Title: Kolmetoista vuotta Pähkinälinnassa
Author: Anonymous
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kolmetoista vuotta Pähkinälinnassa" ***


KOLMETOISTA VUOTTA PÄHKINÄLINNASSA


Työväen Sanomalehti Oy, Helsinki, 1906.
Työväen kirjapainossa.



JOHDANTO.


Muistelmani kolmitoista vuotisesta elämästäni Pähkinälinnassa ovat
kirjoitetut yleispiirtein, antaakseni lukijalle käsityksen noiden
vuosien tärkeimmistä tapauksista. Luoda tarkka kuva näin pitkästä
elämän ajasta, jolloin on niin paljon eletty sisäisesti ja niin vähän
ulkoisesti, on hyvin vaikeata. Sen saattaisi ehkä tehdä toisenlaisissa
olosuhteissa ja toisenlaisen mielialan vallitessa, kuin nykyinen
kirjoittajan on. Olenkin, näin ollen, tähän merkinnyt vain huomatuimmat
tosi-asiat, vaikkakin pienemmätkin asiat, jotka joka päivä lakkaamatta
sielua rasittivat, ehkäpä sittenkin olivat kauheimpia ja varsinkin kun
niistä ei saattanut millään tapaa vapautua. Mutta kertomukseni
tällaisenakin antaa jonkinlaisen käsityksen Pähkinälinnan vankilasta.

Pähkinälinnassa on kaksi vankilaa -- vanha ja uusi. Jälkimäinen otti
vastaan ensimmäiset uhrinsa v. 1884. Sitä ennen oli linnassa vain
pieni, yksikerroksinen vankila, johon saattoi sijoittaa vain
kymmenkunta vankia, tämä rakennus seisoo vieläkin. Tämä ei ole se
historiallinen vankila, mutta sen paikalle noin kolme tai neljäkymmentä
vuotta ennen uutta vankilaa rakennettu; historiallisesta vankilasta on
enää jälellä vain yksi tornikoppi [Luultavasti se, jossa Ivan
Antonovitsh säilytettiin. Suom. muist.] nykyisen vanhan vankilan
kylkeen yhdistetty.

Siitä, ketä tuossa vanhassa vankilassa ennen meidän tuloamme
säilytettiin, minä en onnistunut tietoja saamaan. Meidän ensimmäisinä
seitsemänä vuotena käytettiin sitä karsserina; sinne suljettiin myöskin
sairaat vangit sekä kuolemaan tuomitut. Siellä niinikään säilytettiin
uudet vangit ensimmäiset kolme tai neljä kuukautta jotta saatettaisiin
pitää vangit rangaistuksen ensi aikoina mahdollisen ankaramman
järjestyksen alaisina. Kuutena viimeisenä vuonna pidettiin siellä
työverstaita, joissa vangit työskentelivät, mutta tällöinkin, kun
nähtiin tarpeelliseksi eristää jokin vanki toisista, lakkautettiin
verstoissa työt ja huoneet muutettiin taas kopeiksi. Tämän vankilan
pihalla toimitettiin mestaukset; viime vuosina istutettiin pihaan
keittiökasveja ja puita. Tämä piha on vanhan vankilan etupuolella;
vankilan takana on sitäpaitsi pienempi piha, ja tähän pieneen pihaan
päin ovat sekä vankilan ikkunat kuin myöskin sen tornikomeron ikkuna,
jossa komerossa säilytettiin Ivan Antonovitsh. Eristetyt vangit saivat
lyhyen ulko-ilmassa oleskeluaikansa olla tässä, pienemmässä pihassa.
Vanhaan vankilaan vie vain yksi käytävä ja sekin uuden vankilan
pihasta, joten aina saatoimme ikkunoistamme nähdä milloin vanhaan
vankilaan vietiin eristettyjä tai uusia vankeja. Vanhan vankilan
ympärillä on historiallinen muuri. Uusi vankilarakennus on tiilistä
rakennettu kaita, pitkä, tiilinvärinen, kaksikerroksinen rakennus,
ikkunat pienet ja niissä himmeät ruudut. Uuden vankilan pihalla on
niinikään ryytimaa sekä vankein kävelypaikat.

       *       *       *       *       *

Aikana, jota kertomukseni koskee, oli Pähkinälinnan vankilassa
kaikkiaan neljäkymmentäkahdeksan henkeä. Näistä mestattiin kaksi
miestä, itsemurhan teki kaksi miestä ja yksi nainen, seitsemän miestä
tuli hulluksi, joista sittemmin kolme kuoli, tauteihin kuoli kymmenen
miestä, Siperiaan lähetettiin kuusi miestä, Sahalinille lähetettiin
yksi mies ja yksi nainen ja vankilaan jäi seitsemäntoista miestä ja
yksi nainen.

Kun Pietari-Paavalinlinnan Aleksejevskin varustuksen vankila v. 1882
lakkautettiin siirrettiin sieltä vangit, yhdeksän henkeä, Pähkinälinnan
uuteen vankilaan. Vangit olivat kaikki hyvin kurjassa tilassa,
laihtuneita ja keripukin vaivaamia.

Aleksejevskin varustukseen oli teljetty v. 1882 tapahtuneeseen n.s.
Michailovin juttuun sekaantuneet. Näistä vuoden kuluttua kuoli
varustuksessa kuusi henkeä ja yksi tuli hulluksi. Jälelle jääneet
olivat puoliksi mädäntyneitä kun vasta asianomaiset "huomasivat"
vankien tilan. Tähän saakka "ei huomattu" mitään, yksinpä lääkärikin,
vanha äijä Williams, kosketellen sormellaan sairasten vankien
pöhöttyneitä jalkoja, joka kerran sanoi: "ei tämä vielä ole mitään", ja
määräsi sairaalle lusikallisen maitoa sekä mädäntyneen ruoan sijaan --
hapankaalia ja puuroa. Hoitajain, päällikkökunnan ja vartijain käytös
vankeja kohtaan oli kyynillistä, sydämmetöntä ja raakaa.

Varustukseen teljettyjen joukossa oli kolme naista Lebedeva, Terentjeva
ja Jakimova lapsensa kanssa. Puoliksi mädänneinä vietiin heidät Karin
vankilaan, paitsi Terentjevaa, joka oli kadonnut tietämättömiin.
Minkälainen olo Aleksejevskin varustuksessa vangeilla oli, siitä
todistukseksi kertoivat siellä olleet vangit, että eräänä yönä olivat
rotat syödä Jakimovan lapsen, jonka äiti vain hädin tuskin sai
pelastaneeksi, eräs heistä näytti leipää, jota olivat saaneet syödä, --
se oli kaikkea muuta kuin leipää.

Elokuussa v. 1884 tuotiin Aleksejevskin ja Trubetskoin varustuksissa
istuneet ja sittemmin sieltä Karin vankilassa pakkotyössä olleet
kymmenen vankia meidän linnaamme; usea heistä oli jo useampia vuosia
ollut tyrmässä ja pakkotyössä ennen kun asiansa ratkaistiin. Karin
vankilassa olonsa oli jonkun verran helpompaa, kuin linnassa olo, mutta
sittenkin olivat kärsimyksensä niin kauheita, että he päättivät karata
ja jos ei onnistuisi -- polttaa itsensä tyrmässä. Vankilan muurin alle
oli kaivettu käytävä, rovio oli valmistettu, mutta yrityksensä
keksittiin ja estettiin. Vankeja Pietariin kuletettaissa pantiin heidät
rautoihin, suljettiin akkunattomiin koppeihin jokialuksessa ja Kamaa
sekä Volgaa kulettaissa seisoi kunkin kopin oven edessä asestettu
vartija.

Näistä hajanaisista piirteistä toivon jossain määrin käyvän selville
sekä vankilamme ulkonaiset suhteet että onnettomien vankien olo ennen
Pähkinälinnaan siirtämistä.



I.


Olen jo maininnut että kaikki v. 1884 Pähkinälinnaan tuodut vangit
säilytettiin ensin Pietari-Paavalin linnassa. Jo Pietari-Paavalin
linnassa saimme tuntea, mitä meidän vastaisuudessa oli odottaminen.
Päällystön äänen sävy meitä puhutellessa oli, joskaan ei aina raaka,
niin kumminkin aina pikkumainen ja vihainen. Minkä vuoksi esim. tuli
ihmisille, jotka tuomion jälkeen vain väliaikaisesti muutamia päiviä
täällä säilytettiin, minkä vuoksi luettiin näille pakkotyöläisten
ohjesäännöt, joissa uhattiin raipoilla, y.m.? Mielialamme oli
ylenmäärin raskas: kukin tunsi tulevan pitkän koppivankeusajan kaikki
kauhut, ajan, jolloin tuli olla eroitettuna kirjoista, olla kaukana
kaikesta ihmisellisyydestä. Istua päivästä päivään yksinäisessä kopissa
ilman kirjoja, ilman minkäänlaista työtä tuntui samalta kuin kuolema --
ja niin se olikin. Mieli oli niin synkkä, että alussa luuli, että
meidät aijotaan päiviltä ottaa; ja kun meitä kutakin, jotka kaikki
olimme kahleissa, kädestä kiinni pitäen talutettiin laivarantaan, luuli
usea meistä, että eiköhän meitä viedä hukutettavaksi. Vankilaan
vietäessä niinikään kädestä pitäen talutettiin, miltei kannettiin,
vaikka jokainen meistä saattoi kahleissakin vapaasti astua. Ja kaiken
lisäksi oli saattajana toistakymmentä aseellista sotamiestä. Laivaan
päästyä jo arvasimme matkamme määrän. Ajatukset loihtivat mieleen kuvan
toistaan kauheampia: kuvittelimme maanalaisia komeroita, joihin ei
pääse valoa, ei raitista ilmaa, alituinen toimettomuus, kahleet...

Se kumminkin oli erehdys: maanalainen vankeus ja ruumiilliset
kidutukset ovat jo vanhenneina hylätyt; niiden sijalle on keksitty,
niin sanoakseni, hienostettuja, vähemmän huomiota herättäviä
kidutuskeinoja. Ensimmäiset havaintomme Pähkinälinnassa olivat osaksi
mieluisiakin: kopit olivat puhtaat ja kuivat ja huolimatta
himmeälasisista ikkunoista, jotenkin valoisat. Vuodevaatteet puhtaat ja
-- vankilan vaatteiksi -- hienot, silmien pesuastiat ja klosetit
käytävissä. Koppi oli jotenkin pieni, vain seitsemän askeleen pituinen
ja neljän levyinen, muuten saman mallinen, kuin tutkintovankilan kopit.
Vuode lukittiin päiväksi seinään, ja paitsi puujakkaraa ei kopissa
ollut mitään muuta huonekalua.

Koppiin tuotua ilmoitettiin meille kullekin, että ohjesääntöjen mukaan
tulee vartijan puhutella meitä oikeutemme menettäneitä "sinä" sanalla,
vaikkakin sittemmin vartija aina koettikin puhutellessaan käyttää
kolmatta persoonamuotoa. Jälkeenpäin sain kuulla, ettei näin menetelty
kaikkien kanssa. Sekin oli olevinaan omaa lajiaan systeemiä:
näin tahdottiin eristää vankien pyyteet tai kehoitettiin olla
naputtelematta, joten vankilan päällystö olisi saavuttanut
tarkoituksen: pitää vangit yksinäisessä vankeudessa sanan täydellisessä
merkityksessä.

Tässä tarkoituksessa sijoitettiin meidät ensipäivinä siten, että
jokaisen vankikopin vieressä oli aina tyhjä koppi; mutta kun sitten
tuli uusia vankeja lisään, täytyi ne sijoittaa tyhjiin koppeihin ja
naputteleminen lisääntyi. Naputteleminen kävi hyvin hiljaa ja
tavallisesti toimitettiin se semmoiseen aikaan, jolloin vahdit jakoivat
ruokaa tai olivat muissa välttämättömissä toimissa. Mutta huolimatta
kaikesta varovaisuudestamme saatiin meidät usein kiini itse teossa ja
silloin alkoivat mitä ilettävimmät kohtaukset: sinuteltiin; asetettiin
santarmi oven aukosta vankia silmällä pitämään, joka heti, kun napatus
alkoi, jyskytti oveen: sanottiin, että se on "lapsellista leikkiä, jota
tulee hävetä;" kiellettiin kirjojen lukeminen, jotka kirjat, vaikka
olivatkin huonoa hengellistä sisältöä tai jotain joutavan päiväistä
roskaa, sittenkin olivat arvaamattomasta arvosta niille, joiden mieli
ei tehnyt taistelutta hulluksi tulla; ja jos mikään muu keino ei saanut
naputusta lakkaamaan, puettiin niskoittelija hullun paitaan.

Mekin puolestamme koetimme todistaa toimemme vaarattomuutta, sanoimme
että kun vankilaan suljetut kaikki ovat tuomituita, niin ei kieltoon
ole minkäänlaista järjellistä syytä, huomautimme myöskin, että kun on
mahdollisuus vaihtaa ajatuksia naapurin kera mutta pakosta täytyy
vaieta, on se kiduttamista, jotenka siis ei ole kummeksittavaa, joskin
emme voi kieltoa totella. Tämmöistä sallittiin vain ensi päivinä;
pitempi aikaisille vangeille ei sallittu tämmöisiä vapauksia, vaan jos
naputusta kuultiin, hyökkäsivät vartijat heti koppiin ja silloin tuli
tulvimalla haukkumisia ja sadatuksia. Jos tällöin vanki vieläkin
uskalsi vastata, antoi vartijain vanhin merkin, vartijat hyökkäsivät
onnettoman kimppuun, kaatoivat hänet maahan, pieksivät siinä onnetonta,
pukivat hänet pakkopaitaan, sitoivat useimmaksi tunniksi rautasänkyyn,
ja ettei vanki saisi huutaa -- pistettiin kapula suuhun.

Viereisissä kopeissa olijat, kuultuaan toveriansa pieksettävän,
ilmaisivat vastalauseensa, -- he itsekin joutuivat saman kohtalon
alaisiksi. Tällöin nousi selittämätöin mellakka, kuului huutoa,
kolinaa, kaatumisia ja kapula suussa makaavien korinaa. Mellakka kuului
vankilan kaikkiin komeroihin. Tämän välttämiseksi sittemmin vietiin
syylliset vanhaan vankilaan, pistettiin karsseriin ja siellä vartijat
vihansa onnettomien yli purkivat.

Eräs tovereistamme kertoi mitenkä kerran varsin mitättömästä syystä
vankilan päällikkö hyökkäsi hänen koppiinsa ja sähisten vihasta huusi:
"rosvo, lurjus, minä sinut opetan!" Tähän vastasi toverimme:
"barbaari". Silloin hyökkäsivät santarmit hänen päällensä, sitoivat
hänet ja sidottuna pieksivät veriin. Kun hän sitten vaati lääkärin
tutkimaan vammoja, sanoi lääkäri: "vastarintaa tehdessä sai pieniä
vammoja".

Kun kerran oikeusministerin apulaisen Orshevskin ollessa
tarkastuksilla, ilmoitimme hänelle näistä pieksämisistä, vastasi hän:
"se ei ole totta, sillä vartijat sanovat ettei ketään ole piesty".

Taistelumme vankilan hallintoa vastaan oli hyvin vaikeata. Useimmat
vangeista olivat käyneet kokonaan voimattomiksi -- pakkotyön ja linnan
ulkovarustuksissa istumisen kauhut olivat vieneet heiltä kaiken tarmon;
he odottivat vielä helpompia päiviä. Kokemattomat luulivat, ettei
moista helvetin piinaa saata kestää kuin vuosi tai pari, jonka tähden
päättivät kaikin voiminsa kestää kärsimykset. Kokeneet sitävastoin
tiesivät, ettei vuodeksi tai pariksi olisi vankeja ulkovarustuksista
tänne tuotukaan; he tiesivät myöskin, etteivät mitkään lait vaadi
tämmöistä petomaista julmuutta vankeja kohtaan, vaan että se on vain
viranomaisten mielivaltaisuutta, jota vastaan on taisteltava.

Entäs tulokset?

Kolme kuukautta oltuaan Pähkinälinnassa päätti Minakov syyskuussa v.
1884 nälkälakolla pakottaa myöntämään hänelle kirjoja sekä saada nähdä
tovereita. Kun voimansa heikkenivät ja häntä koetettiin väkisten
syöttää, löi hän lääkäriä korvalle ja vaati, että hänet mestattaisiin,
niinkuin ohjesäännöissä "väkivallasta päällystöä kohtaan"
rangaistukseksi määrättiin.

Muutaman päivän kuluttua vietiin hänet oikeuteen ja luettiin kuoleman
rangaistus. Häntä kehoitettiin kirjoittamaan armonanomus, mutta hän ei
huolinut sitä tehdä. Mestauspäivänä pyysi hän saada kirjoittaa
sukulaisilleen, mutta se häneltä kiellettiin. Aamusella kuului
käytävässä sotilasvartion tasaista astuntaa. Kopeissa vallitsi kuolon
hiljaisuus, kukin odotti mitä oli tuleva. Minakovin koppiin astui
useita henkilöitä; vankilan päällikön ääni kuului: "nuttua ei huoli
pukea, hatun saa ottaa". Sen jälkeen kuului Minakovin ääni: "hyvästi,
veljet, -- minut viedään ammuttavaksi!" Muutaman minuutin kuluttua
kuului isolta pihalta yhteislaukaus... Se oli Minakovin kärsimysten
loppu!...

Muutaman päivän kuluttua poistettiin kaikista kopeista venttiilit ja
säpit ikkunoista. -- Klimenko oli hirttäytynyt ikkunan säppiin.

Kahden viikon kuluttua, ensimmäisenä joulupäivänä, häiriintyi taas
vankilamme tavallinen hiljaisuus: kuului metallisen lautasen helinää,
sitten jalkojen kopinaa, kaatumista ja Myshkinin huuto: "mestatkaa
minut ... älkää lyökö, mestatkaa!" Jähmetyimme kauhusta, emme uskoneet
korviamme emmekä tietäneet asiaa, sillä vain yksin Myshkinin naapuri
tiesi hänen tahallaan tehneen väkivaltaisuutta vartijalle ja niin
vaatien kuoleman rangaistusta itselleen, kääntääkseen siten
asianomaisten huomion tapahtumiin Pähkinälinnassa.

Kolmen viikon kuluttua tuomittiin Myshkin kuolemaan ja tuomio pantiin
kohta täytäntöön.

Taistelumme mielivaltaa vastaan sai yhä suuremman vauhdin; vangit
alkoivat naputella jo niin kovasti että käytävän toisella puolella
kopeissa olijat naputuksen kuulivat; koetimme saada kaikkia
yksimielisyyteen toimissamme. Tottelemattomimmat vietiin vanhaan
tyrmään, mutta jälelle jäänet alkoivat sitä kovemmin naputella vaatien,
että heidätkin siirrettäisiin vanhaan vankilaan, toivoen siten päästä
taas yhteen, sillä vanhassa vankilassa oli vain kymmenen koppia.
Naputteleminen kasvoi niin suureksi, että santarmien oli pakko
voimainsa takaa rämisyttää vaskisia vateja, etteivät vangit kuulisi
toistensa naputuksia.

Nyt alkoivat taudit raivota vankien keskuudessa. Silloin saimme kokea,
ettei sairaille anneta ensinkään lääkärin apua. Keripukkia
sairastaville ja keuhkotautisille, verta sylkeville, annettiin samaa
ruokaa kuin terveillekin, s.o. kaksi kertaa viikossa paastokaalia ja
puuroa ja muina päivinä lientä ynnä pikkuinen lihasiruinen.
Pitempiaikaiset vangit olivat kokonaan nälissään, he kun olivat saaneet
kauhean vatsakatarin eivätkä saattaneet mitään syödä. Muutamat kärsivät
näköhäiriötä, jotkut makasivat liikkumattomina lattialla, kun eivät
voineet koko päivää istua puupenkillä. Naisten puku oli hyvin
vaillinainen, heillä kun paitsi paitaa, ei ollut muuta kuin
ruutuselkäinen levätti yllä. Miehillä oli paitsi alusvaatteita,
verkanuttu ja housut, päällyslevätti oli ommeltu puoleksi mustasta,
puoleksi harmaasta sarasta, keltaset vangin merkit selässä.

Sairaalaa ei vankilassa ole ollenkaan. Lääkäri kävi sairasten luona
kutsuttaissa tai vankilanpäällikön käskystä. Lääkäri oli nuori mies,
vasta opintonsa päättänyt, Svonkevitsh nimeltään. Hän ei ollut häijyn
luonteinen, mutta vailla tahdon voimaa, taipui aina vastaan sanomatta
päällystön tahtoon. Lääkkeitä annettiin joskus jonkunlaisia, mutta eri
ruokaa ei yhdellekään sairaalle määrätty. Sairashoitoa ei ollut
minkäänlaista. Ensimmäisinä kuoli Tihonov; kuollessaan hän vaikeroi
ankarasti. Hän ei ollut koskaan naputellut, ja oikeudessa asiataan
käsitellessä oli hän kovin surullinen ja hajamielinen. Vankeudessa
ollessaan lienee hän sittemmin kadottanut järkensä. Hän lienee kuollut
keuhkotautiin. Jo aikaa ennen kuolemaansa siirrettiin hänet vanhaan
vankilaan, ettei vaikeroimisensa synnyttäisi vankien kesken
levottomuutta.

Vankien tyytymättömyys kasvoi yhä suuremmaksi; useilla oli kinaa
päällystön kanssa. Shebalin kieltäytyi syömästä ja vaati saada tavata
omaisiansa. Kolmenakymmenenäensimäisenä nälkäpäivänänsä joutui hän
tunnottomaan tilaan ja alkoi syödä. Ignati Ivanov, joka oli Kasanista
tuotu, kärsi unettomuutta, muuttui alakuloiseksi ja öisin sekä päivin
lakkaamatta kuului hänen askeltensa ääni.

Sen jälkeen alkoi öisin kuulua huutoa -- Shjedrin oli tullut hulluksi.
Vankilan hallinto ei ottanut sitä uskoaksensa, vaan määräsi hänelle
rangaistuksen kuni terveelle. Vartijat eivät jättäneet häntä rauhaan ei
päivällä eikä yöllä, useamman kerran kuletettiin hänet vanhaan
vankilaan. Shjedrin oli kaksi kertaa tuomittu kuolemaan, toisen kerran
hänen ollessaan matkalla Siperiaan syystä, kun hän silloin puolusti
erästä naisvankia, joka jostain syystä pantiin köysiin. Karin
vankilassa oli Shjedrin kiinnitetty kahleilla kottikärreihin, jota
hänen täytyi muassaan kaikkialla kulettaa, jopa nukkuakin sen viereen.
Pähkinälinnaan tuotua alkoi hän heti puhella sekavasti. Hän uskotteli,
että santarmit olivat päättäneet "kuivattaa hänen henkisen kykynsä" ja
sen vuoksi yhä tirkistävät hänen koppinsa ovenaukosta. Sitten hän sanoi
häneltä kadonneen puoli päätä, toinen puoli päästä ja yksi silmä oli
enää jälellä ja ne hänen täytyy pelastaa millä keinoin tahansa, eikä
sallia santarmien niitä katsoa. Hän valitti tämän olevan hänelle hyvin
vaikeata, sillä santarmit eivät olleet tavallisia, mutta "erinomaisia,
jotka tuntevat koko nykyaikaisen tieteen". Nämät houreensa hän
naputteli naapurillensa. Useimpia raivokohtauksia oli hänelle jo
tapahtunut, tällöin hän aina koetti estää santarmien katsomasta
ovenaukosta. Ja nuo, tietysti, sitä useammin katsoivat, josta Shjedrin
parka yhä enemmän raivostui. Varsinkin vankilan päällikkö Sokolov (jota
me tavallisesti kutsuimme Herodekseksi) joutui suunniltaan Shjedrinin,
muka, itsepäisyydestä, ja vähän väliä taas antoi sitoa vangin köysiin
ja viedä vanhaan vankilaan. Ei ottanut uskoaksensa Shjedrinin olevan
sairaan ennenkun hän v. 1891 muuttui kokonansa idiotiksi ja kaikesta
välinpitämättömäksi.

Kun ei sairaista ensinkään välitetty, alkoi vankien keskuudessa surma
tehdä kamalaa työtään. Malarskij, Butsevitsh ja Nemolovskij kuolivat
keuhkotautiin. Useita oli keripukin vaivaamia ja sylkivät verta. Nyt
vasta nähtiin tarpeelliseksi päästää vankeja pihalle niin, että saivat
nähdä toisiansa, kuusi meistä saivat sen armon. Tämä tapahtui kahdesti
viikossa, puolituntia kerrallaan. Muuten saimme yksin olla puolituntia
ulkona, jos milloin keltä jostain syystä ei tätäkin armoa riistetty,
vaikka yleensä pihalle päästettiin vain semmoisia, jotka vähimmin
naputtelivat, siis jo puoliksi mielisairaita. Butsevitsh sai myöskin
armon nähdä tovereitansa, mutta sen vain pari kertaa, sillä hän ei
sitten enää jaksanut nousta vuoteesta. Kuolinvuoteellaan hän surkutteli
ettei enää jaksanut kävelytoverilleen viedä paria sokeripalasta. Niin
suuri on rakkauden tarve koppivankeudessakin; yksistään jo se seikka,
että sai nähdä ihmistä, joka sinua ymmärsi, voi nostattaa lapsellista
riemua ja ihastusta!

Butsevitsh kuoli hiljaa. Kuulimme vartijoiden pari päivää ennen hänen
kuolemaansa menevän hänen koppiinsa, sitten ei enää kuulunut mitään.
Luultavasti hänetkin vietiin vanhaan vankilaan kuolemaan. Sen jälkeen
kuoli kohta vielä kaksi: Nemolovskij ja Dolgushin, edellinen
keuhkotautiin, jälkimäinen kuihtui vähitellen kunnes kuolema pelasti
kärsimyksistä. Kumpikin vaikeroi kovin ja heidätkin vietiin vanhaan
vankilaan.

Näitä kahta siirrettäessä huomasimme me muut selvään, että heidät
viedään kuolemaan. Vanhassa vankilassa on hyvin tuoresta ja kylmä ja
nuo onnettomat, horroksista herättyään saattoivat selvään huomata syyn,
miksi heidät oli sinne tuotu, eivätkä he ennen kuolemaansa saattaneet
edes tovereilleen jäähyväisiä naputtaa.

Tämän jälkeen useat meistä vaativat, ettei kuolevia vietäisi vanhaan
vankilaan. Vankilan hallinto suostui siihen ja Hellis sekä
Slatopolskij, jotka niinikään kohta kuolivat, saivat kuolla kopeissaan.

Kauheata on muistella kahta ensimäistä vuottamme Pähkinälinnassa. Sen
ilma ikäänkuin henki kuolemaa vankein keskuuteen ja millainen olikaan
kuolema -- yksinäisyydessä, ilman ainoatakaan ystävällistä sanaa!
Kuolevien tila oli hirmuinen, he saivat maata avuttomina, ei vaihdettu
vuodevaatteita, ei edes tarpeelle nostettu.

Useat tiesivät varmasti, että kuolema lähestyi. Keuhkotautiset saivat
usein verensyöksy kohtauksia, joka heitä heikonti niin, etteivät
jaksaneet sormellaan vuoteensa laitaan naputtaa, tai jos naputtivat
joskus, niin tapahtui se niin säännöttömästi, että sitä oli vaikea
ymmärtää. Tavallisesti sanoivat he tällöin jäähyväiset tovereille, kun
jo tunsivat kuolemansa lähestyvän.

Mutta eipä aina kuolevillekaan annettu anteeksi heidän naputuksiansa.
Niinpä esim. Köbulinskiä rangaistiin naputtelemisesta ja vankilan
päällikön "sinuttelemisesta" eikä suotu hänen tavata tovereitaan,
vaikkakin ennen oli luvattukin, ja niin sai hän silmänsä ikuiseen uneen
sulkea ilman, että hartain toivonsa -- saada viimeisen kerran syleillä
tovereitansa, -- olisi toteutunut...

Jonkun aikaa turhaan taisteltuaan naputtelemista vastaan kaikilla
mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla, jätti vankilan hallinto
viimein kovuudet tätä vastaan; täydellinen vankien eristäminen ei
onnistunut ja nyt jo alettiin päästää vankeja kohtaamaan toisiansa,
vaikka kylläkin yhtä kerrallaan ja vain muutaman minuutin aikana. Sen
sijaan koettivat santarmit nyt tukahduttaa vangeissa kaiken
itsenäisyyden; varsinkin heikkojen sairasten puolesta puhumista ei
tahdottu sallia ja vähimmin kaikkea, että se tehtäisiin yksimielisesti.
Mitä julmimmassa vihan vimmassa tavallisesti tällöin vankilan
päällikkö kiljui: "kuinka uskallat puhua toisista: se ei ole sinun
asiasi, -- täällä ei ole 'toisia'!"

Sen parempaa apua ei ollut ylemmistäkään viranomaisista. Vankilan
tarkastus toimitettiin noin neljä kertaa vuodessa. Sisäasiainministerin
apulainen kävi kerran santarmiston päällikön kera, departementin
päällikkö kerran, pari kertaa santarmihallituksen päällikkö, joskus
käväsi prokuraattorikin. Nämät tekivät meille kysymyksiä
terveydestämme, kävelyistämme, j.n.e. Tietäessämme, että kaikki
valituksemme ovat turhia, vastasimme kysymyksiinsä ylimalkaisesti,
päästäksemme vain heistä. Näissä tilaisuuksissa sisäasiainministerin
apulainen Orshevski huomautti vangeille, kuinka, muka, täältä
poispääseminen on sula mahdottomuus, lisäten tähän joskus: "muuten
riippuu asia suuresti teistä itsestänne, kuinka täällä käyttäydytte".

Kuinka turhia moiset tarkastukset olivat, se parhaiten käy ilmi siitä,
että heikot sairaat kuolevat ja mielipuolet jäivät yhä edelleen
avuttomaan tilaan.

Tähän aikaan tuli Juvatshev mielipuoleksi. Hän muuttui uskonnolliseksi
hourailevaksi, melkein lakkaamatta oli hän polvillaan ja katse luotuna
linnoituksen kirkon ristiin, höpisi rukouksia ja teki ristinmerkkejä.
Orshevski kehotti Juvatshevia menemään luostariin munkiksi, johon hän
vastasi lyhyeen: "olen mahdoton". Kohta sen jälkeen vietiin hänet pois
Pähkinälinnasta emmekä tietäneet mihin hän joutui.

Arontshik sai luvan tavata toisia vankeustovereitaan, mutta hän ei
kertaakaan lähtenyt kopistaan. Kuten jo on sanottu, pelkäsi hän
santarmien katseita ja niitä pakoon piiloutui kopin nurkkaan. Tämän
estämiseksi muurattiin nurkkiin tiilipatsaat ja Arontshik-paran täytyi
pysyä santarmien näkyvissä.

Naisvangit saivat vankilan päälliköltä osakseen naisen arvoa mitä
suurimmassa määrässä alentavaa kohtelua. Jokaisena lauantaina toi
hän naisvankien koppiin naistarkastajan, jonka tuli toimittaa
henkilökohtainen tarkastus. Nuo tarkastukset olivat mitä kauheimpia,
sillä ne olivat kokonaan turhanpäiväisiä, kyynillisen raakoja ja
kiduttavia. Tarkastusta toimitettaessa katsoi päällikkö oviakkunasta.
Kun naisvangit, tämän huomattuaan, alkoivat huutaa, sanoi päällikkö:
"kaikkeapa, ikäänkuin ei olisi ennen alastomia naisia nähty, --
joutavanpäiväisestä huutavat!"

Muuten on sanottava, että naisia kohdeltiin hiukan paremmin kuin
miehiä. Naisia ei sidottu nuoriin eikä piesty; joskus, kun sattui
yhteentörmäyksiä vankilan päällysmiesten kanssa, heitä "vahingoissa"
tyrkittiin ja vietiin karsseriin. Eikä heille oltu raakojakaan niin
usein, kuin miehille. Kaikesta päättäen tahdottiin heitä hengissä
säilyttää. Kun eräs naisvanki tuli sairaaksi, annettiin hänelle
lääkkeitä ja ruokaa; hoitoa sitä vastoin ei hänkään saanut
minkäänlaista, vaikka olikin niin heikko, että houraili eikä voinut;
vuoteelta avutta nousta. Hänen luonaan ei käyty muutoin kuin ruokaa
viemässä ja tarkastusta toimittamassa.

Suurinta kärsimystä sittenkin tuotti meille yksinäisyys. Se oli
hirmuisinta, sillä ei edes kuolemaisillaan oleville suotu, kuten
jo sanoin, sitä vähäistä lohdutusta, että olisivat saaneet
vankeustovereitansa tavata. Kirjoja oli käytettävänämme vain muutamia
vanhanaikuisia hengellisiä, tai kertomuksia pyhiinvaellusretkiltä
y.m.s. Työtäkään ei ollut minkäänlaista; kirjoittamista ei ollut
ajateltavakaan. Jotkut sepittivät runoja ja piirsivät niitä seiniin,
joista santarmit mitä raaimmilla huomautuksilla säestäen ne pois
pyyhkivät. Ainoa, mikä mielipuolisuudesta pelasti, oli naputteleminen
toisillemme, mutta hintansa se sekin monelle maksoi! Useille hengen ja
toisille järjenvalon.

Vain se, joka itse on kokenut yksinäisen vankeuden päiviä, kykenee
käsittämään kaikki sen tuottamat kärsimykset ja kauhut. Koppivankeus on
rangaistuksista raain, se on kidutuksen veroinen. Mutta ah, kuinka
harvat sivistyneistäkään siitä välittävät! Jos joku on jonkunkaan aikaa
ollut suljettu karsseriin tai saanut viettää yksinäisiä päiviä
sairaalassa, mimmoisella kauhulla hän niitä päiviänsä muisteleekaan! Ja
kumminkin -- mitä on heidän kärsimyksensä yksinäisen koppivangin
kärsimyksiin verrattuna, joille ei toivoakaan niiden loppumisesta?...

... Kuinka hyvin sopiikaan tässä johtaa mieleen Shukovskin runon:

    Vanki perholle.

    Sä mistä lensit, perhoseni?
    Sanoppa, ilman asukas,
    Mi johti sinun kulkuas
    Mun kurjan kurjaan koppihini?
    Ei valo aamuruskosen
    Voi milloinkahan päästä tänne;
    On kauhu täällä ystävämme,
    Ei jälkeäkään ilojen.

    Oi, olet tänne tervetullut!
    Tunsitko, perho, sääliä?
    Oletko tuolla ylhäällä
    Mun kurjan huokauksein kuullut?
    Ah! näkee kuollut sydämmein
    Sinussa maailman nyt taasen;
    Lens' rintahani ahtahasen
    Taas toivo kanssas', perhosein.

    Sanoppa, perho, onko viellä
    Ain' nytkin niityt kukkaisat?
    Virtaako vedet kirkkahat
    Kuin muinoin? Sinitaivas siellä?
    Ja josko öillä metsässä
    Nyt linnun laulu helisevi?
    Mitenkä päivä päilyilevi?
    Oi, kerro mulle keväistä!

    Vapaudesta virka sana;
    Sä kohtasitko niityllä
    Sen, iloisessa piirissä
    Sen laulu soiko raikkahana?
    Oi, näitkö maani kallihin,
    Joss' ennen onnellisna elin
    Ja iloisena lauleskelin?
    Kaikk' onko siell' kuin ennenkin?

    Kevättä täällä, perhonen sa
    Ja kukkia et löydäkään;
    Novellin vangit käsillään
    Ne piirsi tänne vaivojensa;
    Ei kuulla täällä milloinkaan
    Saa yhtään tuulen huiskausta
    Saat kuulla vankein valitusta
    Ja liehuella kahleillain.

    Vapautehen lennähtele
    Pois täältä, ilman asukas,
    Ja nauti, perho, riemujas
    Sull' joita kevät tarjoelee.
    Jo riennä! Sua kutsuvat
    Luoksensa kukka-kultaisesi,
    Siell' oikkusi -- on kahlehesi
    Ja vankilasi -- taivahat!

    Siell' ehkä satut lennellessä
    Kaks' pienokaista näkemään,
    Myös äidin, kyynel silmissään
    Ja syvä murhe sydämmessä;
    Oi jospa voisit lohduttaa
    Sä heitä suuren surun alla:
    "Hän elää teitä muistamalla --"
    Ah! ... ethän osaa puhua, --

    Oi, vaikka kultasiivilläsi
    Sä lapsiani viehätä;
    Ja lennä hiljaan, ystävä,
    Kuin näyttäisit jo väsyväsi;
    Kukalta lennä kukalle,
    Sua salli heidän tavoitella,
    Näin koeta heitä ohjaella
    Mun vankilani ovelle.

    Ja suojanansa äiti hellä,
    Mä uskon, seuraa lapsiaan;
    Sä huojentele kulkuaan
    Sun ilollasi hilpeällä.
    Mull' lohdutus on viimeinen:
    He mua vielä rakastavi,
    Ja vahdit ehkä taivuttavi
    Rukous pienten orpojen...

    Aukeevat rautakahleheni, --
    Taas vaimon, lapset, taivahan,
    Ja metsät, vuoret kotimaan
    Saan uudestansa nähdäkseni...
    Se mikä?... Kahle kalisi;
    Jo haihtuu kuva mieleiseni,
    Lennähti kultaperhoseni --
    Oi kuule!... Pois jo lensikin!

... Mutta jatkanpa kertomusta.

Nyt muistellessa niitä aikoja ihmettelen sitä, kuinka innokkaasti
silloin taistelimmekaan saadaksemme luvan tavata toisiamme, vaikkei
sitä lupaa suotukaan kuin kahdesti viikossa ja silloinkin vain puoli
tuntia kerrallaan! Saattaako tätä lupaa pitää helpoituksena
yksinäisessä kopissa istujalle? Siihen ei ole muuta kuin yksi vastaus:
epäilemättä. Kuulla joskus ystävällistä puhetta, nähdä ihmistä joka
sinut ymmärtää, saada vaihtaa ajatuksia, tunteita -- se on
arvaamattomasta merkityksestä. Naputteleminen onkin vain olenkorsi,
johon epätoivoinen tarttuu saadakseen edes jotain lohdutusta, mutta
vuosimääriksi ei se lohdutus riittäisi ihmistä ihmisenä pitämään.

Vankilan virkailijat koettivat tätäkin käyttää tarkoituksiinsa ja
sallivat alussa vain niiden tavata toisiansa, jotka virkailijain
mielestä käyttäytyivät hyvin. Mutta tämä ei heille onnistunut. Vangit
kieltäytyivät semmoisista kahden keskisistä kävelyistä, sanoivat että
"on siveellisesti väärin kylläisen oleskella nälkäisten keskuudessa".
Virkailijat kiukuttelivat, mutta yksimielisyytemme pelotti heitä ja
vielä suuremmasti sitä teki kuolevaisuuden suuri lisääntyminen, --
sehän oli vastaansanomaton todistus siitä, millaisessa tilassa vankeja
Pähkinälinnassa pidettiin.

Tähän aikaan kuoli Isajev keuhkotautiin; kuollessaan hän vaikeroi
kovasti sekä sai ankaran nikotuksen ja lienee kuollut tunnottomassa
tilassa. Pian sen jälkeen kuoli hänen naapurinsa Ivanov. Tämän
kuolintaudista emme saaneet selvää; vähää ennen kuolemaansa hän
naputtelemalla sanoi naapureilleen hyvästit.

Saadessamme kävelyllä kohdata toisiamme tutustuimme oloihin
vankilan eristetyissä osastoissa. Mutta kun taas ei enää päästetty
toisiamme näkemään, alkoi naputteleminen, vieläpä siinä määrin, että
vaihdettiin ajatuksia käytävän toisella puolella olevien koppien
asukasten kanssa. Vankilan päällikkö ei nyt niin raa'alla tavalla
naputtelijoita kohdellut, vaikkakin entistä suuremmalla tarmolla koetti
eristysjärjestystään toimeenpanna. Tässä tarkoituksessa vietiin useita
vankeja vanhaan vankilaan ja pidettiin siellä kuusi kuukautta vanhassa,
kosteassa rakennuksessa, vaikka heidän joukossaan oli useita
sairaitakin. Sinne saatettaissa tyrkittiin ja mukiloitiin vankeja,
vaikkapa nämät eivät mitään vastarintaa tehneet. Useat uuteen vankilaan
jätetyistä vaativat silloin myöskin päästä vanhaan vankilaan, he kun
eivät tahtoneet jättää tovereitansa.

Vanhassa vankilassa säilytetty Gratshevski ilmoitti nyt tovereillensa,
ettei hän enää jaksa kestää kidutusta vaan on hän päättänyt lyödä
lääkäriä tullaksensa siitä syystä mestatuksi. Tällaisissa tapauksissa
tuli aina lääkärin osalle ottaa lyönnit vastaan, sillä vankilan
päällikkö piilotteli aina santarmin selän taa; häntä vastaan ei voitu
mitään heittääkään, sillä Myshkinin jutun jälkeen ei enää jätetty
koppeihin yhtään astiata.

Ennen pitkää Gratshevski pani uhkauksensa täytäntöön ja vaati, että
hänet mestattaisiin. Viranomaiset joutuivat neuvottomiksi, mutta
päättivät pitää asian salassa. Linnoituksen päällikkö ilmoitti, ettei
mielipuolia tuomita. Tähän vastasi Gratshevski, että jos häntä ei
mestata, niin päättää hän itse päivänsä. Hänet pantiin vanhan vankilan
erikoiseen koppiin ja lisättiin vartijoita. Kahden viikon ajalla
kuulivat naapurit hänen joka päivä puhuvan santarmien kanssa ja
vaativan mestausta, mutta kun hän puheli rauhallisesti, eivät
vartijansa luulleet hänen uhkauksillaan totta tarkoittavan. Ettei
toiset vangit kuulisi hänen puhettansa, muutettiin hänet kokonaan
eristettyyn koppiin.

Eräänä iltana kuului äkkiä lyhyt, kauhea kiljahdus. Sen jälkeen seurasi
käytävässä kiiruisia askeleita, vahtikellon kilinää ja viimein
tunkeutui koppeihin savua ja palaneen käryä. Pian kuului lääkärin ja
vankilan päällikön ääniä. Vaikeata oli arvata, mitä oli tapahtunut, se
vain oli varma, että jotain kauheata oli Gratshevskille tapahtunut,
Seuraavana päivänä ei hänen koppiinsa enää viety ruokaa. Jälkeenpäin
saimme kuulla, että hän oli valanut päälleen paloöljyä ja sytyttänyt
sen tuleen. Vain pari kolme minuuttia oli hän hiljaa vaikeroinnut ja
sitten kuollut. Lääkäri ja päällikkö poistuivat kohta; savu ja
palanneiden vaatteiden sekä ruumiin hajua tuntui vielä seuraavanakin
päivänä. Parin päivän kuluttua tarkasti esikunnan päällikkö Petrov
koppeja ja pian sen jälkeen katosi vankilan päällikkö Sokolov ja hänen
sijaansa tuli uusi päällikkö. Vaikka jo edelläolevastakin saa
käsityksen tuon Sokolovin luonteesta, olkoon kumminkin tässä sen
lisäksi mainittu muutamia piirteitä hänen elämäkerrastaan, johon
tutustuimme hänen Pähkinälinnasta poismuuttonsa jälkeen.

Syntyisin oli hän juutalainen, vaikka tällöin jo ortodoksiseen
uskoon kastettu. Palvelusuransa oli hän alkanut tavallisena
sotamiehenä, josta oli sittemmin ylennyt upseeriksi. Vuoteen
1884 saakka oli hän Aleksejevskin ulkovarustuksen vankilan
päällikkönä; jo silloin, kuten Pähkinälinnassakin, oli hän erittäin
innokas virkatoimiensa täyttämisessä. Kuinka tarkkaan oikein
kuumeentapaisella, pikkumaisuuksiin menevällä tarkkuudella hän
seuraisikaan käskynalaistensa toimia! Jos jaettiin vangeille
alusvaatteita -- hän mitä huolellisimmin tarkasti erikseen jokaisen
vaatekappaleen ja yksitellen muutti ne toiseen paikkaan, tai jos
jaettiin ruokaa -- seurasi hän erinomaisella tarkkuudella mitä, miten
ja mihin pantiin. Lakkaamatta oli hän vankilan käytävissä, yksinpä
suurina juhlinakin. Niinpä kerran varhain pääsiäisaamuna aloimme
naputella, luullen ettei näin varhain juhla-aamuna kukaan tule ovea
kolisuttamaan. Mutta ei aikaakaan kun jo Sokolov hyökkää vahtien
seuraamana käytävään ja kiljuu kohti kurkkua: "juhlapäivän aamuna jo
ilkamoivat! Lakkaatteko koskaan?" Yleensä oli hän sekä älyllisesti että
siveellisesti kovin takapajulla oleva mies.

Gratshevskin kuoleman johdosta sai hän Petrovilta semmoiset ripit, että
siinä heti sai halvauksen. Siitä hän jälkeenpäin kyllä toipui, mutta
palvelusuransa oli lopussa ja hän sai siirtyä eläkkeelle. Senkin
jälkeen, kohdattuaan entisiä käskynalaisiaan vankilan vartijoita, hän
mielihyvällä muisteli päällikkönä oloaikaansa; vartijat taasen tunsivat
entisekseen häntä kohtaan pelkoa ja osottivat tavanmukaista
kunnioitusta hänelle. Vartijoitakin oli hän pitänyt rautakourin, ja
olivatkin nämät melkein karkoitusvankien asemassa. Saarelta saivat he
luvan poistua vain kerran viikossa, senkin lyhyeksi ajaksi; ruoka
tuotiin heille linnoituksen portille eikä heidän luokseen päästetty
ketään linnan ulkopuolella asuvista. Kaikki he olivatkin koeteltua
väkeä; useat Pietari-Paavalin linnoituksen ulkovarustus vankilasta
tänne siirtyneitä. Toimessaan pysyivätkin vain kahdenkertaista palkkaa
vastaan, jommoinen palkka kaikilla muillakin Pähkinälinnan
palveluskuntaan kuuluvilla oli; eipä kummaa, jos vankilan vuotuinen
kustannusarvio nousikin useampaan kymmentuhanteen ruplaan. Vartijoita
oli neljäänkymmeneen henkeen ja kaikki vain ihmisten varalta, jotka
kärsivät koppivankeutta monien muurien ja lukkojen takana muusta
maailmasta kokonaan eristetyllä saarella, jonka rantaan ei kukaan
syrjäinen henkilö saanut venettään laskea ja jossa, paitsi muuta
vartijajoukkoa, linnoituksen päällikön käytettävänä oli komppania
sotaväkeä.



II.


Vankilan päällikön vaihdos saattoi meille muutamia helpotuksia.

Luultavasti Gratshevskin kauhea kuolema, tavattoman suuri kuolevaisuus
vankien keskuudessa, suuri sairasten, heikkojen ja mielipuolten määrä
herätti huomiota ministeristössä ja katsottiin hyväksi muuttaa
käytöstapaa Pähkinälinnan suhteen. Viime kertaisella käynnillään kävi
Petrov kaikkien vankien luona ja vakuuttavasti pyysi, ettei jätettäisi
ilmaisematta, mikä vangeista tuntui erittäin raskaalta. Sen jälkeen
olivat vartiat varovaisempia; uusi päällikkö käyttäytyi vankeja kohtaan
kohteliaasti ja koetti olla heitä ärsyttämättä.

Ensimäinen myönnytys vangeille oli, ettei ryhdytty mihinkään
pakkokeinoihin sen johdosta, että olimme yksimielisesti vaatineet
vanhasta vankilasta palauttamaan sinne viedyt toverimme, tai antamaan
heistä edes jotain tietoa. Arvasimme siellä jotain tapahtuneen, sillä
Gratshevskin kuoleman jälkeen muutettiin lamput kaikissa kopeissa ja
lukittiin lamput seinään kiinni.

Tämmöisiä muutoksia tehtiin aina, kun oli jotain tavatonta tapahtunut;
siten esim. Klinenkin hirttäytymisen jälkeen poistettiin kaikista
ikkunoista säpit. Levottomuus vankien keskuudessa yhä kasvoi; yhteisen
sopimuksen mukaan alkoivat kaikki yhtä aikaa huutaa, kolistaa ja
vaatia, että kaikki vangit vietäisiin vanhaan vankilaan tai siellä
olevat tuotaisiin takaisin. Päällikkö kiiruhti heti ilmoittamaan, että
niiden takaisintuominen on jo päätetty. Tämä olikin hänen helppo tehdä,
sillä linnaan tuotiin uusia vankeja ja niille tarvittiin vanhan
vankilan eristetyt kopit.

Toisena myönnytyksenä oli se, että meille luvattiin historiallisia
kirjoja -- tosin kylläkin vain kahdeksanteentoista vuosisataan saakka,
mutta sittenkin parempia, kuin tähän astinen lukemisemme. Ja siksi
kunnes ehti virallinen lupa saapua, tarjottiin meille niitä kirjoja,
joita muutamilta vangeilta oli linnaan tuotaessa otettu.

Sen jälkeen lakkautettiin lauantaiset naisten tarkastukset, jotka
olivat niin loukkaavia ja kiduttavia sekä samalla mielettömiä ja
raakoja. Sairastuneille alettiin antaa eri ruokaa; terveille
pidennettiin kävelyaikaa.

Kohta Petrovin viimeisen tarkastuksen jälkeen teki eräs vanki erään
keksinnön, joka meille kaikille tuotti suurta iloa: hän keksi, että
ulkohuoneiden torvien kautta, jotka yhdistivät useita koppeja ylhäältä
aina aleimpaan kerrokseen saakka, saattoi vapaasti keskustella.

Tämmöisen tilaisuuden käyttämättä jättäminen olisi ollut yli
ihmisvoimien ja nyt pantiin "telefoonit" käymään. Santarmit eivät
ryhtyneet ehkäisykeinoihin ja luulimmekin saavamme vapaasti aina
"klubiamme" käyttää.

Istuimme "klubissa" useita tunteja yhtämittaa ja saimme virkistystä
toistemme kanssa keskustellessamme. Täällä pidimme yhteisiä luentoja:
milloin vapauden elämästä äsken tuotujen toverien kertomusten
perusteella laadittuja, milloin taas nykyisestä elämästämme. Vuoden
päivät oli meille jo sallittu kirjoitusvihkot, jotka joka ilta otettiin
päällystön tarkastettavaksi. Useat kirjoittivat runoja, joissa usein
kyynelten takaa nauru kaikui, kun muisteltiin entisen vankilanpäällikön
aikoja. Kirjoituksissa pohdittiin entisiä vapauden aikaisia toimiamme,
tehtiin suunnitteluja uusista valtiollisista yhdistyksistä ja
perustuslaillisuuden mahdollisuuksista, j.m.s. Ihmisyytemme sisin
olemus pyrki esille täällä elävänä haudattujenkin keskuudessa.

Neljä kuukautta elimme näin yksimielistä perhe-elämää. Mutta sitten
tuli tarkastuksille sisäministerinapulainen, santarmipäällikkö Shebeko
ja mitä raaimmalla tavalla teki lopun kaikesta siitä. Ei vielä
ainoakaan korkea virkamies käyttäytynyt meitä kohtaan niin raa'asti,
kuin Shebeko. Syynä hänen vihaansa oli rangaistuspäiväkirjaan merkityt
huomautukset. Saimme nyt kuulla, että klubissamme tapahtuneista
keskusteluista oli pidetty varsinaista päiväkirjaa, ja siitä ilmoitettu
ministeristöön.

Shebeko kävi vuoron perään jokaisessa kopissa ja ärjyi: "Tsaarin
murhaajat mokomat, ja täällä makaavat pehmeillä aluksilla. Hirtettävä
olisi joka ainoa, he vain asioita pohtivat, kapinoivat! Översti,
ruoskikaa heitä!... Kuuletteko?"

Heittäen vihaisesti kopin oven kiinni kiiruhti hän toiseen koppiin ja
nyt kuului: "Miten hävytön naama sinulla on! Kuka sinä olet? -- Ahaa,
äsken olit karsserissa; käytöksesi on ilettevää. Tiedäpäs, siitä
annetaan raippoja!"

Tämmöisillä uhkauksilla riensi hän kopista toiseen, kunnes oli saanut
kullekin vangille jonkun mahtisanan lausutuksi. Vangit olivat niin
hämmästyksissä, etteivät osanneet paljon mitään huutoihin vastata.

Shebekon tarkastuksen jälkeen otettiin meiltä kaikki kirjat pois.
Illalla klubissa istuissamme emme osanneet keksiä mitään keinoa asian
auttamiseksi. Tuntui siltä, kuin olisimme kuilun partaalla, mistään
emme saaneet lohtua. Shebekon häväistyksistä ja uhkauksista ei tahtonut
kukaan puhua; useilla oli synkkiä ajatuksia mielessä. Neuvoteltiin
tulevista päivistä, millaiseksi olivat ne tapahtuneen tarkastuksen
jälkeen muodostuvat ja mitä oli tehtävä kirjojen poistamisen johdosta.
Pelkäsimme, että klubimme kiellettäisiin.

Bogdanovitch oli tällöin viimeisillään. Pyysimme, että jonkun meistä
sallittaisiin käydä hänen luonansa hänen vaivojansa huojentamassa ja
hyvästit sanomassa, mutta sitä ei sallittu. Mieli-alamme oli niin
toivoton, että päätimme tehdä ruokalakon ja niin vaatia itsellemme
kirjoja. Tämä tapahtui vv. 1888-89 vaihteessa.

Kolmena ensi päivänä puhelimme klubissa, mutta sitten päätimme lakata
keskustelemasta, säästääksemme voimiamme; sitä paitsi oli vaivaloista
puhua, kun nälkä kovin ahdisteli. Suurimmat kärsimykset tuotti nälkä
kolmantena, neljäntenä ja viidentenä päivänä. Sen jälkeen eivät kivut
olleet enää niin kovia, mutta sen sijaan tuli ruumis niin raukeaksi,
että tuskin saattoi enää jaloillaan pysyä. Koko lakon ajan vaihdoimme
ajatuksia naputtelemalla. Yhdeksäntenä päivänä saivat muutamat pahan
yskän ja raukeus yhä lisääntyi. Vankilan hallitus pysyi syrjässä eikä
ryhtynyt mihinkään toimiin ruokalakon lopettamiseksi. Petrov kävi
kylläkin linnassa, mutta hän ei käynyt kenenkään vangin luona.

Lakon alkaessa ei oltu sovittu, milloin ja miten lakko lopetettaisiin.
Jotkut ehdottelivat väkivaltaisuuksiin ryhtymistä, mutta enemmistö oli
sitä vastaan. Kun vankilan nykyinen hallitus ei ollut antanut mitään
varsinaista syytä, josta olisimme voineet sitä pitää syyllisenä
nykyiseen oloomme, pidimme Shebekon olevan syyllisenä, jotenka siis
emme tahtoneet syyttä suotta saattaa vankilan hallitukselle vaikeuksia,
ainakaan ei niinkauan, kunnes sen puolelta ei syytä anneta, ja siis
kymmenentenä päivänä päätimme lopettaa lakon ja aloimme syödä.

Toiseen aikaan olisi asia saattanut kääntyä huonoksikin, mutta nyt
käyttäytyivät viranomaiset hyvin johdonmukaisesti eikä siis ilmennyt
pienintäkään syytä rettelöihin. Tämmöinen viranomaisten käytös saikin
meidät siihen päätökseen, että entisten rettelöiden alkusyynä olikin
Shebeko, jota vastaan vast'edes tulikin toimintaamme suunnata.

Mutta pian pääsimme hänestäkin rauhaan. Pari kertaa hän enää kävi
tarkastuksilla. Tällöin kerran saattaessaan sisäministeri Durnovoa
astui hän ministerin jälessä erääseen koppiin ja sanoi: "teidän
äitinne..." mutta hän ei saanut lausettaan lopettaa, sillä vanki
ilmoitti, ettei moisen suusta tahdota äidistäkään kuulla. Hän joutui
ymmälle ja läksi kopista.

Pari viikkoa ruokalakon jälkeen ilmoitettiin meille, että kaikki
vankien rahat, kirjat ja esineet lähetetään sukulaisillemme. Se oli
lakkomme tulos.

Nyt kohtasi meitä odottamaton, ankara isku: "telefoonimme" lakkasi
toiminnasta. Johtotorvista ei loppunut vesi jos kuinka sitä ammensimme,
torvet olivat siis alhaalta suletut, puhelumme niitä myöten lakkasi.

Klubimme oli toimessa kuusi kuukautta, ja nyt jäimme taas yksinäisen
vankeuden onnettomuuteen. Ympärillämme olevat kivimuurit muuttuivat
taas vieraiksi, sietämättömiksi... Ei riittänyt enää voimia kestämään
yksinäisyyden tuottamaa ikävää. Hermosto oli kokonaan epäkunnossa.

Kaiken lisäksi alkoi vankilassa raivata influentsa. Klubimme oloaikana
olivat hengen voimat siksi vahvat, ettei sairaus päässyt valtaan,
ainakin ei sitä huomattu. Nyt muuttui asema, synkkämielisyys lisääntyi
ja sairaus pääsi valtaan. Nyt alkoi taas taistelu vankilan sääntöjä
vastaan. Noustiin ikkunaan nähdäksemme pihalla käveleviä tovereita.
Tästä, tietysti, seurasi rangaistuksia, vaikk'ei enää entisessä
raa'assa muodossa; yleinen rangaistus oli, ettei syyllistä päästetty
määrä-aikana ulos.

Viranomaiset puhelivat usein vangeille: "minkä vuoksi te tahdotte saada
parannuksia väkikeinoin? piditte ruokalakkoa, tuloksena oli useita
sairastumisia. Nyt tahdotte väkikeinoin saada kävelylupia. Eikös olisi
parempi, jos ilmoittaisitte ja pyytäisitte". Siihen ei kukaan meistä
suostunut.

Enimmän syytä yhteentörmäyksiin antoi se seikka, ettei sairaille
annettu sairasruokaa. Niinpä, esim. Buzinski kaksi vuotta sairasti
vatsasyöpää, mutta siitä huolimatta täytyi hänen syödä samaa ruokaa
kuin terveetkin, s.o. punajuurisoppaa, puuroa ja mustaa leipää. Hän
kuoli kahden vuoden kuluttua, kärsittyään hirveitä kipuja. Sen jälkeen
kuoli Arontshik halvaukseen. Kuusi vuotta oli hän viettänyt kopissa
yhtään kertaa siitä poistumatta. Varynskin tila oli hyvin huono!
ruokalakon jälkeen oli hänellä verenvuotoja kurkussa. Sergei Ivanov sai
ankaran verensyöksyn. Vaadimme hänen luokseen lääkäriä emmekä lakanneet
yölläkään oveen jyskyttämästä ennenkun saimme lääkärin tulemaan sairaan
luo. Lääkäri, Naryshkin nimeltään, oli huoleton, laiska ja kaiken
suhteen väliäpitämätön paksu äijä; on kumminkin sanottava
tunnustukseksi hänelle, että jos hänet milloin sain liikkeelle, koetti
hän jotain sairaan avuksi tehdä. -- Morosov niinikään sai usein
verensyöksyjä. Keripukki raivosi lakkaamatta vankien keskuudessa,
milloin suuremmassa milloin taas vähemmässä määrässä, vatsakatarria
kärsivätkin kaikki vangit.

Varsinkin eräs tapaus sai tähän aikaan mielet kuohuksiin. Virkateitse
oli lähetetty, ilman oikeuden tuomiota, Pähkinälinnaan. Mutta
rangaistusajan viimeisenä päivänä tuli Lagovskoin luo linnaan
päällikkö ja luki hänelle määräyksen ... uudesta viisivuotisesta
rangaistuksesta... Kaiken aikaa pidettiin häntä pakkotyöläisen
asemassa, sillä ainoalla eroituksella, että sai käyttää omaa pukuansa;
mutta kun hänen ei sallittu tavata sukulaisiansa, ei siitäkään luvasta
ollut käytöllistä etua.

Varynskin tila muuttui yhä huonommaksi. Hän sai kylläkin sairaalan
ruokaa ja lääkkeitä, mutta terveytensä oli jo ehtinyt kokonaan murtua
ja oli ilmeistä, ettei hänellä enää monta elonpäivää jälellä ollut.
Ankara yskimisensä kuului kautta vankilan. Ainoaksi asemansa
lieventämiseksi sallittiin erään hänen toverinsa muuttaa hänen koppinsa
vieressä olevaan koppiin. Kopistaan hän ei enää jaksanut pois lähteä
joten siis likeiselle ystävälle naputteleminen oli hänen ainoa ilonsa,
ja kun hiljaisinkin kosketus seinään kuului viereiseen koppiin, oli
naputteleminen heikollekin sairaalle mahdollista. Kello 8 aamulla hän
vielä tervehti koppinsa ylä- ja alapuolella olevia vankeustovereitansa
ja jo kello 10 hän veti viimeisen hengähdyksen...

Menetettyämme klubimme koetimme keksiä uusia keinoja ajatustemme
vaihtamiseksi. Olimme keksineet pihalla kävellessämme meitä
eroittavissa lauta-aidoissa rakoja ja näiden kautta annoimme sairaille
monenmoisia kotitekoisia makeisia. Sokeri ei sopinut aidan pienistä
raoista, siksi sulatimme sokerin, tiputimme sitä paperille ja niin oli
sairaille makeisia jaettavanamme. Naisvangit keksivät monta erilajia
makeisia: sulatettiin sokeria ja seotettiin maitoon, tahos kuivattiin
kolme, neljä tuntia lampun päällä, vesi haihtui ja maito konvehti oli
valmis. Eräs "makeistehtailija" onnistui nauriista valmistaa
konvehteja. Makeiset annettiin sairaille tovereille saadakseen edes
näin huojentaa heidän surkeuttansa. Mutta eipä sallittu niitäkään
suorastaan sairaille jättää, vaan tuli keksiä keinot, etteivät vartijat
huomaisi, jolloin valmisteemme olisivat "parempiin suihin" joutuneet.
Makeiset siis piiloitettiin multapenkkeihin kasvitarhaan; vaikka
tämäkään keino ei pitkälle auttanut. Santarmit saivat vihiä, hakivat
multapenkeistä ja jonkun kerran löysivätkin niistä pienet käärömme.
Eipä kumminkaan rikostamme kovin suurena pitäneet, varoittivathan vain
vastaisuudessa niin tekemästä. Tarkastus työssä ollessamme tuli sen
jälkeen paljoa tarkemmaksi. Lautaseinäin rakoja eivät jonkun aikaa
huomanneet, ja ne olivat meille tärkeimmästä merkityksestä, sillä
niistä näimme tovereitamme kävelyllä ollessamme. Muistan vieläkin, että
juuri tällä keinoin näin Varynskin reippaana ja punakkana pari
kuukautta ennen hänen kuolemaansa.

Mutta vaikka noita rakoja mitä varovaisemmin käytimmekin, niin
keksittiin ne kumminkin ja naulattiin kiinni. Tämä sai meidät taas
kuohuksiin, ja taistelu alkoi. Kiskoimme irti rakojen päälle naulatut
listat ja aloimme puhella entistä kovemmalla äänellä. Meidät saatettiin
koppeihimme, mutta siitä vain intomme yltyi.

Viranomaiset koettivat rauhoittaa, mutta kun ei apua ollut, päättivät
tehdä joitakin myönnytyksiä. Meille luvattiin kirjoja ja käsityötä sekä
että iltasin saamme kohdata jonkun tovereistamme. Tätä kylläkin oli
vaikea uskoa todeksi, mutta toivomme asiassa jotain perää olevan ja
että oli päätetty asemaamme jonkun verran parantaa, varsinkin kun
kuolevaisuus yhä vieläkin oli melkoinen sekä sairaiden luku jotenkin
suuri. Ja muun lisäksi varmaankin santarmit jo tiesivät Konoshevitshin
menettäneen järkensä, josta meillä ei vielä täyttä varmuutta ollut.

Me naiset sittenkin tiesimme, ettemme saisi tavata muita kuin
naisvankeja, joiden seurassa olimme jo viisi vuotta viettäneet, jotenka
jo mielellään olisi tehnyt uusia tuttavuuksia.

Toivomme todellakin täytettiin. Lautaseiniin tehtiin pieniä aukkoja.
Ensin olivat ne vain puolentoista tuuman levyisiä, mutta kun emme
siihen tyytyneet, niistä kun vain suurilla ponnistuksilla saattoi nähdä
seinän toisella puolella olevan, leikattiin aukot suuremmiksi,
kumminkin niin, ettei pää niistä sopinut.

Kymmenen kuukauden kuluttua ruokalakostamme saimme vihdoin
viimeinkin kirjoja. Saimme useita historiallisia teoksia, ei tosin
muuta kuin XVIII vuosisataan ulettuvia, luonnontieteellisiä
oppikirjoja, vierastenkielten oppikirjoja, Livingstonen, Stanleyn y.m.
matkakertomuksia,, j.n.e. Kaunokirjallisuus puuttui kokonaan -- sitä
kai pidettiin meille vaarallisena, samoin ei ollut yhtään
aikakauskirjaa.

Viranomaisten myöntyväisyys ulettui sairaihinkin: meidän sallittiin
hoitaa heitä. Konoshevitshin mielipuolisuus oli nyt kaikille selvä.
Hänen mielisairautensa oli hiljaista, joskus hän vain suuttui jos joku
ei nimittänyt häntä Konoshevitsh-Sagaidatshny nimellä, jonka
jälkeläisenä hän nyt itseään piti. Joskus, kun hän pyynnöillään ja
vaatimuksillaan tuskastutti viranomaisia, vietiin hänet vanhaan
vankilaan, mutta meidän tästä lääkäriä moitittuamme, palautettiin hänet
takaisin. Kaiken aikaa mietiskeli Konoshevitsh mitenkä hän laittaisi
lentokoneen, samalla tutkisteli hän hypnotismin salaisuuksia. Vielä
Petropavlovskin linnoituksessa ollessaan kärsi hän näköhäiriötä,
pelkäsi tulevansa hypnotiseeratuksi ja siinä tilassa ilmoittavansa
salaisuutensa. Tästä hän kumminkin myöhemmin parani. Sen jälkeen
suunnitteli hän kirjallista teosta, joka tekisi koko maailman
onnelliseksi. Samaan aikaan hänen kanssaan tuli eräs toinenkin vanki
mielenvikaan.



III.


Vuoden 1890 tienoilla alkoi uusi jakso elämässämme Pähkinälinnassa.
Sopii olettaa että viranomaiset olivat vihdoin viimeinkin kyllästyneet
alituiseen taisteluun vankeja vastaan. Tultiin ehkä huomaamaan, kuinka
huono ja peräti kelpaamaton on semmoinen vankilasysteemi, jonka mukaan
vankein "pyynnöistä ja vaatimuksista" riippuu miten milloinkin on
heidän suhteensa meneteltävä ja nähtiin siis tarpeelliseksi muuttaa
menettelytapa. Näihin aikoihin nimitettiin Pähkinälinnan päälliköksi
eräs Hangart. Hän oli jo muutaman kuukauden ajan ollut virkaatekevänä
päällikkönä ja tällä aikaa koetti hän mahdollisen lähemmin tutustua
oloihimme ja tyytymättömyytemme sekä levottomuutemme syihin. Hän tahtoi
saada toimeen semmoisen järjestyksen, ettei ainakaan jokapäiväisistä
asioista rettelöitä syntyisi. Niinpä, esim. vaikka ruokaamme olikin
jonkunverran parannettu, oli se kumminkin vankilan viranomaisten
mielivallasta riippuva, kenelle vangeista annettiin parempaa ruokaa,
kenelle ei; eipä edes sairaat olleet aina varmoja sairasruoan
saannistaan. Hangart pyysi, että vankein päiväannos korotettaisiin 12
kopekasta 22 kopekaksi poikkeuksetta kaikille. Ja luultavasti hänen
esityksestään muutti poliisidepartementti vankilan ohjesäännöt sen
mukaisiksi, kuin Hangart virkaatekevänä päällikkönä oli noudattanut.

Vankilassa pantiin toimeen siis seuraavat uudistukset:

1) Vangin sallittiin kohdata kopissa toista vankia, ja näin tuli
ratkaistuksi kauvan aikaa järjestyksessä ollut kysymys -- saada auttaa
sairasta toveria kun tämä mitä kipeimmin apua tarvitsi. Mutta kuinka
myöhään tämä lupa tulikaan! Sitä ennen oli jo ehtinyt kuolla
neljätoista henkeä, paitsi itsemurhaajia ja teloitettuja -- ja kaikki
he saivat avuttomina kitua kopissaan ja lähteä maailmasta ilman ystävän
lohduttavaa sanaa, ilman toverin auttavaa kättä. Mutta oli nytkin
avuntarvitsijoita, jotka eivät jaksaneet kävelylle lähteä ja siis
kipeästi toverin seuraa kaipasivat.

2) Laitettiin työhuoneita, joissa aina kaksi vankia kerrallaan
työskenteli pari kolme tuntia päivässä. Ensin oli päätetty ettei tätä
etua tehtäisi yleiseksi, mutta Hangart ei semmoiseen suostunut, se kun
olisi tehnyt tyhjäksi koko hänen suunnittelunsa. Nuo "rajoitukset" ja
"rangaistukset" olivat tulleet jo niin vihatuiksi, etteivät vangit
niihin enää millään tapaa ottaneet taipuakseen, ja jos taas olisi oltu
pakotettu yhteisiin lakkoihin, olisi välit ennalleen kärjistyneet.

3) Moitittuamme liian vanhoiksi luettavaksemme annettuja kirjoja,
luvattiin, että itse saisimme laittaa luettelon, mitä tahtoisimme
lukea. Muutaman kerran laadimmekin kirjaluettelon, mutta harvoin
sittenkin pyytämiämme kirjoja saimme. Muuten ei nyt kirjojen valinnan
suhteen enää oltu niin turhan arkoja, mutta sen sijaan näkyi, että
oltiin kokonaan välinpitämättömiä montako kirjaa kulloinkin
lähetettiin. Niinpä, esim. lähetettiin kaksi kertaa Salvojevin teoksia,
kaksi kertaa Schlosserin j.n.e.; melkein neljäsosa kirjalähetyksestä
sisälsi samoja teoksia; lähettäjät eivät siis välittäneet ottaa
selkoa, mitä kirjoja meillä jo ennestään oli. Nyt jo saimme
kaunokirjallistakin, vaan ei vieläkään aikakauskirjoja. Meidän
onneksemme tapahtui niin, että saimme toista tietä semmoisiakin
kirjoja, joita viranomaiset pitivät meille kiellettynä hedelmänä.
Kaupungin virkamiehet olivat saaneet luvan sidottaa kirjansa vankilan
kirjansitomoissa. Tätä työtä karttuikin niin paljon, että työ tehtiin
kaikille pakolliseksi. Tosin sidottavat kirjat olivat enimmäkseen
ala-arvoista, suurimmaksi osaksi arvotonta hengellistä sisältöä,
unikirjoja, tusinaromaaneja; joskus sattui arvokkaita aikakauskirjoja,
kuten "Vestnik jevropy" ja "Severny Vestnik", joskin jotenkin
vanhentuneita. Uudempia aikakauskirjoja olivat ulkomaalaiset --
ranskalaiset ja englantilaiset, mutta jotenkin tyhjäsisältöisiä. Joskus
saimme "Nivan" ja muutamia ammattilehtiä, esim. "Hosjain", "Vratsh",
"Feldsher".

4) Ruokajärjestystä parannettiin. Jo edeltäkäsin ripustettiin seinälle
päivällisruokalista, ja kohta saimme luvan itse määrätä, mitä
päivälliseksi tahdoimme. Samoin saimme itse järjestää kävelymme, s.o.
mihin aikaan ja kenenkä seurassa tahdoimme kulloinkin kävellä; tällöin
tavallisesti valitsimme toveriksemme työkumppalimme.

Ruoan parantamiseen vaikutti suureksi osaksi sekin, että nyt saimme
vähitellen käytettäväksemme työllämme ansaitut rahat, joita linnassa
olo-ajallamme lienee karttunut parin sadan ruplan vaiheilla. Maksun
saimme sorvaustöistä, ja kaikki Pähkinälinnan sorvatut aidat ovatkin
meidän aikaista työtä. Kasarmeihin valmistettiin pieniä kaappeja ja
muita pienempiä esineitä; kouluihin teimme maksutta luokkatauluja,
kirjatelineitä j.m.s. Nyt saimme myöskin poliisidepartementin määräämät
viisikymmentä ruplaa kuukaudessa raaka-aineksien hankkimiseksi mielemme
mukaan. Tätä käyttivät naisvangit hyväkseen ja kutoivat tarvitseville
tovereille villapaitoja y.m. Tähän saakka jaetun valmiin teen sijaan
annettiin jokaiselle yksi rupla kaksikymmentäviisi kopekkaa
kuukaudessa, joten ne, jotka eivät juoneet teetä, saattoivat ostaa
kahvia tai maitoa; sokerin asemesta ostivat jotkut karamelleja. Leipää
varten oli määrätty viisi kopekkaa päivälle, ken ei koko määrää
jaksanut syödä, sai säästöt käyttää maidon, juuston, kalan j.m.s.
ostamiseen. Melkoisen lisän ruokalajeihimme saimme kasvitarhasta, joten
sen viljelemisestä oli sekä hupia että hyötyä.

5) Emme olleet tähän saakka saaneet juuri mitään kuulla kotiin
jääneistä omaisistamme, nyt aloimme saada poliisidepartementille
sukulaistemme lähettämiä kysymyksiä olostamme. Kysymykset olivat
nähtävästi jo kauvan sitten lähetetyt, mutta jäivät meille saattamatta.
Tiedot sukulaisistamme olivat poliisidepartementissa uudestaan
kirjoitetut, tavallisesti hyvin lyhyeen muotoon: olemme elossa,
terveenä, elämme niin ja niin ja pyydämme vastausta. Me, tietysti,
vastasimmekin; tämän saimme tehdä kerran tai kahdesti vuodessa.

Useat meistä saivat ikäviä uutisia: keneltä oli näinä kuluneina vuosina
kuollut vaimo, keneltä lapsi... Mutta ennen pitkää alkoi moinen
kaavamaisuus kyllästyttää, eipä ollut varma, josko tiedustelut
todellakin olivat omaisiltamme. Tiedustelimme kirjeissämme omaisiltamme
heidän entisistä taudeistaan, mutta niihin tiedusteluihin emme koskaan
vastausta saaneet. Joskus saimme omaisiltamme nimikortin tai valokuvan,
mutta sen vain hyvin harvoissa poikkeustapauksissa, -- luultavasti
omaisemme eivät luottaneet siihen, että kirjeensä meille joutuvat.

6) Saimme luvan toisinaan kokoontua yhteen, näitä kokouksia nimitimme
"klubeiksi". Yläpuoli, noin kolmas osa, kävelypaikkojemme aidoista,
joissa tähän saakka oli vain pieniä ikkunoita, varustettiin nyt
rautaristikoilla, aidan viereen laitettiin puupenkit, ja nyt saattoi
aitauksesta nähdä kaikki pihalla kävelevät vangit. Nyt saatoimme
keskustella kaikkien kävelyllä olevien toverien kera, myöhemmin panimme
toimeen yhteisiä luentoja. Syystä, kun yhteiskunnallisia asioita
käsittelevää kirjallisuutta ei meillä ollenkaan ollut, koskettelivat
luennot pääasiallisesti luonnontieteellistä alaa, ja saatuamme jotenkin
kunnollisen, noin kolmesataa kertaa suurentavan mikroskopin muuttuivat
luennot varsin huvittaviksi. Tovereittemme joukossa oli eteviä
luonnonoppineita ja he varsin mielellään jakoivat tietojansa
fysiologiassa, mineralogiassa, zoologiassa, anatomiassa, botanikissa
y.m. Usein luennoitsija valaisi esitelmäänsä omavalmistamillaan hyvin
näppärillä havaintoesineillä.

Myöhemmin saimme ulkomaalaisia tilastollisia vuosikirjoja,
poliisidepartementti lähetti "Raha-asiain tiedonantoja", ja
näiden avulla tehtiin tilastolaskuja. Muutamat käsittelivät
historiallis-filosofisia aineita. Luennoitsija esitti aineestaan
alustuksen, jonka johdosta sitten keskusteltiin. Useasti oli
keskustelun aiheenamme arvioimiset tulevaisuudestamme... Luentojen
väliaikoina pantiin toimeen oikeita perhejuhlia. Viidenteen aituukseen
asetettiin pöytä, sille teetä, kotitekosia namusia, jotka herättivät
naurua santarmeissa, he kun eivät osanneet pitää syötävänä lampun
päällä valmistettuja herkkuja; kuuluipa usein lauluakin. Vankilan
päällystö ei tahtonut alussa moisia kestejämme sallia, mutta sittemmin
ei ollut siitä sen enempää välittävänään. Vartijat olivat kumminkin
edelleenkin valppaina ja tähystyspaikoiltaan pitivät toimiamme
silmällä.

Useasti juttelimme klubissamme asioista, jotka lähemmin meitä koskivat,
muistelimme ruokalakkojamme, Pähkinälinnassa tuonentuville muuttaneita
tovereitamme. Heidät oli haudattu linnoituksen muurin viereen; kutakin
kuollutta kantoi neljä sotamiestä ja kuollut laskettiin hautaan ilman
mitään kirkollista siunausta ja juhlamenoa. Sittemmin oli siinäkin
suhteessa tehty muutos parempaan.

Nyt vasta saimme tarkat tiedot siitä, mitä ennen olimme vain
osittaisesti kuullut. Kuulimme, että v:na 1887 vankilan pihalla
mestattiin viisi vankia: Uljanov, Generalov, Andrejushkin, Osipanov ja
Shevyrev. Heidät tuomittiin kuolemaan sekaantumisestaan maaliskuun 13
päivän v. 1887 asiaan. Tuomio seurasi kahden kuukauden kuluttua
ensimmäisten vangitsemisesta, jonka tähden yleisöllä lienee hyvin vähän
tietoa asiasta. Pääsyylliset olivat enimmäkseen Pietarin yliopiston
ylioppilaita, jotka vangittiin matkalla Kasanin kirkkoon ja kirkon
rapuilla. Kullakin heistä oli pommi taskussa, joita oli määrä käyttää
keisari Aleksanteri kolmannen saapuessa kirkkoon Aleksanteri toisen
kuolinpäivänä pidettävään sielumessuun. Neljä heistä oli vangittaissa
otettu käsistä takaa kiinni, kaikki samalla kertaa. Joku toveriksi
tekeytynyt oli heidät pettänyt ja antanut ilmi.

Paitsi mainitsemiani viittä mestattua tuli kaksi juttuun sekaantunutta
tuomituksi vankeuteen Pähkinälinnaan, johon heidät kohta tuotiinkin.

Vasta nyt siis meille selvisi, mihin oli joutunut viisi henkeä niistä,
joita olimme seitsemän nähneet vietävän vanhaan vankilaan ja sieltä
vain kaksi takaisin tuotavan. Eloon jätetyt kertoivat onnettomien
rohkeina käyttäytyneen oikeudessa ja yhtä miehuullisesti olivat he
kuolemaankin menneet. Niin sammui viisi henkeä, kukin vasta elämänsä
parhaimmassa ijässä -- 21-27 vuosien vaiheilla.

Paitsi edellämainittuja viittä mestattua, oli jo muutama vuosi sitä
ennen täällä mestattu kaksi upseeria, Rogatshev ja Strömberg.
Jälkimmäinen oli eräänä päivänä ehtinyt naputuksella ilmoittaa
naapurille mitä oli odotettavissa, vaan jo seuraavana päivänä hän sekä
Rogatshev katosivat. Kerrotaan, että heidät teloitettiin hirttämällä.
Rogatshev oli pudonnut alas hirsipuusta, mutta hänet ripustettiin
uudelleen.

[Venäläisillä oli ikimuistoisista ajoista tapana, että jos teloitettava
putosi hirsipuusta, ei häntä toistamiseen enää hirsipuuhun vedetty,
koska putoamista pidettiin merkkinä rangaistavan viattomuudesta.
Pyövelit joskus käyttivät tätä armahtamiskeinon hankkimiseksi; mutta
vaikka putoominen olisikin huomattu pyövelin laittamaksi, sai
teloitettava kumminkin aina armon ja kuolemantuomio muutettiin
maanpakolaisuudeksi. Tästä vanhasta tavasta lienee ensi kerran tehty
poikkeus keisari Aleksanteri toisen murhaan syyllisiä telotettaissa.
Kerrottiin, näet, silloin, että pyöveli pudotti erään teloitettavan
hirsipuusta, hankkiakseen onnettomalle armon, mutta tekonsa huomattiin,
hän sai sata paria raippoja ja pudonnut ripustettiin uudelleen. Suom.
muist.]

Vuonna 1891 tuotiin Pähkinälinnaan Sofia Günsburg Pietarista ja pantiin
vanhan vankilan 1:seen numeroon. Viikon kuluttua leikkasi hän saksilla
kurkkunsa. Tähän toivottomaan tekoon oli luultavasti syynä se, että
hänen koppinsa oli aivan yksinäinen, ja kun hän varmaan pelkäsi näin
tulevan vastakin aina ja kaiken ikää olemaan, piti hän kuoleman
parempana.

Tiedot näistä tapahtumista saimme osaksi uusilta vangeilta, osaksi
omien havaintojemme avulla. Uusien vankien tuloa koetettiin meiltä aina
huolellisesti salata, mutta tavalla tai toisella saimme siitä tiedon.
Merkkinä uusien tulokkaiden saapumisesta tavallisesti oli töiden
lopettaminen työverstaissa vanhassa vankilassa; usein myöskin ruoan
jakamisen myöhästyminen sekä santarmien kiireinen hääriminen niinikään
ennusti uusien vankien saapumista. Tällöin tavallisesti aukaisimme
ikkunaluukun ja kuuntelimme kahleitten kalinaa, joka alkoi jo
puolivälissä vankilan pihaa kuulua. Päästäksemme ikkunasta näkemään
tulokkaita täytyi usein miltei hengen kaupalla kiivetä ikkunalle; usein
tehtiin tällöin hurstista ja pyyhinliinasta portaat, kiinnitettiin ne
ikkunan säppiin ja koetettiin varovasti pysytellä ikkunassa. Santarmit
taas olivat tällöin tavallista valppaampia ja tavattuaan jonkun
ikkunasta, vetivät armotta alas.

Tuntuu ehkä kummalliselta tuommoinen kiihko nähdä uusia vankeja, mutta
tulee muistaa, ettei vangeista yksikään osannut uskoa milloinkaan
täältä pois pääsevänsä, ja kumminkin on ihmissieluun kätketty niin
suuri vapauden kaipuu, että sen puutteessa mitä intoisammin haluaa edes
kuulla kerrottavan vapaudessa elävistä ihmisistä, ja uudet tulokkaat
aina jotain uutta vapaasta elämästä kertoa tiesivät. Usein saa tuntea
henkistä nälkää, sielu kaipaa jotain hengen ravintoa, se ikävöi ja
kaihoaa, ja, saamatta tyydytystä, turtuu, silloin tuntee vaistomaista
pelkoa, kuolettava yksinäisyys ahdistaa rintaa ja ellei noita tunteita
tavalla tai toisella saa karkoitetuksi, seuraa hengen tylsyminen ja
mielipuolisuus. Kukin pitkällistä yksinäistä vankeutta kokenut
varmaankin on tällaista saanut kokea. Aurinko, taivas, ihmiset, äänet
-- kaikki näyttävät toisenlaisilta, kummallisilta, vierailta,
käsittämättömiltä, vihamielisiltä. Eipä edes uni tuonut tähän muutosta;
vankilasta pois pakeneminen, mitä mahdottomimmat karkaamiset uni
loihti, jotka aina päättyivät niin, että taas joutui kiinni ja vankilan
muurien sisälle; ei edes yli kymmenen vuotinenkaan vankilassa olo
tämmöisiä unia lopettanut... Niin, usein, hyvin usein joutuu
tuollaiseen mielentilaan ja silloin tunnet salaista toivoa, että
tuotaisiin uusia vankeja, jotka edes jonkinlaista vaihtelua tähän
haudankaltaiseen yksitoikkoisuuteen toisivat. Se on siitäkin syystä
luonnollisempaa, kun, huolimatta paljonkin entisestä paremmaksi
muuttuneista olosuhteista, yhä tunnet tarkoituksettoman elämän
hirmuisen ikeen rasitusta.

Nyt kun olen jo kaukana Pähkinälinnasta, muistelen sinne jääneitä
tovereitani, kuvailen heitä haudasta nousseiksi haamuolennoiksi.
Kaikelle on siellä tarkkaan määrätty aikansa, sisällinen elämä on niin
köyhä, tänään on samaa kuin eilen ja huomenna samaa kuin tänään. Kuinka
useasti aamulla herätessä tulikaan ajatus: "jospa edes jotain uutta,
vaikkapa se huonompaakin olisi, kunhan vaan uutta". Mutta turhaan!
Taaskin sama polku astuttavana, jota jo 12-13 vuotta sai astua, samat
santarmit kahden puolen, jotka eivät salli askeltakaan syrjään ottaa.
Vankilan muurien ulkopuolelle ei kukaan milloinkaan pääse, ja toisinaan
olisi suostunut puolen elämästään antamaan jos olisi päässyt torniin
nousemaan ja sieltä kauvas vapauteen silmäilemään...

Ja sittenkin -- päivä kului kutakuinkin siedettävästi, sillä työ ja
lukeminen pahimman kaihon karkotti. Mutta ilta! Mimmoisia tunteiden
rääkkäyksiä silloin tuli kestää! Ainoastaan lujaluonteisemmat saattavat
moista elämää kestää...

Edellä mainitsin, että olimme saaneet muutamia helpoituksia, mutta kun
noille "helpoituksille" ei ollut virallista vahvistusta, ei niiden
pysyväisyydestä ollut varmoja takeita, sillä yksinäinen vankeus oli
vieläkin käytännössä ja vankilan viranomaiset saattoivat milloin
tahansa palata vanhaan järjestelmään.

Ja nuo helpoituksetkin ennenpitkää muuttuivat rasittaviksi syystä, kun
aina oli sääntöjä mitä tarkimmin noudatettava. Niinpä, esim., toisten
vankien tapaaminen tapahtui aina määrätyllä hetkellä ja määrätyssä
paikassa; tuli siis mennä toista tapaamaan silloin, kun ehkä mieluummin
olisi ollut yksin ja kun taas mielellään olisi toveriansa nähnyt ja
puhutellut, tuli olla yksin. Eikä edes kolmen sallittu yhtäaikaa
toisiaan tavata, vaikka kaikin keinoin koetimme sitä saada. Vain
"klubissamme" saimme samalla aikaa olla kaikki, kaksi aina kussakin
karsinassa. Sairaat eivät voineet tällöinkään seuraan päästä, sillä
kävelymme tapahtui avonaisen taivaan alla, sateessa ja kylmässä
useinkin tuntimäärin seista värjötettiin. Pyysimme lupaa edes
työhuoneittemme oviin saada luukut, kun, muka, samaa työtä useamman
tehdessä usein toisten neuvoa ja apua tarvitsee. Jotenkin
vastenmielisesti suostui vankilan päällikkö siihen.

Vuonna 1895 alettiin päästää meitä myöskin isoon pihaan sekä
kasvilämpiöihin, kaksi kerrallaan. Vanhassa vankilassa olevan keittiön
ikkuna oli tähän pihaan. Kahtena viimeisenä vuotena sallittiin meidän
pyhäpäivinä valmistaa keittiössä itsellemme teetä. Tänne ikkunan alle
muodostui meidän pieni "klubimme", jossa joimme teetä ja juttelimme
keskenämme pari kolme tuntia kerrallaan. Työhuoneiden luukuista
niinikään luimme toisillemme. Viranomaiset eivät katselleet tätä
suopein silmin, ja kun sanoistaan emme välittäneet, käskivät he
vartijoiden meitä estää vaikkapa väkipakonkin uhalla. Moiset kiellot
eivät miellyttäneet meitä, sillä emmehän olleet järjettömiä petoja,
joilta aina tuli äkkiyllätyksiä odottaa, ja miksikä meitä tuli näin
ahdistella? Olihan lukkoja ja salpoja tarpeeksi: 1) kunkin kopin ovessa
oli lukko, 2) vankilan ovessa oli lukko, 3) muurin portissa oli lukko
ja 4) linnan ulkomuurin portissa oli lukko. Vartijat kävelivät öillä ja
päivillä vankilan muureilla ja muurien vieressä; vartijoita oli
laumottain vankilan sisällä, käytävissä aseellisia sotilaita, kasarmi
täynnä sotamiehiä, ja tämä kaikki yksinäisellä saarella, jonka rantaan
ei yhdenkään syrjäisen ollut lupa venettään laskea, sitä vähemmän
maalle astua.

Näytti siltä, ikäänkuin meidät näinä parempina aikomamme olisi kokonaan
unohdettu, sillä vankilan tarkastuksia pidettiin hyvin harvoin. Mutta
Nikolai toisen hallitukseen astuttua tuntui, että yllämme häälyi jokin
myrskypilvi. Saimme taaskin enemmän huomiota osaksemme ja näytti, että
meidät tahdottiin jälleen asettaa entisten kovien järjestyssääntöjen
alaisiksi. Huomattiin meillä olevan liian suuria vapauksia ja
että olimme päässeet oman asemamme määrääjiksi. Ettei tämä ollut
puoleltamme turhaa pelkoa, sen osotti saapunut tarkastaja, jokin
santarmiöversti, joka teki kopeissamme niin perinpohjaisen
tarkastuksen, että poissaollessamme vuoteemme altakin tarkasteli ja
nuuski. Poliisidepartementissa oli kerrottu, että me saimme tehdä mitä
ikinä halusimme, miltei jo pommeja, ja että olimme yhteydessä
vapaanaolevien vallankumouksellisten kanssa.

Tarkastaja käyttäytyi hyvin jäykkänä, ei vastannut tervehdyksiimme eikä
poistuessaan sanaakaan virkkanut. Seuraus tarkastuksestaan oli se,
ettemme enää saaneet kaikkia pyytämiämme kirjoja, luukut koppien
ikkunoista ja työhuoneiden ovista suljettiin ja "klubimme" kiellettiin.
Mutta tähän emme saattaneet tyytyä. Huomattuaan ikkunanluukut
suljetuiksi kieltäytyivät useimmat vangit menemästä koppeihinsa ja
vaativat äänekkäästi, että luukut avattaisiin. Vankilan äsken nimitetty
päällikkö Dubrovin, joka oli kehaissut kadettikoulussa kesyttäneensä
vallattomat junkkarit, hätääntyi ja käski luukut avata jälleen, kun ne,
muka, epähuomiossa tulivat suletuksi. Pontevasti taisteltiin myöskin
muita yrityksiä vastaan palata entiseen ankaraan järjestelmään, josta
ei enää tahdottu kuullakaan. Erään kerran yltyi hälinä niin kovaksi,
että vartijain tuli kutsua avukseen aseellisia sotamiehiä, ensi kerran
minun kaksitoistavuotisena vankeusajallani. Sotamiehiä ei kumminkaan
tuotu vankilan sisään, koska pelättiin tulevan vakavamman
yhteentörmäyksen. Nytkin oli kiihtymys noussut jo siihen määrään, että
eräs vanki kohotti kirveen, jos ken vartijoista "vielä yhden loukkaavan
sanan lausuu".

Yhteentörmäyksiä viranomaisten kanssa sattui yhä tiheämmin, mutta
ketään vangeista ei rangaistu, koska, muka, kaikki vangit ovat
"mielisairaita". Kävelyämme pihalla ei yritettykään rajoittaa, vaikka
kautta rantain huomautettiinkin, että ristikkoaidat ehkä tukitaan, jos
emme muutu hiljaisemmiksi. "Voisittehan vaikka näön vuoksi näyttää
taipuvanne", sanottiin meille. Ei sallittu enää käytävässä tavata
useampaa kuin yhtä toveria, keittiön ikkunan alla oleva "klubimme"
lakkautettiin kokonaan. Lopulta saimme sen käsityksen, että
viranomaiset tahallaan rettelöitä hakivat, sillä kaikki nuo rajoitukset
alkoivat kohta keisarin kruunauksen jälkeen, joten oli syytä epäillä,
että hallitus tahtoi saada jotain tekosyytä päästäkseen manifestia
sovelluttamasta meihin.

Kuolevaisuus vankien keskuudessa oli nyt vähentynyt, mutta sen sijaan
lisääntyi hermosairasten ja mielisairasten luku. Pohitonov tuli
mielenvikaan. Hän oli entinen upseeri, syytettynä vuonna 1884
muodostuneeseen sotilasjärjestöön. Kymmenen vuotta oli hän jo ollut
Pähkinälinnassa, ja oli toverien kesken hyvin suosittu. Äkkiä alkoi hän
pienimmistäkin syistä haastaa riitaa, varsinkin valtiolliset ja
yhteiskunnalliset kysymykset saivat hänet kiihkoisaksi, hän suunnitteli
hyvin kummallista kommunista yhteiskuntaa, j.n.e. Innolla ryhtyi hän
kaikenmoisiin suunnitteluihin ja oli varma niiden onnistumisesta, piti
esitelmiä tupakin parannuksesta, jotta saataisiin parempaa tupakkaa
vankien oman viljelemän sijaan, istutteli kukkia hyvin oudolla tavalla
ja suunnitteli kummallisten koneiden rakennuksia. Hän vakuutti
tuumiensa oivallisuutta, vaikkeivät ne oikeastaan mihinkään kelvanneet.
Kellään, tietysti, ei ollut epäilystä hänen mielentilastaan. Kaiket yöt
ja päivät hän kirjoitteli mitenkä ihmiskunta saatetaan tehdä
onnelliseksi. Lopuksi muuttui hän raivohulluksi, kävi käsiksi
santarmeihin ja lopuksi tovereihinsakin, yrittipä useamman kerran
itsemurhaakin. Santarmit ja lääkäri koettivat tehdä hänelle mieliksi,
koettaen mahdollisuuden mukaan täyttää sairaan vaatimukset ja yhdessä
meidän kanssa hoitivat häntä raivokohtausten aikana. Itsemurhaa
yrittäissään painoi hän rautavuoteen jalan kurkkuunsa ja oli miltei
katkaista niskanikamansa. Lääkäri haki luvan muuttaa hänet vankilasta
jonnekin sairaalaan ja kuuden kuukauden kuluttua vietiinkin hänet
Nikolajevin sotilassairaalaan Pietariin. Sen jälkeen emme hänestä enää
kuulleet. Tähän aikaan muuttui Shjedrin idiotiksi. Kuuden vuoden
kuluessa ei hän ollut kertaakaan lähtenyt ulos kopistaan, mutta nyt
viime aikoina ilmaantui hän kävelylle. Hän oli laittanut kannukset
jalkaansa, koristellut itsensä kyyhkysen sulilla, käyttäytyi toisia
kohtaan hyvin ylhäismäisesti, pahalla päällä ollessaan haukkui
santarmeja ja soimasi tovereitansa siitä, etteivät olleet kylliksi
vallankumouksellisia.

Ani harvoin myöskin Konoshevitsh läksi kopistaan. Toimissaan seurasi
hän tarkkaan omaa laatimaansa päiväjärjestystä; Pohitonovin tavoin
hänkin kirjoitteli siitä, mitenkä koko ihmiskunnan onnelliseksi tekisi,
toisinaan lauloi, vihelteli tai tanssi. Näin hän oli viettänyt melkein
kaksi vuotta. Villi ulvontansa ja vihellyksensä kuului melkein
lakkaamatta päivin ja öin, suomatta kellekään meistä rauhaa. Kärsimme
kumminkin emmekä asiasta ilmoittaneet niin kauvan kuin Pohitonov oli
vielä vankilassa. Pelkäsimme, että Konoshevitsh sulettaisiin vanhaan
vankilaan, jossa vartijat häntä pahoin kohtelisivat, he kun olisivat
saaneet vartijavuoroja lisää. Pohitonovin pois vietyä päätimme vaatia,
ettei mielipuolta pidettäisi yhdessä terveiden kanssa, mutta päätimme
mitä pontevammin puoltaa, ettei Konoshevitshia vanhaan vankilaan
vietäisi. Kesällä vuonna 1896 kävi vankilaamme tarkastamassa
sisäministeri Goremykin ja sai kuulla Konoshevitsin huudot ja
hourimiset. Ilmoitimme hänelle asiasta. Ministeri näytti hyvin
tyytymättömältä jo heti alussa kun mainitsimme mielivikaisista; kun
emme huolineet hänen keskeyttämisestään vaan sanoimme sanottavamme
loppuun, vastasi hän jyrkällä äänellä: "minä tiedän jo sen". Kahden
kuukauden kuluttua vietiin Shjedrin ja Konoshevitsh Kasaniin. Edellinen
oli ollut sairaana Pähkinälinnassa yksitoista vuotta, jälkimmäinen
kahdeksan.

Syyskuussa vuonna 1896 päättyivät vesitautisen Jurkovskin päivät. Hän
oli sairastanut jo useampia vuosia, mutta kun ei tahtonut sairaudestaan
mitään puhua, pitivät vartijat ja lääkäri hänen ärtyisyyttään ilkeän
luonteen merkkinä ja yhä ja taas merkitsevät hänet rangaistuskirjaan;
suoranaisia rangaistuksia eivät kumminkaan hänelle määränneet. Saimme
kumminkin vihdoin viimeinkin lääkärin tutkimaan hänen terveyttänsä ja
lääkäri huomasikin hänen olevan vesitaudissa. Näytti siltä kuin
viranomaisille olisi tästä tullut tunnon soimauksia, sillä kaikin
tavoin koetettiin nyt sairaan asemaa parantaa, ja kun se ei käynyt
Pähkinälinnassa päinsä, pyydettiin lupaa saada siirtää sairas johonkin
Pietarin sairaalaan, jossa hän saattaisi tavata kahdeksankymmenen
vuoden vanhan äitinsä, joka jo useita vuosia oli pyytänyt lupaa nähdä
poikaansa ja kun sitä hänelle ei sallittu, lähetti hän vuonna 1896
epätoivoisen kirjeen, jossa lähetti pojalleen viimeisen siunauksensa.
Kirjeen mukana seurasi äidin lähettämä risti ja rukouskirja, josta hän
oli poikansa edestä tämän kuusitoistavuotisen vankeuden aikana
lakkaamatta rukouksia lukenut; nyt ilmoitti äiti, ettei hän enää jaksa
Pietariin matkustaa, joskin hänen sallittaisiinkin poikaansa tavata...

Jurkovskin hartain halu oli saada kuolla jossain muualla, mutta ei vaan
vihatussa komerossa, ja kuitenkin täytyi hänen kopissaan kuolla. Hän
otti vastaan kuoleman urhoollisella mielellä. Yöllä kysyttiin, josko
hän tahtoisi pappia puhutella, mutta hän kieltäytyi siitä, sen sijaan
pyysi hän vankilan päälliköltä lupaa saada sanoa jäähyväiset
naisvangeille; hänen pyyntöönsä suostuttiin ja täydessä tietoisuudessa
sanoi hän jäähyväisensä. Parin tunnin kuluttua hän kuoli. Toverinsa
tekivät hänen maallisille jäännöksillensä viimeisen palveluksen. Ruumis
lepäsi koppiin lukittuna pari tuntia, mutta vankien pyynnöstä ei sitten
kopin ovea enää lukittu. Kirstun tuotua sanoivat toverit hänelle
viimeiset jäähyväiset ja asettivat hänen rintansa päälle äidin
lähettämän ristin ja rukouskirjan. Kello kuusi seuraavana aamuna
narisivat vankilan portit ja ruumiin luona valvoneet toverit
ilmoittivat kaikille vangeille, että ruumista tullaan noutamaan. Neljä
sotamiestä kantoi mäntyistä kirstua ja upseerin edellä kulkiessa kulki
tämä hautajaissaatto linnan muurien portista ulos. Tämä oli ainoa
sairas, jota toverien sallittiin vaalia; muut olivat kaikki saaneet
avuttomina sairastaa ja kuolla.

Jurkovski olisi ehkä ollut yksi niitä harvoja, johon Pähkinälinnassa
olisi armahdusmanifesti sovellutettu, sillä hän oli jo kärsinyt hänelle
tuomitun viisitoistavuotisen rangaistuksen ja nyt sai istua syystä, kun
oli Karysta yrittänyt karata. Muuten ei meistä yksikään toivonut, että
armahdusmanifestia meihin sovellutettaisiin. Olimme vakuutettuja siitä,
että Pähkinälinnan vankila oli ulkopuolella kaikkia vankilansääntöjä;
sitä paitsi oli koko viime vuoden ajan ollut meillä alituista taistelua
uusien rajoitusten estämiseksi. Mutta seitsemän kuukauden kuluttua
kruunauksen jälkeen, työskennellessämme työhuoneessa, sai äkkiä
kymmenen vankia käskyn saapua linnan päällikön luo. Tätä ei ollut vielä
kertaakaan tapahtunut. Jälelle jääneet olivat hyvin suuressa
jännityksessä ja aavistettiin jotain huonoa jos ei juuri kaikille,
niin ainakin kutsutuille. Jännitystä kesti puolentoista tuntia.
Kutsutut kertoivat palattuaan, että linnan päällikkö luki heille
sisäministeriltä saapuneen kirjelmän, jossa sanottiin, että
sisäministeri neuvoteltuaan oikeusministerin kanssa, näki
mahdolliseksi, ottaen huomioon sen ja sen vangin hyvän käytöksen,
esittää keisarille ehdotuksen pakkotyövankeuden lyhennettäväksi
yhdellä kolmanneksella, ja niille, jotka jo olivat kaksi
kolmannesta rangaistusajastaan kärsineet, loppuajan muutettavaksi
pakkosiirtolaisuudeksi, -- "minkä majesteetti armossa myönsi".

Kahdestakymmenestäyhdestä vangista sai vain kuusi tuntuvia
huojennuksia: kolmelle muutettiin määräämätön aika kahdeksikymmeneksi
vuodeksi, kolmen vankeusaikaa lyhennettiin kuudella vuodella. Viisi
meistä, nim. Shebalin, Martynov, Surovtsew, Janovitsh ja minut
lähetettiin pakkosiirtolaisina Siperiaan, neljä edellistä Jakutsein
alueelle ja minut Sahalinille.

Muuttomme tuli tapahtua kahden viikon kuluttua ja tällä aikaa olimme
usein viranomaisten puheilla. Kuulimme sanottavan, että Pähkinälinnan
vankila muutettaisiin tavalliseksi vankilaksi. En osaa sanoa, mitenkä
sen asianlaita nyt on. Sen vain saatan sanoa, että joskin sinne
jääneiltä rangaistusaikaa lyhennettiinkin, niin vaaditaan sittenkin
ankaraa tahdon ponnistusta, jotta saattaisi semmoista elämää kestää,
mutta jos olot huonontuvat, niin ei yksikään heistä kestä paria kolmea
vuottakaan...

Muistellessa Pähkinälinnassa oloani minä suuresti kummeksin, että vielä
saatan puhua, kirjoittaa, lukea, työskennellä, laulaa, nauraa... Joskus
tuntuu, etten se olisikaan minä joka tuota voin tehdä.

Kaukaa kangastaa minulle linnassa eläminen -- tuo puoliksi kuolleitten
valtakuntaan kuuluvien ihmisten eläminen... Joskus kuulee puhuttavan,
että vankilassakin elämiseen saattaa tottua ja totuttua ei haluaisi
siitä luopuakaan. Sitä en minä saata mitenkään todeksi uskoa. Kenties
hyvin alhaisella kehityskannalla oleville saattaa siltä tuntua, kenties
mielisairaille, vaan ei henkisesti kehittyneille. Shjedrin, esim., joka
ei kuuteen vuoteen kopistaan poistunut, huusi ja pani vastaan kun
tahdottiin aukaista hänen koppinsa ikkunanluukku -- hän ei voinut
sietää raitista ilmaa. Mutta pianpa hän tunsi mielihyvää päästessään
ulos kopistaan ja saadessaan nauttia auringon valoa ja kesäistä
lämmintä...

Kehittyneen ihmisen sielua on vaikeata sulkea ja saada siihen
tyytymään, ja vaikka hän koettelisikin lohduttaa itseään sillä
ajatuksella, että aatteen tähden kärsiminen on hyödyllistä, kaipaa
hänen sisäinen olentonsa elämää ja kehitystä, sillä se, joka ei mene
eteenpäin, se menee taaksepäin. Vankilassa ollessa saattaa vain jotain
tyydytystä tietoisuudesta, että taistelet ihmisarvon puolesta, jota
joka hetki koetetaan riistää. Mutta tämäkään ei riitä moniksi pitkiksi
vuosiksi, sillä kehittyneen ihmisen elämä vaatii elävää toimintaelämää,
sen puutteessa on jälellä vain -- kuolema.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kolmetoista vuotta Pähkinälinnassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.