Title: Kuusi vuotta Siperiassa
Author: Granö, Johannes
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuusi vuotta Siperiassa" ***


KUUSI VUOTTA SIPERIASSA

Kertonut

Kirkkoherra Johannes Granö


Helsingissä
Weilin & Göös'in osakeyhtiön kirjapainossa ja kustantamana
1893.



SISÄLTÖ:

     I. Johdanto
    II. Matka Omskiin
   III. Omsk ja sen ympäristö
    IV. Suomalainen siirtola Rishkova
     V. Bugene
    VI. Bojarka
   VII. Siirtokunta Omskin rannalla
  VIII. Verhne-Suetuk
    IX. Ashtshangul
     X. Ensimmäinen virkamatkani Om-siirtokuntaan 1885
    XI. Matka Bugeneen Kesäkuussa 1886
   XII. Ensimmäinen matka Itä-Siperiaan 1886
  XIII. Matka Siperiassa 1887
   XIV. Matkalla 1888. -- Venäläisten luona.
    XV. Meikäläiset Siperiassa
   XVI. Kirgiisi-arolla 1891
  XVII. Häälauluja, koottu Bugenen siirtokunnassa Siperiassa
 XVIII. Eräs höyrylaivamatka Irtish-joella
   XIX. Tobolsk
    XX. Ivanoffin nunnaluostari
   XXI. Irtish, Obi ja Jenisei
  XXII. Eräs yö syrjäteillä
 XXIII. Zaimka ja ukkojen koti
  XXIV. Kirgiisit
   XXV. Viimeinen käynti Om-siirtolassa ja ukkojen kodin hyvästi
        jättäminen
  XXVI. Paluumatka Omskista Suomeen.



I.

Johdanto.


Ensimmäisen kehoituksen lähteä Siperiaan antoi minulle sittemmin
kuollut Turun lääninvankilan pastori Lidelius. Kim minä syksyllä 1880
oleskelin jonkun aikaa Turussa, tapasin mainitun Lideliuksen useampia
kertoja. Erään kerran sanoi hän: "Sinun pitää lähteä Siperiaan
hoitamaan meidän hyljättyjä maanmies raukkojamme siellä. Minä olen itse
paljo ajatellut sinne lähtemistä, mutta näethän että minä tuskin jaksan
hoitaa nykyistä helpompaa tointani; ja kun Jumala on antanut sinulle
hyvän terveyden ja vahvan ruumiin, niin on sinun velvollisuutesi lähteä
sinne." Päivä päivältä tuli hän ja esitti saman toivomuksensa.
Antaakseen voimakkaampaa vaikutusta kehotukselleen, kutsui hän minua
vankilaan. Täällä antoi hän erään Siperiasta karanneen siirtovangin
kertoa kuinka surullinen oli suomalaisten tila Länsi-Siperiassa.
Puheena oleva mies kertoi silloin asioista niinkuin ne todella olivat.
Seurakunnan tilan kuvasi hän kyllä synkillä väreillä. Ulkonaiset
elantosuhteet sanoi hän sitä vastoin erittäin hyviksi.

Kaiken tämän vaikuttamana tunsin itseni pian taipuisaksi lähtemään
Siperiaan. Oli nyt vaan enää voitettavana se vastarinta, jota minulla
oli odotettavana niiltä, jotka olivat minua lähinnä. Sittenkuin tämä
vastarinta oli lakannut ja vaimoni suostunut tuumaan, läksin syksyllä
1882 Helsinkiin ilmoittamaan itseni asianomaisten luona halukkaaksi
lähtemään Siperiaan sikäläisten suomalaisten sielunhoitajaksi.
Virkaa oli nimittäin pastori Roschierin palattua kotiin v. 1879
useampia kertoja julistettu haettavaksi, eikä ketään hakijaa ollut
ilmestynyt. Senaatissa sain kuulla että laajoja muutoksia Siperian
papinviran suhteen oli tekeillä, ja olivat muutokset nyt odottamassa
H. Majesteettinsa vahvistusta. Niinpä ei pastorin asunto enää
tulisi olemaan Verhne-Suetukissa Itä-Siperiassa, vaan Omskissa
Länsi-Siperiassa, ja pastori tulisi hoitamaan suomalaisia ei ainoastaan
Jenisein vaan myöskin Tobolskin ja Tomskin kuperneissa. Asemapaikka
tulisi kyllä mieluisampi kuin ennen; työ ja vaivat sitävastoin
moninkertaisesti lisääntyisivät. Mutta tähän katsoen oli myöskin
virka-aikaa lyhennetty. Viiden vuoden virka-ajan perästä olisi oikeus
ylennykseen kotimaassa, jos halusi palata, kun ennen sellaisen edun
saavutti vasta 15 vuoden palveluksen jälkeen.

Tämä muutos ynnä paremmat palkkaedut uudelle pastorille tekivät, etten
enää pitänyt muuttoa Siperiaan uhrautumisena. Sittemmin sain kuitenkin
kuulla että virkaa seuraavat edut, 1,000 ruplan vuotuinen palkka, eivät
vastanneet helpoimpiakaan vaatimuksia toiminnasta ja oleskelusta
pahantekijä-siirtolassa 15 vuoden aikana.

Uusi asetus, joka sisälsi parannetut ehdot Siperian papille, ilmestyi
joulukuun 23 p. 1884 ja virka julistettiin haettavaksi helmikuussa
seuraavana vuonna.

Nautittuani kolme kuukautta virkavapautta venäjänkielen oppimista
varten, hain ja sain minä pastorinviran Siperiassa olevia suomalaisia
vankeja ja siirtolaisia varten, sekä lähdin matkalle kesällä 1885
Siperiaan, jonka nimellä on niin surullinen sointu ei ainoastaan meidän
vaan myös kaikkien muiden eurooppalaisten korvissa. Monelta taholta
saamieni kehoituksien johdosta olen tässä kirjoittanut muistelmia
olostani ja matkoistani Siperiassa. Kun teos on syntynyt siten että on
liitetty yhteen havaantoja ja muistoonpanoja, joita on monen vuoden
kuluessa kirjoiteltu, niin on ollut mahdotonta saada siitä mitään
kokonaista sekä välttää sitä että samoihin asioihin on useampia kertoja
kajottu. Jos olen kuitenkin näillä kuvauksilla, joista osa jo ennen on
ollut luettavana eri lehdissä, voinut herättää harrastusta Siperiassa
olevia suomalaisiamme kohtaan ja hiukankin hajoittaa niitä vääriä
luuloja mitä tästä maasta on ollut, niin on kirjan tarkoitus
saavutettu.



II.

Matka Omskiin.


Heinäkuun 6 p. lähdimme Turusta höyrylaivalla Vasa. Ilma oli mitä
ihaninta matkalla Pietariin. Helsingissä liittyi seuraamme eräs
sukulainen, neiti Fontell, joka seurasi meitä Siperiaan. Kun minun
veljeni vielä tuli joukkoon Pietarissa, niin oli meitä viisi
täysikasvuista henkeä, palvelustyttö siihen luettuna, ja kaksi lasta.
Pietarissa viivyimme me erityisten valmistelujen puuhassa viikon.
Niinpä kävin täällä ministeri-valtiosihteerin puheilla, joka
ystävällisesti ja kohtelijaasti otti minut vastaan. Hän lähetti tiedon
sisäasiain ministerille että minä olin matkalla Omskiin. Hän tarjoutui
vielä tuttavainsa kautta hankkimaan minulle yksityisen suosituskirjeen
Omskin kenraalikuvernöörille. Sitä paitsi näki h. ylh. sen vaivan että
itse kävi Pietarin kenraalikonsistoriossa, josta hän hankki minulle
suosituskirjan Moskovan kenraalisuperintendentille Jürgensenille.
Uudestaan käydessäni vapaaherra Bruunin luona puhui hän paljo ja
harrastuksella tulevasta toiminnastani. "Varsinkin pyydän teitä ettette
väsy tähän työhön, vaikka se kyllä usein tulee olemaan vaikeata", sanoi
hän, sekä lisäsi erotessa: "Jumala auttakoon teitä, ja jos jotakin
tarvitsette, niin voitte kirjoittaa minulle yksityisesti."

Kun minä sitten tulin Omskiin, oli tieto minun odotettavasta tulostani
jo saapunut sinne kaikkiin virastoihin ja sikäläinen kenraalikuvernööri
Kolpakoffski pyysi minua kääntymään hänen puoleensa, jos joitakin
vaikeuksia ilmestyisi.

Päivä tuli, jolloin meidän täytyi ottaa ero suomalaisista ystävistämme
ja lähteä Pietarista. Vaikka me tulimme asemalle, josta matkaa
Moskovaan piti alettaman, puolin tuntia ennen junan lähtöä, olivat
kuitenkin melkein kaikki paikat otetut, ennenkuin me ehdimme antaa
piletit ja saimme matkasälymme jätetyksi tulliin. Kuitenkaan ei meidän
tarvinnut jäädä junasta ja matkalla onnistuimme saamaan paikatkin
vaikka tilaa aluksi oli kyllä niukalta. Tie Pietarin ja Moskovan
välillä on jotenkin yksitoikkoista, mutta on siinä sentään
vaihteluakin. Tuuheita lehtimetsä-ryhmiä ja niiden mehukas vihanta
väikkyy läheltä ja kaukaa. Paikoittain on näköala niin laaja, että
näkee useampia kirkonkyliä yhtä kauvan. Venäläiset rautatiet ovat
tasaisia ja niillä matkustaa koko mukavasti. Ateria-asemilla tarjotaan
hyvin laitettua ruokaa kohtu hinnasta. Kaikki on siistiä ja
miellyttävää, ei ainoastaan ruokasaleissa vaan myös keittiöissä, joita
minä parissa paikassa näin. Pöydille on asetettuna eri hintaisia
ruokalajeja eri ryhmiin. Hinnat ovat ilmoitetut kunkin ruokalajin
kohdalla paperilla. Useimmilla asemilla seisoo lapsia ja vaimoja
myymässä maitoa. Ne vaativat 4 à 5 kopeekkaa pullosta. Useimmilla
matkustajilla on omat eväät ja he syövät vaunuissa sekä hankkivat
maitoa asemilta.

Moskovaan tulimme Heinäkuun 18 p. k:lo 9 aamulla ja astuimme
_Le Nord_-nimiseen hotelliin lähellä Pietarin rautatie-asemaa. Täällä
otimme isonpuolisen, väliseinillä kolmeksi jaetun huoneen, josta
maksoimme 2 ruplaa vuorokaudessa. Tämä oli tavallinen hinta huoneista,
joihin matkalla poikkesimme. Tässä on lisättävä että matkustajan pitää
itse kustantaa itselleen sänkyvaatteet. Meidän täytyi viipyä hetken
Moskovassa, sillä minun oli käytävä kenraalisuperintendentti
Jürgensenin luona, jonka hiippakuntaan kaikki luteerilaiset
koko Aasianpuoleisella Venäjällä kuuluvat. Sattui kumminkin
kenraalisuperintendentti olemaan matkalla ja ilmoitettiin ettei hän
palaisi ennen kuin kahden viikon päästä.

Konsistoorin sihteeri, Hasselblatt, lausui mielipahansa siitä että
kenraalisuperintendentti nyt oli poissa. "Pastori Roschierin kanssa oli
väärin-ymmärryksiä toinen toisensa jälkeen", sanoi hän, "sillä me
tulimme persoonallisesti tavanneiksi häntä vasta hänen palatessaan
Siperiasta". Hän arveli että olisi ollut parempi jos suomalaisen
pastorin asentopaikka olisi tullut muualle kuin Omskiin, jossa jo on
yksi luteerilainen pappi. Minä sanoin että Omsk oli valittu
asentopaikaksi sen vuoksi että useimmat suomalaiset asuvat siellä
ympäristöllä. "Mitä hyötyä on muuten meidän suomalaisilla papista, joka
ei taida heidän kieltänsä?" lausuin minä. Tähän ei sihteerillä ollut
mitään väittämistä. Hänen toivotettuaan minulle onnea ja menestystä
työssäni, jätin hänet hyvästi.

Erään saksalaisen papin, P. Mikaelin kirkon pastorin, tapasin myös
Moskovassa; tämä hyvästijätössä antoi minulle veljensuutelon ja sanoi:
"Jesus Kristus on meidän rauhamme." Näistä hänen sanoistaan, vaikk'ei
niitä sen useampia ollut, voin minä päättää että hän tunsi meidän
Herramme ja Mestarimme. Hän pyysi hyväntahtoisesti minua vielä
päivälliselle seuraavana päivänä, josta minun kumminkin piti kieltäytyä
hankkeissa olevan matkan tähden. Me katselimme Moskovassa sitä kaunista
kirkkoa, jota kutsutaan "Vapahtajan kirkoksi". Se on aivan uusi ja
jättää kauneudessa jälkeensä kaiken mitä minä olen sen tapaista nähnyt.
Maalaukset ovat mainioimpain mestarien tekemät ja esittävät tapauksia
sekä raamatun että Venäjän historiasta. Eräs kirkonpalvelija näytti
meille kaikki ja kertoi meille muutamien maalausten sisällön y.m.
Kirkko oli maksanut jonkun verran yli 30 miljoonaa ruplaa.

Lauvantai-iltana kävimme me Kremlissä. Silloin oli meillä tilaisuutta
kuunnella messua useammissa kirkoissa. Kirkkolaulu, joka ylimalkaankin
on vaikuttavaa kreikkalaisessa kirkossa, oli erittäin kaunista
muutamissa Moskovan kirkoissa. Varsinkin oli niin laita Uspenskin
tuomiokirkossa, jossa meidän nykyinen keisarimme on kruunattu.

Omituisen vaikutuksen tekee tämä ihmeellinen kaupunki, kun korkealta
paikalta silmäilee sen satoja kirkkoja sekä kuuntelee kellojen
syväsointuista ääntä.

Saatuamme hotellin-isännältämme Moskovassa osoitteen hyvään ja halpaan
ravintolaan Nizhnij-Novgorodissa, läksimme sille rautatie-asemalle,
josta juna menee sinne, ja lähdimme matkaan 19 p:nä k:lo 4 j.p.p.
Seuraavana aamuna k:lo 8 saavuimme me tähän omituiseen kaupunkiin. Tie
Moskovasta Nizhnij-Novgorodiin kulkee viljeltyjen vainioiden ja suurien
kyläin läpi. Rakennukset näissä ovat kurjia ja usein olkikatolla
varustettuja. Jokaisen venäläisen kylän läpi kulkee raitti, jonka
molemmille puolille asuinhuoneet ovat rakennetut, pääty kadulle päin.
Siperiassa olen minä nähnyt kyliä, joissa useampia tuhansia ihmisiä
asuu. Niinpä laskettiin eräässä sellaisessa kylässä kokonaista 450
asuinrakennusta. Mainittakoon että Siperiassa on paljo paremmat
rakennukset kuin muualla Venäjällä. Asuintupa sisä-Venäjällä näyttää
aivan rautaruukin luona olevalta hiiliuunilta.

Oli sunnuntai-ilta, kun me jätimme Moskovan. Kylän nuorisoa oli monin
paikoin kokoontunut rautatie-asemille. Punaista väriä näyttivät
rakastavan sekä naiset että miehet. Sekä täällä että myös matkustaessa
Volgalla ja Kamalla voi välistä nähdä 5 à 6 maankirkkoa samalla kertaa.
Nämä näyttävät hyvin sieviltä valkoisine rapattuine seinineen ja
viheriäisine kattoineen. Verrattaessa näitä ja Suomen kirkkoja, täytyy
antaa edellisille etusija.

Nizhnij-Novgorod on, kuten sanottu, omituinen kaupunki. Kun mennään
rautatie-asemalta Volgan rannalla olevalle höyrylaivasillalle, kolmen
virstan matka, niin kuljetaan markkinakaupungin kautta eikä nähdä juuri
mitään muuta kuin suuria makasiineja, joissa on äärettömät varastot
kaikenlajisia tavaroita. Viikon päästä siellä olostamme alkaisivat
markkinat, suurimmat maailmassa. Yötä päivää oli täällä elämää ja
liikettä. Nähtiin kaikenlaisia kansantyyppejä. Asujanten kunniaksi
mainittakoon että sangen harvoin näki päihtyneen. Kun sattui olemaan
erittäin kova kuumuus meidän oleskellessamme Nizhnij-Novgorodissa, emme
me paljo voineet liikkua ulkona muina aikoina kuin varhain aamulla.
Lämpömittari osoitti päivällä 55 astetta C. ja yöllä 33°. Voi
avonaisten ovien kautta nähdä makasiineihin ja katsella heidän
varastojaan. Yksi oli täynnä köysikimppujn lattiasta kattoon,
toinen niinimattoja, kolmas teepakkoja j.n.e., sanalla sanoen,
siellä oli kaikenlaista tavaraa. Kuvatessani paluumatkaamme Siperiasta,
joka sattui juuri markkina-aikaan, tulen tarkemmin kertomaan
markkinaelämästä Nizhnijssä. Minua ihmetytti etteivät suomalaiset
kauppiaat käy näillä markkinoilla. Onhan luultavaa että monellaisia
tavaroita saisi täällä ostetuksi halvalla. Samoin luulisi Suomen
teollisuustuotteiden voivan mennä kuupaksi täällä, jos vaan tultaisiin
oikein tuntemaan nämä markkinat.

Varsinainen kaupunki, jota ei voi nähdä markkinapaikalta, on useampia
satoja jalkoja korkeammalla kuin tämä ja näyttää oikein sievältä.
Sieltä tarjoutuu laaja näköala yli Volgan ja ympärillä olevain
seutujen.

Kuten kaupungissa niin oli myös virralla elämää ja liikettä. Sanottiin
meille, että noin tuhannen laivaa oli täällä ankkurissa. Toinen
hinaajahöyry toisensa perästä tuli, vetäen perässään 4-5 mahdottoman
suurta proomua. Vuokrattuamme kaksi hyttiä eräällä Kamenski-veljesten
laivalla, muutimme me laivalle, vaikka se olikin vielä pari vuorokautta
Nizhnijssä. Erinomaisella kohtelijaisuudella ja ystävyydellä kohtelivat
meitä laivalla sekä päällystö että miehistö. Ensimmäisenä iltana, kun
me olimme laivassa ja joimme teetä yläkannella, tuli kapteeni tuoden
purkin hilloa ja pyytäen meitä käyttämään sitä hyväksemme. Venäjällä on
tavallista että nautitaan marjahilloa teen kanssa. Teetä käytetään
kaikkialla täällä ja teekeittiötä, samovaaria, ei puutu yhdestäkään
mökistä. Kahdesti päivässä, aamiaiseksi ja illalliseksi, sekä usein
päivälliseksikin, pannaan teekeittiöön valkea. Keittotaidossa ei ole
tultu kauvas tässä maassa rahvaan kesken. Se syö enimmäkseen leipää ja
suolaa sekä juo teetä lisäksi. Sokuria käytetään hyvin tarkasti. Jos
tulee vieras, niin asetetaan sokurinpala hänelle kun teetä tarjotaan,
mutta jos hän ei ole kovin sysmäläinen, niin jättää hän sokurinpalan
koskematta. Mutta jos hän on niin taitamaton, että pistää sen
poskeensa, niin sanotaan hänen mentyään: "Sitä koiraa, joka söi koko
sokurinpalan!" Pian perehtyy maan tapoihin ja minä join teeni jo yhtä
mielelläni ilmankin sokuria kuin sokurin kanssa. Että me kaikki juomme
sitä pari kertaa päivässä, tarvitsee tuskin sanoa.

Sellaista ystävyyttä, jota laivan kapteeni ja kaikki matkustajat
osoittivat meille, tulisi tuskin, pelkään mä, vieraan perheen osaksi
suomalaisella laivalla.

Matkustajain joukossa oli useita saksaa puhuvia, ja niiden kanssa
vietimme me monta hauskaa hetkeä. Erittäin hyvä sopu näytti vallitsevan
laivan päällystön ja miehistön kesken. Kun laiva lähti liikkeelle,
paljastivat kaikki päänsä ja supattivat hiljaisen rukouksen. Niin
tekivät ne myös, kun me onnellisesti saavuimme Permiin, jonka jälkeen
kapteeni, perämies ja ruorimiehet pudistivat toisiaan kädestä,
kiitollisuudeksi siitä että kaikki olivat hyvin tehneet
velvollisuutensa. Tämä yksinkertainen temppu näytti minusta sekä
kauniilta että kohtuulliselta.

Perm on paikotellen hyvin rakennettu kaupunki. Kaunis puisto
kukkais-istutuksineen ja kesäteaatterineen on ihan vieressä. Heti
kaupungin ulkopuolella Jekaterinenburgiin päin on kruunulla kanuuna- ja
luotitehdas. Juna lähti k:lo 1/2 9 j.p.p. Permistä ja k:lo 1 yöllä
saavuttiin Ural-vuorten rajalle. Tuskin kuitenkaan huomasi olevansa
vuoriseudussa. Toinen ylänkö tuli kyllä toisen perästä ja usein oli
laaja näköala yli kukkulain ja laaksojen, mutta en voi muistaa nähneeni
ainoatakaan paljasta kallioseinää tai huippua koko ylimeno-matkalla.

Rata kulkee synkkien metsien läpi ja asemat ovat hyvin vähäpätöisiä.
Kolmen aseman nimestä: Eurooppa, Ural ja Aasia, tulee huomaamaan
astuvansa toiseen maan-osaan. Ennenkuin laskeudutaan Uraalin juurelle,
kuljetaan Nizhnij Tagilskin kautta, jossa kuuluisat Demidoffin
kaivannot sijaitsevat. Kuinka suurenmoisia nämä laitokset ovat, voi
ymmärtää siitä että väkiluku nousee niissä 30-40 tuhanteen henkeen.
Junasta päin voimme nähdä savun nousevan monista paikoin, jota paitsi
kolme kirkkoa ja joukko rakennuksia tuli näkösälle. Mielelläni olisin
sinne pysähtynyt päiväksi, kun minulla oli syytä olettaa että
luteerilaisia oli paikkakunnalla, mutta tämä ei voinut erityisistä
syistä tapahtua. Asemalla söimme päivällistä ja kaksi nuorta
miestä matkatovereistamme, jotka olivat seuranneet meitä aina
Nizhnij-Novgorodista, tarjosi meille viiniä virkistykseksi. Me emme
tulleet oikein selville mitä väkeä nuo meidän matkatoverimme olivat.
Minun kysymyksiini antoi toinen, insinööri, kierteleviä vastauksia.
Kysymykseen "missä asutte?" vastasi hän: "toisella jalalla Euroopassa
ja toisella Aasiassa." Vielä kiihkeämmäksi tuli utelijaisuutemme, kun
tämä kutsui meitä tulemaan puutarhaansa illalla Jekaterinenburgissa.
Olin siinä luulossa että matkatoverimme oli köyhä paikkaa etsivä
insinööri ja täytyy sanoakseni että minun oli vaikea nauttia sitä
viiniä mitä hän tarjosi "köyhyydessään", kuten minusta näytti. Sen
vuoksi, kun hän kutsui meitä puutarhaansa, minä kysyin oliko hän
palveluksessa jollakin, jolla oli puutarha Jekaterinenburgissa. "Ei, se
on minun oma puutarhani", vastasi hän aivan lyhyesti.

Matkatoverimme neuvoivat meille ravintolan, johon asetuimme. Heti kun
olimme pukeutuneet, saapuivat he ja veivät meidät suurenmoiseen vanhaan
puistoon, jossa oli synkkää metsää ja keinotekoisia vesilammikoita.
Päästäksemme puistoon, oli meidän kuljettava erään linnanpihan kautta.
Sen vieressä oli vanha, suuri linna. Kysymykseen kenen tämä oli,
vastasi isäntämme: "minun". Puistossa oli ravintola, ja käveltyämme
jonkun hetken käytäviä pitkin tarjottiin meille teetä ja muita
virvoitusjuomia ja viimein hieno illallinen. Isäntämme nautti
perinpohjaisesti ja tahtoi vaatia vieraitansakin tekemään samoin.
Vaikeata olisi meille ollut siitä selvitä, jollei eräs toinen nuori mies
olisi osoittanut meille keinoa: "kaatakaa maahan", kuiskasi hän, ja
niin teimmekin. Myöhempään yöllä rupesi satamaan ja isäntämme tahtoi
että me jäisimme linnaan, mutta me mieluummin lähdimme asuntoomme,
johon herrat kohtelijaasti saattelivat meitä. Kun minä seuraavana
aamuna tulin Siperian pankkiin ja siellä tapasin erään pankkireviisorin,
joka oli tullut meidän kanssamme Permiin, kysyi tämä hymyillen:
"oletteko tavanneet matkatoverinne vielä?" "Kyllä, eilis-iltana olimme
yhdessä eräässä puistossa, jota hän sanoi omakseen", vastasin minä.
"Varma onkin, että se on hänen", jatkoi reviisori.

Insinööri matkusti samana päivänä pois, mutta se toinen, nuori mies, jäi
ja tuli seuraavana iltana hakemaan meitä kaupungille. Hän vei meidät
erääsen kauppakojuun, jossa oli kaikenlaisia valutavaroita Uraalin
vuorista sekä osti meille muistia sieltä. Sitten vei hän meidät jo
mainittuun linnaan, jonka hän näytti meille aina linnan kappelista
saunaan asti alaholvissa.

Näiden muurien sisällä asui ainoastaan eräs vanha mies. Tarina
kuuluu käyvän kaupungissa että täällä näkyy aaveita. Meille
osoitettiin sänkyä, missä Aleksanteri I oli maannut oleskellessaan
Jekaterinenburgissa sekä sohvaa, jolla Katariina II oli istunut. Suuren
osan salin seiniä täyttivät komeaunivormuiset muotokuvat, joista yhden
sanottiin esittävän suvun kantaisää. Meidän oppaamme oli, kuten sitten
saimme kuulla, edellispäiväisen isäntämme, linnan nykyisen omistajan,
serkku. Samoin kuulimme että tällä jälkimäisellä myös on suuria
kaivantoja Uraalin vuoristossa ja että hän kuuluu Venäjän vanhimpaan
aateliin.

Vanha kirkko, jota hyvin harvat kuuluvat saaneen kunnian nähdä, sisälsi
hienoja maalauksia ja hopeakaluja, joka kaikki osoitti suurta
rikkautta. Kerrottiin meille että kun Aleksanteri I oli vieraana
linnassa, antoi sen omistaja illalliset 300 hengelle ja että koko
pöytäkalusto oli puhdasta hopeaa. Nuorempi meidän matkatovereista,
jonka kanssa me katselimme linnaa, oli hieno herrasmies. Hän oli vielä
tieteellisessä tarkoituksessa kerran käynyt Suomessakin erään
ruotsalaisen tiedemiehen seurassa. Hänen nimensä, ruhtinaallinen nimi,
on hyvin tunnettu Venäjällä ja mainittu myöskin Suomen lehdissä.
Saatuamme kunnian pitää matkatoveriamme yhden illan luonamme teellä,
erosimme siinä toivossa että seuraavana vuonna tapaamme toisemme
Omskissa, jonne hän silloin tulisi. Myöskin sanoi hän tulevansa käymään
Helsingissä pian, ja jos niin tapahtuu, niin toivon minä että häntä
siellä kohdeltaisiin edes osalla sitä auliutta ja ystävällisyyttä, jota
hän täällä kaukaisessa maassa osoitti meille.

Jekaterinenburgissa ostin minä vaunut, johon meidän tavaramme
sälytettiin. Enimmät olimme me lähettäneet Pietarista kuljetusyhtiöllä
Rossija. Tavaramme saapuivat vahingoittumattomassa ja hyvässä kunnossa
Omskiin kohta viikkoa jälkeen kuin me olimme sinne saapuneet. Tämä
mainittakoon sanotun yhtiön ylistykseksi, se kun ennen muita on
tunnettu säännöllisestä toimituksestaan. Kenraali R. Nybergiä saan
kiittää siitä että tiesin käyttää tätä yhtiötä; hän muutenkin teki
minulle neuvoilla ja ohjauksilla suuria palveluksia.

Pakattuamme, kuten sanottu, tavaramme ja kiinnitettyämme arkkumme
rautavitjoilla ja lukoilla, lähdimme matkaan nelivaljakolla.
Hämmästyimme ensin täristyksestä, sillä emme olleet sitä niin kauheaksi
kuvitelleet. Osaksi oli ehkä syytä ajopelimme laadussakin, ja minä
ajattelin jo hankkia tarantassin heikoimmille meistä. Mutta vähitellen
tulivat tiet paremmiksi ja me tottuneemmiksi, niin että me aivan
terveinä tulimme kahden ja puolen päivän ajamisen perästä Tjumeniin.
Vaikka teitä ei Siperiassa juuri rakenneta eikä kunnossa pidetä, ovat
ne kuitenkin kuivana vuodenaikana vallan hyvät. Paraat ovat ne yhden
tai kaksi päivää jälkeen sateen. Silloin ovat ne kovat kuin kivi, mutta
pitkän poudan jälkeen nousee hienoa vastenmielistä pölyä tieltä kun
ajaa. Joutuu ihan kuin tomupilven sisään ja on sitten sen näköinen kuin
riihestä tulisi. Voi muuten ajaa mihin tahtoo monin paikoin, sillä aro
on sileätä kuin pöytä. Usein tapahtuu että joutuu puolen virstan päähän
varsinaiselta tieltä, etenkin sadeaikana. Tavallisinta ajopeliä, mitä
käytetään matkoilla Siperiassa, kutsutaan tarantassiksi. Kun nämä
ajopelit ehkä ovat lukijalle tuntemattomia, kerron niistä tarkemmin.
Etu- ja takapyörät ovat yhdistetyt neljällä tai kuudella, 10 à 12 jalan
pituisella hoikalla leipävartaan tapaisella puutangolla. Tällä
aluksella lepää sitten vaununkori, joka on rautainen; siinä on istuin
ajajalle sekä peitetty kuomi. Hyvä tarantassi joustaa varsin hyvin. Kun
siinä matkustaa, on paras asettua puoleksi makaavaan asentoon. Sen
vuoksi on tehtävä itselleen säännöllinen vuode, jos ei tahdo tulla
runnelluksi. Mutta laittakoon itselleen vuoteen ja tilan kuinka hyvän
tahansa, niin tuntee itsensä kankeaksi ja araksi ensimmäisen päivän
ajettua. Nopeus, jolla kuljetaan Siperiassa, on uskomattoman suuri:
aina 250-300 virstaan mennään vuorokaudessa, jos tiet ovat hyviä. Minä
olen kulkenut 34 virstaa kahdessa tunnissa. Koskaan ei ole minun
tarvinnut kiiruhtaa ajajaa, päin vastoin on sattunut että olen saanut
hillitä häntä, kun hän liiaksi on hevosia hoputtanut.

Me hämmästyimme melkoisesti, nähdessämme niin asuttuja seutuja toisella
puolen Ural-vuoria, kuin Jekaterinenburgin ja Tjumenin välillä on.
Lähemmä 200 virstaa ajoimme yhtä menoa peltoa ja niittyä pitkin.
Sysimusta multa pellolla sekä kukoistavat laihot todistavat kylläksi
maan hyvyydestä. Molemmin puolin tietä oli puita istutettuna, niin että
välistä sai ajaa useampia penikulmia kuin lehtokujaa myöten. Liikenne
on mahdottoman suuri tällä tiellä. En luule liioittelevani kun sanon
että me kohtasimme noin viisituhatta kuormaa Jekaterinenburgin ja
Tjumenin välillä. Tästä päättäen pitäisi rautatien, joka pian avataan
näiden kaupunkien välille, tuleman kannattamaan. Kun paljon tavaroita
kuljetetaan Siperiasta Europaan, luulisi että rautatie olisi erittäin
välttämätön koko tämän maan poikki ja että sitä liikemiehet
kaipaisivat. Mutta niin ei ole kuitenkaan laita. Hevosia on niin
runsaasti länsi-Siperiassa ja rehu niin halpaa, että rautatie ei tule
olemaan kovinkaan onnellinen kilpailija elävän hevosen kanssa.
Rautatien Siperiassa tulee sen vuoksi synnystään kiittää enemmän
sota- kuin kauppa-näkökantaa.

Tulimme Tjumeniin lauantai-iltana elokuun 1 p. Kun ei voitu toimittaa
mitään sunnuntaina eikä maanantaina, joka jälkimäinen oli Marian päivä,
ja sen johdosta yleiset laitokset olivat suljetut, niin täytyi meidän
odottaa muutamia päiviä tässä kaupungissa. Minun ensimmäinen huoleni
oli saada selkoa maanmiehistäni, joita muutamia tiesin asuvan täällä.
Lopuksi löysin erään kultasepän, joka oli täällä tehnyt työtä 22
vuotta. Tämän kautta sain tietoa muutamista toisista maanmiehistä.
Kutsuttuani ne asuntooni, kirjoitin muistoon heidän nimensä ja pidin
raamatunselityksen heille. Pesonen, se oli kultasepän nimi, ei ollut
kuullut Jumalan sanaa saarnattavan eikä selitettävän äidinkielellään
sitten vuoden 1859. Iloansa ja kiitollisuuttansa meille osoittivat
maanmiehemme monella tavalla. Sittenkuin ne vielä kerran olivat olleet
koossa minun luonani, erosimme me, ja minä lupasin joskus käydä heitä
katsomassa, vaikka heitä oli vähä tällä paikkakunnalla. Erään
suomalaisen naisen, joka oli kääntynyt kreikan-oppiin, tapasin
Tjumenissa. Hän kertoi että tämä kääntyminen tekee hänen omantuntonsa
aina rauhattomaksi.

Tjumenissa on konttori, jossa määrätään se paikka, johon siirtovangit
viedään. Sieltä alkaa heidän vaelluksensa jalkasin. Tiistaina kävin
minä vankikonttorissa ja pääsin sen päällikön puheille. Hän arveli että
suomalaiset eivät vielä olleet saapuneet, mutta pyysi minun kumminkin
käymään kruununkyyti-vankilassa katsomassa. Kun minä osoitin hänelle
asetuksen siitä, että suomalaiset ovat koottavat muutamiin, heitä
varten määrättyihin paikkoihin, niin sanoi hän ettei ole saanut mitään
sellaista määräystä, sekä lisäsi että oli mahdotonta asettaa niitä
kaikkia samaan paikkaan, kun ei ollut kylläksi maata kaikille yhdessä
kylässä. Näytti siltä kuin ei voisi tässä mitään tehdä, vaikka minä
koetin panna parastani.

Mutta sattumalta tulivat asiat kääntymään ihan toisin. Kun tämä upseeri
kuuli että minä puhuin saksaa, oli hän niin kohtelias että haastoi
minun kotiinsa, kun hänen rouvansa puhui saksaa ja oli luteerilainen.
Minä en ollut hidas ottamaan vastaan kutsua. Rouva oli miellyttävä
nainen ja näytti hellivän uskolaisiaan. Hänelle lausuin minä kuinka
vaikeata oli toimittaa luteerilaisille mitään säännöllistä
sielunhoitoa, kun ne olivat hajallaan siellä ja täällä ympäri koko
länsi-Siperian. Seurauksena oli, että päällikkö lupasi tehdä mitä hänen
vallassaan oli. Että hän teki enemmän kuin mitä minä edes olisin voinut
uskoa, huomasin jälkeenpäin.

Kun minä iltapäivällä kävin vankilassa niin sain minä kuulla eräältä
suomalaiselta, joka sairauden vuoksi oli jäänyt toisista jälelle, että
kaikki sinä vuonna lähetetyt jo olivat lähteneet Tjumenista. Minä pidin
varmana, että he tulisivat hajotettaviksi sinne tänne venäläisiin
kyliin kuten ennenkin. Sittemmin sain kuulla siirtovangeilta, että he
matkalla olivat saaneet käskyn pysähtyä vankilaan Tshukalinissa. Täällä
täytyi heidän odottaa kaksi viikkoa, ymmärtämättä syytä viivytykseen.
Sitten tuli käsky että he olivat tiloitettavat vanhaan luterilaiseen
siirtolaan Rishkovaan ja laskettavat vapaiksi. Että tämä oli seuraus
käynnistäni Tjumenin vankikonttorin päällikön luona, ymmärsin heti.
Mainitussa konttorissa kuulin että 18-20,000 siirtovankia tulee
vuosittain Siperiaan. Vahinko vaan että konttorin nykyinen päällikkö
tulee luopumaan siitä toimestaan ja siirtymään korkeampaan virkaan
Omskissa. Sillä ei tiedä kuinka uusi tulee noudattamaan tuota asetusta.
Kuitenkin lupasi nykyinen päällikkö osoittaa asetusta jälkeläiselleen.
Asetusta oli minulla mukana kaksi venäläistä kappaletta ja jätin toisen
tähän konttoriin. Tjumen on hyvin renttumainen kaupunki. Eräässä
tappelussa täytyi meidän sattumalta vasten tahtoamme olla läsnä.
Ajoimme issikalla ja kun tämä eräässä kadunkulmassa näki niin hauskan
asian kuin tappelun, pysähtyi hän heti ja näytti hänellä olevan hyvä
halu sekaantua mellakkaan. Mutta kun hän nyt kumminkaan ei ollut siihen
tilaisuudessa, niin huusi hän kuitenkin toiselle puolelle: "lyökää,
lujasti!" Omituiselta näytti tappelu. Osanottajia oli? 7 à 8 miestä. He
asettuivat ensin piiriin ja sitten hyökkäsivät he toistensa kimppuun
lyöden ja hosuen. Sitten hajosivat he taas tullen entiseen asentoonsa
piiriin ja silloin tehtiin uusi hyökkäys. Mutta heidän huomaamattansa
mitään vaaraa tulikin poliisi ja sieppasi kiinni muutamia heistä, ja
asia oli lopussa. Täällä olivat kaikki ikkunat varustetut luukuilla,
jotka huolellisesti suljettiin yöksi. Tämä tapa on yleinen Siperiassa,
sekä kaupungissa että maalla. Luukkujen taitse kulkee rautakanki ja sen
toisessa päässä on koukku, jonka voi seinän läpitse pistää huoneeseen;
siellä pistetään nappula koukun läpi tehtyyn reikään ja varas ei siis
voi helposti tulla sisään tätä tietä. Kun piha sitä paitsi on aidattu
neljän kyynärän korkuisella lauta-aidalla, jonka harja usein on
varustettu terävillä piikeillä, sekä kaksi tai kolme valpasta koiraa
vartioimassa, niin voi ymmärtää ettei varas paljo saa toimeen
sellaisissa paikoissa, varsinkin kun tähän on lisättävä että yksi
tai useampia yövartijoita kävelee ympäri myöskin kylissä.

Matka Tjumenista Omskiin, joka tapahtui höyrylaivalla, kesti kymmenen
päivää. Kun harvoin astuttiin maihin eikä laivassa ollut mitään ruoaksi
ostettavana, niin oli usein ruoan puoli sangen laihaa. Varsinkin
kärsivät lapset siitä ettei maitoa ollut saatavissa. Siperian entisen
pääkaupungin Tobolskin, jonka ohi kulimme ja jossa viivyimme kuusi
tuntia, tulen myöhemmin kuvaamaan. Höyrylaivamatka näiden seutujen
kautta oli jotenkin yksitoikkoista. Ei voinut nähdä muuta kuin joen ja
sen jyrkät rannat. Mitä rannan takana oli, sitä ei tiennyt. Eräs
laivalla olevista matkustajista, ylimekaaniko lennätinlaitoksessa
Scharon, seurasi meitä aina Omskiin saakka. Tämän kanssa juttelin minä
päivät päästään. Hän tunsi tarkoin olot Siperiassa, sillä hän oli ollut
täällä kolmetoista vuotta. Hän oli syntynyt Pietarissa ja palasi
käymästä syntymämaillaan. Hän piti itseään onnellisena kun sai palata
kotiinsa. Lauvantai-iltana k:lo 9 (Elokuun 15 p.) saavuimme me Omskiin,
mutta kun kova ukkosen ilma ja sade oli alkanut, jäimme laivaan yöksi.
Koko matkallamme oli meillä ollut mitä kauniin ilma ja hyvin harvoina
päivinä satoi sittenkuin me saavuimme tänne.



III.

Omsk ja sen ympäristö.


Omsk teki hyvän vaikutuksen meihin jokaiseen. Kaupungissa on useampia
suuria kivikartanoita, joista monta kuuluu kruunulle. Kadut ovat hyvin
leveitä. Kaupungin rajana on lännessä majesteetillinen, virstan
levyinen Irtish-joki, idässä silmänkantamattomat arot, ja sen halki
juoksee Om-joki, jonka poikki kaksi siltaa on rakennettu. Kaupunki on
hyvin varustettu sivistyslaitoksilla. Täällä on kahdeksanluokkainen
klassillinen lyseo, kahdeksanluokkainen naiskimnaasi, kadettikoulu,
opettajaseminaari, reaalikoulu ja suuri joukko pienempiä kouluja. Tästä
voi ymmärtää että koko joukko sivistyneitäkin ihmisiä asuu täällä;
varsinkin kun ottaa huomioon että länsi-Siperian ja aroseudun
kenraalikuvernööri, Akmolinskin alueen kuvernööri ja suuri joukko
upseereja asuu Omskissa. Viime vuosina on kaupunkiin laitettu useampia
puistoja, joissa soittokunnat puhaltavat kahdesti viikossa.

Omsk on se paikka Siperiassa, jonne kaikki mielellään haluavat tulla,
sekä sen vuoksi että elintarpeet täällä ovat halpoja ja siitä syystä
että täällä on, kuten mainittu, tilaisuutta sivistyneesen seurusteluun.
Erirotuisia, -kielisiä ja -uskoisia kansoja tavataan täällä. Siitä
muistuttavat eri kirkot, jotka kohottavat torninhuippujaan taivasta
kohdin. Että kreikan-uskoiset asukkaat ovat lukuisimmin edustetut,
ymmärtää itsestään. Niillä on neljä kirkkoa, joista tuomiokirkko on
rakennettu puolittain göötiläiseen tapaan. Luterilaisilla on pieni
sievä kirkko, jota valtio ylläpitää. Sitä paitsi on täällä
roomalais-katoolinen kirkko, kaksi synagogaa ja muhamedilainen moskeija
puolikuineen. Moskeijan tornista kuulee välistä yksitoikkoista
huutamista, jolla Allahin tunnustajia kutsutaan jumalanpalvelukseen.

Höyrylaivalla Nizhnij-Novgorodin ja Kasanin välillä oli muhamedilainen
pappi eli mollah sekä useampia tataareja. Nämä harjoittivat hartauttaan
uskollisesti useampia kertoja päivässä. He seisoivat ensin hetken
paikallaan, pää käännettynä Mekkaa kohden, silittivät kämmenillään
kasvojaan, katsoivat kankeasti käsiinsä, ikäänkuin olisivat niistä
jotain lukeneet, suuntasivat katseensa milloin oikealle milloin
vasemmalle ja lankesivat ehtimiseen kuten komennon perästä kasvoilleen.
Tataarit ovat rotevaa kansaa, kasvot jyrkät ja terävät, kuten pronssiin
hakatut. Sitä vastoin ovat kirgiisit -- nämä myös muhamedilaisia --
jotka asuvat arolla Omskin ympärillä ja joita näkee kaikkialla
kaupungissa, lyhytkasvuisempaa vinosilmäistä kansaa. Ne näyttivät
raaoilta mutta kuuluvat olevan hyvin vieraanvaraisia. Eräs Om-siirtolan
suomalainen kertoi että hän matkallaan aikoi huomaamatta ajaa
kirgiisi-teltin ohi, jonka asukkaat hän tunsi. Mutta poika huomasi
hänen, juoksi perään, hyppäsi hänen hevosensa selkään ja suisti sen
teltalle. "Sano nyt mitä sinun sydämesi haluaa", sanoi vieraanvarainen
isäntä, "jos puolellakin sanalla mainitset että mielelläsi söisit
lihaa, niin tapatan heti lampaan". Kun vieras kumminkin sai tämän
estetyksi, pakotettiin hänet juomaan maljan kumis'ia (tammanmaidosta
tehtyä juomaa, joka menee päähän).

Kuitenkaan ei kuulu olevan hyvä mennä ilman turvasaattoa kovin kauvas
niiden luo. Omskissa näkee niitä, kuten sanottu, joka päivä, sillä he
tuovat kaupunkiin heiniä ja halkoja. Minä ostin kaksi kuormaa halkoja
eräältä 4 ruplalla. Hän oli tuonut kuormansa yli 200 virstan päästä.
Halot ja huoneenvuokra Omskissa ovat jotenkin samanhintaiset kuin
Turussa, eli hiukan halvemmat kuin Helsingissä. Lämpöisestä ja jotenkin
mukavasta huoneistosta, vaikka sellaista on jotensakin vaikea saada
Omskissa, saa maksaa 3-400 ruplaa vuodessa. Vuokratun huoneiston mukana
tulee navetta, talli, vaja, makasiini ja jääkellari, jotka mukavuudet
löytyvät kaikissa, pienimmissäkin, taloissa. Ruokatavara on ylimalkaan
halpaa. Ruisjauhot maksavat noin 40 kop. puuta, vehnä 80 kop. à 1 rupla
puuta, naudanliha 4 kop. naula, perunat 90 kop. tynnyri, kaurat 1 rupla
à 1 rupla 15 kop. tynnyri. Ulkoa tuodut tavarat ovat kalliimpia kuin
Suomessa. Kuitenkin maksaa sokuri ainoastaan 20 kop. naula.

Kahdensadan virstan päässä Omskista on suuria suolajärviä. Se joka
tahtoo nähdä sen vaivan ja hakea suolaa, saa sitä täältä ottaa
järvenpohjasta niin paljo kuin vaan tahtoo ilmaiseksi. Jos maksaa kaksi
kopeekkaa puudasta, niin saa sitä valmiiksi kuivattuna paikalla. Tämä
suola ei ole niin valkoista kuin mitä meillä Suomessa on, mutta
erittäin hyvää. Ennenkuin sitä voi käyttää, on se pestävä.

Omskin ympärillä olevalla arolla kasvaa metsää harvassa. Maiseman laatu
muistuttaa saaristoa suurine selkineen ja tuuheine saarineen. Nämä
saaret eli metsät ovat lehtimetsää, enimmiten koivua. Hirsiä ja tukkia
uitetaan Omskiin Om-jokea pitkin paikoista, jotka ovat 250-300 virstan
päässä ja Irtish-jokea myöten Semipalatinskin piiristä, 700-1,000
virstaa Omskista etelään. Tämä aro on suurempi pinta-alaltaan kuin
mikään valtakunta Euroopassa; maapohja on enimmäkseen ruokamultaa,
mutta etelässä on myöskin hiekkamaata.

Kun on tottunut näkemään laihaa maaperää Suomessa, joka antaa niukan
leivän ahkeralle työntekijälle, ei tahdo uskoa silmiään kun näkee nämä
hedelmälliset kedot Siperiassa, jotka lähes ilman työttä tuottavat
runsaan kasvullisuuden. Usein olen kulkenut apilaa ja virnaa kasvavien
ketojen poikki ja ihmetellyt miksi ei kukaan ole niittänyt sitä. On
silloin sanottu minulle: "täällä on niin huonoa". "No, mutta tämähän
ruoho on parasta heinänlajia", väitin minä. "Kyllä tätä eläimet
mielellään syövät, mutta kun menee hiukan edemmä, niin voi päivässä
niittää monta kertaa enemmän", on vastattu. He kuljeskelevat sen vuoksi
kaukana ympäristöillä niittämässä vaan sellaisia paikkoja, missä ruoho
on kasvanut korkeaksi ja paksuksi kuin kaisla. Mutta kuivina kesinä
polttaa auringonpaiste aron, niin että se heinäkuussa tulee
ruuninkeltaiseksi. Silloin saa heinää vaan suoperäisiltä paikoilta.
Maata ei viljellä sen enempää kuin että kynnetään se ja äestetään
siemen multaan. Kun on kylvetty kerran ruista, niin tavataan toisinaan
korjata kaksi kertaa samasta kylvöstä. Tapahtuu kuitenkin täällä kuten
muuallakin, että välistä saadaan katovuosi. Tänä vuonna on sato ollut
hyvä. Mikäli olen kuullut, on saatu noin viidestoista jyvä rukiista ja
kahdeskymmenes kaurasta. Vehnän suhteen voi välistä onnistua hyvästi.
Niinpä kertoi maanmiehemme översti Ammondt että hän kerran kylvi ei
täyttä puoltatoista tynnyriä turkkilaista vehnää ja sai 136 tynnyriä
hyvää ja 8 tynnyriä huonompaa viljaa siitä.

Suurin maanviljelijän vihollinen on karjarutto, joka nytkin raivoaa
Omin piirissä. Kun se kerran on ilmestynyt, on se vaikea hävitettävä,
kun talonpojat eivät mielellään jätä kuollutta eläintä nylkemättä.
Översti Ammondt, jolta yhdeksänkymmentä härkää ja viidenkymmenen
paikoilla lehmiä kuoli muutamassa päivässä, kertoi että kirgiisejä
seisoi kuopan ympärillä jonne elukat haudattiin ja sanoivat:
"viisitoista ruplaa annamme näistä, kaksikymmentä näistä raadoista".
Varma on että moni antaa itsensä viekotella ottamaan rahat vastaan ja
sillä tavalla leviää karjarutto yhä edemmä.



IV.

Suomalainen siirtola Rishkova.


Ennenkuin rupean kertomaan matkustuksistani Siperiassa, kuvaan lyhyesti
sekä erityisten suomalaisten siirtolain maantieteellisen aseman sekä
myös niiden synnyn ja historian.

Vanhin suomalainen siirtola Siperiassa on Rishkova Tshukalinin piirissä
Tobolskin kuvernementtiä. Vuonna 1802 siirtyi vähä yli kahdenkymmenen
perheen inkeriläisiä suomalaisia Narvan seudulta tuohon kaukaiseen
maahan. Syyksi siirtymiseen sanovat nämä jälkeläiset kuulleensa
esi-isiltään sen julmuuden, jolla heitä kohtelivat tilanhaltijat,
joiden orjia he olivat ja joille heidän piti alinomaa tehdä työtä, niin
että oman maanviljelyksensä, josta heidän ja heidän perheidensä oli
elettävä, oli heidän tehtävä yöllä. Kun tämä olo tuli yhä raskaammaksi,
lähettivät he kaksimiehisen lähetyskunnan keisari Aleksanteri I:sen luo
Pietariin. Näiden oli anottava useampien puolesta, että Hänen
Majesteettinsa vapauttaisi heidät tästä orjuudesta sekä toimittaisi
heidät vapaina talonpoikina vaikka mihin paikkaan hyvänsä suurta
valtakuntaansa. Saadakseen tavata keisaria, kääntyivät edustajat jonkun
korkea-arvoisen virkamiehen puoleen. Mutta tämä ei esittänyt heidän
asiaansa yksinvaltiaalle vaan antoi tilanhaltijalle tiedon mitä hänen
maaorjansa puuhasivat. Seurauksena oli, että nämä edustajat siepattiin
kiinni, silvottiin kuten kerrotaan ja lähetettiin kaivantoihin
Siperiassa. Itsepäisyys on ominaisuus, jota on Siperiassa syntyneillä
inkeriläisillä suuressa määrin. Tietysti on heidän isillään ollut samaa
ominaisuutta, joka on mennyt perintönä heidän lapsiinsa. He eivät
pelästyneet siitä huonosta onnesta, mikä heidän ensimmäisellä
lähetyskunnallaan oli ollut, vaan lähettivät uuden kerran samallaisen
Pietariin, viemään pyyntökirjaa keisarille. Nämä miehet kääntyivät
erään venäläisen sotamiehen puoleen saadakseen neuvoa millä tavalla he
voisivat saada pyyntökirjansa Majesteetin käsiin. Sotamies oli ruplalla
osoitettua kiitollisuutta vastaan vienyt heidät erääsen paikkaan, josta
keisari oli kulkeva ohitse sekä käskenyt heidän langeta polvilleen ja
ojentamaan paperia. Niin olivat he tehneetkin. Keisari oli antanut
käskyn että joku seurueesta ottaisi haltuunsa sekä miehet että heidän
paperinsa. Kun ukot suljettiin erääsen huoneesen, olivat he jo
olettaneet että heitä odottaisi samallainen kohtalo kuin ensimmäistä
lähetyskuntaa. Mutta kun heitä oli ruokittu hyvällä ruoalla, niin
olivat he päättäneet siitä ettei heille kai niin pahaa tarkoitettane.
Parin päivän odotuksen jälkeen oli ihmis-ystävällinen keisari
Aleksanteri I ottanut heidät vastaan, kuunnellut heidän asiaansa ja
luvannut suostua heidän pyyntöönsä. Eräs virkamies lähetettiinkin heti
Narvaan, mutta tämä käyttäytyi puolueellisesti tilanhaltijan hyväksi ja
vaikutti sellaisen kauhistuksen monessa, joka oli aikonut muuttaa, että
eivät uskaltaneet ilmoittaa itseään siihen halullisiksi. Kun joku oli
kehoittanut toisia etteivät epäröitsisi ja pelkäisi, selitettiin tämä
ynseydeksi ja kiihoitukseksi, ja rankaistiin ankaralla vitsasaunalla.

Ne, jotka pysyivät lujina ja pelkäämättöminä, velvoitettiin parissa
päivässä myymään omaisuutensa ja olemaan valmiina matkalle. Siten lähti
näitä suomalaisia kolmattakymmentä perhettä, pitäen parempana matkustaa
tuntemattomaan kaukaiseen Siperiaan, kuin jäädä orjuuteen Inkerissä.
Pitkän ja vaivaloisen matkan perästä tulivat he heille osoitettuun
asuinpaikkaan Rishkovaan. Silloin lienevät he myös aikoneet kääntyä
kreikanuskoon, kun luulivat etteivät koskaan tulisi saamaan apua
luteerilaiselta papilta. Mutta eräs vanha mies, joka sittemmin täytti
kirkollisia toimituksia uskolaistensa keskellä, oli kehoittanut heitä
pysymään isiensä uskossa. Hänen sanojaan kuunneltiinkin. Ensimmäisiä
rakennuksia mitä tehtiin oli pieni rukoushuone, josta vielä näkyy
jälkiä seurakunnan hautuumaalla. Sittemmin matkusti muutamia
suomalaisia kuvernöörin luo Tobolskiin ja saivat aikaan hänen kauttaan
että luteerilainen pappi silloin tällöin kävi Rishkovassa. Oman papin
saivat he luultavasti noin v. 1820, kun Omskin-Rishkovan pastori sai
asentopaikakseen mainitun kylän. Tämä pastori, joka elää kansan
muistossa nimellä Roman Karpovitsh, ja joka on haudattuna Rishkovan
hautuumaassa, näyttää olleen monissa suhtein merkillinen pappi. Mikäli
näkyy kertomuksista hänestä, kuului hän vapaamuurareihin. Hän näyttää
olleen laajoissa ystävyysväleissä, joiden avulla hän voi hankkia
siirtolaan erilaisia kotieläimiä. Korkeampiarvoisia venäläisiä
virkamiehiä kuuluu usein käyneen hänen luonaan. Omituisessa asemassa
kirkollistapoihin ja menoihin oli Roman Karpovitsh ollut. Niinpä oli
Rishkovan kirkko koristettu kreikkalaisilla pyhäinkuvilla, ja rukouksen
aikana kulki lukkari vahakynttilöillä valaistussa kirkossa ja viskoi
kreikkalaisen tavan mukaan pyhää savua suitsutusastiasta. Mutta kun
Suomesta lähtenyt Pundani hänen kuolemansa jälkeen tuli pastoriksi
Rishkovaan, tuli suuri puhdistus kirkossa, ja seurakunnan ent. vanha
lukkari Markoff, joka näytti minulle muun muassa käytetyn
suitsutusastian, kertoi: "kun Pundani tuli, niin se sanoi ettei tätä
tarvita meillä, vaikka sitä kyllä Romani Karpovitshin aikana
suitsutettiin". Kuten kerrottiin vallitsi Rishkovassa oikea hyvinvointi
koko alkupuolella tätä vuosisataa. Kylä, joka sijaitsee 220 virstan
päässä länteen Omskista ja 12 virstan päässä Orlovan kylästä, suuren
Tjumenin ja Omskin välisen tien varrella, on alhaisella paikalla,
runsaskasvuisten niittyjen ympäröimänä, jota vastoin pellot ovat
vähemmin hedelmällisiä kuin ylimalkaan Siperiassa. Kuitenkin ovat ne
siksi hyviä ettei niitä milloinkaan tarvitse lannoittaa eikä
ojittaa. Muinoin oli runsaasti koivumetsää, josta otettiin hirsiä
asuinrakennuksiin. Mutta nykyään on metsä niin haaskattuna, että on
vaikea saada muuta kuin polttopuuta siitä. Kaikki suuremmat tarvepuut
ovat ostettavat. Useampia suurempia ja pienempiä järviä on
ympäristöllä. Pieni lampi on myöskin keskellä Rishkovan kylää, mutta on
niin matala etteivät kalat viihdy eivätkä elä siinä. Sitä vastoin on
joku järvi kahdenkymmenen virstan päässä Rishkovasta, jossa kuuluu
runsaasti olevan kaloja. Sinne menevät Rishkovalaiset usein
kalastamaan. Muutamat järvet Tshukalinin piirissä ovat niin suuria,
että ne ovat tavallisissa koulukartoissakin. Maanviljelys ja
karjanhoito ovat molemmat yhtä tärkeitä elinkeinohaaroja siirtolalle.

Useammat suuret markkinat pidetään vuosittain Omin piirissä. Niinpä
ovat markkinat Ishimin kaupungissa, joka on vaan kuudenkymmenen virstan
päässä Rishkovasta, suurimmat järjestyksessä Irbitin markkinain
jälkeen. Ne alkavat pyhän Nikolain päivänä ja kestävät lähemmä
kuukauden. Toiset suuret markkinat pidetään Pietarin päivänä
viidenkymmenen virstan päässä olevassa Arbatskunkylässä. Näillä
markkinoilla saa maakansa kaupaksi tuotteitaan kuten voita, talia ja
nahkoja niin edullisesti kuin se Siperiassa on mahdollista.

Vanha Rishkova kuuluu olleen niin hyvin rakennettu että kaukana
ylt'ympäri on siitä puhuttu. Myös kuuluu talonpojilla olleen suuria
viljavarastoja ja aitat täynnä kaikkea. Tavat kuuluvat olleen
yksinkertaisia ja puhtaita sekä siveys ja järjestys vallalla. Mutta
tämä kultainen aika Rishkovalle loppui vuonna 1846. Silloin paloi koko
kylä ja pappila poroksi. Jo vuonna 1843 määrää keisarillinen ukaasi,
että kaikki länsi-Siperiaan tuomitut luteerilaiset ovat koottavat
Rishkovan kylään. Niinpä alettiin koota sinne lättiläisiä, virolaisia,
saksalaisia -- viimeksi mainittuja varsinkin siirtoloista Samaran ja
Saratoffin kuvernementeissa -- sekä suomalaisia. Ensimmäiset Suomesta
eli Viaporista siirretyt saapuivat vuonna 1848. Näistä löysin vielä
elossa kaksi, Makkosen ja Levanderin. Mutta aavistaen minkälaista aikaa
oli nyt odotettava kylässä, muuttivat parhaat kylän vanhoista
suomalaisista ja perustivat kylät Bojarka ja Bugene. No siis, paremmat
ainekset alkoivat siirtymään pois, muutamat aina Minusinskiin
itä-Siperiassa ja huonompia virtasi paikalle, niin että tila
kuusikymmen-luvulla kuvataan eräässä kertomuksessa Venäjän
Evankelis-luteerilaisten seurakuntain apukassan toiminnasta hyvin
surkeaksi. Lausutaan muun muassa: Huolimatta poismuuttamisista oli
väkiluku Rishkovassa vuonna 1859 kasvanut 1,700:aan. Siirtolalle
mitattu maa, 18 tuh. desjätinaa [desjätina on noin kaksi hehtaaria], ei
voinut antaa elatusta kaikille, varsinkin kun he olivat saaneet paljo
suolapitoista ja suoperäistä maata, mutta vähä hyvää peltoa. --
Paremmat rakennukset olivat kadonneet. Kirkon peljättiin romahtavan
kasaan. Pappila, jona oli kaksi turvekattoista asuinhuonetta, joissa
pastori oli elänyt monta vuotta, oli niin kehnossa kunnossa että se
myytiin 16 ruplasta. Koko siirtola tarjosi surullisen näön --
järjestyksetön joukko kurjia puurakennuksia ja turvehökkeliä sekaisin
pahalta haisevan lammen ympärillä. Mutta kaikkein sietämättömin oli
sekaannus, joka oli syntynyt eri kansallisuuksien kokoamisesta yhteen
paikkaan, joka myös tuotti vaikeuksia sielunhoidon toimittamisessa ja
järjestyksenpidossa. Sen vuoksi syntyi eräässä tarmokkaassa nuoressa
pastori Johanssonissa ajatus perustaa uusi siirtola, jossa eri
kansallisuudet asuisivat eri kylissään. Tämä tapahtui vuonna 1861, kun
Omskin kenraalikuvernööri osoitti luteerilaisille maapalstan Om-joen
rannalla. Sinne siirtyi suuri osa Rishkovan asujamia. Mutta osa vanhaa
suomalaista kantaväestöä piti kuitenkin vanhaa Rishkovaansa siksi
rakkaana, ettei heitä saatu muuttamaan. Samoin jäi useita sinne
karkoitettuja sekä suomalaisia että virolaisia ja lättiläisiä. Niinpä
oli siellä kirjoissa v. 1880 kokonaista 1,420 luteerilaista, vaikka
ehkä vaan puolet niistä vakinaisesti asuivat kylässä. Nykyään on
suomalaisten luku tässä kylässä noin 400 henkeä, ja koululapsien luku
on vaihdellut 25 ja 40 välillä. Tällä välin oli se luteerilainen
pastori, joka oli ennen asunut Rishkovassa, valinnut Omskin
asemapaikakseen. Tämä oli tarpeellistakin, kun uusia siirtoloita, joita
hänen myöskin oli hoitaminen, oli syntynyt. Uusi kirkko rakennettiin
Rishkovaan apukassan varoilla, samoin kuin koulutalo. Suomalaista
jumalanpalvelusta toimitti lukkari, eräs Rishkovassa syntynyt
suomalainen, jota kutsuttiin Omskin divisioonan suomalaiseksi
lukkariksi. Hän sai palkkaa valtionrahastosta Omskissa 75 ruplaa
vuodessa. Kuitenkin vähennettiin hänen palkkaansa sittemmin. Sillä
asetettiin myöskin lättiläinen lukkari, jonka piti saada puolet
mainitusta palkkasummasta. Nyt ei suomalainen koulumestari saa mitään
näistä varoista. Pundanin ajan jälkeen ei kukaan pastori ollut pitänyt
huolta suomalaisen nuorison lukutaidosta. Varsinkin kärsivät
suomalaiset siitä että saksalaiset pastorit tavallisesti eivät
ymmärtäneet suomea. Opettaja Itämeren maakunnista asetettiin Rishkovaan
apukassan kustannuksella. Mutta kun tämän asettamisella oikeastaan
tarkoitettiin virolais-lättiläisten lasten opetusta, niin on
suomalaisilla ollut hänestä varsin vähä hyötyä. Kuitenkin ovat muutamat
edistyneemmät suomalaiset lapset oppineet lukemaan ja kirjoittamaan
hänen koulussaan. Minun tullessani Siperiaan syksyllä 1885 oli tila
Rishkovassa kaikkea muuta kuin tyydyttävä. Valtava osa kylän väestöstä
ovat tänne tuomittuja ja sen vuoksi olivat kaikki siveelliset siteet
katkeamaisillaan. Juoppous, varkaus, murha, murhapoltto, huoruus,
väärät valat olivat miltei jokapäiväisiä tapahtumia. Tosin koetti vanha
kantaväestö yhä edelleenkin tavallaan vastustaa tuota pahaa, mutta iso
osa heidänkin jälkeläisiään oli ottanut turmelevaa vaikutusta
siirretyistä. Lukutaidon parantamiseksi kasvavan polven keskuudessa
toimitin minä opettajan, joka oli tänne karkoitettu suomalainen, ja
palkkasin häntä osaksi valtion myöntämillä osaksi vapaaehtoisesti
kootuilla varoilla kaksi talvea. Sittenkuin minä 1888 valtion varoilla
olin ostanut talon koulumestarin asunnoksi, saatiin sellainen Suomesta
1889, joka yhä edelleen työskentelee täällä sekä saa palkan Suomessa
kootuista lahjavaroista. Kerran käydessäni Rishkovassa joulukuussa 1889
perustettiin sinne raittiusyhdistys, haaraosastoksi Om-siirtolan
raittiusseuralle. Vaikkapa se ei ole voinutkaan saada suurempaa joukkoa
itseensä liittymään, niin on se kumminkin uljaasti taistellut
väkijuomia vastaan, jotka ovat aivan imeä tyhjäksi ja turmella lopunkin
väestöstä. Kylän kapakoitsijat ovat suurempina juhlina, kuten jouluna,
pääsiäisenä ja helluntaina, saaneet myydyksi paloviinaa aina 250
kannua. Kapakoihin on kylä tavallisina vuosina vienyt 4-6 tuhatta
ruplaa. Mutta kun kapakoitsija maksaa 200 ruplaa kylän rahastoon
saadakseen avata kapakkaliikkeensä, niin pitävät asukkaat tätä niin
edullisena asiana, että he eivät voi vastustaa tarjousta, varsinkin jos
he ovat saaneet tingityksi kaupan päätettyä oikeuden saada juoda
ilmaiseksi kaksi tai kolme ämpäriä "votkaa". Raittiusyhdistykseen
Rishkovassa kuuluu noin neljäkymmentä jäsentä. Minun vakaumukseni on,
ettei kylän tila voi parata ennenkuin raittius on saanut niin suurta
kannatusta, että kapakka on saatu pois. Mutta tämä riippuu kokonaan
siitä kuinka voimakasta apua työ saa Suomesta. Muulta taholta ei ole
odotettavana mitään ei aineellista eikä moraalista apua. Että Suomen
kansa, joka, vaikka ilman tahtomattansa, karkoitettujen pahantekijäinsä
kautta on turmellut siirtolan, on velvollinen ottamaan osaa työhön sen
takaisin auttamiseksi tästä kurjuudesta, ei kukaan, joka kohtuudella
punnitsee asiaa, voine kieltää.



V.

Bugene.


Tämä siirtola, jota Moskovan konsistoorin asiapapereissa ja kirjoissa
kutsutaan nimillä Pudene tai Budene, mutta jonka nimenä kaikissa
venäläisissä kirjoituksissa ja papereissa on Bugene pienen samannimisen
puron mukaan, jonka varrella kylä on, syntyi siten että varakkaimmat
suomalaiset perheet muuttivat vuonna 1848 Rishkovasta palon jälkeen
tänne alhaisten soiden takana olevaan metsäiseen erämaahan. Bugene on
Taran piirissä Tobolin kuvernementtia, 60 virstaa länteen Taran
kaupungista ja Irtish-joesta. Sateisina kesinä on vaikeata päästä
sinne, mutia kun on kerran sinne päässyt, niin elää rauhallisesti ja
turvallisemmin siellä kuin useimmissa muissa suomalaisissa
siirtoloissa, sillä sen erillään oleva asema tekee että varkaita siellä
harvoin käy. Sitä paitsi ei karkoitettuja ole koskaan sijoitettu sinne,
vaan ne kymmenkuntaan nousevat suomalaiset karkoitetut, jotka siellä
asuvat, ovat muuttaneet Bugeneen muista kylistä ja päässeet kylän
kirjoihin vasta sitten kun on saatu varmuutta heidän kunnostaan ja
rehellisyydestään. Siirtolaan kuuluu kolme eri kylää: Bugene,
Matinsaimikka ja Arikova. Bugenesta Arikovaan lasketaan kolmekymmentä
virstaa, mutta Matinsaimikkaan vaan kaksikymmentä. Näiden kylien
välillä sekä ympärillä on vesiperäisiä maita, joissa on loppumaton
määrä aivan miehenkorkuista ruohoa. Näiden rummakkojen pohjana ei ole
suota ja rahkaa, kuten meillä, vaan puhtainta ruokamultaa ja alla savi.
Jos hiukkasenkin johdettaisiin vettä pois, niin kuivaantuisi maa
mitättömällä kustannuksella ja olisi aivan sopivaa pelloksi.
Tavallisina kesinä on se heinä- ja elokuussa kuivaa. Korkeammilla
paikoin kasvaa lehtimetsää. Aron luonnetta ei ole maalla tällä
seudulla, vaan on raivattava metsä pois siellä missä tahtoo kyntää
peltoa. Peltomaa Bugenessa on samanlaatuista ja arvoista kuin
Rishkovassa, s.o. ei parasta mitä Siperiassa on. Vehnä, jota
paikkakunnalla vähä kylvetään, ei tule yhtä hyvää kuin Irtishin
seuduilla ja etelämpänä. Sitä vastoin menestyy talviruis erinomaisen
hyvin tässä metsäisessä ja lumisessa seudussa. Maanviljelystä
harjoittavat kuitenkin ainoastaan varakkaammat talonpojat, jota vastoin
köyhemmät elättävät itseään pääasiallisesti karjanhoidolla. Bugenessa
on vielä monta rikasta talonpoikaa vanhasta suomalaisesta
kantaväestöstä. Ahkeruudella ja säästäväisyydellä ovat he koonneet
itselleen melkoisia varoja. Heillä on aina varastossa enemmän viljaa
kuin ympäristön venäläisillä, jotka tarpeen tullessa usein ostavat
heiltä velaksi. Monta hyvinrakennettua taloa on tässä siirtolassa.
Nimellä "tshuhni" on tällä seudulla hyvä kaiku ja venäläiset naapurit
eivät voi kyllä kauniilla kiitossanoilla ylistää tshuhnien rikkautta ja
hyvinvointia. Eräällä höyrylaiva-matkalla Irtish-joella satuin
kuulemaan miten eräs venäläinen, joka oli käynyt Bugenessa, toiselle
kertoi siitä melkein satumaisesta karjanpaljoudesta, minkä hän siellä
oli nähnyt. "Jumaliste ovatkin tshuhnit varakasta väkeä siellä soiden
takana", vakuutti hän. Sen vuoksi ovatkin usein kuntahallinnon
luottamusmiehet Butakovin voolostihallituksessa usein suomalaisia.
Mieshenkilöt osaavat myöskin venäjänkieltä ja tuntevat venäläisten
tavat. He voivat sen vuoksi kaikkialla esiintyä yhtä varmasti kuin
mitkä muut venäläiset talonpoikaisylimykset hyvänsä. Ympärillä asuvien
naapurien kanssa elävät he mitä parhaimmassa sovussa. Niissä kylissä
tai siirtoloissa, missä asianlaita on toinen, ei vikaa ole etsittävä
venäläisissä vaan Siperiaan karkotetuissa suomalaisissa.

Se ääretön ruohonpaljous, mikä kasvaa ympäristöllä monen penikulman
alalla, on luonnollisesti tehnyt että asukkaat Bugenessa ovat
antautuneet karjanhoitoon. Teuraseläimiä myydään suurissa määrin Taran
kaupunkiin ja kierteleville ostajille, joita tulee sinne eri seuduilta.
Taran hevoset ovat hyviksi tunnettuja koko länsi-Siperiassa ja
Bugenessa on myöskin tavattoman hyviä hevosia. Arbatskun ja Ishimin
markkinoilla myyvät he Venäjältä tulleille ostajille arvollisimmat
oriinsa. Kuitenkin pitävät he usein hyvää hevosta niin rakkaana,
etteivät raahdi siitä luopua mistään hinnasta. Sen sain kerran kokea,
kun tahdoin itselleni ostaa parin samankarvaisia kauniita oriita.

Lintuja, varsinkin teeriä ja metsikanoja, pyydetään suurissa määrin.
Myöskin on hirviä muinoin runsaasti ollut siellä, mutta kun venäläiset
pyydystivät niitä tavalla, joka pikemmin oli hävityssodan kaltaista,
niin ovatkin ne nykyään melkein sukupuutossa. Karhu vierailee seudulla
jolloinkin, vaikka harvoin. Sitä vastoin lienee susi hyvin kotiutunut
näihin metsiin, sillä viimeisellä matkalla Bugeneen näin neljä
kappaletta ihan likellä tietä. Ne juuri järsiskelivät jotain raatoa.
Eivät vähintäkään ne häiriintyneet toimessaan, vaikka me ajoimme ohitse
tiukujen ja kellojen kanssa.

Jos missään niin on täällä runsaasti maata. Bugenen kyläkunnalle ei ole
mitään rajoja mitattu. He saavat siis mennä mihin ja kuinka kauvas
haluavat kyntämään itselleen peltoa ja niittämään heinää. Kuitenkin on
monella mielessä lähteä täältä helppopääsyisemmille paikoille. Mutta
edut ovat niin monet täälläkin, että ei lähdöstä sittenkään tahdo tulla
mitään vaikka joku yksityinen sentään on muuttanut. Viimeistä kertaa
ollessani Bugenessa oli eräs mies saanut siirtymiskuumeen. Hän
neuvotteli minun kanssani enkö minä ehkä voisi houkutella kymmenkuntaa
suomalaista perhettä muuttamaan siihen mainioon paikkaan, jonka hän
sanoi löytäneensä erämaassa Irtishin itäpuolella. Paikka kuului olevan
korkealla ylängöllä, syvällä aarniometsässä, erään Irtishin kalarikkaan
sivuhaaran varrella. Metsässä oli mäntyä, kuusta, seetripuuta,
lehtikuusta ja lehtimetsää. Ihan lähellä oli puuton ruokamulta-"griva",
8-10 virstan pituinen, josta tulisi mitä mainiointa peltoa. Heinää
olisi siellä myöskin hänen puheensa mukaan saatavissa ja metsästysmaat
olisivat äärettömän suuria ja laadultaan parhaimpia. Mitä puuttui siis?
Mutta kun hän ei saanut niin monta perhettä muuttamaan sinne kuin olisi
tarvittu, niin ei hänen ollut mitenkään mahdollista asettua sinne.
Siinä tapauksessa että kymmenen à viisitoista perhettä pyytää jotain
paikkaa, niin saavat ne sen ynnä kaikki kyläoikeudet uudelle
siirtolalle. Puheena oleva henkilö näytti oikein kärsivän siitä ettei
saanut haltuunsa tätä hänen mielestään niin erinomaista paikkaa -- ja
kyllä olen taipuisa uskomaan, että asia oli niin kuin hän sanoi.

Havumetsät Taran luona Irtishin itäpuolella ovat minua aina
erinomaisesti vetäneet puoleensa. Kuitenkaan en koskaan joutunut
tunkeutumaan syvälle niihin. Paikkakunnan herrasmiehiltä kuulin että he
perheineen usein viettävät kesää jonkun joen rannalla näissä metsissä
sekä että he syksyllä lähtevät metsästysretkille kauvas tuohon metsään.
Eräs rikas tataarilainen ruhtinas Tarassa on sitä tarkoitusta varten
rakennuttanut huoneita sadan virstan päähän metsän syvyyteen. Sinne
matkustaa hän joka syksy metsästämään ja viipyy silloin siellä useampia
viikkoja. Myöskin lähtevät Bugenen suomalaiset syys- ja lokakuussa
"Urmanniin" ampumaan oravia ja pyitä. Näillä matkoilla kuuluu usein
tapahtuvan että metsästäjä kulkee päiväkausia tietämättä missä hän
oikeastaan on. Kun toverit, jotka mahdollisesti ovat jääneet
nuotiopaikalle tai osanneet sinne takaisin, huomaavat että joku
joukosta on eksynyt, on heillä keino, miten voivat auttaa eksyneitä tai
pitkän matkan päähän antaa tietoa itsestään. He lyövät nimittäin
kirvespohjalla kuivanutta pystössä olevaa puuta vastaan, ja sen kumean
äänen sanotaan kuuluvan äärettömän kauvas, kauvemmaksi kuin pyssyn
pamahdus. Sitä paitsi kuulutaan aina voivan erottaa mistä päin tämä
ääni tulee, jota muuten sanotaan vaikeaksi aarniometsässä.

Mutta ihmiset eivät mene aarniometsään ainoastaan metsästämään, vaan
myös kokoamaan seetripähkinöitä. Tämä kokoaminen, joka tapahtuu
elokuussa, tuottaa suuria rahasummia paikkakunnalle. On tuskin mökkiä
koko Siperiassa, johon ei hankita seetripähkinöitä suuriksi juhliksi,
jouluksi ja pääsiäiseksi. Kun vieraita tulee taloon, tarjotaan heille
niitä, ja kun venäläisen kielenkanta on täysin työssä, särkee hän
uskomattomalla taitavuudella pähkinän toisensa perästä. Nämä
seetripähkinät ovatkin saaneet tuon kuvaavan "Siperialaisen
keskustelun" nimen.

Syvällä aarniometsässä asuu ostjaakki, mutta niin kaukana että hän
harvoin tulee ulos Irtishin rannoille. Suuri asumaton alue on tällä
leveysasteella Irtishin ja Obin välillä. Irtishin sivuhaarat kuuluvat
olevan hyvin kalaisia. Kerran kertoi eräs venäläinen minulle että kaksi
hänen tuttavistaan oli lähtenyt isonpuolisella veneellä, ottaen
mukaansa kalastimia, evästä ja suolaa, hyvin syvälle aarniometsään
sellaista haarajokea pitkin. Kauvan ei viipynyt ennenkuin he palasivat
täysinlastatulla veneellä. He olivat saaneet niin äärettömän paljo
kaloja, että heidän suolansa pian loppui.

Näissä metsissä löytyy paljo muinaisjäännöksiä, nimittäin suuria
"kurgaaneja" eli hautakumpuja, joista toiset ovat ympäröidyt valleilla
ja juoksuhaudoilla. Muutamat kuuluvat olevan niin kauhean suuria, että
ne näkyvät kymmenen virstan päähän. Varsinkin on niitä Tartass-joen
yläjuoksun varrella. Kun kulkee Takmitskoen kylästä Irtishin rannalla
Kopiovan kautta Jelankkaan, niin näkee tien varrella sellaisia
jättiläiskurgaaneja, vieläpä toisin paikoin näkee niitä useampia
samalla kertaa.

Venäläisiä ja tataareja asuu nyt täällä, mutta mitkä kansat ennen ovat
eläneet täällä ja jättäneet jälkeensä nämä muistomerkit, sitä ei ole
kukaan selville saanut. Minun kysymykseeni mistä kansasta näiden
muistomerkkien arveltiin johtuvan, vastasi eräs kyytimies: Kertovat
tshuhnia asuneen täällä. Mistä hän oli tuon tiedon saanut, en tiedä,
mutta että meidän esi-isämme olisivat kerran maailmassa asuneet täällä,
missä metsästys ja kalastus ovat olleet niin tuottavia, on kyllä
todenmukaista. Suomalaiset kansat olisivat siinä tapauksessa joutuneet
väistymään länteen, pohjoiseen ja koilliseen etelästä tulevien
turkkilaisten kansojen tieltä. Taran seudulla asuvat tataarit sanovat
johtuvansa Bukarasta. Tämän alueen, Jäämeren rannikolta pitkin Irtishiä
sen lähteille saakka, vuoriseudun Vernoin ympäristöllä, jossa sanotaan
asuvan ugrilaista kieltä puhuvan kansan, ja paikkakunnan sieltä länteen
ja luoteesen pitäisi olla erittäin tärkeitä suomalaisille kielen- ja
muinaistutkijoille.

Mutta palatkaamme tuossa tiheässä lehtimetsässä Bugenen luona asuviin
suomalaisiimme. Suomalaisten Inkeristä tuomat kansantavat ja
kansanlaulut ovat parhaiten säilyneet Bugenessa. Mitä minä jouduin
kuulemaan, kirjoitin minä muistiin. Kun he jo lähes sata vuotta ovat
oleskelleet Siperian sydänmaissa, ilman mitään vaikutusta ympäristöstä,
lienee lauluilla jonkun verran arvoa. Lienee hauska lukijalle tulla
tuntemaan muutamia niistä. Sen vuoksi olen XVII luvussa julkaissut
muutamia kappaleita.

Vaikka ulkonainen turvallisuus hengen ja omaisuuden puolesta vallitsee
Bugenessa sekä varallisuus myöskin on suurempi kuin muissa
suomalaisissa siirtoloissa, niin on kuitenkin tietämättömyys siellä
verraten suurempi kuin missään muussa kylässä. Jotain kirkollista
harrastusta osoittavat he kuitenkin itsellään olevan. He ovat
rakentaneet rukoushuoneen, hankkineet kirkonkellon ja ovat aina
palkanneet jonkun joka on lukenut heille rukoushuoneessa, kastanut
lapset j.n.e. Nämä lukkarit ovat kuitenkin välistä olleet niin
tietämättömiä että he eivät ole osanneet kunnollisesti veisata virttä
eikä kirjoittaa muistiin väestön muutoksia. Virka-aikanani Siperiassa
oli minulla tavallisesti toimitettuna joku henkilö siirtolassa, joka
voi opettaa lapsia lukemaan. Tämä sai siitä palkakseen kylältä niin
paljo kuin entiset lukkarit olivat saaneet, ja sen lisäksi maksoin minä
heille Suomessa kootuista vapaaehtoisista varoista. Koulumestarille
ostin minä talon, jossa on kaksi asuinhuonetta ja tarvittavat
ulkohuoneet. Kylä jatkoi rakennusta koulutuvalla ja sitoutui antamaan
koulumestarin, jos sellainen voitaisiin saada Suomesta, viljellä kaksi
desjätinaa koulurakennuksen vieressä olevasta kylän ha'asta. Sitä
paitsi saisi hän kasvattaa viljaa ja niittää heinää kuten kaikki muut
kylän asukkaat, tarvitsematta maksaa mitään kruununveroa, olla
vapautettu kaikista muista ulosteoista sekä saada hiukkasen viljaa,
voita j.n.e. joka talosta. Nykyään ei ole mitään lukkaria eikä
koulumestaria seurakunnassa, joka on kyllä surullista, kun on noin sata
lasta kouluijässä. Näistä on muutamia jo yli kahdenkymmenen vuoden
vanhoja, mutta ripille lukemattomia.

Tähän rukoushuone-seurakuntaan kuuluu muutamia ympärillä olevissa
venäläisissä kylissä asuvia virolaisia ja suomalaisia perheitä. Taran
piirissä asuu sitä paitsi Suomesta karkoitettuja suomalaisia, joita on
hajallaan useammassa voolostissa. Mutta näillä ei ole vakinaista
asuntoa, vaan kulkevat työnhaussa laajalta pitkin Siperiaa ja ovat sen
vuoksi vaikeita tavata. Kuitenkin asettavat he matkansa niin että ovat
Bugenessa siihen aikaan kun pappi on tavallisesti tavattavana siellä.
Usein tapahtuu myös että he matkoillansa poikkeavat pastorin luokse
Omskiin.

Mutta ennenkuin minä jätän näitä metsäisiä niittymaita, mainitsen myös
muutamia sanoja eräästä pienestä suomalaisesta siirtokunnasta, joka on
Rishkovan ja Bugenen välillä ja jonka nimi on Bojarka.



VI.

Bojarka.


Kuten Bugenekin, syntyi Bojarka Rishkovan palon jälkeen, kun muutamia
suomalaisia muutti tähän, erittäinkin siihen aikaan asumattomaan
seutuun. Sittemmin asettui sinne myöskin muutamia Suomesta
karkoitettuja, jotka olivat perustaneet perhe-elämän Siperiassa.
Bojarka on sadan virstan päässä Rishkovasta pohjoiseen ja ainoastaan
muutaman virstan päässä Tobolskin ja Taran väliseltä postitieltä ja
kahdentoista virstan päässä Atshinovan postiasemalta. Väkiluku täällä
nousee tuskin sataan henkeen. Mistä se tulleekin, en tiedä, mutta
Bojarkan talonpojat ovat hyvin köyhiä, vaikka heillä on hyvä peltomaa,
hyvä metsä, hyvät niityt ja kaikki tämä -- ihan lähellä.

Tietämättömyys, joka peittää synkkyyteensä sekä Siperian yleensä että
myös suomalaiset siirtokunnat ja varsinkin Bojarkan pienen seurakunnan,
vaikuttaa ehkäisevästi kaikkeen kehitykseen. Päivä menee yhtä
yksitoikkoisesti kuin toinen, toinen vuosi kuin toinen. Merkillisin
tapaus kylässä on, kun pappi joskus käy siirtokunnassa ja viipyy siellä
jonkun päivän. Silloin on elämää ja liikuntoa leirissä. Lasten kasteet
ovat vahvistettavat, nuoriso päästettävä ripille, täysi-ikäiset käyvät
Herran pyh. Ehtoollisella j.n.e. Tila kylässä on kyllä tullut hiukan
paremmaksi sitten kun minun asettamani koulumestari on siellä tehnyt
työtä viisi vuotta. Lapset ovat tällä aikaa oppineet lukemaan
välttävästi ja säännöllistä jumalanpalvelusta on pidetty joka
sunnuntai. Minun tullessani Siperiaan oli kylässä vaan yksi tai pari
miestä, jotka osasivat lukea kirjasta, kuitenkin kovin kehnosti. Yksi
näistä toimitti tavallisesti hätäkasteet ja hautasi ruumiit. Mutta kun
minä sittemmin tutkin hänen lukutaitoaan, oli se niin ala-arvoista,
että minun täytyi hämmästyä siitä kuinka hän oli voinut ottaa
tehdäkseen kirkollisia toimituksia. Jos toimitusmiehet ovat olleet
heikkoja, niin on myös seurakunta ollut sellaista, joka ei ole paljo
voinut ymmärtää siitä mitä on luettu. Esimerkkinä siitä kuinka
kehnotietoisia he siinä suhteessa ovat olleet, mainitsen seuraavan
pikku tapauksen, joka tosin ei tapahtunut Bojarkassa vaan Bugenessa,
jossa valistus on hiukan suurempi. Eräs isäntä kertoi nimittäin
uutisena, jonka hän jouluaamuna oli saanut kirkossa, että lukkarin
emäntä oli saanut pojan. Mutta sekä hänen vaimonsa että muut saapuvilla
olevat naapurivaimot inttivät vastaan ja väittivät ettei tämä suinkaan
voinut olla totta, sillä eivät mitään sellaista olleet lukkarin
emännässä huomanneet. Mutta mies pysyi lujana sanassaan ja väitti kiven
kovaan että lukkari oli sen itse sanonut samana päivänä kirkossa.
Kun alettiin tutkia ja kuulustella, mistä hän oli sellaisen uutisen
saanut, niin huomattiin että mies niin oli käsittänyt joulupäivän
epistolatekstissä löytyvät sanat: "lapsi on meille syntynyt, poika on
meille annettu" j.n.e.

Bojarka on pienen puron varrella, ympärillä heinäisiä niittymaita,
jotka kyllä ovat alhaisia mutta eivät kuitenkaan niin vesiperäisiä kuin
Bugenen ympäristöt.

Epäkohtana, joka on suuressa määrässä estänyt Siperian suomalaisten
siirtokuntien kehitystä, on ollut se, että on ollut paljo vähemmän
naisia kuin miehiä. Moni mieshenkilö on sen vuoksi ollut pakotettu
vasten tahtoaan elämään yksin. Niinpä muistan että eräs talonpoika
Bojarkassa, joka oli kadottanut vaimonsa monia vuosia sitten, oli
joutunut yksin hoitamaan talouttaan ilman mitään naisen apua. Kun minä
tiesin kuinka vaikeata keski-ikäisellä miehellä on saada vaimoa
suomalaisissa kylissä, sanoin minä puoleksi leikillä puoleksi
totuudessa: "Te tulette niin vanhaksi pian ettei kukaan tyttö huoli
teistä". Niin, sanoi hän syvästi huoaten, "sepä se juuri on, joka niin
harmittaa." Jos yhtä suoraa kieltä puhuttaisiin meidän maassa, niin
saisi sellaista valitusta pikemmin kuulla toiselta sukupuolelta.
Kaikille naimahaluisille naisille on Siperia oikea luvattu maa. Sillä
yli kahdenkymmenen olevaa naimatonta naista ei liene Siperian
suomalaisten siirtokuntien rajojen sisällä.

Puheen kerran ollessa perhe-asioista, niin voinee lisätä että perhe
Siperiassa tuntee itsensä sitä onnellisemmaksi, mitä useampia lapsia
sillä on. Maata on kyllin kaikille niin paljo kuin he vaan voivat
viljellä. Sen vuoksi ei vanhempien tarvitsekaan olla huolissaan
lastensa tulevaisuudesta tässä suhteessa ja leivästä ei ole ollut
puutetta tähän päivään asti länsi-Siperiassa. Jos joku lapsi jää aivan
orvoksi, niin tarjoutuu useammiten monet perheet ottamaan lapsen
omakseen. Kuinka toisin on meillä! Mutta monta taloutta on täälläkin,
jotka eivät milloinkaan kylvä mitään, vaan ostavat leivän-aineen,
vaikka kuten sanottu hyvää peltomaata on kyllä runsaasti saatavana.

Voimainsa mukaan on kylä auttanut koulumestarinsa eli lukkarinsa, kuten
heitä yleensä kutsutaan Siperiassa, palkkaamiseen. Mutta ei voima eikä
halukaan ole varsin suuri, ja näyttää arveluttavalta koulun kohtalo
vastaisuudessa, sillä sen lukkarin, joka heikon vointinsa mukaan on
toiminut Bojarkassa, täytyi minun taloudellisista syistä sanoa irti.

Ennenkuin lukkari asetettiin Bojarkaan, kuuluu siellä hyvin vähä olleen
erotusta pyhän ja arkipäivän välillä. Moni ei edes huolinut pitää
selvillä koska sunnuntai olikaan, vaan jatkoi työtänsä. Kun otan
huomioon kuinka paljo Jumalan sanaa juuri kirjain kautta on levitetty
Siperian suomalaisiin siirtokuntiin, niin uskallan toivoa että tämä
kylvö aikanaan tuottaa hyvän hedelmän. Mutta kaikesta sydämestä toivon
minä samalla ettei Bojarka eikä mikään muukaan kylä jäisi ilman
"lukkaria", sillä näissä kaukaisissa kylissä ovat he, vaikka meidän
vaatimustemme mukaan Suomessa vähäarvoisia, suuresta merkityksestä sekä
lapsille että aikaihmisille; edellisille opettajana ja jälkimäisille
ystävänä ja neuvonantajana.



VII.

Siirtokunta Omin rannalla.


Niissä kylissä, joita tähän saakka olemme kuvanneet, on, kuten
mainittu, kantaväestönä olleet Inkerin suomalaiset. Nyt tulemme
erääseen siirtokuntaan, missä on kylä, jonka väestö on tai ainakin
alussa on ollut vaan Suomesta karkoitettuja pahantekijöitä. Tämän kylän
nimenä on kruunun kirjoissa Helsinki, mutta naapurien kesken sitä
sanotaan Ruotsinkyläksi eli Putkovaksi. Mutta ennenkuin rupeamme
tarkemmin ottamaan selvää tilasta Helsingissä, mainitsemme hiukkasen
siitä miten Omin siirtokunta on syntynyt sekä luomme katsauksen muihin
siellä oleviin kyliin.

Kuten jo ennen on mainittu, tuli tila Rishkovassa luteerilaisille liian
ahtaaksi ja suuri vaikeus syntyi siitä, että monia eri kansallisuuksia
asui sekaisin samassa kylässä. Sen vuoksi syntyi pastori Johanssonissa
ajatus perustaa uusi siirtokunta, jossa olisi kaikilla saatavana sekä
peltoa että metsää. Sellaiseen tarkoitukseen sopiva paikka löytyikin
120 virstan päässä Omskista Om-joen rannalla. Vuonna 1861 osoitti
Omskin kenraalikuvernööri mainitun alueen, jossa oli 29,000 desjätinaa
maata, asuinpaikaksi luteerilaisille. Ei viipynytkään kauvan
ennenkuin iso osa Rishkovan väestöstä ja paljo venäläisissä
kylissä asuvia perheitä muutti sinne, sekä perustivat omat kylät
kansakunnillani. Niinpä perustivat lättiläiset kylän nimeltä Riiga,
virolaiset Tallinna-nimisen, Inkerin suomalaiset Narvan ja Suomen
suuriruhtinaskunnan suomalaiset Helsingin. Vuonna 1889 nousi
siirtokunnan koko väestö 2,300 henkeen. Siirtola on rakennettu viiden
virstan matkalle länsi- eli etelärannalle Om-jokea. Kuitenkaan eivät
kylät ole yhteen rakennetut, vaan on esim. Helsingin ja Narvan kylien
välillä puolen virstan asumaton taipale. Om-joki, joka on siirtolan
rajana pohjoiseen, on varsinkin kevätaikaan mahtava joki jyrkkine
savisine rantoineen. Kun joki on hyvin virtava, niin tapahtuu harvoin
että elukkaa, joka tapaturmasta on joutunut jokeen, voidaan pelastaa.
Om on hyvin kalainen joki, kuitenkaan ei siinä ole niitä kallisarvoisia
kalalajeja, joita löytyy Siperian pääjoissa. Haukia, ahvenia, säynäitä,
mateita ja useita särjen kaltaisia kalalajeja saadaan täältä. Kun
ruokaa on runsaasti, tulevat kalat hyvin lihaviksi. Niinpä esim. säynäs
ei hyvyytensä puolesta ole paljo huonompi Suomen lohta. Joessa
löytyvällä kalanpaljoudella ei ole mitään vastinetta Suomen joissa.
Muutamin ajoin vuodesta, kun kalat ovat enemmän liikkeellä, on kuin
koko joki eläisi. Melkoisena sivu-elinkeinona on sen vuoksi kalastus
Om-siirtokunnassa, vaikka kalastuksen tapa on niin alkuperäistä että
ainoastaan kalojen suuri runsaus voi tehdä että työ kannattaa.

Seutu aina Omskista Om-siirtolaan on ylänköruohoaron luonteista, vaikka
tosin isohkot lehtimetsät, jotka muistuttavat saaria saaristossa,
antavat eloa ja suloa sille. Keväällä kun lumi on sulanut auringon
lämpimistä säteistä, muuttuu aro äkkiä kuin taikasauvan voimalla
mehevän viheriäksi. Sadoittain erilaisia loistavia kasvia pistää
silloin esiin ja loistaa mitä komeimmissa väreissä. Aron iloiset
laulajat, leivoset, lentelevät lukemattomin parvin yli koko aron.
Lukuisia karjalaumoja on laitumella tuolla tasangolla. Talonpoika
kyntää ja kylvää viljavaa ruokamultaista aroa, josta hän voi odottaa
runsasta satoa, jos Jumala vaan antaa sadetta. Mutta jos hän poistuu
pellolta tunniksikin hevosineen lepäämään, vie hän varovaisesti auran
pois, sillä muuten se voitaisiin varastaa. Yöllä ei ole hänen leponsa
myöskään suuri, sillä silloin täytyy hänen valvoa ja vartioida
hevosiansa, jotka syövät arolla, etteivät varkaat, joita kiertelee
kaikkialla väjymässä piilopaikoissaan, saisi tilaisuutta varastaa
niitä. Kuinka usein tapahtuu kumminkin että kun hän nukkuu päivän
raskaasta työstä väsyneenä, herätessään huomaakin kauhukseen
vetojuhtiensa kadonneen. Hän, jolla on koko toimeentulonsa
maanviljelyksestään, on nyt siinä avutonna voimatta saada kylvöään
päätteesen. Mutta jos hän voi seuraamalla jälkiä kasteisessa ruohossa
päästä varkaan perille, niin voi tätä, jos ei ole kerinnyt pääsemään
pakoon. Usein ovat nuo pelätyt hevosvarkaat tällä tienoolla
Om-siirtokunnan karkoitettuja, ja sinne viedään useinkin varastetut
hevoset. Kun ne kerran sinne tulevat niin voidaan ne saada takaisin
ainoastaan suurilla lunnailla. Mutta ei ainoastaan hevosia, vaan myös
kaikkea mitä ottaa voi, alkoivat nämä pahantekijäin asumat kylät
varastaa rauhallisilta venäläisiltä naapureiltaan. Turmeluksen luola,
vitsaus koko paikkakunnalle tuli Om-siirtokunnasta. Omituisuutena
kaikilla näillä kansoilla, sekä suomalaisilla että virolaisilla ja
lättiläisillä on se, että he ovat rohkeita ja viekkaita sekä
tarmokkaita aikeittensa täyttämisessä. Kun pahimmat varkaat kaikista
näistä kansoista vuosi vuodelta ovat kootut samaan paikkaan, mitäpä
muuta on odotettavakaan. Paloviinaan taipuvaisia ovat he ja tätä
tavaraa on yltäkyllin Siperiassa, sillä ei ainoastaan laillisia
kapakoita ole Om-siirtokunnassa, vaan joka toisessa talossa on
salakapakka-liike sivutulona. Mitä kohtauksia on näytelty kylässä ja
kapakkain edustalla! Loppuna oli useimmiten verinen tappelu ja murha.
Kun varoja tällaiseen roskaelämään puuttui, lähdettiin varastelemaan.
"Mennään varkaisille" sanottiin vaan, ikäänkuin olisi ollut hankkeessa
jotain luvallista tointa. "Kylään tuli aika lailla tavaraa taas viime
yönä", sanotaan sitten.

Luteerilaisia ruvettiin yhtä pahoin vihaamaan kuin pelkäämään
ympäristöllä. Kuinka paljon tämä vaikeutti säädyllisempien
karkoitettujen ja vapaiden inkeriläisten asemaa ja kuinka paljo se
alensi heidän arvoaan ja luottamustaan, on helposti ymmärrettävää. Kun
pahe oli päässyt vallan puolelle, niin oli vaan harvoja, niin tuskin
ketään joka uskalsi ilmoittaa varasta, vaikka kyllä tiesikin kuka oli
varastanut sen mitä etsittiin. Useimmiten ei kuitenkaan venäläisillä
ollut rohkeutta tulla siirtokuntaan etsimään varastettua, vaikka kyllä
tiesivät, että se oli sinne joutunut. Vaarallista todella olikin tulla
sinne käymään, mutta vielä vaarallisemmaksi tahtoivat pahantekijät
kuvata sen kuin todella oli. Helsingin kylä oli pahimmassa maineessa
vielä vuonna 1885, kun minä tulin Siperiaan. Kuitenkin oli elämä siellä
muutamia vuosia ennen ollut vielä hirveämpää. "Siellä henkensä kuulemma
pian menettää." Tämän jos ei muuta tiesivät kauvimpanakin asuvat
Siperian suomalaiset sanoa Om-siirtokunnasta. "Mutta jos eivät löisi
kuolijaaksi kun tulee sinne", kysyivät Venäläiset kyytimiehet
peloissaan, kun heidän piti minua kyyditä siirtolaan. Kuinka
luteerilaiset ovat saaneet venäläiset niin pelkäämään, kuvaa seuraava
kertomus. Annan erään karkoitetun maanmiehen, joka asuu venäläisessä
kylässä 60-70 virstan päässä siirtolasta, kertoa. "Eräältä minun
naapuriltani", sanoi hän, "varastettiin useampia hevosia, ja kun oli
varmoja syitä olettaa että ne oli viedyt suomalaiseen kylään, niin
pyysi minun venäläinen naapurini minua ja erästä toista suomalaista
saattamaan häntä Helsinkiin, koettamaan saada takaisin hänen hevosiaan.
Kun nyt on tapa naapurusten kesken että toisen naapurin on autettava
toista sellaisissa tapauksissa, niin emme voineet evätä hänen
pyyntöään, vaikka huolestuneina seurasimme häntä. Tulimmekin oikein
Ruotsinkylään. Minä tunsin erään talonpojan kylässä ja tämän luokse
ohjasimme matkamme. Sidoimme hevosemme kiinni ja astuimme tupaan.
Siellä istui joukko rosvontapaisia miehiä pöydän ympärillä,
ryypiskellen paloviinaa. Kun he saivat tietää mitä me tahdoimme, nousi
eräs heistä, jättiläisen kokoinen mies ylös, otti pitkän puukon
tupostaan, ojensi käsivartensa ja viilsi puukolla pitkin pöytää,
karjuen: 'kenen teistä minä ensin tapan, kuten te ryssät tapatte meidän
miehiä, niin teemme mekin teille.' Sitten astui hän meidän luoksemme ja
kysyi meidän nimiämme. Minut jätti hän rauhaan, mutta minun
suomalaiselle toverilleni, joka ei näyttänyt häntä miellyttävän, antoi
hän iskun vasten kasvoja, niin että verta tuli nenästä ja suusta. Me
olimme kuoleman hädässä. Ulos emme me uskaltaneet ja sisälläkin oli olo
kamalaa. Vihdoin tulimme onnellisesti ulos ja saatuamme hevosemme irti
lähdimme ajamaan hyvää kyytiä. 'Niin, kyllä se oli minun viimeinen
matkani tshuhnien luo, vaikka he varastaisivat kaikki mitä minulla on',
sanoi venäläinen ja huokasi helpotuksesta, kun kylän olimme jättäneet
taaksemme." Niin kertoi maanmiehemme. Mutta jos venäläiset pelkäävät
uskolaisiamme, niin oli näilläkin syytä pelätä edellisiä. Jos he
löysivät luteerilaisen maidensa sisällä ja jos tämä ei voinut tehdä
selvää asiastaan, joka jo kielen tähden usein voi olla vaikeata, niin
sai hän kiittää onneaan jos hän pääsi heidän kynsistään hengissä. Mutta
että tämän vihamielisyyden syy oli kokonaan etsittävä luteerilaisista,
käynee selville edellä sanotusta. Kaikki tämä oli luonnollisena
seurauksena siitä että suuri joukko yhteiskunnan hylkytavaraa oli
kasattu yhteen paikkaan. Vielä sen lisäksi oli kehnoa siirtokunnan
hengellinen hoito. Niin kauvan kun siirtolan perustaja, pastori
Johansson, pysyi paikkakunnan luteerilaisten pastorina, kävi jotenkin
hyvin. Sillä pastori on ainoa henkilö, jota nämä ihmiset hiukan
kunnioittavat. Jos hänen esiintymisensä on varmaa ja sukkelaa, kuten
oli pastori Johanssonin, niin on hänellä suuri vaikutus tuohon
kansaan. Varmalla esiintymisellään piti hän heidät aisoissa.
Mutta kun hän muutti pois ja heikompia voimia tuli hänen sijaansa, kävi
kaikki yhä pahemmaksi. Asiat eivät parantuneet vaikka sivistynyt
saksalais-virolais-lättiläinen katekeetta sijoitettiin paikkakunnalle.
Kerta kerralta varastettiin häneltä elukoita sekä häntä uhattiin
kuolemalla, kun hän astui sorrettujen puolustajaksi. Suomalaiset, joita
siirtolassa oli yli kahdeksansataa henkeä, jäivät kaikkea muuta
hengellistä hoitoa vaille kuin mitä he virolaiselta katekeetalta voivat
saada. Tämä toimitti sekä niiden lastenkasteen että myös hautasi
kuolleet ja piti jonkunlaista kirjaa väenmuutoksista seurakunnassa,
mutta ei mitään kirkonkirjaa löytynyt. Saksalaiset pastorit päästivät
lapset ripille, jos he ulkoa osasivat lukea isämeidän ja
uskontunnustuksen, jotka toiset oppivat porstuassa, kun pastori jo
kuulusteli toisia sisällä. Suomalainen väestö oli sitä paitsi
enimmäkseen irtolaisia, jotka kuleskelivat toisin ajoin vuodesta
venäläisissä kylissä työn-ansiolla. Heillä oli pienet mökkinsä kylässä,
mökit, jotka olivat toisilla tehdyt koivunhirsistä, toisilla maasta tai
mättäistä. Tavallisesti eli joku mies ja nainen jonkun aikaa yhtenä
huonekuntana yhdessä, mutta pitkällinen ei ollut heidän liittonsa.
Tunnen naisia, jotka ovat eläneet muutamassa vuodessa neljän tai viiden
eri miehen kanssa. Tavallisesti on nainen se, joka valitsee kenen
mukana tahtoo kulkea. Kuten yllä mainittiin, on niin vähä naisia, että
he ovat hyvin haluttuja. Kuinka asiat tulivat sentään paremmiksi
Helsingissä ja Narvassa, vieläpä jossain määrässä koko siirtokunnassa,
käy selville tähän liitetyistä matkakertomuksista. Mitä ulkonaisten
olojen suhteen tehtiin, voitanee lyhykäisesti tässä mainita.

Minun ensimmäinen huoleni oli, kun aloin ryhtyä työhön, saada
suomalainen jumalanpalvelus joka sunnuntaiksi ja koulun kylään.
Sitä varten sopivana henkilönä oli minulla mukanani tulkkina
seurannut pehtoori A. Granö, joka perheineen muutti mainittuun
suomalaiseen kylään syksyllä 1886. Monellaisten puutosten alaisena
kylmissä huoneissa ja kehnolla palkalla alkoi hän työnsä kaikessa
hiljaisuudessa. Sittenkuin me perinpohjin olimme oppineet tuntemaan
olosuhteet täällä, aloimme yksissä neuvoin parantamaan ja korjaamaan
epäkohtia. Lukutaito saatiin kouluopetuksella sekä kirjojen,
sanomalehtien ja pienen kirjaston avulla vähitellen paranemaan. Kirkko
ynnä kouluhuone rakennettiin. Vasta perustetusta raittiusyhdistyksestä
saatiin melkoista apua työssä, kun tähän yhdistykseen voi turvata
monessa tapauksessa, kun apua tarvittiin. Venäläiset virastot rupesivat
yhä enemmän käyttämään koulumestaria apuna vaikeammissa ja
vaarallisemmissa tutkimuksissa ja viimein pitivät ne tarpeellisena
palkata hänet Venäjän valtiovaroilla järjestyksen pitäjäksi siirtolassa
ja sen ympäristöllä. Kuinka monta ja kovaa taistelua on maksanut
ennenkuin kapakat, lailliset ja laittomat, saatiin pois, varkaat
voitettiin ja kylä tuli sille kannalle jolla se nyt on, tietää vaan se,
joka itse on ottanut osaa työhön. Jos kiittämättömyys yleensäkin on
maailman palkka, niin kyllä saavat papit ja koulunopettajat Siperiassa
kokea sitä enemmän kuin kukaan muualla.

Monessa suhteessa on Om-siirtokunta, mitä luontoon tulee, kaikista
Siperian suomalaisista siirtokunnista suosituin. Peltomaata on kylliksi
ja enemmänkin kuin kylliksi. Mitä sen hyvyyteen tulee, tarvitsee vaan
sanoa että se on arvosteltu ensimmäisen luokan peltomaaksi, joka
etelä-Siperian mittakaavan mukaan merkitsee 1/2-1 metrin
ruokamultakerrosta. Metsät, joissa on koivuja ja haapoja, ovat
aikoinaan olleet erittäin hyviä, mutta järjettömän haaskaamisen kautta
ovat ne tulleet huonommiksi. Vesakkoa on kuitenkin hyvin runsaasti.
Niityt ovat yleensä jotenkin kaukana. Sillä ei viitsitä ruveta heinää
niittämään, missä se ei ole lähes miehen korkuista. Tavallisesti
katsotaan vähemmin heinän laatuun kuin sen paljouteen. Sen vuoksi
jäävät suuret alat, jotka kasvavat mitä parasta heinälajia, kuten
villiä virnaa, niittämättä, ja etsitään alhaisia maita, missä kasvaa
pitkää saraheinää. Karjanhoito on alhaisella kannalla. Parempia
heinälajia ei korjata sen vuoksi että -- karja syö niin paljo niitä.
Pääasia siperialaiselle on vaan että eläimet pysyvät hengissä talven
yli.

Kun matkustaa siirtolan tiluksien läpi niin täytyy, jos on vähänkään
käsitystä luonnon kauneudesta, ehdottomasti ruveta sitä ihailemaan.
Viljavasta, viljelykseen kelpaavasta arosta on tuhansia tynnyrinaloja
silmien edessä, odottamassa vaan käsivartta ja auraa. Tuolla edempänä
taas näkee lehtimetsän, niin tasaisen kuin olisi se hoidettu puisto.
Niin seuraa näköala toisensa jälkeen. Milloin kulkee kuin salmen läpi
saaristossa, milloin taas kuin ulapalla vuonossa, jossa on paljo
lehtimetsään pistäviä lahtia ja poukamia. Tällä tavalla voi matkustaa
useampia tuntia siirtokunnan maa-aluetta. Kaikki muistuttaa herrastalon
tiluksista. Odottaa vaan tuolta metsän takaa suurenmoisia
herraskartanon rakennuksia näkyviksi, sillä tuntuu kuin vaatisi taulu
sitä, tullakseen täydelliseksi. Mutta voi matkustaa päiviä, jopa
viikkokausia sellaisia alueita pitkin Siperiassa, näkemättä
herraskartanoita. Jos kehitys saa rauhassa tapahtua ja Siperian maa
säilyä niiltä puolivilleiltä paimentolaisjoukoilta, jotka ovat täällä
aikoinaan mekastaneet ja välistä tulvanneet Eurooppaan, niin saa
arvattavasti läheinen tulevaisuus nähdä nämä nyt uneksitut linnat
toteutetuiksi. Uusi Siperian rautatie, joka tulee leikkaamaan
siirtokunnan maata noin penikulman päässä kylästä, tuonee mukanaan
uuden ajan Siperialle, tempaamalla sen lähemmäksi Eurooppaa. Silloin
tulee kai myöskin se kirous, jonka tänne-karkoitus on tuottanut,
vähitellen katoamaan. Kunpa vaan pysyisi silloinkin se luonnonvirkeä
olo, joka niin mieltä ihastuttaa Siperiassa!



VIII.

Verhne-Suetuk.


Nyt siirrymme hyvän kappaleen itäänpäin kirgiisien eli Barabinin
aroilta. Verhne-Suetukin siirtola, jota käymme kuvaamaan, on 1,800
virstan päässä Omskista ja siellä on suomalaisen pastorin vuosittain
käytävä. Matka, kun ottaa lukuun ne poikkeukset valtatieltä, joita
hänen täytyy tehdä käydäkseen katsomassa välillä olevalla alueella
asuvia suomalaisia, tulee siten noin 4,000 virstaa. Verhne-Suetukin
siirtolan asemasta ja synnystä puhumme hiukkasen, vaikka sitä asiaa on
käsitelty joksikin osaksi jälempänä seuraavassa matkakertomuksessa.
Kuten länsi-Siperiankin ensimmäiset luteerilaiset kristityt olivat
ruotsalaisia ja suomalaisia sotavankia Pultavasta, jotka järjestyivät
kirkko-yhdyskunnaksi Tobolskissa, niin muodostivat sellaiset vangit
kahdeksannentoista vuosisadan alussa ensimmäisen Ev.luteerilaisen
kirkko-yhdyskunnan Irkutskiin itä-Siperiassa. Sitten perustettiin v.
1767 sotapapin virka sinne. Kuten Tobolskia katsottiin emäseurakunnaksi
länsi-Siperian toisille luteer. seurakunnille, niin on Irkutsk
emäseurakunta kaikille Jenisein itäpuolella oleville luteerilaisille
seurakunnille.

Sittenkuin kuolemanrangaistusta Suomessa ei enää käytännössä pantu
toimeen ja muutettiin elinkautiseksi pakkotyöksi kaivannoissa
Siperiassa, siirrettiin vuosittain suurempi tai pienempi määrä
murhamiehiä kaukaiseen itään. Niiden tie kulki Moskovan, Perman,
Jekaterinenburgin ja Tjumenin kautta Tobolskiin. Koko matka kuljettiin
jalkasin ja kesti se, ennenkuin he tulivat viimeksi mainittuun
kaupunkiin, tavallisesti vuoden.

Vaikka heidät oli kotimaassa tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön, niin
julistettiin uusi päätös Tobolskissa, joka määräsi 15-20 vuoden
pakkotyön, aina heidän rikoksiensa laadun mukaan; täällä saivat he
myöskin kuulla mihin paikkaan ja mihin laitoksiin he tulivat
lähetettäviksi. Osa lähetettiin nimitäin Ustj-Kamennogorskiin, toiset
kruunun verkatehtaihin Omskissa, polttimoihin Taran luona,
kullanhuuhtomoihin Altailla tai myös aina Nertshinskiin Baikalin
takaisessa alueessa. Vaellus määrättyyn paikkaan voi kestää vielä yhden
vuoden lisäksi. Kun he tulivat määräpaikkaansa, tapahtui luultavasti
useimmiten, etteivät he koskaan enää tulleet luteerilaista pappia
tavanneeksi. Tosin tekivät sekä Tobolskin että myös Irkutskin
divisioona-saarnaajat laajoja matkoja käydäkseen uskolaistensa luona,
mutta mahdotonta oli kumminkin käydä kaikissa paikoissa, minne
pahantekijöitä asetettiin. Tietämätöntä oli myös papeille, missä niitä
oli tavattavana. Siihen tuli lisäksi se vaikeus, että pastori ja hänen
sanankuulijansa eivät juuri ymmärtäneet toistensa kieltä.

Jo vuonna 1843 teki Moskovan divisioonansaarnaaja T:ri K. Sederholm sen
ehdotuksen, että kaikki Siperiaan tuomitut ja karkoitetut koottaisiin
siirtokuntiin, kukin kansakunta erittäin. Moskovan vankeinhoito-komitea
lähetti ehdotuksen korkeampaan paikkaan, ja Lokakuun 20 p. 1845
ilmestyi keisarillinen käsky, että kaikki luteerilaiset eri
kuvernementeista koottaisiin yhteen tai useampaan kylään Minusinskin
piirissä Jenisein kuvernementtia ja niiden sielunhoito tulisi yhden tai
kahden papin toimitettavaksi. Näihin siirtoloihin koottaisiin myös ne
luteerilaiset, jotka olivat palvelleet aikansa valtion pakkotyössä.
Kantaväestön muodostamiseksi näihin kyliin tuli Rishkovan suomalaisille
kehoitus muuttaa Minusinskin alueelle. Kun hyvää peltomaata tässä
siirtolassa rupesi olemaan niukalta ja sinne rupesi vuosittain
tulvaamaan eri kansakuntiin kuuluvia karkoitettuja, niin noudatti moni
perhe kehoitusta. Kun Irkutskin divisioonansaarnaaja pastori Butzke
kävi Minusinskin piirissä vuonna 1851, löysi hän täällä 116
luteerilaista vapaaehtoisia siirtolaisia, mutta vielä ei ollut mitattu
maa-aluetta, joka v. 1845 annetun keisarillisen käskyn mukaan oli
heille luovutettava. Kaikki kirjoitukset, jotka tästä asiasta olivat
lähetetyt kameraalilaitokselle Krasnojarskiin, olivat jätetyt
vastaamatta. Paikalliset viranomaiset olivat ensin osoittaneet
saapuneille hedelmättömän aron Jenisein varrella asuinpaikaksi, mutta
luteerilaiset eivät olleet tyytyneet tähän vaan hyvällä aistilla
valinneet itselleen hedelmällisen seudun Sujetukin ja Kebeshin
varrella. Pastori Butzken välityksellä saivatkin he tuon alueen.
Pastori Cossmann, josta tuli hänen jälkeläisensä, jatkoi hänen työtään
ja järjesti olot uudessa siirtokunnassa. Luteerilaisille mitattiin
20,000 desjätinan alue. Suomalaiset pysyivät Verhne-Suetukissa, joka
oli ensimmäinen ja vanhin siirtola, lättiläiset muuttivat 1858
Nizhnaja-Bulankaan, erääsen Kebesh-joen rannalla olevaan laaksoon, 25
virstaa Verhne-Suetukista etelään. Virolaiset saivat itselleen
osoitetuksi paikan Bulan-joen varrella 7 virstan päässä sieltä ja
antoivat kylälleen nimen Verhnaja-Bulanka. Että he pääsisivät alkuun
asumisyrityksessään, kokosivat luteerilaiset seurakunnat Venäjällä
pastori Cossmannin kehoituksesta apua näille veljilleen. Apuraha oli
melkoinen. Se nousi 27 tuh. ruplaan.

Sitä osaa Minusinskin piiriä, jossa myöskin luteerilaisia asuu, on
kutsuttu Siperian Sveitsiksi. Maa on niin väkevää että se tuottaa
hedelmää viidentoista vuoden ajan lannoittamatta. Korkeita
kukkuloita ja syviä ruohoa ja harvaa lehtimetsää kasvavia laaksoja
vaihettelee. Kukkulain välillä suikertelee kirkasvetisiä jokia. Nisua,
arbuuseja, melooneja ja tupakkaa viljellään; myöskin harjoitetaan
mehiläistenhoitoa. Se on maa, "jossa maito ja hunaja vuotaa", voisi
sanoa. Etelässä muodostavat Sajanin vuoret kuten sinisen pilviseinän
kukkuloilleen, jotka ovat lumen peitossa isomman osan kesää. Lännessä
taas, Jenisein länsirannalla, nähdään yksityisiä Altai-vuoristoon
kuuluvia korkeita vuoria. Ilman-ala on terveellistä ja lauhkeinta mitä
Siperiassa on. Yleensä voi sanoa että paikka on edullinen.

Luteerilaisista kylistä tekee suomalainen kylä Verhne-Suetuk parhaan
vaikutuksen. Luultavasti ovat virolaisetkin samaa mieltä, sillä vaikka
asetus määrää että Verhne-Suetuk ja sille mitattu maa-alue yksinomaan
kuuluu suomalaiselle kansallisuudelle, niin on kuitenkin virolaisia
pesiintynyt kylään niin lukuisasti, että heidän lukunsa 1890 nousi
364:ään. Kylän koko väestö oli silloin 921. Kouluikäisten lasten luku
virolaisista vanhemmista nousi 131:een, kun suomalaisten vanhempain
lasten luku oli vaan 104. Tällä on syynsä siinä seikassa, että
virolaisia tulee tavallisesti koko perhe Siperiaan, kun perheen-isä
karkoitetaan, mutta Suomesta tulee vaan mies ja perhe jää Suomeen. Sitä
paitsi karkoitetaan Virosta usein ihmisiä pienemmistä rikoksista ja
nämä voivat kyllä olla kunnollisia, mutta Suomesta lähetetään harvoilla
poikkeuksilla vaan hylkyjä.

Ensimmäiset karkoitetut saapuivat Verhne-Suetukiin 1857 ja pastori,
joka oli toimekseen saanut suomalaisten vankien ja siirtolaisten
sielunhoidon, kesällä 1863. Viimeksi mainittuna vuonna oli nimittäin
keisarillinen asetus ilmestynyt Helsingissä, joka määräsi että
suomalainen pastori ja katekeetta olivat lähetettävät tähän kaukaiseen
paikkaan.

Pastori Roschier oli ensimmäinen Suomen hallituksen Siperiaan lähettämä
pappi ja Adamsson ensimmäinen katekeetta. Pastori Roschierin
velvollisuutena oli hoitaa ei ainoastaan Verhne-Suetukin suomalaisia
vaan myös äskenmainituissa kylissä asuvia virolaisia ja lättiläisiä.
Sitä paitsi oli hänen vuosittain tehtävä matka niihin paikkoihin
Jenisein kuvernementtia, missä luteerilaisia asui. Irkutskin v.t.
divisioonansaarnaajana teki pastori Roschier laajoja matkoja aina
Tyynenmeren rannikolle.

Sittenkuin pastori Roschier 1878 palasi kotimaahan, sijoitettiin
lättiläinen pastori Nizhnaja-Bulankaan ja suomalaista kylää tulisi, v.
1884 annetun keisarillisen asetuksen mukaan, lähinnä hoitamaan
suomalainen katekeetta, joka olisi sen suomalaisen pastorin
tarkastuksen alaisena, joka saman asetuksen mukaan asuisi Omskissa eli
sen läheistöllä ja joka sieltä vuosittain kävisi Verhne-Suetukissa.
Pastori Roschierin aikana eli noin 1875 paloi vahinkovalkealla kirkko
ja pastorin asunto, jotka olivat rakennetut Apukassan varoilla.
Sittemmin rakennettiin uudestaan valtionvaroilla koulutalo, johon tuli
koulusali ja asunto katekeetalle. Katekeetta Lindholm, joka tuli
Adamssonin jälkeen tähän virkaan, harrasti suuresti oman kirkon
saamista kylään. Kun oli Irkutskin pankissa varoja tähän tarkoitukseen
noin 1,500 ruplaa ja vapaaehtoisia lahjoja Suomesta kertynyt noin 700
ruplaa, niin voitiin aije toteuttaa, ilman varsin suuria uhrauksia itse
siirtokunnan puolelta.

Kirkko rakennettiin ja voitiin vihkiä syksyllä 1888. Se oli silloin
tullut maksamaan 2,800-3,000 ruplaa.

Onnellisessa tilassa ovat Verhne-Suetukin talonpojat verraten useimpiin
muihin Siperiassa sen kautta, että heidän on helppo muuttaa rahaksi
viljansa kauppiaille, jotka ostavat läheisten kullanhuuhtomojen
tarpeeksi. Hyvänä tulolähteenä on myöskin rahdinveto mainittuihin
kullanhuuhtomoihin. Niinpä kertoi eräs talonpoika suomalaisessa kylässä
ansainneensa 200 ruplaa yhdessä talvessa sellaisten kuormien
kulettamisella. Vilja on usein Minusinskissa hyvässä hinnassa, sillä
sitä ostetaan ja kuletetaan laivoilla alas jokea pitkin sellaisiin
paikkakuntiin, missä viljankasvu ei menesty.

Tie Minusinskista Verhne-Suetukiin eli Kamennoi-bradiin, kuten kylää
paikkakunnalla jokapäiväisessä puheessa kutsutaan, kulkee milloin
mäkiä, joista on laaja näköala sekä Sajanin- että Altaivuorille, joiden
luulee olevan aivan lähellä, milloin taas hedelmällisiä laaksoja ja
metsiä. Kuinka voi erehtyä määrätessä etäisyyttä sellaisilla
paikkakunnilla, näkee seuraavastakin. Eräs postimestari Minusinskissa
kertoi luulleensa kun tuli paikkakunnalle, että matka Sajanin vuorille
voi olla korkeintaan 7-10 virstaa. Tässä luulossa ehdotti hän
muutamille tuttavilleen että tekisivät kävelymatkan vuorille. "Kyllä",
vastasivat nämä ja silloin lähdettiin. Kun mennään Minusinskista
Verhne-Suetukia eli Sajanin vuoristoa kohden, niin on kuljettava
muutaman virstan pituisen metsän eli laakson poikki. Heidän astuttuaan
tämän matkan ja tultuaan taas korkeammalle paikalle, näyttivät vuoret
olevan yhtä etäällä. Kummastuneena kysyi postimestari silloin kuinka
paljo heillä oli vielä jälellä matkaa näille vuorille. "Noin 150 à 200
virstaa on meidän vielä astuttava", tuli vastaukseksi.

Jos minä nyt voisin lopettaa kuvaukseni Verhne-Suetukista, niin olisi
hyvä; mutta silloin olisi lukija saanut liika valoisan kuvan
paikkakunnasta. Luonto on ihana, ilma sinisen kuultava ja ilman-ala
hyvä. Leivästä ja rahan-ansiosta ei ole mitään puutetta, kaikki on
totta, mutta asukkaat huokaavat kovan hirmuvaltiaan, juoppouden,
orjuudessa. Tämä pahe, joka on juuri moniin muihin paheihin ja
rikoksiin, pitää meidän maanmiehemme vankinaan niin, että siirtokunta
ei ole voinut kukoistaa niin kuin voisi luulla ja toivoa. Suomen asema
on sellainen, ettei sillä voi olla siirtomaita siinä ymmärteessä kuin
muilla itsenäisillä valtioilla on, mutta meidän pitäisi pitää kunnian
ja rakkaan velvollisuuden asiana auttaa maanmiehiämme korkeammalle
sivistysasteelle kuin millä ne ja niiden ympärillä olevat kansat ovat.
Mitä muuta on sanottavaa tästä siirtokunnasta, selviää seuraavista
matkakertomuksista.



IX.

Ashtshagul.


Tämännimisestä suomalaisesta siirtokunnasta on tuskin kukaan Suomessa
kuullut puhuttavan. Syy siihen on helposti löydettävissä. Ei nimittäin
ole kauvempaa kuin muutamia vuosia siitä kuin ensimmäiset suomalaiset
asettuivat tähän paikkaan, jossa nyt pieni tämänniminen siirtola on
syntynyt. Tämä siirtola on eteläisin kaikista suomalaisista
siirtoloista Siperiassa ja on noin 51 leveysasteella Tomskin
kuvernementin Barnaulin piirin lounaisimmassa kulmassa. Jo kauvan oli
moni Bugenen siirtolassa ollut tyytymätön asuinpaikkaansa ja halunnut
päästä pois johonkin helppopääsyisempään paikkaan. Muutamat sikäläiset
perheet olivat monta vuotta kuleskelleet etelä-Siperiassa, asuneet
milloin venäläisissä kylissä, milloin Barnaulin kaupungissa, löytämättä
sopivaa asuinpaikkaa. Vihdoin asettuivat he arolle mainitulla alueella,
missä oli runsaasti saatavana suolatonta vettä. Niin pian kuin he
olivat tehneet sen ja Tobolskin kuvernementissa asuvat luteerilaiset
olivat saaneet tiedon siitä, muutti vielä vuosina 1887-1890 moniaita
perheitä suomalaisia, virolaisia ja lättiläisiä Bugenesta ja
Om-siirtokunnasta. Alue kuuluu keisarilliselle kabinetille ja on
Barnaulin vuorihallituksen hoidossa. Asianomaisten toimesta mitattiin
luteerilaisille maa-alue, laskettu 700 henkeä varten, jonka luvun
pitäisi kokoontua määrävuosien kuluessa, jos he tahtoivat pitää koko
mitatun maa-alueen. Vuonna 1891 oli siirtokunnassa 102 henkilöä,
enimmäkseen suomalaisia.

Useampia kertoja olin saanut kirjeitä Ashtshagulista, joissa pyydettiin
tulemaan heidän luokseen, mutta en ollut voinut saada matkarahoja
ennenkuin keväällä 1891. Toukokuun keskivälillä mainittuna vuonna olin
valmis lähtemään mainitulle virkamatkalle, joka oli viimeinen pitempi
matka mitä Siperiassa tein. Siitä tulen kertomaan jossakin seuraavassa
luvussa.



X.

Ensimmäinen virkamatkani Om-siirtokuntaan 1885.


Päästyäni vähä järjestykseen ja saatuani podorozhnan (kyytipassin),
läksin matkalle Jelankaan, joka on 150 virstaa itään Omskista, sillä
siellä sanottiin suomalaisia asuvan. Kun tulin sinne, sanottiin että
minun olisi pitänyt poiketa oikealle paljo ennen ja että minä nyt olin
tehnyt 70 virstan mutkan. Kuultuani kuitenkin, että kylässä asui
lähemmä sata luteerilaista, rauhoituin ja jäin yöksi sinne. Aamulla
k:lo 5 lähetin sanan eräälle suomalaiselle, joka heti tuli
kestikievariin. Tämä sanoi olevansa Ylistarosta ja nimensä olevan
Pajumäki. Sovittuamme ajasta ja paikasta kokoonnuimme k:lo 10 e.pp.
erään Helsingistä kotoisin olevan suutari Strandin luona ja minä pidin
jumalanpalveluksen siellä kahdellekymmenelle hengelle. Sitten läksin
minä taas matkaan etsimään suomalaista siirtokuntaa ja tulin k:lo 6
j.pp. erääseen venäläiseen kylään Om-joen varrella. Toisella rannalla
oli suomalainen siirtokunta. Odottaessani miestä viemään kapineitani
venerantaan, näin kolme miestä tulevan, yksi keskellä ja hänen
kummallakin puolellaan mies, kelpo nuija kädessä. Eräs venäläinen
sanoi: tuo keskimmäinen on suomalainen. "Hyvää päivää", sanoin minä
suomeksi. -- "Jumala antakoon", vastasi hän. "Jouduin tässä kiinni",
jatkoi maanmieheni. -- "No mistä syystä?" -- "Ei se asia ollut niin
suuri mutta ihminen joutuu toisinaan onnettomuuteen", arveli hän, ja
lisäsi: "kyllä jo taitaa henki mennä, on seitsemäs kerta kun täällä
jouduin kiinni." Mies sanoi nimensä olevan Liisanpoika ja kotoisin
olevansa Hämeenlinnasta. Sittemmin sain kuulla, että hän oli ollut
työssä eräällä venäläisellä, joka lähetti hänen hevosella ja kärryillä
viemään ruokaa työväelle pellolla. Mutta Liisanpoika piti edullisempana
ajaa tiehensä. Niin hän meni ja möi sekä hevosen ja kärryt että kaikki,
millä jotain arvoa oli. Tästä teostaan oli hän nyt vangittu.

Kun katselin suomalaista kylää etäältä, näytti se minusta monessa
suhteessa muistuttavan suomalaista kylää kotimaassa. Saunat
joenrannalla ja pitkät koivut pihoilla, mutta ennen kaikkea kieli, jota
puhuttiin, muistutti Suomea. Ajajan huudosta tuli eräs vanha mies
veneellä minua hakemaan. Hän oli kivuloinen ja heikko. Kun hän kuuli
minun olevan suomalaisen papin, joutui hän sellaisen ilon valtaan että
hän lankesi polvilleen ja huudahti: "Voi Herra Jumala, vai tuli tänne
viimein oikea suomalainen pappi!" Kun minä sitten istuin maanmiestemme
keskuudessa, niin tuntui minusta ihan kuin olisin löytänyt sen, mitä
kauvan olin etsinyt. Ihmeellistä ei se ollutkaan, sillä ei päivääkään
tuskin ollut kulunut viiteen vuoteen, etten olisi ajatellut näiden
maanmiestemme hyljättyä asemaa.

Sen vuoksi ei ollutkaan pieni ilo minulle nähdä että olin tervetullut
ja kauvan odotettu. Luteerilainen siirtola Om-joen varrella on 125
virstan päässä itään Omskista, mutta ei kuulu Akmolinskin alueesen,
johon Omsk kuuluu, vaan Tobolskin kuvernementtiin. Siirtokuntaan kuuluu
neljä kylää, Helsinki eli Ruotsinkylä, Narva eli Suomenkylä, Tallinna
eli Eestinkylä ja Riia eli Lätinkylä.

Kun pastori Johansson ei voinut saada kyllin paljo luteerilaisia tähän
uuteen perustamaansa siirtokuntaan, niin pyysi hän Tobolskin
kuvernöörinvirastolta että kaikki Siperiaan tuomitut koko Venäjän
valtakunnasta lähetettäisiin Om-siirtokuntaan. Niin tapahtuikin. Tässä
lienee etsittävä syy siihen että lakattiin lähettämästä suomalaisia
niille määrättyyn Verhne-Suetukin siirtokuntaan Minusinskin piirissä
Jenisein kuvernementtia. Vuosittain tulvasi siirtokuntaan sadoittain
henkilöitä, suurimmaksi osaksi pahantekijöitä ja roistoja. Pian muutti
pastori Johansson pois Omskista, jossa hänen oli asuntonsa, ja hänen
sijaansa tuli vähemmin tarmokkaita miehiä, jotka kävivät siirtokunnassa
vaan yhden taikka korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. Elämä siellä tuli
aina pahemmaksi ja pahemmaksi, ja lopullisesti tuli luteerilaisista
sellainen kauhistus ja vitsaus koko tienoolle, että väestö eli
venäläiset kääntyivät virastojen puoleen pyytäen ettei lähetettäisi
kaikkia pahantekijöitä heidän piiriinsä, sillä siellä ei nyt enää ollut
mitään turvaa hengen eikä omaisuuden puolesta. Lienee tapahtunut että
meidän maanmiehemme lähtivät 20 à 30 miehen suuruisina joukkoina
rosvoamaan ja varastamaan. Sitten tulikin käsky, että luteerilaisia ei
pitäisi lähettää enää kaikkia yhteen paikkaan, vaan hajoittaa
kaksittain kuhunkin kylään. Mutta pahuus ei ole vähentynyt
luteerilaisissa, vaan on se viime vuosina noussut korkeimmilleen.
Kaikki siveelliset käskyt ja siteet ovat poistetut. Avioliittoa ei
pidetä ollenkaan pyhänä. On tavallista että vaimo jättää ja elää toisen
kanssa, jätetty mies taas ottaa itselleen vuorostaan toisen vaimon
j.n.e. Suomalaisessa kylässä sattui m.m. sellainen tapaus että kaksi
miestä oli vaihtanut vaimoja. Että vaimo varastaa miehensä omaisuutta
tämän ollessa poissa kotoa ja lähtee tiehensä toisen kanssa, on
tapahtunut usein. Eräs mies tuli minun luokseni ollessani
siirtokunnassa ja pyysi minua kuulustelemaan hänen vaimoaan
matkoillani. Kun hän oli ollut heinänteossa, oli hänen vaimonsa myynyt
kaikki kalat, mitä hän oli pyytänyt keväällä, kaiken voin ja kaikki
munat, sekä juonut rahat suuhunsa ja sitten karannut kotoa. Kuulin
kerrottavan että vaimo ensin oli ollut kelpo ihminen, mutta hänen
miehellään oli ollut tapana pakoittaa hänen juomaan, kun itsekin joi.
Siten tuli vaimosta vähitellen juoppo. Eräs toinen tuli ja valitti että
hänen vaimonsa oli jättänyt hänen kolme vuotta sitten sekä asui erään
virolaisen luona, jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta. Siitä
huolimatta sanoi hän kumminkin ottavansa vaimonsa vastaan, jos tämä
tahtoi tulla takaisin jota se kuitenkaan ei tehnyt. Toisilta kuulin
että hän oli ajanut pois vaimonsa ja antanut hänelle lehmän sekä
sanonut että he nyt olivat eronneita ystäviä.

Sen talon isäntä, missä asuin, oli etevä mies, suomalaisenkin mitan
mukaan. Hän oli kauvan pitänyt suomalaisia lehtiä ja lukenut hyvin
paljo. Hän oli syntynyt Siperiassa vapaista vanhemmista ja oli suuressa
arvossa ei ainoastaan siirtokunnassa, vaan myöskin ympärillä olevissa
venäläisissä kylissä. Hän kärsi revolverinlaukauksesta, jonka oli
saanut eräältä lättiläiseltä, kun tätä oli pantava kiinni. Lättiläiset
ja saksalaiset ovat pahimpia siirtokunnassa. Melkein koko lättiläinen
väestö on varkaita ja varkaan-salaajia. Jos joku rehellisempi olisikin
heidän joukossaan, niin ei se uskalla avata suutansa, tietäen mitä
olisi seurauksena. Sinä kesänä olivat lättiläiset kiskoneet rahoja
ympärillä olevista venäläisistä kylistä aina toista tuhatta ruplaa. Ne
varastavat nimittäin hevosia venäläisiltä, jotka sitten saavat lunastaa
ne kylästä sovitulla summalla. Minä näin luettelon, kuinka paljo kukin
oli saanut maksaa. Erästäkin oli verotettu 70 ruplaa. Kun ne sitten
lähtevät hevosineen, ammutaan niitä jälestä. Kylän koulumestari
Mühlenberg, sivistynyt mies, kertoi minulle että lättiläiset kaksi
päivää sitten juuri olivat hukuttamassa kahta venäläistä jokeen, kun
nämä olivat tulleet etsimään varastettua tavaraa. Jos ei hän olisi
seisonut revolveri kädessä ja uhannut ampua heti sen, joka uskalsi
estää venäläisiä pelastamasta itseään, niin olisivat he epäröimättä
tehneet tekonsa. Koulumestari oli sitten saanut terveisiä että olisi
kauniisti, muuten saisivat he kyllä hänen vaikenemaan ijäksi.
Lättiläiset ovat ylimalkaan vaikeata kansaa. Erään lättiläisen vihin
erään luteerilaisen naisen kanssa Omskissa muutamia päiviä jälkeen
tuloni. Hääiltana oli sulhanen tullut hiukkasen juovuksiin, sanonut
morsiantaan huoraksi ja antanut selkään anopilleen. Niin lähti hän
kotiinsa, joka oli 80 virstan päässä Omskista. Hänen vaimonsa meni
myöhemmin sinne, mutta huomasi tullessaan että miehellä jo oli luonaan
nainen, joka rupesi syytämään uudelle vaimolle haukkumasanoja sekä
väitti olevansa enemmän hänen vaimonsa kuin tuo toinen, kun hän pian
tulisi antamaan hänelle perillisen. Nuori vaimo tuli suruisena isänsä
kanssa minun luokseni neuvottelemaan, miten he saisivat laillisen eron.
Parin viikon päästä tuli mies minun luokseni ja sanoi että hän
poliisilla tuottaisi uuden vaimonsa luokseen. Kun en voinut keskustella
hänen kanssaan ilman tulkkia sekä tiesin että hänen oli syy kaikkeen,
niin puhuin tällä kertaa enimmäkseen merkeillä ja tempuilla, mutta
kieltä jota hän hyvin ymmärsi. Lieneekö sitten ollut minun
kaunopuheliaisuuteni vai joku muu joka vaikutti, ainakin tuli hän parin
tunnin päästä nuoren vaimonsa kanssa lähtötervehdykselle minun
luokseni, sillä nyt oli vaimo muuttava hänen kanssaan hänen kotiinsa.

Meidän suomalaisemme täällä Siperiassa eivät kehumista kannata, ja
kuitenkin täytyi Om-siirtokunnan koulumestarin sanoa että ne ovat
verraten "sivistyneitä". Luultavasti tarkoitti hän että ne kohtelevat
häntä siivosti ja kunnioituksella. Kun minä aamulla siirtolaan tuloni
jälkeen lähdin katselemaan "Helsinkiä", kokoontuivat pian ne kylän
suomalaisista, joilla ei ollut erittäin suuria (nim. äskeisiä)
pahantekoja omillatunnoillaan, minun ympärilleni. Useampia pohjalaisia
tapasin täällä, niinpä esim. Matti Annalan Kauhavalta, Ylihärsilän
Lapualta, Liveljaan Alahärmästä y.m.

Oli ihmeellistä nähdä sitä vaikutusta, mikä minun ilmestymiselläni
heihin oli. Osa vapisi niin, että heidän oli vaikea seisoa, ja kului
hyvä aika, ennenkuin voin saada selvää keskustelua heidän kanssansa
toimeen. Samaa olen huomannut kaikkialla suomalaisistamme, niin että
minun on usein täytynyt puhua niin hiljaa ja ystävällisesti kuin
mahdollista, saadakseni heitä hiukan rohkaistuiksi. Kun he tulevat
kaupunkiin, ovat he kuin pelotetut linnut. Ihmeellistä ei se olekaan,
sillä varkauksista, joita luteerilaiset tekevät venäläisissä kylissä,
ovat ne kaikki niin vihattuja, että niitä ajetaan takaa ja tapetaan
kuin metsän petoja, jos niitä tavataan venäläisellä alueella. Asia
pahenee vielä siitä, että monikaan ei osaa puhua venäjää selittääkseen
asiaansa ja matkansa syytä, joka voi olla kyllä laillinen ja
tarpeellinen. Luullaan että enemmän kuin puolet kaikista mitä Suomesta
karkoitetaan menettää henkensä venäläisten käsissä ja haudataan salaa.
Asianhaarat houkuttelevatkin siihen. Jos nimittäin varas saadaan kiinni
ja viedään "voolostiin", kuten täällä sanotaan, niin tulee varas
tavallisesti takaisin viikon päästä. Voolosti on kunnan pääpaikka ja
käsittää useampia seurakuntia. Kussakin voolostissa on käräjätupa ja
lautakunta, jonka eteen pahantekijä ensi sijassa viedään. Jos nyt tulee
varkaan ystävä ja antaa 15 à 20 ruplaa zasedatelille (nimismiehelle),
niin päästää hän vangin pois ilman muuta. Kun tämä palaa kylään, niin
saavat hänen ilmiantajansa olla varoillaan. Sen vuoksi sanoi eräs
venäläinen talonpoika minulle: "se, jolla on 30 tai 40 ruplaa, saa
varastaa niin paljo kuin tahtoo, mutta pahempi on köyhän tehdä sitä".
Eipä olekaan siis ihmeteltävää että venäläiset talonpojat itse rupeevat
käyttämään oikeutta. Mutta on selvää että se usein menee laidalta ja
julmuuteen asti. Kerrottiin minulle siirtolassa, että oli löydetty
joesta viisikin miestä sidottuina yhteen ja suitset suussa; nämä olivat
olleet hevosvarkaita, jotka venäläiset olivat hukuttaneet. Jos joku
käyttäytyy hyvin venäläisten joukossa ollessaan, niin auttavat ne häntä
kaikella tavalla, sillä ne ovat hyväsydämisiä ja hyväntahtoisia. Mutta
niiden hyvyyttä käyttävät meidän maanmiehemme useimmiten väärin. Jos
hän saa lainaksi 15 tai 20 ruplaa, niin katoaa hän eikä enää palaa. Ja
petetty venäläinen sanoo: "Jumala hänen kanssaan, hän ei ymmärtänyt
mikä hyvin ja oikein oli".

Mutta joudun liika kauvas kerrottavastani asiasta. Ensimmäinen, mitä
maanmieheni kysyivät hiukan toinnuttuaan, oli tämä: "Onko siinä perää
kun sanotaan että täältä voisi vielä päästä Suomeen?" Minun täytyi
sanoa etten uskonut heidän saavan lupaa siihen mutta lisäsin: "Miksi
tahtoisittekaan täältä pois, maahan on parasta mitä olla voi ja jos
olette ihmisiksi niin teidän on täällä hyvä olla". -- "Niin, mutta se
ikävä", oli surullinen vastaus. "Ehkä nyt tulee parempi, kun Te olette
tulleet tänne", lohduttelivat he itseään. Sittenkuin he olivat tulleet
rohkeammiksi, kertoi eräs että viilsi oikein hänen sydämessään, kun hän
kuuli herrasmiehen siinä puhuvan suomea; toinen taas kertoi että hikeä
rupesi valumaan hänen otsaltaan j.n.e. Sunnuntaina saarnasin minä
niiden rukoussalissa, joka oli pieni koulutupa lättiläisten kylässä.
Sillä vaikka täällä asuu pari kolme tuhatta luteerilaista, niin lienee
mahdotonta saada heitä minkäänlaiseen uhraukseen kirkon rakentamiseksi.
Useimmat ovat niin köyhiä että heillä tuskin on vaatteita millä itseään
verhoisivat. Seurakuntaa oli koolla varsin runsaasti ja järjestys
erittäin hyvä. Lieneekö ollut huono enne vai ilostako suomalaiset
paukuttivat niin lujasti että he särkivät pienen kirkonkellonsa, mutta
vahinko se oli joka tapauksessa laiminlyödylle ja kurjalle
seurakunnalle. Iltapäivällä pidin raamatunselityksen Ruotsinkylässä
sekä koetin tehdä muutamia kysymyksiä hengen-asioista. Ettei aivan
turhaan tarvitse työskennellä näiden kadonneitten lampaiden
keskuudessa, uskon kyllä. Mutta kuinka paljo voi sentään ylimalkaan
vaikuttaa, kun on tehtävä niin laajoja matkoja ympäri. Lukutaito lasten
keskuudessa on huono tai ei sitä olekaan. He näyttivät olevan iloisia
siitä että minä lupasin pitää lukukinkerit heidän kanssaan seuraavana
talvena. Suomalaisen tavan mukaan tahtoivat tuoda minulle "muruja".
Ennen lähtöäni toi yksi munia, toinen voita ja kolmas vesilinnun.
Vaikka minä tiesin että antajat olivat köyhiä, niin otin minä iloisesti
vastaan heidän lahjansa, jotka osoittivat että olin voittanut heidän
sydämensä. Että täällä on paljo tekemistä ja työala jota ei niin
pitäisi laiminlyödä kuin on tapahtunut tähän saakka, selvesi minulle
enemmän ja enemmän. Sydämestäni kiitin Jumalaa, etten ollut kuunnellut
niiden neuvoa, jotka koettivat saada minua luopumaan tämän matkan
puuhasta, sillä tarve on suurempi kuin kertoa voi. Sanoivat
siirtokunnassa koettaneensa kirjoittaa Suomeen ja kuvata hätäänsä,
mutta eivät tietäneet olivatko kirjeet tulleet perille.



XI.

Matka Bugeneen Kesäkuussa 1886.


Kun nyt taas joku aika oli kulunut turhaan odottaessa matkarahoja
Venäjältä, ja minä olin saanut hiukan säästetyksi omista varoistani,
niin päätin minä tehdä matkan Bugenen siirtolaan Butakovskin
voolostissa Taran piiriä. Tehtyäni kaikki mitä olin voinut saadakseni
virkamatkoja varten määrättyjä varoja, niin en voinut muuta kuin
kärsivällisesti odottaa parempia aikoja, vaikka se on vaikeata sekä
seurakunnalle Siperiassa että minulle. Minulle on se sitä pahempaa, kun
on tekemisissä enimmäkseen sellaisten ihmisten kanssa, jotka kaikki
asiat pahempaan päin kääntävät.

Ilmoitettuani kahta viikkoa ennen lähtöä matkastani ja pyydettyäni että
sieltä tultaisiin hevosilla noutamaan Tarasta, läksimme me, vaimoni ja
minä, höyrylaivalla Omskista ja saavuimme kahdenkymmenen tunnin matkan
jälkeen Taraan, joka on 280 virstaa pohjoiseen Omskista. Pitkin
mutkikasta jokea tulee tie noin. 400 virstan pituiseksi. Tähän väliin,
jonka me myötävirtaan kulimme niin lyhyessä ajassa, kului paluumatkalla
kokonaista neljä vuorokautta. Tässä on kuitenkin huomattava että
laivalla oli proomu hinattavana. Irtishin joki on aina mahtava, mutta
suurenmoisimmalta se näyttää kevättulvan aikana. Sen keskimääräinen
leveys on noin puoli virstaa. Nyt kun vesi oli korkealla, voi laivasta
katsella kauvas ympärille, mutta myöhempänä kesällä ollaan niin syvällä
jokilaaksossa että harvoin näkee muuta kuin yksitoikkoisia, jyrkkiä
jokirantoja.

Nyt oli alinomainen näköala silmänkantamattomiin niittyjen ja peltojen
yli. Mitä kauvemma tulimme Taraa kohden, sitä mäkisemmäksi ja
metsäisemmäksi tuli maa ja jo muutamia virstoja Tarasta etelään näkyi
aarniometsän eli "urmannin" reuna, kuten suomalaiset siellä venäläisten
mukaan sitä kutsuvat. Tässä metsässä, jonka vertaa pituudessa ja
leveydessä ei liene, vaeltaa ostjaakki vielä tuohivene pään päällä,
mahdottomana sivistää, ja metsän villieläimillä on siellä rauhallinen
koti. Sellaisia paksuja honkahirsiä kuin sieltä tuodaan en ole koskaan
nähnyt. Kun olimme tulleet Taraan ja saaneet asunnon erään siivon
pikkuporvarin luona, otin ensi työkseni kuulustella oliko ketään
suomalaisia tullut meitä vastaanottamaan, mutta niitä ei kuulunut eikä
näkynyt. Luultiin että oli mahdotonta päästä Bugeneen ja että syy
suomalaisten poisjäämiseen oli juuri tästä seikasta etsittävä. Mutta
koettaa täytyy, ajattelin, ja menin siis paikkakunnan ylhäisimmän
virkamiehen, ispravnikan eli poliisimestarin luo; tämä virkamies on
kuvernöörin ja nimismiehen välillä. Hän oli hyvin ystävällinen mutta
sanoi että oli mahdotonta päästä Bugeneen. Niin sanoi myös paikkakunnan
rauhatuomari, joka sattui olemaan paikalla. Tämä sanoi kerran
kysyneensä eräältä suomalaiselta, miksi he olivat ottaneet asuntonsa
niin vaikeapääsyisten soiden taakse ja tämä oli vastannut: juuri sen
vuoksi että sinne on niin vaikea päästä.

Kun minä pysyin aikeessani siitä huolimatta kuitenkin koettaa, antoi
ispravnikka minulle kirjoituksen, jossa hän käski alaisiaan
toimittamaan minulle hevosia sekä tarjosi minulle sotamiehen avuksi
matkalla, jonka tarjouksen minä kumminkin hylkäsin.

Puolen tunnin päästä ovat hevoset teidän luonanne, sanoi hän, kun minä
hyvästi-jätössä kiitollisena tartuin hänen käteensä. Pian istuimme me
kapineinemme tarantassissa, jota ajoi paljaaksi ajeltu tataarilainen,
joka ei suinkaan tahtonut viivyttää meidän perilletuloamme.
Näytettyämme taas voolostin kansliassa kirjoitusta ispravnikalta,
saimme pian hevoset, vaikka kehoitettiin meitä ettemme lähtisi yön
selkään. "Te jäätte varmaan kiinni suohon", arveli itsepäinen
isäntämme, jonka oli lähdettävä matkaan hevosineen. Saimme nyt vaihtaa
tarantassin tavallisiin kovoihin työkärryihin, ottaa kolme hevosta
kahden sijasta ja sittenkuin kaikki oli järjestyksessä, läksimme
matkaan. Ensiksi laskettiin hyvää vauhtia, mutta pian rupesi olemaan
tie huonoa. Toinen nevalätäkkö seurasi toisen perästä ja usein olivat
hevoset aivan tarttua mutaan. Toisin paikoin taas kiskoivat hevoset,
jotka kahlasivat vedessä vatsaa myöten, kärryjä puolimädännyttä
telasiltaa pitkin. Viimein tuli melkein pimeä ja raskaita sadepisaroita
rupesi putoilemaan mustista pilvistä.

Useampia tuntia olimme jo ajaa rähmittäneet suossa, ja kun kysyimme
kyytimieheltä emmekö pian tule kievariin, antoi hän sen ikävystyttävän
vastauksen että meillä oli enemmän kuin puoli taipaletta jälellä, ja
että tämä osa tietä oli vielä pahempaa kuin se mitä oli kuljettu. Niin
meni sentään vähitellen eteenpäin, vaikka meillä usein oli syytä pelätä
että toteutuisi mitä meille oli ennustettu, että nimittäin saisimme
viettää yömme istuen kiinni suossa. Vihdoin alkoi yksi hevosista, ja
paras sitä paitsi, luopumaan liitosta, sillä sen kaviot olivat
alinomaisesta kahlaamisesta tulleet niin aroiksi että se tuskin enää
voi jaloillaan seisoa. Koko kuorma muutettiin yksille kärryille.
Ruoskanläimäykset ja ajajan yksitoikkoiset huudot, kun se hoputti
väsyneitä hevosiaan, kaikuivat melkein kamalilta synkässä erämaassa.
Jumalan avulla pääsemme viimeinkin erääsen venäläiseen kylään. Me
koputamme porttiin ja päästää meidät sisään isäntäväki, joka nousee
ylös ihan hämmästyneenä niin odottamattomasta vieraiden tulosta.
Sittenkuin kotitekoista olutta, jonka vertaista ei saa Suomessa, oli
tuotu virkistykseksi, tahdottiin laittaa samovaari kuntoon, jonka me
kuitenkin kielsimme, sillä päivän vaivojen jälkeen tarvitsimme
parhaiten lepoa. Aamulla, niin pian kuin olimme nousseet ylös,
kestitettiin meitä taas kaikellaisilla herkullisilla leivoksilla, joita
emäntä aamupuhteen aikana oli alustanut vieraitaan varten. Yösijastamme
ja ravinnosta ei otettu mitään maksua. Sillä täällä metsissä viihtyy ja
elää vieraanvaraisuus aivan hyvin vielä tänäpäivänä. Esimerkkinä tästä
venäläisten talonpoikien vieraanvaraisuudesta Taran seudulla tahdon
mainita että kun palausmatkallani kulin torin poikki Tavassa, tuli eräs
venäläinen talonpoika, tervehti hyvin ystävällisesti minua, sanoi
olevansa hyvä ystävä jonkun suomalaisen kanssa, selitti missä asui ja
pyysi minua olemaan niin hyvä ja tulemaan vieraaksi hänen luokseen, kun
vastedes kuljen ohitse. Kun tapaa sellaista ystävyyttä vieraalla
paikkakunnalla, niin tekee se sydämelle oikein hyvää. Että venäläiset
kohtelevat erityisellä arvon-annolla ja kunnioituksella, siitä saa
paljo kiittää saksalaisia pastoreja, jotka ennen ovat matkustelleet
täällä. Elämällään ja käytöksellään ovat he hankkineet luteerilaisille
papeille hyvän arvon Siperiassa, jota sitä vastoin venäläiset papit
eivät aina nauti. Että moni luteerilainen pappi on ollut erittäin
tarkka nimestään ja arvostaan, osoittaa kertomukset tarmokkaasta
pastori Johanssonista, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli täällä.
Kun eräs venäläinen kerran oli sanonut suomalaiselle: teidän pastorinne
on vaan sikopaimen, oli hän haettanut miehen luokseen (hän oli tällä
kertaa metsässä, jossa siirtolan rajoja käytiin) ja antoi hänelle kelpo
vitsasaunan. Kun vielä lisää että pari huonoa virkamiestä sai eron
saksalaisten pastorien toimesta, niin voi ymmärtää että kansa oli
saanut kunnioitusta niihin ja niiden toimintaan.

Me jatkoimme matkaa aamiaisen syötyämme ja vaikka minä usein olen
mennyt hyvää vauhtia Siperiassa, niin en tiedä sentään kulkeneeni
nopeammin kuin nyt. Tiet olivat tasaisia ja maa hiukan ylävämpää.
Meillä oli vaan kolmekymmentä virstaa jälellä Bugeneen jossa meidän
isäntämme, joka kyyditsi meitä, sanoi olevansa tuttu.

"Suomalaiset siellä ovat rikkaita ja kelpo ihmisiä", sanoi hän. Yksi
vaikea paikka oli meillä kuljettavana, nimittäin puolen virstan
pituinen suo, jossa hevoset toisinaan vajosivat niin syvään että muta
nousi niiden selän yli. Jos nämä suot olisivat pohjattomia tai
sellaisia kuin Suomessa, niin olisi niistä mahdoton kulkea. Mutta
niissä on aina kova pohja ja kuivina kesinä ne kuivuvat niin, että
täytyy tehdä kaivoja jos tahtoo elukoille vettä.

Kello kaksitoista toisena helluntaipäivänä saavuimme me suomalaiseen
kylään, jonne meitä ei ollut tiedetty odottaa, sillä minun kirjeeni ei
ollut vielä saapunut. Kun me tulimme postikello luokissa, niin luultiin
että se oli zasedateli eli nimismies, jota odotettiin kylään samaan
aikaan. Kaukaa osoitettiin meille mihin meidän piti ottaa asunnon.
Sattuikin niin onnellisesti että osoitus tarkoitti juuri samaa taloa,
jonne me olimme aikoneet.

Erittäin hämmästyivät ihmiset meidän tullessamme kun kuulivat meidän
sanovan "hyvää päivää!" Olimme tuskin ehtineet meille osoitettuun
huoneeseen sisälle, ennenkuin se oli ihan täynnä ihmisiä. Kun me emme
olleet erittäin ihanan näköiset, ollen yltä päältä ravassa ja mudassa,
pyysin minä heitä jättämään meidät hetkeksi siistimään itseämme. Sen
tehtyä pääsivät he taas sisään. Nämä metsän siivot lapset tervehtivät
meitä vuorotellen itkien ja nauraen. Eräs ukko, joka näytti olevansa
kokeneempi kuin toiset, sanoi: "Minä sanoin heti nähdessäni teidän
ajavan ikkunamme ohi että se ei ollut zasedateli vaan varmaankin uusi
pastorimme rouvineen."

Lukkari, eräs vanha virolainen, ei voinut kyllin harmita siitä etteivät
olleet tienneet meidän tulostamme, sillä siinä tapauksessa olisivat he
kunnioittaneet meitä pienellä rukoushuoneen kellolla kylään
tullessamme.

Tavat kylässä ovat yksinkertaiset. Varkaudesta ja muista rikoksista
kuulee harvoin. Ne viikot mitä me vietimme siirtolassa olivat kuin
lepoa, kun vertaa niitä oleskeluun Omskissa tai muissa siirtoloissa,
joissa aina hiipii ympärillä ihmisiä, joista ei tiedä mitä heillä on
mielessä. Sillä Suomesta karkotettujen joukossa on hyvin harvoja, joita
ei voi laskea konnain ja roistojen kirjoihin. Mitä enemmän tulee niitä
tuntemaan, sitä huonommiksi huomaa heidät. Vaikka ei ole minulle
hauskaa antaa sellaista arvostelua maanmiehistäni Siperiassa, niin en
voi muuta. Usein kuvitellaan lähetettyjä murhanhaluisiksi rohkeiksi
miehiksi, joilla kuitenkin voi olla joku määrä kuntoa jälellä. Jos ne
olisivatkin ainoastaan murhasta ja taposta karkotettuja, niin voisi
sellainen ajatus olla oikea, mutta kun ne, kuten tunnettu, melkein
kaikki ovat elinkautiseen vankeuteen tuomittuja vanhoja varkaita ja
maankulkijoita, on asia aivan toinen. Ne ovat useinkin hyvin
pelkureita, erittäin liehakkaita, kateita ja luottamattomia siihen
määrään asti, että toveri voi salaa hyökätä kimppuun ja murhata toisen,
jolle on luvannut uskollisuutensa ja ystävyytensä. Mitään
kiitollisuutta osoitetusta hyväntahtoisuudesta eivät he enää voi
tuntea. Päin vastoin, mitä enemmän niille antaa, sitä suurempia
vaatimuksia heillä on, ja julkea rahalainain kiusaaminen on tavallinen
seuraus jostakin osoitetusta hyvänteosta. Henkilöt, joille minä olen
kieltäytynyt lainaamasta rahaa, ovat lähetelleet minulle niin
hävyttömiä kirjeitä kuin hävytön olla voi, ja täytyy sen pahempi sanoa,
että sellaisia he ovat useimmat.

Suomesta tulleista ei juuri enää kannata koettaakaan tehdä kelpo
ihmisiä, mutta jotain pitäisi kuitenkin tehdä, kun he nyt kerta ovat
täällä; ja varsinkin pitäisi huolehtia heidän lapsistaan, että he
saisivat paremman kasvatuksen, niin että ne edes oppisivat lukemaan.
Pahin seikka on, että karkoitetut ovat vaikuttaneet erittäin
vahingollisesti niihin siirtokuntiin, joihin ne ovat lähetetyt.
Sanotaan että Rishkova oli ennen siivo kylä ahkeroine ihmisineen, mutta
nyt asuu siinä enimmäkseen kansaa, joka alinomaa istuu kapakassa, ja 14
à 15 vuotiset pojat voittavat, sanotaan, uudet tulokkaat
konnankoukuissa ja vehkeissä. Mitä on muuta odotettavaakaan lapsista,
jotka kasvavat sellaisessa ympäristössä. Tuleeko tila koskaan
paremmaksi, en tiedä. Mutta varma on, ettei suomalainen seurakunta
semmoisenaan kuin se nyt on, omalla voimallaan voi auttaa itseään ylös.
Sitä täytyy auttaa ja asettaa paremmille jaloille toisten. Ehkä voi se
puoli mennä omin avuin, varsinkin jos lakattaisiin karkoittamasta
vanhoja rosvoja ja maankulkijoita. Kaikki sivistyneet ihmiset
Siperiassa, jotka tuntevat, kuinka suomalaisia vankia suuressa määrässä
on vuosittain tullut länsi-Siperiaan sekä että ne ovat niin jätetyt
ilman mitään hengellistä hoitoa, paheksuvat ja moittivat tätä
menetystapaa kevytmielisenä ja vääränä ja muuksi ei sitä voikaan
katsoa. Voi sanoa ettei ole Suomen velvollisuus enää huolehtia niistä
henkilöistä, jotka ovat ikäänkuin leikatut sen valtioruumiista ja ovat
jäseninä toisessa yhteiskunnassa. Mutta kenenkäs on sitten velvollisuus
pitää huolta näistä eksyneistä, holhon-alaisista ihmisistä? Ehkä
vastataan: luteerilaisen kirkon Venäjällä. Mutta tämä kirkko, joka
suureksi osaksi on koko valtakuntaan hajoitettuja pienempiä joukkoja,
joista ainoastaan harvat voivat palkata pappinsa, on sangen köyhä.
Kootaan tosin koko valtakunnassa joka vuosi rahoja Pietarissa olevaan
apukassaan, pappien ja koulumestarien palkkaamiseksi näillä varoilla
myöskin Siperiassa, mutta varat eivät riitä. Useita papinvirkojakin
pysyy tyhjinä varojen puutteessa. Sitä paitsi ei Suomen kansa voi
millään oikeudella vaatia, että tämän köyhän kassan pitäisi palkata
opettajia sen entisille maanmiehille.

Kuinka tämä työ voitaisiin tehdä niin, että suomalainen seurakunta
pääsisi nykyisestä onnettomasta asemastaan, en voi varmaan osoittaa
itsekään, sillä suuri vaikeus on jo siinä että suomalaiset asuvat
hajallaan niin kaukana toisistaan olevilla paikkakunnilla. Yksi
asia ainakin on selvä ja se on että tarvittaisiin pari kolme
lasten-opettajaa, jotka olisivat vakaantuneita ja kypsiä kristittyjä,
jotka myöskin voisivat kansalle lukea saarnan ja veisata jonkun virren
sunnuntaisin.

Eräs seikka, jossa Suomesta tulleet suuresti voittavat Siperiassa
syntyneet, on lukutaito ja kristillisyyden käsitys. Sillä Bugenessa,
jossa on paljo rikkaita ja viisaita talonpoikia, on kuitenkin harvoja,
jotka osaavat ollenkaan lukea kirjaa. Ne ovat itse onnettomia siitä
että niin on asian laita, valittavat ettei heidän lapsiensakaan käy
paremmin, mutta heidän valituksensa ei ole ulottunut kenenkään korviin,
joka olisi voinut auttaa heitä. Että heillä on harrastusta johonkin
korkeampaan ja jalompaan kuin vaan siihen, mikä kuuluu ruumiin
ylläpitämiseen, todistaa se, että he ovat rakentaneet itsellensä
rukoushuoneen, ostaneet itsellensä pienen kirkonkellon sekä itse
palkkaavat lukkaria, joka kykynsä mukaan koettaa pitää huolta
jumalanpalveluksen pitämisestä. Mutta ukko, joka on syntyisin
virolainen, lukee kankeasti suomea eikä tunne mitään nuottia, vaan
laulaa vaan "korvakuulolta" kuten sattuu, yhden värsyn niin, toisen
näin. Hän valitti: kansa sanoo että lukkari on niin pehmeä, mutta jos
lapsia kurittaa lukemaan, sanotaan heti "kuka sinulle sen luvan antoi?"

Luonnollista on, ettei lukkari kykene opettamaan lapsia, kun hän ei
edes kelvolleen taida suomea. Sitä paitsi on hän vanha ja höpertynyt
sekä ilman palkkaa koulutyöstään. Kun minä aloin pitämään rippikoulua
lasten kanssa siellä, oli koko opetus vaan siinä, että minä opetin
heitä tavaamaan ja hiukkasen lukemaan sisältä. Lapset olivat kyllä
ahkeroita ja jos olisin jatkanut heidän kanssaan muutamia viikkoja,
niin olisivat ne kyllä oppineet. Siinä toivossa että Jumala asettaisi
niin että he seuraavana talvena voisivat saada jonkun opettajan, jätin
minä heidät ripille laskematta toistaiseksi.

Toisena helluntaipäivänä pidin jumalanpalveluksen heidän
rukoushuoneessaan; ja kun suomalaiset täällä viettävät myöskin
helluntain kolmatta ja neljättä päivää, sain minä pitää
päivä-jumalanpalvelukset molempina näinä päivinä. Sitä paitsi
kokoonnuimme joka ilta rukoushuoneesen päivän työn jälkeen
tutkistelemaan Jumalan sanaa. Pyhän kolminaisuuden sunnuntaina oli
rippi ja ehtoollisella käynti. Ehtoollisvieraiden luku oli noin sata.

Tapana, jota minä en ole muualla suomalaisten kesken huomannut oli se,
etteivät he ainoastaan suudelleet pappia käteen tervehtiessään, vaan
muutamat myös lankesivat kasvoilleen laattialle. Tämä tapa tuntuu hyvin
loukkaavalta, varsinkin sille, joka on tottunut pohjalaisten suoraan
tapaan. Ennenkuin he menivät ehtoollispöytään, menivät lapset
vanhempiensa luokse ja tekivät samoin.

Yleensä oli ihmisillä tässä autiossa seudussa niin sanoakseni
taitavampi käytöstapa kuin useimmissa kaukaisissa seurakunnissa
Suomessa. Niiden kohtelijaisuus meitä kohtaan meni melkein liian
kauvas. Sillä niin pian kuin tieto meidän tulostamme oli saapunut
toisiin kyliin, katsoivat varakkaammat talonpojat velvollisuudekseen
tulla tervehdyksille, ja jos joku piti viipyneensä liika kauvan, niin
pyysi hän anteeksi.

Varakkain mies siirtokunnassa on kirkonisäntä, jonka luona me asuimme,
ja hänen kolme veljeään. Kaikki ovat he kauniita, komeita miehiä,
pitkä- ja mustapartaisia. Heillä on kullakin 30-40 hevosta sekä suuret,
hyvinrakennetut kartanot. Melkein koko ajan mitä me siirtolassa olimme,
olivat he meidän seurassamme. Kirkonisäntä seurasi meitä kaikkialla,
vieläpä pari penikulmaa kotimatkallakin. Ne kaksi viikkoa mitä täällä
viivyimme, kuluivat yhtä hupaisesti kansalta kuin meiltäkin.

Kuten mainittu ovat muutamat kelvollisemmat karkotetuista pyytäneet
päästä Bugeneen, sekä sinne otetut talollisiksi. Kuinka pian
kunnollinen karkoitettu voi päästä eteenpäin Siperiassa, osoittavat
useat esimerkit täältä.

Muiden muassa tapasin siellä erään Unkurin Ylihärmästä, joka taposta
oli tullut vankeuteen ja pyytänyt päästä Siperiaan. Hänellä oli
ainoastaan viisikolmatta ruplaa tullessaan perille ja sen summan tähden
oli hän heittää henkensä kahden suomalaisen käsissä, tullessaan
Bugeneen. Nämä hänen maanmiehensä, eräs Ruuskanen ja eräs Koponen,
olivat liittyneet häneen ja tahtoneet tulla hänelle osoittamaan tietä,
toivoen saavansa rosvota hänet. Kun hän kuitenkin onnellisesti oli
tullut Bugeneen, alkoi hän heti työhön päiväpalkkalaisena, sillä välin
kaataen hirsiä omia huoneita varten itselleen. Kun hän jonkun aikaa oli
oleskellut siellä ja ihmiset alkoivat huomata hänen kelpo mieheksi,
tuli hänestä vävy siihen taloon, jossa hän oli asuntonsa ottanut. Parin
vuoden päästä oli hänellä oma talo ja nyt on hänellä viisi hevosta,
kymmenkunta lehmää sekä kaikki mitä hän maanviljelykseensä tarvitsee.
Olimme kutsutut teetä juomaan hänen luokseen, kun olimme matkalla
toisissa kylissä. Hän asuu nimittäin toisessa kylässä, Matinsaimikassa,
joka on 22 virstan päässä rukoushuoneesta. Kolmas kylä Arikova taas on
30 virstan päässä. Kuten sanottu, Unkuri oli ahkeruudella ja
säästäväisyydellä hankkinut eli luonut itselleen hyvän kodin. Hänen
vaimonsa oli kaunis nainen ja heillä oli useita terveitä lapsia.
Parempi sanoi hän olevan asua täällä kuin Suomessa, ja kun hänellä oli
kotinsa täällä, niin ei hän sanonut ikävöivänsäkään täältä. Ainoastaan
vanhempiansa kaipasi hän.

Kun oli vanhoja ja liikkumaan kykenemättömiä ihmisiä sekä kastamattomia
lapsia kahdessa toisessakin kylässä, niin piti käydä niissä molemmissa,
vaikka tiet olivat sanomattoman kehnoja. Täytyi taas kahlauttaa parin
virstan pituisia soita. Heinänkasvu oli täällä erittäin runsas ja kun
näki lehmien käyvän laitumella niityillä, joiden vertaisia ei löydä
Suomessa, niin tuli ihan kummastuneelle mielelle. Heinäaikana on
tavallista että mies tekee neljässä päivässä 25-30 kuormaa heiniä.

Mitä peltomaahan Bugenessa tulee, niin on se huonompaa kuin
Om-siirtokunnassa. Sillä sellaista peltomaata kuin viimeksi mainitussa
paikassa on, on vaikea löytää muualla. Bugenessa olisi ollut
tarpeellista ojittaa peltoja, mutta sitä ei tehnyt kukaan. Jos sitä
tehtäisiin, olen varma että sato tulisi paljon suuremmaksi.
Ruokamultakerros on vaan noin korttelin paksuista ja sen alla on joko
valkoista tai punaista savea. Valkoisen saven sanottiin olevan hyvin
väkevää ja pelloksi kelpaavaa. Bugenen seudulla kasvaa lehmuksia,
lehtikuusia ynnä muita puulajia runsaasti. Lehmuksen niinestä tehdään
lujia köysiä. Hyvä hevosrotu sekä suuria lehmiä, jotka lypsävät aina
kolme à neljä kannua kerralla, on väestöllä Taran seudulla. Onneksi
suomalaiselle siirtolalle on ollut se, ettei yhtään lehmiä täällä ole
ruttoon kuollut. Siperian rutto raivoaa muuten täällä usein. Viime
talvena kuolivat kaikki lehmät Om-siirtokunnassa. Luultavasti johtuu
tauti suureksi osaksi siitä että lehmiä on huonosti hoidettu talvella,
sillä siperialaisilla ei ole navetoita. Lehmä, joka on ollut kipeä ja
tullut hiukan paremmaksi, asetetaan heti yhteen terveiden kanssa ja
kuolleet elukat kuopataan ainoastaan osaksi.

Vapaita suomalaisia otettaisiin mielellään vastaan tähän siirtokuntaan.

Mainittuani että Tarassa pidin ripin ja ehtoollisen muutamille siellä
asuville saksalaisille, voin päättää matkakertomukseni. Kuitenkin
tahdon vielä lisätä, että venäläiset Taran vankilassa osoittivat
sellaista suvaitsevaisuutta että he sallivat minun pitää luteerilaisen
jumalanpalveluksen ja ehtoollisen venäläisessä kirkossa siellä. Vankien
joukossa tapasin siellä erään Kauhavalaisen, joka oli karannut aina
Sahalinista saakka, jonne hänet oli viety murhasta. Nyt ei hän ollut
ilmoittanut nimeään eikä mistä hän oli. Tuomionsa oli hän saanut, joka
oli viiden vuoden karkoitus itä-Siperiaan ja viisikolmatta paria
raippoja.

Tyytyväinen näytti hän olevan tuomioon, sillä hän oli voittanut sen
mitä karkaamisellaan tarkoittikin. Hän oli nimittäin siten saanut
lyhennetyksi monta vuotta rangaistusajastaan. Omituiselta tuntui
minusta, että hän uskalsi niin suoraan uskoa salaisuutensa minulle,
jonka hän näki ensimmäistä kertaa, pelkäämättä että minä ilmoittaisin
hänen nimensä tai niin toisin. Muun muassa kertoi hän pari vuotta
sitten istuneensa yhden talven samassa vankilassa kuin "Napolan ukko",
joka siis vielä näyttää olevan elossa. Haapoja istui viime talven
Ishimin vankilassa ja lähetettiin sieltä itä-Siperiaan. Kun lisään että
Sutki elänee Verhne-Suetukissa, niin olen maininnut tunnetuimmat
pahantekijät Suomesta. Siihen loppupäätökseen ovat kaikki varkaat
tulleet täällä, ettei ollenkaan käy tavalliselta varkaalta laatuun
varastaminen Siperiassa.

Haapoja kuuluu isällisesti varoittaneen viime vuonna tulleita
koettamastakaan. "Sillä", oli hän sanonut, "kyllä oli minussa rohkeutta
ja miehuutta, mutta ei siitä ole mitään hyötyä, kun venäläiset tulevat
seipäineen."

On kulunut talvi, jonkun verran kylmempi kuin Suomessa. Nyt on meillä
mitä ihanin kesä. Kevätkesästä satoi pitemmän aikaa joka yö ja päivät
olivat poutaisia ja lämpöisiä. Runsasta satoa kaikin puolin voi sen
vuoksi maanviljelijä itselleen odottaa.



XII.

Ensimmäinen matka itä-Siperiaan 1886.


Syyskuun lopussa sain minä tietää kuvernöörinvirastosta Tobolskista
tulleen kirjelmän kautta, ettei mitään esteitä enää ollut matkarahain
saamiseen. Siinä toivossa että asia oli järjestetty myöskin Tomskissa
ja Jeniseiskissä, lähdin minä matkaan itä-Siperiaa kohden saman kuun
lopussa. Matkallani seurasi minua eräs Siperiassa syntynyt suomalainen
Matti Saari eli Ivanoff, joka sekä puhuu että kirjoittaa venäjää sekä
vielä sen lisäksi osaa viroa ja lätinkieltä. Kun vielä ottaa lukuun,
että hän osaa laulaa varsin hyvin ja on ollut ehdottomasti raitis
kolmekymmentä vuotta, niin huomaa helposti että on vaikea saada
sopivampaa matkatoveria.

Matka Omskista Tomskiin on, kuten luontokin näiden kaupunkien välillä,
yksitoikkoista. Irtishin ja Obin välinen maa on nimittäin laakeata ja
matalaa. Havumetsää ei ole ennenkuin Obin lähellä, mutta runsaasti
lehtimetsää, peltomaata ja niittyä on siellä. Usein saa ajaa
kolmekymmentä virstaa ja enemmän näkemättä ihmisasuntoa, mutta ovatkin
kylät sitten, joihin sellaisen matkan perästä tulee, suuria ja
väkirikkaita. Ne ovat usein neljän à viiden virstan pituisia ja
asukasten luku nousee viiteen à kuuteen tuhanteen. Eräs suomalainen,
joka kerran oli kulkenut tätä tietä, sanoi olevansa taipuvainen
uskomaan ettei ihmisiä enää muualla löydykään, sillä niin suuria ja
väkirikkaita olivat kylät hänen mielestään. Mutta on huomattava, että
juuri pääasiallisesti valtatien varrella ihmisiä asuu, ja hyvin vähä
nähdään senkin varrella peltoja ja viljelystä yleiseen. Talonpojat
kylvävät vaan niin paljo, että heillä on vuositarpeekseen viljaa, ja
työskentelevät enimmäkseen rahdinvedossa. Rahtikuormia kulkeekin siellä
lukemattomat määrät. Sen vuoksi ajetaankin tiet niin pilalle, että
niitä on vaikea kulkea, varsinkin kevätpuoleen. Omituista on nähdä
tee-karavaaneja, sillä teetä kuljetetaan reissä, jotka ovat niin suuria
kuin pienet niittyladot Suomessa; jalakset ovat niissä paksut kuin
hirret. Valjastetaan eteen 8-10 hevosta ja sitten lähdetään lentokyytiä
kylästä toiseen. Kuten mainittu on talonpojilla työnä ja rahanansiona
näiden kuormien ajaminen.

Matkalla Omskista Tomskiin tullaan kulkemaan kahden kaupungin, Kainskin
ja Kalivanin kautta, kummassakin noin 8 tuhanteen nouseva väestö.
Kalivanista alkaen saa maa toisen ulkonäön. Loppumattomat Barabinin
arot ja tasangot loppuvat Obi-virran rannassa ja nyt tulee maa
mäkisemmäksi. Kaupungista, joka sijaitsee korkealla kaikille puolin
viettävällä kukkulalla, näkee kaukana tummanviheriän havumetsän. Noin
neljäkymmentä virstaa ajettua tullaankin todella havumetsään.
Minkälaisella tunteella hengittää sen tuoksua ja kuuntelee puiden
huminaa, oltuaan puolentoista vuotta poissa havumetsästä, tietää vaan
se, joka on kokenut sitä. Tosiaan tuntuu se, jos tahtoo sanoa jotain
siitä, kuin tuntuu nähdessä uskollista lapsuuden-ystävää, kaivattua
toveria. Aivan olin minä kiusauksessa huutaa hyvää päivää rakkaille
männyille Obin rannalla.

Sähkötietä ilmoitin Tomskin poliisille tulostani, sekä pyysin sen
antamaan tietoa sikäläisille luteerilaisille siitä. Mutta kun
luteerilaiset ovat hajalla ja niistä vaikea saada tietoa niin
väkirikkaassa kaupungissa kuin Tomsk on, niin ei poliisi voinut tai ei
tahtonutkaan koota niitä.

Kun minä tulin kaupunkiin, sain minä itse alkaa kutsua näitä kokoon.
Ensimmäinen mikä oli tehtävä oli kuitenkin käydä tervehdyksillä, josta
ollaan hyvin tarkkoja Siperiassa. Ensimmäinen tervehdyskäynti oli
kuvernöörin luona, sitten kävin tervehtimässä kaupungissa olevan
sotaväen komendanttia ja niin kaupungin kaikkia korkeampia virkamiehiä
arvojärjestyksen mukaan.

Tomskin kuvernööri oli hyvin kohtelias ja ystävällinen upseeri, joka,
kun minä valitin etten osannut venäjää, sanoi että hänelle oli yhtä
ikävää ettei tuntenut mitään niistä kielistä, mitä minä puhuin.

Oli lauvantai, kun minä tulin Tomskiin. Heti panin useampia ihmisiä
liikkeelle etsimään suomalaisia. Seuraavana päivänä olikin suomalaisia
15-20 henkeä kirkossa. Tomskissa löytyy kaunis luteerilainen
tiilikirkko ja siinä urut. Kun ei ketään luteerilaista pappia ollut
käynyt Tomskissa kahteen vuoteen, täytyi minun viipyä siellä hiukan yli
viikon. Tänä aikana kävin minä kaupungin kolmessa vankilassa ja löysin
niissä noin viisikymmentä luteerilaista, joista kaksikymmentä oli
Suomesta. Suomalaiset olivat joko kaivantotöistä karanneita tai myös
Suomesta tänne lähetettyjä murhamiehiä, joita vietiin edemmä itään
päin. Eivät he aivan hiukkaa hämmästyneet, kun minä tervehdin heitä
suomeksi. He sanoivat ettei heillä ollut aavistustakaan siitä että
suomalainen pappi olisi Siperiassa.

Vankiloissa pidin minä jumalanpalvelusta ja jaoin ehtoollista.
Lääninvankilassa arveli tirehtööri varmaankin että meidän
jumalanpalveluksemme näytti liika yksinkertaiselta, sillä
hän tuli jumalanpalveluksen aikana ja toi käsissään kaksi
vahakynttilää, asettaen ne tilapäiselle alttarille. Tämä oli
kyllä ystävällisesti tehty hänen kannaltaan. Kaupungin kirkossa pidin
minä kaksi suomalaista, yhden ruotsalaisen ja yhden saksalaisen
jumalanpalveluksen. Ruotsalaisia oli vaan neljä henkeä, mitä minä voin
tavata, vaikka sittemmin sain kuulla että vielä lisäksi yksi
ruotsalainen perhe asui siellä. Mutta yhtä vähä kuin minä tiesin
heistä, tiesivät he minusta. Maanmiehemme, vapaaherra Aminoffin
perheessä vietin minä joutohetkeni. Täällä Siperiassa tapaa harvoin
ihmisiä, joilla on muista asioista puhumista kuin mitä syödä ja juoda
ja miten pukeutua. Sitä ilahuttavampaa oli sen vuoksi minulle saada
keskustella henkilöiden kanssa, joilla oli korkeampia harrastuksia.
Sekä vapaaherra Aminoff että hänen rouvansa huolehtivat hellästi meidän
suomalaisparoistamme, joita vapaaherralla oli muutamia mukanaan
kanavatyössä Obin ja Jenisein välillä. Kuten lienee tunnettu
lukijalle, on hän mainitun kanavatyön päällikkö. Tomskissa oli eräs
seurustelupiiri, johon myöskin Aminoffin herrasväki kuului, jossa ei
pelattu korttia eikä juotu, vaan kokoonnuttiin keskustelemaan päivän
kysymyksistä ja sellaisista aineista, joista jokaisella voi olla jotain
hyötyä tai sielun sivistystä. Sellaiset piirit ovat muuten harvinaisia
Siperiassa, sillä niin pian kuin muutamia tulee yhteen, ollaan hiljaa
kuin haudassa; ja jokainen tuijottaa vaan kortteihinsa, mietiskellen
miten voisi hiukan voittaen päästä pelistä.

Hengen ja omaisuuden turva on huonoa Tomskissa ja sen ympäristöllä.
Uskaliasta on missä Siperian kaupungissa hyvänsä näyttäytyä ulkona
iltasin, mutta Tomskissa kuitenkin enemmän kuin muualla. Viime talvena
oleskeli siellä rosvoseura, jonka tarkoituksena oli ryöstää ihmisiltä
vaatteita kadulla, ja sen pahempi oli pari virkamiestä eräästä
virastosta osallisina asiassa, kuten sittemmin kävi selville. Ollessani
Tomskissa joutui juuri eräs tuttavistani, saksalainen telegrafisti,
aikaisin eräänä iltana rosvojen käsiin, jotka veivät häneltä turkit.
Kun hän kulki katua, tuli muutamia miehiä hevosella, laulaen ja
soittaen, ja ohikulkiessa toimitettiin teko ja niin taas lähdettiin
matkaan. Mutta meidän saksalaisella oli pitkät sääret ja hän lähti
laukkaamaan perässä minkä jaksoi, näki minne rosvot poikkesivat,
ilmoitti asian poliisille ja sai turkkinsa takaisin. Rosvot vangittiin,
tullakseen seuraavana päivänä, kuten minulle vakuutettiin, taas irralle
lasketuiksi.

Mutta vielä kauheampi tapaus sattui myöskin minun oleskellessani
Tomskissa. Kokonainen perhe, johon kuului mies, vaimo, kolme
lasta ja kaksi piikaa, murhattiin k:lo 7 aamulla, kun täysi
liike jo oli kaikkialla. Mainittu teko tapahtui talossa, joka oli
vilkasliikkeisimmällä kadulla, kun kauppapuoti, jossa murha tapahtui,
jo oli avattu. Kun minä k:lo 9 ajoin ohitse, olivat ruumiit asetetut
nähtäville. Kauhistusta ja kyyneliä näkyi ihmisten silmissä, heidän
katsellessaan murhattua perhettä, joka hurmeissaan tuossa makasi.

Epävarmuus Tomskissa on niin suuri, että kun minä tilasin postihevosia
lähteäkseni matkaan, kehoitti postimestari etten lähtisi kaupungista
iltapuoleen sillä ensimmäiset kyytivälit, sanoi hän, ovat hyvin
vaarallisia. Teinkin kuten hän neuvoi. Päästyämme ensimmäiselle
asemalle Tomskista itään, asettui joukko epäilyttävän näköisiä miehiä
meidän kapineiden ympärille, joita meidän nyt täytyi siirtää kärryiltä
kärryille, kun minä olin myöhäisen vuodenajan vuoksi saanut jättää
ajopelini Tomskiin. Eräs miehistä oli tai oli olevinaan hyvin
juovuksissa ja näytti yhä tahtovan kaatua meidän kapineiden päälle.
Vihdoin loppui minun kärsivällisyyteni, niin että minä vihaisella
äänellä karjasin, jolloin he noloina vetäytyivät pois toinen toisensa
perästä.

Tapojen villeyden ja raakuuden Siperiassa näkee siitäkin että rosvot
melkein aina murhaavat uhrinsa, vaikka eivät odota siltä saavansakaan
muuta kuin nutun. Jotenkin harvoin tapahtuu kuitenkin että
kyytihevosilla kulkien matkustajain kimppuun käydään. Olen kuullut
täällä kerrottavan että edeltäjäni, pastori Roschier, joutui kerran
Tomskin lähellä eräänä yönä suurelta tieltä viedyksi johonkin
syrjäpolulle, arvattavasti jotakin viritettyä ansaa kohden, sekä että
hän ainoastaan asevoimalla sai ajajan kääntymään oikealle tielle.
Samoin kävi myös erään suomalaisen, joka viime kesänä tuli Omskiin. Kun
hän joutui pois suurelta tieltä ja aavisti mitä oli aikomuksena, käski
hän kyytimiehen kääntymään ympäri, mutta turhaan. Hänen ammuttuaan
yhden laukauksen ja uhattuaan seuraavalla kerralla tähdätä hänen
päähänsä, palasi tämä oikealle tielle ja tunnusti että hän isäntänsä
käskystä aikoi viedä häntä sinne, missä isäntä itse jo oli odottamassa
saalista.

Kolmen aseman päässä Tomskista itään oli jo rekikeli, niin että me nyt
saimme vaihtaa kärryt rekeen. Matka kului hyvin ja usein näki
havumetsiä. Pari vuorokautta matkattua tulimme eräänä iltana
Marinskiin, joka on 12,000 asukasta käsittävä kaupunki. Siellä päätin
ottaa asunnon levätäkseni yhden yön. Muuten matkustimme tavallisesti
yötä päivää. Annoimme sen vuoksi viedä itsemme kaupungin ainoaan
ravintolaan, jonka omisti eräs juutalainen. Minun lukkarini ja
kyytimies menivät sisään huonetta kuulustelemaan. Mutta kun juutalainen
kuuli, että oli kysymys papin ottamisesta asumaan, sanoi hän aivan
lyhyesti: "sellaisen väen kanssa en minä tahdo olla missään
tekemisissä, menkää hakemaan muualta asunto." Nolostuneena tuli minun
lukkarini ulos, kun ei ollut odottanut sellaista vastausta, mutta
meidän venäläinen kyytimies ei siitä säikähtynyt vaan ilmoitti
juutalaiselle että se oli njemetskij (saksalainen) pastori. Se sai
juutalaisen heti muuttamaan mielensä, niin että hän itse tuli juosten
ulos kynttilä kädessä ja toivotti meitä tervetulleiksi. Sitten tuli hän
minun huoneeseni ja kun hän näki minun riisuvan toisen vaatekappaleen
toisen perästä, mainitsi hän "ette suinkaan mahda paleltua". Koko illan
istui hän sitten ja pakisi siansaksaansa, mutta varsin hyvin tulimme
siltä toimeen keskenämme; minä puhuin huonoa saksaani ja hän
uushepreaansa. Mutta seurauksena meidän keskustelusta oli että minä
päätin lähteä oikotietä Marinskista Minusinskiin, ja silloin tulisin
minä kulkemaan Altai-vuoriston yhden haaran yli. Marinskissa panin minä
kaikki mahdolliset ihmiset liikkeelle etsimään luteerilaisia. Mutta
yhden ainoan voin minä tavata. Hän oli kuitenkin suomalainen, seppä,
joka asui täällä vierasten keskellä. Meitä tavatessamme tuli hän niin
iloiseksi että hän puhkesi itkuun. Minun mielestäni oli hänen mielensä
auki Jumalan sanalle, mutta hän kärsi juomisen himosta. Sittemmin olen
kuullut että hän paloi eräässä tulipalossa Marinskissa.

Nyt oli meidän kuljettava tietä, jossa ei ollut kestikievareita.
Sen vuoksi sovimme me erään ajurin kanssa, että hän kyyditsisi
meitä 80 virstaa. Tämä ajuri, joka tuhannet kerrat kertoi meille
että hänen isänsä oli ranskalainen, oli omituinen ilmiö. Tuskin
minuuttiakaan oli hän vaiti koko matkalla, mutta paljo mitä hän
puhui jäi minulta ymmärtämättä. Kun me matkalla kaupungista kuljimme
hänen mökkinsä ohitse, juoksi hän sisään ja toi meille muutamia
tuomenmarja-piirakoita. Vaikka kyllä osasin arvostella hänen
ystävyyttään, en kuitenkaan voinut nauttia hänen lahjoistaan vaan
pistin ne taskuuni kestitäkseni jossakin paikassa jotain nälkäistä
koiraa niillä. Muutamia vaikeita paikkoja oli meillä kuljettavana,
sillä jokien jää ei vielä kestänyt ja lautat olivat jäätyneet kiinni.

Myllynpatoja ja ojanteita myöten rähmimme yli miten kuten, lukkarini ja
minä kuivin jaloin, mutta Frantsuzoff, ajuri, sai jalkansa märjiksi,
joka ei suinkaan ollut hupaista 15-20 asteen pakkasessa. Sen vuoksi
täytyikin meidän pysähtyä erääseen kylään lämmittämään häntä ja
itseämme muutamalla lasilla teetä. Kello oli kaksitoista yöllä kun
saavuimme kylään, johon Frantsuzoffin piti meitä viedä. Nyt päätin minä
alkaa käyttää sellaisia hevosia, joita kruunun asioissa käyvät
virkamiehet saavat käyttää. Odottaessamme näitä hevosia, tulin
sattumalta kysyneeksi löytyikö täällä luteerilaisia. En aivan vähä
hämmästynyt kuullessani että niitä oli täällä noin viisikymmentä
henkeä.

Sen vuoksi päätin paluumatkalla pysähtyä täällä, jonka teinkin.
Useimmat luteerilaiset olivat kuitenkin kullanhuuhtomoissa, niin että
minä ainoastaan voin tavata viisi suomalaista ja pari virolaista ja
lättiläistä. Näille pidin minä jumalanpalveluksen ja ehtoollisen sekä
vihin yhden suomalaisen parikunnan.

Vaikka he eivät voineet millään todistuksella näyttää esteettömyyttään,
ei minulla ollut sydäntä jättää heitä vihkimättä, kun he jo olivat
eläneet kahdeksan vuotta ilman kirkollista siunausta ja heillä oli jo
useita lapsia. Erään Porvoosta kotoisin olevan ukon tapasin mainitussa
kylässä. Hän ei ollut nähnyt luteerilaista pappia 26 vuoteen. Alun
pitäen ruotsia puhuva, oli hän unohtanut äidinkielensä siihen määrään
että hänen oli mahdotonta lausua ajatuksiaan ruotsiksi.

Seikkailuun tai miksi sen kutsuisin, jouduimme neljän penikulman päässä
mainitusta Tishulin kylästä. Eräs kylänkirjuri tahtoi nimittäin vangita
meidät. Hän väitti että me olimme väärentäneet podorozhnan.
Podorozhnalla ymmärretään paperia joka saadaan kuvernöörinvirastosta
tai pienemmän kaupungin poliisilta. Podorozhnan näytettyä on jokainen
kestikievari velvoitettu antamaan postihevosia. Näitä podorozhnoja on
kahta lajia: sellaisia joita annetaan kruunun virkamiehille niiden
virkamatkoilla ja sitten ostettuja, joita jokainen voi saada rahalla.
Minulla oli tietysti edellistä lajia. Kirjuri, jonka oli toimitettava
että me saimme hevosia, väitti että me olimme itse tehneet paperimme
sekä tahtoi lähettää meitä voolostiin. Sellaista matkaa emme katsoneet
kovinkaan miellyttäväksi, sillä me olimme juuri tulleet saman tien
emmekä halunneet tehdä neljän penikulman retkeä takaisin. Mutta kirjuri
yhä kirjoitti raporttiaan eikä tahtonut kuulla mitään selityksiä. Minä
koetin pelottaa häntä sillä että tämä olisi hänen viimeinen raporttinsa
mitä hän nyt kirjoitti, mutta hän sanoi palvelleensa sotaväessä
kapteenina ja että hän kyllä ymmärsi asiansa. Tähän hänen
vakuutukseensa huomautti minun lukkarini pilkallisesti: "Teidän
urannehan on mennyt taaksepäin. Pian teistä kai tulee kylän paimen, jos
yhä samoin edistytte, kuten näyttää olevan syytä ennustaa."

Vähitellen lienee kirjuri huomannut ettei hänen tekonsa olleet
paikallaan, varsinkin kun kylän asukkaat, joita uteliaisuudesta oli
kokoontunut iso joukko, rupesivat meidän puolellemme ja alkoivat ivata
kirjuriaan. Kun raportti oli valmis ja meille tullut lähtöaika, katosi
meidän vastustajamme ja kun hän ei enää näyttäytynyt, valjastettiin
hevoset meille ja lähdettiin ajamaan eteenpäin.

Seuraava asema oli tatarilaiskylä ja kun nämä Allahin lapset kuulivat
minun olevan papin, kysyivät he oliko meillä myös yhtä paljo
pyhäinkuvia eli "abrasteja" kuin venäläisillä. Kun he kuulivat, ettemme
me palvele pyhäinkuvia, näyttivät he tyytyväisiltä. Seuraavalla
asemalla täytyi meidän kulkea joen poikki, joka on Tomskin ja
Jeniseiskin kupernien rajana. Joki oli jo jäässä, mutta ei kantanut
hevosia. Minä jo huolestuin mutta tataari ei ollut neuvoton.

Hän ajoi jokirantaa niin kauvas kunnes tulimme paikkaan missä virta oli
niin väkevä ettei mitään jäätä löytynyt. Sinne ohjasi hän nyt hevoset
suoraan virtaan. Ensin putosivat etupyörät ja sitten takapyörät aika
kolauksella. Alaspäinhän menee aina helpommin mutta ylöspääsy on
vaikeampaa. Sitä saimme mekin kokea. Etupyörät nousivat onnellisesti
jään päälle toisella rannalla mutta silloin rupesivat ne luistamaan
sivuun, ja kengättömät hevoset eivät pystyneet vetämään iljangolla.
Hyvin vähällä olimme saada kylmän kylvyn, mutta tulimme kuitenkin
onnellisesti takaisin kuivalle maalle.

Mitä lähemmä Altaita tulimme, sitä enemmän seudut muuttuivat.
Kukkuloita oli tullut tasangon sijaan ja itse Altain vuorenhuiput
näyttivät olevan ainoastaan muutaman virstan päässä, vaikka sinne oli,
kuten sanottiin, vielä 100 virstaa. Toinen keilanmuotoinen vuorenhuippu
näkyi toisen perästä ja niin kauvas kuin voi nähdä etelään, siinti
kaukaisia vuoria. Meidän täytyi kulkea vuorenhaaran ylitse, ja kun me
olimme matkustaneet aina Marinskista saakka eteläkaakkoa kohden,
käännyimme nyt itään päin. Me kuljimme erään vuorivirran rantaa ja paha
kyllä tulimme yön aikaan kulkemaan hyvin näkemistä ansaitsevan paikan
kautta; se oli nim. korkealla vuoristossa oleva järvi, josta äsken
mainittu joki saa alkunsa. Koko tie Jenisei-virran alueelle saakka oli
yhtä vasta- ja myötämäkeä. Välistä oli kuljettavana 15-20 virstaa
vastamäkeä ja sitten taas alas. Minulle oli tämä matka hauska, vaikka
se kyllä oli jonkun verran rasittavakin. Täytyi matkustaa milloin
reellä milloin kärryillä. Välistä olivat kärryt niin pieniä että täytyi
istua jalat riippumassa ulkona kärryistä. Mutta mitä se teki asiaan?
Sillä terveitä ja ketteriä olimme me, emmekä voineet kyllin ihailla
kaikkia näitä uusia ilmiöitä mitä näimme. Eräänä yönä olin hiukan
nukuksissa mutta heräsin siitä että hevoset olivat seisahtaneet. "Mitä
nyt", kysyin minä. Kyytimies osoitti pystysuoraan kallioseinään tien
varrella, ja kun minä sinne katsoin, seisoi minun lukkarini Matti
siellä ja silitti kallioseinää kädellään. Hän, joka ei koskaan ennen
ollut nähnyt vuorta eikä suurempaa kiveä, tahtoi nyt päästä varmuuteen
siitä että vuori todella oli kiveä.

Niin pian kuin oli astuttu Minusinskin alueelle, voi runsaista
muinaismuistoista, joita siellä löytyi, ymmärtää polkevansa maata,
jolla äärettömät kansanpaljoudet aikoinaan olivat eläneet. Matkustaa
siellä kymmenin virstoin aroa, joka pysytettyine hautapatsailleen
näyttää yhtämittaiselta hautuumaalta.

Tultuamme onnellisesti Jenisein ja sen sivujoen Tuban poikki, jotka
olivat täynnä jääsohjoa, saavuimme me yhdeksän päivän päästä Tomskista
lähdettyämme Verhne-Suetukiin. Kylä, joka on laaksossa pienen puron
rannalla, on niin piilossa ettei tiedäkään ennenkuin tulee ihan sen
päälle. Se on virstan pituinen ja osittain hyvin hyvästi rakennettu.
Suomalaisten luku nousee lähemmä neljäänsataan ja virolaisia on
asettunut tänne niin kosolta, että niiden luku pian voittaa
suomalaiset.

Mihin hyvänsä suomalaisia on asettunut, on aina virolaisia ja
lättiläisiä ilmestynyt heti perästä, joka on ollut ja on suureksi
haitaksi ensinmainituille. Sillä virolaiset muodostavat aina
suomalaisissa kylissä erityisen puolueen keskenään, joka usein kyllä
vastustaa kaikkia parempia pyrintöjä ja edistää huonompia.

Verhne-Suetuk, joka on 81 virstan päässä kaakkoon Minusinskin
kaupungista, perustettiin noin neljä vuosikymmentä sitten, kun muutamia
Inkerin suomalaisia Omskin läheisistä siirtoloista asettui tähän osaan
Minusinskin piiriä. Siperiassa tapahtuu sellaisia kansanvaelluksia,
joille muualla vanhassa maailmassa ei ole mitään vastinetta. Jos joku
maankiertäjä tulee kotipaikalleen ja kertoo että hän matkoillaan on
löytänyt ihmeen kauniin maan, jonka maaperä, metsä ja heinälaji ovat
erinomaisia, niin leimahtaa pian muuttokuume ilmituleen.

Kaikki mitä ei voida mukana kuljettaa myydään, kapineet ja perhe
pakataan muutamiin povoskoihin (kuormiin) ja niin lähdetään omistamaan
tuota luvattua maata. Sellaisia kahden- tai kolmenkymmenen hevoskuorman
matkueita tavataan kesällä hyvin usein teillä.

Eräs vanha ukko elää vielä Verhne-Suetukissa, joka on ollut
päähenkilöitä muutossa tähän paikkaan. Jotain hämärää aavistusta
Sajaanin vuorenrinteiden viljavuudesta, seudun sinisestä taivaasta ja
ihanasta luonnosta kuuluu olleen, ja "kullan ja vihantain metsäin"
toivossa jätettiin vanha kotiseutu sekä tultiinkin onnellisesti
Minusinskiin. "Kun me siellä eräänä iltana", kertoi vanha mies, "olimme
tehneet nuotiomme arolle kaupungin lähellä, tuli ispravnikka ajaen
ohitse ja kysyi ketä me olimme ja mihin me aijoimme. Minä vastasin että
me olimme luteerilaisia Tobolskin kupernista, jotka esivallan
kehoituksesta tahdomme perustaa siirtolan tälle paikkakunnalle ja
etsimme itsellemme sopivaa asuinpaikkaa. Hän osoitti meidät erääseen
paikkaan, joka oli kuivaa, autiota aroa, ja kun me emme hyväksyneet
sitä, tuotiin meidät tänne jossa nyt asumme. Sitten rakensin minä heti
itselleni turvemajan. Toiset asuivat ensimmäisen talven lähinnä
olevassa venäläisessä kylässä ja tulivat tänne vasta sitten kun olivat
rakentaneet itselleen huoneet täällä."

Pastori Kossmann, joka Irkutskista päin kävi tällä paikkakunnalla, ei
kyllin voi ylistää tätä ihanaa paikkaa ja sen jumalisia ja uutteria
asukkaita. Mutta pian oli tuleva toiseksi asiain tila. Samoin kuin
elämä kaikkialla, minne inkeriläisiä siirtolaisia oli asettunut,
huonontui sinne ei ainoastaan Suomesta vaan Itämerenmaakunnistakin
lähetettyjen pahantekijäin vaikutuksesta, niin vaihtuivat täälläkin
virrenveisuut kirouksiksi ja huudoiksi. Nyt olivat kaikki Suomesta
karkoitettavat Verhne-Suetukiin ja sen vuoksi lähetettiin sinne pappi
ja katekeetta ylläpitämään sielunhoitoa luteerilaisten kesken.
Mutta jo sitä ennen oli suomalaisen kylän oheen syntynyt virolainen,
Verhne-Bulanka, ja lättiläinen, Nizhne-Bulanka. Nyt on lättiläinen kylä
suurin ja viime syksynä vihittiin siellä kirkko, joka on suurimmaksi
osaksi rakennettu lättiläisten omilla varoilla.

Nykyään, kun suomalaisen pastorin asunto eli asemapaikka on tullut
olemaan Omskissa, asuu Nizhne-Bulankassa, joka muuten on 25 virstan
päässä Verhne-Suetukista, lättiläinen pappi. Kuinka sopimaton
Verhne-Suetuk oli asemapaikaksi suomalaiselle papille, huomataan
siitä että syntyneiden, kuolleiden ja vihittyjen luku Omskin
seudun suomalaisten keskuudessa on kolme kertaa suurempi kuin
Verhne-Suetukissa. Tila Verhne-Suetukissa on melkoista parempi kuin
Omskin seudun siirtokunnissa. Papin viistoistavuotinen toiminta tällä
paikalla, joka kuitenkaan ei ole ollut kiitollista työalaa, ei ole
siltä ollut hedelmätöntä. Varsinkin on nykyinen katekeetta siellä,
P.A. Lindholm, hoitanut työnsä hyvin ahkerasti, niin että lapset sekä
lukevat että kirjoittavat varsin hyvin. Rippikoululapset olivat
jotenkin samalla kannalla kuin lapset jossain kotimaan suomalaisessa
seurakunnassa. Suurempi osa asukkaita eli oikeammin miehistä väestöä on
murhamiehiä, jotka ovat palanneet kaivostyöstä.

Usein tuovat nämä kaivoksista palatessaan melkoisia säästöjä, niin että
he voivat heti aloittaa maatyötä. Jos eivät he mitään ole voineet
säästää rangaistusaikanaan, niin matkustavat he kullanhuuhtomoille ja
hankkivat itselleen, jos ovat kunnollisia, parissa kolmessa vuodessa
niin paljo rahaa, että he hyvin voivat hankkia itselleen omat huoneet,
hevoset, lehmät ja muut tarpeet. Tottunut työntekijä kultakaivoksissa
voi ansaita suotuisissa oloissa aina 300 ruplaa vuodessa. Ennen oli
voitu ansaita paljo enemmän, mutta ajat ovat tulleet huonommiksi
kullanhuuhtomoissakin. Mutta niin näyttiin uskovan Verhne-Suetukissa ja
niin olen kuullut muiltakin tahoilta että hyvät työntekijät voivat
ansaita paljo rahaa Irkutskissa ja sen tienoolla olevissa tehtaissa.
Eräs Verhne-Suetukin kauppias, joka oli ollut pakkotyössä siellä, oli
välistä voinut ansaita 3:kin ruplaa päivässä. Hänellä oli ollut yli
3,000 ruplaa tullessaan siirtolaan kun oli kärsinyt loppuun
rangaistusaikansa kruunun työssä.

Mainiommista pahantekijöistä tapasin minä siellä Sutkin ja Haapojan.
Oleskellessani suomalaisessa kylässä olivat he pari kertaa minun
luonani. Haapoja oli tullut sinne edellisenä kesänä. Muuten ei Sutki
asu Verhne-Suetukissa, vaan erään viinapolttimon luona puolimatkalla
Minusinskista siirtolaan, ja hänen luonaan pitää Haapoja asuntoa.
Palatessani Verhne-Suetukista pysähdyin Sutkin luona hänen hartaasta
pyynnöstään pari tuntia. Hänellä oli kaksi suutaria luonansa työssä ja
hän nauttii suurta luottamusta paikkakunnalla rehellisenä ja hyvänä
suutarina. Ystävällinen ja vilkkaan luontoinen ollen, on hänen
vieraanaan hauska olla, ja kun lampun valossa istuttiin teetä juomassa,
unohti aivan mikä mies hän on ollut. Haapoja nauroi makeasti
ajatellessaan mitähän Suomessa arvellaan kun kuullaan että Sutki ja
Haapoja asuvat yhdessä.

Minä luulen, sanoin minä, ettei erittäin suuresti luotettaisi tähän
komppiin. Kuinka Haapoja tulee käyttäymään siellä, tulee kai aika
näyttämään, mutta Sutki ennusti: "ei tuosta Matista ainakaan vielä ole
miestä tullut ja tuskin tuleekaan". Hänen puheidensa mukaan oli Haapoja
koettanut taivuttaa häntä alkamaan yksissä neuvoin harjoittaa vanhaa
ammattia. Kun hän sanoi siihen jyrkästi kieltäneensä, niin otin minä
häntä kädestä ja kiitin häntä sekä toivotin että Herra varjelisi häntä
takaisin lankeemasta.

Hiukan kamalalta tuntui minusta koko matkalla, kun Sutki vähintäin
viisi kertaa pyysi minua hyvin katsomaan eteeni matkalla. "Missä ollaan
ystävällisimpiä, siellä oikein olkaa varovainen", sanoi hän.

Monia pohjolaisia tapasin itä-Siperiassa. Muiden muassa erään
Oravaisten miehen, joka kolmasti oli ollut karkuretkellä kotipaikalle.
Hän näytti hiljaiselta mieheltä (jos en väärin muista oli hänen nimensä
Eriksson), mutta oli kärsinyt sietämätöntä koti-ikävää. Kerrottiin
minulle muun muassa erään henkilön kohtalosta, josta lapsena olin
kuullut usein mainittavan. Tämä henkilö oli Karl Granrot eli Pirilo
Kalle, tunnettu kahdeksan hengen murhaaja, joka koetti salata
rikoksiaan tekopyhyyden varjolla. Hänen päivänsä olivat päättyneet jo
matkalla Siperiaan Permissä. Muuten kerrottiin hänestä että hän luki
kaiket yöt ja tuli vähän sekaiseksi viimeiseltä.

Mutta aika ei myönnä kirjoittaa enempää tällä kertaa. Joskus aijon
minä, jos Jumala auttaa, matkustaa keskikesällä tähän ihanaan
paikkaan, jota usein kutsutaan Siperian Sveitsiksi. Silloin
toivon minä voivani matkustaa höyrylaivalla Krasnojarskista
Minusinskiin sekä saavani nähdä miten Jenisei on raivannut itselleen
tien pilvenkorkuisien vuorien läpi. On parina kesänä jo ylläpidetty
höyrylaivayhteyttä ylä-Jeniseillä, ja kaikki jotka ovat siellä
matkustaneet, puhuvat ihmetyksellä siitä suurenmoisesta luonnosta, jota
saa höyrylaivasta päin katsella.

Hankittuani itselleni oman reen ja saatuani sen puolen kylän isäntien
avulla kuntoon, läksin minä paluumatkalle. Katekeetta Lindholm seurasi
minua kaksi penikulmaa ja sitten kääntyi takaisin kylään toimiakseen
hiljaisuudessa vaatimattomassa sijassaan. Mainittava on että
Verhne-Suetukin koulu on ainoa maapallolla, jossa lukutunnit alkavat
kello neljä tai viisi aamulla. Koulumestari ei ole mikään unikeko ja
ennenkuin päivä koittaa, ovat lapset koulussa. Että "aamuhetkellä on
kultaa suussa" sanoi koulumestari nähneensä toteutuvan.

Palausmatka oli myöskin vaivaloinen, sillä Jenisein länsipuolella oli
yli 100 virstan matka sulaa. Rekeä kiskotettiin toisin vuoroin hiekkaa
pitkin ja toisinaan kuletettiin sitä kärryille nostettuna ja
köytettynä.

Viime vuonna virka-asioissa kulkemani tien pituus oli 7,000 virstaa, ja
kun matkarahoja nyt ruvetaan antamaan tarpeen mukaan, niin tulee tämä
tienpituus arvattavasti lisääntymään 3,000 virstaa vuosittain.

Ylimalkaan valitettiin Verhne-Suetukissa, että pahuus oli päässyt
vallalle. Kuitenkin oli muutamia valittuja sielläkin, jotka olivat
taistelussa syntiä vastaan itsessään ja ulkona itsestään. He luulivat
että elämä voisi muodostua toiseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että
minä asettuisin heidän kyläänsä asumaan ja pitäisin hartaushetkiä pari
kertaa viikossa. Tämä ei voinut tapahtua, vaikka minä kyllä ymmärsin,
että elämä voi parantua vaan Jumalan sanan saarnan kautta, joka
lupauksen mukaan ei koskaan turhaan palaa. Siinä toivossa että Jumala
armossaan katsoo hätäämme Siperiassa ja lähettää useampia työmiehiä
tänne, jätän Teidät ja meidät Jumalan armolliseen suojaan ja sanon
tällä kertaa hyvästi.



XIII.

Matka Siperiassa 1887.


I.

Lukijalle kerron jotain matkastani Verhne-Suetukiin itä-Siperiassa
vuonna 1887. Matka sinne tapahtui alkupuolella elokuuta. Mitään
erinomaista ei minulla ole kertomista matkasta sinne, joka kaikin
puolin kävi onnellisesti. Ainoastaan sen voin mainita että minä eräässä
kestikievarissa Marinskin tuolla puolen tapasin Pietarista palaavan
jaapanilaisen lähetystön, johon kuului viisi henkeä. Tämän seurassa
matkustin sitten aina Atkinskiin, jossa meidän tiemme erosivat. He
kertoivat että keisari oli matkustanut Suomeen heidän ollessaan
Pietarissa sekä kysyivät paljoko oli suomalaisia Siperiassa, kuinka
usein minun täytyi matkustaa vuodessa sekä oliko määrätty kuinka paljo
oli annettava juomarahaa kyytimiehille j.n.e. Käytöksessään olivat he
niin taitavia kuin mitkään sivistyneet eurooppalaiset.

Suomalaisessa siirtolassa ollessani saapui sinne professori
J.R. Aspelin. Kun minun matkani oli niin myöhästynyt sen vuoksi että
matkarahoja ei voinut ajoissa saada ja vuoden-aika oli jo loppuun
kulumassa, niin ei tehtykään mitään muita matkasuunnitelmia kuin että
me yhdessä matkustaisimme Minusinskista Tomskia kohden sekä viipyisimme
jonkun verran meidän tutkijoillemme tärkeillä paikoilla. Muutamia
päiviä jälkeen Aspelinin lähdön palasin minäkin Minusinskiin.

Kun puolenyön aikaan satuin tulemaan kaupunkiin, niin en tahtonut
häiritä ketään vaan päätin lukkarini Matin kanssa jäädä tarantassiin
yöksi. Aamun koittaessa herätettiin meidät kotimaan sävelillä, laululla
"Aamulla varhain, kun aurinko nousi" j.n.e. Äänen tunsin kohta, sillä
saman laulajan kanssa olimme yhdessä kouluaikana antaneet monta
serenaadia ja laulaneet monta laulua. Laulaja ei ollut kukaan muu kuin
toinen Minusinskin matkueen jäsenistä, tri Appelgren. Jälleennäkeminen
oli sitä rakkaampaa, mitä kauvempana isiemme maasta oltiin. Tultuani
hiukkasen uuden seurani tavoille, joka tosiaankin (olkoon tämä heidän
kunniakseen sanottu) enemmän huolehti tieteellisen työnsä kuin
mukavuutensa puolesta, tuli puheeksi että Appelgren ja minä
käväisisimme Sojoottien luona. Tämä olikin ollut matkueen tarkoitus,
jos minä olisin ennen saapunut, mutta myöhäisen vuoden-ajan vuoksi oli
siitä ajatuksesta luovuttu. Sajaanin vuorten eteläisellä eli Kiinan
puolella on nimittäin eräässä vuoressa, Kemtshuk-virran rannalla,
kirjoitus ainoastaan näissä paikoin tavattavilla tuntemattomilla
merkeillä. Tämän tahtoivat meidän muinaistutkijamme saada kopioiduksi.
Me kysyimme yhdeltä ja toiselta, voiko nyt enää lähteä matkalle. Toiset
luulivat sitä mahdottomaksi, kun lunta jo oli satanut pari viikkoa
sitten ylhäällä vuoristossa, toiset taas arvelivat että kyllä voisi
päästä ylitse Sojoottien luo. Kun ei mitään varmoja tietoja voitu
saada, pidimme paraana edes koettaa, kun me nyt kerran olimme niin
likellä. (Siperiassa ei pidetä neljän- à viidensadan virstan matkaa
minään pitkänä matkana.) Päätettiin että Appelgren, minun lukkarini
Matti ja minä matkustaisimme Kiinaan etsimään tuota "viisasta
kiveä". Professori Aspelinin oli pakko palata Suomeen, kun hänen
virkavapautensa pian oli lopussa. Hänen lähdettyään viivyimme vielä
pari päivää Minusinskissa, valmistellen matkaamme ja pakaten löydettyjä
muinaiskaluja. Matkaa varten ostimme erityisiä tarvekaluja sekä neuloja
y.m. vaihtokauppaa varten Sojoottien kanssa. Näiden kesken ei nimittäin
Venäjän raha ole käypää tavaraa. Sojoottien olot hyvin tunteva kauppias
ja kaupunginpäällikkö Minusinskissa Sofianoff lainasi meille telttinsä
ja nahkasäkkinsä, joihin pantiin hevosen selässä kuletettava tavara
sekä antoi meille sen lisäksi kaksi suosituskirjettä Sojooteille,
joilla kirjeillä sanottiin olevan suurempi voima ja vaikutus
Mongoliassa kuin minkä viraston antamalla passilla hyvänsä.

Siten varustettuina lähdimme Minusinskista syyskuun 10 p. ja ohjasimme
matkamme lounaasen, alkaaksemme kulun vuorten ylitse Arbatin kylän
kohdalta. Tässä kylässä asui eräs Sofianoffin kauppa-apulaisia, jolle
me veimme kirjeen. Siinä oli kehoitus että hän hankkisi meille hevosia.
Mitä lähemmä vuoriseutua saavuimme, sitä pohjattomammiksi kävivät tiet.
Viidenneljättä virstan päässä ennen Arbatia täytyi meidän vaihtaa
kärrymme selkähevosiin. Paljon veden tähden olivat sillat niin
sortuneet, että paikoittain oli vaikeata päästä yli. Arbatiin tultuamme
kutsutimme luoksemme Sofianoffin kirjanpitäjän. Luettuaan kirjeen sanoi
tämä uskovansa että nyt oli mahdotonta päästä vuorten ylitse. Sillä
lumi, jota oli satanut kahden arssinan paksuudelta siellä ylhäällä, oli
juuri sulamassa niin että kaikki joet olivat nousseet äyräittensä yli.
Hän ehdotti että odottaisimme muutamia päiviä, joiden kuluttua vesi
mahdollisesti laskisi, jos sade taukoaisi. Eräs Arbatin talonpoika,
jonka itsensä piti niin pian kuin suinkin mahdollista matkustaa
sojoottien luo, tarjoutui tässä tapauksessa rupeamaan meidän
oppaaksemme. Me päätimme sen vuoksi odottaa.

Tämä odotus oli minulle hyvin sopiva. Sillä joka tapauksessa tahdoin
käydä Abakanskin rautatehtaassa, kun olin kuullut siellä olevan
luteerilaisia, jotka kauvan olivat odottaneet että joku pappi kävisi
heidän luonaan. Myöskin Appelgren oli halukas lähtemään sinne,
koettaakseen yhä vielä etsiä missä se kivikirjoitus oli, jota Aspelin
ja hän jo kerran turhaan olivat etsiskellet. Kaunista ilmaa
odottaessamme läksimme siis rautatehtaalle, jonne Arbatista oli vaan
noin 20 virstan matka.

Me ilmoitimme itsemme konttoorissa. Minä pyysin että luteerilaisille
ilmoitettaisiin minun tuloni sekä että tilaa jumalanpalveluksen
pitämistä varten seuraavana päivänä minulle toimitettaisiin. Vaikka me
kyllä huonosti kielellisessä suhteessa ajoimme asiamme, niin kohdeltiin
meitä siltä kaikkialla ystävällisesti ja auliisti. Tehtaanhoitajan
luokse kutsuttiin meidät atrialle. Meidän maanmiehiämme Hammarströmiä
ja Ehnbergiä, jotka kaksi vuotta sitten olivat olleet tehtaalla,
muisteltiin ja kyseltiin. Hauskan muiston olivat nämä "Suomen pojat",
kuten heitä Verhne-Suetukissa yleensä kutsuttiin, jättäneet jälkeensä
kaikkialla missä he olivat kulkeneet, eikä vähimmän täällä Omskin
seudun suomalaisten luona.

Rippivieraiksi ilmoittautui minun luonani pari suomalaista sekä
muutamia virolaisia ja saksalaisia, niin että jumalanpalveluksessa oli
läsnä kymmenkunta henkilöä.

Kymmenkunta luteerilaisia sanottiin oleskelevan metsässä sysimiiluja
polttamassa ja toisten taas sanottiin olevan viljanleikkuulla ympäri
olevissa kylissä. Tehtaalla vallitsi tähän aikaan hiljaisuus, johon
syynä oli omistajan häviöön joutuminen varallisuuden puolesta. Jos
tehdasta käytettäisiin taidolla ja tarmolla, niin olisi se tuottavampi
kuin mikään kultakaivanto, vakuutettiin meille. Tämä olikin varsin
uskottavaa, kun löytyi lähellä rautamalmia, joka sisälsi 70:stä aina 80
prosenttiin puhdasta rautaa. Rauta kuuluu olevan erinomaisen hyvää
laatua ja menee sen vuoksi hyvin kaupaksi. Tehdas on kattilan
muotoisessa laaksossa, korkeain vuorten ympäröimänä; kuitenkaan ei
mikään vuorista nouse lumirajan yli. Ilman-ala on terveellistä ja
suloista. Maapohja on hedelmällistä ja Abakanjoessa, joka juoksee
laakson pohjaa, on kirkas vesi ja runsaasti kaloja. Metsissä vilisee
kaikenlaisia otuksia.

Tehtaalla oleskellessamme koetti Appelgren ottaa selkoa mainitusta
kivikirjoituksesta mutta ei onnistunut. Näyttää siltä kuin ei sellaista
olisi koskaan ollutkaan. Opas, joka annettiin meille osoittamaan tietä
kysyttyyn paikkaan, vei meidät erään äkkijyrkän kallioseinän luo, joka
oli ehkä tuhannen jalkaa korkea, mutta kysymykseen missä kirjoitus oli
ei hän sanonut nähneensä eikä kuulleensa mistään sellaisesta. Opas
lähetettiin etsimään jotakin toista, joka paremmin tuntisi
paikkakunnan. Mutta hetkisen päästä tuli hän sen tiedon kanssa, ettei
kukaan ihminen, ei edes eräs kahdeksankymmenen vuoden vanha ukko, joka
oli koko ikänsä elänyt täällä, ollut kuullut puhuttavan mistään
kalliokirjoituksesta tällä seudulla.

Malmilouhoksessa kävimme myöskin, ja jos työn-päällysmies olisi ollut
paikalla, niin olisi meille annettu luonnollisia magneetteja, niin
vakuutettiin. Niitä kuului olevan paljo rautalouhoksessa, sillä muuksi
ei voi kutsua paikkaa, kun louhitut kappaleet muodostavat valmista
harkkorautaa. Rauta kuuluu maksavan tehtaalle 80 kopeekkaa puudalta
paikalla, Abakanin ja Jenisein jokia myöten voi sitä kuljettaa alas.

Päivälliselle kutsuttiin meidät erääseen virolaiseen perheeseen, jonka
lapsen minä olin kastanut. Halusta otimme vastaan kutsumuksen, sillä
kuinka hyvänsä koettaakin katsoa eteensä niin tulee kuitenkin saamaan
kiristää nälkävyötä sellaisilla matkoilla. Leipä ja tee ovat
jokapäiväisenä ruokana usein viikkomääriä. Kun saksalaiset näkivät
ettemme pitäneet itsiämme liian hyvinä käymään vieraina virolaisen
luona, katsoivat nekin voivansa kutsua meidät luokseen. Ettemme
loukkaisi heitä kävimmekin erään saksalaisen luona, jossa
meitä kestittiin teellä, marjahillolla j.m. Omituisena ilmiönä
tahdon mainita kirkonpalvelijan tehtaalla, sillä suvaitsevampaa
kristittyä en ole koskaan nähnyt. Hän esitti itsensä minulle
oikeauskoisena luteerilaisena sekä piti huolta kaikista kirkonisännän
velvollisuuksista. Mutta tätä ei hän tehnyt ainoastaan luteerilaiselle
papille. Kun kreikan-uskoinen sielunpaimen tuli paikkakunnalle, palveli
hän häntä yhtä uskollisesti sekä sytytti suitsutusastian venäläisessä
kirkossa j.n.e. Jos taas tuli roomalaiskatoolinen pappi sinne, liittyi
hän hänen seurakuntaansa, johon hän, puolalainen kun oli, lienee
kuulunutkin. Toimitettuamme tehtaalla kaikki mitä meillä oli tekemistä,
läksimme takaisin Arbatiin, saadaksemme lopultakin tietää kuinka
Sojoottien luokse matkustamisen kävi. Yhä kestävän sateen johdosta oli
vesi nousemistaan noussut. Muutamat metsästäjät olivat edellisenä
päivänä tulleet joen yli, josta meidän oli matkallamme kahlattava
senkin seitsemän kertaa, ja olivat siinä kastuneet aina kainaloita
myöten. Sen vuoksi ei meitä suuresti ihmetyttänytkään ettei kukaan
ruvennut lähtemään sellaiselle matkalle meidän kanssa syksymyöhällä.
Asuntomme isäntä, kasakka, kielsi meitä myöskin jyrkästi matkustamasta,
sillä hän itsekään ei ollut voinut käydä katsomassa paulojaan ja
loukkaitaan kahteen viikkoon, vaikka hän arveli kallisarvoisia
turkiseläimiä olevan mätänemässä hänen pyydyksissään. Kun samalla
kerrottiin meille millä tavalla muutamat sojootit, jotka viikko sitten
olivat lähteneet kotiinsa, olivat kulkeneet jokien poikki, niin
menetimme toivon päästä "taivaan valtakuntaan". Sojootit olivat
nimittäin sitoneet vaatteensa niskansa taakse, ajaneet hevosensa jokiin
ja tarttuneet niiden häntiin ja siten uineet yli jääkylmässä. Tällä
tavalla emme kuitenkaan tahtoneet vaeltaa.

Vastenmielistä oli myöskin lähteä paluumatkalle Minusinskiin, kun
kerran olimme jo näin kauvas länteen matkustaneet. Rupesimme tekemään
uutta matkasuunnitelmaa, josta pian sovimme. Kesäaikana voi nimittäin
päästä Altain vuoriston poikki Kuznjetskiin länsi-Siperiassa. Tätä
tietä, joka vielä oli kuljettavaa ja vähemmin vaivaloista kuin tie
Mongoliaan, päätimme lähteä. Tieteellisessä katsannossa oli edullista
Appelgrenille kulkea tätä tietä ja minulla oli kauvan ollut hiljainen
halu päästä kullanhuuhtomoille Altai-vuoristossa, sillä siellä
työskenteli melkoinen joukko luteerilaisia, joilla ei ollut mitään
sielunhoitoa. Sitä paitsi oli minulla tiedossa että löytyi muutamia
suomalaisia sekä Kuznjetskissä että Barnaulissa, jossa jälkimäisessä
kaupungissa myöskin Appelgren mielellään halusi käydä siellä olevan
museon vuoksi. Matti lähetettiin Minusinskiin viemään sieltä
Appelgrenin tarantassia ja meidän kalujamme Tomskiin, jossa me
yhtyisimme häneen.


II.

Lähetettyämme pois minun tulkkini, sain minä ruveta hänen vaikeaan
toimeensa ja vaikka olinkin kovin tottumaton tähän tehtävään, tulimme
juttuun kuitenkin. Arbatista oli meillä päivän matkan Tastipiin, joka
on viimeinen kylä Minusinskin puolella Altain vuoristoa. Sieltä oli
vielä 400 virstan matka Kuznjetskiin. Tastipissa tahdoimme ottaa
hevoset aina Daniloffin kullanhuuhtomoon Altailla. Erään maakauppiaan
välityksellä saimmekin tarpeellisen luvun hevosia. Kaikkialla tapasimme
ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä. Niinpä oli esim. sama kauppias, joka
ei ainoastaan ollut liikkeessä puoli päivää hankkimassa meille hevosia
vaan myös kutsui meidät kaksi eri kertaa luokseen vieraisiin,
vierasvarainen mies. Yön ennen lähtöämme saimme maata oikein tehdyissä
vuoteissa, joka muuten ei koskaan ole minulle tapahtunut matkoillani.
Hyvä jos itsellä on jotakin allensa heitettävää lattialle, sillä talon
puolesta ei anneta mitään.

Me otimme asunnon erään rikkaan lesken luona, jolla oli useampia
huoneita maalattuine lattioineen ja verhottuine seinineen. Koristusten
joukossa huomattiin suuri joukko kallisarvoisia pyhäinkuvia. Emännän
sisar oli tehnyt pyhissä vaelluksen Kijeviin. Varhain aamulla kävivät
nämä hurskaat sisarukset rukoilemassa pyhimpien kuvain edessä. Minun
kysymykseeni kuinka tyytyväinen hän oli pyhissä vaellukseensa Kijeviin,
sanoi hän: "kyllä olisi hyvin hauskaa tehdä sellainen matka uudestaan,
kun vaan olisi kelpo tavalla rahaa".

Venäläiset ovat aina, sekä yöllä että päivällä, valmiita juttelemaan.
Heidän suurin huvituksensa on kokoontua yhteen, joko kapakkaan tai
johonkin muuhun rakkaasen paikkaan, jossa heidän puhetulvansa saa
esteettömästi virrata. Usein on tapahtunut että naapurit ovat
varronneet tilaisuutta kun minä olen juonut teetä jossain talossa ja
tulleet sinne saadakseen haastella minun kanssani. Sellaisissa
tilaisuuksissa sanovat he usein hyvästijättäessä: "paljo kiitoksia kun
olette olleet niin hyvä ja jutelleet meidän kanssa." Ennen lähtöämme
tuli nytkin muutamia meidän luoksemme mainitussa tarkoituksessa. Heidän
joukossaan teki varsinkin eräs pikkukauppias itsensä huomatuksi
puhelijaisuudestaan ja vaikka meidän oli vaikeata keskustella venäjäksi
niin meni se kuitenkin mukiin kun he itse johtivat puhetta. Kun tuli
puhe muinaistutkimuksesta, alkoi tämä kauppias laajalti selittää mitä
hän oli lukenut jättiläisistä ja muista ihmeellisistä olennoista.
Sellaisten jäännöksiä ja luita oli hänen vakuutuksensa mukaan löydetty
Muurmanin metsissä, jos oikein käsitin häntä. Toisen uskottavamman
tarinan kertoi hän myös meille. Jotenkin näin kuului hänen
kertomuksensa: "Muutamia vuosia sitten syntyi kauhea liike täällä
läheistöllä tataarien keskuudessa. He olivat nimittäin löytäneet, kuten
uskoivat, pyhän kuvan jossain metsässä. Löydetyn kuvan luo alettiin nyt
joukottain tekemään pyhiinvaelluksia. Viimein menin minäkin sinne ja
mitäs näen! Metallista valetun naisenkuvan. Minä ymmärsin heti ettei
tämä ollut mikään pyhimyksenkuva ja sanoin että yhtä pyhä olisi minun
vaimoni tai minkä muun naisen kuva hyvänsä. Luultavasti on ollut,
sanoin minä, joku kuningas tai ylhäinen mies, joka on teettänyt
itselleen vaimonsa tai tyttärensä kuvan, pitääkseen muistona
rakastetusta jos tämä kuolisi. Kuva on vihdoin joutunut maahan sekä on
nyt sattumalta päässyt päivän valoon. Niin on se asia." Kun hän niin
puhui täydestä vakaumuksestaan, tulivat tataarilaisparat hyvin
alakuloisiksi ja noloiksi, kun kaikki heidän ilonsa siitä että Jumala
oli heitä muistanut ihmeellisellä pyhimyksenkuvalla, siten riistettiin
heiltä pois. Asia päättyi siten että kuva ostettiin Minusinskin
museoon, jossa se vielä on nähtävänä.

Hyvä halu olisi minulla kyllä ollut sanoa "kuva kuin kuva", mutta pidin
hyödyllisempänä kiiruhtaa lähtöä ja menin sen vuoksi toimittamaan
matkalla tarvittavia aineita. Puudan rukiisia korppuja varustimme
mukaamme sekä yhtä ja toista ruokatavaraa. Meidän oppaamme otti
toimekseen varustaa meidät tuoreella lihalla matkaksi, jossa
tarkoituksessa hän teurasti lampaan. Paitsi meitä ja meidän kolmea
hevosta kuului matkueesen opas ja eräs työmies rautatehtaasta sekä
kuormahevonen, joka kantoi neljä puutaa rautakaluja kullanhuuhtomoita
varten. Kaikkiaan oli siten kuusi hevosta. Kun meidän tiemme kulki
enimmäkseen pienien vuorenvirtojen rantoja, ei maan ylenemistä huomattu
juuri muusta kuin veden nopeudesta virroissa, jotka koko kulussaan
muodostivat lakkaamattoman kosken.

Näiden poikki täytyi silloin tällöin kahlata, sillä milloin kohtasimme
toisella puolen vuoren, joka sulki meiltä tien, milloin taas toisella
puolella. Jo ensimmäisenä päivänä saavutimme korkeuden, missä kaikki
viljankasvattaminen lakkasi, sillä yöhallojen kerrottiin turmelleen
kaiken viljan mitä oli koetettu kylvää täällä. Päivä päivältä tuli
metsä yhä vaikeammaksi päästä läpitse. Minun pelkoni kuinka osaisimme
perille, kun kaikki olimme ensikertalaisia, hälveni pian sillä oli
paljo vaikeampaa päästä pois tieltä kuin pysyä sillä. Joka ei ole
nähnyt aarniometsää ei voi aavistaa kuinka runko rungon vieressä siellä
seisoo ihan toisessaan kiinni ja kuinka mahtavan suuria ne ovat. Me
näimme puita, jotka olivat pari kyynärää läpimitaten, mutta löytää
sellaisiakin, jotka ovat kolme kyynärää läpimitaten, jos oikein rupeaa
etsimään. Sellaisia jättiläispuita oli usein kaatunut polkumme poikki
ja ainoastaan hakkaamalla, polttamalla tai sahaamalla oli niiden
läpitse saatu tehdyksi tietä.

Tavallisimmat puulajit Altailla olivat lehtikuusi, kuusi, mänty ja
seetripuu. Ensimmäisenä päivänä oli meillä ainoastaan lehtikuusimetsiä
kuljettavana läpi, mutta toisena päivänä kulki tiemme suurien
seetrimetsäin kautta, ja ylimpänä koristivat kuuset kukkuloita. Vahinko
vaan että meidän matkamme tuli tapahtumaan niin myöhään syksyllä, sillä
nyt emme saaneet nähdä ylistettyä Altain kasvistoa täydessä
ihanuudessa.

Suomessa tavattavista puutarhakasveista näimme Altailla spireapensaan,
Siperian hernepuun, humalan ja myrskyhatun. Paljo meille tuntemattomia
sekä pensaskasveja että yrttejä näimme sekä vuoriseudussa että arolla.
Yöt vietimme tällä noin 3-400 virstan pituisella matkalla joko jossakin
muiden matkustajain tekemässä kodassa eli balaganissa, kuten niitä
venäjäksi kutsutaan, tai myös salvetuissa huoneissa, joita
kullanhuuhdonta-yhtiöt ovat rakennuttaneet väestölleen lepopaikoiksi
matkoilla huuhtomoihin ja niistä takaisin. Edellisissä on hyvin vähän
suojaa sadetta ja tuulta vastaan. Kuitenkin ovat ne autioissa metsissä
kyllä tervetulleita yösijoja. Appelgren piirusti yhden sellaisen kodan,
jonka kuvan lukijat sittemmin ovat Kyläkirjaston Kuvalehdessä nähneet.
Yöksi päästettiin hevoset irti etsimään itselleen ruokaa. Mutta kauvas
eivät meidän uskolliset kantajamme meistä erinneet, sillä niillä oli
vaistomainen pelko tuosta äärettömästä metsästä. Sillä aikaa kun miehet
riisuivat meidän hevosiamme, kokoilimme me toiset polttopuuta ynnä
kuusen havuja joilla saimme istua. Kun tuli oli syttynyt, asetettiin
teekattila kiehumaan ja me aloimme uskollisesti järsimään
ruiskorppujamme.

Ettei ruokahalua puuttunut, kävi ilmi silminnähtävästi eväspussista,
joka arveluttavassa määrässä hoikkeni päivä päivältä. Opas, joka oli
varustanut meitä tuoreella lampaanlihalla, leikkasi siitä pitkiä
viipaleita, joita hän sitte pisteli vartaalle. Sen toisen pään löi hän
maahan niin että toinen pää tuli nuotiotulen likelle. Siten paistettiin
liha hiljalleen tulen ääressä. Kun se sitten syötiin suolan kanssa, oli
se hyvin maukasta. Joka tahtoo koettaa voi tehdä sen, sillä konsti ei
ole suuri.

Karhuja kuuluu löytyvän paljo Altain vuoristossa, mutta me emme
sattuneet näkemään yhtään. Usein kuulimme vihellyksiä metsässä ja jo
arvelimme, Appelgren ja minä, olisiko se ehkä kontio joka antoi tietoa
itsestään, mutta meidän oppaamme ilmoitti meille että se ei ollut
mikään vaarallisempi otus kuin säysy metsäkauris, joka viheltelee
metsässä. Joka tapauksessa on viisasta ja varovaista olla varustettuna
ampuma-aseella, sillä ei koskaan tiedä milloin sitä voi tarvita.

Tällä tiellä tapaa harvoin ihmisolentoja ja nämä lienevät kyllä usein
vaarallisempia kohdata kuin metsän villipedot. Vastenmielistä tunnetta
tunsimme molemmat kohdatessamme joukon kullanhuuhdontatyöstä tulevia
miehiä.

On kuultu niin paljo näiden kullanhuuhtojain kauheista töistä, että
niitä hiukkasen pelkää. Sillä kaikki seikkailijat länsi-Siperiasta
haluavat ja pyrkivät kullanhuuhtomoille, mistä moni heistä on sitten
palannut suurien rahasummien kanssa, jotka usein ovat kootut kaikkea
muuta kuin kunniallisella tavalla. Minkälaisia vaivoja nämä työntekijät
saavat kärsiä, huomasimme hyvin sekä huuhtomoista palaavien ulkonäöstä
että myös siitä mitä itse työpaikoilla kuulimme. Vaeltaa useita satoja
virstoja aarniometsää sateessa ja loassa polviin saakka, kerta kerralta
kahlata ryöppyävien virtojen poikki jääkylmässä vedessä, läpimärkinä
istua nuotiolla ison valkean ääressä -- kaikkeen tähän täytyy
kullanhuuhtojan alistua. Sitä paitsi täytyy hänen aina olla varoillaan,
sillä kun uni painaa hänen silmiään, voi ryöstönhaluinen toveri lyödä
hänen kuolijaaksi. Itse huuhtomoilla taas etsitään kultaa sellaisella
innolla ettei siellä ole mitään lepoa, mitään rauhaa. Ei edes
lepopäivää pidetä pyhänä. Mitään välittämättä työskennellään pyhänä ja
arkena samalla tavalla. Annetaan ruumisparan kestää kaikki, kunhan vaan
saadaan kultaa!

Toisen kerran tapasimme odottamatta kaksi alkuasukasta näissä metsissä.
Mitä kansanheimoa ne oikeastaan ovat, en tiedä. Siitä vaan ei ole
mitään epäilystä etteivät ne kuulu mongoolilaiseen rotuun. Mutta muuten
eivät ne ole länsi-Siperian kirgiisien eikä tataarien näköisiä.
Mainitut kaksi miestä edustivat suurinta raakuutta ja villiyttä mitä
ihmisten keskuudessa näkee. Nämä aarniometsän asukkaat elävät
metsästyksestä ja kalastuksesta sekä tunnustavat kreikan-uskoa, josta
merkiksi he pitävät ristiä kaulassa. Kuitenkin sanottiin heidän
palvelevan omia jumaliaan, joka on luultavaakin, sillä mitään tietoa
kristin-opista ei heillä ole. Tämä arvostelu on muuten annettava
suurimmasta osasta venäläistä rahvasta Siperiassa. Sillä vaikka se on
ulkonäöltään siistiä ja käyttäytyy hyvin sievästi ja vapaasti, niin on
se valitettavassa henkisessä pimeydessä. Kansalla ei ole valistunutta
omaatuntoa. Samoin kuin on Suomen kansan onni ja takaus sen
tulevaisuudesta että sen omatunto on valistunut ja sen oikeudentunto
kehittynyt, niin on sen puute juurena ja syynä kaikkeen pahaan
Siperiassa.

Että kreikkalaisella kirkolla kuitenkin on huolta näistä
puolivilleistä ihmisistä Altai-vuoristossa, voi päättää siitä että on
lähetyssaarnaajia lähetetty heidän luokseen ja kasvatettu monia heistä
itsistä papeiksi. Eräässä kylässä lähellä Kuznjetskia, jossa sekä
venäläisiä että tataareja asuu, oli pappi tataari. Venäläinen, joka
tätä meille kertoi, lisäsi ettei koskaan ole heillä ollut niin
kelvollista pappia kuin nykyinen.

Vaikka kristin-uskoa kaikkialla siellä tunnustetaan
valtio-uskonnoksi, niin kuuluu noita-usko paikoittain olevan vielä
täydessä kukoistuksessa. Syytä olisi kuitenkin tutkia tätä
alkuperäistä, koko maapallolla niin levinnyttä uskonnonmuotoa, sillä
minun vakuutukseni mukaan on siinä enemmän ilmestykseen osoittavaa kuin
luullaan. Pian on kuitenkin se aika tuleva, jolloin ei mitään paikkaa
löydy Aasiassa, missä voi oppia tuntemaan tätä pakanallista uskoa.
Sillä ylä-Aasiasta on bramanismi tunkenut sen pois ja pohjoisesta sekä
lännestä on kristin-usko astunut näille maille, niin että jäännöstä
shamanismista nykyään löytyy ainoastaan Venäjän ja Kiinan välisellä
rajamaalla. Mutta olkoon nyt kylläksi tästä asiasta.

Me ostimme muutamia jäneksiä ja pyitä näiltä metsäläisiltä, jotka
niistä saivat leipää ja vähä teetä. Hyvin lannistuneen näköisiä
näyttivät miehet olevan ja seisoivat koko ajan, minkä heidän luonaan
olimme, paljain päin. Heiltä kuulimme myös että voimme ehtiä yöksi
erääseen hirsimajaan. Siis kiiruhdimme jo väsyneitä hevosiamme ja
kahlasimme joen poikki kerta kerralta. Päivä kului loppuun ja vaikka
kuinka tirkistimme, ei missään näkynyt ihmisasunnon merkkiäkään. Jo
olimme menettäneet kaiken toivon halutun lepopaikan saavuttamisesta ja
aijoimme jo laskeutua alas sateen ja lumisohjon liottamaan maahan, kun
eräs matkatovereista huomasi tulen välkkyvän metsästä. Minkälaisen ilon
ja toivon tunteen pimeänä yönä aarniometsässä valkean loiste voi
herättää matkamiehessä, tajusimme täydellisesti. Ainoastaan kerran
vielä joen yli ja silloin olimme hirsimajan luona. Kuivia ja lämpöisiä
huoneita oli meillä nyt tarjona. Juotuamme teemme, jota vartian vanha
vaimo toimitti meille, menimme etsimään hyvin kaivattua lepoa. Paitsi
meitä oli myöskin kaksi paimenta ottanut yösijansa samaan majaan.
Näistä näytti toinen olevan huonolla tuulella, sillä hän ei voinut
kärsiä että meidän seuralaisemme, jotka siitä ilosta että olivat
päässeet tähän ihmisasuntoon, ahkerasti suutelivat viinapulloa sekä
keskustelivat jotenkin vilkkaasti ja äänekkäästi tarjoamatta hänelle
siemaustakaan. Tyytymättömyytensä ilmaisi hän epäselvällä
murisemisella, joka hyvin kyllä muistutti kontion tapaa. Tätä hänen
ilon ja hauskan mielen häiritsemistään ei olisi suomalainen luullakseni
kärsinyt, vaan olisi pian ollut riitaa ja tappelua odotettavana. Mutta
venäläiset eivät ole sellaisia. Viimein vihdoin, kun paimenen
nuriseminen tuli yhä kovemmaksi, kääntyi yksi meidän seuralaisistamme
aivan ystävällisesti hänen puoleensa ja kysyi: "mistä olet niin
pahoillasi, taattoseni?" Tämän sanoi hän sellaisilla eljeillä ja
äänellä kuin olisi hän ollut valmis syleilemään ja halaamaan
puhuteltua, joka olisikin ollut vähän enemmän päihtyneen venäläisen
tapaista.


III.

Tie yömajasta Daniloffin kullanhuuhtomoon kulki korkeita vuorenharjuja,
jotka jo kauvan olivat olleet lumen peitossa. Oli luvattu meille
suurenmoinen näköala eräältä kukkulalta, jonka ylitse meidän oli
kuljettava. Mutta paksu sumu peitti koko kukkulan niin että me olimme
kuin pilvessä siellä ylhäällä emmekä sen vuoksi nähneet mitään. Kova
pakkanen vallitsi jo korkeimmissa piireissä vaikka oli suojainen
syksyilma alhaalla laaksoissa. Meidän läheisyydessämme olikin useita
vuoria, joilla lumi pysyi koko kesän.

Ylimalkaan kulki koko meidän matkamme hyvin helppokulkuisten solain
eikä erin vaikeasti päästävien vuorien poikki. Ainoastaan juuri ennen
kuin tulimme Daniloffin "priskan'ille", täytyi meidän kulkea alas
jyrkännettä, joka oli niin kohtisuoraa että oli vaikeata pysyä
satulassa. Tämä harju oli puolitoista virstaa (4,500 jalkaa)
korkeammalla Feodoroffka-jokea, joka juoksee laakson pohjaa. Kun meidän
tiemme kulki kuten sanottu enimmäkseen jotain jokilaaksoa ja korkeain
metsäin läpi, niin oli näköalakin huono. Mutta että Altai-vuoristossa
on kauniita näköaloja, on koko maailmassa tunnettua. Eräältä
luonnontutkijalta Minusinskissa, Klemensiltä, kuulimme että seutu
Abakanjoen lähteiden luona on erittäin suurenmoista. Hän ei sanonut
nähneensä mitään sen vertaista, vaikka hän oli matkustellut Sveitsin ja
muunkin Euroopan pitkin ja poikki. Feodoroffka-joen vedestä, joka
näytti savivelliltä, ymmärsimme että täällä huuhdotaan kultaa. Pian
näimmekin omituisia rakennuksia, jotka olivat keisarillisella lipulla
koristetut. Rakennukset olivat kullanhuuhdontalaitoksia. Ensimmäinen
luteerilainen, jonka siellä kohtasimme, oli pakkotyöhön tuomittu
sveitsiläinen, joka nuoruudessaan oli antanut houkutella itsensä
ottamaan osaa Puolan kapinaan. Lääketieteen ylioppilaana tunsi hän
hiukan haavanlääkintäoppia ja pääsi viimein välskäriksi tähän
kullanhuuhtomoon. Nyt koetti hän omana miehenään huuhtoa kultaa. Koko
hänen käytöksestään voi huomata että hän piti elämäänsä harhaan
menneenä. Hän oli mennyt täällä naimisiin venakon kanssa, mutta
kyynelet, jotka loistivat hänen silmissään hänen nuoruudenajastaan
puhuessa, osoittivat että hän ei ollut löytänyt sitä onnea, jota hän
oli odottanut itselleen elämässä. Tulla sellaisiin väleihin vähemmin
sivistyneiden ihmisten kanssa ja olla ilman toivoa jonkunlaisen
kasvatuksen antamisesta lapsilleen sekä vielä sen lisäksi olla
erotettuna läheisimmistään semmoisella juovalla kuin uskonto, siinä
kylliksi asioita, jotka voivat tehdä ihmisen elämän synkäksi.
Katseltuamme sveitsiläisemme kanssa yhdessä muutamia pienempiä
huuhtomoja, läksimme sieltä ainoastaan muutaman virstan päässä olevalle
Daniloffin huuhtomolle. Koko tämän jokialueen oli Krasnojarskissa asuva
hra Daniloff vuokrannut joltain ruhtinaalliselta henkilöltä Pietarissa.
Hän antoi luvan kelle hyvänsä huuhtoa kultaa täällä, kuitenkin sillä
ehdolla että kaikki kulta oli jätettävä hänelle 3 ruplasta
solotnikalta. Daniloffin täytyi maksaa kyllä runsas vuokra sekä sitä
paitsi pari tuhatta ruplaa joka puudasta kultaa, mikä hänen alueellaan
huuhdottiin. Ennenkuin päästään kultapitoiseen maakerrokseen, täytyy
luoda pois usein aina kolmen kyynärän paksuinen maa. Se maakerros,
jossa kultaa löytyi, oli hyvin sen punertavan peltomullan näköistä,
mitä usein on Suomessa kivisellä maalla. Harvoin voi näissä
huuhtomoissa löytää mullassa kullanpalasta. Pari vuotta sitten kuuluu
kuitenkin tapahtuneen kerran, että oli löydetty muutamia nauloja
painava kultamöhkäle.

Tullessamme Daniloffin kultahuuhtomoon, seisoi muutamia miehiä erään
työväenasunnon ulkopuolella. Olettaen että joku suomalainen voisi olla
heidän joukossaan, sanoin suomeksi: "Onko tässä ketään suomalaista?" --
"On kyllä", vastasi pari ääntä; ja yksi riensi ennen meitä konttooriin
ilmoittamaan että suomalainen pastori oli tullut. Hän tunsi minut
nimittäin edellisestä vuodesta, kun hän oli Verhne-Suetukissa minun
siellä ollessani. Me seurasimme perässä konttooriin ja esittelimme
itsemme siellä isännälle itselleen, joka sattumalta oleskeli
huuhtomolla, sekä hänen pojalleen, täydelle herrasmiehelle, joka
talvisin tavallisesti asuu Pietarissa. Tilapäisinä vieraina oli
siellä Altain piirin ispravnikka, 20 leiv. painava jättiläinen,
sekä eräs herra Horst, Pietarissa sijaitsevan etelä-altailaisen
kullanhuuhdontayhtiön neljän huuhtomon isännöitsijä. Herra Horst oli
luteerilainen, kotoisin Narvasta, sekä erittäin kelpo mies. Hänestä
tuli meille täällä Altailla oikein suojeluspatruuna.

Kuinka ihmiset kuulumalla samaan uskokuntaan tuntevat itsensä
toisiin vedetyiksi, sitä lienee jokainen huomannut, joka on
matkustellut maailmassa. Ilahuttavana huomiona voin mainita, etten
Siperiassa tavannut meidän luteerilaistemme keskuudessa sellaista
välinpitämättömyyttä ja vihamielisyyttä kristillisyyttä vastaan kuin
mitä Suomessa usein tapaa niiden joukossa, jotka mielellään haluaisivat
itseään kutsuttavan "sivistyneiksi".

Horst päätti jäädä Daniloffin luokse kunnes me olimme valmiit lähtemään
sieltä. Meidän piti nimittäin sitten seurata häntä hänen piiriinsä,
jossa hän, käyttääkseni ispravnikan sanoja, asui kuin prinssi.
Horstilla oli muutamia luteerilaisia työssä ja hän tahtoi itse käydä
Herran ehtoollisella kotonaan.

Kuten sanottu, Horst piti isällistä huolta meistä. Meidän kummaksemme
komensi hän sekä isäntää että palkollisia. Kun hän huomasi että me
olimme märkiä ja likaisia jaloista, sai vanha ukko Daniloff käskyn
tuoda meille kuivia jalkineita. Tämän käskyn toimittikin miljonääri
vastustelematta. Minä sain nyt kunnian astella hänen kengissään, mutta
tunsin itseni koko illan erittäin epävakaiseksi jalkojeni päällä
pysymään. Illalla huomasin minä että syynä tähän olivat olleet
seetripähkinät, joita minä kaadoin noin puoli korttelia kummastakin
saappaasta.

Toisen päivän iltana kutsutin minä kokoon ne luteerilaiset, mitä täällä
löytyi. Kahdentoista hengen suuruinen seurakunta saapui paikalle;
niistä kaikki muut paitsi kaksi ymmärsivät suomea. Aivan
yksinkertaisesti todistin minä heille Jesuksesta, syntisten
Vapahtajasta, sekä kehoitin heitä viljelemään Jumalan sanaa.
Mielipahakseni ja kummakseni kuulin nyt ettei heillä ollenkaan mitään
kirjoja ollut. "Mitä tekisimme niillä", sanoivat he; "eihän meillä ole
koskaan aikaa ajatella sitä, kun meillä on vaan kaksi vapaata päivää
koko kesässä." Arveltiin että noin viisikymmentä luteerilaista
työskenteli läheisillä huuhtomoilla. Mitä heidän aineellisiin oloihinsa
tulee, niin ei siitä ole mitään sanottavaa. Terveellistä ja voimakasta
ruokaa annetaan heille sekä hyvä palkka, mutta onpahan myöskin työ
raskasta ja vaivaloista. Varsinkin näytti se tylyltä, että työmiehiltä
riistetään se sunnuntainlepo, jonka Jumala itse on määrännyt ja joka on
niin tarpeellinen ruumiille kuuden päivän raskaan työn jälkeen.

Käyttäisivätkö luteerilaisemme joutohetkensä Jumalan sanan
tutkistelemiseen, jos heillä olisikin joutohetkiä, ei ole kuitenkaan
varmaa. Sillä jos heillä olisi halua sanan käyttämiseen, niin kyllä
olisi aina esim. iltasilla joku vapaa hetki siihen, sillä
päivänurakkansa saavat he välistä hyvin aikaisin tehdyiksi.

Mutta luonnollinen hitaus ja välinpitämättömyys ottavat pian kokonaan
voiton, niin että nämä ihmisraukat lopulta eivät juuri huoli muusta
kuin kullan saamisesta. Miten jonkinlaista hengellistä hoitoa
voitaisiin saada näille ihmisille, on vaikeata sanoa. Että täällä
kuitenkin olisi kyllä kiitollinen ala kolportöörille tai
lähetyssaarnaajalle, arvelen minä. Mutta valitettavasti ihan varmaa on
että tämä on vaan paljasta toivomusta niin kauvan kuin on useamman
sadan hengen suuruisia kyliä, jotka ovat kaikkea muuta hengellistä
hoitoa vailla kuin mitä he saavat siitä että pappi käy heidän luonaan
kerran vuodessa. Vähä oli se apu, mitä minä voin toimittaa näille
uskonveljilleni, varsinkin kun voin kuljettaa mukanani vaan kovin vähän
kirjoja. Kuitenkin oli matkasta se hyöty että minä opin tuntemaan tämän
sopen laajasta seurakunnastani. Mutta Herra Jumala, joka voi tehdä
yhden ainoan sanan, oikeaan aikaan lausuttuna, hedelmää kantavaksi
monelle sielulle, voi myös kyllä kasvattaa hedelmän, ihanamman kuin me
voimme uskoa, siitä siemenestä minkä me heikkoudessa kylvämme.

Mutta ettei minun kertomukseni pituudellaan tulisi liian
väsyttäväksi lukijalle, täytyy minun lyhentää kuvaustani oleskelusta
Altai-vuoristossa. Hra Horstin toimesta saimme hevosia, jotka kantoivat
meidät ja meidän matkakalumme Tom-virralle. Tällä matkalla kulimme
erään luolan ohitse, jonka sisäänkäytävän me näimme, mutta aika ei
sallinut astua sinne sisään. Pitkin Tom-jokea laskimme nyt alas
Kuznjetskiin. Meidän aluksenamme oli koverrettu haavan runko, noin
kaksi kyynärää leveä sekä kymmenen à kaksitoista kyynärää pitkä.
Oijennellen vilteillä ja karhuntaljoilla, joita minä lahjaksi sain
kauniin kappaleen Horstilta, matkustimme nyt mukavasti sekä ihailimme
toista suurenmoista näköalaa toisen jälkeen. Mitä ihanin syysilma
vallitsi. Kulku alas virtaa käy nopeasti ja tarvitsematta airoja
käyttää; mutta niillä jotka kulkivat vastavirtaan näytti kyllä olevan
vaivaloinen työ. Parissa paikassa ostimme Kuznjetskin tataareilta
kalaa. Harjuksia, taimenia ja useita muita herkullisia kalalajeja
saadaan Tomista, ja me ostimme kaloja halvalla hinnalla sekä keitätimme
niitä venemiehellämme. Hra Horst oli myöskin varustanut meidät hyvällä
eväspussilla, niin että me emme kärsineet mitään puutetta, vaikka
Appelgrenin koetukset vahvistaa ruokavarojamme ampumalla revolverilla
vesilintuja eivät onnistuneet.

Kuznjetskissa viivyimme kolme päivää, jonka ajan asuimme hra Horstin
talossa; toimme hänen rouvalleen häneltä myös kirjeen. Minun lukkarini
Matti Saaren poika palveli täällä pataljoonassa asevelvollisuuttaan.
Minun pyynnöstäni komennettiin hänet palvelemaan meitä niin kauvan kuin
olimme Kuznjetskissa. Aivan odottamatta tapasimme tässä kaukaisessa
kaupungissa erään suomalaisen, neiti Molanderin Pietarsaaresta. Hän oli
elänyt viisikolmatta vuotta Siperiassa ja oli nyt kätilönä
Kuznjetskissa. Koko tänä aikana ei hän ollut tavannut luteerilaista
pappia, sekä oli unohtanut pois äidinkielensä melkein kokonaan. "Nog
går det harascho, kack ja' adin talar" (kyllä se hyvin menee kun minä
yksinäni puhun), vakuutti hän, mutta niin odottamatta puhua ruotsia
muiden ihmisten kanssa oli hänelle ihan mahdotonta. Ulkomuistista osasi
hän kuitenkin lukea kappaleita katkismuksesta sekä tahtoi välttämättä
näyttää minulle ettei hän ollut unohtanut sisälukua. Useampia eri
kertoja pyysi hän minun pitämään hänelle rippisaarnaa ruotsiksi.
Palveltuaan kerran aikansa loppuun ja saatuaan eläkkeen, aikoi hän
palata kotimaahan.

Eräällä kukkulalla Kuznjetskin kaupungin lähellä un vanha tataarilainen
linnoitus, jonka Appelgren piirusti. Venäläiset valloittivat sen
kuudennentoista vuosisadan alussa ja ovat sittemmin laajentaneet
varustuksia. Pari vuotta sitte oli tuli hävittänyt suuremman osan
kaupunkia, joka ei suuresti eronnut tavallisesta venäläisestä kylästä.

Oleskellessamme Kuznjetskissa sai kaupunki vieraakseen arkhierein
Biskistä, joka piti messua useimmissa kaupungin kirkoissa. Että hän
myöskin piti jonkunlaista saarnaa, päätän siitä että eräs nainen kysyi
toiselta, joka oli ollut kirkossa: "haukkuiko hän nyt taas kuin
tavallisesti?"

Kun me läksimme liikkeelle asunnostamme, jätti emäntämme meille
hyvinvarustetun eväspussin. Siperialainen vieraanvaraisuustapa, jota ei
saa laimiin-lyödä, on varustaa vierailleen vielä evästä.

Matka Kuznjetskista Barnauliin on 280 virstaa pitkä ja kulkee tie
enimmäkseen hedelmällisiä ja viljavia tasankomaita. Barnaul on varsin
hyvin rakennettu kaupunki; sinne tuodaan runsaasti kaikellaisia
ruokatavaroita, jotka täällä ovat miltei halvempia kuin Omskissa. Suuri
joukko virkamiehiä, enimmäkseen insinöörejä, asuu täällä. Barnaul on
Altain vuorikaivosten pääpaikka. Tänne tuodaan kaikki kulta, mikä
huuhdotaan länsi-Siperiassa, sekä sulatetaan täällä. Se kulta, mikä
Barnaulissa sulatetaan, kuuluu nousevan noin 400 puutaan vuosittain.
Sitä paitsi sulatetaan täällä hopeaa, mutta kuinka suuressa määrässä,
siitä en saanut selkoa. Me kävimme katsomassa kaikkia näitä kruunun
tehtaita. Hauskaa oli nähdä kuinka monen uunin ja kattilan läpi
hopeanpitoisen kiven tuli kulkea, ennen kuin hopea erkani. Barnaulissa
on luteerilainen kirkko ja pastorin asunto. Tomsk ja Barnaul kuuluvat
samaan seurakuntaan. Ennen on pappi asunut Barnaulissa, mutta kun nyt
seurakunta viime syksynä sai papin, oltuaan monta vuotta vailla,
velvoitettiin pappi asumaan Tomskissa. Suomalaisen ripin ja ehtoollisen
pidin minä Barnaulissa. Seurakuntana oli ainoastaan neljä henkeä,
kaikki vapaita ihmisiä, sillä karkoitettuja ei ollenkaan saa olla
Barnaulissa. Lounaaseen Barnaulista perustavat tätä nykyä suomalaista
siirtolaa Pietarin suomalaiset ja löytyisi siellä kyllä maata,
sanottiin, useammillekin siirtolaisille. Maa on keisarin persoonallista
omaisuutta ja olen kuullut että sinne mielellään otetaan luteerilaisia
vastaan.

Erityistä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta saimme nauttia
luteerilaisen kirkon-isännän tohtori Sassin talossa, jossa me vietimme
kaikki joutohetkemme. Appelgren muuten työskenteli kaupungin museossa,
piirustaen muutamia muinaiskaluja.

Pari vuorokautta matkustettuamme lentävää vauhtia tulimme Tomskiin ja
löysimme siellä terveenä lukkarimme Matin, joka muutamien vastusten
perästä oli päässyt Tomskiin, viikkoa ennen meitä, ja asui nyt meidän
maanmiehemme Plathanin luona, joka, ohimennen sanottuna, on paras
kaikista meidän karkoitetuistamme. Täällä saimme nyt myös kuulla, että
professori Aspelin onnellisesti oli sinne saapunut sekä lähtenyt
höyrylaivalla Tjumeniin. Ja niin voin minä nyt katsoa kuvauksen tästä
meidän matkastamme päättyneeksi.



XIV.

Matkalta 1888. -- Venäläisten luona.


I.

Kun matkat länsi-Siperian tasangolla ovat yksitoikkoisemmat kuin ehkä
missään muualla, niin ei ole hauskaa kertoa niistä eikä myöskään kovin
huvittavaa niistä lukea.

Näistä matkoista mainittakoon sen vuoksi ylimalkaan ainoastaan
seuraavaa: Niin paljo turkkia yllä kuin mahdollista, istun katettuun
rekeen ja matkustan sitten yötä, päivää siksi että olen saavuttanut
määräpaikkani. Tavallisissa oloissa voin matkustaa 250 virstaa
vuorokaudessa; mutta harvat ovat ne jotka ajan pitkään voivat kestää
sitä. Minä olen siitä onnellinen että voin nukkua ajopeleissäni, olkoot
tiet sitten minkälaisia hyvänsä. Reestä tai tarantassista kömmin ulos
pari kolme kertaa vuorokaudessa vahvistamaan itseäni parilla lasilla
teetä. Jos on jotain eväspussissa, joka ei ole kivikovaksi jäätynyt,
niin voi pitää itseään onnellisena, sillä muussa tapauksissa saa tyytyä
vaan leipään ja teehen. Välistä tapahtuu että postitalon emäntä on
erittäin toimelijas laittamaan matkustajalle soppaa, piirakkaa tai
jotain sellaista. Silloin voi olla varma siitä että hän tekee tämän
saadakseen jotain voittoa siitä, eikä huolenpidosta matkustajan
hyväksi, niinkuin on näyttävinään.

Minun matkatoverini Verhne-Suetukiin lokakuussa, hra Jarttu, joka
sitten jatkoi matkaa Irkutskiin Brittiläisen pipliaseuran asioissa, ja
minä saimme eräässä kestikievarissa huomata tätä. Emäntä katsoi mitä me
ladoimme esille ruoka-arkustamme mutta arveli ettei siinä vielä ollut
kylläksi, ja kysyi eikö hän saisi tuoda meille lautasellista soppaa. Me
kiitimme ja maistoimme hiukan siitä. Mutta kun rupesimme suorittamaan
hänelle sopasta ja teetä varten tuodusta vedestä 25 kop., niin
hämmästyi hän aivan ja sanoi että se oli "malo" (vähä), eikä ollut
tyytyväinen vähempään kuin 40 kopeekkaan, jota voi pitää hyvänä hintana
paikkakunnalla, missä liha maksaa 1-1/2 kop. naula. Kun olen kulkenut
samoja teitä useampia kertoja, niin olen oppinut tuntemaan ihmisiä
kylissä siellä ja täällä, jotka ottavat ystävällisesti vastaan
matkustajia eivätkä koeta kiskoa liika suurta voittoa heistä. Jos
muuten sopii, pysähdyn aina sellaisiin paikkoihin. Sellaisia
tuttavuuksia ei voi tehdä postitaloissa, jossa välistä katsotaan
karsain silmin jos matkustaja jää yöksi, vaan talonpoikien luona, jotka
mielellään ottavat vastaan matkustajia ja kyyditsevät, samasta maksusta
kuin kestikievaritkin. Kun kerran tulee vapaalle postitielle,
kuljetetaan matkustajaa ystävä ystävältä, kylä kylältä, tulematta
ollenkaan tekemisiin kruununpostin kanssa. Kun kerran tulee tutuksi
venäläisessä perheessä, niin pidetään silloin jo melkein kuin
sukulaisena.

Kuinka sellaisia tuttavuuksia tehdään, tahdon lukijan luvalla
seuraavilla riveillä kuvata.

Matkalla Minusinskiin tulimme me juoneiksi teetä eräänä aamuhetkenä
eräässä talonpoikaisperheessä Kargatski nimisessä kylässä. Talonväki
oli erittäin ystävällistä. Sen vuoksi päätin minä palausmatkalla ottaa
yösijan heidän luonaan. Oli 40 asteen pakkanen ja kova tuuli samalla.
Minä pyysin siis kyytimiehen ajamaan Savel Batjenkoffin luo ja minut
otettiin ystävällisesti vastaan. Rautakamiini kuumennettiin ja se hohti
kovaa kuumuutta itsestään. Lämpö nousi kyllä 25 asteesen, ja vaikka
minä vakuutin että oli kylläksi lämmin, niin pisteli hyväntahtoinen
talonisäntä yhä lisää puita kamiiniin, vakuuttaen että se joka on ollut
ulkona tällaisessa pakkasessa, tarvitsi kyllä saada lämmitellä. Minun
kapineeni kannettiin talon komeimpaan huoneeseen, joka muuten oli
tyttären makuuhuone. Kuitenkin kävi kaikki vielä kankeasti ja
juhlallisesti.

Kun olin pessyt matkatomun itsestäni, astuu talon-isäntä tyttärensä
kanssa sisään ja sanoo. "Kun te, jalosukuinen herra, tervehditte minua
kättelemällä rappusissa, niin häpesin minä kelpo tavalla etten voinut
tervehtää teitä nimellänne, sen vuoksi pyydän minä saada tietää sen,
ettei sellaista toistamiseen tapahtuisi." -- "Minun nimeni on Ivan
Ivanovitsh, ystäväiseni", sanoin minä. "Ja minun nimeni on Savel
Andrejeff ja tämän minun tyttäreni nimi on Agriofovna", lisäsi ukko.
"Niin, nyt olemme me, Ivan Ivanovitsh, 'znakomi' (tuttuja). Älä nyt
koskaan enää aja meidän ohitsemme, sillä sellaisista kelpo ihmisistä
pidämme, Ivan Ivanovitsh."

"Ei, sitä en kyllä tee, Savel Andrejeff", sanoin minä, ja jatkoin: "nyt
pyydän sinua Agriofovna Saveljevna että olet hyvä ja keität minulle
kokonaisia perunoita ja asetat esille samovaarin." -- "Kyllä, sen teen
kohta, Ivan Ivanovitsh, mutta eikö sinulla ole mitään muuta
käskemistä?" Pian olivat perunat keitetyt ja teekeittiö pöydällä.
Aterian aikana kertoi ukko Savel johtuvansa niistä miehistä, jotka jo
Jermakin aikana muuttivat Siperiaan.

Tämä kasakkaheimo, josta iso osa Siperian väestöä polveutuu, vaikka he
eivät enää palvele kasakkoina, on kookasta ja pulskeaa kansaa.
Englantilainen Lansdell väittää että he ovat maailman kauniinta kansaa.
Varmaa on, että minä olen aivan hämmästynyt välistä, nähdessäni
ainoastaan mitä soreavartaloisimpia ja kauniimpia ihmisiä koko kylässä
ilman poikkeusta. Myöskin Savel Batjenkoff oli uljas mies, ja hänen
tyttärensä Agriofovna, puhdasta slaavilaista muodonlajia, johon kuuluu
mustat silmät ja valkoiset hampaat, oli kauniimpia venakkoja.

Mitä siisteyteen Siperian talonpoikien luona tulee, niin on se aivan
tyydyttävää. Joka kerta kuin siperialainen talonpoika astuu pöytään,
pesee hän kätensä. Talouskalut pidetään huolellisesti puhtaina.
Siirtolaiset, jotka ovat muuttaneet Euroopan puolelta, ovat sitä
vastoin erittäin epäsiistejä. Myöskin luulen että varallisemmatkin
asukkaat Siperian kaupungeissa ovat vähemmin siistiä kuin
maalaisväestö. Mitä seurustelutapaan tulee, niin käyttäytyvät
maalaisväestöön kuuluvat henkilöt säädyllisemmin kuin moni tshinovnikka
(virkamies), joka pitää sivistyneen seurustelutavan todistuksena juuri
rohkeutta ja vieläpä julkeuttakin. Kun talonpoika polttaa paperossiaan,
etsii se jotain mihinkä voi panna poron, mutta herrasmies pitää hienoon
tapaan kuuluvana heittää poron lattialle taikka matolle. Ei sääntöä
ilman poikkeusta, mutta näin on useimmiten.

Kun minä otin esille voita ja lihaa ruokavakastani, niin hämmästyi
Agriofovna suuresti ja kysyi enkö minä paastonnut. Kreikan-uskoisilla
oli nimittäin siihen aikaan kuuden viikon pituinen paasto. Minä
vastasin etten pitänyt itselläni olevan mitään paastoamisen syytä ja
kysyin mihin heidän tapansa paastota eräinä aikoina perustui. "Herramme
Vapahtaja on niin käskenyt", sanoi hän ihan varmana. "Sitä hän ei ole
käskenyt, Agriofovna, sillä meillä on sama evankelio kuin teillä, ja se
ei sisällä mitään sellaista käskyä, sen tiedän." -- "Sitä minä en
tiedä, sillä en ole kirjan-oppinut, mutta me teemme kuten meidän isämme
ennen meitä ovat tehneet", sanoi tyttö. "Meidän joukossamme on kyllä
monia, varsinkin herrasväessä, jotka eivät paastoa niin paljo; myöskin
paastotaan sotaväessä ainoastaan lyhyemmän aikaa", liitti talon-isäntä.

Kun Savel-ukko oli saanut kylläkseen keskustelusta uskonnollisissa
asioissa, tulimme muihin aineihin. Hän kyseli muun muassa minun
kotimaani asioista eri kohtia. Minä vastailin niihin niin hyvästi kuin
voin. Se herätti hänessä suurta kummastusta kun kuuli että omenat
Suomessa ovat kymmentä kertaa huokeammat kuin Siperiassa. Mutta ihan
käsittämättömältä näytti hänestä että desjätiina peltoa voi paikoittain
maksaa ainoastaan sulalle saattamisesta lähemmä 50 ruplaa.

Kun kaikesta tästä oli keskusteltu, oli aika lähteä levolle. Jo kello
yhden aikaan olin taas pukeissa ja kahden aikaan jätin hyvästi
ystävälliselle väelle, joka lähteissäni yhtenään toisti
onnentoivotuksia ja sanoja "Ivan Ivanovitsh", "znakomi" ja
"pozhalusta".

Tällä olkoon vaan sanottuna että jokainen, joka siihen pyrkii, voi
löytää ystävällisiä ihmisiä kaikkialla maailmassa, -- Siperiassakin.


II. Matkalla Verhne-Suetukissa: kirkon vihkiminen; kirkko ja kapakka.

Muutamissa kylissä Tomskin ja Atsinskin välillä asuu suomalaisia,
joita minä koetan saada toimellani avustaa matkoillani, mutta näitä on
sangen vaikea tavata. Osasta he ovat myöskin kadottaneet kaiken
harrastuksen Jumalaan ja jumalanpalvelukseen. Esimerkkinä sellaisesta
välinpitämättömyydestä voisi erään porvoolaisen mainita, joka asui
Tomskin kuvernementissa Tishulin kylässä. Minulla oli asuntoni hänen
asuntonsa viereisessä talossa, mutta hän ei katsonut itsellään olevan
aikaa tulla jumalanpalvelukseen, vaikka hänellä nyt ensi kertaa
kuudenkolmatta vuoden päästä oli siihen tilaisuutta. Ainoastaan
puoliväkisin sain minä hänet saapuville. Saadakseni selvää onko ketään
suomalaista niissä kylissä missä käyn, lupaan minä tavallisesti 20
kopeekkaa sille, joka minulle voi tuoda jonkun luteerilaisen. Kun
kerran saan kiinni yhteen, niin hän tuo kyllä sitten kaikki muut.
Tavatakseni niitä maanmiehiä, jotka asuvat yleiseltä maantieltä kaukana
olevissa kylissä, maksan tavallisesti jonkun ruplan henkilölle, joka
ottaa sellaisille maanmiehille viedäkseen tietoa koska he voivat tavata
minua. Välistä onnistun siten tapaamaan yhden tai pari henkeä, välistä
ei tule ketään. On melkein mahdotonta toimittaa hajallaan asuville
mitään sielunhoitoa. Useimmiten olen saapunut määrättynä päivänä
perille; mutta jos on tapahtunut että minun tuloni jonkun
voittamattoman esteen kautta on myöhästynyt, niin ovat he taas kaikki
hajautuneet kun minä saavun. Vaikka olisin ihan koko vuoden matkalla,
en kuitenkaan voisi tavata kaikkia piirissäni hajallaan asuvia
suomalaisia, kun ne vaeltavat kylästä kylään. Muutamat niistä näyttävät
vaativan että minä niin tekisin, vaikka he, kuten sanottu, sitten
pitävät omana asianaan tahtovatko saapua heidän läheisyydessään
pidettäviin jumalanpalveluksiin vai ei.

Tomskin kaupungissa oleskelee muutamia työmiehiä passilla. Heidän
tähtensä olen minä joka vuosi oleskellut siellä jonkun päivän sekä
pitänyt jumalanpalveluksen ja ehtoollisen kirkossa. Eräänä vuonna
oleskelin Tomskissa kahdeksan vuorokautta, mutta kahtena viime vuotena
vaan neljä ja viisi vuorokautta. Kun minä viime syksynä määräsin että
jumalanpalvelus oli pidettävä arkipäivinä, ei tämä näyttänyt
miellyttävän toisia, kun he siten tulisivat olemaan poissa työstä
puolen päivää!

Samassa kaupungissa olin minä tapaamassa erästä suomalaista Vilh.
Forsbergiä vankilassa. Hän oli siellä syytettynä erään suomalaisen
naisen Elisabet Parviaisen murhasta; tämä oli viimeksi nähty mainitun
Forsbergin seurassa ja seuraavana aamuna löydetty kuoliaaksi pistettynä
eräässä puutarhassa. Syyksi tuohon tekoon arveltiin että Forsberg, joka
varkaan käden kautta oli kadottanut muutamia vaatekappaleita, epäili
Parviaisen tietävän kuka oli varastanut, mutta ettei tämä ilmaissut.
Myöskin kuuluu Forsberg olleen syytteen-alaisena jonkun kapakoitsijan
tai sentapaisen henkilön ryöstämisen yrityksestä. Mutta kun hän
toimittaa rikoksensa selvällä päällä ja tarkoin suunnittelee ne
edeltäpäin, niin voinee hän pujahtaa irti tästäkin asiasta; varsinkin
kun Siperiassa ainoastaan kaikkien selvimmät todistukset riittävät
jonkun langettamiseen. -- Vuonna 1892 kuuluu Forsberg tulleen
langetetuksi uudesta murhasta, ja tuomituksi pakkotyöhön
itä-Siperiassa.

Matkoillani olen aina saanut levitetyksi koko joukon kirjoja, ja voin
toivoa että ne levittävät siunausta. Sittenkuin elämä luteerilaisissa
siirtoloissa on ruvennut hiukkasen asettumaan, toivon että
kunnollisemmat meidän suomalaisista tulevat niitä yhä enemmän ja
enemmän käyttämään.

       *       *       *       *       *

Siirtykäämme nyt, ilman mitään enempää matkan kuvausta,
Verhne-Suetukiin. Jo etäältä voimme kuunvaloisessa yössä nähdä uuden
nyt vihittävän kirkon torninhuipun. Sähkösanomalla olin ilmoittanut
kylään tuloni, sillä edellisestä vuodesta aikain oli Minusinskikin nyt
sähkölangalla yhdistettynä muuhun maailmaan. Asuntomme saimme nytkin
kuten ennen, ent. pääkirjurin herra Möllerin luona, jonka siistissä ja
ystävällisessä perheessä tuntee olevansa kuin kotona. Herra Jarttu ja
minä ryhdyimme nyt työhön yhteisesti. Me oleskelimme täällä Marraskuun
12 p:stä 24:een. Harvoja olivat ne päivät, milloin emme pitäneet
raamatunselitystä tai hartaushetkeä. Minulle oli iloista että oli
mukanani henkilö, joka voi auttaa minua virkani toimituksessa. Pääjuhla
meidän oleskelu-aikanamme Verhne-Suetukissa oli kirkon vihkiminen, joka
tapahtui tuomiosunnuntaina. Jo lauvantaina alkoi kansaa tulemaan 25-30
virstan päässä olevista virolaisista ja lättiläisistä kylistä.
Ympärillä olevista venäläisistä kylistä oli muutamia utelijaita
saapunut, ja jokunen aina Minusinskista. Omitekoisen ohjelman mukaan,
johon oli koottu kappaleita suomalaisesta ja saksalaisesta
käsikirjasta, toimitin minä vihkimisen. Suomalaisessa käsikirjassa
oleva kaava on minun mielestäni erittäin köyhä. Lättiläinen pastori
Salith, Nizhnaja Bulankasta, autti kirkonvihkimisessä, joka tapahtui
seuraavalla tavalla:

Seurakunta kokoontui ensin koulusaliin, jossa jumalanpalvelusta oli
pidetty edellisinä vuosina. Virsi veisattiin, jonka jälkeen vihkimisen
toimittaja piti lyhyen puheen, joka päättyi kiitosrukoukseen Jumalalle
siitä elämän sanasta, jota hän oli antanut tässä huoneessa julistaa.
Virsiä veisaten astui seurakunta juhlakulussa kouluhuoneesta kirkkoon.
Papit ja koulunopettajat kulkivat etunenässä kantaen raamattua,
ehtoollisastioita ja muita alttariin kuuluvia esineitä. Uuteen kirkkoon
astuessa piti vihkimisen toimittaja, ennenkuin ovi avattiin, puheen
seurakunnalle sanoista: Herra varjelkoon sinun sisälle- ja
uloskäymisesi nyt ja ikuisesti. Virren n:o 75 veisattua astuivat papit
kuoriin alttarin ulkopuolelle, ja vihkimisen toimittaja puhui Matth.
16: 15-18 johdosta.

Puheen ja kirkko käsikirjassa määrätyn rukouksen pidettyä luki pastori
Salith 84:nnen psalmin, jonka jälkeen kirkko saarnastuolissa ja
alttarilla vihittiin siinä järjestyksessä kuin saksankielinen käsikirja
Venäjän luteerilaisia seurakuntia varten määrää. Sitten kuin papit
olivat astuneet alttarin eteen ja lausuneet siunauksen seurakunnalle,
alkoi tavallinen jumalanpalvelus. Samana päivänä pääsivät sen vuoden
rippikoululapset, luvultaan yksitoista ripille; sitä paitsi jaettiin
ehtoollinen 256 muulle rippivieraalle.

Uudessa kirkossa on istuinpaikkoja lähemmä kahdellesadalle hengelle, ja
on se hyvin aistikkaasti rakennettu; myöskin sisustus on tyydyttävä.
Kun vaan uusi kirkko houkuttelisi suurempia joukkoja puoleensa
sunnuntaisin, kuin -- kylän kapakka. Niin kauan kuin kapakka, tämä
turmeluksen pesä, on kylässä, ei ole odotettavana mitään suurempaa
hedelmää työstä siveellisyyden kohottamiseksi.

Panee varmaan kummastelemaan että oikeus kapakanpitoon riippuu
asukasten mielivallasta ja että enemmistön päätös, myöskin niissä
kylissä missä on yksinomaan karkoitettuja, määrää asian. Sellaiset
oikeudet ovat enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, sillä niitä
melkein aina väärin käytetään. Sekä kirkko että kouluhuone on
Verhne-Suetukissa, ja ne ovat molemmat oikein pulskeita rakennuksia,
joista etusijassa saa kiittää katekeetta Lindholmia.

Mutta meneekö siveellisyys eteenpäin? Onko tullut olo yhtään paremmaksi
edes ulkonaisesti tässä siirtokunnassa? Sen pahempi täytyy minun
epäillä tätä. Kirjeessä, joka on lähetetty Tammikuussa, kirjoittaa
katekeetta Lindholm: "Sellaista paloviinantulvaa, kuin täällä on
vallinnut tänä jouluna, en ole ennen koskaan nähnyt, sillä 60 puolikkoa
meni kaupan kuudessa päivässä. Se edusti lähemmä 600 ruplan raha-arvoa.
Sellaiseen on rahaa kyllä." Viime vuonna kokosi kapakka kylästä
luullakseni noin 8-9,000 ruplaa. Kuinka monen päivän työ on sitä paitsi
mennyt hukkaan! Kuitenkin arvelevat kylän miehet olevan hyvin edullista
sallia kapakkaliikettä harjoitettavan, kun kapakoitsija tästä
oikeudesta makaa 200 ruplaa kylän rahastoon. Näillä 200 ruplalla
maksaa kylä nyt velkaansa kirkonrakennusrahastolle. Siten avustavat
Verhne-Suetukin ukot kirkonrakennusta! Katekeetta Lindholm on hyvin
paljo nähnyt vaivaa viinan vastustamisessa ja sellaisen puolueen
muodostamisessa, joka tahtoisi kapakkaa pois. Hänen ansionsa on myös,
kuten mainittu, se seikka että täällä on komea koulutalo sekä ennen
kaikkea kirkko. Hra L. on myöskin ollut hyvä koulumestari, joka on
osannut totuttaa lapset järjestykseen ja kuriin. Yhden ihmisen
toimintapiiri on kuitenkin rajoitettu ja lahjat ovat monenlaiset.
Lindholmin uskollinen työ ei tule jäämään hedelmää tuottamatta.


III. Ilman-ala, maaseikat y.m.

Niinä päivinä kuin Verhne-Suetukissa oleskelimme, kävi minun luonani
joka päivä ihmisiä neuvottelemassa minun kanssani uskonnon asioista.
Suomesta karkoitettu joukko ei ole suuri tässä siirtolassa, mutta
kaikki ne, jotka asuvat täällä ja joiden luku nousee noin 200
perhekuntaan, ymmärtävät suomea. Vaikka ei olekaan Suomen hallituksen
velvollisuus kustantaa useampia työntekijöitä Verhne-Suetukiin, niin
olisi täällä kuitenkin tärkeä työala vapaalle kristilliselle
rakkaustoimelle, työala, jota ei pitäisi laiminlyödä. Työ tällaisessa
siirtolassa ei ole niin hauskaa kuin usein on esim. Suomessa, jossa
ollaan samanmielisten ystävien piirissä. Sen joka tahtoo työskennellä
Siperiassa, täytyy olla valmis kärsimään monia ja suuria vaikeuksia.
Aina olen minä ajanut meidän suomalaisten asiaa Verhne-Suetukissa sinne
tulvaavia virolaisia vastaan. Ehkä olen tehnyt tätä kyllä liian
tuikeasti, mutta omituisen vaikutuksen sain kun erään sairaan luona
käydessäni minun kysymykseeni, oliko sairas suomalainen, vastattiin:
"Ei, herra pastori, kyllä hän on virolainen, mutta kyllä hänellä on
kuolematon sielu." Oli äänessä ja puheentavassa jotain joka muistutti
tunnetuista sanoista: "Herra, syöväthän koiratkin niistä muruista,
mitkä heidän herransa pöydältä putoovat." Ovathan inkeriläiset ja
virolaiset meille suomalaisille hyvin likeisiä. Sen vuoksi voi pitää
meidän velvollisuutenamme, kun olemme parempiosaisen veljen asemassa,
jakaa henkistä omaisuuttamme heillekin.

Jo varhaisemmissa kirjeissäni olen kehunut ilman-alaa Minusinskin
piirissä. Kuitenkaan en minä voi olla ylistämättä sitä vielä nyt.
Sellaisia ihania päiviä kuin meillä nytkin oli, en ole koskaan nähnyt.
Sininen taivas, jonkalaista ainoastaan etelämaan vuoriseuduissa saa
ihailla, kevyt ja suloinen vuori-ilma parin asteen pakkasessa, etäällä
taivasta kohden nousevat Sajaanin vuoret, jotka näyttävät siniseen
huntuun peitetyiltä -- kuinka suurenmoista kaikki on! Tämän ylevän
luonnon katseleminen vaikuttaa ylentävästi ja jalostuttavasti
jokaiseen, jolla on aistia ihailla luojan töitä. Unohtaa pienet murheet
ja ajattelee kuinka kaunis olisikaan tämä maa, jos ei olisi niin paljo
pahaa juuri meissä ihmisissä.

Moni ajattelee ehkä että jokaisella on täysi syy olla tyytyväinen
Siperiassa, siellä kun saa iloita suurenmoisesta luonnosta ja ihanasta
ilman-alasta, jos vaan aineelliset tarpeet ovat tyydytetyt. Sen pahempi
ei näin ole asian laita. Vuosi vuodelta tuntee selvemmin, että
oleskelee karkoitettujen maassa, että jotain epäterveellistä,
valheellista ja pahentavaa on myrkyttämässä ihmisiä Siperiassa. Tästä,
eikä tuomareista, riippuu esim. se seikka että on erittäin vaikeata
saada oikeutta Siperian oikeustoissa; ja jo tämä vaikuttaa
masentavaisesti siihen joka on järjestykseen ja lainkuuliaisuuteen
tottunut.

Ne seikat että kaikki maa on valtion omaa ja että kylä hirmuvaltiaana
valvoo yksityisen kaikkia toimia, hervaisee kaiken kehityksen.
Erittäinkään uusien kokemuksien ja työtapojen seuraamisesta ja
käyttämisestä Siperian pääelinkeinon, maanviljelyksen, alalla ei tule
juuri koskaan kysymystä. Siihen tulee lisäksi Siperian erillinen asema,
joka vaikuttaa painostaen ja veltostaen ihmishenkeen. Sanomalehdistöllä
ei ole juuri mitään merkitystä Siperiassa ja ne harvat sanomalehdet,
mitä löytyy, osaavat harvoin talonpojan majaan. Siellä ei olisikaan
näillä mitään tekemistä, sillä ne sisältävät tavallisesti vaan
kaupunkijuoruja ja sen semmoista. Mutta antaa hyviä neuvoja joko
hallitukselle tai maanmiehelle, sitä se ei voi. Tervesuuntaiselle
sanomalehdistölle olisi Siperiassa suuri työala, vaikka on epävarmaa
kannattaisiko se itseään.

Hallitus koettaa antaa apua maanviljelyksellekin, mutta vähällä
menestyksellä. Niinpä tilattiin Omskiin viime vuonna valtion toimesta
ajanmukaisia maanviljelyskaluja että talonpojat saisivat koettaa niitä
ja oppia tuntemaan niiden hyödyn ja etuisuuden.

Kun minä kerran kävin kenraalikuvernöörin luona, pyysi hän minun
toimittamaan että joku noista kaluista tuotaisiin suomalaiseen
siirtolaan, talonpoikien koeteltavaksi. Minä tahdoin heti tehdä
koetuksen rautaäkeellä maatilallani, joka oli lähellä kaupunkia. Mutta
silloin pantiin, kaiketi ilman kenraalikuvernöörin tietoa, ehdoksi että
äkeen hinta, 25-30 ruplaa oli talletettava lääninrahastoon siksi kunnes
äes tuotiin takaisin. Kun nyt kaikki tämä toi mukanaan virkakirjeitä
monenlaisia ja vaivoja, niin annoin minä koko asian jäädä. Suomalaiset
taas nauraen sanoivat: "mistäpä me ottaisimme sellaisen pääoman kuin
tässä vaaditaan?" -- Kun venäläisillä luultavasti on syytä samaan
muistutukseen, niin saavat nämä aseet, vaikka ovatkin Siperiaan tuodut,
olla rauhassa, kenenkään niitä koettamatta. Aivan toisellainen olisi
asian tulos ollut, jos olisi lahjoitettu tällaisia aseita yksi tai
useampia eri kunnille, niin että jokainen joka halusi olisi ilman
mitään mutkia saanut niitä koettaa. Tuo takuusumman vaatimus pilaa
hyvän asian.

Vielä tarkemmin valaistakseni minkälaisia olot täällä ovat,
sallittakoon minun kertoa seuraava esimerkki:

Omskin ympärillä oleva aro on melkein metsätöntä. Sen vuoksi on kaikki
puiden kaataminen kaupungin ympärillä kielletty. Kun ei pastorinmaalla
ole mitään metsää, niin aijoin minä istuttaa sinne muutamia haapoja.
Nyt oli Om-joen rannalla lähellä Omskia nuori, parin vuoden vanha
haapametsä, jossa taimien luku nousi kymmeniin tuhansiin. "Tästähän on
erinomaisen sopiva ottaa taimia", ajattelin minä, ja varustin itseni
haettamaan parikymmentä nuorta haapaa sieltä. Mutta silloin tuli eräs
hyväntahtoinen kaupunkilainen ja ilmoitti meille että oli niin ja niin
monen ruplan uhkasakko taimen ottamisesta. "Mutta", sanoi hän,
"kääntykää kirjallisesti kenraalikuvernöörin puoleen niin sallitaan se,
luulen minä."

Niin suuriin puuhiin en tahtonut ryhtyä niin pienen asian vuoksi. Kun
viime kesänä kulin saman parin virstan pituisen taipaleen poikki, jossa
olin toivonut muutamien vuosien päästä näkeväni mitä kauneimman
haapametsän, niin olivat melkein kaikki haavantaimet hävinneet. Oli
pantu valkea arolla olevaan kuloon keväällä ja oli samalla poltettu
koko metsä, eikä kellään ihmisellä ollut mitään siihen muistuttamista.
Luultavasti olin minä ainoa, joka mielipahan ja katkeruuden tunteilla
näin että se oli hävitetty. -- Niin menee vuosi vuodelta, eikä kukaan
välitä siitä. Vaikka jokainen valittaa että metsät katoavat, niin ei
kukaan ajattele sitä että olisi suojeltava nuoria taimia valkealta,
joka vapaasti kulkee pitkin aroa joka kevät.

Mutta kun eletään vielä muutamia vuosia lisäksi Siperiassa, niin
ajatellaan kuin kaikki muutkin: "soromnoo" (ykskaikki).

On huomattava sekä tänne karkotetuista sivistyneistä että vapaista,
jotka ovat pitemmän ajan asuneet täällä Siperiassa, että heidän
henkiset vaatimuksensa ovat kelpotavalla supistuneet ja rajoittuneet.
Ei ole mitään korkeampia aatteita heitä innostuttamassa, ja heidän
tarkoituksensa näyttää olevan palvella itselleen täysi eläke tai
turvata asemansa niin hyvin kuin mahdollista. Että kehitys ja edistys
niin nurinpuolisissa oloissa seisoo tai on vähäpätöinen, on helposti
ymmärrettävissä, tarvitsematta siitä paljo puhua. Ehkä on henkilöitä,
joilla on harrastusta muuhunkin kuin omain välttämättömien tarpeidensa
tyydyttämiseen, nimittäin yleisiin asioihin, mutta minulla ei ole ollut
onnea tavata niitä. Jos alkaa keskustella jostakin sellaisesta, niin
vastataan "hm":llä.

Ei mitään seuraelämää ole olemassa Omskissa, mikäli olen kuullut, missä
ei kortinpeli ole pääasiana. Kun on kovin tuskastuttavaa istua yksinään
ja katsella sellaista korttia pelaavaa seuraa, olen minä tullut elämään
ainoastaan perheeni keskuudessa. Me, kuten kaikki muut, jotka olemme
tulleet onnellisemmista maista, tunnemme itsemme sen vuoksi hyvin
yksinäisiksi ja vieraiksi.

Mitä minun suomalaisiini länsi-Siperiassa tulee, niin on minulla vuoden
kuluessa ollut sekä iloa että surua niistä. Om-siirtolasta on minulla
suurin ilo. Kaikin puolin on se edistynyt, sitten kuin minun onnistui
saamaan heidät kieltämään kapakkaliikkeen. Itse ihmettelevät he että
niin suuri muutos on voinut tapahtua verraten lyhyessä ajassa. Siellä
pidetään säännöllisesti jumalanpalvelusta joka sunnuntai ja
lastenkoulua kuusi kuukautta vuodessa. Kirkko, joka samalla on
koulutupa ja kesällä on käytettävä sairaiden asunnoksi, on niin pieni
että välistä, esim. kun rippi ja ehtoollinen on pidettävä, täytyy
kehoittaa kansaa ettei tulla kovin miehissä. Jumalan avulla toivon minä
vastedes saatavan suuremman huoneen jumalanpalvelusta varten.

Tänä vuonna olen niillä varoilla, mitä valtio on myöntänyt, sekä
palkannut koulumestarin että vielä ostanut talon, jossa on kaksi
huonetta ja tarvittavat ulkohuoneet, asunnoksi koulumestarille.
Viimeksi käydessäni siirtolassa perustettiin siellä ehdoton
raittiusyhdistys, johon 33 henkeä heti kirjoitettiin jäseniksi ja
jälestäpäin sen ensimmäisessä kokouksessa 13 henkeä lisää.

Kun vielä mainitsen että kuumuus viime kesänä välistä Omskissa nousi
+40° R. = 50° C. asti ja talvella laski aina -40° R., sekä että täällä
paraallaan on kallis aika, niin että jauhot ja kaurat ovat yhtä
kalliita kuin Suomessa, niin olkoon sitten kylliksi tällä erää.



XV.

Meikäläiset Siperiassa.

Virkakertomuksesta v. 1/10 1889 -- 1/10 1890.


Omskin kaupungissa olen pitänyt jumalanpalvelusta joka sunnuntai, kun
olen ollut kotona, joko kaupungin luteerilaisessa kirkossa tai myös
minun kodissani, sekä käynyt vankiloissa ja sairashuoneissa, joissa
alinomaa muutamia suomalaisia ja muita luteerilaisia on ollut. Niitä
monia henkilöitä, jotka ovat muuten käyneet minun luonani, olen
auttanut sanoilla ja töillä; erittäinkin olen jokaisen varustanut
sovelijailla kirjoilla.

Mutta, kuten luonnollista on, on minun aikani enimmäkseen mennyt
virkamatkoihin. Palvellakseni Siperian suomalaista seurakuntaa sanalla
ja sakramenteillä ole minä tehnyt seuraavat matkat:

1. Palatessani Suomesta Omskiin kävin minä vankiloissa Tjumenissa ja
niiden suomalaisten luona, joita siellä oleskeli, sekä kävin myös
Tjumenin ja Omskin välillä olevassa _Rishkovan suomalaisessa kylässä_.

Tämä siirtola on vanhin kaikista Siperian luteerilaisista siirtoloista.
Siellä on kirkko, joka on rakennettu Venäjän luteerilaisten
seurakuntien Apukassan varoilla. Myöskin koulutalo on siellä, vaikka
erittäin ränstynyt. Sitten kuin eräs virolainen koulumestari Tobolskin
kuvernöörin toimesta oli sieltä erotettu virasta ja minä antanut
virkaeron säännöttömästä elämästä eräälle tänne tuomitulle
suomalaiselle lukkarille, on kylä ollut omaan haltuunsa jätettynä. Eräs
täällä syntynyt Inkerin suomalainen on kumminkin joka sunnuntai pitänyt
suomalaisen ja virolaisen jumalanpalveluksen sikäläisessä kirkossa.
Juoppouspahe kuin myös muita siitä johtuvia syntejä vallitsee kylässä.
Että asiat eivät siitä parane, jos ei saada tänne hyvää koulumestaria,
joka sekä hengellisillä esitelmillä että koululla vaikuttaisi sekä
vanhoihin että nuoriin, huomasin minä. Koulumestariksi Rishkovaan
sopivan henkilön luulen löytäneenikin. Sen jälkeen kuin Turussa oleva
yhdistys, joka on kannattanut työtä Siperian suomalaisten sielunhoidon
parantamiseksi, oli tämän henkilön kanssa sopinut palkkaehdoista,
saapui hän Siperiaan ja toimii nyt katekeettana mainitussa Rishkovan
kylässä, joka on 225 virstaa Omskista länteen.

2. Marraskuussa kävin Helsingin ja Narvan suomalaiskylissä Omin
rannalla 120 virstan päässä Omskista itään. Tässä suomalaisessa
siirtolassa on säännöllistä koulua ja jumalanpalvelusta pitänyt
koulumestari A. Granö, joka on nauttinut palkkaa niistä varoista, mitä
Suomen senaatti on myöntänyt minulle. Koululasten luku on vaihdellut
kolmen- ja viidenkymmenen välillä.

Työ _Helsingin kylässä_ on saavuttanut mitä parahinta menestystä. Sekä
taloudellisessa että siveellisessä katsannossa on kylä edistynyt,
sitten kuin siellä saatiin raittiusyhdistys aikaan. Myös minun poissa
ollessanikin on koulumestari voinut ylläpitää innostusta raittiusasiaan
niin että se on saanut kannatusta ei ainoastaan luteerilaisilta vaan
myös kreikan-uskoisilta. Niinpä seurasi eräs venäläinen pappi
esimerkkiä ja perusti raittiusyhdistyksen lähimpään venäläiseen kylään.
Harvinainen juhla oli kun mainitun yhdistyksen vuosijuhlaa vietettiin
kesäkuussa. Siihen oli kutsuttu vieraita, sekä virolaisia, lättiläisiä
että venäläisiä. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, etteivät olleet
olleet iloisemmassa juhlassa kuin tässä, vaikka paloviinaa täältä
ihan kokonaan puuttui. Minua on suuresti ihmetyttänyt että monet
henkilöt, jotka ennen ovat olleet pahimpia juoppoja, ovat pysyneet
raittiuslupaukselleen uskollisina, varsinkin kun paloviinan saanti on
niin helppoa Siperiassa.

Vanhaa kouluhuonetta, jota samalla on käytetty kirkkona, on viime
kesänä jatkettu, korotettu, sisältä laudoitettu sekä maalattu ja
sisustettu rukoushuoneeksi. Rakennukseen kuuluu kaksi salia, sisempi,
joka on varsinaisena kirkkona, sekä esihuone, jota käytetään
koulusalina ja joka tarpeen vaatiessa kaksoisovilla voidaan yhdistää
kirkon kanssa. Sitä paitsi olen minä koulumestarin asunnon jatkoksi
rakennuttanut kamarin, jonka pitää olla pastorin käytettävänä hänen
käydessään paikkakunnalla. Sillä tähän saakka on ollut lähes mahdotonta
pitempää aikaa viipyä täällä asunnon puutteen vuoksi. Kaikki nämä
rakennustyöt ovat toimitetut niillä varoilla, mitä Suomessa on koottu
Siperian suomalaisia varten.

Kummastellen ovat ympärillä asuvat venäläiset katselleet sitä suurta
muutosta, joka muutamassa vuodessa on tapahtunut tässä niin
pahamaineisessa kylässä, ja minä en voi muuta kuin iloita siitä että
olen kuitenkin saanut nähdä sellaisen ilmiön tässä onnettomassa maassa.

Vaikka matka Helsingin kylästä _Narvan kylään_ on vaan virsta, niin ei
työ siellä ole kantanut sitä hedelmää mitä edellisessä. Inkeriläistä
kylää pidettiin ennen paraana kylänä siirtolassa mutta pian kyllä voi
sanoa että se on huonoin. Lukutaidossa ovat asukkaat kyllä jonkun
verran edistyneet, kun heidät on pakotettu hankkimaan opetusta, mutta
siveellisessä suhteessa ovat nämä ottaneet askeleen takaperin. Yhdessä
vuodessa, kun kapakka löytyi kylässä, meni se alaspäin pelottavassa
määrässä. Kuppatauti on aivan yleiseen levinnyt. Myöskin lapsissa on
tätä tautia. Terveyden tila on sen vuoksi hyvin huonoa. Montakin, jotka
ovat koettaneet päästä sairashuoneesen, ei ole tilan puutteen vuoksi
otettu vastaan. Kuinka vaikeata rahvaanmiehelle on saada apua jos hän
sattuu tulemaan kipeäksi, todistakoon seuraava tapaus. Kaksi
karkotettua veljestä Oulun läänistä oli tullut kipeiksi. Toinen koetti
ensin päästä sairashuoneeseen omassa kuvernementissaan, mutta sai
vastaukseksi että vaikka hän kuolisi heti kadulle, ei hänelle ollut
sijaa siellä. Silloin kuletutti hän itsensä Omskiin ja pani pitkäkseen
kadulle sekä kieltäytyi antamasta poliisille mitään tietoja siitä kuka
hän oli. Poliisin välityksellä saikin hän paikan sairashuoneessa ja
parannettiin myös. Sitten koetti veli samaa keinoa, mutta hän
lähetettiin, niin kipeänä kuin hän oli, kotiin kruununkyydillä; hän
kuoli kuitenkin matkalla.

3. Tammikuun alussa läksin minä Omskista käydäkseni niiden suomalaisten
luona, jotka asuvat Tomskin kupernissa ja Verhne-Suetukissa. Matkalla
sinne ilmoitin minä kaikissa niissä kylissä, missä tiesin suomalaisia
asuvan, päivän, milloin tulisin pitämään heille jumalanpalvelusta
palatessani. Ilman suurempaa keskeytystä matkustin aina Tomskiin
saakka. Koko tie Omskista Tomskiin oli täynnä kuormia, joita
kuletettiin Irbitin markkinoille. Tiet olivat sen vuoksi niin pilalle
ajetut, että oli vaikea päästä kulkemaan. Oli kuoppia aina kolmen
jalan syvyisiä. Ettei sellaisilla teillä tulisi rikki runnelluksi,
täytyi asettaa itsensä patjojen sisään, mutta siitä varokeinosta
huolimatta tunsin pitkät ajat seurauksia näistä jysäyksistä. Irbitin
markkina-aikana on paitsi rikkaita kauppiaita myöskin rohkeita rosvoja
liikkeessä teillä. Jos ei matkatoveriksi satu saamaan jotain hyvin
tunnettua henkilöä niin on paras matkustaa yksin. Minä olin sopinut
erään talonpojanpojan kanssa Om-siirtokunnasta, joka Tomskin kupernissa
oli palvellut asevelvollisuutensa, että saapuisi Tomskiin samaan aikaan
kuin minä, ja seuraisi minua lukkarina Verhne-Suetukiin ja muihin
paikkoihin. Mutta häntä en nähnyt. Tomskissa kuulin Matti Haapojan
uusimmista teoista sekä arvelin että hän oli lähtenyt Irbitiin
markkinoille. Tiettiin kertoa että hän aikoi pyrkiä Amerikaan.

Oleskeltuani Tomskissa muutamia päiviä ja pidettyäni suomalaisen
jumalanpalveluksen sikäläisessä kirkossa noin kymmenelle suomalaiselle,
lähdin matkalle itään ja pysyin suurella tiellä aina Atsinskiin saakka.
Sieltä poikkesin etelään, mennäkseni Minusinskia kohden. Ainoastaan
yhden päivän seisahduksella, jonka viivyin eräällä postiasemalla
pitääkseni jumalanpalvelusta eräälle luteerilaiselle postimestarille,
joka sisarensa kanssa siellä asuu, matkustin yhtä kyytiä ja tulin kolme
viikkoa matkalla oltuani _Verhne-Suetukiin_, joka on 1,800 virstan
päässä Omskista.

Kaksi viikkoa oleskelin tässä siirtolassa ja pidin kahtena sunnuntaina
ripin ja ehtoollisen kirkossa. Rippivierasten luku nousi 270:een.
Koulutuvassa pidin muutamia kertoja raamatunselitystä ja muuten
työskentelin rippikoulu-opetuksessa ja muissa virkaan kuuluvissa
tehtävissä. Lukutaito on täällä jotenkin yleinen. Juoppouspahe, joka on
suomalaisten siirtokuntien suurin turmio, on hyvin yleinen täälläkin.
Vuonna 1889 oli juotu tässä kylässä yksinään noin 1,500 kannua
paloviinaa. Juoppouspaheen seuraukset, kuten varkaudet, tappelut ja
tapot eivät jää ilmestymättä myöskään. Lähellä turmiota tuottavaa
kapakkaa on talo, johon poikkeamista en koskaan laiminlyö, vaikka
käynnit siellä jättävät surullisen vaikutuksen mieleen; tarkoitan kylän
"kansliaa", kuten sitä kutsutaan. Tämän nimen on talo saanut
luultavasti siitä, että kylän kokoukset pidetään siellä, mutta samalla
on se talo, johon jokainen oikein turvaton tiensä löytää. Jos joku
työntekijä tulee kipeäksi ja avuttomaksi, niin viedään hänet kansliaan,
jos joku kipeä suomalainen tuodaan venäläisistä kylistä tänne, niin
toimitetaan hänet myös kansliaan, samoin tehdään jos joku työhön
kykenemättömäksi tulee. Ne jotka ovat niin reippaita että voivat kulkea
ympäri kylässä, kuuluvat kokoavan ruokaa heikommille. Kesällä kömpivät
ne, jotka jaksavat, ulos sieltä, mutta ne, jotka ovat liian heikkoja
siihen, pysyvät siellä. Kun ei ketään ole, joka välittäisi näistä
onnettomista, niin saavat he usein kärsiä sekä nälkää että janoa.
Surullisempaa näköä kuin nämä kipeät ja leinitautiset, jotka istuvat
tai makaavat siellä täällä kovalla permannolla repaleisissa
rääsyissään, ei juuri hevin voi nähdä. Kaikkien hylkääminä, ilman
mitään toivoa elämässä, odottavat he vaan kuolemaa ainoana
pelastajanaan. Heidän kärsimyksiensä lieventämiseksi olen minä voinut
kovin vähä tehdä, jos ei joksikin lievennykseksi katsoisi että olen
niitä ainakin sillä kertaa aina saanut iloisiksi lahjoittamalla teetä,
sokuria ja muutamia vaatekappaleita.

"Nyt jätätte meidät orporaukat taas kokonaiseksi vuodeksi", valittivat
he, kun jätin hyvästi nämä karkoitetut maanmieheni, mutta muuta en
voinut tehdä, sillä toiset toimet ja velvollisuudet kutsuivat minua
sieltä.

Avuksi matkalla otin Verhne-Suetukista mukaani erään nuoren miehen,
joka on syntynyt Suomesta karkotetuista vanhemmista. Minulla oli
tiedossa että parikymmentä suomalaista talvella oleskelee Marinskin
piiriin kuuluvissa kylissä lähellä Altain kullanhuuhtomoja.

Käydäkseni heitä katsomassa läksin nyt toista tietä kun olin tullut.
Tiemme kävi toinen toistaan seuraavia kukkuloita ja metsättömiä
vuorenharjuja pitkin. Juuri eräällä näitä harjuja tapahtui että
jouduimme lumimyrskyn käsiin eräänä iltana. Hevoset eivät voineet pysyä
tiellä ja putosivat viimein kuoppaan, josta ne ainoastaan suurella
vaivalla voitiin saada ylös taas. Ajelimme tämän jälkeen sinne ja
tänne, kunnes aamupuoleen löysimme tien. Tämä oli toisen kerran, kun
minä olen joutunut niin kovaan lumimyrskyyn että olen joutunut tieltä
pois ja täytynyt yön viettää siellä myrskyssä.

Kullanhuuhtomoissa työskentelevistä maanmiehistäni olin tavallisesti
kohdannut kymmenkunnan Tishulin kylässä, mutta nyt siellä oli vaan eräs
vanha ukko. Minä matkustin sen vuoksi eteenpäin kylästä kylään, missä
suomalaisia on kirjoissa. Muutamat heistä, joita tapasin kotonaan,
olivat niin vaatteettomia etteivät uskaltaneet lähteä matkalle Siperian
pakkaseen. Mutta useimmat olivat matkustaneet pois, osa
kullanhuuhtomoihin, osa johonkin kaupunkiin.

Suurelle postitielle tulin Marinskissa, jossa minä
paikkakunnan luteerilaisten kanssa tehdyn sopimuksen mukaan olin
pitävä jumalanpalvelusta. Mutta kun juuri nyt sattui olemaan
laskijaissunnuntai, niin ei sattunut sen paremmin kuin että
jumalanpalvelukseen saapui ainoastaan eräs puolihumalainen
tamperelainen. Pari muuta suomalaista, jotka täällä kuuluvat olevan,
olivat hänen sanojensa mukaan joko alastomia tai vielä pahemmin pöhnässä
kuin hän. Myöhemmin päivällä kävi minua asunnossani tapaamassa eräs
leipurin kisälli Helsingistä ja eräs viipurilainen. Tällä jälkimäisellä
oli ammattina "kruunun vaatteiden tuominen", kuten sanottiin. Minun
kysymykseeni mitä tämä merkitsi selitettiin että hän yhä kerta kerran
perästä meni repaleisena ja passitta Tomskiin. Siellä otettiin hänet
kiinni ja lähetettiin Marinskiin. Vaatteet, jotka vankilassa annettiin
hänelle, sai hän pitää. Niistä voi hän saada talvella noin kuusi ruplaa
ja kesällä, kun niiden hinta on halvempi, neljä ruplaa. Suomeen oli hän
pari vuotta sitten tehnyt samanlaisen matkan.

Sadan virstan päässä Marinskista Tomskiin päin on kylä _Kolionski_.
Sinne olin kutsuttanut suomalaiset läheisistä kylistä. Kuusi henkeä oli
saapunut, niiden joukossa myöskin melkein kuolemaisillaan oleva sairas,
Raninen, Kuopion läänistä. Minulla oli tiedossa että sekä hän että
hänen vaimonsa olivat sairastaneet edellisenä talvena, ja että he
olivat suuressa hädässä, jonka vuoksi minä lähetin heille kolme ruplaa
rahaa. Mutta se henkilö, jonka mukana tämän summan lähetin, oli
"vaivoistaan" pitänyt itse yhden ruplan. Ranisen vaimo oli kuollut ja
aivan varmaan on jo mieskin poissa elävien mailta. Minä jätin kuusi
ruplaa kylän hallitukselle hänen hoitamisestaan.

Tässä kylässä tapahtui minulle muuten jotain, jota ennen koskaan ei
ollut minulle tapahtunut matkoillani. Minut kiellettiin pitämästä
jumalanpalvelusta siinä talossa, jossa pidin asuntoa. Isäntä ei
ollutkaan kreikan-uskoinen vaan katoolilainen, rikas puolalainen.
Muutin heti pois erään venäläisen luokse ja kysymykseen, saanko pitää
hänen luonaan jumalanpalvelusta, vastasi hän: "onhan meillä yksi Jumala
ja yksi usko, minun huoneeni ovat teidän käytettävänänne." Olkoon
sanottuna etten minä ole huomannut edes suvaitsemattomuuden jälkeäkään
ei maallikoissa eikä papeissa, vaan ovat kaikki, varsinkin totisesti
uskonnolliset, pitäneet minua uskonveljenä.

Kolionskista tulin minä Tomskiin, jossa tunsin hiukan pahoinvointia
itsessäni, mutta jatkoin matkaa Kainskiin. Siellä oli minun pakko
asettua vuoteenomaksi. Kahden päivän päästä voin kuitenkin pitää
jumalanpalvelusta niille muutamille suomalaisille, mitä siellä löytyi,
mutta sivukyliin en uskaltanut lähteä, vaikka olin aikonut, vaan
riensin niin kiiruusti kuin taisin Omskiin, jossa sairastuinkin
lievästi rokkoon. Nyt olin vuoteen omana ja näin miten talvi kului,
voimatta käydä rekikelillä vaikeapääsyisissä siirtokunnissa Tara-joen
varrella.

4. Maaliskuun lopussa kävin Om-siirtokunnassa ja pidin siellä
lukukinkerit lapsille.

5. Jään lähdettyä jo'ista ja teiden vähä kuivettua läksin toukokuun
alussa Rishkovaan. Tähän kylään on vaikea päästä keväällä, ja vaikka
minä matkalla vaihdoin tarantassini pienempiin kärryihin, niin
tartuimme eräässä paikassa kiinni liejusaveen emmekä päässeet siitä
irti ennenkuin saimme muilta apua. Että monet muut matkustajat olivat
joutuneet vielä kovempiin tekemisiin, näin minä niistä kuolleista
hevosista ja häristä, mitä savessa virui.

6. Kesä- ja heinäkuussa kävin _Om-siirtolassa_ sekä vietin siellä
ulkoilmassa sikäläisen raittiusseuran ensimmäisen vuosijuhlan. Päivää,
joka alettiin jumalanpalveluksella kirkossa, jatkettiin sitten
leikeillä, kilpa-ammunnalla ja ruumiinharjoituksilla. Muutamia
palkintoja jaettiin myöskin. Päivä päätettiin raittiuskokouksella,
jolloin muutamia uusia jäseniä ilmoittautui. Kuinka kummallisia
käsityksiä täällä yleensä on raittiusyhdistyksestä, näkyy niistä
sanoista millä eräs virolainen ilmoitti itsensä jäseneksi. Hän sanoi:
"minä tahtoisin uskoni muuttaa ja ruveta körttiuskoon."

Keväällä ja kesällä olin minä Moskovan konsistoorin kautta saanut kaksi
virkamääräystä, nimittäin toukokuussa määräyksen hoitaa niitä
virolaisia ja lättiläisiä, jotka asuvat Kainskin ja Marinskin piirissä
Tomskin kupernia ja kesäkuussa, sittenkuin rentustunut entinen pastori
oli saanut eron, olemaan v.t. kupernin-saarnaajana Tobolskin
kupernissa, v.t. saarnaajana luteerilaisille Omskin kaupungissa ja
Akmolinskin alueessa sekä v.t. saarnaajana karkotetuille virolaisille,
lättiläisille ja saksalaisille länsi-Siperiassa. Kun yhden ainoan
henkilön siten pitää huolehtia sekä opettajista ja niiden ylläpidosta
virolais-lättiläisissä kouluissa ja uskonnon-opetuksesta
kadettikoulussa, poika- ja tyttögymnaaseissa Omskissa, paitsi niitä
toimia mitä kuuluu varsinaiseen sielunhoitoon, niin on selvää että
työtä on liika paljo. Se on tullut niin laajaksi varsinkin
kansliatointen kautta, että minun on täytynyt ottaa kirjuri avuksi,
jolle olen maksanut palkkaa 15 ruplaa kuussa. Toistaiseksi on
kieltäydytty antamasta minulle minkäänlaista korvausta työstäni.

7. Palvellakseni Taran ja Tobolskin kaupungissa sekä Bugenen
siirtolassa asuvia luteerilaisia, läksin elokuun alussa höyrylaivalla
Tobolskiin. Kuvernööri sattui olemaan matkustanut Kasanin näyttelyyn,
jonka vuoksi monet asiat, joista olisin mitä kipeimmin tarvinnut saada
keskustella hänen kanssaan, jäivät ratkaisematta. Kaupungin
luteerilaisessa kirkossa pidin kolme kertaa jumalanpalvelusta saksaksi
sekä yhden suomalaisen ja yhden saksalaisen jumalanpalveluksen
vankiloissa.

Vuosituomiolla istui täällä kolme siirtolaisiksi länsi-Siperiaan
karkoitettua suomalaista sekä pakkotyö-osastossa eräs Suomesta
elinajaksi tänne lähetetty murhamies. Sairashuoneessa tässä osastossa
oli eräs lättiläinen, joka jo neljä vuotta sitten oli armoitettu, mutta
oli ollut liian heikko lähetettäväksi kotipaikalleen Kuurinmaalle. Hän
ei ollut voinut päästä minkäänlaiseen yhteyteen sukulaistensa kanssa,
vaan täytyi maata täällä elävänä haudattuna. Hän pyysi minua
kyynelsilmin kirjoittamaan hänen kotiinsa, jonka minä teinkin.
Ilahuttavaa oli nähdä millä hellyydellä nuori lääkäri kohteli häntä.
Korvaani kuiskasi tämä, että pian oli tuleva loppu lättiläisparan
kärsimyksistä.

Palasin Tobolskista suomalaisen _Bugenen siirtolan_ kautta. Tie sinne
kulkee suuria koivumetsiä pitkin ja vesiperäisiä soita, joissa heinä ja
kaisla kasvavat niin korkeiksi että kulkee niinkuin metsässä. Toisin
paikoin teiden varsilla kasvaa villiä virnaa niin runsaasti, että töin
tuskin pääsee sen läpi. Vaikea on täysin käsittää mikä heinän paljous
täällä vuosittain kasvaa vaan kuivamaan ja mätänemään. Kun viime kesä
oli tavattoman kuiva, niin oli kuitenkin helpompi kuin tavallisesti
päästä Bugeneen.

Oleskeltuani siellä viikon, jona aikana minä laskin ehtoolliselle
rippikoululapset, matkustin Taraan.

Lukutaito on kyllä tullut hiukkasen paremmaksi Bugenessa, sittenkuin
minä kolme talvea olen ylläpitänyt siellä koulua; mutta se henkilö,
joka on siellä opettajana toiminut, ei näytä olevan siihen sopiva,
jonka vuoksi olisi tarpeen saada sinne kykenevämpi mies. Asuinhuoneet
koulumestarille olen minä jo ostanut ja nyt lupasi kylä talven aikana
rakentaa kouluhuoneen.

Sekä Om-siirtolassa, Rishkovassa että Bugenessa ovat seurakuntalaiset
sitoutuneet antamaan koulumestarille palkaksi jonkun verran viljaa ja
voita. Myöskin olen minä kääntynyt apurahaston hallinnon puoleen
Moskovassa pyytäen palkan apua koulumestarille, mutta on tähän tullut
kieltävä vastaus.

Palveltuani sanalla ja sakramenteilla Tarassa asuvia luteerilaisia,
palasin Omskiin syyskuun alussa.

8. Tultuani valmiiksi poissaoloni aikana saapuneiden virkakirjeiden
asioissa, matkustin syyskuun lopussa Om-siirtolaan sekä palvelemaan
suomalaisia että pitämään jumalanpalvelusta siellä asuville
virolaisille, lättiläisille ja saksalaisille.

Kevään kuluessa sain valmiiksi _saamattomain rampain ja sokeain kodin_,
jonka olen rakennuttanut lähellä Omskia olevalle maatilalleni. Siellä
olen Suomesta saaduilla vapaaehtoisilla avuilla pitänyt hoidossa kuutta
henkeä, joista kaksi on sokeaa, kaksi heikkomielistä ja kaksi rampaa.
Kun vielä lisään että olen pienemmillä raha-avuilla ja vaatteiden
hankkimisella koettanut auttaa suurimpaan hätään joutuneita
maanmiehiäni, niin olen maininnut ulkonaiset piirteet toiminnastani
Siperiassa kuluneena vuotena.

Suomalaisen evankelis-luteerilaisen seurakunnan väkiluvun muutoksista
mainittakoon tässä vielä että 45 on syntynyt, 41 kuollut, 48 ripille
laskettu, 14 paria vihitty. Rippivieraiden luku oli 624. Näihin
lukuihin ei ole laskettu ainoastaan karkoitettuja, vaan myös Inkerin
suomalaiset.

Yllämainitusta käynee kyllä selville, että olen tunnollisesti koettanut
täyttää velvollisuuttani, mutta kuitenkin tiedän että paljoa ei ole
ehditty tehdä, joka kuitenkin olisi ollut tehtävä. Kun koko huolenpito
näistä 5,000:een nousevista karkoitetuista luteerilaisista on minulla
yksinään ja olot monissa suhteissa eivät ainoastaan ole kehittymättömät
vaan vielä vastaiset, niin on myös selvää että minun asemani ei ole
helpointa laatua. Luottaen Jumalan apuun ryhdyn kuitenkin työhön ja
matkoihin vielä ensi vuodeksi.

Omskissa lokakuun 28 p. 1890.



XVI.

Kirgiisi-arolla 1891.


Oli valittavana kaksi tietä Astshaguliin päästäkseni. Joko oli minun
kuljettava maantietä Om-siirtolan ja Judinskin kautta, suuren
Tsani-järven ohitse ja sitten eteenpäin kaakkoa kohden, tai myös
höyrylaivalla Pavlodarin kaupunkiin Semipalatinskin alueessa. Vaikka
hevoskyyti 700 virstan matkalla monessa suhteessa olisi ollut
huvittava, pidin kuitenkin parempana matkustaa höyrylaivalla
Irtish-virtaa ylös Pavlodariin ja sitten sieltä hevosella 250 virstaa
pitkin kirgiisien asumaa aluetta. Kun pelkäsin että tulisi olemaan
vaikeata kielellisessä suhteessa tulla toimeen näiden paimentolaisten
kanssa, kirjoitin Astshaguliin ja pyysin jonkun sieltä tulemaan minua
vastaan Pavlodariin. Siis astuin minä Omskissa erääseen Kurbatoff &
Ignatoffin omistamaan höyrylaivaan ja olin pian matkalla etelään päin.
Oikeanpuolisella Irtishin rannalla sijaitsee kasakkakyliä 20-30 virstan
matkan päässä toisistaan. Tämä kasakkalinja ulottuu Omskista kauvas
etelään, luultavasti niin kauvas kuin Venäjän alusmaata piisaa.
Irtishin koko vasemmalla rannalla asuu yksinomaan kirgiisejä ja
hiukkasen yläpuolella Omskia myöskin oikeanpuolisella rannalla. Noin
sata virstaa ylöskäsin Omskista näin erään kasakkain kesäleireistä,
joka turvemajoineen ja pajusta niottuine aittoineen näytti kaikkea
muuta kuin sotaiselta. Norjalainen perämies, joka oli Kurbatoffin
palveluksessa, sanoi nauraen: "Kuinkahan pitääkään kirgiisien olla
pelossaan tuosta!"

Irtish oli noussut äyräittensä yli, sillä oli kevättulvan aika. Monin
paikoin ei voinut nähdä oikeata eikä vasenta jokirantaa, toisinaan oli
vaikeata pysyä virran uomalla, jonka vuoksi asetuttiin ankkuriin
pimeimmäksi osaksi yötä. Jos ei olisi siellä täällä nähnyt puita
pistävän esiin vedestä, olisi luullut olevansa merellä.

Matkatovereina oli minulla pari unkarilaista ja yksi tataarilainen.
Unkarilaiset olivat matkalla Smeinogorskiin Altaialueella, jossa
heidän oli määrä rakentaa keisarillisen kabinetin laskuun uusimallisen
hopeansulatus-uunin. Välimme tuli olemaan erittäin likeistä,
sillä olimmehan, kuten unkarilaisetkin sanoivat, heimolaisia,
vaikka kaukaisiakin. Tataari oli rikas kauppias, joka matkusti
kauppa-asioissa. Unkarilaiset, joilla oli hyvin kiire, jättivät meidät
viimein, pitäen parempana matkustaa hevosella. Kun tataari ja minä
jäimme kahden kesken, rupesin hänen kanssaan keskustelemaan
uskonnollisista kysymyksistä. Muun muassa kysyin häneltä pitikö hän
Muhamedin käskyä levittää hänen oppiansa maailmaan tulella ja miekalla
yhtä jalomielisenä kuin Jesuksen käskyä levittää kristin-uskoa
saarnaamalla vakaumuksen kautta. Kun ei hän mitään vastausta antanut,
niin lisäsin minä: "katsoisitteko tulleenne hyväksi kristityksi, jos
minä uhaten halkaista teidän päänne, väkipakolla kastaisin teidät?"
Hyväntahtoinen nauru oli hänen ainoa vastauksensa.

Ennenkuin tulimme Pavlodariin, kuljimme erään paikan kautta, missä
korkeita suolavuoria oli ladottuna jokirannalla. Tässä seudussa
sijaitsevat Siperian paraat suolajärvet. Suola on hyvää ja maksaa
Omskin torilla 15 kop. puuta, mutta Minusinskissa nousee sen hinta aina
kahteen ruplaan puudalta.

Pavlodarissa, jonne tulimme kolmantena päivänä, oli useita proomuja
Kurbatoffin lastauspaikalla, joihin lastattiin valmistamattomia
nahkoja. Satakunta puolialastonta kirgiisiä, tukka lyhyeksi leikattuna
ja kalotti päässä, toimitti lastausta nauraen ja hyppien. Päättäen
heidän kovasta kiireestään luulisi heidän olevan erittäin kelvollisia
työntekijöitä, vaikka heitä ylimalkaan pidetään laiskoina.

Rannalla olevassa ihmisjoukossa huomasin heti kaksi suomalaista, jotka
Astshagulista olivat tulleet minua vastaan. Niin pian kuin olimme
valmiita lähtemään, jätimme Pavlodarin ja suuntasimme matkamme itää
kohden. Nyt oli meillä edessämme aro, missä satojen virstain matkalla
ei löydä ainoatakaan puuta. Aallontapainen maanpinta oli hiekkasekaista
multaa. Siellä täällä näkyi pieniä järviä, enimmäkseen suolavetisiä.
Kappaleen matkan päässä Pavlodarin kaupungista oli laajoja peltoja,
joita kaupungin porvarit olivat kyntäneet. Mutta sanottiin että myös
kirgiisit olivat alkaneet viime aikoina kasvattamaan viljaa. Eräässä
paikassa näin kirgiisin taluttavan kahta toisensa perässä kulkevaa
kameelia, jotka vetivät äkeitä. Sanottiin että kameeli on erittäin
hyödyllinen eläin, se kun voi vetää kahta vertaa enemmän kuin hevonen
ja syö puolta vähemmän.

Tie Astshaguliin oli erittäin tasaista ja hyvää ja ilma oli mitä
ihaninta. Joka puolella näki mehukasta vihantaa ja suuren runsauden
monenvärisiä kukkia. Toisin paikoin peittivät aroa pitemmällä matkaa
spirea-pensaat. Mitään muuta ei ollut nähtävänä kuin aroa ja taivasta,
mutta kuinka ihanalta ja valppaalta tuntui kuitenkin!

Kaukaa voi nähdä jonkun kirgiisiläisen paimenen karjoineen, jossa oli
kameelia, hevosia, lampaita tai lehmiä. Samaten kulimme muutamien
kirgiisiaulien ohi. Kun alkoi hämärtämään illalla, otimme yösijan
arolla lähellä pientä lampia, jonka vesi oli suolatonta. Minun
maanmieheni olivat varustaneet itsensä polttopuilla ja hiilillä
lämmittääkseen teekeittiötä, joka heillä oli mukana. Tehtyämme tulen
alkoi toinen suomalaisista, Mikkel Matvejeff niminen seppämies,
keittämään kalaa. Toinen, Taneli Ivanoff eli Saari, työskenteli
teekeittiön kanssa.

Sill'aikaa kävelin minä arolla hengittämässä sitä ihanaa tuoksua, joka
illalla täytti koko ilman. Kun sitten istuimme teekeittiön ympärillä,
niin emme teen juomisen taidossa tosiaankaan jääneet jälelle
täysiverisistä venäläisistä. Ruoan jälkeen rupesimme odottamaan unta
sekä nukuimmekin pian niin suloisesti kuin mikään kirgiisi niillä
tienoilla. Emme olleet niin heikkohermoisia että juotuamme kymmenkunnan
lasia teetä, olisimme tämän jälkeen olleet unettomia. Mutta aron pienet
siivelliset asukkaat olivat valppaampia kuin me, ja nämä herättivät
minun kerta kerralta. Tarkoitan laululintuja. Koko ilma kaikui
ensimmäisessä aamukoitteessa leivosten lirityksestä; leivosia onkin
lukematon paljous Siperian aroilla. Toisena päivänä tulimme
havumetsään, joka neljän penikulman levyisenä ulottuu useampia satoja
virstoja aroa pitkin. Me kulimme koko päivän ja osan seuraavaakin tätä
metsää pitkin. Täällä oli joukko työväkeä kaivamassa kanavaa, joka
tulisi kiertämään koko metsän. Aina parinkymmenen virstan päässä on
metsänvartija. Hänen työnsä ei ollut helpoimpia. Kun aukea tasainen aro
ympäröitsi metsää, niin oli varkaiden helppo tulla sinne ja sieltä. Sen
vuoksi kaivettiin, varkaiden pidättämiseksi, kanavaa metsän ympäri.
Sitä paitsi olisi se metsälle suojeluksena valkeaa vastaan, jos aro
kuivana aikana rupeaisi palamaan. Voi nimittäin syksyllä tapahtua että
kulo rupeaa vahingossa palamaan. Silloin raivoaa tuli hillittömästi.
Kyliä, peltoja, heinäsuovia ja elukoita palaa ja ihmisiä hukkuu
liekkeihin. Kuva on aivan sama kuin ruohokentillä Amerikassa. Toisena
iltana otimme yösijamme arolle lähellä Bor'ia, kuten tätä metsää
kutsutaan.

Yöllä kääntyi tuuli; se kääntyi pohjoiseen ja ilma tuli jäätävän
kylmäksi. Tietäen kyllä kuinka epäluotettava Siperian kevät on, olin
pakannut kirja-arkkuuni lampaannahka-turkit, jotka nyt tulivat minulle
erittäin hyvään tarpeeseen.

Kolmannen päivän iltana näkyi kaukaa tumma piste. "Se on meidän
kotimetsämme", sanoi Mikkel. "En minä näe mitään metsää", vakuutin
minä. "Ettekö näe siellä semmoista tupsua", sanoi Mikkel kummastellen.
Niin vähäpätöinen oli metsä, että sitä todellakin voi verrata tupsuun,
mutta vielä pahempi oli että tämä "kotimetsä" ei kuulunut Astshagulille
vaan eräälle venäläiselle kylälle.

Vasta kolmannen päivän iltana saavuimme Astshaguliin, ja silloin olivat
meidän hevosemme sangen väsyneet. Eripuraisuutta näytti vallitsevan
kylässä siitä kuka saisi papin asumaan luokseen. Väestö oli jakautunut
kahteen puolueesen, joilla kummallakin oli valmistettuna asunto
papille. Mikkel vei minut tietysti siihen asuntoon minkä hänen
puolueensa oli valinnut. Lampun valossa voin nähdä miten seinä oli
vehreänään rusakoista ja muista syöpäläisistä. "Eikö täällä ole mitään
muuta asuntoa, missä syöpäläiset eivät vaivaisi minua?" kysyin. "On
täällä kyllä vastapäätä teitä varten varustettuna siisti tupa, mutta
eivät näytä sallivan teidän ottaa asuntoa sinne", sanoi eräs toisen
puolueen miehistä.

Enempää kursailematta kannatin minä kaluni sinne ja sain puhtaan ja
siistin asunnon, koko tuvan yksinään itseäni varten, sekä voin levätä
syöpäläisien häiritsemättä. Talonväkenä oli emäntä ja hänen
yksikolmattavuotinen tyttärensä. Perheen-isäntä oli Barnaulissa
vankina, murhasta epäluulon alaisena. He olivat muuttaneet Bugenesta jo
monta vuotta sitten ja olivat oleskelleet milloin missäkin venäläisissä
kylissä. Tytär ei ollut koskaan nähnyt luteerilaista pappia ja oli siis
vielä ripille laskematon. Kaiken tämän sain tietää jo ensimmäisenä
iltana.

Lukijalla ei juuri voi olla muuta käsitystä puuttomalla arolla olevasta
kylästä kuin että se ja sen ympäristö on erittäin kolkkoa. Mutta niin
ei ole Astshagulin laita. Se on notkossa kahden järven välillä. Vesi
näissä järvissä on hiukan karvasta, mutta suolatonta vettä on kuitenkin
toisaalta runsaasti saatavana. Järvissä ja rannoilla kasvoi korkeaa
kaislaa, johon kaikellaiset linnut olivat ottaneet asuntonsa. Mutta kun
ei ollut venettä koko kylässä, niin eivät linnut paljo tarvinneet
huolia rannoilla pyssy kädessä kulkevista metsästäjistä. Että kuitenkin
aina joku oli päässyt hengestään, siitä olivat todistuksena paistin
muodossa esille tulevat sorsat.

Pääelinkeinona kylässä on maanviljelys. Valkoinen turkkilainen vehnä
menestyy täällä erinomaisesti, ja vaikka siirtolaiset leipovat siitä
lesimättä, tulee leipä valkoista kuin ensimmäisen luokan
konvehtijauhosta. Pelto on hiekkasekaista mustaa multaa, ja antaa
tavallisina suotuisina kesinä runsaan sadon. Vaikka voitaisiin viljellä
vehnää suuressa määrässä, ei tehdä tätä, sillä saadaan vaan 30-50
kopeekkaa parhaasta turkkilaisesta vehnästä. Jotenkin hyviä niittyjä on
jo olemassa, ja jos tahdottaisiin kulkulaitoksilla nostaa kevät-vettä,
niin voitaisiin saada laajoja niittyjä lisäksi. Arbuuseja viljellään ja
tulevat ne näillä seuduilla erinomaisen makeita. Tätä hedelmää
viljellään paljo aroseudussa. Erityisellä innolla näyttivät meidän
suomalaiset hoitavan arbuusimaitaan ja huolehtivan niistä.
Oleskellessani kylässä tein kiertoretken sen tiluksille ja tulin siihen
käsitykseen siitä mitä näin että voi elää ja voida hyvin täälläkin,
vaikka metsä oli viidenneljättä virstan päässä kylästä ja tilaisuutta
rahan ansaitsemiseen vähä. Kirkollisia oloja, jotka olivat huonossa
kunnossa, koetin järjestää. Yksitoista lasta laskettiin muutaman päivän
rippikoulu-opetuksen jälkeen ripille. Kylän hautuumaa vihittiin,
syntyneet ja kuolleet pantiin kirjoihin j.n.e. Joka päivä illalla oli
minulla hartaushetki luonani. Mutta eräänä päivänä tuli pari naista
minun luokseni pyytäen että minä pitäisin nämä hartaushetket jossain
muussa paikassa, koska moni kyläläisistä oli epäsovussa talon emännän
kanssa eivätkä sen vuoksi tahtoneet tulla hänen kynnyksensä yli.
Saatuaan vakavan varoituksen lähtivät he häpeissään pois, mutta sillä
seurauksella, että sekä he että monet muut heidän kanssaan tekivät
sovinnon emännän kanssa. Sunnuntaina pidin minä suomalaisen ja
lättiläisen jumalanpalveluksen ynnä ehtoollisen. Koko joukon kirjoja
jätin minä kylään ja kehoitin heitä kokoontumaan sunnuntaisin lukemaan
hartaudekseen Jumalan sanaa. Innokkaasti halusivat he saada jonkun
koulumestarin kylään, joka opettaisi heidän lapsiaan ja pitäisi huolta
jumalanpalveluksesta. Mutta kun heillä itsellään ei ole varoja palkata
sitä ja muitakaan varoja ei ole käytettävänä, niin ei tämä heidän
pyyntönsä tai halunsa voi tulla täytetyksi, ainakaan kovin pian.

Muutamia perheitä jotka kuuluivat Molokana lahkoon (protestanttisen
tapainen lahko kreikkalaisessa kirkossa) oli äskettäin saapunut
paikkakunnalle, haluten ruveta asumaan yhdessä luteerilaisten kanssa.
Lähetyskunta niitä oli sen asian vuoksi minun puheillani. Minä pidin
paraana heille perustaa oman siirtolan, vaikka minulla ei ollut mitään
vastaan että he eläisivät lähellä luteerilaista siirtolaa ja
ystävällisissä väleissä sen kanssa.

Ilma oli ensimmäisinä päivinä Astshagulissa ollessani ollut sateista ja
eräänä yönä kävi hirvittävä ukon-ilma kylän yli. "Pahan ilman jälkeen
antaa Jumala auringon paistaa", sanotaan, ja niin kävi nytkin. Illalla
istuin minä maan tavan mukaan oven ulkopuolella kylän raitin varrella
ja katselin huvikseni miten kirgiisineidot kulkivat poimien kuivanutta
karjanlantaa itselleen polttoaineeksi. Pian tulivat he niin "kesyiksi"
että uskalsivat tulla niin lähelle minua että pääsin keskusteluun
heidän kanssaan. Varsinkin kiinnyin erääseen heistä, joka näytti
puoleksi lapselta puoleksi vanhukselta. Hän sanoi olevansa
kahdeksantoista vuoden vanha ja olleensa naimisissa jo yhdentoista
vanhasta. Hänen miehensä oli hyvä hänelle. "Hän pitää niin minusta,
ettei hän sano ottavansa ketään lisäksi", vakuutti hän. Kysymykseeni
eikö hän pitänyt liian varhaisena mennä naimisiin yhdentoista vuoden
vanhana, sanoi hän sen olevan kyllä aikaista, mutta piti viidentoista
vuoden ikää suloisimpana naimisiin menemistä varten. Eräs toinen tyttö,
10-12 v. ikäinen, sanoi olevansa kihloissa mutta tulevansa viettämään
häitä vasta kolmen vuoden kuluttua.

Toimitettuani kylässä mitä olin voinut, läksin minä kotiin päin.
Hiukan alakuloisena jätin nämä usko- ja heimolaiset kaukaiselle
kirgiisiarolle, saadakseen seuraavan kerran apua Jumala tietää koska
joltain toiselta luteerilaiselta papilta.

Kolmenkymmenen virstan päähän kyyditsi minua eräs suomalainen Makkonen,
Bugenesta muuttanut. Seuraavaksi kyytiväliksi sain venäläisen
kyyditsijän, mutta sitten oli minun koetettava päästä kulkemaan omin
päin kirgiisien keskuudessa. Puoli-yön aikana tulin erääsen
kirgiisiauliin ja vaivoin saimme muutamia viistosilmäisiä kirgiisejä
herätetyksi. Nyt ruvettiin kulkemaan aulista auliin. Kello kuuden
aikana aamulla tulin minä erääsen auliin, jossa asui kirgiisivanhin,
jolla sanottiin olevan tuhannen hevosta. Minut vietiin telttiin, vaikka
se ehkä ei ollut niin aivan sopivaa, sillä staarostan kaksi nuorta
vaimoa oli vielä vuoteissaan, toinen toisella seinällä jurttaa ja
toinen toisella. Muuten on tavallista että kirgiiseillä on
monivaimoisuudessa eläessään jokaista vaimoaan varten eri jurtat ja
että mies asuu vuorotellen viikon kunkin luona. Staarosta oli harteva
kookas mies, noin 25 v. ikäinen. Pian olivat kaikki jaloillaan jurtassa
ja eräs tataari Pavlodarista saapui paikalle. Tämä kysyi minulta
venäjäksi enkö halunut juoda samppanjaa. Vaikka minulla oli sääntönä
etten maistanut mitään väkijuomaa matkoillani, niin olin kuitenkin
utelijas saamaan nähdäkseni oliko heillä tosiaankin samppanjaa
tarjottavana ja pyysin saada. Nyt tarjottiin minulle malja kumisia,
jolle tataari oli antanut tämän nimen. Sill'aikaa oli teekeittiö
kiehunut ja asetettiin ympyriäinen pöytä jossa oli noin korttelin
korkuiset jalat, keskelle jurttaa ja levitettiin sille liina, joka oli
niin likainen etten sen vertaista ole nähnyt. Tällä pöytäliinalla
rupesi emäntä pyyhkimään kuppeja, joihin hän meille kaatoi teetä. Tuo
oli nyt liian ilkeää katsella, niin että minä, unohtaen ehkä mitä
katsottiin sopivaksi kirgiisien luona, otin käsiliinan laukustani,
huuhdoin ja pyyhin yhden kupin itseäni varten. Aurinko rupesi jo
tulemaan hyvin lämpimäksi kun minä jatkoin matkaa toiseen auliin,
osaamatta vaihtaa sanaakaan kyytimieheni kanssa. Nämä kirgiisit, jotka
harvoin tulevat tekemisiin venäläisten kanssa, ymmärtävätkin sen vuoksi
hyvin vähä venäjää. He elävät karjanhoidosta. Moni viidenkymmenen
vuoden vanha mies ei kuulu koskaan maistaneen leipää. Kun he ensin
maistavat leipää, kuuluvat he usein sylkevän sen suustansa pois
ensimmältä. Mutta kyllä useimmat näyttävät jo tottuneet siihen.
Merkeillä ja liikkeillä antoi kyytimieheni tietää että hän mielellään
söisi palasen leipää. Käsitettyäni mitä hän pyysi, leikkasin hänelle
hyvän kappaleen leipää, jonka hän ilman vastenmielisyyttä nautti. Eräs
toinen kyytimies tahtoi tietää kuka minä olin, ja kun ilmoitin hänelle
olevani "tshinovnik", niin näytti hän tulevan siitä mitä suurimman
ihailun ja kummastuksen tilaan. Maiskuttaen suullaan ja heiluttaen
päätään molemmille puolille sanoi hän: "hoi voi".

Saadakseni pian hevosia auliin tultuani otin minä, niin pian kuin
joukko miehiä oli kokoontunut minun ympärilleni, esiin painetun
podorozhnani, joka oli varustettu kahdella venäläisellä kotkalla, ja
luin painokkaasti ensimmäiset sanat "Me Aleksanteri III:s" ja lisäsin:
"hevosia heti!" Sanoilla oli hyvä vaikutus ja kuin tuuliaispää ratsasti
joku tabunin (lauman) luo ja toi hevosia. Eräs kyytimies osasi hiukan
venäjää mutta ajoi niin kamalan hurjasti että minä olin hiukan
peloissani. Hän vakuutti kerran kyydinneensä erästä tohtoria ja vaikka
tämä oli maannut ja nukkunut kuomissa, niin oli kaikki käynyt hyvin,
jonka vuoksi minun piti rauhoittua. Hetken päästä kysyi hän olinko
tyytyväinen vauhtiin, ja kun olin siihen myöntänyt, kysyi hän vielä
olinko niin tyytyväinen että hän voi toivoa pientä juomarahaa. Kun olin
hänelle vakuuttanut sitä tulevani antamaan, tasaantui hän hiukan.
Viimeisessä hevostenvaihto-paikassa ennen Pavlodaria ei ollut mitään
muuta kuljetuskeinoa saatavana koko aulissa kuin noin kahdentoista
kyynärän pituisella aluksella oleva kori, jolla aluksella tavallisesti
kuljetettiin pitkiä rakennushirsiä. Mutta mitäs oli tehtävä. Minä
valjastutin sen eteen hevoset ja tulin sillä ajaen Pavlodarin
kaupunkiin. Minkälaista naamaa katsojat ikkunoista näyttivät, en voi
sanoa, mutta hiukan nolona risteilin kirgiisini kanssa katuja pitkin
siellä täällä, etsien majalaa.

Sellaisen sainkin viimein erään porvarin luona, mutta itse sain minä
toimittaa itselleni sekä ruoan että sängyn. Minun oli pakko odottaa
kaksi päivää höyrylaivan lähtöä Omskiin, joiden kuluessa minulla oli
hyvää aikaa katsella kaupungin merkillisyyksiä. Näitä ei ollut muuta
kuin moskeea ja venäläinen kirkko. Tataarilais- eli kirgiisiläiskoulu
oli kaupungissa, mutta oppilaat näyttivät kehnoilta ja pörröisiltä.
Irtish oli täälläkin tulvinut niin että vastapäinen ranta ja aro olivat
veden alla 16-20 virstan matkalta. Oli kuljettava tämä matka lossilla,
jos aikoi Karkaralin kaupunkiin päin, joka on 331 virstan päästä
lounaseen Pavlodarista. Tämä kaupunki on juuri aron ja vuoriseudun
rajalla. Siellä kuuluu olevan hautakumpuja ja keskenjääneitä
kuparilouhoksia, joita asukkaat kuuluvat kutsuvan tshuudilaisiksi
kuparilouhoksiksi. Siis muinaistutkijoille tärkeä paikka. Samassa
vuoriseudussa, hiukan luoteesen, on pieni Koktsetan kaupunki. Kun sen
läheisyydessä on havumetsää ja vuorijärviä, matkustaa ylimystö Omskista
ja ne, joilla on aikaa ja varoja siihen, sinne viettämään osan kesäänsä
vuoristossa. Tutkivan silmäyksen loin minä oikeanpuoliselta ja
korkealta Irtishin rannalta sinne ylitse, mutta tiesin myös etten
sinne koskaan tule menemään. Kuitenkin on aina ihmetyttänyt minua
miksi matkailijat niin harvoin käyvät katsomassa näitä pohjois- ja
keski-Aasian vuoriseutuja, vaikka elämä sekä arolla paimentolaisten
keskuudessa, ylhäällä vuoristossa ja synkeissä metsissä tarjoaa niin
paljo luonnollista virkistystä ja niin paljo uutta huvittavaa, että
ihmisen, joka on kiusaantunut liiaksihienostuneen maailman pakosta ja
rauhattomuudesta, luulisi halusti hakevan lepoa ja virkistystä juuri
semmoisissa paikoissa kuin nämä. Mutta ovathan mieliteot ja halut niin
erilaisia täällä maailmassa.

Odotettuani, kuten sanottu, pari päivää Pavlodarissa, saapui eräs
hinaajahöyry, jolla matkustin Omskiin. Tämä matka, jolloin olin
tilaisuudessa nähdä kirgiisejä heidän oikeassa kotipaikassaan, pysyy
hauskimpien muistojen joukossa, mitä minulla Siperiasta on.



XVII.

Häälauluja, koottu Bugenen siirtokunnassa Siperiassa.


Ylkä-miehen kotona, ennen kun hänen kutsutut istuvat ruualle.

I.

Juuri ennen kun morsianta lähdetään noutamaan.

    Lähekkö Jumala aviksi
    Jo on tuonut Luoja tunnin
    Ajan annelt armollinen
    Minun viljo vellolleni,
    Kullalleni kukkumaan,
    Vierelleni vierimään.

II.

Kääntyen ylkään lauletaan:

    Istukko velvyeni
    Taatan tuvin turkin päälle
    Mammon höyhenpatjan päälle.
    Selin seinää sinistä
    Lahti lautaa valkeata,
    Alle pyyhkin pyhäisen
    Alle tuohukset! vahaisen
    Alle liitsan armollisen,
    Miss' on Maaria maannut
    Luoja lounatta piellyt
    Pyhä risti rengotellut.

III.

Nyt istuu ylkä sanotulle paikalle, ja laulajat pitkittävät aterian
aikana:

    Loi Jumala pojan emolle
    Antoi Luoja hautojalle.
    Kuin syntyi emylle pojut
    Emä oli hengettä olilla
    Pojat hengettä tyvessä.
    Loi Jumala hengen emälle,
    Emyt hellä hengen pojalle.
    Isä hulkku hyytä hymppynen piossa
    Jäätä käntty kainalossa.
    Isä rapsii saunatietä
    Kaprii saunan kynnyksiä.
    Isyt kyseli: min' antoi Jumala meille?
    Loiko Luoja luokkakättä,
    Antoiko armollinen atrakättä?
    Vieras nainen, viekas nainen
    Kylän nainen pettelikko
    Se petti vanhan isän
    Vanhan taatan vaaliani.
    Se vaites vastaeli:
    Ei luonut Luoja luokkakättä
    Ei antanut armollinen atrakättä,
    Antoi astian pesiän
    Toi tuvan pyyhkiän
    Toi pirtin pesiän.
    Isyt oli mielillä pahoilla
    Sydämmillä surkiammilla
    Sapsii tulia saunatieltä
    Kepsii mennä kiuka'alle.
    Toinen nainen naapurista
    Se toi toet sanomat.
    Oo! isyt vana isä
    Vanha taatta vaaliani,
    Elä ole mielillä pahoilla
    Ole mielillä hyvillä
    Sy'ämmillä lempeämmillä.
    Loi teille Luoja luokkakättä
    Armollinen antoi atrakättä.
    Isyt mielellä hyvillä
    Syämmillä lempeämmillä
    Kepsy tulla kiukaalta
    Kepsi mennä kellariin.
    Sivalsi sian lihutta
    Otti vanhaa lehmän voita
    Toi siis tuopilla olutta
    Kantoi kaksikorvasella.
    Hiiva alla, vahto päällä,
    Keskellä olut punanen.
    Hyysi hyytä piossa
    Jää kättynen käessä,
    Millä emyttä siiyttää
    Emyn saunan maassa maatessa
    Olkosilla olossa
    Lavosilla levätessä. --
    Toi isä soimesta hevosen
    Kaukalolta kauran syöjän.
    Toi papin Paiteesta
    Kirkkoherran Kiiovasta.
    Toi lukkarin omiltamailta,
    Pantiin nimi vellolleni
    Pantiin kutsu kullalleni
    N. N. (esim. Juho) papin pantu nimi.
    Nimi on papin panema
    Nimi lukkarin luettu
    Kirkkoherran kirjoitettu
    Nimi mammon mairoiteltu.
    N. hellä velvyeni!
    Jos nyt muutat polvuttasi
    Elä muuta mielyttäsi
    Ylön elä kaso kantajasi
    Vett'o vanha vaaliasi.
    Emy on nähnyt suuret vaivat
    Kuoria kovat kipiät.
    Monet yöt oli unetta
    Monet aamut murkinatta
    Monet päivät lounaatta
    Monet illat iltaisetta.
    Yhes kesäses yös
    Kuuet hunnut kuivaeli
    Kaheksat kapaloitsi.
    Muut naiset unet makasi
    Kälyt kyljet kääntelivät.
    Ain oli käsi kätköissä
    Viisi sormee vivussa.

IV.

Syönnin ajalla kääntyvät laulajat isä-miehen eli puhe-miehen puoleen
laulaen:

    Isä mies isyjen poika
    Päämies päivetty kypärä
    Lagle lauan otsallinen!
    Papin sulka paras sulka
    Se on pantu parrallesi
    Levitetty leuvallesi.
    Kuule tänne kuin mä puhelen
    Tähe tänne kuin sanelen.
    Kysykkö isyen appii
      (Nyt rupee isämies apua korjaamaan).
    Min annap isyt aviksi?
    Taatta soimesta hevosen
    Kaukalolta kauran syöjän.
    Kysytkö emyen appii
    Min annap emyt aviksi
    Pojalle ainoalle?
    Emyt paijan palttinaisen
    Narvan kaaren kankahista
    Pihkavan pitkistä linoista.
    Maahan asse avinainen
    Rinnan eestä ristitelty
    Ihan suista sulkuteltu
    Kulkun alta kulliteltu
     (toinen:
    Alta kulkun kumakoittu)
    Alta polven poimiteltu.
    Kysykkö vellon appii
    Min annap vello aviksi?
    Vello vaskisen satulan
    (Vello saarnaisen satulan)
    Kysykkö sisson appii
    Min antaa siso aviksi?
    Siso silkkisen sinerkan
    Siso kultasen kussikan.
    Kysykkö setän appii
    Min annap setä aviksi?
    Setä rapsaa rahalle.
    Kysykkö vävyn appii
    Min annap vävy aviksi?
    Vävy ruoskan vaskivarren
    Vaskivarren ja kultasiiman.
    Kysykkö enon appii
    Min annap eno aviksi?
    Eno rapsaap rahalle.
    Kysykkö mimmin appii
    Min anap mimmi aviksi --
    Mimmi rapsap rahalle.
    Kysykkö kylän appii --
    Kylän miehet isäni
    Kylät naiset emäni
    Kylän pojat puolet vellot
    Kylän tyttäret sisarueni.
    Avittakaa ainuttani
    Matkamiestä marjuttani.
    Ken soalla, ken solella
    Ken on vaskisormuksella.
    (Ainoat ajat kylässä
    Kylä kyyttiä kysyy
    Paimen palkkaa anoo).

V.

Kerääjä kääntyen ylkään.

    Mä kyselen kannattelen
    Mihin panet apirahasi?
    Vai ostat sota-hevosen
    Vai ostat sota-satulan
    Vai ostat pyrreen pyssyn?
    Elä osta sota-hevosta
    Elä osta sota-satulaa
    Elä osta pyrreetä pyssyy.
    Osta orja emällesi
    Tuo tulen puhuja
    Saa saunan lämmittäjä
    Tuo veen tuoja.
    Vett' on vanha vaaliasi
    Nousee ohkaen olilta
    Voivotellen vuoteelta
    Lyöpi kättä kylkiissä.

VI.

Syötyä kiitetään isäntää, emäntää näin:

    Kyl' on meijän taatalla
    Kyl' on huolta huolitellut
    Kyl' on murrellut murotta.
    Noustu on aamulla varrain,
    Ennen muitten nousemaa
    Ennen kuun kumettamista.
    Viepi verkkoja veteen
    Tuotu on lohta Laukaasta
    Vimpaan meren selältä
    Lohet suuret hammasluista
    Kaik' oli taatan lauvan päällä,
    Vielä on orrella ravattu.
    Pyhät on käynyt pyssyn kanssa
    Aret on käynyt atran kanssa.
    Tuonut on tetret lehtikorvat
    Saanut sarvipää jänikset. --
    Aitumala mammolleni!
    Syöttämästä, juottamasta
    Päälle paljo palvomasta.
    Kyllin syötti, kyllin juotti
    Kyllin kyllältä piteli.
    Kyl' on meiän mammolleni
    Noustu aamulla varain,
    Ennen muien nousemista
    Ennen kuun kumettamista.
    Sulaili kesäisen voin,
    Kakut paisto paisteella.

VII.

Ennen lähtöä lauletaan juuri hankkiessa:

    Jouvu jouvu velvyeni
    Jouvu juomukaisueni
    Jo kävin uksesta ulos
    Veräjästä vainiolla
    Jo löin silmiä iteen
    Jo löin luomet lounaassa.
    Jopa illakko joutuu
    Hämärikkö heittiää.
    Isä mies isyjen poika
    Päämies päivätty kypärä!
    Laho kyselen kannattelen
    Perin pohjin poimittelen
    Etimmäinen tien käyjä
    Vellon aseen ajoja!
    Onko sinne soinen matka
    Vai onko vesinen matka?
    Ku on soinen matka
    Suku suuri silloittaapi,
    Ku on vesinen matka
    Sitte viekää vene vesille.
      (Kääntyen sulh. lauletaan:)
    Jouvu jouvu velvyeni!
    Neiti kutsuu kuun valolla
    Äijä päivän vaietessa
    Muu suku murkinaksi. --
    Jo on tuotu tuomivitsat
    Hankittu hanen pajuset
    Niillä pieni pieksetään
    Matala maahan lyyään
    Neion suuressa suvussa
    Leviässä lensiössä. --
    Elä huoli velvyeni!
    Kyll' on seinä setiä
    Toinen se'än poikia
    Kyll' on karja kaasikkeita.

VIII.

Juuri kun rekehen istutaan lauletaan:

    Viisas vahtii viilon alta
    Kavala katoksen alta
    Joka aita on arpaita --
    Noiat nuoleksi noiskoot!
    -- Lähteköön Luoja luokallesi
    Armollinen aisallesi!
    Aja hiljaa velvyeni!
    Elä aja kiustun kiireest'
    Ajat hingistys hikeen
    Kassat ne utuiset hurstit
    Liinalakanat hyväiset.
    Onnekas oli velvyeni,
    Kynsi kymmenen vakoo
    Kylvi kymmenen jyvää,
    Siitä kasvoi onni kaura
    Onni kaura ja onni otra.
    Sillä syötteli hevosta
    Jaaikkoista jalotteli.

IX.

    Jo näkyy neion linna
    Neion kastari kojoaa.

(Sinne tullessa tehdään vastarintaa morsiamen talossa, eikä tahdota
päästä sisään ennen kun on kortteri ostettu rahalla. Lauletaan):

    Tehkää lahti lauta portit
    Lahti lautaiset veräjät!
    Ammu avattaessa
    Kiuksu kiinni pannessa!
    Neito pilotaa piilosta
    Vaataa vaski renkahasta.
      (Talon puolustajille):
    Elä ota verta velloltani
    Kauvetta kalevastani
    Ota veri vieraalta
    Kauve kaiken rahvaan.
      (Sulhaselle):
    Elä nouse maahan marjueni,
    Hevoselta hellyeni
    Varsalta valermueni!
    Ennen kun kuusi kumartaa,
    Ennen kun viisi vitsaksi venyy.
      (Morsian-talon laulajat tarjoen olutta yljälle):
    Nouse maahan marjueni,
    Hevoselta hellyeni
    Varsalta valermueni
    Vastumaisille valoille.
    Nouse onnemme ojasta
    Hateemme haon alta
    Kultasilla kortoisilla
    Hopiaisilla olilla.
    Kuin menet puola porstuaan,
    Siastarani sienitsaan
    Läpi uksien ounapuisien
    Läpi vitsasen veryen,
    Elä kosse saapastas kynnyksis
    Kynnykset on kyven alaiset.
    Lyökkö risti rinnallesi,
    Kahen puolin kaulallesi,
    Eteen tee emäsi risti,
    Taaksesi taatan risti,
    Viereesi vellon risti,
    Sivullesi sisaren risti.

X.

Tupaan tullessa tulijat:

    Terve tuppaa tultu
    Ennen nähtyä majaa
    Eletty rahvaassa!
    Varpaat alas valuvat
    Kynnet kylmettyvät,
    Nyt oli utunen ilma
    Juoksi räntä rästähistä
    Puissa viitta viisin varsin
    Kauhtana kaheksin varsin
    Kussikasta kultaherneet.

XI.

Yljän laulajat lausuvat:

    Isä mies isyjen poika
    Päämies päivetty kypärä
    Lakle lauan otsallinen!
    Kuule tänne ku mä juttelen,
    lähe tänne ku mä sanelen.
    Elä piä maassa marjuttani
    Permannolla pienyttäni,
    Ei oo marjut maasta saatu
    Permannolta pienyttäni.
    Ossa sihu sirkulleni
    Paras paikka partilleni,
    Alle pyykien pyhäisen
    Alle tuohuksen vahaisen,
    Miss' on Maaria maannut
    Luojut lounatta piellyt
    Pyhä risti rengotellut.
    Kappaa lauta rahalla
    Peitä penkki penningillä.
    Elä itke isän rahaa,
    Kyllä meillä rahaa ompi.
    Sepyt on meiän isämme
    Meillä ompi setä seppä
    Taatan vello on takoja.
    Yksi laiva lainehtii
    Toinen purjeissa ajaa.
    Olkoon kiitetty Jumala
    Tänätty totinen Luoja!
    Jo sain sihan sirkulleni
    Parhaan paikan partilleni
    Alle pyykien pyhäisen,
    Alle tuohuksen vahaisen,
    Miss' on Maaria maanut
    Luojut lounatta piellyt
    Pyhä risti rengotellut.
    Istukko velvyeni
    Äijän tuvin turkin päälle
    Ämmän höyhenpadjan päälle,
    Selin seinää sinistä
    Lahti lautaa valkiata.

XII.

Ylkä istuu nyt pöydän taakse, hänen laulajansa laulaa morsiamen talon
kunniaksi:

    Lankoiseni lintuiseni
    Langot linnukaisueni!
    La' kyselen kannattelen
    Perin pohjin poimittelen.
    Onko nääliä vävyllä
    Onko nälän poikasia?
    Viekää velloni hevonen,
    Se on velloni hevonen
    Mik' on hurstiin huputeltu
    Synnykseltä suitset päässä.
    Viekää kultaiseen kunitsaan
    Hopiaiseen soimeen,
    Siellä ompi kulta patsas
    Siellä ompi kulta kokka
    Sinne sio velloni hevonen.
    Katso kaasiken hevoista,
    Se on kaasiken hevonen,
    Mik on helmillä ehitelty,
    Heitä heiniä etehen
    Katso saaha kauroja.
    Muulla suulla mustat ruunat.
    Lankoiseni lintuiseni
    Hyväiset on meijän langot
    Hyväinen laatu lankoisilla.
    Lako katso langon riihtä
    Lako langon laattiata
    Lako katson kainostani
    Vaata varjostani.
    Lako katson kantapäillä
    Varpaan nenillä vajotan.
    En minä seiso sillallesi
    Seison kemppi kengilläni.
    -- Lankoseni lintuseni
    Langot linnukkaisueni!
    Hyväiset on meiän langot
    Hyväinen laatu langoilla
    Hyväiset on meiän langot
    Hyväiset on langon lapset.
    Hoitaneet kylän sikoita
    Kaiseneet kylän kanoja.
    Ei ole sian tonkelmaa
    Ei kanan kaapelmaa.
    Tiion taion on ootettu velvyttäni
    Halattu emäni lasta.
    Toisin tupa lämmitetty
    Taion tare suojennettu.
    Onko lakien laulajata?

XIII.

Nyt esiintyvät morsiamen laulajat.

    Lähekkö Jumala aviksi
    Kullalleni kukkumaan
    Virrelleni vierimään!
    Terve kuu, terve päivä
    Terve vastoinen vävyni
    Kukali tulit?
    Tulitko Luojan tietä myöten
    Maariaisen maata myöten?
    Ken sinun tiellä terveytti
    Ken antoi arolla kättä? --
    Kuu alta, päivät päältä
    Luojat luotehen nenästä
    Jumala jojen takanta. --
    Terve hattu pää-laelta
    Terve kauhtana kultaloimi
    Terve kultanen kusakka.
    Terve kintaat käjestä
    Terve kirjat kintaista
    Terve viitta viisin varsin
    Terve kauhtana kaheksin,
    Terve paita palttinainen
    Maahan asti avinainen
    Narvan kaaren kankahista
    Pihkavan pitkistä linoista
    Rinnan eestä ristitelty
    Hihan suista sulkuteltu
    Kulkun alta kulliteltu
    Alta polven poimiteltu.
    Terve saappaat jalasta
    Terve sukka saappaista
    Terve kirjat sukista.
    Istuu kuin Moskovan molotsa
    Niinkuin pajarin pantu
    Ivolinnan isvosikka
    Narvan kaaren kaupan poissa.
    Kaksi kaikesta väestä
    Mies valittu kymmenestä.
    Terve kaikki saae-väki
    Kaik' on suku suurta miestä
    Kaik' on saajut saappaissa
    Hienot herrasväkeä.
    Vellot verka kauhtanoissa
    Itse saarut sametissa.
    Kaasiket vävyn sisaret
    Kaik' on silkissä hyvässä
    Pyhä päivän rätsinäissä.
    Kuin on kaason päät siottu
    Niin on miekan päät niottu.
    Kuin on kaasot kengitetty
    Niin on hevoset rauvotettu.
    Isä mies isyjen poika
    Päämies päivetty kypärä
    Kuule tänne kun mä juttelen
    Tähe tänne kui sanelen!
    En mie rahatta laula
    Suutani kullatta kuluta
    Kieltä en pieksä penningittä.
    Mie oon vanha ja rumala
    Tervaskanto ja kamala.
      (Nyt korjaa laulaja itsell. rahaa.)

XIV.

Ylkä-miehen puolesta:

    Isä mies isyjen poika
    Päämies päivetty kypärä
    Kuule tänne kuin mä juttelen
    Tähe tänne kuin sanelen:
    Ei mee meto minuun
    Ei puutu olut punainen
    Koi saa neittä nähäkseni
    Neion nimee tietääkseni.
    Miss' on neion piilospaikka
    Hanuen sala sakara,
    Missä neio piilustelee?
      Morsiamen puolue:
    Hanut hiusta harjaeloo
    Hanut on aitassa kovassa
    Vellon vehnä salvon päällä
    Yhdeksän lukon takana
    Esi-lukku kymmenettä.
      Isämies:
    Lukut suullani sulatan
    Votan ilman vottimitta.

XV.

Sulhasen seurassa olevat vaimot menevät morsian-kamariin ja laulavat:
    Terve sauna, terve sammal
    Terve kiukaa merin kivinen
    Laki lahnan suomuksinen
    Perä sein' on petran luinen
    Kylki-sein' on kynne päinen
    Ovisein' on ouna puinen.
    Terve sopa, terve solki
    Terve se soan alainen.
    Terve kaksi kaasa naista
    Kolme korvan vierellistä
    Neljä neion ituita.
    Kaikki maa valasteloo
    Valkealta aanovalta,
    Kaikki maa punerteloo
    Punaselta aanovalta.
    Kaikki maa kellarteloo
    Hyviltä kelta pauloilta.
      (Tarjovat neiolle leipää ja olutta).
    Syö syötetty minoni
    Juo juotettu minoni!
    Syökkö meijän syömisiä?
    Saarut saajani lähetti
    Mesileivät velvyeni.
    Haukkaa pala haapiasti
    Pure pala puikiasti.
    Juo juotettu minoni
    Maista meijän mallasvettä
    Juo meijän humalavettä
    Ota meijän otravettä.
    Katso meijän kauravettä.
      (Neito kolmesti haukkaa ja kolmesti juo).
    -- Näytä käkö kätesi
    Virpu viisi sormuttasi!
    Jo näytti käkö kätensä
    Synnykkö sormus sormeesi
    Oikeaasi sormeesi
    Sormeen nimettömään!
    Käet on paksut minnollani
    Käet paksut, sormet hoikat
    Käet käärimän kutojan
    Sormet rihman suoristajat.
      (Sormus annetaan morsiamelle).

XVI.

Kun palaavat morsiamen tyköä yljän luo:

    Olkoon kiitetty Jumala
    Tänätty totinen Luoja
    Jo sain neittä nähäkseni
    Jo söi meijän syömisiä
    Jo joi meijän juomisia
    Jo joi meijän humala-vettä
    Maisti meijän mallas-vettä
    Otti meijän otra-vettä
    Katso meijän kaura-vettä
    Pitää mieltä meijälää
    Mieltä meijän vellolleni.
      (Sulhaselle):
    Minä näin sie et nähny!
    Sait sen mitä halasit
    Saimme sen himotun minjän
    Saimme sen hänen halatun.

Näitten viime värsyjen aikana ostaa isämies morsianta hänen isältänsä,
ja morsian lahjoineen tulee yljän tuomana sisään.

XVII.

Nyt tuodaan morsiamen lahjat sulhaisen su'ulle.

      Lahjan tuojat:
    Nouskaa eestä risten rahvas
    Kahen puolen kaltiskaa
    Laha paistaa pilosta päivä
    Kuu ikkunasta kumettaa
    Suku katsoo lahjojasi. --
    Onko lahjani lahkeet?
      Tarkastajat:
    -- Kui oo pantu papuskoija
    Tuppaeltu tupuskoita --
    Kyll' on pitkät, kyll' on hienot
    Kyll' on hienoo heijaeltu
    Kalan kieltä keträelty
    Kyll' on hienoo kuottu.

XVIII.

      Hää-väki:
    Aitumala neijolleni
    Kaksi neijon kantajalle
    Kolme neijon kuorialle
    Neljä neijon emälle
    Koi antanu neijon maata
    Ripasäären rengotella
    Kuin kutoi näitä lahjoja
    Tupa kuusinen kumisi
    Laki lautanen helisi
    Ei oo antanu kylän maata
    Siltä kaiteen kaljunalta
    Siltä pirron piukkinalta
    Kääryrattaan kärinältä.

XIX.

Hääväkeä asetetaan ruualle.

      Yljän seurue:
    Elä kanna kaakkujasi
    Pilaeli piirajasi
    En minä tullut syömistä varten
    Enkä juossut juomista varten,
    Tulin aineeni aviksi
    Vähä vellon vierilliseks'.
    Lankoiseni lintuiseni
    Langot linnukaisueni
    Kaikki on pesty puhtaaksi
    Lusikat lumen palasiksi
    Lauat lahti valkiaksi
    Kynnykset kyyhkeän alaiset.
    On käynyt käkö tuvassa
    Vierryt virppi permannolla
    Kuiskannut kuusi pihassa
    Tuutikko toisessa käessä.
    -- Ei käynyt käkö tuvassa
    Eikä vierryt virppi permannolla.
    Vierit virpit vellon naiset.

XX.

Syönnin jälkeen:

    Aitumala langolleni
    Pomosiba kullalleni
    Syöttämästä, juottamasta
    Päälle paljo palvomasta
    Kyllin syötiin, kyllin juotiin,
    Kyllin kylliltä piteli.
    En kraaksutellut kovita
    Enkä paukutellut palanneita
    Piirakat reen pituiset
    Leivät saijan saarnalliset
    Oluet meen makuiset.
    Kyll' on minun lankoiseni
    Kyll' on minun lintuiseni
    Kyll' on huolta huolitellut
    Kyll' on murrellu muretta
    Tämän tunnin tarpeheksi
    Tämän kuuron kunniaksi
    Kyll' on minun lankoiseni
    Kyll' on minun lintuiseni
    Kyll' on huolta huolitellut
    Aret on käynyt atran kans'
    Pyhät on käynyt pyssyn kans'.
    Aret on pyytänyt ahvenia
    Pyhät pyytänyt pyyn lihoja.
    Mitä on lohta Laukahassa
    Mitä on vimpaa meressä?
    Suuret hauet kulta suomut
    Kaik' oli langon lauan päällä.
    Viel' on orrelle ravattu.
    Ees' oli ehinen lauta
    Takan' oli tammen lauta.
    Kyll' oon käynyt pulmissa monissa
    Käynyt saassa saajuessa,
    En oo syönyt niitä syömisiä
    Enkä juonut niitä juomisia
    Mitä näissä lankuessa.

XXI.

      Morsianparia kehutaan:
    Olkoon kiitetty Jumala
    Tänätty totinen Luoja
    Jo sain kaksi kasvanutta
    Yhtä pitkät, yhtä suuret
    Yhtä muotoiset molemmat
    Yhteen käyvät silmän rypsyt
    Vierööt poset verevät.
    Jos on naista minneessä,
    Kyll' on miestä vellossa.
    Viel' on velloni pitempi
    Vielä on päätä korkeampi.
    Kerjäläiset käyvät kieltä
    Santit saatteli sanoja
    Sanottiin velvyttäni
    Ei sanottu saavan naista.
    Sai naisen naapurista,
    Otti naisen omilta mailta.
    Yksi ounapuu oli kylässä,
    Yksi oksa ounapuussa,
    Yksi oksassa omena.
    Sekin sillalle putosi
    Vieri sillalta veteen.
    Senkin otti velvyeni
    Sen tapasi tammieni.
    Oto toto velvyeni
    Laha lähen kottii
    Laha mie juttelen ennellesi
    Sanon saunan tuojallesi
    Vieraat otit omakses
    Omat heitit vieraaksi
    Sisos siirtelit sivulle
    Vellon naiset vierastasi.
    Elä huoli velvyeni
    Sen on suutinut suuri Luoja
    Laatinut hyvä Jumala
    Pojan naija morsianta
    Tytön mennä miehelään.
    Teille tyhjä, meille tyhjä
    Tyhjä tytön sihaan
    Tyhjä tytön tyyvittäjälle
    Lapsen laakitellulle.
    Kuin katson neijon kantajaa
    Kuin hulkkuu syän piossa
    Kaksi kättä kainalossa
    Aina on vesisin silmin.
    Ai hullua tytön isää!
    Toista hullua tytön emää
    Kuin antavat käskyn käestä
    Antoi orjan ovesta.
    Ketä nouset käskemään?
    Käsket kahta kämmentä
    Niinkuin käärimäisyttäni,
    Lähettele jalkoja
    Niinkuin lemmiteltyjäni,
    Ojentele olkapäitä
    Niinkuin ottamaisuttani --
    Kun tulee suvi suloinen
    Tulee hellä heinä-aika
    Kallis kauran leikkoo-aika.
    Isä mies isyjen poika
    Päämies päivetty kypärä!
    Laha kyselen kannattelen
    Onko sanassa tehny
    Kättä lyyessä kädellä
    Saaha isälle tytön sihaan
    Kihlakunta kirveitä
    Valtakunta valjaita,
    Mit' itse metsään menööt
    Mit' itse metsästä kotiin tuloot
    Sylen puita mennessä leikkaa
    Tois on tullessa sahaavat
    Emälle tytön sihaan
    Vakan täysi vaapukoita
    Seulan täysi siestareja
    Saaha pankit paasi pohjat
    Saaha kultainen korenta
    Minet itse kaatuu kaivotielle
    Kaivolta itse tupaan?
    Neitsyeni neitsykkeni
    Elä ole pahoilla mielin
    Elä oo surkein syämmin
    Ei pannut siun isäsi
    Ei pannut sinun emäsi
    Ei pannut pakenialle.
    Panit vanhalle talon pojalle
    Kyntömiehelle kypenelle.
    Kyntömies on vellyeni
    Mutajalka muurameni.
    Kyllä meijän vellollamme
    Ompi maita kynnettynä
    Kyll' on siementä selitetty
    Pellolle viritelty
    Ääret vieret vehnämaita.
    -- Neitsyeni neitsekkoni
    Elä oo pahoilla mielin
    Elä surkeen syämmin
    Ei pannut sinun isäsi
    Eikä pannut sinun emäsi
    Ei pannut pakenevalle
    Panivat kun kannalle kapustan
    Niinkuin naatin nauriille.
    Tuntoo, velvyeni tuntoo
    Tupaa tehdä, tallii salvoo
    Pannoo pangille vannetta
    Pyrryttelee lypsikölle.
    Neitsyeni neitsikkoni
    Elä käy kengättä kujalla
    Kapsikatta kaivotiellä.

XXII.

      Morsiamen suku:
    Sisarueni N. N. (nimi)!
    Olit yksi, maksoit kaksi
    Seisot seitsemän sihassa
    Olitko kuu kotosi päällä
    Päivyt päällä tanhuvasi.
    Kun astut jalan tupahan
    Kynnys eessä kynehtii.
    Ku astut laavitsalle
    Niin lauta eessä lainehtii.
    Se oli ilmutta ijässä
    Se oli polvutta parasta,
    Mi ikä isän kotona
    Polvut mamman polven luona,
    Kylä ei kuullut kurjuttasi
    Vanhemmat valeuttasi.
    Toisin toisessa talossa
    Toisin vieraat veräjät
    Toisin ukset ulvahteloo.
    (N. N.) sisarueni!
    Kuhun jätät vanhan emän
    Vanhan mamman vaaleasi,
    Kevät kankaan kutojaksi
    Hienon pirran pirkuttajaks'.

XXIII.

      Tyttö erotessa:
    Siitkööt minun sihaani!
    Paratkoot paikkueni --
    -- Taian teille toisen tulla
    Toisen teijän vieraaksi --.
    Otrat otsin kasvakoot,
    Otrat otsin, kaurat kaksin
    Vehnät vaon viertees!

XXIV.

Sulhasen taloon mennään.

      Yljän seurue:
    Jouvu jouvu velvyeni
    Jouvu juomukkaisueni!
    Isyt kotona oottelee
    Hautoja halailee
    Rinnakkaisen riihen eessä.
      Ylkä:
    -- Yksin tulin, kaksin menen
    Sylen täyen, saanin täyen.
    On mitä hevonen veittää,
    Liina harjan liikutella.
    Neittä helminta vetää
    Panimistä taluttaa.
    Halle on hänen erota --
    Ihastukko meijän ennee?
    Ihastu elä pelästy.
    -- Jo toin tulen puhujan
    Jo toin saunan lämmittäjän
    Jo toin veen tuojan.

XXV.

Toisena hää-päivänä kun huivi pannaan pään ympäri:

    N. N. (mors. nimi) sisarueni
    Kuule tänne kui mä juttelen
    Tähe tänne kui sanelen
    Kui näälän naiset nappajaat:
    Jo kassa kaotetaan
    Hieno hiuksi heitetään.
    Kun oli kassa kauluessasi
    Sinis oli viitta valta'asi.
    Tuli vihma, ne virutti
    Tuli tuuli, kuivaeli.
    Kuin sait marjut muille maille
    Tuomut toisille vesille,
    Kano muille kallioille,
    Lintu muille liivakkoille,
    Nimi toinen annetaan
    Entinen unohetaan.
    Kutsutaan jo kurjueksi
    Maan pahaksi mainitaan.
    Siis ett' maksa maasta rohta
    Rikkaa riihen edestä
    Olen kortta ett kuominalta
    Peltikkäistä permannolta --.
    Se oli polvutta parasta
    Mi ikä isän kotona,
    Polvut mamman polven luona.
    Olit yksi, maksoit kaksi
    Seisot seitsemän sihassa.
    Mamma kutsu meijän marja,
    Taatto kutsu meijän tammi,
    Vello kutsu meijän virppi,
    Siso kutsu meijän sirkko.
    Kysymätt' kävit kylässä
    Anomatta vainiolla.
    Kysy äijät, kysy ämmät
    Kysy kymmenen kyty'y
    Sapsi sata nattaa.
    Siis kysy kypärä päältä
    Ni'ku kovalta koivulta
    Ni'ku kylmältä kiveltä.
    -- Itetin ihanat silmät
    Viäretin poset verevät -.
      (Yhtämittaa nyt sulhaselle ja taas morsiamelle):
    Tunsit tulla, tunne olla
    Taija tarkasti piellä
    Tunsit ottaa, tunne hoitaa
    Taija tarkasti pitää
    Elä lyö yhestä syystä
    Elä kaikkia kahesta
    Elä kohta kolmannesta --
    Lyö syystä kymmenestä.
    Neitsieni neitsikkoni,
    Kuin lienee ylön hyvä
    Saat kuussa kuus kiitosta
    Kaksitoista kymmentä kesässä.
    Kun lienet ylön pahaja
    Siis saat kuussa kuuet ruoskat
    Kahettoista kymmenet kesässä.

XXVI.

Lauletaan viime-aterian aikana ennen kun hääväki lähtee, kun jo morsian
on ruokaa laittamassa:

    Aika aika neitsyeni
    Istumasta astumaan
    Käymään kälyn jälillä
    Ano piian askaleilla.
    Kuule tänne kui mä juttelen
    Tähe tänne ku sanelen!
    Ku se kukko kerran laulaa
    Siis sie päätäsi kohenna.
    Kun se kukko toisen laulaa
    Siis sie jalkasi kengitä.
    Kun se kukko kolme laulaa
    Siis sie tuisaha tupaan.
    Lietso lekko permannolla
    Ota tuli tupaan
    Ota pangit paasi pohjat
    Ota kultanen korenta,
    Siis sie vieri vesille
    Siis sie ka'a kaivotielle.
    Vieritä vakka kivelle
    Jauha jauhot kiireesti
    Seulo jauhot siiviästi
    Leivo leivät liehkeästi
    Elä jätä alle hänen munia
    Päälle elä pääskysen munia.
    Sitä ei suo meijän enne
    Meijän hautoja ei halaja.
    Elä oottele meijän nattoo,
    Nato laajap lahjoja.
    Elä oottele kälyy,
    Käly kääri lapsia.
    Elä ottele kytyy,
    Kyty menee kyntämään. --
    -- Neitsyeni neitsikkoni!
    Kuule tänne kui mie juttelen
    Tähe tänne kui sanelen:
    Kun tulee tora taloon
    Ääni äijälän taloon,
    Siis sie tuissaha tuaasta ulos,
    Siis sie armu ammujia
    Heitä heinät hevosille
    Lase kättä lampaalle.
    Sinne viskaa vihasi,
    Tule naurulla tupahan.
    Siis tunnut hyvän hyväksi
    Hyvän miehen tyttäreksi
    Hyvän pojan puolisoksi.



XVIII.

Eräs höyrylaivamatka Irtish-joella.


Tuntia, milloin höyrylaiva on lähtevä jostakin paikasta Siperiassa,
määrätään harvoin tai ei koskaan. Käydään kysymässä päivä päivältä
"pristanissa" ja siellä voidaan lähimain ilmoittaa edes päivä milloin
laiva saapuu, mutta usein kyllä käy niin että saa yhden tai useampia
päiviä odottaa laivaa ilmoitetun ajan ylitse. Jos ei ole oikein
huolellinen niin voi helposti tapahtua että laiva on tullut ja mennyt
ennenkuin pristaniin ehtii. Pristanilla ymmärretään suurempaa proomua,
jossa on kannella odotussaleja matkustajille, huoneita päällysmiehelle
eli prikashtshikalle, joksi häntä kutsutaan, ja konttori y.m. Pristani
on kiinnitetty jokirantaan, johon se on yhdistetty sillalla. Sellaisia
pristaneita on joka kaupungin tai suuremman paikan kohdalla, missä
höyrylaivat seisahtuvat.

Eräällä matkalla, jonka tein keväällä 1887, tulin hevosella Taran
kaupunkiin Irtishin rannalla, ja kun pristani on virstan päässä
kaupungista, niin päätin mieluummin ajaa sinne heti ja siellä odottaa
höyrylaivaa, jolla olin Tobolskiin matkustava, kuin ottaa asunto
kaupungissa ja ehkä herätessä aamulla saada sen tiedon että laiva jo on
lähtenyt.

Minun saapuessani oli ennen minua pristanissa koko joukko muita
matkustajia, niiden joukossa kaksi venäläistä pappia. Toinen oli
muuttoretkellä jäämerenrannikkoa kohden, jossa hän oli saanut "kirkon"
pohjoispuolella Beresovia. Tutustuttuani hiukkasen ympäristööni ja
erittäinkin pappeihin, aloimme keskustelemaan kaikellaisista seikoista
keskenämme. Pian saivat venäläiset virkaveljeni tietää että minäkin
olin pappi, ja silloin tahtoivat he tutkia mitä minä oikeastaan uskoin
ja opetin. Ilmoitustani siitä että uskoin ja opetin niitä totuuksia
mitä on raamatussa lausuttuna, eivät he näyttäneet epäilevän; mutta
oliko se raamattu mikä meillä luteerilaisilla oli, sama kuin heidän,
siitä olivat he epätiedossa. "Alkaako teidän raamattunne sanoilla:
Alussa loi Jumala taivaan ja maan", kysyivät he. "Niin alkaa se",
vakuutin minä. Kun lisäksi selvitin uskovani niihin uuden testamentin
totuuksiin, joita evankelistat ja apostolit -- luettelin niiden nimet
-- olivat kirjoittaneet, niin alkoivat he jo saada edullisen ajatuksen
minun uskonnostani, mutta luettuani osan apostolista uskontunnustusta
heille, tulivat he niin tyytyväisiksi että toinen pappi otti
juhlallisesti lakin päästään, kumarsi syvään minulle ja sanoi:
"harashoo." Siten oli tuttavuus solmittu ja he selittivät että meillä
kaikilla oli sama usko. Kävelimme laivaa odottaessamme jokirantaa
pitkin ja oli meillä suuri vaiva itsemme suojelemisessa hyttysiä
vastaan, jotka hätyyttivät meitä. Eivät ainoastaan maalla kävellessämme
vaan myös pristanin odotussalissa vaivasivat hyttyset. Siellä täällä
rannalla olivat odottajat tehneet nuotiotulia savulla karkoittaakseen
näitä itsepäisiä veren-imijöitä. Illan kuluessa sattui tapaus, joka
ehkä näyttää lukijasta kummalliselta, mutta joka osoittaa millaisessa
arvossa venäläiset papit ovat omien uskolaistensa luona. Ollessamme
kävelemässä rannalla oli pristanin päällysmiehen eli kirjanpitäjän
rouva laittanut kannelle voileipäpöydän ynnä teetä. Vähän hämmästyin
huomatessani että nämä varustukset tarkoittivat minua osaksi, sillä
päällysmies tuli minua kohteliaasti pyytämään juomaan teetä hänen ja
hänen rouvansa kanssa. Jos minä olin kummastunut siitä että olin
sellaisen huomion esineenä, vaikka olin tuntematon ja vieras
paikkakunnalla, niin hämmästyin vielä enemmän ettei venäläisiä pappeja,
joiden seurassa olin, haastettu joukkoon. Vieläpä se hiukan harmittikin
minua, kun pidin epähienosti tehtynä kirjanpitäjän puolelta ettei
osoittanut samaa kunnioitusta omille papeille kuin vieraan uskonnon.
Mutta vielä pahemmin kävi. Minun venäläiset virkaveljeni olivat menneet
odotussaliin ja kun siellä oli sietämättömän paljo hyttysiä, niin tuli
toinen niistä ja pyysi lupaa saada karkoittaa ne savulla ulos. Jotenkin
karkeilla sanoilla kielsi kirjanpitäjä sen, koska se sekä oli
tulenvaarallista että myöskin savustuisivat vastamaalatut huoneet,
kuten hän sanoi.

Nyt suuttui pappi. "Tiedätkö mikä velvollisuutesi matkustajia kohtaan
on?" kysyi hän. "Ilmoitan sinulle että sinun velvollisuutesi ei
ainoastaan ole sallia että hyttyset savulla karkoitetaan odotussalista,
vaan myöskin että sinun täytyy toimittaa niin että tämä tulee
tehdyksi." -- "Vai niin, arvelet sinä," sanoi kirjanpitäjä. "Minä
näytän pian sinulle mikä minun velvollisuuteni on. Mene", huusi hän
eräälle laivamiehelle, "sammuttamaan kaikki valkeat mitä rannalle on
tehty, ettei tuli vaan pääsisi halkopinoihin". Palvelija teki kuten
hänen oli käsketty, ja sammutti tulen, jonka ympärillä myöskin pappien
perheet istuivat. Papilla ei ollut mitään sanottavaa tähän, vaan meni
häpeissään pois. Vastenmielisen vaikutuksen teki tapaus minuun, kun
tästä kaikesta näin miten vähäsenkään sivistynyt venäläinen kohtelee
sielunpaimeniaan. Mistä se tulee, että luteerilaisella papilla on niin
suuri arvo Siperiassa, olen siellä täällä maininnut. Ettei tämä seikka
ole jäänyt venäläisiltä papeilta huomaamatta, sen todistaa erään papin
sanat, jolle eräällä matkalla esittelin itseni. "Niin, te olette aivan
toisella arvoasteella kuin me", sanoi hän ikäänkuin surullisesti. En
voi muuta kuin surkutella Siperian venäläisiä pappeja, sillä he saavat
ensin jotenkin puutteellisen sivistyksen seitsenvuotisessa seminaarissa
Tobolskissa ja sitten kuin he ovat virkaan tulleet on heidän määrätty
palkkansa niin alhainen -- luulen sen olevan 120 ruplaa -- ja lopun
saavat he kerjäämällä ja vaatimalla kitsailta talonpojilta, joiden
mielivallasta riippuu paljoko suvaitsevat antaa. Kun sen maksun
suuruus, mitä papit ovat saavat vihkimisestä, lapsenkastamisesta ja
hautaamisesta, on määräämätön, niin syntyy aina pitkiä keskusteluja ja
kaupanhieromisia papin ja hänen seurakuntalaistensa välillä, ennenkuin
näitä toimia tehdään. Talonpojat koettavat tinkiä palkkion niin vähäksi
kuin suinkin ja pappi taas on luja puolestaan sillä se on juuri hän
nyt, joka määrää. Esimerkkinä kuinka sellaisessa tinkimisessä käy,
tahdon mainita mitä eräs kyytimies kerran kertoi minulle. Hänen isänsä
oli kuollut, ja kun hän hieroi kauppaa papin kanssa sen hautaamisesta,
niin tahtoi tämä palkaksi hiehoa. Mutta kun kertoja ei tahtonut suostua
tähän, niin uhkasi pappi ja sanoi: "jos annat minulle hiehon, niin
hautaan isäsi kuin kristityn tulee tulla haudatuksi, mutta muussa
tapauksessa hautaan hänet paholaiselle." Ettei kertojaa tuollainen
uhkaus peljättänyt, voin päättää niistä heleistä nauruista, joilla hän
kertomustaan säesti. Kaikki venäläiset papit, joiden kanssa tuli
puheeksi heidän palkkaustapansa, pitivät meitä luteerilaisia pappia
onnellisempina sen vuoksi että meillä oli määrätty palkka eikä meidän
tarvinnut olla riippuvaisia talonpoikien mielivallasta. Kuitenkin on
papin ja hänen seurakuntansa väli usein hyvä. Kuulin monessa paikassa
Siperiassa talonpoikien kiittävän pappejaan hurskaiksi ja avulijaiksi
sielunpaimeniksi.

Yöllä tuli odotettu höyrylaiva, ja päästyämme sinne, erääsen
Kurbatoffin ja Ignatoffin suuria jokilaivoja, pääsimme tosin vapaiksi
sääskistä, mutta muita vaikeuksia syntyi. "Sarapolets", se oli laivan
nimi, oli niin täynnä matkustajia, että oli mahdotonta saada sijaa
kannen alla. Välikansi oli myöskin täyteen ahdettuna. Pitkänpuolisen
etsimisen jälkeen löysin tyhjän paikan vastapäätä erästä kalmukkia,
joka oli Kiinan puolelta Altaita. Matkakaluni panin penkin alle ja tein
itselleni vuoteen mukanani olevista tyynyistä ja vaatteista. Pian oli
minulla valmiina tuota kolmen vuorokauden pituista matkaa varten
jotenkin mukava paikka. Lähimpänä naapurinani oli, kuten sanottu,
kalmukki, uskonnoltaan muhamedilainen. Hänellä oli muhamedilaisten
tavan mukaan lyhyeksi leikattu tukka ja lyhyenpuoleinen parta. Hän ei
osannut sanaakaan venäjää. Penkillä, jossa hänellä oli sijansa, oli
vielä, jos hän tahtoi hiukan väistää, tilaa yhdelle hengelle lisäksi.
Vastatulleet kulkivat ympäri, etsien itselleen leposijaa. Pian huomasi
eräs nuori venakko, jolla oli suuri neitsy-Marian kuva rinnalla,
joutilaan sijan muhamedilaisen vieressä ja alkoi kokoomaan kalujaan
sinne. Muhamedilainen, joka ylimalkaan katsoo että naisten pitäisi
hävelijäästi pysymän etäällä ja joka muutenkaan ei liene pitänyt Marian
kuvasta, sai suuret silmät ja teki kaikellaisia poiskäskeviä liikkeitä.
Nuori venakko, joka oli pyhiinvaellus-retkellä Kijeviin, kysyi
ihmetellen venäjäksi mitä hän tarkoitti. Kalmukki ei voinut selittää
tarkoitustaan muulla tavalla kuin tarttui kiinni parrastaan, näytti
sitä hänelle ja katsoi sitten tuikeasti häntä silmiin. "En ymmärrä",
sanoi venakko ja asettui tyyneesti muhamedilaisen viereen. Hän ei
voinut käsittää että muhamedilainen piti erittäin sopimattomana hänen
asettumistaan makaamaan hänen viereensä.

Ennenkuin rupean kuvaamaan muuta "publiikkia", niin kerron loppuun
näistä kahdesta ensimmäisestä tuttavastani. Kalmukki ja minä istuimme
katsellen toisiamme, voimatta vaihtaa sanaakaan, ja niin rupesimme
makaamaan. Seuraavana aamuna seisahtui laiva jonkun kylän luona ja
kalmukki nousi ylös ja meni maalle. Hetken perästä tuli hän kirjavassa
viitassaan ja pisti minun käteeni kaksi keitettyä, lämmintä munaa.
Tämä osoitti että olin voittanut hänen erityisen suosionsa ja
luottamuksensa. Vaikka emme ymmärtäneet toisiamme, niin syntyi matkalla
jonkullainen ystävyys välillämme. Kun hän astui maalle, merkitsi hän
minulle että pitäisin silmällä hänen kalujaan, ja kun minä lähdin
johonkin, jätin kapineeni hänen huomaansa. Erään tataarin kautta, joka
kielellisessä suhteessa voi käsittää kalmukin tarkoituksia, sain tietää
että tämä oli pyhiinvaellus-matkalla Mekkaan. Todellakin pitkä
pyhiinvaellus-matka!

Toinen pyhiinvaeltaja, mainittu venakko, oli viidenkolmatta vuoden
vanha nainen, jonka mies oli hänen jättänyt, ja nyt pyrki vaimo päästä
johonkin luostariin. Hän matkusti ilmaiseksi laivassa. Ennen laivaan
astumistaan kääntyi hän kapteenin puoleen sanoen: "Sallitteko köyhän
pyhiinvaeltajan, joka on matkalla Kijeviin rukoilemaan Jumalaa, kulkea
laivassanne?" -- "Ole Kristuksen tähden tervetullut", vastasi kapteeni
hartaasti ja niin astui hän laivaan. Mutta laivassa oli useampia
muitakin pyhiinvaeltajia. Eräs diakoni Omskista oli matkalla
Jerusalemiin rukoilemaan Kristuksen haudalla ja kymmenkunta tataaria
Bukarasta matkusti Mekkaan rukoilemaan profeetan haudalla. Osa näistä
Bukaaran tataareista piti päivän aikana, kun oli lämmin, yllään
ainoastaan pitkää valkoista hametta, joka oli aivan kuin aina jalkoihin
ulottuva paita. Kun minä näin eräällä heistä bukaaralaisen
nelikulmaisen hopearahan, niin pyysin saada sitä häneltä ja tarjosin
siitä 15 kopeekkaa. Tataari suostui vaihtokauppaan. Eräs venäläinen
kauppamatkustaja, joka oli kuullut meidän pienen kaupanhieromisemme,
tahtoi tunkeutua väliin ja tarjosi hänelle muutamaa kopeekka enemmän.
Ylenkatseellisella silmäyksellä karkoitti hän venäläisen ja antoi
minulle rahan sovitusta summasta. Ylimmällä kannella oli koko päivä
yhtä kaupantekoa, sillä muutamia kuljeskelevia tataarilaisia
kauppamiehiä oli mukana ja osasivat he panna tavaransa kaupaksi
täälläkin. Kun he tässä usein kyllä näyttivät ahneutta ja voitonhimoa,
joka ei näyttänyt olevan sopusoinnussa sen hartauden ja hurskauden
kanssa, jota he osoittivat yleisölle paljolla rukoilemisellaan
yläkannella, niin huomautti eräs sveitsiläinen, joka myöskin seurasi
mukana matkustajana, tataarilaista mullah'ta tästä, sekä pyysi hänen
kehoittamaan uskolaisiaan esiintymään arvollisemmalla tavalla. Mutta
mullah ei aikonutkaan sekaantua siihen asiaan.

Kuinka monenlaista kansaa matkustaa siperialaisella höyrylaivalla,
valaiskoon seuraava tieto. Pääväestönä tietysti olivat venäläiset;
sitten tuli tataareja, kalmukkeja, kirgiisejä, juutalaisia,
saksalaisia, sveitsiläisiä, norjalaisia ja suomalaisia, siis yhdeksää
lajia kansaa. Yhtä eroavaisia kuin ne olivat uskonnoltaan ja
kansallisuudeltaan, yhtä erilaisia olivat he myös ammatiltaan ja
yhteiskunnalliselta asemaltaan. Hyvin eri tarkoituksia oli myöskin eri
henkilöiden matkalla. Matkustajain joukossa huomattiin Semipalatinskin
kuvernöörin perhe, tataarilaisruhtinas Tarasta, kenraaleja ja kadetteja
Omskista, paimentolaisina kuljeskelevia arolaisia, venäläisiä,
juutalaisia ja tataarilaisia kauppiaita, oluenpanijoita ja muita
käsityöläisiä ja sen lisäksi vielä me, jotka kuuluimme hengelliseen
säätyyn. Mutta kaikki olimme me rauhassa keskenämme, eikä muita
väittelyitä uskonnollisista kysymyksistä tullut kuin eräs, mikä
tapahtui Omskista kotoisin olevan juutalaisen pikkukauppiaan ja
yllämainitun mullah'in välillä. Tämä jälkimäinen näytti kuitenkaan
tuskin ottavan korviinsa juutalaisen innokkaita esityksiä, vaan siveli
hymyillen partaansa.

Siten kuluivat päivät ja puolivaloisat yöt keskustellessa ja
katsellessa kaikkia näitä erilaisia kansoja, jotka ristiinrastiin
liikkuivat sekaisin laivassa. Kolmen vuorokauden matkan jälkeen
laskimme pristaniin Tobolskissa, jossa minä nousin maalle muutamaksi
päiväksi, palvelemaan sikäläisiä uskolaisiani ja maanmiehiäni. Vaikka
olin ensin nureksinut, olin vihdoin iloinen siitä etten ollut saanut
salonkipaikkaa, sillä jos olisin siellä olostanut, olisi paljo siitä
mitä kansimatkustajana näin, jäänyt minulta näkemättä. Kalmukin lahjaa,
jota, vaikka se vähäpätöinen olikin, luen rakkaimpien joukkoon mitä
Siperiassa sain, en myöskään olisi saanut, jos olisin salonkiin
joutunut.



XIX.

Tobolsk.


Matkakertomuksissani olen usein maininnut Tobolskin kaupungin, mutta
kun se on Siperian vanhin kaupunki ja kauvan aikaa ollut sen
pääkaupunki, niin on paikallaan luovuttaa sille tässä muutamia riviä.
Kaupunki vietti kolmensadan-vuotisen juhlansa vuonna 1889, jona aikana
Venäjä oli pannut valtansa alle Aasiassa maa-alan, joka on puolitoista
kertaa niin suuri kuin koko Eurooppa. Tobolskin kaupunki on rakennettu
Irtishin oikealle rannalle vastapäätä sitä paikkaa, missä Tobol siihen
yhtyy. Suurempi osa kaupunkia on niin matalalla paikalla, että osa
siitä on joskus ollut korkeain kevättulvain aikana veden alla. Pienempi
osa siitä on korkealla mäellä, joka on yhteydessä alemman kaupungin
kanssa puolen virstan pituisen, vuoren läpi kaivetun, tien kautta,
jonka sanotaan olevan niiden ruotsalaisten sotavankien kaivaman, jotka
Pultavan tappelun jälkeen vietiin Tobolskiin. Sitäpaitsi ovat
kaupungin-osat yhdistetyt rappustiellä, jota käypäläiset usein
käyttävät. Alempi kaupunki, jossa kuvernöörintalo, noin kymmenen
venäläistä kirkkoa, luostari, luteerilainen ja katoolinen kirkko
sijaitsevat, on niin vesiperäistä, ettei mitenkään voitaisi pitää
katuja kunnossa, jos ei niitä päällystettäisi lankuilla. Sekä kadut
että pihat näyttävät sen vuoksi lattialta. Kuinka pehmeätä maa on,
osoittaa se seikka että luterilaisen pastorin asunto, joka aikoinaan on
ollut kahdenkertainen puurakennus, on painunut niin syvälle maahan,
että nyt näkee ainoastaan yläkerroksen. Parissa vuosikymmenessä mennee
tämä yläkerroskin samaa tietä.

Sittenkuin Tobolsk lakkasi olemasta Siperian pääkaupunki, on se mennyt
yhä enemmän ja enemmän alaspäin. Sitävastoin on Omsk, josta Tobolskin
jälkeen tuli länsi Siperian kenraalikuvernöörin asuntopaikka ja
hallituskaupunki, mennyt eteenpäin. Jonkunlaisella katkeruudella
puhuvat vanhat ukot Tobolskissa, jotka muistavat kaupunkinsa
loistoajan, kilvoittelevasta kaupungista Omskista. Useimmat rakennukset
Tobolskissa ovat puusta, ja monet ovat huonon perustuksen vuoksi
joutuneet arveluttavasti kallelleen.

Lähellä satamaa on kauppatori eli basaari, johon ei ainoastaan kuulu
avonainen kauppapaikka vaan myös useampia riviä pieniä puu-makasiinia
eli puotia, joissa on myytävänä hyvin erilajisia tavaroita. Varsinkin
runsaasti on myytävänä kaloja. Sen vuoksi on suuri osa torista
eroitettu kalankaupalle. Kun kalastajat tulevat veneineen kaupunkiin,
vetävät ne veneensä mutaa pitkin aina torille saakka. Mitä
kelvollisimpia ja jaloimpia kalalajeja saadaan ostaa hyvin halpaan
hintaan. Paitsi meillä tavallisesti nähtäviä kalalajeja saadaan täällä
sampia, sterlettiä (jota moni pitää maukkaimpana kaikista kaloista) ja
njelmoja. Kaupungin ympäristö on mäkistä ja metsäistä ja hyvin rikasta
marjoista. Tobolskissa voi saada kaikkia Suomessa tavattavia
marjalajeja. Toisin on laita Omskissa, joka on hyvin marjattomalla
seudulla. Sen huomion tekee heti kun istuu pöytään Tobolskissa että
paras tavara, leipä, on paljo huonompaa täällä kuin eteläisemmillä
aroseuduilla.

Ylimalkaan ei Tobolsk ole mikään epämukava olopaikka ja luulen että ne
ruotsalaiset ja suomalaiset sotavangit Pultavalta, jotka olivat saaneet
tämän kaupungin monivuotisen vankeutensa paikaksi, voivat olla yhtä
tyytyväisiä täällä kuin missään muussakaan paikassa Venäjän
valtakunnassa. Arvokkaita muistomerkkejä ovat nämä sotavangit jättäneet
jälkeensä Siperiaan. Tobolskissa kuuluu osa linnanmuurista ja eräs
torni ylemmässä kaupunginosassa olevan heidän rakentamansa. Vaikka
ahkerasti tiedustelin taloa, missä sotavangit olivat pitäneet kouluaan,
en siltä saanut selvää siitä. Kuitenkin sanoo eräs uudempina aikoina
täällä käynyt matkustaja, että se vielä on jälellä. Vankien hautuumaata
näytettiin minulle v. 1887, mutta nyt on kasarmi rakennettu sille
paikkaa. Erään hautakiven löysin myöskin, jossa voi tavata kokoon nimen
"Craemer". Kummastusta herättävä asia on se, että noiden maassamme
laajain pietistisien herätyksien alku on etsittävä täältä kaukaisesta
maailman sopesta. Kaukana kotimaastaan ja omaisistaan, hakivat
ruotsalaiset ja suomalaiset sotavangit lohdutustaan Jumalan sanan
tutkistelusta. Vainoja oli heillä jo täällä kärsittävänä, vieläpä
muutamilta vankeuteen seuranneilta sotapapeilta. Mutta toiselta puolen
saivat he rohkaistusta samanmielisiltä veljiltä Euroopassa. Tunnettua
on että kuuluisa Francke Hallesta lähetti heille sekä kirjoja,
kehoittavia kirjeitä että raha-apua.

Kuten Tobolskissa ovat nämä vangit jättäneet jälkeensä muistomerkkejä
Irkutskissa. Ranskalainen de Lanoye sanoo kirjassaan Siperiasta
Irkutskista puhuessaan: "Kaupungin kirkot ovat kaikki kauniilla
paikalla ja sievien istutuksien ympäröimiä. Useita näistä ovat
rakentaneet ruotsalaiset upseerit, jotka olivat Pultavalla joutuneet
vangeiksi ja jotka Pietari Suuri oli karkoittanut näihin kaukaisiin
paikkoihin. He lienevät kai opiskelleet rakennustaidetta, sillä he ovat
jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, joita harvat eurooppalaiset
olisivat voineet pystyttää. Niinpä kuuluvat vangit juuri parhaillaan
rakentaneen itsellensäkin kirkkoa, kun he saivat vapauden palata
kotimaahansa. Kirkon sitten rakensivat valmiiksi venäläiset ja se on
siellä vielä nytkin kreikkalaisena pyhäkkönä."

Tobolskin merkillisyyksistä on tuomiokirkolla ja piispantalolla
ylemmässä kaupungin-osassa etusija. Tästä kaupungin-osasta on lavea
näköala Tobolin ja Irtishin yli, jotka suikertelevat kaupungin ympäri.
Tuomiokirkon seinät ovat koristetut metropoliittien ja arhhiereiden
kuvilla. Näiden joukossa näkee myöskin Vapahtajan kuvan. Tuomiokirkko
tekee juhlallisen vaikutuksen. Kerran olin siellä kuuntelemassa messua
enkä koskaan ole kuullut niin valtavaa basso-ääntä, kuin siellä
palvelevalla papilla oli. Lähellä kirkkoa on kuuluisa Uglitsh-kello
telineillä. Sen karkoitti Siperiaan Boris Godunoff, koska sillä oli
annettu merkki erääsen kapinaan. Sittenkuin sitä oli julkisesti
ruoskittu ja manattu, sai se matkustaa samaa tietä kuin niin moni muu
kapinoitsija, mutta sellaisen kuuluisuuden on se saavuttanut, että
tuskin kukaan vieras kulkee Tobolskin kautta käymättä Uglitsh-kelloa
katsomassa. Aivan lähellä linnaa on puisto, jonka sisäänkäytävän
viereen rakennettiin museo v. 1889. Itse puistossa on Jermakin,
Siperian valloittajan, muistopatsas. Museo, joka rakennettiin Tobolskin
kolmensadanvuotisen riemujuhlan muistoksi, käsittää suuren kokoelman
esineitä sekä kansa- että muinaistieteen alalta. Se osasto,
johon välttämättä huomio kääntyy, kuvaa edellisten aikain
rangaistusjärjestelmää kidutuskaluineen ja leimasimineen, joilla
pakkotyöhön tuomitut merkittiin. Kun katselee eräässä museon kaapissa
olevaa "knut"-ruoskaa, niin täytyy tuntea itsensä iloiseksi kun elää
sellaisena aikana jolloin ihmisten, vaikkapa olisivatkin olleet
pahantekijöitä, ei enää tarvitse väänteleidä tämän kauhistavaisen
kidutusaseen alla. Jos Kennan, joka panee liikutukseen kaikkien
heikkojen ihmisten hermot jo kuvatessaan Siperian rajapylvästä, saisi
nähdä jotain sellaista, kuinka monta juttua syyttömästi kärsivistä se
mies sepittäisi, -- hän joka julkisesti väittää että nihilistit ja muut
samallaiset valtiolliset haaveksijat ovat jaloimpia ihmisiä mitä
Venäjän valtakunnassa on. Ja eikös yleisö siitä suurella nautinnolla
lukisi! Suomalaisten vankien joukossa, jotka ovat karanneet pakkotyöstä
ja sitten taas joutuneet kiinni, olen tavannut sellaisia jotka ovat
kärsineet knut-rangaistuksen, mutta ei kukaan ole kärsinyt sitä
syyttömästi. Kuinka viisasta nyt vallitseva järjestelmä lieneekin, että
ihmiset, jotka ovat yhteiskunnan kauhuna, ihmiset, jotka voivat silpoa,
ryöstää ja murhata kokonaisia perheitä ja jotka tekevät sen uudestaan
ja yhä uudestaan, että sitten kiinni tultuaan eivät tule kärsimään
vähintäkään ruumiinrangaistusta, kuinka viisasta tämä Siperiassa nyt
vallitseva rangaistusjärjestelmä on, ajatelkoot ne jotka voivottelevat
vankien kärsimisistä Siperian vankiloissa. Niin, mutta nehän ovat
valtiolliset vangit, hallinnollista tietä lähetetyt, jotka viattomasti
kärsivät, sanotaan. Siihen vastattakoon että sillä henkilöllä on jo
liiaksi vähä arvostelukykyä, joka ehdottomasti uskoo pahantekijän omiin
ilmoituksiin ja vakuutuksiin viattomuudestaan. Että valtiollisista
syistä karkoitetut eivät myöskään ole aivan vaarattomia ja että
hallituksella kyllä on syytä pitää heitä silmällä, olen tullut
huomaamaan, sillä niin paljo olen tullut tekemisiin näiden
hengenheimolaisten kanssa Siperiassa.

Niitä kidutusaseita, jotka nyt ovat muiden muinaismuistojen joukossa
Tobolskin museossa, ei ole koskaan käytetty muille vangeille kuin
törkeille pahantekijöille ja murhamiehille.

Oppilaitoksia on Tobolskissa, paitsi hengellistä pappisseminaaria,
klassillinen kahdeksanluokkainen gymnaasi, tyttökoulu ja hengellinen
pensionaatti nuoria tyttöjä varten. Asukkaat tässä pensionissa ovat,
jos saa uskoa erästä venäläistä naista, jonka kanssa katselin laitosta,
"hyvin hartaita ja hurskaita neitosia". Sieltä saavat ne nuorukaiset,
jotka ovat päättäneet kurssin hengellisessä seminaarissa, valita
itselleen aviopuolison. Kuten tunnettu, ei heitä vihitä papiksi
ennenkuin he ovat "yhden vaimon mies". Kaupungissa on läänin
houruinhuone ja sairashuone, joka täyttää kaikki nykyajan vaatimukset.
Joka kerta kun kävin katsomassa jotain kuumetautista, puettiin minut
desinfisioituun liinakaapuun.

Että Tobolsk on terveellinen paikka, voinee päättää siitä että sen
asukkaat saavuttavat usein tavattoman korkean ijän. Luteerilaisen
seurakunnan "fac totum", eräs Otteson, joka on sekä kirkonvartija ja
lukkari että väliaikainen pappi, on nähnyt seitsemänkymmentä kevättä
siitä kun hänet Siperiaan karkoitettiin. Vaikka hän ei mielellään sano
ikäänsä, niin voi siitä jotain käsitystä saada hänen lausunnostaan,
joka kerran oli päässyt häneltä: "minä olin iso poika, lähes
täysikasvuinen, kun ranskalaiset olivat Moskovassa". Sama Otteson
kertoi että kun hän tuli Tobolskiin, eli siellä eräs suomalainen, jonka
nimi oli Dahlberg. Vielä 102 vuoden vanhana kävi hän vapaasti rappusia
myöten ylempään kaupunkiin. Kerran oli hän ottanut mäelle päästyään
erään tytön vyötäisistä ja pyörähytti tanssin sen kanssa. Hän eli 105
vuoden ikään, "mutta viimeiseltä alkoi ukko tulla miltei lapseksi
uudestaan", arveli Otteson. Samalta Ottesonilta ei paljo puuttune
sadasta, mutta vielä on hän ripeä kuin kuudenkymmenen vanha mies, ja on
hänellä sen vuoksi hyviä toiveita saavuttaa Dahlbergin ikä. Paitsi
niitä suomalaisia, jotka ovat vuosituomiolla lääninvankilassa tai
pakkotyö-osastolla, asuu Tobolskissa yksi ainoa suomalainen, nimittäin
kelloseppä Blomqvist, joka aikoinaan on karkoitettu Venäjältä. Hänellä
on oma liike ja tulee toimeen varsin hyvin. Hän on naimisissa erään
nyttemmin kuolleen Tobolskin kauppiaan ja kirkonisännän tyttären
kanssa. Kun vanhemmat eivät tahtoneet antaa hänelle tytärtään, niin
menetteli hän maan tavan mukaan. Hän maksoi 10 ruplaa papille, joka
eräänä aamuna kello neljä vihki kirkossaan Blomqvistin ja hänen
morsiamensa. Sellaista tapahtuu usein Siperiassa, vaikka tuommoinen
vihkiminen nyt jo kuuluu olevan laissa kielletty. Kun tällainen
vihkiminen on tapahtunut, menevät vastanaineet muutamien päivien päästä
morsiamen vanhempien luokse, lankeevat heidän jalkojensa juureen ja
pyytävät heiltä anteeksi. Ensimmäisen kerran saavat he kuitenkin tehdä
tämän turhaan. Jonkun ajan päästä tulevat he taas ja sama temppu
uudistetaan jälleen. Nyt antavat vanhemmat heille anteeksi ja siunaavat
heitä. Että papit ovat taipuvaisia suostumaan tällaisiin ylimääräisiin
tekoihin, vaikka ne ovat laissa kiellettyjä, on kyllä tunnettu
Siperiassa. Muistan jutun samallaisesta tapauksesta Suetukissa
Minusinskin piirissä. Meidän maanmiehemme Möller Verhne-Suetukissa
kertoi että kun hän oli voolostin kirjurina, niin tapahtui kerran että
juuri kun oikeus istui, joku tuli sisälle ja sanoi zasjedatelille, joka
on oikeuden puheenjohtaja: "sinun tyttäresi on juuri nyt kirkossa
vihittävänä sen ja sen kanssa". Zasjedateli syöksi heti kirkkoon, mutta
liian myöhään. Kun hän sitten nuhteli pappia siitä että oli vihkinyt
hänen tyttärensä, niin oli tämä aivan tyyneesti sanonut: "anna poikiesi
ottaa itselleen vaimot samalla tavalla, niin pääset kaikista
hääkustannuksista, kyllä minä lupaan vihkiä nekin."

Meidän maanmiehemme professori Ahlqvist asui usein
kielentutkimusmatkoillaan Blomqvistin luona. Kerran oli hän tuonut
mukanaan ostjakin jostakin pohjoisemmasta seudusta Tobolskiin ja tämän
avulla täydentänyt Blomqvistin luona jotain teosta ostjakin kielestä.
"Professori oli kiivas mies", sanoi Blomqvist. "Kun hän kerran kysyi
ostjakilta mitä piru merkitsee ostjakin kielellä, sanoi tämä: 'ei ole
lupa lausua hän syntistä nimeään'. Professori nousi ylös ja antoi
ostjakille korvapuustin ja karjasi: 'sanotko heti mitä piru merkitsee!'
Ostjakki sanoi sitte koreasti tuon syntisen sanan."

Kesäkuukausina, kun kaikki Obilta ja Irtishiltä lähteneet laivat
kulkevat Tobolskin ohitse matkallaan Tjumeniin ja takaisin, on siellä
elämää ja liikettä. Sitä vastoin on kaikki kuollutta ja hiljaista
talvisaikaan.

Itse kaupungin sisällä on munkkiluostari, jossa en tullut koskaan
käyneeksi; sitä vastoin olin vaimoni kanssa kerran eräässä
nunnaluostarissa, joka on kymmenen virstan päässä kaupungista, ja
tahdon kertoa lukijalle tästä matkasta.



XX.

Ivanoffin nunnaluostari.


Euroopan Venäjällä ei tarvitse kulkea pitkiä matkoja ennenkuin näkee
jonkun luostarin fantastisine kupooleineen ja tornineen. Mutta
Siperiassa on niitä sitä vastoin hyvin harvassa. Laajassa Tobolskin
kupernissa on minun tietääkseni ainoastaan kolme luostaria, ja nämä
kaikki Tobolskin kaupungissa tai ympäristöllä. Kun matkustaa
höyrylaivalla Tobolskista Omskiin, niin näkee Irtishin oikealla
rannalla rakennusryhmän, johon kuuluu kirkkoja ja suuria valkoisiksi
kalkittuja kivirakennuksia. Se on eräs munkkiluostari, joka siellä
uljastelee korkealla mäellä. Irkutskin kaupungissa tai lähellä sitä
kuuluu olevan mainio luostari, jonne ihmisiä lähtee pyhiinvaellukselle
koko Siperiasta, vieläpä Euroopastakin. Paitsi näitä luostareita löytyy
pyhiinvaellus-paikkoina kirkkoja, joissa on ihmeitätekeviä pyhäinkuvia,
joita hurskaat kreikan-uskoiset käyvät kumartamassa. Sellaisia
pyhiinvaeltajia tavataan usein kesällä suuria joukkoja. Niissä on
sokeita, rampoja ja muita, jotka eivät ole löytäneet onneaan
täällä maan päällä, vaan etsivät parempaa kotimaata. Monet
hurskaat kreikan-uskoiset pitävät melkein omantunnon asiana tehdä
sellaisia rasittavia matkoja. Tarari kaupungissa olin kerran asuntoa
erään hurskaan kivuloisen lesken luona, joka kuvasi minulle
sielun-ahdistuksiaan ja sanoi muun muassa olevan aina hänen tunnollaan
että hänen pitäisi tehdä pyhiinvaellus Irkutskiin, johon hänellä oli
3000 virstan matka. "Kuinka te, rakas mummo, kestäisitte sellaista
matkaa", sanoin minä. "Onhan sitäpaitsi Herra Kristus, lupauksensa
mukaan, meidän tykönämme joka päivä, ja kuuleehan Jumala meidän
rukouksemme, missä hyvänsä me häntä uskossa avuksi huudamme". -- "Juuri
sillä olen itseäni lohduttanut", sanoi muija. Keskustelumme kuluessa
tulin siihen varmuuteen, että muijan sielunsilmät olivat avatut ja että
hän yksinkertaisessa lapsenuskossa piti itsensä siihen sovintoon, joka
Kristuksessa tapahtunut on. Keskustelun jälkeen sanoi muija, ikäänkuin
itsekseen: "niin, kyllä asia on se että meillä kristityillä on sama
usko, mutta tataareilla ja juutalaisilla on eri."

Samoin kuin roomalais-katoolisessa kirkossa koettavat myöskin monet
kreikkalaisessa kirkossa saavuttaa rauhaa luostarielämällä. Mutta ettei
luostarielämä aina ole mallikelpoista, kertovat ne, jotka ovat tulleet
lähempiin tekemisiin niiden asukkaiden kanssa. Mutta tässä on sama
sääntö kuin muuallakin: "sekalainen on seurakunta".

Mainittuani nämä seikat luostari-elämästä yleensä, ryhdyn kuvaamaan
edellisessä luvussa mainittua käyntiä Ivanoffin nunnaluostarissa.

Erään saksalaisen Tobolskissa asuvan herrasväen kanssa päätimme lähteä
käymään kymmenen virstan päässä sieltä olevassa luostarissa. Tie kulki
seutua, joka mäkisyytensä kautta hyvin muistutti Hämettä. Erään pitkän
mäen rinteellä, kauniin metsän ympäröimänä on Ivanoffin nunnaluostari,
josta on näköala laakson ja metsäisen kukkulan ylitse. Me pysähdyimme
luostarin portin ulkopuolelle ja meidät otti vastaan eräs nunna,
osoittaen meidät luostarinkirkkoon, missä jumalanpalvelusta paraillaan
pidettiin. Seisottuamme puoli tuntia kirkossa ja kuultuamme lymyssä
olevan luostarisisaren yksitoikkoista lukemista ja katseltuamme nunnien
hartautta, ikävystyimme ja läksimme ulos kirkosta nähdäksemme jotain
lisää. Eräässä ovessa näimme miellyttävän näköisen nunnan utelijaasti
katsovan meihin. Hyvin auliisti suostui hän viemään meitä erääsen
osastoon luostaria, missä viidenkymmenen verta nunnia oli valamassa ja
kultaamassa vahakynttilöitä. Ivanoffin luostarilla on yksinoikeutena
vahakynttiläin valmistaminen kaikkiin Tobolskin kupernin kirkkoihin.
Katseltuamme kynttilätehdasta vietiin meidät toiseen osastoon
luostaria, maalaustyöpajaan. Siellä työskenteli muutamia, tätä taidetta
varten Euroopan Venäjällä opetettua tyttöä, maalaten pyhäinkuvia.
Mitään itsenäisyyttä aineiden käsittelyssä ei tietystikään tullut
kysymykseen, mutta tarkasti ja hyvin tekivät he työnsä. Minä kysyin
kuinka paljo taulu, joka kuvasi Kristusta ristillä, puoliko'ossa
maksaisi, ja muistelen sen hinnaksi ilmoitetun 50 ruplaa ilman
puitteita. Säälin näitä nuoria naisia joiden piti haudata itsensä
luostarimuurien sisälle koko elämäkseen ja kysyin eikö tuntunut
raskaalta pysyä täällä ijäti. Tämän kielsi se jyrkästi, joka johti
puhetta, mutta minä en uskonut häntä täydellisesti sittenkään. Sieltä
vietiin meidät erääseen osastoon, joka lähinnä muistutti koulusalia,
ollen täynnä 15-20 vuoden ikäisiä tyttöjä. En voinut saada selville
olivatko kaikki nämä valmistettavat pukeutumaan huntuun vai olivatko he
täällä jonkunlaisessa pensionissa. Taipuvampi olin olettamaan
jälkimäistä seikkaa, sillä minusta tuntui luonnottomalta että näistä
nuorenpirteistä, iloisista tytöistä tehtäisiin nunnia. Seurassamme
olevat naiset ihailivat heidän kirjailutöitään ja ompelujaan. Näitä
teoksiaan toimittivat he ilman mallia ja monet olivat oikeita
taidekappaleita. Nunnat ja sisäoppilaat näyttivät erityisellä
mielihalulla osoittavan hyvyyttään ja huolenpitoaan meidän pienille
pojille. Tämä näytti minusta myöskin todistavan, että he luostarissa
kaipasivat sitä, mikä kodissa levittää valkeutta ja iloa!

Luostarin hallussa oli suuria maatiluksia, jonka vuoksi nunnat myös
harjoittivat maanviljelystä ja karjanhoitoa, mutta meillä ei ollut
aikaa lähemmin ottaa katsellaksemme niitä osastoja. Minä pidin
luostarissa käyntiä onnistumattomana, jollemme näkisi ja tapaisi
abedissaa. Kun ehdotin saksalaisille tovereilleni että käytäisiin
hänenkin luonaan, niin asettuivat he vastaan, sillä he pitivät sitä
nokkamaisena. Mutta minulla oli omat mietteeni ja ajattelin että jos
abedissalla on tavallinen ihmisjärki, niin täytyy hänen mieluummin
pitää sitä kunnioituksen osoitteena kuin epäkohteliaisuutena, että
evank.luteerilainen pappi käy häntä katsomassa. Niin läksin minä hänen
luokseen ja muu seura rohkaisi itseään ja läksi mukaan. Abedissa otti
meitä vastaan isonpuoleisessa huoneessa. Hän oli noin 45 vuoden ikäinen
nainen, hänellä hienot, naiselliset piirteet ja erittäin miellyttävä
käytöstapa. Hän otti hyvin sydämmellisesti vastaan meitä ja osoitti
minulle paikan, jossa hän sanoi Tobolskin arhhierein tavallisesti
istuvan luostarissa käydessään. Minun vaimoni näytti erittäin
miellyttävän häntä, sillä ehtimiseen tuli hän taputtamaan häntä. Meidät
pyydettiin jäämään teelle. Abedissa kertoi että heitä oli kolme sisarta
ja kaikki nunnia. Heidän isänsä oli ollut kauppias Tjumenissa ja oli
kuollessaan määrännyt että hänen äidittömät orpotyttönsä olivat
kasvatettavat luostarissa.

Tultuaan täysikasvuisiksi olivat he jokainen päättäneet ruveta
nunniksi. Lieneekö sitten ollut abedissan vai jonkun muun ansio, mutta
mallikelpoinen siisteys ja järjestys vallitsi kaikkialla luostarissa.
Ei jälkeäkään siitä raskaudesta ja synkkyydestä, jota ylimalkaan
pidetään omituisena luostarille. Iloisia ja päivänpaisteisia olivat
huoneet ja ikkunat verhoilla varustetut. Komeat kukat kaikkialla
tekivät parastaan saattaakseen olon hupaiseksi ja kodikkaaksi. Emme
voineet kylliksi ihailla abedissan harvinaisen hienoa kukkakokoelmaa,
jonka lehdillä turhaan etsi tomunhiukkaakaan. Huoli kaikista töistä ja
abedissan hoidon alla olevista kolmesta sadasta naisesta antoi hänelle
niin paljo päänvaivaa, "että usein menee pää pyörälle", sanoi hän.
Ystävyyttään meitä kohtaan tahtoi abedissa näkyvällä tavalla osoittaa,
lahjoittamalla minun vaimolleni loistokappaleen kiinalaista ruusua,
jonka seuraavana päivänä haetimme luostarista ja lähetimme
höyrylaivalla Omskiin. "Huomatkaa", sanoi nunna hymyillen, "minä en
lahjoita sitä teille, pastori, vaan teidän matushkallenne". Mitä
suloisimmalla mielialalla läksimme luostarista ja näkisimme varmaan
suurimmalla riemulla uudestaan abedissan, jos se olisi meille sallittu
joskus elämässä.



XXI.

Irtish, Obi ja Jenisei.


Kun virroilla Siperiassa on melkein sama tehtävä, mikä merellä meillä,
niin katson olevan paikallaan omistaa niille erityisen lukunsa. Niin
hauskaa kuin olisikin puhua itä-Siperian virroista, joista olen lukenut
niin paljo, niin en rupea tekemään sitä kun en ole niitä omin silmin
nähnyt. Kuvaus käsittää siis vaan Obi-, Irtish- ja Jeniseivirrat.
Kumpika jo'ista Irtish vai Obi on pidettävä pääjokena, siitä ovat
mielipiteet olleet eroavaiset. Omasta puolestani pidän niitä kumpaakin
itsenäisenä jokena. Ne ovat molemmat melkein yhtä pitkiä ja yhtä
vesirikkaita. Ennen Jäämereen laskemistaan yhtyvät ne. Veden paljouden
suhteen päässee tarkoin laskettuna Obi etusijaan, mutta pituuden
suhteen sitä vastoin Irtish. Nämä molemmat joet ovat laivalla
kulettavia vähintäin 2000 virstan matkalta. Sitä paitsi on Irtishillä
laivalla kulettavia sivujokia, Tobol ynnä sen sivujoki Tura ja Ishim.
Näillä sivuhaaroilla on 10 à 15 virstan levyinen rantamaa, joka joka
kevät jää veden alle. Obin sekä myös Irtishin keski- ja alaosa
sivuhaaroineen ovat jotenkin verkallisia laskussaan ja sen vuoksi myös
sekä helppoja kulkea että runsaskalaisia. Irtishin lähteet ovat
kiinalaisessa Mongoliassa, jonka vuoksi jokea usein runoissa kutsutaan
"kiinalaiseksi neitsyeksi." Se juoksee sitten runsaskalaisen
Saisan-järven läpi, joka on 1,700 jalan korkeudessa merenpinnasta. Koko
tätä osaa jokea on mahdoton laivoilla kulkea, mutta aina Saisanista
Jäämereen voi sillä alkukesästä purjehtia.

Obi taas syntyy Altai-vuoristossa Venäjän alueella ja juoksee seutujen
kautta, jotka suurenmoisuudessa ja kauneudessa voivat kilpailla minkä
alppiseutujen kanssa hyvänsä. Obin tärkeimmät sivuhaarat ovat Tom ja
Tshulim, joista varsinkin edellinen kulkee pohjois-Altain vuoriston
kautta nopeaa vauhtia.

Jenisei, joka ylä- ja keskijuoksullaan on raivannut itselleen tien
vuoriseutujen kautta, on tämän johdosta hyvin virtava ja vähemmän
kalakas. Kuitenkin voi Jeniseillä kulkea kovalla höyryvoimalla
varustettu laiva aina Jäämerestä Minusinskiin saakka, siis lähemmä
1,500 virstan matkan. Sittenkuin kanava, joka tulee yhdistämään
toisiinsa Obin ja Jenisein, on valmistunut, on oleva mahdollista
höyrylaivalla kulkea Tjumenista Minusinskiin, vieläpä Irkutskiin, jos
nimittäin kuten toivotaan Angaralla voidaan laivaliikettä panna
toimeen. Jäät lähtevät Irtishistä Omskin luona noin huhtikuun 15 p., ja
joki jäätyy samoilla paikoilla marraskuun alussa. Jäiden lähtö tapahtuu
ilman suurempia häiriöitä. Kuulee vaan suhinaa ja rotinaa kun jääleipot
menevät jokea myöten Jäämerta kohden. Rannoilla olevien kaupunkien ja
kylien asukkaat tervehtivät riemulla joen vapautumista ja moni uhraa
sille rahaa tai muita arvoesineitä. Näin huomasin tekevän
sivistyneidenkin ihmisten Omskissa. Luultavasti on tämä tapa jäännöstä
siitä ajasta, jolloin osoitettiin joelle jumalallista kunnioitusta.
Kuitenkin kuuluu jäiden lähtö muutamissa Irtishin sivuhaaroissa olevan
väkivaltainen. Niinpä kertoivat vanhat ihmiset Rishkovassa että
useampia ihmisiä heidän kylästään oli hukkunut Ishimiin erään sellaisen
jäidenlähdön aikana.

He olivat nähneet, ollessaan jo keskellä Ishimin laaksoa, miten
jääsohjoinen vesipaljous tuli vyöryen alaspäin. He ajoivat minkä vaan
heidän hevosensa jaksoivat juosta, ehtiäkseen maalle, mutta ainoastaan
kahdelle onnistui pelastua. Viisi muuta joutui kevättulvan
vietäväksi, joka vuoren tavalla vei mukanaan huoneet, elukat
ja kaiken muun mitä tuli sen tielle. Mutta sellaisia tapauksia sattuu
harvoin länsi-Siperiassa, ja voivat tapahtua ainoastaan silloin
kun jää on muodostanut padon eli röykkiön ja suuri vesijoukko on
kokoontunut yläpuolelle, niin että viimein murtaa padon ja syöksyy
hävittäen eteenpäin. Kaikissa tapauksissa on keskusliike Siperiassa
häiriintynyt joksikin aikaa jäiden lähtiessä. Sittenkuin joet ovat
päässeet jääpeitteestään, tulee tulvain aika, jolloin saa kulkea
raskassoutuisilla proomuilla usein 10 à 20 virstaa. Kuinka vastainen
Siperian rautatie voitanee johtaa näiden jokien poikki, on oleva hauska
nähdä. Samoin kuin keskusliike keväällä kätkee, niin syksyllä käy
samaten, jokien jäätyessä. Kun talven tulo Siperiassa on yhtä
säännöllinen ja nopea kuin kesänkin, niin ei viivy erittäin monta
päivää ennenkuin joet, proomuilla kulkemisen lakattua, ovat joutuneet
niin vahvan jään peittoon, että niistä voi hevosella kulkea. Jenisei on
tässä suhteessa oikullisempi kuin Obi ja Irtish, samoin kuin jäiden
lähtökin siinä on väkivaltaisempi kuin ensinmainituissa.

En voi olla ottamatta H. Lansdellin kuvauksen mukaan erästä herra
Seebohmin kertomusta jäänlähdöstä ala-Jeniseillä 1877. Hän ja hänen
seurueensa matkustivat alas virtaa jäätä pitkin kapteeni Wiggingsin
kanssa ja tulivat Thames-laivalle sen talvikortteeriin lähellä Kureikan
laskua Jeniseihin, jossa he aivan rauhallisina odottivat laivakulun
alkamista, kun kesäkuun 1 p. tuli ja sen mukana mitä Seebohm kutsuu
"Jenisein taisteluksi".

"Paino altapäin vaikutti että eräs iso jääala nousi ylös, ja
sysätessään kulmikasta rannan nientä vastaan muurautui vähitellen jakso
50 à 60 jalan korkuisia jäävuoria, jotka tarjosivat erittäin hauskan
näyn. Suuria jäämöhkäleitä, kuuden jalan paksuisia ja kahdenkymmenen
jalan pituisia, oli siellä pystyssä, toiset musertuivat palasiksi ja
näyttivät rikkoontuneelta posliinilta. Toiset palaset olivat valkoisia,
toiset kirkkaita kuin kristalli tai sinisiä kuin Italian taivas. Sen
jälkeen rupesi joki nousemaan ja yön kuluessa murtautui koko Jenisein
jääkuori irti, niin laajalta kuin voi nähdä, hirmuisella räiskeellä.
Sankka joukko jääleippoja ja ahtojäätä syöksyi hillitsemättömällä
vauhdilla ylös Kureikaa, lykkäsi laivaparkaa edellään kuten leikkikalua
ja jätti sen illalla melkein kuivalle maalle suurten jäälohkareiden
keskelle. Näillä ahtojään joukoilla Jeniseillä oli muutamina päivinä 30
virstan nopeus tunnissa. Siten jatkui neljätoista päivää. Monta
neliöpenikulmaa jäätä kulki ylöspäin muutamia tuntia ja sitten taas
takaisin. Välistä olivat ahtojää ja leipot pakkaantuneina niin tiviisti
yhteen, että näytti kuin olisi hyvin helposti voinut päästä joen
poikki. Toisin paikoin voi löytyä iso määrä avointa vettä ja jäävuoret
'poikivat', kulkiessaan eteenpäin suuresti huojuen ja loiskuen, niin
että se kuului penikulman päähän. -- Lopuksi seurasi viimeinen hävitys
voitetun talven voimille, jotka yhä enemmän väsyivät 14 päivän
pituisessa taistelussa, ja seitsemän päivän vielä kuluttua tulivat
suuren pohjoisarmeijan taistelijat hiljakseen purjehtien alas jokea
muserrettuina ja päivettyneinä pieninä jäävuorina, likaisina
jääkappaleina jotka näyttivät liejumöhkäleiltä ja särkyneenä ahtojäänä
perikatonsa viimeisessä tilassa, -- jonka jälkeen joki oli noussut 70
jalan korkeuteen."

Jenisei-joen keskimääräinen nopeus sen keskijuoksulla, joksi on
laskettava Minusinkin-Jeniseiskin väli, on laskettava niiden tietojen
mukaan mitä olen nähnyt noin 10 virstaksi tunnissa. Mutta on paikkoja,
missä virran nopeus nousee puolta suuremmaksi. Jenisein yläjuoksulla
kuljetaan Sajoottien luota Minusinskiin Sajaanin vuoriston läpi
hirsilautoilla. Nämä matkat eivät ole vaarattomia. Kun on kuljettava
jostakin koskesta, niin tarvittanee kyllä teräksisiä hermoja etteivät
kasvot käy kalpeiksi. Muutamat suomalaiset, jotka tulivat
kullanhuuhtomoista Amurista hirsilautalla, kertoivat että heillä oli
mukanaan eräs korkeampi venäläinen virkamies, joka, kun he lähestyivät
vaarallisinta paikkaa, rupesi hädissään huutamaan: "laskekaa minut
maalle, laskekaa minut maalle, minulla on vaimo ja lapsia!" Luultavasti
tapahtuu jotenkin samallaisia kohtauksia joka kerta, kun näistä
paikoista kuletaan. Virran nopeuden vuoksi pysyvät muutamat paikat
jokea talvella jäätymättä. Kestää usein kauvan ennenkuin jää on
kuljettavaa Jenisein poikki. Usein kuljin jäätä Obin ja kaikkien sen
sivuhaarojen poikki, mutta kun tulin Jeniseille, oli se niin sula että
sen poikki voi kulkea lossilla. Vielä kauvan sittenkin kun lossi on
lakannut kulkemasta, voi veneellä päästä jäähyhmän läpi. Koettaminen
kestääkö jää joella jo hevosen kulkea, ei ole sekään vaaratonta. Kuinka
tämä tapahtuu, näkyy seuraavasta.

Matkalla Minusinskista Omskiin tulin minä joulukuun keskipalkoilla
1888 eräänä yönä Abakanskin kylään, joka on Minusinskin puolella
Jenisei-jokea. Kun ei kukaan tietänyt oliko jää niin lujaa että sitä
voi kulkea, täytyi minun pysähtyä postitaloon päivänkoittoon asti. Minä
rupesin makaamaan reessäni postitalon edustalla, etten tarvitsisi viedä
sisälle matkakalujani joita muuten olisi voitu varastaa. Sellainen uni,
kun on vartioitava kapineita ja epäluulolla kuultava joka askelta ja
ääntä läheistössä, ei suinkaan ole virkistävää. Matkatoverina oli
minulla eräs kolportööri, joka makasi sisällä postitalossa, mutta hän
valitti aamulla ettei ollut saanut rahtuistakaan unta, kun oli
kuvitellut mielessään koko yön että varkaat olivat hyökänneet minun
päälleni ja murhanneet minut. Päivän tultua pyysimme postihevosia,
mutta kieltäydyttiin jyrkästi antamasta niitä matkalle epävarman
Jenisein poikki. Minä läksin kylään ja tapasin viimein miehen, joka
kolmesta ruplasta ryhtyi koetukseen viedä meidät yli. Hän valjasti
hevosparin minun rekeni eteen ja niin lähdettiin ajamaan alaspäin
virran rantaa myöten. Tultuamme erääsen paikkaan, jossa saari jakoi
joen kahteen haaraan, kulimme onnellisesti ensimmäisen haaran poikki,
vaikka näytti kamalalta, kun oli paikoittain sula vesi kahden kyynärän
päässä reestä. Tultuamme saarelle pysähtyi kyytimies ja tahtoi tutkia
jään lujuutta virstan levyisellä päävirralla. Me seurasimme mukana ja
pian saimme nähdä erään kalastajan, joka laski koukkujaan. Häntä
koetimme saada tutkimaan jään kestävyyttä ja lupasimme hänelle ruplan
tästä vaivasta. "Minä tunnen Jenisein liika tarkoin ja tiedän kuinka
monta uhria se joka vuosi vaatii ollakseni niin kevytmielinen että
ruplan tähden antautuisin sellaiseen hengenvaaraan", sanoi kalastaja.
Mitähän minun venäläinen kyytimieheni nyt rupeaa tekemään, ajattelin
minä. Melkein pidin varmana että hän palaisi. Mutta hän lähti hetken
matkan päähän joelle ja koetteli jään kestävyyttä lyömällä siihen
kirveellä siellä täällä. Sitten tuli hän taas hevosten luo, jonne minun
matkatoverini ja minä olimme menneet ja sanoi että olisi parasta
uskaltaa koetus. "Tehkää te kuinka tahdotte ja kapineet ja reki menkööt
Jeniseihin, mutta itseäni en minä pane sellaiseen vaaraan", sanoin
minä. Niin arveli matkatoverinikin, ja molemmat nousimme reestä.
Venäläinen nousi seisomaan reen nenään ja löi hevosia ruoskalla. Hänen
huutaessaan ja viheltäessään lähtivät nämä juoksemaan täyttä laukkaa.
Huolestuneina seurasimme katseillamme tuota rohkeata ajajaa. Parin
minuutin päästä, kuljettuaan vaarallisimman paikan yli, seisahtui hän
ja viittasi iloisesti meitä seuraamaan. Ihmetellen katselimme tuota
pitkäpartaista venäläistä talonpoikaa ja ajattelimme: "sotajoukolla
tällaisia voisi maailman voittaa". Tultuamme seuraavaan kestikievariin,
annoimme hänelle mielellämme ei ainoastaan sovittua kyytipalkkaa vaan
myös juomarahan, joka oli jonkun verran runsaampi tavallista.

Mitä olisikaan Siperia ilman näitä suuremmoisia jokia! Luoksepääsemätön
alue, joka näyttäisi kuolleelta ruumiilta, ilman elostavia valtasuonia.
Sillä sellaisiin suoniin voi näitä jokia, jotka ovat suurimpia
maapallolla, verrata. Minun mielestäni ei se ole Jenisei, kuten yleensä
näytään olettavan, vaan Obi-Irtish sivujokineen, joka tulee aikoinaan
olemaan tärkeimpänä välittäjänä Siperian kaupalla, sillä se leikkaa
pitkin ja poikki viljavimman osan Siperiaa, tuon maanviljelykselle
sopivan ja hedelmällisen länsi-Siperian tasangon.



XXII.

Eräs yö syrjäteillä.


Aivan yleinen luulo Siperiassa on että asukkaat useimmissa paikoissa
ovat valmiit ryöstämään ja murhaamaan matkamiehen, jos vaan tämä voi
tapahtua ilman kiinnitulemisen vaaratta heille itselleen. Että kaikki
tämä osaksi on tottakin, siitä sain Siperiassa ollessani varmoja
tietoja ja siitä ovat todistuksena usein teiden varsilla tavattavat
ristit. Asetetaan aina risti tiepuoleen, missä ryöstömurha on
tapahtunut. Miten siirtolaisjoukkoja, joihin oli kuulunut aina viisi
tai kuusi perhettä, oli jäljettömiin kadonnut, miten monia kymmeniä
murhattujen ruumiita oli löydetty siitä tai siitä joesta tai järvestä,
miten se ja se murhattiin ja ryöstettiin matkalla, kaikki nämä ovat
asioita, joita eri muodossa yhä kuulee kerrottavan. Matkoilla, kun
kulkee tuntemattomien ihmisten keskuudessa ja tuntemattomissa
paikoissa, tarvitsee aina olla hiukan varovainen. Joka matkustaa ilman
sellaista varovaisuutta, todistaa sillä joko että hän on ihan
tietämätön olosuhteista taikka myös kevytmielinen. Eräs varokeino, joka
on otettava huomioon niin tarkoin kuin suinkin, on matkustaa
kruununpostilla. Sillä jos tämän tekee, niin matkustaa ihan varmasti.
Postitalossa eli kestikievarissa joka, kuten koko kyydinpito, on
kruunun laitos, löytyy kirja, johon kruunun palkkaama kirjuri merkitsee
matkustajan nimen, milloin hän tuli, kuinka kauvan hän viipyi paikalla,
milloin hän läksi ja kyytimiehen nimen. Joka posti-asemalla saa
kyytimies ilmoituksen kaikesta tästä, jonka hän seuraavalla asemalla
näyttää kirjurille, joka kuittaa ottaneensa sellaisen kyytin vastaan.
Niin kuljetaan asemalta asemalle ja siten on mahdotonta jäljettömiin
kadota. Mutta kun on monta etua matkustamisesta "vapaalla postilla" eli
ystävän luota toiselle, jolla tavalla voi päästä "ketjun katkeamatta"
Tjumenista Irkutskiin, niin pitävät monet tätä matkustustapaa
parempana. Suurilla valtateillä voi vaaratta matkustaakin näin,
mutta ei syrjäisemmillä seuduilla. Myönnän vielä että virkamies voi
ilman suurempaa vaaraa matkustaa missä tahtoo, sillä tiedetään että
hänen katoomisensa ei tapahdu ilman jälkoluja. Mutta alempaan
yhteiskunta-asemaan kuuluvan muukalaisen tulee matkustaa mitä
suurimmalla varovaisuudella.

Siperiasta kotiin tultuani on usein kysytty minulta enkö koskaan ollut
hengenvaarassa siellä. Mutta mikäli itse tiedän, en koskaan semmoisessa
tullut olemaan, vaikka kyllä minua muutamia kertoja varoitettiin
varomaan itseäni ilkiöiltä omain maanmiesteni joukossa, jotka olivat
minua uhkailleet. Yhden ainoan kerran oli minulla suurempaa
vastahakoisuutta lähtiessäni matkalle erääsen pahanmaineiseen
paikkakuntaan, jossa muutamia tunnettuja suomalaisia roistoja asui, ja
joista yksi oli lausunut kovia uhkauksia minua vastaan. Saavuttuani
paikalle lähetin heti tiedon kaikille että olin saapunut heidän
kaupunkiinsa ja olin pitävä jumalanpalvelusta silloin ja silloin. Se
henkilö, joka oli uhanut minun henkeäni, ei ollenkaan saapunut
jumalanpalvelukseen, ja siihen olin minä tyytyväinen. Yhden ainoan
kerran jouduin käsikähmään erään päihtyneen suomalaisen kanssa, joka jo
nyt on saanut surmansa Siperiassa.

Matkalla ei saa pitää itseään, kuten sanottu, kovin huolettomana.

Eräs yö Siperian matkastani on unohtumattomaksi painunut minun
mieleeni, sillä se oli hyvin synkkä ja kamala. Tosin teki
vastenmielisen vaikutuksen minuun kun kyytimies yöllä herätti minun
huudolla: "Luulen että olemme rosvojen piirittämät!" Mutta pian
huomattiin että ne olivatkin rauhallisia ihmisiä, joiden kanssa olimme
ajaneet yhteen. Kamalia olivat myös ne yöt, milloin ajoimme harhaan ja
olimme pakotetut viettämään yön lumimyrskyssä arolla. Mutta kaiken
tämän kestäessä oli kuitenkin varma ettei ainakaan ryövärit kimppuun
hyökkäisi. Mutta ei mikään yö tuntunut niin karmealta kuin se jota nyt
tarkoitan.

Matkatoverina mainitulla matkalla oli minulla uskollinen ystäväni ja
lukkarini Siperiassa, Matti Saari. Me olimme matkustaneet muutamia
kyytivälejä Jeniseistä Tomskia kohden ja oli meillä edessämme se
vuorenselkä, joka erottaa Obin ja Jenisein vesialueet. Toinen puoli
edessämme olevasta tiestä oli vastamäkeä ja toinen myötämaata.
Postiasemalla emme voineet saada hevosia, joita me huonon tien tähden
tarvitsimme kaksi paria. Meidän täytyi sen vuoksi hankkia niitä mistä
voimme. Pian tulikin luoksemme kaksi nuorta miestä, jotka tarjoutuivat
kyyditsemään meitä. Olimme pian sopineet kyytipalkasta ja minun
avonaisen rekeni eteen valjastettiin neljä hevosta. Minusta näytti
hiukan ihmeelliseltä että kaksi täysikasvuista miestä tuli kyyditsemään
meitä, sillä sellaista ei ollut ennen tapahtunut. Pimeässä voin myöskin
eroittaa että molemmilla oli vyössä valkoisen lammasnahka-turkin päällä
kirves. Mutta kun tiesin ettei Siperiassa milloinkaan lähdetä matkalle
ilman jonkunlaista asetta, niin en ensin ajatellut siitä mitään.
Aloimme matkamme nousemalla ylös 16 virstan pituista korkeata
havumetsää kasvavaa mäkeä. Mitä korkeammalle tulimme, sitä huonommaksi
kävi keli, niin että hevoset viimein kiskoivat rekeämme eteenpäin
melkein paljasta maata. Vastoin tavallisuutta olivat meidän
kyytimiehemme jotenkin harvapuheisia, vaikka olisi muuten ollut
vaikeata kuulla heitä, sillä piti sellaista ääntä jalaksien alla kun
rauta raappi paljaisiin kiviin. Raju myrsky oli noussut, niin että
kuuli alinomaista natinaa ja räiskettä metsästä. Vaikka ei Matilla eikä
minulla ollut halua nukkua, niin ei puhelu tahtonut vaan sujua. Oli
sellainen mieliala kuin vaaraa jännityksellä odottaessa. Mitä
pitemmältä yötä kului, sitä useammin alkoi ajatus noista kahdesta
kyytimiehestä kirveineen tulla meitä vaivaamaan. Olemmehan yleisellä
maantiellä kumminkin, vaikka meillä ei ole postihevoisia, lohdutimme
itseämme. Mutta kuinka on tie tullut niin kaidaksi ja epätasaiseksi?
"Matti, nyt emme ole valtatiellä", sanoin minä. -- "Ei, emme olekaan,
-- hoi kyytimiehet, mihin viette meitä?" huusi Matti. -- "Me
poikkesimme tänne syrjätielle ja kulemme ahtaan solan kautta, sillä
sitten tulemme jokilaaksoon, jossa on ruohoa kasvavia niittyjä ja
siellä kulkee reki helpommin kuin hiekkaisella tiellä", vastasivat
miehet. Ilmoitus tuntui varsin luonnolliselta, mutta se mahdollisuus
että pahoja aikomuksia piili kyytimiehissä, oli hyvin lähellä.
Ilmoittaisinko epäluuloni Matille? Sitä en tehnyt. Kuinka suuri
mahdollisuus oli meillä menestyksellä puolustaa itseämme, ajattelin
minä, jos meidän kimppuumme käytäisiin. Me istuimme turkit korvissa ja
käärittyinä rekeen, niin että ainoastaan päänuppi pisti esiin. Juuri
tämä oli onnettomuus, sillä kuljettajamme olisivat kerran kirveillään
lyöden voineet särkeä pääkallomme. Kuitenkin, ne olivat etupuolella
meitä ja vaikka oli pimeä, voimme aina pitää niitä silmällä. Me
kuljemme ahtaiden solain ja paikkain läpi, jotka pimeässä näyttivät
kamalilta. Miehet pysäyttivät hevosensa ja hiljaa supisevat keskenään.
Mitähän he aikovat tehdä? Toinen, joka oli ratsastanut erään hevosen
selässä, nousee alas. Toinen ajaa hevosia, sill'aikaa kun toinen
jättäytyy jälkeen ja pysytteleikse ihan reen tasalla. "Miksi kulet sinä
reen sivulla, mies?" kysyy Matti rauhattomalla äänellä. "Minä nojaan
rekeä ettei luiskahtaisi alas syvyyteen, jonka näette tuolla oikealla."
Minä käännyin osotetulle puolelle ja näin pimeän läpi jotakin
kimaltavaa syvyyden pohjassa ihan meidän vieressämme. Se oli erään
pienen joen pinta, joka joki juoksi melkein suoraan meidän allamme.
Mies voi, jos tahtoi, kaataa meidät sinne alas, antaa meidän musertua,
ryöstää meidät ja sitten sanoa onnettomuuden tapahtuneen. Mitä kaikkia
mahdollisuuksia ilmestyikään, kun mielikuvitus kerran pääsee
valloilleen. Tie kulki nyt yhä alaspäin ja pian olimme tasaisella
maalla, missä reki sujui helpommin kuin ruohostossa. Siellä seisoi
pylvääntapaisia kiviä niityllä, jotka pimeässä näyttivät kuin
kummituksilta. Me kuljimme nimittäin nyt hautuumaan poikki, johon
muinaisajan kansat, jotka aikoja sitten täällä ovat asuneet, ovat
kuopanneet kuolleensa ja joiden muistoksi he ovat pystyttäneet näitä
patsaita. Missä me olimme, emme tietäneet, ja tulisimmeko vielä
pääsemään ulos tästä sokkelosta, oli myöskin epävarmaa. Tie kulkee
milloin metsiä milloin laaksoja ja viimein kentän poikki, joka oli
kokonaan pyöreän mulkkerokiven peitossa. Lopuksi kuljemme pitkin
pystysuoraa vuorenseinää, jossa me olemme jonkun verran suojassa yhä
lisääntyvältä hirmumyrskyltä. Aavistamatta tai uskaltamatta toivoa
mitään sellaista, tulemme suoraan erääsen kylään. Me koputamme erään
talon portille ja meidät päästetään heti sisälle lämpimään tupaan. "No,
Matti, onko teillä halua kulkea syrjäteitä vielä jonkun yön?" kysyin
lukkariltani. -- "Ei, olen saanut jo tarpeeni siitä, mutta Jumalan
kiitos että olemme nyt siellä missä olemme, sillä minä epäilin jo
suuresti, tulemmeko vielä näkemään auringon nousemista", vastasi Matti
juhlallisesti.

Juuri kun olin kirjoittanut näitä muistelmia matkoistani Siperiassa,
otin käteeni Finland-lehden, se oli marraskuun 24 p:nä 1892, ja luin
sen ensimmäisellä sivulla uutisen, joka todistaa että on vaarojen
alaisena suurella Siperian maantielläkin. Uutinen kuului näin:
"Matkalla Krasnojarskin ja Irkutskin välillä, ei kaukana Kanskin
kaupungista Jeniseiskin kupernissa, hyökkäsivät rosvot erään
sirkus-seuran kimppuun. Johtaja lyötiin paikalla kuoliaaksi ja kaksi
nuorallatanssijaa sai hengenvaarallisia haavoja. Sen jälkeen
ryöstettiin kaikki paljaiksi, jonka jälkeen rosvot pötkivät pakoon
vieden vankeina mukanaan kolme seurueesen kuuluvaa pikkulasta."
Сибирь Сибирь (Siperia on Siperia) sanoo siperialainen,
kuullessaan jotakin tuollaista tapahtuneen.



XXIII.

Zaimka ja ukkojen koti.


Zaimkaksi kutsuvat siperialaiset ulkotalojaan. Sellaisia on jokaisella
vähänkään varakkaammalla talonpojalla. Venäläiset asuvat suurissa
kylissä, joiden ympärillä on tavallisesti aitaus elukoita varten.
Edempänä on heillä peltonsa, usein kahdenkymmenen virstan päässä. Kun
he tulevat oleskelemaan osan vuotta kaukana pelloillaan, niin syntyy
sinne pian ulkotalo kaikkine tarpeellisine rakennuksineen. Näissä
ulkotaloissaan, jotka rakennetaan mikäli mahdollista lehtimetsän
rantaan, viettää siperialainen hauskimmat päivänsä. Kun kysyin
Siperiassa syntyneeltä ja kasvaneelta suomalaiselta Ivanovilta eli
Saarelta, lukkarini pojalta, joka seurasi minua Suomeen, mitä hän piti
meidän maasta ja kaikesta mitä hän oli matkalla nähnyt, sanoi hän:
"mitään en ole nähnyt jota pitäisin parempana kuin zaimkamme
Om-siirtolassa, sillä se on korkeine koivuineen, ruohoisine aroineen ja
vihantine nisulaihoineen kauniin paikka minun mielestäni." Kuitenkin
oli hänellä kyllä käsitystä luonnon kauneudesta, joka näkyy siitä että
kun olimme nousseet näkötorniin Pyynikillä ja katsoimme Näsi- ja
Pyhäjärveä, hän sanoi: "Nyt voin ymmärtää miksi Suomesta karkoitetut
aina ikävöitsevät kotimaahansa."

Kuten muillakin siperialaisilla, on suomalaisella pastorillakin
zaimkansa. Se sijaitsee kuudentoista virstan päässä Omskin
kaupungista Om-joen varrella. Asetuksen mukaan piti suomalaisen
pastorin saada maata Venäjän valtiolta ja monien mutkien ja
uutterien muistuttelemisien jälkeen siitä sain itselleni mitatuksi
satakaksikymmentä desjätinaa maata mainitussa paikassa. Arvaamattoman
hyödyllinen on tämä suomalaiselle pastorille, sillä sinne voi
hän muuttaa kesäksi, kun oleskelu kaupungissa tulee melkein
sietämättömäksi. Omskissa on myrskytuulia koko kesän, tavallisesti k:lo
8:sta aamulla iltaan saakka. Tuuli nostaa hiekkaa ja tomua kaduilta,
niin että saa peljätä näkönsä kadottamista. Melkein joka kesä raivoaa
vaikeantapaisia mahatauteja kaupungissa. Sen vuoksi odottaakin
jonkunmoisella ikävällä sitä aikaa, kun saa muuttaa zaimkaan.

Zaimkassa ei ollut mitään rakennuksia, kun minä otin sen vastaan. Ensi
kesän asuimme eräässä kirgiisijurtassa, jonka minä vuokrasin kuudesta
ruplasta kuulta. Sittemmin rakennettiin sinne kaikenlaisia rakennuksia,
vieläpä tuulimyllykin.

Kun me vietimme hauskimmat päivät oloajastamme Siperiassa juuri
zaimkassa, niin otan kuvatakseni sitä ja elämää siellä.

Zaimkamme oli Omin länsirannalla, noin kahden virstan päässä Omskin ja
Tomskin väliseltä suurelta maantieltä. Aro viettää niin suuresti jokeen
päin että tieltä ei näe edes myllyä, joka kuitenkin on korkeimmalla
paikkaa talossa. On kumminkin edullista Siperiassa olla niin piilossa
kuin mahdollista. Osa maa-aluetta on joen ympäröimänä, joki kun tekee
sellaisen mutkan että sadan sylen aidalla on aidattu 50 tynnyrin-alan
suuruinen niemi. Tätä aitausta käytetään syöttöhakana ja niittynä.
Sillä niinä kesinä, milloin sataa runsaasti, voi tuskin nähdä nuorta
karjaa, kun se kahlaa ruohossa. Kuivina kesinä sitä vastoin ei saa
mainittavan paljo heiniä sieltä. Aitauksen ulkopuolella olevaa aroa on
alaltaan yli kaksisataa tynnyrin-alaa. Maata annettiin minulle miltei
silmämitalla, tai oikeammin, joen tekemää nientä ei otettu ollenkaan
laskuun. Kaikkialla tiluksilla on mustaa multaa kyynärän paksuudelta ja
sitten sen alla merkelinsekainen savikerros. Minä kynnätin 30-40
tynnyrin-alaa peltoa. Kun ei kiviä eikä kantoja ole estämässä, niin on
hyvin helppo saada peltoa itselleen. Kuitenkin tekivät tiheät
ruohonjuuret sen että kyntäminen on varsin raskasta, sillä vaikka ensi
kerran vaan kamaraa kuorii, niin tarvitaan hyvin ruokittu hevospari
vetämään auraa. Kun minä kylvin vaan toisen puolen pelloista vuosittain
ja pidin toista puolta kesantona, niin tarvitsin maanviljelykseen vaan
kaksi paria hevosia. Pellot kasvavat ojittamatta tai lannoittamatta.
Heinälajeja kylvin sekä timoteitä että apilaa, mutta apila ei
menestynyt vaikka hankin siemeniä sekä Pietarista että Vjernoista. Sitä
vastoin onnistui timotei jotenkin hyvin. Mitään taloudellista voittoa
ei ollut maanviljelyksestä, sillä vilja oli halvassa hinnassa, mutta
siinä oli voittoa kyllä että voi pitää muutamia maanmiehiä työssä eikä
tarvinnut ostaa sitä ruokaa, mikä meni ruokkiessa tänne karkoitettuja
maanmiehiä, joita usein kävi pastoriaan katsomassa. Kun sellaisia
kuleskelevia suomalaisia melkein aina oleskeli meidän luona sekä
kaupungissa että zaimkalla ja osa niistä oli vanhoja ja voimattomia,
apua ja tukea tarvitsevia, niin rakennutin ukkojen kodin varoilla,
jotka kerättiin Suomessa.

Kuinka tarpeellinen sellainen koti oli, voi ymmärtää siitä kun tietää
että luonakävijöitä oli kymmeneen henkeen saakka kerralla, ja niistä
muutamia sokeita tai raajarikkoja. Vaivaishuoneesen kuuluu kaksi salia,
yksi kumpaisessakin päässä rakennusta, sekä porstua ja keittiö välillä.
Toista salia käytetään asuinhuoneena kotiin otetuille ukoille, ja
toista kokoushuoneena rukousta ja Jumalan sanan tutkistelua varten.
Täällä oli kulkijamilla aina koti eli maja muutamaksi päiväksi. Kun
itsellä oli annettavana niille leipä-ainetta, niin oli mahdollista
ilmaiseksi pitää muutamia raajarikkoja alinomaa ukkojen kodissa, sekä
ruokkia jonkun päivän niitä, jotka muuten tulivat katsomaan. Vihdoin
rupesivat kulkijamet pitämään minun velvollisuutenani elättää heitä
jonkun aikaa ja monet työhön kykenevät pyrkivät talveksi ukkojen
kotiin. Tätä käsitystä koetin minä oikaista hyvin selvillä puheilla,
sillä tulin katkeran kokemuksen kautta huomaamaan, kuinka suureksi
vahingoksi hyvälle asialle liika kauvas menevä avun-anto voi viedä.

Jos tulee kuiva aika, joka on maanviljelijän suurin vihollinen
Siperiassa, niin on kaikki työ mennyt hukkaan. Silloin on pastorin
työlästä elättää ukkoja kodissa, eikä myöskään raahdi ajaa niitä sieltä
pois nälkäaikana. Sen vuoksi ovat ne rovot, mitä armelijaat ihmiset
Suomessa ovat uhranneet ukkojenkodille Siperiassa, olleet tarpeen ja
tervetulleita, ja tarvitsee se yhä ystäviä Suomessa, jos kodittomat
sokeat ja rammat edelleenkin saavat oleskella tässä kodissa, joka
armeliaisuudesta on rakennettu arolle kaukaisessa Siperiassa heitä
varten.

Sanoin viettäneemme hauskimmat päivät Siperiassa-olomme ajasta
zaimkallemme. Mitä hauskuutta on asua puuttomalla arolla, voi moni
ihmetellä, joka ei ole koskaan asunut sellaisessa paikassa. Sanotaan
usein että on mahdotonta sanoin lausua mitä sydän tuntee. Kun on
kerrottava mikä miellyttää jollakin paikkakunnalla tai kun on
selitettävä miksi rakastaa juuri sitä maanpaikkaa, missä on viettänyt
lapsuudenvuotensa ja saanut ensimmäiset vaikutukset, niin voivat sanat
tuntua toisesta hyvin jokapäiväisiltä tai runottomilta, vaikka niissä
kätkeytyy koko runouden maailma sille joka kertoo. Siten käynee
minunkin, koettaessani kuvata mitä hauskuutta voi olla puuttomalla
arolla asuessa.

Kello on neljä aamulla ja aurinko rupeaa juuri valaisemaan aroa, kun
lähden joelle poikineni onkimaan. Joki on kirkas kuin peili. Kirkasta
pintaa röyheltää ainoastaan kalojen loiskiminen ja koko luonto, joka
vielä on ikäänkuin aamukapaloon kääritty, on juuri heräämässä
levoltaan. Kun kulemme mehevän vihannan peittämää aroa pitkin, emme
kyllin voi ihailla sen kauneutta. Kastehelmet näyttävät miljoonilta
timanteilta, jotka kimaltavat milloin yhden milloin toisen värisinä.
Moniväriset loistavat kukat, jotka juuri ovat avanneet kehänsä, kun
aamuaurinko on heittänyt lämmittävän säteen niiden ylitse, koristavat
aroa, ja mitä suloisin kukantuoksu nousee maasta kuten itsetiedoton
kiitosuhri luomakunnasta luojalle. Muistan erään kauniin kesäaamun, kun
minun poikani huudahtivat ihastuksissaan: "tunnetko, isä, kuinka
hyvältä tuoksuu?" Lykkäämme vesille veneen ja kuljemme virran poikki
eräälle saarelle, joka on joen toisella rannalla. Siellä olemme kuten
seinän ääressä, missä kaiku vastaa meille joka sanan minkä lausumme,
sillä ranta on melkein pystysuora ja ehkä sataa jalkaa korkea. Pikku
saarellamme on muutamia halava- ja pajupensaita sekä ruohikkoa.
Arotuuli olkoon kuinka tuima hyvänsä, täällä olemme suojassa. Rupeamme
onkimaan ja otamme kalan toisensa jälkeen, sillä ilman jotensakin hyvää
saalista emme koskaan tule kotiin. Pian on pyydettyjä kaloja
sadoittaisin. Mitä paremmin ottaa onkeen, sitä innokkaammiksi tulemme,
kuten oikeain urheilijain tulee.

Nauttimaan kesän ihanuutta luonnon helmassa tulee äiti palvelustytön
kanssa, tuoden mukanaan ruokavasun ja padan. Valkea laitetaan ja sekä
teetä että kalaa keitetään, ja maukkaampaa aamiaista iloisemman
mielialan vallitessa ei syö kukaan tsaarin valtakunnassa, -- niin
uskomme ainakin me. "Hoi!" huutaa joku rannalta. Kukahan se mahtaa
olla, ihmettelemme, mutta pian tulevat pojat ilosta hyppien kertomaan
että se on "Saaren vaari" eli lukkarini Matti, joka on tullut
kalastelemaan meidän kanssa muutamia päiviä ja "myllyä käyttämään",
kuten hänellä oli tapana sanoa. Niin olemme saarellamme aina
iltapuoleen saakka. Kun kuumin aika on mennyt, lähdemme pelloille
katsomaan miten ne kasvavat. Siitä tulee kolmen kilometrin kävelymatka,
ennenkuin olemme kaikki katsoneet. Mutta lukija ei varmaankaan
unohtaisi tätä kävelymatkaa, jos olisi ollut mukana. Etten ainoastaan
itse todistaisi arokasvullisuuden loistosta, vaan antaakseni muidenkin
puhua, mainitsen kahden kirjailijan kuvauksen siitä. Mitä Kennan lausuu
luonnosta Siperiassa, on totta, jota kuitenkaan ei voi sanoa paljosta
muusta, mitä hän kertoo; siihen en kumminkaan voi tässä koskea, syystä
että hänen kirjansa on täällä kielletty. Hän sanoo luonnosta Omskin ja
Tshukalinskin välillä seuraavaa: "Tuntee helpotusta ja sisällistä iloa
jättäessään kylän ja lähtiessään laajalle, puhtaalle ja vilpoiselle
arolle, missä kukkien tuoksu täyttää ilman, lintujen riemu kuuluu
korvaamme ja ihastunut katse milloin lepää suurilla aloilla
sametinhienoa nurmikkoa, milloin harhailee etäisyyteen pitkin
aaltoilevaa aroheinää, jonka etualalla lukemattomia villiruusuja,
satakaunoja, englantilaisia hyasinttia ja tummia liljoja loistaa sitä
vastaan. Krutajan ja Kolmakovan kylien välillä kulimme aron poikki,
joka sanan mukaan oli kukkamerta. Minä nousin vaunuista ja syöksyin
tähän tuoksuvaan valtamereen nauttimaan hiljaisuudesta ja
yksinäisyydestä. Minun vasemmalla puolellani, toisella puolen tietä,
kulki alanne, joka vähitellen yleni ja näköpiirin rannassa päättyi
koivumetsän tummansinisiin piirteihin. Koko tasanko, jota siellä täällä
katkaisi pieni järvi, oli peitetty samettihienolla ruoholla, jonka
keskessä joukoittain lehmiä, härkiä ja lampaita kulki laitumella.
Korkeammalla oleva osa ympäröivää aroa oli yhtenä kukkamattona, siinä
oli kauniita oranssin keltaisia astereja, pilkukkaita liljoja suuresti
taipuneine kukkalehtineen, valkoapilaa, satakaunoja, englantilaisia
hyasintteja, spireoita, lutserneja ja omituisia kukkia, jotka kasvoivat
pitkinä hentoina tähkinä ja muistuttivat pienistä raketeista, joita
aron keijukaisneidet lähettivät ylös. Liikkumaton haalea ilma oli
täynnä omituista suloista tuoksua, jota tahtoisin verrata villiin
hunajaan. Mikään ääni ei häirinnyt hiljaisuutta aavalla arolla paitsi
mehiläisten surina, muutamien sirkkojen säännöllinen tirskuttaminen ja
arolinnun valittava huuto lentäessään peltohiiren pesän yli. Oli ihanaa
maata pitkällään kukkien keskellä ruohossa, nähdä, kuulla ja
hengittää."

Eräs toinen matkustaja, englantilainen Lansdell, joka kertoo kaikki
todenmukaisesti, mitä hänen kirjassaan luetaan, kuvaa aroa seuraavalla
tavalla: "Matka Barnauliin osoitti meille ihanuuksia näköalain ja
kasvullisuuden puolesta, joita emme ollenkaan odottaneet. -- --
Matkustimme aaltoilevia tasankoja ja ne matkustajat, jotka kulkevat
etelämmäksi Bijskiin ja sinne edemmä, tulevat lähelle noita suuresti
kehuttuja ja erittäin näkemistä ansaitsevia seutuja Altai-vuoristossa.
Kasvullisuus Tomskin ja Barnaulin välillä oli ihmetyttävän kaunis ja
mitä edemmä tulimme etelää kohden, sitä loistoisammaksi kävi se. Paljo
seudun kasvistosta oli meille tunnettua, mutta näimme myös koko joukon
puita, pensaita, kasveja ja kukkia, jotka olivat uusia meille. -- --
Kevätkukista kaipasimme säynäskukkaa, tai ehkä emme huomanneet
sitä, mutta orvokkia oli, sekä myös harjaneilikoita, satakaunoja,
kissankelloja, uhkeita kamillikukkia, villiruusuja, krokuksia,
niittyneilikoita ja monia muita. Keto loisti sananmukaisesti sinisistä
muistiaiskukista. Me keksimme myös tällä matkalla minulle uuden kasvin,
jota kasvoi hyvin runsaasti; siinä oli oransinväriset kukat, hiukan
aholeinikköjen tapaiset, mutta paljo suuremmat. Tomskista itään näimme
suuria, punaisia liljoja, joita pidetään harvinaisuutena Englannin
puutarhoissa, mutta jotka täällä kasvoivat villeinä. Myöskin oli siellä
suurin määrin punaisia kukkia, jotka suuresti muistuttivat piooneja."

Kaikki mitä tässä on sanottu Tomskin ja Barnaulin välisen aron
kasvistosta, sopii myöskin Omskin tienoosen. Tahdon vaan vielä lisätä
että zaimkalla kasvoi villinä useita meille tuntemattomia kukkia, jotka
hienoutensa vuoksi olisivat olleet kaunistuksena mille puutarhalle
hyvänsä. Mutta me katselimme kävelymatkallamme ei ainoastaan villejä
kasveja, vaan pääasiallisesti viljeltyjä. Peruna- ja naurismailta
menemme katsomaan kuinka valkoinen turkin- ja kiinanvehnä rehottaa.
Olin kylvänyt neljää eri lajia vehnää, joita vuosien kuluessa olin
hankkinut itselleni eri paikkakunnista. Syysruista, kesäruista, ohraa,
kauroja ja herneitä, kaikkia näitä lajeja olimme kylväneet ja kesällä
1889, joka oli sateinen ja suotuisa kasvullisuudelle, korjasimme noin
neljäsataa tynnyriä viljaa.

Ilta lähestyy ja työmiehet sekä ukkojenkodin hoidokkaat kokoontuvat
saliin iltarukoukseen. Ilta-aurinko on jo vajonnut näköpiirin taakse,
mutta kauvan istumme turvemajamme takana Omin rannalla hengittämässä
keveätä aroilmaa.

Mutta eivät ainoastaan kirgiisit, jotka hoilottaen Omin toisella
rannalla ajoivat hevoslaumojaan joelle juomaan, vaan myös meidän
yövartijamme, joka käveli edestakaisin pyssy olalla, muistuttavat meitä
että olemme Siperiassa. Niin, tosin oleskelimme puuttomalla arolla
Siperiassa, mutta se miellytti meitä niin että hyvin käsitän miten eräs
suomalainen virkamies Helsingissä, joka oli nähnyt päivän valon ja
kasvanut Uraalin arolla, voi sanoa: "Sen vuoksi että olen temmattu
sieltä, tunnen itseni vaan puoli-ihmiseksi."



XXIV.

Kirgiisit.


Tämä paimentolaiskansa, joka tunnustaa Muhametin oppia ja kuuluu
turkkilaisiin kansoihin, asuu suurella osalla keski- ja länsi-Aasian
ylängöstä. Omskin kaupunki on kirgiisein aromaan rajalla, mutta sitä
pohjoisemmaksi eivät heidän asuinsijansa ulotukaan. Omskissa heitä
näkee joka päivä ja kaikkina vuoden aikoina, mutta erittäinkin saapuu
heitä joukottain joulun edellä pidettäville markkinoille. Siinä nähdään
pitkiä karavaaneja, joissa on useampia kymmeniä kamelia, mitkä
euroopalaisille markkinoille kuljettavat sisemmän kirgiisiläis-aron
tuotteita.

Kesäisin olen usein käynyt kirgiisein luona heidän auleissaan
(kylissään). Se on sopinut minulle hyvästi, he kun, näet, joka kesä
kevätpuoleen asettavat leirinsä Om'in vastaiselle rannalle, vastapäätä
sitä maapalstaa, minkä valtio on antanut suomalaisen pastorin
asuttavaksi.

Asunnostamme voimme nähdä koko aulin. Sinistä aromaan-taivasta vasten
näyttävät heidän oikeanpuolisella rannalla sijaitsevat, noin
nelikymmenlukuiset jurttansa varsin haaveellisilta, olletikin kun niitä
katselee kesäöiden himmeyden peittäminä. Heidän leiristänsä kuuluva
hälinä, heidän tuhansien nautainsa ja lammastensa mylvinä ja
määkiminen, tuo sointuisa, kova outo kieli; nämä kaikki johdattavat
mieleemme, että olemme aasialaisen paimentolaiskansan keskuudessa.
Helposti voi tulla tutuksi heidän kanssansa. Sen pahempi rupeevat he
kylläkin pian niin tuttaviksi, että tunkeilevaisuutensa takia käyvät
vastuksiksi. Kun he sittemmin kuulivat, että me pian aijoimme lähteä
pois paikkakunnalta, oli heillä olevinaan syytä tulla valittamaan sitä
että me, "heidän ylhäisimmät tuttavansa", niin pikaan heidät jätimme.
Samalla tietysti soveltui hyvin ottaa lainaksi "Luojan lukuun" yhtä ja
toista, niinkuin muutama kopeekka rahaa j.n.e.

Kesä on kaikille ihmisille iloinen vuoden-aika, mutta erittäinkin on se
ilon-aika paimentolaiskansoille, jotka asuvat telteissään. Tyytyväisenä
silloin kirgiisikin istuskelee jurttansa ovella, katsellen laumojansa,
jotka käyvät laitumella pitkin tuota silmänkantamatonta aroa. Se on
hänestä kaikkein suurin nautinto, kun saa istua levossa ja juoda itse
mielestään niin verratonta kumissijuomaa, jota hänelle naisensa
valmistavat tammanmaidosta. Hänen leponsa ei häiriinny siitä, että
lapsensa juoksentelevat arolla alastomina, päivän polttamina ja
likaisina, eivätkä saata tarpeettomat huolet tulevasta talvesta
karkoittaa tyytyväisyyden hymyä, mikä on luettavana hänen suopeilla,
leveillä kasvoillaan.

Monesti olen perheeni kera soutanut Om-joen poikki ja lämpimänä,
kirkkaana kesäpäivänä ohjannut kulkuni kirgiisiläis-auliin. Hyvän
ystävämme Vektur-Gan'in silloin aina tapasimme istumassa vaipuneena
ainakin päältä nähden syvällisiin mietiskelyihin. Voidaan kyllä näitä
ystäviämme soimata kaikesta muusta, mutta ei tylyydestä vieraita
vastaan. Mitä sydämmellisimmällä tavalla vastaanottaa kirgiisi
vieraansa eli ystävänsä, puristaen tämän kättä molempain käsiensä
välissä, kuten heillä on tapana tervehtiä. Kumissia, jota säilytetään
raa'oista vuodista ommellussa säkissä, huljutetaan kelpo lailla ja
tarjotaan sitten vieraiden nautittavaksi pienissä puukupeissa. Mutta jo
ennenkun olet ehtinyt tyhjentää kuppisi, on levinnyt maine vieraan
tulosta auliin, ja tuossa tuokiossa tähystelee sinua puolensataa
hymyilevää vinoa silmää. Jos viitsit pudistaa kättä jonkun heikäläisen
kanssa, saat kuulla kuiskattavan: "tuo on komeata herrasväkeä", tai
jotakin sellaista.

Samassa aulissa on kaikenlaatuisia jurttia. Rikkaat laittavat jurttansa
hienommasta ja kalliimmasta huovasta, köyhät saavat tyytyä karkeaan
karvahuopaan. Monen jurtan ulkonäöstä huomaa, että ovat olleet jo
arollaan auringon paahteessa kymmenen kesää. Keskikokoisesta jurtasta
maksetaan vuokraa 6-10 ruplaa kuukaudelta. Jurttain hinta vaihtelee
100-400 rupl. Meidän rikkaimmalla ystävällämme ja naapurillamme,
eräällä sulttaani Ustan-Bek'illä, on kolme jurttaa, joiden arvo
yhteensä nousee 1000 ruplaan. Hänellä on sen lisäksi muutakin
omaisuutta. Niinpä on hänellä esim. tabun (lauma), jossa on 600
hevosta. Kun astuu sisälle hänen jurttaansa, hämmästyy sitä loistoa,
mikä siellä kohtaa silmää. Kallisarvoisia mattoja ja koreita satuloita
riippuu jurtan seinillä. Myöskin jurtan sisemmän osan lattiata
peittävät kalliit matot. Kun ystävämme Vektur-Gan vei meidät tämän
ylimyksen luoksi, ilmoittamatta että se, jonka luo meitä vietiin, oli
sulttaani, joka kruunausjuhlassa Moskovassa oli edustanut kirgiisejä,
niin tunsimmepa sisäänastuessamme itsemme melkein nolostuneiksi.
Kohtelias isäntä, keski-ikäinen mies, jonka ulkomuodossa kuvastui
avomielisyys ja säädyllisyys, pyysi meitä astumaan peremmäksi ja asetti
tuoleja istuttavaksemme. Kirgiisit istuvat muuten samoinkuin
lappalaiset jalat ristissä alla. Sulttaani esitteli meille vaimonsa,
itämaisen kaunottaren, ja kahdeksantoista vuotiaan poikansa. Viimeksi
mainittu oli kookkain ja kauniin kirgiisi mitä milloinkaan olen nähnyt.
Sekä isällä että pojalla oli päällään pitkät, hienot vaipat ja päässään
kallisarvoiset kalotit. Emäntä tarjosi meille kumissia kiinalaisissa
kupissa, mitkä suuruudelleen olivat sovitetut sen mukaan kuin
itsekunkin luultiin voivan nauttia. Vaikka meistä tullessamme tuntui
harmilliselta, että kutsumatta olimme tunkeutuneet päällikköhenkilön
jurttaan, niin jopa lähdettyämme olimme lujasti päättäneet noudattaa
Ustan-Bek'in ystävällistä pyyntöä, että saapuisimme heidän juhlaansa;
josta juhlasta minä kuitenkin olin estetty läsnäolemasta. Samoin kävi
eräiden häiden, joihin olimme kutsutut.

Antaakseni lukijalle kuvan kirgiisien elämästä sekä kesä- että
talvis-aikana, tahdon esittää tässä seuraavat kertomukset, joista
ensimmäinen on ennen julkaistu eräässä sanomalehdessä.


Yötä kirgiisien luona.

Kun katselee ihmispaljoutta, mikä liikkuu Omskin kaduilla taikka
kauppatorilla, näkee kasvonmuotoja, jotka suuresti eroavat
euroopalaisista. Olemme tässä tekemisissä erään mongoolilaisen kansan
kanssa. Nämä lyhkäiset, mutta vankkarakenteiset ihmiset, joiden väärät
sääret ja vaappuva käynti heti ilmaisee että he ovat paremmin
perehtyneitä satulassa istumiseen, kuuluvat suureen kirgiisien sukuun,
jonka asuinseutuna on Omskin etelä- ja lounaspuolella oleva aro. Kun
kaupankäynnissä alinomaa tulee tapaamaan näitä aromaan poikia, niin
herää halu omin silmin nähdä, millaista on heidän koto-elämänsä noilla
äärettömillä aavikoilla. Sellaisen tunteen valtaamana päätin minä
muutamana kauniina kesäpäivänä v. 1886 lähteä erääseen kuusikymmentä
virstaa Omskista sijaitsevaan kirgiisiläis-auliin. Auliin vievällä
tiellä tuli minua vastaan muuan varakas kirgiisi, joka, kuultuaan minne
matkani piti, ystävällisesti pyysi minua yöksi jurttaansa. Kun hän nyt
oli erään Omskissa asuvan teurastajan kanssa menossa laumainsa luoksi
myydäkseen jonkun härän, jatkoin minä, heidän neuvonsa mukaan, matkaani
auliin, missä oitis löysin Iskakin jurtan. Iskak oli, näet, kirgiisin
nimi.

Kylässä, jossa oli parikymmentä jurttaa, syntyi eloa ja liikettä, kun
vieras herra tuli heidän luoksensa, sillä tämmöistä ei joka päivä
tapahdu. Vieläpä naisetkin, jotka muhamedilaisten seassa ovat hunnuilla
varustetut, kurkistelivat uteliaasti jurttain ovilta. Ylt'ympäri minua
kertyi pian joukko uteliaita katselijoita, jotka isojen lasten tavoin
seisoivat siinä naureskellen. Tulipa heidän mullah'insa niinkin
rohkeaksi, että astui siksi lähelle minua, jotta saattoi kädellänsä
koskettaa kellonvitjojani, ja naurahteli huomatessaan vitjoissa
riippuvan kompassin levottoman heilumisen. Kappale, mikä erittäinkin
näytti olevan heistä mieluinen, oli minun suomalainen puukkoni
tuppineen. Jokainen uusi tulokas sitä ihaili, mutta minä ihailin
jotakin toista, jota kirgiisit eivät näkyneet huomaavan, ihailin sitä
luonnontaulua, mikä oli silmäini edessä. Punertava kesäaurinko loi
viimeisiä säteitänsä moniväriseen aroon, ja kun näki nuo suunnattomat
karjalaumat ja paimenten istuvan telttiensä ulkopuolella, tuntui siltä
kuin olisi noin vaan ilman mitään tullut muutetuksi patriarkkain
aikoihin ja mielikuvituksessaan katseli, millaisessa tilassa isä
Abraham oli istuessaan majansa ulkopuolella Mamren tammistossa.
Hetkisen katseltuani tätä näköalaa ja oltuani vuorostani uteliaan
töllistelemisen esineenä, sain minä hyvän syyn astua sisälle jurttaan,
sillä Iskak ja teurastaja tulivat samassa auliin.

Muodoltaan on kirgiisiläisjurtta ampiaispesän kaltainen. Sisävarustus
on puista, joiden päälle huovat pingoitetaan ja jotka ovat taidokkaasti
taivutetut ja toisiinsa kiinniliitetyt. Kun jurtta on muutettava
toiseen paikkaan, otetaan ensinnä pois huovat, jotka ovat vississä
järjestyksessä asetetut kukin paikalleen; sitte irrotetaan puuvarus ja
kaikki saadaan sitten helposti kulkemaan rattailla. Iskakin jurtta oli
muuten samallainen kuin toisetkin, se vaan eroa että se oli hiukan
suurempi ja runsaammin koristeltu. Keskellä jurttaa oli tulisija, jonka
kohdalla katossa oli räppänä eli lakeinen. Oven vastaista seinää
koristivat kirjavat matot ja ylenympäri pitkin seiniä oli tiloitettu
koreasti silattuja kirstuja, joissa perheen omaisuus säilytettiin.
Minua pyydettiin astumaan niin perälle jurttaa kuin suinkin, ja hiukan
arveltuani teinkin sen ja istuuduin matolle. Tuoleja tahi penkkejä ei
jurtassa ole käytettävänä.

Aurinko oli mennyt mailleen ja nyt voivat kirgiisit ryhtyä syömään ja
juomaan tarvitsematta loukata omiatuntojansa. Oli, näet, juuri
parhaallaan heidän suuri paastonsa, ramadan, jolloin he eivät nauti
mitään auringon noususta sen laskuun saakka. Isäntä, joka istui
vieressäni, tarjotutti itselleen maljallisen kumissia, ja sen
tyhjennettyään antoi hän tarjota samaa meille, vieraillensa. Illan
kuluessa join minä pari maljallista sanottua juomaa, mutta isäntä
tyhjensi ainakin kymmenkunta maljaa. Kumissia, joka on kirgiiseillä
lempijuoma, oikeinpa pyhä juoma, valmistetaan tammanmaidosta, jota
huljutetaan ja piestään nahkasäkeissä. Tämä juoma on jokseenkin
samanmakuista kuin hiukan hapannut kirnumaito ja kummallisen
voimakasta. Jos heikonpuoleinen henkilö juo sitä pullollisen, niin on
hänen vaikea kestää jaloillansa, siinä määrässä se "laskee kaikkiin
jäseniin". Laihahko henkilö voi muutamassa viikossa lihoa uskottomasti,
jos hän joka päivä juo muutamia pulloja kumissia. Heikkorintaisia
ihmisiä matkustaa pitkät matkat saadakseen juoda kumissia kirgiisien
arolla. Usein palaavat huonoina sairastaneet potilaat terveinä
ja virkeinä omaistensa luoksi eleltyään kesäkauden jurtassa
kirgiisin-ruoilla. Vastenmielisyys, joka ensinnä on tammanmaidon
juomista vastaan, katoaa pian eikä ole olemassa virkistävämpää juomaa
kuumana kesäpäivänä kuin on lasillinen kumissia. Kumissi ei ole
juovuttavaa kuten esim. airan, jota kirgiisit myöskin osaavat valmistaa
käyneestä tammanmaidosta. Muuten ovat kirgiisit raitista väkeä, jotka
harvoin tahi ei koskaan juovat itsensä humalaan. Meidän juotua
kumissimme ja sittenkun myös oli ahkerasti viljelty täälläkin
käytäntöön tullutta samovaaria, astui jurttaan kymmenkunta
mieshenkilöä, niiden joukossa myöskin mullah. Heidän perästänsä astui
sisään mies taluttaen lammasta, jota hän uskollisesti piteli kiinni
niskasta, samalla kun hän lakkaamatta tirkisteli isäntään.
Viimemainittu vihdoin viittasi kädellään, jolloin mullah nousi ylös,
veti esiin puukkonsa ja meni lampaan luoksi. Kuultiin veren virtaavan
permantoon tehtyyn kuoppaan, uhraus oli toimitettu ja minut tämän
toimituksen kautta otettu vieras-ystäväksi heidän sekaansa.

Kun tämä seremonia oli päättynyt, hajaantui kokous ja pian kuultiin
teurastajan mitä suloisimmassa levossa vetelevän aimo hirsiä. Minä
nojasin kyllä patjaani vasten, mutta unta en sinä yönä tutuistakaan
halunnut enkä saanutkaan silmiini. Likelle meitä oli isäntä paneutunut
puoleksi makaavaan asentoon ja hänen jalkopuoleensa laskihe hänen
vaimonsa levolle. Mies näytti laskevan leikkiä vaimonsa kanssa, ja
kerran lykkäsi hän tätä jaloillansa virkkaen: sinä käyt jo vanhaksi,
minun täytyy hankkia itselleni nuori vaimo. Vaikka tämä oli pilaa
puolivillin kansan keskessä, saatoin lampun valossa huomata, miten
tuskallisen vaikutuksen nämä sanat tekivät vaimoon. Hän tiesi että
hänen miehensä ja herransa voi tehdä niin koska vaan tahtoi, ilman että
hänellä olisi mitään oikeutta sellaista menettelyä vastustaa. Kauvaksi
aikaa vaivuin miettimään, kuinka tyytyväisiksi ja iloisiksi meidän
naistemme kristikunnassa pitäisi itsensä tunteman. Sillä siinä
tunnustetaan naisen persoonalle sama korkea arvo kuin miehenkin ja
avioliitossa on hänellä sama oikeus kuin miehelläkin yksin omistaa
puolisonsa rakkaus ja uskollisuus. Oli jo tullut sydänyön aika, mutta
kirgiisiläis-aulissa vallitsi täydellinen elämä ja toiminta. Vähitellen
täyttyi jurttamme miehillä ja nämä muodostivat pari piiriä ympäri
tulisijan. Sillä välin keitetty lammas kannettiin kokonaisena sisään
kaukalossa. Keveällä kädellä koskettaen pyydettiin minua ottamaan osaa
ateriaan. Meille leikattiin joitakuita lihapalasia ja ne asetettiin
vatiin, mistä me, toisten esimerkkiä noudattaen, niitä otimme
käyttämällä siihen tarkoitukseen muita välikappaleita kuin omia
sormiamme. Ennenkun aterialle käytiin, olivat kaikki saaneet pestä
kätensä, siitä olivat palvelijat pitäneet huolen. Ei ollut siinä
nähtävänä veitsiä, kahvelia eikä lusikoita, eipä vielä leipääkään,
sillä kunnon kirgiisit eivät sitä käytä. Liha, mikä eteemme asetettiin,
oli harvinaisen maukasta. Kirgiisit ovat hyvin taitavia laittamaan
ruokaa lammaslihasta, taitavampia kuin yksikään sivistynyt kansa. Kuten
sanottu, "viisihaaraisilla" me, teurastaja ja minä, kävimme käsiksi
lihapalasiin ja minä ehkä olisin tullut käyttäytyneeksi varsin
"moukkamaisesti", joll'ei teurastaja olisi antanut minulle tarpeellista
ohjausta. Kuuluu, näet, asiaan, että "ylhäisempi mies", kuten hän
sanoi, ei kalua kaikkea lihaa luusta, vaan tulee hänen sittenkun on
hiukan syönyt siitä, tarjota se jollekulle, joka istuu hänen
takapuolellaan piirissä. Näyttääkseni säädylliseltä tein minä tietysti
neuvon mukaan ja uudet vierasystäväni kävivät kärkkäästi kiinni
lihapalasiin, jotka minä heille ojensin. Miehestä mieheen tarjoiltiin
myöskin lientä, missä lammas oli keitetty, mutta minulla ei ollut halua
sitä juoda.

Lammas oli pian nautittu terveydeksemme ja ainoastaan munuaiset olivat
tähteinä vadissa. Muuan palvelija eli "viinuri" leikkeli ne palasiksi
ja taitavammin kuin eurooppalaiset viinurit hän suikahutti kullekin
tulevan osan sormillaan suoraapäätä hänen suuhunsa.

Selvityksen vuoksi virkkoi teurastaja kirgiiseille: "näin ei ole meillä
tapana tehdä". Aterialta päästyä lähti yksi toisensa jälkeen pois ja
noudattaen teurastajan esimerkkiä minä paneusin pitkäkseni saadakseni
jotakaan lepoa. Isäntä ja emäntä istuivat vielä sairaan lapsensa
vuoteen ääressä, ja liikuttavaa oli nähdä, mitenkä ruskeaihoinen
kirgiisi armaasti hyväili kipeätä poikaansa. Vieläkään ei vieraiden
kulku ollut tau'onnut, sillä ulkoa kuului kovaa kaviontöminää ja sisään
tuli vieras kirgiisi, joka tervehdittyään isäntäväkeä alkoi puhella
isännän kanssa kirgiisien kielellä, josta minä en saanut mitään
tolkkua.

Mutta samoin kuin tässä, ajattelin itsekseni, kävi varmaankin
keskustelu Jobin aikana, vuoronperään, näet, puhuivat muukalainen ja
isäntä, pitäen pitkiä esityksiä, joll'aikaa toinen istui pelkkänä
korvana. Emäntä seurasi tarkasti keskustelua, sen näki hänen
elehtelevistä kasvon-ilmeistään; mutta hänellä oli lahja, josta moni
hänen eurooppalaisista sisaristaan saattaisi kadehtia häntä, hän osasi
olla vaiti. Keskustelujen tuloksena oli se että vieras mies otti
taskustaan paperin, minkä antoi isännälle, heitti hyvästi ja meni
matkaansa. Päivä alkoi jo sarastaa, kolme satuloitua hevosta
talutettiin jurtan ovelle, Iskak, Omskista kotoisin oleva seuralaiseni
ja minä hyppäsimme satulaan ja ratsastimme ulos varhaisena aamuhetkenä
nähdäksemme erään maatalon, joka oli muutamain virstain päässä
Irtishjoen varrella. Lähtiessäni kirgiisijurtasta en raskinut ottaa
mukaani heidän niin kovin kalliina pitämäänsä puukkoani tuppineen, vaan
annoin sen muistoksi jurtan emännälle, joka ilosta huudahtaen otti sen
vastaan.


Kirgiisien luona talvella.

Useimmat Omskin asujamista tuntevat kirgiisien kesäelämän, jotavastoin
varsin harvoille on tuttua, miten he elostavat talvis-aikana.
Varmaankaan en minä koskaan olisi tullut käyneeksi heidän luonaan tähän
vuoden-aikaan, joll'ei muuan tapaus olisi siihen vaikuttanut.
Kirgiisit, jotka kesällä asuvat jurtissa aukealla arolla, muuttavat
talveksi metsiin tahi notkoihin, missä ovat suojassa kylmiltä tuulilta.
He rakentavat siellä itsellensä huoneita turpeista ja palmikoivat
pajusta suojuksia karjallensa. Sellaiseen kylään minä matkustin
englantilaisen naisen, miss Kati Marsden'in seurassa, joka v. 1891
kulki Omskin kautta matkallansa Kamtshatkaan, missä hän tahtoi oppia
tuntemaan pitaalitautisten tilaa. Lukija on ehkä sanomalehtien
välityksellä tutustunut mainittuun naiseen, joka kotiuduttuansa tältä
matkalta sai pääsyn sekä Englannin kuningattaren että myöskin Wales'in
prinsessan puheille. Viimeisten viestien mukaan, mitä olen Kati
Marsden'ista nähnyt, oli hän matkalla Ameriikkaan, siellä esitelmillä
kerätäkseen varoja, joilla perustettaisiin pitaalisten sairashuone
Kamtshatkaan. Oleskellessaan Omskissa kävi mainittu nainen muutamia
kertoja meidän luona ja kerran hän lausui haluavansa saada nähdä
mitenkä kirgiisit asuivat. Kun minulla oli joitakuita tuttuja
kirgiisejä, päätimme me yhdessä tehdä huvimatkan heidän kyläänsä, joka
sijaitsi kolmenkymmenen virstan päässä Omskista. Mutta meidän
hankkeemme ei sujunutkaan niin hiljaa ja huomaamatta kuin olimme
aprikoineet. Päivää ennen kuin matkalle piti lähdettämän saapui
poliisimestari luokseni, sanoen tulleensa kenraalikuvernöörin käskystä
kuulemaan minne meillä oli aikomus lähteä. Tämä kaikki muka tapahtui
sitä varten, että he voisivat edeltäkäsin ilmoittaa kirgiiseille meidän
aijotusta tulostamme heidän auliinsa. Jonkun tunnin päästä tuli
kenraalikuvernöörin kirgiisiläinen tulkki, Oblai Hamov, ja ilmoitti
saaneensa käskyn seurata meitä tulkkina. Hänen kanssaan me sovimme
siten että hän ja minä ajaisimme yksissä ja miss Marsden toverinsa kera
toisessa reessä. Jo k:lo yhdeksän seuraavana aamuna oli Oblai Hamov
minun luonani, mutta me saimme odottaa likemmä tuntikauden ennenkun
Miss Marsden saapui. Häntä oli juopunut kyytimiehensä, joka vakuutti
tietävänsä missä minä asuin, kuljetellut ympäri kaupunkia. Lopultakin
hänen oli täytynyt kääntyä brittiläisen raamattuvaraston puoleen ja
sieltä hän sitte sai erään, joka opasti hänet minun asunnolleni. Siinä
syy viipymiseen. Kummankin reen eteen oli valjastettu kolme hevosta, ja
hyvää vauhtia mentiin poikki kahdenkymmenenviiden virstan laajuisen
metsättömän aron, joka erotti meitä siitä metsästä, missä kirgiisiauli
sijaitsi. Metsän rinteessä oli meitä vastassa kirgiisi, päällään
kirjava, pitkä päällysnuttu, joka oli kiinnitetty hopeahelaisella
vyöllä. Hän ajaa karautti meidän edellämme koreassa satulassaan auliin.
Me pysähdyimme ystäväni Ustan-Bekin tuvan edustalle, joka oli osaksi
puusta osaksi turpeista. Sekä isä että poika olivat ovella meitä
vastassa ja lausuivat meidät tervetulleiksi. Mutta ei ainoastaan nämä,
vaan kaikki ylhäisemmät kirgiisit aulissa, niiden luku nousi
pariinkymmeneen mieheen, olivat juhlapukineissaan vieraita
vastaanottamassa. Sulttaani Ustan-Bekillä ja hänen pojallansa oli
päällään pitkät takit, jotenkin samallaiset kuin meidän yönuttumme,
mitkä olivat reunustetut kultanauhuksilla. Lyhyeksi kerityissä päissään
oli heillä kalotit, jotka olivat runsaasti kullalla kirjaillut. Kun
olimme tervehtäneet emäntää, kutsuttiin meidät teelle. Sen jälkeen
menimme ulos katselemaan aulia, jossa oli kaikkiaan parikymmentä,
osaksi maahan kaivettua turvemökkiä. Kumminkin saattoi täälläkin
huomata, että araapilainen eli, jos niin sopii sanoa muhameedilainen
tyyli on ollut rakennusmestareilla määräävänä heidän laatiessaan näitä
yksinkertaisia asunnoita. Huoneuksen toisessa päässä oli ymmyrkäinen,
jurtantapainen rakennus, johonka sitten oli liitetty kapeampi
suorakaiteenmuotoinen kylkiäinen. Nämä mätästuvat ovat hyvin lämpimiä,
sillä niiden seinät ovat parin kyynärän vahvuiset. Kaikki tuvat
kylässä oli lakaistu puhtaaksi ja vasikoista ja lampaista ei nyt
näkynyt jälkeäkään heidän asumuksissaan. Yön ajalla olivat kirgiisit
panneet kuntoon yhden jurtan, jonka seinät he olivat koristelleet
kaikenkaltaisilla korukaluilla, jotta englantilaisnainen saisi jotain
käsitystä heidän kesäelämästään. Katseltuamme Ustan-Bekin karjaa,
palasimme hänen asuntoonsa tietysti koko kirgiisijoukon saattamina.
Täällä alkoi nyt miss Marsden ostella kaikellaisia kirgiisiläisiä
esineitä ja vaatteita, joita hän saikin oikein sievän kokoelman.
Vieraiden kunniaksi lauloi nuori Ustan-Bek, säestäen laulantaansa
jollakin käsiharmonikan tapaisella soittokoneella, laulun, jota
kirgiisit sanoivat laulettavan ainoastaan vanhempainsa tahi
korkea-arvoisten vieraiden kunniaksi. Sillä aikaa puuhaili naisväki
kyökkiaskareissa viereisessä huoneessa. Me kurkistimme sinne, mutta
ruoanlaittaminen näytti käyvän sanan täydessä merkityksessä
käsinkoskettavaan tapaan, sillä, kuten edellä jo on sanottu, eivät
kirgiisit käytä lainkaan kahvelia. Siksipä virkkoikin Miss Marsden: "on
parempi ettei ollenkaan näe" (nim. miten ruokaa laitetaan). Kohta
tuotiin sisään valmiiksi laitettu ruoka, jona oli keitettyä hevosen- ja
lampaanlihaa riisisuurimoiden kera. Erinomaisen oivana herkkuna
tarjottiin sydämestä lähtevää suurta hevosen verisuonta. Tulkki Oblai
Hamovista, joka oli syntyään kirgiisi, maistuivat herkkupalat hyviltä,
mutta Miss Marsdenia, hänen naistoveriansa ja minua ei maittanut muu
kuin lampaanliha. Kysymykseeni oliko hevosenliha yhtä hyvänmakuista
kuin lampaanliha, sain Oblai Hamovilta tällaisen vastauksen:
"Hevosenliha on sangen maukasta, mutta kyllähän lammaslihakin on
hyvää." Aterioiminen kävi jokseenkin säädyllisesti eikä siihen ottanut
aulin kirgiiseistä osaa yksikään muu kuin isäntä. Kirgiisiläiset
seuralaisemme istuivat kaikin lattialla jalat ristissä allansa sekä
seurasivat ahnain silmäyksin jokaista palaa, jonka me suuhumme
pistimme.

Sydämmellisesti he lähteissämme hyvästelivät meitä kaikkia, mutta
sentään näin heidän hellivän hartaimmin tulkki Oblai Hamov'ia. Heidän
silmistään luki selvästi että he ajattelivat: "hän on kumminkin yksi
meistä". Tulkki oli muuten syntyisin Semiretsinskin alueelta ja oli hän
viimeisen itsenäisen kirgiisisulttaanin veljenpoika. Muun muassa
kertoi hän kotiseudultaan että siellä oli kaukana vuoristossa
kivikirjoituksia, joita ei kukaan osaa lukea. Istuessamme reessä
kotimatkalla sanoi Oblai Hamov olevansa oikein mielissänsä kirgiisien
säädyllisestä esiintymisestä meidän siellä ollessamme, sekä arveli että
heidän aulissansa olot olivat sangen hyvällä kannalla. Vaikka he meiltä
olivat kyllä kokeneet salata puutteitansa, ei minulta voinut jäädä
huomaamatta että kirgiisit saivat kelpo lailla kiristää nälkävöitänsä
talven ajalla. Tämän näki jo heidän ulkomuodostaankin. Ystävälläni
Vektur-Ganilla, jonka luona myöskin käväsin, olivat varat niin
niukassa, ettei voinut tarjota edes lasillista teetä. Mutta kesällä
hänellä sitä vastoin oli 20-30 tammaa lypsämässä ja mies joi kumissia
päivät pääksytysten, niin että oli pyöreä naamaltaan kuin täysikuu.

Samoinkuin ihmisillä, niin oli myös elukoilla toimeentulo
tiukanlaista. Ulkona arolla etsivät heidän hevoslaumansa ravintoa
lumen alta, jonka he kuopivat pois kavioillansa. Sittenkun hevoset
ensin olivat muokanneet lumen, seurasivat lampaat aivan heidän
kintereillänsä keräilläkseen ruohonkorret, mitä hevosilta oli jäänyt
tähteeksi. Hallitus on koettanut saada näitä kirgiisejä ryhtymään
maanviljelykseen, mutta ilman mainittavampaa menestystä. Minä
puolestani kumminkin olen sitä mieltä, ettei tällainen toimenpide
niinkään suuria vaikeuksia kohtaisi, kunhan sitä vaan ruvettaisiin
toteuttamaan käytännöllisellä tavalla. Sellainen käytännöllinen keino
olisi lähettää mies varustettuna auralla heidän kyläänsä. Hän sitte
opettaisi sekä hevoset että miehet auralla työskentelemään ja
siementäisi muutaman desjätinan alan maata kylän yhteiseksi. Sittenkun
he kerran olisivat saaneet korjata elon, he kyllä pian ryhtyisivät
viljelemään maata. Ystäväni Vektur-Gan pyysi minua lähettämään mieheni
auroineen heidän kyläänsä kyntämään ja kylvämään hänelle kappaleen
maata, mutta minä tarvitsin itse väkeni enkä voinut niin muodoin hänen
pyyntöönsä myöntyä. Hallituksen sitä vastoin olisi helppo moinen
toivomus täyttää, ja jos yritys täten onnistuisi, olisi otettu suuri
askel Siperian vastaiseen edistymiseen nähden.



XXV.

Viimeinen käyntini Om-siirtolassa ja ukkojenkodin hyvästijättäminen.


Talven ja kevään aikana 1891 kävin viimeisen kerran Bugenen, Bojarkan
ja Rishkovan siirtoloissa ja jätin silloin niiden asujamet hyvästi.
Sydämmelleni rakkain oli kumminkin Om-siirtola aina ollut, osittain sen
tähden että siellä asustivat useimmat Suomesta lähetetyt maanmieheni,
osittain myöskin siksi että minun vaikutukseni siellä oli kantanut
runsaimman hedelmän. Muutamaa viikkoa ennen Siperiasta lähtöämme
matkasimme sinne omilla hevosilla koko perhe ja oleilimme siellä jonkun
päivän. Sunnuntaina pidin jäähyväissaarnani uudessa kirkossa, jota
tosin jo kauvan oli jumalanpalvelukseen käytetty, mutta joka vähäistä
ennen oli valmiiksi sisustettu ja maalattu sisäpuolelta. Päivä oli
vakava sekä seurakunnalle että minulle. Mitä silloin tunnettiin ja
puhuttiin, ei kuulu tähän. Sitä vastoin sopii kertoa hiukan juhlasta,
jonka vietimme siirtolasta lähtöämme edellisenä päivänä; tarkotan
raittiusyhdistyksen vuosijuhlaa. Niinkuin edellisenäkin vuotena
vietimme tätä juhlaa nytkin vähän matkan päässä kylästä joen rannalla
olevassa lehdossa. Juhlakulussa, lippu ja kaksi viulunsoittajaa
etunenässä, vaelsivat yhdistyksen jäsenet ja kutsutut vieraat kylän
läpi. Vieraiden joukossa oli saksalais-lättiläinen pastori, joka
vast'ikään oli tullut Siperiaan, ja virolais-lättiläinen koulumestari.
Juhlakentälle oli laitettu puhujalava, joka oli kokoonpalmikoittu
viheriöistä koivunlehdistä ja muotonsa puolesta näytti saarnastuolilta.
Siihen nousin minä ja pidin pidemmän puheen suurelle väkijoukolle
suomalaisia ja virolaisia, mikä tilaisuuteen oli kerttynyt. En voi
tilan ahtauden takia esittää enkä muistakaan puhetta kokonaisuudessaan,
tahdon kumminkin kertoa siitä muutamia kohtia, koska esitelmässäni
koskettelin joihinkuihin seikkoihin, mitkä lienevät lukijalle
tuntemattomia. "Rakkaat ystävät! Kokonnuttuamme viettämään
raittiusyhdistys Aamuruskon toista vuosijuhlaa ja kun tämä samalla on
viimeinen kerta, jolloin minä sen juhlaan osaa otan, sallittakoon minun
luoda silmäys aikaan, minkä olen vaikuttanut teidän seassanne. Miten
kurja tila teidän kylässänne vallitsi minun tullessani tänne kuusi
vuotta sitte, sen te itse tiedätte, tarvitsematta minun sitä teille
selittää. Mutta sallikaa minun kumminkin verrata toisiinsa teidän
entistä tilaanne ja nykyoloja. Silloin oli kylässä lähes yhtä monta
perhekuntaa kuin nytkin, mutta kuinka paljon onkaan kylä edistynyt jo
ulkomuotoonsakin nähden. Rakennus toisensa jälkeen on kohonnut
turvemökkien sijaan. Siihen aikaan ei ollut olemassa kuin kolme à neljä
taloa, joilla oli maanviljelystä. Kaikki muut ansaitsivat elatuksensa
kulkemalla venäläisiin työansiolle -- puhumatta niistä, jotka
retkeilivät sinne varastamaan. Nykyään ei koko kylässä liene useampaa
kuin kolme à neljä huonekuntaa, joilla ei ole maanviljelystä. Ennen oli
kapakka kylttineen ensimmäinen ja tärkein rakennus kylässä. Nyt on
siinä asemessa kirkko ristineen ja koulukartano, mitkä ovat ne
rakennukset, joihinka yleisö kokoontuu sen sijaan kuin se muinen
pakkausi kapakkaan. Ennen harjoitettiin salakapakoimista joka toisessa
mökissä. Nyt ovat ne talot poikkeuksena, missä paloviinaa on edes
tavattavissakaan. Ennen nähtiin juopuneita, repaleisia olennoita
ehtimiseen hoipertelevan kaduilla, nyt ne ovat kadonneet. Te itse
olette sanoneet, että langenneessa joukkiossa ja juoppolalleissa
siirtolassa syntyi yhtä tyrehdyttävä mielentila kuin varpusparvessa
milloin haukka iskee sen keskeen, kun minä vakavasti ryhdyin
taistelemaan vallitsevia paheita vastaan. Vaikkakin muutos parempaan
päin alkoi silloin, tahdon sentään julkisesti tunnustaa, ett'en minä
olisi voinut saada mitään aikaan, ellei Jumala olisi herättänyt teidän
sydämmissänne halua ottamaan osaa puhdistustyöhön. Raittiusyhdistys on
ollut paras ja ainoa avustajani olojen uudesta luomisessa. Sillä kaikki
mitä minä täällä läsnäollessani olin rakentanut, hajoitti viina minun
poissa ollessani. Raittiusyhdistyksen jäseniä on meidän kiittäminen
siitä ettei varastettua tavaraa enää tuoda kylään, ettei varkailla ole
mitään kannatusta sekä että ne rupeavat häviämään. Näyttääpä ikäänkuin
Jumala olisi erityisellä siunauksella ja rakkaudella ottanut huomaansa
tämän yhdistyksemme. Meillä on silmäimme edessä useampia Jumalan
vitsauksia, jotka ovat kohdanneet yhdistyksen pahimpia vastustajia. He
ovat nyt liittyneet meihin ja työskentelevät nykyjään yhdessä
kanssamme. -- -- -- Itse olette huomanneet minkä tyydytyksen saa
raittiina olemisesta, itse olette tulleet havaitsemaan mikä
taloudellinen etu teillä siitä on. Ennen oli Helsingin kylä pahimmassa
huudossa naapuristossa asuvain venäläisten kesken. Nykyään te itse
sanotte, että yösijaa ei milloinkaan keltään kielletä, kun venäläiset
vain kuulevat että on kotoisin Helsingistä. Jumalan kunniaksi ja
lausuaksemme totuuden on meidän tunnustaminen kaikki tämä. Mutta synti
ja kiusaukset eivät nuku. Sen tähden tulee teidän olla alati
varoillanne ja karttaa kaikkia juovuttavia juomia niinkuin myrkkyä,
jota ne ovatkin, ja paeta niitä niinkuin tulta, joka helvetistä
viritettynä saattaa turmella sekä ruumiinne että sielunne."

Puheen jälkeen soittivat soittajat, joihin myöskin eräs virolainen
säkkipillillään yhtyi. Yhteinen päivällinen syötiin ulkona nurmikolla
ja tarjottiin teetä. Juhlavaroiksi oli jokainen tuonut hiukan, vaikka
tosin me olimme pääasiallisen osan niitä varanneet mukaamme Omskista.
Joukko virolaisia seisoskeli katselemassa meidän juhlanviettoamme ja
eräs heistä sanoi minulle: "Teillä on paljoa hauskempaa kuin meillä,
vaikkei teillä ole viinaa, jota me sitä vastoin nautimme." Iltasella
poltettiin joitakuita rakettia, mitä aliupseeri Johannes Ivanoff oli
valmistanut. Olimme ulkona aina k:lo 10 saakka. Oli jo pimeä, mutta yhä
kestävät leimaukset valaisivat pimeyttä. Tässä omituisessa valossa me
kuljimme kylään. Kadulla vielä seisahdimme, sillä tällä kertaa
erinomaista kotitekoista olutta oli jäljellä kaksi puolikkoa, jotka
piti tyhjennettämän. Siinä lausui joku yhdistyksen puolesta minulle
kiitoksensa.

Tällaisten juhlain katsoin olevan hyvin tärkeitä raittiusasian
edistämiselle laajemmissa piireissä. Vakaumukseni on että
kiitollisempaa työalaa raittiusasian ajamiselle tuskin löytyy kuin ovat
venäläiset kylät Siperiassa.

Oli vihdoin meidän tullut aika jättää Om-siirtola ja sikäläiset
ystävämme. Tuntehin, joita tuntee milloin on heitettävänä hyvästi siinä
mielessä ettei enää tässä ajassa saa toisiansa nähdä, puristimme me
toistemme käsiä ja sen jälkeen me lähdimme matkalle zaimkaamme.

Katkerin hyvästijättö oli meillä kumminkin jäljellä ja muisto siitä
saattaa sydämmen vieläkin kirventelemään. Se oli köyhäinhuoneessa
olevien ukkojen hyvästijättäminen. Äiti rakastaa enimmän sairasta
lastansa ja joka ihminen tulee enite kiintyneeksi siihen, joka on
enimmän tarvinnut hänen apuansa, erittäinkin kun sellainen henkilö
osottautuu kiitolliseksi saamastaan avusta. Mistähän sitte lie
johtunutkin, sitä on vaikea sanoa, mutta miten tahansa, me olimme
erityisesti kiintyneet ukkosiimme. Ennen lähtöämme zaimkasta kutsuimme
me heidät rukoussaliin, missä yhdessä kiitimme Herraa kaikesta Hänen
hyvyydestänsä meitä kohtaan kuluneina vuosina, sekä jätimme itsemme
Hänen huostaansa tuntemattomain päivien varalle, joita kävimme
kohtaamaan. En voi unhottaa sitä näkyä, kun sokeat viimeisen kerran,
ääneensä itkien, käsillänsä sivelivät meidän poikaimme päitä ja
kasvoja; pojat, näet, olivat olleet heidän uskolliset ystävänsä hyvinä
ja pahoina päivinä ja saatelleet heitä pitkiä matkoja ympäri aroa.
Mutta myötätuntoisuuttani heitä kohtaan, joilta puuttuu koti,
sukulaiset ja isänmaa täällä maan päällä sekä sitäpaitsi näkö tahi
terveys muuten, en voi paremmalla tavalla osottaa kuin ystävällisesti
kehottaen näiden rivien lukijaa, ettei unohtaisi ukkojen-kotia
Siperiassa, sillä se tarvitsee meidän apuamme.



XXVI.

Paluumatkalla Omskista Suomeen.


Koettuani niin perinpohjin kuin mahdollista opastaa seuraajaani pastori
Erikson'ia Siperian omituisiin oloihin, lähdimme me sieltä Elokuun 16
p:nä 1891, jolloin olimme oleskelleet Omskissa päivälleen kuusi vuotta.
Kun me lossilla kuljimme Irtishin poikki jatkaaksemme matkaa
hevoskyydissä Tjumeniin ja viimeisen kerran näimme Omskin, semmoisenaan
kuin se siinä sijaitsi niin rauhallisena varhaisena aamuhetkenä,
tunsimme että se oli anastanut suuremman sijan meidän sydämissämme kuin
olimme luulleet. Tosin olimme saaneet kokea monia suruja ja
vaarallisuuksia tässä kaupungissa, mutta Jumalan käsi oli suojelevana
levännyt meidän päällämme. Monta ystävää jo olimme saaneet ja kaupungin
sivistyneiden venäläisten puolelta oli osaksemme tullut ystävyys ja
luottamus, jota me aina säilytämme rakkaassa muistossa.

Sekä avuksi matkalla että myöskin jollain tavoin osoittaakseni
kiitollisuuttani "Saaren vaarille", joka oli ollut ystäväni ja toverini
monissa vastuksissa Siperiassa, toin minä hänen poikansa, aliupseeri
Johannes Ivanoffin mukanani Suomeen, mistä hän syksymyöhällä samana
kesänä palasi takaisin Siperiaan. Me tarvitsimme kaksi troikkaa tai,
toisin sanoin, kaksi tarantassia, joiden kummankin eteen oli
valjastettu kolme hevosta.

Siten jatkoimme matkaa yötä päivää yli kauniin, mutta yksitoikkoisen
aron, kunneka neljäntenä päivänä tulimme Tjumeniin. Kun olin vanha
tuttu useimmissa postitaloissa, sain tehdä selkoa minne matkustimme ja
miksi muutimme pois Siperiasta. "Ettekö voineet viihtyä meidän luona?"
kyseltiin alinomaa. Suurista siirtolaislaumoista, joita tiellä tuli
vastaamme, voi päättää että huhu Venäjällä uhkaavasta nälänhädästä oli
todenperäinen. Omskin ja Tjumenin välillä kohtasimme noin tuhatkunnan
siirtolaista. Jota kauvemmas me tulimme länteenpäin Omskista, sitä
kuivuneempia olivat sekä pellot että aro. Sen vuoksi siirtyivät ei
ainoastaan venäläiset Euroopan puolelta, vaan myöskin siperialaiset
Kurganien ja Jaluterovin piireistä, jotka niinmuodoin kokivat välttää
nälänhätää muuttamalla kauvemmaksi itäänpäin, missä kuivuus ei ollut
niin lopelle polttanut kaikkea kasvullisuutta. Suuren siirtolaisjoukon
takia, mikä kokoontui Omskiin, puhkesi siellä seuraavana talvena
raivoamaan kova kulkutauti, lavantauti, joka saattoi monta ihmistä
hautaan. Kaupungin kustannuksella avattiin siellä keittolaitoksia,
missä hädänalaiset voivat kerta päivässä tyydyttää nälkäänsä. Miten
perinpohjainen kato oli ollut eurooppalaisessa osassa Venäjää, tulimme
läpi matkustaessamme näkemään. Suuria aloja, joihin oli viljaa
kylvetty, oli melkein mustalla mullalla. Siellä täällä vaan saattoi
äkätä jonkun pikkuisen eloauman.

Tjumeniin tulimme, kuten jo on mainittu, neljäntenä päivänä Omskista
lähdöstämme. Jäimme kaupunkiin päiväkaudeksi, sekä saadaksemme kylpeä
matkatomun ruumiistamme että myöskin sitä varten, jotta heikommat
perheenjäsenet saisivat tarpeellista lepoa. Sen jälkeen kuin me ensi
kerran olimme matkustaneet Tjumenin kautta, oli kaupunki saanut
rautatien ja asemahuoneen, jonka vertaista komeudessa, niin syvällä
Siperiassa kuin onkin, saanee etsiä Suomen rautateillä. Paitsi että
rautatien-asemalle oli laitettu istutuksia ja kaunistuksia, oli itse
kaupunki suuresti edistynyt sekä siisteyden että rakennustensa suhteen.
Juna lähti Tjumenista k:lo 11 i.p. Toisena päivänä jälkeen puolisen
olimme Jekaterinenburgissa ja saman päivän iltana lähdimme kulkemaan
Uraalin vuorijonon yli, joka vielä erotti meidät Euroopasta. Puolenyön
aikana jätimme taaksemme Aasian maan ja tulimme Euroopan puolelle,
mistä seikasta meitä kulkeissamme muistutti nuo kolme asemaa: Aasia,
Uraali ja Eurooppa. Vaunut olivat täpösen täynnä, sillä kauppamiehiä
kaikista kansa- ja uskokunnista oli matkalla Nizhni-Novgorodiin. Me
emme saaneet makuupaikkoja muille kuin lapsille ja kun otaksuin että
toisessa luokassa ehkä olisi tilaa, niin menin etsimään konduktööriä.
Toisessa luokassa istui muuan lihava vanhanpuoleinen herrasmies, joka
hyvin äreästi kysyi minulta mitä tahdoin. Kun sanoin hakevani
konduktööriä, ärjäsi hän sopimattomalla tavalla: "Mitä te hänestä
tahdotte?" -- Sana sanasta, naapuri-kulta, arvelin minä ja vastasin
yhtäläisellä äänellä: "itsepähän tietänen mitä hänestä tahdon".
Tällainen vastaukseni teki erinomaisen rauhoittavan vaikutuksen
herraamme, joka nyt kysyi minulta kohteliaalla äänellä, olinko
ulkomaalainen, sekä esitteli itsensä, ilmoittaen olevansa rautatien
ylitarkastaja Uraalin rataosalla. Syntyperältään oli hän englantilainen
ja sanoi olevan itsellään sukulaisia Helsingissä. On muuten tärkeätä
Venäjällä, ettei hopussa nolostu, vaan on lujaa miestä puolestansa,
etenkin jos on tekemisissä virkamiehen kanssa. Mutta syynä siihen että
ylitarkastaja kävi niin leppyiseksi, luulen olleen sen asianhaaran että
olimme ainoastaan kahden kesken vaunussa pimeänä yönä Uraalin
vuoristossa, sekä että hän hoksasi, jotta en ollut niin vähällä
säikytetty. Kolmantena päivänä Tjumenista lähdöstämme, aamusella,
saavuimme Permiin. Useampia höyryveneitä oli siellä täysin
lähtövalmiina odotellen vain junan tuloa. Pian saimme kantajia, jotka
siirtivät kamppeemme erääseen Kamenskin veljesten postilaivaan, joka
niinikään oli valmis lähtemään. Ennätimme hädin tuskin varustaa
itsellemme ruokavaroja ennen kun annettiin merkki lähtöön ja
jättiläisalus alkoi liikkua viedäkseen meidät 25-30 virstan nopeudella
tunnissa pitkin Kama-jokea Kasaniin ja sitten Volgaa myöten
Nizhni-Novgorodiin.

Minä vuokrasin hytin, jossa oli kolme sijaa, mitkä tarpeeksi riittivät
kahdelle aikaihmiselle ja molemmille lapsille, lvanoffin paikka oli
välikannella. Hytit ovat jokialuksissa pienten kammarien kokoisia ja
niissä on suuret akkunat. Kun kerran on maksanut kajuuttansa, saa siinä
isännöidä niin kauvan kuin matka kestää; aivan niinkuin huoneustossa,
jonka on vuokrannut. Tilaa niissä on niin paljon että voi asettaa
suuremman pöydän lattialle ja aterioida omassa hytissään. Mitä
eväsvakassa on, ladotaan pöytään, ja jos mitä puuttuu, niin saa sitä
tilata itselleen. Vaikk'ei tahdo muuta kuin lautasen veitsineen ja
kahvelineen, niin ne saa; ja jos taas tahtoo päivällisen kolmella à
neljällä ruokalajilla taikka vaan annoksen ruokaa, niin kaikki voi
saada mielensä mukaan. Vapaus on rajaton ja kukin elää miten tahtoo ja
miten kunkin kannattaa, tuntematta itseänsä toisista riippuvaksi.
Käsket viinurin ja kysyt häneltä paljonko vadillinen keittoa viidelle
hengelle maksaa. Hän juoksee hakemaan vadin ja selittää antavansa
sellaisen ruplasta. "Suurempi vadillinen täytyy ruplalla saada!" -- "Me
voimme antaa pienen vadin vielä lisäksi, meillä ei ole yhtään tätä
suurempaa." Jokseenkin niin ne asiat käyvät.

Matkustusta Kama-joella, jonka rannat ovat täynnä kunnaita ja
vaihtelevaiset, kiittävät kaikki matkustajat hupaiseksi. Kuulinpa
maanmieheni vapaaherra Aminoffin sanovan että matkustaminen tällä
joella tuntuu hänestä hauskemmalta kuin mikään muu höyrylaivamatka
Euroopassa. Mutta, lisäsi hän, kenties se tulee siitä että muutos
tuntuu niin suurelta, kun tullaan Siperiasta Eurooppaan. Olipa
asianlaita miten tahansa, niin on tämä laivamatka sangen herttainen.
Kyliä ja pikku kaupungeita sijaitsee kauniin luonnon ympäröiminä joen
rantamilla viheriäin lehdistöjen peitossa. Kun istuu valvoen myöhempään
illalla -- eikähän ketään matkustavaisista näy haluttavan mennä levolle
-- niin näkee siinä kulkevan jokialuksia toinen toisensa jälkeen. Nämä
näyttävät, sähkövalolla valastuine akkunoineen, kaksikerroksisilta
huviloilta.

Jos matka tapahtuu kevätkesästä, niin kuulee siellä satakielen laulaa
livertelevän joka metsikössä. Suurin satama Permin ja Nizhni-Novgorodin
välillä on Kasanin satama. Kun laiva seisoo siinä ainoastaan kaksi
tuntia ja kaupunki on kahden virstan päässä satamasta, niin ehtii vaan
hät'hätään käväistä sitä katsomassa. Me käytimme tilaisuutta
saadaksemme käsitystä siitä millainen Kasan oli näköjään ja lähdimme
sinne raitiovaunulla, joka meni aina kaupungin keskustaan saakka. Minun
huomioni kiintyi heti esikaupungeissa oleviin komeihin puutarhoihin.
Tataarit, joilla yksinomaan on hallussaan seudun hedelmäkauppa, ovat
varmaankin niiden isäntiä. Elämä Kasanin satamassa on hyvin kirjavaa.
Kun kaikki alukset, sekä Kaspian merelle menevät että myöskin ne, jotka
kulkevat Permin ja Nizhnin välistä linjaa, poikkeevat Kasaniin, on sen
satamassa alinomaa kymmenkunta höyrylaivaa; yksi lähtee ja toinen
tulee. Sillalla seisoksii tataareja, jotka kaupittelevat kaikellaisia
tavaroita. Tuotteita, mitä matkustajat usein ostavat mukaansa, on
lavealta kuuluisa Kasanin saippua. Kun menee ylemmäs kauppapaikoille
päin, jotka ovat parinsadan metrin päässä sillasta, on kuljettava
alueen poikki, mikä molemmin puolin tietä on täpösen täynnä
kaupustelijoita, jotka kokevat kilvan huutaa, toinen toistansa kovemmin
tarjoillen tavaratansa kaupaksi. Kaikellaisia hedelmiä, kaloja,
lämpöisiä piirakoita, juustoa, lihamakkaraa, kaviaaria ja kaikkea mitä
suinkin ajatella voi, on siellä tarjolla.

Kasanissa kuulimme kerrottavan, että Volga-virtaan, päivänmatkan päässä
täältä, oli muodostunut hiekkasärkkä, jonka yli olisi vaikea päästä.
Saavuttuamme mainitulle paikalle huomasimme puheen todeksi. Meidän on
ruvettava ankkuriin, samoin kuin satakunnan muun aluksen. Paikka on
äkkiä muuttunut joen päälle rakennetun kaupungin näköiseksi.
Vihellystä, piipittämistä ja huudon hoilatusta joka taholla. Jäämme
laivaan yöksi, mutta seuraavana aamuna varhain saamme käskyn sälyttää
itsemme lotjaan, jolla meidät viedään särkän ylitse toiseen alukseen,
minkä piti kuljettaa meidät Nizhni-Novgorodiin.

Tässä laivassa, jolla ei ollut varaa antaa erityisiä hyttejä kaikille
salonkimatkustajille, oli meidän pakko asustaa kannella olevassa
suurehkossa kajuutassa yksissä kahden Petropavlovskista Siperiasta
kotoisin olevan tataarilaisen kauppiaan ja erään kadetin kanssa, joka
oli Sarapoletsista. Kauppiaat olivat matkalla Nizhni-Novgorodiin
markkinoille, minne veivät jouhia ja villoja 200,000 ruplan arvosta.
Olimme tavanneet samat kauppamiehet jo Tjumenissa ja matkan varrella
oli välillämme syntynyt jonkunlainen molemminpuolinen luottamus, mikä
osottausi siinä että he meidän palvelijamme huostaan jättivät
kapineensa, kun jossain satamassa poistuivat laivasta. Vanhempi
tataari näytti olevan hieno mies. Ylimalkaan olen minä tataareista
tullut hyvään käsitykseen ja turvallisesti voi luottaa heidän
rehellisyyteensä. Heidän luonteessaan on jonkunlaista karkeutta, mikä
suuresti muistuttaa suomalaisia. Nuorempi tataari oli enemmän
hilpeämielinen ja laski leikkiä kadetin kanssa. Muun muassa rupesivat
he kerran keskustelemaan moniavioisuudesta. "Ihan varmaan on meillä
siinä kohden asiat paremmin kuin teillä", sanoi tataari. "Te ette voi
ottaa useampaa kuin yhden vaimon, mutta me saamme pitää yhtä monta
vaimoa kuin kukon hoteissa on kanoja --, kas sillä tapaa me voimme
tehdä", hän virkkoi ja nyökkäsi härsyttävästi päätänsä kadetille.
Toinen tataari ja minä istuimme ja kuuntelimme heidän ilveilyänsä.
Tehden ääneni vakavammaksi kysyin minä, eikö monivaimoisuus heidän
mielestänsä, katsoen puolelta tai toiselta, ollut pahe, jota pitäisi
välttää. Mutta molemmat tataarit puolustivat sitä, vaikkei juuri
erittäin kiihkeästi. Saattaahan sattua, he arvelivat, että liitetään
yhteen kaksi niin erilaista luonnetta, että heidän on mahdotonta pitää
itseänsä onnellisina toinen toisensa yhteydessä. Silloinhan on parempi
että mies saa hakea itsellensä toisen vaimon, jonka kanssa heidän
luonteensa paremmin sopivat yhteen. "Edellisen kohtalo jää kaikkea
muuta kuin hupaiseksi sen jälkeen", muistutin minä. "Laki säätää, että
mies on kuitenkin velvollinen pitämään huolta ja hoitoa ensimmäisestä
vaimostaan, niin ettei hän missään suhteessa joudu kärsimään mitään",
huomautti tataari. Minä tajusin, että meidän kummankin käsitys naisen
asemasta oli niin erilainen että ajatusten vaihto siitä asiasta oli
mahdotonta. Ei kumpikaan näistä matkatovereistamme elänyt moniaviossa,
ja kaikesta mitä vanhempi kertoi perhe-elämästään, selveni että hän
piti avioliittoaan onnellisena, vaikka se oli lapseton. Oltuamme
matkakumppaneina kokonaisen viikon heitimme me toisillemme hyvästi
Nizhni-Novgorodin valkamassa. Me otimme kuormahevosen kapineitamme
kuljettamaan ja vaunut itseämme varten ja niin ajoimme erääseen
rautatienaseman likellä olevaan hotelliin. Kun siellä astuimme
vaunuista maahan, teki muuan poliisi meille kunniaa sekä toivotti hyvää
markkinaonnea. Hän arvatenkin otaksui, että me olimme tulleet kuten
useimmat muutkin, kauppa-asioille. Viivyimme Nizhni-Novgorodissa
likemmä kaksi päivää, saadaksemme jonkinlaisen käsityksen
markkinaelämästä, joka nyt oli noussut ylimmilleen. Mutta pian tulimme
näkemään, ettei tällä kertaa saa muuta kuin varsin pintapuolisen
käsityksen markkinoista. Tulen ehkä kertomaan toistamiseen yhtä ja
toista, mitä jo olen tästä kaupungista lausunut kuvaillessani matkaamme
Omskiin, mutta sitä ei tässä voi välttää.

Nizhni-Novgorod sijaitsee Volgan oikeanpuolisella rannalla, siinä missä
Oka yhtyy Volgaan. Itse kaupunki on korkealla mäellä, mistä tarjoutuu
lavea näköala väkirikkaan kuvernementin yli. Tiedämmehän, että
Nizhni-Novgorodin kuvernementissa on neljää vertaa enemmän väkeä kuin
Suomenmaassa. Korkeammalla oleva kaupunki on sangen hyvin rakennettu ja
melkein yhtä suuri kuin Helsinki. Merkillisyyksien joukossa, joita
tavallisesti käydään katsomassa, on vanha linna "Nizhnin Kreml",
ikivanha kirkko ja ennen kaikkea vanha tuomiokirkko, jonka portailta
esitettiin merkillisin puhe, minkä ehkä milloinkaan kukaan venäläinen
on pitänyt ja jonka seurauksien laajaperäisyyttä puhuja ei itsekään
osannut aavistaa. Puhuja oli Kusma Minin, Venäjän suurin isänmaan
ystävä, joka on haudattuna saman tuomiokirkon muurien sisälle.
Ohjasimme askeleemme tuomiokirkolle ja pyhällä kunnioituksella astuimme
paikalle missä Kusma Minin on seisonut. Kenties eivät kaikki lukijamme
tunne tämän miehen historiaa ja sen vuoksi tahdon lyhyesti kertoa
Nizhni-Novgorodin portailla tapahtuneen kohtauksen.

Ei koskaan ole Venäjänmaan tulevaisuus näyttänyt himmeämmältä kuin sinä
aikana. Puolalaiset olivat taistelussa lyöneet venäläiset, heidän
tsaarinsa oli kaatunut ja Moskova oli valloitettu. Alakuloisuus oli
vallannut heidät kokonaan eikä näkynyt missään johtajaa Venäjän
kansalle. Silloin astui esiin yksinkertainen Nizhni-Novgorodin porvari,
Kusma Minin. Jumalanpalveluksen päätyttyä piti hän tuomiokirkon
portailta puheen, jossa kuvaili väkijoukolle isänmaan suurta vaaraa.
Nyt oli jok'ikisen velvollisuus uhrata kaikkensa isänmaan alttarille.
Hän laski kalleutensa ja rahansa kirkon oven eteen ja kehotti muita
tekemään samoin. Isänmaallinen innostus heräsi, ja pian oli koko tori
läjäpäissä täynnänsä kaikenkaltaista kallista tavaraa. Sotajoukko
kerättiin kokoon ja varustettiin. Sen mukana retkesi myöskin Kusma
Minin Moskovaan ja he karkoittivat muukalaiset sieltä matkoihinsa.
Juuri samaan aikaan nousi Romanovin suku Venäjän valtaistuimelle. Kusma
Minin on kiitolliselta synnyinmaaltaan saanut hautansa tuomiokirkossa,
missä Nizhni-Novgorodin ruhtinaat lepäävät. Lamppu palaa alati Kusma
Mininin haudalla ja keisarilliset eivät koskaan Nizhni-Novgorodissa
ollessaan jätä käymättä hänen lepokammiossaan. Syvällisellä hartaudella
seisoimme hänen haudallaan, sillä me tiesimme ja tunsimme, että
jokaista joka on uhrannut kaikkensa synnyinmaansa hyväksi, on
jälkimaailman pidettävä kunnioittavassa muistossa. Kun vielä
lisään että yläkaupungissa on luteerilainen kirkko ja pappila,
kuvernöörin-talo ja kadettikoulu, voin jälleen palata varsinaiseen
markkina-kaupunkiin.

Markkinakaupunki sijaitsee niemekkeellä, joka muodostuu Okan laskiessa
Volgaan. Pitkän sillan kautta on se yhteydessä itse Nizhni-Novgorodin
kanssa. Messukaupunki, kuten markkinakaupunkia nimitetään, koska
markkinat ovat saaneet alkunsa siten että kansaa eri osista
maata kokoontui messulle eli juhlalle, jota vietettiin eräässä
Nizhni-Novgorodin lähistöllä olevassa luostarissa, on täynnänsä
makasiineja ja asuinhuoneita, jotka ovat avoinna ainoastaan
markkina-aikana, kirkkoja, pankkeja, teaattereita, hotelleja ja jos
jonkinlaisia huvipaikkoja. Erinomattain komea on tuomiokirkko, joka on
rakennettu markkinamiesten antamilla lahjoilla sekä markkinapaikan
keskellä oleva talo, missä on pankki, pasaashi, ravintola y.m.
Pasaashissa soittaa kaksi soittokuntaa vuoronperään. Se on se paikka,
jonne markkina-aikaan kokoontuu kaikki mitä kaupungissa on somaa ja
loistavata. Muissa paikoissa esiintyvät kuuluisimmat laulajat ja
laulajattaret, joita aina kosolta vierailee Nizhni-Novgorodissa
markkina-aikana. Aikomuksemme oli saada katsahdus markkinaelämästä,
mutta milloin ja missä kauppoja tehtiin, sitä ei nähnyt. Pikkukauppa on
siellä vähäarvoista ja paraasta päästä tapahtuu vähittäismyynti
pasaasheissa. Pitkät linjat eli kadut makasiineja täynnä yhtä lajia
tavaraa, tuhansittain ajureita, jotka kuljettavat tavaroita, uusia
esineitä joka taholle minne silmää käänsi, tataareja, kiinalaisia,
persialaisia, araapilaisia, sartteja, englantilaisia, ameriikkalaisia,
sanalla sanoen kansaa kaikkia lajia mitä maan päällä asuu, vilisee
siinä sekaisin kirjavassa paljoudessa. Muutamassa tunnissa väsyy niin
katselemiseen, että on melkein tylsistynyt ja välinpitämätön kaikki
kaikesta. Täytyy olla jotakin oikein eriskummaista, mikä edes voi
itseensä kiinnittää huomiotamme. Sen tähden tyydyimme jättämään koko
komeuden jo toisena päivänä ja jatkoimme matkaamme Moskovaan. Kuten
höyrylaivoilla, samoin myöskin on rautateillä Venäjällä hiukan toisin
kuin Suomessa. Kun matkustajatulva oli niin suuri, että sai odottaa
kokonaisen tunnin ennenkun pääsi pilettiluukulle, saattoi jo edeltäpäin
arvata miten vaikeaksi kävisi saada edes hiukankaan mukiinmenevätä
yösijaa. Menin sen vuoksi konduktöörin pakeille ja pyysin hänen
neuvomaan meille jonkun vaunun, missä ahdinko ei olisi niin suuri kuin
tavallisissa vaunuissa. Mutta osaamatta odottaa sen suurempaa
myötätuntoisuutta hänen puoleltaan meitä kohtaan, lisäsin: "olen
osottava teille siitä kiitollisuuteni". Hän pyysi meidän odottamaan
siksi kuin kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja sitte hän lähetti
erään palvelusmiehen saattamaan meidät vaunuun, missä ennestään oli
ainoastaan muutamia henkilöitä. Kiitollisuuttani konduktööriä kohtaan
minä osotin siten että annoin hänelle ruplan juomarahaa. Se rupla tuli
kyllä ansaituksi matkan varrella. Joka suuremmalla asemalla hän kysyi
meiltä, tahtoisimmeko saada vettä teekannuumme. Kiitollisuutensa
osotteeksi toimitti konduktööri meille vettä. Iltasella hän toi
muutamia ohkaisia lautoja, jotka me taisimme asettaa lyhyiden penkkien
välille ja siten laittaa itsellemme säällisen yövuoteen. Aina kun hän
kävi meidän vaunumme läpi, muisti hän katsoa että lapsilla oli
huopapeitteet ympärillään. Kun muistaa noiden konduktöörien
ystävällisyyttä, josta he tosin saavat juomarahaa, eivät meidän kopeat,
jäykät konduktöörimme näytä juuri miellyttäviltä. Muukalaiselle
on hyvä asia, että hän voi Venäjällä toivoa saavansa apua
rautatienpalvelijoilta, ja mielellään hän heille siitä antaa vähäisen
palkkion.

Matkakumppanina oli meillä muiden muassa eräs moskovalainen kauppias,
joka ei sanonut milloinkaan pitävänsä tapana maata matkustaessaan
rautatiellä. Hän joi kaiken yötä teetä herkeämättä. Venäläiset
maistelevat teelasiansa, niinkuin totimiehet Suomessa totiansa.
Niinpian kun joko puolisoni tai minä kohotimme päätämme, oli hän heti
teessänsä käsin, ystävällisesti pyytäen juomaan lasin hänen kanssansa.
Hän oli viisaasti varannut mukaansa lasia myöskin vieraitten varalle.
Saatuani unta kyllikseni noudatin hänen pyyntöänsä ja join teetä
kanssansa. Pian tuli puheeksi Suomen olot ja Moskovskija Vjedomosti.
"Minä en juuri välitä politiikasta, vaan pidän huolta omista
asioistani, mutta kummalliselta minusta tuntuu että hommataan muutoksia
Suomen oloissa, vaikka suomalaiset itse ovat aivan tyytyväisiä niihin",
sanoi moskovalainen kauppias, ja todennäköisesti hän lausui
mielipiteen, joka on yhteinen Venäjän suurelle yleisölle. Hän kyllä
käsitti, ettei heidän lehtensä asioita paranna, vaan pahentaa. Mutta
häpeä ja vastuunalaisuus ei ole kohtaava Venäjän kansaa, vaan noita
kunnottomia sanomalehtimiehiä itseänsä ja kaikkia niitä, jotka heidän
takanansa piilevät. -- K:lo 11 a.p. saavuimme Moskovaan ja menimme
asumaan meille vanhastaan tuttuun paikkaan, S:t Petersburg-nimiseen
hotelliin. Mainitussa hotellissa, joka on lähellä "punaista porttia",
voi asua hyvin halvalla. Saa nimittäin 1 ruplan 50 kopeekan
vuorokautisesta maksusta jotenkin suuren huoneen, joka on väliseinillä
jaettu kolmeen kammariin. Mistään ylimääräisistä menoista ei ole
puhettakaan ja laskunsakin tietää itse tarkoin edeltäpäin.

Jäimme Moskovaan muutamaksi päiväksi sekä katsellaksemme kaupunkia ja
ranskalaista näyttelyä, joka silloin oli avattu, että myöskin minä
heittääkseni hyvästi Moskovan konsistoorion, jonka alaisena olin ollut
kuusi vuotta. Kuten aina kohtelivat konsistoorinjäsenet nytkin minua
erittäin ystävällisesti. Kenraalisuperintendentin luoksi olin eräänä
iltana kutsuttuna teelle. Muutoin ei minulla konsistoorista ollut
mitään tukea toiminnassani Siperiassa. Ei mitään ehdotuksia, joita minä
sille tein, otettu korviin. Sen jäsenet näkyivät otaksuvan osaavansa
arvostella asioita, joita he eivät olleet nähneet ja joiden käyttöä he
eivät ymmärtäneet; ja vaikka he panivat alttiiksi melkoisia summia
Siperiassa olevien virolaisten ja lättiläisten hyväksi, niin eivät
antaneet ropoakaan inkeriläis-suomalaisten auttamiseksi, jotka ovat
kantaväestönä luteerilaisissa siirtoloissa. Työ virolaisten ja
lättiläisten hyväksi oli myöskin velttoa. Autettiin, mutta juuri kun
päästiin niin pitkälle että vähäinen apu olisi vielä ollut tarpeen työn
edistymiseksi, silloin sanottiin "seis!", ja siten oli murrettu
pontevan opettajan vaikutushalu ja kyky. Tein konsistoorille useampia
ehdotuksia silloin kun olin virolais-lättiläisen seurakunnan
esimiehenä, mutta turhaan. Jos Suomen hallitus olisi kohdellut minua
samallaisella välinpitämättömyydellä, niin ei kenraalisuperintendentti
Cossmann olisi saattanut Siperiassa toimittamansa tarkastuksen jälkeen
antaa sikäläisistä suomalaisista sellaista lausuntoa että "he olivat
ison matkaa edellä muista kansakunnista".

Kun kaikki tämä jätetään huomioonottamatta, ei ollut mitään
nurjamielisyyttä vallinnut konsistoorin ja minun välilläni.
Maanmiehemme Backman, joka on Pyhän Mikaelin kirkon esipappina
Moskovassa ja samalla konsistoorin asessorina, ymmärsi kyllä että
minulla oli ollut oikeus puolellani, ja oli pahoillansa siitä etteivät
ehdotukseni olleet tulleet hyväksytyiksi.

Hyvin miellyttävää oli katsella näyttelyä, jonka ranskalaiset olivat
panneet toimeen Moskovassa. Kuitenkaan ei siitä voinut olla tulematta
siihen käsitykseen että koko puuhan tarkoituksena oli saada kiskotuksi
kelpo tavalla rahoja siellä kävijöiltä. Senpä tähden ei koko näyttely
Moskovassa saavuttanut lainkaan yleistä suosiota, vaikka Ranskassa oli
arveltu aivan toisin. Suurissa parvissa näki ranskalaisia
matkailijoita, joita siihen aikaan oleskeli Moskovassa ja joita me
tapasimme sekä näyttelypaikalla Kremlissä että palatsissa.

Kun mielemme teki näkemään Moskovassa olevaa keisarillista palatsia,
käännyin poliisimestarin puoleen ja sain väelleni pääsyliput sinne.
Yhdessä meidän kanssamme pääsi eräs ranskalainen seurue palatsiin,
jonka kokonaisuudessaan meille näytteli muuan palvelija. Korkeita
saleja runsaasti koristelluin pylväsrivein, jotka olivat kullatut ja
joihin kalliita kiviä oli kiinnitetty -- siinä kuva mikä on muistiin
jäänyt käynnistäni palatsissa. Kappaleen matkaa keisarillisesta
palatsista, missä hallitsija aina Moskovassa käydessään pitää asuntoa,
on osasto, missä kruunun kalleuksia säilytetään. Sinne pääsee jokainen
ilman pilettiä. Siellä saa nähdä kaikki kruunauspuvut sekä vielä
valtakunnan kruunun ja valtikan. Tarumaiset aarteet kallisarvoisia
astioita ja jalokiviä, satuloita ja aseita häikäisee siellä silmää.
Mutta mielessään tuntee, katsellessa kaikkea tuota rikkautta, jonka
raha-arvoa tuskin voidaan määrätä, ettei onnellisuus ole riippuvainen
sellaisten omistamisesta.

Enimmin minua miellytti katsella sitä osastoa, missä säilytettiin
halvempiaineisia mutta historiallisessa suhteessa arvokkaita esineitä.
Pietari Suuren yksinkertaisen kätkyen ja halvan poikamies-aikuisen
sängyn, re'en, jolla Napoleoni pakeni Moskovasta, suunnattoman suuret
kullatut ajopelit, joissa Katariina II oli matkustanut Pietarista
Moskovaan, Pietari I:sen saappaat ja hänen omatekoiset huonekalunsa
sekä määrättömän joukon muita samankaltaisia kapineita sai siellä
nähdä.

Ennenkun lähdimme Kremlistä, kävimme Uspenskin tuomiokirkossa, sillä
Moskovan kauniiseen Vapahtajan katedraaliin, josta olen puhunut
kertomuksessani matkasta Omskiin, ei sillä kertaa päässyt.
Palveluhaluinen kirkonpalvelija näytteli meille kirkossa olevat
pyhäinjäännökset, -- kunnia, joka ei tule kaikkien kirkossa kävijäin
osaksi. Muun muassa avasi hän kallisarvoisen rasian, missä lasin alla
säilytettiin kappale pyhän Nikolain ruumista kultakuorukseen
kätkettynä. Muuan oikeauskoinen käytti heti tilaisuutta saadakseen
suudella lasia. -- Sitte näytettiin meille useampia merkillisempiä
pyhäinkuvia, muun muassa neitsyt Marian kuva, jonka muka evankelista
Luukas oli maalannut. Oikeauskoisilla ei ole ainoastaan sellaisia
merkillisiä kuvia, joiden he uskovat juontavan alkunsa niin kaukaisilta
ajoilta, vaan on heillä vielä semmoisiakin, joiden sanotaan olevan
taivaasta tulleita. Kuten tiedämme pitää kreikkalainen kirkko näitä
pyhäinkuvia suuressa kunniassa. Tuomiokirkosta menimme katsomaan Ivan
Velikijn tornia ja sen vieressä olevaa "Tsar-kolokol'ia". Sanotusta
tornista tarjouu eteemme näköala Moskovasta, "jota ei milloinkaan
unohda", kuten nykyinen Ruotsin kuningas kuuluu sanoneen, kun hän
kruununprinssinä ollessaan kävi tornissa. Mutta mikähän merkillinen
laitos se "Tsar-kolokol" sitten on? kysynee joku. Se on maailman suurin
kirkonkello, minkä kunnian se saanee edelleenkin pitää, ainakin
kaukaisiksi ajoiksi. Venäläisillä on kirkoissaan useita ja suuria
kelloja, niin että he siinä suhteessa epäilemättä käyvät kaikkien
muiden kirkkokuntien etunenässä. Henry Lansdellin tiedonannon mukaan
painaa Englannin suurin kello Oxfordissa 7 tonnia eli noin 15,100
naulaa, suurin kello Pietarissa 23 tonnia, vanhassa pääkaupungissa
oleva "Suuri Juhana" 96 tonnia, mutta "Tsar-kolokol" eli kellojen
kuningas Moskovassa painoi uudekseltaan liki 200 tonnia eli 432,000
naulaa. Tämä jättiläiskello on 26 jalkaa korkea ja sen läpimitta 67
jalkaa. Kellon toisesta kyljestä on lohennut kappale sen pudotessa
tornista maahan. Nyt se olla kohjottaa maassa Ivan-Velikijn tornin
juurella, ja sitä kummastelevat kaikki Moskovassa kävijät.

Matka Moskovasta Pietariin kestää noin kaksikymmentä tuntia. Terveinä
ja reippaina saavuimme Pietariin oltuamme matkalla kolme viikkoa siitä
pitäin kuin Omskista läksimme. Oleiltuamme Pietarissa pari päivää
lähdimme kulkemaan kohti kallista kotimaata. Niiden kuuden vuoden
kuluessa, minkä ajan olin hoitanut Siperiassa olevain suomalaisten
vankien ja siirtolaisten pastorin virkaa, olin matkustanut noin 60,000
virstaa, siitä enemmän kuin puolet hevosella.

Rohkenen toivoa, ettei työni ole hukkaan mennyt, vaikka siinä oli
paljon vastuksia, jotka sen menestymistä ehkäisivät. Työ Siperiassa on
niinkuin ylimalkaan hengellisellä alalla sitä laatua, että pitkiä
aikoja voi kulua ennenkun sen hedelmät tulevat näkyviin. Työmiehet,
jotka ovat muokanneet maan ja siihen kylväneet siemenen, voivat olla
aikoja sitte unhoon joutuneina tahi kuolleina, mutta aikanaan on heidän
kylvämänsä siemen kantava hedelmän.

Olkoon aina Suomenmaan mieluisena velvollisuutena pitää huolta
Siperiassa olevain poikainsa hengellisestä hoidosta ja lähettäköön se
työntekijöitä heidän luoksensa!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuusi vuotta Siperiassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.