Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Amerika, sen löytö, valloitus ja kehitys
Author: Hagman, Tyko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Amerika, sen löytö, valloitus ja kehitys" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



AMERIKA, SEN LÖYTÖ, VALLOITUS JA KEHITYS

Kirj.

Tyko Hagman


Werner Söderström, Porvoo 1892.
Werner Söderströmin kirjapainossa.



SISÄLLYS:

    I. Punanahkojen maanosan muinainen viljelys
   II. Uuden maanosan nimi
  III. Amerikan löytö Pohjan miesten kautta. Viinimaa
   IV. Kolumbus:
       1. Cristoforo Colombon nuoruus ja valmistavat puuhat
       2. Colombon ensimäinen matka
       3. Colombon toinen matka
       4. Colombon kolmas matka. Cabotto
       5. Brasilian löytö
       6. Colombon neljäs matka
       7. Amerigo Vespucci
       8. Colombon kuolema ja jälkeläiset
    V. Tyvenen Meren löytö. Magalhaens
   VI. Fernando Cortez. Pohjois-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus
  VII. Francisco Pizarro. Etelä-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus
 VIII. Amazoni- ja Mississippi-laaksojen löydöt
   IX. Espanjalainen Amerika. Brasilia
    X. Pohjois-Amerikan alku-asukkaat. Heidän kohtalonsa
   XI. Ranskalaiset Canadassa
  XII. Itäisen rannikko-alueen asutus:
       1. Virginia
       2. Uusi Englanti
       3. Uusi Alankomaa
       4. Uusi Ruotsi
       5. Maryland. Carolina
       6. Pennsylvania. Georgia
 XIII. Englantilaiset valloittavat Canadan
  XIV. Siirtokunnat ja Englanti riitautuvat. Benjamin Franklin
   XV. Vapaussota. Yrjö Washington
  XVI. Liittokunta järjestyy. Yrjö Washington. Uusi sota
       ja uusi aikakausi
 XVII. Lännen asutus. Etelä ja Pohja riitautuvat
XVIII. Orjuus ja abolitionistit. Abraham Lincoln
  XIX. Kansalais-sota. Abraham Lincoln. Ulysses Grant
   XX. Uudestaan-rakentaminen. Amerika meidän päivinämme
       Viiteselitykset



I.

Punanahkojen maanosan muinainen viljelys.


Jos jostakin muusta kiertotähdestä, jossa asukkaiden sivistyskanta ja
älyvoima olisi monta vertaa mahtavampi kuin meidän, -- esimerkiksi
Mars-tähdestä, missä muutamain taivaantuntijain vakuutuksen mukaan
viljelys ja viisaus on monta miljoonaa vuotta meikäläisten edellä
-- meidän maamme päälle yht'äkkiä ilmestyisi, äärettömän suurilla
ilmalaivoilla purjehtien, lumivalkoisia olentoja, vaikkapa tuon
onnellisen, tuhatvuotisen valtakunnan edustajia, jossa ei enää mitään
moitteen-alaista ole; jos nämä kummalliset Jumalan-luomat korkeamman
sivistyksensä ja jonkun sanomattomasti jalomielisen uskonnon nimessä,
jonka ylevyyttä me emme pysty käsittämään, meiltä veisivät kaikki mitä
meillä on ja hävittäisivät meidät, tämän maapallon asukkaat, viimeiseen
sieluun saakka, joko suorastaan tappamalla tai esim. raskaan orjatyön
kautta, asettuen sitten kaikessa mukavuudessa itse herroiksi elämään
tämän viheliäisen ihmiskunnan raunioille ja kehittämään täällä
kehittämistään tuhatvuotisen valtakuntansa perin oivallisia
peri-aatteita; niin olisi kai tämä tämmöinen tapaus korkeamman
sivistyksen, jalomman uskonnon ja ainakin tuon kiertotähden asukkaiden
kannalta katsoen aivan oikeutettu, maapallon valloitus heidän kauttansa
tietysti suuri askel eteenpäin kiertotähtien yhteisessä historiassa,
-- ja noiden lumivalkoisten, arvattavasti myöskin hienopukuisten
muukalaisten rinnalla olisivat Euroopan ihanimmatkin kaunottaret
petomaisia punanahkoja, joiden täytyisi väistyä pois kilpailijain tieltä
ja joiden olemassa-olo ei enää tuntuisi oikeutetulta. Mutta meille,
maapallon tähän-astisille ruskea-ihoisille villeille, ei tuo
Mars-laisten suuri löytöretki olisi niinkään mieluinen, ja jonkun aikaa
ihmeellisiä tulokkaita ihailtuamme, toivoisimme heidät varmaankin
ilmalaivoineen päivineen niin kauas kuin pippuri kasvaa -- sittenkun
heidän lähetystoimensa vaikutukset jotakuinkin astuisivat meille päivän
valoon. Eikö se sentään olisi suuri synti, että kaikki, mitä meillä
täällä rakkaalla maapallollamme nyt on olemassa, vuosituhansien
synnyttämä viljelys ja sivistys, parahimmatkin uskonnon-muodot,
viisaimmatkin valtiolliset ja yhteiskunnalliset laitokset, tieteiden ja
taiteiden komeimmatkin tulokset, kaikki tyyni, ja lopuksi me itse
häviäisimme kuin tuhka tuuleen, -- olkoonpa sitten niinkin, että tämän
hävitystyön toimittaisi enkelit taivaasta ja maapallo meidän perästämme
jäisi heidän asuttavakseen? Meidän kannaltamme katsoen ei se ainakaan
olisi hauskaa.

Mutta joteskin tänkaltainen mullistus on tapahtunut sen "uuden maailman"
oloissa, jonka rannoille 400 vuotta sitten Cristoforo Colombo, mainio
Genovalainen, laski laivansa, -- yhtä suureksi ihmeeksi sen
alkuperäisille asukkaille, kuin jos Mars-tähdestä tulla lennähtäisi
kummallisia ilmalaivoja tänne meidän matoisen maapallomme päälle. On
tapahtunut niin juurtajaksainen mullistus ja uudistus, että se jossakin
määrin vetäisi vertoja maan asukkaiden häviämiseen toisten olentojen
kautta, jotka muka paremmin oikeutetun kehityskannan nimessä ottaisivat
tämän kiertotähden haltuunsa. Mutta niinkuin meidän sopisi epäillä esim.
juuri Mars-tähden asukkaiden tänne-asettumisen oikeutta, niin saattavat
täydellä syyllä Amerikankin alku-asukkaat nyrpistää nenäänsä ja
pudistella nyrkkiänsä (housun-taskuissa, jos näitä on) heidän maanosansa
valloittajille. Euroopalaisten toimittaman "löydön" ja valloituksen
kautta on, näet, kadonnut kokonaisen maanosan muinainen viljelys ja
kohta sukupuuttoon hävinnyt kokonainen ihmisrotu, jonka eri heimo- ja
kansakunnat aikoinaan tarjosivat nähtäväksi melkein yhtä kirjavaa
temmellystä kuin "vanhan maailman" historia osoittaa, ollen muutamat
vallan alkuperäisellä, toiset taasen hyvinkin korkealla sivistyksen
kannalla, ja puhuen sadottain eri kieliä. Amerikassakin oli tapahtunut
valtavia kansain-vaelluksia, jolloin -- aivan niinkuin Euroopassa --
veltostuneet sivistyskansat silloin tällöin saivat väistyä pois
voimakkaiden raakalaisten tieltä, jättäen kultturinsa rauniot
jälkimaailman kummeksittavaksi. Sielläkin oli itänyt ja kasvanut --
kuten Kaldeiassa ja Egyptissä -- omasta sisällisestä voimastaan tieteen
ja taiteen taimi, tosin heikko vielä, mutta ihmeteltävä kuitenkin kuin
oppimattoman keksintö. Ja taimi oli monin kerroin muuntunut, jalostunut,
isonnut, levittäen lehtiänsä laajoille aloille. Kehitystä siis,
elimellistä kehitystä, osoitti Muinais-Amerikankin historia.

Mutta koko tuo muinainen, varmaankin varsin monipuolinen kehitys
seisahtui yht'äkkiä. Niinkuin opiskelevan nuorukaisen toiveet
äkki-arvaamatta voi katkaista säälimätön kuolema, niin keskeytti
kerrassaankin Muinais-Amerikan omatakeisen kehityksen Euroopalaisten
valloitus, ja koko sikäläinen ihmisrotu oli surman-iskunsa saanut.
Siltä oli oman edistyksen ja siten myöskin varsinaisen olemassa-olon
mahdollisuus väkivaltaisesti temmattu pois; ja se kehitys, jota Amerikan
historia sittemmin osoittaa, ei ole enää maanosan oikeiden omistajien
kehitystä, vaan meidän, Euroopalaisten, jotka siellä olemme osaksi
uusineet, osaksi jatkaneet vanhan historiamme työtä, huolimatta --
viimeisiin aikoihin asti -- rahtuakaan sen kova-onnisten alku-asukkaiden
kohtalosta.

Eikä olekkaan tämä euroopalaisen viljelyksen kehitys Amerikassa
vähäpätöiseksi arvattava. Taistellen vanhoja, kangistuneita muotoja
vastaan, jotka tuotiin perintönä Euroopasta ja jotka tällä puolen
Atlanttia vielä itsepänttäisesti pitävät puoltansa, on itse teossa
vapauden-käsite Uudessa maailmassa saavuttanut asteen, joka
meidän päivinämme välttämättömästi vaatii yhden-arvoisuutta
kaikille rehellisille, työtään suorittaville ihmisille; ja tämä
vapauden-käsitteen kanta on melkoisesti vaikuttanut takaisin Euroopaan.
Niinpä tulee meidän maanosamme vapaiden kansojen etupäässä muistaa että
ensimäinen yllytin menneen vuosisadan loppupuolella tapahtuneesen
suureen mullistuksen lähti juuri Amerikasta, -- tässä nyt muista
seikoista puhumattakaan. Meillä Euroopassa on siis kyllä syytä yhdessä
Amerikan nykyisten kansojen kanssa veisata kiitosvirttä uuden manteren
400 vuotta sitten tapahtuneesta löydöstä, johtaa mieleemme kuuluisat
löytöretkeilijät ja katsella meikäläisten siellä suorittamaa
tähän-astista työtä -- yleisen viljelyksen ja sivistyksen palveluksessa.

Mutta ne, joilla tänä vuonna ei suinkaan ole syytä säestää meidän
Halleluijaamme, ne ovat juuri Amerikan alku-asukkaat. Heidän aikansa on
ollut ja mennyt, -- mennyt juuri tämän meikäläisten "kehitystyön"
kautta, eikä heitä itse teossa -- jos emme ota lukuun entisen
espanjalaisen ja portugalilaisen Amerikan "indiaaneja", jotka osaksi
ovat sulaneet yhteen valloittajien kanssa, sitä ennen kuitenkin
käytyänsä epäkelvoiksi, turmeltuneiksi ihmisiksi -- enää ole
olemassakaan muuta kuin muutamat kurjat indiviidit aarniometsäin
pimeässä peitossa ja kaukaisten kallioiden luolissa. Amerikalainen
ihmisrotu on itse ytimessään sammunut pakolliseen sukupuuttoon, ja siitä
kohtalostaan saapi se kiittää juuri meikäläisten mahtavaa sivistys- ja
viljelystyötä.

Eikä tämä sama viljelys muutenkaan ole kaikin puolin ollut muuntamista
parempaan päin. Väkirikkaita, kukoistavia kaupunkia on tosin kasvanut
erämaasta, ja missä aarniometsä kerran tiheänä rehoitti, siellä leviävät
nyt maailman rikkaimmat vehnävainiot. Mutta toiselta puolen on myöskin
erämaa voittanut takaisin mitä se muinoin maailmassa oli menettänyt.
Yukatanin niemimaalla peittää synkkä aarniometsä enemmän kuin
viidenkymmenen loistavan kaupungin rauniot, ja Mexikon ja Perun
ylätasangot, jotka tähän aikaan ovat autioita hiekka-aroja, olivat
muinoin mitä uhkeimman vihannan vallassa ja viljeltyjä kuin puutarhat.

Niin. Punanahkojen maanosalla on ollut kotimainen viljelyksensä, vaikka
heidän perästään vallitsevat sukupolvet siitä ovat hyvin vähän tietäneet
-- taikka olleet tietävinänsä. Ja se viljelys oli -- jos kohta ei
erittäin korkeakaan -- mitä merkillisin maailmassa ja ansaitsee meidän
erinomaista kunnioitustamme juuri sen tähden, että se, niin sanoaksemme,
oli itänyt ja orastanut omasta voimastaan omalla pellollansa. Se ei
koskaan ollut niin missäkään yhteydessä vierasten viljelysmuotojen
kanssa, vaan kehittyi aivan itsenäisesti siksi, mitä siitä viimein tuli.
Yhtä vähän kuin Vanhan maailman viljelys sai mitään vaikuttimia
Punanahkojen maanosasta, yhtä vähän lainasi aikoinaan tämä mitään
valtameren toiselta puolen. Eivätkä ne tietysti sitä voineetkaan. Kauvan
piti niitä erillään valtamerten pauhaavat aallot melkein yhtä
voimakkaasti kuin kahta kiertotähteä avaruuden meri, ja kumpanenkin eli
omaa elämäänsä omalla maapallon puoliskolla.

Minne ikinä Euroopalaiset tunkivatkin Amerikassa, huomasivat he tämän
maanosan kaikkialla asutuksi, ja muutamilla tienoin oli tämä asutus
hyvin tiheä. Sitä seikkaa selittääksensä otaksuivat kauvan kyllä jotkut
tutkijat että muka kerran maailmassa oli tapahtunut jonkinmoinen
kansanvaellus Aasiasta Beringin salmen poikki, eikä tietysti olekkaan
aivan mahdotonta että toinenkin ihmisrotu kuin pohjoisnavan seuduilla
asuskeleva olisi voinut sen kautta siirtyä Amerikaan, niin uskottomalta
kuin se tuntuukin. Mutta selittääksemme ihmisen olemassaoloa Amerikan
manterella, ei meidän tarvitsekkaan semmoista arvelua kannattaa. Ihminen
"Uudessa maailmassa" on silminnähtävästi yhtä vanha kuin "Vanhassakin."
Hänen jälkiään, sanasta sanaan hänen jalkainsa jälkiä, nähdään
patakivissä nykyisen maanpinnallisen ajanjakson varhimmasta osasta, ja
jääkauden somero- ja savikerroksissa makaa hänen aseitaan, työkalujaan
ja koristuksiaan rinnatusten hänen omien luurankojensa ja samanaikaisten
suurten eläinlajien luurankojen kanssa.

Amerikan maanosan ihminen ei liioin ollut mikään muuntumaton villi, niin
että hän olisi seisahtunut päästyään sille inhimillisen viljelyksen
kannalle, jolla hän milloin missäkin tavattiin; vaan hänen historiansa
osoittaa selvästi asteettain tapahtunutta kehitystä, joka, jos se olisi
saanut esteettömästi jatkua, arvattavasti olisi kohonnut hyvinkin
korkealle.

Eikä myöskään Amerikan ihmisrodun kaikki lahkokunnat olleet yhtä
lahjakkaita. Aivan niinkuin Vanhassa maailmassa, astui yksi heistä
toisten edelle edistyksen tiellä ja tuli viljelystä varsinaisesti
kannattavaksi heimoksi. Se oli Nahua-heimo, Uuden maailman Arjalaiset.

Tämän kansakunnan ensimäisiä jälkiä tavataan samoilla tienoilla, missä
Amerikan nykyinen viljelys on saavuttanut korkeimman kukoistuksensa:
Mississippin ja Ohion laaksoissa. Täällä tuli se maata viljeleväksi
kansaksi ja oppi rakentamaan valtavia maaröykköjä ja valleja, niin
isoja ja lujia, ett'ei vuosituhannetkaan ole niihin pystyaeet. Röyköt
ovat yläpäästä katkaistujen keilain eli pyramiidien muotoiset, 90-100
jalkaa korkeat ja juurelta toisinnan 2,000 jalkaa ympäri-mitaten. Vallit
ympäröivät 500 à 600 tynnyrinalan suuruisia neliskulmia ja ovat
silminnähtävästi olleet puolustusneuvoina aikoja sitten hävinneiden
kylien ja kaupunkien ympärillä, kun mainitut röyköt sitä vastoin ovat
tehneet temppelien palvelusta. Monessa vallissa on oikeita
jättiläiskuvia eläimistä ja kasveista, ja ne ovat erinomattain
taidokkaasti tehtyjä.

Näistä röykönrakentajista lohkesi vähitellen parvi toisensa perästä,
siirtyen vaeltamaan länteen ja lounaasen päin. Monen vuosisadan perästä
tapaamme niitä hallitsevina kansoina siinä viljelys-valtioiden ryhmässä,
joka ulottui Mexikon ylätasangoista pohjosessa Perun tasangoille
etelässä. Aymará ja Quechua tulivat suurten valtakuntain
perustajiksi Cuzcon, Quiton ja Bogotan ylänteillä. Maya-kansat
levittivät Yukatanin niemimaalta viljelystänsä Keski-Amerikan
läheisimpiin osiin, ja Toltekit hallitsivat puolen vuosituhatta
Mexikossa, jonka pengermaa heidän aikanansa muuttui yhdeksi ainoaksi
puutarhaksi, täynnänsä kukoistavia kaupunkia.

Kaikkia näitä Nahua-valtoja kaunisti hyvin korkea viljelys, ainakin
tämän sanan aineellisessa merkityksessä. Taidokkaan kastamisjärjestelmän
kautta tehtiin melkein jok'ainoa maatilkku hedelmälliseksi. Puuvillasta
ja kirjavista linnun-höyhenistä valmistettiin kallisarvoisia kankaita.
Aseita ja työkaluja tehtiin vaskesta sekä puusta, johon asetettiin
tuosta lasinkaltaisesta obsidianista hiottu terä. Rautaa, näet, eivät
nämä heimokunnat tunteneet. Savesta muodostettiin somasti koristettuja
astioita. Kulta- ja hopeatöissä olivat varsinkin Toltekit mestareita.
Mutta ennen kaikkea oli rakennustaide näissä kansoissa saavuttanut
korkean, omituisen kehityskannan. Sen aineksena ei ollut enää, niinkuin
Mississippin lakeuksilla, maan multa, vaan valtavat, hakatut
kivimöhkäleet. Semmoisista tekivät ne pyramiidi-temppelinsä,
teokallionsa, ja kuningastensa palatsit. Paraimmin säilyneitä ovat
näistä rakennuksista ne, joita tutkijat ovat löytäneet Yukatanin
metsissä, jossa Maya-kansojen useiden kaupunkien rauniot ovat
haudattuina tropiikien uhkean kasvullisuuden alle. Temppelien ja
palatsien seinät ovat täynnänsä veistokuvia ja kirjoituksia. Sekä
Maya-kansat että Toltekit viljelivät, näet, hieroglyfi-kirjoitusta,
jonka kuvamerkkiä he piirsivät suuriin rakennuksiinsa, mutta myöskin
paperille, jota valmistettiin agave-kasvin kinteistä.

Sekä Mexikossa että Perussa yhdisti eri maanosia oivalliset tiet ja
näitä pitkin juoksevat, säännölliset postit. Kuljetusta toimittivat
kantajat, koska, näet, kuorma-eläimiä ei ensinkään ollut, paitsi
Perussa, jossa siihen käytettiin laamaa.

Tätä rikasta aineellista viljelystä ei tosin vastannut yhtä rikas
henkinen. Nahualainen uskonto näkyy ainakin osaksi olleen verinen
uhripalvelus, jonka kuitenkin joksikin aikaa Toltekit ja Quechuat
lakkauttivat, kunnes taasen Espanjalaisten tullessa Mexikoon se oli
täydessä voimassaan Aztekeissä. Amerikan eri heimokunnat kävivät, aivan
niinkuin Euroopankin, melkein alituisia sotia keskenänsä, ja sotavankeja
pidettiin sotajumalan omana, jolle heitä usein suuret joukot uhrattiin.
Meidän tulee kuitenkin, näitä tapoja kauhistuessamme, muistaa että
Vanhan maailman historia tietää kertoa aivan yhtä julmia juttuja, ja
että tällä puolen valtamerta on itse teossa varmaankin yhtä monen
ihmisen veri sotajumalan alttarilla vuotanut kuin Muinais-Amerikassa,
vaikka ei juuri ennakko-uhrina. Ja espanjalaisen inkvisitionin historia
sitä paitse osoittaa että meidän uskontomme oli rääkkäystaidossa vienyt
voiton hurjimmankin muinais-amerikalaisen hurskauden tempuilta
sotajumalan palveluksessa. Mutta itsessään tietysti nyt kuitenkin
Nahualaisten uskonnolliset menot todistavat varsin puutteen-alaista
henkistä viljelyskantaa, kuten heidän yhteiskunnalliset ja valtiolliset
laitoksensakin.

Kaikki nämä valtiot olivat, näet, itse teossa pappis-valtoja, sillä
korkein hallitsija valittiin tästä säädystä. Lähinnä häntä oli
sotilasaatelisto, josta valtakunnan tärkeimmät virkamiehet otettiin.
Vallitseva kansanluokka oli, kuten ainakin, vähemmistönä kukistettujen
ja veronalaisten kerrosten suhteen, jotka tavallisesti olivat toista
heimoakin.

Vanhan Nahua-valtakunnan Mississippin varsilla hävittivät viimein
-- kuten Germanit Rooman -- pohjosesta päin tulleet metsästäjäheimot.
Röykönrakentajat katosivat entisiltä kotipaikoiltaan Ohion ja Miamin
laaksoissa, -- mihin, sitä ei varmaan tiedetä. Mahdollista on että he
vaelsivat samaan suuntaan kuin heimolaisensa, vuorilaaksoihin ja
ylätasangoille lounaassa. Mahdollista on että juuri tämän
linnoitustöissä taitavan kansan pirstaleet Colorado-joen pystysuoriin
rantaseiniin ovat olleet kovertamassa niitä luola-labyrinttejä, jotka
vielä tänä päivänä Arizonan erämaissa herättävät matkustavan tutkijan
hämmästystä. -- Milloin tämä viimeinen kansanvaellus tapahtui, on
mahdotonta päättää. Varmaa vain on että, kun siirtolaiset Englannista 17
ja 18 vuosisadalla tunkesivat Mississippin laaksoon, aarniometsä
kaikkialla oli voittanut alkuperäiset alansa, ja "indiaanit" olivat sen
ainoina asukkaina. Kuinka kauvan he olivat maassa asuneet, eivät he
tietäneet itse. Hämärä kulkutarina kertoi kuitenkin että heidän
esi-isänsä muka muinoin olivat samonneet "suurten vesien maahan",
käyneet pitkällisiä sotia sen asujanten kanssa ja viimein ajaneet ne
pois.

Sivistyneet osat Amerikaa olivat siten 16 vuosisadan alussa yksistään
mainituilla ylätasangoilla sekä Keski-Amerikan molemmilla niemimailla.
Kolumbus ja hänen lähimmät seuraajansa tapasivat ainoastaan raakoja
luonnon-kansoja. Vasta espanjalaiset valloittajat, conqvistadorit,
tulivat yhteyteen sivistyneen Amerikan kanssa.



II.

Uuden maanosan nimi.


Mitään yhteistä nimeä koko manterelleen ei ollut Perulaisilla eikä
Mexikolaisillakaan. Ja se olisikin ollut tarpeetonta, koska he eivät
mitään muuta maanosaa tunteneet. Espanjalaiset antoivat Kolumbuksen
löytämille maille nimityksen: Indiat, koska tämä Amerikan löytäjä
luuli viimeiseen asti että hän Atlantin poikki oli päässyt Indiaan.
Kolumbus ei ensinkään tietänyt löytäneensä mitään uutta maanosaa. Ja
nimitys Indiat ja indiaanit säilyi vielä sittenkin, kun seikka jo oli
selvinnyt, ja on oikeastaan säilynyt --hullunkurisesti kyllä -- tähän
päivään saakka, vaikka vielä toinenkin suuri valtameri kuin Atlantti
eroittaa nuo maat varsinaisesta Indiasta. Itä- ja Länsi-Indiaa sittemmin
kuitenkin ruvettiin eri laskuun panemaan, mutta "indiaaneina" ovat
Amerikan alku asukkaat yhä edelleen saaneet pysyä.

Pian huomattiin kuitenkin että löydetyt maat olivat aivan uutta
mannerta, uutta maailmaa. Tämmöisen olemassa-oloa oli jo hamassa
muinaisuudessa yksi ja toinen -- meidän ajanlaskumme alussa m.m.
maantieteilijä Strabo -- aavistanut, ja kansantarut haaveilivat syystä
tai toisesta suuria, rikkaita saarimaita kaukana lännessä. No, vuonna
1498 tekee nyt sivistyneempi mies kuin Cristoforo Colombo matkustuksen
tuonne suureen länteen, seuraavana vuonna toisen ja vihdoin vuosina
1501-1502 kolmannen, jolloin hänen retkikuntansa kulkee Etelä-Amerikan
koko itärannikon, Näistä matkoistaan kirjoittaa hän oivalliset
kertomukset, jotka julkaistaan painosta, ja lausuu samalla
vakuutuksensa, joka perustuu tutkimuksiin, että nimittäin löydetty maa
on uusi maailma. Tästä miehestä kerromme alempana vielä. Mutta hänen
nimensä oli Amerigo Vespucci, ja sivistynyt maailma, joka jo ensi
aikoina erinomaisella mieltymyksellä luki hänen hehkuvia kertomuksiaan
löydetyn maanosan ihanuudesta, on, kun onkin, antanut sille nimeksi:
Ameriga eli Amerika, -- mielestämme aivan täydellä syyllä, sillä
Kolumbus tosin oli sen löytänyt, vaan ei tiennyt mitä hän löysi, kun
Amerigo Vespucci puolestaan osasi määritellä sitä todellakin uudeksi
mantereksi. Nimitykset "Länsi-India" ja "Indiaanit", joille Kolumbus on
antanut aiheen, ovat ymmärtääksemme aivan omiansa säilyttämään
Genovalaisen tieteellistä kunniaa. Nimityksen Amerika ehdoitti jo v.
1507 eräs Martin Waltzemüller niminen saksalainen koulunopettaja, joka
silloin julkaisi latinalaisen käännöksen Vespuccin italiankielisistä
matkakertomuksista; -- ja maailma on yhtynyt ehdoitukseen, antaen
kunnian sen miehen nimelle, joka tiesi missä hän matkusti, jos kohta
Kolumbus olikin ennen häntä astunut Indiansa maalle.[1] Että sitä paitse
muutenkin kylliksi kuuluisa Genovalainen itse teossa ei ollut ensimäinen
mies Euroopasta, joka on polkenut uuden maanosan rantoja, saamme
seuraavasta luvusta nähdä.



III.

Amerikan löytö Pohjan miesten kautta. Viinimaa.


Että Cristoforo Colombo on Amerikan ensimäinen löytäjä, pysyi kauvan
järkähtämättömänä uskonkappaleena, ja niinpä opetetaan vielä tänä
päivänäkin kaikissa kouluissa. Jos pidetään silmällä löydön
käytännöllisiä tuloksia, onkin tämä oppi aivan oikea, sillä vasta tuon
mainion Genovalaisen kautta astuu Amerika varsinaiseen, pysyväiseen
yhteyteen Vanhan maailman kanssa. Mutta itse teossa oli, kuten myöhempi
tutkimus osoittaa, Amerikan manterelle astunut euroopalaisia jalkoja jo
500 vuotta ennen Kolumbusta, vaikka tämä aikaisempi "löytö" tapahtui
vielä vähemmällä tietoisuudella kuin Genovalaisen ja pian kyllä joutui
kokonaan unohduksiin, jääden alusta alkaen ainoastaan muutamain ihmisten
muistiin, ulkopuolelle "suuren mailman" tietopiiriä.

Silmäys maapallon karttaan osoittaa että Islannin puuton saari on koko
joukon lähempänä Pohjois-Amerikan vieläkin osaksi tuntemattomia
maan-ääriä kuin Euroopan mannerta, ja siltä saarelta nuo ensimäiset
löytöretket tapahtuvat. Islanti oli saanut asutuksensa pää-asiallisesti
Norjasta, jonka jo muinaisuudessa levoton ja riitainen väestö oli hyvin
kärkäs pötkimään maastansa pois, kun asiat kotosalla eivät käyneet
itsekunkin nokan mukaan. 8:n sataluvun loppupuoliskolla kukisti kuningas
Harald Kaunotukka maan pikkuruhtinaat, yhdistäen Norjan "fylkit" yhdeksi
valtakunnaksi; ja erittäinkin tämä tapaus sai suuret laumat
tyytymättömiä etsimään uusia laitumia. Islannin asukkaat nyt olivat
paraasta päästä tämmöistä hurjapäistä kansaa, jotka ennemmin pitivät
asuinsijaansa puuttomalla, kolkolla saarella kuin tottelivat esivaltaa
vanhassa kauniissa kotimaassaan. Ja itsepäisyys ja hurja seikkailuhalu
seurasi heitä yhä uudessakin kodissa, josta riidassa tappiolle jäänyt
taaskin pyrki etsimään uusia asuinsijoja.

Tämmöinen seikkailija-luonne oli nyt myöskin eräs Erkki Punainen (Erik
Röde) niminen mies, joka asuskeli Islannin länsirannikolla. Hän oli
isänsä kanssa tullut pakolaisena Norjasta Islantiin, jossa hän jonkun
ajan perästä joutui riitoihin naapuriensa kanssa ja pakoitettiin taaskin
pakenemaan tiehensä. Hän laittoi viikingi-laivansa kuntoon ja lähti
purjehtimaan pois valtameren ulapalle. Hänen toisessa isänmaassaan,
jonka hän nyt oli jättänyt etsiäkseen kolmatta, kävi siihen aikaan
tarina eräästä Gunbjörn nimisestä miehestä, joka kerran tuulien
ajamana oli joutunut muutamalle kalliosaarelle kaukana lännessä ja siitä
vielä kauvempana nähnyt korkean, jäävuorten ympäröimän rannikkomaan,
huolimatta käydä tätä tutkimaan. Tuon tuntemattoman maan päätti nyt Erik
Röde etsiä. Ja ainoastaan muutaman päivän purjehdittuansa saikin hän sen
näkyviin ja pääsi asettumaan sen rannalle. Maa oli Grönlanti, ja jos
-- kuten maantieteelliset kirjailijat tekevät -- tämä suuri maa, jonka
ulottuvaisuutta pohjoseen päin ei tunneta, luetaan Amerikaan, niin olisi
Erik Röde Amerikan ensimäinen löytäjä. Grönlanniksi (Vihantamaaksi)
nimitti sitä Erik itse -- niin kertovat asiakirjat --sentähden, että hän
arveli ihmisten mieluummin sinne muuttavan, "jos sillä oli hyvä nimi."

Ja ihmiset sinne muuttivat. Muutaman vuoden perästä -- "15 vuotta ennen
Kristinuskon istuttamista Islantiin", siis v. 985 -- on Grönlannin
länsi-rannikolla islantilainen siirtokunta. Brattalid'in uutistalossa
kasvaa Erikille voimakas perhe, kolme reipasta poikaa ja yksi yhtä
reipas tyttö. Vanhin poika Leif teki nyt kerran isältään saamallansa
laivalla matkustuksen Norjaan, jossa silloin hallitsi kuningas Olaf
Tryggveson. Tämä käännätti Leifin ja hänen seurueensa Kristinuskoon ja
antoi hänelle, koska Leif sitä ennen oli yhtynyt kuninkaan
sotilasjoukkoon, toimeksi palata takaisin Grönlantiin ja istuttaa siellä
uutta uskontoa siirtolaisten sydämiin. Leif lähti, suostuen kuninkaan
pyyntöön, uudelleen merelle, mutta kotimatka kävi kovin myrskyiseksi, ja
tuulet ajoivat hänen laivansa yhä kauvemmas länteenpäin. Monta viikkoa
lakkapäillä laineilla harhailtuansa, näkivät matkustajat edessänsä aivan
tuntemattoman maan, ohjasivat aluksensa sinne ja astuivat rannalle.
"Siellä oli" -- kertovat ne aikakirjat, joihin tätä Amerikan-löytöä
perustetaan -- "omakylvöisiä (itsestään kasvaneita) vehnävainioita, ja
viiniköynnöksiä kasvoi siellä."

Harharetkeilijät purjehtivat nyt pohjoseen päin pitkin tämän onnellisen
maan rantoja ja pääsivät viimein Grönlantiin, jossa nuori siirtokunta
Leifin kehoituksesta kääntyi Kristin-uskoon.

Maa, jonka rannalle Leif Eerikinpoika oli astunut, oli nyt
Pohjois-Amerikan itäinen rantamaa. Bostonin kaupungissa on tälle
miehelle pystytetty komea muistopatsas. Löytö oli tapahtunut vuonna 1001
j.Kr.

Seuraavana vuonna tuli Islannista Grönlantiin kaksi laivaa, joista
toista päällikkönä johti Thorfinn Karlsefni, mies, joka nyt ryhtyy
jatkamaan Leifin löytöä, mentyään naimisiin tämän sisaren kanssa.
Saadaan aikaan 140 miestä pitävä retkikunta, joka -- myöskin paljon
naisia muassaan -- kolmella laivalla lähtee matkalle tuohon Leifin
löytämään uuteen maahan, jonne, jos kaikki käy hyvin, aiotaan asettua
asumaankin.

Tämän retkikunnan matkasta kertovat vanhat, tosin hyvin taruntapaiset
aikakirjat pää-asiassa seuraavaa:

Ensimäinen maa lännessä päin, jonka Thorfinn miehineen sai näkyviin, oli
kallioinen rantakaistale, jolle retkeläiset antoivat nimeksi Helluland
(Paasimaa). Siitä purjehdittiin pohjatuulella, ja he saivat eteensä
maan, jossa oli suurta metsää ja paljon villiä eläimiä. Sille annettiin
nimeksi Markland (Metsämaa), josta taaskin purjehdittiin rantoja
pitkin etelään päin etsimään tuota varsinaista viinimaata, jonka Leif
oli löytänyt. Kerran panivat he maalle miehen ja vaimon, jotka olivat
oivallisia juoksijoita. Nämä juoksivat, laivain ollessa ankkurissa,
muutaman päivän etelään päin ja palasivat sitten sukkelasti takaisin.
Toinen toi muassaan viinitertun, toinen itsestään kasvaneen vehnätähkän.
Nyt jatkettiin merimatkaa, kunnes tultiin pitkälle vuonolle, johon
purjehdittiin sisään ja käytiin maalle. Vuono sai nimekseen
Straumfjord. Maa oli kaunista, vuorista mannermaata, ja siihen
asettuivat he talveksi, kärsien sen kuluessa kaikellaista puutetta.
Viimein lähti heistä kymmenen miestä Thorhall nimisen päällikön johdolla
purjehtimaan pohjoseen, etsiäksensä sitten lännempätä viinimaata,
Vinlandia; mutta nämä ajoi ankara länsituuli Irlantiin, jossa he
joutuivat kovan rääkkäyksen alaisiksi ja viimein kaikki orjiksi.

Mutta Karlsefni enemmistön kanssa purjehti Straumfjordista pois
eteläänpäin, tuli muutaman joen suuhun ja laski siitä sisään. Astuttiin
rannalle erään järven kohdalla, jonka läpi joki juoksi, ja tavattiin
oivallinen maa. Siellä oli omakylvöisiä vehnävainioita kaikkialla
laaksoissa, mutta korkeimmilla paikoilla kasvoi viiniköynnös. Jokainen
puro oli täynnään kaloja ja metsissä vilisi syötävää riistaa. Täällä oli
hyvä olla. Muutaman viikon perästä läheni retkeläisten olopaikkaa
suuri joukko nahkaveneitä, joista seipäitä heilutettiin. Ja
seipäiden-heiluttajat olivat ruskea-ihoisia miehiä, rumat ja riettaat.
He katselivat hetken aikaa kummeksien outoja vieraita ja soutivat sitten
tiehensä. Karlsefni väkineen vietti täällä talven, jonka kuluessa ei
lunta satanut, niin että elukat, joita heillä oli muassaan Grönlannista,
saattoivat olla ulkona kaiken aikaa. Kevään puoleen tulivat nahkaveneet
uudestaan, ja nyt syntyi näiden ja retkeläisten kesken vilkas
vaihtokauppa. Alku-asukkaat saivat punaisia kankaita ja retkeläiset
hyviä nahkoja ja turkiksia. Karlsefnin karjasta valloilleen päässyt
vihainen sonni peljästytti alku-asukkaat pois. Mutta kolmen viikon
päästä tulivat he jälleen, ja nyt syntyi tappelu. "Skrälingit" (sanasta
skral = heikko) -- niin nimittivät Karlsefnin miehet näitä ihmisiä --
"panivat pitkän tangon päähän pallonmuotoisen esineen, joka oli
lampaan-mahan suuruinen ja musta väriltään, ja lingoittivat sen
tangon-päästä ylös rannalle; ja pudotessaan maahan teki pallo kauheaa
jyryä." Karlsefni miehineen peljästyi kovin ja juoksi pakoon, asettuen
kuitenkin puolustukseen, päästyänsä muutaman kallioryhmän suojaan.
Heidän paetessaan tapahtui että Erik Röden reipas tytär Freydis, joka
kovasti nuhteli pakenevia miehiä heidän pelkuruudestaan, jäi jälkeen --
raskaan tilassa kun sattui olemaan. Juostessaan perästä tapasi hän erään
kaatuneen ja kuolleen maamiehensä paljastetun miekan. Hän otti sen,
aikoen sillä puolustaa itseänsä ahdistavia skrälingejä vastaan. Näiden
lähetessä paljasti hän rintansa ja löi siihen miekan laakealla kyljellä.
Siitä peljästyivät skrälingit, riensivät alas veneillensä ja soutivat
tiehensä. Kaksi Karlsefnin miehistä ja suuri joukko skrälingejä oli
jäänyt tappelu-tanterelle. Mutta urhokasta Freydistä (kai hän oli
Amerikan ensimäinen emansipeerattu nainen!) kiittivät Karlsefni ja hänen
joukkionsa hartahin sanoin tuosta tehokkaasta avusta.

Vaikka heidän olopaikkansa oli kaikin puolin hyvä, päättivät he
kuitenkin, koska se ei luvannut mitään turvallisuutta skrälingejä
vastaan, palata takaisin kotimaahansa. Niin purjehtivat he siis jälleen
pohjoseen päin, tappoivat m.m. matkalla viisi rannalla nukkuvaa
skrälingiä ja tulivat Straumfjordiin, jossa tavattiin yltäkyllin mitä
tarvittiin. Sieltä tehtiin vielä retkiä ympäristöön ja saatiin kokea sen
seitsemän seikkailusta. Niinpä tapahtui kerran että Karlsefni miehineen
näki muutaman kimaltelevan pilkun liikkuvan avonaisella paikalla
metsässä. Tämä pilkku oli yksijalkainen ihminen. Kummitus ampui
Thorvaldin, Erik Röden pojan, sisälmyksiin nuolen, jonka saattamasta
haavasta tämä pian heitti henkensä. Yksijalka katosi meren syvyyteen. He
luulivat nähneensä Yksijalkain maan. Purjehdittiin taas pohjoseen päin.
Eripuraisuus syntyi heidän keskensä sen johdosta, että "ne, joilla ei
ollut vaimoja, yrittivät ottaa omikseen niiden, joilla oli; ja siitä
tuli kova levottomuus."

Snorri, Karlsefnin poika, syntyi ensimäisenä syksynä, ja hän oli kolmen
vuoden vanha heidän lähtiessään Vinlandista. Viimein tulivat he takaisin
Grönlantiin, jossa Karlsefni vielä vietti yhden talven, purjehtiakseen
sitten takaisin Islantiin. --

Niin kuuluu yleisimmissä piirteissään luotettavin tarina Viinimaan
löydöstä. Se puolestaan löydettiin eräästä vanhasta käsikirjoituksesta,
jonka 16-sataluvun keskivaiheilla muutamat isänmaalliset islantilaiset
vetivät esiin pitkällisestä piilosta, jossa se ynnä muiden
islantilaisten kirjallisten tuotteiden kanssa oli kauvan aikaa levännyt.
Käsikirjoituskokoelma, jossa se löytyy, on saanut nimekseen
Hauk'in-kirja, ensimäisen omistajansa, islantilaisen laamannin Hauk
Erlendinpojan, mukaan, ja itse tarinaa nimitetään siinä: Thorfinn
Karlsefnin satu, mutta sanotaan myöskin Erik Röde'n saduksi.

Toinen tarina -- säilytettynä Flatö-kirjassa, joka on saanut nimensä
sen saaren mukaan Islannin länsirannassa, jossa sitä monet sukupolvet
läpitsensä talletettiin -- jakaantuu kahteen kertomukseen: Pieni juttu
Erik Röde'stä ja Pieni juttu Grönlantilaisista. Nämä pitävät
pääasiassa yhtä Haukinkirjan kertomuksen kanssa Grönlannin ensimäisestä
asuttamisesta, mutta eroavat siitä siinä kohden, ett'ei se mies, joka
ensiksi näki Viinimaan, muka ollutkaan Leif Eerikinpoika, vaan munan
Bjarni Herjulfinpoika, ja että tämä tapahtui jo vuonna 985. Vasta
kuusitoista vuotta myöhemmin olisi, Flatö-kirjan mukaan, Leif
Eerikinpoika tehnyt varsinaisen löytöretken Viinimaahan. Flatö-kirja
näkyy kuitenkin, kaikesta päättäen, perustuvan hämärämpään muistoon kuin
Haukinkirja, vaikka se toiselta puolen antaa tukea tälle.

Kummastakin käy yhtä hyvin selville että kohta 11:n vuosisadan alussa
muutamat Islantilaiset lännessäpäin Grönlannista löysivät siihen saakka
Euroopalaisille tuntemattomia rannikkoja, että he oleskelivat siellä
vähintäinkin kolme talvea, mutta sitten "skrälingien" hyökkäysten
johdosta pakoitettiin lähtemään tiehensä. Siinäkin pitävät molemmat
kertomukset yhtä, että löytäjä nimitti näitä rannikkoja: Helluland,
Markland ja Vinland.

Että nämä maat olivat Pohjois-Amerikan itärantaa, sitä ei ole käynyt
epäilläkkään. Niinikään osoitti tutkimus varsin pian että Helluland oli
Labrador-niemen koillisranta ja Markland New-Foundlandin kaakkoinen
rannikko. Näiden seutujen nykyinen maanlaatu sopii aivan täsmälleen
islantilaisiin kertomuksiin Hellulannin ja Marklannin luonnosta. Sitä
vastoin eroavat mielipiteet melkoisesti Viinimaan aseman suhteen.
Äskettäin on kuitenkin historioitsija, professori G. Storm Kristianiassa
varsin tukevilla perusteilla osoittanut että Vinland arvattavasti oli
Uuden Skotlannin kaakkoisrannalla. Siellä kasvaa viiniköynnös vielä tänä
päivänä itsestään ja vuorten notkoissa on pitkät kaistaleet villisti
kasvavaa riisiä, tarinan "omakylvöiset vehnävainiot."

Islantilaisten löytöretket Amerikaan eivät vaikuttaneet mitään
pysyväistä asuttamista Euroopalaisten puolelta, vaan jäivät pian kyllä
melkein aivan unohduksiin. Leif Eerikinpojan ja hänen seurueensa löytö
ei ollut aikaan saanut mitään käytännöllistä tulosta. Lystillisyyden
tähden sopii myöskin mainita että Islannissa uskottiin siihen aikaan,
kuin tarina kirjoitettiin, että Viinimaa oli yhdessä -- Afrikan kanssa,
johon luuloon antoi syytä juttu yksijalkaisesta miehestä? Keski-ajan
kansanluulojen mukaan oli, näet, Afrikassa olemassa ihmisiä, joilla muka
ei ollut muuta kuin yksi jalka.

Islantilaisten Amerikan löytö siten tapahtui vielä vähemmällä
tietoisuudella kuin sen miehen, jota syystä kyllä pidetään Amerikan
varsinaisena löytäjänä, vaikkapa hän arvelikin löytämäänsä maata
Aasiaksi ja suoritti suuren työnsä viisisataa vuotta myöhemmin kuin Leif
Eerikinpoika satunnaisen retkensä.



IV.

Kolumbus.


1. Cristoforo Colombon nuoruus ja valmistavat puuhat.

Genovan mahtava kauppakaupunki oli 14 sataluvulla ikääskuin idän ja
lännen yhtymäpaikkana, jossa varhain saatiin tietää mitä maailmassa
merkillistä tapahtui. Sen suuressa satamassa vilisi laivoja kaikilta
ääriltä, ja sen merimiehet kulkivat kaikkia tunnettuja vesiä,
nauttien etevimpäin merentuntijain mainetta. Sieltä olivat m.m.
ne miehet lähteneet, jotka tulivat Portugalilaisten opettajiksi
merenkulku-taidossa ja loivat tästä valtakunnasta mahtavan merivallan.
Niinikään oli Genovan kaupunki mainio teollisuudestaan ja etenkin
kutomateoksistaan. Sen tukkukauppiaat olivat kustantajia suurelle
joukolle verkakankureita, jotka kodeissansa vaimoineen lapsineen
ammattiaan harjoittivat.

Tämmöisessä vilkkaassa paikkakunnassa näki päivän valon ja vietti
nuoruutensa kuuluisa Cristoforo Colombo, Amerikan "varsinainen
löytäjä." Hänen isänsä oli verkakankuri Domenico Colombo, jonka
kangaspuut jyskyivät Quinto nimisessä kylässä puolen penikulmaa
kaupungista. Kuten muinoin seitsemän paikkakuntaa Kreikassa riiteli
tuosta kunniasta, mikä heistä olisi Homeroksen syntymäpaikka, niinpä eri
kylät ja kaupungit vielä tänä päivänä käyvät lystillistä kynäkiistaa
siitä, missä heistä Amerikan löytäjä ensin olisi avannut silmänsä.
Niinkuin ruotsalainen tohtori O.W. Alund, jonka vasikoilla tässä parasta
päästä kynnämme, annamme kunnian Quinto-kylälle, jossa siis Domenicolle
ja hänen vaimolleen Susanna Pontanarossalle vuonna 1446 taikka 1447[2]
syntyi poika Cristoforo sekä myöhemmin Giovanni Pellegrino ja
Bartolommeo. Jo vuonna 1451 muutti perhe San Stefano nimiseen Genovan
esikaupunkiin, jossa jatkettiin kankaan-kutomista ja elettiin kuin
ennenkin. Siellä syntyi sille vielä tyttö Blanchinetta ja nuorin poika
Diego. Pojat antautuivat kaikki isän ammattiin, kuten ajan tapa vaati;
eikä heillä ollut mitään valitsemisen oikeutta. Ammattikunnan
koulumestarilta oppivat he lukemaan, kirjottamaan ja lukua laskemaan.
Mitään korkeampaa koulu-opetusta eivät pojat näy saaneen, eikä olisi
siihen ollut varaakaan. Amerikan löytäjä jäi itse teossa jokseenkin
"oppimattomaksi mieheksi", jos varsinaista koulu-opetusta silmällä
pidetään. Mutta itse Genovan kaupunki oli hänelle oivallisena kouluna
hänen vastaista elämän-työtään varten. Hallitsevista luokista levisi
tiedot maailman tapahtumista sukkelasti alempiinkin, joiden
perheen-jäseniä oli purjehtimassa ylt'ympäri maailmaa. Varsinkin
kiinnittivät sen ajan suuret löytöretket kaikkein mieltä, ja Cristoforo
Colombo kuunteli jo pienestä pitäen korvat pystyssä merimiesten juttuja,
niin hyvin totta kuin valhetta. Paljon sai hän kuulla puhuttavan "San
Brandanin salaperäisestä saaresta", "Amazonien maasta" ja "Antillasta,
jossa oli seitsemän kaupunkia", jotka oli rakentanut seitsemän piispaa,
jotka Länsi-Götien valtakunnan hävittyä Espanjassa kerran olivat
lähteneet tuohon kaukaiseen saareen, jonka sitten muutamat merenkulkijat
olivat nähneet, mutta joka myöhemmin oli käynyt mahdottomaksi löytää.

Moiset ihmeelliset jutut jännittivät nuoren Cristoforon mielikuvitusta,
ja hän uskoi niitä kuin äitiänsä, uskoi vielä vastaisilla
merimatkoillaankin, jolloin hän muun muassa ajoi takaa Amazonien
(naiskansan) kuuluisaa luotoa.

Mutta Colombo oli vielä kiinnitettynä kangaspuihinsa, ja San Brandanin
ja muita merkillisiä saaria haaveksi hän sukkulan lentäessä edes
takaisin loimilankain väliä. Vasta vuonna 1471 on hän omana herranaan.
Isän valta ulottui vielä siihen aikaan Italiassa pojan 25:een vuoteen
asti.

Mitään varmaa Colombon vaiheista kahden vuoden aikana hänen
pääsemisestään omille jaloilleen ei tunneta. Mutta hän näkyy edistyneen
tiedoissa ja päässeen liikkumaan aatepiirissä, joka on ylempänä
tavallisen käsityöläisen. Jo poikana oli hän tehnyt pienempiä
merimatkoja Välimerellä. Nyt antautuu hän täyttä totta tälle uralle.
Mutta mitäs tavallisesta merimiehestä! Cristoforo tahtoo pyrkiä
korkeammalle. Hän mietiskelee löytöretkiä, ja portugalilaisten
retkeilijäin maine, joka tähän aikaan lentää ympäri maailmaa, kutkuttaa
hänen halujansa. Portugalilaiset pyrkivät silloin pääsemään meritse
rikkaasen Indiaan, mutta he yrittivät sinne kiertämällä Afrikaa. Colombo
sitä vastoin aikoo päästä tuonne höysteitten ja mausteitten maahan
purjehtimalla suoraan länteenpäin, -- sillä maa on pyöreä kuin pallo.
Mutta mistä oli tietämätön Colombo saanut tämän opin päähänsä? Siihen
aikaan oli vielä yhteisen kansan yleinen luulo että maa vesineen
päivineen on ääretön lakeus. Kuitenkin opettivat, perustuen ennen meidän
ajanlaskuamme eläneisin kreikkalaisiin ajattelijoihin ja vanhoihin
maantieteilijöihin, muutamat yliopiston-opettajat jo silloinkin että maa
oli pyöreä kuin pallo; ja korkeamman sivistyksen saaneet merenkulkijat
olivat tutustuneet tähän oppiin. Karttojen-piirustajatkin jo käyttivät
sitä. Genovassa eleskeli tämmöinen kartanpiirustaja, nimeltä Gracioso
Benincasa; ja luultavaa on että Cristoforo ja Bartolemmeo Colombo hänen
luonaan oppivat piirustamaan karttoja. Muutaman vuoden perästä ainakin
tapaamme heidät Portugalissa, jossa he elättävät itseään
kartan-piirustuksella.

Täällä, Portugalissa Lisboan kaupungissa, jonne hän oli tullut 27 tai 28
vuoden ijällä ollessaan, mietiskeli Cristoforo ahkerasti aatettaan:
päästä Indiaan purjehtimalla länteenpäin. Erään tuntemansa kauppiaan
välityksellä sai hän maamiehensä, kuuluisan tähtien-tutkijan Paolo
Toscanellin Firenzessä, joka oli aikansa etevin maantuntija, antamaan
hänelle neuvoja. Toscanellia oli samassa asiassa jo sitä ennen
neuvotellut Portugalin kuningas Alfonso viides, jolle kuuluisa tiedemies
olikin lähettänyt vastaukseksi kirjeen ja kartan. Kopion näistä sai nyt
Colombokin, ja ne vahvistivat hänen omia aatteitaan. Kirjeessään väittää
Toscanellikin kiven kovaan että "mausteitten maahan" päästään kaikkein
pikemmin, jos purjehditaan suoraan länteenpäin. Ja hänen kartassaan on
purjehdittava väli tunnetuine ja tuntemattomine saarineen sekä Indian
rannikkomaat kuvattuna.

Portugalilaiset olivat siihen aikaan löytäneet Guinea-rannikon Afrikassa
sekä kaukana Atlantin meressä sijaitsevat Azorien saaret; ja näistä sekä
Madeirasta tehtiin mainitun kuningas Alfonson suosituksella länteenpäin
löytöretkiä, joiden tarkoituksena oli tutustuminen San Brandanin ja
muihin hämäräperäisiin saariin. Mutta retkeilijät olivat palanneet
takaisin mitään uutta löytämättä. Heidän matkansa oli vain maksanut
joltisestikin rahaa. Kun sentähden Colombo esitti asiansa Alfonso
kuninkaalle, sai hän kieltävän vastauksen. Kuningas ei tahtonut
kustantaa niin epäluotettavia yrityksiä. Sitä paitse oli rohkealla
Genovalaisella nyt jo joteskin suuret vaatimukset. Hän pyysi,
näet, itselleen ja jälkeläisilleen perinnöllisen oikeuden
käskynhaltian-virkaan kaikissa maissa, jotka löydettäisiin, sekä
määrätyn osan kaikista tuloista, jotka niistä tulisi lähtemään.
Kuitenkin pani samaan aikaan kuningas Alfonso, joka Portugalin
historiassa on saanut kunnianimen Africanus, toimeen retkikuntia
toiselle puolelle Kongo jokea, poikki Punaisen Meren ja viimein Hyvän
Toivon niemelle saakka. Mutta kaikki nämä perustuivat mahdollisuuteen,
jolle kokemus antoi tukea. Nuoren Colombon yritys sitä vastoin näytti
kovin epävarmalta, niinkuin se itse teossa olikin, sillä höystörikkaasen
Indiaan ei herkkäverinen Genovalainen koskaan päässyt.

Colombo näkyy nyt joksikin aikaa luopuneen aikeistaan. Jokapäiväisen
leivän murhe on ainoana mielen-kiinnittäjänä, ja hän saa ahkerasti
piirrellä karttojaan, voidakseen elättää itseään ja perhettänsä. Hän on,
näet, tähän aikaan (1475 tai 1476) mennyt naimisiin Filipa Moniz'in,
erään köyhän tytön, kanssa.

Portugalissa oleskeli Colombo kymmenen vuotta, tehden aika ajoin
merimatkoja, m.m. yhden Guinea-rannikolle saakka. Päättäen muutamasta
hänen kirjeestään, josta ei kuitenkaan varmaan tiedetä onko se lähtenyt
hänen omasta kädestään, oli hän v. 1477 tehnyt merimatkan Islantiin, ja
jotkut hänen historioitsijansa arvelevat että hän tällä saarella muka
sai jotain vihiä vanhoista matkoista Viinimaahan. Mutta siihen aikaan
oli siellä tuo vanha tarina jäänyt jo kokonaan unohduksiin, ja kenpä
olisi hänelle noista matkoista jutellut? Itse hän ei -- jos sanottu
kirje onkin oikea -- niistä mitään mainitse.

Mutta hänen veljensä Bartolommeo oli (1486-1487) muassa Diaz'in
mainiolla matkalla Hyvän Toivon niemelle. Ja palattuaan sieltä rupesi
tämä veli, joka oli Cristoforoa etevämpi tiedoissa, kehoittelemaan tätä
uusiin ponnistuksiin kerran tuumattua Indian-matkaa varten, todistaen
hänkin päivän selväksi että purjehtimalla länteenpäin täytyy päästä
Indiaan. Herkkäverinen Cristoforo nyt uudestaan ryhtyy puuhiin.
Portugalin hallitukselta ei ollut mitään toivomista, mutta, miten
lieneekin ollut, Colombon onnistui päästä Espanjan kuningasparin,
Ferdinandin ja Isabellan, puheille. Juuri tähän aikaan valmistivat nämä
kuitenkin sitä sotaa Granadan mohrilaista valtaa vastaan, joka oli
tekevä lopun muhametilaisten vanhasta herruudesta Espanjassa; ja maan
hallituksella, joka ei muutenkaan vielä tähän asti ollut osoittanut
mitään mieltymystä löytöretkiin, oli muuta ajattelemista kuin
tuntemattoman muukalaisen tuumia läntisestä meritiestä Indiaan.
Ferdinand ja Isabella tosin hyväntahtoisesti kuuntelivat rohkeamielisen
Genovalaisen esityksiä, vaan eivät antaneet mitään suoranaista
vastausta.

Colombo tarttui nyt kuin takiainen hoviin, seuraten sitä paikasta
paikkaan. Salamancassa kyselivät hallitsijat sikäläisen mainion
yliopiston opettajilta sekä kirkon oppineimmilta miehiltä neuvoa
Colombon asiassa, mutta saivat yksimielisesti epäävän vastauksen.
Colombolle luvattiin kuitenkin että hänen hankettaan pidettäisiin
muistissa, ja niinikään annettiin hänelle, "kustannusten korvaamiseksi",
lahjapalkinto, joka neljässä eri kerrassa suoritettiin valtiokassasta
Sevillassa Cristoforo "Colomolle".[3]

Yhä seurasi nyt Colombo hovia kaupungista kaupunkiin. 1487 on hän tullut
Malagan piiritykseen. Mutta kelläkään ei ole aikaa häntä nyt kuunnella.
Seuraavana talvena on hän Cordovassa ja joutuu siellä m.m. Beatriz
Enriquez nimisen naisen kanssa lemmenpeliin, jonka seurauksena on hänen
nuorin poikansa, Herman Colon. 1488 palasi Cristoforo Portugaliin, jossa
hänen laillinen vaimonsa täll'aikaa oli kuollut, ja korjasi sieltä
ainoan elossa olevan, tämän kanssa synnyttämänsä lapsen, Diego Colon'in.

Veljensä Bartolommeon kautta on Colombo sill'aikaa tarjonnut esityksensä
myöskin Englannille, mutta turhaan. Itse on hän juuri lähtemäisillään
Ranskaan samassa tarkoituksessa, kun -- hänen kiertäessään Andalusian
maakyliä, pieniä painettuja kirjasia elatuksekseen myyskennellen, koska
Espanjan hallituksella ei enää ole varaa häntä elättää -- hänen
suojelijakseen tulee nuori Medinan herttua, Luis de Cerda, jonka
vieraana Colombo nyt viettää kaksi onnellista vuotta. Tämä herttua niin
mieltyi Colombon aatteisin, että hän omalla kustannuksellaan toimitti
vieraalleen kolme pientä laivaa. Nämä eivät kuitenkaan saaneet lähteä
matkalle ilman hallitsijan lupaa. Ja korkea kruunu arveli ett'ei niin
suurenmoinen yritys sopisi yksityiselle, vaan oli se muka kruunun
itsensä toimitettava. Colombo sai siis käskyn tulemaan Granadan
edustalla olevaan hoviin. Hän lähti ja saapui hoviin, joka oleskeli
tilapäisesti syntyneessä Santa Fé nimisessä leirikaupungissa. Mutta
nytkään ei joudeta häntä kuulla. Taluttaen pientä poikaansa Diegoa
kädestä lähtee Colombo tiehensä Santa Fé'stä, jossa väen-tungoksen
tähden on vaikea saada ruokaa ja yösijaa. Hän päättää etsiä muutaman
lankomiehensä, joka asun Huelva nimisessä satama-kaupungissa
Andalusiassa. Ja hän astuu jalkaisin, raskahin mielin tietänsä.
Nälissään ja väsyneinä tulevat matkamiehet myöhään eräänä iltana Palos
kaupunkiin, joka on kappaleen matkaa Huelvasta, myöskin meren rannalla.
Yösijan ja rahan puutteessa kolkuttaa Colombo muutaman luostarin
portille, sillä luostarit ovat siihen aikaan turvattomien tavallinen
suojapaikka. Se on La Rabida niminen Franciskanien veljeskunnan
luostari. Colombo pääsee sisään ja joutuu pian esimunkin, priorin,
pakinoille. Nautittuaan pienen poikansa kanssa runsaan aterian, kertoo
Colombo hyvänsävyiselle vanhalle herralle asioistaan, matkastaan
Granadaan ja niin edespäin.

Ja Cristoforo Colombolla oli mainio "supliiki." Sen ohessa uskoi hän
joka sanan katoliskirkon katkismuksessa. Vanha priori lämpeni
mierolaisen hehkuvista puheista, mutta koska hän ei oikein ymmärtänyt
Colombon esitelmää tämän matoisen maan muodosta, meri-asioista ja muista
seikoista, jotka olivat yhteydessä tuon ai'otun matkan kanssa, lähetti
hän noutamaan kaupungin lääkäriä, joka myöskin oli tunnettu
"astroloogi", tahtien-ennustaja. Ja nyt päätettiin yksissä neuvoin että
kuningattarelle oli annettava tarkemmat tiedot Colombon hankkeista.
Priori, jonka nimi oli Juan Perez ja joka oli ollut Isabellan
rippi-isä, kirjoitti jo seuravana päivänä tälle kirjeen, joka heti
pantiin menemään Santa Fé'n leiriin. Neljäntoista päivän perästä tuli,
kun tulikin, vastaus, jossa kuningatar pyysi prioria heti saapumaan
hänen luoksensa. Juan Perez istui muulin selkään ja ratsasti
leirikaupunkiin, puhutteli Isabellaa, kuvaili hänelle kaikki ne edut,
mitkä pyhälle uskolle semmoisesta yrityksestä lähtisi, ja huomautti
häntä kristillisen ruhtinattaren velvollisuudesta pitää huolta siitä,
että noiden kaukaisten rannikkojen pakanalliset asujamet tulisivat
käännetyiksi oikeaan ja ainoaan autuuttavaan uskoon. Ja tämä naula veti.
Priorille vakuutettiin että Colombon asia otettaisiin huolellisesti
punnittavaksi, Genovalainen sai käskyn palata tuota pikaa Santa Fé'hen
sekä 2,000 dukaatia asustamistaan varten.

Tämä oli päättävä vaihe Colombon elämässä, ja aina muisti hän
kiitollisuudella Juan Perez vanhuksen tehokasta apua, käyttäen usein
pukimenaankin Franciskanien munkkikunnan kaapua ja pääpussia.

Jättäen Diegonsa munkkien luokse luostariin, lähti Colombo takaisin
Santa Fé'n leirikaupunkiin. Kuningatar Isabella kutsui nyt kokoon joukon
oppineita miehiä neuvottelemaan asiasta. Näiden joukossa oli myöskin
prinsessojen opettaja, Italialainen Alessandro Geraldini, jolta meillä
on kertomus tästä merkillisestä kokouksesta. Mielipiteet menivät ens'
alussa kovasti hajalleen. Suurin osa espanjalaisia pääpappeja piti
Colombon yritystä kauheana jumalattomuutena. Tuo väite maan
pallomuodosta oli muka ristiriidassa Jumalan sanan kanssa ja sitä paitse
suora hulluus. Jos maa on pyöreä kuin pallo -- arvelivat nämä muuten
niin oppineet herrat -- silloinhan täytyy niissä maissa, jotka ovat
vastapäätä meitä, ihmisten seisoa päälaellaan ja jalat ilmassa, puiden
täytyy kasvaa latva alaspäin ja juuret ylöspäin, ja jos jonkun laivan
onnistuisikin päästä äärimmäiseen Indiaan, niin se ei koskaan pääsisi
sieltä takaisin, koska tosin kyllä kävisi purjehtiminen maan pyöremää
alas, mutta ei sinä ilmoisna ikinä sitä ylöspäin. -- Geraldini kuiskasi
silloin puheenjohtajalle korvaan että hurskaat kirkko-isät, joihin
pappismiehet perustivat epäilyksensä, varmaankin olivat hyvin
perehtyneitä jumaluusoppiin, mutta kehnoja maantieteilijöitä, koska
Portugalilaiset nyt olivat tunkeuneet semmoiselle paikalle maan toisella
puoliskolla, josta ei enää näe pohjantähteä, ja löytäneet toisen tähden
vastakkaisella maan-navalla, jopa huomanneet kaikki maat kuumassa
vyöhykkeessä asutuiksikin.

Ja miten lienee ollutkaan, kokouksen enemmistö myöntyi viimein ja antoi
puoltosanansa Colombolle. Tammikuun 2 p:nä 1492 oli Granada kukistunut,
Castilian ja Aragonian liput liehuivat Alhambran ikivanhan ihmelinnan
tornihuipusta, ja Granadan viimeinen mohrilainen kuningas suuteli
Isabellan ja Ferdinandin käsiä. Ilo oli korkeimmillaan, ja Cristoforo
Colombo sai vihdoin viimeinkin majesteettien suosituksen suurelle
retkellensä.


2. Colombon ensimäinen matka.

Lähimmät kuukaudet menivät nyt Granadan maakunnan olojen järjestämiseen,
mutta huhtikuun 17 p:nä nimitettiin Colombo perinnölliseksi amiraaliksi
ja käskynhaltiaksi kaikissa maissa, jotka hän ehkä löytäisi. Sen ohessa
hän saisi 8:n osan kaikista tuloista, jotka uusista voittomaista tulisi
lähtemään, ja 10:n osan löydettävästä kullasta ja muista kalleuksista.
Sitä vastoin tuli hänen suorittaa 8:s osa matkan kustannuksista. --
Vanha tarina kertoo että kuningatar Isabella oli myynyt jalokivensä,
saadakseen kokoon ne 1,140,000 maravedia, jotka Castilian kruunu pani
matkakustannuksiin. Mistä Colombo sai rahoja osuutensa suorittamiseen,
ei tiedetä.

Huhtikuun 30 p:nä nyt annettiin käsky kolmen laivan valmistamiseen
Palos-satamassa, joka sijaitsee muutamassa Atlantin muodostamassa
pienessä lahdessa ja johon jo siihen aikaan ainoastaan pienemmät laivat
pääsivät, semmoiset, joita käytettiin rannikkokulkua ja Välimeren
matkoja varten. Niitä sanottiin karavelleiksi, ja ne olivat joko
kokokantiset taikka varustetut kannella ainoastaan kummastakin päästä,
mutta avonaiset keskeltä. Ne laivat, jotka Colombo nyt sai
käytettäväkseen, olivat nimeltään Marigalanta, La Pinta ja La Nina,
joista Marigalanta oli kokokansinen, toiset kaksi ainoastaan
puolikantisia. Laivankuljettajina Pintalla ja Ninalla oli kaksi veljestä
Pinzon ja perimiehenä Marigalantalla niinikään kolmas veli Pinzon.
Miehistö oli sekalaista seurakuntaa, sekä hyviä, kokeneita merimiehiä,
kuten mainitut Pinzon veljeksetkin, että m.m. joukko pahantekijöitä,
jotka paremman puutteessa otettiin vankiloista.

Elokuun 3 p:nä 1492 nosti viimeinkin pieni laivasto ankkurinsa ja lähti
purjehtimaan. Kanarian saarilla viivyttiin kuitenkin kokonainen kuukausi
viimeisten valmistusten suorittamista ja muutamia korjauksia varten.
Vasta syyskuun 8 p:nä laskettiin Teneriffan ohitse ulos valtameren
aukealle ulapalle.

Ja meren selvällä selällä keikkuvat nyt nuo kolme pientä alusta, ohjaten
kulkunsa länteenpäin, yhä vain länteenpäin. Syyskuun 16 p:nä tulevat ne
paksuun meriruohostoon, sargossa-mereen, joka vaikuttaa vaihetusta
tuossa ikuisessa yksitoikkoisuudessa ja jota muutamat merimiehet jo,
kaukaa katsoen, ovat arvelleet maaksi. Mutta "uiskentelevat
ruoholautat", kuten Colombo niitä nimittää, lakkaavat, ja taas kynnetään
ääretöntä vesilakeutta. Tämä ikävystyttävä, ijankaikkinen
yksitoikkoisuus alkaa vaikuttaa masentavasti miehistön mieleen, ja
vanhimmatkin merikarhut rupeevat pudistelemaan päätänsä, kun viikko
toisensa perästä kuluu ilman mitään muutosta. Pitäisi kai tuon
houreellisen amiraalin jo huomata että valtameren pinta on päätön, että
sitä kestää "maailman loppuun" asti, jota ei ole olemassa. Veljekset
Pinzonkin, jotka ovat kokeneimpia merimiehiä, aavistavat pahaa. Mutta
Cristoforo Colombo yksinään seisoo tyvenenä, rohkeana, järkähtämättömänä
Marigalantan keulassa, tähystellen taivaan-reunaa, valmiina tervehtimään
ikivanhan Indian rikkaita rantoja. Mutta näitä ei näy, ei näy. Miehistö
rupee nurisemaan, ja jo pyydetään että amiraali kääntäisi kokat takaisin
itäänpäin.

Mitään varsinaista kapinaa ei kuitenkaan, kaikesta päättäen, syntynyt,
vaikka kulkupuheet sittemmin tiesivät yhtä ja toista semmoisesta kertoa,
muun muassa että miehistö jo olisi uhannut viskata Colombon mereen,
ell'ei hän kääntyisi kotiapäin. Tästä on hän vain lyhyesti merkinnyt
päiväkirjaansa: "Väki ei enää sano kestävänsä ja valittaa matkan
pituutta; mutta minä koen parastani elähyttääkseni heidän rohkeuttaan ja
virittääkseni heissä uutta toivoa."

Tämä muistiin-pano on siltä ajalta, jolloin arvattavasti nurina oli
kovimmillaan. Samaan aikaan rupesi kuitenkin jo näkymään enteitä
läheisestä maasta: tuoretta ruohoa, samaa lajia kuin ainoastaan jokien
rannoilla kasvaa, uiskenteli veden-pinnalla; vihreävärinen kalalaji,
jota tavataan ainoastaan karien luona, saatiin näkyviin,
orjantappura-pensas, jossa oli tuoreita marjoja, ajelehti ohitse, ja
merimiehet onkivat vedestä milloin ruokoputken, milloin pienen
lautapalasen, milloin taidokkaasti veistetyn sauvan. Silloin väistyi
viimeinkin synkkä mieli-ala meriväen rinnasta, ja 11 p:nä lokakuuta
nähtiin taivaan rannalla tuota "tärähtelevää valostusta", jonka sanotaan
merkitsevän asutun maan läheisyyttä. Sitä kohden kuljetaan, ja laivaväki
odottelee "pamppailevalla sydämellä." Ilta tulee, pilvinen lokakuun
ilta. Kello on 10. Amiraali on vielä kannella, ja hänen silmänsä kokee
tunkea paksun pimeyden läpi. Silloin näkee hän yht'äkkiä valoloisteen,
joka hetkisen aikaa liikkuu ylös alas ja sitten katoo. Hän tietää nyt
varmaan että maata on lähellä; ja klo 2 aamulla lokakuun 12 p:nä --
eräänä perjantaina -- paukahtaa La Pintasta ennakolta sovittu laukaus,
joka merkitsee että maata on näkyvissä. Merimies Juan Rodriguez
Bermejo on La Pintan mastohäkistä, juuri kun kuu pisti esiin pilvistä,
nähnyt valkoisen, hiekkaisen niemen pistävän ulos mereen, ja hänen
hieman ylöspäin siitä silmäillessään huomannut maata sen takana. Se oli
Amerikan ranta, jonka hän -- ensimäisenä kaikista Etelä-Euroopan
asukkaista -- oli nähnyt. Itse luuli hän, kuten Colombokin, että se oli
Indian. Kuningatar Isabella oli määrännyt 10,000 maravedin vuotuisen
eläkkeen sille, joka ensiksi näkisi maata. Bermejo tämän johdosta
ilmoitti oikeutensa, mutta -- Colombo piti, kun pitikin, itse rahat,
väittäen että hän muka jo edellisenä iltana, tuon liikkuvan valoloisteen
huomatessaan, oli ensiksi nähnyt maata. Tämä seikka oli niitä, jotka
vaikuttivat että merimiehet eivät suuresti pitäneet Genovalaisesta.

Päivän valjetessa nähtiin matala, vihreä maa ylenevän aalloista. Sitten
selveni tulokkaiden silmiin komea metsä, ja metsästä juoksi alastomia
ihmisiä rantaan. Ankkurit laskettiin. Colombo astui, puettuna loistavaan
pukuun, veneesen ja soudatti maalle, pitäen kädessään Castilian ja
Leonin kuningaskuntien lippua. Häntä seurasivat toisissa veneissä Pintan
ja Ninan katteinit. Vieraiden hypätessä rannalle, juoksivat maan
asukkaat peloissansa pakoon, mutta palasivat pian takaisin, ja nyt alkoi
vilkas vaihtokauppa. Asukkaat toivat hedelmiä ja maissia, josta saivat
lasihelmiä, neuloja, pieniä kulkusia ja muita arvottomia leluja, hyppien
iloisina kuin lapset tavattomista tulijaisistaan. Vieraita arvelivat he
korkeimmiksi olennoiksi ja osoittivat, erittäinkin Colombolle, melkein
jumalallista kunniaa. Viitoten ja merkiten tultiin jotakuinkin toimeen,
ja siten sai Colombo tietää että heidän maansa oli saari, jota he
nimittivät Maguayana (Guanahani), mutta Colombo antoi sille, -- hän
luuli sen sijatsevan Indian rannikon edustalla, -- nimeksi San
Salvador (Pelastaja). Se oli kaunis, hedelmällinen maa ja asujamet
erittäin lempeäluontoista, hyvänsävyistä, siivoa kansaa. Vyötäisillä oli
heillä verho, mutta muuten ei peittänyt kaunista, solakkaa ruumista
mikään vaatetus. Tämä saari oli Bahama-saariston pitkää ryhmää, joka
ulottuu Floridasta pohjassa Haitiin etelässä, mutta mikä näistä 28
saaresta Guanahani oli, siitä ei koskaan ole päästy selville. Saarilla
on nyt ihan toiset, englannin-kieliset nimet, ja niiden maanluonto on
surkean metsähävityksen kautta niin muuttunut entisestä, että niitä on
mahdoton tuntea. Mitään liriseviä lähteitä ja sisäjärviä, joista Colombo
puhuu, ei enää ole olemassa -- kiitos euroopalaisen sivistyksen
kehitykselle!

Mitään kultaa ei tältä saarelta saatu. Naiset käyttivät kuitenkin
koristuksena pieniä kultapalasia nenänjuuressa, ja kun kysyttiin missä
tuota keltaista metallia olisi saatavana, viittasivat asukkaat etelään.

Koko retki tarkoitti etupäässä kultaa, ja nuo pienet kultalevyt
Guanahani-naisten nenänjuuressa kiihoittivat kovasti Colombon ja hänen
seuralaistensa himoa. Viikon päivät saarella viivyttyänsä, nosti
laivasto jälleen ankkurinsa ja ohjasi kulkunsa länsi-etelään, purjehtien
useiden pienempien saarien sivutse ja käyden monessa maallakin. Kaikki
olivat ne kauniita kuin pienet paratiisit ja vieraat ihan
ihastuksissaan. Lokakuun 27 p:nä saavutaan viimein suurelle Cuban
saarelle. Laivat lasketaan ankkuriin komeaan Nepe-lahteen. Colombo on
kovasti mielissään maan erinomaisesta kauneudesta, oivallisista
satamista ja valtavista joista, jotka täällä hänen silmäänsä kohtaavat.
Hän jo todellakin luulee saapuneensa tarujen ylistämään Zipangoon Aasian
itärannalla ja lähettää kaksi miestä, joista toinen ymmärtää
hebrean-kieltä, viemään katolisten majesteetien tervehdyskirjettä maan
kuninkaalle, joka tarinan mukaan asuu "kultakattoisessa palatsissa";
mutta miehet tietysti pian palaavat takaisin tyhjin toimin. Tuo
kultainen kuningas oli alaston "kaziki", heimopäällikkö, yhtä
alastomassa villilaumassa. Kultaa ei Cuban saareltakaan saatu muuta kuin
hyvin vähäsen, mutta sen sijaan tavattiin viljeltyjä vainioita, joissa
kasvoi Espanjan pippuria ja yam-juuria sekä vielä toinenkin kasvi, josta
kerran oli koko sivistyneellekin maailmalle tuleva merkillinen nautinto.
Tuon kasvin kuivia, kierteelle käärittyjä lehtiä tämän saaren villit
pitivät suussaan, sytyttivät toisesta päästä palamaan ja puhalsivat
sitten kurkustaan ja sieramista paksuja savupilviä. Näitä lehtikääryjä
nimittivät villit: tabak, ja sen nimen on tämä "indiaanien" keksimä
nautintoaine saanut pitää tähän päivään saakka. Me hartaat
tupakoitsijat, kiittäkäämme heitä kaikki tästä oivallisesta keksinnöstä.
Mitä olisi maailma ilman sitä!

Muutaman päivän perästä lähti amiraali taas merelle, kulkien tällä
kertaa itäänpäin pitkin rannikkoa, jota tutkittiin. Yöllä vasten
marraskuun 21 päivää hiipi Alonzo Pinzon Pinta-laivoineen tiehensä ja
oli aamulla kadoksissa. Hän, näet, lähti tekemään löytöjä omin päinsä ja
saavuttamaan kultaa ja kunniaa ilman Colombotta. Pian löysikin hän San
Domingon, jolle nyt ensiksi annettiin nimi Hispaniola (Pieni Espanja).
Kultaa löysi Pinzon kuitenkin tältä saarelta niinikään varsin vähän[4]
ja lähti sentähden muutaman viikon mentyä jälleen merelle.

Joulukuun 5 p:nä tuli Colombokin Hispaniolaan, "Länsi-Indian Eeteniin."
Asujamet täälläkin olivat rauhallisia ihmisiä, joita -- luvultaan noin
300,000 henkeä -- heimopäälliköt eli kazikit hallitsi. Kovasti he
ihmettelivät vieraita; ja samat kohtaukset kuin Guanahanissa ja muilla
saarilla uusittiin. Joulu-aattona tapahtui Colombolle täällä suuri
onnettomuus. Marigalanta joutui kovassa myrskyssä karille ja
perinpohjaiseen haaksirikkoon. Nyt ei ollut muu neuvona kuin muuttaa
Ninaan, jonka maston nokkaan siis Colombo nosti lippunsa. Mutta kun
tähän laivaan ei mahdu niin paljon väkeä, päättää Colombo jättää osan
väestään saarelle ja itse purjehtia takaisin Euroopaan. Haiti-niemelle
perustetaan pieni linnoitus, jolle annetaan nimeksi Navidad ja
miehistöksi 40 sielua kolmen upseerin johdolla. He saavat aseita,
ampuma- ja ruokavaroja sekä käskyn odottaa amiraalinsa takaisin-tuloa,
mutta samassa myöskin osviittoja varsinaisen siirtokunnan muodostamiseen
ja -- kullan kokoilemiseen.

Colombo nyt lähti purjehtimaan takaisin Espanjaan, annettuaan sitä ennen
villeille pienet läksiäispidot, joissa näitä m.m. säikähytettiin pyssyn
ja kanoonan paukauksilla. Se opettaisi heitä pitämään merentakaisia
vieraita kunniassa. No, mutta Colombo on nyt kotimatkalla, ja tammikuun
10 p:nä tullaan yhteen karkuteillä olleen Pintan kanssa. Karkuretken
johdosta syntyneet riidat sovitaan pois ja purjehditaan sitten yhdessä
pari viikkoa. Mutta kun Colombo matkalla tekee pienen poikkeuksen
kurssistaan, etsiäksensä Amazonien satusaarta, jättää hänet taasen
Pinzon oman onnensa nojaan ja purjehtii toisaalle.

Colombo ei kuitenkaan -- kummallista kyllä! -- löytänyt tuota
ihmeellisiä maata, missä ainoastaan naiset hallitsevat ja vallitsevat,
ja hän siis käänsi kokkansa Euroopaan. Tuuli tuuditteli hänen pientä
purttansa varsin sievästi eteenpäin, kunnes Azorien saaret tulivat
näkyviin. Mutta silloin nousi, helmikuun 12 p:nä, ankara myrsky, ja tuo
heikko hernepalko oli hautansa partaalla. Colombo, joka ei luullut
pälkäästä pääsevänsä, tahtoi kuitenkin että hänen tärkeä löytönsä tulisi
maailman tiedoksi ja kirjoitti pergamentille lyhyen kertomuksen
matkastaan, kääri sen vahakankaan sisään, piirsi osoitteen Espanjan
kuninkaalle ja kuningattarelle, sulki sitten kääryn pieneen tynnyriin ja
viskasi tämän mereen. Sitä ei sitten koskaan löydetty -- eikä
tarvittukaan; sillä Nina laiva pelastui, kun pelastuikin, hirmumyrskyn
vallasta ja saapui helmikuun 18 p:nä Santa Marian satamaan Azorien
saarilla. Siellä viivyttiin kymmenen päivää, mutta maaliskuun 4 p:nä
laskee alus ankkuriin Tajo-joen suussa.

Täältä kirjoitti Colombo kirjeen Portugalin kuninkaalle, joka heti
kutsutti hänet Valparaisoon ja piti siellä hyvin hyvänä, kuunnellen
hartaasti tavatonta matkakertomusta. Mutta pian lähtee Colombo taas
purjehtimaan ja on maaliskuun 15 p:nä 1493 jälleen eheänä
Palos-satamassa, samassa paikassa, josta retkikunta 7 kuukautta ja 12
päivää sitten lähti oudolle matkalleen. Samana päivänä saapui Pintakin
satamaan. Pinzon oli kieltämättä paljon vaikuttanut Uuden Maailman
löytöön. Ninan kuljettaja kuitenkin kotiin palattuansa pian kuoli. Hänen
poikansa sekä hänen veljensä pojat koroitti sittemmin Kaarle viides
aatelissäätyyn, koska isät olivat Espanjalle suuret hyvät-työt tehneet.

Palos-satamasta jo lähetti Colombo niinikään kirjeen Espanjan
majesteeteille, jotka silloin oleskelivat Barcelonassa, sekä täydellisen
kertomuksen matkastaan. Tämä kertomus painettiin heti Barcelonassa,
johon kirjapaino vasta oli perustettu. Ja muutaman viikon perästä oli se
käännettynä latinan-kielelle. Tätä käännöstä ilmestyi toinen toisensa
perästä 4 painosta, ja vielä samana vuonna otettiin siitä jälkipainoksia
melkein kaikissa Euroopan suuremmissa kaupungeissa. Sillä tavoin sai tuo
vähää ennen keksitty kirjan-painamisen taito aavistamattomalla
nopeudella levittää tietoa siitä suuresta maailmantapauksesta, joka ynnä
sen itsensä kanssa oli alkava uuden, entistä valoisamman ajanjakson
ihmiskunnan historiassa.

Colombo itse lähti, oltuaan pari viikkoa tervehtimässä vanhoja ystäviään
La Rabida luostarissa, Barcelonaan, ja matkalla sinne häntä kohdeltiin
kuin ruhtinasta. Niinikään tervehtivät häntä majesteetit erinomaisella
kunnioituksella, ja kaikki hänen arvonimensä ja etunsa vahvistettiin.
Uusi retkikunta päätettiin välimmiten panna toimeen, ja joukko hovi- ja
aatelismiehiä pyysi saadakseen seurata Colomboa uudella retkellä --
kultamaihin, sillä kulta se kovasti ritaria kutkutti.


3. Colombon toinen matka.

Syyskuun keskipaikoilla olikin jo uusi laivasto kokoontuneena Cadizin
satamassa. Siinä oli koko 17 laivaa, joista kuitenkin ainoastaan 4 à 5
suurempaa. Päälaiva oli Nina nimeltään (toinen kuin ensimäiseltä
retkeltä tunnettu). Retkikunnassa oli yhteensä 1,100 miestä, niiden
joukossa 20 ratsumiestä ja 12 munkkia, joiden viimeiksi mainittujen tuli
kääntää "indiaaneja" kristinuskoon. Upseereissa oli muutamat herrat,
jotka sittemmin saavuttivat erityisen maineen löytöretkien historiassa:
Alonzo de Hojeda ja hänen aseveljensä Gines de Corbalon, Floridan
löytäjä Juan Ponce de Leon ja Hispaniolan vastainen kuvernööri Diego
Velasguez. Retkeläisten joukossa oli myöskin Colombon veli Diego.
Bartolommeo, joka tähän aikaan oleskeli Ranskan hovissa, ei ennättänyt
Cadiziin ennen retkikunnan lähtöä.

Ja syyskuun 25 p:nä 1493 tämä retkikunta lähti, pitäen hieman etelämpää
suuntaa kuin viime kerralla. 20 päivän purjematkan perästä saavuttiin
Pienten Antillien saariryhmään, joka ulottuu Portoricosta Trinidad'iin
Etelä-Amerikan pohjois-vesillä. Näistä tavattiin ensiksi Desirade
niminen saari ja sitten toinen toisensa perästä Dominica, Marigalanta,
Guadelupe, Sata Maria la Antigua, San Martin, Santa Cruz sekä joukko
pienempiä, joissa muutamissa asui ihmissyöjiä. Marraskuun 16 p:nä
löydettiin suuri Portorico, josta lähdettiin suorastaan Navidadiin.
Sinne saapui laivasto marraskuun 29 p:nä --taikka oikeammin: Navidadin
paikalle. Sillä missä oli koko Navidad? Ja miksi ei sen miehistö antanut
mitään merkkiä?

Colombon silmää kohtasi surkea näky: linnoituksesta oli jälellä
ainoastaan rauniot ja sen miehistöstä ainoastaan mätäneviä ruumiita.
Saadakseen kultaa olivat nämä ensimäiset siirtolaiset, näet, ryöstäneet
seudun asujamet paljaiksi ja sitten harjoittaneet mitä häpeällisintä
väkivaltaa heitä kohtaan. Ja nuo muuten niin rauhalliset asukkaat olivat
oikeutetussa raivossaan suurin joukoin karanneet muukalaisten kimppuun,
polttaneet linnoituksen poroksi ja tappaneet miehistön viimeiseen
sieluun saakka.

Mutta Colombo ei tätä onnettomuutta säikähtynyt. Hän rakennutti uuden
linnoituksen, ja sen ympärille kasvoi pian pieni kaupunki, joka
kuningattaren kunniaksi sai nimekseen Isabella. Se oli Uuden Maailman
ensimäinen kaupunki, ja sen raunioita, joita metsä nyt peittää, kuuluu
vieläkin olevan nähtävissä kappaleen matkaa Haiti-niemeltä. -- Määräten
veljensä Diegon hallitusmieheksi Isabellaan ja lähetettyään kaikki
pienet laivat takaisin Espanjaan, lähti Colombo uudelle
tutkimusretkelle, jolloin löydettiin suuri Jamaican saari. Täältä
palasi hän Cubaan, jota itsepänttäinen amiraali kiven kovaan väitti
Indian mannermaaksi, vaikka useat hänen seuralaisistaan jo olivat
huomanneet sen saareksi. Colombo antoi, kun antoikin, väkensä vannoa
pyhän valan että, koska muka maata oli tarkasti tutkittu, heidän
vakuutuksensa mukaan Cuba oli mannermaa, ja uhkasi leikkauttaa kielen
suusta jokaiselta, ken kotiin tultuansa uskaltaisi puhua toisin.

Syyskuun 29 p:nä 1494 palasi Colombo takaisin Isabellaan, jossa hänen
poissa-ollessaan espanjalaiset aatelismiehet olivat ruvenneet
kinastelemaan heikkoa Diegoa vastaan, joka ei osannut pitää heitä
kurissa. He harjoittivat yhä vain kaikellaista raakuutta ja väkivaltaa
maan viattomia asukkaita vastaan, ja seuraus oli että jokainen valkoinen
mies, joka uskalsi Isabellan paalutusten ulkopuolelle, ilman armotta
tuli tapetuksi. Diegon onneksi oli kuitenkin johannuksen aikana 1494
Bartolommeo Colombo, kuningattaren lähettämänä, tullut kolmella
karavellilla Espanjasta, ja hänen viisaat toimensa saivat järjestyksen
jotenkuten palajamaan, varsinkin sitten kun pahimmat kinastelijat eräänä
yönä olivat varastaneet Bartolommeon laivat ja niillä matkustaneet
Espanjaan. Mutta samaan aikaan olivat Hispaniolan indiaanit urhoollisten
kazikien johdolla nousseet yleiseen kapinaan julmia vieraitansa vastaan.
-- Semmoinen oli nyt tila Colombon palatessa. Bartolommeon tehokkaalla
avulla ryhtyi hän siirtokunnan olojen parantamiseen, -- vaikka aivan
väärästä päästä. Cristoforo Colombo oli itse teossa jokseenkin
raakamainen sielu. Indiaaneja arveli hän ala-arvoisiksi olennoiksi,
jotka Jumala oli orjiksi luonut. Kun nyt ei ollut kultaakaan kylliksi
lähettää Espanjaan, jossa odoteltiin jotain tuntuvia tuloksia kalliista
retkikunnasta, päätti hän --Cristoforo Colombo -- lähettää kotiin elävää
tavaraa.[5] Kauhea ryöstöretki pantiin toimeen muutamaan läheiseen
kylään, jonka kaikki asukkaat -- miehet, vaimot ja lapset -- yhteensä
500 henkeä, otettiin vangiksi, sullottiin laivan-ruumaan ja lähetettiin
Espanjaan --myytäviksi Sevillan torilla orjiksi. Kalulista oli
asetettu Valencian arkkipiispan, Fonsecan, nimelle. Colombo oli, näet,
hyvin jumalinen ja hurskas mies. -- Melkein kaikki nämä orjat kuitenkin
perille päästyänsä kuolivat. Sanomaton suru ja matkan rasitukset oli
vienyt heidän viimeiset voimansa. Kuningatar Isabellan kunniaksi on
kuitenkin mainittava että hän kovasti moitti tätä amiraalin
menetystapaa. Mutta moitetta pahempaa ei näy tulleen, sillä Hispaniolan
saarella järjestettiin orjalaitos nyt, ja Colombo jakasi onnettomia
maan-asukkaita joukottain lahjaksi miestensä kesken. Euroopalaisten
sivistystyö Amerikassa oli alkanut.

Colombo oli jumalinen mies, sanoimme juuri. Tämä sielunsuunta hänessä
puhkesi täydelliseksi haaveiluksi hänen palattuaan Cubasta ja
Jamaicasta. Epäterveellinen ilmanala ja alituinen mielenjännitys oli
pannut hänet tautivuoteelle, jossa hän kitui viisi kuukautta. Ne suuret
työt, jotka hän oli toimittanut, synnyttivät hänen päähänsä sen hyvin
uskottavan luulon, että Jumala oli hänet valinnut aivan tavattomiin
töihin. Hän ei enää tyydy maiden löytämiseen Espanjan kruunulle tai
millekään maalliselle vallalle; hän tahtoo valloittaa kristikunnalle
takaisin Kristuksen haudan ja perustaa Uuden Jerusalemin. Niin, hän on
ristiritari nyt.

Mutta tämä hänen haaveksiva luonteensa ei estä häntä pitämästä tarkkaa
huolta käytännöllisen elämän vaatimuksista, kuten yllä-mainitut toimet
siirtokunnan järjestämiseksi osoittavat. Hänen noustessaan
tautivuoteelta, on siirtokunta taas suuressa vaarassa. Indiaanit,
urhoollisen ja nerokkaan kazikin Caonabon johdolla, ovat tehneet
viimeisen ponnistuksen ja ahdistavat kuokkavieraitaan aika lailla. Mutta
veljekset Colombo kokoovat kaikki asekuntoiset miehensä ja ryntäävät
huhtikuussa 1495 vihollista vastaan. Tämä voitetaan perin pohjin
nykyisen Matanzan aukealla kedolla.

Täll'aikaa olivat kuitenkin siirtokunnasta lähteneet karkulaiset
saapuneet Espanjaan ja hovissa tehneet kovia valituksia ja syytöksiä
Colomboa ja hänen hirmuhallitustaan vastaan. Tämän johdosta lähetettiin
Espanjasta erityinen komisarius -- Juan Aguado -- asioita tutkimaan. Hän
tuli Hispaniolaan 1496 vuoden alussa. Silloin päätti Colombo, joka ei
tahtonut alistua tämän herran tutkittavaksi, itse matkustaa Espanjaan
asiaansa puolustamaan. Pitkän matkan perästä saapui hän sinne kesäkuun
11 p:nä 1496. Hänen astuessaan maalle Cadizin satamassa, eivät uteliaat
katsojat enää nähneet tuota entistä ylpeää, pystypäistä amiraalia, vaan
kaapuun ja pääpussiin puetun franciskaani-munkin, joka kaiken kallella
kypärin asteli satamasta kaupunkiin.

Mutta hovissa onnistui Colombon puolustaa itseänsä hyvin. Hän oli varsin
sukkela kieleltään, kuten jo ennen olemme huomauttaneet. Taitavasti
osasi hän nytkin viitata niihin melkoisiin maan-alueisin, jotka hän jo
oli voittanut Espanjan kruunulle, ja olihan yhä uusia tulossa, kunhan
vain pidettäisiin kiinni aljetusta suunnasta. Pian kyllä aukenisivat
kaikki Indian aarre-aitat. Nuori siirtokunta Hispaniolassa vain tarvitsi
apua.


4. Colombon kolmas matka. Cabotto.

Hyväntahtoisesti Colomboa kuunneltiinkin; ja uusi retkikunta oli hänen
johdollaan lähtevä tuohon kaukaiseen Kultalaan. Viipyi kuitenkin lähes
kaksi vuotta, ennenkun tämä pääsi liikkeelle. Mutta toukokuun 30 p:nä
1498 purjehti Colombo 6 karavellilla ja 200 miehellä ulos San Lucar de
Barramedan satamasta lähellä Cadizia kolmannelle retkelleen. Ferron
kohdalla jakasi hän laivastonsa kahteen osaan, joista toinen lähti
suorastaan Hispaniolaan. Itse purjehti hän toisen osaston etupäässä
-- 3:l1a laivalla -- hieman etelämpään kuin ennen ja saapui heinäkuun 31
p:nä Trinidad nimiselle suurelle saarelle, joka Etelä-Amerikan
pohjoisrannikon kanssa yhdessä muodostaa suuren Paria-lahden. Tähän
lahteen purkaa vesiänsä valtava Orinoco monen laskuhaaran kautta.
Colombo päästi, kuljettuaan lahden poikki, elokuun 5 p:nä ankkurinsa
Pato nimiseen satamaan sen länsirannalla. Satunnaisen silmätaudin
vaivaamana kun oli, hän ei itse voinut lähteä laivastaan, mutta lähetti
osan väkeänsä maalle julistamaan sitä tavallisilla tempuilla Espanjan
omaksi. Sinä päivänä -- sunnuntaina elokuun 5:nä v. 1498 --
Espanjalaiset nyt ensi kertaa panivat jalkansa Amerikan mannermaalle.

Colombo kyllä sen heti mannermaaksi arvasikin. Tarkalla silmällään
havaitsi hän ne mahtavat, suolattomat vesivirrat, jotka maalta päin
tulvailivat lahden läpi ja kauhealla pauhulla kohisivat ulos sen
molemmista salmista. Ne eivät voineet tulla muusta kuin valtavasta
joesta, joka juoksi suuren mannermaan halki. "Minä uskon" -- kirjoitti
hän päiväkirjaansa -- "että tämä maa on mannermaa sekä että maallinen
paratiisi on täällä." Tuo suuri joki on nyt -- niin arveli hän -- yksi
niitä, jotka raamatun mukaan laskevat ulos paratiisista, ja se seikka
myöskin selittää sen hurjan vauhdin.

Colombo ei kuitenkaan ollut ensimäinen Euroopalainen, joka oli löytänyt
Uuden Maailman mannermaan. Puhumattakaan Leif Eerikinpojasta ja
Islantilaisista, oli jo edellisenä vuonna, 1497, kesä- tai heinäkuussa
eräs toinen Italialainen, Giovanni Cabotto, englantilaisella laivalla
Bristolista, uudestaan löytänyt Labrador'in, ehkäpä Pohjois-Amerikan
koko itärannikon.

Paria-lahdesta ohjasi Colombon laivasto kulkunsa suorastaan Hispaniolaan
ja saapui elokuun viimeisenä päivänä Bartolommeon perustamaan uuteen
San Domingo nimiseen kaupunkiin saaren kaakkoisrannalla. Siirtokunnan
asiat olivat joteskin huonossa tilassa. Indiaanit olivat, raivoissaan
vierasten yhä jatkuvista nylkemisistä ja julmuuksista, nousseet uuteen
kinastukseen, ja niinikään kapinoitsivat äveriäät espanjalaiset
seikkailijat, jotka eivät tyytyneet Bartolommeon komentoon. Colombo ei
pystynyt tätä tilaa parantamaan. Hän oli liiaksi raaka voidakseen
voittaa ihmisten sydämiä puolelleen. Espanjalaiset eivät saattaneet
kärsiä hänen jyrkkää, käskevää olotapaansa. Seuraus oli uudet valitukset
hovissa. Karkulaiset Hispaniolasta syyttivät häntä siitä, että hän muka
oli pistänyt omaan pohjattomaan säkkiinsä kaikki kullat, joita hän oli
antanut indiaanien louhia itselleen San Domingon kaivoksissa; -- ja
näissä syytöksissä näkyi olevan perää.

Hallitsijat lähettivät uuden komisariuksen asioita tutkimaan, ja niinpä
tuli, kun tulikin, elokuun 23 p:nä 1500 Antonio Bobadilla, muuan
hovimies, Hispaniolaan. Häntä sanovat ainakin hänen aikalaisensa
rehelliseksi ja hurskaaksi mieheksi. Miten lienee ollutkaan
asiainhaarain laita, -- Bobadilla pani kaikki kolme veljestä
-- Cristoforon, Bartolommeon ja Diegon -- vankeuteen, jossa he istuivat
kaksi kuukautta. Sen jälkeen saivat he kahleet jaloissaan La Gorda
nimisessä karavellissä matkustaa Espanjaan. Alusta kuljetti katteinina
Villejo niminen aatelismies, joka matkalla tahtoi päästää Colombon
kahleet; mutta tämä ei siihen suostunut. Raskaat rautaketjut jaloissaan
vietiin Amerikan löytäjä marraskuun 22 p:nä 1500 Cadizissa maalle ja
jätettiin kaupungin tuomarin huostaan.

Mutta kun hallitsijat, jotka silloin oleskelivat Granadassa, saivat
tiedon tästä häpeällisestä käytöksestä niin ansiokasta miestä kohtaan,
kuin Colombo kuitenkin oli, antoivat he heti käskyn hänen ja hänen
veljiensä laskemisesta vapaiksi, ja Cristoforo sai vastaanottaa
armollisen kirjeen, 2,000 dukaatia ja kutsumuksen Granadaan.

Colombon ylpeä luonee oli kuitenkin saanut pahan iskun, jonka haavaa ei
edes kuningasten kunnioitus enää saanut umpenemaan. Hän huomasi
joutuneensa sysätyksi syrjälle. Viime vuosina, hänen ollessaan
retkillään ja Hispaniolassa, olikin koko joukko uusia löytöjä tapahtunut
-- ilman hänettä. Ja se tietysti hieman harmitti mahtavaa Genualaista.
Luettelemme tässä lyhyesti nämä löytöretket.


5. Brasilian löytö.

Vasco de Gama oli v. 1498 vihdoin viimeinkin löytänyt meritien
Indiaan, oikeaan Indiaan, ja seuraavana vuonna sieltä palannut,
muassaan suuret aarteet. Ja samana vuonna, 1498, oli neljä eri
retkikuntaa lähtenyt vesille Espanjan satamista. Alonzo de Hojeda ja
Juan de la Cosa, molemmat Colombon seuralaisia hänen ensimäisillä
matkoillaan, olivat löytäneet ja kulkeneet Etelä-Amerikan
pohjois-rannikon molemmin puolin Paria-lahtea, Surinamista idässä Cabo
de la Velaan lännessä. Ja pari viikkoa heitä ennen oli Alonzo Nino,
Marigalantan miehiä Colombon ensimäisellä retkellä, tunkeunut Cumanaan
saakka Venezuelan rannikolla, niinkuin Hojeda Paria-lahden poikki, ja
tämän länsirannalta saanut rikkaan sadon helmiä. Vicente Pinzon, Ninan
katteini Colombon ensimäisellä matkalla, oli joulukuussa 1499 löytänyt
Brasilian rannikon ja Amazoni-joen suut. Tätä jokea oli hän
kuitenkin luullut Ganges-joeksi. Diego de Lepe oli sitten kulkenut
Brasilian pohjois-rannikkoa pitkin. Huhtikuussa v. 1500, kolme kuukautta
Pinzonia myöhemmin, tuli samalle rannikolle, vaikka hieman etelämmälle,
Pedralvarez Cabral. Hänen aikomuksensa oli oikeastaan jatkaa Gaman
työtä Indiassa, mutta merivirta oli hänet ajanut Guinea-lahdesta Afrikan
rannalla Etelä-Amerikan rannikolle. Löydetylle maalle antoi hän nimen
Terra de Santa Cruz, lähetti Portugaliin yhden laivan viemään tietoa
tästä löydöstä ja jatkoi sitten matkaansa itään päin.

Etelä-Amerikan pohjois-rannasta tunnettiin siis koko kaistale Cap San
Rogue'sta kaakkosessa Cap de la Velaan luoteessa. V. 1500 matkusti
Rodrigo Bastidas Panama-kannakselle ja Chiriqui-lahteen saakka.

Näistä retkikunnista oli ainoastaan Ninon tuottanut aineellista
voittoa. Ei kultaa eikä mausteita tältä pitkältä rantakaistaleelta
tavattu. Pettyneinä kultaisissa toiveissaan olivat retkikunnat
kotimatkalla vieneet suuret joukot Bahama-saarten asukkaita muassaan,
myydäkseen heitä Espanjassa orjiksi. Colombon antama esikuva oli
tuottanut hedelmänsä.


6. Colombon neljäs matka.

Cristoforo Colombo oli yhä enemmän vajonnut uskonnollisiin haaveiluihin.
Hän sepusteli pienen kirjasen, jossa hän koki tyrkyttää aikalaistensa
mieliin, kuinka välttämätöntä oli että Jerusalemi jälleen
valloitettaisiin mohametilaisilta kristikunnalle. Ja valloituksella oli
kiire, sillä 155 vuoden perästä häviäisi tämä matoinen maailma suuren
vedenpaisumuksen kautta. Itse tahtoi hän -- Cristoforo Colombo
-- valloitusretkeä johtaa. Mutta siihen tarvittiin tietysti rahaa, ja
tätä saataisiin "Indiasta", jonne hän nyt taaskin pyrkii pääsemään. Ja
miten lienee ollutkin, hallitsijat toimittivat hänen käytettäväkseen
kolme joteskin ränstynyttä karavellia ja yhden pienemmän laivan. Häntä
kiellettiin kuitenkin astumasta matkallaan maalle Hispaniolassa.

Tälle neljännelle ja viimeiselle retkelleen otti Colombo mukaansa
molemmat poikansa, Hernanin ja Diegon, sekä veljensä Bartolommeon. Veli
Diego rupesi papiksi ja jäi Espanjaan. Miehistössä oli 140 henkeä, tällä
kertaa ei enää yhtään hoviherraa.

Toukokuun 11 p:nä 1502 lähti pieni laivasto liikkeelle Cadizista ja oli
kesäkuun 15 p:nä Martinique nimisen saaren kohdalla Länsi-Indiassa.
Sieltä purjehti Colombo (parannettuaan yhden laivoistaan, joka oli
mennyt pilalle, muutamassa Hispaniolan satamassa -- saaren käskynhaltia
ei päästänyt häntä maalle --) Hispaniolan ja Cuban välisen salmen kautta
lounaseen päin ja näki heinäkuun 30 p:nä suuren Honduras-niemen
rantaviivan edessään. Seuraavana päivänä noustiin maalle pieneen
Guanajo-saareen, jossa Colombo tapasi kauppamiehiä Yukatanista. Näiden
aluksissa oli suuret joukot tavaroita, jatka osoittivat paljon
korkeampaa viljelyskantaa kuin mitä Colombo tähän asti oli näillä
maailman kulmilla nähnyt: kauniita puuvillakankaita, taidokkaasti
veistetyitä puu-astioita, marmorimaljoja, veitsiä ja kirveitä
obsidianista sekä puumiekkoja, joiden terä niinikään oli tästä
lasinkaltaisesta aineesta valmistettu. Colombo ei kuitenkaan huolinut
lähteä heidän maahansa -- tyhmästi kyllä, sillä parin päivän perästä
olisi hän purjehtimalla länteenpäin, kuten kauppamiehet viittasivat,
tullut Yukataniin ja luultavasti myöskin saanut tietoja Mexikosta, jotka
maat todellakin olisivat voineet antaa tukea hänen luulolleen että hän
muka nyt oleskeli tuossa kultaisessa Indiassa. Mutta Colombo vain arveli
että tarinain ylistämä Cathay Aasian itärannalla oli jossakin
läheisyydessä sekä että hän purjehtimalla eteläänpäin tulisi salmeen,
joka viepi Indian valtamereen. Tätä ohjelmaa noudattaakseen, ohjasi hän
siis ensiksi, kuten rannikon asema vaati, aluksensa itäänpäin, mutta jäi
pitkäksi aikaa aaltojen valtaan. Hirveät myrskyt olivat joka päivä ajaa
hänen huonot aluksensa syvyyteen, kunnes hän vihdoinkin syyskuun 12 p:nä
pääsi Honduras'in itäisimmälle niemelle, jolle hän keventyneellä
sydämellä antoi nimeksi Gracias á Dios (Jumalan kiitos!). Purjehdus
tästä eteläänpäin kävi sitten helpommasti. Saavuttiin Carial nimisen
indiaani-kylän kyljessä olevaan satamaan nykyisen Greytown'in lähellä,
jossa hyväntahtoisen väestön avulla laivoja parannettiin ja ko'ottiin
ruokavaroja. Pienet, mereen laskevat joet osoittivat olevansa
kullan-antavia, mutta kaakkoseen päin olisi tätä metallia vielä enemmän,
sanoivat maan-asukkaat. Matkaa jatkettiin siis ja tultiin lokakuun 7
p:nä Chiriqui-lahteen, jonka itärannalla oli maakunta Aburema,
nykyinen Veragua. Täällä astui Colombo maalle ja sai asukkailta tietää
että 9 päivämatkan perästä suorastaan maan poikki päästäisiin toiselle
valtamerelle, jonka rannalla olisi paljon kultaa ja muuta hyvää. Colombo
siis nyt tiesi tämmöisen olevan olemassa näillä tienoin, mutta hän
arveli -- itsepänttäisesti pitäen kiinni vanhasta viisaudestaan -- tätä
uutta valtamerta Indian mereksi; ja hän teki semmoisen laskun, että nyt
ei enää olisi enemmän kuin 10 päivämatkaa Ganges-joelle. Täällä --
Veraguassa -- luuli hän olevansa Malakka-niemellä ja tahtoi sen
eteläisen kärjen ympäri kulkevasta salmesta päästä toisella puolella
muka sijaitsevaan suureen mereen. Hän purjehtii sentähden pois --
itäänpäin; mutta tropiikien tuimat tuulet pakoittavat häntä palaamaan,
ja tammikuussa 1503 on hän kovin surkeassa tilassa olevine laivoineen
jälleen Veraguassa. Saatuaan eräältä kazikilta tietää että kultaa
löytyisi oikein kosolta lännempänä, lähettää hän sitä etsimään
Bartolommeon vahvan väki-osaston etupäässä. Bartolommeo löysikin
kultahiekkaa vesistöissä, mutta varsinaista kultamalmia verraten
vähäsen. Sitten saatiin tietää että viekas kaziki olikin heitä narrannut
ja että rikkahin kultakenttä oli itse Veraguassa. Colombo silloin päätti
perustaa siirtokunnan pienen Belen nimisen joen varrelle ja jättää tänne
Bartolommeon, purjehtiakseen itse takaisin Espanjaan hankkimaan
lisävoimia. Mutta maan-asukkaat katsoivat tätä yritystä karsain silmin
ja päättivät hävittää siirtokunnan. Colombo sai tiedon heidän aikeistaan
ja pääsi kolmen laivan kanssa turviin joen suuhun; mutta indiaanit
pistivät vasta rakennetut pölkkymökit palamaan ja tappoivat yhden hänen
laiva-katteineistaan ynnä kokonaisen venheväen kanssa. Bartolommeo,
jonka laiva vielä oli ylempänä joessa, joutui saarroksiin ja suljettiin
erilleen pää-retkikunnasta. Hän oli kovassa vaarassa. Vasta viikon
perästä onnistui Colombon päästä yhteyteen hänen kanssansa. Reipas
Pedro Ledesmo ui, käskykirje hampaissaan, kauhean kuohun läpi hänen
luokseen. Pian olikin Bartolommeo väkineen veljensä laivalla, mutta
hänen oma aluksensa jäi vihollisen saaliiksi.

Kolmella laivalla lähti nyt Colombo tiehensä -- etsimään taaskin tuota
salaperäistä salmea. Mutta laivat olivat mitä kamalimmassa kunnossa, ja
jo oli täytymys jättää niistä yksi ihan hylkynä muutamaan satamaan.
Päästiin kuitenkin Daria-lahteen saakka. Mutta jälellä olevat kaksi
laivaa uhkasivat niinikään hajota pirstaleisin. Nyt kysyttiin ainoastaan
henkien pelastusta, ja kauheiden kärsimysten perästä, joiden kestäessä
nuo kurjat hernepalot lensivät toiselta taivaanreunalta toiselle,
tultiin onneksi kesäkuun 25 p:nä Jamaican rannalle, jossa Colombo ajoi
jo uppoamaisillaan olevat aluksensa maalle. Ainoastaan vähän kansia
näkyi veden-pinnan yläpuolella. Se oli täydellinen haaksirikko.
Cristoval-lahti, jossa se tapahtui, sai Colombolta nimekseen Santa
Gloria (Pyhä kirkkaus). Retkikunnan tila oli joteskin arveluttava.
Mutta Colombo kokosi kaiken entisen jäntevyytensä ja neuvokkaisuutensa,
vuodattaen rohkeutta alakuloisiin seuralaisiinsa. Indiaanit olivat
onneksi hyvin ystävällisiä ja toimittivat vierailleen ruokavaroja. Mutta
miten saada sana Hispaniolaan ja apua sieltä haaksirikkoisten poispääsöä
varten? Heidän joukossaan oli kaksi urhokasta miestä, Diego Mendez ja
Bartolommeo Fiesco, jotka eräänä päivänä elokuussa astuivat kahteen
indiaanilaiseen veneesen, ja näiden miehistöksi rupesi kumpaankin 6
Espanjalaista ja 10 indiaanilaista soutajaa. Nämä veneet saapuivat
viiden päivän yhtämittaisen soudon perästä Hispaniolaan. Sikäläinen
maaherra ei tahtonut uskoa kertomusta Colombon retkikunnan vaiheista ja
hädästä, mutta lähetti kuitenkin, kauvan viivyteltyään, laivan Jamaicaan
ottamaan selkoa asian todellisesta laidasta. Tätä laivaa kuljetti
katteinina Diego de Escobar, joka oli Colombon vihollisia. Hän tosin
purjehti saarelle ja näki haaksirikkoisten hädänalaisen tilan, mutta
lähti heti laivoineen takaisin, luvattuaan että suurempi laiva muka pian
tulisi heitä noutamaan.

Retkeläisten tila kävi nyt kahta kauheammaksi. Indiaanit eivät enää
tahtoneet näille vaivaisille antaa ruokavaroja, ja osa upseereista ja
miehistöstä nousi kapinaan. Toukokuun 18 p:nä 1504 tapahtui puolueiden
kesken julkinen tappelu, jossa kapinoitsijat voitettiin ja heidän
päällikönsä Francisco Porras tehtiin vangiksi. Vasta kesäkuun 28 p:nä,
retkeläisten oltua kokonaisen vuoden saarella, saapui sinne mainitun
Mendezin Hispaniolassa suurella vaivalla vuokraama laiva, joka
vihdoinkin pelasti haaksirikkoiset pois ja vei heidät San Domingoon.
Kuukauden täällä oltuaan, lähti Colombo poikansa Hernanin ja veljensä
Bartolommeon kanssa paluumatkalle Espanjaan, jonne he myrskyisen matkan
perästä saapuivat marraskuun alussa v. 1504.

Se oli Cristoforo Colombon viimeinen retki, josta hän nyt oli palannut
murtunein voimin. Kotosalla hänestä ei enää paljoa piitattu. Uudet
suuret tapahtumat pimensivät hänen nimensä loiston.


7. Amerigo Vespucci.

Tämä Colombon maanmies oli nyt etupäässä kääntänyt puoleensa maailman
huomion. Hän oli syntynyt vuonna 1451 Firenzessä, jossa hän sai
huolellisen kasvatuksen paraimmissa oppilaitoksissa. Etenkin hän
harrasti tähtitiedettä ja maailmanoppia, kosmografiaa. V. 1493 pääsi
Amerigo palvelukseen Berardi nimiseen suureen italialaiseen
kauppahuoneesen Sevillassa, joka kruunun puolesta toimitti valmistustyöt
Colombon kahta ensimäistä retkeä varten. Vespucci silloin tuli yhteyteen
Colombonkin kanssa, ja hänessä heräsi suuri halu löytöretkiin.
Ensimäisen merimatkansa sanoo hän tehneensä v. 1498, mutta hänen
kertomuksensa siitä on hyvin hämärä.

Toinen matka tapahtui seuraavana vuonna joko Alonzo de Hojedan taikka
Diego de Lepen kanssa. Vespucci ei koskaan mainitse niiden johtajien
nimiä, joiden retkikunnassa hän matkusti. Mutta sillä matkallaan näki
hän Etelä-Amerikan pohjois-rannikon ja kertoi hyvin vilkkaasti
havainnoistaan kirjeissä muutamille ystäville. Kirjeet painettiin ja
herättivät yleistä ihastusta.

V. 1501-1502 teki Vespucci uuden matkustuksen vasta löydettyyn
Brasiliaan, ensiksi tähtitieteilijänä, sitten katteinina yhdellä
laivalla. Tällä matkalla kulki hän Etelä-Amerikan melkein koko
itärannikon ja oli jo vähällä löytää salmen sen eteläisimmässä päässä.
Rio Janeiron lahti löydettiin tammikuun 1 p:nä 1502. Matkan tulokset
olivat itsessäänkin melkoiset kyllä, mutta maailman huomio kiintyi
niihin vielä enemmän Vespuccin oivallisten kertomusten tähden. Hänen
hehkuvat kirjalliset kuvaelmansa uusien maiden luonnosta ja niiden
asukkaiden elämän-tavoista saavuttivat aivan tavatonta mieltymystä ja
olivat pian koko sivistyneen maailman käsissä, ne kun ennen pitkää
käännettiin ranskan-, saksan-, ja englannin-kielille. Amerigo Vespucci
oli päivän sankari, ja häntä kunnioitettiin Uuden Maailman löytäjänä.
Tätä nimeä käytettiin, näet, nyt ensi kertaa vasta löydettyjen maiden
nimityksenä. Vapaana niistä ennakkoluuloista, jotka kaiken aikaa
hämärsivät Colombon silmää, oli Vespucci pian saanut selville että maa,
jonka rannikko oli niin pitkä ja virrat niin valtavat, oli ihan toinen
kuin Vanha Maailma, ihan uusi mannermaa; sillä mitä hän täällä näki ei
ensinkään soveltunut siihen, mitä sivistynyt ja oppinut maailma tunsi
Indiasta.

Vespuccinkin onnen-tähti kuitenkin pian rupesi sammumaan. Hän sai
Portugalin hallituksen toimittamaan retkikuntaa sen salmen löytämistä
varten, joka vei Amerikan eteläpäästä toiseen valtamereen, mutta
laivasto osaksi hukkui, osaksi hajaantui, ja yritys meni aivan hukkaan,
ell'ei ota lukuun sitä että Vespucci sai perustetuksi ensimäisen
siirtokunnan Brasiliaan. Palattuaan takaisin Portugaliin sai Vespucci
vain nuhteita vaivoistaan. Hän meni sitten Espanjan palvelukseen, jossa
hän nimitettiin merikarttalaitoksen päälliköksi ja pysyi siinä virassa
kuolemaansa saakka v. 1512.


8. Colombon kuolema ja jälkeläiset.

Cristoforo Colombolta oli, hänen suureksi harmikseen jo v. 1500
riistetty hallitusoikeus hänen löytämissään maissa. Niin kauvan kuin
kuningatar Isabella oli elossa, ei kuitenkaan koskettu niihin tuloihin,
joita hänellä entisen sopimuksen mukaan oli oikeus sieltä nauttia. Mutta
Isabellan kuoltua peruutti kuningas Ferdinand tämän oikeuden, ja kruunu
korjasi Colombonkin osan. Vanha juttu mainion löytöretkeilijän suuresta
köyhyydestä hänen viimeisinä vuosinaan on kuitenkin perätön. Colombolta
on vieläkin kirjeitä tallella, jotka osoittavat että hän tähän aikaan
pojallensa Diegolle, joka palveli hovissa ja seurusteli maan
mahtavimpien kanssa, tuon tuostakin lähetti suuria summia; ja
kuollessaan jätti hän jälkeensä omaisuuden, jonka avulla Diego voi
päästä naimisiin suurisukuisen, mutta köyhän aatelisneiden kanssa.
Colombo ei ollut niitä miehiä, jotka niin hevillä päästävät kullat
käsistänsä. Niin jumalinen ja haaveiluun asti hurskas kuin hän olikin,
ei hän suinkaan unohtanut tämän maailman asioita eikä omaa etuansa.
Unelma pyhän haudan valloittamisesta saa jäädä sikseen, kun esim. tulee
kysymykseen hänen hallitusoikeutensa Länsi-Indiassa, jotka hän
väkisinkin kokee saada takaisin ja jälkeläisilleen turvatuiksi --vaikka
turhaan. Tässä tarkoituksessa hännystää hän viime päivinään hovin
perässä paikasta paikkaan -- aivan kuin ennen aikaan --, mutta kuningas
ei ota häntä kuullakseen. Vuonna 1506 on hän siten hovin kanssa saapunut
Valladolidin kaupunkiin. Täällä pettävät viimeisetkin voimat, loppu on
käsissä. Molemmat pojat ovat näinä hetkinä hänen luonaan, ja rakkaan
Diegonsa helmassa henkäisee Amerikan löytäjä toukokuun 21 p:nä 1506
viimeisen huokauksensa.

Hänen maalliset jäännöksensä, -- käärittynä munkkikaapuun, kuten hän
itse oli tahtonut --, pantiin ensiksi läheisen franciskanien luostarin
hautaholviin. Kolmenkymmenen kahden vuoden perästä joutuivat ne viimein
Diegon lesken, Indian varakuningattaren Maria de Colon y Toledo'n,
toimesta San Domingon kirkkokuorin hautaholviin. Maanjäristys, joka
1700-sataluvulla hävitti tämän kirkon ja sen hautaholvinkin, pyyhkäisi
Colombon tomun tietämättömiin.

Sevillaan pystytettiin v. 1513 hänen haudalleen -- Colombon luut
lepäsivät sielläkin jonkun aikaa -- muistopatsas, johon piirrettiin
kirjoitus:

A Castilla y a Leon nuevo mundo dió Colon.

(Castillalle ja Leonille antoi Colon uuden maailman).

Genovan kaupunki on niinikään mainiolle pojalleen pystyttänyt kauniin
muistopatsaan, joka paljastettiin marraskuun 9 p:nä 1862.

Colombon luonne selvenee tietysti paraiten hänen teoistaan. Suuret
aatteet liikkuivat hänen aivoissaan, hän oli yritteliäs, kekseliäs,
rohkea ja voimallinen, ystäväinsä seurassa iloinen ja puhelias, hän
harrasti uskontonsa kunniaa ja oli itse liiankin jumalinen; mutta hän ei
ymmärtänyt kaikkein ihmisten synnynnäisiä oikeuksia eikä niistä mitään
välittänyt. Löytämiensä maiden asukkaita piti hän "huonompina ihmisinä",
tavaranansa, jotka eivät ansainneet parempaa kohtelua kuin sieluttomat
luontokappaleet. "Itse hän heitä möi kuin metsän riistaa ja ajoi heitä
verikoirilla takaa." Rahaa ja rikkautta piti Colombo, huolimatta
kummallisesta hurskaudestaan, kenties suurimmassa kunniassa kaikesta
maailmassa. Niinpä kirjoittaa hän muutamassa kirjeessä neljänneltä
matkaltaan -- kesken hartaimpia hengellisiä haaveitansa --: "Kulta on
kuitenkin parahinta kaikesta. Kullalla luopi ihminen rikkautta, ja
rikkaudella tekee hän tässä maailmassa kaikki mitä tahtoo. Niin, sillä
jopa saattaa lähettää sieluja paratiisiinkin."

Colombo kirjoitteli mielellään ja paljon. Häneltä on vielä tallella koko
joukko kirjeitä, kertomuksia ja väitöskirjoja. Muutamat painatti hän
itse.

Hänen ulkomuotoaan kuvailee eräs aikalainen vuodelta 1501 seuraavasti:
"Amiraali on suurikasvuinen, voimakas, vielä pystypäinen mies. Kasvot
ovat pitkulaiset, teirenpilkut punaverisillä poskilla, nenä koukeroinen,
kirkkaat silmät täynnänsä vilkkautta. Hiukset, alkuansa punaiset, ovat
viime vuosina harmaantuneet."

Colombon jälkeläisistä on huomattava että poika Diego jo v. 1508 sai
takaisin kaikki isänsä arvonimet ja oikeudet. Amiraalina ja
varakuninkaana hallitsi hän Espanjan suuria alusmaita Amerikassa
kuolemaansa saakka v. 1528. Hänen naimisistaan herttuallisen
Alba-suvun tyttären kanssa lähti joukko loistavia sukuja. --Diegon
poika Luis myi v. 1536 Kaarle viidennelle kaikki varakuninkaalliset
oikeutensa. V. 1578 sammui Colombon suku miespuolelta, mutta elää
naispuolelta vielä tänä päivänäkin.

Cristoforon molemmat veljet, Bartolommeo ja Diego, kuolivat
naimattomina. Samaten myöskin hänen poikansa avioliiton ulkopuolelta,
Hernan Colon, jaloluontoinen, hienosti sivistynyt, vaatimaton herra.
Hän luki ja tutki paljon, kokoillen muun muassa aikakautensa ehkä
suurimman ja kallisarvoisimman yksityisen kirjaston.



V.

Tyvenen Meren löytö. Magalhaens.


Colombo oli alkanut espanjalaisten seikkailijain kultaisen aikakauden.
Neljänkymmenen vuoden kuluessa hänen kuolemastaan toimittavat
Espanjalaiset nyt hämmästyttäviä töitä löytöretkien ja valloitusten
alalla. Ja uusiin voittomaihin rientää parvi toisensa perästä
innokkaita, rohkeita, kullanhimoisia ihmisiä kaikista säädyistä
-- onnen-onkijoita kaikki tyyni.

Tähän ihmisluokkaan on luettava sekin mies, jolle tulee kunnia Tyvenen
Meren löydöstä. Hänen nimensä oli Vasco Nunes Balboa, rappeutunut
aatelismies Estremadurasta Espanjassa. Siirtolaisena Hispaniolassa
harjoitti hän jonkun aikaa maanviljelystä, mutta kyllästyi eräänä
kauniina päivänä siihen ja piiloutui -- matkarahan puutteessa --
Enciso nimisen lakimiehen omistamaan laivaan, joka oli menossa Dariaan
perustamaan siirtokuntaa. Santa Maria del Antiguan nimellä
perustettiinkin tämmöinen Uraba-lahden länsirannalle; mutta siirtolaiset
tekivät Balboan johdolla kapinan Encisoa vastaan, panivat tämän laivaan
ja lähettivät hänet takaisin Espanjaan.

Balboa, joka nyt valittiin siirtokunnan hallitusmieheksi, järjesti
pontevalla voimalla tämän asiat, muodostaen, näet, varsinaisen
ryövärivallan, joka laski allensa läheiset indiaani-heimot ja
säälimättömällä julmuudella ryösti kaikki mitä heillä oli. Muutamalla
ryöstöretkellään sai Balboa kuulla puhuttavan suuresta merestä, joka
olisi kuuden päivämatkan päässä eteläänpäin ja jonka rannalla rikas
kultala tavattaisiin. Sinne sitä mennään. Syyskuussa v. 1513 lähti
Balboa parin sadan Espanjalaisen kanssa, joiden kapineita 600 indiaania
kantoi, liikkeelle pohjois-rannikolta, samosi joukkoineen vuorten poikki
ja aarniometsäin halki, voittaen vaarat ja vaivat, ja saapui vihdoin
syysk. 25 p:nä Cordillerien vuorten korkeimmalle harjalle, josta
ihastunut retkikunta näki edessään äärettömän valtameren. Neljä päivää
kuljettiin nyt vuoren rinnettä alaspäin, kunnes syysk. 29 p:nä
seisottiin San Miguel-lahden partaalla Etelämeren rannikolla.

Rannikon asujamilta sai Balboa tietää että etelämpänä olisi olemassa
erinomattain kultarikkaita maita ja väkirikkaita, suuria kaupunkeja,
joissa vilkasta kauppaa käydään. -- Tätä tarinaa oli m.m. kuulemassa
Balboan lähin apulainen, muuan laiha, kalpea, mustaverinen mies, jonka
silmistä kävi kamala ja kavala katse. Se oli Francisco Pizarro.
Tapaamme hänet myöhemmin.

Mutta Balboa palasi takaisin, tehtyään kaikki seudun kazikit
veronalaisiksi. Ja paluumatkalla ryöstettiin maan-asukkaiden kylät
paljaiksi, hävitettiin ja poltettiin. Ihan syyttömästi hakattiin
indiaaniparkoja laumottain maahan, Espanjalaisten verikoirat repivät
heitä hampaissaan, ja sammumaton viha valko-ihoisia vastaan sytytettiin
sitä ennen ystävällisten heimojen sydämiin. Lastattuna kullalla ja
helmillä -- ja luultavasti myöskin hyvällä omatunnolla -- palasi Balboan
kunnianarvoisa retkikunta tammikuussa 1514 takaisin Uraba-lahdelle.

Balboa lähetti sitten suorastaan Espanjaan laivan -- viemään tietoa
merkillisestä löydöstä ja paljon kultaa. Täten toivoi hän saavansa
Encisoa vastaan tekemänsä kapinan anteeksi ja tietysti tulevansa
asianomaisesti vahvistetuksi käskynhaltiaksi siirtokunnassa. Mutta se
oli jo liian myöhäistä. Espanjasta oli lähetetty Pedrarias de Avila
käskynhaltiaksi Dariaan ja hänen kanssaan loistava seurue aatelismiehiä
ja sotureita. Balboa nyt nimitettiin adelantadoksi, maaherraksi,
Etelämeren rannikolle, mutta alistettiin Avilan käskettäväksi. Tässä
virassaan oli Balboa tavattoman toimekas. Hän aikoi m.m. etsiä tuon
rikkaan kultamaan etelässä. Sitä varten tarvittiin laivasto. Kun sopivia
laivapuita ei ollut saatavissa etelärannikolla, hinautti hän niitä
aarniometsäin halki indiaanein hartioilla pohjoisrannasta asti; ja kun
ainekset saatiin perille, olivat ne kelvottomat, jonka tähden
sanomattoman vaivaloinen hinausretki oli tehtävä uudestaan. Mutta se
tehtiin; ja Balboa oli juuri kerjennyt saada neljä sotaprikiä valmiiksi,
kun Pedrarias de Avila kutsutti hänet Santa Mariaan. Kuninkaan
käskynhaltia oli ruvennut epäilemään alapäällikköään ja katseli karsain
silmin hänen suuria varustuksiansa. Päästyään Santa Mariaan vangittiin
sentähden Balboa heti, ja lahjottu oikeus tuomitsi hänet kapinallisista
vehkeistä kuolemaan. Eikä se ensinkään auttanut että hän oli -- Avilan
vävy. Tyvenen Meren löytäjän kaula katkesi mestauspölkyllä v. 1517.

Balboan rakentamaa laivastoa käytettiin muihin yrityksiin -- pohjosessa
päin, jolloin Fernandez de Avila, Pascual de Andegoya ja Hernandez de
Cordova valloittivat Nicaraguan. Darian siirtokunta itse eli
Kultainen Castilia, kuten sitä siihen aikaan nimitettiin, joutui
tykkänään rappiolle. Indiaaniväestö hävitettiin, maanviljelys jäi
sikseen, ja erämaa ja liejukuume pääsivät vanhoille valloilleen. Viimein
lähtivät Espanjalaisetkin sieltä tiehensä kaikki tyyni ja muuttivat
Etelämeren rannalla olevaan Panamaan, joka silloin tuli uusien,
merkillisten yritysten alkupisteeksi, kuten vastedes saamme nähdä.

       *       *       *       *       *

Tyvenen Meren löytö olisi, niin suuri kuin se itsessään olikin,
kuitenkin jäänyt puolinaiseksi, ell'ei mitään meritietä sinne ja siten
Amerikan länsirannikolle niinikään olisi löydetty. Tämän seikan
oivalsivatkin tietysti heti Espanjalaiset, jotka samaa tietä pyrkivät
Maustesaarille. Jo v. 1515 koki muuan Diaz de Solis etsiä pääsytietä
Balboan löytämään mereen, mutta La Plata-lahden rannalla tappoivat hänet
alku-asukkaat, ja hänen retkikuntansa palasi takaisin kotia.

Sen salmen löytäjäksi, joka Amerikan eteläisimmästä osasta viepi
Tyveneen Mereen, tuli Portugalilainen Fernao Magalhaens. Hän oli
syntynyt vuonna 1480, kunnosti itseään Indiassa ja taisteli mohrilaisia
vastaan Afrikassa, mutta joutui esivaltansa epäsuosioon ja vetäytyi
yksityis-elämään. Harjoitellessaan nyt kosmografillisia ja
meritieteellisiä opintoja, tuli hän siihen vakuutukseen, että
Maustesaarille paraiten päästäisiin Balboan löytämän valtameren poikki,
kunhan vain löydettäisiin siihen johtava salmi, jonka olemassa-oloa hän
ei epäillyt.

Magalhaens kääntyi Espanjan hallituksen puoleen ja saikin
käytettävikseen viisi laivaa, jotka syyskuussa 1519 lähtivät liikkeelle
Lucar de Barramedan satamasta. Retkikunta saapui Brasilian rannikolle
8:n leveysasteen alla ja purjehti, tarkasti tutkien kaikkia sen lahtia,
etelään päin, kunnes se vihdoin, vietettyänsä talven pienessä San Julian
nimisessä lahdessa ja kadotettuaan myrskyssä yhden laivan, lokakuun 10
p:nä 1520 tuli korkean kallioniemen kohdalle, jolle annettiin nimi Cabo
de las Virgines. Ja sen takana aukeni retkeläisten eteen tuo kauvan
kaivattu salmi. Kolme viikkoa kesti matkustus sen eksyttävän saariston
kautta, sen luikertelevien, kapeiden pikku-salmien läpi, ulapalta
ulapalle; mutta vihdoin, marraskuun 18 p:nä 1520, päästiin Cabo
Deseadon ohitse ulos Suuren valtameren lakeudelle -- nyt enää
ainoastaan kolmella laivalla, sillä yksi oli taas menetetty sillä
tavoin, että miehistö tappoi sen katteinin ja purjehti tiehensä takaisin
Espanjaan.

Mutta löydetyn salmen kautta oli nyt viimeinkin päästy vesitietä myöten
siihen suureen valtamereen, joka yhdessä Atlantin kanssa yhdistää
Euroopan Aasiaan ja muinaiseen Indiaan. Tapaus oli siis
maailman-historiallisesti tärkeä; ja tuolla pitkällä salmella on
vieläkin Magelhaensin nimi.

Cabo Deseadosta purjehti Magalhaens sitten pohjoseen päin pitkin
Etelä-Amerikan länsirannikkoa 37 leveysasteelle saakka, josta hän
rohkeasti kääntyi luoteesen päin, todistettuansa että Uusi Maailma
ulottui yhä edemmäs pohjoseen.

Loppupuoli Magalhaensin matkaa, joka tuli vieläkin tärkeämmäksi
kosmografian puolesta, ei koske suorastaan aineesemme, jonka tähden
tässä siitä vain muutamalla sanalla muistutamme. Neljä kuukautta yhtä
mittaa purjehti Magalhaens tuon äärettömän valtameren lakeuksia -- ja
retkeilijöitä suosi alinomaa myrskytön ilma, jonka tähden merelle
annettiin nimi Tyven (El pacifico). Vihdoin marraskuun lopussa 1521
tultiin, kun tultiinkin, Filippinien saaristoon, jossa Matan-saaren
asukkaat mainion Magalhaensin tappoivat. Kolmesta laivasta onnistui
ainoastaan yhden, Viktorian, Afrikan eteläpuolelta, tuhannet vaivat
kestettyään, mutta rikas maustelasti Molukkeilta muassaan, päästä
takaisin Espanjaan. Sen päällikkönä oli Sebastian del Cano ja se oli
tehnyt ensimäisen matkan maapallon ympäri. Cano sittemmin aateloittiin
ja sai vaakunakseen maapallon kuvan, johon oli piirretty kirjoitus:
Primus me circumdedisti (Sinä ensimäisenä minun ympärini kuljit).
Kertomuksen tästä merkillisestä matkasta kirjoitti Italialainen Antonio
Pigafetta, joka kaiken aikaa oli retkikunnan muassa.



VI.

Fernando Cortez. Pohjois-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus.


Tähän asti olivat espanjalaiset löytöretkeilijät matkoillaan Amerikassa
melkein yksinomaan tulleet yhteyteen ainoastaan sivistymättömäin
luonnonihmisten kanssa, jotka eivät ymmärtäneet minkä vaaran nuo
merentakaiset vieraat heille ja heidän maillensa toivat. Eivätkä he
liioin sanottavaan vastarintaan kyenneet.

Vakavaa vastustusta saatiin kokea vasta sitten, kun tultiin tekemisiin
Amerikan sivistys- ja viljelyskansojen kanssa. Olemme jo edellisessä
kertoneet missä nämä sivistyskansat olivat tavattavissa ja antaneet
lyhyen kuvauksen heidän viljelyskannastaan.

Niinpä nyt oli Yukatanin niemimaa ja nykyinen Mexiko (lue: Meijiko)
sivistyneiden heimokuntain hallussa. Ja varsinkin Mexikossa oli tämä
sivistys saavuttanut kylläkin korkean asteen. Annamme seuraavassa lyhyen
kertomuksen sen ja Mexikon valtakunnan kukistuksesta.[6] -- Cuban
saarella oli maaherrana Diego Velasquez, muuan Cristoforo Colombon
entisiä seuralaisia. Yhdessä useiden muiden seikkailijain kanssa
toimitti hän v. 1517 kolme laivaa löytöretkelle länteen päin. Sitä johti
aatelismies Hernandez de Cordova. Matkallaan löysivätkin nämä
retkeläiset nyt Yukatanin niemimaan ja näkivät suureksi
hämmästyksekseen maya-kansan rikkaan viljelyksen: väkirikkaita
kaupunkeja temppeleineen palatsineen, oivallisesti viljeltyjä vainioita,
hienopukuisia asukkaita. Mutta nämä asukkaat esiintyivät vihollisina
Espanjalaisia vastaan, ja täynnään vammoja palasi Cordovan joukkokunta
takaisin Cubaan, jossa hän itse ja puolet hänen miehistään pian kuolivat
haavoihinsa. -- Uusi retkikunta, Juan de Grijalvan johdolla, pantiin
kuitenkin jo seuraavana vuonna toimeen. Se tunkeusi nykyiseen Tampicoon
eli Tanuco-joen suuhun asti, nähden kaikkialla Mexikon lahden
etelärannoilla rikkaita yhteiskuntia. Tabascossa teki oikeutta rakastava
Grijalva ystävyyttä asukkaiden kanssa, ja nykyisen Vera Cruz'in
tienoilla harjoitettiin vaihtokauppaa, jossa retkikunta kokosi melkoiset
aarteet jalokiviä, kultaa ja kauniita kankaita. Epäterveellinen ilmanala
pakoitti kuitenkin retkikunnan palaamaan.

Mutta Cubassa hommasikin jo Velasquez uutta retkeä. Sen päälliköksi tuli
mies, jonka loistava sotilasnero oli tekevä lopun koko Mexikon
kultaisesta valtakunnasta. Tämä mies oli Fernando Cortez,
espanjalainen aatelismies Estremadurasta. Hän oli jo 1504 tullut Uuteen
Maailmaan etsimään kultaa ja kunniaa. Tähän aikaan, 1519, oli hän 34
ikävuodellaan, oli voimakas, jäntevä, reipas, oli sivistyneempi kuin
useimmat muut tämän ajan seikkailijat, oli teräväpäinen, sukkela,
neuvokas, hurjuuteen saakka rohkea, päättäväinen, viekas -- ja
arvelematta petollinen kuin tarvittiin. Samalla oli hän melkein
narrimaisuuten asti "jumalinen", ja katolisuskon voittokulku ympäri
maailmaa oli hänen mieli-aatteenaan. Naiset tästä loistavasta
ristiritarista erinomattain pitivät, -- ja hän heistä.

Tämmöinen oli se mies, jota Velasquez tahtoi käyttää omiin
valloitus-tarkoituksiinsa. Cortez oli hänen sihteerinään ja samalla
myöskin tuomarina San Iagossa, niinikään naimisissa erään Velasquezille
sukulaisuudessa olevan naisen kanssa. Kun laivasto oli lähtemäisillään,
katui Velasquez kauppaansa ja aikoi ottaa päällikkötoimen Cortezilta
pois, mutta tämä sai hyvissä ajoin tiedon Velasquezin tuumasta ja
purjehti tiehensä ihan hänen nenänsä alta, jättäen suuttuneen
kuvernöörin rannalle kiroilemaan.

Retkikunnassa oli 400 miestä espanjalaista jalkaväkeä, 200 indiaania, 16
ratsumiestä ja 14 kanoonaa. Laivoja oli 11. Cortezin kenraalikuntana oli
loistava joukko nuoria aatelismiehiä: hurjan urhokas ja iloinen ritari
Pedro deAlvarado, ponteva Velasquez de Leon, Hondurasin valloittaja
Cristoval d'Olid, jaloluontoinen Gonzalo de Sandoval, retken
historioitsija Bernal Diaz y.m. Kaksi pappiakin oli muassa.

Laivasto laski mannermaalle mainitun Tabascon luona, jonka asukkaat
nyt tekivät jyrkkää vastarintaa, kunnes koko päivän taisteltuaan
taipuivat rauhaan ja sitten siinä uskollisesti pysyivätkin. Heidän
kazikiltaan sai Cortez lähtiessään muiden lahjojen joukossa kauniin
orjattaren, Marinan, joka seurasi Espanjalaisia tulkkina ja muutenkin
oli Cortezin hyvänä enkelinä koko tällä monimutkaisella matkalla.
Huhtikuun 21 p:nä 1519 saavuttiin Mexikon valtakunnan alueelle ja
noustiin maalle nykyisen Vera Cruz'in tienoilla. Täällä tuli Mexikon
keisarin maaherra Cortezin puheille ja pyysi saadaksensa tietää mitä
vieraat tahtoivat. Cortez vastasi tulevansa suuren, merentakaisen
hallitsijan käskystä, tuodakseen keisarille lahjoja ja kirjallista
sanomaa, ja pyysi vapaata pääsyä maan pääkaupunkiin. Mexikolainen
maaherra silloin toimitti juoksijain kautta, jotka valtakunnan hyvillä
teillä kuljettivat postia, keisarille tiedon muukalais-armeijan tulosta.
Sanoma oli piirretty hieroglyfi- eli kuvakirjaimilla agavepaperille, --
kirjoitustapa, jossa vanhat Mexikolaiset olivat saavuttaneet
hämmästyttävän taidon.

Mexikon valtakunta, jonka kanssa Cortez nyt oli tullut ensimäiseen
tuttavuuteen, ulottui maya-valtiosta Yukatanissa Coloradon ja Rio del
Norten erämaihin asti. Rannikon alangoilta nousi maa, jonka yhteisenä
nimenä oli Anahuak, vähitellen sisämaan ylätasangoille, laaksojen ja
ylänköjen vaihdellessa monin kerroin. Majesteetilliset vuorikeilat,
joista useat oli tulivuoria, kohottivat siellä täällä lumipeittoiset
huippunsa pilviin. Noin 30 penikulmaa rannikolta oli Mexikon ylälaakso,
mainiosti viljelty tasanko täynnään kukoistavia kaupunkeja ja kyliä.
Keskeltä laaksoa kohtasi ihastuneen matkustajan silmää, joka
ympäröivältä vuorelta katseli sinne alas, viisi järveä, joiden kohdalta
suuren pääkaupungin palatsit ja temppelitornit välkkyivät auringon
valossa. Se oli Tenochtitlan, sittemmin Mexikoksi nimitetty.

Maan korkea kukoistus oli saanut alkunsa Toltekeista, lahjakkaasta
nahua-kansasta, joka täällä 500 vuotta oli rauhan töitä harjoittanut ja
perustanut rauhalle rakennetun vakiomuodon. Tieteet ja taiteet olivat
heidän aikanaan saavuttaneet huomattavan asteen. Varsinkin kutoma- ja
metallitöissä olivat Toltekit mestareita. Mutta tapojen ylenmääräinen
hienostuminen oli vaikuttanut turmiollisesti kansan sotalaitokseen, ja
toiset, voimakkaammat heimokunnat ottivat maan haltuunsa. Espanjalaisten
tullessa oli vallalla Aztekien sotainen sukukunta, joka entisten
valtain raunioille oli perustanut mahtavan pappis- ja sotilasvaltion,
laskien voitetut heimokunnat osittaiseen orjuuteen. Toltekien aikana oli
sotajumalan verinen uhripalvelus jättänyt sijaa lempeämmille
uskonnollisille menoille, mutta Aztekit sen jälleen elähyttivät; ja
monen voitetun vihollisen veri juoksi taas Huitzilopochtlin,
sotajumalan, alttarilla. Muinoin rajoitettu kuninkaanvalta oli Aztekien
hallitessa käynyt melkein rajattomaksi yksinvallaksi. Pappis- ja
sotilassäädyt olivat mahtavimmat. Varsinainen kansa, suuri enemmistö,
kitui osittaista orjuutta, ja valloitetut naapuriheimot vihasivat
Aztekien rasittavaa iestä. Kuitenkin olivat Aztekit huolellisesti
säilyttäneet maan aineellisen sivistyksen, osaksi sen henkisenkin.
Paitsi julmaa Huitzilopochtlia, sota- ja kansallisjumalaansa, palvelivat
hekin ylimmäistä olentoa, "tuntematonta jumalaa", sekä lempeää
Tezkatlipokaa, "maailman sielua".

Huitzilopochtlin alttarille oli kukistettujen heimokuntain kuitenkin
joka vuosi suorittaminen alentava verivero, ja he ikävöivät pelastusta
ikeestänsä. Tätä ikävöimistä ilmaisi taru valkoisesta ja lempeästä
Quetzalkoatlista, puolijumalasta, joka muka kerran oli opettanut
Anahuakilaisille maanviljelyksen ja lempeitä, puhtaita tapoja, mutta
sitten Huitzilopochtlin palvelusta paeten kadonnut itäisen meren
avaruuteen, josta hän kuitenkin kerran oli palaava takaisin pystyttämään
uudestaan Toltekien valtaa Anahuakin asukkaiden onneksi.

Mexikon hallitsijana Espanjalaisten tullessa oli nyt azteki Montezuma,
julman Huitzilopochtlin harras palvelija, mutta heikko ja taika-uskoinen
ruhtinas. -- Kun sen tähden rannikkomaaherran kuvallinen kertomus
Cortezin tulosta saapui, luuli Montezuma että jo olikin Quetzalkoatl
maahan tullut valtakuntaansa perimään.

Käsky pantiin sentähden rannikolle menemään että vieraiden tuli lähteä
tiehensä maasta. Mutta samassa lähetti Montezuma runsaat lahjat: kaksi
suurta kiekkokilpeä, toinen kullasta, toinen hopeasta; kypärin täynnänsä
kultajyväsiä, kauniita kankaita ja joukon kalliita koristuksia. Nämä
kuitenkin vain enemmän kutkuttivat Espanjalaisten kullanhimoa, eikä
paluumatkasta ollut puhettakaan. Cortez vastasi mexikolaiselle
maaherralle ett'ei hän millään mokomin voinut luopua aikeestaan tulla
itse keisarin puheille.

Valtansa merkiksi perusti Cortez nyt lähelle maalle-nousupaikkaansa
linnoituksen ja kaupungin, jolle annettiin nimi Villa rica de la Vera
Cruz (totisen ristin kultainen kaupunki), asetti siihen ennakolta
virkamiehet ja nimitytti itsensä niiden kautta "Espanjan kruunun
nimessä" valloitusretken päälliköksi, tekeytyen siten riippumattomaksi
Velasquezista.

Montezuman käskystä kieltäytyivät ympärystön asukkaat antamasta
retkeilijöille ruokavaroja, mutta näitä saatiin pohjoisempana olevan
Cempoalan totomakilaiselta kazikilta, jonka vastikään oli täytynyt
notkistua Aztekien ikeen alle, vaan joka heitä vihasi ja vielä uskalsi
niskoitella heitä vastaan.

Jätettyään 150 miestä varustusväeksi Villa Ricaan ja kapinallisen
vehkeen johdosta upotettuaan laivansa, jott'ei kenkään voisi
ajatellakkaan peräytymistä -- lähti Cortez elokuun 16 p:nä matkalla maan
sisäosaan 300 jalkamiehen, 15 ratsun ja 7 tykin kanssa. Cempoalassa
yhdistyi hänen joukkoonsa 1,300 totomakilaista soturia.

Kolmen päivän vaivaloisen matkan perästä saavuttiin Tlascala eli
"Leipämaa" nimisen vapaavaltion alueelle. Tämä tasavalta oli niinikään
sotakannalla Aztekeja vastaan, jotka senkin tahtoivat laskea valtansa
alle. Sen kansa oli Anahuakin urhokkaimpia heimokuntia, ja sen vapaat
miehet pitivät menestyksellä puoltaan Aztekien anastushankkeita vastaan.
Mutta Euroopalaisia pitivät Tlaskalaiset vihollisina, ja vasta ankarain
tappelujen perästä ratkaisivat Cortezin kanoonat taistelun
Espanjalaisten eduksi. Tlaskalan urhokas, ritarillinen sotapäällikkö
Xikotenkatl lakkasi taistelemasta ainoastaan hallituksen
nimenomaisesta käskystä; ja nyt syntyi Espanjalaisten ja Tlaskalan
miesten kesken liitto, jonka nämä loppuun asti vilpittömästi pitivät.

Cortez oli uskonnollisessa innossaan tähän-astisilla lepopaikoilla
hävittänyt maan-asukkaiden jumalain-kuvat, ripustuttaen heidän
temppeleihinsä sen sijaan neitsyt Maarian ja muiden pyhimysten kuvia:
mutta Tlaskalassa sai varovainen espanjalainen pappi hänet tästä
hankkeesta luopumaan. Tlaskalan miehet pitivät kovasti kiinni
uskonnollisestakin arvostaan, ja heidän pyhimpiä tunteitansa olisi ollut
vaarallista käydä liian kovasti loukkaamaan.

Tlaskalasta kuljettiin rikkaasen Cholula nimiseen kauppakaupunkiin,
jonka asukkaat Montezuman käskystä yrittivät vastarintaa; mutta Cortez
houkutti kaikki heimokunnan päälliköt suureen temppelipihaan ja
surmautti heidät petollisesti kaikki tyyni, jonka jälkeen
Tlaskalaisetkin ryntäsivät kaupunkiin ja teurastivat yhdessä
Espanjalaisten kanssa tuhansittain paikkakunnan viattomia asukkaita, --
urosteko, joka historiassa on saanut nimityksen "Cholulan verilöyly."

Huhu tästä hirmutyöstä kävi Cortezin edellä, eikä enää mikään kaupunki
Espanjalaisten tiellä uskaltanut häiritä heidän kulkuaan.
Popokatepetl'in (Suitsuavan vuoren) ja Iztaccihuatl'in (Valkoisen
neitsyen) nimisten vuorijättiläisten välistä kuljettiin nyt Mexikon
ihanaan laaksoon. Mitä lähemmälle pääkaupunkia tultiin, sitä enemmän
hämmästytti retkeläisiä seudun rikkaus ja viljelyksen loisto. Noiden
kaunisten järvien ympärillä, jotka nyt ovat melkein kauttaaltaan kuivina
ja muunnettuina suola-aroksi, oli sadottain kyliä ja kaupunkeja; ja
vesillä vilisi tuhansittain aluksia ja lautoille rakennettuja
puutarhoja; jotka kaikki kulkivat pääkaupunkiin päin. Tämän kiiltelevät
palatsit ja temppelit (teokalliot) näkyivät jo kaukaa. Maatie tähän
kaupunkiin, joka oikeastaan oli saarella suurimmassa järvessä, meni
pitkin neljää patoa; ja kun näihin rakennetut vipusillat nostettiin
ylös, oli pääsy maan puolelta kaupunkiin ehkäisty. Itse kaupunkiakin
risteili lukuisat kanavat.

Marraskuun 8 p:nä 1519 marssi Cortezin joukko sisään Tenochtitlaniin.
Montezuma, joka kaiken aikaa oli uusilla lahjoilla kokenut saada
vieraita palaamaan, ryhtymättä kuitenkaan mihinkään vastarintaan, oli
itse loistavassa puvussa ja loistavan saattojoukon kanssa vieraita
vastassa. Espanjalaisille annettiin sitten kortteriksi suuri,
linnoituksen tapainen palatsi, johon he asettuivat kuin hyvin
varustettuun sotaleiriin ainakin. Montezuma ja Cortez kävivät nyt
vuorotellen toinen toistaan tervehtimässä, ja Cortez selitti saaneensa
hallitsijaltaan toimeksi kääntää Montezuman ynnä koko hänen kansansa
kanssa kristinuskoon. Montezuma arveli omaa uskoaan yhtä hyväksi ja oli
yhä sittemminkin tässä asiassa taipumaton. Vieraita sanoi hän kuitenkin,
tyhmästi kyllä, luulevansa Quetzalkoatlin jälkeläisiksi ja lupasi maksaa
Espanjan kuninkaalle veroa. Cortez päätti nyt ottaa Montezuman vangiksi,
päästäkseen hänen kauttansa maan herraksi. Niinpä lähti siis hurjan
uskalias espanjalainen päällikkö eräänä päivänä rohkeimpien toveriensa
kanssa Montezuman palatsiin häntä "tervehtimään". Nyt oli vähää ennen
rannikolta tullut tieto että sikäläinen mexikolainen maaherra oli
hyökännyt Villa rican kimppuun, jolloin monta espanjalaista sotamiestä
oli menettänyt henkensä ja heidän päällikkönsä saanut surmaavaan haavan.
Cortez vaati rangaistusta maaherralle[7] sekä että Montezuma itse
joksikin aikaa muuttaisi Espanjalaisten kortteriin, merkiksi
ystävyydestään näitä kohtaan. Montezuma ensimmältä pani vastaan, mutta
kun espanjalaiset ritarit silloin heti paljastivat miekkansa, uhaten
väkivaltaa, suostui hätääntynyt keisari Marinan kehoituksesta Cortezin
vaatimukseen ja seurasi Espanjalaisia heidän kortteriinsa. -- Tästä
lähin oli itse teossa Cortez maan herrana. Hän rupesi Montezuman
pakollisella suostumuksella ja hänen nimessään -- ryöstävien upseeriensa
kautta kokoilemaan "veroa", ja suuret aarteet kasaantui Espanjalaisten
pesään.

Huhtikuun loppupuolella 1520 tuli tieto rannikolta että muuan
Velasquezin lähettämä sotajoukko, jota johti Pamfilo de Narvaez, oli
saapunut riistämään Cortezilta päällikkyyttä, joka oli annettava
Narvaezille. Silloin riensi Cortez ainoastaan 70 espanjalaisen ja
indiaanialaisen apujoukon etupäässä Narvaezia vastaan, joka Cempoalan
lähellä perin pohjin voitettiin. Hän itse, Narvaez, lähetettiin
häpeällisesti takaisin Cubaan, ja hänen sotajoukkonsa meni Cortezin
puolelle.

Täll'aikaa oli Alvarado, jonka Cortez oli jättänyt Espanjalaisten
päälliköksi pääkaupunkiin, suuren mexikolaisen juhlan kestäessä
hyökännyt aseettomain juhlivien kimppuun ja siinä tilaisuudessa
hakkauttanut maahan m.m. melkein koko aztekilaisen aateliston. Seuraus
oli aseellinen hyökkäys Espanjalaisia vastaan julmistuneiden
maan-asukkaiden puolelta, ja Alvarado oli pahemmassa kuin pulassa. Mutta
silloin saapui myös Cortez suuresti lisääntyneen armeijansa kanssa ja
pelasti hetkeksi alapäällikkönsä, sulkeutuen taas tuohon hyvään
linnoitukseen. Mexikolaiset kuitenkin katkerassa vihassaan jatkoivat
hyökkäyksiään sitä vastaan, ja kovia kähäköitä oli nyt joka päivä.
Ruokavarat alkoivat Espanjalaisilta loppua; ja viimein päättivät he muun
neuvon puutteessa pyrkiä satimestaan irti. Tätä varten pantiin onneton,
yhä vankina siellä oleskeleva Montezuma pitämään puhetta kansalle, jolle
hänen tuli vakuuttaa ett'ei hän muka ollutkaan vankina sekä kehoittaa
sitä päästämään vieraita rauhassa pois. Mutta tuskin oli hän avannut
suunsa, ennenkun kauhea ulvonta kuului hänen alamaistensa joukosta ja
kiviä ja nuolia sateli hänen ympärillään. Keisari siinä sai surmaavat
haavat ja heitti henkensä kesäk. 30 p:nä, viimeiseen saakka pysyen
kiinni uskonnossaan ja inholla hyljäten espanjalaisten pappien
kääntämis-yritykset.

Mutta Espanjalaisten täytyi millä hinnalla hyvänsä päästä pois, koska
heidän tilansa nyt kävi yhä tukalammaksi. Niinpä lähtivätkin he yöllä
vasten heinäkuun 1 päivää liikkeelle. Mutta Mexikolaiset olivat
varuillaan. Espanjalaiset olivat tuskin päässeet sille padolle, jota
pitkin heidän oli yrittäminen ulos kaupungista, ennenkun maan-asukkaat
molemmin puolin rupesivat hätyyttämään heitä veneistänsä, edestä ja
takaakin. Pato-aukoista oli vipusillat otettu pois, ja se kuljetettava
silta, jonka Espanjalaiset laskivat ensimäisen aukon poikki, kulkien
siitä yli, romahti toisessa aukossa järveen. Kauhea näytelmä seurasi.
Jälkijoukko tyrkkäsi etummaisia veteen, ja aukko täyttyi pian
kanoonista, hevosista, aseista, varastoista ja kuolevista ihmisistä, ja
tuota hirveää siltaa myöten kulkivat vähäiset loput Cortezin sotaväestä
aukon yli. Hurjan rohkea Alvarado hyppäsi, nojautuen pitkään keihääsen,
jonka alapään hän iski kiinni pohjassa olevaan romuun, muutamasta
tämmöisestä paikasta poikki -- mexikolaisten ja oman väkensäkin
hämmästykseksi ja ihmeeksi. Se oli mainio "Alvaradon hyppäys", "Salto
de Alvarado," jota nimeä tämä paikka Mexikon kaupungissa vieläkin
kantaa. Espanjalaisten lähtö on historiassa saanut nimekseen:
"Surullinen yö" -- La noche triste -- ja ainoastaan 440 miehellä
l,400:stä pääsi Cortez päivän valjetessa manterelle. Espanjalaiset nyt
pyrkivät Tlaskalaan päin. Otumban luona koilliseen järvistä oli heitä
vastassa suuri mexikolainen armeija, joka kuitenkin hajaantui hurjaan
pakoon, sittenkun urhokas Juan de Salamanca oli sen päälliköltä
riistänyt Mexikolaisten sotalipun, hakatessaan itse päällikön maahan.
Nyt marssivat Espanjalaiset Tlaskalaan, jossa levähdettiin. Cubasta tuli
tänne melkoinen apujoukko, ja Cortez ryhtyi uudelleen yritykseensä --
Mexikon valtakunnan kukistamiseen ja valloittamiseen.

Tätä varten rakennutti hän nyt laivaston, kolme sotaprikiä, joiden
valmiiksi hakatut laivapuut irtonaisina kuljetettiin ystävälliseen
Tezkukoon Mexiko-järven itärannalla, -- vaivaloinen hinaus maitse,
niinkuin Balboan samankaltainen mainio työ. Saapuneena sotaväkineen
Tezkukoon, liittäytti Cortez laivansa kokoon, työnnätti ne järveen ja
alkoi Tenochtitlanin piirityksen. Tätä kesti puoli kolmatta kuukautta.
Mexikolaisten keisarina oli nyt voimakkaampi mies kuin Montezuma,
nimittäin hänen vävynsä ja veljensä-poika, nuori, urhokas Guatemozin.
Tämä oli varustanut pääkaupunkinsa hyvään puolustustilaan, tehden joka
talosta linnoituksen; ja Mexikolaiset sotivat isänmaansa, kunniansa ja
henkensä puolesta kuin sankarit, pelkäämättä kuolemaa, pelkäämättä
nälkää, joka lopulta kävi piiritetyssä kaupungissa kauheaksi. Näytelmiä
Jerusalemin kauhistuksesta oli nähtävänä, mutta kerta toisensa perästä
syöstiin hyökkäävät Espanjalaiset takaisin. Viimein -- kun läheiset
heimotkin, jotka vihasivat Aztekien yliherruutta, olivat yhtyneet
Espanjalaisiin -- päätti Guatemozin, kaikilta tahoilta ahdistettuna,
suljettuna linnaansa, pujahtaa pois etsimään apujoukkoja kauvempaa
maaseuduilta. Silloin äkkäsivät hänet Espanjalaiset, ja urhoollinen
keisari puolisoineen joutui vangiksi. Päällikön kukistuttua murtui
Mexikolaisten vastarinta. Kaupunki, nyt suureksi osaksi raunioina,
antautui. 200,000 oli kaatunut sen piirityksessä. Huolimatta
hävityksestä, oli Espanjalaisten sotasaalis ääretön. Mutta kun arveltiin
vangitulla keisarilla olevan vieläkin suuremmat aarteet piilossa,
pantiin hän polttolavalle, tunnustusta varten kidutettavaksi. Guatemozin
ei kuitenkaan mitään "tunnustanut", jonka tähden Cortez hänet pelasti
palamasta, mutta sittemmin kuitenkin mestautti.

Mexiko oli valloitettu. Pääkaupungin kanssa alistui koko maa, koko
Anahuak. Espanjalaiset jakasivat viljelysmaat keskenänsä, ja kotimainen
väestö tehtiin orjiksi. Kristillisten pappien uskonnollinen hurjuus ja
sotamiesten raakuus oli hävittänyt kaikki, mikä vain oli minkäänlaisessa
yhteydessä vanhan viljelyksen ja sivistyksen kanssa. Anahuakin
kirjalliset muistomerkit ja parahimmat näytteet Toltekien taiteesta
korjasi murhaava liekki. Ikivanha kultuuri vaipui ikuiseksi hautaan.
Kristittyjen kirkkoja kohosi teokalliojen paikoille, ja ihan uusi Mexiko
kasvoi vähitellen vanhan raunioille. Joukko espanjalaisia perheitä
muutti Cubasta tänne. Valloitettu maa sai nimekseen Uusi Espanja, ja
Cortez tuli kuninkaan käskynhaltiaksi.

Sivistysvallat Guatemala ja Yukatan valloitettiin sitten, ja nyt
Cortezin alapäälliköt saivat tilaisuutta osoittaa johtaja-kuntoansa. --

Mexikon valloittajalla oli vihollisia, jotka Espanjan hovissa syyttivät
häntä itsevaltaisista pyrinnöistä ja yhteisten varojen tuhlaamisesta.
Hän matkusti v. 1527 Espanjaan puolustamaan itseänsä, ja loistavasti
häntä kohdeltiin, mutta Mexikon sivilihallinnon Cortez menetti. Hän
vetäytyi suurille tiluksilleen Oaxaca-laaksossa, mutta ryhtyi sittemmin
jälleen merilöytöihin. Niinpä hänen toimestaan löydettiin Californian
niemimaa v. 1533 ja perustettiin sinne Culiacan niminen siirtokunta.
Sivilimaaherra Mendoza viimein kielsi Cortezin haaskaamasta väkeä
tämmöisiin yrityksiin. Silloin hän uudestaan, v. 1540, lähti Espanjaan
-- valittamaan. Mutta täällä ei nyt enää "Aztekien teurastajasta"
piitattu. Niinkuin ennen Colombo hännysti hän nyt hovin perässä
kaupungista kaupunkiin, saamatta koskaan ratkaisevaa vastausta. Mexikoa
Cortez ei enää nähnyt. Hän kuoli joulukuun 2 p:nä 1547 lähellä Sevillaa.
Ruumis vietiin sittemmin Uuteen Espanjaan; mutta 1823 vuoden
vallankumouksessa katosi kirstukin, jossa lepäsi Mexikon valloittajan
luut.



VII.

Francisco Pizarro. Etelä-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus.


Panamassa, jossa espanjalaisia seikkailijoita ja rosvoja tällä
kultaisella aikakaudella aina oli varastossa, sattui eräänä kauniina
päivänä yhteen kolme etevää kappaletta tästä kunnioitettavasta
ihmisluokasta. Ne olivat: Francisco Pizarro, vanha kavalasilmäinen
tuttavamme Balboan retkeltä; Diego Almagro, maailman mierolainen,
jonka syntyperää ei kenkään tiennyt, kiivas, intohimoinen, mutta
hyväsydäminen, vilpitön, suoraluontoinen lurjustelija; sekä Hernando de
Luque, Panaman kirkkoherra.

Tämä kolminaisuus nyt teki keskinäisen liiton muutaman kultamaan
valloittamista varten, joka oli etelässä päin Panamasta ja josta Pizarro
oli kuullut puhuttavan jo Balboan retkellä. Siellä oli tähän asti käynyt
ainoastaan Pascual Andagoya, Nicaraguan vallottajia, mutta
pikimmältään vain ja sen pohjois-päässä, nykyisen Columbian rannikolla.
Maakunnan nimi oli Biru, ja sen mukaan sai sitten koko maa nimensä:
Biru eli Peru. Andagoya oli matkallaan kuitenkin saanut kutkuttavan
käsityksen maan mahtavasta viljelyksestä ja äärettömästä rikkaudesta.
Hän itse pian kuoli, mutta jätti löytönsä perinnöksi Pizarrolle.

Mikä mies oli oikeastaan Pizarro, Amerikan kultarikkaimman maan
valloittaja? Syntyisin oli hän, kuten Balboa ja Cortez, Estremaduran
maakunnasta Espanjassa, muutaman sotaherran äpärä-poika, joka
nuoruudessaan paimensi isänsä lampaita, karkasi jonkun tepposen tähden
saamansa rangaistuksen perästä tiehensä ja viimein kruunun sarkoja
kulkiessaan joutui San Domingoon. Täältä teki hän Hojedan retkikunnassa
matkan Venezuelaan ja pääsi uhkarohkeutensa palkaksi Hojedan
alapäälliköksi. Dariassa oli hän palvellut Balboaa ja sittemmin Avilan
ja Andagoyan miesten joukossa ollut osallisena Nicaraguan
valloituksessa. Pizarron kasvatus oli ollut joteskin huono. Hän ei
osannut lukea eikä kirjoittaa.

Sitä ei liioin osannut Almagro. Kun Luquen kanssa tehty sopimuskirja,
jonka mukaan tämän tuli panna rahat retkikunnan varustamiseen ja
Pizarron ja Almagron sitä johtaa, oli kunkin nimikirjoituksella
vahvistettava, ei Pizarro eikä Almagro saanutkaan itse nimeänsä sen
alle, vaan vieraan-miehen täytyi ne siihen piirtää. Mutta välikirja oli
yhtä voimakas kuitenkin, ja vuonna 1524 lähti retkikunta Birun
valloittamista varten liikkeelle, joteskin huonosti varustettuna.
Kaikkialla, missä retkeläiset astuivat maalle Etelä-Amerikan
luoteisrannalla, tekivät maan-asukkaat tehokasta vastarintaa. Viimein
palasi Almagro takaisin Panamaan hakemaan apuväkeä ja ruokavaroja, mutta
Pizarro 12 miehen kanssa jäi pienelle Gorgona nimiselle saarelle
kärsimään kaikellaista kauheaa puutetta. Seitsemän kuukautta viettivät
nämä argonautit autiolla luodollaan, kunnes vihdoin Almagro palasi,
jolloin matkaa jatkettiin Guayaquil-lahden etelärannalle asti, jossa oli
suuri ja rikas kauppakaupunki Tumbez. Täällä tervehdittiin
retkeilijöitä vieraanvaraisesti, ja Pizarro näki niin mahtavia enteitä
Perun voimasta ja vallasta, että hän sillä kertaa jätti asiansa sikseen
ja päätti hakea kannatusta itse Espanjasta.

Joulukuussa 1527 tapaamme Pizarron siis hänen kotimaassaan -- vieläpä
vanhassa La Rabidan luostarissa; ja siellä hän puolestaan odottamatta
tapaapi Cortezin, joka nyt on omilla asioillaan Espanjassa. He joutuvat
pakinoihin keskenänsä, -- ja Pizarro näkyy oppineen paljon vanhalta
valloittaja-mestarilta, sillä hänen vastainen politiikinsa on itse
teossa ainoastaan uskollinen kopia Cortezin menetystavasta, julmuudessa
vain sitä melkoisesti mahtavampi.

Keisari Kaarle viides suostui Pizarron yritykseen ja antoi hevoset,
aseet ja muut sotatarpeet. Itse tuli Pizarron hankkia laivat ja
sotaväki. Vastaisten voittomaiden käskynhaltiaksi hän tulisi, Almagro
saisi osakseen jonkun suuren kaupungin ja Luque pääsisi piispaksi. Ne
kaksitoista, jotka olivat pysyneet Pizarron luona Gorgonasaarella,
tehtiin aatelismiehiksi.

Tammikuussa v. 1531 purjehti Pizarro Panamasta kolmella laivalla.
Matkalla yhtyivät häneen Sebastian de Benalcasar ja Hernan de Soto.
Retkikunnan tullessa Tumbeziin oli sen yhteinen sotavoima 340 miestä ja
37 hevosta. Päällikön kolme veljestä, Juan, Hernan ja Gonzalo Pizarro,
oli myöskin muassa. Ja nyt alkoi ryöväriretki.

Mutta heittäkäämme heidät hetkeksi Tumbeziin, katsellaksemme sitä
valtakuntaa, joka nyt oli ryöstettävä, -- ei, vaan "valloitettava" ja
"tehtävä osalliseksi kristinuskon ja euroopalaisen sivistyksen
siunauksista", kuten tavalliseksi tullut virallinen lauseparsi kuuluu.
Tämän valtakunnan alueena oli koko se ylänkö, joka suurena kaarena
ulottuu Antillien merestä pohjassa Chiliin etelässä. Siihen kuuluivat
siis sekä nykyinen Peru että Bolivia, Ecuador ja Columbia. Leveästä
rannikko-tasangosta nousevat Andien kaksinkertaiset ja kolmikertaiset
jyrkät selänteet, ja näiden välissä on pitkät ylätasangot, jotka osaksi
ovat erittäin hedelmällisiä. Vuoriselänteistä kohoaa pitkät ryhmät
korkeita tulivuori-keiloja. Tälle ylängölle johtaa rannikkotasangolta
jyrkät, vaikeat tiet. Idässä laskee vuorimaa yhtä jyrkästi niihin
ruoholakeuksiin eli "savanneihin" ja aarniometsiin, joissa Orinoco-,
Maranon- ja Madeira-jokien äärettömät lähdeverkot risteilee. Pohjassa
juoksevat Magdalena ja Cauca alas Antillien selälle. Kauvimpana kaakossa
on jylhässä alppimaisemassa suuri Titicaca-järvi monine saarineen. Maa
sen ympärillä on hedelmällistä seutua, ikivanhan viljelyksen koti.
Täällä, näet, Ayamara, Amerikan ehkä vanhin sivistyskansa, saavutti
sen korkean kultuurikannan, josta vieläkin ovat todistamassa Titicacan
suurimmalla saarella löytyvät valtavat temppelirauniot. -- Ayamaraa
seurasivat Quechua- ja Chimu-kansat, jotka Perun ja Quiton
ylälaaksoihin perustivat samallaisia kultuurivaltioita. He palvelivat
luonnon-esineitä, erittäinkin aurinkoa, jolle oli rakennettu kauniit,
kullalla koristetut temppelit. Auringon-jumalan alttarilla paloi
alituinen tuli, jota pitivät vireillä naispapit, kuten Vesta-neitsyet
Roomassa. Kullat ja hopeat käytettiin temppelien koristamiseen. --
Näiden vanhimpien nahua-kansojen tavat olivat leppeät. Ihmis-uhria tuli
ainoastaan hyvin harvoin kysymykseen. Kastilaitos oli siten vallalla,
että poika valitsi isänsä elinkeinon. Mahtavin oli täälläkin
pappissääty, josta ruhtinas, inka, otettiin. Hänen valtansa oli
rajaton. Pappissäätyä lähinnä vaikutti sotilas- ja virkamies-sääty.
Sotilailla oli komeat, joko kullalla ja hopealla tai vaskella
päällystetyt puiset kypärit, haarniskat moninkertaisesta
puuvillavaatteesta, kilvet, miekat, keihäät, vaskiset, pronssiset tai
kiviset nuijat ja tapparat. Rautaa ei täälläkään tunnettu. -- Maa oli
yhteismaana ja jaettiin viljeltäväksi joka vuosi uudestaan perheiden
kesken, melkein niinkuin meidän aikanamme Venäjällä. Ja se oli hyvästi
viljeltyä. Kuivalla maaperällä johdettiin kanavain kautta vettä
vainioille. Lannoitukseksi käytettiin guanoa, linnunlantaa. Maissi,
hirssi, banaanit ja maaperunat olivat tärkeimpinä viljelyskasvina. --
Kansalaisten jokapäiväinen elämä oli tarkoin määritelty, eri maakuntien
asukkailla eri puvutkin. Kuolleille osoitettiin suurta kunniaa. Niiden
ruumiit balsamoittiin ja säilytettiin muumioina maanalaisissa
hautakammioissa kaikkine aseineen ja työkaluineen, vaimot
talontarpeineen ja koristuksineen, lapset leikkikaluineen. Tämä tapa on
tehnyt mahdolliseksi että me vielä tänä päivänäkin, huolimatta
Espanjalaisten raatelevasta hävitystyöstä, voimme saada käsitystä
vanhain Perulaisten koti-elämästä. --Rakennustaidossa, kutoma- ja
metalli-teollisuudessa olivat he Toltekien vertaisia. Heidän muhkeat
temppelinsä ja palatsinsa ihmettävät vielä raunioinakin matkustajan
silmää. Mutta erittäinkin ovat huomattavat tämän kansan oivalliset
tierakennukset. Komea inkatie, joka Cuzcosta ulottui 150 suom.
penikulmaa pohjoseen, oli tehty tasaisista neliskulmaisista
kivimöhkäleistä, oli 20-25 jalkaa leveä, suora, oli varustettu tuuheilla
istutuspuilla ja jokipaikoissa kivi- tai puusilloilla; laaksojen seiniä
ylös veivät pitkät, vuoreen hakatut portaat. Penikulmakivet osoittivat
tien pituutta, ja joka toisella penikulmalla oli mukavat majatalot. Inka
ja ylhäiset kulkivat kantotuolilla, muut ihmiset jalkaisin. Kuormiakin
kuljetettiin ihmisten hartioilla taikka laama-eläimen selässä. Peru
olikin Euroopalaisten tullessa ainoa maa Amerikassa, jolla oli mitään
kuorma-eläintä. Nämä elukat olivat valtion omia, ja kukin perhekunta sai
kuninkaallisilta tiluksilta säädetyn määrän villoja vuosittain.

Postikuljetusta toimittivat, kuten Mexikossa, pikajuoksijat. Kirjoitusta
eivät Perulaiset tunteneet, mutta sen virkaa toimitti muuan omituinen
keksintö, n.s. qvipus, s.o. kimppu erivärisiä, solmuilla varustettuja
nuoria, joiden eri pituus ja väri yhdessä erilaisten solmujen kanssa
osoitti eri käsitteitä ja ajatuksia. Niiden kautta saattoivat
kuninkaalliset käskynhaltiat maakunnissa lähettää pääkaupunkiin
toisinaan varsin seikkaperäisiä tietoja.

Quechua itse nimittivät maatansa Tehuanlefuyu, Maailman neljä nurkkaa.
Inkavallan siellä oli perustanut Manco Capac 11:llä vuosisadalla ja
sotien kautta sitä laventanut. 15:llä vuosisadalla oli Huaynan Capac
valloittanut Chimu-valtakunnan pohjosessa, joka hänen kuollessaan jäi
Atahualpalle, hänen nuoremmalle pojalleen. Vanhempi poika, Huascar,
hallitsi Cuzcossa. Juuri ennen Espanjalaisten tuloa oli veljesten kesken
syntynyt sota, jossa Atahualpa oli voittanut ja saanut vangiksi
vanhemman veljensä. Täten koko "Maailman neljä nurkkaa" nyt totteli
Atahualpan valtikkaa.

Tästä veljessodasta oli Pizarro saanut Tumbezissa tietoa ja päätti
käyttää sitä hyväkseen. Oleskeltuaan kauvemman aikaa Puna nimisellä
suurella saarella, jonka asujamissa hän pani toimeen hirvittävän
verilöylyn, jatkoi Pizarro matkaa eteläänpäin. Punta Parinassa,
Etelä-Amerikan läntisimmällä niemellä, noustiin maalle, perustettiin
San Miguel niminen siirtokunta ja linnoitus, ja marsittiin sitten taas
-- nyt enää ainoastaan 100 jalka- ja 68 ratsumiehellä -- etelää kohti,
kunnes lokakuun 1 p:nä 1532 tultiin Caxamarcaan, jossa Atahualpa oli
leirissä 40,000 miehen kanssa. Tämä oli ennakolta lähettänyt Pizarrolle
lahjoja ja ystävällisen kutsumuksen. Espanjalaisille annettiin
kortteriksi uhkea rakennus, jonka pihaan Atahualpa hovineen päivineen ja
lukuisa saattojoukko ylhäisiä soturia niinikään muassaan tuli heitä
tervehtimään. Silloin astui muuan espanjalainen pappi esiin ja piti
Atahualpalle pitkän puheen Kristinuskosta ja Rooman paavista, Kristuksen
käskynhaltiasta maan päällä, kehoittaen Perulaisten kuningasta heti
tunnustamaan tätä käskynhaltiaa ja kääntymään vieraiden uskoon. Tulkki
teki tämän puheen vieläkin pontevammaksi. Atahualpa kysyi mistä pappi
oli saanut tämän tietonsa ja uskonsa. Tämä ojensi hänelle raamatun.
Kuningas piti kirjaa korvansa edessä, kuunteli sitä hetken aikaa, mutta
lausui sitten: "Eihän se sano mulle mitään", ja heitti kirjan
väliäpitämättömästi maahan. "Voi!" huudahti suuttunut pappi,
"Evankeliumi on häväisty! Aseisin, kristityt! Kostakaa noille
jumalattomille pakanoille!" Pizarro antoi merkin jo ennakolta sovittuun
petolliseen hyökkäykseen. Atahualpa otettiin vangiksi -- aavistamattansa
ja hämmästyneen seurueensa kauhuksi --, hänen hoviväkensä teurastettiin,
ja espanjalaisten kanoonat ja sotaväki joko tappoivat tai ajoivat pakoon
sotilaat. Neljä tuhatta kuollutta jäi paikalle. -- Sitä laatua oli
kristittyjen valloittajien urostyöt.

Vankina ollessaan antoi Atahualpa nyt salaisesti toimittaa veljensä
Huascarin päiviltä pois, koska hän pelkäsi että Pizarro nostattaisi
tämän valta-istuimelle. Kullannälkäisiä Espanjalaisia tyydyttääkseen
lupasi hän täyttää huoneen, jossa häntä pidettiin vankina ja joka oli 22
jalkaa pitkä ja 17 jalkaa leveä, kullalla niin korkealle kuin hän itse
ulottui. Tämä kultaläjä olisi hänen lunastushintansa. Pizarro siihen
suostui, -- ja nyt alkoi kauhea ryöstö. Maan temppeleistä vedättivät
espanjalaiset sotilasparvet kultaa ja jalokiviä äärettömät aarteet.
Kullan arvo yksistään lienee noussut noin sataan miljoonaan Suom.
markkaan, mikä summa siihen aikaan oli monta vertaa arvoisempi kuin nyt.
Pizarro piti itseään varten 312,000 dukaatia, jokainen ratsumies 19,400
dukaatia j.n.e.

Nyt vaati Atahualpa päästäksensä vapaaksi, koska hän todellakin oli
vankihuoneensa kullalla täyttänyt. Mutta mitä teki Pizarro? Hän asetti
tuomio-istuimen, joka huomasi Perun onnettoman keisarin
jumalanhäpäisijäksi -- tämä kun oli viskannut raamatun jalkoihinsa --ja
tuomitsi hänet kuolemaan. Elokuun 29 p:nä 1533 Perun onneton kuningas
kuristettiin nuoralla kuoliaaksi. -- Pizarro asetti valta-istuimelle
jonkinmoisen valekuninkaan, joka tunnusti Espanjaa yliherruuden ja
tyytyi kaikkiin Pizarron tekoihin. Tämä nyt marssi 500 miehellä
pääkaupunkiin, Cuzcoon, joka jätettiin espanjalaisten ryöstettäväksi.
Ihanat temppelit ja palatsit hävitettiin, kuninkaiden hautakammiotkin
ryöstettiin paljaiksi. Kaupunki ei ollut pienimpiä, koska sen asukkaita
siihen aikaan sanotaan olleen päälle 2 sataa tuhatta.

Seuraavana vuonna, 1534, valloitti Benalcazar pohjoisenkin
valtakunnan, ja koko inka-valta siten tuli Espanjan alusmaaksi.
Asettamansa varjokuninkaan kautta hallitsi Pizarro koko maata.
Kapinayrityksiä tosin tehtin, mutta Perulaiset olivat tottuneet
yksinvaltiaan holhouteen, ja tämmöisen ankaran johdon puutteessa eivät
he kyenneet maatansa puolustamaan. Yritykset tukehtuivat, ja
Espanjalaiset raivosivat onnettomien asukkaiden keskuudessa pahemmin
kuin raatelevat pedot. Muuan espanjalainen historioitsija on laskenut
että valloituksen ensimäisinä vuosina enemmän kuin puolitoista miljoonaa
maan alkuperäisiä asukkaita hukkui miekkaan ja nälkään.

Pizarro oli maan valloituksen perästä ryhtynyt valtakunnan
"järjestämiseen", s.o. kaikki viljelysmaat jaettiin voittajien kesken,
ja alkuväestö tehtiin orjiksi. Uusi pääkaupunki, Lima, perustettiin.

Inkain valta oli loppunut veljessotaan, Espanjalaisten alkoi hurjalla
puoluetaistelulla. Pizarron ja hänen yhtiökumppaninsa Almagron väli oli
kauvan ollut kireällä. Päästäkseen kilpailijastaan, toimitti hänet
viekas Pizarro kesällä v. 1535 valloitusretkelle etelämpänä olevaan
Chiliin. Sieltä ei Almagro löytänyt mitään kultaa, jonka tähden hän,
sanomattomia matkavaivoja kärsien, palasi takaisin. Hänen 2-vuotisesta
retkestään ei ollut muuta tulosta kuin että hän ensimäisenä
euroopalaisena pohjosesta päin oli päässyt sille paikalle Etelä-Amerikan
rannikolla, johon asti Magalhaens aikoinaan oli tullut etelästä. --
Poissa ollessaan oli Almagro kuninkaallisen valtakirjan kautta tullut
nimitetyksi itsenäiseksi käskynhaltiaksi kaikissa maissa 1° 20' pohj.
leveysasteen eteläpuolella, mutta Perulaiset olivat oman valitsemansa
inkan johdolla tehneet uuden kapinan ja valloittaneet Cuzcon, jonka
tosin veljekset Hernan ja Gonzalo Pizarro olivat saaneet takaisin, vaan
jota taasen inka Manco piiritti. Almagro nyt palatessaan marssi tätä
inkaa vastaan, voitti hänen sotajoukkonsa ja kehoitti Pizarro-veljeksiä
luopumaan Cuzcosta, jonka hän arveli sijaitsevan hänen alueellansa. Kun
veljekset panivat vastaan, otti Almagro pesälinnan väkirynnäköllä ja
vangitsi molemmat Pizarrot. Juan Pizarro oli kaatunut entisessä
piirityksessä. Gonzalo pääsi karkuun, ja Francisco Pizarron
toimeen-paneman petollisen sopimuksen kautta joutui Hernankin taas
vapaaksi. Mutta tuskin oli tämä päässyt liikkumaan, ennenkun suuri
sotajoukko hänen johdollaan oli sairaana makaavan Almagron kimpussa.
Almagro voitettiin huhtikuussa 1538; pizarrolainen sota-oikeus tuomitsi
hänet kuolemaan, ja heinäkuun 8 p:nä vietiin hänen kuristettu ruumiinsa
ulos vankihuoneesta.

Nuori Diego Almagro koki sitten saada takaisin isänsä käskykuntaa, ja
kumpikin puolue lähetti asianajajansa Espanjaan. Pizarron edustaja oli
hänen veljensä Hernan, Almagron pyöveli, joka kuitenkin kotimaahan
tultuansa heti pantiin vankeuteen, häntä kun epäiltiin Almagrolaisten
lähettilään myrkyttämisestä. Hän sittemmin vankeuteen kuoli. Mutta
Espanjasta lähetettiin Perun asioita suorittamaan Vaca de Castro.

Täll'aikaa oli kuitenkin Francisco Pizarro itse saanut surmansa.
Muutamat nuoret Almagrolaiset olivat kesäkuun 26 p:nä 1541 tunkeuneet
hänen palatsiinsa ja pistäneet hänet sekä hänen nuorimman veljensä,
Martin'in, väkipuukoilla kuoliaaksi. Perun valloittaja oli silloin 63
vuoden ijässä.

Gonzalo Pizarro, viidestä veljeksestä ainoa henkiin jäänyt, oli
edellisenä vuonna saanut käskykunnakseen pohjoisen valtakunnan, mutta
Castron käskystä täytyi hänen siitä luopua ja vetäytyä takaisin suurille
maatiluksilleen nykyisessä Boliviassa. Diego Almagroa, joka Pizarron
murhan jälkeen piti herruutta eteläisessä Perussa, vaati Castro
niinikään luopumaan. Mutta Diego teki vastarintaa. Silloin ryntäsi
Castro sotavoimalla häntä vastaan ja voitti hänet. Diego mestattiin.

Castro palasi Espanjaan. Kun uusi kuninkaallinen käskynhaltia Vasco de
Vela tahtoi panna käytäntöön uutta lakia, joka sääti suojelusta maan
alku-asukkaille, nousivat suuret maatilus-herrat kapinaan, valitsivat
Gonzalo Pizarron päällikökseen ja voittivat kuninkaalliset sotajoukot
Anaquiton luona tammikuun 18 p:nä 1546, jossa Vela itse kaatui.
Voitollinen kapinajoukko huudatti Gonzalo Pizarron koko Perun
käskynhaltiaksi.

Silloin lähetettiin taas Espanjasta uusi komisarius, tällä kertaa ei
kuitenkaan korkeaa sivili-virkamiestä eikä sotaherraa, vaan kaapuun
puettu pappi, -- Pedro de Gasca. Tämä viisas mies, vaikka tuli ihan
yksinään, sai osan Gonzalon sotajoukosta puolelleen, ja kun vihdoin
huhtik. 9 p. 1548 Pizarron ja hänen sotavoimansa törmäsivät yhteen
Xaquixaguanan laaksossa lähellä Cuzcoa, meni toinenkin puoli Pizarron
joukosta kuninkaallisten puolella. Gonzalo joutui vangiksi ja
mestattiin.

Siihen päättyivät hurjat puoluetaistelut. Viimeisen Pizarron ja
viimeisen Almagron oli täytynyt kallistaa päänsä mestauskirveen alle.
Inhimillisempi hallitus koetti sitten rauhoittaa maata, ja Gasca palasi
Espanjaan v. 1550.

Vielä jonkun aikaa nousi perulaisia varjokuninkaita Espanjalaisten
holhouden alaisina inkojen istuimelle, kunnes vuonna 1571 Tubac Amaru,
kotimaisen hallitsijasuvun viimeinen jälkeläinen, kaatui espanjalaisen
kateuden uhrina. Espanjan varakuningas Toledo mestautti hänet julkisesti
Cuzcon torilla. Mutta vieläkin elää maan kukistetuissa alku-asukkaissa
muisto heidän mainehikkaista kuninkaistaan, ja tarina käy että joku
näiden sittenkin elossa-oleva jälkeläinen kerran on nouseva Perun
valta-istuimelle ja palauttava muinaisen mahtavuuden ja loiston.



VIII.

Amazonia ja Mississippi-laaksojen löydöt.


Gonzalo Pizarro oli veljensä käskynhaltiana Pohjois-Perussa kuullut
puhuttavan idässäpäin muka olevasta uudesta kultamaasta. Etsiäkseen sitä
lähti hän syksyllä 1540 hyvin varustetun retkikunnan etupäässä
Napo-joen laaksoon. Matka tiheiden metsien ja rämeiden läpi oli kovin
vaivaloinen, ja kun tammikuussa 1541 tultiin Napon rannoille,
huomattiin koko seutu täydelliseksi erämaaksi. Pizarro rakennutti
pienen laivan, joka Francisco de Orellanan, taitavan merimiehen,
johdolla kuljetti retkikunnan potilaita sekä raskainta kuormastoa jokea
alaspäin, samalla kun Pizarro itse pääjoukon kanssa kulki pitkin
joen-vartta. Orellana, jolla oli miehistönä 50 henkeä, sai kuitenkin
pian käskyn kulkea edeltäpäin laivalla, koska ruokavarat jo olivat niin
lopussa, ett'ei niitä kaikille riittänyt. Hän, Orellana, siis ohjasi
aluksensa valtavaa jokea alaspäin autioiden seutujen läpi, kunnes
saavuttiin muutamaan väkirikkaasen indiaani-kylään, jossa asukkaat
kohtelivat retkeläisiä hyvin ystävällisesti. Siellä heille myös
kerrottiin "suuresta vedestä", joka olisi etelässä 10 päivän matkan
päässä. Koska paluumatka vastavirtaan olisi vaatinut kovin pitkällistä,
ankaraa soutoa eikä luultavasti kuitenkaan enään olisi tavattu Pizarron
joukkoa hengissä, päätti Orellana jatkaa matkaansa etelään, päästäkseen
ehkä sitten tuota "suurta vettä" myöten Atlantin merelle. Hän aavisti,
näet, että tämä vesi oli sama valtava virta, jonka suut V. Pinzon 40
vuotta sitten oli löytänyt. -- Pizarro olikin jo, monta viikkoa
odotettuaan Orellanaa, lähtenyt paluumatkalle. Lähes vuosikauden
kestäneen kauhean marssin perästä saapui hänen joukkonsa nälistyneet,
kurjat tähteet takaisin Quitoon. Mutta Orellana rakensi itselleen vielä
toisenkin laivan, johon siirrettiin 30 miestä ja laitettiin matoista ja
mantteleista purjeet. Kymmenen päivän perästä tulivatkin hänen aluksensa
maaliskuun 3 p:nä 1541 "suurelle vedelle". Se oli Maranon-joki, jonka
muuan espanjalainen samanniminen sotamies kuusi vuotta sitä ennen
harharetkillään Panamasta Peruun oli nähnyt sen yläjuoksussa ja antanut
sille nimensä. Orellana nyt saavutti joen noin 200 suom. penikulmaa sen
lähteistä ja 400 sen suusta. Seuraten virran suuntaa purjehti hän siis
nyt itäänpäin. Virta oli par'aikaa tulvillaan; kokonaisia metsikköjä
vyöryi uivina saarina sitä alaspäin, ja pohjaan oli tarttunut tropiikien
jättiläispuita, joiden vedenpinnan alla piilevät latvat tekivät
purjehduksen tällä suunnattoman suurella joella vaaralliseksi. Rannalla
väijyi vihollisia indiaaneja, jotka seikkailijoille tekivät kovaa
kiusaa; mutta melkein nuolen nopeudella kiitivät Orellanan laivat viikko
toisensa perästä eteenpäin. Toukokuun lopussa pääsivät he viimein Rio
Negro nimisen lisäjoen laskupaikalle, jonka ystävällisten asujanten
luona väsyneet matkamiehet saivat levätä monta viikkoa. Runsaat eväät
sieltä saatuaan, purjehtivat he taaskin eteenpäin. Valtava Maranon
laveni lavenemistaan, varsinkin sitten kun oli kuljettu Madeiran suun
ohitse. Johannuksen aikana tuli retkikunta muutamaan kylään joen
pohjois-rannalla, jossa -- kuten Orellana väittää -- asui yksistään
naisväkeä, isoja, vahvavartisia, aseellisia urottaria. Näiden
miehekkäiden naisten mukaan, joita hän arveli muinais-tarun
Amazoneiksi, antoi Orellana jättiläis-virralle sen nimen, joka sillä
vieläkin on: Amazoni-joki (Rio de las Amazonas). Mutta Orellanan
amazoni-satu on -- kuten saman miehen kultainen El doradokin --
huomattu hänen vilkkaan espanjalaisen mielikuvituksensa tuotteeksi.
Virran kotimainen nimitys sen alajuoksussa oli Amasson, joka sana
suomeksi olisi "veneiden-turmelija;" ja äänteen-yhtäläisyys antoi
aihetta tarinalle.

Orellanan retkikunnalla oli vielä kestettävänä monet vastukset, m.m.
kuumia kahakoita ihmissyöjäin kanssa pohjois-rannalla, ennenkun he
vihdoin elokuun 3 p:nä saapuivat pohjoiseen suunhaaraan.

Matka, johon höyrylaivoilta nyt menee ainoastaan puoli toista kuukautta,
oli kaikkine pysähdysaikoineen kestänyt ummelleen viisi kuukautta.
Rohkeat retkeläiset purjehtivat nyt ränstyneine laivoineen valtamerelle
ja pääsivät viimein joulun-aikana 1541 San Domingoon, viisitoista
kuukautta Quitosta lähdettyänsä.

Tulokset Orellanan matkasta olivat tärkeät. Amazoni-jokea oli kuljettu
koko 400 suom. penikulmaa; oli tultu tuntemaan ääretön joukko
amerikalaisia heimokuntia eri kielineen ja tapoineen; oli löydetty
joki-alue, joka käsittää melkein puolet Etelä-Amerikaa ja jonka läpi
virtailee lukematon joukko päävirran sivujokia. Oli lopuksi nähty
troopillinen luonto, jonka kauneus ja rikkaus sai Espanjalaisia sitä
mielessänsä kuvittelemaan maalliseksi paratiisiksi. Mitään
käytännöllisiä tuloksia ei kuitenkaan Orellanan löytö siltänsä
tuottanut. Tosin hän pari vuotta myöhemmin yritti uuden retkikunnan
kautta perustamaan siirtokuntaa Amazoni-joen laskupaikoille, mutta hänen
useimmat laivansa hukkuivat jo matkalla, ja itse pääsi hän perille
ainoastaan joutuakseen keltakuumeen uhriksi, kuten tähteet hänen
seuralaisistaankin.

Samaan aikaan kuin Orellana purjehti pitkin Amazoni-jokea, löysivät
toiset espanjalaiset joukot Mississippi-joen ja sen valtavan laakson.
Virran suulle oli jo 1520-luvulla tullut laivakatteini Pineta. Nyt
lähtivät sen laaksoa etsimään Hernan de Soto ja Francisco de
Coronado.

Hernan de Soto oli taistellut Pizarron joukkokunnan riveissä, muuta
rehellisenä, kunnollisena ritarina pian kyllästynyt päällikkönsä
uskottomuuteen, petollisuuteen ja julmuuteen ja lähtenyt tiehensä
Perusta, takaisin Espanjaan. Seikkailu-halu palautti hänet kuitenkin
jälleen Amerikaan. Hän tahtoi tutkia seutuja vasta löydetyn Floridan
pohjoispuolella ja purjehti 1538 1,000 miehen kanssa tämän niemimaan
itärannikolle. Floridan sotaisat asukkaat olivat tähän saakka tehneet
tyhjäksi kaikki Euroopalaisten yritykset tunkeumaan heidän maahansa.
Ensimäinen löytäjä, Ponce de Leon, oli saanut surmansa heidän
nuolistaan, ja Pamfilo de Narvaez, Cortezin vanha vastustaja, oli ynnä
melkein koko suuren retkikuntansa kanssa, pyrkiessään maan sisä-osiin,
hukkunut sen veteliin soihin. --Soto tunkeusi rohkeasti suorastaan maan
keskeltä läpi, voittaen alku-asukkaat, milloin he tahtoivat estellä
hänen kulkuaan. Vietettyään talven Apalachee-lahden rannoilla
ystävällisten indiaanien parissa, samosi hänen joukkonsa seuraavana
vuonna, taistellen tuimasti vastustavia heimokuntia vastaan, nykyiseen
Alabama-valtioon ja siitä länteen päin, kunnes he syyskuussa 1540
saapuivat Mississippille, vähän matkan päässä Ohio-joen suusta. Täältä
kulki Soto indiaanien veneillä Mississippiä alaspäin, tavaten kaikkialla
sotaisia kyläväestöjä, jotka nylkivät päänahan kaatuneiden vihollistensa
kalloista, Aikoen jatkaa länteen päin, meni hän toiselle puolen virtaa,
mutta sairastui täällä, Quiqvaltanqnin maassa, kuumeesen, joka 21 p.
toukokuuta 1541 teki lopun hänen elämästään. Seuraajakseen oli Soto
määrännyt Luis de Alvaradon. Tämä kuljetti nyt joukkokuntaa Missourin
ja Kansas'in ruoho-aavikkojen poikki Kalliovuorten juurelle saakka,
jossa ruokavarain puute pakoitti heidät palaamaan. Paljon kärsittyänsä
pääsivät he repaleisissa vaatteissa takaisin Mississippin rannalle,
ollen luvultaan nyt enää ainoastaan 320 miestä. Seitsemän venettä
rakennettiin ja Johannuksen aikana 1542 lähdettiin purjehtimaan tuota
isoa jokea alaspäin. Alituisesti tapellen indiaaneja vastaan, jotka
kanooteistaan heitä hätyyttivät, pääsivät nämä kovia kokeneet
retkeläiset viimeinkin, 19 päivää soudettuansa, Mexikon lahteen.

Alvaradon retki Mississippiltä Kalliovuorille ja näiltä takaisin oli
kaksi kertaa käynyt ristiin lännestäpäin samaan aikaan tulevan Coronadon
retkikunnan kanssa, heidän kuitenkaan sattumatta yhteen. Coronado oli
kultaa etsiäkseen keväällä v. 1540 Culiacanista Californiassa tunkeunut
Colorado- ja Gila-jokien laaksoihin. Kultaa hän ei löytänyt, mutta sen
sijaan merkillisiä indiaani-kyliä. Nämä pueblos ja pueblozuelos olivat
suuria, melkein pääsemättömille kallioille rakennettuja kyliä, muutamat
vielä asuttuja, mutta useimmat ihan autioina. Kivestä ja savesta
muuratuissa taloissa oli kaksi, jopa kolmekin kerrosta, penkereittäin
toinen toisensa päällä.

Coronado samosi yhä kauvemmas koilliseen, etsien jo kullan asemesta
ainoastaan löytöretkeilijän seikkailuja. Kärsien sen seitsemän vastusta,
ponnisti hän nykyisen Arizonan ja Arkansasin läpi, vaelsi Kansas'in ja
Missourin äärettömäin lakeuksien poikki ja seisoi vihdoinkin syyskuussa
1541 Mississippin rannalla, lähellä Missouri-joen laskupaikkaa. Silloin
vasta palasi hän samaa pitkää tietä takaisia ja saapui Culiacaniin
joulun aikaan seuraavana vuonna. Suunnattoman maa-alan oli Coronado
löytänyt, vaikk'ei kultaa.

Sekä Soton että Coronadon löydöt jäivät pian unohduksiin. Espanja ei
ymmärtänyt käyttää niitä hyväkseen. Kun Ranskalaiset toista sataa vuotta
myöhemmin Canadasta tunkesivat Mississippin laaksoon, pidettiin heitä
sen ensimäisinä löytäjinä.



IX.

Espanjalainen Amerika. Brasilia.


Olemme nähneet mikä mahdottoman suuri alue Amerikassa oli joutunut
Espanjalaisten haltuun. Se ulottui Texas'in tasangoista pohjosessa
Pampas'iin etelässä. Tätä aluetta asukkaineen päivineen piti nyt
voittaja hyvin ansaittuna omaisuutenansa, joka oli käytettävä yksistään
emämaan hyväksi. Itse voittomaan menestyksestä ei lukua pidetty;
alku-asukkailla ei arvelta mitään inhimillisiä oikeuksia olevan.
"Indiaani" oli kalu, jonka arvon määräsi ainoastaan se hyöty, minkä hän
saattoi herralleen tuoda. Tämmöinen oli voittajan yleinen katsantotapa,
ja katsantotapa oli lakina.

Hallinnollisia tarkoituksia varten oli espanjalainen Amerika jaettu
kolmeen varakuningas-kuntaan: Mexiko, Uusi Granada ja Peru, sekä
viiteen kenraalikatteini-kuntaan: Yukatan, Guatemala, Venezuela, Chili
ja Cuba. Nykyiset valtiot Bolivia, Paraguay, Uruguay ja Argentina
saivat siirtolais-asukkaansa Chilistä ja Perusta, osaksi myöskin
suorastaan Espanjasta. Koko tämä alue oli kauvan Perun varakuninkaan
hallittavana, kunnes siitä viime vuosisadan loppupuolella tehtiin oma,
neljäs varakuningas-kunta nimityksellä La Plata, jonka pääkaupungiksi
tuli Buenos Ayres.

Varakuninkaat ja kenraalikatteinit hallitsivat rajattomalla vallalla
sekä sotilas- että sivili-asioissa. Itsenäisiä heidän suhteensa olivat
ainoastaan korkeimmat tuomio-istuimet, muutamat kaupunkikunnat ja
kirkko.

Väestönä oli alkuansa kaksi jyrkästi eroitettua rotua: Espanjalaiset ja
Indiaanit. Espanjalaisten Amerikassa syntyneitä jälkeläisiä sanottiin
creoleiksi, eroitukseksi emämaassa syntyneistä Espanjalaisista eli
conqvistadoreista (valloittajista). Espanjalaisten ja indiaanien
sekoituksesta syntyi sitten ihan uusi rotu: mestizit. Näihin lisäksi
tuli neekeri-orjuuden perustamisen perästä neekerit, Espanjalaisten ja
neekerien sekoituksesta mulatit, neekerien ja indiaanein sekoituksesta
zambos eli chinos -- sekä tietysti vielä muitakin sekarotuja.

Indiaaneja oli, kuten jo olemme nähneet, itsessään monta eri lajia. Ihan
toista oli Antillien heikot, leväperäiset caribit kuin esim. sotaisat
Aztekit. Heidän kansojensa tavat, luonteet ja kielet vaihtelivat
moninkertaisesti. Tutkijat ovat laskeneet että yksistään
Etelä-Amerikassa puhutaan lähes 200 eri indiaani-kieltä. Heidän
vastustusvoimansa niinikään vaihteli paljon. Antillien asukkaat kuolivat
ennen pitkää ihan loppuun; heistä ei ole ainoatakaan enää olemassa.
Mannermaan kestävämmät heimot ovat sitä vastoin jota kuinkin säilyneet,
joko sulautuen yhteen valloittajien kanssa taikka vieläkin vapaina
synkkiä salojansa samoten.

Mutta hirvittävä oli niille maan-asukkaille, jotka tulivat yhteyteen
Espanjalaisten kanssa, näiden rautainen ies. Kruunu käytti heitä
orjinaan, suuret maan-omistajat, jotka repartimiento'ksi saivat
isomman tai vähemmän määrän indiaaneja, käyttivät heitä orjinaan, kirkko
käytti heitä orjinaan Ja orja oli pelkkä kalu, toisen omaisuus. Hän ei
voinut ostaa eikä myydä mitään valkoisen miehen avutta, häntä varten ei
oikeutta eikä mitään tuomio-istuinta ollut. Mitä pyörristyttävimpiä
julmuuksia harjoitettiin indiaaneja vastaan. Tosin ilmestyi silloin
tällöin joku kuninkaallinen asetus heidän suojakseen, melkein niinkuin
meidän aikanamme koti-eläinten rääkkäystä koetetaan ehkäistä; mutta
turhaan. Niillä, joiden tuli näitä asetuksia toteuttaa, oli juuri suurin
etu epäkohtain pysyttämisestä. -- Yksi ja toinen valkoinen ystävä oli
indiaani-raukoillakin sentään, kuten kuuluisa dominikaanimunkki
Bartolomé Las Casas, joka Cubassa oli Velasquez'ilta saanut osakseen,
hänkin, repartimienton, s.o. maata ja indiaaneja. Jonkun aikaa eleli hän
nyt täällä kasvimaan- ja orjan-omistajana, opettaen orjiaan ja saarnaten
heille. Mutta pian selveni hänelle tämän julman laitoksen koko
hirvittävä vääryys. Niinpä Las Casas rupesi julkisesti saarnaamaan
orjuutta vastaan, laski itse orjansa vapaiksi ja matkusti Espanjaan
puhumaan sorrettujen puolesta. Täältä pantiinkin menemään lähetyskunta
hieronymiiti-munkkeja, joiden tuli oloja parannella; mutta mitäs
olisivat nämä hurskaat isät voineet orjaherrain lujalle vastarinnalle!
Kaikki jäi entisilleen. Silloin Las Casas, joka ajatteli
ainoastaan indiaanien kärsimyksiä, v. 1517 ehdoitti että jokainen
kasvimaan-omistaja, joka vapauttaisi indiaaninsa, saisi tuoda maahan
kaksitoista neekeri-orjaa. Kunnianarvoisa munkki, sinun tarkoitukses
oli parempi kuin älysi! Ehdoitukseen suostuivat sekä tilanomistajat että
hallitus, -- ja Amerikan kirous, neekeri-orjuus, oli perustettu. Las
Casas mietiskeli ensiksi että neekerit olivat vahvempaa rotua kuin
heikot caribit, että he paremmin kuin nämä kestäisivät kovaa työtä
kasvimailla ja kaivoksissa. Mutta pian hän itsekin tunnusti ainoastaan
vaihtaneensa yhden vääryyden toiseen, -- saavuttamatta tarkoitustaan,
sillä indiaaneja sorrettiin siitäkin lähin yhtä hyvällä maulla kuin
ennen. Vuonna 1539 tapaamme Las Casas'in jälleen Espanjassa, jossa hän
ahkerasti saarnailee ja kirjoittelee orjuutta vastaan, puhuen nyt sekä
indiaanien että neekerien puolesta, ja aatteittensa levittämistä varten
käyttää hän menestyksellä kirjapainoakin. Keisari Kaarlo julistuttikin
näiden johdosta uuden asetuksen indiaani-parkojen hyväksi ja nimitytti
Las Casas'in piispaksi Mexikoon. Kolme vuotta työskenteli nyt
hyväntahtoinen pappismies väsymättä siellä yhteiskunnan orpojen
puolesta, mutta missä ikinä hän liikkuikin, seurasi häntä
kasvimaan-omistajien hurja viha ja virkamiesten, jopa pappienkin,
kylmäkiskoisuus. Huomatessaan kaikki puuhansa turhaksi, muutti Las Casas
takaisin Espanjaan, jossa hän vietti loppu-elämänsä luostarissa,
kirjoitellen suurta teostansa "Historia de las Indias." Hän kuoli v.
1568 heinäkuussa 94 vuoden ijällä.

Seuraavalla vuosisadalla saivat indiaanit paikka paikoin huojennusta
sortotilassaan muutaman munkkikunnan kautta, jolla muuten ei ole mitään
hyvää mainetta historiassa. Tämä munkkikunta oli -- jesuiitit, jotka
Uudessa Maailmassa kokivat hankkia katolis-kirkolle korvausta niistä
vahingoista, joita uskonpuhdistus oli tuottanut sille Vanhassa.
Veljeskunnan innokkaat lähetyssaarnaajat asettuivat erämaahan
alku-asukkaiden keskuuteen, rakensivat itselleen pienen rukoushuoneen,
kohtelivat indiaaneja ystävällisesti, opettivat heitä, paransivat heidän
tautejaan ja saivat heitä perustelemaan kyliä lähetystalojen ympärille.
Jokainen indiaani, ken asettui tämän alueelle asumaan, oli samassa vapaa
mies; ja jesuiiti-isät osasivat suojella lammaslaumaansa espanjalaisilta
pedoilta. Muutaman vuoden perästä oli jylhä korpi muuttunut kauniiksi
viljelysmaaksi somien kylien kyljessä. Isät työskentelivät itse
pelloilla ja opettivat kouluissa. Lähetysalue kasvoi ajan pitkään
kokonaiseksi maakunnaksi, ja sillä tavoin syntyivät n.s. Lähetyskunnat
Parana-joen itäpuolella ja suuri San Paulon maakunta Brasiliassa. Tämän
lempeän, isällisen hallinnon huomassa elivät indiaanit onnellisina ja
tyytyväisinä.

Mutta 18:nen vuosisadan keskipalkoilla karkoitettiin Jesuksen mahtava
veljeskunta pois sekä Espanjasta että Portugalista, ja sen lähetyskunnat
Amerikassa lakkautettiin. Kuitenkin oli täll'aikaa indiaanien tila
johonkin määrin parantunut. Tavat olivat lieventyneet, -- ja neekerit
olivat nyt heitä auttamassa kuormaa kantamaan. Ja lopuksi tarvitsivat jo
maatilanherratkin, creolit, heidän apuaan yhteistä vihollista vastaan.
Nämä, näet, saivat kärsiä paljon sortoa ja vääryyttä Espanjassa
syntyneeltä joukkokunnalta, jonka käsissä oli kaikki yksin-oikeudet ja
virat, etupäässä varakuninkaan ja kenraalikatteinin. Nämä emämaasta
tulleet n.s. capetones halveksivat sekä indiaaneja että
conqvistadorien jälkeläisiä. Emämaan virkavalta oli saanut aikaan
tulli-järjestelmän, joka esti siirtokuntia ottamasta tarpeitaan muualta
kuin Espanjasta, nelinkertaisesti kalleuttaen kaikki tavarat.
Tullirajoja oli olemassa siirtokuntain keskenkin. Sorto ehkäisi kaikkea
yritteliäisyyttä. Muita kirjoja kuin hengellisiä ei saanut tuoda maahan,
-- mutta niitä tuotiin; ja Ranskan vallankumouksen uudet aatteet
levisivät. Samaan aikaan tuli Pohjois-Amerikan vapaussota, antaen
kehoitusta näillekin siirtokunnille sortavaa emämaata vastaan.

Kun vihdoin keisari Napoleon v. 1808 oli pakoittanut Espanjan silloisen
kuninkaan, Fernando VII:n, luopumaan valta-istuimelta ja sille nostanut
veljensä Josepin, kieltäytyivät Espanjan alusmaat Amerikassa
tunnustamasta uutta hallitusta -- käyttäen siten tätä tilaisuutta
päästäkseen irroilleen koko emämaasta. Väli-aikaiset hallitukset, n.s.
juntat, muodostuivat mikä missäkin suuressa kaupungissa, sotajoukko
luotiin ja lähettiläs pantiin menemään Englantiin pyytämään apua.

Tämä lähettiläs oli Simon Bolivar, nuori, sivistynyt, vapautta
rakastava, isänmaallinen mies Venezuelasta. Hänestä oli tuleva
Etelä-Amerikan Washington. Fernando VII:n oikeuksista eivät siirtokunnat
paljoa piitanneet. Käytettiin vain hänen nimeään tarpeellisia
valmistuksia varten. V. 1811 julistautui ensiksi Venezuela itsenäiseksi,
ja sen esimerkkiä seurasivat sitten kaikki toisetkin siirtokunnat. Cuba
yksinään pysyi ja on yhä edelleen pysynyt Espanjalle uskollisena.
Kapinat kuitenkin ensi aluksi kaikkialla kukistettiin. Buenos Ayres ja
Venezuela vain pitivät puoltansa. Edellisen sotaväkeä johti kenraali
San Martin, jälkimäisen Bolivar. Sota-onni vaihteli nyt jonkun aikaa.
1819 yhdistyivät Venezuelan ja Uuden Granadan voimat, ja Espanjan joukot
voitettiin perin pohjin Bojacan luona elok. 7 p:nä. Silloin Uusi
Granada ja Venezuela myös yhdistyivät liitto-tasavallaksi, joka sai
nimekseen Columbia, ja Bolivar tuli sen ensimäiseksi presidentiksi.
Peru oli vielä Espanjalaisten käsissä. Sinne tuli vihdoin,
vapautettuansa Chilin, San Martin ja toisaalta päin Bolivar.
Espanjalainen sotavoima sai kaikkialla tuntuvat tappiot ja voitettiin
viimein perin pohjin Ayachucon luona joulukuun 9 p:nä 1824. Se oli
kuoleman-isku Espanjan vallalle Amerikassa. Sota oli itse teossa
loppunut. Sittenkun myöskin Mexiko ja Guatemala olivat vapautuneet,
Ecuador ja Ylä-Peru lohjenneet Perusta sekä Paraquay ja Uruquay Buenos
Ayres'ista, oli koko kymmenen valtiota muodostunut espanjalaisen
Amerikan raunioille. Kaikki ne tulivat vapaa- eli tasavalloiksi, ja
kaikissa julistettiin samat oikeudet kaikille ihmisille, huolimatta
luokasta tai ihoväristä. Valkoinen mies, indiaani, neekeri, mestizi,
mulatti, -- kaikkein tuli nyt tarjota kättä toinen toiselleen.
Tämmöiselle leveälle perustukselle laskettiin nuo uudet tasavallat ja
lepäävät sillä tänä päivänäkin, mutta potevat siitä huolimatta vielä
entisten aikain mätähaavoja, joita tuo tietopuolinen yhtäläisyys ei ole
kyennyt ummistamaan.

Bolivar ei suosinut tätä äkkinäistä yhtäläisyyden järjestelmää. Vapauden
pelastamista varten tahtoi hän voimakasta hallitusta, joka kykenisi
hillitsemään kypsymättömän rahvaan irti-pääsneitä intohimoja.
Ylä-Perulle, joka hänen kunniakseen sai nimen Bolivia, laati hän sen
tähden valtiosäännön, joka hallituksen etupäähän asetti elinkautisen
ylivaltiaan, diktaatorin, jonka myös tuli määrätä seuraajansa. Tätä
hanketta paheksuivat tasavaltalaiset kovasti, ja kapinallisia
vehkeitäkin syntyi. Mutta itse hallitsi Bolivar valittuna diktaatorina
Columbiaa kuolemaansa saakka, joka tapahtui v. 1830 hänen 48
ikävuodellaan. Valtaansa oli hän käyttänyt hyvin. Oikeuslaitoksista
perattiin pahentavat ainekset, kouluja perustettiin indiaaneille,
tiedettä ja taidetta edistettiin; ja kun ei valtion varat riittäneet,
pani Bolivar omasta kukkarostaan. Suurimman osan melkoisesta
omaisuudestaan oli hän jo uhrannut vapautussodan tarpeisin. -- Hänen
maalliset jäännöksensä lepäävät Caracasissa, Venezuelan pääkaupungissa,
jonka suurelle torille on pystytetty Etelä-Amerikan vapauttajan
muistopatsas.

       *       *       *       *       *

Brasilia, jota ensimmältä käytettiin paraasta päästä portugalilaisten
pahantekijäin siirtopaikkana, rupesi saamaan varsinaisen asutuksensa
Euroopasta varta 1530 vuoden paikoilla. Portugalin kuningas Johana
kolmas jakoi silloin koko pitkän rannikkomaan Amazoni- ja La
Plata-jokien välillä rikkaiden aatelismiesten kesken, jotka tulivat
itsenäisiksi herroiksi kukin alueellaan. Työväkeä tuotiin emämaasta
siirtolaisiksi, ja neekeri-orjuus tuli pian tavalliseksi. Indiaaneja
kohdeltiin täällä paremmin kuin Espanjalaisten Amerikassa, ja jesuiitit
vaikuttivat hyvää heidän keskenään. Mahtavat aatelisherrat menettivät
sittemmin itsenäisen valtansa, ja yhteinen hallitus kaikille
siirtokunnille asetettiin Bahiaan. Samaan aikaan perustettiin nykyinen
pääkaupunki Rio de Janeiro ranskalaisten hugenottien kautta, jotka
kuitenkin pian karkoitettiin.

Mutta Brasiliassakin herätti emämaan hallitus vähitellen
tyytymättömyyttä, samoista syistä kuin espanjalaisessa Amerikassa.
Portugalilaiset aatelismiehet, joita tänne siirtyi suuret laumat, saivat
kaikellaisia etu-oikeuksia, ja rasittava yksinoikeus-järjestelmä etenkin
kauppa-asioissa ehkäisi vanhain siirtolaisten yritteliäisyyttä kaikilla
aloilla. Kouluja ei ollut, eikä muita kirjoja kuin pyhimysjuttuja
päässyt maahan. Vasta v. 1806 sai Brasilia ensimäisen kirjapainonsakin.

Ranskalaisten hyökätessä Pyreneain niemimaalle muutti v. 1808 Portugalin
kuningasperhe Rio de Janeiroon, ja siitä ajasta lähtein rupesi Brasilian
asiat paranemaan. Satamat avattiin, teollisuus päästettiin kahleistaan,
ja vapaampi henki alkoi puhaltaa hallinnon eri haaroissa. Mutta vieläkin
suosittiin Portugalilaisia maassa syntyneiden Brasilialaisten
kustannuksella, jotka nyt, noudattaen Espanjan Amerikalaisten
esimerkkiä, rupesivat huutamaan eroa emämaasta. Kun vihdoin vanha
kuningas palasi takaisin Portugaliin, jättäen siirtomaan hallituksen
pojalleen, kutsui tämä, dom Pedro, kansalliskokouksen, joka elokuun
1 p:nä 1822 julisti Brasilian itsenäisyyden ja huudatti dom Pedron sen
keisariksi.

Pedro I hallitsi perustuslaillisena valtiaana maata v. 1831 asti,
jolloin hän luopui hallituksesta poikansa, Pedro II:n, hyväksi. Ja
tämä taitava, jalo mies nyt laski perustuksen ikääskuin aivan uuteen
Brasiliaan. Hallinto järjestettiin, kansanopetus parannettiin, suuret
erämaat valtakunnan sisä-osassa avattiin viljelykselle, säännöllinen
höyrylaivakulku Amazoni-joella aina Perun rajalle saakka pantiin
toimeen, tiedettä ja taidetta, joita keisari itse hartaasti viljeli,
edistettiin useilla laitoksilla, ja viimein lakkautettiin myöskin
neekeri-orjuus. Mutta tasavaltainen liike oli Brasiliassakin jo pitkät
ajat etelän kuumaa verta kiihoittanut, ja sotilaskähäkän kautta
kumottiin marraskuun 15 p:nä 1889 keisariuus Brasiliassa ja perustettiin
liittotasavalta Amerikan Yhdys-Valtain mallin mukaan. Siinä on nyt
jokainen entinen maakunta omana valtiona. -- Vanha Pedro keisari pakeni
Euroopaan, lopettaakseen täällä vuosi takaperin päivänsä.

       *       *       *       *       *

Uusin kehitysjakso muinaisen espanjalaisen ja portugalilaisen Amerikan
historiassa on oikeastaan aineemme ulkopuolella, ja uusimpia
historiallisia tapahtumia on yleensäkin kaikkein vaikeinta arvostellen
silmäillä, koska me kaikki vielä ikääskuin pyörimme itse mukana
tapausten ja aatteiden virrassa. Tasavaltainen hallitusmuoto on nyt
tällä äärettömällä alueella kaikkialla vallitsemassa, ja epäilemättä on
se, leväten kaikkein ihmisten yhtäläisyyden perustuksella, saanut paljon
hyvää aikaan, missä vain tätä ylimmäistä peri-aatetta on kyetty
noudattamaan. Mutta ne elävät ainekset, joiden sopimuksesta ja
suostumuksesta nämä tasavallat syntyivät, olivat itse teossa kaikki
etuoikeutettua ihmisluokkaa, itsekkäitä, heikomman sortoon tottuneita
indiviidejä; ja espanjalaisten tasavaltain tähänastinen historia tarjoo
nähdäksemme melkein yhtämittaisen jonon vallankumouksia ja
diktaatorihallituksia, ollen kaikellaisten onnen-onkijain ja rosvojen
kultaisena aikakautena. Mexikossa on näitä vallankumouksia 70 vuoden
kuluessa ollut sadottain, ja yksi euroopalainenkin ruhtinas, onneton
"keisari" Maximilian, tehtiin siellä aikoinaan päätä lyhyemmäksi, ja
hänen vielä onnettomampi leskensä jäi mielipuolena harhailemaan, pitkin
maailmaa. Venezuelassa, jalon Bolivarin omassa valtiossa, on raivonnut
mitä mielettömin rotusota; ja Paraguayssa, Buenos Ayres'issa ja Perussa
on sotilaston toimeenpanemia vallan-keikkauksia tapahtunut melkein yhtä
tiheään kuin Mexikossa. Chilissä pysyivät tasavaltalaiset laitokset
kauvan eheinä, kunnes Perua vastaan syttyneen sodan tähden
kunnianhimoiset, mutta kunniattomat kenraalit sielläkin pääsivät
peliänsä pitämään. -- Cuba ja Portorico ovat vielä vanhan emämaan
hallussa. -- San Domingon eli Hispaniolan kadotti Espanja jo menneellä
vuosisadalla Ranskalaisille, joiden taas puolestaan täytyi luovuttaa
saari hirveään kapinaan nousseiden neekerien ja mulattien haltuun. Nämä
uudet herrat muodostivat kumpanenkin tasavaltansa, jotka julmien
verilöylyjen ja vallankumousten riehuessa ovat säilyneet, -- Jamaica
joutui jo 16 sataluvulla Englantilaisten käsiin. -- Brasilia on ainakin
hedelmällisyytensä ja metallirikkautensa puolesta toivorikas maa, ja
mahdollista on että sen vielä johonkin määrin säilyneet indiaanit ja
lukuisat sekarodut, joiden asuttavaksi maa ilmanalansa vuoksi paraiten
sopiikin, kerran maailmassa voivat nostaa päätänsä muiden ihmisrotujen
joukossa. -- Säilyneet ovat tavallansa ja osaksi espanjalaisenkin
Amerikan indiaanit, sulautuen, kuten neekeritkin, vähitellen yhteen
alhaisemman espanjalaisen väestön kanssa. Peri-aatteellisesti voi
indiaani nousta mihin virkaankin hyvänsä -- muutamat, niinkuin Juarez
Mexikossa, ovat kiivenneet presidentin-tuolillekin -- ja indiaanilainen
keikari pasteerailee kaupunkien kaduilla keppi kädessä yhtä mahtavana
kuin muut narrit. Mutta jos saamme uskoa matkustavien tieteilijäin
kertomuksia, ei se sivistyskanta, jolle espanjalaisen Amerikan indiaani
siellä täällä on kohonnut, ole erittäin kehuttavaa laatua eikä siten
hänen kohtalonsa yleensä suuresti kadehdittava -- hänen aarniometsään
ajetun taikkapa sukupuuttoon kuolleen veljensäkään puolelta. Niinpä
kertovat meille Hellvald, Mason y.m. että näiden kunnioitettavain
tasavaltain arvoisat kansalaiset ovat, suoraan sanottu, ihmiskunnan
hylkyjä, konnamaisia heittiöitä kaikki tyyni -- niinhyvin entinen
isäntä kuin entinen renki. Espanjalaiset ovat, varmaankin vanhoja
makean-leivän päiviä muistissaan pitäen, etenkin Mexikossa laiskoja
tyhjän-toimittajia, jotka paraasta päästä elävät muukalaisten
ryöstämisellä ja nylkemisellä, uhkapelillä ja varkaudella. Kortit on
aina hienoimmankin herran taskussa. Vaimoväki ei tee niin mitään.
"Lasten kuolevaisuus on tavattoman suuri." "Kansan täydellinen tylsyys
ja ponnettomuus on hämmästyttävä". Tietämättömyys muukalaista
kummastuttaa. "Historiasta ja maantieteestä ei heillä ole vähintäkään
käsitystä. Euroopasta he tuntevat ainoastaan Espanjan, josta ovat
kotoisinkin, Rooman, jossa paavi hallitsee, ja Parisin, josta he saavat
vaatteensa." Huvituksina ovat paraasta päästä mitä hurjin uhkapeli,
jossa usein koko omaisuus pannaan viimeiselle kortille, inhoittavat
eläintaistelut -- ja tappelut. Murhat ovat milt'ei joka nurkassa
jokapäiväisiä tapauksia. -- Ja indiaanit, entiset orjat, tietysti
matkivat valkoisten tapoja, jotka sitten kuvastuvat valtiollisissa
tapauksissa, s.o. alituisissa vallan-keikkauksissa.

Huolimatta tästä kaikesta ei kuitenkaan saa kieltää että tasavaltainen
hallitusmuoto on monelle miljoonalle ennen sorrettuja olentoja, yksinpä
kuoleville punanahoillekin, antanut oman ihmisarvon tunteen heidän
huokaavaan rintaansa.



X.

Pohjois-Amerikan alku-asukkaat. Heidän kohtalonsa.


Siihen aikaan, kun ensimäiset Euroopalaiset ilmestyivät Pohjois-Amerikan
rannoilla, oli punainen mies vielä koko tämän äärettömään alueen
herrana, tämän alueen, jolla jylhät, paksut aarniometsät vaihtelevat
vihannoivien ruohokenttäin kanssa, jolla idässä Alleghany-vuorten
selänteet ja lännessä vakavain Kalliovuorten kukkulat kohoavat osaksi
hedelmällisten laaksojen, osaksi autioiden hiekkatasankojen keskeltä,
jolla jättiläisvirrat Mississippi, Missouri, Ohio ja muut vyöryttävät
vesiänsä, jolla vihdoin pohjosessa mahtavat järvet muodostavat
äärettömän, rikkaiden metsästysmaiden ympäröimän vesistön.

Punainen mies, "indiaani", jonka sivistyneemmät rotuheimot olivat
"aikojen alussa" painuneet etelään päin, Mexikon ja Perun
ylätasangoille, vaelteli, kuten ennenkin, "kalpeanaamain" tullessa,
vielä vapaana metsämiehenä, jousi, keihäs ja sotatappara kädessään,
näillä avaroilla aloilla, pyydystellen heinä-aavikkojen härkää ja muuta
riistaa, hänen vaimonsa istuessa kodassa, "wigwam'issa", kotitöitä
toimitellen. Tosin oli vaskenvärinen metsäläinen sivistymätön, mutta
onnellinen; hänen tarpeensa olivat vähäiset, vaan ne elämän-nautinnot,
jotka hän tunsi, saivat hänen vilpittömän sielunsa iloitsemaan. Sota
vihollisia heimoja vastaan ja metsän-otuksen kaataminen, hänen
samotessaan paikasta paikkaan, oli mielityötä ja kunniaa. Ja hänen
rinnassaan asui inhimilliset tunteet yhtä hyvin kuin sinunkin,
sivistyksen kalpea kantolapsi. Rehellisyyttä, kuntoa ja jaloutta tiesi
hän pitää arvossa ja rakastaa, ja hänen silmänsä vettyivät, jos osoitit
hänelle odottamattoman hyvän-työn. Eikä hän apuasi koskaan unohtanut.
Meni vaikka kuolemaan sua kiittääksensä. Mutta vääryyttä, petollisuutta,
konnuutta osasi hän myöskin kostaa. Ja voi sitä verivihollista, joka
joutui hänen käsiinsä! Silloin kimalsihe ilmassa kauhea "tomahawk",
tapparakirves, ja pian oli poloisen päänahka nyljettynä riippumassa
hänen vyötäreillään. Mutta sovitun rauhan merkiksi hautasi hän
sotatapparansa maahan ja poltteli ystävyydenpiippua yhdessä äskeisen
vihollisen kanssa. Omituisen voimakkaana, ylevänä, kuvarikkaana virtaili
silloin sointuva puhe hänen huuliltaan. -- Joka päivä lähetti hän
rukouksensa "suurelle hengelle ylhäällä", toivoen sankarikautensa
loputtua täällä maan päällä pääsevänsä "toiseen valtakuntaan", jossa
äärettömät, "tuntemattomat metsästysmaat" häntä odottivat. -- Hänen
rotusukulaisiaan, kaikki melkein yhtäläisellä tiedon ja taidon asteella,
oli, joko ystävällisinä tai vihollisina hänelle, jo olemassa melkoinen
paljous -- sanotaan kokon. 18 miljoonaa -- hajallansa yltympäri hänen
valtakuntaansa.

Silloin tuli, kolme sataa vuotta sitten, "valkoisia miehiä" "suuren
suolameren" ylitse hänen maahansa. Hämmästyksellä näki hän miten he
asettuivat asumaan joen tai meren rannalle. Yhä enemmän heitä tuli,
jylhän aarniometsän jättiläiset kaatuivat maahan kirveiden pontevasta
iskusta, ei saanut heiltä maan multakaan olla rauhassa eikä vuorten
sisukset pysyä paikallaan. Näitä kalpeita aaveita, joilla oli tuhannet
tai'at, rupesi mutkaton punainen mies pakenemaan, joko omin ehdoin
taikka pakosta. Vähemmän kuin yhden vuosisadan kuluessa olivat
muukalaiset kerjenneet anastaa haltuunsa suolameren koko rannikon; yhä
kauvemmas länteen päin väistyi hän, maan entinen ja oikea isäntä,
huoaten käsittämättömän kohtalon kovuutta. -- Nyt ovat kalpeanaamat
kannustaneet korskuvan "tulihevosensa" koko hänen entisen
metsästys-alueensa poikki, ja hän itse on vavisten hiipinyt viimeisten
erämaiden lymyluoliin kolkoimpain kallioiden kyljessä. Vuosisata vielä,
niin ei ole olemassa ainoatakaan punaista miestä koko sillä äärettömällä
alueella, jota tähtilipun tasavalta hallitsee.

Punainen mies ei koskaan voi tulla valkoisen ystäväksi. Ensiksi tervehti
hän häntä kyllä vieraanvaraisesti, "vihreillä tähkäpäillä ja
pemmikanilla,"[8] mutta valkoinen mies kävi yhä vaativammaksi, sysäsi
korven pojan pois tieltään ja rupesi noudattamaan varsinaista
hävitysjärjestelmää. Moni siihen saakka tuntematon pahe tuotiin
punanahkain pariin, euroopalaiset taudit korjasi heistä monta miljoonaa,
ja heidän tavaransa maksettiin, milloin maksettiin, "tulivedellä",
huonolla paloviinalla, jota metsän vilpittömät miehet eivät ymmärtäneet
kohtuudella käyttää, vaan hukuttelivat sillä surujansa, kunnes nukkui
ainiaaksi sekä suru että henki. Mitä ei paheet eikä taudit tappaneet,
sen kaasi kalpa, pyssy ja pajonetti.

Olihan syytä punanahalla valkoista ihmisveljeään vihata. Ja hän vihaa
häntä vielä tänäpäivänä kuin verivihollistaan ainakin ja viepi hänen
päänahkansa, milloin vain hän vapaana miehenä uskaltaa lymyluolastaan
ulos, terävä sotatappara kädessään.

Missä tilassa ovat nyt tuon muinoin onnellisen miehen antavat
riistamaat? -- Uhkeat, meluisat kaupungit kohoavat niiltä paikoilta,
missä hänen rauhallinen wigwaminsa seisoi, ja aura kyntelee niitä
ruoho-aavikkoja, joilla sata vuotta takaperin miljoonittain
puhvelihärkiä kävi laitumella. Niiden hautojen päällä, jotka kätkevät
miljoonittain muinoin vapaiden miesten luurankoja, orjailee kalpeanaama
elämän etujen ja nautintojen tähden, sen tähden, jota hän, hänen
kannaltaan katsoen, sanoo elämäksi. Sukupolvi toisensa perästä entisiä
maanomistajia on kaatunut uhrina viljelykselle, jota indiaani ei käsitä,
ei rakasta eikä kunnioita. Ainoastaan muutamat, valkoisten laumoihin
verraten vähäiset parvikunnat punanahkoja elää vielä muutamissa
lymypaikoissa, joihin he ovat vetäytyneet takaisin. Mutta näihinkin
piilopaikkoihin on viljelys tunkeuva, ja jos punanahat nousevat
vastarintaan, musertuvat he säälimättömän sivistyksen sotavaunun alle.
-- Muutamille indiaani-heimoille annettiin aikoinaan hyvinkin laveat
maan-alueet, joihin ei kenkään valkoinen saanut asettua asumaan. Näitä
alueita sanotaan "reserveiksi." Siellä saivat he Yhdys-Valtain
hallitukselta rahoja, vaatteita ja ruokavaroja; mutta jo risteilee
näitäkin heidän turvapaikkojansa rautatiet, ja siten on se tunti tullut,
jolloin viimeinenkin jäännös indiaanien itsenäisyyttä katoaa. Näinä
päivinä on hävityssota punanahka-parkoja vastaan uudestaan syttynyt
ilmi-tuleen, ja Amerikan muinaisten omistajien viimeiset vapaat
jälkeläiset laulavat jo kuolinvirttään. -- Silmäilkäämme heitä vielä
pikimmältämme, ennenkun heidät kaikki on korjannut tämän matoisen
maailman musta multa.

Siellä täällä Kalliovuorten luolissa, ylisestä Missourista Texasiin
saakka, sekä Winipeg-järven tienoilla tavataan vielä muutamia
heimojäännöksiä, jotka ovat säilyttäneet jonkunmoisen itsenäisyyden ja
luonnollisen yksinkertaisuuden, ollen kuitenkin kaikki, paitsi ehkä
siouxit, jo niin kesytettyjä, ett'ei valkoisen miehen enää ole heiltä
mitään peljättävää. Mutta siellä asuvat "mustajalat", "varis-indiaanit,"
itsepänttäiset siouxit (l: shuuit), jotka viime aikoina ovat antaneet
Yhdys-Valtain hallitukselle koko joukon tekemistä, assiniboinit ja mitä
he kaikki lienevät. He ovat enimmäkseen ko'okkaita, vaaleamman tai
tummemman vasken värisiä ihmisiä, indiaanin vanhassa ihantavassa
pukimessa, joka ainoastaan osaksi verhoo heidän ruumiinsa voimakkaat
muodot. Metsän ja heinä-aavikon pojat ovat --taikka ainakin arvelevat
olevansa -- vapaita miehiä, synnynnäisiä sotilaita, heidän naisensa
tuskin muuta kuin orjattaria. Ell'ei valkoinen mies niin kovasti joka
taholta ahdistaisi, niin ei punanahalle maistuisi muu kuin vihollisen
tai puhvelin tappaminen. Mielellään kaataa hän myöskin karhuja, pyytää,
kesyttää ja varastaa hevosia, hänen vaimonsa istuessa kotona, s.o.
jonkinmoisessa lappalais-kodassa, wigwamissa, valmistaen lampaiden ja
muiden eläinten nahkoja, keittäen ruokaa ja imettäen lastaan.
Nyt lienevät jo paraasta päästä euroopalaiset aseet hänenkin
käytettävissään, mutta varsinaisena kansallisaseena oli, hänen täydessä
vapaudessa eläessään, tuo kahden meetrin pituinen jousi, josta
vaski- tai piipiikillä varustettu nuoli lensi vinkuen vihollisen rintaan
tai ketteräjalkaisen otuksen pysähytti; keihäs oli usein viisi meetriä
pitkä; kilpi suojeli vihollisen nuolia vastaan; kauhea tomahawki tappoi
säälimättä, ja yksiteräinen puukko vyöllä vartoi päästäksensä vihollisen
päänahan kimppuun. Niiden päänahkojen luvun mukaan, joilla sotilas voi
itseänsä koristaa, arvosteltiin hänen urhoollisuuttaan, ja hänen
kunniansa oli niiden vallassa. Nuoren indiaanin ottaminen asekuntoisten
sotilaiden joukkoon tapahtui suurilla juhlallisuuksilla,
tappelunäytteillä, tanssilla, jopa kidutuksillakin. -- Indiaanin
sotaiseen pukuun kuuluu vielä tuo "sotakotkan" höyhenillä koristettu
"kalumet" eli rauha-piippu, jota ainoastaan juhlatiloissa, niinkuin
sotaneuvotteluissa, rauhanteoissa j.n.e., solmittujen liittojen tai
sitoumusten vahvistukseksi, "kenraalit" polttavat, jonka jälkeen se
jälleen huolellisesti kääritään ja säilytetään päällikön wigwamissa.
Indiaani on muutenkin harras tupakkamies, ja piippu on melkein aina
hänen hampaissaan. Se seuraa häntä hautaankin -- ei vaan "suuren hengen"
luo noille "lempeille ja kauniille metsästysmaille."

Indiaani on luonteeltaan juhlallisen vakava, hän on teräväjärkinen,
miettiväinen -- ja viekas kuin kettu, kun tarvitaan. Mutta hänen
näkö-alansa on tietysti hyvin rajoitettu, ja kaikkea, mitä hän ei ennen
ole nähnyt, hämmästyy hän sanomattomasti. Ja kaikki mikä hänelle on
salaperäistä, se on "lääkettä." Hänen tietäjänsä ja noitansa ovat
"lääkemiehiä", mahtavan soturin puukko on "suuri lääke" ja ensimäinen
höyrylaiva, joka kulki Mississippi-joella, oli myöskin "lääkettä."
Lääkettä on niinikään se persoonallinen suojelushenki, jota jokainen
indiaani aina kantaa muassaan eläimen-nahan muodossa. Ken tämän
"lääkkeensä" hukkaa, hän on kunniaton. Tarjoo indiaanille mitä hyvänsä,
hän ei mistäkään hinnasta myy "lääkettänsä." Se -- ynnä tomahawkin ja
piipun kanssa -- seuraakin häntä hautaan, ja taivaasen.
-- Uteliaisuudella hän tosin silmäilee sivistyksen tarvekaluja, ja
hämmästyksellä hän kuultelee matkustavan turkisten-ostajan ja kauppiaan
kertomuksia idän kalpeiden miesten elämästä; mutta hän ei voi käsittää
meidän olojemme ihmeitä, ja "valehdella kuin valkoinen mies" on
indiaanilainen sananparsi.

Alku-asukkaiden jälkeläinen ei voi taipua uusien olojen mukaan, hän ei
tahdo tarttua auraan eikä asettua vakinaisesti asumaan,[9] hänen
ilonansa on ainoastaan metsästäjän ja sotilaan elämä, samalla kun
kalpeanaama supistamistaan supistaa hänen metsästysmaitaan. Punainen
mies, sanalla sanaan, ei sovi nyky-ajan kultuuri-elämään eikä tahdo
siitä mitään tietää. Senpätähden juuri on, kun onkin, mahdotonta estää
Pohjois-Amerikan alku-väestön häviämistä.

Ens' alussa etenkin koki indiaani kyllä, huomattuaan vaarallisen
asemansa, pitää puoltaan ja ajaa tunkeilevia kuokkavieraita alueeltansa
taikka ainakin tehdä heille kaikellaista kiusaa, mutta kun kaikki oli
turhaa, väistyi hän pois. Taipuakseen maan-anastajain elämän-tapaan, oli
hän liian ylpeä. "Isät" -- sanoi kerran muuan etevä päällikkö
hallituksen asiamiehille -- "te neuvotte meitä kaivamaan maata ja
vartioimaan karjaa, mutta me emme tahdo kuulla puhuttavan semmoisista
asioista. Me olemme kasvaneet puhvelin kanssa ja rakastamme sitä, me
olemme oppineet olemaan urhoollisia, me tahdomme pystyttää telttamme
mihin mielemme tekee ja mennä sinne, missä puhveli ruohoa syöpi.
Armahtakaa meitä ja antakaa meidän mennä." Ja he ovat saaneet mennä.



XI.

Ranskalaiset Canadassa.


Olemme jo ennen kertoneet, miten Italialainen Giovanni Cabotto vuonna
1497 englantilaisella laivalla oli uudestaan löytänyt Labrador'in ja
luultavasti Pohjois-Amerikan koko itärannikon.[10] Tämän löydön johdosta
pitivät Englannin kuninkaat mainittua rannikkoa yksistään heidän maansa
omaisuutena, -- tietysti laisinkaan huolimatta alku-asukkaiden
mahdollisesta oikeudesta. Mutta viisikolmatta vuotta myöhemmin etsiskeli
muuan toinen Italialainen, Giovanni Verazzano, kulkuväylää Kiinaan
Amerikan pohjoispuolelta ja purjehti silloin ranskalaisilla laivoilla
pitkin Pohjois-Amerikan itärannikkoa Floridasta New-Foundlandiin saakka,
tutkien sitä jokseenkin tarkasti. Ja tämän retken johdosta arvelivat
taasen Ranskan kuninkaat samaa rannikkoa heidän omaisuudekseen.
Vaatimukset sen omistamisesta jäivät kuitenkin lepäämään sillänsä yli
puolen vuosisataa. Mutta vuosina 1534 ja 1535 teki Ranskalainen Jacques
Cartier matkustuksia S:t. Lawrencen mahtavalla joella, joka yhdistää
Canadan suuret järvet suolamereen, ja kauppa-asemia perustettiin sen
rannalle. Näille asemille toivat, jäiden lähdettyä keväällä, äärettömän
lavean sisämaan indiaanit veneillänsä kalliita turkiksia: majavan,
näädän, suopelikärpän ja muiden metsä-otusten nahkoja; ja Ranskalaiset
kokosivat lasihelmillä ja muilla joutavilla rihkamatavaroilla, mutta
ennen kaikkea paloviinalla, laivansa täyteen mitä kalliimpia kaluja. Jo
sitä ennen oli sama kansa ruvennut harjoittamaan erittäin tuottavaa
kalastusta New Foundlandin suurilla karilla. Siten oli sillä tärkeät
edut valvottavana Pohjois-Amerikan täntienoisella rannikolla.

17:nen vuosisadan alussa rupeekin Ranskan hallitus täydellä todella
asuttamaan tätä aluetta. Mutta samaan aikaan alkaa jo Englantikin pitää
puoltansa; ja molemmat kruunut jakavat nyt yksityisille tai yhtiöille
isoja kaistaleita tästä rannikosta.

Pitääksemme nyt ensiksi silmällä Ranskan asutuspuuhia, niin lahjoitti
siten Ranskan kuningas Henrik Neljäs koko rannikon Delaware-lahdesta
S:t. Lawrenceen saakka Pierre de Monts nimiselle hugenottilaiselle
aatelismiehelle. Tällä rannikko-osalla oli silloin nimenä Acadia.
Pierre de Monts olikin jo ruvennut perustamaan siirtokuntaa Uuden
Skotlannin länsi-rannalle, kun kuninkaan kuoltua läänitys peruutettiin
ja annettiin jesuiiteille, jotka perustivat siirtokunnan Mainehen.
Mutta tämän hävittivät Englantilaiset, ja nyt sai läänityksen haltuunsa
de Monts'in seuralainen Samuel de Champlain. Tämä mies oikeastaan on
pidettävä Ranskan vallan perustajana Amerikassa. Hän rakennutti v. 1608
sille paikalle, jossa nyt mahtava Quebec kaupunki sijaitsee,
pölkkylinnoituksen ja joukon mökkiä, joista sitten tuo suuri kaupunki
kasvoikin. Siirtokuntaa nimitti Champlain Uudeksi Ranskaksi, jonka
sijaan sittemmin vähitellen tuli käytäntöön Canada, minkä nimityksen
indiaanit olivat Champlain'in uutiskunnalle antaneet. Se merkitsee
linnoitettua kylää.

Champlain'in siirtolaiset elivät hyvässä sovussa ympäröivien Huron
indiaanein kanssa ja auttoivat heitä toisella puolen S:t Lawrence-jokea
asuvia Iroquois-indiaaneja vastaan, jotka olivat Huronien vihollisia.
Champlain teki monta tutkimusmatkaa maan sisäosiin, etsiskellen --kuten
näinä samoina aikoina tunnettu, Hollantia palveleva Englantilainen
Hudson, Hudson-järven ja Hudson-joen löytäjä --kulkuväylää pohjoisimman
Amerikan kautta Tyveneen Mereen ja Kiinaan. Mutta hänen siirtokuntansa
vaurastui hitaasti. Mitään maanviljelevää väestöä ei ollut; ja se
kauppaseura, jolle Champlain oli luovuttanut oikeutensa, rakensi
kaupalle ankarat rajoitukset. Yksin-oikeus-järjestelmä pääsi vallalle,
ja jesuiitat pitivät huolta siitä, että ainoastaan luotettavia
katolilaisia pääsi Canadan maalle. Täälläkin olivat siitä huolimatta
jesuiitit innokkaita lähetyssaarnajia. He tunkeusivat, pari kolme
erältään, Huron-järven ympärillä asuvien indiaanien keskuuteen, oppivat
heidän kieltänsä, perustivat kouluja j.n.e., kun äkki-arvaamatta
Irokeesit hyökkäsivät Huronien alueelle, hävittivät heidän kylänsä ja
melkein koko kansan sekä tappoivat jesuiitit. Nämä Huronit olivat varsin
lahjakasta heimoa, harjoittivat maanviljelystäkin ja asuivat
linnoitetuissa kylissä ja salvatuissa pienissä taloissa, mutta heidän
heimoyhteytensä oli löyhä. Irokeesit sitä vastoin, joiden sekä
urhoollisuus että julmuus näinä aikoina oli hyvin tunnettu, olivat
järjestyneet "kuuden kansan" liitoksi ja vihasivat kovasti Ranskalaisia,
koska nämä suojelivat Huroneja heitä vastaan. Rajasodissa Ranskalaisten
ja Englantilaisten kesken pitivätkin he sittemmin tavallisesti aina
Englantilaisten puolta.

Ludovik XIV ja hänen ministerinsä Colbert kokivat keinotekoisella
tavalla valaa uutta eloa riutuvaan siirtokuntaan Canadassa. Suurilla
kustannuksilla kuljetettiin sinne toinen laivanlasti toisensa perästä
nuorta, voimakasta väkeä kotimaasta, ja avioliittoja suosittiin
palkintojen kautta. Ei kenkään saanut käydä vetelehtiä naimatta.
Teollisuutta edistettiin kaikin tavoin, ja maanviljelystä koettiin
puhaltaa henkiin keski-aikaisen läänityslaitoksen kautta.
Ludovik kuningas siirti, näet, Canadaan kokonaisen rykmentin
sotamiehiä, jotka -- kuritettuaan irokeesi-indiaanit -- muunnettiin
maanviljelijöiksi. Upseerit saivat omakseen isoja maan-aloja, joista
he lääni-herroina jakoivat osuuksia sotamiehilleen, vasalleilleen.
Tämän torppa-jäjestelmän kautta kasvoi muutamassa vuodessa ylhäisö
tilusherroja, joiden maatilat levisivät pitkin Lawrence-joen rantoja.
Noille rannoille rakensivat vasallitkin talonsa kyläkunnittain, ja ne
pienet kauppalat -- kadulle päin antavine päätyseinineen --, joita
matkustaja usein tapaapi Ala-Canadassa, ovat kaikki tältä ajalta.

Suurten maatilain -- eli, niin sanoaksemme, "hovien" -- herrat olivat
kuitenkin itse teossa köyhänpuolista väkeä. Nuoremmat pojat rupesivat
tavallisesti turkisten-pyytäjiksi ja samosivat, pienet alustalaisjoukot
muassaan, pitkin maata mannerta kauvas länteen päin, Ranskalaisen
tavallisella iloisuudella kovasti mielistyttäen indiaaneja, joiden
tyttöjä he usein ottivat vaimoikseen. Siten syntyi sekarotu
"Canadalaisia", metsänvaeltajia -- coureurs des bois -- ja
turkisten-pyydystäjiä, joiden romantillinen joukkio oli melkoisena osana
siirtokunnan asukkaissa.

Canadaa hallitsi nyttemmin kuninkaalliset maaherrat. Mitään
edustuslaitosta ei koskaan syntynyt. Maaherraa auttoi sivili-asioissa
"intendentti", joka ynnä jesuiitain kanssa samassa valvoi ja vakoili
hänen toimiaan. Tämmöinen intendentti oli muiden muassa herra Jean
Talon, Colbertin aikalainen. Hän tutkitti upseerien, kauppamiesten ja
metsästäjäin kautta varsin lavealta maita lännessä, Huron-järven
toisella puolen saakka; ja niinikään tunkeusivat jesuiitit, menetettyään
lähetyskuntansa Huronien keskuudessa, hänen kehoituksestaan
Michigan-järven heimojen pariin, joista he puuhasivat itselleen uuden
valtakunnan alamaisia. Siellä kuulivat jesuiitit puhuttavan muutamasta
suuresta vedestä kaukana auringon laskuun päin. Mutta näitä kaukaisia
maan-ääriä joutui tutkimaan jesuiitain tarkoitusten ulkopuolella oleva
mies, nimittäin kuuluisa Robert Cavelier de la Salle.

Hän oli syntyisin Rouen'in kaupungista, oli nuorena muuttanut Canadaan
ja asettunut uutisasukkaaksi Montrealin tienoille. Ratkeillen suurten
järvien erämaita, joissa hän oppi Huronien kielen, kuuli hän eräänä
päivänä puhuttavan suuresta joesta, joka muka juoksi länteen päin ja
viimein laski valtamereen. Arvellen sitä kauvan etsityksi kulkuväyläksi
Tyveneen Mereen ja Kiinaan, lähti hän sitä etsimään ja löysi valtavan
Ohion, jota alaspäin hän kulki pitkän matkan. Pian selveni hänelle
kuitenkin ett'ei Ohio vienytkään Kiinaan. Vuonna 1669 tekemällänsä
matkalla saapui hän, näet, Green bay nimiselle suurelle lahdelle
Michiganin luoteisrannalla, josta yhtämittainen vesitie viepi
Illinois-joen läheisyyteen saakka. Tästä eroittaa sitä ainoastaan kapea
kannas. Alku-asukkailta kuuli nyt La Salle että tuota vesitietä pitkin
päästäisiin, -- kantamalla veneitä kannaksen poikki -- viikon kestävän
matkan perästä hirveän suurelle joelle, joka muka virtaili etelään päin
ja johon Ohiokin laski. Nyt selveni hänelle kaikki. Suuri joki, jonka
nimen Mississippi hän nyt myöskin ens' kertaa kuuli, ihan varmaan
laski Mexikon lahteen. Mutta sen tutkimiseen tarvittiin suuremmat varat
kuin La Sallella oli käytettävissään, ja hän matkusti sentähden
Parisiin, jossa hän kuninkaalle esitti täydellisen suunnitelmaa koko
tuon läntisen alueen laskemiseksi Ranskan vallan alle. Siten päästäisiin
Englantilaisten siirtokuntia Amerikan itärannalla hätyyttämään
takaapäin. La Salle pyysi saadakseen perustaa linnoituksia minne hyvänsä
sekä läänitykseksi melkoisen maanalueen Ontario-järven rannalla. Ludovik
kuningas mieltyi ehdoitukseen ja myönsi kaikki. La Salle ryhtyi toimeen.
Pian kasvoi Ontarion rannalle Fort Frontenac nimisen linnoituksen ympäri
kaupunki, jonka asukkaat olivat La Salien alustalaisia. Niagaran luo
tehtiin toinen linnoitus, joka hallitsi pohjoisiin metsästysmaihin
vieviä teitä, ja kosken yläpuolelle rakennettiin suurempi laiva.
Kauppiaat ja jesuiitit, joiden kilpailijana La Salle näillä toimillaan
esiintyi, katsoivat hänen puuhiaan karsain silmin. Mutta v. 1679 oli hän
valmiina lähtemään suurelle retkelleen. Jo kuusi vuotta sitä ennen oli
kuitenkin jo Canadan maaherra Frontenac erään Joliet nimisen kauppiaan
sekä jesuiiti-isä Marquette'n kautta tutkituttanut Illinois- ja
Mississippi-joet Arkansasin laskupaikkaan saakka.

La Sallella oli muassaan tarvekaluja linnoitusten ja laivojen
rakentamista varten. Talven vietti hän Crèvecoeur'in linnoituksessa
Illinoisin varrella lähellä sitä paikkaa, jossa nyt Chicagon
jättiläiskaupunki sijaitsee, lähteäkseen sieltä keväällä matkalle. Mutta
nyt kohtasi häntä monet onnettomuudet. Turkiksilla lastattu laiva, jonka
hän oli lähettänyt kotiin, joutui haaksirikkoon matkalla, ja hänen
itsensä marssiessa Fort Niagaran uutta laivaa hankkimaan, nousi
Crèvecoeuriin jätetty varustusväki kapinaan, hävitti kaikki varastot ja
lähti tiehensä kotiin. Palatessaan tapasi La Salle ainoastaan uskollisen
toverinsa, Tonti nimisen Italialaisen, paikalla. Hänen kanssaan kulki
nyt tutkija, ainoastaan muutamia indiaaneja muassaan, veneillä
Illinois- ja Mississippi-jokeja alaspäin ja näki eräänä päivänä syksyllä
v. 1680 Mexikon lahden laineiden välkkyvän heitä vastaan. Ranskan
kuninkaan kunniaksi antoi hän maalle joen-suun ympärillä nimen
Louisiana ja valitsi paikan sen vastaiselle pääkaupungille. --
Muutaman vuoden perästä tuli La Salle Ranskasta neljällä laivalla ja
melkoisella joukolla siirtolaisia uudestaan näille tienoille
perustaakseen siirtokuntaa, mutta Mexikon lahdessa purjehtivat laivat
huomaamattansa Mississippi-joen suun ohitse ja laskivat rannalle
nevaiseen seutuun Texas'in rannikolla. Kuumeesen sairastunut La Salle
lähti veneellä etsimään joen-suuta, mutta tällä matkalla murhasi hänet
maaliskuun 19 p:nä 1689 kapinoitseva miehistö, hänen 45 ikävuodellaan.
Hänen alkamaansa yritystä ei kyennyt kenkään jatkamaan, eikä Ranskalla
siihen aikaan ollut varojakaan tällaisiin tarpeisin. Joukko linnoituksia
rakennettiin kuitenkin pitkin Mississippi-joen vartta. Missourin
laskupaikkaan olivat jo La Salle ja Tonti perustaneet S:t. Louis nimisen
linnoituksen, ja Canadalaiset upseerit rakensivat nyt Huron ja
Erie-järvien väliselle salmelle Detroit'in sekä kauvas etelään
Natchez'in. Nouvelle Orléans, sittemmin New Orleans, perustettiin 17
sataluvun alulla, mutta vietti kauvan jokseenkin kituvaa elämää, kuten
yleensäkin Ranskan siirtokunnat etelässä, -- jopa pohjosessakin,
verraten esim. Englannin uutisasutuksiin. Tämän valtakunnan haltuun
olikin kerran Ranskalaisten koko ääretön alue Pohjois-Amerikassa
joutuva, kuitenkin vasta veristen sotien kautta, joista alempana annamme
kertomuksen. Näissä sodissa toimitti varsin tärkeää osaa muuan
ranskalainen siirtokunta, jonka tässä vielä mainitsemme, nimittäin
Montreal. Se sai alkunsa pari vuosikymmentä Quebec'in perustamisesta
muutaman hurskaan seuran kautta, joka S:t. Lawrence-joessa olevalle
saarelle, jossa se vieläkin -- nyt suurena kaupunkina -- sijaitsee, oli
perustanut sairastalon ja koulun indiaanien lapsia varten. Montrealissa
järjestettiin sodan aikana ne joukot, jotka tuon tuostakin kävivät
havittelemassa Englantilaisten siirtokuntia.



XII.

Itäisen rannikkoalueen asutus.


1. Virginia.


Vaikka Englannin kuninkaat jo Giovanni Cabotton matkustuksista asti
pitivät Pohjois-Amerikan itärannikkoa omanaan, kului kuitenkin
kokonainen vuosisata, ennenkun Englantilaisten puolelta ruvettiin
hommaamaan sen asuttamista. Mutta vihdoin, v. 1587, pani naiskuningas
Elisabetin suosikki, yritteliäs merenkulkija ja valtiomies Walter
Raleigh, suurenmoisen retkikunnan menemään näille tienoille, ja se
saikin perustetuksi siirtokunnan, jolle nuoren hallitsijattaren
kunniaksi annettiin nimi Virginia, s.o. Neitsytmaa. Sillä nimityksellä
tarkoitettiin alkuansa koko rannikko-kaistaletta Delaware-lahdesta
Floridaan asti, vaikka tämä ensimäinen siirtokunta sijaitsikin vain
pienellä alueella nykyisen Pohjois-Carolinan rannikolla. Se kuitenkin jo
muutaman vuoden perästä tykkänään hävisi, erittäinkin niiden
väkivaltaisuuksien johdosta, joita uutisasukkaat harjoittivat indiaaneja
kohtaan; ja Raleigh joutui taloudelliseen häviöön. Tältä ajalta on
kuitenkin muistettava se lähetys, jonka englantilainen merisankari
Francis Drake toimitti Virginiasta Walter Raleighin luo Irlantiin,
nimittäin muuan näöltään vähäpätöinen juurikasvi, joka Draken mielestä
sopisi viljeltäväksi Euroopassa, --maaperuna eli potaati.

V. 1607 uusittiin asutus-yritys Virginiassa. Kuningas Jaakko I Stuart
jakoi silloin koko alueen Floridasta Canadaan kahden kauppaseuran
kesken, jotka saisivat maan asuttaa. Vastaisille asukkaille luvattiin
muun muassa täydellinen verovapaus. Toinen näistä seuroista,
Londonilainen, lähettikin jo samana vuonna joukon siirtolaisia siihen
osaan Virginiaa, jolla nyt erittäin on tämä nimi. Se on suuren
Chesapeak-lahden länsi-rannikko. Lahteen laskee koko joukko mukavia
jokia, maa on erittäin hedelmällistä ja ilmanala melkein troopillinen.
Palmut, puuvillakasvi ja sokuriputki viihtyvät oivallisesti. Tänne,
James-virran rannoille, asettuivat uutisasukkaat ja perustivat Jamestown
(Jaakonkaupunki) nimisen kaupungin. He eivät kuitenkaan olleet
tavallista uutisasukas-väkeä, vaan paraasta päästä entisiä sotilaita ja
merisissiä, rohkeita, hurjapäisiä uskalikkoja, joita kullanhimo oli
tänne houkutellut. Vaivaloinen kuokkatyö ei heitä miellyttänyt. Koko
siirtokunta olikin jo rappiolle joutumassa, sekä puutteen ja sisällisen
eripuraisuuden että indiaanien hyökkäysten kautta; mutta silloin tuli
apuväkeä Euroopasta, ja jo ryhdyttiin tosi-työhön. James- ja
Potomac-jokien varsille syntyi ensimäiset tupakka- ja puuvilla-maat.
Tupakka oli kuitenkin ens'aikoina etevimpänä "viljalajina." Sitä
käytettiin paremman puutteessa rahanakin. Niinpä ostivat naimahaluiset
miehet 75 tupakka-kilolla itselleen kukin aviosiippansa niistä 150
naisesta, jotka tänne ensiksi tulivat. Ja uusia asukkaita tulikin toinen
laivalasti toisensa perästä, nytkin yhä vielä suurimmaksi osaksi
nuorempia poikia varakkaista englantilaisista maakartano-perheistä,
jotka ottivat viljelläkseen isoja maan-aloja. Ens' alussa käyttivät he
kyllä valkoihoisia työläisiä, mutta jo v. 1619 toi eräs hollantilainen
laiva ensimäisen lastin neekeri-orjia Virginiaan, -- ja siitä saakka
pysyi orjuus siellä kotimaisena laitoksena meidän miespolveemme asti.
Mutta rotu, josta ei käynyt orjia tekeminen, oli Pohjois-Amerikan ylpeä
alkuväestö. Sitä kuitenkin monella tavalla ahdistettiin, ja häpeällistä
väkivaltaa tehtiin tuon tuostakin. Katkera viha vieraita vastaan sai
viimein, vuonna 1622, seudun indiaanit yhtymään suurempaan liittoon ja
äkki-arvaamatta hyökkäämään uutisasukkaiden kimppuun. 1,300
Euroopalaista sanotaan tässä menettäneen henkensä. Mutta tämä tappio ei
laimentanut asutus-intoa, ja siirtokunta vaurastui vaurastumistaan, yhä
uusien joukkojen tulvaillessa Englannista. Ensiksi hallitsi sitä melkein
yksinvaltainen maaherra emämaasta, mutta pian vaativat ja saivat
uutisasukkaat edustuslaitoksen, joka tiesi pitää heidän puoltansa
kuvernöörejä vastaan, niin että he ennen vuosisadan loputtua jo itse
teossa hallitsivat itseänsä. Siitä huolimatta olivat Virginialaiset
kuningasmielisiä, ja Englannin kansalaistaistelussa pitivät he Stuartien
puolta. Englannin valtiokirkkoa he niinikään kannattivat. Uskonnollista
vapautta ei mahtunut Virginiaan. Se oli, kun olikin, ylimysvaltainen
siirtokunta, uskollinen kopio emämaasta parlamentineen piispoineen.
Kasvimaallaan, plantagellaan, eleli Virginian kartanon-herra perheensä
ja mustien palvelijansa keskellä kunnianarvoisan patriarkan elämää, piti
suurta "hovia", harjoitti urheilua ja valvoi kreivikuntansa hyötyä.
Amerikan kansanmielinen yhteiskuntalaitos ja uskonnollinen vapaus siten
ei ole taiminut Virginian maassa, vaan muualla; mutta sen reippaista ja
ylpeistä isännistä polveutuivat ne miehet, jotka sittemmin ajoivat
perille Amerikan itsenäisyyden.


2. Uusi Englanti.

Amerikan uskonnollisen ja kansallisen vapauden kehtona on pidettävä se
kulmikas rannikkokaistale, joka molemmin puolin Cod-nientä ulottuu
Massachussetts-lahden pohjois-päästä New Yorkin lähelle saakka ja jolla
jo vanhastaan on ollut nimenä Uusi Englanti. Tälle rannikolle
muodostuivat ne yhteiskunnat, joiden vapaita laitoksia Yhdys-Valtain
perustuslaki jäljittelee. Kertokaamme tässä lyhyesti miten tämä
uutisasutus tapahtui.

Joulukuu 16 p:nä 1620 purjehti Cod-niemen muodostamaan lahteen The
mayflower (toukokukka) niminen laiva, tuoden muassaan 102 siirtolaista,
miehiä, naisia ja lapsia. Se tuli Hollannista, mutta siirtolaiset olivat
kuitenkin enimmäkseen köyhiä maalaisia Pohjois-Englannista, jotka
Englannin valtiokirkon harjoittamien vainojen tähden olivat paenneet
Hollantiin ja siellä jonkun aikaa oltuansa päättäneet ruveta
rakentelemaan uutta kotia valtameren toiselle puolelle. Mainitun lahden
lounais-kulmaan pistää pieni poukama länteen päin. Siinä nousivat he
maalle, sittenkun kuitenkin kaikki, kokoontuneina laivan-kannelle,
olivat kiittäneet Jumalaa onnellisesta matkasta ja hyväksyneet
kirjallisesti laatimansa siirtokunta-säännön, jonka perustuksena oli
täydellinen itsehallinto ja kaikkein yhdenvertaisuus. Johtavia miehiä
heidän joukossaan olivat Brewster, Bradford, Winslow ja Carver, joiden
nimet vieläkin elää kiitollisessa muistossa Uuden Englannin asukkaiden
kesken. Jo Hollannissa ollessaan olivat nämä "pyhät vaeltajat", --
kuten heitä nimitettiin --keskenään yhtyneet vapaasen, kirkolliseen
yhteiskuntaan. Nyt astuivat he kapineineen rannalle ja rakensivat
itselleen vähäisiä hirsimökkiä talven turvaksi. Uutis-paikka sai
nimekseen Uusi Plymouth, New Plymouth.

Seudun indiaanit -- Pokanoketit -- tervehtivät heitä ystävällisesti.
Ensimäinen, joka tuli heidän kyläänsä asti, puhutteli tulokkaita
englannin-kielellä, lausuen: "Terve tultuanne, Englantilaiset!" ja
kertoi jo ennenkin tavanneensa heidän maamiehiään, joita kävi
kalastelemassa Penobskot-joen suussa. Miehen nimi oli Samoset. Pian toi
hän muassaan toisenkin englannin-kieltä taitavan indiaanin, nimeltä
Sqvanton, joka kauvan aikaa oli palvellut yksityisen miehen luona
Londonissa. Sqvantonin välityksellä tekivät uutisasukkaat sitten
varsinaisen sopimuksen Pokanoketien päällikön, Massasoitin, kanssa, ja
näiltä ostettiin maa-ala lähinnä lahtea. Ystävällistä väliä kesti sitten
Massasoitin kuolemaan saakka v. 1661.

Mutta ens' alussa sai nuori siirtokunta kuitenkin kovat kohtalot kokea.
Ruokavarain puute ja tottumattomuus ilmanalaan vei enemmän kuin puolet
siirtolaisista manalan majoihin. Toiset kuitenkin jotenkuten kestivät,
kunnes muokatusta maasta saatiin parempi sato ja apua tuli emämaasta.

Suuri joukko puritaaneja, uskonsa tähden vainottuja kansalaisia,
joiden joukossa oli melkoinen määrä varallisiakin perheitä, muuttivat
kotijumalansa uuteen maahan Massachussets-lahden rannalla, saatuaan sitä
ennen kruunulta vapauskirjan eli n.s. kartan, joka antoi heille
oikeuden järjestää hallituksensa miten itse mielivät. Kahtena eri
retkikuntana, vuosina 1629 ja 1630, purjehtivat he valtameren poikki ja
perustivat Massachusets' bay (M.-lahti) nimisen siirtokunnan, johon
tulivat kuulumaan kaupungit Boston, Salem ja Portsmouth. Hekin
järjestivät yhteiset asiansa täydellisesti tasavaltaisten kaavojen
mukaan, tunnustaessaan kuitenkin emämaan yliherruutta. Tämä siirtokunta
vaurastui vaurastumistaan kalastuksen ja kaupan kautta, ja uusia
uutisasukkaita tulvaili tulvailemistaan sen alueelle. Pian perustettiin
opetuslaitoskin, jossa koko siirtokunnan kasvavalle nuorisolle annettiin
maksuton ja yhtäläinen tiedollinen kasvatus. Se oli Amerikan ensimäinen
vapaakoulu Cambridgessä lähellä Bostonia, ja siitä sukeutui sitten
Uuden maailman etevin oppilaitos, kuuluisa Harvardin yliopisto.

Siten olivat New Plymouth ja Massachusetts' bay antaneet Amerikalle, sen
yhteiskunnallisen elämän perustukseksi, itsehallinnon ja vapaakoulut;
mutta vielä puuttui uskonnollinen vapaus.

Massachusetts'in uutisasukkaat, vaikka itse olivat kärsineet paljon
emämaan valtiokirkon vainoista, eivät puolestaan kärsineet alueellansa
muita kuin omia uskolaisiaan. Siirtokunta oli itse teossa joteskin
ahdasmielinen hierarkiia, pappisvalta, jonka innokkaat paimenet
valppaasti valvoivat ett'ei mitään mustaa lammasta päässyt pujahtamaan
sisään heidän puhtaasen laumaansa.

Silloin tuli v. 1630 muutamassa siirtolaislaivassa Bostoniin eräs nuori
pappismies, Roger Williams. Hänenkin oli täytynyt jättää
isänmaansa uskonnollisen vapaamielisyytensä tähden, ja hän toivoi nyt
Uudessa maailmassa saavansa ajatella ja saarnata täydellistä
omantunnon-vapautta. Mutta Williams erehtyi. -- Englannissa oli toinen
lahkokunta toisensa perästä ajanut hänet keskuudestaan, koska hänen ei
sopinut noudattaa mitään rajoittavia määräyksiä uskon-asioissa. Kaikki
ne muka kannattivat omantunnon-vapautta, mutta ainoastaan saadakseen
tämän peri-aatteen turvissa vainota toisin-ajattelevia. Williams vaati
ett'ei mikään valta saa puuttua toisen uskonnollisiin asioihin. Ihmisen
suhde Jumalaan on hänen oma asiansa. Ketään ei saa pakoittaa käymään
kirkossa, jonka uskonkappaleita hän ei tunnusta; ketään ei saa pakoittaa
maksamaan kymmenyksiä papistolle, jonka opinkappaleita hän ei tunnusta.
Se on väkivaltaa. Ajatelkoon itsekukin mitä tahtoo autuutensa asiassa.
Maallinen valta on maallisia asioita varten. --

Tätä oppia ei nyt kuitenkaan Williams saanut julkisesti tunnustaa edes
Massachusettsissakaan. Täydellistä omantunnon-vapautta oli olemassa
yhtävähän tällä kuin toisellakaan puolen valtamerta. Salem'in asukkaat
pitivät häntä vähän aikaa pappinaan, mutta hän kun pelkäämättä ja
vilpittömästi tuomitsi vallanpitäjäin sekaantumista uskon-asioihin,
täytyi hänen täälläkin pistää pillinsä pussiin ja lähteä tiehensä.

Williams'in täytyi paeta pois erämaahan, jossa hän kauvan harhaili
metsissä, kunnes vihdoin vilpittömät indiaanit Cod-niemen tienoilla
ottivat hänet turviinsa. Nämä ihmiset, jotka, sivumennen sanottu, ovat
osoittaneet rakastavansa vapautta enemmän kuin henkeä ja elämää,
kohtelivat tätä kaikkein sivistyneiden yhteiskuntain hylkyä
erinomaisella ystävyydellä, antoivat hänelle viljeltäväksi kappaleen
maata suuren Narragansett-lahden rannalla, länteen päin Cod-niemestä, ja
Williams puolestaan rupesi heidän opettajakseen. Miantonomoh oli näiden
kelpo indiaanien heimokunnan päällikön nimi. Hänen suostumuksellaan
perusti nyt Williams yhdessä muutamain salemilaisten ystäväin kanssa
uutiskunnan, joka sai nimekseen Providence, kukoistavan Rhode
Island-valtion ensimäinen alku.

Tänne mahtui kaikki uskonnot. Maallinen valta ei vähintäkään sekaantunut
ihmisten uskon-asioihin. Samassa rakennettiin myöskin kansallis-vapaus
mitä laveimmalle perustukselle: jokainen, ken maksoi pienen,
vähäpätöisen kunnallismaksun, oli äänivaltainen.

Vuonna 1638 syntyi saarelle Narragansett-lahdessa, varsinaiselle Rhode
Island'ille, toinen siirtokunta, jonka alkuperä on yhtä merkillinen.
Joukko pakolaisia, jotka, kuten kvääkärit, uskon-asioissa eivät
tunnustaneet muuta ohjenuoraa kuin omantunnon äänen, saapui, näet, tänne
ja asettui indiaanien suostumuksella Williamsin uutiskunnan viereen.
Retkeläisten johtajana oli muuan nainen, nimeltä Anna Hutchinson. Koko
saaresta maksettiin Miantonomoh'lle muutama pari silmälasia.

Williams'in ja Hutchinson'in uutiskunnat pian yhdistyivät ja saivat
johtajainsa toimesta emämaasta "kartan", joka turvasi tämän tällä tavoin
muodostuneen yhteiskunnan valtiollisen ja uskonnollisen vapauden. Ja
tämä vapaa siirtokunta viihtyi ja menestyi hyvin, monen pahan ennustajan
häpeälle saattaen. Asukkaiden varallisuus kasvoi kasvamistaan
esteettömän yritteliäisyyden kautta. Kaikenlaiset uskokunnat: hugenotit,
katolilaiset, kvääkärit, anabaptistit, jopa suuri joukko juutalaisiskin,
jotka olivat saaneet matkapassinsa Espanjasta, toivat kotijumalansa
tänne; ja kokemus pian osoitti että sopu sijaa antaa, kun ei toinen
toisen oikeutta loukkaa. -- Roger Williams eli pitkään ikään
siirtokunnan kunnioitettuna isänä ja neuvonantajana, luottaen
kuolemaansa saakka kylvämänsä siemenen voimaan. Ja hyvin se siemen
itikin. Sadan vuoden perästä tuli uskonnollinen vapaus, semmoisena kuin
sitä oli toteutettu näissä molemmissa uutiskunnissa, yhdeksi
kulmakiveksi Amerikan unionin valtiosäännössä.

Massachusetts'ista lähetettiin varhain uutisasukkaita erämaihin idässä
ja etelässä. Uutiskunnat New Haven ja Connecticut, Rhode Island'ista
länteen päin, syntyivät sillä tavoin. Ne yhdistettiin sittemmin nimellä
Connecticut ja saivat samallaisen vapauskirjan kuin Rhode Island. New
Hampshire, johon silloin kuului myöskin nykyisen Vermontin valtion
alue, muodostui Massachusettsilaisten kautta Pohjosessa; ja Maine oli
jo sitä ennen välittömästi Massachusetts'in aluetta, johon muutaman
vuosikymmenen kuluessa niinikään vanhin uutiskunta, New Plymouth,
yhdistettiin.

Indiaanein kanssa olivat nämä siirtokunnat ens' alussa eläneet hyvässä
sovussa, mutta vähitellen, mikäli uutisasutus levisi ja anasti ainetta,
kävi heidän välinsä kitkeräksi, ja arkatuntoiset indiaanit, jotka eivät
voineet kärsiä muukalaisten vaativaa kopeutta, hyökkäsivät milloin
mistäkin sattuneesta syystä yksinäisten uutistalojen kimppuun ja
tappoivat niiden asujamet. Viimein, kun tietysti uutisasukkaat
puolestaan kävivät miehissä kostamassa, yhdistyivät kaikki
indiaani-heimot näillä tienoin lujaksi liittokunnaksi, jonka johtajaksi
tuli yllämainitun Massasoitin urhokas poika, Filippo Pokanoketilainen --
kuningas Filippo, kuten untisasukkaat häntä nimittivät --; ja nyt
alkoi kauhea hävityssota kiittämättömiä kalpeanaamoja vastaan.

Tämä alku-asukkaiden yritys vaikutti että eri uutiskuntain asukkaat
puolestaan yhdistyivät liittoon yhteistä puolustusta varten, ja sillä
tapaa syntyi v. 1643 ensimäinen unioni näiden siirtokuntain kesken. Se
sai nimekseen Uuden Englannin Yhdys-Vallat, -- kesti kuitenkin
ainoastaan neljäkymmentä vuotta. Pitkällistä, katkeraa, veristä sotaa,
jonka aikana siirtokunnat kovasti kärsivät, käytiin, kunnes kuningas
Filippon surmasi muuan indiaani; ja hänen manalassa maatessaan joutuivat
jo Uuden Englannin indiaani-heimot joko kokonaan hävitetyiksi taikka
sysätyiksi pois muukalaisten tieltä kauvemmas länteen päin,
aarniometsäin syvyyteen. Julkinen sota taukosi vuonna 1676, mutta jätti
jälkeensä kummallekin puolen katkeran koston-tunteen.

Uuden Englannin siirtokunnissa vallitsi aina ja kaikissa sama
kansanvaltainen yhdenvertaisuus ja itsehallinnon peri-aate.
Uutisasukkaat valitsivat itse maaherransa ja hänen neuvoskuntansa
jäsenet sekä lainsäätävän kokouksen, tavallisesti ainoastaan yhdeksi,
korkeintaan kahdeksi vuodeksi. Uskonnollisessa lainsäädännössä noudatti
kuitenkin ainoastaan Rhode Island täydellistä vapautta.


3. Uusi Alankomaa.

Uuden Englannin ja Virginian välille oli jäänyt lavea, asutukselle avoin
maa-alue, joka ulottui Connecticutista pohjosessa Marylandiin etelässä.
16 sataluvun keskipalkoilla oli se vielä yksistään metsästävien
indiaanein hallussa. Mahtavat joet, Hudson, Delaware, Susquehanna,
vyöryttivät vesiään sen lävitse, ja Alleghany-vuorten itäpuolella oli
suuret, hedelmälliset tasangot. Tätäkin edullista rannikkoa pitivät
tietysti Englantilaiset omanaan, ja n.s. Plymouth-seura oli saanut
oikeuden sen asuttamiseen. Mutta sukkelampi kilpaveli oli jo ennättänyt
Plymouth-seuran edelle.

Mainio löytöretkeiliä Henry Hudson oli Hollannin palveluksessa
tutkinut ja kulkenut sitä suurta jokea, joka on saanut pitää hänen
nimensä. Ja tänne, Hudson-joen rannalle, perustivat Hollantilaiset v.
1621 kauppapaikan, nimeltä Fort Orange, johon indiaanit toivat kalliita
turkiksiaan. Viisi vuotta myöhemmin syntyi sitten joen suuhun, sille
pienelle saarelle, jossa New York nyt sijaitsee, hollantilainen
uutiskunta Uusi Amsterdam. Siirtomaa kokonaisuudessaan sai nimekseen
Uusi Alankomaa.

Uuden Amsterdamin sija oli erinomattain edullinen. Meren myrskyiltä
suojelee sen satamaa pitkä ja suuri Long Island (Pitkä saari), ja
kulkuneuvot kaikille suunnille ovat mitä mukavimmat ajatella saattaa.
Pienestä kaupunki-saarestaan, jonka indiaanilainen nimi oli Manhattan,
maksoivat Hollantilaiset alku-asukkaille ostohinnaksi noin
140 Suom. markkaa. -- Minkähän arvoinen se nyt olisi mahtavine
maailman-kaupunkineen?

Ei aikaakaan, ennenkun vähäinen paikkakunta, jossa ens' aluksi oli
ainoastaan kymmenkunta olkikattoista tölliä ja ampumarei'illä varustettu
pieni hirsitalo (blockhouse), rupesi kovasti vaurastumaan väkiluvussa ja
varallisuudessa. Viisaasti kyllä avasivat Hollantilaiset siirtokuntansa
kaikille kansallisuuksille ja uskonnoille. Puritaanit, hugenotit,
katolilaiset, juutalaiset, kaikki saivat esteettömästi asettua maahan.
Mutta maalliset yhteiskunta-olot vaikeuttivat siirtolaisten viihtymistä.
Maaherrat hallitsivat omavaltaisesti, ja kaikki viljelysmaat jaettiin
muutamain vähälukuisten maanomistajain kesken, joiden alustalaisina
varsinaiset maanviljelijät tuskin olivat tavallisia maaorjia paremmat.
Hätätilan uhatessa vallanpitäjät sentähden eivät voineet odottaa mitään
voimallisempaa kannatusta väestön puolelta. Kun siis Englantilaiset,
uusien vanhoja vaatimuksiaan rannikon omistamisesta, v. 1664 lähettivät
laivaston Uuteen Amsterdamiin, joutui koko siirtokunta pitemmittä
mutkitta valloittajan saaliiksi.

Sitä aluetta, joka silloin tuli Englantilaisten omaksi, oli, paitsi
nykyinen valtio New York, myöskin nykyinen New Jersey, jonka niinikään
Hollantilaiset olivat ensiksi asuttaneet, sekä samaten se meille
Suomalaisillekin kallismuistoinen siirtokunta, josta nyt otamme
puhuaksemme, nimittäin:


4. Uusi Ruotsi.

New Yorkin ja Marylandin väliseltä rannikkomaalta laski lavealla
lahdella valtamereen Delawaren kaunis joki, indiaanien Poutaxat. Eräänä
päivänä maaliskuun alussa vuonna 1638 purjehti sen suusta sisään kaksi
laivaa, täynnään matkalaisia, jotka toivoloistoisin silmin katselivat
ympärilleen. Aukeni siinä heidän edessään lavea laakso, jota korkeat,
metsää kasvavat kukkulat ympäröivät, ja sen halki väreili, niin kauvas
kuin silmä kannatti, joen hiljainen juova. Sieltä täältä sivulta päin
lirisi emävirtaan pienempiä puroja, joiden kirkas vesi välkkyi niin
viehättävänä kevät-auringon loistaessa. Ja olipa matkalaisten vasemmalla
puolen rannalla erittäinkin miellyttävä maisema, --metsineen,
kukkuloineen, laaksoineen ja lirisevine puroineen. Se muodosti vähäisen
niemimaan. Ja "he laskit laivansa rannalle, kävit maalle astumaan".
Paikka sai heiltä nimekseen: Paratiisi-niemi.

Nämä matkalaiset tulivat Ruotsista. Oli, näet, täälläkin halu ja into
herännyt ottamaan osaa muun maailman suuriin yrityksiin valtamerten
takana, ja jo Kustaa toinen Aadolf oli puuhaillut kauppayhtiötä, jonka
tuli toimia kaikissa maan-osissa, siten myöskin Amerikassa. Tänne oli
perustettava ruotsalais-saksalainen siirtokunta --turvapaikaksi kaikille
vainotuille kristityille. Eikä saisi siinä siirtokunnassa koskaan mitään
orjuutta olla. -- Kuninkaan kaaduttua Saksan suuressa sodassa, raukesi
tuuma toistaiseksi tyhjiin; mutta pari kolme vuotta myöhemmin tuli
Peder Minuit, Hollantilaisten virkaheitto maaherra Uudessa
Amsterdamissa, Ruotsiin ja ehdoitti kansleri Axel Oxenstjernalle
siirtokunnan perustamista Delawaren rannalle. Seuraus olikin että tuuman
toteuttamista varten syntyi ruotsalais-hollantilainen yhtiö, ja tämän
kaksi laivaa Kalmar Nyckel ja Gripen ne nyt oli, jotka ankkuroivat
Paratiisi-niemen rantavedessä. Seutu, johon matkalaiset täten
asettuivat, oli viljelyksen puolesta peräti autio, oli erämaa, mutta
asujamia siellä kuitenkin kuljeskeli, nimittäin minqua-heimon
indiaaneja. Näiltä osti Minuit pitkän maakaistaleen, joka kauppakirjan
mukaan ulottui joen suusta nykyiseen Trenton'iin asti, -- lähes 20 suom.
penikulmaa. Itäiseltäkin puolen Delawarea ostettiin sitten rannikkomaa
lähinnä joen-suuta, niin että purjehdus merestä sen sisään kävi 8
penikulmaa ruotsalaisen alueen läpi. Pienen kylkijoen päähän, noin 6
penikulmaa Delawaren laskupaikoilta, rakennettiin linnoitus, s.o.
ampumarei'illä varustettu hirsitalo ynnä muutaman mökin kanssa. Se sai
nimekseen Kristiina, Ruotsin nuoren naiskuninkaan kunniaksi. Paikalla,
jolla tämä ensimäinen ruotsalainen uutiskunta majaili, sijaitsee meidän
päivinämme Wilmington, suurin kaupunki Delaware-valtiossa.

Indiaanein kanssa eli nuori siirtokunta alusta alkaen hyvässä sovussa,
noudattaen oikeuden ja inhimillisyyden käskyjä heitä kohtaan. Pian
joutuikin sentähden tuottava turkisten-kauppa melkein yksinomaan
Ruotsalaisten käsiin. Majavan-nahkoja sekä sen ohessa tupakkaa saivatkin
sittemmin melkein joka vuosi Ruotsista lähetetyt laivat siirtokunnasta
vietäväkseen. Mutta ell'ei indiaanein puolelta mikään vaara uhannut,
niin tuli sitä sen sijaan toisaalta päin. Minuit oli vakuuttanut että
maakunta molemmin puolin Delawarea muka oli vapaata. Mutta itse teossa
väittivät sitä omakseen sekä Hollantilaiset että Englantilaiset, ja jo
v. 1638 julistutti hollantilainen kuvernööri Uudessa Amsterdamissa,
Wilhelm Kleist, epäyskirjan, jossa kiellettiin Ruotsalaisten oikeus
asettua näille maille. Sitä paitse olivat Hollantilaiset Delawaren
itäiselle rannalle, vastapäätä Schuyilkill-jokea, rakentaneet
linnoituksen, nimeltä Nassau, ja vaativat itselleen senkin nojassa ja
turvissa omistusoikeuden koko Delaware-laaksoon. Ruotsalaiset maaherrat
toivat Ruotsinvallan puolustukseksi esiin indiaanilaiset kauppakirjat;
mutta Hollantilaisilla oli, heilläkin, puolestaan heti näyttää ihan
samallaiset, joissa oli samat indiaanilaiset puumerkit kuin riitaveljen
kauppakirjoissa. Ilmeistä vihollisuutta ei vielä kuitenkaan syttynyt,
mutta katkera kiukuntila kuitenkin naapurusten kesken vallitsi, ja
siitäpä viimein puhkesi julkinen kähäkkä, joka vaikutti Ruotsin vallan
kukistumisen Delawaren rannoilla.

Peder Minuit'in jälkeen, joka jo muutaman vuoden perästä joko kuoli
Kristiinassa taikka lähti siirtokunnasta pois (tiedot ovat vaillinaiset)
hallitsi sitä luutnantti Mauno Kling ja hänen perästään luutnantti
Pietari Hollender, kunnes v. 1642 Ruotsin kruunu, joka nyt oli
varsinaisena osakkaana yhtynyt yritykseen, lähetti kuvernööriksi Johana
Printz nimisen everstiluutnantin, vanhan sotakarhun 30-vuotisesta
sodasta. Tämän herran kanssa ei ollut leikkimistä. Hän piti ankaraa
kuria itse siirtokunnassa, ja sekä Hollantilaiset että Englantilaiset
saivat häneltä oppia pitämään Ruotsin valtaa kunniassa. Kirjoituksissaan
hollantilaisille kuvernööreille käytti hän käskevää kieltä ja ymmärsi
pontevilla toimillaan sulkea Hollantilaiset kokonaan pois laivakulusta
joella ja kaupasta minqva-indiaanien kanssa. Tätä varten rakennutti hän
koko joukon linnoituksia ja kauppa-asemia pitkin Delawaren ja
Schuyilkill-joen varsia. Kolme penikulmaa Kristiinaa yläpuolelle,
Tenackongh eli Tinicum nimiselle saarelle joessa, syntyi siten Uusi
Göteborg, jonne Printz itse asettui asumaan kartanoonsa Printzenhofiin,
joka sitten kauvan pysyi hänen perheensä hallussa. Sen ympärille sekä
rannalle vastapäätä etevimmät siirtolaisetkin pesänsä tekivät. Muhkea
puinen kirkko niinikään kaunisti tätä paikkaa. Vastapäätä
hollantilaisten Nassau-linnoitusta, Schuylkill-joen suuhun, rakennettiin
Uusi Korsholm. Siltä paikalta meidän päivinämme Filadelfian kaupungin
komeat rakennukset kohoavat. Schuylkill oli indiaanien maahan johtavana
suurena kauppaväylänä. Sen tähden perusti Printz sen varrelle kaksi
puulinnoituksilla varustettua kauppapaikkaa: Wasa ja Mölndal.
Viime-mainittuun tehtiin ensimäinen vesimylly. Penikulman matkan päässä
Göteborgista alaspäin sijaitsi Upland niminen linnoitus.

Hieman alempana Uplandia oli Finland (Suomi), ja siinä asuivat yhdessä
Suomalaiset.[11] Paikan nimenä on meidän päivinämme "Marcus Huck".
Uuteen Ruotsiin siirtyneistä Ruotsin alamaisista oli, näet, melkoinen
osa meidän kansalaisiamme, vaikk'ei tiedetä aivan kuinka paljon. Ei
liioin voi varmuudella päättää milloin ensimäinen siirtolaisparvi
Suomalaisia tänne saapui. "Kalmar Nyckel" ja "Gripen" niitä ei ainakaan
vielä tuonut, tuskinpa sitten vielä pariin vuoteen mikään
siirtolaislaiva. Vasta myöhemmin, kun emämaassa kävi vaikeaksi saada
ihmisiä tänne muuttamaan, ryhdyttiin -- kuten ruotsalaiset lähteemme
tietävät mainita -- siihen erinomaiseen hankkeesen, että Suomeen ja
Ruotsin vuorikuntiin pantiin menemään pestaajia, joiden tuli yllyttää
ihmisiä muuttamaan Uuteen Ruotsiin. Jommoinenkin määrä siirtolaisia oli
siten tällä tavoin houkuteltuja kansalaisiamme, mutta joku prosentti
heidän joukossaan lienee myöskin ollut semmoisia Ruotsin Suomalaisia
(arvattavasti Vermlannista), "joita oli vangittu sen tähden, että he
luvattomasti asettuivat kruunun metsiin". Pian kuitenkin syttyi oikea
siirtokiihko, ja halullisia uutisasukkaita ilmestyi liiaksikin, niin
että, heidän pyrkiessään lähteviin laivoihin, sadottain täytyi käskeä
pois. Ja erittäinkin paloi sitten monen Suomalaisen mieli hänen
raukoilta kotirajoiltaan tuonne uuteen maahan, jossa hän toivoaksensa
pääsisi paremmin leiville kuin täällä kotona, jossa Ruotsin mahtavuuden
aikakausi ei rahvaan miehelle ollut edullinen. Niinpä m.m. mainitaan
Ruotsin neuvoskunnan pöytäkirjoissa vuodelta 1649 että kerrassaan koko
300 Suomalaista oli pyytänyt päästäksensä Uuteen Ruotsiin. Montako sillä
kertaa tuli onnesta osalliseksi ei tiedetä. Printzin seurassa kenties jo
tuli suurempi lähetys meidän kansalaisiamme. Että ne muodostivat
jonkinmoisen "valtion valtiossa", osoittaa heidän kasaantumisensa
paraasta päästä yhteen paikkakuntaan: Finland'iin.

Printzin rakentamien linnoitusten joukossa oli ehkä tärkein Elfsborg,
Delawaren itäpuolella, noin kaksi penikulmaa Kristiinasta. Se suojeli,
näet, tykkineen joen suuta, ja sen varustusväki tutki kaikki
hollantilaiset laivat, jotka purjehtivat Delawareen. -- Siten oli Printz
pannut parastansa siirtokunnan suojelemiseksi muukalaisten
vaikutukselta, ja kyllä hän olikin tuima herra puoltansa pitämään, mutta
mitään varsinaista valtioviisautta hänessä ei näy ensinkään olleen.
Viisi vuotta kävi kaikki varsin hyvin, mutta silloin tuli Uuteen
Amsterdamiin uusi maaherra, joka oli yhtä ponteva kuin Printzkin, mutta
sen ohessa viisas ja kohtuullinen vaatimuksissaan. Hänen nimensä oli
Peder Stuyvesant. Ahdistaen Printziä hänen omilla aseillaan, purjehti
Stuyvesant, huolimatta Elfsborgin kanoonaista, pienellä laivalla
Delawaren suusta sisään ja perusti (v. 1651) sen länsirannalle,
ainoastaan penikulman matkan päähän Kristiinasta, hänkin puolestaan
linnoituksen, joka sai nimekseen Fort Casimir. Tämä linnoitus, joka
voi estää laivoja pääsemästä sisään jokehen, sai kunnon Printzi-herran
raivostumaan. Mutta hän ei saanut muuta aikaan kuin tulisia muistutuksia
Uuteen Amsterdamiin, sillä kotimaasta ei kuuteen vuoteen ollut tullut
minkäänlaista apua, ja Uusi Göteborg oli palanut poroksi ynnä melkein
koko hänen varastonsa kanssa. Monta kertaa oli hän pyytänyt tullaksensa
kutsutuksi pois, mutta mitään vastausta saamatta. Silloin lähti Printz
herra syksyllä v. 1653 tiehensä siirtokunnasta, jätettyään hallituksen
vävylleen, Johana Papegojalle.

Mutta kauvan odotettu apulaiva, joka vihdoin viimeinkin oli Ruotsista
lähetetty, kulki hänen ohitsensa matkalla. Siinä oli muassa
kauppakolleegin sihteeri Johana Rising, joka oli lähetetty apumieheksi
kuvernöörille. Rising oli ponteva ja päättäväinen mies. Purjehtiessaan
Delawaren suusta sisään, laski hän laivansa Fort Casimirin edustalle ja
pakoitti linnan vähäväkisen hollantilaisen varustusväen antautumaan.
Ruotsin lippu nostettiin vallitukselle, ja linnoitus pantiin parempaan
kuntoon. Se sai nyt toisen nimenkin: Kolminaisuuden-linna. Pian sen
jälkeen Papegoja palasi takaisin Euroopaan, ja koko hallitus jäi
Risingin käsiin.

Mutta kuultuaan että Fort Casimir oli menetetty Ruotsalaisille, antoi
Länsi-Indian komppania Amsterdamissa, Uuden Alankomaan omistaja,
Stuyvesant'ille käskyn viipymättä hyökätä Uuden Ruotsin kimppuun. Se oli
pantava tämän komppaniaan vallan alle. Syyskuussa v. 1654 purjehtikin
Stuyvesant seitsemällä laivalla ja 6 à 7 sadan miehen kanssa joen suusta
sisään ja pakoitti Kolminaisuuden-linnan antautumaan. Niin kävi syyskuun
18 p:nä Kristiinankin, ja sillä oli koko Uusi Ruotsi valloitettu.
Kuusitoista vuotta vain oli se ollut olemassa.

Sekä Kolminaisuuden-linnan että Kristiinan varustusväet saivat lähteä
tiehensä kaikella kunnialla; samoin ruotsalainen kuvernööri
virkamiehineen. Ja sama oikeus suotiin muuten kaikille muillekin Ruotsin
alamaisille; mutta -- sanotaan kuitenkin heittämysehdoissa --"jos jotkut
Ruotsalaiset ja Suomalaiset eivät tyydy lähtemään, niin kuvernööri
Rising saakoon heitä siihen taivuttaa soveliaalla keinolla; ja jos
siihen taipuvat, niin heitä ei ole väkivallalla pysyttäminen; mutta ne,
jotka jäävät, saakoot vapauden pysyä Augsburgin tunnustuksessa ja pitää
tykönänsä yhden opettajan". Ainoastaan 19 miestä teki uskollisuus-valan
Hollantilaisille. Muut kenties aikoivat muuttaa takaisin Euroopaan,
jahka saisivat kiinteän omaisuutensa myydyksi. Mutta miten lienee
ollutkaan, -- harvassa vain oli niitä, joilta lähtöä tuli. Kaikkein
useimmat jäivät paikoilleen. Uudet asuinsijat olivat jo kodikkaiksi
käyneet. Vaikka siis emämaan valta oli loppunut, elivät Ruotsalaiset ja
Suomalaiset ikääskuin pienenä omana yhteiskuntana itsekseen,
Hollantilaisten heitä yhä vieläkin karsain silmin katsoessa. Valloitus
oli tapahtunut verta vuodattamatta, mutta kuitenkin kulki sodan seurassa
ryöstöä ja väkivaltaa. Hollantilaisten hallitustapa oli epäluuloinen ja
siten kyllä tirannillinen. "Niin pian kuin joku Ruotsin entisistä
alamaisista joutui vähimmänkin epäluulon alaiseksi, joko ystävyytensä
tähden indiaanien kanssa tai muista syistä, muutettiin hän heti vastoin
tahtoansa Uuteen Amsterdamiin". Kaikki, jotka olivat asuneet
Kristiina-puron alapuolella, pakoitettiin muuttamaan yläpuolelle, koska
Hollantilaiset tahtoivat yksinomaan isännöidä virran laskupaikoilla.
Sillä tavoin tulivat maan entiset isännät asumaan enemmän yhdessä,
säilyttäen jotakuinkin kansallisuuttaan, ruotsalaisuuden kuitenkin
päästessä yhä enemmän voitolle. Heidän voutinaan oli Hollantilainen van
Dyke, mutta alavoutina eräs Suomalainen Antti Jurgen (Yrjönpoika?), joka
heti alussa oli vannonut uskollisuusvalansa Hollannille. Jokaiselle
"ruotsalaiselle ja suomalaiselle perheelle" pantiin veroa 5 à 6 hollant.
gylleniä.

Onneksi ei Pohjan miesten siirtokunta pitkäksi aikaa jäänytkään
Hollantilaisten vallan alle. Kuten jo olemme kertoneet, joutui, näet,
koko Uusi Alankomaa ja sen kanssa tietysti myöskin "Uusi Ruotsi" v. 1664
Englantilaisten haltuun. Ruotsalais-suomalaisia uutisasukkaita mainitaan
silloin olleen 600. Vuosisadan mennessä umpeen olivat he kasvaneet
likimmiten yhdeksi tuhanneksi. He viihtyivät hyvin uudessa maassaan, ja
ruotsalais-suomalainen tienoo oli kauvan aikaa paraimmin viljelty seutu
Delawaren rannoilla. Ja niinkuin meidän päivinämme kansalaisemme
Amerikassa kohtaloansa kehuvilla kirjeillä tuon tuostakin kutsuvat
sukulaisiaan ja tuttaviaan tuonne valtameren toiselle puolen, niinpä
silloinkin jo tämmöiset kiitoskirjeet tehtävänsä tekivät. Niinpä v. 1664
Amsterdamin kaupunkiin Euroopan Hollannissa oli tullut joukko
suomalaisia perheitä, yhteensä 140 henkeä, vanhoja, nuoria ja lapsia,
jotka olivat menossa Uuteen Ruotsiin. Kuten Ruotsin valtakunnan asiamies
Amsterdamissa tästä seikasta mainitsee, olivat nämä matkalaiset
enimmäkseen umpisuomalaisia -- ainoastaan muutamat miehistä osasivat
ruotsiakin, -- heidän lapsensa kulkivat paitasillaan, ja kovasti he
valittivat rasituksen-alaista tilaansa kotimaassa (Pohjois-Ruotsissa,
sillä he eivät olleet suorastaan Suomen puolelta). Heillä oli muassaan
muutamia Uudesta Ruotsista v. 1657 lähetettyjä kirjeitä, joissa sitä
maata paljon kiitettiin. Niinpä olivat he päättäneet muuttaa sinne.
Tokko sitten perille pääsivät, ei tiedetä. --

Englantilaisen hallinnon alaisiksi jouduttuaan nauttivat Delawaren
Ruotsalaiset ja Suomalaiset samoja oikeuksia kuin vallitseva
englantilainen kansallisuuskin, mutta mitä tämmöinen yhteiskunnallinen
yhteen sulaminen Englantilaisten kanssa vaikutti Pohjolaisten omaan
kansallisuuteen, on tietysti toinen asia. -- William Penn (katso alemp.)
kuvailee Ruotsalaisia ja Suomalaisia seuraavasti: "He ovat
suorasukaista, rotevaa ja ahkeraa väkeä; eivät kuitenkaan ole paljon
edistyneet hedelmäpuiden hoidossa ja istuttamisessa, ikääskuin enemmän
haluaisivat tarpeiden täyttämistä kuin rikkautta ja kauppaa. Arvaan että
indiaanit enensivät heidän huolettomuuttaan, tarjotessaan heille
hyötymisen keinoja, nimittäin nahkoja ja turkiksia rommin ja muun
väkevän juoman edestä. He kohtelivat minua ystävällisesti, kunnioittavat
esivaltaa ja ovat siivoja Englantilaisia kohtaan. He kun ovat kelpo
väkeä ja ruumiiltaan rotevat, niin heillä on kauniit lapset ja melkein
joka huone täynnä; muutamilla on kuusi, seitsemän, jopa kahdeksankin
poikaa. Ja heidän kunniakseen täytyy mun tunnustaa että harvoin olen
nähnyt raittiimpia ja ahkerampia nuorukaisia."

Vaikka, kuten vasta mainitsimme, entisen Uuden Ruotsin asukkailla
Englantilaisten yhteydessä yleensä oli hyvä olla, näkyy kuitenkin ens'
alussa -- ennenkun William Penn sai tämän alueen omakseen --vallinneen
jonkunmoista tyytymättömyyttä, johon lienee etevin syy ollut
englantilaisen kuvernöörin New Yorkissa, Lovelacen, veroitusyritykset;
ja siihen aikaan rikkoontui hetkeksi maan isäntien ja Pohjolaisten väli
vähäisen kapinan kautta, jossa etupäässä Suomalaiset näkyvät olleen
osalliset. Muuan seikkailija, kylän kesken Pitkäksi Suomalaiseksi
(Långe Finn) sanottu, talonpojan renki viraltaan, kehui olevansa
kenraali Königsmarckin poika sekä saaneensa emämaasta toimeksi jälleen
saattaa siirtokuntaa Ruotsin vallan alle. "Hän sai monta seuralaista
varsinkin Suomalaisista", mutta pian tuli hänen valesyntynsä
paljastetuksi, kapina tukehutettiin ja järjestys palautettiin. Långe
Finn itse poltto-merkittiin ja ajettiin maasta pois. "Hänen
seuralaisensa osaksi menettivät tilansa ja tulivat suureen vahinkoon."
Koko tämä seikka on muuten joteskin hämärä.

Siirtokunnan kirkollinen tila kävi 16 sataluvun loppupuoliskolla
joteskin ahtaaksi, se kun ei enää saanut mitään pappia vanhasta
emämaasta. Siihen saakka oli heillä aina ollut oma sielunpaimenensa,
m.m. muuan Johana Campanius, joka myöskin on kirjoittanut kertomuksen
siirtokunnan ensimäisistä vaiheista. Niinikään oli heillä kolme kirkkoa.
-- V. 1693 lähettivät siirtolaiset -- sittenkun Ruotsin kuningas Kaarle
XI oli saanut tiedon heidän tilastaan ja kehoittanut Turun piispaa,
Gezeliusta, heitä auttamaan -- kirjoituksen Ruotsiin, antaen siinä
pyydettyjä tietoja tarpeistaan. He anovat saadaksensa kaksi ruotsalaista
pappia, jotka lupaavat palkita, sekä joukon hengellisiä kirjoja, joista
lupaavat hinnan maksaa. Muuten sanovat he elävänsä varsin onnellisina
maanviljelyksellään ja hyvässä sovussa hallituksensa ja naapuriensa
kanssa. Hengellisessä suhteessa vain oli puutetta. Suomalaisten puolesta
kuitenkin kirjoituksessa lisätään: "Suomalaista pappia ei ole meillä
ollut emmekä tarvitsekkaan, sillä me ymmärrämme kaikki ruotsia." Muassa
oli luettelo ruotsalaisen seurakunnan perheistä. Niitä oli yhteensä 139
ja asukkaita kaikkiaan 938. Nimissä huomaa monta, jotka silminnähtävästi
ovat suomenkielistä syntyperää, kuten esim. Nils Laican (Laikkanen),
Eric Molica (Molikka), Hindric Parchon (Parkkonen), Olle Kuckow (Kukko)
y.m. -- Vuonna 1697 tuli vihdoin Ruotsista kaksi pappia ja joukko
ruotsinkielisiä kirjoja. Suomalaisista ei enää ollut puhetta. Heidän
kielellinen kansallisuutensa oli jo tähän aikaan sammunut; eikä olekkaan
siinä mitään ihmettelemistä, koska ei ollut milloinkaan mitään
vaikuttavaa mahtia olemassa, joka sen säilyttämisestä olisi huolta
pitänyt. Mutta vaikka Ruotsalaiset saivat pappinsa ja kirjansa, sammui
heidänkin kansallisuutensa vähitellen, niin että 17 sataluvun
loppupuolella jo kaikki puhuivat ainoastaan englannin-kieltä. Sillä
kielellä täytyi heille viimein niiden pappienkin saarnata, joita yhä
lähetettiin vanhasta emämaasta. Viimeinen ruotsalainen pappi kuoli v.
1831. Hänen nimensä oli Niilo Collin.

Se erämaa, jossa Ruotsalaisten ja Suomalaisten aura ensiksi vakoa teki,
on nyt kukoistavana maakuntana, jota luonnon ja ihmisen työt yhdessä
kaunistaa. Kolmella valtiolla on siitä osansa: Kristiinan ja Fort
Casimirin ympärillä leviää pieni Delaware-valtio; pohjoispuoli, Uuden
Göteborgin ja Korsholman seudut, on Pennsylvaniaa ja viimein Elfsborgin
ympärystö New Jersey-valtiota, -- kaikki voimakkaan ja vapautta
rakastavan väestön hallussa, jonka kanssa Ruotsalaiset ja Suomalaiset
helposti sulivat yhteen.


5. Maryland. Carolina..

Melkein yhteen aikaan kuin Uuden Englannin siirtokunnat oli maa
Potomac-joen pohjois-puolella, nykyinen Maryland, tullut avatuksi
asutukselle. Tämän maakunnan kanssa syntyi aivan uusi laji siirtokuntia.
Siihen saakka oli menetelty niin, että kruunu luovutti omistusoikeutensa
seuroille eli yhtiöille, "komppaniioille", jotka sitten toimittivat
asutuksen. Sillä tavoin oli syntynyt Virginia, sillä tavoin Uusi
Englantikin. Nyt alkoivat kuninkaat yksityisille, enimmäkseen
suosituilleen ja hovimiehille, mutta myöskin velkojilleen lahjoittaa
isoja maa-alueita Amerikassa, huolimatta siitä oliko samat alueet jo
ennen annettu muille. Lahjan-saaja oli sitten asianomaisen alueen
proprietor, omistaja.

Sillä tavoin sai lordi Yrjö Calvert Baltimore, joka oli Kaarle I:n
ministereitä, tältä omakseen silloisen Virginian pohjoisimman osan,
Potomac-joen pohjoisen rantakaistaleen. Se oli ihanaa, hedelmällistä
maata, jolla oli hyvät satamat sekä Chesapeak-lahden että Atlantin
rantavedessä. Lordi Baltimore oli jaloluontoinen ja valistunut mies.
Itse hän oli uskonluopio, katolisuskoon kääntynyt, ja hän avasi maansa
kaikille kristityille siirtolaisille, joiden joukossa sattui olemaan
muutamia Ruotsalaisia ja Suomalaisiakin. Ilman mitään kirjoitettua lakia
tuli uskonvapaus pian käyttöperäiseksi tavaksi Marylandissa. (Maa sai
nimensä kuningatar Henrietta Maryn kunniaksi.) Siirtolaiset saivat vapaan
hallitussäännön kaksihuoneisen edustuslaitoksen kanssa. Itse tahtoi
lordi Baltimore vain perustuslaillisena hallitsijana hoitaa siirtokuntaa
taikka asettaa maaherran sijaansa. Kuninkaallinen vapaakirja saatiin
kesäkuun 22 p:nä v. 1632. Maan asuttamisen toimitti paraasta päästä
lordin veli Leonard Calvert. Vapaamielisen hallitusmuotonsa turvissa oli
Maryland tupakkakauppoineen onnellinen siirtomaa. Sen pääkaupunki
Baltimore on nyt Amerikan mahtavimpia satamakaupunkeja.

Toisin menettelivät sitä vastoin maan mahtavat Carolinassa. --Tämän
siirtokunnan olivat oikeastaan perustaneet jo v. 1562 ranskalaiset
hugenotit, amiraali Coligny'n toimesta. Mutta kolme vuotta myöhemmin
tunkeusi maahan joukkokunta Espanjalaisia, jotka tappoivat kerettiläiset
Ranskasta ja ottivat maan omaan haltuunsa. Tosin kostivat Ranskalaiset
pian kyllä tämän hirmutyön, mutta kun sittemmin englantilaisia
uutisasukkaita ilmestyi Carolinaan, ja kun vuosisadan kuluessa koko
joukko katolilaisia ja puritaanilaisia siirtolaisia heihin yhdistyi,
jäivät Ranskalaiset lopuksi vähemmistöön. Näin ollen, ja kun
Ranskalaiset ja Espanjalaiset jo melkein olivat jättäneet koko
siirtokunnan, lahjoitti sen Kaarle II ylhäisille englantilaisille
aatelisherroille, jotka tällä lavealla alalla saisivat hallita ja
vallita mielensä mukaan. Siihen kuului silloin sekä Pohjois- että
Etelä-Carolina. Taas tulvaili maahan kaikellaista kansaa: perheitä
Uudesta Englannista, maailman paraimpia uutisviljelijöitä, Languedoc'in
hugenotteja, Skotlantilaisia, Irlantilaisia, Hollantilaisia,
Englantilaisia Barbados-saarelta Länsi-Indiassa. Lordi Shaftesbury,
tunnettu politikoitsija ja yhteiskunnallinen haaveilija, joka oli maan
etevimpiä isäntiä, sommitteli yhdessä filosofi Locke'n kanssa
siirtokunnalle hallitussäännön, jonka mukaan tänne oli perustettava
perinnöllinen aatelisvalta ja keski-aikainen läänityslaitos. Maa
jaettaisiin kreivi- ja paronikuntiin "maakreivineen" ja "kazikeineen",
ja tämän maa-aatelin valtaan jätettäisiin koko lainsäädäntö ja veroitus.
Tähän loistavaan kehykseen sijoitettiin sitten Englannin
valtiokirkkokin, piispoineen ja muine pääpappineen.

Mutta vakavat miehet Uudesta Englannista ja Skotlannista eivät tästä
loistosta vähintäkään välittäneet. He hosuivat sen luotaan, ja Locken
suurenlaatuinen hallitusmuoto oli ikuiseksi aikaa naurettava
valtiollinen hullutus. Siirtolaiset sitä paitse olivat jo itse säätäneet
hallitusmuodon, joka paremmin vastasi heidän tarpeitansa. Se kannatti
itsehallintoa ja uskonnollista vapautta. Heidän täytyi tosin pitää
luonansa proprietorien eli omistajien lähettämä maaherra, mutta tarkasti
valvottiin ett'ei tämä saanut vähintäkään supistella heidän
oikeuksiansa; ja kun kerran eräs kuvernööri semmoista yritti, pistivät
he hänet laivaan ja lähettivät takaisin Englantiin. Vuosisadan lopussa
oli kummallakin Carolinalla, jotka erotettiin v. 1673, itse teossa ellei
kohta nimeksi, täydellinen itsehallinto. Proprietoritkin viimein
jättivät koko siirtokunnan oman onnensa nojaan. Se oli heille huono
"affääri."


6. Pennsylvania. Georgia.

V. 1666 oli Kaarle II lahjoittanut vasta valloitetun Uuden Alankomaan
veljellensä, Yorkin herttualle, joka Englannin historiassa on tunnettu
nimellä Jaakko toinen. Hänen mukaansa sai sekä maakunta että kaupunki
Hudson-joen suussa nimekseen New York. Tämä siten myöskin oli
proprietori-siirtokuntia.

Kaarle II:n kuoltua ja mainitun Jaakon päästyä hallitukseen seurasi
kovat ajat tämän seudun siirtokunnille. James (Jaakko) toinen ei
saattanut noita vapaita yhteiskuntia kärsiä. Hän vihasi niitä sydämensä
pohjasta, ja hänen käskynhaltiansa Andros koki riistää niiltä pois
kaikki oikeudet ja vapaat laitokset, määräten itse veroja oman mielensä
mukaan. Massachusettsin täytyi luopua kartastaan ja vastaan-ottaa
kuninkaallinen kuvernööri. Rhode Island ja Connecticut pysyivät
hallitusmiestensä viisaiden toimien johdosta vapaina.

Viimein -- vuonna 1688 -- syöksi vallankumous Englannissa tirannin
valta-istuimelta pois, ja siirtokunnat saivat vapaat laitoksensa osaksi
takaisin.

Nykyiset valtiot New Jersey ja Delaware (entinen Uusi Ruotsi) olivat
osia Uudesta Alankomaasta. Mutta siitä eroitti ne Yorkin herttua, joka
lahjoitti edellisen ja myi jälkimäisen. New Jersey tuli
proprietori-siirtokunnaksi. Mutta täällä kävi niinkuin Carolinassa.
Voimakkaat siirtolaiset Uudesta Englannista ja Skotlannista asuttivat
itä-osan, ja kvääkärit pääsivät isännöimään länsi-osassa. Nämä pitivät
puoltansa proprietoreja vastaan ja säätivät itselleen väkisinkin vapaat
laitokset, kunnes viimein proprietorein oli täytymys kokonaan väistyä
pois. Vallankumouksen perästä New Jersey tuli kuninkaalliseksi
siirtokunnaksi.

Delawaren osti mainehikas William Penn. Hän oli syntynyt Londonissa v.
1644, sai kasvatuksensa Oxfordin kirkko-opistossa (the college of
Christ-church) ja liittäytyi aikaisin kvääkärien (the qvakers =
vapisijat) omituiseen uskonnolliseen lahkokuntaan, tunnustaen näiden
kanssa ainoastaan sisällistä ääntä jokaisessa ihmisessä hänen uskonsa
ylimmäksi ohjenuoraksi ja harrastaen suurta yhteistä ja yhtäläisyydelle
rakennettua veljeskuntaa kaikkein ihmisten kesken, olkoot nämä mitä
rotua hyvänsä. Vietettyään uskonsa vuoksi monta vuotta vankeudessa ja
harhailtuaan kauvan vierailla mailla, päätti William Penn, vapaaksi
päästyään, perustaa turvapaikan uskon tähden vainottuja ihmisiä varten,
mitä tunnustusta hyvänsä nämä olivatkin. Hänen isänsä oli Britannialle
tehnyt monta hyvää-työtä, m.m. valloittanut Jamaican, ja kruunu oli
hänelle velassa. Kaarle toinen mielellään suostui maksamaan pojalle
maa-alueella Amerikassa. Siten sai Penn v. 1681 laaditun lahjoituskirjan
kautta omakseen koko maa-alueen New Yorkin ja Marylandin välillä sekä
oikeuden hallita ja vallita sitä miten ikinä tahtoi. Ja ihana olikin se
maa, joka tuli hänen osaksensa. Alleghany-vuorilta lännessä laskee
maakunta hiljoilleen, vuorten, laaksojen, kukkulain ja hedelmällisten
tasankojen vaihdellessa, alas Delawaren lahdelle ja joelle. Suuri
Susquehanna-virta kiertelee sen keski-osan läpi, laskeutuen viimein
Chesapeak-lahteen. Siirtomaa sai nimekseen Pennsylvania eli Pennin
metsistö. Sen itäosissa asui jo Ruotsalaisia, Suomalaisia ja
Hollantilaisia, mutta muualla ainoastaan indiaanit. Ja koska Penn tahtoi
että nämäkin -- indiaanit --tunnustaisivat hänen oikeutensa maahan, osti
hän heiltä heidän alueensa. Siinä kirjeessä, jonka hän oston
aikaan-saamiseksi lähetti heidän päälliköilleen, lausutaan muun muassa:

"Minua kovasti liikuttaa se tylyys ja vääryys, jota ihmiset usein
harjoittivat teitä kohtaan, tullessaan luoksenne uhratakseen teidät
omien etujensa tähden eikä näyttääkseen teille esikuvaa
kärsivällisyydestä ja hyväntahtoisuudesta. Kuullakseni on tämä seikka
usein vaikuttanut levottomuuksia, nurisemista ja katkeruutta, toisinaan
verenvuodatustakin. Siitä on suuri Jumala pahoillaan. Minä en ole mikään
semmoinen ihminen, minä rakastan ja kunnioitan teitä ja toivon
ystävällisen, oikean ja rauhallisen käytöksen kautta saavuttavani samaa
teidän puoleltanne. Niitä miehiä, jotka olen lähettänyt teidän
luoksenne, elähyttää sama henki. He ovat toimivat sen mukaan, ja jos
joku heistä loukkaisi teitä taikka teidän väkeänne, niin saatte pikaisen
ja täydellisen korvauksen oikeutta rakastavain miesten antaman tuomion
kautta, jotka miehet ovat yhtä suureksi osaksi valittavat kummaltakin
puolen. Pian tulen minä itse teidän tykönne, ja silloin voimme vapaammin
puhua kaikista asioista. Vastaiseksi lähetän asiamieheni luoksenne
sopimaan teidän kanssanne maan-luovutuksista ja pysyväisestä rauhasta.
Toivon että te kohtelette heitä ja meidän väkeämme ystävällisesti sekä
pidätte hyvänänne ne lahjat, jotka lähetän merkiksi hyvästä tahdostani
ja päätöksestäni elää teidän kanssanne oikeutta, rauhaa ja
ystävällisyyttä harjoittaen."

Kun sopimus indiaanien kanssa oli saatu aikaan, kuljetti Penn tähän
maahansa suuret joukot uskolaisiaan, jotka hän oli vapauttanut
hirvittävistä vankiluolista Englannissa. Sen ohessa kutsuttiin erinäisen
julistuksen kautta kaikki vainotut ihmiset Euroopassa asettumaan
Pennsylvaniaan. Kutsumusta noudattikin suuri joukko uutteria Saksalaisia
ja Ranskalaisia, jotka pian kyllä tekivät Pennsylvanian pohjois- ja
länsi-osista mitä ihanimman yrttitarhan maan päällä. Siirtolaiset saivat
itse säätää hallitusmuotonsa, joka turvasi heille itseveroituksen ja
lainsäädännön oikeuden. Ainoastaan toimeen-paneva valta jäi
proprietorille tai hänen lähettämilleen maaherroille. Hallitussääntö
sitä paitse määräsi täydellisen uskon-vapauden.

Vuonna 1682 lähti Penn itse 2,000 siirtolaisen kanssa uuteen maahansa,
jossa kaikki asukkaat tervehtivät häntä riemulla. Hän kulki
Delaware-jokea ylöspäin, valitakseen paikkaa ensimäiselle suurelle
kauppa-asemalleen Pennsylvaniassa. Pysähtyen Schuylkill'in ja Delawaren
väliselle kairalle, ryhtyi hän välipuheisin indiaanien kanssa, osti
heiltä maakappaleen, jonne sanottu kauppapaikka oli perustettava, ja
solmi rauhaliiton heidän kanssansa. Indiaanit puolestansa lupasivat
seuraavaa: "Tämä ystävyys on oleva pilvetön, niin puhdas ja säteilevä
kuin aurinko kauniimmassa valossaan; sitä kietova side ei ole koskaan
katkaistava, niin kauvan kuin tähdet tuikkivat taivaalla." Se vanha
tammi, jonka alla indiaanit ensi kertaa pitivät kokousta Pennin kanssa,
tuli koko seudulle pitkäksi aikaa suuren hartauden esineeksi. Sen
siimeksessä uudistettiin sitten vielä monta kertaa vanhat lupaukset. Ja
niille tienoille nousi ennen pitkää ryhmä puumökkiä, joille Penn antoi
nimeksi Veljesrakkaus, Filadelfia. Siinä kylässä asuu meidän
päivinämme lähes yksi miljoona ihmistä, ja se on suuruudeltaan kolmas
Amerikan Yhdys-Valtain kaupungeista.

Viisikymmentä vuotta Pennsylvanian asuttamisesta, v. 1732, perusti
Pennin ja Roger Williams'in sielunheimolainen James Oglethorpe,
ylevämielinen Skotlantilainen, Georgian siirtokunnan Carolinan
eteläpuolelle. Se sai nimensä kuningas Georg eli Yrjö II:n mukaan, joka
Oglethorpille myönnytti oikeuden sen asuttamiseen. Ihmisystävällinen
Skotlantilainen muutti sinne monta tuhatta onnetonta, jotka hän oli
lunastanut Englannin velkavankiloista; ja pian tulvaili hänen maahansa
paljon muitakin ihmisiä Skotlannista ja Saksasta. Vähitellen rupesi
tämäkin siirtomaa kukoistamaan ja oli vapaussodan alkaessa hankkinut
itselleen samat oikeudet kuin molemmat naapurit pohjosessa,
Carolinat. Niinkuin nämäkin lakkasi Georgia pian kyllä olemasta
proprietori-siirtokuntana ja tuli kuninkaalliseksi, s.o. siirtomaan
maaherraa ei asettanut enää proprietori virkaan, vaan kruunu.

Tämmöisiä kuninkaallisia siirtokuntia olivat sen ohessa
Virginia, New Jersey, New York, Massachussetts ja New Hampshire.
Proprietori-siirtokuntina pysyivät Maryland, Pennsylvania ja Delaware.
Näissä kaikissa siirtomaissa oli edustuslaitos, tavallisesti kaksi
"kamaria;" mutta eduskunnan päätökset olivat, ennen pääsemistänsä
voimaan, maaherran vahvistettavat, ja neuvoskunnan eli ylikamarin
nimitytti enimmäkseen kruunu tai proprietori. Toisin oli laita n.s.
kartta-siirtokunnissa, joilla oli kuninkaallinen vapauskirja. Semmoisia
olivat ainoastaan Rhode Island ja Connecticut. Näissä valitsi kansa itse
kaikki virkamiehensä, ylimmästä alimpaan, maaherralla ei ollut mitään
veto- eli kielto-oikeutta, ja kumpasenkin kamarin valitsi niinikään
kansa. Semmoinen oli alkuansa myöskin Massachusetts, kunnes, kuten
olemme nähneet, James II riisti siltä kartan pois; ja uudessa, joka
saatiin Englannissa tapahtuneen vallankumouksen perästä, ei enää ollut
oikeutta kuvernöörin valitsemiseen.

Valtiollisiin oloihinsa nähden olivat siten nämä kolmetoista
siirtokuntaa varsin erilaiset. Ja paljon erilaisuutta oli niinikään
niiden maan-laadussa, ilmanalassa, kansanluonteessa j.n.e. Toista oli
Uusi Englanti verrattain niukempine maaperineen ja vakavine,
kansanvaltaisine väestöineen, toista Virginia rikkaine tasankoineen ja
ylimysvaltaisine kasvimaan omistajineen. Ja väestö itse oli mitä
kirjavinta sekamelskaa: Englantilaisia, Skotlantilaisia, Irlantilaisia,
Saksalaisia, Hollantilaisia, Ruotsalaisia, Suomalaisia, Ranskalaisia,
puhumattakaan neekereistä, joita jo oli melkoinen määrä. Mutta tästä
kirjavuudesta huolimatta rakastivat he kaikki vapaita laitoksia taikka
oikeammin: laitoksia, jotka sopivat heidän oloihinsa. Tässä kohden
vetivät kaikki siirtokunnat yhtä köyttä, Itseveroitus-oikeuden puolesta
taisteli Virginia yhtä voimakkaasti ja yhtä innollisena kuin
Massachusetts, ja viimeinpä astuikin suuren vapaussodan johtajaksi
virginialainen mies. -- Ulkonaisetkin erilaisuudet katosivat
katoomistaan, ja jo 18 vuosisadan keskivaiheilla oli eri siirtokuntain
erilaiset väestö-ainekset enimmäkseen sulaneet yhteen, yhdeksi ainoaksi,
englannin-kieltä puhuvaksi kansaksi.



XIII.

Englantilaiset valloittavat Canadan.


Ken nuoruudessaan on lukenut Fenimore Cooper'in kertomuksia, hän
varmaankin säilyttää sielunsa silmän edessä mitä parahimman kuvaelman
niistä tuhansista taisteluista, joita siirtolaiset Pohjois-Amerikan
rannikkomailla saivat kestää alueittensa alkuperäisiä isäntiä vastaan.
Indiaanit, harmissaan maansa ylpeille anastajille, hyökkäsivät tuon
tuostakin rajaseutujen yksinäisten uutistalojen kimppuun ja tappoivat
säälimättä niiden asujamet. Siitä sitten seurasi verinen kosto
siirtolaisten puolelta, ja punanahkojen wigwamkylät haihtuivat
ratisevana liekkinä ilmaan. Nämä tämmöiset kähäkät olivat melkein
jokapäivästä leipää uutisasukkaalle läntisemmissä erämaissa, kunnes
veljien viljelys häntäkin saavutti ja naapurit pääsivät auttamaan. Mutta
tämä metsäläiselämä kasvatti sukupolven tarkkasilmäisiä pyssymiehiä,
joita pian tarvittiin vieläkin suuremman vaaraan uhatessa.

Ne suuret sodat, joita 17 ja 18 vuosisadan kuluessa Ranska ja Englanti
Euroopassa keskenään kävivät, ulottuivat aina myöskin Amerikaan, jossa,
kuten olemme kertoneet, Ranskalaisillakin oli tukeva jalansija,
nimittäin Canadassa. Heidän kuvernöörinsä Quebekissä kokosivat suuret
sotajoukot punanahkoja, jotka hävittäen ja polttaen tunkesivat Uuden
Englannin ja New Yorkin maakunnan rajaseutuihin. Ja Englantilaiset
maksoivat samalla mitalla. Heidän palkkaamansa irokeesit pujahtivat tuon
tuostakin polttaen ja tappaen Canadaan. Indiaanilaisia etujoukkoja
seurasi sitten säännöllinen sotaväki kummaltakin puolen, käyttäen
tavallisesti kulkutienään sitä pitkää laaksoa, joka Montreal'in seudulta
ulottuu Hudson'iin asti. Tämän laakson täyttävät George- ja
Champlain-järvien pitkulaiset vesistöt, jotka yhdessä Hudson- ja S:t
Lawrence-jokien kanssa, joihin ne laskevat, muodostavat melkein
yhtämittaisen vesiväylän New York'ista Quebekiin. Tänne rakennetiinkin
jo aikaisin joukko linnoituksia, joista Ticonderoga ja Crownpoint
Champlain-järven rannalla olivat tärkeimmät. Ne olivat milloin minkin
riitaveljen käsissä. Ja emämaan synnyttämiin sotiin täytyi siirtolaisten
ottaa osaa sekä raha- että veriverolla.

Eikä ainoastaan Canadan rajoilla näitä rajasotia käyty.
Alleghany-vuorten länsipuolella, Ohion lähteillä, oli avara, autio alue,
jota Virginia väitti omakseen, käyttäen siellä metsästäjiään ja
maanmittariaan. Täällä retkeili jo myöskin -- 1750-luvun alussa
-- Virginian kuvernöörin toimesta Yrjö Washington sotaisissa
yrityksissä sillä Quebekin kuvernöörit puolestaan pitivät Ohio-aluetta
Ranskan omana ja olivat sinne rakentaneet Fort Duquesne nimisen
linnoituksensa, samalle paikalle, jossa Pittsburghin kaupunki nyt
sijaitsee. V. 1755 lähetti Englannin hallitus sotajoukon, jota johti
kenraali Braddock, tätä linnoitusta valloittamaan; mutta Ranskan
palkkaamat indiaanit olivat väijyksissä metsässä ja hakkasivat
Braddockin sotajoukon melkein tykkänänsä maahan. Ainoastaan Washingtonin
rohkeus ja toimekkuus pelasti sen vähäiset tähteet.

Maailmanvaltojen välinen sota sai Englannin puolelta paremman vauhdin
vasta sitten, kun William Pitt vanhempi oli astunut hallituksen
etupäähän. Hän pani menemään yhdellä kertaa kolme armeijaa Canadaa
vastaan. Näistä valloitti yksi Fort Niagaran, toinen Ticonderogan ja
Crownpointin; mutta kolmas, nerokkaan kenraali Wolfe'n johtamana,
kulki vahvalla laivastolla S:t Lawrence- jokea ylöspäin Quebekiä kohden.
Tämä kaupunki oli lujilla linnoituksilla varustettu ja asemansakin
puolesta hyvissä turvissa. Sitä arveltiin mahdottomaksi valloittaa, ja
sen puolustajana oli urhokas, ponteva kuvernööri Montcalm. Mutta
Wolfessa, joka vielä oli vallan nuori mies, asui leijonan rohkeus,
samalla kun hänen tulisen sielunsa lentoa ohjasi taitavan sotapäällikön
aprikoiva äly.

Hän oli saanut koetella oppiansa Euroopan tappotanterilla ja viimeiksi,
v. 1758, armeija-osastolla, joka enimmäkseen oli muodostettu
siirtomaiden asukkaista, valloittanut vahvan Louisbourg nimisen
linnoituksen, joka puolusti S:t Lawrencen suuta. Tappelu Quebekin luona
kävi mitä rajuimmaksi. Ensimmältä näkyi voitto kallistuvan Ranskalaisten
puolelle, ja heidän peitetyt patteriansa syöksivät ryntäävän vihollisen
takaisin, saattaen Englantilaisille kauhean mieshukan. Mutta muutamana
pimeänä syysyönä kuljetti Wolfe väkensä erästä jyrkkää polkua myöten
Ranskalaisten takana olevalle ylätasangolle ja rupesi täältä
äkki-arvaamatta pommittamaan heidän asemaansa. Ranskalaiset puolestaan
hyökkäsivät ulos vihollistansa vastaan, mutta niin tuima oli tämän tuli,
että heidän kolonnansa joutuivat epäjärjestykseen ja viimein hävisivät
hurjaan pakoon. Englantilaisten voitto oli täydellinen. Mutta sen hinta
kävi kuitenkin kalliiksi. Wolfe oli kaatunut. Ennen kuoltuaan sai hän
kuitenkin, kuten muinoin Epaminondas Mantineian luona, ilosanoman
vihollisen täydellisestä tappiosta ja heitti henkensä, antaen viimeisen
määräyksen voiton käyttämisestä. Mutta myöskin urhokas Montcalm oli
haavoittunut ja kuoli pari tuntia myöhemmin kuin onnellisempi
vastustaja.

Tämä lopputappelu tapahtui syyskuun 13 p:nä 1759, ja jo seuraavana
päivänä antautui Quebek. Vuoden kuluttua, sittenkun myöskin Montreal oli
menetetty, jättivät Ranskalaiset Canadan voittajan haltuun; ja koko
Pohjois-Amerika Hudsonin lahdesta pohjosessa Mexikon rajalle saakka oli
Englannin omana.

Syynä Ranskan vallan häviöön Amerikassa ei ollut ainoastaan hetken
heikkous, vaan koko ranskalainen siirtokunta-järjestelmä. Sen valta
ulottui äärettömän suuren alueen ylitse, mutta tämä alue oli enimmäkseen
jäänyt asuttamatta. Ainoastaan tuolla täällä joku linnoitus tai
kuninkaallisella nimimerkillä varustettu, puuhun kiinnitetty vaskilevy
siellä täällä erämaassa ilmoitti Ranskan yliherruutta. S:t Lawrencen
rannoilla Canadassa oli tosin kokoontunut väestö, mutta tämäkin kaipasi
sitä vapautta, joka yksinään voi puolustuksen intoa ja kuntoa synnyttää.
Virkamiehet, jesuiitit ja lääniherrat pitivät sitä alituisessa
ala-ikäisyyden tilassa. Toisin oli laita englantilaisissa maakunnissa.
Uutisasukas oli vapaa, ja hän piti sitkeästi kiinni kerran
voittamastansa turpeesta. Naapuriensa kanssa muodosti hän lujan
yhteiskunnan; ja kaikki rannikon siirtokunnat olivat yhdessä ryhmässä
eikä niin kovin hajallansa kuin Ranskan siirtolaiset. Sitä paitse näiden
-- Ranskalaisten -- esivalta itse siirtokunnassa oli aivan rappiolla.
Maaherrat ja jesuiitit riitelivät alinomaa, ja virkamiehet elivät
lahjuksilla. Voimakas Montcalm oli ainoa, joka vielä voi pitää Ranskan
valtaa pystyssä, mutta hänen kuoltuaan hajosi kaikki tyyni. Ranskan
siirtolaisia Canadassa säästi Englanti minkä mahdollista, antaen heidän
kauvan säilyttää keski-aikaiset läänityslaitoksensa, jopa
oikeustapansakin. Mutta kun Englantilaisia rupesi tulvailemaan maahan
liian kosolta, tuntui viimein Ranskalaisille maa heidän jalkojensa alla
epäkodikkaalta, ja he nousivat kapinaan. Viisaiden myönnytysten kautta
se kuitenkin saatiin taukoomaan, ja Ala-Canada, Ranskan alkuperäinen
siirtomaa, on meidän päivinämme yhtä lainkuuliainen osa Britannian
valtakunnasta Amerikassa kuin puhtaasti englantilaiset maakunnat. Canada
on, näet, vieläkin Englannin omaa, vaikka tuskin enää muuta kuin
nimeksi. Viisastuneena siitä vahingosta, jonka vanhojen siirtokuntain
luopumus tuotti, antoi emämaa uudelle siirtomaalleen melkein täydellisen
itsehallinnon, ehkäisten täten luopumuksen halua.

1880-luvulla solmivat kaikki brittiläiset maakunnat Pohjois-Amerikassa
liiton, niin että ne nyt muodostavat unionin, jonka liittoparlamentti
ratkaisee kaikki yhteiset asiat, mutta muuten hoitaa kukin maakunta itse
sisällistä hallintoansa, -- siis ihan Yhdys-Valtain mallin mukaan. Suuri
onkin nyt jo tämä englantilainen siirtomaavalta Amerikassa. Canadan
alueesen luetaan, paitsi entistä Ylä- ja Ala-Canadaa (Ontario ja Quebek)
sekä sisämaan metsästysmaita, myöskin metalli- ja kalarikas British
Columbia lännessä, Tyvenen meren rannalla, joka pohjoisen
Pacific-rantatien kautta on yhteydessä itäisempien maakuntain kanssa.



XIV.

Siirtokunnat ja Englanti riitautuvat. Benjamin Franklin.


Jo 16 sataluvun keskivaiheilla oli Englanti sulkenut siirtokuntain
satamat kaikilta muilta laivoilta kuin omiltaan, se kun itse teossa
-- niinkuin muutkin aikakauden siirtomaa-vallat -- arveli siirtokuntain
olevan olemassa ainoastaan emämaan rikastuttamista varten. Mitä tämä
"merenkulku-laki" (act of navigation) merkitsi, ymmärtää helposti.
Kaikki tuontitavarat olivat otettavat ainoastaan Englannista ja
englantilaisilla laivoilla maahan kuljetettavat, samaten kuin kaikki
siirtokuntain tuotteet yksistään englantilaisissa laivoissa maasta
vietävät. Ja vientitavara oli ainoastaan raaka-aineita. Niiden valmistus
muuksi oli ankarasti kielletty. Siirtolaisten täytyi myydä
raaka-aineensa polkuhinnasta ja sitten ostaa ne tehdastuotteina takaisin
suunnattomalla pakkohinnalla. Amerikalaiset oikeutetussa vihassaan
kuitenkin tätä sortolakia kiersivät oikein suurenmoisella
salakuljetuksella. Sen määräyksiä tosin sittemmin lievennettiin, niin
että siirtokunnat saivat viedä ja tuoda tavaransa omillakin laivoillaan,
mutta vielä he eivät saaneet itse jalostaa raaka-aineitansa. Kotimaista
teollisuutta ehkäisi niinikään suuressa määrin neekeri-orjain tuonti; ja
siinä kauniissa kaupassa olivat osallisina sekä Englannin kauppiaat että
sen korkea ylimystö, prinssit, jopa itse kuninkaatkin. Orjatyön kautta
tukehutettiin vapaa työ ja siten kaikkinainen teollinen yritteliäisyys.
Samaa tarkoitusta varten oli jokainen käsityöläinen kielletty pitämästä
enemmän kuin kaksi oppipoikaa.

Ja muutenkin harjoitti emämaan hallitus kaikellaista väkivaltaa, jopa
selvää vilppiäkin. Kun tahdottiin uutisasukkaita erämaihin, silloin
jaettiin runsaalla kädellä vapauskirjoja, jotka tarjosivat jos
jonkinlaisia oikeuksia. Mutta tuskin olivat uutisasukkaat saaneet
viljelysalansa muokatuksi ja järjestäneet olonsa vapauskirjain mukaan,
ennenkun nämä riistettiin heiltä pois ja äkki-arvaamattomia rasituksia
tahdottiin sysätä heidän niskoilleen. Ainoastaan jäykkä vastustus voi
pelastaa heidän vapautensa.

Tämän kaiken ohessa olivat myöskin emämaan lähettämät maaherrat
useimmasti joteskin epäkelpo miehiä, jotka tulivat tänne ainoastaan
parantaakseen huonoa talouttaan, saatuaan virkansa ystävien kautta
hovissa tai parlamentissa, joille sitten joku osa ryöstöistä oli
jaettava. Pahennus emämaan hallituspiireissä olikin tähän aikaan vallan
törkeä. Virkoja myytiin julkisesti, ja toinen puoli parlamentin
jäsenistä olivat ostaneet paikkansa, myydäkseen sitten taas äänensä
hallitukselle. Siirtokuntain kuvernöörien ahnaus vaikutti joskus
kähäköitä. Muuan Berkeley Virginiassa 1670-luvulla tukehutti semmoisen
kapinoitsijain vereen. Kuvernöörit saivat kuitenkin palkkansa
siirtokunnilta eikä emämaasta, ja asukkaat pitivät tavallisesti
puoltansa siten, että kieltäytyivät palkitsemasta tirannillista
maaherraa.

Tästä kaikesta sorrosta huolimatta kehittyivät kuitenkin siirtomaat
vapaiden yhteiskunnallisten laitostensa turvissa, ja niitä ne sentähden
varoivat kuin silmäänsä. Itsehallinnon peri-aate tunkeusi pienimpäänkin
kuntaan. -- 17 vuosisadalla olikin Englannilla niin paljoa tekemistä
omissa sisällisissä rettelöissään, että siirtokunnat saivat jäädä
joteskin unohduksiin ja rauhassa varttua vahvoiksi ja vapaiksi. Mutta
tämä ei ensinkään miellyttänyt kuvernöörejä. Kirjoituksissaan kotimaahan
oli heillä aina jotakin pahaa kantelemista. Siirto-asukkaat muka olivat
kapinoitsijoita, jotka tarvitsivat ankaraa kuria kotimaan puolelta. Kun
tämä kotimaa nyt jälleen käänsi heihin silmänsä, näki se edessään
kolmetoista itseään-hallitsevaa maakuntaa, joiden perittyjä oikeuksia
oli vaarallista loukata, niin kauvan kuin Englannin vallan naapureina
olivat Ranskalaiset Canadassa, jotka ehkä voisivat näitä maakuntia
auttaa; mutta kun juuri näiden tehokkaalla avulla Ranska oli kukistettu
ja kuningas Yrjö III:n kanssa uusi järjestelmä Englannin hallituksessa
päässyt valtaan, päätettiin, kun päätettiinkin, tehdä loppu
siirto-asukkaiden vapauden-unelmista ja panna heidät Englannin
parlamentin tuomio-vallan alle, jolloin tämä parlamentti tietysti tulisi
veroittamaan ja vallitsemaan heitä aivan kuin kotimaan asukkaita.
Siirtokuntain vapauskirjat kumottaisiin, niiden edustuslaitos
lakkautettaisiin, ja emämaa ne laskisi välittömän valtansa alle. Tämä
arvattavasti tulisi synnyttämään vastarintaa, mutta senpä tähden
majoitettaisiinkin uutis-asukkaiden keskuuteen pysyväinen sotajoukko,
jonka kustannukset he itse saisivat suorittaa parlamentin määräämän
veron kautta.

Tätä yritystä kannatti nuori kuningas itse, ja hyökkäys alkoi v. 1761
vanhan merenkulku-lain koventamisella. Samassa säädettiin että kaikki
tuomarivirat Amerikassa jäävät asianomaisten virkamiesten haltuun
ainoastaan niin pitkäksi aikaa kuin kuningas suvaitsee sallia.
Oikeuslaitoksista, näet, tahdottiin nöyriä palvelijoita kruunulle. Mutta
myöskin uskonnollista vapautta uhattiin. Englannin piispat tahtoivat
siirto-asukkaille tyrkyttää juuri samat valtiokirkolliset laitokset,
jotka olivat ajaneet heidän esi-isänsä etsimään turvapaikkaa valtameren
toiselta puolen. Ja Yrjö III, jonka ymmärrys ei kuullut varoittelevia
hoi-huutoja, sanoi piispojensa pyrintöihin: amen!

Mutta Amerikalaiset eivät olleet niinkään ilman mutkitta
kukistettavissa. Vapautensa vaaran-hetkenä nousivat nämä siirtokunnat
ikääskuin yhtenä miehenä puoltansa pitämään, ja onneksensa oli heillä
etupäässään älykkäitä, taitavia, pelkäämättömiä miehiä. Näiden joukossa
taasen on epäilemättä etusija annettava Benjamin Franklin'ille, tuolle
oikean Amerikalaisen kunnolliselle tyypille, oman onnensa sepälle, joka
köyhän käsityöläisen pojasta rohkean yritteliäisyytensä, pontevan
tahtonsa ja sukkeluutensa kautta ylenee kansansa suureksi
hyväntekijäksi, joka itse kasvattaa ja kouluttaa itsensä huomattavaksi
tiedemieheksi, huomattavaksi valtiomieheksi, käyden siten samallaista
uraa kuin melkein kaikki muutkin hänen mainioiksi päässeet maamiehensä.
Uutisasukkaissa Pohjois-Amerikan rannikolla asui ja asuu vielä
tänäpäivänäkin merkillinen hengen pontevuus, joka ei tunne mitään
esteitä, kun joku haluttu tarkoitusperä on saavutettava, ja joka on
pidettävä perintönä heidän esi-isiensä vahvasta itsenäisyyden-tunteesta.
Niinkuin nämä, ikääskuin muun maailman uhaksi ja aivan omin päinsä,
käyttämättä suurten sivistys-kansain neuvoja, rakensivat mahtavan
viljelys-kunnan erämaiden korvesta, niin ovat melkein kaikki Amerikan
etevimmät yksityiset henkilötkin koulua käymättä itse itseänsä
opettaneet ja saavuttaneet huomatun sijan tieteen, keksintöjen,
valtiotaidon alalla. Kekseliäisyys on yankee-hengen etevin ominaisuus --
erämaan neuvokkaasta uutisasukkaasta ukkosen-johdattimen ja fonografin
keksijöihin saakka. -- Rajoitettu tilamme ei salli meidän antaa mitään
kokonaiskuvaa Franklin'in henkilöstä ja vaikutuksesta, jonka tähden
tässä vain muutamia piirteitä hänen elämästään. Hän syntyi v. 1706
saippuan- ja kynttilänvalajan poikana Bostonissa, oppi isältänsä
lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan, kävi kaikellaisten
käsityöläisten luona opissa, osoittamatta taipumusta juuri mihinkään,
tuli viimein latojaksi vanhemman veljensä kirjapainoon ja rupesi
kyhäilemään kirjoituksia tämän sanomalehteen, harjoittaen samaan aikaan
ja omin neuvoin ahkerasti kaikellaisia lukemisia. 16-vuotiaana lähti hän
Filadelfiaan, jossa hänen taitonsa typografina ja kynämiehenä pian
herätti huomiota, niin että kaupungin kuvernööri kehoitti häntä
lähtemään Londoniin ostamaan kirjasimia ja muita tarpeita uuden
kirjapainon perustamista varten, antaen hänelle vekseleitä, jotka
Englannissa kävisi muuttaa rahaksi. Franklin lähti, mutta Londonissa
eivät kuvernöörin arvopaperit kelvanneetkaan, vaan 19-vuotisen
nuorukaisen täytyi taas elääksensä ruveta latojaksi muutamaan
kirjapainoon. V. 1726 pääsi hän kuitenkin onnellisesti takaisin
Filadelfiaan ja perusti nyt omilla säästöillään kirjapainon, lennättäen
siitä sitten sanomalehteä, joka pelkäämättä paljasti kaikellaisia
epäkohtia Amerikan oloissa ja valtiollisessa asemassa. Niinikään
kirjoitteli ja painatti Franklin pieniä kansan luettavaksi sopivia
kirjasia, jotka käytöllisen sisältönsä ja selvän, terävän, useimpa
leikillisen ja pistelevänkin kirjoitustapansa vuoksi, niinkuin
sanomalehtikin, kävivät hyvin kaupaksi. Näiltä toimiltaan ei hän
unohtanut tieteellisiä harrastuksiansa, ja niinpä Franklinin tutkimukset
sähköstä johtivat ukkosen-johdattimen keksimiseen. V. 1761 näki hän
erään semmoisella varustetun talon, johon leimaus iski, säilyvän
palamatta. -- Suurin on Franklin kuitenkin väsymättömästi toimeliaana
isänmaan-ystävänä. Lahjomattoman rehellisyytensä ja pontevaa
toimekkuutensa tähden -- hänen vaikutuksensa kautta perustettiin m.m.
Filadelfian yliopisto -- saavutti Franklin kansalaistensa yleisen
luottamuksen, valittiin Pennsylvanian edustuskuntaan ja pääsi pian sen
johtavaksi sieluksi. Hänpä myöskin kenties aikaisimmin kaikista
kansalaisistaan huomasi kuinka tarpeellista oli että eri siirtokunnat
liittyivät yhteen, vahvaksi kokonaisuudeksi. Hänen ehdoituksestaan
kokoontui v. 1754 edusmiehiä kaikista siirtokunnista Albany'yn Hudson'in
varrella neuvottelemaan tästä asiasta, ja he laativat ehdoituksen
varsinaiseen unionin-valtiosääntöön, josta sittemmin, 34 vuotta
myöhemmin, syntynyt valtiosääntö hyvin vähän eroaa. Presidentin sijan
täytti tietysti Franklinin ehdoituksessa kuitenkin vielä englantilainen
kenraali-kuvernööri. Hanke jäi tosin sillä haavaa sikseen, koska eri
maakunnat eli siirtokunnat olivat kovasti kateelliset itsenäisyydestään;
mutta tämä Benjamin Franklinin tuuma eli ja vaikutti Amerikan
paraimmissa miehissä, kunnes siitä sittenkin aikanansa toimeen
ryhdyttiin. -- Riidan syttyessä siirtokuntain ja emämaan välillä,
lähetettiin Franklin Pennsylvanian ja useiden muidenkin siirtokuntain
asiamiehenä Londoniin puhumaan kansalaistensa puolesta, ja täällä moni
Englannin jaloimmista miehistä -- niimpä esim. vanha Pitt -- koki häntä
parlamentissakin säestää; mutta yleisin mielipide oli kuitenkin niin
ärtyinen Amerikalaisia kohtaan, että sekä Franklinin että hänen
englantilaisten ystäväinsä varoitushuudot kaikuivat kuuroille korville.
Ministerit suorastaan soimasivat siirtokuntain lähettilästä Englannin
pahimmaksi vihamieheksi, pysyen jyrkästi kiinni tirannillisissa
hankkeissaan. Franklin varoitti, väittäen puolestaan heidän toimiansa
epä-oikeutetuiksi ja sitä paitsi perin typeriksi. "Ellen minä tunne
maanmiehiäni aivan väärin, niin ovat teidän hankkeenne ihan mahdottomat
panna toimeen."[12]

Ja Franklin oli oikeassa. Uusi, kovennettu act of navigation vaikutti
vain yhä jyrkempää vastustusta. Tosin kyllä ottivat englantilaiset
sotalaivat takavarikkoon monta amerikalaista alusta, jotka kuljettivat
kiellettyä tavaraa; mutta maalla meni tullinuuskarien toimet myttyyn.
Nämä olivat saaneet käskyn tunkeutumaan yksityisiin asumuksiinkin,
urkkiaksensa tullaamattomia tavaroita, ja sitä varten oli heille annettu
valtakirjat -- n.s. writs of assistance eli apukirjat --, jotka
valtuuttivat heitä tarpeen vaatiessa käyttämään kaikkein virkamiesten
apua. Mutta tämä häpeällinen laitos herätti katkeraa vihaa, varsinkin
Bostonissa ja New Yorkissa, jotka suurina merikaupunkeina kärsivät siitä
enimmin. Bostonin vapauttaan tulisesti rakastavat asukkaat tekivät heti
vastarintaa. Aineellista apua tarjosi rikas laivanomistaja John
Hancock, harras isänmaan-ystävä, hän, joka sittemmin valittiin
presidentiksi siihen kongressiin, joka teki itsenäisyyden-julistuksen.
Tullinuuskarien vaatiessa apua kaupungin virkakunnilta talontarkastusten
toimeen-panemisessa, kieltäytyivät nämä semmoista apua antamasta.
Yleinen syyttäjä silloin haasti heidät oikeuteen. Näiden virkamiesten
asianajajana ilmestyi kruunun virkamies ja juristi James Otis, joka
tätä varten oli luopunut hyvin palkitusta paikastaan ja nyt puolusti
näitä syytettyjä. Otis näytti toteen että "writs of assistance" sotivat
suorastaan Englannin perustuslakia vastaan, ne kun loukkasivat kodin
pyhyyttä ja häpäisivät Englannin omia vapaita laitoksia. "Minä olen
valmis viimeiselläkin verenpisarallani vastustamaan tämmöistä
väkivaltaa, joka jo ennenkin on käynyt Englannin kuninkaille kalliiksi,"
lausui hän uhkaavalla äänellä. Otis'in puhe levisi ja luettiin
kaikkialla ihastuksella, ja semmoinen hälinä syntyi koko maassa, että
asianomaiset huomasivat viisaimmaksi heittää kanneasian sikseen, -- ja
talontarkastukset taukosivat kerrassaan.

New Yorkin eduskunnassa nousi John Morin Scott vastustamaan sitä
kuninkaallista asetusta, joka teki tuomarien virka-ajan riippuvaksi
kuninkaan mielivallasta, ja sai aikaan päätöksen ett'ei maakunta
palkitsisi ainoatakaan tuomaria, joka oli asetettu virkaan tämän
asetuksen voimassa-ollessa.

V. 1764 hyväksyi Englannin parlamentti -- uuden ja yhtä tyhmän
ministeristön päästyä hallitukseen -- lain, joka määräsi tullit
sokurista, kahvista, viinistä, silkki- ja puuvilla-kankaista, joita
muista maista kuin Englannista tuotiin siirtokuntiin. Silloin päättivät
yksimielisesti kaikki Bostonin, Filadelfian ja New Yorkin suuremmat
tuontifirmat olla tuomatta maahan näitä tavaroita, ja kaikkialla syntyi
yhdistyksiä, joiden jäsenet sitoutuivat olemaan käyttämättä semmoisia
tarvekaluja. Miehet ja naiset kävivät tästä lähin kotitekoisissa
vaatteissa, eikä enää syöty lampaan-lihaakaan, jott'ei villojen tuotanto
vähentyisi. -- Tästä huolimatta hyväksyi parlamentti seuraavana vuonna
karttapaperi-asetuksen, joka sääti kartoittavaksi kaikki viralliset
asiakirjat Amerikassa, jopa sanomalehdetkin ja aikakauskirjat. Tämän
veron suorittamisen valvominen uskottiin ainoastaan englantilaisille
virkamiehille. Asetuksen säätämistä kokivat kuitenkin muutamat viisaat
miehet Englannissakin ehkäistä. Vanha William Pitt piti loistavia
puheita sitä vastaan, lausuen muun muassa iloitsevansa siitä, että
Amerika tämmöistä väkivaltaa kaikin voimin vastusti. Ja kun muuan
ministeri parlamentissa arveli että siirtomaiden tulee rahallisella
kiitollisuudella muistaa sitä emämaata, joka muka oli niitä "perustanut,
kasvattanut ja suojellut", nousi kenraali Barré, joka oli ottanut osaa
Canadan valloitukseen ja hyvin tunsi amerikalaisia oloja, puhumaan ja
lausui m.m. seuraavat sanat: "Vai tekö olette ne perustaneet! Eipä
niinkään. Teidän sortonne se oli, joka ne perusti. Siirtolaiset
pakenivat teidän hirmuvaltaanne silloin autioon ja karuun maahan, jossa
he saivat taistella kaikkia vaaroja ja kärsimyksiä vastaan, joita voi
inhimillisten olentojen osaksi tulla. Ja kuitenkin kestivät he
kärsimyksensä iloisella mielellä eivätkä pitäneet niitä minäkään niihin
kärsimyksiin verraten, joita he olivat saaneet kokea isänmaassansa
niiden puolelta, joiden olisi tullut olla heidän ystävinään, sillä he
tunsivat nyt olevansa vapaita ihmisiä. -- Vai tekö olette niitä
kasvattaneet! Ei, vaan ne kasvoivat ja menestyivät, koska te ette niistä
piitanneet mitään. Ja kun te rupesitte niitä kysymään, tapahtui se
ainoastaan teidän saadaksenne lähettää semmoisia miehiä niitä
hallitsemaan, jotka kenties vain olivat kätyrien kätyriä muutamille
tämän parlamentin jäsenille, ja joita toimitettiin sinne heitä
vakoilemaan, kuvailemaan heidän tekojansa mitä pimeimpään valoon ja
iskemään heihin kiinni kuin petolinnut, -- henkilöitä, joiden
menetystapa monta kertaa on ollut vähillä saattaa nämä vapauden pojat
raivoon, henkilöitä, jotka koroitettiin tärkeimpiin tuomarivirkoihin
siirtokunnissa, sittenkun he itse ainoastaan pakenemisella olivat
päässeet joutumasta oikeuden käsiin kotimaassa. -- Vai tekö olette heitä
suojelleet! He ovat uskollisesti tarttuneet aseisin teidän
puolustustanne varten, ovat jättäneet uutteran työnsä puolustaaksensa
maata, jonka rajat oli hukutettu vereen, ja antaneet käytettäväksenne
pienet säästönsä. Ja uskokaa minua, sama vapauden-henki, joka alusta
asti on elähyttänyt sitä kansaa, on sitä iäti elähyttävä." -- Nämä sanat
eivät tosin parlamentissa mitään vaikuttaneet, mutta Amerikassa ne
kohottivat innostusta, koska nyt nähtiin että siirtokunnilla oli ystäviä
Englannin kansassakin.

Karttapaperi-asetusta vihattiin vielä enemmän sen tähden, että Englanti
nyt joteskin selvästi osoitti tarkoitustaan tällä ja entisillä
veroitus-yrityksillä. Kertyvillä varoilla aiottiin, näet, yllä-pitää
pysyväistä armeijaa siirtokunnissa, joiden vapaat hallintolaitokset
tämän armeijan avulla kumottaisiin. Vastustus kävi ankaraksi. Virginian
kansalais-kokouksessa ehdoitti Patrick Henry viisi päätöstä, joissa
selitettiin että siirtokunnat olivat emämaan kanssa yhtä-arvoisia, saman
kuninkaan alaisia valtioita, ett'ei Englannin parlamentti voinut niitä
veroittaa eikä säätää niille lakeja ja että karttapaperi-asetus oli
mitätön. Nämä päätökset, joita Virginian vanhoilla-olijat vielä kokivat
ehkäistä, väittäen niitä kapinallisiksi, hyväksyttiin kokouksessa
kuitenkin, ja pian yhdistyivät niihin kaikki muutkin maakuntakokoukset.
Sen ohessa muodostui kaikkialla maassa yhdistyksiä, "Vapauden poikia",
jotka estivät englantilaisia viranomaisia nostamasta tätä veroa. Vielä
samana vuonna täytyi asianomaisen ministerin peruuttaa koko asetus.

Mutta uusi ministeri, Townshend, joka nyt astui valtaan, oli rohkeampi
ja sai kaksi vuotta myöhemmin aikaan lain, joka määräsi tullin
nostettavaksi paperista, maalista, tinasta, lasista ja teestä. Nyt eivät
Amerikalaiset puolestaan tuoneet maahan näitä tavaroita ensinkään.
Bostonin kaupunki kävi etupäässä, ja sen etevimmät miehet vastustivat
julkisesti tätä lakia. Silloin lähetettiin kaksi rykmenttiä Amerikaan
pitämään muka Bostonilaisia kurissa, ja kuvernööri sai käskyn
vangitsemaan kaksi miestä, jotka olivat pitäneet "kapinallisia puheita",
nimittäin John Hancock ja Samuel Adams. Adams, entinen pankkimies, oli
-- vaikka varsin köyhä -- rehellisyytensä, järkevyytensä ja
kansanmielisyytensä vuoksi, kuten rikas Hancock'kin, erinomaisessa
kunniassa pidetty kansalainen. Ja näitä molempia kansan luottamusmiehiä
ei uskallettukaan vangita.

Kun nyt Amerikan kauppiaat eivät enää tuoneet noita tavaroita maahan,
rupesivat Londonin suuret vientimiehet kovasti valittamaan; ja tulli ei
tuottanut mitään. Tämä oli huono "affääri", ja nyt oli pakko lakkauttaa
nuo tullit. Ainoastaan teestä oli vielä tulli nostettava, mutta nimeksi
vain -- sillä siirtokuntain piti muka ainakin periaattessa tunnustaa
emämaan veroitusoikeus -- ja niin vähäpätöinen, ett'ei se maksussa
merkinnyt mitään. Päin vastoin saivat tuontimiehet Londonissa niin
suuria helpoituksia teekaupassaan, että Amerikalaiset itse teossa voivat
ostaa heidän teetänsä huokeammalla kuin kenkään muu. Tämäkään temppu ei
kuitenkaan auttanut. Siirtokuntalaiset eivät menneetkään satimeen.
Englantilaiset teelaivat saivat viittauksen lähtemään lastineen
päivineen Amerikan satamista pois. Mutta Bostonissa kielsi puolestaan
englantilainen kuvernööri niitä lähtemästä. Silloin Bostonilaiset, jotka
eivät huolineet tästä heille väkisin tyrkytetystä teestä, päättivät
ett'ei ainoatakaan teenaulaa päästettäisi maille; ja illalla joulukuun
26 p. 1773, pari tuntia ennenkun teekirstut kuvernöörin käskystä olivat
rannalle saatettavat, kiipesi joukko Mohawk-indiaaneiksi pukeutuneita
työmiehiä ylös noiden kolmen teelaivan kansille; ja he väänsivät kirstut
auki ja paiskasivat niiden sisällyksen mereen. Se oli "Bostonin
tee-iltama" (the Boston teaparty), oli ensimäinen korvapuusti
rasitetun kansan puolelta häpeemätöntä ylimysvaltaa vastaan, joka luuli
pitävänsä kaikki ohjakset käsissään. "The Boston teaparty" avasi pitkän
jonon tapauksia, jotka viimein tuottivat hyvän voiton vapaudelle, --
eikä ainoastaan Amerikassa, vaan jopa vanhassa Euroopassakin, kun
kuusitoista vuotta myöhemmin Ranskan sorrettu rahvas katkaisi kahleensa
ja hukutti ne sortajainsa vereen.

Mutta tämän tee-iltaman johdosta nyt kirjoitti Massachusettsin
kuvernööri kotiansa ja kanteli; ja parlamentti lähetti sotalaivaston
Bostonin edustalle ja majoitti kaupunkiin melkoisen miesjoukon, jonka
tuli valvoa että, kuten parlamentti samassa oli päättänyt, Bostonin
satama pidettäisiin suljettuna kaikelta merenkululta ja että kuvernööri
saisi nimityttää valatuomarit. Bostonin asukkaat joutuivat satamansa
sulkemisen kautta kovaan hätään, ja ääretön väkijoukko jäi
leivättömäksi. Mutta muu Amerika auttoi, ja joka haaralta tuli
ruokavaroja kaupunkiin, jonka asia nyt oli tullut koko Amerikan kansan
asiaksi.

Syksyllä 1774 kokoontui edusmiehiä kaikista siirtokunnista Filadelfiaan,
josta nämä nyt vetosivat Englannin kansaan sen parlamenttia vastaan. He
kyllä sanoivat olevansa uskollisia emämaalle, mutta sortoa ja
orjuuttamista eivät kärsineet. Samalla ryhdyttiin hankkeisin vastarinnan
tekemistä varten, ja turvallisuus-komiteoita asetettiin joka
siirtokuntaan. Kansa sitoutui kirjallisen välipuheen kautta yhteiseen
puolustukseen. Seuraavana keväänä -- huhtik. 19 p. 1775 -- lähetti
englantilainen kenraali Gage, joka oli linnoittunut Bostoniin,
sotamiesjoukon valloittamaan muutamaa ruutivarastoa, jonka
turvallisuus-komitea oli kätkenyt Concord'in pieneen paikkakuntaan
lähellä Bostonia. Sotamiesten onnistuikin toimittaa tehtävänsä, mutta
paluumatkalla alkoi toinen peli. Lexingtonin kylän tienoilla rupesi
heidän tiheihin riveihinsä tuiskumaan kuulia tien varrelta. Joka talon,
joka ladon, joka puun ja kiven takaa paukahteli, -- ja ainoastaan puolet
sotamiesparvesta pääsi hengissä takaisin Bostoniin.

Sota oli alkanut. Vieläkin koki kivuloinen Pitt vanhus Englannin
parlamentissa sitä ehkäistä, ja sauvan nojassa seisoen lausui hän:
"Hyvät herrat! Te ette pysty Amerikaa kukistamaan, -- yhtä vähän kuin
minä tällä sauvallani saisin teidät ajetuksi pakoon!" Mutta hänen
neuvojaan ei kuultu.



XV.

Vapaussota. Yrjö Washington.



Sanoma Lexingtonin luona tapahtuneesta kahakasta levisi kuin leimaus
lähiseutujen läpi. Maamies heitti hevosineen kyntönsä sikseen, nousi sen
selkään ja ratsasti täyttä lentoa Bostoniin. Eikä aikaakaan, niin oli
täällä, kunnahilla kaupungin ympäristössä, kokoontuneena pieni armeija
vapaa-ehtoista nostoväkeä, joka rakenteli vallituksia. Melkoinen osa
heistä oli palvellut sodassa Ranskan valtaa vastaan, ja kaikki olivat he
tarkka-silmäisiä pyssymiehiä. Johtamassa oli kelpo poikia, heidän omia
tuttaviaan, niinkuin Israel Putnam Connecticutista ja Nathaniel
Greene Rhode Islandista. Samaan aikaan valloitti äkki-arvaamattoman
hyökkäyksen kautta muuan partiojoukko Vermont'ista Ticonderogan
linnoituksen Champlain-järven rannalla ja sai haltuunsa suuren varaston
aseita ja ampumavaroja. -- Jo noustiin kaikkialla kapinaan kiittämätöntä
emämaata vastaan. Maakunta-kokoukset ryhtyivät hallitukseen, ja
englantilaiset kuvernöörit pakenivat tiehensä. Siirtokunnat nimittivät
itseänsä valtioiksi ja lähettivät edusmiehensä uuteen kongressiin,
joka kokoontui Filadelfiassa asioita johtamaan. Valtioita kehoitettiin
yleiseen väen-nostoon, ja kesäkuun 17 p:nä nimitettiin kertyvän
sotajoukon päälliköksi Yrjö Washington.

Yrjö Washington on niitä harvoja ihmiskunnan sankareita, joiden maine ja
muisto on säilynyt täydellisesti puhtaana, joista historia ei tiedä
näyttää vähintäkään tahrapilkkua. Aikalaistensa silmissä oli hän
itseänsä-uhraava isänmaan-ystävä, miehuullinen sotilas, taitava
päällikkö, älykäs, maltillinen valtiomies, toimekas maanviljelijä, jalo
ihmisystävä, oikeutta rakastava, rehellinen kansalainen, -- tuskinpa
enempää, ja onhan siinä jo ihmiselle kylliksi, on enemmän kuin kenkään
saisi pyytää; mutta nuoren Amerikan kasvavalle sukupolvelle on tarina
hänestä tehnyt saavuttamattoman kansallissankarin, tehnyt Teseuksen,
tehnyt Herkuleksen, ja sammumaton kunnian säde-kehä ympäröi kansan
muistissa hänen otsaansa. Hänen hautakivellään on piirrettynä sanat:
"Ensimäisenä sodassa, ensimäisenä rauhassa, ensimäisenä kansalaistensa
sydämissä."

Mutta käydäksemme hetkeksi hänen kehdollensa, syntyi Yrjö Washington
helmikuun 22 p. 1732 Virginian poikana Bridges Creek nimisellä
maatilalla Potomak-joen varrella varakkaista vanhemmista. Isä oli kelpo
maanviljelijä, innokas urheilija, hyvä isänmaan-ystävä. Kuten muutkin
virginialaiset kasvimaan-omistajat piti hän kovasti uljaista hevosistaan,
rakasti vanhan-aikaisia kartano-herran tapoja, oli vieras-varainen ja
ylevämielinen. Noudattaen säätyläistensä ja isiensä esimerkkiä, hoiti
hänkin maanviljelystään neekeri-orjilla, mutta kohteli heitä hyvin,
ollen huolehtivana isänä näille onnettoman rodun lapsille, joita
tavallisesti virginialaisen kasvimaan-herran kartanolla vilisi isot
laumat. Oli kuitenki jo Virginiassakin huomattu että orjatyö itse teossa
on huonoa taloutta, ja sen porvari-kokous oli monta kertaa pyytänyt
hallitukselta että neekerien maahan-tuonti kiellettäisiin.

Tämmöisessä ympärystössä kasvoi Yrjö Washington. Isä kuoli hänen
ollessaan 12-vuotiaana, jonka jälkeen hellä, ymmärtäväinen, käytöllinen
äiti häntä kasvatti ja kasvatti ennen kaikkea oikeutta ja rehellisyyttä
rakastavaksi nuorukaiseksi, jolle erittäinkin velvollisuuden-tunne oli
juurrutettu syvälle sydämeen. Mutta vapaasti sai nuori Yrjö kuljeskella
maita ja metsiä, ratsastaa kartanon tulisimmilla hevosilla, metsästää ja
uida. Kirja-oppia ei hän sanottavasti saanut. Vanhempi veli ja muuan
pikkukoulun opettaja jakeli hänelle tavallisimmat alkeistiedot.
Matematiikaa sattui tämä koulunopettaja joltisestikin älyämään, ja
oppilas siihen kovasti mieltyi, jatkaen sitten omin päin opintojansa,
niinkuin tavallisesti muutkin mainiot maamiehensä. Maanmittausta
erittäinkin harrasti Yrjö Washington innokkasti. Hän mittasi äitinsä,
veljensä ja erään vanhan naapuri-lordin tilukset, jonka ohessa
viime-mainittu lähetti hänet kauvas erämaahan samoille askareille.
Shenandoa-laakson jylhät maisemat kulki sitten nuori maamittari ristin
rastin, ainoastaan muuan vanhempi ystävä, eväslaukku, pyssy ja
maanmittaus-lauta muassaan, viettäen raitista, vaikka vaivaloista
metsä-elämää useat kuukaudet. Joskus nukuttiin yöt risumajoissa, mutta
useimmiten taivasalla nuotiotulen ääressä. Kun eväät loppuivat, elettiin
metsän ja jokien antimilla. Palattuaan tältä matkalta, joka oli
vanhan lordin mieliksi suoritettu, nimitettiin Washington
siirtokunta-hallituksen kautta varsinaiseksi maamittariksi ja sai siltä
palkan. Samassa tuli hän ajutantiksi nostoväessä, saaden
sotatieteellistä opetusta veljeltään, joka oli ollut sotaväessä. Nyt
harjoitteli Washington nostoväkeä ja lueskeli ahkerasti kaikellaisia
sotatieteellisiä kirjoja -- kaikki mitä vain sattui käsiinsä saamaan.
Hän oli nyt 19:llä. Ranskalaiset par'aikaa puuhailivat Ohiolaaksossa,
jota Virginia piti omanaan. He olivat rakentaneet Fort Duquesne'n.
Kuvernööri silloin lähetti nuoren Washingtonin sinne vaatimaan Ranskan
varustusväkeä lähtemään paikasta pois. Hän toimitti asiansa yhtä
suurella viisaudella kuin rohkeudella. Kaksi vuotta myöhemmin, 1754,
tuli hän uudestaan sinne, nyt maakunnan sotaväen päällikkönä, ja perusti
Fort Necessity nimisen linnoituksen, jota hän urhokkaasti puolusti
Ranskalaisia vastaan. Kun seuraavana vuonna englantilainen kenraali
Braddock, kuten olemme kertoneet, retkellään näille seuduille joutui
tappiolle, pelastui hänen joukkonsa jäännökset ainoastaan Washingtonin
neuvokkaisuuden kautta. Braddock itse oli saanut surmansa. Mutta vuotta
ennen Quebekin kukistusta joutui Ranskalaisten linnoitus Ohion varrella
lopullisesti Englantilaisten käsiin. Silloinkin johti Virginian
sotajoukkoa Washington. Fort Duquesne sai nimekseen Fort Pitt, Englannin
suuren valtiomiehen kunniaksi. Senkin on aika vienyt, mutta samalta
paikalta kohoaa nyt Pittsburg'in kaupungin lukuisat tehdaspiiput
ilmaan.

Washington palasi tämän sodan loputtua kotiaan, peri veljensä maatilan,
Mount Vernon'in, meni naimisiin ja eleli monet vuodet onnellista
perhe-elämää maatilallansa. Mutta tulipa taasenkin toiset päivät,
jolloin tarvittiin juuri semmoisia miehiä kuin oli Yrjö Washington.
Emämaa ja siirtokunnat olivat riitautuneet, ja Virginian porvarikokous
oli ensimäinen, joka vaati aseellista vastarintaa Englannin parlamentin
silmittömille hankkeille, ja ensimäisiä ensimäisten joukossa oli
Washington itse. Hän heti oli älynnyt ett'ei tässä voinut tulla
myönnytyksiä kysymykseen kummaltakaan puolen. Filadelfian kongressissa,
jonne hän maakuntansa puolesta oli lähtenyt, äänesti Washington sen
tähden empimättä sotaa. Ja kun Lexington'in luona tapahtuneen kähäkän
perästä huomattiin tarpeelliseksi että Bostonin ympärille kokoontunut
nostoväki sai ylipäällikön, lähetettiin, kun lähetettiinkin, sinne Yrjö
Washington. Kongressille lausui hän ennen lähtöänsä: "Minä pyydän
jokaisen jäsenen tässä kokouksessa tarkasti muistamaan että minä tänä
päivänä täydellisimmällä vilpittömyydellä olen selittänyt ett'en tunne
itseäni kykeneväksi siihen toimeen, jolla minua on kunnioitettu."
Samassa ilmoitti hän ett'ei hän tahdo kantaa mitään palkkaa töistänsä
isänmaan palveluksessa. Semmoinen mies oli Yrjö Washington. Hänen
historiansa on historian kauniimpia lehtiä.

Uuden ylipäällikön tullessa Bostonin ulkopuolella olevaan leiriin,
olivat Amerikan sotilaat vast'ikään saaneet osoittaa kuntoansa tuimassa
taistelussa, jonka jälkeen tosin tappotanner jäi Englantilaisten
haltuun, mutta vasta sitten kun nämä olivat menettäneet kolmannen osan
väestänsä ja Amerikalaiset heitä kauheasti peljästyttäneet. Tämä oli
kuuluisa "Bunkers Hill'in" tappelu. William Prescott, amerikalainen
eversti, oli kesäkuun 16 p:nä 1775 miehittänyt Breeds Hill nimisen
kukkulan Bostonin pohjois-puolella ja rakentanut siihen vallituksen.
(Bunkers Hill, josta tappelu väärin on saanut nimensä, on hieman
korkeampi kukkula kappaleen matkaa länteenpäin). Tätä vallitusta vastaan
ryntäsivät Englantilaiset seuraavana päivänä, mutta saivat hirveästi
selkäänsä. Laumoittain jäi heitä kuolleina ruumiina makaamaan pitkin
kukkulan rinteitä. Tähteiden tultua sysätyiksi takaisin, saivat heidän
johtajansa, kenraalit Pigott ja Hove, viimein apuväkeä Bostonista, 2,000
miestä, ja ryntäsivät uudestaan, mutta nytkin turhaan. Kuitenkin loppui
jo Amerikalaisilta ruuti, ja vihollisen taaskin hyökätessä heidän
kimppuunsa, alkoi kauhea käsikähäkkä, jossa tapeltiin kuin vimmatut.
Lopuksi täytyi Prescottin kuitenkin väistyä ylivoiman tieltä, ja
vallitus jäi Englantilaisille. Mutta näitä ei voitto suuresti auttanut.
He olivat, kuten sanottu, menettäneet osan väestään, paljon enemmän kuin
verraten Amerikalaiset, eikä jaksaneet jatkaa ajolla. Siirtokuntalaiset
pitivät uhkaavat asemansa Bostonin yläpuolella ja, mikä tärkeämpi oli,
saavuttivat sotamaineen, jota vihollisen täytyi ruveta suuresti
kunnioittamaan, vaikka ylpeä Britti tähän saakka oli sydämensä pohjasta
halveksinut poikia Amerikan aarniometsistä. Englantilainen kenraali Gage
kirjoitti kotiaan ja kuvaili Amerikan sotavoimaa varsin vaaralliseksi
viholliseksi. Mutta asianomaiset emämaassa eivät kallistaneet korviansa
hänen varoituksilleen.

Kuitenkin oli Amerikalaisten sotaväki Bostonin kukkuloilla mitä
huonoimmasti valmistettuja ja varustettuja nahkapoikia maailmassa.
Suurin osa oli vielä puettuna maamiehen tavalliseen asuun tai rajalaisen
metsästyspaitaan. Telttoja ei ollut, ainoastaan lauta- tai multamökkiä.
Ampuma-aseissa ei ollut pajonetteja. Ei ollut mitään varsinaista
eväslaitosta; joukkoja elätti vapaa-ehtoisesti lähiseudun väestö,
kantaen ruokakonttinsa leiriin. Kuri oli huonolla kannalla, sotamies eli
ja oli melkein oman mielensä mukaan. Useimpain palvelusaika kestikin
ainoastaan muutaman kuukauden, joiden kuluttua sotamies tavallisesti
muitta mutkitta meni tiehensä. Siirtokunnat eivät pestanneet väkeä
kauvemmaksi aikaa, sillä he kamoksuivat pysyvää armeijaa pahemmin kuin
ruttoa.

Tämmöisen joukon nyt Yrjö Washington sai johtoonsa. Tultuaan heinäkuun 2
p:nä paikalle, ryhtyi hän heti parannus-puuhiin. Säännöllinen
ruoka-laitos perustettiin, sota-kuri annettiin kelvollisten upseerien
valvottavaksi, ja eri valtiot saatiin toki pitämään, vaikka
vastahakoisestikin, parempaa huolta soturiensa vaatetuksesta ja
elättämisestä. Yhteisellä kongressilla ei näet vielä ollut maan kukkaroa
takanansa, ja kovaa kynätyötä Washingtonilta kysyttiin, ennenkun hän sai
kunkin siirtokunnan myöntymään tarpeellisiin suorituksiin.

Niin kului jälkimäinen puoli vuodesta 1775 ilman mitään uutta tappelua.
Englantilaiset makasivat toimettomina Bostonissa, uskaltamatta enää
käydä vihollisen kimppuun, ja Washingtonilla puolestaan oli puute
ampumavaroista. Mutta semmoisia saatuaan miehitti hän eräänä yönä
keväällä 1776 Dorchester-kukkulat Bostonin eteläpuolella ja pommitti
sieltä sekä satamaa että kaupunkia niin tulisesti, että Englantilaisten
täytyi paeta laivoihinsa ja purjehtia tiehensä koko Bostonista.
Melkoinen varasto tykkejä, ampumavaroja ja jyviä jäi siinä kiireessä
Amerikalaisten käsiin; ja nekin englantilaiset laivat, jotka olivat
matkalla paikalle uusien varastojen ja apuväen kanssa, joutuivat
satamassa Amerikalaisille, koska eivät aikanansa saaneet tietoa
sotaveljiensä paosta. Maaliskuun 19 p:nä marssitti Washington väkensä
Bostonin sisään, ja kaupunkilaiset yleensä tervehtivät häntä
ihastuksella, vaikka heissä oli jommoinenkin joukkokunta, joka tässä
sodassa piti emämaan puolta.

Syksyn tullen tehtiin Amerikalaisten puolelta yritys koko Canadankin
väestön nostattamiseen Englantia vastaan, ja kenraalit Montgomery ja
Arnold samosivat sinne pienen armeija-osaston kanssa. Mutta Quebekin
edustalla, jota kaupunkia he kokivat äkkihyökkäyksellä saada haltuunsa,
kaatui Montgomery ja paljon hänen väkeänsä. Loput lähtivät takaisin.

Paremmin onnistui Amerikalaisten etelässä. Sinne oli kenraali Hove, joka
Bostonista lähdettyään oleskeli Uudessa Skotlannissa, lähettänyt vahvan
laivaston ja maallenousu-väkeä valloittamaan Charlestonin kaupunkia
Etelä-Carolinassa. Mutta täällä oli amerikalainen nostoväen-eversti
Moultric vallittanut kaupungin edustalla olevan Sullivanin saaren,
joka sitten sai nimekseen Moultric'in saari, ja Englantilaisia
tervehdittiin niin ankaralla tulella, että heidän laivastonsa oli pakko
purjehtia tiehensä. Maallenousu-väki, jota johti lordi Cornewallis,
sai lujasti selkäänsä ja palasi melkoisen mieshukan perästä laivoihin.
Päälle päätteeksi joutui yksi näistä Amerikalaisten käsiin, ja sen
kanoonat paukkuivat tappelun loppuessa pakenevia Englantilaisia vastaan.
Charleston oli siksi kertaa pelastettu.

Täll'aikaa oli Washington huhtikuussa lähtenyt Bostonista puolustamaan
New Yorkia, jota veljekset Hove, toinen kenraali, toinen amiraali,
uhkailivat. Washington varusti Hudsonin ja East river'in rannat
patterioilla, maan puolelle tehtiin vallitukset, ja Long Island'iin
perustettiin vallitettu leiri. Hänen johdossaan oli nyt 12,000 miestä;
mutta suurin osa näitä oli vasta nostettua väkeä, josta usealla
rykmentillä ei ollut edes aseitakaan. Vieläkin pestattiin sotamiehet
ainoastaan lyhyeksi ajaksi; ei kongressi eikä valtiot suostuneet
Washingtonin esitykseen että sotilaan tulisi palvella niin kauvan kuin
sota kestää. Vakinaista armeijaa ei siedetty; peljättiin sotilasvaltaa.
Voidakseen pitää joukkoansa ko'ossa, täytyi upseerin sentähden
melkoisesti höllittää kuria. Tässä armeijan huonossa tilassa sitten
olikin syy niihin onnettomuuksiin, jotka nyt toinen toisensa perästä
kohtasivat Amerikan aseita.

Sota-asiain ollessa tällä kannalla, otti kongressi ratkaistavakseen
kysymyksen, olisiko Englannin yliherruus enää ensinkään säilytettävä vai
julistuisiko Amerika kokonaan irralleen siitä, itsenäiseksi
valtakunnaksi. Siirtokunnat olivat, näet, nyt toista vuotta olleet
kapina-kannalla, julistamatta itsenäisyyttään. Tämmöistä hanketta monet
miehet vielä pitivät liian uskallettuna, koska eivät tahtoneet poistaa
viimeistä sovinnon-sijaa. Mutta yleinen mielipide kuitenkin pian
kallistui itsenäisyyden-julistuksen puolelle; ja huhtikuun 12 p:nä sai
Pohjois-Carolinan edusmies valtioltansa toimeksi puoltaa semmoista
julistusta. Esimerkkiä noudatti ensiksi Etelä-Carolina, sitten Rhode
Island ja pianpa muutkin Uuden Englannin valtiot, kaikki vaatien
itsenäisyyttä. Seurasi sitten Virginia, joka sitä paitse vastikään oli
omasta puolestaan hyväksynyt uuden, täydelliselle itsenäisyydelle
raketun valtiosäännön. Virginia siten yhdistyi sisarvaltioiden
vaatimukseen ja omaksui samassa oikeus-julistuksen, joka on merkillinen
peri-aatteittensa puolesta. Samat aatteet, näet, sitten tulivat Ranskan
vallankumouksen omaksi. Ne olivat: valta on kansan; verovelvollisuutta
ei saa eroittaa edustusoikeudesta, tuomarina on valakunta (jury);
kirjapaino on vapaa; uskonto on vapaa.

Kesäkuun 7 p:nä otettiin itsenäisyyden-julistus puheeksi kongressissa.
Richard Henry Lee Virginiasta ehdoitti silloin valtionsa puolesta
ryhmän päätöksiä, jotka sisälsivät seuraavaa: Yhdistetyt siirtokunnat
ovat vapaita ja itsenäisiä valtioita; ne purkavat ja peruuttavat kaiken
uskollisuutensa Englannin kruunua kohtaan; valtiollinen yhteys niiden ja
Suur-Britannian kesken on tykkönään lakannut; ne ryhtyvät heti
tarpeellisiin sopimuksiin ulkovaltain kanssa; liittosuunnitelma tehdään
ja annetaan eri valtioiden tarkastettavaksi. -- Henry Lee'tä avusti
voimakkaasti asianajaja John Adams Massachusettsista, taitava puhuja,
kirjailija, jalo isänmaan-ystävä. Alustavassa äänestyksessä oli
seitsemän valtiota päätösten puolella, kolme vastaan. Kolme oli
äänestämättä, kosk'ei niiden edusmiehillä ollut tarpeellisia käskyjä
valitsijoiltaan. Asia silloin lykättiin kolmeksi viikoksi, mutta samalla
asetettiin viisimiehinen valiokunta laatimaan ehdotusta
itsenäisyyden-julistukseen. Tämän ehdotuksen kirjoitti valiokunnassa
Thomas Jefferson Virginiasta, myöskin asianajaja. Jefferson oli --
tässä sivumennen sanottu -- niitä, jotka kovasti pitivät kiinni Amerikan
eri valtioiden itsenäisyydestä, kun sitä vastoin esim. Washington ja
John Adams vaativat lujaa liittovaltaa.

Heinäkuun 2 p:nä otettiin asia uudestaan esille. Silloin yhdistyi jo
Lee'n ehdoittamiin päätöksiin 12 valtiota. Kolmastoista, New York,
jossa oli paljon kuningasmielisiä aineksia, lähetti vasta myöhemmin
myönnytyksensä.

Täten oli kongressi selittänyt nuo kolmetoista valtiota itsenäiseksi
maaksi, jonka asioissa vanhalla emämaalla ei ollut mitään sanomista.
Jeffersonin ja valiokunnan ehdoitus itsenäisyyden-julistukseen otettiin
nyt tarkastettavaksi, ja heinäkuun 4 p:nä 1776 se melkein muuttamalta
omaksuttiin. Julistus alkaa seuraavin sanoin:

"Kun inhimillisten tapausten menossa jollekin kansalle tulee
tarpeelliseksi purkaa ne siteet, jotka ovat yhdistäneet sitä toiseen, ja
maailman valtojen joukossa astua siihen erityiseen ja yhdenarvoiseen
asemaan, johon Luonnon ja Luonnon Jumalan lait sitä oikeuttavat, niin
vaatii säädyllinen kunnioitus ihmiskunnan yleistä mieltä kohtaan että se
ilmoittaa ne syyt, jotka ovat vaikuttaneet tämmöisen eron." Sitten
vedotaan siihen, että muka kansoilla on ja täytyy olla oikeus vaihtaa
hallituksensa uuteen, jos vanha on osoittanut olevansa haitallinen
yhteiskunnan korkeammille tarkoituksille, -- "ei kuitenkaan
vähäpätöisistä eikä hetkellisistä syistä." Tämän perästä käy julistus
suoraksi syytöskirjaksi Yrjö III:tta ja Englannin parlamenttia vastaan,
luetellen alusta loppuun kaikki näiden hankkeet, joilla oli ahdistettu
siirtokuntain oikeuksia ja vapaita laitoksia ja joilla tarkoitettiin
väkivaltaisen hallitustavan perustamista. Jatkaa sitten julistus:
"Jokaisessa tämän sorron vaiheessa olemme me mitä nöyrimmillä sanoilla
anoneet oikeutta, mutta meidän anomuksiimme on aina vain vastattu
uusilla vääryyksillä. Ruhtinas, jonka luonne on niin tahrattu kaikilla
tirannin töillä, ei sovi hallitsijaksi vapaalle kansalle. Meiltä ei
myöskään ole puuttunut kärsivällisyyttä brittiläisiä veljiämme kohtaan.
Olemme monin kerroin huomauttaneet heitä siitä, miten heidän
parlamenttinsa ehtimiseen on yrittänyt anastaa itselleen perätöntä
tuomio-oikeutta keskuudessamme. Olemme muistuttaneet heitä niistä
asianhaaroista, jotka vaikuttivat meidän siirtymisemme pois emämaasta ja
vallitsivat meidän asettuessamme tänne asumaan. Olemme vetoneet heidän
synnynnäiseen oikeuden-tuntoonsa ja jalomielisyyteensä, ja me olemme --
niiden verensiteiden kautta, jotka meitä yhdistävät --mananneet heitä
luopumaan kaikesta yhteydestä niiden anastusten kanssa, jotka
välttämättömästi katkaisevat kaikki ystävälliset suhteet keskenämme.
Mutta hekin ovat ummistaneet korvansa oikeuden ja veren ääneltä. Meidän
täytyy sentähden turvautua välttämättömään pakolliseen eroon ja pitää
heitä, kuten pidämme muutakin ihmiskuntaa, vihollisina sodassa, ystävinä
rauhassa. Me, Amerikan Yhdistyneiden valtioiden edusmiehet,
kokoontuneina Yleiseen kongressiin ja ottaen maailman Ylimmän tuomarin
todistajaksi aikomustemme rehellisyydestä, ilmoitamme ja julistamme
täten juhlallisesti, Amerikan kansan nimessä ja sen valtuuttamina, että
nämä Yhdistyneet siirtokunnat ovat ja että niiden täydellä oikeudella
tulee olla Vapaita ja Itsenäisiä valtioita; että ne ovat kokonaan irti
Britannian kruunun vallasta; että kaikkinainen valtiollinen yhteys
niiden ja Suur-Britannian kesken on täydellisesti purettu ja että niin
tulee olla; että niillä, vapaina ja itsenäisinä valtioina, on
täydellinen valta ja oikeus alkaa sotaa, tehdä rauhaa, päättää liittoja,
solmia kauppasopimuksia ja tehdä kaikkea muutakin, mitä itsenäiset
valtiot oikeuden-mukaisesti voivat tehdä. Lujasti luottaen Jumalallisen
Sallimuksen apuun, lupaamme kaikinpuolisesti henkemme, omaisuutemme ja
kunniamme uhalla kannattaa tätä julistusta."

Tämän suuren asiakirjan alle kirjoittivat kaikki kongressin jäsenet
nimensä, puhemies John Hancock ensimäisenä; ja sitä levitettiin
lukemattomissa kappaleissa sekä sanomalehtien kautta ylt'ympäri
maailmaa, niin hyvin koti- kuin ulkomailla. Washingtonin käskystä se
luettiin juhlallisesti sotaväelle. Kaikkialla, jopa moniaalla
Englannissakin, vaikuttivat nuo arvokkaat sanat vilpitöntä kunnioitusta,
ja erittäinkin Ranskan kansassa Yhdys-Valtain juhlallinen julistus sai
aikaan mitä hartaimman mieltymyksen.

Ranska rupesikin jo, vaikk'ei vielä julkisesti, kallistumaan Amerikan
puolelle. Sinne oli kongressi helmikuussa lähettänyt Sileas Deane'n
pyytämän aseellista ja rahallista apua sekä liittoa, ja Ranskan
kabinetti varsin mielellään rupesikin keskusteluihin. Näistä sai
Englannin hallitus vihiä ja kävi, peljäten julkista liittoa vanhan
verivihollisensa ja siirtomaittensa kesken, yht'äkkiä leppeämmäksi
Amerikalaisia kohtaan. Amiraali Hove sai käskyn vähitellen ryhtymään
sovinnon-hieromisiin kongressin kanssa. Kaikki nuo vihatut hankkeet
peruutettaisiin, jos siirtomaat riisuisivat aseensa ja astuisivat
entiseen asemaansa emämaata kohden. Mutta huolimatta näistä kauniista
lupauksista jatkoi Englannin hallitus kuitenkin sotavarustuksiaan,
pestaten lisäväkeä Euroopan mannermaalta. Melkoisesta summasta osti
hallitus muun muassa muutamilta pieniltä saksalaisilta pikkuruhtinailta
18000 miestä, jotka nyt kuljetettiin Amerikaan. Tämä häpeällinen
ihmiskauppa herätti kaikkialla, jopa itse Englannissakin, suurta harmia.
Fredrik II Preussissa, jonka alueen läpi nuo ostorykmentit vietiin
Hampuriin, otatti niiltä saman tullin kuin teurastuseläimistä.

Lordi Hoven rauhan-ehdoitukset jäivät sikseen, "koska häntä ei
valtuutettu keskustelemaan suorastaan kongressin kanssa." Saivat siis
sittenkin aseet ratkaista riidat.

Elokuun loppupuolella pakoitti sir William Hove amerikalaisen
armeija-osaston peräytymään Long Island'in saarelta, jossa kenraali
Sullivan piti komentoa ja jonne Washingtonkin oli rientänyt New Yorkista
tätä auttamaan. Washington sulkeutui nyt New Yorkiin ja koki täältä
White Plains'in luona lähellä kaupunkia torjua uutta, vihollisen tekemää
rynnäkköä, mutta nytkin oli hänen täytymys peräytyä. Syynä oli
amerikalaisen sotajoukon epäluotettavuus, huono valmistus ja varustus.
Semmoisilla voimilla ei voinut vastustaa hyvin harjoitettua armeijaa, ja
jo päättikin Washington vetäytyä pois koko New Yorkista. New Jerseyn
kautta marssitti hän siis sotajoukkonsa Delaware joen läntiselle
puolelle, jossa nyt tarkempi järjestys perustettiin. Englantilaiset
olivat, Cornwallis'in johdolla, ajaneet Amerikalaisia takaa ja viimein,
useampiin joukkokuntiin jaettuina, asettuneet eri paikkoihin New
Jerseyssä. -- "Kotka on levittänyt siipensä," sanoi Washington, "nyt
sopivat ne paraiten leikattavaksi." Vastapäätä häntä majaili
Trentonissa muuan hessiläinen lauma, jota johti eversti Rahl.
Joulupäivänä kuljetti Washington joukkonsa veneillä virran yli ja
hyökkäsi jouluk. 26 p:nä äkki-arvaamatta hessiläisten kimppuun, jotka
melkein kaikki joutuivat vangiksi. Eversti Rahl sai lyhyessä
vastustus-yrityksessä surmansa.

Muut englantilaiset joukkokunnat pyrkivät nyt yhdistymään päävoimaan,
jonka kanssa Cornwallis lähestyi Trentonia. Tämän lähellä piti
Washington leiriä pienen Assipink nimisen joen rannalla, joka laskee
Delawareen. Siinä aikoi Cornwallis hyökätä hänen päällensä tammikuun 3
p:nä 1777, mutta yöllä lähti Washington tiehensä ja joutui
Princeton'issa, pari penikulmaa pohjoseen Trentonista, kovaan otteluun
englantilaisen jälkiväen kanssa, jonka pian oli täytymys peräytyä ja
rientää yhtymään Cornwallis'in pääjoukkoon, joka kiitomarssia lähestyi.
Washington tunsi joukkojensa heikkouden eikä nytkään käynyt taisteloon
vihollisen koko armeija-osaston kanssa, vaan vetäytyi pohjoseen päin,
asettuen viimein talvimajaan Morristown'in lähelle, jossa saatiin sopiva
turvapaikka. Täältä lähetettiin tuon tuostakin pienempiä parvia
ryöstämään vihollisen kuormastoja ja hätyyttämään kaikkia englantilaisia
pikkujoukkoja, jotka uskalsivat ulos pääpesästä. Tämän kautta estyi
Cornwallis'in yhteys muun maailman kanssa niin, että hänen pian oli
pakko lähteä joukkoineen kokonaan tiehensä New Jerseystä ja peräytyä New
Yorkiin.

Nämä pienet edulliset tapaukset kohottivat Amerikalaisten rohkeutta, ja
luottamus Washington'iin samassa suuresti kasvoi. Kongressi antoi
hänelle suuremman vallan, niin että hän sai väestöltä tilata mitä
tarvitsi ja itse oli korkeimpana toimeen-panevana valtana niillä
alueilla, joissa hänen armeijansa majaili. Tämä valta suotiin hänelle
ens' alussa ainoastaan kuudeksi kuukaudeksi ja uudistettiin sitten kerta
toisensa perästä, mutta sittemmin sai Washington pitää sen sodan loppuun
saakka. Rahat olivat kuitenkin yhä vielä kovin vähissä, niin että
kongressin täytyi panna liikkeelle pakkokurssilla käypä paperiraha,
jonka arvo pian aleni. Tähän aikaan tuli kuitenkin jo apua Ranskasta,
nimittäin yksi miljoona dollaria selvässä rahassa sekä aseita ja
vaatteita 25,000 miehelle. Ne olivat Franklin ja Deane toimittaneet
Ranskan hallitukselta, joka ne kuitenkin antoi salaa Englannilta, koska
vielä tahdottiin välttää julkista kinastusta tämän vallan kanssa.

Kevään tullen lähti sir William Hove laivastolla eteläänpäin,
valloittakseen Filadelfian kaupungin, kävi maalle Chesapeak-lahden
pohjoisimmassa nurkassa ja joutui tappeluun vastaan-rientävän
Washingtonin kanssa Brandywinen pienin joen rannalla lähellä
Wilmingtonia. Brandywine laskee siinä Delawareen. Washington tuli
tappiolle ja pelasti joukkonsa tähteet Schuylkill-joen toiselle
puolelle. Filadelfia joutui vihollisen käsiin. Parin viikon perästä sai
Washington uuden tappion Germantownin luona ylempänä Delawaren
rannoilla, jonka perästä hän asettui lujaan asemaan vuoriseudussa
Schuylkillin lähellä, muinoisen ruotsalaisen Wasa-linnan tienoille.
Paikan nimi on nyt Valley Forge.

Samaan aikaan tuli pohjosesta tieto suuresta voitosta, jonka Amerikan
aseet olivat saaneet. Englantilainen kenraali Burgoyne oli 2,000
miehen kanssa lähtenyt Quebekistä liikkeelle kukistamaan koillisia
valtioita, valloittanut vanhat linnoitukset Champlain-järven rannalla ja
viimein edennyt Saratogan kylään Hudsonin länsi-rannalla. Matka tänne
oli kuitenkin ollut kovin vaivaloinen. Mutta amerikalaiset, vaikka kyllä
suurempaan vastarintaan käydessään saivat ylivoimalta selkäänsä,
hävittivät kaikkialla tiet ja sillat ja veivät pois karjat ja muut
ruokavarat, hätyyttäen sitä paitse menestyksellä kaikkia Burgoynen
parvikuntia, jotka uskalsivat ulos pääjoukosta muonaa hankkimaan. Näitä
vastaan paukahteli joka pensaasta väijyvän väestön ja vanhain
rajasoturien tarkat pyssyt. Amerikalaisia johti kenraali Schuyler, jonka
kuitenkin sitten täytyi kongressin käskystä luovuttaa komanto
Horatio Gates'ille, nuorelle englantilaiselle upseerille, joka oli
mennyt Amerikan palvelukseen. Gates sai suuren vallan. Hän ei, näet,
ollut Washingtonin käskyjen alaisena, vaan sai toimia omia päinsä.
Kongressi kai tahtoi jommoistakin vastapainoa Washingtonille. --
Syyskuun 19 p:nä nyt Burgoyne hyökkäsi Amerikalaisten kimppuun
leiristään Saratogan luona, ja kova tappelu syntyi, jonka perästä
Englantilaiset vetäysivät takaisin. Heidän tilansa kävi kuitenkin pian
ahtaaksi, koska kaikki parvikunnat, jotka lähtivät muonan-hakuun,
joutuivat väijyvien Amerikalaisten kynsiin. Lokakuun 10 p:nä koetti
vihdoin Burgoyne kaikkine joukkoineen päästä vapaaksi satimestaan, mutta
tappelu avonaisella kentällä, jossa Amerikalaiset nyt tekivät hurjaa
vastarintaa, joutui hänelle tappioksi, ja hän vetäytyi taaskin takaisin
varustettuun pesäänsä. Tätä ympäröivät kuitenkin nyt Amerikalaiset yhä
ahtaammalle, ja heidän kuuliansa rupesi kovin sakeasti satelemaan leirin
sisään. Ei ollut enää muu neuvona Englantilaisilla kuin antauminen, ja
lokakuun 17 p:nä 1777 laski Burgoynen sotajoukko, joka nyt oli
supistunut 6,000 mieheksi, aseensa maahan.

Saratogan suuri tapaus tuli käännekohdaksi Amerikan kohtalossa.
Ranskassa elähytti se yleistä mielipidettä yhä enemmän Englannin
siirtokuntain eduksi. Nuori markiisi Gilbert Motier de Lafayette lähti
ystävänsä, eversti de Kalb'in seurassa meren yli ja astui Amerikan
palvelukseen, taistellen sitten sodan loppuun asti uskollisesti
Washingtonin rinnalla ja muutenkin monin tavoin tehokkaasti vaikuttaen
Yhdys-Valtain hyväksi. Lafaytte toimiskeli kuitenkin ainoastaan omalla
ehdollaan ja sulasta rakkaudesta vapauteen. Mutta jopa myöntyi viimein
Ranskan hallituskin julkisesti auttamaan Yhdys-Valtoja vanhaa
verivihollista Englantia vastaan, varsinkin sitten kun Amerikalaiset
olivat esiintyneet voitollisina merelläkin, saattaen ryöstölaivoillaan
monta tuntuvaa vahinkoa Englannin kaupalle. Benjamin Franklinin ja
Deanen toimet Versaillesissa olivat vaikuttaneet että 1778 vuoden
alussa vihdoin liitto syntyi Ranskan ja Amerikan kesken. Se oli sekä
kauppa- että hyökkäys- ja puolustus-liitto Amerikan itsenäisyyden
kannattamista varten. Amerika sitoutui iäti pysymään erillään
Englannista, ja Ranska lupasi auttaa liittolaistaan laivastolla.

Nyt tuli asianomaisille Englannissa kiire. Parlamentti hyväksyi lain,
jonka kautta hankkeet Bostonia vastaan ja teetulli peruutettiin, samassa
kun parlamentti ylipäänsä luopui kaikista veroitusyrityksistään
Amerikassa. Rauhanhierojia lähetettiin tänne. Mutta mikään
liehakoitseminen ei auttanut enää. Amerikalaiset vaativat suorastaan
itsenäisyytensä tunnustamista, johonka nöyryyttävään hätäkeinoon ei
Englanti kuitenkaan vielä myöntynyt. Mutta niinpä olikin sota taas
julistettu Ranskan ja Englannin kesken.

Pelkäsivät nyt Englantilaiset ensiksikin ranskalaista hyökkäystä New
Yorkia vastaan, ja kenraali Clinton, joka oli astunut Hoven sijaan, sai
käskyn kokoomaan sotavoimansa New Yorkiin. Sir Clinton jätti sentähden
Filadelfian sikseen, lähetti yhden osan sotavoimastaan meritse New
Yorkiin ja marssi itse toisella osalla New Jerseyn kautta pohjoseen.
Tätä tilaisuutta käytti Washington astuakseen ulos varustetusta
asemastaan ja häiritäkseen sir Clintonin kulkua pienillä hyökkäyksillä
hänen jälkijoukkojaan vastaan, jotka viimein Monmouth Courthouse'n luona
kärsivät tuntuvan tappion. Clintonin onnistui kuitenkin saada
pää-armeijansa Sandy Hook'iin ja siitä laivoilla New Yorkiin.

Washington, jonka armeija yhä edelleen kärsi kaikellaista puutetta ja
jonka suosituksi kilpailijaksi Gates pohjois-armeijan kanssa oli
Saratogan voiton perästä kohonnut, asettui nyt vanhaan paikkaansa White
Plains'illä New Yorkin läheisyydessä, pitääkseen silmällä vihollisen
liikkeitä. Mutta tämä pysyi paikoillaan New Yorkissa, sillä olipa
ranskalainen laivasto, jota johti kreivi d'Estaing, saapunut rannikolle.
Tämä nyt oli pahana pöppönä kyllä Clintonille, mutta mihinkään
teholliseen taisteluun se ei ryhtynyt. Kun Englantilaisten miehittämä
Rhode Island oli valloitettava takaisin, ilmestyi d'Estaing tosin
laivoineen Newportin edustalle, mutta purjehti Amerikalaisten
mielikarvaudeksi heti tiehensä taas.

Nyt ei kokonaiseen vuoteen tapahtunut mitään suurempaa ottelua. Mutta
1779 vuoden loppupuolella lähti sir Clinton yhdellä armeija-osastolla
yht'äkkiä etelään, jättäen loput voimastaan New Yorkiin. Nousten
Etelä-Carolinan rannikolla maalle, samosi Clinton Charlestonia vastaan
ja rupesi, perille päästyään, sitä piirittämään. Mutta vaikka etelässä
oli tuskin nimeksikään amerikalaista sotaväkeä, kului Clintonilta
kuitenkin koko kolme kuukautta, ennenkun hän pääsi herraksi kaupunkiin,
jota sen porvarit ja pieni varustusväki olivat mitä miehuullisimmasti
puolustaneet.

Charlestonin kukistuttua palasi Clinton New Yorkiin, jättäen lordi
Cornwallisin valloittamaan etelän muita paikkakuntia. Tämä ei kuitenkaan
ollut mikään helppo tehtävä. Mitään säännöllistä amerikalaista sotaväkeä
tosin ei löytynyt koko Carolinassa, mutta Cornwallisin julma sotatapa
sai väestön mitä tulisimpaan raivoon, ja urheita partiojoukkoja
muodostui kaikkialla, jotka paita-hihasillaan tai nahkaröijyissään
tapellen hätyyttivät Englantilaisia milloin missäkin ja saattivat heille
tuntuvia vahinkoja. Sepät maaseudulla takoivat vahvoja vartaita ja
pitkiä peitsiä, farmari-vaimot antoivat parahimmat tinavatinsa kuuliksi
valettaviksi, ja sillä tavoin varustettuina iskivät nuo reippaat sissit
kiinni jokaiseen englantilaiseen parvikuntaan, joka vain uskalsi
ulkopuolelle pääjoukkoansa. Tämän kautta oli Cornwallisin armeijan
yhteys muun maailman kanssa alituisesti häirittynä.

Etelä-Carolinan avuksi samosi nyt pohjosesta päin kenraali Gates ja
joutui tappeluun Cornwallisin kanssa Camdenin luona, luoteesen päin
Charlestonista ja lähellä Pohjois-Carolinan rajaa. Gates'in nostoväki
pakeni suinpäin hajalleen jo tappelun alkaessa ja hän itse myöskin, jota
vastoin säännölliset joukot de Kalbin johdolla pitivät urhoollisesti
puoltansa, väistyen hyvässä järjestyksessä pois tappotanterelta, joka
jäi Cornwallisin haltuun. De Kalb, urhokas saksalainen ja Lafayetten
ystävä, oli kaatunut.

Camdenin tappion perästä otettiin päällikkyys Gates'ilta pois ja
annettiin Greenelle, joka pysyi siinä sodan loppuun asti. Ja tämä
lähestyikin nyt lähestymistään. Kummallakin puolen vallitsi suuri
väsymys ja uupumus. Washington pysyi leirissään, joka nyt oli ylempänä
Hudsonin rannalla, eikä hän ollut siitä lähtenyt edes silloinkaan, kun
Clinton vei joukkonsa etelään. Vaikka Washingtonin armeija oli varsin
kurjassa tilassa, säästi hän sitä kuitenkin, koska se oli Amerikan
viimeinen toivo.

Asiain näin ollen matkusti Lafayette Ranskaan, puhui kauniisti
Amerikalaisten puolesta ja sai viimeinkin toimeen että loppukesällä v.
1780 ranskalainen laivasto, jota johti amiraali Ternay, ja siinä 6000
miehinen sotajoukko kenraali Rochambeau'n johdolla saapui Amerikaan.
Rochambeau miehineen alistui Washingtonin käskettäväksi ja nyt sai sota
paremman vauhdin. Pian oli muuan yhdistynyt ranskalais-amerikalainen
joukko voittanut takaisin Rhode Islandin.

Englannin onnen-tähti aleni muutenkin alenemistaan; Espanja ja Hollanti
liittyivät sen vihollisiin. Venäjä ja sen kanssa muut pohjoisvallat sekä
Ranska ja Espanja antoivat Lontoossa julistuksen, jonka mukaan
puolueettomain valtain laivat saisivat esteettömästi harjoittaa
laivakulkua ja kauppaa sotivain valtojen kesken; ja puolueettomain
oikeuden turvaamiseksi olivat pohjois-vallat perustaneet n.s. Aseellisen
puolueettomuuden. Jo v. 1780 laskettiin sota Pohjois-Amerikassa
maksaneen Englannille 100 miljonaa puntaa (2,500 miljonaa S. markkaa),
ja verot ja valtiovelka nousivat nousemistaan. Yleinen mielipide vaati
rauhaa, mutta Yrjö III ja hänen hallituksensa, luottaen parlamentin jo
joteskin supistuneesen enemmistöön, päätti jatkaa tyhmää vastustustaan
viimeiseen asti. Tarvittiin vielä karvas isku, ennenkun sotapuolue
Englannissa oli saanut kylliksensä. Mutta se tuli pian.

Lordi Cornwallis oli joukkoineen vetäytynyt Pohjois-Carolinasta
Virginiaan, jossa ei ollut amerikalaista sotaväkeä, -- samalla kun
kenraali Greene poistui Etelä-Carolinaan, arvellen saavansa Cornwallisin
houkutelluksi sinne. Tämä odotti saavansa apuväkeä meritse New Yorkista,
ja voidakseen turvata sen maalle-pääsyä, vallitti hän Yorktown nimisen
pienen paikkakunnan, joka sijaitsi muutamalla kapealla maan-kielekkeellä
kahden pitkulaisen lahdelman välissä Virginian kaakkoisimmassa osassa.
Washington, saatuaan tästä tiedon, riensi heti leiristään Hudsonin
varrella sinne 16,000 miehen kanssa, niihin luettuna myöskin Rochambeaun
johtama ranskalainen apujoukko. 7,000 miestä jätettiin New Yorkin
ulkopuolelle. Washington'in armeija oli nyt paremmin varustettu kuin
koskaan ennen. Ranskan apurahoilla hankittiin ruoka ja vaatetus
sotamiehille, jonka ohessa sekä kongressi että eri valtiot nyt
ponnistivat viimeisetkin voimansa suuren asiansa onnellista ratkaisua
varten. Syyskuun 30 p:nä 1781 asetti Washington leirinsä Yorktownin
ulkopuolelle ja ryhtyi heti piiritykseen. Ja lokakuun keskipalkoilla
olikin Cornwallis kaikilta tahoilta suljettuna satimeensa, sillä kreivi
de Grassen johdolla oli nyt myös ranskalainen laivasto sulkenut salmen,
joka viepi Chesapeak-lahteen ja Yorktowniin, samassa laskien maallekkin
uutta apuväkeä Washingtonille. Englantilainen laivasto, jota johti
amiraali Graves, koki kyllä täällä ahdistaa Ranskan merivoimaa, mutta
peräytyi, saatuaan ankarassa taistelussa kovat vammat, New Yorkiin näitä
parantelemaan. Nyt alkoi Washington hyvistä saartokaivannoistaan hirveän
pommituksen, eikä aikaakaan ennenkun Yorktown oli tuhkana ja porona.
Sitten otettiin väkirynnäköllä, jossa erittäinkin kunnosti itseänsä
sankari Lafayette, Englantilaisten ulkovarustukset. Lordi Cornwallis
joutui mitä pahimpaan pulaan. 7,000 miehestä oli jo kaatunut 1,000, ja
ruokavarat olivat loppumaisillaan. Tällöin sai hän jotakin salatietä
Henry Clintonilta kirjeen, jossa ilmoitettiin että amiraali Digby parin
päivän perästä tulisi suurella laivastolla ajamaan de Grassen voimat
meren syvyyteen ja laskemaan apuväkeä Yorktowniin. Cornwallis tämän
toivossa siis vielä piti puoltansa, mutta kun päivä toisensa perästä oli
mennyt eikä Digbyn apua vieläkään kuulunut, päätti hän vihdoinkin
antautua. Lokakuun 19 p:nä laski varustusväki, 6,000 miestä, aseensa
maahan ja meni sotavangiksi. Suuret varastot joutuivat tässä
Amerikalaisten haltuun, ja amiraali Digbyn laivasto, joka saapui
tienoolle kaksi päivää antautumisen perästä, purjehti tyhjin toimin ja
kovasti hämmästyksissään suoraa päätä takaisin.

Sota oli itse teossa loppunut, vaikka vielä kului kaksi vuotta ennenkun
varsinainen rauhanteko saatiin solmituksi. Englannissa pääsi, näet,
Yorktownin tappion perästä rauhapuolue kokonaan voitolle, ja kuninkaan
oli pakko vaihtaa sotainen ministeristönsä rauhan miehiin. Maaliskuussa
1782 hyväksyi alihuone päätöksen, joka julisti isänmaan viholliseksi
jokaisen, ken vain uskaltaisi neuvoakkaan sodan jatkamiseen.

Vihdoin, syyskuun 3 p:nä 1783, tehtiin Versailles'issa lopullinen
rauhasopimus, jossa Englanti tunnusti noiden kolmentoista siirtokunnan
itsenäisyyden.[13] Marraskuun 25 p:nä lähtivät Englantilaiset New
Yorkista, jonne muutaman päivän perästä Washington sotajoukon etupäässä
kulki juhlallisesti sisään.

Pohjois-Amerikan vapaussota oli loppunut. Se oli siirtokunnille maksanut
paljon varoja ja paljon verta. 70,000 miestä oli kaatunut
tappotanterilla ja noin 40,000 kuollut englantilaiseen vankeuteen,
näiden joukossa m.m. 11,000, jotka kaikki heittivät henkensä muutamassa
kauheassa, New Jerseyn rannikkovesillä risteilevässä laivassa, missä
ruumiit makasivat päälletysten isoissa läjissä. Yleensä Englantilaiset
tässä sodassa pitelivät vankejansa kovin pahasti, useinpa
pyörristyttävän julmastikin.

Sotavuosina oli melkein yhtä mittaa vallinnut nurinaa ja
tyytymättömyyttä Amerikan sotaväessä, koska kongressi ei kyennyt sitä
elättämään eikä vaatteissa pitämään, ja loppupuolella murehtivat etenkin
upseerit tulevaisuuttaan. Mihin he joutuisivat? Useimmat olivat sodan
alkaessa jättäneet jonkun tuottavan paikan, joka nyt oli heiltä mennyt.
He pyysivät kongressilta päästäkseen puolelle palkalle, ja kun tämä ei
sitä uskaltanut luvata, uhkasivat he miehineen päivineen vaeltaa pois
lännen erämaihin uutta maata muokkaamaan. Silloin sai Washington asian
järjestetyksi siten, että kaikki upseerit kahdeksan vuoden aikana saivat
koko palkkansa. Kongressin epäröisyys ja voimattomuus, johon se muuten
eri valtioilta ei mitään voinutkaan, synnytti tähän aikaan muutamissa
sotilaspiireissä semmoisen tuuman, että muka Washington julistettaisiin
perustuslailliseksi kuninkaaksi; mutta kun hanke hänelle ilmoitettiin,
sysäsi hän sen sekä hämmästyksellä että harmilla luotaan eikä enää
koskaan tahtonut kuulla sanaakaan puhuttavan moisista yrityksistä. New
Yorkissa puhui vain Amerikan jaloluontoinen pelastaja liikuttavat,
ylevät jäähyväissanat sotatovereilleen ja lähti sitten Annapolis'iin
Marylandissa, jossa kongressi nyt oli kokoontuneena. Sen eteen astui
joulukuun 23 p:nä Yrjö Washington ja luopui juhlallisesti
päällikkötoimestaan, ilmoittaen nyt siirtyvänsä yksityiseen elämään.
Syvän liikutuksen vallitessa vastasi presidentti: "Te olette johtaneet
suurta kamppausta viisaudella ja rohkeudella, ette ole koskaan, ette
hetkeksikään, ei edes vastusten ja onnen-vaiheiden kohdatessa,
loukanneet kansalaisvallan oikeuksia. Te olette pysyneet paikallanne,
kunnes nämä Yhdistetyt valtiot ovat voineet päättää sodan vapaina,
turvallisina ja itsenäisinä. Me kiitämme teitä siitä että aina olette
luottaneet isänmaan menestykseen."

Washington palasi takaisin maatilallensa Virginiassa, levätäkseen jonkun
aikaa kahdeksan-vuotisesta raskaasta työstään.



XVI.

Liittokunta järjestyy. Yrjö Washington. Uusi sota ja uusi aikakausi.


Yhteisen vihollisen torjumista varten olivat vanhat siirtokunnat tosin
muodostaneet liiton eli konfederationin, mutta mitään varsinaista
liittokuntaa eli unionia ei ollut vielä syntynyt. Konfederationin
eri jäsenet, "valtiot", olivat vieläkin täydellisesti itsenäiset, ja se
valta, jonka he muutamia yhteisiä asioita varten olivat kongressille
suoneet, oli itse teossa valtaa ainoastaan nimeksi. Niinpä
veroitus-oikeus esim. yhä vielä oli kunkin eri valtion omassa vallassa.
Kongressi saattoi päättää mitä ja kuinka paljon hyvänsä, asiain
toimeen-panossa oli se kuitenkin ihan voimaton. Tämä todellisen
keskusvallan puute oli kyllä jo sodan aikana käynyt varsin tuntuvaksi,
ja Washington oli -- kuten olemme nähneet -- yhtä mittaa ollut
pahemmassa kuin pulassa sen johdosta, ett'ei tämmöistä isäntävaltaa
ollut olemassa. Mutta sodan loputtuakin tuntui tämä puute melkein yhtä
painavaksi. Yhdysvaltain suhde ulkomaihin, erittäinkin Englantiin, oli
järjestettävä, sodan tuottama ulkomainen valtiovelka maksettava, rauhan
kanta kotosalla ja rajoilla turvattava; ja kaikkea tätä varten
tarvittiin vahvasti järjestetty liittovalta.

Mutta eri valtiot, jotka alusta alkaen olivat kehittyneet aivan
omatakeisesti, itse itsensä kasvattaneet ja yhä vieläkin pitivät itseään
omana erityisenä kokonaisuutena kukin alallansa, eivät niin hevillä
luopuneetkaan itsevaltaisuudestaan, vaan katselivat päin vastoin
epäluulolla kaikkia yrityksiä semmoisen keskusvallan synnyttämiseen,
joka tulisi rajoittamaan heidän itsenäisyyttään. Varsinaisen
liittokunnan eli unionin tuuma oli heille vastenmielinen. Mutta toiselta
puolen tämmöisen tarve oli jokaiselle hyvinkin silmin-nähtävä, koska --
kuten katkera kokemus osoitti -- eri jäsenten menestys juuri riippui
koko ruumiin terveydestä ja voimasta.

Tämä taistelu kokonaisuuden ja osien kesken kävi 1780-luvun
loppupuolella ankaraksi sana- ja kynäsodaksi, jossa edellinen vihdoinkin
oli vievä voiton jyrkän erikois-valtiollisuuden kannattajilta. Puolueita
nimitettiin: federalistit (lat. sanasta foedus = liitto) eli vahvan
liittovoiman ystävät ja antifederalistit eli semmoisen vastustajat.
Federalistisen liikkeen etupäässä olivat kirjailijoina ja puhujina
Alexander Hamilton ja James Madison.

Madison, Virginialainen, oli kuntonsa ja kykynsä kautta saavuttanut
suuren luottamuksen valtiossaan. Vaikka hän sittemmin muutti
mielipiteitä ja astui "demokraatisen" eli muka kansanmielisen puolueen
johtajien joukkoon, oli hän kuitenkin tällä haavaa federalisti ja
vaikutti valtiossaan unionin hyväksi, yhdistyen Hamiltonin kanssa
toimittamaan tuon tuostakin ilmestyviä lentokirjoja, -- jotka
lukemattomissa kappaleissa levisivät pitkin maailmaa ja tukevilla syillä
puoltivat unionin asiaa. Hamilton oli skotlantilaista sukua
Länsi-Indiasta, palveli jonkun aikaa muutamassa kauppakonttorissa ja
muutti sitten New Yorkiin, jossa hän, harjoitettuaan ahkerasti
valtio-opillisia lukemisia, joutui katteiniksi New Yorkin tykistöön ja
viimein pääsi Washingtonin sihteeriksi. Hamiltonin, Madisonin y.m.
harrastusten kautta saatiin viimein aikaan suuri "konventti", joka
toukokuun 25 p:nä 1787 kokoontui Filadelfiassa keskustellakseen
liittolakien säädännöstä. Siihen oli tullut edusmiehiä kaikista
valtioista, paitsi Rhode Islandista ei, muiden muassa myöskin Washington
ja unioni-aatteen synnyttäjä Benjamin Franklin. Puheenjohtajaksi
valittiin yksimielisesti Washington.

Tämän konventin työ kesti kaiken kesää, ja taistelu oli toisinaan tuima
kyllä federalistien ja antifederalistien välillä, edelliset kun,
Hamilton etupäässä, mielivät hyvin lujaa liittovaltaa ja jälkimäiset
taasen puolestaan tahtoivat kaiken todellisen vallan jätettäväksi eri
valtioille. Mutta miten siinä soviteltiin ja tasoiteltiin, niin syntyi
lopulta kuitenkin onnellinen kompromissi eriävien mielipiteiden kesken,
ja syyskuun 17 p:nä varhain aamulla oli viimeinen pykälä Amerikan
Yhdys-Valtain perustuslaissa hyväksytty. Sinä hetkenä juuri nousi
aurinko, ja vanha Franklin lausui, sitä osoittaen, paikaltaan: "Nyt
nousee Amerikan päivä!"

Tällä tavoin omaksuttu valtiosääntö kaipasi kuitenkin vielä eri
valtioiden vahvistusta, ja tässä kohden ponnistettiin vielä paljon
vastaan. Niinpä Pohjois-Carolina antoi vahvistuksensa vasta 1789 vuoden
lopulla ja Rhode Island siitäkin puoli vuotta myöhemmin. Mutta unionin
valtiosääntö oli kuitenkin lakina jo kesäkuun 21 päivästä 1788 lähtien,
koska yhdeksän valtiota silloin oli antanut vahvistuksensa. Se jakaa
unionivallan lainsäätävän, toimeen-panevan ja tuomarivallan kesken.
Lainsäätävä valta on kongressilla, joka jakaantuu senaatiin ja
edusmieskuntaan. Senaatin jäsenet valitaan kuudeksi vuodeksi
valtioiden lainlaatija-kuntain kautta, kaksi kustakin valtiosta,
huolimatta siitä onko valtio suurempi vai pienempi, ja erkanevat
kolmannella osalla joka toinen vuosi. Senaatin tulee vahvistaa kaikki
nimitykset sekä välipuheet ulkovaltain kanssa. Tämä senaati on Amerikan
valtiosäännössä pidettävä valtioiden erikois-etujen edustajana, jota
vastoin edusmieskunta eli edustuskamari lähtee suorastaan unionin
kokonais-kansasta, muodostaen siten valtiosäännön federalistisen
aineksen. Edusmieskunnan jäsenet valitsee kahdeksi vuodeksi suorastaan
kansa väkiluvun mukaan niin, että yksi edusmies valitaan 40,000 hengelle
väestöstä, johon indiaaneja ei lueta. Sitä vastoin onnistui
etelä-valtioiden edustajain saada aikaan, että heidän väestöönsä
luettaisiin 3/5 orjistakin, mikä määräys vast'edes vaikutti hyvin
tärkeitä seurauksia, koska nämä valtiot yhä kestävän orjatuonnin kautta
saattoivat melkoisesti lisätä edusmiestensä lukumäärää kongressissa.
Kongressilla kokonaisuudessaan on valta julistaa sotaa, panna toimeen ja
kustantaa sotajoukkoja ja laivastoja, säätää ja ottaa veroja, ulko- ja
sisätulleja, myntätä rahaa sekä laatia kaikki valtio-kokonaisuudelle
tarpeelliset lait. -- Toimeen-paneva valta on uskottuna neljäksi
vuodeksi valitulle presidentille. Tämän vaali tapahtuu sillä tavoin,
että kukin valtio valitsee yhtä monta valitsijamiestä kuin se lähettää
senaatoreja ja edusmiehiä kongressiin, ja nämä valitsija-miehet sitten
valitsevat presidentin. Alkuansa tapahtui valitsija-miesten vaali vasta
tammikuussa samana vuonna kuin uusi presidentti oli astuva virkaansa, ja
presidentin vaali toimitettiin helmikuussa. Mutta nyttemmin on tämä
muutettu niin, että valitsijamies-vaalit pidetään jo marraskuussa,
sitten kun suuret puolueet kansallis-kokouksissaan edellisenä
kesänä ovat asettaneet kukin ehdokkaansa presidentti- ja
varapresidentti-virkoihin. Ja koska valitsijamiesten tulee äänestää
saamiensa ohjeiden mukaan, niin tiedetään presidentin-vaalin tulos
tavallisesti samalla kertaa kuin tulos valitsijamiesten vaalista. Uusi
presidentti astuu virkaansa maaliskuun 4 p:nä ja erkanee siitä neljä
vuotta myöhemmin samana päivänä, ell'ei häntä valita uudestaan.
Valtiosääntö ei estä saman presidentin valitsemista kuinka monta kertaa
hyvänsä; mutta aina siitä saakka kuin Washington kieltäytyi rupeamasta
kolmanneksi kertaa presidentiksi, on tullut noudatetuksi tavaksi ett'ei
kenkään presidentti ole virassa kauvemman aikaa kuin kahdeksan vuotta.
Presidentin valta on varsin laaja. Hän valitsee itse ministerinsä ja
asettaa ylipäänsä virkaan kaikki unionin virkamiehet sekä edustaa
unionia ulkomaan edessä. Hän voi veto- eli kielto-sanallaan estää
kongressin hyväksymää lakiehdoitusta pääsemästä laiksi, mutta jos
kongressi toistamiseen hyväksyy ehdoituksen, jota varten kuitenkin tällä
kertaa vaaditaan 2/3 enemmistö kummassakin kamarissa, niin on ehdoitus
sillä lakina. Jos presidentti joutuu syypääksi laittomiin tekoihin, niin
voi edustuskunta nostaa kannetta häntä vastaan senaatin edessä, jolla on
valta tuomita hänet virkansa menettäneeksi. -- Samalla kertaa kuin
presidentti valitaan varapresidentti, joka astuu presidentin sijaan,
jos tämä sattuisi kuolemaan virka-aikansa kestäessä taikkapa joutumaan
kykenemättömäksi tointansa hoitamaan. Varapresidentti on niinikään
itseoikeutettu presidentti senaatissa. Alkuansa tuli se
presidenttitoimen ehdokas, joka oli saanut presidenttiä lähimmän
äänimäärän, varapresidentiksi; mutta nyttemmin valitaan tämä erittäin.
-- Unionin tuomarivalta on jätettynä Yhdysvaltain korkeimmalle
oikeustolle sekä erityisille alemmille oikeustoille. Niihin kuuluu
kaikki asiat, jotka koskevat valtiosäännön tulkitsemista, kongressin
lakeja ja välipuheita ulkovaltain kanssa, kaikki kauppaa ja merenkulkua
koskevat asiat sekä kaikki riidat eri valtioista olevien kansalaisten
kesken, kuten myöskin amerikalaisten ja ulkomaalaisten väliset riidat.

Unionin ensimäiseksi presidentiksi valittiin helmikuun 1 p:nä 1789
Washington ja varapresidentiksi John Adams, joka kahdeksan vuoden
perästä myöskin tuli presidentiksi. Näiden aikana oli federalistinen
puolue voitolla. Hamilton raha-asiain ministerinä järjesti onnellisesti
unionin rahaseikat, perustaen muun muassa kansallispankin. Ulko-asiain
ministerinä oli tässä kabinetissa ensimmältä Jefferson, joka kuitenkin,
hartaana demokraatina ollen, sitten riitaantui Hamiltonin kanssa ja
erosi toimestaan.

Yrjö Washington, joka toisen presidenttikautensa loputtua oli muuttanut
rakkaalle maatilalleen viettämään vaiherikkaan elämänsä viimeiset
päivät, kuoli siellä melkein yhdessä vuosisatansa kanssa, joulukuun 14
p:nä 1799, 67 vuoden ijässä. Yhdys-Valtain presidenttinä oli hän ollut
sama ylevä luonne kuin sodan aikana, aina tunnollisesti raskaita
velvollisuuksiaan täyttänyt ja kokenut pysyä taistelevia puolueita
ylempänä. Lapsetonna ollen, määräsi hän melkoisen osan omaisuudestaan
yliopiston perustamiseksi, jossa Amerikan nuorukaiset saisivat nauttia
vapaata opetusta, tarvitsematta etsiä ulkomaan yliopistoja, jotka
kenties vain, kuten isänmaallinen vanhus arveli, opettelevat viisautta,
joka ei ensinkään edistä tasavallan pyrintöjä. Niinikään lahjoitti
Washington vapauden kaikille neekeri-orjillensa, osoittaen tällä
teollaan selvemmästi kuin sanoilla ett'ei hän ainakaan hyväksynyt tätä
vapaan kansan suunnatonta häpeäpilkkua. Suru hänen kuolemansa johdosta
oli yhtä suuri ja vilpitön kaikissa puolueissa. Kongressi keskeytti
kokouksensa, ja koko edustuskunnan jäsenet pukeusivat suruvaatteisin.
Senaatin surunvalitus-kirjoituksessa presidentti Adams'ille sanottiin:
"Isänmaallisella ylpeydellä voimme muistella meidän Washingtonimme
elämää ja verrata häntä muiden maiden mainioimpiin miehiin. Vanhemmat ja
nuoremmat nimet kalpenevat hänen rinnallansa. Liian usein vain on
suuruus ja rikollisuus ollut yhdistettynä; mutta hänen maineensa on
vielä puhtaampi kuin se on loistava. Kansojen orjistajat hämmästyivät,
nähdessään hänen hyvien avujensa majesteetin." Vastauksessaan tähän
lausui Adams: "Olen nähnyt hänet kovan onnen päivinä, hänen ankarimman
levottomuutensa ja kiusaavimman hätänsä hetkinä; olen nähnyt hänet
ylennyksen ja onnen päivinä, mutta aina vain tavannut hänessä saman
viisauden, maltillisuuden ja vakavuuden. Kuninkuuden nimi olisi
ainoastaan himmentänyt näiden hyveiden majesteetia, jotka tekivät hänet,
tuon tavallisen kansalaisen, esikuvaksi meille kaikille."

V. 1790 päätettiin antaa nuorelle unionille oma pääkaupunki. Virginia ja
Maryland luovuttivat tätä varten pienen maakaistaleen kummallakin puolen
Potomak-jokea, 17 penikulmaa sen suusta; ja tälle alueelle, joka sai
nimekseen Columbia, syntyi Washington'in kaupunki. Sekä alue että
kaupunki ovat suorastaan kongressin hallinnon alaisina, eikä kumpikaan
lähetä edusmiehiä liittokokoukseen. Täällä on Capitolium, kongressin
palatsi, ja Valkoinen kartano, presidentin virkatalo. V. 1800 muuttivat
molemmat valtiovallat sinne.

Adamsin presidenttikautena oli federalistien valta jo ruvennut
vähenemään, ja v. 1801 valittiin presidentiksi Tuomas Jefferson, joka
hartaasti puolusti erikois-valtiollisuutta, mikä paikkakunnallisen
itsehallinnon nimessä muka yksinään kannatti kansan-vapautta. Tämä
tämmöinen kansanvalta, demokratiia, pysyi sitten vähillä poikkeuksilla
voiton puolella kuudettakymmentä vuotta ja painoi leimansa koko
amerikalaiseen valtio-elämään. Jefferson tosin noudatti tarkkaa
säästäväisyyttä kaikissa hallinnon-haaroissa, vähensi virkamiesten
lukumäärän ja sotalaitoksen kulunki-arvion, joten melkoinen
vero-helpoitus kävi mahdolliseksi; hän lakkautti sen sisätullin, jonka
kongressi ennen oli säätänyt ulkomaisen valtiovelan suorittamista
varten; hän sai valtiokirkon Virginiassa lakkautetuksi, jota esimerkkiä
sitten kaikki toisetkin valtiot noudattivat, siten perustaen täydellisen
uskonvapauden kaikkialla Amerikassa; Jefforsonin presidenttikautena
vihdoin lavennettiin tasavallan alue siten, että silloinen Louisiana,
s.o. koko tuo ääretön alue Mississippin ja Kalliovuorten välillä, v.
1803 ostettiin Ranskalta. Mutta tällä hallituksella oli myöskin
varjopuolensa, ja monet amerikalaiset epäkohdat, jotka vieläkin ovat
sikäläisen valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän epäkoristuksina,
saivat alkunsa siitä. Niinpä tuo yksipuolinen erikoisvaltiollisuus, jota
unionin miehet niin kovasti olivat vastustaneet, pääsi demokraatien
vallan-aikana uuteen vauhtiin; ja Jefferson oli ensimäinen presidentti,
joka jakeli unionin virkoja palkaksi puoluelaisilleen.

Jo kauvan aikaa oli Yhdys-Valtain suhde vanhaan emämaahan ollut erittäin
kireä. Englanti oli tosin Versailles'n rauhanteossa tunnustanut entisten
siirtomaittensa itsenäisyyden, mutta nämä eivät voineet estää että se
loukatun ylpeytensä kostoksi kahlehti Amerikalaisten kauppaa ja
merenkulkua, sulkemalla heidät pois paraimmilta ja mukavimmilta
markkinoilta. Tätä menetystapaa noudattikin Britannia ahkerasti, jonka
ohessa amerikalaisia merimiehiä otettiin väkisin englantilaisten
sotalaivain palvelukseen ja amerikalaisia laivoja aivan omavaltaisesti
tarkastettiin karanneita englantilaisia merimiehiä etsittäessä. Tässä
käytettiin usein mitä ilkeintä väkivaltaakin. Viimein kiellettiin
amerikalaisia laivoja käymästä minkäänmoista kauppaa Ranskan satamissa,
ell'eivät nämä laivat muka suorittaisi maksua tästä oikeudesta, jota
vastoin Napoleon keisari uhkasi toimittaa takavarikkoon kaikki laivat,
jotka semmoisia maksuja suorittivat. Viimein ei ollut kongressilla, joka
pelkäsi Amerikan kauppalaivaston joutuvan lopulliseen perikatoon, muu
neuvona kuin vastaiseksi kieltää kaiken merenkulun. Mutta silloin
rupesivat koilliset valtiot, jotka melkein yksinomaisesti elivät
kaupalla ja merenkululla, kovasti nureksimaan ja jopa uhkasivat
erotakkin koko unionista, vaikka etupäässä juuri ne olivat sitä tähän
asti kannattaneet. Kongressin täytyi peruuttaa kieltonsa, mutta
Jeffersonin erotessa v. 1809 ja Madisonin astuessa hänen sijaansa, vaati
yleisin mielipide maassa kuitenkin sotaa, ja niinpä se kahden vuoden
turhien sovitushieromisten perästä vihdoin julistettiinkin.

Mainitsemme siitä ainoastaan pääpiirteet. Vuosina 1812-1813 käytiin
enimmäkseen pienempää sotaa Canadan rajoilla, joiden toiselle puolen
Amerikalaiset pyrkivät, päästäkseen tämän englantilaisen siirtomaan
herroiksi; mutta yhtä turhaan kuin vapaus-sodan aikana. Sitä vastoin
saivat he kaksi loistavaa voittoa Englannin laivoista Champlain- ja
Erie-järvillä, jonka ohessa valtamerelläkin kestettiin kunnialla monta
kuumaa kahakkaa, ja Amerikalaisten kaapparit perkkasivat melkein koko
Atlantin puhtaaksi Englannin kauppalaivoista. V. 1814 kuljetti tosin
amiraali Rose englantilaisen laivaston Potomak-jokea ylöspäin ja
poltatti unionin uuden pääkaupungin; mutta kenraali Pakenhamin 1815
vuoden ensimäisinä päivinä yrittämä hyökkäys New Orleans'in kaupunkia
vastaan meni tykkänään myttyyn. Sitä puolusti kenraali Andrew Jackson,
joka kaupungin etelä-puolelle oli varustanut vahvat vallitukset. Näitä
vastaan teki vihollinen maallenousuväki ankaran rynnäkön, mutta
puolustus oli vielä ankarampi, ja kovat vammat saatuansa oli
Englantilaisten täytymys pötkiä pois laivoihinsa. Pakenham itse kaatui.
-- Mutta ennen New Orleansin ottelua oli jo rauhanteko tapahtunut. Siinä
luovutettiin kummaltakin puolen takaisin mitä sodassa oli valloitettu,
jonka ohessa Englanti peruutti kieltonsa amerikalaisten laivain kaupasta
Ranskan satamissa, mutta tuo ilkeä laivain-tarkastusoikeus pysyi
entisillään.

Vaikka tämä sota tietysti oli saattanut melkoiset haitat yleiselle
aineelliselle vaurastukselle, tointui Amerikan reipas ja yritteliäs
kansa kuitenkin tavattoman pian vammoistaan. Väkiluku ja sen tuotanto
kasvoi hämmästyttävää vauhtia, kulkuneuvot paranivat ja maan
viljelysalue laveni lavenemistaan. V. 1823 avattiin liikkeelle Erie- ja
Champlain-kanavat, joten vesitie New Yorkista Hudson-jokea ylöspäin
suurille sisävesille oli valmiina. Ensimäinen höyrylaiva, Fulton'in
Glermont, oli jo v. 1807 ollut liikkeellä Hudson-joella, ja sodan
loputtua oli Amerikalla jo kokonainen laivasto höyry-aluksia. V. 1803
oli, kuten olemme kertoneet, Louisiana joutunut Yhdys-Valtain omaksi, ja
1819 valloitti kenraali Jackson Espanjalta Floridan suuren niemimaan.
Vermont niminen osa New Hampshirea oli jo v. 1791 otettu omana,
neljäntenä-toista valtiona unioniin, ja Maine'sta tehtiin niinikään v.
1820 oma valtio. Mutta suurimmat maavoitot oli saatu Alleghany-vuorten
länsipuolella suoritetun asutustyön kautta. Siitä kerromme erittäin
seuraavassa luvussa.

Vuosina 1817-1825 oli presidenttinä James Monroe, hän, joka v. 1824 --
heti Etelä-Amerikan vapaussodan loputtua ja sen johdosta, että silloin
puuhattiin espanjalaista vallan-palauttamista eteläiseen mannermaahan --
antoi kongressille ja sen kautta "Pyhän alliansin" siihen aikaan
hallitsemalle Euroopalle julistuksen, jossa lausuttiin että Yhdys-Vallat
eivät voi puolueettomina katsella mitään euroopalaista sekaantumista
Amerikan mannermaan asioihin. Tämä "Monroe-oppi" on siitä lähtein
pysynyt johtavana peri-aattena unionin politiikassa. Mutta muissakin
suhteissa on Monroen virkakausi pidettävä ikääskuin rajapyykkinä
vanhemman ja uudemman Amerikan välillä. Se sukupolvi, joka oli
perustanut unionin, on hänen aikanaan lähimmiten kadonnut näyttämöltä ja
uusia, toisissa oloissa kasvaneita miehiä astunut sijaan. John Adams,
Jefferson, Hamilton, Madison lepäävät joko haudassa tai viettävät
vanhuksen hiljaista, yksinäistä elämää ulkopuolella valtiollisten
tapausten pauhinaa. Mielipiteet ja harrastukset ovat muuttuneet. Sen
aatteellisemman ajan-hengen sijaan, jonka vaikuttaessa taisteltiin
suuria yhteisiä pyrintöjä varten, on tullut toinen, joka jälleen
nostattaa valtioiden erikois-etuja. Pohjoiset ja keski-valtiot, unionin
voimmakkaimmat kannattajat, kadottavat johtaja-valtansa Etelälle,
"demokraatisen" puolueen pesämaalle. Ja tämä puolue ja tämä Etelä nyt
neljänkymmenen vuoden vierressä vahvistavat valtansa vahvistamistaan,
antaen samalla yhä pontevampaa tukea sille laitokselle, jota he pitävät
ylivaltansa kulmakivenä, nimittäin orjuudelle. Eriskummallinen
ristiriita vapauden-käsityksessä! Samat ihmiset, jotka ennen kaikkea
harrastavat vapaata itsehallintoa ja vihaavat keskusvaltaa, tämä kun
muka kansalaisten vapaata toimintaa rajoittaapi, samat ihmiset pitävät
valkoisen nahkansa nojassa hyvällä omalla-tunnolla toista ihmisrotua
häpäisevässä orjuudessa.

Uutta, omituista luonnetta Amerikan elämään luovat myöskin ne ainekset,
jotka tähän virtaavat lännessä syntyneiden valtioiden kautta. Niiden
roteva, metsäläis-vapautta rakastava väestö puskee kuin ruoho-aavikon
härkä joteskin epähienoine tapoineen tuohon uuteen yhteiskuntaan ja
antaa sille melkoisin määrin oman leimansa. Kongressin parlamenttaariset
tavat, jotka ensi aikoina vielä olivat noudattaneet euroopalaisia
kaavoja, käyvät lännen tuottaman lisäjoukon kautta karkeiksi, usein
säädyttömiksikin ja raakamaisiksi. Mutta elonvoimaa ja verevää
reippautta siinä vain on! Uusi yhteiskunta on kasvanut vanhan
hartioille.

Miten tämä yhteiskunnallinen lisäys lähti läntisen erämaan povesta,
tahdomme nyt lyhyesti tarkastaa.



XVII.

Lännen asutus. Etelä ja Pohja riitautuvat.


Jo 1750 luvulla oli Pohjois-Carolinasta uutisasukkaita asettunut siihen
erämaahan, josta sitten tuli Tennessee. Mutta vasta parikymmentä
vuotta myöhemmin alkoi Alleghany-vuorten länsipuolella olevien maiden
varsinainen asutus, kun nuo hedelmälliset seudut Ohio-joen eteläpuolella
saivat asukkaansa ja Kentucky syntyi. Tämän asutuksen perustajana on
pidettävä muuan eriskummainen mies Pohjois-Carolinasta, Daniel Boone
nimeltään, joka pyssy olalla monet vuodet vaelteli näitä villien
metsästysmaita, tutkien niiden maanlaatua ja muita suhteita. Vihdoin
palasi hän takaisin ja sai parvikunnan halukkaita uutisasukkaita v. 1775
asettumaan Kentuckyyn, nykyisen Louisville nimisen kaupungin tienoille.
Lähiseutu oli tosin vallan autiona ihmisistä, mutta molemmin puolin
asusteli indiaani-heimoja, jotka usein taistelivat veriset tappelunsa
juuri tällä autiolla alueella, jota he nimittivät "Ken-tukk-i",
"Viheriän ruovokon maa", täällä kun miehen-korkuista, mehukasta ruohoa
kasvoi. Uutisasukkaat saivat niinikään monta tuimaa tappelua kestää
näitä indiaani-heimoja vastaan, jotka tuon tuostakin polttivat heidän
pölkkymajansa poroksi ja tappoivat tai laahasivat vankeuteen niiden
asukkaat. Mutta siitä huolimatta varttui nuori uutiskunta ihmeteltävällä
nopeudella, ja mitäs ollakkaan! sääti keskenänsä hallitus-säännön, jossa
muun muassa sallittiin täydellinen uskonvapaus. Uusia asukkaita tuli
parvi toisensa perästä, ja seitsemäntoista vuotta siitä, kun ensimäinen
puu oli hakattu kumoon näillä tienoin, pyysi uusi territorio
päästäksensä valtiona unioniin. Pari vuotta myöhemmin seurasi sitä
Tennessee, joka siten myöskin tuli valtioksi, vuonna 1794.

Mutta Daniel Boone, "Kentuckyn isä", ei viihtynyt tiheään asutussa
paikassa, vaan halusi jälleen korpea samoomaan. Ainoastaan muija
muassaan tallusti hän kauvemmas länteenpäin, muokaten itselleen
erämaasta uutta asuinsijaa, kunnes siirtolaisvirta hänet taaskin
saavutti ja hän muutti vieläkin lännemmäksi. Hän meni Mississippin yli
ja Missouri-jokea ylöspäin, parvi uutisasukkaita yhä kintereillään,
sillä mihin Boone-ukko pysähtyi, siinä oli hyvää maata. Täällä nähtiin
hän vielä vanhoilla päivillään pölkkymajassaan, ja metsänriista riippui
koukussaan lieden yllä. Täällä hän 90-vuotiaana laski luunsa lepäämään.
Mutta kiitollinen Kentucky ne korjasi suurella juhlallisuudella
takaisin, ja niinpä Daniel Boonen ja hänen uskollinen vaimonsa maalliset
jäännökset yhdessä lepäävät muutaman kummun alla siinä laaksossa, johon
hän rakensi ensimäisen majansa Kentuckyn neitsyeellisellä maalla.

Maaliskuussa v. 1788 lähti evesti Rufus Putnam, kotoisin
Massachusettsista, hyvin varustetun siirtolaisjoukon etupäässä
asuttamaan Ohion luoteis-puolella olevia hedelmällisiä maita, joista jo
ensimäinen kongressi oli muodostanut suuren territorion. Putnam
toimiskeli unionin palveluksessa, joka nyt oli ottanut tämän lavean
alueen asuttamisen omaksi asiakseen. 25,000 henkeä, miehiä, vaimoja ja
lapsia, sanotaan, olleen tässä joukkokunnassa. Asutus kävi niinkuin
Kentuckyssäkin, ja tällä tavoin syntyi ennen pitkää kolme uutta
valtiota: Ohio (1802), Indiana (1816) ja Illinois (1818). Indiana
oli kokonaan Ohiolaisten perustama, jota vastoin Illinoisissa oli
harvalukuinen väestö Canadalaisia jo Ranskan ajoilta, kunnes nyt yhä
uusia asukkaita tulvaili maahan joko suurten järvien poikki ja
Ohio-jokea pitkin taikka Kentuckyn kautta.

Melkein samaan aikaan joutuivat Etelässä Mississippi ja Alabama sekä
ennen niitä (1812) Louisiana (ahtaammassa merkityksessä eli
Mississippi-joen laskupaikat) valtioiksi liittokuntaan. Missouri tuli
valtioksi vuonna 1821, niiden rettelöiden perästä, joista tuossa
paikassa kerromme, mutta siitä eri territorioksi lohkaistu Arkansas
vasta v. 1836.

Tämän valtavan asutustyön kautta oli Yhdys-Valtain alue neljässä
kymmenessä vuodessa laventunut kolmenkertaiseksi, ja entisestä erämaasta
muuttui palsta toisensa perästä kauniiksi viljavainioksi. Unioni oli jo
ottanut koko asutuksen omaksi asiakseen. Sille luovuttivat vanhat
valtiot alueensa vuorien toisella puolen, ja niinpä lähetti liittokunnan
hallitus suuret joukot maamittareita jakelemaan tuota yhteismaata
suurempiin ja pienempiin osiin, joita sitten erityisten virastojen
kautta myytiin huokeasta hinnasta kelle hyvänsä, joka vain tahtoi
maanviljelijäksi ruveta, annettiin usein melkein ilmaiseksikin, niin
että köyhinkin työmies varsin helposti pääsi maanomistajaksi. Tämmöistä
erämaan asutustapaa on sitten lakina noudatettu meidän päiviimme saakka
ja noudatetaan -- muutamilla ajan-tarpeiden vaatimilla muutoksilla --
vieläkin.[14]

Uutisasukkailla oli kaikkialla kovat ottelut kestettävänä indiaanien
kanssa, joita vastaan usein varsinaisen sotaväen apua tarvittiin
-- kunnes Amerikan entiset isännät, heimo toisensa perästä, kokonaan
peräytyivät Mississippin toiselle puolelle, pois esi-isiensä maalta,
jota eivät pystyneet viljelemään. Suurena haittana uutisasukkaille oli
myöskin ajanmukaisten kulkuneuvojen puute. Vielä v. 1820 paikoilla
lähetti Kentuckylainen, Illinois- ja Indianalainen tuotteensa
Mississippi-jokea pitkin New Orleans'iin, kunnes Erie-kanava avasi tien
New Yorkiin ja valtiot vähitellen rupesivat rakentamaan maanteitä.

Tavat ja elämänlaatu näissä lännen valtioissa oli tietysti mitä
yksinkertaisinta: hirsihökkelit, kotitekoiset vaatteet ja työkalut.
Mutta ytimekästä voimaa, kestävyyttä ja rohkeutta uhkuili erämaan
uutisasukas, yritteliäisyyttä ja vapauden-rakkautta. Missä vain
pieninkin kaupungin-alku ilmestyi, siinä oli samassa vapaa
kunnallislaitos, koulu ja sanomalehti; ja uskonvapaus vallitsi heti ensi
hetkestä lähtien.

Mahtava oli se voiman lisäys, jonka Länsi tuotti unionille. Mutta
tuottipa se paljon huoltakin, ja siitä tuli riidan-aine, joka vihdoin
oli halkaista koko unionin iäksi päiviksi. Minkä tähden?

Kysymys kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan -- ja kauheudessaan --:
saisiko noissa uusissa valtioissa vuorten länsipuolella olla orjuutta?
Ja niin astuu nyt vähitellen tämä Amerikan vanha mätähaava
valtiolliseksi asiaksi. Kongressi oli, unionin puolesta järjestäen
Luoteis-territoriota, määrännyt ehdoksi ett'ei saisi orjuus olla siellä
sallittuna; ja Virginiakin, luovuttaessaan Ohio-alueensa, oli vaatinut
samaa. Täten oli Ohion pohjoispuoliset uutisvaltiot julistettu
orjattomiksi; niissä ei tätä häpeällistä järjestelmää saisi perustaa.
Mutta toisin kävi Lännen etelä-valtioissa, Alabamassa, Mississippissä ja
Louisianassa. Viimeiksi mainitussa oli orjuuden-laitos jo Espanjan
ajoista juurtuneena, ja Alabama ja Mississippi olivat saaneet
asutuksensa Georgiasta ja Etelä-Carolinasta, orjuuden pääpesistä. Vielä
enemmän kuin näitä, joissa orjuus niin sanoaksemme jo oli päätetty asia,
koski kysymys kuitenkin sitä Suur-Louisianan osaa, joka ei vielä ollut
valtioina, eli koko tuota suurta aluetta Mississippin länsipuolella.
Etelän etuna nyt oli että niin monta valtiota kuin suinkin omaksui
orjuuden, sillä mitä enemmän orjavaltioita, sitä enemmän ääniä Etelällä
senaatissa; jota vastoin Pohjan poliitiki kannatti orjattomuutta
kaikissa uusissa territorioissa, jotka pyrkivät jäsenkunniksi
liittokuntaan.

Riidan-kipinä leimahti ilmituleen v. 1819, kun ensimäinen
Louisiana-valtio, Missouri, pyysi päästäkseen valtioksi unioniin.
Edustuskunta, jossa Pohjalla oli enemmän ääniä, kieltäytyi tunnustamasta
Missouria valtioksi, ennenkun tämä olisi hyljännyt orjuuden rajojensa
sisäpuolella; jota vastoin Etelä, jolla oli ääni-enemmistö senaatissa,
väkisinkin tahtoi sitä orjavaltioksi. Tämä ensimäinen suuri riita
orjakysymyksessä ratkaistiin kompromissin kautta siten, että Missouri
saisi tulla orjavaltioksi, mutta ett'ei -- sillä ainoalla poikkeuksella
nyt -- mitään orjuutta tästä lähin saisi olla olemassa pohjoispuolella
36° 30' leveysastetta. Tämä Missouri-kompromissi jakoi Unionin kahteen
puoliskoon, joista eteläinen oli isompi. Mitään varsinaista sovintoa se
ei saanut aikaan. Päinvastoin rupesivat orjuuden vastustajat,
abolitionistit (sanasta abolish = lakkauttaa, poistaa) vaatimaan koko
tuon häpeällisen laitoksen lakkauttamista, jota vastoin slaveristit
(sanasta slavery = orjuus) yhä pontevammasti sitä kannattivat.

Eripuraisuutta Etelän ja Pohjan välillä synnyttivät myöskin unionin
säätämät suojelustullit, joilla ens'alussa tahdottiin edistää Amerikan
kehnoa teollisuutta. Mutta Pohjan mahtavat tehtailijat kannattivat näitä
tulleja sittenkin, kun tehdasteollisuus jo oli tullut kukoistavaan
kuntoon. Etelässä sitä vastoin oli teollisuutta tuskin nimeksikään, vaan
täytyi sen tuottaa kaikki tämmöiset tarpeensa joko Pohjasta taikka
ulkomailta, eläen yksinomaan kasvimaidensa antamilla raaka-aineilla. V.
1832 vieläkin koroitettiin tullit ulkomaisista teollisuus-tavaroista.
Silloin nousi Etelä ilmeiseen kinastukseen, ja Etelä-Carolina selitti
koko tuon uuden tulli-asetuksen mitättömäksi, uhaten erota koko
unionista, ell'ei sitä kumottaisi. John Calhoun oli sen miehen nimi,
joka siihen aikaan johti demokratiiaa eli valtioiden erikois-politiikia.
Mutta yleinen mielipide tällä kertaa vieläkin pelasti unionin, jonka
presidenttinä oli kenraali Jackson, ja Calhoun puoluelaisineen tyytyi
sopimukseen, jonka kautta tullit vähitellen alennettiin entisilleen.
Jackson puolestaan oli kyllä harras etelävaltalainen, mutta piti
kuitenkin, vaikka itse kotoisin Etelä-Carolinasta, rehellisesti unionin
puolta kaikkia erikois-yrityksiä vastaan. Vanhaa federalistien
puoluetta, jota nyt uudistettuna sanottiin whig-puolueeksi ja josta
sittemmin suuri tasavaltalais-puolue oli muodostuva, kannattivat
kuitenkin tähänaikaan etupäässä Henry Clay ja Daniel Webster, Pohjan
etevimmät valtiomiehet. Whigien ponnistusten johdosta ja Lännen avulla
pääsi v. 1840 presidentiksi kenraali William Harrison, nykyisen
presidentin isä, ja demokraatit olivat hetkeksi aikaa takapajulla; mutta
Harrison kuoli muutaman kuukauden kuluttua, ja nyt valittiin
presidentiksi Virginialainen Tyler, jonka aikana taas orjavaltio-riita
puhkesi täyteen tuleen. Texas, joka ennen oli ollut osana Mexikosta,
mutta v. 1836 siitä irtautunut itsenäiseksi tasavallaksi, tarjoutui
valtioksi unioniin. Se oli vanha orjamaa, josta Etelälle olisi tullut
paljon vallan-lisäystä. Senpä tähden Pohja sen anomusta kauvan ja
kiivaasti vastusti, mutta nytkin saatiin kompromissi aikaan, ja Texas
tuli, kun tulikin, jäsenkunnaksi unioniin v. 1845. Samana vuonna lisäsi
orjattomain valtioiden lukumäärää Iowa, uusi hedelmällinen siirtomaa
Missisippin länsipuolella, jonne paljon uutisasukkaita viime aikoina oli
tullut Euroopasta. Wisconsin, Iowasta koilliseen, tuli valtioksi 1848.
Jo v. 1836 olivat Michigan ja Arkansas päässeet jäseniksi
liittokuntaan, Arkansas Missouri-kompromissin mukaan orjavaltiona.

Texas'in yhdistäminen liittokuntaan tuotti Yhdys-valloille sodan Mexikoa
vastaan, joka vaati takaisin entistä maakuntaansa, jonka itsenäisyyttä
se ei ollut koskaan tunnustanut. Unioni lähetti kolme armeijaa Mexikoon,
joka perin pohjin masennettiin ja rauhan-teossa v. 1848 pakoitettiin
luopumaan sekä Texasista että Uudesta Mexikosta ja Ylä-Californiasta
Gila-jokeen asti etelässä.

Jo kolme vuotta sitä ennen oli päästy Tyvenen meren rannalle, kun
Oregon (nykyiset territoriot Oregon ja Washington) Englannin kanssa
kestetyn kiivaan kiistan perästä oli joutunut Yhdys-Valtain omaksi.
Mutta Mexikon kanssa tehty rauha lisäsi unionin alueen koko tuolla
äärettömällä ylängöllä englantilaisesta Amerikasta pohjosessa Mexikoon
etelässä, -- alue, joka käsittää yhdeksän suurta valtiota tai
territoriota, koko nykyinen Suuri länsi.

Tämä maa oli siihen aikaan, jos lukee pois vaeltelevat indiaanit ja
muutamat mexikolaiset linnoitukset ja lähetysasemat, api autiona.
Ainoastaan yksi mainittava siirtokunta oli täällä olemassa, nimittäin
Mormonien yhteiskunta Utah'ssa. Tämän kummallisen uskokunnan oli
1820-luvulla perustanut muuan Josef Smith niminen mies Vermontista.
Hänelle olivat enkelit ilmoittaneet että Tuhatvuotinen valtakunta pian
oli tulossa sekä että "Mormonin" kirja, jossa uuden uskonnon oppi oli
selitettynä, olisi löydettävissä siitä ja siitä paikasta, missä se
vuosituhansia oli maannut. Siitä raamatusta saataisiin myöskin lukea
Amerikan alkuperäisimmän kansan kohtaloista, joka kansa -- ijältään
vanhempi kuin indiaanitkin -- aikoinaan oli joutunut Amerikaan
Baabelista. Smith-profeeta sai uskolaisia ja muutti niiden kanssa
Ohioon, mutta sieltä pois-ajettuna Illinoisiin, jossa "viimeisten
päiväin pyhät" nyt rakensivat ensimäisen tabernaakelinsa. Heidän
uskonvimmansa ja 1830-luvulla perustamansa monivaimoisuus suututti
kuitenkin maan-asukkaita niin, että tabernaakeli muutamassa
kansan-kähäkässä sytytettiin palamaan ja Smith herra ammuttiin. Silloin
pötkivät nämä sorretut lahkolaiset pois erämaahan ja pysähtyivät viimein
Suuren Suolajärven rannalle, jonka autioita suola-aroja he hyvällä
menestyksellä rupesivat viljelemään. Heidän Mooseksenaan korvessa oli
Brigham Young, Smithin jälkeläinen, joka nyt myöskin uudessa luvatussa
maassa, Utah'ssa, perusti täydellisen pappisvallan. Uskovaisia tuli
melkein tulvanaan uusia Euroopasta, ja Mormonien uuttera uutiskunta
rupesi kukoistamaan. Pohjois-Amerikan unioni ei sitä kuitenkaan ole
tunnustanut valtioksi, vaikka se on vanhin territorio Suuressa lännessä.
Siihen on syynä pappisvaltainen hallitusmuoto ja monivaimoisuus.

Mutta ilmestyipä pian Kalliovuorten länsipuolelle toisiakin siirtolaisia
idästä päin. Helmikuussa 1848 löysi muuan uutisasukas, myllyränniä
rakentaessansa, kultahiekkaa pienestä purosta, joka laskee
Sacramento-jokeen Californiassa. Ja jo huomattiin että tätä kallista
tavaraa näillä tienoin oli olemassa oikein kosolta. Ihmisiä rupesi
tulemaan parvi toisensa perästä, eikä aikaakaan, ennenkun Sacramenton
kauniissa laaksossa tunkeili rähisevä, sekalainen seurakunta kaikkia
maailman kansoja. Euroopalainen, Kiinalainen, Australialainen,
Indialainen kaiveli ja huuhtoi siellä toinen toisensa vieressä. Hiki
pihkui otsasta ja kulta maa-emän povesta. Parissa päivässä muuttui
entinen mierolainen pöyhkeileväksi pohataksi. Mitään muuta lakia ei
ensimmältä ollut kuin nyrkki, puukko ja revolveri. Vähitellen saivat
seikkailijat kuitenkin keskenänsä ja omaksi turvakseen jonkinmoisen
hallituksen aikaan, kunnes vihdoin unionin hallitus tuli väliin ja
järjesti siirtokunnan melskeiset olot. Silloin kuitenkin suuri osa
kullankaivajia korjasi nahkansa tienoolta, ja jälelle jäi uuttera
kantajoukko kunnollisia maanviljelijöitä, jotka ennen pitkää muuntivat
Sacramenton ihanan laakson kukoistavaksi viljavainioksi ja hehkuvaksi
viinimaaksi, joiden runsaat tuotteet meidän päivinämme kannattavat
loistavan yhteiskunnan. San Franciscon kirjava maailman-kaupunki
kohoaa nyt siltä paikalta, missä neljäkymmentä vuotta sitten
kullankaivajain viheliäiset puuhökkelit seisoivat.



XVIII.

Orjuus ja abolitionistit. Abraham Lincoln.


Orjuus! Mitä on orja? Onko hän ihminen? Ei. Hän ei ole ihminen. Hän on
kalu, hän on luontokappale, hevonen, härkä, koira. Hän on toisen
omaisuus, ja hänen hintansa vaihtelee aivan kuin esim. hevosen hinta.
Itse hän ei voi sanoa mitään omaksensa, koska hän ei itseänsä omista.
Vaatteet hänen päällänsä ovat hänen omiaan yhtä vähän kuin kello lehmän
kaulassa on sen omaa. Hänen lapsensa on hänen omansa samassa
merkityksessä kuin vasikka on lehmän. Ne myydään erikseen. Katso koiraa,
kuinka surkeasti se silmäilee pientä penikkaansa, jota viedään pois.
Käyhän sinun emä-parkaa surku. Se ehkä kiljaisee, ehkää ryöstäjää puree.
Mutta tuhansia, satoja tuhansia ja tuhansia tuhansia ihmislapsia on
riistetty äidin sylistä tuntemattomaan tulevaisuuteen, eikä ole
ryöstäjän käynyt onnetonta surku, eikä ole onneton uskaltanut purra, ei
kiljaistakkaan. Hiljaista huokausta hänen povestaan ei ole kenkään
kuullut. Orjuutta on ollut melkein kaikissa kansoissa ja maissa. Olisi
kenties kuitenkin sopinut odottaa että Pohjois-Amerikan englantilaiset
siirtokunnat, joista useimmat rakennettiin niin vapaamieliselle
perustukselle, olisivat kerrassaankin tämän häpeällisen laitoksen
hyljänneet. Mutta niin ei käynyt. Niiden perustuessa oli vapaus
kaikkein tunnussanana, joka siirtolaisen huulilla; mutta pitkä aika oli
kuluva, ennenkun ymmärrettiin mitä vapaus on. Ja tuimat taistelot
tarvittiin ennenkun tämä käsite, horjahtaneena pois itsestään, pääsi
jälleen itsehensä, horrostilastansa heräten; -- tarvittiin kauhea sota,
ennenkun vapaus pääsi vapaaksi.

Orjuus joutui perehtymääm englantilaiseenkin Amerikaan melkein yhdessä
itse uutisasutuksen kanssa. Ensimäinen neekerilasti tuotiin Virginiaan
jo v. 1619, ja orjatuonti Afrikasta kävi sitten loistavaksi.
"affääriksi" Englannin suurille kauppakaupungeille. Ja orjuutta oli sekä
Pohjassa että Etelässä, niin hyvin New Yorkissa ja Massachusettsissa
kuin Virginiassa ja Etelä-Carolinassa. Mutta Pohjassa se ei sentään
päässyt juurtumaan niin syvälle, vaan lakkautettiin vallankumouksen
aikana kokonaan. Tähän vaikutti, paitsi Pohjan väestön inhimillisempi
katsantotapa, sekin seikka, että mustien pakollinen työ siellä ei ollut
niin suuresta arvosta kuin Etelässä. Varsinainen maanviljelys,
tehdasliike, käsityö ja kauppa kävi paremmin vapaiden valkoisten
voimalla kuin taitamattomien neekerein. Etelä sitä vastoin viljeli
sokuriputkea, riisiä ja puuvillaa suurilla kasvimaillaan,
plantageillaan; ja kuumassa ilmanalassa, jota valkoisen työväen oli
vaikea kestää, arveltiin neekerien paraimmin ponnistukseen sopivan.
Mutta erittäinkin kannatti orjuuden kukoistamista Etelässä se onneton
pykälä valtiosäännössä, joka sääti että 3/5 orjaväestöstä otettaisiin
lukuun, kun tuli kysymykseen niiden edusmiesten lukumäärä, jotka kukin
valtio lähetti kongressiin. Senpä tähden Etelän miehet ennen kaikkea
pyrkivät lisäämään orjiensa joukkoa, ja heidän etunaan tietysti myöskin
oli että niin paljon uusia orjavaltioita kuin suinkin tuli jäsenkunniksi
unioniin. Etelän valtiollinen voima oli tämän asian vallassa. Pohjan ja
Etelän väli oli kyllä ollut kireä jo pitkät ajat, mutta Suuren lännen
auetessa, kun yhä uusia valtioita pyrki unioniin, rupesi taistelu
käymään hyvin katkeraksi. Tilapäisillä sovinnoilla, "kompromisseilla",
oli sitä tähän saakka estetty puhkeamasta julkiseksi sotatilaksi; mutta
jo käy, kun käykin, yhä selvemmäksi ett'ei kompromissit enää auta. On,
näet, tullut väliin kolmaskin valta nyt, joka ei enää pidä lukua Pohjan
taikka Etelän vallan-asemasta, vaan nousee näyttämölle ihmisyyden
nimessä ja julistaa oikeuden pyhät peri-aatteet, hylkäämällä
kerrassaankin kaikki sovinnon-hieromiset vääryyden ja väkivallan kanssa.
Se on orjuuden-vastustajain liike, abolitionistien päivä päivältä
yltyvä herätyshuuto, joka semmoisenaan saa Etelän vapisemaan. Eivät he
tahdo, kuten Pohjan valtiomiehet, Etelää kukistaa sentähden että tämä on
Etelä, vaan sentähden että Etelä on orjuus. Orjuutta kannattava Etelä on
kuritettava, ei Etelä itsessään. Neekerien kauhea asema orjavaltioissa
se oli, joka sittenkin etupäässä joudutti sodan puhkeamista ja Etelän
kukistumista. Pohjan vapaamielinen väestö ei lopulta voinut tuota
ihmiskunnan mätähaavaa kärsiä silmäinsä edessä. Ja se on
abolitionistinen liike, joka vihdoin saa horroksissa lepäävän omantunnon
heräämään.

Orjanomistajat rupesivat pelkäämään. He pelkäsivät kapinaa itse orjain
puolelta. Ja syytä olikin. Moniaalla oli orjia viisi vertaa enemmän kuin
valkoisia, ja julma kohtelu oli saattanut heidät raivoon.
Kasvimaan-omistaja ja hänen apulaisensa kävivät aina aseissa, ja ken
vain osoitti vähintäkään uppiniskaisuuden merkkiä, tuli rääkätyksi mitä
hirveimmällä tavalla taikka ammuttiin paikalla kuoliaaksi. Texasissa
yrittävätkin orjat kerran kapinaliittoa, mutta se tukehutettiin heti
säälimättä vereen, ja yllyttäjät poltettiin elävältä. -- Orjia ei saanut
opettaa lukemaan, koska semmoisesta taidosta voisi herätä halua
kapinallisiin vehkeisin. Kiellon rikkominen rangaistiin tavallisesti
vankeudella, mutta moniaalla raipoilla. Muuan nuori pappi
Pohjois-Carolinasta, joka oli antanut neekeritytölle katkismuksen, jossa
ei ollut muuta kuin Jumalan Kymmenen Käskyä, sidottiin häpeäpaaluun ja
ruoskittiin. Eräs jaloluontoinen nainen Virginiassa, joka oli opettanut
mustaa palvelustyttöä lukemaan ja kirjoittamaan, sai tästä rikoksestaan
istua kuusi kuukautta vankeudessa. Ken piti piilossa karannutta orjaa,
rangaistiin 3 à 7 vuoden kuritusvankeudella, ken kehoitti heitä
kinastukseen, sai 5 à 21 vuotta kuritusvankeutta. Lopulta kovennettiin
nämä lait siihen määrään asti, että kuolemanrangaistus säädettiin sille,
joka esitelmäin tai lentokirjain kautta huomautti neekereitä heidän
alhaisesta tilastaan.[15] Orjain tuonti Afrikasta oli tosin kongressin
säätämän lain kautta kielletty; mutta niitä kuljetettiin maahan salaa,
ja sitä paitse kukoisti muutamissa valtioissa muuan kaunis elinkeino:
"neekerinsyötöslaitokset", joilla aina oli nuoria neekerejä varastossa,
s.o. lapsina ostetuita mustia, joita sitten joukottain myytiin Etelään
taikka suorastaan huutokaupalla. Orjamarkkinoita pidettiin niinikään
melkein kaikissa kaupungeissa, ja silloin oli elämä yhtä vilkasta ja
ylentävää kuin meidän hevosmarkkinoillamme. Siinä tunnusteltiin elävän
tavaran käsivarsia ja sääriä, siinä katsottiin heitä suuhun, siinä
kerskattiin, tingittiin, huudettiin ja hoilattiin. Lapsi myytiin
säälimättä pois äidiltänsä, vaimo mieheltään j.n.e.

Tämmöisten lakien säätäjät ja toimeen-panijat olivat, huolimatta
ulkonaisesta säädyllisyydestään ja "hienoista tavoistaan", itse teossa
joteskin raakamaisia sieluja. Tuo keikaileva nuori-herra, joka
seuraelämässä ilmenee niin miellyttävänä, joka sukkelalla puheellaan ja
ritarillisella käytöksellään vetää naisten sydämet puolelleen, joka
lavennuksillaan demokraatisesta eli kansanvaltaisesta hallitustavasta ja
kuntain itsehallinnosta saa herkkä-uskoisen muukalaisen luulemaan häntä
oikeaksi vapauden-sankariksi, -- hän on kasvanut koira- ja orjaruoska
kädessään, hän ajaa huviksensa takaa karanneita neekereitä ja revittää
heitä verikoirillaan palasiksi. Hän on demokraati, mutta itse teossa
ainoastaan mikäli eri valtioiden oikeudet ("state rights") ovat
kysymyksessä; muuten on hän aristokraati, ylimys, ja mitä pahimpaa
laatua vielä.

Mutta ell'ei nyt orja isäntänsä verikoirilta tavallisesti päässyt kauas
kotitiluksista, eikö hänen onnistunut paeta pohjois-valtioihin, joissa
ei orjia pidetty? Onnistui tosin useinkin, mutta täälläkin hän joutui
kiinni. Unioni eli liittokunta oli saatu aikaan ainoastaan arveluttavien
myönnytysten kautta Etelälle, ja niiden joukossa oli sekin pykälä
unionin valtiosäännössä, että jokainen "työhön paikoitettu henkilö",
joka luvattomasti oli luopunut velvollisuudestaan ja lähtenyt toiseen
valtioon, oli tämän kautta jätettävä takaisin omistajallensa. Siten ei
orja ollut turvattuna missään unionin valtiossa, huolimatta siitä oliko
tämä "orjavaltio" vai ei. Mutta tuotakaan pykälää ei vielä arveltu
riittäväksi, koska se toisinaan antoi aihetta eroaviin tulkitsemisiin.
Senpä tähden tuli (v. 1850) uusi karkulais-laki -- the fugitive slave
law --, joka velvoitti jokaista unionin virkamiestä vangitsemaan ja
omistajalle saattamaan karanneita orjia, huolimatta siitä mistä paikasta
unionissa tämmöinen kulloinkin tavattiin. Tämä lemmollinen laki sai
vihdoinkin Pohjan paremman väestön kirkumaan vihasta, ja kongressin
edustuskamarissakin se ensimmältä herätti kovaa vastarintaa. California
oli tähän aikaan omaksunut valtiosäännön, joka sen rajojen sisäpuolella
kokonaan kielsi orjuuden, ja nyt (1850) se pyrki valtioksi unioniin.
Taaskin huudettiin ylt'ympäri liittokuntaa "Slavery" ja "No slavery", ja
puolueiden kiivaus oli katkaisemaisillaan kaikki unionin siteet. Vihdoin
saatiin, niinkuin ennen Missourin asiassa, Henry Clay'n toimesta
kompromissi aikaan, joka sääti että California saisi orjattomana
valtiona (free-soil-state) yhdistyä unioniin, mutta karkulaislaki jäi,
kun jäikin, laiksi ja siis Californian, kuten kaikkein muidenkin
valtioiden, noudatettavaksi. Nyt olivat orja-parat kokonaan herrainsa
hallussa. Laki oli selvä, sitä ei käynyt kiertää. Missä ikinä karannut
orja vieraassa valtiossa tavattiin, lähetettiin hän ilman armotta
takaisin. Ja niin suuri oli paatumus vielä melkoisessa osassa Pohjankin
väestöä, että "viisaat, jalotuntoisetkin ihmiset vakaasti vaativat että
karanneet orjat olisivat säälimättä jätettävät omistajilleen", että
"hyväsydämisetkin, kelpo ihmiset" puolustivat tämmöistä takaisin-jättöä
"jokaisen kunnon kansalaisen", jokaisen "kristityn velvollisuutena".[16]
Mutta Pohjan ajattelevassa yleisössä noustiin salaiseen kinastukseen
tuommoista laillista väkivaltaa vastaan, ja muuan kvääkäri Dayton
järjesti ylt'ympäri Pohjaa turva-asema-laitoksen -- n.s. maanalaisen
rautatien --, jonka avulla onneton karkulainen salaa kuljetettiin
Canadaan, missä orjuus oli ehdottomasti kielletty, se kun ei ollut
tuskissaan potevan unionin vallassa.

Esimerkiksi karkulaislain kovuudesta ja "maanalaisen rautatien" toimista
lainaamme tähän äsken mainitusta kirjasesta seuraavan jutun: "Kerrankin
karkasi muuan orja ja pääsi onnellisesti ja eheänä aina Rochesteriin
saakka, jossa Amy Post (muuan helläsydäminen abolitionisti) otti hänet
vastaan ja lähetti eteenpäin. Mutta kun viimeinen asiamies maanalaisella
rautatiellä oli lähettämäisillään hänet rajan yli Canadaan, pääsivät
takaa-ajajat hänen jäljillensä. Hädissään ei tiennyt asiamies muuta
neuvoa kuin panna hänet menemään tyhjässä tynnyrissä, johon oli
lävistetty hienoja reikiä. Tynnyri lähetettiin ynnä parin tusinan kanssa
muita semmoisia, nauloilla täytettyjä, rautateitse Canadaan. Kuitenkin
joutui salaisuus ilmi, ja orjanomistajan asianajaja lähetti
sähkölangalla käskyn että tynnyrit pidätettäisiin ja tutkittaisiin,
ennenkun saapuivat rajalle. Niin tehtiin. Mutta selittämättömän, vaikka
varsin onnellisen erehdyksen johdosta oli tynnyri, jossa orja piti
piiloaan, jäänyt pidättämättä ja tullut lähetetyksi Canadaan. Sinne
tultuaan, pantiin se tavaramakasiiniin, kun ei siinä ollut mitään
osoitetta. Vasta kolmen päivän perästä saivat paikkakunnan
abolitionistit tiedon asiasta, kiiruhtivat makasiiniin ja tapasivat
tynnyrin. Mies-raukka oli puoleksi tukehtunut, nälkään nääntymäisillään;
ja vallan uupunut epämukavan asentonsa tähden. Mutta kesken
kärsimyksiään ei hänelle ollut edes juolahtanutkaan mieleen ilmaista
itseänsä, koska hän ei tietänyt missä oli, Canadassa vaiko
yhdysvalloissa."

Sen mielipiteen herättäminen, joka antoi kuolemaniskun orjuuden
laitokselle ja joka jo tähän aikaan vaikutti valtavana voimana, oli
tapahtunut vähitellen ja on mitä kauniimpia liikkeitä ihmiskunnan
historiassa. Väreenä oli se alkanut muutamista kvääkärikunnista, jotka
jo v. 1727 julkisesti moittivat orjuutta. V. 1760 vapautti Newportin
kvääkäri-kunta Rhode Islandissa orjansa, ja, kuten olemme nähneet, Yrjö
Washington teki samoin, ilmoittaen tällä teollaan että tuo laitos oli
ristiriidassa vapautta kannattavan kansan pyrintöjen kanssa, jos kohta
moniaalla, kuten tietysti hänen maatilallaan, "mustia palvelijoita"
pideltiin ja kohdeltiin erinomattain hyvin -- niin että niiden "oli
monta vertaa parempi olla kuin useiden valkoisten vapaiden palvelijain".
Pohjassa lakkautettiinkin, kuten olemme maininneet, vallankumouksen
aikana orjuus kokonaan, mutta ainoastaan kotoisena laitoksena. Etelän
karanneet orjat olivat sielläkin yhä vielä orjiksi katsottavat ja
takaisin lähetettävät, joten orjuus itse peri-aatteessa jäi kaikkialla
hyväksytyksi. -- Koko laitoksen vastustajia oli tämän vuosisadan alussa
myöskin eräs kvääkäri-pappi Elias Hick, joka suoraan saarnasi tuota
häpeällistä perisyntiä vastaan. V. 1829 piti niinikään kvääkärinainen
Lucretia Mott esitelmiä orjuuden pahennuksesta.

Mutta vasta 1830-luvulla järjestyi abolitionistien liike varsinaiseksi
aatevallaksi, kun William Lloyd Garrison, -- hänkin köyhistä
vanhemmista syntynyt ja aivan itse-oppinut mies -- astui sen etunenään.
Yhteydessä erään kvääkärin kanssa alkoi hän ensiksi julkaista "The
genius of Universal Emancipation" (Yleisen vapautuksen haltiahenki)
nimistä aikakauskirjaa ja sitten -- istuttuaan jonkun aikaa Baltimoren
vankeudessa muka kapinallisista yrityksistään Yhdys-Valtain lakeja
vastaan -- v. 1831 Bostonissa sanomalehteä "The liberator"
(Vapauttaja), jossa hän säälimättä paljasteli Etelässä harjoitettuja
kauheuksia ja julmuuksia orja-parkoja vastaan, kääntyen nyt erittäinkin
Pohjan väestön puoleen. Pari vuotta myöhemmin perusti hän
"Kansallis-yhdistyksen orjuuden vastustamista varten" (The National
Anti-Slavery Association), jonka jäsenet pian kyllä kokosivat yhä
enemmän hartaita puoluelaisia. Garrison oli sekä oivallinen puhuja että
oivallinen kynämies. Hänen hehkuva hartautensa ilmestyi joka rivistä,
joka sanasta, ja erittäinkin tiesi hän aina tuoda esiin juuri semmoisia
tosi-asioita orjalaitoksen pahennuksesta, jotka saattoivat hänen
rehelliset lukijansa ja kuulijansa vihan vimmaan orjaherroja vastaan.

Tehokkaimpia orjuuden-vastustajia, vaikka toisella alalla kuin Garrison,
oli myöskin tunnettu ajattelija ja hengellinen kirjailia William Ellery
Channing, Bostonin unitaarisen seurakunnan saarnamies. Vaikka hänen
kirkollinen suuntansa ei hyväksynyt sitä oikea-uskoisen kristinopin
vaatimusta, että Kristus välttämättömästi on tunnustettava "Jumalan
pojaksi" ennen kaikkia muita olentoja, vaan enemmän taipui vanhaan
Areiolaisuuteen, joka aikoinaan tosin myönsi Kristuksen olevan
samallaista olentoa kuin Isä on, vaan ei samaa; --niin oli Channing
kuitenkin mitä ankarin kristitty siinä mielessä, että Kristuksen
ihmisystävällinen oppi on maailmassa noudatettava, ja hän näytti päivän
selvästi toteen että kristinoppi ja orjalaitos ovat mitä jyrkimmässä
ristiriidassa keskenään, että semmoinen kristinoppi, joka hyväksyy
orjuutta, ei ainakaan ole Kristuksen oppia. Ja Channing tuomitsi sekä
kirjoituksissaan että saarnastuolistaan orjuuden-laitoksen mitä
törkeimmäksi jumalattomuudeksi, samalla kun se, kuten kaikkein
ajattelevain täytyi tunnustaa, oli epä-inhimillisin järjestelmä
maailmassa. Mutta -- oi sinä skolastiikin ijankaikkinen ketunhäntä! --
oikea-uskoisen kirkon pappismiehet vetivät, harvoilla poikkeuksilla,
yhtä köyttä orjaherrain kanssa, puolustaen ja suojellen tätä oivallista
järjestelmää, samalla kun Etelän kunnianarvoisat sielunpaimenet itse
hyvällä maulla orjia pitivät. Ja he puolustivat tuota helmalastaan
oikein raamatun perustuksella. Siinä on muka orjuus sallittu. "Kainin
jälkeläiset ovat määrätyt ikuiseen orjuuteen. Orjuus on neekereille
terveellinen laitos, koska musta ihmisrotu on ala-ikäinen, vapauteen
kelpaamaton, ja koska Jumala sen on ikuiseksi määrännyt valkoisen rodun
alamaiseksi."[17] Amen! -- Mutta moista katsantotapaa vastaan taisteli
voittavalla kaunopuheliaisuudellaan ja taitavalla kynällään Channing, ja
olkoon se sanottu hänen ja hänen kirkollisen suuntansa kunniaksi, että
hällä oli Amerikan sivistynein yleisö puolellaan. Etelän miehet tietysti
häntäkin hartaasti vihasivat, niinkuin Garrisonia.

Suureen rahvaasen ei kuitenkaan kenkään abolitionisti, ei edes
Garrisonkaan, vaikuttanut niin paljon kuin Wendell Phillips, nuori
asianajaja Bostonista ja orjuuden-vastustajain yhdistyksen vara-päämies.
Hänestä kerrotaan että hän muutamana päivänä näki miten muuan raaka
väkijoukko orjuuden kannattajain yllytyksistä, kiroten ja ivaten,
laahasi Garrisonia pitkin katuja, että hän silloin tuli ajattelemaan
kuinka paljon olevainen laki, jota hän tähän asti oli ihaillut ja
harrastanut, erosi siitä laista, joka oli kirjoitettuna hänen
rinnassaan, että hän heitti lakikirjansa seinään ja riensi ulos kadulle,
-- että hän siitä hetkestä lähtein oli abolitionismin ehkä ankarin
apostoli. Innoituksen ja harmin tuli hehkui hänen puheistaan, joita hän
piti missä ja milloin hyvänsä. Säälimättä viskasi hän tuon häpeällisen
laitoksen kannattajille silmiin mitä rohkeimpia syytöksiä Amerikan
vapaan "valtiosäännön kavaltamisesta", "puritanisten esi-isien
häpäisemisestä" j.n.e., saaden heitä kalpenemaan kiukusta, mutta samalla
vapisemaan hänen edessänsä. Kulkien kaupungista kaupunkiin, kylästä
kylään, leimahutti Phillips, usein taivasalta puhuen, kaikkialla
ukkosen-tulensa tuota kurjaa järjestelmää vastaan, pelkäämättä kiroten
semmoista lainsäädäntöä, joka suojeli orjuutta. Ja hän kosketti kipeästi
kansan tympistyneesen oikeuden-tuntoon. Siinä heräsi moni, joka oli
maannut.

Abolitionisti-yhdistyksellä oli sitä paitse ehtimiseen liikkeellä
lukuisa kantajoukko miehiä ja naisia, jotka esitelmillä ja
kirjoituksilla taistelivat orjuutta vastaan ja joista moni sai verellään
ja hengellään todistaa kalliin asiansa puolesta. Orjuuden kannattajat,
näet, usein kyllä ussuttivat roskajoukkoja näiden rohkeiden apostolien
kimppuun, ja hurja omakäden-oikeus -- Amerikan yhteiselämän arveluttavin
ilmiö -- pian lausui tuomionsa hetkellisen raivon onnettomasta uhrista.
Mutta siitä huolimatta jatkoivat abolitionistit järkähtämättä tointansa
-- sanalla ja työllä. Pelkäämättä lain ankaraa rangaistusta toimitettiin
joka päivä joku karannut onneton salaisesti rajan yli Canadaan,
autettiin, milloin voitiin, neekeriparkoja oikeudessa, puhuttiin ja
kynää käytettiin heidän puolestaan. Ja tässä työssä, joka vaati yhtä
paljon kekseliäisyyttä kuin uskallusta, vaikuttivat Amerikan sivistyneet
naiset yhtä tehokkaasti kuin toinen sukupuoli, useimpa ehkä
paremmallakin menestyksellä, koska naisellinen hätähuuto tavallisesti
tunkee syvemmälle sydämeen ja naisellinen heikkous sitä paitse on paras
suojelusmuuri raakuutta ja väkivaltaa vastaan. Niistä lukuisista
jaloista naisista, jotka abolitionisti-liikkeen palveluksessa itseään
erityisesti kunnostivat, mainitsemme tässä vain Harriet
Beecher-Stowe'n, kuuluisan "Setä Tuomaan tupa" nimisen romaanin
kirjoittajan. Se sama kirja on varsin melkoisesti vaikuttanut Amerikan
musta-ihoisen rodun vapauttamiseen orjuuden kahleista; ja moni mies ja
nainen, joka aikoinaan otti sen käteensä orjuuden puoltajana,
katsoakseen mitä tuo haaveksiva rouva Bostonista rohkenikaan laverrella
halveksituista neekereistä, laski kirjan kädestään abolitionistina.

Mutta näihin aikoihin orjuuden vastustajat tarvitsivatkin yhä enemmän
työvoimia. Kuten viimeiksi California, oli nyt 1850-luvulla Kansas
käynyt puolueiden riita-palaksi ja presidentit Pierce ja Buchanan
(1853-61) pitivät peittelemättä orjaherrain puolta, varsinkin Buchanan.
Maa-alue Iowan ja Missourin länsipuolella, kalliovuoriin asti, oli
järjestetty kahdeksi territorioksi: Nebraska pohjassa ja Kansas
etelässä. Koko alue oli vielä aivan asumatonta maata, ja sitä nyt Etelä
ahnailla silmillä tähysteli, pyytäen siitä uusia orjavaltioita, kun
puolestaan Pohja, jota tähän aikaan abolitionismi elähytti, oli
päättänyt lujasti vastustaa orjaherrain pyrintöjä. Ja niinpä kumpasetkin
riitaveljet lähettivät sinne suuria siirtolais-joukkoja, joiden kesken
oikea asutus-kilpailu syntyi. Pian nousi riitaa maasta ja territorian
hallinnosta. Uutisasukkaat Pohjasta olivat paremmin varustetut, ja heitä
oli enemmänkin, mutta Eteläläiset saivat apua läheisestä Missourista.
Monta kuukautta riideltiin ja tapeltiin nyt mitä hurjimmasti, kunnes
unionin hallitus tuli väliin, saadakseen yleisen kansanäänestyksen
kautta omaksutuksi jommonkumman niistä valtiosäännöistä, jotka puolueet
olivat tehneet. Mutta unionin virkamiehet käyttivät tässä julkista
väkivaltaa, antaen Missourin raja-asukkaiden, jotka tietysti eivät
kuuluneet uuteen territorioon, ottaa osaa äänestykseen. Sillä tavoin
voittivat orjuuden kannattajat. Unionin hallituksen maine oli kuitenkin
saanut kovan iskun, ja kongressi hylkäsi äänestyksen. Uusi tehtiin, ja
nyt, kun tarkastus oli parempi, voittivat orjuuden vastustajat. Kansas
pelastui orjuudesta, mutta tuli valtioksi vasta v. 1861.

Abolitionisti-puolue oli aina kokenut vaikuttaa ainoastaan herätyksen ja
vakuutuksen kautta. Väkivaltaisia keinoja se ei suositellut, vaikka
tietysti asian luonne vaati että Etelä oli pakoitettava luopumaan
orjuuden-laitoksesta. Olipa kuitenkin olemassa muuan mies, joka jo näinä
aikoina oli kyllästynyt abolitionistien ijankaikkisiin valituksiin
neekerien surkeasta tilasta ja päätti, kun päättikin, kerran tehdä
täyttä totta tuosta suuresta vapautus-aatteesta. Hän yritti saada
neekerit itse suureen kapinaan. Se oli kuuluisa John Brown, farmari
Connecticutista. Ainoastaan pienen ystäväjoukon kanssa karkasi hän
eräänä yönä lokakuussa v. 1859 Harpers Ferry nimisen pienen kaupungin ja
linnoituksen kimppuun, jossa muun muassa säilytettiin suuri varasto
unionin aseita. Harpers Ferry on Potomak-joen varrella Virginiassa. John
Brown miehineen valloitti tuon pienen paikkakunnan ja sai asevaraston
haltuunsa. Virginian orjaherrat kauhistuivat, sillä jos heidän
neekerinsä nyt olisivat saaneet aseita käsiinsä, olisi hirveä verilöyly
seurannut. Mutta nämä herrat olivat myöskin tottuneet valppauteen ja
rivakkaan toimintaan. Eikä aikaakaan, ennenkun nostoväki oli Harpers
Ferryssä. Rynnäkkö tehtiin John Brownin asemaa vastaan ja tulinen
tappelu alkoi. Kähäköitsijät puolustivat itseään kuin miehet, mutta
sortuivat kuitenkin pian väkivoiman alle. Useimmat kaatuivat kuoliaina
paikalle, mutta John Brown itse muutamain lähimpien miestensä kanssa
joutui kiinni ja hirtettiin. -- Tapaus oli kuitenkin orjaherroille
osoittanut ett'ei ollut leikintekoa abolitionistien kanssa, ja John
Brownin kuolema kävi heille kalliiksi. Pohjan paras väestö kunnioitti
hänen muistoansa niinkuin vapaudensankarin ja marttiiran ainakin, ja
viha Etelän miehiä vastaan kiihtyi kiihtymistään.

Tähän aikaan sattui taas uuden presidentin vaali. Lähes kuusikymmentä
vuotta olivat demokraatit nyt olleet voitolla ja unionia ystävät
tappiopuolella, koska ainoastaan kaksi presidenttiä koko tällä ajalla
oli lähtenyt vanhasta federalistisesta eli whig-puolueesta. Etelän
valtiolliset hairahdukset ja abolitionistien liike oli nyt kuitenkin
melkoisesti muuttanut asiain tilan, niin että jo 1857 vuoden vaalissa
unioni-mielinen presidentin-ehdokas oli ollut voittamaisillaan. Kansasin
rettelöissä oli, näet, abolitionisteista ja whigeista muodostunut uusi
puolue, joka otti nimekseen: republikaanit (tasavaltalaiset), ja tämä
se on, joka nyt, v. 1860, vihdoinkin sysää demokraatit vallalta ja
valitsee presidentin, joka harrastaa lujaa unionivaltaa ja samalla on
abolitionisti.

Miehen nimi on Abraham Lincoln.

Hän oli syntynyt v. 1809 Illinoisin valtiossa -- köyhänä kuin rotta.
Pienestä pitäen sai hän harjaantua "omatakeiseen työhön". Jonkun aikaa
vuodesta suotiin hänen käydä koulua, mutta muutoin -- paimenessa.
Sitten ansaitsi Aapo poika leipänsä tavallisena päiväläisenä
maanviljelys-työssä, sitten veneen-kuljettajana Ohio-joella, pitäen
kuitenkin hyvin muistissa vanhat koululäksynsä ja tietomääräänsä
laventaen milloin vain oli vähänkin tilaisuutta. Veneen-kuljettajasta
yleni hän kauppapalvelijaksi ja pääsi nyt vähän ahkerammmin
harjoittamaan lukemisiansa, niin että hän jonkun ajan perästä voi
suorittaa ne oikeustieteelliset tutkinnot, joita Amerikassa vaaditaan
tavalliselta asianajajalta. Pian kyllä valittiin Lincoln Illinoisin
lainlaatijakuntaan ja lähetettiin v. 1846 edusmiehenä kongressiin. Hän
oli harvapuheinen mutta teräväjärkinen ja piti lujasti kiinni
peri-aatteistaan sekä julkisessa että yksityisessä elämässä. Unionin
eheys oli etupäässä hänen valtiollisena silmämääränään, sillä vasta sen
kautta pääsisivät, arveli hän, ajan humaniteeti- eli ihmisyys-aatteet,
niinkuin orjain vapauttaminen, voitolle. Eikä epäillyt Lincoln asiansa
voittoa, vaikka usein näytti synkältä kyllä. Ja tämä sitkeä luottamus
pahimmassakin pulassa se oli, joka pelasti unionin.

"Vanha Aapo" -- niin häntä leikkisästi nimitettiin -- oli kansan
lemmikki. Hänen horjumaton rehellisyytensä, iloinen ja leikkisä
luontonsa veti kaikkein sydämet puolelleen. Omituiselta mahtoi tuntua
suurten Yhdys-Valtain vakaville ministereille, kun tuo pitkä, laiha,
roikaleinen, karkeanaamainen ukko kesken juhlallista neuvoskunnan
istuntoa yht'äkkiä, jonkun voitto-sähkösanoman saatuaan, hypähti ylös,
jaloillaan ja käsillään mitä lystillisimpiä ilon-elkeitä tehden ja mitä
vilpittömimpiä hei!- ja hurraa!-huutoja päästäen.

Lincolnin vaaliin vaikutti myöskin demokraatisen puolueen pirstaus, joka
tapahtui tähän aikaan. Aina siitä asti kuin orjanomistajat Kansasin
asiassa olivat tulleet tappiolle, julistivat he peri-aatteenaan sen
kauniin opin, ett'ei territoriot, ei valtiot eikä kongressikaan saisi
määrätä oliko orjuus jossakin valtiossa siedettävä vai ei, vaan olisi
jokainen Yhdys-Valtain kansalainen oikeutettu omaisuuksineen, siis
myöskin orjinensa, asettumaan mihin paikkaan hyvänsä Yhdys-Valtain
alueella. Orjuus voitaisiin siten levittää kaikkialle, eikä yksikään
valtio saisi sitä poistaa alueeltansa. Presidentti Buchanan itse julisti
kannattavansa tätä oppia, mutta Pohjan demokraateille oli se sentään
liian paksua, ja he luopuivat puolueesta, jonka äänet siten hajosivat
kahtaalle.

Lincoln oli, kun olikin, valittu presidentiksi. Mutta nytkös Etelä
raivostui. Se oli jo ennenkin uhannut erkaantua unionista, ja nyt
käytiin tuumasta toimeen. Etelä-Carolina teki marrask. 20 p:nä alun ja
kehoitti samassa kaikkia muitakin orjavaltioita lähettämään edusmiehiä
yhteiseen konventtiin, jonka tuli huhtikuussa seuraavana vuonna
kokoontua Montgomeryn kaupunkiin Alabamassa, perustaaksensa erityistä
valtiokuntaa eli konfederationia.

Unionin hallitus, s.o. presidentti Buchanan ja hänen ministerinsä
orjuuden-järjestelmän nöyriä kätyreitä kaikki tyyni, olivat itse
hiljaisuudessa ja kauvan tätä Etelän kapinaa valmistelleet, siten
häpeällisesti kavaltaen unionia, jonka palveluksessa olivat. Niinpä
sotaministeri Floyd kaikellaisten verukkeiden nojassa oli kuljetuttanut
suuret joukot aseita ja ampumavaroja Pohjan varastohuoneista Etelään, ja
nämä nyt kaikki olivat kapinoitsijain käytettävissä. Vielä oli muutamia
kuukausia jälellä, ennenkun uusi hallitus sai ohjakset käsiinsä, ja tätä
aikaa käyttivät, Buchananin hallituksen hiljaisella suostumuksella,
etelävaltiot hyväkseen, valmistaen varustuksiaan minkä kerkesivät.
Etelä-Carolina erittäinkin oli täydessä hommassa, kokien toimittaa
pääkaupunkiaan, Charlestonia, niin hyvään puolustustilaan kuin suinkin.
Sitä varten yritti se muun muassa saada haltuunsa Fort Sumter nimistä
vahvaa linnoitusta, joka sijaitsi muutamalla, pienellä kalliosaarella
noin puoli suom. penikulmaa kaupungista. Sen oli Buchananin hallitus
tahallansa jättänyt huonoon kuntoon, jotta se tarvittaessa niin helposti
kuin mahdollista joutuisi kapiaoitsijain käsiin. Linnoituksen päällikkö,
majori Andersson, joka oli rehellinen mies, oli kauvan pyytänyt
apuväkeä ja apu-aseita, mutta turhaan. Nyt vaativat Etelä-Carolinan
kapinapäälliköt linnoitusta antautumaan; mutta majori Andersson, joka
arvasi unioni-hallituksen kavaluuden, ja omin päinsä oli ryhtynyt
kaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, antoi jyrkästi kieltävän
vastauksen.

Etelä-Carolinan kehoitukseen oli täll'aikaa jo suostunut kuusi
etelä-valtiota, nimittäin: Georgia, Florida, Mississippi, Alabama,
Louisiana ja Texas. Muut seitsemän orjavaltiota: Maryland, Virginia,
Pohjois-Carolina, Kentucky, Tennessee, Missouri ja Arkansas epäröivät
vielä. Konventti Montgomeryssa oli rientänyt kokoon nyt jo, heti
anastanut nimityksen "kongressi" ja päättänyt perustaa konfederationin
kaikkein orjavaltioiden kesken. "Amerikan konfedereerattujen valtioiden"
presidentiksi valittiin siten senaatori Jefferson Davis, entinen
sotilas, mahtava orjaherra, ponteva teräväpäinen mies, kunnianhimoinen,
säälimätön.

Etelä käytti ennakko-aikaansa hyvin. Useimmat unionin linnoitukset ja
asehuoneet Mexikon lahden rannalla joutuivat melkein vastustamattansa
sen haltuun, unionin sotajoukko Texasissa, 5,000 miestä, antautui
suorastaan, ja Etelästä kotoisin olevat upseerit unionin sotaväessä
riensivät kotiin, asettuakseen konfederationin lippujen alle. Nostoväki
kutsuttiin kokoon ja vapaa-ehtoisia tuli kuin tuhkaa, sillä Etelän
valkonaamaiset nuoret keikarit pitivät kovasti tästä "vapaus-sodastaan".

Nämä tapaukset herättivät suurta hämmästystä Pohjassa, ja unionin
pelastamiseksi ryhdyttiin vielä sovinnon-hieromisiin. Helmikuussa yhtyi
Washingtonissa tätä varten muuan "rauha-kongressi", ja Pohjan edustajat
lupasivat että Missouri-kompromissi saatettaisiin uuteen eloon ja
karkulaislaki kovennettaisiin. Mutta Etelän miehet vaativat sovinnon
perustukseksi lakia, joka avaisi koko unionin alueen seppo selälleen
orjuudelle, ja koska Pohja ei tähän voinut suostua, hajosi
"rauha-kongressi" saamatta aikaan mitään. -- Maaliskuun 4 päivä tuli, ja
Abraham Lincoln astui virkaansa. Puheessaan tässä juhlallisessa
tilaisuudessa julisti hän tahtovansa viimeiseen hengenvetoonsa saakka
puolustaa unionia, ja ankara vakavuus ilmeni hänen kasvoistaan. Matkalla
Washingtoniin oli hän jo ollut murha-yrityksen esineenä. Muutamat herrat
Etelävaltalaiset olivat sen virittäneet, mutta salaliitto saatiin ilmi,
ja Lincoln pääsi eheänä perille, vaikka tosin töin tuskin.

Viimeiseen saakka koki uusi hallitus ehkäistä julkista sotaa ja katseli
ikääskuin silmät ummessa, miten Etelän rohkeat soturit veivät toisen
linnoituksen toisensa perästä ja anastivat melkein kaikki unionin
asevarastot etelässä. Se ei liikuttanut kättänsäkään sitä estääksensä,
sillä vielä ei tahdottu kaikkea sovinnon mahdollisuutta poistaa, Mutta
jo tuli tapauksia, jotka pakoittivat tosi-tukkanuottaan.



XIX.

Kansalais-sota. Abraham Lincoln. Ulusses Grant.


Etelä-Carolinan sotajoukkojen päällikkö, kenraali Beauregard, oli
valloittanut Fort Sumter'in, pommitettuaan sen varustukset melkein
palasiksi. Ja se oli liian julkea sotateko, voidakseen tulla jätetyksi
siksensä. Siitä hetkestä lähtien päättää Lincoln ja hänen hallituksensa
panna kovan kovaa vastaan ja arvelematta ryhtyä kapinan kukistamiseen.
Unioni on pelastettava millä hinnalla hyvänsä. Ja tämä suuri tehtävä
ajaa orjakysymyksenkin toiseen sijaan. Ensiksi unionin eheys, vasta
sitten, jos asianhaarat myöntävät, neekeri-orjain vapautus.

Nyt alkavassa sodassa oli etu ens'alussa Etelän puolella. Se oli jo
kauvan kamppausta valmistanut ja hyvin varustanut itsensä. Entisen
hallituksen kavaluuden kautta oli se saanut käsiinsä melkoisen osan
unionin asevarastoja ja linnoitettuja paikkoja. Sillä oli
käytettävissään sekä unionin paraat upseerit että sotakuntoinen
valkoinen väestö, jonka nuorukaiset kaikki olivat hyviä pyssymiehiä, he
kun kovasti rakastivat kaikellaista urheilua. Heidän ryhtinsä oli
ponteva ja käskeväinen, ja tyytymätön orjaväestö oli heitä opettanut
aina olemaan varoillansa. -- Pohjan väestö kyllä oli yhtä uskalias ja
pelkäämätön, yhtä voimakas kuin Etelänkin -- sen se loistavasti sodan
aikana todisti --, mutta itse sotilasura sitä ei viehättänyt. Kauppa ja
teollisuus eivät kasvata sotaista mieltä. Säännöllinen armeija oli tosin
Pohjassakin olemassa, mutta ainoastaan 20,000 miestä, joita tarvittiin
rajaseutujen suojelemiseen indiaaneja vastaan. Aseet ja ampumavarat
olivat tietysti myöskin vähissä. Mutta -- Pohja oli vapaan työnsä kautta
rikas, Etelä orja-järjestelmänsä tähden itse teossa verraten köyhä. Ja
intoa, uhraavaisuutta oli yltäkyllin olemassa Pohjassa, jos Etelässäkin.

Unionin hallitus osoitti nyt, kun sota oli käynyt välttämättömäksi, mitä
suurinta pontevuutta ja tointa. Lincoln ja hänen sotaministerinsä
Cameron kutsuivat kokoon nostoväen, ja vapaa-ehtoisia kehoitettiin
yhtymään lippujen alle. Niitä tulikin kuin tuulessa, eikä aikaakaan,
ennenkun Lännessä ja Washingtonin ympärillä oli 300,000 sotilasta,
valmiina uhraamaan henkensä yhteisen isänmaan puolesta. Näiden
varustamiseksi tehtiin työtä yöt päivät, ja suuret varastot kiväärejä ja
kanooneja ostettiin Euroopasta. 40 miljoonan dollarin kotimainen laina
oli saatu heti. Itse Kapitoliumi Washingtonissa tehtiin asehuoneeksi, ja
kongressin salit muuttuivat kasarmiksi. Sen alakerrassa leivottiin
leipää, ja pengermäin holveista kaikui alituinen vasarain kalke ja
palkeiden läähötys. Tästä huolimatta jäi kuitenkin Pohjan varustus
vaillinaiseksi. Aseita ei kerjetty valmistaa niin paljon kuin olisi
tarvittu, ja sotajoukkojen harjoitus oli kehnonpuolinen.
Päällikkökuntaan täytyi ottaa mitä milloinkin saatiin: entisiä
sotilaita, jotka sittemmin olivat kääntyneet sivili-uralle,
tuntemattomia muukalaisia j.n.e. Alemmat päälliköt olivat itse joteskin
harjaantumattomat. Mutta ei auttanut. Sota sai itse kasvattaa.
Puutteellisuus maksoi paljon sekä verta että rahaa, mutta Amerikalaiset
antoivat mielellään kumpaakin; ja totta vain on että nuo työmiehet,
kauppiaat, maamoukat, kirjailijat, asianajajat edistyivät tavattoman
rivakasti sodan omassa koulussa.

Heti Fort Sumterin kukistuksen perästä yhdistyi vanha Virginia
konfederationiin, ja sen esimerkkiä noudattivat Pohjois-Carolina,
Tennessee, Missouri ja Arkansas. Kentucky pysyi uskollisena unionille,
mutta Maryland saatiin ainoastaan sinne majoitetun unionin-sotajoukon
kautta estetyksi liittymästä kapinaan. -- Virginian luopuminen unionista
herätti suurta riemua Etelässä, mutta surua Pohjassa. Olihan jalon Yrjö
Washingtonin oma kotivaltio siten käynyt uskottomaksi hänen suurelle
elämän-työlleen, unionille. Ja vielä pahempaa oli se että unionin
pääkaupunki, jonka ainoastan Potomak-joki eroittaa Virginiasta, täten
joutui kovan vaaran alaiseksi. Washingtonin valloittaminen tulikin
Etelän tärkeimmäksi silmämääräksi, kuten unionistit puolestaan etupäässä
tähtäilivät Richmondia, Virginian pääkaupunkia, joka pian myöskin tuli
konfederationin pääkaupungiksi. Tällä tavoin oli Virginiasta arvatenkin
tuleva sotanäyttämön tärkein osa, ja sielläpä itse teossa taisteltiinkin
suurimmat ja ratkaisevimmat tappelut.

Mutta kovia otteluja oli muuallakin. Ja toisinaan tapeltiin yhtä haavaa
monessa eri paikassa. Niinpä sanotaan että unionin lippujen alla v. 1864
koko 1,200,000 miestä oli eri tahoilla yht'aikaa sotimassa. Kummallakin
puolueella oli mitä erinomaisimmat aseet, mitä parahinta nyky-ajan
keksintö oli aikaan saanut. Kauheasti kaatui väkeä molemmin puolin, ja
äärettömiä rahasummia oli liikkeellä. Pohjan valtiovelka, joka sodan
alussa oli ollut 64 miljoonaa dollaria, oli sen lopussa kolmatta
miljaardia eli kolmattatuhatta miljoonaa. Edellisissä suurissa sodissa
oli armeijain vielä täytynyt liikkua huonoilla teillä, ja niiden
kuljetus oli ollut sangen vaivaloista. Nyt oli jo paljon rautateitä, ja
niiden avulla lennätettiin armeija-osasto yht'äkkiä toisesta päästä
sotanäyttämöä toiseen, ja niin törmäsivät usein yhteen äärettömät
laumat. Varsinkin Pohja oli mestarina käyttämään rautateitä hyväkseen,
ja tämäpä taito vaikuttikin varsin melkoisesti sen lopulliseen voittoon.
Haavoitettujen hoito oli kummallakin puolen aivan erinomainen, ja tästä
kunniasta saa Amerika paraasta päästä kiittää uhraavia, toimekkaita
naisiaan, jotka apuineen olivat saapuvilla joka paikassa ja kokosivat
suuria summia tähän tarpeesen. -- Ylipäällikköjen valinnassa oli unionin
hallitus kauvan joteskin onneton. Joukko epäröiviä, taitamattomia
kenraaleja seurasi toinen toistaan, kunnes viimein satuttiin saamaan ne
miehet, jotka olivat paikallansa. McClellan oli oivallinen
järjestäjänä ja vaikutti semmoisena erinomattain tehokkaasti, mutta
tappelutanterella hän hidasteli ja aprikoitsi liikaa, niin että moni
sopiva tilaisuus pääsi hänen kynsistänsä. Hän oli Potomak-armeijan
päällikkö. Ulysses Grant ja Sherman alkoivat uransa pienillä
päällikkötoimilla Lännessä, kunnes heidän kuntonsa sittemmin tuli
tutuksi ja tunnustetuksi ja he saivat tärkeät paikkansa. -- Etelällä
sitä vastoin oli alusta alkaen monta erinomaista sotapäällikköä, joiden
joukosta varsinkin on mainittava Robert Edmund Lee, ammatiltaan
sotilas. Hän oli kunnostanut itseänsä sodassa Mexikoa vastaan, ja kun
hänen kotivaltionsa, Virginia, yhtyi konfederationiin, arveli hän
velvollisuudekseen astua sen palvelukseen, vaikk'ei hän puolestaan
hyväksynyt orjuuden-laitosta. Lee oli varovainen niinkuin McClellan,
mutta samalla päättäväinen ja yritteliäs. Sotamiehet pitivät hänestä
paljon. Heidän lemmikkinsä oli myöskin kenraali Jackson, nuori,
tulinen, hurjan rohkea herra, joka -- kuten meidän mailla kerran Kulneff
-- äkki-arvaamatta, kuin tuuliaispää, milloin missäkin karkasi jonkun
vihollisparven kimppuun, voitti sen ja katosi, ilmestyäkseen seuraavana
päivänä toisessa paikassa ja toista vihollisjoukkoa vastaan. Hänelle oli
annettu etunimi "Stonewall" (Kivimuuri) sen levollisen pontevuuden
tähden, jota hän vaaran hetkinä aina osoitti. "Stonewall" Jackson kaatui
pian kesken loistavaa uraansa, tarvitsematta nähdä sen asian perikatoa,
jota hänen miekkansa palveli.

Mitään täydellisempää kertomusta siitä jättiläis-taistelusta, joka nyt
seurasi, ei kai lukija meiltä odottanekkaan. Kirjamme tarkoitus sallii
meidän ainoastaan tapausten joukosta tuoda esiin ne pääkohdat, jotka
tehokkaimmasti vaikuttivat sodan menoon ja unionin lopulliseen voittoon.

Ensimäinen suuri ottelu tapahtui heinäk. 21 p:nä 1861 Virginiassa noin 5
suom. penikulmaa eteläpuolella Washingtonin kaupunkia, Bull Run
nimisen pienen joen luona, missä unionistit McDowell'in johdolla
karkasivat konfedereerattujen kimpuun, joita johti kenraali Beauregard,
-- sillä seurauksella, että unionistit ajettiin Potomak-joen
pohjoispuolelle ja suoraa päätä takaisin Washingtoniin. Jos Beauregard
nyt olisi heti jatkanut voitollista etenemistään, niin kenties
pääkaupunki olisi hukassa ollut; mutta häntä arvelutti, ja sopiva
tilaisuus liukui hänen käsistään.

Lincolnin hallitus ryhtyi nyt ponteviin toimiin pääkaupungin puolustusta
varten, ja McClellan harjoitutti hyvällä menestyksellä uusia sotilaita,
joita suuret joukot kutsuttiin kaatuneiden sijaan. Vasta seuraavana
vuonna hän kuitenkin uudestaan uskalsi vihollisen kimppuun.

Täll'aikaa oli kuitenkin unionistien laivasto pitänyt Etelän satamia
sulussa ja voittanut takaisin kaikki unionin linnoitukset
Pohjois-Carolinan rannikolla; mutta kaikkein tärkein tapaus oli New
Orleansin kukistus ensimäisinä päivinä vuodesta 1862. Huolimatta
Etelävaltalaisten erinomattain hyvistä varustuksista, sai sen viimeinkin
amiraali Farragut kiedotuksi tuliensa väliin, ja kaupunki antautui.
Voitto oli tärkeä sen puolesta, että Pohjan laivasto nyt taas voi ruveta
toivomaan päästäksensä hallitsemaan Mississippi-jokea ja siten pitämään
läntisiä orjavaltioita erillään itäisistä. Tätä tarkoitusta edistettiin
niinikään useiden Kentuckyssä, Missourissa ja Tennesseessä olevien
linnoitettujen paikkain voittamisella Pohjalle, jotka jo aikaisin olivat
joutuneet konfedereerattujen haltuun. Mutta vielä esti Pohjan etenemistä
Mississippi-joella useat linnoitukset Arkansasin ja Mississippin
välisellä pitkällä rantakaistaleella, ja vahvin näistä oli Vicksburg
niminen linnoitus joen itärannalla. Sen valloitusta nyt erittäinkin
tarkoittivat unionistien sotatoimet Lännessä.

Idässä tapahtui maaliskuun alussa 1862 suurenmoinen meritaistelu
Hampton Roads'illa Virginian rantavesillä. Siinä mittailivat voimiansa
pansarilaiva Merrimac ja John Ericsson'in maailman-mainio Monitori,
-- ens' kertaa kuin nämä aselajit astuvat esiin. Etelän suuri
uudenaikainen meritursas, Merrimac, jonka se jo sodan alussa oli
anastanut haltuunsa unionilta, upotti sanotun kuun 8 p:nä kaksi unionin
suurta sotalaivaa, jotka olivat puusta, helposti meren syvyyteen; mutta
seuraavana päivänä tuli Ericssonin kummitus ja hyökkäsi Merrimac'in
kimppuun, joka -- niin rautakylkinen kuin olikin -- pahasti runneltui ja
oli pakoitettuna pötkimään sataman turviin. Monitori sai pian useampia
kumppania, jotka tunkeusivat sisään Etelän satamiin, ja Etelä hävitti
viimein itse koko tuon kerran niin kauhean Merrimac'insa, estääksensä
sitä joutumasta unionistien haltuun.

Paljon vahinkoa unionille tekivät kuitenkin Etelän kaapparit, jotka
kaikilla merillä ajoivat ja ryöstivät Pohjan kauppalaivoja. Kuuluisin
noista ryöstölaivoista oli Alabama, joka oli rakennettu Englannissa ja
usein kävi parantelemassa vammojaan Englannin satamissa. Muutenkin
vanhassa emämaassa aivan julkisesti, varsinkin aatelis- ja kauppamies
piireissä, pidettiin Etelävaltain puolta, ja kerran -- kun unionistit
olivat vanginneet kaksi konfedereerattujen lähettilästä, jotka
englantilaisessa laivassa matkustivat Euroopaan pyytämään apua
valtioillensa -- huudettiin jo sotaa Pobjois-valtioita vastaan; mutta
lordi Palmerston, joka silloin oli Englannin hallituksen etupäässä, sai
kuitenkin maltillisilla ja viisailla toimillaan kansansa hillityksi.

Hampton Roads'in meritappelujen perästä alkoi uudestaan sota
Virginiassa. McClellan kulki meritse Yorktowniin, edetäkseen sieltä
Richmondia vastaan, jota nyt ja sittemmin unionistit erittäinkin kokivat
kukistaa. Mutta kesäk. 26 p:nä kärsi hän tuntuvan tappion
Chickahominyn joen luona ja pakoitettiin peräytymään takaisin
Yorktowniin. Yritys, joka maksoi paljon verta, oli mennyt hukkaan, ja
McClellan sai käskyn rientämään Washingtonin avuksi, jota kenraali Lee
nyt, tehtyään kierroksen Marylandiin, uhkasi selästä päin. McClellan
kiiti kuitenkin vaarallista vihollistaan vastaan ja pakoitti hänet,
Antietamin ankaran tappelun perästä, peräytymään takaisin Virginiaan.

Tämän perästä erkani McClellan Potomak-armeijan päällikkyydestä, koska
hänen mielestään unionin hallitus ja sotaministeri liian paljon
sekaantui itse sodankäyntiin. Hänen paikalleen astui ensiksi Burnside,
sitten Hooker, mutta vielä huonommalla menestyksellä, sillä Hooker
joutui jo toukok. 2 p:nä Chancellorsvillen luona peräti tappiolle
taistelussaan Lee'tä ja Jacksonia vastaan. Tässä tappelussa kadotti
Etelä kuitenkin uljaan "Kivimuurinsa" Jacksonin, jonka muuan oman väen
sotamies erehdyksessä ampui, luullessaan häntä joksikin viholliseksi
upseeriksi.

Lee tahtoi nyt käyttää voittoansa hyökätäkseen uudestaan Marylandiin ja
etenikin Gettysburgiin saakka Pennsylvaniassa; mutta täällä voitti
hänet heinäk. 4 p:nä 1863 kenraali Meade, Potomak-armeijan uusi,
taitava ja voimakas päällikkö. Lee peräytyi takaisin Potomak-joen
toiselle puolelle.

Olemme jo edellisessä maininneet Ulysses Grant'in nimen. Hän oli
nahkakauppiaan poika Ohiosta, oli harjoittanut sota-opintojaan
Westpointissa ja Mexikon sodassa, oli sitten elättänyt itseään karttojen
piirustuksella ja viimein, kun tämä toimi ei voinut miestänsä elättää,
ruvennut isänsä apumieheksi nahkakaupassa. Kansalais-sodan syttyessä
tuli hän ensin muutaman vapaajoukon päälliköksi, sitten suuremman,
Tennesseessa toimiskelevan sotaväen-osaston johtajaksi. Grantia ei ens'
alussa arveltu muuta kuin varsin keskinkertaiseksi sotilas-ky'yksi, ja
hän saikin ensimmältä muutamassa tappelussa aika lailla selkäänsä, mutta
viisastui vahingosta ja menetteli siitä lähin erinomaisella tarkkuudella
toimissaan, punniten suunnitelmiansa joka puolelta. Miten olikaan,
onnistui hänen, monta voittoa saatuansa, ajaa konfedereeratut pois
läntisestä Tennesseesta; ja nyt sai hän Lincoln'ilta suoritettavakseen
erinomaisen tärkeän tehtävän. -- Vahva Vicksburgin linna ja kaupunki
Mississippin rannalla esti yhä vielä vapaata laivakulkua joella ja oli
sen ohessa läntisten ja itäisten orjavaltioiden yhdyssiteenä. Sitä
arveltiin melkein mahdottomaksi valloittaa. Metsät ja järvet suojelivat
sen selkää, ja itse se sijaitsi jyrkällä kalliolla. Mutta Grant ja hänen
alapäällikkönsä William Tecumseh Sherman menivät Mississippin yli
Vicksburgin alapuolella, etenivät metsäin halki linnan takareunoille,
valloittivat etuvarustuksista toisen toisensa perään, voittivat
kaupungin avuksi rientävän kenraali Braggin ja ryhtyivät sitten
kaupungin pommitukseen, -- sillä menestyksellä, että ylpeän
Vicksburgin viimein täytyi antautua, vieläpä juuri Amerikan
itsenäisyyden-julistuksen vuosipäivänä, heinäk. 4:nä, jolloin, kuten
vasta kerroimme, myöskin kenraali Meade idässä sai voittonsa
Gettysburgin luona.

Vicksburgin kukistus oli kukistamaisillaan koko konfederationin. Nyt ei
sillä enää ollut odottamistakaan mitään apua Mississippin takana
olevista valtioista. Voimat alkoivat vähetä ja uupua, ja mikä pahinta
oli, Etelän väestön innostus ja uhraavaisuus laimeni laimenemistaan.
Ainoastaan joku onnellinen sattuma saattoi enää konfederationin
pelastaa, ja kenraali Leen miekkaan katseltiin vielä ikääskuin
viimeiseen olkikorteen, jota hukkuva tavoittelee. Ainoastaan Jefferson
Davisin hirmuvallan-tapainen hallitus pystyi vielä pitämään sotaväkeä
ko'ossa ja johonkin määrin täyttämään armeijan aukkoja. Yhteen aikaan
aiottiin jo täyttä totta varustaa neekerit aseilla -- niin suuri oli
väen-puute -- ja pakoittaa heitä tappelemaan isäntäkultien puolesta;
mutta tämä epätoivon keino jäi toki käyttämättä.

Siihen oli sitä vastoin Pohja hyvällä menestyksellä ryhtynyt. Kaikki
neekeri-orjat, jotka karkasivat unionin sotajoukkojen puolelle,
julistettiin jo sodan alussa vapaiksi, ja niitä käytettiin sitten
enimmiten linnoitustöissä, mutta myöskin valkoisten riveihin pistettyinä
sotureina otteluissa, joissa he tappelivat kiitettävällä urhoudella.
Mutta tammikuun 1 p:nä 1863 ilmestyi vihdoin Lincolnin suuri julistus,
jonka kautta kaikki kapinamiesten omistamat neekerit vapautettiin
ikuisiksi päiviksi orjuudesta; ja nyt järjestettiin kokonaisia
neekeri-rykmenttejä.

Vicksburgin kukistuksen perästä teki Grant lyhyen ja loistavan
sotaretken itäiseen Tennesseehen, jolloin kenraali Bragg perin pohjin
voitettiin; ja nyt nimitettiin Grant unionin kaikkein sotajoukkojen
ylipäälliköksi. Ansiokas Meade pysyi Potomak-armeijan päällikkönä, mutta
sen varsinaiseksi johtajaksi tuli niinikään Grant itse. Ja jo ruvettiin
täydellä todella ahdistamaan Richmondia, konfederationin pääkaupunkia.
Mutta se oli hyvin varustettu ja vallitettu, ja Grant ajoi koko 1864
vuoden kestäessä laumansa turhaan sen vallikanoonain kitoja vastaan. Sen
ohessa teki kaupungin puolustaja, kenraali Lee, tuon tuostakin
onnistuneita hyökkkäyksiä ulos pesästään; ja verta vuoti tulvanaan
kaupungin ympärystön metsissä. -- Nyt rakensi puolestaan Grantkin lujia
vallituksia, joiden turvaan hän vetäytyi; ja viholliset seisoivat monta
kuukautta vastatusten toisiansa, mylvien ja mulkoillen toinen toisensa
puolelle kuin kaksi kytkettyä härkää. Viimein Grant kuitenkin vähitellen
siirti vasemman siipensä James-joen toiselle puolelle, jonka rannalla
Richmond sijaitsee, ja uhkasi siten Leen peräytymis-linjaa. Mutta hänen
tätä tehdessään, hätyytti häntä Lee voimiensa takaa; ja hirveän verisiä
tappeluja oli taaskin melkein alinomaa. Näissä tappeluissa kunnosti
itseään suuresti nuori hevosväen-kenraali Scheridan, Grantin oma
oppilas, joka äsken oli ajanut melkoisen konfedereeratun sotavoiman pois
Marylandista. Scheridan oli nyt saapunut hyvään aikaan Potomak-armeijaa
auttamaan ja tämän kanssa yhdessä ahdistamaan Etelävaitain sotajoukkoa
Richmondissa ja sen ympärillä. Tämä sotajoukko suljettiinkin nyt
vähitellen yhä ahtaamman piirin sisään. Paitsi Grantia ja Sheridania oli
Lee'llä tällä haavan vastaansa myöskin Sherman, joka oli syössyt
Georgiaan, voittanut ainakin 20:ssä tappelussa Etelän joukot,
valloittanut Augustan ja Savannahn kaupungit ja viimein edennyt kapinan
pesävaltioiden, Etelä- ja Pohjois-Carolinan, kautta Virginian rajalle,
sulkeaksensa Lee'ltä tien, jos tämä yrittäisi peräytymään etelään päin.
Siten oli unionin liput liehuneet Etelän tärkeimmän alueen halki, ja
Etelä tunsi jo itsensä nöyryytetyksi. Mutta lähellä oli jo sekin hetki,
jolloin Richmondinkin oli nöyrtyminen. Sen varat olivat niukalla, tuonti
kaupunkiin kovin vaikea, ja supistumistaan supistunut armeija ei enää
tahtonut riittää laveiden linjain miehittämiseen.

Maaliskuun 29 päivänä alkoi Grant yleisen hyökkäyksen Richmondin linjoja
vastaan, ja kovasti häntä kyllä vastustettiin, vaan eipä kuitenkaan niin
kovasti kuin ennen. Huhtikuun 2 p:nä olivat ulkolinjat unionistain
hallussa; ja huomaten asemansa mahdottomaksi peräytyi Lee pois,
koettaakseen yhdistyä Etelän sotajoukkoon Pohjois-Carolinassa. Mutta
silloin sulki yht'äkkiä Sheridan tien hänen edeltänsä, samalla kuin
Grantin muut joukot ahdistivat takaa ja sivultapäin. Jo aikoi Lee
yrittää raivaamaan itselleen tietä vihollisten läpi; mutta kaikki
leipävarat olivat loppuneet, ja Scheridanin takana odotti, jos hän
pääsisikin tämän joukkojen läpi, Shermanin vahva armeija. Ei siis
tahtonut Lee vuodattaa uskollisten miestensä viimeistä veripisaraa.
Huhtikuun 9 p:nä 1865 teki hän Appomaltox Courthouse'ssa Grantin
kanssa antaumus-sopimuksen, jonka mukaan siis Leen vielä lähes 50,000
miehen vahvuinen sotajoukko riisui aseensa. Siinä meni kapinoitsijain
viimeinen toivo; sillä kenraali Johnstonin pienempi armeija-ososto
Pohjois-Carolinassa ei nyt enää yrittänytkään mitään sanottavaa
vastarintaa, vaan antautui melkein kohdastaan. Pitkällisempi
niskoitteleminen voitollista unionia vastaan olisi ollut hulluutta.
Kapina oli kukistettu. Unionistit marssivat sisään Richmondiin, joka
nurisematta avasi porttinsa.



XX.

Uudestaan rakentaminen. Amerika meidän päivinämme.


Unioni oli pelastunut. Siinä voiton ensimäinen, suoranainen seuraus. Ja
siitä itse teossa on johtunutkin näiden Amerikan Yhdys-Valtain
turvallisuus ja menestys. Ainoastaan kokoontunut keskusvalta oli
aikoinaan nämä kukoistavat siirtokunnat voinut vapauttaa vanhan emämaan
hallituksen rasittavasta ikeestä; ainoastaan luja liitovalta on voinut
samat siirtokunnat vapauttaa sisällisistä mätähaavoista ja ruveta oikeaa
vapautta luomaan. Kansalais-sodan kauhut olivat kuitenkin olleet liian
suuret, että voittajat nyt olisivat voineet käyttää voittoansa
kukistettujen masentamiseksi. Ei mitään meluavaa riemuhuutoa kuulunut,
ei mitään kostoa pyydetty. Ja se on luettava jalojen voittajain
ikuiseksi kunniaksi. Jonkun ajan kuluttua seurasi yleinen anteeksi-anto
kaikille kapinoitsijoille, heidän johtajillensakin. Jefferson Davis,
joka otettiin kiinni pakoretkeltä, sai tosin yhden aikaa istua
vankeudessa, mutta päästettiin sitten vapaaksi.

Pohjan ja vapauden voiton hiljaista iloa häiritsi kuitenkin kohta sodan
loputtua kauhea tapaus. Abraham Lincoln, joka marraskuussa edellisenä
vuonna oli suurella enemmistöllä uudestaan valittu presidentiksi ja aina
tarkoin silmin valvonut unionin parasta, sai murhamiehen käden kautta
surmansa. Huhtikuun 14 p:nä illalla istui hän ynnä vaimonsa ja muutamain
ystäväinsä kanssa teaterissa, kun kesken näytelmää yht'äkkiä muuan mies
hiipi heidän loosiinsa ja takaapäin ampui laukauksen revolverista
Lincoln'in niskaan. Presidentti kaatui heti tuoliltaan lattialle.
Murhaaja hyppäsi alas saliin, sänttäsi ylös näyttämölle ja huusi,
kääntyen yleisön puoleen ja murha-asettansa heiluttaen: "Nyt on Etelä
kostettu!" Tuossa paikassa oli hän poissa. Kaikki oli tapahtunut parissa
silmänräpäyksessä. Mutta Lincoln kuoli seuraavana aamuna, tulematta sitä
ennen enää ollenkaan tietoihinsa. Murhaaja, muuan raivostunut
etelävaltalainen, nimeltään Booth ja näyttelijä ammatiltaan, pääsi
pakenemaan Virginiaan, jossa kuitenkin takaa-ajava ratsumiesjoukko hänet
saavutti ja ampui kuoliaaksi, hänen yrittäessään vastarintaa.

Myöskin valtiosihteeri Seward tuli samana iltana pahasti haavoitetuksi
erään toisen höperön kautta, joka oli tunkeunut hänen kotiinsa häntä
murhaamaan. Näistä veritöistä ei kuitenkaan saa suoranaisesti syyttää
kapinan johtajia; he eivät olleet ketäkään semmoisiin yllyttäneet. Mutta
toiselta puolen täytyy myöntää että he paljon vaikuttivat puoluevimman
kasvattamiseen; ja puoluevimma kasvatti murhaajat.

Sodan loputtua hajosivat armeijat, ja kukin palasi jälleen rauhallisiin
toimiinsa. Ja mitä ihmeellisintä tässä hajauksessa oli ett'ei mitään
häiriöitä syntynyt. Löysää, joutilasta väkeä ei jäänyt mihinkään muiden
ihmisten rasitukseksi, vaan kaikille näkyi rikkaassa Amerikassa työtä
löytyvän.

Paljon oli tämä sota maksanut sekä varoja että verta. Puhumattakaan
niistä dollari-miljaardeista, jotka se oli niellyt, olivat yksistään
pohjois-valtiot menettäneet, kuten lasketaan, 275,000 ihmishenkeä, ja
Etelästä oli kai myöskin sen reippain nuoriso jäänyt tappotanterelle.
Mutta toiselta puolen olivat kuitenkin sodan tulokset äärettömän suuret.
Paitsi sitä, että Pohjois-Amerikan Yhdys-Valtain eheys nyt oli
lopullisesti voitettu ja saatu turvatuksi, niin oli sama veljes-taistelu
myöskin kantanut toisen hedelmän, joka on jaloimpia mitä mikään sota
koskaan on tuottanut: Orjuus tuli lakkautetuksi unionin koko alueella.
Onneton musta ihmisrotu pääsi vapaaksi vuosisatoja kestäneistä
kahleistaan. Olemme jo maininneet Lincolnin julistuksen tammikuun
1 p:ltä 1863. Sitä seurasi helmikuun 3 päivänä 1865, jolloin
konfederationi veti viimeisiä henkäyksiään, uusi julistus, joka
kerrassaankin teki kaikki orjat Yhdys-Valtain rajojen sisäpuolella
vapaiksi ihmisiksi, huolimatta siitä olivatko he kapinoitsijain vai
muiden orjia.

Garrisonin ja Phillipsin työ ei ollut hukkaan mennyt. Ja he saivat itse
nähdä voittonsa päivän. Mutta, jos näiden abolitionistien harras
intoisnus oli ihmisten mielet herättänyt tajuamaan orjalaitoksen
sopimattomuutta vapaalle kansalle, niin on kunnia tuon mätähaavan
poistamisesta myös suureksi osaksi annettava maltilliselle, mutta
valppaalle Abraham Lincolnille, joka julistuksellaan helmikuun 3 p:ltä
pystytti itselleen ijäti kestävän muistopatsaan.

Neekeri ja mulatti Yhdys-Valloissa olivat nyt vapaita miehiä, mutta he
eivät vielä olleet kansalaisia. Persoonallista vapautta ei enää kenkään
voinut heiltä riistää, mutta heidän pääsemistään täydellisiin
kansalais-oikeuksiin vastustivat Etelän valkonaamaiset pohatat vielä
kynsin hampain. Presidentti Andrew Johnson, joka Lincolnin kuollessa
oli, varapresidenttinä ollen, astunut hänen paikalleen, oli itse
kotoisin Etelästä, mutta unionisti mielipiteiltään. Hän tahtoi että nuo
vasta kukistetut kapinavaltiot heti ja ilman muitta mutkitta
julistettaisiin täysin oikeutetuiksi jäsenkunniksi unioniin; mutta
kongressi ja sen kanssa Pohjan väestö ei tahtonut niille antaa entisiä
oikeuksia, ennenkun ne olisivat selittäneet tunnustavansa valtiosäännön
14 artikkelia, joka, kuten nyt erinäisellä lisäyksellä nimenomaan
julistettiin, koskee jokaisen Yhdys-Valtain asukkaan -- siis
vapautettujen neekerienkin -- persoonallisia vapauksia ja oikeuksia.
Kunnes nämä valtiot tämän tunnustaisivat, jaettaisiin ne -- niin tahtoi
kongressi -- sotilaspiireihin, joissa unionin hallituksen määräämä
käskynhaltia sotaväen avulla suojelisi vapautettuja neekereitä heidän
entisten herrainsa kostosta, jota syystä kyllä peljättiin. Kongressi
ajoi, huolimatta presidentin kiivaasta vastarinnasta, asiansa
perille. Neekeri ja mulatti julistettiin kongressin päätöksellä
huhtikuun 8 päivältä 1866 täysin oikeutetuiksi kansalaisiksi; ja
"Uudestaan-rakentamisen" työ -- kuten tätä Etelän asiain
järjestämistointa nimitettiin -- rupesi onnistumaan. Presidentti
Johnsonin ja kongressin väli oli täll'aikaa jo käynyt niin riitaiseksi,
että Johnson vedettiin oikeuteen rikoksesta Yhdys-Valtain lakeja
vastaan. Kongressi oli, käyttäen valtiosäännöllistä oikeuttaan, hänen
syyttäjänsä, ja presidentti tosin lausuttiin syytöksestä irti, mutta
kongressin hyväksymät lait ja hankkeet pysyivät voimassa. Vuonna 1869
erosi Johnson tavallisessa järjestyksessä, ja hänen sijaansa valittiin
Ulysses Grant, jonka aikana presidentin ja kongressin väli jälleen
vakaantui, koska tämä kelvollinen mies ymmärsi ylläpitää unionin arvoa
ja pontevasti turvata mustien oikeuksia Etelässä.

Uudestaan-rakentamisen työ oli onnistunut siihen määrään, että toinen
kapinavaltio toisensa perästä tunnusti valtiosäännön 14 artikkelin siinä
merkityksessä kuin sille nyt oli annettu, jolloin asianomainen valtio
jälleen pääsi täysin oikeutetuksi jäsenkunnaksi unioniin ja siis saattoi
uudestaan ruveta omia sisällisiä asioita hoitamaan ilman unionin
hallituksen välityksettä. 1871 oli kaikki valtiot jälleen edustettuna
kongressissa.

Mutta tätä pitkällistä uudistustyötä häiritsi kuitenkin kaiken aikaa
entisten orjaherrain sanomaton viha sitä onnetonta ihmisrotua vastaan,
joka nyt ilman omaa vaikutustansa oli saavuttanut yhtäläisen
yhteiskunnallisen arvon lain edessä kuin he itse. Vaikka unionin
sotaväkeä oli majoitettuna ylt'ympäri Etelää mustien suojelemista
varten, tiesivät Etelän ylpeät ylimykset -- nuo samat, jotka aina olivat
itseään demokraateiksi, kansanvaltaisiksi nimittäneet -- keksiä jos
joitakin keinoja entisten orja-parkain kiusaamiseksi. Niinpä muodostui
salaisia seuroja, joihin kuului valkoisia kansalaisia kaikista
ihmisluokista ja jotka ottivat varsinaiseksi työkseen piiskata, rääkätä
ja tappaa neekereitä, milloin nämä vain yrittivät käyttämään
äänestys-oikeuttansa taikka millä tavalla hyvänsä pyrkimään kilpailuun
valko-ihoisten kanssa. Näiden seurojen toimivat jäsenet ratsastivat
välin yksitellen, välin parvittain, usein suurissa joukoissa -- sekä
itse että hevoset verhottuina aaveentapaisiin valepukuihin, niin että
näyttivät kauheilta, irvistäviltä kummituksilta -- paikasta paikkaan,
panemassa käytäntöön hirveän kosto-oikeuden verituomioita semmoisia
neekereitä vastaan, jotka uskalsivat käyttää valtiollisia ja
yhteiskunnallisia oikeuksiansa taikka asettua valkoisen miehen
kilpailijaksi jollakin toimi-alalla. Nämä salaisen kosto-oikeuden
palvelussotilaat, "Ku-Klux'it" eli "Ku-Klux-Klan'it", kuten heitä
nimitettiin, olivat niin mahtavana voimana Etelässä, että unionin
hallituksen asettamat järjestysmiehet usein eivät voineet mitään heitä
vastaan. Kosto-oikeus oli "valtiona valtiossa", jota vastustamaan oli
varsin vaarallista nousta. "Päähallitus katseli" --sanoo muuan kertoja
näiltä ajoilta -- "levollisesti asiain menoa, kun onnettomia neekereitä
armottomasti ruoskittiin, miehet temmattiin vuoteistansa ja hirtettiin,
naiset häväistiin, talot poltettiin." --Ulysses Grantin voimakas käsi
vihdoinkin eai nämä hirmutyöt taukoomaan, ja "Ku-Klux'it" hajaantuivat;
mutta mitään yleisempää rangaistusta salaisten kosto-seurojen jäsenille
ei seurannut, sillä jäsenenä niissä oli melkein joka toinen
valko-ihoinen Etelän mies.[18]

Entiset orjat olivat täten kyllä saavuttaneet laissa tunnustetun
yhdenvertaisuuden valko-ihoisten kanssa, ja heidän vapaa asemansa oli
jotakuinkin turvattu; mutta vapautuksen kautta olivat he itse teossa
jääneet oman onnensa nojaan. Mistä saada heille työtä ja jokapäiväistä
leipää? Taitamattomat ja tietämättömät kun olivat, oli heille melkein
mahdotonta itse pitää huolta itsestään. Siinä aukeni taas entisille
abolitionisteille lavea työ-ala, sillä vanhat orjan-isännät kiukuissaan
eivät tietysti laisinkaan edistäneet neekerien vaurastumista.
Abolitionistit nyt panivat kaikki voimansa liikkeelle, hankkiakseen
mustille työtä, toimittaakseen heidän lapsilleen opetusta, antaakseen
nälistyneille ruokaa ja alastomille vaatteita. Ja tätä abolitionistien
harrastusta on kestänyt meidän päiviimme saakka. Vaikein tehtävä heillä
kuitenkin on niiden ennakkoluulojen poistamisessa, jotka valko-ihoisissa
yhä vielä melkein entisellä voimallaan vallitsevat mustaa rotua vastaan,
joka taas juuri tällä hetkellä näkyy olevan mitä ilkeimmän vihan ja
vainon alaisena Pohjois-Amerikan Etelässä. --Painatamme tähän, näiden ja
muidenkin Pohjois-Amerikan nykyisten valtiollisten olojen
valaisemiseksi, muutamia otteita eräästä Pohjassa ilmestyvästä
sanomalehdestä ("Chicago Daily News Record") vuodelta 1892, jonka
kuvausten kanssa muutkin viestit pitävät yhtä:

Siitä saakka -- lausuu lehti -- kuin Etelävaltiot v. 1876 unionin
sotaväen poistumisen kautta saivat kätensä vapaiksi, ovat ne yhä
kiivaammasti ruvenneet vaatimaan suurempaa erikois-itsenäisyyttä, "home
rulea". Amerikan kansa on kallistanut korvansa niille vaatimuksille,
joita toinen puoli Etelän väestöstä on tuonut esiin, samalla kun toinen
vaikeni tai jätettiin kuulematta milloin vain se joskus uskalsi nostaa
ääntänsä. Musta Etelä heitettiin taaskin valkoisen valtaan. Hallituksen
ohjakset siirtyivät niiden käsistä, jotka olivat taistelleet unionin
kannattamiseksi, niiden haltuun, jotka olivat sitä ankarimmin
vastustaneet. Tuo uudestaan vallalle päässyt vanha ylimystö oli pian
unohtanut sodan kovat opetukset ja pyrki taasen tarmojensa takaa
palauttamaan valko-ihoisten ylivaltaa. Se teki kaikki minkä suinkin voi,
musertaakseen vasta vapautettujen mustien rohkeuden ja intoisuuden.
Mutta koska kuitenkin pian saatiin kokea ett'ei tämä --niiden
valtiosäännön lisäysten tähden, jotka sota oli tuottanut --käynyt päinsä
laillisia muotoja noudattamalla, heitettiin lain koneisto kokonaan
syrjään ja valta pantiin roskaväen käsiin. Veruke oli kuitenkin
keksittävä, kansan silmien sokaisemiseksi ja peljätyn vastarinnan
häätämiseksi, -- ja niinpä keksittiin tuo syytös, että muka neekerit
tekevät väkivaltaa valkoisille naisille. (Tämmöisiä juttuja tietävät
itse teossa sanomalehdet varsin usein kertoa.) Ja tämän syytöksen
tekevät miehet, jotka itse kehuvat olevansa naisellisen puhtauden
suurimpia voittajia ja jotka ovat käyttäneet orja-herrain raakaa valtaa
luodakseen maailmaan mulatti-rodun! Pohjan väestölle kerrotaan kuitenkin
että neekerit tapetaan hyvistä syistä, että lynch-rangaistus (väestön
toimeen-panemat "kuoleman-rangaistukset" eli ihmistapot ilman oikeuden
välityksettä taikka päin vastoin tuomio-istuimen tuomiota) on
ylläpidettävä, jotta muka neekerien solvaukset valkoisia naisia vastaan
saataisiin taukoomaan. -- Lehti tekee sitten laskun, jonka mukaan
yksistään tänä vuonna (1892) etelävaltioissa lynchattujen neekerien
lukumäärä tulee nousemaan noin 400 henkeen, koska vallattomuus viime
aikoina on ollut aivan tavattoman hurja; jonka ohessa edellisinä vuosina
niin ikään on tällä tavoin tapettu sadottain mustia -- kansalaisten
kautta niissä valtioissa (lausuu lehti), joiden viranomaiset paljon
useammin auttavat ja tukevat murhaajia kuin kokevat kannattaa lakia ja
oikeutta. Nyt, niinkuin orjuuden päivinä, pidetään lakia liian kalliina
jalokivenä, että sitä saattaisi käyttää mustan miehen hyväksi.
Hän on lain ulkopuolella, arvellaan. Jos hän rohkenee käyttää
äänestys-oikeuttansa, tulee hän ammutuksi; jos hän lyöpi valkoista
miestä, tulee hän ammutuksi; jos hän katselee valkoista naista, tulee
hän ammutuksi; jos hän on lainkuuliainen kansalainen, joka hoitaa omia
asioitaan ja saavuttaa taitoa jossakin ammatissa, pidetään häntä
vaarallisena ja hän tulee ammutuksi. Ei valtioiden eikä unionin lait
häntä suojaa. Kun hän lynchataan, ei komenneta sotaväkeä liikkeelle
järjestystä ylläpitämään. Jos hän puolustaa itseänsä, kuten äskettäin
tapahtui muutamassa paikkakunnassa, niin julistetaan tämä heti
piiritystilaan ja sotaväkeä lähetetään paikalle kukistamaan "kapinaa".
-- Etelän sanomalehdistö on saman lynchauksia toimittavan roskaväen
käsissä, jotta harvoin saadaan oikeita tietoja asiain menosta. --
Toiselta puolen on sodan loputtua kaikissa etelävaltioissa tuskin viittä
valkoista tullut hirtetyksi neekerimurhasta, semmoista pidetään melkein
yhtä luvallisena kuin jäniksen-ajoa. Sitä harjoitetaan melkein yhtä
reippaasti kuin urheilua, ja kaikki yhteiskunnan luokat ovat siinä yhtä
innokkaita. -- -- Jos neekerit käyttäisivät itsepuolustusta roskaväkeä
vastaan, pideltäisiin heitä heti aivain kuin kapinoitsijoita.
Paikallis-virastot kääntyvät kuvernöörin puoleen ja tämä unionin
hallitukseen, saadakseen aseellista apua, ja aseellinen apu tulee. --
Home-rule-järjestelmä ja "valkoisten ylivalta" käypi ajan pitkään
uhkaukseksi, vaaraksi, eikä ainoastaan neekereille, vaan koko unionille,
kansalliselle rauhalle. Kun lukuisa roskaväkijoukko maaliskuussa 1891
murtausi sisään New Orleansin vankilaan, hinasi sieltä ulos ja murhasi
11 Italialaista, valtasi pelko ja kauhistus koko sivistyneen maailman.
Kolme noista onnettomista oli Italian alamaisia, ja heitä tietysti
suojeli voimakkaimmat kansainväliset säädännöt. Siitä huolimatta eivät
New Orleansin viranomaiset vanginneet ainoatakaan henkilöä murhaajista.
Ja kun unionin hallitus tulee väliin, käskee Louisianan kuvernööri
halveksivalla ylpeydellä sen vain pitämään huolta omista asioistaan.
Louisianan hallitus kieltäytyi antamasta minkään-moista korvausta,
ja unionin hallitus sai maksaa vahingot. Semmoisia ovat
home-rule-järjestelmän hedelmät. Vuotta myöhemmin tehtiin Memphisissä
Tennesseen valtiossa vielä inhoittavampi hirmutyö. Kolme kunniassa
pidettyä ja hyvin toimeen-tulevaa neekeriä pitivät kauppaa muutamassa
esikaupungissa ja kilpailivat sen kautta erään valkoisen miehen kanssa.
Tämä päätti karkoittaa heidät väkivallalla pois. Myöhään muuanna iltana
tuli hän paikalle, muassaan joukko valepukuisia polisipalvelijoita.
Tappelu alkoi, neekerit ampuivat, ja pari hyökkääjistä sai surmansa.
Silloin otettiin neekerit väkivoimalla kiinni ja vietiin vankeuteen;
mutta joukko roskaväkeä mursi auki vankilan portit ja lynchautti vangit.
Kolme muuta neekeriä, jotka olivat joutuneet sekaantumaan tähän
epäjärjestykseen, tuomittiin vankeuteen 5-15 vuodeksi. -- Vähän
jälestäpäin syytettiin muuanta neekeriä Arkansasissa väkivallan-teosta
naista vastaan. Roskajoukko sitoi hänet puuhun; nahka nyljettiin
ruumiista, ja se nainen, joka oli häntä syyttänyt, sytytti itse rovion.
Tuskin sitä päivää enää menee, jona ei sanomalehdet tietäisi kertoa
jostakin lynchauksesta etelävaltioissa. Ne sanomalehtimiehet, jotka
niitä kertovat, ovat usein itse ottaneet niihin osaa. He ovat roskaväen
omia lapsia ja pitävät sen puolta. Eivätkä he uskaltaisikaan panna
vastalausettaan, sillä silloin olisi heidän oma nahkansa vaarassa.
Sananvapautta ei enää ole Etelässä olemassa. Pari vuotta takaperin
lähetti muuan Cincinnatin sanomalehti kirjeenvaihtajan Mississippin
valtioon. Heti kun hänen toimensa tuli tietyksi, kivitti hänet roskaväki
kuoliaaksi ja viskasi ruumiin erääsen luolaan. Ainoastaan muutamia
päiviä sitten lakkautettiin "Vapaa Sana" niminen sanomalehti Memphisissä
sen tähden, että se piti mustien puolta. Sen naispuolinen toimittaja,
Iida B. Wens, ja hänen kirjanpainajansa karkoitettiin pois kaupungista.
Joukko kaupungin paraimpia porvareita kokoontui puuvilla-pörssi-taloon
ja julisti tuon kuuluisaksi tulleen tuomion. --

Niin kuuluu Chicago-lehden synkkä kuvaus. Ja vaikka se olisikin hieman
liioiteltua, osoittaa yhä eleillä oleva rotuviha, joka ei hevillä näy
olevan poistettavissa, että Etelän valkoisilla asukkailla ei
vielä ole mitään selvää käsitystä vapaudesta eikä edes siitä
erikois-itsenäisyydestä, "home rule'sta", jonka asiaa he etupäässä ovat
kannattavinansa. Nuo julmat vainotyöt mustaa väestöä vastaan
muistuttavat vielä liian paljon Ku-Klux'ien ajasta, voidakseen oikeuttaa
sitä valtiollista itsehallintoa, jota valkoinen Etelä niin kovalla
kaipauksella halajaa, -- todistavat että päin vastoin ainoastaan
lujennettu unioni-valta on kykenevä kasvattamaan varsinaista vapautta,
todistavat että ainoastaan valistunut republikaaninen Pohja itse teossa
yksinään kannattaa sitä kansallista ja persoonallista vapautta, jolle
Yhdys-Valtain valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä aikoinaan
rakennettiin.

       *       *       *       *       *

Aikoja tietysti vielä kuluu, ennenkun tämä Pohjan kasvatustoimi Etelässä
on täytetty, ja jos ennen tarvittiin ankarat herätyshuudot orjuuden
abolitionisteilta, ennenkun se vihdoinkin saatiin poistetuksi, niin
tarvitaan vielä yhtä ankara kasvatus rotuvihan abolitionisteilta,
ennenkun tämä Etelästä poistuu, tarvitaan, kuten mainitsimme, myöskin ja
etupäässä lujennettua unionivaltaa, joka kykenee tukemaan jokaisen
rehellisen kansalaisen, siis neekerinkin, syntyperäisiä oikeuksia. Mutta
vaikka oikea vapauden-käsite täten ei vielä ole päässyt juurtumaan
Etelän valkoiseen väestöön, on kuitenkin vapauden-aate semmoisenaan
melkein väestön tietämättä monessa suhteessa jo vaikuttanut
kasvattavasti siihen ja sitä itse teossa hyödyttänyt. Niinpä ovat nuo
samat vanhat orjaherrat saaneet kokea ett'ei orjatyö olekkaan niin
kannattavaa ja tuottavaa kuin he aikoinaan olivat luulleet. Orjatyö oli
itse teossa tehnyt Etelän köyhäksi; se tuli yltäkyllin näkyviin
kansalais-sodassa, ja tämän perästä oli Etelän taloudellinen tila aivan
häviö-kannalla. Mutta sittenkun orjat kasvimailla vaihdettiin vapaisin
työläisiin, joista jo tähän aikaan enemmän kuin puolet ovat
valko-ihoisia, niin on kasvimaan-viljelys ruvennut kannattamaan monta
vertaa paremmin kuin ennen. Vapaa työ on tehnyt Etelän rikkaaksi. Ennen
oli sillä teollisuutta tuskin nimeksikään, nyt on ainakin päästy varsin
kauniisen alkuun; sen kivennäis-aarteita kaivetaan yhä enemmän ylös maan
piiloittavasta povesta, ja erittäinkin rautateollisuudessa kilpailee se
jo itse Pohjan kanssa. Asian laita on se, että Etelän valkoinen väestö
on, siitä asti kuin sen itse täytyi ryhtyä työhön, oppinut antamaan
arvoa tälle ja kunnioittamaan työntekijää. Ennen aikaan sama väestö
sydämensä pohjasta halveksi tuota mustaa rotua, joka ei saanut muuta
tehdä kuin työtä, sill'aikaa kuin valkoinen mies pysyi kaukana kaikesta
tosi-työstä; mutta nyt on tuo entinen halveksiminen ruvennut muuttumaan
sanomattomaksi vihaksi, koska neekeri uskaltaa työssä kilpailla
valko-ihoisen kanssa. Ja vihan astuminen halveksimisen sijaan on jo
muuntumista parempaan päin -- vieläpä molemmin puolin. Parempi vihata
kuin halveksia, parempi olla vihattuna kuin halveksittuna.

Mitä muuten tulee Pohjois-Amerikan kehitykseen kansalaissodan loputtua,
niin on meidän ensiksikin huomauttaminen että republikaaneilla eli
tasavaltalaisilla melkein kaiken aikaa[19] -- tähän päivään saakka
-- ainakin näennäisesti on ollut valta käsissään, mutta unionin
hallituksen on tietysti täytynyt, muutenkin tarkoin noudattamalla
valtiosääntöä, rajoittaa valtansa käyttämistä asiainhaarain mukaan ja
etenkin pitää silmällä Etelän omituisia oloja, jotka vielä niin
melkoisesti pidättävät vapaampaa edistymistä. Republikaanisen puolueen
sisällinen politiiki muuten on yhä edelleen kannattanut samaa ankaraa
suojelustulli-järjestelmää, joka on ollut vallalla aina vapaussodasta
asti. Ulkopolitiikissa noudatettiin, kansalais-sodan loputtua,
pontevalla voimalla Monroe-oppia Ranskan keisarikuntaa vastaan, joka
pakoitettiin vetämään pois voimansa Mexikosta, missä Napoleon III:n
sinne toimittama keisari Maximilian sai surkean surmansa; ja
sovintotuomio Genèvessä, -- joka tuomitsi Englannin maksamaan runsaat
korvaukset niistä vahingoista, joita "Alabama" ja muut Englannissa
varustetut Etelän kaapparilaivat olivat tuottaneet Amerikan kaupalle
-- oli myöskin suuri voitto unionin hallitukselle.

Jo vuonna 1858 oli nuori territorio Minnesota Ylä-Järven (Lake
Superior'in) länsirannalla ja Mississippin latvoilla otettu valtioksi
unioniin. Sitä seurasi v. 1859 Oregon Tyvenen Meren rannikolla; v.
1863 Länsi-Virginia, vanhasta Virginiasta lohkaistu alue vuorten
länsipuolella; v. 1864 hopearikas Nevada, Californian naapurimaa; v.
1867 Nebraska, ruoho-aavikko-valtio Iowan länsipuolella; v. 1876
kaivosvaltio Colorado Utah'n ja Kansas'in välillä. Viimeisten kahden
vuosikymmenen kuluessa on kokonaista kuusi valtiota lisäksi tullut:
Pohjois- ja Etelä-Dakota Minnesotasta länteenpäin Missouri-tasankojen
luoteis-kulmassa, Montana, Wyoming, Idaho, Dakotan ja Oregonin
välisellä suurella ylängöllä, sekä Washington, Oregonista pohjoseen
Tyvenen Meren rannikolla.

Territorioina ovat vielä: Utah, joka omituisten olojensa vuoksi ei ole
päässyt valtioksi, Arizona ja Uusi Mexiko, joilla ei vielä ole
tarpeeksi asti asukkaita unionin jäsenkunniksi päästäkseen, sekä
indiaanilainen territorio Oclohama, jonka ikivanha väestö juuri
kansallisuutensa tähden on suljettu pois siitä kansalais-oikeudesta,
minkä maahan tuotu musta rotu on saavuttanut. Oclohaman indiaanit ovat
kuitenkin osaksi taipuneet maanviljelykseen, mutta -- ei auta! Amerikan
alkuväestö on, kun onkin, tuomittu vieraaksi isiensä maassa -- ja tässä
matoisessa maailmassa, josta sille on ikuinen matkapassi annettu.

Kansalais-oikeuksia eivät myöskään ole saaneet Amerikaan syöpyneet
Kiinalaiset, joita Californiassa ja muissa Tyvenen Meren valtioissa on
1 miljoonan paikoille. He työskentelevät hyvin vähällä päiväpaikalla ja
kiusaavat siten valkoista työväestöä.

V. 1868 ostivat Yhdys-Vallat Venäjältä suuren Aljashka nimisen
niemimaan Beringin salmella.

Täten on Yhdys-Valtain alue kasvamistaan kasvanut ja täyttää nyt
äärettömän alan valtamerestä valtamereen, joita meidän päivinämme
suurenmoiset Pacific-rautatiet yhdistävät, niin että tuon suunnattoman
pitkän matkan, johon muinoin meni vuosikausi, nyt kulkee yhdessä
viikossa. Yhdys-Valtain aluetta risteilevät muutenkin rautatiet paikasta
paikkaan, joten Pohjois-Amerika kulkuneuvojen puolesta kenties on
paraimmin varustettu maa maailmassa, kun samalla ottaa lukuun nuo monet
ja valtavat vesistöt, joiden virtoja ja laineita tuhansittain
höyrylaivoja halkailee.

Pohjois-Amerikan maanviljelys -- kokonaisuudessaan käsitettynä -- on
meidän päivinämme jo niin mahtavalla kannalla, että sille tuskin enää
Vanha maailma vertoja vetää; ja päivä päivältä lavenee viljeltyjen
turpeiden ala, jonka ohessa itse viljelys-keinot yhä edistyvät. Amerikan
maanviljelijä, "farmari", on sivistynyt mies, on tavallisesti lähtenyt
samasta kodista ja saanut saman koulu-opetuksen kuin tehtailija,
asianajaja, lääkäri. Hän ymmärtää sentähden asiansa ja tietää käyttää
hyväkseen sekä keksintöjä että ajan-suhtia. Koko maailman maantuotteista
antaa Pohjois-Amerika yksinään viidennen osan. Omituista sen
maanviljelykselle on muuten se suuri arvo, joka on työllä itse maan
suhteen, ja se lavea käytäntö, jonka tämän johdosta koneet ovat saaneet,
koska ihmisvoima on kallista.

Teollisuudessa on viime sadan-vuoden edistys antanut vieläkin
huomattavammat tulokset. Ennen vallankumousta oli Amerikassa
teollisuutta tuskin nimeksikään. Englanti oli sen ehkäissyt. Nyt on
Yhdys-Valtain teollisuus tuotantonsa arvon puolesta mahtavin maailmassa
ja voitti v. 1886 tässä suhteessa Englannin teollisuuden 130
punta-miljoonalla. Ja mahdotonta on laskea niiden aarteiden arvo, jotka
piileilevät Uuden maailman kultaisessa, hopeisessa ja kivihiilipovessa.

Kauppa ja merenkulku on niinikään edistynyt jättiläisaskeleilla, ja
suuria kauppakaupunkeja kohoaa meidän päivinämme semmoisiltakin sisämaan
seuduilta, jotka vielä muutamia vuosikymmeniä sitten olivat melkein
täydellisinä erämaina. Semmoisia ovat esim. Omaha Kansasissa, keskisen
Pacific-rautatien lähtöpaikka, Denver Coloradossa, S:t Paul ja
Minneapolis jauhorikkaassa Minnesotassa, puhumattakaan kultaisen
Californian kirjavasta San Franciscosta ja "Lännen ruhtinattaresta",
millioona-kaupungista Chicago'sta Michigan-järven rannalla. Chicagoa,
niin uusi kuin se onkin (1830-luvun alussa vielä ainoastaan vähäpätöinen
"hirsilinna" indiaani-kauppaa varten) pidetään nyt jo Amerikan toisena
kaupunkina väkilukunsa ja liikkeensä puolesta. New York on ensimäinen,
vanha Filadelfia kolmas.

Kirjallisen elämän ja hienomman sivistyksen pääpaikkana sitä vastoin on
pidettävä puritanien, Otis'in ja Phillips'in kaupunki, kunnianarvoisa
vanha Boston. Aivan sen lähellä, ainoastaan kappaleen matkaa itse
kaupungista, Cambridgessä, vaikuttaa myöskin Amerikan vanhin yliopisto,
kuuluisa Harvard, joka vetää vertoja Euroopan mainioimmille
yliopistoille ja vielä toimii jokseenkin samojen kaavojen mukaan kuin
nämä. Samaan malliin perustettuja ovat myöskin Filadelfian "Yale
college", "Columbia" New Yorkissa ja John Hopkins'in yliopisto
Baltimoressa. Muuten ovat Amerikan "yliopistot", joita tätä nykyä on
koko 370 kappaletta, suurimmaksi osaksi ainoastaan pappisseminaareja eri
uskontokuntia varten taikka vain ylempiä kouluja. -- Ylipäätään pidetään
Amerikassa aivan erinomaista huolta opetuksesta, jota varten on
olemassa oppilaitoksia ylt'ympäri unionia, kaukaisimmassakin kolkassa.
Ja näissä kaikissa on opetus vapaa, maksuton. Kunnat, valtiot ja unioni
niitä lämpimällä kädellä hoimivat; ne ovat kansan rakkaimmat laitokset,
ja kansan lapset ja nuoriso niitä käyttävät ahkerammasti kuin missään
muualla maailmassa. Tämänpä tähden onkin sivistys, ell'ei kohta aivan
syvätietoinen, kuitenkin ihmeteltävän laajalle levinnyt, on levinnyt
kaikkiin kansankerroksiin, s.o. jokaisen työ-alan väestöön. Mutta niinpä
harrastaakin Amerikalainen yleisiä asioita sammumattomalla innolla, ja
hänen, niin sanoaksemme, hartautensa tässä kohden on sitä suurempi,
koska hän itse yhtä hyvin kuin kukaan toinen on näitä asioita
ohjaamassa, on vapaa kansalainen tämän sanan kauniimmassa
merkityksessä. Aatteiden leviämisestä pitävät huolta -- paitsi nyt
koulut -- myöskin saarnastuolit ja sanomalehdet. Ensimäiset yhteiskunnat
Pohjois-Amerikassa rakennettiin uskonnolliselle perustukselle ja silläpä
ne suureksi osaksi vieläkin lepäävät. Puritaanit, episkopaalit,
presbyteriaanit, metodistit, katolilaisuus ja luterilaisuus ovat
painaneet ja painavat yhä vielä henkisen leimansa asianomaisen
kansalaisen koko katsantotapaan ja harrastuttavat häntä hengelliseen
kunta-elämään, josta hän viepi sielunsa virkistyneen sisällön ulos
maallisen elämän toimi-aloille. Se on kuitenkin huomattava ja aina
muistettava, että Pohjois-Amerikassa valtiolla ei ole niin mitään
tekemistä minkään uskonnollisen seurakunnan kanssa, että siis mitään
valtiokirkkoa ei ole eikä saa olla olemassa, ja että seurakunnat itse
sekä valitsevat että palkkaavat pappinsa. Mutta tämä uskonnollinen
vapaus juuri on suuressa määrässä vaikuttanut myöskin valtiolliseen ja
yhteiskunnalliseen vapauteen. -- Sanomalehtien merkitys niin vapaassa
maassa kuin Amerikassa on tietysti äärettömän suuri, ja niitä luetaankin
enemmän kuin missään muualla maailmassa. Tuskinpa lienee sitä
kauppalanalkuakaan Lännen perimmäisissä nurkissa, jolla ei olisi omaa
sanomalehteänsä paikkakunnan erinäisiä tarpeita varten; ja suurten
kaupunkien jättiläislehdet, jotka pohtivat kaikkia ajan kysymyksiä ja
leimauksen nopeudella lennättävät mitä kaukaisimpiakin tiedonantoja
ylt'ympäri valtakuntaa, ovat joka miehen käsissä.

Pohjois-Amerikan kirjallisuus on rikas, vaikka verraten nuori. Ennen
siirtomaiden vapautusta tuotiin melkein jokainen kirja Englannista;
mutta tämän vuosisadan alusta astuu esiin kotimaisia kirjailijoita
toinen toisensa perästä ja hyvällä menestyksellä. Ensimäinen tunnetumpi
runoilija, Bryant, laski laulunsa ilmoille 1820-luvulla, jolloin myös
ilmestyivät Fenimore Cooper'in miellyttävät kertomukset uutisasukasten
elämästä silloisessa Lännessä ja Washington Irving'in terävän kynän
hienosti piirretyt kuvaelmat. Myöhemmistä kauno-kirjailijoista on
erittäinkin muistettava isänmaallinen runoilija Longfellow.
Historioitsijoita ovat: Prescott, joka on kirjoittanut Mexikon ja Perun
valloituksista; Bancroft, joka laveassa teoksessa on kuvaellut
isänmaansa, Yhdys-Valtain, vaiheet; Lothrop-Motley, Euroopan
Alankomaiden vapaussodan historioitsija. -- Tässä nyt puhumattakaan
meidän päiviemme lukuisista tiedemiehistä ja kirjailijoista. Se vain
olkoon lopuksi lausuttu, että samate kuin tiedon-halu Amerikan kansassa
on erinomattain suuri, samate myös on se kasvattanut henkiä, jotka
osaavat sen tarpeita tyydyttää ja kunnialla vetävät vertoja Vanhan
maailman henkisen liikkeen kannattajille.

Amerikan sivistyksen kannattajana on kuitenkin vielä, eikä suinkaan
viimeisessä sijassa, itse valtiollinen elämä, johon Amerikalainen
aikaisin perehtyy. Hänen oma kotikuntansa, jonka asioita hän kiivasti
harrastaa, on ensimäisenä asteena kansalaisen yhteiskunnallisessa
kasvatuksessa; sitten seuraa oma erikois-valtio, jota hän pitää pienenä
isänmaanaan, ja viimein unioni, tuo suuri, yhteinen, mutta korkein
isänmaa, jonka terveyden vallassa osien terveys ja menestys on. Amerikan
valtiollisessa elämässä tosin on monta varjopuolta, niinkuin esim.
puolue-lahjomiset ja ammatti-politikoitsijat; mutta tämän ulkokuoren
alla piilee kuitenkin itse teossa valtava vapauden-rakkaus, ja sehän
antaa jokaiselle ihmiselämälle niin suuren arvon. Kysymys on vain siinä,
millä tavoin tämä maailman mahtavin aate vihdoinkin on paraiten
toteutuva.



VIITESELITYKSET:


[1] Amerika koko maanosan nimityksenä löytyy ensiksi v. 1570 Orteliuksen
karttateoksessa "Theatrum orbis terrarum."

[2] Syntymä aikakin on niin epävarma, että kun muutamat lähteet
mainitsevat vuoden 1436, toiset taasen siirtävät sen aina vuoteen 1456
saakka.

[3] Italialaisen nimensä Colombo oli retkeilijä siihen aikaan siis
muuttanut Colomo'ksi. Myöhemmin vaihtoi hän sen espanjalaiseen muotoon:
Cristóval Colon. Latinoittu muoto Columbus, jonka suomenkielessä
tavallisesti kirjoitamme Kolumbus, on alkuansa lainattu
latinankielisestä kertomuksesta hänen ensimäisestä matkastaan.

[4] Niin väittävät myöhemmät tutkijat. Vanhempien kertomusten mukaan ei
Pinzon tätä kuitenkaan olisi löytänyt niin aivan "vähän", koska hän muka
sisämaassa käydessään oli muutamalla nuppineulalla saanut ostaa
"nyrkinkokoisia kultamöhkäleitä."

[5] Länsi-Indian maantuotteita oli tähän aikaan tarjona melkein
yksistään puuvilla ja tupakka, joiden tavarain arvoa Colombo ei
ymmärtänyt. Sittemmin tuotiin tältä kalkkona ja maissikasvi Euroopaan,
josta Colombo puolestaan oli täällä toisella retkellään istuttavaksi
Indiaan tuonut lampaan, sarvi-karjan, hevosen ja sian sekä meidän
viljelyskasvit.

[6] Niitä lukijoitamme, jotka näistä merkillisistä tapauksista haluavat
tarkempia tietoja, viittaamme äsken ilmestyneesen kirjaseen "Mexikon
valloitus. Kappale Amerikan historiaa" Werner Söderströmin kustantamassa
kokoelmassa; "Tuhansille kodeille tuhatjärvien maassa".

[7] Rangaistus pantiin sittemmin toimeen sillä tavoin, että maaherra
Mexikolaisten kauhuksi poltettiin roviolla, -- näytelmä, jonka vertaista
julmuudessa nämä eivät ennen olleet nähneet, niin tottuneita kuin
ihmisuhreihin olivatkin.

[8] Pemmikan on koputettua ja kuivattua bison-härän lihaa.

[9] Oclahoma nimisen uuden territorion indiaanit ovat kuitenkin viime
aikoina vähittäin ruvenneet taipumaan maanviljelykseen.

[10] Jotkut tutkijat ovat kokeneet näyttää todeksi että sama mies jo
sitä ennen olisi matkustellut tämän rannikon vesillä ja muun muassa
astunut Pohjois-Amerikan mannermaan rannalle neljätoista kuukautta ennen
kuin Colombo löysi Etelä-Amerikan.

[11] Tätä kertomuksemme osaa toimittaessamme käytämme lähteenämme
myöskin -- ja, mitä kansalaisiimme tulee, pääasiallisesti
--Yrjö-Koskisen kirjoitusta: "Suomalaiset Delawaren siirtokunnassa
Pohjois-Amerikassa" (Opiksi ja Huviksi. Lukemisia Suomen perheille.
Helsingissä 1863).

[12] Myöhemmin, sodan jo aljettua, lähetettiin Benjamin Franklin Parisiin
hieromaan Ranskan kanssa liittoa, joka sitten saatiinkin aikaan. V. 1785
palasi hän viimein suuren tervehdysriemun vallitessa kotimaahan,
valittiin kongressiin ja vaikutti sanallaan ja työllään kuolemaansa
saakka v. 1790. Franklinin viimeinen kirjoitus oli innokas herätyshuuto
neekeri-orjuuden poistamiseksi. Hänen marmorisessa muistopatsaassaan on
kirjoitus:

    Erupuit coelo fulmen sceptrumque tyrannis.
    (Taivaalta ryösti hän tulen ja vallan vallikkoloilta.)

[13] Jo vuonna 1778 oli tästä itsenäisyydestä ollut Englannin
parlamentissa puhetta. Silloin sitä vastusti myöskin vanha Pitt
--samalla innolla kuin hän ennen oli moittinut kaikkea väkivaltaista
menetystä siirtokuntia kohtaan --, sillä Pitt ei suinkaan ollut niitä,
jotka suosivat Englannin vallan lohkaisemista. Kesken tätä puhettansa
parlamentissa meni vanhus tainnoksiin ja vietiin kotiin. Kuukauden
kuluttua oli hän kuolleena.

[14] Ks. Konne Zilliacus "Käsikirja Pohjois-Amerikasta". Porvoossa 1892.
Sivu 70 ja seur. sekä 89 ja seur.

[15] Ks. Alexandra Gripenberg: "Orjain vapauttaminen
Pohjois-Amerikassa". Helsingissä 1892. Sivu 6.

[16] Ks. Alexandra Gripenberg. Mainittu kirjanen. Sivu 43.

[17] Ks. Aleksandra Gripenberg. Mainittu kirjanen, siv. 7.

[18] Tunnettu amerikalainen kirjailija Albion W. Tourgee on
"Uudestaan-rakentamisen" eli "rekonstruktionin" ajoilta kirjoittanut
oivallisen, tosi-tapauksiin perustuvan romaanin, "A Fool's Errand", joka
nimityksellä "Hullun Yritys" löytyy suomeksikin käännettynä.

[19] Ainoana poikkeuksena on demokraati Grover Cleveland'in
presidenttikausi vv, 1885-1889. -- Siitä kun yllä-oleva kirjoitettiin,
on Cleveland taas uudestaan valittu presidentiksi.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Amerika, sen löytö, valloitus ja kehitys" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home