekee
kaiken hyvän, jota mainitsit, ja sillä välin ajattelee menestystä;
kunnian taas se, joka työskentelee ainoastaan mestarinsa vuoksi ja
Fenelonin herra sanoo: 'uskollinen tehtävässäni ... huolehtimatonna
menestymisestä.' Sellainen on sen asian laita. Vaan saanko nyt sanoa
jotain sulle suoraan?"

"Kyllä ... saat, luonnollisesti", vastasi Robert hiukan
kärsimättömästi.

"No, silloin minä neuvon sinua joksikin aikaa keskeyttämään työsi. Ota
hiukan lomaa ja matkusta. Nykyään olet kokonaan säännöttömässä
mielentilassa ja siitähän on luonnollisesti seurauksena, etteivät
pyrintösi onnistu, etteivät saarnasi tuota siunausta ja että terveytesi
sen ohessa turmeltuu perin pohjin."

Robertin muoto synkistyi. Pastori oli koskettanut arkaan kohtaan.

"Niin. olet oikeassa", vastasi hän kolkosti, "tiedän, että saarnani
nyt, kuten aina, ovat hedelmättömiä. Mutta nykyisin ne ovat minulle
pelastuksena. Jos herkeän saarnaamasta, niin katkeaa viimeinenkin side;
joka minua kiinnittää määräämällä, että _täytyy_ uskoa ja silloin minä
ilman pelastusta lankean täydelliseen epäilykseen. Oi! ystäväni",
lisäsi hän ja hänet valtasi uudelleen harras mieliala, "sellaista
mielentilaa kuin minun, ei voi sanoin selittää. 'Kyntömiehet ovat
kyntäneet ja piirrelleet selkääni pitkiä vakoja' ... kaikki, kaikki on
minulle kiusaksi. En voi ajatella menneisyyttä, se tuntuu minusta
pitkältä erehdyksistä ja valheista kokoon punotulta köydeltä, nykyisyys
on käynyt minulle sietämättömäksi ja tulevaisuus kauhistuttaa minua.
Luonnon ja elämän koko ihanuus, joka ennen tuotti minulle niin paljon
iloa ja lohdutusta, vaikuttaa nyt tuskan tunteen, sellaisen jota en voi
kielin kertoa... Juohtuu mieleeni eräs kuva Goethen Faustista, jossa
enkelit viskelevät ruusuja demooneja vastaan, jotka koettavat
valloittaa Faustin sielua, mutta ruusujen sataessa muuttuvatkin
metalliksi. Samoin on minun laitani. Kun näen tai kuulen jotain ihanaa
-- runo, jota luen, kaunis auringon lasku, kaikki se polttaa minua
siihen sijaan että lieventäisi tuskiani. Niin ... niin ... olet
oikeassa, kun sanot, että minun pitäisi luopua virastani ... mutta ei
siinä kyllin ... minä luopuisin kaikesta ... katoaisin ... ja jollei
minussa vielä olisi jätteitä uskosta ... niin..."

"Vait", keskeytti pastori melkein ankarasti ja varoittaen ojensi
kätensä Robertia kohden, "älä lausu sellaisia sanoja. Kukin meistä,
joka on kärsinyt ja taistellut, on kai osaksi tuntenut kiusaavan
ajatuksen, joka epätoivon hetkenä valtaa sielun. Mutta tuollaisia
sanoja ei sovi lausua."

Robert painoi kädellä otsaansa ja ummisti silmänsä.

"Välistä", jatkoi hän ottamatta huomioon ystävänsä puhetta, "on kiusaus
niin voimallinen, levon kaipuu niin sietämätöin, etten luulisi voivani
odottaa ... väsymys niin kova, etten edes toivo ijäistä elämää ... vaan
ainoastaan lepoa ... jäljettömiin häviämistä ... kummallinen,
erinomainen olemassa olo ... olisiko siis tarkoituksesi vain saada
minut tälle kannalle ... riistää minulta kaikki, vieläpä tämäkin ...
viimeinen ... ainoa ... suurin... Ilo ... ilo ... ihana, ihmeellinen
sana ... joka koko elämäni ajan olet liidellyt edessäni kuni loistava
suvenkorento, jota en ole voinut saada kiini ... ilo puolison
rakkaudesta ... ilo taiteessa, kauneudessa, luonnossa ... ilo
työssä ... kaikkialta olet ilkkuen paennut... Mutta yhdentekevää ... en
sure sitä, että nuoruuteni rajut, romantilliset unelmat ovat menneet.
Mutta viimeinen, _ainoa_, ilo, jonka Kristus lupasi väsyneille ja
raskautetuille sieluille, ilo Jumalassa, pakenetkohan sinäkin ...
petätköhän minut?..."

Nojautuen sohvan laitaan, hän painoi kasvonsa käsivarttaan vasten.
Pastori seisoi vieressä ja pudisti surumielisesti päätään.

"Ystävä parka ... ystävä parka", sanoi hän kyynelsilmin, "tyynny ...
koeta rauhoittua ... rauhoittua... 'Jos rauhassa olisitte, niin teitä
autettaisiin' ... se on ainoa neuvo, minkä voin sinulle antaa. Aah,
tällaisina hetkinä nähdessään toisen tuskia, ei toinen ihminen kykene
mihinkään. En edes voi seurata sinua taistelun melskeeseen; tuossa
sielujen Jakobin-taistelussa on tuo ihmeellisen suuri ja peloittava
seikka, että meidän aina täytyy olla siinä, kuten kuollossakin Jumalan
kanssa kahden kesken. Ei kukaan, ei kukaan ole koskaan ollut toisen
vieressä sielun sydänyön hetkenä. Yhden asian vain, rakas veli, tahdon
lausua sinulle lohdukkeeksi. Sinun korvissasi se ehkä kuuluu
eriskummaiselta, mutta totta se vain _on_; nyt olet likempänä Jumalaa,
kuin silloin, kun olit ylistetty, oikeauskoinen saarnamies Tukholmassa
ja houkuttelit kansaa joukottain Herran huoneeseen. Ja sitä likemmäksi
lähenet, kuta enemmän epäilysi lisääntyy, ja kun olet joutunut aivan
epäilyksen pohjalle, kun sinulta on mennyt kaikki se mitä sanot
_uskoksesi_, niin silloin on pelastus hyvin lähellä." -- -- --

Tuon tapaisten keskustelujen jälestä tunsi Robert aina jonkin aikaa
mielensä rauhaisammaksi.

Mutta tuo helpoituksen tunne, joka vain koski hänen mielikuvitustaan,
eikä sielun elämätään, haihtui taas pian jättäen hänet tavanmukaiseen
murtuneeseen tilaan.

Yhteen aikaan hän koki, itsekään olematta selvillä siitä, mistä syystä,
lähetä heränneitä. Näytti siltä, kuin häntä olisi haluttanut koettaa
vielä viimeisen kerran heidän kanssaan seurustelemalla elähyttää
sammuvaa uskoansa. Hän kävi heidän kokouksissaan, istui niissä myöhään
iltaan ja puhui kunnes epäilyt taukosivat, niin että hän niistä
lähtiessään viilistä oli onnistunut puhaltamaan sammuvan kipinän
hetkiseksi näennäiseen eloon.

Samalla kertaa hän tunsi ihmeellistä kiukkua uskovaisia kohtaan. Ne
vetivät häntä puoleensa, hän ei tullut toimeen ilman heitä, mutta heti
kun hän taas jäi yksin, tunsi hän vain ylenkatseellista, kadehdittavaa
vastenmielisyyttä. "Tuollaista järkähtämätöntä, harkitsematonta
uskoa, joka ei edes suvainnut puheluakaan, ei voi suosia muu kuin
ymmärtämättömyys tai teeskentely" -- niin hän tavallisesti ajatteli --
ymmärtämättömyys, tiedon puute, jota edusti Daniel ystävineen,
teeskentely, kirjanpitäjä Sidvallin ja hänen henkiheimolaistensa
edustamana. Syvällisemmälle ja todellisemmalle luonteelle olemassa olo
ei olekaan muuta, kuin epäilystä, tai suorastaan kieltämistä. Jos hän
sattui huomaamaan pienimmänkään tahran heidän elämässään, tai kuulemaan
jostain virheestä, jonka joku heistä oli tehnyt, niin silloin hän tunsi
uhkamielistä riemastusta ja ajatteli itsekseen: "tiesinhän sen ...
juuri niin kävi kuin olin aavistanut ... kaikki on mädännyttä,
kavalaa ... onttoa..." Jonkunlaisella ilkeällä nautinnolla hän vertaili
omaa, itsensä kieltävää, hurskasta elämäänsä esimerkiksi kirjanpitäjä
Sidvallin elämään, joka oli ankaran heränneen puolueen, minkä
yhteydestä Robert jo alun pitäin oli pois sulettu, keskustana. "Minä
ahkeroitsen ja teen työtä -- taistelen ja kärsin", ajatteli hän melkein
uhaten, "olen uhrannut kaikki veljieni hyväksi, noiden vähimpäin, jotka
Jumala erityisesti on uskonut meidän huomaamme, elämäni on aivan
tahratoin -- ja minulta Jumala piiloutuu, minun osakseni ei tule muuta,
kuin epäilystä ja lohduttomuutta. Ja tuollainen jokapäiväinen, itsekäs
ihminen, jonka pääpyrintönä on rahojen kokoaminen itselleen ja
perheelleen, hän saa osakseen Jumalan armoa, hän saa ylvästellä siitä,
että on Jumalan lapsi, valittu ja armoitettu. Onko siinä järkeä ...
onko siinä oikeutta ... onko rakkautta, _jos_ sinua Jumala on olemassa
ja jos sinä olet isä, joka pidät huolta lapsistasi? Ei, ei, sehän vain
on mielikuvitusta, pilantekoa, ihmisten työtä kaikki tyyni..."

Niin kului kuukaus toisensa jälkeen, ja Robert taisteli yhä hurjalla
itsepintaisuudella uskonsa puolesta, joka oikeastaan jo olikin kuollut,
ja josta vain oli jälellä pirstaleita, jotka siihen sijaan, että
olisivat tukeneet häntä, myrkyttivät ja sekoittivat kaikki.

Nykyään oli hän sellaisessa toivottoman epäilyksen tilassa, että
hehkuvan uskon kipinän olisi kyennyt sammuttamaan vähäpätöisinkin
tapahtuma. Hänen asemansa oli samanlainen kuin sen, joka seisoo kuilun
partaalla, ja jolta tasapainon voisi viedä takaa tuleva tuulen henkäys,
tai jonka muutaman hietamurun irtautuminen jalkojen juuresta saisi
syöksymään pohjattomaan syvyyteen.

Vihdoin tulikin tuo ulkonainen sattuma, joka oli omansa täydentämään
hävitystyön hänen sisimmässään.

Kirjanpitäjä Sidvall muutamine uskontovereineen oli pannut toimeen
kokouksen lähetyshuoneessa, erään tunnetun saarnamiehen sinne saavunnan
johdosta, vaan omantunnon syistä he eivät tahtoneet Robertia mukaan.
Hänen horjuva uskon-kantansa ei näet nyt enää ollut mikään salaisuus:
se oli päinvastoin niissä piireissä, joita uskonnolliset asiat
innostivat, pysyväisenä puheen aiheena, eikä tätä nykyä koko Ryforsin
yhteiskunnassa ollut sitä henkilöä, jonka nimi niin usein olisi
kuulunut kaikkien suussa, kuin Robertin, ei ollut ketään, joka niin
usein olisi ollut milloin säälin, milloin moitteen aiheena.
Sidvallin mielestä oli tällaisten olosuhteiden vallitessa sekä
pastorille itselleen että muillekin parasta, että hän pysyi poissa
kokouksesta, semmoisesta kuin tämä, johon osaaottajat olisivat mitä
tuttavallisimmassa suhteessa toisiinsa; hän itse ei muka hyötyisi
mitään siitä mitä puhuttaisiin, eikä voisi teeskentelemättä ottaa osaa
keskusteluihin, toisia taas hänen läsnäolonsa ja hänen äänetöin
arvostelemisensa häiritseisi. Kokouksen toimeenpanijain kesken syntyi
innokas neuvottelu; useimmat myönsivät Sidvallin olevan oikeassa, mutta
muutamat pelkäsivät loukkaavansa, toisten mielestä taas oli käytettävä
kaikkia käsissä olevia keinoja, joilla pastoria voisi saada uskoon,
mutta Sidvall ystävineen piti puoltaan ja pääsikin vihdoin voitolle.

Robertille siis ei ilmoitettu mitään kokouksesta; se pantiin toimeen
salavihkaa, ja koetettiin mikäli mahdollista, ettei pastori saisi
tietoa siitä. Vaan se luonnollisesti ei onnistunut; jo useita päiviä
ennen kuin kokous oli pidettävä, tiesi Robert sen, -- ja ne jotka
luulivat hänen tulevan loukatuksi, eivät olleet erehtyneetkään
luulossaan.

Mutta _miten_ syvästi hän loukkaantui, siitä heillä ei ollut
aavistustakaan. Hän aivan vavahteli tuskasta ja mielikarvaudesta; noin
pitkälle siis oltiin tultu -- hän, paikkakunnan pappi, eroitettiin
uskovaisten yhteydestä, häntä osoiteltiin julkisesti uskottomana, uskon
hylkyrinä...

No niin, kun kerran tuollaista oli voinut tapahtua, niin mitäpä hänellä
enää olikaan siellä tehtävää? Hänen kokouksesta sulkemisensa polttaisi
häneen seurakuntalaistensa silmissä jäljen semmoisen, että hänen oli
mahdoton enää saarnata. Kaikki oli mennyttä -- ulkonaisetkin siteet
olivat katkenneet, nuo siteet jotka olivat olleet hänen viimeisenä
pelastuksen toivonaan. Vuotta aikaisemmin hän olisi voinut kestää tuon
häväistyksen näennäisen levollisena; nyt se sattui hänen sairaaseen
sydämmeensä voimalla, joka sai hänet lannistumaan.

Oli sumea talvi-ilta. Robert tiesi, että kokouksen piti alkaa
seitsemältä, ja mistään huolimatoin uhkamielisyyden ja kostonhimon
tunne, niin suuresti eriävä hänen tavallisesta säädyllisyydestään,
pakoitti hänet saamaan aikaan lähtemään lähetyshuoneelle saakka,
ainakin näyttääkseen vastustajilleen, että hänellä oli selvillä, millä
tavoin häntä vastaan oltiin menetelty. Hänen vastaansa tuli useita
kokoukseen aikovista. Niitä ylimalkaan näkyi hänen näkemisensä vähän
nolostavan; jotkut menivät toisaalle päästäkseen häntä tervehtimästä,
toiset taas kääntyivät, pelkurimaisuudesta, jota sittemmin katuivat,
syrjään, eivätkä olleet huomaavinaan häntä. Kirjanpitäjä Sidvall
tervehti niin levollisesti, että rauhattomuus Robertin mielessä yhä
yltyi. Tuossa järkähtämättömässä tyyneydessä hän luki oman tuomionsa,
ankaran, lepyttömän tuomion, josta hän joutui aivan haltijoihinsa.

Poikettuaan lähetystalolle vievältä tieltä, nopein askelin
kiiruhtaessaan "katua" pitkin, hän itse huomasi kauvan pelätyn
käännekohdan olevan lähenemässä. "Tekopyhät, sydämmettömät", kaikui
hänen tunnossaan ääni, joka oli niin vihlasevan katkera, että häntä
oikein puistatti, "ulkokullatut, jotka saarnaatte mestarinne oppia,
vaan elämässänne teette sen tyhjäksi. Se, joka etsii totuutta ... joka
on tahtonut antaa henkensä veljiensä edestä, se joutuu epäilykseen ...
kadotukseen ... ihmisten ylenkatseen alaiseksi ... Jumalan
hylkäämäksi... Ja se joka julistaa rakkauden oppia ja ylenkatseellaan
murtaa kärsivän veljen ... se ... se saa kutsua itseänsä Jumalan
lapseksi ... saa elää onnellisena tunnon rauhassa... Minua ... minua
raatelevat tunnon tuskat, kuin pahinta rikoksen tekijää ... ja ne
saavat sanoa Jumalan isäkseen, ovat hänen lapsiaan, pelastettuja ja
onnellisia ... ja minä ... minä olen kirottu ... kadotettu ...
kadotettu..."

Hän kiiruhti kulkuaan ja meni tietä pitkin sillalle. Hänen aivossaan
pyöri ajatuksia, joilla ei olleet juuri mitään keskinäistä yhteyttä,
Milloin ne liitelivät menneisyydessä itsepintaisesti vastustaen entisiä
vanhurskauspyrintöjä, sen kieltäymyksiä; milloin taas lensivät kauvas
Gabriellen luo nuhtelevasti huudahtaen: "sinäkin olet minut pettänyt,
lupasit rakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä ja nyt ... ja
nyt..." Toisinaan ne taas yhtyivät ruikutellen rukoilemaan: "Eikö siis
ole mitään pelastusta ... onko Herran hyvyys, Herran laupeus aivan
lopussa...?"

Pilvinen taivas teki illan pimeäksi ja kolkoksi. Virta pauhasi
levottomasti, ja lahdelta kuului tuon tuostakin elpyväin kevään voimien
rikki murtaman jään ritinä. Robert seisoi sillalla käsivarsillaan
nojaten kaidepuuta vasten ja katseli majakkaa, joka pimeän halki
pilkotti kaukana ulapalla; oikealla puolen seistä törrötti rannalla
vanha, rappeutunut sulatusuuni, joka mustine ammottavine aukkoineen
näytti kummallisen suurelta ja kamalalta; sieltä väitti kansa hämärässä
kuuluvan vasaran kalketta tai näkyvän säkeniä säihkyvän pimeän
tullessa...

Hetki toisensa jälkeen kului, ja Robert seisoi yhä paikallaan, milloin
tuijottaen kuohuvia aaltoja, jotka kiskoivat tukkia mukaansa, milloin
taas kiinnittäen katseensa majakan pieneen kirkkaasti välkkyvään
valoon. Hänen mielensä raju rauhattomuus oli vähitellen tyyntynyt ja
melkein levollisena hän hiljaisuudessa kuunteli miten hänessä vihdoin
menivät murskaksi lahonneet sirpaleet lapsuutensa uskoa, jonka
vaikutuksesta hän kuusitoistavuotiaana nuorukaisena ihastuksella oli
lausunut: "Herra, jos sinä vain minulla olet, niin en taivaasta enkä
maasta välitä."

Seisoessaan siinä kylmäverisen välinpitämättömyyden osoittaessa
henkistä elottomuutta, sai siihen sijaan ulkonainen maailma, ympäröivä
luonto, uuden harvinaisen merkityksen. Aineellisuus esiintyi äkkiä
suurena ja mahtavana. Sen valtavat voimat, joissa hän siihen saakka oli
luullut huomanneensa Jumalan ääniä, tuntuivat nyt hänestä mistään
riippumattomilta, mahtavilta, ja täyttivät hänet kolkkouden ja
yksinäisyyden tunteella. Mielikuvituksellaan tunsi hän tuon
aineellisuuden voiman yhä enemmän ja enemmän kasvavan ja lisääntyvän.
Hänestä tuntui kuin olisi saanut uuden aistin, jolla näki miten voimat
hänen ympärillään elämöivät, nielivät, hävittivät... Kosken kohina
muuttui tulvehtivaksi, rakennuksia raastavaksi, ihmisiä hautaavaksi
kevätvirraksi... Jään ritinässä hän kuuli miten aalloissa kiljui ja
kirkui olentoja, jotka menehtyivät niihin... Kaikkialla hävitystöitä --
julmaa, välinpitämätöintä työn, toivon, elämän hävittämistä -- ihminen
vain kierteli salaperäisten voimain musertaman lastun lailla, kohtalon
heittelemänä korkeudesta syvyyteen ja vihdoin alas tuntemattomaan,
suureen pimeyteen...

Oikein puistalti ruumista ajatellessa, että tämä siis oli elämää,
tällainen sattuman oikku... Tuollaisia turvattomia, surkuteltavia
olentoja olivat ihmiset, hänen veljensä. Mutta muinainen intoileva
osanottonsa ihmiskunnan kärsimyksiin oli kuin sammunut; kummallisen
välinpitämättömänä hän seurasi tuota mielikuvituksen leikkiä, jota yhä
kiihdytti yö ja yksinäisyys hänen ympärillään. Mitä hyötyä olikaan
välittämisestä ja nurkumisesta? Jumalalta, rakastavalta isältä voi
rukoilla laupeutta, mutta eivätkö kevättulva ja myrsky voi kuulla
kaikkein epätoivoisimpiakin rukouksia? Oli vaan kaksi keinoa tarjolla:
joko alistuu tai...

Uudelleen alkoi itsemurhan ajatus kiusata häntä. Hyppäys vaan -- niin
kaikki olisi lopussa, hänen väsyneet ajatuksensa löytäisivät levon,
hävittävät, säälimättömät elämän voimat kuohuisivat hänen päällänsä,
vaan mikään ei enää häntä häiritseisi eli tekisi levottomaksi. Miksi
epäillä, miksei saisi tehdä loppua jo kerran alkaneesta kuolon
taistelusta?

Vaan hänen mielessään liikkui jotain mikä asettui vastakynteen: sitkeä,
kukistumatoin halu käydä kärsimyksiä kohti, pysyä paikallaan maksoipa
mitä tahansa. Hänen luonnossaan, jonka tunteellisuus oli niin suuri
että säädyttömyys, tai epä-ystävällinen sana sai hänet vapisemaan,
löytyi rautainen tahdon lujuus, joka pakoitti hänet tällä hetkellä
tekemään vastarintaa sekä sielun että ruumiin taisteluille.

"Ei", huudahti hän, "tahdon kestää! Vaikkei olisikaan olemassa Jumalaa
ja vaikken koskaan enää voisikaan rukoilla vapahtajaani, vaikka taivas
olisikin tyhjä, vaikka ijäinen elämä olisikin vaan paljas satu, _yksi_
pysyy kuitenkin paikallaan: täytyy olla parempi menetellä oikein, kuin
menetellä väärin, täytyy olla parempi kaatua paikallaan kuin pötkiä
pakoon. Minä tahdon pysyä paikallani, kunnes kaadun!"

Hän teki käännöksen ja lähti sillalta astumaan kotia päin. Vähitellen
hänessä pääsi vallalle tyyneyden ja surumielisen tyydytyksen tunne,
jota melkein voi verrata siihen, jota täytyy tuntea sairaan, kun hän
pitkällisen tuskan perästä päättää lääkärillä leikkuuttaa sen jäsenen,
joka on ollut syynä hänen kärsimyksiinsä.

Tosin hän nyt oli raajarikko -- hengellinen raajarikko; hänestä oli
raastettu jotain, uskon ja rukouksen siivet olivat poissa; mutta olihan
taistelu ainakin sillä haavaa lopussa, nyt hän vihdoin saisi hetkeksi
lepoa.



XVI.


Robert ei saarnannut lähinnä seuraavina pyhinä. Vaan hänen ei ollut
tarvinnut pyytää virkavapautta, sillä kaupungin kappalainen, pastori
Strand ja eräs toinen varapastori hoitivat hänen virkaansa sill'aikaa.

Hänen kivuloisuutensa, joka oli lisäytynyt siinä määrässä, ettei hän
moneen päivään voinut lähteä huoneestaan, sanottiin hänen äkillisen
toimettomuutensa syyksi; toistaiseksi hänen siis ei tarvinnut
kellenkään puhua siitä käänteestä, joka oli tapahtunut hänen
elämässään, ja joka tästälähtien kaikissa tapauksissa teki hänet
mahdottomaksi julistamaan Jumalan sanaa.

Hänen ystävänsä, Aurellin perhe ja pastori Strand olivat hyvin
levottomia, ja pyysivät häntä kiihkeästi ottamaan joksikin aikaa
virkavapautta ja matkustamaan pois terveyttään hoitamaan.
Väliäpitämätöin ilme kuvastui hänen kasvoissaan, kuunnellessaan heidän
hyvää tarkoittavia neuvojaan; toisinaan hän ei vastannut sanaakaan,
toisinaan taas yhdentekevän mitään merkitsemättömän: "kyllä minä hoidan
vielä itseäni."

Ainoa mikä sai hänet havahtumaan tuosta välinpitämättömyyden tilasta
oli pastori Strandin pyyntö saada kirjoittaa Gabriellelle ja ilmoittaa
hänen huolestuttavasta terveydentilastaan. Silloin sai hän entisen
nerokkuutensa takaisin ja melkein kovalla äänellä hän vastasi
järkähtämättömästi: "Ei, ei ainakaan niin kauvan kuin minä vielä
kykenen ajattelemaan ja päättämään tehtäviäni."

"Veli, sinähän olet leppymätöin ... julma..." virkkoi Strand
vapisevalla äänellä, "kuvittele mielessäsi, minkälaiseksi Gabriellen
elämä muodostuisi, jos ... jos ette enää koskaan saisi nähdä
toisianne..."

Robert pudisti päätään ja teki kädellään estävän liikkeen.

"Älä puhu siitä", mutisi hän, "minä en kestä enempää ... meille
molemmille on parasta, ettemme nyt tapaa toisiamme".

Eräänä iltana, noin viisi viikkoa siitä sunnuntaista, jona Robert
viimeksi oli saarnannut, huomasi hän hämmästyksekseen tohtori Sandinin
äkkiarvaamatta astuvan hänen huoneesensa...

Robert oli sohvalla pitkällään, nojautuen pään-alaiseen -- tavallinen
asentonsa silloin, kun tuskat yltyivät hyvin ankaroiksi. Nähdessään
tohtorin, nousi hän istumaan ja ojensi hämmästyttävän ystävällisesti
kätensä hänelle tervetulijaisiksi.

"Tämähän kävi paremmin kuin luulinkaan", virkahti tohtori iloisesti,
otti tuolin ja istahti Robertin viereen, "olin melkein odottanut, että
heittäisitte minut ulos ovesta. Seikka on sellainen, että oikeastaan
olen täällä Aurellin pikku tädin kehoituksesta. Hän itki eilen koko
saavillisen ja uhkasi suuttua minuun, jollen heti lähtisi pastorin luo
muka estämään häntä itsemurhasta. Vastasin hänelle että te ette koskaan
ollut pyytäneet minua tulemaan ja että te varmaankin heittäisitte minut
ulos ovesta, jos tulisin, vaan se ei auttanut; hän sanoi minun
velvollisuuteni lääkärinä olevan mieluummin heitättää itseni ulos
ovesta, kuin olla tarjoomatta apuani. Ja se naula veti."

"Sekä te että rouva Aurell olette sangen ystävällisiä, kun ajattelette
minua", vastasi Robert hajamielisesti hymyillen, "mutta luulempa
olevani sellainen sairas, josta teillä ei tule olemaan paljon apua."

"Saammepahan nähdä", sanoi tohtori, pannen kätensä ristiin toisen
polvensa yli. "Nyt minä kaikessa tapauksessa julistan, mitä aion sanoa.
En, näettehän etten aio vaivata teitä minkäänlaisilla kysymyksillä,
vaan muitta mutkitta sanoa, että teille on vallan välttämätöintä ottaa
heti virkavapautta ja sitten matkustaa Tukholmaan, saamaan hoitoa
joltakin lääkäriltä, jolla on erikois-alana hermosairaudet, ennenkuin
on liian myöhään"...

"Tohtori", sanoi Robert sellaisella äänellä, kuin ei olisi kuullut mitä
tohtori sanoi, vaan ainoastaan seurannut omaa ajatuksen kulkuaan.
"Sanokaas minulle, mitä tuo pakotus päässäni oikeastaan on? Tiedän
kyllä, että minulle siitä on paha vastus, mutta mielelläni tahtoisin
kerran saada tietää totuuden."

"Sitä en voi sanoa teille noin äkkiä", vastasi tohtori vältellen,
"olenhan ollut niin harvoin tilaisuudessa tekemään minkäänlaisia
huomioita. Mutta vaikkei olisikaan tarkemmin selvillä sairaudestanne,
niin ymmärtää kuitenkin helposti, että leikki on kaukana sellaisesta
tilasta, jossa te nyt olette. Järkähtämätöin neuvoni siis on se, että
heti paikalla kerrassaan keskeytätte työnne ja lähdette Tukholmaan
neuvottelemaan jonkun kokeneen lääkärin kanssa, esimerkiksi..."

"En", keskeytti Robert äkkiä, "Tukholmaan en lähde, enkä myös kysy
neuvoa keltään erikoislääkäriltä. Kun kerran olitte niin ystävällinen,
että tulitte minua katsomaan, pälkähti päähäni huvikseni kysyä teidän
mielipidettänne, vaan jollette tahdo sitä ilmaista, niin olkoon se
sillään. Itse kuitenkin tiedän miten laitani on ja tiedän myöskin,
ettei maailman taitavin lääkäri kykenisi minun parantamaan. Mutta jos
täksi kertaa tahtoisitte ottaa minut huostaanne ja, mikäli mahdollista,
hankkia minulle lievennystä tässä tuskassa, joka nyt pariin viikkoon ei
ole minua jättänyt rauhaan päivin eikä öin, niin olisin teille sangen
kiitollinen."

Tohtori Sandin kynsäsi korvallistaan ja muotonsa ilmaisi
kärsimättömyyttä.

"En ole halukas ottamaan teitä huomaani", vastasi hän, "olen lausunut
mielipiteeni siitä, että tämä on mutkikas kohtaus, jota en uskalla
ottaa hoidettavakseni yksin. Mitä voitte vaatia henkilöltä, joka lähes
kymmenen vuotta on ollut tehtaan lääkärinä, luuletteko että seppien ja
sahan työmiesten seassa työskennellessä saa mitään erinomaisempaa
harjaantumista hermosairauksiin?"

Robert kohautti olkapäitään, vaan ei vastannut. Hän tiesi että hänen
sairautensa riippui yhtä paljon henkisistä kuin ruumiillisistakin
syistä, ja hänelle oli sen vuoksi mahdotoin ajatella jonkin lääkärin
puoleen kääntymistä; mutta hän toivoi, että tohtori Sandin sen paremmin
selvää ottamatta, voisi antaa hänelle jotain vahvistavaa tai
rauhoittavaa lääkettä.

Tohtori nousi tuoliltaan ja alkoi käydä edestakaisin pitkin lattiaa.
Hänen ja Robertin väli oli luonnollisista syistä aina ollut kireä, eikä
hän olisi ollut halukas saamaan Robertia hoidettavakseen, vaikka
velvollisuuden tunne olisikin kehoittanut antamaan tilapäisiä neuvoja.
Kuinka kummallista -- tuossa nyt oli se mies, jota vastaan tohtori,
enemmän kuin ketään muuta maailmassa, oli tuntenut mielikarvautta ja
kateutta -- mies, joka oli omistanut ainoan naisen, joka oli saanut
tohtorin sydämmen sykkimään rakkauden ihastuksesta ja tuskasta! Kaikkea
sitä, mikä on omiansa valmistamaan onnellista ja menestyksestä rikasta
elämää -- harvinaista nerokkuutta, kauneutta, miellyttävää
esiintymistapaa, naisten rakkautta ja ihailua -- kaikkea sitä oli
luonto runsaalla mitalla lahjoittanut tuolle nykyään noin pahasti
murjotulle, sortuneelle olennolle, jolla nähtävästi ei olisi enää
kauvemman taistelun aikaa jälellä. Miksi oli hän sitten murtunut, mikä
oli hänet saattanut häviöön? Niin, mikä? Haaveilu, mielikuvitus,
järjetöin mietiskeleminen arvoituksia, joita ei kenenkään ihmisen
ymmärrys voi selittää, olosuhteita, joita ei mikään ihmisvoima voi
ojentaa. Työväenkysymys, sovitus-oppi ja raittiusliike ja kaikenmoiset
muut kysymykset taivaassa ja maassa olivat murtaneet hänen
avioliittonsa onnettomaksi, karkoittaneet häneltä vaimon ja saattaneet
hänet itsensä haudan partaalle. Saattoipa tosiaankin sanoa ihmisiä
hulluiksi, vaikkeivät olisikaan syyllisiä mihinkään sellaiseen, josta
heidät voitaisiin sulkea hulluinhuoneeseen! Tohtori tunsi vihamielistä
harmia astellessaan nopein askelin lattialla ja ajatellessaan, miten
paljon viisaammin _hän_ olisi käyttänyt kaiken sen lahjakkuuden, jonka
pastori noin kevytmielisesti oli tuhlannut, kuinka paljon
onnellisemmaksi _hän_ olisi tehnyt vaimonsa j.n.e. Mutta kun hän
vihdoin pysähtyi sohvan ääreen ja katseli kilpailiansa kalpeaa,
murtunutta muotoa, heräsi uudelleen säälin tunne, ja hänen hyvä
sydämmensä pääsi voitolle.

"No niin", virkahti hän, ja hymyily karkoitti tyytymättömän ilmeen
hänen kasvoiltaan, "minä koetan tehdä parastani. Mutta sillä ehdolla,
että nyt tottelette määräyksiäni, joista ensimmäinen on se, että
lopetatte kaiken mietiskelyn ja kaikki yhteiskunnan parannukset, että
työmiehet nyt jonkun aikaa saavat ryypiskellä rauhassa, ja kauppamies
Bång saa nylkeä heitä mielensä mukaan j.n.e."

Robert hymyili katkerasti.

"Olkaa huoleti, en enää koskaan ole estävä ihmisiä, kun ne haluavat
tehdä itseänsä ja toisia onnettomiksi. Olen parantunut kaikista
mielikuvituksistani ihmiskunnan korottamisen ja jalostamisen suhteen."

"Sehän oli oivallista", vastasi tohtori istahtaen tuolille sohvan
ääreen, "pelkään että nuo aatteet muutoin olisivat kerrassaan tehneet
lopun teistä. Tosin ovat aatteelliset pyrinnöt hyviä olemassa, ja niin
aineen orja kuin olenkin, on minullakin ihanteita, mutta vallan varmaa
on se, että jos sallin ruumiini menehtyä, niin jään jotenkin
avuttomaksi huolimatta aatteellisista harrastuksistani. Enkähän hyödytä
itseäni enkä ketään muutakaan sillä."

"Se on totta", sanoi Robert synkeästi, "olen samaa mielipidettä, _nyt_
-- kun on liian myöhään, kun olen nähnyt etteivät mitkään pyrintöni ole
onnistuneet ja että ainoa tulos koko elämän taukoamattomasta
taistelusta on ruumiin ja sielun häviö."

"Aah, kas niin, älkää nyt puhelko tuolla tavoin", vastasi tohtori,
puoleksi leikillisesti, puoleksi kärsimättömästä; "miksi puhutte
häviöstä, vaikka juuri alamme korjailla asioita?"

Pariksi tunniksi jäi tohtori sairaansa luoksi, ja tarkasti hänen
tilaansa niin huolellisesti, kuin sikäläiset olot sallivat.

Tohtorin lähdettyä, oli Robertkin, huolimatta tämän harvapuheisuudesta,
saanut vahviketta siihen, mitä jo kauvan oli aavistanut, nimittäin,
että hänen sairautensa oli hyvin vaarallista laatua ja että, ellei hän
ajoissa hoitaisi itseään huolellisesti ja etupäässä soisi itselleen
täydellistä lepoa, tulisi hänen kohtalokseen epäilemättä joko,
parhaassa tapauksessa, äkillinen kuolema, taikka myöskin pahimmassa,
niin hyvin sielun kuin ruumiinkin voimien vitkallinen riutuminen ja
sammuminen.

Hän seurasi tottelevaisena tohtori Sandinin määräyksiä, otti
virkavapautta pariksi kuukaudeksi ja valmistelihe lähteäkseen heti kun
kevät-ilma hiukan lauhtuisi, Jämtlanniin ja Norjaan, viettääkseen
jonkun aikaa tuntureilla. Itse hän ei uskonut parantuvansa, mutta hän
tunsi täkäläisissä olosuhteissa täytyvänsä poistua Ryforsista, ja häntä
helpoitta se ajatus, että pääsisi uusiin seutuihin ja toisien ihmisten
keskuuteen, jotka eivät, kuten kaikki täällä, olisi selvillä hänen
asioistaan.

Sittemmin kävi tohtori melkein joka päivä kuulustamassa Robertin
terveyden tilaa. Noiden herrain väli oli muutoin aina varovaisen
kauhea, eivätkä he keskusteluissaan koskaan menneet Robertin sairautta
koskevaa alaa ulomma; mutta tohtori hoiti Robertia sellaisella huolella
ja tarkkuudella, että tämä sekä heltyi että hämmästyi. Muutoin hän
nykyisessä mielentilassaan tunsi kiitollisuutta jokaista kohtaan,
ken vaan hänelle osoitti vähintäkään ystävällisyyttä; epäilyt ja
sielun tuskat, joiden alaisena hän oli ollut, olivat tehneet
hänet niin sairaloisen epäileväiseksi, niin valmiiksi luulemaan
epä-ystävällisyyttä ja säädyttömyyttä, että hän, huomatessaan
vastakohdan, tuli siitä ylenmäärin ja kiihkeästi liikutetuksi. Oli
kumminkin muitakin kuin tohtori Sandin, jotka ottivat osaa hänen
kohtaloonsa ja olivat halukkaat saamaan tietoja hänestä; useat
työmiehistä, niiden joukossa Daniel, kävivät häntä sairauden aikana
katsomassa, yksin kirjanpitäjä Sidvall'kin kävi kuulustamassa hänen
terveyden tilaansa.

Kesäkuun alussa matkusti Robert tuntureille ja jäi sinne olemaan
kuudeksi viikoksi. Ilman ja ulkonaisten olosuhteiden vaihetus sekä
täydellinen lepo kaikesta työstä vaikutti hyvää hänen mielelleen,
vaikka ruumiilliset kärsimykset pikemmin lisääntyivätkin kuin
vähenivät.

"Tunnen, että olen tuomittu kuolemaan", kirjoitti hän pastori
Strandille, oleskeltuaan jonkun aikaa tuntureilla, "tunnen sen päivä
päivältä yhä selvemmin ja varmemmin henkisestä raukeudesta, joka minut
valtaa yhä enemmän ja enemmän. Muistini on pettämäisillään minut
melkein kokonaan, jok'ainoa rivi jonka luen tai kirjoitan tuottaa
päähäni tuskaa, mikä tulee väliin äkisti, repimällä, toisinaan taas
tukahuttavana, hellittämätöinnä kuni hampaan pakoitus. Ihmeellisen
levollisena kuitenkin käyn kuolemaani kohti. Muinaisen viisaan
vanhuksen tavoin ajattelen, että kuoleman joko täytyy olla tyhjäksi
tuhoamista -- ja mikäpä tuntuisikaan minunlaiselleni, väsyneelle,
kidutetulle olennolle ihanammalta, kuin -- ikuinen uni -- ijäinen lepo
-- _reqviem aeternam_? Taikka myös on kuolema muutto ijäiseen elämään
-- ja jos niin on, jätän _hänen_ laupeutensa huomaan, jonka kädessä on
elämä ja kuolema. Sen suurempaa uskon määrää en voi enää saavuttaa.
Vaan kuten sanottu, olen tyyneempi ja enemmän rauhallinen; luonto
täällä on saanut sairaan mieleni eheämmäksi. Julman kohtalon kamala
tunne, luonnon voimien sokea leikitteleminen tuskaimme keralla, joka
viime aikoina saattoi minut itsemurhan partaalle on nyt mielestäni
haipunut, ja olen taas sielussani tuntenut sopusointuisuutta ja
lainsitomaa järjestystä. Toivon, että voisin kuvailla sinulle erään
illan, jolloin pitkältä kävelyltä saavuin asuntooni, joka on korkealla
pienessä kylässä tunturin rinteellä. Molemmilta puolin kohoavat vuoret,
korkeina, ja majesteetillisina. Ei ainoaakaan ihmisolentoa näkynyt
yhtämittaa ylös kiemurtavalla polulla, ei ainoaakaan ääntä kuulunut, yö
läheni lähenemistään, tuoden tullessaan tuon syvän, suuren rauhan, joka
tuntuu niin omituisen valtavalta näissä yksinäisissä vuoriseuduissa,
joissa ikäänkuin saa katsoa luonnon salaperäistä olemusta vasten
silmiä. Ylläni kaareili taivas jylhänsinisenä, ja edessäni vuorten
huippujen välillä leijaili hiljakseen valkeita iltapilviä, joiden alta
tuikki iso tähti, kiiluvan silmän lailla kimallellen äärettömässä
avaruudessa. Seisoin hiljaa ja tunsin miten luonnon ihanuus vaikutti
minuun tavalla, niin valtavalla kuin ei enää toistamiseen tule
vaikuttamaan. Tiesin etten koskaan enää, vaikka kulkisinkin vuosikaudet
tätä polkua, tulisi näkemään ja tuntemaan sellaista kuin _nyt_, kun
tunturien raosta tähti tuikki minulle ja kaikki oli niin hiljaa, että
kuulin oman sydämmeni sykkivän. Kyyneleet herahtivat silmiini;
suuremmoisen valtava, samalla vapauttava ja musertava vaikutus, jonka
tunturiluonto saa meihin, valtasi minut koko voimallaan, vaivuin
siihen, unohdin taisteluni, rauhattomuuteni, ruumiilliset kipuni ja
tunsin hetkisen aikaa täydellistä lepoa. Tuollaisissa tunteissa on
tosiaankin koko joukko kaikkijumalaisuutta. Vaan sille, joka on
sellaisessa sieluntilassa kuin minä, ja jonka minun laillani ainoastaan
tunnottoman epätoivon puuskat saavat lähenemään korkeampaa
aineellisuutta, sille on kaikkijumalaisuudessa kieltämättä jotain
houkuttelevaa. Tuollainen sulautuminen maailman sieluun, tuollainen
henkilöllisyyden häviäminen tuottaa lepoa sille, joka on kärsinyt
haaksirikon _uskonsa_ suhteen. Meiltä katoaa helposti rakkaus itse
henkilöön ja sen yhteydessä oleva ijäisen, henkilöllisen elämän halu,
kun luovumme Kristuksesta ja jälelle jää vain kärsivä ruumis."

Tuntureilla oleksimisensa lopulla hänet valtasi niin kova koti-ikävä,
että hänen oli vaikea tulla toimeen loppupäivinä. Koetusvuosi, jonka
hän oli määrännyt Gabriellelle, alkoi lähetä loppuaan, mutta kuta
enemmän yhtymisen aika likeni, sitä enemmän häntä alkoi vaivata se
ajatus, jonka oli saanut päähänsä; että hän kuolisi ennenkuin he
olisivat kohdanneet toisiaan ja kiihtynyt mielikuvituksensa kidutti
häntä herkeämättömällä koti-ikävällä, päästäkseen edes hiukan
lähemmäksi Gabriellea, kuin täällä oli.

Koko talvena ei kumpikaan heistä ollut antanut itsestään minkäänlaista
tietoa; kummankin luonnossa oli sitkeää tarmokkaisuutta, joka ei
antanut heidän millään ehdolla rikkoa tehtyä sopimusta. Mutta noin
luonnottomasta ponnistuksesta seurasi Robertille voimain höltyminen,
valtava halu saada taas nähdä tuota naista, joka oli ollut hänen
nuoruutensa ensimmäinen lempi, hänen ainoa rakkautensa ja jota hän yhä
rakasti, vaikkei enää tuollaisella halulla, joka tahtoo omistaa ja
tehdä onnelliseksi, vaan häntä ahdisti kuolemaisillaan olevan
tuskallinen toivomus saada lausua jäähyväiset, saada pyytää anteeksi
antoa ja sovitusta. Hän oli kokonaan unohtanut Gabriellen syyllisyyden;
hän huomasi vain omat erhetyksensä, omat mielettömät harrastuksensa,
joiden takia hän arvelematta oli pannut alttiiksi vaimonsa onnen.

Robertin kotiintulo Ryforsiin tapahtui myöhään eräänä iltana. Hän oli
matkasta kovasti väsyksissä ja oli juuri lähdössä levolle, kun hänen
ovelleen kuului varovainen koputus.

"Käykää sisälle!" vastasi Robert ja meni oven luo. Työmies Johansson
avasi varovasti oven, ja sanottuaan "hyvää iltaa pastori", sekä
tehtyään lyhyen kumarruksen hän astui hiukan lähemmä.

"Hyvää iltaa Johansson kulta", vastasi Robert ystävällisesti ojentaen
kätensä tulijalle. "Hauska nähdä teitä."

Johansson kynsi korvallistaan ja hypisteli sormillaan lakkiansa.

"Niin, minä kuulin tässä äskettäin, että pastorin piti tulla tän'iltana
kotia, ja siksi halusin tulla toivottamaan tervetulleeksi."

"Kiitoksia", vastasi Robert ja taputti Johanssonia olalle, "olitte
hyvin ystävällinen, kun..."

"Niin, sitten nyt vielä oli toinenkin seikka", tuumi Johansson kynsien
yhä korvallistaan. "Tokkohan te pastori lienette kuullut, että Daniel,
äijä parka, on sairastanut pari päivää, ja on nyt niin huonona, että
luullakseni nyt parast'aikaa kamppailee kuoleman keralla, äijä
parka..."

Johansson kääntyi äkkiä poispäin; hänen suupielensä värähtelivät, ja
terävät harmaat silmänsä täyttyivät kyyneleillä.

"En, sitä en tosiaankaan ole kuullut!" virkahti Robert innokkaasti,
"kotiintultuani en ole tavannut ketään muita ihmisiä kuin molemmat
palveliani, eivätkä ne sanoneet mitään. Onko hän kauvankin ollut
sairaana?"

"Malttakaas, niin mietin", vastasi Johansson yhtä tyynesti, "niin ehkä
korkeintaan kahdeksan vuorokautta. Jo toissa sunnuntaina hän voi
pahoin, pyörtyi ja muuta, -- toinnuttuaan siitä hän loisti ilosta, niin
että toisille raukoille oikein kävi kateeksi ja sanoi: 'katsokaas vain,
nyt tullaan kutsumaan Daniel-vanhusta, ja siunattu olkoon se hetki!'
Sen koommin hän ei enää tullut työhön, ja hänen tilansa on ollut miten
milloinkin, vuoroon parempi, vuoroon huonompi, mutta tänä iltana tuntui
minusta menevän aika vauhtia alaspäin, ja minä luulen että hän olisi
kovasti mielissään, jos saisi tavata pastoria ennen kuolemaansa... Sen
vuoksi rohkenin tulla hakemaan pastoria näin myöhään."

"Niin, kiitoksia ystäväiseni", vastasi Robert ojentaen Johanssonille
kätensä, "kiitän teitä erittäin tästä, _minulla_ olisi ollut
sanomattoman paha mieli, jollen olisi saanut nähdä Danielia ennen kuin
hän kuolee. Hän kyllä tarvitsee vähemmän minua, kuin minä häntä. Lähden
heti hänen luokseen."

"Kiitos, kiitos", toisti Johansson, "kyllä todellakin olette
ystävällinen, ja kyllä ukkoparkakin tulee iloiseksi. Vaan mitenkäs te
itse jaksatte, pastori, näytätte niin huonolta tekin?" jatkoi työmies
pyöritellen lakkiaan sormiensa välissä.

"Siinä tapauksessa ulkomuotoni puhuu totta", vastasi Robert hymyillen,
"eipä minustakaan ole paljon kehumista. Mutta nyt meidän on
ajatteleminen Danielia, eikä minua. Siis, muutaman minuutin päästä
tulen. Hyvästi siksi!"

Hän puristi Johanssonin kättä ja nyökkäsi vakuuttavasti; sitten työmies
lähti kumartaen pariin kertaan ja toistaen "kiitos, kiitos."

Yksin jäätyään laittoi Robert kiireesti pukunsa reilaan ja valmistelihe
valvomaan yötä Danielin luona. Sitten hän kiiruhti, huolimatta siitä,
että päätä poltti ja pakotti, katua pitkin Danielin asunnolle, ja sinne
saavuttuaan, portaita ylös.

Silmänräpäyksen hän seisoi hievahtamatta käsi lukossa kiinni. Kipu
päässä oli äkkiä käynyt niin ankaraksi, että hänen täytyi purra
hampaansa yhteen voidakseen olla ääneen vaikeroimatta.

Kun kivut olivat hiukan asettuneet, koputti hän ovelle. Vaan vastausta
ei kuulunut, ei sittenkään, vaikka hän koputti uudelleen. Hän avasi
oven ja astui sisään.

Huoneessa oli niin hämärää, että hän tuskin voi eroittaa mitään
esineitä, vaan kun hänen silmänsä olivat hiukan tottuneet pimeään,
huomasi hän oven oikealla puolella olevalla lavitsalla Daniel-vanhuksen
pitkällään kädet ristissä ja silmät ummessa.

Robert läheni vuodetta ja kumartui sairaan puoleen.

"Hyvää iltaa, Daniel", kuiskasi hän hiljaa.

Daniel avasi verkalleen silmänsä.

"Hyvää iltaa", vastasi hän tuijottaen Robertiin tylsällä, ilmeettömällä
katseella. Mutta sitten hän tuli tietoonsa, silmästä loisti hymyily,
koko ruumis alkoi vilutautisen tavoin täristä ja hän virkkoi:

"Olittepa oikein hyväluontoinen, kuin tulitte?"

Robert otti taskustaan tulitikkulaatikon ja raapasi tulta.

Huone, jossa Daniel asui, oli matala yliskamari; ovesta vasemmalla oli
liesi, jossa tuhkan seasta hehkui joku hiili, ja jonka hellalla oli
kupillinen kylmiä perunoita; toisia seiniä vasten oli kaappi ja
piironki, ja sairaan makuusijan yläpuolella riippui väripaino-taulu,
joka kuvasi Kristusta orjantappurakruunu päässä.

Robert asetti tulen tuolille, istuutui lavitsanreunalle ja tarttui
Danielin käsiin. Ne olivat jääkylmät ja tärisivät kovasti.

"Teillä on vilu", sanoi hän ja koetteli käsiensä välissä saada hänen
käsiään lämpenemään.

"On", vastasi vanhus vavisten niin että lavitsa tärisi, "täällä on
hävittömän kylmä, eikä täällä ole ollut tulta moneen monituiseen
päivään."

Robert katsahti liedelle, jossa vielä hehkuvat hiilet olivat todisteena
siitä, että vanhuksen muisti jo alkoi hämmetä.

"Tahdotteko Daniel että teen hiukan tulta lieteen?" kysyi Robert ja
nousi seisaalleen.

"Niin, mutta älkää nyt pastori kulta vaivatko itseänne, minua oikein
hävettää, olisihan tyttärenikin mielestäni voinut käväistä isäänsä
katsomassa, mutta nähkääs. kun kerran on tullut vanhaksi ja sairaaksi
ja köyhäksi, niin silloin ei juuri kukaan ole halukas tulemaan", lisäsi
hän enemmän itsekseen, ja tylsä, tyytymätöin ilme kuvastui maallisten
kipujen ja onnettomuuksien viimeisenä jäännöksenä hänen kasvoillaan.
"Vaan se nyt on yhdentekevää", jatkoi hän, ja silmiinsä tuli jälleen
täyttä tuntoa osoittava ilme, "minä unohdan sen, mikä takanani on, ja
koetan saavuttaa sitä, joka edessäpäin on, kilvoitellen päämäärääni
kohden, kuten Filippiläis-epistolan 3 luvun 14 värssyssä sanotaan,
_päämäärää kohden, kohden_ ... ja kohta pääsen sinne, jossa unohtuu
mielestä, että on ollut vanha ja sairas ja köyhä..."

Danielin puhuessa oli Robert pannut tulta lieteen, ja kun se oli
syttynyt palamaan, tuli hän istumaan Danielin vuoteen reunalle.

"Niin ... niin..." jatkoi Daniel, jolla näkyi olevan tallella
puheenlahjansa, "minun lähtöni aika on tullut ... olen kilvoitellut
hyvän kilvoituksen ... tämän perästä minulle on tallelle pantu
vanhurskauden kruunu, joka..."

Hänen puheensa keskeytyi ankarasta tukehtumiskohtauksesta. Robert
auttoi hänet istumaan ja tuki häntä, kun hän kuristen koetti päästä
hengittämään.

Vihdoin Daniel tyyntyi ja saattoi taas laskeutua pitkälleen. Vaan hän
ei puhunut enää, oli vaan hievahtamatta selällään, silmät tiukasti
ummessa.

Robert sammutti kynttilän, otti tuolin ja istuutui sille, nojaten
käsivarrellaan lavitsan laitaan. Oli kummallisen hiljaista ja
juhlallista pienessä yliskammarissa, jonka ovella kuolema seisoi
odottamassa päästäkseen kynnyksen yli. Ainoa, mikä häiritsi
hiljaisuutta, oli kuolevan raskas hengitys ja takkavalkean räiske,
josta liekit vähä väliä punersivat lattiaa ja Danielin makuusiaa taikka
sen yläpuolella seinällä olevaa kuvaa, jossa valaisivat loisteellaan
kullatun kehän vapahtajan pään päältä.

Kerran kävi Johanssonkin katsomassa ja Erikssonin leskikin kömpi
kainalosauvojensa varassa ylisen halki, kuullakseen jotain Danielista,
vaan molemmat menivät tiehensä, kun saivat kuulla hänen nukkuvan, joten
Robert jäi yksin odottamaan kuoleman tuloa...

Vihdoin Daniel avasi silmänsä ja kiinnitti katseensa Robertiin. Hänen
muotonsa ilmaisi nyt selvää tajuntaa; näytti siltä kuin hänen
sielunvoimansa vielä kerran olisivat leimahtaneet eloon ja tulvineet
hänen katseestaan viimeisellä kootulla voimalla.

"Puutteellista ja kurjaa on ollut kaikki tyyni", alkoi hän selvällä
äänellä, ja käänsi puhuessaan katseensa yhä enemmän Robertista poispäin
ja tuijotti eteensä kaukaisuuteen näkevällä juhlallisella katseella,
"silloinkin kun olin koettavinani parastani, kun koetin vetää sieluja
Herran luoksi, työskentelin synnissä ja tietämättömyydessä. Nähkääs,
nyt sen tunnustan, minulla ei ole _ainoaakaan_ hyvää työtä, josta
voisin itseäni kehua. Mutta nähkääs, sitä minä en surekkaan, sillä
Jumalan armo ja Kristuksen rakkaus ovat niin suuret, etten minä näe
mitään muuta ... vain _armoa ja rakkautta_ ... kaikkialla. Juuri
samaten, kuin eräänä syys-iltana seisoin satamassa ja katselin pimeän
tuloa, ja näytti aivan kuin lautaläjät ja rannat matelisivat siihen
pimeyteen ja koht'sillään pimeni kaikki, ja majakka vaan pilkoitti niin
koreana ja kirkkaana siellä ulapalla. Aivan samaten on nyt minunkin
laitani ... ympärilläni pimenee ... ja teot ja harrastukset ne häviävät
pimeyteen, ja minä näen vaan Herran Jesuksen Kristuksen armon, joka
suuren kirkkaan majakan tavoin ohjaa minua ... ohjaa minua..."

Hän vaikeni, mutta liikutteli kumminkin ehtimiseen huuliaan, ja hänen
silmissään pysyi vielä sama selvä tajuava katse.

Robert seisoi vuoteen vieressä ja kuunteli, syvästi liikutettuna,
vanhuksen sanoja. Olihan tuo kuolinvuode niin erilainen, verrattuna
niihin, mitä hän ennen oli nähnyt, jolloin _hän_ enimmäkseen oli
puhunut ja kokenut Jumalan sanalla lohduttaa. Täällä sitävastoin hän
oli vaiti, hän haki lohdutusta, hän, murtunut epäilijä, tuskallisella
uteliaisuudella tarkasti ohi kiitävää salaisuutta...

"Tahtoisittekohan lukea minulle pari värssyä kirjasta?" kysyi Daniel
äkkiä ja kääntyi Robertia kohti. Silmien ilme oli nyt muuttunut, katse
oli kalsea, ja koskettaessaan hänen kättään Robert tunsi, että sormien
päät olivat kylmenneet.

Robert otti päänalaisen luota raamatun, avasi sen sivun mikä eteen
sattui ja kumartui, nähdäkseen takkavalkean loisteessa lukea. Vaan
samassa Daniel äkkiä kavahti pystyyn.

"Vait ... hiljaa", kuiskasi hän, ja istui hetkisen hievahtamatta,
aivankuin olisi kuunnellut jotain. Sitten hän taas vajosi pitkälleen ja
tyytyväinen hymyily laskihe hänen huulilleen.

"Kiitoksia, pastori, kiitoksia, nyt ei teidän huoli lukea minulle",
kuiskasi hän hiljaa ja ummisti silmänsä.

Robert pani kirjan kädestään ja kumartui Danielin puoleen. Hän huomasi,
että kuolema läheni, hän tunsi, että se hetki, jona ruumis ja sielu
eriävät toisistaan oli tulossa, ja hänet valtasi tuskallinen halu
pakoittaa kuoleman ilmaisemaan salaisuutensa, saada käsiinsä tuo
pakeneva silmänräpäys ja nyhtäistä siitä hiven totuutta...

"Virka minulle, Daniel", kuiskasi hän, kumartuen aivan liki
kuolevan kasvoja ja tarttuen hänen toiseen ranteeseensa, jota hän
kovasti puristi, ikäänkuin tietämättään olisi halunnut tahdollaan
hänet vallita, "virka minulle, mitä tällä hetkellä tunnet ...
seisothan kynnyksellä ... sinunhan täytyy tuntea jotain molemmista
maailmoista ... täytyy nähdä jotain tulevaisesta ja kumminkin
viimeisenä kaikuna kuulla minun ääneni ... sano minulle Jesuksen
Kristuksen nimessä mitä nyt näet ... virka sanakaan, vaan ainoa sana
epäilyksessä ja yössä taistelevalle ... anna minulle merkki ...
pieninkään ... jos se oli totta, mitä uskoit ... vaan yksi sana ...
kuule minua ... _jos_ voit..."

Hän puristi vielä kovemmin Danielin ranteesta ja kumartui vieläkin
enemmän hänen ylitsensä.

Vaan vastausta ei kuulunut. Daniel virui hiljaa, silmät ummessa ja
rauhallinen hymyily huulilla. Salaperäinen peite, joka eroitti elämän
ja kuoleman valtakunnat, oli jo laskeunut, eikä sen läpi päässeet sanat
eikä merkit vapautetulta hengeltä toisella puolen taistelevalle.

Robert päästi irti Danielin käsivarren, lankesi polvilleen vuoteen
viereen ja painoi kasvot käsiinsä. Siinä asennossa hän oli hyvän aikaa
liikkumatonna. Tuli liedessä oli palanut hiilokselle, joka himmeällä
loisteellaan valaisi pienen hämärän huoneen ja epäselvinä esiytyvän
sairasvuoteen sekä sen edessä polvistuneen haamun. Vihdoin Robert
nousi, sytytti kynttilään tulen ja katseli sen valossa vainajan muotoa.
Ja seisoessaan siinä miettiväisenä tuijottaen noita vanhettuneita
ryppyisiä kasvoja ja ruskeata tukkaa, joka oli tullut tavallista
enemmän epäjärjestykseen, sekä onnellista ilmettä kuopalle painuneessa
suussa, kuvastui hänen omiin kasvojen piirteisiinsäkin kuolon unta
uinuvan rauha. Vaikk'ei hän saanutkaan sitä sanaa, sitä merkkiä, jota
oli pyytänyt, tuntui hänestä kuitenkin kuin olisi Daniel siinä hetkessä
henkisesti ilmaissut hänelle jotain siitä, mitä tunsi peitteen toisella
puolen...

Epäilyksen yöhön, joka niin kauvan oli vallinnut hänen sielussaan,
tuikahti valon säde. Kyyneleet virtasivat silmistä, ja hän tunsi
mielessään helpoitusta, tyyneyttä, tuntui siltä kuin olisi kauvaksi
aikaa luopunut isän käsi jälleen tarttunut häneen...

Hän järjesteli Danielin huonetta, kosketteli lieden hillosta, pani
vanhan kuluneen raamatun päänalaiselle, asetti ristiin vainajan kädet
ja luki lyhyen rukouksen hänen puolestaan.

Sitten hän sammutti tulen ja lähti huoneesta.

Vasta tullessaan alas rappusista hän huomasi, miten voimansa olivat
lopussa. Hänen täytyi pysähtyä hetkiseksi ja nojautua seinää vasten,
mutta koettaessaan jatkaa matkaa, hän tunsi, etteivät jalat tahtoneet
totella, hän horjui, eikä kyennyt mielensä mukaan ohjaamaan jalkojansa.
Selittämätöin tuskan tunne valtasi hänet, hän katseli ympärilleen,
ikäänkuin olisi tahtonut huutaa toisia avuksi, mutta yhtään ihmistä ei
näkynyt, kello kävi kahta, ja pilvinen, tähdetöin taivas teki yön
melkein sysimustaksi...

Kootessaan kaikki voimansa hän pääsi horjumalla muutaman askeleen
eteenpäin. Mutta samassa kävi pään kipu niin ankaraksi, että hänen
uudelleen täytyi seisahtua. Korvat suhisivat ja kumisivat, ja silmissä
kuvastui yön pimeä suurina lainehtivina aaltoina ... "kunhan vaan
ehtisin kotia", ajatteli hän ja se aatos alkoi koneen rattaan tavoin
herkeämättä kiitää ympäri hänen aivoissaan, samalla kertaa kuin koko
joukko muita, toisistaan riippumattomia kuvia leijaili hänen ohitsensa,
"kotiin ... kunhan vaan ehdin kotia... Gabrielle ... missä hän
onkaan ... tulen liian myöhään... Daniel ... ei, sehän on mahdotointa ...
en ehdi kotiin..."

Vielä kerran koetti hän lähteä astumaan, vaan tuntui siltä, kuin olisi
jalka tapaillut ilmaa ja jalansija häneltä kadonnut sekä hän itse
vajonnut. Ihmeelliset aaltoilut hänen silmissään yhä suurenivat,
laajenivat ja pääsivät valloilleen, sekä hänen mielensä että ympäristö
vaipui hiljaiseen pimeyteen, hän teki äkillisen, hötkähtävän liikkeen,
aivan kuin olisi häneen osunut pyssyn luoti, ja vaipui tainnotoinna
maahan.

Tuntikausia hän virui siellä pyörryksissä, saamatta minkäänlaista apua.
Vasta aamun koitteessa, kun väki alkoi lähteä liikkeelle, huomasi pari
miestä hänen tiedottoman tilansa. Hän kannettiin kotia, ja heti
lähetettiin noutamaan tohtori Sandinia.



XVII.


Pastorin huoneessa vallitsi pimeys ja hiljaisuus. Muun maailman melske
ja levottomuus ei enää päässyt tunkemaan sinne; erilaiset arvostelut,
joita sairaasta oli annettu, katkerat syytökset, jotka häntä olivat
kohdanneet, taistelut ja riitelyt, joihin hän oli antanut aihetta,
eivät enää päässeet hänen saapuvilleen, ja joskin olisivat päässeet,
niin hän olisi ollut kokonaan välinpitämätöin niiden suhteen. Tuntui
siltä, kuin olisi hän jo nauttinut esimakua suuresta levosta; harras
halunsa saada nähdä Gabrielleakin oli haihtunut, joskus vaan se
hiljaisena ja surumielisenä, kuni kellastunut lehti syys-illan
hämärässä, lehahti hänen mieleensä. Kovin taistelu oli tauvonnut;
epäilyksen pimeimmät varjot olivat väistyneet. Tuskan hetkinä, jolloin
ruumis ja sielu oli sulamaisillaan kärsimisen poltteesta, oli hän
salaperäisellä tavalla saanut kokea Jumalan läsnäoloa, hän oli ollut
näkevinään Kristuksen Getsemanessa ja kuulevinaan kärsivän Vapahtajan
kutsuvan häntä veljekseen -- ja silloin hän oli tuntenut poistuvan tuon
kamalan kummituksen, johon viime aikoina oli ollut kiedottu, ja oli
uudelleen voinut alkaa rukoilla.

Tieto hänen ankarasta sairaudestaan herätti suurta huomiota Ryforsissa
ja sen lähiseudussa, ja osanotto, jota sekä ylhäiset että alhaiset
hänelle osoittivat, todisti sitä, että hänestä yleiseen sangen paljon
pidettiin, huolimatta rikkoutuneesta välistä ja mielipiteiden
erilaisuudesta hänen ja seurakuntalaisten välillä. Joka päivä
kuulusteltiin lukemattomat kerrat hänen vointiaan, etenkin työmiehet
kävivät lomahetkinään kuulemassa, miten pastorin laita oli. Robert
hymyili kiitollisena, kun hänelle kerrottiin näistä työväen rakkauden
ja kunnioituksen osoituksista, mutta syvään rauhaan, jota hän nykyään
nautti, vaikutti ilonkin tunne vaan hämäränä ja virmana.

Tohtori Sandin hoiteli häntä, ja pastori Strand valvoi huolellisesti
hänen vuoteensa ääressä. Mutta valvoipa eräs toinenkin, vaikkei Robert
sitä tiennyt, eräs toinen henkilö, joka hetken toisensa perästä istui
viereisessä huoneessa, tahi seisoi ovella kuuntelemassa tuskallisena
pienintäkin sairashuoneesta kuuluvaa ääntä.

Kun pastori Strand oli saanut tiedon Robertin sairastumisesta,
sähköitti hän, kysymättä keltään neuvoa, Gabriellelle, joka tulikin
heti, niin pian kuin vaan aika ja laivakulut myönsivät.

Mutta Robert ja Gabrielle eivät vielä olleet tavanneet toisiaan.
Gabrielle tuntui arastelevan ensi kohtausta. Usein hän asettui Robertin
vuoteen taakse katselemaan kun hän uinaili; useasti pastori huomasi
hänen seisovan ovella väännellen käsiään ja koetellen pidättää
nyyhkytystä, vaan hän vetäytyi takaisin, pelokkaan näköisenä ja sanoi:
"en ... en ... ei vielä ... en tiedä ... en _voi_", heti kuin pastori
totisena ja melkein ankaralla äänellä kysyi häneltä: "miksi ette mene
hänen luokseen?"

Täyteen tajuntaan tultuaan olikin Robert useamman kerran sanonut:
"älkää sähköittäkö, älkää lähettäkö noutamaan häntä ... hän tulisi
kiusaantumaan kauheasti, jos näkisi miten avuttomassa tilassa nykyään
olen ... jos paranen, niin kirjoitan itse ja pyydän hänen tulemaan ...
jos taas kuolen, niin on parempi, että hän muistaa minua sellaisena
kuin olin ... hänelle oli aina kiusaksi nähdä sairautta ja kaikkea
kurjuutta, jota se tuo mukanaan, antakaa hänen olla rauhassa siihen
saakka..."

Mutta kerran iltapäivällä, kun Robert hetkisen uinuttuaan avasi
silmänsä, seisoi Gabrielle hänen vuoteensa vieressä. Ensin hän luuli
sitä näköhäiriöksi; sielun ja ruumiin heikkous oli totuttanut hänet
epäilemään aistiensa pätevyyttä, ja hän laski kätensä silmilleen,
saadakseen poistumaan tuon kuvan, jonka todellisuutta ei voinut uskoa.
Vaan kun hän uudelleen avasi silmänsä, seisoi Gabrielle yhä paikallaan
ja katseli häntä aralla rukoilevalla katseella.

"Sinäkö se todellakin olet?" kysäsi hän hiljakseen ja ojensi hänelle
kätensä.

"Niin", vastasi hän yhtä hiljaa, mutta koko hänen ruumiinsa tärisi ja
kasvonsa olivat vielä kalpeammat kuin Robertin.

Seurasi muutaman hetken kiusallinen vaitiolo. Menneisyyden katkerat
muistot kohosivat muurina heidän välilleen, ja kun he kumpikin olivat
luonnoltaan hellätunteiset, epäluuloiset, eivät he uskaltaneet ruveta
repimään tuota muuria, jonka sortuminen olisi saanut heidät näkemään
toisensa kohti silmiä ja kysymään: "mitä hyvää on tästä erosta ollut?
Olemmeko kohdanneet toisemme vapaaehtoisesti, vai saattoiko meidät
yhteen vaan pakolliset asianhaarat, sairaus ja suru?"

Robert huokasi raskaasti, käänsi päätään puoleksi poispäin ja ummisti
väsyneenä silmänsä.

"Kuinka olenkaan ikävöinyt sinua Gabrielle", sanoi hän matalalla
äänellä, "enkä huoli koettaa kuvata, miltä minusta tuntuu saadessani
taasen nähdä sinut, mutta mieltäni pahoittaa suuresti se, että sinun
täytyy tavata minut tässä tilassa, ... näin toivottomasti sairaana.
Vielä on jälellä kaksi kuukautta ... ymmärräthän ... en tahtonut
häiritä sinua, en rikkoa lupaustani, minä en ole lähettänyt noutamaan
sinua... Jos tulenkin terveeksi, ei tämä menettely kumminkaan ole
rehellistä ... sairauden synnyttämän säälin tunteen kiihdyttämänä voi
tehdä paljon sellaista ... josta sitten ei kykene vastaamaan ... nyt
tilani herättää sinussa osanottoa ... sinä unohdat kaiken muun ...
mutta muistaos ... sinulla on vielä vapautesi, sairauteni ei saa aikaan
muutosta..."

Gabrielle ei vastannut, hän lankesi polvilleen vuoteen ääreen, painoi
kasvot käsiinsä ja alkoi itkeä kiihkeästi.

Robert ei koettanut hillitä hänen kyyneleitään, silloin tällöin hän
vaan hyväillen silitteli kädellään hänen päätään. Vihdoin taukosi itkun
puuska, ja Gabrielle katsahti ylöspäin.

"Vaikk'et olisikaan pyytänyt minua tulemaan", nyyhki hän tuskin
kuuluvasti, "tarkoitan, että ... vaikka ... vaikka en olisi saanutkaan
sähkösanomaa ... olisin rikkonut lupaukseni ja itse pyytänyt lupaa
saadakseni tulla. Voi, Robert, Robert, olen kärsinyt _liian_ paljon
tämän vuoden kuluessa ... en voi sitä nyt kuvailla ... sinä olet liian
heikko ... minä olen liiaksi liikutettu, voin ainoastaan sanoa sinulle
yhden ainoan asian: en ole enää sama kuin ennen ... oi, ystäväni,
kaikki tuo entinen, jota pidin oikein elämän ytimenä ... kaikki se on
palanut poroksi ... minä ikävöin vaan jotain muuta, täytyy olla jotain
muuta ... jotain, minkä eteen kannattaa elää ... jotain, jonka sinä
olet opettava minulle ... johon olet johtava minua... Saanhan pysyä
luonasi ... tahdothan unhoittaa ... tarkoitan antaa anteeksi ...
minä..."

Hän ei saanut puhuneeksi loppuun saakka, vaan keskeytti yht'äkkiä ja
peitti uudelleen käsillään kasvonsa.

Robert kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja veti hänet luokseen, niin
kiihkeästi kuin voimansa myönsivät.

"Rakastettu vaimoni", sanoi hän lempeästi, "minulla ei ole mitään
anteeksi annettavaa -- minähän olin viallinen, ymmärtämätöin, tunsin
elämää enemmän kuin sinä, ja minun olisi tullut ymmärtää, että pyysin
sinulta mahdottomuuksia -- minäkin lankesin siihen mahdottomuuteen.
Mutta Gabrielle, oletko tarkoin punninnut asiaa, oletko varma siitä,
ettet vaan tunne osanottoa, kun näet kärsimyksiäni, oletko varma, että,
joskin tapahtuisi se uskomatoin asia, että paranisin ja voisin alkaa
työskennellä kuten ennen -- oletko varma siitä, ettet sitten enää
ikävöisi..."

"Vait, vait", keskeytti hän ja pani kätensä hänen suulleen, "sinä aivan
revit sydämmeni kappaleiksi ... älä enää kysy noin ... en voi kestää
kauvemman... Tällä hetkellä kaikki on niin epäselvää, niin sekaisin
mielessäni, tiedän vaan _yhden_ asian, sen ettei minua enää koskaan, ei
milloinkaan haluta takaisin siihen maailman elämään, josta nyt luovun.
Robert, mitä olikaan siinä sellaista, joka saattoi houkutella minua
niin ... niin suuresti ... että uhrasin kaikki ... nyt en sitä ymmärrä.
Ehkäpä siinä tosiaankin on iloa, ehkä minusta on kerran tuntunut siltä,
vaan nyt on se kaikki minulle kuollutta. Koetin olla kuten ennen ...
koetin tuntea itseni nuoreksi ja iloiseksi ... oi, kuinka turhamainen
olin ... yhtä hyvin olisin voinut koettaa saada takaisin kulunutta
päivää! Oli kuin olisi koskettanut kuollutta... Tanssiskelin ... ja
minusta tuntui kuin olisin harhailija, elotoin ja väritöin aave ...
kävin teattereissa ja laulajaisissa ... ja mielestäni kaikki oli tuhmaa
ja naurettavaa... Koetin ilkamoida ja naureskella kuten ennen, vaan
siitä ei tullut mitään, olin kuin noiduttu ... niin, minä olinkin
noiduttu ... elämän totisuus, johon olit minun vienyt, se oli noitunut
minun ... en voinut siitä irtaantua ... ja niin olin molemmilta puolin
syrjään sysätty ... pysyttelin kiinni tyhjässä, ilman minkäänlaista
jalan sijaa. Ei, ystäväni, voinetko käsittää, miten onnetoin olin!
Olin pakoitettu polvillani rukoilemaan, mutta en löytänyt suojaa
siitäkään... Aah, Robert ... Robert ... sinun täytyy auttaa minua ...
jotain tarkoitusta täytyy elämällä olla ... sinun täytyy antaa minulle
anteeksi ... olla minulle armollinen ... ohjata minua..."

"Rakastettu Gabrielleni", kuiskasi hän levollisesti, vastakohtana
Gabriellen kiihkeään esiintymiseen, "luulen, tiedän Jumalan vihdoin
johtavan kaikki hyvään päätökseen. Minulle tuotti suurta tuskaa se,
että sinä jätit minut, tämä talvi on ollut vaikea, sitä en kiellä,
mutta kumminkin kiitän Jumalaa, että lähdit pois; jos olisit pysynyt
täällä, niin mahdollisesti et koskaan olisi tullut huomaamaan että nuo
houkuttelevat kuvittelut, joilla menneisyys kiusasi mielikuvitustasi
ovatkin vaan paljasta valhetta, -- ettei mielen sammuttamatointa
ikävöimistä koskaan voida tyydyttää peräytymällä takaisin päin -- nyt
on tuo petollinen kangastus poistunut, ja sinä olet vapaa ... vapaa
etsimään uutta ja -- korkeampaa... Jumala siunatkoon sinua,
rakastettuni, johtakoon _hän_ sinua, johtakoon meitä molempia
vastaisuudessa." -- -- --

Näytti siltä, kuin Gabriellen läsnäolo olisi vaikuttanut Robertiin
enemmän hyvää kuin kaikki lääkkeet, sillä siitä lähtien alkoi hänen
terveytensä huomattavassa määrin parantua. Päänkipu, joka siitä yöstä
saakka, jolloin hän pyörtyi ulkona, ei ollut hetkeksikään jättänyt
häntä rauhaan, alkoi nyt helpoittua ja hän pääsi vähitellen sen verran
voimiinsa, että päivittäin saattoi pariksi tunniksi jättää vuoteensa.

Täydellinen ruumiin ja sielun lepo, jota hän nautti, omituinen
tyyneys, joka vallitsi hänen henkistä elämäänsä, edisti myös hänen
tervehtymistään, vaikkakin vaan siksi kerraksi. Kaiken talvea kestäneen
kärsimyksen ja työn perästä tuntui ihmeelliseltä unelmalta saada
nauttia lepoa ja rauhaa, istua nojatuolissa verannalla lauhkean
syys-ilman hyväilemänä ja Gabriellen hienotunteisen, suojelevan
rakkauden ympäröimänä.

Nyt hän sai ensikertaa avioliittonsa aikana oppia tuntemaan, mitä
Gabriellen ylvästelevän pinnan alla piili, miten paljon hän kykeni
antamaan, kun hän kokonaan antautui jollekin. Hän ei ollut koskaan, ei
edes heidän lempensä ensi päivinä tuntenut niinkuin nyt, että hänen
luonnossaan oli lämpöä. Hänen kiihkeät lemmen purkauksensa olivat
samalla ihastuttaneet ja pelästyttäneet häntä, hän oli milloin
kuumentunut, milloin taas jäähdyttänyt häntä; mutta lämpimyyden suloa,
rauhaisaa tyyneyttä, joka on naisellisen myötätuntoisuuden kukkanen,
sitä hän ei ollut huomannut hänessä tätä ennen.

Itse hänen olemuksensa, hänen katseensa ja ilmeensä oli muuttunut; sen
lisäksi hän lakkaamatta oli hänen luonaan hoitamassa, lukemassa ääneen,
poistamassa kaiken mikä saattoi häntä häiritä.

"Tämä siis on hän itse", ajatteli hän istuessaan nojatuolissaan silmät
puoleksi ummessa seuraten Gabriellen liikkeitä viereisessä huoneessa,
"nyt vasta opin tuntemaan omaa vaimoani. Oi, Jumalani, miksi täytyy
olla niin vaikeaa saada selkoa ihmisen omasta itsestä ... sisimmästä,
todellisesta Jumalan ajatuksesta hänessä? Mikä siinä on esteenä?
Intohimot, eikä mikään muu. Sama Gabrielle, jonka nyt näen, _on_
todellakin ollut olemassa koko sen ajan, hän on minun ja itsensä
tietämättä käynyt rinnallani kahdeksan vuotta ... mutta nyt vasta hän
on tullut esiin ... nyt vasta olen oppinut häntä tuntemaan, sittenkun
itsekkäisyys ja nautinnon himo on poistunut. Ihmeellinen, harvinainen
elämä, itse sen käyttövoima, intohimot, turmelee, polttaa poroksi
Jumalan meihin painaman kuvan ... se on kahden elämän, kahden voiman
välistä taistelua..."

Robertin paraneminen edistyi edistymistään ja kun hän kylmää ja
pitkällistä sadeaikaa seuranneiden kaunisten päivien vallitessa sai
istua verannalla tai kävellä ympäri puutarhassa, sai hän vihdoin
terveyttä ilmaisevan muodon, jota hänellä ei ollut kauvaan aikaan
ollut. Tosin tekivät hänen kuihtuneet kasvonsa tuskallisen vaikutuksen
niihin, jotka eivät olleet häntä nähneet viime aikoina. Mutta hänen
silmistään ei enää kuvastunut itseensä sulkeutuva väsähtänyt ilme, joka
oli painanut hänen muotoonsa sairauden ja kuoleman leiman.

Noin kolme viikkoa Gabriellen kotia tulosta, kun he istuivat kahden
kesken verannalla, tuli eräs työmies vastakkaiselta rannalta kysymään,
tokko pastori tuli katsomaan hänen vaimoansa ja hiukan puhumaan hänen
kerallaan; hän oli ottanut mukaansa hyvän venheen, siltä varalta, että
pastori voisi tulla nyt heti.

Gabrielle teki kärsimättömän liikkeen ja avasi suunsa antaakseen
kieltävän vastauksen, mutta Robert esti hänet siitä.

"Mielelläni", vastasi Robert ystävällisesti, "jos vaan suinkin kykenen.
Mutta mikäs vaimoanne oikeastaan vaivaa?"

"Nooh, se nyt on aivan hullusti", vastasi mies hypistellen lakkiansa,
"hän on synnyttänyt lapsen pari tuntia sitten, vaan on nyt niin
raivostunut, etten minä eikä rouva Jonssonkaan kykene häntä
hillitsemään. Seikka on semmoinen, ettei lapsen laita ole oikein niin,
kuin olla pitäisi, sen toinen käsivarsi ei näet ole oikein valmistunut,
ja nyt tuo pökkelö on aivan ihmeissään omantunnon vaivoista siitä
syystä, että se muka on hänen syynsä. Tiedän kyllä, että on suuri häpeä
pyytää pastoria tulemaan, joka itse on ollut niin kovasti sairaana,
vaan jos kerran kukaan voi häntä hillitä, niin tottahan nyt pastori.
Minua hän ei usko hituistakaan, kun sanon ettei hän ole luonut
lapsiparkaa, vaan että sen on tehnyt meidän Herramme."

"Minä koetan tulla", vastasi Robert ja nousi tuoliltaan, "mitenkäs
onkaan, tehän olette Larsson Själasta."

"Niin olen, aivan oikein", vastasi työmies suu leveässä naurussa,
"pastori on jo ennenkin alentanut itseään ja käynyt meillä kerran
ennen, silloin kun pikku Jonas viime vuonna oli sairaana. Minä asun
vaan kappaleen matkaa rannasta, josta sinne on korkeintaan noin
kymmenen minuutin jalkamatka."

Robert nyökkäsi ja lähti Gabriellen seuraamana saliin, laittautuaksensa
valmiiksi matkaa varten.

"Robert", sanoi Gabrielle kiihtyneenä, "sinä et tee oikein, kun lähdet,
vaikka sinulla ei ole voimia siihen..."

"Älä huolehdi siitä", vastasi Robert ystävällisesti ja innokkaasti,
"eihän siinä ole mitään vaaraa tarjonna; näin kauniina iltana hiukan
järvellä oleminen päinvastoin on tekevä minulle hyvää, ja sittenhän on
vaan kymmenen minuutin taival."

"Kymmenen minuutin!" huudahti Gabrielle vielä kiihkeämmin, "ja sinähän
hädin tuskin jaksat astua täältä rantaan..."

"Sinä et saa estää minua, Gabrielle", virkahti Robert yhtä innokkaasti,
"Jumala on antava minulle voimia, ole varma siitä. Minä en _voi_ olla
menemättä, kun miesrukka pyytää tulemaan; vaan paljas pelko että
vahingoittaisin itseäni, tekee minulle mahdottomaksi kieltäytyä
lähtemästä. Sitäpaitsi tunnenkin itseni tavallista vahvemmaksi tänä
iltana."

Gabrielle huoahti, vaan ei enää väittänyt vastaan; hän huomasi että
Robertia oli yhtä vaikea pidättää lähtemästä, kuin estää uskollista
soturia pysymästä paikallaan.

"Minä lähden mukaan", sanoi hän äkkiä, "niin ethän ainakaan ole yksin."

Robertin teki mieli panna vastaan, sanoa, että hänelle se ehkä olisi
kiusallista, hän kun ei ollut tottunut, kuten Robert itse, näkemään
kurjuutta ja kärsimystä, mutta Gabrielle esti hänet puhumasta.

"Ei, kuules!" virkahti hän, koettaen laskea pilaa, "kyllä _sinunkin_
itsenäisyydelläsi täytyy olla raja. Sinä saat nyt lähteä, mutta
minä kyllä seuraan mukana ja katson, ettet käyttäydy kovin
ymmärtämättömästi."

Hän kääntyi poispäin ja riensi ulos salista salatakseen kyyneleitään.
Hänelle tuli äkkiä purevat omantunnon vaivat siitä ettei hän koko
vuoden kuluessa ollut pysynyt hänen rinnallaan työn, taistelujen ja
sairauden aikana, ja että häneltä siten oli melkein mennyt mitättömäksi
oikeus saada auttaa ja hoitaa häntä.

Illan hiljaisuudessa oli järven pinta rasvatyyneenä, ja työmies veti
airojaan pitkään ja tasaisesti, joten he puolen tunnin kuluttua olivat
saapuneet toiselle puolen järveä.

Robert oli niin tavattoman terveen näköinen ja asteli niin kevein
askelin että Gabrielle katseli häntä epäluuloisella kummastelulla.

"Mikä hänelle lie tullut?" ajatteli hän, "tuo ei ole luonnollista ...
se on jotain ylenmääräistä ... kiihtynyttä ... oih, minä tiedän
varmaan, että siitä seuraa kauhea käännekohta."

Hän käveli koko ajan ääneti ja tarkasteli tuskallisesti Robertin
liikkeitä ja kasvojen ilmeitä, sill'aikaa kun tämä, nojautuen Larssonin
käsivarteen, puoliääneen keskusteli sairaan tilasta.

"Hän ei ole paikoillaan", vakuutti mies, "niin että pastori on hyvä ja
antaa anteeksi, jos hän on vähän häpäisevä ja hillitsemätöin
puhetavassaan. Eikä se tule sen paremmaksi, ennen kuin hänet saa
uskomaan, että se, mikä on tapahtunut, on tapahtunut Jumalan tahdosta,
ja että täytyy mukautua siihen... Ja jos kerran pastori sanoo sen, niin
hän tietysti uskoo sen..."

Se matka, jonka työmies tavallisesti taivalsi kymmenessä minuutissa,
vei Robertilta aikaa liki puolen tuntia, hänen kun täytyi käydä kovin
hitaasti. Sen lisäksi oli parissa paikassa vastamäkeä, jonka vuoksi
perille saavuttua oli niin rauvennut, että hänen täytyi istua hyvän
aikaa kivellä lepäämässä, ennenkuin saattoi mennä tupaan. Vaan kukaan
oi virkkanut mitään; Gabrielle seisoi ääneti Robertin vieressä, eikä
tahtonut vaivata häntä väsyttävillä kysymyksillä, ja Robert tuijotti
ajatuksissaan ulapalle merelle, jolla välin työmies meni sisään
ilmoittamaan pastorin tuloa.

Muutaman minuutin kuluttua Larsson tuli takaisin. Hän oli hyvin
liikutettu, kyynelissä silmin hän lausui vapisevalla äänellä.

"Jumala siunatkoon teitä, pastori kun tulitte, Jumala siunatkoon!"
Pyyhittyään nutun hihalla silmiään jatkoi hän: "nyt ovat asiat niin
hullusti, niin kovin hullusti, ettei tiedä mihin tästä vielä
joutuukaan!"

"Rauhoittukaa Larsson", sanoi Robert nousten seisaalleen ja työmiehen
ja Gabriellen seuraamana lähtien tupaan, "saattehan nähdä, että kaikki
käy paremmin kuin luulettekaan? Usein juuri silloin kun näyttää
pahimmalta, saamme selvemmin kokea, miten Jumala saattaa johtaa kaikki
hyvään päätökseen."

Tultiin pieneen hauskaan tupaan, jonka Sten Larsson joutohetkinään,
aamulla ennen ja illalla jälkeen kello seitsemän, omin käsin oli
rakentanut itselleen ja josta hän oli iloinen ja ylpeä. Tupa oli jaettu
kahteen osaan: pyhähuone, jossa oli sohva, piironki, tuolia ja kaksi
koreaa kukka-astiaa, sekä keittiö, jossa nykyään vaimo virui sairaana.
Ilta-aurinko paahtoi kuumasti akkunaan, ja Robertia vastaan löyhkähti
ovea avatessa lämmin, tukehduttava ilma, jota hänen sairas päänsä ja
hermostonsa ei voinut sietää, ja hänen täytyi vetäytyä takaisin. Mutta
voimakkaalla tahdon ponnistuksella hän voitti heikkoutensa ja meni
tupaan.

Eräs naishenkilö -- naapurin vaimo, joka oli ollut siellä lapsen
syntyessä -- ja neljä eri ikäistä lasta tuli heti huoneeseen astujia
vastaan ja katseli heitä utelijailla silmäyksillä. Lieden luota,
kätkyestä kuului heikkoja, uikuttavia ääniä, joista voi päättää äsken
syntyneen lapsiraukan olevan kätketyn sinne huivien ja peitteiden alle.

Robert tervehti ystävällisesti kaikkia, katseli hetkisen aikaa
vastasyntynyttä, jonka naapurin vaimo, kuiskaamalla selitellen lapsen
syntyessä sattuneita tapahtumia, nosti kätkyestä ja paljasti rumasti
kehittyneen käsivarren herrasväen nähtäväksi. Sitten hän lähestyi
vuodetta, jossa äitiparka virui heitellen itseään puolelta toiselle ja
lakkaamatta valitellen.

Hän oli pieni, hento nainen, kädet oli hyvin pienet ja jäntevät ja
hänen kauniihin kasvoihinsa olivat nuoruus ja vanhuus ihmeellisesti
sulaneet yhteen. Piirteensä olivat nuorekkaat, ja paksu, tumma tukka
peitti osan vielä sileää otsaa, mutta hampaatoin suu ja laiha, suonekas
kaula, jonka pinnan alta näkyi valtimon lyönti, saivat hänen näyttämään
vankalta naiselta.

Robert seisoi hetkisen vuoteen vieressä ja katseli vaimoa, niin ettei
tämä sitä huomannut. Hän heitteli päätään ehtimiseen edestakaisin
päänalaisella ja hypisteli hermostuneena peitettään; väliin hän oikaisi
toisen käsivartensa ja hosui sillä ilmaa, sekä nyyhkien höpisi jonkun
epäselvän sanan.

Vihdoin hän näkyi huomaavan että joku seisoi hänen luonaan: hän tyyntyi
samassa, kiintyi toiselle sivulleen ja kiinnitti Robertiin pitkän,
hämmästystä ilmaisevan katseen.

Robert istahti vuoteen reunalle ja puristi käsiensä välissä hänen
toista kättään.

"Hyvää iltaa, Larssonin emäntä", sanoi hän tyynenä, ystävällisesti
hymyillen, "ettekö tunne minua?"

"Pastori!" huudahti sairas, ja koko hänen katseensa välähti ilosta,
"voi, herrajesta!"

Mutta tuo ilon tuikahdus sammui samassa hetkessä.

"Te jo varmaan tiedätte sen?" kuiskasi hän tarttuen Robertin käteen ja
katsellen ympärilleen arasti, kuni rikoksen tekijä, joka on tunnustanut
syntinsä, "voi sitä pikku raukkaa, sitä pikkuista raukkaa, mitä
siitäkään tulee, mitä siitäkään tulee? Ainoastaan _yksi_ käsi, yksi
vaan ... oi, oi, oi ... ja se on minun syyni ... syy on minussa ...
minussa..."

Hän alkoi uudelleen heilutella päätään ja nyyhkien valitella.

Hänen miehensä oli asettunut vuoteen luoksi ja itki hiljaa.

"Näin hän on ollut kaiken päivää. Ja helppoa on arvata, miten se häneen
tuntuu, hän kun on vielä niin heikkona synnytysvaivoistaan."

"Aivanhan ne hänet säikähyttivät järjiltään", kuiskasi naapurin vaimo,
joka Gabriellen keralla seisoi sairaan päänalaisen takana, "saatuaan
nähdä minkälainen lapsi oli, alkoivat he näet huutaa: 'voi, herrajesta,
semmoinen onnettomuus', ja kun äitiparka huomasi jotain olevan
hullusti, tuli hän ihan pois suunniltaan ... ja..."

"En minä ole mokomaa ennen nähnyt", sanoi sairas ja silmäili
ympärilleen aralla, kysyväisellä katseella, "taikka sanoppas, isä,
olenko sitten, enhän ole?"

"Ei, ei, ei", vastasi mies ja hyväillen silitteli hänen jalkojaan, "älä
nyt vaan enää itke, äitikulta, pahoitat mieltäni niin sanomattomasti!
Jumala voi ottaa pois pikkuraukan, hän voi..."

Robert oli tuon keskustelun kestäessä istunut ääneti, nojautuen
sairasvuoteen yli ja pitäen vaimon kättä omassaan. Hänen mielessään
liiteli noiden lyhyvien hetkien kuluessa ajatuksia ja tunteita, jotka
viime aikoina olivat tulleet ihmeellisen selviksi.

Hänelle kuvastui selvinä, tarkkoina ryhminä noiden raukkojen entinen
elämä; hän näki miten he molemmat olivat kärsineet ja tehneet työtä,
näki pienen tuvan, jota hiellä ja vaivalla oli rakennettu ja kovan
taistelun olemassa olosta. Hän näki vaimon koukistuvan kieltäymyksen,
työn ja sairauden kolminkertaisen kuorman painosta, näki miten nuoruus
ja kukoistus katosivat jo kauvan ennen vanhuuden tuloa, näki hänen
monta kuukautta kestäneiden vaivain ja tuskien perästä vihdoin
sanomattomia kipuja kärsien synnyttävän pienen, rumasti muodostuneen
olennon, jonka elämästä muodostuisi uusi rengas tuohon taistelujen ja
kärsimysten ketjuun...

Mutta hänen silmiinsä kuvastui paljon muutakin kuin tuo pienoinen
pilkku ihmiskunnan kärsimysten suuresta taulusta. Hänen tietoisuutensa,
yhtä tarkkakuuloinen kuin hermosairaan korva, tunsi muutaman
silmänräpäyksen kuluessa, koko maailman surut ja tuskat. Hän tunsi,
miten tällä hetkellä miljoonittain ihmisiä kärsi, hän kuuli sadoista
sairaaloista vaikeroimista ja valitushuutoja, hän tunsi, niin selvästi
että häntä aivan tärisytti, miten valtaan päässeet intohimot
hallitsivat maailmaa ja heittelivät ihmisiä pohjattomiin kuiluihin. Hän
näki loppumattomia köyhäinasuntoja ja niissä nälkää, siivottomuutta ja
kurjuutta, hän kuuli kaupungista kaupunkiin, seudusta toiseen
säälimättömästi jyskäviä koneita, jotka eivät välittäneet siitä, että
työmiehet niissä raatoivat kuni orjat, saamatta vilahdukseltakaan
nauttia elämän ilosta, tuhahdetun vihan piillessä heidän sydämiensä
sopissa... Ja vihdoin hän tunsi, miten itse elämän virran
alkulähteellä, -- syntyessä ja kuollessa -- kuului raivoisia tuskan
huutoja, jotka tuntuivat tulevan kaikilta maailman kulmilta...

Ja eikö sitten tällä elämällä, joka niin armahtamatta veti toisia
toistensa perästä kipujen pyörteeseen, eikö sillä olisi mitään muuta
tarkoitusta, kuin itse eläminen, emmekö olisi oikeutetut osoittamaan
kärsiville veljillemme todempaa ja ihanampaa maailmaa kuin tämä,
olemassa oloa, joka selittäisi nykyisyyden tuskat, emmekö voisi kutsua
heitä tulemaan _hänen_ luokseen, joka on sanonut: "tulkaa minun tyköni
kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut", samalla
petkuttamalla heitä kurjalla tavalla, ja tekemättä itseämme
naurettaviksi?...

Mahdotointa ... mahdotointa, se ei voinut olla niin! Kristus ei voinut
olla pelkkä taru, kun kärsimys oli niin peloittavan todellista!...

Ja hän tunsi, miten tällä hetkellä, jolloin hänen omat kipunsa
teroittivat kykyä käsittämään elämän tuskia, epäilykset, jotka jo
Danielin kuolinvuoteella olivat alkaneet väistyä, nyt yhä enemmän
haihtuivat, hän tunsi, että hänen täytyi johdattaa tuo epätoivoinen
äiti Kristuksen luo. Valo välähti hänen tyyntyneessä mielessään;
Jumalan salaperäisen rakkauden tunteminen, jota ainoastaan uskon kautta
saa kokea, kiihdytti hänet, äkkiä vanhoja, pyhiä sanoja tulvaili taas
hänen huulilleen, vaikk'ei tällä kertaa kuolleina ja pakollisina, vaan
lämpiminä, elävinä ja elähdyttävinä...

"Emäntä kulta", sanoi hän pitäen yhä sairaan kuumaa kätöstä omassaan,
"lapsi jonka olette saaneet, ei ole teidän työtänne, vaan se on Jumalan
lahja, ja teidän tulee ottaa vastaan se sellaisenaan, napisematta ja
tyytymättömyyttä ilmaisematta, vieläpä kiitollisuudellakin. Te ette
kykene sille palkitsemaan kuihtunutta kättä, mutta te voitte antaa
lapsenne _sen_ syliin, joka sanoi: 'sallikaa lasten tulla minun
tyköni', ja rukoilla: 'kallis vapahtaja, sinä olet tahtonut lapseni
syntymään raajarikkoisena, sen vuoksi luotan nyt lupaukseesi, jonka
mukaan erittäinkin olet kärsiväisten ja avuttomain ystävä, ja pyydän
sinua olemaan hänen palkkionaan sen jäsenen sijaan, jota vailla hänen
täytyy olla.' Ja jos sen teette täydessä uskossa ja vakaumuksessa
siitä, että Kristus tahtoo ja voi auttaa, niin silloin on tästä
pikkupojasta, jonka tähden nyt vuodatatte katkeria kyyneleitä, kerran
tuleva teille enemmän iloa ja siunausta, kuin nyt voitte toivoa tai
aavistaakkaan."

Robertin sanoilla oli äitiparkaan melkein lumoava vaikutus. Hänen
puhuessaan makasi sairas aivan liikkumatonna, kiinnittäen katseensa
häneen, ja vähitellen levisi rauhaisa, onnellinen hymyily hänen
muotoonsa, joka äsken oli ollut niin kiihtynyt. Ja Robertin vaijettua
alkoi sairas toisella kädellään hiljakseen silitellä rintaansa,
ikäänkuin olisi hänet vallannut ääretöin, lapsellinen ilo ja virkkoi
puoliääneen:

"Kuinka ihanaa ... miten autuasta... Jesus ottaa sen huomaansa ... minä
en tarvitse sitä kantaa... Hän siunaa ja auttaa pikkuraukkaani."

"Siinä sen nyt näet", kuiskasi mies, kuivaillen ahkerasti silmiään
nuttunsa hihoilla, "aivan niinkuin äsken sinulle sanoin..."

Robert jatkoi hetken aikaa puhettaan samaan suuntaan, ja sairas virui
pitkällään, vähä väliä, lapsellisen ihastuksen valtaamana, silitellen
kädellään rintaansa ja hymyssä suin heilutellen päätään edes takaisin.
Vihdoin painuivat hänen silmänsä umpeen, ja väsyneenä sielun ja ruumiin
kärsimyksistä hän uinahti raskaaseen uneen. Hänen kasvoihinsa jäi sama
onnellinen, rauhaisa ilme, ja vähä väliä kuului hiljaa hänen
huuliltaan: "ota hänet, Herra Jesus ... siunaa häntä..." jonkun kerran
vaan lensi hänen ruumiinsa läpi kestettyjen kipujen jälkimaininkina
äkillinen, tuskallinen väre.

Huomatessaan hänen nukkuvan, irroitti Robert hiljakseen kätensä hänen
kädestään ja nousi seisaalleen.

"Jumala siunatkoon pastoria, Jumala siunatkoon", sanoi Sten Larsson,
ojentaen kätensä Robertille, "noin tyyni hän ei ole ollut, sitten kun
lapsiraukka syntyi ja naiset hölmöt säikähyttivät hänet pois
suunniltaan. Mutta minä arvasin, että pastori kyllä voisi asettaa
hänet, jos kukaan. Nyt pyytäisin pastoria rouvineen olemaan hyviä ja
tulemaan tänne kammariin ottamaan kupin kahvia."

Gabrielle, joka kaiken aikaa oli seisonut vuoteen vierellä, kovasti
liikutettuna katsellen tuota yksinkertaista, vaatimatointa kohtausta,
kiinnitti kysyvän katseen Robertiin. Hän näki että Robert kärsi, ja
kuvitteli mielessään hänen haluavan niin pian kuin mahdollista päästä
sieltä. Mutta Robert ei osoittanut hituistakaan kärsimättömyyttä; hänen
kalpeilla kasvoillaan oli ystävällinen, melkein iloinen ilme, vaikka
hän, huolimatta siitä, että kaikin voimin koki hillitä itseään, ei
voinutkaan estää hänen huuliltaan hermostuneita värähdyksiä, jotka
silloin tällöin ilmaisivat hänen kipujaan, mitkä yltymistään yltyivät
yhä ankarammiksi.

"Kiitoksia, tulemme kyllä", vastasi hän ja meni kamariin, "vaimoni pitää
paljon kahvista, kuten kaikki naishenkilöt."

"He ovat niin iloisia, kun saavat tarjota, ettei minulla ole sydäntä
kieltää", sanoi hän hiljaa, istuutuessaan sohvaan ja pyyhki
nenäliinallaan kasvojansa.

"Mutta sinä kärsit, Robert", vastasi Gabrielle yhä enemmän
liikutettuna, "näenhän minä sen, vaikka koetatkin salata sitä ... voi,
ystäväni, lähtekäämme nyt vaan ... sinun täytyy päästä rauhaan ... en
voi sietää sitä, että sinä kärsit sellaisia kipuja..."

"Rauhoitu rakkahani", vastasi Robert ja ojensi Gabriellelle toisen
kätensä, ja toisella yhä vaan hermostuneesti pyyhiskeli otsaansa,
"totta on, että minun on kovin paha olla, sen tunnustan. Mutta en voi
sinulle selittää sitä ihmeellistä, vahvistavaa voimaa joka pitää minua
pystyssä. Tuntuu siltä, kuin voisin kestää toista vertaa vaikeampia
kipuja kuin nämä, _menehtymättä_ kärsimyksiin."

"Sinä olet liiaksi kiihtynyt", virkkoi Gabrielle epäillen."

"Ei, Gabrielle, kiihtynyt en ole. Olen niin levollinen, niin selvässä
tajunnassa, kuin ihminen ikänä olla voi. Mutta tunnen, että minua tukee
Kristus, _kärsivä_ Kristus. Kaikki on minulle mahdollista hänen
kauttaan joka minua vahvistaa."

Samassa tuli Sten Larsson naapurin vaimon seuraamana, tuoden
kahvipannun, sokerin ja kerman, ja kupit kaadettiin kukkurapäisiksi.
Vaikka Gabriellesta juominen ei tahtonut ollenkaan käydä, niin hän
Robertin vuoksi voitti vastahakoisuutensa, ja joi niin innokkaasti,
että Sten Larssonin ystävälliset silmät säihkyivät ilosta.

Kuin kahvit oli juotu ja kiitokset sanottu, kävi Robert keittiössä
vielä kerran katsomassa sairasta, vaan kun tämä yhä vaan nukkui
rauhassa, sanoivat he hyvästit ja lähtivät kävelemään rantaan,
seurassaan Larsson, jonka piti soutaa heidät järven yli.

Oli hiljainen syysilta, ja ilmassa vallitsi hyväilevä, hiukan kostea
lauhkeus. Aurinko oli vast'ikään laskenut ja jättänyt kirkkaan,
kellertävän loisteen, joka, leviten meren yli, punersi sen pintaa
kiiltävillä väreilyillä. Sen valon loisteessa lenteli edes takaisin
merilintuja, jotka kimaltelevaa pohjaa vasten näyttivät pieniltä,
rauhattomina liiteleviltä hyönteisiltä. Silloin tällöin puhalsi
iltatuulen henkäys ja sai silkoisen merenpinnan hiljakseen väräjämään.
Hiilihaudoista ja sahasta nouseva savu sekautui iltaruskon punertavaan
loisteeseen ja näytti verhoavan rannan paksuun kultapilveen. Toiselle
puolen merelle päin muuttui taivas ja vesi tummaksi, harmaansiniseksi
hunnuksi, joka verhosi lautatarhan ja himmensi lautaläjien keltaisen
värin. Ja etäällä ulapalla, missä taivas yhtyi mereen, kimalteli hiljaa
majakan kirkas tuli, kuin suuri tähti illan vaaleassa hämärässä.

Venematkan alussa puheli Robert hiukan soutajansa keralla, veneen
tyyneesti ja tasaisesti kulkiessa eteenpäin, mutta vähitellen sekä hän
että Gabrielle vaipuivat äänettöminä katselemaan illan ihanuutta.
Airojen loiske oli ainoa liike, joka häiritsi illan hiljaisuutta, mutta
rannoilta kuului silloin tällöin erilaisia ääniä, jotka esiintyivät
erinomainen selvinä, kun kaikki muu vaikeni: kaukaa kaikuvan laulun
sävel, höyrypillin vihellys, tai jonkun merilinnun kimakka kirkuna
etäältä saaristosta...

Alkoipa tulla pimeä, kun he saapuivat rantaan ja Larssonin lausuttua
moninkertaiset kiitokset erkanivat hänestä ja alkoivat kävellä kotiin.
Päivän laskun komea väriloiste oli vaalennut, taivaan läntinenkin ranta
muuttui harmaaksi ja majakan tuli alkoi loistaa yhä kirkkaammin.

Robert seisahtui useamman kerran katsomaan ympärilleen.

"Luonnossa on jotain, mikä tänä iltana vaikuttaa minuun harvinaisen
valtavasti", lausui hän hiljaa, kiinnittäen pitkän, haaveilevan
katseen merelle päin: "Minulla on vaikea irtaantua siitä, tuntuu aivan
siltä, kuin sillä olisi jotain minulle sanottavaa, jotain jota minun
täytyy kuunnella... Tämä rauha ... tämä tyyneys, joka levenemistään
levenee ... tähdet, jotka tuikkivat kuni säkenet ijäisyydestä, kaikki
tuo muistuttaa suurta, syvää hiljaisuutta ... ijäistä lepoa! Meri on
niin kaunis, niin äärettömän suurena ja majesteetillisena se lepää
edessämme... En muista koskaan nähneeni sitä samallaisena kuin tänä
iltana ... mielestäni en voisi koskaan nauttia kyllältäni tämän yön
ihanuudesta ... tule, kävelkäämme hetkinen rantaa pitkin, minusta
tuntuu niin äärettömän helpolta ... tämä hiljaisuus on lievitystä,
tuntuu siltä kuin kivut poistuisivat ja voiman tunne heräisi
minussa ... minusta tuntuu siltä, kuin tahtoisin sinun kerallasi lähteä
kauvas ... kauvas pois ... tuonne korkeille vuorille, joiden polkuja
kesällä kuljeksin ja jossa kuu nyt paistaa hiljaisiin, uinuviin
tunturijärviin..."

Gabrielle katsahti Robertia tutkivin silmin; hänen esiintymistapansa ja
ilmeensä sai hänet pelkäämään. Mutta hän ei tahtonut vastustaa hänen
toivomuksiaan, vaan lähti mukana rantaan, jossa kuleksivat edes
takaisin, kunnes syys-ilman kylmyys pakoitti heidät lähtemään kotiin.

Gabriellen rukouksista huolimatta ei Robert vieläkään tahtonut mennä
levolle. Tunti kului toisensa perästä, ja yhäti hän istui Gabriellen
keralla akkunan ääressä, keskusteluun vaipuneena.

Näytti siltä, kuin hänen henkinen elämänsä olisi palanut sellaisella
voimalla, että hänen kasvojensa piirteet, jotka tähtien tuikkeessa
näyttivät melkein läpikuultavilta, yhtämittaa ikäänkuin leimahtivat
liekille sisäisen tulen valaisemina. Hän puhui melkein taukoamatta,
ajatukset juoksivat virtanaan, ihmeellisen sattuvia kuvauksia tuli
hänen huulilleen, koko hänen esiintymiselleen ja olemukselleen
omituinen, välitöin sydämellisyys tulvi nyt voimalla sellaisella, jonka
virta saa juuri mereen syöksymisensä edellä. Tällä hetkellä hän
ajatteli muitakin kuin hengellisiä asioita; hän teki Gabriellelle
selkoa muustakin kuin mielipiteistään elämän suurimpien ja
syvällisimpien kysymysten suhteen, joita hän innostuksesta hehkuen
selitteli. Koko hänen kuluneen elämänsä mieliharrastukset --
yhteiskunnalliset kysymykset, runous, taide, soitanto -- kaikki näkyi
nyt heräävän ja pakoittavan vielä viimeisen kerran ponnistamaan
runsaita ajatusvoimia, jotka käyttämättä olivat hänen sielunsa
sisimmässä.

Gabrielle istui hänen jalkainsa juuressa rahilla, henkeään
pidättäen kuunnellen, ja hänen sydämmensä sykki mitä valtavimmasta
mielen liikutuksesta. Voimatta sen tarkemmin tehdä selkoa, käsitti
hän, että hän tällä hetkellä olisi viimeisen kerran näkemässä pian
sammuvan liekin leimahtamisesta, että tuo tulinen kaunopuhuja,
hengellis-totuuksien runollinen tulkitsija, nyt tähtien tuikkeessa, yön
hiljaisuudessa lauloi kuolinvirttään... Hän ei voinut itkeä; katseensa
oli lumoutunut Robertin silmiin, ja tämän kiihtynyt mieli-ala tarttui
häneen ja veti hänet mukaansa, mutta hänen kurkkunsa oli kuin
kuristettu ja rintaansa ahdisti tukahuttava jäähyväis-tuska.

Aamu-yö oli jo käsissä; tähtien säkenöivä tuike alkoi himmetä, heikko
valojuova taivaan rannalla ilmaisi aamun koitteen lähestyvän.

Robert oli äkkiä vaijennut ja väsyneenä ummistanut silmänsä ja nojannut
päänsä taaksepäin. Ihmeellinen hohde hänen kasvoiltaan sammui ja sen
sijaan esiintyi hänen piirteissään sairauden ja kuoleman leima.

"Nyt lähden levolle", sanoi hän hiljaa ja nousi seisaalleen, "minua
väsyttää, ja luulen voivani nukkua..."

"Silmänräpäys vaan", kuiskasi Gabrielle, ja hänet valtasi
vastustamatoin halu puhua suunsa puhtaaksi, "Robert, minä en ole
sanonut paljon ... tiedäthän ... luontoni on umpinainen, mutta ...
mutta miltä välistä tuntuneekin, niin en voi sanoa ... katumus ...
kaipuu ... tämä kauhea talvi... Robert, voitko ... minun täytyy kerran
rukoilla sinua ... anna minulle anteeksi kaikki vikani, anna anteeksi,
että olen ollut niin huono vaimo ... unohda, jos suinkin voit ... tämä
talvi, joka kenties on syynä sairauteesi ... suo anteeksi..."

Hän ei kyennyt jatkamaan, hänen äänensä vapisi ja hän kätki kasvot
käsiinsä.

Robert sulki hänet syliinsä ja hellästi hymyilemällä sai hänet
katsomaan ylös päin.

"Rakastettu Gabrielleni", kuiskasi hän, "minulla ei ole mitään anteeksi
annettavaa, vaan jos niin luulet, jos sinusta tuntuu siltä, niin sangen
mielelläni tahdon sanoa antavani anteeksi ja unhoittavani kaikki. Äläkä
kuvittele mielessäsi, että ero sinusta on syynä sairauteeni. Saattaahan
olla niin, että se pahensi sitä, mutta vaikkapa olisikin sillä lailla,
niin on sen sijaan sanomatoin ilo sinun jälleen täällä olostasi ja
siitä että taas saan puhella kerallasi kuten nyt, ja se ilo, jota
tunsin voidessani vaimoni keralla olla kärsivän lähimmäisen
sairasvuoteen luona ja tuntea ajatuksemme yhtyvän rukouksessa ja
rakkaudessa -- se ilo on tuottanut minulle jälleen vuosikausiksi
terveyttä ja voimia. Hyvää yötä nyt, rakkahani, menkäämme nyt
levolle ... yö on jo pian lopussa ... ja minä tunnen itseni
väsyneeksi."

Hän suuteli Gabriellea ja lausui toistamiseen rakkautta hehkuvan
selityksensä siitä, miten onnellinen oli, ja meni sitten levolle.

Robertin arvelu hyvin nukkumisesta kävikin toteen: hän nukkui rauhassa
monta tuntia, ja herätessään hän tunsi yhä samaa elinvoimaa, kuin
edellisenä iltana.

Mutta iltapäivällä yltyivät taas kivut ankarammiksi kuin koskaan ennen,
ja kun hän illemmalla nousi nojatuolistaan lähteäkseen verannalta,
jossa oli istunut tunnin, pari, tapasi hänet uusi pyörtymiskohtaus,
tällä kertaa vaikeampi ja pitkällisempi kuin sen edellinen, ja sitä
seurasi aika ajoin uudistuva osittainen halvaus. Näytti siltä kuin
olisi hänen henkeensä vuotanut uutta voimaa, ja kuin olisi saanut kyvyn
olemaan iloisena ja elämään kärsimyksen ja kuoleman varjojen
keskellä... Näinä päivinä hän keskusteli paljon, ei ainoastaan
Gabriellen ja pastori Strandin, vaan myöskin kirjanpitäjä Sidvallin
keralla, jolle hän anteeksi anoen myönsi kantaneensa katkeraa vihaa
häntä ja hänen ystäviään kohtaan, eikä kukaan heistä voinut unhoittaa,
miten hän jo kypsynein voimin selitteli heille Jumalan peitettyjä
salaisuuksia, jotka vielä hiukan aikaisemmin olivat olleet hänelle
itselleen oudot, vaan jotka tuntuivat tulevan hänen sielunsa silmille
yhä selvemmiksi ja ihanammiksi, sitä mukaa kuin kuolon pimeys läheni.

"Veli", sanoi hän eräänä iltana pastori Strandille. "toivon, että joku
tahtoisi kirjoittaa elämäkertani ja epäilemättä paljastaa koko henkisen
elämäni, jotta ihmiset siitä oppisivat tuntemaan eroituksen väärän ja
totisen, kuolleen ja elävän uskon välillä. Moni ihminen pysytteleikse
kiinni kuolleessa uskossa minun laillani, edes huomaamattaan sitä.
Kukapa niistä kalkeista, jotka tungeskelivat kirkkoihin, joissa minä
puhuin, jotka vesissäsilmin kuuntelivat saarnojani, jotka keräytyivät
hartauskokouksiimme, kukapa niistä tuli ajatelleeksi sitä, että minä
oikeastaan vaan olinkin häpäisijä -- sillä häpäisijä _on_ jokainen,
joka saarnaa Kristuksesta ymmärtämättä pelastuksen salaisuutta. Kuollut
usko on kauhistavaa, petollista. _Rakastan_ Kristusta, vaikken häntä
_omista_. Sellainen on kaunotaidetta, vaan ei Kristinuskoa. Uskonnon
_ihanuus_ viettelee minua, se viehättää minua, ja vetää minut mukaansa
suloisilla tunnelmillaan, kunnes vihdoin herään ja tunnen mädäntyneen
hajun, joka lähtee sisässäni olevasta ruumiista. Ja hyvä on että
herään, enkä ainiaaksi jää valheeseeni nukkumaan... Nyt nyt tunnen
eroituksen Kristuksen rakastamisen ja omistamisen välillä, Kristinuskon
oppina käsittämisen ja _voimana_ omistamisen välillä... Mutta nyt
on liian myöhä ... minä kuolen ... eikä kukaan saa kuulla
todistuksiani..."

Hiukan aikaa vaiti oltuaan hän jatkoi:

"Vielä eräs seikka, niin kauvan kuin olen täydessä tajunnassani. Ota
paperia ja kirjoita, mitä sanelen. Sitten saat antaa sen kiertää ympäri
sekä tässä seurakunnassa, että myös Tukholmassa ... mieluimmin
tahtoisin, että se luettaisiin julkisesti..."

Pastori Strand nyökäytti myönnytykseksi päätään ja otti esiin
muistikirjan; Robert alkoi selvällä äänellä, ottamatta sanaakaan
takaisin, lausua:

"Teidän kaikkien, jotka pian loppuun kuluneen elämäni ajalla olette
julistaneet Jumalan sanaa, pyydän antamaan anteeksi sen, että minä,
uskotoin, Kristukselle vieras, puhuin teidän kanssanne pelastuksen
salaisuudesta, vaikken sitä ymmärtänyt. Antakaa Kristuksen tähden
minulle anteeksi tämä häväistys! Ja te, veljeni kirkon palvelijain
keskuudessa, jos teidän seassanne on joku, joka on syyllinen samaan
syntiin kuin minä, niin kavahtakoon hän itseänsä -- kuolon ovelta
kehoitan häntä lakkaamaan saarnaamasta ja julistamasta elämän sanaa,
kun hänellä itsellään ei ole elämää! Jos hän on totuutta harrastava ja
kunniallinen, on hän ennemmin tai myöhemmin heräävä valheesta ja minun
laillani joutuva epäilykseen. Ja siitä, etten tällä hetkellä
itsemurhaajana makaa haudassani, on minun kiittäminen ainoastaan
Jumalan ääretöintä armoa, josta tällä tunnustuksella tahdon todistaa."

Hänen voimansa alkoivat huomattavasti vähetä. Kädet ja jalat
rampeutuivat aika ajoin, ja ankarat kivut päässä saattoivat hänen
vaipumaan tajuttomaan tilaan, jonka johdosta ympärillä olevat luulivat
jo taistelun loppuneen. Vaan sitten virisi taas elon liekki, kivut
jättivät hänet hetkeksi rauhaan, ja hänen ajatuksensa saivat taas
entisen selkeytensä ja voimansa.

Mutta hänen ulkomuotonsa oli viime aikana niin muuttunut, ettei kukaan
olisi voinut, seuraamatta sairauden kasvavaa hävitystyötä, tuntea
häntä. Etenkin hänen nukkuessaan teki tuo muutos valtavan vaikutuksen.
Ja kun Gabrielle, joka lakkaamatta valvoi hänen vuoteensa vieressä,
istui katsellen noita nääntyneitä kasvoja, näyttäytyi väliin hänen
mielikuvitukselleen kauhistuttavana vastakohtana toinen näky: sen
nuoren miehen kuva, jonka hän yhdeksän vuotta sitten eräänä aamuna
kohtasi lehtokujassa Säboholmassa. Hän näki hänen istuvan penkillä, hän
näki kauniit jaloa henkeä kuvastavat kasvot, tummat silmät ja hiukan
suruisen suun, joka väliin hymyili niin ystävällisesti, niin
veitikkamaisesti, vaan väliin taas näytti niin kauhean ankaralta ja
totiselta... Hän kuuli äänen monet eri väreet ... näki hänen
nuorekkaan, sulavan vartalonsa, joka uhkui terveyttä ja voimaa... Ja
hänen ympärillään oli kesä täydessä kukoistuksessaan, kesä, joka näytti
lupaavan niin paljon onnea ... joka kuiskaten kertoi niin kauniin tarun
lemmestä ja ilosta...

Hänen rintaansa alkoi ahdistaa ja hänen täytyi pitää kättään suunsa
edessä tukahuttaakseen esiin pyrkiviä nyyhkytyksiä. Kuinka julmasti
olikaan elämä pettänyt heitä kumpaakin. Kuinka aurinko, kesä ja lempi
olivatkaan valehdelleet! Oliko tuo nyt todellakin _hän_, tuo luuranko,
jolla oli kuopalle painuneet silmät, ja jonka kasvoihin äärettömät
kivut olivat ainiaaksi painaneet kärsimyksen leiman? Hänen rinnassaan
kuohahti karvas mieli, joka pusersi hänen silmistään kuumia kyyneleitä.
Miksi ... mistä syystä näin kauheita kärsimyksiä?...

Näytti siltä kuin Robert olisi lukenut hänen ajatuksistaan, sillä hän
avasi samassa silmänsä ja katsoi häntä surumielisesti hymyillen.

"Minun laillani kuritetuksi ja murretuksi tuleminen saattaa tuntua
kovalta", sanoi hän kuiskaamalla. "Saattaa tuntua ihmeelliseltä, että
täytyy kärsiä niin paljon voidakseen _kokonaan_ antaa sydämmensä
Jumalalle, kokonaan kääntyä Kristuksen puoleen... Mutta minä olin kova,
kaulani oli kuin rautakanki, otsani kuni kupari... Sitäpaitsi onhan
pelastus niin suuri ja tärkeä, ainoa tärkeä seikka elämässä, niin ettei
mikään maksu siitä ole liian kallis. Ja kun kerran ijäisyys on tulossa,
niin silloinhan emme välitä hetkisen kestäneistä tuskista! Nyt olen
selvillä siitä. Samaten tuntunee kauhistavalta niistä, jotka _eivät_
ole luopuneet itsestänsä, silloin kun he tuona suurena päivänä menevät
kammioonsa, ja taivaan autuuden säde välähtää heidän silmäinsä ohi, ja
he ymmärtävät täydellisesti mitä he panivat alttiiksi aikansa
petollisille huvituksille. Oi, jos voisin varoittaa kaikkia, jotka
vielä ovat kahden vaiheella, taistelemassa ... jos voisin sanoa heille,
miten arvottomilta kaikki maalliset surut ja ilot näyttävät
kuolinhetkenä... Luulempa ettei monenkaan elämä ole ollut niin
yhtämittaista ruumiin ja sielun kärsimystä kuin minun, ja kuitenkin
voin nyt kuolema silmäini edessä vakuuttaa, että on vallan yhdentekevää
minulle jos olisin ollut, kuten ihmiset sanovat, onnellinen taikka
onnetoin ... etten pidä sen aikaisia kärsimyksiä minään ... en yhtään
minään..."

Nuo ajatukset olivat viimeisiä, mitä hän lausui; sittemmin virkkoi hän
vaan joitakuita yksityisiä sanoja. Enimmäkseen hän virui äänetöinä,
silmät ummessa; väliin hän vaikeroi hiljaa ja rukoili kerran toisensa
jälkeen: "Jumalani ... isäni..." Kun kuolema lähestyi ja kivut tulivat
ankarammiksi, nostettiin hänet istumaan vuoteelleen, ja siinä asennossa
oli hän tuntikausia päänalaisten varassa, nojaten päätään Gabriellen
rintaan. Väliin hänen ruumiinsa hätkähti, ja hän liikahutti kättään,
väliin hän taas kuiskasi tuskin kuuluvasti: "Jesus ... Vapahtajani..."
Tohtori Sandin, joka pastori Strandin keralla seisoi hänen vuoteensa
vieressä, tahtoi kerran koettaa saada hänet asettumaan pitkälleen, vaan
silloin sanoi hän selvällä äänellä, josta voi päättää, että hän vielä
oli täydessä tajussaan ja vielä täydelleen tunsi ruumiilliset kipunsa:
"ei ... ei ... älkää koskeko minuun ... en voi kestää ... kaikki on
pian ohitse..."

Yht'äkkiä hän oikaisi ruumiinsa suoraksi ja avasi silmänsä.

"Kristus ... elämä ... valkeus..." huudahti hän selvällä äänellä.

Sitten huoahti hän raskaasti, hänen rinnastaan kuului korahdus,
puistallus kävi läpi ruumiin ja pää vaipui taaksepäin.

Kuin ilta-auringon säde välähtää myrskyiseen mereen ja aaltojen mustia
hyrskyjä valaisten, todistaa olevan olemassa äärettömiä aloja, joissa
vallitsee aurinko ja valo, niin laskeusi hänenkin taistelujen ja
epäilysten näännyttämille kasvoilleen syvä rauha, josta kuvastui
ijäisen elämän koitto.

       *       *       *       *       *

Hänen maahanpanijaisensa olivat seuraavana sunnuntaina Ryforsin
kappelissa, ja hautaamisen toimitti sekä vainaajan että Gabriellen
toivomuksen mukaan pastori Strand. Todisteena siitä, miten yleiseen
pidetty hän oli ollut, huolimatta siitä että hänen omasta mielestään
hänen työnsä Jumalan palvelijana oli mennyt kokonaan väärälle tolalle,
ja siitä, etteivät ne rakkauden siemenet, joita hän oli kylvänyt
veljiensä sydämmiin, jäisi hedelmöimättä, oli se osanotto, jota hänen
kuolemansa herätti sekä Ryforsissa että laajalla sen ympäristössä, se
suru, joka kuvastui kaikkien kasvoissa, ne suuret joukot työkansaa,
jotka eri haaroilta vaelsivat osoittamaan viimeistä kiitollisuuden
työtä sille, jonka sydän oli niin lämpimästi heille sykkinyt, ja
vihdoin eri puolueet -- heränneet, waldenströmiläiset, baptistit j.n.e.
-- jotka, huolimatta erilaisista mielipiteistään, keräytyivät hänen
hautansa ympärille.

Kun pastori Strand oli toimittanut säädetyt hautaustehtävät, puhui hän
monen sydämmelle käyvin sanoin vainajasta ja hänen elämänsä tehtävästä.
Hän huomautti siinä erittäinkin sydämmellisestä myötätuntoisuudesta
kaikkia kärsiviä kohtaan, lämpimästä, aina uskollisesta rakkaudesta
niitä kohtaan, jotka saivat hikoilla ja nähdä vaivaa, hän huomautti,
miten juuri _se_ oli ollut pastori Wallnerin työn ja toiminnan ydin.

"Hänellä oli vikansa, kuten meillä kaikilla" -- sanoi puhuja lopuksi --
"voitaisiinhan esimerkiksi moittia häntä siitä, että hän liian
kiihkeästi harrastaessaan oikeutta, väliin joutui harhateille,
joilta hän ainoastaan Jumalan armon kautta tuli pelastetuksi.
Mutta se seikka saa jäädä hänen ja hänen Vapahtajansa välille, jonka
sovittamissalaisuuden koko syvyyden hän käsitti ennen kuolemaansa.
_Yhden_ seikan tiedän, ja se on: kenenkään sydän ei ole koskaan
sykkinyt lämpimämmin veljilleen kuin hänen sykki. Tahtoisin sanoa, että
se sykki tuskallisen lämpimästi, sillä liian raju osanottonsa tuli
usein sairalloiseksi ja kuihdutti häntä itseään. Ettekä koskaan ole
saava, työkansa, muistakaa että olen sanonut sen teille, ette koskaan
ole saava paimenta, joka olisi teille sitä, mitä Robert Wallner on
ollut: joka ei koskaan arastellut vaivoja eikä uhrauksia, joka ei
yhtään välittänyt omista eduistaan, vaan aina oli valmis panemaan
itsensä, koko henkilönsä sieluineen ruumiineen alttiiksi seurakuntansa
parhaaksi."

Toimituksen lopuksi hän luki Robertin vähää ennen kuolemaansa saneleman
tunnustuskirjoituksen, ja näitä vainajan viimeisiä terveisiä
kuunnellessa valtasi syvä liikutus sekä lukijan, että koko
kuuntelijakunnan.

Sitten vietiin ruumisarkku kirkkomaalle ja kätkettiin hautaan, jonka
Robert itse oli valinnut viimeiseksi lepokammiokseen.



XVIII.


Gabrielle ei lähtenyt Ryforsista; tuon paikan jota hän kerran niin
suuresti oli inhonnut, olivat vähitellen kaikki siellä kestetyt
kärsimykset, muistot kaikista siellä päättyneistä taisteluista
vähitellen painuneet niin syvälle hänen ajatuksiinsa ja
mielikuvitukseensa, ettei hän enää voinut siitä erota.

Ensi aikoina Robertin kuoleman jälkeen tapahtui Gabriellessa suuri
muutos. Tuska ja tunnonvaivat saattoivat hänet epätoivon ja perikadon
partaalle. Kuluneet vuodet kummittelivat herkeämättä hänen mielessään.
Robertin kuva kalpeine kasvoineen, kärsivine katseineen, vainosi häntä,
ei lempeänä ja anteeksiantava, kuten hän oli todellisuudessa, vaan
katkerin mielin nuhdellen ja syyttäen kovista sanoista ja
laiminlyödyistä velvollisuuksista.

Tuossa ... tuossa hän viruu sohvallaan, sairaana, kärsivänä ... yksin,
aina vaan yksin... Ja siitä, että hän koettaa muuttaa tuon kohtauksen,
ei lähde apua ... ei auta, vaikka hän on asettavinaan itsensä seisomaan
hänen vuoteensa viereen ja koko mielikuvituksensa voimalla koettaa
saada hymyilyn hänen huulilleen ja lausuu hänen manansa: "minullahan ei
ole mitään anteeksi annettavaa", -- ei, hymyily poistuu, kasvot ovat
kalpeat ja synkät, silmistä kohtaa ihmeellisen suruinen, nuhteleva
katse ... hän on yksin ... aina vaan yksin ... yksin sairaudessa,
surussa ja sieluntaisteluissa...

"Minä hylkäsin hänet", vaikeroi hän tuskissaan, "minä hylkäsin hänet
silloin kuin hän paraiten tarvitsi apuani ... olin huono vaimo ...
lemmettömyydelläni murhasin hänet..."

Sitten hän ajatuksissaan muuttaa koko kuluneen elämänsä. Hän asettaa
itsensä Robertin sivulle sellaisena vaimona, jota tämä on itselleen
uneksinut, ottaa osaa hänen toimiinsa ja harrastuksiinsa, he rukoilevat
yhtä isää, rakastavat yhtä Vapahtajaa -- hän on terve ja onnellinen ...
hänen toimintansa menestyy... Tuo näky häikäisee hänet; menneisyys,
jonka hän on tahrannut itsekkäisyydellään, vaatii kostoa, se herättää
kalvavan ikävöimisen saamaan takaisin puolison, jonka hän kerran oli
hyljännyt, ja onnen, jota hän oli pitänyt halpa-arvoisena.

"Robert ... Robert..." kuiskaili hän väännellen käsiään, "miksi
turmelin lempemme, miksi hävitin nuoruutemme, miksi tallasin jalkoihini
kerran omistamani onnen?"

Ja suurentaen syyllisyyttään, hän tekee virheensä moninkertaiseksi.
Hänelle ei enää juolahda mieleen miten Ryfors oli tuntunut
iljettävältä, koti yksinäiseltä ja miten Robertin luonne oli ollut
sairalloisen herkkätuntoinen. Hänen ylenmäärin kiusautunut
mielikuvituksensa luopi uusia kuvia, kuvia lemmestä ja onnesta, jota ei
koskaan todellisuudessa ole ollut olemassa. Ja noiden kuvien valossa
näyttävät hänen vikansa kauhistavilta, mahdottomilta sovittaa...

Mutta jouduttuaan niin pitkälle epäilyksessään, ettei hänelle enää
löytynyt koko maailmassa minkäänlaista lohdutusta tai apua, kun ei enää
ollut muuta neuvoa kuin avuttoman lapsen tavoin heittäytyä polvilleen
ja huutaa: "pelasta minut, sillä minä menehdyn!" -- silloin hän oli
pelastettu. Hänen täytyi vaeltaa katumuksen polun pimeimpään sopukkaan
saakka, vaan päästyään sinne, niin murrettuna kuin ihminen ikänä voi
olla, koitti päivä, ja hän alkoi herätä uuteen elämään -- uutena
ihmisenä, uusilla ajatuksilla, uudella elämän katsantokannalla, uusilla
elon tarkoituksilla. Hänen omatuntonsa tuskat lauhtuivat, kauhean
mielikuvituksen luoma tunne auttamattomasta syyllisyydestä poistui,
hänen katumuksensa tuli järkeväksi ja oikeaksi, hän saattoi rukoilla,
ja hän sai nauttia anteeksiannon suloisuutta. Vähitellen Robertin
kuvakin sai toisellaisen leiman ... synkät, nuhtelevat kasvojen ilmeet
katosivat, hymyily, jota hän oli tahtonut väkisin pusertaa esiin,
heräsi jo itsestään, ja hän tunsi että menneisyyden erehdykset ja
synnit nyt olivat sovitetut.

Hänen koko elämässään alkoi siitä hetkestä saakka tapahtua täydellinen
muutos. Entisestä maailman-naisesta tuli ankara ja vakaa kristitty,
jota hänen entiset seurustelutoverinsa pitivät haaveilevana,
"heränneenä." Sama voima ja tuoreus hänen luonnossaan, jonka
vaikutuksesta hän kerran oli vastenmielisyydellä kuunnellut nuoren
valtioviisaan pilantekoa niistä jotka kulkivat "virsikirja toisessa
taskussa ja korttipeli toisessa", vaikutti nytkin sen, ettei hän
tyytynyt pysähtymään puolitiehen, vaan kokonaan luopui maallisesta
elämästä, jonka puutteellisuus ja kurjuus selvään kuvastuivat hänelle
uuden valon koitteessa.

Mutta kuten kaikille, jotka elettyään vaan itsekkäitä nautintoja
varten, jonkun ulkonaisen mullistuksen kautta muuttavat suuntaa, niin
hänellekin kääntymys tuli rajuna, melkein uskonvimman tapaisena. Hän
luopui kaikista huvituksista ja toimista, joita hän ennen oli
harrastanut, hän kutsui synniksi kaikkein viattomintakin huvia kuten
sanomalehden tai maallisen kirjan lukemista ja kirosi säälimättä
kaikkia, jotka vielä sellaisiin olivat mieltyneet. Hän luopui toisin
ajattelevista mahdollisimman mukaan välttäen niiden seuraa, niinpä hän
ensi vuonna Robertin kuoleman jälkeen karttoi vanhoja ystäviään,
Aurellin perhettä, ja oleskeli vaan kaikkein ankarimpain heränneiden
seurassa.

Vaan liiallisuuteen meneminen -- tapa, millä nälkään nääntymäisillään
oleva sielu haki henkistä ravintoa -- niin luonnolliselta kuin se
tuntuukin henkilölle sellaiselle, joka on vuosikaudet raa'an
itsekkäisyyden sokaisemana harjoittanut väkivaltaa henkensä jaloimpia
pyrintöjä vastaan, rauhoittui vähitellen ja hänen henkinen elämänsä
tasaantui. Kääntymyksensä alkuaikana hän oli pelolla karttanut
lähenemästä kaikkea, mikä vaan ei näyttänyt hengelliseltä, ja siten
usein tullut osoittamaan kovuutta ja välinpitämättömyyttä sekä melkein
joutunut uusien uskon toveriensa arvostelujen ja määräysten orjaksi,
vaan tuo pelko poistui poistumistaan aina sitä mukaan kuin Kristuksen
rakkaudessa eläminen hänessä lisääntyi ja hän alkoi saada kokea sen
mukana tulevaa henkistä vapautta.

Tuo vapaus kehitti hänet itsenäiseksi, joka luontonsa monista
erilaisista, maailman-elämän rikkomista voimista vähitellen muodosti
orgaanisen yhtäjaksoisen kokonaisuuden. Kristuksessa hän oli löytänyt
itsensä; hänen oli onnistunut kuolettaa tuo pintapuolinen,
rikkiruhjottu olento, jonka hyvyys oli ristiriidassa kovasydämmisyyden
kanssa, ja jonka siveellinen raukeus oli häpeänä hänen ylpeydelleen;
kärsimysten kuumuudessa, Kristuksen rakkauden tulessa hän oli
muodostunut kokonaiseksi todelliseksi olennoksi -- "jolla oli Jumalan
leima otsassaan."

Pintapuolisesta katsojasta hänen elämänsä kenties näyttää, olleen
säännötöintä ja suunnitelmia vailla. Hän vuokrasi pienen asunnon mäen
rinteellä lähetystalon lähistössä, ja siellä eleli hän yksinomaan
sairaita ja köyhiä varten. Hän täydensi Robertin työtä siellä. Väliin
hän oli useampia päiviä kotoaan poissa; silloin hän aina asui jonkin
sairaan, köyhän perheen luona, jossa hän pelastusarmeijan sotilasten
tavoin työskenteli sekä sielun että ruumiin pelastukseksi.

Hänen Tukholmassa asuvat sukulaisensa ja entiset seurakumppaninsa
pitivät häntä luonnollisesti, toiset enemmän, toiset vähemmän
mielisairaana. Mutta oli _eräs_, jolle Gabriellen itsensäkieltäymystä
harrastava elämänlaatu ei antanut rauhaa, _eräs_ jota tuo ihmeellinen
muutos välistä miellytti, välistä taas harmitti kuni arvattava
arvoitus, jonka monimutkainen salaperäisyys välistä voi saada arvaajan
mielen ihan kuohuksiin. Kreivinna Barneken nimittäin ei saanut rauhaa
siitä lähtien, kun oli saanut tiedon kasvattityttärensä kääntymyksestä;
maneetin neulan tavoin vetää tuo vähäinen seutu Norrlannissa, jossa
Gabrielle oli kamppaillut elämänsä suurimman taistelun, hänen
ajatuksiaan puoleensa ja täyttää hänen mielensä kateellisella,
mietiskelevällä ikävöimisellä. -- -- --

Kirkkotarhan eräässä kulmassa, kummulla, jolta voi nähdä kauvas
merelle, on hauta, jota koristaa yksinkertainen graniittipatsas.

Kummulta aukeaa laaja näköala saariston yli, aina taivaan rantaan
saakka, missä meri ja taivas yhteen sulautuu. Kauniina kesäiltoina
uinailee meri rauhallisna kummun edustalla; lännestä hehkuu laskevan
auringon loiste ja punertaa veden pinnan, kunnes yö tulollaan himmentää
hohteen ja saattaa hiljaisuuden vieläkin syvemmäksi. Syys-iltoina taas,
kun myrsky ulvoo, kun kuohut pauhaavat ja lännen pilvistä hohtaa
tulipunainen loiste, valaisten lakkapäitä laineita, silloin kuuluvat
kummulle meren äänet virittäen vainoajille valtavan kuolinvirren.

Sellaisina iltoina siellä usein seisoo mustiin puettu yksinäinen
nainen. Väliin hän kumartuu järjestämään hautakummun kukkasia, väliin
taas nojautuu käsivarsillaan hautaa ympäröivää aitausta vasten,
unelmiin vaipuneena. Mereltäpäin tulee kylmiä tuulen puuskia, ilta
alkaa hämärtää, ja laskevan auringon viimeisen säteen valossa välähtää
hautakiven kullattu kirjoitus:

            Robert Fredrik Wallner.

    _Pimeydestä -- varjojen hautta -- valoon._





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Varjojen kautta - Nykyajan kuvaus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.