Title: Mexikon valloitus - Kappale Amerikan historiaa
Author: Hagman, Tyko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Mexikon valloitus - Kappale Amerikan historiaa" ***


MEXIKON VALLOITUS

Kappale Amerikan historiaa


Kirj.

TYKO HAGMAN


Tuhansille kodeille tuhatjärvien maassa. N:o 7 & 8.


Werner Söderström, Porvoo, 1892.



[Kuva: Fernando Cortez.]

[Kuva: Montezuma.]



SISÄLLYS:

    I. Sivistyneet villit
   II. Fernando Cortez
  III. In hoc signo vinces
   IV. Xikotenkatl
    V. Luvattu maa
   VI. Montezuma ja hänen jumalansa
  VII. Salto de Alvarado
 VIII. Quatemozin ja viimeinen ponnistus
   IX. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin



I. Sivistyneet villit.


Neljäsataa vuotta on nyt umpeen kulunut siitä, kun Christoforo Colombo
laski laivansa tuon uuden maailman rannalle, joka sittemmin erään
toisen retkeilijän kunniaksi sai nimekseen Amerika. Lokakuun 27 päivänä
1492 tuli Colombo suurelle Cuban saarelle, löydettyänsä vähää ennen
muutamia pienempiä luotoja. Jos kohta hänen retkellään oli
maantieteellinenkin tarkoitus, jopa uskonnollinenkin, niin kultaa
etupäässä etsivät he, hän ja hänen seuralaisensa, -- tuota keltaista
metallia, jonka hurmaava hohde niin monen sukupolven silmät on
soentanut. Itäisen Aasian rannikkovesillä kertoi taru olevan Zipango
nimisen saaren, jonka kuningas kultakattoisessa palatsissa piti
asuntoaan. Ja Colombo luulikin totta tosiaan maan pyöreän muodon jo
todistaneensa ja itäiseen Aasiaan tulleensa, unelmiensa maahan, jossa
kultaa kiskottaisiin kallioista kuin kaarnaa puusta. Siihen luuloon
mainio retkeilijä sitten sai jäädäkkin ja kuolla. -- Luonto Cuban
saarella näytti erinomaisen rikkaalta. Sen maisemien, puiden pukujen,
kukkien ja eläinmailman kauneus hämmästytti Colomboa. Hän kirjoitti
päiväkirjaansa: "Täällä tahtoisin iät päivät asua. Se on ihanin saari,
minkä ihmissilmä ikinä on nähnyt. Siinä on oivalliset satamat ja syvät
virrat." Mutta muuta ei löytynytkään. Kultaisen palatsin kuningasta ei
näkynyt, ei kuulunut. Kun Colombo pani lahjoilla varustetun
lähetyskunnan häntä etsimään, tavattiin viimein alaston päällikkö, joka
villissä laumassa herruuttansa harjoitti. Kultaa ei siis ensimmältä
löydetty sillä tavoin kuin retkeilijät olivat uneksineet. Maan
asukkailla oli kuitenkin pienet keltametalli-lehdet koristukseksi
pistetty nenänjuuresta läpi. Ja se seikka kiihoitti Espanjalaisten
kullanhimoa.

Niinpä viimein löydettiinkin kultaa, löydettiin paljon kultaa. Amerikan
aukenemisen kautta oli uusi sankarihenki herännyt, seikkailijain
kultainen aikakausi, joka paljon muistuttaa ristiretkien haaveksivasta
hengestä. Niinkuin Christoforo Colombo sitten jatkoi retkiänsä tuossa
uudessa luvatussa maassa, lähettäen kotiansa sen aarteita, niin
purjehti sinne sittemmin laivasto toisensa perästä, kokoillen
kultaa ja kunniaa. Kenpä tahtoikaan jäädä kädet ristissä katsomaan, kun
niin ääretön tantere tarjoutui rohkean onnen-onkijan toiminnalle?
Toihan melkein jokainen Espanjaan saapuva laiva mukanansa joko
arvaamattomia aarteita ja uudenkaltaisia tavaroita taikka tietoja
uusista maan-löydöistä. Ei ollut enää sitä vaaraa olemassa, jota
rohkeat merimiehet ja sotilaat olisivat väistäneet. Maita valloitettiin
ja siirtokuntia perustettiin. Ja nämä hurjat seikkailijat, jotka
tunkesivat aarniometsäin halki, riistäen alkuväestöltä kaikki sen
kalleudet, toimittivat tehtävänsä Kristuksen nimi huulilla ja
ristinmerkki lippunansa. Valloitetut maat ja kukistetut kansat olivat
saatettavat osallisiksi kristinuskon siunauksista. Eikä suinkaan sovi
väittää että tämän ajan lähetyssaarnaajilta olisi intoa puuttunut. Minä
hetkenä hyvänsä olivat sen uskonsankarit valmiit uhraamaan henkensä
pyhän kirkon kunniaksi. Vimman tunnussanana oli risti -- ja kulta.

Kun äärettömäin maanalojen löydöt sitten melkein herkeämättä seurasivat
toinen toistaan, vaativat Espanjalaiset ja Portugalilaiset, joille
viimeisille tulee kunnia Itä-Indian varsinaisesta löydöstä, että heille
annettaisiin valta kaikissa maissa, jotka olivat Euroopan ulkopuolella.
Paavi Aleksanteri kuudes, jolle asian ratkaiseminen uskottiin,
pyörähytti kynäänsä kartalla ja jakasi maapallon kahtia, tunnustaen
Portugalilaisille itäisen, Espanjalaisille läntisen puoliskon. Se
tapahtui v. 1493. Tähän aikaan jo meidän on melkein mahdoton käsittää
tämmöistä menetystapaa, sillä meidän henkisesti vapaampaan
katsantokantaamme ei enää sovellu tuo muinoin niin tavallinen
kirkollisen ja maallisen vallan hämmennys. Mutta siihen aikaan oli tämä
mielivaltainen mahtisana kylliksi. Se kannusti nuo kaksi kansaa
tulisimmalla kiireellä ottamaan haltuunsa mitä heille tässä pesänjaossa
oli annettu. Jokainen maa, joka siitä lähtein löydettiin, tuli
julistetuksi jommankumman kruunun omaksi -- joko siten, että sopivalle
paikalle istutettiin lippu tai pystytettiin muistopylväs, taikka
piirrettiin vain merkkiä puiden runkoihin. Entisten asukkaiden kaikki
oikeudet ja ikivanha nautinto arveltiin sillä kumotuksi. Niin
sanottujen villien eli "indiaanien" maa ja omaisuus joutui tunkeilevien
muukalaisten, noiden ankarain kuokkavieraiden haltuun, ja alku-asukkaat
pakoitettiin aikojen kuluessa täydelliseen orjuuteen, ell'eivät he
olleet kylliksi sotaiset ja urhokkaat pitämään puoltansa semmoista
vaatimusta vastaan.

Ainoastaan kolmekymmentä maantieteellistä penikulmaa mainitusta Cuban
saaresta länteenpäin on Yukatan nimisen niemimaan mereen pistävä kärki.
Kuitenkin kului pitkät ajat Cuban löydöstä, ennenkun Euroopalaiset
saivat tukevaa jalansijaa sillä tärkeällä alueella, joka sanotusta
niemestä alkaen ulottuu loitolle länteenpäin, koska, näet,
alku-asukkaat täällä tekivät odottamatonta ja sitkeää vastarintaa. Se
alue on muinaisen valtamerentakaisen sivistyksen raivaama viljelysmaa
_Meijiko_ (Mexiko).

Vuonna 1517 joutui sinne tuulien ajamana aatelismies Hernandez de
Cordova, kun hän kolmella laivalla oli purjehtinut Cubasta ryöstääkseen
maanmiestensä siirtokunnille orjia läheisiltä Bahama-saarilta, sillä
alku-asukkaista tehdyillä orjilla Espanjalaiset tiluksiansa viljelivät.
Hän töytäsi laivallaan mainitun Yukatan niemen kärkeen ja nousi maalle.
Catoche on tuon niemen-kärjen nimi. Tähän asti olivat löytöretkeilijät
voittomaittensa asujamissa tavanneet enimmäkseen täydellisiä
raakalaisväestöjä, joiden peräti alkuperäinen kehityskanta ei kyennyt
mitään sanottavaa vastarintaa synnyttämään. Suuri oli sentähden
Cordovan hämmästys, kun hän täällä odottamatta tapasi väestön, joka
ymmärsi järkiperäistä maanviljelystä, rakensi pysyviä, vankkoja
asumuksia, käytti sieviä pukujakin ja kaunisteli itseään taiteellisesti
taotuilla kultakoristuksilla. Mutta siinä ei kylliksi. Päin vastoin
niitä leväperäisiä heimokuntia, joita tähän saakka oli tavattu ja
joiden itsenäisyyden-tunne oli liiaksi heikko voidakseen tarpeellista
vastustusvoimaa luoda, osoittivat asukkaat Yukatanin niemimaalla
erittäin sotaisaa henkeä. Kaikkialla he esiintyivät vihollisesti ja
väkivaltaisesti Espanjalaisia vastaan, ja eräässä kahakassa sai Cordova
itse toistakymmentä haavaa heidän aseistansa ja samalla sen kokemuksen,
että kaikille ihmisille, jotka ovat saavuttaneet jonkinmoisen
sivistyskannan, on itsenäisyys kallihin kaikesta.

Hernandez de Cordovan ja puolet hänen seuralaisistaan korjasi, heidän
palattuansa kotiin, kuolema. Retken vastukset ja vihollisen vaikuttamat
vammat oli murtanut heidän elinvoimansa. Mutta retkikunta oli kuitenkin
tuonut muassaan näytteitä tuon löydetyn alueen kultaisista
rikkauksista; ja nämä houkuttelivat uusiin ponnistuksiin. Niinpä saapui
samalle rannikolle huhtikuussa v. 1518 toinen aatelismies, Juan de
Grijalva, inhimillisesti tunteva, hienotapainen ja oikeutta rakastava
herra. Hän johti retkikuntaa, jossa alapäällikköinä palvelivat muutamat
miehet, jotka sittemmin "Mexikon valloittajina" ovat mahtavan maineen
saavuttaneet: Francisco de Montejo, Yukatan niemen kukistaja, Pedro de
Alvarado ja Alonso de Avila. Nämä löysivät ensiksi Cozumel nimisen
saaren, "Pääskysaaren", Yukatan niemen itärannassa ja istuttivat täällä
vanhan temppelitornin huippuun Espanjan kuninkaan lipun. Sitten
purjehtivat seikkailijat pitkin Yukatanin rantoja Mexikon lahteen.
Grijalva ohjasi laivansa Tabasco nimisen joen suusta sisään ja pääsi
täällä erään heimoruhtinaan, "kazikin," luottamukseen, joka puki hänet
kiireestä kantapäähän kultapeltiseen sota-asuun. -- Muukalaisten tulo
ei tapahtunut äkki-arvaamatta maan asukkaille. Nämä päinvastoin
odottivat vieraitansa, sillä tieto niiden valkoisten miesten
ilmestymisestä, jotka Cordova tänne toi, oli jo tunkeunut valtakunnan
keskuspaikkaan, ja täällä hallitsi herra, jolle hänen valtansa tähden
täydestä syystä on annettava "keisarin" arvonimi. Ihmeelliseltä kyllä
soi sanoma noista maahan tulleista miehistä, jotka, kuten kerrottiin,
ratsastivat kummallisten nelijalkaisten käärmeiden seljässä ja
siivitetyillä aluksilla kyntivät merta, joiden aseet laukesivat
leimauksella ja ukkosen jyrinällä ja joiden ulkomuoto vastasi
ikivanhain tarujen ennustuksia. Niiden mukaan oli muutama maan
muinoinen jumalallinen hyväntekijä, hänkin iholtaan valkoinen mies,
aikoinaan luvannut Mexikolaisille kerran palata takaisin heidän
maahansa. Heti kun Euroopalaiset ensi kertaa ilmestyivät, lähetettiin
sentähden omituisten kuvakirjoitusten kautta tieto siitä maan suureen
pääkaupunkiin. Täällä ei ensinkään vierasten lähestymistä ikävällä
odotettu, vaan pelolla ja kauhulla. Mitä sisemmälle maahan Grijalva
tunkeusi, sitä suuremmalla epäluulolla häntä kohdeltiin. Yhtä nurjasti
ja rauhattomasti tervehdittiin häntä kuin hänen edeltäjiänsäkin. Ja
sitä paitse nähtiin jotakin kristityille ritareille vallan kamalaa.
Nykyisen Vera Cruz nimisen kaupungin tienoilla tavattiin, näet,
porrasten tavalla yleneviä suippu-kartioita eli pyramiidejä, joiden
lakealla huipulla suitsuivat ihmisverellä tahratut alttarit. Kesäkuun
19 p:nä julisti Grijalva tavallisilla tempuilla tämän maan Espanjan
omaksi, mutta rannikkoseutu oli pahaksi onneksi niin täynnään
myrkyllisiä höyryjä, että oleskeleminen siellä kävi terveydelle
vaaralliseksi; ja retkikunnan johtaja lähti saamiensa käskyjen
mukaan jälleen kotimatkalle. Osoittihan kuitenkin menestystä se
tosi-asia, että seikkailijain oli onnistunut alku-asukkaiden kanssa
harjoittamassaan vaihtokaupassa ottaa maksuksi arvottomista
leikkikaluista kokonaisen aarteen jalokiviä, kultakoristuksia ja
kalliita, harvinaisia kankaita. Grijalva ei kuitenkaan, huolimatta
seuralaistensa pyynnöstä, perustanut mitään siirtokuntaa tuohon
kultarikkaasen maahan, vaan lähetti Alvaradon ennakolta viemään
ansaittuja aarteita Cubaan. Retkikunta oli tunkeunut Panuco joen
laskupaikoille saakka, jossa kuuma kahakka oli kestettävä maan
asujamien kanssa, jotka lukuisilla veneillä riensivät paikalle. Mutta
syyskuun lopussa olivat nämä löytöretkeilijät jälleen Hispaniolan
saarella, syntymämaansa kukoistavassa siirtokunnassa, josta heidän
retkensä oli alkanut. Kotimatkalla jo saatiin kuulla että suurempi
laivasto oli lähtenyt liikkeelle jatkamaan tehtyjä löytöjä, mutta
Grijalvaa kohtasi hänen palattuansa mitä ankarimmat nuhteet koska hän
ei ollut mitään uutisasuntoa perustanut.

Grijalvan sijaan oli sill'aikaa astunut sankari, jonka vertaista
historia tuskin tuntee, kun ottaa huomioon ne vähäiset apukeinot, jotka
olivat hänen käytettävissään. Kertomus Mexikon suuren valtakunnan
valloituksesta kajahtaa alastomassa historiallisessa totuudessaan
rohkeasti keksityltä ritari-romaanilta, jonka sankari tenhokkailla
taikatempuilla ajaa asiansa perille. Tämä sankari on _Fernando
Cortez_, seikkailijain kultaisen aikakauden loistava nero, joka
pienellä joukolla kukistaa tuhatkertaisen vastustajan.

Mutta ennenkun käymme kertomaan Cortezin ja hänen seuralaistensa
urostöitä, heittäkäämme silmäys heidän seikkailustensa maahan.

Pitkin Atlantin merta on Mexikon valtakunnasta leveä kaistale, jossa
etelän tavallinen kuuma ilmanala vallitsee. Kuivat, hiekkaiset tasangot
vuoroilevat täällä hedelmällisten seutujen kanssa, täynnään
hyvänhajuisia pensaita ja kukkia, joiden välistä valtavat puut,
tropiikien jättiläiset, kohoavat taivasta kohden. Mutta tässä
jylhikössä väijyy myöskin _malaria_, myrkyllinen ilma, jota ei
kenkään muukalainen rankaisematta hengitä. Täällä raivoo kuolettava
keltakuume. Täällä puhaltavat tuulet, jotka rajumyrskyn vimmalla
hävittävät Mexikon suojattomia rantoja ja läheisiä Länsi-Indian saaria.
Semmoisella voimakkaalla noidanpiirillä on luonto linnoittanut tämän
ihanan maan, ikääskuin tahtoisi se suojella sen kultaisia aarteita
aihettomia hyökkäyksiä vastaan. Mutta ihmisen nero oli voimakkaampi
kuin luonnon noitapiiri.

Kaksikymmentä maantieteellistä penikulmaa tästä kauemmas, ja matkustaja
hengittää puhdasta ilmaa. Luonnon ja kasvullisuuden olento näkyy
muuttuneen. Vanili, indigo, kukkiva kaakao katoo, mutta banaani ja
sokuriputki seuraavat matkustajaa vielä. Ja noustuansa 1,500 metriä
korkeammalle, huomaa hän mehukkaasta ruohosta ja raittiista
lehväkaarroksesta olevansa korkeus-asteella, jossa sumut ja pilvet
putoilevat. Tämä on ainaisen kosteuden ilmakerros. Tullaan lauhkeampiin
maanääriin, joiden luonne vivahtaa meidän vyöhykkeemme luonteesen.
Näyttämö käy valtaavaksi, majesteetilliseksi, toisinaan peloittavaksi.
Ylt'ympärinsä näkee silmämme valtavia vuoria, osaksi tulivuoriakin,
joiden lumipeite loistaa loitolle ja jo kaukaa toimittaa merimiehelle
valotornin virkaa, jos matkamies antaa katseensa kallistua jyrkkää
vuoren-vierrettä alaspäin -- mikä kukkamaailman loisto heijastaa hänen
ihastuvaan silmäänsä! Se katsoo ympärilleen, hämmästyneenä tuosta
omituisesta ilmiöiden vaihdosta, joka täällä kohtaapi aistimia.
Vieläkin korkeammalla tavataan taasen toinen ilmanala, toinen
kasvullisuus. Keltainen maissi on tähän saakka seuranut matkustajaa.
Nyt näkee hän vainioita, joilla vehnä ja muut Euroopan jyvälajit
kasvavat. Ne toivat aikoinansa maahan valloittajat Pyreneiden
niemimaasta. Mutta niiden välillä leviävät vielä aloe-istutukset, joita
maan entiset isännät, "villit" indiaanit, osasivat hoitaa verrattomalla
taidolla. -- Tammimetsät käyvät nyt jylhemmiksi, ja hämärtävät
havumetsät osoittavat että olemme astuneet kylmään ilmakerrokseen. Kun
matkustaja on noussut noin 2,500 metrin korkeudelle, seisoo hän Mexikon
ylätasangon selänteellä. Tämä muodostaa ikäänkuin mahtavan vallin
kahden valtameren välillä, lavenee lavenemistaan pohjoseen päin ja
supenee loiveten etelään, päättyen Tehuantepekin rantakielekkeesen.
Tältä vuorivallilta kohoaa hajanaisia tuliperäisiä kukkuloita, joiden
huiput ovat ikuisen lumen peitossa ja levittävät raitista viileyttä
läheisille ylätasangoille. Tässä onnellisessa maisemassa vallitsee
ilmanala, jolla on keskisen Italian lämpö, mutta jota Mexikossa
pidetään lauhkeana ja "kylmänä." Ilma siellä on erinomattain kuivaa,
eikä maata enää peitä alempien seutujen uhkea kasvullisuus. Eipä liioin
enää ole puita, jotka suojaisivat juoviin haljennutta maata paahtoavan
kesä-auringon vaikutuksesta. Mutta tämä metsän puute ei ole luettava
luonnon, vaan ihmisten syyksi, vieläpä juuri niiden, jotka täällä
ensiksi kristinuskon ja korkeamman sivistyksen lippua kantoivat. Siihen
aikaan, kun "villit" täällä vielä isännyttä pitivät, oli maa tiheästi
peitettynä tammilla, lehtikuusilla, sypresseillä ja muilla puilla,
joille he ymmärsivät antaa arvoa. Vasta Espanjalaiset julistivat metsät
pannaan -- jotta puuttomuus muistuttaisi heitä Castilian tasangoista,
heidän rakkaasta kotiseudustaan, jonka yksitoikkoiset maisemat
saattavat joka matkustajan alakuloiseksi.

Mannermaan sydämessä, lähempänä Tyyntä kuin Atlantin merta, leviää
kananmunan muotoisessa ympyrässä, noin 2,200 metriä ylempänä
merenpintaa, Mexikon kuuluisa laakso. Sen maaperä on kaikkialla yhtä
hedelmällistä. Viisi järveä viepi kymmenennen osan sen pinnasta. --
Mutta säästäkäämme kertomuksemme siitä vielä toistaiseksi, mainiten
tässä vain että tämä seutu se oli ja on vielä tänäänkin maan
varsinainen ydinpaikka.

Tähän laaksoon nyt tuli luoteesta päin 12:lla ja 13:l1a vuosisadalla
Aztekien suku ja perusti sille paikalle, jossa nykyinen Mexikon kaupunki
sijaitsee, pääkaupungin, joka sai nimekseen _Tenochtitlan_, ja
kuningasvallan, joka sittemmin levitti alaansa nykyisen Mexikon rajoille
saakka. Koko maalla oli nimenä _Anahuak_, s.o. "maa vesien lähellä"
(nim. Mexiko-järvien).

Mutta tämä Aztekien laaja valta oli kannatettava melkein alituisilla
sodilla niitä heimoja vastaan, jotka ennen heidän tuloaan olivat
itsenäisiä olleet ja näkyvät keskenään muodostaneen jonkunmoisen
liittovaltion, jonka ylimmäisen johtajan valitsivat koko valtakunnan
ylimykset. Täten oli siis kuninkaan valta alkuansa suuresti rajoitettu,
ja hallitusmuoto muistuttaa paljon Euroopan läänitysvaltioista niiden
kukoistusaikana. "Ylimykset olivat jaettuina eri-arvoisiin luokkiin,
joista ylhäisimmillä ja rikkaimmilla oli varsin suuri vaikutusvalta
hallitustoimien menoon." Tämä monilukuinen ja mahtava aatelisto, jonka
laveat läänit näkyvät olleen joko perinnölliset taikka joihinkin
ylempiin virkoihin kuuluvaiset, kannatti heimovapautta kuninkaiden
anastushankkeita vastaan, kunnes Aztekit vihdoin saivat vaarallisimmat
heimopäälliköt, "kazikit", kukistetuiksi. Tämä luoteesta tullut
valloittaja-heimo näkyy siis Anahuakissa näyttäneen samaa osaa
historian näytelmässä kuin Hyksos'it muinaisessa Egyptissä. Aztekien
yliherruutta kannatti etupäässä heidän oma sotainen kykynsä ja
valtioviisautensa, joita ominaisuuksia kyllä tarvittiin, koska
kukistetut ylimykset, kuten huomautimme, ehtimiseen näyttivät
hampaitaan. Mutta tämä sisällinen eripuraisuuden tila Aztekien
valtakunnassa tietysti suuresti helpoitti vihdoin tapahtuvaa
valloitusta tuiki ventovieraiden tervehtijäin kautta, jotka
"siipi-aluksillaan" saapuivat "suuren veden" poikki "auringon-nousun
valtakunnasta".

Vieraiden tullessa oli nyt Aztekien hallitsijasuku valtansa
kukkuloilla, ja heidän ruhtinaansa viipotti valtikkaansa kuin
itsevaltias ainakin. Hän oli "jumaluuden kuva" ja vaati hiljaisuudessa
huokaavilta alamaisiltaan jumalallista palvelusta. Hänen valtaansa
näkyy tähän aikaan rajoittaneen, kuten muinoin Egyptin faaraojen,
ainoastaan oma kuninkuuden suuruus. Niinkauvan -- mainitsevat lähteemme
-- kuin kuningas eli keisari, kuten häntä oikeammin nimittäisimme, ei
vielä ollut kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa päässyt, täytyi hänen
tyytyä vanhemman sukulaisen ankaraan holhouteen. Tavallisesti nousi hän
valta-istuimelle vasta kolmekymmentä vuotta täytettyänsä. Hän
asetettiin virkaansa neljän valitsijamiehen kautta, jotka erittäin oli
tähän toimeen määrätty, ja aina oli välttämättömästi vaadittuna että
hän oli vanhan hallitsijasuvun jäsen. Ennenkun hän sai tarttua
valtikkaan, tuli hänen suorittaa muutamat omituiset temput. Koko hänen
ruumiinsa sivelsi ylimmäinen pappi mustalla värillä, joka arvattavasti
kuvasi nöyrtymistä Jumalan edessä. Vasta sitten kun hän oli viettänyt
monta päivää temppelissä paastoten, rukoillen ja valvoen, tapahtui
"kruunaus" loistavalla tavalla. Tätä jumalallista majesteettia sitten
yhteisen kansan puolelta kunnioitettiin mitä nöyrimmillä tempuilla, ja
hänen kruunausjuhlassaan vuoti ihmisverta, mitä enemmän sen parempi.

"Sotajumalan kiven" päällä nämä surkuteltavat uhrit Anahuakissa
henkensä heittivät, sillä sotainen onnihan se on, jota sekä hallitsijat
että kansat melkein kaikkina aikoina ovat pitäneet varsinaisena
menestyksensä ehtona, tunnustakootpa sitten mitä uskontoa tahansa. --
Ja tappelujen Jumala janoo verta, semminkin ihmisverta, -- koska se
luultavasti maistuu hänelle paraimmalta. Kreikan ja Rooman
kultuurikansat, meidän sivistyksemme virittäjät, käsittävät
peri-aatteessa asian aivan samoin. Agamemnon on valmis uhraamaan
tyttärensä, saadakseen tuulta sotaiselle retkelle lähteville
laivoilleen, ja Roomalaiset ainakin ensi aikoina kokivat hyvitellä
ankaraa jumalaansa samalla palveluksella. Myöhemmin lakattiin
haaskaamasta ihmisverta ennakko-uhrina, koska sama jumala, kuten kyllä
huomattiin, tavallisesti yllin kyllin tyydytti janoansa itse
tappelussa. Sen sijaan uhrattiin viattomia eläimiä. Jumala sai sitten
vihollisjoukosta valita itselleen niin monen ihmisen veren kuin suinkin
halutti. Meidän ajan sivistys, jota kristinoppi jo on paljon
jalostuttanut, ei tosin enää uhraa ennakolta mitään verta sodan
julmalle jumalalle; mutta joka sunnuntai rukoilemme häntä kuitenkin
vielä hartaasti kirkoissamme: "siunaa valtakunnan sotajoukkoa maalla ja
merellä!" Ja kaikkinainen rukous on ainoastaan uhria lievennetyssä
muodossa. Vihollisen joukosta sitä paitsi emme suinkaan mekään kiellä
jumalaamme ottamasta verisiä uhria. Aztekien villimäisyyttä ja
raakuutta tahdottiin valloituksen aikana ja tahdotaan vieläkin perustaa
etupäässä tähän heidän tapaansa kunnioittaa jumalaansa ihmisuhreilla,
mutta isä Abrahamia ei syytetä villimäisyydestä eikä raakuudesta,
vaikka hän oli valmis uhraamaan jumalalleen oman poikansa. Aztekit
ainakin, kuten alempana saamme nähdä, käyttivät uhriksi kiivaalle
jumalalleen sodassa saatuja vankeja ja ainoastaan hätätilassa, kun ei
tämmöisiä sattunut olemaan, omia alamaisia, nimittäin orjia,
(useimmiten nekin entisiä kapinoitsijoita tai sotavankien jälkeläisiä)
joita pidettiin -- aivan kuten Roomalaisissakin -- joko valtion tai
yksityisen omaisuutena, joilla ei mitään kansalais-oikeuksia ollut, ei
siis hengenkään turvaa. Mutta onhan ihmisveren uhraaminen kuitenkin
villimäisyyden tunnusmerkkejä, vaikka tämä veri olisikin halvan orjan
verta. On kyllä, mutta keisari Augustuksen loistavana ja hienosti
sivistyneenä aikakautena hakkautti eräs valistuneen imperaatorin ystävä
ja seurustelija, Pollio nimeltään, orjiansa palasiksi ja syötteli heitä
kalalampiensa eväkkäille asujamille, uhraten siten vatsansa jumalalle.

Vanhan Mexikon hallitsijaheimolle oli uskonto ja sota
elämän mieli-aatteina. Meidän, jotka vielä rukoilemme: "siunaa
sotajoukkoamme", ei käy niinkään tylysti tuomitseminen heidän
uskonnollista hartauttansa, joka ihmisuhrissa osoitti vilpittömyyttään.
Me sitä paitse yhdistämme kaiken jumaluuden-käsitteen yhteen ainoaan
persoonaan, eroittamatta ensinkään sodan julmaa jumalaa siitä
jumalasta, joka -- itse persoonoittuna rakkautena -- käskee meitä
rakastamaan lähimmäistämme niinkuin itseämme, käskee meitä jopa
"rakastamaan vihollisiammekin." Vanhat Mexikolaiset, kuten
valistuneemmat pakanakansat yleensä olivat, niin sanoaksemme, tässä
suhteessa hieman häveliäämmät ja -- johdonmukaisemmat, eroittaen
tarkasti semmoisia käsitteitä kuin esim. rakkaus ja vaino ja näiden
asianomaiset jumalat toisistaan. Niinpä Mexikon asujamet palvelivat
ylimmäistä olentoa, jolle muhkeat temppelit oli rakennettu ja
erityinen, arvossa pidetty pappissääty hartaiden sanankuulijain
johtajana osoitti ihmishengen nöyrtymisen tarvetta. "Taivaan ja
maanpiirin kaikkivaltiaalle Jumalalle kumartaa nöyrtyen mahtavinkin
ruhtinas maan päällä. Tämä ei ole Hänelle muuta kuin 'hitunen savua ja
höyryä, joka nousee maan povesta'". Anahuakin valtakunnan "villit"
asujamet kunnioittivat Häntä nimityksillä semmoisilla kuin: "Hän, johon
kaikki on suljettu," "Hän, jonka kautta me elämme," "Hän, joka on
kaiken alkuperä." Mutta tämän ylimmäisen itse-olemuksen kaikkinaisuutta
ei kehunut Anahuakilainen tuntevansa, vaan nöyrästi ja vilpittömästi
tunnusti hän sen olevan ihmiseltä salattuna. Tälle olennolle, -- mikäli
hän oli "luojana", joka nimitys hänelle myös vasituisesti annettiin, --
oli, näet, eräs viisas kuningas pystyttänyt jättiläis-pyramiidin,
temppelin, jonka etevimpään paikkaan, kuten muinoin Ateenain pyhyyteen,
oli piirretty kirjoitus: "_Tuntemattomalle Jumalalle_" -- Mutta
lähinnä tätä salattua olentoa, jolle Aztekitkin antoivat korkeimman
vallan maassa ja taivaassa ja josta he hurskaasti huokaen ikävöivät
tietoa, oli nyt tosin ylimpänä kansallisjumalana Huitzilopochtli,
tappelujen verinen jumala. Huitzilopochtlia puhuteltiin "yöksi ja
päiväksi," "maaksi ja vedeksi", "taivaaksi ja maaksi". Hänen
kunniakseen kohosi kaikkialla suuria ja pieniä teokallioja eli
temppelejä. _Hänen_ kunniakseen yksistään vuosi toisensa perästä
monen ihmissydämen suitsuava veri juoksi kuiviin alttarilla -- niinkuin
vielä nytkin kaikkialla maailmassa tappotanterella, niin kauan kuin
sodan verenhimoinen jumala pitää päätänsä pystyssä.

Mutta Mexikolaisten jumaluuden-käsite ei rajoittunut tähän, vaan
haarautui, kuten yleensä muinoisissa kultuurikansoissa, usean
persoonan otaksumiseen, jotka kukin edustivat niitä eri omaisuuksia,
joita saattoi ajatella henkisyydessä yleensä löytyvän. Tällä
moni-persoonallisuudella vältettiin sitä ristiriitaisuutta, joka
silminnähtävästi on siinä, että palvellaan esim. rakkauden ja vainon
jumalaa samassa persoonassa. Näyttää siltä kuin nämä kansat olisivat
selvästi tajunneet ett'ei mikään jumala voi kuunnella eikä tyydyttää
vallan ristiriitaisia rukouksia. Ei ole pitkiä aikoja siitä kuin
kristittyjen pohjoismaiden kirkoissa, viimeiksi tietääksemme Tanskan
rantamailla, rukoiltiin samaa jumalaa, jolta virsikirjain kaavojen
mukaan pyydettiin apua merimatkalle lähteissä, että hän "siunaisi
ranta-oikeutta", s.o. toimittaisi vieraat kauppalaivat haaksirikkoon
rukoilijain kotirannalla, josta maan lakien mukaan heillä oli oikeus
korjata hylyiksi jääneet tähteet ja tavarat omakseen. Ja kun me
rukoilemme: "siunaa valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä",
käsitämme itse teossa kaikkein kansojen ja ihmisten yhteistä Jumalaa
ainoastaan kansallisjumalaksi, _meidän_ sotajumalaksemme -- joka
riivattujen vihollistemme parvesta poimikoon uhrejansa, mitä enemmän
sen parempi! -- Anahuakilaiset ajattelivat, kuten sanottu, jyrkkiä
ristiriitaisuuksia välttääksensä, yleishenkisyyden mahdolliset
ominaisuudet eri persooneiksi. Sodan mahtavaa kansallisjumalaa kyllä
nöyrästi palveltiin, mutta hänen rinnallaan vaati hartautta ja
rakkautta ihan toisellainen jumala, joka edusti henkisyyden rauhallista
puolta. Tätä palveltiin nimityksellä Tezkatlipoka, "maailman sielu".
Yhtä hyvin kuin Huitzilopochtli oli hänkin "ylijumala", vaikka tietysti
ei Ylimmäinen, joka, kuten sanottu, oli tuntematon. Tezkatlipokaa
ajateltiin nyt erittäin rauhalliseksi ja lempeäksi, kaikkialla
läsnä-olevaksi ja kaikkitietäväksi, vanhurskaaksi ja leppyiseksi. Hänen
kuvapatsaassaan oli kaksinkertaiset silmät, sen oikeassa kädessä peili
ja neljä nuolta; korvankohdalta nousi savupilvi -- merkkejä, joilla
hänen ominaisuuksiaan tahdottiin kuvata.

Nämä olivat korkeammat eli "ylijumalat". Mutta niiden ohessa palveltiin
muitakin, yleis-henkisyyden ajateltujen eri omaisuuksien mukaan, kuten
sivistyneemmissä pakanakansoissa yleensä. Mainitsemme niiden joukosta
tässä vain Tlalok'in, sateen jumalan, jonka merkkinä oli puuristi.

Vakiomuodosta Anahuakin valtakunnassa olemme vasta puhuneet sekä sen
mahtavan aateliston suuresta vallasta. Läänityslaitos, joka täällä
vallitsi, edellyttää jo itsessään sen epäkohdan, että kansan suuri
joukko, varsinainen maanviljelijä-väestö, joutuu maa-orjuuteen, koska
sen on pakko viljellä maata, joka ei ole sen, vaan mahtavamman luokan
omaa, ja tämän luokan täytyy sitä turpeesen kiinnittää, estääksensä
maata jäämästä viljelemättä. Sama yhteiskunnallinen peri-aate kasvattaa
myöskin joukon muita orjia, jotka, koska heitä ei välttämättömästi
tarvita tärkeimpään elinkeinoon, johdonmukaisesti joutuvat kaikenlaisen
mielivallan alaisiksi. Tämmöinen oli tila vielä tuossa niin
mallikelpoisesti hallitussa, valistuneessa ja ylistetyssä,
vuosituhannen viisauden luomassa Rooman maailmanvallassa, sen ollessa
keisarien aikana loistavimmillaan. Ja Anahuakin talonpojat olivat
jokseenkin samassa maallisessa asemassa kuin Roomalais-vallan colonit.
Monet suvut viljelivät yhteiseksi käyttömaakseen saamaansa maan-alaa.
Mitään yksityistä omaisuutta ei Anahuakin talonpojalla ollut, enemmän
kuin roomalaisellakaan, joka, kuten maailman-vallan aikakirjat asiasta
mainitsevat, ei saanut isännän luvatta myydä tai lahjoittaa irtainta
omaisuuttaan. Mutta hän, Mexikon talonpoika, näkyy kuitenkin olleen
hiukkasen parempi kuin tavallinen orja, koska vielä puhutaan lukuisista
maa-orjista jotka eivät olleet talonpoikia. Luultavaa on että
orjistunut talonpoika nautti henkensä puolesta suojelusta laissa,
niinkuin roomalainenkin, jota vastoin tavallinen orja lienee ollut
kokonaan herransa mielivallassa, aivan kuin orja usein mainitussa
klassillisessa kansassa.

Kaikki nämä asianhaarat todistavat että vanhat Mexikolaiset olivat
saavuttaneet viljelyksen ja sivistyksen kannan, joka yhteiskunnallisen
järjestelmänsä puolesta itse teossa ei ollut suuresti takapajulla
vanhasta Roomalaisvallasta, ei keski-ajan oloista eikä monesta uuden
ajankaan kehittämästä yhteiskunnallisesta järjestyksestä. Mainittu
väestön jako asteellisesti aleneviin tai yleneviin luokkiin juuri
etupäässä sitä osoittaa. Vaaditaan, näet, jo jokseenkin pitkä
kehitysjakso ennenkuin yhteiskunnallinen järjestys voi tämmöiselle
kannalle kohota, olkoonpa sitten tämä kanta meidän mielestämme perin
huonokin, meidän, jotka jo olemme tottuneet vapaampiin kaavoihin. Ihan
alkuperäisellä kehityskannalla olevat kansat noudattavat aivan toisia
yhteistapoja; paimentolaisten ja metsästäjäin elämä ei vaadi niin
monimutkaista järjestelmää. Mutta samassa järjestelmässä on
vaikuttimena myöskin se, että ylhäisemmän yhteiskunnallisen
aseman kanssa käy rinnatusten kaikenlaiset tarpeet, joista eivät
paimentolais- ja metsästäjäkansat tiedä mitään. Ja tämä se on, joka
synnyttää sivistystä, sanan tavallisessa merkityksessä. Todellinen
ylhäisyys edellyttää sivistystä, ja sivistynyt on ylhäinen. Aztekien
valtakunnassa oli sivistystarve keksinyt paperin ja kirjoitustaidon;
ne, joilla oli jotain sanomista, voivat lennättää tietonsa ja
ajatuksensa määräpaikkaan paremmin ja varmemmin kuin suusanalla.
He käyttivät jonkinlaista hieroglyfi-kirjoitusta, edistyneenpää
kuva-kirjaimistoa, ja kirjoitetun sanan kuljettamista varten oli
olemassa hyvin järjestetty postilaitos. Oikeus- ja veroitusasiat
juoksivat tarkkojen kaavojen mukaan, kuten monisäätyisessä
yhteiskunnassa sopi odottaakin. Hallituksella oli oma poliisinsa. --
Mexikolaiset olivat perehtyneet luvunlaskun alkeisin; rakennustaide oli
kehittynyt ihmettävän korkealle kannalle; he osasivat kutoa mitä
kauniimpia kankaita ja koristaa niitä korko-ompelulla; hienot
kultasepän-työt osoittavat todellakin hämmästyttävää taitoa ja
taide-aistia. Ylhäisten puku oli samalla kertaa sekä uhkea että soma,
mutta varsinkin keisari osasi ulko-asussaan osoittaa häikäisevää
loistoa, jossa kuitenkin silmää miellyttävä sopusointu vallitsi.

Mexikossa eli Anahuakissa oli monta suurta, ja väkirikasta kaupunkia
suunnattoman suurine temppelineen ja Espanjalaisten tullessa maahan
oikeastaan kolme läheisesti yhdistynyttä valtiota: Tenochtitlan eli
varsinainen Mexiko, Tezkuko ja Tlakopan, joista Tenochtitlan, Aztekien
emävaltakunta, vaati johtajan asemaa, ylpeiden ja vallanhimoisten
ruhtinaittensa kautta häiriten keskinäistä sopua. Ja kuten jo
mainitsimme, tämä epäsopu juuri oli ehkä tärkein vaikutin
merentakaisten vieraiden valloituksen menestymiseen ja kunnioitettavan,
ikivanhan sivistyksen hävittämiseen.

Mexikolaisten viljelyskannan erilaisiin ilmiöihin, heidän maansa
yrttitarhaan ja sivistyksensä tuotteisin saa lukija vielä alempana
heittää silmäyksen yhdessä niiden valloittajien kanssa, jotka
kutsumattomina vieraina heidän alueellensa tunkeuvat. Tahdomme tässä
vain vielä sivumennen huomauttaa että tämä verraten varsin korkea
sivistys ansaitsee sitä enemmän huomiotamme, jopa ihmetystämmekin, kun
ajattelemme että se on aivan omatakeisesti luotua ja kehitettyä,
Amerikan sivistysheimon omassa povessa herännyttä ja ainoastaan sen
omien apukeinojen kautta edistynyttä, kokonaan vanhan maailman
viljelyksen ja sivistyksen ulkopuolella ja siitä riippumatta. Ääretön
valtameri eroitti tämän maan asujamet Aasian ja Euroopan koko
sivistys-piiristä. Ei yhtäkään viljelyksen siementä ollut tuuli sen
ylitse tuonut. Ja niin ollen täytyy meidän antaa täysi kunnioituksemme
Anahuakin "villeille" lapsille, jotka itsekin tietävät pitää arvossa
mitä heillä on ja, kun ratkaisun hetki tulee, puolustavat itseään
viimeiseen veripisaraan asti, kuin muinoin Karthagon onnettomat
asukkaat. Vanhain Mexikolaisten luonteessa ilmestyy sitä paitse niin
monta kaunista ja todellista inhimillisyyttä osoittavaa puolta, että
heidän kohtalonsa tahtomattammekin herättää meissä sala-yhteisyyden
tunteen, joka lepää paremmalla pohjalla kuin se sääli, minkä
Karthagolaisten poroporvarillinen kansanluonne voi meissä myöntää.

Niinkuin Kreikkalaiset ja Roomalaiset nimittivät kaikkia
sivistyspiirinsä ulkopuolella olevia kansoja _barbareiksi_,
raakalaisiksi, niin tietysti Espanjalaisetkin, Mexikoon tullessaan,
katsoivat sen asujamia "villeiksi".

Jos menet viljelysmailtasi kauas synkän korven sisään ja siellä
yht'äkkiä, odottamattasi tapaat tähkää tekevän yksinäisen, itsestään
eli "villisti" kasvavan ruiskorren, sinä suuresti hämmästyt. Hennotko
sen taittaa? Anahuakilaisten sivistys oli, meikäläisten viljelykseen
verrattuna, semmoinen tähkää tekevä ja itsestään, villisti kasvava
yksinäinen ruiskorsi. Sentähden olemme antaneet heille nimityksen:
sivistyneet villit.

Mutta tuon hämmästystämme herättävän itsestään kasvavan viljelyskasvin,
joka käsite tosin ristiriidalta kajahtaa, hentoi säälimätön käsi
taittaa -- käsi, joka pyhää ristinmerkkiä tehdessään samalla ryösti ja
tappoi. _Auri sacra fames!_ -- kullan pyhä nälkä!



II. Fernando Cortez.


Tämä runsailla luonnon-lahjoilla varustettu mies, Anahuakin
väkivaltainen valloittaja, oli syntynyt v. 1485 Medellin nimisessä
pienessä kaupungissa Estremaduran maakunnassa Espanjassa. Hänen isänsä,
Martin Cortez de Monroy, joka jalkaväen katteinina asuskeli mainitussa
paikkakunnassa, oli nuoren Fernandon loistavien sielunlahjain tähden
aikonut kasvattaa hänestä lainoppinutta. Salamancan yliopistossa, jonne
poika tätä varten lähetettiin, välitti hän kuitenkin lukemisistaan
varsin vähäsen, mutta hoiti sitä paremmin huvituksiaan, varttuen
vähitellen reippaaksi nuorukaiseksi, vaikka hän lapsuudestaan oli
joteskin kivuloinen. Seitsentoista vuotiaana pisti hän pillinsä pussiin
ja käänsi koko yliopistolle selkänsä. Halu ja taipumus oli jo kauan
kallistunut sotilaan uralle. Kun hän sentähden viskasi kirjansa seinään
ja päätti, kun päättikin, mennä sotaväkeen, ei isä enää pannutkaan
vastaan, ja nuori Fernando ilmoitti astuvansa kuuluisan sotapäällikön
Gonzalvo de Cordovan armeija-osaston riveihin, taistellakseen
Mohrilaisia vastaan. Mutta yht'äkkiä pisti hänen levottomaan päähänsä
toinen tuuma. Eräs Cortezin sukulainen, Nikolaus de Qvando, oli
määrätty johtamaan uutta retkikuntaa tuonne kaukaiseen länteen,
seikkailusten luvattuun maahan, joka tähän aikaan, Colombon löytöjen
perästä, kutkutti jokaisen Espanjalaisen mielikuvitusta. Fernando
Cortez, jonka tulinen luonne tavoitteli tavattomuutta ja kunniaa,
päätti pyrkiä osalliseksi sukulaisensa retkikuntaan. Mutta mitäs
ollakkaan! Huimakas nuori Espanjalainen harjoitteli tietysti jo myöskin
lemmen-peliä. Pari päivää ennen laivaston lähtöä oli hänellä salainen
jäähyväiskohtaus erään nuoren neidon kanssa. Siinä oli Fernandon
hypättävä jyrkältä muurilta alas hempukkansa helmoihin. Mutta "aita
kaatui kahden puolen", ja rakastuneen sankarin toinen jalka jäi kivien
alle. Cortez vaipui pitkälliselle tautivuoteelle, jossa hänellä nyt oli
sopiva tilaisuus harjaantua kärsivällisyyteen ja mielen-malttiin.
Qvandon laivasto oli lähtenyt tiehensä ilman nuorta Cortezia.

Vasta kahden vuoden perästä, 1504, kun taasen pieni retkikunta lähti
Länsi-Indiaan, pääsi tuo silloin 19-vuotias nuorukainen yritystänsä
toteuttamaan ja saapuikin onnellisesti Hispaniolaan. Täällä oli silloin
mainittu Qvando espanjalaisena maaherrana. Hänen puoleensa kääntyi
Cortez ja sai muutamia maa-aloja viljeltäväkseen. Tämä toimi-ala ei
Fernandoa kuitenkaan sanottavasti houkuttanut, mutta sen suuremmalla
mieltymyksellä yhtyi hän moneen partioretkeen maan kukistettuja
alku-asukkaita vastaan, jotka tuon tuostakin tekivät kinastuksia.
Näillä retkillä tutustui Cortez indiaanien sotatapaan, ja hänen oma
kykynsä rupesi tulemaan huomatuksi. Viimein vaihtoi hän kokonaan
maamies-toimensa sotilaan elämään, kun Qvando päätti sotaretken Cubaa
vastaan. Tämän retkikunnan ylipäälliköksi tuli _Diego de
Velasquez_, ja Cortez sai sen kestäessä uusia tilaisuuksia
osoittamaan sotakykyänsä ja urhoollisuuttansa, jonka seurauksena oli
että hän nimitettiin Velasquezin notarioksi. Cuba valloitettiin
kokonaan ja Velasquez tehtiin maaherraksi, Espanjan kuninkaan
käskynhaltiaksi, siellä. Mutta miten lienee ollutkaan, useat
siirtolaiset suuttuivat erinäisistä syistä Velasquezin hallintoon,
tyytymätön puolue muodostui kapinalliseksi salaliitoksi, ja Cortez
astui sen etupäähän. Julmistuneena panetti hänet Velasquez köysiin, ja
hirsipuu jo odotti rohkeaa kapina-päällikköä. Paremmin ja tyvenellä
mielellä asiaa harkittuansa luopui kuninkaan käskynhaltia kuitenkin
kiivaasta aikomuksestaan ja pani menemään laivan, jossa Cortez oli
vietävä Hispaniolaan laillisesti tuomittavaksi. Mutta matkan alussa jo
liukui kapinoitsija köysistään ja vartijainsa kynsistä, hyppäsi
laivasta mereen ja pääsi uimalla maalle. Täällä haki hän turvaa
muutamassa kirkossa, jonka pyhyys esti Velasquezia vangitsemasta häntä
sen seinien sisäpuolella. Poliisit vartioivat kuitenkin yötä ja päivää
hänen turvapaikkaansa, odottaen häntä kerrankin siitä lohkenevaksi.
Niinpä kävikin. Eräänä iltana luiskahti Fernando herra ulos, --
käydäkseen tervehtimässä muuanta kaunista tyttöä, joka päälle
päätteeksi sattui olemaan läheistä sukua Velasquezille. Lemmen-sankari
siinä yrityksessä vangittiin. Mutta loppupäätös koko jutusta oli --
että käskynhaltian ja kapinoitsijan kesken rakentui sovinto. Cortez
meni naimisiin mainitun neiden kanssa, jonka nimi oli Catalina Xuarez,
nuorelle pariskunnalle syntyi poika, jolle Velasquez rupesi kummiksi,
ja pian sen jälkeen nimitettiin Cortez tuomariksi Sant-Iagon
kauppalaan, joka vasta oli perustettu ja josta myöhemmin tuli saaren
pääkaupunki. Nyt alkoi Cortezille jonkun ajan makean-leivän päivät. Hän
sai Velasquezilta melkoisen suuren plantagen eli kasvimaan ja joukon
indiaaneja orjikseen, jotka toimittivat kaikki varsinaiset maatyöt.
Ennen pitkää oli maatila mitä kukoistavimmassa kunnossa, ja nuori
pariskunta eleskeli siellä ihanat kuherruskuukaudet. Fernandon vaimo
oli kaunis ja ylevämielinen, vaikutti häneen jalostuttavasi ja sai
hänet luopumaan entisestä huikentelevaisuudesta lemmen-asioissa. Heidän
varallisuutensa karttui myöskin päivä päivältä, ja muutaman vuoden
perästä pidettiin Cortezia varsin varakkaana miehenä. Mutta Cortezin
luonne oli kuin tulivuori. Hänen sydämensä pohjalla paloi salainen
liekki, joka ainoastaan odotti sopivaa aikaa puhjetaksensa ulos tuosta
tyveneltä näyttävästä pinnasta.

Ylempänä olemme kertoneet miten Juan de Grijalva tutkimusretkeltään
Mexikossa lähetti ennakolta kotiin koko joukon kalleuksia laivassa,
jota komentajana kuljetti aatelismies Alvarado. Tämä oli nyt laivoineen
aarteineen saapunut Sant-Iagon satamaan. Ja hän tiesi kertoa
kutkuttavia juttuja uudesta kultamaasta. Vasta nyt oli varsinainen
Eldorado löydetty. Ja Alvarado voi todistaa tarinansa todeksi. Hänen
tuomansa timantit, jalokivet ja kultaiset koristukset eivät antaneet
epäilykselle sijaa. Kullanhimoiset miehet -- ja semmoisiahan olivat
melkein kaikki -- syttyivät kuni kerrassaan palamaan, -- palamaan
tuonne Yukatan niemen toiselle puolelle, josta Alvaradon laiva oli
tullut. Kuninkaan käskynhaltija itse päätti mitä kiireimmin toimittaa
sinne uuden, pontevan retkikunnan, jonka tulisi valloittaa uusi maa ja
ottaa sen äärettömät tavarat talteensa. Ken pantaisiin vain tämän
suuren yrityksen etupäähän? Toinen espanjalainen hidalgo, aatelismies,
toisensa perästä tarjoutui toimeen. Mutta Velasquez syystä pelkäsi että
nämä, kun kaikki olisi loppuun toimitettu, irtautuisivat hänen
vallastaan ja pitäisivät itse sekä aarteet että kunnian. Heidän
tarjoumuksensa hyljättiin. Silloin ilmestyi maatilaltaan Fernando
Cortez. Hän oli tunnettu rohkeana ja kekseliäänä miehenä, ja häntä
näkyi suosivan onnen jumalatar. Hänen käytöksensä oli herttainen ja
miellyttävä. Hän saattoi olla, kun niin vaadittiin, ihmeellisen lempeä
ja anteeksi-antavainen, mutta myöskin viisas ja kylmä. Hänen tahtonsa
oli terästä ja rautaa. Päättävissä kohdissa tiesi hän aina käyttää
juuri sitä luonteensa puolta, jota tilaisuus vaati. Hän oli siten mies
paikallaan, aivan omansa johtamaan ja taivuttamaan hurjaa,
kullanhimoista seikkailijajoukkoa, pitämään kurissa lukuisaa parvea
sankari-rosvoja, joiden tehtäväksi uuden Eldoradon valloittaminen
uskottiin. Ja -- mikä vieläkin oli vallan tärkeä seikka, jopa
pääasianakin tässä kummallisten ristiriitain kultaisessa ajassa, jonka
henki samassa hehkui keltaista kultaa ja Kristinuskon kunniaa, --
Fernando Cortez oli yltiöpäisyyteen saakka jumalinen mies, joka ei
sallinut millekkään muulle näkökohdalle sijaa, jos hänen uskontonsa
kunniaa ja voittoa kysyttiin. Kristinuskon sankareina hänen
retkikumppaninsakin ilmestyivät, vieläpä täydestä vakuutuksestakin ja
sydämen innollisuudesta; mutta Cortezissa oli tämä into yltynyt
intohimoksi, joka, kuten saamme nähdä, joskus oli pimentämäisillään
hänen terävän järkensä kirkkauden. Hän oli, jos saamme käyttää niin
pyhätöntä vertausta, jonkinmoinen kristillisen sankariuden Don Quixote,
joka ristiretkiä haaveillen pitää viattomia indiaaneja saastuttavina
saraseeneina, rauhallisesti pyöriviä tuulimyllyjä vimmatuina
vihollisina. Mutta hän juuri oli mies, jota tarvittiin semmoiseen
yritykseen kuin oli Mexikon valloitus. Ja Velasquez antoi
ylipäällikkyyden Cortezille, jolla kaiken hyvän kukkuraksi oli
puolisona hänen sukulaisensa ja jolta voi uskollisuutta odottaa. Ja
Cortez suostui arvelematta ja ilolla. Ja siitä hetkestä lähtein
antautuu hän tehtäväänsä sielunsa koko pontevuudella, pyhittää koko
elämänsä yhden tarkoituksen saavuttamiseen, -- pakanallisen Mexikon
valloittamiseen, Jumalalle kunniaksi ja Espanjan kukkaron
täyttymiseksi.

Marraskuussa v. 1518 alkoi hän Sant-Iagossa varustella laivastoa, jolla
alku-osa retkestä tuohon kultaiseen luvattuun-maahan oli suoritettava.
Ja varustustyöt etenivät kuni tuulessa.

Mutta mitäs ollakkaan! Taaskin oli Cortezille tapahtuva harmillinen
vastus juuri lähdön hetkenä. Syrjäytetyt hidalgot, jotka kateudella
katselivat hänen johtavaa asemaansa, pääsivät puhumaan Velasquezille
pahaa valitusta päälliköstä, ja arkaluontoinen kuninkaan käskynhaltia
rupesi epäilemään hänen uskollisuuttaan. Mutta Cortezkin sai hyvissä
ajoin tiedon siitä, että hän oli joutunut huonoihin kirjoihin, ja
eräänä aamuhetkenä tuotiin Velasquezille tuo odottamaton sanoma, että
koko laivasto oli täysissä purjeissa. Käskynhaltia ajoi tuota pikaa,
paraimmalla ratsullaan nelistäen, satamaan, lähimmät upseerinsa
mukanansa. Hän tuli juuri paraiksi nähdäkseen miten laivat jo
keikkuivat selvällä meren selällä. Huomatessaan rantaan saapuneet
ratsastajat, astui Cortez aseellisilla miehillä varustettuun veneesen
ja soudatti lähelle rantaa.

-- Sillä tapaako nyt minun jätät? Varsin kohteliaat jäähyväiset! --
huusi Velasquez.

-- Suokaa anteeksi! -- vastasi Cortez -- aika rientää, ja joskus on
asioita, jotka heti ovat pantavat toimeen. Onko teidän ylhäisyydellänne
muuten mitään käskettävää? --

Ja Cortez heilahutti ylpeästi kättään jäähyväisiksi raivostuneelle
käskynhaltialle, soudatti veneen takaisin amiraalilaivalleen, astui
siihen ja purjehti pois.

Trinidad nimisessä kaupungissa, joka on saman Cuba-saaren
etelärannalla, astui Cortez maalle, istutti lippunsa ja kutsutti
vapaa-ehtoisia yhtymään sen alle, yltiöpäisen ylpeään yritykseen.

Ja joka päivä tulvaili hänen luokseen rohkeita miehiä, jotka eivät
muuta etsineet kuin hurjia seikkailuja. Näiden joukossa oli sadan
paikoille sotureja, jotka olivat olleet muassa Grijalvan retkellä ja
siten jo tunsivat jotenkuten mitä tämmöinen yritys merkitsi. Täällä
vielä koetti Velasquez riistää Cortezilta päällikkyyden. Käsky tuli
hänen ala-komentajalleen Trinidadissa että Cortez oli vangittava. Tätä
ei kuitenkaan paikkakunnan komentomies uskaltanut, sillä retken
päällikön valta näytti jo liian uhkaavalta. Itse ei Cortez kumminkaan
vielä arvellut voimaansa riittäväksi, jonka tähden hän Trinidadista
purjehti Havanaan, läntisen Cuban pohjois-rannalla. Siellä hän taasen
nostatti lippunsa ja uudisti kutsumuksensa asukkaille. Siellä
suoritettiin myös lopulliset valmistukset, ja helmikuun 10 p:nä 1519
kokoontui laivat San-Antonio nimisen niemen edustalle, jossa Cortez
astui maalle ja piti sotaväen-katselmuksen.

Laivoja oli yksitoista, vaikka kaikki joteskin pieniä. Suurin oli
amiraalilaiva Capitana, 100 tonsin vetävä, kolme oli 70-80 tonsin
vetävää, mutta loput avonaisia aluksia, karavelleja ja pieni sotapriki.
Amiraalilaivalla oli Cortez itse ja kokenut merimies Antonio de
Alaminos, joka ylipäällikkönä johti laivastoa ja joka ennen oli ollut
muassa Colombon ja Grijalvan matkoilla. Laivaston merimiehistö nousi
yhteen sataan henkilöön. Sotilaiden lukumäärä oli 553. Sitä paitse oli
muassa 200 indiaania ja joku kymmenkunta indiaani-naisia. Sotilaista
oli 45:lla pyssyt; loput olivat varustetut Toledo-sapeleilla ja
peitseillä. Tykistössä oli 10 kanoonaa ja 4 n.s. falkonettiä eli
pienempää tykkiä. Hevosväkeä oli 16 miestä ja ratsua. Tämän sotaväen
jakasi Cortez 11:een lipulliseen. Laivojen lukumäärän mukaan pantiin
kunkin lipullisen komentajaksi katteini, joka komensi maalla ja
merellä. Nämä päälliköt olivat seuraavat: Juan Velasquez de Leon,
käskynhaltian sukulainen, Alonso Hernandez de Portocarrero, Francisco
de Montejo, Christoval d'Olid, Juan d'Escalente, Pedro d'Alvarado,
Francisco de Moria, Francisco de Salzeda, Juan d'Escobar, Alfonso
d'Avila ja Geinez de Nortez. Viimemainittu kuljetti sotaprikiä.
Tykkiväen päällikkönä oli Fransisco d'Orezco, vallan kuuluisa
tappelija. Itse komensi Cortez 11:tä lipullista, jota Capitana-laiva
kuljetti ja jossa oli monta mainehikasta sotaherraa, m.m. Bernardo Diaz
del Castillo, joka on kirjoittanut kertomuksen tästä merkillisestä
retkestä, Diego d'Ordaz, Juan d'Escalente, Gonzales de Sandoval ja
Pedro Alvaradon neljä veljestä. Amiraalilaivalla oli myöskin
retkikunnan kaksi pappia: Juan Diaz ja Bartolomeo d'Olmeda.

Siten oli tämä retkikunta järjestetty, joka nyt lähti valloittamaan
Anahuakin maata ja notkistamaan ikeen alle sen kansaa. Fernando
Cortez oli siihen aikaan kolmenkymmenen kolmen vuoden vanha mies,
siis uskaliaan sotapäällikön paraimmassa ijässä. Vasta-mainittu
historian-kirjoittaja Diaz del Castillo kertoo häntä vähän yli
keskikokoa olevaksi, kalpeakasvoiseksi mieheksi, jonka mustat silmät
säkenöivät rohkeutta ja päättäväisyyttä. Tämä hänen kirjavassa
joukossaan vaikutti samalla kertaa kunnioitusta ja luottamusta.
Esimerkillään ja pontevalla kaunopuheliaisuudellaan tiesi hän
innostuttaa väkeänsä aivan verrattomiin urostöihin tappelun kestäessä.

Semmoinen oli Fernando Cortez.



III. In hoc signo vinces.


Kun Roomalainen Konstantinus, jota sittemmin keisarina Suureksi
sanottiin, aikoinansa lähti Galliasta sotaretkelle Maxentius keisaria
vastaan, joka Roomassa oli anastanut hallituksen, rukoili hän,
Konstantinus, kristittyjen Jumalalta apua ja suojelusta, koska tämä
jumala silminnähtävästi oli auttanut hänen isäänsä ja siten osoittanut
olevansa voimakkaampi kuin hänen omat pakanalliset jumalansa. Silloin
näkyi päivä-sydännä Konstantinukselle ja koko hänen sotajoukolleen
säteilevä risti taivaalla ja siinä kirjoitus: _In hoc signo
vinces_ (= tämän merkin turvissa voitat). Seuraavana yönä näkyi
hänelle unessa Vapahtaja, joka käski hänen varustaa lippunsa samalla
merkillä. Jutun kertoo "kirkkohistorian isä", hurskas piispa Eusebius.
Ja Konstantinus varusti lippunsa sillä merkillä. Ja Konstantinus
voitti Maxentius keisarin ja toisenkin kilpaveljen vielä ja tuli
koko Roomalais-vallan keisariksi ja eli ja hallitsi onnellisesti
kauan aikaa. Ja Kristinuskon teki Konstantinus maailman-vallan
valtion-uskonnoksi ja otti itsekin kasteen, vaikkapa kuolinvuoteellaan
vasta.

Siitä saakka on kristinusko itse ollut maailmanvaltana.

_In hoc signo vinces_ oli kirjoituksena siinäkin sotalipussa, joka
liehui Cortezin laivan maston-nokasta. Se oli mustasta vaatteesta tehty
lippu, kirjaeltu kullalla ja valkoisilla silkkinauhoilla, jotka kuni
liekit kiemuroitsivat punaisen ristin ympärillä. Sopivalla sotamerkillä
lähdettiin siis Kristinuskon maailmanvaltaa laventamaan.

Sant-Antonion niemikukkulalta puhui Cortez ensi kertaa kokoontuneelle
voimalleen. Papit vihkivät retkikunnan tuohon tärkeään tehtävään
juhlallisella messulla ja asettivat sen Cortezin lempipyhimyksen, pyhän
Pietarin, suojelukseen. Ja niin lähdettiin matkalle helmikuun 18 p:nä
v. 1519.

Maaliskuussa tuli laivasto tuulen-ajossa Cozumel nimiseen saareen, joka
on neljä maantiet. penikulmaa Yukatan niemen koillisesta rannasta.
Täällä alkoi heti hurskas lähetystoimi. Cortez revitti alas kaikki
asukkaiden jumalain-kuvat, mitkä hän tapasi heidän temppeleissään, ja
ripustutti niiden sijaan ristiä ja neitsyt Marian kuvia. Rauhalliset
Cozumellaiset eivät yrittäneetkään mitään vastarintaa, huomaten
semmoisen peräti turhaksi rautapukuista ylivoimaa vastaan. Retkeläisten
olosta tällä saarella ei olekkaan sitten mitään muuta mainittavaa, kuin
että Cortez äkki-arvaamatta erään kazikin palveluksesta pelasti tänne
joutuneen Espanjalaisen, nimeltä Aqvilar. Tämä mies oli monta vuotta
sitten saaren luona tapahtuneen haaksirikon kautta jäänyt asujameksi
sinne, ja Cortez sai nyt hänestä terve-tulleen tulkin.

Cozumel saarelta purjehti retkikunta sitten pitkin Yukatanin
pohjois- ja länsirantoja Campêche-lahtea alaspäin, jota uhkea
väripuu-metsä seppelöitsi. Tabasko nimisen joen suussa laski laivasto
ankkuriin. Siellä oli Grijalva harjoittanut vaihtokauppaa asukkaiden
kanssa, jotka silloin osoittivat ystävällisyyttä. Mutta Cortezia
kohtasi ihan toisenlainen tervehdys. Maan-asujamet tekivät jäykkää
vastustusta, aavistaen aivan oikein vaaraa ja vainoa. Vasta tuiman
taistelun kestettyään onnistui Cortezin päästä maille. Mutta kun
Espanjalaiset saivat kiinteää pohjaa allensa ja pääsivät käyttämään
pyssyjään ja tykkejään, taukosi toistaiseksi Tabaskolaisten vastarinta.
Heidän pääkaupunkinsa Tabasko valloitettiin, ja Cortez joukkoineen
vaelsi voittajana sen sisään. Asukkaat jättivät kaupunkinsa, -- mutta
seuraavana päivänä huomasi hämmästyksekseen Cortez kaupungin
ulkopuolella, Ceutla nimisellä tasangolla, uhkaavan sotajoukon. Ja
parikymmentä tuhatta "villiä" sotilasta hyökkäsi hurjasti huutaen
merentakaisten kuokkavieraiden kimppuun, taistellen vapautensa ja
solvatun kotilieden puolesta. Kokonaisen tunnin tuiskui Espanjalaisten
päälle tuhansittain nuolia ja heittokeihäitä, ja hengen ja kuoleman
kaupalla taistelevat Tabaskolaiset jo ahdistivat niin läheltä ja
ankarasti, että Espanjan miesten kävi mahdottomaksi käyttää
tuliputkiaan ja sotataitoansa jollakin menestyksellä. Tähän asti oli
indiaaneilla kuitenkin ollut tekemistä ainoastaan espanjalaisen
jalkaväen kanssa. Hevosväki oli tehnyt kierroksen rynnätäkseen
vihollisen selkään. Mutta nyt se tulena ja tuulena karkasi esiin
metsästä, ja sitä johti Cortez. Indiaanit, jotka eivät koskaan olleet
hevosta nähneet, sillä tätä eläintä ei ollut heidän maassansa,
peljästyivät, arvellen miestä ja hevosta yhdeksi, ehkäpä
yliluonnolliseksi olennoksi; ja kun rautapukuiset ritarit pitkine
peitsineen ryntäsivät puoleksi alastomain vihollistensa väliin, joita
pistettiin kuoliaaksi ja tallattiin hevosten alle, silloin oli pako
näiden ainoana pelastuksena, -- ja tappotanner jäi espanjalaisten
huimurien haltuun. -- Eräs Uuden-Espanjan aikakirjantekijä, Gomara
nimeltään, kertoo hyvin uskottavasti, että tappelun kestäessä oli
Espanjan suojelus-pyhä San Iago, ratsastaen harmaan-kimo hevosen
seljässä, ilmestynyt inhimillisten maanmiestensä pariin ja tehokkaalla
avullaan tuottanut heille voiton. Diaz del Castillo, valloituksen
historian kirjoittaja, tunnustaa kuitenkin vaatimattomasti ett'ei hänen
syntinen silmänsä saanut pyhimystä nähdä; hän oli vain huomannut että
Francisco de Morian hevonen oli harmaan-kimo. Oli miten oli, mutta
Espanjalaiset kunnioittivat Ceutla-tappelun muistoa siten, että
rakensivat kirkon tälle paikalle, jossa heidän ristiretkensä ensimäinen
suuri voittopäivä oli sarastanut. Kirkko sai nimekseen: "Meidän
voittoneitsyemme", _Nuestra Sennora della Victoria_, kuten
sittemmin tänne perustuva ensimäinen espanjalainen kaupunkikin.

Seuraus Ceutlan voitosta oli, mitä Cortez mielikin, rauhanteko
Tabaskolaisten kanssa. He huomasivat enemmän vastustuksen turhaksi ja
ehdoittivat rauhan itse. Tunnustivat Castilian kuninkaan yliherrakseen
ja toivat Espanjalaisille hyvät harjakannut, nimittäin runsaasti
ruokatavaroita, suuret pakat karttuuni-kankaita, melkoisen joukon
kultakoristuksia ja -- kaksikymmentä nuorta orjatarta, jotka hurskaat
ristiretkeläiset pitivät hyvänään. Maakunnan kaziki lähti itse
Espanjalaisten leiriin, ja häntä, kuten muitakin indiaaneja, jotka nyt
lähestyivät täydellä luottamuksella, kohdeltiin ystävällisesti. Muutama
lähteemme, Louis Thomas kirjassaan löytöretkistä, mainitsee että
Tabaskolaiset "omaksuivat Kristinuskon", mutta Prescott ja muut
tietävät vain mainita että Cortez täällä, kuten Cozumel-saarellakin,
hävitti pakanalliset alttarit ja jumalainkuvat, pystyttäen sijaan
ristiä ja neitsyt Marian sekä sen ajan tärkeimpien pyhimysten kuvia,
jota toimitusta vastaan "indiaanit eivät tehneet mitään muistutuksia."
Lähetystyö lienee siihen rajoittunut ja päättyi viimein juhlalliseen
jumalanpalvelukseen, jossa koko sotajoukko marssi riemusaatossa.
Sen jälkeen astuivat seikkailijat jälleen laivoihinsa ja ohjasivat
kulkunsa Aztekien valtakuntaa kohden. Tabaskolaiset jäivät uusine
jumalan-kuvineen oman onnensa nojaan.

Kiirastuorstaina 1519 laski vihdoin koko laivasto ankurinsa ensimäiseen
mexikolaiseen satamaan San-Juan de Ulua nimisen saaren luona, suuren
indiaani-joukon kokoontuessa paikalle. Nämä nyt toista kertaa näkivät
Euroopan laivoja rannoillaan, sillä tänne oli Grijalva matkallaan
tullut. Pari suurta venettä, piroogia, lähestyi amiraali-laivaa, jonka
maston-nokasta Castilian kuninkaallinen lippu liehui, ja koko joukko
indiaaneja kapusi ylös kannelle, ystävällisiä elkeitä tehden. Cortezin
tulkki Aqvilar, joka Tabaskossa oli rauhanhieromisia menestyksellä
välittänyt, koki puhutella asukkaita, mutta hänpä ei ymmärtänytkään
Aztekien kieltä, joka melkoisesti erosi siitä Maya-kielestä, jota
Tabaskossa puhuttiin. Siitä pulasta pelasti Cortezin muuan henkilö,
joka tästä lähtein oli näyttävä varsin tärkeää osaa Mexikon
valloituksen merkillisessä näytelmässä. Tabaskolaisilta saatujen
orjattarien joukossa sattui, näet, olemaan yksi, joka täydelleen taisi
sekä Maya- että Aztekien kieltä, sillä hän oli syntyään Mexikolainen.
Hänen isänsä sanotaan olleen ylhäinen kaziki, jonka kodista
Tabaskolaiset muka olivat hänet ryövänneet. Marina -- niin nimittivät
häntä Espanjalaiset -- oppi sukkelasti myöskin Castilian kieltä, "joka
hänelle tuli rakkauden kieleksi," ja oli koko retken kestäessä Cortezin
viehättävänä Valkyyriana, verrattomana sodan suojelus-impenä, jota
ilman ehkä Cortez kaikkine kumppanineen olisi, kunnian ja kiitoksen
asemesta, saavuttanut ennen-aikaisen haudan Mexikon ylängöillä. Marinaa
ylistävät Uuden-Espanjan aikakirjain tekijät ihmeteltäväksi impyeksi
sekä henkisten että ruumiillisten ominaisuuksien puolesta. "Hän oli" --
sano heistä yksi -- "kaunis kuin jumalatar ja ansaitsi arvonsa Cortezin
saattolaisena." "Hän tulikin hyvin läheiseen yhteyteen Cortezin
kanssa," mainitsee toinen.

Mutta yksistään tulkkinakin oli Marina verrattoman hyvä olemassa.
Sanotussa tilaisuudessa San-Juan de Uluan luona nyt sai Cortez hänen
kauttansa tietää että laivalle kiivenneet indiaanit olivat Mexikon
mahtavan keisarin Montezuman alamaisia sekä että tämä juuri vähää ennen
oli valloittanut heidän maansa. Nämä indiaanit osoittivat kuitenkin
rauhallista mieltä, ja koko sotajoukko kävi maalle ilman mitään
vastustusta heidän puoleltansa. Espanjalaiset asettuivat leiriin sille
paikalle, jossa nykyinen kaupunki Vera Cruz sijaitsee, ja maan-asukkaat
toivat heille kaikki tarpeelliset ruokavarat. Seuraavana päivänä
ilmestyi leiriin Cortezia tervehtimään Mexikon käskynhaltia Teuthile,
loistava seurue ja vähän kultaisia tervetuliaisia muassaan. Cortez
vastasi lähettämällä heidän keisarilleen kourallisen joutavia
kiiltokaluja ja erään sotamiehen-kypärin, jota Teuthile katseli
mielihyvällä ja halusi panna menemään Montezumalle. Se saataisiin
takaisin täynnänsä kultaa! Keskusteltiin sitten kaikessa ystävyydessä,
ja Cortez ilmoitti Mexikon käskynhaltialle aikovansa lähteä Aztekien
keisaria tervehtimään. Tätä orpanoimista arveli Teuthile kuitenkin
hieman sopimattomaksi ja ilmoitti puolestaan mielipahansa vieraiden
aikomuksen johdosta.

Haastelun kestäessä oli Cortez huomannut että useat käskynhaltian
palvelijoista piirtelivät jotakin pitkille vaateliuskoille, ja lähemmin
katsellessa saatiin nähdä että indiaanit tuota pikaa olivat älykkääsen
järjestykseen maalanneet Espanjalaisten kuvat heidän omituisissa
puvuissaan sekä kuvia heidän aseistaan ja "meritaloistaan," kuten
indiaanit laivoja nimittivät. Tämä oli Aztekien mainiota
kuvakirjoitusta, sukkelasti suoritettua ja vallan käytännöllistä.
Kirjoitus oli lähetettävä keisarille, ja vakuutettuna siitä päätti
Cortez antaa noille kuvioille täydellisen loiston, näyttämällä
kirjoittajille sotajoukkonsa uljasta niiausta ja tykkien tulta.
Vaikutus tästä olikin valtava. Mexikolaiset säpsähtivät kovasti
pyssyjen ja kanoonain paukkuessa, ja muutamat rupesivat pitämään
merentakaisia vieraita puolijumalina. Tieto heidän tulostaan
lähetettiin tulisimmassa kiireessä Montezumalle. Juoksijain kautta,
joita vaihdettiin lyhykäisten taivalten päästä, saatettiin sanoma
muukalaisten maahan-tulosta kolmessa vuorokaudessa pääkaupunkiin,
vaikka matka rannikolta Tenochtitlaniin oli 80 penikulmaa. Oiva
postilaitos todellakin, kun ottaa huomioon että Mexikolaisilla ei ollut
hevosia. Seitsemän päivän perästä tuli keisarillinen vastaus, jonka
Teuthile saattoi Cortezille. Montezuma ei suvainnut vastaan-ottaa
vieraita pääkaupungissaan, mutta tätä kieltävää vastausta seurasi
kuitenkin samassa suurenmoinen lahjoitus, jonka sata kantajaa saattoi
Espanjalaisten leiriin. Siinä oli kilpiä, kypäriä ja rintahaarniskoja,
joissa useat levyt ja koristukset olivat selvää kultaa; siinä oli
kaula- ja rannerenkaita samasta metallista; siinä oli varvikkaita,
viuhkaimia, höyhentöyhtöjä ja kypärikoristuksia kirjavista höyhenistä,
joita oli yhteen-punottu kulta- ja hopealangoilla ja runsaasti
varustettu helmillä ja jalokivillä; siinä oli eläimiä ja lintuja
valetusta ja taotusta kullasta, kaikki mitä kauniinta taidetyötä; siinä
oli esirippuja, mattoja ja viittoja puuvillakankaasta, joka oli hienoa
kuin silkki, kimalteli kirjavista väreistä ja oli kirjaeltuna
höyhentöillä, jotka vetivät vertoja kauniimpiin maalauksiin. Sitä
paitse oli siinä neljättäkymmentä täydellistä pukua puuvillakankaasta
sekä pääkaupunkiin lähetetty espanjalainen kypäri, kukkaroilleen
täynnään kultamuruja. Mutta suurinta ihmetystä herätti kaksi kiekkoa,
isoja kuin vaununrattaat, toinen kullasta, toinen hopeasta.
Kultakiekko, joka kuvaili aurinkoa, oli kauniisti kirjaeltu kasvien ja
eläinten korkokuvilla. Se oli kolmekymmentä pahnaa eli kämmenystä
ympärimitaten, ja arvo laskettiin olevan kaksikymmentä tuhatta _pesos
de oro_, noin 1,220,000 Suomen markkaa, mikä raha siihen aikaan oli
maailman suurillekin suurenmoinen summa. Hopeakiekko, joka kuvaili
kuuta ja oli yhtä suuri, painoi 50 naulaa.

Siinähän oli todisteita jokseenkin selviä Mexikon valtakunnan
rikkauksista ja sen asukkaiden taidollisuudesta. Ja nämä kalliit
lahjat, jotka kerrassaan levitettiin hämmästyneiden vieraiden silmien
eteen, kiihoittivatkin heidän intoansa ylimmilleen. Tähänkös olisi
sopinut tyytyä? Mitä vielä! Pakanain aarteet tuli kristillisen
retkikunnan ryöstää viimeiseen kultahiukkaan asti, -- vähät siitä oliko
tämä kaukainen kansakunta koskaan häirinnyt yhtäkään kalpeaihoista
ihmistä. Cortez ilmoitti, pitäen tuodut lahjat hyvänään, ettei hän
ensinkään aikonut luopua aikeestaan lähteä "tervehtimään" Aztekien
keisaria, minkä yrityksen muka se suuri Kastilian hallitsija, jota hän
totteli, oli antanut hänen toimekseen. Hän lupasi kuitenkin pysyä
leirissään kunnes sanoma Espanjalaisten aikomuksesta saataisiin
Montezumalle; -- ja lähettiläät lähtivät taasen matkalle pääkaupunkiin.

Kymmenen päivän perästä palasi Teuthile takaisin Espanjalaisten
leiriin, tällä kertaa sillä jyrkällä vastauksella Cortezille, ett'ei
hän koskaan voisi toivoa saavansa lupaa tulla Mexikon pääkaupunkiin ja
että kaikkein viisainta häneltä olisi palata takaisin hallitsijansa luo
ja viedä saamansa lahjat Montezuman terveisinä mukanaan. Ja nytkin
seurasi kieltävää vastausta suurenmoiset lahjat, kiellon karvauden
lieventämiseksi.

Mutta mikä oli sitten Montezumalla syynä tuohon kieltoon? Ja miksi hän
niin runsailla hyvityksillä koki taivuttaa vieraita? Miten voi mahtavan
valtakunnan keisari siihen määrään peljätä niin pientä soturijoukkoa?
Olihan hänellä itsellä suuret ja hyvin harjoitetut sotajoukot. -- Asia
on mitä omituisimpia historiassa; ja näyttääpä siltä kuin joku
_Nemesis divina_, taivahan kosto, joskus lähettäisi varoituksiaan
maailman mahtaville kummallisten ennustusten muodossa. Meidän tulee
muistaa että, kuten edellisessä olemme kertoneet, Aztekien suku oli
Anahuakiin saapunutta valloittajaheimoa ja että se kovasti kyllä
rasitti kukistamiaan alkuperäisiä heimokuntia. Oli nyt olemassa vanha
tarina, -- josta myöskin jo olemme sivumennen huomauttaneet, -- että,
näet, Mexikon ikivanha, mutta mennyt kultainen aika kerran oli palaava
takaisin poistuneen valko-ihoisen miehen kanssa, joka oli jumalallista
alkuperää ja Anahuakin hyväntekijä. Tuon kultaisen aikakauden kestäessä
oli koko maa tuottanut hedelmiä ilman ihmisen avutta; jyviä kantava
tähkäpää oli niin suuri, että yksi mies tuskin jaksoi sitä nostaa; ilma
tuoksui alituisesti, täynnänsä hyvänhajuisinta lemua; sanalla sanoen,
koko ääretön maanpiiri oli tämän viisaan hyväntekijän hallitessa yhtenä
ainoana yrttitarhana. Quetzalkoatl, ilman jumala, oli tarinan mukaan
ollut ko'okas, pulska, kalpea-ihoinen mies, jonka pitkä parta aaltoili
kauas alas hänen rinnoilleen. Yksi ylijumalista oli häneen suuttunut ja
ajanut hänet maasta pois, maasta, jota hän niin runsaasti oli
siunannut. Quetzalkoatl lupasi kerran maailmassa tulla takaisin
jälkeläisineen ja silloin neuvoillaan ja opetuksellaan taasen tehdä
maan onnelliseksi Sen luvattuaan nousi hän laivaansa, joka oli
käärmeen-nahasta tehty, ja purjehti itäänpäin, takaisin alkuperäiseen
kotiinsa. Tämä merkillinen tarina oli juurtunut syvälle Aztekien
kansakunnan uskoon, eikä keisari Montezumakaan epäillyt ennustuksen
toteutumista. Ja siinä oli perus-syy hänen pelkoonsa, kun nyt sanoma
tuotiin valkoisten vieraiden tulosta maahan, siinä syy hänen
erinomaiseen vieraan-varaisuuteensa, jolla hän koetti saada heitä
hyvällä lähtemään tiehensä. Jos he todellakin olivat Quetzalkoatlin
jälkeläisiä, niin oli arvatenkin heidän aikomuksensa kukistaa hänen
valtansa; -- ja valloitusta helpoittaisi, kuten Montezuma kyllä
huomasi, se seikka, että hänen alamaisissaan löytyi paljon
tyytymättömiä, miekalla kukistettuja aineksia, jotka varsin mielellään
pudistaisivat Aztekien ikeen niskoiltansa. -- Ehkä saataisiin vieraat
runsailla lahjoilla lähtemään. Eihän kiitollisuuden tunne kokonaan
poistu turmeltuneidenkaan ihmisten rinnasta, saatikka sitten niiden,
jotka ovat jumalallista alkuperää.

Mutta Montezuma ei oikein tuntenut Quetzalkoatlin jälkeläisiä. Hänen ei
olisi tullut käyttää niin jaloluontoisia keinoja saadakseen heitä
poistumaan. Lähettämistään aarteista ei hän saanut mitään kiitoksia
tunnottomilta vierailtaan, vaan näiden röyhkeys päin vastoin paisui,
mitä enemmän kultien näky kutkutti heidän aistimiensa himoa. Tuskin
olivat lähettiläät ilmoittaneet hallitsijansa toivomuksen ja
kohteliaasti pyytäneet muukalaisia lähtemään, ennenkun Cortez vastasi:

-- Nyt enemmän kuin koskaan ennen mielin minä oppia tuntemaan teidän
hallitsijaanne persoonallisesti. Minä en millään muotoa voi palata
hallitsijani luo, ennenkun olen päässyt pitkän matkani perille. --

Cortez, näet, kyllä huomasi että Montezuman menetystavassa piileili
epäröisyyttä ja pelkoa; ja tämä seikka häntä suuresti rohkeutti yhä
yltyvään ylpeyteen. Hänen jyrkkä vastauksensa säikähytti kovasti
keisarin lähettiläitä, jotka tuskin olivat voineet uneksiakaan että
kukaan uskaltaisi osoittaa uppiniskaisuutta Mexikon mahtavaa
hallitsijaa vastaan.

Mutta vielä enemmän he hämmästyivät, kun kummallinen, rohkea ritari
päälle päätteeksi rupesi -- soimaamaan lähettiläitä ja heidän
keisariansa epäjumalanpalvelijoiksi ja perkeleen lapsiksi, joita hän,
Fernando Cortez, oli tullut pelastamaan hänen saatanallisen
majesteetinsa kynsistä. Se oli kieltä, josta lähettiläät ymmärsivät
vain sen verran, että muukalaiset kuokkavieraat, kiitokseksi kaikista
saamistansa runsaista lahjoista, nyt aikoivat syödä heidät karvoineen
päivineen. Kauhistuksissaan tämmöisestä kohtelutavasta poistuivat he
tietysti heti Espanjalaisten leiristä, ja kaikki välipuheet
keskeytettiin.

Seuraavana aamuna ei näkynyt yhtäkään "villiä" leirin seutuvilla.
Vaihtokauppa, jota sotamiehet tähän saakka olivat harjoittaneet
asukkaiden kanssa, taukosi kerrassaan, kaikkinainen yhdistys
kummankin kansakunnan välillä oli yht'äkkiä katkaistu, runsaat
ruokatavara-kuormat, joita indiaanit olivat leiriin kuljettaneet,
jäivät kerrassaankin tulematta. Pian kyllä rupesi nälkä vinguttamaan
ristiretkeläisten vatsoja, ja nälkäisiä ihmisiä on aina ollut varsin
vaikea pitää kurissa.

Rohkeat soturit rupesivat täyttä totta nurkumaan, eikä aikaakaan,
ennenkun enemmistö oli huomannut että koko yritys oli mitä
mielettömintä uhkapeliä ja että ainoa viisas keino oli palata takaisin
luotettavien lihapatojen luo Cubaan. Nälkä on vihollinen, jonka kanssa
ei rohkeinkaan soturi ota ajan pitkään otellaksensa. Sitä paitse
vaivasi retkeläisiä kovasti kuumuus ja näiden maanäärien myrkylliset
sääkset. Kapinan liekki oli syttymäisillään, ja täyttä kurkkua huusivat
sotamiehet Cubaa; mutta silloin pelasti Cortezin kaksi onnellista
sattumaa. Ensimäinen oli se, että hänen kekseliääsen päähänsä pisti
uutiskunnan perustaminen. Hän ilmoitti aikomuksensa heti ja nimitti
yhteen menoon ja enemmittä mutkitta uuden, perustettavan paikkakunnan
virkamiehet, noudattaen tietysti tässä toimessa samaa järjestelmää,
jota hänen synnyinmaassansa pidettiin tapana. Tuomareiksi,
raatimiehiksi ja polisimestareiksi nousivat yht'äkkiä miehet, jotka
vast'ikään olivat purreet hammastaan kiukusta. Itsestään ymmärrettävä
on että Cortez mainiolla kaunopuheliaisuudellaan tietysti myöskin osasi
saattaa selville kaikki ne edut, joita tästä yrityksestä lähtisi. Mikä
ei voinut päästä virkamieheksi, hän ainakin tuli onnelliseksi ja
itsenäiseksi talon- ja maan-omistajaksi. Espanjalaisten tunnettua
ylpeyttä ja turhamaisuutta onnehikas tulevaisuus tietysti kovasti
paisutti, -- ja nureksijat rupesivat vaikenemaan. Nimitetyt virkamiehet
tekivät uskollisuus-valansa Kastilian kuninkaalle; ja mitäs muuta kuin
kaikuva: huraa!

Nyt astui Cortez taas esille ja ilmoitti luopuvansa retkikunnan
päällikkötoimesta, jättäen Velasquezin nimikirjoituksella varustetun
valtakirjansa vasta nimitettyjen virkamiesten käsiin ja kehoittaen
heitä ryhtymään uuden ylipäällikön valitsemiseen. Tämä juhlallinen
näytelmäkohtaus päättyi tietysti siihen, että samat mahtavat herrat nyt
kaikin mokomin pyysivät Cortezia pysymään paikallaan. Hänelle
laadittiin hänen katolisen Majesteetinsa nimessä uusi valtakirja, jota
kuitenkin muutamat Velasquezin puoluelaiset vastustivat. Mutta tähän
vastalauseesen vastattiin sotajoukon kaikkein suurimman enemmistön
puolelta raikuvalla eläköön-huudolla Cortezille, ja osa tyytymättömiä
vietiin kahleissa laivoihin.

Uusi kaupunki sai nimekseen _Villa rica de la vera Cruz_, s.o.
totisen ristin rikas kaupunki.

Toinen sattuma, joka tuli juuri tämän kiireellisen perustuspuuhan
päättäväisiksi ja kerrassaankin tukki suun kaikilta kapinoitsijoilta,
oli seuraava. Viisi indiaania nähtiin, rauhallisia elkeitä tehden,
lähestyvän Diaz del Castillon etuvartijoita. Pian saatiin tietää että
he tulivat lähettiläinä Zampoalan kazikin luota. Tämä tahtoi,
ilmoittivat he, tehdä ystävyyden-liittoa vieraiden kanssa, joiden
urostöistä Tabaskossa hän oli saanut kuulla ja joista hän toivoi
saavansa auttajia, -- vapahtajia Aztekien ikeestä, jota hänen kansansa
kantoi. Sentähden kutsuivat lähettiläät vieraita ystävällisesti
Zampoalaan Totonakialaisten maassa.

Kutsumukseen tietysti suostuttiin suurella riemulla, ja koko sotajoukko
lähti liikkeelle kuni tuulessa, päästäkseen mitä kiireimmiten
paremmille leiville. Saavuttiin Zampoalaan. Se oli joteskin suuri,
väkirikas kaupunki, parin päivä-matkan päässä Espanjalaisten leiristä,
ja kutsu-vieraita tervehdittiin maan tapojen mukaan erinomaittain
kohteliaasti. Kaksikymmentä ylhäistä indiaania ihantavissa pukimissaan
tuli vieraita vastaan, jotka saatettiin kazikin linnaan, missä tämä
piti heille, kuten heidän historioitsijansa mainitsee, erinomattain
järkevän ja samalla kauniin puheen. Seikkailijat saivat nyt yltäkyllin
syödäkseen ja mukavat suojat maatakseen. -- Mutta Cortez ei tahtonut
veltostuttaa sotilaitaan tyhjäntoimittajan elämällä. Muutaman
lepopäivän perästä pani hän heidät työhön, nimittäin rakentamaan sitä
uutta kaupunkia, joka jo oli saanut nimensä ja virkakuntansa. No,
hakattiin, sahattiin, väännettiin ja veistettiin nyt kaikkein voimien
ja tarmojen takaa, jotta pian saataisiin turvapaikka, johon tarpeen
tullessa sopi vetäytyä. Sekä upseerit että sotamiehet puuhailivat
otsansa hiessä. Zampoalalaiset heitä ahkerasti auttoivat, ja ennen
pitkää olivat kaupungin linnoitustyöt ehtineet sille kannalle, että
Cortez arveli varustuksia kyllin vahvoiksi kestämään mitä hyökkäystä
hyvänsä indiaanien puolelta.

Kun nämä perustustyöt oli suoritettu ja kirkkokin rakennettu, ryhtyi
Cortez, uskonnollista ohjelmaansa noudattaen, pakanain käännyttämiseen,
joka toimi täällä oli vähällä saattaa hänet perikatoon. Erääsen
indiaanien epäjumalan-palvelukseen, johon paljon väkeä oli kokoontunut
ja jossa, kuten mainitaan, ihmisuhrikin oli toimitettava, tuli Cortez
useine asetoverineen saapuville ja kielsi pakanallisen juhlallisuuden
jatkamista. Närkästyneinä tästä kiihoittivat pakanain sielunpaimenet
laumaansa hyökkäämään rohkeiden häiritsijäin kimppuun, ja oivallinen
ottelu alkoi. Sadottain indiaaneja piiritti vanhan pyhäpaikan
solvaajia, ja kauheiden kirousten kaikuessa heiluivat villien aseet
vieraiden ympärillä. Mutta Cortezin kylmäverisyys ja uljuus piti
paikkansa. Heti huomaten tehtävänsä, iski hän kiinni etevimpään
läsnä-olevista kazikeista ja kohotti Toledo-säilänsä hänen päänsä
päälle, jota esimerkkiä useat hänen tovereistaan tuossa paikassa
noudattivat, tarttuen hekin puolestaan toisiin ylhäisiin indiaaneihin.
Hämmästyneinä tästä sukkelasta tempusta pyysivät kazikit itse väkeänsä
asettumaan, -- samalla kun Marina, joka oli seurannut Cortezia pakanain
temppeliin, heidän omalla kielellään selvitti että jokainen hyökkäys
Cortezin ja hänen toveriensa henkeä vastaan kääntyisi takaisin
hyökkääjäin päälle, jotka siten kadottaisivat sen suojeluksen, jota
heille oli luvattu Montezumaa vastaan, jonka ystävyyteen ei
Zampoalalaiset eivätkä muut asukkaat Totonakiassa enää kuitenkaan voisi
päästä.

Totonakialaiset olivat, näet, vähää ennen, luottaen Cortezin
voimalliseen apuun, vanginneet Mexikon keisarin veronkiskojan, ja tämän
seikan juolahtaessa muistiin vaikeni villien huudot. He heittivät
aiotun kosto-hyökkäyksen sikseen, vaikkapa olikin solvattuna vanhan
temppelin kunnia. Silmänräpäyksessä käyttäen hetken mieli-alaa, käski
Cortez miehiänsä repimään alas epäjumalain kuvat. Ja miehet, jotka
ainakin osaksi olivat melkein yhtä yltiöpäisiä oman uskontonsa
haaveksijoita kuin heidän päällikkönsä itse, kävivät heti käsiksi
hävitystyöhön. Pakanain suuret, puiset jumalain-kuvat syöstiin alas
alttareiltaan, ja romahtaen vyöryivät ne sen kukkulan juurelle, jossa
temppeli sijaitsi. Sitten sytyttivät Espanjalaiset rovion, ja
kauhistuneen indiaani-kansan katsoessa paloivat vanhat pyhitetyt
puupölkyt poroksi.

Mutta toisia jumaluuksia tuotiin sijaan, -- eikä suinkaan pakanallisia
puupölkkyjä, vaan kaunis neitsyt Marian kuva, joka pääsi niiden
entiselle paikalle alttarilla, johon se asetettiin juhlallisen
katolilaisen messun kaikuessa, jonka toimitti isä Olmedo kaikella
kirkollisella loistolla ja joka, kuten espanjalaiset historioitsijat
väittävät, "teki suuremmoisen vaikutuksen villeihin Totonakialaisiin."
-- Tällä toimituksella oli nämä pakanat nyt käännytetty Kristinuskoon.

Jonkun aikaa tämän onnellisesti suoritetun käännytystyön perästä
lähetti Cortez kirjeen sekä suuren osan niistä lahjoista, jotka hän oli
saanut Montezumalta, kuninkaallensa Carlos I:lle (keisari Kaarle V:lle,
1516-1556). Lähetyksen toimittivat Villa rica'n tuomarit Montejo ja
Portocarrero, joille sitä varten annettiin laivaston paras alus. Tämä
lähti matkalle Villa rica'sta heinäkuun 26 p:nä 1519 ja saapui
Espanjaan lokakuussa. Mainitut herrat toimittivat sitten Sevillan
hovissa asiansa, joka tuotti seurauksia, joista vast'edes saamme
mainita.

Tämän lähetystön lähdettyä matkalle Villa rica'sta, syttyi
seikkailijain joukossa taas kapinallinen vehke. Muutamat tyytymättömät,
jotka eivät arvelleet Mexikon valloituksesta kuitenkaan mitään tulevan
ja joiden etupäässä oli pappi Juan Diaz, yrittivät salavihkaa
anastamaan yhden laivoista, purjehtiaksensa Cubaan, jossa Velasquezille
annettaisiin tieto tähän asti tehdyistä löydöistä; mutta Cortez sai
vihiä vehkeestä, kapinoitsijat pantiin vastaiseksi kahleisin -- ja koko
laivasto upotettiin mereen. Sillä oli kaikki vastaiset pako-yritykset
ehkäisty, eikä retkeläisten edessä enää ollut muuta kuin voitto tai
kuolema. Useat tosin tätä Cortezin uskaliasta hanketta kovasti
moittivat ja häntä jo syytettiin kavaluudestakin, mutta viisas
päällikkö ymmärsi ystäväinsä kautta tehdä uskottavaksi että laivat
olivat madonsyömäin kautta käyneet peräti kelvottomiksi. Hän oli itse
olevinaan kovasti pahoillaan tuosta pakollisesta hankkeestansa, mutta
piti sitten pontevan puheen, kuvaillen miehilleen Mexikon aarteita,
ikuisen maineen loistoa ja Kaikkivaltiaan kiitosta Kristinuskon
sankareita kohtaan. "Tämän merkin turvissa voitat." -- Ja puhe päättyi
yksimieliseen, tuliseen huutoon: Mexikoon! Mexikoon!



IV. Xikotenkatl.


Elokuun 16 p:nä 1519 lähti retkikunta matkalle Villa Ricasta. Siinä oli
500 miestä jalkaväkeä, 14 ratsumiestä ja 6 tykkiä sekä totonakialainen
apujoukko, jossa oli tuhat nuorta sotilasta ja yhtä paljon kantajia
sekä noin 50 etevimpien perhekuntain jäsentä Zamapoalasta. Villa Ricaan
jätettiin 50 miestä jalkaväkeä, kymmenen hevosta ja vahvin tykistö sekä
komentajaksi majori Escalante.

Ensimmältä kävi Espanjalaisten retki kuuman ilmavyöhykkeen kaunisten
seutujen läpi, mutta vähitellen noustiin ylänne-tasangolle. Pian
näkivät he edessään korkeita vuorihuippuja, jotka kohosivat tasangolta.
Oikealla yleni, valtava Sierra Madre tummine havumetsineen, etelässä
korkea Orizaba valkoisessa lumipuvussaan. Euroopalaisten jalkojen
juurella levisi muhkeita maisemia niittyineen, virtoineen ja
metsineen; ja niiden välistä tervehtivät seikkailijain silmiä somat
indiaani-kylät herttaisten kukkakenttien ympäröiminä. Himmeä valoviiva
taivaan-rannalla, muistutti sotilaita valtamerestä, jonka takana oli
kaukainen kotimaa, jota moni heistä ei enää olisi näkevä.

Retken jatkuessa muuttui ilmanala. Kylmät tuulet, väristyttävät
rankkasateet ja pieksevät rakeet saattoivat retkeläisille paljon
kärsimyksiä. Paremmin puetut Espanjalaiset kestivät toki jotakuinkin,
vaikka moni heistäkin sairastui ja Cortez itse sai tilapäisen kuumeen;
mutta varsinkin Totonakialaiset, kuuman ilmavyöhykkeen asukkaat, saivat
monta aukkoa riveihinsä.

Maa kävi kolkoksi ja hirvittäväksi niinkuin ilmanalakin. Tie
kiemuroitsi pitkin Cofre de Peroten harjaa, taivaankorkuisten, tulta
ruiskuttavien vuorien sivutse, laavan ja tuhan peittämien tanterien
poikki. Usein kävi polku kauheiden kuilujen ja syvyyksien partaalla,
joiden pohjalla seikkailijamme näkivät tropiikien kukoistavan
kasvullisuuden.

Mutta jo marssi uupunut joukko Sierra del Agua nimisen vuorisolan läpi,
ja pian levisi heidän edessään lauhkeampi maa, melkein Etelä-Euroopan
kaltainen. Seudut osoittivat huolellisen viljelyksen merkkiä, vaikka
tämän tuotteet olivat suurimmaksi osaksi ihka uusia Espanjalaisten
silmille. Kaikkialla huomasivat he agave-istutuksia ja eri
kaktus-lajeja.

Indiaanit niissä kylissä, joita he tapasivat tiellään ja joista useat
olivat varsin väkirikkaita ja suuria, osoittivat kaikkialla
rauhallista, ystävällistä mieli-alaa -- niinkauvan kuin itse saivat
olla rauhassa. Eräässä paikassa kuitenkin, kun Cortez -- laiminlyöden
kaikki järkevyyden lait, kuten tavallista milloin vain hänen uskontonsa
oli kysymyksessä -- taas yritti tyrkkimään kyläläisille neitsyt Marian
ja muita kuviansa, tekivät he vastarintaa, ja pienempi kahakka syntyi,
joka onneksi pian päättyi ilman mitään mainittavaa seurausta.

Mutta kun seikkailijat olivat saapuneet Tlaskala, s.o. Leipämaa,
nimisen pienen vapaavaltion alueelle, kohtasi vastukset, jotka
kauvemmaksi aikaa keskeyttivät heidän retkensä Mexikoon. Ja kuitenkin
oli Espanjalaisten vähäinen sotavoima juuri Tlaskalasta saava
päättävästi tehokkaan avun, jota ilman he luultavasti eivät koskaan
olisi päässeet Mexikon mahtavan valtakunnan herroiksi.

Tlaskalaiset olivat sotaisaa, urhoollista kansaa, jotka eivät tietäneet
kuolemaa peljätä. Cortez laskee heitä olleen puoli miljoonaa ihmistä,
joita hallitsi eri kyläkuntien edusmiehet yhdessä neljän "vanhimman"
muodostaman neuvoston kanssa. He olivat suurella rohkeudella ja
kunnolla torjuneet Mexikon sotajoukkojen hyökkäyksiä maahansa, ja
Cortez nyt kernaasti olisi tehnyt liiton tämän urhean heimon kanssa,
joka oli vihamielinen sille mahtavalle keisarikunnalle, jota hän oli
tullut hävittämään. Tässä tarkoituksessa lähetti hän neljä ylhäisintä
Zampoalalaista pyytämään sotajoukolleen vapaata kulkua heidän maansa
läpi. Mutta Tlaskalan senaati ei tahtonut kuulla puhuttavankaan
semmoisesta ehdoituksesta. Cortezin lähettiläät pidätettiin
panttivankina, ja vapaavaltion sotajoukkojen päällikkö sai käskyn
ko'ota voimansa ja viipymättä lähteä liikkeelle puolustamaan Tlaskalan
aluetta. Todellakin kunnollinen kansakunta, joka ymmärsi panna arvoa
sekä sisälliseen että ulkonaiseen itsenäisyyteen ja vapauteen.

Mainittu sotapäällikkö, joka nyt sai toimekseen torjua ulkoapäin
uhkaavaa vaaraa, oli miehuullinen Xikotenkatl, miellyttävä ilmiö, kuten
koko hänen kansansakin.

Useampia päiviä turhaan odotettuansa lähettiläiden palaamista, lähti
Cortez viimein elokuun 30 p:nä joukkoineen liikkeelle leiristään ja
syöksi kapean muurin-aukon läpi sisään Tlaskalan alueelle. Tämä muuri,
joka oli rajana vapaavallan ja Mexikon valtakunnan alueen välillä, ei
ollut sotamiehillä varustettu. Mutta kun Cortez ratsuväen kanssa oli
päässyt vihollisen alueelle, ryntäsi häntä vastaan melkoinen joukko
sotilaita, ja ratsumiehet saivat kestää ankaran kahakan. Nämä indiaanit
eivät näkyneet "yhteen-kasvanutta miestä ja eläintä" niinkään
pelkäävän, vaikka hekin nyt ensimäisen kerran näkivät mokomia
kummallisia otuksia. Espanjalaiset menettivät tässä ensimäisessä
kahakassaan Tlaskalan urhoollisia sotilaita vastaan kaksi hevosta,
jotka kuolivat haavoihin, joita niihin indiaanit iskivät oivallisilla
puumiekoilla, -- aselaji, jota Espanjalaiset pian oppivat pitämään
kunniassa. Osa ratsumiehiä sai myöskin hyvät haavat. Vasta kun
espanjalainen jalkaväki ja tykistö tuli väliin, väistyivät
Tlaskalaiset. Mutta tämä tappelu olikin heidän puoleltaan ainoastaan
vähäpätöinen kahakka. Seuraavana päivänä ryntäsi Espanjalaisia vastaan
Tlaskalan koko sotavoima, johon nyt oli liittynyt myöskin Otomi nimisen
naapuriheimon hurjuudestaan tunnetut sotilaat. Koko indiaani-armeijaa
johti sotapäällikkö Xikotenkatl itse.

Se oli suurin sotavoima, mitä uhkarohkea valloittajajoukko vielä oli
nähnyt edessään. Espanjalaiset kirjoittajat kehuvat siinä olleen noin
80,000 miestä, lukumäärä, jonka kuitenkin ainakin osaksi heidän vilkas
mielikuvituksensa lienee luonut. Mutta tässäkin miesluvun puolesta
epätasaisessa taistelussa voitti Cortezin hurjapäinen joukko. Ryntäävät
indiaanilaumat viskattiin takaisin sen suljetuista riveistä kuin meren
aallot kalliosta. Toinen hyökkäys toisensa perästä torjuttiin.
Espanjalaiset avasivat rivinsä ainoastaan antaaksensa ampumakoneilleen
sijaa puhaltamaan pois joukottain vihollisia. Viimein väistyi, kun
väistyikin, oudon tulituiskun edestä Tlaskalan sotapäällikkö, ja
Espanjalaiset jäivät tappotanteren herroiksi. Mutta he kyllä olivat
oppineet tuntemaan ja kunnioittamaan vihollisensa rajua rohkeutta.

Vaikka voittajana ollen ei Cortez katsonut sopivaksi tunkeutua
syvemmälle vapaavaltioon, vaan asettui leiriin muutamalle mäelle
lähellä tappelutannerta ja pani menemään uuden lähetystön vihollisten
pääkaupunkiin. Mutta lähetystö sai vastauksen, joka oivallisesti
osoittaa että Tlaskalaiset olivat kansaa, "joka ei voinut kunniaansa
pettää." Tlaskalan senaati antoi, näet, Espanjalaisten tiedoksi että
maan sotavoima seuraavana päivänä tulisi heitä tervehtimään ja
uhraamaan heidät jumalilleen. Ja tämän sanoman saattajat toivat
muassaan runsaan lahjan ruokatavaroita, "koska Xikotenkatl ei tahtonut
taistella nälkäisten vihollisten kanssa."

Muutaman päivän kuluttua siitä, syyskuun 5 p:nä 1519, pääsivätkin
Espanjalaiset kiusaamaan Onnetarta tulisessa ottelussa. Cortezin
uhkarohkea joukko valmistausi sinä päivänä taisteluun rukouksella ja
ripillä ja samosi sitten ulos varustuksistaan, tervehtiäksensä
vihollisen sotavoimaa. Noin virstan päässä mainitulta mäeltä näkivät he
Tlaskalaisten ja Otomilaisten tiheän tappelurinnan rehentelevän
suurella tasangolla. Kuulkaamme mitä historioitsija (Prescott) tästä
merkillisestä armeijasta sanoo: "Ei olisi voinut uhkeampaa nähdä kuin
näitä indiaani-joukkoja. Sotamiesten puoleksi alastomat, maalatut
ruumiit, päällikköjen haaveelliset kypärit, joista kullat ja jalokivet
kimalsivat, kiiltävät höyhentöyhdöt ja kirjavat pukimet häikäisivät
silmää. Lukemattomat keihäät ja heittopeitset, joiden kärjet olivat
kiiltävästä vaskesta, välkkyivät kirkkaasti aamu-auringon säteissä,
kuni pauhaavalla valtamerellä leimahtelevat ukontulet. Valtavan
sotavoiman takajoukkoja varjostivat Tlaskalan ja Otomin päämiesten
vaakunamerkeillä varustetut liput, joiden joukosta erittäinkin pisti
silmiin Xikotenkatlen huonekunnan merkki, valkoinen karja kalliolla, ja
vieläkin enemmän Tlaskalan vapaavaltion smaragdeilla ja hopeatöillä
runsaasti koristettu lippu, jossa merkkinä oli roomalaisen
_signum'in_ muotoon laadittu kultainen kotka levitettyine
siipineen. Tavallisilla sotamiehillä ei ollut muuta vaatetusta kuin
leveä verhovyö vyötäreillä; mutta heidän ruumiinsa oli maalattu sen
päämiehen väreillä, jonka lippua he seurasivat. Ylhäisempien sotilaiden
höyhenvarustukset noudattivat samaa värilajitusta. Kazikien ja
ylhäisimpien miesten pukimena oli paksu pumpulihamehut, joka sulkeutuen
tiivisti ruumiisen samalla suojeli reisiä ja hartioita; ja tämän päällä
pitivät rikkaammat indiaanit vielä hienoista kulta- ja hopealevyistä
tehtyä asua. Heidän sääriänsä suojeli nahkasaappaat tai varvikkaat,
jotka olivat kullalla reunustetut; mutta loistavin osa heidän puvustaan
oli kallis, merkillisen taiteellisesti kirjaeltu, höyhenvaatteesta
valmistettu vaippa, joka ulkonäöltään vivahti semmoiseen asehameesen,
jota euroopalainen ritari keski-ajalla piti pukunsa päällä. Tätä
kaunista ja upeaa pukua kruunasi puusta tai nahasta tehty päähine, joka
kuvasi jonkun peto-eläimen päätä ja usein oli varustettu hirveällä
hammas-aidalla. Päähineen peittämänä teki sotilaan pää hirvittävän
vaikutuksen. Päälaen päällä liehui troopillisten lintujen höyhenistä
tehty töyhtö, joka muodollaan ja värillään merkitsi sen henkilön arvoa,
joka sitä kantoi. Varustuksen täytteeksi oli heillä kilvet, jotka joko
olivat puusta ja nahalla peitetyt taikka useammin ruokoiset ja
puuvillalla täytetyt. Heillä oli myöskin toisenlaisia kilpiä, joissa
puuvilla oli päällystetty jollakin kimmoisella aineksella, jolla sitä
voitiin painaa yhteen ja saada vähemmän tilavaksi, niinkuin sateen- tai
päivänvarjoa. Nämä kilvet olivat kaunistetut kaikellaisilla
koristuksilla kunkin halun ja varallisuuden mukaan sekä reunustetut
sievillä höyhenhetuleilla. Hyökkäysaseina käytettiin linkoa, jousta ja
nuolia sekä heittokeihäitä. He olivat mainioita jousimiehiä ja osasivat
ampua kaksi, jopa kolmekin nuolta kerrassaan; mutta erittäinkin
taitavasti osasivat he käyttää heittokeihästä. Erästä lajia keihäitä,
johon oli kiinnitetty nuora, josta heittäjä voi vetää aseensa takaisin,
pelkäsivät Espanjalaiset kovasti. Näissä eri aseissa oli luu- tai
vaskikärjet, joiden tutkaimet olivat terävät kuin partaveitset, mutta
helposti tylsyivät. Heidän nuolissaan ja keihäissään oli myöskin usein
vaskikärjet, ja miekan asemesta käyttivät he noin puolen neljän jalan
pituista sauvaa, jonka kaksihaaraiseen päähän oli poikkipäin sovitettu
teräviä vaskilehtiä, -- hirmuinen ase, joka voi kaataa hevosen yhdellä
iskulla." --

Semmoinen oli se armeija, jonka kanssa vähälukuisen espanjalaisen
joukon nyt oli otteleminen. Mutta: _in hoc signo vinces_. Espanjan
soturit ja heidän yltiöpäinen päällikkönsä luottivat lujasti
suojeluspyhänsä apuun ja kävivät tappeluun varmalla voiton toivolla.

Tappelu alkoi Tlaskalaisten puolelta tiheällä nuoli- ja heitto-aseiden
sateella, joiden vinkuessa Espanjalaiset hiljoilleen etenivät, kunnes
he vähän matkan päässä vihollisista avasivat rintamansa ja
oksennuttivat ulos kanoonainsa ja pyssyjensä sisällyksen, joka tiheään
sullotussa indiaani-joukossa teki hirveät tuhotyöt. Silloin heti koko
tuo uhkarohkea joukko terävine Toledo-säilineen ja keihäineen kävi
Tlaskalaisten kimppuun lujasti suljetussa falangissa. Miehekkäästi ja
kylmäverisesti toimitettiin hyökkäys; mutta miehuutta ei puuttunut
Tlaskalankaan pojilta. Joukottain kaatui näitä maahan, mutta uusia
parvia tuli kuolleiden sijaan, ja ennen pitkää täytyi Espanjalaisten
kääntyä hyökkäyksestä puolustukseen. Viimein murtausivatkin hurjasti
huutaen Tlaskalan miehet heidän riviensä läpi, ja nyt kuppuroitsivat
kaikki sinne tänne toinen toisensa seassa. Tällä huimalla hetkellä,
jolloin kaikkinainen komento ja järjestys oli loppunut, ryntäsi Cortez
rajuine ratsumiehineen vastustamattomalla voimalla vihollista vastaan,
samalla kun taasen tykistö rupesi jyrisemään Tlaskalaisten kylkilinjaan
ja soi jalkaväelle hetken hengähtämisen aikaa. Hyvin harjoitetut
espanjalais-joukkiot yhtyivät uudestaan, ja taistelu järjestyi jälleen.
Nyt oli Tlaskalaisten vuoro väistyä, ja tappelu taukosi hetkeksi. Mutta
Xikotenkatl vain kokosi joukkonsa uuteen hyökkäykseen. Tämä ehkä olisi
saattanut hurjanrohkeat seikkailijat Tlaskalan jumalain uhriksi, sillä
neljän tunnin tappelun perästä olivat he nyt joteskin uuvuksissaan;
mutta suppea suojeluspyhä näkyi todellakin Espanjalaisia viisailla
vehkeillä auttelevan, kuni muinoin sinisilmä Atene Kreikan sankareita
Trojan tanterilla. Uskollinen Xikotenkatl sai, näet, päähänsä että
Otomilaisten sotapäällikkö oli pelkuri, ja hän lausui ajatuksensa
suoraan. Seuraus oli että Otomilainen vaati Xikotenkatlea
kaksintaisteluun, josta kuitenkaan ei mitään tullut, koska toiset
päämiehet karkasivat väliin. Mutta Otomilainen vei lippunsa
sotajoukosta pois, ja tämä supeni lähes kolmannella osalla. Samaan
aikaan kuuluu myöskin eräs tlaskalainen alipäällikkö, joka komensi
10,000 miestä, luopuneen tappelusta, jolloin Xikotenkatl ei enää
arvellut voivansa käydä Espanjalaisten kimppuun; ja nämä jäivät taaskin
paikan herroiksi. Mutta kerrotaanpa myöskin että sinä päivänä ei
yksikään Espanjalainen jäänyt haavoittumatta. Niin oli hevostenkin
laita. Ja väsyneenä pitkällisestä kamppauksesta vetäysi Cortezin joukko
takaisin vuorelleen, levähtääkseen vaivoistaan.

Uusi lähetystö pantiin menemään Tlaskalaan, jonka neuvoskunta ei
kuitenkaan tälläkään kertaa suostunut tarjottuun rauhaan. Heidän
pappinsa antoivat -- kuten kerrotaan Xikotenkatlen kehoituksesta -- sen
neuvon että Espanjalaiset olivat torjuttavat yöllä, koska nämä muka
olivat "päivän lapsia," vaikk'ei sentään jumalia, kuten muutamat
luulivat. Xikotenkatl sai käskyn tehdä yöllisen hyökkäyksen vuorella
majailevia Espanjalaisia vastaan. Tämä tehtiinkin muutamana yönä. Mutta
Cortez oli varoillaan. Itse tarkasteli hän, luottamatta paraimpiinkaan
ritareihinsa, yön pimeässä vahtejansa, ja onneton se, joka ei ollut
paikallaan. Tämmöisellä tarkastuskäynnillä oli kerran muuan sotamies
hänet pimeässä ampua, mutta Cortez ennätti saada lausutuksi tunnussanan
ja pelastui. Tavallistenkin olojen vallitessa oli tämä tarkkuus hänen
tapanansa, ja tässä vaarallisessa tilassa nyt varsinkin valvottiin
vahtien valppautta mitä ankarimmasti, vaikkapa väki olikin kovin
väsyksissään ja uupuneena. Jo pitkän matkan päässä huomattiin
Xikotenkatlen armeija, ja hiljaisuudessa toimitettiin kaikki
puolustus-hankkeet. Tykit ja pyssyt ladattiin ja kaikki miehet
järjestettiin asentoon hyökkäystä varten. Tlaskalaiset luulivat
kuitenkin "auringon lasten" lepäävän yön puolipimeässä. Silloin
äkki-arvaamatta tuima tykistö purkasi sisällyksensä heidän riveihinsä,
levittäen kuolemaa ja hävitystä. Kuin haukka pesästään hyökkäsi sitten
heti koko espanjalainen voima alas vuorelta, jossa leiri sijaitsi, ja
tällä kertaa kestivät Tlaskalaiset ainoastaan muutaman minutin.
Hämmästyneinä ja kovasti pettyneinä turvasivat he pakohon poikki
tasangon, jossa kuitenkin ratsuväki heidät saavutti ja tappoi Tlaskalan
miehiä joukottaan.

Seuraavana päivänä uudisti Cortez tarjoumuksensa, ja jo suostuikin
siihen Tlaskalan neuvoskunta, jonka lähettiläät tapasivat kokonaan
masennuksissa kärsityn tappion johdosta. Xikotenkatl tarjousi vieläkin
toistamaan taistelua ja pesemään Espanjalaisten verellä pois sen
pilkun, joka oli tahraantunut Tlaskalan soturien kunniaan; mutta
neuvosto pani nyt kuitenkin menemään lähetystön, joka runsailla
lahjoilla astui espanjalaisen sotapäällikön eteen ja puhutteli häntä
Marinan kautta seuraavasti:

-- Jos olette vihollisia ja julmia jumalia, niin luovutamme teille
täten useampia orjia, jotta voitte syöttää vatsanne täyteen niiden
lihalla ja juoda niiden verta; jos olette lempeitä jumaluuksia, niin
pitäkää hyvänänne kirjavia höyheniä ja suitsu-aineita; mutta jos olette
ihmisiä, niin saatte tästä leipää, hedelmiä ja lihaa. --

Tähän puheesen vastasi Marina Cortezin puolesta, ja aselepo tehtiin.

Kaksi päivää perästäpäin saapui Tlaskalasta juhlallinen, loistavaan
asuun puettu lähetystö, jonka etupäässä oli sotapäällikkö Xikotenkatl
valkoisessa, höyhenillä ja jalokivillä somasti koristetussa
varustuksessa. Kelpo indiaani-päällikkö, jonka ryhti oli jalo ja
miehekäs, selitti suoraan ja pelkäämättä että hän yksinään oli syynä
maanmiestensä harjoittamaan vihollisuuteen Espanjalaisia vastaan, sillä
hän oli muka luullut että nämä olivat liitossa Montezuman kanssa, joka
oli hänen kansansa verivihollinen. Hän heittäysi sentähden Cortezin
haltuun, jotta tämä saisi tyhjentää vihansa hänehen, mutta säästää
hänen kansansa. Tlaskalan portit olivat Cortezin sotajoukolle avoinna.
-- Niin puhui uljas Xikotenkatl.

Nuoren indiaani-soturin suora ja vilpitön käytös teki miellyttävän
vaikutuksen Corteziin. Hän suostui pyydettyyn rauhaan ja ilmoitti
muutaman päivän perästä itse tulevansa Tlaskalaan. Xikotenkatl tarjousi
silloin etevimpien seuralaistensa kanssa jäämään panttivangiksi
leiriin, vakuudeksi Espanjalaisten turvallisuudesta Tlaskalassa. Mutta
Cortez ei; huolinut tästä tarjouksesta, vaan selitti ylpeästi ett'ei
hän tarvinnut mitään takuuta turvallisuudestaan.

Tässä tilaisuudessa oli saapuvilla muutamat lähettiläät Mexikosta,
jotka salaa olivat hiipineet Tlaskalan alueen läpi. He jättivät
keisarinsa nimessä taaskin Cortezille suuren lahjoituksen ja
onnittelivat häntä Tlaskalaisista saatuun voittoon. Heidän asianaan oli
vieläkin varoittaa häntä menemästä Mexikoon ja etenkin ehkäistä liittoa
syntymästä Espanjalaisten ja Tlaskalaisten välille, joiden viekkaudesta
ja uskottomuudesta he tekivät vilkkaan kuvauksen. He eivät kuitenkaan
saaneet Cortezilta muuta kuin että hän vielä lykkäsi tulonsa Tlaskalaan
kuudeksi päiväksi. Viimeisenä näistä tuli uusia lähettiläitä
Tenochtitlanista, taaskin rikkaita lahjoja tuoden; ja nämä nyt
ilmoittivat että heidän keisarinsa oli taipuvainen rupeemaan
ystävyyden-liittoon sen suuren hallitsijan kanssa, jota Cortez palveli,
jakamaan aarteensa hänen kanssaan ja suorittamaan hänelle määrättyä
vuotuista maksua, -- sillä ehdolla, että Cortez luopuisi kaikkenaisesta
yhteydestä Tlaskalaisten kanssa ja samalla heittäisi sikseen
aikomuksensa tulla Tenochtitlaniin.

Cortez tähän ei antanut mitään suoranaista vastausta, sillä hän tahtoi
pitää Mexikolaisia epätiedossa. Mutta itsessään oli hän lujasti
päättänyt pysyä suostumatta mihinkään ehtoihin.

Täll'aikaa kävivät Tlaskalaiset levottomiksi, Espanjalaisia kun ei
kuulunutkaan tulevaksi heidän kaupunkiinsa. Olivatko Mexikolaiset
onnistuneet herättämään Cortezissa epäluuloa heidän vilpittömyyttänsä
vastaan? Tämän epätietoisuuden poistamiseksi ryhdyttiin erinomaiseen
hankkeesen. Koko korkea neuvoskunta ynnä lukuisan seurueen kanssa lähti
Espanjalaisten leiriin, johon kukin neuvostonjäsen kannettiin
kantotuolissa. Etevin heidän joukossaan oli sotapäällikkö Xikotenkatlen
isä, sokea vanhus, joka nyt piti Cortezille puheen, muistuttaen häntä
tuosta lupauksesta, jonka mukaan Espanjalaisten piti elää rauhassa
Tlaskalaisten kanssa ja tulla heidän pääkaupunkiinsa. Jos Cortez oli
muuttanut mieltä, pyysi hän virkaveljineen saada jäädä vangiksi
vieraiden luokse, koska muka neuvoskunta yksinään oli sotapäätöksen
tehnyt.

Cortez lupasi nyt täyttää heidän toivomuksensa, ja neuvoskunta lähti
juhlallisessa saattokulussa takaisin Tlaskalaan. Leirissä ruvettiin
niinikään nyt lähtöä tekemään, ja muutaman päivän mentyä marssittikin
Cortez sotavoimansa Leipämaan pääkaupunkiin. Mitä oli siellä nähtävänä
ja millainen oli näiden "villien" indiaanien koti-elämä? Cortez itse
antaa siitä kirjeessä keisari Kaarle viidennelle seuraavan kertomuksen:

"Tämän kaupungin suuruus ja loisto minua hämmästyttää. Se on suurempi
kuin Granada, sisältää yhtä paljon ja yhtä kauniita rakennuksia kuin
Granada ja on valloituksenkin perästä paljon väkirikkaampi ja paremmin
varustettu jyvillä, siipi-eläimillä, metsän-riistalla, kaloilla,
raittiilla vedellä, palkohedelmillä ja muilla oivallisilla
ruokatavaroilla. Joka päivä on 30,000 ihmistä kokoontunut torille
ostamaan ja myymään, ottamatta lukuunkaan kauppiaita ja välikauppiaita,
joita on kaikkialla muualla kaupungissa. Tällä torilla saa ostaa mitä
ikinä elannokseen tarvitsee, saa ostaa vaatteita, kenkiä, kulta- ja
hopeakoristuksia sekä kaikellaisia höyhenteoksia, parahinta tekoa
maailmassa. Jos jonkinlaisia savi-astioita ja paljon parempia kuin
Espanjassa saapi täällä, niinikään erillaisia kasvia ja lääkkeitä sekä
paljon muuta tavaraa. Täällä on kylpyhuoneita kosolta sekä paikkoja,
joissa voi leikkauttaa hiuksensa ja ajattaa partansa. Lyhyesti sanottu,
tässä kaupungissa on kaikin puolin hyvä järjestys ja kunnollinen
hallinto. Asukkaat pystyvät jos mihinkä työhön hyvänsä ja veisivät
voiton taidollisimmistakin Afrikalaisista" (maurilaisista asukkaista
Espanjassa, jotka olivat maailman mainioita taidostaan ja hienosta
sivistyksestään).

Espanjalaiset historioitsijat itse kertovat että Cortezia tervehdittiin
Tlaskalassa yhtä loistavasti kuin koskaan roomalaista sotapäällikköä
Tiberin kaupungissa suuren voittoretken perästä, ja niinä kolmena
viikkona, jotka hän oleskeli siellä, kohtelivat Tlaskalaiset hänen
sotilaitaan kuin jumalia. Liitto lopullisesti solmittiin, ja
vahvistaakseen vieläkin ystävyyttään näiden kummallisten vieraiden
kanssa tarjosivat etevimmät Tlaskalaiset tyttäriään vaimoiksi Cortezin
ritareille. Xikotenkatlen oma tytär, jota pidettiin Tlaskalan
ihanimpana impyenä, kastettiin ja joutui naimisiin reippaan Alvaradon
kanssa. Tämän nuoren hidalgon vaaleat, kiherät hiukset, valkoveriset
kasvot ja iloinen luonto suuresti miellytti Tlaskalaisia.

Cortez tietysti täälläkin koki saada uusia liittolaisiaan luopumaan
heidän vanhoista jumalistansa, mutta sepä ei käynytkään niin helposti.
"Leipämaan" asukkaat pitivät kiivaasti uskontonsa puolta, ja viimein
Cortez, vaikka hyvin vastenmielisesti, jätti itse viisaan isä Olmedon
neuvosta tämän asian sikseen. Tässä oli ennen kaikkea tärkeä ystävyyden
pysyttäminen tämän sotaisan kansan kanssa. Espanjalaisten kortterissa
pystytti Cortez kuitenkin suuren ristin ja piti joka päivä juhlallisia
messuja, joita kaupungin asukkaat hiljaisina kuuntelivat.

Mutta vierasten kanssa tekemällensä liitolle, joka koski sekä
hyökkäystä että puolustusta, pysyivät Leipämaan kelpo asukkaat
viimeiseen saakka uskollisina, vaikka he saivat monta vääryyttäkin
kärsiä.

Heidän uljasta sotapäällikköänsä, jonka nimen olemme panneet
otsakirjoitukseksi tälle luvulle, odotti surullinen kohtalo. Mutta
siitä sittemmin kertomuksemme kehjetessä.



V. Luvattu maa.


Tlaskalaan oli taaskin Cortezin luo tullut Mexikosta lähetystö, joka
tavallisia lahjoituksia Montezumalta tuoden nyt suorastaan kutsui
Espanjalaisia tulemaan hänen luoksensa Mexikon pääkaupunkiin. Kutsumus
suuresti hämmästytti Cortezia, mutta oli tietysti myöskin hänelle
varoituksena pysymään varuillansa, koska Montezuma nyt silminnähtävästi
oli muuttanut menetystapaa. Lähettiläät neuvoivat häntä myöskin
Montezuman nimessä kulkemaan Cholulan kaupungin kautta, joka oli
noin seitsemän maantiet. penikulman päässä Tlaskalasta. Neuvo
tietysti ei vähentänyt Espanjalaisten epäluuloja; sillä Tlaskalaisten
tiedon-antojen mukaan majaili suuri Mexikolainen sotavoima Cholulan
läheisyydessä, ja tämän kaupungin asukkaat olivat ystävällisessä
suhteessa Montezumaan. Siitä huolimatta päätti Cortez kuitenkin poiketa
Cholulaan, koska sieltäkin nyt tuli lähetystö ja kutsui häntä
kaupunkiin. Cortez ei tahtonut että hänen sotaisat liittolaisensa
näkisivät mitään pelon merkkiä hänessä, eikä hän liioin halunnut jättää
vihamielistä kaupunkia ja mexikolaista sotavoimaa taaksensa. Cholulaan
päätettiin siis lähteä, ja Cortezin sotajoukko, jota seurasivat
Zampoalaiset ja 6,000 Tlaskalaista soturia, samosi pois vapaavaltion
alueelta ja saapui seuraavana päivänä Cholulaan, jossa Espanjalaisia ja
Zampoalaisia kaikilla ystävyyden osoituksilla tervehdittiin ja
vieraanvaraisesti kestittiin; mutta Tlaskalaisia ei päästetty kaupungin
sisään.

Iso muurirakennus melkein keskellä kaupunkia annettiin Espanjalaisille
kortteriksi, ja heidän isäntänsä kohtelivat heitä erinomattain
ystävällisesti. Kuitenkin olivat he Cortezin mielestä luonteeltaan
umpimieliset ja juonikkaat, verraten suoraluontoisiin ja sotaisiin
Tlaskalaisiin. Hän rupesi heitä epäilemään, varsinkin sitten kun
ruokavaroja Espanjalaisten kortteriin alkoi tulla niukemmalta eikä enää
kazikeja käynyt häntä tervehtimässä. Kaksi Tlaskalaista, jotka
salavihkaa olivat hiipineet kaupunkiin, kehoitti häntä olemaan
varuillansa, koska, kuten he kertoivat, ylhäisten indiaanien vaimoja ja
lapsia joka yö pakeni pois kaupungista ja kuusi orjalasta oli uhrattu
etevimmässä temppelissä, tapaus, joka muka aina tiesi jotakin tärkeää
olevan tekeillä. Epäluulo kävi viimein Marinan ilmi-antojen kautta
varmuudeksi. Hän oli päässyt erään ylhäisen kazikin puolison
ystävyyteen, ja tämä, joka tunsi maanmiestensä vehkeet Espanjalaisia
kohtaan, tahtoi pelastaa Marinan. Kaziki-vaimo kertoi Marinalle että
Espanjalaisten ja heidän liittolaistensa perikato oli päätetty:
20,000 mexikolaista sotilasta piileili kaupungin lähistössä,
valmiina syöksemään sen sisään tarvittaissa, aseita oli jaettu
kaupunkilaisille, katuja oli teljetty, toisiin oli kaivettu syvät,
mullalla löyhästi peitetyt kuopat hevosten surmaksi, talojen ja
temppelien katoille oli ko'ottu kiviä, joita ai'ottiin viskata
Espanjalaisten päälle. Nämä tuumattiin armahtamatta tappaa; ainoastaan
muutamat olivat elävinä otettavat kiinni ja lähetettävät Montezumalle,
jotta hän saisi tyydyttää uteliaisuuttaan ja sitten uhrata heidät
jumalilleen. Aika tämän hankkeen toimeen-panemiseksi oli käsissä, eikä
mikään voisi Espanjalaisia pelastaa. -- Niin kertoi ylhäinen
indiaanitar Marinalle ja tarjosi tälle turvaa omassa huoneessaan.
Marina suostui ehdoitukseen ja sanoi vain lähtevänsä pikimmältään
noutamaan kalleuksiansa, mutta samassa kiirehti hän Cortezin luo ja
ilmoitti kaikki mitä oli saanut tietää.

Nopeaneuvokas espanjalainen retkeilijä ryhtyi heti varokeinoihinsa.
Espanjalaisten kortterissa kutsuttiin koko sotajoukko aseisin ja
vahteja lisättiin, jonka jälkeen Cortez lähetti sanoman Cholulan
kazikeille että hän muka seuraavana päivänä aikoi lähteä kaupungista ja
nyt tahtoi sanoa heille jäähyväiset kortterissaan. Tänne saapuivatkin
pian kazikit ja muut ylhäiset Cholulalaiset, ja heitä seurasi lukuisa
joukko sotilaita, joita muka Cortez saisi käyttää kuorman-kantajina.
Mutta Cortez astui esiin, syytti kazikeja petoksesta ja komensi
miehensä ilman sen enemmittä mutkitta käymään heidän kimppuunsa. Kauhea
verisauna alkoi, ja kun samassa Tlaskalaiset ryntäsivät sisään
kaupunkiin, tuli tämä moisten hirmutöiden temmellyspaikaksi, että
"raa'at villit" varmaankaan eivät ennen olleet sen vertaista nähneet.
Kristinuskon ritarit riehuivat pahemmin kuin raatelevat pedot. Yli
6,000 Cholulalaista miestä teurastettiin; mutta heidän vaimonsa ja
lapsensa veivät Tlaskalaiset orjikseen, joista tarpeen tullessa sitten
tietysti jumalain-uhrit olivat otettavat. "Myöhemmin" -- sanotaan --
"onnistui Cortezin kuitenkin saada liittolaisensa laskemaan nämä
vapaiksi ja ehkäistä kaupungin perinpohjaista hävittämistä, mutta ei
ennenkun suuri osa kauniimpia rakennuksia Cholulassa, Aztekien pyhässä
kaupungissa, oli poroksi palanut." Vielä monta vuotta perästäpäin
muistuttivat hiiltyneet rauniot "Cholulan verilöylystä".

Millä puolustavat mainiot Kristinuskon lähetyssaarnaajat semmoisia
tekoja? Cholulaisten petoksella, näillä kun oli paha mielessä vieraita
vastaan. Mutta Cortez käytti ihan samaa sotajuonta, houkuttaessaan
heidät kortteriinsa, karatakseen äkki-arvaamatta syyllisten ja
syyttömäin päälle. Ja Espanjalaiset olivat kuitenkin kuokkavieraina
kielletyllä alueella. Sen he kyllä tiesivät. Päätänsä pudistellen
arvelevat Cortezin urostöiden innokkaimmatkin ihailijat kuitenkin että
"Cholulan verilöyly on pimeänä pilkkuna suuren valloittajan kiiltävässä
kilvessä." -- Kai se niin on.

Pari päivää tästä kauhutyöstä tuli taaskin lähetystö Montezumalta,
"joka kauhistuneena Cholulan kohtalosta kiirehti riisumaan päältänsä
kaiken osallisuuden Cholulalaisten uskottomuudessa." Hänen
viattomuuttaan eivät kuitenkaan espanjalaiset historian-kirjoittajat
usko. Päin vastoin väitetään kiven kovaan että Montezuma oli
Cholulaisten aikoman hyökkäyksen keksijä ja että todellakin 20,000
hänen omia sotilaitaan piileili vuoristossa kaupungin ulkopuolella,
valmiina annetusta merkistä syöksemään Espanjalaisten kortteriin.

Kun Cortez liittolaisineen lähti Cholulasta matkalle Mexikoon, josta
hän nyt oli 20 penikulman päässä, ei kuitenkaan näkynyt hituakaan
semmoisesta sotajoukosta.

Mutta useista kylistä, joita nyt oli Espanjalaisten tiellä, tuli
Cortezin luo monta ylhäistä Mexikolaista, jotka valittivat Montezuman
hirmuvaltaa ja tervehtivät Espanjalaisia pelastajina hänen ikeestään,
-- seikka, joka tietysti suuresti elähytti valloittajien toiveita,
koska eripuraisuuden syöpäläinen toisessa riitaveljessä tietysti aina
on hyvä enkeli toiselle.

Ja hyvällä luottamuksella onnettaren suosioon samottiin nyt eteenpäin.
Monen päivän matkan perästä tultiin muutamaan tienhaaraan. Toinen tie
oli suljettu suurilla puilla ja kivillä. Kysymykseensä mitä tämä
merkitsi sai Cortez mexikolaisilta lähettiläiltä sen vastauksen,
että keisari tahtoi varoittaa vieraita kulkemasta sitä tietä, koska se
oli, vaikka lyhyempi, täynnään vastustamattomia esteitä. "Espanjalaiset
eivät pelkää esteitä", vastasi Cortez, perkkautti tien puhtaaksi ja
marssitti joukkonsa sitä pitkin eteenpäin. Tämän johdosta katosi
valloittajien jalkojen alta sileä, kaunis maa, ja he kulkivat nyt sitä
vuoriselännettä ylöspäin, joka eroittaa Pueblan ja Mexikon suuret
ylätasangot. Ilma kävi teräväksi, purevaksi; korkeilta vuorilta
viiltävät tuulet panivat ihmiset ja hevoset värisemään vilusta. Pian
retkeili sotajoukko Pohjois-Amerikan kahden korkeimman vuorikeilan
välissä. Nämä ovat Popokatepetl eli "Savuava vuori" ja Iztaccihuatl eli
"Valkoinen vaimo". Indiaanilainen taru, joka on lumonnut nämä vuoret
peljättäviksi aaveiksi, pitää, näet, jälkimäistä edellisen puolisona.
Popokatepetl, joka on 600 metriä korkeampi kuin Euroopan jättiläinen
Montblanc, purkasi valloituksen aikana useasti sisällistä tultansa,
etenkin Espanjalaisten ollessa Tlaskalassa. Ja tätä jo pitivät maan
asukkaat huonona merkkinä.

Joka päivä tuli Cortezin luo lähettiläitä läheisistä paikkakunnista
pyytämään häneltä apua Aztekien rasittavaa hallitusta vastaan. Mutta
Montezuma koki uusilla rukouksilla ja lahjoilla saada vieraita
palaamaan takaisin, varsinkin kun ilma, heidän vieläkin ylemmälle
noustessaan, kävi yhä kylmemmäksi ja seudut kolkommiksi. Turhaan.
Uhkarohkeat retkeilijät kiipesivät Sierra Ahualkon huipulle -- ja siitä
alaspäin muuttui maa, muuttui miellyttäväksi.

Eräässä Sierran mutkelmassa aukesi yht'äkkiä heidän silmiensä eteen
ihanainen näky. Sykkiviä sydämin seisoivat kaukahiset matkustajat
kallion jyrkänteen reunalla, katsellen alaspäin. He näkivät Mexikon eli
Tenochtitlanin verrattomaksi kerrotun laakson, tuon Eedenin ja
Eldoradon, jonka vertaista ei Aleksander v. Humboldtkaan sano
nähneensä, vaikka hän siellä matkusteli satoja vuosia valloituksen
perästä, jolloin näitä maisemia jo aikoja sitten oli kohdannut
hävityksen kauhistus. Siinä kohtasi paljon kokeneiden seikkailijain
silmiä viehättävästi vaihdellen vedet, metsät ja viljelysmaat,
valkohohteiset kaupungit ja kalveiset kukkulat; sanalla sanoen,
tuo tavaton panoraama melkein pyörrytti ja silmiä huikasi.
Heidän jalkojensa juurella rehenteli uhkeita tammi-, pinia- ja
seeteri-metsiä; loitompana lainehti viljavainioita, vaihdellen
muhkeiden maguey-istutusten, hedelmä- ja kukkatarhojen kanssa.
Maiseman keskeltä välkähtivät järvet, joiden rantoja elähytti
kaupungit ja kauppalat, ja tuolla vuoriselänteiden jättiläisharjujen
edustalla kohosi, kuni indialainen keisarinna helmikruunuineen,
loistava pääkaupunki _Tenochtitlan_ valkoisine tornineen ja
pyramiidi-temppeleineen, kuuluisa "Aztekien Venetia." Kohoten korkealle
kaikkein läheisten rakennusten yli huomattiin selvästi Chapoltepek'in
kukkula, keisarin maalais-asunto, jota varjokkaat seeteri-ryhmät
ympäröitsivät. Kaukana sinisen järven toisella puolen, tuuheiden
lehtipuiden piilosta, pilkisteli esiin muuan kimaltava piste, toinen
pääkaupunki, _Tezkuko_, ja vieläkin kauvempana tuo tummanvärinen
porfyrivyö, joka ympäröitsee laaksoa ikäänkuin rikkaana juotoksena,
jonka luonto on määrännyt kauniimmalle jalokivelleen. Näytelmä, jota
Espanjalaiset siinä nautitsivat, lienee ollut senkaltainen, jota Mooses
tervehti Neebon huipulta. Ilosta hurmautuneena huudahtivat
rautarintaiset miehet liikutuksen ja kiitollisuuden vallassa: Katsos,
tämä on luvattu maa!

Mutta Espanjalaiset lakkasivat pian ihmettelemästä luonnon loistoa, kun
he tässä lumoavassa laaksossa tapasivat tunnusmerkkiä sivistyksestä ja
kansan-pontevuudesta, joka himmensi kaikki mitä he tähän asti olivat
nähneet. Asukkaiden taidollisuus ja kunto astui heidän silmiensä eteen
joka haaralta. Mexikon yleinen viljelyskanta melkein pimensi heidän
omansa.

Mutta miten päästä tuon kaiken rikkauden herroiksi? Tenochtitlanin
laaksossa asui varmaankin miljoona, ehkäpä kaksikin miljoonaa ihmistä.
Oliko pienen soturijoukon mahdollista kukistaa semmoista paljoutta?
Arkamieliset pudistelivat päätänsä ja tahtoivat palata takaisin Villa
rica'aan. Mutta uhkarohkea kenraali tiesi valaa heihin rohkeutta. Hän
lausui:

-- Kuinka saatattekaan ajatella väistymistä, kun nuo kultaiset portit
ovat seppo selällään päästääkseen teidät sisään! --

Ja Cortezin kehoituksia säestivät retkikunnan urhoollisimmat miehet,
jotka himosivat kultaa ja kunniaa yhtä kiihkeästi kuin hän itse.

Sotajoukko lähti liikkeelle keisarillista pääkaupunkia kohden.
Vähitellen harvenivat metsät, viljelystilat tihenivät, ja siellä täällä
tapasivat Espanjalaiset pieniä kyliä, joiden asukkaat heitä
ystävällisesti tervehtivät. Ja kaikki valittivat Aztekien rasittavaa
hallitusta -- suureksi iloksi Cortezille.

Aztekien pääkaupungissa oli mahtava keisari Montezuma tullut yhä
enemmän vakuutetuksi siitä, että kaukaiset vieraat olivat
Quetzalkoatl'in jälkeläisiä. Mikäs muu neuvona siis kuin alistua
lahjomattoman kohtalon valtaan? Montezuma päätti itse lähteä vieraitaan
vastaan, lausuaksensa juhlalliset tervetuliaiset. Cortez'ille
laitettiin siitä tieto.

Ja lokakuun 8 p:nä 1519 marssitti Cortez joukkonsa pitkän, liikkuvan
sulkusillan yli, joka Tezkuko-järven poikki vei kaupunkiin.
Espanjalaiset olivat juuri poikkeemaisillaan uuden maailman Venetian
pääkadulle, kun loistava seurue tuli heitä vastaan. Siinä oli 4,000
ylhäistä Mexikolaista, jotka kulkivat Cortezin sotajoukon ohitse,
tervehtien vieraita syvällä kunnioituksella. Mutta sitten tuli,
loistavan hoviseuran ympäröimänä, Aztekien mahtava keisari itse, istuen
kultaisessa, jalokivillä ja kiiltävillä höyhentöillä koristetussa,
avonaisessa kantotuolissa, jonka yläpuolella neljä virkamiestä kannatti
vihreistä höyhenistä taidollisesti kudottua päällystintä, samalla kun
toisia kävi edeltä, kultaiset sauvat käsissä, antaen kansalle merkkiä
kumartumaan maahan ja pitämään kasvot peitossa. Ankaraa hovitapaa
noudattaen kävivät nämä virkamiehet avojaloin, silmät alaspäin ja
hitaisilla askeleilla. Kulkueen tultua Espanjalaisten luo, astui
Montezuma itse alas kantotuolista ja lähestyi Cortezia. Loistavaa
päällystintä kannettiin yhä hänen yllänsä. Hän nojausi keveästi
veljenpoikansa, Tezkukon ruhtinaan, ja veljensä käsivarsille. Tielle
hänen edessään levitettiin mattoja, jott'ei keisarillinen jalka koskisi
paljaasen maahan. Täll'aikaa muodostivat ylimykset aituuksen hänen
molemmille puolilleen ja taaksensa, mutta alhaisempi rahvas lankesi
polvilleen.

Keisari Montezuma oli silloin 40 vuoden paikoilla. Hänen ruumiinsa oli
ko'okas ja solakka, ryhti arvokas ja kasvot vakavat, hiukset ja ohut
parta mustat, iho hieman vaaleampi kuin hänen ruskeiden alamaistensa.
Keisarillinen puku oli samassa loistavan komea ja soma. Tynkähihainen,
ruumiisen kauniisti soveltuva liivitakki oli ylhäältä ja alhaalta
reunustettu somatekoisilla särmäkkeillä. Leveä, monihelainen,
suurisolkinen vyö, joka helmineen ja jalokivineen oli täydellinen
taideteos, kannatti kultakahvaista miekkaa. Vyösoljesta kävi
kumpaseenkin olkapäähän kultaiset ketjut; samaten takin yläreunasta,
rinnoilla riippuen, kaksinkertaiset ketjut kainaloihin. Liivitakin alta
näkyi leveähelmaiset, moniraitaiset polvihousut. Tämän puvun päällä
oli, hartioilta miellyttävästi riippuen, syvälaskoksinen, höyhenillä
kirjaeltu vaippa. Päässä piti keisari kruunun tapaista lakkia, jonka
etupuolessa oli kaksinkertaisen kotkan kultainen kuva ja takana ylpeä
höyhentöyhtö. Jalkoja suojeli varvikkaat, joiden anturat olivat
kullasta. Vasemmassa kädessään piti hän lyhykäistä valtikkaa. Koko puku
säteili helmistä ja jalokivistä.

Cortezia, joka oli astunut hevosen seljästä ja etevimpäin upseeriensa
ja kauniin Marinan saattamana käynyt keisarille vastaan, tervehti tämä
ruhtinaallisella pään-liikkeellä ja toivotti hänelle hyvät tulijaiset.
Mutta surullinen katse kävi Montezuman silmistä, kun ne samassa
hetkeksi kiintyivät siihen mieheen, jonka kohtalo oli määrännyt hänen
valta-istuimensa kaatajaksi, -- tuohon valkoiseen mieheen, jonka tuloa
jumalat olivat ennustaneet. Cortez vastasi keisarin tervehdykseen
kiittämällä niistä runsaista lahjoista, jotka tämä oli vieraille
lähettänyt, ja ripusti hänen kaulaansa kiiltävän kristallikoristuksen,
tehden samassa liikkeen ikääskuin tahtoisi hän syleillä Montezumaa,
mutta tämän ystävyyden-osoituksen ehkäisivät molemmat ruhtinaat
keisarin vieressä, koska se olisi ollut liian likentelevää heidän
majesteetillista hallitsijaansa kohtaan. Niin päättyi tämä kohtaus
kunniakkaasen, molemminpuoliseen tervehdykseen, ja keisari Montezuma
astui jälleen kantotuoliinsa.

Keisarin veli jäi kuitenkin pienemmän seurueen kanssa Espanjalaisten
luokse, saattaakseen heitä valmistettuun kortteriin. Täällä oli
kuitenkin jo taas tervehtimässä Montezuma, joka vieraiden saavuttua
sanoi jäähyväiset Cortezille, lausuen:

-- Olette nyt omassa kodissanne, veljet. Levätkäät siis kaikista
vaivoistanne. Syökäät, juokaat ja olkaatte iloiset, kunnes tulen
takaisin. --

Espanjalaisille annettu kortteri oli lavea ryhmä kivirakennuksia, joita
ympäröitsi torneilla varustettu kivimuuri. Montezuman isä oli siinä
pitänyt asuntoaan. Rakennusryhmässä oli niin monta suojaa ja pihaa,
että Espanjalaiset ja heidän 6,000:n miehinen indiaanilainen
liittolaisjoukkonsa helposti siihen mahtui. Upseereille määrätyt salit
olivat varustetut puuvillavaatteisilla tapeteilla, matoilla ja
puutuoleilla, ja eri huoneustoissa tavattiin runsaasti ruokavaroja.

Tavallista varovaisuuttaan noudattaen, tutkiskeli Cortez heti hyvin
tarkasti koko kortterin ja ryhtyi hankkeisin sotajoukkojensa
turvaamiseksi, Tykistö asetettiin suojaamaan portteja, vahdit pantiin
vartioimaan muureille, ja ankara sotakuri säädettiin. Estääksensä
mahdollisia väkivaltaisuuksia sotamiesten puolelta kaupunkilaisia
kohtaan, kielsi Cortez kuoleman uhalla sotilaitaan lähtemästä kortterin
ulkopuolelle ilman luvatta. Mutta nämä varokeinot suoritettuaan salli
hän miestensä käydä sen runsaan aterian kimppuun, joka oli heille
varustettu. Sitten valmistauttiin taasen tervehtimään keisaria
iltapäivällä, jolloin hän oli luvannut tulla.

Sotajoukkiot rivitettiin kaikessa sotaisessa loistossaan kortterin
pihalle, ja sotasoiton soidessa tervehdittiin saapuvaa keisaria, jonka
Cortez sitten saattoi omaan huoneesensa, jonne myös kaikki
espanjalaiset ritarit ja etevimmät aztekilaiset aatelismiehet
kokoontuivat. Marinan avulla pidettiin nyt pitempi keskustelu, jossa
Montezuma osoitti tarkasti tuntevansa kaikki mitä Espanjalaiset olivat
toimittaneet Mexikoon tultuansa ja viimeinkin ilmoitti tahtovansa
tietää mikä Cortezilla oikeastaan oli tarkoituksena tällä matkallaan
Aztekien maahan. Cortez vastasi kysymykseen jokseenkin ulkokultaisilla
lauseilla kuninkaansa muka erinomaisesta halusta oppia tuntemaan
Aztekien suurta keisaria; mutta Montezuma silminnähtävästi ei
täydelleen luottanut tähän selitykseen. Rohkeutta puuttuva ruhtinas nyt
-- tyhmästi kyllä -- otti puheeksi tuon kamalan ennustuksen, joka
kalvoi hänen aivojaan, ja päätti puheensa lausuen:

-- Kaikki asianhaarat vakuuttavat minua siitä, että tämä ennustus käypi
teidän kauttanne toteen ja että se suuri Idän maiden hallitsija, jota
te palvelette, on korkeaa Quetzalkoatlin jälkeläinen. --

Cortez tietysti koki kaikin tavoin vahvistaa Montezuman uskoa tähän
ennustukseen, ja lujentaaksensa hänen luuloaan Espanjalaisten
korkeammasta alkuperästä ja luonnosta, antoi viisas kenraali käskyn
että päästettäisiin laukaus tykistöstä. Niin tapahtui, ja sekä keisari
että kaupunkilaiset, jotka eivät ennen olleet tämmöistä kuulleet,
tietysti suuresti hämmästyivät.

Tämän teateri-paukahuksen perästä ryhtyi kristillisessä innossaan
Cortez puhumaan Aztekien uskonnon kehnoudesta ja katolis-uskon
järkähtämättömästä totuudesta; mutta tässä kohden hän ei osannut mitään
vaikuttaa Montezumaan, joka lyhyesti vastasi:

-- Aztekien jumalat ovat hyvät täällä, niinkuin ehkä Espanjalaisten
siellä, jossa niitä palvellaan. --

Seuraavana päivänä sai Cortez luvan käydä keisaria tervehtimässä hänen
omassa kodissaan, joka ei ollut kaukana Espanjalaisten kortterista.
Etevimmät upseerit seurassaan saapui Cortez Montezuman palatsiin. Tämä
oli "iso ryhmä loistavia rakennuksia, joissa Mexikon mahtavan keisarin
käytettävänä oli lukemattomia huoneita, halleja ja saleja, puutarhoja
ja kylpylaitoksia, joiden hämmästyttävä komeus vei voiton Espanjan
ylistetyimmistä linnoista." Ja Espanjan linnat olivat, kuten tiedetään,
tähän aikaan "tunnetun maailman" mainioimmat. Kaukaiset vieraat vallan
hämmästyivät tätä kaikkea komeutta, hienoutta ja taidollisuutta.

Tenochtitlanin kaupunki veti niinikään vertoja "tunnetun maailman"
suurimmille pääkaupungeille. A. v. Humboldtin laskun mukaan oli siinä
silloin 400,000 asukasta. Se sijaitsi keskellä Tezkuko-järveä, jota
halkaili ainoastaan kolme päätietä, jotka yhdistivät rannat ja
kaupungin toisiinsa. Loistavia temppeleitä (ainakin 2,000 luvultaan) ja
suuria palatsia oli joka kaupungin-osassa, ja "kaikki osoitti" -- sanoo
Humboldt -- "että sen asukkaat olivat korkeasti sivistyneen kansan
jäseniä."

Aztekien valtakunnan vanha pääkaupunki oli samalla paikalla kuin
nykyinen Mexiko. Sen asema muistutti itse teossa paljon Venetiasta,
ollen rakennettuna usealle pienelle saarelle järvessä. Mutta jos Azteki
Montezuman ajoilta katselisi nyky-ajan Mexikoa, joka kuin foinix-lintu
kohosi Espanjalaisten hävittämän entisen kaupungin tuhasta, ei hän enää
tuntisi vanhaa keisarin-kaupunkiansa. Tämän läpi virtasi Tezkuko-järven
vedet, kun sitä vastoin nykyinen Mexiko vesistöjen kuivattamisen kautta
on jäänyt 4,600 metriä kauvaksi järvestä, korkealle ja kuivalle
mannermaalle.

Kaikkialla Tenochtitlanissa oli elämää ja liikettä kuin
mehiläispesässä, etenkin noilla lukuisilla kanavoilla jotka leikkelivät
kaupunkia ristin rastin, mutta kaikki erinomaisessa järjestyksessä.
Muutamat niistä olivat reunoilta varustetut kapeilla, kivitetyillä
teillä kävelijöitä varten, ja niitä vartioivat henkilöt, joiden tuli
kantaa maksua niiden käyttämisestä, taikka myöskin saatettiin ne
yhteyteen pääkatujen kanssa sivuihin koverrettujen notkelmain kautta,
joihin lukemattomat veneet, ruuhet ja "piroogit" voivat laskea maalle.
Alusten lukumäärä, jotka välittivät liikettä suurella järvellä ja
kanavoilla, oli ainakin 40,000.

Jokainen paikka näkyi henkivän toimeliaisuutta ja vilkkautta, kaikki
näytti elävältä, itse huoneiden pengermäiset katotkin, jotka
leitsottivat kuin kukkavuoteet, kuin Babylonin riippuvat puutarhat.
Kaduilla vilisi tuhansittain ihmisiä kirjavissa, ihantavissa
puvuissaan, niinkuin kanavoillakin ihmisillä ja tavaroilla lastatuita
aluksia. Pääkadut yhtyivät etevimpään temppeliin, ikääskuin
keskipisteesen, muodostaen poikkikatuineen ja kanavoineen mitä
ihmeellisimmän, kauniimman järjestelmän. -- Asuinrakennuksia laskee
Humboldt olleen ainakin 20,000.

Pääkaupungin etevimpiä merkillisyyksiä oli avara toripaikka Tlatelalko.
Täällä vasta oli elämää, kauppaa ja liikettä, yhtä vilkasta kuin
Euroopan suurimmilla markkinoilla. Eri puodeissa ja halleissa pitivät
kauppaansa "höyhenneulojat", juvelisepät, hedelmäin ja turkisten
myyjät, asesepät, kirjakauppiaat. Mutta olipa myöskin orjia myytävänä,
aivan kuin hienon Ateenan ja loistavan Rooman toreilla muinoin, kuin
vielä tänä päivänäkin moniaalla ihan kristittyjen silmäin edessä.

Jos astuit korkean temppelin eli teokallion katolle, oli nähtävinäsi
koko Tezkuko-järven suolaiset laineet ja Chalko-järven kirkas, juotava
vesi, kaukana sen toisella puolella laveat viljavainiot ja aaltoilevat
metsät sekä siellä täällä uhkeiden temppelien kiiltävät huiput, jotka
nousivat jättiläispuitakin korkeammalle, valtavain vuorien harjoja
kaunistaen. Tämä näkö-ala ulottui yhtä mittaa siihen korkeaan,
kehänmuotoiseen vuoriharjanteesen, joka ympäröi laaksoa ja jonka
lumenpeittoiset hampaat välkkyivät kuin valkea auringon valossa; ja
pitkät, pimeät savuseppeleet, jotka lainehtivat ylös Popokatepetlen
harmaanvalkeasta päästä, osoittivat että maanalainen tuli todellakin
oli toimessaan tämän ihanan laakson peitetyssä povessa.

Koko tuon kauniin näkö-alan kirjavaa panoraamaa nauttivat --
Euroopalaisista ensimäisinä ja viimeisinä -- Espanjalaiset
Huitzilopochtlin, sotajumalan, suuren temppelin katolta, jonne keisari
Montezuma oli heitä kutsunut katsomaan kotilaaksonsa loistavaa
rikkautta. Kauvan aikaa hiljaisen hämmästyksen vallassa ihailtuansa
kaikkia niitä luonnon ja taiteen ihanuuksia, jotka tässä silmää
kohtasivat, lausui Cortez, kääntyen asekumppaniensa puoleen:

-- Eikö silmäys tähän paratiisiin korvaa kaikkia vaivojamme? --

"Ja tällä hetkellä" -- kertoo Bernardo Diaz -- "lupasi itselleen Cortez
joko tulla koko tämän kauniin laakson herraksi taikka kaatua
taistelussa."

Mutta tämä sotajumalan temppeli, jonka laakealta katolta Espanjalaiset
luvattua maatansa tähystelivät, oli heille myös näyttävä Aztekien
sivistyskannan varjopuolet. Itse temppelissä tosin ei ollut mitään
moitittavaa. Se oli päinvastoin arvokas ja kunnioitusta herättävä.
Perusmuodoltaan neliskulmaisena nousi se korkealle koko viidessä eri
kerroksessa, yhä suipeten ylöspäin. Jyrkät kiertorappuset veivät
penkereltä penkerelle ylös asti, niin että täytyi kulkea neljä
kertaa koko rakennuksen ympäri, ennenkun pääsi sen laatta-katolle.
Tämä oli varsin avara, varustettu rintasuojalla ja kahdella
kulmatornilla. Melkein kaikki teokalliot olivat rakennetut tämmöiseen
pyramiidi-muotoon. Mutta Huitzilopochtlin temppelin kulmatorneissa
säilytettiin nyt julman jumalan julmat puukuvat, joiden äkäisesti
irvistelevät naamat kauhistuttivat Espanjalaisia, aivan niinkuin näiden
tykkien outo jyrinä oli Mexikolaisia peljättänyt. Jumalain-kuvien
edessä pidettiin palamassa "ikuinen tuli". Toisessa tornissa
säilytettiin myöskin äärettömän suuri, käärmeen-nahoista tehty rumpu,
jota käytettiin ainoastaan erinomaisissa, tavattomissa tiloissa ja
josta silloin jumisi komea, kolkko ääni, joka kuului monen penikulman
päähän -- ääni, joka ennen pitkää oli kuuluva kauheana enteenä
Cortezille ja hänen uhkarohkealle joukolleen: Mutta näiden tornien
seinissä huomattiin ihmisverta, jota niihin oli ruiskunut uhratuista
orjista. Niissä oli myöskin jaspikivestä hakattu alttari, jonka päällä
kauheat uhraukset toimitettiin. Ja tässä nyt oli mexikolaisen
viljelyksen pimein varjopuoli, joka, kuten edellisessä olemme kokeneet
selittää, ei kuitenkaan ollut sen kummempi kuin muinaisuudessa monen
muun sivistyneen pakanakansan taika-uskoinen hurskaus -- ja hulluus.

Aztekien sotajumalan temppelin-tornissa, jonka nähtävät pakanain
tuimista tavoista puhuivat, rupesi katolinuskon yltiöpäisen sankarin
kuuma veri kiehumaan. Cortez ei voinut pidättää tulisia tunteitaan. Hän
lausui Montezumalle: "Minä en ymmärrä kuinka niin suuri ja viisas
ruhtinas kuin sinä saatat uskoa tuommoisia pahoja henkiä kuin ovat nuo
epäjumalat, perkeleen kuvat. Jos sinä vain sallisit meidän pystyttää
tähän totuuden ristin ja asettaa seinille pyhän Neitsyen ja hänen
Poikansa kuvat, niin pian saisit nähdä miten sinun väärät jumalasi
niitä peljästyvät."

Tämmöinen puhe tietysti kovasti loukkasi Montezumaa ja isä Olmedo, joka
oli varovainen herra, sai Cortezin tällä kertaa luopumaan enemmistä
soimauksista, koska nyt oli viisainta ainakin vastaiseksi pitää
keisaria niin hyvällä tuulella kuin mahdollista. Aztekien uskontoa oli
kuitenkin jo häväisty, ja vielä kauvan vieraiden lähdettyä teokalliosta
viipyi siellä Montezuma lepyttääkseen soimattuja jumaliaan.

Mutta Montezuman jumalat eivät leppyneet. He kostivat kauheasti sille
miehelle, joka oli päästänyt vihollisen maahan saastuttamaan heidän
pyhyyttänsä.



VI. Montezuma ja hänen jumalansa.


Fernando Cortez mietti miettimistään keinoja Mexikon valtakunnan
valloittamiseen, -- yritys, josta sellaisissa oloissa tuskin kenkään
muu maailmassa kuin tämä merkillinen mies olisi uskaltanut
uneksiakkaan.

Espanjalaisia oli ainoastaan 450 miestä, keskellä Aztekien väkirikasta
kaupunkia, jonka asujamet ainakin suurimmaksi osaksi olivat tämän
hallitsijasuvun omia heimolaisia ja ennen Espanjalaisten tuloa
mahtavuutensa kukkuloilla. Montezuman sotajoukot olivat hyvin
järjestetyt, peljätyt ylt'ympäri koko Anahuakin maata, jonka eri
heimokuntia he tähän asti olivat menestyksellä pitäneet ikeensä alla.
Kukistamattomina pitivät vielä urhokkaasti puoltansa Aztekejä vastaan
ainoastaan Tlaskalaiset. Näiden 6,000 miehinen sotavoima nyt oli
Cortezilla liittolaisina, joihin tulee lisäksi tuhatmäärä
Zampoalalaisia. Tätä voimaa vastaan seisoi Aztekien satatuhansinen
sotajoukko.

Ymmärtääksemme johonkin määrin valloituksen mahdollisuutta, täytyy
meidän vielä hetkeksi johtaa muistiimme Mexikon muinaisuus, mikäli se
aikakirjoista selvenee. Maan korkean kukoistuksen olivat oikeastaan --
niin kehutaan -- aikoinansa perustaneet _Toltekit_, rikaslahjainen
nahua-heimo, joka täällä enemmän kuin puoli vuosituhatta harjoitti
rauhallisia elinkeinoja, kehitti taidetta ja laski perustuksen
vakiomuodolle, joka kokonaan oli rakennettu rauhallisen työn pohjalle.
Sotajumalan verinen uhripalvelus oli Toltekeissä vähitellen väistynyt
pois lempeämpien uskonnollisten menojen tieltä, ja leppeämielinen
Tezkatlipoka, "maailman sielu," oli lähinnä ylimmäistä "tuntematonta
jumalaa" suurimman kunnioituksen esineenä. Toltekit tekivät
tähtitieteellisiä havaintoja ja jakoivat näiden perustuksella vuoden
18 kuukauteen, joissa kussakin oli 20 päivää, 5 karkauspäivällä.
Kaikellaisessa teollisuudessa ja rakennustaidossa olivat he mestareita,
oivallisia teitä pitkin harjoitettiin vilkasta kauppaliikettä, ja
ikivanhan _Tula_ kaupungin torilla pidettiin suuria markkinoita.
Mutta Toltekit olivat kesken varallisuuttaan ja hienostumistaan
laimin-lyöneet sota-laitoksensa ja vaipuneet velttouteen. Kun sentähden
vuoriheimot pohjosessa -- ensiksi _Chichimekit_, sitten vuorostaan
_Akolhuakit_ ja _Tepenekit_ -- syöksivät heidän alueelleen,
kukistuivat Toltekit helposti, ja vanha väestö joutui osittaiseen
maa-orjuuteen. Viimein tuli nyt, kuten edellisessä olemme maininneet,
_Aztekien_ sotaisa heimo ja perusti kaikkein näiden valtojen
raunioille mahtavan pappis- ja sotilasvaltion, jääden, kuten Hyksos'it
Egyptissä, hallitsevaksi luokaksi, käyttäen kukistettuja heimoja
enimmiten raskaampaan työhön, mutta silminnähtävästi myöskin
ainakin osaksi sulautuen heidän kanssaan yhdeksi kansaksi, joka
piti perintönään Toltekien sivistyksen. Sotajumalan, julman
Huitzilopochtlin, palvelus pääsi taas Aztekien kanssa täydelliseen
arvoonsa, ja Huitzilopochtli jäi tämän hallitsijasuvun varsinaiseksi
kansallisjumalaksi, joka vaati vuotuista veriveroa. Ja tämän veron
kiskominen yhä uusilta alusheimoilta se oli, joka etupäässä ylläpiti
näiden hiljaista vihaa Aztekeja vastaan. Aztekien valtaa piti ko'ossa
pelko. Rasitetut heimot ja kansat ikävöivät pelastajaa, ja arvatenkin
oli se juuri tämä odotetun Messiaksen ikävöiminen, joka oli puhjennut
ilmi tuossa vanhassa tarinassa lempeästä Quetzalkoatlista, joka
hämärässä muinaisuudessa oli ollut Anahuakin hyväntekijä ja kerran oli
palaava takaisin idästä päin, pelastaakseen onnettomia kansoja ja
kaataakseen Huitzilopochtlin veriset alttarit -- sanalla sanoen,
rakentaakseen uudelleen Toltekien onnellisen valtakunnan.

Missä määrässä aikojen kuluessa kukistuneet heimokunnat olivat sulaneet
yhteen kukistajien kanssa, lienee kuitenkin vaikea päättää. Ken oli
Tolteki? Ken Chichimeki? Ken Aholhuaki? Ken puhdasverinen Azteki? Sillä
tietysti näissäkin oli ja syystä tai toisesta ilmestyi tyytymättömiä
luopioita, niinkuin seuraavista tapahtumista saamme nähdä; jota vastoin
moni Tolteki taas, kuten luokkien temmellyksessä aina tapahtuu, saattoi
joutua hartaaksi Aztekiksi. Mutta ylpeä ylimysluokka nyt ylipäänsä
kuitenkin oli azteki-sukuinen. Alhaisimpien luokkien (maaorjain ja
varsinaisten orjien), sorrettujen sukujen ja heimojen salainen viha oli
lopulta Cortezille yhtä hyvä liittolainen kuin Tlaskalan vapaavaltion
jäsenten julkinen puolustus, tämän kummallisen kansan, joka oli osannut
pitää puoltansa Montezuman kukistusyrityksiä vastaan, vieläpä
mahtavasti puolustanut itsenäisyyttään silloinkin, kun se luuli sitä
uhkaavan hyökkäys Montezuman vihollisten, Espanjalaisten, puolelta.
Tlaskalaisissa näkyy vallinneen ikivanha kunnollisuus, ehkäpä Toltekien
onnellisista ajoista asti.

Mutta kaikki nämä Cortezille edulliset asianhaarat yhteensä tekevät
meille, jotka puolueettomasti ja tyvenellä mielellä hänen yltiöpäistä
yritystänsä puusta katsoen punnitsemme, tämän onnistumisen
mahdollisuuden enemmän ymmärrettäväksi; vaikka tosin sittenkin Mexikon
valloitus on pidettävä sankarityönä, jonka vertaista historia tuskin
tuntee. Montezuman käytettävänä oli, ell'eivät espanjalaiset lähteet
pane liian paljon omiansa, 200,000 harjoitettua sotilasta.

Tlaskalaiset nyt vakavasti kokivat teroittaa Espanjalaisten mieleen
että Montezuma oli päästänyt heidät pääkaupunkiinsa ainoastaan
voidakseen sitä varmemmin valmistaa heidän perikatoansa ja että hän,
huolimatta kaikesta ystävällisyydestään, aprikoitsi yksistään tuhoa ja
turmelusta vieraillensa -- aivan kuni Cortez, voisimme lisätä,
mietiskeli Mexikon valtakunnan kukistamista. Aztekiläiset ylimykset,
papisto ja kansakin kuuluivat päivä päivältä yhä enemmän vihaavan
rohkeita muukalaisia, kuokkavieraita, varsinkin koska Tlaskalaiset,
Aztekien veriviholliset, olivat heidän liitossaan. Näille Tlaskalan
miesten väitteille näkyivätkin antavan tukea muutamat kuulumiset
_Villa rica de la Vera Cruz'ista_. Täältä, näet, mainittiin että
mexikolainen kenraali Qualpopoka oli murhauttanut kaksi Espanjalaista
ja että hänen sotajoukkonsa Montezuman käskystä olivat tehneet
hyökkäys-yrityksen Espanjalaisen siirtokunnan alueelle, josta heidät
oli ajanut takaisin Escalanti, jonka Cortez, kuten muistanemme, oli
jättänyt komentajaksi linnoitukseen; mutta Escalanti itse ja vielä
seitsemän Espanjalaista oli maksanut voiton hengellänsä.

Tämä kamala sanoma yhdessä Tlaskalaisten tekemien paljastusten kanssa
antoi Espanjalaisille paljon ajattelemista, ja Cortezin ritarit olivat
kahden vaiheilla siitä, kumpiko nyt oli tekeminen: jätettäisiinkö
pääkaupunki sikseen ja lähdettäisiin Villa rican avuksi, jolloin sopisi
joko salaisesti tai jonkun verukkeen varjossa pujahtaa tiehensä? vai
vastattaisiinko Montezuman ystävällisyyteen samalla mitalla ja
oltaisiin olevinaan aivan tietämättä Villa rican tapahtumista, kunnes
tarjoutuisi sopiva tilaisuus kunnialliseen peräytymiseen?

Mutta Cortez itse ei ajatellut peräytymistä ensinkään. Hän päätti päin
vastoin ikääskuin yhdellä iskulla päästä Mexikon herraksi. Hän päätti,
kun päättikin, -- _ryöstää keisari Montezuman omaan haltuunsa_.
Rohkeimmatkin uskalikot hänen upseereissaan hämmästyivät ja
peljästyivät tämmöistä tekoa; mutta Cortezin kaunopuheliaisuus sai
heidät pian mieltymään tuumaan, sotaneuvottelu pidettiin, ja jo
seuraavana päivänä käytiin toimeen. Koko yön vasten sitä päivää
kuultiin Cortezin kuitenkin pitkillä askelilla kävelevän edes takaisin
huoneessaan. Hän aprikoitsi. Mutta aamulla ei enää huomattu mitään
levottomuutta hänen kasvoissaan. Tavallisella päättäväisyydellään astui
hän upseeriensa joukkoon ja antoi käskynsä.

Alvarado, Sandoval, Velasquez de Leon, Alonso de Avila ja Francisco de
Lugo, viisi miestä, joiden urostöistä valloituksen aikakirjat kertovat,
oli määrätty sotapäällikön persoonalliseksi seurueeksi. Heihin yhtyivät
muutamat tavalliset sotamiehet, kaikki asianomaisissa asuissaan. Toinen
osa Espanjalaisia käskettiin pienemmissä joukoissa seuraamaan ja
pitämään vahtia pitkin niitä katuja, jotka olivat Espanjalaisten
kortterin ja keisarillisen palatsin välillä. Tlaskalaiset ja loput
Espanjalaisia asetettiin aseisin ja asentoon pääkortterissa. Tämän
perästä meni Cortez ritarineen, joiden keskessä oli ihana Marina,
keisarin palatsiin, jossa heitä tavallisella ystävyydellä ja
kohteliaisuudella tervehti Montezuma, joka tässä tilaisuudessa kuuluu
tarjonneen Cortezille yhden tyttäristään puolisoksi. Mutta Cortez antoi
Marinan kautta rukkaset ja palkitsi Montezuman vilpittömän luottamuksen
-- vilpillä ja ryöstöllä.

Cortez ensiksikin piti -- Marinan kautta, joka tulkitsijatointaan tässä
pelvolla ja vavistuksella toimitti -- Montezumalle ankaran aamusaarnan
Villa rica'ssa tapahtuneen hyökkäyksen johdosta. Montezuma kuitenkin
pudisti päältänsä kaiken osallisuuden siinä, jonka tähden Cortez vaati
että hän kovasti rankaisisi kenraalinsa, johon keisari suostuikin.

Mutta nyt ehdoitti Cortez että keisari, vakuuttaakseen muitakin
Espanjalaisia ja omia alamaisiaan ystävällisestä mielestään, lähtisi
muutamiksi päiviksi orpanoimaan Espanjalaisten kortteriin.

Kun Marina oli kääntänyt ehdoituksen, jonka tarkoituksen keisari näkyi
heti kokonaan älyävän, kalpeni Montezuma oikeutetusta vihasta ja
lausui:

Koskahan on kuultu että minun kaltaiseni ruhtinas on hyvällä lähtenyt
omasta palatsistaan ruvetakseen vangiksi vieraiden käsiin? --

Cortez näkyi vilpittömästi myöntyvän tähän katsantotapaan asiasta.
Uusia verukkeita vedettiin, mutta ei mikään saanut keisaria käymään
satimeen. Tässä tärkeässä silmänräpäyksessä, jolloin jo näytti siltä
kuin olisi täytymys luopua koko vehkeestä, lensi Velasquez de Leonin
miekka tupestaan, ja ritari lähestyi keisaria, huutaen tovereilleen:

-- On liian myöhäistä palata! Hänen kimppuunsa heti, ja jos hän panee
vastaan, niin kaatukoon! --

Montezumalta ei näiden sanojen merkitys voinut jäädä käsittämättä,
vaikk'ei hän ymmärtänytkään sitä kieltä, jolla ne lausuttiin. Hän
kalpeni taaskin, tällä kertaa pelosta.

Marina, johon tämä kohtaus kovasti koski ja joka hyvin tunsi
Espanjalaisten väkivaltaisuuden, astui tässä hetkessä omasta neuvostaan
esiin, rukoili hartaasti keisaria suostumaan, -- ja keisari suostui.

Kantotuoli toimitettiin tuota pikaa, ja heikko ruhtinas kannettiin,
kesken kauhistunutta hoviväkeään, riemusaatossa ulos kaduille, jossa
Espanjalaiset vahtimiehet toinen toisensa perästä yhtyivät rohkeihin
ritareihin, jotka täten olivat vanginneet ja nyt veivät mukanaan
Mexikon mahtavan keisarin keskellä hänen omaa pääkaupunkiansa.

Tästä hetkestä alkaen olivat itse teossa Espanjalaiset herroina
valtakunnassa.

Montezuma tosin vieläkin nimeksi hoiti valtiollisia toimiaan, antaen
yhä edelleen Espanjalaisten kortterista käskyjä omassa nimessään ja
vastaan-ottaen siellä virkamiehiään. Mutta itse teossa hän vain lainasi
nimensä espanjalaisen sotapäällikön käskyille. Siten täytyi hänen itse
määrätä sotapäällikkönsä Quelpokokan vangittavaksi. Tämä tuotiin yhden
poikansa ja useiden alipäällikköjen kanssa pääkaupunkiin, jossa
kaikki nämä "kapinoitsijat" Cortezin käskystä ja voimattoman keisarin
pakko-suostumuksella elävinä poltettiin Espanjalaisten kortterin
ulkopuolella. Se oli näytelmää, jommoista Mexikolaiset eivät olleet
sitä ennen nähneet. Aztekien ihmisuhreja ei toki toimitettu niin
julmalla tavalla, eikä uhrin kärsimyksiä lisätty tarpeettomasti.
Sanomaton katkeruus ja viha maan raakoja kuokkavieraita vastaan rupesi
kytemään viattoman kansan povessa. Mutta polttoroviolla aljettu
hirmuhallitus ei siihen päättynyt. Cortez lähetti kortteristansa
upseerejaan pienten joukkioiden etunenässä ryöstämään pitkin maata ja
mannerta, ja ylhäisten mexikolaisten virkamiesten täytyi Montezuman
"käskystä" näitä kiskomisretkiä opastaa. Tämä oli muka "veronkantoa".
Ei missäkään uskallettu äveriäitä muukalaisia vastustaa, ja äärettömät
aarteet kultaa ja hopeaa kasaantui valloittajien palatsin holveihin.
Temppelit, joissa maan ehkä rikkaimpia kalleuksia oli säilytetty,
ryöstettiin paljaiksi.

Vahvistaakseen asemaansa pääkaupungissa siten, että järvetkin olisivat
hänen hallussaan, lähetti Cortez Montezuman nimessä suuren joukon
kuormankantajia Villa ricaan noutamaan aineksia kahteen sotaprikiin,
jotka niinikään Mexikolaiset saivat kustantaa. Nuo kaksi laivaa
rakennettiin tuota pikaa Martin Lopez'in johdolla.

Cortezin valta paisui päivä päivältä, ja jo tahtoi hän että Montezuma
julkisesti tunnustaisi Espanjan kuninkaan lääniherrakseen. Onneton
keisari, joka silminnähtävästi jo pelkäsi henkeään, suostui, kun
suostuikin. Valtakunnan etevimmät säätyhenkilöt kutsuttiin kokoon
Espanjalaisten kortteriin, ja Montezuma selitti juhlallisesti
päättäneensä tunnustaa Espanjan hallitsijan oikeutta yliherruuteen
Mexikon valtakunnassa, koska muka tämä Quetzalkoatlin jälkeläisenä oli
hänen oikeutettu perillisensä, sekä että hän, Montezuma, tästä lähin
läänimiehenä eli vasallina tahtoi totella tätä hallitsijaa. Tämän
juhlallisen tunnustuksen tehdessään huokaili Montezuma keisari
kuitenkin syvästi, ja loukattu ylpeys pusersi kyyneleitä hänen
silmistään.

Ääretön hämmästys valtasi ensimmältä läsnä-olevat Mexikolaiset,
vaivalla hillitty murina kuului ja synkkä vakavuus kuvastui kaikkien
kasvoista. Cortez huomasi minkä vaarallisen vaikutuksen heidän
hallitsijansa alennus teki kazikeihin ja kiirehti ehkäisemään uhkaavan
raju-ilman puhkeamista. Hän lausui sentähden ett'ei hänen herransa
aikomus suinkaan ollut riistää Montezumalta hallitsija-arvoa, eikä tämä
muka tahtonut tehdä mitään muutosta Mexikon valtakunnan vakiomuodossa;
hän vain halusi päästä sen suojelusherraksi. Tämä vakuutus, Montezuman
esimerkki ja pelko tukahutti kinastelevien kazikien harmin, ja Espanjan
kuninkaan tunnustaminen maan yliherraksi tapahtui kaikilla
Espanjalaisten vaatimilla juhlamenoilla ja muodoilla.

Tähän toimitukseen perusti sittemmin Espanjan hallitus etupäässä
oikeutensa Mexikon valtakunnan anastamiseen.

Tunnustusta seurasi sitten Montezuman puolelta taaskin kallisarvoinen
lahjoitus kultaa, jalokiviä ja kankaita, maalauksia ja seinäverhoja.
Itse kazikitkin toivat rikkaita antimia. Kullat ja hopeat, jotka Cortez
täten vähitellen oli ko'onnut lahjoitusten ja kiskomisten kautta,
sulatutti hän harkoiksi. Yksistään kullan arvo oli 600,000 _pesos de
oro'a_, mikä summa, jos silloinen kullanarvo verrataan sen arvoon
meidän päivinämme, vastaa 40 miljoonaa Suomen markkaa.

Eikö Espanjalaisten nyt olisi sopinut tyytyä? Ei suinkaan, Montezuma
oli vielä kansoineen päivineen käännettävä Kristinuskoon. Tämähän
myöskin oli valloituksen päätarkoituksia. Mutta siinä kohden kohtasi
Cortez mitä sitkeintä vastarintaa. Järkähtämättä pysyi Montezuma
uskossaan; Espanjalaisten saarna Kristuksesta ja neitsyt Mariasta
herätti vain hänen inhoansa.

Cortez ryhtyi taaskin mielivaltaiseen tekoon. Mexikolaisten
päätemppeliin Espanjalaisten kortterin ulkopuolella ripustutti hän
ristin ja muutaman Mariankuvan ja luetti siellä julkisen messun. Mutta
tämä heidän paraimman temppelinsä häpäiseminen vihastutti mitä
hirveimmin mexikolaisia pappeja. He kiihoittivat kansaa puhdistamaan
pois häpeäpilkut loukattujen jumalien huoneesta ja neuvottelivat
ahkerasti Montezuman kanssa noiden röyhkeiden kuokkavieraiden
tuhoomisesta, jotka eivät edes säästäneet mitä kaikkein pyhintä oli.
Mustia ukonpilviä kasaantui Espanjalaisten pään päälle, ja se hetki
lähestyi, jolloin Tenochtitlanin asukkaat viimeinkin säpsähtivät ylös
näennäisestä tylsyydestään, vääntääksensä niskoiltaan vihattujen
vieraiden ikeen.

Montezuman jumalat huusivat kostoa!

Mutta -- huolimatta suuttuneen Huitzilopochtlin verenhimosta --
Montezuma ei uskaltanut mihinkään väkivaltaiseen tekoon. Oma suu
likempänä kuin kontin suu ja sotajumalankin suu. Hän koki jos suinkin
päästä kuokkavieraistaan hyvällä.

Sentähden kutsutti hän Cortezin puheillensa ja selitytti tälle että
Espanjalaiset nyt muka olivat saavuttaneet matkansa tarkoituksen;
kaikki heidän vaatimuksensa oli täytetty. Mutta -- lausui Montezuma --
jo oli jumalien ja kansan tahto että he mitä kiireimmin lähtisivät
tiehensä; jos ei Cortez tätä tekisi, saattaisi hänet hukka periä.

Tämä oli kerrankin hieman rohkeampaa puhetta Montezuman puolelta, ja
keisarin jyrkkä ääni hämmästytti Cortezia ensimmältä. Mutta pian
tointui tavattomiin kohtauksiin tottunut Espanjalainen, ja hän vastasi,
hetkisen mietittyään, että muka hänkin nyt oli päättänyt palata
takaisin isänmaahansa ja jo ryhtynytkin tarpeellisiin toimiin tätä
varten; mutta koska hänellä ei ollut laivoja, täytyi hänen ensiksi
muutamia semmoisia rakentaa, ja siihen tarvittiin vähän aikaa.

Montezuma tyytyi tähän vastaukseen ja lupasi hänelle kaikki eväät
matkalle, vieläpä auttaa laivojen rakennuksessakin. Cortez, joka tämän
keskustelun kestäessä huomasi että Montezuma oli ammentanut rohkeutta
salaisesta lähteestä, ryhtyi heti silmän-näöksi varsin innokkaisin
matkavalmistuksiin ja julisti lähtöhetken hyvin läheiseksi; mutta
upseereilleen ilmoitti hän salaa ett'ei hän koskaan aikonut väistyä
Mexikosta, jossa hän muka oli aseman herrana ja toivoi semmoisena
voivansa pysyä.

Mutta nyt tuli varsin odottamatta tapaus, joka kerrassaankin uhkasi
kaataa kumoon kaikki Cortezin loistavat tuulentuvat.

-- Nyt ei teidän enää ole tarvis rakentaa laivoja kotimatkaanne varten
-- sanoi eräänä päivänä Montezuma, näyttäen hänelle muutamaa maalausta,
jonka postijuoksijat olivat tuoneet maakunnasta. Valkoiselle
kattuunikankaalle tehty maalaus kuvasi laivastoa, jossa oli
18 alusta ja joka äsken oli saapunut Mexikon rannoille. Laivat oli
silminnähtävästi espanjalaisia. Cortez ei ensinkään epäillyt että ne
toivat hänelle niitä apuvaroja, joita hän toivoi saavansa
lähettiläittensä -- Montejon ja Portocarreron -- palatessa Espanjan
hovista. Nämä olivat jo olleet poissa yhdeksän kuukautta.

Mutta pian saatiin aivan toisia kuulla. Mexikon rannoille saapunut
laivasto ei ensinkään tuonut mitään apuvaroja Cortezille. Sen oli päin
vastoin varustanut ja pannut menemään Velasquez, käskynhaltia Cubassa,
sillä tarkoituksella, että Cortez tuotaisiin elävänä tai kuolleena
hänen käsiinsä ja rohkeilta seikkailijoilta riistettäisiin heidän
voittojensa hedelmät. Laivastossa oli, kuten jo mainittiin, 18 alusta,
ja se kuljetti sotavoimaa, joka oli paljon mahtavampi kuin Cortezin,
nimittäin 800 miestä jalkaväkeä, joiden joukossa 80 musketööriä eli
pyssysoturia ja 120 jousimiestä, sekä 80 hevosmiestä ja 12 kanoonaa.
Tämän melkoisen joukon johtajana oli Pamphilo de Narvaez, Velasquezin
uskollinen ajutantti.

Cortez oli nyt todellakin pahemmassa kuin pulassa. Toisella puolen
kinasteli kapinallinen Tenochtitlan, toisella uhkasi hyvin varustettu
euroopalainen sotajoukko. Mutta mikään ei saanut tätä uhkarohkeaa
miestä masentumaan. Tenochtitlan oli pidettävä kurissa ja Narvaez
kukistettava, ell'ei hän tahtonut joukkoineen suorastaan alistua
Cortezin komennettavaksi. Tätä tarkoitusta saavuttamaan lähetettiin
näppärä isä Olmedo kauppaa hieromaan. Hän tapasi Narvaezin Zampoalassa,
mutta tämä hylkäsi, kuten uskolliselta palvelijalta sopi odottaa,
harmilla ja inholla pappismiehen esiin-tuoman ehdotuksen. Viisas
lähettiläs rupesi silloin Narvaezin upseereille ja sotamiehille
latelemaan oikein kultaisia kertomuksia sotapäällikkönsä voitollisesta
asemasta uudessa Eldoradossa ja osasi niin sukkelasti sovittaa sanansa,
että sotamiehet pian kyllä huomasivat mitä etuja heille lähtisi
liittymisestä Corteziin, -- ja tämä tämmöinen tulos pappismiehen
lähetystoimesta silminnähtävästi olikin ainoa mitä Fernando herra oli
toivonut. Hän olikin pater Olmedon poissa-ollessa tavallisella
sotataidollaan ja älyllään valmistanut pientä joukkoansa tuohon
epätasaiseen taisteluun. Vaarallisimmat viholliset olivat nuo
rautapukuiset ratsumiehet, jotka vahvojen varustuksiensa turvissa
laukkasivat hevosineen jalkaväen keskelle ja pitkillä peitsillään
halkaisivat sen hajalle. Tämmöistä välttääkseen ja turvataksensa
jälkaväkeään teetti Cortez tavattoman pitkät keihäät, joihin muuan
indiaaniheimo hankki hänelle hyvin sitkeää puuta ja varusti ne
vaskikärjillä. Minkä mahdollista parannettiin ja korjattiin niinikään
kaikki kilvet ja rintavarustimet, ja hyökkäysaseet pantiin hyvään
kuntoon. Mutta ennen kaikkea oli nyt käytävä vihollisen kimppuun mitä
suurimmalla sukkeluudella, ja sentähden saivat ne miehet, jotka hän
valitsi osallisiksi retkeen Narvaezia vastaan, pukeutua niin kevyesti
kuin suinkin ja ottaa kannettavakseen niin vähän kuin mahdollista.
Mitään tykistöä ei voitu ajatellakkaan, ja muonavaratkin hankittaisiin
miten milloinkin sopisi itse matkalla.

Tenochtitlaniin jätettiin noin puolet Espanjalaisista linnoitettuun
kortteriin, ja Montezuma oli siellä ankarasti valvottava. Urhokas
Alvarado jäi tätä varustusväkeä johtamaan. Mexikolaisten alakuloinen
keisari lupasi juhlallisesti pysyä paikoillaan, lausui hyvin
liikuttavaiset jäähyväiset Cortezille ja syleili häntä kansan nähden.

Ainoastaan 70 miehen kanssa läksi siis nyt urhea uskalikko ulos
Tenochtitlanin kaupungista kaatamaan kymmenkertaista vihollista. Mutta
miehet olivatkin maailman paraita sotureja. Vuorten ja kuilujen,
purojen ja jokien poikki samottiin kuin nälkäinen susilauma, vaaroja,
vaivoja kysymättä. Cholulassa hengähtivät retkeläiset, ja heihin yhtyi
siellä onnellisesti 120 Espanjalaista rohkean Velasquez de Leon'in
johdossa, joka oli lähtenyt partioretkelle Mexikosta. Niinikään
levähdettiin taasen Tlaskalassa viimeisten päivänmatkain ponnistuksia
varten, ja täällä tarjosivat uskolliset Leipämaan miehet Cortezille
melkoisen sotavoiman, jonka hän tosin ensimmältä ottikin avukseen,
mutta sittemmin erinäisistä syistä lähetti matkalta takaisin. Sitä
vastoin tuli heidän kanssansa yhteen urhokas, kelvollinen Sandoval,
joka Escalantin kuoltua oli lähetetty komentomieheksi Villa ricaan, ja
hän toi muassaan 50 miestä uutismaan varustusväkeä. Cortezin koko
sotavoima oli nyt 240 miestä.

Kiitomarssia kuljettiin loppupuoli tietä, ja heluntai-iltana
pysähdyttiin vähän matkan päähän Zampoalasta, jossa Narvaez piti
leiriään. Ilma oli kauhea. Myrsky kaatoi suuria puita Cortezin
joukkolaisten tielle, ja rankkasade oli paisuttanut tulvilleen
Orizaba-joen, joka vielä eroitti heidät Zampoalasta. Mutta siitä
huolimatta päätti Cortez heti käydä hyökkäykseen. Raju-ilman raivotessa
pidettiin rippi ja lyhykäinen jumalanpalvelus, ja päällikkö jakasi
joukkonsa kolmeen osastoon: yksi joukkio Sandovalin johdolla
valloittaisi vihollisen tykistön, toinen, jota johti Olia, ryntäisi
Narvaezin kortteriin ja kolmas Cortezin omalla johdolla pitäisi
hevosväkeä pelossa ja olisi apuna missä paraiten tarvittaisiin.
Tiedettiin että Narvaez majaili pyramiidi-temppelissä keskellä
kaupunkia, ja sinne päin nyt hyökättiin.

-- Hiljaisuutta, kuuliaisuutta ja rohkeutta! -- komensi Cortez, ja
uskalias joukko lähti liikkeelle kaupunkiin. Puoli-yön aikana tultiin
esikaupunkeihin, jossa myrsky melkein esti marssivien askeleita
kuulumasta; mutta väkirikkaassa kaupungissa oli kuitenkin mahdotonta
välttää ilmi-tuloa, ja Narvaezin kortteriin saapui sanoma uhkaavasta
vaarasta. Muuan vahti ilmoitti asian, mutta turhaan; hyökkäystä
tämmöisenä hirveänä yönä pidettiin mahdottomana, ja vasta uusittujen
ilmoitusten tultua kutsui Narvaez joukkonsa aseisin. Cortez oli jo
lähestynyt pääkortteria ja näki valon loistavan temppeli pyramiidistä.

-- Tuolla on päämäärämme! Tuolla on Narvaezin kortteri! -- huusi Cortez
Sandovalille, lähettäen samassa Olian hyökkäämään tykistön kimppuun,
joka oli asetettu temppelin edustalle. Tästä ammuttiin huonosti
tähdätty laukaus, joka tappoi ainoastaan kaksi miestä, ja ennenkun
kanoonat ennätettiin saada uudestaan ladatuiksi, oli Olian
viisikymmentä miestä valloittanut koko tykistön, samalla kun Cortez
pysähytti paikalle kiitävän ratsuväen, joka riensi tykistölle avuksi.
Samaan aikaan ryntäsi Sandoval temppelin rappusia ylöspäin ja pääsi
pyramiidin laakealle katolle, jossa Narvaez upseerineen ja näiden
kanssa joukkio jalkaväkeä piti paikkaa. Siinä oli päällikön ympärillä,
kaikkiaan noin 40 miestä, jotka puolustivat itseään pelotta ja
voimakkaasti, mutta tuo kuolemaa hämmästymätön joukkio, joka syöksi
heidän päällensä, teki pian kaiken vastustuksen tyhjäksi. Narvaez itse
sai peitsen pistoksen silmäänsä. Sandoval yhden miehensä avulla otti
hänet kiinni, ja viholliset heittivät aseensa. Taistelu temppelin
katolla oli päättynyt, ja kun tieto päällikön joutumisesta vangiksi oli
ehtinyt levitä, luopuivat Narvaezin sotilaat toinen toisensa perästä
tappelusta. Vähemmässä kuin yhden tunnin ajassa olivat uhkarohkeat
Cortezin miehet päässeet paikan herroiksi, ja Cortez oli taaskin tehnyt
urostyön, joka lisäsi rohkeiden seikkailijain luottamusta hänehen.
Viisaalla menetyksellään sai hän sitä paitse puolelleen myöskin kaikki
voitetut, niin että hänen pieneen joukkoonsa nyt yhtyi lähes 1000
miestä, jotka olivat hyvillä aseilla varustetut. Kaikki Narvaezin
sotatarpeet tietysti nyt olivat niinikään hänen käytettävissään.
Narvaez itse vietiin vankina Villa ricaan.

Zampoalassa saavutti tämä tapaus suurta tyytymystä, ja kaziki lahjoitti
Cortezille ja hänen upseereilleen koko joukon -- kauniita
indiaanilaisia tyttöjä.

Zampoalasta lähetti Cortez pienempiä osastoja tutkimaan maata ja
perustamaan uutisasuntoja, viipyen lisätyn päävoimansa kanssa itse
siellä levähtämässä retken rasituksista. Mutta sill'aikaa saapui
huolestuttavia tietoja Mexikosta, jotka kertoivat että Tenochtitlanin
asukkaat olivat tarttuneet aseisin ja että Espanjalaisten kortteri
siellä oli suuressa vaarassa.

Cortez päätti heti luopua kaikista muista puuhista, rientääkseen
ahdistetulle Alvaradolle avuksi ja vahvistaakseen Espanjalaisten asemaa
pääkaupungissa.

Alvarado oli täällä tehnyt itsensä syypääksi häpeälliseen ja julmaan
työhön, ja tämä työ oli saattanut Aztekien sotajumalan ja kansan
täyteen raivoon. Tenochtitlanin asukkailla oli näet tapana joka vuosi
toukokuussa Huitzilopochtlin kunniaksi viettää suurta juhlaa, johon
kokoontui mahtava joukko maan ylhäisiä ja muuta kansaa. Se oli nytkin
vietettävä isoimman temppelin pihalla lähellä Espanjalaisten kortteria,
ja Alvarado antoi nimenomaan lupansa tavallisten juhlatemppujen
suorittamiseen, ehdolla ett'ei kenkään saisi olla aseissa. Noin 600
ylhäistä Aztekia tulikin määrättynä päivänä saapuville juhlaan, kaikki
komeimmissa puvuissaan ja kalleissa koristuksissa. Mutta tuskin oli
heidän tanssinsa alkanut, kun Alvarado miehitti kaikki portit ja syöksi
sitten hurjine joukkoineen pahaa aavistamattomien ja aseettomien
juhlivien kimppuun ja tappoi heidät viimeiseen henkeen saakka.
Ainoastaan yksi ja toinen lienee pelastunut kiipeemällä temppelin
katolle ja sitten hyppäämällä sieltä kauas alas sen ulkopuolelle.
Veren- ja kullanhimoiset Espanjalaiset ryöstivät sitten murhattujen
ruumiit paljaiksi. Tänä onnettomana päivänä oli kaatunut Aztekien koko
ylhäisin aatelisto, ja tuskin oli sitä perhettä kaupungissa, joka ei
nyt olisi ollut suruun ja murheesen vaipuneena.

Mutta sanoma tästä kauheasta teurastuksesta levisi salaman nopeudella
sekä pääkaupungissa että läheisissä kylissä, ja sanomaton katkeruus
valtasi kaikkien mielet. Jo ennen aamun koittoa ympäröitsi
Espanjalaisten kortterin raivoava, ääretön joukko Mexikolaisia, jotka
epätoivon urhoollisuudella yrittivät rynnäkköä rakennuksiin; ja
Espanjalaisten koko sotataito olisi mennyt mitättömiin, ell'ei
Montezuma olisi astunut väkijoukon näkyviin ja hillinyt sen harmia.
Tuhoa ja turmelusta hävyttömille kuokkavieraille kuitenkin
rakennettiin. He olivat tästä lähin masennettavat nälän kautta, ja
heidän pesäpaikkansa ympärillä pidettiin ankaraa vahtia, jonka tuli
estää kaikkea yhteyttä heidän ja kauppatorien kesken. Alvaradon asema
rupesi käymään arveluttavaksi; ruokatavarat olivat loppumaisillaan. --
Mutta sotapäällikkö läheni kiitomarssia vuorien poikki, ja kesäkuun 24
p:nä kajahti Espanjalaisten kortterista sanomaton riemuhuuto, kun
Cortezin rummut ja torvet pärisivät pitkin Tenochtitlanin katuja. Tällä
kertaa ei tosin mikään ihmettelevä parvi kaupunkilaisia ollut hänelle
terve-tuloa sanomassa, mutta eipä myöskään uskallettu tehdä vastarintaa
tuolle melkoiselle sotajoukolle, jota hän nyt johti. Hän oli nähty
lähtevän pääkaupungista 70 sotilaan kanssa; ei kummaa että ne tuhannet,
jotka hän nyt toi muassaan, herättivät hämmästystä. Niiden neljän tai
viiden hevosen asemesta, joilla Cortez, Olia, d'Ordaz ja vielä pari
ritaria olivat jättäneet kaupungin, näkivät Mexikolaiset nyt 100
rautapukuista ratsumiestä, 1,000 oivallisesti varustettua espanjalaista
jalka-sotamiestä ja 2,000 hurjaa, sotapukuista Tlaskalaista ylpeässä
tappelu-asennossa pölyttävän katuja, samalla kun piiritetyt
ammuskelivat ilolaukauksia.

Näytti ensimmältä siltä kuin tämä loistava kulkue olisi masentanut
Mexikolaisten vastustuksen, mutta hämmästys oli ainoastaan hetkellinen.
Vihattujen vieraiden perikato oli päätetty, ja se hiljaisuus, joka
vallitsi kaupungissa Cortezin uuden sotajoukon saapuessa ja vielä
seuraavanakin päivänä, oli ainoastaan kauhean raju-ilman enteitä.
Cortezille heti pisti silmään se seikka, ett'ei kukaan lähestynyt
Espanjalaisten kortteria. Sentähden hän tulonsa jälkeisenä päivänä
lähetti d'Ordozin 400 miehen kanssa ulos urkkimaan mielten tilaa
kaupungissa. Tämä joukkio ei tavannutkaan lähimmillä kaduilla mitään
suurempaa väen-paljoutta, mutta tultuaan kauvemmas Espanjalaisten
kortterista sai d'Ordaz kokea toista. Äkkiarvaamatta hyökkäsi hänen
kimppuunsa kaikilta tahoilta suuret joukot Mexikolaisia, ja laakeilta
katoilta viskattiin kiviä ja heitettiin keihäitä hänen joukkoonsa.
Kamppaus oli kova, ja vasta paljon veren vuodettua ja 8 miehen kuoltua
onnistui d'Ordozin päästä takaisin toveriensa turviin. Mexikolaisia oli
tässä kaatunut monta vertaa enemmän, mutta he olivat kuitenkin
pakoittaneet vihollisensa peräytymään, ja tämä oli voitto, joka
suuresti elähytti heidän rohkeuttaan. He ajoivat d'Ordazin joukkolaisia
takaa kortterin portille saakka ja yrittivät väkirynnäkön. Ei mikään
näkynyt Tenochtitlanin taistelijoita peloittavan. Espanjalaiset
kanoonat niitteli heitä joukottain maahan; mutta vereksiä voimia astui
kuolleiden ruumisten päälle, tapellen katkeruuden kiukulla ja kuolemaa
hämmästymättä. Mexikolainen kansanluonne osoitti sinä päivänä puolta,
jota ei Cortez ollut ennen tuntenut. Hän sai syytä kunnioittamaan
vihollistansa. Narvaezin upseerit ja sotamiehet olivat peräti
peloissaan.

Puolustuksesta päätti nyt Cortez, pitääksensä vireillä rohkeutta
joukossaan, käydä hyökkäykseen. Niin tehtiinkin seuraavan päivän
aamuna, hevosväki etupäässä. Ja järjestymättömäin mexikolaisten
joukkojen oli mahdoton vastustaa rautarintaisten ratsumiesten
rynnäkköjä. He väistyivät, mutta aatelinsa johtamina kävivät
Tenochtitlanin miehet uudestaan vihollistensa kimppuun. Papit puhuivat
heille häväistyjen jumalien ja uhatun kotilieden puolesta, ja kansan
kunniantunto vaati kostoa tai kuolemaa. Tuhansittain heitä kaatui
omille kaduille, mutta uusia miesvoimia tuli herkeämättä sijaan
maaseudulta, ja temmellys kävi kauheaksi. Sanomaton katkeruus paisutti
Tenochtitlanilaisten tappelu-intoa, ja Espanjalaiset olivat varsin
vaarallisessa tilassa. Ahtailla kaduilla oli Cortezin miesten vaikea
käyttää sotaisia konstejaan; taistelu kävi hurjaksi, säännöttömäksi
käsikähäkäksi. Silloin sytyttivät Espanjalaiset suuren Takuba nimisen
kadun talorakennukset palamaan, ja heidän vihollisensa väistyivät. --
Taistelutanner oli täynnään kaatuneita ruumiita, ja kanavat virtasivat
punaisina verestä, Mexikolaisten verestä, joka oli vuotanut isänmaan ja
kotilieden puolustuksessa. Espanjalaisia oli 12 jäänyt kuolleena
tappotanterelle ja 60 oli haavoitettuna, -- suurin tappio, minkä he
vielä olivat kärsineet missään taistelussa indiaaneja vastaan.

Cortez palasi tosin voittajana kortteriinsa, mutta tämä voitto oli
Pyrrhus-voitto eikä ensinkään ratkaiseva. Se ei mitään varsinaista
muutosta vaikuttanut asiain tilaan. Eikä toinenkaan hyökkäys ulos
kortterista, jonka hän teki muutaman päivän perästä siitä, tuottanut
mitään sen enempää tulosta. Mexikolaisia taas murhattiin tuhansittain,
ja osa kaupunkia poltettiin poroksi; mutta 40 Espanjalaista ja
Tlaskalaista kaatui myös kuoliaana kentälle ja vielä paljon enemmän
haavoittui. Cortez itse sai nuolen vasemman kätensä läpi, ja
Espanjalaisten täytyi iltapuolella vetäytyä takaisin pesäänsä, jota
vastaan Mexikolaiset taas seuraavan aamun koittaessa ryntäsivät uusilla
sotavoimilla. Uupuneet, osaksi haavoittuneet Espanjalaiset heräsivät
uuteen taisteluun, joka alkoi raivosalla hyökkäyksellä indiaanien
puolelta. Mexikolaiset syöksyivät tuhansin joukoin kuolemaan
rohkeudella, joka kauhistutti uskaliaimpiakin rintoja Espanjalaisten
sotajoukossa. Jos olisi Mexikolaisia kaatunut vaikka kuinka suuret
laumat, tuli aina uusia sijaan; jota vastoin Cortezilla ei ollut
käytettävissään apujoukkoja. Uupumus yksistään teki tämmöisen taistelun
jatkamisen mahdottomaksi. Toisiin keinoihin oli ryhdyttävä.

Cortez koki sentähden saada Montezumaa näyttäytymään kansalleen ja
rauhoittamaan alamaisiaan. Aselepo oli kaikella muotoa saatava, jonka
aikana ainakin saataisiin levähtää liiallisista rasituksista ja hankkia
muonavaroja, jotka rupesivat olemaan varsin vähissä, ja mitäs
ollakkaan! Montezuma keisari oli kai jo kokonaan unohtanut
Huitzilopochtlin ja muut jumalansa. Hän suostui Cortezin ehdoitukseen.
Hän pukeutui valta-arvonsa koko komeuteen. Hän ripusti yllensä kaikki
ne koristukset, joita hänellä juhlallisissa tiloissa oli tapana kantaa.
Hän astui linnoituksen muurille ja näyttäytyi kansalleen. Kuni
noitasauvalla koskettuna vaikenikin raivoisa joukko. Rummut ja torvet
lakkasivat päräjämästä, huuto ja ulvonta taukosi. Jotkut
heittäysivät maahankin, niinkuin olivat tottuneet juhlapukuista
keisariaan kunnioittamaan. Syvä hiljaisuus vallitsi, kun Montezuma
ojensi kättään osoittaakseen aikovansa puhua. Ja Montezuma puhui. Hän
kiitti kansaansa kaikesta uskollisuudesta ja uhraavaisuudesta, josta
hän näinä päivinä oli nähnyt todistuksia, jotka ilahuttivat hänen
sydäntään. Mutta kovasti oli häntä muka myöskin surettanut nähdä
kansansa uhraavan vertansa turhassa ja tarpeettomassa taistelussa, --
ja hän käski taistelevien laskea aseensa maahan.

Montezuma parka! Häväistyn sotajumalasi kostonhetki oli tullut. Ja
kunnian-arka Huitzilopochtli, jonka arvoa loukkaamaan olit päästänyt
muukalaiset maahan, -- kosti sinulle oman kansasi avulla.

Hiljaisuutta kesti muutama silmänräpäys keisarin puhuttua. Mutta mitään
tottelemisen merkkiä ei näkynyt. Hiljainen tyytymättömyyden murina
alkaa, se kasvaa kasvamistaan ja kovenee kovenemistaan, kunnes
uudestaan kauhea ulvonta ja huuto kirjavasta ihmistungoksesta halkaisee
ilman; vinkuva rankkasade nuolia ja kiviä lentää ylös muurille, jossa
keisari seisoo; ja ennenkun espanjalaiset ritarit kerkeävät peittämään
häntä kiivillään, vaipuu Montezuma, kuolettavasti haavoitettuna kiven
ja kahden nuolen iskusta, ritarivieraittensa käsivarsiin.

Tämä tapaus vaikutti kuitenkin vielä valtavammasti mexikolaiseen
väkijoukkoon kuin äsken keisarin esiintyminen, ja peläten jumalien
suuttumusta tuon Aztekien historiassa tavattoman teon johdosta, pakeni
kansa nopeammasti kuin oli kiitänyt rynnäkköön. Espanjalaiset olivat
hetkeksi päässeet vihollisistaan. Haavoittunut keisari vietiin nyt
huoneisinsa, ja kaikki tehtiin hänen henkensä pelastukseksi. Mutta
epätoivossaan ja puoleksi mielettömänä tuskasta ja surusta sen
häpäisevän iskun johdosta, joka oli tullut hänen osakseen omien
alamaisten puolelta, kieltäytyi kalman koskettama keisari nauttimasta
tarjottuja lääkkeitä, repi siteet haavoistaan ja torjui luotaan kaiken
ravinnon. Pater Olmedo yritti silloin kääntämään häntä Kristin-uskoon,
mutta turhaan, ja meidän täytyy kunnioittaa onnetonta Montezumaa hänen
viimeisinä hetkinään.

-- Alamaiseni minua halveksivat, -- oli järkähtämättömän ruhtinaan
vastaus lähetyssaarnaajan houkutuksiin, -- mutta minä en tahdo
halveksia itseäni enkä pettää isieni uskoa. --

Kolme päivää perästäpäin kuoli Aztekien keisari uskossa jumaliinsa.

Sen keisariuuden veriset murhanäytelmät päättyvät murhenäytelmiin.

Häväisty Huitzilopochtli oli kovasti kostanut palvelijalleen,
joka ei pystynyt häntä puolustamaan; mutta kovan kohtalon kaatama
jumalan-palvelija heitti henkensä lujassa uskossa tuohon kostajaan ja
häpeän katkera huokaus huulillaan.

Hämäräperäinen tarina Quetzalkoatlista oli käynyt toteen. Montezuma
parka!

Häneltä jäi eloon monta lasta. Kaksi hänen poikaansa hakkasivat
Mexikolaiset kuoliaaksi, Espanjalaisten lähtiessä kaupungista. Kolme
tyttöä kastettiin Kristinuskoon. He joutuivat sittemmin naimisiin
espanjalaisten miesten kanssa. Yksi poika sai myöskin, vähän jälkeen
isänsä kuolemaa, kasteen ja nimen Don Pedro de Montezuma. Hänelle antoi
keisari Kaarle Viides kreivin-arvon ja laveat maanalat Uudessa
Kastiliassa, jossa hänen jälkeläisiään kuuluu vieläkin elävän.



VII. Salto de Alvarado.


Montezuman mentyä Manalaan huokasivat Mexikolaiset pari päivää --
hieman hämillään kohtalosta kovaonnisen keisarin, jonka raivostunut
väkijoukko oikeutetussa vihassaan oli toimittanut päiviltä pois.

Mutta pian alkoi ottelu uudestaan ja tällä kertaa oikein määrätyn
suunnitelman mukaan. Espanjalaisten kortterista vievät kadut ja sen
ympärillä olevien korkeiden rakennusten katot miehitettiin sotilailla,
jotka tuon tuostakin tekivät valehyökkäyksiä ja pitivät Espanjalaisia
alituisessa työssä.

Ja nyt alkaa pitkä jakso tuimia tappeluja, joissa toiselta puolen
Tenochtitlanin pojat kuolemaa vähintäkään hämmästymättä uhraavat
itsensä uhatun isänmaan ja vapauden puolesta, mutta toiselta puolen
myöskin Espanjan uskalikot ritarit osoittavat urhoollisuutta ja
rohkeutta, jonka vertaista historia tuskin tuntee.

Erään korkean temppelin katolta lähellä Espanjalaisten kortteria näki
heidän vihollisensa alas tämän pihalle, saattaen siten pitää heitä
tarkasti silmällä ja niinikään vinguttaa heihin nuolia ja
heittokoneita. Päästäkseen tästä ikävästä naapurista, käski Cortez Juan
de Escobar'in sadan miehen kanssa hyökätä temppeliin ja pistää se
palamaan. Mutta kolme kertaa koetettuaan täytyi Escobarin väistyä.
Silloin Cortez itse muutaman rynnäkköosaston etupäässä pääsi, kun
pääsikin, temppelin laakealle katolle. Mutta täällä piti paikkaa 500
mexikolaista aatelismiestä ja valittua sotilasta. Alkoi hirveä
kamppaus, jota kesti kolme tuntia. Verta vuoti ja luut ryskyivät.
Cortez itse joutui mitä suurimpaan vaaraan. Kaksi ylhäistä aztekiläistä
soturia päätti uhrata itsensä isänmaan pelastukseksi vapauttamalla sitä
sen pahimmasta vihollisesta, Cortezista. Molemmat syöksivät tässä
tarkoituksessa ilman aseitta sotapäällikön kimppuun, yrittäen vetää
hänet muassansa katon rintasuojan yli ja alas syvyyteen. Mutta tuon
notkean ja voimakkaan miehen onnistui saada vihollisensa saman kohtalon
uhriksi, jonka he olivat aikoneet hänelle, ja tavallisella
kylmäverisyydellään jatkoi Cortez tappelua, joka sitten pian
kallistuikin Espanjalaisten eduksi, heidän kuitenkin monta
rautakouraista miestä menetettyänsä.

Samalla aikaa tapeltiin myöskin Takuba-kadulla, josta Mexikolaiset
kokivat päästä temppelin miehistöä auttamaan. Tästä esti heitä
kuitenkin muuan joukkio Espanjalaisia. Kadulla kärsivät niinikään nämä
kuitenkin melkoisia vahinkoja, ja Cortez riensi, voitettuansa
viholliset temppelin katolla, alas omiansa auttamaan. Hän pääsi
ratsunsa selkään. Suuri joukko Mexikolaisia ympäröi hänet heti, ja
taaskin oli kova vaara tarjona. Fernando herra, kaadettuaan lähimmät
ahdistajansa maahan, kannusti kuitenkin hevosensa pois eräälle
poikkikadulle. Täällä oli toinen joukkio vihollisia vastassa.
Cortez näki miten erästä hänen ritariansa, joka oli revitty ales
hevosen-selästä, vietiin pois vankina. Vähääkään arvelematta syöksee
rohkea uskalikko joukkioon, joka nähdessään pelätyn sotilaan pakenee,
päästäen vankinsa irti. Tämä nousee jälleen ratsunsa selkään, ja
molemmat ritarit karkaavat peitset tanassa takaisin Takuba-kadulle,
jossa sotapäällikköä tervehtivät hänen joukkonsa riemuhuudot.

Seuraus sen päivän tapahtumista oli Mexikolaisten pakollinen
poistuminen temppelistä ja tämän palo. Mutta tämä Espanjalaisten etu
oli maksanut heille paljon verta, ja asema oli melkein entisillään;
sillä temppelin kadotettuansa, varustivat Mexikolaiset kaikki
Espanjalaisten kortteriin vievät kadut rovituksilla, kokien sillä
tavoin sulkea heidät kokonaan erilleen toripaikoilta.

Cortez piti nyt kenraaliensa kansa sotaneuvottelun, ja tässä päätettiin
vihdoinkin lähteä kaupungista pois. Tlaskalassa ko'ottaisiin riittävä
sotajoukko ja sitten rakennettaisiin joitakuita pienempiä laivoja,
joista voitaisiin pitää valtaa järvillä ja ahdistaa pääkaupunkia; sillä
ne kaksi sotaprikiä, jotka Cortez oli valmistellut, olivat Mexikolaiset
hävittäneet jo hänen retkellään Narvaezia vastaan.

Tähtien-selittäjä Botillo kysyi taivaan-kappalten neuvoa, ja ne
neuvoivat Espanjalaisia lähtemään yön aikana. Kaikki valmistukset
suoritettiin tuota pikaa ja rakennettiin kuljetettava silta pantavaksi
aukkojen poikki siinä padossa, joka yhdisti pääkaupungin mannermaahan;
sillä Mexikolaiset olivat, kuten vakojain kautta saatiin tietää,
poistaneet näiden aukkojen poikki johtavat sillat, ja vesi kanavissa
oli osaksi syvää.

Niin tapahtui siis Espanjalaisten lähtö heidän pesäpaikastaan
Tenochtitlanin kaupungista sydän-yönä vasten heinäkuun 2 p:ää v. 1520.
Yö oli pimeä, kolkko ja sateinen. Kolmessa osastossa marssi sotajoukko
ulos kortteristaan ja sitten Takuba-katua alaspäin, josta hevosväki
edellisenä päivänä tekemänsä hyökkäyksen kautta oli perannut pois
rovitukset. Espanjalaiset valitsivat tämän tien -- joka oli
päinvastainen sitä, jota he olivat tulleet -- pettääksensä
Mexikolaisia; mutta he pettyivät surkeasti itse. Mexikolaiset, jotka
tarkasti olivat huomanneet kaikki Espanjalaisten valmistuspuuhat ja
arvanneet heidän aikeensa, miehittivät hyvään aikaan kaikki kolme
patoa, jotka veivät kaupunkiin, eivätkä suinkaan unohtaneet
Takuba-patoa. Tuskin olivat Espanjalaiset jättäneet ensimäiset kadut ja
ensimäisen pato-aukon taaksensa, kun heidän kimppuunsa hyökkäsi ääretön
joukko vihollisia, jotka molemmilta puolen järveä veneillään soutivat
padolle päin ja ahdistivat Espanjalaisten yhteen-sullottuja rivejä,
joita tällä kapealla, keinotekoisella tiellä ei mikään sotataito voinut
pelastaa siitä hirveästä tappiosta, joka nyt seurasi.

Ensi kertaa lakkasi kaikkinainen komento ja sotakuri Espanjalaisten
riveissä, ja mitä katkerin käsikahakka syntyi Mexikolaisten
päättymättömien parvien ja Espanjalaisten kesken -- kaikki kauheassa
sekamelskassa. Hakattiin, survottiin, pistettiin ja lyötiin ympärilleen
mielettömällä raivolla, milt'ei tuntematta vihollista ystävästä; ja
jokainen komentosana hämmentyi indiaanien hurjiin sotahuutoihin ja
heidän torviensa tuimaan toitotukseen, jonka välistä toisinaan jyrähti
sotajumalan rummun hirveä ääni.

Kauheimpana raivosi kamppaus jälkijoukossa, jossa Alvarado ja de Leon
olivat komentajina. Siinä tapahtuva suuri miestappo pakoitti Cortezin
ja hänen seurue-ritarinsa tekemään kierroksen ja kääntymään takaisin
tälle osastolle avuksi. De Leon oli jo kaatunut. Alvarado seisoi
paljaalla maalla, ainoastaan pieni parvi miehiään ympärillänsä ja
puolustaen itseään sadankertaista vihollista vastaan. Hänen
sotaratsunsa, joka ennen kantoi häntä niin monessa kuumassa kahakassa,
oli nyt kaatunut hänen altansa, itse oli hän haavoitettuna monesta
paikasta ja koki turhaan ko'ota hajonnutta joukkoaan, jota raivoava ja
yhä lisääntyvä vihollinen ajoi ajamistaan kanavan reunalle. Taistelun
alkaessa oli tykistöstä ja pyssyistä kyllä ollut apua ne kun niittivät
maahan sadottain indiaaneja. Mutta mikään ei enää voinut hillitä näiden
villittyä vihaa. Takarivien pusertamina olivat etummaiset tulleet
lykätyiksi tykistön luo, karanneet sen kimppuun kuin tuuliaispää ja
tehneet tuhoa ihmisille ja kanoonille. Niiden espanjalaisten ritarien
urhokas hyökkäys, jotka nyt hevosineen tulivat avuksi, vaikutti hetken
pysäyksen ja antoi heidän maamiehilleen aikaa hieman hengähtämään ja
kokoontumaan. Mutta pian repi heidät taas hajalleen vastahyöky
taisteluun palaavia vihollisia, ja Cortez toverineen oli pakoitettu
vetäytymään takaisin, jolloin moni hänen miehistään jäi aaltojen
valtaan. Alvarado seisoi tuokion aikaa patoaukon partaalla, epäröivänä
katsellen syvyyttä allansa ja siinä veneineen viliseviä vihollisia.
Heittäytyisikö hän, ilman hevosetta kun oli, veteen keskelle vihollisia
veneitä? Se olisi ollut melkein suorastaan surman suuhun menemistä.
Hänellä ei ollut kuin sekunti miettimisen aikaa. Mutta Alvarado oli
väkevä ja notkeavartinen herra. Epätoivo toi yliluonnollista voimaa.
Asettaen mahdottoman pitkän peitsensä alapään vedessä venyvää
hylkyromaa vasten, hyppäsi hän hyvään vauhtiin ja keikahutti itsensä
tuon kauhean kuilun, tuon hirveän hornan-suun yli. Aztekit ja
Tlaskalaiset tuijoittivat hänehen silmät selällään.

-- Se on totisesti _Tonatiuh!_ Se on auringon poika! Se on päivän
poika! -- huudettiin heidän joukostaan.

Aukko oli niin suuri, että urhokas Diaz, joka hyvin huomasi paikan,
sanoo moista hyppäystä mahdottomaksi kellen tahansa toiselle. Se painui
syvälle sikäläisten aikalaisten mieleen, ja muisto espanjalaisen
ritarin rohkeasta keikkauksesta elää vielä tänä päivänäkin Mexikon
kaupungissa, jossa paikkaa, missä se tapahtui, mainitaan nimellä
_Salto de Alvarado_ (Alvaradon hyppäys). Herkuleen ja Teeseuksen
kai olisi kelvannut katsella sen miehen mainiota äksänpäksää.

Mutta tämä yö, jonka tuimista tapahtumista emme huoli sen laveammalta
kertoa, on Mexikon valloituksen historiassa myöskin saanut nimen
"Surullinen yö" -- _La noche triste_. Sen taistelussa menetti 500
Espanjalaista ja 3,000 Tlaskalaista henkensä, ja ainoastaan vähäinen,
surkealta näyttävä jäännös siitä joukosta, jonka etupäässä Cortez oli
kulkenut pääkaupunkiin, kokoontui aamulla Takuban kaupunkiin. Täällä
oli sotapäällikkö, joka yöllä oli taistellut sanomattomalla
urhoollisuudella, astunut hevosensa selästä, ja hän nähtiin istuvan
muutaman indiaanilaisen temppelin portailla kasvot käsissään, samalla
kun tähteet hajonneesta joukosta kulki hänen ohitsensa, vaivalla
vetystäen eteenpäin katuja pitkin. Tuskin 400 Espanjalaista oli
jälellä, ja näistä melkein jok'ainoa mies haavoitettuna. Hevosväestä
oli tallella 23 miestä, tykkiväestä ei yhtäkään, ja kaikki kanoonat
olivat olleet ja menneet. Ei edes yhtään pyssyäkään ollut kauheasta
kahakasta pelastunut. Sotilaat olivat heittäneet ne luotansa,
pystyäkseen paremmin pääsemään tiehensä.

Isku oli kovin, mikä vielä oli kohdannut Cortezia; mutta istuessaan
tuossa temppelin rappusilla hän ei suinkaan antanut lohduttomalle
epätoivolle sijaa, vaan -- mietti vain uutta suunnitelmaa Mexikon
valtakunnan valloittamiseen. Vähitellen kokoontui hänen ympärilleen
siinä henkiin jääneet ritarit -- Sandoval, Alvarado, Olid, d'Ordaz,
Avila -- ja kaikkein iloksi ihana Marina, jonka ynnä muutamain
Tlaskalan sotapäällikön tyttärien kanssa muuan tlaskalainen
varjelusväki oli onnellisesti pelastanut pois kahakan kauhistuksesta.
Toinenkin tulkki, Aqvilar, oli pelastunut; mutta etenkin ilahutti
Cortezia tässä paikassa läsnä-olollaan laivan-rakennusmestari Martin
Lopez, sillä sotapäällikkö oli ottanut tämän uusiin laskuihinsa. Hän
tahtoi, näet, päästä Takuba-järven herraksi ja vasta sitten uudestaan
ahdistaa pääkaupunkia. Uusia voimia siis vain vähäsen espanjalaisille
sotilaille ja uusia apujoukkoja Tlaskalasta!

Lyhykäisesti levättyään Takubassa lähti Cortez ränstyneine joukkoineen
pitkää kiertotietä myöten marssimaan uskollisten Tlaskalaisten rajoille
päin. Mutta Tenochtitlanin miehet, jotka olivat imeneet rohkeutta
yöllisestä voitostaan, ajoivat Espanjalaisten väsynyttä joukkoa takaa,
tehden heille yöt päivät kovaa kiusaa. Niinpä tultiin muutamalle mäelle
alla olevan, ahtaaksi solaksi suippenevan laakson partaalla, ja
Espanjalaisten tie vei solan lävitse. He näkivät lukemattoman joukon
indiaaneja täyttävän laakson ja sulkevan heiltä tien, ja keskellä
joukkoa liehui Mexikon valtakunnan lippu, kultalankainen verkko pitkän,
höyhenillä koristetun tangon päässä. Espanjalaiset hämmästyivät, mutta
Cortez huusi:

-- Täss' ei ole muu neuvona kuin voitto tai kuolema. -- Ja rohkealla
kylmäverisyydellä järjesti uskalikko pikapikaa joukkonsa, antaen
samassa käskyn hyökkäykseen. Hevosväki etu- ja jälkijoukkona karattiin
kuni vimmattu susilauma indiaanien kimppuun, ja näiden rivit
halkaistiin. Kauhea murhanäytelmä seurasi, ja Espanjalaiset etenivät
etenemistään. Mutta kaatuneiden Mexikolaisten sijaan tuli yhä uusia
parvia aukkoja täyttämään, ja Cortezin urhea joukko oli perikadon
partaalla. Silloin pistää hänen päähänsä vihollisen loistava lippu. --
Tuolla on otettavamme! --

Ja Cortez kannustaa hevosensa, ratsastaa lähimmät vihollisensa
kumoon, jakelee kuolettavia iskuja oikealle ja vasemmalle ja on pian
indiaanien tiheimmässä parvessa. Sandoval, Alvarado, Olid, Avila ja
muut, joiden hevoset vielä pystyvät miestä kantamaan, ovat hänen
kintereissään. Cortez pistää peitsellään mexikolaisen sotapäällikön
alas kantotuolilta, jossa tämä istuu ylhäisten sotilaiden ympäröimänä;
espanjalainen ritari Juan de Salamanca hyppää hevosen-selästä ja
sieppaa vahvalla kädellään lipun, jonka hän ojentaa Cortezille. Tämä
heiluttaa kultaverkkoa päänsä päällä, -- ja kauhistuksen valtaamina
syöksevät indiaanit sikin sokin ulos laaksosta. Valtakunnan lippu kun
on menetetty, on myöskin kaikki menetetty, -- on oppi, jota he näkyvät
ymmärtävän.

Mutta Espanjalaiset ja Tlaskalaiset eivät tyydy tähän, vaan ajavat
vuorien väliin paenneita vihollisia takaa, tappaen heitä sadottain.

Semmoinen oli tappelu _Otumban_ luona heinäkuun 8 p:nä 1520.
100,000 Mexikolaisesta oli kaatunut 20,000. Se on tullut yhtä mainioksi
kuin Alvaradon kuuluisa kuperkeikka "Surullisena yönä" ja sopii
kerrottavaksi samaan jaksoon.

Siinä ei enää vaikuttanut voittoa tykkien peloittava pauke eikä
pyssyjen salaperäinen rätinä, vaan tappo tehtiin paljailla aseilla --
miekalla ja peitsellä.

Seuraavana päivänä saapui Cortezin joukko Tlaskalalan alueelle. Ne
Tlaskalaiset, jotka surma-enkeli oli säästänyt, heittäysivät
kasvoilleen ja suutelivat äidillistä maata, jolle he eivät enää olleet
toivoneet saavansa astua.



VIII. Quatemozin ja viimeinen ponnistus.


Huolimatta niistä kaikista onnettomuuksista, joihin valloittajien
retkikunta oli joutunut, tervehtivät kelpo Tlaskalaiset heitä
erinomattain hyväntahtoisesti, ja Cortez puolestaan lahjoitti
vapaavallan suurelle neuvostolle jaettavaksi sen melkoisen sotasaaliin,
joka oli jäänyt hänen käsiinsä Otumban tappotanterella.

Kovista rasituksista uupuneena vaipui Cortez tautivuoteelle,
mutta siitäkin johti hän ja järjesti kaikki toimet. Kivut eivät
masentaneet tämän karaistun miehen toiveita eikä hänen luottamustaan
tulevaisuuteen. Kaksi laivaa lähetettiin Hispaniolaan ostamaan hevosia
ja pestaamaan väkeä, ja soturien kylliksi levähdettyä antoi Cortez
heidän tehdä partioretkiä Mexikon alueelle, pitääkseen väkeänsä työssä
ja totuttaakseen sitä taasenkin voittoon. Tlaskalaisia harjoitettiin
espanjalaisiin sotatemppuihin.

Niinikään perustettiin uusi uutismaa Tepeakilaisten alueelle, joka
koski rajoillaan Tlaskalaan, -- sittenkun Cortez useassa kahakassa oli
kukistanut tämän heimokunnan ja viimein tehnyt liiton heidän kanssansa.
Onnetar rupesi jälleen hymyilemään sankaria vastaan, ja Marinan hellän
hoidon alaisena toipui hän vähitellen taudistaan. Aivan aavistamatta
tuli lisäväkeä espanjalaisista siirtokunnista, jopa Kubastakin.
Sikäläinen käskynhaltia, Velasquez, oli, näet, kahdella laivalla
lähettänyt apuväkeä Narvaezille, jonka kohtaloa hän ei tuntenut,
ja tämä apuväki meni arvelematta Cortezin puolelle. Vähää myöhemmin
saapui Vera Cruziin muutamain espanjalaisten kauppiaiden evästämä,
sotatarpeilla ja muonavaroilla lastattu laiva, jonka Cortez osti
ja jonka miehistö meni hänen palvelukseensa. Viimein tuli toinen
toisensa perästä kolme suurempaa laivaa, jotka Espanjan käskynhaltia
Jamaika-saarella oli lähettänyt löytöretkelle. Nämä laivat toivat
muassaan 17 hevosta ja 120 miestä jalkaväkeä kolmen katteinin
johtamina. Cortezin maine oli jo levinnyt kaikkiin siirtokuntiin, ja
katteinit tarjoutuivat hänen palvelukseensa.

Kuusi kuukautta siitä, kun hän oli palannut pois Mexikon valtakunnan
pääkaupungista, komensi Cortez sotajoukkoa, jossa oli 600 miestä
espanjalaista jalkaväkeä, 40 ratsumiestä ja 60,000 indiaania,
enimmäkseen Tlaskalasta, miehuullisen Xikotenkatlen johdon alla. Näistä
apujoukoista käytettiin monta tuhatta kuljettamaan niiden laivojen eri
osia ja aineksia, jotka Martin Lopez tällä aikaa oli rakentanut
Tlaskalassa ja jotka taasen olivat liitettävät kokoon Tezkuko-järven
rannoilla, -- sekä siirtokunnista saatujen tykkien kuljettamiseen.
Uudelle matkalle otettiin mukaan 15 kanoonaa.

Ja siten varustettuna samosi valloittaja-joukko taas Aztekien alueelle
ja saapui, kun saapuikin, kuusi päivää marssittuansa Tezkukon
kaupunkiin, joka sijaitsi samannimisen järven rannalla, noin
3 maantiet. penikulmaa pääkaupungista. Sotapäällikkö päätti tehdä tuon
paikan yritystensä lähtöpisteeksi ja liittää kokoon sotaprikit, jotka
-- 13 luvultaan -- siis nyt täällä uudestaan pantiin teloille ja
taklattiin euroopalaiseen tapaan.

Täll'aikaa laski Cortez valtansa alle suuret, järven ympärillä olevat
kylät ja kaupungit, ja monta oivallista ottelua siinä kestettiin
Mexikolaisten kanssa, jotka tappelivat kuin miehet, pitäen pontevasti
puoltansa tyydyttämättömiä kuokkavieraitaan vastaan.

Mexikon valta-istuimella ei enää istunut mikään taika-uskoinen
Montezuma pelkäämässä valkoisen Quetzalkoatlin jälkeläisiä, eikä
Mexikon kansa enää hämmästynyt merentakaisia miehiä kuin vaaleita
kummituksia, ja pelko oli kyllä ainakin kaukana Tenochtitlanin poikien
povesta.

Aztekien uusi keisari, Montezuman vävy Quatemozin oli viidenkolmatta
vuotinen nuori mies, urhokas, rohkea, valmiina vastustamaan
valtakuntansa vihollisia ja kannattamaan sukunsa kunniaa. Saatuaan
tietää että Cortezilla oli aikomus palata takaisin pääkaupunkiin,
lähetti hän täältä pois melkein kaikki naiset ja lapset, ja
lähikaupungeista ja -kylistä kutsuttiin asekuntoiset miehet
Tenochtitlanin kaupunkia puolustamaan, patosillat poistettiin ja
aukoille tehtiin lujat vallitukset. Suuri joukko veneitä hankittiin,
joiden oli määränä ahdistaa vihollisia, jos nämä, kuten arvattiin,
yrittäisivät rynnätä vallituksia vastaan. Paitsi näitä varustuksia
pääkaupungin puolustukseksi järjestettiin myöskin liikkuva armeija,
jonka oli määrä vastustaa Espanjalaisia missä ikinä nämä hyökkäisivät.

Tämän liikkuvan armeijan kanssa törmäsi Cortez yhteen, hyökätessään
Takubaa vastaan, joka, kuten muistanemme, oli mannermaalla, josta
Takuba-pato alkoi. Pian saatiin kokea että tätä joukkoa elähytti
erinomattain sotainen henki. Se taisteli sankariuudella, joka toi sen
keisarille kunniaa, ja espanjalainen päällikkö tuli tekemään jokseenkin
epämiellyttäviä vertauksia menneiden ja nykyisten hetkien välillä.
Takuban luona täytyi, näet, Espanjalaisten peräytyä; ja yritys tätä
kaupunkia vastaan, joka oli ikääskuin padon ja pääkaupungin avaimena,
jätettiin toistaiseksi sikseen.

Tämä tappio oli tosin Espanjalaisille varsin onneton, mutta sitä
seurasi kohta perästäpäin heille onnellinen tapaus. Espanjan hallitus
Hispaniolassa lähetti, näet, Cortezille avuksi 200 miestä jalkaväkeä ja
80 ratsumiestä.

Nämä lisävoimat saatuansa jatkoi Cortez ympäröivien kylien
valloittamista; mutta jokainen kylä maksoi hänelle kovat kahakat.
Tenochtitlanin miehet puolustivat itseään jalopeuran uljuudella, ja
jokainen jalansija maasta vaati tuimaa taistelua. Muutamassa
tämmöisessä tappelussa, joita joka päivä oli useampia, joutui taasen
Cortez persoonalliseen vaaraan, joka vasta viimeisellä hetkellä
voitettiin. Tavallisella uhkarohkeudellaan oli hän syössyt muutaman
vihollis-parven keskeen ja hevosensa kaatuessa hänen kanssaan joutunut
väkivoiman valtaan. Hän ei enää päässyt pystyyn, ja viholliset
kantoivat häntä riemusaatossa pois, uhrattavaksi niille jumalille,
joita hän oli soimannut, -- kohtalo, joka tuli kaikkein Espanjalaisten
omaksi, jotka joutuivat elävinä Mexikolaisten käsiin. Sillä tavoin
näkyivät nyt Cortezinkin päivät päättyvän. Mutta tässä vaarallisessa
hetkessä tulee muuan mies urhoollisista Tlaskalaisista hänen
pelastajakseen. "Kuin metsänsä villi tiikerikissa" karkaa tämä
sotapäällikön ahdistajien kimppuun. Cortez pääsee irti, ravistelee
viholliset niskoiltansa ja kirkaisee sotahuutonsa, jolloin pian
nelistää paikalle ratsuparvi, joka peitset tanassa halkaisee
vihollisjoukon ja vapauttaa päällikkönsä.

Tuskin oli Cortez päässyt tästä pulmasta, ennenkun häntä uhkasi toinen,
vaikka vallan toista laatua. Muutamain retkikunnassa palvelevien
Narvaezin sotamiesten kesken oli, näet, syntynyt ilkeä salaliitto,
jonka tarkoituksena oli murhata Cortez ja hänen uskollisimmat
ritarinsa, Sandoval, Alvarado, Olid ja muutamat muut. Narvaezin miehet
olivat tähän saakka varsin vähän saaneet nauttia niitä makean-leivän
päiviä, joita he olivat uneksineet, ja sentähden ainoastaan
vastenmielisesti seuranneet Cortezia uudelle retkelle pääkaupunkiin.
Aiottu piiritys suututti heitä kovasti, se kun muka vain oli
tyhmänrohkean uskalikon mielettömiä hullutuksia. Salaliittolaisten
hommaa johti muuan Antonio de Villafagna, tavallinen sotamies
Velasquezin puolueesta. Hänen kortterissaan pitivät tyytymättömät
kokouksiaan. Niin päätettiin siis murhata mainitut herrat, koroittaa
päälliköksi muuan Francisco Verdugo ja antaa Villafagnalle
suuri-arvoinen virka, jolloin tietysti sitten tehtäisiin tyhmästä
retkestä loppu ja jäätäisiin asumaan johonkin kunnolliseen
siirtopaikkaan. Liittolaisten aikomus oli karata sotapäällikön päälle
hänen istuessaan etevimpäin upseeriensa kanssa ruokapöydässä, jolloin
hänelle ensiksi ojennettaisiin kääry Vera Cruz'ista muka tulleita
kirjeitä. Liittolaiset haluaisivat saada kuullakseen uutisia
isänmaasta, hyökkäisivät Cortezin avatessa kirjekääryä hänen kimppuunsa
ja pistäisivät hänet ynnä mainittujen ritarien kanssa kuoliaaksi.
Kapinoitsijat olivat vehkeestään tehneet kirjallisen sopimuksen,
jonka kautta Villafagna tunnustettiin sen esimieheksi ja toiset
nimikirjoituksellaan suostuivat häntä tottelemaan. Mutta koko puuha
meni myttyyn. Muuan liittolainen sai omantunnon vaivoja ja kävi illalla
ennen hankkeen toimeenpanemiseksi määrättyä päivää ilmoittamassa
Cortezille koko juonen. Cortez riensi suoraa päätä muutamain upseerien
kanssa Villafagnan kortteriin, jossa tämä heti pantiin kahleisin.
Sopimuskirja saatiin ilmi, ja surulla ja katkeruudella luki Cortez
liittolaisten nimiluetteloa. Siinä oli hänen hämmästyksekseen miehiä,
joihin hän tähän saakka oli ehdottomasti luottanut.

Villafagna tunnusti rikoksensa, ja vielä samana yönä hirtettiin hän
Cortezin käskystä oman ikkunansa ulkopuolella. Kaikki muut
salaliittolaiset säästettiin, sillä väkeä ei ollut liiaksi, ja Cortez
osasi, kun niin tarvittiin, käyttää lempeyttä. Eräässä kirjeessään
keisari Kaarle V:lle valittaa hän kuitenkin myöhemmin muutamain
miestensä epäluotettavuutta.

Villafagna ansaitsi rangaistuksensa, eikä hän voi meissä sääliä
herättää. Mutta toisin silmin täytyy meidän katsoa erästä miestä, jonka
elämänlanka melkein samaan aikaan katkaistiin. Muistamme kunnollisten
Tlaskalaisten kelpo sotapäällikköä, urhokasta Xikotenkatlea.
Muistanemme miten tämä isänmaatansa rakastava mies ensiksi oli,
ponnistaen viimeisetkin voimansa, kokenut puolustaa vapaavaltiota
Espanjalaisia vastaan, miten hän, kun hänen maamiestensä kaikki toiveet
olivat rauenneet, vieläkin tarjoutui sotimaan, miten hän sitten pyysi
saada jäädä panttivangiksi Cortezin leiriin, takaukseksi Espanjalaisten
turvallisuudesta Tlaskalassa, miten hän vihdoin, lainkuuliaisena
kansalaisena, noudatti vapaavaltion neuvoskunnan käskyä ja pysyi
Tlaskalan sotajoukon johtajana, kun tämä, nyt Cortezin joukkoon
liittyneenä, lähti käsi kädessä sen kanssa sotaretkelle Mexikoon.
Aztekit tosin olivat Tlaskalan verivihollisia, mutta merkillistä ei
ensinkään ole, jos Xikotenkatlen jalo ylpeys ja hänen kansansa
syrjäytetty sija tässä valloitussodassa olisi synnyttänyt hänen
päähänsä itsenäisyyden tuumia. Xikotenkatlella oli varmaankin yhtä
suuri syy vihata Espanjalaisia kuin Aztekeja. Tuhansittain hänen
kansalaisiaan uhrattiin tässä sodassa ainoastaan Espanjalaisten
kullanhimon tyydyttämiseksi. Hänellä, Xikotenkatlella, oli kyllä
sodan-syytä Mexikolaisia vastaan, jotka uhkasivat hänen kansansa
itsenäisyyttä, mutta mitä syytä siihen sotaan oli oikeastaan
Cortezilla? Ja kenpä takaisi ett'ei, kun Mexiko olisi valloitettu, pian
sen jälkeen tulisi Tlaskalan vuoro? Xikotenkatl oli varmaankin
huomannut ett'ei Espanjalaisten lupauksiin ollut paljon luottamista.
Jos kenkään, niin osasivat he käyttää petosta ja kavaluutta. Pitikö nyt
Tlaskalan vapautta rakastavan kansan olla ikuisena välikappaleena
Espanjalaisten käsissä inhoittavan kullanhimon tyydyttämiseksi ja
sitten, kun ei sitä enää tarvittaisi, itse ehkä joutua saman kohtalon
alaiseksi kuin Aztekien kansakunta, joka Espanjalaisiin nähden oli ihan
syytön?

Eipä ensinkään kummeksittavaa, jos tämmöiset ajatukset olisivat
liikkuneet Tlaskalan kunnollisen sotapäällikön päässä. Mutta oli miten
oli, Cortez oli viisas herra ja katsoi tätä kelpo miestä epäluulolla.
Xikotenkatl oli ehkä vaarallinen kilpailija. Häntä syytettiin
petollisuudesta, koska hän -- kuten väitettiin -- yritti kehoittamaan
Tlaskalaisia sotilaitaan luopumaan Espanjalaisista, tuosta
merentakaisesta seikkailijajoukosta, joka ei muuta etsinyt kuin kultaa.
Cortez siis ilmoitti Tlaskalan korkealle neuvostolle että Xikotenkatl
oli kavaltaja ja pyysi -- viisaasti kyllä tarpeellista muodollisuutta
noudattaen -- saadaksensa häntä sopivalla tavalla rangaista. Lupa
lieneekin tullut, ja osasto Espanjalaisia lähetettiin Xikotenkatlen
kortteriin häntä vangitsemaan. Mutta urhokas Tlaskalainen, joka pian
huomasi että häntä tultiin hirttämään, teki vastarintaa ja taisteli
kunnes kaatui, -- kaatui todellisena sankarina miekka kädessään, jalon
veren vuotaessa pontevasta povesta. Muutamain lähteiden mukaan
hirtettiin sitten Cortezin käskystä hänen kuollut ruumiinsa Tezkukon
torilla.

Se oli surma Tlaskalan suuren poi'an.

Mutta Fernando Cortez lähestyi päämääräänsä. Huhtikuun 28 p:nä 1521 oli
sotaprikit saatu valmiiksi, ja pyhä herra Olmedo ne vihki pyhään
tarkoitukseen, antaen niille kasteessa nimet. Nuo kolmetoista kömpelöä,
mutta lujaa alusta saivat sitten kukin kanoonansa ja miehistönsä, 25
Espanjalaista ja 12 indiaania kukin.

Aztekien uusi keisari, joka kyllä ymmärsi kuinka turmiolliseksi tuo
laivasto kävisi, oli sill'aikaa puolestaan myöskin ryhtynyt
varokeinoihin. Quatemozin oli, näet, ko'onnut suuren joukon veneitä, ja
tuskin pullistivat sotaprikit purjeensa järvellä, ennenkun tämä peittyi
äärettömästä joukosta indiaanien pieniä pursia, jotka rupesivat
ahdistamaan Cortezin laivastoa äkäisesti kuin ampiaiset kaikilta
tahoilta. Mutta Quatemozinin toiveet raukesivat ennen pitkää tyhjiin.
Hänen kanoottejansa seilattiin ja ammuttiin joukottain upoksiin.

Espanjalaiset olivat Tezkuko-järven haltioina.

Tämän tärkeän voiton saatuansa alkoi Cortez sulkea pääkaupungin pois
yhteydestä muun maailman kanssa. Hän miehitti ne kolme patoa, jotka
veivät manterelle, sotajoukollaan, joka tätä tarkoitusta varten
jaettiin kolmeen osastoon. Ensimäisessä, joka miehitti Takuba-padon,
oli 30 ratsumiestä, 68 miestä espanjalaista jalkaväkeä ja 25,000
Tlaskalaista, joita komensi mainio keikari Alvarado. Toisia osastoja,
jotka olivat voimiltaan melkein samanväkiset kuin tämä, johtivat
Sandoval ja Olid. Itse piti Cortez ylikomentoa laivastossa, jonka tuli
auttaa eri maaosastoja kulkemalla pitkin patojen reunavettä ja
ampumalla vihollisparveen, samalla kun sanotut osastot etenivät itse
patoja pitkin.

Nuo kolme osastoa asettuivat nyt paikoilleen, ja hyökkäys alkoi.
Espanjalaiset ampuivat ensiksi kanoonillaan Mexikolaisten
patovallitukset maahan, ja Tenochtitlanin miehet vetäytyivät takaisin
kaupunkiin, johon Espanjalaisetkin heti ensimäisissä hyökkäyksissään
tunkeusivat. Mutta jaettuna kun olivat usealle taholle, oli näiden
mahdotonta säilyttää asemaansa, ja illalla vetäytyivät hekin jälleen
entisille paikoilleen. Mexikolaiset siis taas tulivat esille ja panivat
vallituksensa uudestaan kuntoon, purkaen niinikään jälleen auki
pato-aukot, jotka Espanjalaiset olivat täyttäneet umpeen. Yhä uusitut
yritykset valloittajien puolelta onnistui yhtä huonosti. He eivät
saaneet jalansijaa tuossa suuressa kaupungissa, jota sotaisa armeija
miehitti. Kokonaisen kuukauden ajan kestävän piirityksen perästä olivat
Espanjalaiset tosin tappaneet tuhansittain indiaaneja, mutta pääsemättä
päämaaliaan lähemmäksi; ja heidän intonsa näkyi jo laimenevan.

Tästä pinteestä päästäksensä koki Cortez saada Quatemozinin hyvällä
taipumaan. Mutta Quatemozin keisari ei ollutkaan mikään Montezuma, ja
harmilla -- oikeutetulla harmilla, täytyy meidän lisätä -- hylkäsi hän
kaikki Espanjalaisten esitykset rupeemaan heidän kuninkaansa
läänitysmieheksi, kuten taika-uskoinen Montezuma heikkoudessaan oli
tehnyt. Quatemozin kyllä ymmärsi mitä tuommoinen vasallitila näkyi
merkitsevän. -- Mitä teillä on Tenochtitlanissa tekemistä, te
hävyttömät valkoiset kuokkavieraat?

Tämän vastauksen kuultuansa, päätti Cortez, kun ei enää muu ollut
neuvona ja pyhä tarkoitus sittenkin millä hinnalla hyvänsä oli
saavutettava, tehdä päärynnäkön kaupunkia vastaan, ja sotapäällikkö
lähti itse Olidin osastoon viedäkseen tätä taisteluun. Sandoval ja
Alvarado saivat käskyn ryhtyä rynnäkköön samall'aikaa.

Ja nyt alkaa viimeinen ponnistus molemmin puolin, kauhea ja katkera
teurastus, jonka kestäessä meidän täytyy ihmetellä yhtä hyvin
Quatemozinin ja hänen kansansa urhoollisuutta ja "uskollisuutta
kuolemaan asti" kuin erityisiä urostöitä Espanjalaisten puolelta,
muistaessamme kuitenkin että Quatemozin kansansa kanssa -- miltä
kannalta hyvänsä asiaa katselemmekin -- taisteli paremman asian
puolesta kuin Cortez ja hänen kullanhimoinen joukkionsa.

Hyökkäys alkoi Espanjalaisten kaikkien osastojen puolelta suurella
voimalla, ja sitä säesti pontevat paukaukset sotaprikeistä, jotka
molemmin puolin patoja tunkeusivat kohti kaupunkia. Cortez ja Olid
murtausi sitten, pyssymiehet etupäässä, sisään yhdelle kadulle, jossa
kauhea kamppaus seurasi, kun Mexikolaiset talojen laakeilta katoilta
lennättivät tuiman tuiskun heitto-aseita vihollistensa niskoille ja
joka haaralta syöksivät esiin päättymättömissä parvissa. Samall'aikaa
samosi toinen joukkio Olidin osastosta eteenpäin toista, rinnakkain
vievää katua, Julian Alderete nimisen alipäällikön johdolla. Näiden
molempain joukkojen tuli, sikäli kun etenivät, täyttää umpeen
pato-aukot, joita katuja leikkelevät kanavat muodostivat, -- jotta
hätätilassa tarpeellinen paluumatka pysyisi turvattuna. Mutta Alderete
unohti kamppauksen kuumassa tämän varokeinon. Vasta kun molemmat joukot
olivat tunkeuneet kauvas kaupungin sisään, sai Cortez tiedon tästä
huolimattomuudesta, mutta liian myöhään voidakseen sitä parantaa.
Muutaman sotajoukon kanssa nelisti hän takaisin, antaakseen niiden
tlaskalaisten apujoukkojen, jotka häntä seurasivat, täyttää kanavat
umpeen; mutta Mexikolaiset olivat jo miehittäneet asianomaiset aukot,
ja paluuretki oli katkaistuna. Ei ollut muu neuvona kuin tunkeminen
eteenpäin aljettua tietä syvemmälle kaupungin sisään, jossa ehkä
päästäisiin yhtymään Sandovalin ja Alvaradon osastoihin. Mutta sanoma
siitä, että paluumatka oli katkaistuna, herätti hämmästystä ja kauhua
sotamiehissä, samalla kun se leimahutti Mexikolaisten rohkeuden
hurjaksi raivoksi, jota vieläkin yllytti sotarummun julma jyrinä, joka
kutsui kansaa taisteluun jumalien puolesta, ja Quatemozinin torven
kamala kaiku, jota saatiin kuulla ainoastaan kovimmassa hädässä. Kuni
mielettöminä ryntäsivät Tenochtitlanin miehet vihollistansa vastaan,
pelkäämättä sen tuliputkia tai ratsuja, ja tämä hirveä hyökkäys sai,
kun saikin, Espanjalaiset peräytymään. Ja nyt uudistuivat melkein
"surullisen yön" surkeat näytelmät. Järjestys ja puolustus lakkasi,
sotapäällikön käskyt kaikuivat, mutta kuuroille korville, ja paluuretki
katuja pitkin kävi hurjaksi pakojuoksuksi, jossa 60 Espanjalaista ja
yli 1,000 Tlaskalaista heitti henkensä. Suurin osa näitä hukkui tai
tapettiin yrittäessään yli kanavain, jotka vähitellen, niinkuin Surun
yönä, täyttyivät ruumiilla ja sotakaluilla, joista muodostui hirvittävä
silta. Sitä myöten samosivat perästäpäin kiitävät parvet poikki, ja se
sai sittemmin Espanjalaisten kesken nimekseen "Surun silta". Cortez
itse kulki viimeisenä leveimmän kanava-aukon poikki, jossa temmellys ja
kuolema raivosi kauheimmillaan. Hän koki pysäyttää vihollista,
antaakseen väelleen aikaa pääsemään paikasta yli, mutta joutui itse
hurjassa käsikahakassa temmatuksi hevosen-selästä. Koko pääkaupungin
väestö tunsi hänet, ja siinä lennätetään häntä vastaan kaikki nuolet ja
heitto-aseet, jotka kuitenkin kimmahtavat takaisin hänen teräksisestä
kypärästään ja rautapaidastaan. Mutta Mexikolaisten pitää millä
hinnalla hyvänsä saada tämä kallisarvoinen saalis haltuunsa, ja kuusi
aztekilaista päällikköä syöksee kuni kiila Cortezia ympäröivään pieneen
parveen. He pääsevät vihatun vihollispäällikön kimppuun, tempaisevat
hänet maahan, ja Cortezin kuolema näyttää taatulta asialta. Indiaanit
kajahuttavat kirkuvan riemuhuudon ja laahaavat kaatunutta sankaria
muassaan. Mutta silloin syöksee espanjalainen ratsumies Cristobal de
Olea noiden kuuden Mexikolaisen päälle, hakkaa käsivarren poikki
yhdeltä ja pistää miekkansa toisen lävitse. Toinen espanjalainen,
nimeltään Lerma, ja muuan tlaskalainen päällikkö rientää avuksi. Cortez
pääsee jälleen jaloilleen ja pystyy uudestaan taisteluun. Cristobal de
Olea kaatuu, ja vihollinen syöksee lisätyin voimin noiden kahden miehen
kimppuun. Mutta kesken temmellystä saapi muuan espanjalainen
aatelismies, Francisco Gusman, joka palvelee page'na Cortezin luona,
saatetuksi hänelle hevosen, jonka selkään Cortez keikahtaa. Urhoollinen
palvelija joutuu uskollisuutensa uhriksi: viholliset laahaavat hänet
pois uhrattavaksi Huitzilopochtlille. Mutta Espanjalaisten
sotapäällikkö on pelastettu, vaikka haavoittuneena. Hän kokoo kuni
tuulessa ympärilleen joukon ratsumiehiä ja pyssysoturia, joilla hän
pysäyttää vihollisen, saattaa pakeneville hieman aikaa ja toimittaa
nämä jommoisessakin järjestyksessä ulos kaupungista.

Se oli Cortezille kelpo tappio. Ja samaan aikaan tulevat sekä Alvarado
että Sandoval -- hirmuisessa hyökkäyksessä Mexikolaisten puolelta --
pakoitetuiksi peräytymään, jättäen jälkeensä kuolleita ja haavoitettuja
pitkin katuja. Niinikään menetettiin kaksi tykkiä ja seitsemän hevosta.

Surullista yötä lähinnä oli tämä tuntuvin tappio, minkä Espanjalaiset
vielä olivat saaneet, ja yleinen alakuloisuus vallitsi siinä voitetussa
sotajoukossa, joka illalla kokoontui kaupungin ulkopuolelle. Mutta
vielä tapahtui jotakin, joka heille osoitti että Aztekien sotajumala
piti päätänsä pystyssä. Jos -- kuten jo olemme nähneet ja pian saamme
uudestaan nähdä -- se varsin hyvin soveltui Cortezin uskontoon, että
hän poltatti vihollisiaan elävältä, niin pitivät toiselta puolen
Aztetitkin kiinni tavoistaan. 62 Espanjalaista ja joukko Tlaskalaisia
olivat joutuneet elävinä Mexikolaisten käsiin. Huitzilopochtlin
hirveässä voittojuhlassa heittivät nyt nämä onnettomat vangit henkensä
siten, että heidän elävästä ruumiistaan leikattiin sydän rinnasta, ja
uhrien hätähuudot kuuluivat Espanjalaisten etuvahteihin asti.

Mikä kuolemantapa muuten on uhrille parempi tai pahempi ja osoittaa
enemmän raakuutta tai enemmän sivistystä tappajassa -- sydämen leikkaus
ulos uhrin ruumiista vaiko polttaminen hiljaisella tulella --,
päättäkööt asiantuntijat ja -- asianomaiset jumalat. Se vain pysyy
varmana, että hartaushetkiä ovat nämä tämmöiset näytelmät niin hyvin
yhdessä kuin toisessakin uskonnossa; ja tuore höyry Aztekien uhrien
ulos-leikatuista sydämistä lienee yhtä otollinen taivaalle kuin savu
inkvisitionin kaikista polttorovioista, joilla tuhansittain
kerettiläisiä näistä samoista ajoista alkaen poltetaan oikea-uskoisen
Kristikunnan kunniaksi.

Tuntuvan tappion perästä oli Espanjalaisten pakko levähtää muutamia
päiviä. Haavoitettuja hoidettiin ja uusia voimia ko'ottiin; pari
pienempää hyökkäystä Mexikolaisten puolelta torjuttiin. Mutta
Tenochtitlanissa vietettiin nämä päivät tanssilla ja laululla, sillä
papit olivat ennustaneet että merentakaiset kuokkavieraat kahdeksan
päivän kuluttua olisivat hukassa, koska muka sotajumala nyt oli
lepytetty sen uhriveren paljouden kautta, joka oli vuotanut hänen
alttarillaan.

Tämä ennustus, joka täytti pääkaupungin harrasuskoiset asukkaat
sanomattomalla ilolla, tuli pian yleisesti tunnetuksi myöskin
Espanjalaisten leirissä ja vaikutti siellä huonosti salattua
hämmästystä indiaanilaisen apuväen suuressa joukossa. Vähitellen hiipi
heitä tuhat toisensa perästä leiristä pois, ja parin päivän kuluttua
oli tallella ainoastaan pieni joukkokunta Tlaskalaisia, jotka
oleskelivat sotapäällikön osastossa.

Tämä onnettomuus oli toistaiseksi Espanjalaisille kovempi kuin itse
tappio "Surun sillan" luona. Kaikki näytti nyt olevan hukassa, sillä
mitä olisi jälelle-jäänyt pieni parvikunta Espanjalaisia toki voinut
rikastoiveisilla sotilailla täytettyä Tenochtitlanin kaupunkia vastaan.
Heillä oli kylliksi tekemistä asemainsa puolustamisessa. Mutta sen he
tekivätkin, haavoistaan huolimatta, ihmeteltävällä sankariuudella.

Täll'aikaa kului Aztekien pappien määräämä aika umpeen, heidän
ennustuksensa käymättä toteen; ja huhu tästä asianhaarasta levisi
salaman nopeudella, mutta aivan vastakkaisella vaikutuksella kuin
äskeinen ennustus itse. Tlaskalaiset ja muut päälliköt, jotka
uskollisesti olivat pysyneet Cortezin luona, lähettivät heti sanan
ennustuksen raukenemisesta kotiinpäin palaaville heimolaisilleen, jotka
-- kovin äkeissään siitä, että Mexikolaisten oli onnistunut heitä
pettää, ja häpeissään herkkä-uskoisuudestaan -- noudattivat
päällikköjensä kutsuntaa ja palasivat takaisin armeijaan. Muitakin
lähiheimoja, jotka ainoastaan vastenmielisesti olivat kantaneet
Aztekien rasittavaa iestä, yhtyi tämän perästä Espanjalaisiin; ja tuo
papillinen profetia, joka näytti tuottavan tuhoa ja perikatoa
Cortezille, vaikutti lopulta päin vastoin hänen voimansa
vahvistumiseksi aivan odottamattomassa määrässä. Muutaman päivän
perästä oli lähes 150,000 indiaanilaista soturia kokoontunut Cortezin
ympärille ja pääkaupunki Tenochtitlan pahemmassa piirityksessä kuin
koskaan ennen. Tezkuko-järven vesi on suolaista, ja kaupunki sai
juomatarpeensa vesijohtojen kautta ympäristön järvistä, jotka olivat
hyvän matkan päässä kaupungista. Nämä vesijohdot oli suljettu jo
piirityksen ensi aikana, ja päivä päivältä yltyi nyt ravinto-aineiden
puute hätääntyneessä kaupungissa. Saatuaan katkeran opetuksen
edellisestä katukahakasta, tahtoi Cortez tästä lähin kukistaa
Mexikolaiset askel askeleelta. Tätä tarkoitusta varten hävitettäisiin
-- sikäli kun Espanjalaiset etenivät -- pääkaupungin talot toinen
toisensa perästä, niiden rakennusaineilla täytettäisiin kanavat, --
niin että "vesi muuttui kuivaksi maaksi", kuten Cortez itse lausuu --
ja tasainen, vapaa tie saataisiin aikaan tykistöä ja hevosväkeä varten.
Tämmöinen yritys ei ollutkaan niin vaikea tehtävä, koska Cortezilla nyt
oli kylliksi työväkeä. Siitä tietysti seurasi ihanan kaupungin hävitys,
mutta äläppä tämä! Espanjalaisten pyhä tarkoitus oli millä hinnalla
hyvänsä saavutettava. Mutta jokainen talo Tenochtitlanissa oli
tavallaan linnoitus, jonka laakealta katolta Mexikolainen voi tehdä
viholliselleen vastarintaa, ja kaikki näkyi osoittavan että ahdistettu
kaupunki aikoi puolustaa itseään viimeiseen veripisaraan asti.

Päätöksen tehtyänsä ryhtyi Cortez kuitenkin heti toimeen. Espanjalaisen
sotavoiman kaikki kolme osastoa lähtivät liikkeelle kaupunkiin ja
heidän kintereissään tuhansittain indiaaneja, joiden erityisillä
työkaluillaan tuli alkaa hävitystyö niillä kolmella pääkadulla, jotka
johtivat padoille. Esikaupungit oli jo edellisissä taisteluissa osaksi
poltettu, ja murhaavan metelin perästä ajettiin nyt Mexikolaiset niistä
pois, hävitystyö suoritettiin täydellisesti ja vapaa paikka
vahvistettiin Cortezin sotavoimalle kaupungin omalla alustalla.
Espanjalaiset eivät enää yöksi peräytyneet padoilla oleviin
vallituksiinsa, vaan asettuivat leiriin itse kaupungissa ja jatkoivat
seuraavana päivänä hävitystyötään. Toinen ihana rakennus toisensa
perästä romahti maahan, ja suru ja epätoivo sydämissään näkivät
Mexikolaiset uhkean kaupunkinsa yhä enemmän häviävän raunioiksi.
Vimmassaan karkasivat he niiden osastojen päälle, jotka suojelivat
hävitystyötä toimittavia indiaani-joukkoja, mutta rautapukuiset
ratsumiehet ja tykistö ajoivat heidät alinomaa takaisin. Siten eteni
etenemistään kaupungin hävitys, samalla kun hätä ja nälkä onnettoman
väestön kesken kävi yhä kauheammaksi. Näytelmiä Jerusalemin
kauhistuksesta nähtiin. Asukkaat tarttuivat mitä hirvittävimpiin
elatuskeinoihin tuskallisen nälkänsä tyydyttämiseksi. Mutta siitä
huolimatta kuoli joka päivä sadottain ihmisiä, piirityksen viimeisinä
päivinä ehkä tuhansittain, voimattomuuden ja nälän vaikutuksesta.

Kesken tätä kaikkea kauhua pysyi kuitenkin nuori, kunnollinen keisari
järkähtämättä pää pystyssä ja hylkäsi kaikki antautumisen vaatimukset,
joita tuon tuostakin kunniallistenkin ehtojen perustuksilla uusittiin
Espanjalaisten puolelta. Ei mikään näyttänyt masentavan Quatemozinin
uskallusta, ja hän kielsi kaiken puheen pakkosovinnosta hänen
läsnä-ollessaan. Papit, jotka itse kuni mielettöminä syöksyivät
taisteluun, elähyttivät kansaa, ja voipuneet, nälistyneet parvet
ryntäsivät vähääkään arvelematta rintoineen Espanjalaisten tuliputkia
ja peitsiä vastaan, ikääskuin kiirehtien varmaan kuolemaan.
Valloittajien jokainen askel eteenpäin maksoi verta; jokainen talo oli
otettava rynnäköllä, ja pitkällisen piirityksen kestäessä oli joka
tunti päivästä kovakiskoiset kamppaukset. Sinä urhoollinen Mexikon
kansa, sinä tiesit kuolla kuin mies!

Viimein oli Cortezin osasto ehtinyt sen palatsin edustalle, johon
Quatemozin oli ko'onnut urhoollisimmat soturinsa ympärilleen. Mutta
Cortez ei kuitenkaan aikonut hyökätä siihen ennen jalansijaa saatuansa
suurella torilla, jossa Alvaradon, Sandovalin ja hänen oman osastonsa
oli yhtyminen. Hän toivoi, näet, saavansa keisaria antautumaan, kun
tämä näkisi kaikkein osastojen yhdistetyn voiman, jota muka oli
mahdoton vastustaa.

Mutta tämä ei vaikuttanut rahtuakaan Quatemozinin päätökseen, ja
tappelu alkoi uudella vimmalla nälkään-nääntyvien Mexikolaisten
puolelta, joiden riveissä naiset ja haavoitetut taistelivat huimuuden
voimalla. Mexikon kansa ei vielä ollut kaikkea toivoa kadottanut eikä
ensinkään sen kelpo keisari. Vielä muutamia tuntia ennen viimeistä
väkirynnäkköä, elokuun 12 p:nä 1521, uudisti Cortez turhaan
ehdoituksensa antaukseen ja kehoitti Quatemozinia saapumaan
rauhalliseen neuvotteluun. Vastaus kuului:

-- Quatemozin on valmis kuolemaan siellä, missä hän on. --

-- Mene sitten -- lausui Cortez lähettiläälle -- ja valmista häntä
ja hänen maamiehiään kuolemaan, sillä heidän viimeinen hetkensä on
tullut. --

Ja nyt alkoi hirmuinen verisauna, jossa miehet ja naiset tappelivat ja
kaatuivat rinnatusten. Espanjalaisten puolelta johti Cortez itse
kauheaa teurastusta erään talon laakealta katolta lähellä sitä
suunnattoman suurta palatsia, jonka ympärillä sotatelme riehui.

Samall'aikaa johti Sandoval hyökkäystä järven puolelta. Se tapahtui
sotaprikien avulla, jotka oli saatettu sisään kanaville. Temmellyksen
pahimmassa pauhinassa huomaa Sandoval kaksi suurta venettä, jotka
palatsista päin tullen yrittävät järven poikki, samassa kun suuri
joukko pienempiä veneitä raivokkaasti lentää hänen prikiensä kimppuun.
Sandoval käskee, nähdessään suuret veneet, Garcias Holquin nimisen
alipäällikön, joka kuljettaa pientä prikiä, ajaa niitä takaa.
Holquin'in onnistuukin, hetken aikaa ajettuansa, saavuttaa veneet,
joita hän aikoo ampua. Mutta kiivaasti huutaen ja malttamattomia
elkeitä tehden heittää näiden miehistö aironsa ja aseensa menemään,
pyytäen häntä luopumaan ampumisesta.

Toisessa veneessä istuivat, näet, keisari ja hänen vielä melkein
lapsimainen puolisonsa, Montezuman nuorin tytär, kaunis kuin kevään
ruusu. Quatemozin, tummanverinen, ryhdikäs, sotaisalta näyttävä nuori
mies, kilpi ja keihäs kädessään, kohoo seisaalle veneessä ja ilmoittaa
itsensä:

-- Minä jään sotapäällikkönne vangiksi, mutta odotan että kohtelette
vaimoani ja seuruettani niinkuin keisarinnaa tulee kohdella. -- Ja hän
puhui arvokkaasti ja tyyneydellä.

Holquin lupasi täyttää keisarin tahdon ja kehoittl häntä antamaan
merkkiä vastustuksen lopettamiseen. Quatemozin vastasi että se oli
tarpeetonta.

-- Sanoma minun kohtalostani saa kaikki aseet laskemaan -- lausui hän.

Ja hän oli oikeassa. Tieto tästä tapauksesta lensi kuin tulen liekki
pitkin kaupunkia, ja samassa taukosi kaikkinainen vastustus sekä maalla
että merellä. Keisarillisessa palatsissa pidetyssä juhlallisessa
neuvottelussa oli päätetty että keisarin tulisi kokea päästä pakoon
valtakunnan maakuntiin ja siellä nostattaa sotavoima, jolla hän voisi
tulla pääkaupungille avuksi. Mutta tämän aikeen rauetessa meni
viimeinenkin toivo tyhjiin, ja palatsin varustusväki antautui voittajan
armoille.

Cortezin eteen vietynä lausui ylevämielinen nuori keisari, joka niin
täydelleen ansaitsee kunnioitustamme, jonka surullinen kohtalo
liikuttaa totisestikin yhtä hyvin kuin minkä keksityn murhenäytelmän
sankari hyvänsä, -- lausui:

-- Minä olen tehnyt mitä kuninkaan tuli. Olen viimeiseen asti
puolustanut valtakuntaani ja kansaani. Nyt ei minulla enää ole muuta
kuin kuoleminen. Ota väkipuukkosi ja syökse se sydämeeni. --

Minkä vastauksen jalo sankari sai, saamme kohta nähdä.



IX. Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.


Tenochtitlan oli valloitettu. Kolme kuukautta kestäneen piirityksen
perästä olivat Espanjalaiset viimeinkin saavuttaneet tarkoituksensa ja
Cortez oli täyttänyt lupauksen, jonka hän kerran teki, kaunista
kaupunkia ihailevin silmin katsellessaan korkean temppelin katolta.

Mutta kolme neljäs-osaa Toltekien ja Aztekien vanhasta pääkaupungista
oli tuhkana ja rauniona, ja -- niin kertoo valloituksen historioitsija
Bernardo Diaz del Castillo -- enemmän kuin 200,000 kuollutta ruumista
ruttoutti ilman tuossa ennen niin kukoistavassa kaupungissa. Aztekien
sotilaita oli vielä hengissä 70,000. Niiden sallittiin pitkässä,
surullisessa retkijonossa, jota kesti kolme päivää, vetäytyä pois
pääkaupungista etsimään kotoansa maakunnassa, sillä pilaantunut ilma
Tenochtitlanissa oli ruvennut synnyttämään vaarallisia tauteja. Myöskin
Espanjalaiset korjasivat sieltä toistaiseksi nahkansa, sittenkun
kuitenkin ensiksi asianomainen ryöstämystyö oli suoritettu.

Hävityksestä huolimatta oli Espanjalaisten sotasaalis ääretön, ja
arvaamattomat aarteet jäi heidän haltuunsa. Mutta Kristuksen nimessä
nylkevien paavilaisten säkki oli pohjaton. Luultiin että muka
Quatemozin keisari sittenkin oli salaa kuljettanut pois Aztekien
parahimmat kultapalaset, ja onneton ruhtinas pantiin kidutuslavalle.
Kädet ristissä ja hurskaat silmät taivasta kohden seisoi pyhä pater
Olmedo polttolavan vieressä, julistaen kidutetulle Kristuksen armoa ja
anteeksi-antoa, jos hän tunnustaisi ja ilmoittaisi aarteittensa
piilopaikan. Mutta Quatemozin kesti järkähtämättä ja Espanjalaisia
hämmästyttävällä mielen-lujuudella tulen tuskat eikä tunnustanut
mitään, hän kun joko ei tahtonut taikka ei voinut tyydyttää kauheiden
kiduttajiensa kullanhimoa. Cortez'in käskystä lopetettiin silloin
keisarin kiduttaminen, mutta sen sijaan syytettiin häntä sittemmin
salavehkeistä ja kapinan-yrityksestä; ja Aztekien viimeinen keisari
mestattiin.

Niin oli siis loppu saatu Mexikon valtakunnasta. Pääkaupungin perästä
valloitettiin toinen maakunta toisensa perästä, ja ennen pitkää oli
koko vanha loistava Anahuak Espanjalaisten vallassa.

Mutta millaiseksi muodostui sen asukkaiden kohtalo?

Olemme ylempänä nähneet, mitkä vammat Aztekien valtakuntaa vaivasi,
mitä sortoa muut heimot saivat kärsiä näiden hallituksesta, miten
Toltekien muodostama yhteiskunta, joka aikojen kuluessa oli niin
ihmeteltävän sivistyksen luonut ja kasvattanut, joutui Aztekien kautta
suhteelliseen rappiotilaan, miten Huitzilopochtli, näiden kauhea
sotajumala, oli ajanut pakoon Quetzalkoatlin, rauhallisen onnen ja
lempeyden ruhtinaan, miten ihmis-uhrit olivat tulleet tavallisiksi
j.n.e. Vanhasta, korkeasta sivistyksestä säilyttivät Aztekit melkein
ainoastaan sen aineellisen osan. Nyt oli Espanjalaisten valloituksen
kautta kauhea _Nemesis divina_, taivahan kosto, heitä kohdannut.
Mutta Tenochtitlanin viimeinen taistelu osoittaa että Aztekit ja koko
heidän heimonsa kuitenkin tavallaan olivat varsin kelvollista ja
kunnioitettavaa kansaa, jolle isänmaan onni ja pelastus oli kallihin
kaikista, ja saastuttamaton kunnian kruunu tulee heidän viimeiselle
ruhtinaallensa.

Meille kristityille, jotka katselemme toisten kansojen tapoja toisilla
silmillä kuin nämä itse, ovat Aztekien ihmisuhrit kauhistusta, ja
ansaitsi kai tämä heimokunta valtansa perikadon. Mutta -- pata kattilaa
soimaa. Muistakaamme myöskin kristi-veljiemme Espanjalaisten tapoja;
polttolavat, rääkkäykset, petokset, kavaluudet ja kaikki konnantyöt.
Muistakaamme etupäässä sitä, että he kavalassa tarkoituksessa tulivat
vierailemaan maahan, jossa ei heillä ollut mitään tekemistä, maahan,
jonka asukkaiden sivistys sitä paitse ei sanottavasti kaivannut
Espanjalaisten opetuksia.

Louis Thomas kertomuksessaan tämän ajan löytöretkistä mainitsee:
"Espanjalaiset kyllä ymmärsivät perin juurin hävittää sen kansan, jonka
herroiksi he olivat tulleet, mutta he eivät ymmärtäneet sitä kasvattaa.
Niiden kolmen vuoden kuluessa, jona valko-ihoiset olivat oleskelleet
Aztekien maassa, hävittivät ne, joiden tuli saattaa sinne korkeamman
sivistyksen ja kristin-opin siunaukset, pohjattoman kullanhimonsa ja
uskonnollisen vimmansa kautta ihan juuriaan myöten _monin sadoin
tuhansin alku-asukkaita_, joiden luonne kokonaan muuttui. Nimeksi ja
ulkomuodoltaan tulivat onnettomat Mexikolaiset tosin kristityiksi,
mutta itse teossa ovat he tähän päivään saakka pysyneet pakanoina, ovat
pahentunutta, kelvotonta kansaa."

Siinä on seuraus Mexikon valloituksesta, jos pidämme silmällä maan
alku-asukkaita ja oikeita omistajia.

Niin. Semmoinen oli ihanan Anahuakin asukkaiden kohtalo. Koko maa,
josta "jokainen viljeltävä tilkku olikin viljelty kuin ihanin
yrttitarha", mutta jonka muokkaamista eivät Espanjalaiset ymmärtäneet,
jaettiin nyt niiden ja emämaasta yhä tulvailevien siirtolaisten kesken
-- täydellä omistusoikeudella --; ja alku-asukkaat tehtiin kaikki
_orjiksi_. Yksistään hävyttömien herrojensa hyväksi saivat maan
entiset ja oikeat omistajat nyt otsansa hiessä ja usein kahleet
jaloissaan raataa viljavainioilla, ja jos indiaanit uskalsivat
vähintäkään murista tai millään tavoin itseänsä puolustaa, rangaistiin
heitä säälimättä ja julmasti. Kristinuskoisten pappien uskonvimma ja
sotamiesten raakuus hävitti kerrassaankin kaikki, mikä vain vähintäkin
muistutti vanhasta sivistyksestä. Suuri joukko taideteoksia ja kansan
kaikki kirjalliset muistomerkit poltettiin poroksi. Kristittyjä
kirkkoja kohosi teokalliojen sijaan, ja aivan uusi Mexiko kasvoi
vähitellen vanhan raunioille, uusi Mexiko, joka ei näy olevan vanhaa
Anahuakia rahtuakaan parempi.

Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin laskettiin Espanjan kruunun vallan
alle eräs toinen kultamaa Amerikan manterella, jossa vielä vanha
nahualainen sivistys kaikessa voimassaan kukoisti, nimittäin _Peru_
etelässä. Perun valloituksen toimitti mies, jonka sivistys oli sillä
kannalla, ett'ei hän edes osannut nimeänsä kirjoittaa, mutta joka
myöskin noilla maailman-äärillä ilmestyi kristillisen viljelyksen
levittäjänä -- _Francisco Pizarro_. Hänen yrityksensä on täydellinen
ryöväysretki, joka ajattelevassa ihmisessä ei saata muuta herättää kuin
inhoa. Mutta sekin onnistui julkeiden petoksien ja pyörristyttävien
konnantöiden kautta.

Ja muinainen, vuosisatojen synnyttämä omatakeinen sivistys oli kadonnut
Amerikan manterelta. "Indiaanit" mainituissa maissa oikeastaan nyt
vasta astuivat niiden raakalaisten riviin, joille jälkimaailma Colombon
ajoista asti on tämän nimen säilyttänyt.

Merkillinen on sentään Jumalan sormi historiassa. Kristinuskossa asuu
jalompi henki kuin missään muussa uskonnossa, sillä se on se, joka
ylimpänä pääkappalenaan lausuu: _rakasta lähimmäistäsi niinkuin
itseäsi_; ja sen opetuksen nojassa se on oikeutettu voittamaan missä
ikinä maailmassa se ilmestyneekin muiden uskontojen rinnalla. Vaikea
vain on meidän käsittää miksi se voittoretkillään toisinaan taistelee
ikääskuin ristiriidassa itsensä kanssa, antaen tukea Ignatius Loyolan
kavalalle opille: päämaali pyhittää välikappaleet.

Mexikolaisten viljelys ja sivistys oli tosin suureksi osaksi varsin
aineellista laatua, ja henkisyys se lopulta on, joka maailmaa hallitsee
ja vallitsee. Mutta hyvin vähän henkisyyttä ilmestyi Espanjalaistenkin
yrityksessä ja heidän menetystavassaan voitettuja kohtaan. Miltä
kannalta siis katselemmekin Anahuakin asukkaiden kohtaloa, emme voi
muuta kuin sitä surkutella ja valittaa. Mutta murhenäytelmää onkin
koko ihmiskunnan historia, murhenäytelmää tämän sanan oikeassa
merkityksessä; ja tuhansittain sydämiä särkyy, ennenkun maailma pääsee
askeltakaan edemmäs tiellään.

       *       *       *       *       *

Mexiko oli joutunut Espanjan ja Kristikunnan omaksi. Sen valloittajan
myöhemmistä elämän-vaiheista lisättäköön tähän pari sanaa.

Fernando Cortez'ista mainitsee muutama espanjalainen lähde että hän,
valloituksen suoritettuansa, otti vaimokseen kauniin tulkkinsa Marinan,
mutta muut ja luotettavammat aikakirjat tietävät kertoa että Marina
joutui naimisiin eräälle toiselle hidalgolle. Itse nai Cortez,
sanottujen aikakirjain mukaan, ensimäisen vaimonsa kuoltua, muutaman
kastilialaisen aatelisneiden. Sankari sai käskynhaltian arvon _Uudessa
Espanjassa_, joten hänen ehdoituksestaan valloitettua maata nimitettiin,
ja perittäväksi lääniksi Oajakan hedelmällisen laakson, jossa hänen
jälkeläisensä ovat asuneet meidän päiviimme saakka. Mutta hänellä oli
koko joukko vihamiehiä, jotka panettelivat häntä kuninkaalle, ja koska
hän -- varsinkin menettelytavassaan alku-asukkaita kohtaan -- todellakin
oli tullut syypääksi milloin mihinkin pahaan, osasivat vastustajat,
sekoitellen totta ja valetta, toimittaa niin, että sivilihallitus
uudessa voittomaassa otettiin häneltä pois ja hän ainoastaan jäi
sota-asiain päämieheksi; eikä se häntä enää auttanut että hän (v. 1528)
matkusti Espanjaan ja koki puolustaa itseään kuninkaan edessä. Kuningas
tosin kaikella kunnioituksella häntä kohteli, mutta hänen ansioitaan ei
tahdottu taikka ei ymmärretty oikein arvostella. Palattuansa Mexikoon
(1530) lähti Cortez uusille löytöretkille, jolloin m.m. Californian
niemimaa löydettiin v. 1536. Quatemalan ja Yukatanin sivistysvaltakunnat
oli jo sitä ennen valloittanut "auringon poika," urhokas Pedro de
Alvarado, ja Honduras'in Cristobal d'Olid, jonka kanssa Cortez tämän
valloituksen johdosta oli kovasti riitaantunut, koska Olid ei
tunnustanut vanhan kenraaliinsa yliherruutta. Vuonna 1840 matkusti
Cortez uudestaan Espanjaan, taaskin puolustaaksensa itseään
panettelijoita vastaan, mutta "Aztekien tappajaa" ei enää tahdottu
muistaakkaan. Niinkuin Colombo, kirjoitteli hän tuon tuostakin
anomuskirjeitä kuninkaalle, mutta ei saanut edes vastaustakaan niihin.
Mexikoa hän ei enää nähnyt. Kiittämättömyys on maailman palkka, ja harmi
sielussaan kuoli viimein murtunein voimin "Mexikon valloittaja" eräällä
maatilalla lähellä Sevillan kaupunkia joulukuun 2 p:nä 1547. Hänen
maalliset jäännöksensä vietiin viisitoista vuotta myöhemmin Mexikoon,
jossa ne ensiksi haudattiin Tezkukoon, Espanjalaisten majapaikkaan tuon
pitkällisen piirityksen aikana. Sieltä muutettiin ne franciskaanien
kirkkoon Mexikossa ja sieltä taasen Cortezin perustamaan Jesus de
Nazareth nimiseen sairastaloon samassa kaupungissa. Vuonna 1823
tapahtuneessa vallankumouksessa hävitettiin tämä vanha sairastalo maan
tasalle, ja samassa katosi kirstukin, jonka sisässä oli Mexikon
valloittajan luut.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Mexikon valloitus - Kappale Amerikan historiaa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.