Title: Venetsian yö
Author: Drachmann, Holger, 1846-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Venetsian yö" ***


VENETSIAN YÖ

Kertomus


Kirj.

HOLGER DRACHMANN


Käsikirjoituksesta suomentanut Werner Anttila


Helsinki 1909,
G. W. Edlund Kustannusosakeyhtiö.
Oy F. Tilgmannin kirjapaino.



I.


Keskellä laguunia oli saari, pikkuinen saari.

Nyt se on saatu vakinaisesti kiinnitetyksi alastomaan, laakeaan
yhteismaahan, jonka tantereella päivän pitkään juoksentelee Italian
nahkapoikia kimakoiden torvisignaalien mukaan.

Heistä ei yksikään aavista, että tässä oli ennen luostarisaari,
loistavassa laguunissa hiljainen, tummanvihreä paikka, jonka oli tehnyt
pyhäksi sen rauhaa hallitseva vakavuus.

Luostari on otettu erään laivaveistämön varastohuoneeksi. Missä ennen
luettiin messuja ja kaikui hymnejä, siellä puhisee nyt höyrypumppu.
Vanhan puutarhan ympäriltä on murattivihreät muurit viety täytteeksi.
Ja kauniit satavuotiset sypressit -- ne on kirves ja saha jättänyt
raihnaisiksi, niin että ne nojaavat silvottuja runkoja toisiaan vasten.

Siellä ne seisovat luoden katseensa kaukaisuuteen. Tuntuu siltä, kuin
voisi lukea niiden ajatukset:

Kaikki, mikä on vanhaa, kunnioitettavaa ja kaunista, häviää maan
päältä.

Naurettavaa ja ilkeätä on enin osa siitä, mitä sijaan tulee!

Iltamessun aikaan, kun aurinko läheni taivaanrantaa, puhalsi mereltä
viileä puuska luostarin puutarhan reheviin pensaisiin -- ja vei niiden
puhki mennessään kukkastuoksua pitkin tyhjiä laguuneja, sitä hiljaista
sisämerta, joka ympäröi Venetsiaa.

Niin rikas on Venetsia rakennustaiteensa ja väriensä runoudessa -- että
se sietää vihannuuden ja kukkien niukkuutta.

Giardini publici, yleiset puistot, joita siellä on kaksi pientä, ovat
alkuaan hietasärkkä, syrjäinen, kulkuveteen pistävä niemeke Lidon
sisäpuolella. Sinne viittaamaan ja istutuksia hankkimaan oli tarpeen
Bonaparten nero.

Näiden pienten puistojen siimestä voi siunata helteisenä päivänä. Mutta
silloin ollaan julkisella kävelypaikalla; sen kukat tuoksuvat ikäänkuin
viranomaisten palkkaamina. Eikä täällä ole rauhaa.

Tätä ajatteli itsekseen nuori suomalainen maalari ja runoilija, Peter
Adelsvärd:

Jos tahtoo Venetsiassa rauhaa, niin pitää sitä etsiä vesiltä!

Mutta kun puoleksi uneksien loikoilen gondoolissani eikä minulla ole
kaupungin ja sen ihmisten kanssa mitään tekemistä, mistähän silloin
tulee se vieno kukkastuoksu, joka aaltoilee pitkin tyhjiä laguuneja? Se
ei ole kotoisin giardini publici'n pölyisistä pensaista ja puista!
Mistähän se tulee?...

Iltamessun aikaan, rasittavan päivän työstä päästyään, hänen oli tapana
oikaista itsensä vuokratun gondoolin patjalle ja siinä loihtia
mieleensä kuvia ja runoja.

Pienet kulahdukset veneen alla, heikot tuulenhenkäykset pitkin
vedenkalvoa, joka imi itseensä pilvien hillityt värit, kaukaisten
euganealaisten kukkuloiden siintävät piirteet -- kaikki herätti hänessä
sitä ääretöntä surunvoittoisuutta, joka ilmenee kaipuuna.

Siinä on tuskallinen makeus, ihan likellä suolaisten kyynelten rajaa.
Kaikkialla se on takeltunut kiinni meren pintaan. Missään ei se liene
niin haikeana kiinni kuin siinä hiljaisessa sisämeressä, joka kiertää
Venetsian ympäri.

Hän oli nuori -- ei tällä haavaa rakastunut, liian äskettäin ollut
rakastuneena -- ja luuli jättäneensä taakseen tärkeän osan elämäänsä;
hän, jonka vasta piti siihen ryhtyä.

Hän kääntyi soutajaansa Rigoon päin, joka oli häntä kuljettanut parin
viikon ajan ja opettanut hänelle hieman Venetsian murretta:

Olen lukenut, että on olemassa muuan luostarisaari, San Lazzaro, missä
loordi Byron opiskeli armeniaa. Onko semmoista saarta, missä loordi
Byron _ei_ ole opiskellut armeniaa -- ja jota _ei_ mainita Bädekerissä
-- ja jossa ei käy muita kuin sinä ja minä?

Rigo hellitti airosta toisen kätensä, viittasi sillä pitkin vedenpintaa
ja maiskutti kieltään hiljaa:

"Tuolla on muuan luostarisaari -- ja vanha puutarha -- sieltä saa myös
siemauksen hyvää viiniä -- ja halvalla!"

Kun siellä on viiniä, niin kaiketi ihmisiäkin. Keitä siellä asuu? kysyi
Adelsvärd.

Pari siivoa vanhaa ihmistä -- vähän omaa sukuani -- kunnon väkeä -- ja
viini on hyvää, teidän ylhäisyytenne.

Älä nimitä minua ylhäisyydeksi, vaan sano, Rigo, onko luostari purettu.
Ja tuleeko kukkastuoksu sen vanhasta puutarhasta? --

Nyt oli Rigon latina lopussa. Adelsvärd käski hänen soutaa viitattuun
suuntaan. Puolen tunnin kuluttua he astuivat siellä maihin.

Tämäpä on löytö -- tuumi Adelsvärd -- aivan kuin lumottu saari
vanhoissa kuvakirjoissa!--

Hän otti käsille luonnoskirjansa, mutta jätti heti yrityksen sikseen.
Hänenhän teki mieli vain katsella.

He olivat laskeneet rantaan rappeutuneiden portaiden kohdalle, jotka
oli liitetty muurikivistä. Viimeinen porraspari oli marmoriliuskoja,
jotka olivat käyneet vihreiksi pakoveden näljäisestä nuoleskelusta, ja
tämä jälki ulottui leveänä reunuksena pitkin puutarhan matalan,
eteenpäin kallistuneen muurin juurta. Kaikki oli rappiota,
rapautumista, unhotuksiin jäämistä. Muuri melkein peittynyt
tummanvihreän muratin alle, joka kuvastui matalaan veteen tiheänä,
silkinhienoisena, ikäänkuin keijukaiset olisivat tänne ripustaneet
haahkanuntuvaisia peitteitä imemään itseensä iltapuolen auringon
viimeistä hohdetta.

Vihreän muurin takana yleni tummia sypressejä, runko rungon vieressä,
juhlallisia ja vahvoja kuin kivipatsaat. Päivän raukenevaa hohdetta
vasten ne näyttivät puistokujalta, missä vainajien henget kävelevät
tahtoessaan nähdä auringon vaipuvan meren syliin ja kuunnella
raskasmielistä iltatuulta, yön edeltäjää.

Korkeiden runkojen hämärästä pilkotti heleitä, nuppunsa saaneita
pensaita, ikäänkuin uteliaita neitosia jättiläisten maassa. Puoleksi
puhjenneet kukat olivat kuin kurkistelevia silmiä, lehdet kuin
tiheäkiharaisia hiuksia -- ja niiden voidellusta hajusta huokui
Adelsvärdiä kohti niin huumaavan hyvä tuoksu, että hän ummisti silmänsä
ja ajatteli: täällä voisi kuolla!

Melkein vastenmielisesti hän jälleen avasi silmänsä; puutarhan takana
näkyi luostarirakennus, ränstynyt, rappeutunut. Auringon paahde ja ajan
hammas olivat hävittäneet, mitä ihmiskäsi oli luonut. Kuorin seinässä
ammotti avoin ikkuna; näkymättömässä ruudunpalasessa leimusi uupuneen
päivän iltatervehdys. Tämä tervehdys valui yli katon ja muurien,
sypressien ja pensasten -- niin vienosti koskettaen, että Adelsvärd
ehdottomasti hiljensi ääntään, kun astuessaan ylös rantaportaita kysyi
Rigolta, missä täällä oli ihmisiä.

Hän tarvitsi siemauksen viileätä viiniä. Oli tehnyt työtä koko päivän
ja edellisen yön. Ja päivä oli ollut polttavan kuuma ja raskas.

Rigo hävisi. Hän lähti hakemaan vanhaa puutarhuriparia. Adelsvärd astui
viheliäisestä luukusta luostarin puutarhaan. --

Koskaan ei hän ollut jalallaan astunut näin juhlalliseen unholaan --
koskaan ei näkynyt ihmisjalka polkeneen näitä ruohottuneita käytäviä.
Muratti näytteli sinisilmäisiä kukkia penkereissä pitkin kiemuraista
käytävää; murattia riippui pitkän, matalan muurin yli, joka oli sieltä
täältä mennyt puhki ja aukaisi näköaloja punakellervälle laguunille
päin -- ja edempänä näkyi myös kullansiintävä kaupunki, jonka tornit ja
kuvut pian nukahtaisivat kuin ikuiseen uneen.

Taas murattia ja puksipuuta; pitkää, hiiskumatonta ruohoa, joka oli
pilkutettu astereilla, oleandereilla, laakereilla ja berberis-pensailla
-- joukossa myös katajia, tuijoja ... ja muita, joita Adelsvärd ei
saanut sopimaan mihinkään kasvioon. Hän tunsi olevansa satutarhassa --
missä ei ollut ihmisääniä eikä linnunlaulua -- mutta tummissa
sypresseissä alkoi illan tuulonen humista kuin henkien huokailu kirkon
valtikan ympärillä.

Hän istuutui kivipenkille pyöreän kivipöydän ääreen, joka oli
ruosteenpunainen ja vihreä jäkälistä ja sammalista. Loistavia, kukkivia
pensaita -- tummia, humisevia sypressejä -- suloista kukkastuoksua oli
hänen ympärillään ... ja hän katseli pitkin vedenkalvoa, joka oli
merkitty paaluilla ja kalaveneiden kirjavilla purjeilla -- ja jonka
kehyksenä oli kaukaisia sinertäviä saaria -- sinertäviä torneja --
loitolla häämöttäviä vuoria.

Hän silmäsi äärettömyyteen. Tuntui, kuin nyt vetäisi viimeisen
huokauksensa; kuin elämä päättyisi tähän.

Hänestä oli melkein tuskallista nähdä vanhan puutarhurin ja hänen
eukkonsa lähestyvän.

He tervehtivät -- sydämellisesti, ilman tuttavallisuutta, jollaista
useinkin tapaa Italian rahvaassa.

He kysäisivät pään liikkeellä, ja hän vastasi käden liikkeellä. Pieni
kurttuinen ukko laski ruukullisen viiniä pöydälle -- ja jäi seisomaan.
Pieni kurttuinen muori laski kaksi lasia pöydälle -- ja itsensä
istumaan penkille. Sitten hän siveli laseja häthätää esiliinansa
kulmalla. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina ja harmaina tulehtuneiden,
punasyrjäisten luomien alta. Ukolla, joka kaatoi viiniä laseihin, oli
samanlaiset silmät. Ikivanhan tavan mukaan maistoi hän ensin omasta
lasistaan -- antoi eukkonsakin ryyppäistä -- lykkäsi vasta _sitten_
toisen lasin Adelsvärdin puoleen ja nyökäytti päätään: Hyvää
Coneglianoa -- vielä luostarin ajoilta. Terveydeksenne, herra!

Peter Adelsvärd joi omaksi ja molempien vanhusten terveydeksi kohottaen
rubiininpunaista viiniä kalpeata iltataivasta vasten. Pieni ukko
sievisti puhetapaansa ja esiintyi vierasta kohtaan hienotunteisesti.
Pieni ryppyinen eukko hymyili punareunaisin silmin ja laverteli
kursailematta kuin opetettu lintu Venetsian saariston murteella. Se
kuului pehmeältä -- ja väliin siinä oli pikkuisia lystillisiä
huudahduksia, ikäänkuin tiiran liitäessä pitkin vedenpintaa. Adelsvärd
ymmärsi tuskin puoltakaan. Mutta puhe kaikui hänen korvissaan siltä,
kuin meren keinunta saaren ympärillä olisi saanut ihmisäänen.

Adelsvärd kävi hajamieliseksi ja hypisteli luonnoskirjaansa. Vanha
puutarhuri sysäsi ystävällisesti eukkoaan kylkeen: Sinä juttelet liian
paljon, muoriseni. Tulee jo myöhä, ja vieras herra tahtoo tehdä
työtä!...

Sitten he menivät. Viinin he jättivät pöydälle.

Adelsvärd ei koskenut siihen. Hän oli lumouksen vallassa. Hän tuijotti
-- eikä kuitenkaan nähnyt mitään. Ja sitten hänestä tuntui, että hän
nyt ensi kerran eläissään keksi meren ... hän, joka oli Suomen
saaristosta kotoisin.

Pohjolan merten harmaa synkkämielisyys ei sovi etelälle. Täällä on
taiteen muistomerkkejä aina niin perin likellä. Jos hiukankin muuttaa
silmän näkökulmaa, sukeltaa syvyydestä esille mitä ihanimpia
rakennuksia, aivan kuin maalattu runoelma. Ja kun taas räpyttää silmää,
leviää eteen Adrianmeren rajaton pinta, jonka yllä kaareutuu taivaan
kupu pilvien ollessa sen kalkkimaalauksina. Puutarhassa hänen
ympärillään alkoi pimetä, mutta meri loisti.

Kaukana sytytettiin erään paalun huippuun lyhty -- kenties valoa
jumalanäidille vesillä.

Välittämättä siitä, mitä varten Jumalan äiti oikeastaan tarvitsi tuota
lyhtyä, hän kiinnitti ajatuksensa siihen yksinkertaisuuteen, joka
sytytti pikku lampun. Yksinkertaisuudesta hartauden tai tottumuksen
takia liukui hänen ajatuksensa takaisin niihin aikoihin, jolloin tuota
tapaa ei ollut -- vaan jokin muu -- taikka ei mitään.

Koko asia kävi hänelle yhä kaukaisemmaksi. Kaikki tyyni alkoi yhä
enemmän olla merta -- jonka rannoilla ei rakennettu eikä asuttu.
Lopulta hän tunsi joutuneensa lähelle sitä tuskaa, joka vaanii kaikilla
merillä, niin etelässä kuin pohjolassakin: kun pelkää tunkeutuvansa
kokonaisuuden lävitse, harmaan syvyyden toiselle puolen, ja siellä
näkevänsä, että kaiken perillä on vain tyhjää...

Se on kauhu harmaata Okeanosta vastaan, jonka aaltojen poikki ei
yksikään lintu ole lentänyt viestiä viemään rannalta rannalle...

Hän ryntäsi seisaalle ja mutisi: Ei! ... pois! --

Sittenkin hän jäi paikalleen kuin juurtuneena luostarin hämärtyvään
puutarhaan. Minne hänen oli mentävä? Hän pysyi matkustelevana
muukalaisena, missä ikinä oli. Kukaan ei odottanut häntä. Vain hänen
työnsä odotti ... ja sen merkitys alkoi häneltä häipyä, niinkuin
keväinen ilta häipyi yön tieltä.

Hän seisoi pää kumartuneena; tummat sypressit humisivat ... hänen
silmänsä painuivat kiinni.

Silloin hänestä tuntui, kuin elämä olisi saari keskellä sileätä,
teräksenkirkasta merta: Saarella istuu yksinäinen kaunotar, ja hänen
suuret silmänsä utelevat. Ympärillä vallitsee synkkä mieli; hän itse on
milloin iloinen, milloin suruissaan -- tai kumpaakin yhtaikaa. Hän on
kalpea; silmät tavottavat aurinkoa, kun se sukeltaa meren syvyyteen, ja
taas aurinkoa, kun se sukeltaa esille ... ja silloin nousee poskille
väriä, ja sievä pikkuinen kiristetty suu punertuu, ikäänkuin sen huulia
olisi kostutettu tummalla viinillä.

Hän on syntymätön eikä voi kuolla. Hän on ikuinen eikä voi
hymyillä ... pikkuinen kaunotar raukka autiolla saarella sileässä,
teräksenkirkkaassa meressä!



II.


Hän oli täältä hakenut yksinäisyyttä. Hän rupesi sitä pelkäämään -- ja
lähti kiireesti takaisin puutarhan halki luukulle.

Liuskoilla katetulla askelmalla rantaportaiden juurella -- ulkopuolella
erästä luostarin sivurakennusta -- istui Rigo jutellen molempien
vanhusten kanssa viiniruukun ääressä. Ruukku ei ollut pieni. Rigo ei
puhunut hiljaa. Adelsvärd pysähtyi ja sytytti savupiippunsa. Iltatuuli
oli laimennut; täällä oli suojapuoli; vahatikun hohde sattui hämärässä
gondoolimiehen punottaviin piirteisiin. Se oli koko kaunis mies, tuo
Rigo; ei enää kovin nuori -- vahvarakenteinen, solakka -- pää eteenpäin
kumartunut, ikäänkuin hän aina pitelisi airoa --, jota oli myös
Adelsvärdin opettanut kutakuinkin käyttämään. Hän pesi itsensä vain
pyhäpäivinä; tahtoi syntyperäisten venetsialaisten tapaan mielellään
jutella, oli hyvin nöyrä, ja silmät olivat sellaiset, joihin ei voitu
täysin luottaa.

Hän ja molemmat vanhukset puhuivat vinhaa vauhtia Venetsian saariston
puhtainta murretta. Vanhojen silmät hymyilivät säädyllisesti --
niinkuin lapset, jotka koettivat olla oikein sukkelia. Rigon ei
tarvinnut sitä koettaa.

Adelsvärd ymmärsi, että tuo puhetulva ryöppysi hänen itsensä kimpussa.
Rigon tapana oli sälyttää hänen niskoilleen täyteläisiä arvonimiä ja
vastaavia pääomia. Joka kerta, kun Adelsvärd suoritti viikkolaskunsa,
täytyi hänen melkoisesti supistaa soutajansa mielikuvitusta.

Rigo nousi, tyhjensi ruukun ja loikkasi portaita alas, ikäänkuin
näyttääkseen, että hänessä vielä oli yllinkyllin miestä kotimatkalle.

Vanhukset vakuuttivat vieraalle herralle, että Rigo oli taitavin
"poppe", kaikkein kelvollisin gondoolimies -- vaikka ryyppäsikin litran
viiniä. Kiittivät maksusta ja toivoivat taas pian näkevänsä herran. Ja
vanha eukko alkoi kertoa tyttärestään, joka oli naimisissa ... kaukana
tuolla Torcellon takana ... siellä "kuolleen laguunin" rannalla -- paha
kyllä: sillä siellä on aina malaria-tautia -- ja tytär on alinomaa
sairaana ja vuoteen omana -- ja vävypoika on hyvä mies, patolaitoksilla
työssä -- ja hänellä on hyvä toimeentulo, mutta hänenkin vointinsa
on vähän niin ja näin -- ja nyt on kaiken lopuksi pikku Maria
sairastunut ... ja huomenna aikoo isä tuoda lapsen purjeveneellä tänne
vaarin ja muorin luo -- sillä _täällä_ on ilma terveellistä, keskellä
raitista, elävää laguunia!...

Adelsvärdiä väsytti tämä pitkä juttu, ja hän sanoi lyhyet hyvästit ja
hyppäsi veneeseen -- jossa Rigo pysytteli tasapainossa pikkuisella
peräkannella niin luonnollisen varmana, kuin ei ikipäivinä olisi nähnyt
litranruukun pohjaa.

He liitivät pitkien, pehmeiden meriruohojen ylitse, joita kasvoi
vedenrajassa -- kahisten kuin silkkikangasta pitkin -- ja siro, musta
gondooli lensi ulomma, missä kulki virta. Nyt oli vuoksen aika. Mereltä
tuli viileä tervehdys, ja tähdet rupesivat pilkistämään. Adelsvärd
kääriytyi vaippaansa ja antoi Rigolle sen vihjauksen, että kaikki
sananvaihto oli jätettävä toiseen kertaan.

Saaren asukkaista hän ei välittänyt, vaan ainoastaan saaresta. Tahtoi
omistaa sen asumatonna. Siitä hän saisi turvapaikan. Hän käänteli
itseään istumasijan pehmeällä patjalla ja seurasi omituisen uteliaana
häipyvää varjokuvaa loiskivan veden yläpuolella. Hänet valtasi
koti-ikävä -- vaan ei ikävä kotiin, halu nähdä maata ja ystäviä, hän
kun juuri tahtoi niitä välttää. Jokin, mikä hänessä oli sisällistä,
sekä väkevää että vienoa, oli laskenut ankkurinsa matalan muurin
sisäpuolelle korkeiden mustien puiden sekaan, jotka nyt erä erältä
vaipuivat mereen.

Hänen sydäntään ahdisti sitä enemmän, mitä likemmä he joutuivat
loistavaa Venetsiaa, ja hän tunsi saavansa rauhaa vain siitä
ajatuksesta, että jälleennäkeminen oli täydesti hänen vallassaan,
milloin hyvänsä tekisi uudestaan mieli luostarisaarelle.

Silloin heräsi hänessä kysymys: Jälleennäkeminenkö on sisin halumme,
kun kaipuu houkuttaa meitä samaan paikkaan, minne jonakin
silmänräpäyksenä olemme upottaneet osan sieluamme?

Eikö meitä ennemmin pelota se aavistus, että petymme, jos siihen
kokeeseen antaudumme?

Oh, näin me revimme kaiken aate-elämämme hienoiksi säikeiksi! Ja hän
huusi: Rigo! souda suurelle kanavalle. Käännä sitten Akatemian tällä
puolen -- tiedäthän, pitkin pientä Baccala-kanavaa ... sinne, missä
Conegliano-kapakka on ... eteläsaksalaisten maalarien tyyssija! --

"Essisi, signorissimi!" vihelsi Rigo hampaittensa välitse --
ihastuksissaan, että vaitiolon keskeytti hyvä toivo saada lisää
Conegliano-viiniä.

Elettiin nuoruuden vuosia. Elämän reseptinä oli Goethen lausuma: "saure
Wochen, frohe Feste" (karvaita viikkoja, iloisia juhlia). Pienessä
piirissä oli kolme nuorta miestä, joiden viikot todella olivat
karvaita. Siksipä he saattoivatkin juhlia.

Nerokas eteläsaksalainen lääkäri ja runoilija, t:ri Fritz Felldner, oli
asettunut Venetsiaan ja päässyt jo hyvälle alulle hankkiessaan
itselleen nimeä ja potilaita.

Hän sai vuorokaudesta irti uskomattoman paljon. Sairaskäyntejä päivällä
ja yöllä -- ja kuitenkin aikaa lukea kaikkea kirjallisuutta gondoolissa
matkalla elämän ja kuoleman välillä.

Ruotsalainen maalari Kronstadt, suuri kyky, joka oli matkaansa varten
saanut suuren ulkomaisen apurahan, painoi aherruksellaan toverit
melkein mäsäksi; muuten hän oli ylhäisen umpimielinen, vakava kuin
hauta, ja ääni oli basso-barytoni, mittaa kuin jättiläisellä, pieni
pää, Kaarle kahdennentoista muoto, Kustaa Aadolfin parta.

Hän oli liittynyt Adelsvärdiin sen vuoksi, että tämä oli ylimys vanhaa
ruotsalais-suomalaista verta; myös sen vuoksi, että _hän_ teki työtä.

Mutta sitä eivät tehneet eteläsaksalaiset maalarit. Ilmestyivät
säännöllisesti joka lauvantai-ilta ja epäsäännöllisesti muulloin
kapakkaan. Sen seinät oli Kronstadt koristanut, sen häyryinen huone
täyttyi hänen bassostaan, ja aina hän piirteli. Tuskin milloinkaan hän
otti osaa yleiseen keskusteluun -- taidekauppiasten ja naisten ilkeistä
juonista. Kun ei Adelsvärdkään kajonnut näihin mieltä kiinnittäviin
asioihin, istuskelivat molemmat yhdessä, piirtäen kilpaa, hieman
hymyillen toisille, juoden mehevää viiniä verrattain kohtuullisesti. --
Eteläsaksalaisissa oli vähemmän kohtuutta. Siellä oli pikku Wrengle,
ristihuuli, tenori, Würtembergistä kotoisin, kuvittaja, taitava
lyijykynäilijä, joka ei koskaan saanut tilauksiaan valmiiksi, aina
väitteli, mielellään hoilasi sotilaslauluja ja liian helposti juopui.
Ja hänen ystävänsä Otto Appel, "patriisin poika" Augsburgista, hieno ja
heikko luonne, alottanut maalarina ja takertunut kiinni ensimäiseen
naismalliin, mikä osui hänen tielleen. Tyttö oli kotoisin Venetsiasta,
tuonut hyvin nuoret sulonsa Müncheniin maalarien joukkoon, tutustunut
siellä Appeliin, vienyt hunningolle hänen terveytensä, äidinperintönsä
ja taiteensa -- niin nopeasti kuin mallitytön sulot voivat. Appel ei
jaksanut ravistaa häntä itsestään irti. Ylhäinen perhe oli viimein
ostanut hänelle talon Venetsiassa -- jossa hänen oli määrä maalailla.
Appel teki siitä ystävilleen hotellin. Siellä elämöi paksu, tavattoman
vahva Leopoldus Mair -- jolla oli Neeron-pää ja sammumaton jano. Appel
oli Münchenissä mennyt mallinsa kanssa naimisiin ja jättänyt hänet
sinne elinkorolla elämään. Virallisesti hän oli Appelin vaimo, jolla
oli asemansa mukaiset vaatimukset; yksityisesti hän vaihteli rakastajia
tiheään ja päättävästi. Ja kun Appelin ystävät kukin vuoronsa mukaan
tarttuivat rouvan pauloihin eivätkä silti lakanneet miehen ystävinä
avaamasta ja vuoroin peittämästä hänen silmiään, kehittyi tämä
suhde oikein eteläsaksalaisen monimutkaiseksi. Münchenin elämä on
päältäpäin hyvin poroporvarillista; runsas olut näyttää runsaalta
hidasverisyydeltä. Mutta oikeastaan on taiteilijain elämä siellä
kirjavaa kuin Pariisissa -- baijerilaiseen tapaan vain paksumpaa.

Tavantakaa vannoi Leopoldus Mair -- kohottaen litranruukkuaan kuin
Tor-jumala vasaraansa -- että nyt piti siitä tehtämän loppu. Rouva
Appel (tavallisessa puheessa "Appelsina") oli kivuliaan pikku
tyttärensä kanssa saapunut Venetsiaan, jättänyt lapsen hoidettavaksi ja
järjestänyt itselleen yksityisasunnon jossakin pienessä yksityisessä
talossa -- kukaan ei tiennyt missä. Appelin perheselkkaukset olivat
pohdittavina kapakassa; Conegliano virtasi yhä runsaampana; maalaaminen
oli heitetty sikseen; taidekauppiasten muistutuskirjeitä luettiin
ääneen, kuvitettiin, puettiin runon muotoon ja säilytettiin. Adelsvärd
ja ruotsalainen olivat tähän kaikkeen oikeastaan kyllästyneet -- mutta
toisinaan heitä vieläkin huvitti tuo rappeutunut huolettomuus.
Nuoruuden päivinä saa paljon niellyksi pelkästään ajanviettona, vaikka
suulaki olisikin nirso.

Kapakka oli täysilukuinen, kun Adelsvärd astui sisään. Tupakan savua,
viinin häyryä, nuoria, tukevia miehenruumiita, jotka retkottivat
raihnaisilla, olkikudoksen peittämillä tuoleilla. Mandoliinin ja
kitarrin rimputusta laulujen säestykseksi, joissa ei ollut mitään
järkeä, ainoastaan loppukerto.

Leopoldus Mair oli temmannut paidankaulurinsa auki; häränkaula oli
pullistunut, iso naama hehkui; ohimoille oli kiedottu murattiköynnös.
Hänen edessään istui Wrengle piirtäen hänestä Neeron kuvaa.

Ruotsalainen seisoi Wrenglen takana ja nyökkäili kehottavasti: Siitä
tulee hyvä! Mikset koskaan tee mitään valmiiksi?

-- Jos tekisin valmiiksi, veisi sen minulta piru ja taidekauppias. Kun
en tee valmiiksi, niin sanot, että se on jotakin moskaa. Jos se on
moskaa, niin hulluahan on yrittää sitä valmiiksi...! Sen sanottuaan
Wrengle heitti kädestään lyijykynän ja repäisi lehden irti
piirustuskirjastaan.

Anna tänne! mylvi Mair. Minun täytyy se saada -- se annetaan
hentulleni!...

Kelle hentullesi? Oletko löytänyt appelsiinin? kysyi Wrengle -- ja
kumarsi päätään kiireen kautta. Huoneen läpi suhahti iso leipä Mairin
kourasta singonneena. Adelsvärd otti sen laattialta ovensuusta, pyyhki
puhtaaksi -- suuteli sitä -- ja laski sen sitten kädestään.

Niin tekevät talonpoikaisnaiset Suomessa! sanoi hän. Siellä on leipä
kallista ja harvinaista! --

Adelsvärd -- huusi Mair -- kumma otus, missä hiidessä sinua on pidetty
viime iltapuolina? Minä olen kolme kertaa tavottanut sinua
kortteeristasi. Oikein käy sisulleni, kun rääkkäät itseäsi niin
vimmatusti. Emäntäsi antoi minun hieman penkoa tekeleitäsi!...

Vastedes saat olla niin hyvä, ettet niihin koske! sanoi Adelsvärd
lyhyesti.

Katsoppas tuota tekopyhää -- nauroi Neero. Hän pitää emäntäänsä meiltä
piilossa. Se on totta puhuen miellyttävä rouva -- Junon kaltainen,
mutta kuitenkin...! Ja sillä on tyttö, jonka nimi on Adelina --
kerrassaan sulava -- ja arvatenkin vielä naimaton!...

Adelsvärd rypisti hieman otsaansa:

Minä en ole ketään teistä pyytänyt käymään luonani siellä, missä asun.
Enkä kärsi, että töitäni katsellaan, ennenkuin itse haluan niitä
näyttää. Jos mieleni tekee tavata teitä taikka te haluatte minun
seuraani, onhan meillä tämä ravintola -- josta muuten olen saanut
kyliäni! sanoi hän ja katseli ympärilleen.

Leopoldus Mair tuli muristen hänen luokseen: Vanha veikko, et suinkaan
ole vihoissasi? Voitko lainata minulle kymmenen liiraa?... --

Voin kyllä! vastasi Adelsvärd, pisti hänen käteensä rasvaantuneen ja
rikkinäisen italialaisen setelin, jätti hyvästi ja lähti.

Jouduttuaan kapakasta ulos hiljaiseen yöhön hän koki päästä selville
paikasta ja suunnasta. Venetsian voi luulla tuntevansa kaikin puolin
eikä sittenkään tunne sen kaikkia puolia.

Käännös, kaarisilta, ahdas loukko korkeiden muurien välissä, käytävä
pitkin pientä kanavaa -- taas silta -- sitten taas kapea kuja ... ellei
ole päivällä tarkoin painanut mieleensä jokaista yksityistä kohtaa,
joka tuntuu samanlaiselta kuin kaikki muut kohdat, niin saa jäädä
töllistelemään.

Venetsian läpi _voi_ kulkea jalkaisin. Mutta yöllä on mieluummin
käytettävä gondoolia.

Gondoolia Adelsvärdkin siis haki.

Hän seisoi erään sillan korvassa, joka jännitti lyhyttä kaartaan
pienen, kiemuraisen kanavan yli. Kuu oli taivaalla, mutta udun takana;
hiljan oli sataa tuhuttanut; siltaa, rakennuksia, vettä verhosi kostea
huntu hopeanväristä läikesilkkiä. Silmä ei erottanut, minne asti kanava
ulottui. Talojen matalat ovet ja korkeiden, kapeiden akkunoiden salvat
olivat kiinni. Muuan kaasulyhty, gootilaisen parvekkeen alla, tiputti
pitkulaista hohdettaan hyvin hitaasti liikkuvaan veteen, jonka
henkäykset tuntuivat korvaan ihan samalta kuin heikko huokailu.
Ainoatakaan askelta ei kuulunut -- kaikki oli kuollutta ja äänetöntä --
lyhdyn alla leikki vain varjoja -- alaspäin pitkin märkää seinää,
häviten veteen -- ylöspäin pitkin märkää seinää, pujahtaen parvekkeen
taakse. Adelsvärd seisoi sillan korvassa ja katseli tätä kuoleman ja
unen ja varjojen kuvaa -- jonka oli lukemattomia kertoja nähnyt; ja
hänen mieleensä johtui, että pitäisi piirtää "Venetsian yö".

Mutta -- tuumi hän itsekseen -- Venetsian yö voisi olla venetsialainen
nainen. Kenties hän onkin tuon parvekkeen sisäpuolella?

Ja hänestä näytti, kuin suljetun kaihdinoven raosta pilkistäisi pieni
valojuova. Hengessään hän jo lähti kapuamaan parvekkeelle, harppasi
aidakkeen yli, aukaisi oven... Kaikki pimeätä ... ei sieltä
löytynytkään Venetsian yötä.

Sitten hän kuuli airon liikettä; kiemuraisen kanavan pimeydestä liukui
näkyviin gondooli ja laski sillan luo portaiden juurelle. Veneestä
astui pitkä, hartiakas herra, yllä kaapu ja päässä huppulakki. Kädessä
oli avoin kirja; lyhdyn hohteessa hän ahmi rivejä samalla, kun
varovaisen hitaasti nousi märkiä porrasliuskoja myöten. Heti vilahti
muurin pimeydestä esille muuan ihmisolento -- kumartui paljain päin ja
käsivarttaan koukistaen lukevaa herraa kohti ja auttoi häntä maihin
niin taitavasti kuin ainakin ammattimies -- mutta soutaja katseli
ylevältä olinpaikaltaan itsetietoisen mahtavasti tätä "toista miestä",
joka aina ilmestyy saapuville gondoolimiehen varjona ja elää
pienimmällä vaskikolikolla, minkä kehtaa ihmiselle heittää.

Federigo! Sinäkö sieltä tulet? huusi Adelsvärd ja kurotti itseään
sillan kaiteiden poikki.

T:ri Fritz Felldner, pitkä, hartiakas herra, katsahti ylöspäin. Kuun
kajastus sattui kirkkaana välkkeenä hänen rilleihinsä ja heitti hänen
silmäykseensä tavallista enemmän petolinnun, kotkan, näköä.

Omituisin, samalla hidastelevin ja joustavin askelin hän nousi sillalle
ja tuli Adelsvärdin luo -- laski valkoisen käden nuoremman ystävänsä
olalle -- ja kysyi: Mitä sinä täällä toimitat? samalla katsellen joka
puolelle pitkin rakennuksia lääkärin tutkivalla silmällä. Hän viittasi
juuri siihen taloon, missä gootilainen kaari koristi pientä parveketta
ja kaasulyhty tiputti hohdettaan veteen. Sitten hän tiedusti --
umpimähkään: mikset istu Coneglianoa maistamassa toisten kanssa? Vai
pitääkö minun alinomaa muistuttaa: Varo Venetsian naisia -- niihin ei
voi luottaa. Varo Venetsian gondoolimiehiä -- niihin ei voi sitäkään
vähää luottaa. Mutta varo varsinkin Venetsian synkkämielisyyttä! Se on
kuin vilutauti, yhtä loppumaton ja paljoa vaarallisempi kuin Albrecht
Dürerin pernasyöpä.

Ja hän vei vastahakoisen Adelsvärdin mukanaan takaisin Coneglianon
ääreen, maalarien joukkoon.

Nämä kaksi siirtyivät pian muista syrjemmälle. Rubiininpunaista viiniä
ryypätessä, yön tuntien soluessa viinin ja puhelun virtaan, t:ri
Felldner teki selkoa siitä pienestä kirjasta, jota oli gondoolissa
lukenut. Se oli äsken ilmestynyt -- kohta tekijänsä kuoleman jälkeen.
Se oli nimeltään "Tagebuch eines Materialisten", ja tekijä oli Robert
Schurich. Hyvin nuori tiedemies -- sullonut kaiken pessimisminsä tähän
pieneen "päiväkirjaan". Luettuaan viimeisen korjausarkin -- kertoi
Felldner -- hän oli ikäänkuin loppupisteeksi lennättänyt ohimoonsa
revolverinluodin.

_Hän_ oli ainakin johdonmukainen -- sanoi Felldner päätteeksi.
Älä vain sinä tee samoin. Te pohjoismaalaiset olette niin riivatun
mietiskeleviä. Ja onhan hyvinkin epätietoista, tokko elämää kannattaa
ajatella traagilliselta puolelta! --

Minä en ole materialisti enkä pessimisti! vastasi Adelsvärd. Jos
elämäni kerran päättyy traagillisesti, johtuu se vain siitä, että
taiteilijana olen tavotellut mahdotonta.

Mutta kuuleppas, veikkoseni, mielesi on raskas! Keventäköön sitä tämä
mehevä viini -- vaan älä millään ehdolla rakastu Venetsiassa. Muuten et
ikinä pääse täältä hengissä!...

Minussa onkin kuolemattomuuden kaipuu! nauroi Adelsvärd. Ja he istuivat
yhdessä myöhään.

Seuraavana päivänä iltamessun aikaan soudatti Adelsvärd itsensä
gondoolissa luostarisaarelle.

Hän oli terottanut Rigon mieleen, ettei saisi päästää vanhuksia
puutarhaan. Tahtoi olla siellä yksin -- työssä.

Kun oli laskettu rantaan ja Adelsvärd nousi vihreitä marmorirappusia
myöten, haki Rigo silmillään jotakin gondoolista:

"Missä on herran maalaustarpeet?..."

Satuin unohtamaan! kuului lyhyt vastaus.

Silloin Rigo poistui viheltäen vanhusten luo.

Adelsvärd oli puutarhassa yksin.

Hän seisoi siellä kumarruksissa niinkuin eilenkin. Tummat sypressit
humisivat heikosti ... hän ummisti silmänsä. Toisella poskella tuntui
mailleen menevän auringon hehkua, joka lämmitti vienolla henkäyksellä
eikä polttanut -- ja sen hyväilemänä hän liikkui melkein kuin
unissakävijä kivipöytää kohti -- jonne sitte istuutui luonnoskirja
levällään.

Ja taas, kuten eilen, hänestä tuntui, että elämä on saari keskellä
sileätä, teräksenkirkasta merta. Tällä saarella istuu pikkuinen kalpea
kaunotar rukka -- raskasmielisyyden nuori nainen, vielä melkein lapsi
-- jonka pikkuinen kiristetty suu on niin sievä ja huulet punertuvat
laskevan auringon paisteessa, kuin olisi niitä kostutettu tummalla
viinillä.

Hänen kätensä tarttui lyijykynään. Hän ei piirtänyt rappiolle jätettyä
puutarhaa, ei sypressejä, ei muratin peittämää muuria ... töhersi vain
muutamia rivejä paperille:

    Ypöyksin on kaunotar saarellaan,
    meri ääretön vain joka puolla;
    tuli tuntematonna hän maailmaan,
    ei syntynyt -- ei voi kuolla.

Hän pyyhki pois, kirjotti uudestaan ... ja laski kynän kädestään.

Hän ei kyennyt kuvapiirroksella eikä runolla uudestaan luomaan eilistä
yksinäisyyden ja yliaistillisen kaipuun vaikutelmaa, joka oli painanut
hänen raskasta untaan aamupuoleen saakka ja päivän epätyydyttävää
työtä.

Hän kääntyi merelle päin.

Mutta sekään ei voinut paremmin kuin puutarha esittää hänelle uutta
muotoa. Hänen ajatuksensa työskentelivät tuskallisesti. Täällä
luostarisaarella ei ollut vähääkään rauhaa. Eilen oli sitä ollut. Nyt
hän oli sen hukannut. Oliko hän liian nuori? Kaipasiko hän siis
lakkaamatta pohjolaa -- sitä olentoa siellä, jonka itse oli laskenut
luotaan? Hän pani kaikki Coneglianon syyksi -- t:ri Felldnerin --
Robert Schurichin -- pessimismin -- koko maailman syyksi.

Ja keksittyään syyn omassa itsessään hän käänsi päätään ja katseli
puutarhan portille päin.

Hyvin varovasti, erinomaisen kunnioittavasti, tulivat molemmat
vanhukset luukusta sisään.

He näkivät niin paljon vaivaa koettaessaan kaikin mokomin pysyä
näkymättöminä, että heidän lystilliset liikkeensä saivat hänet
hymyilemään.

Vanha puutarhuri kantoi kääröä -- muori tulla tipsutti perässä.
Nähtävästi he hakivat semmoista paikkaa, minne voisi tuon käärön
laskea -- jotakin kohtaa puutarhan rikkinäisen muurin juurella, missä
ilta-aurinko kultasi ja lämmitti murattia ja kukkia. Mikähän käärö se
oli? Se oli mytty sellaisia yhteen kiedottuja huiveja, joita voi tavata
vain Italiassa, siellä kun kaikki uusi vanhenee ja kuluu uskomattoman
pian ja sitten vaate ja väri saa liikuttavaa viehätystä kulumisesta ja
vanhuudesta.

Käärö liikahteli vanhan miehen sylissä -- muori hellitti huivin
toisensa jälkeen -- hetkiseksi tuli näkyviin lapsen pää -- tyttölapsen
kellankalvakat pikku kasvot -- suuret avonaiset silmät, jotka näyttivät
hievahtamatta imevän itseensä auringon laimennutta hehkua ja utelevan,
oliko sillä annettavana voimia lainaksi?

Koko tämä näytös kesti vain muutaman minuutin. Sitten painoi aurinko
silmäluomensa äkkiä umpeen; ilma pimeni; käärö kiedottiin jälleen -- ja
kannettiin pois.

Adelsvärdissä heräsi vastenmielisyyttä, harmia. Näin oli rauha täällä
taas häiriintynyt.

Hänestä tuntui, kuin luostarin puutarha olisi joutunut hieman
naurettavaan, rumaan, sairaloiseen valoon -- elämän auttamattomaan
viheliäisyyteen.

Hän ei enää koskaan viitsisi tulla tänne.

Ja istuessaan taas veneessä hän huomasi, että Rigo oli tänä iltana
oikein vahvasti juopunut viinistä. Yhtä mittaa hän lörpötteli ja
nauroi: _hän_ on Venetsian ensimäinen soutaja -- jaksaa elättää vaimon
ja lapset -- molempien vanhusten sukulainen -- ja niillä on rahaa
säästössä -- sitä ei tarvitse lainkaan epäillä ... ja hän, Rigo, tahtoo
pikku Marian lemmitykseen -- kyllä se piankin jo joutuu siihen ikään --
ja _hän_ osaa kyllä parantaa tytön reippaaksi...!

Silloin Adelsvärd sieppasi raskaan, raudotetun keppinsä -- joka oli
hänellä ollut taattuna toverina monella retkellä: Jollet nyt pidä
suutasi kiinni, Rigo, niin en enää koskaan huoli gondoolistasi, vaan
halkaisen paksun kallosi heti paikalla -- ja paiskaan sinut kalojen
ruuaksi! Minä _tahdon_ olla rauhassa -- ymmärrätkö?

Miesten katseet yhtyivät. Rigo laski silmänsä -- ja sysäsi päätään
eteenpäin, kuin tekisi mieli puskea ... mutta ei hiiskunut.

Conegliano-kapakkaan! komensi Adelsvärd.



III.


Ulkopuolella seisoi paksu Neero. Oli arvatenkin odotellut seuraa.

Hän ja Adelsvärd istuutuivat yhdessä juomaan. Siinä tyhjentyi ruukku
toisensa jälkeen.

Muut poistuivat vähitellen. Kronstadt koetti kiskoa Adelsvärdiä
mukaansa. Jätä minut nyt sovinnolla rauhaan! sanoi suomalainen äreästi.
Ruotsalainen katseli häntä -- kohautti korkeita olkapäitään ja meni.

Leopoldus Mair lähensi hikisiä kasvojaan Adelsvärdin hehkuviin -- ja
päästi paksun naurun: Tänä iltana sinä olet kuin nuppu, veikkoseni, ja
minä näytän sinulle semmoisen kukan, joka puhkee yöllä!

Kenties "Venetsian yön"? Sitähän minä haenkin! vastasi Adelsvärd -- ja
tunsi veren syöksyvän kuumana aivoihin.

Mitä lorua se on, miekkonen? Ei tässä niin korkealle tavotella! Minä
juttelen rouva Appelsinasta. Olen puhunut hänelle sinusta. Sattuuko
olemaan kolikoita mukanasi?...

Aiotaanko meidät ryöstää putipuhtaiksi? kysyi Adelsvärd ivallisesti.
Pitääkö hän pelipankkia?

Häh? Hän pitää kamaripiikaa -- meidän täytyy viedä sinne gondoolilla
lasti viiniä ja muuta hyvää -- ja minun kassani on lopussa!

No mennään! nyökkäsi Adelsvärd.

He ottivat mukaansa viiniä, hedelmiä ja leivoksia -- saivat käsiinsä
gondoolin, eikä Adelsvärdin tarvinnut kauvaakaan tarkastella
huomatakseen, että nyt kuljettiin sitä pientä siltaa kohti, missä
Felldner ja hän olivat edellisenä yönä seisseet.

Vastapäätä korkeata, kapeata rakennusta, jossa oli parveke, suljetut
kaihtimet ja kaasulyhty, laski vene kanavan reunaan.

Neero pisti kaksi paksua sormea suupieltensä väliin ja päästi kimeän
vihellyksen -- vielä toisenkin -- kaihtimet aukenivat raolleen --
sieltä sirisi valon hohdetta -- ja hitaasti kääntyi matala ulko-ovi
auki kanavaporrasten kohdalla. Neero tarttui tavarakoriin ja astui
veneestä.

Tämä oli vähällä keikahtaa kumoon hänen painostaan.

No? kysyi hän vitkastelevalta Adelsvärdiltä. -- Näethän, että meitä
varrotaan! --

Kuka meitä vartoo? --

Helkkarissa -- tietysti rouva Appelsina! Ei Otto vielä tiedä, että hän
asuu täällä. Minä oleskelen tuossa pikku hökkelissä -- toistaiseksi! --

Mutta itsehän sinä olet usein sanonut, että siitä täytyy tehdä
loppu! --

Jaa, mitä toisiin miehiin tulee -- minä en lopeta! hohotti Neero ja
ojensi yhden Adelsvärdin antamista kahden frangin kappaleista uniselle
palvelus- eli kamaritytölle, jolla oli kädessä hansikkaat -- entiset
tanssijaishansikkaat -- pidellessään valuvaa ja viimassa käryävää
öljylamppua.

Adelsvärd seisoi vielä hetken aikaa kahden vaiheella kosteankylmillä
kivirappusilla, joiden askelet häipyivät ylöspäin pimeään.

Tyhmä juttu! mietti hän. Ja miten pitkälle se minut vie? Enhän minä
ainakaan _sitä_ varten Venetsiaan tullut! Mutta lempo ties ... malli on
aina malli! Täytyy tehdä työtä -- minun täytyy päästä käsiksi Venetsian
yöhön! Muuten pohdin ja haudon liian paljon. Felldner on oikeassa.
Mutta samalla hän varotti...! Kaikkea vielä -- olenhan minä jo
paatunut. Sitäpaitsi en löytänyt sieltä luostarisaarelta, mitä etsin.
Minäpä olen koko pöhkö!...

Ja hän tunsi vastenmielisyyttä ja harmia ajatellessaan kääröä --
huiveja ... köyhyyttä ja huonoa hoitoa... Neero vihelsi taas.

Ylhäältä huusi naisääni, joka oli samalla kuuluva ja himmeä eikä
epämiellyttävä: Neero, minnekäs sinä jäit?

Täällä minä olen ja poikamies mukana! huusi Neero vastaukseksi. He
nousivat portaita ylös ripein harppauksin. Sitten he astuivat läpi
aution "salin", kapean etusuojan, jossa oli homehtunut parrukatto,
rikkinäisiä pahvirasioita ja seinillä luonnollisen kokoisia harjotelmia
alastomien mallien mukaan.

Sieltä oli ovi avoinna toiseen huoneeseen, jossa oli tulta
rautauunissa, Murano-lamppuja, kynttilänpätkiä siellä täällä pikku
pöydillä, niinsanottu ihana epäjärjestys, jollaista tapaa maalarin
työhuoneessa, mutta täällä ei näkynyt tehtävän työtä. Huonekalut oli
haalittu mikä mistäkin, eri kohtiin oli sirotettu monivärisiä,
haalistuneita, koreita kankaita -- ja pitkällä, matalalla patjakolla,
verhostinten keskellä, loikoi talon emäntä ilmeisesti hyvin harkitussa
lepoasennossa.

Hänellä oli yllään perin vähän siitä, mitä naisen vaatetukseen kuuluu.
Vain kevyt harso. Hän oli nuori -- nuorempi kuin mitä Adelsvärd oli
kuvitellut. Solakat käsivarret lepäsivät kuin veltot käärmeet niskan
alla. Tukka oli tuuhea, vaaleanpunertava, pöhöllään -- ja matalan,
kapean otsan alla loisti pari merkillisen väritöntä silmää -- semmoiset
silmät, joissa ei ollut mitään ilmettä tai jotka osasivat sen hyvin
salata.

Hän ei katsahtanut tulijoihin; nyökkäsi vain päätään; ja kuihtunut hymy
levisi suun ympärille, joka ei ollut kaunis, mutta sisälsi monta
valkoista ja vahvaa hammasta. Näillä hän kohta rupesi kiskomaan kuorta
appelsiinista. Siemenet hän puhalsi suustaan hieman maiskuttaen
kalpeita, ohuita huuliaan. Kasvot olivat litteät, piirteet
epämääräiset, tavalliset, mutta nenässä oli pieni hieno kaarevuus, ja
sierainten syrjät värisivät heikosti silloin tällöin.

Adelsvärd oli istuutunut tuolille ja tarkasteli häntä.

Tuo ei ole vaarallinen! ajatteli hän.

Leopoldus Mair oli vierittänyt hervahtaneen ruumiinsa pallomaiseksi
kasaksi hänen patjakkonsa eteen ja avasi suuren kitansa kuin karhu,
joka tahtoo, että sille syötetään pähkinöitä. Rouva pärskytti
appelsiinin siemenet suoraan Neeron suuhun, ja tämä naksautteli niitä
hampaillaan rikki, nauroi ja tarjosi rouvalle viiniä.

Rouva nauroi myös, lapsellisesti -- ja sovitti suunsa hunajanmakeaan
hymyyn, jolla kestitsi Adelsvärdiä.

Osaatteko tekin syödä appelsiinin siemeniä? kysyi hän.

Enpä ole yrittänyt -- vastasi toinen. Tuskin uskon, että teiltäkään
oppisin sitä taitoa! --

Kuuluttehan te olevan suuri taiteilija -- sanoo tuo Neero. Itse ei se
kykene mihinkään!...

Sepä nähdään! huusi Neero, tarttui hänen paljaisiin nilkkoihinsa ja
suuteli niitä kumpaakin ahneesti yhdellä suun avauksella.

Rouva potkaisi häntä lempeästi vasten pöhöttynyttä, punaista nenää --
ja kohosi tyynyjen seasta puoleksi nurinpäin pehmein, notkein liikkein,
joita ilmeisesti koki saada näyttämään itsetiedottomilta, luontevilta.
Ja hänen värittömät silmänsä kääntyivät Adelsvärdiin päin.

Tahdotteko maalata minut? kysyi rouva. Minä tahdon maalauttaa kuvani
kuuluisalla taiteilijalla -- niin että se viedään joka näyttelyyn;
minäkin tahdon kerran olla kuuluisa, minua niin kyllästyttää, kun
ympärilläni aina häärii narrimaisia kuhnureita! --

Jos sanot minua kuhnuriksi hänen kuultensa, isken häneltä kallon halki
tällä viiniruukulla! mylvi Neero.

Ei, pikku Mairle, et sinä sitä tee! Sillä sittenhän menettäisit yhden
niistä, joilta voit rahaa lainata! Oletteko te rikas? -- lisäsi rouva
ja hymyili huultensa merkillisen lakastunutta hymyä suoraan Adelsvärdin
teräväpiirteisiin, päivettyneisiin kasvoihin.

Minäkö rikas? nauroi Adelsvärd ja penkoi tuuheata, kiharaista
tukkaansa. -- Kyllä, aikomuksista ja aatteista -- ja runoista! --

Vai olette te runoilijakin! ihmetteli rouva Appelsina, tällä kertaa
vilpittömän luonnollisesti, mikä kaunisti häntä ja toi näkyville kaikki
hänen valkoiset hampaansa. -- Sitä minäkin kyllä ajattelin, kun näin
teidän siinä istuessanne katselevan minua toisellaisin silmin kuin
maalarien tapana on. Kuulkaapas, mitä sanon teille, ruvetaan ystäviksi!
Sillä -- näettekö -- minäkin panen joskus paperille ajatuksiani, kun
tunnen itseni onnettomaksi ja hyljätyksi ja mieleni tekee itkeä.
Niin, te ette voi kuvitellakaan, kuinka synkkämielinen ja hyljätty minä
olen ... ettekö auttaisi minua kirjottamaan sitä runoksi? pyysi hän.

Oletpa sinä, Appelsina, tänä iltana suuremmoinen! Pyrit runoilijaksi!
mölisi Neero ja kuohui viinistä ja mustasukkaisuudesta. -- Tuo mies
osaa kyllä riivata sinut hupsuksi -- meidät kaikki hän riivaa -- ja
tekee _työtä_, hän ja pitkä ruotsalainen -- ja ne ylenkatsovat meitä
muita! Mutta pysyköön hän nahoissaan, niin ettei sinuun kajoa! Minä
lyön hänet niin latuskaiseksi kuin pöytä, kuin tinavati! Hihhei!

Nuoren rouvan täytyi häntä vaientaa. Mies painoi Neeron-päänsä hänen
syliinsä, pitkin poskia virtasi kostonvimman ja viinin kirkkaita
kyyneliä, ja paidan nipukka vääristyi kuin märkä lehti.

Adelsvärd tunsi nämä taudintapaiset puuskat. Hän istui vain paikallaan.
Suomalaisen veri oli ruvennut hänessä kiehumaan; häntä inhotti huono
seura -- mutta hän ei hievahtanutkaan.

Sitten hypähti rouva pystyyn ja sysäsi hillitöntä ihailijaa luotaan.
Raju liike repäisi verhoavan harson hänen lanteittensa alapuolelle, ja
siitä se valahti laattialle. Nyt hän oli ihan alasti. Leopoldus Mair
tempasi harson kouraansa ja yritti sillä peittää häntä, samalla iskien
raivoisia silmäyksiä Adelsvärdiin, joka sormillaan naputti
viiniruukkua.

Älä suotta vaivaa itseäsi! huusi rouva Neerolle ja viittasi
Adelsvärdiin. -- Onko tuo herra maalari vai eikö hän ole? Ja enkö minä
ole maalarin malli? Jätä nyt hassutuksesi tai muuten et ikinä pääse
minun luokseni!

Ei hänkään! murisi Neero -- eikä saanut silmiään käännetyksi
alastomasta naisesta.

Kauniit olivat hänen muotonsa. Hienot, pyöreät hartiat, solakat
käsivarret ja jalat, pieni, palleroinen povi, moitteeton lantiolinja,
vyötäisiä ei ollut kureliivi turmellut ... eikä mitään ulkonaista
merkkiä, että hän oli ollut äitinä. Selkä runon ja piirroksen arvoinen!
ajatteli Adelsvärd.

Ja pitäen viiniruukkua kädessään hän astui hyvällä tuulella Neeron luo:

Kuuleppas, maalataan hänet yhdessä -- kahteen mieheen! Ei suinkaan
sinulla ole mitään sitä vastaan?

Neero nauroi itserakkaasti ja selitti siihen tyytyvänsä. Rouva
Appelsina laskeutui jälleen pitkäkseen patjakolle ja söi leivoksia.
Neero loikoi laattialla leposijan juurella kuin taltutettu karhu. Vähin
erin hän tyhjensi kaikki, mitä oli sinne tuodusta Coneglianosta vielä
jäljellä. Lopulta se vei hänestä voiton. Hän kiskaisi haltuunsa erään
maton, kääriytyi sen sisään, keikahti toiselle kyljelleen -- putkahti
kerran vielä istualle ja muljautti veristynein silmin naisesta
Adelsvärdiin. Tämä istui yhä piirtäen eikä liikahtanut tuoliltaan,
Neero päästi syvän, rauhottuneen henkäyksen niinkuin palkeet, joista
ilma loppuu -- ja veti kuorsaten unta.

Hän ei herää ennenkuin myöhään päivällä! virkkoi rouva hetkisen
kuluttua.

Niinpä siis lähden yksin kotiin! sanoi Adelsvärd ja löi
piirustuskirjansa kiinni -- kääntämättä häneen katsettaan.

Kotiinko -- nyt? kysyi rouva ja lisäsi hiljaa, himmeällä äänellä: Onko
siellä joku teitä odottamassa?

Ei minua kukaan odota! vastasi Adelsvärd.

Pankaapa vähän puita uuniin! pyysi rouva. Minulla on vielä tallella
pullo viiniä: kerranhan sitä vain eletään!

Tämän hän sanoi nauraen -- mutta samalla hyristeli viluissaan. Huh --
auttakaa minua tuonne makuukamariini. Tuntuu, kuin päätäni huimaisi.
Tuommoinen iso elukka voi todellakin pilata onnettoman naisen hermot.
Ettekö tahtoisi istua luonani vähän aikaa, kunnes saan nukutuksi?...
Hän oli luonut värittömät silmänsä Adelsvärdiin. Maidonsinisten
Murano-lamppujen kynttilät olivat jo palaneet melkein loppuun.
Viimeisten hiilten hehku leijaili uunissa varjomaisesti. Raukeat silmät
olivat tummenneet, ja niissä oli jokin samea ilme, ikäänkuin ne
vaanisivat. Se herätti Adelsvärdissä hiukan levottomuutta. Nyt on
parasta lähteä! tuumi hän -- mutta jäi seisomaan uunin eteen
luonnoskirja kädessä. Hän tuijotti hiiliin kuin Venetsian häipyvään
auringonlaskuun, jonka jälkeen tulee pian pimeä. Hänestä tuntui, kuin
näkisi hehkussa vaatekäärön, mytyn vaivaisia pieniä huiveja, joita
hellitettiin hitaasti niinkuin sipulin kuoria. Ja sipuli oli pikkuisen
tyttölapsen pää -- näivettyneet pikku kasvot, surulliset, liikkumatta
katselevat silmät. Merkillistä: nyt hänen teki mieli luostarisaarelle,
missä pieni lapsi jo aikoja nukkui tai kenties makasi kuumeessa yhä
tuijottaen suurilla, liian kirkkailla silmillään.

Vastenmielisyyden ja harmin tunne jäi tulematta -- ei enää tahtonut
häntä valtaansa.

Jokin muu valtasi hänet, hiipien pehmoisesti hänen viereensä -- ihan
kiinni. Hän tiesi, kuka se oli. Kirja irrotettiin hellästi hänen
kädestään. Hän tiesi, kuka sen otti. Hänen käsivartensa alitse kumartui
ja kohosi olento, jolla oli litteät, kalvakat kasvot ja lakastunut suu
-- oikeastaan epämiellyttävät kasvot -- ja suuteli hänen huuliaan. Hän
tiesi salatuimpiinkin yksityiskohtiin asti, kuinka kaunismuotoinen oli
se solakka ruumis, joka vei hänet kammioonsa.

Vain silmänräpäykseksi muistui hänen mieleensä tohtori Felldner. Sitten
hän ei ajatellut.

Venetsian yö valtasi hänet.

       *       *       *       *       *

Utuisessa aamuhämyssä hän taivalsi asuntoaan kohti. Yhtään gondoolia ei
ollut saatavissa. Päällystakin kaulus käännettynä korvien yli pystyyn
hän kumartui väkisinkin joka kerta, kun sattui sivuuttamaan kulman. Se
oli tarpeetonta. Vastaan ei tullut ainoatakaan sielua. Mutta hän tiesi,
että Felldner oli liikkeellä pitkin vuorokautta. Eikä häntä lainkaan
haluttanut nyt osua ystävänsä näkyviin. Uupumaton tohtorikaan ei
häirinnyt aavemaisen kaupungin unta tai kuolemaa. Koskaan ei Venetsia
ollut Adelsvärdistä tuntunut niin ruumiittomalta kuin nyt. Hänen
astuntansa jytisi koleasti pienten kaarisiltain poikki ja kapeiden,
autioiden solien halki. Jokainen pieni, matala, likainen ovi oli
kiinni, kaikki akkunat teljettyinä. Pimeätä ja ahdasta kaikkialla,
vieraalle tylynä joka talo, tuska väijymässä sisällä. Keskiajan kammo
ihmisiä ja varjoja vastaan!

Varjojen kaupunki! ajatteli hän. Täällä nukkuu tai kuolee kaikki, mikä
on ennen elänyt -- yhdentekevä, elikö se suurena ja väkevänä vai
köyhyydessä ja lokaan vaipuneena. Kolme neljännestä kaupunkia on
köyhyyttä, loput rapakkoa. Palatsit nousevat ylpeästi pystyyn rapakosta
-- mutta niitä sopii katsella vain yöllä, soihtujen loisteessa tai
kuutamolla. Aamulla näyttelee purevan harmaa valo niitä nurjalta
puolelta -- suurellisen herran vanhoja, kuluneita vaatteita!

Pitkin matkaa hän lohdutteli mieltään yöllisestä hulluudesta
tarkastelemalla vaatevaraston pienimpiäkin vikoja. Hän tunsi tavallaan
itsekidutuksen nautintoa nuuskiessaan Venetsian erikoista hajua.
Kirpeätä löyhkää kanavista, jonne luode päivän koittaessa laskee
näljänsä -- ja kuvottavia hiesteitä kuorensa menettäneistä seinistä,
joiden takana ihmiset nukkuivat painajaistensa vaivaamina.

Mitä vielä! hymähti hän itsekseen -- minä sanon niinkuin rouva
Appelsina: sitähän eletään vain kerran! Minä olen vielä nuori, voin
unohtaa -- muistella koko juttua kuin unennäköä. Siinä oli sentään koko
joukko pirteyttä -- jaa-a, tekopyhää olisi sitä kieltää!

Ja hän ajatteli rouva Appelsinaa -- tämän joustavaa solakkuutta ...
naista, joka ei hänen mielestään ollut vaarallinen!

Hän puri huultaan. Huuli oli kuiva ja polttava. Hän ravisti itsestään
ilkeän olon hartioitaan kohauttaen: Pyh! Hän on minulle taidetta.
Jollei taiteessa ole mitään vaaraa, niin ei yleensä olekaan taidetta!
Nyt minut on valmistettu -- niin että osaan maalata Venetsian yön.
Menen suoraa päätä kotiin ja ripustan eteeni uuden kankaan.

Nukkua voi kyllä aina -- myöhemmin. Hän lupasi tulla luokseni kohta
suuruksen jälkeen. Piirrän kartongille pastellilla. Illalla käyn hänen
kotonaan. Neero ajetaan tiehensä. Hän rupeaa riitelemään Neeron kanssa,
kun se on herännyt eikä vielä ehtinyt uudestaan juopua. Hän väittää,
että Neero on alkanut mielistellä hänen kamarityttöään -- ja
"lahjottaa" sille piikansa!

Kaiken kaikkiaan -- lisäsi hän pysähtyen sytyttämään katkenneen
Virginia-sikarin -- hyödyllinen yö, hauska yö -- herra Adelsvärd!...

Hänen korviaan vihlaisi kiljahdus, korkealta yläkerrasta, missä erään
akkunan salpa oli avoinna -- naisen tuskanhuuto, joka kaikui
etukumaraan pullistuneiden muurien välissä.

Hän vavahti ja silmäsi ylöspäin. Oliko siellä joku naisparka
synnytysvaivoissa?

Sitten kuului sieltä raaka miesääni, kumea isku -- ja taas kiljahdus --
kokonainen jakso parkumista.

Tuopa on liian hurjaa! ärjäisi Adelsvärd ja alkoi jyskyttää talon
lukittua ovea. Turhaan.

Vastapäisessä talossa vedettiin muuan kaihdin varovasti syrjään --
vanhahko, yöpukuinen nainen pisti päänsä puoleksi näkyviin.

Kuuletteko? huusi Adelsvärd. Mitä tuolla on tekeillä? keitä siellä
asuu? eikö sinne pääse auttamaan?...

Yökaapuinen olento vetäytyi takaisin selitettyään kylmäkiskoisesti,
että muuan juoppo gondoolimies antoi siellä tapansa mukaan vaimolleen
selkään, kun oli sattunut huono onni arpajaisissa!

Uudestaan paukutti Adelsvärd ovea -- ja huusi: Minä haen tänne
poliisin...

Ikkunareiästä kurotti muuan mies esille naamansa -- parransänkisen,
renttuilemisesta rumentuneen naaman -- ja sen jäljestä tuli paljas,
karvainen käsivarsi pidellen kourassaan esinettä, jonka sisällys
lennätettiin varhaista rauhanhäiritsijää kohti.

Mehevä kirous surkutteli, ettei se osunut oikeaan paikkaan.

Adelsvärd oli hypännyt syrjään. Salpa paiskattiin kiinni. Melu ja
parkuminen jatkui -- katusola oli autio, välinpitämätön.

Silloin suomalaista taiteilijaa väsytti, tuskastutti, inhotti -- hän
oli kerrassaan tyytymätön itseensä. Hän riensi kortteeriinsa.

Hänen emäntänsä oli juuri noussut makuulta ja avannut talon oven ja
akkunat aamun loistolle ja päivän aherrukselle. Hän heristi pullealla
sormella vuokralaiselleen ja hymyili. Palvelustyttö, pikku Adelina, loi
epäilevästi utelevan silmäyksen Adelsvärdiin. Tämä heitti vaatteensa --
ja itsensäkin vuoteelle. Mutta hän ei vaipunut asianhaarain mukaiseen
uneen. Loikoi vain horroksissa ja näki puolivalveellista unta
vaivaisista, kuluneista huiveista, joita käärittiin auki pienten
kellankalvakkain lapsenkasvojen ympäriltä; ja hänen edessään loistivat
naismallin runsaat sulot -- ja samalla näkyi t:ri Felldnerin epäilevä
hymy tarkkojen rillien takaa. Lääkäri kohotti varottaen kaunista
valkoista kättään. Ei, emäntähän siinä leikillään uhkasi pullealla
sormella, ja pikku Adelina katseli udellen häneen päin -- udellen ja
luoksensa kutsuen.

Mitähän nuo kaikki hänestä tahtoivat? Ei suinkaan hän ollut _sitä_
varten lähtenyt pohjolasta Venetsiaan. Hän tahtoi unohtaa ja tehdä
työtä. Niin, tehdä työtä koko päivän. Mutta Venetsialla on semmoinen
yö, joka houkuttelee. No niin, hitto vie -- se houkuttaa työhön. Hänen
teki mieli lainata Giorgionen sulavat värit ja Tintoretton
häikäilemätön sivellin. Vai lainata? Itse hän tahtoi keksiä värin
hehkumisen ja siveltimen vetotavan. Hän tahtoi piirtää runon, näyn.
Ensin runoilla näyn, sitten sen piirtää. Saisivat kotimaassa nähdä,
että hän...

Että hän osasi nukkua. Ja sitä hän tekikin -- myöhään aamupäivään asti.
Silloin hänet herätettiin pää raskaana. Emäntä toi hänelle kortin, joka
oli suljettu pieneen kuoreen. Se oli juuri tullut, ja tuoja odotti
vastausta.

Hän viittasi lihavaa, hymyilevää emäntäänsä poistumaan huoneesta ja
repäisi kuoren auki. Sieltä tuoksahti ellottavan makeaa hajua juuri
valveutuneisiin sieraimiin. Hän sieppasi kortin: Rouva Leontina Appel
pahotteli, että aikaisempi tuttu oli vienyt hänet mukanaan -- vastoin
hänen tahtoaan -- suurukselle Capello Neroon. Mutta saisiko hän
odottaa mainiota suomalaista ystäväänsä iltapuolella teelle ja
jääpunssille? Ole niin hyvä ja maksa kirjeen tuojan vaivat. Minun
täytyi tyydyttää Neero viimeisillä rahoillani. Sinun oma, itsensä
unohtava Appelsinasi! -- --

Adelsvärd repi kortin ja kuoren hitaasti palasiksi.

Jäätä? Samapa se. Mutta punssia?... Ja tuo "Sinun oma"! Niinkö pian saa
sinutella? Entä mokoma aikaisempi tuttu -- ja tuo haju -- ja tyydytetty
Neero -- joka piti ajettaman tiehensä -- itsensä unohtavan Appelsinan
omasta alotteesta?...

Oikein hauskassa seurassa _voi_ sietää toisten puolelta tilapäistä
pilanimeä. Mutta ruveta sitä käyttämään omassa allekirjotuksessa! Ja --
muutenkin -- kirjottaa tuommoinen kortti heti aamulla sen jälkeen, kun
on väärin tuomitun ja vainotun kyyneliä vuodattaen tunnustanut
pelastajansa ansainneen mitalin ritarillisesta käytöksestä!...

Hän penkoi tuuheata, kiharaista tukkaansa, pisti emännän käteen rahaa
kirjeen tuojalle -- hyppäsi pystyyn vuoteesta ja valeli koko ruumistaan
kylmällä, raikkaalla vedellä.

Ja kun sitä roiskui sinisenkirjavalle kivilaattialle ja hän tunsi
olevansa täyttä totta hereillä, päästi hän hampaittensa välistä
kotimaisen kirouksen ja vannoi...

Ei, hän nauroi, vaikkei aivan vapaasti. Sillä täytyihän
myöntää, että tuo "yksinäisyydessään synkkämielinen" nainen oli
ruumiilliselta muodoltaan varsin sievä olento, jonka silmät olivat niin
"käsittämättömät", jonka luontevuutta niin vähän ymmärrettiin -- jolla
oli niin harvoja vilpittömiä ystäviä, mutta monta narrimaista kuhnuria
ihailijoina.

Adelsvärd hymyili virnistäen. Kuinka paljon hän olikaan puhunut tälle
naiselle pötyä elämän hetkellisyydestä ja taiteen katoamattomuudesta
yön nopeasti häipyvinä tunteina! Kuinkahan paljon pötyä muut puhuivat
samalle naiselle! Ja kuinka paljon pötyä oikeastaan mahtuu taiteilijan
naismalliin?

Hän lähti kaupungille. Söi suurusta eräässä wieniläisessä oluttuvassa,
missä hiusvoiteinen isäntä rääkkäsi ranskankieltä vierastensa kanssa ja
haukkui tarjoilijatyttöä mehevällä Wurzelprater-murteella.

Isäntä lähestyi Adelsvärdiä kumarrellen.

Eikö parooni ollut tuttu professori Felldnerin kanssa? Sillä professori
oli juuri äsken käynyt siellä kysymässä paroonia!...

Nyt on piru merrassa! ajatteli Adelsvärd.

Ja hän lopetti syöntinsä niin pian kuin suinkin ja riensi tavottamaan
käsiinsä Rigoa.

Tahtooko teidän ylhäisyytenne sinne saarelle maalaamaan? tiedusti Rigo
alamaisesti.

Adelsvärd mietti asiaa. Mutta luullen näkevänsä toisella puolen
Traghettoa Felldnerin harmaan hatun hän hyppäsi gondooliin ja komensi:
Lidon rannalle!

Eikö siis luostarisaarelle -- ylhäisyytenne?...

Cospetto! noitui Adelsvärd. Lidolle -- taikka ei ollenkaan!

Hän makasi Lidon laakealla rannalla, missä Adrianmeri lipoi hietikkoa
valkoisin, väsynein kielin. Ilma oli raskasta, tukahuttavaa. Aurinko
sitruunankeltaisena punertavan udun takana. Olisi hyvin voinut luulla
joutuneensa Hollannin rannikolle.

Mutta nyt oltiinkin Lidon ijäti ylistetyllä rantaäyräällä.

Siellä hän nukahti. Ja pitkän ajan päästä kylmästä väristen herättyään
hän katsahti kelloonsa. Se muistutti mykästi yöllisestä hulluudesta.

Adelsvärd ei ollut niitä nuoria miehiä, jotka joutuvat katumapäälle.
Suomalaiset eivät kadu -- mutta voivat olla suutuksissaan kuin muutkin
ihmiset.

Sittenkään hän ei suuttunut. Hän ei ollut antanut kellekään
naimattomuuden lupausta. Eikä enää tarvinnut minkään rakastetun naisen
vuoksi olla varovainen tai uskollinen.

Mutta hänen sieluunsa hiipi hämäränä aistimuksena elämän tyydyttämätön
tarve saada tyydytystä.

Kuinka hän olikin ennen rakastanut -- ajatteli hän. Ja kuinka vähän
hänessä oli ollut itsetietoista himoa! Oli tavannut hyvin nuoren,
kauniin tytön. Hyvin nuorina he olivat kumpikin haaveilleet. Haaveilu
oli siihen aikaan vallassa pitkin koko pohjolaa. Ei tehty vallotuksia.
Lennettiin oikopäätä ylevään -- rakastumista seurasi kihlaus ja
avioliitto. Sitten oli ruvettu elämään -- pitämään kotia -- oikein
voimalla ja väellä piti se, mikä oli ylevää, saada toteutetuksi satojen
pikku vaatimusten muodossa. Jokainen oli olevinaan väkevä rakkautensa
nojalla. Sitten tekivätkin nuo pikku vaatimukset tenää sille, mikä oli
väkevää. Adelsvärd oli vanhaa aatelia, jonka velvollisuudentunto oli
myös vanha. Mutta aateli ja velvollisuus -- kun aateli on varaton -- ei
korvaa sitä hienoa, puhdasta tuoksua, jota rakkauselämä vaatii ja
työelämä kuluttaa. Kävi, niinkuin nuorten käy. Siinä on jotakin, mikä
sairastuu ja haurastuu. Ensimmäinen pikku särö paikataan -- mutta se on
kuitenkin ollut. Seuraava uhkaa -- ja kerran huomaavat molemmat syvän
viilloksen siinä rakkauden kaavussa, jonka pitäisi peittää kaikki.
Voidaan kyllä jatkaa kuin tuhannet muutkin ajattelemattomat. Mutta jos
ajattelee ja tuntee rehellisesti, on siinä välirikko. Ja sitten toinen
meni kotia vanhempiensa luoksi...

Ja nyt hän makasi Lidon rannalla ja katseli kelloansa, joka ei tiennyt
ajasta mitään.

Hän nousi seisaalle ja astuskeli rannemmaksi, sinne päin, missä on
suuria kivitokeita -- Murazzi di San Pietro. Hän lähestyi pientä
kalastajapesää, rähjäistä, rappeutunutta kyläpahaista, jossa kirkko oli
kukistumaisillaan ja surumielisessä tornissa roikkui laiha kello.

Sen rämisevä ääni kuului hokevan:

Ap-pel-si-na, Ap-pel-si-na!

Hän kävi yhtä surumieliseksi kuin torni.

Kuinka autiota voikin olla Lidon ijäti ylistetyllä rannalla!

Pitkin Adriaa alkoi tuulen voima kiihtyä. Se viilsi syvän raon aurinkoa
ympäröivään paksuun, puuromaiseen utuun. Merellä seestyi taivas
kultaisen heleäksi -- ja pitkät, verkkaiset mainingit ajoivat loiskeita
karkeiden, nelitahkoisten toekivien väliin. Huokaus toisensa jälkeen.

Hän ei enää sietänyt, vaan kääntyi poispäin, meni takaisin sinne, missä
oli Lidon ylpeys, näivetystautisten kylpylaitos -- kuorittuja
plataaneja, tyhjä raitiovaunu, joka odotti vieraita, tyhjiä hotelleja,
jotka samoin odottivat. Keväinen lämpö saattaa kylläkin olla
houkutteleva, mutta kukaan ei viitsi kylpeä, ennenkuin kesän helle
tekee kaikki muut puuhat mahdottomiksi.

Hän joutuu senpuoliselle laivasillalle, joka on vastapäätä Venetsiaa.

Rigo istui gondoolissa ja läiskytteli puoleksi tyhjentämäänsä ruukkua.
Hän viipotti sormeaan ilmassa ja kysyi virnistäen:

Joko sitä lähdetään saarelle, ylhäisyytenne?

Adelsvärd loi katseensa saarta kohti, joka oli puolitiessä Lidon ja
Venetsian välillä. Se houkutteli luokseen sypressiensä hiljaisella
juhlallisuudella.

Aurinko oli nyt saanut ahmituksi kalpeanpunaista voipuuroa niin paljon,
että oli syöpynyt sen puhki -- ja ruokahalun tyydytys antoi sille
voimaa. Se viilsi tukahuttavaa ilmapiiriä, mutta ei rotevan
hollantilaisen tavalla. Se valoi kevyttä italialaista hymyään hivellen
pitkin kirkasta sisämerta -- se hyväili pikku saaren juhlallisuutta.
Adelsvärd veti henkeään iltapäivän rauhassa:

Niin, Rigo, sinne juuri tahdonkin! Käyn siellä viimeisen kerran! --

Rigo pyyhkäisi huuliltaan kärventyneen myhäilyn kämmenen takapuolella.
Adelsvärd ei huomannut mitään.



IV.


Hän istui puutarhassa, yksinään, kivipöydän ääressä. Hänestä tuntui
mahdottomalta, että hän oli siellä; vielä mahdottomammalta, että viime
kerrasta oli kulunut tuskin vuorokauttakaan. Siitähän olisi voinut olla
jo kuukausia.

Oikeastaan hän ei ajatellut mitään. Tai ainoastaan sitä, että hänen
pitäisi lähteä Venetsiasta.

Viime yön pikkuinen, tavallinen romaani oli kaikissa tapauksissa ollut
hänelle opiksi. Se muistutti ja joudutti. Hän oli semmoiseen liian hyvä
-- kuten hänestä itsestään tuntui. Hän ei ollut käyttänyt aikaisempaa
nuoruuttaan kehnosti. Ja hänen mielensä oli vielä kiinni tuskallisen
makeassa välirikossa. Makeuden sekaan ei saisi laskea karvasta.
Elostelija hän ei ollut eikä tahtonut siksi joutua. Ja tätä ajatellessa
vihlaisi hänen lävitseen omituinen, kirpeä vilpittömyys. Oletetaanpas,
että Appelsina ei olisi kirjottanut äitelänhajuista korttia, vaan
tullut itse? Tai jos hän olisi kirjottanut vähemmän suorasukaisesti,
imarrellut, nimittänyt lemmitykseen, pelastajakseen ja alle merkinnyt
"Teidän uskollinen ja kiitollinen Leontinanne"?

Hän rykäisi hieman käheästi, ja sai vaivoin niellyksi oman pillerinsä.

Aurinko lepäsi hiukan yläpuolella vedenpintaa, joka oli käynyt
kultaiseksi. Kohta tulisi hetki, jolloin vuoksi loistaisi
punakeltaisena, punasinervänä, tulipunaisena -- ja lopulta kaikki
vaihtuisi siniseksi. Meri, rakennukset, tornit, kaukaiset kukkulat
vajoisivat pimeään, juhlatunnelmaiseen yöhön.

Ja pikkuinen, yksinkertainen lyhty tuolla matkan päässä paalun nokassa
levittäisi hempeätä hohdetta -- jumalanäidille vesillä.

Tämä oli Venetsian yö -- myöskin.

Hänen teki mieli jäädä -- niin, jäädä tänne -- saarelle -- vanhusten
luo -- vuokrata itselleen asunto tässä luostarisopukassa -- ja tehdä
vakavasti työtä, rauhassa, "pyhässä yksinkertaisuudessa".

Likimmistä pensaista kuului kahinaa, mikä sai hänet kääntämään silmänsä
sypressien kujalle päin.

Tumman rungon takaa kurkistivat pienet, kalpeat kasvot, kehyksenä
tumma, kevyt ripsihuivi, jollaisia Venetsian naiset heittävät päähänsä.

Kasvot olivat lapsen, tyttölapsen, hyvin nuoren pikku tytön. Hienot
lyhyet piirteet punertuivat auringon punassa, kun pää tuli paremmin
näkyviin -- ja Adelsvärd näki, kuinka tyttölapsen vartalo irtautui
rungosta ja seisoi ihan vapaana -- liikkumatta häntä katsellen,
ikäänkuin olisi seissyt siinä jo kauvan. Tule lähemmäs! sanoi Adelsvärd
ystävällisesti. Älä yhtään pelkää. Mikä sinun nimesi on?

Minä olen Maria! kuului vastaus. Ääni oli hieman epäpuhdas, melkein
rosoinen, mutta kuitenkin vieno; siinä oli jokin sellainen
syrjäsorahdus kuin vilustuneella tai heikkorintaisella.

Kun Adelsvärd ojensi hänelle kätensä, tarjosi hänkin omansa -- yhä
katsellen suoraan eteenpäin kirkkain, tyynin, tummansinisin silmin.
Hänen kasvoissaan ei liikkunut ainoakaan ilme, mutta silmät vaihtelivat
kimallustaan, menivät puoleksi umpeen, aukenivat jälleen ja imivät
auringon katoavaa hehkua sisäänsä.

Minä olen Maria! toisti hän, ikäänkuin Adelsvärd olisi uudestaan
kysynyt. Ja hän tuli ihan likelle ja jäi seisomaan pöydän viereen.
Mutta huomattuaan, ettei siellä ollut auringonpaistetta, siirtyi hän
hiukan edemmäs.

Sinä kyllä tarvitset aurinkoa -- virkkoi Adelsvärd hymyillen. Lienet
kai tämän talon tyttärentytär, pikku Maria, joka on ollut sairaana?

Niin, en minä vieläkään ole aivan terve. Mutta pian minä paranen. Minä
olen eilisestä asti voimistunut. Minä käytän aurinkoa koko päivän --
annan sen paistaa itseeni -- mutta yöllä minä nukun!

Tämän hän sanoi heikko väkinäinen hymy huulillaan, katsoi suoraan
aurinkoon, vilkutti silmiään -- ja peitti katseen kädellään: nyt minä
näen pelkkiä pieniä punaisia matoja -- mutta ne häviävät taas pian. Ne
eivät voi siinä kauvan pysyä yhdellä kertaa.

Kuinka kauvan sinä olet yhteen toviin täällä puutarhassa? tiedusti
Adelsvärd ja tunsi häntä silmäillessään sitä mielihyvää, jota herättää
lapsen katseleminen, ellei tarkastele sitä liian kiinteästi.

Mutta sitten hän joutui katsomaan pikku olentoa tutkivasti silmiin;
sillä se oli astunut ihan hänen luokseen ja laskenut kätensä hänen
käsivarrelleen -- vastaamatta hänen kysymykseensä.

Tuletko sinä tänne joka päivä? kysyi pikku tyttö häneltä kursailematta.

Melkeinpä rupean uskomaan, että käyn täällä joka päivä! sanoi Adelsvärd
ja tarttui hänen käteensä.

Maria! kutsui puutarhuri, joka lähestyi heitä.

Nähdessään eilisen vieraan ukko kumarsi ja selitti anteeksi pyytäen:

En osannut odottaa, että herra tulisi tänään luoksemme!...

En minäkään! vastasi Adelsvärd. Tuokaapa tänne ruukullinen viiniä! --

Pikku Maria, nyt sinun pitää mennä jo sisään -- aurinko on alhaalla --
varotti ukko.

Anna minun tuoda viiniä! pyysi Maria.

Hän lähti juoksemaan, mutta kompastui kiemuraisen käytävän ruohoon ja
kaatui.

Adelsvärd kiirehti paikalle ja nosti pikku olennon pystyyn.

Silloin hän tunsi -- ihmeen aran aistimuksen herätessä siellä
sisimmässä syvyydessä, missä ajatukset lämpöisinä tukkuina kietoutuvat
tiukasti sydämen ympärille -- ettei tämä pikku tyttö ollutkaan lapsi.

Puutarhuri vei hänet mukanaan kotiin. Tuokioksi Maria vielä seisahtui,
kääntyi Adelsvärdiin päin, taittoi pensaasta puoleksi puhjenneen
kukallisen oksan, huiskutti sitä ja heitti sen sitten maahan.

Adelsvärd seurasi katseilla hänen liikkeitään, meni ottamaan oksan
maasta, haisteli sen vahvaa tuoksua ja kätki sen taskuunsa.

Hän viipyi jonkun aikaa puutarhassa, kunnes tuli hämärä ja ilma
viileni. Hänen ympärillään oli täydellinen rauha. Iltamessun kellot
kaikuivat varovaisen vienosti etäältä. Hän ei ajatellut; tunsi vain
iloa täällä olostaan.

Tähdet alkoivat kiilua, kun hän lähti rannalle Rigon luo, joka oli
gondoolissaan. Rigo näkyi toisen käskemättä päättäneen pysyä vaiti; hän
jurotti; kenties ei ollut saanut kyllikseen viiniä. Adelsvärd katseli
häntä myhäillen ja antoi hänelle juomarahaa. Rigo souti toisella
kädellään ja laski rahoja toisella. Mutta pysyi vain yhä jurona -- kun
taas Adelsvärd oli pikkuhiljaa iloisella päällä. Rigo suli vasta
sitten, kun juomarahaa tuli toinen verta lisää. Köyhyys minut perii,
kun käytän venettäsi näin usein! sanoi Adelsvärd puheen aluksi.

Kyllä kai, kun herra on rikas! Näkeehän sen päältännekin! vastasi
gondoolimies huokaisten.

Mikä kumma sinua tänä iltana vaivaa? kysyi Adelsvärd suopeasti.

Ei mikään, ei kerrassaan mikään, herra -- mutta sietäisi minunkin saada
vaimo ja lapsia. Herralla on kai vaimo siellä, mistä olette kotoisin?
-- Ja hän loi Adelsvärdiin sellaisen silmäyksen, joka oli tunteellisen
ja nenäkkään vaiheilla.

Adelsvärd ei ollut siitä millään -- käänsi päätään tummien sypressien
saarta kohti. Runkojen välistä vilkkui jotakin valoa; ja näytti siltä,
kuin se tervehtisi ja viittoisi. Tähdetkin näyttivät kaikkialta
ylhäältä viittovan. Adelsvärd tajusi sydämensä heltyvän ja lämpenevän,
ilman varsinaista aihetta -- kuten hän itsekseen arveli.

Ja sitten hän tunsi kuin uudestaan nostavansa pikku tyttöä maasta -- ja
hänen olemuksensa lävitse kulki hiljaisena väreenä tarve saada suojella
ja omistuksen kaipuu.

Hän kuunteli airon lotinaa ja veneen suhahduksia viilettäessään tyynen
veden halki. Ne tuntuivat hänestä kuiskauksilta hänen omien ajatustensa
seasta: Maria ei ole enää lapsi eikä vielä nainenkaan; kukaties hän on
vain näky, haave, jolle itse häipyvä saarikin on antanut ruumiillisen
muodon pikkuisessa kukallisessa oksassa -- mikä nyt lepää sydäntäni
vasten!

Hän huomasi puolipimeässä, että Rigo lepuutti airoa ja valmistui
juttelemaan.

Silloin Adelsvärd sanoi maltillisen hartaasti:

Kuuleppas, Rigo, minulla on sinulle ystävällinen neuvo -- jos haluat,
että edelleenkin pidän sinut ja veneesi, älä puhu minulle, vaan souda
minut suoraa päätä kortteeriini!

Sinne päästyään Adelsvärd käski emäntänsä tuoda illallista -- ja vaati
häneltä samaa itsensäkieltämystä kuin Rigolta.

Hän söi hyvällä ruokahalulla panematta ollenkaan merkille, mitä oli
tuotu; meni makuulle ja nukkui kelpo lailla näkemättä unia.

Ainakaan hän ei seuraavana aamuna muistanut mitään unta nähneensä. Hän
heräsi kepeänä ja iloisena, jokseenkin tyytyväisenä itseensä. Hän oli
tehnyt päätöksen; maksoi emännälle, mitä tällä oli saamista, ilmotti
aikovansa matkustaa pois ja laittoi tavaransa kuntoon.

Emäntä surkutteli kovasti, että hänen näin äkkiä piti menettää
vuokralaisensa -- ja mitä pitäisi hänen vastata herran ystäville, kun
ne tulisivat häntä kysymään? Mitä oli sanottava sille solakalle,
vaaleaveriselle, hienolle naiselle, joka oli täällä eilen käynyt
turhaan kaksi kertaa?

Onko minua hakenut joku nainen? kysyi Adelsvärd huolettomasti.

Una bella bionda -- hyvin kauniisti puettu -- oikein kauniisti,
herra! --

Teidän ei tarvitse sanoa kellekään mitään. Minä lähden -- sillä
hyvä! --

Pikku Adelina oli myöskin pahoillaan -- esiliinan nipukka silmillä --
sanatonna.

Adelsvärdin kävi sääliksi. Adelina oli hyvä tyttönen -- hyvin nuori;
hiukset ja posket puuteroidut, lotisevat pikku tohvelit, leväperäinen,
silmät maahan luotuina paitsi iltasin, jolloin ne kimalsivat kuin
tähtipari, kun hän (Adelsvärd) tuli kotiin ja Adelina sytytti hänelle
kynttilän.

Hän oli monta kertaa piirtänyt Adelinan pään. Nyt hän lahjotti tytölle
sen, joka oli sievin ja näköisyyden puolesta huonoin -- ynnä uuden
ripsihuivin. Tyttö puhkesi itkemään.

Adelsvärd jätti kapineensa toistaiseksi sinne. Tahtoi ensin käydä
saarella tiedustamassa, saisiko siellä asua.

Hän piti hyvin varansa, ettei tällä kertaa ottanut Rigoa soutajakseen.
Vuokrasi vanhan purren, joka oli tervaamalla, maalaamalla ja
paikkaamalla vielä saatu kutakuinkin tiiviiksi. Sitä kuljetti
kumarainen raataja, jonka naama oli keltamullan värinen, täynnä
halkeamia ja uurteita, niin vailla kaikkea ilmettä kuin tuhraten
pyyhitty ajatusviiva.

Tuosta miehestä olen varma! ajatteli Adelsvärd.

Kun he olivat joutuneet niiden rappusten kohdalle, jotka veivät
kaupungin puistoon, viittasi hän pursimiestään hetkeksi keskeyttämään
soutamisen.

Hän tahtoi näet tarkastella, oliko kukaan häntä seurannut. Emäntä oli
saatettuaan häntä rantaan purren luo katsellut hänen jälkeensä niin
tiedonhaluisesti; ja voisihan sattua, että Neero -- tai rouva Appel...?

Tätä henkilöä ajatellessa tuntui hänen sieraimiinsa tuoksahtavan
äitelää lemua.

Hän silmäili pitkin kevyesti väreilevää vedenkalvoa. Siellä oli
Chiozzon kalastajain veneitä -- monivärisiä latinaispurjeita,
keltaisia, ruskeita, punaisia, joissa oli merenneidon näköisiä
madonnankuvia -- ja kokonaisia sommitteluita, oranssipuita, sinisiä
hirviä haarasarvet päässä, aurinko, kuu, yksitoista tähteä ... mutta
ainoastaan yksi, uneliaasti vaappuva gondooli, jossa istui
matkapukuisia naisia hypistelemässä punakantista Bädekeriä.

Kukaan ei ollut ajanut häntä takaa; ja häneltä pääsi helpotuksen
huokaus.

Ihmeellinen aamupäivä -- ja ihmeellinen nähtävä: tuo kaupunki, joka oli
maalattu lukemattomia kertoja, kunnes se ei näyttänyt muulta kuin
joutilasten matkailijain ihmeteltäväksi pannulta kuvalta.

Tuossa se on -- ajatteli hän -- lekotellen auringon paisteessa,
kaikessa kylläisessä kauneudessaan, välittämättä päivästä ja ajasta ja
niistä silmistä, joiden nautittavana tämä näköala on:

S. Giorgio maggiore, Maria della Salute, kurkistus suureen kanavaan --
ja hotelleiksi muuttuneet palatsit, tori ja sen kaksi patsasta, doogin
palatsi, joka näyttää leijailevalta linnalta, vankila, Riva degli
Schiavoni ... joiden nimien pelkässä kaiussa värähtelee runoutta,
jättäen maalattuna kuitenkin mieleen tyydytyksen kaipuuta.

Naturalistilla, ulkoilman kuvaajalla, ei ole täällä mitään tekemistä.
Minäkin olen siinä mitellyt voimiani -- ja heittänyt sikseen. Miten
päästä käsiksi noihin hienokaisiin värisävyihin, kun ne sulavat yhteen
semmoisen ilman kanssa, joka tekee rakennustaiteen ruumiittomaksi?
Kunpa saisi maalatuksi edes tuon vedenkalvon, joka on milloin
sinertävä, milloin hieman vihertävä, milloin taas sireeninvärinen tai
harmaa -- vieläpä niin harmaa kuin atlaskangas!

Yksi ainoa maalari, englantilainen Turner, on tästä umpinaisesta
merenlahdesta, näistä kirkoista ja palatseista, näistä kirjavista
kalaveneistä luonut mielikuvitelman, runon, värisoitelman.

Hänet oli kaupunki lumonnut -- kunnes hän itse kahlehti sen
taikavoimallaan ja antoi sille sielunsa.

Kenties tämä sielu oli sairas? Niin me nykyään epäilemme. Kenties tekee
tämä kaupunki sairaaksi ... mutta silloinhan on aika sitä karttaa.

Minä en tahdo ruveta luomaan Venetsian yötä! Ja jos yrittäisin esittää
tätä kaupunkia päivänvalossa, ei siitä tulisi mitään -- se minun täytyy
jättää Turnerin toimeksi.

Minä tahdon täältä pois luostarisaarelle -- minusta täytyy tulla niin
tyyni ja terve kuin sekin. Siellä minua odottaa runo -- sanojenko vai
värien asussa, yhdentekevä. Siellä on jotakin odotettavana. Minulle on
viitannut muuan lapsi. Sieluni on minua kutsunut sinne!

Hän pisti kätensä povitaskuun ja veti sieltä esille puoleksi puhjenneen
kukallisen oksan. Pienet nuput riippuivat raukeina. Mutta se tuoksui
vielä vahvemmin kuin eilen -- puhdasta ja vahvaa tuoksua. Hän painoi
sitä huuliaan vasten ja antoi soutajalleen merkin.

Köyryselkäinen ukko kumartui pitelemään airoa ja sanoi hillitysti,
ilmeettömin katsein:

Herralla on hyvät silmät! Teidän ei kannata luottaa Rigoon! --

Tunnetko sinä hänet? kysyi Adelsvärd.

Mutta ukko kohautti vain hartioitaan eikä edes katsahtanut häneen. Niin
kuljettiin hitaasti eteenpäin vasten virtaa. Se tuli mereltä, mukanaan
raikas tuulenpuuska. Adelsvärd otti sen vastaan tervehdyksenä, hyvänä
enteenä. Hän veti henkeään syvään, nähdessään korkeita, rauhallisia
sypressejä matalan, murattivihreän muurin takana.

Kenties pikku tyttö odottelee puutarhan porttiluukulla? Sanoinhan minä
eilen, että tästedes tulen joka päivä!

       *       *       *       *       *

Kaikki oli hiljaa ja elotonta, kun he astuivat saarelle.

Vanha puutarhuri oli työssä ulkona. Adelsvärdin tervehtiessä hän
kohotti punareunaiset huolestuneet silmänsä maasta.

Jaha, herra kysyy, kuinka meidän pikku Maria jaksaa? Tänään hän on
kuumeessa -- hyvin pahasti! Emme saaneet häntä eilen illalla
vuoteeseen. Kun herra oli mennyt, juoksi Maria tänne puutarhaan ja
piilotti itsensä. Muori huuteli ja minä huutelin. Ja meihin tuli
semmoinen hirveä pelko, että hän oli luisunut veteen ja hukkunut.
Sytytimme lyhdyn ja haimme joka puolelta. Viimein täytyi sekin jättää
ja mennä sisään. Sillä ulkona oli niin kosteata ja kylmää -- emme
mekään raukat sitä kestäneet. Muori istui itkemään ja rukoili: Maria
kuolee meiltä, kun emme ole pitäneet hänestä oikeaa huolta! Sitten
kuului äkkiä pöllönhuuto täältä puutarhasta. Mutta ei se ollut oikea
pöllö. Minä juoksin ulos -- ja lapsi istui kun istuikin tuolla eräässä
puussa, hyvin korkealla. Ja nauroi.

Mutta kun saimme hänet sisään ja vuoteeseen, tärisi hänen koko
ruumiinsa -- juuri näin! Ja sitten hän oli kuumeessa koko yön. Ja nyt
hän makaa ihan liikkumatta. Kunpa vain ei kuolisi! -- --

Adelsvärd pyysi saada katsoa pikku Mariaa.

Vanhukset puhelivat keskenään hiljaa ja vilkuivat hieman epäluuloisesti
vieraaseen.

Minä ymmärrän malariaa jonkun verran -- sanoi Adelsvärd. Kerran olen
itsekin sairastanut samaa tautia Ferrarassa -- minä tiedän, kuinka
silloin pitää hoitaa!

Onko herra tohtori? kysyi pikku muori.

Pari vuotta opiskellut -- vastasi hän vältellen.

No tulkaa, niin mennään yhdessä! sanoi eukko nähtävästi rauhottuneena.

Ylös kivirappusia pieneen, matalaan huoneeseen ullakolle. Akkunan
kaihdin laskettuna. Puuttuvan säleen kohdalta sirisi huoneeseen kapea
juova päiväpaistetta. Adelsvärdiä vastaan tuoksahti ummehtunut ilma.
Hän ei nähnyt mitään, vaan riensi akkunan ääreen ja sysäsi kaihtimen
ylös. Sisään tulvasi aurinkoa, ilmaa ja kukkien henkäyksiä. Huone
valkoiseksi kalkittu, pari olkipohjaista tuolia, pöytä ja sillä
vesiruukku, pikkuinen vuode, ristiinnaulitun-kuva ja seinällä
lintuhäkki. Se oli kuin nunnan kammio.

Pieni eukko astui huokaillen vuoteen ääreen, kääri auki muutamia ohuita
peitteitä ja tuttuja huiveja, yksitellen ... ja siinä olivat lapsen
kuihtuneet kasvot ja kirkkaat, liian palavat silmät; pienet, lyhyet,
valkoiset sormet levottomasti hypistelemässä huivin ripsuja ... muuten
hän oli liikkumaton eikä näkynyt huomaavan mitään.

Adelsvärd siirsi vuoteen likelle tuolin, istuutui ja katseli pikku
olentoa silmiään kääntämättä.

Vanha eukko kuiskasi -- hiukan maltitonna:

Mitä tohtori luulee?

Jättäkää minut vähäksi aikaa yksin hänen luokseen! Ei ole hyvä, että
täällä puhutaan!...

Hän otti käsille nenäliinansa, kastoi sitä vesiruukkuun ja pani sen
pikku Marian otsalle, kumartuen vuoteen yli.

He olivat kahden kesken.

Heti kohotti pikku Maria päätään -- tavotti kädellään Adelsvärdin kättä
-- pikkuinen nihkeä käsi vapisi hätäisenä -- ja hienopiirteisen
suukkosen ympärillä näkyi omituinen, surumielisen iloinen hymy, kun hän
virkkoi värisevin huulin:

Tiesinhän minä sinun tulevan. Minä olen tässä maannut koko päivän ja
varronnut. Eilen illalla minä kiipesin puuhun katselemaan, kuinka sinä
menit pois. Siellä minä olisin istunut koko yön, että olisin saanut
kohta aamulla nähdä veneen, kun sinä tulet. Mutta minun tuli niin vilu
ja olin vähällä pudota maahan. Tottahan sinä nyt jäät tänne?...

Kuumat, kirkkaat silmät tuijottivat levottoman tuskaisina Adelsvärdiin.
Tämä silitti hänen kättään ja nyökkäsi. Silloin tyttö hymyili ja laski
päänsä jälleen rauhallisesti lepoon -- ja hänen katseensa näytti siltä,
kuin hänelle loistaisi kaukana jotakin ihanaa.

Adelsvärd kumartui heltyneenä hänen puoleensa, tarttui kosteaan
kätöseen ja painoi sitä kevyesti otsaansa ja sydäntään vasten.

Tyttönen ei liikahtanut, ei katsonut häneen, puristi vain hänen kättään
pikkuisilla lujilla, vapisevilla otteilla ... ja vähitellen painuivat
silmät kiinni. Pikku Maria nukkui hengittäen syvään, tyynesti, niinkuin
ainakin lapsi.

Adelsvärd sai hiljakseen irti kätensä ja pujahti salavihkaa ovesta
ulos, alakertaan vanhusten luo.

Pikku Maria nukkuu! ilmotti hän. Toivoakseni hyvän aikaa. Nyt emme saa
häntä häiritä! --

He tarttuivat hänen käteensä eivätkä tienneet, mitä kaikkea hyvää piti
sanoa ja tehdä tälle hyvälle tohtorille.

Tuokaapa minulle leipää, munia ja viiniä! pyysi hän myhäillen. Ja jos
teillä on jokin huone, missä voin asua, niin jään tänne luoksenne --
kunnes pikku Maria on täysin voimissaan!

Muori -- sanoi puutarhuri -- sopisihan panna kuntoon se huone, mikä on
pikku Marian vieressä. Sillä tapaa hänellä olisi aina tohtori
saapuvilla! nauroi hän.

Santa Josefa! -- hätäili muori -- mitä ihmettä sinä puhut? Se huone on
täynnä rotanreikiä -- ja liian pieni tohtorille!

Antakaa se minulle sittenkin! pyysi Adelsvärd. Minä tuon tavarani sinne
jo tänä iltana; minulla on paljon kuvia, jotka voi ripustaa seinille;
pian minä laitan huoneessa kaikki kuntoon, niin että siinä viihtyy --
ja minä tuon samalla lääkettä pikku Marialle. Kyllä me saamme hänet
jälleen reippaaksi!

Taas puristivat molemmat vanhukset hänen käsiään; he nauroivat ja
itkivät yhtaikaa -- Adelsvärd oli kuin taivaasta lähetetty -- heillä
oli nimenomaan tohtori kotonaan -- siihen ei heillä olisi luullut
koskaan olevan varaa. He olivat jo näkevinään lapsen ilmielävänä
hyppelevän puutarhassa. Sepä vasta oli riemua. Italialaiset ovat kuin
lapsia.

Adelsvärd joutui hämilleen. Hän tajusi hyvinkin, kuinka pitkälle hänen
lääkeopilliset tietonsa ulottuivat -- mutta olihan hänellä Felldner
hätävarana. Hän tutki, millaista vettä oli kaivossa; se oli kirkasta ja
raitista -- munkit tietävät aina, mitä tekevät. Hän valmisti
sitruunalimonaatia -- ja vei sitä hiljaa yläkertaan.

Lapsi makasi sikeässä unessa. Adelsvärd pani viileän juoman pöydälle ja
asettui avoimen ikkunan ääreen, mistä valui huoneeseen aurinkoa ja
kukkastuoksua.

Hän silmäili pikku vuoteeseen päin. Hänen lävitseen ryntäsi
tulva ajatuksia. Vieras lapsi tuossa nukkumassa ... oman lapsuuden
muistot ... ja tuo kukkastuoksu hiljaisesta puutarhasta ... ja kukat
omassa lapsuudenkodissa ... pikku sisaren ystävä, se herttainen tyttö,
joka oli ollut hänen leikkikumppaninsa ja jättänyt niin tuskallisen
kaipuun kuollessaan kolmen-neljäntoista vuoden ikäisenä.

Eikö se tyttö ollut pikku Marian näköinen?

Hän lähestyi vuodetta äänettömin askelin. Pikku Maria silmät ummessa,
kalpeana ja hiljaa; tasaisen ja sileän otsan ympärillä oli
kosteanpehmeätä niinkuin ainakin lapsella -- kuvataulu ilman
kirjotusta. Hienot kulmakarvat näyttivät oikein ankarilta rauhallisessa
kaaressaan ... nyt niitä vedettiin kokoon, ja surunvoittoinen hymy
leiriytyi väkinäisesti kalpeanpunaisen suukkosen ympärille, joka
värisi... Pikku Maria oli valveilla, mutta piti silmiään kiinni,
ilmeisesti siinä pelossa, että ne avatessaan näkisi hänen menevän pois.

Taas teki tytön mieli tarttua hänen käteensä. Adelsvärd kumartui hänen
lähelleen ja kuiskasi: Minun pitää käydä kaupungissa -- tuon sieltä
lääkettä sinulle -- illalla pääsen tänne takaisin -- minä rupean
asumaan tuossa viereisessä huoneessa!

Rottien luona -- niinkö? kysyi tyttö heikosti hymyillen, silmät yhä
kiinni: nehän syövät sinut.

Eikä mitä -- minä olen niille liian iso. Minä tulen illalla! --

Pikku Maria ravisti päätään, puristi hänen kättään ja käänsi kasvonsa
seinään päin.

Adelsvärd tunsi kyyneliä kertyvän silmiinsä. Minä olen käynyt liian
herkäksi, tehnyt liian paljon työtä, elänyt liian rasittavasti, minun
tarvitsee päästä rauhaan! mutisi hän -- ja kumartui taas ja silitteli
pikku Marian pehmoisia hiuksia.

Tyttö ei liikkunut. Adelsvärd sanoi vielä kerran: tänä iltana! ...
mutta kuvitellen sitä mahdollisuutta, ettei tapaisikaan Felldneriä
kotona, vaan joutuisi kauvan odottamaan -- tai että häntä viivyttäisi
jokin muu niistä sadoista mahdollisuuksista, jotka ovat kaikkien
määräysten tiellä -- hän lisäsi: taikka varhain huomisaamuna!

Mutta heti hän katui sanojaan. Lapsi ei pysty tajuamaan ehdollisia
lupauksia.

Pikku Maria aukaisi silmänsä ja katseli häntä tyynesti hyvän aikaa.
Lapsen silmäys tunkee syvälle.

Jollet tule illalla, istun minä puussa niinkuin eilenkin sinua
vartoomassa! sanoi hän.

Sitä et saa tehdä! Kuuletko, pikku Maria -- lupaa nyt kauniisti! puhui
Adelsvärd hätäisesti -- ja lisäsi, hiukan nauraen: Olenhan minä sinun
tohtorisi! --

Tyttö pudisti päätään: Et sinä ole mikään tohtori. Kyllä minä tiedän,
millaisia tohtorit ovat. Niillä on rillit nenällä, hopeanuppinen keppi
kädessä -- niin, ja sitten niillä on pikkuinen kirja, josta revitään
aina lehti kerrallaan, ja siihen kirjotetaan jotakin -- ja sen pitää
auttaa!

Adelsvärdiä tämä hämmensi -- ja liikutti:

Minullakin on kirja; tahdotko nähdä?

Hän sieppasi povitaskusta muistikirjansa. Siinä oli runokokeita, joita
oli pantu paperille, kiireessä, hienolla käsialalla.

Pikku Maria työnsi sen luotaan ja ravisti päätään: En minä osaa lukea!

Mutta _tuossa_ on italiaa! ja Adelsvärd näytti hänelle erästä kohtaa,
joka oli lainattu Petrarcasta -- euganealaisilta vuorilta.

Sama päänpudistus -- ynnä vakava katse, joka merkitsi: Miksi sinä sitä
minulle näytät? Enhän minä osaa lukea enkä kirjottaa!

Tämä liikutti Adelsvärdin mieltä vielä enemmän:

Niinpä niin, pikku Maria! No lupaa siis vain se, ettet rupea istumaan
puussa. Minä tulen niin pian kuin suinkin pääsen!

Mene sinä vaan! sanoi tyttö lyhyesti ja jurosti.

Hän oli nähnyt, että pikkuinen lakastunut kukkasoksa oli pudonnut
kirjan lehtien välistä ja jäänyt laattialle. Adelsvärd ei sitä
huomannut, vaan tallasi sitä jalallaan.

Hän seisoi epäröiden, käsi ovenrivassa. Omituinen lapsi, josta on kovin
vaikea saada tolkkua. Tai lieneekö hän nyt kuten muut tyttöset
kehitysiässä? ... niinkuin sekin pieni suomalainen tyttö, joka oli
ollut hänen leikkikumppaninaan ja kuollut juuri silloin, kun hänen piti
ruveta elämään?... Pikku Mariassa oli enemmän hänen nuoruutensa
morsiamen näköä ... samat kulmakarvat, sama hiusten pehmoinen laskos
lapsenotsan ympärillä ... eikä hän enää koskaan saisi _sitä_ otsaa
suudella -- vain sommitella siitä runoja -- niinkuin Petrarca
kirjotteli sonetteja eräästä, jota ei ollut olemassakaan ... voi,
kuinka elämä kytkee nivelet toisiinsa, kunnes kaikesta on tullut
pelkkää runoa, haavetta, muistoja! Hän tempasi oven auki, mutta
pysähtyi sitten portaiden askelmalle, kahden vaiheella -- aution
luostarin hiljaisuus tuntui hänestä haudalta, jossa jyski hänen oma
sydämensä.

Ovi aukeni taas. Pikku Maria oli hypännyt vuoteestaan -- juosta
sipsutti pikkuisin paljain jaloin auringon pilkkeessä -- ja ojensi
hänelle kuihtuneen oksan:

_Sen_ sinä unohdit -- ota se mukaasi -- minä en kärsi sitä huoneessani
-- se on kuollut!...

Adelsvärd otti sen, katsellen tyttöä kuin näkyä.

Pikku Maria piti molempia käsiään silmiensä edessä. Adelsvärd sanoi
vaivaloisesti: illalla! -- ja kiirehti suinpäin rappusia alas.

Puutarhasta hän loi katseensa ylöspäin pikku Marian avointa akkunaa
kohti. Siellä tyttö olikin. Pikku kasvot olivat kuolonkalpeat
säteilevässä päiväpaisteessa. Silmät olivat tummat -- mutta ne
loistivat hymyillen kauvas alhaalle ja eteenpäin. Adelsvärd painoi
käsiään tahtomattaankin sydäntä vasten -- vakuuttaakseen.

Tyttö viittasi lyhyellä, lujalla kätösellä, jonka sormet olivat
koukistuneet kämmenen puoleen:

Minä olin paha. Minä lupaan, etten kiipee puuhun. Mutta tohtori sinä
_et_ ole. Tohtori tulee aina, kun pannaan hakemaan. Hyvästi! -- --



V.


Hän istui Felldnerin luona. Oli jo hämärä. Felldner oli vihdoinkin
tullut kotiin sairaskäynneiltä, väsyneenä ja hajamielisenä -- mutta
ystävälle oli hänellä kädenpuristus. Hän heittäytyi leposohvalle,
pitkien hyllyjen juurelle, joilla oli runsas ja herkullinen valikoima
kirja-aarteita, tavattoman ison kirjotuspöydän eteen, joka ihan nääntyi
taakkansa alla, kun sillä oli niin paljon papereita, taide-esineitä,
suurennuslaseja, väkiviina-lamppuja, koeputkia, pulloja ja rasioita --
kokonainen museo, laboratoori ja apteekki.

Venetsiassa täytyy kaikki pitää käsillä! sanoi hän -- tarjosi
ystävälleen ja sytytti itselleen sikarin. No mitä sinulla on
sydämelläsi? --

Ole niin hyvä ja anna minulle vähän kiniiniä! pyysi Adelsvärd melkein
maltittomasti.

Onko sinussa kuumetta? Mene siis kotia ja koeta levätä. Teet kai liian
kovasti työtä -- mikä tietysti muuten on kunniaksesi luettava.

En minä sitä itselleni! selitti Adelsvärd kierrellen.

Onko sinulla potilaita? -- nauroi Felldner ja silmäsi häntä terävästi
rillien lävitse. Siis ruvennut töhertämään minun ammattini alalla?
Naisihmistäkö sinä parantelet? --

Kenties! vastasi Adelsvärd kuivasti.

Oikein, poikaseni! Älä kiellä itseltäsi mitään -- "kerranhan sitä vain
eletään", kuten muuan naishoidokkaani viisaasti arvelee. Kai sinäkin
tunnet _hänet_. Venetsia on vain pieni pesä -- rotanpesä. Ja _minä_
tiedän kaikki, mitä siinä tapahtuu. Ei sitä suotta olla naisten
lääkärinä!...

Hän antoi Adelsvärdille pulvereita ja pullon -- ja jatkoi puhettaan
leikillisen epäilijän tapaan, mikä oli suuren sydämen verhona:

Tuossa on kiniiniä -- tässä antipyriiniä -- ja tämä pullo sisältää
bromikalia! Kaikkea, mitä minun verstaastani löytyy, saat vapaasti
käyttää -- mutta en oikein mielelläni antaisi antifebriiniä enkä
morfiinia. Se käy näet sydämen kimppuun -- ja silloin on parasta minun
_itse_ olla saapuvilla! Mutta heitä tuo juhlallisuus naamastasi! Hitto
vie -- mitä sinä oikein ajattelet? Huvittele niin kauvan kuin olet
nuori ... aikanaan tulee kyllä luuvalo ja kaikki muu, mikä on vieläkin
pahempaa! --

Juuri kun Adelsvärd nousi lähteäkseen, astui huoneeseen Kronstadt. Tämä
tervehti kumpaakin herraa haudanvakavasti, mutta semmoisella
kädenpuristuksella, joka todisti hänen olevan iloissaan, että oli
tavannut samalla kertaa heidät molemmat.

Sinuapa ei näy enää koskaan -- onko sinulla jotakin suurta tekeillä?
kysyi hän Adelsvärdiltä ja sai tämän, niin sydämellisen sirosti ja
varmasti kuin ruotsalainen osaa, pakotetuksi jälleen istumaan.

Minä -- minun pitää mennä -- minulla on vielä tänä iltana paljon
puuhaa! esteli Adelsvärd hämillään -- ja otti uuden sikarin, jota
hänelle tarjottiin.

Näitä Upmann-sikareja sopii polttaa ainoastaan puoleksi -- huomautti
Felldner. Sillä tapaa säästyy ainakin _siltä_ nikotiinilta! Mutta
kylläpä te pohjoismaalaiset olette traagillisen näköisiä, kun tapaatte
toisenne. Tuo Kronstadt -- jolla on niin komea basso -- ottaa aina
semmoisen asennon, kuin laulaisi syvästä kellarista! Lempo soikoon!
Kellari on kyllä syvä -- vaan meillä pitää olla valoa! Katsokaapa
minua: tulen kotiin ihan nääntyneenä puoskaroimisesta -- harvoin näen
ainoatakaan tervettä ja järkevää ihmistä. Me kulutamme voimamme loppuun
-- niin tekin kulutatte -- mutta juuri siksihän minä teistä pidän. Se
on meidän kohtalomme -- mikäli osaksemme on mitään säädetty. Nyt pidän
teistä kiinni tämän illan. Tres faciunt collegium!

Ja semmoisella äänellä, joka kaikui läpi koko talon -- aution, vain
puolittain korjatun vanhan "palatsin" -- hän huusi:

Luigi! missä sinä olet, senkin hutilus? Tuo valoa, viiniä, appelsiineja
-- mutta pian!...

Luigi, sievä nuorukainen, samalla palvelija ja gondoolimies, toi
näkyville liehakoivat silmänsä ja nöyrimmän kumarruksensa.

Felldner penkoi avainkimpustaan ja aukaisi seinään upotetun kaapin,
joka oli palisanderpuuta, päällystetty mosaikilla. Suuri ylimmäinen
tila oli täynnä kannuja, pikareita, vateja ja lautasia, lusikoita ja
veitsiä -- kaikki hopeata. Felldner käytti melkoisen osan tulojaan
vanhojen hopeakalujen keräämiseen. Niitä oli vielä Venetsiassa.

Ei sitä ilkeä muunlaisesta astiasta syödä ja juoda kuin hopeisesta --
väitti hän. Se erottaa meidät luontokappaleista -- ja venetsialaisista,
jotka luovuttavat hallustaan kaikki perintönsä voidakseen kuljeskella
Markus-torilla hienosti puettuina. Jos satun veitsellä viiltämään
posliinia, rupee minulla vihlomaan hammasta -- se onkin muuten ainoa
särky, jolle annan arvoa. Jos taas veitsi osuu hopeaan, herahtaa
minulla vesi suuhun jo ennakolta -- niinkuin ei maailmassa olisikaan
sitkeää lihaa. Ja kun kulautan kurkkuuni viiniä kullatusta pikarista,
niin _tiedän_ sen olevan viiniä, vanhaa ja hyvää! Maljanne, nuoret
ystävät! -- -- --

Adelsvärd kiikutti tuoliaan maltittomasti. Felldner sanoi:
Minä en päästä sinua, ennenkuin olet maistanut kaikkein vanhinta
Chianti-viiniäni. Puoli tuntia pitäisi sinulta siihen liietä -- ellet
tahdo niin paljoa uhrata ystävillesi!

Adelsvärd katsoi kelloaan. Hän ei ollut vieläkään vetänyt sitä käymään
-- ja hänen mieleensä muistui...

No niin -- mutisi hän itsekseen -- ei minun sovi antaa huomata
itsessäni mitään outoa. Minulla on oma salaisuuteni -- enkä paljasta
sitä kellekään. Puolen tunnin päästä on vielä riittävästi aikaa soutaa
saarelle. Odottaahan se vanha miekkonen minua veneessään!

Kukin lohduttaa mieltään asianhaarain mukaan.

He joivat vanhaa vahvaa viiniä. Luigi toimi tarjoilijana ja katosi
saatuaan herraltaan käskevän viittauksen.

Sinulla on koko kaunis nuorukainen palvelijana! sanoi Kronstadt
myhäillen. Etkä sinä näy kursailevan, kun häntä komennat! --

Felldner vastasi kuivasti:

Palvelijoita ja gondoolimiehiä pitää Venetsiassa kohdella semmoisina,
mitä ne ovat: koirina ja apinoina! Heiltä täytyy panna kaikki lukon
taakse -- vieläpä oma ihmisrakkauskin. Niihin ei saa luottaa vähääkään.
Selkäsauna on ainoa järkiperuste, mikä niihin tehoo. Alinomaa pitää
heitä uhata ja toisinaan lyödä. Kostonhimoa heissä kyllä on, mutta he
ovat pelkureita. Heidät on alentanut vuosisatojen orjuus ja
tietämättömyys -- eivätkä he ymmärrä enää ponnistella irti liejustaan.
Samalla he ovat hemmoteltuja ja vaateliaita. Aina on heitä käytetty
lemmen välittäjinä -- he luulevat, että koko elämä on vain sen asian
varassa, ja käyttävät hyväkseen hupakoita ja kevytmielisyyttä tässä
"seikkailujen kaupungissa", joksi Venetsiaa niin kauniisti sanotaan.
Gondoolimies ainakin tuntee vain seikkailun nurjan puolen! --

Adelsvärdin teki mieli huomauttaa siihen jotakin, mutta pysyi vaiti.

Felldner kehotti häntä silmää iskien: No -- puhu vaan, mitä aiot!...

Adelsvärd pudisti päätään -- ja ajatteli vanhaa raatajaa ja puolta
tuntia. Hän tunsi vahvan viinin jo ehtineen vaikuttaa ja imi sikarista
pitkiä haikuja.

Ota toinen! sanoi Felldner. Sinä poltat nopeasti! --

Kronstadt kierteli pehmeitä viiksiään; joi pitkin, verkkaisin
siemauksin; häneen ei se pystynyt.

Syvällä äänellään hän sanoi: Luigillasi on semmoiset kasvot ja muodot
kuin lemmenjumalalla jossakin allegoriassa. Minulla sattuu juuri
olemaan sentapainen kirottu tehtävä -- josta kyllä saa palkaksi kauniit
kolikot, mutta ei paljoakaan taiteellista iloa!

Älä yhtään arkaile -- sanoi Felldner ivallisesti. Varsin luultavaa on,
että hän sallii itseään käyttää mihin tahansa. Katsoppa hänen silmiään
-- ne ovat ihan yhtä makeat kuin Amorilla barokki-ajalta. Otaksun näet,
ettei mielesi tee renessanssin maun mukaista? Se tarttui asiaan
lujemmin ja terveemmin! --

Tuossahan meillä istuu renessanssi! nauroi Kronstadt ja osotti
Adelsvärdiä. Nykyaikainen uusrenessanssi -- sisästä ulospäin. Joka
haaralta hän haeskelee kaunista unta. Jonakin koreana päivänä hän
ällistyttää meitä keijukaisella tai merenneidolla -- jota ei kukaan ole
ikipäivinä nähnyt. Hän tuhlaa kaikki rahansa gondooleihin ja kuuleman
mukaan aivan yksin! --

Minä olen häntä varottanut! murisi Felldner. Täytyy ruveta
pitämään huolta hänen kasvatuksestaan. Koko mies häipyy pelkäksi
auringonlaskuksi, kuutamoksi -- ja aamunkoitoksi. Luulenpa muuten
keksineeni siihen keinon!...

Keinosi on jo täällä taskussani -- ja nyt tahdon lähteä! sanoi
Adelsvärd posket punaisina.

Felldner vei hänet syrjään ja sanoi maltillisesti, vakavasti: Sinä jäät
täksi iltaa tänne. Minulla on jotakin puhuttavaa sinun kanssasi -- ja
sitäpaitsi aion toimittaa pikkuisen yllätyksen. Kuka tietää, milloin
olet tipotiessäsi? Saako sinua sitten enää käsiinsä? Mutta nyt pidän
sinusta kiinni -- sinusta on saatava oikein miehinen mies. Muuten
taiteesi sairastuu. Jos sinun on toimitettava lääkettä jollekulle, niin
lähetä joku sitä viemään. Olethan sinä minun ystäväni ja minä sinun.
Sinä lupaat nyt kunniasanalla, että tulet kohta takaisin. Hattusi otan
pantiksi!

Viinikö vai uteliaisuus, minkä viisas Felldner osasi herättää
lupaamallaan "yllätyksellä", vai mikä satunnaisuus sai valtaansa
Adelsvärdin herkän mielen?

Häpesikö hän ehkä haaveiluaan -- pientä lapsipoloista laguunin
saarella?

Hänestä tuntui hassunkuriselta kiinnittää mieltään mokomaan asiaan. Se
oli liikaa tunteellisuutta. Felldnerillä, naislääkärillä, kuului olevan
hyvin paljon naistuttuja. Kenties odotti siellä pirteä seikkailu nuorta
suomalaista maalaria -- silloin kun tämä istui syömässä hopealautaselta
ja juomassa hopeapikarista?

Hän lievitti pikkuista yltyvää tunnontuskaansa juuri sillä pelolla,
että salaisuus muuten ehkä tulisi ilmi ... ja juoksi avopäin pitkin
kanavan reunaa sille kohtaa, missä vene odotti, kuten hän olikin
arvellut.

Hän levitti kiireesti taskukirjansa auki. Taas tuo lakastunut pikku
oksa! Oliko se määrätty aina häntä muistuttamaan?

Hän aikoi reväistä lehden ja siihen kirjottaa pari sanaa -- mutta
samassa muisti, sydämessään hiukan pistosta tuntien, ettei pikku
saarelainen osannut lukea. Hänen sisässään kihisi sääli ja harmi
sekaisin. Minä olen liian pehmeä pikku vaikutuksia vastaan! Tottahan
tyttö vaipuu uneen ... ja jollei vaivu, mitä siitä? Olenpa minä aika
hupsu! --

Hän antoi pullon ja pulveritukun venemiehelle ja muistutti tarkasti,
että hänen piti itse puhutella lasta -- ja selittää sille, kuinka
lääkkeitä oli käytettävä ... pikku tytön pitäisi olla oikein kiltti ja
tottelevainen ... huomisaamuna varhain tulisi hänen "tohtorinsa"
saarelle! --

Ja Adelsvärd kevensi omaatuntoaan painamalla tämän läksyn vielä
toisenkin kerran vanhan raatajan mieleen -- ja antamalla hänelle
runsaasti juomarahaa.

Ukko nosti ääneti hattuhylkyään -- ja nyt Adelsvärd keksi, että tämä
mies oli juuri se "toinen", gondoolisoutajan varjo, joka pari päivää
takaperin oli hattuunsa korjannut vieraalta saamansa palkkion.

Kah, sinähän olet sama mies, jonka näin silloin illalla! Nyt minä sinut
tunnen. Enpä tiennyt, että sinullakin on vene! ... sanoi Adelsvärd.

Hyvin mitätön vene, hyvä herra! Vuokrasin sen Teidän rahoillanne. Mutta
-- suokaa anteeksi -- te tuhlaatte rahaa liian runsaasti. Älkää
luottako Rigoon!...

Viimeiset sanat hän kuiskasi -- ja katosi pimeyteen.

Sieltä kaikui hänen äänensä: Minä vien herralta terveiset pikku
Marialle!...

Kaikki ihmiset näkyvät tuntevan toisensa tässä merkillisessä
kaupungissa! mutisi Adelsvärd. Hän ajatteli Rigoa -- Felldnerin pitkää
saarnaa gondoolimiehistä. Järkevintä kai olisi ottaa asia siltä
kannalta, mitä se oikeastaan on!...

Muutamat ohikulkijat katsoivat häneen, kun hän seisoi paljain päin
tuijottamassa pitkin pimeää vettä -- mutisten kuin loihtija.

Mulkoilkoot parhaansa mukaan! Suomalaista ei niin vähällä nolata!...

Hän ajatteli saarta. Ei juossut, vaan astuskeli hitaasti takaisin
Felldnerin vanhaan palatsiin. Siellä kuului Lucrezia Borgia ennen
pitäneen kemuja.

Mutta missähän vanhassa venetsialaisessa talossa ei ole juhlittu?

Herrat istuivat viinin ääressä, sikari suussa. Huone oli niin syvä ja
korkea, että savua tuskin huomasi. Viini oli myöskin sekä syvää että
korkealle nousevaa -- ja sen vaikutukset alkoivat tuntua.

Vieraiden lisäksi oli lähimmästä kasarmista tullut pari upseeria.
Sieviä nuoria miehiä, herkkiä nauramaan ja sisällyksestä tyhjiä -- niin
tyhjiä kuin kasarmi.

Pikku Wrengle oli myös tullut. Siellä hän istui lystillinen naama
kippurassa, vaaleat viikset väännettyinä sankarinnäköä tavottelevaan
asentoon, kuten hänen mielensä teki -- ensin alaspäin ristisuun
poikki ja sitten ylös tirkistäviä silmiä kohti. Aina hän ikävöi
sotilasaikaansa, puhui ja lauloi siitä alinomaa ja väitti, että hänessä
oli mennyt hukkaan tiukka upseeri. Ylähuulta rumentava lovi johtui
hänen oman puheensa mukaan eräästä kaksintaistelusta, jossa oli
käytetty sapeleita. Lopulta hän uskoi tätä juttua itsekin.

Nyt hän kiisteli Felldnerin ja upseerien kanssa rakkaudesta.
Kronstadt kuunteli haudanvakavana ja kyhäsi pieniä karamatteja
appelsiininkuorista ja tulitikuista.

Rakkaus on kirottua villitystä -- piipatti Wrengle hauraalla
tenorillaan. Silloin kun ei ole sen vallassa, ikävöi sitä niinkuin
villakoira. Kun on päässyt siitä eroon, niin häpee kuin villakoira. Ja
kun ei ole villakoira, jolla ei ole rahoja, vaan ihminen, joka on ne
menettänyt rakkauteen -- niin kiukustuu siitä ihan käppyrään niinkuin
villakoira, kun on ollut niin tyhmä kuin aasi! --

Vaikka upseerit vain puolittain ymmärsivät hänen württembergiläistä
italiaansa, nauroivat he ja näyttelivät valkoisia hampaita mustien
viiksien alta.

Juuri niin! myönsi Felldner. -- Omne animal ... j.n.e. Mutta sillä ei
lausuta rakkaudesta kerrassaan mitään. Mieleeni muistuu vanha
estetiikan professori, joka meillä oli Tübingenissä. Hän oli
hajamielinen ja kuuro -- kuten useimmat esteetikot. Kerran hän alotti
luentonsa näin: Hyvät herrat, rakkauden tunteen aiheuttaa muuan
"friktion" ... eikä käsittänyt kuulijain tavatonta hohotusta, vaan
huusi vimmastuneena polkien kateederia: Se on "fiktion", se on kun
onkin "fiktion", sanon minä! --

Luonnollisesti -- jatkoi Felldner -- rakkaus on jotakin kuviteltua.
Kaikki riippuu mielikuvituksesta. Rakkaudesta voimme sairastua, mutta
se voi parantaakin. Onhan nero hermojen omituisuutta; samoin
rakastuminen on tavallaan nerollisuutta -- ylen kiihtyneiden hermojen
ilmenemistä. Pitäkäämme sitä sinä, mitä se on. Ylä- tai ulkopuolelle
sitä, mikä on puhtaasti eläimellistä, emme pääse. Tosin on miehiä ja
naisia -- parhaimpiakin -- joista tämä eläimellinen on hävettävää,
vastenmielistä. Siinä kohden on siis Wrengle oikeassa. Hänen mieleensä
tuli kai "friktion". Renessanssin suurmiehet -- ynnä heidän
naisihanteensa -- kääntyivät siitä inhoten pois: miehet eivät tahtoneet
alentaa ihannetta -- ja naiset mukaantuivat. Muuten Michelangelo ja
Leonardo eivät näyttäneet mitään pelkäävänsä -- ei inhimillistä eikä
eläintä. Tunsivat molemmat muodot kuin viisi sormeaan. He vain pitivät
-- sellaisella voimalla, joka vaikuttaa enemmän valtavasti kuin
vakuuttavasti -- kiinni siitä käsityksestä, että eläimen vaatimukset
rakkaudessa ovat sekaantumista sielun pyrkimykseen, kun se tavottelee
ylevää. Mutta _hekään_ eivät itsensäkieltämyksessä saavuttaneet ylevää.

Kukaan ei sitä saavuta. He olivat voimaneroja, yli-ihmisiä, jotka eivät
tahtoneet tai, niin sanoaksemme, eivät tohtineet käyttää koko
voimaansa.

Tahto tekee miehen. Mukaantuminen on naisellista. Mutta kumpikaan
sukupuoli ei voi mennä omaa ainettaan pitemmälle. Ja tämä aine on maa,
hedelmöittävä ja synnyttävä.

No niin, me nykyajan ihmiset suomme, että synnytysten lukumäärä
vähenee. Meitähän on jo ennestäänkin kylliksi. Eikä meidän niskoillamme
ole Michelangelon dogmaattisia, perinnöllisiä suoritettavia kirkolle ja
jumaluusopille. Ja meidän vapaauskoisuutemme on vapaampaa kuin
Leonardon. Heillähän olikin hartioillaan koko pappismaailma. Sekä
tieteemme että taiteemme saavat olla niin hyvät ja etsiä helmiä
ylenkatsotusta tomusta, liasta. Usein olen ajatellut -- pitkitti
Felldner ja hipaisi katseellaan Adelsvärdiä -- että kultasepän
oppipojat näyttävät jokapäiväisessä elämässään meille tietä. Kun he
pajatyöstä päästyään pesevät kätensä, ei likaantunutta vettä heitetä
hukkaan. Se siivilöidään huolellisesti. Siitä kerätään kultaa.

Ja vaikkapa saataisiin vain pikkuruinenkin osa unssia, niin se _on_
kuitenkin jaloa metallia. Ajan mittaan voi siitä karttua kokonainen
koriste!

Niin, hyvät ystävät ... ja lääkärin miellyttävän, lujapiirteisen suun
ympärillä leikitteli hymy, ikäänkuin _hän_ olisi mainio estetiikan
dosentti ... kun tahtoo luoda taidetta, hyvää taidetta, täytyy
rakkauskin ottaa mukaan koko laajuudessaan, niinkuin se on kiinni
luonnonlaissa ja maassa: villakoirana, ihmisenä, yli-ihmisenä -- aina
inhimillisenä!

Ei saa harhailla pelkkien käsitteiden seassa -- se tekee sairaaksi,
vaikka luulisikin sen antavan pirteyttä. Nainen on suuren taiteen
keskus. Kaikki säteet viittaavat häneen päin. Renessanssi näyttää
meille samaa. Varsinkin venetsialaiset. Silti en pidä Tiziania
suurimpana -- kenties hän oli aikakautensa ihanteellisin käsityöläinen.
Bellini puhuu enemmän sydämeemme. Mutta se nainen, joka meille tulee
näkyviin Tizianin puetusta ja riisutusta allegoriasta, on mielestäni
terveys itse ja persoonallisesti arvokkaampi kuin kaikki Monna Lisa't
-- joista Leonardon miehinen ylpeys puhuu kylmemmin kuin muuten on
rakkauden tapana.

Kuka viitsisi tutkia, minkä nimisiä Tizianin naiset olivat? Ovatko he
olleet kauniita, ylpeitä patriisirouvia, meheviä ruhtinaallisia
jalkavaimoja vai ihan tavallisia malleja? Se taiteilija, joka ei kykene
"tavallisesta" naismallista, jos se on _hänen_ silmissään kaunis,
luomaan sellaista, millä on pysyvä arvo, ei myöskään osaa haaveillen
tai runoillen saavuttaa taideteostaan -- sanokoon hän suuntaansa
uusrenessanssiksi kuinka hartaasti tahansa. Terveen miehekkään himon
taide -- puhuakseni lääkärinä -- on minun mielestäni todellista
taidetta. Hyvät ystävät, eläkööt mallit!...

Evviva, maestro! bravo! huusivat molemmat upseerit käsiään taputtaen.

Rakkaus on nuori, solakka, mustasilmäinen, kuusitoistavuotias tyttö!
nauroi toinen upseeri.

Rakkaus on kaihomielinen, viidenkolmatta ikäinen valkoverinen nainen!
riemuitsi toinen.

Adelsvärd tyhjensi pikarinsa ja siirtyi akkunan syvennykseen --
silmäillen kauvas pimeyteen.

Wrengle lauloi vallatonta sotilaslaulua. Kronstadt yhtyi siihen
bassollaan.

Seura oli iloisella tuulella. Luigi toi pöydälle lisää viiniä.

Felldner meni puhuttelemaan Adelsvärdiä:

Sanani olivat tietysti tarkotetut _sinulle_, poikani Brutus! -- virkkoi
hän maltillisesti. Gondooliretket vievät sinut hiiteen. Ne toimittavat
sinulle malarian -- ellei näet sinuun tartu jotakin pahempaa. Varotan
sinua uudestaan Venetsian naisista -- lukuun ottaen nuorimmatkin --
nehän ovat kaikki epäluotettavia. Gondoolimiehiin et myöskään voi
luottaa -- varsinkaan kun maksat niille semmoisia palkkioita, kuin
teidän suomalaisten ja ruotsalaisten on tapana. Minä en urki puuhiasi.
Mutta minä olen ystäväsi ja samalla lääkäri.

Olethan sinä jo päässyt _erääseen_ hauskanlaiseen tuttavuuteen. Nauti
helkkarissa hedelmät, jotka ovat sinulle kypsyneet! Kuuleppas nyt, mitä
sinulle ilmotan, en suotta, vaan pitäen silmällä terveyttä: tänne tulee
kolme rouvaa! Kaikki nämä ovat nykyisiä tai entisiä malleja. Heistä
tunnet jo yhden: se on rouva Appel. Hän tekee sinusta kysymyksiä
tavantakaa. Minä voin -- toistaiseksi -- mennä hänestä takuuseen hänen
lääkärinään ja rippi-isänään. Hän on oivallinen malli, ja sinä olet
saavuttanut hänen suosionsa -- toistaiseksi. Mitä muuta haluat? Hänellä
on ne ruumiilliset muotosuhteet, se sulo, se väri, mistä voit luoda
kaikki. Juuri sen vuoksi, että kasvot ovat mitättömät -- jokapäiväiset
-- voit hieman parannella suuntaan tai toiseen, jos niin haluttaa.
Luulen tuntevani sinut. Sinä _et_ rakastu häneen -- mikä on tietysti
sitä parempi. Saat hänet omaksesi ja maalattavaksesi, kunnes ilmestyy
joku muu. Ja jälkeenpäin voit luoda suuren allegorian tai mitä hittoa
mielesi tekee -- matkan päästä ihannoituna!

    "Lyö rumpua
    äläkä pelkää,
    suutele marketenttia --"

Ne ovat Heinen sanoja -- ja minun. Pysy nyt terveenä ja reippaana tänä
iltana, niin että minulla on sinusta kunniaa!

T:ri Felldner sai kunniaa Adelsvärdistä ja koko tästä häthätää
hommatusta pikku juhlasta.

Se ei sentään jäänyt niinkään pikkuiseksi.

Wrengle kävi noutamassa naiset gondooleista, kun eteisessä soi kello.
Hän oli näet osallisena salajuonessa.

Huoneeseen ilmestyi kolme naisvierasta. Ensimäisenä rouva Leontina --
täydessä loistoasussaan, suuren maailman naisena. Jäljestä hänen kaksi
ystäväänsä: pieni mustasilmäinen olento, tavattoman vilkas, Dalmatiasta
kotoisin, ja rehevä, hieman teeskentelevä, valkoverinen wienitär.

Upseerit kolauttivat kantapäänsä yhteen ja kumarsivat juhlallisen
kohteliaasti -- silmät kuin tikun nenässä.

Esittely: Rouva Leontina v. Appel, rouva Letizia Davrilo, rouva
paroonitar Emilia Koralinski!

Luigi valmisti keveän illallisen -- jääpunssia, leivoksia, voileipiä,
hedelmiä, liköörejä, makeisia, paperosseja ja sikareja -- mitä kukin
halusi. Rouva Koralinski otti heti vahvan havannan -- mitä rouva Appel
paheksui, pysyen itse edelleen hienon maailman naisena -- ja tarjoten
Adelsvärdille kolme sormea.

Felldner kohteli kaikkia kolmea rouvaa niin huomaavaisesti kuin osasi.
Puhelu kävi italiaksi, ranskaksi, saksaksi mieltä myöten tai sekaisin.

Pikkuinen eloisa Letizia Dalmatiasta tarttui ensimäisenä punssiin ja
pani ilon hyvään alkuun.

Vähän ajan päästä hän oli istumassa Kronstadtin sylissä. Pitkä, vakava
Ruotsin jättiläinen piti hänelle hauskaa seuraa. Ja Letizian mielestä
hänen äänensä oli kerrassaan komea.

Täyteläinen wienitär joutui upseerien väliin -- jotka syöttivät hänelle
makeisia, samalla yhä uudestaan sytyttäen hänen sikariaan ja vannoen
tekevänsä toinen toisestaan lopun hänen yksityisessä kammiossaan.

Wrengle riiteli rouva Leontinan kanssa -- mutta nautti hänen seuraansa
ja komeata vartaloaan. Rouva väitti, että ulkona oli hiestävää ja
täällä sisällä liian kuuma olo.

Älä yhtään häpeile! huomautti Wrengle -- viitaten hänen hameeseensa.
Hän oli jo ryypännyt viiniä enemmän kuin sieti.

Leontina haki silmillään Adelsvärdiä. Tämä istui keskustelemassa
Felldnerin kanssa Leonardosta ja Botticellista.

Siihen aikaan ei Botticelli vielä ollut joutunut seinille.

Hetken kuluttua Adelsvärd tunsi pehmoisen, kevyen käden pöyhivän
tukkaansa.

Felldner kiskoi Wrenglen mukaansa sinne, missä Kronstadt-Letizia pari
istui. He joivat punssia kaikki neljä.

Miksei teitä enää saa tavata? kysyi rouva Leontina Adelsvärdiltä --
terävästi, taivuttaen päätään taaksepäin.

Kumpaa viiniä haluatte -- chiantia vai marsalaa? tokaisi Adelsvärd
kursailematta.

Minähän kysyn teiltä! sanoi rouva loukkaantuneena -- mutta vaihtoi heti
katseensa lapsellisen hämilliseksi.

Minun tekee mieleni juoda kanssanne sovinnon malja! virkkoi nyt
Adelsvärd ja katsoi häntä suoraan silmiin.

Tahdotteko todellakin?...

He tyhjensivät kumpikin suuren, ihanasti siselöidyn pikarin ja
puristivat toistensa kättä.

Tulkaa! kuiskasi rouva Leontina. Minä tunnen Letizian ja Emilyn hyvin.
He ovat piankin villissä. Mennään tuonne viereiseen huoneeseen!...

He astuivat sinne. Suuressa puolipimeässä huoneessa paloi vain yksi
kynttilä. Rouva näkyi tuntevan kaikki paikat ja talutti toista
eteenpäin huonekalujen, valettujen taideteosten, jalustojen, aseiden ja
muiden esineiden välitse.

Tämähän on romukoppi! sanoi Adelsvärd leikillään -- posket punaisina.

Hänen salakammionsa -- laski myös rouva pilaa. Täällä hän toisinaan
ottaa vastaan varattomia naisia, kun meitä rouvia sattuu olemaan hänen
varsinaisessa tutkimushuoneessaan.

Adelsvärdiä ei oikein miellyttänyt tuo sävy -- "meitä rouvia" -- mutta
hän sanoi vain: Ystävälläni Felldnerillä on suuri praktiikka!

Teidän ystävällänne on suuri sydän -- ette aavista, kuinka hyvä hän on!
sanoi rouva ja laskeutui raukeasti pitkäkseen leposohvalle, käden
hivellessä otsaa.

Kyllä minä sen olen huomannut! kuului Adelsvärdin vastaus. Te lienette
myös hänen hoidettavanaan -- oletteko kipeä tänä iltana, rouva
Appel?...

Älkää millään ehdolla sanoko minua rouva Appeliksi! Minun täytyy saada
puhua kanssanne -- kuuletteko, Adelsvärd. Minä olen ikävöinyt niin
hirveästi...!

Hän nousi puoleksi, laski kätensä Adelsvärdin kaulalle, suuteli
kiihkeästi ja puhkesi itkuun: Miksi sinä olet niin kylmäkiskoinen --
mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt -- mikset tule minua katsomaan --
lupasithan maalata kuvani -- minä tahdon sen sinulta, pulska ja kylmä
mies -- kaukaa jään ja lumen seasta... Luuletko minua saksalaiseksi?
Minähän olen venetsialainen! Isäni oli täällä kultaseppänä -- suuri
taituri -- väärin arvosteltu ja juoppo -- minkäs sille ... äitini oli
kotoisin Kroatiasta ... enkö _minä_ ole sinulle hyvä malli? Joko olet
ehtinyt unohtaa? -- katsoppa tänne!...

Hän raastoi yltään hienon naisen koko juhla-asun:

Nyt sinä olet minun! kuiskasi hän -- ikäänkuin voitosta riemuiten --
minä en päästä sinua -- mennään yhdessä minun kotiini -- saat asua
minun luonani -- maalata minut ... oo, kultaseni -- kuinka ihana sinä
olet -- vaikka oletkin niin kylmä!...

Adelsvärd riuhtautui irti. Hänen sisässään riehui semmoinen tuska ja
suuttumus, joka lopulta kääntyi hirtehisen pilaksi. Hän nauroi:

Kylmyyttä et voi valittaa -- _sinä_ olet Venetsian yö -- sinä olet
Titania -- ja minä olen se aasi, joka saa sinut maalata -- ellei
Felldner vaadi minulta hyvitystä! Olihan kaksintaistelu syynä siihen,
että hänen täytyi karata kotimaastaan tänne -- jos hän muuten on siinä
asiassa puhunut totta! --

Toinen keskeytti: Hän ei koskaan valehtele! Mutta sinä olet
mustasukkainen. Ilman pienintäkään syytä. Sinä et tunne häntä. Hän
tekee ihmisillä kokeita. Oikeastaan hän välittää heistä vähän -- ja
kuitenkin niin paljon. Hän on _hyvä_, itsestään, eikä hänelle tarvitse
osottaa suosiota. Ja sinusta hän pitää niin kovin paljon -- niinkuin me
kaikki muutkin. Sille emme voi mitään! --

Adelsvärd kuunteli, ja hänen ohimonsa jyskivät. Eikö _tämä_ nainen
valehdellut? Noissa sanoissa ei kaiketi ollut nimeksikään totta. Ja
kumminkin viehätti tällainen puhe.

Hän odotti, että Leontina rupeisi järjestämään pukuaan kuntoon. Mutta
tämä ei välittänyt mistään -- vain nauroi. Oli kerrassaan mainiolla
tuulella. Poikkesi kerran ovelle kuuntelemaan:

Siellä ne ovat jo ehtineet pitkälle! huusi Leontina ja taputti käsiään.
Kyllä minä heidät tunnen. Ei tämä ole heille mikään yllätys!...
Olemmehan me kaikki olleet mallina!

Hän avasi oven reippaasti ja veti Adelsvärdin mukaansa
vierashuoneeseen.

Oikeassa hän olikin. Kummallakaan taholla ei ollut syytä hämmästyä.

Pikku Letizia ja iso Emilia olivat saman verran puettuja kuin rouva
Appelsina. Upseerit ja naiset pyörivät tanssissa huimaavaa vauhtia.
Wrengle veteli falsetilla sotilaslauluja. Piaanoa soitti Kronstadt.
Felldner, jonka huulilla oli epäilijän hymy, silmäili tätä kaikkea kuin
pilvestä korkealta vuorelta.

Nähdessään uuden parin tulevan riensi tohtori heitä vastaan ja sanoi:
Tämä on vanhan Venetsian yö -- rediviva... Juokaamme meidän kaikkien
onneksi! --

Ja hän tyhjensi kaappinsa suurimman pikarin -- lahjottaen sen sitten
Adelsvärdille.

       *       *       *       *       *

Alkoi jo olla aamu. Kukaan ei näkynyt väsyvän -- taikka ei tahtonut
väsymystään myöntää. Kerran Felldneriltä pääsi haukotus, mutta hän
tukahutti sen kohta.

Wrengle -- jonka lauluja ei kukaan viitsinyt kuunnella -- vyöryi rouva
Appelin kimppuun, haukkui häntä petolliseksi Appelsinaksi. Adelsvärdin
täytyi kiskoa loitommalle tämä pikku mies, joka sitten jäi istumaan
sohvan nurkkaan ja muististaan lausumaan Heinen runoja, samalla
puuskuen viinistä ja lemmenvaivoista.

Kronstadt -- ruotsalainen, kelpo toveri -- laahasi hänet viimein
mukanaan pois.

Felldner haukotti uudestaan. Hänellä oli varhain aamupäivällä sairaiden
vastaanotto.

Mennään nyt jo kotia! huusi rouva Leontina molemmille ystävilleen.

Kaikki kolme naista ottivat päällysvaatteet ylleen hengästyneinä, mutta
erinomaisen hyvällä tuulella. Pian me tulemme uudestaan! vakuuttivat
Letizia ja Emilia. Vihdoinkin saa Venetsiassa _elää_!...

Felldnerin kasvoilla näkyi pieni ivallinen piirre. Hän toivotti hyvää
yötä -- mutta ei viitannut heidän vastaiseen tuloonsa!

Kolme gondoolia -- jotka Luigi oli hankkinut -- lähti Felldnerin
asunnon kohdalta, kukin omalle taholleen.

Adelsvärd seurasi Leontinaa. Tämä oli kovin uupunut ja nojasi
saattajaansa rappusia alas mentäessä. Adelsvärd ei kiinnittänyt
huomiota gondoolimieheen -- mainitsi vain osotteen.

Sitten he istuivat umpinaisessa "rasiassa" kahden kesken. Leontina
nukahti Adelsvärdin käsivartta vasten; ja toinen koetti olla
ajattelematta.

Gondooli laski rantaan, ja he astuivat yhdessä maihin.

Kääntyessään maksamaan soutajalle huomasi Adelsvärd, että se oli Rigo.

Toivotan teidän ylhäisyydellenne onnellista ja hauskaa yötä! sanoi Rigo
ja koukisti ruumistaan tuttavallisen kunnioittavasti.

Ivallinen sävy oli niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä.

Adelsvärd kalpeni; veri syöksähti päästä sydämeen ... mutta hän
hillitsi itsensä, mutisten: Kyllä minä tuon miehen kerran nitistän!

Mikä siellä on? kysyi Leontina eikä odottanut vastausta -- riippuen
unisena Adelsvärdin käsivarressa, kun noustiin pimeitä portaita.

Tahtooko herra, että jään odottamaan? huusi Rigo alhaalta ja vihelsi.

Adelsvärd ei edes kääntynyt sinne päin, vaan vei Leontinan yläkertaan,
Hän sytytti valoa vapisevalla kädellä. Leontina heittäytyi patjakolle
-- kiskoi taas yltään naiskomeutensa -- valitellen kuin pilalle
hemmoteltu lapsi -- kääriytyi sitten peittoon -- pyysi lasillisen vettä
-- ja nukkui kesken kaiken.

Hän makasi levottomasti. Pian luisui peitto hänen päältään. Adelsvärd
istui katselemassa hänen ruumistaan nostettuaan palavan kynttilän
pöydälle patjakon viereen.

Nukkujan kasvot olivat kääntyneet poispäin. Alastomille jäsenille
leiriytyi valoa ja varjoa. Adelsvärd oli niitä taiteilijoita, joissa
naisruumiin muoto, piirteet ja väri herättävät omistamisen pakottavaa
tarvetta, juurtunutta kunnioittavaa uteliaisuutta ja ihailun riemua
keksiessään uutta siinä, missä luulisi kaiken jo olevan tuttua.

Hänessä oli se tajunta, että juuri tällä tapaa hän oli tahtonut
omakseen jokaista uutta mallia. Hetkeksikään ei hänen mieleensä
johtunut, että tämä nainen oli ollut hänen omanaan -- ja varmaankin yhä
ajaisi takaa sitä, jonka oli vallottanut. Oliko _hänet_ vallotettu --
ja tuossako nyt nukkui vallottaja?...

Hän tiesi, että jos hän koskaan saisi luoduksi pysyvän teoksen --
maalarina ja runoilijana -- se voi olla vain nainen. Puettuna,
riisuttuna: aina vain nainen.

Tässä oli nainen riisuttuna. Hän ihaili noita suhteita, seurasi
muotojen jokaista liikahdusta ja tunsi niin elävästi, kuinka siveltimen
pitäisi kaavaillessaan liitää kevyesti epävarsinaisen päällitse, mutta
muovailla taatusti se, mikä oli varsinaista -- esittääkseen
vapaudessaan sen ainoan, mikä oli otettu kuvattavaksi: tämä on nukkuva
nainen -- ja tuohon uneen minä valan Venetsian yön!

Korkeasta, kapeasta akkunasta alkoi huoneeseen siristä päivän harmaata
kajastusta. Se ryntäsi töykeästi keinotekoisen valon hempeänlämpöisiä
sävyjä vastaan. Ja ruumiiseen tuli johonkin kohtaan kuoleman väriä, muu
oli elämän -- nautinnon, ehkä ilon!

Oliko tuo nainen todellakin ollut hänen omanaan? välittikö hän siitä?
välittikö hän koko ihmisestä?

Hän ravisti päätään, hymyillen samalla tapaa kuin t:ri Felldner.

Sitten käänsi nukkuja hitaasti päätään, avasi silmänsä -- muutamaksi
sekunniksi -- ja katseli Adelsvärdiä unen pöpperössä.

Kasvojen ilmeessä oli jotakin vienoa, lapsellisen tyytyväistä, kun hän
näki toisen istuvan siinä. Jotakin, mikä oli kajastusta puhtaan
nuoruuden ajalta -- mikä oli todellisena jäänyt jäljelle -- hukkumatta
pitkään jonoon teeskenneltyjä, töherrettyjä, tuhrattuja tunteita.

Adelsvärd heltyi; hän tarttui Leontinan riippuvaan käteen ja kohotti
sen huulilleen -- ikäänkuin anteeksi pyytäen hämärää epäluuloaan,
selvää epäluottamustaan.

Hänessä heräsi se tunne, että tuommoisena voisi Leontina olla hänelle
vaarallinen.

Silloin nainen liikahti -- vetäisi -- käsin ja jaloin -- pani suunsa
suppuun, ummisti silmänsä ja kuiskasi, puoleksi valveilla: Suutele
minua!

Mitäpä Adelsvärd sanoista tai tuosta liikkeestä ... jokainen rakastava
nainen puhuu sellaisia sanoja ja voi tehdä saman liikkeen ... mutta
siinä pyyhkäistiin omin ehdoin hukkaan puhtaan nuoruuden heijastus ...
hän hellitti käden -- häntä puistatti -- nainen ei hievahtanut, suu oli
avoinna ... aamun sarastus syöksi julkeasti saapuville --
kynttilänpätkät liehuivat ja vuotivat ... nukkuvan ylitse levisi
kuoleman väri. Eikä se kuolema ollut kaunis.

Täällä olen nyt ollut viimeistä kertaa! kuiskasi Adelsvärdissä
sisällinen ääni.

Hän pakeni -- joitakin portaita alas -- joutui pihalle -- tapasi ahtaan
raon ja pääsi kapealle kujalle. Yötä ja kuolemaa pakoon.



VI.


Varhain aamunkoitteessa hän juoksi -- kuin vainottuna -- pitkin
kanavien reunoja, poikki siltojen, läpi katusolien. Hän ei nähnyt
mitään eikä ketään. Hänestä oli yhdentekevä, sattuiko kukaan häntä
huomaamaan.

Hän saapui eräälle niistä pienistä kanavista, jotka päättyvät Riva
degli Schiavonin kohdalle. Muuan gondoolimiesten kapakka oli auki.
Olisikohan vanha raataja siellä?

Oli. Makasi terävät polvet koukussa lavitsalla ja veti unta;
päänalasena oli rääsyinen öljynuttu. Adelsvärdin kosketuksesta hän
heräsi oitis ja nousi jalkeille. Ainoakaan ilme ei muuttunut; kasvot ja
katse olivat tyhjiä. Adelsvärd huohotti kiireisestä juoksusta;
kitalakea kirveli -- hän siemaisi kurkkuunsa ryypyn slivovitsia, joka
poltti kuin tuli. Sitten hän pisti ukon kouraan muutaman liiran ja
silmäsi kysyvästi. Ukko kiristi kyntensä rahojen ympärille ja vastasi:

Minä tein, niinkuin herra käski. Tavarat otettiin vastaan! --

Entä pikku tyttö? tiedusti Adelsvärd koettaen kaikin mokomin näyttää
huolettomalta.

Pikku tytön puheille en päässyt! --

Puussa! ajatteli Adelsvärd.

Hän sai vettä pestäkseen kasvonsa, kaulansa ja kätensä. Soutaja katseli
vapisevia käsiä -- ja kohautti olkapäitään.

Mennään siis, herra!...

Molemmat juoksivat alas veneeseen. Se ryömi hiljakseen kuin etana,
vaikka heillä oli pakovesi mukanaan.

Pian! komensi Adelsvärd.

Vesi pitää veneestä kiinni, herra. Viime yönä on Adrialla puhaltanut
kova myrsky! --

Saat viisi liiraa, jos parannat kulkua! --

Ei tässä raha auta, herra! Vesi vaatii aikansa ja vene samoin! --

Ja ihmiset myös -- mutta käyttävät sitä huonosti! ajatteli Adelsvärd.

Hän istui mietteisiinsä kumartuneena -- mutta ei tuntenut vähääkään
väsymystä. Oltiinhan nyt matkalla sinne.

Jouduttuaan yleisten puistojen kohdalle he näkivät auringon nousevan.
Se oli tulipunaisen suulakan näköinen. Adelsvärd tuijotti siihen tyhjin
miettein. Sen hän vain tiesi: vähän päästä kohoisivat korkeat sypressit
laguunin pinnasta.

Ja niiden kohotessa kävivät hänen silmänsä kosteiksi.

Hän muisteli pientä suomalaista laulua. Se oli varhaisesta nuoruudesta
asti ollut poissa hänen mielestään. Sisällystä hän ei enää saanut
kiinni runosäkeinä, vaan sanat palasivat jaksottain näin:

  Niin usein nähdessäsi kuolleen pikku linnun maassa, minkä
  luulet siltä vieneen hengen?

  Ei sitä haukka repinyt eikä nälkä näännyttänyt.

  Kun pikku linnut pariksi yhtyvät, lentävät ne kahden pois
  ja riemuitsevat.

  Mutta jos toinen toisen jättää, kuolee yksin jäänyt.

  Se kuoli ikävään -- ei nälkään eikä haukan kynsiin.

  Hautaa kuollut lintu raukka!

Nyt hän istui ihan koukkuun kumartuneena. Sitten he astuivat maihin.
Siellä oli kuollutta ja hiljaista. Molemmat vanhukset olivat kai vielä
makuulla.

Keittiön ovi oli auki. Sieltä pääsi portaita myöten yläkertaan.

Adelsvärd veti saappaat jalastaan ja hiipi salavihkaa ylös kylmiä
kivirappusia -- kuin katuvainen.

Hänen täytyi nojata seinää vasten: niin rajusti jyski hänen sydämensä.
Ja hiestä märkänä, viluissaan, sanomattoman raskaalla mielellä hän
aukaisi oven ja astui pikku Marian huoneeseen.

Kaihtimia ei oltu yöksi vedetty kiinni. Viileä aamuhenkäys tunki
sisään. Hän katsoi pöydälle. Pullo oli siinä koskematta.
Pulverirasioita ei oltu avattu.

Ja vuoteessa makasi pikku Maria kädet silmillä.

Itkikö hän? Adelsvärd kuunteli. Ei, sillä lapsella ei kai ollut
kyyneliä.

Hän kuiskasi: Maria!...

Tyttö ei liikahtanut. Lujat pienet kätöset painuivat vain tiukemmin
silmille. Pikku Maria ei tahtonut nähdä.

Adelsvärd nieli joukon sanoja, selityksiä, itsesyytöksiä,
anteeksipyyntöjä -- nieli ne kuin polttavat pisarat tuskallisesti läpi
kuivan kurkun, josta ei saanut ääntä kuuluville.

Ja itse vaipui hän polvilleen vuoteen ääreen -- uskaltamatta kumartua
lapsen puoleen.

Ja yhtäkkiä puhkesivat polttavat pisarat niiksi sanoiksi, mitä hän
muisti pienestä vaivaisesta suomalaisesta laulusta:

"Se kuoli ikävään -- ei nälkään eikä haukan kynsiin".

Hän nyyhkytti ja puristi kasvojaan lapsen jääkylmiä käsiä vasten:

Anna anteeksi, pikku Maria ... annathan?

Tyttö putkahti pystyyn -- tarttui käsin hänen päähänsä ja katsoi hänen
kyyneleisiin silmiinsä kummastuneen pelon valtaamana:

Mies -- vieras, iso mies itkemässä?

Se näky oli lapselle outo, tuntematon ... sen voi päättää silmien
tavattomasta leviämisestä; ja hän kiersi pienet paljaat pyöreät
käsivartensa Adelsvärdin kaulaan ja sanoi väristen:

Olenko minä tehnyt sinulle kiusaa? Enhän minä tahdo sinulle mitään
pahaa. Minä en yöllä istunut puussa. Mutta minä pelkäsin kuolevani --
niin kovasti minun oli ikävä, kun sinä et tullutkaan!...

Tyttökö tehnyt hänelle kiusaa? -- Voi Jumala, änkytti Adelsvärd -- mitä
minä olenkaan tehnyt -- kuinka minä olen raskinut ... minä en saa
katsoa sinuun -- etkä sinä enää koskaan saa minua nähdä ... minähän
teen vain pahaa niille, joista pidän.

Milloinkaan ei hänen sydämensä ollut tuntenut näin kovaa liikutusta --
ei milloinkaan. Se väänteli läpi hänen sisustensa -- kuin tahtoisi
päästä irti hänen ruumiistaan.

Pikku Maria tuijotti häneen ymmällä. Juuri se, ettei lapsi mitenkään
kyennyt ymmärtämään hänen vääntelevää tuskaansa -- juuri se pani hänet
tuntemaan surun ja häpeän epätoivoa. Tuon lapsen hän oli siis
kavaltanut -- niin, ja kenen kanssa ja millä tapaa?

Tytön silmissä loisti kuumeen kiilto -- ne levisivät yhä suuremmiksi
tajuttomasti tuijottaessaan. Mutta kuultuaan vielä toisenkin kerran
sanat: "Sinä et saa enää koskaan minua nähdä" -- hyppäsi lapsi
vuoteesta lattialle ja puristautui kiinni Adelsvärdiin, tarttuen
lujasti hänen jalkoihinsa ja käsivarsiinsa, ja suuteli hänen kättään
kuin pikkuinen koira.

Adelsvärd nosti hänet istumaan syliinsä ja kietoi huiveihin. Lapsi
värisi ja hytkyi. Adelsvärd tunsi itsensä onnelliseksi ja samalla
sanomattoman alakuloiseksi. Hän silitteli pikku Marian hiuksia ja
suuteli kylmiä hyppysiä. Lapsi vain katseli häntä, udellen -- ja tämä
pelokas, mykkä uteleminen taivutti Adelsvärdin mielen ja painoi hänen
sielunsa maahan, niinkuin tuulenpuuska masentaa hennon lehden.

Ei, ei -- hätäili hän -- minä en koskaan jätä sinua, en koskaan enää
mene Venetsiaan. Minä jään tänne -- teen sinut terveeksi -- sinä saat
tehdä minut terveeksi. Ymmärrätkö, mitä puhun? pikku Maria -- pikkuinen
rakas lapsi kultani!...

Hän laski sylistään lapsen takaisin vuoteeseen, peitti huolellisesti,
antoi kiniiniä, bromikalia, antipyriiniä -- kaikkia apukeinoja ...
tuskin tajuten, mitä oikeastaan teki -- tuntien vain yhä, ettei ollut
kylliksi annettavaa. Pikku Maria nautti kaikki iloisesti myhäillen ja
kiitokseksi suudellen kättä. Pian sen jälkeen hän vaipui uneen.

Adelsvärd tiesi nyt saavuttaneensa mielenrauhan. Se oli vihdoinkin
tullut eikä hänestä enää luopuisi. Hänen sielussaan alkoi loistaa --
niinkuin ulkona loisti aurinko. Puutarhan kukat hymyilivät ja
tuoksuivat. Venetsian laguunisaaret ovat köyhiä linnunlaulusta. Mutta
hänen sisässään viserteli. Nyt hän voisi tehdä työtä -- ei, hänen
täytyi ensin nukkua, levätä. Mutta tämän päivän ilta ja huomisaamu,
kaikki vastaiset aamut ja illat piti pyhittää työlle. Hän tuntui
kohoavan siipien kannattamana.

Hän meni alakertaan. Molemmat vanhukset istuivat kahvimaljan ääressä,
jossa liottivat kovaa leipää. He katsahtivat häneen hieman omituisesti
-- udellen, mutta kuitenkin pidättyen kysymästä. Hän ravisti heidän
käsiään ja kertoi uljaasti eräästä "sairaskäynnistä", joka oli hänelle
sattunut viime yönä. Mutta nyt hän oli antanut lapselle lääkettä -- ja
heille hän antoi kunniasanansa, että pikku Mariasta nyt tulisi terve.
Häneltä kysyttiin, oliko hänen huoneensa kunnossa. Oli kyllä, vuode oli
kaikin puolin valmiina -- mutta kenties hiukan lyhyt! Muuten
samantekevä -- nauroi hän -- minun on tapana yöksi riisua pitkät
koipeni. Niitä on minulla kaksi eri paria!

Kaikki kolme nauroivat. Hän joi aamukahvia -- ja sai siihen pehmeätä
leipää, jota tuotiin hänelle vartavasten. Hän puheli heidän kanssaan
viime vuoden rypäleistä, tuhohyönteisistä, maissista ja perunoista --
ja Garibaldista Saksan ja Ranskan sodassa. Vanha puutarhuri oli ollut
Garibaldin väessä. Kenraalin kuva riippui seinällä Josefin ja Marian
keskivaiheilla. Ei sillä ollut mitään väliä -- sanoi ukko -- ettei
kenraali paljoa uskonut pyhään Josefiin. Uskoivathan kaikki kuitenkin
Mariaan!

Niin, neitsyt Mariaan! myönsi Adelsvärd ja teki rintaansa vasten
ristinmerkin.

Tottapa hän siis oli oikeauskoinen -- arveli pikku muori ja nyökkäsi
rohkaisevasti -- vaikka oli niin kaukaa, semmoisesta maasta, missä
kirkot usein jäivät tyhjiksi kylmän ja lumen vuoksi! Niin oli hänen
vävynsä lukenut eräästä lehdestä. Sillä se osasi lukea. Onko sekin
totta, että karhut ovat kesällä ruskeita ja muuttuvat talvella
valkoisiksi -- ja että nälkä ajaa ne kirkkojen sakaristoihin, missä ne
käyvät omin lupinsa käsiksi rippileipiin ja viiniin?

Ei, se on keksittyä -- vakuutti Adelsvärd myhäillen. Karhut ovat meillä
säädyllisiä ja oikeauskoisia -- mutta iskevät joskus kyntensä rekiin ja
siloihin!

Mutta kun hän ei kuitenkaan osannut selittää, mitä reki on, ja väsymys
alkoi rasittaa, meni hän yläkertaan omaan huoneeseensa, joka oli
samanlainen kuin pikku Marian.

Hän heitti yltään vaatteet, valoi koko ruumistaan kylmällä vedellä --
sai yön huuhdotuksi pois -- laskeutui lyhyeen vuoteeseen ja vaipui heti
uneen.

Nukuttuaan tunnin aikaa hän heräsi ja tunsi saaneensa ihan kylliksi
lepoa. Hän pukeutui ja astui hyvin hiljaa pikku Marian huoneeseen.

Tyttö makasi sikeässä unessa -- kalpea puna poskilla. Adelsvärd istui
tuolille vuoteen viereen, ja hänestä tuntui, kuin hän ei olisi koskaan
ennen ollut näin reippaalla päällä -- tyynenä ja mieli täynnä suurten
päätösten ensi riemua. Hetkisen kuluttua hän torkahti ja nukkui
istuallaan.

Herätessään hän oli hieman sekaisin, päästään pyörällä, ja kylki oli
kierosta asennosta käynyt araksi, mutta sydän oli iloinen ja pirteä.

Hän katsahti vuoteeseen. Se oli tyhjä. Marian huivit oli levitetty
hänen polvilleen ja hartioilleen. Pienellä pöydällä seinän puolella oli
vesikulppo; sitä oli käytetty; siellä oli myös saippuaa, kampa ja
murunen kuvastinta -- ja tuolin selustalla joitakin pito- ja
liinavaatteita.

Olisikohan pikku Maria pujahtanut uimaan puutarhan muurin juurelle --
vaikka oli niin kuumeessa -- tyttörukka! Kuinka varomatonta!...

Adelsvärd kiirehti puutarhaan ja huuteli.

Kukaan ei vastannut.

Hän kulki pitkin kiemuraisia käytäviä kivipöydälle päin -- ja pysähtyi,
kun yhtäkkiä sai nähdä sen, jota etsi.

Siellä istui pikku Maria penkillä, ilmeisesti pyhävaatteissaan. Tukan
ympärille oli solmittu kirjava liina. Pikkuista, vasta vähän
pyöristynyttä rintaa ympäröi lyhyt, viininvärinen, höllästi paulotettu
liivi. Hame oli tumma ja ulottui siromuotoisten nilkkain kohdalle.
Sylissä oli poimittuja kukkia; kädet lepäsivät toista polvea vasten,
joka oli nostettu koholle.

Nuori impi, joka yksinään istuu haaveilemassa.

Kun Adelsvärd taas -- hiljaa -- mainitsi hänen nimensä, käänsi tyttö
kasvonsa sinne päin; pienet, lyhyet piirteet loistivat; hän hypähti
pystyyn; kukat solahtivat maahan.

Kalpeille poskille valoi aurinko hehkuaan; sen lämpöisessä hyväilyssä
ne punastuivat. Hän aikoi juosta Adelsvärdiä vastaan, mutta malttoi
mielensä ja rupesi kokoomaan kukkia maasta.

Sitten hän ojensi Adelsvärdille ne ja kätensä.

Adelsvärd istuutui hänen viereensä. Puutarhan hiljainen rauha otti
heidät huomaansa.

Saman päivän iltana suoritti vanha raataja mestaritempun. Hän nouti
Adelsvärdin kaikki tavarat kortteeriemännän luota -- väisti jokikisen
kysymyksen -- selitti, että hänen oli määrä kuljettaa ne
rautatieasemalle, missä herra odotti. Hän toikin ne asemalle -- missä
Adelsvärd ja pikku Maria odottivat umpinaisessa gondoolissa kiinni
vedettyjen kaihtimien takana. Tavarat lastattiin gondooliin, joka
sitten lähti vanhuksen soutamana takaisin saarelle. Adelsvärd oli
kirjottanut pari sanaa Felldnerille, ilmottaen menevänsä
euganealaisille vuorille, jotta saisi häiritsemättä työskennellä
muutamia kuukausia. Felldnerin parannuskeino oli hänestä näet _liian_
voimakas.

Kirje pantiin laatikkoon asemalla.

Kotimatkalla oli pikku Marian mieli kovasti kiihdyksissä Venetsiasta.
Kädenpuristus toisensa jälkeen kertoi Adelsvärdille, miten pikku
saarelaiseen oli vaikuttanut tämä kaupunki, jota hän ei ollut koskaan
ennen nähnyt, koskaan kuullut kuvattavan, koskaan oppinut kirjoistakaan
tuntemaan. Varovasti hän kurkisteli kaihtimien säleiden välitse -- näki
valojen polvekkeisia heijastuksia tummassa, läikkyvässä vedessä pitkin
hotellien loistavia etupuolia -- luuli niitä tulikäärmeiksi ja pelkäsi
niiden polttavan gondoolin poroksi ja tyyntyi vasta sitten, kun pisti
kätensä veteen ja tunsi, että käärmeet olivat kylmiä.

Aivan haltioissaan katseli hän toria, molempia uhkaavan näköisiä
patsaita, doogin lämpöisenpunertavaa linnaa, jonka muurikasa lepäsi
palmikoidun alustan varassa ja näytti leijailevan taivaan ja maan
välillä. Häntä puistatti "Huokausten sillan" kohdalla ja kauhistutti
vankilan näky -- ja hengitys kävi vapaasti vasta sitten, kun
kotimatkalla kuljettiin ohi S. Giorgio maggiore'n.

Adelsvärd selitteli eikä hänen tarvinnut muuta kuin antaa vihjauksia.
Pikku Maria käsitti pian ja tarttui kohta asian ytimeen -- kovasti
ihmetellen, mitä kaikkea toinen tiesi, ja itse sepittäen tähän satuun
omia lapsenrunoja. Ja Adelsvärdille kävi kaikki taas uudeksi. Venetsia
tuli lapsen ihailussa ja pelossa uutena kokemuksena hänen sieluunsa.

Kun he yhdessä seisoivat rantaportailla ja katselivat taakseen
kaukaista kimallusta kohti, joka häämötti kaupungin yllä, tunsi
Adelsvärd pienen käden puristavan omaansa:

Kaunista se oli -- kuiskasi pikku Maria -- hyvin kaunista; mutta
ei minua haluta mennä sitä uudestaan katsomaan. Kaupunki oikein
pelottaa! --

Pelottaa, pikku Maria -- mikä siellä pelottaa?

Suuret synkät talot. Ja minä näin gondoolissa hienoja naisia! -- -- --

Vai hienoja! nauroi Adelsvärd -- eihän niistä siis voinut sinulle olla
kiusaa! --

Ne katselivat kaikkea niin pilkallisesti. Niillä oli kylmät, tylyt
silmät, eikä niissä näkynyt mitään muuta kuin pahoja ajatuksia. Lupaa
nyt minulle, ettei enää koskaan mennä sinne! pyysi pikku Maria.

Ole rauhassa! vakuutti Adelsvärd. Ei meidän tarvitse koskaan lähteä
sinne yhdessä. Meillä ei ole siellä mitään tekemistä! --

Ei suinkaan sinullakaan -- vai mitä?...

Ei! --

Pikku Maria likisti hänen kättään kovasti ja veti hänet mukanaan vaarin
ja muorin luo.

Nämä olivat olleet hieman hädissään. Nyt he riemastuivat. Adelsvärdin
kaikki kampsut vietiin yläkertaan. Huomenna ne voitaisiin järjestää.
Nyt oli illallispöytä katettuna keittiössä. Salaattia savivadissa,
munia, leipää; viiniä ruukussa, vettä toisessa. Koskaan ei
maalaisateria ollut hänestä maistunut niin hyvältä kuin tämä. Harvoin
hän oli tuntenut tällaista onnea -- ikäänkuin olisi pelastunut jostakin
vaarasta. Molemmat vanhukset ja Maria kertoivat juttuja -- Venetsian
saariston murteella. He pitivät hauskaa. Adelsvärdiltä meni puolet
hukkaan. Alinomaa kysyi Maria: Ymmärrätkö sinä -- ymmärrätkö? Adelsvärd
nyökkäili. Mutta Maria sai hänet viekkaasti kiinni siitä, ettei hän
ollut käsittänyt kerrassaan mitään. Ja hän taputti lujia kätösiään ja
nauroi: Katsokaas, kuinka hän narraa!

Pikku tyttö oli kuin muuttunut. Ja Adelsvärd itsekin muuttunut. Elämä
oli muuttanut toiseksi itsensä ja hänet. Kaikki.

Viimein lähtivät kaikki levolle. Pieni luostarisaari nukkui hiljaa
suuren, pimeän yön syliin.

Adelsvärd heräsi varhain ja sysäsi akkunansalvat auki. Sisään tuli
aurinkoa ja kukkastuoksua. Tuntui siltä, kuin tämä kuuluisi asiaan,
uudistuisi loppumattomiin saakka. Pukiessaan kiireesti vaatteet ylleen
hän hyräili.

Sitten hän astui Marian huoneeseen. Siellä oltiin jo noustu ja menty
ulos.

Hän istui hetken aikaa pikku Marian tuolilla akkunan ääressä. Alhaalta
kuului puhetta: pikku Maria jutteli vanhusten kanssa. Sitten tuli taas
äänettömyys. Akkunan editse lensi pääskynen, kääntyi salamannopeasti ja
kiiti tiehensä päästäen lyhyen, iloisen viserryksen. Nyt oli
auringonpaisteessa väräjävä puutarha aivan hiljaa.

Hän tunsi hiljaisuutta ulkopuolellaan ja sisässään. Hänen haltuunsa oli
jätetty jotakin. Hänelle oli uskottu lapsi -- niin nuori kuin hän
olikin.

Kyllä hän pitäisi siitä huolta! Mikä ilo oli hänen rinnassaan! Hänen
tarvitsi vain mennä tuonne puutarhaan, niin...

Ja sinne hän menikin ja huhuili. Kuuli oman äänensä huutavan pikku
Marian nimeä.

Jopa tuli vastaus -- kaukaa: Täällä minä olen!

Vähäpätöinen seikka. Mutta se uudistuisi joka aamu. Hän melkein vapisi
ilosta. Katsoi joka pensaaseen, joka puuhun lähestyessään kivipöytää.
Kaikki oli hänestä uutukaista.

Siellä pikku Maria istui nytkin yksin, niinkuin viimeksi, mutta
arkipuvussaan -- pikkuisessa, mitättömän näköisessä puvussa, joka
näytti pyytävän anteeksi. Sylissä kukkasia. Hän nosti päätään ja
nyökkäsi, piti korkealla ilmassa kukkapalmikkoa ja huusi säteilevin
silmin:

Tämä annetaan sinun madonnallesi! --

Mille madonnalle?

Minä kävin huoneessasi sill'aikaa, kun nukuit, ja katselin kuviasi.
Madonna on kaunis, mutta pikku poika hänen sylissään on ihana! --

Adelsvärdillä oli jäljennös Bellinin madonnasta, jäljennöksiä Tizianin
mukaan, malliharjotelmia, tunnelmakuvia, pastellimaalauksia,
hiilipiirroksia... Nyt he menivät yhdessä yläkertaan, järjestivät kuvat
ja ripustivat ne seinälle. Bellini sai kukkakoristeen. Pikku Maria
suuteli Jeesus-poikaa nuoren neitsyen sylissä.

Adelsvärd koki siirtää alastomia malliluonnoksia syrjään. Maria otti ne
häneltä tyynesti, katseli kutakin tarkasti -- hylkäsi muutamia
puolivalmiita, ripusti toiset seinälle, noudattaen jotakin lapsellista
arvostelevaa järjestystä; hän ei hämmästynyt miehen eikä naisen
alastomuudesta. Ne olivat ruumiita hänen silmissään, ihmisiä.
Osattomaksi ei ole yksikään italialainen jäänyt tuhatvuotisesta
sivistyksestä.

Niinpä siis saivat kaikki kuvat sijansa. Adelsvärdistä tuntui, kuin
täällä olisi hänen kotinsa pitkiksi ajoiksi.

No niin, pikku Maria -- sanoi hän vetäen maalausjalustansa esille --
nyt minun tekee mieleni maalata sinunkin kuvasi. Tai oikeastaan minun
pitää aluksi piirtää...

Tyttö katsoi häneen, ymmärtämättä, hieman peloissaan.

Adelsvärd koetti selittää ... mikä oli hänen ensi vaikutelmansa tästä
saaresta -- ja miten siihen kuului pikkuinen kalpea kaunotar parka,
yksinään keskellä teräksensileätä merta.

Hänen sanavarastonsa kului loppuun, hän änkytti ja tavotteli
selityksiään, ja pikku Maria kävi aremmaksi ja loittoni.

Nyt Adelsvärdille selvisi, ettei hän ollutkaan ajatellut kuvansa
suunnitelmaa valmiiksi. Se oli hänellä vain hämäränä tunnelmana.
Eivätkä lapset käsitä epämääräistä puhetta.

Lopun päivää pikku Maria karttoi häntä. Illansuussa hän valitti
päänkivistystä ja sanoi tahtovansa mennä maata.

Adelsvärd istui huoneessaan järjestellen kirjeitä ja luonnosvihkoja,
joita oli tuonut mukanaan kotimaasta. Semmoinen puuha voi hyvinkin
koskea mieleen. Hän vaipui ajatuksiin.

Ovi aukeni, ja sisään tuli pikku Maria kääriytyneenä vaivaisiin
huiveihinsa. Hänen oli vilu. Saanko panna sinun sänkyysi maata? kysyi
hän. Minua niin pelottaa. Ole niin hyvä ja anna minulle jotakin
lääkettäsi! --

Hän meni makuulle. Adelsvärd kääri hänet huolellisesti, antoi kiniiniä,
istui lohduttamassa ja silitteli hänen hiuksiaan ja kosteita käsiään.

Tyttö veti hiljaa toisen kätensä irti ja viittasi seinälle erästä
alastonta naisluonnosta kohti.

Noinko sinä aiot minut piirtää? kysyi hän levollisesti, mutta äänessä
erotti hiukan väristystä.

Se, jonka posket lensivät punaisiksi, oli tällä kertaa Adelsvärd. Pikku
Maria makasi vain hiljaa ja kalpeana, sormellaan osottaen.

Ei, Maria! vastasi Adelsvärd hätäisesti. Nuku sinä vain. Minä istun
valveilla tämän yön. Aion piirtää ja kirjottaa.

Tyttö nyökkäsi, väkinäinen hymy huulilla, katsoi häneen kuumeesta
kirkkain silmin, kuiskasi hyvää yötä ja nukkui pian.

Adelsvärd sytytti öljylampun ja kynttilän. Istui pikku Mariasta
poispäin kääntyneenä ja piirsi yön tunteina erästä sommittelua --
pastellilla ja hiilellä. Aamupuolella hän oli kuin unessa tajuavinaan,
että tyttö oli seissyt hänen takanaan koko työn ajan. Ei huoneessa,
vaan alhaalla puutarhassa, juuri kun aurinko oli väistynyt ja hämärä
syventänyt, selventänyt sypressien varjoja. Loiskiva vesi oli rauennut
äänettömäksi, ja pitkin sen kalvoa levisi häipyvä hohde. Siellä hän
nojasi, saaren impi, pyhävaatteissaan, kalpeana ja pienenä korkeata
kivipöytää vasten. Sylissä joku kukka, muut olivat soluneet maahan.
Silmät tuijottivat surumielisesti äärettömyyteen, jonka arvotusta ne
näyttivät tutkivan. Suun ympärillä heikko hymy...

Juuri tämän hymyn kohdalle hän piirtäessään pysähtyi, kun rupesi
tuntemaan väsymystä.

Oliko hän työhönsä tyytymätön?

Hän kääntyi lapseen päin. Se nukkui rauhassa.

Hän avasi hiljaa akkunansalvan. Harmaa sarastus pujahti huoneeseen
yhdessä heikon punerruksen kanssa ja tunki tieltään keinotekoista
valoa.

Kuinka kaunis ja hieno, ankara ja vakava oli tuon lapsen pää -- kaunis
kuin kuollessa.

Hän sytytti savipiippunsa, istuutui pöydän ääreen ja alkoi kirjottaa.

Ei ainoatakaan ääntä, ei ulkoa eikä täällä sisällä.

Vain aavistus eräästä äänestä -- merestä, joka huokaa.

Hän käänsi katseensa pikku Mariaan -- lapseen, joka makasi hänen
vuoteessaan turvallisena, kuin lepäisi meren sylissä.

_Hänen_ luonaan se nyt on. Onko hän meri? Kuka ja mikä hän on? Mitä
lienee aamulla tulossa, mitä tuo mukanaan päivä? Kuinka hän koskaan
voisi täältä päästä?

Kuinka voisi kuvitella tänne jäävänsä? Ja kuinka taas voisi viedä tytön
mukanaan?

Sen hän vain tiesi, että tuo uni oli pyhä -- jos mikään on pyhää
nykyajan ihmiselle, joka jäljentää Belliniä omaksumatta hänen
yksinkertaisuuttaan ja uskoaan.

Hänen uskoaan ei ole. Mutta syvällisyyden hartautta on. Tulkoon, mitä
ikinä on tullakseen! Ellemme tule lasten kaltaisiksi -- ajatteli
Adelsvärd -- emme saa periä taivaan valtakuntaa.

Hän kirjotti tämän pikku runon:

    PIKKU MARIA.

    Meri uupunut ulkona henkäilee,
    sydän sykkii -- muu kaikk' yöhön hukkuu;
    suo sieluhun voimaa uudelleen
      ikimaailmasta, kun tää elo nukkuu!

    Kotiniittyjen tuoksua tuntea saan,
    kun vanhat muistot mieleni täyttää.
    Miss' on koditonnakin rauhaisaa,
      laps' uinuen vieraan luona sen näyttää.

    Niin hiljaa, tyynenä vuoteellain
    on niittyjen hengess' uinuva nainen.
    Mit' itse mä? Tehnyt muistollein
      Oon puhtoiselle mä velkaa vainen --

    On kaunotar kalpea saarellaan,
    meri ääretön, äänetön sen joka puolla.
    Ei loppua voi elo milloinkaan --
      Uutt' uskoa antavi lapsonen tuolla.

Hän laski kynän kädestään. Vasten tahtoaan hän sattui liikuttamaan
pöytää, niin että se kolahti. Maria heräsi -- katseli tuokion aikaa
ymmällä pitkin huonetta -- näki hänen istuvan siinä -- ja puikahti,
huiveihinsa kietoutuen, kiireen kautta vuoteesta laattialle ja ovea
kohti.

Sinne hän jäi seisomaan; mieli teki sanoa jotakin. Hän katsoi
Adelsvärdiä tutkivasti kasvoihin. Ja ikäänkuin hän olisi niiden
piirteistä osannut lukea, mitä taiteilija oli kirjottaessaan ajatellut,
kumarsi hän päätään pikkuruisen ja kuiskasi unisesti:

Kyllä sinä saat piirtää minut, niinkuin tahdot. Olethan sinä minun
tohtorini. Sinä olet hyvä mies. Minä näin unta, että sinä olet hyvä. Ja
sen näkee päältäkin!

Samassa hän katosi omaan huoneeseensa.

Adelsvärd silmäili sommitteluaan. Mutta ajatukset olivat kiinni pikku
Marian sanoissa.

Hän riisui yltään ja pani maata. Uni ei ottanut tullakseen. Mutta runo
tuli ja sai hänen mielessään tämän muodon:

    Hän uinui tyynnä, ja huoneessain
    on tunto ja rauha nyt uudenlainen.
    Uus' itsekin oon, en eilinen mies,
      ja lapsi on varttunut -- lapsi on nainen.

Ei! päätti hän äkkiä -- ei... Ja tietämättään hän pani sormensa ristiin
ja nukahti rukous huulillaan.



VII.


Seurasi sateisia päiviä. Surkeasti ja herkeämättä valui puutarhaan
koleata nestettä. Rappeutuneessa asunnossa oli kaikkialla tuntuvinaan
rottien hajua. Kosteus olisi voitu torjua, jos olisi saatu pitää hyvää
tulta hyvissä uuneissa. Mutta talon ainoa tulisija oli keittiössä.
Siellä he istuivat neljään henkeen kaiket päivät häyryävien puupahkojen
ääressä. Jos Venetsiassa rupeaa keväällä satamaan, tulee vettä kuin
muinoin Noan aikoina.

Keskustelu sammui samalla kuin valkeakin. Vanha muori yski, pikku Maria
paleli ja yski.

Tyttö näytti rääkätyltä linnulta, joka lyyhistyi kasaan. Kasvot kävivät
jälleen kellankalpeiksi, silmät raukeiksi. Vanhukset heittivät koko
asian lopulta toivottomaksi. Menivät yhdessä nukkumaan ja jäivät
keittiön takaiseen puolipimeään komeroon makuulle -- odotellen, kuten
italialaisen rahvaan tapana on, sanattomina ja nöyrtynein mielin, että
Luoja itse kyllästyisi veden paljouteen.

Adelsvärd ei voinut tehdä työtä; hänen tuli lasta niin surku.
Lääkevarasto oli melkein loppunut, mutta miten saisi hankituksi uutta,
jos piti pysyä salassa?

Hän kääri pikku olennon hyvin lämpöisesti sen omaan vuoteeseen ja
luovutti sitä varten kaapunsa ja kaikki ne vaatteet, joita ilman voisi
tulla toimeen. Nyt ei ollut jäljellä enää kuin pari kiniinipulveria.
Tyttö makasi koko päivän hiljaa, kuihtuneena ja väsyksissä, silmillään
yhä seuraten Adelsvärdiä, joka vaelsi edestakaisin pitkin madonsyömää
laattiaa pysyäkseen lämpimänä ja yhtä mittaa poltti piippua, niin että
huoneen umpinainen ilma kävi kahta vertaa raskaammaksi.

Joskus hän aukaisi ikkunan -- aina vain sadetta. Maria yskähti, ja heti
hän taas sulki, astui hiljaa vuoteen ääreen ja alkoi silitellä tytön
hiuksia ja kosteita käsiä. Hän koetti myös lohduttaa -- kyllä tuosta
sateesta pian tulisi loppu, kun nytkin jo näkyi taivas hieman
valkenevan Lidon toisella puolen! --

Pikku Maria hymyili epäilevästi ja kiitti käheällä äänellä. Hän tiesi,
ettei hänelle puhuttu totta. Hän tunsi hyvinkin, millainen kevät on
Venetsian saarilla. Tunsi myös malarian -- mutta kiitti lämpöisin
katsein ja yski.

Hän kuolee käsiini! ajatteli Adelsvärd kauhusta väristen -- ja vaelsi
taas edestakaisin läpi oman kammionsa ja toisen.

Hän pysähtyi linnunhäkin kohdalle, joka riippui seinällä pikku Marian
huoneessa.

Se oli puolipimeässä. Hän oli toisinaan pannut merkille, että siinä
liikkui joku elävä -- pikkuinen kutistunut lintu, joka joskus levitteli
harmaita siipiään eikä koskaan äännähtänyt, ja että se orrelta
laskeutuessaan töksähti häkin pohjalle, jota pitkin kuljetti nokkaansa,
hakien rouhittujen maissinjyvien ja tuoreiden kasvien seasta.

Mikä sinulla tuossa on? sanoi hän. Kah, sehän on viiriäinen! Mutta se
ei näe mitään -- se on kai sokea?...

Hän kääntyi kysyvästi Mariaan päin. Niin on -- se lintu on sokea.
Minkäs sille mahtaa! kuului tytön vastaus.

Liian suorasukaista -- tuntui Adelsvärdistä -- liiankin selvää
itsestään. Onkohan _hänkin_ niin kylmäkiskoinen noita pikku olentoja
kohtaan kuin monen monituiset hänen sisaristaan ja veljistään täällä
etelässä?

Hän lähestyi pikku Mariaa paheksuva ilme kasvoillaan.

Tyttö kohotti päätään hiukkasen, vaivaloisesti, silmät puoleksi kiinni.
Hän oli häkkiin suljetun viiriäisen näköinen.

Kotona oli kaksi poikaa -- kertoi hän. He olivat saaneet kiinni tuon
linnun. Sen piti vetää pieniä vaunuja. Ne oli tehty laatikosta. Mutta
viiriäinen vetää vain silloin, kun se ei näe. Ne pojat olivat ilkeitä.
Minä löin niitä, kun ne pistivät oljenkorrella sen silmät puhki. Ne
löivät minua myös. Sitten minä ostin linnun! --

Ostit? ... sanoi Adelsvärd ja tunsi kurkkunsa kihelmöivän; hän oli
vähällä nauraa ja itkeä -- niin omituista oli tytön puhe, niin
asiallisen vakavasti hän kertoi sellaisesta ilmiöstä, jota Italian
aurinko saa joka päivä katsella.

Niin -- minä ostin sen. Ne vaativat siitä liian paljon, kun näkivät,
että minun teki sitä mieli. Rahaa ei minulla ollut. Eikä isä tahtonut
antaa. Mutta äidiltä olin nimipäivänä saanut uuden paidan, oikein
kallista liinaa. Sen minä myin pojille ja sain linnun. Isä löi minua ja
äiti haukkui. Mutta viiriäinen jäi omakseni. Se on aina minun mukanani.
Sen ei tarvitse kiskoa vaunuja! --

Hän läähätti ja yski tämän rasittavan selityksen jälkeen.

Adelsvärd istui hänen luonaan, kumartui pikku kasvojen ylitse ja
suuteli häntä huulille.

Tyttö katsahti häneen levottomana ja sanoi: Anna vielä yksi pulveri,
että saan nukkua! --

Viimeinen! tuumi Adelsvärd itsekseen, antoi sen tytölle, kohensi
vuodetta ja sai hänet taputtaen ja silittäen uneen; meni sitten omaan
huoneeseensa ja veti oven kiinni.

Jospa minullakin olisi pyhimys, jota voisin rukoilla -- ajatteli hän --
semmoinen, joka sulkee tulvalta pääsyn ja avaa sen auringolle!

Tyytymättömin mielin hän siirsi syrjään kuvaluonnoksen, johon oli
viimeksi ryhtynyt. Miten piirtää tai maalata semmoinen olento, jonka
varsinainen olemus mahtui kertomukseen sokaistusta linnusta?

Taas hän häilyi edestakaisin runoilun ja maalaamisen välillä. Luki
uudestaan runon, jonka oli hiljan sommitellut. Se ei myöskään
sisältänyt kaikkea, mitä siinä piti olla. Ne säkeet, jotka tuntuvat
ulkoapäin unien seasta soluvan omaan uneemme, ennenkuin se meidät
kokonaan valtaa -- eivätköhän juuri ne ilmaise olemuksemme ydintä ja
kääri sanojen kaapua alastomuutemme ympärille?

    Uus' itsekin oon, en eilinen mies,
    ja lapsi on varttunut -- lapsi on nainen.

Ei -- vaan oikea muoto on suorasanainen kieli, se kiinteä, suppea
muoto, missä sanoja karsitaan, ennenkuin musiikki pääsee sinne sekaan
korvaa hyväilemään, mutta itse kuvaa haihduttamaan!

Hän ei ollut koskaan pitänyt päiväkirjaa. Aivan rehellisesti ei
synnynnäinen kirjailija voikaan kirjotella päiväkirjaansa. Ehdottomasti
se vilkuu lukijoihin päin -- aina johonkin määrättyyn henkilöön --
vaikka viruisi pöytälaatikossa koko elämän iän.

Mutta välistä hän pani paperille jonkun kohtauksen, jotakin elettyä,
käyttämättä runomittaa -- niinkuin piirtäjä rapsii luonnosvihkoonsa
joitakin viivoja, jotka näkyvät vain hänen silmäänsä.

Nyt hän kirjotti muistiin Marian kertomuksen sokaistusta viiriäisestä.

Silloin tuli hänen mieleensä pieni suomalainen kansanlaulu kuolleesta
linnusta.

Siitä palasi hänen muistiinsa Suomi, omaiset, ystävät -- politiikka,
yhteiskunta, entisyys, tulevaisuus.

Hänen oli tapana työntää tuo kaikki mielestään. Hänen pakonsa kotoa --
sillä pakoa se oli -- ei johtunut ainoastaan kotoisesta murheesta,
hänen nuoren rakkautensa tappiosta. Hän ei tahtonut menehtyä kotimaan
katkeriin kamppailuihin, joiden synkkä, toivoton tausta oli suuria
sortajia täynnä.

Toivotonko? Hänen vahva suomalainen verensä nousi tätä sanaa ja
ajatusta vastaan. Mutta olihan taistelu kaatanut ja niellyt niin monta
ylvästä, väkevää ystävää! Kuinka monta uhria se edelleen vaatisi!
Pitäisikö hänenkin, taiteilijan, suistua virran mukaan?

Kaiketi -- jollei hän tunne sisässään suurta taidetta, niin...! Omasta
puolestaan hän suostuisi mielelläänkin. Hänen sukunsa ei ollut hänessä
heikontunut. Mutta isänmaa, erityinen heimo, ei kykene vastarintaan,
ellei myös suuri taide saa olla mukana ja pitää koossa. Ja hän tunsi,
minkä verran hänessä oli kykyä.

Juuri tästä oli oteltu hänen ja ystävien kesken. Kaikella tapaa oli
koetettu kääntää hänen mieltään. Moitittu, uhattu, manattu...
Suomalaisten tapana ei ole sanoja säästää, kun aivot ovat ruvenneet
politiikasta kiehumaan.

Karkuriksi leimattuna hän oli lähtenyt. Mutta eräät uskaliaat ynnä
jotkut ennakkoluulottomat suosijat olivat toimittaneet hänelle
matkavaroja. He luottivat häneen ja toivoivat hänestä suurta.

Nyt vetivät ulkomainen apuraha ja yksityiset lainat viimeistä
virttänsä. Säästämisen taitoa hän ei ollut kotona oppinut.

Mitä hänellä oli kotimaahan lähetettävänä?

Siellä ei odotettu jäljennöksiä eikä luonnoksia. Suosijat suovat
rahansa tietysti mieluimmin siihen, mikä on suurta!

Tulisikohan se hänen osakseen täällä luostarisaarella?... Väsyneesti ja
raskaasti vieri päivä ja ilta eteenpäin. Hän oli käynyt lasta
katsomassa. Se valitti, ensi kerran. Hän näki lapsen kamppailevan
kuumeen kynsissä eikä voinut auttaa.

Viimein hän heittäytyi vuoteeseensa. Makasi siinä ja kuunteli tuulen
huminaa ja sateen rankkaa valumista. Surkean ikävä yö tästä varmaankin
tulisi -- luostarisaaren pyhä yö.

Hän heräsi siihen, että pimeässä seisoi joku hänen vuoteensa vieressä
voivotellen.

Pikku Maria paleli ja värisi; hampaat kuuluivat kalisevan hänen
suussaan. Hän sanoi: Mitä minun nyt pitää? Minä olen niin kylmä kuin
lumi. Ja pimeä pelottaa niin kovasti. Tunnusteleppa, kuinka minä
pelkään!

Hän tarttui hädissään Adelsvärdin käteen, vei sen hapuillen sydämensä
kohdalle, pientä pyöreätä rintaa vasten -- ja istuutui hänen luokseen.

Voi sinua pikku raukkaa! Pitää kai sytyttää valoa? Katsotaanpa, miten
sinun laitasi on! kuiskasi Adelsvärd.

Ei, älä sytytä! Älä katsele minua. Minä palellun kuoliaaksi ja päätäni
polttaa ... ja minussa on semmoinen hirveä pelko -- minä näen niin
ilkeitä asioita!

Hän kumartui Adelsvärdin puoleen ikäänkuin piilottaakseen silmänsä
kuumenäyiltä.

Nyt ei Adelsvärd enää arvellut. Kiskaisi peitteen syrjään, otti lapsen
viereensä, kääri jälleen molempien ympäri, puristi häntä lujasti
syliinsä eikä kuitenkaan tuntenut kosketusta.

Tyttö lakkasi vavahtelemasta, yritti sanoa jotakin, mutta painoi vain
päänsä hänen olkaansa vasten. Adelsvärd tunsi kuumeen polttavaa henkeä
virtaavan pitkin kasvojaan.

Hän ajatteli: Tuommoinen kuume tietää kai lavantautia, eikä minulla ole
sitä vastaan mitään keinoja, mutta minä en hellitä. Kenties hän kuolee;
kenties tartuttaa kuumeen minuunkin -- polttaahan se ihan nahan puhki.
Ehkä sitten kuollaan molemmat. Oi, sinä laupias Jumala -- kuolla
yhdessä viattoman lapsen kanssa!...

Hän kuuli pikku Marian mutisevan. Ehkä sekin oli rukousta. Samaako
lapsikin rukoili kuin hän itse? --

Ensin oli pikku olento tuntunut jääkylmältä. Nyt se poltti -- veti
henkeä käheästi, yski ja koki piiloutua hänen syliinsä.

Vähitellen tyttö rauhottui. Kuumuus alkoi jäähtyä -- Adelsvärd tunsi
vain lämmintä neitseellistä ruumista. Hän ei tuntenut omaa ruumistaan,
itseään; mutta hänessä oli se elävä tunto, että hänen oma terveytensä
tarttui pikkuisen raukan tautiin ja sai sen murretuksi.

Lapsi makasi hänen rintaansa vasten, hänen sylissään, liikkumatta. Ei
enää valitellut, hengitti kevyemmin, laski viimein kätensä hänen
silmilleen ja kuiskasi: Tämmöinen suuri, hyvä mies!

Ja silloin sävähti hänen olemuksensa lävitse sellainen tunne, jota
tuskin suodaan edes isälle: se äidillinen tunne, että saa hoivata,
valvoa, itseensä ottaa toisen olennon tuskan ja hädän -- ja olla
onnellinen, sielussaan kiitollinen siitä, mitä on huostaan uskottu.

Lapsi nukkui, hän valvoi. Vuode oli kova ja kapea -- spartalainen kuten
soturin, munkin, kun soturi oli munkki ja totisesti hurskas.

Hän ei tohtinut liikahtaakaan, jottei herättäisi pikku Mariaa. Hän piti
huolta, että koko peitto jäi lapsen osalle. Hänen jäseniään särki,
hänen oli vilu -- ja hän tunsikin sen hyvin, mutta mielisuosion ja
kunnian osotuksena.

Hän ei ajatellut, mutta kuitenkin tuli ajatuksia, epämääräisiä,
valoisia kuvia, jotka liittyivät toisiinsa ja tekivät pimeyden eläväksi
kuin pikku linnut metsässä.

Ei kuulunut enää tuulen puhinaa eikä sateen räiskettä ulkona. Kuului
vain, kuinka pikku Maria nukkui; vieressä uinuva nuori impi tuntui
hänestä haaveelta, joka oli maailmasta vapautunut.

Hän tiesi, että tämä oli onnea -- että onni oli hänellä _nyt_, käyköön
sen kuinka tahansa heidän molempien herättyä. Hän ei tahtonut menettää
siitä sekuntiakaan nukkumalla.

Ja hän vaipui perin uupuneena uneen. --

Hänen silmiään viilsi aamusarastuksen hohde. Huone oli täynnä
höysteistä tuoksua kuin suitsutusta. Lapsi nukkui hänen vieressään. Hän
luisui varovasti vuoteesta, puki vaatteet ylleen, otti lapsen syliinsä
ja kantoi toiseen kamariin. Se nukkui yhtä mittaa.

Pikku Marian huoneessa oli auringonvaloa leveälti ja kukkastuoksua. Nyt
alkoi kesä.

       *       *       *       *       *

Kesä, Venetsian alkukesä, oli saapunut laguuneille. Se oli kujeillen
piillyt märkyyden ja kylmän takana. Nyt se valahti kuin höyryävä
lämpötulva pilvistä maahan.

Ne väistyivät ja hajosivat. Taivas kävi läpikuultavan valkoiseksi kuin
neitosen päivänvarjo levällään. Hotellit ja gondoolit saivat vieraita.
Pitkin opaalinväristä vettä näkyi kaikkialla punaisia, sinipunaisia ja
sinisiä päivänvarjoja. Muutamiin gondooleihin oli jo pystytetty kirjava
telttakatos. Hienoksi ja kalliiksi kävi elämä laguunien rannoilla.

Luostarisaarelle ei tullut ketään. Bädeker ei ollut sitä vielä
keksinyt.

Ruoho yleni korkealle ja tuli rehevää; kaikki pensaat, kaikki kukat
puhkesivat; korvalehdet ja hyasintit alkoivat jo hervota auringon
poltteesta; orvokit pysyivät koko päivän piilossa ruohon seassa. Mutta
sittenpä ne tuoksuivatkin illansuussa -- ja läpi yön! Yhteiseen
liittoon oli mennyt tuoksu ja haju, hunajaisen painostava
oleandereista, kirpeä ja itkettävä metsälaukasta, hempeä kuin suitsutus
keltaisista ja valkoisista liljoista. Aurinko hallitsi.

Ja pikku Maria antautui sen valtaan. Nyt ei enää tarvittu lääkkeitä.

Hän istui ulkona kaiket päivät ja antoi auringon häikäistä ja polttaa.
Ei se silti häikäissyt hänen kirkkaita silmiään eikä polttanut hänen
kalpeata ihoaan. Se antoi hänelle kaikki voimat takaisin, pyöristi
hänen rintansa, suoristi hänen pikkuisen vartalonsa. Hän sai hartiat;
piilotti nilkkojaan lyhyen hameensa helmoihin; tunsi itsekin jalkojensa
venyvän.

Päivä päivältä puhkesi hänen hieno kauneutensa täyteen kukoistukseen
yhdessä puutarhan muiden kukkien kanssa. Adelsvärd katseli häntä -- ja
näki, että hänen edessään oli neitsyt. Ja päivistä karttui viikkoja.

He kaksi olivat yhdessä kuin toverukset. Kenties ei sana "toverukset"
ollut oikea. He eivät yhdessä leikkineet, jutelleet, hommanneet.
Adelsvärd antoi tytön kehittyä; hänen piti toipua täydellisesti. Ei
ollut puhetta piirtämisestä. Adelsvärdillä oli mandoliini; tyttö oppi
sitä näppäilemään, hyräili välistä jonkin saarelaislaulun pätkää --
mutta toisen kuunnellessa heitti sikseen.

Toisinaan Maria kävi araksi, karkasi hänen luotaan ja lymysi. Joskus
hän tapasi tytön istumassa korkealla puussa, vanhassa sypressissä, joka
oli kaikkein kookkaimpia -- mainio piilo- ja tähystyspaikka -- ja jota
hän nimitti Robinsonin puuksi, kertoen Marialle tästä kuuluisasta
erakosta ja hänen saarestaan.

Maria kuunteli hartaasti, istuen yhä puun latvassa. Eikä luisunut
sieltä maahan, ennenkuin Adelsvärd oli poistunut häntä katselemasta.

Tyttölapsi oli joutunut murroskauteen.

Niinpä hän saattoi arvaamatta pysyä poissa hänen luotaan tuntikausia.
Adelsvärd yritti lukea ja kirjottaa, mutta käänteli alinomaa päätään --
maltitonna.

Äkkiä suhahti tyttö esille jostakin mutkikkaasta kujasta, hyppäsi hänen
syliinsä istumaan, laski päänsä hänen olkaansa vasten ja kujeili hänen
kanssaan Malebarin Torcello-murteella, josta tiesi Adelsvärdin
ymmärtävän tuskin puoltakaan.

Ja uudestaan pujahti tyttö tiehensä kuin sukkela orava.

       *       *       *       *       *

Vähitellen kävi Marian olo tyynemmäksi.

Adelsvärd rupesi opettamaan hänelle kirjotusta. Se sujui verrattain
hyvin. Samoin lukeminen. Mutta kun hänelle tahdottiin ilmaista myös
luvunlaskun salaisuuksia, purskahti hän nauruun. _Sitä_ hän osasi
ilmankin -- selitti hän.

Ja lähemmin tutkiessa kävikin ilmi, että hän oli sommitellut itselleen
oman laskutavan, jonka perille Adelsvärd vuorostaan ei päässyt. Mutta
vähitellen tuli tasapaino. Marian sisässä oli niin syvä rauhallisuus.
Semmoinen vakavuus, joka teki hänet harvapuheiseksi, vieläpä niinkin,
että hän joskus oli koko päivän vaiti. Silloin hän, iltaraikkauden
lähetessä -- kylmäähän ei enää tullut -- istuutui hyvin mielellään
Adelsvärdin syliin, kun he olivat kätkeytyneet puutarhan äärimmäiseen
sopukkaan, ja pyysi suurta ystäväänsä kertomaan kodistaan ja millaista
elämä oli siellä kaukaisessa maassa.

Oliko tämä maa pohjoisnavan vai etelänavan tienoilla, sitä hän ei
käsittänyt eikä siitä paljon välittänytkään. Ettei Adelsvärd pikku
lapsena ollut jääkarhun hoidettavana, se oli hänestä selvää. Mutta
hänen teki -- vaikkei sitä oikeastaan udellut -- mieli tarkoin tietää,
millaisia siellä nuoret naiset ovat. Hän kuunteli ääneti kuvausta
semmoisesta maasta, jossa oli tuhansia saaria, tuhansia järviä, syviä,
sakeita metsiä ja kesäisinä öinä valoa.

Siellä ovat varmaankin kaikki naiset vaaleita ja kauniita kuin
kuutamoinen yö? tuumi Maria ja katsoi häntä silmiin.

Ennenkuin Adelsvärd oikein tajusikaan, mistä oli puhe, oli hän kertonut
tytölle nuoresta vaimostaan ... että he olivat eksyneet toisistaan kuin
pimeässä metsässä.

Maria laski päänsä mietiskellen, hellitti käsivartensa hänen olaltaan
-- ja poistui sanaakaan sanomatta kotiin päin. Turhaan Adelsvärd
naputti, myöhään, hänen ovelleen. Se pysyi lukossa.

Seuraavana aamupäivänä Maria kysyi häneltä, oliko hän nukkunut
huonosti, kun näytti niin kalpealta -- ja eikö hänen pitäisi ruveta
työhön?

Mitä varten? ihmetteli Adelsvärd nauraen. Eikö aika kulu meiltä
muutenkin hyvin?...

Tyttö selitti vakavasti:

Tottahan nuorella vaimollasi täytyy siellä kotona olla jotakin, millä
elää! --

Maria katui sanojaan, kun näki hänen kasvoissaan tuskallisia
värähdyksiä. Ja hiveli kädellään pitkin hänen hijaansa.

Adelsvärd vastasi:

Vaimoni on kotonaan vanhempiensa luona -- ylhäisessä perheessä, vaikkei
se silti ole rikas. Hän ei huoli minulta mitään. Aikoo mennä uusiin
naimisiin -- niin on ainakin kerrottu. Oi oi, pikku Maria, älä minulta
koskaan kysy sitä asiaa. Siitä ei tule muuta kuin pahaa! --

Tytön silmät näyttivät vasten auringonvaloa tummilta hänen seistessään
siinä Adelsvärdin edessä.

Hän sanoi jurosti:

En minä koskaan kysy. Eikä minulla ole mitään tekemistä sinun kotisi
kanssa! --

Adelsvärd kääntyi poispäin.

Mutta Maria käänsi hänet äkkiä ympäri, nojasi päätään hänen
käsivarttaan vasten, otti hänen kätensä väristen omaansa ja sanoi:

Minä en tahdo sinulle mitään pahaa -- en koskaan -- sen kyllä tiedät.
Jääthän sinä tänne meille!...

Adelsvärd kumartui hänen puoleensa. Heidän huulensa yhtyivät, mutta
niin keveästi ja sivumennen kuin kaksi saman pensaan lehteä sattumalta
hipaisee toisiaan.

Tahdotko maalata minut? kysyi Maria empien -- mutta loistavin silmin.

Tahdon -- illalla, Maria! Tai jonakin toisena iltana! --

       *       *       *       *       *

Päivällä hallitsi aurinko. Nyt alkoi kuu pitää iltoja ja öitä
vallassaan.

Adelsvärdin avulla oli vanha raataja hankkinut itselleen gondoolin,
jolla sitten pyydysti matkailijoita. Sillä Bädekerissä sanotaan, että
Venetsiaa "kannattaa" katsella kuutamoisina iltoina.

Adelsvärdille jäi vanha paikattu pursi; tämä olikin käynyt hänelle
rakkaaksi. Hän osasi vähän kaikkea; samoin vanha puutarhuri. Niinpä he
yhdessä nikkaroitsivat veneen kimpussa, saivat siitä tiiviin ja
vakavan, pystyttivät sen keskikohdalle kevyen teltan, jonka esirippu
voitiin kääriä kokoon ja vetää syrjään. Uusi, mainio airo, jossa oli
leveä joustava lapa, saatiin Trovason veneveistämöltä. Tällä
pikkuisella aluksella kulkivat Adelsvärd ja Maria pitkin hiljaisia
vesiä Venetsian ympärillä.

Adelsvärdistä tuli pian harjaantunut soutaja; Maria tunsi sen taidon
myöskin. Hänen isänsä, alkuaan kalastaja Chioggiasta, oli lapselle
opettanut suvun ammattia.

Heidän onnentuntonsa, kun saivat näin retkeillä, yksin ja yhdessä, oli
yhtä rajaton kuin varovaisuuden vuoksi hillitty.

He tahtoivat karttaa koko maailmaa. Heti kun likeni epäiltävä gondooli,
pujahtivat he teltan suojaan ja jättivät airon liitämään itsekseen
pitkin vedenkalvoa -- verkkaisen, tumman evän kaltaisena, kiiltävä
kuutamonjuova perässä.

Kun vihollinen oli sivuuttanut, soutivat he taas vuorotellen.

He kiertelivät Venetsian ympäri, etsien uiskentelevan kaupungin
ääriviivoja, poiketen niihin kohtiin, joita vain harvat tiesivät hakea.

Kuu näytti heille tietä. He olivat ottaneet sen palvelukseensa, eikä
sillä ollutkaan muuta herrasväkeä -- niin vapaalta, kahleettomalta
heistä tuntui, kuin olisivat olleet kaartelevia vesilintuja.

He soluivat ohi Giudeccan, läpi sen aution kanavan, Zattereen päin --
mutta vasta sitten, kun kaupunkilaiset ja vieraat olivat siellä
lopettaneet iltakävelynsä pitkin leveätä laituria. He kiemurtelivat
pienten ulkokanavain lävitse Napoleonin ja itävaltalaisten aikuiselle
harjotuskentälle, Campo di Marten yksinäiselle yhteismaalle, saakka ja
sitäkin edemmäs. Suuressa kaaressa koko kaupungin ympäri -- jonka
joutilas elämä nyt tykytti Markus-torilla, kaupungin sydämessä, ja
pitkin liikekatuja, sen valtimoita ja sisuksia.

He soutivat pohjoispuolitse avoimeen veteen, jättäen toiselle sivulle
Fondamenta nuovan ja toiselle Murano-saaren, jonka lasisulattojen valot
nyt olivat sammuksissa ja jonka ihmeet lepäsivät lukon takana.

Adelsvärd kertoi Marialle näistä hauraista ihmeistä, jotka olivat
kirjavaa lasia ja vesikirkasta kristallia.

Maria vain pudisti päätään; hän ei ollut ikinä nähnyt semmoista eikä
kyennyt sitä kuvittelemaan.

Eiväthän he muuten olleetkaan _sitä_ hakemassa. Kaupunki, museona, oli
heiltä lukittuna.

Mitäpä olisikaan hyödyttänyt, jos hän olisi tytölle näyttänyt Colleonin
ratsupatsasta? Mikä siinä oli taidetta, sitä ei Maria voisi omistaa, ja
mies, joka _seisoi_ hajareisin ratsun selässä -- ei muuta kuin
törkeännäköinen konna! Semmoisia hän lienee nähnyt kyllin monta isänsä
patotyömiesten seassa.

Adelsvärd kysyi häneltä, oliko häntä koskaan pelottanut joku mies?

Maria muisteli: Mieskö -- on, on kyllä! --

No kuka?

Hän ei tahtonut vastata.

Lienee ollut joku gondoolimies?

Ehkä niin! --

Rigo! -- --

Maria kohautti hienoja olkapäitään ja loi katseensa kauvas: Toiset
soutajat ovat kelpo miehiä, toiset huonoja. Ja silmät voivat olla hyviä
ja pahoja! _Sinä_ olet kelpo soutaja ja sinulla on hyvät silmät! sanoi
hän ja hymyili.

Harmittaa, etten halkaissut sen miehen kalloa hyvällä sauvallani! sanoi
Adelsvärd ja kiskoi airoa kiivaasti. Se on kehno mies ja hävytön
veijari!...

Ja suuttumuksella koettaen peittää häpeän tuntoa Adelsvärd muisteli
erästä aamua, jolloin oli ollut rouva Leontinan oven ulkopuolella.

Maria katseli häntä hätääntyneenä:

Älä koske häneen! Hän voi tehdä vaikka mitä -- ja ne vetävät kaikki
yhtä köyttä. Ne ovat huonoa väkeä. Ja sinun käy pahasti! --

Adelsvärd katui, että oli lainkaan kajonnut tähän asiaan.

Nyt hän tahtoi näyttää Marialle Venetsian Campo santoa,
hautuumaa-saarta, joka on laguunissa puolitiessä Muranoa kohti.

Hän oli siihen itsekin hyvin mieltynyt -- piirtänyt sen ja sommitellut
siitä runoja. Tuossa se lepäsi kuuvalossa, aivan kuin kelluva
loistoarkku, ympärillä hieman punertavat muurit, joiden takana mustat
sypressit huojuivat yöviiman keinuttamina kuin messuten.

Maria kielsi soutamasta lähemmäs.

Pelkäätkö sinä vainajia? kysyi Adelsvärd.

En minä sitä, että kuolleet mitään tekisivät...! vastasi Maria
omituisella äänensävyllä.

No kuolemaako sinä pelkäät, Maria? --

Tyttö kiinnitti häneen katseensa ... se tuntui sanovan: Minä en pelkää
mitään, jos vain sinä olet elossa! --

Hän pyysi Adelsvärdiä kääntämään veneen.

He soutivat takaisin. Nyt oli jo myöhäinen yö. Tuskin he enää
tapaisivat ketään matkalla. Venetsia näytti kokonaan lyyhistyneen
salaperäisen kuuäijän tuijotusta väistäen. Tällä kertaa he valitsivat
risteilyretken pienten kanavien kautta Fondamenta nuovan luota läpi
kaupungin keskikohdan. He kulkivat sen aukeaman ohitse, joka on
sairaalan ja pyhimyskirkon välillä. Siellä, kirkon varjossa, solakalla
marmorijalustalla ratsasti juuri tuo rosvo ja väkivallantekijä
Colleoni. Kuun silmä osui ihan rautahattuun ja päähän, jonka
alapuolella häämöttivät suunnattoman leveät hartiat. Nuo kasvot -- niin
tyhjät hirmua ennustavassa kauheudessaan! Ja suu, joka ilmielävänäkin
tuntui olleen pronssista valettu ja jonka hyytyvä viiru oli auennut
vain kahdelle sanalle: Hakkaa maahan!

Kuun tuijotus sattui ratsumieheen, joka _seisoo_ jalustimissa -- niin
kiire on hänellä päästä perille, olla ensimäisenä ihmiskärsimysten
meressä -- jonka halki hevonen ravaa yhtä paatuneen pontevasti kuin
sissipäällikkö sen selässä.

Adelsvärd katseli patsasta ja nauroi.

Maria kääntyi häneen päin kummastuneena.

Niin, minä nauran -- selitti Adelsvärd -- tuota suunnatonta vintiötä!
Kuu tuijottaa häneen ylhäältä, minä alhaalta, eikä meistä kumpikaan
tiedä, mitä varten hän täällä ratsastaa. Hän itse luuli olevansa
puolijumala -- jonka oikea koti oli doogipalatsin edustalla. Venetsia
maksoi hänelle niistä konnantöistä, mitä hän teki -- ja luulotteli
hänelle, että tuo häpeäsoppi on kaikkein hienoin paikka. Ei näet
uskallettu häntä kokonaan ajaa tiehensä. Muuten hän olisi ratsastanut
kaupungin mäsäksi!

Oliko hän niin paha mies? kysyi Maria ja tähysti ratsumiestä kohti.

Katsoppa häntä! vastasi Adelsvärd. Kuvanveistäjä on tehnyt hänet
kuolemattomaksi. Ilman taiteen apua olisi hänen nimensä huuhtoutunut
siihen muta- ja verivirtaan, johon uppoo satoja hänen kaltaisiaan.

Jospa se virta olisi niellyt omat sortajamme!

Adelsvärd istuutui Marian viereen, tarttui hänen käteensä ja jatkoi:

Minua rupesi niin naurattamaan. Kuuleppas, mitä sanon -- minuun tulee
aina semmoinen omituinen väristys, kun katselen _tuota_ -- ja ajattelen
hänen veljiään, hevosmiehiä, jotka ovat kimpussamme siellä kotona.
Minusta näyttää, että kuu päästi samanlaisen naurun kuin minäkin. Se ei
ole hyvää naurua!

Maria sanoi hiljaa:

Etkö sinä usein toivo, että olisit nyt kotona -- taistelemassa tuota
vastaan?

Samalla hän osotti sormellaan.

Kyllä -- vastasi Adelsvärd -- siitä saat olla varma!

Mutta vielä enemmän haluaisin olla se taiteilija, joka on solakalle
jalustalle pystyttänyt tuon raskaan hirviön. Jos minussa olisi kykyä
tuommoiseen -- niin en ikuistaisi konnaa enkä naulaisi sillä tapaa
kiinni nuorison vihaa ja kiukkua hänen häpeällisiä tekojansa vastaan...
vaan siitä tulisi naisolento ... hän puristi Marian kättä vienosti ...
joka pitäisi nuorisoa, jos se on valmis uhraamaan henkensä ja verensä,
ikuisesti kiinni sellaisessa hartaudessa, mikä ajoi ristiritarit kauvas
yli merien, läpi maiden. -- He pyrkivät saavuttamaan oman uskonsa
mukaan erästä hautaa, joka piti pelastettaman jumalattomien käsistä --
mutta oikeastaan oli heidän päämääränään nainen -- ikuinen naisihanne
-- joka säilyttää miehiä puhtaina ja jaloina vaarojen ja eksytysten
maailmassa!

Hän katsahti Mariaan, tokko tämä oli ymmärtänyt? ... eivätkö sanat
olleet kovin outoja?...

Maria loi silmänsä maahan. Hän oli ymmärtänyt.

He ottivat toisiaan kädestä. Vene liukui hiljaa, airo lepäsi
kieppuvassa hangassaan.

Nyt sattui Colleonista luomavarjo torin poikki -- ikäänkuin viitaten
alaspäin heitä kohti.

Heidän tuli kummankin yhtaikaa paha olla -- ja he soutivat edelleen.
Läpi kuolonhiljaisten mutkikkaiden kanavien, jotka olivat ahtaita ja
löyhkäsivät -- korkeiden, synkkien muurien välitse. Airon loiske
herätti omituisia kaikuja tässä vesireittien ja kivitalojen sokkelossa,
jonka puhki vene pujotteli hieman kolahdellen paaluihin, jotka antoivat
kimmoten perään, kiinni sidottuihin herrasgondooleihin, jotka kopeina
eivät ottaneet hevin väistyäkseen tuumankaan vertaa, ja pitkiin,
laakeihin proomuihin, jotka olivat päivän raadannasta niin perin
nääntyneet, etteivät viitsineet liikahtaa.

He eivät puhuneet toisilleen; mielessä tuntui niin raskaalta. Kuu oli
kuin kadonnut siitä kaupungista, jonka rakennukset ja sillat näyttivät
alkuaan sen säteiden imeminä ylenneen merestä.

Mutta heidän kääntyessään erääseen leveämpään kanavaan tuli tuijottava
kuu jälleen näkyviin. Se kiinnitti kummeksivan katseensa vanhaan,
ylevään palatsiin, joka oli likistynyt uudestaan tilkittyjen rumilusten
väliin. Palatsi kohotti leveätä kattoreunusta sirojen pylväiden ja
leijailevien kaarien päällä, joiden marmorinen palmikoima, liioteltua
gootilaista kuosia, ikivanha ja koeteltu sateessa ja auringon
paahteessa, loisti kuin äsken puhjenneet ruusut. Ristikkoportista näki
silmä hämärään ulkoeteiseen, jossa paloi himmeä lamppu. Sisimmällä
tapasi kuu taas oman tuijotuksensa kääpiöpuutarhassa, missä hintelä
suihku kiiti ilmaan ja painui takaisin vihertävänsinisten pensaiden
sekaan, joiden pitkät kukkatertut näyttivät roikkuessaan nukkuvan oman
tuoksunsa huumaamina.

Se oli Venetsian seikkailupalatseja.

Ja keskimmäiseltä parvekkeelta, korkeiden, avonaisten akkunankaihdinten
välistä kaikui ulkoilmaan soittoa: sello, klarinetti ja piaano ...
säveliä, jotka olivat Adelsvärdille tuttuja, joita Maria kuuli ensi
kerran ja jotka tällä myöhäisellä hetkellä, kuun udun päilyvään
verkkoon kutoutuneina, saaden ikäänkuin henkien kaikua vaiteliaista
vesistä, vetivät molemmat veneessä olijat hellästi yhteen. Tuskin he
uskalsivat hengähtääkään -- karttoivat toistensa katsetta -- lopulta
kosketustakin -- ikäänkuin yö, kuu, soitto pakottaisi heitä välttämään
sellaista makeutta, jota liian raihnainen pursi ei voi kestää, vaan
uppoo. Kauvan aikaa he yhä katselivat taakseen, kun olivat sieltä
poistuneet ja vanha, loistava rakennus muuttunut pieneksi valkoiseksi
marmoritauluksi -- jonka loittonemistaan loittoneva kirjotus syöpyi
tulikirjaimin heidän sieluunsa.

He saapuivat kotiin ja hiipivät hiljaa -- etteivät herättäisi vanhuksia
-- ylös portaita huoneisiinsa. Kummankaan mieleen ei johtunut, että nyt
pitäisi nukkua.

Maria istui Adelsvärdin huoneessa hänen sylissään avoimen akkunan
ääressä. He katselivat puutarhaan. Se lepäsi suurina vihertävänsinisinä
röykkiöinä, alenneena, ja ylhäältä katseli sitä kuu lempeästi,
surumielisen vienosti. He loivat katseensa merelle. Se heitti, rauhassa
vetäen henkeään, himmeätä valoa -- kauvas ijäisyyteen.

Ja heistä tuntui, kuin kuulisivat pienen hintelän suihkukaivon lirinää.
Se sekaantui soiton aaltoiluun ... pitkin vedenkalvoa kajahteli henkien
säveliä ... ja heidän silmiinsä pisti paalun nokassa pieni punertava
lyhty -- joka tuntemattomien kätten sytyttämänä kaiket illat paloi
jumalanäidin kunniaksi vesillä.

Kumpikaan ei jaksanut eikä hennonut sanoa mitään. Maria nojasi päätään
hänen olkaansa vasten, silmät ummessa. Ajatteliko hän soittoa, jota he
olivat yhdessä kuulleet? Ajatteliko hän ehkä sitä ylvästä, yksinäistä
palatsia -- jonne he eivät milloinkaan joutuisi asumaan? Ajatteliko hän
vesillä liitelevää jumalanäitiä -- jota ei kukaan saa ikipäivinä nähdä?

Adelsvärd kysyi.

Maria aukaisi silmänsä, haaveilustaan väkisin herätettynä. Ne
kiintyivät yksinomaan Adelsvärdin silmiin -- hakivat vain häntä.
Adelsvärd piti kättään pehmoisesti hänen poskellaan ja painoi hänen
päätään rintaansa vasten. Hänessä oli tuskansekainen, yliluonnollinen
voipumuksen tunto, kun ei kestänyt elämän vaatimuksia, sen kamppailuja,
sen kunnianhimoa, sen velvollisuuksia ja sen ehdollisuutta --
sensuuntainen ajatus, mikä oli hänet vallannut silloin yöllä: Jos on
olemassa Jumala, joka laupeudessaan valitsee miljoonien joukosta
muutamia -- niin hän antaa meidän kuolla yhdessä tällaisena yönä!

Voivatko toisen ajatukset sanoitta ilmetä toiselle, joka on hänelle
käynyt henkeäkin kalliimmaksi?

Maria irtautui hänestä, lempeästi mutta päättävästi -- ja meni häneen
katsomatta omaan suojaansa.

Lukkoa ei väännetty kiinni. Mutta ovella seistessään Adelsvärd tunsi,
että sitä oli pidettävä lukittuna.

Taas hän istuutui avoimen akkunan ääreen.

Hän oli yön ja kuun vallassa. Heittäytyi molempien vaikutuksille
alttiiksi -- tavotti selvyyttä ja rauhaa, säännöllisiä suuntaviivoja
elämälleen ja työlleen; ennen kaikkea hän kaipasi sisällistä
syventymistä.

Hän tiesi, mitä _taisi_, mitä oli oppinut. Hän tunsi konstinsa kuin
viisi sormeaan. Oli tarmokkaasti työskennellyt kotona ja ulkomailla.
Koulut ja alkuopinnot oli suoritettu. Entä nyt?

Hänen toverinsa olivat kuten hän itsekin saaneet kurituksensa
naturalismin kirpelien mutta laihojen seimien ääressä. Kallionkovuinen
usko ulkonamaalaukseen rupesi heissä horjumaan -- eikä heillä ollut
hänen vankkaa varalastiaan. He tavottivat jotakin muuta, vähemmän
maaperäistä -- ja tunsivat häilyvänsä ilmassa.

_Hän_ ei tahtonut hellittää mallia, ennenkuin näkisi sinisen kukan
ruumistuneena -- tai tuntisi sen salaperäisen kasvun sisässään _niin_
vahvaksi, että saisi empimättä antautua näyn ja runoilun valtaan.

Olihan jo saatu näky -- tämä saari, tuo pikku tyttö! Ne olivat yhtä. Ne
esittivät vertauskuvassa, mikä viime aikoina oli vakavimmin koskenut
hänen mieleensä: yksinäisyyden tarve, pako elämästä -- ja kuitenkin
elämä, välittömässä yksinkertaisuudessaan, ajatuksen ja tekojen eheässä
puhtaudessa -- suurempi ja pysyvämpi kuin "maailma" ja mikä sen omaa
on.

Olihan jo saatu _nainen_ -- joka ei kiihtynyt eikä tinkinyt siitä, mitä
piti oikeana tai vääränä. Luonnollinen kuin itse luonto. Sellainen,
jota voi verrata saaren jokapäiväiseen elintapaan: leipään, viiniin,
maan hedelmiin, auringon valoon, taivaan ilmaan.

Ja _lisäksi_: että tämän naisen kaihomieli viittasi kauvas yli päivän
ja valon -- kauvas läpi hämärän ja yön -- ikävöiden pois siitä, mikä
sitoo -- näkymätöntä sarastusta kohti, jota kaikki kaipaava kaipaa.

Niin -- pikku Maria -- joka aluksi on samanlainen kuin kaikkien hyvien
satujen impi: sairas, yksinäinen lapsi -- vaivaisiin vaatteisiin
verhottu -- luo ne yltään -- varttuu -- rakastaa aurinkoa ja elämää --
mutta vain siipinä, joiden varassa sielu surumielisenä lentää
tuntematonta kohti.

Se lapsi voisi näyttää päämäärän hänen taiteelleen. Sitä impeä ei saisi
loukata -- siitä unelmasta pitäisi tulla totta, niin ettei elämä
pääsisi rikkomaan uinuvaa lumousta.

Ja hän ojensi käsiään ovelle päin, siunaten salpaa, joka erotti,
rukoillen unetarta, joka siellä hallitsi -- kun yö ja kuu hallitsivat
ulkona ja hänen mielessään.



VIII.


Seuraava iltapuoli oli hiljainen ja lämmin. Kun Adelsvärd puuhasi
venettä lähtövalmiiksi, ilmotti Maria tuntevansa lievää pahoinvointia;
hän saisi nyt soudella yksin.

Hän koki suostuttaa, mutta Maria oli jyrkkä. Leikillään sanoi
Adelsvärd: Entä jos tapaan merihirviön?...

Maria pudisti päätään: Korkeintaan voit tavata ihmisiä, ja niitähän
sinä kartat! --

Adelsvärd lähti vesille. Hänellä oli mukanaan maalausvehkeet. Hän
tirkisteli pilvien rakennetta -- alkoi maalata pientä väriluonnosta.
Eikä huomannut suuntaa, kun vuoksi vei purtta hitaasti S. Giorgio
maggiore'a kohti.

Työssään istuen hän hätkähti pahasti, kun kuului kova: Halloo!

Pikku Wrengle läheni pähkinänkuoren tapaisessa venosessa. Sitä hinasi
isompi gondooli -- Rigo!

Kohtaus oli kiusallinen ja välttämätön. Wrengle huusi:

Vihdoinkin sinut löytää! Kyllä piru aina omansa ottaa. Felldner komensi
minut euganealaisille vuorille. Siellä ei sinusta kukaan tiennyt
mitään. Kai hän lienee Lidon vesillä -- arvelin minä. Hain joka
sopesta. Niitä onkin riittämään asti. Viime päivät olen risteillyt
tällä kulkureitillä. Ja sain kun sainkin sinut käsiini. Nyt saat pitää
hyvänäsi kapakan siunaukset -- ison kasan terveisiä -- ja nuo kaksi
kirjettä! Ja kun näen, että pureskelet viiksiäsi ja toivot minut hornan
kitaan -- niin teen mieliksesi viimeiseen saakka. Ystävälläsi Rigolla
soudatan itseni oikopäätä takaisin rouva Appelsinan luo. Hän on nykyään
minulle armollinen, mutta aika vihainen sinulle. Toistaiseksi hän on
tehnyt sovinnon Otto Appelin kanssa. Appel kuuluu perivän rikkaan
tädin. Kyllä meille nyt tulee aita eteen joka miehelle -- jos oikein
tunnen kelpo Oton! Ja sinä lienet ruvennut pyytämään ankeriaita
jostakin täältäpäin? Toivotan sinulle hyvää onnea rysääsi. Saan lausua
kunnioitukseni madonnalle -- sille, joka on paalun nokassa! Muista
avata kirjeet! Näkemiin!...

Adelsvärd souti takaisin. Kaikki tuntui häneltä menneen pilalle. Tuo
Rigo oli hänen paha henkensä -- Venetsia oli löytänyt hänet, Venetsia
tulisi hänen saarelleen. Wrengle urkkijan perästä seuraisi koko joukko.

Iltapuolen viistot auringonsäteet polttivat. Lämpö oli sietämätön.
Kaikki oli sietämätöntä. Kirottu juttu, että hän oli ollut niin
varomaton!...

Saarta lähestyessään hän lepuutti airoa -- ja kömpi katoksen suojaan.
Silmiä kivisti auringon heijastus. Vielä pahemmin kivisti ajatella
ihmisiä, joista toivoi jo päässeensä rauhaan.

Hän otti molemmat kirjeet taskustaan, tarkasteli osotteita ... olisi
mieluimmin repinyt ne rikki lukematta -- ja aukaisi ensiksi rouva
Leontinan kirjeen.

Sujuva oli käsiala tällä kelpo rouvalla. Ja sujuva oli kirjekin.
Milloin "te", milloin "sinä". _Te_ oli vähemmän peitelty pyyntö -- se
kuului hienommalta. _Sinä_ oli tunteellisuutta ja hellää hyväilyä --
jonka piti tukea pyyntöä.

Hän alotti: Jos pyytäisin teitä auttamaan itseäni, etteköhän te
suostuisi? Pyydän teiltä lainaksi 300 frangia -- saanko? Te olette
melkein ainoa, joka tiedätte, kuinka hankalassa ja väärin käsitetyssä
asemassa minun täytyy elää. Minulla on muuan päämäärä, joka vienee
minut täältä pois. Minussa on kykyjä, joita tahdon kehittää. Mutta
varoja puuttuu. Auttakaa minua! Myöskin pikku tyttöseni -- lapsirukan
-- tähden, jonka hyväksi niin mielelläni uhrautuisin -- mutta enhän
koskaan jouda -- kun on niin monta huolta... Voi, jospa sinä voisit
ymmärtää -- kokonaan ymmärtää kaipuuni saada jälleen kietoa käteni
kaulaasi ja sanoa, kuinka äärettömästi pidän sinusta -- olinpa sanoa:
omasta pikku papastani ... voi, eihän minulla ole milloinkaan ollut
oikeata isää ja ystävää! Minä olin niin suuttunut ja surullinen, kun
sinua ei kuulunut. Nyt olen vain surullinen. Auta minua, tule luokseni
niinkuin silloinkin ... j.n.e. Jälkikirjotus (myöhemmin päivätty): Sinä
et tule. Minä olen taas ottanut huostaani rakkaan Otto rukan. Tahdon
häntä hoitaa. Mutta oveni on sinulle aina auki. Kerrotaan -- mutta sitä
en usko -- että hän saa periä vanhan tädin. Maailma on täynnä valhetta
ja tyhjää puhetta. Tule luokseni -- taikka lähetä ne vaivaiset 300
liiraa. Minä olen, sen te tiedätte, aina teidän kiitollinen, uskollinen
_Leontinanne_.

Felldnerin kirje oli hieman toisenlainen ja pitempi:

Ystäväni!

Olet meiltä lymynnyt. Se on oikein! Jos kerran aikoo valmistaa
yhtenäisen teoksen, niin täytyy olla yksin. Mutta onko kätkösi
saavuttamaton, se jääköön sikseen. Minä olen lähettänyt pikku Wrenglen
urkkimaan. Jos hän sinut tapaa, antaa hän sinulle nämät rivit. Älä
tuomitse häntä äläkä minua silti hirteen.

Yksinäisyys? Voiko sitä panna toimeen? Ei meidän päivinämme. Ei sen
vuoksi, että Wrengle kenties nuuskii sinut ilmi, vaan sinä itse nuuskit
joka päivä päätöstäsi epäluulo mielessä. Ethän sinä ole munkki,
ainakaan trappilainen. Nuori mies, 16-27 vuoden vaiheilla, vaikka olisi
ihan suomalainen, ei ole kuukausmääriä yksin. Vaan hän on madonnan
suojeluksessa. Sanokaamme: Neitsyen kohdalla.

No hyvä! Runoile, maalaa, uneksi -- ja usko, että elämä ympärilläsi
taukoo. Mitä hittoa siitä! Minä liikun, ystäväsi liikkuvat, lopulta
sinä itsekin alat liikkua, kun arka kohtasi kivistää. "Missä hammasta
särkee, siihen kieli koskee."

Me kyllä ymmärrämme toisiamme. Sinä olet kunnon poika, uljas mies
Runebergin rotua. Te ruotsalaiset Suomen miehet syöksytte kerran vielä
venäläisiä painetteja vastaan. "Puolan loppu." Ellei vain Venäjä sitä
ennen hajoa sisästäpäin.

Herra varjelkoon, en minä ennusta politiikkaa. Sitähän minä inhoan.
_Siinä_ sortuvat aina parhaat -- keskinkertaisuus korjaa sadon.

Minä puhun yksilön politiikkaa järjellesi. Sitä tietä myös sydämeesi.
Nuoren kyvykkään miehen sydämessä on enemmän järkeä kuin hän
uneksiikaan. Onhan yksinäisyysunelmasi jo särkynyt. Sinä et ole yksin
etkä siihen tilaan koskaan pääse. Goethen hieman suurisuisia sanoja
"ich war in meinem Leben tief einsam" ei tietysti ole pidettävä ihan
täytenä totena. Naisia kävi hänen luonaan alinomaa -- tuli ja meni.
Alussa ne piinasivat häntä, sitten lohduttelivat, aina auttoivat jonkun
matkaa eteenpäin. Hän palkitsi jokaista runolla ja päästi seuraavan
naisen "armollisesti" luokseen.

Hän olisi voinut kirjottaa: minä olin eläissäni nerokas poroporvari! --
ja osannut sillä naulan päähän.

Sinä et ole Goethe, itsesi ja muiden onneksi. Poroporvari mahdollisesti
olet, mutta ei sinusta ainakaan sitä tule.

Sinun pitää karkaista itseäsi, ystävä! Henkinen orvasketesi on liian
ohut. Pirunmoinen et ole -- mutta etkö tiedä, että taiteilijan täytyy
olla sentapainen hirviö kuin kirjassa "_la helle et la bête_"? Ei se
peto, joka ryömii kaunottaren edessä, vaan se, joka hänet syö.

Tämä on se pääsymaksu, jonka paholainen kerta kaikkiaan vaatii
palvelijoiltaan. Ja sinä _olet_ paholaisen palvelija -- taikka menet
hornan kitaan.

Minäkin alotin runoilijana -- kuten tiennet. Erosin vaimostani; hän oli
kaunis -- kuinkas muuten -- ja hyvä -- tarpeeksi -- ja lopulta me
tappelimme kuin lohikäärmeet Filisteassa. Jouduin kaksintaisteluun,
useampaankin, piti paeta, kuljeskella, ja viimein osuin tänne. Lääkäri
vei runoilijasta voiton. Jälkimäinen ei ole tappiosta pahoillaan.
Kunnianhimo ja taistelu olemassaolosta panee unohtamaan "haavat".
Elämää ja suruja pitää katsella niinkuin kaksintaistelija naarmujaan.

Entä sinä?

Sinunkin on pidettävä huolta, että voit olla kuin kaksintaistelija.

Etkö voi lyödä miestä kuoliaaksi? Eikö sinulla ole kilpailijaa? Lempo
vie, koeta edes löytää joku!

Minä voin sinulle sanoa, kuinka se vilvottaa! Vaan siitä ei enempää.
Auf und davon!

Sillä koskaan ei ihminen sido itseään _niin_ lujasti kuin uskoo.

Ensimäisen mallisi kanssa teit täällä asiasta pikaisen lopun. Olipa se
oikea mestaritemppu, että pääsit satimesta, minkä sinulle viritin.
Bravo! Katso, että pääset viimeisestä. Että pääset pois. Venetsia ei
ole terveellinen. Semmoiselle miehelle kuin sinulle on maailma avoinna.
Se on täynnä malleja.

Kunpa olisit lääkäri! Luovuttaisin sinulle puolet naispotilaitani.
Monet ovat kauniita, jotkut rikkaita, kaikki hysteerisiä. Vanhimman
poikani kasvatan lääkäriksi. Hän on jo saanut suoritetuksi muutamat
tyhmyytensä -- esiopintonsa. Perii sitten praktiikkani. Aluksi
helpomman puoliskon. Monimutkaisemman pidätän itselleni _usque ad
urnam_.

Suo sanojeni sattua mieleesi jonakin herkkänä päivänä. Tule takaisin
minun luokseni. Saat asua kotonani. Minulla ei ole povessani mitään
pikkumaista kateutta. Mallien annetaan mennä. Saat nähdä hienon
maailman naisia, eri kansallisuuksia. Ei vanhavenetsialaisia öitä.
Niitä vastaan olet karaistunut. Vaan herrasnaisia, ymmärrätkö? Ne eivät
ole sen sairaampia kuin että herra von Adelsvärd voi parantaa heidän
hysteriansa -- minkä on synnyttänyt taloudellisten huolten puute,
joutilaisuuden yltäkylläisyys. Minulla on muuan amerikatar -- _o, dio!_

Mutta saat tavata ihan nuoriakin -- koska kerran näyt, kuten esikuvasi
Don Juan Tenorio, antavan etusijan sille, joka on vasta _giovine
principiante_. Hiljakkoin on muuan virkatoverini lähettänyt tänne
Budapestista puolikasvuisen tytöntypykän, kuusitoistavuotiaan, jolla on
kokonainen herraskartano selässä -- ei jaksa käydä, ei seistä eikä
syödä -- vain loikoa ja imeskellä makeisia. Morbus hysteria!

Viikossa sinä hänet parannat. Hän on omasi. Ota hänet -- ja kartano
Karpaateilla!

Lisään: hän on pikkuinen, hento, hieno; sellainen suukkonen, joka näkyy
olevan luotu muutakin varten kuin makeisia syömään; tumma, tuuhea
tukka, herkkä sydän, orvokinsiniset, uteliaat silmät kuin enkelillä,
joka ei vielä ole tutustunut pimeyden ruhtinaaseen. No, runolija! --

Ja sitten muuan asia. Nyt puhuu lääkäri.

Älä kuvittele äläkä uneksi, että kansan lapset muka ovat terveitä --
herrasnaiset sairaita. Ne ovat kaikki sairaita meidän päivinämme. Ei
enää kukaan synny terveenä, ei matalassa majassa eikä kartanossa -- tai
rappiolle jääneellä luostarisaarellakaan. Älä pane tätä pahaksesi!

Lemmenkaipuu on lapsessa ja nuoressa naisessa samaa lajia kuin
kypsyneemmässä. Missä raadetaan kovasti, siellä se saadaan työnnetyksi
takaisin -- ja vaikutukset vähenevät.

Missä haaveillaan -- yhdentekevä, kartanossako vai saarella -- siellä
on nykyaikaisen naisruumiin rakenne niin heikoksi huonontunut, että
elimistö taipuu ja kuluu.

Ellei haavetta tyydytetä, on siinä hysteria kaikkine oireineen. Jos se
tyydytetään, tulevat oireet jäljestäpäin -- ennemmin tai myöhemmin.
Syyt ovat syvässä kätkössä, niinkuin sikiö äidissä. Seuraukset
ilmenevät aikanaan.

Kaikista näistä kärsimyksistä, jotka eivät juuri ole teeskenneltyjä,
ottaa runoilija ja taiteilija aiheita ihanteisiinsa ja kuviinsa -- ei
esiaikojen rehevästä terveydestä, vaan sairaudesta. Nykyaikainen taide
ei koskaan pääse täysiin voimiinsa, koska naisiltamme puuttuu kyky
vastustaa ajan suurta tautia hysteriaa. Tarttuupa se miehiinkin. Ei ole
enää niinkuin oli Jordaensin ja Rubensin päivinä, jolloin flandrilaisen
maalaistytön rotevat sulot voivat olla taiteilijan ihanteena. Me
kaipaamme kalpeata oliota, jonka ristitsemme sielullisilla
naisennimillä. Onhan minulla oikeus puhua nuoruuteni kokemusten nojalla
-- muuten olisin vaiti.

Sitten tekee nuorekas rakkautemme vararikon -- ennemmin tai myöhemmin.
Siitä, mikä elämässä on tervettä, on meihin miehiin jäänyt jotakin --
sano sitä vaikka eläimellisyydeksi tai elämän välttämättömyydeksi -- ja
se vaikuttaa haaveilua vastaan tämän kaikissa kuutamoisissa muodoissa.
Romahdusta ei voi välttää. Mutta ajan mittaan on hauskempaa istuskella
vararikkoisena kartanossa kuin saarella ... anteeksi, en minä tahdo
häiritä!

Muistuu vaan mieleeni muuan retki Canadaan.

Kerran seurasin näet puoliskoani n:ro 2 New-Yorkiin. Hänen oli määrä
antaa vierailunäytäntöjä sikäläisessä saksalaisessa teatterissä. Minä
kyllästyin pian amerikalaisten hölynpölyyn. Kaikkialla tuoksui samalta
kuin uudessa talossa -- käsityöläisten jäljiltä. Sieppasin pyssyn
olalleni, otin mukaani koiran ja pujahdin Canadaan.

Siellä jouduin oikeiden punanahkojen pariin. He tuoksuivat vielä
metsältä ja riistalta. Jaoin viinani vanhan ryppyisen squaw-akan
kanssa, joka oli ruosteenpunainen kuin puunjuuri. Eräänä iltana hän
katsahti minuun veristyneillä silmillään ja kysyi:

"Etkö ole 'Valloissa' koskaan tavannut poikaani?" --

En -- täytyi minun tunnustaa.

Hän katosi minulta erään kalpean naaman vuoksi. Koskaan en enää saa
häntä nähdä -- vaikka niin käskin varomaan!

Ja nyt toistan sinulle: varo, poikaseni, kalpeita kasvoja!

En ole eläissäni kyhännyt näin pitkää kirjettä. Tämä olkoon sinulle
ystävyyteni merkkinä.

                                             _Fedengo Felldner_.

Adelsvärd luki tämän kirjeen ristiriitaisin tuntein.

Jalkavaimon kirje -- semmoiseltahan se oli -- ei pystynyt häneen
vähääkään. Hellittelyä, tunteellisuutta ja 300 frangia ... se oli kovin
kehnoa. Leontinalle kelpasivat kaikki vaikutuskeinot -- kivulias pikku
tytär -- josta hän luultavasti ei lainkaan pitänyt huolta ... ja tuo
loppuosa, kun on toiveita jostakin perinnöstä -- ja "rakas Otto rukka"
-- jota hän oli joutunut hieman syrjäyttämään -- kun hänen kallis
pappansa ja ystävänsä oli tuonut valoa ja riemua murheelliseen
sydämeen ... uudistettu aviollinen yhdyselämä -- ovi aina raollaan
juhlan jatkoa varten!... Adelsvärd rutisti kirjeen myttyyn -- ja
levitti sen jälleen. Tahtoi säilyttää tämän asiakirjan.

Se voisi kenties joskus olla hänelle hyvänä varotuksena, jos sattuisi
heikko hetki.

Heikko, kelpo poika, Otto Appel. Rappeutunut, parantumaton ihantelija,
jonka silmät alinomaa avattiin -- ja joka itsepintaisesti ummisti ne
jälleen, pehmoisen ja hyvän sydämensä vuoksi!

Ovatko miehet tuommoisia? Millaisia siis naiset?

Mitä ihmettä Felldner oikeastaan kirjotti? Adelsvärdissä heräsi
suuttumusta. Se Felldner tuppaa aina opettamaan -- aina viskellen niin
mielellään henkevyyksiä!

Henkevyys tekee sydämen autioksi.

Ja sittenkin -- Felldnerillä oli suuri, lämmin sydän. Paatuneisuus oli
vain kotelo, jonne hän välistä piiloutui.

Niin laaja tuntemus "sairaan" naisellisuuden alalla -- kuinka helposti
se saattoikin näyttää väärin! Moni tiesi hänestä kertoa, kuinka
hienotuntoisesti hän auttoi naisparkoja heidän sukupuolensa
vajavaisuuksissa -- kuten kaikkien lääkärien tuleekin. Harvemmat
tiesivät, miten hänen kätensä otti ja antoi, varakkailta köyhille.
Runsas käsi, kauniit, valkoiset, varmat kädet -- toinen ei koskaan
tiennyt, mitä toinen antoi ja teki. Sellaisia ovat muutamien, vaan ei
kaikkien lääkärien kädet.

Adelsvärd suuttui itseensä, kun kirjeestä oli jotakin tarttunut hänen
mieleensä.

Hän piilotti sen taskuunsa, mutta siellä se kalvoi.

       *       *       *       *       *

Maria näki pian hänen kasvojensa muuttuneen. Ei sanonut mitään, mutta
silmät seurasivat häntä lakkaamatta.

Kuten aina, niin tänäänkin. Maria ei ollut koskaan hänen tiellään --
aina saapuvilla, missä tarvittiin, eikä häirinnyt hänen ajatuksiaan.
Tyttö eli tämän miehen elämää omituisella, itseensä sulkeutuneella
vakavuudellaan, johon tuli hymyä vain silloin, kun mies hymyili. Hän ei
elänyt Adelsvärdin ajatuksia; ne olivat hänelle vieraita eivätkä
voisikaan muuksi muuttua. Mutta hän huomasi joka kerta, milloin
Adelsvärdin mieli oli kokonaan hänessä kiinni, ja hänestä tuntui se
olevan hänen elämänsä -- ja hän antoi sen takaisin Adelsvärdille,
puhtaana, eheänä, niinkuin peilikirkas vedenkalvo antautuu silmälle.

Iltapäivä kului, painostavan lämpöisenä. Adelsvärd käveli edestakaisin
pitkin käytäviä kivipöydän lähellä, polttaen yhtä mittaa pieniä
savipiippuja. Armenialainen tupakka lennätti savupatsaita hiljaiseen
ilmaan. Meri oli ihan tyyni, lämpö kuin heikosti häälyvä huntu, joka
pian kävisi kullanhohtavaksi.

Adelsvärd pyyhkieli otsaansa; tupakka poltti hänen kitalakeaan;
puutarhassa ei liikahtanut ainoakaan oksa eikä lehti. Ei ääntäkään. Ei
muuta kuin Marian kevyttä, kiireistä sipsutusta, kun hän
juhlavaatteisiin puettuna toi juotavaksi kylmää sitruunavettä ja laski
sen penkille.

Juo! sanoi Maria. Sinulla näkyy olevan kova jano. Tänään on niin ihanan
hiljainen ilta!

Liian lämmin, enkä voi tehdä työtä! mutisi Adelsvärd, katui
hajamielisyyttään ja hymyili kiitokseksi.

Maria hymyili myös:

Nyt on aika tuolla! Ja hän osotti kädellään suurta, punaista aurinkoa,
joka vieri hehkussaan ja näytti palavan taivaanrannalla.

Muistatko -- sanoi Adelsvärd -- kun istuit täällä viluissasi juuri
tähän aikaan -- kun olit hyvin pikkuinen Maria -- kiedottuna
huiveihin?...

Siitä on jo kauvan! vastasi Maria ja katseli kysyvästi alaspäin pitkin
pukuaan ... ja katsahti taas ylöspäin ja suoraan hänen silmiinsä.

Adelsvärd silitteli hänen hiuksiaan ja taputti poskelle, mutta
ajatukset olivat muualla.

Sitten he yhteisvoimin siirsivät maalausjalustan sinne ja samoin ison
pastellipahvin.

Siinä "seisoi" Maria kivipöytään nojaten, sylissä kukkia, loput maassa;
silmät tavottivat uneksien kaukaisuutta.

Adelsvärd istuutui, pani piipun pois, katseli kauvan Mariaa -- ja
piirrostansa...

Äkkiä hän tarttui maalausrättiin ja pyyhkäsi pahvista pois
pastellivärit ja hiilen -- pesten piirroksen putipuhtaaksi kaikista
työn jäljistä.

Se sävähytti Mariaa. Hän ei sanonut mitään -- mutta Adelsvärdin taas
istuessa kumartuneena hän heristi pikku nyrkkiään Venetsiaa kohti.

Adelsvärd oli kuitenkin huomannut tämän liikkeen ja sanoi:

Se ei kelvannut. Se ei käy tällä tapaa! --

Hän sytytti piippunsa, käveli edestakaisin kuten äskenkin --
pyyhkiellen otsaansa, ajatellen saamiaan kirjeitä.

Molempia. Ne punoutuivat toisiinsa -- hän ei saanut niitä erotetuksi.
Alinomaa tuli mieleen Leontina -- malli -- jota hän turhaan haukkui
"hävyttömäksi". No niin, se oli malli, hävyntuntoa vailla; hän muisteli
sen muotoa ja väriä -- ei sen syleilyä. Tunsihan hän, minkähintainen se
oli. Mutta hän huomasi, kuinka kiihkeästi teki mieli maalata lihaa ja
verta.

Sitten oli Felldnerin "kalpeat kasvot". No niin, hän tarkotti kai
kalpeita unelmia, joilta puuttuu tosiolemus. Pikku Mariaa.

Kalpea hän on, pikku Maria, viehättävän kalpea; mutta onhan hän jo
aikoja terve; _hän_ ei ole sairas ... ja jos Felldner toisi tänne
epäuskonsa ja hysteriansa, käskettäisiin hänen niine hyvineen mennä
tiehensä.

Jyrkästi. Mennä hän saisi ja samalla koko se papisto.

Maria oli oikeassa, kun puristi kätensä nyrkkiin tuota tukahuttavaa
Venetsiaa vastaan. Olisi vain pitänyt heristää sitä hänelle,
Adelsvärdille itselle.

Sillä nyt hiipi esille pikkuinen tytöntypykkä -- jolla oli makeissuu,
orvokinsiniset silmät, pistosta selässä -- ja kartano selässä. Ei,
vaikka piru perisi, ei! Adelsvärd polki maata, satutti omaan jalkaansa,
pyörähti ympäri kantapäällään ja huusi: Maria!

Tyttöä ei näkynyt -- oli juossut tiehensä, lymynnyt.

Hysteriaa! kiehui hänen mielessään. Felldner on oikeassa, Felldner on
mies -- minä olen houkkio, ajan tauti on merkinnyt minut, meidät
kaikki. Helvettiin päin!...

Maria! huusi hän taas. Heitä mokomat lapsellisuudet. Tule nyt heti!...

Ei vastausta. Oli tullut hämärä. Hänen silmissään vain häämötti
puutarhan käytäviä. Hän retkahti raskaasti penkille ja joi koko
vesiruukun. Hiki virtasi hänen otsaltaan. Pikainen suomalainen veri
kiehui hänessä -- häntä itseään vastaan.

Vähitellen hän sai mielensä tyyntymään. Piippu sytytettiin. Vahatikun
hohde valaisi tuhottua teosta.

Se oli tuhottu -- ei oikusta -- vaan siksi, ettei se tyydyttänyt häntä.
Pieni tyttö, puettu niin tai näin, tuijottamassa tyhjään. Se oli
samantapainen kuin sadat "italialaiset" kuvat. Sellaista tyhjyyttä
voisi ken hyvänsä kuvata niinkuin hänkin. Ja Passini vielä taitavammin.

Mutta entä nyt? ja millä tapaa? Kuinka saari näin oli muuttunut? Missä
se nyt oli -- ja hänen ensimäinen syvä hiljaisuuden ja yliluonnollisen
kaipuun tunteensa?

Missä oli pikku Maria? Olihan Maria sittenkin hänen mielessään --
täytti sen kokonaan välittömyytensä viileänpuhtaalla hengellä! Terve
hän oli, ruumiin ja sielun puolesta, vastapuhjennut kuin kansanlaulu.
Kaihomielinen, rehellinen murheessaan ja hillityssä ilossaan. Venetsia
valehteli! --

Venetsiassa oli jotakin, mikä ei valehdellut. Nyt se loisti näkyviin.
Paisui suuremmaksi ja kirkkaammaksi. Mursi pensaiden tiheikön --
säteili sypressien läpi ja ohitse -- heittäen pehmoisia varjopiirteitä
mutkikkaille käytäville, ruohostoon ja murattiin. Puutarha ikäänkuin
vapisi ylimaailmallisesta onnentunnosta kuun hellässä syleilyssä.

Monta ihmeellistä kuutamoiltaa oli Adelsvärd nähnyt laguunien
tienoilla. Niin puhdasta ja kaunista kuin tämä oli -- ei koskaan. Hän
seurasi levollisia varjopiirteitä vihertävänvalkoisella pahvilla.
Hukkaan pyyhitty työ tuntui astuvan jälleen aavemaisesti esille -- ja
siitä tuli pienen kalpean kaunottaren kuva sellaisena, joksi hän sitä
oli ensin uneksinut. Todellakin: hänen mielikuvituksensa kykeni
pitämään kiinni unelmasta, näystä.

Hän ei ollut oikein selvillä aikeestaan, kun kouraisi
pastellilaatikosta ... ja käsi kuljetti liitupalasia pitkin pahvin
pintaa. Kuuvalo oli kyllin vahva häntä opastamaan. Siinä muovaeltiin
puoleksi sokkosilla, voisi sanoa -- mutta niinkuin viiriäinen häkissä
hänkin osasi sinne päin, mitä etsi.

Yö oli lämmin; hän heitti yltään puseronsa yhä syvemmin kiintyneenä
luomistyöhönsä. Ei kaivannut mallia, ei edes muistanut, että oli sitä
koskaan ennenkään tarvinnut. Ensi kerran hän nyt tunsi itsensä täysin
vapaaksi "uimariksi", joka hellittää kiristetyn köyden ja liitelee
syvemmille vesille itseensä luottaen.

Ja silloin -- yhtäkkiä ... ei, ei hän siitä hämmästynyt, kun jokin
suhahdus pakotti hänet katsahtamaan kivipöytää kohti.

Hän oli jo keskellä näkyjen maailmaa.

Ja siellä oli näky.

Pöydällä istui aivan nuori alaston nainen, hiukan kumartuneena
eteenpäin, toinen kyynärpää nojaten polveen, käsi leuvan alla. Pöydän
laidalta ulottui tummaa vaatetta penkille asti, jolla jalat lepäsivät.
Tätä verhostinta vasten kävivät ruumiin alaosan piirteet ilmiselviksi,
kun taas pään ja vartalon taustana oli synkkiä sypressejä.

Kasvot täydessä kuuvalossa. Marian kalpeat piirteet, yksitellen.
Unessakävijätär, joka on jäänyt lepäämään. Silmät suurina auki -- ei
tuijottavina, ei hakevina -- katsellen kauvas, laajalle äärettömyyteen.

Marian ilmeissä ja piirteissä ei näkynyt pienintäkään liikahdusta, joka
olisi ilmaissut, mitä hän ajatteli ja tokko hän ajatteli mitään. Suun
ympärillä vain heikko hymy, värisevä kuin kuun sanomaton kaihomieli.

Adelsvärd laski kädestään pastellit -- kumartui eteenpäin ja kuiskasi:
Maria?...

Tyttö ei hievahtanut.

Hän polvistui, suuteli Marian jalkaa -- katsoi ylöspäin: Onko
mahdollista?...

Ei vastausta.

Maria! -- sanoi hän ja otti taas käsille pastellit -- älä millään
ehdolla liiku -- Pysy siinä!...

Se oli tarpeeton pyyntö. Maria istui liikkumatta -- katsellen --
huulilla tuo surumielinen hymy, joka värisytti Adelsvärdin sydäntä.

Näytti siltä, kuin Maria _olisi_ pelkkä kuva.

Adelsvärd käytti liituaan -- kiireesti, hätäisesti, innostuksen
kuumeessa, ikäänkuin hänelle olisi mitattu aikaa minuutittain -- jotka
eivät koskaan palautuisi.

Näinä minuutteina kohtasi kaksi sielua toisensa -- kenties enää
uudestaan yhtymättä. Adelsvärd katsoi häneen eikä katsellut _häntä_. Ei
piirtänyt hänen mukaansa -- vaan piirsi näkyä hänen kauttaan -- elämää,
joka alusta asti oli tuomittu jäämään ikuiseksi arvotukseksi...

    ei syntynyt -- ei voi kuolla.

Hänen silmissään rupesi hämärtämään. _Sen_ arvotuksen lävitse hän ei
päässyt. Aivot kieltäytyivät kulkemasta edemmäs -- mutta kuvan hän oli
saanut alotetuksi ... sitten vaipui hänen kätensä.

Maria liikahti, kääri tumman vaatteen ympärilleen, astui hänen
luokseen, nojasi tuokion aikaa hänen olkaansa vasten -- katsahti
loistavin silmin hänen tummiinsa -- tarttui hänen käteensä ja pani sen
päänsä päälle.

Minä siunaan sinua! kuului Adelsvärdin huulilta.

Silloin Maria juoksi nopeasti taaksepäin, puiden väliin -- kotia kohti.



IX.


Adelsvärd ei seurannut. Eikä piirtänyt. Jäi kuvan eteen -- sitä
katselematta -- ja istui siinä kauvan, kauvan.

Tämä yö -- ajatteli hän -- ratkaisee jotakin elämässäni, ratkaisee sen,
mikä on määrätty ilmenemään taiteena. Mitä olen ennen tavotellut, se ei
ole saanut sellaista muotoa, joka voisi ilmetä eheänä tunteena, eheänä
havaintona.

Kenties _kuolen_ pelkästään taiteilijana, koska minussa ei ole kykyä
mahdottomaan, koska sorrun ylivoimaa vastaan?

Kun spartalaiset Termopylen luona saarrettuina luopuivat taistelusta,
vaan ei _taistelemasta_, menivät he solan ulkopuolelle, koristettuina
ja voideltuina kuin juhlaan.

Minä tahdon koristaa elämäni.

Tahdon taistellen syventyä suuren kysymyksen ratkaisuun: malliko vai ei
mallia?

Mutta tämä kysymys ei ole eikä voi olla yksinäinen. Siitä johtuu
ratkaisu kahden suuren välillä: mieselämä -- naiselämä?

Kuinka pitkälti ja kuinka paljon miehen pitää kyetä itseltään
kieltämään juuri sitä onnea, jota tuottaa omistus?

Kun mies omistaa naisen -- tappaa hän ihanteensa.

Onko tämä oikea johtopäätös?

Taiteilijana on siinä oikein ajateltu.

Mutta myös miehenä, miespuolisena olentona! "Syntiinlankeemus" onkin
alkuperäisessä terveessä merkityksessään kummankin lankeemus, miehen ja
naisen. Voimme kieltää, verhota, "koristaa" rakkauselämäämme kaikilla
tavanmukaisilla vehkeillä -- mutta paratiisin portti on kantapäämme
takana. Matkallamme odottaa meitä perhe, lapset, yhteiskunta, sodat --
ja kuolema.

Entä taiteilija?

Jos hän ratkaisee asian taiteessaan niin, ettei malli saa olla sen
ytimenä -- silloin hän on jo hyvällä alulla jäämään naisen omistusta
vaille. Kirkastamaan naista. Älä tule sanomaan, että miehen on pakko
nauttia -- ja sen vuoksi langettaa nainen! Yhtä hyvin hänen voisi olla
pakko tappaa -- koska kerran on syntynyt petoeläimeksi!

Se taiteilija, joka nauttii naisen kauneudesta ja sulosta kuin pyhästä
näystä -- on suurempi sitä miestä, joka ottaa naisen ruumiin
saaliikseen.

Taiteessa ei, niin sanoaksemme, merkitse naisen ruumis. Sehän on
luontoa. Mutta taide ei voi eikä saa kuvata luontoa sinänsä -- sitä
vain heijastaa.

Uudenaikaista Marian-palvelusta _voi_ kuvitella taiteessa. Keskiajan
syvällisyys ja itsensäkieltämys loi madonnan. Koskaan ei ole tullut
sitä viestiä, että nuori, puhdas nainen ei muka ennemmin valitsisi
sielunsa vapautta kuin ruumiinsa orjuutta. Nuori, koskematon nainen
_on_ näky -- anna hänen siis jäädä sinne, missä on!

Ylös, taiteilija! ja taistele tämän näyn puolesta, niinkuin
spartalaiset taistellen puolsivat vapauttaan ja sen pyhiä lakeja.

Korista elämäsi! Mutta silloin sinun pitää valita jompikumpi: nainen
tai naisihanne -- Venetsia tai luostarisaari -- alennus Leontina-mallin
luona tai ikuinen elämä Maria-näyn juurella.

Minä olen valinnut!

       *       *       *       *       *

Aamupuolella seuraavaa päivää kulkivat Adelsvärd ja Maria käsitysten
pitkin puutarhan käytäviä.

He eivät puhuneet toisilleen. Heissä ei ollut puhumisen tarvetta.
Milloin Maria seisahtui tuokioksi, poimiakseen kukan, tai kumartui
irrottamaan helmaansa, joka oli tarttunut johonkin kiinni, katseli
Adelsvärd häntä ja painoi mieleensä jokaisen pikku liikkeen.

Milloin Maria katsahti häneen, oli yöllinen kuutamoloisto jäljellä
silmäyksessä, joka oli kuin hienon udun takana. Muuten katse oli
avomielinen, sotkeutumaton; se ei ajatellut taakse- eikä eteenpäin.
Riippui vain kiinni hänessä, otti loistoa ja levollista iloa hänen
kauttaan -- niinkuin hieno pilvi leijaten kietoutuu kuun ympärille.

Myös Adelsvärdiä vallitsi viime yö -- suuri murros. Heidän teki
mielensä alati pitää toisiaan kädestä. Heistä tuntui, kuin olisivat jo
aikoja päässeet kaikesta kahlehtivasta irti.

Silloin kutsuivat molemmat vanhukset -- hiukan kovaa -- Mariaa
luokseen. Piti muka tulla auttamaan heitä työssä.

Vastoin tapaansa Maria ei juossut, vaan astui hitaasti. Ja mennessään
katsoi kauvas taakseen.

Adelsvärd katsoi hänen jälkeensä ja kuunteli puutarhurin asunnolta
kajahtelevia ääniä. Siellä kuuluttiin nuhtelevan. Maria ei vastannut.

Nyt, kun Adelsvärd rupesi muistelemaan, tuntui hänestä vanhusten olento
viime aikoina muuttuneen. Tänä aamuna he olivat tirkistäneet häneen ja
vetäneet punareunaiset silmänsä takaisin, lyhyesti toivottaen: hyvää
päivää!...

Tokkohan he olivat viime yönä olleet puutarhassa?

Häneen ei kuulunut, missä he olivat olleet tai mitä nähneet! -- ei
niin, että hän olisi tiennyt tehneensä pahaa, mitä nyt koettaisi
mielessään tukahuttaa. Hän vain ei lainkaan heistä välittänyt. Hän oli
ihmisistä erossa -- samapa se, oliko niillä hänelle mielessä ystävyyttä
vai ei. Jos rupeisivat häntä jostakin moittimaan, tekisi hän samoin
kuin Maria: ei vastaisi.

Hän ja Maria olivat kotiutuneet tähän puutarhaan -- muut eivät. Jos oli
olemassa Jumala ja tämä astuisi esille puiden takaa, siunaisi hän
heitä.

Adelsvärd ei epäillyt. Hän ja Maria olivat saaneet tuntea tuulahduksen
jalkainsa alla puhaltavasta ijäisyydestä -- maa oli väistynyt.
Adelsvärd rupesi järjestämään itselleen työhuoneeksi tyhjää vajaa, joka
nojasi vanhan luostarikirkon seinää vasten.

Sinne hän pingotti palttinan, valmisti tärpättivärinsä ja siirsi
alotetun piirroksen pahvilta kankaalle.

Valon hän järjesti niin, että huoneeseen pääsi vain yksi juova
aurinkoa. Hän aikoi puolihämärässä maalata koko päivän; illalla
maalaisi ulkona puutarhassa, niin kauvan kuin riittäisi kuutamoa.

Yhtä hän ei tahtonut: sitä, että uudistettaisiin yöllinen istunto
kivipöydän ääressä. Ne silmänräpäykset oli jätettävä ainokaisiksi,
syvään, haihtumattomaan muistiin -- ja tästedes hän tahtoi luoda
kuvaansa, näkyänsä, kuin kaukonäköisen unen vallassa.

Sukupolvien tietoisuuteen -- ajatteli hän -- on "syntiinlankeemusta"
soitettu, laulettu ja päntätty, kunnes olemme ruvenneet tuntemaan
rikoksen painostusta, jos vain _ajattelemmekaan_ alastonta naista.

_Ajatellen_ nuoren, koskemattoman naisen ääretöntä ulkonaisen ja
sisällisen kauneuden rikkautta tahdon etsiä renessanssi-työlleni
pohjaa. Ja sitä työtä katsellessa ja arvostellessa saa yleisö näyttää
oikean karvansa ja myös tuntea itsensä -- jakaantuneena, kuten sen käy,
kelvollisten ja kelvottomien leireihin.

Jälkimäisiä ei silloin ilmesty kovinkaan monta -- tuumi hän lopuksi,
uljaasti hymähtäen.

Hän työskenteli innostuneena. Ulkona vallitsi puolipäivän lämpö ja
lepo. Hän heitti yltään enimmät vaatteensa. Hän ei kärsinyt
keskeytystä, ei lämmön eikä levon vuoksi.

Nyt kuului vajan ulkopuolelta sekavia ääniä. Ne likenivät häntä
takaapäin ja pitkin kirkonraunioiden muuria. Joukossa tuntui olevan
Rigon ääni.

Se oli harmillista ... mutta pian hän taas oli kokonaan kiinni
työssään.

Iltapuolella rupesi väsyttämään, ja hän levähti. Puutarhaan
kurkistaessaan hän ei nähnyt ketään. Hän astui kaivolle, niin alastonna
kuin oli, nosti kirkkaan vaskisangon, kaatoi päälleen vilvottavaa
vettä, pukeutui ja veteli piipullisen lähimmän pensaikon siimeksessä.
Häntä alkoi raukaista; hän näki puolittain unta -- jotakin sekavaa,
kamalaa sotkua: veneitä, jotka upposivat pohjaan -- pitkän jonon
Leontinoja, jotka istuivat alasti, ihmisennäköisiä pingviinejä auringon
paahtamalla rannalla huitomassa liian lyhyillä siipikäsillään ja
hoilaamassa pikku Wrenglen sotilaslauluja -- joll'aikaa taaempana
tappeli puolihumalaisia miehiä -- ja pikku Marialta kuului kimakka
"Auttakaa!"...

Hän heräsi, nousi jalkeille päästään pyörällä ja viluissaan, ravisti
harmistuneena unen aivoistaan -- ja astui vanhusten luo keittiöön,
jossa he ääneti tarjosivat hänelle illallista toisiinsa vilkuen.

Hän ei ollut mitään huomaavinaan -- syöden yhtä äänetönnä kuin hekin
häntä katselivat.

Pöydällä oli maljassa tuoreita kukkia.

Hän silmäsi heihin kysyvästi?...

Ne toi pikku Maria -- sanoi muori ja päästi suuren, huolestuneen
huokauksen litistyneestä rinnastaan.

Adelsvärd kysyi, missä Maria oli.

Se on jo mennyt nukkumaan kamariinsa. Sen tuli pää kipeäksi, kun
puutarhatyössä oli niin kovin kuuma! --

Miksi te teetätte hänellä työtä keskipäivän helteessä? _Niin_ vahva ei
hän ainakaan ole! sanoi Adelsvärd moittien.

Muori peräytyi hieman yskien.

Vanha puutarhuri vastasi hartioitaan kohauttaen: Me olemme köyhää
väkeä, herra!

Hetken kuluttua hän otti esille kokoon käärityn nenäliinan, aukaisi sen
hitaasti -- ja laski pöydälle Adelsvärdin eteen veitsen.

Adelsvärd tarkasteli veistä, siroa asetta, varmaankin espanjalaista
tekoa, jonka käyrään sarvivarteen oli uurrettu koristeita.
Sirpinmuotoinen, eteenpäin koukistettu terä päättyi pitkään, kiiltävään
kärkeen. Se aukeni ja pysyi jäykkänä teräsjousen varassa, jossa oli
kolme pahaenteistä naksahdusta.

Siro ase ja vaarallinen terä -- sanoi Adelsvärd -- ja koetteli jousen
naksahduksia.

Eikö herra tahtoisi sitä ostaa? kysyi ukko.

En minä enää kokoile tuommoisia; onhan minulla tukeva keppini, jos
kaipaan seuralaista -- vastasi Adelsvärd. Mistä veitsi on teille
joutunut? --

Muuan vieras on sen jättänyt tänne myytäväksi -- kuului kiertelevä
vastaus.

Vieras? Tottahan muistatte sopimuksen, ettei tänne saisi tulla ketään
vierasta! --

Silloin ukon täytyi tunnustaa, että vieras oli Rigo. Hän tarvitsee
rahaa, herra! --

Vai niin? Minä taas luulin, että ystäväni _Rigo_ on näinä aikoina
korjannut taskuunsa runsaasti rahaa. _Minut_ hän on kyninyt. Minä en
välitä hänestä enkä hänen veitsestään. Ja Adelsvärd sysäsi sen luotaan.

Ostakaa nyt kuitenkin, herra! Rigo meidän sukulaisemme. Kelpo soutaja
-- senhän tiedätte itsekin! Ja nyt hän tahtoo perustaa oman kodin! --

Tehköön mielensä mukaan! sanoi Adelsvärd jurosti. Hänen oli vilu, hän
tunsi kylmiä väreitä niinkuin herätessään puutarhassa, ajatteli vain
sitä, että saisi jälleen nähdä Marian ja pääsisi työhönsä käsiksi.

Hän keräsi viimeiset juustonmurut, pani ne salaattilautaselle --
huuhtoi kurkusta alas vedensekaisen viinin siemauksella: Jaha, nyt
siitä on päästy!...

Ukko haki avukseen muorin, peräytyen nenäliina kädessään. Muori ryntäsi
taas paikalle esiliinannippu suunsa edessä.

Adelsvärd pyöritti itselleen paperossin, katsoi häneen tiukasti,
hillitsi pahoinvointinsa ja tiedusti: Miksi te olette muuttuneet minua
kohtaan? Jos on mitään valittamista, niin puhukaa suunne puhtaaksi!

Madonna mia! yskäsi muori. Ei tuon taivaallista! Herra maksaa
sopimuksen mukaan -- ja -- mutta...

Mutta mitä? --

Kun ei oikein tiedä, miten kauvan herra viipyy täällä!...

En minäkään tiedä! Viivyn täällä niin kauvan kuin maalaan Mariaa. Nyt
olen alottanut oikein todenteolla! --

Hän puhalsi savun luotaan. Hänelle alkoi jo selvitä, mitä oli tulossa.
Muori huohotti vaivaista henkeään, istuutui tuolille häntä vastapäätä
-- ja kummassakin punareunaisessa silmässä oli kiiluva pilkku -- toinen
pikkuinen, joka näytti viekkaasti utelevan -- toinen isompi täynnä
hurskasta antaumusta Jumalan huomaan.

Niin, sanoi muori rohkaisten mielensä -- kyllähän minä sen huomasin
viime yönä puutarhassa. Ja samaa olen jo aikoja sanonut ukolle: siitä
tulee kerran tosi eteen! --

Adelsvärd ei vastannut, vaan katseli eukkoa rauhallisen kysyvästi.

Muori jatkoi -- sen enempää kajoomatta puutarhaan ja näkemäänsä: Siksi
me tahtoisimme tietää, milloin herra on aikonut matkustaa? Nyt on
keskikesä -- ja täällä tulee varmaankin liian kuuma olla. Herralla on
kai myös rouva, joka odottaa? Meidänkin pikku Maria aikoo mennä
naimisiin!

Tämän viestin hän singautti vasten Adelsvärdin kasvoja kuin ampuen.
Samalla hän kätki silmänsä; ne eivät uskaltaneet katsella vaikutusta.

Adelsvärd punastui ihan hiuksenrajaan, nousi seisaalle, marssi
edestakaisin -- pysähtyi taas ja painoi otsaansa pihtipieleen, josta
auringonvalo oli luopunut; kääntyi sitte muoriin päin ja sanoi
hillitysti: Mitä te oikeastaan kerrotte Mariasta? --

Muori nyökkäsi herttaisesti:

Marialla on kosija ... hyväinen aika, miksei hänellä olisi ... kenties
useampiakin?

Ehkä niin -- keskeytti Adelsvärd -- itsehän Maria saanee sen määrätä?
Mutta _minä_ tahdon hänet maalata -- hän on minulle välttämätön...
Kyllä minä siitä maksan teille -- en _hänelle_, vaan teille --
ymmärrättekö? -- Minä maksan, mitä vaaditte -- ja jään tänne! --

Enempää hän ei jaksanut puhua. Ääni värisi. Silmiä huimasi.

Muori siristi silmiään ja sai sanotuksi: Rigo...

Jaa jaa, Rigo -- tietysti! huusi Adelsvärd ja iski rystynsä ovipieleen.

Eukko jatkoi -- nyt _täytyi_ suorittaa taistelu loppuun: Rigo on käynyt
tyttäreni kotona; saanut suostumuksen häneltä ja hänen mieheltään -- ja
Marialta myös!...

Se on vale! kajahti yläkerroksen ovelta. -- Rigo valehtelee -- ja sinä
valehtelet, muori; minä sanoin sen Rigolle eilen ja tänään -- sanoin,
etten suostu, en ikipäivinä! Te valehtelette jok'ainoa -- koko Venetsia
on valetta täynnä!

Maria ilmestyi keittiöön. Hän ei ollut kalpea -- hän oli valkoinen.
Hänen sieraimensa värisivät, ja pikku ruumis vapisi; hän heittäytyi
sille tuolille, jolta Adelsvärd oli noussut; polvet tutisivat hänen
allaan; silmät paloivat muoria kohti, joka säikähtyneenä väistyi
kauvemmaksi...

Minä lähden kotiin äidin luo -- sanoi Maria vihdoin, puoleksi
Adelsvärdille, puoleksi muorille -- en minä voi olla täällä ilkeiden
ihmisten kanssa. Jos tämä herra matkustaa Torcelloon, saa hän siellä
puhua isälle ja äidille. Jos hän tahtoo viedä minut kotiaan omaan
maahansa, niin minä lähden hänen kanssaan. Sanokoon äiti ja isä mitä
tahansa -- minä seuraan häntä, jos hän tahtoo! --

Hän tahtoo! sanoi Adelsvärd ja tarttui Mariaan, joka oli
suistumaisillaan tuolilta maahan. Molemmat vanhukset kuuluivat
nyyhkyttävän suljetun oven takana makuusuojassaan.

Anna minulle anteeksi -- anna anteeksi! pyysi Maria Adelsvärdiltä. Minä
en ole voinut tätä välttää. Sinun ei olisi tarvinnut tietää mitään. Ne
ovat kiusanneet minua jok'ikinen, kun et vain sinä nähnyt, ihan siitä
päivästä saakka, kun olin terve ja pääsin puutarhaan. Mutta nyt ei enää
kukaan saa minua piinata. Minä lähden kotiin -- sinne, missä on
malariaa. Ja sinä matkustat omaan maahasi -- sinne, missä illat ovat
valoisia ja naiset vaaleita. Ja siellä sinä taistelet ratsumiehiä
vastaan -- eikö niin? Kulta -- kulta, niinhän se on sallittu!...

Hän ei itkenyt, ei valittanut -- lohdutti toista.

Adelsvärd piti häntä sylissään:

Maria, minä matkustan Torcelloon. Itsehän sinä sen sanoit. Puhun
vanhempiesi kanssa -- sinä seuraat minua kotiin ... niin, pikku
Maria! -- --

Maria irtautui hänestä hiljaa ja ravisti päätään: Sen minä sanoin vain
muorille ja vaarille. Tiedäthän sinä, että se on sinulle mahdotonta.
Mitä minä sinun maassasi? Minä en osaa mitään -- en muuta kuin puhua
sinun kanssasi. Kaikki nokkivat minua siellä, missä sinä asut. Viimein
sinulle jää vain vaivainen viiriäinen. Se on sokea -- ja kuolee.

Mutta kuule! Ollaan vielä muutamia päiviä yhdessä. Rigo ei tule
takaisin. Hän sai tarpeekseen! Tänne ei tule ketään.

Sitten mennään kumpikin kotia. Muistelemmehan me aina kuitenkin
toisiamme. Ja sinä maalaat -- yöllisen kuvan. Paraiten ja kauneimmin,
kun et minua näe, vaan ainoastaan ajattelet. Etkö usko, että olen
ymmärtänyt paljon siitä, mitä kerroit? Ja mitä et sanonut, sen olen
nähnyt kasvoistasi. Luuletko minua lapseksi, kun olen niin pikkuinen?

Maria kumartui hänen puoleensa ja suuteli hänen kättään hellästi ja
kauvan.

Ei -- sanoi Adelsvärd murtuneella äänellä -- et sinä, Maria, ole lapsi,
sinä olet nainen.

Mutta sydämeni halkee, kun puhut sillä tapaa ja suutelet minua näin! --

Maria jätti suutelemisen -- kiersi käsivartensa hänen kaulalleen,
taivutti hänen päätään alemmas ja kuiskasi: Yöllä soudetaan kauvas
vesille ja viedään kukkia jumalanäidille!



JÄLKIKIRJOTUS.

Laatinut Vilh. Andersen.


_Holger Drachmannin jättämistä papereista tavattiin yllä olevan
kertomuksen käsikirjotus, joka valmiiksi korjattuna täytti 142
arkinsivua. Siinä on kertomuksen yhdeksännen luvun jälkeen, johon tämä
julkaisu päättyy, seuraava alku kymmenenteen_:

Mutta madonnalle paalun nokkaan ei saatukaan viedyksi kukkia. Sillä
jokin muu sai heidät valtaansa.

Molemmat tunsivat, että mieli oli raskas ja voimat väsyneet; milloin
heidän silmäyksensä yhtyivät, olivat he katselevinaan toisiaan hunnun
lävitse; jos puhuivat toisilleen, kuului ääni tulevan jostakin kaukaa,
ja sanat olivat kuoleutua huulille. Heidän kätensä olivat koskettaessa
nihkeitä ja kylmiä; alakuloisina he antoivat niiden vaipua -- --

_Loppu puuttuu. Sen sijaan luettakoon_ [Alkukielellä runomuodossa.
_Suom. muist._]:

Näitä Kukkia, jotka sain sairaalta lapselta, kannan nyt povessani --
oleandereita, orvokkeja, laakereita. Ja ne kutovat siellä verkkoaan
niin hiljaa, niin salaa, mutta pian se kietoo minut silmuihinsa. Pääni
on raskas, ja mieli tekee jonnekin mennä, vaan minne? -- Takaisin
saarelle, missä lapsi poimi kukkia ja antoi kyllyydestään:
oleandereita, orvokkeja, laakereita. Kaikki aistit painuvat niin
makeaan lepoon, ja tähdet loistavat kahta kirkkaammin, kun kuljen
rannalla yksinäni. Sulotuoksuinen suudelma ja laakeriseppele -- pois,
rauhattomat ajatukset! Ne ovat vaarallisia kukkia -- ne tekevät
hedelmää. Voi, se lapsi oli niin varttunut -- ja niin kaunis! --

_Tämä on kolmas ja viimeinen kappale runoelmaa "St. Elena" (s.o. Santa
Elena, pieni saari Venetsian yleisten puistojen kohdalla) kokoelmassa
"Sange ved Havet" -- Venetsia 1877. Siinä on myöskin, melkein sana
sanalta, ensimäinen säkeistö sitä runoa, joka esiintyy sivulla 139.

Suorasanaisesti on tämän kertomuksen aihetta käsitelty seuraavissa
kirjotelmissa: "Et Brev" (teoksessa "Vildt og Tæmmet" v. 1881; Poetiske
Skrifter V, 108-117) ja "En Erindring fra Venedig" (teoksessa "Det
nittende Aarhundrede", tammik.-helmik. 1877, s. 182-227, varsinkin 219
ja seur.), jonka loppu kuuluu_:

Se [Tarkottaa tapausta, jolloin kaksi rakastavaa lopetti päivänsä
eräässä Venetsian hotellissa.] oli kauvan aikaa mielessäni, ikäänkuin
aivoissani olisi lakkaamatta humissut sama sävel. Päästäkseni siitä
eroon minun täytyi se kirjottaa. Nyt kun se on paperilla, tuntuu se
joka suhteessa liittyvän Venetsian muistoon niin läheisesti, että aina
kun sitä kaupunkia ajattelen, tulee samalla tämäkin mieleeni. Venetsia
on kuolleiden kaupunki. Koetappa itse sinne matkustaa, niin näet, enkö
ole oikeassa.

_Että runoilija viivytteli tämän kertomuksen jatkamista loppuun asti,
siihen lienee ollut syynä aikomus sovittaa se yhteen erään toisen
kanssa. Viimeksi vuonna 1905 oleskellessaan Italiassa hän laati,
kirjeinä Capri-saarelta, kuvauksen "Den blaa Grotte", joka ilmestyi
ensin "Politiken" lehden joulunumerossa 1905, ja kotimaahan palattuaan
teoksen "Venezias Nat", jossa uudestaan tavataan mainittujen kirjeiden
päähenkilö, suomalainen maalari Peter Adelsvärd, keskellä erästä
elämänsä aikaisempaa jaksoa. Nämä kaksi italialaista novellia aikoi
runoilija yhdistää kookkaammaksi kirjaksi, jonka nimeksi tulisi "Livets
Ø og Dödens By" (Elämän saari ja kuoleman kaupunki). Niiden välinen
yhteys kuviteltiin sellaiseksi, että Adelsvärd ja hänen vaimonsa Sascha
tulevat Caprin saarelta Venetsiaan. Täällä vaimo jättää hänet ja
ilmottaa kirjeessä syyt menettelyynsä. Yksinään, mieli täynnä muistoja,
joita tämä paikka herättää, kirjottaa Peter Adelsvärd sitten
muistelmana nuoruutensa päiviltä kertomuksen "Venetsian yö" eli
"Laguunien pikku Maria", mikä alkuaan oli sen nimenä.

Ennen kuolemaansa oli Drachmann kuitenkin aikonut julkaista sinänsä
tämän pikku kertomuksen, joka on viimeinen tuote hänen kynästään,
lopetettu Göteborgissa helmikuussa 1907. Sentähden se nyt tarjotaan
yleisölle eri kirjana_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Venetsian yö" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.