Title: Seitsemän päivää keskusasemalla
Author: Kock, Johan, 1861-1915
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Seitsemän päivää keskusasemalla" ***


DP oikolukijat.



SEITSEMÄN PÄIVÄÄ KESKUSASEMALLA

Kirj.

Johan Kock


Helsingissä 1906,
Kirjapainoyhtiö Valo.



SISÄLLYS:

Johdatus
Miksi ei ollut pelkäämistä, että venäläiset ampuisivat
Helsingin asemasta sodallisessa suhteessa
Kapinan vaara ja sen välttäminen
Virkatoimitukseni lakkopäivinä
Jälkikirjotus



Johdatus.


Oleskelin kaikessa hiljaisuudessa maalla, kolmetoista kilometriä Espoon
asemalta olevassa pienessä talossani niinä päivinä, joina Venäjän suuri
lakko puhkesi ja yli valtakunnan vyörivänä aaltona alkoi mahtavain,
tähän asti vielä jatkuvain tapahtumien sarjan. Uutiset kuohuttivat
tunteitani. Kohiseva metsä, lintujen piiperrykset, koko maalainen
hiljainen luonto, joka äsken vielä oli niin yltäkylläisesti mieltäni
tyydyttänyt, ei nyt enää voinut kysymyksiini mitään vastata. Kuinka oli
mahdollista, ettei tämä kaikkia nukkuneita vapauden tunteita vavahuttava
liike vieläkään ollut suomalaisiin tarttunut? -- Vaan oliko se ehkä jo
tarttunut, oliko vanha synnyinkaupunkini jo ehkä noussut kahleitansa
hartioiltaan kalistelemaan, sillä aikaa kuin minä kaikesta tiedottomana
täällä yksinäisyydessä kuuntelen sadeveden yksitoikkoista laulua
nurkkaränneissä ja kostean männikön syksyistä, nukuttavaa huokumista?

Heitin kuin heitinkin käsistäni kaikki pikku naperrukset ja kauemmin
enää malttamatta läksin jalkasin Helsinkiä kohden tepustelemaan. Jospa
olisin aavistanut mille matkalle läksin!

Olin maanantai-päivän Helsingissä. Käyskelin rautatietorilla ja
keskikaupungilla, katselin liikettä, joka yhä enemmän ja enemmän näytti
sähköttyvän, kuulostelin ihmisten puheita. Avartunut oli ihmisten rinta,
avartunut minunkin rintani.

Rautatietorilla olin myöskin tiistai-päivänä, sinä hetkenä, jona lakko
julistettiin. Näin äärettömien ihmisjoukkojen keskellä Matti Kurikan
tutun mustan pään. Hän on koulutoverini Helsingin Suomalaisesta
Alkeisopistosta. Hän puhui jotakin kansanjoukolle. Kuulin hänen sanovan,
kättänsä suunnattoman väkijoukon yli tenhovasti ojentaen:

-- Kapakat kaikki kiinni!

Ja sinä hetkenä kaikki ravintolat sulkeutuivat.

-- Hyrrät seisomaan!

Ja kaikki tehtaat lakkasivat käynnistä, remmit erottuivat, pyörät
pysähtyivät.

Tiistai-iltana läksin liikkeelle kenraalikuvernöörin talolle, jossa
sanottiin väkijoukon keskittyvän. Tuskin olin sinne päässyt kuin jouduin
todistajaksi siihen suureen "paniikkiin" eli pakokauhuun väkijoukossa.
Suljetun, Fabianinkadunportin takana sijaitsi näet pihalla joukko
kasakoita ja jonkun satunnaisuuden kautta yleisön herkästynyt korva oli
kuulevinaan sieltäpäin huudon: Kasakat tulevat! Niinkuin järjetön
lammasjoukko syöksyi yleisö pakoon, naisia putosi, olipa näistä tietysti
jotkut ottaneet lapsiakin mukaan, väkijoukko painautui rauta-aitausta
vastaan, joka erottaa kenraalikuvernöörin talon edustan noin syltä
alempana olevasta kapelli-esplanaadista. Tämä aitaus, kuten kerrotaan,
särkyi ja suuri joukko ihmisiä ruhjoutui sen mukana alas, taittaen
käsiään, jalkojaan, niskojaan. "Alas senaatti!" huutoon sekaantui nyt
surkea valitusten ja voivotusten vikinä. Kadut olivat jo aivan pimeät.
Ainoastaan sieltä täältä tuikahtelevat ikkunavalot viskasivat hämärää
heijastusta mustien väkijoukkojen yli, jotka suurissa laumoissa
liikkuivat keskikaupungilla, epätietoisina, täynnä salaperäisiä
aavistuksia, vaistoinsa ohjaamina hallituksen rakennusten ympärillä.
Tämmöinen väkijoukko on luottavainen niinkuin lapsi, se liikkuu yöllä
joka paikassa, se menee kuin lapsi vaikka kanuunan suun eteen sitä
koskettelemaan, se ei epäile, että kukaan sitä aikoo turmella, mutta se
on yhtä lapsellinen myös silloin kuin kasakkaparvi lentää sen kimppuun,
kiljaisten se syöksyy pakoon ja putoilee toinen toisensa ylitse. Olin
silminnäkijänä kuuluisassa senaatintorin katumellakassa, enkä sitä näkyä
ole voinut milloinkaan unohtaa. Mutta mitä tänä yönä olikaan tapahtuva!
Tänä yönä, jolloin väkijoukot olivat satoja kertoja lukuisammat, jolloin
pimeys on täydellinen ja mielten kuohu ylimmillään!

Näitä ajatellen läksin raskain mielin kotiin. Minä asun jotenkin kaukana
keskikaupungilta. Tuskin olin kuitenkaan päässyt kotiini kuin työväen
lakkokomitean puolesta saapui lähettinä luokseni S. Hellsten kutsumaan
minua komitean jäsenten puheille. Kutsua noudatin viipymättä. Ja jo
matkalla minulle täydellisesti selkeni, missä tarkotuksessa minua oli
kutsuttu. Sain sittemmin tietää, että minua -- herra Kurikan alotteesta
pyydettiin ottamaan haltuuni järjestyksen ylläpitäminen Helsingin
kaupungissa lakkopäivien aikana. Minulle tehtiin muutamia kysymyksiä
kannastani hetken asemaan nähden. Vastaukseni näyttivät herättäneen
luottamusta ja niin minä otin vastaan tämän viran, joka uudestaan antoi
käsiini komennus-oikeuden ihmisten yli ja varusti minut vielä paljon
suuremmalla vallalla kuin mitä minulla ikinä upseerina oli ollut.

Ratkaisevana hetkenä en kuitenkaan katsonut voivani kieltäytyä tarjottua
luottamustointa vastaanottamasta. Se tuntui minusta olevan jonkinlainen
kansallisvelvollisuus tämmöisenä välittömän vaaran hetkenä. Pidin asemaa
todella äärimmäisiin asti vaarallisena ja kärjistyneenä, enkä silloin
olisi ikinä luullut, että olisimme ilman ihmisverta tapahtumien
juoksusta suoriutuneet. Mutta kun tuo vastaanottamisen kysymys oli
kerran ehdottomasti ratkaistu, täytyy minun tunnustaa, että ryhdyin
toimeen mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä joskin vakaumus on
erottanut minut sotilasammatista, niin onpa minua aina erityisesti
vetänyt puoleensa joukkovaistojen seuraaminen ja tutkiminen.
Vallankumousten historia on aina ollut lempiaineeni, senvuoksi että se
on minulle tarjonnut tilaisuutta niiden syitten tutkimiseen, jotka
liikuttavat joukkoja. Minua veti puoleensa edelleen tämän tehtävän suuri
vaikeus, se, että se kysyi _kaikkea_ tarmoani, _kaikkea_ voimaani,
_kaikkea_ kestävyyttäni, kaikkea tuota, mikä minussa oli vuosikausia
saanut olla käyttämättömänä, nukkuvana.

Ne periaatteet, joita olin aikonut seurata asemassani, olivat: 1)
Säilyttää johto ehdottomasti yksiin käsiin. Tämä ei ollut suinkaan
mitään vallanhimoa, vaan perustui yksinomaan käsitykseen siitä asemasta,
mihin oltiin jouduttu. 2) Pysyä puolueettomana, olla mitään julmuutta
tai vääryyttä harjoittamatta, vaan mikäli mahdollista katsoa ihmisten
virheitä sormien läpi. Enemmissä tapauksissa on järjestyksen ylläpito
vallankumouksien aikana jäänyt onnistumatta senvuoksi, että johto on
joutunut joko liian koviin tai päinvastoin liian löyhiin käsiin, jonka
tähden se on siirtynyt miehestä mieheen ja alituisesti synnyttänyt
epäluottamusta asian yleiseen kulkuun. Oikean keskitien löytämisen pidin
sentähden tässä asemassani sekä tärkeimpänä että vaikeimpana
tehtävänäni. Sitävastoin ei minua ollenkaan huolestuttanut se seikka,
etten ollut milloinkaan hoitanut mitään administratiivista virkaa, sillä
tällä toimellani ei ollut mitään yhteyttä minkään hallinnollisen viran
kanssa meidän maassamme. Tiesin siis, ettei yhdelläkään kansalaisella
voinut olla siinä sen suurempaa kokemusta kuin minulla. Ja siitä asiasta
tulin vielä enemmän vakuutetuksi, kun huomasin, että minua muutamilta
tahoilta koetettiin saada asemastani syrjäytymään ja antamaan sijaa
määrätyille "administratiivisesti kokeneimmille". Ja tämä todisti minun
silmissäni, että ihmisillä oli perin väärä käsitys koko toimeni oikeasta
laadusta. Sivumennen sanoen: jos sinä hetkenä olisin jollekin toimeni
luovuttanut, niin en suinkaan kellekään administratiiviselle
virkamiehelle, vaan paljon ennemmin jollekin psykiaterille eli
sielutilojen tuntijalle, jolla voi olettaa olevan kykyä arvostelemaan
joukkovaistoja ja mielialoja levottomina aikoina.

Heti viran vastaanotettuani näin selvän selvästi, että varsinainen
järjestyksen ylläpitäminen kaupungin kaduilla oli tällä hetkellä
verrattain vähäpätöinen osa tehtävästäni. Sillä paitsi järjestystä oli
minun vastaaminen myös siitä, ettei mitään veren vuodattamista syntyisi.
Mutta jos _tämäkin_ oli minun tehtäviäni, niin ulottuivat ne paljon
laajemmalle kuin poliisimestarin tehtävät, sillä veren vuodatuksen
mahdollisuuksien arvaaminen ja niiden hallitseminen edellytti täyttä
selkoa asemasta koko sen laajuudessa, se vaati kaikkien lankain
tuntemista omassa kädessäni; eikä ainoastaan selko asemasta riittänyt,
vaan minun täytyi olla myös sen herrana: minun täytyi eräässä suhteessa
olla rajana kaikille niille tunteille ja vaistoille, jotka sinä hetkenä
niin erilailla yleisön aineksia kuohuttivat.

Ei ollut niinä päivinä lakeja, ei oikeuksia, ei esimiehiä, ei
neuvostoja, ei ollut edes aikaa, jota olisi avukseen huutanut. Kaikki
täytyi minulla olla yhteen hetkeen ja yhteen päivään keskitettynä,
kaikki täytyi yhdestä ainoasta tarmosta tapahtua, yhdessä hetkessä
selviytyä ja yhdessä hetkessä jo lentää valmiina käskynä ulos
kaupungille.

Semmoinen oli se asema, johon nuo äkkiä muodostuneet olosuhteet olivat
minut asettaneet.

Seuraavissa luvuissa tahdon tehdä tiliä siitä, mimmoiseksi itse
puolestani käsitin asian yleistä tilaa, joka käsitykseni sitte oli
kaikille toimilleni määräävänä.



Miksi ei ollut pelkäämistä, että venäläiset ampuisivat.


Minä olin alusta alkaen vakuutettu, että täällä olevat venäläiset
sotavoimat eivät tulisi käyttämään aseita, elleivät suomalaiset
suorastaan väkivallalla siihen pakottaisi. Toisessa yhteydessä,
osottaessani kuinka Helsinki sodallisessa suhteessa todellisuudessa
ilman vähintäkään epäilemistä, aivan ehdottomasti ja täydellisesti oli
venäläisten vallassa, -- olen osottanut kuinka onnetonta sellaiseen
tilaan joutuminen olisi ollut suomalaisten kannalta katsottuna, --
kuinka se olisi ollut samaa kuin joukottainen itsemurha. Oli siis
käytettävä kaikki keinot ettei mielten kuohun aikana mitään sattuisi,
joka pakottaisi venäläisiä luopumaan passiivisesta kannastaan. Se ei
ollut niin helppoa kuin nyt saattaa näyttää, sillä yleisesti pelättiin
ja yhteen aikaan ihan varmasti odotettiin pommitusta hetki hetkeltä yhä
pingoittuvassa jännityksessä. Kiihtyneitä lähetystöjä juoksi
kenraalikuvernöörin ja venäläisten sotapäälliköiden luona hermostumassa
ja hermostuttamassa -- hermostumassa, koska he kuitenkaan eivät voineet
saada muuta varmuutta kun suullisia vakuutuksia, että aseisiin
tarttumista kartetaan niin kauvan kuin suinkin mahdollista, ja
hermostuttamassa, koska lähetystöjen käynnit näyttivät osottavan
venäläisille, että suomalaiset puolestaan eivät pitäneet mahdottomana
sellaisen olotilan syntymistä, jolloinka ei enään väkivaltaa voitu
välttää.

Tässä suhteessa olin minä onnellisemmassa asemassa, kuin useimmat muut,
koska vakaumukseni siitä että venäläisten puolelta ei olisi väkivaltaan
ryhtymistä peljättävissä, perustui asiain yleisen tilan syy-yhteyteen
täällä ja Venäjällä. Saatoin sentähden tässä suhteessa olla aivan
levollinen ja punnita kunkin hetken tilaa tyynellä mielin, mikä tietysti
oli suureksi eduksi toimeni onnistumiselle.

Ne syyt, joihin perustin vakaumukseni, että ruhtinas Obolenski
_valtakunnan edun kannalta_ tulee karttamaan aseiden käyttämistä niin
kauvan kuin pieninkin mahdollisuus sitä karttaa vielä on olemassa,
olivat pää-asiallisesti seuraavat.

Ensinnäkin se seikka, että toiminnan keskusjohto ilmeisesti oli
keskitetty Helsinkiin, osotti hänelle selvästi että yleisen kapinan
vaaraa Suomessa ei ollut, niinkauvan kuin Helsinki ei ollut kapinassa.
Toiseksi: kun hän varsin hyvin ymmärsi, että Helsinki heti, muutamalla
laukauksella, olisi täydellisesti hänen vallassaan, käsitti hän tietysti
myöskin että kukistamalla Helsingin samalla olisi kapinaltakin pää
katkaistu. Tämä luonnollisesti oli omiansa häntä rauhoittamaan, ja
vahvistamaan sitä varmuutta, että liike, jonka päämaja oli suojattomana
Venäjän laiva- ja linnatykkien suun edessä, ei voinut olla suunnattu
valtakuntayhteyttä vastaan Venäjän kanssa. Kaikkien yllätyksien varalle
oli lisäksi ehkä vain tarpeen se varakeino, että muutamia tärkeitä
rautatien solmukohtia miehitettiin, kuten Viipuri ja Riihimäki y.m. Kun
tämä oli tapahtunut, saattoi hän täydellisesti olla rauhassa Venäjän
ratkaisevaan ylivoimaan nähden ja arvostella oloja yksinomaan muita
näkökohtia silmälläpitäen.

Ja ne näkökohdat epäilemättä hänen menettelytapansa ratkaisivat, sillä
eipä tieto varmasta ylivoimasta muuten olisi tämmöisissä oloissa syyttä
ollut voimaansa näyttämättä -- päinvastoin. Mutta Venäjän sisällisen
tilan luonne sillä hetkellä vaikutti sen, että olin vakuutettu tämän
seikan täytyvän ruhtinaalle olla lujana lisäsyynä aseita karttamaan.
Varsin hyvin hän nimittäin tiesi että lakkotila Venäjällä vaikka
sielläkin pääluonteeltaan rauhallinen, millä hetkellä hyvänsä saattoi
puhjeta verisiksi melskeiksi yli koko valtakunnan. Niinä päivinä oli
Venäjä, niinkuin tänäänkin, kuin ruutitynnyri, johon vaan tarvitsee
nakata palava tulitikku, jotta se räjähtää. Helsingin pommitus olisi
tuona hetkenä hyvin todennäköisesti sellaiseksi sytykkeeksi riittänyt.
Se olisi kyllä, Helsinki, muutamassa silmänräpäyksessä murskattu, mutta
viesti siitä olisi välttämättömästi synnyttänyt verisiä melskeitä
suomalaisten ja venäläisten kesken kaikkialla sisämaassa, jossa
lakkoliikkeen muuttuminen ilmikapinaksi samalla olisi ollut välttämätön
seuraus. Varustelujen täydellinen puuttuminen -- sillä nuo suuren huudon
alaiset aseiden tuonnit tuskin ansaitsevat mainitsemistakaan -- olisi
kyllä tehnyt kapinan onnistumisen mahdottomaksi, mutta sen kukistaminen
olisi kuitenkin kysynyt aikaa ja sillä välin olisi viesti Suomen
kapinasta kulovalkeana levinnyt yli Venäjän, Itämeren rannoilta Mustalle
merelle, Puolasta Aasian ääriin. Mikä sähkökipinä Puolalle, Kaukaasialle
ja kaikille lukemattomille tyytymättömille aineksille yli koko Venäjän!
Eihän muuta tarvittu kuin että yksi osa valtakuntaa todella oli
yleisessä ilmikapinassa, niin leimahti kapina kaikkialla. Ainakin se oli
sillä hetkellä peljättävää, hyvin todennäköistä, melkein varmaa.
Seisoiko semmoisessa melskeessä valtaistuin, vai kaatui, se oli mahdoton
sanoa, mutta ainakin se olisi arveluttavasti horjunut. Hinnalla millä
hyvänsä oli vapausliikkeiden puhkeaminen kapinaksi estettävä, sen kyllä
Venäjän valtiomiehet ymmärsivät kaikkialla, eikä ole mitään syytä
epäillä, ettei se täällä ollut myöskin ruhtinas Obolenskille selvänä;
päinvastoin. Koko hänen toimintansa osotti että hän katsoi parhaiten
suojaavansa valtakunnan etua ja valtaistuinta kaikin tavoin koettamalla
pysyttää liikettä rauhallisena. Toista päivää liehuivat täällä
virallisten rakennusten katoilla Suomen liput Venäjän lippujen sijalla.
Kyllä hän varsin hyvin käsitti, että se muodollisesti oli sodan aihe,
selvä sodan aihe, jos hän sotaa tahtoi, ja että hän tulisi menettämään
virkansa salliessaan tällä tavoin valtakunnan arvoa loukattavan. Mutta
hän näki pintaa syvemmälle ja ymmärsi aseman koko muusta luonteesta,
että tämä lippuhistoria ei ollut muuta kuin lapsellinen teaatteritemppu,
joka minun -- vaikka sen arveluttavan vaaran hyvin tiesin -- kuitenkin
hurjapäiden mieliksi täytyi aluksi sallia, kunnes johdon ohjakset olivat
siksi käsissäni, että kaikessa rauhassa otatin ne pois, jotta 3 p.
marraskuuta, keisarin valtaistuimelle nousun vuosipäivänä, jolloinka
kenraalikuvernööri ei enää olisi saattanut asialle ummistaa silmiänsä,
lipputangot olivat tyhjinä Venäjän lippujen ylösvetämistä varten;
samalla kun koko ajan pidin varani, ettei koko aikana päästy tekemään
yritystä vetää Venäjän lippua alas kenraalikuvernöörin palatsin katolta.

Oli vielä yksi syy, minkä vuoksi tiesin venäläisten koettavan rauhan
rikkomista välttää: kaupungissa olevan venäläisen väestön turvallisuus.

Näin ollen olin täydellisesti vakuutettu, että niihin toinen toistaan
hurjempiin huhuihin, jotka odotettavasta pommituksesta tulivat
liikkeelle, ei ollut pantava mitään huomiota.

Keskusteluistani sotaväen komentajan, kenraaliluutnantti Salzan, ja
kenraalikuvernöörin Obolenskin kanssa vahvistui vakaumukseni, vaikkakin
näin heidän samaan aikaan, kaikkien odottamattomuuksien varalta,
varustautuvan.

Päähuoleni oli siis estää kaikki sellainen toimi suomalaisten puolelta,
mikä saattaisi venäläiset vasten tahtoansa sekaantumaan asiaan.

Mutta ennenkuin lopetan selitykseni siitä mikä minun vakaumukseni mukaan
sen vaikutti, että venäläiset eivät ampuneet, tahdon kuitenkin sanoa,
että tulin kyllä selvästi näkemään, että suurin ansio siitä oli ruhtinas
Obolenskin harvinaisen mielenmaltin. Että hän menetteli niin järkevästi
-- huolimatta siitä loukkaavasta tavasta, jolla häntä sen tähden
personallisesti kuuluu kohdellun m.m. suuriruhtinas Vladimirin puolelta,
-- se oli niin Venäjälle kuin Suomellekin hyvätyö, jonka kautta hän
pelasti, niinkuin ylläolevista viittauksista saattaa arvata, ehkä
enemmän, kuin kukaan sillä hetkellä saattoi aavistaa. Sanotaan että
hänet aijotaan panna sen vuoksi syytteeseen valtiorikoksesta Venäjällä,
ja olimmehan mekin puolestamme valmiit kirkuen ajamaan häntä maasta
pois. Mutta se ei estä, että hän kuitenkin oli sekä Venäjän että Suomen
hyväntekijä, jolleka niin Venäjän (keisari) kuin Suomen kansakin itse
asiassa on suuressa kiitollisuuden velassa.

Vaan se sikseen. Minun toiminnalleni oli mitä tärkein seikka se, että
vakaumukseni mukaan valtakunnan ilmeinen etu vaati venäläisiä pitämään
tulpat tykkien suilla ja että olin myöskin vakuutettu siitä, että
kenraalikuvernöörin ylimpänä silmämääränä luonnollisesti oli näiden
valtakunnan etujen valvominen, jotenka asevaara venäläisten puolelta oli
minun ajatukseni mukaan paljoa pienempi, kuin se vaara, joka tässä
suhteessa uhkasi --omassa keskuudessamme.

Se oli kahtalainen: yksinomaan omain kansalaisten keskeinen tai
venäläisiä vastaan suunnattu. Mutta kummassakin tapauksessa olisi
venäläisten aseellinen sekaantuminen asiaan ollut välttämättömänä
seurauksena.

Vaikka siis, silmällä pitäen tätä näkökohtaa, saattaisi hyvin käsitellä
kumpaakin vaaran laatua yhtaikaa, kosketelkaamme nyt ensin sitä vaaraa,
joka oli olemassa siitä, että aseeton lakko äkkiä olisi muuttunut
aseelliseksi taisteluksi Venäjää vastaan.

Semmoinen vaara oli todella olemassa.



Helsingin asemasta sodallisessa suhteessa.


Jos katsotte Helsingin asemakarttaa tai muuten tunnette tämän kaupungin
ja samalla tahdotte pitää mielessänne, mitä asevoimia venäläisillä
vallanpitäjillä tarpeen tullessa olisi ollut käytettävänä, niin onpa
myönnettävänne, että Helsinki oli kerrassaan turvaton.

Viaporin linna yksin täydellisesti vallitsee tämän kaupungin.

Jokainen lakon aikana satamassa ollut sotalaiva erikseen samaten, ja
erityisestikin panssarilaiva "Slava", suurin ja uusin Venäjän
sota-aluksista. Mitä sitten nuo laivat yhdessä! Entäs yhdessä linnan
kanssa!

Tämä vain taustaksi. Näitä päävoimia ei olisi koskaan tarvinnut käyttää.
Mutta olkoon kuitenkin niistä puhuttaessa sanottu, että kaupunki, jossa
ei ole ainoatakaan rannikkotykkiä, on niitä vastaan ihan avuton, aivan
kerrassaan, vaikka olkoon väkeä miten paljon hyvänsä, järjestettyäkin,
harjotettua sotaväkeä.

Mutta sitäkään ei ollut. Eipä edes sen vertaa, että puolustus, saati
sitten hyökkäys, olisi ollut mahdollista edes itse kaupungissa olevia
venäläisiä sotavoimia vastaan. Täällä oli jalkaväkeä toista rykmenttiä:
Uudenmaan, kaartin, Turun ja meriväen kasarmeissa täysin varustettu
joukko-osasto kussakin, ja lisäksi tykkiväkeäkin jonkunverran; mikä
lisää tuotiin, ei merkinnyt yhtään mitään, koska se ei millään tavalla
voinut vaikuttaa voimasuhteisiin, jotka alusta alkaen kaikki olivat vain
yhdellä puolella.

Olettakaamme, että venäläisten olisi täytynyt syystä tai toisesta ryhtyä
aseelliseen toimintaan kaupunkia vastaan.

Aseman tuntien olisivat he kohta ymmärtäneet, että pommitus on
tarkotuksen saavuttamiseksi tarpeeton. Linna ja laivat olisivat pysyneet
vaiti. Samoin olisi jalkaväki, turhan verenvuodon välttämiseksi, aluksi
voinut jäädä kasarmeihinsa, asettaen ne vain puolustuskuntoon tavallista
tarkemman vartiotoimimisen kautta. Koko asian olisivat voineet toimittaa
ne pienet höyrypurret, barkassit, joita täällä oli ja on enemmän kuin
riittävästi. Sellaisen keulaan tai perään asetetaan kuularuisku:
Pohjois- ja Etelä-satamasta, Hietalahden satamasta ja Töölönlahdelta
olisi niiden avulla kadut nopeasti lakaistut. Se ei olisi kohdannut
mitään vaikeutta. Olkoon, että täällä olisi ollut vastaan asettaa
muutamia kuularuiskuja, että niitä olisi osattu käyttää, ei asema siitä
paljoa olisi muuttunut. Sitä mukaa olisivat venäläiset voineet käyttää
karheampaa tykistöä, ampua raehauleja (kartessia), tarvitsematta vielä
varsinaiseen järeään pommitukseen ryhtyä. Pitkänsillan molempiin päihin
he pikku laivojensa avustamina helposti olisivat voineet sijoittaa kyllä
tepsivät kadunlakaisijat. Kaupunki olisi tuossa tuokiossa ollut joka
haaralta ristitulen alaisena. Jonkun osaston maihinnousu Edesvikin luona
olisi niinikään ollut toimi, jota me emme olisi kyenneet estämään. Ja
silloin oli kaupunki kuin pussissa, jonka suun venäläiset vetävät kiinni
ja kysyvät kaikessa rauhassa, aijotaanko nyt pysyä siivolla.

Tietysti olisi vastapainoksi saattanut tapahtua dynamiittiräjähdyksiä,
tai jotakin muuta sellaista. Mutta se ei minkään järkisyyn nimessä olisi
voinut olla muuta kuin ihan satunnainen ja ohimenevä menestys. Aina oli
venäläisillä jäljillä äärimmäistä tapausta varten päävoimansa, joiden
kimppuun meillä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta päästä, ja jotka
muutamassa tuokiossa saattoivat murskata kaupungin niin ettei tästä
olisi ollut jäljellä kuin surullinen muisto.

Nämä olivat tosiasioita, jotka jotakin painoivat.

Ainoa mahdollisuus oli, että venäläiset olisivat kaikkialla, niinhyvin
itse kaupungissa, kuin Viaporissa ja laivoilla, nousseet kapinaan
päällystöä vastaan, eivätkä olisi totelleet.

Oliko todellisuudessa mitään aihetta sitä odottaa. Huhuja kyllä kuultiin
kaikenmoisia. Minkäverran niihin oli luottamista, sitä osottaa minun
nähdäkseni varsin riittävästi se seikka, että sotaväen komentaja,
kenraaliluutnantti v. Salza sekä salaisesti että virallisesti
kenraalikuvernöörille ilmotti sotaväen olevan valmiina käytettäväksi ja
lopulta suorastaan vaati saada sitä käyttää. "Koska en saa käyttää
komennossani olevia sotavoimia, niin suvainnee sitten ehkä Teidän
ylhäisyytenne jollakin tavoin pitää huolta minun ja perheeni
turvallisuudesta", sanotaan hänen pilkallisesti kirjoittaneen
Obolenskille. Muotoa en tunne, mutta asiallisesti on tietoni
luotettavalta taholta.

Mutta en tarvinnut tämänlaatuisia todistuksia, nähdäkseni että ei ollut
mitään todellista aihetta luottaa siihen, että sotamiehet täällä
tekisivät tenän, jos heitä ampumaan komennettiin. Olin kyllä, kuten
toisessa yhteydessä osotan, vakuutettu että venäläiset tahtoivat aseihin
ryhtymistä kaikin mokomin karttaa. Mutta nyt onkin puhe siitä, eivätkö
he olisi voineet niitä käyttää, jos olisivat tahtoneet.

Ei tarvitse olla sotilas ymmärtääkseen, että niskottelun aikaansaaminen
sotaväen keskuudessa on kaikista meteleistä toimeenpanijoillensa
vaarallisinta, ja itse organisatsioonin vuoksi vaikein saada käyntiin,
ja sentähden sellaista, johon syrjäisen aina on paras uskoa vasta
jälkeenpäin. En sano sitä sen vuoksi että tietäessämme nyt jälkeenpäin
sotilaskapinan jääneen syntymättä, muka tahtoisin väittää, että se sillä
hetkellä olisi ollut mahdoton syntymään. Olen tämän lausunut vaan
huomauttaakseni kuinka sotilaskapina yleensäkin on vaikea saada
syntymään, jotta sitä paremmin huomattaisiin, mitenkä vähän sellaiseen
syntymiseen sopii luottaa. Ja oikeastaanhan on kysymys vieläkin
myrkyllisempi: olisivatko venäläiset sotamiehet, siinä tapauksessa, että
suomalaiset antoivat aihetta vihollisuuksiin, pitäneet puoliansa, vai
antautuneet meidän käytettäväksemme? Kyllä minä olin siinä uskossa, että
heitä sittenkin oli helpompi saada nousemaan meitä, kuin omia
päälliköitänsä vastaan. Kuulin minäkin, että Viaporin linnassa samaten
kuin täkäläisen varusväen keskuudessa oli levottomuutta, mutta katsoin
myöskin tuntevani oloja riittävästi ollakseni selvillä siitä, että
moiset levottomuudet voivat kohdistua ketä vastaan hyvänsä, tai sekä
sitä että tätä vastaan. Ensimäisenä päivänä puhuttiin jotakin sellaista:
oli, niin sanottiin, venäläisiä ylioppilaita ollut kasarmeissa
sotamiehiä innostuttamassa, ja kehoittamassa käyttämään tilaisuutta
yht'aikaa suomalaisten kanssa; mutta nähtävästi oli heidän toimensa,
ainakin tämän yhteistoiminnan suhteen, kokonaan epäonnistunut; sen näkyy
jo yleinen vaistokin hyvin pian sanoneen, koska niin nopeasti sittenkin
oltiin valmiit yleisesti pelkäämään että sotamiehet mahdollisesti
ampuvat. Lyhyesti, ei ollut ilmestynyt mitään syytä otaksumiseen että
sotaväki ei olisi päälliköidensä käytettävissä, jos nämä tahtoivat sitä
käyttää.

Minä menen vielä pitemmälle. Kun varsin hyvin tiesin, että venäläisillä
oli täällä koossa voimaa kukistamaan kaupungin vaikka kymmeneen kertaan,
niin täytyi sen seikan ehdottomasti ratkaista kantani, vaikka olisin
mielessäni ollut verenhimoisin ja kapinallisin ihminen maailmassa, enkä
se rauhaa rakastava ja melkein lojaalikin kansalainen, joka olen,
--minun oli otettava se huomioon siinäkin tapauksessa että olisi ollut
syytä epäillä sotamiesten niskottelevan. Ainoastaan varma, lopullinen
tosiasia, joka tässä tapauksessa ei olisi voinut olla mikään muu, kuin
että Viaporin linna ja sotalaivat olisivat luovutetut meille ja kaikki
kaupungin sisälläkin olevat sotajoukot samoin antaneet aseensa, -- olisi
ollut sellainen syy, joka ehkä olisi minussa voinut puolustaa sellaista
uskoa, että Helsinki olisi voitu riistää venäläisten käsistä.

Tätä tosiasiaa ei minulla näissä muistelmissani ole aikakirjoihin
merkittävänä, vaan minun oli, niin nololta kuin se ehkä tuntuu, koko
ajan toimittava siinä olettamuksessa, että Helsinki oli ja pysyi
venäläisten vallassa.

Ja niinpä oli minulla ainakin yksi jo ennakolta selvä ja varma
toiminta-ohje: tuo seikka täytyy minun muistaa, jos joku sen unohtaisi.
Minun täytyi se jo siltäkin varalta muistaa, että Rajajoen toisella
puolella löytyy armeija, jota täydellä syyllä on totuttu pitämään
maailman mahtavimpana sotavoimana.

Olihan tehtäväni tosin vähältä osaltani edistää lakon tarkotusperän
saavuttamista, mutta samalla koettaa keksiä keino, mitenkä verenvuodon
vaara vältettäisiin. Se on onnistunut, mutta seuraava kertomus osottaa
kyllä, että helposti olisi saattanut käydä toisin, ja että suopea
sattuma useinkin toimiani auttoi.



Kapinan vaara ja sen välttäminen.


Minulle tehtiin kysymys:

"Onko Teidän luullaksenne aseellinen toiminta Venäjää vastaan
mahdollista?"

"Ei läheskään. Se on päinvastoin sula mahdottomuus. Seurauksena ei olisi
muuta kuin täydellinen sekasorto ja tappio. Olen varma että sitä ei
todenteolla kukaan ole suunnitellutkaan, jo yksin siitä syystä että
kaikki pyrkivät tänne Helsinkiin. Sellaiseen toimeen ryhtyessä olisi
näet ensi työksi täytymys muuttaa Helsingistä sisämaahan."

Jokseenkin näillä sanoilla vastasin. Mutta jo tuo kysymys osotti, että
kapinaa ei suunnitelmaan kuulunut, ja on olemassa muitakin todistuksia
siitä.

Mutta silti ei ollut ensinkään sanottu, etteikö yhtä kaikki ollut
olemassa kapinan vaaraa. Se oli olemassa jo itse lakon aiheessa: eihän
Suomen suurlakko, edes myötätunnon osotuksena Venäjän vapausliikettä
kohtaan, ollut muuta kuin nousemista Venäjän hallituksen toimenpiteitä
vastaan, ja nimenomaan lakko heti täälläkin muodostui omakohtaiseksi,
oli suunnattu venäläistä sortohallintoa vastaan Suomessa. Sitä hallintoa
edusti Venäjän hallitus. Ei muka Venäjää eikä Venäjän hallitsijaa, mutta
hallitsijan väärinkäytöksiä vastaan! Kuka vetää hiushienot rajat
tyynellä mielin yleisessä kiihtymyksessä, kuka jaksaa ne alati pitää
mielessänsä, kun käsitteet usein tavallisissakin oloissa helposti
sekaantuvat toisiinsa. Ei hallitsijaa, mutta hänen toimiansa vastaan!
Kuinka moni tuntee hallitsijaa muuta kuin toimistaan, ja kuinka monelle
hän muuten kuin tointensa kautta ylimalkaan on muuta, kuin se, joka
määrää hallitustoimet, suotuisat tai vihattavat?

Kapinaa ei ollut ajateltu, mutta jo nämä viittaukset riittävät
osottamaan, että kapinan vaara oli sittenkin olemassa, -- minun
vakaumukseni mukaan sangen suuri, siitä huolimatta että olin vakuutettu
venäläisten puolestaan sitä kaikin tavoin karttavan.

Saattoi näet sattua tapahtumia, jotka väkisinkin siihen johtivat.

Kaikkien kumousliikkeiden historia osottaa, että aina on ihmisiä, jotka
heti alusta alkaen kadottavat näkyvistään liikkeen päämaalin ja
takertuvat kaikkinaisiin turhiin pikkuseikkoihin: -- satoja ihmisiä
kääntyi puoleeni joka päivä tämmöisissä turhissa jutuissa, jokainen
ilmeisesti omasta mielestään äärettömän tärkeällä asialla. Joku
muotokuva on nyt sopimattomalla paikalla, liput, liput on saatava ylös,
jollekin santarmille tai jollekin virkamiehelle j.n.e. olisi nyt
näytettävä, kuka tässä on herrana y.m. y.m. Kaikki ylimalkaan sellaisia
lapsellisia vähäpätöisyyksiä, että käy sääliksi puuhaajien järkeä. Mutta
kiihtymys on suuri, asema vielä ensimäisessä kaaos-tilassansa ja noilla
onnettomilla pienillä asioilla saattaa olla suuret seuraukset. Niitä ei
voi jyrkästi ja lyhyeen pidellä: täytyy antaa ihmisten saada ainakin
toivoa, että heidän mielitekonsa täytetään, hetkellä, jolloinka on
pääasia että he hiukan tyyntyvät, jotta saadaan aikaa onnettomuuksien
välttämiseen.

Tämä oli vaikeimpia tehtäviä, mikä minun osalleni sattui koko tänä
vaikeuksista niin runsaana viikkona.

Luonnollisesti oli kaikkien huomioon otettava, että yhteiskuntaelämän
muotojen täydellisen seisahduksen synnyttämä epätietoisuus, yleinen
epävarmuus lisäsi venäläisen väestön keskuudessa kiihtymystä ja että se
voisi levitä upseereihinkin ja kenraaleihin. Oli huolellisesti
kartettava kaikkea mikä saattoi venäläisiä kiihoittaa tai loukata. Moni
toimi, joka itsessään ei sitä tarkottanut, olisi kuitenkin helposti
saattanut siltä näyttää. Mutta ensi aluksi siitä ei ollut puhumistakaan:
epäröiminen olisi tulkittu pelkuruudeksi, luottamus kadonnut, sekasorto
tullut vielä suuremmaksi ja kukatiesi kaikki joutunut tuuliajolle.

Niinpä en jyrkästi vastustanut hulluimpiakaan vaatimuksia; aivan
turhanaikaisiin suostuminen sitä paitsi oli varsin vaaratonta ja antoi
kuitenkin isänmaan palvelukseen innostuneelle terveellistä toimintaa.
Pääasia kuitenkin oli saada johto yhteen käteen. Sentähden olikin
ensimäisiä ohjeitani: "kaikki hurjapäät luokseni tänne, sellaisia minä
tarvitsen." Ja jos syytetään että minun joukkojeni riveissä oli liian
kirjavata kansaa, kuten lakon aikana ääneen syytettiin, niin viittaan
vaan siihen, että kumousliikkeen aikana on yleiselle turvallisuudelle
parempi ottaa hurjemmatkin ainekset rauhallisten ihmisten rinnalle, kuin
jättää ne irralleen heitä vastaan. Niistä, joiden papinkirja ehkä ei
liene ollut ihan moitteeton, ei minulla itselläni ollut enkä luule
yleisölläkään olleen lakon aikana mitään peljättävää. Ne eivät olleet
pahimpia hurjapäitä. Paljon, paljon arveluttavampia olivat kaikki
muotokuva- ja lippusankarit, jotka suinkaan eivät alhaisoon kuuluneet.

Varsinaiset kuvainraastot saatoin kuitenkin helposti välttää ja niistä
syntyvän turhanpäisen ärsytyksen siten karttaa. Pahempi oli Suomen
leijonalipuilla leikitteleminen.

Joko eivät lippusankarit käsittäneet sitä merkitystä mikä lipulla on, ja
minkä sen varsinkin sellaisella hetkellä täytyy saada. Taikka ymmärsivät
he sen ja tahtoivat kuulla kanuunain soittoa. Oliko sekään mahdollista?
Jonkun verran dynamiittia, muutamia satoja browning-revolvereita he kai
tiesivät olevan käytettävissä, mutta tuskin he sentään uskoivat niillä
kojeillansa pystyvänsä tuhoamaan panssarilaivoja tai valloittamaan
Viaporin linnaa. Asia saakin selityksensä siitä, että he uskoivat
enemmän kaduilla kiertäviä kulkupuheita, kuin linnan ja laivain
edustamia todistuskappaleita. Puhuttiin näet ja uskottiin, että
venäläinen sotaväki ei missään tapauksessa tule käyttämään aseita; että
sotamiehet eivät tottele, siitä oltiin aivan varmoja. Tämä varmuus
luonnollisesti lisäsi rohkeutta, jota ei myöskään vähentänyt se selitys,
jota niinikään levitettiin, että jos sotamiehet vastoin luuloa
tottelisivatkin, eivät upseerit kuitenkaan muka uskalla käskeä, sillä
venäläiset johtomiehet pelkäävät, että koko kansa on aseissa, koska
karille joutunut "John Grafton" ei ollut ainoa laiva, joka tänne on
aselastissa tullut.

Mutta yhtä herkästi kuin kulkupuhe saavuttaa luottamusta, yhtä helposti
seuraava sen kumoaa. Liikkeelle pääsi melkein samaan aikaan toinen, että
venäläiset sittenkin varustautuvat ampumaan, ampuvat varmasti, siitä ei
ole enään vähintäkään epäilystä. Ja juoksutetaan taas näitä tietoja.
Erään kauppiaan palvelijattarella on tuttava venäläinen sotamies ja "se
on sanonut", niin vakuutetaan, ja se riittää saamaan arvohenkilöitä
"äärettömän tärkeässä asiassa" kääntymään minun puoleeni, toisia
kiirehtimään kenraali Salzan, kolmansia ruhtinas Obolenskin luokse. Ei
Jumalan nimessä, ei pidä ampua! Uljuus ja pelkuruus, mahtipontisuus ja
raukkamaisuus kulkevat käsi kädessä, ristiin rastiin, ja juoksevat
toisensa nurin.

Ei mikään saattanut kuitenkaan minulle olla otollisempaa, kuin se että
sain kuulla tuon pommituskauhun olevan kulkemassa. Nyt oli se aika että
ihmiset olisivat kiitollisia kun vedättäisin nuo Venäjän ärsytykseksi
nostetut leijonaliput taas alas, mitä pikemmin sen parempi. Ja itse
teossa: ei kuulunut pienintäkään vastalausetta, kun se tapahtui.

Iloiten näen Suomen rakennusten katoilla omat liput niinkuin ennenkin,
mutta kyllä tuona hetkenä kuitenkin olin iloisempi saadessani vedättää
ne alas tyhjän päiten ärsyttämästä, tuntiessani että samalla vedettiin
alas mitä uhkaavin asevaara.

Pommituspelko sai ensimäisen varsinaisen virikkeensä, kun tuli tieto
että venäläistä tykkiväkeä oli tulossa Tuusulasta tänne. Tieto nähtiin
pian todeksi ja ihmiset menettivät malttinsa. Yhdet puhuttelemaan
sotamiehiä, toiset juoksemaan venäläisten päämiesten luona j.n.e.
Saatiin hyviä lupauksia, ja kukin mukana ollut oli taas pelastanut
isänmaan.

Vaan entä jos lupauksiin ei ollut luottamista?

Lentää keskusasemalle läähättävä mies:

"Herra kapteeni Kock! Pannaanko Vantaan silta ilmaan?"

Samassa toinen: "Totta se räjäytetään?"

"Kapteeni! Mistä saa dynamiittia?"

"No pojat, ammutaan hiljaa! Eihän meidän tule repiä, vaan rakentaa."

Mutta saan kuulla, että varustuksiin on ryhdytty, odotetaan vain minun
lopullista määräystäni hetkestä. Ja tällä kertaa on vaara niin lähellä,
että Herra Luoto ehtii paikalle hanketta ehkäisemään vain 20 minuuttia
ennen kuin tykit ajavat sillalle.

Eivätkö tosiaan hankkeen puuhaajat nähneet, että, jos se tapahtui, se
ehdottomasti olisi ollut sodan aihe?

Kuinka hyvänsä. Ehkä sekin olisi vielä selityksillä saatu sovitetuksi.

       *       *       *       *       *

Mutta tuli sitten se päivä, jona rautatien torilla piti valittaman
maalle väliaikainen hallitus. Siihen aikaan olin jo kauvan ollut
asemasta varmempi, kuin alussa, jolloinka kaikki vielä oli kaaostilassa,
mutta huolestutti tämä puuha sittenkin. Voin tässä kokonaan syrjäyttää
kertomuksen niistä syistä, joiden nojalla lakkohallinto eräiden
maaseutulaisten esityksen mukaisesti oli päättänyt julistuttaa, että
lauvantaina 4 p. marraskuuta Helsingin rautatientorilla valitaan
huutoäänestyksen kautta Suomen maalle väliaikainen hallitus, joka
toimeenpanee yleisen kansalliskonventin kokoonkutsumisen, ja
ymmärrettävästikin hoitaa kaikkea muuta hallintoa siihen saakka kun tuo
kansalliskokous ehtii maan asiat pysyvästi järjestää.

Että tätä toimenpidettä ei enää mitenkään sopinut katsoa vain Suomen
sisälliseksi kysymykseksi, vaan että se jo tuntuvasti kosketti maan
perussuhdetta Venäjään ja hallitsijaan, oli epäilemättä työväen
johtajillekin täysin selvillä. Siitä ei kysymystäkään. Mutta että sillä
sittenkin tarkotettiin täyttä totta, sekin on yhtä epäilemätöntä, kuin
myöskin se, että kaikki muut puolueet olivat aivan voimattomat mitään
siinä suhteessa työväestön päätöksiin vaikuttamaan. Perustuslaillinen
puolue tämän ymmärsi niin selvästi, että se ei enään edes yrittänyt
työväestön kanssa siitä keskustelemaankaan, aktiivisen vastustuspuolueen
johtokunta kuuluu laatineen jonkunlaisen selityksen, että asiaa
harkittuaan havaitsee puolue, ettei sillä sittenkään ole aseita
riittävästi ryhtyäkseen sotaan Venäjää vastaan, ja vanhain
suomenmielisten puolelta oli itse valtioneuvos Danielson saapunut
varoittamaan. Mutta kaikkein muiden puolueiden irtautuminen ei työväkeä
taivuttanut. Muut eivät uskaltaneet antautua keskustelemaankaan niin
vaarallisesta asiasta; ainoastaan hra Danielson, nähdessään että työväki
oli päättänyt tämän askeleen ottaa, oli ryhtynyt asiata käytännöllisesti
käsittelemään. Vanhain suomenmielisten puolue seuraavana aamuna
kirjallisissa julistuksissa esitti keinon aseman selvittämiseksi; mutta
sillä hetkellä ei muilla julistuksilla ollut mitään merkitystä kuin
niillä, jotka annettiin lakkohallinnon taikka minun nimessäni.
Minkäverran se lopulta vaikutti lakkohallinnon päätöksen muuttamiseen,
en myöskään tiedä. Muistan ainoastaan, että kohta nähdessäni asiain
kehittyvän sille kannalle, joka olisi yhdenveroinen kapinajulistuksen
kanssa ja pakottaisi venäläiset käyttämään aseita, katsoin
velvollisuudekseni -- en suinkaan töykeästi asettua jyrkkään
vastarintaan, joka vain olisi rikkonut työväestön rivit, vaan käsitellä
kysymystä järjestyksenpitoasiana, antamalla sille se muoto, että ainakin
varsinainen kapinajulistuksen leima vältettäisiin. Siihen lakkohallinto
suostui, ja minä levitytin kaupungille julistuksia, että
lakkohallituksen vaali alistetaan Hallitsijan vahvistettavaksi.

Se auttoi. Vaali tapahtui ja jo vannottiin, mutta kanuunat olivat vaiti.

Jännitysten ohimentyä on jälkeenpäin mukavassa rauhassa helppo pakista,
arvella ja arvostella mitä tahansa. Mutta tokkohan kukaan, joka noina
päivinä Helsingissä oli mukana ja hiukan jotakin ymmärsi, jäi
ymmärtämättä, että me tuon tuostakin olimme asemassa, jonka kautta
suorastaan vaadimme venäläisiä ampumaan, ja että viimeksi mainitsemani
hetki niistä kaikista oli arveluttavin, vaara niin ilmeinen, että kaikki
riippui hiuskarvasta.

Työväki näytti muille kansanluokille, mihinkä se voi mennä, ja menee
hätätilassa yksin, mutta se näytti samalla myöskin, että se
arveluttavimmassakin asemassa voipi malttaa mielensä, ja ratkaista
senkin asian yksin.

Siinä on valtapuolueilla jotakin miettimistä taistelujen väliajoiksi
siksi kunnekka ehkä vielä kerran kuljetaan kapinan kuilun reunaa.

Mutta aina on ihmisiä, joita täydellisesti riittää rauhoittamaan
päätelmä: eivät ne siihen mene, eiväthän ne sentään menneet viime
kerrallakaan. Ja riikinviisaat ratkaisevat, että se tuskin oli niin
tosissa tarkotettukaan, koska sitä ei tapahtunut. Ehkei vaaraa
ollutkaan. Olenhan jo sanomalehdissä lukenut kertomuksen, että
hallituksen vaali muutettiin ehdokasvaaliksi muka siitä syystä, että --
perustuslaillinen puolue oli lakannut kannattamasta työväkeä.

On sekin historian kirjottamista! Asema oli kuitenkin aivan
päinvastainen: joka sen päivän psykologiaa ymmärsi, se tiesi että
suurimpana kiihottimena tuohon toimeen ryhtymiseen ratkaisevimmassa
muodossaan oli juuri se suuttumus, jonka perustuslaillisen puolueen
menettely koko viikon kestäessä oli työväestössä synnyttänyt!

Vaan minun ei ollut puhuminen siitä. Kaiketihan ylläolevat viittaukset
riittävästi osottavat sen mitä olen tahtonut kertoa: missä vaarassa
oltiin ja miten siitä päästiin.

Itsestään selvää on, että yllämainitun lisäksi asiaan kuului, että
toimitin rauhoittavan julistuksen kaupungin venäläiselle yleisölle
ja että säännöllisesti lähetin sotaväen komentajalle ja
kenraalikuvernöörille raportteja järjestyksen tilasta kaupungissa,
niinkuin säännöllisissä oloissa. Niinikään kävin personallisestikin niin
usein kuin tarve vaati kummankin viimeksi mainitun puheilla.



Virkatoimitukseni lakkopäivinä.


Olen pitänyt tarpeellisena näin laajasti esittää käsitykseni yleisestä
asemasta senvuoksi, että tämä käsitykseni on omansa paremmin kuin mikään
muu selittämään toimenpiteitäni lakkoviikolla. Sillä tämän kirjotukseni
tarkotus ei ole ainoastaan kevyt kuvaus vaikutelmistani ja ympärilläni
sattuneista tapahtumista suurella lakkoviikolla, vaan sen täytyy --
valitettavasti kyllä -- olla samalla myös itsepuolustusta niitä raakoja
syytöksiä ja kömpelöjä väärinkäsityksiä vastaan, jotka toimiani suuren
yleisön puolelta ovat kohdanneet.


_Tiistaina_.

Lakkokomitean kokouksesta saattoi minut työväenyhdistyksen puheenjohtaja
Perttilä, sitte kun olin asianomaisella valtakirjalla varustettu, kello
8:n ajoissa illalla poliisilaitoksen keskusasemalle, jossa esitti
minulle ylioppilas Haapalaisen. Tämä oli hoitanut järjestyksenpitäjän
tointa kello 6:sta asti, sillä ajatus kansalliskaartin perustamisesta
oli, kuten sittemmin kuulin, jo aikasemmin, herra Luodon alotteesta
pantu toimeen. Minun tullessani herra Haapalainen paraillaan kirjotteli
väkeä kansalliskaartin riveihin. Minä otin vastaan toimen häneltä.
Halukkaita oli niin paljon kuin suinkin ehdimme paperille merkitä.

Tämä tiistai -- se oli minun "onnellisin päiväni" koko tuolla viikon
kestäneellä virka-ajallani, eli oikeastaan pitäisi kai sanoa onnellisin
_yöni_, sillä yöllä keskiviikkoa vastaan alkoi virkani.

Kohta tulin huomaamaan, että tuo "kansalliskaartin" nimi vaikutti
tenhoavasti Helsingin nuorisoon. Iloisin, reippain, päättävin kasvoin
alkoi poliisiasemalle, jonne olimme sijoittuneet, saapua sivistynyttä
yläluokan nuorisoa, josta monet minua suuresti miellyttivät. Hauska oli
nähdä sitä intoa, sitä alttiutta rohkeimpiinkin tekoihin. Rauhallisimmat
ryhtyivät pyynnöstäni kansliatoimiin, hurjapäät jäivät odottamaan
mahdollisesti annettavia toimia, joissa saisivat panna tarmokkuuttaan ja
rohkeuttaan koetukselle. Erittäin voimakkaan ja valtavan vaikutuksen
teki minuun tuo outo näky: jäseniä melkein kaikista kansankerroksista
hyöri edessäni iloisessa, toverillisessa yhteistoiminnassa. Minusta
tuntui kuin todenteolla uusi aika olisi syntymässä, aika ilman
luokkaerotuksia, niin vilpitön ja sydämmellinen tuntui suhde olevan
hienojen herrasnuorukaisten ja vakavain, ystävällisten työmiesten
välillä. Näytti kuin olisi nuori polvi yhdellä iskulla repinyt vanhan,
vuosisataisen eromuurin alas ja ojennetuin käsin siirtynyt työväen
puolelle, joten tämän nuorison ansiota arvostelin silloin hyvin
suureksi. Kaikki olivat uhrautuvaisia, rohkeita ja järjestymään
valmiita, -- seikka, joka ennen kaikkea antoi hyvän tulevaisuuden
takeita. Sanalla sanoen: harvoin olen elämässäni tuntenut niin
vilpitöntä iloa ja innostusta kuin tuona ensimäisenä virkayönäni.

Kaikki oli alussa täydellisessä sekaannuksen tilassa: pikalähettien
vastaanotto ja lähettäminen, vahtipalveluksen toimittaminen,
poliisitoimen suorittaminen -- se kaikki oli mitä alkuperäisimmällä
kannalla; eikä mistään järjestelystä tässä suhteessa voinut olla
kysymystäkään, sillä juoksevien asiain tulva oli niin suuri, ettei
vähintäkään aikaa jäänyt muuhun. Mutta jos aikaa olisi ollutkin,
tuskinpa meistä kukaan olisi siihen edes pystynyt, sillä kukapa meistä
tunsi edes poliisilaitoksen rakennusta, jossa me levittelimme itseämme
sen mukaan kuin asiain paljous kasvoi, ja vallotimme huoneen huoneen
perästä aivankuin uutisasukas, joka anastaa maita kuokkansa alle. Suuri
vaikeus oli minulla personallisesti siinä, etten ollut eläessäni ennen
nähnyt niitä henkilöitä, joiden kanssa nyt olin tullut tekemisiin. En
voinut siinä kiireessä ja hälinässä edes oppia heidän nimiänsä. Sitä
paitsi minulla ei ollut mitään pakottavaa valtaa kenenkään ylitse, vaan
kaikki täytyi tapahtua vapaaehtoisen alistumisen, "hyväntahtoisuuden"
avulla. Kansliani jäsenet tulivat ja menivät milloin hyväksi näkivät,
työstä luovuttiin yhtä vapaaehtoisesti kuin oli siihen ryhdyttykin.

Näin ollen päätin minä jo kohta ensi yönä kokonaan luopua kaikista
poliisilaitoksen järjestely-hankkeista entiseen malliin ja korvata
järjestetyn passipalveluksen joukkojen paljoudella. Missä ennen oli yksi
ainoa poliisi vahtivuoroa suorittanut, sinne nyt pantiin kymmenen.

Tämä ensi yö kului kaikessa rauhassa, ellei ota lukuun niitä monenmoisia
huhuja, joita jännittynyt ja kiihottunut mielikuvitus loi ja lakkaamatta
poliisiasemallemme lennätti. Toiselta puolen en voi kieltää, että
ympärilleni ikäänkuin itsestään muodostunut kaarti osotti tavallaan
jonkinlaista suurtakin rohkeutta, sillä kaiken aikaa uhkasi meitä se
mahdollisuus, että venäläinen sotaväki olisi ottanut käsistämme
järjestyksen valvomisen tehtävän, ja tunkenut meidät väkipakolla
keskusasemalta, jonka aivan hyvin saattoi ajatella tapahtuvaksi
kiväärinperien ja miksei pistintenkin avulla.


_Keskiviikkona_.

Verrattain rauhallisen yön jälkeen, jonka kuluessa taisimme kerran juoda
teetäkin, vaikkei tosin nukkumisesta voinutkaan olla kysymystä, alkoi
varsinainen kuuma aikamme kohta keskiviikko-aamusta varhain.
Keskusasemalle alkoi tulvaamalla tulvata väkeä puhelemaan kanssani
hetken vaatimuksista ja tehtävistä. Useimmilla oli tietysti "perin"
tärkeätä sanottavaa, mutta oli myös paljon niitä, joilla oli
"äärettömän" tärkeätä sydämmellään, ja oli yleensä tuo sana "tärkeä"
melkein kaikkien meille raportteerattujen tapahtumien välttämätön
atribuutti sinä viikkona. Lukemattomat olivat ne kansalaiset, jotka
tulivat kertomaan, mitä he olivat kuulleet "varmalta taholta", mutta
vielä useimmat olivat uutisensa saaneet "ehdottomasti varmalta taholta."
Paljon oli myös niitä, jotka kävivät selittämässä minulle, kuinka
vaarallista muutamien rakennusten katolle vedettyjen suomalaisten
lippujen paikalleen jättäminen oikeastaan oli. Monet tulivat suoraan
kysymään, josko minä ymmärsin situatsionia. Toiset vaativat minua
tekemään selvää tästä situatsionista, jotta he sitten saattaisivat
päättää, olinko minä sen oikein käsittänyt. Oli tosin myös niitä, jotka
tulivat suoraan tiedustamaan situatsionia. "Antakaa meille avain tähän
kummalliseen vyyhtiin!" --"Tiedättekö ja voitteko antaa meille selvää,
mikä tämän salaisuuden lunnas-sana on?" -- "Sanokaa meille suoraan ja
rehellisesti koko totuus, niin me voimme rauhottua." -- "Meidän täytyy
saada tietää, oletteko te 'situationen vuxen', esittäkää siis
peittelemättä ajatuksenne, sanokaa suoraan koko totuus, se yksin voi
rauhottaa ihmisiä tällä hetkellä! _Jos_ te sen tiedätte, niin _sanokaa_,
totuus, totuus on ylin kaikesta!" -- Tämmöisiä ohjeita sateli minulle
vanhemmilta ja hienommilta herroilta. Minulta vaadittiin muun muassa
takeita siihen, että minä voin hillitä näiden työmieslaumojen käytöstä,
ja ettei ole suunniteltu mitään väkivallantekoja, joiden seurauksena
voisi olla sekaantuminen venäläiseltä taholta. Vastasin, että kansan
puolelta ei ollut mitään suunniteltu, mutta valitettavasti eräältä
toiselta puolelta. "Miltä puolelta, ketkä, missä on suunniteltu?"
tiuskastiin minulle. -- "Siitä en voi ruveta tekemään selkoa, en voi
ketään ilmiantaa, mutta olkaa varmat, että jos kaupungissa kaikki pysyy
hiljaisena ja rauhallisena, niin asiat voivat ajautua myös onnellisille
perille." -- Ei ollut niitäkään aivan vähän, jotka kävivät ainoastaan
antamassa minulle "hyviä neuvoja". Kuten sanottu, olivat "liput"
useimpien huulilla: "Herran nimessä, vetäkää alas nuo liput!" Ja
omituiselta näytti minusta, että ne, jotka _tänä_ päivänä antoivat
minulle näitä neuvoja, kuuluivat samaan yhteiskunta-luokkaan kuin ne,
jotka eilen olivat samat liput nostaneet. Vastaukseni oli: "Minä en
tällä hetkellä uskalla sitä tehdä, sillä en vielä tunne tarpeeksi
yleistä mielialaa, mutta tehkää te se, minä olisin todella teille hyvin
kiitollinen siitä, en ainakaan tule tekemään mitään esteitä." Jos olisin
heidän puolestaan sen tehnyt, niin tuskinpa olisin voinut välttää mitä
raskauttavimpia syytöksiä saman yleisön puolelta, joka nyt minulta sitä
vaati; mutta siinä yleisössä ei ollut ainoatakaan sellaista uskalikkoa,
joka olisi minun luvallani "isänmaan onnen nimessä" itse vetänyt liput
alas, niinkuin oli ne nostanut.

Sitte oli vielä semmoisia -- eikä niitäkään suinkaan vähän, -- jotka
kävivät minua kehottamassa luopumaan tehtävästäni siirtääkseni sen
översti Gordielle. "Se olisi minun puolelta muka hienotunteisuuden
vaatimus, se olisi myös yhteishyvän vaatima palvelus isänmaalle."

Yht'aikaa kuin varovaisten ja huolestuneiden joukko yhä näytti kasvavan,
kasvoi toistaiseksi myös yltiöpäiden sekä lukumäärä että rohkeus. Niistä
ehdotuksista, joita päivän kuluessa minulle näiden puolelta tehtiin,
mainitsen tässä muutamia, joita esitettiin "erittäin tärkeinä". Kas
tässä useimmin toistuvat niistä: 1) ehdotus toimenpiteistä, joiden
avulla "eräs puolue" lopullisesti nolattaisiin, 2) ehdotus
eräänlaisten kuvien alasottamisesta, 3) santarmien riisumisesta ja
poislähettämisestä, 4) sensorien rankaisemisesta ja vangitsemisesta, 5)
senaattorien käyttämisestä yleisön nähtävänä häpeä-kulkueessa pitkin
katuja, 6) luterilaisen kirkon erottamisesta valtiosta, 7) pappien
pidättämisestä virkatoimituksesta ja estämisestä tulemasta kirkkoon, 8)
kirkon avaamisesta yleiseksi kokoushuoneeksi, 9) kaikkien yleisten
rahavarain anastamisesta, 10) senaatin haltuunottamisesta, 11) vankien
vapauteen päästämisestä, 12) panttitavarain ulosantamisesta pelkkää
kuittia vastaan, 13) hyyrymaksujen julistamisesta ainaiseksi
lakkautetuksi. Mutta riittäköön jo tätä luetteloa. Sanon vaan vielä,
että aivan samassa tuokiossa kuin puheillani oli ollut joku
"valtiovarain anastaja", saattoi seuraavassa tuokiossa jo esiintyä
tämmöisen sanan tuoja: "Olen aivan varmalta taholta kuullut, että on
olemassa suurenmoinen suunnitelma yleisten rahavarain anastamisesta,
oletteko saaneet siitä vihiä?" Näihin ilmotuksiin tavallisesti vastasin:
"Sula mahdottomuus, herrani, sillä olen ryhtynyt tarpeellisiin
toimenpiteisiin, olen erityisesti käskenyt pitää silmällä Suomen pankkia
ja muita rahalaitoksia." -- Asialla kävijät tavallisesti vaativat
puheilleen kahden kesken, mieluummin vielä eri huoneeseen. Muutamat
vaativat minulta kiven kovaan valtakirjaa, jotta olisivat saaneet muitta
mutkitta panna mielihalujaan täytäntöön. Vaikka nämä radikaaliset
ehdotukset tunnustaakseni useinkin saattoivat minut levottomaksi ja
mieltäni pöyristytti kun ajattelin niitä seurauksia, joita moiset teot
olisivat saattaneet aiheuttaa, onnistuin kuitenkin säilyttämään
tasapainoa ja purjehdin kaikkien karien ohitse niihin törmäämättä.
Antamatta kieltävää tai myöntävää vastausta minä tavallisesti vaan
selitin, että muka olin itse jo suunnitellut näitä samoja seikkoja ja
että odotan vaan soveliasta hetkeä pannakseni aikeeni toteen kaikki
yhdellä kertaa, mutta että se hetki ei vielä ollut käsillä, pakottavien
asianhaarain vuoksi se oli muka lykättävä tuonnemmaksi, ja otin näiden
lupaukset, ettei mihinkään valmistumattomaan tekoon ilman minua
ryhdyttäisi. Tämmöisillä hätävalheilla sain hetki hetkeltä lykätyksi
skandaalit tuonnemmaksi.

Mutta mainitsematta olen vielä jättänyt kokonaisen lahkon kävijöitä: ne
olivat niitä, jotka aivan yksinkertaisesti tulivat -- omissa asioissaan!
-- Niinpä eräs aviomies sanoi hänkin "tulleensa erittäin tärkeissä
asioissa". Minä vein siis hänet eri huoneeseen, istuin häntä vastapäätä,
ja nyt hän alkoi kertoa minulle onnettomasta avioelämästään -- (istu ja
pala!) -- vaimonsa pahuudesta, heidän vuosikausia kestäneestä
eripuraisuudestaan. Hänet sain kuitenkin suostutetuksi siihen, että hän
tulee viikon perästä uudelleen puheilleni, silloin minä ratkaisen hänen
avioero-asiansa, mutta että nyt estävät kiireellisemmät seikat siihen
tarpeeksi syventymästä. Samassa meitä jo keskeytetään: "Herra kapteeni,
täällä on eräs kansalainen äärettömän tärkeissä asioissa!" Pyrkipä
kerran huoneeseen ja myös pääsi eräs tuttava, jota en ollut kymmeneen
vuoteen tavannut. Hän tulee loistavin kasvoin, ojennetuin käsin: "Terve!
Täälläkö sinä nyt istut! Kuka olisi luullut, että sinä kerran maailmassa
istut täällä Carlstedtin ja Enehjelmin valtaistuimella! Kylläpä ovat
suuria vastakohtia nuo kuvat tuossa seinällä ja sinun läsnäolosi täällä!
No paneppa tupakaksi!" -- Hän vetää esiin paperossikotelonsa, tarjoo,
taputtaa minua olkapäälle, nauraa, sytyttää tupakkansa, ja on valmis
istumaan uudelleen --turisemaan. Tarvinneeko sanoa, miltä tämmöinen
minusta tuntui? Tuskin olisi merihädässä oleva voinut panna enemmän
huomiota rantaan saapuneelle tutulle, joka olisi hänelle ojentanut
paperossikoteloa ja sanonut: "pannaanko tupakaksi!" Lyhyeen
kysymykseeni: "onko mitään muuta asiaa?" pompahti tuttavani tietysti
pystyyn ja rupesi sanomaan: "No, no, ei minulla mitään sen kummempaa
muuta kuin tahdoin vaan toivottaa sinulle onnea, taitaa sinulla olla
vähän kiire? No voi hyvin, voi hyvin sitte!"

Useat avustajistani neuvoivat minulle, etten lainkaan ottaisi tämmöisiä
kävijöitä vastaan, vaan antaisin sen tehtävän muille, jotta itse voisin
sitä paremmin pitää pääasioita silmällä. Mutta sitä neuvoa en liioin
voinut seurata, sillä ensiksikin kävijät itse eivät olisi tyytyneet
puhumaan kenenkään muun kanssa kuin juuri minun, sillä minä olin nyt
kerran tullut heidän näkökulmaksensa. Minä olisin heitä pahasti
loukannut kieltämällä keskustelua, ja niinä hetkinä ei ollut varaa
ketään loukata. Käytökseni olisi helposti antanut aihetta käsitykseen,
että on olemassa terroristinen hallitus, joka ei ota mitään lukua
yleisön mielipiteistä. Toiseksi oli perin tärkeätä minulle itselleni,
että olin tilaisuudessa omin silmin näkemään ihmisten vaikuttimia,
mielihaluja ja puuhia niinä hetkinä, että olin toisin sanoen ikäänkuin
tilaisuudessa koko ajan pitämään kädessäni eri virtausten ja vaistojen
valtimoa, jota paitsi minun toimeni olisi saattanut muuttua hyvinkin
umpimähkäiseksi. En voi kyllin usein kertoa, että toimessani oli
kaikkein tärkeintä osata johtaa yht'aikaa sekä yltiöpäisyyttä että
pelkuruutta, sekä rajua toimintahalua että hätääntyvää saamattomuutta
kultaiselle ja rauhalliselle keskitielle.

Tämän sanomattoman hälinän ja hyörinän suuruutta kuvaa myös se tosiasia,
että aamusta alkaen noin viiteen asti iltapäivällä en löytänyt
hetkeäkään aikaa, jolloin olisin ehtinyt pistää ruokapalaa suuhuni tai
edes juoda lasillisen vettä. Huuleni olivat niin kuivat, että minun oli
lopulta melkein mahdoton mitään puhua. Tunsin jo muutenkin olevani niin
väsyksissä äärimmäisestä ajatusten ja hermojen jännityksestä, etten
pystynyt ottamaan selvää tavallisesta kirjotuksesta, en jaksanut
ymmärtää ajatusta, vaan oli minun pyytäminen, että joku läsnäolijoista
tekisi minulle selkoa kirjotuksen sisällyksestä. Vaikken ollut
tilaisuudessa katsahtamaan peiliin, saatoin hyvin arvata, että olin
ulkomuodoltanikin aivan sairaan näköinen. Sen voin sitäkin paremmin
käsittää ympärilläni olijoista, jotka olivat yhtä paljon puuhanneet ja
valvoneet kuin minäkin, useat horjuivat aivankuin juopuneet, silmät
törröttivät kuin mielettöminä päässä ja kieli sammalteli sekavia,
katkonaisia sanoja.

Minun ollessani jotenkin tämmöisessä tilassa saapui keskusasemalle herra
Kurikka, puoluehallinnon kehotuksesta käskemään minua hänen ja herra
Hellstenin seurassa kenraalikuvernöörin puheille, tämän asunnolle.
Siellä en jaksanut puhua melkein mitään. Olletikin oli minun mahdoton
suostua puhumaan venättä, sillä minun oli sangen vaikea puhua suomeakin.
Muistan erittäin selvästi, että esimerkiksi sellaisen venäläisen sanan
lausuminen kuin "konstitutsija" oli minulle sillä kertaa täydellinen
mahdottomuus. Kurikka sitävastoin esitti kenraalikuvernöörille työväen
vaatimuksia kaikessa laajuudessaan. Sitä esittämistä kesti toista
tuntia. Kenraalikuvernööri kuunteli hyvin tarkkaavasti ja suopeasti
lähetystöämme. Sittemmin siirtyi puhe myöskin siihen mitä oli tapahtunut
edellisenä iltana, ja mainitsi hän erityisesti kuinka vähän oli
tarvittu, että oli syntynyt mitä hirvein sekasorto, eipä ollut tarvittu
muuta kuin, että joku pahansuopa tai pahoin pelästynyt ihminen oli
nostanut huudon: "kasakat tulevat!" silloin oli kaikki ollut valmista.
Ja hän lisäsi vielä painavasti: "Jumala varjelkoon, ettei tippaakaan
ihmisverta tulisi vuotamaan, saati sitä, mikä sen ylitse on
mahdollista!" Tämän käynnin jälkeen olivat voimani niin lopussa, että
ilmotin keskusasemalle lähteväni kotiin lepäämään. Kello saattoi silloin
olla noin 1/2 5:n paikoilla, kuten jälestäpäin saatan arvella, sillä
kellon lyönneistä, ajan kulusta, vuorokauden ajoista, viikon päivistä
emme muuten keskusasemalla mitään tienneet. Kaikki aika oli sulanut
yhdeksi suureksi ajan hyökyaalloksi. Toisinaan muutamat hetket tuntuivat
ikuisuudelta, toisinaan lensivät tunnit tuokioina, ja me useinkaan emme
olisi voineet miettimättä ratkaista, oliko käsillä yö vai päivä.

Oleskelin kotonani muistaakseni kaikkiaan noin pari tuntia. Nukkumisesta
ei voinut tulla puhettakaan, ruumiissa kävi hermostuneet hytkäykset, ja
ajatukset liikkuivat niinkuin kuumeessa. Ainoa lepo oli istua paikallaan
ja tahdon voimalla pakottaa ajatuksia pois vuorokauden tapahtumista.

Noin 7:n ajoissa, ikäänkuin jonkun merkillisen vaiston ajamana, minä
kavahdin pystyyn ja läksin kotoani jälleen keskusasemalle. Kuitenkin
päätin sitä ennen poiketa lakkokomitean puheille Yrjönkadulle N:o 31.
Talon portilla minut pysäytti kaksi henkilöä hyvin hätääntyneinä:
"Oletteko kuullut, että tänä yönä alkaa Helsingin kaupungin pommitus!?"
Tähän vastasin: "Hyvä on, kiitän tiedonannostanne." Ja kun tahdoin
tunkeutua portista sisälle, niin huudettiin minulle edelleen: "Te
tiedätte siis, te siis ymmärrätte, mitä on tehtävä?!" -- "Ymmärrän,
ymmärrän", minä vastasin. Oltuani hetken työväen talolla läksin edelleen
keskusasemalle. Matkalla sinne pysäytettiin minua vielä
Aleksanterinkadulla pari kertaa: "Oletteko te herra Kock?" -- "Olen." --
"Oletteko kuullut, että pommitus alkaa tänä yönä?"

Minä kun sitte tulin keskusasemalle, niin siellä se vasta hirveä
sekasorto vallitsi --sekasorto ja äärimmäinen hätääntyminen. Ensi
hetkenä minun oli mahdoton käsittää mitä ihmiset puhuivat, kaikki tuli
niin yhdestä suusta, niin yht'aikaa, niin välittömänä purkauksena
sisällisestä levottomuudesta. Tuntui kuin olisi yleinen mielenhäiriö
saanut vallan ihmisten yli. Jo ovesta sisään tultuani kuulin kuitenkin
huudon: "Missä on kapteeni Kock?" Ja kuulin myös vastauksen siihen: "Hän
on karannut kaupungista, ei maksa vaivaa häntä hakea!" Nyt avasin
minäkin suuni: "Mitä Herran nimessä nyt on oikeastaan tapahtunut?" --
"Kaikki on hukassa!" minulle vastattiin. Ja nyt sain kuulla kertomuksen
tapahtumista minun poissa-ollessani, lopulta sain selville melkein
välittömästi, että pommitusjuttu oli syntynyt väärästä tiedosta, että
muka sähkölennätinlaitoksen koneet olisi väkivaltaisesti siirretyt
paikoiltaan, kannetut rakennuksen vinnille ja siten saadut
toimettomuuteen. Minä annan tässä "Työmiehen" kertojan puhua.
"Työmiehessä" 8 p:ltä marraskuuta lausutaan tästä tapahtumasta
puhuttaessa:

"Haapalaisen ollessa näissä puuhissa klo 6 illalla oli epäjärjestys
hänen saapuessaan keskusasemalle täällä sangen suuri. Oli kysymys
venäläisen telegrafilaitoksen kohtalosta. Tämä kysymys kuitenkin
ratkaistiin siten, että tuohon laitokseen ei saa koskea, sillä se samoin
kuin muutkin venäläiset laitokset ovat jätettävät koskematta, jotta
vältettäisiin sotaväen kanssa yhteentörmäystä. Mutta tuskin oli tämä
päätös tehty kun lähetti tulee ja ilmoittaa, että venäläisen
sähkösanomalaitoksen kaapeli on katkaistu ja koneet rikottu. Hetken
kuluttua tulee kapellimestari Apostol hengästyneenä erään toisen
herrasmiehen kanssa ja ilmoittaa Haapalaiselle olleensa venäläisten
tykistöupseerien luona. Samalla hän kertoi, että koska nyt on
sähkölennätinlaitos rikottu ja tehty yhteys Helsingin ja Pietarin sekä
Räävelin kanssa mahdottomaksi, tulee heti tykistö kaduilla puhdistamaan
sen kansasta ja ottamaan sähkölennätinlaitoksen haltuunsa.
Sotaneuvottelua pidetään kenraalikuvernöörin luona. Haapalainen komensi
heti ne kaartin joukot, jotka olivat lähetetyt vahtiin venäläisen
sähkölennätinlaitoksen luo, tulemaan takasin keskusasemalle. Vasta
toistamiseen käskemällä saatiin nuo joukot lähtemään vahtipaikastaan.
Mutta tuskin he olivat saapuneet keskusasemalle kun jo saapui sanoma,
että toiset kaartin osastot ovat marssineet heidän sijaansa. Kuka tuon
teki, kuka lähetti nuo uudet joukot sähkölennätinlaitokselle, on
tuntematonta.

"Mutta sillä välin oli toinen apulainen Mannerstam lähettänyt
automobililla lähetin hakemaan ylipäällikkö Kockia kotoaan, kun
epäjärjestys keskusasemalla yltyi ja tuo puhe tykistön tulosta
iltapimeässä pääsi yhä valtavammaksi saattaen levottomaksi mielet. Mutta
tyhjin toimin palasi tuo lähetti. Kertoi olleensa Kockin kotona, mutta
täällä oli ilmoitettu että Kock perheineen on lähtenyt asunnostaan. Heti
selitettiin yhteen ääneen että Kock on livistänyt pakoon ja jättänyt
koko Kansalliskaartin oman onnensa nojaan ja mitä tukalimpaan pulaan
venäläisen tykistön ruuaksi. Samalla äärettömästä sekamelskasta vaativat
herrat keskusasemalla että översti Gordie on kutsuttava heti sinne ja
hänelle on annettava puolustuksen ylijohto. Heti saapuikin Gordie
kaupungin valtuuston edustajain kanssa paikalle. Haapalainen selitti
hänelle aseman saamainsa tietojen perustalla. Gordie oli taipuvainen
ottamaan ylijohdon käsiinsä, jos koko kaarti asettuisi häntä
ehdottomasti tottelemaan. Kockin apulainen Haapalainen selitti, että jos
Gordie lupaa ajaa työväen vaatimuksia ja kaikelle kansalle antaa tästä
tiedon, niin kyllä häntä tullaan seuraamaan. Tätä hän ei ollut
kuitenkaan valmis antamaan. Samalla aukeni Haapalaisenkin silmät
huomaamaan, että meillä Helsingissä ei ollakaan yksimielisiä, vaan että
koko tuo ääretön sekamelska oli vartavasten pantu toimeen, jotta sen
avulla Gordie joukkoineen saisi käsiinsä koko liikkeen johdon mielensä
mukaan. Tämän tajuttuaan Haapalainen heti lähetti kutsumaan
Kansallislakon keskuskomitean, joka saisi päättää asiasta. Tämä
saapuikin tuossa tuokiossa ja samalla tuli paikalle ylipäällikkö, herra
Kockikin. Kysyttäessä häneltä, onko hänen luonaan käynyt lähettejä,
saatiin tietää, ettei lähettiläät hänen kotonaan olleet käyneetkään. He
olivat siis suoraan valhetelleet. Nyt ei ollut enää epäilystä.
Keskuskomitea piti Valtuusmiesten kanssa kokouksen, jossa päätettiin,
että työväki luottaa ylipäällikköönsä, eikä Gordiella ole mitään
tekemistä liikkeen johdossa. Näin oli tämä herrain suunnittelema
valtiokaappaus torjuttu."

Tähän kertomukseen on minun ainoastaan lisääminen, etten minä puolestani
usko, että mitään "vallankaappausta" olisi herrain puolelta tällä
petollisella tavalla suunniteltu. On kyllä mahdollista, että jollakin
taholla olisi innolla vastaanotettu huhua minun paostani, jolloin
Gordien astuminen sijalleni olisi ollut itsestään selvä. Mutta että nämä
tämmöiset huhut olisivat herrain puolelta mietityn suunnitelman aikeissa
pantu vireille, sitä on minun vaikea ajatella. Moiset huhut ovat
pikemminkin selitettävissä ainoastaan sen suuren hätääntymisen ja
mielikuvituksen tavattoman herkistymisen tuotteeksi, jotka niinä hetkinä
olivat valloilla.

Kuinka lieneekään, saapuivat keskusasemalle nyt herrat Norrmén, Gordie
ja ehkäpä vielä joku kolmaskin, kutsuttuina sinne arvattavasti jonkun
erehdyksen kautta, vastaanottamaan tointani. Samassa saapui myös herra
Kurikka paikalle lausuen suuren kummastuksensa sen huhun johdosta, jonka
oli minusta kuullut, eli että minä olisin luopunut toimestani. Ilmotin
nyt jääväni paikoilleni siksi kunnes lakkokomitea, joka on minut
toimeeni asettanut, toisin päättää. Silloin Kurikka kääntyi tulokkaiden
puoleen selittäen, että koska tällä hetkellä ei kukaan muu nauti työväen
luottamusta kuin kapteeni Kock, niin saa hän ilmottaa, ettei voi tulla
kysymykseen mitään personamuutosta siinä asiassa. Muuten on minun vielä
lisääminen, että herrain Kurikan ja Valppaan läsnäolo ja heidän
maltillinen ja arvokas esiintymisensä mitä suurimmassa määrin helpotti
minulle järjestyksen palauttamisen ja mielten rauhottamisen
keskusasemalla.

Kun siis tästä onnettomasta sähköjutusta oli näin päästy selville, jäi
yleisöön sittekin se luulo, että Helsingin pommitus oli yöllä alkava.
Nähtävästi sitä luuloa piti vireillä osaltaan sekin seikka, että
Tuusulassa majaileva tykkiväki sai vapaasti kulkea Helsinkiin ja kaikki
puolustustoimet, yksin "sillan räjähdystäkin", meidän puolelta
tarmokkaasti estettiin. Aseman ollessa jo kauan sitte selvänä kävi minun
puheillani vielä monta henkilöä kehottamassa ryhtymään tarpeellisiin
toimenpiteisiin pommituksen ehkäisemiseksi. Eräskin sanoi minulle
seuraavat kovat sanat: "Kuinka teillä on otsaa istua levollisena täällä,
kun sellainen vaara uhkaa kaupunkiamme!"

Vaikken mitenkään voinut uskoa pommituksen mahdollisuuteen, päätin
kuitenkin siltä varalta että joku asianhaara olisi todella jotenkin
jäänyt tietooni tulematta, lähteä kenraalikuvernöörin palatsiin. Otin
ylioppilas Toikan kumppanikseni. Tässä sivumennen huomautettakoon, etten
kertaakaan käynyt venäläisten viranomaisten luona ilman venäjän kielen
taitavaa seuraajaa, joten kaikki puheeni ja toimenpiteeni näiden luona
ovat päivän valossa ja todistettavissa. Kenraalikuvernöörin asunnolla
meitä otti vastaan översti Lvovskij, joka kohta kysyi tahdommeko
keskustella kenraalikuvernöörin itsensä kanssa. Tähän vastasin, etten
mitenkään tahtonut vaivata ruhtinasta, jos översti luulee voivansa
saattaa perille keskustelumme sisällyksen. Minulle oli tämmöinen
keskustelutapa mukavampikin, koskapa arvelin mahdolliseksi, että minun,
tämmöisen "laittomasti asetetun" järjestyksen valvojan ilmestyminen
korkeimman-vallan edustajan puheille olisi saattanut suuressa määrin
vaikeuttaa suorapuheista keskustelua hänen itsensä kanssa. Nyt aloin
minä kautta rantain selitellä överstille aseman vaaran-alaisuutta, kun
oli liikkeellä kaikenmoisia kiihottavia huhuja muka Venäjän uhkaavista
hankkeista kaupungin asujamistoa vastaan. Pidin samalla tarpeellisena
huomauttaa itse puolestani varmasti uskovani siihen, ettei venäläisten
asema nykyhetkellä mitenkään ollut sellainen, että se olisi antanut
aihetta pommituksen pelkoon, vaan että nuo huhut olivat ehkä saaneet
alkunsa pahansuopain ihmisten suusta, jotka mahdollisesti tulisivat
kalastamaan sameassa vedessä. Vielä mainitsin että jos venäläisen
sotaväen puolelta ilman syytä ryhdyttäisiin tarpeettomiin ja julmiin
toimenpiteisiin niin tuo sytyttäisi sellaisen liekin, ympäri koko
Suomea, joka ei enää olisi mitenkään sammutettavissa. Esitykseeni
översti heti vastasi voivansa antaa kunniasanansa pantiksi siitä, ettei
ruhtinaalla, Suomen korkeimmalla sotilasvallan edustajalla, ollut
vähintäkään aihetta agressiivisiin toimenpiteisiin muussa kuin siinä
tapauksessa, _että suomalaiset itse hyökkäisivät sotaväen kimppuun_.
Tämän ilmotuksen saatuani tein vielä muutamia kysymyksiä sen johdosta,
että mahdollisesti saattaisi syntyä selkkauksia yksityisten
sotilaspatrullien ja kaupungin väestön kesken, johon översti vastasi!
"Olkaa aivan huoleti, ruhtinas käsittää mainiosti mikä kahakka on
yksityistä laatua ja millä voidaan katsoa olevan suurempaa kantavuutta,
jälkimäisellä ymmärretään ainoastaan sitä tapausta että venäläisen
sotaväen kimppuun hyökätään _järjestelmällisesti_." "Herra översti siis",
jatkoin minä, "vakuuttaa, ettei tulla panemaan mitään merkitystä,
vaikkakin sellainen valitettava tapaus sattuisi, että esimerkiksi joku
yksityinen sotamies tai joku siviili henkilö väkivaltaisella tavalla
tulisi jossain kahakassa menettämään henkensä, seikka, joka tämmöisenä
aikana, kun ihmiset sekä epäilevät että pelkäävät toisiansa, voi olettaa
mahdolliseksi, koskapa yksityisiä murhia 'laillisinakin aikoina' -- kuten
herra överstille on tunnettu -- saattaa tapahtua." Tietysti, tietysti,
vakuutti översti Lvovskij ja lisäsi vieläkin, että hallituksen taholta
ei tarvitse mitään pahaa odottaa. Sen jälkeen minä vielä pyysin, että
jos mahdollista niin koetettaisiin välttää sotilasvahtien liikkumista
kaupungilla, mikä mahdollisesti saattaisi aiheuttaa ikävyyksiä. Tähän
pyyntöön suostuttiin asianomaisella taholla _ilman mitään ehtoja_, ja
mainitsen minä tästä asiasta kumotakseni sen kaupungissa liikkuneen
huhun että kenraalikuvernööri olisi muka tuon lupauksen antanut ehdolla
että kansalliskaarti olisi itse astunut hänen henkivartijoikseen. Että
todella kenraalikuvernöörin asunnon seutua eristimme, emmekä sen
ympärillä oleville kaduille yleisöä päästäneet, niin se tapahtui
kokonaan omasta alotteestamme ja yksinomaisessa tarkotuksessa estää
edellisen illan tapahtumia uudistumasta, joissa noin 40 henkilöä
ruhjoutui ja vikaantui. Myös oli tarkotuksemme estää yltiöpäiden
jatkuvia yrityksiä vetää kenraalikuvernöörinkin asunnon katolta
venäläinen lippu alas ja pystyttää sijalle suomalainen. Viimeiset sanani
översti Lvovskille olivat: Jos niin on kuin herra översti sanoo -- eikä
minulla ole vähintäkään syytä sitä epäillä -- niin voin minä puolestani
tällä hetkellä vakuuttaa teille, ettei suomalaisten puolelta tule
tapahtumaan mitään ankarampaa häiriötä. Tähän översti Lvovski sanoi
liikutettuna: Te siis luulette todella voivanne sitä vakuuttaa?
Minä vastasin: Olen asiasta varma, ellei vaan minun toimintaani
tulla häiritsemään. Översti läksi nyt yläkertaan tekemään
kenraalikuvernöörille selkoa keskustelustamme. Jonkun ajan kuluttua hän
palasi kysymään oliko minulla mahdollisesti vielä jotain lisättävää,
johon minä vastasin että olin sanottavani sanonut. Överstin koko
olemuksesta näin, että se minkä hän oli luvannut oli todenteolla
tarkotettu. Ja me läksimme tyytyväisinä pois.

Keskusasemalle ilmotin kohta muutamille läheisilleni keskustelun
tuloksen ja sanoin että nyt olin saanut varmuutta siihen mitä oikeastaan
kaiken aikaa olin varmaksi otaksunut. Kuinka todella olisin saattanut
istua rauhallisena keskusasemalla odottamassa synnyinkaupunkini
pommitusta; johon pelkkä ajatus siitä kauhun tuskasta, mikä sellaisissa
tilaisuuksissa esimerkiksi synnytyskipuja kärsivät vaimot tai kuoleman
kanssa kamppailevat ja yleensä tautivuoteella olevat ihmiset saavat
kokea, ajatus siitä, miten hädissään katuja pitkin juoksevat äidit
hakevat lapsiaan, miten palavien rakennusten yläkerroksista ihmiset
heittäytyvät alas räjähtävien pommien keskelle; ja pelkkä ajatuskin
olisi pitänyt minua pöyristyttää ja herättää minussa levottomuutta. Jos
olisin tämmöisiä hirmuja edes vähimmässä määrässä pitänyt mahdollisena,
saattaako kukaan uskoa, että olisin voinut jäädä paikoilleni istumaan,
edes lakko-komiteallekaan pelkoani ilmaisematta ja varottamatta?! Ei,
vaan olisin minä kaiketi vaikka rukoilemalla rukoillut kaikkia niitä
ihmisiä, joista onnettomuuden ehkäiseminen olisi riippunut, ryhtymään
kaikkiin heille mahdollisiin toimiin. Kun en minä mitään tällaista
tehnyt, vaan todella istuin rauhallisena paikallani, täytyi minulla
tietysti olla hyvin varma vakuutus pommitus-huhujen perättömyydestä. Ja
rauhallisuuteni ainoa tarkotus oli vaikuttaa rauhottavasti myös
ympäristööni.

Nämät tärkeät rauhottamisen tehtävät minun kuitenkin oli jättäminen
muille ja käyttäminen tätä turvan tunnetta vihdoin voidakseni vastaisten
mahdollisten ponnistusten varalle koota uusia ruumiillisia voimia.
Läksin kotiin levähtääkseni jonkun tunnin kuluessa. Mutta tuskin olin
päässyt kotiin ja heittäytynyt pitkäkseni kun oveni taakse ilmestyi
herra, joka soitti kelloa ja ilmotti minua vaadittavan viipymättä
"erittäin tärkeissä asioissa" saapumaan pankkitirehtööri Norrménin
asuntoon. Minä koetin tiedustella mikä se erittäin tärkeä asia oli,
mutta lähetti ei sanonut siitä tietävänsä muuta kuin että asia oli
"erittäin tärkeä".

Koska minun oli mahdoton tietää mitä odottamatonta oli saattanut
tapahtua, lähdin vaikkakin puolikuolleena lähetin seurassa liikkeelle.
Olen minä ollut vaikeissa manöövereissä, olen öitä valvonut sateessa ja
kuurassa ja viikkokausia kenttäpalvelusta suorittanut ja voinpa ilman
ylpeyttä sanoa, etten ole ollut kaikkien huonompia kestämään vaivoja ja
väsymyksiä, mutta näin läpiväsynyt, sairaaksi asti nääntynyt en ole
vielä koskaan ollut. Äidit, jotka valvovat kuolevien lastensa vuoteen
ääressä voivat jotenkin samaa tuntea.

No niin. Ajoimme siis kiesirattailla Katajanokalle. Kauppatoria myöten
ajaessamme venäläisten sotalaivain heijastimet voimakkaasti valaisivat
kaupunkia, jolloin huomautin vieruskumppanilleni, että tuo oli
mahtavanlainen ilotulitus. Hän vastasi: Saammepa nähdä millä se päättyy.
Silloin jo ymmärsin että retkemme oli yhteydessä tuon saman painajaisen
kanssa, josta olen edellisessä pitkältä puhunut. Päästyämme perille emme
kuitenkaan tavanneetkaan pankkitirehtööriä hänen asunnossaan, vaan
neuvottiin meitä lähtemään parooni Salzan luo, joka asui Uudenmaan
kasarmissa. Täällä minut saatettiin etehisten ja käytävien läpi erääseen
vastaanottohuoneeseen, jonne mentäessä muuan kapteeni, jolla näkyi
olevan harmaita täpliä päässä sanoi: "Tekisi mieleni antaa vasten
naamaa!" En tiedä ketä hän tällä tarkotti, itseäänkö vai ketä muuta.
Vastaanottohuoneessa näin kenraalimajori Preshentzovin, rouva
Grotenfeltin, översti G. Gadolinin, erään kaartin luutnantin, jota
sanottiin Spåreksi sekä muistaakseni samaisen kapteenin, joka oli
itsekseen puhunut naamaan lyömisestä. Myös muistelen huoneessa olleen
erään kasakka-överstin, mutta sitä en voi varmuudella sanoa. Salzaa
itseänsä en ollenkaan nähnyt. Päähenkilöinä keskusteluissa esiintyivät
yllä mainitut Preshentzov, översti Gadolin sekä rouva Grotenfelt. Tästä
keskustelusta en kuitenkaan tahdo kertoa muuta kuin että kysymys oli kun
olikin yksinomaan tuosta pelätystä yhteentörmäyksestä, jonka vuoksi minä
en muistaakseni lausunut täällä halkaistua sanaakaan, minulla kun oli,
kuten edellisestä näkyy oma tietoni ja oma vakaumukseni asiasta.


_Torstaina_.

Eipä keskusasema torstainakaan jäänyt yleisön puolelta unohdukseen,
joskaan väkeä ei käynyt juuri yhtä paljon kuin edellisinä päivinä.
Itsestään selvää on myös, että eilisen pommituskauhun jälkeen kaikki
yltiöpäiset ehdotukset olivat peräti vaijenneet. Nytpä siis arvelinkin
sopivan hetken tulleen jolloin saattoi vaaratta vedättää alas kaikki nuo
pommituskauhua herättäneet liput. Nyt en tarvinnut myös pelätä, että
kukaan olisi selittänyt tekoni epäisänmaalliseksi. Pyysin siis
ylioppilas Haapalaisen viipymättä ryhtymään tähän toimenpiteeseen.
Epäilemätöntä on, että venäläinen yleisö ja etenkin sotaväki suuressa
määrin rauhottui tämän toimenpiteen johdosta. Muutamat kaunosielut
lienevät pitäneet toimenpidettä todella epäisänmaallisena ja siitä
pahastuneet, mutta tuleehan muistaa, ettei lippua ole koskaan tapana
nostaa ennen kuin kaupunki on varmasti ja lopullisesti vallotettu.
Lohduttakoon siis heitä tässä se tieto, että he puolestaan olivat
menetelleet urhoollisemmin kuin itse kenraali Nogi, joka vasta useampia
päiviä Port Arturin vallotuksen jälkeen nosti valtakuntansa lipun sen
muureille. --Tänä päivänä rupesivat muuten myös ensimäiset
ylioppilas-avustajani jättämään minut. Lähetystö saapui ilmottamaan,
että nämä ylioppilaat eivät voi enää jatkaa yhteistoimintaa minun
päällikkyyteni alaisena. Lähetystölle lausuin syvän valitukseni sen
johdosta, että olin apuvoimani menettänyt, ja pyysin heitä ainoastaan
saattamaan perille tervehdykseni ja kiitokseni heidän avustuksestaan.
Mitään varsinaista syytä luopumiseensa he eivät tuonneet esille, en minä
myöskään itse tiennyt millään lailla pahottaneeni heidän mieltään.
Kaikissa tapauksissa heidän lähdettyä alkoivat kansliatoimet tuntuvalla
tavalla ontua, jonka vuoksi pyysin apulaisiani ylioppilas Haapalaista,
Mannerstamia y.m. kaikin mokomin toimimaan siihen suuntaan, että mitä
pikemmin saisi harvenneet rivimme jälleen täytetyiksi. Kaikeksi
onneksi rupesikin torstai-illalla entisten lisäksi saapumaan
sosiaalidemokraatisia aineksia ylioppilaspiireistä, jopa oppineita
yliopiston miehiäkin, ja nyt alkoi tuo melkein jo pysähtynyt
kansliakoneisto entistä vielä virkeämmin toimia. Kansliatointen
järjestäminen tuli hiukan kehittyneemmälle kannalle, ja jäi erittäinkin
herrain insinööri Severi Alanteen, maisteri Ailion, herrain Pertti
Hämäläisen, Väinö Hakkilan ynnä joidenkuiden muiden huoleksi. Insinööri
Alanne sai sitä paitsi tehtäväkseen panna kuntoon keskusasemalla
löytyvän kirjapainon ja toimittaa sen käyttämiseen tarvittavat
ammattimiehet.

Muuten kului torstaipäivä edelliseen päivään verraten jotenkin
levollisesti.

Niinkuin jokaisella päivällä oli oma tunnussanansa kaartin keskuudessa,
niin myös jokaisen päivän huhujen ja ryövärijuttujen seassa oli aina
joku päähuhu, joka sille päivälle antoi leimansa ja värinsä. Tämmöinen
mahtihuhu syntyi aina pimeän laskeuduttua kaupungin yli, eli siis
aikana, jolloin mieli herkistyy ja rupeaa helposti näkemään kummituksia.
Luonnollinen yön pimeys loihti epätietoisuuden ja salaperäisyyden
pimeästä, joka mielissä vallitsi, ihmeellisiä tapausten aaveita, jotka
se varusti sadun siivillä. Tuossa yhdeksän ja kymmenen välillä alkoi
toinen kulkuvahti toisensa perästä saapua ilmottamaan: "Herra kapteeni,
kerrotaan että tänä yönä tulee kaksi taloa räjäytettäviksi!" -- Mikä
toinen näistä taloista oli sitä ei tiedetty, mutta toinen oli tietysti
keskusaseman rakennus. Jo tulee uusi kulkuvahti uudella ilmotuksella,
joka kuulostaa jo aivan varmalta: on päästy perille siitä että
"santarmit tulevat räjäyttämään keskusaseman ilmaan!" Myöhempään yöllä
lennätetään meille huhu, että aamuyöstä on aikomus sytyttää kaupunki
useista kohdista yht'aikaa palamaan. Minä tavallisesti käskin ryhtyä
mitä tarkimpaan järjestyksen silmälläpitoon, vaikken omasta puolestani
pannutkaan juuri mitään uskoa huhuihin. Muuten oli huhuilla kyllä
hyvätkin puolensa, sillä niiden avulla saatoin erinomaisella tavalla
kiihottaa vapaaehtoista kaartia yhä kasvaviin voimainponnistuksiin
järjestyksen ylläpitämiseen, joka muuten olisi tehoisan toiminnan
puutteessa saattanut tositarpeen tullessa osottautua laimenneeksi.
Tämmöisiä tositarpeita järjestyksen valvomiseen antautuneiden voimien
käyttämiseen olisi kylläkin saattanut minä hetkenä hyvänsä ilmaantua.
Ajatelkaamme esimerkiksi, että olisi todella puhjennut joku suurempi
tulipalo. Se olisi niinä aikoina mitä hirvittävimmässä määrin voinut
pelästyttää kaupungin asukkaita, koska sille olisi tietysti heti annettu
joku valtiollinen merkitys. Mitkä muut satunnaisuudet tahansa olisivat
voineet herättää arveluttavia paniikkeja, tai saada väenkokouksia
syntymään. Näidenpä mahdollisuuksien varalta oli perin tärkeätä pitkin
yötä pitää miehistöä mitä valppaimmassa toimintahalussa, jopa hienossa
kiihotuksessa. Samalla terotettiin miehistön mieleen, ettei se saa
missään tapauksessa menettää mielenmalttia vaikka sattuisi mimmoisia
onnettomuuden kohtauksia tahansa, vaan että oli estäminen väen
kokoontumisia yhteen paikkaan ja myös, ettei ole levitettävä mitään
huhuja ennen kuin niistä oli keskusasemalle ensimäinen tieto annettu.


_Perjantaina_.

Tämä oli Keisarin valtaistuimelle nousemisen päivä, jota vietettiin
tavanmukaisilla juhlamenoilla paraatineen ja kunnialaukauksineen. Jotta
tämä toimitus saattaisi käydä niin esteettömästi kuin mahdollista,
asettui kaartimme ketjuun kaikkien mahdollisten häiriöiden estämiseksi
sotaväen kulkiessa Uspenskin kirkosta kaupungille.

Edelliset päivät olivat kuluneet sellaisessa hyörinässä ja pyörinässä,
että oli ollut sula mahdottomuus antautua minkäänmoiseen välittömään
kosketukseen kaupungin väestön kanssa, vaikka semmoinen kosketus eli
yhteys olisi ollut perin tarpeellinen. Näinä levottomina päivinä,
jolloin kaikki siteet kaupungin ulkopuolella olevan maailman kanssa
olivat suureksi osaksi katkaistut, tuntui sangen arveluttavalta pitää
ihmisiä epätietoisuudessa väliaikaisen järjestysvallan laadusta ja
toimenpiteistä. Että tuo tietämättömyys saattoi hermostuttaa ihmisiä
vielä monin verroin enemmän kuin se pimeys, joka yön tullessa
kaupungilla vallitsi, oli minulle enemmän kuin selvää. Tämä näkökohta
oli lähimpänä vaikuttimena siihen, että minä, niin pian kuin sain
kerrankin hengähtämisen aikaa aloin keskusasemalla löytyvän kirjapainon
avulla painattaa pieniä lentolehtisiä kaupungin asukkaiden luettaviksi.
Yleisöllä oli täydellinen oikeus vaatia selvyyttä siitä, missä hengessä
järjestysvalta työskenteli. Perjantai on siis lentolehtisten ja
asiapapereiden kuuma päivä. Mitenkä kiireellistä laatua tämäkin toiminta
oli, se ilmenee muun muassa siitä, että tärkeimmistäkin asiapapereista
ja myös useimmista lentolehtisistä puuttuu, ei ainoastaan tuntimäärän,
vaan päivämääränkin ilmotus. Sama puutteellisuus haittaa muuten myös
useimpia niistä asiapapereista, jotka ulkoa päin meille saapuivat.

Tärkeimmät julki naulatuista "julistuksistamme" lueteltakoot tässä.

Julkaisu N:o 1.

    Ilmotus.

    Tästä päivästä alkaen on ohjesääntöinen haureus Suomen
    pääkaupungissa kumottu. Tähän vaadittaviin toimenpiteisiin ryhdytään
    tarmokkaasti heti.

    Samalla ilmotetaan, että toistaiseksi on asetettu opettaja V.
    Sippola siveysosaston ("Raittiuden valvojien ja
    siveysjärjestysmiesten") ylipäälliköksi ja tohtori Matti Helenius
    hänen apulaisekseen. Kaikissa väkijuomaravintolain ja
    väkijuomakauppain sekä porttolain kiinnipitämistä koskevissa
    asioissa on käännyttävä _Siveysosaston puoleen_.

    Helsingissä, 3 p. marrask. 1905.

                                       Kansalliskaartin päällikkö
                                           _Johan Kock_.

Tämän ilmotuksen johdosta minulla on ainoastaan huomautettava, että
ilmotuksen loppuosa ei minua nyt tyynellä mielellä ollen tyydytä. Olisin
tahtonut sen hienommin lausutuksi ensinkin siihen nähden, että
ravintolat ja porttolat ovat siinä asetetut ikäänkuin samalle
siveellisyyden asteelle ja toiseksi itse tuohon "porttola" nimitykseen
nähden, joka on loukkaava. Tähän huomautukseen on sitäkin enemmän
aihetta, kun ainoa päämääräni pyrki olemaan toimia niin, etten ketään
tulisi tahallisesti loukanneeksi.

Julkaisu N:o 2.

    Kansalaiset!

    Koska me tahdomme painovapautta niin kiellän minä vapauden nimessä
    minkäänlaisten ilmoitusten väkivaltaisen alasrepimisen.

    Kielletty on myös ankarasti kaikki väkivalta, kuten yksityisten
    asuntoihin tunkeutuminen j.n.e.

    Muuten työväen tulee luottaa ainoastaan niihin tiedonantoihin, jotka
    ovat annetut Kansalliskaartin keskusasemalta ylipäällikkö Kockin
    allekirjoituksella varustettuina.

    Helsinki, marrask. 3 p:nä 1905.

                                          Kansalliskaartin päällikkö,
                                              _Johan Kock_.

Tämän ilmotuksen aiheutti nuo monelta taholta kuuluneet valitukset
siitä, että työväki muka repi alas muiden puolueiden ja yksityisten
henkilöjen julkisiin paikkoihin, kuten pylväihin ja katujen kulmiin
kiinnittämiä ilmotuksia, samoin myös valitukset siitä, että yksityisiä
henkilöitä olisi tunkeutunut ihmisten asuntoihin kehottamaan
palvelustyttöjä lakkoon yhtymään ja muutenkin antamaan kaikenmoisia
määräyksiä mitä erilaisimmista asioista. Vaikka minulle toiselta
puolelta ilmotettiin, että myös keskusaseman julistuksia revittiin alas,
katsoin kuitenkin aivan välttämättömäksi tämmöisinä "kansan vallan
hetkinä" antaa kaupungin yleisön tuntea, että kansa itse tahtoo
toteuttaa vapauden periaatteita ja olla mahdollisimman tasapuolinen,
joten keskusaseman puolelta koetettiin tällä ilmotuksella antaa sekä
pylväät että katujen kulmat yleisön vapaiksi ilmotuspaikoiksi
keskusaseman ilmotusten rinnalla. Ilmotusten molemmin puolinen repiminen
on luettava yksityisten vallattomien teoiksi. Muuten katson tässä
yhteydessä sopivaksi huomauttaa, ettei keskusasemalta annettu yhtäkään
ilmotusta, joka ei olisi ollut minun nimikirjotuksellani varustettu,
eikä ylipäänsä mitään määräystä, jonka tuoja ei olisi ollut minun
kirjallisesti valtuuttamani.

Julkaisu N:o 3 oli venäjänkielinen ja kuuluu suomennettuna näin:

    Ilmotus.

    Kansalliskaartin nimessä, joka tällä hetkellä täyttää poliisin
    tehtäviä Helsingin kaupungissa, vakuutamme täällä asuville
    venäläisille kansalaisille, että mainitun kaartin tulee pitää
    tarkasti silmällä järjestystä sekä erittäin huolehtia siitä, ettei
    yksikään venäläinen asujain joutuisi minkään vaaran tai
    epäkohteliaan kohtelun alaiseksi. Vähimmässäkin suhteissa tätä
    määräystä vastaan rikottaessa pyydämme kaikkia vahingon kärsineitä
    kääntymään keskuspoliisilaitoksen puoleen.

    Helsingissä 3 p. marrask. 1905.

                                         Kansalliskaartin päällikkö,
                                             _Johan Kock_.

Tämän ilmotuksen aiheutti erittäinkin se seikka, että kaupungissa asuva
venäläinen yleisö, josta suurin osa oli kaksinkertaisessa
tiedottomuudessa yleisen aseman laadusta, koska heillä ei voinut olla
vähintäkään aavistusta niistä aatevirtauksista, jotka suomalaisessa
yleisössä liikkuivat, oli senvuoksi epätietoinen myös siitä, missä
määrin Helsingin asukkaiden mielenosotukset mahdollisesti sisälsivät
vihamielisyyttä heitä vastaan. Toiseksi oli rauhottaminen senkin vuoksi
perin tärkeä, että venäläisten alotettua edellisenä yönä suurissa
joukoin muuttaa kaupungista Viaporin linnotukseen; se tosiasia vaikutti
erittäin hermostuttavasti suomalaisiin, jotka siinä luulivat näkevänsä
sotatoimien enteitä.

Julkaisu N:o 4.

    Kansalaiset!

    Pimeän tultua karttakoon yleisö tarpeettomasti liikkumasta kaduilla
    tai keräytymästä joukkoihin sekä pysyttäytymään etäällä venäläisistä
    sotaväen osastoista. Samoin kehotetaan niin kansalliskaartin kuin
    muiden järjestysjoukkojen karttamaan eripuraisuuksien syntymistä
    järjestyksen ylläpidossa.

                                        Kansalliskaartin päällikkö,
                                            _Johan Kock_.

Tämmöisen ilmotuksen lähimpänä syynä olivat keskusasemalle saapuneet
hyvin uskottavilta kuulostaneet tiedonannot siitä, että Katajanokan
kasarmien ympäristöä varustettiin miinoilla, ja että tämä toimenpide
sinään sangen suuressa määrin osotti venäläisen sotaväen epäluottamusta
kaupungin suomalaista väestöä kohtaan. Tämä tiedonanto saapui
keskusasemalle jo yöllä perjantaita vastaan.

Tänään vihdoin onnistui herra Haapalaisen ja vasta mainittujen herrain
järjestää poliisikamarin kansliatyöt tyydyttävämmälle kannalle. He
jakoivat kaupungin poliisipiireihin, jopa laativat ehdotuksen
säännölliseksi poliisijärjestöksi, joka ehdotus sittemmin painettiin
keskusasemalla olevassa kirjapainossa, mutta jääköön sen sisältö tässä
tarkemmin esittämättä. Kaupungin jakaminen sopiviin poliisipiireihin
helpotti suuressa määrin kansalliskaartin tehtäviä, koskapa nyt
miehistön vahtipalvelus järjestettiin heidän omia asuinpaikkojansa
silmällä pitäen, ja he niinmuodoin pääsivät paikalleen paljon vähemmällä
kävelyllä.

Jos minun kertomuksestani tältä perjantaipäivältä nyt tulee siihen
käsitykseen, että elämä poliisiasemalla jo oli hiljennyt ja että
asioilla kävijöitä ei enää näkynyt, niin olisi suuri erehdys, mutta
mainitsematta ne jäivät ainoastaan sen vuoksi, ettei ne sanottavasti
eroa edellisen päivän asioista ja kävijöistä. Erityistä mainitsemista
ansaitsee ehkä kolmen soittotaiteilijan käynti keskusasemalla
perjantai-illalla. He toivat mukanaan Viipurista saapuneen sähkösanoman,
joka kertoi, että venäläiset sotaväen osastot olivat siellä anastaneet
haltuunsa rautatieaseman ja muutamia muita yleisiä laitoksia. Tämän
ilmotuksen silminnähtävä tarkotus oli osottaa meille, että siis
Helsingissäkin sellaisen vaaran mahdollisuus oli tarjona. Tiedonanto
itsessään oli oikea, ja olimme me jo aikasemmin saaneet sen käsiimme
niin hyvin mitä tulee Viipurin tapahtumiin kuin myös tapahtumiin Turussa
ja muualla Suomessa. Mutta me olimme katsoneet tavattoman tärkeäksi
pitää näitä toistaiseksi yksinomaan keskusaseman tietoina, koska ne
yleisöön levinneinä, olisivat olleet omiaan tekemään ihmiset vieläkin
enemmän rauhattomiksi, meidän ollessamme voimattomat mitenkään
vaikuttamaan tapahtumiin ulkopuolella Helsinkiä ja siis mieliä
rauhottamaan. Siinä syy miksi käyttäydyimme näitä taiteilijoita kohtaan
niinkuin emme olisi ottaneet uskoaksemme koko asiaa. Tätä
salaperäisyyttä en kadu ollenkaan, vaan oli se ehdottomasti tarpeen
vaatima jopa välttämätönkin. Vielä saapui keskusasemalle Porvoon
kaupungista pormestari ja muuan kirkkoherra kertomaan siellä
tapahtuneista pommiräjähdyksistä, ja näytti tarkotus olleen kuvata
meille siellä vallitsevan terrorismin hirmua. Meidän oli kuitenkin
vastaaminen että tällaisiin kertomuksiin ei voida nyt panna mitään
painoa, koskapa tällä hetkellä on muuallakin Suomessa jos jotakin
tapahtunut. Näitä tapauksia en kuitenkaan ilmaissut. Turun selkkaukset
olivat, kuten mainitsin alusta asti meidän tiedossamme ja saimme me ne
yleisöltä onnellisesti salatuiksi.

Sanomattoman uupumukseni vuoksi pyysin lakkokomitealta, että minulle
annettaisiin yöksi pari apulaista, ja tämä pyyntöni täytettiin. Minä
sain avukseni herrat Hällebergin ja Karjalaisen, jonka jälkeen pääsin
ensi kerran tilaisuuteen nukkumaan koko yön ajan. Kuitenkaan en enää
uskaltanut yönkään ajaksi jättää keskusasemaa, vaan yövyin sinne.


_Lauantaina_.

Tämä oli nyt se kuuluisa "väliaikaisen hallituksen" päivä, ja ehkä
samalla koko tämän sähköisen viikon sähköisin päivä. Keskusasema muuttui
markkinapaikaksi, jonka vertaista tuskin mitkään markkinat voivat
nähtäväksi tarjota. Minua sanan täydellisessä merkityksessä riistettiin
eri suunnille samalla kuin korviini eri tahoilta huudettiin yht'aikaa
mitä vastakkaimpia neuvoja, uhkauksia, käskyjä, rukouksia, herjauksia:
-- "Poistukaa heti asemaltanne niin kauan kun vielä täältä hengissä
pääsette!" -- "Tokko nyt vihdoinkin huomaatte kuinka kypsymätön te
olette asemaanne!" -- "Joko älyätte ettette te voi johtaa tätä kansan
liikettä!" -- "Herra kapteeni, tämmöisessä asiassa ei saa asettaa
turhamaista itserakkautta kansan etua ylemmäksi!" -- "Te ette siis
vieläkään huomaa, että teidän sijallanne olisi toisen miehen oltava
täällä?" -- "Sanokaa toki, mitä herran nimessä te aiotte tehdä nyt kun
on enää vaan hetkistä kysymys, ettekö aio toimia?" -- (Ystävän ääni:)
"Mitä helvettiä sinä annat tuon joukon reuhata tuolla torilla, hajota
se!" -- "Johan me olemme saaneet kaikki mitä olemme pyytäneet, vieläpä
enemmänkin; mitä te siis vielä tahdotte?" -- Ja olkoon tässä vielä
mainittu erään vanhan aatelismiehen esiintyminen keskusasemalla. Hän on
minun tuttujani entisiltä upseeriajoilta. -- "Kuuleppas, hyvä veli,
tulehan tänne, minun on kahden kesken puhuttava sinulle sangen tärkeitä
asioita, yksi minutti vaan, veliseni, yksi minutti! No niin, enpä olisi
ikinä uskonut sinun koskaan maailmassa joutuvan tällaiseen asemaan,
mutta en kuitenkaan tahdo sanoa, ettet sinä olisi aivan paikallasi
täällä." Ja kohteliaasti kumartaen hän tuli pääasiaan: "Minä olen
ensimäinen, joka olen valmis luopumaan kaikista aatelisoikeuksistani,
sillä tunnustan ne vääriksi, eikä siinä kyllä, vaan olen vakuutettu että
samoin on menettelevä _koko aatelisto_ ja kaikki muut, joilla on
etuoikeuksia! Mutta sinun tulee nyt myöskin työväen luottamusmiehenä
lausua totuuden sana ja toimia niinkuin omatuntosi vaatii. Minä tiedän
että sinä käsität tämän hetken tärkeyden!" -- Ja taas kohteliaasti ja
merkitsevästi kumartuen hän poistui.

Vihdoin, voimatta enää kuunnella tätä neuvojen tulvaa, läksin kuin
läksinkin parin oppineen henkilön seuraamana "pelastamaan isänmaata" --
parooni Salzan luo. Parooni näytti hyvin hämmästyneeltä eikä tuntunut
edes ymmärtävän mistä oli kysymys. Hän vaan vakuutti tuota samaa mistä
minulle oli jo ennenkin annettu tieto, että nimittäin venäläinen
sotaväki on toimiva vasta silloin kun sen kimppuun välittömästi
hyökätään.

Tuntia myöhemmin kävivät ylioppilaat Haapalainen ja J. Peräläinen
kaupungin valtuuston lähetystön ja översti Gordien kanssa samassa
tarkotuksessa parooni Salzan puheilla. Näille oli parooni antanut saman
vakuutuksen kuin minullekin. Muuten näyttivät eräät korkeat viranomaiset
olevan aivankuin jonkinlaisessa ahdistuksen tilassa näiden
loppumattomien asiallakävijäin keskellä. Innokkaammat kävijöistä
suorastaan _asuivat_ heidän luonansa, arvellen kai, että sinä hetkenä,
kun he luopuvat vahtivuorostaan, alkavat kanuunat auttamattomasti
jyristä tuon onnettoman väliaikaisen hallituksen vuoksi. Täytyypä toki
minunkin myöntää, etten aivan levollisin silmin katsonut tämän jutun
kehittymistä, mutta minussa oli jonkinlainen rauhottava vakuutus siitä,
että tämmöisiä asioita hallitsevat jonkinlaiset meistä ja meidän
toimenpiteistämme riippumattomat luonnonlait, joiden kehittymistä ei
auta muu kuin koreasti odottaa, kuten kemistin on maltillisesti
odottaminen ainesten käymistilan päättymistä. Ihmisten ajatusten
kypsyminen jossakin äkkiarvaamattomassa kysymyksessä vaatii yhtä
välttämättömästi aikansa, yleisön täytyy saada rauhassa harkita, eikä
ole suinkaan viisasta koettaa tuota välttämätöntä aikaa siltä lyhentää
tai viivyttää minkäänlaisilla kehotuksilla tai pakkokeinoilla. Mitä
vapaampana kaikista häiriöistä tuo kemiallinen prosessi saa tapahtua
sitä sopivampana aikana aiottu sekotus on valmiina. Tai sanonko toisen
vertauksen? Niinkuin omena ei ennen kypsymistänsä syliin putoa, vaikka
kymmenet ihmiset sitä polvillaan rukoilisivat, niin ei tällaisessakaan
tapauksessa mitkään rukoukset ja mahtikäskyt auta. Omena putoo silloin
kuin se on kypsä.

Ja niinpä kävikin. Aivan itsestään selvisi tuo niin suurta levottomuutta
herättänyt kysymys väliaikaisen hallituksen alistamisesta hallitsijan
hyväksyttäväksi, ja jo kello kahden aikaan päivällä olin tilaisuudessa
levittämään seuraavaa ilmoitusta:

Julkaisu N:o 5.

    Kansalaiset!

    Kaikkien väärinkäsitysten välttämiseksi ilmotan Keskuslakkokomitean
    päättäneen rautatietorin kokoukselle klo 2 esittää väliaikaisen
    hallinnon asettamisesta, että _kokouksen päätös ehdotetaan
    Hallitsijan vahvistettavaksi_.

                                       Kansalliskaartin päällikkö,
                                           _Johan Kock_.

Niinpä oli siis tämä pulmallinen asia ratkaistu.

Mitään muuta sen kummempaa ei tänäpäivänä enää tapahtunut kuin että
kirjallinen esitys väliaikaisen hallituksen asettamisesta oli
kokoonpantava, käännettävä venäjäksi, ja saatettava ruhtinas Obolenskin
luo. Tämäpä toimi antoi koko iltapäiväksi kuuman kiireistä touhua sekä
itse esityksen laatijoille että sen kääntäjille. Kiirehdimme asiaa myös
senvuoksi, että kenraalikuvernöörikin omalta osaltaan rauhottuisi.

Näissä puuhissa ollessamme sain iltasella luotsitirehtöri N. Sjömanilta
hänen käyntikorttinsa, johon oli nimen puolelle kirjotettu:

"Uppvisa kortet å ångbåten. Vänd."

Sekä nurjalle puolelle:

"Generalguvernören kallar Eder till privat sammanträde å 'Slava' i
afton. Ångbåt afgår kl. 9 från lotsbryggan å Skatuddens norra strand.
4.11.05."

(Suomeksi: Näyttäkää tämä kortti laivalla. Kääntäkää. --
Kenraalikuvernööri kutsuu Teitä yksityisesti puheilleen "Slavalle" tänä
iltana. Höyrylaiva lähtee kello 9 luotsisillalta Katajanokan
pohjoisrannasta.)

Saimme kuulla että kenraalikuvernöörin luo oli lähetystö muistakin
puolueista kutsuttu. Tämä kutsumus soveltui mainiosti aikeesemme, koska
me nyt emme itse tarvinneet pitää huolta perille pääsystä, mikä
tavallisesti tuotti jonkun verran hankaluutta.

Esityksemme tuli valmiiksi vasta hiukan yli 9, joten me emme ehtineet
yllämainitulle laiturille ennenkuin vähää ennen 10. Lähetystömme oli
kolmimiehinen ja kuului siihen S. Hellsten, Leppänen, ylioppilas Toikka
ja minä. Laskeuduimme peräkannen alihyttiin odottelemaan lähtöä.
Istuimme odotimme; -- mutta eipä siitä lähdöstä näkynyt tulevankaan
mitään.

Noin puolen tuntia turhaan odoteltuamme, astuu vihdoin sisään mies
jättäen oven jälkeensä auki. Hänen levä-peräisestä, ja röyhkeän varmasta
esiintymisestään päätin hänet laivan kapteeniksi ja kapteeniksi siis
häntä puhutellen käännyin nyt hänen puoleensa kysymyksellä milloin laiva
lähtee laiturilta. -- Vaikka kello oli silloin jo noin 1/2 11, arveli
mies, että ilma on vielä liian sumuinen ja pimeä (mitään sumua en minä
ainakaan voinut huomata), ja että muka täytyy odottaa noin tunnin ajan
jotta tulisi vähän valoisampi.

Kun nyt jokaiselle -- ja erittäin laivan kapteenille -- pitäisi olla
selvänä se yleinen havainto, että yö yhä pimenee 12:een käydessä,
vieläpä hiukan ylikin, tuntui tämä hänen vastauksensa minusta enemmän
kuin kummalliselta. Luultavasti itse kapteenikin piti tätä
viivyttelemisen tekosyytä liian kouraantuntuvana, koska hän rupesi
sopertelemaan merkillisiä juttuja joistakin lakoista, joihin muka hänen
koneväkensä olisi ryhtynyt. Huomattuani kaikki nämä vastaukset pelkiksi
verukkeiksi, koetin varovasti päästä varmuuteen siitä, oliko miehellä
lainkaan aikomus viedä meitä määräpaikkaan. Kysyin muunmuassa kuinka
kaukana "Slava" oli täältä. "Yhdeksän tunnin retkellä", oli vastaus.
Kummastusta osottamatta kysyin nyt milloin "Slava" oli niin pitkälle
taipaleelle lähtenyt, johon sain vastaukseksi, ettei "Slava" ole koskaan
minnekään lähtenyt, vaan se on aina kiinteästi pysynyt paikallaan.
Silloin minä viittasin luotsitirehtörin kutsuun ja huomautin, että tässä
siis oli kysymys hänen päällikkönsä antamasta määräyksestä eikä
minkäänmoisista ilveilyistä. Laivamies tokasi tähän: "Sjöman ei ole
minun päällikköni, minä otan käskyt vastaan ainoastaan omalta
päälliköltäni." Kun ottaa lukuun, että tällaisen pikku laivan kapteeni
suhtautuu luotsitirehtöriin jotenkin niinkuin nimismies kuvernööriin,
niin käsittää varsin hyvin mistä tässä oli kysymys. Annoin hänen nyt
ymmärtää sen, minkä hänen jo itsensäkin täytyi ymmärtää, että
aikomukseni ei tällä kertaa voinut olla lähteä yhdeksäntuntiselle
retkelle, vaan ainoastaan Kronbergin selälle, jossa pansarilaiva "Slava"
oli ankkurissa ja että meidän oli viipymättä tapaaminen
kenraalikuvernööriä sanotulla laivalla. Kapteeni ei sanonut tietävänsä
missä kenraalikuvernööri on, eikä myös tietävänsä mitään pansarilaiva
"Slavasta". Hän tiesi ainoastaan että Kotkan kaupungin edustalla on
Slava niminen fortti (pikku linnoitus). Ilveily alkoi olla jo kyllin
selvää. Niin vaatimattomassa yhteiskunnallisessa asemassa oleva henkilö
kuin pikku höyrylaiva "Ahkeran" kapteeni ei olisi koskaan uskaltanut
menetellä niin kuin hän menetteli, ellei hänellä olisi ollut selkänojaa
joltakin taatulta taholta. Tahtomatta tässä ketään mieskohtaisesti
syyttää ja erityisesti mainiten, että luotsitirehtöri Sjöman myöhemmin
kävi personallisesti keskusasemalla asiasta pahottelemassa, täytyy minun
kuitenkin pysyä siinä käsityksessä, että olimme kuin olimmekin
jonkinlaisen tahallisen ilveilyn esineeksi joutuneet; siitä käsityksestä
en tule koskaan luopumaan. Selvää siis oli, että meiltä sinä iltana
kaikin mokomin tahdottiin riistää pääsy "Slavalle".

Vaikka nyt saatoimme hyvin arvata, että se tärkeä neuvottelu, oli tämän
viivyttelyn tähden jo ollut ja mennyt, päätimme kuitenkin hinnalla millä
hyvänsä vielä tänä yönä päästä panssarilaiva "Slavalle", sillä olihan
meillä myös _omaa_ asiaa sinne. Olihan työväestölle annettu varma
lupaus, että lähetystö on juuri sinä iltana käyvä kenraalikuvernöörin
puheilla, eivätkä mitkään viipymisen syyt olisi näin perin tärkeässä
asiassa näyttäneet työväen silmissä kyllin päteviltä -- ja täydellä
syyllä. Kehotin siis tovereitani kiirehtimään takasin keskusasemalle ja
siellä pyysin ylioppilas Haapalaista ylioppilas Toikan seurassa heti
lähtemään parooni Salzan luo sekä sitä tietä hankkimaan meille pääsy
ruhtinas Obolenskin puheille. Lupa saatiinkin kahta käydessä yöllä,
jonka jälkeen toimimme niin virkeästi, että noin 2:n tienoissa jo olimme
kuin olimmekin kenraalikuvernöörin luona. Meitä oli tässä uudessa
lähetystössä seuraavat henkilöt: Herrat Leppänen, Haapalainen, Toikka,
Tikander ja minä.

Esitettyäni toverini kenraalikuvernöörille pyysin anteeksi viipymistämme
sekä selitin sen syyt sellaisina kuin olen tässä ne lukijalle kertonut,
mikä näytti suuressa määrin kummastuttavan kaikkia läsnäolevia
venäläisen hallinnon miehiä. Selitin myös miksi tätä käyntiä emme olleet
edes näin myöhäisen ajan vuoksi katsoneet voivamme tuonnemmaksi lykätä.
Kenraalikuvernööri otti meidät vastaan ymmärryksellä ja suopeudella.
Minä esitin nyt työväestön laatiman ehdokaslistan väliaikaisen
hallituksen jäseniksi, ja hänen kyselynsä mukaan tein selkoa kustakin
ehdokkaasta erikseen. Tarkasti kuunneltuaan kaikki mitä meillä oli
sanomista, kenraalikuvernööri valitti kovasti, että tämän häiriön kautta
me olimme jääneet vaille tilaisuutta yhdellä kertaa perustuslaillisten
kanssa ehdokkaista keskustelemaan ja yleensäkin yleistä asemaa
harkitsemaan. Kaikella minulle mahdollisella ponnella minä koetin
osottaa kuinka tämä lista olisi koko kansan etujen kannalta katsoen
välttämättömästi hyväksyttävä jotta tänä murrosaikana voisi olla
todellisia takeita siitä, että kansan perusvaatimukset tulevat
täytetyiksi; -- koetin myös viitata siihen, että tämmöinen menettely
näyttää ainoalta keinolta saada kansa pysyvästi rauhottumaan,
jotavastoin muussa tapauksessa siihen on aivan vähän takeita. Toin esiin
sen työväessä olevan varman vakaumuksen, että jos kansanomainen hallitus
pääsee vaikka vähäksikin aikaa toimimaan, niin useat nyt hunningoille
jätetyistä alempien kerrosten elinkysymyksistä tulevat heti vireille
pannuiksi. Kaikki lainsäädännön paino siirtyisi kohta sille alalle, joka
on työväelle tähdellisin eikä pysyisi yksinomaa vaan varakkaiden
luokkain elinkysymyksissä; lainsäädännön kärki siirtyisi toisin sanoin
työnantajain ja työnkauppaajain keskinäisten välien järjestämiseen.
Vaikka sekä kenraalikuvernööri että meidän lähetystömme kyllä tunsimme,
että keskustelumme ei koskenut välittömästi päivän kysymyksiä, kesti
tätä keskustelua kuitenkin lähes kaksi tuntia ja kosketeltiin siinä mitä
erilaisimpia aloja. Muunmuassa poikkesi keskustelu Suomen
vankeuslaitoksienkin kysymykseen. Tällöin minä huomautin
kenraalikuvernöörille eräästä seikasta, jota ei luulisi mahdolliseksi
perustuslaillisissa valtioissa ja joka myös tavallaan osottaa kuinka
takapajulla inhimillisyyden pääperusteet saattavat tämmöisissäkin
valtioissa olla silloin kun nämä perusteet koskevat aliluokkaa. Yleinen
lakimme myöntää näet vankien piiskaamista 25:llä raippalyönnillä, josta
häväistyksestä eivät edes naiset ole vapautetut. Kaikki tämmöiset ja
monet muut seikat tulisivat epäilemättä ensi sijassa korjatuiksi, jos
listaamme merkityt miehet saisivat vähänkin aikaa johtaa maan hallintoa.
Ei uskoisi, mutta juuri humaanisten uudistuksien pikainen
toimeenpaneminen on kansan käsityksen mukaan huutavin tarve meidän
perustuslaillisessa maassamme. Ruhtinas Obolenski rupesi nyt pitkässä
selvittelyssä tekemään tiliä omasta vaikeasta asemastaan nykyisenä
pulmallisena hetkenä. Hän on ollut puolueitten ristitulessa, joista
jokainen pyrkii oman merkityksensä nimessä toisten merkitystä
alentamaan. Kuitenkin sanoi hän huomannensa, että milloin vanha
suomalainen puolue on esiintynyt, niin se on sanonut edustavansa vaan
omaa puoluettaan, samoin on sosiaalidemokraatinen puolue sanonut
edustavansa vaan sosiaalidemokraatista työväestöä, mutta kun
perustuslaillinen puolue haluaa saada tahtonsa esille, niin se sanoo
edustavansa koko Suomen kansaa. Ruhtinas vakuutti useampaan kertaan
suurta myötätuntoansa työväenpuolueelle, jonka rauhalliselle toiminnalle
tänä vaikeana aikana sanoi antavansa mitä suurinta arvoa, ollen varma
siitä, että juuri tämän puolueen maltillisuudesta ennen kaikkea on
riippunut asiain tyyni kulku. Ja hän vieläkin toisti, että hänen hartain
halunsa olisi ollut saada _yhdellä kertaa_ kuulla kaikkia näitä
puolueita, ja sitten kunkin puolueen asettamien ehdokasten keskuudesta
saada aikaan koalitsiooni- eli kokoomislistan, joten sovinnon
mahdollisuus syntyisi. Tässä minä nyt tein vieläkin yrityksen ajaa
puolueeni asian läpi. Huomautin ensiksikin, että meidän asettamamme
lista juuri edustaakin sellaista kokoomislistaa ja pitäisi sen -- jos
vaan hyvää tahtoa riittää --voida tulla hyväksytyksi, erittäinkin kun
ilman meidän syytämme emme ole olleet tilaisuudessa yhteistoimintaan
muiden puolueiden kanssa ehdokaslistan valmistamisessa. Täydellistä
yhtäväkisyyttä puolueiden kesken ei kokoomislistaa laatiessa missään
tapauksessa saa noudattaa, sillä eihän käy unohtaminen sitä ylen
tärkeätä näkökohtaa, että määrävänä tekijänä täytyy ennen kaikkea
esiintyä se työ, minkä kukin puolue omalta osaltaan on nykyisen
valtiollisen aseman luomisessa suorittanut. Huomautin vielä, että niin
vaikea kuin minun onkin Hänen Ylhäisyydelleen puhua suuren lakon
tuottamista eduista, tahdon kuitenkin suoraan ilmaista -- mitä
oikeastaan ei kukaan voi kieltääkään -- että nimittäin ilman
sosiaalidemokraattisen puolueen jättiläisponnistusta niin hyvin
Venäjällä kuin täällä meillä, emme nyt tässä tilaisuudessa keskustelisi
näistä asioista. Siihen ruhtinas hiukan hymähti, ja vastaamatta
edelliseen osaan esitystäni kertoi ainoastaan sanoneensa tässä äsken
perustuslaillisille, että he olivat venäläisen työmiehen selän päältä
vastaanottaneet kaikki menetetyt oikeutensa takasin. Siksipä onkin,
sanoin minä, kohtuullista että tästä lähtien työväenpuolue on pääsevä
siitä viheliäisestä lapsipuolen asemasta, mikä sillä tähän asti on
ollut.

Mutta mihinkään varsinaisiin tuloksiin tässä asiassa pääsemättä siirtyi
keskustelu pois ehdokaslistastamme kansalliskokouksen kutsumiseen. Minä
asetuin kohta sille kannalle, että välitön kansalliskokouksen kutsuminen
on koko kansan etuun nähden ainoa luonnollinen ja järkevä ratkaisu ja
rauhan palaaminen olisi varmasti taattu. Mutta ruhtinas tuntui jo
tässäkin asiassa olevan sidottu ja hänen vastauksensa kuulosti
edeltäpäin päätetyltä -- ainoa oikea menettelytapa hallitsijan puolelta,
sanoi hän, on vastaisen lainsäädännön laskeminen nykyisen
nelikamarijärjestelmän perustalle, muussa tapauksessa saattaisi suuri
osa väestöä syyttää hallitsijaa perustuslakien rikkomisesta, sillä --
jatkoi hän puhuen kuvannollisesti -- kun meillä on kerran talossa neljä
huonetta, onko välttämätöntä että revimme koko talon alas muuttaaksemme
sen yhdeksi huoneeksi? Eikö ole luonnollisempaa että vaan puramme
väliseinät? "Ja olkaa huoletta", lisäsi hän vielä, "tämän rakennuksen
väliseiniä ei uskalleta enää jättää entiselleen, sen verran toki luulen
käsittäväni tapausten merkitystä, väliseinät tulevat puretuiksi." Minä
huomautin kuinka tarpeellista olisi juuri tästä asiasta saada varmat
takeet, jotka nimenomaan tällaisina levottomina aikoina olisivat aivan
välttämättömät, että rauha palautuisi.

Tähän vastasi ruhtinas: "Jos niin kävisi, ettei kansan tahto tulisi
tyydytetyksi, niin onhan teillä aina sama keino käytettävänä, jota
nytkin olette käyttäneet."

-- Sen yksin Jumala tietää, sanoin minä, mitä lakon sattuessa
vastaisuudessa voi tapahtua, eipä mikään tapahtuma historiassa ole
toisensa kaltainen.

-- Niinpä niin, vastasi ruhtinas, mutta enpä usko, että he kernaasti
antavat teille uutta aihetta lakkoon, ja juuri siksi että hekin
käsittävät kuinka erilaisia eri lakot saattavat seurauksiltaan olla.

Huomautin että työväellä on tässä asiassa vähän huonot kokemukset
taistelussaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puolesta. Työväen
ankara ja jäykkä esiintyminen "perustuslaillisia" kohtaan aiheutuu juuri
näistä huonoista kokemuksista, nimittäin siitä myöntymättömyydestä, jota
syyttä viime valtiopäivillä osottivat, ja joka tietenkään ei ollut
mitään muuta kuin verukkeita. Jospa kansa silloin olisi saanut tahtonsa
tunnustetuksi, seisoisimme nyt aivan toisella pohjalla.

Ruhtinas lopetti keskustelun lausuen samaa mitä hän sittemmin
sunnuntai-iltanakin lausui ja luoden katsauksen työväenpuolueen
kehitykseen Suomessa.

-- Joku aika sitte -- sanoi hän, --teidän kaupunkinne olivat vielä aivan
pienet eikä ollut juuri mitään huomattavaa erotusta maalaisen ja
kaupunkilaisen työmiehen välillä, joka asui milloin maalla milloin
kaupungissa riippuen kunakin aikana tarjona olevasta työansiosta.
Sitävastoin nyt kun eräät teidän kaupungeistanne muutamassa kymmenessä
vuodessa ovat kasvaneet kolmenkertaisiksi, on niissä kehittynyt
suurilukuinen kaupunkilainen työväestö omine selväpiirteisine
elämänvaatimuksineen, joita vaatimuksia nykyään on enää
valtiollisellakaan alalla mahdoton syrjäyttää ja jonka väestön voima
kuten äsken mainitsitte on pystynyt synnyttämään asiain nykyisen tilan.

Tähän päättyi keskustelumme, jonka olen kaikessa lyhykäisyydessä
esittänyt. Kello oli jo 4 aamulla kuin palasimme pansarilaivalta
kaupunkiin.


_Sunnuntaina_.

Sunnuntai oli lakon rauhallisin ja hiljaisin päivä. Sovinnollisuutta
osotti itse päälakkokomiteakin salliessaan perustuslaillisten pyynnöstä
senaatin kirjapainossa painattaa keisarillisen manifestin, jonka
painattamista minä olin vielä vähää ennen pitänyt aivan mahdottomana, ja
sentähden kaikki sellaiset pyynnöt hylännyt. Itse asiassa herättikin
tämä painatuslupa työväen piireissä jonkun verran suuttumusta. Sillä
tämä tavattoman nopeasti aikaansaatu paperi hyvin vähän tyydytti
työväkeä; olihan se tavallaan osotuksena heidän tappiostaan muiden
puolueiden rinnalla, sillä tuon manifestin kautta oli kaikki valta
siirtynyt vanhalla tavalla valittavan säätykokouksen käsiin, ja niin
ollen kaikki tuo eloa antava toivo, että kansa saisi välittömästi
kokoontua niittääkseen oman luomansa valtiollisen voiton hedelmiä oli
lykkääntynyt kaikkein onnellisimmassa tapauksessa ainakin vuodeksi
eteenpäin, jonka vuoden kuluessa -- katsoen rauhattomuuksiin
keisarikunnassa -- saattoi arvaamattomia asiankäänteitä tapahtua. Näin
ollen ei olisi ollut mitään syytä tämän manifestin painattamiseen ennen
lakon loppua, eli ennen kuin kaikki tilit puolueiden välillä olivat
selvät. Mutta lakkokomitean menettelyyn vaikutti tietysti sama näkökohta
mikä pitkin viikkoa joka kohdassa ilmeni, nimittäin työväen vilpitön
pyrkimys noudattamaan suvaitsevaisuutta toisin ajattelevia kohtaan,
vieläpä silloinkin kun tästä suvaitsevaisuudesta sille itselleen koitui
ilmeistä haittaa. Mikäpä muu puolue, jos olisi ollut ohjaksissa, olisi
samaa suvaitsevaisuutta osottanut!

Se puolue, jolle tämä manifesti taas oli voiton lippuna, eli
perustuslailliset, tunsivat nyt ajan tulleen, jolloin lakko olisi ollut
lopetettava, koskapa tietenkin heidän mielestään lakon tarkotus oli
saavutettu. "Valkonen risti", johon kuului etupäässä ylioppilasneitosia,
päätti lakkauttaa kaiken puutteenalaisten avustuksen ensi yönä kello 12.
Oli silminnähtävää, että he olisivat jo nyt sunnuntaina tehneet kaiken
voitavansa lakon lopettamiseksi, ellei tuo olisi ollut pyhäpäivän vuoksi
mahdotonta, koska semmoisena päivänä työlakko itsestään on voimassa.
Pantiin kuitenkin vahvat huhut vireille, että lakko lopetetaan jo
maanantai-aamusta alkaen.

Näiden huhujen johdosta annettiin sunnuntain kuluessa ruotsinkielinen
julistus meidän puoleltamme:

Julkaisu N:o 6. (Suomennos:)

    Kansalaiset!

    Koska kaupungissa on levitetty harhaan johtavia huhuja lakon
    lopettamisesta ja myös apurahain maksamisen keskeyttämisestä,
    ilmotan täten, että moiset huhut ovat levitetyt aikomuksessa saada
    työväki luopumaan taistelusta oikeuksiensa puolesta, eikä näin ollen
    työväen ole noihin huhuihin paneminen mitään merkitystä. Lakkoa
    luonnollisesti jatketaan kunnes työväki itse toisin päättää ja eri
    ilmotus tästä päätöksestä annetaan.

    Helsingissä 5 päivä marraskuuta 1905 klo 2 i.p.

Nimenomaisesta ehdotuksestani pantiin kokoon uusi lähetystö, jonka
tehtäväksi annettiin työväen toivomusten saattaminen vieläkin kerran
kenraalikuvernöörin kuuluville. Tähän lähetystöön kuuluivat seuraavat
henkilöt: T:ri Väinö Vallin, Hellsten, Hälleberg, Fihlman, Eero Erkko ja
minä.

Kuten näkyy oli tässä lähetystössä yksi työväen puolueeseen kuulumaton
henkilö (Erkko). Tarkemman selonteon tämän lähetystön käynnistä
kenraalikuvernöörin luona ja esityksistä siellä jätän kuitenkin tässä
pois, koska siitä on sanomalehdissä jo tarkkaa selkoa tehty.


_Maanantai_.

Jos oli sunnuntai lakkoviikon rauhallisin päivä, niin oli maanantai sen
sekä kamalin että myös vaarallisin päivä. Silloin oli päätetty -- niin
näkyi kaikesta -- antaa sille puolueelle, joka oli lakon alkanut ja
sitte kantanut päivän helteen ja kuorman, ratkaiseva isku. En nyt rupea
muistuttamaan mieleeni niitä pahoja huhuja, joita jo varhain aamusta
alkoi kierrellä ympäri kaupunkia, enkä niitä aikeita, joita aiottiin
toimeenpanna työväen mustaamiseksi ja heidän asiansa pilaamiseksi. Olen
ikäänkuin jäävi näistä juonista puhumaan, koska ne olivat kohdistetut
liian lähelle minun omaa personaani, ja jätän siis tämän tehtävän niille
ihmisille, jotka pitävät oikeutta ja totuutta jossain arvossa ja ovat
niissä asioissa syrjästäkatsojia. Yksi syy vaikenemiseeni on myös se,
että olin keskusasemalla melkein yksinomaan työväestön ympäröimänä enkä
niinmuodoin voi ammentaa tietojani täysin puolueettomalta taholta.
Kerron ainoastaan minkä omin silmin näin:

Näin toistasataa ylioppilasta kokoontuneena Unioninkadulla. Näin että
useilla heistä oli revolverit koholla, ojennettuina työväkeä vastaan.
Näin heidän lähenevän Senaatintorille päin. Unioninkatu Edlundin
kirjakaupasta yliopistonrakennuksen kulmaan ja melkein koko
Aleksanterinkatu olivat täynnänsä väkeä. Että vaara todella oli
äärettömän suuri sen näkyivät valitettavasti ainoastaan harvat
ymmärtäneen. Muutamat minulle tuiki tuntemattomat herrasmiehet sanoivat:
"Nyt saatte nähdä, että tämä näytelmä päättyy venäläisen sotaväen väliin
tulolla!" Kun ottaa lukuun, että ampumaan harjaantumattomien ihmisten
käsissä revolveri saattaa niin sanoaksemme laueta _itsestään_, oli
yleisen turvallisuuden asia tässä tilaisuudessa hyvinkin täpärällä.
Asema oli lähimmin verrattava vaaraan, joka uhkaa, kun lapsi lähestyy
kynttilä kädessä avonaista paloöljytynnöriä. Millä tavalla on palava
kynttilä siepattava lapsen käsistä? Jos sitä äkkihuudolla varotetaan,
kääntyy hän taakseen katsomaan ja tahtomattaan pudottaa kynttilän
astiaan. Jos taas hiljaa hiivitään hänen taaksensa aikomuksessa
äkkiarvaamatta temmata kynttilä hänen käsistään, niin hän saattaa
säpsähtää ja pudottaa sen ennenkuin olen ehtinyt hänen luokseen, ja tuho
on valmis. Niinpä minäkin pelkäsin huutaa omia miehiäni perääntymään,
sillä kiihottuneet kun he kaikki olivat, olisi käskyni voitu käsittää
hyökkäyskäskyksi vaan väärin kuulemisen perustuksella. Tiesin varmaan,
että ylioppilaitten revolverit eivät voi enää montakaan hetkeä olla
laukeamatta, ja niin pian kun ensimäinen pamaus kuuluu, silloin pamahtaa
kohta satoja peräkkäin. Huusin siis tarmoni takaa niin kovalla äänellä
kuin suinkin jaksoin pitemmän lauseen, jota ei voinut väärin kuulla eikä
väärin ymmärtää: "Tuhansien ihmisten pelastuksen vuoksi -- perääntykää!"

Ja ihmetellä täytyy, että uhkaava verenvuodatuksen vaara oli ainoastaan
tällä käskyllä vältetty. Itsestään selvää on, että jos verenvuodatus
kerran olisi alkanut Aleksanterin- ja Unioninkatujen risteyksessä, niin
se olisi jatkunut ylt'ympäri maata. Vaikea on tappuroihin leimahtanutta
tulta sammuttaa. Yhtä vaikea on myös sammuttaa ilmituleen puhjennutta
luokkavihaa. Onneksi on myös luettava, että samoihin aikoihin
poliisikamarin pihalle oli kerääntynyt niin paljon miehiä, ettei ollut
mitään mahdollisuutta kenenkään tunkeutua väkirynnäköllä keskusasemalle.

Enemmän kuin otaksuttavaa on, että ylioppilasten johtaja, jolla siinä
tilaisuudessa varmasti väitetään olleen poliisimestarin valtakirja
taskussaan, olikin asettanut retkeilynsä päämääräksi keskusaseman
väkivaltaisen anastamisen, vaikka tätä myttyyn mennyttä yritystä
sittemmin hyvin "ymmärrettävistä" syistä ruvettiin selittämään
olemattoman terrorismin lakkauttamisen välttämättömäksi toimenpiteeksi.

Näin oli uhkaavin vaara torjuttu, mutta toimiin täytyi ryhtyä
mahdollisten muiden selkkausten välttämiseksi. Siinä tarkotuksessa
ehdotin, että lakon juhlallista päättäjäiskohtausta ei pidettäisi
rautatientorilla, koska keskusaseman turvallisuus vaati koko miehistön
läsnäoloa keskusasemalla, ja tämän miehistön siis olisi pitänyt jäädä
kokouksesta pois. Tämä ehdotus saikin tarpeellisen kannatuksen ja niin
asetimme Senaatintorille keskusaseman edustalle sankat rivit neliöön,
jonka sisäpuolelle väkijoukot saattoivat turvallisesti kokoontua
tarvitsematta pelätä mitään mahdollisia hyökkäyksiä ulkoa päin. Tämä
varovaisuuden toimenpide osottautuikin sittemmin tarpeelliseksi, sillä
2:n aikaan päivällä, kun Senaatintori oli täynnänsä työväkeä, kuului
sitä suojelevien kansalliskaartin rivien ulkopuolelta tuo jo monesti
ennen tuhoa tuottanut huuto: "Kasakat tulevat!"

Syntyi paljon suurempi sekasorto kuin aamupuolen revolverinäytelmässä.
Onneksi kuitenkin kansalliskaartilaiset niin hyvin itse ketjussa kuin
kansanjoukon keskeen asetettuina jäivät lujana muurina paikalleen, siten
täsmälleen täyttäen heille jo edeltäpäin antamani käskyn, että
tämmöisessä tapauksessa liikahtamatta paikaltaan mitä tarmokkaimmin
koettavat yleisöä rauhottaa ja pakokauhua estää. Ankarasti olin myös
kaartia kieltänyt mihinkään tekoihin ryhtymästä ilman nimenomaista
käskyä. Näin pelastui tämä monituhansinen kansanjoukko mitä suurimmalta
sekasorrolta, ja työväenpuolue siltä häpeältä, johon sitä oli katalasti
tahdottu pakokauhun sekamelskeen kautta saada. Kun nyt jälkeenpäin
ajattelee kaikkia lakkoviikon vaaroja, niin mitä todellakaan olivat
kaikki nuo mielettömät pommitusjutut ja muut sen tapaiset
mielikuvituksen synnyttämät hirmut tämän päivän tapahtumiin verraten,
joihin Venäjän sotaväki ei ottanut osaa, mutta jotka kuitenkin omin
silmin, eikä ainoastaan mielikuvituksessa, näimme edessämme!

Maanantaipäivä oli siis kuin olikin lakkoviikon kamalin ja rauhattomin
päivä. Ja myönnettäköön myöskin se, mitä ei yksikään ihminen valheeksi
kykene väittämään, että työväki tänä kamalana päivänä maltillisuudellaan
kahdesti saattoi sortajansa häpeään. Sellaisissa tilaisuuksissa kysytään
ei ainoastaan kärsivällisyyttä, vaan myöskin anteeksiantavaisuutta.

Tahdon tähän merkityksi, että saman päivän iltana, kuuden ajoissa
ilmotin pormestari von Haartmanille aikovani luopua järjestyksenpidosta
huomenna, eli tiistaina kello 12:n tienoissa.

Merkittäköön maanantaipäivän laskuun vielä seuraavat julistukset.
Edellinen annettiin sen johdosta, että osa kaupungin yleisöä, johon
valitettavasti kuului myös muutamia työväen miehiä, ennenaikaisesti
rikkoivat lakon:

Julkaisu N:o 7.

    Kansalaiset!

    Se taistelu, johon Suomen työväki on ryhtynyt oikeuksiensa
    saavuttamiseksi, ei ole loppunut. Vielä on saavuttamatta
    yksikamarieduskunta. Vaikka työväen taistelua täten täydellisen
    tasa-arvoisuuden, kansanvaltaisuuden ja ihmisyyden hyväksi vielä
    kestää, ovat eräät liikkeet ja laitokset ryhtyneet tätä taistelua
    murtamaan. Tällaisten luokkaetujaan silmälläpitäväin varakkaiden ja
    lakonrikkureiksi ruvenneiden työläisten luopiomenettelyä vastaan on
    lausuttava mitä jyrkin siveellinen paheksuminen.

    Helsingissä, marrask. 6 p. 1905.

                                       Kansalliskaartin ylipäällikkö,
                                           _Johan Kock_.

Toisen julkaisun sisältö ei kaipaa selitystä:

Julkaisu N:o 8.

    Varotus.

    Koska järjestyksen ja rauhan ylläpitämiseksi on ehdottomasti
    välttämätöntä, että kaikkinainen juovutusjuomien, niin hyvin
    poltettujen väkijuomien kuin viinien ja muiden miedompien
    väkijuomien sekä mallasjuomien, myynti ja anniskelu pidetään
    edelleen suljettuna, varotetaan täten yleisen turvallisuuden nimessä
    ketään uskomasta sellaisia aivan perättömiä huhuja, että
    väkijuomamyymälät ja anniskelupaikat tänään saataisiin avata.
    Sellaiset paikat samoin kuin porttolatkin pidetään _ehdottomasti_
    suljettuina.

    Helsingissä, marrask. 6 p. 1905.

                                   Kansalliskaartin ylipäällikkö,
                                       _Johan Kock_.


_Tiistaina_.

Eilisaamuisten tapahtumien johdosta Unionin- ja Aleksanterinkatujen
risteyksessä annoin Kansalliskaartille seuraavan julistuksen, jonka
sisältö ei sen enempää selitystä kaipaa:

Julkaisu N:o 9.

    Kansalliskaartille.

    Sen johdosta, että minun eilenaamuinen kieltoni voiman käyttämisestä
    erästä pientä rauhanhäiritsijäjoukkokuntaa vastaan on herättänyt
    useissa kansalliskaartilaisissa suurta paheksumista, tahdon lausua
    seuraavaa:

    Kansalaiset! Ajatelkaa mikä hirvittävä pakokauhu kaikkine kamaline
    seurauksineen olisi syntynyt niissä taajoissa ihmisjoukoissa, jotka
    sillä haavaa olivat kerääntyneet Unionin- ja Aleksanterinkaduille ja
    vallankin niiden risteykseen, jos olisin asettanut raa'an voiman
    maltin ja viisauden vaatimusten yläpuolelle. Se olisi ehkä johtanut
    siihen, että satoja naisia ja lapsia olisi tallattu kuoliaaksi. Ja
    kuka takaa, että saavutetun "voiton" hinta ei olisi ollut vieläkin
    suurempi...? En ainakaan minä.

    Niinkö meidän sitte todellakin olisi pitänyt turvata sen yleisön
    rauhaa ja onnea, jonka vahdiksi olimme asettuneet? Hyvät
    kansalaiset! Juuri sen vuoksi, että teiltä vaadittiin niin
    tavattoman paljo enemmän rohkeutta peräytymiseen kuin etenemiseen,
    ja _vielä hiukan muunkin vuoksi_, minä valitsin edellisen, ja te
    kestitte tulikokeenne. Kiitos siitä teille! Muistakaa, veljet, että
    tämä "tappio" on meidän ensimäinen suuri voittomme! Vieläkö enempää
    voitte pyytää.

    Helsingissä, marrask. 7 p. 1905.

                                       Kansalliskaartin ylipäällikkö,
                                           _Johan Kock_.

Tämä tiistai-päivä oli keskusasemalla viikon helpoin päivä, mutta eipä
kummakaan, koska se ei oikeastaan lakkoviikkoon enää kuulunutkaan. Tänä
päivänä kävi lähetystömme viimeisen kerran kenraalikuvernöörin puheilla,
joka oli siirtynyt sotalaivalta Katajanokan kasarmille ja kutsunut
lähetystön luoksensa. Lähetystöön kuuluivat seuraavat henkilöt: T:rit
Väinö Vallin, Matti Helenius sekä S. Hellsten ja minä ja esitti
kenraalikuvernööri lähetystölle perustuslaillisten senaattorilistan ja
kysyi lähetystön mielipidettä siitä. Kuten jokainen varsin hyvin
käsittänee, vastasi lähetystö tähän, ettei työväestö mitenkään voi
kannattaa sellaista listaa. Jäähyväissanoiksi kenraalikuvernööri lausui
tyytyväisyytensä työväen erinomaiseen käytökseen ja mallikelpoiseen
järjestyksenpitoon, jota se lakkoviikolla oli kaikissa suhteissa
osottanut.

Tehtävämme keskusasemalla oli päättynyt.

Kello 2 päivällä jätimme tämän laitoksen, joka lähinnä kirkkoa ja
armeijaa, muodostaen porvarillisen yhteiskunnan lujimman kulmakiven, on
ja jää köyhälistön ainaisen kammon esineeksi. Lyhyet olivat ne päivät,
joiden kuluessa laitos oli työväen omissa käsissä ja työväen omaa asiaa
suojeli. Luultavasti edes jossakin suhteessa tämmöistä asemaa
pitkittääkseen tahtoi työväestö tämän viimeisen lähetystönsä kautta
ilmaista kenraalikuvernöörille toivonsa, että minä nimitettäisiin
Helsingin kaupungin poliisimestariksi. Ruhtinas Obolenski oli puolestaan
tähän ehdotukseen hyvin myöntyväinen. Ja asia olisi ollut ratkaistu,
ellen minä itse puolestani olisi kieltäytynyt rupeamasta tämän laitoksen
palvelukseen. Enkä hetkeäkään epäillyt kieltäytyessäni. Sillä enhän minä
siihen virkaan olisi astunut enää köyhälistön palvelijana. En. Vaan
minussa on näitä laitoksia vastaan sama luontainen kammo kuin
köyhälistölläkin. Ja jos loppuun asti puhutaan: Kuka ei sitä sydämmensä
syvimmässä tuntisi, vaikkapa ulkonaisesti sen kieltäisikin.

Vielä on yksi ikävä asia mainittavanani. Nuo kuuluisat 160,000, joita
varakkaat luokat ovat verranneet Judaksen 30:een hopeapenninkiin!

Mutta ennenkuin näistä hopeapenningeistä puhun, täytyy minun lausua pari
sanaa niistä 10,000 penningistä, jotka kaupungin rahatoimikamari
valtuuston ja maistraatin suostumuksella käytettäväkseni määräsi. Nyt
perästä päin on näet sanomalehdissä kerrottu kuinka lamppuihin,
paperosseihin, punaseen kankaaseen y.m. sellaisiin muka tarpeettomiin
asioihin on kulutettu suunnattomia rahoja. Tililaskuja semmoiselta
viikolta kun lakkoviikko oli, saattaa olla hyvinkin kiitollista
jälestäpäin penkoa ja arvostella kamareissa, joita ei enää mitkään
pommitukset uhkaa eikä pimeys haittaa. Mutta itse lakkoviikon hyöryssä,
jolloin jokainen hetki kysyi mitä suurinta voimain jännitystä, ei
todellakaan tule ajatelleeksi, että rauhan palattua saa jokaisesta
paperossista vastata, -- jokaisesta paperossista ja jokaisesta
nauhasesta, jonka on täytynyt kiertää järjestysmiesten hihain ympärille
heidän erottamisekseen muusta yleisöstä. Olkoon nyt pari sanaa
erityisesti paperosseista. Lakon ensi päivinä, kun keskusasema oli
täyttynyt etupäässä nuorista herroista, jotka reippaasti ryhtyivät
kansliatöihin, lähetettiin suuret määrät Borgströmin tupakkatehtaasta
_ilmaiseksi_, arvattavasti hyväntahtoisessa tarkotuksessa osottaa
kohteliasta huomaavaisuutta vapaaehtoisesti vaikeaan työhön ryhtyneille
joukoille. Kun mitään erotusta keskusasemalla ei tehty herrain ja
työmiesten välillä, ei sitä ymmärretty tehdä myöskään paperosseihin
nähden, vaan otaksuttiin lahjaa yhteiseksi. Sittemmin, kuten olen
kertonut, luopuivat herrat toimestaan ja samassa keskeytyivät myös
tupakkalähetykset keskusasemalle. Miehistö oli jo kuitenkin tottunut
saamaan tupakkia ilmaiseksi ja kun me emme tahtoneet katkeroittaa mieliä
kääntämällä huomiota tähän anteliaisuuden sammumiseen, rupesimme
miehistölle _ostamaan_ paperosseja. Sama on myös lamppujen laita. Ne
olivat yleisen pimeyden vallitessa aivan välttämättömiä kapineita
järjestyksen valvojain käsissä. Pitänee olla jokaiselle selvä, että
suurlakon tapaisessa poikkeustilassa lamppujen luvun laskeminen ja
kirjaan merkitseminen jäi aina tois'arvoiseksi tehtäväksi, jonka muut
paljoa kiireellisemmät tehtävät sysäävät syrjään. Mitä tulee sitte
meidän tilijämme vastaan tehtyyn muistutukseen, joka koski eräälle
Kivekäs nimiselle miehelle Stockmannin asekaupan luona katurähäkän
aikaansaaman vamman johdosta annettua kipuapua, niin oli se
välttämättömyys, koska oli mahdoton tietää ja ottaa selvä kuka yleisöstä
oli hänelle tuon vamman aiheuttanut. Ainoa varma tietommme oli, ettei
tuo rääkkääjä kuulunut työväen luokkaan. Vielä on tilejämme vastaan
tehty sekin muistutus, että siinä tavataan menoerä muutamasta retkestä
Helsingin ulkopuolelle. Tämmöinen muistutus osottaa kuinka vähän
tehtävämme laatua osattiin ja osataan ymmärtää. Ei se suinkaan voinut
rajottua kuten tavallinen poliisimestarin toimi tarkalleen kaupungin
piiriin (eikä edes sekään kokonaan rajoitu siihen), vaan sen piti
monessa suhteessa ulottua myös kauas kaupungin ulkopuolellekin. Täytynee
kai tilintarkastajainkin sen verran ymmärtää, että rauhallisuus
Helsingissä riippui sangen suuressa määrin siitä, että meillä oli tarkat
tiedot tuumista kaupungin ulkopuolella ja me näin saatoimme yleistä
mielialaa hallita. Liian suuriksi on sanottu erityisesti ajurimenojamme.
Ajureita käytimme pikaviestien kulettamiseen. Koko hallinto oli
toimitettava näiden viestien avulla, sillä ei saa unohtaa, että posti,
telefooni, rautatiet eivät olleet siihen tarkotukseen käytettävissämme;
emme voineet esimerkiksi Fredriksbergiin tai Oulunkylään lähettää
juniamme, emme liioin voineet näin kiireellisissä toimissa käyttää
jalkamiehiä. Vielä on otettava huomioon sekin, että ajurien palkka näinä
päivinä ei voinut riippua yksinomaan heidän tahdostaan eikä siitä
taksasta, joka tavallisissa oloissa on vallitsevana. Ajureita sitäpaitsi
käyttivät suostumuksellamme ja meidän laskuumme sangen monet
porvarillisten puolueitten toimimiehet, jotka eivät järjestyskuntaan
kuuluneet. Menojamme enensivät tietysti myös tuhannet satunnaiset
tarpeet, joita oli jos jonkinlaisia näin suuremmoisessa toiminnassa.
Tarvitsimme läkkiä, kyniä, paperia, kynttilöitä, -- rupeisinko todella
luettelemaan? Kyllähän minä jo ensi hetkestä aavistin, että kaikista
näistä asioista vielä tullaan napisemaan, erittäinkin kun tiesin
etteivät nuo 10,000, joiksi kaupungin hallinto näkyy menomme arvioineen,
tulisi riittämään mihinkään. Paitsi ajureita, punasta kangasta,
tupakkia, läkkiä, kyniä, kynttilöitä, lamppuja tarvitsi miehistö
nimittäin myöskin ravintoa. Eipä semmoisesta vahtipalveluksesta olisi
mitään tullut, jos Fredriksbergissä, Sörnäisissä, Berghällissä asuvain
miesten olisi pitänyt kolmasti päivässä käydä kotonaan syömässä.
Keskusasema sijaitsee keskellä kaupunkia, hallintorakennusten ja
varakkaan väestön palatsien keskellä. Tuskin ainoatakaan työmiehen
asuntoa voi löytää virstaa lähempänä keskusasemalta, vaan täytyy pitää
keskimääräisenä etäisyytenä puolitoista virstaa. Näin ollen olisi
jokaisen heistä, paitsi raskasta, yhtämittaista seisomista ja kävelyä
vahtipalveluksessa, ollut vielä käveleminen 9 kilometriä
ruokapaikalleen. Mitä ruokamenoihin muuten tulee niin jos ne lasketaan
viittätuhatta miestä kohden markaksi päivässä, huomaa helposti, ettei
nuo 10,000, vaikka niitä olisi yksinomaan ruokaan käytetty, olisi
riittäneet enempään kuin kahden päivän ruuaksi. Mutta me olimme
keskusasemalla seitsemän päivää. Rahaa oli siis saatava tuntuvassa
määrässä muulta taholta.

Ja näin nyt tulemme noihin hopeapenningeihin, senaatilta saatuihin
160,000 markkaan.

Näiden käyttämisestä on minulla seuraavaa sanottavaa:

30,000 näistä rahoista jaettiin niille köyhälistön kaikkein köyhimmille
jäsenille ja perheille, joiden puutteenalaisesta tilasta keskusasemalle
erityisesti ilmotettiin. Hätä oli lakkoviikon loppupäivinä kaupungissa
hyvin suuri. Meidän hyvässä Helsingissämme kuolee tavallisinakin aikoina
joukko ihmisiä kroonilliseen nälkään, hoidon puutteeseen tai muuhun
aineelliseen kurjuuteen. Helppo on käsittää mitä kokonaisen viikon lakko
tällaisten ihmisten elämänehtoihin vaikuttaa. Olisipa ollut suorastaan
julmaa jättää tällaisten ihmisten viheliäistä tilaa huomioon ottamatta.
Kansa oli itse ohjaksissa, kansa ei sitä voinutkaan tehdä. Ainoastaan se
tietää missä kohden kenkä puristaa, kellä se on jalassa. Merkitkää se
tileihinne, hyvät herrat! -- Paitsi näitä kaikkein köyhimpiä oli paljon
sellaisiakin autettavia, jotka olisivat muuten hyyryvelkainsa vuoksi
tulleet asunnoistaan häädetyiksi; löytyi ihmisiä, jotka eivät voineet
itselleen lääkkeitä apteekista lunastaa, löytyi sellaisiakin, joille
täytyi antaa jatkorahoja heidän lähteäkseen kaupungista kotiseudulleen;
kun vihdoin kaupunki ei katsonut velvollisuudekseen pitää riittävää
huolta kenraalikuvernöörin talon luona haavottuneista ihmisistä, vaikka
järjestyksen pito silloin vielä olikin kaupungin omain viranomaisten
hallussa, jäi sekin meidän tehtäväksemme ja tämä tietenkin kysyi rahoja.
Paitsi menoja miehistön ravitsemiseen ynnä muihin satunnaisiin
tarpeisiin jaettiin loppusumma miehistölle niukaksi korvaukseksi heidän
enimmäkseen sateisen sään aikana toimitetusta vahtipalveluksesta,
jolloin heille koitui suurta vahinkoa vaatteiden ja jalkineiden
pilaantumisesta. Asiantuntija tietää, että tämmöisenä sateisena
vuodenaikana yhden viikon vahtipalvelus kivisellä kaupungin kadulla
tekee melkein lopun uudesta saapasparista. Saman kohtalon alaiseksi voi
myös vähänkin huonoverkaisempi päällystakki ja lakki joutua. Näiden
vahinkojen korvaukseksi jaettiin noin 20 markkaa mieheen koko viikolta,
eli 3 markkaa päivää kohden. Minä en ole ollenkaan noita rahoja
kädessäni pidellyt, enkä edes nähnytkään, mutta sen kuitenkin tiedän,
että mitään _palkintoa ei niistä kenellekään jaettu_, sillä palkinnoksi
ei noita 3 markkaa todellakaan voi nimittää. Jos tulipaloon
vapaaehtoisesti saapuneet sammuttajat, tulipalon sammutettua
esittäisivät vaatimuksenaan jonkinlaisen _palkinnon_ saamisen, niin
voitaisiin heitä jollakin syyllä työntää pois sanomalla, ettei ennen
tulipaloa oltu tehty mitään sopimusta palkinnosta; mutta jos kysymys on
niiden suoranaisten vahinkojen korvaamisesta, joita tulipalo on
aikaansaanut, esimerkiksi kärventämällä sammuttajain saappaita ja
polttamalla heidän vaatteitaan, niin tuskinpa mitkään näkökohdat voivat
pelastetun talon omistajaa sellaisesta korvauksen velvollisuudesta
vapauttaa. Vähintäkin kaikesta, jos tämä talonomistaja kuuluu
gentlemannien varakkaaseen rotuun. Senpävuoksi nuo yleisön ja
sanomalehtien pikkumaiset, kitsastelevaiset tililaskut tuntuvat niin
kauppiasmaisilta, ollakseni nyt sanomatta -- porvarillisilta.

Tämän yhteydessä älkööt myöskään tästä kansan rahavarojen liiallisesta
"tuhlaamisesta" huolestuneet saivartelijat unohtako sitä tosiasiaa, että
noista rahoista lopullisessa tilityksessä on jätetty valtiolle takaisin
hiukan yli 19,000 markkaa.

Olinpa unohtaa vielä viimeisen synnin, joka on hartioillemme sälytetty:
-- Me olimme anoneet ja saaneet nuot rahat "_vanhalta_" senaatilta.
Tähän syytökseen ei minulla kuitenkaan ole muuta huomautettavaa kuin
että mitään muuta senaattia ei silloin ollut ja että varemmin sen
senaatin puoleen olivat kansalaiset, vieläpä sen ankarimmat
vihollisetkin kääntyneet jos jonkinlaisilla rahapyynnöillä ja
palkintojen anomisilla, tuntematta omantunnon vaivoja tai osakseen
saamatta yleisön paheksumista.

Me emme odota, vielä vähemmin vaadimme mitään kiitoksia
ponnistuksistamme tuona vaikeana viikkona; vaadimme ainoastaan, ettei
meitä syyttä koetettaisi halventaa yleisön silmissä. Kiitosta on meillä
yllin kyllin siinä tiedossa, että olemme tehtävämme tehneet, joka oli
käsiimme annettu, olemme ylläpitäneet järjestyksen ja estäneet niin
lähellä olleita melskeitä ja rettelöitä kansallisryhmäin välillä. Ja kun
siinä tehtävässämme olemme onnistuneet, niin olemmepa tehneet työn,
jonka arvoa ei käy millään rahoilla mittaaminen.



Jälkikirjotus.


Näin olen nyt siis muutamin piirtein kuvannut suurlakon asioita ja
niitten yhteydessä olevia tapahtumia keskusasemalla. Että tämmöinen
tehtävä olisi kysynyt laajempaa tilaa ja täydellisempää ja
täsmällisempää muotoa, myönnän kernaasti, mutta toivon samalla, että
nämä vaillinaisuudet vastedes tulevat toisen miehen käden kautta kaikin
puolin tyydyttävällä tavalla täydennetyiksi. On sitäpaitsi järkeenmenevä
asia, että tämä tehtävä kaipaa täysin puolueetonta henkilöä.

Yksi seikka on kuitenkin vielä mainitsematta, nimittäin poliisilakko.
Kun tämä asia ulkonaisesti katsottuna oli ainoastaan irrallisessa
yhteydessä minun toimintani kanssa keskusasemalla, olin vähällä
sivuuttaa sen kokonaan, mutta koska jälestäpäin olen tullut huomaamaan,
että löytyy joltisenkin paljon ihmisiä, jotka eivät tälle tapahtumalle
läheskään pane sitä merkitystä mikä sille asiain yleiseen kulkuun nähden
lakon aikana oli, pidän tarpeellisena lausua siitä pari sanaa. Ei ole
vaikeata arvata mitä rettelöitä, -- käyttääkseni tässä asiassa kaikkein
lievintä sanaa, -- silloisten poliisien virkatehtäviinsä jäämisestä
olisi syntynyt sellaisena mielten kuohun aikana, kun suurlakon aika oli,
kun niitä jo tavallisinakin aikoina niin tuntuvassa määrin vihattiin.
Seurauksia tietenkin ei olisi tarvinnut kauvan odottaa ja suurlakko
todennäköisesti olisi saanut aivan päinvastaisen luonteen, kuin mikä
sille poliisilakon kautta kehittyi. Itsestään selvä asia on, että
poliisit mainiosti oivalsivat myöskin oman vaaranalaisen asemansa, ja
että he ahdistetuin sydämin odottivat ulkoapäin tulevaa pelastavaa
sysäystä. Sellainen sysäys tulikin. Löytyikin näet kaksi henkilöä,
lakkokomitean jäsen herra K.G.K. Nyman ja neiti Alma Malander, jotka
kehotuksillaan vapauttivat poliisit ikävän pakkovelvollisuuden ja
itsesäilyttämisvaiston synnyttämästä ristiriidasta ja niin saatiin
poliisilakko aikaan.

Lopuksi tahdon muutamin sanoin mainita siitä kokemuksesta, minkä
köyhälistö suurlakon aikana sai. Silloin tuli nykyisten valtiollisten ja
yhteiskunnallisten laitosten mädännäisyys niin räikeällä tavalla
näkyviin, ettei yksikään totuutta harrastava ihminen kykene tätä
väitettä toiseksi selittämään. Yhteiskuntavalheissa kasvatetut ihmiset
olivat tottuneet pitämään tätä esivaltaa, jonka sanotaan olevan
Jumalasta kotoisin, kaikkine vankiloineen, tuomareineen, syyttäjineen,
ilmiantajineen ja urkijoineen niin tuiki tarpeellisena, että sen
lakkauttaminen tuottaisi mitä suurinta onnettomuutta ja sekasortoa, ja
senpätähden he niin pahasti peljästyivätkin, kun kaikki nuo laitokset
viinoineen päivineen yhdellä kertaa seisautettiin. Ja kuinka kävi.
Vaikka koko maassa ei ollut muuta hallitusta kuin työväen miehistä äkkiä
kokoonpantu lakkokomitea, vallitsi kuitenkin kaikkialla sellainen
rauhallisuus ja järjestys jota ei ole vielä koskaan Suomessa ennen
nähty. Sellainen oli köyhälistön hallitus, oppikoot muutkin samalla
tavalla hallitsemaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Seitsemän päivää keskusasemalla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.