Title: Ystäväni kertomus
Author: Roos, Mathilda, 1852-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ystäväni kertomus" ***


YSTÄVÄNI KERTOMUS

Kirj.

Mathilda Roos


Suomennos.


WSOY, Porvoo, 1903.



Sinua haluttaa kuulla, kuinka minun elämäni on saanut nykyisen
suuntansa? sanoi ystäväni, rouva B., kun eräänä iltana istuimme valkean
ääressä hänen salissansa ja keskustelimme. -- Niin, se oli oikeastaan
pikkuseikka, joka muutti elämäni suunnan, vähäpätöinen tapaus, jonka
ehkä olisin aivan unohtanut, jollei se olisi tehnyt minuun niin syvää
vaikutusta ja jollei sillä minuun nähden olisi ollut niin suuria
seurauksia. Katsoppas ystäväni, minä kiinnitän erityistä huomiota
siihen mikä on pientä, vähäpätöistä ja halveksittua. Minä uskon
vähäpätöisten tapausten ja sanojen, vaatimattomien tekojen
salaperäiseen voimaan. Vaiherikkaan elämäni aikana olen oppinut, että
niinkuin luonnossa suurennuslasin avulla pienimmässä lumihiutaleessakin
voi nähdä kokonaisen kauneuden ja sopusointuisuuden mailman, niin voi
rakkauden näkölasi meille näyttää tuskan, ilon tai hyvyyden syvyyksiä
siinä, mitä tavallisesti sanotaan pieneksi ja vähäpätöiseksi. Mutta nyt
olen joutua tavallisen heikkouteni uhriksi muille saarnata
lempiaatteitani, etkähän sinä niistä tahtonut kuulla. Tahdoit kuulla
kappaleen elämänkokemuksistani, eikö niin? Kernaasti kyllä, siinä saat
nähdä aatteeni käytännöllisessä muodossa, eikä se haittaa.

Ystäväni hymyili, keskeytti hetkeksi puheensa, tuijotti valkeaan ja
jatkoi sitte:

Minun pitänee ensiksi mainita joku sana kodistani ja lapsuudestani,
jotta täysin voisit ymmärtää mitä sitte aion kertoa. Niinkuin tietänet,
oli kotini Tukholman varakkaimpia, uskallanpa sanoa onnellisimpiakin.
Minä olin niitä etuoikeutettuja, joiden lapsuus kuluu niin, etteivät
tiedä kärsimyksistä niin mitään. Kodissa olimme aina iloisia,
onnellisia ja huolettomia. Taudeissakin, jotka meitä kohtasivat, oli
jotain erinomaisempaa meidän suhteemme. Olihan meillä toisinaan lasten
tauteja, tuhka- ja tulirokkoa y.m., mutta taudin kulku oli
säännöllistä, meillä oli taitavat lääkärit, kalliit rohdot ja kun
rupesimme paranemaan, tuotiin meille lohdutukseksi leluja ja makeisia,
niin että minulla on se muisto, että meistä oli jotenkin hyvä olla
sairaana.

Mitä köyhyyteen tulee, oli minulla siitä hyvin omituinen käsitys. Siitä
oli ainoa kokemukseni köyhät ukot, akat ja lapset, jotka tulivat
pyytämään apua äidiltäni ja jotka lähtivät luotamme korit tavaraa
täynnä kiitellen ja siunaillen äitiä. Näen vielä niin selvästi äitini,
kuinka hänen tummat silmänsä täyttyivät kyyneleillä, kun hän
kärsivällisesti kuunteli köyhiensä surullisia kertomuksia. Toisinaan
tulin etehiseen, jossa äitini seisoi keskustelemassa, silloin hän aina
sanoi vakavasti: "tyttöni, tervehdä tätä vaimoa". Tein niinkuin
käskettiin ja ojensin käteni vaimolle; tämä niiasi ja kutsui minua
"armolliseksi ryökkynäksi" ja kiitteli minua ja ihaili, kuinka kaunis
ja suloinen olin. Nuo kohteliaisuuden osoitukset tosin minua
vaivasivat, mutta samalla tunsin jotain tiedotonta mielihyvän tunnetta,
ja kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta minussa kasvoi ja juurtui se
käsitys, että nuo vaivaiset olennot, jotka aika ajoin tulivat luomaan
kärsimyksien varjoa isäni asuntoon, olivat aivan toista sukuperää kuin
minä, vanhempani, siskoni ja seurustelupiirimme. Muistan myös kodissani
kuulleeni useita lausuntoja, jotka lapsellisella luottamuksella
ikäänkuin imin sieluuni ja joista sitte muodostin omat mielipiteeni,
sellaisia lauseita olivat esim.: "sellaisilla ihmisillä ei ole mitään
itsetuntoa", tai "sellaiset ihmiset eivät käsitä noita tunteita",
tai "sellaisia ihmisiä täytyy kohdella heidän vähemmän kehittyneen
tunne-elämänsä mukaisesti". Uskoin todella, että köyhien ajatukset ja
tunteet erosivat meidän ajatuksistamme ja tunteistamme yhtä paljon,
kuin heidän riepunsa erosivat meidän hienoista puvuistamme. Jos joku
olisi minulle vakuuttanut, että tuo pieni kerjäläistyttö, jolle äitini
tapasi antaa vanhoja vaatteitamme, rakasti isäänsä ja äitiänsä yhtä
paljon kuin minä, että hän halusi leluja ja makeisia yhtä hartaasti
kuin minä, että hänellä oli pieni, likainen, ruma nukke, jota hän
rakasti yhtä paljon kuin minä kaunista vaaleatukkaista, sinisilnmäistä
Roosaani, joka osasi avata ja sulkea silmänsä, niin olisinpa sitä
suuresti epäillyt.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kului ilman että tapahtui mitään, joka olisi
muuttanut käsitystäni köyhien ja rikkaiden yhteiskunnallisesta asemasta
tai heidän suhteestaan toisiinsa. Minä en milloinkaan tullut tekemisiin
köyhälistön kanssa, paitsi milloin sain osakseni heidän kiitostansa ja
siunauksiansa siitä aineellisesta avusta, jota olin heille antanut. Ja
koska vanhempani ja minä emme koskaan olleet auttamatta hädänalaista,
vallitsi meidän ja köyhien välillä aina hyvä suhde ja meitä pidettiin
erinomaisen hyväntekeväisinä.

Pitänee minun vielä sanoa sinulle, että minulla kaikissa muissakin
suhteissa oli iloisia elämänkokemuksia. Ihmiset olivat aina hyviä ja
kohteliaita minulle, seuraelämässä minua hyvin suosittiin, minne tulin
kohtasivat minua hyväntahtoiset katseet. Minusta elämä näyttikin niin
valoisalta ja minä nautin täydestä sydämestä onnellisesta asemastani,
joka niin sanoakseni piti loitolla minusta kaiken, mikä on
epämiellyttävää.

Kahdenkymmenen vuotiaana jouduin naimisiin. Miehenikin oli, niinkuin
tiedät, hyvin varakas, ja ihmiset tulivat yhä ystävällisemmiksi ja
kohteliaammiksi minua kohtaan, kun minusta oli tullut nuori rikas
rouva.

Minä järjestin elämäni samaan tapaan kuin äitini oli tehnyt vanhassa
kodissa. Minullakin oli köyhät ystäväni, jotka tulivat luokseni ja
vuodattivat kyyneleitä, "kun olin niin hyvä" ja minä tunsin aina
suloista mielenliikutusta heidän kiitoksistaan. Varsinkin joulun aikaan
minä oikein nautin näistä tunteista. Kun omat täydet joululahjakorit
kannettiin sisälle, niin minä itsekkäisyydessäni ja tietämättömässä
farisealaisuudessani kyyneleet silmissä ajattelin, kuinka suloista oli
viettää joulua, kuu tiesi auttaneensa muita saattamaan kotejaan
iloisiksi ja valoisiksi.

Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että aikaa myöten silloin tällöin
joku häiritsevä ajatus nousi mieleeni. Tein esim. muutamia huomioita,
jotka saattoivat minua epäilemään, tokko köyhien tunteet olivat
erilaisia kuin meidän, ja tokko he olivat ainoastaan rahan ja leivän
tarpeessa. Tulin nimittäin lähempään yhteyteen köyhien kanssa, kun itse
rupesin käymään heidän kodeissaan, sen sijaan kuin ennen olin
lähettänyt palvelijani tai antanut heidän tulla minun luokseni. Se,
minkä siellä näin, herätti minussa uusia ajatuksia ja vaikutuksia, ei
kuitenkaan kyllin syviä, jotta olisivat voineet saada aikaan todellisen
käänteen katsantotavassani. Enin minuun koski, kun pari kertaa sain
nähdä, kuinka epähienotunteisesti ja sydämettömästi "yliluokka" kohteli
köyhiä; se järisytti sydämeni sisintä, mutta luulin, että olin sattunut
näkemään vaan surullisia poikkeustapauksia, eikä mieleenikään johtunut,
että minun n.s. "hyväntekeväisyyteni" oli samantapaista.

Tällä kehityksen asteella olin, kun eräänä päivänä -- olin äskettäin
täyttänyt 35 vuotta -- sain käärön ja kirjeen eräältä ystävältäni, joka
asui maalla. Käärössä oli timanttisormus ja kirjeessä hän pyysi minua,
jos mahdollista myymään sitä. Ei hän ollut köyhä, mutta hän tarvitsi
rahaa erääseen erityiseen tarkoitukseen -- aavistin, että se oli
neulouskouluun, jota hän paraillaan oli järjestämässä -- ja hän pyysi
minua auttamaan itseään.

Minä olin sellaisiin toimiin perehtymätön, kuin henkilö minun
asemassani ainakin. Koristeen myyminen oli minusta jotain tavattoman
vaikeata ja kummallista, mielessäni häämöitti hämäriä mielikuvia
panttilainaustoimistoista, kun istuin tuijottaen sormukseen ja tuumin
miten nyt olisi meneteltävä.

Ei minua haluttanut kysyä neuvoa muilta -- ei mieheltänikään -- vaan
päätin tulla toimeen omin neuvoin. Eräänä iltapäivänä kun lapset
istuivat läksyjensä ääressä ja mieheni oli mennyt omiin huoneisiinsa,
päätin lähteä toimittamaan tätä ikävätä asiaa ja panin ylleni
huonoimman takkini -- vaisto, jota ehdottomasti seurasin, saattoi minut
pukeutumaan niin huomaamattomaksi kuin mahdollista -- ja sitte läksin
sormusta kaupalle.

Jos olisin menetellyt viisaasti, olisin mennyt tutun kultasepän luo ja
aivan tyynesti sanonut, että eräs ystävistäni oli antanut minulle
toimeksi myydä tämän sormuksen. Siten minulla ei olisi ollut mitään
vastusta sormuksen myymisestä. Mutta onneksi en menetellyt "viisaasti",
vaan seurasin naisellista vaistoani. Tai oikeammin -- niinkuin nyt
arvostelen asiaa -- en minä itse, vaan Jumala johti askeleeni, jotta
minä sen vähäpätöisen seikan kautta, joka oli tapahtuva, saisin
ilmoituksen ja persoonallisen kokemuksen niistä suhteista, joita tähän
asti olin tajunnut ainoastaan epäselvästi.

Menin siis minulle aivan tuntemattoman kultasepän luo. Kun käteni
kosketti oven avainta, tunsin sydämeni sykkivän; mutta voitin
lapsellisen pelkoni ja aukaisin reippaasti oven.

Ennen minua oli puodissa komeasti puettu herra ja nainen, jotka tekivät
kauppaa tiskin ääressä. Heidän läsnäolonsa teki minuun tuskastuttavan
vaikutuksen, mutta nyt oli myöhäistä vetäytyä pois. Epäröiden lähestyin
kultaseppää ja minä, joka muuten tein tilaukseni niin tyynesti ja
varmasti, seisoin siinä arkana ja epävarmana.

Mutta kesti hetken aikaa, ennenkuin puotiherra suvaitsi tulla luokseni.
-- Mitä haluatte? -- kysyi hän äänellä, joka sai minut säpsähtämään. Ei
vielä milloinkaan puotiherra ollut puhutellut minua sillä tavalla,
päinvastoin olin aina nähnyt heidät hymy huulillaan ja selkä köyryssä.

Otin esille sormuksen kääröstäni ja ojensin sen hänelle. Mitä voin
saada tästä? -- kysyin ujosti.

Sanottuani nämä sanat punastuin korvia myöten ja loin katseeni maahan.
Nyt perästäpäin ymmärrän, että seisoin siinä kultasepän edessä kuin
todellinen "pauvre honteux" -- köyhä, joka häpee ilmoittaa hätäänsä --
jonka täytyy myydä koristuksensa leivän hankkimiseksi.

Huolettomasti otti hän minulta sormuksen ja tuijotti minua
epäkohteliaasti kasvoihin. Samassa silmänräpäyksessä herra vieressäni
kysyi häneltä jotakin, hän jätti sormukseni, alkoi heti puhella
ostajien kanssa ja antoi minun taaskin odottaa hyvän aikaa.

Kun hän tuli takaisin, loi hän minuun saman hävyttömän tutkivan
katseen, ikäänkuin olisi tahtonut saada tietää, kuinka paljon rahaa
tarvitseisin. Sitte otti hän sormuksen, antoi sen pari kertaa
kimallella lampunvalossa ja tarkasteli sitä uudestaan.

-- Niin, -- sanoi hän lopuksi kääntyen minuun, kummallinen hymy
huulillaan, se osoitti tuttavallisuutta, alentuvaisuutta, salaista
ymmärtämistä ja halveksumista, -- korkein mitä voin tarjota on sata
kruunua ... mutta epäilen voinko antaa sitäkään. Pitääkö se päättää nyt
aivan heti? --

En voinut vastata hänelle mitään, koetin nielaista kyyneleeni ja
kurkkuni oli kuristumaisillaan. Vapisevin käsin otin sormuksen,
kumarsin ja riensin puodista ulos.

Tuskin olin ehtinyt kadulle, ennenkuin kyyneleet virtanaan valuivat
silmistäni. Itkin kuin loukkaantunut lapsi -- hillittömästi,
mielettömästi. Nopein askelin riensin katua alas ja sillan yli ja
kyyneleeni yhä tulvivat. Unohdin aivan, kuka oikeastaan olin, unohdin
onnellisen yhteiskunnallisen asemani, olin mielestäni köyhä raukka,
joka, kääriytyneenä vanhanaikaiseen takkiin, oli hiipinyt kultasepän
puotiin, saadakseen vähän rahaa myymällä rakkaan koristeen, ja jota oli
kohdeltu ylenkatseella ja ivalla. Muutamien minuuttien ajan sain juurta
jaksain tuntea, kuinka toisten ylpeys ja epähienotunteisuus kirvelevät
kuin tikarinpisto arassa sydämessä. "Syystä että hän luuli minun olevan
köyhän, että näki, kuinka epäröin ja häpesin kaupitellessani
omaisuuttani, että olin onneton, sentähden hän minua kohteli
ivallisesti ja ylenkatseellisesti", sanoin itsekseni nyyhkytyksien
välissä ja tuijotin melkein epätoivoisena virtaan, joka synkkänä ja
raivoisana kohisi sillan alla, "oi, kuinka kurjaa, kuinka halpamaista,
kuinka sydämetöntä! Kun ihmiset tulevat köyhiksi ja onnettomiksi, kun
hätä ja huolet kalvavat heidän sydäntään, juuri silloin kuin heidän
olisi tarvis saada osakseen vähän rakkautta ja osanottoa, silloin
lisätään kuormaa ja ivataan heidän onnettomuuttaan. Oi, se on
kauheata ... kauheata."

Tunnin aikaa kuljeskelin katuja pitkin, tällaiset ajatukset mielessäni.
Lopulta kyyneleeni taukosivat vuotamasta ja subjektiivinen
loukkaantumisen tunne hävisi sekin.

Mutta katkeruus, joka oli syntynyt tästä persoonallisesta kokemuksesta,
nähdessä, mitä kärsimyksen verkkoja köyhyys kietoo saaliinsa ympäri, ei
poistunut, se päinvastoin kiihtyi ja kääntyi lopulta oikeaksi
ihmisvihaksi. Siihen aikaan oli minun melkein vaikea seurustella
ihmisten kanssa, kaikkialla, puodeissa, raitiovaunuissa, seuraelämässä,
jossa niinkuin ainakin minulle oltiin ystävällisiä ja kohteliaita, näin
kuin kummituksen, itseni olevan komeutta ja rikkautta vailla ja sen
sijaan olin arka, kömpelö ja nöyrä, jommoiseksi käy köyhyyden painon
alla. Ja samassa näin, kuinka kaikki tuo ystävällisyys muuttui
huolimattomuudeksi tai alentuvaisuudeksi tai halveksimiseksi ja silloin
minut valtasi melkein vihan vimma sitä syytöntä ihmisraukkaa kohtaan,
joka tarjosi minulle tuolia tai maasta otti minulle ylös jotain, jonka
olin pudottanut, ja tunsin lapsellisen raivokasta halua lyödä häntä
kasvoihin ja sanoa hänelle: "Te olette kurja raukka! jos olisin köyhä
ja yksinkertaisessa puvussa, kääntyisitte minuun selin, tehkää se yhtä
hyvin nytkin!"

Niin, eihän tuo ollut ymmärtäväistä ja viisasta, mutta tunteeni ovat
aina olleet kiihkeät, ja tiedäthän kuinka käy, kun kiihkeäluontoiset
kauan ja tiedottomasti ovat kulkeneet yhteen suuntaan kun he huomaavat
kulkeneensa väärää suuntaa, tulee vastavaikutus niin valtavaksi, että
kestää kauan aikaa, ennenkuin taas tulevat tasapainoon.

Minun kesti monta vuotta. Senjälkeen mitä tapahtui kultasepän luona,
alkoi kauhea sieluntaistelu, jonka eri asteita en nyt voi sinulle
kuvata. Mutta varmaa on, etten saavuttanut tasapainoa ja rauhaa,
ennenkuin katseeni kiintyi Vapahtajaan ja hänen rakkauteensa. Oi,
jollen olisi oppinut tuntemaan häntä, luulen että olisin hukkunut
toivottomuuteen ja vihaan, niin kurjia, itsekkäitä ja pikkumaisia
ihmiset minusta olivat, vuosi vuodelta yhä suuremmassa määrässä. Mutta
kun keksin, että on olemassa rakkaus, joka yhdistää rikkaat ja köyhät,
joka poistaa kaikki aitaukset, jotka itsekkäisyys on pystyttänyt eri
kansanluokkien välille, niin samassa vapauduin niitä kahleesta, joka jo
oli sitomaisillaan minut ikipäiviksi. Kristuksen rakkaus minulle
selitti kärsimyksen ja köyhyyden arvoitukset, ymmärsin, että missä
Kristuksen rakkaus vallitsee, siellä ei enää ole köyhyyttä ja hätää, --
sillä rakkauden puute se on, joka tuottaa elämän katkerimmat tuskat. Ja
tämä rakkaus opetti minua ymmärtämään, ettei köyhä tarvitse ainoastaan
rahaa ja apua, vaan yhtä paljon myötätuntoisuutta ja -- kunnioitusta.
Niin, köyhyyden _kunnioittaminen_, siinä se pitkä vaikea elämänläksy,
jota olen saanut ja yhä uudestaan saan oppia.

Tällä tavalla minun elämäni sai nykyisen suuntansa. Kokemukseni
kultasepässä oli juuri se sysäys, jota tarvitsin tullakseni pois
entisiltä jäljiltäni. En voi sinulle kertoa, kuinka sen jälkeen olen
taistellut. Kuinka olenkaan saanut kurittaa itseäni, oppiakseni vaan
niinkin yksinkertaista asiaa, kuin että tervehtiä kaikkia samalla
tavalla! On oikein pitänyt tarkata ja vakoilla itseäni, huomatakseni,
enkö missään suhteessa ottanut huomioon ihmisten erilaisia elämänehtoja
ja kuinka monasti teinkään surullisia kokemuksia itseni suhteen!
Muistan kerran -- siitä ei ole pitkä aika -- kun luokseni tuli eräs
hädänalainen -- hän oli muuten hyvästä suvusta, vaikka oli joutunut
köyhyyteen -- enkä minä edes pyytänyt häntä käymään sisälle, vaan
annoin hänen seista etehisen ovella. Minulla oli kiire, hän oli
huonossa puvussa, kerjäsi ja vaikeroi, ja minä käytin hyväkseni
viimemainittuja seikkoja päästäkseni hänestä niin pian kuin
mahdollista. Jos hän olisi ollut moitteettomassa puvussa, eikä olisi
tarvinnut apuani, s.o. jollei hän olisi ollut onneton ja siis entistä
enemmän hienotunteisuuden ja ystävällisyyden tarpeessa, en olisi
käyttäytynyt häntä kohtaan niinkuin tein. Kuinka paljon tylyyttä tässä
näennäisesti niin vähäpätöisessä seikassa! Mutta ainoastaan se, jonka
silmät ovat auenneet niinkuin minun, ymmärtää, kuinka vaikeata on
vapautua vanhoista ennakkoluuloista, ja hän näkee, että henkemme
jäsenissä aina on riippumassa jotain vanhoja riekaleita.

Tiedän kyllä, että ihmiset mielipiteitteni ja käytökseni suhteen
sanovat minua innoitsevaksi, niin ehkäpä hullunkuriseksikin. Mutta on
olemassa _yksi_, joka ei ajattele niin, _yksi_, joka minua ymmärtää.
Hän on kuollut yhtä hyvin kerjäläisraukan kuin kuningattaren puolesta:
toinen on saman arvoinen kuin toinenkin. Tiedän kyllä, että tämä on
jokapäiväinen lauselma, joka on käynyt sisällyksettömäksi syystä että
sitä alituiseen toistetaan. Siksi olen pyrkinyt siihen, ettei se
minulle, kuten useimmille, olisi pelkkä lausemuoto. Sentähden minä
tervehdin aivan samalla tavalla -- huomaa aivan -- alhaisinta kuin
ylhäisintä, en samettitakille kumarra syvempään kuin yksinkertaiselle
tohvelitakille. Siksi en osta ala-arvoisia tavaroita köyhilleni, vaan
parasta mitä saan, siksi koetan aina osoittaa hienotunteista ja
ystävällistä käytöstä huolimatta siitä, peseekö henkilö, jonka kanssa
puhelen, ihmisten lattioita vai kirjoittaako hän tieteellisiä teoksia.
Koetan aina pitää elävänä mielessäni yhtä raamatun sanaa: "se veli,
jonka puolesta Kristus on kuollut". -- -- --

Ystäväni lopetti ja nousi äkkiä istuimeltaan kohentaakseen kekäleitä
pesässä, puut olivat jo palaneet. Sillä hetkellä en voinut sanoa niin
mitään hänen kertomukseensa, joka oli koskenut minuun syvästi, vaan
istuin liikkumattomana ja tuijotin hehkuviin kekäleisiin sillä välin
kuin hiljaisuudessa ympärillämme, kuin kaiku, kuuluivat ihanat,
kehoittavat sanat: "se veli, jonka puolesta Kristus on kuollut".



HANNA TÄTI.


Ei kukaan kylässä tietänyt milloin täti Johanna tai Hanna, niinkuin
häntä tavallisesti kutsuttiin, oli muuttanut heidän kyläänsä asumaan.
Nuoret, jotka olivat kasvaneet viimeisen kymmenen vuoden kuluessa,
eivät olisi uskoneet _sen_ sunnuntaiaamun milloinkaan koittaneen,
jolloin Hanna täti ei olisi kulkenut kirkkotietä virsikirja kädessä ja
silkkihuivi vedettynä otsan yli, ja kylän vanhemmat asukkaat tapasivat
sanoa, ettei täti eilispäivänä ollut alkanut raivata kiviä tällä
paikkakunnalla.

Itse hän kyllä muisti, milloin ja miksi oli tänne tullut. Koko
elämänsä oli hän toiminut armeliaisuuden sisarena; missä olikin ollut,
oli hän aina auttanut, lohduttanut ja pitänyt ihmisistä huolta, hän
meni aina sinne, missä luuli jonkun sairaan tai hädänalaisen häntä
tarvitsevan. Ja siksi oli hän asettautunut tännekin seurakunnan
diakonissaksi.

Sillä täällä oli hänellä suuri työala, kansa oli tylsistynyttä ja
taitamatonta ja köyhyyskin oli yleinen. Juoppous ja laiskuus olivat
siihen suurena syynä.

Kaksi tyhjää kättä, muuta hänellä ei ollut tänne tullessaan. Eräs vanha
ystävä, joka asui kylässä, oli pyytänyt häntä tulemaan, sanoen, että
hän täällä voisi tehdä Jumalan töitä ja todistaa Vapahtajansa
rakkaudesta. Mutta hänellä oli vahvat ja työhön pystyvät kädet, niillä
hän rakensi itselleen tuvan ja alkoi raivata kivisiä mäkiä sen
ympärillä. Ja vuosien kuluessa kivikko muuttui pientä tupaa
ympäröiväksi peruna- ja ryytimaaksi.

Mutta samaan aikaan kuin hän teki työtä kivikossa, kävi hän kylän
asukkaiden luona ja auttoi niitä, jotka olivat köyhiä, sairaita tai
muuten avun tarpeessa.

Jonkun ajan kuluttua ilmestyi tädin tuvan rinnalle toinen samanlainen,
joka sekin oli hänen kättensä työtä, ja siihen hän pani asumaan kolme
raajarikkoista, jotka hän oli keksinyt matkoillaan köyhien luona, näitä
hän nyt hoiti ja hemmotteli kuin omia lapsiaan. Yksi oli rampa, toinen
vähämielinen ja kolmas kaatuvainen, kaikki onnettomia olentoja, jotka
olivat eläneet kurjaa elämää köyhissä kodeissaan. Mutta nyt he olivat
sen onnellisempia; rampa poika, joka ennen oli istunut kuin liikkumaton
möhkäle, saattoi nyt kävellä tädin tekemien kainalosauvojen nojassa,
täti oli nimittäin hieronut häntä -- ja tädin kädet olivat yhtä
pehmoiset ja lienteät sairaita pidellessä, kuin voimakkaat ja kovat
raivatessaan kiviä mäellä -- ja vähämielinen ja kaatuvainen saivat koko
päivän olla ulkoilmassa perkaamassa puutarhaa tai maata kaivamassa.
Mutta täti otti heidät joka päivä hetkeksi luoksensa kamariinsa ja
koetti opettaa heitä tavaamaan ja lukemaan virren säkeistöjä ulkoa.

Ei kukaan tiennyt, millä hän ja holhokkinsa tulivat toimeen, mutta
varma on, ettei heiltä milloinkaan mitään puuttunut. Hän sai usein
rahakirjeitä ystäviltä, joita hänellä oli kaikkialla maassa, useinpa
vierailtakin, ja hän saattoi kertoa, että nuo rahalähetykset monasti
olivat tulleet juuri kun hänen omat varansa olivat lopussa.

Hanna täti oli vähitellen saavuttanut melkein rajattoman vaikutusvallan
kylässä, hänestä oli tullut asukkaiden lääkäri, apteekari, sielun
hoitaja ja neuvonantaja kaikissa asioissa. Sairaat tulivat hänen
luoksensa ja saivat rohtoja tai hierottiin heitä, usein hän itse meni
heidän luokseen, laittoi heidät kylmiin kääreisiin -- hänen
lempikeinonsa -- ja antoi heille jotakin suuresta keltaisesta
arkustaan, jota kaikki katselivat tavattomalla kunnioituksella.
Tai jos joku joutui sielunahdistukseen tai jos oli ratkaistavana joku
riita-asia, niin huolestunut aina mieluimmin meni Hanna tädin kuin
muiden luo, ja harvat olivat ne, jotka hänen luotaan menivät saamatta
apua tai lohdutusta.

Hänellä oli muuten jonkinlainen salaperäinen vaikutusvoima ihmisten
mieliin, he tiesivät, että hän oli hurskas nainen, joka rakasti
Jumalaansa ja seurasi Vapahtajansa jälkiä, ja he katselivat häntä
sentähden kunnioituksella ja rakkaudella. Mutta he tiesivät myös, että
hän näki näkyjä ja että hänellä oli aavistuksia, ja tämä tuotti
salaperäisen lisän heidän tunteihinsa.

Eräänä aamuna, hän oli silloin ollut paikkakunnalla noin kaksi vuotta,
tuli hän Lauri Laurinpojan taloon tilaamaan itselleen kyytihevosta,
sillä hän sanoi lähtevänsä pois pariksi päiväksi.

-- Vai niin, vastasi Lauri ottaen lakin käteensä mennäkseen
valjastamaan, no kuinka kauas sitä lähdetään?

-- Pohtarin Liisa, vanha ystäväni, kävi luonani viime yönä sanomassa
minulle jäähyväisiä, vastasi täti juhlallisesti, ja siitä minä ymmärrän
että hän valmistautuu lähtemään kotiin ja tahdon siksi käydä häntä
tervehtimässä.

Lauri ei vastannut, vilkutti vaan silmiään ihmetellen sillä välin kun
veti rillat ulos ja valjasti hevosen. Niin astui sitte täti rilloihin
ja lähti matkaan, ajaen hitaasti ja varovasti, niinkuin tapansa oli,
säästääkseen hevosta. Hän oli poissa pari päivää, mutta kotiin
tullessaan kertoi hän parille läheisimmälle ystävälleen, että vanha
Liisa oli kuollut juuri sinä yönä ja sillä tunnilla kuin täti oli
nähnyt hänen tulevan luoksensa jäähyväisille.

Toisen kerran hän kertoi unessa nähneensä tulipalon raivoavan suuressa
kaupungissa ja kohta sen jälkeen luettiin sanomalehdissä, että yksi
naapurikaupungeista oli palanut aivan poroksi.

Sellaiset tapaukset, joita vuosien kuluessa aina väliin sattui,
herättivät ihmisissä harrastusta ja uteliaisuutta, niistä kerrottiin
kuiskaamalla miehestä mieheen ja ne aiheuttivat sen että Hanna tätiä
pidettiin erikoisilla lahjoilla varustettuna olentona, jonka
salaperäistä voimaa ei kukaan voinut vastustaa.

Hanna täti oli nyt noin viidenkymmenen vuotias nainen, selkänsä oli
koukussa ja kasvoissa syvät juovat ja rypyt, uutteran työn jälkiä,
työn, joka oli alkanut heti kun pienokainen oli ollut kylläksi suuri
pitämään lapiota kädessään tai sekottamaan puuropataa. Hänellä oli
ihmeelliset silmät, suuret, syvät, lämpöiset, niissä oli sinertävä
samettimainen värivivahdus, joka muistutti kevään ensi vuokkoja, ja kun
hän loi katseensa holhokkeihinsa tai puhui lohdutuksen sanoja
kärsivälle, säteili näistä silmistä mitä lämpimin rakkaus. Mutta hänen
katseensa saattoi olla niin tuimakin, että sen, jolla oli paha
omatunto, täytyi oikein pelätä sitä kohdata. Hän rypytti silloin
ulkonevaa otsaansa niin että silmien väliin tuli syvä laskos ja
kulmakarvat painuivat alaspäin ja sinertävä silmän valkuainen pisti
esiin silmäterän alta ja hänen katseensa sai niin myrskyntapaisen
synkän ja ankaran ilmeen, että se koski paatuneimpaankin. "Kukapa niin
katsoo ihmisen läpi", oli ihmisillä tapa sanoa.

Omituisen alkuperäinen olento hän todella oli kun hän päivän työstä
palasi kotiin pitkin askelin ja hänen syvä katseensa oli ikäänkuin
poiskääntynyt kaikesta mikä tapahtui hänen ympärillään, käveli hän
vaipuneena niihin ajatuksiin ja kuviin, jotka valtasivat hänen
mielensä, kunnes joku hänen holhokeistaan tuli häntä vastaan ja huusi:
"Hanna täti, Hanna täti", silloin hän heti heräsi unelmistaan ja
kasvonsa loistivat rakkautta ja iloa.

Nuorena oli Hanna täti ollut kaunis nainen, sen näki hänen suurista
silmistään, säännöllisesti kaareutuvasta nenästään, kauniista
hampaistaan ja suuresta kaunismuotoisesta suustaan, huulistaan, joilla
aina oli niin henkevä hymy. Hän oli kotoisin Blekinge'n maakunnasta ja
olihan hänessä jotain saaristolaisen rohkeasta hillitsemättömästä
luonteesta, joka painoi häneen omituisen leimansa. Hän oli elämänsä
aikana seurustellut eri kansanluokkien keskuudessa, mutta hän oli
säilyttänyt omituisuutensa, hän ei koskaan ollut ympäristöltään ottanut
enempää vaikutuksia, kuin mitä hän tarvitsi persoonallisuutensa
kehittämiseksi.

Kerran vuodessa, tavallisesti syksyisin, kun hän kävi naapurivaimojen
luona, oli Hanna tädin tapana antaa viittauksia siitä, että pian aikoi
jättää tämän paikkakunnan ja siirtyä muuanne, missä häntä paremmin
tarvittaisiin. Mutta siitä muutosta ei tullut mitään; hän oli juurtunut
liian syvälle tänne, Hanna täti tahtoi hallita ja hän tunsi kyllä että
hänen valtansa täällä oli kasvamassa vuosi vuodelta.

Eräänä päivänä, kun Hanna, täti heitteli sukkulaa kädestä toiseen
samalla käännellen kirjan lehtiä, joihin aina väliin vilkaisi, tuli
vanha vaimo kulkien maantietä ja poikkesi tädin alueelle. Vaimo käveli
kumarassa, hitain askelin ja kun hän oli ehtinyt tädin ovelle, seisoi
hän siinä hyvän aikaa ja huokasi pari kertaa syvään ja raskaasti,
ennenkuin vihdoin kolkutti ovelle.

-- Sisään, sanoi täti lyhyeen ja ovellepäin kääntymättä.

-- Hyvää päivää, täti, sanoi hän avatessaan oven, jonka hän varovasti
sulki ja istuutui syvään huoahtaen penkille.

-- Hyvää päivää, Beda muori, vastasi täti ja nyökäytti päätään
sivullepäin, kuinka nyt on laita, koska kuuluu niin pahalta?

-- Voi, kaikki on hullusti, huokaili muori parka, Jumala varjelkoon,
mutta pelkään että Antti lopulta surmaa itsensä, hän tulee huonoa
huonommaksi, kuulin kuinka hän yöllä vaikeroi ja sitte hän kahtoo
ihmiseen niin kummallisesti ... en tii'ä mikä lie, mutta on kuin
paholainen olisi vie'ä silmät, kun hän oikein minua töllistää...

Hanna täti lakkasi kutomasta, nojasi päätä käteensä ja rypisti
kulmakarvojaan sillä välin kuin katseensa sai miettivän sisäänpäin
kääntyvän ilmeen.

-- Niin, niin, kyllä se niin on, sanoi hän lopulta itsekseen muoriin
katsahtamatta.

-- Niinkö luulette, luuletteko ihan että Antti on paholaisen riivaama,
kysäsi vaimo hämmästyneenä ja uteliaana.

-- Ja-a kyllä minä sen uskon, sanoi täti ja löi vahvistukseksi kättä
kangaspuihin, siinä on jotain, joka pitää saada hänen ruumiistaan.

-- Jos niin on, niin ei ole muuta kuin täti, joka voi hänestä
karkoittaa pahan hengen, puhkesi vaimo vakuutuksella lausumaan.

Hanna täti hymyili, lapsellinen tyytyväisyyden hymy! Hän kernaasti
kuuli lahjakkaisuuttansa ylistettävän samalla kuin hän, tuo karkea
karaistu kansan nainen, tunsi hellyyden ja onnen väreitä, kun pienet
lapset, vaikka kuinkakin ujostelivat muita, heti viihtyivät hänen
luonaan.

Hetken päästä jatkoi hän:

-- Joulusta astiko hän on ollut noin kummallinen?

-- Niin, het' joulusta, het' kun päätettiin, että meiän pit' tehä tuo
va -- -- va -- rarikko ja kaikki mitä meillä on myötämän huutokaupassa.
Se koski niin että hän on kuin päiviltä poissa. Jo-oskus hän on
parempi, mutta sitte se taas tulee sen ylitte ja se on kun noi'uttu
eikä syö eikä puhu. Ja sitte se mutisee että mennä hirteen ja muuta
semmoista...

-- Eikö se tullut paremmaksi sen jälkeen kuin viimein olin luonanne ja
rukoilin hänen kanssaan?

-- Ei niin hivettäkään, luulen että se käv' pahemmaks'. Kun täti oli
mennyt, niin se kirosi ja reuhtoi kuin paholainen itse ja sitte alkoi
taas samanen sureskeleminen.

Hanna täti ravisti päätään.

-- Siinä piilee jotain, jotain jonka perille emme ole päässeet, Beda
muori. Se on luonnotonta, että ihminen sillä tavalla suree kurjaa
mammonaa!

-- Sitähä'ä mie sanon, jatkoi Beda muori melkein iloisena, Antti, sanon
mie, elä sure noin epäristillisesti sellasta, josta Jesus on sanonu',
ettei meiän pi'ä surra, aarteista, joita koi ja ruoste raiskaa, sanon
mie. Ja nähkääs täti, sentähen paholainen saa sellasen vallan sen
ylitte, kun se suree _epäristillisesti_.

Täti ei vastannut, hän tahtoi itse tarkata tautia, sekä ruumiin että
sielun tautia, eikä hän pitänyt siitä, että muut puuttuivat hänen
toimiinsa.

-- Niin, saapahan nähdä kuinka sen laita on, sanoi hän lopulta, kun
vaan olen antanut lapsilleni ruokaa, tulen teille ja koetan puhua
sille.

-- Ai kiitos siitä, sanoi Beda muori ja pyyhkäisi peukalolla kyyneleen
kummastakin silmästä, kunhan tulisitte siunattuun aikaan! Mie oikein
oon ahistuksessa, että se Antti tekee ittelleen pahaa. Mutta eihän
Jumala sitä tok' salline?

-- Elkää puhuko noin epäkristillisesti, sanoi Hanna täti ankarasti ja
rupesi taas kutomaan, ei _Jumala_ kellenkään pahaa tee, vaan me itse,
Hän, rakastava isämme, suo meille vaan sitä mikä on hyvää.

-- Nii'hän se on, nii'hän se on, huokasi muori nöyrästi, se on
kumminkin totta, että Jumala suo meille vaan hyvää! Niin, tulkeehan
sitte, hyvä täti, sen kanssa puhumaan... Jumalan haltuun...! Hyvästi
sitte!

-- Hyvästi, sanoi täti päätään kääntämättä ja Beda muori nousi hitaasti
ja lähti pois.

Raskain askelin vanhus asteli kotia kohden. Hänen tupasensa oli noin
puolentunnin matkan päässä Hanna tädin asunnosta metsän takana. Melkein
häntä vähän pelotti, kun aukaisi oven, hän pelkäsi, niinkuin aina viime
aikoina, näkevänsä Antin riippuvana jossakin, tai muuten olevan
hengetönnä itsemurhan kautta. Hän hengitti keveämmin kun näki Antin
tavallisuuden mukaan viruvan vuoteella. Hän makasi aivan liikkumatonna;
kun Beda muori astui sisään, heitti hän häneen pikaisen, aran katseen,
mutta kääntyi heti taas seinään päin, sulki silmät ja huulet, eikä
vastannut, kun muori häntä puhutteli.

Näin kului pari tuntia; Antti makasi yhä liikkumatonna, sillä välin kun
Beda muori tallusteli huoneessa ja asettautui kehräämään. Pari kertaa
sairas äkkiä nousi istualleen sängyssä, katsoi ympärilleen silmät
hurjasti tuijottavina, pyyhkäisi kädellä otsaansa ja laskeutui taas
vuoteeseen. Kolmatta vuorokautta hän oli tässä tilassa. Ennen oli hän
kuitenkin ollut pystyssä ja toimittanut askareitaan, mutta nyt paha
henki näytti saaneen hänet kokonaan valtaansa. Beda muori huokasi
syvään; joll'ei Jumala armahtaisi häntä ja lähettäisi hänelle apua
Hanna tädin kautta, ei tämä voinut päättyä muuten kuin että Antti joko
tulisi heikkomieliseksi tai lopettaisi itsensä.

Mutta myöhempään aamupäivällä tuli täti, niinkuin oli luvannut. Hän
tervehti ystävällisesti ensin Beda muoria ja sitte Anttia, mutta tämä
ei vastannut, vaan katsahti tätiin arasti sivultapäin.

-- No, kuinka Antin laita on, kysyi täti, otti tuolin ja istuutui
vuoteen ääreen taputtaen sairasta käsivarteen. Mutta Antti ei
vastannut; puri vaan huuliaan entistä lujemmin ja kääntyi taas seinään
päin.

Täti otti nyt esiin raamattunsa ja alkoi silmäillä sitä. Hänelle oli
omituista, ett'ei hän itse _puhunut_ sairaittensa kanssa, joll'eivät
häneltä erityisesti tahtoneet kysyä jotakin, hän antoi Jumalan sanan
välittömästi vaikuttaa heidän sieluunsa, sentähden hän aina luki heille
kappaleen raamatusta. Tavallisesti hän alkoi Isä meidän rukouksella ja
Herran siunauksella tai myös luki hän juhlallisesti ja harvaan
joitakuita säkeistöjä ruotsalaisesta virsikirjasta.

-- Saanko lukea vähän Antille, kysyi hän, kun oli löytänyt sopivan
raamatun kohdan.

Antti ei vastannut, hän vaan mutisi jotain, sen sai ymmärtää miten
tahtoi. Täti kumminkin selitti sen myöntymykseksi ja alkoi lukea
Markuksen evankeliumin viidettä lukua, kuinka Jesus paransi riivatun,
joka sitte istui kuuntelemassa Vapahtajan sanoja.

Hanna täti luki yksitoikkoisella laulavalla äänellä ja takertui
aina väliin sanoihin, mutta hänen voimakas äänensä ja vakavuus koko
hänen esiintymisessään, joka vakavuus paraiten ilmeni syvässä
sisäänpäinkääntyneessä katseessa, tekivät aina valtavan vaikutuksen
kuulijaan. Antti ei tosin ensin näkynyt ollenkaan kuultelevan,
liikkumattomana ja poispäinkääntyneenä kuin oli, mutta vähitellen hänen
silmänsä kääntyivät tätiin päin, katse kävi yhä itsetietoisemmaksi,
vähemmän araksi ja epäluuloiseksi ja lopulta hän jännityksellä seurasi
tädin lukua.

Kun täti oli lopettanut lukunsa, sulki hän raamatun, pani kädet ristiin
ja istui jonkun sekunnin silmät suljettuina rukoukseen vaipuneena.

Sitte hän kääntyi Antin puoleen, laski kätensä hänen kädellensä, katsoi
häntä kauan ja totisesti silmiin ja sanoi sitte melkein rukoilevasti
nöyrällä, mutta kuitenkin vahvalla ja vakuuttavalla äänellä:

-- Jesuksen nimessä kysyn sinulta, _tahdotko_ vapautua pahasta
hengestä, joka sinua sitoo ja on saattanut sinut ijankaikkiseen
kadotukseen, joll'et tunnusta mitä sinulla on sydämelläsi. Anna nyt
Jesuksen tehdä sinulle samoin kuin tuolle riivatulle, josta äsken luin.
Nouse Antti, tunnusta mikä sinua painaa ja on viemäisillään sinut
perikatoon, ja anna Herran Jesuksen parantaa ja pelastaa sinua.

Antti ei enää vältellyt tädin läpitunkevia ja kuitenkin niin lempeitä
silmäyksiä, hän katsoi tätiin katseella, jossa kauhu, vastahakoisuus,
levottomuus ja kaiho taistelivat keskenään, niinkuin pilvet taivaalla,
kun aurinko on pistäymäisillään esiin.

Äkkiä Antti työnsi tädin syrjään, heitti kiivaasti peiton yltään, nousi
lattialle, otti housut ja takin ja alkoi pukeutua.

-- Herra Jumalani, vaikeroitsi muori, mitästä siitä nyt tulee? Saattepa
nähä, että se nyt menee tekemään ihtelleen jotain pahaa...

Täti heitti muoriin ankaran silmäyksen ja kohotti varottavasti kättään.
Sitte hän nousi seisalleen pisti raamatun taskuunsa ja seurasi
äänetönnä Antin liikkeitä.

-- Saisinko tulla Antin kanssa, kysyi hän ystävällisesti, kun Antti
vihdoin oli valmiiksi pukeutunut ja horjuvin askelin lähestyi ovea.

Antti ei vastannut, mutta ei kieltänytkään ja antoi tädin seurata.

Horjuen, mutta nopeasti, joka osoitti että hänellä oli päämäärä
mielessä, astui Antti portaita alas ja pihan poikki. Hanna täti seurasi
häntä kintereillä; hän oli hyvin liikutettu, sydän sykki ja aina väliin
hän pani kädet ristiin ja rukoili apua, sillä hänkin pelkäsi, että
Antilla oli pahaa mielessä, hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä
osoittivat melkein mielenhäiriötä. Taempana seurasi Beda muori
vaikeroiden ja itkien.

Antti kiipesi nyt heinälatoon, alkoi vapisevin käsin heittää heiniä
nurkkaan päin, paneutui polvilleen ja piteli jonkun aikaa jotakin, joka
näkyi olevan kahden palkin välissä. Lopulta hän veti esiin
paperikäärön, kouristuksen tapaisella liikkeellä nousi hän ylös, heitti
paperin päänsä yli ja huusi korkealla kirkuvalla äänellä, silmät
hehkuvina:

-- Nyt saatana, et enää saa minua kahlehtia, et saa!

Sitte ojensi hän paperit tädille, joka seisoi vieressä ja seurasi
kaikkia hänen liikkeitään.

-- Katsokaa tässä täti, jatkoi hän samaan tapaan, ottakaa nämä ja
viekää ne toimitsijalle. Lauri Laurinpoika vietteli minua ottamaan ne
erilleen vararikosta, sillä hän arveli ett'ei kukaan sitä huomaisi,
eikä heidän tarvitsisi riistää minulta kaikkea, sanoi hän, mutta kas
Jumala taivaassa näki sen, eikä minulla ole ollut hetkenkään rauhaa
sittenkuin tämän tein ja saatana, se sitoi minua niin että olin
menettää sekä henkeni että järkeni. Mutta nyt olen vapaa ... vapaa...
Herra on temmannut minut kuin kekäleen tulesta ... ylistetty olkoon
Hänen nimensä!

Ja nyt puhkesi ilmoille melkein hurjistunut into. Hänen aivo parkansa,
jotka olivat lopussa unettomuudesta ja levottomuudesta, eivät voineet
kestää tuota äkkinäistä siirtymistä tuskasta ja omantunnonvaivoista
vapauteen ja iloon, äkkiä hän rupesi pyörimään, silmät tuijottivat ja
hän huusi lakkaamatta: "vapaa ... vapaa ... halleluja ... halleluja..!"

-- Herra jesta ... herra jesta ... vaikeroi Beda muori -- nyt se vasta
tulee heikkomieliseksi, saattepa nähä...

-- Antti, sanoi Hanna täti lempeimmällä äänellään, tarttui häntä
lujasti käsivarteen ja pakotti hänen olemaan alallaan, tahtooko Antti
nyt tulla meidän kanssamme tupaan, niin saamme yhdessä kiittää Herraa
suuresta armostaan.

Antti totteli paikalla, hän oli hiljainen ja myöntyväinen kuin lapsi ja
seurasi heti tätiä, joka talutti häntä käsivarresta ja auttoi häntä
huoneeseen. Täällä hän ja muori riisuivat Antin ja saivat hänet
vuoteeseen. Sitte täti alkoi hiljaa silitellä hänen otsaansa, niinkuin
hänellä oli tapana rauhoittaa sairaitaan, ja hetken perästä Antti
nukkui.

Hän nukkui rauhallisesti monta tuntia ja kun heräsi, pyysi hän kohta
ruokaa ja kun hän oli syönyt nousi hän ylös ja pukeutui kuin
tavallisesti.

Ja siitä päivästä asti oli Antti taas kaltaisensa, hän teki työtä ja
rukoili ja luki raamattuansa niinkuin ennenkin, eikä muori öisin enää
milloinkaan kuullut raskaita huokauksia.

Ei kauvaa tämän jälkeen Antin tupa ja tavarat myötiin huutokaupalla,
mutta ei hänen mielensä silloinkaan järkkynyt tasapainostaan.

-- Kun minä olin saatanan vallassa ja olin rikkonut Jumalan käskyä
vastaan, silloin olivat jalkani kuumat kuin uuni, mutta tämä on helppoa
kantaa, kun on rauha Jumalan kanssa, sanoi hän Hanna tädille, joka oli
heillä huutokauppapäivänä, sillä välin kuin hän vähän surumielisin
katsein seurasi lehmää ja hevosta, joita kuljetettiin pois.

-- Niinpä se kyllä on, rakas Antti, vastasi täti ja nyykäytti päätään
ikäänkuin vakuudeksi, onhan kallis Vapahtajammekin lausunut nuo
huomattavat sanat: "Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän mailman
voittaisi, mutta saisi sielullensa vahingon?"



TOSISATU.


Pyydän saada esittää itseni ennenkuin alan kertomukseni, tahdon
nimittäin kertoa, kuka olen ja minkälaisissa olosuhteissa elän.

Tosin kyllä en sillä tule herättämään mitään harrastusta; minulla ei
nimittäin ole mitään hauskempaa kerrottavaa itsestäni, kuin että olen
vanha yksinäinen nainen, joka elän hyvin vähissä varoissa. Ja tiedän
että ihmisten mielestä yleensä sellaisissa henkilöissä ei ole mitään
harrastusta herättävää -- mielipide, johon muuten minäkin täydellisesti
yhdyn.

En minä kuitenkaan aina ole ollut yksinäinen ja vanha; olen minä,
niinkuin muutkin kerran ollut -- nuori, iloinen ja toiveita täynnä, ja
siihen aikaan oli elämäni kylläkin vilkasta ja jouduin monien ihmisten
pariin, useimmat heistä ovat nyt kuolleet. Siihen aikaan tein myös
ankarasti työtä; minun täytyi, sillä köyhäksi en ole tullut vasta
vanhoilla päivilläni, olen köyhänä syntynyt ja vaikka toisinaan
elämässäni on ollut keveämpää, on köyhyys kuitenkin uskollisesti
seurannut minua.

Työllä ja säästäväisyydellä onnistui minun kuitenkin siihen aikaan,
jolloin jaksoin tehdä työtä, koota pieni rahasumma, pari tuhatta
kruunua vanhuuden varaksi; eräältä vanhalta sukulaiselta perin vielä
noin neljä tuhatta. Pidin itseäni siis, kun yli 60 vuotiaana "erosin
virasta" melkein rikkaana, joka saattoi elää koroistaan ja tyytyväisenä
ja Jumalaa kohtaan kiitollisena katsoin kohti vanhuuttani ja toivoin
saavani pitkän päivätyön jälkeen nauttia illan lepoa.

Iloni ei kuitenkaan kestänyt kauan ja syy oli seuraava.

Tiedätte ehkä, että jokaisessa pikkukaupungissa löytyy -- yhtä varmasti
kuin siellä on tori, torninkello ja kaupungin puutarha, jossa herrat
saavat punssia ja naiset marjamehua ja vettä -- joku mahtaja, joka
vähitellen on saavuttanut kaikkien luottamuksen. Miksi häneen
luotetaan, sitä en tiedä, sillä ei suinkaan toinen ihminen ole enemmän
luottamusta herättävä kuin toinenkaan sentähden että elää komeasti,
on laajassa liikeyhteydessä, että häntä kutsutaan konsuliksi
tai pankkitirehtöriksi ja että hän pistää nenänsä jokaiseen
osakashankkeeseen kahdenkymmenen peninkulman alueella. Mutta niin asian
laita kuitenkin on, sillä ihmiset ovat kuin suuri lammaslauma: mihin
toinen rientää sijoittamaan rahojaan, sinne rientää toinenkin,
ymmärtämättä asiaa niin rahtuakaan.

Niin tein minäkin, vanha hyvänsävyinen lammasparka. Siinä
pikkukaupungissa, jossa elin, asui eräs pankkitirehtöri, joka nautti
"yleistä luottamusta", joka loisti kuin kynttilä ystävien ja tuttavien
keskuudessa ja hänen luonaan sijoitin minäkin vaivalla ansaitut rahani.
Minun täytyy kumminkin puolustuksekseni mainita, että tämä herra --
hänen nimeänsä en tahdo mainita, vaan kutsun häntä herra X, niinkuin
olen nähnyt sanomalehdissä, kun henkilön nimeä ei mainita -- oli
harvinaisen rakastettava, ystävällinen ja luottamusta herättävä
henkilö, hyvä köyhiä kohtaan ja aina avulias, niin että en minä nyt
aivan ollut lammaslaumaliikkeessä.

Tästä minulla kuitenkaan ei ollut suurta iloa, kun eräänä päivänä,
jonkun ajan tuskan ja levottomuuden perästä, minulle selvisi, että
siitä vararikosta, johon herra X oli joutunut, minä en saisi enempää
kuin 30 tai 40 prosenttia.

Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, ett'en kantanut tätä onnettomuutta
niinkuin olisin toivonut voivani kantaa sen. Rukoilin yötä ja päivää
voimia voidakseni antaa anteeksi, voidakseni taipua Jumalan tahdon
alle, mutta liha ja veri nousi vastaan vastustamattomalla voimalla.
Koko elämäni olin tehnyt työtä ja ollut puutteessa ja vihdoin saanut
lepoa ja hauskuutta ja sitte 60 vuoden ikäisenä minun uudestaan piti
ruveta "ansaitsemaan leipääni", ja tämä ei tapahtunut minulle oman
huolimattomuuteni tai kykenemättömyyteni tähden, vaan toisten
kevytmielisyyden takia, kun heillä ei ollut kunnian tuntoa.

Minun täytyi rajoittaa menoni entistäkin pienemmiksi, lopuilla
rahoillani ostin pienen elinkoron ja menetin siis koko pääomani, jonka
olin aikonut jättää perinnöksi veljeni lapsille, muita omaisia kuin
minulla ei ollut. Sitte minun täytyi jättää asuntoni, hauska valoisa
huoneeni, josta oli näköala virran yli, ja muutin pieneen ahtaaseen
komeroon pihan puolella, missä en nähnyt aurinkoa enkä kuuta. Mutta
vielä vaikeampi kuin huoneestani oli minun luopua eräästä toisesta
nautinnosta. Minä olin väliin pitänyt pieniä kahvikutsuja kaupungin
köyhille lapsille, oi, kuinka nuo pienet juhlat minusta olivat
hauskoja, ne olivat iloni, elämäni valokohta, johon aina kaipauksella
loin katseeni. Mutta ne olivat nyt mennyttä; ei minulla ollut varaa
saada itsellenikään kuppia kunnollista kahvia, vaan sekoitin siihen
rukiita saadakseni sen halvemmalla, saati sitte tarjota muille. Oi, te
pienet kahvikekkerini, kuinka teitä kaipasin! Ja tämä kaikki sentähden,
että olin uskonut rahani henkilölle, jolla oli yleistä luottamusta...

Aika kului kuitenkin hiljalleen ja vaikka minun olikin kovin vaikea
taipua -- sillä luonnostani olen kankea ja uppiniskainen -- onnistui
minun kuitenkin voittaa katkerat tunteeni ja sydämessäni suoda anteeksi
sille, joka oli tuottanut minulle tämän onnettomuuden. Kymmenen vuotta
elin tällaista elämää; olin siis seitsemänkymmenen vuoden vanha, kun
eräänä päivänä sain kirjeen, joka minua suuresti hämmästytti. Se oli
herra X:ltä. Hän oli taas, tiesin sen kyllä, päässyt jaloilleen ja
ostanut maatilan parin peninkulman päässä kaupungista, siellä hän
oleskeli perheineen. Kirje sisälsi päivälliskutsun hänen maatilalleen,
ja kutsun alla oli luettavana sanat: "koska isännällä on hyvin tärkeä
asia ilmoitettavana vierailleen, pyydetään, että he jos mahdollista
eivät antaisi minkään estää tuloansa".

Tämä kirje tietystikin saattoi minut ihmettelemään ja kiihdytti
mieltäni. Enpä minä usein saanut kirjeitä, saati sitte kirjeitä, joissa
oli päivälliskutsu jo viikkoa aikaisemmin ja tuo salaperäinen lisäys
kummastutti minua vielä enemmän. Aluksi aioin kieltäytyä tulemasta;
kuinka saattaisin esiintyä vanhassa kuluneessa puvussani niin hienossa
seurassa? Mutta pian kyllä huomasin, ett'en todenperäisesti aikonutkaan
kieltäytyä ja kun istuin kutsukirje kädessä ja höpisin: "kuinka hän
luulee, että sellainen köyhä raukka kuin minä tulisin hänen
kutsuihinsa?", niin olin mielikuvituksessani jo siellä, palaen
uteliasuudesta saada kuulla mitä hänellä oli ilmoitettavaa. En siis
enää huolinut näytellä, vaan otin esiin 25 vuotta vanhan
silkkileninkini, aloin parsia hihoja ja korjata hameen helmaa, hain
vähän vanhaa pitsiä myssyyni ja pesin kaasuöljyllä parin valkosia
hansikkaita, niin että koko huone ja piha tuli öljylle.

Sen viikon aikana en miettinyt mitään muuta kuin herra X:n kutsuja ja
mitä hänellä olisi ilmoitettavaa. En voi sanoa aavistaneeni, mistä
olisi kysymys, mutta aina väliin tunsin niin kummallisia ilon ja
liikutuksen tunteita.

Se päivä koitti vihdoin, niinkuin kaikki muutkin päivät, joko me niitä
toivomme tai pelkäämme. Kutsuihin minä menin laivalla, niinkuin monet
muutkin vieraista. Laivasillalla olivat vaunut meitä vastassa, sillä
talo oli vähän matkaa rannasta. Kaikki vieraat olivat harvapuheisia ja
näyttivät vakavilta; ne jotka tunsivat toisensa, puhelivat vähäsen,
toiset olivat ääneti ja mielessään kummastelivat kaiketi niinkuin
minäkin mitä oli tuleva.

Perille tullessamme oli isäntä portailla vastassa ja tervehti
ystävällisesti, mutta hänkin näytti totiselta, melkeinpä juhlalliselta.
Itse hän oli leskimies, mutta hänellä oli luonaan eräs vanhanpuoleinen
naissukulainen, joka hänkin tervehti meitä ystävällisesti. Melkein heti
meitä kutsuttiin ruualle ja kullekin osoitettiin paikkansa. Minä sain
naapurikseni erään vanhan kamreerin, jota vähän tunsin ennestään,
erittäin olin ollut hänen kanssaan tekemisissä herra X:n vararikon
aikana ja pian me olimme joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Mutta ei
kumpikaan meistä kosketellut sitä asiaa, joka luultavasti oli ei
ainoastaan meidän, vaan muidenkin mielessä, nimittäin näitä omituisia
kutsuja ja tuota kummallista kutsukirjettä. Hienotunteisuutemme
kaiketikin esti meitä siitä puhumasta.

Pöydässä oli jotenkin jäykkää. Isäntä oli hajamielinen, toisinaan
näytti hän liikutetulta, niinkuin hänen olisi ollut vaikea pidättää
kyyneleitä.

Vihdoin tuli jälkiruoka; herra X nousi äkkiä ylös, aivan kalpeana
ja huomasin että kätensä vapisi kuu hän tarttui tuolin nojaan.
Päätään nyökäyttäen antoi hän palvelijalle merkin tarjota
viimeinen "ruokalaji", jonka hän otti esiin taskustaan ja asetti
hopeatarjottimelle, joka oli palvelijan kädessä. Tämä oli varmaankin
kummallisin jälkiruoka, mitä milloinkaan on tarjottu, jokainen vieras
sai nimittäin sinetillä varustetun kirjeen. Palvelija kuljetti nyt
tarjotinta ympäri pöytää ja jokainen otti kirjeen, jolla oli hänen
päällekirjoituksensa. Oli juhlallisen hiljaista ja luulen että me
kaikki, sekä vanhat että keski-ikäiset, näytimme yhtä liikutetuilta
kuin isäntä itse, ainakin vapisi minun käteni niin, että kirje tuskin
siinä pysyi.

"Aukaiskaa kirjeenne, olkaa hyvät!" sanoi herra X puoleksi
tukahutetulla äänellä.

En voi sanoa mitä sillä hetkellä tunsin, kun kömpelösti aukaisin
kirjeeni ja siitä putosi pöydälle neljä tuhannen kruunun seteliä ja
koko joukko pienempiä -- pääoma jonka olin menettänyt ja arvatenkin
korko. -- Muistan vaan että rupesin itkemään, noin kuin vanhat naiset
itkevät, niin että kyyneleet valuivat kurttuisia poskia pitkin, kuin
syyssade kastaa kynnetyn pellon.

Kun katsoin ympärilleni, huomasin että monet muutkin itkivät,
herratkin.

"Ystäväni", alkoi herra X vapisevalla äänellä, "kuinka olenkaan
kärsinyt siitä, että kymmenen vuotta sitten tein teille niin suurta
vääryyttä, sen ymmärrätte ehkä kun minä nyt teille, jokaiselle
velkojalleni maksan korkoineen sen summan, jonka kerran minun kauttani
menetitte. Olen kärsinyt sanomattomasti ja sitä enemmän kuin kaikki
lain edessä oli oikeata ja minua pidettiin rehellisenä miehenä, jota en
kuitenkaan ollut. Mutta Jumala, joka auttaa sitä, joka rehellisesti
tahtoo korjata mitä on rikkonut, on auttanut minuakin saavuttaman
päämääräni: voida maksaa jokaiselle mitä olin velkaa, ja siitä tällä
hetkellä Häntä kiitän ja ylistän, minä ja koko minun huoneeni."

Hän pani kätensä ristiin ja kumarsi päätänsä ja ehdottomasti kaikki
vieraat tekivät samoin. En luule että monikaan meistä oli nähnyt
juhlallisempaa hetkeä. Lopun päivää oli herra X niin iloinen ja
ystävällinen, että teki hyvää vaan nähdäkin häntä. Hän näytti niin
täydellisesti onnelliselta, kun kävi ympäri keskustelemassa
vieraittensa kanssa, että hänen ilonsa ehdottomasti tarttui muihinkin.

Heti päivällisen jälkeen tuli hän istumaan minunkin viereeni:

"No, neitiseni, mihin nyt sijoitamme rahat, johonkin pankkiin kaiketi
tai ostammeko muutamia valtion obligatsiooneja, sillä ei suinkaan niitä
enää uskalla tallettaa minun luonani?"

Hän taputti minua kädelle ja katseli minua veitikkamaisesti.

"Uskallanpa kyllä, herra X!" huudahdin minä ja olisin paikalla
syleillyt häntä, joll'ei se olisi ollut epäsoveliasta. "Joka äyrin
sijoitan juuri teidän luonanne, enkä kenenkään muun. Tässä on, olkaa
hyvä ja ottakaa ne heti!"

Hän nauroi ja vastusteli, mutta huomasin kyllä, että hän vaan tahtoi
kiusoitella minua. Ennenkuin läksin, otti hän rahani, jotka siitä asti
ovat olleet hänen liikkeessään ja joista hän on minulle antanut kuusi
prosenttia korkoa. Niin että jos vielä saan elää jonkun vuoden, voin
elää iloisena ja tyytyväisenä, muuttaa takaisin päiväpaisteiseen
huoneeseeni ja taas pitää kahvikestiä kaupungin köyhille lapsille.

Rakkaat ystäväni, ennenkuin lopetan, toistan vielä kerran mitä äsken
sanoin; elkää milloinkaan uskoko rahojanne herroille, jotka ovat
saavuttaneet yleistä luottamusta, sillä uskokaa minua, herra X oli
poikkeus; kaikki joille olen kertonut tämän tapauksen -- ja niitä on
monta -- kaikki sanovat, että saisin etsiä kautta koko Ruotsin
löytääkseni sellaista kunnon miestä.

Ja minä olen vakuutettu siitä, että he ovat oikeassa. Hänen tekonsa on
noita suuremmoisia, joita kaikki ihailevat, mutta joita ei kukaan tai
ani harvat tekevät.

Jumala siunatkoon häntä, tuota rakasta miestä! Kaksinkertaisessa
merkityksessä on hänestä tullut minulle aurinko elämäni iltana.
Ensinnäkin koska hänen rehellisyytensä on tehnyt minulle mahdolliseksi
viettää hauskaa ja huoletonta elämää vanhoilla päivilläni, mutta vielä
enemmän sentähden, että tuntuu niin sydämen pohjasta hyvälle voida
rakastaa ja ihailla jotakuta henkilöä.



"KALLIOMIES"

Tutkielma Raamatun mukaan


Kirj.

MATHILDA ROOS


Suomennos.


Sortavalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike O.-Y.
Sortavalan kirjapainossa 1904.



Kun tutkistelemme pyhää Raamattua ja koetamme tunkeutua sen äärettömiin
syvyyksiin, valtaa meidät samanlainen tunnelma, kuin tarkastellessamme
talviyön tähtitaivasta. Me tiedämme, että näköaistilla havaittavien
ilmiöitten tuolla puolen leviää käsittämätön, suunnaton äärettömyys,
jossa rajattomia maailmoja vilisee ja tähtikuntia vaihtelee
loppumattomassa jaksossa, -- vaikka himmeä silmämme ei salli meidän
havaita siitä muuta kuin pienen häviävän osan.

Hengen alueella on nimittäin Raamattu juuri samanlainen mittaamaton
äärettömyys, joka sisältää ikuisia totuuksia, loppumattomia ihanuuksia
ja salattuja viisauden aarteita. Mutta samoin kuin avaruuden tähtimeri
katoaa äärettömyyteen sallien meidän havaita ainoastaan osan
kirkkaudestaan, samoin meidän riittämätön älymme ja himmeä katseemme ei
koskaan kykene täysin ja yht'aikaa tutkimaan kaikkien Raamatun
ihanuuksien syvyyttä. Yksitellen ne meille ilmenevät, milloin hitaasti,
milloin äkkiä välkähtäen niinkuin tähti taivaanrannalla hämärän tullen;
yksitellen selvenevät nämä totuudet henkemme taivaalle, jota epäuskon
usvat ja maallisen elämän eksyttävät harhavalot niin usein pimittävät.
Mutta kerran selvenneenä ne kohoavat kirkkaudesta kirkkauteen, epäuskon
usvat haihtuvat, pettävät harhavalot himmenevät ja henkemme silmä yhä
vahvistuu hiljaisen mietiskelyn yksinäisyydessä.

Tämän olen itsessäni havainnut tarkastellessani Pietarin luonteenkuvaa
ja mietiskellessäni, miten ihmeellisillä piirteillä Raamattu kuvaa tätä
Herran Jesuksen "kalliomiestä".

Lapsena ja nuorena luin ajattelemattomasti kertomuksen siitä, miten hän
kielsi Herransa ja Mestarinsa. Sen enempää en sitä ajatellut. Koska
Raamattu näin kertoi, oli asia ehdottomasti niin, että Pietari,
ensimmäinen noista kahdestatoista opetuslapsesta, joiden nimet minä
virheettömästi osasin luetella ulkoa, kielsi Mestarinsa, samoin kuin
eräs toinen opetuslapsi hänet petti. Korkeintaan yhtyi pintapuoliseen
käsitykseeni lapsellinen kummastus siitä, että "kalliomies", jolle
Jesus tahtoi rakentaa seurakuntansa, hän, joka juuri oli ylpein sanoin
taannut uskollisuutensa Jesukselle, saattoi tehdä tänlaisen
pelkurimaisen työn.

Myöhemmin nousivat epäuskon usvat ja himmensivät minussa kokonaan
Pietarin kuvan. Aloin katsella häntä epäilyksen ja ivan silmillä
sielunvihollisen tahkomien silmälasien kautta ja näin hänessä yksinomaan
pelkurimaisen raukan. Kiinnyin tarkastamaan ainoastaan yhtä tapahtuman
puolta, joten näin pelkkää kavaluutta, uskottomuutta ja pelkuriuutta,
mutta kaikki muut vaikuttimet: syvä traagillisuus, liikuttava katumus,
hillimätön tuska, ne jäivät huomioni ulkopuolelle. Säälimättä,
ylenkatseellisesti pyyhkäsin ne piirteet pois.

Vanhemmaksi tultuani aloin lieventää tätä nuoruuteni ehdotonta
tuomiota. Pietarin kuva alkoi muuttua ihan toiseksi. Syvempi
psykolooginen käsitys oli luonut hänen ääri-piirteensä tasaisemmiksi ja
selvemmiksi. Hän ei enää ollut minun silmissäni kurja pettäjä, hän oli
_ihminen,_ varustettuna varsin selväpiirteisillä persoonallisilla
ominaisuuksilla, joiden monipuolisesta yhdistyksestä teot ja toimet
ihan loogillisesta ja luonnollisesti johtuivat.

Mutta vasta sitten, kun aloin lukea Raamattua _uskon valossa_, tuli
Pietarin kuva täysin elävänä näkyviini. Entisen ajattelemattomuuden ja
epäilyn hämärästä alkoi vähitellen esiintyä _ihminen_ kaikkine
lukemattomine mahdollisuuksineen ja psykoloogisine omituisuuksineen.
Näin hänessä horjahtaneen opetuslapsen, näin puutteellisen ystävän,
mutta ennen kaikkia näin hänessä _tosi-inhimillisyyden kaikkina aikoina
voimassa olevan perikuvan_, jossa jokainen meistä saattaa itsensä
tuntea.

Näin on elämäni vieriessä tämä evankelistan kertomus Pietarin
kieltämisestä minulle kehittynyt liikuttavimmaksi draamaksi, mikä
ihmiskunnan historiassa milloinkaan on esiytynyt. Tuon omituisen synkän
aamuhetken tunnelma, jolloin kukon kolkko, räikeä laulu sattui
kieltäjän korvaan kuin tuomiopasunan kajahdus, on saattanut sieluni
sisimmät kuohuksiin; on kuin olisin nähnyt tuon katseen Ihmisen Pojan
syvämietteisissä silmissä, joka sulatti kivisydämet ja tunki luihin ja
ytimiin. On kuin olisin tuntenut koko tuon polttavan tuskan, joka tässä
sisältyy yhteen ainoaan sanaan: "katkerasti", -- "ja Pietari meni ulos
ja itki katkerasti." Sydämeni on vavahdellut syvästä säälistä ja
sanomattomasta osanotosta, jota ihminen tuntee käsittäessään ei
ainoastaan syntisen katumuksen ja epätoivon, vaan itse _synninkin_.

Poloinen Pietari! Täydellä syyllä saatoit sinä itkeä, sillä suurempaa,
polttavampaa tuskaa kuin sinun ei ole koskaan ollut olemassa.
Katkerasti kirvelee sen ihmisen sydäntä, joka hädän hetkenä on
kieltänyt jonkun maallisen ystävänsä, veljensä tai isänsä; miten
kauhistavalta sitte tuntuneekaan katumuksen tuska sille, joka on
kieltänyt itse Mestarinsa, Herransa ja Jumalansa! Sinäkö Pietari, joka
olit niin korkealle kohonnut, joka riemuitsevan uskonvarmuuden hetkenä
olit lausunut sanat: "sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika", -- ja
olit saanut Vapahtajan suusta kuulla tuon ihanan vastauksen: "autuas
olet sinä Simon Pietari" -- sinäkö saatoit niin langeta? Vastoin omaa
tahtoasi, tuntemattomien vaikuttimien ansaan takertuneena petit
ihanteesi, suurimman rakkautesi; puit oman itsetietoisen olentosi
salaperäisen irvikuvan hahmoon; kielsit koko entisen elämäsi,
iäisyystoiveesi, kaikki, kaikki... Todenperäiseltä tuntuu kyllä taru,
joka kertoo, että polttavan katumuskyynelen uurtama jälki ei
milloinkaan poskeltasi poistunut.

Miten lienee Pietari viettänyt ne pimeät tuskan tunnit, jotka kuluivat
viimeisestä kukonlaulusta siihen hetkeen, jolloin hän kuuli vaimojen
kertovan Kristuksen nousseen kuolleista? Ehkä erosi hän ihmisten
seurasta yksinäisyyteen kätkien sinne häpeänsä ja epätoivonsa. Tai
hiiviskelikö hän ehkä esille seuraamaan tapausten kulkua ja kehitystä;
katselemaan, miten lopulta kävisi Hänelle, jota Pietari ei nyt enää
uskaltanut kutsua Herraksensa ja Mestariksensa? Mitä lienee hän siinä
tapauksessa tuntenut kuullessansa vasaran lyönnit Golgatalta ja
nähdessään nauloja iskettävän niihin käsiin, jotka olivat niin monta
haavaa parantaneet, niin monen tuskat lievittäneet? Mitä lienee hän
tuntenut nähdessään kuolon kaihen laskeuvan niille silmille, joiden
viimeinen katse häneen oli ollut niin murheellisen nuhteleva?
Ja mitä lienee hän vihdoin tuntenut, nähdessään ne huulet, joiden
viisaussanoilla hän niin usein oli sieluansa ravinnut, iäksi
sulkeutuneena, ennenkuin olivat lausuneet hänelle sitä anteeksiannon
sanaa, jota hänen tuskautunut sydämensä parkuen kaipasi.

Raamattu ei kerro meille mitään siitä. Ja tosiaankin on tämä vaitioloon
verhoutunut tuska kaikessa hirvittävässä syvyydessään niin pyhää, että
siihen kosketteleminen, sen lähempi selvitteleminen on ikäänkuin
pyhyyden loukkaamista ja häväisemistä. Jotakin ääretöntä piilee tässä
äänettömyydessä. Siinä tuntuu se iäisyyden tuulahdus, joka salaperäisen
heittovarjon tavalla seuraa jokaista suurta surua.

Ei mitään kerrota meille Pietarista, ennenkuin enkelin
aamutervehdyksessä murheellisille opetuslapsille saamme lukea: "menkäät
ja sanokaat Hänen opetuslapsillensa _ja Pietarille_."

Varmaankin oli jumalallinen rakkaus itse pannut nämä sanat enkelin
huulille. Pietarilla ei enää ollut oikeutta pitää itseään opetuslasten
joukkoon kuuluvana, sillä hän oli menettänyt tuon oikeutensa. Epätoivon
ja itsensä halveksimisen tunne oli kokonaan valloittanut hänen
sielunsa, ja juuri sentähden, ett'ei hän hukkuisi tähän epätoivoon,
että hän _rohkenisi_ lähestyä ylösnoussutta Vapahtajaa, lähetettiin
hänelle erityiseksi tervehdykseksi nämä rakkauden syvintä
hellätuntoisuutta uhkuvat sanat: "ja Pietarille."

Jos meitä äsken värisytti kuvaillessamme Pietarin sydäntävihloavia
tuskia sinä hetkenä, kun kukon laulu ja Mestarin vakava katse hänet
taas tajuihinsa tainnutti, niin sitä enemmän saatamme nyt riemuita,
ajatellessamme iloa, joka seurasi epätoivon yötä silloin, kun Pietari
enkelin tervehdyksen kautta sai tietää Jesuksen nousseen kuolleista.
Varmaankin oli hänen sydämensä ilosta pakahtumaisillaan, kun hänet näin
tuokiossa siirrettiin katumuksen ja tunnonvaivojen synkästä yöstä
toivon ja anteeksi-antamisen, pääsiäisaamun valkeuteen. Ja tämä
Pietarin _ilokin_ ilmaisee jotakin valtavan suurta, siinäkin on
jonkinlainen salaperäinen iäisyys-sävy. Ihmekö siis, jos hän kiirehtien
juoksi haudalle? Ihmekö, jos hänen koko olentonsa, ruumiinsa ja
sielunsa riensi rakastettua, kuolleista noussutta Mestaria vastaan?

Pietarin _ensimmäisestä yhtymisestä_ Jesuksen kanssa ei kerro Raamattu
mitään. Luk. 24: 34:ssä luemme: "ja ilmaantui Simonille." Tästä
päättäen olisi Herra puhutellut Simonia kahdenkesken, joko ennen tai
jälkeen yhtymistänsä muitten opetuslasten kanssa. Nämä kahdenkeskiset
hetket ovat kuitenkin siksi pyhät, ett'emme tohdi niihin kajota muuten
kuin tunteen ja aavistuksen avulla; -- mitä Herra tällöin lienee
puhunut, miten hän lienee kohdellut rikollista opetuslasta, sitä emme
voi emmekä saakaan erityiskohdissa tiedustella. Sen vaan tiedämme, että
rakkaus ja anteeksi-antamus oli pohjasäveleenä niissä sanoissa, joilla
Herra Pietaria puhutteli.

Tämän liikuttavan draaman viimeinen kohtaus tapahtui Genetsaretin meren
rannalla. Siellä Jesus kolmasti esittää Pietarille kysymyksen:
"rakastatko minua?" Tuolle Pietarille, joka kolmasti oli hänet
kieltänyt. Tässä tulee nyt Pietarin parannus täydelliseksi ja hän saa
opetuslapsi-oikeutensa takaisin. Jesuksen juhlallisen vakava kysymys
saattaa hänet tutkimaan ja koettelemaan sydäntänsä, ja kun se kolmannen
kerran uudistetaan, tulee hän _murheelliseksi_. Tämä murhe on heijastus
kieltämisen tuottamasta tuskasta; vielä kerran hiipii epätoivon varjo
hänen sydämeensä ja ilmenee hänen äänensä väreessä, kun hän
surullisesti vastaa: "Herra, sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä
sinua rakastan."

Mutta senjälkeen Jesus ikäänkuin vahvistaa sinetillänsä sen
vapauskirjan, jonka Hän on Pietarille antanut. Pietarin synnin ja
lankeemuksen muistokin on nyt ihan haihdutettu. Jesus ei tee häntä
osalliseksi ainoastaan parannuksen kieltoperäisistä eduista antaen
hänen syntinsä anteeksi ja unhottaen hänen entisyytensä, vaan suo hänen
nauttia sen myöntäperäisiäkin ansioita uskoen hänelle luottamustoimen.
Tässä toteutuvat nyt ne sanat, jotka varmaankin kerran olivat
täyttäneet Pietarin sydämen epäilyksellä ja hämmästyksellä: "täst'edes
sinä saat ihmisiä" ... "tälle kalliolle rakennan minä seurakuntani."

Lausuen kehoituksen: "ruoki minun lampaitani", vihki Jesus Pietarin
"kalliomieheksi", joka karkaistuna kärsimyksen helteessä, synnin ja
nöyryytyksen ahjossa, sittemmin kypsyi nousevan seurakunnan
itsetietoiseksi tukeeksi ja johtajaksi.

Ja sitten antaa Herra ihmeellisen ihanan tulevaisuus-näköalan avautua
Pietarin eteen. Juuri hän, tuo Herran heikko ja arasteleva opetuslapsi
tulisi kerran suurella voimalla ja altiudella _kestämään ristin
kärsimykset Jumalan kunniaksi_.

Saatammeko kuvaillakaan ihanampaa ja täydellisempää sovitusta niin
syvän ja häpeällisen lankeemuksen jälkeen?

Mutta lukiessamme Pietarin historiaa ja koettaessamme seurata hänen
sisällisen elämänsä kehitystä sen hienoimpiin vivahduksiin asti,
herännee meissä itsekussakin kysymys: eiköhän jokainen totuutta etsivä
ja rakastava ihminen ole ainakin joskus elämässänsä saanut kokea
samanlaista itsensätuntemisen nöyryytystä kuin Herran Jesuksen
"kalliomieskin", jos kohta ei kaikkia kokemuksia voitaisikaan näin
selvään ja tarkkapiirteisesti kuvata? Eiköhän Pietarin kieltäminen
kuvaa juuri yleistä inhimillistä luontoa? Samoin kuin kullakin meistä
on ollut Damaskus-matkansa, jolloin Herra Jesus täydellisesti
ilmoittausi meille, samoin tulee meidän kunkin kokea Pietarin hetkikin,
jolloin koko sisällinen elämämme avautuu eteemme ja me tänlaisen
paljastuksen kautta nöyryytettynä opimme tuntemaan oman olentomme
salaisuudet.

Sillä, voi, varsin vähän me lähtiessämme maailmalle, sen taisteluja ja
vastuksia kokemaan, vielä tunnemme omaa itseämme, käytettävinämme
olevia voimia sekä niitä heikkouksia, jotka voivat vietellä meitä
lankeemukseen. Suotta ei suinkaan kreikkalainen filosoofi kutsunut
itsensätuntemista kaiken viisauden kruunuksi ja täydellisyydeksi. Mutta
oman älymme avulla emme koskaan voi saavuttaa tätä täydellisyyttä.
Turhaan me omilla ponnistuksilla pyrimme tutkimaan salaperäisiä
kuiluja, missä kutoutuvat nuo ihmeelliset psykoloogiset yhdistelmät,
jotka kypsyneenä rikoksiksi ja intohimoiksi, saattavat meitä kaikkia
hämmästymään. Siellä salaisissa kätköissään ne myöskin uinailevat, nuo
hyvän ja pahan monet tuhannet aiheet, uinailevat kuin siemenet, joista
toiset ovat määrätyt kuolemaan, toiset elämään ja hedelmätä tekemään.

Sillä jokainen ihmissielu on oikeastaan pienoismaailma, jonka syvyyttä
ei mikään sielutieteilijä milloinkaan ole mitannut, yhtä vähän kuin
tähtientutkijankaan on onnistunut päästä aurinkokunnan kierron
pääpisteeseen. Me teemme arvostelujamme kuinka sattuu: kuka on
mielestämme hyvä, kuka paha, kuka täynnä lempeyttä, kuka epähieno,
mutta asianlaita on senlainen, että me huolimatta psykoloogisesta
arvostelukyvystämme ja tarkkanäköisyydestämme, näemme ainoastaan tuiki
vähäisen osan kaikesta siitä, mitä saattaa liikkua sen pienen ikkunan
takana, jota kutsumme sielun kuvastimeksi. Kun joku ihmis-veljistämme
tekee rikoksen lakia vastaan, olemme heti valmiit painamaan häneen
pahantekijän leiman, aavistamatta, ajattelematta, että saman rikoksen
aihe saattaa uinua itsessämme, lähimmässä ystävässämme tahi puolisossa,
johon täysin luotamme.

_Mahdollisuus_ rikoksiin, jopa n.s. törkeimpiinkin, piilee meissä
itsekussakin. Ken meistä ei ole ainakin kiihkon ja ärtymyksen tilassa
joskus ajatellut: "kevyemmältä ja mieluisammalta tuntuisi toki elämä,
jos tuo ihminen ei olisi vaivanamme", tahi: "jopa päästäisin
helpoituksen huokauksen, jos vaan se tai se ihminen näkyvistäni
katoaisi" j.n.e. Mutta, tässähän piileekin jo alku murhaan! Ulkonaiset
suotuisat olot ovat sen kyllä kutistaneet hyvin pieneksi ja
sukupolvesta sukupolveen periytyneet hyvät taipumukset sen jo
siihen määrään tukahuttaneet, ett'ei se enää edes vaikuta
kuvittelemisvoimaammekaan, joka kuitenkin on niin herkkä, että sitä
vienoinkin värähdys saattaa tärisyttää. Mutta varsin helppo on seurata
tänlaisen pienen alun asteittaista kasvamista: se kehittyy
vastenmielisyydestä inhoon, inhosta katkeruuteen, katkeruudesta vihaan.
Ja sen ohessa kasvavat tunteet yhä voimassa, mielikuvitus alkaa kuohua,
kiivaus hiiviskelee esiin, monet asianhaarat alkavat kietoa ja
vietellä.... Näin avautuu tutkivan silmämme eteen vähitellen tuo
kalteva pinta kokonaisuudessaan ja yhä paremmin tulemme ymmärtämään,
että eroitus n.s. hurskaan ihmisen ja pahantekijän sielunelämässä
ilmenee rikoksen astemäärässä, ei laadussa.

Ja ken meistä ei liene nähdessään toisen ihmisen onnen ja varallisuuden
joskus sydämessänsä tuntenut katkeruuden kaunaa, varsinkin, jos oma
elämämme on ihan toisenlaista, koettelemuksia ja kieltäymisiä täynnä?
Tässä tunteessa piilee jo siemen viidennen, yhdeksännen ja kymmenennen
käskyn rikkomiseen. Ja rohjenneeko vihdoin kukaan meistä varmuudella
väittää, ettei hän milloinkaan ole sydämensä syvyydessä tuntenut
senlaisia intohimon oireita, jotka vähemmän suotuisissa ulkonaisissa
oloissa, kovien kiusausten pakottaessa ehkä olisivat saattaneet kypsyä
kuudennen käskyn rikkomiseksi.

Totta on, että muutamissa ihmisissä Jumalan kuva esiintyy niin
selväpiirteisenä, että meistä pintapuolisista arvostelijoista näyttää
kuin ei heidän sydämessään milloinkaan olisi liikkunut tahraista
ajatusta, pahaa viettelystä. Nämä tänlaiset olennot, joiden
mielenpuhtaus tuntuu tuulahdukselta kadonneesta paratiisista, tuskin
käsittävät, vielä vähemmän tuntevat pahan voimaa. Mutta ne eivät ole
tyypillisiä, eivät ole niitä tavallisia "_homo sum_" luonteita, jolle
ei mikään inhimillinen ole vierasta, ja senvuoksi emme voi niitä
yleiskelvollisina esimerkkeinä esittääkään.

Myös on olemassa toisia, kummallisen itsetiedottomia ja kehittymättömiä
luonteita, jotka eivät tunne itseänsä, ei elämää eivätkä muita ihmisiä.
He eivät ole tehneet mitään silminnähtävästi suurempaa rikosta ja
sentähden pitävät he itseänsä vanhurskaina. Pelottavalla voimalla
kypsyy näissä ihmisissä luulo, _että he ovat muita parempia_, kunnes
viimein farisealais-tyyppi on täysin kehittynyt ja yksinkertaisessa
itsetyytyväisyydessään kiittävät he Jumalaa siitä, "etteivät ole, kuten
tuo publikaani." Jos tänlaiselle ihmiselle sanoisimme, että hänenkin
sielunsa syvyydessä, _hänen_ tasaisen virheettömän ulkomuotonsa takana
saattaa uinua mahdollisuus samaan rikokseen, joka vast'ikään johti
jonkun kurjan raukan vankilan komeroihin, -- niin hän varmaan sekä
hämmästyisi että suuttuisi.

Ja kuitenkin on asian laita niin. Turhaan ei ole Jesus varoittaen
huutanut: "joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä!"
Hän, sydänten tutkija, tiesi, että me syvimmästä sielustamme olemme
kaikki yhdenvertaiset, kaikki olemme langenneet, toinen enemmän, toinen
vähemmän. Ihmisen sydäntä, sen salaperäisiä outoja oloja, kussa pahojen
halujen ja intohimojen myrskyt temmeltävät, Herra tarkoittaakin, kun
Hän säälimättä lausuu tuomiosanansa: "_kaikki_ ovat he poikenneet pois
ja ynnä kelvottomiksi tulleet, ei ole _yhtään_, joka hyvää tekee, ei
yhtäkään..."

Raamattu sanoo: "ei yksikään tiedä, mitä ihmisessä on, ainoastaan
ihmisen henki, joka on hänessä." Se sanoo myös: "henki kaikki
_tutkistelee_."

Niin; hämärätä ja monimutkaista on ihmisen sielun elämä, mutta ihmisen
_henki_, tuo ylevin hänessä, jonka avulla hän voi tajuta korkeimpia
asioita, se yksin voi käsittää, mitä ihmisessä on, tai oikeammin, _sen
voi kasvattaa_ sitä käsittämään. Ja sen kasvattaja on Jumalan henki,
Pyhä henki, joka todistaa sen syylliseksi syntiin ja siten johtaa sitä
itsensätuntemiseen.

Ja sentähden täytyi Pietarinkin näin langeta, sillä sen, jonka Jumala
jo edeltäpäin oli valinnut seurakuntansa pylvääksi ja johtajaksi, piti
tunteman itsensä. Hengen todistamisen kautta tuli hänenkin päästä
selvyyteen sisimmästä olennostaan.

Mutta, ihmetellee joku, saattaako se olla Jumalan tahdon mukaista, että
meidän pitää tekemän syntiä tullaksemme itsetuntoon? Eiköhän Jumala
isällisessä rakkaudessaan olisi voinut käyttää jotakin muuta keinoa
muodostaaksensa ja kehittääksensä ihmisluonnetta korkeita
tarkoituksiansa varten?

Eipä kaiketikaan; Jumalan tiet eivät ole meidän teitämme. Pietarin
historiaa lukiessamme ja tutkiessamme täytyy meidän uskoa, että
_hänelle_ ainakaan ei ollut mahdollista tulla todelliseen synnin
tuntoon muulla tavoin kuin lankeemuksen ja nöyryytyksen kautta. Näemme,
että Herra usein johdossaan käyttää äärimmäisiä keinoja: kun Jesus ei
hyvällä voinut vetää Paavalia puoleensa, käytti hän, niin sanoaksemme,
väkivaltaa; kun Mestari lemmekkäin sanoin ja nöyryyteen kehoittavan
esimerkkinsä avulla ei saanut kukistetuksi Pietarin kerskailevaa
itsensä luottamusta, täytyi hänen antaa Pietarin vaipua
itsensähalveksimisen ja epätoivon hyrskyävään aallokkoon. Kun Herra
huomaa, että joku synnin siemen sydämessämme alkaa elpyä, kun hän
näkee, että meillä esimerkiksi on joku kehittynyt vaarallinen
luonteenomaisuus, josta itsekylläisyyden sokaisemina emme tarpeeksi
välitä, vaan annamme sen vapaasti itää ja työntää vesoja sinne tänne,
jotta se alkaa ilmetä sanoissamme, käytöksessämme, jopa teoissammekin,
-- silloin ryhtyy Hän ankarampaan rangaistustapaansa. Hän milloin
kurittaa meitä kärsimyksillä, milloin syöksee meidät joksikuksi aikaa
hengelliseen pimeyteen, milloin kieltää meiltä _näennäisesti_ kaiken
apunsa, antaen meidän lopulta suistua siihen syntiin, johon itsepäinen,
ylpeä luontomme meidät vihdoinkin johti.

Mutta itse asiassa ei Hän sittekään ole koskaan päästänyt meitä
käsistänsä; pimeissä syvyyksissäkin, kussa aallot ja hyrskyt ylitsemme
kuohuvat, pitää Hän meitä lujasti kädestä. Kun Hän kerran on
saavuttanut tarkoituksensa meissä, vie Hän meidät vihdoin murheen
helteestä, synnin hädän sulatusuunista jälleen ulos... "Ja Pietarille"
-- näitten tervehdyssanojen pääsiäissointu kaikuu varmaan suloisesti
meidänkin korviimme, jos me vaan olemme tunteneet jotakin kieltämisyön
tuottamasta tuskasta.

Jesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Simon, katsos, saatana on
pyytänyt seuloa teitä niinkuin nisuja; mutta minä olen rukoillut sinun
puolestasi, ettei sinun uskosi puuttuman pidä. Ja, kun sinä kerran
palajat, niin vahvista veljiäsi!"

Niin, saatana oli pyytänyt "seuloa" Pietaria, ja Herra oli siihen
myöntynyt; sillä Pietarista, tuosta kiivasluontoisesta opetuslapsesta,
joka aina arvasi omat kykynsä liian suureksi, juuri tätä tietä oli
tuleva suuri ihminen, se kalliomies, jonka tuli veljiänsä _vahvistaa_.
Mutta Jesus on rukoillut ett'ei hänen _uskonsa_ puuttuman pidä, -- se
usko, joka kerran niin vahvana oli ilmennyt tunnustuksessa: "sinä olet
Kristus, elävän Jumalan Poika." Ja kun Jesus näin oli rukoillut
opetuslapsensa puolesta, ei Pietarille _voinut_ lankeemuksen kautta
tapahtua mitään pahaa, vaikka saatana kaikella kavaluudella oli iskenyt
kiinni juuri hänen luonteensa heikompiin puoliin. Mitään pahaa ei
hänelle tapahtunut; päinvastoin tuotti kieltäminen kaikkine
vastenmielisine kauhuineen hänelle hyötyä, sillä kaikki, mitä ikänänsä
tapahtuu, kaikki puheemme ja työmme, tuottavat, herkällä vaa'alla
punnittuna, meille aina joko voittoa tai tappiota.

Ja Pietarin voitto oli siinä, että hän kadotti oman itsensä, siten
pelastaen elämänsä. Pelottavan seulomistoimituksen kestäessä katosi
kaikki, mikä oli hänen omansa, ainoastaan _yksi_ jäi, juuri se ainoa,
joka sisälsi itse elämän, se, jonka puolesta Jesus oli rukoillut:
_usko_ jäi. Syvän nöyryytyksen ja itsensäpaljastamisen kautta oppi
Pietari ymmärtämään sen pyhän ongelman sisällyksen, jonka Paavali
myöhemmin on sovittanut seuraaviin sanoihin: "Koska minä heikko olen,
niin minä väkeväkin olen." Näissä sanoissa ilmeni Paavalin hengellisen
elämän pääsisällys, -- ja ilmaiskoot ne samoin jokaisen muunkin
kristityn elämän tunteen!

Varsin pelottava hetki on tosiaankin se, jolloin näin saamme katsella
omaa heikkouttamme ja viheliäisyyttämme silmästä silmään. Tulemme näin
selvemmin tuntemaan oman sisällisen elämämme, jota me ennen, silloin
kuin ei mikään vielä häirinnyt ulkonaista hurskauttamme, tarkastelimme
itsekylläisen tyynesti, jos sitä milloinkaan syvemmälti ajattelimme.
Mutta tänlainen nöyryytyksen hetki saattaa terveellisesti mullistaa
olevat olomme, se saattaa kerran tuottaa meille mitä runsaimmat
hedelmät. Sillä tänlaisena hetkenä ei selvene minulle yksin oma
heikkouteni, vaan muittenkin; kun synti näin salaman leimauksena sattuu
sydämeeni, avautuvat silmäni samassa näkemään, miten monia tuhansia
synnin mahdollisuuksia liikkuu sekä minun että kaikkien muitten Adamin
lasten sydämessä. Oman lankeemiseni kautta olen oppinut tuntemaan ja
käsittämään koko ihmiskunnan lankeemuksen; itse ollen katumuksen ja
epätoivon vallassa käsitän myös koko ihmissuvun synnin tuskan. On
ikäänkuin olisi pieni lieve kohotettuna siitä hunnusta, joka verhoo
suurta, salaperäistä maailman draamaa: valon ja pimeyden taukoamatonta
taistelua. Äärettömän etäisyyden päästä saatan seurata tämän taistelun
kulkua loppuun asti; näen, miten kaikista näennäisistä tappioista ja
häviöistä huolimatta _yksi_ alati kestää ja pysyy vahvana vuosisatojen
halki, se _yksi_, jota Jesus rukoillen pyysi: se on _usko_. Näen, miten
voitto lopultakin tulee Jesuksen ja Hänen sotasankariensa osaksi.

Minä en siis ole yksin tuskineni, katumuksineni. Tunnen, että on
olemassa yhteinen edesvastuu, joka sitoo sekä minut, että kaikki muut
yhteiskunnan jäsenet yhdeksi kokonaisuudeksi. Ja juuri suurimmassa
heikkoudessani tunnen silloin itsessäni ensimmäiset oireet siitä
voimasta, joka ilmenee Jesuksen sanoissa: "vahvista veljiäsi!"

Niin voi syvimmän lankeemuksen ja näennäisesti äärettömän tappion hetki
avata meille tien mitä suurimpaan voittoon ja korotukseen. Se opettaa
meitä tuntemaan oman itsemme, ja itsetuntemus tekee meidät nöyriksi; se
saattaa meidät käsittämään täydellisen heikkoutemme; mutta
heikkoudestapa juuri lähtee suurin voima.

En tiedä, lieneekö Luther erityisesti ajatellut Pietarin lankeemusta,
mutta ainakin arvelen, että tämän Herran Jesuksen opetuslapsen
ihmeelliset vaiheet hänen mielessänsä liikkuivat, kun hän kirjoitti
seuraavat vaikeatajuiset, mutta samalla niin yksinkertaisen ylevät
sanat:

"Jumala antaa aika-ajoin pyhiensä ihmeellisesti langeta, jotta he
oppisivat nöyryydessä jälleen nousemaan."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ystäväni kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.