Title: Kolme muskettisoturia - Historiallinen romaani
Author: Dumas, Alexandre, 1802-1870
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kolme muskettisoturia - Historiallinen romaani" ***


KOLME MUSKETTISOTURIA

Historiallinen romaani


Kirj.

ALEKSANTERI DUMAS.


Suomentanut ranskankielestä P. J. Hannikainen.


Jyväskylässä, 1889. K. J. Gummeruksen kustantama.

Jyväskylän Kirjapainossa, 1889.



SISÄLLYS:

          Johdanto.
       I. Isä d'Artagnan'in kolme lahjaa.
      II. Herra de Tréville'n esihuone.
     III. Puheillaolo.
      IV. Athoksen olkapää, Porthoksen olkavyö ja Aramiksen nenäliina.
       V. Kuninkaan muskettisoturit ja kardinaalin henkivartijat.
      VI. Hänen Majesteettinsa kuningas Ludvig kolmastoista.
     VII. Muskettisoturit yksityisolossaan.
    VIII. Eräs hovijuoni.
      IX. D'Artagnan näyttää näkönsä.
       X. Rotanliukku seitsemännellätoista vuosisadalla.
      XI. Juoni sotkeutuu.
     XII. Georges Villiers, Buckingham'in herttua.
    XIII. Herra Bonacieux.
     XIV. Meung'in mies.
      XV. Virkamiehiä ja miekkamiehiä.
     XVI. Jossa herra sinetinvartija Séguier useamman kuin
          yhden kerran tähysteli kellonnauhaa, soittaaksensa,
          niinkuin ennen muinoin.
    XVII. Bonacieux'in pariskunta.
   XVIII. Rakastaja ja puoliso.
     XIX. Retken suunnitelma.
      XX. Matka.
     XXI. Kreivinna de Winter.
    XXII. Merlaison'in baletti.
   XXIII. Lemmenkohtaus.
    XXIV. Paviljonki.
     XXV. Porthos.
    XXVI. Aramiksen teesi.
   XXVII. Athoksen vaimo.
  XXVIII. Palausmatka.
    XXIX. Mylady.
     XXX. Englantilaisia ja ranskalaisia.
    XXXI. Eräät prokuraattorin päivälliset.
   XXXII. Kamarineitsyt ja emäntä.
  XXXIII. Aramiksen ja Porthoksen sotavarukset.
   XXXIV. Kostotuumia.
    XXXV. Myladyn salaisuus.
   XXXVI. Kuinka Athos saa ilman vaivatta sotavaruksensa.
  XXXVII. Näky.
 XXXVIII. Hirveä näky.
   XXXIX. La Rochelle'n piiritys.
      XL. Anjou-viini.
     XLI. Colombier-Rouge'n ravintola.
    XLII. Kamiinitorvien hyödystä.
   XLIII. Aviokohtaus.
    XLIV. Saint-Gervais'in vallinsarvi.
     XLV. Muskettisoturien neuvottelu.
    XLVI. Perhe-asia.
   XLVII. Mylady'n matka.
  XLVIII. Veli ja sisar keskustelevat.
    XLIX. Upseeri!
       L. Vankeuden uusi päivä.
      LI. Vankeuden toinen päivä.
     LII. Vankeuden kolmas päivä.
    LIII. Vankeuden neljäs päivä.
     LIV. Karkaus.
      LV. Mitä Portsmouth'issa tapahtui 23 p. Elokuuta 1628.
     LVI. Ranskanmaalla.
    LVII. Béthune'n karmeliittaluostari.
   LVIII. Kaksi eri hirviö-lajia.
     LIX. Vesipisara
      LX. Punaviittainen mies.
     LXI. Tuomio.
    LXII. Mestaus.
   LXIII. Päätös.
          Jälkiliite.



Johdanto,

jossa osoitetaan, että sankarit tässä kertomuksessa, joka meillä
on nyt kunnia lukijoillemme esittää, eivät, huolimatta OS- ja
IS-päätteisistä nimistänsä, ole mitään taru-henkilöitä.


Noin vuosi takaperin, kun tein tutkimuksiani kuninkaallisessa
kirjastossa Ludvig XIV:n historiaani varten, joutui sattumalta käteeni
_M:r d'Artagnan'in Muistelmia_, painetut -- niinkuin suurin osa sen
aikakauden tuotteista, joissa kirjailijat halusivat sanoa totuuden,
joutumatta pitemmäksi tai lyhemmäksi aikaa Bastiljiin -- Amsterdamissa,
Pierre Rouge'n tykönä. Kirjan nimi houkutteli minua: otin sen mukaani,
kirjastonhoitajan suostumuksella tietysti, ja luin sen ahmien.

Aikomukseni ei ole tässä ryhtyä mainitun omituisen teoksen
selvittelemiseen, jätän sen vaan niiden lukijaini tutkisteltavaksi,
jotka panevat arvoa ajankuvauksille. He tapaavat siinä kuvia, mestarin
kädellä piirreltyjä; ja vaikka nuo piirrossuunnitelmat enemmittäin
ovatkin vedettyjä kasarmin porteille ja kapakan seinille, tuntevat he
niissä yhtäkaikki Ludvig XIII:n, Itävallan Annan, Richelieu'n,
Mazarin'in ja useimpien sen ajan hovimiesten kuvat yhtä yhdennäköisinä
kuin Anquetil'in historiassa.

Mutta niinkuin tiedetään, se mikä runoilijan oikullista mieltä
viehättää, ei ole aina sitä, mikä suurta lukijakuntaa huvittaa. Niinpä,
ihmetellessämme näitä kertoelmia, niinkuin epäilemättä muutkin niitä
ihmettelevät, kiinitti huomiotamme enimmän eräs seikka, jota varmasti ei
kukaan ennen meitä ollut lainkaan ottanut huomioonsa.

D'Artagnan kertoo, että hän käydessään ensi kerran kuninkaan
muskettikapteenin, herra de Tréville'n luona, kohtasi esihuoneessa kolme
nuorukaista, jotka palvelivat tuossa kuuluisassa miehistössä, mihin
hänkin himoitsi päästäksensä, ja he olivat nimiltänsä Athos, Porthos ja
Aramis.

Nuo muukalaiset nimet, sen myönnämme, oudoksuttivat meitä ja heti kohta
pälkähti päähämme, etteivät ne mahda olla muuta kuin salanimiä, joiden
taakse d'Artagnan oli kätkenyt kukaties kuinka kuuluisia, ellei ehkä
noiden tekonimien omistajat olleet itse niitä valinneet hetkenä, jolloin
he joko oikun, kiusan tai varattomuuden vuoksi olivat ottaneet
hartioillensa yksinkertaisen muskettilaiskauhtanan.

Siitä lähtien ei meillä enää ollut lepoa ennenkuin sen aikaisista
teoksista löytäisimme jotakin jälkeä noista eriskummallisista nimistä,
jotka niin suuresti olivat uteliaisuuttamme herättäneet.

Jo pelkkä niiden kirjain luettelo, jotka luimme päästäksemme
tarkoituksemme perille, täyttäisi yksinään kokonaisen luvun, mikä ehkä
olisi varsin opettavaista, vaan varmaankin aivan vähän huvittavaista
lukijoillemme. Tyytykäämme siis vaan mainitsemaan heille sen, että juuri
siinä hetkessä kuin jo vallan alakuloisena turhista tutkistelemisista
olimme jättämäisillämme kaikki hakemiset siksensä, löysimme vihdoin,
kuuluisan ja oppineen ystävämme Paulin Pâris'in neuvojen johdolla, erään
kokolehtisen käsikirjoituksen, merkityn numeroilla 4,772 tai 4,773, sitä
emme niin tarkoin muista, jolla oli seuraava nimi:

"Kreivi de la Fère'n muistelma, käsittelevä muutamia niistä
kohtauksista, jotka tapahtuivat Ranskassa kuningas Ludvig XIII:n
hallituksen loppupuolella ja kuningas Ludvig XIV:n hallituksen
alkupuolella."

Helppo on arvata miten suuri oli ilomme, kun selaillessamme tätä
käsikirjoitusta, jossa oli viimeinen toivomme, löysimme
kahdennellakymmenennellä sivulla nimen Athos, kahdennellakymmenennellä
seitsemännellä sivulla nimen Porthos ja kolmannellakymmenennellä
ensimäisellä sivulla nimen Aramis.

Tämän peräti tuntemattoman käsikirjoituksen löytäminen aikakaudella,
jolloin historian tiede on päässyt jo niin korkealle kannalle, näytti
meistä miltei ihmetapaukselta. Tuota pikaa kiirehdimme anomaan sille
painolupaa, siinä tarkoituksessa että kerta maailmassa saisimme edes
muiden tavaralla hankkia itsellemme pääsyn kirjoitusten ja
kaunokirjallisuuden akatemiaan, ellemme, mikä on sangen uskottavaa,
pääsisi Ranskan akatemiaan omalla tavarallamme. Painolupa, se on meidän
ilmoittaminen, suosiollisesti myönnettiin, jonka mainitsemme
osoittaaksemme julkisesti valhettelijoiksi ne ilkiöt, jotka väittävät
meidän muka elävän semmoisen hallituksen alaisina, joka on jotenkin
nurjamielinen kirjailijoita kohtaan.

Ja nyt tarjoamme tässä lukijoillemme ensimäisen osan tuota
kallisarvoista käsikirjoitusta, soveliaalla nimellä varustettuna, ja
sitoudumme, siinä tapauksessa että, niinkuin varma uskomme on, tämä
ensimäinen osa voittaa puolellensa ansaittua suosiota, julkaisemaan
yhteen menoon toisenkin osan.

Sen ohessa, koskahan kummi on toinen isä, pyydämme lukijan laskemaan sen
huvin tai ikävän, mikä hänellä tämän lukemisesta mahdollisesti on,
meidän niskoillemme, eikä kreivi de la Fère'n.

Siitä sovittuamme, käykäämme kertomukseemme käsiksi.



I.

Isä d'Artagnan'in kolme lahjaa.


Ensimäisenä maanantaina Huhtikuussa 1625 näytti Meung'in kauppala, jossa
_Roman de la Rose_'n kirjoittaja syntyi, joutuneen niin perinpohjaisen
sekasorron valtaan, että olisi luullut hugenottien tulleen tekemään
siitä toista La Rochelle'a. Joukko porvareita, nähden naisia
pakenevan Isollekadulle päin ja kuullen lasten parkumista porttien
kynnyksillä, kiiruhti pukeutumaan haarniskaansa ja, varustettuaan
heikonpuolista asemaansa musketilla ja pertuskalla, suuntasi kulkunsa
_Franc-Meunier_'in ravintolaa kohden, jonka edustalla tunkeili, hetki
hetkeltä taajeten, paksu väkijoukko hälisten ja meluten uteliaisuudesta.

Niinä aikoina olivat säikähdykset tavallisia ja harva oli se päivä,
ettei joku kaupunki saanut aikakirjoihinsa merkitä jotakin sen laatuista
tapausta. Oli ylimyksiä, jotka taistelivat keskenään; oli kuningas, joka
kävi sotaa kardinaalia vastaan; oli espanjalainen, joka kävi sotaa
kuningasta vastaan. Siihen lisäksi, paitsi noita taisteluja, yksityisiä
tai yleisiä, salaisia tai julkisia, oli vielä rosvoja, kerjäläisiä,
hugenotteja, susia ja lakeijoita, jotka kävivät sotaa koko maailmaa
vastaan. Porvarit kävivät aina aseissa rosvoja, susia ja lakeijoita
vastaan -- toisinaan kuningasta vastaan, -- mutta eivät koskaan
kardinaalia ja espanjalaista vastaan. Tästä totutusta tavasta oli siis
seurauksena, että yllämainittuna Huhtikuun ensimäisenä maanantaina v.
1625 porvarit, kuullessaan melua ja nähdessään yhtä vähän kelta-punaista
lippua kuin herttua Richelieu'n livreetäkään, syöksyivät
_Franc-Meunier_'in ravintolaa kohden.

Sinne kerran tulleena saattoi jokainen nähdä ja havaita syyn meteliin.

Eräs nuori mies ... -- luokaamme hänen kuvansa muutamalla
kynänpiirteellä: -- kuvitelkaa eteenne kahdeksantoista vuotias Don
Quichotte; Don Quichotte ilman rinta- ja reisihaarniskaa; Don Quichotte
puettuna villanuttuun, jonka sininen väri oli muuttunut
selittämättömäksi viininsakan ja taivaansinen välivivahdukseksi. Muoto
pitkä ja ruskettunut; poskipäät ulkonevat, -- kavaluuden merkki;
leukalihakset tavattoman koholla, -- pettämätön gaskonjalaisen
tuntomerkki, vaikk'ei olisi barettiakaan päässä, vaan nuorella
miehellämme oli barettikin, vieläpä koristettu jonkunmoisella
höyhentöyhdöllä; silmä avonainen ja älykäs; nenä koukussa, vaan somasti
taipunut; liian suuri nuorukaiseksi, liian pieni täysikasvuiseksi
mieheksi, ja vähemmän tottunut silmä olisi voinut pitää häntä
matkustavana vuokramiehen poikana, ellei hänellä olisi ollut pitkää
miekkaa, joka, riippuen nahkakantimessa, löi omistajansa pohkeita, kun
hän käveli, ja hänen ratsunsa pörröistä karvaa, kun hän ratsasti. Sillä
meidän nuorella miehellä oli ratsu ja tämä ratsu olikin niin huomioon
pistävä että se pisti huomioon: pieni béarnelainen hevoskäpykkä,
kahden- tai neljäntoista vuotias, kellahtavan värinen, töpöhäntä,
pattijalka, ja vaikka pitikin päätänsä alempana polvia, niin että
kaulankouristushihnan käyttäminen jäi tarpeettomaksi, hölkötteli se
kumminkin tasalleen kahdeksan lieu'tänsä päivässä. Pahaksi onneksi tämän
hevosen muut ominaisuudet olivat niin hyvin peittyneet hänen oudon
karvansa ja viallisen käyntinsä suojaan, että aikana, jolloin joka mies
oli hevoistuntija, ylläkerrotun hevoskäpykän ilmestyminen Meung'iin,
jonne se oli noin neljännestuntia ennen pujahtanut Beaugency'n portista,
herätti huomion, joka lankesi ratsumiehellekin epäsuosiolliseksi.

Ja tämä huomio oli sitä tuskallisempi nuorelle d'Artagnan'ille (se oli
tämän toisen Rosinanten Don Quichotte'n nimi) kuta vähemmin hän
itseltänsä salasi sitä naurettavaa puolta, jonka hänelle, niin kelpo
ratsumies kun olikin, tuollainen ratsu antoi: hänpä olikin aika lailla
huokaillut ottaessaan vastaan tätä isä d'Artagnan'in antamaa lahjaa. Hän
tiesi, että tuommoinen elukka oli ainakin kahdenkymmenen livre'n
arvoinen; totta on, että ne sanat, jotka seurasivat tämän lahjan mukana,
eivät olleet hinnoin määrättävät.

-- Poikani, oli tuo vanha gaskonjalainen herra lausunut, -- sillä
puhtaalla béarnelaisella puheen murteella, josta Henrikki IV ei koskaan
onnistunut pääsemään erilleen -- poikani, tämä hepo on syntynyt isäsi
kotona kohta kolmetoista vuotta sitte ja pysynyt täällä siitä ajasta
asti, jonka vuoksi hän on oleva sinulle rakas. Elä koskaan sitä myy,
anna sen kuolla rauhallisesti ja kunniallisesti vanhuuttaan; ja jos käyt
sillä sotaan, kohtele sitä kuni vanhaa palvelijaa konsanaan. Hovissa,
jatkoi d'Artagnan isä, jos sinulla kerta on kunnia sinne päästä, kunnia,
johon muutoin vanha jalosukuisuutesi sinua oikeuttaa, kannata
arvokkaasti aatelisnimeäsi, jota esi-isäsi ovat ansiokkaasti kantaneet
yli viisisataa vuotta, ja tee se niin hyvin itsesi kuin omiesi tähden.
Omillasi tarkoitan vanhempiasi ja ystäviäsi. Elä koskaan suvaitse mitään
muilta kuin kardinaalilta ja kuninkaalta. Rohkeudellansa, huomaappas se
tarkoin, ainoastaan rohkeudellansa aatelismies meidän aikoina tiensä
raivaa. Ken vapisee hetkisenkään, päästää käsistänsä makupalan, jonka
juuri siinä hetkessä onnetar hänelle tarjosi. Sinä olet nuori, sinun
tulee olla urhoollinen kahdesta syystä: ensiksi olet gaskonjalainen,
toiseksi olet minun poikani. Elä pelkää sattuvia kohtauksia, ja etsi
seikkailuja. Minä olen opettanut sinun käyttämään miekkaa; sinulla on
rautaiset polvet ja teräksinen nyrkki; taistele kaikista syistä;
taistele, semminkin kun kaksintaistelut ovat kielletyt, jonka vuoksi
siis tarvitaan kaksi vertaa enemmän rohkeutta taistella. Minulla ei,
poikani, ole sinulle antaa enempää kuin viisitoista écu'tä, hevonen ja
ne neuvot, mitkä nyt olet kuullut. Äitisi antaa siihen lisäksi reseptin
erääsen mustalais-akalta saamaansa voiteesen, jolla on ihmeellinen voima
parantaa kaikkia haavoja, mitkä vaan eivät satu sydämmeen. Käytä
hyväksesi kaikkea ja elä onnellisena ja kauan. -- Minulla on enää vaan
yksi sana lisättävänä ja se on esikuva, minkä sinulle asetan, en
itseäni, sillä minua ei ole koskaan hovissa nähty, enkä ole ollut muuta
kuin vapaehtoisena uskonsodassa; vaan minä tarkoitan herra de
Tréville'ä, joka ennen muinoin oli minun naapurini ja jolla on ollut
kunnia lapsena leikitellä kuninkaamme Ludvig XIII:n kanssa, jota Jumala
hyvästi suojelkoon. Toisinaan heidän leikkinsä hieroutui tappeluksi ja
semmoisissa tapauksissa ei kuningas aina ollut väkevämpi puoli. Iskut
joita hän silloin sai, herättivät hänessä paljon kunnioitusta ja
ystävyyttä herra de Tréville'ä kohtaan. Myöhemmin taisteli herra de
Tréville muidenkin kanssa; ensimäisellä Pariisi-matkallansa viisi
kertaa; kuningas-vainajan kuolemasta nuoren seuraajan täys'-ikäisyyteen
saakka seitsemän kertaa, sotia ja piirityksiä lukuun ottamatta;
täys'-ikäisyydestä näihin päiviin saakka, ehkä satakin kertaa! -- Ja
sittenkin, säännöistä, asetuksista ja tuomioista huolimatta, on hän nyt
muskettisoturien kapteeni, se on, Cesarien legionan päällikkö, jolle
kuningas panee suuren arvon ja jota kardinaali pelkää, mies, joka ei
vähiä säikähtele, niinkuin jokainen tietää. Herra de Tréville ansaitsee
kymmenen tuhatta écu'tä vuodessa; hän on siis sangen suuri herra. -- Hän
on alkanut samoin kuin sinä; mene hänen luoksensa tämän kirjeen kanssa,
pidä häntä esikuvanasi, menestyäksesi hänen tavallansa.

Sen sanottuaan d'Artagnan isä sitoi poikansa vyölle oman miekkansa,
suuteli häntä hellästi molemmille poskille ja antoi hänelle
siunauksensa.

Lähdettyään isänsä kammarista kohtasi nuorukainen äitinsä, joka oli
odottamassa häntä tuon kuuluisan reseptinsä kanssa, jonka neuvot,
niinkuin kohta käymme kertomaan, joutuivat hyvinkin useasti käytäntöön.
Jäähyväiset olivat äidin puolelta paljon pitemmät ja hellemmät kuin
äsköiset, ei sen vuoksi, ettei vanha herra d'Artagnan olisi rakastanut
poikaansa, joka oli hänen ainoa perillisensä, vaan d'Artagnan herra oli
mies ja hän ei pitänyt miehelle sopivana antautua liikutuksen valtaan,
jota vastoin rouva d'Artagnan oli vaimo ja siihen lisäksi äiti. -- Hän
vuodatti runsaasti kyyneleitä, ja, mainitkaamme se poika d'Artagnan'in
kiitokseksi, ne muutamat ponnistukset, joita hän teki pysyäkseen
levollisena niinkuin vastaisen muskettisoturin tuli olla, raukesivat
tyhjään, luonto voitti ja hän itki paljon kyyneleitä, joista töintuskin
sai puoliakaan salatuksi.

Samana päivänä läksi nuori mies tielle, varustettuna noilla kolmella
isän lahjalla, jotka, niinkuin jo mainitsimme, olivat viisitoista
écu'tä, hevonen ja kirje herra de Tréville'lle; tarkoin punniten, neuvot
olivat tulleet kaupanpäälliseksi.

Semmoisilla eväillä varustettuna d'Artagnan oli sekä henkisesti että
ruumiillisesti tarkka jäljennös Cervantes'in sankarista, johon me niin
sattuvasti häntä vertasimme silloinkuin kertoilijan velvollisuudet
käskivät meitä luomaan hänen kuvapiirteensä. Don Quichotte piti
tuulimyllyjä jättiläisinä ja lampaita armeijoina, d'Artagnan
otti jokaisen hymyilyn loukkaukseksi ja jokaisen silmäyksen
taisteluun-vaadinnaksi. Siitä oli seurauksena, että hänellä Tarbes'ista
Meung'iin saakka oli myötäänsä käsi nyrkissä ja että hän ylipäänsä
varsinkin kymmenen kertaa päivässä tarttui miekan kahvaan; kumminkaan ei
tuo nyrkki tärähtänyt kenenkään leukoihin, eikä miekkakaan lähtenyt
tupesta. Ei suinkaan, ettei tuon onnettoman keltaisen hevoskäpykän
näkeminen olisi vetänyt ohikulkevien kasvoja nauruun; mutta kun hevosen
yläpuolella heilui jokseenkin pitkänhuiskea miekka ja miekan yläpuolella
säkenöi enemmän villimäinen kuin ylpeä silmä, hillitsivät ohikulkevat
iloisuuttansa, tai jos iloisuus voitti varovaisuuden, kokivat
vähintäänkin nauraa vaan toisella suupielellä, niinkuin vanhan ajan
naamarit.

D'Artagnan pysyi sen vuoksi majesteetillisena ja suuttumattomana aina
tuohon onnettomaan Meung'in kauppalaan saakka.

Vaan täällä, kun hän astui alas hevosen selästä _Franc-Meunier_'in
portilla, ilman että kukaan, isäntä, palvelija tai talonrenki olisi
tullut häntä vastaan ottamaan, havaitsi hän maakerroksen avonaisessa
ikkunassa kaunisvartaloisen, ylhäisen-, vaan hieman tylynnäköisen herran
puhuttelemassa kahta henkilöä, jotka näyttivät kunnioituksella häntä
kuuntelevan. D'Artagnan tapansa mukaan piti aivan luonnollisena, että
juuri hän itse oli tuon keskustelun esineenä, ja hän kuunteli. Tällä
kertaa d'Artagnan erehtyi vaan puoliksi: hänestä itsestään ei ollut
kysymys, vaan hänen hevosestansa. Herrasmies näytti luettelevan
kuulijoillensa kaikkia sen ominaisuuksia ja kun, niinkuin jo
mainitsimme, kuuntelijoilla näytti olevan suuri kunnioitus kertojaa
kohtaan, rähähtivät he nauramaan vähä väliä. No, kun naurun vivahduskin
oli kylliksi herättämään nuoren miehen suuttumusta, on helposti
ymmärrettävä, minkä vaikutuksen tuollainen meluava iloisuus häneen teki.

Sillä välin tahtoi d'Artagnan ensin päästä selville tuon hävyttömän
pilkantekijän ulkomuodosta. Hän suuntasi ylpeän silmäyksen vieraasen
päin, ja näki hänen olevan neljänkymmenen tai neljänkymmenen viiden
ikäisen miehen, jolla oli mustat, läpitunkevat silmät, kalpea hipiö,
rohkeapiirteinen nenä, mustat, huolellisesti leikatut viikset. Hän oli
puettu violettiväriseen takkiin ja housuihin samanvärisine
punouskoristuksineen, eikä hänellä ollut muita somistuksia kuin nuo
tavanmukaiset aukeamat, joista paitaa pilkoitti. Housut ja takki, vaikka
uudet, näyttivät ruttautuneilta niinkuin vaatteet, jotka kauan ovat
saaneet olla matkalaukussa. D'Artagnan teki nämä havainnot mitä
tarkkasilmäisimmän tutkistelijan nopeudella ja epäilemättä
vaistomaisella tunteella, joka sanoi hänelle, että tuolla
tuntemattomalla oli vast'edes oleva suuri vaikutus hänen elämäänsä.

No niin, samassa hetkessä kuin d'Artagnan tähtäsi silmänsä
violettinuttuiseen herraan, heitti tämä béarnelaiseen hevoskäpykkään
päin erään viisaimmista ja syvämietteisimmistä viittauksistansa, hänen
molemmat kuulijansa rähähtivät nauramaan ja hän itse, nähtävästi vastoin
tapaansa, salli riutuneen hymyn, jos niin voi sanoa, hairahtaa
kasvoillensa. Tällä kertaa, siitä ei ollut enää epäilemistä,
d'Artagnan'ia oli toden teolla loukattu. Senpä vuoksi hän, täydellisesti
siitä vakuutettuna, painoi baretin silmillensä ja, koettaen jäljitellä
muutamia hovitemppuja, joita hän oli saanut Gaskonjassa matkustavaisilta
herroilta, astui hän esiin, toinen käsi miekan kahvassa toinen
lantiolla. Pahaksi onneksi, sitä mukaa kuin hän kulki eteenpäin, sokaisi
viha hänet vähitellen niin, että sen arvokkaan ja ylpeän puhuttelun
sijasta, jolla hän oli aikonut toimittaa taisteluvaatimuksen, ei hän
löytänyt kieleltänsä muuta kuin karkeanlaisen pistopuheen, jolle hän
liitti mukaan raivoisan käden sivalluksen.

-- Hoi! herra, huusi hän, te herra, joka piiloudutte sinne ikkunaluukun
suojaan! niin, te, sanokaapa minulle pikkuisen, mille te nauratte, niin
nauretaan yhdessä.

Herra siirsi silmänsä hevosesta ratsumieheen verkalleen, ikäänkuin
tarviten jonkun ajan tajutaksensa, että nuo noin oudot soimaukset olivat
hänelle tarkoitetut; sitten kuin hänellä ei enää voinut olla siitä
mitään epäilystä, rypistyivät hänen kulmansa hieman, ja melkoisen pitkän
vaitiolon perästä vastasi hän d'Artagnanille selittämättömän ivallisella
ja ynseällä äänenpainolla:

-- En minä teille puhu, herra hyvä.

-- Vaan minä puhun teille, minä, tiuskasi nuori mies harmistuneena
tuosta ynseyden ja hyvän käytöstavan, säädyllisyyden ja halveksimisen
sekoituksesta.

Tuntematon silmäili häntä vielä hetkisen, hymyili ja, vetäytyen pois
ikkunasta, läksi verkalleen ulos ravintolahuoneesta, tuli kahden
askeleen päähän d'Artagnanista ja asettui hevosen eteen. Hänen
levollisuutensa ja pilkallinen katsantonsa olivat yhä lisänneet
äsköisten naurajain iloisuutta, jotka olivat jääneet ikkunan edustalle.

D'Artagnan, nähden hänen lähestyvän, veti miekkaansa jalan verran
tupesta ulos.

-- Tämä hevonen on varmaankin, tai paremmin, on nuoruudessaan ollut
voikukka, virkkoi tuntematon, jatkaen äsken alkamiansa havainnoita ja
puhuen ikkunan luona oleville kuulijoillensa, näyttämättä rahtustakaan
huomaavan d'Artagnan'in suuttumusta, d'Artagnan'in, joka sillä välin oli
vetäytynyt hänen ja heidän välillensä. Tuo on hyvin tunnettu väri
kasvitieteessä, vaan näihin asti varsin harvinainen hevoisissa.

-- Semmoinen nauraa hevoselle, joka ei uskalla nauraa hevosen
haltijalle, huudahti Tréville'n-alku vimmastuneena.

-- En minä usein naura, herra hyvä, vastasi tuntematon, niinkuin itse
voitte kasvoistani havaita, vaan minä pyydän saada säilyttää oikeuteni
nauraa milloin minua haluttaa.

-- Ja minä, ärjäsi d'Artagnan, minä en tahdo naurettavan silloin kuin
minua ei haluta.

-- Todellakin? jatkoi tuntematon levollisempana kuin koskaan, kas sitä!
se on aivan paikallaan; ja, kääntyen kantapäällään, hän valmistautui
menemään takaisin ravintolaan isosta portista, jonka vieressä d'Artagnan
tullessaan oli havainnut satuloidun hevosen.

Mutta d'Artagnan ei ollut niitä miehiä, jotka päästävät käsistänsä
semmoisen, jolla on ollut rohkeutta häntä loukata. Hän vetäisi miekkansa
kokonaan tupesta ulos ja asettui taistelu-asentoon, huutaen:

-- Kääntykäähän, kääntykäähän toki, herra pilkantekijä, etten minä iske
teihin takaapäin.

-- Iskekkö minuako, vai minua! sanoi toinen kiepahtaen kantapäällänsä ja
silmäten nuorta miestä yhtä hämmästyneenä kuin ylenkatseellisena. Kappas
vaan, kappas tosiaan, veikkonen, olettehan hullu! Sitte puoli-ääneen, ja
ikäänkuin itselleen pakisten lisäsi hän: -- harmillista, mikä löytäinen
H. Majesteetillensa, joka hakee uljaita miehiä kaikista maan ääristä
muskettisotureiksensa!

Tuskin oli hän päättänyt, kuin d'Artagnan ojensi häneen päin niin
tuikean miekanpiston että ellei hän olisi tehnyt nopeata hyppäystä
taaksepäin, on hyvin luultavaa, että hän olisi viimeistä kertaa
pilkkapuheita laskenut. Tuntematon näki silloin, että leikki oli
kaukana, hän vetäisi miekkansa, tervehti vastustajaansa ja asettui
taistelujalalle. Mutta samassa tuokiossa nuo kaksi kuulijaa,
ravintolanisäntä mukana, ryntäsivät d'Artagnan'in päälle ja alkoivat
pieksää häntä seipäillä, lapioilla ja hiilihangoilla. Se teki niin
nopean ja täydellisen käänteen taistelussa, että sillä aikaa kuin
d'Artagnan kääntyi iskusateesen päin, hänen vastamiehensä pisti
miekkansa tuppeen ja muuttui taistelijasta taistelun katselijaksi, jonka
tehtävän hän suoritti tavallisella kylmäkiskoisuudellansa, kuitenkin
mutisten aikavälistä:

-- Hiisi vieköön nuo gaskonjalaiset! Nostakaa hänet keltaisen hevosensa
selkään ja antakaa mennä matkoihinsa.

-- Enpä lähdekkään, ennenkuin olen sinut tappanut, jänishousu! ärjyi
d'Artagnan, vastustaen parhaimman mukaan ja peräytymättä askeltakaan
noiden kolmen vihollisensa edestä, jotka häntä löylyttivät.

-- Yhä vaan gaskonjalaista, murisi herra. Kunniani nimessä, nuo
gaskonjalaiset ovat parantumattomia! Jatkakaa vaan tanssia, koska hän
sitä niin välttämättömästi tahtoo. Kylläpähän sanoo, koska se riittää.

Mutta tuntematon ei vielä tiennyt, minkä itsepäisen jurrikan kanssa
hänellä oli tekemistä; d'Artagnan ei ollut niitä miehiä, jotka koskaan
armoille antautuisivat. Ottelu kesti siis vielä muutamia sekuntia;
viimein d'Artagnan uupuneena pudotti miekkansa, jonka eräs seipäänisku
katkaisi kahdeksi kappaleeksi. Toinen isku, joka sattui häntä otsaan,
kaatoi hänet melkein samassa tuokiossa aivan verisenä ja
puolipyörryksissä.

Juuri tässä hetkessä se oli, kuin kaikilta puolilta väkeä kiiruhti
taistelupaikalle. Ravintolanisäntä, peljäten joutuvansa pahaan huutoon,
kantoi kahden palvelijapoikansa avulla haavoitetun keittiöön, jossa
hänelle annettiin vähän hoitoa.

Mitä herrasmieheen tulee, hän oli palannut entiselle paikalleen ikkunaan
ja katseli jonkunmoisella levottomuudella tuota väkijoukkoa, jonka
viipyminen näytti häntä suuresti haittaavan.

-- No, kuinka voi tuo villitty? virkkoi hän kääntyen oveen päin, joka
narahti auvetessaan, ja puhutellen isäntää, joka tuli tiedustelemaan
hänen vointiansa.

-- Hän voi paremmin, sanoi isäntä: hän on kokonaan pyörtynyt.

-- Todella? kysyi herra.

-- Niin, vaan ennen pyörtymistänsä kokosi hän kaikki voimansa
huutaaksensa teitä kaksintaisteluun.

-- Mutta sitäpä on koko paholainen tuota pojan vekaraa! virkkoi
tuntematon.

-- Oh, ei, Teidän ylhäisyytenne, ei hän mikään paholainen sentään ole,
vastasi isäntä, irvistäen ylenkatseellisesti, sillä pyörryksissä
ollessaan tarkastelimme me hänet, ja hänellä ei ole tavaralaukussansa
muuta kuin yksi paita ja kukkarossa kaksitoista écu'tä, mikä ei estänyt
häntä pyörtyessänsä sanomasta, että jos tuommoinen seikka olisi
tapahtunut Pariisissa, te saisitte sitä kohta katua, sen sijaan kuin
täällä saatte katua myöhempään.

-- Siinä tapauksessa, sanoi tuntematon kylmästi, hän on joku jaloverinen
prinssi valepuvussa.

-- Minä sanoin tämän teille, korkeasti kunnioitettava herra, virkkoi
isäntä, että tietäisitte pitää varanne.

-- Eikö hän vihoissansa ole sanonut mitään nimeä?

-- Kyllä, hän löi lakkariansa vasten ja virkkoi: -- Katsotaanpas mitä
herra de Tréville tuumailee tästä turvattinsa loukkaamisesta.

-- Herra de Tréville? sanoi tuntematon, teroittaen huomiotansa; vai löi
hän lakkariansa vasten ja mainitsi herra de Tréville'n nimen!...
Kuulkaas, isäntä hyvä, sillä aikaa kuin nuori mies oli pyörryksissä,
ette te, siitä olen vakuutettu, olleet tirkistämättä myöskin hänen
lakkariinsa. Mitä siellä oli?

-- Kirje herra de Tréville'lle, muskettisoturein kapteenille.

-- Todella!

-- Asia on niin kuin minulla oli kunnia teille ilmoittaa, Teidän
ylhäisyytenne.

Isäntä, jolle ei suotu terävänäköisyyden lahjaa, ei havainnut sitä
vaikutusta, minkä tuo ilmoitus teki tuntemattoman kasvoihin. Hän väistyi
ikkunanpielestä, johon hän oli nojannut kyynäspäätänsä vasten ja rypisti
kulmiansa levottoman näköisenä.

-- Saakeli! murisi hän hammasta purren, olikohan de Tréville lähettänyt
minun niskaani tuon gaskonjalaisen? Hän on vallan nuori. Vaan miekan
isku on miekan isku, antakoon sen minkä ikäinen hyvänsä, ja lasta voi
vähemmin varata kuin muita; toisinaan pienikin haitta estää suurenkin
hankkeen.

Ja tuntematon vaipui hetkeksi ajatuksiinsa.

-- Kuulkaas isäntä, ettekös toimittaisi minua vapaaksi tuosta
villipäästä? Omantuntoni kautta, en minä voi häntä tappaa, mutta, --
tämän lisäsi hän tylysti uhkaavalla äänellä, mutta vaivaksi hän minulle
on. Missä on hän?

-- Vaimoni kammarissa, jossa häntä hoidellaan, ensimäisessä kerroksessa.

-- Ovatko hänen vaatteensa ja laukkunsa hänen luonansa? Eihän hän liene
riisunut takkia päältänsä?

-- Päinvastoin, kaikki nuo ovat alhaalla keittiössä. Vaan koska hän on
teille vaivaksi, tuo nuori hurjapää...

-- Epäilemättä. Hän saattaa ravintolanne niin pahaan huutoon, etteivät
kunnialliset ihmiset voi siinä viipyä. Menkää huoneesenne, toimittakaa
rätinkini ja ilmoittakaa lakeijalleni.

-- Mitä! Jokos herra lähtee?

-- Sen te hyvin tiedätte, koska olen teille antanut käskyn satuloida
hevoseni. Eikö minua ole toteltu?

-- Onhan toki, ja niinkuin Teidän ylhäisyytenne on voinut nähdä, on
hevonen isolla portilla aivan valmiina matkalle.

-- Hyv' on, tehkää mitä taannoin teille sanoin.

-- Jopas jotakin! mutisi isäntä, peljästyikö hän tuota pientä poikaa?

Mutta tuntemattoman käskevä silmäys keskeytti hänet kohta. Hän kumarsi
nöyrästi ja meni.

-- Ei tarvitse tuon hullun saada nähdä milady'a:[1] hän ei saata enää
myöhästyttää kulkuansa, jo nytkin on hän myöhästynyt. On aivan parasta,
että nousen hevosen selkään ja ajan hänelle vastaan -- -- Jospa vaan
voisin tietää, mitä tuo Tréville'lle menevä kirje sisältää.

Ja noin itseksensä tuumaillen, läksi tuntematon keittiötä kohden.

Sillä aikaa isäntä, joka ei ollenkaan epäillyt, että nuoren pojan
saapuminen se juuri karkoitti tuntemattoman pois hänen ravintolastansa,
oli noussut vaimonsa luokse ja nähnyt d'Artagnan'in vihdoin tointuneen.
Ja nyt antoi hän d'Artagnan'in ymmärtää, että poliisi voisi laittaa
hänelle pahat asiat siitä että hän oli hieronut tappelua suuren herran
kanssa, sillä isännän arvelun mukaan tuo tuntematon ei voinut olla
mikään muu, ja hän käski d'Artagnan'in nousta jatkamaan matkaansa, niin
heikkona kuin olikin. D'Artagnan, puoliksi töperryksissä, takittomana ja
pää aivan kapaloituna liinakääreillä, nousi siis pystyyn ja isännän
työntämänä läksi laskeutumaan alakertaan; mutta tultuansa keittiöön
huomasi hän aivan ensiksi riitamiehensä, joka levollisesti puheli
jykevien, kahden kookkaan normantilaisen hevosen vetämien vaunujen
astimen ääressä.

Hänen puhetoverinsa, jonka pää näkyi vaunun ovesta, oli kahdenkymmenen
tai kahdenkolmatta ikäinen nainen. Olemme jo maininneet, kuinka nopeasti
d'Artagnan'in huomio käsitti jokaisen muodon; hän näki siis nytkin ensi
silmäyksellä, että nainen oli nuori ja kaunis. Ja tuopa kauneus oli
häneen sitä pystyvämpi, kun se oli harvinaista laatua niissä eteläisissä
seuduissa missä d'Artagnan näihin asti oli oleksinut. Nainen oli näet
kalpea, vaaleaverinen ihminen, jolla oli pitkät hartioille valuvat
kiharat, suuret, siniset, uneksivat silmät, punaiset huulet ja
alabasterivalkeat kädet. Hän puhui sangen vilkkaasti tuntemattoman
kanssa.

-- Siis, Teidän ylhäisyytenne määrää minut ... sanoi nainen.

-- Kääntymään silmänräpäyksessä takaisin Englantiin ja sieltä heti kohta
ilmoittamaan, jos herttua lähtee Lontoosta.

-- Entäs muut määräykseni? kysyi kaunis matkustajatar.

-- Ne ovat suljetut tähän rasiaan, jota ette saa avata ennenkuin
toisella puolella kanavan.

-- Hyvä; entäs te, mitäs te teette?

-- Minäkö, minä palaan Pariisiin.

-- Kurittamatta tuota pojan heittiötä? kysyi nainen.

Tuntematon oli vastaamaisillaan: mutta juuri kuin hän avasi suutansa,
ryntäsi yli kynnyksen d'Artagnan, joka oli kaikki kuullut.

-- Tuo pojan heittiö se juuri kurittaa muita, ärjäsi hän, ja toivonpa
ettei tällä kertaa tuo kuritettava pääsekkään häneltä pakoon niinkuin
ensimäisellä.

-- Häneltä pakoonko? lausui tuntematon rypistäen kulmiansa.

-- Niin, ette kai kehtaa naisen nähden pakoon juosta, luullakseni.

-- Muistakaa, huusi milady, nähdessään herran tarttuvan miekkaansa,
muistakaa, että vähinkin viivytys voi kaikki pilata.

-- Te olette oikeassa, huudahti herra; lähtekää suunnallenne, minä
lähden omalleni.

Ja tervehtien naista päännyykäyksellä, viskautui hän hevosensa selkään
samalla kuin vaunujen kuski antoi nopean sivalluksen hevosillensa.
Molemmat keskustelijat ajoivat nyt täyttä laukkaa, kumpikin vastapäiseen
tien suuntaan.

-- Hoi! velkanne, ärjyi isäntä, jonka äsköinen kunnioitus matkustajaa
kohtaan vaihtui syväksi ylenkatseeksi, kun hän näki hänen poistuvan
rätinkiänsä maksamatta.

-- Maksa lurjus, huusi matkustaja lakeijallensa, ajaen täyttä laukkaa;
lakeija viskasi isännän jalkoihin pari kolme hopearahaa ja läksi ajamaan
täyttä laukkaa herransa jälestä.

-- Aa, sinä kurjamainen pelkuri, aa sinä vale-herra! huusi d'Artagnan
rientäen lakeijan perästä.

Mutta haavoittuneena oli hän liian heikko vielä kestämään semmoista
reutoutumista. Tuskin oli hän ehtinyt kymmentä askelta kun hänen
korvissaan alkoi humista, maailma musteni silmissä ja hän kaatui
keskelle katua huutaen:

-- Pelkuri! pelkuri! pelkuri!

-- Aika pelkuri todella, murisi isäntä lähestyen d'Artagnan'ia ja kokien
tällä mielistelyllä päästä sovintoon poikarukan kanssa, niinkuin sadussa
haikara etanan kanssa.

-- Niin, aika pelkuri, kertoi d'Artagnan; mutta tuo nainen, sangen
kaunis!

-- Kuka nainen? kysyi isäntä.

-- Milady, sopersi d'Artagnan ja pyörtyi toisen kerran.

-- Yhdentekevä, sanoi isäntä, kadotin kaksi, mutta jääpihän minulle
tämä, jota saan varmaankin muutamia päiviä pitää. On siitä ainakin
yhdentoista écu'n hyöty.

Tiedämme että d'Artagnan'in kukkarossa oli juuri yksitoista écu'tä.

Isäntä oli laskenut yksitoista päivää sairastamisen aikaa, écu'n
päivältä; mutta hän oli tehnyt laskunsa, kuulustamatta matkamiestänsä.
Huomispäivänä, kello viisi aamua, nousi d'Artagnan liikkeille, meni omin
voimin alas keittiöön ja pyysi, paitsi muutamia muita aineksia, joiden
luettelo ei ole meidän käsiimme päässyt, viiniä, öljyä ja rosmariinia,
ja noista laittoi hän äitinsä reseptin mukaan voiteen, jota hän siveli
monilukuisiin haavoihinsa, uudisteli itse kääreitänsä, eikä huolinut
kääntyä kenenkään lääkärin puoleen. Epäilemättä oli ansio
mustalaisvoiteen, mutta ehkä myöskin lääkärin poissa-olemisen, että
d'Artagnan jo samana iltana oli pystyssä ja huomisaamuna melkein terve.

Mutta kun hän rupesi maksamaan rosmariinia, öljyä ja viiniä, ainoa
kulunki mitä hänellä, peräti syömättömällä miehellä olikaan, jota
vastoin hänen keltainen hevosensa, ainakin ravintolan isännän sanan
mukaan, oli syönyt kolme vertaa enemmän kuin mitenkään voisi uskoa niin
pienen elukan syövän, ei d'Artagnan löytänyt lakkaristansa muuta kuin
kuluneen samettikukkaronsa sekä sen sisällä olevat viisitoista écu'tä;
mutta herra de Tréville'lle menevä kirje -- se oli hävinnyt.

Nuori mies alkoi hakea kirjettä suurella kärsiväisyydellä kääntäen kyllä
kaksikymmentä kertaa kaikki taskut ja lakkarit nurin ja taas oikein,
penkaen ja kopeloiden matkalaukkunsa senkin seitsemän kertaa, sekä
avaten ja sulkien tuon tuostakin kukkaroansa; mutta kun hän oli päässyt
siihen täyteen uskoon, että kirje oli löytymättömissä, joutui hän
kolmannen kerran raivoon, joka oli vähällä saattaa hänet tarvitsemaan
uuden viini- ja hajuöljy-sekoituksen; sillä nähdessänsä tuon nuoren
rajupään kiivastelevan ja uhkailevan särkeä murskaksi kaikki mitä
talossa oli, ellei kirje löytyisi, oli isäntä temmannut keihään, ja
hänen vaimonsa luudanvarren sekä palveluspojat samat kangit joita he
olivat käyttäneet toissa päivänä.

-- Minun suosituskirjeeni! ärjyi d'Artagnan, minun suosituskirjeeni
tänne, tai, saakeli soikoon, varrastan teidät kuin silakat!

Pahaksi onneksi eräs seikka esti hänet panemasta uhkaustansa toimeen:
hänen miekkansa oli näet, niinkuin mainitsimme, ensimäisessä taistelussa
taittunut kahtia, -- seikka, jonka hän oli peräti unhottanut. Tästä oli
seurauksena, että kun d'Artagnan tahtoi toden teolla vetää miekan
tupestaan, havaitsi hän olevansa varustettuna kaiken kaikkiaan noin
kahdeksan tai kymmenen tuuman pituisella miekan tyngellä, jonka isäntä
huolellisesti oli pistänyt tuppeen.

Tämä petos ei kuitenkaan uskottavasti olisi hillinnyt meidän
tulistunutta nuorta miestä, ellei isäntä olisi ottanut miettiäksensä,
että matkustajan vaatimus oli perin oikea.

-- Mutta tosiaan, virkkoi hän laskien keihäänsä alas, missähän kirje
mahtaa olla?

-- Niin, missä? huudahti d'Artagnan. Tietkää se, että kirje on herra de
Tréville'lle ja sen pitää löytyä, tai ellei se löydy, kyllä hänessä on
miestä saada se löytymään!

Tämä uhkaus lopetti isännän rohkeuden. Kuninkaan ja kardinaalin jälkeen
oli herra de Tréville mies, jonka nimeä ehkä kaikista enimmin mainittiin
sekä sotilaiden että porvarein kesken. Oli kyllä vielä Jooseppi-isä, se
on totta, mutta hänen nimeänsä, mitä siihen tulee, ei kukaan lausunut
muutoin kuin kuiskaamalla, niin suurta pelkoa herätti tuo "Hänen
harmaahapsinen ylhäisyytensä", joten kardinaalin kätyriä nimitettiin.

Samassa tuokiossa heitti hän keihään kauaksi luotansa, käski vaimonsa
tekemään samoin luudanvarrelle ja palvelijain seipäillensä ja ryhtyi
itse etunenässä etsimään kadonnutta kirjettä.

-- Sisälsikö kirje tärkeitä asioita, kysyi isäntä hetkisen turhaan
etsittyänsä.

-- Helkkarissa! Mitäs muuta! tiuskasi gaskonjalainen, joka juuri tuon
kirjeen turvin toivoi pääsevänsä hoviin; se sisälsi koko minun
toimeentuloni.

-- Espanjaan meneviä arvopapereita? kysyi isäntä hätäisenä.

-- Hänen Majesteettinsa erityiseen rahavarastoon meneviä arvopapereita,
vastasi d'Artagnan, joka arvellen tuon suosituskirjeen avulla pääsevänsä
kuninkaan palvelukseen, luuli voivansa valhettelematta vastata noin
vähän rohkeanlaisesti.

-- Saakeli! huudahti isäntä kokonaan epätoivossa.

-- Mutta vähät siitä, jatkoi d'Artagnan kansanomaisella ryhdillään,
vähät siitä ja viis rahoista: -- tuo kirje se tärkeintä oli. Ennemmin
olisin hukannut tuhannen pistole'a[2] kuin sen.

Hän olisi yhtähyvin voinut sanoa kaksikymmentä tuhatta; vaan
jonkunmoinen nuorukaisen häveliäisyys hillitsi häntä.

Siinä tuokiossa vilahti isännän päähän kirkkaus, vaikka hän jo oli
luvannut itsensä paholaiselle, jos hän enää kirjettä mistään löytäisi.

-- Kirje ei ole kadonnut, huudahti hän.

-- No! sanoi d'Artagnan.

-- Eipä olekkaan; se on teiltä otettu.

-- Otettu! ja kuka on sen ottanut?

-- Se eilinen herra. Hän kävi keittiössä, jossa teidän takkinne oli. Hän
jäi sinne hetkiseksi yksin. Löisinpä vetoa, että hän on sen varastanut.

-- Luuletteko niin? virkkoi d'Artagnan ottaen varsin vähän uskoaksensa
isännän arveluja; sillä hän tiesi paremmin kuin kukaan muu tuon kirjeen
yksityisen tärkeyden, eikä nähnyt siinä mitään voitonhimon houkutusta.
Varma tosi on, ettei kukaan palvelijoista tai läsnäolevista
matkustajista olisi mitään hyötynyt tuosta paperista.

-- Te sanotte siis, jatkoi d'Artagnan, epäilevänne tuota hävytöntä
herrasmiestä.

-- Minä sanon, että olen siitä vallan varma, pitkitti isäntä, sillä kun
minä kerroin hänelle, että te, arvoisa herra, olitte herra de Tréville'n
suosikki ja että teillä oli kirjekin tuolle kuuluisalle herralle, kävi
hän sangen levottomaksi, tiedusteli minulta missä kirje oli ja meni sitä
tietänsä keittiöön, jossa hän tiesi teidän takkinne olevan.

-- Kas niin, siinäpä varkaani onkin, virkkoi d'Artagnan; minä valitan
herra de Tréville'lle ja herra de Tréville valittaa kuninkaalle. Sitte
veti hän majesteetillisesti taskustaan kaksi écu'tä, antoi ne isännälle,
joka saattoi häntä lakki kourassa portille, nousi keltaisen hevosensa
selkään, joka vei hänet ilman muita kohtauksia Saint-Antoine'n portille
Pariisiin, missä omistaja möi sen kolmeen écu'sen, -- varsin hyvä hinta
siihen katsoen, että d'Artagnan oli sen peräti uuvuttanut viimeisellä
ratsastuksellaan. Selittipä vielä hevoishuijari, että hän muka antoi
tuon liikanaisen hinnan pelkästä siitä vaan, että hevosella oli niin
harvinaisen outo väri.

D'Artagnan astui nyt siis jalkasin Pariisin kaupungin sisään, kantaen
pientä matkalaukkuansa kainalossaan, ja käveli ympäri, kunnes sai
hyyrätyksi huoneen, joka oli hänen vähäisten varojensa mukainen. Huone
oli jonkunmoinen vinnikammari Fossoyeurs-kadun varrella, lähellä
Luxemburg'ia.

Ennakkomaksun suoritettuansa, otti d'Artagnan asunnon huostaansa,
kulutti lopun päivää ompelemalla takkiinsa punouskoristeita, jotka hänen
äitinsä oli ratkonut irti isä d'Artagnan'in melkein uudesta takista ja
salavihkaa hänelle antanut; sitte meni hän quai de la Ferraille'lle,
saamaan terää miekkaansa; sieltä palasi hän Louvre'en tiedustelemaan
ensimmäiseltä muskettisoturilta minkä kohtasi, herra de Tréville'n
asuntoa, joka oli Vieux-Colombier-kadun varrella, toisin sanoen, juuri
hänen asuntonsa läheisyydessä: seikka, joka hänestä näytti ennustavan
hyvää menestystä alottamalle matkallensa.

Sitten hän, tyytyväisenä Meungissä osoittamaansa käytöstapaan, ilman
tunnon soimauksia menneistä asioista, nykyisyyteen luottavana ja täynnä
tulevaisuuden toiveita, pani maata ja nukkui hurskaan unta.

Tuo uni, vielä kaikessa maalaisuudessaan, kesti huomiseen kello
yhdeksään saakka, jolloin hän nousi vuoteeltaan, lähteäksensä tuon
kuuluisan herra de Tréville'n luokse, joka isä d'Artagnan'in arvostelun
mukaan oli kolmas mies valtakunnassa.



II.

Herra de Tréville'n esihuone.


Herra de Troisville, niinkuin hänen omaisensa Gaskonjassa vielä olivat
nimeltään, tai herra de Tréville, joksi hänen itsensä nimi oli
Pariisissa viimein muuttunut, oli alkanut juuri samoin kuin d'Artagnan,
toisin sanoen, ilman pennin pyökärää, vaan sillä rohkeuden,
neuvokkaisuuden ja älykkäisyyden pääomalla, joka tekee, että köyhinkin
gaskonjalainen aatelispoika usein saa enemmän isän perintöä
tulevaisuuden toiveina, kuin rikkain Périgourdin tai Berryn aatelismies
puhtaassa rahassa. Hänen tavaton uljuutensa, hänen tavattomampi onnensa,
aikoina jolloin miekaniskuja sateli kuin rakeita, olivat kohottaneet
hänet sen tikapuun huippuun, jota sanotaan hovisuosioksi ja jota hän oli
kiivennyt neljä astinta kerrallansa.

Hän oli hyvä ystävä kuninkaalle, joka, niinkuin tunnettu, suuresti
kunnioitti isänsä Henrikki IV:n muistoa. Herra de Tréville'n isä oli
niin uskollisesti palvellut kuningasta sodissa Liittokuntaa vastaan,
että kuningas rahan puutteessa -- jota béarnelaisella riittikin koko
elämän ikänsä, minkä vuoksi hän aina maksoi semmoisella tavaralla, jota
hänen ei tarvinnut koskaan lainata, nimittäin nerollansa -- että,
sanomme, kuningas rahan puutteessa antoi hänelle Pariisin antautumisen
jälkeen vallan, ottaa vaakunaksensa kultaisen juoksevan leijonan
punaisella pohjalla ja varustettuna mielilauseella: _fidelis et fortis_
(uskollinen ja urhoollinen. Siinä oli paljo kunniaksi, vaan varsin vähä
toimentuloksi). Niinpä jättikin tuo kuuluisa suuren Henrikin asetoveri
kuollessaan ainoaksi perinnöksi pojalleen vaan miekkansa ja
mielilauseensa. Mutta tämän kaksinkertaisen lahjan ja sen muassa
seuraavan moitteettoman nimen ansio oli, että herra de Tréville otettiin
nuoren prinssin hoviin, jossa hän käytti niin hyvin miekkaansa ja oli
niin uskollinen mielilauseellansa, että Ludvig XIII, yksi kuningaskunnan
parhaista miekankäyttäjistä, piti tapana sanoa, että jos hänellä olisi
ystävä, jolla oli kaksintaistelu edessä, antaisi hän hänelle neuvon,
ottaa sivusmieheksi ensi sijassa hänet itsensä ja sitte Tréville'n, tai
ehkä Tréville'n etusijassa.

Ja Ludvig XIII osoittikin Tréville'ä kohtaan todellista ystävyyttä,
tosin kuninkaallista, itsekästä ystävyyttä, mutta kuitenkin ystävyyttä.
Niinä onnettomina aikoina näet koetettiin kaiken mokomin saada
ympärillensä Tréville'n kuntoisia miehiä. Moni saattoi kyllä syystä
ottaa mielilauseeksensa _urhollisuuden_, joka oli toinen osa mainittua
lausetta, vaan harvat jalosukuiset voivat siihen liittää
_uskollisuutta_, joka oli tuon mielilauseen ensimäisenä osana. Tréville
oli yksi noita harvoja; hän oli harvinainen olemus, älykkäisyydessään
tottelevainen kuin koira, rakkaudessa sokea, silmältään nopea, kädeltään
pikainen, silmä suotu vaan näkemään oliko joku henkilö vastenmielinen
kuninkaalle, ja käsi vaan iskemään tuota vastenmielistä jotakuta, oli se
sitte Besme, Maurevers, Poltrot de Méré, Vitry tai kuka hyvänsä sitä
laatua. Tosin ei Tréville'ltä ollut tähän asti puuttunut muuta kuin
tilaisuutta; mutta hän väijyskeli semmoista, ja hänen vakaa aikomuksensa
oli kouristaa kiini kohta kuin semmoinen vaan joutuisi hänen
yltämällensä. Ludvig XIII tekikin Tréville'n muskettisoturien
kapteeniksi, jotka palveluksen hartaudessa tai paremmin sanoen kiihkossa
olivat Ludvig XIII:lle samaa mitä n. s. _ordinaarit_ olivat Henrikki
III:lle ja skottilainen kaarti Ludvig XI:lle.

Kardinaali taas, ei hänkään puolestaan siinä suhteessa antanut mukaa
kuninkaalle. Nähtyänsä, minkä hirvittävän valiomiehistön Ludvig XIII oli
kerännyt ympärilleen, tahtoi tuo toinen, tai paremmin, ensimmäinen
Ranskan kuningas myöskin pitää henkivartiostoa. Hänellä oli siis omat
muskettisoturinsa, samoinkuin kuninkaalla oli omansa, ja noiden
molempain kilpailevien valtojen nähtiin valikoivan palvelukseensa
kaikista Ranskanmaan ääristä ja jopa kaikista vieraistakin maista
miehiä, jotka olivat kuuluisia miekanmittelyistä. Useinpa väittelivätkin
Richelieu ja Ludvig XIII sakkipelinsä ääressä iltasin palvelijainsa
kunnosta ja kelvollisuudesta. Kumpikin kehui omiensa ryhtiä ja
rohkeutta; ja vaikka he kyllä julkisesti lausuivat hyljeksivänsä
kaksintaisteluita ja riitoja, he salaisesti yllyttivät miehiänsä
käsikähmään ja tunsivat todellista katkeruutta tai hillitsemätöntä
riemua heidän tappioistaan tai voitoistaan. Ainakin puhuvat sitä erään
miehen muistelmat, joka oli osallisena muutamissa noissa tappioissa ja
monissa voitoissa.

Tréville oli osannut tuohon herransa arkaan kohtaan ja siitäpä johtui se
pitkä ja kestävä suosio kuninkaan semmoisen puolelta, joka muutoin ei
suinkaan ole jättänyt mainetta aivan suuresta uskollisuudesta ystäviänsä
kohtaan. Hän antoi muskettisotureinsa tannerrella kardinaali Armand
Duplessis'in silmäin edessä, ja katseli kaikkea tuota ivahymyllä, joka
saattoi Hänen ylhäisyytensä harmaat viikset vihasta pörhistymään.
Tréville käsitti mainiosti tuon aikakauden taistelun, jolloin, kun ei
eletty vihollisten, elettiin kansalaisten kustannuksella; hänen
soturinsa muodostivat kokonaisen paholaisjoukon, jota ei voinut kurissa
pitää kukaan muu kuin hän itse.

Avorintaisina, viinimärkinä, naarmunaamaisina parveili noita kuninkaan
tai oikeammin herra de Tréville'n muskettisotureita kapakoissa,
julkisissa kävely- ja pelipaikoissa reuhaten ja viiksiään väännellen,
miekkojaan helistellen, halukkaasti tyrkkien kardinaalin miehiä kylkeen
kun missä heitä kohtasivat; useinpa paljastellen aseitaan keskellä katua
ja tehden senkin seitsemiä temppujaan; toisinaan menettäen henkensäkin,
vaan varmoina siitä, että heitä itkettiin ja kostettiin; usein
vuorostaan surmaten ja varmoina siitä, ettei heiden tarvinnut homehtua
vankihuoneessa: olihan herra de Tréville heitä takaisin vaatimassa.
Herra de Tréville'ä ylistivätkin kaikissa sävellajeissa nuo miehet,
jotka häntä jumaloivat ja jotka, semmoisia vekaroita kuin olivatkin,
vapisivat hänen edessään kuin koulupojat opettajansa edessä, totellen
hänen pienintäkin sanaansa ja valmiina antamaan itsensä tappaa,
puhdistaaksensa vähäisintäkin moitetta.

Herra de Tréville oli käyttänyt tätä voimakasta vipua, alussa kuningasta
ja hänen ystäväänsä, -- sittemmin itseänsä varten. Muutoin, ei missään
muistelmassa niiltä ajoilta, joilta kumminkin niin paljo muistelmia on
jälellä, havaita tätä arvokasta herraa syytetyn, ei edes vihamiestenkään
puolelta, ja niitä hänellä kyllä oli sekä kynä- että miekkamiesten
joukossa; ei missään tule näkyviin, sanomme, että tätä arvokasta herraa
olisi syytetty ottaneen maksua seidiensä aputoimista. Vaikka
varustettuna harvinaisella vehkeilijälahjalla, joka asetti hänet
etevimpien vehkeilijöiden rinnalle, oli hän pysynyt kunniallisena
miehenä. Siihen lisäksi oli hän, huolimatta kovista, halvaavista
miekanpistoista ja vaivaloisista, uuvuttavista sotaharjoituksista,
aikakautensa hienoimpia naisten-ihailijoita ja sukkelapuheisimpia
keikareita; puhuttiin Tréville'n menestyksistä, niinkuin parikymmentä
vuotta takaperin oli puhuttu Bassompierre'n, ja sepä ei merkinnyt aivan
vähää. Muskettisoturien kapteeni oli siis ihailtu, peljätty ja
rakastettu, joka on ihmisellisen onnen puolipäiväkorkeus.

Ludvig XIII himmensi laajalla säteilyllänsä kaikki pienet tähdet
hovissansa; mutta hänen isänsä, aurinko _pluribus impar_ (pulskempi
muita) antoi jokaisen suosikkinsa hohtaa omassa valossaan, ja jokaiselle
hovimiehellensä oman arvonsa. Paitsi kuninkaan aamutervehdystä ja samoin
kardinaalin, laskettiin Pariisissa siihen aikaan runsaasen kahteen
sataan jokseenkin vierastenkäypiä aamutervehdyksiä. Noiden kahden sadan
joukossa oli Tréville'n luona käynti mitä vilkkaimpia.

Hänen hotellinsa piha, Vieux-Colombier-kadun varrella, oli kuni mikä
leiri jo kello kuudelta aamua kesällä ja kello kahdeksalta talvella.
Viisi-, kuusikymmentä muskettisoturia, jotka näkyivät vuoroilevan,
pysyttääksensä aina lukumääränsä arvokkaana, kävelivät lakkaamatta
täysissä varustuksissa ja valmiina kaikkeen. Pitkin niitä jykeviä
portaita, joiden paikalle meidän aikamme oli rakentava kokonaisen
kartanon, juoksivat ylös ja alas Pariisin kilvoittelijat, pyrkimässä
suosioon, maalais-aateliset, päästäksensä johonkin toimeen,
kaikenkarvaiset hetalaiset lakeijat, kuljettamassa herra de Tréville'lle
sanomia herroiltansa. Esihuoneessa istuivat pitkissä kaarevissa
penkkirivissä valitut, se on, kutsumuksen saaneet. Porinata kuului
siellä aamusta iltaan, sill'aikaa kuin herra de Tréville esihuoneen
viereisessä huoneessa otti vastaan vierailijoita, kuunteli valituksia,
antoi käskyjä ja, niinkuin kuningas Louvre'n ulkoparvella, tarvitsi vaan
asettua ikkunaan, luodakseen tarkastavan katsauksensa yli aseellisten
joukkojensa.

Päivänä, jolloin d'Artagnan saapui sinne, oli kokoontuneiden joukko
suuremmoinen, noin vastatulleen maalaisen silmissä varsinkin: totta
kyllä, että tuo maalainen oli gaskonjalainen ja että varsinkin sillä
aikakaudella d'Artagnan'in maamiehet olivat tunnetut siitä, etteivät
olleet aivan herkkiä hämmästymään. No niin, kun kerta oli päästy vankan
portin lävitse, joka oli varustettu pitkillä neliöpäisillä nauloilla,
oltiin keskellä aseellisten joukkoa, jotka risteilivät pihalla,
puhellen, kinaten ja leikitellen keskenänsä. Voidaksensa raivata
itselleen tien kaiken tuon läikkyvän aallokon lävitse, täytyi olla joko
upseeri, suuriarvoinen herra tai kaunis nainen.

Tämmöisen joukon ja ahdingon lävitse kulki nyt meidän nuori mies
tykyttävin sydämmin, sovitellen pitkää miekkaansa laihoja sääriänsä
vasten ja pidellen toisella kädellään hattunsa lieriä, huulilla tuo
hymy, jolla maalainen kokee peitellä nolostumistansa. Päästyänsä jonkun
parven sivuitse, hengitti hän aina vapaammin; mutta hän tunsi, että
häntä käännyttiin katselemaan, ja ensi kertaa elämässään havaitsi
d'Artagnan, jolla tähän asti oli ollut varsin hyvät ajatukset itsestään,
olevansa naurettava.

Saavuttuansa portaille kävi asia yhä pahemmaksi; ensimäisillä astimilla
seisoi neljä muskettisoturia, jotka huvittivat itseään seuraavalla
tavalla, samalla kuin kymmenen tai kaksitoista odotteli vuoroansa päästä
leikkiin osalliseksi.

Yksi heistä seisoi ylimäisellä astimella paljas miekka kädessä, estellen
tai ainakin koetellen estää kolmea muuta pääsemästä ylös.

Nuo kolme taistelivat häntä vastaan kiihkein miekoin. D'Artagnan luuli
alussa noita miekkoja tuppupäiksi harjoitus-floreteiksi, vaan havaitsi
pian muutamista verinaarmuista, että nuo aseet olivat päinvastoin
varsinvasten teräviksi hiotut, ja jokainen naarmu herätti sekä
katsojissa että osanottajissa vimmattua naurua.

Tuo joka tällä kertaa puollusti portaita, näkyi pitävän vastustajiansa
hyvässä kurissa. Heidän ympärillensä muodostui piiri: sääntönä oli, että
naarmun saanut jätti leikin, menettäen sisällepääsy-vuoronsa sen
hyväksi, joka naarmun oli antanut. Viidessä minuutissa oli kolme
haavoitettu, yksi kalvoseen, toinen leukaan, kolmas korvaan, ja
puollustaja ei ollut saanut yhtään naarmua; se taitavuus hankki säännön
mukaan kolme vuoroa hänen hyväkseen.

Vaikka meidän nuori matkalainen ei luullut hevillä hämmästyvänsä,
hämmästytti häntä kumminkin tuommoinen ajanviete; hänen seudussaan,
jossa muutoin luonto niin pian kuohahti, oli hän nähnyt jommoisiakin
kaksintaistelun harjoituksia, vaan noiden neljän huvittelijan
gaskonjalaistemput näyttivät hänestä rohkeammilta kaikista mitä hän oli
tähän asti nähnyt tai kuullut itse Gaskonjassakaan. Hän luuli
joutuneensa tuohon kuulusain jättiläisten maahan, jonne Gulliver
sittemmin matkusti ja jossa hän oli niin monen kauhun alaisena; eikä
vielä ollut matka lopussa: vielä oli porstua ja esihuone kuljettavana.

Porstuassa ei enää taisteltu, siellä kerrottiin naisjuttuja ja
esihuoneessa hovijuttuja. Porstuassa d'Artagnan punastui, esihuoneessa
vapisi. Hänen vilkas ja harhaileva mielikuvituksensa, joka Gaskonjassa
teki hänet vaaralliseksi nuorille kamarineitsyille ja toisinaan nuorille
emännillekin, ei ollut edes noina hurmauksen hetkinäkään voinut uneksia
puoltakaan noista rakkauden ihmeistä eikä neljättä osaakaan noista
lemmenvehkeistä, joita porstuassa kertoiltiin ja joiden hupaisuus vielä
yhä kasvoi sen kautta, että niissä esiintyi mitä tunnetuimpia nimiä ja
tapaukset kerrottiin mitä peittelemättömimmässä muodossa. Mutta jos
hänen siveellisyystunnettansa loukattiin porstuassa, hänen
kunnioitustansa kardinaalia kohtaan vallan raastettiin esihuoneessa.
Siellä kuuli d'Artagnan hämmästyksekseen aivan julkisesti soimattavan
niitä valtiotuumia, jotka koko Eurooppaa vapisuttivat, ja kardinaalin
yksityiselämää, jonka tutkistelemisesta moni ylhäinen ja mahtava herra
oli saanut kärsiä; tuo suuri mies, jota d'Artagnan'in isä kunnioitti,
oli täällä pilkkatauluna herra de Tréville'n muskettisotureilla, jotka
irvistelivät hänen vääräsäärisyyttään ja kyyryselkäisyyttään; muutamat
laulelivat häväistyslauluja rouva d'Aiguillon'ista, hänen
jalkavaimostaan ja rouva Combalet'ista, hänen sisarentyttärestään,
samalla kuin toiset neuvottelivat juonia kardinaali-herttuan
palvelijoita ja sotureita vastaan: kaikki asioita, jotka olivat
d'Artagnan'ista hirviömäisiä mahdottomuuksia.

Mutta kun milloin kuninkaan nimi yht'äkkiä kajahti keskellä noita
kardinaalisia ivapuheita, olipa niinkuin tulppa olisi tuossa tuokiossa
tukkinut kaikki pilkkasuut; vilkaistiin epäillen ympärillensä ja
näyttiin pelkäävän sen väliseinän luotettavuutta, joka heitä eroitti de
la Tréville'n huoneesta; mutta kohta ohjasi joku salaviittaus puheen
hänen ylhäisyytensä, ja silloin ivanlasku kiihtyi yhä vilkkaampaan
vauhtiin, eikä säälitty vetää valkeuteen hänen vähäisimpiäkään
tekojansa.

-- Kas siinäpä joukkokuntaa, joka pian on joutuva Bastiljiin ja
hirsipuuhun, arveli d'Artagnan kauhistuneena, ja minä epäilemättä heidän
kanssansa, sillä samassa kuin kerta olen heitä kuunnellut, luetaan
minutkin rikokselliseksi. Mitähän sanoisi isäni, joka niin kovasti käski
minun osoittamaan kunnioitusta kardinaalia kohtaan, jos hän tietäisi
minun olevan tuollaisten pakanain seassa.

Eikä d'Artagnan, niinkuin sanomattakin sopii arvata, uskaltanut
laisinkaan antautua keskusteluun; hän pirhisti silmänsä, pörhisti
korvansa ja jännitti kaikki aistinsa, ettei vaan mitään menisi hukkaan,
ja vaikka hän luottikin isällisiin neuvoihin, hän tunsi salaista halua
enemmän ylistämään kuin soimaamaan noita kuulumattomia seikkoja, joita
täällä tapahtui.

Mutta kun hän oli vallan muukalainen herra de Tréville'n ympäristössä ja
kun hänet ensi kertaa nähtiin tässä paikassa, tultiin häneltä kysymään
mitä hän asioitsi. Tämmöisen kysymyksen johdosta d'Artagnan sangen
nöyrästi sanoi nimensä, huomautti erityisesti kotipaikastansa ja pyysi
kamaripalvelijaa, joka hänelle tuon mainitun kysymyksen oli tehnyt,
anomaan herra Tréville'ltä hänelle puheille-pääsyä muutamiksi
silmänräpäyksiksi, jonka pyynnön tämä suojelijan näköiseksi hereten
lupasi sopivalla ajalla ja paikalla täyttää.

Toinnuttuansa ensi kummastuksestaan rupesi d'Artagnan joutotöikseen
tarkastelemaan vähän kasvonmuotoja ja pukuja.

Kaikista vilkkaimman seurueen keskuksena oli eräs pitkäkasvuinen,
ylpeänäköinen muskettisoturi, jonka eriskummainen vaatetus veti
puoleensa yleisen huomion. Hänellä ei tällä kertaa ollut yllä mitään
univormutakkia, joka muutoin tänä vähemmin vapauden kuin vallattomuuden
aikana ei ollutkaan ehdottomasti välttämätöntä, vaan taivaansininen,
hieman vaalennut ja kulunut ihonuttu, ja tämän päällä komea
kultakirjainen olkavyö, joka välkkyi kuin vedenkalvo auringon
paisteessa. Karmosiinivärinen samettikauhtana riippui evelästi hänen
olkapäiltänsä, jättäen näkyviin vaan etupuolen tuota pulskaa olkavyötä,
josta riippui suunnattoman pitkä miekka.

Tämä muskettisoturi oli vast'ikään tullut vahdista, valitti
vilustuneensa ja oli silloin tällöin yskivinänsä. Sentähden oli hän muka
ottanut päällensä tuon kauhtanan, niinkuin hän ympäri seisoville sanoi,
ja hänen noin puhellessaan pää pystyssä ja viiksiänsä ylenkatseellisesti
väännellessä ihmeteltiin innokkaasti hänen kirjailtua olkavyötänsä, ja
d'Artagnan enemmän kuin kaikki muut.

-- Minkäs sille voi, lausui soturi, muoti on semmoinen; se on
turhamaista, tiedän kyllä, vaan semmoinen on muoti. Muutoin, täytyyhän
johonkin käyttää laillista perintöänsä.

-- Eläpäs vaan, _Porthos_! huudahti eräs ympäriseisovista, oleppas
uskottelematta meille tuon olkavyön olevan isän perintöä: sen on sinulle
antanut tuo huntupää nainen, jonka kanssa sinut tapasin toissa
sunnuntaina Saint-Honoré'n portilla.

-- Ei kunniani kautta, minä olen sen itse ostanut ja omilla rahoillani,
vastasi Porthos-nimellä puhuteltu.

-- Niin, samalla tapaa kuin minä, virkkoi toinen muskettisoturi, tämän
uuden kukkaron niillä rahoilla, jotka hempukkani pani vanhaan.

-- Totta tosiaan, sanoi Porthos, ja sitä todistaa se, että olen maksanut
tästä kaksitoista pistole'a.

Ihmettely yhä kasvoi, vaikka epäluulo pysyi.

-- Eikös niin, _Aramis_? kysyi Porthos, kääntyen toiseen
muskettisoturiin.

Tuo toinen soturi oli täydellinen vastakohta sille joka kysyi,
puhutellen häntä Aramis-nimellä; nuori, tuskin kahden-tai kolmenkolmatta
ikäinen, muoto lauhkea ja vieno, silmät mustat ja lempeät, posket
punaiset ja samettisileät kuin persikka syksyllä; viikset hienona
viivana ylähuulessa; kädet näyttivät pelkäävän laskeutua, ettei suonet
paisuisi ja silloin tällöin nypisti hän korvalehtiänsä, pysyttääksensä
niiden heleänpunaista väriä. Hänen oli tapa puhua vähän ja harvaan,
tervehtiä usein ja nauraa äänettä näyttämällä hampaitaan, jotka olivat
kauniit ja joita hän; niinkuin muutakin olemustaan, näkyi hoitavan mitä
suurimmalla huolella. Hän vastasi myöntävällä päännyykäyksellä ystävänsä
kysymykseen.

Tuo myöntymys näytti poistaneen kaikki epäilykset olkavyön suhteen; sitä
kumminkin yhä ihmeteltiin, vaan siitä ei enää puhuttu, ja yhden
tuommoisen ajatussyrjähdyksen kautta kääntyi puhe yht'äkkiä toiseen
suuntaan.

-- Mitäs ajattelette Chalais'in tallimestarin kertomuksesta? kysyi
toinen muskettisoturi, puhuttelematta suorastaan ketään, vaan kääntyen
koko seurueesen.

-- Mitä hän sitte kertoo? kysyi Porthos mahtipontisesti.

-- Hän kertoo kohdanneensa Brysselissä Rochefort'in, kardinaalin
kätyrin, kapusiinimunkiksi pukeutuneena; tuo kirottu Rochefort oli
valepukunsa varjossa petkuttanut herra de Laigues'in, mokomankin
pöllöpään.

-- Aika pöllöpään, sanoi Porthos; mutta onko asiassa perää?

-- Tämän kertoi mulle Aramis, vastasi muskettisoturi.

-- Todella?

-- Oh! tiedäthän sen kyllä, Porthos, sanoi Aramis, kerroinhan sen sulle
itsellesi eilen; mitäs tuosta enää puhutaan.

-- Mitäkö enää, sekö sinun mielesi on! virkkoi Porthos. Vai ei
puhuttaisi! saakeli! pianpa sinä asian heittäisit. Mitenkäs se olikaan!
kardinaali toimittaa vakoojan väijymään erästä aatelismiestä,
varastuttaa eräällä roistolla, heittiöllä, lurjuksella hänen kirjeensä,
ja sitte tuon vakoojan avulla ja noiden kirjeiden turvin iskee kaulan
poikki Chalais'ilta sillä varjolla, että hän muka on tahtonut surmata
kuninkaan ja naittaa _monsieur_'in kuningattaren kanssa! Ei kukaan
tiennyt sanaakaan koko arvoituksesta, kunnes sinä sen eilen kerroit
kaikkien suureksi tyydytykseksi, ja kun me vielä olemme uutisesta aivan
ällistyksissämme, tulet sinä meille sanomaan tänäpäivänä: mitäs tuosta
enää puhutaan!

-- No puhutaan sitte, koska niin haluatte, vastasi Aramis tyyneesti.

-- Tuo Rochefort mokoma, huudahti Porthos, jos minä olisin
Chalais-raukan tallimestari, kylläpä hänellä olisi kovat käsissä minun
kanssani.

-- Ja sinulla taitaisi olla kovemmat käsissä Punaisen herttuan kanssa,
virkkoi Aramis.

-- Ah! Punainen herttua! bravo, bravo, Punainen herttua! vastasi
Porthos, lyöden kämmeniänsä yhteen ja nyykyttäen päätänsä. Punainen
herttua on mainio. Kyllä minä sanan levitän, veikkoseni, ole siitä
huoletta. Se on sukkela tuo Aramis! mikä vahinko, ettet ole saanut
seurata kutsumustasi, veikkoseni! mikä oivallinen apotti sinusta olisi
tullut!

-- Oh! se on vaan myöstetty tuonnemmaksi, vastasi Aramis, vielä
sekin aika tulee; tiedäthän hyvin, Porthos, että minä jatkan
jumaluustieteellisiä opinnoitani sitä varten.

-- Kyllä hän sen tekee, minkä sanoo, jatkoi Porthos, se hänestä tulee
kuin tuleekin, kohta tai vast'edes.

-- Kohta, virkkoi Aramis.

-- Hän odottaa vaan yhtä seikkaa, tehdäksensä jyrkän päätöksen ja
ottaaksensa päällensä papinkauhtanan, joka riippuu hänen univormunsa
takana, lisäsi eräs muskettisoturi.

-- Ja mitähän seikkaa hän odottaa? kysyi toinen.

-- Hän odottaa sitä, että kuningatar lahjoittaisi perillisen Ranskan
kruunulle.

-- Elkäämme laskeko siitä leikkiä, hyvät herrat, sanoi Porthos; Jumalan
kiitos on kuningatar vielä siinä ijässä, että voi sen lahjoittaa.

-- Sanotaan Buckingham'in olevan Ranskassa, lausui Aramis
veitikkamaisesti hymyillen, joten tuo näennäisesti yksinkertainen lause
sai jokseenkin hävyttömän merkityksen.

-- Aramis ystäväni, tällä kertaa olet väärässä, keskeytti Porthos; ja
sinun halusi sukkeluuksien laskemiseen viepi sinut aina yli rajojen; jos
herra de Tréville sinua kuulisi, joutuisit ahtaalle tuommoisesta
puheesta.

-- Tahdotko antaa minulle opetusta, Porthos! huudahti Aramis, jonka
lempeässä silmässä nähtiin kuni salaman välkähdys.

-- Veikkoseni, ole muskettisoturi tai apotti. Ole jompikumpi, vaan elä
molempia, lausui Porthos. Kuuleppas, Athos sanoi sinulle äskettäinkin:
sinä pistät lusikkasi joka puurovatiin. Oh, olkaamme suuttumatta, siitä
ei olisi mitään hyötyä, tiedäthän hyvin, mistä olemme keskenämme
suostuneet, sinä, Athos ja minä. Sinä käyt kyllä rouva d'Aiguillon'in
luona ja miellyttelet häntä; käyt rouva de Bois-Tracy'n, rouva de
Chevreuse'n orpanan luona, ja sinun arvellaan olevan sangen syvällä
hänen suosiossansa. Oh, luoja nähköön, ole vaan tunnustamatta onneasi,
ei sinun salaisuuksiasi pyydetä tietääkkään, kyllä sinun
arkatuntoisuutesi tunnetaan. Vaan koska sinulla on semmoinen avu, niin,
hiisi vieköön, käytä sitä Hänen Majesteettinsa suhteen. Puhuttakoon mitä
ja miten mieli tekee kuninkaasta ja kardinaalista; vaan kuningatar on
pyhä, ja jos hänestä mitä puhutaan, tulee sen olla hyvää.

-- Porthos, sinä olet itserakas kuin Narkissos, sen huomaan, vastasi
Aramis; sinä tiedät vihaavani siveellisiä nuhdesaarnoja, paitsi jos
niitä pitää Athos. Mitä sinuun tulee, veikkoseni, sinulla on liian
pulska olkavyö, ollaksesi aivan pätevä siveellisyyden saarnoja pitämään.
Minusta tulee apotti, jos se minua miellyttää; toistaiseksi olen
kumminkin muskettisoturi: semmoisena sanon minä mitä mieleni tekee, ja
tällä hetkellä tekee mieleni sanoa, että sinä käyt minulle kiusaksi.

-- Aramis!

-- Porthos!

-- Oh, herrat, hyvät herrat! huudettiin heidän ympärillänsä.

-- Herra de Tréville odottaa herra d'Artagnan'ia, keskeytti lakeija,
avaten vastaanottohuoneen ovea.

Tämä ilmoitus saattoi jokaisen vaikenemaan, ja keskellä tätä yleistä
hiljaisuutta astui nuori gaskonjalainen halki esihuoneen
muskettikapteenin luokse, kaikesta sydämmestään hyvillään siitä, että
niin mukavasti pääsi olemasta tuon omituisen riidan päättäjäisissä.



III.

Puheillaolo.


Herra de Tréville oli tällä hetkellä sangen uhkaavalla tuulella;
kumminkin tervehti hän kohteliaasti nuorukaista, joka kumartui maahan
asti, ja hän hymyili kuunnellessaan hänen tervehdyslauseitansa, joiden
béarnelainen murre toi hänelle mieleen yhdellä kertaa hänen nuoruutensa
ja hänen kotiseutunsa, muistoja, jotka saattavat hymyilemään miehen
minkä ikäisen tahansa. Mutta samassa tuokiossa lähestyen äkkiä
esihuonetta ja viitaten kädellään d'Artagnan'ille, ikäänkuin pyytäen
hänen suostumustansa suorittamaan asiat muiden kanssa, ennenkuin
ryhtyisi pitempiin keskusteluihin hänen kanssansa, huusi hän kolme
kertaa, korottaen ääntänsä joka kerralla ja siten käyden lävitse kaikki
korotusasteet käskevästä suuttuneesen saakka:

-- Athos! Porthos! Aramis!

Nuo kaksi muskettisoturia, jotka jo olemme tulleet tuntemaan ja jotka
omistivat kaksi jälkimäistä noista kolmesta nimestä, jättivät kohta
seurueensa ja kävivät vastaanottohuoneeseen jonka ovi sulkeutui heti
kuin he olivat kynnyksen yli astuneet. Heidän ryhtinsä, vaikka kyllä ei
aivan levollinen, herätti arvokkaisuuden- ja nöyryydenomaisella
huolettomuudellansa ihmettelyä d'Artagnan'issa, josta nuo miehet
näyttivät puolijumalilta ja heidän päällikkönsä Olympon Jupiterilta
täysissä salamoissaan.

Kun soturit olivat käyneet sisään ja ovi heidän jälkeensä sulkeutunut,
kun esihuoneen porina, johon äskeinen kutsu oli antanut uusia aiheita,
oli alkanut; kun vihdoin herra de Tréville äänetönnä oli kolmasti tai
neljästi astunut halki vierashuoneensa, käyden joka kerta Porthoksen ja
Aramiksen editse, jotka seisoivat suorina ja mykkinä kuni paraatissa,
seisahtui hän äkkiä heidän eteensä, silmäsi heitä jalkoteristä päälakeen
saakka suuttuneen näköisenä ja ärjäsi:

-- Tiedättekö te, mitä kuningas minulle sanoi, ja niin äskettäin kuin
eilen illalla, tiedättekö, herrat hyvät?

-- Emme, vastasivat kumpikin soturi hetkisen vaiettuansa, arvoisa herra,
emme tiedä.

-- Vaan me toivomme, että te suotte kunnian ilmoittaa sen meille, lisäsi
Aramis mitä kohteliaimmalla äänellänsä, tehden mitä soreimman
kumarruksensa.

-- Hän sanoi täst'edes ottavansa muskettisoturinsa kardinaalin
miehistöstä.

-- Kardinaalin miehistöstä! ja miksi? kysyi Porthos vilkkaasti.

-- Siksi että hän kaiketi on havainnut viinilörönsä tarvitsevan
karaistusta.

Molemmat muskettisoturit punastuivat aina silmänvalkeiseen saakka.
D'Artagnan ei tiennyt missä hän oli, ja olisi toivonut itsensä sata
jalkaa maan sisään.

-- Niin, niin, jatkoi herra de Tréville kiivastuen, ja Hänen
Majesteettinsa oli oikeassa, sillä, kunniani nimessä, totta tosiaan
muskettisoturit näyttävät sangen nahjusmaisilta hovissa. Kardinaali
kertoi eilen kuninkaan pelipöydässä, säälillä joka minua harmitti, että
toissa päivänä nuo kirotut muskettisoturit, nuo peijakkaan paholaiset --
hän pani noille sanoille ivallisen painon joka minua yhä enemmän
suututti -- nuo ihmishalkaisijat, lisäsi hän tuijottaen minua
tiikerisilmillään, olivat viivähtyneet erääsen kapakkaan Férou-kadun
varrella ja että eräs vahtimies hänen henkiväestään, luulenpa että hän
silloin nauroi minulle vasten naamaa, oli pakoitettu ottamaan
rauhanhäiritsijät kiini. Saakeli soikoon! teidän täytyy tietää jotakin
asiasta! Ottaa kiini muskettisotureita! Te olitte joukossa, elkää
laisinkaan kieltäkö, teidät on tunnettu ja kardinaali ilmoitti teidän
nimenne. Se on tietysti minun syyni, sillä minähän olen valinnut
mieheni. Kuulkaas, te Aramis, minkä pirun tähden olette anoneet
sotilaspukua, kun teille niin hyvin olisi sopinut papinkauhtana? Ja te,
Porthos, onko teillä tuo pulska kultakirjainen olkavyö sitä varten, että
kannatte siinä olkimiekkaa? Ja Athos! mutta minä en näe Athosta. Missä
hän on?

-- Herra, vastasi Aramis alakuloisena, hän on sairas, kovin sairas.

-- Sairas, kovin sairas, niinkö sanotte? ja missä taudissa?

-- Peljätään hänen olevan isossa rokossa, vastasi Porthos, joka
vuorostaan tahtoi tarttua puheesen, ja se olisi varsin ikävää, koska se
vallan varmaan runtelisi hänen muotonsa.

-- Isossa rokossa! Taas kaunis juttu, jota minulle uskottelette,
Porthos! -- Isossa rokossa hänen ijällään? -- Ei ensinkään! ... vaan
epäilemättä haavoitettuna, ehkä tapettuna! Ah, jospa sen tietäisin!...
Perhana soikoon, herrat muskettisoturit, en laisinkaan pidä siitä, että
te tuolla tavoin viereksitte huonoissa paikoissa, antaudutte riitaan
kadulla ja paljastatte miekkoja kadunkulmissa. Enkä suvaitse, että
tehdään itsensä kardinaalin henkivartijain naurun alaisiksi, noiden
vakavien, rohkeiden kunnon miesten, jotka eivät koskaan anna syytä
kiiniottamisiin ja jotka sitä paitsi eivät sallisikkaan itseään kiini
otettavan, ne miehet, -- siitä olen varma. Ennen he paikalle kuolisivat,
ennenkuin peräytyisivät askeltakaan. Juosta, pötkiä pakoon, kiitää
käpälämäkeen, se sopii kuninkaan muskettisotureille, se!

Porthos ja Aramis vapisivat raivosta. He olisivat olleet valmiit
kuristamaan herra de Tréville'n, elleivät he povessaan olisi tunteneet,
että juuri hänen suuri rakkautensa heitä kohtaan se saattoi hänet noin
puhumaan. He polkivat jalkojaan lattiaan, purivat huuliaan veriin asti
ja puristivat kaikella voimallaan miekkansa kahvaa. Ulkona oli kuultu,
niinkuin jo olemme sanoneet, nimeltänsä huudettavan Athosta, Porthosta
ja Aramista ja arvattu herra de Tréville'n äänen painosta, että hän oli
suutuksissa. Kymmenen uteliasta päätä oli kallistunut väliseinää vasten
kuuntelemaan ja he kalpenivat raivosta, sillä heidän korviltansa ei
jäänyt yksikään sana kuulematta, jonka ohessa heidän suunsa kertoili
jälestä kapteenin loukkaavia lauseita kaikelle etuhuoneesen
kokoutuneelle väkijoukolle. Muutamassa tuokiossa oli koko hotelli
vastaanottohuoneen ovelta aina isolle katuportille saakka kuohuksissa.

-- Ah, kuninkaan muskettisoturit antavat kardinaalin henkivartijoiden
ottaa itseänsä kiini! jatkoi herra de Tréville, sydämmessään yhtä
suuttuneena kuin hänen soturinsa, lykkien sanoja suustaan ja upottaen
niitä yksitellen, niin sanoaksemme, kuni puukkoja kuulijainsa rintaan.
Ah, kuusi Hänen ylhäisyytensä henkivartijaa ottaa kiini kuusi Hänen
Majesteettinsa muskettisoturia! Perhana! Minä olen tehnyt päätökseni.
Minä lähden tässä tuokiossa Louvreen; otan eroni kuninkaan
muskettisoturien kapteenin virasta ja haen kardinaalin henkivartioston
luutnantin paikkaa, ja jos hän minut hylkää, rupean apotiksi.

Kun tämä oli sanottu, kohosi nurina ulkona korkeimmalleen; joka haaralla
kuului vaan kirouksia ja sadatuksia. Tuhannen tulimaisia sinkoili ristin
rastin ilmassa. D'Artagnan haki silmillään itselleen piilopaikkaa jonkun
seinäverhon taakse, ja hän tunsi äärettömän halun kömpiä pöydän alle.

-- No, niin, herra kapteeni, sanoi Porthos vimmassaan, totta on, että
meitä oli kuusi kuutta vastaan, vaan meidän kimppuun käytiin
kavaluudella, ja ennenkuin saimme aikaa vetää miekkojamme tupesta, oli
kaksi meistä hengetönnä ja Athos, pahasti haavoitettuna, ei ollut paljon
kuollutta parempi. Tunnettehan kyllä Athoksen, herra kapteeni, kaksi
kertaa koetti hän nousta ylös ja kaksi kertaa vaipui hän takaisin
maahan. Emmekä me sittenkään antautuneet mielisuosiolla, vaan meitä
laahattiin väkivallalla mukana. Matkalla pötkimme pakoon. Mitä Athokseen
tulee, luultiin hänet kuolleeksi ja jätettiin kaikessa rauhassa
tappelukentälle, koska arveltiin ettei maksaisi vaivaa hilata häntä
pois. Semmoinen on koko historia. Eihän hiidessä, herra kapteeni,
kaikissa taisteluissa voi voittaa! Suuri Pompejus joutui tappiolle
Pharsalon luona ja kuningas Franssi I, joka, sen mukaan kuin olen
kuullut puhuttavan, oli mies missä toinenkin, sai kuitenkin selkäänsä
Pavian tappelussa.

-- Ja minulla on kunnia vakuuttaa teille, että minä pistin yhden
kuolijaaksi omalla miekallaan, sanoi Aramis, sillä minun katkesi
ensimäisessä koetuksessa. Pistin kuolijaaksi tai puukotin, kuinka vaan
mieluummin tahdotte.

-- Sitä en tiennyt, virkkoi herra de Tréville vähän leppeämmin. Niinkuin
huomaan, kardinaali on liioitellut.

-- Vaan suvaitkaa suosiollisesti, herra kapteeni, jatkoi Aramis, joka
nähden kapteeninsa rauhoittuvan, uskaltui koettamaan tehdä anomusta,
suvaitkaa suosiollisesti olla virkkamatta kellenkään siitä, että Athos
on haavoitettu; hän joutuisi epätoivoon, jos se tulisi kuninkaan
korviin, ja kun haava on mitä vaarallisin, se näet ulottuu olkapään
lävitse aina rintaan saakka, niin olisi peljättävissä...

Samassa silmänräpäyksessä kohosi oviverho ja ylevä, kaunis, mutta
kauhean kalpea pää näkyi sen alta.

-- Athos! huudahtivat molemmat muskettisoturit.

-- Athos! kertoi herra de Tréville itse.

-- Te olette kutsuneet minua luoksenne, herra kapteeni, sanoi Athos
herra de Tréville'lle heikolla, vaan peräti tyyneellä äänellä, te olette
minua kutsuneet, sen mukaan mitä tovereiltani olen kuullut, ja minä olen
rientänyt tänne sen johdosta. Mitä käskette, herra kapteeni?

Näin sanoen astui muskettisoturi jäykkänä ja suorana vakavin askelin
huoneesen. Herra de Tréville, sydämmen pohjaan saakka liikutettuna,
kiiruhti hänelle vastaan.

-- Olin juuri sanomaisillani näille herroille, lausui hän, että minä
kiellän muskettisotureitani panemasta henkeänsä vaaraan ilman pakotta,
sillä urhoolliset miehet ovat kuninkaalle sangen kallisarvoisia ja
kuningas tietää että hänen muskettisoturinsa ovat urhoollisimpia koko
maailmassa. Kätenne, Athos.

Ja odottamatta, kunnes äskentullut itse ehtisi vastata tähän ystävyyden
osoitukseen, herra de Tréville tarttui hänen oikeaan käteensä ja puristi
sitä kaikin voiminsa, huomaamatta että Athos, miten ikinä hän jaksoikin
hallita luontoansa, väänsi itseänsä tuskasta ja kalpeni yhä enemmän,
jota muutoin olisi voinut pitää jo mahdottomana.

Ovi oli jäänyt puoliavoimeksi, niin suuren mielenliikkeen oli Athoksen
ilmestyminen vaikuttanut, sillä hänen haavansa, vaikka salassa
pidettynä, oli kumminkin kaikkien tiedossa. Tyytyväisyyden murina
kohtasi kapteenin viimeisiä sanoja ja pari kolme päätä, ihastuksen
houkuttelemina, näkyi oven aukeamassa. Epäilemättä aikoi kapteeni
ankaroilla sanoilla kukistaa tuon tapasääntöjen rikkomisen, kun hän
samassa hetkessä tunsi Athoksen käden suonenvedontapaisesti puristuvan
hänen kädessään, ja katsahtaissaan häneen, havaitsi hänen olevan
pyörtymäisillään. Athos, joka oli kerännyt kaikki voimansa
vastustaaksensa tuskaa, kukistui sen alle ja kaatui lattialle kuin
kuollut.

-- Haavalääkäri! huusi herra de Tréville. Minun, kuninkaan, paras!
Haavalääkäri tänne! taikka, hiisi vieköön, minun urhoollinen Athokseni
menettää henkensä.

Herra de Tréville'n huudosta syöksivät kaikki hänen huoneesensa,
huolimatta edes sulkea ovea, ja kaikki kiiruhtivat haavoitetun
ympärille. Mutta kaikki kiiruhtaminen olisi ollut hyödytöntä, ellei tuo
äsken huudettu tohtori olisi ollut hotellissa. Hän tunkeusi väkijoukon
lävitse, lähestyi pyörtynyttä Athosta, ja kun hälinä ja liike häntä
kovin rasitti, sanoi hän aivan ensimäiseksi ja tärkeimmäksi
toimeenpiteeksi, että muskettisoturi kannettaisiin läheiseen huoneesen.
Heti paikalla avasi herra de Tréville oven ja näytti tietä Porthokselle
ja Aramikselle, jotka kantoivat toveriansa käsivarsillaan. Tämän parven
jälessä kulki lääkäri ja lääkärin perästä suljettiin ovi.

Herra de Tréville'n vastaanottohuone, joka muutoin oli niin kunniassa
pidetty, oli tällä hetkellä muuttunut esihuoneen sijaiseksi. Kaikki
pitivät pitkiä ja leveitä puheita, kovalla äänellä ja yht'aikaa,
kiroten, noituen, ja toivottaen kardinaalin miehiä hornan kattilaan.

Hetkisen perästä Porthos ja Aramis palasivat; lääkäri ja herra de
Tréville jäivät kahden kesken sairaan luokse.

Vihdoin palasi vuorostaan herra de Tréville. Haavoitettu oli tointunut;
lääkäri ilmoitti, ettei haavoitetun tilan tarvinnut huolettaa hänen
ystäviänsä, koska hänen heikkoutensa syynä oli pelkkä veren vuoto.

Silloin antoi herra de Tréville merkin kädellänsä ja kaikki poistuivat,
paitsi d'Artagnan, joka ei ollut unhottanut, että hänet oli päästetty
puheille, ja joka gaskonjalaisen sitkeydellä oli jäänyt samalle
paikallensa.

Kun kaikki olivat menneet ja ovi oli kiini, kääntyi herra de Tréville
ympäri ja havaitsi olevansa yksin nuoren miehen kanssa. Äsken tapahtunut
kohtaus oli vähän katkaissut hänen ajatustensa kulkua. Hän pyysi saada
tietääksensä, mitä tuo itsepintainen vieras tahtoi. D'Artagnan sanoi
nimensä ja herra de Tréville, joka nyt samassa tuokiossa muisti koko
tapausten juoksun, sai kiini ajatuksistaan.

-- Suokaa anteeksi, sanoi hän hymyillen, suokaa anteeksi, rakas
maamieheni, että kokonaan teidät unhotin. Vaan mitäs tehdä! kapteeni ei
ole muuta kuin perheen isä, jonka niskoilla on vielä suurempi
vastuunalaisuus kuin tavallisella perheen isällä. Sotilaat ovat
täysikasvuisia lapsia; vaan kun minä pidän tarkalla sitä, että kuninkaan
ja erittäinkin kardinaalin käskyjä noudatetaan...

D'Artagnan ei voinut pidättää hymyänsä. Tästä hymyilystä päätti herra de
Tréville, ettei hän ollut tekemisissä minkään pöllöpään kanssa, ja
mennen suoraan asiaan muutti hän puheen ainetta, sanoen:

-- Olin hyvä ystävä isänne kanssa. Mitä voin tehdä hänen poikansa
eduksi? Kiiruhtakaa, sillä minun aikani ei ole omassa vallassani.

-- Herra, sanoi d'Artagnan, Tarbes'ista lähteissäni ja tänne tullessani
oli aikomukseni anoa teiltä, muistoksi siitä ystävyydestä, jota ette näy
unhottaneen, muskettilaiskauhtanaa; mutta kaiken sen jälkeen, mitä olen
nähnyt näinä kahtena tuntina, huomaan, että sellainen suosio olisi kovin
ylenmääräinen, ja pelkään, etten sitä ansaitse. --

-- Se on todellakin suosio, nuori mies, vastasi herra de Tréville; mutta
se ei saata olla niin kovin korkealla teistä kuin luulette tai ainakin
näytätte luulevan. Kumminkin on tässä kohden esteenä H. Majesteettinsa
säännös; ja ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa, ettei ketään oteta
muskettisoturiksi, ellei hänellä ole ennakolta suoritettuja näytteitä
muutamista sotaretkistä, joistakin erityisistä urosteoista tai kahden
vuoden palveluksesta jossakin vähemmän suositussa rykmentissä kuin
meidän.

D'Artagnan kumarsi mitään vastaamatta. Hän tunsi yhä suuremman halun
saada muskettilaiskauhtana yllensä, koska sen saaminen kohtasi niin
suuria vaikeuksia.

-- Mutta, pitkitti Tréville, tähdäten maamiestänsä niin läpitunkevasti,
että olisi voinut luulla hänen tahtovan lukea hänen sydämensä syvimpään
pohjaan saakka; mutta isänne, minun vanhan toverini tähden, niinkuin jo
olen sanonut, minä tahdon tehdä jotakin hyväksenne, nuori mies. Meidän
béarnelaiset nuorukaiset eivät tavallisesti ole rikkaita, enkä luule
asiain suuresti muuttuneen siitä kuin läksin niiltä tienoin. Teillä ei
siis mahda olla mukananne liiaksi varoja toimeen tullaksenne.

D'Artagnan ojensihe ylpeästi, joka merkitsi sitä, ettei hän ollut tullut
keltään almuja pyytämään.

-- Hyvä on, nuori mies, hyvä on, jatkoi Tréville, kyllä tunnen nuo
viitteet; minä tulin Pariisiin neljä écu'tä lakkarissani ja olisin ollut
valmis vetämään kaksintaisteluun jokaisen, joka minulle olisi sanonut,
etten pystyisi ostamaan Louvre'a.

D'Artagnan ojensihe yhä suoremmaksi; hevoiskaupan ansio se oli, että hän
alkoi uransa neljää écu'tä rikkaampana kuin herra de Tréville oli
alkanut.

-- Teidän on siis, sanon minä, tarvis säästin mukaan pidellä mitä teillä
on, olkoon summa kuinka suuri hyvänsä; vaan teidän on tarvis samalla
vaurastua niissä harjoituksissa, jotka aatelismiehelle kuuluvat. Vielä
tänäpäivänä kirjoitan minä kirjeen kuninkaallisen akatemian tirehtörille
ja huomispäivänä ottaa hän teidät laitokseen maksuttomasti. Elkää
hyljätä tätä pientä etua. Ylhäisimmät ja rikkaimmat aatelismiehemme
kilvoittelevat sitä toisinaan voimatta sitä saavuttaa. Te opitte
ratsastamaan, miekkailemaan ja tanssimaan, teette hyviä tuttavuuksia, ja
silloin tällöin käytte luonani sanomassa, kuinka teidän kulkee ja
voisinko jotain tehdä hyväksenne.

D'Artagnan, hovitapoihin tottumattomanakin, huomasi tämän kohtelun
kylmäksi.

-- Totta tosiaan, herra, sanoi hän, nyt näen, kuinka tarpeen minulle
olisi ollut isäni suosituskirje tällä hetkellä.

-- Onpa se oikeastaan minuakin kummastuttanut, vastasi herra de
Tréville, että olette lähteneet näin pitkälle matkalle ilman tuota
välttämätöntä evästä, meidän béarnelaisten ainoata apukeinoa.

-- Kyllä se minulla oli, herra, ja, jumalankiitos, semmoinen kuin olla
pitää, huudahti d'Artagnan, vaan se minulta kavaluudella anastettiin.

Ja nyt kertoi hän koko Meung'in jutun, kuvasi tuntemattoman herran mitä
tarkimmasti, ja kaiken tuon innolla ja totuudella, joka ihastutti
Tréville'ä.

-- Onpa se kummallista, virkkoi hän miettiväisesti; te siis puhuitte
minusta aivan kovaa?

-- Niin, herra, kyllähän tein niin ajattelemattomasti; vaan mitäs tehdä,
olihan nimi semmoinen kuin teidän minulle kilpenä matkalla: päättäkää
itse, olenko minä sitä väärin käyttänyt!

Imarrus oli siihen aikaan hyvin tavallista, ja herra de Tréville suosi
semmoista yhtä paljon kuin kuningas tai kardinaali. Hän ei voinut salata
hymyänsä ja silminnähtävää mielihyväänsä; vaan hymy katosi pian ja,
palaten omasta itsestänsä Meung'in tapaukseen, hän jatkoi:

-- Sanokaapas, eikö sillä herralla ollut vähäistä arpea poskessa?

-- Oli, aivan kuin luodin hipaisemisesta.

-- Eikö hän ollut pulskannäköinen mies?

-- Oli.

-- Pitkäkasvuinen?

-- Niin.

-- Kalpeakasvoinen ja mustatukkainen?

-- Juuri semmoinen hän oli. Kuinkas te, herra, tunnette sen miehen? Ah,
jos minä milloin vielä kohtaan hänet uudestaan -- ja minä kohtaan hänet,
niin vannon teille, että vaikka se olisi hornan kidassa...

-- Hän odotti erästä naista? jatkoi Tréville.

-- Ainakin lähti hän matkoihinsa sittenkuin oli hetkisen puhutellut
häntä.

-- Ettekö tiedä mikä heillä oli puheenaineena?

-- Hän jätti naiselle rasian, sanoen sen sisältävän hänen määräyksensä
ja epäsi häntä avaamasta rasiaa ennenkuin Lontoossa.

-- Oliko nainen englantilainen?

-- Hän puhutteli naista milady'ksi.

-- Se on hän, mutisi Tréville, se on samainen mies! ja minä kun luulin
hänen vielä olevan Brysselissä!

-- Oh, herra, jos te tiedätte kuka se mies on, huudahti d'Artagnan, niin
ilmoittakaa minulle, kuka hän on ja mistä hän on, ja minä päästän heti
teidät kaikesta, jopa lupauksestannekin, ottaa minut muskettisoturiksi;
sillä ennen kaikkea tahdon minä kostaa.

-- Varokaa itseänne semmoisesta, nuori mies, huudahti Tréville; jos te
sitävastoin näette hänen tulevan samalla puolen katua, niin poiketkaa
toiselle puolelle! Elkää törmätkö semmoiseen kallioon; se musertaa
teidät kuin lasin.

-- Se ei estä, väitti d'Artagnan, jos minä vaan hänet kerran vielä
tapaan...

-- Kunnes niin käy, virkkoi Tréville, olkaa hakematta häntä, sen neuvon
antaisin teille.

Siinä tuokiossa pysähtyi Tréville, saaden yht'äkkiä epäluulon päähänsä.
Eiköhän tuo suuri viha, jota nuori matkustaja noin ankarasti julisteli
sitä miestä kohtaan joka, -- mikä näytti varsin vähän uskottavalta --
oli muka ryöstänyt hänen isänsä kirjeen, eiköhän tuo viha peitellyt
jotakin petosta? mitäs, jos tuo nuori mies oli Hänen ylhäisyytensä
lähettämä? ehkä hän tuli virittämään jotakin paulaa? Kenties tuo
d'Artagnan'in nimellä kulkeva oli kardinaalin kätyri, jota koetettiin
saada hänen taloonsa ja jota toimitettiin hänen lähistöönsä
keinottelemaan itselleen hänen luottamuksensa, ja sitten syöstäisiin
hänet perikatoon, niinkuin tuhansia kertoja maailmassa ennenkin oli
tehty! Hän tähtäsi d'Artagnan'ia vielä terävämmin tällä toisella kertaa
kuin ensimäisellä. Häntä varsin vähän rauhoitti nuo muodon eleet, joissa
näkyi hilpeys ja kavaluus ynnä teeskennelty nöyryys.

-- Tiedän kyllä, että hän on gaskonjalainen, mietti hän; mutta sitä
voipi hän olla yhtä paljon kardinaalin hyväksi kuin minunkin. Ystäväni,
lausui hän hitaasti, minä tahdon vanhan ystäväni pojalle -- sillä minä
uskon todeksi kertomuksenne kirjeen katoamisesta -- minä tahdon, sanon
minä, korjatakseni sen kylmyyden, jota te alussa huomasitte
kohtelussani, paljastaa teille meidän politiikkamme salaisuudet.
Kuningas ja kardinaali ovat mitä parhaimmat ystävät; heidän näennäiset
riitaisuutensa ovat vaan olemassa tyhmien pettämiseksi. Minä en tahdo,
että maamieheni, kelpo aatelismies, reipas nuorukainen, joka on luotu
nousemaan, antaisi noiden teeskentelemisten häikäistä silmiänsä ja
hullautuisi satimeen, niinkuin monet muut, jotka siinä ovat hukkansa
saaneet. Huomatkaa se tarkkaan, että minä olen noiden kumpaistenkin
valtaherrojen ystävä ja että minä vakavilla toimillani en koskaan
tarkoita muuta kuin palvella kuningasta sekä kardinaalia, joka on
loistavimpia neroja, mitä Ranskanmaa ikinä on synnyttänyt.

Ja nyt, nuori mies, menetelkää sen mukaisesti, ja jos teillä, olkoon
sitte perheseikat tai muut suhteet, tai vaikkapa oma vaistomainen tunto
siihen syynä, on kardinaalia vastaan jotakin vihamielisyyttä jommoista
näemme meikäläisten jalosukuisten seassa ilmestyvän, sanokaa minulle
jäähyväiset ja erotkaamme. Minä autan teitä missä suinkin voin, mutta
ilman kiinnittämättä teitä itseeni. Toivon, että avomielisyyteni on
kaikessa tapauksessa saattanut teidät ystäväkseni; sillä te olette tähän
saakka ainoa nuori mies, jolle minä olen puhunut niinkuin teille.

Tréville mietti mielessään:

-- Jos kardinaali on lähettänyt kimppuuni tuon nuoren ketunpojan, hän,
hyvin kyllä tietäen kuinka minä häntä inhoon, ei suinkaan ole jättänyt
vakoojallensa sanomatta, että paras keino, millä hän pääsee minun
suosiooni, on puhua minulle hänestä mitä pahinta; kaiketi tuo kavala
velikulta vastaa minulle, huolimatta kaikista vakuutuksistani, että hän
inhoo Hänen ylhäisyyttänsä.

Mutta aivan toistapa tulikin, mitä Tréville oli odottanut; d'Artagnan
näet vastasi mitä yksinkertaisimmasti:

-- Herra, minä tulen Pariisiin aivan samoilla ajatuksilla. Isäni antoi
minulle kehoituksen, etten sietäisi mitään keltään muulta kuin
kuninkaalta, kardinaalilta ja teiltä, joita hän pitää Ranskanmaan
kolmena etevimpänä miehenä.

Niinkuin näkyy, liitti d'Artagnan lisäksi noihin kahteen herra de
Tréville'n nimen; mutta hän arveli, ettei tuo lisä ensinkään pilaisi
asiaa.

-- Minä tunnen siis mitä syvintä kunnioitusta herra kardinaalia kohtaan,
jatkoi hän, ja pidän hänen toimiansa mitä suurimmassa arvossa. Sitä
parempi minulle, jos te, herra, niinkuin sanotte, puhutte minulle
avomielisesti; sillä silloin suotte minulle kunnian osoittaa panevani
arvoa tälle myötätuntoisuuden yhtäläisyydelle; vaan jos teillä on ollut
epäluuloja minua kohtaan, mikä muutoin olisi vallan luonnollista, niin
näen kyllä, että minä vahingoitan itseäni sanomalla totuuden; mutta
yhtäkaikki ette voine olla minua kunnioittamatta, ja siitä minä pidän
lukua enemmän kuin mistään muusta maailmassa.

Herra de Tréville joutui aivan ymmälle. Tuommoinen terävyys, siihen
lisäksi tuommoinen suoruus, ne ihmetyttivät häntä, vaan eivät kokonaan
poistaneet hänen epäluuloansa: mitä enemmän tuo nuori mies oli etevämpi
muita nuoria miehiä, sitä enemmän oli hän peljättävä, siinä tapauksessa
että Tréville pettyisi. Kumminkin puristi hän d'Artagnan'in kättä ja
lausui:

-- Te olette kunniallinen nuorukainen, vaan tällä hetkellä en voi tehdä
hyväksenne muuta kuin mitä äsken tarjosin. Minun hotellini on teille
aina avoinna. Ja koska te milloin tahansa voitte käydä luonani ja siis
käyttää kaikkia tilaisuuksia hyväksenne, pääsette te varsin uskottavasti
vast'edes toivojenne perille.

-- Toisin sanoen, herra, virkkoi d'Artagnan, te tahdotte odottaa siksi
kunnes näette minun ansaitsevan niiden perille päästä. Hyvä, olkaa
huoleti, lisäsi hän gaskonjalaisen tuttavallisuudella, kaukaa ette
tarvitse odottaa. Hän kumarsi poistuaksensa, ikäänkuin loput jäisivät
nyt jo hänen asiaksensa.

-- Odottakaahan toki vielä, sanoi herra de Tréville pysähdyttäen,
lupasinhan teille kirjeen akatemian tirehtörille vietäväksi. Oletteko
liian ylpeä ottamaan sitä vastaan, nuori herrani?

-- En suinkaan, herra, vastasi d'Artagnan; ja minä vakuutan teille,
ettei sille käy niinkuin tuolle toiselle. Kyllä säilytän sen niin hyvin,
että se perille tulee, sen vannon, ja onneton se, ken koettaa minulta
sitä anastaa!

Herra de Tréville hymyili tuolle kopeilemiselle ja jättäen maamiehensä
ikkunan-syvennykseen, jossa he olivat puhelleet, astui hän pöytänsä
ääreen ja rupesi kirjoittamaan lupaamaansa suosituskirjettä. Sillä aikaa
d'Artagnan paremman tekemisen puutteessa rumputti marssia ikkunan
ruutuja vasten, katsellen muskettisotureita, jotka toinen toisensa
perään menivät pois, ja seuraten heitä silmillänsä kunnes katosivat
kadun kulman taakse.

Herra de Tréville saatuansa kirjeen valmiiksi, sulki sen kuoreen ja,
nousten istuvaltaan, lähti astumaan nuorta miestä kohden, antaaksensa
kirjeen hänelle, mutta juuri kuin d'Artagnan ojensi kättänsä ottaaksensa
kirjeen, hämmästyi herra de Tréville nähdessään suojattinsa hypähtävän
syrjään, punastuvan vihasta ja syöksevän ulos huoneesta huutaen: -- Ah!
eipä hän, jumal'auta, pääsekkään tällä kertaa kynsistäni!

-- Kuka sitte? kysyi herra de Tréville.

-- Tuo minun rosvoni! vastasi d'Artagnan. Ah! konna! Ja silloin hän
meni.

-- Perhanan hullu! mutisi herra de Tréville. Ellei se vaan, lisäsi hän,
ollut sukkela keino luistaa tiehensä, kun näki ettei temppu
onnistunutkaan.



IV.

Athoksen olkapää, Porthoksen olkavyö ja Aramiksen nenäliina.


D'Artagnan oli vimmassaan syössyt kolmella harppauksella esihuoneen
lävitse ja ryntäsi nyt portaille, joita hän aikoi laskeutua neljä
astinta kerrallaan, vaan vauhdissaan törmäsi hän päistikkaa erästä
muskettisoturia vastaan, joka tuli herra de Tréville'n luota eräästä
salaovesta, ja töyttäsi otsallaan häntä olkapäähän niin että hän
huudahti, tai paremmin sanoen kiljahti.

-- Suokaa anteeksi, virkkoi d'Artagnan, aikoen jatkaa matkaansa, suokaa
anteeksi, minulla on kiire.

Tuskin oli hän astahtanut ensimäiselle portaalle, kun rautanen nyrkki
iski kiini hänen käsivarteensa ja pysähdytti hänet.

-- Teillä on kiire, vai niin! huudahti muskettisoturi, kalpeana kuin
kuolema; siitä syystä sysäätte te minua, ja sanotte: "suokaa anteeksi",
ja sen te luulette olevan kylliksi? Ei laisinkaan, nuori herrani.
Luuletteko te, sen vuoksi että olette kuulleet herra de Tréville'n
puhuttelevan meitä tänään vähän kursailematta, voivanne kohdella meitä
hänen puhuttelutavallansa? Havaitkaa erhetyksenne, toveri hyvä; te ette
ole herra de Tréville, te.

Vakuutan teille, vastasi d'Artagnan, tuntien Athoksen, joka, sittenkuin
lääkäri oli saanut hänen haavansa sidotuksi, oli lähtenyt kulkemaan
kotiinsa, vakuutan teille, etten tehnyt sitä tahallani, ja kun en tehnyt
sitä tahallani, niin sanoin: "suokaa anteeksi." Minun mielestäni se on
kylläksi. Minä sen vielä uudistan, ja nyt se jo ehkä on liiaksikin;
kunniani kautta, minulla on kiire, peräti kiire. Päästäkää siis irti,
minä pyydän, ja laskekaa minut menemään mihin asiani vaatii.

-- Herra, sanoi Athos heittäen irti, te ette ole kohtelias. Kyllä näkee,
että te tulette kaukaa.

D'Artagnan oli jo harpannut kolme neljä porrasta, mutta Athoksen
muistutus seisatti hänet äkisti.

-- Hiisi vieköön, herra! sanoi hän, tulenpa minä kuinka kaukaa tahansa,
te ette ole se mies, joka opettaa minulle hyviä käytöstapoja, tietkää
se.

-- Kukas tiesi, virkkoi Athos.

-- Ah, ellei minulla olisi niin kiire, huudahti d'Artagnan, ja ellei
minun olisi juokseminen erään jälkeen...

-- Herra kiireellinen, minut tapaatte ilman juoksematta, minut,
kuuletteko?

-- Ja missä, jos suvaitsette?

-- Karmeliittaluostarin tykönä.

-- Mihin aikaan?

-- Kello kaksitoista.

-- Kello kaksitoista, hyvä, minä tulen.

-- Koettakaa välttää antamasta minun odottaa, sillä neljänneksen
kuluttua yli määräajan isken minä teiltä korvat poikki, saatuani teidät
käsiini.

-- Hyvä, vastasi d'Artagnan; kyll' ollaan kymmenen minuuttia ennen
paikalla.

Ja nyt lähti hän juoksemaan kuin "saakeli olis perään soittanut",
toivoen löytävänsä vielä tuon tuntemattoman, joka tyyneesti käyden ei
vielä ollut kaiketi kauvaksi ehtinyt.

Mutta katuportilla puheli Porthos erään henkivartijan kanssa. Noiden
kahden keskustelijan väliä oli parahiksi miehen leveys. D'Artagnan luuli
sen itselleen riittävän ja syöksyi nuolen nopeudella heidän väliinsä.
Mutta d'Artagnan ei ollut ottanut tuulta lukuun. Kun hän oli lävitse
menemäisillään, häiläytti tuuli Porthoksen pitkää viittaa ja d'Artagnan
joutui aivan sen sisään. Epäilemättä näkyi Porthos pitävän itsellään
olevan täydet syyt olla luopumatta tästä jokseenkin täydentävästä
pukunsa osasta, sillä sen sijaan, että hän olisi hellittänyt liepeen
kulmaa, josta hän piteli kiini, veti hän sitä yhä enemmän puoleensa,
joten d'Artagnan joutui pyörimään sametin sisään semmoisessa liikkeessä,
että siitä selvästi huomasi Porthoksen tekevän tiukkaa vastarintaa.

Kun d'Artagnan kuuli muskettisoturin kiroovan, koki hän selvitä viitan
alta, johon hän oli sotkeutunut, ja haparoi päästäksensä ulos sen
poimuista. Erittäinkin pelkäsi hän turmelleensa sen kauniin olkavyön
kiiltoa, jonka jo tunnemme; vaan kun hän peloissaan avasi silmiänsä,
havaitsi hän nenänsä paiskautuneen Porthoksen olkapäiden keskiväliin,
toisin sanoen, juuri olkavyöhön.

Mutta voipas sentään! niinkuin useimmat asiat tässä maailmassa ovat
toista kuin miltä näyttävät, niin tuokin olkavyö oli kultaa edestäpäin,
ja takaa tavallista puhvelinnahkaa. Kun Porthos, ollen aika pöyhkeilevä
mies, ei voinut pitää koko olkavyötä kullasta, piti hän kuitenkin toki
toisen puolen; se selittää, miksi hänen oli tarpellista teeskennellä
vilustuneensa ja tarvitsevansa sen vuoksi viittaa hartioillansa.

-- Piru vieköön, ärjyi Porthos, ponnistellen kaikin voimin itseänsä irti
d'Artagnan'ista, joka myhkyröitsi hänen selkäpuolellaan, mikä hullu te
olette, kun tuolla tavoin törmäätte ihmisiin!

-- Suokaa anteeksi, sanoi d'Artagnan, sukeltaen esiin jättiläisen olan
alta, mutta minulla on kovin kiire, minä juoksen erään jälkeen, ja...

-- Unhotatteko ehkä silmänne juostessanne? kysyi Porthos.

-- En, vastasi d'Artagnan närkästyen, en ensinkään, ja näenpä niillä
semmoistakin, jota muut eivät näe.

Ymmärsikö Porthos yskän vai eikö, ainakin alkoi hän aikalailla purkaa
vihaansa:

-- Herra, sanoi hän, te saatte kelpo löylytyksen, tietäkää se, jos te
tuolla tavoin ärsyttelette muskettisotureita.

-- Löylytyksen, herra! sanoi d'Artagnan, kova sana tuo.

-- Sopii kyllä semmoisen miehen sanottavaksi, joka on tottunut
katselemaan vihollisiansa vasten kasvoja.

-- Oh, lempo soikoon! ymmärrän kyllä, että kartatte kääntää heille
selkäpuoltanne.

Ja nuori mies, ihastuneena pilkkasanaansa, lähti menemään, nauraen kohti
kulkkuansa.

Porthos oli vihan vimmassa ja yritti hyökkäämään d'Artagnan'in niskaan.

-- Toiste, toiste, huusi d'Artagnan hänelle, sittenkuin teillä ei enää
ole viittaa yllänne.

-- Kello yksi siis. Luxemburg'in palatsin takana.

-- Hyvä, kello yksi, vastasi d'Artagnan, kääntyen kadunkulmassa.

Mutta ei sillä kadulla, jolta hän oli kääntynyt, eikä sillä, joka nyt
aukeni hänen katseltavaksensa, näkynyt ketään. Niin hitaasti kuin
tuntematon oli kulkenutkin, oli hän kuitenkin päässyt jätättämään;
kenties oli hän poikennut johonkin taloon. D'Artagnan tiedusteli häntä
kaikilta ketä hän kohtasi, meni lautalle asti, pyörsi takaisin Seinen ja
Croix-Rouge'n katua; vaan ei mitään, ei niin kerrassaan mitään. Tämä
matka oli hänelle kumminkin siinä suhteessa edullinen, että mikäli hiki
virtaili hänen otsaltansa, sikäli hänen sydämmensä tyyntyi.

Hän alkoi nyt ajatella niitä tapauksia, jotka äsken olivat häntä
kohdanneet; ne olivat monilukuiset ja ikävät: kello oli vielä tuskin
yhtätoista päivällä, ja samainen aamu oli jo saattanut hänet herra de
Tréville'n epäsuosioon, sillä varmaankaan ei herra de Tréville voinut
olla pitämättä hänen poislähtemistapaansa muuna kuin jokseenkin
tomppelimaisena.

Siihen lisäksi oli hän saanut niskoillensa kaksi kelpo kaksintaistelua
kahden semmoisen miehen kanssa, jotka kumpikin kykenivät tappamaan kolme
d'Artagnan'ia, sitä paitsi kahden muskettisoturin, se on, kahden
sellaisen olennon kanssa, joita hän niin korkeasti kunnioitti, että hän
ajatuksissaan ja sydämmessään asetti ne kaikkein muiden ihmisten
yläpuolelle.

Asiat näyttivät sangen surkeilta. Varmana siitä, että Athos hänet
tappaisi, ei nuori mies, sen voi helposti käsittää, paljoa välittänyt
Porthoksesta. Kumminkin, koskahan toivo on viimeinen mikä sammuu
ihmissydämmessä, alkoi hän toivoa voivansa ehkä, kauheasti
haavoittuneena tietysti, jäädä eloon kumpaisestakin kaksintaistelusta,
ja siinä tapauksessa rupesi hän tulevaisuutta varten nuhtelemaan itsensä
seuraavalla tavalla:

-- Mikä vimmattu, mikä pöllö minä olenkaan! Tuo oivallinen, onneton
Athos oli haavoittunut juuri siihen olkapäähän, johon minä menen
paiskaamaan pääni kuin oinas. Ainoa asia mikä minua kummastuttaa, on
ettei hän tappanut minua sill'-kertaa; -- siihen olisi hänellä ollut
täysi oikeus, sillä tuska, jonka minä saatoin hänelle, oli varmaan
julma. Mitä Porthokseen tulee, -- oh! mitä Porthokseen tulee, oli
kohtaus hänen kanssansa, totta tosiaan, vielä hullumpi!

Ja vastoin tahtoansakin rupesi nuori mies nauramaan, tähystellen
kuitenkin ympärillensä, josko tuo yksinäinen nauru, johon sen näkijät
eivät voineet havaita mitään syytä, mahdollisesti loukkasi jotakin
ohikulkevaa.

-- Porthoksen juttu on yhä hullumpi, vaan aika pöllö minä sittenkin
olen. Lennäppäs tuolla tavoin ihmisten päälle, sanomatta edes: pois
tieltä! Jopas jotakin! ja meneppäs tirkistelemään heidän viittansa alle,
nähdäksesi mitä siellä ei ole! Hän olisi varmaan antanut minulle
anteeksi; hän olisi aivan varmaan antanut anteeksi, ellei päähäni olisi
pälkähtänyt puhua tuosta kirotusta olkavyöstä, salaviittauksella tosin;
niinpä kylläkin, kaunis salaviittaus! Oh, mikä kirottu gaskonjalainen
olenkin! Kuuleppas d'Artagnan veikkoseni, jatkoi hän, puhellen itselleen
niin arkatuntoisesti kuin luuli itsensä ansaitsevan, jos sinä pääset
näistä pälkähistä, mikä ei tosin ole uskottavaa, tulee sinun
vastaisuudessa olla erinomaisen kohtelias. Vast'edes on sinua
ihmeteltävä, sinun tulee olla esikuvana muille. Kohteliaisuus ja
sävyisyys ei ole pelkurimaisuutta. Katsoppas vaan Aramista: Aramis, hän
on lempeys ja hempeys täydessä olennossaan. No niin! onkos kukaan
koskaan tohtinut sanoa, että Aramis olisi pelkuri? Ei, se on varma tosi,
ja vast'edes tahdon minä kaikessa mukautua hänen kaltaiseksensa. Ah,
tuossapa hän onkin.

D'Artagnan oli kävellessään ja itsekseen puhellessaan joutunut muutaman
askeleen päähän d'Aiguillon'in hotellista, ja tämän edustalla huomasi
hän nyt Aramiksen iloisesti juttelevan kolmen aatelismiehen kanssa,
jotka näkyivät olevan kuninkaan henkivartijaväkeä. Aramis huomasi myös
puolestaan d'Artagnan'in; mutta kun hän ei ollut unhottanut, että tuon
saman nuoren miehen nähden herra de Tréville aamulla oli niin kovin
tulistunut, ja kun niiden nuhteiden todistaja, joita muskettisoturit
olivat silloin saaneet, ei ollut hänelle millään tavoin mieluisa
henkilö, ei hän ollut d'Artagnan'ia huomaavinansa. D'Artagnan, aivan
vastoin äskeisiä sovitus- ja kohteliaisuus-tuumiansa, lähestyi noita
neljää herraa, tervehtien heitä komeasti ja hymyillen mitä
herttaisimmasti. Aramis nyykäytti hiukan päätänsä, vaan ei hymyillyt.
Kaikki neljä muutoin keskeyttivät heti kohta puheensa.

D'Artagnan ei ollut niin tyhmä, ett'ei olisi paikalla havainnut olevansa
liikaa; mutta hän ei ollut kylliksi perehtynyt hienon maailman tapoihin,
vetäytyäksensä mukavasti pois tuommoisesta väärästä asemasta, johon
yleensä kuka hyvänsä joutuu, jos menee sekoittumaan semmoisten seuraan,
joita tuskin tuntee, ja keskusteluun, joka ei häneen kuulu. Hän mietti
siis mielessään keinoa, minkä avulla hän kaikista vähimmän kömpelösti
pääsisi peräytymään, kun hän samassa näki Aramiksen pudottavan
nenäliinansa ja, epäilemättä vahingossa, polkevan sen päälle; nyt arveli
hän olevan oikean hetken korjata äskeistä sopimattomuutta: hän kumartui
ja, niin kohteliaan näköisenä kuin hän suinkin saattoi, veti hän
nenäliinan muskettisoturin jalan alta, huolimatta niistä yrityksistä,
joilla tuo toinen koki sitä estää, ja lausui, antaessaan hänelle sitä:

-- Luulen, herra, että tämä on liina, jota ette aivan mielellänne
tahtoisi kadottaa.

Liina oli tosiaan runsaasti kirjailtu, ja sen yhdessä nurkassa näkyi
ruunu ja vaakuna. Aramis punastui vahvasti ja paremmin tempasi kuin otti
vastaan liinan gaskonjalaisen kädestä.

-- Ahaa, huudahti henkivartija, väitätkö vieläkin, varovainen Aramis,
että olet huonoissa kirjoissa rouva de Bois-Tracy'n tykönä, vaikka tuo
viehättävä nainen suvaitsee lainata sinulle nenäliinojansa!

Aramis heitti d'Artagnan'iin yhden noita silmäyksiä, jotka antavat
tietää toiselle, että hän on hankkinut itselleen verivihollisen; sitte
muutti hän muotonsa takaisin lempeännäköiseksi ja lausui:

-- Te petytte, herrat hyvät, tämä liina ei ole minulta, enkä ymmärrä,
mistä tälle herralle pisti päähän tarjota sitä juuri minulle ennemmin
kuin jommallekummalle teistä, ja todistukseksi siihen mitä sanoin, on
että oma liinani on täällä taskussani.

Näin sanoen veti hän taskustaan oman nenäliinansa, joka myöskin oli
sangen sorea liina ja tehty hienosta batistista, vaikka batisti oli
siihen aikaan kallista, mutta tässä liinassa ei ollut mitään
koruompeluksia, eikä vaakunoita, se oli vaan merkitty omistajan
nimikirjaimilla.

Tällä kertaa d'Artagnan ei hiiskahtanut sanaakaan, hän huomasi
hairahduksensa; mutta Aramiksen ystävät eivät ottaneet uskoaksensa hänen
kieltämisiänsä ja toinen heistä virkkoi teeskennellyllä totisuudella
nuorelle muskettisoturille:

-- Jos asia niin on kuin väität, Aramis veikkoseni, niin olen pakoitettu
pyytämään tuon liinan sinulta takaisin; sillä niinkuin tiedät, on
Bois-Tracy läheisimpiä ystäviäni, enkä minä tahdo, että hänen vaimonsa
kapineista laitetaan itselleen voitonmerkkejä.

-- Teet pyyntösi huonosti, vastasi Aramis; ja vaikka kohta tunnustan
vaatimuksesi perijuureltaan oikeaksi, hylkään pyyntösi muotonsa vuoksi.

-- Asianlaita on se, lausui d'Artagnan arasti, etten minä ole nähnyt
liinan putoavan herra Aramiksen taskusta. Hän piti jalkansa sen päällä,
siinä kaikki, ja minä ajattelin, että koska hänen jalkansa on sen
päällä, mahtaa liina olla hänen.

-- Ja te olette erehtyneet, hyvä herra, vastasi kylmästi Aramis, hyvin
vähän kiitollisena parantelemisesta; sitten kääntyi hän sen
henkivartijan puoleen, joka oli sanonut olevansa Bois-Tracy'n ystävä, ja
lausui: -- Muutoin arvelen, rakas Bois-Tracy'n ystävä, että minä olen
hänelle yhtä hyvä ystävä kuin sinäkin; ja tarkoin tuumien tämä liina on
yhtä hyvin saattanut pudota sinun kuin minunkin taskustani.

-- Ei, kunniasi kautta! huudahti Hänen Majesteettinsa henkivartija.

-- Sinä vannot kunniasi kautta, minä kunniasanani; siis on
silminnähtävästi toinen meistä valhettelija. Maltas, teemme parhaiten,
Montaran, jos otamme kumpikin puolen.

-- Liinasta?

-- Niin.

-- Oivallista! huusivat molemmat henkivartijat, oikein Salomonin tuomio.
Toden totta, sinä Aramis olet täynnä viisautta.

Nuoret miehet purskahtivat nauramaan, eikä, niinkuin hyvin voi arvata,
asiasta tullut sen enempää. Hetkisen perästä keskustelu loppui ja nuo
kolme henkivartijaa ja muskettisoturi puristivat sydämmellisesti
toistensa kättä ja erkanivat, edelliset suunnallensa, Aramis toiselle.

-- Tässä on minulla otollinen hetki rakentaa sovinto tuon
hienokäytöksisen miehen kanssa, mietti d'Artagnan, joka oli pysyttäynyt
vähän syrjässä loppupuolen keskustelua; ja tuossa hyvässä aikomuksessa
lähestyi hän nyt Aramista, joka poistui, osoittamatta hänelle sen
suurempaa huomiota.

-- Herra, sanoi hän, toivon teidän suovan minulle anteeksi.

-- Ah, herra, keskeytti Aramis, sallikaa minun huomauttaa teitä,
ett'ette ole tässä asiassa menetelleet niinkuin hienokäytöksisen miehen
tulisi menetellä.

-- Mitä, herra! huudahti d'Artagnan, te siis luulette...

-- Minä luulen, herra, ett'ette ole tyhmä ja että te, vaikka tulettekin
Gaskonjasta, vallan hyvin tiedätte, ett'ei ilman syyttä poljeta
nenäliinan päälle. Eihän hiidessä Pariisin kadut ole lasketut
batistilla.

-- Herra teettepä väärin koettaissanne noin minua loukata, sanoi
d'Artagnan, jonka toraisa luonto alkoi voittaa hänen äskeisiä
rauhantuumiansa. Minä olen Gaskonjasta, se on totta se, ja koska te sen
tiedätte, ei minun ole tarvis sanoa teille, että Gaskonjassa ollaan
vähän kärsimättömiä; niin että kun gaskonjalainen kerran on pyytänyt
anteeksi, olkoon se sitte vaikka jotakin tyhmyyttä, he ovat vakuutetut
tehneensä jo puolta enemmän kuin mitä olisi tarvinnut.

-- Herra, mitä olen teille sanonut, vastasi Aramis, ei suinkaan ole
sanottu riidan halusta. Jumalankiitos en ole mikään tappelija, ja kun
olen muskettisoturina vaan väliaikaisesti, en ryhdy taisteluun muuten
kuin pakosta ja aina sittenkin vastenmielisesti; mutta tällä kertaa asia
on raskauttavaa laatua, sillä teidän kauttanne on eräs nainen joutunut
huutoon.

-- Meidän molempain kautta, tarkoitatte, huudahti d'Artagnan.

-- Minkä vuoksi olitte te niin taitamaton, että annoitte minulle
nenäliinan?

-- Minkäs vuoksi te itse olitte niin taitamaton, että annoitte sen
pudota?

-- Olen sanonut ja sanon vielä, herra, ettei tuo liina pudonnut minun
taskustani.

-- No hyvä! te olette siis kahdesti valhetelleet, sillä minä näin sen
putoavan!

-- Ahaa, vai on semmoinen ääni kellossa, herra gaskonjalainen! olkoon
menneeksi sitte, kyllä minä opetan teille käytöstapoja.

-- Ja kyllä minä toimitan teidät takaisin messuamaan, herra apotti!
Paljastakaa miekkanne, jos suvaitsette, heti paikalla.

-- Ei sentään, jos suvaitsette, hyvä ystäväni, ei ainakaan täällä.
Ettekö näe, että me olemme aivan vastapäätä d'Aiguillon'in hotellia,
joka on täynnä kardinaalin alustalaisia? Kukas sen tietää, eikö juuri
Hänen ylhäisyytensä liene antanut teille toimeksi hankkia hänelle minun
pääni? Mutta asia nyt on semmoinen, että minä, naurettavasti kyllä,
pidän päästäni varsin paljon, sillä se soveltuu jokseenkin hyvin
olkapäilleni. Minä kyllä aivan mielelläni otan teidät tappaakseni, olkaa
huoleti, mutta syrjäisessä, yksinäisessä paikassa, jossa ainakaan ette
voi kellenkään kehua kuolemastanne.

-- Siihen suostun mielelläni, mutta elkää vielä ylvästelkö, ja ottakaa
vaan liinanen mukananne, olkoon se teidän tai ei, ehkä se vielä on
hyväänkin tarpeesen.

-- Herra, olettehan gaskonjalainen? kysyi Aramis.

-- Olen kyllä; tähän lykkäykseen ei kaiketi ole syynä mikään
varovaisuus.

-- Varovaisuus, herrani, on jokseenkin hyödytön avu muskettisotureille,
sen tiedän, mutta välttämätön kirkon miehille; ja koska olen
muskettisoturi vaan toistaiseksi, pysyn minä varovaisena. Kello kahden
aikaan on minun kunnia odottaa teitä herra de Tréville'n hotellissa.
Siellä osoitan teille soveliaan taistelupaikan.

Nuoret miehet heittivät toisilleen jäähyväiset, ja Aramis suuntasi
askeleensa Luxemburgiin päin, mutta d'Artagnan, nähden ajan rientävän,
lähti astumaan karmeliittaluostaria kohden, lausuen itsekseen: -- Totta
tosiaan, ei tässä enää ole peräytymisen tilaa, vaan jos minut tapetaan,
saanpahan surmani toki muskettisoturin kädestä.



V.

Kuninkaan muskettisoturit ja kardinaalin henkivartijat.


D'Artagnan ei tuntenut Pariisissa ketään. Hän meni siis kohtaamaan
Athosta tuomatta mukanansa sivusmiestä, päättäen tyytyä niihin, jotka
hänen vastustajansa oli valinnut. Hänen vakaa aikomuksensa muutoin oli,
tehdä tuolle uljaalle muskettisoturille kaikki mahdolliset
sovinnontarjoukset, mutta ilman heikkoutta; hän näet pelkäsi niitä
ikävyyksiä, jotka aina ovat tarjona semmoisesta kaksintaistelusta, jossa
toinen on nuori ja täysissä voimissaan ja vastustaja haavoitettu ja
uupunut: voitettuna tekisi hän vastustajan voittoriemun yhä
loistavammaksi; voittajana soimattaisiin häntä epäsankaruudesta ja
helppotöisestä urosteosta.

Muutoin, ellemme ole huonosti esittäneet seikkailijamme luonnetta, on
lukijamme kaiketi jo huomannut, että d'Artagnan ei ollut tavallinen
ihminen. Niinpä, samalla kun hän yhä ja toistamiseen tuumaili itsekseen,
että hänen kuolemansa oli karttamaton, hän ei suinkaan aikonut antaa
henkeänsä ilmaiseksi, niinkuin joku toinen vähemmin rohkea ja vähemmin
maltillinen hänen sijassaan olisi tehnyt. Hän ajatteli niiden miesten
eri luonteita, joiden kanssa hänen oli taisteleminen ja hän alkoi saada
selvemmän käsityksen tilastansa. Hän toivoi niillä avosydämmisillä
sovinnontarjouksilla, joita hän oli päättänyt tehdä, saada ystävän
Athoksesta, jonka ylevä olemus ja vakava katsanto häntä suuresti veti
puoleensa. Hän hyvitti mieltänsä sillä, että hän peljästyttäisi
Porthosta tuolla olkavyö-jutulla, jonka hän, ellei hän paikalla saisi
surmaansa, voisi kertoa koko maailmalle, ja joka kertomus, taitavasti
höystettynä, saattaisi Porthoksen naurunalaiseksi; mitä vihdoin
salaperäiseen Aramikseen tulee, ei hänestä ollut suurta pelkoa, ja jos
hän todella häneen saakka pääsi, aikoi hän kurittaa häntä kelpo lailla
tai vähintäänkin tehdä jälkiä hänen kasvoihinsa, niinkuin Cesar käski
tekemään Pompejuksen sotureille, turmellaksensa ainaisiksi ajoiksi tuota
kauneutta, josta hän näkyi niin ylpeilevän.

Lopuksi oli d'Artagnan'illa tuo järkähtämättömyyden luja perustus, jonka
hänen isänsä neuvot olivat asettaneet hänen sydämeensä, neuvot, joiden
pääponsi oli: -- olla pelkäämättä mitään muilta kuin kuninkaalta,
kardinaalilta ja herra de Tréville'ltä. Hän sen vuoksi paremmin lensi
kuin käveli karmeliittaluostaria kohden, joka oli jonkunmoinen ikkunaton
rakennus kulonurmikon keskellä, ja joka oli tavallinen kohtauspaikka
semmoisille, joilla ei ollut aikaa liikenemään asti.

Kun d'Artagnan saapui tuon pienen aution kentän näkyville, joka leveni
luostarin juurella, oli Athos ollut ainoastaan viisi minuuttia
odottamassa, ja kello löi nyt kaksitoista. Hän oli siis tarkasti
säntillinen eikä silläkään, joka kaksintaistelujen suhteen vaatii mitä
ankarinta täsmällisyyttä, olisi ollut tässä kohden mitään
muistutettavaa.

Athos, joka yhä kärsi kauheasti haavastansa, vaikka sen oli uudestaan
puhdistanut ja sitonut herra de Tréville'n haavalääkäri, oli istahtanut
muutaman rajapylvään päähän odottamaan vastustajaansa, tyynenä ja
arvokkaana niinkuin aina. Huomattuaan d'Artagnan'in nousi hän
seisovalleen ja meni kohteliaasti muutamia askelia hänelle vastaan.

Tämä puolestaan lähestyi vastustajaansa lakki kourassa, niin että sen
töyhtö viisti maata.

-- Herra, sanoi Athos, olen pyytänyt kaksi ystävääni tänne
sivusmiehiksi, vaan he eivät vielä ole saapuneet. Minua kummastuttaa
heidän viipymisensä: se ei ole heidän tapaistansa.

-- Minulla, herra ei ole sivusmiehiä ensinkään, sanoi d'Artagnan, sillä
kun minä olen vasta tänään tullut Pariisiin, en tunne täällä vielä muita
kuin herra de Tréville'n, jolle minut suositti isäni, jolla on kunnia
olla jonkun vähän hänen ystäviänsä.

Athos mietti hetkisen.

-- Ette tunne muita kuin herra de Tréville'n? kysyi hän.

-- En, muita en tunne.

-- Mutta siinä tapauksessa, jatkoi Athos puhuen puoliksi itselleen,
puoliksi d'Artagnan'ille, jos minä teidät tapan, näytän minä
lapsenmurhaajalta!

-- Eipä niinkään, herra, vastasi d'Artagnan tehden kumarruksen, joka ei
puuttunut arvokkaisuutta; eipä niinkään, koska te kunnioitatte minua
paljastamalla miekkanne minua vastaan, vaikka teillä on haava, josta
teille kaiketi on kovin paljo haittaa.

-- Sangen paljo, totta tosiaan, ja te kosketitte minua saakelin
kipeästi, se täytyy mun sanoa; mutta minä otan vasemman käteni, niinkuin
tapani on tällaisessa kohtauksessa. Elkää kumminkaan luulko saavanne
siitä minulta mitään etua, sillä minä käytän molempia väki välttävästi,
ja onpa teille siitä vahinkoakin, sillä vasenkätinen on sangen kampela
niille, jotka eivät ole semmoiseen tottuneet. Minua pahoittaa, etten
ennemmin tullut ilmoittaneeksi tätä seikkaa.

-- Teidän kohteliaisuutenne, hyvä herra, lausui d'Artagnan kumartaen
uudestaan, on todella niin suuri, ett'en voi olla teille kylliksi
kiitollinen.

-- Te saatatte minut hämille, vastasi Athos ylevännäköisenä; puhukaamme
muista asioista, ellei se ole teille vastenmielistä. Ah, voipa hiisi,
kuinka kipeästi te minua kosketitte! olkapäätäni polttaa kuin tulella.

-- Jos te tahtoisitte sallia ... sanoi d'Artagnan eperoiden.

-- Mitä, herrani?

-- Minulla on ihmeellistä palsamia haavoihin, voidetta jota sain
äidiltäni, ja jota olen jo itseeni koetellut.

-- Mitäs sitte?

-- No niin, minä olen varma siitä, että ennen kolmen päivän kulumista
tuo voide teidät parantaisi, ja kolmen päivän perästä, kun te olisitte
terve, sitten! Herra, pitäisin suurena kunniana saada sitten taistella
kanssanne.

D'Artagnan lausui nämä sanat koristelemattomuudella, joka antoi suurta
arvoa hänen kohteliaisuudellensa, vähentämättä rahtuakaan hänen
rohkeuttansa.

-- Hiisi vieköön, sanoi Athos, tuopa ehdotus minua miellyttää, ei
suinkaan että suostuisin siihen, mutta sen vuoksi, että siitä tuntee
kunnon aatelismiehen jo peninkulman päästä. Tuolla tavoin puhuivat ja
tekivät Kaarlo Suuren aikaiset sankarit, joita jokaisen aatelismiehen
tulee pitää esikuvanansa. Vahinko vaan, ett'emme elä tuon suuren
hallitsijan aikakaudella. Me elämme kardinaalin aikakaudella, ja kolme
päivää tästä lukien tiedettäisiin, siitä olen varma, vaikka sitä kuinkin
salassa pidettäisiin, että me aiomme taistella, ja taistelumme
estettäisiin. Mutta eivätkös ne vetelykset jo tule?

-- Jos teillä on kiire, herra, virkkoi d'Artagnan Athokselle yhtä
koristelemattomasti kuin hän äsken oli ehdotellut taistelun
myöstettäväksi kolmeksi päivää, jos teillä on kiire ja haluatte
mieluummin suorittaa minut heti paikalla, niin tehkää kuin suvaitsette,
minä pyydän.

-- Tuossa taaskin sanoja, jotka minua miellyttävät, sanoi Athos
nyykäyttäen somasti päätänsä d'Artagnan'ille, ne ovat semmoisen miehen
sanoja, jolla on sekä pää että sydän. Herra, minä pidän teidän
laatuisista miehistä ja minä näen, että ellemme me tapa toisiamme, on
minulla vast'edes oleva tosi huvi teidän seurastanne. Odottakaamme noita
herroja, minä pyydän, minulla on kyllä aikaa ja se on asianmukaisempaa.
Ah, tuolla tulee toinen, luulen ma.

Todellakin rupesi Vaugirard-kadun päässä näkymään jättiläisen kaltainen
Porthos.

-- Mitä! huudahti d'Artagnan, teidän ensimäinen sivusmies on herra
Porthos?

-- Niin, onko teillä mitään häntä vastaan?

-- Ei vähintäkään.

-- Ja tuolla tulee toinen.

D'Artagnan kääntyi katsomaan Athoksen osoittamalle suunnalle ja tunsi
Aramiksen.

-- Mitä! huudahti hän vielä enemmän hämmästyksissään kuin äsken, teidän
toinen sivusmies on herra Aramis?

-- Tietysti, ettekö tiedä, ettei meitä koskaan tavata muutoinkuin toinen
toistemme seurassa ja että meitä niinhyvin muskettisoturien kuin
henkivartijain joukossa, niinhyvin hovissa kuin kaupungissa, mainitaan
nimityksellä Athos, Porthos ja Aramis eli kolmet eroittamattomat? Vaan
koska te tulette Dax'ista tai Pau'sta...

-- Tarbes'ista, sanoi d'Artagnan.

-- Niin on teillä valta olla tietämätön tästä seikasta, sanoi Athos.

-- Totta tosiaan, sanoi d'Artagnan, on teillä, hyvät herrat, sopivat
nimet, ja minun seikkailuni, jos se tulee kuuluisaksi, on todistava,
ettei teidän liittoveljeytenne suinkaan perustu ristiriitaisuuteen.

Sillä välin oli Porthos saapunut ja kätteli Athosta; kun hän sitten
kääntyi d'Artagnan'iin, joutui hän hämmästyksiin.

Mainitkaamme ohimennen, että hän oli vaihtanut olkavyötä ja heittänyt
pois viittansa.

-- Oh, virkkoi hän, mitäs tämä tietää?

-- Tämän herran kanssa minun on taisteleminen, lausui Athos,
kohteliaasti viitaten d'Artagnan'iin.

-- Hänen kanssaanhan minäkin taistelen, sanoi Porthos.

-- Niin, mutta vasta kello yksi, vastasi d'Artagnan.

-- Ja minä myös, minä taistelen myöskin tämän herran kanssa, sanoi
Aramis, tullen vuorostaan kokouspaikalle.

-- Niin, mutta vasta kello kaksi, sanoi d'Artagnan yhtä levollisesti.

-- Mutta mistäs syystä sinä taistelet, Athos? kysyi Aramis.

-- En todella sitä oikein tiedä, vaan hän loukkasi minua kipeästi
olkapäähän; entäs sinä, Porthos?

-- Minä, totta tosiaan, taistelen sen vuoksi että minä taistelen,
vastasi Porthos punastuen.

Athos, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta, näki hienon hymyn
gaskonjalaisen huulilla.

-- Meillä tuli eräs vaatetus-seikka riidan alaiseksi, lausui nuori mies.

-- No sinä Aramis sitten? kysyi Athos.

-- Minäkö, minä taistelen erään jumaluusopillisen seikan vuoksi, vastasi
Aramis, antaen merkin d'Artagnan'ille, että hän pitäisi hänen
kaksintaistelunsa syyn salassa.

Athos näki toisen hymyn d'Artagnan'in huulilla

-- Todella? sanoi Athos.

-- Niin, erään paikan vuoksi pyhän Augustinon kirjoituksissa, josta
olemme eri mieltä, lausui gaskonjalainen.

-- Totta tosiaan sukkelapäinen mies, mutisi Athos.

-- Ja nyt koska olemme koolla, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan, niin
sallikaa minun pyytää teiltä anteeksi.

Sana "anteeksi" veti pilven Athoksen otsalle, ylpeän hymyn Porthoksen
huulille ja kieltävän viittauksen vastaukseksi Aramiksen puolelta.

-- Te ette käsitä minua, herrat, sanoi d'Artagnan kohottaen päätänsä,
jota samassa hetkessä valaisi auringon säde, kultaillen hänen hienoja,
rohkeita piirteitänsä, minä pyydän teiltä anteeksi siinä tapauksessa,
etten olisi tilaisuudessa suorittamaan velkaani teille kaikille
kolmelle, sillä herra Athoksella on etukädessä oikeus tappaa minut, joka
paljo vähentää teidän saamisenne arvoa, herra Porthos, ja kenties vie
sen ihan kuitiksi teiltä, herra Aramis. Ja nyt, hyvät herrat, minä
pyydän vielä toistamiseen: suokaa anteeksi, mutta siinä onkin kaikki, ja
paljastakaa miekkanne!

Näin sanoen paljasti d'Artagnan miekkansa niin huolettomasti kuin sitä
koskaan voi nähdä.

Veri oli kohonnut d'Artagnan'in päähän ja tällä hetkellä olisi hän
paljastanut miekkansa kaikkia valtakunnan, muskettisotureja vastaan,
niinkuin hän nyt paljasti sen Athosta, Porthosta ja Aramista vastaan.

Kello oli neljänneksen yli kahdentoista. Aurinko paistoi korkeimmillaan
ja se paikka joka oli taistelua varten valittu, oli avoinna koko sen
polttavalle helteelle.

-- On sangen kuuma, virkkoi Athos, vuorostaan paljastaen miekkansa, enkä
kuitenkaan voi ottaa takkia päältäni; sillä vielä äsken tunsin haavani
vuotavan ja minä pelkäisin häiritseväni teitä näyttämällä verta, jota
ette edes itse ole vuodattaneet.

-- Se on totta kyllä, herrani, sanoi d'Artagnan, vuodattakoon sitä muut
tai minä, kaikessa tapauksessa, sen vakuutan, on minun ikävä nähdä niin
jalon aatelismiehen verta; minä siis taistelen takki päällä niinkuin
tekin.

-- Heretkää, heretkää jo, sanoi Porthos, tuommoisista
kohteliaisuuksista, ja muistakaa, että mekin odotamme vuoroamme.

-- Puhukaa itsellenne, Porthos, kun puhutte noin asiaankuulumatonta,
keskeytti Aramis. Minun mielestäni se mitä nämä herrat ovat lausuneet,
on aivan paikallaan ja täydelleen aatelismiehen arvon mukaista.

-- Koska te tahdotte, herrani, lausui Athos, ruveten taisteluasentoon.

-- Odotan käskyänne, lausui d'Artagnan, pannen miekkansa ristiin
vastustajansa miekkaa vasten, mutta miekat olivat tuskin ennättäneet
kilahtaa toisiinsa, kun parvi Hänen ylhäisyytensä henkivartijoita, herra
de Jussac'in johtamana, näkyi luostarin kulmassa.

-- Kardinaalin henkivartijoita! huudahtivat yhdellä kertaa Porthos ja
Aramis. Miekat tuppeen, herrat! miekat tuppeen!

Mutta se oli liian myöhäistä. Nuo molemmat taistelijat oli nähty
asennossa, joka ei jättänyt mitään epäilystä heidän aikomuksestansa.

-- Hohoi! huusi Jussac, rientäen heitä kohden ja viitaten miehiänsä
tekemään samoin, hohoi! muskettisoturit, täällä siis pidetään
kaksintaistelua? Ja asetukset, kuinkas niiden käy?

-- Te olette sangen jalomielisiä, herrat henkivartijat, sanoi Athos
täynnä katkeraa ivaa, sillä Jussac oli eräs toiseniltaisia hyökkääjiä.
Jos me näkisimme teitä kaksintaistelussa, niin kylläpä me, sen minä
vakuutan, karttaisimme käydä teitä siitä estämään. Jättäkää meidät siis
rauhaan, niin saatte meistä huvia ilman vaivatta.

-- Herrat, sanoi Jussac, suureksi ikäväkseni kyllä, täytyy minun
ilmoittaa teille että se on mahdotonta. Velvollisuutemme ennen kaikkia.
Miekat tuppeen siis, olkaa hyvät, ja seuratkaa meitä.

-- Herra, sanoi Aramis jäljitellen Jussac'ia, suureksi mielihyväksemme
tottelisimme teidän kohteliasta kutsumustanne, jos se olisi meidän
vallassamme; mutta pahaksi onneksi on se nyt mahdotonta; herra de
Tréville on kieltänyt meitä siitä. Menkää siis matkaanne, se on parasta
mitä voitte tehdä.

Tämä pilkanteko suututti Jussac'ia.

-- Me hyökkäämme teidän kimppuunne, sanoi hän, ellette tottele.

-- Heitä on viisi, sanoi Athos matalalla äänellä, ja meitä on vaan
kolme; me saamme siis taas selkäämme, ja meidän täytyy kaatua täällä,
sillä sen minä sanon, etten minä enää voitettuna mene toista kertaa
kapteenin eteen.

Athos, Porthos ja Aramis lähestyivät samassa hetkessä toisiansa, ja
Jussac asetti soturinsa riviin.

Tämä silmänräpäys oli d'Artagnan'ille kylliksi päätöksen tekemiseen:
tässä oli nyt yksi niitä tilaisuuksia, jotka ratkaisevat miehen koko
elämän; tässä oli nyt valitseminen kuninkaan ja kardinaalin välillä; kun
valitseminen kerran oli tapahtunut, oli se jääpä semmoiseksi. Ruveta
vastarintaan, se oli samaa kuin niskoitella lakia vastaan, panna päänsä
vaaraan, hankkia itselleen yhdellä kertaa viholliseksi ministeri, joka
oli mahtavampi kuin itse kuningas; tämän kaiken näki nuori mies, eikä
hän, lausukaamme se hänelle kiitokseksi, sekuntiakaan empinyt. Hän
kääntyi Athoksen ja hänen ystäväinsä puoleen ja lausui:

-- Hyvät herrat, sallikaa minun korjata äskeisiä sanojanne. Olette
sanoneet, että teitä on vaan kolme, mutta minusta näyttää että meitä on
neljä.

-- Vaan ettehän ole meidän miehiä, sanoi Porthos.

-- Totta kyllä, vastasi d'Artagnan; minulla ei ole teidän pukuanne, vaan
minulla on teidän sielunne. Minun sydämmeni on muskettisoturi, sen hyvin
tunnen, ja se minut vetää puoleensa.

-- Poistukaa, nuori mies, huusi Jussac, joka epäilemättä viittauksista
ja muodon liikkeistä oli havainnut d'Artagnan'in aikomuksen. Te saatte
mennä, me sen sallimme. Pelastakaa nahkanne, ja sukkelaan.

D'Artagnan ei hievahtunut paikaltaan.

-- Totta tosiaan, te olette kelpo nuorukainen, sanoi Athos, puristaen
kädestä nuorta miestä.

-- Joutukaa, joutukaa, tehkää pian päätöksenne, huusi Jussac.

-- Niinpä kyllä; sanoivat Porthos ja Aramis, päättäkäämme jotakin.

-- Tuo herra on peräti jalomielinen, sanoi Athos.

Mutta kaikki kolme ajattelivat d'Artagnan'in nuoruutta ja varasivat
hänen kokemattomuuttaan.

-- Meitä ei ole kuin kolme, joista yksi haavoitettuna, siihen lisänä
yksi lapsi, jatkoi Athos, mutta kaiketi sittenkin sanotaan, että meitä
oli neljä.

-- Kyllä kai, mutta paetkaamme! sanoi Porthos.

-- Se on vaikeata, vastasi Athos.

D'Artagnan havaitsi heidän eperoimisensa.

-- Hyvät herrat, koettakaahan toki minua, sanoi hän, ja minä vannon
kunniani kautta, ett'en ota lähteäkseni täältä, jos meidät voitetaan.

-- Mikä teidän nimenne on, urhoollinen ystäväni? kysyi Athos.

-- D'Artagnan.

-- No hyvä! Athos, Porthos, Aramis ja d'Artagnan, eteenpäin! huusi
Athos.

-- No, hyvät herrat, ettekös tee jo päätöstänne? huusi kolmannen kerran
Jussac.

-- Se on tehty, vastasi Athos.

-- Ja mimmoinen se on? kysyi Jussac.

-- Me hyökkäämme teidän kimppuunne, vastasi Aramis kohottaen lakkiansa
toisella kädellä ja vetäisten miekkansa toisella.

-- Ahaa! te vastustelette! huusi Jussac.

-- Saakeli! kummastuttaakos se teitä?

Ja nyt ryntäsivät nuo yhdeksän taistelijaa toisiansa vastaan
raivokkaasti, vaan kumminkin jonkuntapaisessa järjestyksessä.

Athos otti osallensa erään Cahusac'in, kardinaalin suosikin; Porthos sai
Bicarat'in ja Aramis joutui taistelemaan kahta vastaan.

Mutta d'Artagnan, hän näki jääneensä itse Jussac'ia vastaan.

Nuoren gaskonjalaisen sydän sykki, niin että rinta oli haljeta, ei
pelosta, jumalankiitos, sillä sitä hänellä ei ollut rahtuakaan, vaan
innosta; hän taisteli kuin raivoisa tiikeri, kiertäen kyllä kymmenen
kertaa vastustajansa ympäri ja muuttaen kaksikinkymmentä kertaa asentoa
ja paikkaa. Jussac oli, niinkuin siihen aikaan sanottiin,
ahnasmiekkainen ja sangen tottunut; mutta olipa hänellä vaan täysi työ
puollustaissa itseään tuommoista taistelijaa vastaan, joka, notkeana ja
liukasliikkeisenä, rikkoi joka hetki tavanmukaisia sääntöjä, hyökkäsi
kaikilta puolilta yht'aikaa, ja kaiken sen ohessa väisteli iskuja
niinkuin semmoinen, joka on peräti arka nahastansa.

Viimein tämä taisteleminen vei Jussac'ilta maltin kokonaan. Vimmassaan
siitä, että tuommoinen, jota hän oli katsonut vallan lapseksi, piti
häntä pintehissä, hän pikastui ja alkoi hairahdella. D'Artagnan jolla,
vaikka puuttuikin käytäntöä, oli syvä opillinen taito, yhä lisäsi
liikkeittensä nopeutta. Jussac, tahtoen päästä leikin loppuun, suuntasi
hirvittävän piston vastustajaansa kohden, tehden aika hyppäyksen häntä
vastaan; mutta tämä väistyi äkkiä syrjään, ja sillä välin kuin Jussac
nousi maasta, syöksi d'Artagnan, luikertautuen kuni käärme hänen
miekkansa alaitse, miekkansa hänen ruumiinsa lävitse. Jussac kaatui
könttänä maahan.

D'Artagnan heitti silloin levottoman ja pikaisen silmäyksen
taistelukentälle.

Aramis oli jo saanut toisen vastustajansa hengiltä; vaan toinen ahdisti
häntä kovasti. Mutta Aramis oli edullisessa asemassa ja voi vielä
puollustaa itseänsä.

Bicarat ja Porthos olivat juuri iskeneet haavan toinen toisiinsa.
Porthos oli saanut piston käsivartensa lävitse ja Bicarat reiteensä.
Vaan kun ei kumpikaan haava ollut vaarallinen, jatkoivat he taistelua
yhä yltyvällä kiihkolla.

Athos, joka Cahusac'ilta oli saanut uuden haavan, kelmeni
silminnähtävästi, vaan ei peräytynyt askeltakaan; hän oli muuttanut
miekankin toiseen käteensä ja taisteli nyt vasemmalla.

D'Artagnan saattoi sen ajan taistelusääntöjen mukaan ruveta avuksi
toiselle; hänen parhaillaan katsellessaan, kuka hänen tovereistaan olisi
avun tarpeessa, loi Athos silmäyksen häneen päin. Tämä silmäys oli
erinomaisen puhuva. Athos olisi ennemmin kuollut kuin kutsunut avuksi;
mutta hän saattoi kyllä heittää silmäyksen, ja sillä tavoin pyytää.
D'Artagnan arvasi tarkoituksen, teki hirvittävän hyppäyksen ja hyökkäsi
Cahusac'in kimppuun sivulta päin ja ärjäsi:

-- Tänne päin, herra henkivartija, muuten pistän teidät kuolijaaksi.

Cahusac kääntyi; ja parhaasen aikaan. Athos, jota ainoastaan
ylenmääräinen rohkeus piti pystyssä, lynsähti toiselle polvelleen.

-- Elkää Herran tähden, nuori mies, tappako häntä, huusi hän
d'Artagnan'ille; minulla on vanha juttu päätettävä hänen kanssansa
sittenkuin paranen ja pääsen voimiini. Tehkää hänet vaan aseettomaksi,
lyökää miekka pois kädestä. Kas niin! Hyvin! oivallisesti!

Tämä huudahdus pääsi Athokselta sen johdosta, että Cahusac'in miekka
lennähti kahdenkymmenen askeleen päähän hänestä. D'Artagnan ja Cahusac
juoksivat yhdessä, toinen, ottamaan takaisin miekkansa, toinen
anastamaan sitä itselleen; mutta d'Artagnan, nopsempi jalaltaan, ennätti
ensimäisenä ja polki jalkansa sen päälle.

Cahusac juoksi sen henkivartijan luokse, jonka Aramis oli surmannut,
sieppasi hänen miekkansa ja aikoi palata d'Artagnan'in luokse; mutta
välillä kohtasi hän Athoksen, joka sillä silmänräpäyksen lomalla, minkä
d'Artagnan oli hänelle toimittanut, oli saanut huo'ahtaa ja joka,
peljäten d'Artagnan'in tappavan hänen vihollisensa, tahtoi uudestaan
ryhtyä taisteluun.

D'Artagnan ymmärsi, että hän pahoittaisi Athosta, ell'ei hän antaisi
hänen noutaa mieltänsä. Ja todella muutamain sekuntien perästä kaatui
Cahusac, kaula miekan lävistämänä.

Samassa tuokiossa Aramis ojensi miekkansa kaatuneen vastustajansa rintaa
vasten ja pakoitti hänet armoille.

Jälellä oli vielä Porthos ja Bicarat. Porthos laski tuhansia
kokkapuheitansa, kysyen Bicarat'ilta, mitä kello mahtoi olla ja
toivottaen hänelle onnea pääsemään siihen komppaniiaan, jonka hänen
veljensä oli saanut Navarran rykmentissä; mutta kaikilla kokkapuheillaan
ei hän voittanut mitään. Bicarat oli niitä rautaisia miehiä, jotka eivät
kaadu muutoin kuin kuolleina.

Mutta täytyihän taistelun päättyä. Vahti saattoi tulla ottamaan kiini
kaikki taistelijat, oli ne haavoitettuja tai ei, oli ne kuninkaan tai
kardinaalin miehiä. Athos, Porthos, Aramis ja d'Artagnan piirittivät
Bicarat'in ja kehoittivat häntä antautumaan. Vaikka hän oli yksin
kaikkia vastaan ja hänellä oli miekan pistos reiden lävitse, tahtoi hän
kuitenkin tehdä vastarintaa; mutta Jussac, joka oli kohonnut
kyynärvartensa nojaan, käski häntä antautumaan. Bicarat oli
gaskonjalainen niinkuin d'Artagnan'kin; hän ei ollut kuulevinaan,
muhoili vaan, ja saaden sen verran lomaa, pisti miekkansa kärellä
maahan, sanoen:

-- Tähän paikkaan on Bicarat kuoleva, yksin jälellä niistä, jotka hänen
kanssansa olivat.

-- Vaan heitä on neljä sinua vastaan; herkene jo, minä käsken sen.

-- Ah, jos sinä käsket, niin sitten on asia toinen, lausui Bicarat;
koska olet päällikköni, tulee minun totella.

Ja hypähtäen taaksepäin, katkaisi hän miekkansa vasten polveaan, ettei
hänen tarvitsisi antaa sitä pois, viskasi palaset yli luostarin muurin
ja pani käsivartensa ristiin rintaansa vasten, viheltäen erästä
kardinaalilaista säveltä.

Urhoollisuutta, vihollisenkin, pidetään aina arvossa. Muskettisoturit
tervehtivät Bicarat'ia miekoillaan ja pistivät ne sitten tuppeen.
D'Artagnan teki samoin, jonka perästä hän Bicarat'in kanssa, ainoan,
joka enää oli pystyssä, kantoi luostarin porttiholviin Jussac'in,
Cahusac'in ja Aramiksen vastamiehistä sen, joka oli vaan haavoitettu.
Neljäs oli, niinkuin jo mainitsimme, kuollut. Sitten soittivat he
luostarin kelloa ja, ottaen mukaansa neljä miekkaa viidestä, lähtivät
ilon hurmoksissa herra de Tréville'n hotellia kohden.

Heidän nähtiin kävelevän käsikynkässä kadun leveydeltä ja vetävän
joukkoonsa jokaisen muskettisoturin, minkä kohtasivat, niin että lopulta
oli heitä koko riemusaatto. D'Artagnan'in sydän uiksenteli riemun
hekkumassa, kun hän tuossa astui Athoksen ja Porthoksen välissä,
hellästi vetäen heitä puoleensa.

-- Ell'en vielä olekkaan muskettisoturi, sanoi hän uusille ystävillensä
käydessään sisään herra de Tréville'n hotellin portista, onhan minut
ainakin otettu oppilaaksi, vai kuinka?



VI.

Hänen Majesteettinsa kuningas Ludvig kolmastoista.


Asia herätti suurta melua. Herra de Tréville julkisesti nuhteli
muskettisotureja, vaan salaa onnitteli heitä; mutta kun hänellä oli jo
kiire ilmoittamaan siitä kuninkaalle, riensi hän Louvreen. Vaan se oli
jo liian myöhäistä, kuningas oli jo sulkeutunut huoneesensa kardinaalin
kanssa ja Tréville'lle sanottiin kuninkaan olevan työssä eikä voivan
tällä hetkellä ottaa vastaan. Iltaisilla tuli herra de Tréville
kuninkaan pelipöytään. Kuningas oli voitolta, ja koska Hänen
Majesteettinsa oli sangen ahnas, oli hän mainiolla tuulella; niinpä hän,
nähdessään Tréville'n jo matkan päästä, huusi hänelle:

-- Tulkaa tänne, herra kapteeni, tulkaa tänne, että saan teitä nuhdella;
tietäkääs, Hänen ylhäisyytensä kävi täällä valittamassa teidän
muskettisotureistanne, ja oli semmoisessa mielenliikkeessä, että hän nyt
on vallan sairaana. Ah, mutta nehän ovat koko tuhannen häijyläisiä nuo
teidän muskettisoturinne!

-- Ei laisinkaan, armollisin herra, vastasi Tréville, joka havaitsi ensi
silmäyksellä, minne päin asia oli kallistumassa; ei laisinkaan, sillä
päinvastoin ovat he sangen kilttiä olennoita, hyvänluontoisia kuin
lampaat, eikä heillä ole muuta kuin yksi ainoa toivo, sen vakuutan, ja
se on paljastaa miekkansa ainoastaan Teidän Majesteettinne edestä! Mutta
mitäs tehdä, herra kardinaalin henkivartijat hakevat lakkaamatta riitaa
heidän kanssansa ja noiden nuorten miesparkojen täytyy soturikuntansa
kunniankin vuoksi puollustaa itseänsä.

-- Kas sitä herra de Tréville'ä! sanoi kuningas, kas vaan! eikös hänen
voisi luulla puhuvan jostakin uskonnollisesta lahkokunnasta! Totta
tosiaan, minun hyvä kapteenini, haluttaisipa minun ottaa teiltä
valtakirjanne ja antaa se neiti de Chemerault'ille, jolle olen luvannut
nunnaluostarin. Mutta elkää luulkokkaan minun uskovan teitä niin
sananmukaisesti. Minua nimitetään Ludvig Oikeamieleksi, herra de
Tréville, ja kohtapa vaan, kohtapa vaan saamme sen nähdä.

-- Ah, juuri sen vuoksi, että minä luotan Teidän oikeamielisyyteenne,
armollinen herra, odotan minä maltillisesti ja levollisesti Teidän
Majesteettinne armollista päätöstä.

-- Odottakaa siis, herrani, odottakaa, sanoi kuningas, en minä anna
teidän kaukaa odottaa.

Mutta pelionni kääntyi nyt, ja kun kuningas alkoi menettää mitä oli
voittanut, hän ei ollut ensinkään vastahakoinen käyttämään tätä
Tréville'n juttua tekosyyksi, jonka varjolla hän saattoi vetäytyä pois
pelistä. Kuningas nousi siis hetkisen perästä seisovalleen, pani
taskuunsa rahat, jotka olivat hänen edessään pöydällä ja joista suurin
osa oli voittorahoja, ja sitten virkkoi hän:

-- Le Vieuville, ruvetkaa te paikalleni, minun täytyy mennä puhumaan
herra de Tréville'n kanssa tärkeästä asiasta. Mutta aivan oikein! ...
minullahan oli edessäni kahdeksankymmentä louisdor'ia; pankaa te siihen
sama summa, ettei niillä, jotka ovat menettäneet, ole mitään
valittamista. Oikeus ennen kaikkea. Sitten kääntyi hän herra
de Tréville'n puoleen ja siirtyi hänen kanssansa erääsen
ikkunan-syvennykseen.

No, herrani, jatkoi hän, te sanotte Hänen ylhäisimpänsä henkivartijain
hakeneen riitaa teidän muskettisoturienne kanssa?

-- Niin, armollisin herra, nyt niinkuin aina.

-- Ja kuinka asia tapahtui? sillä näettekös, niinkuin tiedätte, hyvä
kapteeni, tuomarin täytyy kuunnella kumpaistakin riitapuolta.

-- Ah, Herra nähköön, mitä yksinkertaisimmasti ja luonnollisimmasti.
Kolme meidän parhaita sotureita, jotka Teidän Majesteettinne tuntee
nimeltään, ja joiden uskollisuudelle Teidän Majesteettinne enemmän kuin
yhden kerran on pannut suurta arvoa, ja jotka, sen voin kuninkaalle
vakuuttaa, palvelevat Teidän Majesteettianne kaikesta sydämmestään;
kolme meidän parhaita sotureita, sanon, herrat Athos, Porthos ja Aramis,
olivat lähteneet huvimatkalle erään nuoren gaskonjalaisen aatelismiehen
kanssa, jonka minä olin suosittanut heille samana aamuna. Huviretki oli
aiottu Saint-Germain'iin, luullakseni, ja he olivat päättäneet yhtyä
karmeliittaluostarin luona, mutta kun he olivat sinne saapuneet, tuli
heitä häiritsemään herrat de Jussac, Bicarat ja kaksi muuta
henkivartijaa, jotka varmaankaan eivät tulleet sinne noin monilukuisina
ilman asetuksien rikkomisen pahaa aikomusta.

-- Ahaa! huomaan, sanoi kuningas: epäilemättä tulivat he sinne
taistelemaan keskenänsä.

-- Minä en tahdo heitä syyttää, armollisin herra, vaan jätän sen Teidän
Majesteettinne päätettäväksi, mitä viisi aseellista miestä muuta
voisivat tehdä niin yksinäisessä paikassa kuin karmeliittaluostarin
seutu on.

-- Niinpä kyllä, te olette oikeassa, Tréville, te olette aivan oikeassa.

-- Niinpian kuin he olivat huomanneet meidän muskettisoturit, muuttivat
he tuumansa ja unhottivat keskinäisen riitansa soturikunta-riidan
vuoksi; sillä Teidän Majesteettinne kyllä tietää, että meidän
muskettisoturit, jotka pitävät kuninkaan puolta, eikä kenenkään muun
kuin kuninkaan, ovat herra kardinaalin henkivartijain luonnollisia
vihamiehiä?

-- Niin niin, Tréville, huoahti kuningas surumielisesti, ja se on sangen
ikävää, uskokaapas, nähdä Ranskassa tällä tavoin kaksi puoluetta, kaksi
kuninkuuden päätä; mutta kaikki tämä on pian päättyvä. Te sanotte siis
henkivartijain hakeneen riitaa muskettisoturien kanssa?

-- Minä sanon, että on varsin uskottavaa asian tapahtuneen sillä tavoin,
mutta minä en mene vannomaan, armollisin herra. Teidän Majesteettinne
tietää, kuinka vaikeata totuus on saada ilmi, ja ell'ei kellä ole sitä
ihmeteltävää lahjaa, joka on hankkinut Ludvig kolmannelletoista nimen
Oikeamieli...

-- Ja te olette oikeassa, Tréville; mutta nuo teidän muskettisoturinne
eivät olleet yksinään, heidän mukanansa oli eräs lapsi.

-- Niin, armollisin herra, ja eräs haavoitettu mies, niin että kolme
kuninkaan muskettisoturia, joista yksi oli haavoitettu, sekä yksi lapsi,
eivät ainoastaan pitäneet puoliansa herra kardinaalin viittä mitä
peloittavinta henkivartijaa vastaan, vaan vieläpä kaatoivat heistä neljä
tantereesen.

-- Mutta sehän on voitto se! huusi kuningas säihkyvin silmin, voitto
kerrassaan!

-- Niin, armollinen herra, yhtä täydellinen kuin Cé-sillan voitto.

-- Neljä miestä, joista yksi haavoitettu ja yksi lapsi, niinhän
sanoitte?

-- Tuskin nuorukainen; joka vielä käyttihe tuossa tilaisuudessa niin
erinomaisella tavalla, että minä pyydän saada luvan sulkea hänet Teidän
Majesteettinne armolliseen suosioon.

-- Mikä on hänen nimensä?

-- D'Artagnan, armollisin herra. Hän on poika erään vanhimpia ystäviäni;
poika erään miehen, joka teidän isänne, ikimuistettavan kuninkaan kanssa
kävi puoluesotaa.

-- Ja te sanotte tuon nuorukaisen olevan hyvin kasvatetun? Kertokaapa
hänestä minulle, Tréville; tiedätte minun rakastavan sota- ja
taistelukertomuksia. Ja kuningas Ludvig XIII väänteli ylpeästi
viiksiänsä ja ojensi hartioitaan.

-- Armollisin herra, jatkoi Tréville, niinkuin jo sanoin, herra
d'Artagnan on melkein lapsi ja kun hänellä ei ole kunnia olla
muskettisoturi, oli hän siviilipuvussa; herra kardinaalin henkivartijat,
havaiten hänen nuoruutensa, ja vielä enemmän sen vuoksi, että hän oli
soturikunnalle vieras, kehoittivat häntä poistumaan ennen hyökkäystä.

-- Siis, huomaattehan Tréville, keskeytti kuningas, siis nepä ne olivat
hyökkääjiä.

-- Se on vallan oikein, armollisin herra, siitä ei ole enää epäilemistä;
he vaativat häntä peräytymään; mutta hän vastasi olevansa sydämmestään
muskettisoturi, ja kokonaan Hänen Majesteettinsa nöyrin palvelija, jonka
vuoksi hän tahtoi jäädä herrojen muskettisoturien joukkoon.

-- Oivallinen nuorukainen! mutisi kuningas.

-- Ja aivan oikein, hän jäi heidän joukkoonsa; ja Teidän
Majesteetillanne on siinä niin reipas taistelija, että hän se antoi
Jussac'ille tuon kauhean piston, joka niin ankarasti suututtaa herra
kardinaalia.

-- Hänkö haavoitti Jussac'in? huudahti kuningas, hän, tuo lapsi! Se,
Tréville, se on mahdotonta.

-- Asia on niin kuin minulla oli kunnia kertoa Teidän Majesteetillenne.

-- Jussac'in, joka on kuningaskuntamme ensimäisiä miekkamiehiä!

-- Niin, armollisin herra, hän on nyt löytänyt mestarinsa.

-- Minä tahdon nähdä tuon nuorukaisen, Tréville, minä tahdon hänet nähdä
ja jos jotakin on tehtävissä, niin tuumikaamme.

-- Milloin Teidän Majesteettinne suvaitsee ottaa hänet puheillensa?

-- Huomenna kello kaksitoista, Tréville.

-- Tuonko minä hänet yksinään?

-- Ei, tuokaa tänne kaikki neljä yhdessä. Minä tahdon kiittää heitä
kaikkia yhdellä kertaa; uskolliset miehet ovat harvinaisia, Tréville, ja
uskollisuus on palkittava.

-- Kello kaksitoista olemme Louvressa armollisin herra.

-- Tulkaa pieniä portaita, Tréville, pieniä portaita. Tarpeetonta on
kardinaalin tietää...

-- Kyllä, armollisin herra.

-- Ymmärrättehän, Tréville, asetus on aina asetus, ja ovathan kuin
ovatkin kaksintaistelut kielletyt.

-- Mutta meneehän tämä ottelu, armollisin herra, ulkopuolelle tavallisia
kaksintaistelun ehtoja, sehän oli tappelu, jota todistaa se, että heitä
oli viisi kardinaalin henkivartijaa minun kolmea muskettisoturiani ja
herra d'Artagnan'ia vastaan.

-- Oikein kyllä, mutta yhtäkaikki, Tréville, tulkaa vaan sittenkin
pieniä portaita.

Tréville hymyili. Mutta kun siinä oli jo paljo hänen työksensä, että oli
saanut tuon lapsen yllytetyksi mestariansa vastaan, kumarsi hän
kunnioittavaisesti kuninkaalle ja, hänen luvallansa, sanoi hänelle
jäähyväiset.

Vielä samana iltana ilmoitettiin noille kolmelle muskettisoturille, mikä
kunnia heille oli suotu. Koska he jo kauan olivat tunteneet kuninkaan,
olivat he vallan levollisia, mutta d'Artagnan gaskonjalaisella
mielikuvituksellaan näki siinä tulevaisen onnensa ja vietti yönsä
kultaisissa unelmissa. Ja jo kello kahdeksan aamulla oli hän Athoksen
luona.

D'Artagnan tapasi muskettisoturin jo täysissä tamineissaan ja valmiina
lähtemään ulos. Kun kuninkaan luokse oli mentävä vasta kello
kaksitoista, oli hän tuuminut Porthoksen ja Aramiksen kanssa mennä
heittämään palloa Luxemburg'in tallin luona olevassa pallohuoneessa.
Athos pyysi d'Artagnan'ia tulemaan mukaan ja vaikka hän tosin ei osannut
palloa heittää, kun ei ollut koskaan semmoisessa leikissä ollut,
noudatti hän kutsumusta, kun ei tiennyt mitenkä muutoinkaan saisi
aikansa kulumaan kello kahteentoista asti, koska kello oli vielä tuskin
yhdeksää.

Nuo kaksi muskettisoturia olivat jo saapuneet paikalle ja olivat siellä
parhaillaan kahden kesken pallosilla. Athos, joka oli sangen taitava
kaikissa ruumiinharjoituksissa, meni d'Artagnan'in kanssa vastapäiselle
puolelle ja nyt oli yhteinen leikki alkava. Mutta jo ensi yrityksellä,
vaikka hän heitti vasemmalla kädellä, tunsi hän haavansa vielä liian
vähän paranneeksi, voidaksensa kestää semmoista ruumiinliikettä.
D'Artagnan jäi siis yksinään ja kun hän ilmoitti olevansa liian
kykenemätön ryhtymään säännölliseen peliin, jatkettiin heittoa
ilman pitämättä niistä tarkkaa laskua. Mutta eräs Porthoksen
Herkules-kämmenestä singahtanut pallo hiipaisi niin lähitse
d'Artagnan'in naamaa, että se pani hänet arvelemaan, että jos pallo, sen
sijaan kuin se nyt meni sivuitse, olisi paukahtanut kohti, hänen
puheillepääsynsä olisi uskottavasti mennyt myttyyn, koska hänen olisi
ollut mahdoton saapua kuninkaan luokse. Ja kun tästä puheillepääsystä,
hänen gaskonjalaisen mielikuvituksensa mukaan, koko hänen
tulevaisuutensa riippui, hän kumarsi kohteliaasti Porthokselle ja
Aramikselle ja ilmoitti luopuvansa leikistä siksi kunnes hän saavuttaisi
siihen tarpeellisen tottumuksen, ja meni rajaköyden taakse katsojain
joukkoon.

D'Artagnan'in pahaksi onneksi oli katsojain seassa eräs Hänen
ylhäisyytensä henkivartija, joka vielä sangen harmissaan toveriensa
eilen kärsimästä tappiosta, oli päättänyt käyttää ensimäistä tilaisuutta
kostaaksensa. Hän luuli nyt tilaisuuden tulleeksi ja, puhutellen
naapuriansa, lausui:

-- Ei ole ihmettelemistä, että tuo nuori mies säikähti palloa, hän on
epäilemättä muskettisoturin-oppipoika.

D'Artagnan käännähti, juurikuin käärme olisi häntä pistänyt ja silmäsi
terävästi henkivartijaa, joka oli nuo loukkaavat sanat suustaan
päästänyt.

-- Perhana vieköön! jatkoi tuo toinen väännellen ynseästi viiksiänsä,
tiiratkaa minua niinpaljon kuin haluatte, pikku herrani, mikä on
sanottu, se on sanottu.

-- Ja koska sananne on liian selvä selittämättäkin, vastasi d'Artagnan
matalalla äänellä, pyydän teidän seuraamaan minua.

-- Milloinka? kysyi henkivartija samalla pilkallisella katsannolla.

-- Heti paikalla, jos suvaitsette.

-- Kaiketi te tiedätte, kuka minä olen?

-- Sitä en laisinkaan tiedä, enkä siitä yhtään välitäkkään.

-- Siinä teette väärin, sillä jos nimeni tietäisitte, ehkä olisitte
vähemmin kiireissänne.

-- Mikä teidän nimenne sitten on?

-- Bernajoux, teidän nöyrin palvelijanne.

-- No niin, herra Bernajoux, sanoi d'Artagnan levollisesti, minä odotan
teitä portilla.

-- Menkää vaan, herra, kyllä tulen.

-- Elkää pitäkö kovin kiirettä, herra, ettei huomattaisi meidän
poistuvan yhdessä; ymmärrätte kaiketi, että siinä toimessa, johon aiomme
ryhtyä, liika väki olisi haitaksi.

-- Hyvä on, vastasi henkivartija, kummastuksissaan, ett'ei hänen nimensä
tehnyt sen suurempaa vaikutusta nuoreen mieheen.

Nimi Bernajoux oli todella tuttu kaikille ihmisille, d'Artagnan ehkä
poisluettuna; sillä Bernajoux oli yksi niitä, jotka useimmin tavattiin
niissä jokapäiväisissä tappeluissa, joita kaikki kuninkaan ja
kardinaalin säännöt ja asetukset eivät saaneet hillityiksi.

Porthos ja Aramis olivat niin kiintyneet pallonheittoonsa ja Athos
katseli heitä niin tarkkaavaisesti, ett'eivät he edes nähneet nuoren
toverinsa lähtöä. D'Artagnan jäi sanansa mukaan portille odottamaan ja
hetkisen perästä tuli tuo toinenkin paikalle. Kun d'Artagnan'illa ei
ollut aikaa hukata, kuninkaan luokse menon vuoksi, joka oli määrätty
kello kahdeksitoista, katsahti hän ympärillensä ja nähden kadun
tyhjäksi, virkkoi vastustajallensa:

-- Totta tosiaan on onni teille, vaikka nimenne onkin Bernajoux, että
olette joutuneet tekemisiin vaan muskettisoturin oppilaan kanssa; mutta
olkaa huoleti, minä koetan parastani. Asentoon!

-- Mutta, lausui Bernajoux'in nimellä puhuteltu, minusta näyttää tämä
paikka huonosti valitulta, paljoa parempi olisi Saint-Germain'in
luostarin takana tai Pré-aux-Clercs'illä.

-- Teidän huomautuksenne on sangen paikallaan, vastasi d'Artagnan; mutta
pahaksi onneksi on minulla aika vähissä, sillä minulla on eräs kohtaus
kello kaksitoista. Asentoon siis, herra, asentoon!

Bernajoux ei ollut niitä miehiä, joille semmoista käskyä tarvitsee antaa
kahta kertaa. Samassa hetkessä välkähti miekka hänen kädessään ja hän
ryntäsi vastustajaansa kohden, jota hän luuli säikäyttävänsä, koska hän
oli niin kovin nuori.

Mutta d'Artagnan oli eilen suorittanut kokeensa ja, vielä innoissaan
voitostansa sekä pöyhistyneenä siitä suosiosta, joka hänelle oli
tulossa, hän päätti olla peräytymättä askeltakaan; miekat
ristiytyivätkin suojustimeen asti, ja kun d'Artagnan pysyi paikallansa,
oli hänen vastustajansa peräytyminen. Mutta d'Artagnan käytti sitä
silmänräpäystä, jolloin Bernajoux'in miekka, hänen peräytyissään,
syrjähti, irroitti miekkansa hänen miekastaan ja kosketti vastustajaansa
olkapäähän. Nyt d'Artagnan vuorostaan peräytyi askeleen ja kohotti
miekkansa; mutta Bernajoux huusi hänelle, ettei hän siitä välittänyt ja
puski sokeasti häntä vastaan, sysäytyen hänen miekkaansa. Kun hän
kumminkaan ei kaatunut, eikä tunnustanut itseään voitetuksi, vaan koki
siirtyä sinne päin, missä herra de la Trémouille'n hotelli oli, eräs
hänen sukulaisensa oli näet herra de la Trémouille'n palveluksessa, niin
d'Artagnan, joka ei itsekkään tiennyt miten pahan haavan hänen
vastustajansa viimeksi oli saanut, ahdisti häntä ankarasti ja
epäilemättä olisi surmannut hänet kolmannella iskulla, kun, sittenkuin
kadulla syntynyt meteli oli kuulunut pallohuoneelle saakka, kaksi
henkivartijan ystävää, jotka olivat kuulleet hänen vaihtavan muutamia
sanoja d'Artagnan'in kanssa, riensivät miekka kädessä pallohuoneelta ja
hyökkäsivät voittajan kimppuun. Mutta kohtapa näkyi vuorostaan Athos,
Porthos ja Aramis, jotta juuri siinä hetkessä kuin nuo kaksi
henkivartijaa ryntäsivät heidän nuorta toveriansa vastaan, ehtivät
paikalle ja pakoittivat heidät kääntymään. Siinä tuokiossa Bernajoux
kaatui; ja kun henkivartijat jäivät nyt kaksi neljää vastaan, rupesivat
he huutamaan: "Tänne, tänne, koko de la Trémouille'n hotelli!" Näihin
huutoihin tulivat kaikki, ketä hotellissa oli, ulos, ja hyökkäsivät
noiden neljän asetoverin kimppuun, jotka taas puolestaan alkoivat
huutaa: "Tännepäin, muskettisoturit!"

Tämä huuto ei koskaan mennyt kuuroille korville; sillä muskettisoturit
tiedettiin Hänen ylhäisyytensä vihollisiksi, ja heitä rakastettiin sen
vuoksi että he vihasivat kardinaalia. Muiden komppaniiojen miehet kuin
Punaisen herttuan, niinkuin Aramis oli häntä nimittänyt, menivätkin
yleensä tällaisissa taisteluissa kuninkaan muskettisoturien puolelle.
Kolmesta ohikulkevasta herra Desessarts'in komppaniian miehestä kaksi
liittyi niinikään noiden neljän toverin avuksi, vaan kolmas juoksi herra
de Tréville'n hotelliin ja huusi: "Tännepäin, muskettisoturit,
tännepäin!" Tavallisuuden mukaan oli herra de Tréville'n hotelli täynnä
sen aseen miehiä, ja kiiruhtivat nyt tovereillensa avuksi; syntyi
yleinen kahakka, mutta muskettisoturit olivat voiton puolella:
kardinaalin henkivartijat ja herra de la Trémouille'n väki peräytyivät
hotelliin, jonka portit he mennessään sulkivat, juuri töin tuskin ehtien
estää vihollisiansa tunkeutumasta sisään samalla kertaa. Mitä äskeiseen
haavoitettuun tulee, hänet oli sinne viety jo kohta ja niinkuin jo
sanoimme, sangen pahassa tilassa.

Yllytys muskettisoturien ja heidän liittolaistensa joukossa oli
korkeimmillaan ja jopa neuvoteltiin semmoistakin, että, kostoksi herra
de la Trémouille'n palvelijain röyhkeydestä kuninkaan muskettisotureita
kohtaan, pistettäisiin tuleen koko hänen hotellinsa. Ehdotus oli tehty
ja hyväksytty innolla, kun onneksi kello löi yksitoista, muistuttaen
d'Artagnan'ia ja hänen tovereitansa kuninkaan puheille menosta, ja kun
heistä olisi ollut ikävää, jos tuo kaunis urostyö olisi toimitettu ilman
heitä, onnistui heidän tyynnyttää mielet. Jätettiin asia vaan siihen,
että paiskattiin muutamia katukiviä portteja vastaan, mutta portit
kestivät, ja silloin väsyttiin; muutoin olivat tämän kahakan oikeat
päämiehet jo hetkistä ennen jättäneet joukon ja lähteneet herra de
Tréville'n luokse, joka odotti heitä, sillä hän oli jo saanut tiedon
tästä uudesta metelistä.

-- Pian Louvreen, sanoi hän, Louvreen hetkeäkään kadottamatta, ja
koettakaamme tavata kuningas ennenkuin kardinaali on saanut häntä
puhutella; me kerromme hänelle tämän tapauksen olleen seurauksena
eilisestä, niin ne menevät molemmat yksin tein.

Herra de Tréville lähti neljän nuoren miehen kanssa siis Louvreen; mutta
muskettikapteenin suureksi hämmästykseksi ilmoitettiin hänelle kuninkaan
menneen hirvenjahdille Saint-Germain'in metsään. Herra de Tréville antoi
kahdesti kertoa itselleen tämän uutisen, ja kummallakin kertaa näkivät
hänen seurakumppaninsa hänen kasvonsa ruskettuvan.

-- Joko Hänen Majesteettinsa, kysyi hän, oli eilen päättänyt lähteä
tälle metsästysretkelle?

-- Ei, Teidän ylhäisyytenne, vastasi kamaripalvelija, tänä aamuna tuli
ylijahtimestari ilmoittamaan, että yöllä oli muudan hirvi saatu
kierrokseen. Ensin vastasi hän, ett'ei hän lähtisi, vaan sitten ei hän
kumminkaan voinut vastustaa sitä viehätystä, mitä tämä metsästys lupasi,
ja päivällisen syötyänsä lähti hän.

-- Ja tapasiko kuningas kardinaalia? kysyi herra de Tréville.

-- Aivan luultavasti, vastasi kamaripalvelija, sillä minä näin tänä
aamuna Hänen ylhäisyytensä hevoset valjaissa, ja kysyttyäni minne hän
matkusti, vastattiin Saint-Germain'iin.

-- Meidät on ehdätetty, sanoi herra de Tréville. Hyvät herrat, minä
tulen tapaamaan kuningasta tänä iltana; mutta mitä teihin tulee, en
neuvoisi teitä uskaltamaan häntä lähestyä.

Varoitus oli niin järkevä ja semmoisen miehen antama, joka sangen hyvin
tunsi kuninkaan, että neljä nuorta miestä eivät yrittäneetkään sitä
vastustella. Herra de Tréville kehoitti heitä siis kutakin menemään
kotiinsa odottamaan hänen vastaisia määräyksiänsä.

Tultuaan hotelliinsa, herra de Tréville arveli viisaimmaksi jouduttautua
ensimäisenä valittamaan. Hän lähetti sen vuoksi erään palvelijoistaan
viemään herra de la Trémouille'lle kirjettä, jossa hän pyysi hänen
käskemään pois luotansa herra kardinaalin henkivartijan, ja nuhtelemaan
väkeänsä siitä uhkarohkeudesta, jolla he olivat hyökänneet hänen
muskettisoturiensa kimppuun. Mutta herra de la Trémouille, jolle hänen
tallimestarinsa oli jo ennakolta seikat kertonut, tuo sama, jolle
Bernajoux oli sukua, käski viemään herra de Tréville'lle semmoisen
vastauksen, ettei herra de Tréville'llä eikä hänen muskettisotureillansa
ollut mitään valittamisen syytä, vaan päinvastoin hänellä, jonka väkeä
muskettisoturit olivat ahdistaneet ja vieläpä aikoneet polttaa hänen
hotellinsakin. Mutta koska näiden kahden mahtavan herran välillä olisi
kiista voinut jatkua pitkälliseksi, molemmat kun tietysti pysyivät kiini
väitteissään, keksi herra de Tréville neuvon, jonka tarkoituksena oli
saada kaikki päätökseen: hän lähti itse kohtaamaan herra de la
Trémouille'a.

Hän meni siis kohta hänen hotelliinsa ja käski ilmoittaa itsensä.

Molemmat herrat tervehtivät toisiansa kohteliaasti, sillä vaikka eivät
olleetkaan toinentoistensa ystäviä, kunnioittivat he kumminkin toisiaan.
Kumpaisetkin olivat sydämmen ja kunnian miehiä; ja kun herra de la
Trémouille, joka oli protestantti ja harvoin näki kuningasta, ei
kuulunut mihinkään puolueesen, ei hänen seurustelemistansa rasittanut
yleensä mitkään ennakkopäätökset. Tällä kertaa oli kumminkin hänen
kohtelunsa, vaikka tosin kohtelias, tavallista kylmempi.

-- Herra, virkkoi herra de Tréville, me luulemme kumpikin olevan
toisillamme syytä valittaa, ja minä olen nyt tullut tänne itse
saattamaan yksissä neuvoin teidän kanssanne tämän asian selville.

-- Mielelläni, vastasi herra de la Trémouille; mutta minä sanon jo
edeltäkäsin, että minulla on varsin hyvät tiedot asiasta ja että koko
vääryys on teidän muskettisoturienne puolella.

-- Te olette liian oikeudellinen ja kohtuullinen, sanoi herra de
Tréville, ollaksenne suostumatta ehtoon, jonka nyt aion teille esittää.

-- Esittäkää, herra, minä kuuntelen.

-- Kuinka voipi herra Bernajoux, teidän tallimestarinne sukulainen?

-- Vallan huonosti. Paitsi miekanpistoa, jonka hän on saanut
käsivarteensa, ja joka ei liene juuri vaarallinen, on hänellä toinen,
joka on lävistänyt hänen keuhkonsa niin pahasti, että lääkäri on siitä
kahdella päällä.

-- Mutta onko haavoitettu tunnossaan?

-- Täydellisesti.

-- Puhuuko hän?

-- Työläästi, mutta kyllä hän puhuu.

-- No hyvä: herra, menkäämme hänen luoksensa; vannottakaamme häntä
nimessä Jumalan, jonka eteen hänet ehkä kohta kutsutaan, ilmoittamaan
totuuden; minä otan hänet tuomariksi omassa asiassaan, herra; ja mitä
hän sanoo, olen minä uskova todeksi.

Herra de la Trémouille mietti hetkisen, jonka perästä hän, koska oli
vaikea tehdä kohtuullisempaa ehdotusta, suostui siihen.

Molemmat kävivät nyt siihen huoneesen, jossa haavoitettu makasi. Kun hän
näki kahden niin ylhäisen herran tulevan hänen luoksensa, koetti hän
nousta vuoteellaan, mutta ollen liian heikko, uupui hän ponnistuksestaan
ja vaipui takaisin melkein tunnottomana.

Herra de la Trémouille lähestyi häntä ja antoi hänen haistella
hajusuolaa, joka sai hänet tointumaan. Silloin herra de Tréville, joka
ei tahtonut, että häntä voitaisiin syyttää mistään vaikutuksesta
sairaasen, kehoitti herra de la Trémouille'a itseänsä kysymään häneltä
asiasta.

Mitä herra de Tréville oli aavistanut, tapahtuikin. Elämän ja kuoleman
välillä, niinkuin Bernajoux oli, ei hänellä ollut vähintäkään ajatusta
salata totuutta; ja hän kertoi näille molemmille herroille asiat aivan
tarkoilleen, semmoisina kuin ne olivat tapahtuneet.

Se oli kaikki, mitä herra de Tréville oli tarkoittanutkin; hän toivotti
Bernajoux'ille pikaista parantumista, heitti jäähyväiset herra de la
Trémouille'lle, palasi hotelliinsa ja käski heti paikalla ilmoittaa
noille neljälle ystävällensä, että hän odotti heitä päivällisille
luoksensa.

Herra de Tréville'n seura oli sangen valittua, kokonaan kardinaalin
vastustajia muutoin. Hyvin ymmärrettävästi liikkui siis puhelu
päivällispöydässä noiden kahden tappion alalla, joita Hänen
ylhäisyytensä henkivartijat äskettäin olivat kärsineet. Ja kun
d'Artagnan oli ollut näiden kahden päivän sankarina, niin hänellenpä
sateli onnentoivotuksia, joita Athos, Porthos ja Aramis hänelle
yltäkyllin soivat, ei ainoastaan hyvinä tovereina, vaan miehinä, joilla
oli ollut kylliksi usein vuoronsa, antaaksensa nyt hänen saada osansa.

Kello kuuden aikaan ilmoitti herra de Tréville, että hänen oli meneminen
Louvreen; mutta kun Hänen Majesteettinsa suoman puheillepääsyn aika oli
jo ohitse, ei herra de Tréville pyytänytkään käydä sisään pienistä
portaista, vaan meni neljän nuoren seuralaisensa kanssa esihuoneesen.
Kuningas ei ollut vielä palannut metsästysretkeltään. Nuoret miehemme
olivat odottaneet tuskin puolta tuntia hovimiesten joukossa, kun kaikki
ovet avattiin ja ilmoitettiin kuninkaan tulevan.

Tällä hetkellä tunsi d'Artagnan luunsa ja ytimensä vapisevan. Hetki,
joka nyt oli tulossa, oli kaiketikin ratkaiseva koko hänen elämänsä
kohtalon. Senpätähden hänen silmänsä tähtäsivät tuskallisesti sitä ovea,
josta kuningas oli astuva sisään.

Ludvig XIII ilmestyi näkyviin, käyden seurueensa etunenässä; hän oli
metsästyspuvussa, vielä aivan pölyisenä, suuret saappaat jalassa ja
piiska kädessä. Ensi silmäyksellä päätti d'Artagnan kuninkaan olevan
myrskytuulella.

Mutta vaikka tämä Hänen Majesteettinsa mieliala oli silminnähtävä, ei se
estänyt hovimiesten järjestymästä riveihin pitkin hänen tietänsä;
kuninkaan esihuoneissa on toki parempi joutua vihastuneenkin silmän
huomattavaksi kuin jäädä kokonaan huomaamattomaksi. Kolme
muskettisoturia eivät hekään siis empineet astumasta askeleen esiin,
mutta d'Artagnan sitä vastoin jäi heidän taaksensa piiloon; vaan vaikka
kuningas persoonallisesti tunsi Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen, kulki
hän heidän editsensä katsahtamatta heihin, puhuttelematta heitä ja aivan
kuin hän ei olisi heitä koskaan nähnyt. Mutta herra de Tréville, kun
kuninkaan silmät hetkiseksi pysähtyivät häneen, kesti tuon silmäyksen
niin lujana, että kuningaspa se ennemmin silmänsä poispäin käänsi; jonka
perästä Hänen Majesteettinsa, itsekseen murahtaen, astui huoneesensa.

-- Asiat käyvät huonosti, virkkoi Athos hymyillen, eikä meitä tehdä
ritareiksi vielä tälläkään kertaa.

-- Odottakaa täällä kymmenen minuuttia, sanoi herra de Tréville; ja jos
ette kymmenen minuutin kuluttua näe minun tulevan, palatkaa hotelliini:
sillä tarpeetonta on sitte minua enää odottaa.

Neljä nuorta miestä odotti kymmenen minuuttia, neljänneksen,
kaksikymmentä minuuttia; ja kun ei herra de Tréville'ä vieläkään
näkynyt, menivät he pois, levottomina siitä mitä oli tapahtuva.

Herra de Tréville oli rohkeasti astunut kuninkaan vastaanottohuoneesen
ja kohdannut Hänen Majesteettinsa sangen pahalla tuulella, istumassa
nojatuolissa, lyöden saappaitansa piiskanvarrella; tämä kaikki ei
estänyt herra de Tréville'ä mitä levollisimmalla tavalla tiedustamasta
Hänen Majesteettinsa vointia.

-- Huonosti, herra, huonosti, vastasi kuningas, minulla on ikävä.

Se oli tosiaan vaikein tauti Ludvig XIII:lla, jonka kerrotaan usein
ottaneen jonkun hovimiehistä ikkunan luokse ja lausuneen hänelle: herra
se ja se, nähkäämme yhdessä ikävää.

-- Kuinka! Teidän Majesteetillanne ikävä! sanoi herra de Tréville. Eikös
Teidän Majesteettinne kuitenkin tänään ole suvainnut nauttia
metsästyksen huvia?

-- Kaunista huvia! Kaikki pilautuu, totta tosiaan, enkä minä tiedä,
otuksillako nyt enää ei ole jälkiä, vai koirillako nyt enää ei ole
vainua. Me saamme liikkeelle hirven, ajamme sitä kuusi tuntia, ja kun se
on valmis heittäytymään, kun Saint-Simon nostaa torven suullensa
puhaltaakseen halalii, -- raps! koko koiraliuta joutuu harhapolulle ja
syöksee muutaman hirvenvasikan jälkeen. Saattepas nähdä, että minun
täytyy kokonaan luopua ajojahdista niinkuin jo olen luopunut
haukkajahdista. Oh! minä olen aika onneton kuningas, herra de Tréville!
Minulla ei ollut kuin yksi jahtihaukka jälellä, ja sekin kuoli
toissapäivänä!

-- Todella, armollisin herra, minä käsitän Teidän epätoivonne; mutta
onhan Teillä jälellä vielä koko joukko sekä varpus-haukkoja että muita
jahtilintuja.

-- Eikä ketään, joka kykenisi niitä opettamaan; haukanopettajat kuolevat
sukupuuttoon, ei ole enää muita kuin minä, joka ymmärtäisi metsästystä.
Minun jälestäni on kaikki lopussa, eikä sitten enää metsästetä muutoin
kuin satimilla, verkoilla ja ansoilla. Jospa minulla vaan edes olisi
aikaa harjoittaa oppilaita! mutta kyllä kai! -- tuossa kardinaali, joka
ei anna minulle hetken lepoa, joka puhuu minulle milloin Espanjasta,
milloin Itävallasta, milloin Englannista! Ah, kardinaalia mainitessani,
herra de Tréville, minä en ole tyytyväinen teihin.

Herra de Tréville odotti juuri tuota käännettä. Hän tunsi kuninkaan
juurtajaksain; hän ymmärsi, ett'eivät nuo vaikerrukset olleet muuta kuin
esipuhetta, jonkunmoista rohkeuteen pyrkimistä, ja nyt hän oli päässyt
mihin aikoi.

-- Ja millä tavalla olen ollut kyllin onneton pahoittamaan Teidän
Majesteettinne mieltä? kysyi herra de Tréville, ollen olevinansa hyvin
hämmästyksissään.

-- Silläkös tavalla te toimitatte virkaanne, herra? jatkoi kuningas,
vastaamatta suoraan herra de Tréville'n kysymykseen; senkö vuoksi minä
olen nimittänyt teidät muskettisoturieni kapteeniksi, että ne ottaisivat
ihmisiä hengiltä, myllertäisivät kokonaisia kaupunginosia ja tahtoisivat
polttaa koko Pariisin, ettekä te hiiskahtaisi sanaakaan? Vaan mitäs,
jatkoi kuningas, epäilemättä olen minä liian kiireissäni teitä
syyttelemään, epäilemättä ovat rauhanrikkojat jo vankeudessa, ja
epäilemättä olette te juuri tulleet ilmoittamaan minulle, että oikeus on
pantu toimeen.

-- Armollisin herra, vastasi herra de Tréville levollisesti, minä
päinvastoin olen tullut anomaan oikeutta.

-- Ja ketä vastaan? huudahti kuningas.

-- Panettelijoita vastaan, sanoi herra de Tréville.

-- Ah, sepä on uutta, virkkoi kuningas. Etteköhän vaan aio sanoa, että
nuo teidän kirotut kolme muskettisoturianne, Athos, Porthos ja Aramis,
sekä tuo béarnelainen poika, eivät hyökänneet kuin vimmatut
Bernajoux-paran kimppuun, eivätkä ole kolhineet häntä sillä tavalla,
että hän uskottavasti tällä hetkellä taistelee kuoleman kanssa!
Etteköhän aio sanoa, etteivät he sitten ole piirittäneet herttua de la
Trémouille'n hotellia ja tahtoneet pistää sitä tuleen! -- seikka, joka
kenties ei olisi ollut varsin suureksi vahingoksi sota-aikana, koska tuo
hotelli on pesäpaikkana hugenoteilla, vaan joka rauhan aikana on
harmittavan ikävä esimerkki. Sanokaa, aiotteko kieltää kaiken tämän?

-- Ja kuka on Teille ladellut tuon kauniin kertomuksen, armollisin
herra? kysyi herra de Tréville levollisesti.

-- Kuka minulle on ladellut tuon kauniin kertomuksen, herra! ja kenenkä
sen teidän mielestänne pitäisi olla muun kuin sen, joka valvoo minun
nukkuessani, joka tekee työtä minun huvitellessani, joka johtaa kaikki
valtakunnan asiat sisällä ja ulkopuolella, Ranskassa niinkuin
Euroopassa?

-- Teidän Majesteettinne tarkoittaa varmaan Jumalaa, sanoi herra de
Tréville, sillä minä en tunne muita kuin Jumalan, joka olisi niin paljon
korkeammalla Teidän Majesteettianne.

-- Ei, herra; minä tarkoitan valtakuntamme tukea, minun ainoaa
palvelijaani, ainoaa ystävääni, herra kardinaalia.

-- Hänen ylhäisyytensä ei ole Hänen pyhyytensä, armollisin herra.

-- Mitä te, herra, sillä tarkoitatte?

-- Ett'ei ole erhettymättömiä muita kuin paavi, ja ett'ei tämä
erhettymättömyys ulotu kardinaaleihin asti.

-- Te tahdotte sanoa, että hän pettää minua, te tahdotte sanoa, että hän
kavaltaa minua. Te siis syytätte häntä. Malttakaas, sanokaapa,
tunnustakaapa suoraan, mistä te häntä syytätte.

-- Minä en häntä syytä, armollisin herra; minä vaan sanon, että hän itse
on petyksissä; minä sanon, että hänellä on huonot tiedot asiasta; minä
sanon, että on oltu liian kiireisiä syyttämään Teidän Majesteettinne
muskettisotureita, joita hän karsain katselee, ja että hän ei ole
ammentanut tietojansa hyvistä lähteistä.

-- Syytös kohtaa siis herttua de la Trémouille'a itseään! Mitäs siihen
vastaatte?

-- Voisin vastata, armollisin herra, että asia koskee häntä liian
läheisesti, että hän voisi olla vallan puolueeton todistaja; mutta
kaukana siitä, armollisin herra, minä tunnen herttuan jaloksi ja
rehelliseksi mieheksi, ja minä vetoon häneen, mutta yhdellä ehdolla.

-- Millä?

-- Sillä ehdolla, että Teidän Majesteettinne kutsuttaa hänet luoksensa,
tutkistelee häntä itse, kahdenkesken, ilman todistajitta, ja että minä
saan kohdata Teidän Majesteettianne kohta kuin herttua on lähtenyt.

-- Olkoon menneeksi! sanoi kuningas, ja te tyydytte siihen, mitä herra
de la Trémouille on sanova?

-- Tyydyn, armollisin herra.

-- Te hyväksytte hänen tuomionsa?

-- Arvelematta.

-- Ja te alistutte niiden korvausten alaiseksi, jotka hän on vaativa?

-- Täydellisesti.

-- La Chesnaye! huusi kuningas. La Chesnaye!

Ludvig XIII:n uskottu kamaripalvelija, joka pysyttäytyi aina ovella,
astui sisään.

-- La Chesnaye, sanoi kuningas, kutsuttakoon silmänräpäyksessä tänne
herra de la Trémouille; minä tahdon puhutella häntä vielä tänä iltana.

-- Teidän Majesteettinne vakuuttaa minulle sanallansa, ett'ei hän ota
puheillensa ketään herra de la Trémouille'n ja minun välilläni?

-- En ketään, kunniasanani.

-- Huomenna siis, armollisin herra.

-- Huomenna.

-- Mihin aikaan suvaitsee Teidän Majesteettinne?

-- Mihin aikaan vaan tahdotte.

-- Mutta jos minä tulen kovin aikaisin aamulla, pelkään herättäväni
Teidän Majesteettianne.

-- Herättävänne minua? Nukunkos minä? Minä en enää nuku, herrani; minä
olen unen horroksissa toisinaan, siinä kaikki. Tulkaa siis vaan niin
varhain kuin tahdotte, vaikka jo kello seitsemän; mutta kavahtakaa
itseänne, jos muskettisoturinne ovat syyllisiä.

-- Jos minun muskettisoturini ovat syyllisiä, jätetään syylliset Teidän
Majesteettinne käsiin, hän menetelköön heidän kanssansa mielensä mukaan.
Vaatiiko Teidän Majesteettinne vielä mitään? sanokaa sana, minä olen
valmis tottelemaan.

-- En, herrani, muuta ei minulla ole sanottavaa, eikä minua ilman syyttä
nimitetä Ludvig Oikeamieleksi. Huomenna siis, herrani, huomenna.

-- Jumala varjelkoon Teidän Majesteettianne sinne asti.

Niin vähän kuin kuningas nukkuikin, nukkui herra de Tréville vielä
vähemmän; hän ilmoitti vielä samana iltana kolmelle muskettisoturillensa
ja heidän toverillensa, että heidän oli saapuminen hänen luoksensa kello
puoli seitsemän aamulla. Hän vei heidät kanssansa, vakuuttamatta heille
mitään, lupaamatta heille mitään, eikä hän salannut heiltä, että heidän
sekä hänen omakin suosionsa riippui tästä arvanheitosta.

Kun he olivat saapuneet pienille portaille, jätti hän heidät siihen
odottamaan. Jos kuningas olisi heille vielä suutuksissa, tulisi heidän
poistua ilman häntä kohtaamatta; jos kuningas suostuisi ottamaan heidät
puheillensa, tarvittiin, vaan kutsua heitä.

Tultuansa kuninkaan erityiseen esihuoneesen, tapasi herra de Tréville La
Chesnaye'n, joka ilmoitti hänelle, ett'ei herttua de la Trémouille'a
oltu eilen illalla tavattu hotellissaan, että hän oli palannut kotiinsa
liian myöhään, voidaksensa enää mennä Louvreen, että hän oli juuri äsken
saapunut ja oli parhaillaan kuninkaan luona.

Tämä seikka oli herra de Tréville'lle sangen mieleinen, sillä tämä
saattoi hänet ihan varmaksi siitä, ett'ei mitkään vieraat mielijohteet
pääsisi pujahtamaan herra de la Trémouille'n todistuksen ja hänen
välillensä.

Ja tosiaan, tuskin kymmentä minuuttia oli kulunut, kun kuninkaan
vastaanottohuoneen ovi avautui, ja kun herra de Tréville näki herttua de
la Trémouille'n astuvan ulos, tämä tuli hänen luoksensa, ja sanoi:

Herra de Tréville, Hänen Majesteettinsa oli lähettänyt noutamaan minua
luoksensa, tiedustaaksensa kuinka eilenaamuiset asiat minun hotellini
luona tapahtuivat. Minä olen hänelle kertonut totuuden, nimittäin, että
syy oli meidän miehissämme ja että minä olin valmis pyytämään teiltä
anteeksi. Koska minä nyt teidät tapasin, suvaitkaa ottaa vastaan
anteeksipyyntöni ja pitää minua aina ystävänänne.

-- Herra herttua, lausui herra de Tréville, minä luotin niin
täydellisesti teidän suoruuteenne, etten minä tahtonut Hänen
Majesteettinsa luona ketään muuta puollustajaa kuin teidät itsenne. Minä
näen, ett'ei luottamukseni ollut turha ja minä olen kiitollinen teille
siitä, että Ranskassa on vielä yksi mies, josta voipi erhettymättä sanoa
mitä minä olen teistä sanonut.

-- Hyvä, hyvä! sanoi kuningas, joka kahden oven lomasta oli kuullut
kaikki nuo kohteliaisuudet; mutta Tréville, sanokaapa hänelle, koska hän
väittää olevansa teidän ystäviänne, että minä tahtoisin myöskin olla
hänen ystäviänsä, vaan että hän on huolimaton minua kohtaan; että siitä
on jo melkein kolme vuotta kuin minä häntä näin ja ett'en minä näe häntä
muutoin kuin noudattamalla hänet luokseni. Sanokaa hänelle kaikki tuo
minun puolestani; sillä ne ovat asioita, joita kuningas ei voi sanoa
itse.

-- Kiitoksia, armollisin herra, kiitoksia, sanoi herttua; mutta olkoon
Teidän Majesteettinne varma siitä, ett'eivät ne, -- tätä en suinkaan
sano herra de Tréville'stä, -- ett'eivät ne, joita Teidän Majesteettinne
näkee joka hetki päivästä, ole teidän hartaimpia ystäviänne.

-- Ah, te kuulitte minun sanani: sitä parempi, herttuani, sitä parempi,
sanoi kuningas, käyden ovien lomasta esille. Ah, siinä olette te,
Tréville, mutta missä ovat teidän muskettisoturinne? minä sanoin teille
toissapäivänä, että ottaisitte ne mukaanne, minkä vuoksi ette ole sitä
tehneet?

-- He ovat tuolla alhaalla, armollisin herra, ja Teidän luvallanne menee
La Chesnaye sanomaan heille, että tulisivat tänne.

-- Niin, niin, tulkoot heti paikalla; kello tulee kohta kahdeksan ja
kello yhdeksän odotan minä erästä vierasta. Hyvästi, herra herttua, ja
käykää kaikin mokomin vastakin. Sisään Tréville.

Herttua kumarsi ja meni. Juuri kuin hän aukasi ovea, kolme
muskettisoturia ja d'Artagnan, La Chesnaye'n saattamina, näkyivät
portaissa.

-- Tulkaa tänne, uljaat soturini, sanoi kuningas, tulkaa tänne; minulla
on teille nuhteita.

Muskettisoturit lähestyivät kumartaen; d'Artagnan seurasi heitä perässä.

-- Mitä hiisiä! jatkoi kuningas, teidän neljän vuoksi seitsemän Hänen
ylhäisyytensä henkivartijaa kahdessa päivässä asehylyiksi! Se on liikaa,
herrat hyvät, se on liikaa. Tätä menoa mennen, Hänen ylhäisyytensä on
pakko hankkia kolmessa viikossa uudet miehet komppaniiaansa ja minun
panna asetukset kaikessa ankaruudessaan käytäntöön. Yksi, sattumalta, no
siitä en virkkaisi mitään; vaan seitsemän kahdessa päivässä, minä sanon
sen vieläkin, se on liikaa, se on aivan peräti liikaa.

-- Senpätähden, armollisin herra, Teidän Majesteettinne näkeekin heidän
nyt masentuneina ja katuvaisina tulevan pyytämään anteeksi.

-- Masentuneina ja katuvaisina! Hym! sanoi kuningas; minä en laisinkaan
luota heidän tekopyhiin kasvoihinsa; erittäinkin on tuolla muuan
gaskonjalaisnaama. Käykää esiin, herra.

D'Artagnan, ymmärtäen tuon kohteliaisuuden häntä tarkoittavan, lähestyi
mitä onnettomimman näköisenä.

-- No kuinka te sanoitte minulle, että hän on nuori mies? lapsihan hän
on, herra de Tréville, lapsi kerrassaan! Ja tämäkö se antoi sen tanakan
piston Jussac'ille?

-- Ja ne kaksi kaunista pistoa Bernajoux'ille.

-- Aivanko totta!

-- Lukuunottamatta, sanoi Athos, että ell'ei hän olisi päästänyt minua
Cahusac'in kynsistä, minulla varmaankaan nyt ei olisi kunnia tällä
hetkellä olla alamaisimmasti Teidän Majesteettinne puheilla.

-- Mutta sehän on koko hirviö tuo béarnelainen, tuhat tulimaista! herra
de Tréville? niinkuin isävainajani, kuningas, olisi sanonut. Tuossa
ammatissa käy kaiketi monta takkia repaleiseksi ja monta miekkaa
palasiksi. Ja ovathan gaskonjalaiset aina köyhiä, eikös niin?

-- Armollisin herra, minun täytyy tunnustaa, ett'ei heidän
vuoristoissansa ole vielä löydetty mitään kultakaivoksia, vaikka Luojan
kyllä sopisi suoda heille semmoinen ihme palkkioksi siitä tavasta, millä
he puollustavat Teidän isänne, kuninkaan, vaatimuksia.

-- Joka on sitä paljo, että gaskonjalaiset ne ovat minun itsenikin
kuninkaaksi tehneet, eikö niin, Tréville, koska minä olen isäni poika?
No niin, olkoon menneeksi, en minä sitä rupea kieltämään. La Chesnaye,
menkääs katsomaan, ettekö kaikkia taskujani kopeloimalla löytäisi
neljääkymmentä pistole'a; ja jos löydätte, tuokaa ne minulle. Ja nyt,
nuori mies, selittäkääpä omantunnon mukaan, kuinka kaikki on tapahtunut?

D'Artagnan kertoi eilisen kohtauksen juurtajaksain: kuinka hän saamatta
unta siitä ilosta, että pääsi kuninkaan puheille, oli mennyt tapaamaan
tovereitansa kolmea tuntia ennen puheillepääsyn määräaikaa; kuinka he
yhdessä olivat menneet pallohuoneelle ja kuinka sen vuoksi, että hän oli
sanonut pelkäävän saavansa pallon naamaansa, häntä oli pilkannut
Bernajoux, joka oli vähällä saada maksaa tuon pilkan hengellänsä, ja
herra de la Trémouille hotellinsa menettämisellä, vaikka hän oli viaton
koko asiaan.

-- Juuri niin se oli, mutisi kuningas; juuri niin kertoi herttuakin
asian. Kardinaali parka! seitsemän miestä kahdessa päivässä, ja hänen
kalleimpiansa, mutta nyt on kylliksi; hyvät herrat, kuulkaas, nyt on
kylliksi: te olette saaneet täydellisen korvauksen Férou-kadun asiasta
ja ylikin; saatte olla tyytyväisiä.

-- Jos Teidän Majesteettinne on, sanoi Tréville, olemme kyllä me.

-- Kyllä minä olen, sanoi kuningas, ottaen kourallisen kultaa La
Chesnaye'n kädestä ja pannen sen d'Artagnan'in käteen. Kas tässä, sanoi
hän, todistus minun tyytyväisyydestäni.

Niinä aikoina ei niitä ylpeyden aatteita, jotka nykyaikaan vallitsevat,
ollut vielä laisinkaan olemassa. Aatelismies otti kädestä käteen
kuninkaalta rahaa, eikä siinä ollut mitään alentavaa. D'Artagnan pisti
siis neljäkymmentä pistole'a taskuunsa vallan peittelemättä ja osoitti
päinvastoin mitä suurinta kiitollisuutta Hänen Majesteettiansa kohtaan.

-- No niin, sanoi kuningas katsahtaen seinäkelloon, no niin, ja kun
kello on jo puoli yhdeksän, niin hyvästi nyt vaan; sillä niinkuin jo
sanoin, odotan minä erästä tänne kello yhdeksän. Kiitoksia
uskollisuudestanne, hyvät herrat. Minä voin siihen luottaa, eikö niin?

-- Kyllä, armollisin herra! huudahtivat kaikki neljä asetoveria yhteen
ääneen, me antaisimme hakata itsemme kappaleiksi Teidän Majesteettinne
tähden.

-- Hyvä, hyvä; mutta pysykäähän vaan kokonaisina: se on enemmän arvoista
ja siten olette minulle suuremmaksi hyödyksi. Tréville, lisäsi kuningas
matalalla äänellä muiden poistuessa, kun teillä ei ole paikkaa
muskettisoturien joukossa ja muutoinkin olemme päättäneet, ettei siihen
päästetä ilman koetusaikaa, niin pankaa tuo nuori mies herra
Desessarts'in, teidän lankonne, henkivartijakomppaniiaan. Ah, lempo
vieköön, Tréville, minua huvittaa nähdä, miten kardinaali murtaa suuta:
hän joutuu vimmaan, mutta yhdentekevä; minä olen täydessä oikeudessani.

Ja kuningas heitti kädestä pitäin jäähyväiset Tréville'lle, joka meni
pois ja yhtyi muskettisotureihinsa, jotka hän tapasi jakamassa
d'Artagnan'in kanssa niitä neljääkymmentä pistole'a.

Ja kardinaali raivostui, niinkuin Hänen Majesteettinsa oli arvannut,
raivostuipa niin, ett'ei hän kahdeksaan päivään tullut kuninkaan
pelipöytään, mikä ei kumminkaan estänyt Hänen Majesteettiansa
osoittamasta hänelle mitä herttaisinta puoltansa ja, joka kerta kuin he
kohtasivat, kysymästä häneltä mitä mairittelevimmalla äänellänsä:

No, herra kardinaali, kuinkas on teidän miestenne, Bernajoux-paran ja
Jussac-paran laita?



VII.

Muskettisoturit yksityisolossaan.


Kun d'Artagnan oli päässyt ulos Louvresta ja neuvotteli ystäväinsä
kanssa, mihin hän käyttäisi osuutensa noista neljästäkymmenestä
pistole'sta, neuvoi Athos häntä tilaaman kelpo aterian Pomme-de-Pin'in
ravintolassa, Porthos ottamaan palvelijan, ja Aramis hankkimaan
säädynmukaisen lemmityn.

Ateria syötiin samana päivänä ja palvelija teki tointansa jo samassa
tilaisuudessa. Aterian oli tilannut Athos ja palvelijan oli hankkinut
Porthos. Se oli muuan pikardilainen, jonka tuo turhamielinen
muskettisoturi oli samaisena päivänä yhdyttänyt Tournelle'n sillalla,
laittamassa sylkemällä renkaita veteen.

Porthos arveli tuommoisen toimen osoittavan ajattelevaa ja mietiskelevää
luonnetta ja oli ottanut hänet ilman muuta suositusta. Porthoksen pulska
ulkonäkö, hän näet luuli joutuneensa tämän palvelukseen, oli viehättänyt
Planchet'ia -- se oli pikardilaisen nimi, -- mutta hän näki hieman
pettyneensä, havaitessaan paikkansa olevan toisen, Mousqueton-nimisen
ammattiveljen hallussa, ja Porthoksen selittäessä, ett'ei hänen
taloutensa, vaikka suurikin, tarvinnut kahta palvelijaa, vaan oli hänen
rupeaminen d'Artagnan'in palvelukseen. Mutta kun hän oli apuina
isäntänsä pitämissä päivällisissä ja näki tämän maksaessaan vetävän
kourallisen kultaa taskustaan, luuli hän saavuttaneen onnensa ja kiitti
taivasta, että hän oli joutunut tuommoisen Kroisoksen käsiin; hän jäi
siihen uskoon vielä perästä ateriankin, jonka jätteillä hän korvasi
pitkät paastonsa. Mutta kun Planchet iltaisilla laittoi vuodetta
herrallensa haihtuivat hänen tuulentupansa. Vuode oli ainoa mitä olikaan
tässä huoneuksessa, joka sisälsi esihuoneen ja makuukammion. Planchet
makasi esihuoneessa peitteellä, joka otettiin d'Artagnan'in vuoteesta ja
d'Artagnan sai siten olla ilman.

Athoksella puolestaan oli palvelija, jonka hän oli harjoittanut
palvelukseensa aivan omituisella tavalla ja jonka nimi oli Grimaud. Hän
oli peräti hiljainen, tuo arvoisa herra. Me puhumme tietysti Athoksesta.
Niinä viitenä tai kuutena vuotena, jonka hän oli elänyt mitä
läheisimmässä ystävyyden suhteessa toveriensa Porthoksen ja Aramiksen
kanssa, muistivat he nähneensä hänen usein hymyilleen; mutta he eivät
olleet koskaan kuulleet hänen nauravan. Hänen puheensa oli lyhyttä ja
painokasta, se ilmoitti aina mitä hän halusi sanoa, vaan ei yhtään
enempää: siinä ei ollut mitään korusanoja, lisäyksiä tai liioituksia.
Hänen sanansa kulkivat kohti asiaa, syrjähtämättä.

Vaikka Athos oli tuskin kolmenkymmenen ikäinen ja hänellä oli omanansa
sekä kauneus että äly, ei kukaan tiennyt hänellä olevan lemmittyä. Ei
hän koskaan puhunut naisista. Tosin ei hän kieltänyt muiden puhumasta
hänelle niistä, mutta helposti saattoi havaita tämänlaatuisen
keskustelun, johon hän viskasi sanan silloin toisen tällöin, katkerasti
ja surumielisesti, olevan hänelle kokonaan vastenmielistä. Hänen
tyynimielisyytensä, jörömäisyytensä ja äänettömyytensä tekivät hänet
melkein vanhukseksi; päästäkseen poikkeamasta näistä tavoistaan, hän oli
totuttanut Grimaud'in tottelemaan pientä viittausta tai vähäistä huulten
liikettä vaan. Hän ei puhunut tälle kuin aivan viimeisessä tingassa.

Toisinaan Grimaud, joka pelkäsi herraansa kuin tulta, samalla kuin oli
häneen suuresti kiintynyt ja kunnioitti suuresti hänen neroansa, luuli
täydellisesti käsittäneensä isäntänsä tarkoituksen ja riensi täyttämään
hänen tahtoansa, mutta aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt. Silloin
Athos kohautti olkapäitänsä ja kuritti Grimaud'ia, kumminkin ilman
vihastumatta. Semmoisissa tiloissa puhui hän jonkun vähän.

Porthoksella oli, niinkuin sen on jo voinut huomata, aivan päinvastainen
luonne kuin Athoksella: hän ei ainoastaan puhunut paljon, vaan puhui
kovaa; ja vähät hän siitä välitti, se oikeus hänelle on myönnettävä,
kuunneltiinko häntä vai ei; hän puhui vaan puhumisen halusta ja
kuullaksensa omaa ääntänsä; hän puhui kaikesta muusta vaan ei tieteestä,
sanoen syyksi sen, että hänellä oli lapsuudesta saakka juurtunut viha
oppineita vastaan. Hänen olentonsa ei ollut niin ylevä kuin Athoksen, ja
tämän huonommuuden tunto oli heidän ensimäisinä toveriaikoinansa
saattanut hänet monesti menettelemään väärin tuota oivaa aatelismiestä
kohtaan, jota hän silloin koki voittaa loistavalla ulkoasullaan. Mutta
yksinkertaisessa muskettilaiskauhtanassaan saattoi Athos vaan sillä
tavallaan, millä hän päätänsä kohotti tai askeleensa astui, milloin
tahansa ottaa oikean asemansa ja syrjäyttää turhamielisen Porthoksen
toiseen arvoluokkaan. Tämä korvaukseksi siitä täytti herra de Tréville'n
esihuoneen ja Louvren päävartion ylvästelemällä nais-onnestansa, josta
Athos ei koskaan puhunut; ja sittenkuin hän oli siirtynyt
virka-aatelista suku-aateliin, tavallisista aatelisnaisista
paroonittariin, ei ollut enää vihdoin kysymystä sen vähemmästä kuin
ulkomaan ruhtinattaresta, joka muka tahtoi osoittaa häntä kohtaan
ääretöntä hyväntahtoisuutta.

Vanha sananparsi sanoo: "Mimmoinen herra, semmoinen palvelija."
Siirtykäämme sen vuoksi Athoksen palvelijasta Porthoksen palvelijaan,
Grimaud'ista Musqueton'iin.

Musqueton oli normandilainen, jonka rauhallisen Boniface-nimen hänen
isäntänsä oli muuttanut enemmän kajahtavaksi Musqueton'iksi. Hän oli
tullut Porthoksen palvelukseen ehdolla, että saisi ainoastaan puvun ja
asunnon, mutta ne molemmat komeat; hän ei vaatinut muuta kuin kaksi
tuntia päivässä omaa teollisuuttansa varten, josta hän saisi muun
toimeentulonsa. Porthos oli suostunut kauppaan; asia sopi hänelle
mainiosti. Hän leikkuutti Musqueton'ille takkeja vanhoista nutuistaan ja
varakauhtanoistaan, ja sukkelapäinen räätäli käänteli ja sommitteli
niistä Musqueton'ille vallan uuden-uutukaisia, niin että Musqueton
näytti varsin pulskalta kävellessään isäntänsä perässä.

Aramis taas, jonka luonteen luulemme jo tarpeeksi kuvanneemme, muutoin
luonteen, jota, samoinkuin hänen toveriensakin, meillä on tilaisuus
seurata sen kehittymistilassa, hänen palvelijassansa, nimeltä Bazin.
Siinä toivossa, joka hänen herrallansa oli päästä kerran hengelliseen
säätyyn, oli hän aina mustaan puettuna, niinkuin vastaisen kirkonmiehen
palvelijan ollakkin tuli. Hän oli berryläinen, ijältään noin
kolmekymmentä viisi tai neljäkymmentä vuotta, lempeä, rauhallinen,
hyvässä lihassa, luki hartauskirjoja joutoaikoina, joita hänelle myönsi
isäntänsä ja söi, tarkoin sanoen, kahden miehen määrän, tosin vähemmän
vaihtelevaa, vaan sitä erinomaisempaa ruokaa. Sen ohessa oli hän mykkä,
sokea, kuuro ja uskollisuudessaan horjumaton.

Koska nyt siis tunnemme, ainakin päällisin puolin, herrat ja palvelijat,
siirtykäämme heidän asuntoihinsa.

Athos asui Férou-kadun varrella, pari askelta Luxemburg'ista; hänen
huoneuksensa sisälsi kaksi varsin somasti kalustettua kamaria
kartanossa, jonka vielä nuorehko ja vielä todella kaunis emäntä turhaan
heitteli hänelle suloisia katseitaan. Muutamia jäännöksiä menneestä
loistosta näkyi siellä täällä tämän vähäisen asunnon seinillä:
esimerkiksi muuan runsaasti koristettu miekka Franssi I:n ajoilta, jonka
jalokivillä kaunistettu kahva jo yksinään oli kahden sadan pistole'n
arvoinen, ja jota Athos ei kovimpienkaan puutteiden aikoina ollut
koskaan suostunut panttaamaan tai myömään. Tuota miekkaa oli Porthos
kauan himoinnut; hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästänsä jos olisi
saanut sen omaksensa.

Eräänä päivänä kun hänellä muka oli lemmenkohtaus erään herttuattaren
kanssa, koetti hän saada sitä lainaksi Athokselta. Silloin Athos mitään
virkkaamatta tyhjensi lakkarinsa, veti niistä esille kaikki
hohtokivensä, kukkaronsa, kultavitjansa ja muut kalleutensa, ja tarjosi
kaikki ne Porthokselle; mutta miekka, sanoi hän, on naulattu paikkaansa,
eikä ole lähtevä siitä ennenkuin sen omistaja jättää asuntonsa. Paitsi
miekkaa oli hänellä vielä kuva, esittävä erästä jalosukuista herraa
Henrikki III:n ajoilta, loistavassa puvussa ja Pyhän Hengen
ritarimerkillä koristettuna, ja tässä kuvassa olivat muutamat piirteet,
muutamat sukuvivahdukset niin Athoksen näköön päin, että tuo suuri,
kuninkaan ritarimerkeillä varustettu herra mahtoi olla hänen
esi-isiänsä.

Vihdoin eräs kauniisti kultailtu rasia, jossa oli sama vaakuna kuin
miekassa ja kuvassa, muodosti kamiinikoristuksen, joka jyrkästi erosi
muusta huoneen sisustuksesta. Athos piti rasian avaimen aina
taskussansa. Mutta erään kerran oli hän avannut rasiaa Porthoksen nähden
ja Porthos sai silloin havaita, ett'ei rasia sisältänyt muuta kuin
kirjeitä ja papereita: rakkaudenkirjeitä ja perheellisiä asiakirjoja
varmaankin.

Porthos asui avarassa ja ulkonäöltä sangen komeassa talossa
Vieux-Colombier-kadun varrella. Joka kerta kuin hän jonkun ystävän
kanssa kulki ikkunoittensa ohitse, joiden ääressä Musqueton aina seisoi
täydessä livreessä, viittasi Porthos sinnepäin kädellään ja päällään,
lausuen: Tuossa asun minä! Mutta ei häntä koskaan tavattu kotona, eikä
hän koskaan kutsunut ketään käymään luonansa, joten ei kellään ollut
tietoa siitä komeudesta, mikä siellä sisällä mahtoi vallita.

Mitä Aramikseen tulee, hän asui alakerrassa pienessä huoneuksessa, joka
sisälsi työhuoneen, aterion ja makuukammion, joka viime mainittu oli
pienen, vihreän, varjoisan puutarhan puolella, jonne ei naapurin silmä
päässyt pilkistämään.

D'Artagnan'in asumuksen jo tunnemme, niinkuin myöskin hänen
palvelijansa, mestari Planchet'in.

D'Artagnan oli sangen utelias luonnostaan, niinkuin yleensä sellaiset,
joilla on taipumus vehkeihin, ja hän koki kaikin mokomin saada selvää,
keitä Athos, Porthos ja Aramis oikeastaan olivat; sillä näiden
tekonimien taakse oli jokainen heistä kätkenyt oikean aatelisnimensä,
semminkin Athos, jonka jo kaukaa tunsi ylhäissukuiseksi. Hän tiedusteli
siis Porthokselta Athoksen ja Aramiksen alkuperää, ja Aramikselta
Porthoksen.

Valitettavasti ei Porthos itsekkään tiennyt hiljaisen toverinsa elämästä
muuta kuin huhupuheita. Sanottiin hänen kärsineen suuria onnettomuuksia
rakkauden asioissa ja jonkun hirveän petoksen myrkyttäneen ainaiseksi
tämän kunnianarvoisan miehen elämän. Mutta mikä oli tuo petos? Sitä ei
kukaan tiennyt.

Porthos sitä vastoin oli helppo tulla tuntemaan, paitsi hänen oikeaa
nimeänsä, jota, samoinkuin hänen kahden toverinsakaan ei tiennyt kukaan
muu kuin herra de Tréville. Turhamielinen ja löyhäkielinen kun hän oli,
näki hänen lävitsensä kuin kristallin lävitse. Ainoa, mikä olisi voinut
eksyttää tutkijaa, olisi ollut, että hänestä olisi ruvennut uskomaan
kaikkea sitä hyvää, mitä hän itsestään kertoili.

Aramis taas, vaikka hän näytti semmoiselta kuin ei hänellä mitään
salaisuutta olisi ollut, oli täynnä salaperäisyyttä; hän vastasi
niukasti niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin muista, ja
välttelemällä niihin, joita tehtiin hänestä itsestään. Eräänä päivänä
d'Artagnan, kauan kyseltyään Porthokselta ja saatuaan tietää sen huhun,
joka oli liikkeellä tuon muskettisoturin hyvästä onnesta erään
ruhtinattaren suhteen, tahtoi tietää myöskin Aramiksen omista
lemmenseikkailuista.

-- Entäs te, toverini hyvä, sanoi hän, te, joka puhutte muiden
paroonittarista, kreivinnoista ja ruhtinattarista?

-- Anteeksi, keskeytti Aramis, minä olen puhunut, koska Porthos niistä
itse puhuu, koska hän on kaikkia noita hellyydenseikkoja huudellut minun
kuulteni. Mutta uskokaa pois, hyvä herra d'Artagnan, jos minulla olisi
nuo asiat toisesta lähteestä, tai jos ne olisivat minulle uskotut, ei
olisi mikään rippi-isä hiiskumattomampi kuin minä.

-- Sitä en epäile, vastasi d'Artagnan; mutta minusta vaan näyttää, että
te itsekkin olette melkoisesti perehtyneet vaakunoihin, päättäen eräästä
kirjaillusta nenäliinasta, jota minä saan kiittää siitä kunniasta, että
olen päässyt teidän tuttavuuteenne.

Aramis ei tällä kertaa yhtään pahastunut, heittihe vaan hyvin viattoman
näköiseksi ja vastasi hellämielisesti:

-- Hyvä ystävä, elkää unhottako, että minä tahdon olla kirkon oma ja
pakenen kaikkia maallisia houkutuksia. Tuota nenäliinaa, jonka näitte,
ei ole minulle annettu, vaan sen unhotti eräs ystäväni minun luokseni.
Minun täytyi ottaa se huostaani, ett'en heitä saattaisi ilmi, häntä ja
sitä naista, jota hän rakastaa. Mitä minuun tulee, ei minulla ole ollut,
enkä tahdo mitään lemmittyä, vaan noudatan siinä Athoksen ymmärtäväistä
esimerkkiä, hänellä näet ei ole semmoista enempää kuin minullakaan.

-- Mutta mitä hittoja! ettehän te ole apotti, vaan muskettisoturi.

-- Muskettisoturi vaan toistaiseksi, hyvä ystäväni, niinkuin kardinaali
sanoo, muskettisoturi vastoin tahtoani, vaan sydämmessäni kirkon mies,
uskokaa pois. Athos ja Porthos ovat minut työntäneet tähän joukkoon,
toimittaaksensa minulle tekemistä: minulle sattui, juuri siihen aikaan
kuin olin papiksi vihittäytymäisilläni, muuan pieni haitta... Mutta
mitäpä se teitä huvittaisi, minä vaan tuhlaan kallista aikaanne.

-- Ei laisinkaan, se huvittaa minua suuresti, huudahti d'Artagnan, eikä
minulla tällä hetkellä ole vähintäkään kiirettä.

-- Niinpä niin, vaan minulla on messukirjani luettavana, vastasi Aramis;
sitte muutamia värssyjä kirjoitettavana, joita minulta pyysi rouva
d'Aiguillon; sitte pitää minun mennä Saint-Honoré-kadulle ostamaan
punaista poskimaalia rouva de Chevreuse'lle: siis näette, hyvä ystäväni,
että ell'ei teillä ole kiire, on minulla sitä enemmän.

Ja Aramis ojensi sydämmellisesti kätensä nuorelle toverillensa ja heitti
hänelle jäähyväiset.

D'Artagnan ei kaikella vaivallaan saanut tietää enempää kolmesta uudesta
ystävästään. Hän otti siis tällä erää uskoaksensa kaikki, mitä heidän
entisyydestään puhuttiin, toivoen tulevaisuudessa pääsevänsä heistä
paremmille selville. Toistaiseksi piti hän Athosta Akilleynä, Porthosta
Ajaksena ja Aramista Jooseppina.

Näiden neljän nuoren miehen elämä muutoin oli hauskaa. Athos pelasi, ja
aina tappiolla. Mutta ei hän kumminkaan koskaan lainannut ystäviltään
penniäkään, vaikka hänen kukkaronsa oli heille aina alttiina; ja jos hän
oli pelannut kunniasanansa päälle, herätytti hän velkamiehensä aina jo
kello kuuden aikaan aamulla, maksaaksensa hänelle eiliset peli-velkansa.

Porthoksella oli omat temppunsa: jos hän voitti pelissä, eli hän
vallattomasti ja loistavasti; jos menetti, katosi hän kokonaan moneksi
päivää, ja ilmestyi sitte taas ihmisten ilmoille nuutuneena ja
kalvakkana, mutta rahaa taskussa.

Aramis taas, hän ei pelannut koskaan. Hän oli kehnoin muskettisoturi ja
huonoin juomatoveri, mitä saattoi nähdä. Hänellä oli aina jotakin
toimitettavana. Toisinaan keskellä päivällisiä, kun jokainen viinin
innostamana ja puhelun elähdyttämänä luuli vielä olevan pari kolme
tuntia päivällis-ajasta jälellä, Aramis katsahti kelloonsa, nousi ylös
herttaisesti hymyillen ja heitti jäähyväiset seuralle, mennäksensä,
sanoi hän, keskustelemaan erään jumaluusoppineen kanssa. Toisen kerran
meni hän kotiinsa kirjoittamaan muka jotakin teesiä, ja pyysi
ystäviänsä, ett'eivät tulisi häntä häiritsemään. Sillä välin hymyili
Athos tuota kaunista, surumielistä hymyänsä, joka niin hyvin soveltui
hänen ylevään ulkomuotoonsa, ja Porthos joi, vannoen, ett'ei Aramis
koskaan kelpaisi muuksi kuin maakappalaiseksi.

Planchet, d'Artagnan'in palvelija, kantoi jalosti onnellisuuttansa; hän
sai kolmekymmentä sous'ta päivältä, ja kuukauden ajan tuli hän kotiin
iloisena kuin peipponen ja ystävällisenä isäntäänsä kohtaan. Vaan kun
vastatuuli alkoi puhaltaa Fossoyeurs-kadun perheesen, toisin sanoen, kun
nuo Ludvig XIII:n neljäkymmentä pistole'a alkoivat olla lopuillaan,
rupesi hän purkamaan valituksia, jotka Athoksesta olivat inhottavia,
Porthoksesta hävyttömiä ja Aramiksesta naurettavia. Athos neuvoi silloin
d'Artagnan'ia eroittamaan lurjuksen, Porthos tahtoi, että häntä ensin
löylytettäisiin ja Aramis väitti, ettei isännän tarvitse kuunnella muuta
kuin niitä ylistyksiä, mitä hänelle lausuttiin.

-- Kyllähän teidän on hyvä sanoa, virkkoi d'Artagnan: Athoksen, joka
elätte mykkänä Grimaud'in kanssa, joka kiellätte hänen puhumasta, jolla
niinmuodoin ei koskaan ole pahoja sanoja häneltä kuultavana; Porthoksen,
joka vietätte loistavaa elämää ja joka olette Musqueton'illenne
jumalana, Aramiksen vihdoin, joka, aina kiini jumaluusopillisissa
tutkimuksissanne, herätätte lempeässä ja jumalisessa palvelijassanne
Bazin'issa syvää kunnioitusta itseänne kohtaan; vaan mitäs minä, joka en
ole muskettisoturi enkä henkivartija, milläs minä herätän ystävyyttä,
pelkoa tai kunnioitusta Planchet'issa?

-- Asia on vaikeata laatua, vastasivat nuo kolme ystävää; se on
perheellistä laatua; palvelijain laita on niin kuin vaimojen, heidät
täytyy jo alussa panna siihen asemaan, jossa heitä aiotaan pysyttää.
Miettikää siis tarkkaan.

D'Artagnan mietti ja päätti kokeeksi antaa Planchet'ille löylytyksen,
jonka hän toimitti yhtä perinpohjaisesti kuin kaikki muutkin tehtävänsä;
sittenkuin hän näin oli hänet hyvänpäiväiseksi pieksänyt, epäsi hän
häntä lähtemästä palveluksesta ilman hänen luvattansa; sillä, lisäsi
hän, tulevaisuus ei voi olla minua suosimatta; minä odotan
järkähtämättömästi parempia päiviä. Sinun onnesi on myös silloin valmis,
jos jäät luokseni, ja minä olen liian hyvä isäntä, voidakseni antaa
sinun jäädä osattomaksi onnestasi, myöntymällä siihen eroon, jota
pyydät.

Tämä menetystapa herätti muskettisotureissa paljon kunnioitusta
d'Artagnan'in älykkäisyyttä kohtaan. Ihmettely sai vallan
Planchet'issakin, eikä hän enää puhunut lähtemisestään mitään.

Neljän nuoren miehen elämä oli muuttunut yhteiseksi; d'Artagnan, jolla
ei ollut mitään totuttuja tapoja tullessaan maalta keskelle tätä hänelle
aivan uutta maailmaa, omaksui tuota pikaa ystäväinsä tavat.

Talvella noustiin kello kahdeksan aikaan, kesällä kello kuuden, ja sitte
mentiin herra de Tréville'n luokse saamaan tietoa tunnussanasta ja
asiain tilasta. D'Artagnan, vaikka hän ei ollut muskettisoturi, toimitti
palvelusta liikuttavalla tarkkuudella: hän oli alinomaa vahdissa, sillä
hän piti seuraa kolmelle ystävällensä heidän vahtivuorollansa. Hänet
tunnettiin muskettisoturien hotellissa ja jokainen piti häntä hyvänä
toverina; herra de Tréville, joka jo ensi hetkestä oli pannut hänelle
arvon, ja joka osoitti häntä kohtaan todenperäistä ystävyyttä, ei
lakannut suosittamasta häntä kuninkaalle.

Kolme muskettisoturia puolestaan pitivät suuresti nuoresta toveristaan.
Ystävyys joka yhdisti nämä neljä miestä ja tarvis tavata toisiaan kolme
neljä kertaa päivässä, milloin kaksintaistelun vuoksi, milloin asioiden,
milloin huvin tähden, saattoi heidät lakkaamatta juoksemaan toinen
toistensa perässä kuin varjot, ja noita eroittamattomia kohdattiin
myötäänsä toisiaan hakemassa Luxemburg'ista aina Saint-Sulpice'n torille
tai Vieux-Colombier'in kadulta Luxemburg'iin saakka.

Sillä välin herra de Tréville'n lupaukset lähestyivät täytäntöänsä.
Eräänä päivänä käski kuningas herra Desessarts'in ottamaan d'Artagnan'in
henkivartijakomppaniiaansa. D'Artagnan veti huo'aten päällensä tuon
puvun, jonka hän olisi kymmentä elämänsä vuotta vastaan halunnut
vaihettaa muskettisoturin kauhtanaan. Mutta herra de Tréville lupasi sen
suosion hänelle kahden koetusvuoden perästä, joka aika muutoin saattoi
lyhetä, jos d'Artagnan'ille tarjoutuisi tilaisuutta suorittaa
kuninkaalle joku ansioteko tai tehdä joku urostyö. D'Artagnan poistui
tämmöisen luvan saatuansa ja huomispäivästä alkoi hänen palveluksensa.



VIII.

Eräs hovijuoni.


Sillä välin oli noilla Ludvig XIII:n neljälläkymmenellä pistole'lla,
samoinkuin kaikella muulla maailman hyvällä, ollut alkunsa ja loppunsa,
ja tuon loppumisen jälkeen olivat meidän neljä asetoveria joutuneet
pulaan. Alussa oli Athos jonkun aikaa omilla varoillaan kannattanut
liittokuntaa. Sitten oli tullut Porthoksen vuoro, ja eräs noita hänen
tavanmukaisia katoamisiaan saa ansion siitä, että hän vielä parin viikon
ajan saattoi tyydyttää kaikkien tarpeita; vihdoin oli tullut vuoro
Aramikselle, joka hyväntahtoisesti oli ottanut tuon taakan niskoillensa
ja jonka oli onnistunut, sanoi hän, jumaluusopillisten kirjojensa
myönnillä hankkia muutamia pistole'ja.

Sitten oli, niinkuin tavallisesti, turvauduttu herra de Tréville'en,
joka antoi vähän etukäteen palkkaa; mutta nuo etusaannit eivät voineet
kauvaksi riittää kolmelle muskettisoturille, joilla jo oli koko joukko
suorittamattomia rätinkejä, ja yhdelle henkivartijalle, jolla ei vielä
ollut velkaluottamusta.

Vihdoin, kun jo kaikki lähteet näkyivät ehtyvän, haalittiin viimeisillä
ponnistuksilla kokoon kahdeksan tai kymmenen pistole'a, joilla Porthos
koetti onneansa pelissä. Valitettavasti sattui hänelle huono onni:
kaikki menivät, vieläpä kaksikymmentä viisi pistole'a jäi kunniasanan
varaan.

Silloin muuttui pula hädäksi; heidän nähtiin nälkäisinä, palvelijainsa
seuraamina, kävelevän satamissa ja päävartioissa keräämässä ystäväinsä
luona päivällisjäännöksiä, mitä löysivät; sillä Aramiksen mielipiteen
mukaan piti onnen päivinä kylvää aterioita oikealle ja vasemmalle, että
olisi mitä niittää huonoina aikoina.

Athos pyydettiin päivällisille neljä kertaa ja joka kerta vei hän
mukanaan ystävänsä ja heidän palvelijansa. Porthokselle sattui sama onni
kuusi kertaa ja hän teki samoin toverinsa niistä osallisiksi; Aramis
kahdeksan kertaa. Hän oli mies, niinkuin jo on voitu havaita, joka
melusi vähän, vaan toimitti paljon.

D'Artagnan taas, joka ei vielä tuntenut pääkaupungissa ketään, sai
hankituksi ainoastaan yhden suklaatiaamiaisen erään kotipuolensa papin
luona ja yhden päivällisen erään henkivartija-kornetin luona. Hän toi
koko seurueensa papin luokse, jolta tyhjennettiin kahden kuukauden
ruokavarat, ja kornetin luokse, joka teki parastansa; mutta, niinkuin
Planchet sanoi, runsaskin syönti on vaan yksi syönti.

D'Artagnan oli jokseenkin noloissaan siitä, ett'ei hän, vastineeksi
Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen juhlapäivällisiin, voinut tarjota
heille muuta kuin puolitoista ateriaa, sillä tuota papin aamiaista ei
voinut pitää kuin puolena ateriana. Hän luuli olevansa seuralleen
rasitukseksi, unhottaen nuorellisessa hyväntahtoisuudessaan, että hän
oli tuota seuraa elättänyt kuukauden ajan, ja hänen päänsä oli nyt
täynnä ajatuksia. Hän rupesi tuumimaan että tuolla liittokunnalla, johon
kuului neljä nuorta, uljasta, yritteliästä ja pystyvää miestä, pitäisi
olla muu tarkoitus kuin hyödytön kävely, aseharjoitukset ja
joutavanpäiväiset seikkailut.

Todenteolla, neljä tuommoista miestä, tarjoten toistensa hyväksi sekä
kukkaronsa että henkeänsä, tukien toinen toisiansa, koskaan
järkähtämättä, suorittaen joko yksin tai yhdessä mitä yhteisesti olivat
päättäneet; neljä paria tuommoisia käsivarsia, uhaten neljälle
ilmansuunnalle tai ojentaen yhtä paikkaa kohden, niidenpä pitäisi
välttämättömästi, sala- tai julkiteitä, miinojen tai juoksuhautojen
kautta, kavaluudella tai voimalla, voida raivata kulkunsa siihen
päämäärään, jota he tarkoittivat saavuttaa, oli se sitte kuinka vahvasti
puollustettu tai kuinka kaukana tahansa.

Sitä hän parhaillansa mietti ja tuumi oikein täydellä todella, ja hän
vaivasi kalloansa, löytääksensä suunnan tuolle nelinkertaiselle
voimalle, jonka avulla hän aivan varmaan luuli, samoinkuin Arkimedes
etsimällänsä vivulla, voivansa kohottaa maapallon navoiltansa, kun hän
kuuli hiljaisen naputuksen ovellansa. D'Artagnan herätti Planchet'in ja
käski hänen avata.

Tuo lause: "d'Artagnan herätti Planchet'in" elköön viekö lukijaa siihen
luuloon, että nyt olisi ollut yö tai ett'ei päivä vielä olisi tullut.
Ei, kello oli neljä iltapäivällä. Planchet oli pari tuntia ennen käynyt
pyytämässä päivällistä herraltaan, joka oli siihen vastannut
sananparrella: "joka nukkuu, hän syö." Ja Planchet söi nukkumalla.

Sisään tuli eräs jotenkin yksinkertaisen ja porvarillisen näköinen mies.

Planchet olisi mielellään jälkiruuaksi tahtonut kuulla keskustelua,
mutta porvari selitti d'Artagnan'ille, että kun hänen sanottavansa oli
tärkeätä ja arkaluontoista laatua, halusi hän saada olla kahden kesken
hänen kanssansa.

D'Artagnan käski Planchet'in pois ja pyysi vierastansa istumaan.

Nyt syntyi muutaman silmänräpäyksen hiljaisuus, jolla ajalla kumpikin
mies katseli toinentoistansa, ikäänkuin ennakolta tutustuaksensa, jonka
jälkeen d'Artagnan kumarsi merkiksi, että hän oli valmis kuulemaan.

-- Minä olen kuullut puhuttavan herra d'Artagnan'ista, että hän on
sangen oivallinen nuori mies, lausui porvari, ja tämä oikeutettu kiitos
on saattanut minut tänne, uskomaan hänelle yhden salaisuuden.

-- Puhukaa, herra, puhukaa, kehoitti d'Artagnan, joka vaistomaisesti
vainusi tässä jotakin edullista asiaa.

Porvari vaikeni uudestaan ja lausui sitten:

-- Minun vaimoni on kuningattaren ompelijatar, herra, eikä häneltä puutu
siveyttä eikä kauneutta. Minut saatiin ottamaan hänet vaimokseni, kohta
kolme vuotta takaperin, vaikka hänellä oli vaan aivan vähä omaisuutta,
sillä herra de la Porte, kuningattaren liepeenkantaja, on hänen kumminsa
ja suojelijansa...

-- No niin, herra? kysyi d'Artagnan.

-- No niin! jatkoi porvari, no niin, herra, minun vaimoni ryöstettiin
salaa eilen aamulla, hänen tullessaan työhuoneestaan.

-- Ja kuka ryösti teidän vaimonne?

-- En tiedä mitään varmaan, vaan epäilen erästä.

-- Ja ketä epäilette?

-- Erästä miestä, joka on häntä jo kauan aikaa väijynyt.

-- Sepä saakeli!

-- Mutta suoraan sanoen, herra, jatkoi porvari, minä olen vakuutettu,
että siinä asiassa on vähemmin rakkautta kuin politiikkaa.

-- Vähemmin rakkautta kuin politiikkaa, kertoi d'Artagnan hyvin
miettiväisen näköisenä, ja ketä epäilette?

-- En oikein tiedä pitäneekö sanoa teille, ketä epäilen...

-- Herra, minun täytyy teitä huomauttaa, ett'en minä pyydä teiltä
mitään. Tehän tänne itse olette tulleet. Te itsehän olette sanoneet,
että teillä on salaisuus minulle kerrottava. Tehkää siis mielenne
mukaan, vielä on aika peräytyänne.

-- Ei, herra, ei, teillä on minusta niin rehellinen katsanto ja minä
luotan teihin. Minä uskon siis, ettei minun vaimoani ole ryöstetty hänen
lemmenkauppojensa tähden, vaan paljon korkeamman naisen kuin hänen.

-- Ahah! olisikkohan rouva Bois-Tracy'n lemmenkauppojen vuoksi? kysyi
d'Artagnan tahtoen osoittaa porvarille olevansa perehtynyt
hoviseikkoihin.

-- Korkeamman, herra, korkeamman.

-- Rouva d'Aiguillon'in?

-- Vielä korkeamman.

-- Rouva Chevreuse'n?

-- Vielä korkeamman, paljoa korkeamman!

-- No itse ... d'Artagnan pysähtyi.

-- Niin, herra, vastasi peljästynyt porvari matalalla, tuskin kuuluvalla
äänellä.

-- Ja kenen kanssa?

-- Kenenkäs muun kuin herttua...

-- Herttua...

-- Niin, herra! vastasi porvari, laskien äänensä vielä matalammaksi.

-- Mutta kuinka te sen kaiken tiedätte?

-- Ah, kuinkako minä tiedän?

-- Niin, kuinka te sen tiedätte? Ei mitään puolta luottamusta,
taikka ... te ymmärrätte.

-- Minä tiedän sen vaimoltani, herra, vaimoltani itseltään.

-- Ja hän ... keltä?

-- Herra de la Porte'lta. Enkös minä teille sanonut, että hän on herra
de la Porte'n, kuningattaren uskotun, kummitytär? No, herra de la Porte
oli toimittanut hänet Hänen Majesteettinsa kuningattaren palvelukseen,
että kuningattarella olisi edes joku, jolle hän uskoisi asioitansa, kun
kuningas häntä hyljeksii, kun kardinaali häntä vakoilee, ja kun kaikki
häntä pettävät.

-- Ahaa! jo alkaa selvitä, sanoi d'Artagnan.

-- Vaimoni tuli luokseni neljä päivää takaperin; eräs hänen ehtojansa
näet oli, että hän saisi käydä minua tervehtimässä kahdesti viikossa;
sillä niinkuin minulla on kunnia teille sanoa, vaimoni rakastaa minua
paljon; no niin, vaimoni tuli luokseni ja uskoi minulle, että
kuningattarella tällä hetkellä on suuri pelko.

-- Todella?

-- Niin. Herra kardinaali näyttää näet vainoovan ja vakoovan häntä
enemmän kuin koskaan. Hän ei voi antaa kuningattarelle anteeksi
sarabanden juttua. Tunnettehan sarabanden jutun?

-- Tunnenhan minä, hiidessä, sen! vastasi d'Artagnan, joka ei tiennyt
siitä hölynpölyä, mutta oli vaan tietävinään.

-- Niin että nyt se ei ole enää vihaa vaan kostoa.

-- Todella?

-- Ja kuningatar luulee...

-- Niin, mitä kuningatar luulee?

-- Hän luulee, että hänen nimessään on kirjoitettu herttua
Buckingham'ille.

-- Kuningattaren nimessä?

-- Niin, vetääksensä häntä Pariisiin, ja kun hän kerta on Pariisissa,
houkutellaksensa hänet johonkin ansaan.

-- Saakeli! vaan teidän vaimollanne, hyvä herra, mitäs hänellä on tähän
asiaan tekemistä?

-- Hänen harras ystävyytensä kuningatarta kohtaan tunnetaan, ja joko
tahdotaan hänet eroittaa hallitsijattarestaan, tai peloittaa hänestä
kuningattaren salaisuuksia, tai lahjoa hänet vakoojana käytettäväksi.

-- Se on uskottavaa, sanoi d'Artagnan, mutta tunnettekos miehen, joka
hänet ryösti?

-- Äsken mainitsin teille, että luulen hänet tuntevani.

-- Hänen nimensä?

-- Sitä en tiedä; sen vaan tiedän, että hän on kardinaalin elukka, hänen
kirottu välikappaleensa.

-- Mutta oletteko nähneet häntä?

-- Olen, vaimoni osoitti hänet eräänä päivänä minulle.

-- Onko hänellä mitään silmäänpistäviä tuntomerkkejä?

-- Oh, kyllä: ylhäisen näköinen herra, musta tukka, tumma hipiö, tuimat
silmät, valkoiset hampaat ja arpi ohimossa.

-- Arpi ohimossa! huudahti d'Artagnan, ja valkoiset hampaat, tuimat
silmät, tumma hipiö, musta tukka, ylhäisen näköinen; se on minun
Meung'iläiseni!

-- Teidän Meung'iläisenne, niinkö sanoitte?

-- Niin niin, mutta se ei kuulu asiaan. Ei, mutta päinvastoin, se juuri
tekee asian yksinkertaisemmaksi; jos teidän miehenne on sama kuin minun,
niin minä yhdellä iskulla toimitan kahdenkertaisen koston, siinä kaikki,
mutta mistä saada tuo mies käsiin?

-- Sitä en voi tietää.

-- Teillä ei ole mitään aavistusta hänen asunnostaan?

-- Ei vähintäkään; eräänä päivänä kuin saatoin vaimoani Louvreen, hän
tuli sieltä ulos samalla kuin vaimoni meni sisään, ja silloin osoitti
vaimoni hänet minulle.

-- Piru vieköön! mutisi d'Artagnan, tuopa on eriskummallista; keltä
saitte tietää vaimonne salaryöstön?

-- Herra de la Porte'lta.

-- Kertoiko hän asiasta tarkempaa?

-- Ei hän tiennyt mitään tarkempaa.

-- Ettekö ole kuulleet mitään muulta taholta?

-- Aivan oikein, kyllä minä olen...

-- Mitä?

-- Mutta minä en tiedä, olenko kovin varomaton?

-- Te palaatte taas samaan; mutta minun tulee huomauttaa teitä, että
tällä kertaa on jo vähän liian myöhäistä peräytyä.

-- En, hiisi vieköön, peräydykkään, huudahti porvari, kirouksella
yllyttäen rohkeuttansa. Muutoin, niin totta kuin nimeni on Bonacieux...

-- Onko nimenne Bonacieux? keskeytti d'Artagnan.

-- On, se on nimeni.

-- Te sanoitte siis: niin totta kuin nimeni on Bonacieux! -- anteeksi,
että keskeytin; mutta minusta tuntui kuin tuo nimi ei olisi minulle
vallan tuntematon.

-- Mahdollista kyllä, herra. Minä olen teidän talonisäntänne.

-- Ahaa! sanoi d'Artagnan, nousten puoliksi seisovalleen ja kumartaen
hänelle, vai olette isäntäni?

-- Olen herra. Ja kun niinä kolmena kuukautena, jotka olette asuneet
talossani, olette, epäilemättä paljojen toimienne vuoksi, unhottaneet
vuokranne maksamatta, ja kun minä en ainoatakaan kertaa ole vielä teitä
vaatimuksillani häirinnyt, arvelin teidän panevan arvoa minun
arkatuntoisuudelleni.

-- Aivan niin, hyvä herra Bonacieux, lausui d'Artagnan, uskokaa minun
olevan täynnä kiitollisuutta teitä kohtaan sellaisesta menettelystä, ja,
niinkuin jo sanoin, jos voin olla teille miksikään avuksi...

-- Sen uskon, herra, minä uskon sen, ja kun tulen sanomaan teille: niin
totta kuin nimeni on Bonacieux, niin on minulla luottamus teihin.

-- Jatkakaa siis, mitä aioitte minulle sanoa.

Porvari veti taskustaan paperin ja antoi sen d'Artagnan'ille.

-- Kirje! sanoi nuori mies.

-- Jonka sain tänä aamuna.

D'Artagnan avasi sen ja kun päivä alkoi hämärtää, siirtyi hän ikkunan
luokse. Porvari seurasi.

-- "Elkää etsikö vaimoanne, luki d'Artagnan, hänet jätetään teille
takaisin, sittenkuin häntä ei enää tarvita. Jos otatte askeleenkaan
häntä löytääksenne, olette hukassa."

-- Sepä on suoraa puhetta, jatkoi d'Artagnan; mutta kaiken kaikkiaan on
se vaan uhkaus.

-- Niin, mutta tuo uhkaus minua peloittaa; minä en ole laisinkaan
miekkamiehiä ja Bastilji minua kamoksuttaa.

-- Hm! virkkoi d'Artagnan; mutta asia on semmoinen, ett'en minä halua
Bastiljiin enempää kuin tekään. Jos kysymys olisi miekanmittelystä, --
ann' soittaa!

-- Mutta, herrani, minä luotin kumminkin teihin tässä asiassa.

-- Kuinka niin?

-- Kun olen nähnyt teidät myötäänsä sangen komeannäköisten
muskettisoturien seurassa sekä tiedän heidän olevan herra de Tréville'n
muskettisotureita ja siis kardinaalin vihollisia, ajattelin, että te ja
teidän ystävänne, samalla kuin tekisitte oikeudenmukaisesti
kuningatarparkaamme kohtaan, olisitte huvitetut tehdä Hänen
ylhäisyydellensä pienen kepposen.

-- Epäilemättä.

-- Ja sitte ajattelin, että olette velkaa minulle kolmen kuukauden
vuokran, enkä ole siitä vielä sanaakaan puhunut...

-- Niin, niin, te olette jo maininneet sen syyn, ja se on minusta
oivallinen.

-- Aikoen vielä, jos te vaan teette minulle kunnian edeskinpäin asua
luonani, ett'en koskaan panisi kysymykseen mitään vuokraa
vastaisuudessa...

-- Sangen hyvin.

-- Ja lisätkää siihen, jos tarvis vaatii, että arvelin tarjota teille
jonkun viisikymmentä pistole'a, jos teillä, mikä ei suinkaan ole
luultavaa, sattuisi tällä hetkellä olemaan rahanpula.

-- Vallan mainiota; mutta tehän olette siis rikas, hyvä herra Bonacieux?

-- Hyvissä varoissa, herra, saatan sanoa; olen koonnut sen verran, että
saan pari kolme tuhatta écu'tä korkoa kaupastani, ja erittäinkin
sijoittamalla pääomiani kuuluisan purjehtijan Jean Mocquet'in viime
matkaan, niin että, ymmärrättehän herra, -- Ah! mutta ... huudahti
porvari.

-- Mitä nyt? kysyi d'Artagnan.

-- Mitä näenkään!

-- Missä?

-- Kadulla, vastapäätä teidän ikkunoitanne, tuolla portin aukossa: mies
viittaansa kääriytyneenä.

-- Siinä hän on! huusivat d'Artagnan ja porvari yhtä haavaa, tuntien
miehen.

-- Ah, tällä kertaa, huusi d'Artagnan, juosten ottamaan miekkaansa,
tällä kertaa et pääse minulta pakoon.

Ja vetäen miekan tupestaan, hän syöksi ulos huoneesta.

Portailla kohtasi hän Athoksen ja Porthoksen, jotka olivat tulossa häntä
tapaamaan. He antoivat tilaa ja d'Artagnan lensi kuin nuoli heidän
välitsensä.

-- Mitäs nyt! minne sinä juokset tuolla tavoin? huusivat yht'aikaa
molemmat muskettisoturit.

-- Meung'in mies! vastasi d'Artagnan, ja katosi.

D'Artagnan oli useamman kuin yhden kerran kertonut ystävilleen
seikkailunsa tuon tuntemattoman kanssa, niinkuin myöskin tuon
matkustavan kaunottaren ilmauksen, jolle mainittu tuntematon oli
saattanut uskoa niin tärkeän lähetyksen.

Athoksen luulon mukaan oli d'Artagnan hukannut kirjeensä kahakassa.
Hänen mielestänsä aatelismies, sillä sen näköinen, jommoiseksi
d'Artagnan oli häntä kuvaillut, ei voinut olla muu kuin aatelismies, ei
saattanut olla niin halpaluontoinen, että olisi ruvennut varastamaan
kirjettä.

Porthos ei nähnyt kaikessa tuossa muuta kuin lemmenkohtauksen, jonka
nainen oli suonut miehelle tai mies naiselle, ja jota d'Artagnan'in ja
hänen keltaisen hevosensa saapuminen oli häirinnyt.


Aramis oli arvellut, että tuonluontoiset asiat olivat sitä salaperäistä
laatua, johon on paras olla koskematta.

He ymmärsivät siis tuosta d'Artagnan'in lausumasta sanasta, mikä asia
oli kysymyksessä, ja kun he ajattelivat, että d'Artagnan, joko hän
tapasi miehensä tai menetti hänet käsistänsä, kumpaisessakin tapauksessa
tulisi takaisin kotiinsa, menivät he sisään.

Heidän tullessaan d'Artagnan'in huoneesen, oli se tyhjä: talonomistaja,
peljäten seurauksia kohtauksesta, joka epäilemättä oli tapahtuva nuoren
miehen ja tuntemattoman välillä, oli, oman osoittaman luonteensa
mukaisesti, pitänyt viisaimpana korjata luunsa.



IX.

D'Artagnan näyttää näkönsä.


Niinkuin Athos ja Porthos olivat arvanneet, d'Artagnan palasi puolen
tunnin kuluttua. Tälläkään kertaa ei hän tavannut miestänsä, joka oli
hävinnyt kuin ihmeen kautta. D'Artagnan oli juossut miekka kädessä
kaikki läheiset kadut, vaan ei ollut löytänyt ketään sen näköistä
miestä, jota hän haki; sitten oli hän palannut siihen toimeen, jolla
hänen olisi pitänyt alkaa, nimittäin, hän oli ruvennut kolkuttamaan
sille portille, jonka edessä tuntematon oli seissut; mutta turhaan oli
hän lyödä paukuttanut kymmenkunnan kertaa portille, ei kukaan ollut
vastannut, ja naapurit, jotka jyskeen kuultuansa olivat juosseet
portillensa tai pistäneet nokkansa ulos ikkunastaan, olivat vakuuttaneet
hänelle, että tuo talo, jonka kaikki aukot muutoin olivat suljettuina,
oli kuuden kuukauden ajan ollut aivan autiona.

Sillä välin kuin d'Artagnan juoksi katuja ja jyskytti portteja, oli
Aramiskin saapunut kahden toverinsa seuraan, niin että d'Artagnan kotiin
palatessaan tapasi liittokunnan aivan täysinäisenä.

-- Kuinkas kävi? kysyivät kaikki kolme yhteen ääneen, nähdessään
d'Artagnan'in astuvan sisään hikipäin ja vihan vimmassa.

-- Kuinkas kävi! huusi hän heittäen miekkansa sängylle, se mies on
varmaan itse paholainen; hän katosi kuin kummitus, kuin haamu, kuin
aave.

-- Uskotko aaveita? kysyi Athos Porthokselta.

-- Minä en usko muuta kuin mitä näen, ja kun en ole aaveita nähnyt, en
niitä usko.

-- Piplia, sanoi Aramis, velvoittaa meidän niitä uskomaan: Samuelin
haamu näkyi Saulille ja se on uskonkappale, jota minä ikäväkseni näkisin
sinun, Porthos, epäilevän.

-- Kaikessa tapauksessa, ihminen tai piru, ruumis tai aave, mielikuvite
tai todellisuus, tuo mies on syntynyt minulle kiroukseksi, sillä hänen
pakonsa vei meiltä käsistämme mainion edun, hyvät herrat, sata pistole'a
ja ehkäpä enemmänkin.

-- Kuinka niin? kysyivät yht'aikaa Porthos ja Aramis.

Athos puolestaan, mykkyydessänsä pysyen, tyytyi tekemään tuon saman
kysymyksen vaan silmäyksellä.

-- Planchet, huusi d'Artagnan palvelijallensa, joka parhaillaan piti
korvaansa avaimenreijässä, koettaen saada edes muutamia murusia tuosta
keskustelusta, menkää alas isäntäni, herra Bonacieux'in luokse, ja
käskekää hänen lähettää tänne puoli tusinaa Beaugency-viiniä; se on
minun mielijuomaani.

-- Ahaa, sinulla on siis avonainen krediitti isäntäsi tykönä? kysyi
Porthos.

-- Niin, vastasi d'Artagnan, tästä päivästä lähtien, ja olkaa huoleti,
jos viini on huonoa, lähetämme sen takaisin ja pyydämme toista.

-- Parempi pyy pivossa, virkkoi Aramis, sananlaskuun viitaten.

-- Olenhan aina sanonut, että d'Artagnan'illa on paras pää meistä
kaikista neljästä, sanoi Athos, joka lausuttuaan tämän ajatuksensa ja
d'Artagnan'in siihen vastattua kumarruksella, vaipui takaisin
tavalliseen hiljaisuuteensa.

-- Mutta tosiaankin, kuinkas on laita? kysyi Porthos.

-- Niin, sanoi Aramis, uskoppas nyt meille salaisuutesi, hyvä ystävä,
ell'ei jonkun naisen maine tule siitä kärsimään; siinä tapauksessa teet
paremmin jos jätät kertomatta.

-- Olkaa huoleti, vastasi d'Artagnan, siitä, mitä minä nyt aion teille
jutella, ei kenenkään kunnia joudu vaaraan.

Ja sitten kertoi hän ystävillensä sanasta sanaan kaikki, mitä hänen ja
hänen isäntänsä kesken oli puhuttu, ja kuinka mies, joka oli ryöstänyt
tuon kelpo isännän vaimon, oli juuri sama, jonka kansaa hän oli joutunut
selkkauksiin Franc-Meunier'in ravintolaan tullessaan.

-- Asiatoimesi ei ole huono, sanoi Athos, maisteltuaan viiniä tuntijan
tavalla ja nyykäyttäen päätänsä merkiksi että se oli hyvää, ja kyllä
tuolta kelpo mieheltä saattaa nykäistä viisi- tai kuusikymmentä
pistole'a. Mutta nyt on vaan saatava tietää, maksaako viisi- tai
kuusikymmentä pistole'a vaivan panna neljä päätä vaaranalaiseksi.

-- Ottakaa toki huomioon, huudahti d'Artagnan, että tässä on kysymys
ryöstetystä vaimosta, jota epäilemättä uhataan, ehkäpä kiusataankin, ja
kaikkea tuota sen vuoksi, että hän on uskollinen emännällensä.

-- Ole varoillasi, d'Artagnan, ole varoillasi, sanoi Aramis, sinä näytät
minusta olevan vähän liian kiihkeissäsi tuon rouva Bonacieux'in
kohtalosta. Vaimo on luotu meidän turmioksemme, hänestä kaikki meidän
kurjuutemme lähtee.

Athos rypisti kulmiaan ja puri huuliaan, kuullessaan tuota Aramiksen
mielilausetta.

-- Minua ei huoleta rouva Bonacieux, virkkoi d'Artagnan, vaan
kuningatar, jota kuningas hyljeksii, jota kardinaali vainoo ja joka
näkee pään toisensa jälkeen putoavan kaikilta ystäviltään.

-- Minkästähden hän rakastaa niitä, joita me inhoomme mitä enimmän
maailmassa, nimittäin espanjalaisia ja englantilaisia?

-- Espanja on hänen synnyinmaansa, vastasi d'Artagnan, ja siis on vallan
luonnollista, että hän rakastaa espanjalaisia, jotka ovat saman maan
lapsia kuin hän. Mitä toiseen moitteesen tulee, jonka te olette häntä
vastaan tehneet, olen minä kuullut, että hän ei rakasta englantilaisia
vaan englantilaista.

-- Ja kunniani kautta, virkkoi Athos, se täytyy tunnustaa, että tuo
englantilainen kyllä ansaitsikin rakastamista. En ole koskaan nähnyt
ylevämpää olemusta kuin hänen.

-- Puhumattakaan siitä, että hän pukee itsensä paremmin kuin kukaan,
sanoi Porthos. Olin Louvressa sinä päivänä kuin hän kylvi siellä helmiä
ja, saakeli vieköön, minä poimin niistä kaksi, jotka möin kymmenestä
pistole'sta kappaleen. Entäs sinä, Aramis, tunnetko sinä hänet?

-- Yhtä hyvin kuin te, hyvät herrat, sillä minä olin yksi niitä, jotka
ottivat hänet kiini Amiens'in puistossa, jonne herra de Putange,
kuningattaren tallimestari, päästi minut. Olin siihen aikaan
pappiseminaarissa, ja tuo seikkailu näytti minusta julmalta kuningasta
kohtaan.

-- Eikä kaikki tuo estäisi minua, sanoi d'Artagnan, jos vaan tietäisin
missä herttua Buckingham nyt on, ottamasta häntä kädestä ja saattamasta
häntä kuningattaren luokse, vaikka se ei olisi muuksi kuin kardinaalin
raivostuttamiseksi; sillä meidän todellinen, ainoa ja ijankaikkinen
vihollisemme, hyvät herrat, on kardinaali, ja jos me vaan voisimme
löytää keinon, millä saada hänelle tehdyksi jonkun julman kepposen, niin
minä, sen tunnustan, panisin mielelläni pääni alttiiksi.

-- Ja, virkkoi Athos, kauppamies on sinulle sanonut, että kuningatar
epäilee Buckingham'ia houkutellun väärällä viestillä tänne?

-- Hän pelkää sitä.

-- Maltahan, sanoi Aramis.

-- Mitä? kysyi Porthos.

-- Jatkakaa vaan, minä koen muistutella mieleeni muutamia seikkoja.

-- Ja nyt olen minä varma, sanoi d'Artagnan, että tuo kuningattaren
palvelija-naisen ryöstö on yhteydessä niiden tapausten kanssa, joista
puhumme, ja ehkäpä Buckingham'in Pariisissa olemisen kanssa.

-- Gaskonjalaisen pää on täynnä aatteita, sanoi Porthos ihmetellen.

-- Minä kuuntelen hyvin mielelläni hänen puhettansa, sanoi Athos, hänen
murteensa minua huvittaa.

-- Hyvät herrat, virkkoi Aramis, kuulkaapas, mitä minulla olisi
sanomista.

-- Kuulkaamme Aramista, sanoivat kaikki kolme ystävystä.

-- Eilen olin erään oppineen jumaluusopin tohtorin luona, jolta aina
kyselen neuvoja ja ohjeita opinnoitani varten.

Athos hymyili.

-- Hän asuu eräässä autiossa kortteerissa, jatkoi Aramis: hänen mielensä
ja virkatoimensa vaativat sitä. No, juurikuin minä lähden hänen
luotansa...

Tähän pysähtyi Aramis.

-- Mitäs sitte? kysyivät hänen kuulijansa, juurikuin lähdit hänen
luotansa?

Aramis näytti ponnistelevan itseänsä, aivan kuin semmoinen, joka on
valhettelemaisillansa jotakin, ja kohtaa odottamattomia haittoja; mutta
kun hänen kolmen toverinsa silmät häntä tähtäsivät, kun he
pörhössä-korvin kuuntelivat, ei hänen auttanut peräytyminen.

-- Tohtorilla on sisarentytär, jatkoi Aramis.

-- Ahaa, vai on hänellä sisarentytär, keskeytti Porthos.

-- Sangen kunnioitettava nainen, sanoi Aramis.

Kolme ystävystä rupesivat nauramaan.

-- Jos te nauratte ja epäilette, vastasi Aramis, ette saa tietää mitään.

-- Me uskomme kuin muhamettilaiset ja olemme mykkiä kuin kivet, sanoi
Athos.

-- Sitten minä jatkan, sanoi Aramis. Tuo sisarentytär käy toisinaan
enonsa luona; no niin, hän oli siellä eilen samaan aikaan kuin minä,
sattumalta, ja minun täytyi saattaa häntä vaunuihinsa.

-- Ahaa, hänellä on vaunutkin, tuolla tohtorin sisarentyttärellä?
keskeytti Porthos, jonka virheitä oli yksi, että hänen kielensä oli
hyvin herkissä kantimissa; kaunis tuttavuus, ystäväni.

-- Porthos, lausui Aramis, minä olen useamman kuin yhden kerran
huomauttanut sinua siitä, että sinä olet kovin herkkä kieleltäsi, ja
että se vahingoittaa sinun nais-suosiotasi.

-- Hyvät herrat, hyvät herrat, huudahti d'Artagnan, joka alkoi älytä
minnepäin kertomus kallistuisi, asia on vakavaa laatua; koettakaamme
olla laskematta leikkiä, jos voimme. Jatka, Aramis, jatka.

-- Yht'äkkiä muuan pitkä, tummaverinen, ylhäiskäytöksinen mies ...
malttakaas, juuri samaan tapaan kuin sinun miehesi, d'Artagnan.

-- Ehkä juuri sama, sanoi tämä.

-- Mahdollista kyllä, jatkoi Aramis ... lähestyi minua viiden tai kuuden
miehen seuraamana, jotka kulkivat kymmenen askeleen päässä hänen
takanansa, ja lausui minulle mitä kohteliaimmalla tavalla: "herra
herttua, -- ja te rouva", liitti hän puhutellen naista, jota saatoin
käsivarressani...

-- Tohtorin sisarentytärtä?

-- Vaiti nyt, Porthos! sanoi Athos, sinä olet vallan tuskastuttava.

-- "Suvaitkaa nousta näihin vaunuihin, ja koettamatta vähintäkään
vastustaa, nostamatta vähintäkään melua."

-- Hän luuli sinua Buckingham'iksi! huudahti d'Artagnan.

-- Niin arvelen, vastasi Aramis.

-- Entäs tuota naista? kysyi Porthos.

-- Sitä luuli hän kuningattareksi! sanoi d'Artagnan.

-- Aivan oikein, vastasi Aramis.

-- Tuo gaskonjalainen on koko piru, huudahti Athos, ei mikään jää
häneltä tietämättä.

-- Seikka on semmoinen, lausui Porthos, että Aramis on vartaloltaan ja
liikenteeltään tuon kauniin herttuan kaltainen; mutta kumminkin, minun
mielestäni muskettikauhtanan olisi...

-- Minulla oli laaja vaippa ylläni, sanoi Aramis.

-- Keskellä heinäkuuta, sepä hiisi! sanoi Porthos, vai pelkäsikö
tohtori, että sinut tunnettaisiin?

-- Sen vielä ymmärrän, sanoi Athos, että vakoojaa erehdytti
ruumiinliikenne; mutta kasvot...

-- Minulla oli leveälierinen hattu, sanoi Aramis.

-- Oh, Herra nähköön, huudahti Porthos, mitä varokeinoja tarvitaan
jumaluusoppia tutkiessa!

-- Hyvät herrat, hyvät herrat, lausui d'Artagnan, elkäämme hukatko aikaa
leikinlaskuun; hajautukaamme ja etsikäämme käsiin kauppian vaimo, hän on
koko juonen avain.

-- Noin alhaissäätyinen nainen! uskotko todella, d'Artagnan? kysyi
Porthos, vetäen huulensa halveksivaan hymyyn.

-- Hän on de la Porte'n, kuningattaren uskotun palvelijan kummitytär.
Enkö sitä jo maininnut, hyvät herrat? Ja muutoin, ehkäpä kuningatar
juuri tahallansa on tällä kertaa hakenut apukeinonsa niin alhaalta.
Korkeat päät näkyvät kauvaksi ja kardinaalilla on hyvät silmät.

-- No niin, sanoi Porthos, tehkää ensin sopimus kauppiaan kanssa ja
edullinen sopimus.

-- Se on tarpeetonta, sanoi d'Artagnan, sillä minä luulen, että ell'ei
hän maksaisikkaan meille, saamme kyllä runsaat palkinnot toiselta
taholta.

Samassa tuokiossa kuului kiireellistä meteliä portaissa, ovi aukeni
remahtaen, ja onneton kauppias syöksähti huoneesen, jossa parhaillaan
näin neuvoteltiin.

-- Voi hyvät herrat, huusi hän, pelastakaa minut taivaan nimessä,
pelastakaa! Tuolla on neljä miestä, jotka tulevat ottamaan minua kiini;
pelastakaa, pelastakaa!

Porthos ja Aramis nousivat seisovilleen.

-- Malttakaa silmänräpäys, huudahti d'Artagnan, viitaten heitä
työntämään puoliksi paljastetut miekat takaisin tuppeen; malttakaa
silmänräpäys, tässä ei tarvita rohkeutta, vaan tässä tarvitaan
viisautta.

-- Kaiketihan, huudahti Porthos, emme jätä...

-- Antakaa d'Artagnan'in toimia, sanoi Athos, hänellä on, sen vieläkin
sanon, paras pää meistä kaikista, ja minä puolestani julistan
tottelevani häntä. Tee mielesi mukaan, d'Artagnan.

Samassa tuokiossa näkyi neljä poliisia esihuoneen ovella, vaan kun he
näkivät neljä muskettisoturia seisovillaan ja miekat vyöllä, empivät he
astua lähemmäksi.

-- Käykää sisään, hyvät herrat, käykää sisään, lausui d'Artagnan; te
olette minun luonani ja me kaikkihan olemme kuninkaan ja herra
kardinaalin uskollisia palvelijoita.

-- Siis, hyvät herrat, te ette estä meitä täyttämästä käskyä, jonka
olemme saaneet? kysyi se, joka näytti joukon johtajalta.

-- Päinvastoin, me autammekin teitä jos tarvitaan.

-- Mitä hän sanookaan? murisi Porthos.

-- Pöllö, ole vaiti, virkkoi Athos.

-- Mutta lupasittehan ... sanoi kauppiasparka matalalla äänellä.

-- Emmehän voi teitä pelastaa, ell'emme säily vapaina, vastasi
joutuisasti ja kuiskaisemalla d'Artagnan, ja jos me vähänkään
näyttäisimme teitä puollustavan, otettaisiin meidät kiini yhdessä teidän
kanssanne.

-- Minusta näyttää kumminkin...

-- Astukaa esiin, hyvät herrat, astukaa esiin, lausui kuuluvalla äänellä
d'Artagnan; minulla ei ole mitään syytä puollustaa tätä herraa. Vasta
tänäpäivänä olen hänen nähnyt ensi kerran, mistä syystä, sen hän on itse
teille sanova, nimittäin, hän tuli vaatimaan minulta hyyriä asunnostani.
Eikö totta, herra Bonacieux? Vastatkaa!

-- Se on peräti totta, huudahti kauppias, vaan herra, ei sano teille...

-- Vaiti minusta ja ystävistäni, vaiti erittäinkin kuningattaresta,
muuten saatatte meidät kaikki hukkaan, pelastamatta kuitenkaan itseänne.
Menkää, menkää hyvät herrat ja viekää pois tuo mies!

Ja d'Artagnan työnsi hämmästyneen kauppiaan poliisien käsiin, sanoen:

-- Te olette heittiö, veikkoseni; tulette vaatimaan minulta rahaa,
minulta! muskettisoturilta! Vankeuteen! Herrat hyvät, vielä kerran,
viekää hänet vankeuteen, ja säilyttäkää hänet lukon takana niinkauvan
kuin mahdollista, niin saanpahan sillä tavoin maksun aikaa.

Poliisit tulvehtivat kiitollisuutta ja veivät pois saaliinsa. Juuri
heidän lähtiessään löi d'Artagnan päällysmiestä, olalle ja lausui:

-- Miksikäs en joisi teidän terveydeksenne ja miks'ette te joisi minun?
-- ja näin sanottuaan täytti hän kaksi lasia Beaugency'n viinillä, jota
Bonacieux'in hyväntahtoisuus oli hänelle toimittanut.

-- Tämä on kovin suuri kunnia minulle, lausui poliisien päällysmies, ja
minä otan sen kiitollisuudella vastaan.

-- Siis, terveydeksenne, herra ... mikäs nimenne onkaan?

-- Boisrenard.

-- Herra Boisrenard, maljanne!

-- Maljanne, herra: mikäs teidän nimenne on vuorostanne, jos
suvaitsette?

-- D'Artagnan.

-- Terveydeksenne, herra d'Artagnan.

-- Ja yli kaikkien näiden maljojen, huudahti d'Artagnan kuni innostuksen
vallassa, kuninkaan ja kardinaalin malja!

Poliisien päällysmies olisi kentiesi epäillyt d'Artagnan'in
tosimielisyyttä, jos viini olisi ollut huonoa, vaan kun viini oli hyvää,
oli hän vakuutettu.

-- Mutta kuinka perhanan halpamaisesti sinä nyt teitkään? lausui
Porthos, kun poliisien päällysmies oli mennyt tiehensä ja ystävykset
olivat jääneet yksinään. Hyi hiidessä! Neljä muskettisoturia antaa
keskellänsä ottaa kiinni onnettoman, joka huutaa apua! Entäs sitte
aatelismiehen juoda poliisin kanssa!

-- Porthos, virkkoi Aramis, Athos sanoi jo sinua pöllöksi, ja minä yhdyn
siihen. D'Artagnan, sinä olet suuri mies ja kun sinä kerran joudut herra
de Tréville'n paikalle, pyydän minä sinun puoltosanaasi hakiessani
apotiksi.

-- Mutta tämä menee yli minun ymmärrykseni, sanoi Porthos; tekö
hyväksytte D'Artagnan'in teon?

-- Sen minä, hiisi vieköön, uskon, sanoi Athos; minä en ainoastaan
hyväksy hänen tekoansa, vaan vieläpä onnittelenkin häntä siitä.

-- Ja nyt, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan vaivautumatta selittämään
menettelyänsä Porthokselle, kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, se
on meidän tunnuslauseemme, eikö niin?

-- Mutta ... sanoi Porthos.

-- Nosta kätesi ja vanno! huudahti yht'aikaa Athos ja Aramis.

Esimerkin voittamana, muristen itsekseen, Porthos nosti kätensä, ja
neljä ystävystä kertoivat yhteen ääneen d'Artagnan'in lausuman kaavan
mukaan:

"Kaikki yhden ja yksi kaikkein puolesta!"

-- Nyt on parasta, että jokainen menee kotiinsa, sanoi d'Artagnan aivan
kun hän ei olisi elämässään muuta tehnytkään kuin käskenyt, ja
valppautta! sillä tästä hetkestä lähtien olemme sodassa kardinaalia
vastaan.



X.

Rotanliukku seitsemännellätoista vuosisadalla.


Rotanliukku ei ole meidän aikamme keksinnöitä; niin kohta kuin
yhteiskunnat muodostuessaan keksivät jonkunmoisen poliisin, tämä poliisi
keksi rotanliukun.

Kun lukijamme eivät kenties vielä ole tutustuneet Jerusaleminkadun
kielenmelskaan ja kun me siitä lähtien kuin kirjoittamaan rupesimme, ja
siitä on jo viisitoista vuotta, ensi kertaa käytämme mainittua sanaa
tähän tarkoitukseen, niin selittäkäämme mitä rotanliukku on.

Kun jossakin talossa, olkoon se mikä tahansa, joku on jostakin
rikoksesta epäluulonalaisena otettu kiini, pidetään kiinniottaminen
salassa; neljä tai viisi miestä asetetaan väijyksiin portin lähimäiseen
huoneesen, portti avataan jokaiselle ken kolkuttaa, suljetaan heidän
jälestään ja heidät otetaan kiini; tällä tavoin saadaan parissa kolmessa
päivässä kiini melkein kaikki talon käypäläiset.

Se on rotanliukku.

Tehtiin siis mestari Bonacieux'in talosta rotanliukku, ja ken hyvänsä
sinne tuli, sen ottivat kardinaalin miehet kiini ja tutkistelivat.
Sanomattakin on selvää, että kun eri käytävä vei ensimäiseen kerrokseen,
jossa d'Artagnan asui, hänen luonansa kävijät jäivät vapaiksi kaikesta
ahdistelemisesta.

Muutoin, siellä ei muita käynytkään kuin nuo kolme muskettisoturia; he
olivat etsiskelleet kukin tahollansa, vaan eivät olleet mitään
löytäneet, eivät mitään keksineet. Athos oli käynyt kyselemässä itse
herra de Tréville'ltäkin, joka seikka, tuon arvoisan muskettisoturin
tavallisen äänettömyyden tähden, oli suuresti hänen kapteeniansa
kummastuttanut. Mutta herra de Tréville ei tiennyt mitään muuta kuin
että hänen viimeksi tavatessaan kardinaalia, kuningasta ja kuningatarta,
kardinaali oli näyttänyt olevan sangen huolissaan, kuningas levottomana
ja kuningattaren punaiset silmät ilmoittivat hänen joko valvoneen tai
itkeneen. Vaan tuo viimemainittu seikka ei ollut häntä suuresti
oudoksuttanut, koska kuningatar naimisiin mentyänsä oli paljonkin
valvonut ja itkenyt.

Herra de Tréville neuvoi Athosta kaikessa tapauksessa palvelemaan
kuningasta ja erittäinkin kuningatarta, ja pyysi häntä antamaan saman
neuvon tovereillensakin.

Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän ei hievahtunutkaan kotoansa. Hän oli
muuttanut huoneensa observatorioksi. Ikkunoista näki hän ne, jotka
tulivat kiiniotettaviksi ja kun hän oli kiskonut irti lattiakiviä ja
kaivanut mullan pois, niin että yksinkertainen laipio vaan eroitti häntä
alhaalla olevasta huoneesta, jossa kuulustelemiset pidettiin, kuuli hän
kaikki mitä kiiniottajain ja heidän uhriensa kesken tapahtui.

Kuulustelemiset, joiden edellä kiiniotettua itseään koskevat seikat mitä
tarkimmasti tutkittiin, kävivät aina melkein tähän tapaan:

-- Onko rouva Bonacieux antanut teille mitään jätettäväksi hänen
miehellensä tai kelle muulle?

-- Onko herra Bonacieux antanut teille mitään jätettäväksi hänen
vaimollensa tai kelle muulle?

-- Onko jompikumpi uskonut suusanallisesti teille mitään?

Jos he jotakin tietäisivät, eivät he tuolla tavoin kyselisi, sanoi
d'Artagnan itsekseen. Mutta mitähän he kokevat saada tietää? Varmaankin,
onko herttua Buckingham Pariisissa ja onko hän kohdannut tai kohtaava
kuningatarta.

D'Artagnan pysähtyi tähän ajatukseen, joka kaikesta siitä päättäen, mitä
hän oli kuullut, ei ollut todenmukaisuutta vailla.

Sillä välin rotanliukku oli täydessä toimessa ja d'Artagnan'in valppaus
samoin.

Huomis-iltana Bonacieux'in kiinniottamisen jälkeen, juuri kun Athos oli
jättänyt d'Artagnan'in, mennäksensä herra de Tréville'n luokse, kun
kello oli saanut lyöneeksi yhdeksän, ja kun Planchet, joka ei vielä
ollut laittanut vuodetta, rupesi askareihinsa, kolkutettiin
katuportille; portti aukeni heti, ja sulkeutui samassa: joku oli taas
tullut rotanliukkuun.

D'Artagnan kiiruhti aukollensa, laskeutui mahalleen ja kuunteli.

Heti kuului huutoa, sitten vaikeroimista, jota koetettiin tukahduttaa.
Kuulustelusta ei ollut puhettakaan.

-- Hiisi vieköön, sanoi d'Artagnan itsekseen, minusta kuulostaa kuin se
olisi nainen: häntä kopeloidaan, hän vastustaa, -- hänelle tehdään
väkivaltaa -- konnat!

Ja d'Artagnan kaikessa varovaisuudessaan sai kynsin hampain ponnistella
vastaan, voidaksensa olla sekoittumatta alhaalla tapahtuvaan asiain
menoon.

-- Mutta tietäkäähän, että minä olen tämän talon emäntä, hyvät herrat!
tietäkää, että minä olen rouva Bonacieux ja että olen kuningattaren
palveluksessa! huusi onneton nainen.

-- Rouva Bonacieux! mutisi d'Artagnan; olisinko minä niin onnellinen,
että olisin löytänyt sen, jota kaikki etsivät!

-- Juuri teitä me odotimmekin, sanoivat kuulustelijat. Ääni tukehtui
tukehtumistaan: tuima taistelu jytisytti seiniä. Uhri vastusteli niin
paljon kuin nainen voi neljää miestä vastustella.

-- Armahtakaa, hyvät herrat, arm ... vaikeroi ääni, joka vaan
katkonaisesti pääsi enää kuuluviin.

-- He panevat kapulaa hänen suuhunsa, he aikovat viedä hänet muassaan,
huudahti d'Artagnan, kimmahtaen pystyyn kuin vivulla. Miekkani! hyvä, se
on vyölläni. Planchet!

-- Herra?

-- Juokse hakemaan Athosta, Porthosta ja Aramista. Joku heistä kolmesta
on varmaan kotona, ehkäpä kaikki kolme. Ottakoot aseensa ja tulkoot
tänne, rientäkööt! Ah, nyt muistan, Athos on herra de Tréville'n luona.

-- Mutta minne menette te, herra, minne?

-- Minä laskeudun ikkunan kautta, huudahti d'Artagnan, joutuakseni
pikemmin; sinä pane lattiakivet paikoilleen, lakaise lattia, mene sitte
ulos portista ja juokse minne sinut käskin.

-- Voi, hyvä herrani, te menetätte henkenne, huusi Planchet.

-- Vaiti, tomppeli, sanoi d'Artagnan. Ja riippuen käsiensä varassa
ikkunalaudasta, pudottautui hän alas ensimäisestä kerroksesta, joka
onneksi ei sattunut olemaan korkealla, saamatta naarmuakaan.

Sitten riensi hän kolkuttamaan portille, mutisten:

-- Nyt menen minä vuorostani rotanliukkuun, ja onnettomat ne kissat,
jotka ryhtyvät tämmöisen rotan kimppuun.

Tuskin oli portti kajahtanut nuoren miehen iskusta, kun meteli lakkasi,
askeleita lähestyi, portti aukeni ja d'Artagnan paljas miekka kädessä
syöksyi herra Bonacieux'in huoneesen, jonka ovi, epäilemättä vivun
vaikutuksesta, lennähti itsestään kiini.

Silloin Bonacieux'in onnettoman talon asukkaat ja läheisimmät naapurit
kuulivat kovia huutoja, jyskettä, miekkojen kalsketta ja alinomaista
huonekalujen särkymistä. Hetkisen perästä näkivät ne, jotka tuon metelin
vuoksi olivat avanneet ikkunansa, saadakseen selvää sen syystä, portin
uudestaan aukeavan ja neljä mustapukuista miestä säikähtyneiden korppien
tavoin kiitävän ulos, jättäen maahan ja pöytien kulmille höyheniänsä, se
on, takkiensa repaleita ja vaippojensa kappaleita.

D'Artagnan pääsi voittajaksi vähällä vaivalla, se on myönnettävä, sillä
yksi ainoa poliisi oli aseellinen, ja hänkin puollusteli itseään vaan
näön vuoksi. Tosin nuo kolme muuta olivat koettaneet kaataa nuorta
miestä tuoleilla ja saviastioilla; mutta pari kolme gaskonjalaisen
säilän tekemää naarmua saattoi heidät säikähdyksiin. Kymmenessä
minuutissa olivat he kaikki kukistetut ja d'Artagnan päässyt herraksi
taistelutanterella.

Naapurit, jotka olivat avanneet ikkunansa sillä tyvenellä mielellä, mikä
Pariisin asukkaille niinä alinomaisten levottomuuksien ja metelien
aikoina oli painunut ominaiseksi, sulkivat ne takaisin kiini, nähtyään
neljä mustaan puettua miestä juoksevan pakoon; vaistinsa sanoi heille,
että kaikki oli ainakin hetkeksi taas ohitse.

Muutoin oli jo myöhä, ja silloin niinkuin nytkin asetuttiin Luxemburg'in
kaupunginosassa hyvissä ajoin levolle.

D'Artagnan, jäätyään yksin rouva Bonacieux'in kanssa, kääntyi hänen
puoleensa: vaimo raukka oli vaipunut nojatuoliin puolipyörryksissä.
D'Artagnan tarkasti häntä pikaisella silmäyksellä.

Vaimo oli viehättävä, viiden- tai kuudenkolmatta ikäinen nainen,
tummaverinen, sinisilmäinen, nenä hieman koukistunut, hampaat ihmeen
kauniit, hipiö ruusun ja opaalin hohtoinen. Siihen pysähtyivätkin ne
tuntomerkit, joista olisi voinut luulla häntä ylhäiseksi naiseksi. Kädet
olivat valkoiset, vaan ei hienomuotoiset, jalat eivät osoittaneet
korkeata säätyä. Onneksi ei d'Artagnan vielä ollut ehtinyt huomata noita
pikkuseikkoja.

D'Artagnan'in noin tarkastellessa rouva Bonacieux'iä ja joutuessa hänen
jalkoihinsa, niinkuin jo sanoimme, näki hän maassa hienon batistiliinan,
jonka hän tapansa mukaan nosti ylös, ja jonka kulmassa hän tunsi saman
nimimerkin, minkä hän oli nähnyt siinä liinasessa, joka oli vähällä
ollut saattaa hänet Aramiksen kanssa vaaralliseen otteluun.

Siitä saakka oli d'Artagnan'illa epäluulo kaikkia vaakunoittuja liinasia
vastaan, ja hän pisti nyt sanaakaan hiiskahtamatta liinasen rouva
Bonacieux'in taskuun.

Samassa hetkessä rouva Bonacieux tointui pyörrystilastaan. Hän avasi
silmänsä, katsahti kauhistuksissaan ympärilleen, näki huoneen tyhjäksi
ja havaitsi olevansa yksinään pelastajansa kanssa. Hän ojensi
d'Artagnan'ille heti kohta molemmat kätensä ja hymyili. Rouva
Bonacieux'in hymy oli mitä suloisin maailmassa.

-- Ah, herra! sanoi hän, te olette minut pelastaneet: sallikaa minun
kiittää teitä.

-- Rouva, lausui d'Artagnan, en ole tehnyt muuta kuin mitä jokainen
aatelismies minun sijassani olisi tehnyt, ette siis tarvitse ollenkaan
minua kiitellä.

-- Kyllä, herrani, kyllä varmaan, ja minä toivon voivani näyttää teille,
ett'ette ole tehneet palvelusta kiittämättömälle. Mutta mitä tahtoivat
minusta nuo miehet, joita ensin luulin rosvoiksi, ja minkätähden ei
Bonacieux ole täällä.

-- Rouva, nuo miehet olivat ainakin yhtä vaarallisia kuin rosvot, sillä
ne olivat kardinaalin käskyläisiä; ja mitä puolisoonne herra
Bonacieux'iin tulee, hän ei ole täällä sen vuoksi, että hänet juuri
eilen vietiin Bastiljiin.

-- Mieheni Bastiljiin! huudahti rouva Bonacieux; oh, Jumalani! mitä hän
on sitten tehnyt? mies parka! mies, joka on itse viattomuus!

Ja jonkunmoinen hymyilyn tapainen lennähti nuoren vaimon vielä
säikähtyneille kasvoille.

-- Mitäkö hän on tehnyt, rouva? sanoi d'Artagnan. Minä luulen hänen
ainoan rikoksen olevan sen onnen ja samalla onnettomuuden, että hän on
teidän puolisonne.

-- Mutta herrani, te siis tiedätte...

-- Tiedän että teidät oli ryöstetty pois.

-- Ja kuka oli ryöstäjä? Tiedättekö? Oh, jos te sen tiedätte, sanokaa
minulle.

-- Neljänkymmenen tai neljänkymmenen viiden ikäinen mies,
mustatukkainen, tumma-ihoinen ja arpi vasemmassa ohimossa.

-- Juuri hän, sama mies; mutta hänen nimensä?

-- Ah, nimensä? sitä en tiedä.

-- Ja tiesikö puolisoni, että minut oli ryöstetty?

-- Se ilmoitettiin hänelle kirjeessä, jonka oli kirjoittanut juuri tuo
ryöväri itse.

-- Ja epäileekö mieheni, kysyi rouva Bonacieux hämillänsä, syytä tähän
tapaukseen?

-- Hän otaksui, luulen ma, että syy oli valtiollinen.

-- Minä epäilin sitä alussa, vaan nyt olen samaa mieltä kuin hän. Siis
ei tuo rakas Bonacieux ole hetkeäkään minua epäillyt...

-- Oh, kaukana siitä, rouvani, hän oli siksi ylpeä teidän siveydestänne
ja erittäinkin teidän rakkaudestanne.

Toinen melkein näkymätön hymy värähti kauniin vaimon ruusuhuulilla.

-- Mutta, jatkoi d'Artagnan, kuinka pääsitte pakoon?

-- Minä käytin hyväkseni sitä hetkeä, jolloin minut jätettiin yksin ja
kun jo tänä aamuna havaitsin, miten minun ryöstämiseni oli ymmärrettävä,
laskeuduin ikkunan kautta lakanan avulla; sitten, minä kun luulin
mieheni olevan täällä, riensin tänne häntä tapaamaan.

-- Jättäytyäksenne hänen turviinsa?

-- Oh, ei, kyllähän hyvin tiesin ettei miesparkani kykenisi minua
puollustamaan; vaan kun hän muutoin saattoi olla meille hyödyksi,
tahdoin puhua hänen kanssansa.

-- Mistä asiasta?

-- Oh, se ei ole minun oma salaisuuteni, enkä siis voi sitä teille
ilmaista.

-- Muutoin, sanoi d'Artagnan, (anteeksi, rouvani, että varovaisuudessani
kehoitan teitä varovaisuuteen) muutoin luulen, ett'ei tämä ole sovelias
paikka salaisuuksien ilmoittamiselle. Miehet, jotka ajoin pakoon, voivat
palata lisän kanssa; jos he tapaavat meidät täällä, olemme hukassa. Minä
olen kyllä lähettänyt sanan kolmelle ystävälleni, vaan kuka sen tietää
tavataanko heitä kotona.

-- Niin niin, te olette oikeassa, huudahti rouva Bonacieux
kauhistuneena; paetkaamme, pelastakaamme itsemme.

Näin sanoen tarttui hän d'Artagnan'in käsivarteen ja veti häntä
innokkaasti puoleensa.

-- Vaan minne pakenemme? kysyi d'Artagnan, minne pelastaudumme?

-- Aivan ensiksi lähtekäämme pois tästä talosta, sittenpähän näemme.

Ja nuori mies ja nainen laskeutuivat nopeasti Fossoyeurs'in kadulle,
huolimatta sulkea porttiakaan, kääntyivät Fossés-monsieur-le-Prince'in
kadulle, eivätkä pysähtyneet ennenkuin Saint-Sulpice'n torilla.

-- Minnekkäs nyt mennään, kysyi d'Artagnan, ja minne tahdotte minun
itseänne saattamaan?

-- Olen sangen hämilläni mitä minun tulee teille vastata, sanoi rouva
Bonacieux; aikomukseni oli antaa puolisoni kautta tieto herra de la
Porte'lle, että herra de la Porte voisi tarkalleen ilmoittaa mitä
Louvressa on tapahtunut näinä kolmena päivänä, ja olisiko minun
vaarallista tulla sinne.

-- Mutta, sanoi d'Artagnan, voisinhan minä mennä viemään sanan herra de
la Porte'lle.

-- Epäilemättä; siinä on vaan yksi haitta: Bonacieux tunnetaan Louvressa
ja hänet päästetään sinne sisään, vaan teitä ei tunneta, ja teiltä
suljetaan portti.

-- Malttakaas! sanoi d'Artagnan, teillä on varmaan jossakin
porttiluukussa portinvartija, joka on teidän ystävyydessänne ja joka
lunnassanan kuultuansa...

Rouva Bonacieux silmäsi terävästi nuorta miestä.

-- Ja jos minä annan teille lunnassanan, sanoi hän, unhotatteko sen heti
kun olette sitä käyttäneet.

-- Kunniasanallani vakuutan sen! sanoi d'Artagnan niin rehellisellä
äänenpainolla, ett'ei siinä ollut epäilemisen sijaa.

-- No niin, minä luotan sanaanne; te olette kunnon miehen näköinen, ja
sitä paitsi on mahdollista, että teitä odottaa onni hyväntyönne
palkkioksi.

-- Minä teen ilman lupauksitta ja omantuntoni vaatimuksesta kaikki millä
voin hyödyttää kuningasta ja kuningatarta, sanoi d'Artagnan; käyttäkää
siis minua kuni ystävää ainakin.

-- Mutta mihinkäs saatte minut siksi aikaa?

-- Eikö teillä ole ketään, jonka luota herra de la Porte voisi tulla
teitä noutamaan?

-- Ei, minä en tahdo luottaa kehenkään.

-- Malttakaas, sanoi d'Artagnan; me olemme Athoksen portilla; niin,
tässä se on.

-- Kuka on Athos?

-- Eräs minun ystäviäni.

-- Vaan jos hän on kotona ja näkee minut?

-- Hän ei ole kotona, ja minä otan avaimen mukaani sittenkuin olen
saattanut teidät hänen asuntoonsa.

-- Vaan jos hän tulee kotiin?

-- Hän ei tule; muutoin, hänelle ilmoitetaan, että minä olen tuonut
muassani naisen, joka on hänen huoneessansa.

-- Vaan minä joudun sangen sopimattomaan asemaan, ymmärrättehän.

-- Mitä se haittaa; ei teitä tunne kukaan; muutoin, me olemme nyt
sellaisessa tilassa, ett'ei kaikkia sopivaisuuksia auta katsominen.

-- Mennään siis ystävänne luokse. Missä asuu hän.

-- Férou-kadun varrella, pari askelta tästä.

-- Menkäämme siis.

Ja molemmat läksivät yhdessä sinne päin. Niinkuin d'Artagnan oli
arvannut, ei Athos ollut kotona; hän otti avaimen, joka oli tapa jättää
hänen haltuunsa, koska hän oli talon ystävä, nousi portaita ylös ja vei
rouva Bonacieux'in siihen pieneen huoneesen, josta jo olemme kertoneet.

-- Olkaa nyt kuin kotonanne, sanoi hän; mutta kuulkaas, sulkekaa ovi
sisäpuolelta, elkääkä avatko, ell'ette kuule kolmea tämmöistä naputusta:
malttakaas; ja nyt löi hän ovelle kolme kertaa, kahdesti perättäin ja
melkoisen kovasti, kolmannen vähän myöhempään ja hiljemmin.

-- Hyvä, sanoi rouva Bonacieux, nyt tulee minun vuoroni antaa teille
ohjeeni.

-- Minä olen valmis kuulemaan.

-- Menkää Louvreen sille portille joka on l'Échelle'n kadun puolella ja
kysykää Germain'ia.

-- Hyvä. Entäs sitten?

-- Hän kysyy, mitä teillä on asiaa ja silloin vastaatte siihen sanat:
Tours ja Bruxelles. Kohta tekee hän käskynne mukaan.

-- Ja mitä minä käsken?

-- Mennä noutamaan herra de la Porte'a, kuningattaren kamaripalvelijaa.

-- Ja kun hän menee noutamaan ja kun herra de la Porte tulee?

-- Lähetätte hänet tänne luokseni.

-- Hyv' on, mutta missä ja kuinka saan teitä sittemmin nähdä?

-- Pidättekö sitten niin suurta lukua nähdä minua?

-- Tietysti.

-- No niin! jättäkää se minun huolekseni ja olkaa rauhassa.

-- Luotan sanaanne.

-- Saatte luottaa.

D'Artagnan heitti jäähyväiset rouva Bonacieux'ille, luoden häneen
hellimmän silmäyksen millä suinkin voi ympäröidä pientä viehättävää
olemusta, ja kun hän laskeutui alas portaita, kuuli hän oven suljettavan
ja avaimen väännettävän kahteen kertaan. Parissa hyppäyksessä oli hän
Louvressa; hänen tullessaan l'Échelle'n portille, löi kello kymmenen.
Kaikki ne seikat, mitä nyt olemme kertoneet, olivat tapahtuneet puolessa
tunnissa.

Kaikki kävi niinkuin rouva Bonacieux oli ennakolta kertonut. Lunnassanan
kuultuansa kumarsi Germain; kymmenen minuutin kuluttua oli de la Porte
vahtihuoneessa; parilla sanalla kertoi d'Artagnan hänelle koko asiain
tilan ja ilmoitti, missä rouva Bonacieux oli. De la Porte otti kahteen
kertaan selvän osoitteesta ja lähti sitten juoksujalassa menemään. Mutta
tuskin oli hän ehtinyt kymmentä askelta, kun hän kääntyi takaisin.

-- Nuori mies, sanoi hän d'Artagnan'ille, yksi neuvo.

-- Mikä?

-- Teillä saattaa olla ikävyyksiä niistä seikoista, mitä nyt on
tapahtunut.

-- Luuletteko niin?

-- Luulen.

-- Onko teillä ketään ystävää, jonka kello jääpyy?

-- Kuinka niin?

-- Menkää häntä tapaamaan, saadaksenne hänet tarvittaissa todistamaan
olleenne hänen luonansa kello puoli yhdeksän aikaan. Oikeudenkäynnissä
nimitetään semmoista sanalla "alibi", joka on niin paljon kuin: henkilön
oleminen toisessa paikassa kuin missä rikos, josta häntä syytetään, on
tapahtunut.

D'Artagnan katsoi neuvon viisaaksi; hän kiiruhti aika hamppua
herra de Tréville'n luokse; mutta sen sijaan että olisi mennyt
vastaanottohuoneesen niinkuin kaikki muut, pyysi hän päästä suoraan
herra de Tréville'n sisähuoneesen. Kun d'Artagnan oli hotellin
jokapäiväisiä käypäläisiä, ei hänen pyyntönsä kohdannut mitään vastusta;
ja herra de Tréville'lle mentiin ilmoittamaan, että hänen nuori
maamiehensä, jolla oli jotakin tärkeätä hänelle sanottavana, anoi
erityistä puheillepääsyä. Viiden minuutin kuluttua tuli herra de
Tréville ja kysyi d'Artagnan'ilta, mikä asia oli saattanut häntä
tulemaan hänen luoksensa näin myöhäisellä hetkellä.

-- Anteeksi, herra! sanoi d'Artagnan, joka oli käyttänyt hyväksensä sitä
lyhyttä hetkeä, minkä hän oli ollut yksinään huoneessa, ja kääntänyt
seinäkellon viisarin kolme neljännestä taaksepäin; minä ajattelin, että
koska kello ei vielä ollut kuin kaksikymmentä viisi minuuttia yli
yhdeksän, minulla olisi vielä aikaa käydä puheillanne.

-- Kaksikymmentä viisi minuuttia yli yhdeksän! huudahti herra de
Tréville katsahtaen kelloon; mutta se on mahdotonta!

-- Katsokaahan toki, herra, sanoi d'Artagnan, on kuin onkin.

-- Aivan oikein, sanoi herra de Tréville, luulin sen jo olevan enemmän.
Mutta mitäs teillä nyt on asiaa?

Silloin d'Artagnan lateli herra de Tréville'lle pitkän historian
kuningattaresta. Hän toi esille mitä hän pelkäsi kuningattaren suhteen;
hän kertoi, mitä hän oli kuullut puhuttavan kardinaalin aikeista
Buckingham'ia vastaan, ja kaiken tuon teki hän niin levollisesti ja
vakaasti, ett'ei herra de Tréville havainnut siinä mitään juonta, sitä
vähemmin, koska hän itsekkin oli huomannut jotakin outoa kardinaalin,
kuninkaan ja kuningattaren keskinäisessä suhteessa.

Kun kello löi kymmenen, jätti d'Artagnan herra de Tréville'n, joka
kiitteli häntä tiedonannoista, kehoitti häntä vast'edeskin palvelemaan
kaikesta sydämmestään kuningasta ja kuningatarta, ja meni
vastaanottohuoneesen. Mutta portaiden juurella muisti d'Artagnan
unhottaneen keppinsä; mitäs, hän palasi nopeasti takaisin sisähuoneesen,
käänsi viisarin paikallensa, ett'ei seuraavana päivänä huomattaisi sitä
muutetun, ja varmana siitä, että hänellä nyt olisi todistaja
alibi'llensa, astui hän alas portaita ja oli siinä tuokiossa kadulla.



XI.

Juoni sotkeutuu.


Käytyänsä herra de Tréville'n luona, lähti d'Artagnan mietteissään
kulkemaan kiertoteitä kotiinsa.

Mitä ajatteli d'Artagnan poiketessaan noin tieltänsä ja katsellessaan
taivaan tähtiä milloin huoaten, milloin hymyillen!

Hän ajatteli rouva Bonacieux'iä. Muskettisoturin oppilaalle oli tuo
nuori nainen melkein hänen haaveksittu ihanteensa. Kauneus,
salaperäisyys, osallisuus melkein kaikkiin hovin salaisuuksiin painoi
hänen suloisiin piirteihinsä soman vakavuuden, mutta samalla saattoi
hänestä epäillä, ettei hän ollut vallan tunteetonkaan, ominaisuus, jolla
on vastustamaton viehätysvoima rakastajan-alkuihin; siihen lisäksi oli
d'Artagnan pelastanut hänet noiden hirviöiden käsistä, jotka tahtoivat
häntä riistää ja raastaa, ja tuo tärkeä palvelus oli synnyttänyt heidän
välillensä sen lajin kiitollisuuden tunteita, joka niin helposti saapi
hellemmänkin luonteen.

D'Artagnan näki jo, -- niin nopeasti unelmat liitävät mielikuvituksen
siivillä! -- luonansa tuon nuoren naisen lähettilään, tuomassa hänelle
lemmenkohtausta koskevaa kirjettä, kultavitjoja tai jalokiviä. Olemme jo
maininneet, että nuoret ylimyssukuiset kainostumatta ottivat vastaan
kuninkaalta rahaa; lisätkäämme että sinä siveellisen velttouden aikana
ei heillä ollut enempää häpyä lemmittyjänsäkään kohtaan ja että nuo
lahjoittivat heille varsin kalliita ja pysyväisiä muistoja, ikäänkuin
olisivat koettaneet korvata tunteittensa löyhyyttä lahjojensa
lujuudella.

Punastumatta silloin raivattiin tiensä elämän mukavuuksiin naisten
avulla. Ne naiset, jotka olivat ainoastaan kauniita, antoivat
kauneutensa, ja siitäpä epäilemättä johtuukin sananparsi, että kaunein
tyttö maailmassa ei voi lahjoittaa muuta kuin mitä hänellä on. Ne, jotka
olivat rikkaita, antoivat siihen lisäksi osan rahoistansa, ja voisipa
mainita hyvän joukon tämän aikakauden sankareita, jotka eivät olisi
voittaneet ensin kannuksiansa ja sitten tappeluitansa ilman sitä paksua
kukkaroa, jonka heidän lemmittynsä sijoitti heidän satulaansa.

D'Artagnan'illa ei ollut mitään; maalais-kainous, tuo ohut kiille, tuo
päivänikäinen kukka, tuo persikan nukka, oli kokonaan haihtunut siihen
vähemmän puhdasoppisten neuvojen tuuleen, joita nuo kolme
muskettisoturia olivat nuorelle ystävällensä antaneet. D'Artagnan,
seuraten ajan omituista tapaa, piti Pariisia sotakenttänä, eikä sen
huonompana kuin Flanderiakaan: siellä espanjalainen, täällä nainen.
Kumpaisessakin paikassa vihollinen kukistettavana, palovero
kiskottavana.

Mutta lausukaamme, että tällä hetkellä vallitsi d'Artagnan'ia jalompi
tunne kuin omanvoiton pyynti. Kauppias oli sanonut olevansa rikas; nuori
mies arvasi, että semmoisen nahjuksen kuin Bonacieux'in perheessä vaimo
se kaiketi raha-arkun avainta hallitsi. Mutta kaikella tuolla ei ollut
mitään vaikutusta siihen tunteesen, jonka rouva Bonacieux'in näkeminen
oli herättänyt, ja omanvoiton pyynti oli jäänyt melkein vieraaksi sille
syttyvälle rakkaudelle, jonka tuo näkeminen oli synnyttänyt. Me sanomme
"melkein", sillä ajatus, että nuori, kaunis, suloinen, terävä-älyinen
nainen samalla on myöskin rikas, ei suinkaan heikonna syttyvää
rakkautta, vaan päinvastoin vahvistaa sitä.

Varallisuus synnyttää koko joukon suurellisen elämän huolia ja oikkuja,
jotka hyvin soveltuvat kauneudelle. Valkoinen ja hieno sukka,
silkkihame, pitsikaulus, soma kenkä jalkaan, aistikas nauha päähän, nuo
kaikki eivät tee rumaa naista kauniiksi, vaan tekevät kauniin naisen
ihanaksi, puhumattakaan käsistä, jotka voittavat kaikesta tuosta;
käsien, varsinkin naisten, on tarvis olla joutilaina, ollakseen kauniit.

D'Artagnan, niinkuin lukija jo varsin hyvin tietää, koska emme oli
peitelleet hänen varallisuutensa tilaa, ei ollut suinkaan mikään
miljoonamies; hän toivoi kyllä kerta siksi tulevansa, mutta aika, jonka
hän oli määrännyt tähän onnen tilaan joutuaksensa, oli melkoisen
kaukana. Sillä välin, mikä tuska, nähdä nainen, jonka tahtoisi halajavan
noita tuhansia mitättömyyksiä, joista naiset luovat onnellisuutensa,
eikä voida antaa hänelle noita tuhansia mitättömyyksiä! Kun nainen on
rikas, vaan rakastaja ei, hankkii hän ainakin itse, mitä rakastaja ei
kykene hänelle tarjoomaan; ja vaikka tavallisuutta myöten vaimon huvit
lähtevät miehen kukkarosta, on harvinaista, että mies niistä saa
kiitoksen kantaa.

D'Artagnan, valmis mitä hellimmäksi rakastajaksi, oli toistaiseksi
ainakin sangen harras ystävä. Keskellä rakkaustuumiansa kauppiaan rouvaa
kohtaan ei hän kumminkaan unhottanut omia tovereitansa. Kaunis rouva
Bonacieux oli vaimo, jota saattoi kävelyttää Saint-Denis'in kentällä tai
Saint-Germain'in torilla Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen seurassa,
joille d'Artagnan oli ylpeä osoittamaan moista valloitusta. Ja kun on
kauvan kävelty, tulee nälkä; d'Artagnan oli sen joku aika takaperin
saanut huomata; silloin mentäisiin tuommoisille somille pikku
päivällisille, joissa kosketetaan toisella puolen ystävän kättä,
toisella lemmityn jalkaa. Ja vihdoin ahtaina hetkinä, hädän aikoina,
olisi d'Artagnan ystäviensä pelastajana.

Entäs herra Bonacieux, jonka d'Artagnan oli työntänyt poliisien kouriin,
julkisesti kieltäen hänet, vaan hiljaisuudessa luvaten hänet pelastaa?
Meidän on tunnustaminen lukijoillemme, että d'Artagnan ei ajatellut
häntä rahtuakaan, tai jos ajatteli, ajatteli hän korkeintaan, että
Bonacieux'in oli hyvä olla missä hän oli, olipa hän sitten missä
tahansa. Rakkaus on itsekkäin kaikista kiihkoista.

Mutta lukijamme olkoot huoleti: jos d'Artagnan unhottikin tai näytti
unhottaneen isäntänsä, emme me häntä unhota, ja me tiedämme missä hän
onkin. Vaan tällä kertaa tehkäämme samoin kuin tuo rakastunut
gaskonjalainen. Mitä kelpo kauppiaasen muutoin tulee, kyllä me palaamme
häneen myöhemmin.

Uneksien tulevaisista lempiseikoistansa, puhellen niistä yölle,
hymyillen tähdille, joutui d'Artagnan kulkemaan Cherche-Midi'n, eli
niinkuin sitä siihen aikaan nimitettiin, Chasse-Midi'n katua. Kun hän
oli Aramiksen asunnon tienoilla, pisti hänelle päähän, mennä käymään
ystävänsä luona antamassa muutamia selityksiä siihen, minkä vuoksi hän
oli lähettänyt Planchet'in kutsumaan häntä paikalla tulemaan
rotanliukkuun. Jos Aramis vaan oli ollut kotona silloinkuin Planchet
tuli sinne, oli hän aivan varmaan kiiruhtanut Fossoyeurs'in kadulle, ja
kun hän ei siellä tavannut ketään muita kuin mahdollisesti molemmat
toverinsa, eivät he kukaan, yhtä vähän toinen kuin toinenkaan, voineet
tietää, mitä kaikki tuo merkitsi. Tuo sekasotku vaatii siis selityksen,
virkkoi d'Artagnan aivan kuuluvasti.

Vaan hiljakseen mietti hän, että samalla saisi hän tilaisuuden puhua
kauniista pienestä rouva Bonacieux'istä, jota hänen mielensä, ell'ei
sydämmensä, oli jo vallan täynnä. Ensimäiseltä rakkaudelta ei muutoin
pidä pyytääkkään vaitioloa. Ensimäisen rakkauden mukana on niin suuri
ilo, että sen täytyy päästä vuotamaan, muuten se tukehduttaa.

Pariisi oli jo kaksi tuntia ollut pimeänä ja kadut alkoivat jo olla
autioina. Kello löi yksitoista kaikissa Saint-Germain'in esikaupungin
torneissa; ilma oli suloinen. D'Artagnan noudatti erästä sivukatua, joka
kulki samaa kohtaa, missä nyt Assas'in katu, ja hän hengitti
sulohajuisia tuoksuja, joita tuulenhenki toi Vaugirard'in kadulta ja
joita lähettivät rehevät, iltakasteesta ja yötuulesta tuoreet puutarhat.
Kauvempaa kuului, kumminkin tiheiden ikkunaluukkujen himmentäminä,
juomalauluja yksinäisistä kapakoista kedolta. Tultuansa kadun päähän,
kääntyi d'Artagnan vasemmalle. Talo, jossa Aramis asui, oli Cassette'n
ja Servandoni'n kadun välillä.

D'Artagnan oli juuri jättänyt Cassette'n kadun, ja eroitti jo ystävänsä
talon portin; tätä taloa suojasivat tuuheat sykomoorit ja klematiitit,
jotka muodostuivat laajaksi katokseksi sen päälle. Lähestyissänsä taloa,
huomasi hän jonkun varjontapaisen tulevan Servandoni'n kadulta. Tuo joku
oli mantteliin kääriytynyt ja d'Artagnan luuli sitä ensin mieheksi; vaan
vartalon pienuus, epävakainen käynti ja tapaileva askel ilmaisi hänelle,
että se olikin nainen. Siihen lisäksi tuo nainen, ikäänkuin hän ei olisi
ollut oikein selvillä siitä talosta, jota hän haki, loi hän silmänsä
ylös, tunteaksensa sitä, seisahteli, kääntyi takaisin ja palasi taas.

-- Menisinköhän tarjoomaan hänelle palvelustani! tuumaili hän.
Käynnistänsä huomaa, että hän on nuori; ehkäpä on hän kauniskin.
Kaiketi! Mutta nainen, joka näin myöhäiseen kulkee kadulla, ei ole
liikkeellä muuta varten kuin lemmittyänsä kohtaamassa. Hiisi sentään!
jos menisin häiritsemään heitä, pyrkisin huonolla keinolla seuraan.

Sillä välin nuori nainen liikkui yhä eteenpäin, lukien taloja ja
ikkunoita. Se ei muutoin ollut mikään vaikea ja pitkällinen lasku. Sillä
osalla katua oli vaan kolme hotellia ja kaksi ikkunaa kadulle päin;
toinen oli eräässä rakennuksessa, joka oli samassa suunnassa sen talon
kanssa, missä Aramis asui, toinen oli itse Aramiksen ikkuna.

-- Peijakas, mutisi itsekseen d'Artagnan, jolle jumaluusopin tohtorin
sisarentytär muistui mieleen; peijakas sentään, eipä olisi hullumpaa,
jos tuo myöhästynyt kyyhkynen hakisi ystävämme Aramiksen asuntoa. Mutta,
sieluni kautta, siltä se aivan näyttää. Ahaa, sinä Aramis veikkonen,
tällä kertaa otetaan asia selville.

Ja d'Artagnan teki itsensä niin kaitaiseksi kuin suinkin saattoi,
vetäytyi kadun pimeimpään syrjään, erään kivipenkin viereen.

Nuori nainen jatkoi kulkuansa, nuori, sillä paitsi tuota kevyttä
käyntiänsä, joka hänet jo oli ilmaissut, antoi hän kuulua pienen
yskäyksen, joka ilmoitti hänellä olevan mitä tuoreimman äänen.
D'Artagnan arveli tuon yskäyksen olevan merkin.

Sillä välin, lieneekö, sitten tuohon yskäykseen tullut samallainen
vastaus, joka poisti öisen vaeltajan epätietoisuuden, vai lieneekö hän
ilman tuota vierasta apua havainnut päässeensä oikeille perille, hän
lähestyi päättävästi Aramiksen ikkunaa ja löi siihen kolme yhdenlaista
kertaa koukistetulla sormellansa.

-- Aivan oikein, Aramiksen luokse, mutisi d'Artagnan. Ahaa, herra
tekopyhä! Nytpä yhdytän sinut jumaluusopillisissa tutkimuksissasi!

Kolme naputusta oli tuskin lyöty, kun sisäluukku avautui, ja valo näkyi
ikkunalasin lävitse.

-- Ahaa, tuumaili kuuntelija, ei ovista vaan ikkunoista, tulo oli siis
odotettu. Hyvä, ikkuna kaiketi aukenee ja nainen kiipeää siitä sisään.
Hyvä juttu!

Mutta d'Artagnan'in suureksi kummastukseksi ikkuna pysyi kiinni. Sitten
valo, joka oli välähtänyt, katosi ja kaikki oli taas pimeätä.

D'Artagnan ajatteli, ett'ei semmoista voinut kestää kauvan, ja pinnisti
yhä silmiänsä ja korviansa näkemään ja kuulemaan.

Hän oli oikeassa: muutamien sekuntien perästä kuului kaksi kevyttä
nappausta sisäpuolelta.

Nuori nainen vastasi kadun puolelta samanlaisella nappauksella ja nyt
aukeni ikkuna puoliksi.

Arvatkaahan, katseliko ja kuunteliko d'Artagnan uteliaasti.

Pahaksi onneksi oli valo siirretty toiseen huoneesen. Mutta nuoren
miehen silmät olivat tottuneet pimeään. Muutoin gaskonjalaisten silmillä
on, sen mukaan kuin vakuutetaan, sama ominaisuus kuin kissan silmillä,
ne näkevät pimeässäkin.

D'Artagnan näki siis, että nuori nainen veti taskustansa valkoisen
esineen, jonka hän levitti nopeasti ja joka silloin sai nenäliinan
muodon. Hän näytti tuon levitetyn esineen kulmaa puhetoverillensa.

Tämä muistutti d'Artagnan'in mieleen sen liinasen, jonka hän oli
löytänyt rouva Bonacieux'in jalkain juuresta, ja joka oli muistuttanut
hänen mieleensä sen, minkä hän oli löytänyt Aramiksen jalkain juuresta.

Mitä hiisiä tuo liinanen sitten mahtoi merkitä?

Ollessaan missä oli, d'Artagnan ei voinut nähdä Aramiksen kasvoja, sillä
nuori mies ei rahtuakaan epäillyt, että tuon ulkona-olevan naisen
sisällä-oleva puhetoveri oli hänen ystävänsä Aramis; uteliaisuuspa
kuitenkin voitti varovaisuuden ja, käyttäen sitä hetkistä, jolloin
kumpaisenkin huomio näytti olevan kiintynyt liinaseen, lähti hän
lymypaikastansa ja nopeasti kuin salama, vaan varoen askeltensa
kuulumista, kiidähti hän erääsen muurin kulmaukseen, josta hän saattoi
luoda silmänsä kokonaan Aramiksen huoneen sisään.

Päästyänsä paikkaansa, d'Artagnan oli vähällä huudahtaa hämmästyksestä:
tuon öisen käypäläisen puhetoveri ei ollutkaan Aramis, vaan nainen.
D'Artagnan näki tosin kylliksi, tunteakseen hänet naiseksi
vaatteuksesta, mutta hän ei voinut eroittaa hänen kasvojansa.

Samassa hetkessä sisällä oleva nainen veti toisen nenäliinan taskustansa
ja vaihtoi sen siihen, mikä hänelle ulkoa oli näytetty. Sitten puhuttiin
muutamia sanoja molempien naisten kesken. Vihdoin ikkunanluukku
sulkeutui; ulkona oleva nainen kääntyi pois ikkunasta ja kulki neljän
askeleen päässä d'Artagnan'in sivuitse, vetäen vaippansa huupan päänsä
ylitse; mutta tämä varokeino oli liian myöhäinen, d'Artagnan oli jo
tuntenut rouva Bonacieux'in.

Rouva Bonacieux! Jo silloinkuin hän oli vetänyt liinasen taskustaan, oli
d'Artagnan'ille pälkähtänyt päähän epäluulo, että se oli hän; mutta
kuinkas oli uskottavaa että rouva Bonacieux, joka oli lähettänyt
noutamaan de la Porte'a saattamaan häntä Louvreen, vaelteli nyt Pariisin
katuja yksinään kello puoli kahdentoista aikaan yöllä, antautuneena
toistamiseen ryöstettäväksi?

Siihen täytyi kaiketi olla varsin tärkeä syy; ja mitä tärkeätä syytä
viidenkolmatta vuotisella naisella saattoi olla? Rakkaus.

Mutta itsensäkö vai jonkun toisen tähden hän antautui tuommoisiin
vaaroihin? Näitä kysymyksiä teki itselleen nuori mies, jonka sydäntä
luulevaisuuden mato jo kalvoi yhtä paljon kuin jos hän jo olisi ollut
nimenomainen rakastaja.

Hänellä oli muutoin jälellä sangen yksinkertainen keino päästä selville
rouva Bonacieux'in matkan menopaikasta: seurata häntä. Tämä keino oli
niin yksinkertainen, että d'Artagnan käytti sitä aivan luonnon ja
vaiston vaatimuksesta.

Mutta nähdessään nuoren miehen kohoavan muurin kulmauksesta kuni patsas
ja kuullessaan askeleita takanansa, rouva Bonacieux huudahti ja lähti
pakoon.

D'Artagnan jälestä juoksemaan. Hänen ei ollut vaikea saada kiini
vaippaan kääriytynyttä naista. Hän saavutti hänet vähän matkan päässä
sillä kadulla, jolle hän oli kääntynyt. Onneton nainen oli vallan
uupunut, ei väsymyksestä vaan kauhistuksesta, ja kun d'Artagnan laski
kätensä hänen olallensa, vaipui hän polvilleen, huudahtaen tukehtuneella
äänellä:

-- Tappakaa minut jos tahdotte, vaan tietää ette saa mitään.

D'Artagnan nosti hänet pystyyn, kietoen käsivartensa hänen vyötärönsä
ympäri; mutta kun hän tunsi nostettavansa painosta, että hän oli
menehtymäisillään, kiirehti hän rauhoittamaan häntä vakuuttamalla
ystävyyttänsä. Nämä vakuutukset eivät olisi tehneet rouva Bonacieux'iin
mitään vaikutusta; sillä tuommoisia vakuutuksia voidaan tehdä mitä
pahimmassakin tarkoituksessa; vaan ääni oli kylliksi. Nuori nainen luuli
tuntevansa tuon äänen soinnun: hän avasi silmänsä, loi ne tuohon
mieheen, joka oli niin kovin häntä säikäyttänyt ja tuntiessaan
d'Artagnan'in, huudahti hän ilosta.

-- Oh! tekö se olette, tekö se olette! sanoi hän; kiitos, Jumalani!

-- Niin, minä se olen, sanoi d'Artagnan, minä, jonka Jumala lähetti
varjelemaan teitä.

-- Siinäkö aikomuksessa te seurasitte minua? kysyi nuori nainen
kiekailevasti hymyillen, hänen leikillinen luonteensa sai vallan ja koko
pelko haihtui siinä tuokiossa, jolloin hän tunsi ystäväksensä mitä hän
oli luullut viholliseksensa.

-- En, sanoi d'Artagnan, en, täytyy minun tunnustaa; sattuma saattoi
minut teidän tiellenne; minä näin naisen naputtavan erään ystäväni
ikkunaan...

-- Erään ystävänne? keskeytti rouva Bonacieux.

-- Epäilemättä; Aramis on parhaimpia ystäviäni.

-- Aramis, kuka se on?

-- Mitä mä kuulenkaan! Sanotteko minulle, ett'ette tunne Aramista?

-- Ensi kertaa kuulen hänen nimeänsä mainittavan.

-- Ensi kertaako siis kävitte siinä talossa?

-- Niin todella.

-- Ettekä tienneet siellä asuvan nuoren miehen?

-- En.

-- Muskettisoturin?

-- En laisinkaan.

-- Ette siis käyneet häntä tapaamassa?

-- En missään nimessä. Muutoin, näittehän kyllä, että puhuin erään
naisen kanssa.

-- Tosin kyllä; mutta tuo nainen oli Aramiksen ystäviä.

-- Siitä en tiedä mitään.

-- Koskapa hän asuu hänen luonansa.

-- Se ei minua liikuta.

-- Mutta kukas hän on?

-- Oh, se ei ole minun salaisuuteni.

-- Rakas rouva Bonacieux, te olette viehättävä; mutta samalla niin tuiki
salaperäinen...

-- Pilaakos se minua?

-- Ei suinkaan, te olette päinvastoin lumoava.

-- Hyvä, antakaa minulle käsivartenne.

-- Sangen mielelläni. Ja nyt?

-- Saattakaa minua.

-- Minne?

-- Sinne, minne minä menen.

-- Mutta minnekkä te menette?

-- Sen näette, kun saatatte minut portille.

-- Tuleeko minun odottaa?

-- Se on tarpeetonta.

-- Te palaatte siis yksin?

-- Ehkä, tai ehk'en.

-- Mutta se, joka teitä sitten saattaa, onko se mies vai nainen?

-- Sitä en vielä tiedä.

-- Minäpä tiedän.

-- Kuinka niin?

-- Minä odotan, kunnes näen teidän tulevan.

-- Siinä tapauksessa hyvästi!

-- Kuinka niin?

-- Minä en tarvitse teitä.

-- Mutta pyysittehän...

-- Aatelismiehen apua, enkä vakoojan väijymistä.

-- Se on kova sana.

-- Miksikä nimitetään semmoisia, jotka seuraavat toista vastoin hänen
tahtoansa?

-- Ajattelemattomiksi.

-- Nimitys on liian mieto.

-- No niin, rouva hyvä, kyllä näen, että täytyy tehdä kaikki mitä te
tahdotte.

-- Minkä vuoksi luovuitte ansiosta tehdä jo alusta alkain sillä tavoin?

-- Eikös katuminen ole mikään ansio?

-- Kaduttekos te toden perästä?

-- Sitä en tiedä itsekkään. Mutta sen vaan tiedän, että lupaan tehdä
kaikki mitä tahdotte, jos sallitte minun saattaa teitä perille asti.

-- Jätättekös minut sitten?

-- Jätän.

-- Vakoomatta minun tuloani?

-- Niin.

-- Kunniasananne kautta?

-- Aatelisen kunniani kautta.

-- Tässä käsivarteni ja menkäämme.

D'Artagnan tarjosi käsivartensa rouva Bonacieux'ille, joka kietoi siihen
omansa, puoliksi leikillä, puoliksi peloissaan, ja näin saapuivat
molemmat yhdessä La Harpe'n kadun korkeimmalle kohdalle. Sinne päästyä
nuori nainen näytti eperoivan, niinkuin hän oli tehnyt jo Vaugirard'in
kadulla. Eräistä merkeistä näytti hän tuntevan muutaman portin ja
lähestyen porttia, lausui hän:

-- Nyt, herrani, tänne on minulla asia mennä; tuhannet kiitokset
kunnioitettavasta seurastanne, joka minut pelasti niistä vaaroista,
joiden alaisena yksin olisin ollut. Mutta teidän sanannepitämisen hetki
on tullut: minä olen perillä.

-- Eikä teillä ole mitään peljättävää palatessanne?

-- Ei muuta kuin rosvoja.

-- Eikös se ole mitään?

-- Mitä ne voisivat minulta ottaa? minulla ei ole penniäkään taskussani.

-- Ette muista tuota kaunista, kirjailtua, vaakunoittua nenäliinaa.

-- Mitä nenäliinaa?

-- Jonka löysin teidän jalkojenne juuresta ja jonka pistin takaisin
taskuunne.

-- Vaietkaa, vaietkaa onneton! huusi nuori nainen, tahdotteko syöstä
minut perikatoon?

-- Te näette siis, että teillä kyllä on vielä vaaroja, koska yksi ainoa
sana saattaa teidät vapisemaan, ja koska tunnustatte, että joutuisitte
perikatoon, jos tuo sana kuultaisiin. Ah, kuulkaa, rouva hyvä, huudahti
d'Artagnan, tarttuen hänen käteensä ja luoden häneen tulisen silmäyksen,
kuulkaa, olkaa jalomielinen, uskokaa minulle salaisuutenne; ettekö ole
jo lukeneet silmistäni, että sydämmessäni palaa ystävyys ja
myötätuntoisuus teitä kohtaan.

-- Olen kyllä, vastasi rouva Bonacieux; pyytäkää vaan tietää minun omia
salaisuuksiani, ne minä ilmoitan, vaan toisten salaisuuksia, se on
toinen asia.

-- Hyvä, sanoi d'Artagnan, kyllä minä otan niistä selvän; koska nuo
salaisuudet voivat vaikuttaa teidän elämäänne, täytyy niiden joutua
minun omikseni.

-- Kavahtakaa itseänne siitä, huudahti nuori nainen niin vakavasti, että
d'Artagnan vavahti ehdottomasti. Oh, elkää sekoittuko mihinkään minua
koskeviin asioihin, elkää koettako auttaa minua toimissani; ja tätä
kaikkea pyydän minä sen tunteen nimessä, jonka minä olen teissä
herättänyt, sen hyväntyön nimessä, jonka olette minua kohtaan tehneet,
ja jota en koskaan elämässäni ole unhottava. Uskokaa ennemmin, mitä nyt
teille sanon. Elkää huoliko enää minusta, minä en ole enää olemassa
teille, olkoon niinkuin ette olisi koskaan minua nähneet.

-- Tuleeko Aramiksenkin tehdä samoin kuin minun, rouva hyvä? kysyi
d'Artagnan loukattuna.

-- Te lausutte jo toisen tai kolmannen kerran tuota nimeä, herra, vaikka
olen teille sanonut, ett'en minä tunne häntä.

-- Te ette tunne sitä miestä, jonka ikkunaan olette naputtaneet!
Kuulkaas, hyvä rouva, te luulette minua kovin herkkäuskoiseksi.

-- Tunnustakaa, että keksitte tuon jutun ja luotte tuon tekohenkilön,
saadaksenne vaan minut puhumaan.

-- Minä en keksi mitään, rouva hyvä, enkä luo mitään tekohenkilöä, vaan
puhun täyttä totta.

-- Ja te sanotte erään ystävänne asuvan siinä talossa.

-- Niin sanon ja uudistan sen vielä kolmannen kerran, talo on sama,
jossa ystäväni asuu ja se ystävä on Aramis.

-- Kaikki tuo selkenee vast'edes, mutisi nuori nainen; mutta, hyvä
herra, vaietkaa nyt.

-- Jos te voisitte katsella minun avonaiseen sydämmeeni, sanoi
d'Artagnan, saisitte lukea siellä niin paljon uteliaisuutta, että teille
tulisi minua sääli, ja niin paljon rakkautta, että te kohta paikalla
tyydyttäisitte uteliaisuuteni. Teillä ei ole mitään peljättävää niiltä,
jotka teitä rakastavat.

-- Te puhutte sangen pian rakkaudesta, hyvä herra! sanoi nuori nainen
päätänsä pudistellen.

-- Se tapahtuu sen vuoksi, että rakkaus syttyi minuun pian ja ensimäistä
kertaa, enkä ole vielä kahdenkymmenen vuotias.

Nuori nainen silmäili häntä salaa.

-- Kuulkaapas, minä olen jälillä, sanoi d'Artagnan. Siitä on nyt kolme
kuukautta, kun olin vähältä joutua kaksintaisteluun Aramiksen kanssa
samannäköisen nenäliinan vuoksi, kuin mitä te näytitte tuolle Aramiksen
luona olevalle naiselle, nenäliinan, joka oli merkitty samalla tavoin,
siitä olen varma.

-- Herra, virkkoi nuori nainen, te väsytätte minut tutkisteluillanne.

-- Mutta te, varova rouva, ajatelkaas, jos teidät olisi otettu kiini
nenäliinoinenne ja tuo liinanen olisi teiltä anastettu, silloinhan
olisitte jääneet pulaan.

-- Miksi niin, nimikirjaimet ovat samat kuin minun: C. B., Constance
Bonacieux.

-- Tai Camille Bois-Tracy.

-- Vaietkaa, herra, vielä kerran vaietkaa! Koska teitä eivät pidätä ne
vaarat, jotka minua uhkaavat, ajatelkaa niitä vaaroja, jotka teitä
itseänne uhkaavat.

-- Minuako?

-- Niin, teitä juuri. Te olette vaarassa joutua kiini, te olette
vaarassa menettää henkenne siitä, että tunnette minut.

-- Silloin en jätäkkään teitä enää.

-- Herra, virkkoi nuori nainen rukoillen ja kätensä yhteen liittäen,
herra, taivaan nimessä, sotilaskunnianne nimessä, aatelisjalouden
nimessä, erotkaa minusta, kuulkaas, kello lyö jo kaksitoista, aika,
jolloin minua odotetaan, on tullut.

-- Rouva hyvä, sanoi nuori mies kumartaen, en voi mitään kieltää, jota
minulta tuolla tavoin anotaan; olkaa rauhassa, minä poistun.

-- Mutta te ette seuraa minua, ettekä vakoile minua?

-- Minä menen kotiini heti paikalla.

-- Ah, minä tiesin, että olitte kunnon nuori mies! huudahti rouva
Bonacieux, ojentaen hänelle kätensä ja laskien toisen kätensä vasten
pientä, syvällä muurissa olevaa porttia.

D'Artagnan tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä innokkaasti.

-- Ah, ennemmin olisin ollut teitä kokonaan näkemättä, huudahti
d'Artagnan tuolla lapsellisella avomielisyydellä, jolle naiset usein
panevat suuremman arvon kuin kohteliaisuuden korupuheille, koska se
paljastaa sydämmen ajatukset ja osoittaa tunteen valloittaneen
ymmärryksen.

-- No niin, virkkoi rouva Bonacieux milt'ei hellästi ja puristi
d'Artagnan'in kättä, joka ei vielä ollut päästänyt irti hänen kättänsä,
no niin, minä en sano niinkuin te, vaan: mikä tänään menetetään, ei
tarvitse olla ainaiseksi menetetty. Kukas tiesi, enkö kerran vapaaksi
päästyäni tyydytä teidän uteliaisuuttanne?

-- Ja annatteko saman lupauksen rakkaudelleni? huudahti d'Artagnan
riemullisena.

-- Oh, siinä suhteessa en sitoudu mihinkään, se riippuu niistä
tunteista, joita taidatte minussa herättää.

-- Siis tällä hetkellä, rouva...

-- Tällä hetkellä, herra, olen joutunut vasta kiitollisuuteen asti.

-- Ah, te olette liian viehättävä, sanoi d'Artagnan alakuloisena ja te
käytätte väärin minun rakkauttani.

-- En suinkaan, vaan minä käytän teidän jalomielisyyttänne, siinä
kaikki. Mutta uskokaa pois, on muutamia, joita kelpaa odottaa.

-- Oh, te saatatte minut mitä onnellisimmaksi! Elkää unhottako tätä
iltaa, elkää unhottako tätä lupausta.

-- Olkaa, huoleti, minä olen kaikki muistava paikallansa ja ajallansa.
No niin, menkää siis, menkää taivaan nimessä! Minua odotettiin juuri
puoliyön aikaan ja nyt olen myöhästynyt.

-- Viisi minuuttia.

-- Tosin; mutta muutamissa tapauksissa on viisi minuuttia viisi
vuosisataa.

-- Kun lemmitään.

-- Niinpä niin! Kukas teille sanoo, ett'en minä ole asioissa rakastajan
kanssa?

-- Teitä odottaa mies? huudahti d'Artagnan, mies!

-- Kas niin, nyt on kiista taas alkamaisillaan, sanoi rouva Bonacieux,
hymyillen vähän kärsimättömän sekaisesti.

-- Ei, ei, kyllä minä menen; minä luotan teihin, minä tahdon omistaa
kaiken ansion ystävyydestäni, vaikka tämä ystävyys olisi tyhmyyttä.
Hyvästi rouva, hyvästi!

Ja ikäänkuin hän olisi tuntenut olevansa voimaton irtautumaan tuosta
kädestä, jota hän piteli, muutoin kuin tempaisemalla, syöksähti hän pois
juoksujalassa, jonka jälkeen rouva Bonacieux, samoinkuin äsken, noppasi
ikkunaan kolme kertaa hiljaa ja säännöllisesti; kun d'Artagnan oli
ehtinyt kadun kulmaan, käännähti hän: portti oli auvennut ja
sulkeutunut, kaunis kauppiaanrouva oli kadonnut.

D'Artagnan jatkoi matkaansa, hän oli antanut kunniasanansa, ett'ei
vakoisi rouva Bonacieux'iä, ja vaikka tuon naisen henki olisi riippunut
siitä paikasta, jonne hän nyt meni, tai siitä henkilöstä, joka häntä oli
saattava, d'Artagnan olisi mennyt kotiinsa, koska hän oli sanonut sinne
menevänsä. Viiden minuutin kuluttua oli hän Fossoyeurs'in kadun
varrella.

-- Athos parka, sanoi hän, hän ei tiedä mitä kaikki tämä merkitsee. Hän
on kaiketi nukkunut odottaissaan minua, tai on hän palannut kotiinsa ja
sinne tultuansa saanut tietää erään naisen käyneen siellä. Nainen
Athoksen luona! Mutta mitäs siitä, jatkoi d'Artagnan, olihan nainen
Aramiksenkin luona. Tämä kaikki on kovin outoa ja olenpa varsin utelias
tietämään, kuinka tämä päättyy.

-- Huonosti, herra, huonosti, vastasi ääni, jonka nuori mies tunsi
Planchet'in ääneksi: sillä puhuen vallan kuultavasti, niinkuin
mietteissään olevien on tapa, oli hän joutunut siihen porraskäytävään,
joka vei hänen huoneesensa.

-- Kuinka, huonostikko? mitä sinä heittiö sillä tarkoitat? kysyi
d'Artagnan, mitä siis on tapahtunut?

-- Kaikellaisia onnettomuuksia.

-- Mitä?

-- Ensinkin on herra Athos otettu kiini.

-- Otettu kiini! Athos! kiini! minkätähden?

-- Hänet löydettiin teidän luonanne ja luultiin teiksi.

-- Ja kuka on hänet kiini ottanut?

-- Poliisit, joita kutsuivat ne mustat miehet, jotka te ajoitte pakoon.

-- Miksi hän ei sanonut nimeänsä? miksi hän ei ilmoittanut olevansa
vieras koko asialle?

-- Sitä hän kyllä kavahti, herra: päinvastoin lähestyi hän minua ja
kuiskutti: "Sinun herrasi tarvitsee tällä hetkellä vapautensa, enkä
minä, sillä hän tietää kaikki ja minä en mitään. Luullaan ottaneensa
kiini hänet ja sepä antaa hänelle aikaa; kolmen päivän perästä sanon
minä, kuka olen, ja kyllä täytyy päästää minut silloin vapaaksi."

-- Bravo! Athos! jalo sydän, mutisi d'Artagnan, kyllä sinut tuosta hyvin
tunnen. Ja mitä tekivät poliisit?

-- Neljä heistä lähti häntä viemään, en tiedä minne, Bastiljiin tai
For-l'Évêque'iin. Kaksi jäi mustien miesten seuraan, jotka penkoivat
joka paikan ja ottivat pois kaikki paperit. Kaksi viimeistä vihdoin, he
olivat kaiken tuon aikaa vartijoina portilla; sittenkuin kaikki oli
toimitettu, menivät he pois, jättäen talon aivan mullin mallin.

-- Entäs Porthos ja Aramis?

-- Heitä en tavannut, he eivät ole tulleet.

-- Mutta he voivat tulla minä hetkenä tahansa, sillä käskithän sanoa
heille, että minä odotan heitä?

-- Käskin, herra.

-- No niin, elä siis liikahda täältä; jos he tulevat, ilmoita heille
mitä minulle on tapahtunut ja pyydä heitä odottamaan minua
Pomme-de-Pin'in ravintolassa; täällä olisi vaarallista, koska taloa
kenties vakoillaan. Minä menen herra de Tréville'n luokse ilmoittamaan
hänelle kaikki, ja ehkäpä tapaan heidät siellä.

-- Teen niinkuin käskitte, herra, sanoi Planchet.

-- Mutta sinä jäät tänne, sinä et pelkää! sanoi d'Artagnan, kääntyen
takaisin rohkaisemaan palvelijaansa.

-- Olkaa huoleti, herra, sanoi Planchet, ette tunne minua vielä; minä
olen rohkea, kun siksi rupean, se on varma! se on aivan kuinka rupeaa;
sitä paitsi olen pikardilainen.

-- Siis se on päätetty, sanoi d'Artagnan, sinä annat tappaa itsesi
ennemmin, kuin lähdet paikastasi.

-- Kyllä, herra, en jätä mitään tekemättä, jolla vaan voin osoittaa
olevani uskollinen herralleni.

-- Hyvä, sanoi d'Artagnan itsekseen, kyllä näkyy, että keino, jota
käytin pojalle, on varmasti hyvä; käytän sitä vastakin, jos tilaisuus
vaatii. Ja niin nopeasti kuin päivän juoksusta vähän väsyneet jalkansa
myönsivät, d'Artagnan riensi Colombier'in kadulle.

Herra de Tréville ei ollut hotellissaan; hänen komppaniiallansa oli
vahtivuoro ja hän oli Louvressa komppaniiansa kanssa.

Hänen täytyi saada tavata herra de Tréville; oli tärkeätä herra de
Tréville'n saada tietää mitä oli tapahtunut.

D'Artagnan päätti koettaa päästä Louvreen. Desessarts'in komppaniian
henkivartijapuku oli kaiketi saattava hänet pääsemään sisään.

Hän meni siis alas Petits-Augustins'in katua ja kulki pitkin
satamanvartta Pont-Neuf'in sillalle; hän mietti hetkisen mennä lautalla
ylitse; mutta tultuaan rannalle, oli hän koneenomaisesti pistänyt käden
taskuunsa ja huomannut, ett'ei hänellä ollut maksaa lauttarahaa.

Kun hän oli päässyt Guénégaud'in kadun korkeimmalle kohdalle, näki hän
Dauphine'n kadulta tulevan kaksi henkeä, joiden ulkoasu häntä
kummastutti.

Nuo kaksi henkeä olivat: toinen mies, toinen nainen. Nainen muistutti
liikenteeltään rouva Bonacieux'iä, ja mies oli täsmälleen Aramiksen
kaltainen.

Sitä paitsi naisella oli tuo musta vaippa, jonka d'Artagnan vielä oli
näkevinänsä kuvautuvan Vaugirard'in kadun ikkunaa vasten ja samoin La
Harpe'n kadun ikkunaa vasten.

Siihen lisäksi miehellä oli muskettilaispuku.

Naisen huuppa oli alaslaskettu, mies piti liinaa kasvojensa edessä; tuo
kaksinkertainen varovaisuus osoitti, että molemmat tahtoivat kaikin
mokomin olla tuntemattomat.

He tulivat sillalle: tämä oli d'Artagnan'inkin tie, koska hän oli
matkalla Louvreen; d'Artagnan seurasi heitä.

D'Artagnan ei ollut päässyt kahtakymmentä askelta, kun hän jo oli varma
siitä, että nainen oli rouva Bonacieux ja mies Aramis.

Hän tunsi tällä haavaa kaikki luulevaisuuden epäilykset sydämmessään.

Hän oli kaksinkertaisesti petetty, häntä petti sekä ystävänsä että tuo,
jota hän rakasti kuin omaa lemmittyänsä ainakin. Rouva Bonacieux oli
vannonut kaikkein pyhäin nimessä, ett'ei hän tuntenut Aramista ja
neljännestunti sen perästä, kuin hän tuon valan oli tehnyt, riippui hän
Aramiksen käsivarressa.

D'Artagnan ei edes ajatellut, että hän vasta kolme tuntia takaperin oli
tullut tuntemaan tuon kauniin kauppiaanvaimon, että tuolla naisella ei
ollut muuta kuin rahtunen kiitollisuutta häntä kohtaan siitä, että hän
oli pelastanut hänet noiden mustien miesten käsistä, jotka tahtoivat
ryöstää hänet, ja että tuo nainen ei ollut mitään hänelle luvannut. Hän
piti itsensä vaan häväistynä, petettynä, pilkattuna rakastajana; vihan
puna sävähti hänen kasvoillensa ja hän päätti ottaa kaikesta selvän.

Nuori nainen ja nuori mies olivat huomanneet, että heitä seurattiin, ja
he olivat ruvenneet jouduttamaan askeleitansa. D'Artagnan lähti
juoksemaan, meni heidän ohitsensa ja kääntyi juuri siinä hetkessä, kuin
he olivat La Samaritaine'n edessä, lyhdyn loisteessa, joka valaisi koko
sen osan siltaa.

D'Artagnan seisahtui heidän eteensä ja he seisahtuivat hänen eteensä.

-- Mitä tahdotte, herra? kysyi muskettisoturi, vetäytyen askeleen
taaksepäin ja vieraalla puheenmurteella, joka ilmaisi d'Artagnan'ille,
että hän oli erhettynyt toisen henkilön suhteen.

-- Se ei ole Aramis! huudahti hän.

-- Ei, herra, se ei ole Aramis, ja huudahduksestanne voin päättää, että
olette luulleet minua toiseksi henkilöksi, ja minä suon teille anteeksi.

-- Te minulle anteeksi! huudahti d'Artagnan.

-- Niin, vastasi tuntematon, sallikaa minun siis mennä, koska teillä ei
ole asiaa minulle.

-- Te olette oikeassa, herra, sanoi d'Artagnan, minulla ei ole asiaa
teille, vaan tälle rouvalle.

-- Rouvalle! ette te häntä tunne, sanoi muukalainen.

-- Te erhetytte, herra, minä tunnen hänet.

-- Ah, virkkoi rouva Bonacieux soimaavalla äänellä; ah, herra! minulla
oli teidän sotilassananne ja teidän aatelinen kunniasananne; toivoin
voivani siihen luottaa.

-- Ja minä, rouva hyvä, sanoi d'Artagnan hämillänsä, te lupasitte
minulle...

-- Ottakaa käsivarrestani, rouva, sanoi muukalainen, ja jatkakaamme
matkaamme.

Silloin d'Artagnan, hämmentyneenä, ällistyneenä ja kukistuneena kaikesta
siitä mitä oli tapahtunut, jäi ristissä-käsivarsin seisomaan
muskettisoturin ja rouva Bonacieux'in eteen.

Muskettisoturi astui askeleen esiin ja työnsi d'Artagnan'in kädellänsä
syrjään.

D'Artagnan hypähti taaksepäin ja veti miekkansa.

Samalla, kertaa ja salaman nopeudella tuntematon veti myöskin miekkansa.

-- Taivaan nimessä, mylord! huudahti rouva Bonacieux, heittäytyen
taistelevien väliin ja tavoittaen heidän miekkojansa avoimin sylin.

-- Mylord! huudahti d'Artagnan, jolle äkkiä valkeni koko asia, mylord,
anteeksi, herra; olisitteko te...

-- Mylord herttua Buckingham, sanoi rouva Bonacieux matalalla äänellä;
ja nyt voitte syöstä meidät kaikki turmioon.

-- Mylord, rouva, anteeksi, sata kertaa anteeksi; mutta minä rakastin,
mylord, ja olin luulevainen; te tiedätte, mylord, mitä rakastaminen on;
suokaa minulle anteeksi ja sanokaa minulle, kuinka voin antaa henkeni
Teidän armonne edestä.

-- Te olette uljas nuori mies, sanoi Buckingham, ojentaen
d'Artagnan'ille kätensä, jota tämä puristi kunnioittavasti; te tarjootte
minulle palvelustanne, minä otan tarjouksen vastaan; seuratkaa meitä
kahdenkymmenen askeleen päässä Louvreen saakka; ja jos joku meitä
vakoilee, tappakaa hänet!

D'Artagnan sijoitti paljaan miekan kainaloonsa, antoi rouva Bonacieux'in
ja herttua Buckingham'in astua kaksikymmentä askelta ja seurasi heitä
sitten, valmiina täyttämään sananmukaisesti Kaarlo I:n ylevän ja komean
ministerin määräyksiä.

Vaan onneksi ei nuorelle seidille sattunut mitään tilaisuutta
osoittamaan herttualle todistusta ystävyydestänsä, ja nuori nainen ja
kaunis muskettisoturi menivät Louvreen l'Échellen portista, kohtaamatta
mitään häiriötä.

D'Artagnan taas, hän meni suoraa päätä Pomme-de-Pin'in ravintolaan,
jossa hän löysi Porthoksen ja Aramiksen jo odottamassa häntä.

Mutta antamatta heille muita selityksiä vaivoista, joita hän oli heille
saattanut, sanoi hän vaan, että hän oli yksinään suorittanut sen toimen,
johon hän oli luullut tarvitsevansa heidän apuansa.

Ja nyt, kun kertomuksemme on vetänyt meidät mukaansa, jättäkäämme kolme
ystäväämme menemään kukin kotiinsa, ja seuratkaamme herttua
Buckingham'ia ja hänen opastansa Louvren sokkeloihin.



XII.

Georges Villiers, Buckingham'in herttua.


Rouva Bonacieux ja herttua pääsivät Louvreen ilman haittoja; rouva
Bonacieux tunnettiin olevan kuningattaren palveluksessa; herttualla oli
herra de Tréville'n muskettisoturin puku, ja herra de Tréville oli,
niinkuin jo sanoimme, tänä iltana vahdissa. Muutoin Germain oli
kuningattaren puolella ja jos jotakin olisi tapahtunut, rouva Bonacieux
olisi joutunut syylliseksi muka rakastajansa kuljettamisesta Louvreen,
siinä kaikki: hän oli ottanut rikoksen niskoillensa; hänen maineensa
olisi tosin mennyt, mutta mitä arvoa suuren maailman silmissä oli pienen
kauppiaanrouvan maineella?

Kerta päästyänsä hovin sisälle, herttua ja nuori nainen kulkivat muurin
vierustaa noin parikymmentä askelta; kun se matka oli kuljettu, rouva
Bonacieux sysäsi erästä pientä takaovea, joka oli päivillä auki, vaan
öiksi tavallisesti suljettiin; ovi antoi mukaa; molemmat vaeltajat
kävivät sisään ja joutuivat nyt pilkkopimeään, vaan rouva Bonacieux
tunsi kaikki sopet ja solukat tässä osassa Louvrea, joka oli hovin
palvelusväen huostassa. Hän sulki oven jälkeensä, otti herttuaa kädestä,
astui haparoiden muutamia askelia, tapasi käsipuun, etsi jalallansa
porrasastimen ja alkoi nousta portaita: herttua luki kaksi kerrosta.
Silloin kääntyi hän oikealle, kulki pitkää käytävää, laskeutui yhden
kerroksen, astui vielä muutamia askeleita, pisti avaimen erääsen
lukkoon, aukasi oven ja työnsi herttuan huoneesen, jota valaisi
ainoastaan yölamppu, ja sanoi: "Jääkää tähän, mylord herttua, tullaan
kohta." Sitten meni hän ulos samasta ovesta, sulki sen lukkoon, niin
että herttua oli aivan sananmukaisesti vankina.

Mutta vaikka herttua oli vallan yksinään, ei hän, se meidän tulee sanoa,
tuntenut pelkoa silmänräpäystäkään: eräs hänen luonteensa huomattavimpia
puolia oli seikkailun halu ja taipumus romaanimaisuuteen. Peloton,
rohkea ja yritteliäs kun hän oli, tämä ei ollut ensi kertaa, jolloin hän
oli henkensä kaupalla tällaisissa yrityksissä; hän oli saanut tietää,
että tuo Itävallan Annan sepitetty kutsumus, jota noudattaen hän oli
Pariisiin tullut, oli ansa, ja, sen sijaan että olisi palannut
Englantiin, hän oli käyttänyt väärin sitä asemaa, mihin hän oli asetettu
ja antanut vakuuttaa kuningattarelle, ett'ei hän lähtisi pois,
kohtaamatta häntä. Alussa oli kuningatar jyrkästi kieltänyt, vaan sitten
oli hän peljännyt että herttua suutuksissaan tekisi jonkun hullutuksen.
Jo oli hän päättänyt ottaa hänet vastaan, pyytääksensä häntä lähtemään
kohta paikalla, kun juuri samana päätöksen iltana rouva Bonacieux, jonka
toimeksi oli jätetty herttuan etsiminen ja Louvreen tuominen, oli salaa
anastettu pois. Kahteen päivään ei ensinkään tiedetty mihin hän oli
joutunut, ja kaikki näytti menneen myttyyn. Vaan kun rouva Bonacieux
kerta pääsi irti ja yhteyteen de la Porte'n kanssa, olivat asiat
päässeet taas oikealle radallensa ja hän oli nyt juuri täyttänyt sen
vaarallisen toimen, joka ilman hänen kiinijoutumistaan olisi jo kolme
päivää aikaisemmin tullut täytetyksi.

Buckingham, jäätyänsä yksin, meni katsomaan peiliin. Muskettilaispuku
sopi hänelle vallan mainiosti.

Kolmenkymmenen viiden vuotiaana, niinkuin hän silloin oli, nimitettiin
häntä täydellä syyllä Ranskan ja Englannin kauneimmaksi ja pulskimmaksi
naisten sankariksi.

Kahden kuninkaan suosikkina, miljoonien omistajana, ylivaltijaana
kuningaskunnassa, jota hän mielensä jälkeen myllisteli ja oikkunsa
mukaan tyynnytteli, Georges Villiers, Buckingham'in herttua, oli
saavuttanut tuon sadunomaisen aseman, joka vuosisatojen vieriessä
täyttää jälkimaailman hämmästyksellä.

Niinpä menikin hän, itseensä luottavana, vallastansa vakuutettuna,
varmana siitä, että ne lait, jotka muita ihmisiä hallitsevat, eivät
häneen pysty, kohden sitä päämäärää, jonka hän oli itsellensä asettanut,
vaikka se päämäärä olisi ollut niin korkealla ja niin häikäisevän
kirkas, että muille olisi ollut sula hullutus luoda silmiänsäkään
siihen. Sillä tavoinpa hänen oli onnistunut useita kertoja lähestyä
kaunista ja ylpeätä Itävallan Annaa ja loistonsa voimalla rakastuttaa
hänet itseensä.

Georges Villiers kävi siis, niinkuin sanoimme, peilin eteen, asetteli
kauniit vaaleat suortuvansa kiharoihin, jotka hatun painosta olivat
joutuneet masennuksiin, väänsi viiksensä kuntoon, ja ilosta
pamppailevalla sydämmellä, onnellisena ja ylpeänä sen hetken
lähestymisestä, jota hän niin kauvan oli halunnut, hymyili hän itselleen
ylpeydestä ja toivosta,

Samassa tuokiossa seinään kätketty salaovi aukeni ja eräs nainen tuli
näkyviin. Buckingham huomasi tuon ilmauksen peilistä; hän huudahti -- se
oli kuningatar!

Itävallan Anna oli silloin kuuden tai seitsemänkolmatta vuoden ikäinen,
toisin sanoen, hän oli kauneutensa kukoistuksessa.

Hänen käyntinsä oli kuningattaren tai jumalattaren; hänen silmänsä,
jotka säihkyivät smaragdin loistolla, olivat erinomaisen ihanat, ja
olivat täynnä samalla suloa ja majesteetillisuutta.

Hänen suunsa oli pieni ja ruusunpunainen ja vaikka alahuuli pisti vähän
ylähuulen edelle, mikä Itävallan suvun jäsenillä oli ominaista, oli tuo
suu mitä suloisin hänen hymyillessään, vaan myöskin mitä
ylenkatseellisin hänen halveksiessaan.

Hänen hipiönsä oli ylistetty hienoudestaan ja pehmeydestään, hänen
kätensä ja käsivartensa olivat hämmästyttävän kauniit, ja kaikki sen
ajan runoilijat lauloivat niitä verrattomiksi.

Hänen hiuksensa vihdoin, jotka, vaaleat nuoruudessaan, olivat muuttuneet
kastanjanvärisiksi ja joita hän piti korkealle kammattuina ja vahvasti
puuteroittuina, kehystivät ihmeteltävän somasti hänen muotoansa, jossa
ankarinkaan arvostelija ei olisi voinut toivoa muuta kuin hieman
vähemmän punaa eikä vaativaisinkaan kuvanveistäjä muuta kuin nenän
hiukkasen hienopiirteisemmäksi.

Buckingham joutui hetkiseksi häikäistyksiin; ei koskaan ollut Itävallan
Anna näyttänyt niin ihanalta keskellä noita tanssijaisia, juhlia,
karuselleja, kuin hän näytti tällä hetkellä yksinkertaiseen
satiinipukuun verhottuna ja donna Estefanan seuraamana, tuon ainoan
espanjalaisen naisen, jota kuninkaan luulevaisuus ja Richelieu'n vainot
eivät olleet karkoittaneet hovista.

Itävallan Anna astui kaksi askelta esiin; Buckingham heittäysi
polvillensa ja ennenkuin kuningatar ennätti sitä estää, suuteli hänen
hameensa paltetta.

-- Herttua, te tiedätte kai jo, että minä se en ollut, joka kirjoitti
teille.

-- Oh, kyllä, armollinen rouva, Teidän Majesteettinne, kyllä tiedän,
huudahti herttua; minä tiedän, että olin hullu, mieletön, uskomaan että
lumi elostuisi, että marmori lämpenisi; mutta mitäs, kun rakastaa, uskoo
herkästi rakkautta; muutoin, minun matkani ei ole mennyt aivan hukkaan,
koska nyt saan nähdä teidät.

-- Niin, vastasi Anna, vaan te tiedätte minkä vuoksi ja millä tavoin
minä teidät otan vastaan; tämä on sen vuoksi, että olette tunteeton
minun tuskilleni, olette itsepäisesti jääneet viipymään kaupunkiin,
jossa panette vaaraan teidän henkenne ja minun kunniani; minä siis otan
teidät vastaan sanoakseni teille, että kaikki meitä eroittaa, meren
syvyydet, kuningaskuntien vihollisuus, valojen pyhyys. Jumalatonta on
uhoitella tämmöisiä esteitä vastaan, mylord. Minä otan teidät vastaan
sanoakseni teille ett'emme saa enää kohdata toisiamme.

-- Puhukaa, rouva, puhukaa, kuningatar, sanoi Buckingham; teidän
äänenne sulous lieventää teidän sanojenne kovuutta. Te puhutte
jumalattomuudesta! mutta jumalatonta on eroittaa kahta sydäntä, jotka
Jumala on luonut toinen toisillensa.

-- Mylord, huudahti kuningatar, te unhotatte, ett'en minä koskaan ole
sanonut teitä rakastavani.

-- Vaan te ette myöskään ole koskaan sanoneet, että te ette minua
rakasta, ja todella semmoisen sanominen olisi Teidän Majesteettinne
puolelta liian suurta kiittämättömyyttä. Sillä sanokaapa minulle, mistä
te löydätte minun rakkauteni vertaista, rakkauden, jota ei aika, ei
poissaolo, ei epätoivo, ei mikään ole voinut sammuttaa; rakkauden, joka
tyytyy muutamaan kadotettuun nauhaan, muutamaan satunnaiseen
silmäykseen, muutamaan vahingossa lausuttuun sanaan?

Siitä on nyt kolme vuotta, rouva, kun näin teidät ensi kerran, ja koko
nämä kolme vuotta olen teitä samalla tavalla rakastanut.

Tahdotteko, että kerron teille, kuinka olitte puettuna, silloinkuin
ensimäisen kerran teidät näin? tahdotteko kuulla luettelevani jokaisen
pienimmänkin koristuksen puvussanne? Malttakaas, minä näen teidät vielä:
te istuitte espanjalaisissa vaunuissanne, teillä oli yllänne vihriä
satiinihame kultaisine ja hopeaisine koristuksineen, riippuvat hiat,
kauniihin käsivarsiinne kiinni solmittuina, noihin ihmeteltäviin
käsivarsiin, sekä suurilla jalokivillä koristettuina; teillä oli
umpikaulus, ja pieni myssy päässänne, samanvärinen kuin hameenne, ja
myssyssä haikaransulka.

Oh! malttakaas vielä, minä suljen silmäni, ja näen teidät semmoisena
kuin silloin olitte; minä avaan ne uudestaan ja näen millainen olette
nyt, se on, sata vertaa ihanampi vielä!

-- Mikä mielettömyys! mutisi Itävallan Anna, jolla ei ollut rohkeutta
suuttua herttuaan siitä, että hän oli noin hyvin säilyttänyt
sydämmessään hänen kuvansa; mikä mielettömyys tuommoisilla muistoilla
pitää vireillä turhaa kiihkoa.

-- Ja mistä tahdotte siis minun elävän? minullahan ei ole muuta kuin
muistoni. Niissä on minun onnellisuuteni, ne ovat aarteeni, toivoni.
Joka kerta kuin teidät näen, saan yhden jalokiven lisää sydämmeni
aarrearkkuun. Tämä on nyt neljäs, jonka te sinne pudotatte ja jonka otan
huostaani; sillä koko kolmena vuotena, rouva, olen saanut nähdä teidät
vaan neljä kertaa: tuo ensimäinen, josta mainitsin, toinen rouva
Chevreusen luona, kolmas Amiensin puutarhassa.

-- Herttua, sanoi kuningatar punastuen, elkää puhuko tuosta illasta.

-- Oh, puhukaamme, päinvastoin, rouva, puhukaamme siitä: se oli autuas,
loistava ilta minun elämässäni. Muistattehan sen kauniin yön, joka
silloin oli? Kuinka ilma oli suloinen ja tuoksuva, kuinka taivas oli
sininen ja kirkkaassa tähdessä!

Ah, sillä kertaa, rouva sain hetkisen olla yksin teidän kanssanne; sillä
kertaa olitte valmis puhumaan minulle kaikki, elämänne autiuuden,
sydämmenne ikävän. Te nojasitte minun käsivarttani vasten, katsokaas,
tätä käsivartta vasten. Minä tunsin, kallistaissani päätäni teidän
puoleenne, teidän hiuksenne koskettavan kasvojani, ja joka kerran kun ne
koskettivat, värisin minä kiireestä kantapäähän saakka. Oh, kuningatar,
kuningatar! oh! te ette tiedä mikä taivaallinen autuus, mikä paratiisin
onnellisuus mahtui tuommoiseen hetkeen. Kuulkaas, omaisuuteni, onneni
kunniani, kaikki mitä elämästäni on enää jälellä, kaikki antaisin
semmoisesta hetkestä, semmoisesta yöstä! sillä tuona yönä, rouva, tuona
yönä rakastitte te minua, sen vannon.

-- Mylord, mahdollista kyllä, että tilaisuuden vaikutus, suloisen illan
viehätys, teidän silmienne palo, ja tuhannet muut seikat, jotka
kerrassaan voivat saattaa naisen perikatoon, liittyivät käymään
kimppuuni sinä onnettomana yönä; mutta te näitte, mylord, kuningatar
tuli heikon vaimon avuksi: ensi sanalla, jonka uskalsitte virkkaa, ensi
rohkeudella, johon minun tuli vastata, huusin minä.

-- Oh! niin, niin, totta kyllä, joku toinen rakkaus kuin minun olisi
tuommoisessa koetuksessa tukahtunut; mutta minun rakkauteni sai siitä
vaan tulisemmaksi ja ikuisemmaksi. Te luulitte pakenevanne minua
palaamalla Pariisiin, te luulitte, ett'en uskaltaisi jättää sitä
aarretta, jonka vartijaksi herrani oli minut asettanut. Ah! mitä minä
välitin kaikista maailman aarteista ja kuninkaista! Kahdeksan päivän
perästä olin taaskin täällä. Sillä kertaa ei teillä ollut minulle mitään
soimauksia: minä olin pannut suosioni, elämäni alttiiksi, nähdäkseni
teitä vielä edes sekunnin ajan; minä en koskettanut kättännekään, ja te
annoitte minulle anteeksi, nähdessänne minut niin nöyrtyneenä ja
katuvaisena.

-- Niin, mutta parjaus käytti hyväkseen kaikkia noita hulluuksia, joihin
minulla ei ollut mitään osaa, sen te hyvin tiedätte, mylord. Kuningas
kardinaalin yllytyksestä kiivastui kauheasti: rouva de Vernet
karkoitettiin, Putange ajettiin maanpakoon, rouva de Chevreuse menetti
suosionsa ja kun te tahdoitte palata lähettiläänä Ranskaan, kuningas
itse, muistattehan, mylord, kuningas itse pani vastaan.

-- Niin, ja Ranska on sodalla maksava kuninkaansa kiellon. En saa teitä,
rouva, enää nähdä; no olkoon niin! minä tahdon, että joka päivä saatte
kuulla minusta puhuttavan.

Minkä tarkoituksen luulette olevan Ré'n saaren retkellä ja Rochelle'n
protestanttien liitolla, joita minä valmistelen? Ilon, saada nähdä
teitä!

Minulla ei ole toivoa ase kädessä tunkeutua Pariisiin, sen kyllä tiedän;
vaan tuosta sodasta on tuleva rauha, tuo rauha tarvitsee välittäjän,
välittäjäksi olen minä tuleva. Silloin ei minua uskalleta kieltää ja
minä niin muodoin palaan Pariisiin ja olen näkevä teidät ja olen
onnellinen yhden hetkisen. Tuhannet ihmiset tosin saavat maksaa, minun
onnellisuuteni hengellänsä; mutta mitä minä siitä, kunhan vaan saan
teidät nähdä. Tuo kaikki on kyllä mieletöntä, ehkä vallan mielipuolista,
mutta sanokaapa minulle, kellä naisella on innokkaampaa rakastajaa?
kellä kuningattarella on ollut hartaampaa palvelijaa?

-- Mylord, mylord, te otatte puollustukseksenne seikkoja, jotka teitä
syyttävät; mylord, kaikki nuo rakkauden todisteet, joita minulle
annatte, ovat melkein rikoksia.

-- Sen vuoksi, ett'ette rakasta minua, rouva; jos minua rakastaisitte,
katselisitte noita kaikkia toisilla silmillä; jos minua rakastaisitte,
olisi se minulle liian suuri onni ja minä tulisin hulluksi. Ah! rouva de
Chevreuse, josta vast'äsken mainitsitte, rouva de Chevreuse oli
vähemmin, julma kuin te; Holland rakasti häntä ja hän vastasi hänen
rakkauteensa.

-- Rouva de Chevreuse ei ollut kuningatar, mutisi Itävallan Anna, ja
vastoin tahtoansa voitti hänet noin valtaavan rakkauden ilmaus.

-- Te rakastaisitte siis minua, ell'ette olisi kuningatar, rouva,
sanokaa, rakastaisitteko minua silloin? Minä saan siis uskoa, että
ainoastaan korkean asemanne arvollisuus se teidät tekee julmaksi minua
kohtaan; minä saan siis uskoa, että jos te olisitte rouva de Chevreuse,
Buckingham-paralla olisi toivoa? Kiitos noista suloisista sanoista, oi
minun kaunis Majesteettini, satakertainen kiitos!

-- Ah! mylord, te olette väärin ymmärtäneet, väärin selittäneet; minä en
tahtonut sanoa...

-- Vaiti, vaiti! sanoi herttua; jos minä olen onnellinen erhetyksestä,
elkää olko niin julma, että riistätte minulta tuon erhetyksen. Te
sanoitte itse, että minua on houkuteltu ansaan: ehkäpä siinä menetän
henkeni, sillä, kuulkaahan, se on kummallista, että muutamia aikoja olen
tuntenut aavistuksia siitä, että minun tulee kuolla. Ja herttua hymyili
viehättävän surumielisesti.

-- Oh, Jumalani! huudahti Itävallan Anna kauhistuksella, joka ilmaisi
hänellä olevan herttuata kohtaan paljon hellempiä tunteita kuin mitä hän
tahtoi tunnustaa.

-- Minä en sano tätä säikähdyttääkseni teitä, rouva, en suinkaan; aivan
naurettavaahan on, että teille siitä puhuinkaan ja uskokaa pois, minä en
tuollaisista unelmista laisinkaan pidä lukua. Mutta tuo toivo, jonka te
melkein annoitte, on kaikki palkitseva, vaikkapa itse elämänikin.

-- No niin, sanoi Itävallan Anna, minullakin, herttua, minullakin on
aavistuksia ja unelmia. Minä uneksuin näkeväni teidän makaavan
verissänne, haavoitettuna.

-- Vasempaan puoleen, eikö niin, puukolla? keskeytti Buckingham.

-- Niin, juuri niin, mylord, vasempaan puoleen puukolla. Kuka on teille
ilmaissut minulla olleen semmoisen unen? Minä olen uskonut sen vaan
Jumalalle, rukoellessani häntä.

-- Minä en enempää tahdo, te rakastatte minua, siinä on kylliksi.

-- Minäkö rakastan teitä, minä?

-- Niin, te. Lähettäisikkö Jumala teille samoja unia kuin minulle,
ell'ette minua rakastaisi? Tulisikko meille samoja aavistuksia,
ell'eivät meidän kumpaisenkin olemukset olisi toinen toisensa yhteydessä
sydämmien kautta? Te rakastatte minua, oi kuningatar, ja te itkisitte
minua!

-- Oh, Jumalani, Jumalani! huudahti Itävallan Anna, tämä on enemmän kuin
mitä voin kestää. Kuulkaa, herttua, menkää taivaan nimessä, poistukaa;
en tiedä rakastanko teitä, vai enkö rakasta; mutta sen tiedän, ett'ei
minusta tule valanrikkojaa. Säästäkää minua siis ja menkää. Oh! jos isku
teidät saavuttaa Ranskassa, jos kuolette Ranskassa, jos minä saattaisin
otaksua, että te olette saaneet surmanne rakkaudestanne minua kohtaan,
en koskaan saisi lepoa, en lohdutusta, minä tulisin hulluksi. Menkää
siis, menkää, minä rukoilen teitä.

-- Oh! kuinka ihana te olette tuollaisena! Oh, kuinka minä teitä
rakastan! sanoi Buckingham.

-- Menkää, menkää! minä rukoilen teitä, ja palatkaa tuonnempana;
palatkaa lähettiläänä, ministerinä, palatkaa henkivartioiden suojaamana,
jotka teitä puollustavat, palvelijain ympäröimänä, jotka teitä
varjelevat, ja silloin, silloin en enää pelkää teidän henkenne vuoksi ja
minä olen onnellinen nähdessäni teidät uudestaan.

-- Oh! onko se vaan totta, mitä te sanotte minulle?

-- On...

-- Hyvä! ja suostuvaisuutenne merkiksi teiltä joku esine, joka
vakuuttaisi minua, ett'en ole nähnyt unta; jotakin, mitä olette
käyttäneet, ja jota minä vuorostani saattaisin käyttää, joku sormus,
kaulavitja tai muu semmoinen.

-- Ja menettekö sitten, menettekö sitten, jos annan teille mitä
pyydätte?

-- Menen.

-- Heti paikallako?

-- Niin.

-- Lähdette Ranskasta ja palaatte Englantiin?

-- Niin, sen vannon!

-- Odottakaa siis hiukkanen.

Ja Itävallan Anna meni huoneihinsa ja tuli melkein samassa tuokiossa
takaisin, pitäen kädessään ruusupuista rasiaa, jonka kannessa oli hänen
nimimerkkinsä kullalla kirjoitettuna.

-- Kas tässä, mylord-herttua, sanoi hän, säilyttäkää tämä muistona
minulta.

Buckingham otti rasian ja heittäytyi toisen kerran polvilleen.

-- Te olette luvanneet mennä, sanoi kuningatar.

-- Ja minä pidän sanani. Kätenne, kätenne, rouva, ja sitten menen.

Itävallan Anna ojensi kätensä sulkien silmänsä ja nojasi toisella
Estefanaan, sillä hän tunsi voimansa raukenevan.

Buckingham painoi innokkaasti huulensa tähän kauniisen kätöseen, nousi
sitten ylös ja lausui:

-- Ennen kuuden kuukauden kulumista, jos olen elossa, näen teidät taas,
rouva, vaikka maailma mullistuisi sen vuoksi.

Ja äsken tekemällensä lupaukselle uskollisena kiiruhti hän ulos
huoneesta.

Käytävässä kohtasi hän rouva Bonacieux'in, joka oli häntä odottanut ja
joka samalla varovaisuudella ja menestyksellä kuin tullessakin, saattoi
hänet ulos Louvresta.



XIII.

Herra Bonacieux.


Kaikissa näissä oli mukana, niinkuin jo on voitu havaita, eräs henkilö,
josta, vaikka hänen tilansa oli kylläkin pyörivillä portailla, ei kukaan
näyttänyt suuresti huolehtivan; tämä henkilö oli Bonacieux,
valtiollisten ja rakkausjuonien kunnian-arvoisa marttyyri, juonien,
jotka niin helposti sotkeutuivat toisiinsa tänä ritarillisuuden ja
huikentelevaisuuden aikakautena.

Onneksi, muistaneeko sitä lukija vielä tai ei, onneksi olemme luvanneet
pysyttää hänet näköpiirissämme.

Poliisit, jotka olivat hänet ottaneet kiinni, kuljettivat hänet suoraa
päätä Bastiljiin, jossa hänen annettiin aivan vavistuksissaan kulkea
sivuitse plutonan sotamiehiä, jotka latasivat muskettejansa.

Sitten vietiin hänet melkein maanalaiseen koppiin, jossa hän
kuljettajainsa puolelta sai kärsiä mitä karkeimpia loukkauksia ja mitä
raainta kohtelua. Poliisit näkivät, ett'eivät he olleet tekemisissä
minkään aatelismiehen kanssa ja he kohtelivat häntä kuin mitä hylkiötä.

Noin puolen tunnin perästä tuli kirjuri tekemään loppua hänen
kärsimyksistään, vaan ei suinkaan hänen levottomuudestaan, antamalla
käskyn saattaa herra Bonacieux tutkisteluhuoneesen. Tavallisesti
tutkisteltiin vangittuja heidän luonansa, vaan Bonacieux'in kanssa ei
menetelty sillä tavoin.

Kaksi vartijaa otti nyt kauppiaan huostaansa, saattoivat hänet erään
pihan halki, veivät hänet muutamaan käytävään, jossa seisoi kolme
vahtimiestä, aukasivat erään oven ja työnsivät hänet kehnoon huoneesen,
jossa ei ollut muuta sisustusta kuin pöytä, tuoli ja komisarjus.
Komisarjus istui tuolilla pöydän ääressä kirjoittamassa.

Vartijat saattoivat vangin pöydän eteen ja, komisarjuksen annettua
merkin, poistuivat ulkopuolelle äänenkantamaa.

Komisarjus, joka siihen saakka oli ollut kumartuneena papereihinsa,
kohotti nyt päätänsä nähdäkseen kenen kanssa hän oli tekemisissä.
Komisarjus oli tympeyttävän näköinen mies, terävänenäinen, keltaiset,
ulospistävät posket, pienet silmät, vaan tutkivat ja vilkkaat, kasvot
samalla kertaa ketun ja mäyrän kaltaiset. Pää, jota pitkä ja liikkuva
kaula kannatti, pisti ulos laajasta mustasta takista, ja oli heiluvassa
liikkeessä puolelta toiselle, melkein kuin kilpikonnan, kun se pistää
päänsä ulos kuorestaan.

Hän kysyi aluksi Bonacieux'iltä hänen ristimä- ja sukunimeänsä, ikäänsä,
tointansa ja kotipaikkaansa.

Syytetty vastasi olevansa nimeltään Jaques-Michel Bonacieux, ijältään
viidenkymmenen yhden vuoden vanha, toimeltaan entinen kauppias ja
asuvansa Fossoyeurs'in kadun varrella N:o 11.

Sitten komisarjus kyselyn jatkamisen sijasta piti hänelle pitkiä puheita
siitä, kuinka vaarallista on halvan porvarin sekoittautua valtiollisiin
asioihin.

Hän liitti tähän alkujohdantoon esitelmän, jossa hän kertoi kardinaalin
voimasta ja teoista, tuon verrattoman ministerin, joka voitti kaikki
ennemmäiset ministerit, joka oli oleva esimerkkinä kaikille vastaisille
ministereille, tuon ministerin, jonka voimaa ja tekoja ei kukaan
rankaisematta saanut vastustella.

Tämän hänen puheensa toisen osan jälkeen loi hän läpitunkevan katseen
Bonacieux-parkaan ja käski hänen miettimään tilansa vaarallisuutta.

Kauppiaan miettiminen oli jo suoritettu: hän kirosi ajatuksissaan sitä
hetkeä, jolloin herra de la Porte'n päähän oli pistänyt naittaa
kummityttärensä hänelle ja erittäinkin sitä hetkeä, jolloin tuo
kummitytär oli ruvennut kuningattaren pukurouvaksi.

Herra Bonacieux'in luonteen pohjana oli halvan saituuden ja syvän
itsekkäisyyden sekoitus, ja sen kaiken höysteenä mitä raukkamaisin
pelkurimaisuus. Rakkaus, jota vaimonsa oli hänessä herättänyt, oli aivan
syrjätunne, eikä voinut pitää puoliansa noita vastamainittuja
alkuperäisiä tunteita vastaan.

Bonacieux mietti oikeastaan vaan sitä, mitä hänelle juuri oli päästy
sanomasta.

-- Mutta herra komisarjus, sanoi hän kylmästi, uskokaa täydellisesti,
että minä tunnen ja pidän arvossa enemmän kuin kukaan muu Hänen
ylhäisyytensä verrattomia ansioita, jonka hallittavana meidän on kunnia
olla.

-- Todella? kysyi komisarjus epäilevän näköisenä, mutta jos laita
tosiaan olisi niin, kuinkas te olisitte Bastiljissa?

-- Kuinka minä täällä olen, tai paremmin, minkä vuoksi minä täällä olen,
vastasi Bonacieux, sitä on minun mahdoton teille sanoa, koska en sitä
itsekkään tiedä; mutta se on vaan varma tosi, ett'en minä ainakaan
tieteni ole loukannut kardinaalia.

-- Teidän on kumminkin täytynyt tehdä joku rikos, koska te olette
syytöksenalainen valtiorikoksesta.

-- Valtiorikoksesta! huudahti Bonacieux hämmästyneenä, valtiorikoksesta!
ja kuinka tahdottekaan kauppiasraukan, joka vihaa hugenotteja ja inhoo
espanjalaisia, olemaan syypäänä valtiorikokseen? Ajatelkaa toki, herra,
onhan se vallan mahdotonta.

-- Herra Bonacieux, virkkoi komisarjus tirkistellen syytettyä, ikäänkuin
hänen pienet silmänsä olisivat voineet lukea sydämmen syvimpään pohjaan
saakka, herra Bonacieux, teillä on vaimo?

-- On, herra, vastasi kauppias vapisten, ja tuntien että siihenpä asia
rupesikin takertumaan; se tahtoo sanoa, minulla on ollut.

-- Kuinka? teillä on ollut! minne te hänet olette hukanneet, koska
teillä ei enää häntä ole?

-- Hän on minulta salaa ryöstetty.

-- Ryöstetty? sanoi komisarjus. Aa!

Bonacieux kuuli tuosta "aa"-sta, että asia rupesi yhä enemmän
sotkeutumaan.

-- Hänet on teiltä ryöstetty, vai niin! toisti komisarjus, ja tiedättekö
kuka mies hänet on ryöstänyt?

-- Luulen hänet tuntevani.

-- Ken on hän?

-- Huomatkaa, ett'en tiedä varmaan mitään, herra komisarjus, ja että
minä vaan epäilen.

-- Ketä epäilette? Kas niin, vastatkaa suoraan.

Bonacieux oli nyt kerrassaan kahdella päällä; pitäisikkö hänen kieltää
kaikki, vai ilmoittaa kaikki? Jos hän kieltäisi, voitaisiin luulla hänen
tietävän liian paljon, ruvetaksensa tunnustamaan; jos taas ilmoittaisi
kaikki, osoittaisi hän hyvää tahtoa. Hän päätti siis ilmoittaa kaikki
mitä tiesi.

-- Minä epäilen, sanoi hän, erästä pitkää, tummaveristä, ylpeän näköistä
miestä, joka näyttää varsin suurelta herralta; hän on seuraillut meitä
useita kertoja, ainakin mitä minusta on näyttänyt, kun olen ollut
noutamassa vaimoani Louvren pieneltä portilta kotiini.

Komisarjus näytti tulevan levottomaksi.

-- Ja hänen nimensä? kysyi hän.

-- Oh, mitä nimeen tulee, sitä en ensinkään tiedä, vaan jos hänet missä
kohtaisin, kyllä tuntisin hänet paikalla, siitä olen varma, vaikka
tuhansien joukosta.

Komisarjuksen otsa rypistyi.

-- Tuntisitte hänet vaikka tuhansien joukosta, sanoitteko niin? kysyi
hän.

-- Se tahtoo sanoa, virkkoi Bonacieux, joka näki hypänneensä hulluun
tynnöriin, se tahtoo sanoa...

-- Te olette vastanneet, että tuntisitte hänet, sanoi komisarjus, hyvä,
se riittää täksi päiväksi; ennenkuin menemme kauvemmaksi, tarvitsee
erään saada tietää, että te tunnette vaimonne ryöstäjän.

-- Mutta enhän minä ole sanonut tuntevasi häntä! huusi Bonacieux
epätoivossa. Minähän päinvastoin sanoin, että...

-- Viekää vanki pois, sanoi komisarjus noille kahdelle vartijalle.

-- Ja minne on hän saatettava? kysyi kirjuri.

-- Vankikoppiin.

-- Mihin?

-- Oh, Jumala nähköön, mihin vaan ensimäiseksi osutte, kunhan se on
kylliksi luja, vastasi komisarjus välinpitämättömyydellä, joka
kauhistutti Bonacieux-parkaa.

-- Voi, voi! sanoi hän itselleen, kova onni vainoo minua; vaimoni on
varmaan tehnyt jonkun hirmuisen rikoksen; minua luullaan hänen
rikostoveriksensa ja minua rangaistaan hänen kanssansa: hän on puhuva,
hän tunnustava sanoneensa minulle kaikki; vaimo on niin heikko!
Vankikoppiin! mihin vaan ensimäiseksi osutaan! semmoista se on! yksi yö
on jo mennyt; ja huomenna teilattavaksi, hirteen! Oh, Jumalani,
Jumalani, armahda minua!

Kuuntelematta vähintäkään mestari Bonacieux'in vaikerruksia,
vaikerruksia, joihin he muutoin olivat hyvin tottuneet, tarttuivat
vartijat vangin käsipuoleen, vieden hänet pois, jolla välin komisarjus
kirjoitti kiireimmittäin kirjeen, jota kirjuri odotti.

Bonacieux ei ummistanut silmäänsä, ei sen vuoksi, että vankihuone olisi
ollut kovin kehno, vaan hänen levottomuutensa oli liian suuri. Hän istui
koko yön rahillansa, vavahtaen vähimmästäkin risauksesta; ja kun päivän
ensi säteet pilkistivät kammioon, näytti aamurusko hänestä haudan
väriseltä.

Yht'äkkiä kuuli hän salpoja vedettävän auki ja hän teki hirveän
hyppäyksen. Hän uskoi tultavan noutamaan häntä mestauslavalle; vaan kun
hän pyövelin verosta, jota hän odotti, näki kaiken kaikkiaan vaan
eilisen komisarjuksensa ja kirjurinsa, oli hän vähällä hypätä heille
kaulaan.

-- Teidän asianne on sangen paljon sotkeutunut eilisestä illasta, kelpo
mies, sanoi hänelle komisarjus ja minä neuvon teitä kertomaan nyt kaikki
asiat halki ja suoraan; sillä ainoastaan teidän katumuksenne saattaa
kääntää päältänne kardinaalin vihan.

-- Kyllä minä olen valmis kaikki kertomaan, huudahti Bonacieux, ainakin
kaikki mitä tiedän. Kysykää, olkaa hyvä.

-- Ensiksikin, missä on teidän vaimonne?

-- Mutta johan olen teille sanonut, että hänet minulta ryöstettiin.

-- No niin, mutta eilen kello viisi iltapäivällä pääsi hän teidän
toimestanne pakoon.

-- Minun vaimoniko pakoon! huudahti Bonacieux. Oh! onneton vaimo! Herra,
jos hän on päässyt pakoon, se ei ole minun vikani, sen vannon.

-- Mitäs teillä oli tekemistä naapurinne herra d'Artagnan'in luona,
jonka kanssa teillä oli päivemmällä pitkä keskustelu?

-- Ah, niin todella, herra, niin, totta kyllä, ja minä tunnustan, että
se oli väärin tehty. Kyllähän minä olin herra d'Artagnanin luona.

-- Mikä oli teidän käyntinne tarkoitus?

-- Pyytää häntä auttamaan minua löytämään vaimoni. Minä luulin itselläni
olevan oikeuden häntä perustella; mutta minä erhetyin, niinkuin näkyy,
ja minä pyydän nöyrimmästi anteeksi.

-- Ja mitä herra d'Artagnan vastasi?

-- Herra d'Artagnan lupasi minua auttaa; mutta minä kyllä kohta huomasin
erhettyneeni.

-- Vai te aiotte pettää oikeutta! Herra d'Artagnan teki teidän kanssanne
sopimuksen, jonka johdosta hän ajoi pakoon poliisit, jotka tulivat
ottamaan kiini vaimoanne, ja toimitti hänet löytämättömiin.

-- Herra d'Artagnan vienyt minun vaimoni! Ah, vai niin! mutta mitä
sanoittekaan?

-- Onneksi on herra d'Artagnan meidän käsissämme, ja teidät asetetaan
hänen kanssaan naamattain.

-- Ah, totta tosiaan, parempaa en pyydä, huudahti Bonacieux; olen
hyvilläni saada nähdä tuttuja kasvoja.

-- Tuokaa d'Artagnan esille, sanoi komisarjus vartijoille.

Vartijat toivat sisään Athoksen.

-- Herra d'Artagnan, sanoi komisarjus kääntyen Athokseen, kertokaa mitä
teidän ja tämän herran välillä on tapahtunut.

-- Mutta! huudahti Bonacieux, ei tämä ole herra d'Artagnan, jota minulle
osoitatte!

-- Kuinka! eikö hän ole herra d'Artagnan? huusi komisarjus.

-- Ei millään muotoa, vastasi Bonacieux.

-- Mikäs tuon herran nimi on? kysyi komisarjus.

-- Sitä minä en voi sanoa, minä en tunne häntä.

-- Kuinka! ettekö tunne häntä?

-- En.

-- Ettekö ole häntä koskaan nähnyt?

-- Kyllä; vaan en tiedä mikä hänen nimensä on.

-- Mikä on nimenne? kysyi komisarjus.

-- Athos, vastasi muskettisoturi.

-- Mutta eihän se ole ihmisen nimi, sehän on vuori! huusi
tutkistelija-parka, joka alkoi joutua vallan pyörälle.

-- Se on nimeni, sanoi Athos tyynesti.

-- Mutta olettehan sanoneet nimenne olevan d'Artagnan.

-- Minäkö?

-- Niin, te juuri.

-- Se on, minulle sanottiin: "te olette herra d'Artagnan?" Siihen
vastasin: "Luuletteko niin?" Kiiniottajani sanoivat olevansa siitä
varmat. Minä en huolinut heitä vastustaa. Muutoin, olisinhan voinut
erhettyä.

-- Herra, te loukkaatte oikeuden majesteettia.

-- En suinkaan vastasi Athos levollisesti.

-- Te olette herra d'Artagnan.

-- Näettehän nyt, että tekin sanotte minulle sitä.

-- Mutta, huudahti vuorostaan Bonacieux, minun täytyy sanoa teille,
herra komisarjus, ett'ei tässä ole hetkeäkään epäilemistä. Herra
d'Artagnan on minun hyyryläiseni ja siis, vaikka hän ei ole maksanut
minulle vuokraani, ja juuri sen vuoksi, minun täytyy hänet tuntea. Herra
d'Artagnan on nuori mies, tuskin yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen
vanha, ja tämä herra on vähintään kolmenkymmenen. Herra d'Artagnan on
herra Desessarts'in väkeä, ja tämä herra on herra de Tréville'n
muskettisotureita: katsokaa univormua, herra komisarjus, katsokaa
univormua.

-- Se on totta, mutisi komisarjus; se on saakelin totta.

Samassa hetkessä ovi aukeni äkkiä ja sanansaattaja, erään Bastiljin
portinvartijan saattamana toi kirjeen komisarjukselle.

-- Oh! tuo onneton vaimo! huudahti komisarjus.

-- Kuinka? mitä sanotte? kenestä puhutte? Ette suinkaan minun
vaimostani, toivoakseni.

-- Päinvastoin, juuri hänestä. Asianne on mainio, onpa tosiaan!

-- Oh! vai niin! huudahti kauppias kiukustuen, suokaa minulle se huvi,
hyvä herra, että saan tietää, kuinka minun asiani siitä voipi paheta,
mitä vaimoni tekee minun vankeudessa ollessani!

-- Kyllä, koska hänen tekonsa on seuraus teidän keskinäisestä
tuumastanne; pirullinen tuuma!

-- Minä vannon, herra komisarjus, että te olette mitä syvimmässä
erhetyksessä, että minä en tiedä tuon taivaallista kaikesta siitä, mitä
vaimoni on mahtanut tehdä, että minä olen kokonaan vieras siihen mitä
hän on tehnyt ja että, jos hän on tehnyt tyhmyyksiä, minä kiellän,
hylkään, kiroan hänet.

-- No niin, sanoi Athos komisarjukselle, jos te ette tarvitse minua enää
täällä, lähettäkää minut jonnekin muuanne, tuo teidän herra Bonacieux on
sangen ikävystyttävä.

-- Viekää vangit kammioihinsa, käski komisarjus, viitaten samalla kertaa
Athokseen ja Bonacieux'iin, ja vartioitakoon heitä ankarammin kuin
koskaan.

-- Mutta kun teillä on asiaa herra d'Artagnan'ille, sanoi Athos
tavallisella tyyneydellänsä, en minä voi suinkaan huomata, missä kohden
minä saatan täyttää hänen sijaansa.

-- Tehkää käskyni mukaan! huusi komisarjus, ja ehdoton vaitiolo!
Kuuletteko!

-- Athos seurasi vartijoitansa kohauttaen olkapäitänsä, ja Bonacieux
voivotteli niin että tiikerinkin sydän olisi heltynyt.

Kauppias vietiin viime-öiseen koppiinsa ja jätettiin sinne koko
päiväksi. Ja koko päivän itki Bonacieux niinkuin aimo kauppias; sillä
niinkuin hän itse jo sanoi, hän ei ollut mikään miekkamies.

Iltaisilla kello yhdeksän aikaan, juurikuin hän oli asettumaisillaan
levolle, kuuli hän askeleita käytävässä. Askeleet lähestyivät hänen
oveansa, se aukeni, ja vartijat tulivat sisään.

-- Seuratkaa minua, sanoi vartijain mukana tullut poliisi.

-- Teitäkö! huudahti Bonacieux, teitäkö seurata tähän aikaan, ja minne,
voi Jumalani!

-- Sinne, minne meillä on käsky teidät viedä.

-- Mutta eihän se ole mikään vastaus.

-- Se on kumminkin ainoa, mitä voimme teille antaa.

-- Ah! Jumalani, Jumalani, vaikerteli kauppias-raukka, nyt minä olen
hukassa!

Hän seurasi koneenomaisesti ja vastustamatta vartijoita, jotka olivat
tulleet häntä noutamaan.

Hän kulki saman käytävän, jonka hän jo tullessaan oli kulkenut, kävi
halki ensimäisen pihan, sitten toisen päärakennuksen lävitse; vihdoin
ulommaisen pihan portilla näki hän vaunut, joita ympäröi neljä
ratsastajaa. Hänen käskettiin nousemaan vaunuihin, poliisi istui hänen
viereensä, vaunun ovi suljettiin ja molemmat olivat nyt vierivässä
vankihuoneessa.

Vaunut lähtivät liikkeelle, hiljaa kuin ruumisvaunut. Munalukolla
varustetun ristikko-ikkunan lävitse näki vanki huoneita ja katuja, siinä
kaikki; mutta aito pariisilainen kun oli, tunsi Bonacieux joka kadun
viitoistaan, kylteistään ja lyhdyistään. Kun saavuttiin Saint-Paul'in
torille, jossa Bastiljin vankeja mestattiin, rupesi hän pyörtymään ja
teki kahteen kertaan ristinmerkin. Hän luuli vaunujen seisahtuvan sinne.
Mutta vaunut kulkivat eteenpäin.

Myöhempänä kauhistui hän toistamiseen, kun ajettiin Saint-Jean'in
hautausmaan ohitse, johon valtiorikollisia haudattiin. Yksi ainoa seikka
rauhoitti häntä vähän, se nimittäin, että ennenkuin heitä haudattiin,
leikattiin heiltä tavallisesti kaula poikki, vaan hänen päänsä oli vielä
paikoillaan. Mutta kun hän havaitsi vaunujen kääntyvän Grève'n tielle,
ja huomasi raatihuoneen huippukatot, sekä näki vaunujen hutkahtavan
porttiholviin, uskoi hän olevansa mennyt mies, tahtoi tunnustaa syntinsä
poliisille ja, kun hän kieltäytyi, rupesi voivottelemaan niin surkeasti,
että poliisi ilmoitti, että ell'ei hän lakkaisi särkemästä hänen
korviaan, hän panisi kapulan hänen suuhunsa.

Tämä uhkaus rauhoitti vähän Bonacieux'iä; jos hänet mestattaisiin
Grève'n kentällä, ei maksaisi vaivaa kapuloida häntä enää, kun jo oltiin
melkein perillä. Todella kulkivatkin vaunut halki kentän seisahtumatta.
Nyt ei ollut enää muuta pelättävää kuin Croix-du-Trahoir: vaunut
kääntyivätkin juuri sinne päin.

Tällä kertaa ei ollut enää epäilemistä, Croix-du-Trahoir'illa mestattiin
halvempisäätyisiä pahantekijöitä. Bonacieux oli hyvittänyt mieltänsä
sillä, että hän olisi Saint-Paul'in tai Grève-kentän arvoinen mies: ja
nyt vietiin hänet Croix-du-Trahoir'ille päiviään päättämään! Hän ei
vielä voinut eroittaa tuota onnetonta ristiä, vaan hän tunsi sen
lähestyvän häntä. Kun hän oli siitä enää parinkymmenen askeleen päässä,
kuuli hän melua ja hölinää, ja vaunut pysähtyivät. Tässä oli enemmän
kuin mitä Bonacieux-raukka jaksoi kestää, hän kun jo ilmankin oli vallan
menehdyksissä kaikista monista kärsimyksistään; hän päästi heikon
ynähdyksen, jota olisi voinut luulla kuolevan viime huokaukseksi ja meni
tainnuksiin.



XIV.

Meung'in mies.


Tämä väkijoukko ei ollut kokoutunut kenenkään hirttämistä odottamaan,
vaan jo valmiiksi hirtettyä katselemaan.

Vaunut, hetkisen seisahdettuaan, lähtivät taas liikkeelle, kulkivat läpi
joukon, jatkoivat matkaansa Saint-Honoré'n kadulle, kääntyivät
Bons-Enfants'in kadulle ja seisahtuivat erään matalan portin eteen.

Portti avautui, kaksi vahtimiestä tarttui käsivarsillaan Bonacieux'iin,
jota muuan poliisi kannatti; hänet sysättiin erääsen käytävään,
annettiin nousta portaita ylös ja jätettiin esihuoneesen.

Kaikki nuo liikkeet oli toimitettu koneentapaisesti.

Hän oli kulkenut kuin unissaan; hän oli katsellut esineitä kuin sumun
lävitse; hänen korvansa olivat kuulleet ääniä, niitä kumminkaan
tajuamatta; hänet olisi voitu siinä hetkessä vaikka mestata, ilman että
hän yhdellä voikahduksellakaan olisi pyytänyt armoa.

Hän jäi siis istumaan penkille, selkä seinää vasten ja kädet
riipuksissa, samalle paikalle, mihin vahtimiehet olivat hänet laskeneet.

Mutta kun hän katsellessaan ympärilleen ei havainnut mitään uhkaavaa
esinettä, eikä mikään osoittanut hänen olevan todella vaarassa, kun
penkki oli mukavaksi pehmustettu, kun seinät olivat kauniilla
karduanilla päällystetyt, kun suuret punaiset damasti-uutimet kullatuine
kannattimineen riippuivat ikkunan edessä, hän vähitellen huomasi
pelkonsa olevan liioiteltua ja alkoi liikuttaa päätänsä oikealta
vasemmalle ja alhaalta ylös.

Näiden liikkeiden ohella, joita ei kukaan estänyt, rohkeni hänen
mielensä hieman, ja hän uskalsi vetää likemmäksi ensin toista jalkaansa,
sitte toista; vihdoin, auttaen molemmilla käsivarsillaan, nousi hän
penkiltä ja seisoi jaloillaan.

Samassa tuokiossa raotti eräs sävyisän näköinen upseeri oviverhoa,
jatkaen puhettansa erään viereisessä huoneessa olevan henkilön kanssa,
ja kääntyi vankiin seuraavin sanoin:

-- Teidänkö nimenne on Bonacieux?

-- Niin herra upseeri, sopersi kauppias, enemmän kuolleena kuin elävänä,
nöyrin palvelijanne.

-- Käykää sisään, lausui upseeri.

Ja hän siirtyi sivulle, jättääksensä kauppiaalle tilaa. Tämä totteli
äänetönnä ja astui huoneesen, jossa häntä näyttiin odotetun.

Huone oli iso kabinetti, seinät koristetut hyökkäys-ja
puolustus-aseilla, suljettu ja ummehtunut, ja siellä paloi jo valkea
uunissa, vaikka vasta oltiin tuskin syyskuun lopussa. Neliskulmainen
pöytä, täynnä kirjoja ja papereita, joiden päälle oli levitetty
suunnattoman suuri La Rochelle'n kaupungin kartta, sijaitsi keskellä
huonetta.

Uunin edessä seisoi keskikokoinen mies, ylpeän ja kopean näköinen,
silmät läpitunkevat, otsa laaja, muoto laiha, jota yhä pitensi
piikkiparta ja sen yläpuolella viiksipari. Vaikka mies oli tuskin kuuden
tai seitsemänneljättä vuotias, olivat hänen sekä hiuksensa että
piikkipartansa ja viiksensä jo harmahtavat. Tuo mies, vaikka
miekattakin, oli kerrassaan sotilaan näköinen ja hänen puhvelinahkaiset,
vielä pölynpeittämät saappaansa osoittivat, että hän sinä päivänä oli
ratsastanut.

Tämä mies oli Armand-Jean Duplessis, kardinaali Richelieu, ei laisinkaan
sennäköinen, kuin sitä meille kuvitellaan, rapistunut kuin vanhus,
kärsivä kuin marttyyri, ruumiiltaan murtunut, ääni riutunut, suureen
nojatuoliin vajonnut, kuni ennenaikaiseen hautaan, eläen vaan neronsa
voimalla ja kannattaen taistelua Eurooppaa vastaan ainoastaan
loppumattomalla ajatuksensa liikunnalla; ei, vaan sellainen, kuin hän
todella oli siihen aikaan, se on, taitava ja hienotapainen hovimies,
tosin ruumiiltaan heikko, vaan sen siveellisen voiman kannattama, joka
hänestä on tehnyt yhden erinomaisimpia miehiä mitä koskaan on ollut
olemassa; vihdoin, parhaillaan valmistaumassa, sittenkuin hän oli
vahvistanut Nevers'in herttuan vallan Mantuan herttuakuntaan, anastanut
Nimes'in, Castres'in ja Uzès'in, karkoittamaan Englantilaiset Ré'n
saarelta ja piirittämään La Rochelle'a.

Ensi katsannossa ei mikään siis osoittanut kardinaalia ja niiden, jotka
eivät häntä ulkonäöltä tunteneet, olisi ollut mahdotonta arvata, kenen
edessä he seisoivat.

Kauppias-parka jäi oven pieleen seisomaan, ja vastakertomamme henkilön
silmät tähtäsivät häntä terävästi, ikäänkuin olisivat tahtoneet
tunkeutua hänen menneisyytensä pohjaan saakka.

-- Tuoko Bonacieux? kysyi hän hetkisen vaiettuansa.

-- Niin, armollinen herra, vastasi upseeri.

-- Hyvä, antakaa minulle nuo paperit ja poistukaa.

Upseeri otti pöydältä tarkoitetut paperit, antoi ne pyytäjälle, kumarsi
syvään ja meni.

Bonacieux tunsi nuo paperit Bastiljissä pidetyn tutkistelun
pöytäkirjoiksi. Aika ajoin nosti uunin ääressä oleva mies silmänsä
papereista ja iski ne kuni kaksi puukkoa kauppias-paran sydämmen
pohjaan.

Kymmenen minuutin lukemisen ja kymmenen sekunnin miettimisen perästä oli
kardinaali selvillä.

-- Tuo pää ei ole koskaan ollut salavehkeilijä, mutisi hän; mutta vähät
siitä, tutkistelkaamme häntä sittenkin.

-- Te olette syytetyt valtiokavalluksesta, sanoi verkalleen kardinaali.

-- Sen olen jo saanut tietää, armollinen herra, huudahti Bonacieux,
kunnioittaen kysyjää nimityksellä, jota hän oli kuullut upseerin
käyttävän, mutta minä vannon, ett'en tiedä siitä mitään.

Kardinaali pidätti hymyilyänsä.

-- Te olette vehkeilleet vaimonne kanssa, rouva de Chevreuse'n kanssa ja
milordin, herttua Buckingham'in kanssa.

-- Tosin, armollinen herra, vastasi kauppias, olen kuullut hänen
mainitsevan kumpaisiakin noita nimiä.

-- Ja missä tilassa?

-- Hän sanoi, että kardinaali Richelieu oli houkutellut herttua
Buckingham'in Pariisiin, syöstäksensä hänet turmioon, ja hänen mukanansa
myöskin kuningattaren.

-- Sanoiko niin! huudahti kardinaali kiivaasti.

-- Sanoi, armollinen herra; mutta minä sanoin hänen olevan väärässä
semmoista uskoessaan, ja että Hänen ylhäisyytensä ei voisi sem...

-- Vaiti, tomppeli, keskeytti kardinaali.

-- Juuri sillä tavoin vaimonikin vastasi minulle, armollinen herra.

-- Tiedättekö kuka on vienyt vaimonne?

-- En, armollinen herra.

-- Epäilettekös ketään?

-- Kyllä, armollinen herra; mutta epäluuloni näytti herra
komisarjukselle vastoinmieliseltä ja minä luovuin siitä.

-- Teidän vaimonne on päässyt pakoon, tiesittekö sen?

-- En, armollinen herra; sen sain tietää vasta vangiksi tultuani ja
senkin herra komisarjuksen ilmoituksesta, tuon peräti oivan miehen!

Kardinaali pidätti taaskin hymyilyänsä.

-- Siis ette myöskään tiedä, minne vaimonne on joutunut paettuaan?

-- En vihiäkään, armollinen herra; mutta hän lienee kai palannut
Louvreen.

-- Kello yhden aikaan tänä aamuna ei hän vielä ollut sinne palannut.

-- Voi, Jumalani! minnekäs hän sitten on joutunut?

-- Se on tiedossa, olkaa rauhassa; ei mikään jää salaan kardinaalilta:
kardinaali tietää kaikki.

-- Siinä tapauksessa, armollinen herra, uskotteko kardinaalin suostuvan
minulle ilmoittamaan, minne hän on joutunut?

-- Ehkä; mutta siihen tarvitaan ensin, että te tunnustatte kaikki mitä
tiedätte vaimonne ja rouva de Chevreuse'n keskinäisestä suhteesta.

-- Mutta, armollinen herra, siitä en tiedä mitään, minä en ole häntä
koskaan nähnyt.

-- Kun te kävitte noutamassa vaimoanne Louvresta, palasiko hän
kohdastaan teidän kanssanne?

-- Tuskin koskaan; hänellä oli aina asiaa palttinakauppiaille, ja minä
saatoin häntä niiden luokse.

-- Ja kuinka monta oli noita palttinakauppiaita?

-- Kaksi, armollinen herra.

-- Missä he asuvat?

-- Toinen Vaugirard'in kadulla toinen La Harpe'n kadulla.

-- Menittekö koskaan sisään hänen kanssansa?

-- En koskaan, armollinen herra; minä odotin portilla.

-- Ja mitä hän teki syyksi mennäkseen sinne noin vallan yksin?

-- Ei mitään; hän käski minun odottaa ja minä odotin.

-- Te olette kiltti mies, hyvä herra Bonacieux! sanoi kardinaali.

-- Hän nimittää minua hyväksi herrakseen! arveli kauppias itsekseen.
Peijakas, asiat käy hyvin!

-- Tuntisitteko vielä nuo portit?

-- Kyllä.

-- Tiedättekö numerot?

-- Tiedän.

-- Mitkä ne ovat?

-- N:o 25 Vaugirard'in kadulla; toinen N:o 75 Harpe'n kadulla.

-- Hyvä, sanoi kardinaali.

-- Sen sanottuaan, tarttui hän hopeakelloon ja kilisti; upseeri tuli
sisään.

-- Menkää, sanoi hän matalalla äänellä, noutamaan tänne Rochefort; ja
tulkoon hän paikalla, jos hän on palannut.

-- Kreivi on täällä, sanoi upseeri, ja pyytää heti päästä Teidän
ylhäisyytenne puheille.

-- Tulkoon siis, tulkoon heti! sanoi Richelieu vilkkaasti.

Upseeri kiiruhti huoneesta nopeudella, jolla tavallisesti kaikki
kardinaalin palvelijat häntä tottelivat.

-- Teidän ylhäisyytenne! mutisi Bonacieux, hämmästyneenä mulkoillen
silmiään.

Viittä sekuntia ei ollut kulunut upseerin katoamisesta, kun ovi aukeni
ja uusi henkilö astui sisään.

-- Se on hän! huudahti Bonacieux.

-- Kuka hän? kysyi kardinaali.

-- Joka ryösti minun vaimoni.

Kardinaali kilisti toistamiseen. Upseeri ilmestyi takaisin.

-- Jättäkää tuo mies takaisin kahden vartijain huostaan, ja odottakoon
kunnes kutsun hänet eteeni.

-- Ei, armollinen herra! ei, se ei ole hän! huusi Bonacieux; ei, minä
olen erhettynyt: se on toinen, joka ei ole lainkaan hänen näköisensä!
Tämä herra on kunniallinen mies.

-- Viekää pois tuo heittiö! käski kardinaali.

Upseeri otti Bonacieux'iä käsipuolesta ja kuljetti hänet esihuoneesen,
jossa hän kohtasi molemmat vartijansa.

Uusi henkilö, joka vastikään oli laskettu sisään, seurasi levottomana
silmillänsä Bonacieux'iä ulos asti, ja kun ovi oli suljettu hänen
jälkeensä, lausui tulokas vilkkaasti, lähestyen kardinaalia:

-- He ovat tavanneet toisensa!

-- Ketkä? kysyi Hänen ylhäisyytensä.

-- Hän ja se toinen.

-- Kuningatar ja herttua! huudahti kardinaali.

-- Niin.

-- Ja missä sitte?

-- Louvressa.

-- Oletteko varma?

-- Peräti varma.

-- Kuka sen on teille sanonut?

-- Rouva de Lannoy, joka on Teidän ylhäisyytenne uskottu, niinkuin
tiedätte.

-- Miks'ei hän ole sanonut sitä ennemmin?

-- Sattumastako tai epäluulosta, kuningatar on antanut rouva de
Surgis'in nukkua kamarissaan ja pidättänyt häntä siellä kaiken päivää.

-- Kas niin, me olemme voitetut. Koettakaamme saada korvausta.

-- Minä autan teitä siinä kaikesta sielustani, armollinen herra, olkaa
rauhassa.

-- Kuinka tämä kaikki on tapahtunut?

-- Kello yksi yöllä, kuningatar oli yhdessä seuranaistensa kanssa...

-- Missä sitte?

-- Makuusuojassaan...

-- Hyvä.

-- Silloin tuotiin hänelle nenäliina pukurouvaltansa...

-- Entäs sitten?

-- Heti kohta oli kuningatar näyttänyt tulevan kovin liikutuksiinsa, ja,
poskimaalista huolimatta, hän oli kovasti vaalennut.

-- Entäs sitten, entäs sitten!

-- Sitten oli hän noussut ylös ja lausunut hätäisellä äänellä: "Hyvät
naiset, odottakaa minua kymmenen minuuttia; sitten palaan"; ja oli
avannut alkoovinsa oven ja mennyt.

-- Minkä vuoksi ei rouva de Lannoy tullut heti ilmoittamaan teille?

-- Silloin ei asia ollut vielä varma; muutoin kuningatar oli sanonut:
"Hyvät naiset, odottakaa minua"; eikä hän uskaltanut olla tottelematta
kuningatarta.

-- Ja kuinka kauan oli kuningatar poissa huoneesta?

-- Kolme neljännestä.

-- Eikä kukaan hänen naisistansa seurannut mukana?

-- Donna Estafana vaan.

-- Ja palasiko hänkin takaisin?

-- Kyllä, mutta ei muuta kuin ottamaan erästä pientä ruusupuista rasiaa,
jonka kannessa oli kuningattaren nimimerkki, ja sitte meni hän heti
tiehensä.

-- Ja kun hän palasi myöhemmin, toiko hän tuon rasian muassaan?

-- Ei.

-- Tiesikö rouva de Lannoy, mitä rasia sisälsi?

-- Kyllä, jalokivet, jotka Hänen Majesteettinsa oli kuningattarelle
lahjoittanut.

-- Ja hän palasi ilman tuota rasiaa?

-- Niin.

-- Rouva de Lannoy luulee hänen antaneen ne siis Buckingham'ille?

-- Siitä on hän varma.

-- Kuinka niin?

-- Päivällä rouva de Lannoy, kuningattaren kamarirouva kun on, etsi
rasiaa, tuli levottomaksi, kun sitä ei löytynyt ja viimein tiedusti sitä
kuningattarelta.

-- Mitäs kuningatar sanoi?

-- Kuningatar punastui ja selitti eilis-iltana särkeneensä kehyksen
yhdestä hohtokivestä ja lähettäneensä sen juveloitsijallensa
korjattavaksi.

-- Pitää mennä ottamaan selko, onko asia totta vai ei.

-- Minä olen jo siellä käynyt.

-- No! mitä juveloitsija?...

-- Juveloitsija ei tiennyt koko asiasta mitään.

-- Hyvä, hyvä! Rochefort, kaikki ei ole vielä hukassa, ja ehkä ...
ehkäpä kaikki kääntyy parhaaksemme.

-- Varma tosi on, ett'en epäile Teidän ylhäisyytenne neron voivan...

-- Korjata asiamiehensä tyhmyyttä, eikös niin!

-- Juuri niin olisin sanonut, jos Teidän ylhäisyytenne olisi sallinut
minun sanoa loppuun.

-- Tiedättekö nyt, missä piilivät herttuatar de Chevreuse ja herttua
Buckingham?

-- En, armollinen herra, kätyrini eivät ole voineet antaa siitä minulle
mitään varmaa selkoa.

-- Minäpä tiedän sen.

-- Te, armollinen herra?

-- Niin, tai ainakin on minulla epäluuloja. He olivat, toinen
Vaugirard'in kadulla N:o 25 ja toinen La Harpe'n kadulla N:o 75.

-- Teidän ylhäisyytenne, tahdotteko, että otatan kiini heidät molemmat?

-- Se on kai liian myöhäistä, he ovat luistaneet tiehensä.

-- Vaikka niinkin, mutta voipihan ottaa täyden selon asiasta.

-- Ottakaa kymmenen miestä väestäni ja tarkastakaa kumpikin talo.

-- Se tehdään, armollinen herra.

Ja Rochefort kiiruhti ulos huoneesta. Kardinaali, jäätyään yksin, mietti
hetkisen ja kilisti kolmannen kerran.

Sama upseeri ilmestyi.

-- Tuokaa vanki sisään, sanoi kardinaali.

Bonacieux mestari tuotiin uudestaan sisään ja kardinaalin viitattua
poistui upseeri.

-- Te olette minua pettäneet, sanoi kardinaali ankarasti.

-- Minä, huusi Bonacieux, minäkö pettänyt Teidän ylhäisyyttänne!

-- Kun vaimonne kävi taloissa Vaugirard'in ja La Harpe'n kadun varrella,
ei hän käynyt palttinakauppiasten luona.

-- Herra siunatkoon, missäs hän sitten kävi?

-- Hän kävi herttuatar de Chevreuse'n ja herttua Buckingham'in luona.

-- Aivan niin, sanoi Bonacieux, keräillen kaikki muistonsa kokoon, aivan
niin se olikin, Teidän ylhäisyytenne on oikeassa. Minä lausuin useampia
kertoja vaimolleni, että on vallan kummastuttavaa, että
palttinakauppiaat asuvat semmoisissa taloissa, taloissa, joissa ei ollut
mitään kylttiä, ja joka kerta rupesi vaimoni nauramaan. Ah, armollinen
herra, jatkoi Bonacieux, heittäytyen polvilleen Hänen ylhäisyytensä
jalkoihin, ah! te varmaan olettekin kardinaali, tuo suuri kardinaali,
jonka neroa koko maailma kunnioittaa.

Niin vähäpätöinen kuin noin alhaisen olennon kuin Bonacieux'in ylistys
kardinaalin mielestä olikin, nautti hän siitä kuitenkin hetkisen; sitten
melkein yht'äkkiä, juurikuin uusi ajatus olisi hänen päähänsä
pälkähtänyt, hymy lensi hänen huulillensa, ja hän tarttui kauppiasta
käteen, sanoen:

-- Nouskaa ylös, ystäväni, te olette kunnon mies.

-- Kardinaali on koskettanut minua käteen! minä olen saanut koskettaa
tuon suuren miehen kättä! huusi Bonacieux; tuo suuri mies nimittää minua
ystäväkseen!

-- Niin, ystäväni; niin! sanoi kardinaali isällisellä äänellä, jota hän
toisinaan tiesi käyttää, mutta joka saattoi pettää vaan niitä, jotka
eivät häntä tunteneet; ja koska teitä on syyttömästi epäilty,
tarvitsette te korvauksen: kas tässä, ottakaa tämä pussi, jossa on sata
pistole'a, ja antakaa minulle anteeksi.

-- Minäkö teille anteeksi, armollinen herra! sanoi Bonacieux eperoiden
ottaa pussia, peljäten kaiketikkin tuon tarjouksen olevan vaan pilkkaa.
Olihan teillä vapaus ottaa minut kiini, onhan teillä vapaus minua
kidututtaa, onhan teillä vapaus minut hirtättää: te olette herra, eikä
minulla ole sanan sijaa. Teille antaa anteeksi, armollinen herra!
Ettehän toki ajattele semmoisia?

-- Ah, rakas herra Bonacieux! te osoitatte jalomielisyyttä, sen näen, ja
minä kiitän teitä siitä. Siis, otattehan pussin ja menette pois olematta
kovin pahoillanne?

-- Minä menen ihastuksissani, armollinen herra.

-- Hyvästi siis, tai paremmin, hyvästi näkemään asti, sillä minä toivon,
että me kohtaamme vastakin toisiamme.

-- Jos te armollinen herra, vaan suvaitsette, ja minä olen aina Teidän
ylhäisyytenne käskettävänä.

-- Se on tapahtuva usein, olkaa huoleti, sillä minua suuresti viehättää
puheleminen teidän kanssanne.

-- Oh, armollinen herra!

-- Näkemään asti, herra Bonacieux, näkemään asti!

Ja kardinaali viittasi kädellänsä, johon Bonacieux vastasi kumartumalla
maahan asti: sitten meni hän ulos selkä edellä ja kun hän oli joutunut
esihuoneesen asti, kuuli kardinaali hänen ihastuksissaan huutavan
kohtikulkkua: "Eläköön armollinen herra! eläköön Hänen ylhäisyytensä!
eläköön suuri kardinaali!" Kardinaali kuunteli naurusuin tuota mestari
Bonacieux'in innostuneiden tunteiden oivallista purkausta; sittenkuin
Bonacieux'in huudot olivat hälvenneet etäisyyteen, virkkoi hän:

-- Hyvä juttu, tuossa on vastaisen varaksi mies, joka menee vaikka
hirteen minun tähteni.

Ja nyt rupesi kardinaali mitä suurimmalla tarkkuudella tutkimaan La
Rochelle'n karttaa, joka, niinkuin jo sanoimme oli levitettynä hänen
pöydällensä, ja veti lyyjykynällä viivan siihen paikkaan, jossa
kahdeksantoista kuukauden päästä oli tuo kuuluisa sulku, joka salpasi
piiritetyn kaupungin sataman.

Hänen juuri parhaillaan ollessaan mitä syvimmissä sodankäyntituumissaan,
aukeni ovi ja Rochefort astui sisään.

-- Kuinkas on? sanoi kardinaali vilkkaasti, nousten äkkiä seisovalleen,
josta näkyi, että asia, jonka hän oli antanut kreivin toimitettavaksi,
oli tärkeätä laatua.

-- Niin on, sanoi tämä, että nuori kuuden- tai kahdeksankolmatta ikäinen
nainen ja viidenneljättä tai neljänkymmenen ikäinen mies ovat todella
asuneet, toinen neljä, toinen viisi päivää noissa Teidän ylhäisyytenne
mainitsemissa taloissa: mutta nainen on lähtenyt viime yönä ja mies tänä
aamuna.

-- Kas siinä ne olivat! huudahti kardinaali, katsoen kelloon; ja nyt,
jatkoi hän, on liian myöhäistä lähettää heitä ajamaan takaa: herttuatar
on Tours'issa ja herttua Boulogne'ssa. Heidät on tavattava Lontoossa.

-- Mitkä ovat Teidän ylhäisyytenne määräykset?

-- Ei sanaakaan siitä mitä on tapahtunut; jääköön kuningatar täyteen
turvaan; elköön kukaan tietäkö, että me tunnemme hänen salaisuutensa;
olkoon hän siinä uskossa, että me koetamme päästä selville jostakin
salaliitosta. Lähettäkää luokseni sinetinvartija Séguier.

-- Entäs se mies, mitä on Teidän ylhäisyytenne hänestä tehnyt?

-- Mikä mies? kysyi kardinaali.

-- Tuo Bonacieux?

-- Minä olen hänestä tehnyt mitä hänestä tehdä voi. Minä tein hänestä
vaimonsa vakoojan.

-- Kreivi Rochefort kumarsi niinkuin mies, joka tunnustaa herransa
suuren etevämmyyden, ja poistui.

Yksin jäätyään, istuutui kardinaali uudestaan työpöytänsä ääreen,
kirjoitti kirjeen, jonka hän sulki omalla yksityisellä sinetillään ja
sitten hän kilisti. Upseeri tuli sisään neljännen kerran.

-- Toimittakaa tänne Vitray, sanoi hän, ja käskekää hänen olla valmis
lähtemään matkalle.

Hetkisen perästä oli haluamansa mies hänen edessään ratsastus-saappaissa
ja kannuksissa.

Vitray, sanoi kardinaali, menkää suoraa päätä Lontoosen. Elkää pysähtykö
silmänräpäystäkään matkalla. Jättäkää tämä kirje milady'lle. Ja tässä on
teille kahden sadan pistole'n määräys, menkää rahavartijani luokse ja
antakaa hänen suorittaa ne teille. Saatte nostaa saman verran lisää, jos
olette täällä takaisin kuuden päivän kuluttua ja olette asiani hyvin
toimittaneet.

Lähettiläs kumarsi sanaakaan virkkaamatta, otti kirjeen, kahdensadan
pistole'n määräyksen ja meni.

Kirjeen sisällys oli tämmöinen:

    "Mylady,

    Olkaa saapuvilla ensimäisissä tanssijaisissa, joihin herttua
    Buckingham tulee. Hänellä on takillansa kaksitoista jalokiveä,
    lähestykää häntä ja leikatkaa irti kaksi niistä.

    Niinpian kuin jalokivet ovat hallussanne, antakaa minulle tieto."



XV.

Virkamiehiä ja miekkamiehiä.


Näiden tapausten jälkeisenä päivänä, kun Athosta vielä ei näkynyt,
d'Artagnan ja Porthos ilmoittivat herra de Tréville'lle hänen
katoamisensa.

Mitä Aramikseen tulee, hän oli pyytänyt päästä viiden päivän lomalle ja
oli, niin sanottiin, lähtenyt Rouen'iin perheseikkojen vuoksi.

Herra de Tréville oli soturiensa isä. Halvin ja tuntemattominkin heistä,
kunhan hänellä vaan oli muskettilaispuku yllänsä, sai olla yhtä varma
hänen avustansa ja huolenpidostansa kuin jos hän olisi ollut hänen
veljensä.

Hän meni siis heti rikostuomarin luokse. Lähetettiin noutamaan sitä
upseeria, joka komensi Croix-Rouge'n vartiokuntaa ja vähitellen saatiin
selville, että Athos oli parhaillaan For-l'Évêque'n vankilassa.

Athos oli saanut käydä kaikki ne koetukset, joita näimme Bonacieux'in
kärsineen.

Me olimme jo saapuvilla siinä tilaisuudessa, jossa molemmat vangit
kuulusteltiin vastakkain. Athos, joka ei ollut mitään sanonut siihen
saakka, pelosta että d'Artagnan, vuorostaan ahdistettuna, joutuisi
tarpeellisen ajan puutteesen, julisti nyt tästä hetkestä lähtien, että
hänen nimensä oli Athos, eikä d'Artagnan.

Siihen lisäsi hän, ett'ei hän laisinkaan tuntenut herra ja rouva
Bonacieux'iä; ett'ei hän ollut koskaan puhunut kumpaisenkaan kanssa;
että hän oli kello kymmenen aikaan iltaisilla mennyt käymään ystävänsä
d'Artagnan'in luona, vaan että hän siihen asti oli ollut herra de
Tréville'n luona, jossa hän oli ollut päivällisillä; kaksikymmentä
vierastamiestä, lisäsi hän, saattoivat todistaa asian, ja hän nimitteli
useita arvokkaita aatelismiehiä, niiden joukossa herttua de la
Tremouille'n.

Toinen komisarjus joutui yhtä pyörälle kuin ensimäinenkin
muskettisoturin yksinkertaisesta ja vakaasta selvityksestä; hän olisi
kyllä tahtonut kostaa tuolle miehelle, siviilivirkamiehet näet
mielellään halusivat kukistaa sotilaita, mutta herra de Tréville'n ja
herttua de la Trémouille'n nimet panivat häntä vähän sentään arvelemaan.

Athos myöskin lähetettiin kardinaalin luokse, vaan pahaksi onneksi oli
kardinaali Louvressa kuninkaan tykönä.

Juuri samalla hetkelläpä herra de Tréville, joka oli lähtenyt
rikostuomarin ja For-l'Évêque'n päällikön luota, tapaamatta Athosta,
saapui Hänen Majesteettinsa luokse.

Muskettisoturien kapteenina oli herra de Tréville'llä joka hetki vapaa
pääsy kuninkaan puheille.

Tiedetään, mitä luuloja kuninkaalla oli kuningattaresta, luuloja, joita
kardinaali taitavasti osasi pitää vireillä, hän kun epäili naisia
salavehkeistä äärettömästi paljon enemmän kuin miehiä. Yksi kaikkein
suurimpia syitä noihin luuloihin oli Itävallan Annan ystävyys rouva
Chevreuse'ä kohtaan. Nuo molemmat naiset vaikuttivat häneen paljon
suurempaa levottomuutta kuin Espanjan sodat, Englannin selkkaukset ja
rahalliset häiriöt. Hänen silmissään ja hänen vakuutuksensa mukaan
palveli rouva Chevreuse kuningatarta ei ainoastaan hänen valtiollisissa
salavehkeissään vaan myöskin, mikä häntä yhä enemmän kiusasi,
rakkaus-vehkeissäänkin.

Heti ensi sanasta, mitä kardinaali oli puhunut, että muka rouva
Chevreuse, vaikka karkoitettuna Tours'iin, jossa hänen siis luultiin
olevan, olikin tullut Pariisiin, ja ne viisi päivää, jotka hän oli
kaupungissa ollut, onnistunut kätkeytymään poliisilta, oli kuningas
joutunut vihan vimmaan. Vaikka juonikas ja uskoton, tahtoi kuningas olla
kutsuttu _Ludvig Oikeamieleksi_ ja _Ludvig Siveäksi_. Jälkimaailma voipi
vaivoin käsittää tuota luonnetta, jota historia selvittää vaan
tositekojen eikä järkipäätelmien avulla.

Mutta kun kardinaali lisäsi, ett'ei ainoastaan rouva Chevreuse ollut
käynyt Pariisissa, vaan vieläpä kuningatar oli liittäytynyt häneen
salakavalan kirjevaihdon kautta, ja kun hän vakuutti että hän,
kardinaali, oli saamaisillaan selville koko tuon vehkeen salaisimmatkin
säikeet, mutta että samassa hetkessä kuin hän täysien todisteiden
nojalla oli valmiina ottamaan kiini kuningattaren salaiset tiedustelijat
juuri täydessä toimessaan, silloin eräs muskettisoturi oli rohjennut
väkivaltaisesti keskeyttää oikeuden toimeenpiteet, ryntäämällä miekka
kädessä kunniallisten lainpalvelijain kimppuun, jotka olivat saaneet
toimeksi puolueettomasti tutkia koko asian, tuodaksensa sen sitten
kuninkaan silmien eteen, ei Ludvig XIII enää voinut hillitä itseänsä,
vaan astui askeleen kuningattaren asuntohuoneita kohti, kalpeana ja
mykkänä harmista, jommoisena hän, silloinkuin tuollainen harmi hänessä
puhkesi esiin, oli valmis mitä tylyimpään julmuuteen.

Ja kuitenkaan ei kardinaali kaikissa noissa ilmiannoissaan ollut
maininnut vielä sanaakaan herttua Buckingham'ista.

Tällä hetkellä se oli, kun herra de Tréville astui sisään, kylmänä,
kohteliaana ja moitteettomalla ryhdillä.

Havaiten kardinaalin läsnäolosta ja kuninkaan haahmon muutoksesta, mitä
oli tapahtunut, herra de Tréville tunsi itsensä yhtä väkeväksi kuin
Simson Filistealaisten edessä.

Ludvig XIII oli jo tarttunut kädellään oven lukkoon; vaan melusta, jota
syntyi herra de Tréville'n astuessa sisään, hän pyörähti takaisin.

-- Tulette parhaasen aikaan, herra, sanoi kuningas, joka, kun hänen
kiihkonsa oli noussut vissiin määrään, ei voinut teeskennellä, minä olen
saanut kuulla kauniita asioita teidän muskettisotureistanne.

-- Ja minä, sanoi kylmästi herra de Tréville, olen ilmoittava Teidän
Majesteetillenne kauniita asioita hänen virkamiehistään.

-- Aivanko niin? sanoi kuningas ylpeästi.

-- Minulla on kunnia ilmoittaa Teidän Majesteetillenne, jatkoi herra de
Tréville samalla äänellä, että eräs joukkokunta prokuraattoreja,
komisarjuksia ja poliiseja, sangen kunnioitettavia henkilöitä, mutta
sangen vihaisia univormuille, niinkuin näyttää, ovat suvainneet ottaa
kiini eräässä talossa, laahata avoimella kadulla ja viskata
For-l'Évêque'in vankikomeroihin -- kaikkea tuota käskyn nojassa, jota on
kieltäydytty minulle näyttämästä, -- erään minun muskettisotureitani,
tai paremmin sanoen Teidän, armollisin herra, soturin, jonka käytös on
moitteeton, jonka maine on melkein kuuluisa, ja jonka Teidän
Majesteettinne suosiollisesti tuntee, herra Athoksen.

-- Athoksen, sanoi kuningas koneenomaisesti; niin tosiaan, minä tunnen
tuon nimen.

-- Teidän Majesteettinne suvaitkoon muistaa, sanoi herra de Tréville,
että herra Athos on juuri sama muskettisoturi, joka tuonoin ikävässä
kaksintaistelussa, niinkuin tiedätte, pahaksi onneksi tuli ankarasti
haavoittaneeksi herra de Cahusac'in. -- Mutta kesken puheen, arvoisa
herra, jatkoi herra de Tréville, kääntyen kardinaaliin, herra de Cahusac
lienee kaiketi jo täydellisesti parantunut, eikös ole?

-- Kiitos, sanoi kardinaali, purren huuliansa vihasta.

-- Herra Athos oli nimittäin mennyt tervehtimään erästä ystäväänsä,
mutta hän sattui olemaan poissa kotoa, jatkoi herra de Tréville, hän on
muuan nuori béarnelainen, Teidän Majesteettinne henkivartija-oppilas,
Desessarts'in komppaniiassa; mutta oltuansa hetkisen aikaa ystävänsä
huoneessa ja lukiessansa jotakin kirjaa odotellessaan, tuli parvi
sekaisin poliiseja ja sotilaita, jotka piirittivät talon, särkivät
useita ovia...

Kardinaali teki kuninkaalle pienen viittauksen, joka merkitsi: "juuri
sama asia mistä me puhuimme."

-- Me tiedämme kaiken tuon, vastasi kuningas, sillä kaikki tapahtui
meidän käskystämme.

-- Silloin, sanoi Tréville, on myöskin Teidän Majesteettinne käskystä
otettu kiini eräs minun syytön muskettisoturini, sijoitettu hänet kahden
vartijan väliin kuin pahantekijä, ja kuljetettu lävitse raakamaisen
roskaväen, tuo kunnon mies, joka kyllä kymmenen kertaa on vuodattanut
vertansa Teidän Majesteettinne palveluksessa ja joka on vieläkin valmis
sitä vuodattamaan.

-- Ohhoh! sanoi kuningas kahdella päällä, silläkös tavalla asia on
tapahtunut?

-- Herra de Tréville ei mainitse, sanoi kardinaali mitä levollisimmasti,
että tuo syytön muskettisoturi, tuo kunnon mies oli tuntia ennen
miekalla ahdistellut neljää komisarjusta, jotka minä olin lähettänyt
ottamaan selville erästä mitä tärkeintä asiaa.

-- Minä uskallan epäillä, voiko Teidän ylhäisyytenne sitä näyttää
toteen, huudahti herra de Tréville kaikella gaskonjalaisella
koristelemattomuudellansa ja sotilasjyrkkyydellänsä, sillä tuntia ennen
herra Athos, joka, sen voin Teidän Majesteettinne tiedoksi uskoa, on
mies mitä korkeinta säätyä, kunnioitti minua, oltuaan luonani
päivällisillä, jäämällä puhelemaan minun hotellini saliin herttua de la
Trémouille'n ja kreivi de Châlus'in kanssa, jotka myös olivat siellä.

Kuningas katsoi kardinaaliin.

-- Pöytäkirja on todistuksena, sanoi kardinaali, vastaten äänellisesti
Hänen Majesteettinsa äänettömään kysymykseen, ja nuo kolhitut
viranomaiset ovat laatineet seuraavan, joka minun on kunnia esittää
Teidän Majesteetillenne.

-- Onko viranomaisten pöytäkirja sotilaan kunniasanan veroinen? vastasi
herra de Tréville ylpeästi.

-- No no, elkäähän nyt, elkäähän nyt, Tréville, sanoi kuningas.

-- Jos Hänen ylhäisyydellänsä on mitä epäilyksiä erästä minun
muskettisoturiani vastaan, sanoi Tréville, herra kardinaalin
oikeamielisyys on kyllin tunnettu, voidakseni pyytää laillista
tutkintoa.

-- Siinä talossa, missä tämä laillinen tutkimus on pidetty, jatkoi
kardinaali järkähtämättömästi, asuu luullakseni eräs béarnelainen,
muskettisoturin ystävä.

-- Teidän ylhäisyytenne tarkoittaa kaiketi herra d'Artagnin'ia.

-- Minä tarkoitan erästä nuorta miestä, jota te suojelette, herra de
Tréville.

-- Niin, Teidän ylhäisyytenne, kyllä se on sama mies.

-- Ettekö epäile tuon nuoren miehen antaneen huonoja neuvoja...

-- Herra Athokselle, joka on melkein kahta vertaa vanhempi? keskeytti
herra de Tréville; en, arvoisa herra. Muutoin herra d'Artagnan on
viettänyt iltaa minun luonani.

-- Kas vaan! sanoi kardinaali, koko maailmahan on viettänyt iltaa teidän
luonanne?

-- Teidän ylhäisyytenne epäilee minun sanaani? kysyi Tréville, vihan
puna otsalla.

-- En suinkaan, Jumala varjelkoon minua semmoisesta, sanoi kardinaali;
mutta mihinkähän aikaan hän mahtoi olla luonanne?

-- Oh; senpä voin Teidän ylhäisyydellenne sanoa; sillä kun hän tuli,
havaitsin kellon olevan puoli kymmenen, vaikka luulin sen jo olevan
enemmän.

-- Ja mihin aikaan lähti hän hotellistanne?

-- Kello puoli yksitoista: siis tunti jälkeen tapahtuman.

-- Mutta kuitenkin, vastasi kardinaali, joka ei hetkeäkään epäillyt
Tréville'n rehellisyyttä ja joka huomasi voiton luiskahtavan hänen
käsistänsä, mutta kuitenkin, otettiinhan Athos kiini tuossa
Fossoyeurs'in kadun talossa.

-- Onko ystävän kielletty käymästä ystävänsä luona? minun komppaniiani
muskettisoturin seurustelemasta herra Desessarts'in komppaniian miesten
kanssa?

-- Kyllä, koska talo, missä hän seurustelee tuon ystävän kanssa, on
epäluulonalainen.

-- Se talo on epäluulonalainen, Tréville, sanoi kuningas; ehk'ette sitä
tienneet?

-- Toden totta, armollisin herra, sitä en tiennyt. Vaan kaikessa
tapauksessa, olkoon se kuinka epäluulonalainen tahansa, mutta minä en
myönnä sitä osaa epäluulonalaiseksi, missä herra d'Artagnan asuu; sillä
minä saatan vakuuttaa teitä, armollisin herra, että, jos hänen sanaansa
on uskomista, ei ole ketään sen uskollisempaa Teidän Majesteettinne
palvelijaa eikä sen hartaampaa herra kardinaalin ihmettelijää kuin hän.

-- Eikös tuo sama d'Artagnan eräänä päivänä haavoittanut Jussac'ia siinä
onnettomassa ottelussa, joka tapahtui Karmeliittaluostarin tykönä? kysyi
kuningas, silmäillen kardinaalia, joka punastui harmista.

-- Ja seuraavana päivänä Bernajoux'ia. Niin, armollisin herra, kyllä hän
on sama mies, Teidän Majesteetillanne on hyvä muisti.

-- No niin, mitäs päätetään? kysyi kuningas.

-- Asia koskee Teidän Majesteettianne enemmän kuin minua, sanoi
kardinaali. Rikos on minusta päivänselvä.

-- Minä en sitä myönnä, sanoi Tréville. Mutta Teidän Majesteetillanne on
tuomareita, tuomarit ratkaiskoot.

-- Niinpä kyllä, sanoi kuningas, vedettäköön asia tuomarien eteen:
heidän asiansa on tuomita, tuomitkoot.

-- Mutta onpa vaan surullista, sanoi herra de Tréville, että meidän
onnettomana aikanamme mitä puhtain elämä, mitä moitteettomin kunto,
eivät estä miestä joutumasta vainon ja pahojen huutojen alaisiksi. Senpä
vuoksi onkin sotilaskunta tuleva sangen tyytymättömäksi, sen takaan,
joutuessaan noin mitä ankarimman kohtelun alaiseksi pelkissä
poliisiasioissa.

Sana oli varomaton; mutta herra de Tréville oli sen lausunut ehdon
tahdon. Hän halusi saada aikaan purkausta, sillä kun miina leimahtaa,
leimaus myöskin valaisee.

-- Poliisiasioissa! huudahti kuningas, kertoen herra de Tréville'n
sanat: poliisiasioissa! ja mitä te niistä tiedätte, hyvä herra? Pysykää
te vaan muskettisotureissanne, elkääkä saattako minua hulluksi.
Luulisippa teitä kuullessaan, että koko Ranskanmaa on vaarassa, jos
pahaksi onneksi satutaan ottamaan kiini joku teidän muskettisoturinne.
Hohoh! mitä melua yhdestä muskettisoturista! Minä otatan kiini kymmenen,
saakeli soikoon, sata, koko komppaniian! enkä suvaitse että tirahdetaan
sanaakaan.

-- Niin kohta kuin Teidän Majesteetillanne on epäluuloja, sanoi
Tréville, ovat muskettisoturit rikoksellisia; ja senpä tähden näette,
armollisin herra, minun olevan valmiin jättämään teille miekkani; sillä
kun herra kardinaali on syyttänyt minun muskettisotureitani, en epäile,
että hän on lopuksi syyttävä minua itseäni; niinpä on parempi, että
antaudun vangiksi herra Athoksen kanssa, joka jo on vangittu, ja herra
d'Artagnan'in kanssa, joka epäilemättä kohta vangitaan.

-- Gaskonjalaiskallo, etteköhän jo lopeta? sanoi kuningas.

-- Armollisin herra, vastasi Tréville alentamatta ääntänsä vähääkään,
antakaa käsky, että minun muskettisoturini jätetään minulle takaisin,
tai että hänet tuomitaan.

-- Tuomittakoon hänet, sanoi kuningas.

-- No hyvä, sitä parempi; sillä siinä tapauksessa pyydän minä Teidän
Majesteetiltanne lupaa saada puhua hänen puolestansa.

Kuningas pelkäsi syntyvän meteliä.

-- Jos Teidän ylhäisyydellänne, sanoi hän kardinaalille, ei ole
mieskohtaisia syitä.

Kardinaali huomaten mihin kuningas pyrki, kävi hänelle vastaan ja
lausui:

-- Anteeksi, mutta niinkohta kuin Teidän Majesteettinne pitää minua
puolueellisena tuomarina, vetäydyn minä erilleni.

-- No niin, sanoi kuningas, vannotteko minulle isäni kautta, että herra
Athos oli luonanne tapahtuman aikaan, ja että hän ei ole ollut siihen
osallisena?

-- Teidän mainehikkaan isänne ja Teidän itsenne kautta, jota minä
rakastan ja kunnioitan kaikkein enimmän maailmassa, vannon!

-- Suvaitkaa huomata, armollisin herra, sanoi kardinaali, että jos
vangittu lasketaan irti, ei totuutta enää selville saada.

-- Herra Athos on aina käsillä, vastasi herra de Tréville, ja valmiina
vastaamaan milloin vaan viranomaiset häneltä suvaitsevat kysellä. Ei hän
pakene, herra kardinaali; olkaa huoleti, kyllä minä takaan hänen
puolestansa.

-- Totta kyllä, ei hän pakene, sanoi kuningaskin; hän on aina
tavattavissa, niinkuin herra de Tréville sanoo. Muutoin, lisäsi hän
hiljentäen ääntänsä ja katsoen rukoilevasti Hänen ylhäisyyttänsä,
päästäkäämme hänet irti: siinä on politiikkaa.

Tuo Ludvig XIII:n politiikka veti Richelieu'n suun hymyyn.

-- Antakaa käsky, armollisin herra, sanoi hän, onhan teillä
armahdus-oikeus.

-- Armahdus-oikeutta käytetään vaan rikoksellisia kohtaan, sanoi
Tréville, joka tahtoi olla viimeisen sanan sanojana, mutta minun
muskettisoturini on syytön. Te ette siis käytä armoa vaan oikeutta.

-- Onko hän For-l'Évêque'issä? kysyi kuningas.

-- On, armollisin herra, ja yksinäisessä kopissa niinkuin törkein
pahantekijä.

-- Perhana kaikkiansa! murisi kuningas, mitäs on tekeminen?

-- On antaminen vapautuskäsky, siinä kaikki, sanoi kardinaali; minä
uskon niinkuin Teidän Majesteettinne, että herra de Tréville'n takaus on
enemmän kuin kylliksi.

Tréville kumarsi kunnioittavasti ja vähän pelonsekaisella ilolla; hän
olisi suonut mieluummin kardinaalin jäykästi vastustelevan kuin noin
yht'äkkiä antavan mukaan.

Kuningas kirjoitti vapautuskäskyn alle ja Tréville vei sen mukanaan
viipymyttä.

Juuri kun hän oli menossa, hymyili kardinaali hänelle ystävällisesti ja
sanoi kuninkaalle:

-- Hyvä sopusointu päällikköjen ja sotilasten kesken teidän
muskettisoturikunnassanne, armollisin herra; se on sangen hyödyllistä
palvelukselle ja sangen kunnioittavaa kaikille.

-- Hän tekee minulle varmaankin kohta aika tepposen, sanoi Tréville; ei
tuommoisen miehen kanssa saa koskaan viimeistä sanaa. Mutta
kiiruhtakaamme, sillä kuningas voi muuttaa mielensä joka hetki, ja
kaiken päätteeksi, vaikeampi on saada Bastiljiin tai Fort-l'Évêque'iin
miestä, joka sieltä on kerta lähtenyt ulos, kuin pysyttää siellä vankia,
joka on kerta sinne saatu.

Herra de Tréville riensi riemullisena Fort-l'Évêque'iin, ja pelasti
sieltä muskettisoturin, joka oli vielä yhtä tyyni ja levollinen kuin
ennenkin.

Sitten, tavatessaan ensi kerran d'Artagnan'ia, lausui hän hänelle:
Pelastitte kauniisti nahkanne; nyt on Jussac'ille antama miekanpistonne
kuitattu. Vielä on maksamatta Bernajoux'in saama pisto, mutta elkää
siihen luottako.

Muutoin, herra de Tréville'llä oli kyllä syytä epäilläkkin kardinaalia
ja ajatella, ett'ei kaikki vielä ollut lopussa, sillä tuskin oli
muskettikapteeni sulkenut oven jälkeensä, kun Hänen ylhäisyytensä sanoi
kuninkaalle:

-- Nyt kun olemme taas kahdenkesken, puhukaamme vakavista asioista, jos
Teidän Majesteettinne suvaitsee. Armollisin herra, Buckingham on ollut
Pariisissa viisi päivää ja on lähtenyt vasta tänä aamuna.



XVI.

Jossa herra sinetinvartija Séguier useamman kuin yhden kerran tähysteli
kellonnauhaa, soittaaksensa, niinkuin ennen muinoin.


Mahdoton on kuvitella sitä vaikutusta, jonka nuo muutamat sanat
kuninkaasen tekivät. Hän punastui ja vaaleni vuorottain; ja kardinaali
näki heti, että hän yhdellä iskulla oli valloittanut takaisin sen alan,
jonka hän äsken oli menettänyt.

-- Buckingham Pariisissa! kiljahti hän, ja millä asioilla?

-- Epäilemättä vehkeilemässä vihollistemme hugenottein ja espanjalaisten
kanssa.

-- Ei, jumal'auta, ei! Vaan vehkeilemässä minun kunniaani vastaan rouva
Longueville'n ja Condélaisten kanssa!

-- Oh, armollisin herra, mikä ajatus! Kuningatar on liian siveä siksi,
ja rakastaa Teidän Majesteettianne liian paljon.

-- Nainen on heikko, herra kardinaali, sanoi kuningas; ja mitä tulee
siihen, että hän minua paljon rakastaisi, niin on minulla omat
ajatukseni siitä rakkaudesta.

-- Minä pysyn kuitenkin siinä, sanoi kardinaali, että herttua Buckingham
on tullut Pariisiin aivan valtiollisissa tarkoituksissa.

-- Ja minä olen varma, että hän on tullut muissa tarkoituksissa, herra
kardinaali; mutta jos kuningatar on rikoksellinen, vapiskoon hän!

-- Toden totta, sanoi kardinaali, vaikka minun on kovin vastenmielistä
pysyttää ajatustani tuommoisessa petoksessa, saattaa Teidän
Majesteettinne minun kuitenkin sitä ajattelemaan; sillä rouva de Lannoy,
jolta, Teidän Majesteettinne käskyä noudattaen, olen useampia kertoja
kysellyt, sanoi minulle tänä aamuna, että Hänen Majesteettinsa oli viime
yönä valvonut sangen myöhään, tänä aamuna itkenyt ja sittemmin pitkin
päivää kirjoittanut.

-- Siinäpä se on, sanoi kuningas; varmaankin hänelle. Kardinaali, minun
täytyy saada käsiini kuningattaren paperit.

-- Mutta kuinka niitä voi saada, armollisin herra? Minun nähdäkseni en
minä eikä Teidän Majesteettinne voi ottaa päällensä sellaista tointa.

-- Kuinkas meneteltiin marsalkanrouva d'Ancre'n kanssa? huudahti
kuningas yhä kiihtyen; hänen kaappinsa kaiveltiin perin pohjin ja
viimein hänet itsensä.

-- Marsalkanrouva d'Ancre oli vaan marsalkanrouva d'Ancre,
florentinilainen seikkailijatar, armollisin herra, siinä kaikki, jota
vastoin Teidän Majesteettinne korkea puoliso on Itävallan Anna, Ranskan
kuningatar, sanalla sanoen maailman suurimpia prinsessoja.

-- Sitä rikoksellisempi hän on, herra herttua! Kuta enemmän hän on
unhottanut korkean asemansa, sitä alemmaksi hän on painunut. Minä olen
muutoin jo kauvan sitten päättänyt tehdä lopun kaikista noista
valtiollisista ja rakkauden vehkeilyistä. Hänellä on myöskin
palveluksessaan eräs de la Porte...

-- Jota minä luulen kaikkien näiden rettelöiden toimeenpanijaksi, sanoi
kardinaali.

-- Te arvelette siis, niinkuin minä, että kuningatar minua pettää? sanoi
kuningas.

-- Minä luulen, sen sanon Teidän Majesteetillenne toistamiseen, että
kuningatar vehkeilee kuninkaansa valtaa vastaan, vaan minä en suinkaan
ole sanonut hänen vehkeilevän hänen kunniaansa vastaan.

-- Ja minä sanon: molempia vastaan; minä sanon teille, ett'ei kuningatar
minua rakasta; minä sanon teille, että hän rakastaa toista ja minä sanon
teille, että tuo toinen on herttua Buckingham! Minkätähden ette
otattaneet häntä kiini, kun hän oli Pariisissa?

-- Otattaa kiini herttua! kuningas Kaarlo I:n yliministeri, armollisin
herra? Mikä meteli siitä olisi noussut! ja jos Teidän Majesteettinne
epäluulot olisivat toteutuneet, jota minä vieläkin epäilen, mikä hirveä
melu, mikä kauhea häväistysjuttu siitä olisi syntynyt!

-- Mutta kun olisi tullut ilmiin, mikä maankiertäjä, mikä roisto hän on,
olisi kaiketi pitänyt...

Ludvig XIII pysähtyi, kauhistuksissaan siitä mitä aikoi sanoa, jonka
ohessa Richelieu, kaulaansa kurottaen, turhaan odotti sanaa, joka
tarttui kuninkaan huulille.

-- Olisi pitänyt...

-- Ei mitään, sanoi kuningas, ei mitään. Mutta ette kaiketi jättäneet
häntä silmistänne koko ajalla kuin hän Pariisissa oli?

-- En, armollisin herra.

-- Missä hän asui?

-- La Harpe'n kadulla N:o 75.

-- Missä se on?

-- Luxemburg'in puolella.

-- Ja oletteko varma siitä, että kuningatar ja hän eivät tavanneet
toisiansa?

-- Minä luulen kuningattaren kyllin uskolliseksi velvollisuuksilleen,
armollisin herra.

-- Mutta he ovat olleet kirjevaihteessa, hänelle kuningatar on
kirjoittanut koko päivän; herra herttua, minun tarvitsee saada käsiini
nuo kirjeet!

-- Armollisin herra, mutta...

-- Herra herttua, maksoi mitä maksoi, minä tahdon ne käsiini.

-- Minä tahdon kuitenkin huomauttaa Teidän Majesteettianne...

-- Tekin siis petätte minua, herra kardinaali, koska tuolla tavoin
vastustatte tahtoani? Oletteko tekin liitossa espanjalaisen ja
englantilaisen kanssa, rouva Chevreuse'n ja kuningattaren kanssa?

-- Armollisin herra, vastasi kardinaali huoaten, luulisinpa olevani
tuommoisten epäluulojen ulkopuolella.

-- Herra kardinaali, te olette kuulleet minun mieleni; minä tahdon
kirjeet.

-- Siihen on vaan yksi keino.

-- Mikä?

-- Jättää asia sinetinvartija Séguier'in toimeksi. Se kuuluu kokonaan
hänen toimialaansa.

-- Lähetettäköön paikalla noutamaan häntä.

-- Hän lienee minun luonani, armollisin herra; minä pyysin häntä
tulemaan luokseni, ja lähtiessäni Louvreen, käskin sanomaan että hän
odottaisi.

-- Noudettakoon hänet heti paikalla sieltä.

-- Teidän Majesteettinne käsky täytetään; mutta...

-- Mutta mitä?

-- Mutta kuningatar kieltäytyy tottelemasta.

-- Minun käskyjäni?

-- Niin, ell'ei hän tiedä käskyn tulevan kuninkaalta.

-- No niin, ett'ei hän olisi siitä epätiedossa, menen minä itse hänelle
ilmoittamaan...

-- Teidän Majesteettinne elköön unhottako, että minä olen tehnyt kaikki
mitä olen voinut, estääkseni ratkeamista.

-- Kyllä, herttua, minä tiedän että olette sangen arka kuningattaren
puolesta, ehkä liian arka; siitä, sen sanon jo ennakolta, puhun teille
tuonnempana enemmän.

-- Niinkuin suvaitsette, Teidän Majesteettinne; mutta minä olen aina
onnellinen ja ylpeä siitä, armollinen herra, että olen alati harrastanut
hyvän sovun pysymistä Teidän ja Ranskan kuningattaren välillä.

-- Hyvä, kardinaali, hyvä; mutta lähettäkääpä nyt noutamaan
sinetinvartijaa; minä menen kuningattaren luokse. Ja Ludvig XIII aukasi
välioven ja meni käytävään, joka vei Itävallan Annan huoneihin.

Kuningatar istui hovinaistensa, rouvien de Guitaut'in, de Sablé'n, de
Montbazon'in ja de Guéménée'n keskessä. Eräässä nurkassa oli tuo
espanjalainen kamarineiti donna Estefana, joka häntä oli seurannut
Madrid'ista. Rouva de Guéménée luki ääneen; kaikki muut kuuntelivat
lukemista tarkkaan, paitsi kuningatar, joka juuri oli hankkinut toimeen
tuon lukemisen, voidaksensa, kuuntelevinansa ollen, huomaamatta seurata
omien ajatuksiensa juoksua.

Nuo ajatukset, vaikka kyllä viimeisten rakkauden säteiden kultaamia,
olivat kumminkin varsin surullisia. Itävallan Anna mietti tuossa, kuinka
puolison luottamus oli häneltä ryöstetty, kuinka kardinaalin viha
häntä vainosi, tuon miehen, joka ei voinut antaa anteeksi, että
hänen hellemmät tunteensa olivat hyljätyt; hän näki olevansa
äiti-kuningattaren silmäin alaisena, jolta tuo viha oli kaiken elämän
katkeroittanut, vaikka Maria di Medicis, jos saa uskoa sen ajan
muistelmia, oli alkanut kohdella kardinaalia samanlaisilla tunteilla,
jotka Itävallan Anna oli ainiaksi häneltä kieltänyt; Itävallan Anna oli
nähnyt uskollisimpain palvelijainsa, hartaimpien uskottuinsa,
rakkaimpien suosikkiensa toisen toisensa perään katoovan ympäriltään.
Niinkuin nuo onnettomat, jotka turmiota tuottavan lahjan ovat saaneet,
niin hänkin saattoi aikaan onnettomuutta mihin vaan kosketti; hänen
ystävyytensä oli onneton merkki, joka toi mukanansa vainon. Rouva de
Chevreuse ja rouva de Vernet olivat karkoitetut; vihdoin, de la Porte ei
salannut emännältänsä, että hänelläkin oli joka hetki odotettavissa
vankeus.

Juuri kun hän oli syväytynyt näihin mitä synkimpiin mietteihinsä, aukeni
huoneen ovi ja sisään astui kuningas.

Lukija taukosi silmänräpäyksessä, kaikki naiset nousivat seisovilleen ja
syvä hiljaisuus syntyi.

Kuningas puolestaan ei osoittanut vähintäkään kohteliaisuutta; hän vaan
seisahtui kuningattaren eteen ja lausui kiivaasti:

-- Rouva, teidän luoksenne tulee kohta herra kansleri ilmoittamaan
teille muutamia asioita, jotka minä olen jättänyt hänen
ilmoitettavaksensa.

Onneton kuningatar, jota lakkaamatta uhkailtiin avioerolla, maanpaolla,
jopa tuomiollakin, kalpeni, huolimatta poskimaalista, eikä hän voinut
pidättyä sanomasta:

-- Mutta minkä vuoksi tuo käynti, armollisin herra? Mitä herra kansleri
on minulle sanova, jota Teidän Majesteettinne ei itse voi minulle sanoa.

Kuningas pyörsi takaisin sanaakaan virkkamatta ja melkein samassa
silmänräpäyksessä ilmoitti henkivartijakapteeni de Guitaut kanslerin
tulon.

Kun kansleri ilmestyi näkyviin, oli kuningas jo mennyt ulos toisesta
ovesta.

Kansleri kävi esiin puoleksi hymyillen, puoleksi punastuen. Kun me
uskottavasti tapaamme häntä vielä vastakin kertomuksemme varrella, eivät
lukijamme panne pahaksensa, jos jo tässä otamme tutustuaksemme häneen.

Kansleri oli lystikäs mies. Des Roches, Notre-Dame'n kaniikki ja
muinoinen kardinaalin kamaripalvelija oli esittänyt tämän miehen
kardinaalille, sanoen häntä erittäin luotettavaksi mieheksi. Kardinaali
uskoi häntä ja huomasi miehen kelvolliseksi.

Hänestä kerrottiin useita juttuja, muiden muassa tämmöinen:

Myrskyisen nuoruutensa jälkeen oli hän mennyt muutamaan luostariin,
siellä ainakin jonkun aikaa katuakseen nuoruutensa hulluuksia.

Mutta tullessansa tuohon pyhään paikkaan ei tämä vaivainen syntinen
ollut voinut sulkea niin joutuisasti porttia, ett'ei ne himot, joita hän
läksi pakoon, olisi pujahtaneet sisään hänen mukanansa. Hän joutui
kiusauksiin alinomaa, ja luostarin päämies, jolle hän oli uskonut
ahdistuksensa, ja joka koki häntä suojella miten suinkin voi, neuvoi
häntä manaamaan kiusaajaa luotansa tarttumalla kellonnuoraan ja
kiskomalla sitä voimainsa takaa. Kuultuansa kellon räikinän, tietäisivät
muka munkit jonkun veljensä olevan kiusaajan kynsissä, ja kokoutuisivat
rukoilemaan hänen puolestansa.

Neuvo näytti tulevasta kanslerista oivalliselta. Hän manasi pahoja
henkiä munkkien rukousten runsaalla voimalla; mutta piru ei jätä aivan
helpolla paikkaa, johon hän kerta on rakentanut linnoituksensa; sitä
mukaa kuin manauksia lisättiin, ponnisti hänkin voimiansa; niin että yöt
päivät möykytti kello yhtä päätä, ilmoittaen sitä ylenpalttista
lihankuolettamisen halua, jota katuvainen syntinen tunsi povessaan.

Munkeilla ei ollut enää silmänräpäyksen lepoa. Päivillä eivät he muuta
tehneet kuin nousivat ja laskeutuivat portaita, jotka veivät kappeliin;
öillä täytyi heidän, aamu- ja iltarukouksia lukuunottamatta, nousta
parikymmentä kertaa vuoteiltansa ja langeta polvilleen kammioittensa
permannolle.

Ei ole tietoa, jättikö piru uhrinsa vai väsyivätkö munkit; mutta kolmen
kuukauden perästä katumuksen tekijä ilmestyi takaisin maailmaan sillä
maineella, että hän oli hirvittävimmin riivattu mitä koskaan on ollut
olemassa.

Luostarista lähdettyänsä astui hän virkauralle ja pääsi
pyöreämyssyiseksi parlamentin-presidentiksi enonsa paikalle, liittyi
kardinaalin puolueesen, seikka, joka ei osoittanut vähää älykkäisyyttä,
tuli kansleriksi, palveli Hänen ylhäisyyttänsä innokkaasti hänen
vihassansa äiti-kuningatarta vastaan ja hänen kostossansa Itävallan
Annaa vastaan, yllytti tuomareita Chalais'in jutussa, kiihoitti herra de
Laffemas'in, Ranskan suuren ylimetsäherran salavehkeitä; vihdoin
saavutti hän kardinaalin täydellisen luottamuksen, johon hän osoittihe
niin ansiolliseksi, että sai suorittaaksensa sen omituisen tehtävän,
jonka täyttämistä varten hän nyt oli saapunut kuningattaren luokse.

Kuningatar oli vielä seisovillaan, kun hän astui sisään, mutta tuskin
oli hän huomannut kanslerin, kun hän istuutui nojatuoliinsa ja viittasi
hovinaisillensa sijoittumaan myöskin istuimillensa, jonka jälkeen
Itävallan Anna kysyi mitä ylpeimmällä äänellänsä:

-- Mitä haluatte, herra, ja missä tarkoituksessa ilmestytte tänne.

-- Toimittaakseni kuninkaan nimessä, rouva, ja huomioon ottamalla kaiken
sen arvossapidon, joka minulla on kunnia tuntea Teidän Majesteettianne
kohtaan, tarkan tutkinnon teidän papereistanne.

-- Kuinka, herra! tutkinnon minun papereistani... Minun! mutta tuohan on
katalaa halpamaisuutta!

-- Suvaitkaa suoda minulle anteeksi, rouva; mutta tässä tilaisuudessa
olen minä vaan välikappale kuninkaan kädessä. Eikös Hänen Majesteettinsa
lähtenyt täältä, ja eikö hän itse valmistanut teitä tähän minun tulooni?

-- Tarkastakaa sitten, herra; minä näytän olevan rikoksellinen:
Estefana, antakaa kirjoituspöytieni ja laatikkojeni avaimet.

Kansleri tarkasteli näön vuoksi huonekaluja, mutta hän tiesi kyllä
ett'ei kuningatar mahtanut huonekaluissaan säilyttää niin tärkeätä
kirjettä, minkä hän päivän kuluessa oli kirjoittanut.

Kun kansleri oli aukonut ja sulkenut parikymmentä kertaa kirjoitus
pöydän laatikoita, täytyi hänen vaikka häntä kyllä aikalailla arvelutti,
käydä saattamaan asiaa päätökseen, toisin sanoen, ruveta tarkastamaan
kuningatarta itseään. Kansleri astui siis Itävallan Annaa kohden ja
virkkoi sangen nololla äänellä ja kovin hämillänsä:

-- Ja nyt on minulla vielä tehtävä päätarkastus.

-- Mikä? kysyi kuningatar, joka ei ymmärtänyt, tai paremmin, ei tahtonut
ymmärtää tarkoitusta.

-- Hänen Majesteettinsa on varma, että te olette kirjoittaneet kirjeen
tänäpäivänä; hän tietää myös, ett'ei se kirje vielä ole lähetetty
määräpaikkaansa. Kirjettä ei löydy teidän laatikoistanne ja sen täytyy
toki jossakin olla.

-- Uskallatteko käydä käsiksi kuningattareenne? sanoi Itävallan Anna
ojentuen täyteen korkeuteensa ja tähdäten kansleria silmillä, joiden
luonti oli muuttunut melkein uhkaavaksi.

-- Minä olen kuninkaan uskollinen palvelija, rouva; ja kaikki mitä Hänen
Majesteettinsa käskee, sen minä toimitan.

-- No niin, se on totta; sanoi Itävallan Anna, ja herra kardinaalin
vakoojat ovat hyvin tehtävänsä toimittaneet. Minä olen tänäpäivänä
kirjoittanut kirjeen, eikä se ole vielä lähtenyt. Kirje on täällä.

Ja kuningatar pisti kauniin kätösensä poveensa.

-- Antakaa siis kirje tänne, rouva, sanoi kansleri.

-- Minä en anna sitä muille kuin kuninkaalle, herra, sanoi Anna.

-- Jos kuningas olisi tahtonut kirjeen itselleen annettavaksi, rouva
hyvä, olisi hän itse sitä pyytänyt. Mutta, minä sanon sen vielä
toistamiseen, minulle on annettu toimeksi vaatia se teiltä, ja ell'ette
sitä anna...

-- Mikä sitten?

-- Minut on velvoitettu ottamaan se teiltä.

-- Kuinka? mitä tarkoitatte?

-- Tarkoitan että minun määräykseni ulottuvat kauvaksi, rouva, ja että
minut on valtuutettu etsimään tuota epäluulonalaista paperia itse Teidän
Majesteettinne omasta persoonasta.

-- Mikä kauhistus! huudahti kuningatar.

-- Suvaitkaa siis, rouva, huojentaa menetystapaa.

-- Tämä käytös on suunnatonta väkivaltaa, tiedättekö sen, herra?

-- Kuningas käskee, rouva, suokaa anteeksi.

-- Tätä minä en kärsi; en, en, ennemmin kuolen! huudahti kuningatar,
jossa Espanjan ja Itävallan ylpeä veri kuohahti liikkeesen.

Kansleri kumarsi syvään, jonka jälkeen hän, siinä selvässä aikomuksessa,
ett'ei väistyisi tuumaakaan sen toimen täyttämisestä, joka hänen
suoritettavaksensa oli annettu ja aivan niinkuin pyövelinrenki olisi
tehnyt kidutushuoneessa, lähestyi Itävallan Annaa, jonka silmissä sillä
hetkellä näkyi raivon kyyneleet.

Kuningatar oli, niinkuin jo olemme sanoneet, erinomaisen kaunis.

Kanslerin toimi oli siis arkaluontoista laatua, ja kuningas oli jo
joutunut niin kauvaksi luulevaisuutensa kautta Buckingham'in suhteen,
ett'ei hän enää ollut luulevainen kenenkään suhteen.

Epäilemättä kansleri Séguier'in silmät tällä hetkellä tähystelivät tuon
merkillisen kellon nauhaa; mutta kun hän ei sitä löytänyt, tavoitti hän
sen sijaan sitä paikkaa, jossa kuningatar oli sanonut paperin olevan.

Itävallan Anna astahti askeleen taaksepäin, niin kalpeana, että hänen
olisi luullut olevan kuolemaisillansa; ja nojaten vasemmalla kädellään,
ett'ei kaatuisi, takanansa olevaan pöytään, veti hän oikealla paperin
poveltansa ja ojensi sen sinetinvartijalle.

-- Kas tässä, herra, tässä on tämä kirje, huudahti kuningatar
katkonaisella ja vapisevalla äänellä, ottakaa se ja vapauttakaa minut
inhottavasta läsnäolostanne.

Kansleri, joka puolestaan myös vapisi helposti ymmärrettävästä syystä,
otti kirjeen, kumarsi maahan saakka ja poistui.

Tuskin oli ovi hänen jälkeensä sulkeutunut, kun kuningatar
puolitainnuksissa vaipui hovinaistensa käsiin.

Kansleri vei kirjeen kuninkaalle, lukematta siitä yhtäkään sanaa.
Kuningas otti sen vastaan vapisevin käsin, katsoi ensiksi osoitetta,
vaan sitä ei ollut, kalpeni, aukasi sen sitten vitkallisesti, ja
nähdessään ensi sanoista kirjeen olevan kirjoitetun Espanjan
kuninkaalle, luki hän sen sangen joutuun.

Siinä oli kokonainen hyökkäyssuunnitelma kardinaalia vastaan. Kuningatar
kehoitti veljeänsä ja Itävallan keisaria, koska heitä kaiketi loukkasi
Richelieu'n politiikka, hän kun lakkaamatta pyrki alentamaan Itävallan
hallitussuvun arvoa ja voimaa, asettumaan sotakannalle Ranskaa vastaan,
ja määräämään rauhanehdoksi kardinaalin erottamisen; mutta rakkaudesta
ei ollut koko kirjeessä sanaakaan.

Kuningas, varsin hyvillään tuosta, tiedusti, oliko kardinaali vielä
Louvressa. Hänelle ilmoitettiin, että Hänen ylhäisyytensä oli
odottamassa työhuoneessa Hänen Majesteettinsa käskyjä.

Kuningas meni suoraa päätä hänen luoksensa.

-- Kas tässä, herttua, sanoi hän, te olitte oikeassa, minä olin
väärässä; koko vehkeileminen on valtiollista, eikä tässä kirjeessä ole
mitään kysymystä rakkaudesta. Sen sijaan on siinä sangen paljo kysymystä
teistä.

Kardinaali otti kirjeen ja luki sen mitä suurimmalla tarkkuudella;
päästyänsä loppuun, luki hän sen vielä toiseen kertaan.

-- No niin, sanoi hän, Teidän Majesteettinne näkee, mihin saakka
viholliseni menevät: teillä on niskassa kaksi sotaa, ell'ette erota
minua. Totta puhuen, Teidän sijassanne minä välttäisin noin voimakkaita
hyökkääjiä, ja minä puolestani olisin tosionnellinen päästyäni erilleni
asiain menosta.

-- Mitä sanottekaan, herttua?

Minä sanon, armollisin herra, että minun terveyteni menee näissä
lakkaamattomissa taisteluissa ja ijät kaiket kestävissä töissä. Minä
sanon, että on varsin uskottavaa, ett'en minä ole kestävä La Rochelle'n
piirityksen rasitusta, ja että olisi paljo parempi, jos nimittäisitte
niihin toimiin joko herra de Condé'n, tai herra de Bassompierre'n tai
kenen urhoollisen miehen tahansa, jolla sodankäynti on varsinaisena
toimialana, ettekä minua, joka olen kirkon miehiä ja jota lakkaamatta
vedetään pois kutsumuksestani ja pannaan semmoisiin toimiin, joihin ei
minulla ole vähintäkään halua. Teillä olisi paljoa suurempi menestys
sisäasioissa, armollisin herra, enkä epäile, että olisitte paljoa
suurempi ulkoasioissa.

-- Herra herttua, sanoi kuningas, minä ymmärrän teitä, olkaa huoleti;
kaikki nuo, joita kirjeessä on mainittu, ovat saavat ansaitun
rangaistuksensa, ja kuningatar myös.

-- Mitä sanottekaan, armollisin herra? Jumala varjelkoon kuningatarta
saamasta minun tähteni mitään ikävyyksiä! hän on aina pitänyt minua
vihollisenansa, vaikka Teidän Majesteettinne voisi kyllä todistaa, että
minä lämpimästi olen alati hänen puoltansa pitänyt, yksin Teitä
itseännekin vastaan. Oh! jos hän pettäisi Teidän Majesteettianne
kunnianne suhteen, se olisi toista, ja silloin olisin ensimmäinen
sanomaan: "Armo pois, ei mitään armoa rikoksellista kohtaan!" Onneksi ei
asian laita ole semmoinen, ja onhan Teidän Majesteettinne saanut siitä
uuden todisteen.

-- Se on totta, herra kardinaali, sanoi kuningas, ja te olitte oikeassa
niinkuin aina; mutta kuningatar ansaitsee sittenkin kaiken minun vihani.

-- Te se juuri, armollisin herra, olette vetäneet päällenne hänen
vihansa; ja toden totta, jos hän täydellä todella olisi nyreissänsä
Teidän Majesteetillenne, ymmärtäisin sen aivan hyvin: Teidän
Majesteettinne on ankarasti häntä loukannut!...

-- Juuri sillä tavoin olen aina kohteleva omia ja teidän vihollisianne,
herttua, olkoot he kuinka ylhäisiä tahansa ja uhatkoon minua mikä vaara
hyvänsä siitä, että ankarasti menettelen heitä kohtaan.

-- Kuningatar on minun viholliseni, mutta ei teidän, armollisin herra;
päinvastoin on hän uskollinen, alamainen ja moitteeton puoliso;
suvaitkaa minun siis, armollisin herra, puhua hyvää hänen puolestansa
Teidän Majesteetillenne.

-- Nöyrtyköön hän ja lähestyköön minua ensin.

-- Päinvastoin, armollisin herra, näyttäkää esimerkkiä; te olette
ensiksi tehneet väärin, koska olette kuningatarta epäilleet.

-- Minäkö lähestyisin ensiksi! sanoi kuningas; en koskaan!

-- Armollisin herra, minä rukoilen teitä.

-- Muutoin, kuinka voisinkaan ensiksi lähestyä?

-- Tekemällä jotakin, jonka luulisitte olevan hänelle mieleen.

-- Mitä?

-- Laittamalla tanssiaiset; tiedättehän kuinka kuningatar pitää paljon
tanssista; minä takaan, ett'ei hänen nyreytensä jaksa vastustaa
semmoista suosion osoitusta.

-- Herra kardinaali, tiedättehän ett'en minä pidä ensinkään noista
maallisista huvituksista.

-- Kuningatar tulee vaan kiitollisemmaksi, koska hän tietää teidän
vastenmielisyytenne semmoisiin huvituksiin; muutoin, silloin olisi
hänellä tilaisuus käyttää niitä kauniita timanttikoristeita, jotka te
tuonottain lahjoititte hänelle nimipäivänänsä, ja joilla hän ei vielä
ole ollut tilaisuudessa itseään koristaa.

-- Kyllähän nähdään, herra kardinaali, kyllähän nähdään, sanoi kuningas,
joka, hyvillään siitä että oli löytänyt kuningattaren syylliseksi
rikokseen, josta hän aivan vähän lukua piti, ja viattomaksi rikokseen,
jota hän kovin oli pelännyt, oli valmis vaikka paikalla sopimaan hänen
kanssansa; kylläpähän nähdään, mutta, kunniani kautta, te olette liian
sietäväinen.

-- Armollisin herra, sanoi kardinaali, jättäkää ankaruus ministereille,
sietäväisyys on kuninkaallinen avu; käyttäkää sitä, niin näette sen
tekevän teille hyvää.

Ja nyt kardinaali, kuullessaan kellon lyövän yksitoista, kumarsi syvään,
anoi kuninkaalta lupaa saada poistua ja pyysi häntä sopimaan
kuningattaren kanssa.

Itävallan Anna, joka kirjeensä anastuksen perästä odotti saavansa
nuhteita, hämmästyi suuresti, nähdessään kuninkaan seuraavana päivänä
yrittelevän häntä lähestymään. Ensin asettui hän vastahankaan; sekä
hänen nais-ylpeyttänsä että kuningatar-arvoansa oli niin julmasti
loukattu, ett'ei hän ensi hetkessä ollut suostuvainen; mutta
hovinaistensa neuvosta hän viimein näytti alkavan leppyä. Kuningas
käytti hyväksensä ensimäistä käänteen hetkeä ja ilmoitti aikomuksensa
olevan tuota pikaa laittaa hänelle juhlan.

Juhla Itävallan Annaa varten oli niin harvinaista laatua, että tuo
ilmoitus, niinkuin kardinaali oli arvannut, haihdutti hänen viimeisetkin
mielipahansa jälet, ell'ei hänen sydämmestänsä, niin ainakin hänen
kasvoiltansa. Hän kysyi, minä päivänä juhla oli tuleva, mutta kuningas
vastasi, että hänen oli kysyttävä sitä ensin kardinaalilta.

Ja todella kysyikin kuningas joka päivä kardinaalilta, milloin juhla
olisi pantava toimeen, vaan joka päivä kardinaali aina jollakin
tekosyyllä sai vältetyksi sen määräämisen. Sillä tavoin kului kymmenen
päivää.

Kahdeksantena päivänä sen kohtauksen jälkeen, jonka olemme kertoneet,
sai kardinaali Lontoon postimerkillä varustetun kirjeen, joka sisälsi
ainoastaan nämä muutamat rivit:

"Ne ovat käsissäni; mutta en voi lähteä Lontoosta, kun ei minulla ole
rahaa; lähettäkää minulle viisisataa pistole'a, niin neljän tai viiden
päivän perästä, ne saatuani, olen Pariisissa."

Samana päivänä kuin kardinaali tuon kirjeen sai, teki kuningas taas
hänelle tavallisen kysymyksensä.

Richelieu laski sormillansa ja virkkoi hiljaa itsekseen:

-- Hän sanoo tulevansa neljän tai viiden päivän perästä rahat saatuansa;
neljä tai viisi päivää kuluu rahojen mennessä hänelle, neljä tai viisi
päivää hänen tuloonsa, se on yhteensä kymmenen päivää; mutta siihen
lisäksi on otettava lukuun vastatuulet, muut vastoinkäymiset, naisen
heikkovoimaisuus, -- pankaamme kaksitoista päivää!

-- No niin, herra herttua, sanoi kuningas, joko olette laskeneet?

-- Jo, armollisin herra, tänäpäivänä on 20 päivä Syyskuuta; kaupungin
maistraatti pitää erään juhlan 3 päivä Lokakuuta. Se sopii mainiosti;
sillä sitten ette tarvitse näyttää lähestyvänne kuningatarta.

Sitten lisäsi kardinaali:

-- Mutta, armollisin herra, elkää unhottako sanomasta Hänen
Majesteetillensa tämän juhlan suhteen, että Te haluaisitte nähdä, kuinka
hänen timanttikoristeensa somistavat häntä.



XVII.

Bonacieux'in pariskunta.


Tämä oli jo toinen kerta, kuin kardinaali oli kuninkaalle maininnut
noista timanttikoristeista. Ludvig XIII oli kummastuksissaan tuosta
hellittämättömyydestä ja rupesi arvelemaan, että kehoituksessa mahtoi
piillä joku salajuoni.

Kerran toisenkin oli se käynyt kuninkaan arvolle, että kardinaali, jonka
poliisi, vaikka ei ollutkaan nykyajan poliisin vertainen, oli
erinomainen, tiesi paremmin kuin hän itse asioita, jotka koskivat hänen
perheellisiä olojansa. Hän toivoi sen vuoksi keskustellessaan
kuningattaren kanssa pääsevänsä keskustelun kautta selville jostakin
salaisuudesta, joka, tiesipä sen kardinaali tai oli tietämättä,
kumpaisessakin tapauksessa melkoisesti kohottaisi häntä ministerinsä
silmissä.

Hän meni siis tapaamaan kuningatarta ja tapansa mukaan alotti uusilla
uhkauksilla hänen seuruettansa kohtaan. Itävallan Anna painoi päänsä
alas ja antoi virran tulvata, vastaamatta sanaakaan, toivoen että se
viimein itsestään seisahtuisi; mutta sitäpä ei Ludvig XIII tahtonut;
Ludvig XIII tahtoi saada keskustelun käymään, päästäksensä siitä
johonkin valoon, vakuutettuna kun hän oli siitä, että kardinaalin
mielessä piili joku sala-ajatus ja että hän valmisteli jotakin hirveätä
paljastusta, jommoisiin Hänen ylhäisyytensä oli perin taitava. Hän
saavuttikin aikomuksensa hellittämättömillä syytöksillään.

-- Mutta, huudahti Itävallan Anna, väsyneenä noihin päättömiin
syytöksiin, mutta armollisin herra, te ette sano minulle kaikkea, mitä
teillä on mielessänne. Mitä minä sitten olen tehnyt? Sanokaa, mitä minä
olen rikkonut? Mahdotonta on, että Teidän Majesteettinne nostaisi tuota
melua muutamasta veljelleni kirjoittamastani kirjeestä.

Kuningas, joutuen vuorostaan noin suoranaisen hyökkäyksen alaiseksi, ei
tiennyt mitä vastaisi; hän arveli hetken soveliaaksi sen toivomuksen
lausumiseen, joka hänen olisi pitänyt ilmoittaa vasta juhlan edellisenä
päivänä.

-- Rouva, sanoi hän majesteetillisesti, kaupungin maistraatin
tanssipidot ovat kohta käsissä; minä toivon, että te kunnioitatte meidän
kelpo porvareita esiintymällä siellä juhlapuvussa ja erittäinkin
koristettuna niillä timanteilla, jotka lahjoitin teille nimipäivänänne.
Siinä vastaukseni.

Vastaus oli kauhea. Itävallan Anna luuli että Ludvig XIII tiesi kaikki
ja että kardinaali oli saanut hänet noin teeskentelemään seitsemän tai
kahdeksan päivää, joka muutoin kuului myöskin hänen luonteesensa. Hän
muuttui peräti kalpeaksi, nojasi pöytään ihmeen kauniilla kädellään,
joka näytti nyt vaksikädeltä, katsoa tuijotti kuninkaasen säikähtyneenä,
eikä vastannut halaistua sanaa.

-- Kuulittehan, rouva, sanoi kuningas, joka nautti tuosta hämmästyksestä
kaikessa laajuudessaan, arvaamatta kumminkaan sen syytä, kuulittehan?

-- Kyllä, armollisin herra, kyllä minä kuulin, sopersi kuningatar.

-- Te ilmestytte siis tanssijaisiin?

-- Kyllä.

-- Timanttikoristeissanne?

-- Niin.

Kuningatar kalpeni yhä enemmän, niinpaljon kuin se enää oli mahdollista;
kuningas sen huomasi ja nautti siitä tuolla kylmällä julmuudella, joka
oli hänen luonteensa huonompia puolia.

-- Siis se on suostuttu asia, sanoi kuningas, eikä minulla ollut muuta
teille sanottavaakaan.

-- Mutta milloin ovat nuo tanssijaiset? kysyi Itävallan Anna.

Ludvig XIII tunsi vaistomaisesti, ett'ei hänen pitäisi vastata tuohon
kysymykseen, koska kuningatar oli tehnyt sen melkein kuolevaisen
äänellä.

-- Aivan kohdakkoin, rouva, sanoi hän; mutta en muista tarkalleen
päivää, minä kysyn kardinaalilta.

-- Kardinaali se siis on ilmoittanut teille tästä juhlasta? huudahti
kuningatar.

-- Niin, rouva, vastasi kuningas kummastuneena; mutta minkä vuoksi noin
kysytte?

-- Hänkö se teitä on pyytänyt huomauttamaan minua tulemaan sinne niissä
timanttikoristeissa?

-- Se tahtoo sanoa, rouva...

-- Hän se on, armollisin herra, hän se on!

-- No niin! mitäs sillä väliä, hänkö se on tai minä? Onko tuo huomautus
mikään rikos?

-- Ei, armollisin herra.

-- Siis te tulette?

-- Tulen, armollisin herra.

-- Hyvä, sanoi kuningas vetäytyen pois päin, hyvä, minä luotan siihen.

Kuningatar kumarsi, ei niin paljon tapasäännön noudatuksesta kuin sen
vuoksi, että hänen polvensa eivät tahtoneet kannattaa.

Kuningas poistui ihastuksissaan.

-- Minä olen hukassa, mutisi kuningatar, aivan hukassa, sillä kardinaali
tietää kaikki ja hän se lykkää edellään kuningasta, joka ei vielä tiedä
mitään, vaan on kohta tietävä kaikki. Minä olen hukassa! Jumalani!
Jumalani! Jumalani!

Hän lankesi polvilleen tyynylle ja rukoili, pää vapisevien käsien
välissä.

Hänen tilansa oli todella hirmuinen. Buckingham oli palannut Lontoosen,
rouva de Chevreuse oli Tours'issa. Vartioituna enemmän kuin koskaan,
kuningatar tunsi povessaan hämärästi, että joku hänen hovinaisistaan oli
hänet pettänyt, vaan hän ei tiennyt kuka. De la Porte ei voinut jättää
Louvrea; hänellä ei ollut niin ainoata sielua maailmassa, kehen hän voi
luottaa.

Ja nähdessään mikä onnettomuus häntä uhkasi ja kuinka hyljättynä hän
oli, rupesi hän itkeä nyyhkyttämään.

-- Enkö minä voisi olla Teidän Majesteetillenne miksikään avuksi? sanoi
yht'äkkiä eräs ääni täynnä lempeyttä ja sääliä.

Kuningatar käännähti nopeasti, sillä hän ei ollut erhettynyt tuon äänen
laadusta: ystävä se sillä tavoin puhui.

Todella, eräässä kuningattaren huoneihin vievässä ovessa näkyi kaunis
rouva Bonacieux; hän oli ollut järjestelemässä vaatteita ja pukuja
viereisessä huoneessa, kun kuningas oli tullut sisään; hän ei ollut
voinut mennä ulos ja oli kaikki kuullut.

-- Kuningatar kiljahti hämmästyksestä, nähdessään hänet, sillä mielensä
häiriössä ei hän aluksi tuntenut tuota nuorta naista, jonka de la Porte
oli hänelle toimittanut.

-- Oh! elkää peljätkö mitään, rouva sanoi nuori nainen, liittäen kätensä
yhteen ja itkien hänkin kuningattaren tuskaa; minä olen Teidän
Majesteettinne ruumis ja sielu, ja vaikka olenkin niin kaukana Teistä ja
vaikka asemani onkin niin alhainen, luulen kumminkin löytäneeni keinon
Teidän Majesteettinne auttamiseksi pulasta.

-- Te! oi taivas! te! huudahti kuningatar; mutta katsokaa minua
kasvoihin! Minua petetään joka puolelta; voinko teihin luottaa?

-- Oh, rouva, virkkoi nuori vaimo langeten polvilleen: sieluni kautta,
minä olen valmis kuolemaan Teidän Majesteettinne tähden!

Tämä huudahdus lähti sydämmen syvimmästä pohjasta, eikä siinä,
samoinkuin ensimäisessäkään, ollut mitään epäilemistä.

-- Niin, jatkoi rouva Bonacieux, niin, kyllä täällä pettureita on; mutta
pyhän Neitsyen nimessä minä vannon ett'ei kukaan ole uskollisempi Teidän
Majesteetillenne. Nuo timanttikoristeet, joita kuningas pyysi, olette
antaneet herttua Buckingham'ille, eikö niin? Ne olivat suljettuna siihen
pieneen ruusupuiseen rasiaan, jota hän piti kainalossaan? olenko
väärässä? Eikös asia ole niin?

-- Oh, Jumalani! Jumalani! huokaili kuningatar ja hänen hampaansa löivät
loukkua kauhistuksesta.

-- No niin, jatkoi rouva Bonacieux, timantit ovat saatavat takaisin.

-- Niin epäilemättä, ne täytyy saada takaisin, huudahti kuningatar;
mutta millä tavoin, kuinka se käy päinsä?

-- Täytyy lähettää joku herttuan luokse.

-- Mutta kuka? ... kuka? ... Kehen voin luottaa?

-- Luottakaa minuun, rouva, suokaa minulle se onni, kuningattareni,
kyllä minä löydän lähettilään!

-- Mutta täytyy kirjoittaa.

-- Niin, se on välttämätöntä. Kaksi sanaa Teidän Majesteettinne kädestä
ja teidän yksityinen sinettinne.

-- Mutta nuo kaksi sanaa, ne sisältävät tuomioni, avioeroni, maanpakoni!

-- Niin, jos joutuvat kunnottoman käsiin! Mutta minä vastaan siitä, että
ne sanat joutuvat määräpaikkaansa.

-- Oh, Jumalani! minun täytyy siis jättää elämäni, kunniani ja maineeni
teidän käsiinne!

-- Niin, rouva, niin täytyy, ja minä pelastan kaikki.

-- Mutta kuinka? sanokaa minulle toki.

-- Mieheni on laskettu vapaaksi pari kolme päivää takaperin; minulla ei
ole ollut vielä aikaa tavata häntä. Hän on oiva ja kelpo mies, joka ei
vihaa eikä rakasta ketään. Hän tekee mitä minä tahdon: hän menee minun
käskystäni, tietämättä mitä hän viepi, ja jättää Teidän Majesteettinne
kirjeen, tietämättä edes sen olevan Teidän Majesteettinne lähettämän,
siihen määräpaikkaan, jonka minä hänelle ilmoitan.

Kuningatar tarttui nuoren naisen molempiin käsiin kiihkoisella
ihastuksella, silmäsi häntä ikäänkuin nähdäksensä hänen sydämensä
pohjaan saakka, ja nähden hänen kauniissa silmissänsä vaan
vilpittömyyttä, syleili häntä hellästi.

-- Tee se, huudahti hän, niin olet pelastanut minun elämäni ja kunniani!

-- Oh! elkää arvostelko liian suureksi sitä palvelusta, joka minulla on
onni teille tehdä; minulla ei ole mitään pelastettavaa Teidän
Majesteetiltanne, joka olette vaan petollisten vehkeiden uhrina.

-- Se on totta, se on totta, lapseni, sanoi kuningatar, sinä olet
oikeassa.

-- Antakaa minulle siis se kirje, rouva, aika kiiruhtaa.

Kuningatar riensi pienen pöydän ääreen, jossa oli mustetta, paperia ja
kyniä: hän kirjoitti kaksi riviä, sulki kirjeen kuoreensa ja jätti sen
rouva Bonacieux'ille.

-- Mutta, sanoi kuningatar, nyt unhotamme erään varsin tärkeän asian.

-- Minkä?

-- Rahat.

Rouva Bonacieux punastui.

-- Niin, se on totta, sanoi hän, ja minun täytyy tunnustaa Teidän
Majesteetillenne, että minun mieheni...

-- Että miehelläsi ei ole, tahdot sanoa.

-- Kyllä hänellä on, mutta hän on kovin saita, se on hänen vikansa.
Mutta elköön Teidän Majesteettinne huolehtiko, kyllä keino keksitään...

-- Laita on semmoinen, että minulla ei ole enää, sanoi kuningatar; --
ne, jotka lukevat rouva de Motteville'n Muistelmia eivät kummastele
tuota vastausta; -- mutta maltahan.

Itävallan Anna riensi jalokivirasiallensa.

-- Kas tässä, sanoi hän, tässä on sangen kallisarvoinen sormus, niinkuin
vakuutetaan; se on veljeltäni Espanjan kuninkaalta, se on minun ja minä
saan sen kanssa menetellä mieleni mukaan. Ota tämä sormus ja muuta se
rahaksi; sillä matkustakoon miehesi.

-- Tunnin sisään on käsky täytetty.

-- Tässä näet osoitteen, lisäsi kuningatar, puhuen niin hiljaa, että
töintuskin saattoi kuulla mitä hän sanoi: Mylord herttua Buckingham'ille
Lontoosen.

-- Kirje joutuu hänen omaan käteensä.

-- Jalomielinen lapsi! huudahti Itävallan Anna.

Rouva Bonacieux suuteli kuningattaren käsiä, kätki paperin poveensa ja
katosi kuin linnun siivillä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin oli hän kotonansa; niinkuin hän oli
kuningattarelle sanonut, hän ei ollut tavannut miestänsä hänen
irtipääsemisensä jälkeen; hän ei tiennyt mikä muutos hänen miehessänsä
oli tapahtunut kardinaalin suhteen, muutos, joka oli yhä vakaantunut
niistä parista kolmesta käynnistä, joita hänen luoksensa oli tehnyt
kreivi Rochefort; tuo mies oli nyt tullut Bonacieux'in parhaimmaksi
ystäväksi ja saanut hänen uskomaan vähällä vaivalla, ett'ei mikään
rikoksellinen tunne ollut syynä hänen vaimonsa ryöstöön, vaan yksinomaan
valtiollinen varovaisuus.

Hän tapasi Bonacieux'in yksinään: miesparalla oli ollut suuret puuhat
saada taas järjestykseen kotinsa, jossa hän oli löytänyt huonekalut
melkein ruhjottuina, laatikot milt'ei tyhjinä, koska oikeus ei ole yksi
noista kolmesta asiasta, jotka kuningas Salomo mainitsee niiksi, jotka
eivät jätä mitään jälkeä käynnistänsä. Mitä palvelustyttöön tulee, hän
oli pötkinyt pakoon silloinkuin isäntä otettiin kiini. Tuo tyttöparka
oli säikähtynyt siihen määrään että hän oli yhtä puhkua kulkenut
Pariisista aina Bourgogne'en saakka, joka oli hänen kotiseutunsa.

Kelpo kauppias oli heti kohta kotiin tultuansa antanut vaimollensa
tiedon onnellisesta palaamisestansa ja vaimonsa oli toivottanut hänelle
onnea ja vastannut, että niinpian kuin hän saa hetkenkään lomaa
toimiltansa hovissa, hän omistaa sen hetken kokonaan hänelle ja tulee
häntä tervehtimään.

Tuo hetki oli odotuttanut itseänsä jo viisi päivää, joka aika toisissa
oloissa epäilemättä olisi tuntunut Bonacieux'istä vähän pitkänlaiselta;
mutta hänellä oli sen käynnin johdosta, jonka hän oli tehnyt kardinaalin
luokse, ja niiden käyntien vuoksi, joita Rochefort oli hänen luoksensa
tehnyt, runsaasti miettimisen aihetta ja niinkuin tiedetään, ei millään
saa niin aikaa kulumaan kuin miettimisellä.

Sitä enemmän, kun Bonacieux'in mietinnöt olivat kokonaan ruusunvärisiä.
Rochefort nimitti häntä ystäväksensä, rakkaaksi Bonacieux'iksensä, eikä
lakannut hänelle vakuuttelemasta, että kardinaali pani häneen mitä
suurimman arvon. Kauppias näki jo olevansa matkalla onneen ja kunniaan.

Rouva Bonacieux oli hänkin puolestaan miettinyt, mutta, se on meidän
sanominen, nuo mietinnöt olivat aivan kokonaan muuta kuin
kunnianhimoisia; vastoin tahtoansakin olivat hänen ajatuksensa
lakkaamatta kiini tuossa kauniissa uljaassa nuoressa miehessä, joka
näytti niin rakastuneelta. Joutuneena kahdeksantoista vuotiaana
naimisiin herra Bonacieux'in kanssa, eläen aina puolisonsa ystävien
keskuudessa, puolison, joka ei ollut omiansa herättämään mitään
hellempää tunnetta nuoressa naisessa, jonka sydän oli paljoa
korkeammalla asteella kuin hänen asemansa, ei rouva Bonacieux'iin ollut
koskaan pystynyt mikään tavallinen viettelys: mutta aatelisnimellä,
semminkin sinä aikana, oli suuri vaikutus porvaristoon ja d'Artagnan oli
aatelismies; siihen lisäksi oli hänen yllänsä henkivartijan univormu,
joka muskettisoturin univormun jälkeen oli naisten silmissä suurimmassa
arvossa. Hän oli, sanomme sen vieläkin, kaunis, nuori, ja
seikkailunhaluinen; siinä oli jo enemmän kuin tarvittiin panemaan
kolmenkolmatta vuotiasta päätä pyörälle, ja rouva Bonacieux oli juuri
tuossa elämän onnellisessa ijässä.

Molemmat aviopuolisot, vaikka eivät olleet nähneet toisiaan kahdeksaan
päivään ja vaikka tuon viikon ajalla oli heille tärkeitä kohtauksia
tapahtunut, lähestyivät toisiansa ikäänkuin vähän arvelun-alaisesti;
herra Bonacieux osoitti kumminkin todellista iloa ja kävi vaimollensa
vastaan avoimin sylin.

Rouva Bonacieux kurotti hänelle otsansa suudeltavaksi.

-- Keskustelkaamme vähän, lausui hän sitten.

-- Kuinka? sanoi Bonacieux hämmästyneenä.

-- Niin, toden perästä, minulla on sangen tärkeä asia sinulle
puhuttavana.

-- Vai niin, ja minulla myös on sangen vakavia kysymyksiä sinulle
tehtävänä. Selitäppäs minulle vähän ryöstämisestäsi.

-- Siitä ei ole kysymystä tällä kertaa, sanoi rouva Bonacieux.

-- Mistäs sitten? minun vankeudestaniko?

-- Siitä sain kuulla samana päivänä; mutta kun et ollut syypää mihinkään
rikokseen, etkä ollut osallinen mihinkään vehkeesen, etkä vihdoin
tiennyt mitään, joka olisi voinut saattaa vaaraan sinua tai ketään
muutakaan, en minä koko tapauksesta pitänyt suurempaa lukua kuin se
ansaitsi.

-- Sinäpä otat asian varsin kevyesti, vaimoseni! sanoi Bonacieux vähän
loukkautuneena vaimonsa osoittamasta välinpitämättömyydestä; tiedätkö
että olin kokonaisen päivän ja yön Bastiljin vankikoppiin viskattuna?

-- Yksi päivä ja yö on pian ohitse; heitetään nyt koko tuo vankeutesi ja
palataan siihen, mikä minut nyt tuopi sinun luoksesi.

-- Kuinka! mikä sinut tuopi minun luokseni! Eikö se sitten ole halu,
nähdä miestänsä, josta on ollut eroitettuna kokonaista kahdeksan päivää?
kysyi kauppias sangen suuttuneena.

-- Se ensin ja muuta siihen lisäksi.

-- Puhu!

-- Sangen tärkeä asia, josta kenties tulevainen onnemme riippuu.

-- Meidän onnemme on paljon muuttanut muotoansa siitä kuin viimeksi
näimme toisiamme, eikä minua laisinkaan kummastuttaisi, jos muutamien
kuukausien päästä moni meitä kadehtisi.

-- Niinpä kyllä, varsinkin jos tahdot noudattaa niitä määräyksiä, mitä
nyt aion sinulle antaa.

-- Minulle?

-- Niin, juuri sinulle. Sinulle tarjoutuu tilaisuus tehdä hyvä ja pyhä
työ, ja ansaita samalla paljo rahaa.

Rouva Bonacieux tiesi että hän rahasta puhumalla koskettaisi miehensä
heikointa puolta.

Mutta kun ihminen, olipa se vaikka kauppias, on kymmenen minuuttia
puhunut kardinaalin kanssa, hän ei ole enää sama ihminen.

-- Ansaita paljo rahaa! sanoi Bonacieux, työntäen huuliaan eteenpäin.

-- Niin, paljo.

-- Kuinka paljo, noin likimain?

-- Ehkäpä tuhannen pistole'a.

-- Se mitä pyydät minun tekemään, on siis sangen tärkeätä?

-- On.

-- Mitä minun on tekeminen?

-- Sinun on lähteminen paikalla matkalle, minä annan sinulle paperin,
josta et saa luopua missään nimessä, vaan jätät sen asianomaisiin
käsiin.

-- Ja minne minun on meneminen?

-- Lontoosen.

-- Minä Lontoosen! Pilkkaahan minusta teet, minulla ole mitään asiaa
Lontoosen.

-- Mutta muut tarvitsevat sinua sinne menemään.

-- Ketkä muut? Minä sanon sinulle, ett'en ryhdy enää sokeasti mihinkään
ja että minä tahdon tietää niinhyvin minkä vuoksi kuin myöskin kenen
vuoksi minä antaudun asioihin.

-- Eräs korkea henkilö lähettää sinut, eräs toinen korkea henkilö
odottaa sinua: palkinto menee yli toivojesi, siinä kaikki, mitä voin
sinulle luvata.

-- Taas vehkeitä ja juonia! aina vaan vehkeitä ja juonia! kiitoksia
paljo, minä epäilen nyt jo semmoisia ja herra kardinaali on minua siinä
suhteessa valaissut.

-- Kardinaali! huudahti rouva Bonacieux, oletko nähnyt kardinaalin?

-- Hän kutsutti minut luoksensa, vastasi kauppias ylpeästi.

-- Ja sinä noudatit kutsumusta, ajattelematon mies!

-- Minä sanon sinulle, ett'ei minulla ollut valitsemisen varaa, mennäkkö
vai olla menemättä, sillä minä olin kahden vahdin välissä. Tosin kyllä,
kun en silloin vielä kardinaalia tuntenut, olisin ollut kovin hyvilläni,
jos en olisi tarvinnut hänen luoksensa mennä.

-- Pitelikö hän sitten sinua pahasti? uhkailiko hän sinua?

-- Hän otti minua kädestä ja sanoi minua ystäväksensä -- ystäväksensä!
kuuletko, eukkoni? -- minä olen suuren kardinaalin ystävä!

-- Suuren kardinaalin!

-- Epäätkö häneltä tuon nimityksen, kenties?

-- Minä en epää mitään, mutta sanon vaan sinulle että ministerin suosio
on lyhytikäinen ja että aika hupsu se on, joka herkiää ministerin
ystäväksi; on korkeampia voimia kuin hänen, jotka eivät perustu yhden
miehen oikkuihin eivätkä johdu yhdestä tapauksesta, ja niihin voimiin
tulee turvautua.

-- Ikävä kyllä, vaan minä en tunne muuta voimaa kuin sen suuren miehen,
jota minulla on kunnia palvella.

-- Palveletko kardinaalia?

-- Palvelen, ja koska olen hänen palvelijansa, en salli, että sinä
antaudut vehkeihin valtion turvallisuutta vastaan ja että palvelet
sellaisen naisen vehkeitä, joka ei ole ranskalainen, vaan jolla on
espanjalainen sydän.

Bonacieux matki sanasta sanaan kreivi Rochefort'ilta kuulemiansa
lauseita; mutta vaimoparka, joka oli luottanut mieheensä ja joka siinä
toivossa oli mennyt hänestä takaukseen kuningattarelle, vapisi
havaitessaan mihin vaaraan hän oli ollut syöstäytymäisillään, ja
nähdessään mihin avuttomaan tilaan hän oli joutunut. Mutta tuntiessaan
miehensä heikkouden ja erittäinkin ahneuden, ei hän vielä luopunut
kaikesta toivosta saada asia hyvään päätökseen.

-- Vai niin, vai olet sinä kardinaalin miehiä, sanoi hän; ah! sinä olet
niiden miesten puolella, jotka kohtelevat pahoin vaimoasi ja häväisevät
kuningatarta.

-- Yksityisten edut eivät ole mitään yhteisten etujen rinnalla. Minä
olen niiden puolella, jotka pelastavat valtion, virkkoi Bonacieux
korkealentoisin sanoin.

Tuo oli näet taas noita kreivi Rochefort'in lauselmia, joita hän oli
pannut mieleensä ja piti nyt olevan sopivan tilaisuuden panna
käytäntöön.

-- Ja tiedätkö sinä, mikä se tuo valtio sitten on, josta sinä puhut?
sanoi rouva Bonacieux, kohauttaen olkapäitänsä. Tyydy sinä vaan olemaan
tavallinen koristelematon porvari ja käänny sille puolelle, joka sinulle
tarjoo suurimpia etuja.

-- Heh hee! sanoi Bonacieux, taputellen lihavan vatsansa vierellä
riippuvaa rahapussia, mitäs tästä sanot, saarnaaja?

-- Mistä tuo rahan paljous tulee?

-- Arvaappas?

-- Kardinaaliltako?

-- Häneltä ja ystävältäni kreivi Rochefort'ilta.

-- Kreivi Rochefort'ilta! mutta hänhän se minut ryösti!

-- Paljo mahdollista.

-- Ja sinä otat rahaa siltä mieheltä?

-- Etkös sinä sanonut, että tuo ryöstäminen tapahtui vaan valtiollisista
syistä?

-- Sanoin; mutta tuon ryöstämisen tarkoitus oli saada minut pettämään
emäntäni, pakoittaa minut kiduttamisilla tunnustuksiin, jotka olisivat
saattanut minun korkean hallitsijattareni kunnian ja ehkäpä elämänkin
vaaraan.

-- Rouvaseni, sanoi Bonacieux, sinun korkea emäntäsi on uskoton
espanjalainen, ja mitä kardinaali tekee, on hyvin tehty.

-- Herraseni, sanoi nuori vaimo, kyllä tiesin sinut pelkuriksi,
saituriksi ja tomppeliksi, vaan en tiennyt sinua katalaksi!

-- Kuulehan toki, sanoi Bonacieux, joka ei ollut koskaan nähnyt
vaimoansa vihastuneena ja jota avioriita vapisutti, kuulehan toki, mitäs
sanotkaan?

-- Minä sanon, että sinä olet kurjamainen raukka! jatkoi rouva
Bonacieux, joka huomasi tekevänsä jonkunmoisen vaikutuksen puolisoonsa.
Ah! sinä puutut politiikkaan, vieläpä kardinaalin politiikkaan! Ah! sinä
myöt ruumiisi ja sielusi pirulle rahasta.

-- Enpähän, vaan kardinaalille.

-- Se on juuri samaa! huudahti nuori nainen. Kun sanoo Richelieu, niin
sanoo saatana.

-- Ole vaiti, ole vaiti, voitaisiin kuulla sinun sanojasi!

-- Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa, ja minä saisin hävetä sinun
kelvottomuuttasi.

-- Mutta mitä sinä oikeastaan minulta vaadit? sanoppas!

-- Johan olen sanonut: että lähtisit paikalla matkalle ja toimittaisit
rehellisesti sen asian, jonka minä suvaitsen antaa toimitettavaksesi,
sillä ehdolla unhotan minä kaikki, annan kaikki anteeksi; ja vielä
enemmän, -- hän tarttui hänen käteensä -- minä suljen sinut takaisin
ystävyyteeni.

Bonacieux oli pelkuri ja saita; mutta hän rakasti vaimoansa: hän heltyi.
Viidenkymmenen vuotias mies ei pidä pitkiä vihoja kolmenkolmatta
vuotiaalle vaimolle. Rouva Bonacieux huomasi että hän oli kahden
vaiheella:

-- No, joko olet tehnyt päätöksesi? kysyi hän.

-- Mutta rakas ystäväni, ajattelehan toki vähän, mitä sinä minulta
vaadit; Lontoo on kaukana Pariisista, sangen kaukana, ja ehkäpä tuon
asian toimittaminen, johon minua tahdot, ei ole aivan ilman vaaroja.

-- Mitäs sillä väliä, sinä vältät ne!

-- Kuuleppas nyt, vaimoseni, kuuleppas nyt, sanoi kauppias päättävästi,
minä kieltäydyn: vehkeet minua peloittavat. Minä olen nähnyt Bastiljin.
Brrr! se on kauhea tuo Bastilji! Ei muuta kuin vaan ajattelen sitä, niin
jo pöyristyttää. Minua uhattiin kiduttaa. Tiedätkö, mitä kiduttaminen
on? Puukiiloilla puristetaan jalkoja siksi kunnes luut musertuvat! Ei,
se on kerralla sanottu, en lähde. Ja, saakeli vieköön, miks'et itse
lähde tuolle matkalle? sillä, toden totta, luulenpa olleeni tähän asti
erhetyksissä sinusta: minä luulen, että oletkin mies, ja vieläpä niitä
kaikista hurjapäisimpiä!

-- Ja sinä taas, sinä olet nainen, kurja, pöllöpäinen, tyhmistynyt
nainen. Ah, sinä pelkäät! No niin, ell'et sinä tahdo paikalla lähteä,
toimitan sinut kiini kuningattaren käskystä ja hankin sinut Bastiljiin,
jota sinä niin pelkäät.

Bonacieux vaipui syviin ajatuksiin; hän punnitsi kallossansa kahta
vihaa, kardinaalin ja kuningattaren: kardinaalin viha painoi
suunnattoman paljo enemmän.

-- Toimita vaan kiini minut kuningattaren käskystä, sanoi hän, niin minä
valitan Hänen ylhäisyydellensä.

Vihdoin viimein huomasi rouva Bonacieux menneensä liian kauvas, ja
hämmästyi että oli niin kovin pitkälle mennyt. Hän katseli hetkisen
kauhistuksella tuota tyhmää naamaa, jossa kuvastui voittamaton
itsepintaisuus, niinkuin tavallista hupsuilla, jotka pelkäävät.

-- No niin, olkoon! sanoi hän. Ehkäpä sinä perältäkin olet oikeassa:
mies ymmärtää politiikkaa paremmin kuin nainen, varsinkin sinä,
Bonacieux, joka olet puhunut kardinaalin kanssa. Mutta kumminkin on
varsin kovaa, lisäsi hän, että minun oma mieheni, jonka ystävyyteen
minun olisi pitänyt voida luottaa, kohtelee minua niin tylysti, eikä
noudata minun mielitekoani.

-- Sentähden, että sinun mielitekosi saattavat mennä liian kauvaksi,
vastasi Bonacieux riemullisena, ja minä epäilen niitä.

-- Minä jätän siis asian siksensä, sanoi nuori vaimo huoaten, olkoon
sitten, elkäämmekä puhuko siitä enää.

-- Jos sinä edes sanoisit minulle, mille asialle minun pitäisi Lontoosen
mennä, jatkoi Bonacieux, muistaen, vaikka liian myöhään, että Rochefort
oli käskenyt hänen koettaa päästä perille kaikista vaimonsa
salaisuuksista.

-- Sitä on sinun tarpeeton tietää, sanoi nuori vaimo, jota
vaistonomainen epäluulo peräytti: se oli vaan erästä joutavanpäiväistä,
jommoista naisten on tapa haluta, eräs ostos, jossa olisit voinut paljon
voittaa.

Mutta kuta enemmän nuori vaimo esteli, sitä enemmän rupesi Bonacieux
ajattelemaan että tuo salaisuus, jota hän ei tahtonut sanoa, mahtoi olla
hyvin tärkeä. Hän päätti sen vuoksi paikalla kiiruhtaa kreivi
Rochefort'in luokse, ilmoittamaan että kuningatar haki lähettilästä
Lontoosen.

-- Suo anteeksi, että minun täytyy sinut jättää, rakas eukkoni, sanoi
hän; mutta kun en tiennyt sinun tulevan minua tervehtimään, olin
päättänyt kohdata erästä ystävää juuri tähän aikaan; minä tulen paikalla
takaisin, ja jos tahdot odottaa minua vaikkapa vaan puoli minuuttia,
että vaan suoriudun tuosta ystävästäni, niin palaan sinua noutamaan ja,
kun alkaa jo olla näin myöhäistä, saattamaan sinua Louvreen.

-- Kiitos vaan, herraseni, vastasi rouva Bonacieux: koska sinulla ei
ollut kylliksi rohkeutta olemaan minulle miksikään hyödyksi, palaan minä
kyllä yksinkin Louvreen.

-- Niinkuin tahdot, vastasi entinen kauppias. Tapaanko sinua taas
kohdakkoin?

-- Kyllä kaiketi, toivoakseni ensi viikolla saan toimeltani vähän lomaa,
ja silloin tulen tänne laittamaan järjestykseen asioita, jotka mahtavat
olla jokseenkin sotkeuksissa.

-- Hyvä; minä odotan sinua. Ethän ole pahastuksissasi minuun?

-- Minäkö! en laisinkaan.

-- Kohta siis tapaamme taas?

-- Aivan kohta.

Bonacieux suuteli vaimonsa kättä ja poistui joutuisasti.

-- Kas niin, sanoi rouva Bonacieux, kun hänen miehensä oli päässyt
portista kadulle ja hän nyt oli yksinään, sitä vielä puuttui että hänen
piti oleman kardinaalilainen. Ja minä pahainen, joka menin vastuusen
kuningattarelle ja lupasin hallitsijattarelleni... Ah! Jumalani! hän
rupeaa nyt luulemaan, että minä olen samoja kataloita ihmisiä, joista
koko palatsi kuhisee ja joita on asetettu häntä vakoomaan! Ah sinua,
Bonacieux! en ole koskaan sinua rakastanut; vaan nyt on vielä
pahemmasti: minä vihaan sinua! ja sen minä sanon, että kyllä sen vielä
saat maksaa!

Juuri samassa hetkessä kun hän nuo sanat lausui, koputus laipioon sai
hänen nostamaan päänsä ja ääni, joka tunkeutui hänen luoksensa
kattolaudoituksen lävitse, huusi hänelle:

-- Rakas rouva Bonacieux, avatkaa minulle käytävän pikku ovi, niin
laskeudun alas teidän luoksenne.



XVIII.

Rakastaja ja puoliso.


-- Ah, rouva, sanoi d'Artagnan, tullen sisään ovesta, jonka nuori vaimo
oli avannut, sallikaa minun sanoa teille, teillä on kurjamainen puoliso.

-- Te olette siis kuulleet keskustelumme? kysyi vilkkaasti rouva
Bonacieux silmäten d'Artagnan'ia levottomasti.

-- Kaikki tyynni.

-- Mutta, Jumalani, millä tavoin?

-- Keinolla, jonka minä tunnen, ja jolla kuulin myöskin koko sen vielä
vilkkaamman keskustelun, mikä teillä oli kardinaalin kätyrien kanssa.

-- Ja mitä ymmärsitte keskustelustamme?

-- Tuhannen seikkaa: ensinkin, että puolisonne on heittiö ja tyhmä
pöllö, hyväksi onneksi; sitten, että te olette pulassa, joka on minulle
kovin iloista, koska se antaa minulle tilaisuuden tarjota teille
palvelustani, ja Jumala tietää, että menisin vaikka tuleen teidän
edestänne; vihdoin, että kuningatar tarvitsee urhoollista, älykästä ja
uskollista miestä lähtemään hänen asiallensa Lontoosen. Minulla on
ainakin kaksi noista ominaisuuksista, ja tässä olen käytettävänänne.

Rouva Bonacieux ei vastannut mitään, mutta hänen sydämensä sykki ilosta
ja salainen toivo loisti hänen silmistänsä.

-- Ja mitä vakuutta voitte tarjota minulle, kysyi hän, jos suostun
uskomaan teille sen toimen?

-- Rakkauteni teitä kohtaan. Kas niin, sanokaa, käskekää: mitä on
tekeminen?

-- Jumalani, Jumalani! sopersi nuori vaimo, pitääkö minun uskoa teille
semmoinen salaisuus, herra? Tehän olette melkein lapsi!

-- No niin, minä näen, että jonkun on tarvis mennä vastuusen minun
puolestani.

-- Minä tunnustan, että se minua kovin rauhoittaisi.

-- Tunnetteko Athosta?

-- En.

-- Porthosta?

-- En.

-- Aramista?

-- En. Ketä ovat ne herrat?

-- Kuninkaan muskettisotureita. Tunnetteko herra de Tréville'ä, heidän
kapteeniansa?

-- Kyllä minä hänet tunnen, en persoonallisesti, vaan olen useamman
kerran kuullut hänestä sanottavan kuningattarelle, että hän on
urhoollinen ja rehellinen mies.

-- Ettehän pelkää hänen pettävän teitä kardinaalille, ettehän?

-- Oh, en millään muotoa.

-- No niin! ilmoittakaa hänelle salaisuutenne ja kysykää häneltä,
olkoonpa asia kuinka tärkeä, kallisarvoinen, tai hirvittävä tahansa,
voitteko uskoa sen minun haltuuni.

-- Mutta tuo salaisuus ei ole minun, enkä siis voi uskoa sitä
kellenkään.

-- Uskoittehan sen herra Bonacieux'illekin, sanoi d'Artagnan harmissaan.

-- Aivan samoin kuin uskoo kirjeen onttoon puuhun, kyyhkyn siiville tai
koiran kaulaan.

-- Vaan näettehän, että minä rakastan teitä.

-- Kyllähän sanotte niin.

-- Minä olen luotettava mies!

-- Sen uskon.

-- Ja rohkea.

-- Oh! siitä olen varma.

-- Siis, pankaa minut koetukselle.

Rouva Bonacieux katsoi nuoreen mieheen viimeisen epäilyksen pidättämänä.
Mutta tuon miehen silmissä paloi sellainen tuli, hänen äänensä oli niin
vakuuttava, että hän tunsi itsensä aivankuin vedetyksi häneen
luottautumaan. Muutoin, hän oli sellaisessa tilassa, jossa täytyy
uskaltaa kaikki, menköön syteen tai saveen. Kuningatar oli yhtä paljo
vaarassa joutua hukkaan liiallisen varovaisuuden kuin liiallisen
luottamisen kautta. Siihen lisäksi, tunnustakaamme se, vastoin
tahtoansakin tunsi hän tuota nuorta suojelijaansa kohtaan semmoista,
mikä käski hänen puhumaan hänelle kaikki.

-- Kuulkaa siis, sanoi hän, minä luotan teidän vakuutuksiinne ja annan
mukaa. Mutta minä vannon teille Jumalan edessä, joka meitä kuulee, että
jos te petätte minut ja jos viholliseni antavat minulle anteeksi, minä
surmaan itseni, ja syytän teitä kuolemastani.

-- Ja minä, sen vannon Jumalan edessä, rouvani, sanoi d'Artagnan, että
jos joudun kiini sitä tointa täyttäessäni, jonka minulle annatte
tehtäväksi, minä kuolen, ennenkuin teen tai sanon mitään, joka saattaisi
ketään vaaraan.

Siiloin nuori vaimo uskoi hänelle tuon kirjoituksen salaisuuden, jonka
hän jo puolittain tunsi kohtauksesta La Samaritaine'n edustalla.

Tämä oli heidän molemminpuolinen rakkaudentunnustuksensa.

D'Artagnan loisti ilosta ja ylpeydestä. Tuo salaisuus, joka nyt oli
hänen omanansa, tuo vaimo, jota hän rakasti, luottamus ja rakkaus, nuo
kaikki tekivät hänestä jättiläisen.

-- Minä lähden, sanoi hän, ja minä lähden paikalla.

-- Kuinka! te lähdette! huudahti rouva Bonacieux; entäs rykmenttinne,
kapteeninne!

-- Sieluni kautta, kaiken tuon olisin unhottanut, rakas Constance! niin
todellakin, minun täytyy saada loma.

-- Vielä sekin este, mutisi rouva Bonacieux suruisesti.

-- Oh! huudahti d'Artagnan mietittyänsä, sen minä saan poistetuksi,
olkaa huoleti.

-- Millä tavoin?

-- Minä menen vielä tänä iltana herra de Tréville'n luokse ja pyydän
hänen hankkimaan minulle loman langoltansa herra Desessarts'ilta.

-- Mutta vielä toinen asia.

-- Mikä? kysyi d'Artagnan, nähden rouva Bonacieux'in jatkavan
epäilyksiänsä.

-- Teillä ei taida olla rahaa?

-- Taida on liikaa, sanoi d'Artagnan hymyillen.

-- Siinä tapauksessa, sanoi rouva Bonacieux avaten erään laatikon ja
vetäen sieltä esille saman pussin, jota hänen miehensä puoli tuntia
takaperin oli hyväillen taputellut, ottakaa tämä pussi.

-- Kardinaalin pussi! huudahti d'Artagnan rähähtäen nauramaan, hän näet,
niinkuin muistetaan, oli irti kiskottujen lattiakivien aukosta kuullut
joka sanan kauppiaan ja hänen vaimonsa keskustelusta.

-- Niin kyllä, kardinaalin pussi, sanoi rouva Bonacieux; te huomaatte
että se on sangen arvokkaan näköinen.

-- Hiisi sentään! huudahti d'Artagnan, onpa kaksi vertaa huvittavampaa,
kun saa pelastaa kuningattaren Hänen ylhäisyytensä rahoilla.

-- Te olette rakastettava ja oivallinen nuori mies, sanoi rouva
Bonacieux. Uskokaa pois, että Hänen Majesteettinsa kuningatar on oleva
kovin kiitollinen.

-- Oh, minä olen jo runsaasti palkittu! huudahti d'Artagnan. Minä
rakastan teitä, te sallitte minun sanoa sen teille; siinä on jo enemmän
onnellisuutta kuin uskalsin toivoa.

-- Hiljaa! sanoi rouva Bonacieux vapisten.

-- Mitä?

-- Kadulla puhutaan.

-- Ääni on...

-- Minun mieheni. Aivan, minä tunnen sen!

D'Artagnan juoksi ovelle ja työnsi sen salpaan.

-- Hän ei ole pääsevä sisään ennenkuin minä olen päässyt ulos, sanoi
hän, ja kun minä olen mennyt, te avaatte hänelle.

-- Mutta minun pitäisi jo myös olla poissa. Entäs tuon rahapussin
katoaminen, kuinkas se selvitetään, jos minä olen täällä?

-- Te olette oikeassa, teidän täytyy myös pois.

-- Mutta kuinka? Hän näkee meidät, jos menemme.

-- Täytyy nousta minun luokseni.

-- Ah! huudahti rouva Bonacieux, te sanotte tuota äänellä, joka minua
peljästyttää.

Rouva Bonacieux lausui nuo sanat kyynelsilmin. D'Artagnan näki
kyyneleen, hän hurmautui, tuli liikutetuksi, ja lankesi polvilleen.

-- Minun luokseni, sanoi hän, siellä olette yhtä hyvässä turvassa kuin
temppelissä, siihen annan kunniasanani.

-- Menkäämme, sanoi rouva Bonacieux, minä luotan teihin, ystävääni.

D'Artagnan veti salvan varovasti auki, ja molemmat, keveinä kuin varjot,
hiipivät sisäoven kautta käytävään, nousivat kuulumattomin askelin ylös
portaita ja menivät d'Artagnan'in kamariin.

Kun he olivat sinne päässeet, salpasi d'Artagnan vakuuden vuoksi oven
sisäpuoleltakin kiini; he lähestyivät molemmat ikkunaa, ja katselivat
ikkunaluukun raosta Bonacieux'iä, joka puheli erään vaippaan
kääriytyneen miehen kanssa.

Nähdessään vaippaan verhouneen miehen, d'Artagnan hypähti ja, vetäisten
miekkansa, riensi ovea kohden.

Se oli Meung'in mies.

-- Mitä aiotte tehdä? huudahti rouva Bonacieux; te saatatte meidät
hukkaan.

-- Mutta minä olen vannonut tappaakseni tuon miehen! sanoi d'Artagnan.

-- Teidän henkenne on tällä hetkellä toisen hallussa eikä siis ole
teidän. Kuningattaren nimessä kiellän minä teitä antautumasta mihinkään
muuhun vaaraan, kuin mikä matkaanne koskee.

-- Ettekö omassa nimessänne mitään käske?

-- Omassa nimessäni myös, sanoi rouva Bonacieux liikutuksissaan, omassa
nimessäni myös pyydän samaa. Mutta malttakaas, minusta näyttää kuin he
puhuisivat minusta.

D'Artagnan lähestyi ikkunaa ja rupesi kuuntelemaan.

Herra Bonacieux aukasi ovensa ja nähden huoneen tyhjäksi palasi hän
vaippamiehen luokse, jonka hän oli hetkiseksi jättänyt yksinään.

-- Hän on mennyt, sanoi hän, hän on palannut Louvreen.

-- Oletteko varma, virkkoi tuntematon, ett'ei hän epäillyt, missä
aikomuksissa te lähditte ulos?

-- Ei hän epäillyt mitään, vastasi Bonacieux itseensä tyytyväisenä; hän
on hyvin herkkäuskoinen nainen.

-- Onkohan henkivartijakokelas kotonaan?

-- En luule; niinkuin näette, on hänen ikkunaluukkunsa kiini, eikä
mitään valoa näy rakojen lävitse.

-- Yhtä hyvin on paras ottaa siitä selvä.

-- Millä tavoin?

-- Mennä kolkuttamaan hänen ovellensa.

-- Menkäämme.

-- Minä kysyn hänen palvelijaltansa.

Bonacieux meni huoneesensa, meni samaa tietä, jota pakolaiset olivat
kulkeneet, nousi d'Artagnan'in porstuaan ja kolkutti.

Ei kukaan vastannut. Porthos oli, näyttääksensä suurellisemmalta,
lainannut siksi iltaa Planchet'in. Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän kyllä
varoi ilmoittamasta millään oloansa.

Sinä hetkenä, jolloin Bonacieux'in sormien lyönnit tuntuivat ovella,
molemmat nuoret tunsivat sydämmensä pamppailevan.

-- Ei siellä ole ketään, sanoi Bonacieux.

-- Ei sillä väliä, menkäämme kumminkin teidän luoksenne, siellä ollaan
paremmassa suojassa kuin tässä portin kynnyksellä.

-- Ah, Jumalani, kuiskutti rouva Bonacieux, nyt emme saa kuulla mitään.

-- Päinvastoin, sanoi d'Artagnan, nyt vasta oikein kuulemmekin.

D'Artagnan nosti paikoiltaan nuo kolme neljä lattialevyä, joten hänen
kamarinsa muuttui toiseksi Dionysion korvaksi, levitti maton lattialle,
rupesi polvilleen ja antoi rouva Bonacieux'ille merkin, laskeutua
niinkuin hänkin aukolle kuuntelemaan.

-- Oletteko nyt vaan aivan varma siitä ett'ei siellä ole ketään? sanoi
tuntematon.

-- Kyllä minä siitä vastaan, sanoi Bonacieux.

-- Ja te arvelette vaimonne?...

-- Palanneen Louvreen.

-- Puhuttelematta ketään muuta kuin teitä?

-- Siitä olen varma.

-- Se on tärkeä kohta, ymmärrättekö?

-- Siis tuo uutinen, jonka teille kerroin, on kallisarvoinen...

-- Sangen kallisarvoinen, rakas Bonacieux, sitä en teiltä peittele.

-- Siis kardinaali on oleva tyytyväinen minuun?

-- Sitä en epäile.

-- Suuri kardinaali!

-- Oletteko varma, ett'ei vaimonne, puhuessaan teidän kanssanne,
maininnut mitään nimiä?

-- Ei hän maininnut.

-- Eikö hän maininnut rouva de Clevreuse'ä tai herttua Buckingham'ia,
tai rouva de Vernet'iä?

-- Ei, hän sanoi vaan tahtovansa lähettää minut Lontoosen erään korkean
henkilön asialle.

-- Hylkiö! kuiskasi rouva Bonacieux.

-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan ottaen häntä kädestä, jonka nuori nainen
jätti olemaan, ajattelematta sitä sen enempää.

-- Vähät siitä, jatkoi vaippamies, mutta olittepa kumminkin tyhmä, kun
ette olleet ottavinanne toimittaaksenne tuota asiaa, nyt olisi kirje
käsissämme; valtio, jota uhataan, olisi pelastettu ja te...

-- Ja minä?...

-- No niin, kardinaali olisi aateloinut teidät...

-- Onko hän sanonut?

-- On, minä tiedän, että hän aikoi ilahduttaa teitä sillä.

-- Olkaa huoleti, sanoi Bonacieux; vaimoni jumaloitsee minua, vielä on
aikaa.

-- Lurjus! kuiskasi rouva Bonacieux.

-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan puristaen kovemmin hänen kättänsä.

-- Kuinkas vielä on aikaa? kysyi vaippamies.

-- Minä palaan Louvreen, pyydän vaimoni puheilleni ja sanon hänelle että
olen miettinyt asiaa ja taivun hänen tuumaansa; silloin saan kirjeen ja
juoksen kardinaalin luokse.

-- Hyvä! mutta menkää joutuun; minä palaan kohta tiedustamaan, kuinka
toimenne on käynyt.

Tuntematon meni.

-- Konna! sanoi rouva Bonacieux, antaen miehellensä vielä tuonkin
lisänimen.

-- Hiljaa! sanoi d'Artagnan toistamiseen, puristaen hänen kättänsä vielä
entistäkin kovemmin.

Kauhea kirkuminen keskeytti silloin d'Artagnan'in ja rouva Bonacieux'in
mietteet. Tuo kirkuja oli herra Bonacieux, joka oli huomannut
rahapussinsa kadonneen ja huusi varkaita.

-- Oh, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux, hän saattaa liikkeelle koko
tämän puolen kaupunkia.

Bonacieux huusi kauvan; mutta kun tuommoisia huutoja sattui
tuhkatiheään, ei niistä kukaan välittänyt koko Fossoyeurs'in kadulla,
semminkin kun kauppiaan talo oli joutunut vähän pahaan huutoon, ja kun
ei ketään näkynyt, lähti hän menemään, huutaen pitkin matkaa, ja hänen
äänensä kuului etenevän Bac'in kadulle päin.

-- Ja nyt kun hän on mennyt, menkää te vuorostanne, sanoi rouva
Bonacieux; rohkeutta, mutta ennen kaikkia varovaisuutta, ja muistakaa
olevanne kuningattaren palveluksessa.

-- Ja teidän! huudahti d'Artagnan. Olkaa huoleti, kaunis Constance, minä
olen palaava ansainneena hänen kiitollisuutensa, mutta olenko myöskin
ansaitseva teidän rakkautenne?

Nuori nainen vastasi vaan heleällä punastuksella, joka sävähti hänen
poskillensa. Muutaman hetkisen perästä meni vuorostaan d'Artagnan,
hänkin verhouneena laajaan vaippaan, jonka alla riippui pitkä miekka
kantimessansa.

Rouva Bonacieux seurasi häntä silmillänsä, luoden hänen jälkeensä
tuommoisen pitkän lemmensilmäyksen, jolla nainen saattaa miestä, jota
hän tuntee rakastavansa; mutta kun d'Artagnan oli kadonnut kadunkulman
taakse, laskeusi rouva Bonacieux polvillensa ja liitti kätensä yhteen:

-- O Jumalani! huudahti hän, varjele kuningatarta, varjele minua!



XIX.

Retken suunnitelma.


D'Artagnan meni oikopäätä herra de Tréville'n luokse. Hän arvasi kyllä,
että kardinaali muutamissa minuuteissa saisi asiasta tiedon tuon kirotun
tuntemattoman kautta, joka näkyi olevan hänen kätyrinsä, ja ett'ei siis
ollut yhtäkään hetkeä kadotettavana.

Nuoren miehen sydän tulvehti ilosta. Seikkailu, jossa hän samalla kertaa
saattoi ansaita kunniaa ja rahaa, oli ensi rohkaistukseksi toimittanut
hänet naisen yhteyteen jota hän jumaloitsi. Tuo sattuma tuotti hänelle
siis jo melkein ensi hetkessä enemmän kuin hän olisi uskaltanut
onnettarilta pyytääkkään.

Herra de Tréville oli vierashuoneessaan ottamassa puheillensa noita
tavallisia aateliskäypäläisiä. D'Artagnan, jota pidettiin melkein kuin
perheen jäsenenä, meni suoraan sisähuoneesen ja käski ilmoittaa, että
hän oli odottamassa erään tärkeän asian vuoksi.

Tuskin viittä minuuttia oli d'Artagnan siellä ollut, kun herra de
Tréville astui sisään. Ensi silmäluonnista ja siitä ilosta, joka
kuvautui d'Artagnan'in kasvoilla, havaitsi tuo kunnon kapteeni että
jotakin uutta oli todella tapahtunut.

Pitkin matkaa tullessaan oli d'Artagnan tutkistellut itseltänsä,
uskoisikko hän asiansa herra de Tréville'lle vai pyytäisikkö hän häneltä
vaan avonaista valtakirjaa erään salaisen asian toimittamiseen. Mutta
herra de Tréville oli aina ollut niin erinomaisen ystävällinen hänelle,
aina niin peräti harras kuninkaan ja kuningattaren palvelija, oli aina
niin sydämmen pohjasta vihannut kardinaalia, että nuorimies päätti
ilmoittaa hänelle kaikki.

-- Olette pyytäneet saadaksenne puhutella minua, nuori ystäväni? sanoi
herra de Tréville.

-- Niin, herra, sanoi d'Artagnan, ja minä toivon teidän antavan minulle
anteeksi, että tulin häiritsemään teitä, kun saatte kuulla, mikä tärkeä
asia on kysymyksessä.

-- Sanokaa siis, minä kuuntelen.

-- Kysymys ei ole sen vähemmästä, sanoi d'Artagnan, hiljentäen
puhettansa, kuin kuningattaren kunniasta ehkäpä hengestäkin.

-- Mitä sanotte? kysyi herra de Tréville, silmäillen ympärillensä,
nähdäksensä olivatko he aivan yksinään, ja kääntäen sitten katseensa
d'Artagnan'ia kohden.

-- Sanon, herra, että sattumus on saattanut minun valtaani erään
salaisuuden...

-- Jonka te säilytätte omananne, toivoakseni, henkenne kautta.

-- Vaan joka minun täytyy uskoa kumminkin teille, herra, sillä yksin te
voitte auttaa minua siinä toimessa, jonka Hänen Majesteettinsa
kuningatar on antanut täyttääkseni.

-- Onko salaisuus teidän?

-- Ei, herra, se on kuningattaren.

-- Onko Hänen Majesteettinsa valtuuttanut teidät uskomaan sen minulle?

-- Ei, herra, päinvastoin on minut velvoitettu syvimpään vaitioloon.

-- Miksikä siis olette aikeessa uskoa sen minulle?

-- Sentähden että, se minun täytyy sanoa, ilman teitä en voi mitään ja
pelkään teidän kieltävän minulta sen suosion, jota aion teiltä pyytää,
ell'ette tiedä missä tarkoituksessa sitä pyydän.

-- Pitäkää salaisuus omananne, nuori mies, ja sanokaa, mitä te haluatte.

-- Minä haluan teidän hankkimaan minulle herra Desessart'ilta
viidentoista päivän loman.

-- Milloin?

-- Jo tänä yönä.

-- Lähdettekö Pariisista?

-- Lähden asialle.

-- Voitteko minulle sanoa minne?

-- Lontoosen.

-- Kuka siitä hyötyisi, ell'ette saavuttaisi tarkoitustanne?

-- Kardinaali, uskoakseni, antaisi koko maailman, jos hän voisi estää
minut onnistumasta.

-- Ja yksinkö lähdette?

-- Yksin.

-- Siinä tapauksessa, elkää matkustako Bondy'n kautta; minä sanon teille
sen, minä, ja vahvistan sen Tréville'n kunniasanalla.

-- Kuinka niin?

-- Teidät surmataan.

-- Silloin kuolen velvollisuuttani täyttäessäni.

-- Mutta toimitettavanne jää kesken-eräisiksi.

-- Se on totta, sanoi d'Artagnan.

-- Uskokaa minua, jatkoi Tréville, tuommoisiin yrityksiin tarvitaan
neljä miestä, jos mieli yhden päästä perille.

-- Ah, te olette oikeassa, herra, myönsi d'Artagnan; mutta te tunnette
Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen ja tiedätte itse, voinko saada heidät
mukaani.

-- Ilmanko uskomatta heille tuota salaisuutta, jota minä en tahtonut
tietää?

-- Me olemme vannoneet ikipäiviksi toinen toisillemme sokean
luottamuksen ja kaikki koetukset kestävän ystävyyden; muutoin, te
voisitte sanoa heille luottavanne minuun täydellisesti, eivätkä kaiketi
he ole heikompi-uskoisia kuin te.

-- Minä voin lähettää heille viidentoista päivän lomaluvan, siinä
kaikki: Athokselle, jota hänen haavansa yhä vaivaa, mennäkseen Forges'in
kylpylähteille; Porthokselle ja Aramikselle, saadaksensa seurata
ystäväänsä, josta he eivät tahdo luopua, hänen ollessaan noin
vaivanalaisessa tilassa. Heidän lupakirjainsa lähettäminen on oleva
minun puoleltani vakuutena siihen, että valtuutan heidät matkalle.

-- Kiitos, herra, te olette satakertaisesti hyvä.

-- Menkää tapaamaan heitä heti paikalla ja pantakoon kaikki toimeen jo
tänä yönä. Ah! mutta kirjoittakaapa ensin herra Desessarts'ille menevä
anomuksenne. Ehkä on teillä vakoojia kantapäillänne ja tämä teidän
käyntinne, joka siinä tapauksessa on jo kardinaalin tiedossa, saa sillä
tavoin selityksensä.

D'Artagnan kirjoitti anomuskirjansa ja herra de Tréville, ottaen sen
käsiinsä, vakuutti, että ennen kello kahta, jälkeen puolen yön, neljä
lupakirjaa oli asianomaisten matkamiesten kotona.

-- Tehkää hyvin ja lähettäkää minun lupakirjani Athoksen luokse, sanoi
d'Artagnan. Minä pelkään, että kotiin palatessani siellä saattaisi
kohdata ikävyyksiä.

-- Olkaa huoleti. Hyvästi, onnea matkalle! Malttakaas vielä! sanoi herra
de Tréville kutsuen hänet takaisin.

D'Artagnan palasi.

-- Onkos teillä rahaa?

D'Artagnan helisti pussia, joka oli hänen taskussansa.

-- Kylliksikö? kysyi herra de Tréville.

-- Kolme sataa pistole'a.

-- Hyvä on, sillä matkustaa vaikka maailman loppuun; saatte nyt mennä.

D'Artagnan jätti hyvästi herra de Tréville'lle, joka ojensi hänelle
kätensä; d'Artagnan puristi sitä kiitollisuuden sekaisella
kunnioituksella. Pariisiin tulemisestansa saakka ei hän voinut muuta
kuin ylistää tuota oivallista miestä, joka oli aina niin arvokas,
rehellinen ja suuri.

Ensiksi meni hän Aramiksen luokse; hän ei ollut käynyt tuon ystävänsä
luona sen omituisen illan perästä, jolloin hän oli seurannut rouva
Bonacieux'iä. Vielä enemmän: hän oli tuskin nähnytkään tuota nuorta
muskettisoturia ja milloin oli nähnyt, oli hän ollut huomaavinansa hänen
kasvoillansa syvän surumielisyyden merkkejä.

Sinäkin iltana Aramis valvoi synkkänä ja uinailevana; d'Artagnan kyseli
häneltä syytä tuohon syvään alakuloisuuteen; Aramis teki syyksi, että
muka kahdeksastoista luku pyhän Augustinon kirjassa oli hänen
selitettävä, ja tuo selitys oli kirjoitettava latinaksi ja sen piti olla
valmis jo tulevaksi viikoksi -- siinä asia, joka niin paljon häntä
ajattelutti.

Kun molemmat ystävykset olivat hetkisen aikaa puhelleet, tuli herra de
Tréville'n palvelija sisään ja toi suljetun kirjeen.

-- Mitä siinä? kysyi Aramis.

-- Lomalupa, jota herra on pyytänyt, vastasi lakeija.

-- En minä mitään lomalupaa ole pyytänyt.

-- Ole vaiti ja ota vastaan, sanoi d'Artagnan. Ja te, ystäväni, tässä
puoli pistole'a vaivoistanne; sanokaa herra de Tréville'lle, että herra
Aramis kiittää häntä nöyrimmästi. Saatte mennä.

Lakeija kumarsi maahan asti ja meni.

-- Mitä tämä tietää? kysyi Aramis.

-- Ota nyt mukaasi mitä arvelet tarvitsevasi viidentoista päivän
matkalla ja seuraa minua.

-- Mutta minä en voi lähteä tällä haavaa Pariisista, tietämättä...

Aramis seisahtui.

-- Minne hän on joutunut, eikö niin? jatkoi d'Artagnan.

-- Kuka? kysyi Aramis.

-- Se nainen, joka oli täällä, nainen, jolla oli kirjailtu nenäliina.

-- Ken sinulle on sanonut, että täällä on ollut nainen? kysyi Aramis
kalpeana kuin kuolema.

-- Minä näin hänet.

-- Ja tiedät ken hän on?

-- Ainakin luulen tietäväni.

-- Kuuleppas, sanoi Aramis, koska tiedät niin paljon, tiedätkö myöskin
minne tuo nainen on joutunut?

-- Minä arvelen hänen palanneen Tours'iin.

-- Tours'iin? niin, kaiketi se niin on; sinä tunnet hänet. Mutta kuinka
hän on palannut Tours'iin, sanomatta minulle mitään?

-- Hän on pelännyt joutuvansa kiini.

-- Miksi hän ei ole minulle kirjoittanut.

-- Siksi, että hän on pelännyt saattavansa sinut vaaraan.

-- D'Artagnan, sinä annat minulle elämäni takaisin! huudahti Aramis.
Luulin itseni hyljätyksi, petetyksi. Olin niin onnellinen saadessani
hänet taas nähdä! En voinut uskoa, että hän panisi vapautensa vaaraan
minun tähteni, ja kumminkin, minkä vuoksi oli hän palannut Pariisiin?

-- Saman asian vuoksi, joka meidät tällä hetkellä käskee lähtemään
Lontoosen.

-- Mikä asia se on? kysyi Aramis.

-- Sen saat kerta maailmassa tietää, Aramis; mutta tällä erää täytyy
minun olla yhtä salaperäinen kuin tuo _tohtorin sisarentytär_.

Aramis hymyili, sillä hänelle muistui tuosta mieleen se tarina, jonka
hän eräänä iltana oli ystävillensä kertonut.

-- No niin, koska hän on lähtenyt Pariisista ja sinä, d'Artagnan, olet
varma asiasta, ei minua enää mikään kiinitä täällä, ja olen siis valmis
sinua seuraamaan. Minne sinä sanot meidän lähtevän?...

-- Athoksen luokse ensinkin, ja jos tahdot tulla niin tule pian, sillä
me olemme jo paljon hukanneet aikaa. Mutta kesken puheen, sano
Bazin'ille myös.

-- Tuleeko Bazin myös? kysyi Aramis.

-- Ehkäpä. Kaikessa tapauksessa on hyvä että hän seuraa meitä ainakin
Athoksen luokse nyt.

Aramis kutsui Bazin'in puheillensa, ja käskettyänsä hänen tulla
tapaamaan häntä Athoksen luota, lausui hän: menkäämme nyt! jolloin hän
otti vaippansa, miekkansa ja kolme pistooliansa, avattuaan turhaan
kolmea neljää laatikkoa, katsoaksensa olisiko minne sattunut eksymään
joku rahan nimellinen. Mutta kun hän oli havainnut kaikki hakemiset
tarpeettomiksi, seurasi hän d'Artagnan'ia, mietiskellen itsekseen,
kuinka tuo henkivartijakokelas saattoi tietää yhtä hyvin kuin hän, kuka
tuo nuori nainen oli, jolle hän oli luovuttanut asuntonsa, ja paremmin
kuin hän, minne sama nuori nainen oli joutunut.

Vasta ulos tullessa Aramis laski kätensä d'Artagnan'in käsivarteen,
silmäsi häntä terävästi ja virkkoi:

-- Ethän kai liene puhunut kellenkään tuosta naisesta?

-- En kellenkään koko maailmassa.

-- Et edes Athokselle ja Porthokselle?

-- En ole heillekään hiiskahtanut sanaakaan.

-- Hyvä.

Ja levollisena tuosta tärkeästä kohdasta Aramis jatkoi matkaansa
d'Artagnan'in kanssa, ja saapuivat molemmat tuota pikaa Athoksen luokse.

He tapasivat hänet lupakirja kädessä ja herra de Tréville'n kirje
toisessa.

-- Voitteko selittää minulle mitä tietää tämä lupakirja ja tämä kirje,
jotka juuri sain käsiini? kysyi Athos hämmästyksissään.

    "Paras Athos! Minä tahdon mielelläni, koska teidän terveytenne
    välttämättömästi vaatii, suoda teille lepoa viideksitoista päiväksi.
    Menkää siis Forges'in kylpylähteille eli minne vaan haluatte ja
    laittakaa että pian palaatte entisellenne.

    Harras ystävänne

                                                   _Tréville_."

-- No niin, tuo lupakirja ja tuo kirje tarkoittavat, että sinun on
seuraaminen minua, Athos.

-- Forges'in kylpylähteille.

-- Sinne tai muuanne.

-- Kuninkaanko käskystä?

-- Kuninkaan tai kuningattaren: emmekö ole Heidän Majesteettinsa
palvelijoita?

Samassa silmänräpäyksessä astui sisään Porthos.

-- Saakeli sentään, sanoi hän, tämä on vasta omituinen seikka: mistä
ajasta saakka muskettisotureille on ruvettu myöntämään lomia ilman
pyytämättä?

-- Siitä saakka, sanoi d'Artagnan, kuin heillä on ystäviä, jotka
pyytävät heidän puolestansa.

-- Ahaa! sanoi Porthos, kyllä näkee, että täällä on jotakin tekeillä.

-- Onpa kyllä, me lähdemme matkalle, sanoi Aramis.

-- Mihin maahan? kysyi Porthos.

-- En toden totta minä tiedä niin mitään, sanoi Athos; kysy
d'Artagnan'ilta.

-- Lontoosen, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan.

-- Lontoosen! huudahti Porthos; mitä me Lontoossa teemme?

-- Siinä on seikka, jota en voi teille sanoa, hyvät herrat, teidän
täytyy vaan luottaa minuun.

-- Mutta Lontoosen matkustamiseen tarvitaan rahoja, lisäsi Porthos, eikä
minulla suinkaan ole.

-- Eikä minulla, sanoi Aramis.

-- Eikä minulla, sanoi Athos.

-- Minullapa on, sanoi d'Artagnan vetäen aarteensa taskustaan ja laskien
sen pöydälle. Tässä pussissa on kolme sataa pistole'a; ottakaamme kukin
seitsemänkymmentä viisi; siinä on niin paljo kuin tarvitaan mennäksemme
Lontoosen ja tullaksemme sieltä takaisin. Muutoin, olkaa huoleti, emme
me kaikki Lontoosen asti pääse.

-- Miksikä niin?

-- Sentähden että varsin uskottavasti muutamat meistä jäävät välille.

-- Lähdemmekö me siis jollekin taisteluretkelle?

-- Lähdemme, ja mitä vaarallisimmalle, sen saan jo edeltäkäsin
ilmoittaa.

-- Vai niin! mutta koska me panemme henkemme alttiiksi, sanoi Porthos,
tahtoisin minä toki tietää edes minkä vuoksi?

-- Sen saat kyllä myöhemmin tietää! sanoi Athos.

-- Mutta kyllä minä, sanoi Aramis, olen samaa mieltä kuin Porthos.

-- Onko kuninkaan tapana tehdä teille selkoa semmoisista? Ei; hän sanoo
vaan ilman muita mutkia: Herrat, taistellaan Gaskonjassa tai
Flanderissa; menkää taistelemaan, ja te menette. Minkä vuoksi? siitä
ette pidä laisinkaan lukua.

-- D'Artagnan on oikeassa, sanoi Athos, tässä on meidän kolme
lupakirjaa, jotka tulevat herra de Tréville'ltä ja tässä kolme sataa
pistole'a, jotka tulevat en tiedä mistä. Menkäämme tapettaviksi sinne
minne meitä käsketään menemään. Maksaako vaivaa pitää hengestä noin
pitkiä puheita? D'Artagnan, minä olen valmis sinua seuraamaan.

-- Ja minä myös, sanoi Porthos.

-- Ja minä myös, sanoi Aramis. Minä en lähdekkään yhtään pahoillani
Pariisista. Minä tarvitsen raitistusta.

-- No niin! kyllä raitistusta saatte, hyvät herrat, olkaa huoleti! sanoi
d'Artagnan.

-- Ja nyt, milloin lähdemme? kysyi Athos.

-- Heti paikalla, vastasi d'Artagnan; ei ole minuuttiakaan aikaa hukata.

-- Hohoi! Grimaud, Planchet, Mousqueton, Bazin! huusivat kaikki neljä
nuorta miestä lakeijoitansa, voidelkaa saappaamme ja tuokaa hevoset
hotellista.

Joka muskettisoturi jätti näet yleiseen hotelliin, kuin kasarmiin ikään,
oman sekä lakeijansa hevosen.

Planchet, Grimaud, Mousqueton ja Bazin riensivät juoksujalassa pois.

-- Nyt tehkäämme retken suunnitelma, sanoi Porthos. Minne menemme
ensiksi?

-- Calais'iin, sanoi d'Artagnan; se on suorin tie Lontoosen mennä.

-- Hyvä! sanoi Porthos, minun ehdotukseni olisi tämmöinen.

-- Puhu.

-- Neljä miestä yhdessä matkustaen herättävät epäluuloa: d'Artagnan
antakoon meille jokaiselle määräyksensä; minä lähden etukynnessä
Boulognen tietä, aukaisemaan kulkuväylää; Athos lähtee kaksi tuntia
myöhemmin Amiens'in tietä; Aramis tulee perästä Noyon'in tietä; mitä
d'Artagnan'iin tulee, hän kulkekoon mitä tietä tahtoo Planchetin
vaatteissa, jota vastoin Planchet seuraa meitä d'Artagnan'ina ja
henkivartijan univormussa.

-- Hyvät herrat, sanoi Athos, minun mielestäni ei sovi päästää ensinkään
lakeijoita tietoon tämmöisistä asioista: aatelismies voi jonkun kerran
sattumalta ilmaista hänelle uskotun salaisuuden, mutta lakeija sen
melkein aina myöpi.

-- Porthoksen suunnitelma näyttää minusta toteuttamattomalta, sanoi
d'Artagnan, sillä en minä tiedä itsekkään mitä määräyksiä minun pitäisi
teille antaa. Minä olen kirjeen kuljettaja, en mitään muuta. Minulla ei
ole, enkä voi tehdä, kolmea kopiaa tästä kirjeestä, koska se on
sinetillä suljettu; täytyy siis, minun mielestäni, matkustaa yhdessä
seurassa. Kirje on täällä, tässä taskussa. Ja hän osoitti taskua, missä
kirje oli. Jos minut tapetaan, jonkun teistä tulee ottaa se ja jatkaa
matkaa; jos hänet tapetaan, tulee toisen vuoro ja niin edespäin; kunhan
yksi vaan tulee perille, muuta ei tarvita.

-- Bravo, d'Artagnan! minä olen samaa mieltä kuin sinä, sanoi Athos.
Sitä paitsi täytyy olla johdonmukainen; minä menen kylpemään, te minua
seuraatte; sen sijaan että menisin Forges'in kylpylähteille, menenkin
mereen kylpemään; olenhan omassa vallassani. Jos meitä tahdotaan ottaa
kiini, näytän minä herra de Tréville'n kirjeen ja te näytätte
lupakirjanne; jos meidän kimppuumme hyökätään, me puolustamme itseämme;
jos meidät vedetään oikeuden eteen, väitämme me kiven kovaan, ett'ei
meillä ole muuta aikomusta kuin tuikata itseämme joku vissi lukumäärä
kertoja meressä: kun neljä miestä on erillään, olisi niitä vallan helppo
kukistaa, mutta yhdessä ollen muodostavat ne kokonaisen parven. Me
varustamme neljä lakeijaamme pistooleilla ja musketeilla; jos meitä
vastaan lähetetään vaikka armeija, me ryhdymme taisteluun, ja eloon
jääpä, niinkuin d'Artagnan jo sanoi, viepi kirjeen perille.

-- Hyvin puhuttu, huudahti Aramis; sinä et puhu usein, Athos, mutta kun
sinä puhut, puhut sinä kuin Johannes Kultasuu.[3] Minä hyväksyn Athoksen
ehdotuksen. Entäs sinä, Porthos.

-- Minä myös, sanoi Porthos, jos se sopii d'Artagnan'ille. D'Artagnan,
kirjeen kuljettaja, on luonnollisesti yrityksen päämies; hän päättäköön,
me panemme toimeen.

-- No niin! sanoi d'Artagnan, minä päätän, että Athoksen ehdotus on
hyväksyttävä ja että me lähdemme puolen tunnin perästä matkalle.

-- Hyväksytty! lausuivat kaikki kolme muskettisoturia.

Ja nyt ojensi jokainen kätensä rahapussia kohti, ja otti sieltä
seitsemänkymmentä viisi pistole'a ja valmistautui lähtemään sovittuun
aikaan.



XX.

Matka.


Kello kaksi aamua lähtivät meidän matkamiehemme Pariisista
Saint-Denis'in portin kautta; niinkauvan kuin yön aikaa kesti, olivat he
vaiti; vastoin tahtoansakin tunsivat he pimeyden, painavan heitä, ja
näkivät väijytyksiä kaikkialla.

Päivän ensimäiset säteet irroittivat heiltä kielen kannan; auringon
mukana palasi iloisuus: olipa juuri kuin taistelupäivän aatto, sydän
sykki, silmät hymyilivät, tuntui kuin elämä, josta kenties kohta oli
luopuminen, olisi sentään hyvä olemassa.

Karavaani oli muutoin mitä peloittavimman näköinen; muskettisoturien
mustat hevoset, heidän sotainen ryhtinsä, sekä tuo totuttu tapa,
joka pysytti nuo uljaat asetoverit sotilaan säännöllisessä
marssijärjestyksessä, olisivat ilmaisseet heidät, vaikka mitenkin
tuntemattomiksi olisivat tekeytyneet. Palvelijat seurasivat heitä,
varustettuina aseilla "aina hampaihin saakka."

Kaikki meni hyvin Chantilly'yn asti, jonne he saapuivat kello kahdeksan
aikaan aamua. Täytyi syödä aamiainen. Laskeuduttiin alas hevosen selästä
erään ravintolan edustalla, jonka kyltissä oli kuvattuna pyhä Martinus
antavana puolet vaipastansa köyhälle. Lakeijat kiellettiin riisumasta
satulaa hevosilta ja käskettiin olla valmiina lähtemään tuota pikaa.

Astuttiin sisään yhteiseen ravintolasaliin ja istuttiin pöytään.

Eräs herra, joka juuri oli tullut Dammartin'in tietä, oli istuutunut
samaan pöytään aamiaiselle. Hän alotti puheen sateesta ja poudasta;
matkamiehet vastasivat; hän joi heidän terveydeksensä; matkustajat
kohteliaasti tekivät samoin.

Mutta samassa tuokiossa kun Mousqueton tuli ilmoittamaan hevosten olevan
valmiina matkalle, jolloin heti noustiin pöydästä, outo mies esitti
Porthokselle kardinaalin maljan; Porthos vastasi, ett'ei hänellä ollut
mitään sitä vastaan, jos vieras vuorostaan joisi kuninkaan maljan.
Vieras huusi, ett'ei hän tuntenut muuta kuningasta kuin Hänen
ylhäisyytensä. Porthos sanoi hänen olevan päissään; tuntematon veti
miekkansa.

-- Teit tyhmästi, sanoi Athos, mutta mitäs sille, ei sinun sovi enää
peräytyä, tapa tuo mies ja tule perästä niinpian kuin voit.

Ja kaikki kolme nousivat hevosensa selkään ja ajoivat täyttä laukkaa,
samalla kuin Porthos lupasi vastustajallensa, lävistää hänet kaikilla
tunnetuilla miekkailutempuilla.

-- Siinä oli yksi, sanoi Athos, kun he olivat ratsastaneet satakunnan
askelta.

-- Mutta minkä vuoksi ahdisti hän Porthosta ennemmin kuin ketään muuta
meistä? kysyi Aramis.

-- Sentähden että, kun Porthos oli kaikista äänekkäin, tuntematon luuli
häntä päämieheksi, sanoi d'Artagnan.

-- Olen aina sanonut, että tuo gaskonjalainen on viisauden kaivo, mutisi
Athos.

Matkustajat jatkoivat kulkuansa.

Beauvais'issa viipyivät he kaksi tuntia, sekä hevoisia puhalluttaaksensa
että Porthosta odottaaksensa. Mutta kun kahden tunnin kuluttua Porthos
ei saapunut eikä mitään tietojakaan hänestä, lähdettiin uudestaan
tielle.

Peninkulman päässä Beauvais'ista kohdattiin eräässä paikassa, missä tie
kulki kahden töyryn välitse, kahdeksan tai kymmenen miestä, jotka,
käyttäen hyväksensä sitä seikkaa, että tie sillä paikalla ei ollut
kivillä laskettua, olivat korjaavinansa sitä, suurentaen kuoppia ja
uurtaen syvemmäksi lokaisia kärrinpyörän jälkiä.

Aramis, joka pelkäsi tahraavansa saappaansa tuommoisessa tekorapakossa,
nuhteli heitä ankarasti. Athos tahtoi häntä hillitä, mutta se oli liian
myöhäistä. Työmiehet rupesivat tekemään pilkkaa matkustajista ja
suututtivat hävyttömyydellänsä tyynen Athoksenkin, niin että hän
kannusti hevostansa erästä kohti.

Silloin joka mies painautui ojaan ja otti sieltä kätköön pistetyn
musketin, josta oli seurauksena että meidän seitsemän matkustajan täytyi
kiitää aivan nimenomaisen luotituiskun lävitse. Aramis sai luodin
olkansa lävitse ja Mousqueton toisen perälihaksiinsa. Mousqueton yksin
vaan putosi hevosen selästä, ei sen vuoksi, että haava olisi ollut
vaarallinen, vaan kun hän ei voinut nähdä haavaansa, luuli hän olevansa
vaarallisemmin haavoitettu kuin olikaan.

-- Siinä oli väijytys, sanoi d'Artagnan, elkäämme ampuko laukaustakaan,
vaan rientäkäämme matkoihimme.

Aramis, niin haavoitettuna kuin olikin, piteli kiini hevosen harjasta ja
seurasi toisia. Mousqueton'in hevonen saavutti heidät ja nelisti
yksinään rivissä.

-- Tuosta saimme varahevosen, sanoi Athos.

-- Ennemmin tahtoisin lakin, sanoi d'Artagnan; minun vei luoti
mennessään. Olipa onni totta tosiaan, ett'ei kirje, jota kuljetan, ollut
sen sisässä.

-- Niinpä kyllä! mutta he varmaankin surmaavat Porthos-paran, kun hän
tulee, sanoi Aramis.

-- Jos Porthos olisi jaloillaan, hän olisi meidät tavoittanut, sanoi
Athos. Luulenpa että humalainen selveni taistelupaikalle tultuaan.

Ja kaksi tuntia annettiin hevosten mennä täyttä laukkaa, vaikka ne
olivat jo niin väsyneet, että oli syytä luulla niiden kohta kerrassaan
uupuvan.

Matkustajat olivat kulkeneet syrjätietä, luullen siten tulevansa
vähemmin häirityksi; mutta Crèvecoeur'issä Aramis ilmoitti, ett'ei hän
enää voinut kulkea kauvemmaksi. Ja todella olikin hän tarvinnut kaiken
rohkeutensa, joka piili hänen solevan ulkomuotonsa ja kohteliaan
käytöksensä alla, päästäksensä niinkin pitkälle. Hän kalpeni joka hetki,
ja häntä täytyi kannattamalla pysyttää hevosen selässä; hänet laskettiin
ravintolan portille maahan ja hänelle jätettiin Bazin, joka muutoin
tällaisella retkellä oli enemmän haitaksi kuin hyödyksi ja lähdettiin
eteenpäin, toivossa päästä yöksi Amiens'iin.

-- Peijakas! sanoi Athos, kun he olivat taas tiellä, ja heitä oli enää
vaan kaksi herraa ynnä Grimaud ja Planchet; peijakas! enpä rupeakkaan
enää heidän narriksensa ja minä vakuutan sinulle, ett'eivät he saa minua
aukaisemaan suutani tai vetämään miekkaani täältä Calais'iin mennessä.
Sen vannon...

-- Elkäämme vannoko mitään, sanoi d'Artagnan, antakaamme nelistää, jos
hevosemme suinkin siihen taipuvat.

Ja matkustajat kannustivat hevosiansa, jotka siitä kiihtyneinä saivat
uusia voimia. Tultiin Amiens'iin puolen yön aikaan ja laskeuduttiin
hevosen selästä Lis-d'Or'in ravintolan edustalla.

Ravintolanisäntä näytti olevan mitä rehellisin mies maapallolla, hän
otti matkustajia vastaan kynttilä toisessa kädessä ja pumpulimyssy
toisessa; hän tahtoi majoittaa kumpaisenkin matkustajan erityiseen
kauniisen kamariin; mutta pahaksi onneksi olivat nuo huoneet kumpikin
eri päässänsä ravintolaa. D'Artagnan ja Athos hylkäsivät ne;
ravintolanisäntä vastasi, ett'ei ole mitään muita huoneita, jotka
olisivat kylliksi soveliaat Heidän ylhäisyyksillensä; mutta matkustajat
sanoivat tahtovansa maata yhteisessä vierashuoneessa, kumpikin eri
patjallansa lattialla. Isäntä intti vastaan, matkustajat eivät antaneet
mukaa; viimein täytyi isännän tehdä heidän tahtonsa mukaan.

He olivat juuri laskeutuneet vuoteellensa, telkittyään oven
sisäpuolelta, kun kolkutettiin pihan puoliselle ikkunaluukulle; he
kysyivät, ketä siellä oli, tunsivat palvelijainsa äänet ja avasivat.

Todella olivat ne Planchet ja Grimaud.

-- Grimaud ottaa pitääksensä huolen hevosista, sanoi Planchet; jos
tahdotte, herrat, rupean minä maata teidän kamariinne oven eteen; sillä
tavoin olette varmemmat siitä, ett'ei ketään pääse tulemaan teidän
luoksenne asti.

-- Mitäs saat vuoteeksesi? kysyi d'Artagnan.

-- Tässä on vuoteeni, vastasi Planchet.

Ja hän näytti olkikupoa.

-- Tule vaan, sanoi d'Artagnan, sinä olet oikeassa; ravintolanisännän
muoto ei minua lainkaan miellytä, hän on niin kovin kohtelias.

-- Eikä minuakaan, sanoi Athos.

Planchet kiipesi sisään ikkunasta, laittoi vuoteensa oven eteen, jolla
välin Grimaud sulkeutui talliin, luvattuaan olla kello viisi aamulla
valmiina, hän sekä heidän neljä hevostansa.

Yö oli jokseenkin rauhallinen; noin kello kahden aikaan koetettiin avata
ovea, mutta kun Planchet pyrähti ylös unestaan ja ärjäsi _ken siellä_?
vastattiin, että oltiin hairahduttu ovesta ja poistuttiin.

Kello neljän aikaan aamulla kuultiin kovaa meteliä tallista. Grimaud oli
tahtonut herättää tallirenkejä, ja hepä rupesivat häntä pieksämään. Kun
ikkuna avattiin, nähtiin poikaparka tainnuksissa, päässä heinähangon
varrella lyöty haava.

Planchet meni pihalle ja tahtoi satuloida hevoset; mutta ne olivat aivan
jäykistyksissään. Mousqueton'in hevonen, joka eilen oli juossut ilman
ratsastajaa viisi tai kuusi tuntia, olisi voinut jatkaa matkaa, mutta
selittämättömästä erhetyksestä oli hevoslääkäri, joka oli noudettu
iskemään suonta isännän hevosesta, iskenyt Mousqueton'in hevosesta.

Asiat rupesivat käymään arveluttaviksi: kaikki nuo perätysten seuranneet
kohtaukset olivat kenties sattuman tuottamia, mutta ne saattoivat olla
salavehkeilynkin tuottamia. Athos ja d'Artagnan menivät ulos ja Planchet
lähti tiedustelemaan, eikö lähistössä olisi kolmea hevosta myytävänä.
Portilla oli kaksi nuorteata ja rivakkaa hevosta täysissä varuksissaan.
Asiat rupesivat valkenemaan. Hän kysyi, missä hevoisten haltijat olivat
ja hänelle sanottiin niiden olleen yötä ravintolassa ja olivat juuri
parhaillaan tekemässä tiliä isännän kanssa.

Athos meni maksamaan, d'Artagnan ja Planchet jäivät katuportille; isäntä
oli muutamassa matalassa, etäisessä kamarissa, jonne Athosta käskettiin
menemään.

Athos meni ilman mitään epäluuloja ja veti taskustansa kaksi pistole'a,
maksaaksensa; isäntä oli yksinään ja istui tiskinsä takana, puoliavoimen
laatikon ääressä. Hän otti Athoksen antaman rahan käteensä, käänteli ja
väänteli sitä sinne tänne, ja yht'äkkiä ärjäisten että raha oli väärä,
ilmoitti hän otattavansa kiini hänet sekä hänen toverinsa, väärän rahan
tekijöinä.

-- Lurjus, sanoi Athos, käyden häntä kohden, minä leikkaan sinulta
korvat poikki.

Samassa tuokiossa neljä täysissä aseissa olevaa miestä ryntäsi sisään
sivuovista ja hyökkäsi Athoksen kimppuun.

-- Minä olen kiini, huusi Athos kaikella keuhkojensa voimalla; kannusta
hevosia, d'Artagnan, ja lennä matkoihisi! ja hän ampui kaksi pistoolin
laukausta.

D'Artagnan ja Planchet eivät odottaneet toista käskyä, vaan irroittivat
nuo kaksi hevosta, jotka olivat portilla odottamassa, hyppäsivät
selkään, iskivät kannuksensa niiden kylkiin ja kiitivät huimaavassa
nelisessä matkoihinsa.

-- Tiedätkö kuinka Athokselle mahtoi käydä? kysyi d'Artagnan
Planchet'ilta mennessä.

-- Ah! herrani, sanoi Planchet, minä näin hänen iskevän kaksi kumoon ja
minusta näytti lasioven lävitse ikäänkuin hän olisi ruvennut miekkasille
toisten kahden kanssa.

-- Uljas Athos! mutisi d'Artagnan. Ja kun täytyi hänet jättää! Mutta
kukas tiesi, eikö sama ole tarjona meillä parin askeleen päässä tästä.
Eteenpäin, Planchet, eteenpäin, sinä olet urhoollinen poika.

-- Johan sen teille sanoin, herra, vastasi Planchet, että pikardilaisia
tulee vasta vähitellen tuntemaan; muutoin, minä olen nyt kotipaikoillani
ja se minua innostaa.

Ja kannustaen hevosiansa niinpaljon kuin suinkin jaksoivat, tulivat he
Saint-Omer'iin yhtä puhkua. Saint-Omerissa puhalluttivat he hevosiansa
ohjakset kädessä, ikävien kohtausten pelossa, ja haukkasivat kadulla
seisten palasen ruokaa, jonka jälkeen he lähtivät.

Sata askelta Calais'in kaupungin portista d'Artagnan'in hevonen sortui,
eikä hän saanut sitä millään keinoin enää nousemaan jaloilleen, veri
purskui sen sieramista ja silmistä; Planchet'in hevonen kyllä oli vielä
jälellä, mutta se oli pysähtynyt, eikä hän saanut sitä millään keinoin
liikkeelle.

Onneksi, niinkuin jo sanoimme, olivat he vaan sadan askelen päässä
kaupungin portista; he jättivät hevosensa maantielle ja riensivät
portille. Planchet osoitti isännällensä erästä herraa, joka kulki
palvelijansa kanssa ja oli vaan jonkun viisikymmentä askelta heidän
edellänsä.

He lähestyivät nopeasti tuota herraa, jolla näytti olevan kova kiire.
Hänen saappansa olivat aivan pölyn peitossa ja hän tiedusteli, eikö heti
paikalla voisi päästä Englantiin.

-- Ei mikään ole sen helpompaa, vastasi purrenkuljettaja, valmiina
matkaan; mutta tänä aamuna on tullut käsky, ett'ei saa ketään laskea
menemään ylitse ilman herra kardinaalin lupakirjaa.

-- Minulla on se lupakirja, sanoi herra vetäen taskustaan paperin, tässä
se on.

-- Näyttäkää se satamapäällikölle, sanoi pursimies, ja antakaa sitten
minulle.

-- Missä on satamapäällikkö?

-- Hän on maatilallansa.

-- Missä on hänen maatilansa?

-- Neljännespenikulman päässä kaupungista, malttakaas, täältä voitte sen
nähdä: tuolla pienen kukkulan juurella tuo liuskakattoinen rakennus.

-- Hyv' on! sanoi herra.

Ja lakeijansa seuraamana lähti hän satamapäällikön taloa kohden.

D'Artagnan ja Planchet seurasivat heitä viiden sadan askeleen päässä.

Mutta päästyään kaupungista joudutti d'Artagnan kulkuansa ja tapasi
herran juuri kun hän saapui muutamaan pieneen metsikköön.

-- Herra, sanoi hänelle d'Artagnan, teillä näyttää, olevan kovin kiire?

-- Kiireempää ei voi olla, kuin minulla.

-- Ikävä kyllä, sanoi d'Artagnan, sillä kun minullakin on sangen kiire,
tahtoisin pyytää teitä tekemään minulle erään palveluksen.

-- Minkä?

-- Antamaan minun päästä yli ensimäiseksi.

-- Mahdotonta, sanoi herra, minä olen matkustanut kuusikymmentä
peninkulmaa neljässäviidettä tunnissa ja minun täytyy olla huomenna
kello kahdentoista aikaan Lontoossa.

-- Minä olen kulkenut yhtäpitkän matkan neljässäkymmenessä tunnissa ja
minun täytyy olla huomenna kello kymmenen aikaan Lontoossa.

-- Sangen ikävää, herrani, mutta minä olen tullut ennemmin, enkä tahdo
kulkea yli jälemmin.

-- Sangen ikävää, herrani, minä olen tullut jälemmin ja tahdon mennä yli
ennemmin.

-- Kuninkaan asioissa! sanoi herra.

-- Omissa asioissani! sanoi d'Artagnan.

-- Te haette tässä huonoa riitaa, minun nähdäkseni.

-- Mitäs peijakasta sen pitäisi olla?

-- Mitä te tahdotte?

-- Haluatteko sitä tietää?

-- Haluan kaiketi.

-- No niin! minä tahdon sen lupakirjan, joka on teidän huostassanne,
sillä minulla ei semmoista ole ja minä kaiken mokomin sen tarvitsen.

-- Te laskette leikkiä, arvatenkin.

-- En koskaan leikkiä laske.

-- Antakaa minun mennä.

-- Ette saa mennä.

-- Uljas nuori mies, minä lyön teiltä pään halki. Hohoi, Lubin!
pistoolini!

-- Planchet, sanoi d'Artagnan, ota huostaasi palvelija, minä otan
herran.

Planchet uljastuneena ensimäisestä urostyöstänsä, hyppäsi Lubinin
niskaan ja ollen sangen väkevä, heitti hän hänet tantereesen ja painoi
polvensa hänen rintaansa vasten.

-- Suorittakaa tehtävänne herra, sanoi Planchet, minä olen jo
suorittanut.

Sen nähtyänsä herra veti miekkansa ja ryntäsi d'Artagnan'ia kohden;
mutta hän sai kovan palan purtavaksensa.

Kolmessa sekunnissa d'Artagnan pisti häntä miekallansa kolme kertaa,
kullakin kerralla sanoen:

-- Yksi Athoksen edestä, yksi Porthoksen edestä, yksi Aramiksen edestä.

Kolmannella pistolla herra kaatui könttänä maahan, d'Artagnan luuli
hänen kuolleen tai ainakin menneen tainnuksiin, ja lähestyi häntä
ottaaksensa häneltä lupakirjan; mutta juuri kun hän ojensi kättänsä,
kaivaaksensa paperin esiin hänen taskustansa, sysäsi haavoitettu, joka
ei ollut heittänyt miekkaa kädestään, piston hänen rintaansa sanoen:

-- Yksi omasta edestänne.

-- Ja yksi omasta edestäni! paras viimeiseksi! huudahti d'Artagnan
vimmastuneena, seivästäen hänet neljännellä pistolla vatsan lävitse
maahan.

Tällä kertaa herra sulki silmänsä ja pyörtyi.

D'Artagnan pisti kätensä siihen taskuun, johon hän oli nähnyt hänen
pistävän lupakirjan ja otti sen. Se oli annettu kreivi de Wardes'in
nimelle.

Heitettyään viimeisen silmäyksen kauniisen nuoreen mieheen, joka tuskin
oli viidenkolmatta vanha ja joka jäi nyt siihen makaamaan tunnotonna,
ehkäpä kuolleena, huokasi hän ajatellessaan tuota outoa kohtaloa, joka
ajaa ihmisiä hävittämään toinen toistansa, ihmisten edestä, jotka ovat
heille ventovieraita ja jotka usein eivät tiedä heitä olevan
olemassakaan.

Mutta näistä mietteistä herätti hänet Lubin, joka rupesi kirkumaan ja
huutamaan voimiensa takaa apua.

Planchet tarttui hänen kurkkuunsa ja puristi sitä kaikin voiminsa.

-- Herra, sanoi hän, niinkauvan kuin minä pitelen tästä kiini, on hän
huutamatta, siitä olen varma; mutta niinkohta kuin lasken irti, rupeaa
hän huutamaan paikalla. Minä tunnen hänet normantilaiseksi, ja
normantilaiset ovat itsepintaisia.

Ja todella, vaikka hänen kurkkunsa oli niin kovissa puristuksissa,
koetti hän sittenkin huutaa.

-- Odotahan! sanoi d'Artagnan, ja ottaen nenäliinansa kapuloitsi hän
Lubin'in suun.

-- Ja nyt, sanoi Planchet, sitokaamme hänet puuhun kiini.

Se toimitettiin huolellisesti, ja kreivi de Wardes hinattiin
palvelijansa viereen; ja kun jo alkoi ilta pimetä ja kytketty ja
haavoitettu olivat joitakuita askelia tiestä metsässä, oli
silminnähtävää, että heidän täytyi jäädä sinne huomiseen asti.

-- Ja nyt, sanoi d'Artagnan, satamapäällikön luokse!

-- Mutta te olette haavoitettu, minun nähdäkseni, sanoi Planchet.

-- Ei se mitään tee, pitäkäämme nyt vaan huoli tärkeämmistä, ja kun
niistä on päästy, palatkaamme sitten haavaan, joka ei näytäkkään kovin
vaaralliselta.

Ja molemmat lähtivät nyt pitkin askelin kulkemaan arvoisan
satamapäällikön taloa kohden.

Ilmoitettiin herra kreivi de Wardes.

D'Artagnan saatettiin sisään.

-- Onko teillä kardinaalin allekirjoittama lupakirja? kysyi
satamapäällikkö.

-- On, herra, vastasi d'Artagnan, tässä se on.

-- Jahah, se on säntillään ja suosittaa hyvin, sanoi satamapäällikkö.

-- Tietysti, vastasi d'Artagnan, sillä minä olen hänen uskollisimpiansa.

-- Hänen ylhäisyytensä näkyy tahtovan estää jotakin pääsemästä
Englantiin.

-- Niin, erästä d'Artagnan'ia, béarnelaista aatelismiestä, joka on
lähtenyt Pariisista kolmen ystävänsä kanssa aikomuksessa päästä
Lontoosen.

-- Tunnetteko häntä persoonallisesti; kysyi satamapäällikkö.

-- Ketä?

-- Sitä d'Artagnan'ia.

-- Mainiosti.

-- Sanokaapa minkä näköinen hän on?

-- Se on helposti tehty.

Ja nyt d'Artagnan antoi seikkaperäisen kuvauksen kreivi de Wardes'ista.

-- Onko hänellä ketään seurassa? kysyi satamapäällikkö.

-- On, Lubin-niminen palvelija.

-- Heitäpä täytyy pitää silmällä ja jos heidät saadaan käsiin, voi Hänen
ylhäisyytensä olla huoleti, heidät toimitetaan takaisin Pariisiin
hyvästi vartioituina.

-- Kun niin teette, herra päällikkö, sanoi d'Artagnan, niin teette
suuren palveluksen kardinaalille.

-- Tapaatteko häntä palattuanne, herra kreivi?

-- Aivan varmaan.

-- Sanokaa hänelle, minä pyydän, että minä olen hänen nöyrin
palvelijansa.

-- Sitä en suinkaan jätä tekemättä.

-- Ja iloisena tuosta vakuutuksesta satamapäällikkö tarkasti passin ja
jätti sen takaisin d'Artagnan'ille.

D'Artagnan ei menettänyt aikaa turhiin kohteliaisuuksiin, vaan heitti
jäähyväiset satamapäälliköltä, kiitti häntä ja poistui.

Kun he kerta olivat ulkona, hän ja Planchet lähtivät menemään ja tehden
pitkän kierroksen välttivät metsän ja palasivat kaupunkiin toisesta
portista.

Pursi oli valmiina lähtemään, kuljettaja odotti satamassa.

-- Mitäs nyt? sanoi hän havaitessaan d'Artagnan'in.

-- Tässä on näytetty passini, sanoi hän.

-- Entäs se toinen herra?

-- Hän ei lähde tänäpäivänä, sanoi d'Artagnan, mutta olkaa huoleti, minä
maksan meidän kumpaisenkin yliviennin.

-- Siinä tapauksessa lähtekäämme, sanoi kuljettaja.

-- Lähdetään vaan! myönsi d'Artagnan.

Ja hän astui Planchet'in kanssa venheesen; viiden minuutin perästä
olivat he purressa.

Se olikin hyvään aikaan, sillä jouduttua puoli peninkulmaa merelle,
d'Artagnan huomasi tulen leimauksen ja kuuli pamauksen.

Se oli kanuunan laukaus, joka ilmoitti sataman suljetuksi.

Nyt oli aika ruveta haavaa hoitelemaan; onneksi, niinkuin d'Artagnan oli
arvannut, ei haava ollut vaarallisimpia: miekan kärki oli osunut
kylkiluuhun ja liuskahtanut pitkin luuta; siihen lisäksi paita oli
takertunut haavaan, niin että tuskin monta pisaraa oli verta vuotanut.

D'Artagnan oli aivan uupunut väsymyksestä; hänelle levitettiin patja
kannelle, hän heittäysi siihen pitkälleen ja nukkui.

Huomisaamuna päivän koitteessa olivat he kolmen tai neljän penikulman
päässä Englannin rannikosta; tuuli oli ollut heikko ja matka oli mennyt
hitaasti.

Kello kymmenen aikaan laski pursi ankkuriin Doverin satamassa.

Kello puoli yksitoista astui d'Artagnan jalkansa Englannin maalle ja
huudahti:

-- Vihdoin olen täällä!

Mutta siinä ei ollut kaikki: hänen täytyi päästä Lontoosen. Englannissa
oli kyytilaitos varsin hyvässä kunnossa. D'Artagnan ja Planchet ottivat
molemmat kuriirihevosen ja kyyditsijä ratsasti heidän edellänsä;
neljässä tunnissa saapuivat he pääkaupungin portille. D'Artagnan ei
tuntenut Lontoota, eikä osannut sanaakaan englanninkieltä; mutta hän
kirjoitti Buckingham'in nimen paperilapulle ja jokainen osoitti nyt
hänelle herttuan hotellia.

Herttua oli metsästämässä Windsor'issa kuninkaan kanssa.

D'Artagnan kysyi herttuan kamaripalvelijaa, joka puhui selvästi ranskaa,
koska hän oli seurannut isäntäänsä kaikilla hänen matkoillaan; hän sanoi
palvelijalle tulleensa Pariisista elämää ja kuolemaa koskevan asian
vuoksi ja tarvitsevansa kaikin mokomin saada heti paikalla puhutella
hänen isäntäänsä.

Suoruus, jolla d'Artagnan asiansa puhui, voitti puolellensa Patrice'n,
-- se oli ministerin kamaripalvelijan nimi. Hän antoi satuloida kaksi
hevosta ja lähti saattamaan nuorta henkivartijaa perille. Mitä
Planchet'iin tulee, hänet oli laskettu alas hevosensa selästä jäykkänä
kuin seiväs: poikaraukan voimat olivat tykkänään lopussa; d'Artagnan
sitä vastoin näytti olevan raudasta.

Tultiin linnalle, ja tiedusteltiin siellä; kuningas ja Buckingham olivat
lintujahdilla parin kolmen peninkulman[4] päässä olevilla lammikoilla.

Kahdessakymmenessä minuutissa oltiin osoitetulla paikalla. Kohta kuuli
Patrice isäntänsä äänen, kun hän kutsui jahtihaukkaansa.

-- Ken minun on ilmoittaminen mylord herttualle? kysyi Patrice.

-- Se nuori mies, joka eräänä iltana hieroi hänen kanssaan tappelua
Pont-Neuf'in sillalla Samaritaine'n edustalla.

-- Kummallinen suositus!

-- Saatte nähdä, että se kelpaa missä toinenkin.

Patrice kannusti hevosensa neliseen, saapui herttuan luokse ja ilmoitti
niillä sanoilla, jotka vast'ikään kerroimme, lähettilään odottavan
häntä.

Buckingham'in mieleen johtui heti d'Artagnan, ja epäillen tapahtuneen
Ranskassa jotakin, josta hänelle tahdottiin ilmoittaa, hänellä ei ollut
aikaa kysyä muuta kuin missä sanomain tuoja oli; ja tuntiessaan jo
kaukaa henkivartijan univormun, kannusti hän hevosensa neliseen ja tuli
oikopäätä d'Artagnan'in luokse. Patrice pysähtyi arkatuntoisuudesta
kauvemmaksi.

-- Ei suinkaan liene mitään onnettomuutta tapahtunut kuningattarelle?
huudahti Buckingham, vuodattaen kaiken ajatuksensa ja kaiken rakkautensa
tuossa kysymyksessä.

-- Sitä en luule; vaan minä luulen hänen häilyvän suuressa vaarassa,
josta ainoastaan Teidän herttuallinen ylhäisyytenne voipi hänet
pelastaa.

-- Minäkö? huudahti Buckingham. Mitä! olisinko niin onnellinen, että
millään tavoin voisin olla hänelle avuksi! Puhukaa, puhukaa!

-- Ottakaa tämä kirje, sanoi d'Artagnan.

-- Tämä kirje! keltä tämä tulee?

-- Hänen Majesteetiltansa kuningattarelta, luullakseni.

-- Kuningattarelta! sanoi Buckingham vaaleten niin että d'Artagnan luuli
hänen tulleen pahoinvointiseksi.

Hän mursi sinetin auki.

-- Mikä repeämä tuossa on? sanoi hän osoittaen d'Artagnan'ille erästä
paikkaa josta paperi oli puhki.

-- Ahaa! sanoi d'Artagnan, tuota en huomannutkaan; kreivi de Wardes'in
miekka se tuon teki silloinkuin hän minua rintaan pisti.

-- Oletteko haavoitettu? kysyi Buckingham kirjettä avatessaan.

-- Oh! ei se ole muuta kuin naarmu vaan, sanoi d'Artagnan.

-- Taivasten tekijä! mitä minä lu'in! Patrice, jää tähän, tai paremmin,
mene hakemaan käsiin kuningas, mistä hänen vaan löydät, ja sano Hänen
Majesteetillensa, että minä pyydän nöyrimmästi häneltä anteeksi, vaan
eräs mitä tärkein asia vaatii minua Lontoosen. Tulkaa, herra, tulkaa.

Ja molemmat ratsastivat huimassa nelisessä pääkaupunkiin.



XXI.

Kreivinna de Winter.


Pitkin matkaa antoi herttua d'Artagnan'in kertoa, tosin ei kaikkea mitä
oli tapahtunut, vaan kaikki mitä hän tiesi. Verratessaan omiin
muistoihinsa mitä oli nuoren miehen suusta kuullut, hän sai jokseenkin
tarkan kuvan kuningattaren vaaranalaisesta tilasta, jonka suunnilleen
ilmaisi sitäpaitsi kuningattaren kirjekkin, niin lyhyt ja vaillinainen
kuin olikin. Mutta se häntä erittäinkin kummastutti, että kardinaali,
vaikka hän piti tärkeänä, ett'ei tuo nuori mies pääsisi astumaan
jalkaansa Englannin maalle, ei kumminkaan ollut saanut häntä matkalla
otetuksi kiini. Vasta silloinkuin herttua lausui tuon kummastuksensa,
kertoi d'Artagnan hänelle, mitä varovaisuuksia hän oli noudattanut ja
kuinka hän kolmen ystävänsä alttiuden avulla, jotka hän matkan varrella
oli toisen toisensa perään jättänyt verisenä jälellensä, oli päässyt
kulkemaan koko matkan saamatta muuta vammaa kuin tuon miekanpiston, joka
oli lävistänyt kuningattaren kirjeen, ja jonka hän niin hirveällä
rahalla oli maksanut herra de Wardes'ille. Kuunnellessaan tuota
kertomusta, joka oli mitä koristelemattominta, herttua vähäväliä katseli
nuorta miestä hämmästyneen näköisenä, aivan kuin hän ei olisi voinut
käsittää, että niin paljo varovaisuutta, rohkeutta ja alttiutta soveltui
tuohon muotoon, joka ei osoittanut vielä kahtakaan kymmentä vuotta.

Hevoset kiitivät tuulen nopeudella ja muutamissa minuuteissa saapuivat
he Lontoon porteille. D'Artagnan oli luullut että herttua kaupunkiin
tultua hiljentäisi hevosensa kulkua, mutta niin ei käynyt: hän jatkoi
matkaansa täydessä nelisessä eikä ollenkaan välittänyt, kaatoiko hän
niitä, jotka sattuivat hänen tiellensä. Ja todella City'n lävitse
kulkiessa pari kolme sellaista kohtausta tapahtuikin: mutta Buckingham
ei kääntänyt päätänsäkään katsoaksensa kuinka niille kävi, jotka hän oli
kumoon ajanut. D'Artagnan seurasi hänen perässänsä keskellä huutoja,
jotka olivat sangen paljo kirouksien kaltaisia.

Tultuansa hotellin pihalle, Buckingham hyppäsi alas hevosen selästä ja
huolimatta siitä sen enempää, heitti ohjakset kaulalle ja harppasi ylös
portaita. D'Artagnan teki samoin, säälien kuitenkin vähän enemmän noita
jaloja eläimiä, joiden arvon hän oli saanut jo havaita; mutta
lohduttavaa oli nähdä, että kolme tai neljä palvelijaa oli tuossa
tuokiossa kiiruhtanut keittiöstä ja tallista ottamaan haltuunsa
ratsujansa.

Herttua astui niin nopeasti, että d'Artagnan'illa oli täysi työ häntä
seuratessa. Hän kulki useiden salien lävitse, joiden komeudesta ei
Ranskan suurimmillakaan ylimyksillä voinut olla käsitystä, ja hän joutui
vihdoin makuukamariin, joka oli samalla aistikkaisuuden ja rikkauden
ihmeteos. Tämän kamarin alkoovissa oli tapettiovi, jonka herttua, avasi
pienellä, hänen kaulassansa kultavitjoista riippuvalla kulta-avaimella.
Arkatuntoisuudesta d'Artagnan pysähtyi kauvemmaksi; mutta samalla kuin
Buckingham astui tuon oven kynnyksen yli, kääntyi hän, ja nähdessään
nuoren miehen eperoimisen, virkkoi:

-- Tulkaa tänne vaan, ja jos teillä on onni päästä Hänen Majesteettinsa
kuningattaren läheisyyteen, sanokaa silloin hänelle mitä olette nähneet.

Kutsumuksesta rohjenneena d'Artagnan seurasi herttuaa, joka sulki oven
hänen jälestänsä.

He molemmat olivat nyt pienessä kappelissa, joka oli ylt'yleensä
verhottu persialaisella kultakirjaisella silkillä, ja kirkkaaksi
valaistuna monilukuisilla vahakynttilöillä. Jonkunmoisen alttarin
ylipuolella, sinisen samettitaivaan alla, oli Itävallan Annan kuva
luonnollisessa ko'ossaan ja niin yhdennäköisenä, että d'Artagnan
äännähti hämmästyksestä: olisi voinut uskoa kuningattaren rupeavan
puhumaan.

Alttarilla kuvan alapuolella oli se rasia, joka sisälsi
timanttikoristeet.

Herttua lähestyi alttaria ja laskeutui polvilleen, niinkuin pappi olisi
tehnyt pyhän kuvan edessä; sitten avasi hän rasian.

-- Katsokaa, sanoi hän d'Artagnan'ille, vetäen rasiasta esille suuren
sinisen nauhan, joka säkenöitsi timanteista; katsokaa, tässä ovat ne
kallisarvoiset timantit, joista olen vannonut, että ne ottaisin mukaani
hautaan. Kuningatar on ne minulle antanut, kuningatar minulta ne ottaa
takaisin: hänen tahtonsa tapahtukoon kaikissa asioissa.

Sitten rupesi hän suutelemaan noita timantteja yksitellen kutakin,
ennenkuin hän niistä eroaisi. Yht'äkkiä kirkasi hän kauheasti.

-- Mitä nyt? kysyi d'Artagnan levottomana, mikä teille, tuli, mylord?

-- Seikka on semmoinen, että kaikki on hukassa, huudahti Buckingham
kuoleman kalpeana: kaksi timanttia on poissa, niitä ei ole nyt kuin
kymmenen.

-- Olettekohan kadottanut ne mylord, vai luuletteko että ne ovat
varastetut?

-- Ne ovat minulta varastetut, vastasi herttua, ja se on kardinaalin
työtä kaikki. Katsokaapas, nauhat, joissa ne riippuivat, ovat saksilla
poikki leikatut.

-- Jos, mylord, voisitte epäillä jotakuta varkaaksi... ehkäpä timantit
olisivat vielä saman henkilön käsissä.

-- Malttakaas, malttakaas! sanoi herttua. Ainoa kerta, jolloin olen
käyttänyt noita koristeita, oli kuninkaan tanssipidoissa kahdeksan
päivää takaperin Windsor'issa. Kreivinna de Winter, jonka kanssa olin
vihoin, tuli sovinnoille noissa tanssipidoissa. Tuo sovinto oli
kateellisen naisen kosto. Siitä päivin en ole häntä nähnyt. Tuo nainen
on kardinaalin välikappale.

-- Mutta kylläpä hänellä niitä onkin ympäri maailmaa! huudahti
d'Artagnan.

-- Oh! onpa tosiaan, sanoi Buckingham purren hammasta vihasta; niin,
kyllä hän on kauhea taistelija. Mutta kuulkaapas, milloin ovat ne
tanssipidot?

-- Ensi maanantaina.

-- Ensi maanantaina! Viisi päivää vielä, siinä on aikaa enemmän kuin
tarvitsemmekaan. Patrice! huudahti herttua avaten kappelin ovea,
Patrice!

Kamaripalvelija ilmestyi näkyviin.

-- Juveloitsijani ja kirjurini!

Kamaripalvelija meni nopeasti ja äänetönnä, osoittaen millä tavalla hän
oli suostunut tottelemaan sokeasti ja vastaamatta.

Mutta vaikka hän kutsui juveloitsijaa ensiksi, kirjuri kumminkin ensiksi
tuli. Se oli luonnollista, hän näet asui hotellissa. Hän tapasi
Buckingham'in istumassa pöydän ääressä makuukamarissaan, ja
kirjoittamassa muutamia määräyksiä omakätisesti.

-- Herra Jackson, sanoi hän kirjurille, menkää kohta paikalla
lord-kanslerin luokse ja sanokaa hänelle, että velvoitan hänet panemaan
toimeen nämä määräykset. Minä haluan ne heti kohta julkaistaviksi.

-- Mutta, armollinen herra, jos lord-kansleri kysyy minulta syitä, mitkä
ovat voineet saattaa Teidän armonne tämmöiseen tavattomaan menettelyyn,
mitä vastaan silloin?

-- Vastatkaa, että semmoinen on minun tahtoni ja että en tarvitse tehdä
tiliä kellenkään tahdostani.

-- Semmoisenko vastauksen hän on viepä Hänen Majesteetillensa, kysyi
kirjuri hymyillen, jos sattumalta Hänen Majesteettinsa olisi utelias
tietämään minkätähden ei yksikään laiva saa lähteä Suuren Britannian
satamista?

-- Te olette oikeassa, herra, vastasi Buckingham; sanokoon hän siinä
tapauksessa kuninkaalle, että minä olen päättänyt ryhtyä sotaan ja että
tämä toimenpide on ensimäinen vihollisuuden osoitus Ranskaa vastaan.

Kirjuri kumarsi ja meni.

-- Nyt ollaan huoleti siltä puolelta, sanoi Buckingham kääntyen
d'Artagnan'iin. Ell'eivät timantit ole jo lähteneet täältä Ranskaan,
eivät ne pääse sinne ennenkuin teidän perästänne.

-- Kuinka niin?

-- Minä olen nyt pannut takavarikkoon kaikki alukset, mitä Hänen
Majesteettinsa satamissa on, eikä yksikään uskalla nostaa ankkuria ilman
erityistä lupaa.

D'Artagnan katseli hämmästyneenä tuota miestä, joka rakkausasioittensa
palvelukseen käytti kaikkea sitä rajatonta valtaa, jonka kuninkaan
luottamus oli hänelle suonut. Buckingham näki nuoren miehen kasvojen
eleistä mitkä ajatukset hänen mielessään liikkuivat, ja hän hymyili.

-- Niin, sanoi hän, niin, Itävallan Anna se minun todellinen
kuningattareni on; hänen käskystään pettäisin maani, pettäisin
kuninkaani, pettäisin Jumalani. Hän on minua pyytänyt, ett'en lähettäisi
La Rochelle'n protestanteille lupaamaani apua, enkä ole lähettänyt. Minä
söin sanani, mutta vähät siitä, minä noudatin hänen pyyntöänsä; eikös
kuuliaisuuteni saanut runsasta palkintoa, sanokaapa, sillä
kuuliaisuuttani saan kiittää tuosta kuvasta!

D'Artagnan ihmetteli nähdessään, kuinka heikkojen ja näkymättömien
lankojen varassa riippuivat kansojen kohtalot ja ihmisten henki.

Hän oli syvimmillään näissä mietteissään, kuin juveloitsija astui
sisään. Hän oli irlantilainen ja mitä taitavin ammatissaan, ja hän
tunnusti itse, että hän ansaitsi satatuhatta livre'ä vuodessa herttua
Buckingham'ilta.

-- Herra O'Reilley, sanoi herttua, saattaen häntä kappeliin, katsokaa
noita timantteja ja sanokaa, paljonko ne maksavat kappale.

Juveloitsija loi vaan yhden silmäyksen niiden somiin kehyksiin, toimitti
laskunsa ja lausui ilman vähintäkään epävakaisuutta:

-- Tuhat viisisataa pistole'a kappale, mylord.

-- Kuinka monta päivää tarvitsette hijoaksenne kaksi tuommoista
timanttia? Te näette että kaksi puuttuu.

-- Kahdeksan päivää, mylord.

-- Minä maksan kolmetuhatta pistole'a kappaleelta, mutta minä tarvitsen
ne ylihuomenna.

-- Mylord on ne saapa.

-- Te olette kallisarvoinen mies, herra O'Reilly, mutta siinä ei ole
vielä kaikki: näitä timantteja ei voi uskoa kenenkään haltuun, työ on
tehtävä täällä palatsissa.

-- Mahdotonta, mylord, tätä työtä ei voi tehdä muut kuin minä, ett'ei
huomattaisi eroitusta uusien ja vanhojen välillä.

-- Mutta silloinpa, rakas herra O'Reilly, olettekin minun vankini,
ettekä tällä hetkellä pääsisi lähtemään palatsistani; teidän ei siis
auta muu kuin mukautua. Nimittäkää minulle ne oppipojat, joita
tarvitsette ja ne työkalut, joita heidän on ottaminen mukaan.

Juveloitsija tunsi herttuan, hän tiesi että kaikki verukkeet olivat
turhia, hän mukautui.

-- Onko minun lupa antaa tieto vaimolleni? kysyi hän.

-- Oh, te saatte puhutellakkin häntä, rakas herra O'Reilly; teidän
vankeutenne on oleva suloinen, olkaa huoleti; ja kun kaikki häiriö on
saapa korvauksensa, niin tässä on teille noiden kahden timantin lisäksi
tuhannen pistole'n määräys, unhottaaksenne sen ikävyyden, jota minä
teille saatan.

D'Artagnan ei päässyt ihmettelemästä tuota ministeriä, joka noin täysin
käsin vallitsi ihmisiä ja miljoonia.

Juveloitsija kirjoitti vaimollensa lähettäen tuon tuhannen pistole'n
määräyksen ja käskien hänen lähettämään taitavimman oppipojan,
valikoiman timantteja, joiden painon ja nimen hän ilmoitti ja
tarpeellisen määrän työkaluja.

Buckingham saattoi juveloitsijan hänelle määrättyyn huoneesen, joka
puolen tunnin kuluttua oli muuttunut työpajaksi. Sitten asetutti hän
vartijan joka ovelle, kieltäen laskemasta ketään sisään, oli se kuka
hyvänsä paitsi hänen kamaripalvelijansa Patrice. Tarpeetonta on lisätä,
että juveloitsija O'Reilly ja hänen apulaisensa olivat kerrassaan
kielletyt menemästä ulos millään varjolla.

Kun se seikka oli järjestettynä, palasi herttua d'Artagnan'in luokse.

-- Nyt, nuori ystäväni, sanoi hän, on Englanti meidän molempien
vallassa; mitä haluatte, mitä toivotte?

-- Vuodetta, vastasi d'Artagnan; tällä hetkellä, se täytyy tunnustaani,
sitä kaikkein enimmän tarvitsen.

Buckingham antoi d'Artagnan'ille kamarin, joka oli hänen huoneensa
vieressä. Hän tahtoi pitää nuorta miestä lähistössänsä, ei sen vuoksi,
että olisi häntä epäillyt, vaan että hänellä olisi joku, kenen kanssa
myötäänsä saisi puhua kuningattaresta.

Tunnin perästä oli Lontoossa julistettu kielto, ett'ei yksikään Ranskaan
aikova alus saanut lähteä satamasta, ei edes postilaivakaan. Kaikkien
silmissä oli se selvä sodanjulistus kahden kuningaskunnan välille.

Ylihuomenna kello yksitoista olivat molemmat timantit valmiit, ja niin
tarkasti jälitellyt ja niin yhdenkaltaiset, että Buckingham ei voinut
eroittaa uusia entisistä ja semmoisiin seikkoihin perehtyneimmätkin
olisivat pettyneet samoinkuin hän.

Heti kohta kutsutti hän d'Artagnan luoksensa.

-- Kas tässä, sanoi hän, tässä ovat nyt ne timanttikoristeet, joita
olette noutamassa ja olkaa te minun todistajani siihen, että minä olen
tehnyt kaikki, mitä ihmisellisellä voimalla on saattanut tehdä.

-- Olkaa huoleti, mylord: minä kerron mitä olen nähnyt; mutta jättääkö
Teidän armonne koristeet minulle ilman rasiaa?

-- Rasia olisi vaan vastuksinanne. Muutoin, rasia on minulle yhä
kalliimpi, kun se yksin vaan jää nyt minulle. Sanokaa, että minä pidän
sen omanani.

-- Minä toimitan teidän asianne täsmälleen, mylord.

-- Ja nyt, jatkoi Buckingham, katsoen tarkasti nuoreen mieheen, kuinka
koskaan saatan palkita teitä?

D'Artagnan punastui silmänvalkeiseen saakka. Hän näki herttuan hakevan
jotakin keinoa saada hänen jotakin ottamaan vastaan, ja ajatus, että
hänen tovereinsa ja hänen oma verensä joutuisi palkittavaksi
englantilaisella rahalla, tuntui hänelle peräti vastenmieliseltä.

-- Ymmärtäkäämme toisiamme, mylord, vastasi d'Artagnan, ja punnitkaamme
ensin asiat tarkkaan, ett'emme hairahtuisi. Minä olen Ranskan kuninkaan
ja kuningattaren palveluksessa, ja kuulun herra Desessarts'in
henkivartijakomppaniiaan, miehen, joka samoinkuin hänen lankonsa herra
de Tréville, on Heidän Majesteettiensa erityisessä suosiossa. Minä olen
siis kaikki tehnyt kuningattaren tähden, enkä mitään Teidän armonne
tähden. Ja siihen lisäksi, ehkäpä en olisi tehnyt yhtään mitään kaikesta
tästä, ell'ei olisi ollut kysymys miellyttää erästä, joka on minulle
samaa mitä kuningatar on teille.

-- Vai niin, sanoi herttua hymyillen, ja luulenpa tuntevanikin tuon
erään, se on...

-- Mylord, minä en ole mitään nimeä lausunut, keskeytti äkisti nuori
mies.

-- Aivan oikein, sanoi herttua; se on siis hän, jota minun tulee kiittää
teidän alttiudestanne.

-- Niinkuin sanoitte, mylord, sillä juuri tällä hetkellä, jolloin on
kysymys sodasta, tulee minun tunnustaa teille, ett'en pidä Teidän
armoanne muuna kuin englantilaisena ja siis vihollisena, jota vielä
paljoa suuremmalla mielihyvällä soisin kohtaavani taistelukentällä kuin
Windsor'in puistossa tai Louvre'n käytävissä; se ei kumminkaan ole
estävä minua täsmällisesti täyttämästä tehtävääni; jopa antamasta
henkenikin sen eteen, jos tarvis vaatii, mutta, minä sen vielä lausun
toistamiseen Teidän armollenne, ilman että teidän tarvitsee osoittaa
minulle suurempaa kiitollisuutta siitä, mitä tällä kertaa teen itseni
tähden kuin siitäkään, mitä teidän tähtenne tein edellisellä kertaa.

-- Meidän on täällä tapa sanoa: "ylpeä kuin skottilainen", virkkoi
Buckingham.

-- Ja meidän on tapa sanoa: "ylpeä kuin gaskonjalainen", vastasi
d'Artagnan. Gaskonjalaiset ovat Ranskan skottilaisia.

D'Artagnan kumarsi ja teki lähtöä.

-- Mitä nyt! te menette vaan noin ikään? Minne? millä tavoin?

-- Todellakin.

-- Jumal'auta, noita ranskalaisia ei epäilytä mikään!

-- Olinpa unhottanut, että Englanti on saari ja Te siinä kuninkaana.

-- Menkää satamaan, kysykää _The sound_-nimistä prikiä ja antakaa tämä
kirje sen kapteenille; hän kuljettaa teidät erääsen pieneen valkamaan,
jossa vallan varmaan teitä ei odoteta, ja jonne ei tavallisesti tule
muita kuin kalastajain venheitä.

-- Mikä on sataman nimi?

-- Saint-Valery; mutta malttakaahan vielä: kun sinne tulette, menkää
erääsen huonoon, nimettömään ja kyltittömään ravintolaan, oikeaan
merimieskapakkaan; te ette voi hairahtaa, sillä siellä ei ole muuta kuin
se ainoa.

-- Entäs sitten?

-- Kysytte siellä isäntää ja sanotte hänelle: _Forward_.

-- Mitä se merkitsee?

-- Eteenpäin: se on minun tunnussanani. Hän antaa teille satuloidun
hevosen ja neuvoo teille tien, jota teidän on kulkeminen: sillä tavoin
tapaatte neljä muuttopaikkaa matkallanne. Jos tahdotte jokaisessa
ilmoittaa asuntonne Pariisissa, niin ne neljä hevosta tulevat teidän
luoksenne; te tunnette niistä jo kaksi ja minun nähdäkseni arvostelitte
niitä hevostuntijana: niillä me ratsastimme ja luottakaa minuun, ne
toiset eivät ole näitä huonommat. Ne hevoset ovat varustetut sotaretkeä
varten. Vaikka olettekin ylpeä, ette suinkaan kieltäytyne ottamasta
vastaan niistä yhtä itsellenne ja noita kolmea muuta tovereillenne:
käydäksenne sitten sotaa meitä vastaan. Tarkoitus pyhittää keinot,
niinkuin te ranskalaiset sanotte, eikö niin?

-- Niin, mylord, minä otan ne vastaan, sanoi d'Artagnan, ja, jos Jumala
sen suopi, me käytämme hyvin teidän lahjaanne.

-- Ja nyt kätenne, nuori mies; ehkäpä pian kohtaamme toisemme
sotakentällä; mutta sitä ennen erotkaamme hyvinä ystävinä, toivoakseni.

-- Kyllä, mylord, mutta sillä toivolla, että pian muutumme vihollisiksi.

-- Olkaa huoleti, kyllä sen teille lupaan.

-- Minä luotan sanaanne, mylord.

D'Artagnan kumarsi herttualle ja riensi kiiruusti satamaan.

Siellä tapasi hän puhutun laivan, jätti kirjeen kapteenille joka
tarkastutti sen satamapäälliköllä ja tuli heti takaisin.

Viisikymmentä alusta oli lähtökunnossa odottamassa.

Kulkiessa erään noiden sivuitse, d'Artagnan oli näkevinänsä siellä saman
naisen, jota tuntematon herra Meung'issä oli puhutellut myladyn nimellä,
ja joka hänestä oli näyttänyt niin kauniilta; mutta virran liike ja hyvä
tuuli kuljettivat heidän purttansa niin nopeasti, että muutaman
silmänräpäyksen perästä oltiin poissa näkyvistä.

Huomisaamuna kello yhdeksän aikaan tultiin Saint-Valery'n valkamaan.

D'Artagnan meni oikopäätä sanottuun ravintolaan, jonka hän helposti
tunsi sieltä kuuluvasta melusta. Puhuttiin Englannin ja Ranskan
välisestä sodasta, niinkuin ainakin asiasta, joka oli epäilemätön ja
läheinen, ja merimiehet ilomielin pitivät sen johdosta juominkia.

D'Artagnan tunkeusi joukon lävitse, meni isännän luokse ja virkkoi sanan
_forward_. Heti paikalla isäntä viittasi häntä seuraamaan, meni hänen
kanssansa ulos pihanpuolelle vievästä ovesta, saattoi hänet talliin,
jossa satuloitu hevonen oli odottamassa, ja kysyi häneltä, tarvitsiko
hän mitään muuta.

-- Tarvitsen neuvon, mitä tietä minun on kulkeminen, sanoi d'Artagnan.

-- Menkää täältä Blangy'yn, ja Blangy'sta Neufchâtel'iin.
Neufchâtel'issa menkää _Herse d'or_'in ravintolaan, virkkakaa tunnussana
isännälle, niin tapaatte siellä samoinkuin täällä satuloidun hevosen.

-- Olenko mitään velkaa? kysyi d'Artagnan.

-- Kaikki on maksettu, sanoi isäntä, ja runsaasti. Menkää siis, ja
Jumala kanssanne!

-- Amen! vastasi nuori mies lähtien ajamaan täydessä nelisessä.

Neljän tunnin perästä oli hän Neufchâtel'issa. Hän noudatti tarkalleen
saamiansa määräyksiä; Neufchâtel'issa samoinkuin Saint-Valery'ssa tapasi
hän satuloidun ratsun, joka häntä odotti; hän tahtoi siirtää pistoolit
jättämästään satulasta tähän toiseen, jonka hän nyt sai, mutta siinä oli
samanlaiset pistoolit.

-- Asuntonne Pariisissa?

-- Henkivartijahotelli, Desessarts'in komppaniia.

-- Hyvä, vastasi kysyjä.

-- Mitä tietä on minun kulkeminen? kysyi vuorostaan d'Artagnan.

-- Rouen'iin menevää; mutta jättäkää kaupunki oikealle kädelle.
Pysähtykää pienessä Écouis'in kylässä, siinä on ainoastaan yksi
ravintola _Écu de France_. Elkää katsoko sen ulkomuotoa; siellä on
tallissa yhtä hyvä hevonen kuin tämä.

-- Sama tunnussana?

-- Aivan sama.

-- Hyvästi, isäntä.

-- Onnea matkallenne, herra! tarvitsetteko vielä mitään?

D'Artagnan nyykkäsi päätään merkiksi että ei, ja lähti taas täydessä
nelisessä. Écouis'issa uudistui sama temppu: hän tapasi yhtä kohteliaan
isännän, sekä ripeän ja levänneen hevosen; ilmoitti siellä asuntonsa,
niinkuin edellisissäkin paikoissa ja meni samaa vauhtia Pontoise'en.
Pontoise'ssa muutti hän viimeisen kerran hevosta ja yhdeksän tunnin
perästä ratsasti hän täyttä nelistä herra de Tréville'n hotellin pihaan.

Hän oli kulkenut melkein kuusikymmentä Ranskan peninkulmaa
kahdessatoista tunnissa.

Herra de Tréville otti häntä vastaan niinkuin he olisivat tavanneet
toisiaan viimeksi samana aamuna; hän puristi vaan hänen kättänsä vähän
tuntuvammin kuin tavallisesti, ja ilmoitti hänelle, että herra
Desessarts'in komppaniia oli Louvressa vahdissa ja että hän saattoi
mennä sinne paikalla.



XXII.

Merlaison'in baletti.


Seuraavana päivänä ei Pariisissa puhuttu muusta kuin tanssipidoista,
jotka kaupungin maistraatti toimitti kuninkaalle ja kuningattarelle ja
joissa Heidän Majesteettinsa aikoivat tanssia kuuluisan Merlaison'in
baletin, joka oli kuninkaan mielitanssi.

Jo kahdeksan päivää oli kaupungin hotellissa tehty kaikkia mahdollisia
valmistuksia tuota juhlallista iltaa varten. Kaupungin puusepät olivat
rakennelleet parvia, joille kutsuttujen naisten tuli sijoittua;
kaupungin rihkamakauppiaat olivat toimittaneet juhlasaleihin kaksi sataa
valkoista vaksikynttilää, joka siihen aikaan oli suunnaton ylellisyys;
kaksikymmentä viulunsoittajaa oli tilattu ja heidän palkkansa oli
määrätty kahta vertaa suuremmaksi tavallistansa, koska heidän oli
soittaminen läpi yön.

Kello kymmenen aikaan aamulla tuli kuninkaan henkivartija-vänrikki herra
La Coste, kahden poliisin ja useain kaupunginpalvelijain seuraamana,
pyytämään kaupungin kirjurilta Clement'ilta hotellin kaikkien ovien ja
porttien avaimia. Ne annettiin hänelle paikalla; jokaisessa oli lippu,
joka näytti minkä avain mikin oli, ja siitä hetkestä oli herra La
Coste'n huolena kaikkien porttien, ovien ja käytävien vartioiminen.

Kello yksitoista tuli vuorostaan henkivartijain kapteeni Duhallier
tuoden mukaansa viisikymmentä joutsimiestä, jotka tuota pikaa asettuivat
hotellin osoitetuille oville ja porteille.

Kello kolme saapui kaksi komppaniiaa henkivartijoita, toinen
ranskalainen, toinen sveitsiläinen. Ranskalais-komppaniia oli puoleksi
herra Duhallier'in, toiseksi herra Desessarts'in miehiä.

Kello kuusi illalla alkoi kutsuttuja tulla. Sitä mukaan kuin heitä tuli,
sijoitettiin heitä suureen saliin, heitä varten valmistetuille parville.

Kello yhdeksän saapui ylipresidentin rouva. Kun hän oli kuningattaren
jälkeen juhlan huomattavin henkilö, ottivat häntä kaupungin virkamiehet
vastaan ja saattoivat hänet loosiin vastapäätä kuningattaren loosia.

Kello kymmenen katettiin kuningasta varten Saint-Jean'in kirkon
puoliseen pieneen saliin vastapäätä kaupungin hopeakaappia makeispöytä,
jota vartioitsi neljä joutsimiestä.

Kello kaksitoista yöllä kuului suurta melua ja hälinää: kuningas oli
talossa niitä katuja, jotka vievät Louvresta kaupungin hotelliin ja
jotka kaikki olivat valaistut värilyhdeillä.

Silloin paikalla kaupungin virkamiehet verkapuvuissaan, kuusi
kaupunginpalvelijaa etunenässä, jokaisella soihtu kädessä, menivät
kuninkaalle vastaan, ja kohtasivat hänet portailla, jossa porvarien
edusmies lausui hänet tervetulleeksi; tervehdykseen vastasi kuningas
pyytämällä anteeksi myöhäistä tuloansa, vaan lykäten syyn herra
kardinaalin niskoille, joka oli pidättänyt häntä kello yhteentoista asti
puhumalla valtionasioista.

Juhlamenojen tavan mukaisesti seurasi Hänen Majesteettiansa Hänen
ylhäisyytensä Monsieur, Soissons'in kreivi, suurpriori, herttuat de
Longueville ja d'Elbeuf, kreivit d'Harcourt ja de La Coche-Guyon, herrat
de Liancourt ja de Baradas, kreivi de Cramail ja herra de Souveray.

Jokainen huomasi kuninkaan näyttävän alakuloiselta ja mietteelliseltä.

Eräs huone oli varustettu kuningasta varten, toinen Monsieur'ia varten.
Kumpaisessakin oli varalla naamiaispukuja. Samoin oli laitettu
kuningatarta ja ylipresidentin rouvaa varten. Heidän Majesteettiensa
seurueen herrat ja naiset saivat pukeutua kaksi erällänsä siihen
tarkoitukseen varustetuissa suojissa.

Ennen menemistänsä pukeumishuoneesen käski kuningas ilmoittamaan
itsellensä heti kuin kardinaali saapuisi.

Puoli tuntia kuninkaan tulon jälkeen uudet huudot kajahtivat: ne
ilmoittivat kuningattaren tulevan; virkamiehet tekivät samoin kuin äsken
ja kävivät, kaupunginpalvelijat etunenässä, korkeata vierastansa
vastaan.

Kuningatar astui saliin: huomattiin hänen, samoinkuin äsken kuninkaan,
olevan alakuloisena ja sangen väsyneenä.

Samassa kuin hän astui sisään, aukeni erään pienen tribunin esiverho,
joka tähän asti oli ollut suljettuna, ja silloin ilmestyi näkyviin
espanjalaiseksi hoviherraksi pukeutuneen kardinaalin kalpeat kasvot.
Hänen silmänsä tähystivät tarkasti kuningatarta ja hirvittävä hymyily
vetäysi hänen huulillensa: kuningattarella ei ollut timanttikoristeita.

Kuningatar pysähtyi hetkiseksi, ottaaksensa vastaan kaupungin herrojen
kunnianosoituksia ja vastataksensa naisten tervehdyksiin.

Yht'äkkiä astui kuningas kardinaalin kanssa eräästä salin ovesta sisään.
Kardinaali puhui hänelle hiljaa ja kuningas oli sangen kalpea.

Kuningas kävi halki joukon ja, ilman naamiotta, takin nauhatkaan tuskin
solmittuina, lähestyi kuningatarta ja kuiskasi kiihkeällä äänellä:

-- Rouva, suvaitsetteko sanoa, minkätähden teillä ei olekkaan
timanttikoristeita, vaikka tiesitte minun mielelläni haluavan niitä
nähdä?

Kuningatar loi silmäyksen ympärillensä ja näki taustalla kardinaalin,
joka hymyili pirullista hymyä.

-- Armollisin herra, vastasi kuningatar liikutetulla äänellä, sentähden
että pelkäsin niitä vahingoittavani täällä suuressa väkijoukossa.

-- Teitte pahasti, rouva! minä annoin sen lahjan teille siinä
tarkoituksessa, että koristaisitte sillä itseänne. Minä sanon sen,
pahasti teitte.

Kuninkaan ääni värisi vihasta; jokainen näki ja kuuli sen
hämmästyksellä, ymmärtämättä kuitenkaan mitään koko asiasta.

-- Armollisin herra, sanoi kuningatar, voinhan lähettää noutamaan ne
Louvresta, jossa ne ovat, ja sittenhän on Teidän Majesteettinne toivomus
täytetty.

-- Tehkää niin, rouva, lähettäkää noutamaan, ja kuta pikemmin: sillä
tunnin sisään on baletti alkava.

Kuningatar nyykistihe alamaisuuden merkiksi ja seurasi naisia, jotka
johdattivat hänet pukeumissuojaan.

Kuningas meni vuorostaan omaansa.

Salissa syntyi hetken hämmästys ja häiriö.

Kaikki huomasivat jotakin tapahtuneen kuninkaan ja kuningattaren kesken;
mutta he olivat kumpikin puhuneet niin hiljaa, ett'ei kukaan, koska he
kunnioituksesta pysyivät heistä muutamain askelten päässä, ollut mitään
kuullut. Viulut soivat minkä jaksoivat, vaan niiden säveliä ei ensinkään
kuunneltu.

Kuningas tuli ensimäiseksi huoneestaan, hän oli mitä komeimmassa
metsästyspuvussa ja Monsieur sekä muut herrat olivat pukeutuneet samaan
tapaan kuin hän. Tuo puku sopi kuninkaalle mainiosti, ja siinä näyttikin
hän totta tosiaan kuningaskuntansa ensimäiseltä mieheltä.

Kardinaali lähestyi kuningasta ja antoi hänelle muutaman rasian.
Kuningas avasi sen ja näki siinä olevan kaksi timanttia.

-- Mitä tämä tietää? kysyi hän kardinaalilta.

-- Ei mitään; vastasi tämä; mutta jos kuningattarella on
timanttikoristeensa, jota minä epäilen, lukekaa timantit, armollisin
herra, ja ell'ette saa niitä enempää kuin kymmenen, kysykää Hänen
Majesteetiltansa, kuka häneltä on mahtanut varastaa nämä kaksi.

Kuningas katsoi kardinaaliin ikäänkuin kysyäksensä, mutta hänellä ei
ollut aikaa tehdä mitään kysymystä: ihmetyksen huudahdus pääsi kaikkien
suusta. Jos kuningas näyttikin valtakuntansa ensimäiseltä mieheltä, niin
kylläpä kuningatar varmaan oli Ranskan ihanin nainen.

Todella hänen metsästyspukunsa sopi hänelle mainiosti; hänellä oli
päässä huopahattu, siinä sinisiä sulkia, yllä oli hänellä helmiharmaa
samettitakki, timanttisoljella kiinitetty, ja sininen satiinihame,
hopealla huoliteltu. Hänen vasemmalla olkapäällänsä, sulkien ja hameen
väriseen nauharuusukkeesen kiinitettyinä, säkenöitsivät
timanttikoristeet.

Kuningas vapisi ilosta, kardinaali vihasta; mutta siltä matkalta, jonka
päässä he olivat kuningattaresta, eivät he voineet saada selvää
timanttien lukumäärästä; kuningattarella oli ne; mutta oliko hänellä
niitä kymmenen vai kaksitoista?

Samassa tuokiossa ilmoittivat viulunsäveleet baletin alkavan. Kuningas
kävi ylipresidentin rouvan luokse, jonka kanssa hänen tuli tanssia ja
Hänen ylhäisyytensä monsieur kuningattaren kanssa. Asetuttiin
paikoilleen ja baletti alkoi.

Kuningas tanssi kuningattaren vastapuolella ja joka kerta kun hän
kuningatarta lähestyi, tähtäsi hänen silmänsä timantteja, joiden
lukumäärää hän ei voinut saada selville. Kylmä hiki valui kardinaalin
otsalta.

Baletti kesti tunnin; siinä oli kuusitoista vuoroa. Baletti loppui,
käsientaputusten kaikuessa saattoi jokainen naisensa paikoilleen; mutta
kuningas käytti etuoikeuttansa jättäen naisensa paikalleen, ja suuntasi
askeleensa kuningatarta kohti.

-- Minä kiitän teitä, rouva, sanoi hän, ystävällisyydestä, jolla
noudatitte minun toivomustani, mutta luulenpa että teiltä puuttuu kaksi
timanttia, ja tässä tuon minä ne teille.

-- Kuinka, armollisin herra! huudahti nuori kuningatar ollen
hämmästyvinänsä, te annatte vielä kaksi lisää; mutta silloinhan minulla
on niitä neljätoista?

Todella, kuningas luki ne, ja kaksitoista timanttia säihkyi Hänen
Majesteettinsa olkapäällä.

Kuningas kutsui kardinaalin.

-- Mitäs tämä tietää, herra kardinaali? kysyi kuningas vakavalla
äänellä.

-- Se tietää, armollisin herra, vastasi kardinaali, että minä halusin
saada Hänen Majesteettinsa ottamaan vastaan nämä kaksi timanttia, ja kun
en rohjennut itse niitä hänelle tarjota, turvauduin minä tähän keinoon.

-- Ja minä olen niistä Teidän ylhäisyydellenne sitä kiitollisempi,
vastasi Itävallan Anna hymyllä, joka osoitti ett'ei häntä pettänyt tuo
kekseliäs kohteliaisuus, kun olen vakuutettu siitä, että nuo kaksi
timanttia ovat maksaneet teille yhtä paljon yksinään kuin nämä
kaksitoista ovat maksaneet yhteensä Hänen Majesteetillensa.

Sitte kuningatar, jättäen hyvästi kuninkaalle ja kardinaalille, kääntyi
menemään siihen suojaan, jossa hän oli pukeutunut ja jossa hänen nyt oli
muuttaminen yllensä.

Huomio, joka meidän oli pakko tämän luvun alussa kääntää niihin
ylhäisiin henkilöihin, jotka toimme näkymölle, on meidät hetkiseksi
vieroittanut siitä henkilöstä, jota Itävallan Annan tuli kiittää siitä
suunnattomasta voitosta, millä hän oli kukistanut kardinaalin, ja joka
tuntemattomana, eräällä ovella tungeskelevaan väkijoukkoon
sekaantuneena, katseli sieltä tuota kohtausta, jota eivät käsittäneet
muut kuin neljä henkilöä, kuningas, kuningatar, Hänen ylhäisyytensä ja
hän.

Kuningatar oli tullut kamariinsa ja d'Artagnan aikoi juuri vetäytyä
pois, kun hän tunsi keveästi kosketettavan olkapäähänsä; hän käännähti
ja näki nuoren naisen viittaavan häntä seuraamaan. Tuo nuori nainen oli
verhonnut kasvonsa mustalla samettinaamiolla, mutta tuosta varokeinosta,
joka muutoin oli enemmän muita kuin häntä varten, tunsi hän hänet heti
kohta tavalliseksi oppaaksensa, keveäksi, kekseliääksi rouva
Bonacieux'iksi.

Eilen olivat he hät'-hätää tavanneet toisiansa portinvartija Germain'in
tykönä, jonne d'Artagnan oli hänet kutsuttanut. Se kiire, joka nuorella
naisella oli viedä kuningattarelle tieto hänen lähettiläänsä
onnellisesta palaamisesta, oli estänyt rakastavia niin että tuskin
ennättivät muutaman sanan vaihettaa. D'Artagnan seurasi siis rouva
Bonacieux'iä kahden kiihoittimen, rakkauden ja uteliaisuuden valtaamana.
Pitkin matkaa ja sitä myöten kuin käytävät muuttuivat autiommiksi,
tahtoi d'Artagnan pysähdyttää nuorta naista, tarttua häneen kiini ja
katsella häntä, vaikka vaan silmänräpäyksen ajan; mutta nopeasti kuin
lintu liukui hän aina hänen käsistänsä ja kun hän tahtoi puhua, painoi
nuori nainen sormensa hänen suullensa ja pienellä käskevällä,
ihastuttavalla viittauksella osoitti hänelle, että hänen oli sokeasti
totteleminen korkeampaa valtaa ja pidättyminen vähimmästäkin
valituksesta; vihdoin parin minuutin kierrosten ja kaarrosten perästä
rouva Bonacieux avasi oven ja saattoi nuoren miehen aivan pimeään
huoneesen. Siellä antoi hän hänelle uuden hiljaisuuden merkin ja, avaten
toisen, seinäverhojen peittämän oven, jonka aukosta kirkas valo välähti,
katosi.

D'Artagnan pysyi hetkisen liikkumattomana, tuumaillen itsekseen, missä
hän nyt mahtoi olla, mutta samassa kamariin tunkeuva valonsäde, häneen
asti huokuva lämmin, sulotuoksuinen ilma, parin tai kolmen naisen
puhelu, jossa, samalla kun se oli kunnioittavaa ja hienotapaista
puhetta, sana Majesteettinne tuon tuostakin uudistui, ilmaisivat hänelle
selvästi, että hän oli kuningattaren kamarin viereisessä suojassa.

Nuori mies pysyttihe varjossa ja odotti.

Kuningatar oli iloisen ja onnellisen näköinen, mikä näytti suuresti
hämmästyttävän niitä henkilöitä, jotka häntä ympäröivät ja jotka
päinvastoin olivat tottuneet näkemään häntä melkein aina surullisena.
Kuningatar sanoi ilonsa syyksi juhlan komeuden ja baletin hauskuuden, ja
kun kuningatarta vastaan ei ole lupa sanoa, nauroipa hän tai itki,
ylistelivät kaikki Pariisin kaupungin virkamiesten erinomaista
kohteliaisuutta.

Vaikka d'Artagnan ei ulkonäöltä tuntenut kuningatarta, erotti hän
kumminkin hänen äänensä muiden äänestä, ensin hieman vieraasta
äännöstavasta, sitten siitä vallitsevaisuudesta, joka on ominaista
kaikissa hallitsijan sanoissa. Hän kuuli hänen milloin lähenevän tuota
avonaista ovea, milloin taas etenevän siitä, ja pari kolme kertaa näki
hän erään vartalon varjon peittävän valoa.

Viimein ojentui verho-oven lävitse ihmeen kaunis valkoinen käsi ja
käsivarsi; d'Artagnan älysi sen olevan hänen palkintonsa: hän laskeutui
polvilleen, tarttui käteen ja painoi siihen kunnioittavasti huulensa;
sitten vetäytyi käsi takaisin, jättäen hänen käsiinsä esineen, jonka hän
tunsi sormukseksi; samalla sulkeutui ovi ja d'Artagnan jäi mitä
synkimpään pimeyteen.

D'Artagnan pisti sormuksen sormeensa ja rupesi odottamaan uudestaan: se
oli selvää, ett'ei kaikki vielä ollut päättynyt. Hänen alttiutensa
palkan jälkeen oli tuleva hänen rakkautensa palkka. Baletti oli nyt
tanssittu, mutta iltama muutoin oli tuskin alussa: kello kolmen aikaan
oli tuleva iltainen, ja äskettäin oli Saint-Jean'in tornikello lyönyt
kaksi ja kolmeneljännestä.

Niinpä alkoikin vähitellen hälinä viereisessä kamarissa hiljetä; se
tuntui siirtyvän kauvemmaksi; sitten aukeni uudestaan sen kamarin ovi,
jossa d'Artagnan oli, ja rouva Bonacieux lennähti sisään.

-- Vihdoinkin tulitte! huudahti d'Artagnan.

-- Hiljaa! sanoi nuori nainen painaen kätensä nuoren miehen huulille:
hiljaa! ja menkää samaa tietä kuin tulitte.

-- Mutta missä ja milloin tapaan teidät uudestaan? kysyi d'Artagnan.

-- Kirje, jonka löydätte kotiin tultuanne, ilmoittaa sen teille. Menkää,
menkää!

Näin sanottuansa aukaisi hän käytävän oven ja työnsi d'Artagnan'in ulos
huoneesta.

D'Artagnan totteli kuin hyvä lapsi, vastustelematta ja kiistelemättä,
joka osoittaa, että hän oli todenteolla rakastunut.



XXIII.

Lemmenkohtaus.


D'Artagnan meni juoksujalassa kotiinsa ja vaikka oli jo kello kolme
aamua ja vaikka oli kuljettavana huonoimpia kaupunginosia, ei hän
kohdannut mitään ikävyyksiä. Sananparsi sanoo, että Jumala varjelee
juopuneita ja rakastuneita.

Hän tapasi käytävässä oven auki, nousi portaita ja kolkutti hiljaa
palvelijansa kesken suostutulla tavalla. Planchet, jonka hän oli
lähettänyt kahta tuntia ennen kaupungin hotellista, käskien hänen
odottamaan, tuli avaamaan ovea.

-- Onko kukaan tuonut kirjettä minulle? kysyi d'Artagnan kiireisesti.

-- Ei kukaan ole tuonut, herra, vastasi Planchet; mutta täällä on kirje,
joka on tullut itsekseen.

-- Mitä sinä sillä tarkoitat, houkkio?

-- Minä tarkoitan sitä, että vaikka minulla oli taskussa teidän
kamarinne avain, eikä se sieltä ole minnekkään liikahtanut, minä
kumminkin löysin kirjeen pöydän vihreällä peitteellä teidän
makuusuojassanne.

-- Ja missä on se kirje nyt?

-- Minä jätin sen paikoilleen, herra. Ei ole luonnon järjestyksen
mukaista, että kirjeet tuolla tavoin tulevat ihmisten luokse. Jos edes
ikkuna olisi ollut auki, tai vaikkapa raollaankin, en puhuisi mitään;
mutta kaikki oli tarkasti suljettuna. Herra, olkaa varoillanne, sillä
aivan varmaan on joku noituus liikkeellä.

Sillä aikaa nuori mies kiiruhti kamariinsa ja avasi kirjeen, joka oli
rouva Bonacieux'iltä ja sisälsi seuraavat sanat:

    "Teille on sanottavana ja tuotavana sydämmellisiä kiitoksia.
    Saapukaa tänä iltana kello kymmenen aikaan Saint-Cloud'iin
    vastapäätä sitä paviljonkia, joka kohoaa d'Estrées'in kartanon
    kulmassa."

Lukiessaan tätä kirjettä D'Artagnan tunsi sydämmensä laajenevan ja
kutistuvan sen suloisen vetotaudin vaikutuksesta, joka kiduttaa ja
hyväilee rakastavien sydämmiä.

Tämä oli ensimäinen rakkaudenkirje, jonka hän sai, ensimäinen
lemmenkohtaus, joka hänelle suotiin. Hänen sydämmensä, ilon hurmauksesta
paisuksissa, tunsi melkein menehtyvänsä tuon maisen onnelan kynnyksellä,
jota rakkaudeksi sanotaan.

-- No niin, herrani! sanoi Planchet nähdessään isäntänsä punastuvan ja
vaalenevan vuorottain; no niin, enkös arvannut oikein, että se on joku
paha asia?

-- Petyt, Planchet, vastasi d'Artagnan, ja todistukseksi siihen saat
tästä yhden écu'n, juodaksesi minun terveydekseni.

-- Suuret kiitokset, herrani, écu'stä, minä lupaan tarkasti seurata
käskyänne; mutta tosi on sittenkin, että kirjeet, jotka noin tulevat
lukittuihin huoneihin...

-- Putoavat taivaasta, ystäväni, putoavat taivaasta.

-- Siis, herrani, olette tyytyväinen? kysyi Planchet.

-- Rakas Planchet, minä olen mitä onnellisin ihminen!

-- Saanko käyttää herrani onnellisuutta hyväkseni menemällä nukkumaan?

-- Kyllä, mene vaan.

-- Tulkoon kaikki taivaan siunaus teidän ylitsenne, herrani, mutta
sittenkin on tosi, että tuo kirje...

Ja Planchet vetäytyi päätänsä ravistellen pois, mielessä epäilys, jota
d'Artagnan'in anteliaisuus ei kokonaan saanut hälvennetyksi.

Yksin jäätyänsä d'Artagnan luki yhä ja uudestaan kirjeen, sitten suuteli
hän suutelemistaan varsinkin kaksikymmentä kertaa noita hänen kauniin
lemmittynsä käden piirtelemiä rivejä. Viimein rupesi hän maata, nukkui
ja näki kultaisia unia.

Kello seitsemän aikaan aamulla nousi hän vuoteeltaan ja kutsui
Planchet'ia, joka toisella kutsunnalla aukasi oven, kasvoilla vielä
eilisen levottomuuden jälkiä.

-- Planchet, sanoi hänelle d'Artagnan, minä menen nyt pois luultavasti
koko päiväksi, sinä olet siis vapaa iltaan kello seitsemään saakka;
mutta kello seitsemältä ole valmiina kahden hevosen kanssa.

-- Vai niin, sanoi Planchet, näyttääpä siltä kuin taaskin lähtisimme
pistättämään muutamia reikiä nahkaamme.

-- Ota muskettisi ja pistoolisi.

-- Kas niin, mitäs sanoin! huudahti Planchet. Olinhan siitä varma;
kirottu kirje.

-- No rauhoituhan toki, houkkio, kysymys on nyt vaan pelkästä
huviretkestä.

-- Oh! samallaisesta huviretkestä kuin äskettäin, jolloin tuiskusi
luoteja ja vilisi sudenkuoppia.

-- No jos teitä pelottaa, sihtieri Planchet, vastasi d'Artagnan, niin
menen teitä paitsi; ennemmin kuljen yksin kuin pelkurin toverin kanssa.

-- Herra, te pilkkaatte minua, sanoi Planchet; luulinpa jo näyttäneeni,
mihin kelpaan.

-- Kyllä, mutta minä luulen, että käytit kaiken rohkeutesi yhdellä
kertaa.

-- Herra, saattepa nähdä, että sitä on vielä tallella, jos tarvitaan!
pyytäisin vaan, herrani, ett'ette käyttäisi sitä liian tuhlaamalla, jos
tahdotte sitä kauvaksi aikaa riittämään.

-- Luuletko omistavasi sitä vielä jonkun verran täksi iltaa?

-- Minä toivon.

-- No hyvä. Minä luotan sinuun.

-- Sanottuun aikaan olen valmiina; mutta minä luulin ett'ei teillä ollut
kuin yksi hevonen henkivartijain tallissa.

-- Ehkäpä siellä ei vielä useampaa olekkaan tällä erää, vaan iltaisilla
on niitä neljäkin.

-- Näyttääpä kuin matkamme olisi ollut hankintamatka?

-- Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; ja nyökättyään Planchet'ille
viimeisiksi jäähyväisiksi, meni hän ulos.

Herra Bonacieux seisoi portilla. D'Artagnan'in aikomus oli mennä ohitse
puhuttelematta kauppiasta; mutta tämä tervehti häntä niin imelästi ja
ystävällisesti, että hänen oli pakko ei ainoastaan tervehtiä vaan
vieläpä antautua puhelemaankin.

Ja kuinkas ei toki pitäisi olla kohtelias miehelle, jonka vaimo oli
suonut lemmenkohtauksen samana iltana Saint-Cloud'issa, vastapäätä
d'Estrées'in paviljonkia! D'Artagnan siis lähestyi häntä mitä
herttaisimmalla katsannolla suinkin saattoi.

Puhe kääntyi luonnollisesti miesparan kiinijoutumiseen. Herra Bonacieux,
joka ei tiennyt d'Artagnan'in kuulleen hänen keskusteluansa Meung'in
miehen kanssa, kertoi nuorelle hyyryläisellensä herra de Laffemas'in
vainoomiset, tuon hirviön, jota hän alinomaa pitkin kertomustansa
nimitteli nimellä semmoisella kuin: kardinaalin pyöveli, ja tarinoi
pitkältä ja leveältä Bastiljista, sen telkimistä, porteista,
ilmareijistä, rautaristikoista ja kidutuskoneista.

D'Artagnan kuunteli häntä esikuvaksi kelpaavalla tarkkuudella;
sittenkuin kertoja oli lopettanut, sanoi hän vihdoin:

-- Entäs rouva Bonacieux, tiedättekö ken hänet vei? sillä minä en ole
unhottanut, että juuri se harmittava seikka se saattoi minulle onnen
tulla teidän tuttavuuteenne.

-- Ah! sanoi Bonacieux, he ovat kyllä karttaneet ilmoittaa sitä minulle,
ja vaimoni puolestaan on vannonut minulle suurten jumalain nimeen,
ett'ei hän sitä tiedä. Mutta te itse, jatkoi Bonacieux erittäin
hyvänsävyisellä äänellä, missä te olette viettäneet kaikki nämä päivät?
minä en ole teitä nähnyt, en teitä enkä ystäviänne, ettekä varmaankaan
liene Pariisin kaduilla saaneet kaikkea sitä pölyn paljoutta, jota
Planchet eilen harjasi teidän saappaistanne.

-- Olette oikeassa, hyvä herra Bonacieux, ystäväni ja minä olimme
pienellä matkalla.

-- Kaukanakin täältä?

-- Oh! ei suinkaan, jonkun neljäkymmentä peninkulmaa vaan: me saatoimme
herra Athosta Forges'in kylpylähteille, jonne ystäväni jäivät.

-- Ja te palasitte takaisin, eikö niin? kysyi Bonacieux vetäen naamansa
mitä ilkeimmän näköiseksi. Semmoinen kaunis poika kuin te, ei saa pitkiä
lomalupia lemmityltään ja teitä kaiketi maltittomasti odotettiin
Pariisissa, eikö niin?

-- Totta tosiaan, sanoi nauraen nuori mies, täytyypä se tunnustaani,
hyvä herra Bonacieux, ja sitä paremmin, koska näen ett'ei teiltä voi
mitään salata. No niin, minua odotettiin, ja hyvin maltittomasti, sen
voin vakuuttaa.

Hieno pilvi vilahti Bonacieux'in otsalla, mutta niin hieno ett'ei
d'Artagnan sitä huomannut.

-- Ja kaiketi saadaan palkkakin huolellisuudestaan? jatkoi kauppias
hieman värähtävällä äänellä, mutta tuota värähdystä ei d'Artagnan
huomannut paremmin kuin pilveäkään, joka vast'ikään oli varjonnut tuon
kelpo miehen kasvoja.

-- Ah! olettepa aika velikulta! sanoi nauraen d'Artagnan.

-- En suinkaan, vaan se mitä sanoin, selitti Bonacieux, oli vaan
saadakseni tietää, palaatteko myöhään kotia tänä iltana?

-- Minkä vuoksi sitä kysytte, hyvä isäntäni? kysyi d'Artagnan; vai
aiotteko minua odottaa?

-- En, vaan kiinioloni jälkeen ja varkauden tähden, joka on tehty
luonani, säikähdän joka kerta kun kuulen porttia avattavan, semminkin
öiseen aikaan. Hiisi, mitäs tehdä! minä en totta tosiaan ole mikään
miekkamies!

-- No niin, elkää säikähtäkö, jos minä tulen kotia kello yhden, kahden
tai kolmen aikaan aamulla; jos en ensinkään tule, elkää sittenkään
säikähtäkö.

Tällä kertaa vaaleni Bonacieux niin, että d'Artagnan ei voinut olla sitä
huomaamatta, ja hän kysyi, mikä häntä vaivasi.

-- Ei mikään, vastasi Bonacieux, ei mikään. Onnettomuuksieni jälkeen
kohtaa minua vaan toisinaan äkillinen pyörrytys, ja nyt juuri tunsin
väristystä ruumiissani. Elkää olko siitä millännekään, te, jolla ei ole
muuta ajattelemista kuin onnellisuuttanne.

-- Silloinpa minulla vasta onkin ajattelemista, sillä minä olen todella
onnellinen.

-- Ei vielä, odottakaahan toki, sanoittehan: tänä iltana?

-- Niin kyllä, vaan ilta tulee, Jumalan kiitos, ja ehkäpä te odotatte
sitä yhtä maltittomasti kuin minä. Ehkäpä tänä iltana rouva Bonacieux
tulee tervehtimään aviollista kotiansa.

-- Rouva Bonacieux ei ole vapaa tänä iltana, vastasi painavasti
puolisonsa; häntä pidättää palveluksensa Louvressa.

-- Sitä pahempi teille, hyvä isäntä, sitä pahempi kun minä olen
onnellinen, minä, joka tahtoisin koko maailman olemaan samoin, mutta
näyttää siltä kuin se ei olisi mahdollista.

Ja nuori mies poistui nauraen kohtikulkkua tuolle pilapuheellensa, jonka
sisällyksen, niinkuin hän luuli, hän yksin ymmärsi.

-- Toivotan paljon hauskuutta! vastasi Bonacieux haudankolkolla äänellä.

Mutta d'Artagnan oli liian kaukana kuullaksensa sitä, ja jos hän olisi
kuullutkin, ei hän siinä riemullisessa mielentilassa, missä hän oli,
olisi varmaankaan sitä älynnyt.

Hän suuntasi askeleensa herra de Tréville'n hotelliin; hänen eilinen
käyntinsä, niinkuin muistetaan, oli ollut sangen lyhyt ja vaillinainen.

Hän tapasi herra de Tréville'n peräti hyvillä mielin. Kuningas ja
kuningatar olivat olleet herttaisia häntä kohtaan tanssipidoissa. Tosin
kardinaali oli ollut erinomaisen ilkeä.

Kello yhden aikaan aamua oli hän lähtenyt pois, ollen muka pahoin voipa.
Mutta Heidän Majesteettinsa olivat tulleet Louvreen vasta kello kuuden
aikaan.

-- Ja nyt, sanoi herra de Tréville hiljentäen ääntänsä ja kurkistellen
huoneen joka soppeen nähdäksensä olivatko yksin; ja nyt puhukaamme
teistä, nuori ystäväni: sillä silminnähtävästi teidän onnellinen
palauksenne oli jonakin syynä kuninkaan iloon, kuningattaren
voittoriemuun ja Hänen ylhäisyytensä masennukseen. Nyt on vaan teidän
oleminen hyvin varoillanne.

-- Mitä onkaan minulla pelättävää, vastasi d'Artagnan, niinkauvan kuin
minulla on onni iloita Heidän Majesteettiensa suosiosta?

-- Kaikkea, uskokaa minua. Kardinaali ei ole mies joka unhottaa hänelle
tehdyn tepposen, niinkauvan kun hän ei ole suorittanut tiliä
tepposentekijän kanssa, ja tepposentekijä näyttää olevan eräs
gaskonjalainen, minun tuttaviani.

-- Luuletteko kardinaalin olevan yhtä kaukana tiedoissaan kuin te, ja
tietävän minun käyneen Lontoossa?

-- Peijakas! te käyneet Lontoossa! Lontoostako siis olette tuoneet tuon
kauniin timantin, joka välkkyy sormessanne? Olkaa varoillanne, rakas
d'Artagnan, vihollisen lahja ei tuota onnea; eikös siitä ole
latinalainen värssykin ... malttakaas...

-- Epäilemättä, vastasi d'Artagnan, joka ei ollut koskaan saanut
päähänsä ensimäistä sääntöäkään latinan alkeista ja joka
tietämättömyydellänsä oli saattanut opettajansa epätoivoon; niin,
epäilemättä, kyllähän semmoinen on.

-- Onpa varmaan, sanoi herra de Tréville, joka oli vähän kirjamiehiä, ja
herra de Benserade lausui sen minulle äskettäin ... malttakaas ...
jahah, tämmöinen se on:

        Timeo Danaos et dona ferentes.

Joka on niinpaljo kuin: "Pelkää vihollista, joka sinulle lahjoja antaa."

-- Tämä timantti ei ole viholliselta, arvoisa herra, vastasi d'Artagnan,
tämä on kuningattarelta.

-- Kuningattarelta! ohoo! sanoi herra de Tréville. Sepä on toden totta
oikein kuninkaallinen kalliskivi, joka vastaa tuhannen pistole'a
niinkuin ei mitään. Kenen kautta on kuningatar jättänyt teille tämän
lahjan?

-- Hän antoi sen minulle itse.

-- Missä?

-- Sen kamarin viereisessä suojassa, jossa hän muutti pukua.

-- Kuinka?

-- Antaessaan minulle kätensä suudeltavaksi.

-- Oletteko suudelleet kuningattaren kättä! huudahti herra de Tréville
katsoen d'Artagnan'ia silmiin.

-- Hänen Majesteettinsa on suonut minulle sen kunnian.

-- Ja silminnäkijäin läsnäollessa? Varomaton, kolmasti varomaton!

-- Ei, arvoisa herra, rauhoittukaa, ei sitä kukaan nähnyt, vastasi
d'Artagnan, ja kertoi sitten herra de Tréville'lle, kuinka asia oli
tapahtunut.

-- Oh, ne naiset, ne naiset! huudahti vanha soturi, minä tunnen heidät
hyvin tuosta haaveksivaisesta mielikuvituksestaan; kaikki salaperäinen
heitä viehättää; no niin, te näitte käsivarren, siinä kaikki; jos
tapaisitte kuningatarta, te ette tuntisi häntä; jos hän tapaisi teitä,
hän ei tietäisi kuka te olette.

-- Ei, mutta tämä timantti ... yritti nuori mies selittämään.

-- Kuulkaas, sanoi herra de Tréville, tahdotteko, niin annan teille
neuvon, hyvän neuvon, ystävän neuvon?

-- Tehkää minulle se kunnia, arvoisa herra, vastasi d'Artagnan.

-- No niin! menkää ensimäisen juveloitsijan luokse, jonka käsiinne
saatte, ja myökää tuo timantti hänelle mistä hinnasta hän vaan tahtoo
sen ostaa; vaikka hän olisi mimmoinen juutalainen, maksaa hän siitä
ainakin kahdeksansataa pistole'a. Pistole'illa ei ole nimeä, nuori
ystäväni, mutta tuolla sormuksella on hirvittävä, ja se voipi saattaa
vaaraan omistajansa.

-- Myödä tämä sormus! sormus, jonka olen saanut hallitsijattareltani! en
koskaan! sanoi d'Artagnan.

-- Kääntäkää sitten sen kanta sisäänpäin, hupsu raukka, sillä sen tietää
jokainen ett'ei gaskonjalainen aatelispoika löydä tuommoisia kalleuksia
äitinsä rasiasta.

-- Te luulette siis minulla olevan pelon aihetta? kysyi d'Artagnan.

-- Joka nukkuu ruutimiinan päällä silloinkuin sen tulilanka on jo
sytytetty, saattaa pitää itsensä olevan hyvässä turvassa teihin
verrattuna, nuori ystäväni.

-- Peijakas! sanoi d'Artagnan, jota herra de Tréville'n vakava ääni
alkoi tehdä levottomaksi; mitäs on tehtävä?

-- Olkaa aina varoillanne ennen kaikkia. Kardinaalilla on vankka muisti
ja pitkä käsivarsi; uskokaa minua, hän tekee teille vielä kerta aika
tepposet.

-- Mitä niin?

-- Heh, tiedänkös minä sitä! eikös hänellä ole kaikki hornan koukut
käytettävinään? Vähin, mitä teille saattaa tapahtua, on että joudutte
kiini.

-- Kuinka hän uskaltaisi otattaa kiini Hänen Majesteettinsa
palveluksessa olevaa miestä?

-- Eihän vain! mitenkäs Athokselle tehtiin! Kaikessa tapauksessa, nuori
mies, uskokaa miestä, joka on kolmekymmentä vuotta hovielämässä ollut;
elkää nukkuko turvallisuuden unta, muuten olette hukassa. Päinvastoin,
minä sen sanon teille, nähkää vihollisia kaikkialla. Jos teidän
kanssanne hierotaan riitaa, välttäkää sitä, vaikka tuo riidanhieroja
olisi vaan kymmenvuotias lapsi; jos teidän kimppuunne hyökätään yöllä
tai päivällä, pötkikää pakoon, ilman tarvitsematta sitä hävetä; jos
kuljette yli sillan, tunnustelkaa ensin lautoja, pelosta että joku lauta
taittuisi jalkanne alla; jos astutte rakennuksellaan olevan talon
ohitse, katsokaa ylöspäin, pelosta että joku kivi putoaisi päähänne; jos
olette myöhäiseen liikkeellä, antakaa lakeijanne seurata itseänne
täysissä aseissa, jos olette varma lakeijastanne. Epäilkää koko
maailmaa, ystäväänne, veljeänne, lemmittyänne, ja juuri erittäinkin
lemmittyänne.

D'Artagnan punastui.

-- Lemmittyäni, toisti hän koneenomaisesti; ja minkätähden häntä
ennemmin kuin muita?

-- Sentähden että lemmityt ovat kardinaalin suosituimpia apulaisia,
soveliaimpia ei voi olla: nainen myy teidät kymmeneen pistole'en,
muistakaa Dalilaa. -- Tunnettehan pipliaa, hä?

D'Artagnan ajatteli lemmenkohtausta, jonka hänelle rouva Bonacieux oli
täksi illaksi määrännyt; mutta meidän tulee sankarimme kiitokseksi
lausua, että ne pahat luulot, joita herra de Tréville'llä oli naisista
yleensä, eivät synnyttäneet hänessä vähintäkään epäilystä kaunista
emäntäänsä kohtaan.

-- Mutta kesken puheen, sanoi herra de Tréville, minne teidän toverinne
ovat joutuneet?

-- Minä tulin juuri tiedustamaan, ettekö te olisi heistä mitään
kuulleet.

-- En mitään.

-- No niin, minä jätin heidät välille: Porthoksen Chantilly'yn,
kaksintaistelu niskassa; Aramiksen Crèvecoeur'iin, luoti olkapäässä;
Athoksen Amiens'iin, syytettynä väärän rahan teosta.

-- Kas vaan! sanoi herra de Tréville: kuinkas te pääsitte pakoon?

-- Ihmeen kautta, arvoisa herra, se minun täytyy sanoa, miekanpisto
rinnassa, seivästettyäni kreivi de Wardes'in Calais'in tien viereen
niinkuin perhosen seinälle.

-- Kas vaan, kas vaan! vai de Wardes'in, kardinaalin miehen,
Rochefort'in serkun. Malttakaas, ystäväni, päähäni pistää eräs ajatus.

-- Sanokaa, arvoisa herra.

-- Teidän sijassanne tekisin minä eräällä tavalla.

-- Miten?

-- Sillä välin kun Hänen ylhäisyytensä etsittäisi minua Pariisista, minä
kaikessa hiljaisuudessa lähtisin Pikardiaan tiedustelemaan kolmea
toveriani. Kylläpä, hiisi vieköön, he ansaitsevat sen pienen huomion
teidän puoleltanne.

-- Neuvo on hyvä, arvoisa herra, ja minä lähden huomenna.

-- Huomenna! miksi ette tänäpäivänä?

-- Tänä iltana, arvoisa herra, pidättää minua eräs tärkeä asia
Pariisissa.

-- Ai ai! nuori mies, varmaankin lemmenseikkoja? Olkaa varoillanne,
sanon vieläkin: nainen meidät on turmioon saattanut, kaikki, niin monta
kuin meitä on, ja saattaa meidät vieläkin turmioon, kaikki, niin monta
kun meitä on. Uskokaa minua, lähtekää tänä iltana.

-- Mahdotonta, arvoisa herra.

-- Olette siis antaneet kunniasananne?

-- Olen.

-- Sitten on asia toinen; mutta luvatkaa minulle, että ell'ette menetä
henkeänne tänä yönä, niin lähdette huomenna.

-- Sen lupaan.

-- Tarvitteko rahaa?

-- Minulla on vielä viisikymmentä pistole'a. Siinä on luullakseni
niinpaljo kuin tarvitsen.

-- Mutta toverinne?

-- Luulen ett'eivät hekään ole puutteessa. Pariisista lähtiessä oli
meillä kullakin seitsemänkymmentä viisi pistole'a taskussamme.

-- Tapaanko teitä vielä ennen lähtöänne?

-- Ette, luullaakseni, ainakaan ell'ei mitään uutta tapahdu.

-- No onnea matkallenne siis!

-- Kiitoksia, arvoisa herra.

Ja d'Artagnan heitti jäähyväiset herra de Tréville'lle, liikutettuna
enemmän kuin koskaan hänen isällisestä huolenpidostansa
muskettisotureitansa kohtaan.

Hän kävi sitten, toinentoisensa jälkeen, Athoksen, Porthoksen ja
Aramiksen luona. Ei kukaan heistä ollut palannut. Heidän lakeijansakin
olivat poissa, eikä heistä ollut mitään tietoa enemmän toisesta kuin
toisestakaan.

Hän olisi tiedustellut heidän lemmityiltänsäkin, mutta hän ei tuntenut
Porthoksen eikä Aramiksen lemmittyä; Athoksella taasen ei ollutkaan.

Kulkiessaan henkivartijahotellin ohitse, loi hän silmäyksen talliin:
kolme hevosta neljästä oli jo saapunut. Planchet, vallan
hämmästyksissään, oli parhaillaan sukimassa niitä, ja oli jo kahdesta
päässyt.

-- Ah, herra, sanoi Planchet huomaten d'Artagnan'in, kuinka iloinen olen
tavatessani teidät!

-- Miksi niin, Planchet? kysyi nuori mies.

-- Onko teillä luottamusta isäntäämme, herra Bonacieux'iin?

-- Minullako? ei rahtuakaan.

-- Sepä hyvä, herrani.

-- Mutta mistä syystä tuo kysymys?

-- Siitä, että teidän puhuessanne hänen kanssansa pidin minä häntä
silmällä, kuulematta puhettanne; ja kuulkaahan, hänen haahmonsa muutti
pari kolme kertaa väriä.

-- Pah!

-- Te, herra, ette sitä huomanneet, kun ajatuksenne olivat niin kiini
siinä kirjeessä, jonka olitte juuri saaneet; mutta sen sijaan minä, joka
tuon kirjeen oudon ilmestymisen tähden olin varoillani, en antanut
ainoankaan hänen kasvonsa liikkeen jäädä itseltäni huomaamatta.

-- Ja mitä havaitsit?

-- Kavaluutta, herra.

-- Todella?

-- Ja vielä lisäksi, niinpian kuin olitte heittäneet hänet ja olitte
kadonneet kadunkulman taakse, Bonacieux otti lakkinsa, sulki ovensa ja
lähti juoksemaan päinvastaiseen suuntaan katua.

-- Sinä olet totta tosiaan oikeassa, Planchet, kaikki tuo näyttää hyvin
epäiltävältä, ja ole huoleti, ett'emme maksa vuokraamme, ennenkuin asia
on selvillä.

-- Te laskette pilaa, herra, mutta saattepahan nähdä.

-- Mitäs tehdä, Planchet, mikä tapahtuu, on jo kirjoitettu!

-- Te ette siis luovu tämäniltaisesta retkestänne?

-- Päinvastoin, Planchet, kuta enemmän olen suutuksissani herra
Bonacieux'ille, sitä mieluummin menen siihen lemmenkohtaukseen, mikä
minulle on luvattu tuossa kirjeessä, joka sinua niin pelottaa.

-- No niin, jos se on teidän päätöksenne, herra...

-- Järkähtämätön päätökseni, ystäväni; siis, ole kello yhdeksän valmiina
täällä hotellissa; minä tulen tänne sinua noutamaan.

Planchet, nähden viimeisenkin toivonsa menneeksi saada isäntänsä
peräytymään aikomuksestaan, huokasi syvään ja rupesi sukimaan kolmatta
hevosta.

Mutta d'Artagnan, joka perijuureltaan oli sangen varovainen poika, ei
palannutkaan kotiansa, vaan meni päivällisille saman gaskonjalaisen
papin luokse, joka neljän ystävyksen hätäaikana oli heille tarjonnut
suklaatipäivälliset.



XXIV.

Paviljonki.


Kello yhdeksän oli d'Artagnan henkivartijahotellissa, hän tapasi
Planchet'in aivan valmiina. Neljäs hevonen oli tullut.

Planchet oli varastettu musketilla ja pistoolilla.

D'Artagnan'illa oli miekkansa ja hän sovitti kaksi pistoolia vyöhönsä;
sitte nousivat kumpikin hevosensa selkään ja lähtivät liikkeelle
kaikessa hiljaisuudessa. Yö pimeni eikä kukaan nähnyt heidän lähtöänsä.
Planchet jäi isäntänsä jälkipuolelle, kulkien kymmenen askelen päässä
hänen takanansa.

D'Artagnan kulki rantatietä, meni ulos Conférence'n portin kautta ja
noudatti sitä nykyään paljon kauniimpaa tietä, joka viepi
Saint-Cloud'iin.

Niin kauvan kuin oltiin kaupungissa, pysyttihe Planchet sillä
kunnioittavalla välimatkalla, johon hän oli asettunut; mutta sitä mukaa
kuin tie tuli autiommaksi ja pimeämmäksi, lähestyi hän vähitellen siihen
määrään, että kun tultiin Boulogne'n metsään, hän jo kulki aivan
herransa rinnalla. Emmekä todella tarvitse peitellä, että suurten
puitten huojuminen ja kuun loisto tummiin vesakoihin tekivät häntä
sangen levottomaksi. D'Artagnan havaitsi että jotakin tavatonta liikkui
hänen lakeijansa mielessä.

-- Planchet, kysyi hän, mikäs vaivaa?

-- Eikö teistä, herra, metsät ole ikäänkuin kirkkoja?

-- Mitenkä niin, Planchet?

-- Kumpaisissakaan ei uskalla äänekkäästi puhua.

-- Miksi et uskalla äänekkäästi puhua? pelottaako?

-- Niin, pelottaa että kuultaisiin.

-- Pelottaa että kuultaisiin! Eihän meidän puheemme kenenkään mieltä
loukkaa, eikä siis meitä kukaan soimanne puheistamme.

-- Ah, herra, sanoi Planchet, palaten pinttyneesen ajatukseensa, kyllä
sen Bonacieux'in kulmakarvoissa on jotakin piilevää ja hänen huultensa
käynnissä jotakin vastenmielistä!

-- Mikä saakeli sinua yhä ajaa ajattelemaan tuota Bonacieux'iä?

-- Ihminen ajattelee mitä voipi, eikä mitä tahtoo.

-- Sentähden että olet jänishousu, Planchet.

-- Herra, elkäämme sekoittako varovaisuutta ja arkamaisuutta toisiinsa;
varovaisuus on hyvä avu.

-- Ja sinulla on hyviä avuja, eikö niin, Planchet?

-- Herra, eikös tuolla kiillä musketin piippu? Emmeköhän kyykistyisi
alemmaksi?

-- Todella, mutisi d'Artagnan, jolle herra de Tréville'n neuvot ja
varoitukset muistuivat mieleen; todella taitaa tuo elukka lopultakin
saada minut pelkäämään. Hän pani hevosensa ravaamaan.

Planchet seurasi tarkasti isäntänsä liikkeitä, aivan niinkuin hän olisi
ollut varjo, ja hänen ratsunsa ravasi rinnalla.

-- Näinkös me ratsastamme koko yön, herra? kysyi hän.

-- Ei, Planchet, sillä nyt olet sinä perillä.

-- Kuinka, minäkö perillä? Entäs herra?

-- Minä ajan vielä muutamia askelia.

-- Ja herra jättää minut yksin tänne?

-- Sinä pelkäät, Planchet.

-- En minä pelkää, mutta minä pyydän vaan saada huomauttaa herraa, että
yö on sangen kylmä, ja vilu tuottaa luuvalon ja luuvaloinen lakeija on
kurja palvelija, erittäinkin niin ripeälle isännälle kuin herra on.

-- No niin, jos sinulla on kylmä, niin mene johonkin noihin kapakoihin,
joita näet tuolla ja odota minua huomenaamuna kello kuusi portin edessä.

-- Herra, minä join ja söin kunnon tavalla sillä écu'llä, jonka annoitte
minulle tänä aamuna, niin että minulla ei ole ainoatakaan sous'ta
vilustumisen varalle.

-- Tuossa on puoli pistole'a. Hyvästi huomiseksi.

D'Artagnan laskeutui alas hevosen selästä, heitti ohjakset Planchet'in
käteen ja poistui nopeasti, mantteliinsa kääriytyneenä.

-- Hyvä Jumala kuinka minua vilustaa! äännähti Planchet, sittenkuin
hänen isäntänsä oli kadonnut näkyvistä; -- ja kun hänellä oli kiire
lämmitteleimään, riensi hän kolkuttamaan erään talon portille, jolla oli
kaikki kyläkapakan tuntomerkit.

Sillä välin d'Artagnan, joka oli poikennut eräälle pienelle syrjätielle,
jatkoi matkaansa ja saapui Saint-Cloud'iin; mutta sen sijaan että hän
olisi kulkenut valtatietä, kääntyi hän linnan taustalle, tuli eräälle
kaukaiselle kujantapaiselle tielle ja joutui tuota pikaa osoitetun
paviljongin edustalle. Se sijaitsi aivan autiolla paikalla. Korkea
muuri, jonka kulmassa paviljonki oli, oli vastassa kujan puolella ja
toisella puolella suojasi aita kulkevilta erästä pientä puutarhaa, jonka
taustalla oli rappeutunut hökkeli.

Hän oli tullut lemmenkohtaukselle, ja kun hänen ei oltu käsketty
ilmoittamaan oloansa millään merkillä, herkesi hän odottamaan.

Ei niin risausta kuulunut; olisi voinut luulla olevansa sadan
peninkulman päässä Pariisista. D'Artagnan nojausi aitaa vasten,
heitettyään silmäyksen taaksensa. Toisella puolen aitaa, puutarhaa ja
tuota hökkeliä peitti pimeä usva syliinsä tuon äänettömyyden, jossa
Pariisi nukkui, ammottava tyhjyys, äänettömyys, jossa vilkutti muutamia
valopilkkuja, kuin virvatulia manalassa.

Mutta d'Artagnan'in silmissä kaikki esineet verhoutuivat viehättävään
pukuun, kaikki hänen ajatuksensa olivat hymyilyä, kaikki synkkyydet
läpikuultavia. Lemmenkohtauksen hetki oli kohta käsissä.

Ja todella muutamien minuuttien kuluttua paukuttikin Saint-Cloud'in
tornikello laajasta, mylvivästä kidastaan verkalleen kymmenen lyöntiä.

Jotakin kammottavaa oli tuossa malmiäänessä, joka valittaen kajahteli
yössä.

Mutta jokainen noista lyönneistä, jotka muodostivat tuon odotetun
hetken, värähteli sulosointuisesti nuoren miehen sydämessä.

Hänen silmänsä tähtäsivät kiinteästi tuota pientä paviljonkia muurin
kulmauksessa, jonka kaikki ikkunat olivat luukuilla suljetut, paitsi
yksi ainoa ensimmäisessä kerroksessa.

Ikkunan lävitse loisti lempeä valo, joka hopeoitsi parin kolmen
ulkopuolelle puutarhaa ryhmittyneen niinipuun värähteleviä lehviä.
Tietysti tuon pienen, somasti valaistun ikkunan takana odotti häntä
kaunis rouva Bonacieux.

Tämän suloisen tunteen tuudittelemana odotti d'Artagnan noin puolen
tuntia ilman vähintäkään maltittomuutta, silmät tähdäten tuota suloista
pikku asuntoa, josta d'Artagnan näki osan kattoa, jonka kullatut liistat
todistivat huoneen muutakin komeutta.

Saint-Cloud'in tornikello löi puoli yksitoista.

Tällä erää, ilman että d'Artagnan käsitti minkä vuoksi, väristys kiiti
kautta hänen suoniensa. Ehkäpä kylmä alkoi häneen pystyä ja hän luuli
sieluntuntemiseksi aivan pelkkää ruumiillista tuntemista.

Sitten pisti hänelle päähän, että hän kenties oli väärin lukenut ja että
kohtaus olikin määrätty kello yhdeksitoista.

Hän lähestyi ikkunaa, asettui erään valonsäteen kohdalle, veti kirjeen
taskustaan ja luki; hän ei ollut väärin lukenut: kohtaus oli kuin olikin
määrätty kello kymmeneksi.

Hän meni entiselle paikalleen, alkaen tulla jo vähän levottomaksi
hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä.

Kello löi yksitoista.

D'Artagnan alkoi pelätä täydellä todella, että jotakin oli tapahtunut
rouva Bonacieux'ille.

Hän läpsäytti kolmasti kämmeneensä -- rakastuneiden tavallinen merkki;
-- mutta ei kukaan vastannut: ei edes kaikukaan.

Silloin ajatteli hän vähän harmistuen, että ehkäpä nuori nainen oli
nukkunut häntä odottaessaan.

Hän lähestyi muuria ja koetti kiivetä sen päälle; mutta muuri oli vasta
rapattu ja d'Artagnan raapi turhaan kyntensä rikki.

Samassa tuli hän huomanneeksi puut, joiden lehviä kuu yhä hopeoitsi, ja
kun yksi niistä taipui yli tien, arveli hän että noilta oksilta voisi
luoda silmänsä paviljonkiin.

Puuhun oli helppo kiivetä. D'Artagnan muutoin oli vasta tuskin
kahdenkymmenen vuotias, joten koulupojan voimankoetukset olivat siis
vielä tuoreessa muistissa. Silmänräpäyksessä oli hän oksilla ja
kirkkaiden lasiruutujen lävitse näkivät hänen silmänsä nyt aivan
paviljongin sisään.

Outo näky, joka pani d'Artagnan'in värisemään kiireestä kantapäähän
asti! Tuo lempeä loiste, tuo rauhallinen lamppu valaisi näkymöä, jossa
vallitsi hirvittävä epäjärjestys; eräs ikkunanruutu oli rikki, huoneen
ovi lyöty sisään ja retkotti puoleksi särkyneenä saranoissaan; pöytä,
jossa näytti olleen katettuna komea illallisen, oli kumollaan maassa;
lattialla putelien palasia ja murskautuneita hedelmiä; kaikesta näkyi
että huoneessa oli ollut tuima ja epätoivoinen taistelu: d'Artagnan oli
tuossa kummassa sekasotkussa havaitsevinansa vaatteiden palasia ja
veripilkkuja pöytäliinassa ja uutimissa.

Hän laskeutui kiireesti alas tielle, ja hänen sydämmensä pamppaili
hirveästi; hän tahtoi nähdä, eikö muitakin väkivallan jälkiä löytyisi.

Pieni hempeä valo loisti yhä vaan yön rauhallisuudessa. D'Artagnan
huomasi silloin mitä hän ei ollut ennen huomannut, sillä ei mikään ollut
häntä käskenyt tarkastelemaan, että siellä täällä tallatussa ja
sotketussa maassa näkyi sekaisin ihmisjalkojen ja hevoskavioiden jälkiä.
Siihen lisäksi vaunujen, jotka näyttivät tulleen Pariisista päin, pyörät
olivat kulkeneet ristin rastin, tehden pehmeään maahan syviä uurteita,
jotka eivät ulottuneet paviljonkia kauvemmaksi ja kääntyivät takaisin
Pariisia kohden.

Viimein löysi d'Artagnan, jatkaessaan tutkimuksiansa, muurin vieressä
repaleisen naiskäsineen. Ja tuo käsine oli aivan uusi ja puhdas missä se
ei ollut ryvettynyt likaisesta maasta. Se oli noita sulohajuisia
käsineitä, joita rakastajat niin mielellään riistävät kauniista
kätösestä.

Sitä mukaa kuin d'Artagnan teki havainnoitansa, yhä runsaampi ja
kylmempi hiki kihosi hänen otsaltansa, hänen sydämmensä puristui kokoon
kauheasta tuskasta, hänen hengityksensä muuttui läähättäväksi; ja
rauhoittaakseen mieltänsä koki hän kumminkin ajatella, ett'ei tuolla
paviljongilla kenties ollut mitään yhteyttä rouva Bonacieux'in kanssa,
että nuori nainen oli määrännyt lemmenkohtauksen tuon paviljongin
edustalla, eikä itse paviljongissa, ja että häntä oli pidättänyt
Pariisissa palvelustoimensa ja ehkäpä puolisonsa luulevaisuus.

Mutta kaikki nuo lohduttavat olettamiset murtuivat, särkyivät, sortuivat
kumoon sisällisen tuskan tunteesta, joka toisinaan valloittaa koko
olentomme ja huutaen pakoittaa meitä kuulemaan, että joku suuri vaara on
meitä uhkaamassa.

D'Artagnan tuli melkein kuin mielipuoleksi; hän juoksi suurta tietä,
meni samalla tielle, jota hän oli tullut, kiiruhti lautalle
tiedustelemaan lauttamieheltä.

Kello seitsemän aikaan illalla oli lauttamies kuljettanut yli virran
mustaan kaapuun verhonnutta naista, joka näkyi kaikin tavoin tahtovan
pysyä tuntemattomana; mutta juuri sen vuoksi olikin lauttamies
kiinittänyt häneen sitä suuremman huomion ja nähnyt silloin, että nainen
oli nuori ja kaunis.

Siihen aikaan niinkuin nytkin oli paljo nuoria naisia, jotka menivät
Saint-Cloud'iin ja jotka tahtoivat pysyä tuntemattomana, eikä d'Artagnan
epäillyt silmänräpäystäkään ett'ei se ollut juuri rouva Bonacieux, jonka
lauttamies oli nähnyt.

D'Artagnan käytti sitä valoa, joka loisti lauttamiehen majasta,
lukeaksensa vielä kerran rouva Bonacieux'in kirjeen ja päästäksensä
vakuutukseen, ett'ei hän ollut erhettynyt, että lemmenkohtaus oli
tapahtuva Saint-Cloud'issa eikä minkään muun kadun varrella.

Kaikki liittyi todistamaan d'Artagnan'ille, ett'eivät hänen
aavistuksensa olleet turhat, vaan että joku suuri onnettomuus oli
tapahtunut.

Hän palasi juoksujalassa linnalle; hänestä tuntui niinkuin hänen
poissa-ollessaan jotakin uutta olisi taas tapahtunut ja häntä siellä
uudet havainnot odottivat.

Kuja oli yhä autio, ja sama rauhallinen, lempeä valo loisti ikkunasta.

D'Artagnan muisti silloin tuon mykän ja sokean hökkelin, joka
epäilemättä oli jotakin nähnyt ja ehkä tietäisi jotakin kertoa.

Aitauksen portti oli suljettu, mutta hän hyppäsi aidan yli ja huolimatta
kahlekoiran haukunnasta lähestyi hän majaa.

Ensi kolkutukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Kuoleman hiljaisuus
vallitsi siellä niinkuin paviljongissakin; mutta kun tämä hökkeli oli
hänen ainoa keinonsa, jatkoi hän kolkutustaan.

Pian oli hän kuulevinansa sisältä hiljaista, pelonalaista liikuntaa,
joka ikäänkuin tuntui vapisevan pelosta että sitä kuultaisiin.

Silloin d'Artagnan lakkasi kolkuttamasta ja pyysi äänellä, jossa oli
niin paljo levottomuutta ja lupauksia, kauhua ja mielistelyä, että se
oli omansa rauhoittamaan vaikka mitenkin pelästynyttä. Vihdoin eräs
vanha, ränstynyt ikkunaluukku aukeni, tai paremmin raottui, mutta
sulkeutui samassa kuin katala nurkassa palava lamppu valaisi
d'Artagnan'in olkavyön, miekankahvan ja pistoolinperät. Mutta vaikka tuo
liike oli nopea, sai d'Artagnan nähneeksi erään ukonnaaman.

-- Taivaan nimessä, sanoi hän, kuulkaahan minua: minä odotan erästä,
joka ei tule ja olen kuolla levottomuudesta. Onko näillä seuduin
tapahtunut mitään onnettomuutta? puhukaa!

Ikkuna aukeni taas verkalleen ja sama naama näkyi uudestaan: se oli vaan
kalpeampi kuin ensi kerralla.

D'Artagnan jutteli nyt suoraan koko asian, nimet vaan mainitsematta; hän
kertoi, kuinka hänellä piti olla lemmenkohtaus erään nuoren naisen
kanssa paviljongin edustalla ja kuinka, kun hän ei nähnyt ketään
tulevan, hän oli noussut lehmukseen ja lampun valossa nähnyt huoneen
hävitystilan.

Vanhus kuunteli tarkasti nyykäytellen päätänsä merkiksi, että hän tunsi
asian, ja kun d'Artagnan oli lopettanut, ravisti hän päätänsä
katsannolla, joka ei tiennyt hyvää.

-- Mitä ajattelette? huudahti d'Artagnan. Taivaan nimessä, puhukaahan
toki!

-- Oh, herra, sanoi vanhus, elkää kysykö minulta mitään, sillä jos minä
kertoisin teille mitä olen nähnyt, ei siitä minulle hyvää seuraisi.

-- Te olette siis jotakin nähneet? kysyi d'Artagnan. Siinä tapauksessa
kertokaa taivaan nimessä! jatkoi hän, heittäen hänelle yhden pistole'n,
kertokaa mitä olette nähneet, minä vakuutan aateliskunniani kautta,
ett'ei yksikään ainoa teidän sanoistanne pääse minun huuliltani.

Vanhus näki niin paljon rehellisyyttä ja tuskaa d'Artagnan'in muodossa,
että hän viittasi häntä kuuntelemaan ja alkoi sitten puhua matalalla
äänellä:

Noin kello yhdeksän aikaan kuulin minä hälinää kadulta ja halusin tietää
mitä se mahtoi olla, kun samassa lähestyttiin minun oveani ja minä
huomasin että pyrittiin sisään. Kun minä olen köyhä enkä siis tarvitse
pelätä että minulta mitään varastetaan, menin minä avaamaan ja näin
kolme miestä muutamia askelia tästä. Varjossa oli vaunut, kaksi hevosta
edessä ja vierellä ratsuhevosia. Ratsuhevoset olivat nähtävästi kolmen
miehen, jotka olivat herraspuvussa.

-- Ah, hyvät herrat! huudahdin minä, mitä tahdotte?

-- Sinulla kaiketi on tikapuut? kysyi joukon päällikön näköinen mies.

-- On, hyvä herra; puutarhatikkaat hedelmien poimintaa varten.

-- Anna meille ne ja mene majaasi, tässä on yksi écu siitä, että sinua
häiritsimme. Mutta varo vaan ett'et hiisku sanaakaan siitä mitä näet tai
kuulet, (sillä sinä katselet ja kuuntelet, siitä olen varma, kielsinpä
minä sinua kuinka paljon tahansa), muuten olet hukassa.

Näin sanottuaan heitti hän minulle yhden écu'n, jonka otin vastaan ja
annoin hänelle tikapuut.

Suljettuani aitauksen portin heidän jälestänsä, olin minä menevinäni
huoneeseni; vaan minä meninkin heti ulos takaovesta ja hiivin pimeässä
varjossa aina tuon pensaston taakse, jonka sisästä saatoin nähdä kaikki,
ollen itse näkymättömänä.

Nuo kolme miestä olivat hiljaa tuoneet vaunut lähemmäksi; vaunuista
vetivät he esille pienen, paksun, lyhyen, harmaatukkaisen miehen, joka
oli tummassa, kehnossa puvussa; tämä mies nousi varovasti tikapuita
myöten, katseli salaa huoneen sisään, laskeutui sitten hiljaisin askelin
alas ja mutisi matalalla äänellä:

-- Hän se on!

-- Silloin paikalla se, joka oli minua puhutellut, lähestyi paviljongin
porttia, avasi sen mukanansa olevalla avaimella, sulki sen takaisin ja
katosi; samalla aikaa nuo toiset kaksi miestä nousivat tikapuille; pieni
vanhus jäi vaunun oven luokse, kuski piteli vaunuhevosia ja lakeija
satulahevosia.

Yht'äkkiä kuului kovia huutoja paviljongista, eräs nainen juoksi
ikkunaan ja avasi sen ikäänkuin hypätäksensä alas. Mutta kun hän huomasi
ne kaksi miestä, vetäytyi hän takaisin; ne silloin hyppäsivät hänen
perästänsä huoneesen.

Sitten en enää mitään nähnyt; mutta minä kuulin, huonekalujen
särkymistä. -- Nainen huusi ja kutsui avuksi. Mutta kohta tukahtuivat
hänen huutonsa; ne kolme miestä lähestyivät sitten taas ikkunaa, kantaen
naista käsivarsillaan; kaksi laskeutui tikapuille ja veivät hänet
vaunuihin, jonne pieni vanhus meni hänen perästänsä. Se, joka jäi
paviljonkiin, sulki ikkunan, tuli hetkisen perästä ulos oven kautta ja
meni katsomaan, oliko nainen joutunut vaunuihin; hänen toverinsa
odottivat häntä jo ratsailla ja hän hyppäsi vuorostaan oman hevosensa
selkään; lakeija istui paikalleen kuskin viereen; vaunut, kolmen
ratsastajan vartioimina, poistuivat hevosten juostessa täydessä
nelisessä, ja siihen kaikki päättyi. Sen erän perästä en enää mitään
nähnyt enkä kuullut.

D'Artagnan aivan masennuksissaan tuosta hirveästä uutisesta seisoi
liikkumatta ja mykkänä, jolla välin kaikki vihan ja lemmenkateuden
raivottaret riehuivat hänen povessansa.

-- Mutta, herrani, virkkoi vanhus, johon tuo äänetön epätoivo vaikutti
paljon syvemmin kuin mitkään kyyneleet ja valitukset; no elkäähän toki
murehtiko, eihän he häntä tappaneet, ja sehän on pääasia.

-- Tiedättekö suunnilleen, sanoi d'Artagnan, kuka on se mies, joka tämän
pirullisen työn etunenässä oli?

-- Häntä en tuntenut.

-- Mutta koska hän teitä puhutteli, te kaiketi näitte hänet?

-- Ah! te haluatte tietää, minkä näköinen hän oli?

-- Niin.

-- Pitkä, laiha, mustaviiksinen, mustasilmäinen, ylhäisennäköinen herra.

-- Se on taas sama mies, huudahti d'Artagnan; yhä ja aina vaan hän! Hän
on minun vainolaiseni, kaikesta päättäen. Entäs toinen?

-- Kuka?

-- Se pieni.

-- Oh! se ei ollut herrasmies, siitä olen varma; sitä paitsi hänellä ei
ollut miekkaa, ja nuo muut kohtelivat häntä ilman vähintäkään
kunnioitusta.

-- Joku lakeija kai, mutisi d'Artagnan. Ah! nais-parka! kuinkahan he
ovatkaan menetelleet hänen kanssansa!

-- Te lupasitte minulle olla vaiti asiasta, sanoi ukko.

-- Ja minä uudistan lupaukseni, olkaa vaan huoleti, minä olen
aatelismies. Aatelismiehellä on vaan kunniasanansa, ja sen te olette
saaneet vakuudeksi.

D'Artagnan lähti raadelluin sydämmin uudestaan lautalle. Toisin vuoroin
ei hän voinut uskoa, että se todellakin oli rouva Bonacieux, ja hän
toivoi tapaavansa hänet huomenna Louvressa; toisin vuoroin pelkäsi hän,
että rouva Bonacieux'illä kenties oli joku toinen rakkaussuhde ja että
joku luulevainen hänet yhdytti ja ryöstätti pois. Hän häilyi ajatuksesta
toiseen, hän murehti ja oli epätoivossa.

-- Oh! jos ystäväni olisivat täällä, huudahti hän, niin olisi minulla
edes joku toivo löytää hänet; mutta kukas sen tiesi, kuinka heille on
käynyt!

Yö oli melkein puolessa; nyt oli vaan Planchet saatava käsiin.
D'Artagnan paluumatkallaan kolkutti joka kapakan ovelle, mistä vaan
valkea näkyi; ei missään ollut Planchet'ia tavattavana.

Kuudennessa kapakassa alkoi hän jo arvella, että kaikki hakeminen oli
turha. D'Artagnan oli käskenyt lakeijansa tapaamaan häntä kello kuusi
aamulla, niin että tällä oli täysi oikeus olla siihen saakka missä
hyvänsä.

Muutoin, nuorelle miehelle pisti päähän ajatus, että jos hän viipyisi
niillä seuduin, missä tapaus oli tapahtunut, hän ehkä saisi jotain
valaistusta tähän salaperäiseen asiaan. Kuudennessa kapakassa, niinkuin
jo sanoimme, d'Artagnan siis pysähtyi, pyysi pullon viiniä, parasta
lajia, istahti pimeimpään nurkkaan ja päätti ruveta sillä tavoin
odottamaan päivää; mutta tälläkin kertaa pettyi hän, ja vaikka hän
kuunteli pörhössä-korvin, ei hän kaikessa tuossa kirousten, pila- ja
haukkumasanojen sekasotkussa, mikä vallitsi kisällien, lakeijojen ja
ajurien kesken, joiden kunnioitettavaan seuraan hän nyt oli joutunut,
voinut huomata mitään, joka olisi häntä johtanut ryöstetyn naisraukan
jälille. Hänen oli siis pakko, sittenkuin hän ajan kuluksi ja
epäluulojen välttämiseksi oli tyhjentänyt pullonsa, koettaa sijoittua
nurkassansa mahdollisimman mukavaan asemaan ja ruveta nukkumaan, kävi
miten kävi. Olihan d'Artagnan kahdenkymmenen vuotias, niinkuin
muistetaan, ja siinä ijässä velkoo uni saamisensa säälimättä kaikkein
murheellisimmiltakin sydämmiltä.

Kello kuuden seudussa aamulla heräsi d'Artagnan sillä nuutuneella
mielellä, joka on tavallinen seuraus huonosti nukutusta yöstä. Hän
tarkasti ja kopeloi itseään kokeeksi, oliko häneltä nukkuessa joutunut
mitään pois, ja tavattuaan timanttisormuksen sormessaan, kukkaron
taskussaan ja pistoolit vyöllänsä, nousi hän ylös, maksoi pullonsa ja
meni katselemaan, eikö hänellä olisi parempaa onnea löytää lakeijaansa
nyt aamulla kuin yöllä. Ja todella, ensimäinen mitä hän näki harmaan,
kostean sumun lävitse, oli hänen kelpo Planchet'insa, joka, pitäen
suitsista kahta hevosta, odotti häntä erään pienen surkean kapakan
portilla, jonka ohitse d'Artagnan yöllä oli kulkenut ilman että hänen
mieleensäkään olisi juolahtanut hänen olevan siellä.



XXV.

Porthos.


Sen sijaan että olisi mennyt suoraan kotiinsa, d'Artagnan laskeutui
satulasta herra de Tréville'n portilla ja nousi joutuisasti portaita
ylös. Tällä kertaa oli hän päättänyt kertoa hänelle kaikki mitä oli
tapahtunut. Epäilemättä antaisi hän hänelle hyviä neuvoja tässä asiassa;
ja kun hän näki kuningatarta melkein joka päivä, voisi hän ehkä saada
Hänen Majesteetiltansa urkituksi jotakin tietoa tuosta naisraukasta,
jolle varmaankin aiottiin maksaa hänen alttiutensa kuningatarta kohtaan.

Herra de Tréville kuunteli nuoren miehen kertomusta vakavuudella, joka
osoitti hänen näkevän tuossa tapauksessa muuta kuin rakkaudenseikkailua;
ja kun d'Artagnan oli lopettanut, lausui hän:

-- Hm! kaikessa tuossa tuntuu Hänen ylhäisyytensä jo penikulman päästä.

-- Mitäs on tekeminen? kysyi d'Artagnan.

-- Ei mitään, ei kerrassaan mitään tällä erää muuta kuin lähtekää
Pariisista, niinkuin jo teille sanoin, niin pian kuin mahdollista. Minä
tapaan kuningatarta ja kerron hänelle tuon naisraukan katoamisen, jota
hän varmaankaan ei tiedä; se antaa hänelle johtoa, niin että palattuanne
ehkä voin teille ilmoittaa hyviä uutisia. Luottakaa minuun vaan.

D'Artagnan tiesi että herra de Tréville, vaikka gaskonjalainen, ei
tavallisesti luvannut mitään, vaan kun hän sattumalta mitä lupasi,
täytti hän sen paljon suuremmassa määrässä kuin oli luvannut. D'Artagnan
kumarsi siis jäähyväisiksi, täynnä kiitollisuutta sekä menneistä että
tulevista, ja tuo oiva kapteeni, joka puolestaan osoitti suurta
mieltymystä noin rohkeaan ja lujaluontoiseen mieheen, puristi hänen
kättänsä toivottaen hänelle onnellista matkaa.

Päättäneenä heti tehdä herra de Tréville'n neuvojen mukaan, d'Artagnan
suuntasi kulkunsa Fossoyeurs'in kadulle säälimään matkatarpeitansa
kuntoon. Kotiansa lähestyissään näki hän herra Bonacieux'in
aamupuvussaan seisovan portillansa. Kaikki, mitä varovainen Planchet
eilen oli hänelle puhunut hänen talonisäntänsä pahaa ennustavasta
ulkomuodosta, johtui nyt hänen mieleensä, ja hän katseli Bonacieux'iä
tarkemmasti kuin koskaan ennen. Ja todella, paitsi tuota kellahtavaa ja
kivuliasta kalpeutta, joka näyttää sappea sekoittuneen vereen ja joka
muutoin saattoi olla satunnaistakin, d'Artagnan havaitsi jonkunmoista
kavalaa vilppiä hänen tavallisissa muotonsa piirteissä. Konna ei naura
samalla tavoin kun kunnon ihminen, tekopyhä ei itke samallaisia kyyneliä
kuin rehellinen ihminen. Kaikki vilpillisyys on naamio, ja olkoon se
laitettu kuinka hyvin tahansa, aina se kuitenkin tarkalle katselijalle
jättää tilaisuuden nähdä vähän itse muotoakin.

D'Artagnan'ista näytti siis, että Bonacienx'illä oli naamio, ja vieläpä
mitä ilkein.

Inhon valtaamana aikoi d'Artagnan sentähden mennä hänen sivuitsensa
mitään virkkaamatta, mutta niinkuin eilenkin, Bonacieux taas alotti
puheen.

-- Kas vaan, nuori mies! sanoi hän, näyttääpä kuin me viettäisimme
karnevaali-öitä! kello seitsemän aamua, hemmetti sentään! Näyttääpä kuin
te kääntäisitte tavallisen aikajärjestyksen ylösalaisin, kuin tulette
kotia siihen aikaan kuin muut menevät ulos.

-- Teitä ei voi syyttää samasta, mestari Bonacieux, sanoi d'Artagnan, te
olette hyvän järjestyksen esikuva. Todella, kun omistaa niin kauniin ja
nuoren vaimon, ei tarvitse juosta onneaan tapailemassa: onni tulee
tapaamaan teitä; eikö niin, herra Bonacieux?

Bonacieux kävi kalpeaksi kuin kuolema ja hän väänsi suutansa hymyyn.

-- Ah, ah! sanoi Bonacieux, olettepa aika pilanpuhuja. Mutta missä
hiidessä olette juosseet yön, nuori ystäväni? Näyttääpä kuin kulkemanne
tiet eivät olisi olleet varsin puhtaita.

D'Artagnan loi silmänsä ryvettyneihin saappaihinsa; mutta samalla joutui
hän näkemään kauppiaankin jalkineet; oli voinut luulla hänen rämpineen
samoissa rapakoissa; molempien saappaat olivat aivan samallaisessa
ryötässä.

Silloin yht'äkkiä d'Artagnan'in päähän pälkähti ajatus. Pieni, paksu,
lyhyt, harmaatukkainen, lakeijantapainen, kehnoissa vaatteissa oleva
mies, jota vartijaväkenä olevat miekkamiehet epäkunnioituksella
kohtelivat, se oli varmaan itse Bonacieux! Puoliso oli johtanut vaimonsa
ryöstöä.

D'Artagnan tunsi hirveän halun karata kauppiaan kurkkuun ja kuristaa
hänet; mutta, niinkuin olemme sanoneet, d'Artagnan oli varovainen mies
ja hän malttoi mielensä. Mutta mielenliikutus oli niin silminnähtävä
hänen muodollansa, että Bonacieux peljästyi ja koki vetäytyä askeleen
taaksepäin; mutta hän oli juuri portin edessä, joka oli kiini, ja se
este pakoitti häntä pysymään asemillansa.

-- No niin! mutta ystäväni te, joka tässä pilaa laskette, sanoi
d'Artagnan, jospa minun jalkineeni tarvitsevatkin sienellä pyyhkimistä,
niin kylläpä teidän sukkanne ja kenkänne tarvitsevat ainakin harjaa.
Olettekohan tekin mahtaneet olla yöjuoksulla, mestari Bonacieux?
Peijakas! sepä olisi anteeksiantamatonta teidän ikäisellenne miehelle,
semminkin semmoiselle, jolla on niin kaunis nuori vaimo kuin teillä.

-- Oh, en toki, Jumala nähköön, sanoi Bonacieux, mutta eilen lähdin
käymään Saint-Mandé'ssa kuulustelemassa itselleni palvelustyttöä, kun en
millään muotoa voi tulla toimeen ilman, ja kun tiet sinne olivat huonot,
sain sillä matkalla kaiken tämän lian, enkä ole vielä ennättänyt sitä
saada pois.

Paikka, jonka Bonacieux ilmoitti olleen matkansa päämääränä, yhä
vahvisti niitä epäluuloja, jotka d'Artagnan'issa olivat syntyneet.
Bonacieux oli näet nimittänyt Saint-Mandé'n, sentähden että Saint-Mandé
on juuri ihan vastapäisellä puolella kuin Saint-Cloud.

Tämä todenmukaisuus oli hänelle ensimäiseksi lohdukkeeksi. Jos Bonacieux
tiesi missä hänen vaimonsa oli, saattoi aina, viimeisiä keinoja
käyttämällä, pakoittaa kauppamiehen avaamaan leukansa ja päästämään
salaisuutensa ulos. Oli nyt vaan muuttaminen todenmukaisuus varmuudeksi.

-- Anteeksi, hyvä herra Bonacieux, jos menettelen teidän kanssanne aivan
kursailematta, sanoi d'Artagnan; mutta ei mikään kiihoita niinkuin
nukkumattomuus, jonka vuoksi minua kauheasti janottaa; sallikaa minun
juoda lasi vettä luonanne; tiedättehän ett'ei semmoista kielletä näin
naapurien kesken.

Ja odottamatta isäntänsä myöntymystä, d'Artagnan meni joutuisasti sisään
ja katsahti vuoteelle. Vuode oli käyttämätön. Bonacieux ei ollut
maannut. Hän oli siis palannut kotiansa vasta tunti tai pari takaperin;
hän oli seurannut vaimoansa sinne minne hänet oli viety, tai ainakin
ensimäiseen muuttopaikkaan asti.

-- Kiitoksia, mestari Bonacieux, sanoi d'Artagnan tyhjentäen lasinsa,
siinä kaikki, mitä teiltä pyysin. Ja nyt menen huoneeseni, ja annan
Planchetin harjata saappaani ja kun hän on saanut ne puhdistetuksi,
lähetän hänet jos tahdotte, harjaamaan teidän kenkänne.

Hän jätti kauppiaan aivan ällistyksiinsä noin oudoista jäähyväisistä ja
arvelemaan, eikö hän ollut antanut kolahduksen omalle itselleen.

Ylinnä portailla tapasi hän Planchet'in perin säikähdyksissä.

-- Ah! herra, huudahti Planchet huomattuaan isäntänsä, nyt ovat taas
asiat pahasti, ja minä olen ikävällä odottanut tuloanne.

-- Mikä nyt hätänä? kysyi d'Artagnan.

-- Oh! herrani, vaikka sata, vaikka tuhannen kertaa koettaisitte, ette
voisi arvata, kuka on käynyt täällä tapaamassa teitä poissa-ollessanne.

-- Milloin?

-- Siitä on puoli tuntia, te olitte silloin herra de Tréville'n luona.

-- Kuka täällä siis oli? sanokaa jo.

-- Herra de Cavois.

-- Herra de Cavois?

-- Omassa persoonassaan.

-- Hänen ylhäisyytensä henkivartijakapteeni.

-- Juuri hän itse.

-- Tuliko hän minua vangitsemaan?

-- Sitä minä varajan, herra, vaikka hän olikin niin imelän näköinen.

-- Oliko hän imelän näköinen, sanot?

-- Hän oli vallan pelkkää hunajaa, herrani.

-- Todella?

-- Hän sanoi tulevansa Hänen ylhäisyytensä puolesta, joka tahtoisi
teille paljon hyvää suoda, pyytämään teitä tulemaan hänen kanssansa
Palais-Royal'iin.

-- Ja mitä sinä vastasit?

-- Että se oli mahdotonta koska te olitte poissa kotoa, niinkuin hän
saattoi huomata.

-- Mitä hän silloin sanoi?

-- Että teidän ei pitäisi heittää tulematta hänen luoksensa päivemmällä;
sitten lisäsi hän hiljaa: sano herrallesi että Hänen ylhäisyytensä on
täydellisesti suosiollinen häntä kohtaan ja että hänen onnensa ehkä on
tämän puhuttelun varassa.

-- Paula on vähän liian kömpelö kardinaalin asettamaksi, sanoi nuori
mies hymyillen.

-- Kylläpä minäkin näin sen paulaksi ja vastasin että te olette
palattuanne kovin pahoillanne.

-- Minne hän on mennyt? kysyi sitten herra de Cavois.

-- Champagne'n Troyes'iin, vastasin minä.

-- Ja milloin hän meni?

-- Eilen illalla.

-- Planchet, ystäväni, keskeytti d'Artagnan, sinä olet toden totta
kallisarvoinen mies.

-- Nähkääs herrani, minä ajattelin että jos te tahdotte tavata herra de
Cavois'ia, on kyllä aika sittenkin peruuttaa minun ilmoitukseni
sanomalla ett'ette olleetkaan poissa; minä jään siinä tapauksessa
valhettelijaksi, ja kun minä en ole mikään aatelismies, niin saanhan
minä valhetella.

-- Ole huoleti, Planchet, et sinä saa valhettelijan mainetta: me
lähdemme neljännestunnin perästä.

-- Juuri sen neuvon aivon teille antaa, herrani; ja tahtomatta olla
liian utelias, minne lähdemme?

-- No peijakas! juuri vastahakaan kuin minne sanoit minun menneen.
Muutoin, eiköhän sinulla ole yhtä kiire saada tietoja Grimaud'ista,
Mousqueton'ista ja Bazin'ista kuin minulla Athoksesta, Porthoksesta ja
Aramiksesta!

-- Kyllä, herrani, sanoi Planchet, ja minä lähden milloin tahdotte;
maaseudun ilma sopii meille luullakseni tällä erää paremmin kuin
Pariisin. Sen vuoksi...

-- Sen vuoksi laita matkalaukku järjestykseensä ja lähtekäämme; minä
lähden ennakolta, taskussa-käsin, ett'ei meitä epäiltäisi vähääkään.
Sinä yhdyt minuun henkivartijahotellissa. Mutta kesken puheen, Planchet,
minä luulen olevasi oikeassa tuon meidän isäntämme suhteen, ja että hän
varmaan on aika veijari.

-- Ah! uskokaa minua, herra, kun minä mitä sanon; minä olen
fysionomisti.

D'Artagnan meni edeltäkäsin, suostumuksen mukaan; ja ett'ei hänen
tarvitsisi soimata itseänsä, kävi hän vielä kerran viimeisen ystäväinsä
asunnoissa: heistä ei ollut mitään tietoja tullut; ainoastaan eräs
sulohajuinen, kauniilla, sujuvalla päällekirjoituksella varustettu kirje
oli tullut Aramikselle. D'Artagnan otti sen saattaaksensa perille.
Kymmenen minuutin perästä Planchet yhtyi häneen henkivartijahotellin
tallissa. D'Artagnan oli ajan voitoksi jo satuloinut hevosensa.

-- Hyvä, sanoi hän Planchet'ille, kun tämä oli köyttänyt matkalaukun
satulaan kiini; mutta satuloitse nyt vielä nuokin kolme, niin lähdemme.

-- Luuletteko meidän pääsevän nopeammin, jos meillä on kaksi hevosta
kumpaisellakin? kysyi Planchet pilalla.

-- En, herra pilkkakirves, vastasi d'Artagnan, mutta neljällä
hevosellamme voimme tuoda kotiin kolme ystäväämme, jos vaan löydämme ne
vielä hengissä.

-- Joka olisi suuri onnenkohtaus, vastasi Planchet.

-- Olisippa kylläkin, sanoi d'Artagnan, nousten hevosensa selkään.

Ja he lähtivät nyt henkivartijahotellista, eroten kumpikin eri päällensä
katua, toisen kun oli lähteminen kaupungista La Villette'n ja toisen
taas Montmartre'n tulliportin kautta, yhtyäksensä sitten Saint-Denis'in
toisella puolen; tämä sotatemppu, kumpaisenkin puolelta yhtä
täsmällisesti suoritettuna, menestyi erinomaisesti. D'Artagnan ja
Planchet saapuivat yht'aikaa edeltä sovittuun määräpaikkaan.

Planchet oli, se täytyy tässä sanoa, rohkeampi päivällä kuin yöllä.

Mutta hänen luontoperäinen varovaisuutensa ei häntä jättänyt
hetkeksikään; hän ei ollut unhottanut ainoatakaan ensimäisen retken
tapauksista ja hän piti vihollisina kaikkia ketä matkalla kohtasi. Siitä
seurasi, että hänellä oli lakkaamatta lakki kourassa, josta tavasta hän
sai d'Artagnan'ilta ankaria nuhteita, hän kun pelkäsi että Planchet'ia
moisen kohteliaisuuden tähden luultaisiin vaan jonkun vähä-arvoisen
herran palvelijaksi.

Sillä välin, vaikuttiko Planchet'in nöyryys niin suuresti ohikulkeviin,
vai eikö tällä kertaa ketään oltu asetettu nuoren miehen kulkua
estämään, meidän molemmat matkustajamme saapuivat Chantilly'yn ilman
mitään kohtauksia ja laskeutuivat satulasta Grand-Saint-Martin'in
hotellin luona, saman, jossa olivat pysähtyneet ensimäiselläkin
matkallansa.

Isäntä, nähdessään nuoren miehen, jota seurasi lakeija ja kaksi
varahevosta, astui kunnioittavasti oven kynnykselle. Kun oli jo matkattu
yksitoista peninkulmaa, katsoi d'Artagnan parhaaksi pysähtyä tähän
hotelliin, olipa Porthos siellä tai ei. Sitä paitsi oli ehkä vähän
varomatonta ruveta paikalla tiedustelemaan, kuinka muskettisoturille oli
käynyt. Näiden mietteiden lopputulokseksi jäi, että d'Artagnan laskeutui
satulasta kysymättä mitään tietoja kestään, jätti hevoset lakeijansa
huostaan, astui sisälle muutamaan pieneen kamariin, joka oli semmoisia
vieraita varten, mitkä halusivat olla yksinään, ja pyysi isännän tuomaan
pullon parasta viiniänsä ja laittamaan niin hyvän aamiaisen kuin
mahdollista, pyyntö, joka yhä vahvisti sitä hyvää ajatusta, minkä isäntä
oli saanut matkustajastansa ensi katsannolla.

Ja niinpä d'Artagnan'ia palveltiinkin ihmeteltävällä nopeudella.

Henkivartijarykmenttiin palkattiin kuningaskunnan ensimäisiä
aatelismiehiä ja d'Artagnan, lakeijan seuraamana ja matkustaen neljällä
pulskalla hevosella, ei yksinkertaisessa univormussakaan voinut olla
herättämättä huomiota. Ravintolanisäntä tahtoi häntä palvella itse; sen
havaiten d'Artagnan käski hänen tuoda kaksi lasia ja alotti seuraavan
keskustelun:

-- Kunniani kautta, sanoi hän täyttäen lasit, minä olen pyytänyt teidän
parasta viiniänne, isäntä hyvä, vaan jos olette minua pettäneet,
rankaisen minä teitä omalla rikoksellanne, koskapa teidän, kun minä
inhoan yksin juomista, tulee juoda minun kanssani. Ottakaa siis tämä
lasi ja juokaa. Mutta minkäs kunniaksi me juomme, malttakaas, ett'emme
loukkaisi mitään arkaa kohtaa? Juokaamme teidän ravintolanne
menestykseksi.

-- Teidän herruutenne osoittaa minulle kovin suuren kunnian, sanoi
isäntä, ja minä kiitän teitä vilpittömästi teidän toivotuksestanne.

-- Mutta elkää ymmärtäkö minua väärin, sanoi d'Artagnan, tässä maljassa
on enemmän itsekkäisyyttä kuin ehkä luulettekaan: ainoastaan
kukoistavissa ravintoloissa saa hyvän kohtelun; rappiolla olevissa menee
kaikki mullin mallin ja matkustajat joutuvat isännän kehnouden uhriksi;
no niin, minä, joka matkustelen paljon ja erittäinkin tätä tietä
tahtoisin nähdä kaikkien ravintolanisäntien menestyvän.

-- Todella, sanoi isäntä, minusta näyttää kuin minulla ei olisi ensi
kerta kunnia nähdä herraa täällä.

-- Pah! olen ainakin kymmenen kertaa käynyt Chantilly'ssä ja niillä
kymmenellä kerralla olen varsinkin kolmasti tai neljästi pysähtynyt
teidän ravintolassanne. Malttakaas, olinhan täällä noin kymmenen tai
kaksitoista päivää takaperin; seurana oli minulla ystäviä,
muskettisotureita, josta on todistuksena se, että eräs heistä joutui
riitaan muutaman vieraan kanssa, erään tuntemattoman, erään miehen, joka
hieroi hänen kanssaan tappelua en tiedä mistä syystä.

-- Ah! aivan oikein! sanoi isäntä, sen muistan vallan hyvin. Eikös
teidän herruutenne tarkoita herra Porthosta.

-- Juuri se oli minun matkatoverini nimi. Jumalan tähden, sanokaa,
isäntä hyvä, onko hänelle tapahtunut jotakin onnettomuutta?

-- Mutta teidän herruutenne olisi pitänyt havaita, ett'ei hän pystynyt
jatkamaan matkaansa.

-- Todella, hän lupasi meille yhtyä jälkenpäin joukkoomme eikä häntä sen
koommin näkynyt ei kuulunut.

-- Hän on tehnyt meille kunnian jäädä tänne.

-- Kuinka! onko hän tehnyt teille kunnian jäädä tänne?

-- On, herra, aivan tähän ravintolaan; me olemme hänen tähtensä varsin
levottomia.

-- Kuinka niin?

-- Muutamien velkojen vuoksi, joita hän on tehnyt.

-- Mitäs siitä! hän kyllä maksaa velkansa.

-- Ah, herra, te vuodatatte totta tosiaan palsamia minun vereeni! Me
olemme antaneet hänelle sangen paljon rätinkiin, ja tänä aamuna sanoi
päällepäätteeksi haavalääkäri, että ell'ei herra Porthos maksa hänelle,
hän on vaativa maksunsa minulta, koska muka minä lähetin häntä
noutamaan.

-- Mutta onko herra Porthos siis haavoitettu?

-- Sitä en tiedä sanoa, herra.

-- Kuinka, sitä ette tiedä sanoa? teidän kai se pitäisi parhaiten
tietää.

-- Niin, mutta meidän tilassamme ei sanota kaikkea mitä tiedetään,
herra, semminkin kun meille on ilmoitettu, että korvamme saavat vastata
kielestämme.

-- No niin! mutta saanko tavata herra Porthosta?

-- Tietysti. Nouskaa portaita ensimäiseen kerrokseen ja kolkuttakaa
numero yhdelle. Mutta ilmoittakaa ensin ken olette.

-- Kuinka, ilmoittaakko ken olen?

-- Niin, sillä muutoin teille voisi käydä pahoin.

-- Mitä pahaa minulle voisi tapahtua?

-- Herra Porthos saattaa luulla teitä talonväeksi ja vihan puuskassa
sysätä miekan teidän ruumiinne lävitse tai ampua luodin otsaanne.

-- Mitä te sitte olette hänelle tehneet?

-- Me olemme vaan pyytäneet häneltä rahaa.

-- Ah! peijakas, kyllä jo ymmärrän; semmoiset pyynnöt ottaa herra
Porthos kovin pahaksensa silloinkuin hänellä ei ole rahoja; mutta minä
tiedän, että hänellä niitä tällä kertaa kyllä on.

-- Sitä mekin olemme ajatelleet, herra; kun me pidämme taloutemme
hyvässä kunnossa ja teemme tilit ja laskut viikottain, tarjosimme
kahdeksan päivän kuluttua hänelle rätinkiämme, mutta me näytimme tulleen
sopimattomaan aikaan, sillä ensi sanalla, jonka puhuimme asiasta,
lähetti hän meille vastaan tuhannen tulimmaisia; se on totta, että hän
oli pelannut edellisenä iltana.

-- Kuinka, oliko hän pelannut edellisenä iltana, ja kenenkä kanssa?

-- Oh! Jumala nähköön, kuka sen tietää? erään herran kanssa, joka
matkusti tästä ohitse ja jolle hän esitteli pelin lansnehtiä.

-- Vai niin; tuo onneton menetti kaikki.

-- Yksin hevosensakin, herrani, sillä kun matkustaja oli lähdössä,
havaitsimme että hänen lakeijansa satuloitsi herra Porthoksen hevosen.
Silloin me huomautimme häntä siitä, mutta hän vastasi, että me
sekaannuimme asiaan, joka ei meitä koske ja että hevonen on hänen.
Silloin heti ilmoitimme herra Porthokselle asiasta, mutta hän vastuutti
meille, että me olemme konnia, kun epäilemme aatelismiehen sanaa ja että
koska hän oli sanonut hevosen olevan hänen omansa, se tietysti oli
hänen.

-- Minä tunnen hänet hyvin tuosta, sanoi d'Artagnan.

-- Silloin, jatkoi isäntä, annoin vastata hänelle, että siitä hetkestä,
jolloin näytti selvältä, ett'emme sopineet maksun suhteen, minä toivoin,
että hän hyväntahtoisesti ainakin myöntyisi osoittamaan tuota
hyväntahtoisuuttansa meidän ammattiveljeämme, l'Aigle-d'Or'in ravintolan
isäntää kohtaan, muuttamalla sinne; mutta herra Porthos lähetti
semmoisen vastauksen, että koska minun ravintolani on parempi, pysyi hän
siinä.

Tämä vastaus oli liian hyvittelevä, vaatiakseni häntä enää lähtemään
pois. Minä vaan pyysin häntä luopumaan kamaristansa, joka on paras koko
ravintolassa, ja tyytymään erääsen pieneen somaan suojaan kolmannessa
kerrassa. Mutta siihen herra Porthos vastasi, että kun hän parhaillaan
odotteli lemmittyänsä, joka oli hovin kaikkein ylhäisimpiä naisia, minun
tulisi ymmärtää, että huone, jossa hän suvaitsi asua luonani, oli sekin
vielä huononpuolinen semmoista henkilöä varten.

Mutta kumminkin, hyvin tunnustaen hänen sanansa oikeiksi, luulin
pitäväni pysyä vaatimuksissani; vaan ilman vaivautumatta enää edes
keskusteluun kanssani, hän otti pistoolinsa, asetti sen yöpöydällensä ja
julisti, että ensi sanalla, joka hänelle virkattaisiin mistään
muuttamisesta joko ulos tai sisään, hän ampuisi luodin sen kalloon, joka
olisi kylliksi varomaton sekaantumaan hänen asioihinsa.

Siitä lähtien ei olekkaan kukaan mennyt hänen huoneesensa, paitsi hänen
oma palvelijansa.

-- Mousqueton on siis täällä?

-- On, herra; viisi päivää hänen lähtemisensä jälkeen palasi hän sangen
huonolla tuulella puolestansa; hänellä näytti myös olleen ikävyyksiä
matkalla. Kovaksi onneksi on hän nopsajalkaisempi kuin hänen herransa,
jonka vuoksi hän isäntänsä tähden kääntää koko talon ylös-alaisin, sillä
hän, luullen häneltä kiellettävän mitä hän pyytäisi, ottaa kaikki
tarpeensa omin lupinsa.

-- Asia on todella niin, sanoi d'Artagnan, että minä aina olen huomannut
Mousqueton'issa erinomaisen suuren alttiuden ja ymmärryksen.

-- Mahdollista kyllä, herra, mutta ajatelkaapas, jos minä vaan neljäkään
kertaa vuodessa satun tekemisiin mokoman ymmärryksen ja alttiuden
kanssa, olen minä hävinnyt mies.

-- Eikö mitä, sillä Porthos maksaa kaikki.

-- Hm! virkkoi isäntä epäillen.

-- Hän on erään sangen ylhäisen naisen suosikki, eikä hän tuommoisen
mitättömän summan vuoksi jätä häntä pulaan.

-- Jos uskaltaisin sanoa mitä minä luulen siitä asiasta...

-- Mitäkö luulette?

-- Sanonpa vielä enemmän: mitä tiedän siitä asiasta.

-- Mitäkö tiedätte?

-- Ja mistä olen aivan varmakin.

-- Mistäkö olette varma? -- no sanokaapa.

-- Sanon että minä tunnen tuon ylhäisen naisen.

-- Te?

-- Niin juuri, minä.

-- Kuinka te hänet tunnette?

-- Oh, herrani, jos luulisin voivani luottaa teidän vaitioloonne...

-- Puhukaa vaan, aatelisen kunniani kautta, te ette tarvitse katua
luottamustanne.

-- No niin! herra, ymmärrättehän, levottomuus ajaa ihmistä
kaikellaisiin.

-- Mitä siis olette tehneet?

-- Oh, en mitään, jota ei velkoja olisi oikeutettu tekemään.

-- No mitä sitten?

-- Herra Porthos jätti meille kirjelipun, joka oli menevä tuolle
herttuattarelle, ja käski viemään sen postiin. Hänen palvelijansa ei
ollut vielä silloin palannut. Kun hän ei voinut lähteä huoneestansa,
täytyi hänen antaa asiansa meidän toimitettavaksi.

-- Entäs sitten?

-- Sen sijaan että olisin pannut sen postiin, joka ei koskaan ole oikein
varma, käytin hyväkseni erään palvelijani menoa Pariisiin ja käskin
hänen viemään kirjeen herttuattarelle itselleen. Sillä tavoinhan
täytimme herra Porthoksen pyynnön, hän kun oli käskenyt meidän
toimittamaan kirjeen perille; eikö niin?

-- Niinpä niin.

-- No, tiedättekös, herra, kuka tuo ylhäinen nainen sitten on?

-- En; minä olen kuullut herra Porthoksen puhuvan hänestä, siinä kaikki.

-- Tiedättekö, kuka tuo luuloiteltu herttuatar on?

-- Sanon vielä uudestaan, en tunne häntä.

-- Se on eräs vanha prokuraattorin rouva Châtelet'issa, nimeltään rouva
Coquenard, joka on vähintään viidenkymmenen vuotias ja on vielä
olevinaan muka lemmenkateinen. Se tuntui minusta myöskin sangen
omituiselta, että mikään herttuatar asuisi Ours'in kadulla.

-- Kuinka te sen tiedätte että hän on lemmenkateinen?

-- Koska hän vihastui kovin ottaessaan tuon kirjeen, ja sanoi että herra
Porthos oli kevytmielinen olento, ja että hän varmaankin taas jonkun
naisen tähden oli saanut tuon miekanpiston.

-- Onkos hän sitten saanut miekanpiston?

-- Ah, Jumalani, mitä olenkaan sanonut!

-- Te olette sanoneet, että Porthos on saanut miekanpiston.

-- Niin; mutta hän on kovasti kieltänyt minun sitä sanomasta.

-- Minkätähden?

-- Hiisi vieköön, sentähden, että hän oli kehunut seivästävänsä tuon
tuntemattoman herran, jonka kanssa te jätitte hänet riitelemään, vaan
että tuntematon päinvastoin, kaikesta ylvästelemisestä huolimatta,
kaatoi hänet maahan. No niin, kun herra Porthos on sangen kopea herra,
paitsi herttuatartansa kohtaan, jota hän luuli voivansa miellyttää
kertomalla koko seikkailunsa, hän ei tahdo kellenkään tunnustaa
saaneensa miekan pistoa.

-- Siis miekanpisto se on, joka häntä vuoteella pidättää?

-- Ja aika miekanpisto, sen vakuutan. Teidän ystävänne mahtaa olla
peräti sitkeähenkinen.

-- Te olitte siis katsomassa taistelua?

-- Herra, minä seurasin heitä uteliaisuudesta, ja siten näin minä koko
taistelun, ilman että taistelijat näkivät minua.

-- Ja kuinka se kävi?

-- Oh! ei se kaukaa kestänyt, sen vakuutan. He rupesivat asentoon;
vieras herra teki miekallansa semmoisen tempun, että ennenkuin herra
Porthos ehti vielä kunnollisesti alkaa, oli hänellä jo kolme tuumaa
rautaa rinnassansa. Hän kaatui seljälleen; vieras herra laski miekan
kärjen hänen kurkkunsa päälle ja herra Porthos, nähden joutuneensa
vastustajansa valtaan, tunnusti itsensä voitetuksi. Silloin vieras kysyi
hänen nimeänsä ja kuultuansa että hänen nimensä oli Porthos eikä
d'Artagnan, ojensi hän hänelle kätensä, saattoi hänet takaisin tänne
ravintolaan, nousi hevosensa selkään ja katosi.

-- Siis hän oli tahtonut käydä d'Artagnan'in kimppuun, tuo vieras herra?

-- Siltä se näytti.

-- Ja tiedättekö minne hän on joutunut?

-- En; minä en ollut häntä nähnyt koskaan sitä ennen, enkä ole
sittemminkään häntä enää nähnyt.

-- Hyvä on; nyt tiedän mitä tahdoinkin tietää. No niin, te sanoitte
herra Porthoksen huoneen olevan ensimäisessä kerrassa, numero 1?

-- Niin, herrani, kaunein huone koko ravintolassa; minulla olisi ollut
jo tilaisuus kymmenen kertaa saada se hyyrätyksi.

-- Pah! olkaa huoleti sanoi d'Artagnan nauraen; herra Porthos kyllä
suorittaa kaikki herttuatar Coquenard'in rahoilla.

-- Oh, herra, prokuraattorin rouva tai herttuatar, yhtä kaikki, jos hän
vaan hellittäisi kukkaron nauhoja; mutta hän oli nimenomaan vastannut,
että hän oli jo väsynyt herra Porthoksen vaatimuksiin ja
uskottomuuksiin, ja ett'ei hän lähettäisi hänelle penniäkään.

-- Ja oletteko vieneet semmoisen vastauksen vieraallenne?

-- Siitä olemme varoneet itseämme: hän olisi silloin nähnyt, millä
tavoin olemme hänen asiansa toimittaneet.

-- Hän siis yhä odottaa vaan rahojansa?

-- Niin kaiketi. Eilen kirjoitti hän taas; vaan sillä kertaa vei kirjeen
postiin hänen palvelijansa.

-- Ja te sanoitte prokuraattorin rouvan olevan vanhan ja ruman?

-- Viidenkymmenen vuotias on hän vähintään, eikä enää suinkaan mikään
kaunotar, sen mukaan mitä Pathaud sanoo.

-- Siinä tapauksessa olkaa huoleti, hän kyllä taipuu; muutoin, Porthos
ei voi olla teille kovin paljo velkaa.

-- Kuinka, vai ei paljoa! Jo kaksikymmentä pistole'a, lukematta siihen
lääkkeitä. Oh, hän ei kiellä itseltänsä mitään; kyllä näkee, että hän on
tottunut suuresti elämään.

-- No niin, jos hänen lemmittynsä hylkää hänet, on hän kyllä löytävä
ystäviä sen vakuutan. Siis, isäntä hyvä, elkää olko laisinkaan levoton
ja pitäkää hänestä vaan edeskinpäin kaikkea sitä huolta, jota hänen
asemansa ansaitsee.

-- Te olette, hyvä herra, luvannut minulle, olla mitään virkkaamatta
prokuraattorin rouvasta ja olla aivan vaiti hänen haavastansa.

-- Se on sovittu asia; teillä on kunniasanani.

-- Oh! nähkääs, hän tappaisi minut!

-- Elkää peljätkö, hän ei ole niin kauhea kuin hän näyttää.

Näin sanoen nousi d'Artagnan portaita, jättäen isännän vähän
levollisemmaksi noista kahdesta asiasta, joista hän näkyi pitävän
paljon, nimittäin saamisestaan ja hengestään.

Toisessa kerrassa oli käytävän näkyvimmälle ovelle vedetty musteella
suunnattoman suuri ykkönen; d'Artagnan kolkutti ovelle ja saatuaan
sisäpuolelta pääsyluvan, astui hän sisään.

Porthos oli pitkällään ja pelasi lansnehtia Mousqueton'in kanssa,
pitääksensä pelitaitoansa vireillä; mutta lieden äärellä kääntelihe
peltopyy paistinkoukussa ja suuren uunin kahdessa kulmassa kiehui
kolmijaloillaan kaksi varsikattilaa, joista levisi kaniinikeiton ja
kalasotkun miellyttävä haju. Sitä paitsi oli kaapin päällä ja pöydällä
koko joukko tyhjiä pulloja.

Nähdessään ystävänsä, Porthos huudahti ilosta; ja Mousqueton, nousten
kunnioittavasti seisovilleen, jätti hänelle istuimensa ja lähti
tarkastamaan kattiloitansa, joita hän näkyi erityisellä huolella
hoitelevan.

-- Oh, peeveli, sinäkö se olet, sanoi Porthos, tervetultua, ja suo
anteeksi, ett'en käy sinulle vastaan. Mutta, lisäsi hän silmäten
d'Artagnan'ia vähän levottomasti, tiedätkö mitä minulle on tapahtunut?

-- En.

-- Eikö isäntä ole mitään kertonut.

-- Minä kysyin vaan sinua ja tulin oikopäätä tänne.

Porthos hengitti vapaammin.

-- Ja mitä sinulle sitten on tapahtunut, Porthos veikkonen? kysyi
d'Artagnan.

-- No niin, hyökätessäni vastustajani kimppuun, jolle olin antanut jo
kolme miekanpistoa ja aioin antaa neljännen, löin jalkani kiveen ja
niukahdutin polveni.

-- Todella?

-- Kunniani kautta! Se oli onneksi tuolle konnalle, sillä minä en olisi
heittänyt häntä ennenkuin hän olisi kaatunut kuolleena tantereelle, sen
vakuutan.

-- No kuinkas hänelle kävi?

-- Oh, sitä en tiedä; hän sai kyllikseen, ja meni matkaansa pyytämättä
enempää; mutta d'Artagnan, kuinkas sinulle onnistui?

-- Ja tuo niukahdus, jatkoi d'Artagnan, se se siis pidättää sinua
vuoteen omana?

-- Niin, Jumala nähköön, ei mikään muu; mutta muutaman päivän perästä
olen taas jaloillani.

-- Miksikä et ole kuljetuttanut itseäsi Pariisiin? Täällähän sinulla on
kauhean ikävä.

-- Niin olikin aikomukseni; vaan, veikkoseni, minun täytyy tunnustaa
sinulle eräs asia.

-- Mikä?

-- Seikka on semmoinen, että kun minulla oli niin hirmuisen ikävä,
niinkuin sanoit, ja kun, taskussani oli seitsemänkymmentä viisi
pistole'a, jotka annoit käytettävikseni, kutsutin luokseni ajan kuluksi
erään herrasmiehen, joka matkusti tästä ohitse, ja pyysin häntä
pelaamaan kanssani kuutiota. Hän suostui ja, saakeli vieköön,
seitsemänkymmentä viisi pistole'ani siirtyivät minun taskustani hänen
taskuunsa, puhumattakaan hevosesta, joka meni kaupanpäällisiksi. Mitäs
siitä tuumaat, d'Artagnan?

-- Mitäpäs minä siitä, Porthos veikkoseni, eihän kaikkia etuja saa
yht'aikaa, sanoi d'Artagnan; tunnethan sananparren: "kova onni pelissä,
hyvä onni rakkaudessa." Sinulla on liian hyvä onni rakkausseikoissa,
voittaaksesi pelissä; mutta mitäs vastoinkäymiset sinuun tuntuvat! onhan
sinulla, onnellinen veitikka, herttuattaresi, joka ei ole kieltävä
sinulta apuansa?

-- Niinpä kyllä, mutta kuulehan, d'Artagnan veikkoseni, mikä kova onni
minua vainoo, vastasi Porthos mitä huolettomimman näköisenä; minä
kirjoitin hänelle ja pyysin lähettämään jonkun viisikymmentä
louisdor'ia, jotka välttämättömästi tarvitsisin tässä tilassani...

-- No niin?

-- No niin, hän mahtaa olla maatiloillansa, sillä minä en ole saanut
mitään vastausta.

-- Todella?

-- En ole saanut. Eilen kirjoitinkin hänelle toisen vielä kiirehtivämmän
kirjeen kuin ensimmäisen; mutta puhukaamme nyt sinusta, veikkoseni. Minä
aloin jo olla, se täytyy tunnustaani, vähän levoton sinun puolestasi.

-- Mutta isäntäsi näyttää kohtelevan sinua hyvin, sanoi d'Artagnan,
osoittaen kattiloita ja tyhjiä viinipulloja.

-- Niin ja näin, vastasi Porthos; siitä on nyt kolme tai neljä päivää
kuin tuo hävytön toi minulle rätinkinsä ja minä ajoin hänet ulos
rätinkineen päivineen; niin että minä olen täällä jonkunmoinen voittaja,
jonkunmoinen valloittaja. Ja niinkuin näet, olen minä täällä täysissä
aseissa sen varalla, että minua ruvettaisiin karkoittamaan asemastani.

-- Mutta näyttääpä siltä, sanoi nauraen d'Artagnan, kuin sinä silloin
tällöin tekisit hyökkäyksiä.

Ja hän osoitti pulloja ja kattiloita.

-- Valitettavasti en, sanoi Porthos. Tämä saakelin niukahdus pitää minua
vuoteella, mutta Mousqueton tekee partioretkiä ja hankkii ruokavaroja.
Mousqueton ystäväni, jatkoi Porthos, sinä näet että olemme saaneet
lisäväkeä, me siis tarvitsemme lisää varoja.

-- Mousqueton, sanoi d'Artagnan, teidän täytyy tehdä minulle eräs
palvelus.

-- Mikä, herrani?

-- Teidän tulee antaa Planchet'ille opetusta; minä saattaisin vuorostani
joutua piiritystilaan, ja silloin ei olisi hullumpaa saada nauttia
samoja etuja, mitä te toimitatte isännällenne.

-- Oh, hyvä herra, sanoi Mousqueton vaatimattomasti, ei mikään ole sen
helpompaa. Täytyy vaan olla nokkela, siinä kaikki. Minä olen kasvanut
maalla ja isäni harjoitteli joutohetkinä vähän salametsästystä.

-- Mitäs hän teki muina hetkinään?

-- Herra, hän harjoitteli ammattia, jonka minä olen havainnut aina hyvin
tuotteliaaksi.

-- Mitä ammattia?

-- Kun oli katolilaisten ja hugenottien keskinäisten sotien aika, ja kun
hän näki katolilaisten hävittävän hugenotteja ja hugenottien
katolilaisia, kaikki vaan uskonnon nimessä, oli hän muodostanut
itselleen seka-uskonnon, joka salli hänen olla milloin katolilaisena
milloin hugenottina. No niin, hänellä oli tapana kävellä pyssy olalla
pensakoissa maanteiden varsilla ja kun hän näki katolilaisen yksinään,
täyttyi hänen mielensä kohta protestanttisella uskolla. Hän ojensi
silloin pyssynsä piipun vaeltajaa kohden; sittenkuin hän oli kymmenen
askeleen päässä hänestä, alkoi hän keskustelun, joka melkein aina
päättyi siihen, että matkamies jätti hänelle rahakukkaronsa,
pelastaakseen henkensä. Sanomattakin on selvää, että kun hän kohtasi
hugenotin, valtasi hänet niin palava katolilaisuuden into, ett'ei hän
voinut käsittää, kuinka hän neljännestuntia ennen oli saattanut epäillä
meidän pyhän uskontomme ylevämmyyttä. Sillä minä, hyvä herra, olen
katolilainen, jota vastoin isäni, uskontonsa periaatteiden nojassa oli
kasvattanut vanhemman veljeni hugenotiksi.

-- No minkä lopun sai tuo kunnon mies? kysyi d'Artagnan.

-- Oh! sangen onnettoman, herra. Eräänä päivänä sattui hän rotkotiellä
hugenotin ja katolilaisen välille, joiden kanssa hän jo ennen oli ollut
tekemisissä, ja jotka kumpikin hänet tunsivat; ja nyt liittoutuivat he
häntä vastaan ja yksissä tuumin hirttivät hänet puun oksaan; sitten
tulivat he kehumaan kelpo työstään ensimäisen kylän kapakkaan, jossa me,
veljeni ja minä, olimme parhaillaan juomassa.

-- No mitäs te teitte? sanoi d'Artagnan.

-- Me annoimme hänen jutella, jatkoi Mousqueton. Kun he sitten kapakasta
lähtivät kumpikin eri suunnallensa, meni veljeni väijymään katolilaista
ja minä protestanttia. Kahden tunnin perästä oli kaikki suoritettu, me
olimme antaneet kumpaisellekin osansa, ihmetellen isäparkamme
ajattelevaisuutta, että kasvatti meidän kumpaisenkin eri uskontoon.

-- Niinkuin puheestanne kuuluu, Mousqueton, näyttää isänne olleen aika
sukkela veitikka. Ja te sanotte hänen joutohetkinään harjoittaneen
salametsästystä?

-- Niin, herra, ja hän se opetti minun solmimaan ansoja ja panemaan
pauloja. Sentähden, kun näin tuon kelvottoman isäntämme tahtovan ravita
meitä karkealla ruualla, joka kyllä sopii talonpojalle, vaan ei meidän
hienoille vatsoillemme, olen minä ryhtynyt vanhaan ammattiini.
Kävellessäni näet herra prinssin metsässä, virittelin minä pauloja
poluille; ja loikoillessani lampien rannoilla, viskasin minä veteen
siimakoukkuja; niin että nyt ei meiltä, jumalankiitos, puutu mitään,
niinkuin te, herra, kyllä voitte havaita, vaan on meillä peltopyitä ja
kaniineja, toutaimia ja ankeriaita, kaikki terveellistä ja helposti
sulavaa ruokaa, joka sopii sairaalle hyvin.

-- Entäs viini, sanoi d'Artagnan, kukas hankkii viinin? isäntännekö?

-- Niin ja ei.

-- Kuinka niin ja ei?

-- Hän hankkii, se on totta, mutta hän ei tiedä että hänellä on se
kunnia.

-- Selittäkää, Mousqueton, teidän puheenne on täynnä opettavaista.

-- Asian laita on tämmöinen, herra. Kohtalo saattoi minut
ulkomatkoillani tutustumaan espanjalaiseen, joka oli nähnyt monta maata,
niiden joukossa myöskin Ameriikan.

-- Mitä yhteyttä Ameriikalla saattaa olla noiden pullojen kanssa, joita
seisoo tuolla kaapin päällä ja pöydällä.

-- Malttakaahan, herra, kaikki tulee vuorollansa.

-- Aivan oikein, Mousqueton; minä odotan kärsivällisesti ja kuuntelen.

-- Espanjalaisella oli palveluksessaan lakeija, joka oli hänen mukanansa
Meksikkomatkalla. Tuo lakeija oli minun kotipuolelaisiani, niin että me
tulimme pian tuttaviksi, kun luonteemme olivat suuresti yhdenlaatuiset.
Me rakastimme kumpikin metsästystä ennen kaikkea, ja hän kertoi minulle
kuinka maanasukkaat pampas-kentällä pyytävät tiikereitä ja härkiä
tavallisilla surmansilmukoilla, joita he heittävät noiden hirmuisten
eläinten kaulaan. Alussa en tahtonut uskoa voitavan saavuttaa semmoista
taitavuutta, että parin kolmenkymmenen jalan päästä saattaisi heittää
köydenpään mihin tahtoo; mutta kun näin siitä selvän todistuksen,
täytyihän minun uskoa kertomuksen todenperäisyys. Ystäväni asetti pullon
kolmenkymmenen askeleen päähän ja joka kerta osui hän silmukan pullon
kaulaan. Minä rupesin harjoittelemaan ja kun luonto on lahjoittanut
minulle jonkunmoista taipumusta, heitän minä tätä nykyä _lasso_'a yhtä
hyvin kuin kuka tahansa tässä maailmassa. No niin, ymmärrättekö jo?
Isännällämme on sangen hyvin varustettu kellari, jonka avainta hän ei
jätä huostastaan; mutta kellarissa on ilmareikä. No niin, tuon
ilmareijän kautta heitän minä lassoni, ja kun minulla on tiedossa, missä
hyvä nurkka on, vetelen minä sieltä. Siitä näette nyt, herrani, missä
yhteydessä Ameriikka ja nuo viinipullot ovat keskenään. Mutta tahdotteko
nyt maistaa viinejämme ja sanoa suoraan mitä niistä ajattelette?

-- Kiitos, ystäväni, kiitos; valitettavasti olen juuri syönyt aamiaisen.

-- No niin, sanoi Porthos, pane ruoka pöytään, Mousqueton, ja sill'aikaa
kuin me syömme aamiaista, on d'Artagnan meille kertova vaiheistaan niinä
kymmenenä päivänä, jotka ovat kuluneet siitä saakka kun hän jätti
meidät.

-- Aivan mielelläni, sanoi d'Artagnan.

Sillä aikaa kuin Porthos ja Mousqueton aterioivat taudista tervehtyvän
ruokahalulla ja sillä veljellisellä ystävyydellä, joka vastoinkäymisissä
ihmisiä toisiinsa yhdistää, d'Artagnan kertoi, kuinka Aramis
haavoitettuna oli pakoitettu pysähtymään Crèvecoeur'iin, kuinka hän oli
jättänyt Athoksen taistelemaan Amiens'iin neljää miestä vastaan, jotka
häntä syyttivät väärän rahan tekijäksi ja kuinka hän, d'Artagnan, oli
pakoitettu raivaamaan tiensä kreivi de Wardes'in ruumiin ylitse
päästäksensä Englantiin.

Mutta siihen pysähtyi d'Artagnan'in kertomus; hän mainitsi vaan, että
hän palatessaan Englannista oli saanut mukaansa neljä komeata hevosta,
joista yksi on hänelle, toiset kullekin toverillensa; sitten päätti hän
kertomuksensa kokonaan, ilmoittaen vaan Porthokselle että hänelle aiottu
hevonen oli jo saanut sijansa ravintolan tallissa.

Siinä hetkessä tuli Planchet sisään ilmoittamaan isännällensä että
hevoset olivat kylliksi levänneet ja että oli mahdollista ehtiä
Clermont'iin yöksi.

Kun d'Artagnan oli melkein levollinen Porthoksen suhteen ja kun hän
ikävöitsi saada tietoja molemmista toisista ystävistään, ojensi hän
kätensä sairaalle ja ilmoitti aikovansa lähteä matkalle jatkaaksensa
tiedustelujansa. Ja koska hän aikoi palata samaa tietä, ottaisi hän, jos
Porthos vielä kahdeksan päivän perästä olisi Grand-Saint-Martin'in
hotellissa, hänet takatulossa mukaansa.

Porthos vastasi että aivan luultavimmasti hän niukahduksensa ei sallisi
hänen sen ajan kuluessa lähteä sieltä. Ja hänen muka täytyi muutoinkin
jäädä Chantilly'yn odottamaan vastausta herttuattareltansa.

D'Artagnan toivotti hänelle nopeata ja hyvää vastausta; ja jätettyään
vielä kerran Porthoksen Mousqueton'in hoitoon, suoritettuaan maksunsa
ravintolanisännälle, sekä päästyään yhdestä talutushevosestaan, lähti
hän Planchet'in kanssa uudestaan matkalle.



XXVI.

Aramiksen teesi.


D'Artagnan ei ollut Porthokselle puhunut mitään hänen haavastansa eikä
prokuraattorin vaimosta. Meidän béarnelainen, niin nuori kuin olikin,
oli sangen viisas poika. Hän oli siis uskovinansa kaikki mitä tuo
pöyhistelevä muskettisoturi oli hänelle kertonut, vakuutettuna kun hän
oli, ett'ei mikään ystävyys pysy lujana, jos osoitetaan tietävänsä
salaisuus, mitä on tahdottu peitellä, varsinkin kun salaisuus koskettaa
ylpeydentuntoa, sillä sen kautta saavutetaan aina jonkunmoinen
siveellinen etevämmyys sen rinnalla, jonka elämän seikkoja on saatu
tietää. Niinpä d'Artagnan'kin, joka vehkeellisissä aikomuksissaan
tulevaisuuttansa varten oli päättänyt käyttää kolmea toveriansa
välittimenä onneansa kilvoitellessa, varsin mielellään jo ennakolta
kokoili käteensä niitä näkymättömiä säikeitä, joiden avulla hän toivoi
voivansa heitä käyttää tarkoituksiinsa.

Mutta pitkin matkaa painoi hänen sydäntänsä syvä alakuloisuus: hän
ajatteli tuota nuorta ja kaunista rouva Bonacieux'iä, jolta hänen oli
saaminen alttiutensa palkinto; mutta, sanokaamme se heti, tuo nuoren
miehen alakuloisuus lähti vähemmin kadonneen onnensa kaipauksesta kuin
siitä pelosta, että mahdollisesti joku onnettomuus oli tuota nuorta
naista kohdannut. Hän puolestaan ei rahtuakaan epäillyt ett'ei rouva
Bonacieux olisi joutunut kardinaalin koston uhriksi, ja niinkuin
tiedetään, Hänen ylhäisyytensä kosto oli aina hirmuinen. Kuinka hän oli
saanut armon ministerin silmissä, sitä ei hän itsekkään tiennyt, ja
epäilemättä olisi henkivartijakapteeni herra de Cavois sen ilmoittanut,
jos hän olisi tavannut hänet kotona.

Ei mikään niin kuluta ja lyhennä matkaa kuin ajatus, joka ottaa
huostaansa ajattelijan kaikki aistit. Ulkonainen oleminen on silloin
ikäänkuin uni, jonka unelma on juuri tuo ajatus. Sen vaikutuksesta
häviää ajalta määrä ja matkalta pituus. Lähdetään vaan toisesta paikasta
ja tullaan toiseen, siinä kaikki. Itse kuljetusta välimatkasta ei jää
muuta muistoon kuin hämärä utu, johon tuhannet puiden, vuorien ja
seutujen kuvat katoavat. Tämmöisen harhauksen vallassa d'Artagnan kulki,
sillä vauhdilla, joka hänen hevosellansa omasta tahdostaan oli, ne kuusi
tai kahdeksan peninkulmaa, jotka eroittavat Chantilly'n Crèvecoeur'istä,
eikä hän kylään tultuansa muistanut ainoatakaan esinettä koko matkalta.

Siellä vasta hänen muistonsa heräsi, hän pudisti päätänsä, huomasi
ravintolan, jonne hän oli jättänyt Aramiksen ja ratsastaen tasaisessa
ravissa portille, pysähtyi siihen.

Tällä kertaa ei ollut ottamassa vastaan isäntä, vaan emäntä; d'Artagnan
oli fysionomisti, hän keksi ensi silmäyksellä emännän hyvänsävyiset
kasvot ja huomasi kohta, ett'ei hänen tarvitsisi lainkaan teeskennellä
hänen edessänsä, ja ett'ei hänellä ollut mitään pelättävää noin iloisen
näköiseltä ihmiseltä.

-- Hyvä emäntäni, sanoi hänelle d'Artagnan, voitteko sanoa minulle,
kuinka on käynyt eräälle ystävälleni, jonka olimme pakoitetut jättämään
tänne noin kymmenkunta päivää takaperin?

-- Kaunis nuori mies, kolmen tai neljänkolmatta ikäinen, lempeä,
miellyttävä, soreakasvuinen?

-- Juuri niin; siihen lisäksi haavoitettu olkapäähän.

-- Aivan oikein, herrani. Hän on täällä vielä.

-- Ah, jumalankiitos, emäntäni, sanoi d'Artagnan hypäten satulasta
maahan ja jättäen ohjakset Planchet'ille, te lahjoitatte minulle
elämäni; missä on rakas Aramis, että saisin häntä syleillä? sillä minä
ikävöin häntä nähdä.

-- Anteeksi, herraseni, mutta minä epäilen, voiko hän tällä erää ottaa
teitä vastaan.

-- Miksikä niin? onko hänellä vieraita?

-- Hänellä on, herraseni, todellakin vieraita, ja oikein
kunnianarvoisia.

-- No ketä sitten?

-- Montdidier'in kirkkoherra ja jesuittain ylipappi Amiens'ista.

-- Jumalani! huudahti d'Artagnan, onko poika-parka kovin huonona?

-- Ei, herraseni, päinvastoin; mutta sairautensa aikana on armo
kohdannut häntä, ja hän on päättänyt mennä hengelliseen säätyyn.

-- Se on totta, sanoi d'Artagnan, en muistanutkaan, että hän on
muskettisoturina vaan väliaikaisesti.

-- Tahtooko herra vaan kaiken mokomin häntä tavata?

-- Nyt minä vasta oikein tahdonkin.

-- No niin, nouskaa sitten vaan portaita tuolla oikealla puolen pihaa,
toiseen kertaan, numero viiteen.

D'Artagnan kiiruhti ilmoitettuun suuntaan ja kohtasi siellä ulkoportaat,
jommoisia vieläkin nähdään vanhojen ravintolien pihanpuolella. Mutta
tulevan apotin luokse ei ollut niinkään vaan mentävä: Aramiksen suojan
ahdas käytävä oli vartioitu yhtä tarkasti kuin Armidan puutarhat; Bazin
seisoi käytävässä ja esti hänen kulkunsa sitä suuremmalla
järkähtämättömyydellä, kun hän nyt monivuotisten odotusten jälkeen
vihdoinkin näki joutuneensa siihen päämäärään, jota hän ainiaan oli
arvossa pitänyt.

Bazin-parka oli näet aina uneksinut päästä hengellisen miehen
palvelijaksi ja hän oli malttamattomuudella toivonut lakkaamatta sen
hetken tulemista, jolloin Aramis vihdoinkin riisuisi päältänsä
sotilaskauhtanan ja pukeutuisi papinkaapuun. Nuoren miehen jokapäiväiset
uudistetut lupaukset, ett'ei se hetki muka enää kaukana olisi, olivat
pidättäneet häntä muskettisoturin palveluksessa, jossa, sanoi hän, hän
ei voinut olla saamatta vahinkoa sielullensa.

Bazin oli siis nyt ilon kukkulalla. Kaikkien luulojen mukaan ei hänen
herransa tällä kertaa ollut peräytyvä aikomuksestaan. Ulkonainen ja
sisällinen kipu yhdessä olivat tehneet vihdoin sen vaikutuksen, jota hän
niin kauvan oli toivonut: Aramis oli niitä kipuja kärsiessään viimein
kiinittänyt silmänsä ja ajatuksensa uskontoon ja hän oli tuota
kahdenkertaista sattumaa, nimittäin lemmittynsä katoamista ja olkapäänsä
haavoittumista, pitänyt korkeimman viittauksena.

On siis helposti ymmärrettävää, ett'ei semmoisessa asiain tilassa mikään
ollut Bazin'ille vastenmielisempää kuin d'Artagnan'in tulo, joka saattoi
vetää hänen herransa takaisin maallisten ajatusten pyörteesen, mikä
häntä niin kauvan oli mukanansa kuljetellut. Hän päätti siis puollustaa
urhoollisesti ovea; ja kun hän ei voinut sanoa Aramiksen olevan poissa,
koki hän uudelle tulijalle selittää että olisi peräti sopimatonta mennä
häiritsemään hänen herraansa siinä jumalisessa keskustelussa, johon hän
oli aamusta saakka antauneena ja joka Bazin'in sanan mukaan ei voinut
päättyä ennen iltaa.

Mutta d'Artagnan ei pitänyt mitään lukua mestari Bazin'in kauniista
puheista ja kun hän ei huolinut antautua sanakiistaan ystävänsä
palvelijan kanssa, hän siirsi vaan hänet kädellään syrjään ja toisella
avasi oven n:o 5.

D'Artagnan astui huoneesen.

Aramis, mustassa takissa, päässä jonkunmoinen pyöreä, latiskainen myssy,
joka sangen paljon vivahti kalottiin, istui pitkän, paperikääryillä ja
suurilla kokolehti-kirjoilla peitetyn pöydän ääressä; hänen oikealla
puolellaan istui jesuittain ylipappi ja vasemmalla Montdidier'in
kirkkoherra. Ikkunoiden uutimet olivat puoliksi alaslasketut ja
päästivät huoneesen hämärän, salaperäisen valon, joka oli omiansa
synnyttämään hurskasta uinailemista. Kaikki maailmalliset esineet, jotka
silmää kohtaavat tullessa nuoren miehen huoneesen, semminkin kuin nuori
mies on muskettisoturi, olivat kadonneet kuin lumouksen kautta, ja,
epäilemättä pelosta että niiden näkeminen palauttaisi hänen herransa
takaisin maallisiin, Bazin oli korjannut talteensa miekan, pistoolit,
töyhtölakin, ja kaikenlaatuiset kirjatut hetaleet ja ripsit.

Kolinasta, joka syntyi d'Artagnan'in tullessa sisään, kohotti Aramis
päätänsä ja huomasi ystävänsä. Mutta nuoren miehen suureksi
hämmästykseksi hänen ilmaantumisensa ei näyttänyt tekevän mitään
vaikutusta muskettisoturiin, niin oli hänen mielensä kaukana maallisista
asioista.

-- Hyvää päivää, rakas d'Artagnan, lausui Aramis; minun on kovin
mieluista nähdä sinua.

-- Ja minun myös, sanoi d'Artagnan, vaikka minä en ole vielä aivan varma
siitä, onko se Aramis, jota minun on kunnia puhutella.

-- Sama mies, ystäväni, sama mies; mutta mikä on voinut saattaa sinut
sitä epäilemään?...

-- Pelkäsin tulleeni väärään suojaan ja luulin ensin joutuneeni jonkun
hengellisen miehen huoneesen; toiseksi erehdytti minua näiden herrojen
läsnäolo, joka minut saattoi luulemaan, että olet kovin sairaana.

Nuo molemmat mustapukuiset miehet heittivät d'Artagnan'iin, jonka
tarkoituksen he ymmärsivät, tuiman, milt'ei uhkaavan silmäyksen; mutta
d'Artagnan ei siitä välittänyt.

-- Ehkä häiritsen sinua, Aramis ystäväni, jatkoi d'Artagnan, sillä siitä
päättäen mitä näen, alan minä uskoa että sinä olet ripittäytymässä
näille herroille.

Aramis punastui tuskin huomattavasti.

-- Häiritsisit minua? oh, päinvastoin, rakas ystäväni, päinvastoin, sen
vakuutan, ja todistukseksi suvaitse minun lausua iloni siitä, että näen
sinut terveenä.

-- Ahaa, viimeinkin sinnepäin! mietti d'Artagnan, ei sitten ole vielä
aivan pahasti.

-- Sillä tämä herra, joka on minun ystäväni, on juuri äskettäin
pelastunut suuresta vaarasta, jatkoi Aramis hartaudella, viitaten
d'Artagnan'ia molemmille papeille.

-- Kiittäkää Jumalaa siitä, vastasivat he kumartuen yhdessä.

-- Sitä en ole jättänytkään tekemättä, arvoisat kirkkoherrat, lausui
nuori mies vastaten heidän kumarrukseensa.

-- Sinä tulet sopivaan aikaan, rakas d'Artagnan, sanoi Aramis,
yhtyäksesi keskusteluumme ja valaistaksesi sitä tiedoillasi. Me
keskustelemme tässä parhaillaan herrojen Amiens'in ylipastorin ja
Montdidier'in kirkkoherran kanssa uskonopillisista kysymyksistä, jotka
kauvan aikaa jo ovat pitäneet meidän huomiotamme kiinteällä; minä olisin
kovin hyvilläni, jos sinäkin lausuisit niistä mielipiteesi.

-- Sotilaan mielipiteet eivät paljoa paina, vastasi d'Artagnan, joka
alkoi tulla levottomaksi huomatessaan minne päin asiat rupesivat
kääntymään, ja sinä voit aivan hyvin luottaa näiden arvoisien herrojen
tieteellisyyteen.

Molemmat papit kumarsivat vuorostaan.

-- Päinvastoin, vastasi Aramis, teidän mietteenne ovat meille
kallisarvoisia; kysymys on tämä: herra ylipastori luulee, että minun
teesini sisällyksen pitää olla etupäässä dogmatillisen ja didaktillisen.

-- Sinun teesisi! oletko kirjoittanut teesejä?

-- Tietysti, vastasi jesuitta: papinvihkimykseen on teesi välttämätön.

-- Papinvihkimykseen! huudahti d'Artagnan, joka ei ollut uskonut, mitä
ravintolan emäntä ja Bazin kumpikin vuorollaan olivat vakuuttaneet.

Ja hän katseli hämmästyneenä noita edessänsä olevia kolmea henkilöä.

-- No niin, jatkoi Aramis heittäytyen nojatuoliinsa niin somaan asemaan
kuin jos hän olisi istunut naiskamarissa ja katsellen mielihyvällä
valkoista pulleata kättänsä, joka oli aivan kuin naisen käsi, ja jota
hän piti pystyssä, saadaksensa veren laskeutumaan, no niin, d'Artagnan,
niinkuin olet kuullut, herra ylipastori tahtoisi teesini olemaan
dogmatillisen, vaan minä tahtoisin sen olemaan aatteellisen. Sen vuoksi
on herra ylipastori ehdotellut tämän aineen, jota ei vielä ole
käsitelty, ja jossa olen havainnut erinomaisia tutkimisen aiheita:

"_Utraque manus in benedicendo clericis inferioribus necessaria est._"

D'Artagnan, jonka tietokannan me tunnemme, ei tajunnut tuosta lauseesta
enempää kuin siitäkään, jonka herra de Tréville oli lausunut
Buckingham'in antaman lahjan johdosta.

-- Joka on, selitti Aramis, niinpaljo kuin: kumpikin käsi on alemmille
Jumalan sanan palvelijoille välttämättömän tarpeellinen siunausta
antaessaan.

-- Ihmeteltävä aine! huudahti jesuitta.

-- Ihmeteltävä ja dogmatillinen, kertoi kirkkoherra, joka ollen
latinassa d'Artagnan'in kanssa yhdenväkinen, seurasi huolellisesti
jesuittaa, voidaksensa pysyä hänen rinnallansa ja kertoa hänen sanojansa
kuin kaiku.

Mitä d'Artagnan'in tulee, ei häneen tarttunut ensinkään tuo
mustaviittaisten herrojen ihastus.

Hetkisen keskusteltua heitti Aramis syrjäsilmäyksen d'Artagnan'iin ja
näki hänen haukoittelevan niin että leuvat olivat longahtaa sijoiltaan.

-- Puhukaamme ranskaa, arvoisa isä, sanoi hän jesuitalle, herra
d'Artagnan'ia huvittaisi silloin meidän keskustelumme enemmän.

-- Niin, minä olen matkasta väsynyt, sanoi d'Artagnan, ja kaikki tuo
teidän latinanne jää minulta ymmärtämättä.

-- Puhukaamme vaan, sanoi jesuitta harmissaan, mutta kirkkoherra heitti
kiitollisen silmäyksen d'Artagnan'iin; no niin, ja käykäämme tekstiin
käsiksi, jatkoi hän puolestaan.

Keskustelu jatkui sitten entistä tapaansa, vaikka ranskaksi, mutta
latinalaisilla lauseilla runsaasti höystettynä; d'Artagnan vaipui
melkein horrosmaiseen tilaan, voimatta rahtuakaan kiinittää ajatustansa
heidän puheesensa. Viimein alkoi hän jo luulla joutuneensa
hullujenhuoneesen ja tunsi tulevansa yhtä hulluksi, kuin nuo, jotka hän
näki edessänsä. Näistä mietteistänsä heräsi hän vihdoin, tietämättä
kuinka kauvan tuota hassutusta oli kestänyt, nähdessään jesuitan
laskevan kätensä Aramiksen olkapäälle ja kuullessaan hänen lausuvan
varoittavalla äänellä:

-- Ettekös huomaa, kuinka maailma vielä puhuu teissä korkealla äänellä,
_altissima voce_. Te seuraatte maailmaa, nuori ystäväni, ja minä pelkään
että armon henki ei pääse teissä jatkamaan alkamaansa vaikutusta.

-- Olkaa huoleti, arvoisa isä, kyllä minä vastaan itsestäni.

-- Maallista itseluottamusta!

-- Minä tunnen itseni, isä hyvä, ja päätökseni on järkähtämätön!

-- Siis te aiotte sitkeästi pysyä kiini tässä teesissänne?

-- Minä tunnen itsessäni kutsumuksen käsittelemään tätä ainetta, eikä
mitään muuta; minä jatkan tätä ja huomenna toivon teidän olevanne
tyytyväiset niihin korjauksiin, joita minä teidän viittanksienne mukaan
teen väitekirjoitukseeni.

-- Tehkää työtä uutterasti, sanoi kirkkoherra, te olette nyt erinomaisen
sopivassa mielentilassa.

-- Niin, maa on nyt kylvetty, sanoi jesuitta, emmekä tarvitse peljätä,
että muutamat siemenistä olisivat langenneet kivistöön, muutamat tien
oheen, ja että taivaan linnut olisivat syöneet loput, _aves coeli
comederunt illam_.

-- Vieköön sinut hiisi kaikkine latinoinesi, arveli d'Artagnan, joka
tunsi voimainsa loppuvan.

-- Hyvästi, poikani, sanoi kirkkoherra, hyvästi huomiseksi.

-- Huomenna siis, raju nuorukainen, sanoi jesuitta; te lupaatte ruveta
yhdeksi kirkon kynttiläksi; suokoon taivas, ett'ei sen kynttilän valo
olisi hävittävää tulta.

D'Artagnan, joka tunnin ajan oli pureskellut kynsiään, alkoi jo
pureskella sormenpäitä.

Mustaviittaiset herrat nousivat seisovilleen, kumarsivat Aramikselle ja
d'Artagnan'ille ja astuivat ovea kohden. Bazin, joka seisovillaan ja
riemullisella mielellä oli koko ajan kuunnellut tuota oppinutta
uskonnollista väittelyä, kiirehti heitä vastaan, otti rukouskirjan
kirkkoherralta ja messukirjan jesuitalta, ja kävi kunnioittavaisesti
heidän edellänsä, raivatakseen heille tietä.

Aramis saattoi heitä portaiden juurelle saakka ja palasi heti kohta ylös
d'Artagnan'in luokse, joka oli painunut äskeiseen horrostilaansa.

Jäätyänsä kahden kesken pysyivät molemmat ystävykset hetken aikaa
äänettöminä ja nolostuneina; mutta olihan jommankumman tekeminen loppu
tästä äänettömyydestä, ja kun d'Artagnan näytti jättäneen sen kunnian
ystävällensä, virkkoi Aramis vihdoin:

-- Niinkuin näet, olen minä palannut perus-ajatuksiini.

-- Niin, armon henki on päässyt sinuun vaikuttamaan, niinkuin äskeinen
pappi sanoi.

-- Oh! nämä aikomukset vetäytyä pois maailman menosta ovat jo ammoin
minussa syntyneet; ja olethan kuullut minun niistä jo puhuvankin, etkös
ole, ystäväni?

-- Olen kylläkin, mutta täytyy tunnustani että olen luullut sinun
laskevan pilaa.

-- Semmoisista asioista! Oh! d'Artagnan!

-- Lempo! lasketaanhan pilaa kuolemastakin.

-- Ja siinä tehdään väärin, d'Artagnan, sillä kuolema avaa oven
kadotukseen tai autuuteen.

-- Myönnän; mutta jos suvaitset, heittäkäämme nyt uskon asiat, Aramis
veikkoseni; sinä kaiketi olet saanut niistä jo kylliksi täksi päivää; ja
minun täytyy sinulle tunnustaa, ett'en ole syönyt mitään sittenkuin tänä
aamuna kello kymmenen ja minulla on niin saakelin nälkä.

-- Me syömme koht'ikään päivällistä, veikkoseni; mutta niinkuin muistat,
nyt on perjantai: tänä päivänä en minä voi nähdä enkä syödä lihaa.
Tahdotko siis tyytyä minun päivälliseeni, joka on keitettyä tetragon'ia
ja hedelmiä?

-- Mitä sinä tarkoitat tetragon'illa, kysyi d'Artagnan levottomasti.

-- Minä tarkoitan kaaliksia, vastasi Aramis; mutta sinua varten lisään
minä siihen munia, vaikka se on suuri loukkaus sääntöjä vastaan: sillä
munat ovat lihaa, koska niistä tulee kananpoikia.

-- Tuo ateria ei paljon ravitse, vaan olkoon menneeksi; jäädäkseni sinun
seuraasi, suostun minä siihen.

-- Minä kiitän sinua uhrauksestasi, sanoi Aramis; mutta vaikka se tosin
ei hyödytä sinun ruumistasi, hyödyttää se toki, ole siitä varma, sinun
sieluasi.

-- Siis olet tykkänään päättänyt astua hengelliseen säätyyn? Mitähän
meidän ystävämme sanovat ja mitä sanoo herra de Tréville? He pitävät
sinua karkurina, sen sanon sinulle jo edeltäkäsin.

-- Minä en astu hengelliseen säätyyn, vaan minä palaan siihen. Kirkon
minä juuri olen hyljännyt maailman tähden, sillä tiedäthän, että minä
väkivallalla pakoitin itseni ottamaan ylleni muskettilais-kauhtanan.

-- En minä sitä ole tiennyt.

-- Etkö sinä tiedä, kuinka minä jätin pappiseminaarin?

-- En laisinkaan.

-- No niin, tässä saat kuulla historiani. Minä olin yhdeksän-vuotiaasta
saakka ollut seminaarissa; kolmen päivän perästä olin täyttävä
kaksikymmentä vuotta, olin pääsevä papiksi, kaikki oli aivan päätetty.
Eräänä iltana kun tapani mukaan menin erääsen taloon, jossa usein
mielelläni kävin, -- kun on nuori, niin on heikko, näethän -- tuli
yht'äkkiä ja aivan odottamatta sisään eräs upseeri, joka kadehtivilla
silmillä näki minun lukevan talonemännälle pyhimyksien elämäkertoja.
Juuri siksi illaksi olin kääntänyt erään runon Judith'ista, ja olin
parhaillani lukemassa säkeitäni naiselle, joka minua näistä kaikin
tavoin kiitteli ja, nojaten päätänsä minun olkaani vasten, luki niitä
minun jälestäni. Tuo asema, joka, sen myönnän, oli vähän liian vapaa,
loukkasi upseeria: hän ei sanonut mitään, vaan kun minä menin pois, tuli
hän minun perästäni ja saavutettuaan minut, kysyi:

-- Herra apotti, pidättekö selkäsaunasta?

-- Sitä en voi sanoa, herra upseeri, vastasin minä, kukaan ei ole vielä
koskaan uskaltanut minulle sitä antaa.

-- Vai niin! kuulkaapas, herra apotti, jos te vielä tulette käymään
siinä talossa, jossa minä tapasin teidät tänä iltana, niin kyllä minä
uskallan.

Minä luulen säikähtyneeni, kalpenin kovasti ja tunsin jalkani horjuvan
allani, minä hain vastausta, vaan en löytänyt, minä vaikenin.

Upseeri odotti vastausta ja nähdessään sen viipyvän, rupesi hän
nauramaan, käänsi minulle selkänsä ja meni takaisin taloon. Minä menin
takaisin seminaariin.

Minä olen rehellinen aatelismies ja minulla on vilkas veri, niinkuin
olet voinut huomata, d'Artagnan veikkoseni: loukkaus oli hirmuinen ja
vaikka se kyllä olisi jäänyt maailmalta tietämättä, tunsin minä sen
elävän ja liikkuvan sydämmeni pohjassa. Minä ilmoitin esimiehelleni,
ett'en minä tuntenut itseäni vielä tarpeeksi valmistuneeksi
papinvihkimykseen ja pyynnöstäni lykättiin se toimitus vuotta
myöhemmäksi.

Minä etsin käsiin Pariisin parhaimman miekkailijan, pyysin saada häneltä
miekkailun opetusta joka päivä, ja kokonaisen vuoden kävin minä joka
päivä hänen opissansa. Juuri päivälleen vuoden perästä siitä lukien
kuin tuo loukkaus oli tapahtunut, ripustin minä kaapuni naulaan,
pukeuduin hienoksi herraksi ja menin eräihin tanssipitoihin muutaman
naisystäväni luokse, jossa tiesin loukkaajanikin olevan. Paikka oli
Francs-Bourgeois'in kadun varrella, ihan lähellä la Force'a.

Aivan oikein, upseerini oli todellakin siellä; minä lähestyin häntä,
juuri kuin hän parhaillaan lauloi muutamaa lemmenkujerrusta, silmäillen
erästä naista, ja keskeytin hänet toisessa värssyssä.

-- Herra, sanoin minä hänelle, suututtaako teitä yhä vielä, jos minä
menen käymään eräässä talossa Payenne'n kadun varrella, ja annatteko
minulle vielä selkään, jos päähäni pistää olla teitä tottelematta?

Upseeri katsoi häntä hämmästyneenä, ja virkkoi sitten:

-- Mitä te minusta tahdotte, herra? en minä tunne teitä.

-- Minä olen, vastasin minä, se pieni apotti, joka luki pyhimysten
elämäkertoja ja käänsi Judith'in runomitalla.

-- Ahaa! nyt muistan, sanoi upseeri laskien raa'an pilkkasanan, mitä te
minusta tahdotte?

-- Minä tahtoisin että teillä olisi aikaa tulla kanssani vähän
kävelemään.

-- Huomisaamuna, jos niin tahdotte, ja erittäin mielelläni.

-- Ei huomisaamuna vaan nyt heti, jos suvaitsette.

-- Jos te niin välttämättömästi vaaditte...

-- Kyllä minä vaadin.

-- No mennään vaan. Hyvät naiset, sanoi upseeri, elkää ottako tätä
häiriöksi. Niinpian kuin vaan olen tappanut tämän herran, palaan minä
lopettamaan viimeisen värsyn.

Me menimme.

Minä vein hänet Payenne'n kadulle juuri samalle paikalle missä vuosi
takaperin aivan samalla tunnilla hän oli minulle lausunut tuon
edellämainitun kohteliaisuuden. Oli kaunis kuuvalo. Me paljastimme
miekkamme ja aivan ensimäisessä ryntäyksessä pistin minä hänet
kuoliaaksi.

-- Sepä saakeli! sanoi d'Artagnan.

No niin, jatkoi Aramis, kun naiset eivät nähneet laulajan palaavan ja
kun hänet löydettiin Payenne'n kadulla, suuri miekanpisto ruumiin
lävitse, arvattiin, että minä se kaiketi olin häntä pidellyt tuolla
tavoin ja asiasta nousi aika melu. Minun oli sen vuoksi pakko joksikin
aikaa luopua kaapustani. Athos, jonka tuttavuuteen jouduin samoin
aikoin, ja Porthos, joka sen lisäksi, mitä opin miekkailutunneillani,
neuvoi minulle muutamia rohkeita pistoja, saivat minut anomaan
muskettikauhtanaa. Kuningas oli pitänyt suuresti isästäni, joka sai
surmansa Arras'in piirityksessä, ja hän salli minun saada kauhtanan.
Ymmärrät siis, että nyt on jo aika palatakseni takaisin kirkon haltuun.

-- Ja miksi nyt enemmän kuin ennen ja vast'edes? Mitäs nyt on sitten
tapahtunut, joka saattaa sinua noin pahoihin ajatuksiin?

-- Tämä haava, rakas d'Artagnan'ini, on minulle taivaan viittauksena.

-- Tuo haava? pah! sehän on melkein terve ja minä olen varma siitä että
tuo haava se ei sinulle näinä aikoina ole suurimman tuskan syynä.

-- Mikäs sitten? kysyi Aramis punastuen.

-- Sinulla on toinen haava sydämmessäsi, ja se on paljoa syvempi ja
verta vuotavampi, se on naisen tekemä.

Aramiksen silmä välkähti vastoin hänen tahtoansa.

-- Ah! sanoi hän koetellen peittää liikutustansa teeskennellyllä
välinpitämättömyydellä, elä puhu semmoisista asioista! minäkö
ajattelisin semmoisia asioita! minullako olisi rakkauden tuskia?
_Vanitas vanitatum!_ Turhan turhaa! Olisinko minä, niinkö luulet,
takertunut rakkauden pauloihin? Ja kenenkä? Jonkun kamarineitsyen ehkä,
hyi, mitä ajatteletkaan!

-- Anteeksi, Aramis veikkoseni, mutta minä luulin sinun tavoittelevan
paljoa korkeammalle.

-- Korkeammalle? mikähän minä olen korkealle tavoittelemaan? aivan
pelkkä, köyhä, tuntematon muskettisoturi, joka vihaan orjuutta ja olen
kerrassaan väärällä paikalla tässä maailmassa.

-- Aramis, Aramis! huudahti d'Artagnan, katsoen ystäväänsä epäileväisen
näköisenä.

-- Elämä on täynnä surua ja vastoinkäymistä, jatkoi hän synkistyen;
kaikki ne säikeet, jotka sitovat sitä onnellisuuteen, katkeavat ihmisen
kädessä toinen toisensa perästä, varsinkin kultasäikeet. Oh! rakas
d'Artagnan, lausui Aramis, sekoittaen ääneensä hieman katkeruutta, usko
minua, peitä haavasi tarkoin, kun niitä kerta saat. Vaikeneminen on
onnettoman viimeinen ilo; varo ett'ei kukaan, olipa se kuka tahansa,
pääse sinun huoliesi jälille; uteliaat ahmivat meidän kyyneliämme
niinkuin kärpäset haavoitetun hirven verta.

-- Oi, rakas Aramis! sanoi d'Artagnan vuorostaan syvästi huoaten,
sinähän kerrot minulle juuri oman historiani.

-- Kuinka?

-- Niin, eräs nainen, jota minä rakastin ja jumaloitsin, on väkivallalla
ryöstetty minulta pois. Minä en tiedä missä hän on tai minne hänet on
viety; hän on ehkä vankina, ehkäpä kuollut.

-- Sinulla on ainakin se lohdutuksenasi, ett'ei hän jättänyt sinua
vapaasta tahdostaan, ja ell'et saa hänestä mitään tietoja, on se sen
vuoksi, että kaikki yhteys välillänne on estetty, sen sijaan kuin...

-- Sen sijaan kuin...

-- Ei mitään, sanoi Aramis, ei mitään.

-- Sinä kieltäydyt niinmuodoin ainaiseksi maailmasta, sekö on vakaa
päätöksesi?

-- Aivan ainaiseksi. Sinä olet ystäväni tänään, huomenna sinä olet
minulle vaan varjo; tai vielä enemmän, sinua ei ole ensinkään. Mitä
maailmaan tulee, se on hauta, ei mitään muuta.

-- Sinä puhut, hiisi vieköön, sangen surullisia asioita.

-- Mitäs! kutsumukseni vetää minua puoleensa, ryöstää minut pois.

D'Artagnan hymyili, eikä virkkanut mitään. Aramis jatkoi:

-- Ja kumminkin, niinkauvan kuin vielä olen kiini maailmallisissa,
olisin mielelläni tahtonut puhua kanssasi sinusta ja ystävistämme.

-- Ja minä, sanoi d'Artagnan, olisin tahtonut puhua, kanssasi sinusta
itsestäsi, mutta minä näen sinun jo niin irroittuneena kaikesta:
rakkautta sinä halveksit, ystävät ovat varjoja vaan, maailma on hauta.

-- Ah, sen saat vielä itse kokea, sanoi Aramis huoaten.

-- Elkäämme puhuko siitä enää, sanoi d'Artagnan, ja polttakaamme tämä
kirje, joka epäilemättä ilmoittaisi sinulle jonkun uuden...

-- Mikä kirje? keskeytti vilkkaasti Aramis.

-- Eräs kirje joka oli tullut sinulle poissa ollessasi ja jonka minä
otin mukaani.

-- Mutta keltä on se kirje?

-- Ah, ehkäpä rouva Chevreuse'n kamarineitsyeltä, jonka on ollut pakko
muuttaa Tours'iin emäntänsä kanssa, ja joka nyt, ollakseen oikein hieno,
on kirjoittanut sulohajuiselle paperille ja sulkenut kirjeensä
herttuallisella sinetillä.

-- Mitä sinä puhut?

-- Maltas, olenkohan sen hukannut! sanoi viekkaasti nuori mies, ollen
etsivinänsä. Onneksi on maailma hauta, miehet, ja siis myöskin vaimot,
ovat varjoja ja rakkaus on tunne, jota sinä halveksit.

-- Ah, d'Artagnan, d'Artagnan! huusi Aramis, sinä kiusaat minut
kuoliaaksi!

-- No vihdoinkin, kas tässä! sanoi d'Artagnan, vetäen kirjeen
taskustaan.

-- Aramis hypähti ylös, sieppasi kirjeen ja luki eli paremmin nieli sen;
hänen kasvonsa loistivat.

-- Kamarineitsyellä näyttää olevan kaunis käsiala, sanoi kirjeentuoja
välinpitämättömästi.

-- Kiitos, d'Artagnan! huudahti Aramis melkein mieletönnä. Hänen oli
ollut pakko palata Tours'iin; hän ei ole minulle uskoton, hän rakastaa
minua yhä vielä. Tule, ystäväni, tule että saan sinua syleillä: olen
tukehtumaisillani onnellisuudesta!

Ja molemmat ystävykset pyörivät yhdessä ympäri lattiaa ja polkivat
aikalailla teesin lehtiä, jotka olivat tipahtaneet maahan.

Siinä samassa astui sisään Bazin kaaliksineen ja munarieskoineen.

-- Pois, onneton! huusi Aramis heittäen kalottinsa hänelle vasten
silmiä; mene takaisin sinne mistä tulit, vie pois nuo kauheat kaalikset
ja tuo kehno ruoka! pyydä syöttöjänistä, syöttökukkoa, lampaanreittä ja
sipulia sekä neljä pulloa vanhaa bourgogne'a.

Bazin, joka katseli isäntäänsä ymmärtämättä mitään tuosta muutoksesta,
antoi surumielisesti munarieskan liukua kaalisvatiin, ja kaalikset
lattialle.

-- Missäs nyt on kaikki _vanitas vanitatum_? kysyi d'Artagnan
leikillisellä ivalla.

-- Mene hiiteen latinoinesi! D'Artagnan veikkoseni, juokaamme, saakeli
soikoon, juokaamme aika lailla, ja kerro minulle vähä, mitä siellä
kaukana puuhaillaan.



XXVII.

Athoksen vaimo.


-- Nyt on vielä saatava tietoja Athoksesta, sanoi d'Artagnan iloiselle
Aramikselle, sittenkuin hän oli kertonut mitä pääkaupungissa oli
tapahtunut heidän lähtönsä jälkeen ja kun oivallinen päivällinen oli
saattanut toisen unhottamaan teesinsä ja toisen väsymyksensä.

-- Luuletko hänelle tapahtuneen jotakin onnettomuutta? kysyi Aramis.
Athos on niin kylmäverinen, niin urhoollinen ja käyttää miekkansa niin
taitavasti.

-- Niin, epäilemättä, eikä kukaan tunne paremmin kuin minä Athoksen
rohkeutta ja taitoa; mutta minä mittelen miekkaani ennemmin miekkojen
kuin seipäiden kanssa; minä pelkään että Athos on saanut selkäänsä
rengeiltä, sillä ne ovat semmoista väkeä, jotka lyövät niin että se
tuntuu, eivätkä lakkaa aivan hevillä. Sentähden tahtoisin minä kiirehtiä
sinne niin pian kuin mahdollista.

-- Minä koetan seurata sinua, sanoi Aramis, vaikka minä tunnen tuskin
voivani vielä nousta hevosen selkään. Mutta milloin sinä lähdet?

-- Huomenna päivän noustessa; lepää nyt tämä yö niin hyvin kuin voit ja
jos huomenna näet jaksavasi, niin lähtekäämme yhdessä.

-- Vai jo huomenna, sanoi Aramis; vaikka oletkin raudasta, tarvitset
sinä toki lepoa.

-- Seuraavana päivänä kun d'Artagnan tuli Aramiksen huoneesen, istui hän
ikkunan ääressä.

-- Mitä sinä siinä katselet? kysyi d'Artagnan.

-- Minä ihmettelen noita kolmea pulskaa hevosta joita tallirengit tuolla
taluttelevat; ruhtinaallista huvia on tuommoisilla hevoisilla
matkustaminen.

-- No niin, Aramis veikkoseni, sitä huvia saat kyllä maistaa, sillä yksi
noista hevosista on sinun.

-- Pah! ja mikä sitten?

-- Minkä vaan itse tahdot valita; minä en pidä toista parempana kuin
toistakaan.

-- Ja onko tuo komea loimikin minun?

-- Tietysti.

-- Sinä lasket pilaa, d'Artagnan.

-- En minä enää pilaa laske siitä saakka kuin herkesit latinaa
puhumasta.

-- Ne ovat siis minun myöskin nuo kullatut pistoolintupet ja tuo
hopeoitu satula?

-- Aivan sinun itsesi, samoinkuin tuo hevonen, joka kouristelekse, on
minun, ja tuo joka tepastelekse, on Athoksen.

-- Siinäpä on, hiisi vieköön, kolme kunnon elukkaa.

-- Mieltäni hyvittää, että sinä pidät niistä.

-- Kuningasko se siis lahjoitti nuo sinulle?

-- Ainakaan ei kardinaali; mutta elä siitä pidä lukua, mistä ne tulevat,
ajattele vaan, että yksi niistä on sinun omasi.

-- Minä otan tuon, jota tuo punainen renki pitelee.

-- Mainiosti.

-- Se viepi viimeisenkin tuskan minulta; minä nousisin sen selkään,
vaikka olisi kolmekymmentä kuulaa ruumiissani. Ah, kuinka kauniit
jalustimetkin! Hollaa! Bazin, tule tänne ja paikalla.

Bazin ilmestyi synkkänä ja vitkalleen kynnykselle.

-- Kiilloita miekkani, kohenna satulani, harjaa viittani ja lataa
pistoolini! käski Aramis.

-- Tuo viimeinen käsky on tarpeeton, keskeytti d'Artagnan, sillä ladatut
pistoolit ovat tupessaan.

Bazin huokasi.

-- Hohoi, mestari Bazin, rauhoittukaa vaan, sanoi d'Artagnan, elkääkä
olko millännekään.

-- Herrani oli jo niin hyvä papin-alku! sanoi Bazin melkein itkusuin,
hänestä olisi tullut piispa, ehkäpä vielä kardinaali.

-- No niin, Bazin-parka, otappas ja mieti vähäsen, mitä hyödyttää olla
kirkon miehiä, sanoppas? ei se estä laisinkaan sotaan joutumasta;
näethän kuinka kardinaali menee ensimäiselle sotaretkellensä myrskyhattu
päässä ja pertuska kourassa; entäs herra de Nogaret, mitäs siitä sanot?
hän on kardinaali myös; kysyppäs hänen lakeijaltansa, kuinka monesti hän
on saanut repiä hänelle liinanripsuja.

-- Hoi voi! huoahti Bazin, kyllä tiedän, herrani; kaikki on nykymaailman
aikaan mullin mallin.

Sillä aikaa molemmat nuoret miehet ja lakeija-parka olivat laskeutuneet
portaita alas pihalle.

-- Pidäppäs jalustinta, Bazin, sanoi Aramis.

Ja Aramis viskautui satulaan tavallisella soreudellansa ja
notkeudellansa; mutta kun tuo upea hevonen oli käänteleinyt ja
kiemuroinut muutamia kertoja, ratsastaja tunsi niin tuskallista kipua,
että hän kalpeni ja horjui. D'Artagnan joka aavisti tuota, ja piti häntä
sen vuoksi koko ajan silmällä, kiiruhti hänen luoksensa, otti hänet
syliinsä ja saattoi hänet huoneesensa.

-- Hyvä on, Aramis veikkoseni, hoitele nyt itseäsi, sanoi hän, minä
lähden yksin tiedustelemaan Athosta.

-- Sinä olet teräksinen mies, sanoi Aramis.

-- Eikö mitä: minua seuraa onni, siinä kaikki; mutta kuinka sinä olet
viettävä aikaasi minua odottaessasi? ei mitään keskustelua enää käsistä
ja siunaamisista, vai kuinka, ha?

Aramis hymyili.

-- Minä kirjoitan runoja, sanoi hän.

-- No niin, runoja joilla on sama tuoksu kuin rouva de Cheuvreuse'n
kamarineitsyen kirjelipuilla. Mitä hevoseen tulee, nouse joka päivä
vähäksi aikaa sen selkään, niin totut sen liikkeihin.

-- Oh, ole huoleti siitä, sanoi Aramis, kun palaat takaisin, olen kyllä
valmis silloin sinua seuraamaan.

He jättivät toisilleen jäähyväiset ja kymmenen minuutin perästä, oli
d'Artagnan matkalla Amiens'iin.

Kuinka löytäisi hän Athoksen ja löytäisikkö hän häntä ensinkään?

Tila, johon hän oli hänet jättänyt, oli vaarallinen; ehkäpä oli hän
sortunut hätyyttäjäinsä ylivoiman alle. Tuo ajatus rypistytti hänen
otsaansa ja nosti huokauksen hänen rinnastansa; hiljakseen mutisi hän
jotakin kostosta. Kaikista hänen ystävistänsä oli Athos vanhin, ja
näytti vähimmin mukautuvan hänen mielitekoihinsa ja taipumuksiinsa.

Mutta kumminkin piti hän tuosta kunnon aatelismiehestä kaikista enimmän.
Athoksen ylevä, hieno käytös, hänen loistavat ominaisuutensa, jotka
silloin tällöin välähtivät esille siitä hämäryydestä, jossa hän niin
mielellään pysyi sulkeutuneena, hänen luonteensa järkähtämätön
tasaisuus, joka teki hänet mitä miellyttävimmäksi seuramieheksi, hänen
urhoollisuutensa, jota olisi voinut sanoa sokeaksi, jos se ei olisi
johtunut hänen tavattomasta kylmäverisyydestään, kaikki nuo monet puolet
herättivät d'Artagnan'issa Athosta kohtaan enemmän kuin kunnioitusta,
enemmän kuin ystävyyttä, ne herättivät ihmettelyä.

Ja kuitenkin nähtiin tuon niin erinomaisen luonteen, tuon niin kauniin
luomuksen, tuon niin hienon olennon vähitellen kallistuvan elämän
aineellisuutta kohden niinkuin vanhukset kallistuvat ruumiilliseen
heikkouteen ja voimattomuuteen päin. Semmoisina rappeutumisen hetkinä,
ja niitä oli usein, sammuivat Athoksen valoisat puolet ikäänkuin yön
pimeyteen upoten.

Ja kun puolijumala oli kadonnut jäi tuskin ihminen jälelle. Athos
saattoi silloin pää nuukallansa, silmät summeina, kieli kankeana ja puhe
jäykkänä tuntikausia tuijottaa milloin pulloon, milloin lasiin, milloin
Grimaud'iin, joka, tottuneena tottelemaan hänen viittauksiansa, luki
isäntänsä tylsistyneestä silmäyksestä hänen pienimmätkin toivomuksensa,
jotka hän heti paikalla täytti. Jos nuo neljä ystävystä sattuivat yhteen
semmoisena hetkenä, saattoi joku ponnistamalla lausuttu sananen olla
ainoa, millä Athos koko aikana sekaantui keskusteluun. Sen sijaan piti
hän niin hyvän huolen lasistansa, että hän joi yksinään enemmän kuin
muut kolme yhteensä, ilman että hänessä näkyi muuta kuin jyrkempi
kulmien rypistys ja syvempi alakuloisuus.

Eikä sitä voinut sanoa että viini tuon alakuloisuuden toi, sillä
päinvastoin joi hän juuri karkoittaaksensa tuota mielensynkkyyttä,
vaikka se lääkkeen vaikutuksesta, niinkuin jo olemme sanoneet, vain
paheni entisestään. Tuota ylenpalttista synkkämielisyyttä ei voinut
liioin pitää pelistä johtuvana, sillä päinvastoin kuin Porthos, joka
säesti laulunpätkin tai kirouksin ja sadatuksin jokaista onnenvaihtelua,
Athos pysyi yhtä järkähtämättömän tyynenä, voittipa tai hävisi. Hänen
oli nähty muskettisoturien piirissä yhtenä ainoana iltana voittavan
tuhat pistolea, menettävän ne vuorostaan ja kultakirjaillun juhlapäivinä
käytetyn miekkavyön kaupanpäällisiksi, sitten jälleen voittavan kaiken
takaisin ja lisäksi sata louisdor'ia, hänen kauniiden mustien
kulmakarvojensa kohoamatta enempää kuin painumattakaan edes puolen
tuuman vertaa, kauniiden käsien menettämättä helmiäishohdettaan ja hänen
puhelunsa, joka sinä iltana oli miellyttävää, pysyessä yhtä viehättävänä
ja tasaisen rauhallisena.

Hänen kasvojensa synkkyys ei liioin johtunut, niinkuin naapurimaan
Englannin asukkaiden, ilmaston vaihteluista, sillä synkkyys paheni
yleensä kauniiden vuodenaikojen lähestyessä. Kesäkuu ja heinäkuu olivat
Athokselle aina kaikkein hirveintä aikaa.

Hänellä ei ollut tiettävästi mitään hetken huolia, ja tulevaisuudesta
puhuttaessa hän välinpitämättömästi kohautti olkapäitään. Hänen
salaisuutensa piili niin ollen menneisyydessä, niinkuin d'Artagnan oli
kuullut umpimähkään vihjailtavan.

Tuo kumma salaperäisyys, joka oli levinnyt koko Athoksen olemukseen,
teki entistäänkin mielenkiintoisemmaksi tämän miehen, jonka silmät
enempää kuin suukaan eivät olleet, miehen itsensä ollessa aivan
juovuksissakin, milloinkaan ilmaisseet mitään, vaikka häneltä olisi
kuinka ovelasti yritetty urkkia.

-- No niin! d'Artagnan tuumi, Athos parka on ehkä tällä hetkellä jo
kuollut, ja hänen kuolemansa on minun syytäni. Sillä minähän hänet
houkuttelin mukaan tähän juttuun, jonka syistä hän ei tiennyt mitään,
jonka tulokset häneltä jäivät ainiaksi tietämättä ja josta hänelle ei
voinut missään tapauksessa olla mitään hyötyä.

-- Puhumattakaan siitä, herra, Planchet vastasi, että me saamme
luultavastikin kiittää häntä hengestämme. Muistattehan, miten hän huusi:
"Minä olen kiikissä! Matkaan, d'Artagnan, sukkelaan, sukkelaan!" ja
laukaistuaan molemmat pistoolinsa, miten kamalan elämän hän pitikään
miekallaan! Olisi luullut olevan parikymmentä miestä, tai paremminkin
parikymmentä irti päässyttä paholaista siinä metakassa!

Nämä sanat kannustivat d'Artagnanin intoa. Hän hoputti hevostaan,
vaikk'ei jalo ratsu olisi lainkaan hoputusta tarvinnut: se kiidätti
ratsastajaansa muutenkin täyttä laukkaa.

Yhdentoista tienoilla aamulla tuli Amiens näkyviin; puoli kahdentoista
aikaan saavuttiin tuon kirotun majatalon portille. D'Artagnan oli
useinkin miettinyt mielessään kavalaa, petollista majatalon isäntää
kohtaan oikein mojovaa kostoa, jollainen lohduttaa mieltä, vaikka sitä
vasta ajatteleekin. Hän siis astui majataloon hattu silmille painettuna,
vasen käsi miekan kahvassa ja heiluttaen ratsuraippaa oikeassa
kädessään.

-- Tunnetteko minua vielä? hän kysyi isännältä, joka jo ehätti vastaan
tervehtimään.

-- Minulla ei ole sitä kunniaa, armollinen herra, tämä vastasi silmät
vielä häikäistyneinä komeista ratsuista ja niiden varuksista, jotka
d'Artagnanilla oli mukanaan.

-- Vai niin! Vai ette minua tunne!

-- En tunne, armollinen herra.

-- No hyvä! Ehkäpä pari sanaa piristää muistianne. Mihin on joutunut se
aatelismies, jota te uskalsitte parisen viikkoa sitten syyttää väärän
rahan tekijäksi?

Isäntä kalpeni, sillä d'Artagnan oli käynyt kovin uhkaavan näköiseksi,
ja Planchet jäljitteli isäntänsä eleitä.

-- Voi armollinen herra, älkää puhuko minulle siitä asiasta mitään!
isäntä voihkaisi kaikkein surkeimmalla äänellään. Voi hyvä Luoja, kuinka
kalliisti olen joutunut maksamaan sen erehdykseni! Voi minua onnetonta
miestä!

-- Minä kysyn teiltä, minne se aatelismies on joutunut?

-- Suvaitkaa kuunnella minua, armollinen herra, ja armahtakaa minua.
Olkaa hyvä ja istuutukaa, olkaa niin ystävällinen!

D'Artagnan, mykkänä vihasta ja levottomuudesta, istui uhkaavana kuin
tuomari. Planchet nojasi ylpeänä hänen tuoliansa vasten.

-- Näin on asia, armollinen herra, virkkoi isäntä vapisten, sillä nyt
minä tunnen jo teidät: te se olette, joka matkustitte pois silloin kuin
minulle tapahtui tuo onneton selkkaus sen herran kanssa, jota te
tarkoitatte.

-- Niin, minä se olen; siis näette kyllä, ett'ei teillä ole armoa
odotettavissa, ell'ette puhu selvää totuutta.

-- Suvaitkaa vaan kuunnella minua niin saatte tietää kaikki.

-- Minä kuuntelen.

-- Viranomaiset olivat ilmoittaneet minulle, että kuuluisa väärän rahan
tekijä useiden toveriensa kanssa oli tulossa ravintolaani, ja he kaikki
olivat henkivartijain tai muskettisoturien valepuvussa. Teidän hevoset,
lakeijat, teidän kasvot, kaikki minulle ennakolta kuvattiin.

-- Jatkakaa, jatkakaa, sanoi d'Artagnan, joka huomasi aivan heti, mistä
noin tarkat kuvaukset olivat kotoisin.

-- Minä ryhdyin siis viranomaisten käskystä, jotka lähettivät minulle
apuväkeä kuusi miestä, sellaisiin toimenpiteihin, jotka arvelin
tarpeellisiksi, voidakseni varmasti saada nuo luulotellut
vääränrahantekijät kiini.

-- Yhä vaan! sanoi d'Artagnan, jonka korvia sana vääränrahantekijä
tulistutti.

-- Suokaa anteeksi, armollinen herra, että puhun semmoisia asioita, vaan
ne juuri ovat minun puollustukseni. Viranomaiset olivat minua
säikähdyttäneet, ja ymmärrättehän että ravintoloitsijan tulee menetellä
varovasti viranomaisten kanssa.

-- Mutta vielä kerran, missä on nyt se herra? mihin on hän joutunut?
onko hän kuollut vai elääkö hän?

-- Malttakaa, armollinen herra, me tulemme nyt siihen. Sitten tapahtui
mitä te jo tiedätte, ja jonka selvänä seurauksena, lisäsi isäntä
liukastellen, mikä ei jäänyt d'Artagnan'ilta oivaltamatta, teidän
äkillinen lähtemisenne näytti olevan. Tuo herra, teidän ystävänne,
puollusti itseään vimmatusti. Hänen palvelijansa, joka pahaksi onneksi
oli joutunut riitaan itse viranomaisten kanssa, jotka olivat
tallirenkien valepuvussa...

-- Ah! kurjamaiset lurjukset! huudahti d'Artagnan, te olitte kaikki
yhdessä juonessa, enkä minä oikein ymmärrä miksi minä en lopeta teitä
kaikkia heti paikalla.

-- Voi, ei! armollinen herra, me emme olleet kaikki yhdessä juonessa, ja
te näette sen kyllä kohta. Teidän herra ystävänne (suokaa anteeksi
ett'en voi nimittää häntä sillä kunnioitettavalla nimellä, joka hänellä
epäilemättä on, vaan minä en tiedä sitä) teidän herra ystävänne,
saatettuaan kahdella pistoolinlaukauksella kaksi miestä kykenemättömäksi
taisteluun, vetäytyi taaksepäin puollustaen itseään miekallansa, jolla
hän silpoi vielä yhden minun miehiäni ja jonka lappeella hän löi minut
hölmiöksi.

-- Mutta pyöveli, etkö lopeta jo? sanoi d'Artagnan, minne Athos on
joutunut?

-- Taistellen ja peräytyen, niinkuin jo sanoin, tapasi hän takanansa
kellarin portaat, ja kun ovi oli auki, tempasi hän avaimen mukaansa, ja
sulkeutui kellarin sisään. Kun pidettiin hänen nyt olevan varmassa
paikassa, jätettiin hänet rauhaan.

-- Vai niin sanoi d'Artagnan häntä ei siis tahdottu tappaa, hänet
tahdottiin vaan vangita.

-- Hänetkö vangita, armollinen herra? hän vangitsi itse itsensä, sen
vannon. Sitä ennen oli hän toimittanut raskaan työn, yksi mies oli
hengetönnä, kaksi pahasti haavoitettuna. Kuolleen ja haavoitetut veivät
heidän toverinsa, enkä ole sen jälkeen kuullut puhuttavan enempää
toisista kuin toisistakaan. Minä itse menin toinnuttuani maaherran
luokse, jolle kerroin koko tapauksen ja kysyin, miten minun oli
menetteleminen vangin suhteen. Mutta maaherra oli kuin pilvistä
pudonnut, hän sanoi minulle ett'ei hän tiennyt koko asiasta yhtään
mitään, ja että ne käskyt, joita minä olin saanut, eivät tulleet
häneltä, ja että jos minä kovaksi onneksi sanoisin kelle hyvänsä että
hänellä oli mitään osallisuutta tähän kähäkkään, hän hirttäisi minut.
Siitä näkyy että minä olin erhetyksissä, että minä olin vanginnut väärän
miehen ja että oikea oli päässyt pakoon.

-- Mutta Athos? ärjyi d'Artagnan, jonka kärsimättömyys yhä kasvoi siitä
tiedosta, että viranomaiset olivat jättäneet koko asian unhotuksiin.
Mihin Athos on joutunut?

-- Kun minulla oli kiire korjata vangittua vastaan tekemäni vääryydet,
jatkoi isäntä, lähdin minä avaamaan kellarin ovea, päästäkseni hänet
vapauteensa. Ah, armollinen herra, hän ei ollut enää ihminen, hän oli
paholainen. Kun otin puheeksi vapauttamisen, sanoi hän että se vaan oli
paula, johon häntä tahdottiin houkutella ja että hän ennen lähtemistänsä
ulos aikoi asettaa ehtonsa. Minä sanoin hänelle hyvin nöyrästi, että
minä kyllä selvästi näin, mihin pahaan pulaan olin itseni saattanut
käydessäni Hänen Majesteettinsa muskettisoturin kimppuun, ja että minä
olin valmis alistumaan hänen ehtoihinsa.

-- Ensiksi, sanoi hän, tahdon, että palvelijani päästetään luokseni
täysissä aseissa.

-- Tämä käsky täytettiin kiireimmän kautta; sillä ymmärrättehän,
armollinen herra, että me olimme taipuvaiset tekemään kaikki mitä teidän
ystävänne halusi. Herra Grimaud (hän sanoi nimensä, vaikka hän ei paljoa
puhu); herra Grimaud laskeutui siis kellariin, niin haavoitettuna kuin
olikin; sittenkuin herra oli saanut palvelijansa luokseen, pönkitti hän
oven uudestaan ja käski meidän pysyä huoneissamme.

-- Mutta sanokaa nyt jo vihdoin, huusi d'Artagnan, missä hän nyt on?
missä on Athos?

-- Kellarissa, armollinen herra.

-- Kuinka, onneton, oletteko pitäneet häntä kellarissa siitä saakka?

-- Hyvä Isä! Emme, herra. Mekö pitäneet häntä kellarissa! Te ette siis
tiedä, mitä hän tekee siellä kellarissa? Ah, jos te voisitte saada hänet
tulemaan sieltä ulos, olisin minä kiitollinen teille koko elämäni ajan
ja palvelisin teitä kuin suojeluspyhää.

-- Hän on siis siellä? minä tapaan hänet siis sieltä?

-- Tietysti, sillä hän on äkäytynyt olemaan siellä. Kerran koettelin
minä kahden palvelijani kanssa pyrkiä kellariin, mutta hän yltyi
ankaraan raivoon. Ja sieltä kuului semmoista ääntä kuin olisi ladattu
pyssyjä ja pistooleja. Kysyttyämme, mikä oli heidän aikomuksensa
vastattiin sieltä että heillä oli neljäkymmentä laukausta varalla, ja
että he ampuisivat ne aivan viimeiseen asti, ennenkuin sallisivat
kenenkään astua askeltakaan kellariin. Sitten valitin minä maaherralle,
vaan hän vastasi, että se oli minulle aivan paraiksi, mitäs minä muka
menin loukkamaan kunnianarvoisia herroja, jotka tulivat majailemaan
luokseni.

-- Niinkö että siitä ajasta saakka? ... kysyi d'Artagnan voimatta
pidättyä nauramasta isännän surkealle muodolle.

-- Niin että siitä ajasta saakka, hyvä herra, jatkoi isäntä-parka, on
meidän elämämme mitä kurjinta olla voipi; sillä ymmärrättehän että
kaikki meidän ruoka- ja juomavaramme ovat kellarissa: siellä ovat meidän
pulloviinit ja tynnöriviinit, oluet, öljyt, maustimet, silavat ja
makkarat; ja kun me olemme estetyt pääsemästä sinne, täytyy meidän
kieltäytyä antamasta matkustajille juomaa ja ruokaa, joten meidän
ravintolamme saa joka päivä suuria vahingoita. Jos teidän ystävänne
pysyy vielä viikon kellarissani, joudumme me vallan häviöön.

-- Ja se on aivan oikein, hupsu! Eikö meidän ulkomuodostamme kyllä
näkynyt, että me olimme ylhäistä väkeä, emmekä mitään vääristelijöitä,
eikö?

-- Kyllä, te olette oikeassa, armollinen herra, sanoi isäntä. Mutta
kuulkaas, kuulkaas, miten hän taas elämöi.

-- Varmaankin on häntä menty häiritsemään, sanoi d'Artagnan.

-- Mutta täytyyhän häntä häiritä, huudahti isäntä; meille tuli juuri
kaksi englantilaista herraa.

-- No entäpäs sitten?

-- Niin no, englantilaiset juovat mielellään hyvää viiniä, niinkuin
tiedätte, armollinen herra; nämä ovat pyytäneet kaikkein parasta.
Vaimoni on sen vuoksi anonut herra Athokselta lupaa päästä kellariin,
tyydyttääkseen noita herroja; mutta hän on tapansa mukaan kieltänyt. Oi,
voi, nythän meteli käy kahta kauheammaksi.

D'Artagnan kuuli todellakin suurta melua kellarin puolelta; hän nousi
istuviltaan ja lähti, isäntä etunenässä käsiänsä väännellen, Planchet
perässä muskettiansa pidellen, metelipaikkaa kohden.

Nuo molemmat äskentulleet herrat olivat suutuksissaan, he olivat
kulkeneet pitkän matkan ja olivat sekä nälissään että janoissaan.

-- Mutta sehän on hirmuvaltaa, lausuivat he hyvällä ranskankielellä,
vaikka vieraalla äännöstavalla, että tuo hullu herrasmies ei tahdo antaa
noiden kelpo ihmisten käyttää viinejänsä. Mitäs muuta, me menemme
särkemään oven, ja jos hän on liian rajupäinen niin me tapamme hänet.

-- Siivolla, hyvät herrat! sanoi d'Artagnan vetäen pistoolinsa vyöstään;
te ette tapa ketään, jos suvaitsette.

-- Hyvä, hyvä, kuului oven takana Athoksen levollinen ääni, antaa noiden
suurisuisten pöyhkeilijöiden tulla vaan, niin nähdäänpähän.

Niin urhoollisilta kuin näyttivätkin, rupesivat molemmat englantilaiset
katselemaan epäillen toisiinsa; olisi voinut sanoa kellarissa olevan
yhden noita nälkiintyneitä peikkoja, kansansatujen jättiläissankareita,
joiden luolaan ei kukaan rankaisematta tunkeudu.

Syntyi hetkinen hiljaisuutta; mutta viimein englantilaiset häpesivät
peräytyä ja kiukkuisin heistä laskeutui viisi kuusi astinta portaita ja
potkaisi ovea niin että olisi luullut muurin murtuvan.

-- Planchet, sanoi d'Artagnan varustaen pistoolinsa kuntoon, minä otan
kohdalleni tämän täällä ylhäällä, pidä sinä huoli tuosta tuolla
alhaalla. Aa, herrat, vai tahdotte te tappelua, no, olkoon menneeksi,
kyllä sitä saatte!

-- Luulenpa kuulevani d'Artagnan'in äänen, huudahti Athos kuni maan
alta.

-- Niin oikein, sanoi d'Artagnan huutaen hänkin vuorostaan, se minä
olenkin, ystäväni.

-- Ahaa, hyvä on, sanoi Athos, kyllä me heidät opetamme, nuo
ovensärkijät.

Englantilaiset herrat olivat temmanneet miekkansa, mutta he olivat
kahden tulen välissä; he empivät vielä hieman; mutta, niinkuin äskenkin,
ylpeys voitti ja toinen potkaus tärähdytti ovea melkein särkymään asti.

-- Väisty tieltä, d'Artagnan, väisty tieltä, huudahti Athos, väisty
tieltä, minä ammun.

-- Herrat! lausui d'Artagnan, joka aina mietti asiat tarkoilleen,
herrat, ajatelkaahan hiukkanen! Malta, Athos! Te, herrat, puututte nyt
pahaan asiaan ja teidät pistellään seulaksi. Palvelijani ja minä ammumme
teihin kolme laukausta ja kellarista saatte saman verran; siihen lisäksi
on meillä vielä miekat, jota, olkaa varmat siitä, minä ja ystäväni
käytämme jotakuinkin. Antakaa minun selvittää teidän asianne ja omani.
Te saatte kohta juotavaa, sen vakuutan kunniasanallani.

-- Jos sitä on jälellä, kuului Athoksen pilkallinen ääni.

Ravintolan isäntä tunsi kylmän hien virtaavan pitkin selkärankaansa.

-- Kuinka, josko sitä on jälellä! mutisi hän.

-- Mitä hiisiä! totta kai sitä jälellä on, vakuutti d'Artagnan; olkaa
huoleti, eivät he teiltä ole toki koko kellaria tyhjentäneet. Herrat,
pistäkää miekkanne tuppeen.

-- Kyllä, mutta pankaa tekin pistoolinne tuppeen.

-- Aivan mielelläni.

Ja d'Artagnan näytti esimerkkiä. Sitten kääntyi hän Planchet'in puoleen,
ja käski hänen laskemaan pois muskettinsa.

Englantilaiset pistivät muristen miekat tuppeen. Heille kerrottiin
Athoksen vangitsemisjuttu. Ja kun he olivat kelpo aatelismiehiä,
myönsivät he isännän tehneen väärin.

-- Nyt, hyvät herrat, sanoi d'Artagnan, menkää huoneesenne, niin
kymmenen minuutin perästä, sen takaan, tuodaan teille kaikkea mitä
haluatte.

Englantilaiset kumarsivat ja menivät.

-- Nyt kun minä olen yksin, Athos veikkoseni, sanoi d'Artagnan, avaa
minulle ovi.

-- Heti paikalla, sanoi Athos.

Silloin kuului jyskettä ja jyryä, pönkät ja salvat romahtivat näet alas;
hetkisen perästä ovi lensi auki ja Athoksen kalpeat kasvot ilmaantuivat
näkyviin.

D'Artagnan heittäytyi hänen kaulaansa ja syleili häntä hellästi; sitten
tahtoi hän vetää hänet ulos kosteasta olinpaikastansa, ja silloin
huomasi hän vasta että Athos horjui.

-- Oletko haavoitettu? kysyi d'Artagnan.

-- Minäkö! en millään muotoa; minä olen vaan ihan juovuksissa, siinä
kaikki, eikä koskaan kukaan ole niin paljo koettanut siihen tilaan
päästäksensä. Saakeli soikoon, olenpa varmaankin osaltani tyhjentänyt
sata viisikymmentä pulloa.

-- Herra armahtakoon! huudahti isäntä, jos palvelija on juonut
puolenkaan verran mitä hänen herransa, olen minä hävinnyt mies.

-- Grimaud on palvellut ylhäisissä paikoissa, eikä hän siis ole ruvennut
semmoisiin tapoihin kuin minä; hän on juonut vaan tynnöreistä;
malttakaas, minä luulen hänen unhottaneen panna tynnörintapin kiini.
Kuuletteko kuinka siellä lorisee!

D'Artagnan purskahti nauruun, joka muutti isännän vilunväristyksen
kuumaksi poltteeksi.

Samalla näkyi Grimaud vuorostaan herransa takana musketti olalla, pää
huojuvana niinkuin Rubens'in taulujen juopuneilla satiireilla. Hän oli
edestä ja takaa märkänä rasvaisesta nesteestä, jonka isäntä tunsi
parhaaksi oliiviöljyksensä.

Seurue kulki salin lävitse ja sijoittui ravintolan parhaasen huoneesen,
jonka d'Artagnan pyytämättä anasti huostaansa.

Sillä aikaa isäntä vaimoineen syöksyi lyhti kädessä kellariin, joka
heiltä niin kauvan oli ollut suljettuna ja jossa heitä odotti kauhea
sekasorto.

Parhaat ruokatavarat oli syöty, lihoista oli vaan jälellä luut, joita
uiksenteli viinilätäkössä kellarin permannolla, pullojen kappaleita ja
lasin möyhyä oli eräs nurkka täynnä, erään tynnörin tappi oli jäänyt
auki, ja tynnöri oli juuri kuiviin vuotamaisillaan. Hävitys ja kuolema
vallitsi ylt'yleensä niinkuin sotakentällä. Viidestäkymmenestä
makkarasta oli tuskin kymmentä jälellä.

Isännän ja emännän valitukset ja voivotukset kaikuivat kellarissa niin
että itse d'Artagnan tuli siitä liikutetuksi. Mutta Athos ei edes
kääntänyt päätänsäkään sinne päin.

Mutta tuskaa seurasi raivo. Isäntä tempasi paistinvartaan ja syöksi
epätoivoissaan siihen huoneesen jonne molemmat ystävykset olivat
vetäytyneet.

-- Viiniä! sanoi Athos nähdessään isännän.

-- Viiniä! huudahti isäntä hämmästyneenä, mutta olettehan te juoneet
sitä minulta enemmän kuin sadan pistole'n edestä: nyt olen hävinnyt,
kadotettu, mitätön mies!

-- Pah! sanoi Athos, meillä on yhä jano.

-- Jos edes olisitte tyytyneet juomiseen; vaan kun säritte kaikki
pullotkin.

-- Te sysäsitte minut erääsen kasaan, joka romahti kumoon. Oma syynne.

-- Kaikki öljyni on mennyttä!

-- Öljy on hyvää haava-palsamia ja Grimaud-paran täytyi kai hoidella
niitä haavojaan, mitä olitte häneen iskeneet.

-- Kaikki makkarat syöty!

-- Kellarissa on äärettömän paljo rottia.

-- Teidän tulee maksaa minulle kaikki, huusi isäntä vimmassaan.

-- Kolminkertainen konna! sanoi Athos nousten jaloilleen; mutta hän
putosi heti takaisin istuvilleen, semmoiset olivat hänen voimansa.
D'Artagnan kiiruhti hänelle avuksi ja kohotti ratsupiiskansa.

Isäntä peräytyi askeleen ja rupesi itkeä ulvomaan.

-- Tämä opettaa teitä, sanoi d'Artagnan, kohtelemaan paremmin vieraita,
joita hyvät henget teille lähettävät.

-- Hyvät henget! sanokaa pirut!

-- Hyvä ystävä, sanoi d'Artagnan, jos te särette korviamme
ulvonnallanne, sulkeudumme me kaikin neljän teidän kellariinne, niin
saadaan nähdä onko hävitys siellä todella niin suuri kuin te sanotte.

-- No niin, hyvät herrat, sanoi isäntä, minä olen väärässä, sen
tunnustan, mutta onhan armo kaikilla syntisillä; te olette herroja ja
minä olen köyhä ravintolan isäntä, säälikäähän toki minua.

-- Ahaa, jos rupeat sillä tavoin puhumaan, sanoi Athos, säret minulta
sydämmen ja kyyneleet alkavat juosta silmistäni niinkuin äsken viini
tynnöreistäsi. Ei sitä olla niin pirullisia kuin näyttää. Maltappas,
tule tänne niin jutelkaamme hieman.

Isäntä lähestyi arasti.

-- Tule tänne vaan, elä pelkää, jatkoi Athos. Silloinkuin rupesin
sinulle maksamaan, laskin kukkaroni pöydälle.

-- Niin teitte, armollinen herra.

-- Siinä kukkarossa oli kuusikymmentä pistole'a, missä on se nyt?

-- Se toimitettiin kansliaan, armollinen herra: luultiin sen sisältävän
väärää rahaa.

-- No niin, hanki takaisin kukkaro, ja ota ne kuusikymmentä pistole'a.

-- Mutta, armollinen herra, kanslia ei anna takaisin enää mitä se on
saanut käsiinsä. Jos se olisi ollut väärää rahaa, silloin olisi vielä
jotakin toivoa; vaan kovaksi onneksi olivat ne oikeita rahoja.

-- Sopikaa sitten keskenänne, se ei minua liikuta, semminkin kun minulle
ei jäänyt yhtään livre'ä.

-- Kuulkaahan, sanoi d'Artagnan, missä on Athoksen hevonen?

-- Tallissa.

-- Kuinka paljo sillä olisi hintaa?

-- Viisikymmentä pistole'a korkeintaan.

-- Kyllä se maksaa toki kahdeksankymmentä, ota se niin kaikki on kuitti.

-- Kuinka! myötkö minun hevoseni, sanoi Athos, myötkö minun Bajazet'ini?
milläs sitten sotaan menen, Grimaud'illako?

-- Minä olen tuonut sinulle toisen, sanoi d'Artagnan.

-- Toisen?

-- Niin, ja erinomaisen! huudahti isäntä.

-- No jos minulle annetaan toinen pulskempi ja nuorempi, niin ota vaan
vanha, ja juokaamme nyt.

-- Mitä lajia? kysyi isäntä kirkastuneena.

-- Sitä, jota vielä on viisitoista pulloa jälellä perimäisessä sopessa,
kaikki muut pullot särkyivät pudotessani. Tuo tänne kuusi pulloa.

-- Mutta onpa sitä koko tynnöri tuota miestä! mutisi isäntä mennessään;
jos hän viipyisi täällä vielä viisitoista päivää ja maksaisi kaikki
juomisensa, niin asiani olisivat autetut.

-- Ja muista tuoda, sanoi d'Artagnan, neljä pulloa samaa laatua
englantilaisille herroille.

-- Ja nyt, sanoi Athos, odottaessamme viinin tulemista kerro minulle,
d'Artagnan, kuinka niille toisille on käynyt. Annappas tulla.

D'Artagnan kertoi hänelle kuinka hän oli tavannut Porthoksen vuoteellaan
niukahduksineen ja Aramiksen pöydän ääressä kahden papin välissä. Kun
hän lopetti kertomuksensa palasi isäntä pulloineen.

-- Hyvä on, sanoi Athos täyttäen lasit; nyt olen selvillä Porthoksesta
ja Aramiksesta. Vaan sinä, veikkoseni, kuinkas sinun itsesi laita on ja
mitenkä sinun on käynyt? Sinä näytät minusta niin surulliselta.

-- Niin vastasi d'Artagnan, minä olen onnettomin teistä kaikista!

-- Sinäkö onneton, d'Artagnan! huudahti Athos. Maltappas, kuinka sinä
olisit onneton? Kerrohan.

-- Kerron toiste, sanoi d'Artagnan.

-- Toiste! ja minkä vuoksi toiste? senkö vuoksi että luulet minun olevan
juovuksissa, d'Artagnan? Muistappas tämä: minun ajatukseni ei ole
koskaan niin selkeät kuin juuri viinissä. Kerro siis vaan, minä
kuuntelen pörhössä-korvin.

D'Artagnan kertoi seikkailunsa rouva Bonacieux'in kanssa.

Athos kuunteli tyynenä; ja kun d'Artagnan oli lopettanut, lausui hän:

-- Joutavia kaikki, aivan joutavia!

Se oli Athoksen tavallinen sanantapa.

-- Sinä sanot aina: "joutavia", virkkoi d'Artagnan, mutta mitäpä
sinusta, joka et ole koskaan rakastanut.

Athoksen sammunut silmä leimahti äkkiä; mutta se oli vaan pikainen
välähdys, jonka jälkeen kaikki oli taas yhtä pimeätä ja riutunutta kuin
ennen.

-- Se on totta, sanoi hän levollisesti, minä en ole koskaan rakastanut.

-- Ymmärräthän siis, sinä kivisydän, sanoi d'Artagnan, että teet väärin
ollessasi kova meitä helläsydämisiä vastaan.

-- Hellät sydämmet, lävistetyt sydämmet, sanoi Athos.

-- Mitä sanot?

-- Sanon vaan, että rakkaus on arpapeli, jossa voittaja voittaa
kuoleman! Sinä olet onnellinen kun olet menettänyt, usko minua, rakas
d'Artagnan.

-- Hän näytti niin kovin rakastavan minua!

-- Hän näytti, niin.

-- Oh, hän rakasti myös.

-- Lapsi! ei ole sitä miestä, joka ei samoinkuin sinä olisi uskonut
lemmittynsä rakastavan häntä, mutta ei ole myöskään sitä miestä, jota
hänen lemmittynsä olisi pettänyt.

-- Paitsi sinua, Athos, jolla ei koskaan ole lemmittyä ollut.

-- Se on totta, sanoi Athos hetkisen vaiettuaan, minulla ei ole ollut
koskaan, ei koskaan. Juokaamme!

-- Mutta kun sinä olet semmoinen filosoofi, sanoi d'Artagnan, niin opeta
sinä minua ja auta minua; minä tarvitsen oppia ja lohdutusta.

-- Lohdutusta mihin?

-- Onnettomuuteeni.

-- Sinun onnettomuutesi minua naurattaa, sanoi Athos kohottaen
olkapäitänsä; olisinpa utelias tietämään, mitä sanoisit jos minä
kertoisin sinulle rakkaushistoriani.

-- Sinun?

-- Tai oikeastaan erään ystäväni, sama se.

-- Kerro veikkonen.

-- Juokaamme, se on viisaampaa.

-- Juo ja kerro.

-- Tosiaan, käyhän se, sanoi Athos tyhjentäen ja täyttäen lasinsa, ne
molemmat sopivat mainiosti yhteen.

Ja sitten Athos rupesi kokoomaan ajatuksiansa, ja sitä mukaa kuin hän
niitä kokosi, näki d'Artagnan hänen vaalenevan; hän oli siinä
juopumuksen tilassa, missä tavalliset juomarit kaatuvat ja nukkuvat.
Mutta hän uneksi valveillaan. Juopumuksen uinailemisessa on jotakin
kauhistavaa.

-- Tahdotko sinä minua kaikin mokomin kertomaan, kysyi hän.

-- Kyllä minä pyydän, sanoi d'Artagnan.

-- No olkoon menneeksi tahtosi mukaan. Eräs minun ystäviäni, huomaa
tarkoin, en minä, vaan eräs minun ystäväni, keskeytti Athos puheensa
naurahtaen synkästi; eräs kreivi minun kotiseudullani, Berry'ssä näet,
jalo kuni Dandolo tai Montmorency, rakastui viidenkolmatta-vuotisena
seitsentoista-vuotiseen tyttöön, joka oli kaunis kuin lemmen jumalatar
itse. Kaikessa lapsellisuudessaan oli hänellä tulinen mieli, ei naisen
vaan runoilijan; hän ei miellyttänyt, hän hurmasi; hän asui eräässä
pikkukaupungissa veljensä luona, joka oli pappi. Kumpikin oli sinne
tullut muualta, ei tiedetty mistä; mutta kun nähtiin hänen olevan niin
kauniin ja hänen veljensä niin jumalisen, ei juolahtanut mieleenkään
kysellä heidän kotiperäänsä. Muutoin sanottiin heidän olevan hyvää
sukua. Ystäväni, joka oli sen paikkakunnan herra, olisi voinut menetellä
hänen kanssansa mielensä mukaan, mutta hän oli pahaksi onneksi kelpo
mies, ja hän nai hänet. Tyhmä, pöllö, tomppeli!

-- Kuinka niin, koska hän tyttöä rakasti? kysyi d'Artagnan.

-- Odotahan, sanoi Athos. Hän vei puolison linnaansa ja teki hänestä
paikkakuntansa ensimmäisen naisen; ja, se oikeus on hänelle myönnettävä,
hän kannatti erinomaisesti arvoansa.

-- No entäs sitten? kysyi d'Artagnan.

-- Sitten eräänä päivänä kun hän oli jahdilla miehensä kanssa, jatkoi
Athos matalalla äänellä ja puhui sangen joutuun, putosi hän hevosen
selästä ja pyörtyi; kreivi kiiruhti avuksi ja kun pyörtynyt oli tukehtua
vaatteihinsa, repi hän ne auki puukollansa, ja silloin paljastui hänen
olkapäänsä. Arvaappas mitä siinä olkapäässä oli, d'Artagnan? kysyi Athos
purskahtaen nauramaan.

-- Voisinko minä sitä tietää? kysyi d'Artagnan.

-- Liljankukka, sanoi Athos. Hän oli merkitty.[5]

Ja Athos tyhjensi lasinsa yhdessä henkäyksessä.

-- Kauhistus! huudahti d'Artagnan, mitä puhutkaan?

-- Aivan totista totta. Tuo enkeli olikin paha henki. Nuori tyttö-parka
oli varastanut.

-- Ja mitä kreivi sitten teki?

-- Kreivi oli suuri herra, hänellä oli alueessansa täysi tuomiovalta,
sekä alempi että korkeampi, hän riisti vaatteet kreivinnan päältä, sitoi
hänen kätensä selän taakse ja hirtti hänet lähimäiseen puuhun.

-- Taivas! Athos! hän oli murhaaja! huudahti d'Artagnan.

-- Niin, murhaaja, ei sen enempää, sanoi Athos kalpeana kuin kuolema.
Mutta minulta näkyy loppuvan viini.

Ja Athos otti viimeisen pullon kaulasta kiini, asetti sen huulillensa ja
tyhjensi sen niinkuin tavallisen juomalasin.

Sitten vaipui hänen päänsä alas kämmenien väliin; d'Artagnan katseli
häntä hämmästyneenä.

-- Se on opettanut minut erilleni kauniista, runollisista, hempeistä
naisista, sanoi Athos nostaen päätänsä ja aikomatta enää jatkaa kreivin
juttua. Suokoon Jumala sinulle saman opetuksen. Juokaamme!

-- Hän on siis kuollut? sopersi d'Artagnan...

-- Niin, saakeli vieköön onkin, sanoi Athos. Mutta ojenna tänne lasiasi.
Eikös tässä enempää jakseta juoda, peijakas soikoon!

-- Entäs hänen veljensä? jatkoi d'Artagnan arasti.

-- Hänen veljensä? kertoi Athos.

-- Niin, se pappi?

-- Ahaa, niin, minä kuulustelin häntä, hirttääkseni hänet myös, mutta
hän oli pitänyt varansa ja jättänyt pappilansa edellisenä iltana.

-- Onkos saatu edes tietää kuka tuo onneton oli?

-- Hän oli luultavasti tuon kaunottaren ensimäinen rakastaja ja
rikostoveri, kelpo mies, joka oli tekeytynyt papiksi, voittaaksensa
lemmittynsä ja saattaaksensa hänet siten turvalliseen asemaan.

-- Oh, Jumalani! huudahti d'Artagnan, aivan äimistyneenä tuosta
hirveästä tapauksesta. Hän ei voinut enää sietää tuota keskustelua, joka
olisi saattanut hänet vallan mielettömäksi; hän laski päänsä kämmentensä
väliin ja oli nukkuvinansa.

-- Ei noista nuorista ole juomaan, sanoi Athos katsellen häntä säälillä,
ja tuo on kumminkin mitä parhaimpia!...



XXVIII.

Palausmatka.


D'Artagnan oli aivan pyöräpäällä Athoksen hirveästä kertomuksesta; ja
monet seikat näyttivät hänestä vielä tuossa puolinaisessa paljastuksessa
hämäriltä; ensinkin oli asian kertonut mies, joka oli kokonaan
juovuksissa, miehelle, joka oli puolijuovuksissa, vaan kuitenkin,
huolimatta siitä sekavuudesta, jonka parin kolmen bourgogne-pullon
höyryt vaikuttavat aivoihin, d'Artagnan herättyään seuraavana aamuna
muisti selvästi Athoksen jokaisen sanan, aivan kuin ne olisivat
piirtyneet hänen mieleensä sitä mukaan kuin ne olivat pudonneet Athoksen
huulilta. Kaikki tuo epätietoisuus oli omiansa herättämään hänessä vaan
yhä suurempaa halua päästä asian perille, jonka vuoksi hän lähti
ystävänsä luokse lujasti päättäneenä uudistaa eilisen keskustelun; mutta
hän tapasi Athoksen kokonaan tyyntyneenä, toisin sanoen, hän oli niin
peräti viisas ja varova ett'ei häneltä saanut enää mitään tietoja
urkituksi.

Muutoin, kun muskettisoturi oli paiskannut hänelle kättä, ehätti hän
ennen häntä ja lausui:

-- Minä olin eilen aika juovuksissa, d'Artagnan veikkoseni, sen tunsin
tänä aamuna kielestäni, joka oli vielä paksuna kuin pölkky, ja
valtasuonestani, joka tykytti kovin kiivaasti; lyönpä vetoa, että puhuin
kaiketi tuhansia hullutuksia.

Ja näin sanoen, silmäsi hän ystäväänsä niin terävästi, että hän joutui
hämille.

-- Et ensinkään, vastasi d'Artagnan, ja jos oikein muistan, et puhunut
mitään tavallista kummempaa.

-- Ohoh, sinä hämmästytät minua! Minä luulin kertoneeni sinulle erään
mitä surkeimman historian.

Ja hän katsoi nuorta miestä ikäänkuin olisi hän tahtonut tirkistää hänen
sydämmensä pohjaan.

-- Totta tosiaan, sanoi d'Artagnan, näyttääpä siltä kuin minä olisin
ollut enemmän juovuksissa kuin sinä, koska minä en muista mitään.

Athos ei tyytynyt vielä siihen, vaan sanoi:

-- Sinä olet kaiketi huomannut, veikkoseni, että jokaisella on oma
päänsä juovuksissa, suruinen tai iloinen; minä olen juovuksissa aina
suruinen ja kun kerta olen humaltunut, saan minä kiihkon kertoa kaikkia
kauheita juttuja mitä minun tyhmä imettäjäni on ajanut kallooni. Se on
minun paha puoleni, pää-vikani, sen myönnän; mutta muutoin kyllä olen
kelpo juomaveikko.

Athos sanoi kaiken tuon niin luonnollisesti, että d'Artagnan'in vakuutus
alkoi horjua.

-- Oh! vai niin, no senpä vuoksi todella muistelenkin, sanoi d'Artagnan,
koettaen urkkia totuutta, senpä vuoksi muistelenkin kuin unta, että
puhuimme jotakin hirtetyistä.

-- Kas niin, siinä sen näet, sanoi Athos kalveten ja koettaen kuitenkin
samalla nauraa, olinhan siitä varma, sillä hirtetyt ovat minun
painajaiseni.

-- Niin, niin, jatkoi d'Artagnan, ja nyt rupean muistamaan yhä lisää;
olihan puhetta ... kuinkas se olikaan ... olihan puhetta jostakin
naisesta.

-- Kas niin, vastasi Athos muuttuen lyyjynkarvaiseksi, se on tuo minun
suuri historiani vaaleakiharaisesta naisesta, ja kun minä sitä rupean
kertomaan, on sen merkki että silloin olen uppojuovuksissa.

-- Aivan oikein, se se oli, sanoi d'Artagnan, kertomus
vaaleakiharaisesta, pulskasta, kauniista, sinisilmäisestä naisesta.

-- Joka joutui hirteen.

-- Niin, jonka hirtti hänen puolisonsa, eräs ylhäinen herra sinun
tuttaviasi, jatkoi d'Artagnan tähdäten tarkasti Athosta.

-- No niin, siitä näet, kuinka helposti toisten salaisuuksia ilmaistaan,
kun ei tiedetä enää mitä puhutaan, sanoi Athos kohauttaen olkapäitänsä,
ikäänkuin hän olisi surkutellut itseään. En totta tosiaan juo enää
itseäni humalaan, se on peräti huono tapa.

D'Artagnan pysyi vaiti.

Sitten Athos muuttaen yht'äkkiä puheenaihetta lausui:

-- Kesken puheen, suuret kiitokset hevosesta, jonka minulle toit.

-- Onko se mieleisesi? kysyi d'Artagnan.

-- Kyllä, mutta ei se ollut mikään kestävä hevonen.

-- Ohoh, siinä petyt; minä olen kulkenut sillä kymmenen peninkulmaa
vähemmässä kuin puolessatoista tunnissa, eikä siitä näkynyt enempää kuin
jos se olisi juossut kertaalleen ympäri Saint-Sulpice'n torin.

-- Vai niin, mutta melkeinpä saat minun katumaan.

-- Katumaan?

-- Niin, minä olen sen menettänyt.

-- Kuinka niin?

-- Asia on tämmöinen: tänä aamuna kun heräsin kello kuusi, nukuit sinä
vielä kuin pölkky, ja minä en tiennyt kuinka saisin aikani kulumaan;
olin vielä aivan tylsistyksissäni eilisestä hummaamisesta; menin alas
suureen saliin ja tapasin siellä toisen noita meidän englantilaisia,
joka hieroi hevoskauppaa erään hevoshuijarin kanssa, hänen oma hevosensa
oli näet eilen kuollut verikohtaukseen. Minä lähestyin häntä ja kun näin
hänen tarjoovan sata pistole'a eräästä ruunikosta, sanoin minä hänelle:
hiisi vieköön, minulla on myöskin hevonen kaupaksi!

-- Ja sangen kaunispa onkin, sanoi hän, minä näin sen eilen kun
ystävänne palvelija sitä talutteli.

-- Pidättekö sitä sadan pistole'n arvoisena?

-- Kyllä, ja tahdotteko antaa sen minulle siitä hinnasta?

-- En, mutta minä pelaan siitä kanssanne.

-- Pelaatteko siitä?

-- Pelaan.

-- Millä?

-- Kuutioilla.

-- Sanottu kuin tehty; ja minä menetin hevosen. Mutta huomaa, jatkoi
Athos, minä voitin takaisin loimen.

D'Artagnan näytti sangen tyytymättömältä.

-- Pahoittaako se mieltäsi? kysyi Athos.

-- Kylläpä pahoittaa, se täytyy minun tunnustaa, vastasi d'Artagnan; tuo
hevonen olisi ollut sodassa meillä hyvänä tuntomerkkinä; se oli lahja,
muisto. Athos, pahasti teit.

-- Oh, veikkoseni, asetuppas minun sijalleni, sanoi muskettisoturi;
minulla oli ensinkin niin vietävän ikävä, ja sitten toiseksi, minä en,
totta puhuen, ensinkään pidä englantilaisista hevosista. Ja sitten
vielä, jos tuntemisesta on kysymys, niin siihenhän satulakin jo riittää;
se pistää kyllä huomioon. Mitä hevoseen tulee, me kyllä keksimme jotakin
syytä sen katoamiseen. Saakeli vieköön! hevonenhan on kuolevainen;
ajatteleppas jos minun olisi lapautunut tai saanut räkätaudin?

D'Artagnan oli vielä nyreissään.

-- Mieltäni pahoittaa, jatkoi Athos, että sinä näytät pitävän niin
paljon noista eläimistä, sillä minun kertomukseni ei ole vielä lopussa.

-- Mitä sinä sitten vielä olet tehnyt?

-- Menetettyäni hevoseni, yhdeksällä kymmentä vastaan, (kaunis heitto!)
pisti päähäni pelata sinun hevosestasi.

-- Vai niin, mutta toivoakseni pysähdyit sinä vaan tuohon päähänpistoon.

-- En ensinkään, vaan panin aikomukseni heti kohta toimeen.

-- Elä nyt hiidessä! huudahti d'Artagnan levottomana.

-- Minä pelasin ja menetin.

-- Minun hevoseni?

-- Sinun hevosesi: seitsemän kahdeksaa vastaan, "silmällä petti" ...
tunnethan tuon puheenparren.

-- Athos, sinä et ole täydessä älyssäsi, sen vannon!

-- Veikkoseni, eilen, kun kerroin tyhmiä historioitani, olisi minulle
pitänyt tuo sanoa, vaan ei tänäpäivänä. Minä menetin siis hevosen
kaikkine kamsuineen.

-- Mutta tuohan on kauheata!

-- Maltahan, et vielä ole kuullut kaikkea; minä olisin oiva pelaaja,
ell'en minä olisi niin hellittämätön; mutta minä olen hellittämätön,
aivan niinkuin juomisessanikin; minä jatkoin siis...

-- Mutta mitä sinä enää saatoit pelata, kun sinulla ei enää mitään
ollut?

-- Kyllä sentään, kyllä sentään, veikkoseni; vielähän meillä oli jälellä
tuo timanttisormus, joka säihkyy sormessasi ja jonka minä eilen
huomasin.

-- Tämä timanttisormus, huudahti d'Artagnan, peittäen pikaisesti
sormuksen kädellänsä.

-- Ja kun minä olen timanttien tuntija, minulla kun on itsellänikin
niitä ollut muutamia, arvostelin sen tuhanneksi pistole'ksi.

-- Minä toivon toki, sanoi vakavasti d'Artagnan puolikuolleena kauhusta,
ett'et sinä ole maininnut sanaakaan minun timanttisormuksestani?

-- Päin vastoin, veikkoseni; ymmärräthän, että tuo timantti oli meidän
ainoa apumme: sillä saatoin minä voittaa takaisin hevosemme valjaineen
päivineen ja siihen lisäksi matkarahat.

-- Athos, sinä saat minun vapisemaan! huudahti d'Artagnan.

-- Minä puhuin siis tuosta timantista pelitoverilleni, joka myöskin oli
sen huomannut. Mitäs saakelia sinä veikkoseni pidät sormessasi
tuommoista taivaan tähteä, ja sitten vielä vaadit ett'ei sitä
huomattaisi! Mahdotonta!

-- Jatka veikkonen, jatka! kiiruhti d'Artagnan, sillä totta tosiaan,
kylmäverisyydelläsi kidutat minut kuoliaaksi!

-- Me jaoimme tuon timantin kymmeneen sadan pistole'n suuruiseen
osuuteen.

-- Ah! sinä tahdot piloillasi koetella minua? sanoi d'Artagnan, jota
viha alkoi tarttua tukkaan niinkuin Minerva Akilley'tä Iliadissa.

-- En, saakeli vieköön, laskekkaan pilaa! olisinpa tahtonut nähdä sinua
minun tilassani! viiteentoista päivään en ollut nähnyt mitään
ihmiskasvoja ja olin tulemaisillani hupsuksi tuosta alinomaisesta
seurustelemisesta pelkkien pullojen kanssa.

-- Se ei ole mikään syy mennä pelaamaan minun timanttiani, vastasi
d'Artagnan puristaen nyrkkiänsä suonenvedon tapaisesti.

-- Kuuntelehan toki loppuun; kymmenen sadan pistole'n suuruista osaa,
jokainen kymmenessä heitossa; kolmessatoista heitossa menetin minä
kaikki, kolmessatoista heitossa: luku 13 on minulle aina onneton, sehän
oli 13 päivänä heinäkuuta kuin...

-- Tuhannen tulimaista! huudahti d'Artagnan nousten pöydästä,
tämänpäiväinen historiasi saattaa minut unhottamaan eilisen.

-- Ole kärsivällinen, sanoi Athos, minulla on eräs tuuma. Englantilainen
on omituinen mies, minä näin hänen tänä aamuna puhuvan Grimaud'in
kanssa, ja Grimaud ilmoitti minulle englantilaisen kehoittaneen häntä
rupeamaan palvelukseensa. Minä pelasin Grimaud'ista, tuosta hiljaisesta
Grimaud'ista, kymmenessä osuudessa.

-- No mene nyt jo männikköön! huudahti d'Artagnan, purskahtaen nauramaan
vastoin tahtoansa.

-- Grimaud'ista itsestänsä, ymmärrätkö! ja kymmenellä osuudella
Grimaud'ia, joka ei kokonaisuudessansa maksa puolta tukaattia, voitin
minä takaisin timantin. Sanoppas sitten, eikö itsepintaisuus ole avu.

-- Tämä on, todentotta, peräti hullua! huudahti d'Artagnan lohduttuneena
ja naurusta pidellen kupeitansa.

-- Ymmärräthän että kun tunsin olevani voittamisen vauhdissa, rupesin
taas pelaamaan timantista.

-- Oh, perhana, sanoi d'Artagnan synkistyen uudestaan.

-- Minä voitin takaisin ensin sinun valjaasi, sitten sinun hevosesi,
sitten oman hevoseni ja sitten menetin ne kaikki toistamiseen. Lyhyesti
kertoen, minä olen voittanut takaisin sinun valjaasi, ja sitten omani.
Ja siinä ollaan nyt. Se oli oivallinen heitto; minä pysähdyinkin siihen.

D'Artagnan hengitti niin paljon keveämmin kuin jos koko ravintola olisi
nostettu hänen rintansa päältä.

-- Entäs timantti, jääkös se minulle? kysyi hän pelonalaisesti.

-- Aivan koskemattomana, veikkoseni; siihen lisäksi sekä sinun että
minun kameelini valjaat.

-- Mutta mitäs me teemme valjailla ilman hevositta?

-- Minulla on juuri omat tuumani niistä.

-- Athos, sinä saatat minut vapisemaan.

-- Kuulehan, d'Artagnan veikkoseni, sinä et ole pelannut kaukaan aikaan,
minä tiedän sen, sinulla on siis varmaan hyvä onni.

-- Mitä sitten?

-- Mitäkö sitten! englantilainen toverineen on vielä täällä. Minä
huomasin, että hän suuresti ikävöi saada valjaita, sinä taas puolestasi
näytät ikävöivän hevostasi. Sinun sijassasi minä pelaisin valjaasi
hevosta vastaan.

-- Mutta jos hän ei tahdo yksiä valjaita.

-- Pelaa molemmat, hemmetissä! minä en ole semmoinen oman kontin katsoja
kuin sinä.

-- Tekisitkö sinä niin? sanoi d'Artagnan kahdella päällä, niin paljo
alkoi Athoksen osoittama luottamus tietämättänsä häneen vaikuttaa.

-- Kunniani kautta, yhdessä heitossa!

-- Mutta kun hevoset ovat menetetyt, tahtoisin minä kaikin mokomin
säilyttää toki valjaat.

-- Pelaa sitten timantistasi.

-- Oh, se on vallan toinen asia; en koskaan, en milloinkaan.

-- Saakeli, sanoi Athos, minä ehdottaisin siis, että pelaisit
Planchet'ista, vaan kun semmoista on jo pelattu, ehk'eipä englantilainen
enää tahtoisi.

-- Athos veikkoseni, sanoi d'Artagnan, minusta on parasta ett'en pelaa
mitään.

-- Se on vahinko, sanoi Athos kylmästi, englantilainen on täynnä
pistole'ja. Koeta nyt hiidessä edes yksi heitto; yksi heitto on pian
tehty.

-- Vaan jos menetän?

-- Sinä voitat.

-- Vaan entä jos menetän?

-- No niin, silloin annat valjaasi.

-- Menkööt yhdessä heitossa, sanoi d'Artagnan.

Athos meni hakemaan englantilaista käsiin ja löysikin hänet tallissa,
jossa hän katseli valjaita halukkailla silmin. Tilaisuus oli hyvä. Hän
teki ehdotuksensa: kahdet valjaat yhtä hevosta tai sataa pistole'a
vastaan, kumpaista hyvänsä. Englantilainen laski lukua kiiruusti: kahdet
valjaat maksoivat kolmesataa pistole'a yhteensä; hän suostui
ehdotukseen.

D'Artagnan heitti vapisten kuutiot ja sai luvun kolme; hänen kalpeutensa
säikähdytti Athosta, joka siihen sanoi vaan:

-- Huono heitto, veikkoseni; hevoset ovat teidän, herra, täysine
valjaineen.

Englantilainen riemuitsevana ei edes huolinut puistella kuutioita, vaan
heitti ne pöydälle katsomatta sinne päinkään, niin varma oli hän
voitostaan; d'Artagnan oli kääntynyt poispäin kätkeäksensä
mielipahaansa.

-- Kas niin, kas niin, sanoi Athos levollisena, tuo heitto on sangen
harvinainen, minä en ole nähnyt sitä kuin neljä kertaa elämässäni: kaksi
ykköstä!

Englantilainen katsoi hämmästyneenä; d'Artagnan kääntyi myös pöytään
päin, mielihyvillään.

-- Niin, jatkoi Athos, neljä kertaa vaan: kerran herra de Créquy'n
luona; toisen kerran minun luonani maalla, linnassani ... silloinkuin
minulla oli linna; kolmannen kerran herra de Tréville'n luona, jossa se
hämmästytti meitä kaikkia; ja vihdoin neljännen kerran kapakassa,
jolloin se sattui minulle ja menetin sillä sata louisdor'ia ja yhden
illallisen.

-- Siis ottaa herra takaisin hevosensa, sanoi englantilainen.

-- Tietysti, sanoi d'Artagnan.

-- Se jätetään teidän palvelijallenne, herra.

-- Malttakaa silmänräpäys, sanoi Athos; teidän luvallanne, herra, pyydän
saada virkkaa muutaman sanan ystävälleni.

-- Virkkakaa vaan.

-- Athos veti d'Artagnan'in vähän syrjälle.

-- No mitä nyt! sanoi d'Artagnan, mitä vielä tahdot, kiusaaja, tahdot
kai minua vielä pelaamaan, eikö niin?

-- En, tahdon vaan sinua vähän miettimään.

-- Mitä?

-- Sinä aiot ottaa hevosen, eikö niin?

-- Epäilemättä.

-- Hullusti teet, minä ottaisin ennemmin sata pistole'a; tiedäthän
pelanneesi valjaat hevosta tai sataa pistole'a vastaan, oman valintasi
mukaan.

-- Kyllä.

-- Minä ottaisin nuo sata pistole'a.

-- No niin, mutta minä otan hevosen.

-- Hullusti teet, sen sanon vieläkin; mitä me kaksi teemme yhdellä
hevosella? minä en voi istua takanasi lautasella, näyttäisimmehän kovin
hullunkurisilta; etkä sinä voi masentaa minua niin kovasti, että
ratsastaisit rinnallani pulskalla sotaorhillasi. Minä ottaisin
hetkeäkään arvelematta nuo sata pistole'a, me näet tarvitsemme rahaa
Pariisiin palataksemme.

-- Minä pysyn kiini hevosessa, Athos.

-- Ja hullusti teet, ystäväni; hevonen horjahtaa syrjään, hevonen
nuljahtaa, niukauttaa jalkansa, hän syö ruuhesta, josta ennen on syönyt
kapinen hevonen: siinä on sitten hevonen, tai paremmin sanoen, sata
pistole'a mennyttä kalua: haltijan täytyy elättää hevosensa, kun sitä
vastoin sata pistole'a elättävät haltijansa.

-- Mutta kuinkas me palaamme sitten?

-- Lakeijaimme hevosilla, hemmetissä! kyllähän meidät olennostamme aina
toki tunnetaan herrasmiehiksi.

-- Kaunis näky todella, kun me istumme hevoskäpykkäin selässä samalla
kuin Aramis ja Porthos upeilevat komeilla orhillansa!

-- Aramis! Porthos! huudahti Athos ja herahti nauramaan.

-- Mitä? kysyi d'Artagnan, joka ei ensinkään tajunnut ystävänsä
iloisuutta.

-- Hyvä, hyvä, jatkakaamme, sanoi Athos.

-- Mitä ajattelet siis?...

-- Että sinun on ottaminen nuo sata pistole'a, d'Artagnan; sadalla
pistole'lla me juhlailemme tämän kuun loppuun; me olemme kärsineet
rasitusta ja vaivoja, näethän, ja hyvä on levätä hieman.

-- Levätä! oh, ei veikkonen, niinpian kuin tulen Pariisiin, rupean
etsimään rouva Bonacieux-parkaa.

-- No niin, luuletko että sinulla siinä toimessa on niin suurta hyötyä
hevosesta kuin hyvistä louisdor'eista? ota sinä vaan nuo sata pistole'a,
ystäväni, ota vaan nuo sata pistole'a.

D'Artagnan ei tarvinnut muuta kuin yhden syyn antaaksensa myöten. Tuo
mainittu oli hänestä oivallinen. Sitä paitsi pelkäsi hän kauvemmin
vastustellessaan näyttävänsä Athoksen silmissä itsekkäältä; hän antoi
siis mukaa ja valitsi nuo sata pistole'a, jotka englantilainen luki
pöytään heti paikalla.

Sitten ruvettiin tuumimaan vaan lähtöä. Isännän kanssa solmittu rauha
maksoi, paitsi Athoksen vanhaa hevosta, kuusi pistole'a; d'Artagnan ja
Athos ottivat Planchet'in ja Grimaud'in hevoset, ja nuo molemmat
palvelijat lähtivät jalkapatikassa, kantaen satuloita päänsä päällä.

Vaikka ystävysten ratsastus kävi nyt huononpuolisesti, jätättivät he
pian lakeijansa ja tulivat Crévecoeur'iin. Jo kaukaa huomasivat he
Aramiksen alakuloisena istuvan ikkunassa kyynäspäänsä varassa ja
katselevan kuinka pöly kohosi kaukana tiellä.

-- Hohoi, Aramis! mitä pirua sinä siinä teet? huusivat ystävykset yhteen
ääneen.

-- Ah, sinähän se olet, d'Artagnan, sinähän se olet, Athos, vastasi
nuori mies: minä ajattelin tässä, kuinka pian maailman hyvyys hupenee,
ja minun englantilainen hevoseni, joka karkasi ja hävisi tuonne
pölypilven keskelle, oli minulle elävä kuva maallisten tavarain
katoovaisuudesta. Itse elämänkin voi sulkea näihin kolmeen sanaan:
_Erat, est, fuit_.

-- Mitä tämä oikeastaan tietää? kysyi d'Artagnan joka alkoi aavistaa
asian oikeaa laitaa.

-- Se tietää, että minä vast'ikään tein tyhmän kaupan: kuusikymmentä
louisdor'ia hevosesta, joka voi päästä korkeintaan viisi lieu'tä
päivässä semmoisella juoksulla johon se kykenee.

D'Artagnan ja Athos rähähtivät nauramaan.

-- D'Artagnan veikkoseni, sanoi Aramis, elä suutu minuun, minä pyydän,
hädällä ei ole lakia; sitä paitsi olen jo saanut rangaistukseni, sillä
hevoshuijari petti minua vähintään viidelläkymmenellä louisdor'illa. Ah,
tepä olette säästeliäitä! kuljette lakeijanne hevosilla ja annatte
taluttaa koruhevosianne hiljalleen ja pieniä taipaleita päivässä.

Samassa pysähtyivät eräät vankkurit, jotka hetkistä ennen olivat
näkyneet Amiens'ista päin tulevalla tiellä, ja vaunuista nähtiin
laskeutuvan Grimaud'in ja Planchet'in, satulat pään päällä. Vankkurit
olivat tyhjiltään palaamassa Pariisiin, ja nuo molemmat lakeijat olivat
kuljetusmaksuksi pitkin matkaa kostutelleet ajomiehen kurkkua.

-- Mitä tuo on? kysyi Aramis nähdessään heidät; ei muuta kuin satulat?

-- Ymmärrätkös nyt? sanoi Athos.

-- Ystäväni, juuri niinkuin minunkin. Minä näet pidätin myös valjaat,
vaistomaisesti. Hohoi, Bazin, vie minun satulani tuonne toisten luokse.

-- Ja minnekkäs sinun kirkkoherrasi joutuivat? kysyi d'Artagnan.

-- Veikkoseni, minä pyysin heidät päivälliselle seuraavaksi päiväksi,
sanoi Aramis; täällä on, ohimennen mainiten, erittäin hyviä viinejä;
minä juotin ukot aika liehkaan, ja silloin kirkkoherra kielsi minua
heittämästä sotilaskauhtanaani ja jesuitti pyysi minun tekemään
hänestäkin muskettisoturin.

-- Ilman teesiä, huusi d'Artagnan, ilman teesiä! minä pyydän jättämään
pois teesit!

-- Siitä saakka, jatkoi Aramis, elän minä sangen miellyttävää elämää.
Olen alkanut sepittää runoelmaa yksitavuisista säkeistä; se on sangen
vaikeata, mutta kaikkien asioiden ansio on juuri niiden vaikeus. Aine on
mainio, minä luen teille ensimäisen laulun, siinä on neljä sataa värsyä
ja kestää yhden minuutin.

-- Aramis veikkoseni, sanoi d'Artagnan, joka inhosi melkein yhtä paljon
runoja kuin latinaakin, lisää vaikeuden ansioon vielä lyhyys, niin saat
olla varma että runollasi on ainakin kaksi ansiota.

-- Sitä paitsi, jatkoi Aramis, huokuu siitä puhdas tunne, saattepa
nähdä. No niin, mutta ystäväni, me palaamme siis Pariisiin? Mainiota,
minä olen valmis lähtemään; saamme siis kohta nähdä kelpo Porthoksenkin,
sitä parempi. Ettekö luule minun ikävöineen tuota suurta hupakkoa? Hän
ei vaan olisi myynytkään hevostansa, vaikka siitä olisi tarjottu
kuningaskuntaa. Tahtoisinpa nähdä jo häntä komean hevosensa satulassa.
Hän näyttää Suur'-Mogul'ilta, siitä olen varma.

Pysähdyttiin puoleksi tunniksi, että hevoset saisivat puhaltaa; Aramis
suoritti tilinsä ravintolaan, sijoitti Bazin'in vankkureihin toveriensa
seuraan, ja nyt lähdettiin Porthosta perustelemaan.

Hänet tavattiin jaloillaan, vähemmin kalpeana kuin d'Artagnan'in ensi
käynnillä, ja istuvana pöydän ääressä jossa, vaikka hän oli yksinään,
oli päivällinen neljälle hengelle; päivällisravintona oli taidokkaasti
valmistettua lihapaistia, valituita viinejä ja erinomaisia hedelmiä.

-- Oh, hiisi! sanoi hän nousten seisovilleen, tulettepa hyvään aikaan,
veikkoset, minä juuri alotin lientä, ja te tulette nyt syömään
päivällistä kanssani.

-- Ohoo! sanoi d'Artagnan, ei suinkaan Mousqueton liene mahtanut
pyydystää lassollansa tuommoisia pulloja? entäs tuota juottovasikkaa ja
häränpaistia...

-- Minä vahvistan voimiani, sanoi Porthos, ei mikään heikonna ihmistä
niin kuin nuo saakelin niukahdukset; onko sinulla ollut koskaan
niukahdusta, Athos?

-- Ei koskaan; muistan vaan kerran eräässä ottelussa Ferou'n kadulla
saaneeni miekanpiston, joka pariksi kolmeksi viikoksi teki minuun juuri
samallaisen vaikutuksen.

-- Mutta tämä päivällinen ei kaiketi liene aiottu yksin sinua varten,
Porthos veikkoseni? sanoi Aramis.

-- Ei, sanoi Porthos; odotin naapuristosta muutamia herroja, jotka juuri
lähettivät sanan ett'eivät he tulekkaan; istukaa te heidän sijallensa,
en minä menetä vaihtokaupassa. Hohoi! Mousqueton, istumia ja toinen
mokoma lisää pulloja!

-- Tiedättekö, mitä tässä syödään? kysyi Athos kymmenen minuutin
kuluttua.

-- No hiidessä! vastasi d'Artagnan, juottovasikkaa ja...

-- Ja lampaanpaistia, jatkoi Porthos.

-- Ja lintupaistia, virkkoi Aramis.

-- Erhetystä! te syötte, hyvät herrat, sanoi Athos painavasti, te syötte
hevosta.

-- Elä hemmetissä! sanoi d'Artagnan.

-- Hevosta! huudahti Aramis irvistellen.

Porthos ei virkkanut mitään.

-- Niin hevosta se on; eikös niin, Porthos, emmekös syö hevosta? Ehkäpä
satulaa myös!

-- Ei, hyvät herrat, kyllä satula on jälellä, sanoi Porthos.

-- No totta tosiaan, nyt olemme yhtä hyviä kaikki, sanoi Aramis:
voisippa luulla, että olemme ennakolta suostuneet.

-- Mitäs minun oli tekeminen, sanoi Porthos, hevonen herätti kateutta
kaikissa, jotka kävivät luonani, enkä minä tahtonut heitä loukata.

-- No, ja sinun herttuattaresi on yhä vielä vaan kylpemässä, vai kuinka?
kysyi d'Artagnan.

-- Yhä vielä, vastasi Porthos. No niin, asia on semmoinen, että
paikkakunnan maaherra, juuri yksi niitä herroja, joita odotin tänään
päivällisille, näytti niin kovin haluavan hevostani, että minä lahjoitin
sen hänelle.

-- Lahjoitit hänelle! huudahti d'Artagnan.

-- Niin, luoja nähköön! lahjoitin, se on sanani, vakuutti Porthos, sillä
hevonen maksoi varsinkin sata viisi kymmentä louisdor'ia ja tuo
kitupiikki ei tahtonut minulle maksaa enempää kuin kahdeksankymmentä.

-- Ilmanko satulaa? kysyi Aramis.

-- Niin, ilman satulaa.

-- Te huomaatte, hyvät herrat, sanoi Athos että Porthos on tehnyt
parhaimmat asiat meistä kaikista.

Syntyi aika naurun rähinä, joka saattoi Porthos-paran aivan pyörälle;
mutta hänelle selitettiin kohta syy siihen, ja Porthos tapansa mukaan
yhtyi siihen suuriäänisesti.

-- Niin että me olemme kaikki hyvissä rahoissa, sanoi d'Artagnan.

-- En minä ainakaan, sanoi Athos; minusta oli Aramiksen espanjalainen
viini niin hyvää, että minä panetin lakeijaimme vankkureihin
kuusikymmentä pulloa, ja se vei kukkaroni jotenkin kuiviin.

-- Ja minä, sanoi Aramis, aatelkaas, lahjoitin rahani viimeiseen ropoon
saakka Montdidier'in kirkolle ja Amiens'in jesuitoille.

-- Ja minä taas, sanoi Porthos, luuletteko ett'ei niukahdukseni mitään
maksanut? puhumattakaan Mousqueton'in haavasta, jonka vuoksi minun
täytyi käyttää täällä kahdesti päivässä haavalääkäriä, joka maksatti
minulle käyntinsä kaksinkertaisesti, hän kun muka, heittiö, on ottanut
luodin semmoiseen paikkaan ruumistansa, jota tavallisesti näytetään vaan
apteekkareille; minä olenkin kieltänyt häntä antamasta täst'edes
haavoittaa itseänsä.

-- Vai niin, vai niin, sanoi Athos hymyillen salavihkaa d'Artagnan'ille
ja Aramikselle, kyllä näen, että olet menetellyt ylevästi tuota
poika-parkaa kohtaan; se on kelpo isännän mukaista.

-- Lyhyesti, jatkoi Porthos, suoritettuani kaikki maksuni, jää minulle
joku kolmekymmentä écu'tä.

-- Ja minulle kymmenkunta pistole'a, sanoi Aramis.

-- No niin, no niin, sanoi Athos, näyttää siltä kuin me olisimme tässä
joukossa Kroisoksia. Kuinka paljo sinulla on jälellä sadasta
pistole'stasi, d'Artagnan.

-- Minun sadasta pistole'stani? Ensinkin annoin sinulle viisikymmentä.

-- Luuletko niin?

-- Tottahan hiidessä!

-- Aa, se on totta, nyt muistan.

-- Sitten annoin ravintolan isännälle kuusi.

-- Mikä elukka tuo isäntä! Miksi annoit hänelle kuusi pistole'a?

-- Itsehän käskit ne minun antamaan.

-- Aivan oikein, minä olen liian hyvä; lyhyesti: kuinka paljo on
jälellä?

-- Kaksikymmentä viisi pistole'a, sanoi d'Artagnan.

-- Ja minulla, sanoi Athos, vetäen vähän pientä rahaa taskustaan,
minulla...

-- Ei ole mitään?

-- Ei, kunniani kautta, tai ainakin niin vähä, ett'ei sitä kannata ottaa
lukuun.

-- No niin, lasketaanpa, kuinka paljo meillä on yhteensä.

-- Porthos?

-- Kolmekymmentä écu'tä.

-- Aramis?

-- Kymmenen pistole'a.

-- Ja sinulla, d'Artagnan?

-- Kaksikymmentä viisi.

-- Ja kaikki se yhteensä? kysyi Athos.

-- Neljäsataa seitsemänkymmentä viisi livre'ä, sanoi d'Artagnan, joka
laski kuni Archimedes.

-- Pariisiin tultuamme on meillä vielä neljä sataa, sanoi Porthos, ja
satulat lisäksi. Mutta syökäämme nyt päivällistä, muutoin se jäähtyy.

Neljä ystävystä, rauhoittuneena tulevaisuuden suhteen, söivät nyt vankan
päivällisen, jonka jäännökset annettiin Mousqueton'ille, Bazin'ille,
Planchet'ille ja Grimaud'ille.

Pariisiin tultua tapasi d'Artagnan pöydällänsä kirjeen herra de
Tréville'ltä, joka ilmoitti hänelle, että kuningas hänen pyynnöstään oli
suonut hänelle luvan päästä muskettisoturiksi.

Koska tämä oli kaikki mitä d'Artagnan oli maailmassa halunnut,
lukuunottamatta tietysti rouva Bonacieux'in löytämistä, hyökkäsi hän
ilon vimmassa tovereittensa luokse, joista hän puoli tuntia ennen oli
eronnut ja jotka hän tapasi sangen alakuloisina ja miettiväisinä. He
olivat kokoontuneet neuvotteluun Athoksen luokse, mikä aina oli sen
merkki, että oli tärkeitä asioita tuumittavana.

Herra de Tréville oli juuri ilmoittanut heille, että koska Hänen
Majesteettinsa oli päättänyt alottaa sodan ensimäisenä päivänä
Toukokuuta, heidän tulisi tuota pikaa laittaa kuntoon sotavaruksensa.

Neljä filosoofia katseli toinen toistansa aivan ällistyneinä; herra de
Tréville ei laskenut leikkiä, kun sotilaskuri oli kysymyksessä.

-- Ja kuinka paljon tarvitsette sotavaruksiinne; kysyi d'Artagnan.

-- Oh, se ei maksa vaivaa puhua, me teimme juuri suunnitelman
spartalaisella kitsaudella ja havaitsimme tarvitsevamme jokainen tuhat
viisisataa livre'ä.

-- Neljä kertaa tuhat viisisataa tekee yhteensä kuusi tuhatta livre'ä,
sanoi Athos.

-- Minun arvellakseni, sanoi d'Artagnan, tuhat livre'ä kutakin
kohden riittäisi; tosin minä en puhu spartalaisittain vaan
prokuraattorittain...

Sana prokuraattori herätti Porthoksen.

-- Malttakaas, minun johtuu mieleeni eräs keino, sanoi hän.

-- Siinä on jo jotakin; minulla ei ole keinon vilahdustakaan, sanoi
kylmästi Athos; mutta d'Artagnan, hyvät herrat, on tullut vallan
hupsuksi siitä ilosta, että vastaisuudessa saa kuulua meidän joukkoomme.
Tuhat livre'ä! minun täytyy tunnustaa, että minä puolestani jo yksin
tarvitsen kaksi tuhatta.

-- Neljä kertaa kaksi on kahdeksan, sanoi Aramis; me tarvitsemme siis
kahdeksan tuhatta livre'ä sotavaruksiamme varten, joita meillä jo on
satulat.

-- Ja siihen lisäksi, sanoi Athos, odotettuaan siksi kunnes d'Artagnan,
joka meni kiittämään herra de Tréville'ä, oli sulkenut oven jälkeensä,
siihen lisäksi meillä on tuo kaunis timantti, joka loistelee ystävämme
sormessa. D'Artagnan on, saakeli soikoon, liian hyvä toveri jättääksensä
veikkojansa pulaan, koska hänellä on sakarisormessa kuninkaan
muistoraha.



XXIX.

Mylady.


D'Artagnan oli käydessään herra de Tréville'n luona tiedustellut myöskin
rouva Bonacieux'istä, mutta mitään valaisevia tietoja ei hän ollut
saanut. Herra de Tréville oli kyllä puhunut kuningattaren kanssa
asiasta; kuningatar ei tiennyt missä nuori kauppiaan vaimo oli, vaan hän
oli luvannut tiedustella häntä. Tuo lupaus oli kumminkin sangen
epävakainen, eikä ollut d'Artagnan'ille suureksi lohdutukseksi.

Tähän lisäksi oli d'Artagnan'illa, niinkuin hänen kolmella ystävällänsä
hankkiminen varoja sotavaruksiansa varten. Athos yksin vaan ei
liikahtanut huoneestaan; hän oli vannonut, ett'ei hän panisi rikkaa
ristiin siinä suhteessa. Mutta nuo muut kolme olivat aamusta iltaan
liikkeessä. Jo ani varhain lähtivät he ulos ja myöhään illalla palasivat
he kotiin. He vaeltelivat pitkin katuja, tarkastellen jokaista
katukiveäkin, nähdäkseen, eikö joku kulkija olisi sattunut pudottamaan
kukkaroansa. Ja kun he kohtasivat milloin toisiansa, silmäsivät he
epätoivoisina toisiinsa, joka merkitsi: etkö ole mitään vielä löytänyt?

Kun d'Artagnan eräänä päivänä tämmöisillä vaelluksillaan sattui
Saint-Leu'n kirkon luokse, jossa jumalanpalvelusta parhaillaan
pidettiin, herätti hänen huomiotansa eräs ylhäinen nainen, joka juuri
astui alas kirkon portaita, jälessä pieni neekeripoika kantaen punaista
rukoustyynyä, ja kamarineitsyt rukouskirja kädessä. Ensi silmäyksellä
tunsi hän tuon kirkosta-tulijan samaksi naiseksi, jota hän ensi kerran
oli nähnyt Meung'issä ja kuullut puhuteltavan mylady'n nimellä, ja josta
hän oli nähnyt vilahduksen Lontoo-matkallansa, juuri sieltä lähtiessään.

Nainen astui vaunuihin, jotka odottivat kirkon edustalla ja d'Artagnan
kuuli hänen antavan kuskille käskyn ajaa Saint-Germain'iin.

Hän päätti nyt ottaa tarkemman selon tuosta salaperäisestä naisesta.
Mutta hän havaitsi turhaksi koettaakkaan jalkaisin seurata kahden ripeän
hevosen vetämiä vaunuja, ja kääntyi sen vuoksi rientämään kiiruusti
Férou'n kadulle.

Seine'n kadulla kohtasi hän Planchet'in, joka oli seisattunut erään
leipuripuodin edustalle ja katseli siinä viehättäviä leivoksia
halullisilla silmillä.

Hän käski Planchet'in mennä joutuun herra de Tréville'n talliin
satuloimaan kaksi hevosta, toisen hänelle, toisen itselleen, ja tulla
tapaamaan häntä Athoksen luota. Herra de Tréville oli antanut hänelle
ainaisen luvan käyttää hänen hevosiansa mielin määrin.

Planchet riensi Colombier'in kadulle ja d'Artagnan Ferou'n kadulle.
Athos oli kotonaan, ja istui parhaillaan surumielin tyhjentämässä erästä
pulloa tuota kuuluisata Espanjan viiniä, jota hän oli tuonut mukanaan
Pikardia-matkaltansa. Hän viittasi Grimaud'ille tuomaan lasin
d'Artagnan'ille, ja Grimaud totteli totuttuun tapaansa.

D'Artagnan aikoi juuri ruveta kertomaan Athokselle, mitä hän oli nähnyt
kirkon luona, kun samassa tuokiossa Planchet pisti päänsä ovesta sisään
ja ilmoitti herrallensa, että ne kaksi hevosta olivat valmiina.

-- Mitkä hevoset? kysyi Athos.

-- Kaksi hevosta, jotka herra de Tréville lainasi minulle mennäkseni
käymään Saint-Germain'issä.

-- Mitä sinulla on Saint-Germain'iin asiaa? kysyi Athos.

Silloin kertoi d'Artagnan tuon kohtauksensa, ja kuinka hän oli nyt
löytänyt tuon naisen, joka samoinkuin tuo mustaviittainen mies, oli
lakkaamatta hänen ajatuksiensa esineenä.

-- Toisin sanoen, että sinä olet rakastunut häneen niinkuin äskettäin
rouva Bonacieux'iin, sanoi Athos kohauttaen olkapäitänsä
ylenkatseellisesti, ikäänkuin hän olisi surkutellut moista ihmisellistä
heikkoutta.

-- Minäkö! en suinkaan! huudahti d'Artagnan. Minä olen vaan utelias
saamaan selkoa tuon naisen salaperäisyydestä. En tiedä minkä vuoksi,
vaan minusta tuntuu, niinkuin tuolla naisella, vaikka hän onkin minulle
vallan tuntematon ja minä samoin hänelle, olisi joku vaikutus minun
elämääni.

-- No niin, sinä olet oikeassa, sanoi Athos, minä en tunne yhtään
naista, jota maksaisi vaivaa etsiä, kun hän on kerta kadonnut. Rouva
Bonacieux on kadonnut, sitä pahempi hänelle, jos hän vielä ilmestyy
takaisin.

-- Ei, Athos, ei niin, sinä erhetyt, sanoi d'Artagnan; minä rakastan
Constance-parkaani enemmän kuin koskaan, ja jos vaan tietäisin missä hän
on, vaikka hän olisi toisessa maailman ääressä, rientäisin minä
pelastamaan häntä vihollistensa käsistä; mutta minä en tiedä, kaikki
kuulustelemiseni ovat olleet turhat. Mitäs tässä siis on tekeminen,
täytyyhän haihdutella huoliansa.

-- Haihduttele vaan huoliasi mylady'n kanssa, rakas d'Artagnan; minä
suon sen sydämmestäni, jos se sinua huvittaa.

-- Kuulehan, Athos, sanoi d'Artagnan, sen sijaan että istut täällä juuri
kuin vankina, nouse hevosen selkään ja tule kanssani käymään
Saint-Germain'issä.

-- Veikkoseni, vastasi Athos, minä ratsastan omilla hevosillani, kun
minulla on, ja kun ei ole, kävelen jalkasin.

-- No niin, vastasi d'Artagnan hymyillen Athoksen jörömäisyydelle, joka,
jos sitä olisi osoittanut toinen mies, olisi varmaankin häntä loukannut;
minä en ole niin ylpeä, minä ratsastan sillä minkä käsiini saan. Siis,
hyvästi näkemään asti, rakas Athos veikkoseni.

-- Hyvästi, sanoi muskettisoturi viitaten Grimaud'ia avaamaan pullon,
jonka hän juuri oli tuonut.

D'Artagnan ja Planchet nousivat satulaan ja lähtivät ratsastamaan
Saint-Germain'iin.

Pitkin matkaa pyöri nuoren miehen mielessä se mitä Athos oli hänelle
sanonut rouva Bonacieux'istä. Vaikka d'Artagnan'in luonne ei ollut
mikään haaveksivainen, oli tuo kaunis kauppiaan vaimo tehnyt
todenperäisen vaikutuksen hänen sydämmeensä; niinkuin hän oli sanonut,
hän olisi ollut valmis etsimään häntä vaikka maailman äärestä. Mutta
maailmalla on monta äärtä, juuri sen vuoksi että se on pyöreä, niin että
hän ei tiennyt minne päin kääntyä.

Tämän ohella oli hän koettanut saada tietää, kuka tuo mylady oli. Mylady
oli puhellut mustavaippaisen miehen kanssa, jonka hän siis tunsi.
D'Artagnan'in luulon mukaan tuo mustavaippainen mies se oli ryöstänyt
pois rouva Bonacieux'in toisen kerran, samoinkuin ensi kerrankin.
D'Artagnan pettyi siinä vaan puoliksi, hän pettyi siis vaan vähän,
uskotellessaan itselleen että mylady'n tiedusteleminen olisi samalla
myöskin Constance'n tiedustelemista.

Näissä mietteissä ja aika-ajoin kannustaen hevostaan oli d'Artagnan
joutunut Saint-Germain'iin. Hän kulki pitkin sitä paviljonkia, jossa
kymmenen vuotta myöhemmin Ludvig XIV oli syntyvä. Ratsastaen erästä
autiota katua, tähystellen oikealle ja vasemmalle nähdäksensä jotakin
jälkeä kauniista englantilattarestansa, havaitsi hän erään soman talon
maakerroksessa tutut kasvot. Talossa ei, sen ajan rakennustavan mukaan,
ollut yhtään ikkunaa kadun puolella; tuo henkilö käveli jonkunmoisella
kukkaispenkereellä. Planchet tunsi hänet ensiksi.

-- Katsokaas, herrani, sanoi hän puhutellen d'Artagnan'ia, ettekö tunne
tuota naamaa, joka ällistelee variksia?

-- En, sanoi d'Artagnan; ja kumminkin olen varma siitä että tämä ei ole
ensi kerta kuin näen nuo kasvot.

-- Senpä jumal'aut' uskon, sanoi Planchet; tuohan on Lubin-raukka,
kreivi de Wardes'in lakeija, sen saman kreivin, jota te niin pahoin
pitelitte noin kuukausi takaperin Calais'issa, matkalla satamapäällikön
kartanoon.

-- Aa, aivan oikein, sehän se onkin, sanoi d'Artagnan, nyt tunnen hänet.
Luuletko hänen tuntevan sinua?

-- Kylläpä hän oli silloin niin hämmennyksissä, että epäilen, jäikö
hänelle minusta mitään selvää muistoa.

-- No niin, meneppäs sitten puhuttelemaan poikaa, sanoi d'Artagnan ja
koeta urkkia häneltä tietoa, onko hänen herransa kuollut.

Planchet laskeutui hevosen selästä, astui suoraan Lubin'in luokse, joka
ei todellakaan häntä tuntenut, ja molemmat lakeijat rupesivat
keskustelemaan kuin parhaat ystävät maailmassa, jolla välin d'Artagnan
talutti hevoset eräälle syrjäkadulle; ja kuljettuansa muutaman talon
ympäri, hän palasi kuuntelemaan heidän puhettaan erään pensaan takaa.

Oltuansa hetkisen pensaan takana, kuuli hän ajopelien jyryä ja näki
mylady'n vaunujen pysähtyvän aivan likellensä. Siinä ei ollut erhetyksen
sijaa; mylady istui vaunuissa. D'Artagnan kyyristyi hevosensa kaulaa
vasten, nähdäksensä kaikki vaan pysyäksensä itse näkymätönnä.

Mylady pisti viehättävän vaaleakiharaisen päänsä vaununoven aukosta
esille ja antoi käskyjä kamarineitsyellensä.

Tuo viimemainittu, kahdenkymmenen tai kahdenkolmatta vuotias kaunis,
vilkas ja iloinen tyttö, todellinen ylhäisen naisen seuraneiti, hyppäsi
alas astimelta, jossa hän, ajan tavan mukaan, oli istumassa, ja meni
suoraan sitä kukkaispengertä kohden, jossa d'Artagnan oli huomannut
Lubin'in.

D'Artagnan seurasi silmillään seuraneitiä ja näki hänen astuvan
penkereelle. Mutta juuri samaan liittoon oli Lubin saanut käskyn tulla
sisään, niin että Planchet oli jäänyt yksinään, ja katseli parhaillaan
minne d'Artagnan oli mahtanut kadota.

Kamarineitsyt lähestyi Planchet'ia, jota hän nähtävästi piti Lubin'ina,
ja ojensi hänelle pienen kirjelipun sanoen:

-- Teidän herrallenne.

-- Minunko herralleni? kysyi Planchet hämmästyneenä.

-- Niin, ja kiiruusti. Ottakaa se pian.

Sen jälkeen riensi hän takaisin vaunujen luokse, jotka jo ennakolta
olivat käännetyt siihen suuntaan, mistä ne olivat tulleet; ripeästi
keikahti hän astimelle, ja vaunut vierivät pois.

Planchet käänteli ja väänteli kirjelippua, sitten hyppäsi hän alas
penkereeltä, kääntyi syrjäkadulle ja tapasi parinkymmenen askeleen
päässä d'Artagnan'in, joka, ollen kaikki nähnyt, tuli jo hänelle
vastaan.

-- Tämä on teille, herra, sanoi Planchet, ojentaen kirjelipun
d'Artagnan'ille.

-- Minulle? sanoi d'Artagnan; oletko varma siitä?

-- Kuinkas muuten! kamarineitsyt sanoi: "Herrallesi." Minulla ei ole
muuta herraa kuin te, siis ... soma tytöntynkä, sieluni kautta, sangen
soma tytöntynkä tuo kamarineitsyt!

D'Artagnan avasi kirjeen ja luki seuraavat sanat:

"Eräs ihminen, joka ajattelee teitä enemmän kuin hän voipi sanoin
lausua, tahtoisi tietää, minä päivänä teidän kävisi laatuun tehdä pieni
huvivaellus metsään. Huomenna eräs mustaan ja punaiseen puettu lakeija
odottaa teidän vastaustanne Champ-du-Drap-d'Or'in hotellissa."

-- Ohoo, tuumaili d'Artagnan, tämäpä on vähän sukkelaa. Näyttää siltä
kuin mylady ja minä huolehtisimme saman henkilön terveydestä. No niin,
Planchet, kuinkas voipi tuo hyvä herra de Wardes? hän ei siis ole
kuollut?

-- Ei, herrani, hän voipi niin hyvin kuin saattaa voida, kun on neljä
miekanpistoa ruumiissa, sillä te, elkää pahastuko, annoitte hänelle
neljä kunnon pistoa ja nyt on tuo kelpo herra vielä sangen heikko, kun
häneltä juoksi veri melkein kuiviin. Niinkuin jo sanoin herralle, Lubin
ei minua tuntenut ja kertoi minulle alusta loppuun asti koko meidän
kohtauksen.

-- Oivallista, Planchet, sinä olet lakeijojen lakeija; mutta nouseppas
nyt satulaan, niin lähdemme tavoittamaan vaunuja.

Se ei kestänytkään kaukaa; viiden minuutin kuluttua näkyi vaunut, jotka
olivat pysähtyneet tien reunaan; eräs komeapukuinen ratsumies oli
vaunujen ovella.

Keskustelu myladyn ja ratsumiehen välillä oli niin vilkas, että
d'Artagnan sai pysähtyä vaunujen toiselle puolelle ilman että kukaan muu
kuin kamarineitsyt havaitsi hänen läsnäoloansa.

Puhe kävi englanninkielellä, jota d'Artagnan ei ymmärtänyt; mutta äänen
painosta luuli nuori mies huomaavansa kauniin englantilattaren olevan
sangen suutuksissa; hän lopetti eräällä käden viittauksella, josta
keskustelun luonne kävi selvästi ilmiin: hän iski viuhkallansa
semmoisella voimalla että tuo pieni kapine meni tuhanteen kappaleesen.

Ratsumies purskahti aika nauruun, ja se näytti mylady'ä yhä enemmän
suututtavan.

D'Artagnan arveli olevan hetken käydä väliin; hän lähestyi toista
vaununovea ja, paljastaen päänsä kunnioittavasti, virkkoi:

-- Arvoisa rouva, suvaitsetteko minun tarjota teille palvelustani?
minusta näyttää niinkuin tämä herra suututtaisi teitä. Sanokaa sana,
rouva hyvä, ja minä otan kurittaakseni häntä puuttuvasta
kohteliaisuudesta.

Ensi sanan kuultuansa kääntyi mylady, katsoi nuorta miestä
hämmästyneenä, ja kun hän oli lopettanut, lausui hän sangen hyvällä
ranskankielellä;

-- Hyvä herra, täydestä sydämmestäni antautuisin teidän suojelukseenne,
ell'ei tämä henkilö, joka riitelee minulle, olisi veljeni.

-- Ah, suokaa anteeksi siinä tapauksessa, sanoi d'Artagnan; te
ymmärrätte ett'en minä sitä tiennyt, arvoisa rouva.

-- Mitäs tuo nolkki tulee tähän sekoittumaan, huudahti tuo myladyn
sukulaisekseen sanoma ratsumies, kumartuen vaununoven tasalle, ja minkä
vuoksi hän ei mene matkoihinsa?

-- Nolkki voitte itse olla, sanoi d'Artagnan, vuorostaan kyyristyen
hevosensa kaulaa vasten ja vastaten hänelle puolestansa; minä en mene
matkoihini sen vuoksi, että minua huvittaa pysähtyä tähän.

Ratsumies puhui muutamia sanoja englanninkielellä sisarelleen.

-- Minä puhun ranskaa, sanoi d'Artagnan; tehkää minulle, olkaa hyvä, se
huvi, että vastaatte samalla kielellä. Te olette tämän rouvan veli,
olkoon niin, vaan te ette ole minun, kaikeksi onneksi.

Olisi luullut mylady'n, nainen kun tavallisesti on herkkä peljästymään,
tahtovan hillitä tuota taistelun alkua ja estää sitä syttymästä ilmi
tappeluksi, mutta päin vastoin hän viskautui selkäkenoon vaunujensa
sisään ja huusi kylmästi kuskille:

-- Aja hotelliin!

Kaunis kamarineitsyt loi levottoman katseen d'Artagnan'iin, jonka
miellyttävä olemus näytti tehneen häneen hyvän vaikutuksen.

Vaunut vierivät pois, jättäen molemmat miehet naamattain; ei mikään
ulkonainen esine ollut heitä enää eroittamassa.

Ratsumies yritti seurata vaunuja; mutta d'Artagnan, jonka jo muutoinkin
kuohuva viha yhä paisui, kun hän tunsi tuon englantilaisen samaksi, joka
Amiens'issa oli voittanut hänen hevosensa ja oli vähältä ollut voittaa
Athokselta hänen timanttisormuksensa, tarttui nopeasti ohjiin ja
pysähdytti hänet.

-- Ohoh, herrani, sanoi hän, taidattepa olla nolkimpi kuin minä, sillä
te näytätte unhottavan että meidän välillämme on pieni riita
selvitettävänä.

-- Ahaa, vai niin, sanoi englantilainen, vai te se olette, herraseni.
Teidän täytyy siis aina saada pelata peliä tai toista?

-- Niin, ja siitä muistuu mieleeni, että minulla on teiltä korvaus
otettavana. Sittenpä saadaan nähdä, käsittelettekö yhtä hyvin miekkaa
kuin kuutioita.

-- Näettehän hyvin, ett'ei minulla ole miekkaa, sanoi englantilainen;
tahdotteko uljastella aseetonta miestä vastaan?

-- Toivon, että teillä kumminkin kotonanne on miekka, vastasi
d'Artagnan. Kaikessa tapauksessa, minulla on kaksi ja jos tahdotte,
pelaan minä kanssanne toisesta.

-- Tarpeetonta, sanoi englantilainen, minulla on kylliksi varalta
sellaisia tarviskaluja.

-- No niin, arvoisa herrani, sanoi d'Artagnan, valitkaa kaikkein pisin
ja tulkaa näyttämään sitä minulle tänä iltana.

-- Minnekkä?

-- Luxemburg'in taakse, se on mainion sopiva paikka tämänlaatuisia
huviretkiä varten, mitä nyt teille esittelen.

-- Hyvä on, tullaan.

-- Mihin aikaan?

-- Kello kuusi.

-- Mutta teillä on kaiketi ystävä tai pari?

-- Minulla on kolmekin, ja he ovat hyvin mielissään, jos saavat ryhtyä
samaan peliin kuin minä.

-- Kolme? mainiota! Kuinka hyvin se sopiikin! sanoi d'Artagnan, sehän on
juuri minun lukuni.

-- Mutta nyt, kuka te olette.

-- Nimeni on d'Artagnan, olen gaskonjalainen aatelismies, henkivartija
herra Desessarts'in komppaniiasta. Entäs te?

-- Minä olen lord Winter, Scheffield'in parooni.

-- Hyvä, minä olen nöyrin palvelijanne, herra parooni, sanoi d'Artagnan,
vaikka teidän nimeänne on kovin vaikea pitää muistossa.

Ja silloin kannusti hän hevosensa neliseen ja lähti Pariisia kohden.

Niinkuin tavallisesti semmoisissa kohtauksissa, meni d'Artagnan nytkin
suoraa päätä Athoksen luokse.

Hän tapasi Athoksen pitkällään suuressa sohvassa, odottamassa, niinkuin
hän sanoi, sotavaruksiensa tulemista.

Hän kertoi Athokselle kaikki, mitä oli tapahtunut, paitsi herra de
Wardes'in kirjeestä ei hän puhunut mitään.

Athos ihastui kuullessaan pääsevänsä englantilaisen kanssa taistelemaan.

Lähetettiin paikalla lakeijat noutamaan Porthosta ja Aramista ja heille
ilmoitettiin asian tila.

Porthos veti miekkansa tupesta ja rupesi miekkailemaan seinää vastaan,
peräytyen aika-ajoin ja hypähdellen kuin tanssimestari. Aramis, joka yhä
sepitti runoansa, sulkeutui Athoksen sisähuoneesen ja pyysi että
annettaisiin hänen olla rauhassa siksi kunnes lähdön hetki oli läsnä.

Athos pyysi viittauksella Grimaud'ilta pullon viiniä.

D'Artagnan taas teki päässänsä erästä pientä suunnittelua, jonka näemme
myöhemmin hänen panevan käytäntöön, ja joka hänelle lupasi erään soman
seikkailun, niinkuin saattoi nähdä hänen hymyilystänsä, mikä aika-ajoin
vilahti hänen kasvoillansa, kirkastaen niiden haaveellisuutta.



XXX.

Englantilaisia ja ranskalaisia.


Määrättyyn aikaan lähdettiin, neljä lakeijaa mukana, Luxenburg'in taakse
eräälle kedolle, joka oli aidattu vuohilaitumeksi. Athos antoi
vuohenpaimenelle muutaman rahakappaleen, että hän poistuisi. Lakeijat
pantiin vahtiin.

Pian lähestyi äänetön joukko samaa aitausta, tuli sinne sisään ja
liittäytyi muskettisotureihin; sitte esitteleydyttiin toinen toisilleen,
niinkuin oli tapa meren toisella puolella.

Englantilaiset olivat kaikki ylhäistä säätyä; heidän vastamiestensä
eriskummalliset nimet eivät siis ainoastaan synnyttäneet heissä
kummastusta vaan vieläpä levottomuuttakin.

-- Emmehän me, sanoi lord Winter, sittenkuin kolme ystävystä olivat
ilmoittaneet nimensä, emmehän me kaikesta tästä tulleet hullua
hurskaammiksi, emmekä me taistele tuollaisten nimien omistajia vastaan;
nehän ovat paimenten nimiä tuommoiset.

-- Ne ovatkin niinkuin te sen voitte arvata, mylord, salanimiä, sanoi
Athos.

-- Se herättää meissä vaan yhä suuremman halun saada tietää teidän
oikeat nimenne, vastasi englantilainen.

-- Olettehan te pelanneetkin kanssamme tietämättä nimiämme, sanoi Athos,
sillä olettehan te voittaneet meiltä kaksi hevosta?

-- Se on totta kyllä, mutta me panimme silloin alttiiksi vaan rahamme;
tällä kertaa panemme alttiiksi henkemme: pelata voi kenen kanssa
tahansa, mutta kaksintaistelua taistelemaan ei ruveta muiden kuin
vertaistensa kanssa.

-- Aivan oikein, sanoi Athos, ja hän veti syrjään sen englantilaisen,
jonka kanssa hänen tuli taistella ja ilmoitti hänelle hiljaa nimensä.

Porthos ja Aramis tekivät samoin.

Riittääkö se, sanoi Athos vastamiehellensä, ja pidättekö minua kylliksi
arvokkaana, suodaksenne minulle kunnian saada mitellä miekkaa kanssanne?

-- Kyllä, sanoi englantilainen kumartaen.

-- No niin, mutta sallitteko minun sanoa teille erään asian? jatkoi
Athos kylmästi.

-- Minkä? kysyi englantilainen.

-- Te olisitte tehneet parhaiten, jos ette olisi vaatineet minua
ilmoittamaan nimeäni.

-- Kuinka niin?

-- Sen vuoksi että minua luullaan kuolleeksi, ja kun minulla on syytä
toivoa, ett'ei minun tiedettäisi olevan elossa, olen minä nyt pakoitettu
tappamaan teidät, ett'ei salaisuuteni pääsisi levenemään ympäri maita
mantereita.

Englantilainen silmäsi, Athosta luullen hänen laskevan pilaa; mutta
Athos ei millään muotoa laskenut pilaa.

-- Hyvät herrat, sanoi Athos, kääntyen tovereihinsa ja heidän
vastamiehiinsä, olemmeko valmiit?

-- Olemme, vastasivat englantilaiset ja ranskalaiset yhdellä kertaa.

-- Siis asentoon! sanoi Athos.

Samassa tuokiossa välähti kahdeksan miekkaa laskevan auringon valossa ja
taistelu alkoi rajusti, joka oli vallan luonnollista, he kun olivat
kahdella tavoin nyt vihollisia toisillensa.

Athos taisteli yhtä tyynesti ja yhtä säännöllisesti kuin jos hän olisi
ollut miekkailusalissa.

Porthos, epäilemättä parantuneena Chantilly'n kohtauksen kautta liian
suuresta itseensä-luottamuksesta, käytti nyt miekkaansa taitavasti ja
varovasti.

Aramis, jolla oli runoelmansa kolmas laulu lopetettavana, taisteli
ikäänkuin hänellä olisi ollut hyvin kiire.

Athos ensimäisenä tappoi vastustajansa; hän oli antanut vastustajallensa
vaan yhden piston, vaan, niinkuin hän jo ennakolta oli sanonut, oli
pisto kuolettava; miekka näet lävisti sydämmen.

Porthos oli järjestyksessä toinen, joka kaatoi miehensä tantereelle; hän
oli lävistänyt hänen reitensä. Kun englantilainen silloin ilman
pitemmittä vastustuksitta antoi hänelle miekkansa, otti Porthos hänet
syliinsä ja kantoi hänet vaunuihin.

Aramis ahdisti vastustajaansa niin kiihkoisesti, että sittenkuin hän oli
peräytynyt viisikymmentä askelta, pötki hän pakoon ja katosi lakeijain
suureksi nauruksi.

Mitä d'Artagnan'iin tulee, hän oli jättäytynyt kokonaan
puollustus-asemaan; mutta sittenkuin hän oli nähnyt vastustajansa
uupuneen, oli hän syrjä-iskulla lyönyt häneltä miekan pois kädestä. Kun
parooni näki joutuneensa aseettomaksi, peräytyi hän pari askelta, vaan
siinä nuljahti hänen jalkansa ja hän kaatui selälleen.

D'Artagnan oli yhdellä hyppäyksellä hänen päällänsä ja asetti miekan
kärjen hänen kurkkuansa kohden.

-- Minä voisin nyt teidät tappaa, hyvä herra, virkkoi hän
englantilaiselle, te olette nyt minun mielivallassani, vaan minä säästän
teidän henkeänne rakkauteni tähden sisartanne kohtaan.

D'Artagnan oli riemastuksissaan; hän oli nyt suorittanut sen ennakolta
suunnittelemansa tuuman, tuon, joka oli vetänyt hänen huulensa hymyyn,
niinkuin äsken mainitsimme.

Englantilainen taasen, hyvillään siitä että hän oli joutunut tekemisiin
niin kelpo aatelismiehen kanssa, puristi häntä kädestä, lausui tuhansia
kohteliaisuuksia noille kolmelle muskettisoturille, ja kun Porthoksen
vastustaja oli jo vaunuissa ja Aramiksen oli suoriutunut tiehensä,
ruvettiin vaan pitämään huolta kuolleesta.

Kun Porthos ja Aramis riisuivat hänen päältänsä, toivossa ett'ei haava
ollut kuolettava, putosi paksu kukkaro hänen vyöltänsä. D'Artagnan otti
sen ylös maasta ja ojensi lord Winter'ille.

-- Mitäs peijakasta luulette minun sillä tekevän? kysyi englantilainen.

-- Toimittakaa se hänen perheellensä, sanoi d'Artagnan.

-- Hänen perheensäkö välittäisi noin mitättömästä summasta! Se saa periä
viisitoista tuhatta louisdor'ia pelkkää vuosikorkoa; antakaa tuo kukkaro
lakeijoillenne.

D'Artagnan pisti kukkaron taskuunsa.

-- Ja nyt nuori ystäväni, sillä minä toivon teidän suvaitsevan minun
nimittää teitä sillä tavoin, sanoi lord Winter, vielä tänä iltana, jos
te vaan tahdotte, esitän minä teidät sisarelleni, lady Clark'ille, sillä
minä halaan että hänkin vuorostaan sulkee teidät suosioonsa, ja kun
hänellä on jonkun verran vaikutusvaltaa hovissa, niin ehkäpä
tulevaisuudessa joku sana häneltä saattaa olla teille joksikin hyödyksi.

D'Artagnan punastui mielihyvästä ja kumarsi suostumuksen merkiksi.

Sillä välin oli Athos lähestynyt d'Artagnan'ia.

-- Mitä arvelet tehdä tuolla kukkarolla? kuiskasi hän hänelle korvaan.

-- Minä aion antaa sen sinulle, Athos veikkoseni.

-- Minulle? miksikä niin?

-- Hiisi, sinähän hänet tapoit; sotasaalis on sinun.

-- Minäkö vihollisen perilliseksi! sanoi Athos, keneksi sinä minua
luulet?

-- Sehän on tapa sodassa, sanoi d'Artagnan; miksikäs se ei olisi tapa
kaksintaistelussa?

-- En sodassakaan koskaan ole semmoista tehnyt, sanoi Athos.

Porthos kohautti olkapäitään. Aramis mutisti suutansa myöntymykseksi
Athokselle.

-- Siinä tapauksessa, sanoi d'Artagnan, antakaamme rahat lakeijoille,
niinkuin lord Winter kehoitti tekemään.

-- Niin, sanoi Athos, antakaamme kukkaro, ei meidän, vaan
englantilaisten lakeijoille.

Athos otti kukkaron, heitti sen kuskille ja virkkoi:

-- Tässä on teille ja tovereillenne.

Tuo suuriluontoinen teko mieheltä, joka itse oli aivan rahatonna,
ihmetytti yksin Porthostakin ja tuo ranskalainen jalomielisyys, tullen
lord Winterin ja hänen ystävänsä kautta muidenkin tietoon, herätti
suurta mieltymystä kaikissa muissa paitsi Grimaud'issa, Mousqueton'issa,
Planchet'issa ja Bazin'issa.

Lord Winter ilmoitti d'Artagnan'ille, erotessaan hänestä, sisarensa
asuntopaikan; hän asui näet Place-Royale'ssa, joka siihen aikaan oli
Pariisin hienompia kaupungin osia, numero 6:ssa. Hän lupasi sitä paitsi
tulla noutamaan häntä sisarensa luokse. D'Artagnan määräsi kohtauksen
kello kahdeksaksi, Athoksen luona.

Tuo mylady'lle esitteleminen tuumailutti aikalailla nuoren
gaskonjalaisen päätä. Hänellä oli muistissa, kuinka omituisella tavalla
tuo nainen tähän asti oli sekoittunut hänen elämänsä vaiheihin. Hänen
varma luulonsa oli että tuo nainen oli kardinaalin välikappale, ja
kuitenkin tunsi vastustamattoman voiman vetävän itseänsä häneen eräällä
noita tunteita, joista ei selvää saa. Ainoa pelko oli hänellä se, että
mylady kentiesi tuntisi hänet Meung'in ja Dover'in mieheksi. Silloin
tietäisi hän myös hänen olevan herra de Tréville'n ystäviä ja siis
ruumiineen sieluineen kuninkaan puolella, joka seikka poistaisi häneltä
jossakin määrin hänen etuisuuksiansa, koska, jos mylady hänet tunsi
samoin kuin hän mylady'n, he pelaisivat molemmat samallaista peliä. Mitä
taas tuli siihen juoneen, joka oli alkamassa hänen ja kreivi Wardes'in
välillä, ei se meidän itserakasta nuorta miestä paljoa arveluttanut,
vaikka markiisi oli nuori, kaunis, rikas ja ennen kaikkea kardinaalin
suosikki. Ei sitä turhanpäiten olla kahdenkymmenen vuotias ja semminkin
kotoisin Tarbes'ista.

Ensiksi meni d'Artagnan kotiinsa ja pukeutui mitä loistavimmaksi; sitten
palasi hän Athoksen luokse, ja tapansa mukaan kertoi hänelle kaikki.
Athos kuunteli hänen tuumiansa, pudisti päätänsä ja jonkunmoisella
katkeruudella kehoitti häntä varovaisuuteen.

-- Mitä! sanoi hän, olet juuri kadottanut lemmityn, jota sanoit hyväksi,
viehättäväksi, täydelliseksi ja, nyt jo juokset toisen jälissä.

D'Artagnan tunsi tuon soimauksen vallan oikeaksi.

-- Minä rakastin rouva Bonaciux'iä sydämmelläni, vaan mylady'ä minä
rakastan päälläni, sanoi hän; antaessani saattaa itseni hänen luokseen,
koetan minä ennen kaikkea päästä selville siitä, mitä asioita hän ajelee
hovissa.

-- Sitä ei, hiisi vieköön, ole vaikea arvata kaikesta siitä, mitä olet
minulle kertonut. Hän on jonkunmoinen kardinaalin vakooja, hän on
nainen, joka houkuttelee sinua satimeen, mistä et pääsekkään aivan
hevillä irti.

-- Saakeli sentään, kuinka sinä, rakas Athos, maalaatkin asiat mustiksi!

-- Veikkoseni, minä epäilen naisia, mitäs muuta voin? minä olen saanut
niistä kyllikseni, varsinkin vaaleaverisistä. Mylady on vaaleaverinen,
etkös niin minulle kertonut?

-- Hänellä on mitä kauniimman vaaleat kiharat suinkin olla taitaa.

-- Voi sinua d'Artagnan parka, sanoi Athos.

-- Kuulehan toki, minä tahdon vaan pyrkiä selville, ja sittenkuin olen
saanut tietää mitä haluan, niin erkanen hänestä.

-- Pyri vaan selville, sanoi Athos levollisesti. Lord Winter saapui
samassa tuokiossa, mutta Athos, saaden ajoissa tiedon, meni toiseen
huoneesen; d'Artagnan jäi siis yksinään, ja kun kello oli jo liki
kahdeksan, meni hän lordin kanssa pois.

Pulskat vaunut odottivat kadulla, ja kun niitä veti kaksi upeata
hevosta, olivat he muutamassa tuokiossa Place-Royale'ssa.

Mylady Clarik otti d'Artagnan'in arvokkaasti vastaan. Hänen hotellinsa
oli erinomaisen komea; ja vaikka useimmat englantilaiset sodan
karkoittamina olivat lähteneet Ranskasta tai olivat juuri
lähtemäisillään, mylady oli vaan pannut yhä uusia kustannuksia
hotellinsa koristamiseen, joka osoitti ett'eivät yleiset englantilaisia
varten säädetyt määräykset koskeneet häntä.

-- Tässä näet, sanoi lord Winter esittäen d'Artagnan'in sisarellensa,
nuoren aatelismiehen, jonka vallassa oli minun henkeni, ja joka ei
tahtonut ylivoimaansa käyttää, vaikka me olimme kahdenkertaisesti
vihollisia, koska minä olin häntä loukannut ja minä siihen lisäksi olen
englantilainen. Kiitä nyt häntä, siskoseni, jos sinulla on ystävyyttä
minua kohtaan.

Mylady rypisti hieman kulmiansa; tuskin huomattava varjo vilahti hänen
otsallansa ja niin peräti omituinen hymy hänen huulillansa, että nuori
mies, nähdessään nuo kolminkertaiset vivahdukset, tunsi ikäänkuin
väristyksen ruumiissansa.

Veli ei huomannut mitään; hän oli vetäytynyt leikittelemään myladyn
lemmikki-apinan kanssa, joka oli nykinyt häntä takin liepeestä.

-- Tervetulemaanne, herra, sanoi mylady äänellä, jonka erinomainen
sulous oli täytenä vastakohtana hänen pahan tuulensa viitteihin, joita
d'Artagnan juuri oli saanut havaita, te olette tänäpäivänä hankkineet
itsellenne ikuiset oikeudet minun kiitollisuuteeni.

Englantilainen silloin kääntyi heidän puoleensa ja kertoi koko
taistelun, jättämättä pienintäkään seikkaa mainitsematta. Mylady
kuunteli kertomusta mitä suurimmalla tarkkuudella; vaan vaikka hän
mitenkin koetti peitellä sitä vaikutusta, minkä kertomus häneen teki,
näkyi kumminkin selvään, ettei se häntä laisinkaan miellyttänyt. Veri
nousi hänen päähänsä ja hänen pieni jalkansa liikkui levottomasti hänen
helmoissansa.

Lord Winter ei huomannut mitään. Kun hän oli lopettanut lähestyi hän
pöytää, jossa oli tarjottimella pullo Espanjan viiniä ja laseja. Hän
täytti kaksi lasia ja pyysi viittauksella d'Artagnan'ia juomaan.

D'Artagnan tiesi että englantilaista suuresti pahottaisi ell'ei hän
joisi hänen kanssansa. Hän lähestyi siis pöytää ja tarttui lasiin. Sillä
välin ei hän kumminkaan jättänyt mylady'ä silmistänsä, ja peilissä
huomasi hän ne muodonliikkeet, jotka vaihtelivat mylady'n kasvoilla. Nyt
kun hän luuli ett'ei häntä huomattu, ilmautui hänen muotoonsa eleitä,
jotka osoittivat raivoa. Hän puri kauniilla hampaillaan nenäliinaansa.

Kaunis pikku kamarineitsyt, jonka d'Artagnan jo oli nähnyt, astui
silloin huoneesen; hän virkkoi muutamia sanoja, englanninkielellä
lordille, joka samassa pyysi d'Artagnan'ilta lupaa saada poistua,
selittäen syyksi kiireellisiä asioitansa ja jättäen sisarensa huoleksi
hankkia anteeksiantamuksen.

D'Artagnan ja lord Winter paiskasivat kättä toisillensa, jonka perästä
ensin mainittu palasi mylady'n luoksi. Hänen muotonsa muuttui
hämmästyttävän nopeasti taas herttaisen näköiseksi, muutamat pienet
punaiset pilkut hänen liinassansa osoittivat että hän oli purrut
huuliansa verille asti.

Hänen huulensa muutoin olivat erinomaisen kauniit, niiden olisi voinut
luulla olevan korallia.

Puhelu kääntyi nyt iloiseen suuntaan. Mylady näytti kokonaan palautuneen
entiselleen. Hän kertoi lordin ei olevan hänen veljensä vaan hänen
lankonsa; hän, mylady, oli ollut naimisissa lordin nuoremman veljen
kanssa, joka oli jättänyt hänet leskeksi yhden lapsen kanssa. Lapsi oli
lordin ainoa perillinen, ell'ei lordi menisi naimisiin. Kaikki tuo
näytti d'Artagnan'ista verholta, jonka alla piili jotakin, vaan hän ei
voinut vielä kurkistaa tuon verhon alle.

Muutoin oli d'Artagnan puolentuntisen keskustelun jälkeen vakuutettu
siitä, että mylady oli hänen kansalaisensa; hän puhui ranskaa niin
puhtaasti ja sujuvasti, ett'ei siinä ollut mitään epäilyksen sijaa.

D'Artagnan lausui hänelle kohteliaisuuksia ja vakuutti alttiuttansa.
Kaikille tyhjänpäiväisyyksille, mitä d'Artagnan'in huulilta kirposi,
hymyili mylady hyväntahtoisesti. Lähdön hetki oli käsissä. D'Artagnan
heitti mylady'lle jäähyväiset ja lähti ulos salista mitä onnellisimpana
ihmisenä.

Portaissa kohtasi hän tuon kauniin kamarineitsyen, joka hipaisi häntä
ohimennessä ja punastuen silmiin asti pyysi anteeksi kosketustansa, ja
äänellä niin suloisella että anteeksiantamus myönnettiin paikalla.

D'Artagnan palasi seuraavana päivänä ja sai osakseen vielä
ystävällisemmän kohtelun kuin ensimmäisellä kertaa. Lord Winter'iä ei
siellä näkynyt, ja mylady tällä kertaa yksinään piti huolta vieraan
kohtelemisesta. Hän näytti olevan hyvin huvitettu d'Artagnan'ista,
kyseli mistä hän oli, ketä ystäviä hänellä oli, ja eikö hän koskaan
ollut aikonut ruveta kardinaalin palvelukseen.

D'Artagnan, joka, niinkuin jo tiedetään, oli sangen varovainen
kahdenkymmenen vuotiseksi nuorukaiseksi, muisti silloin epäluulonsa
mylady'ä kohtaan; hän rupesi ylistelemään Hänen ylhäisyyttänsä, sanoen
että hän olisi pyrkinyt päästä kardinaalin miehistöön sen sijaan että
hän oli pyrkinyt kuninkaan, jos hän vaan olisi ollut tuttu herra de
Cavois'ille sen sijaan että hän oli tuttu herra de Tréville'lle.

Mylady muutti kevyesti puheen ainetta ja kysyi d'Artagnan'ilta mitä
huolettomimmalla tavalla, oliko hän koskaan käynyt Englannissa.

D'Artagnan vastasi, että herra de Tréville lähetti hänet tuonoin sinne
tekemään hevoskauppoja ja että hän sieltä oli tuonut neljä näytteeksi.

Puhelun aikana purasi mylady pari kolme kertaa huultansa; hän oli
tekemisissä miehen kanssa, jolta ei ollut helppo pusertaa mitään
tietoja.

Samaan aikaan kuin edellisenäkin päivänä lähti d'Artagnan pois.
Käytävässä tapasi hän taaskin tuon kauniin Ketty-neitsyen. Tämä katseli
häntä hyvänsävyisyydellä, jonka merkitystä ei ollut vaikea arvata. Mutta
d'Artagnan'in mieleen oli hänen emäntänsä niin kiintynyt, ett'ei hän
ketään muuta huomannutkaan.

Seuraavana päivänä palasi d'Artagnan taaskin mylady'n, luokse
ja samoin sitä seuraavana, ja kerta kerralta muuttui kohtelu yhä
ystävällisemmäksi.

Joka ilta tapasi hän kamarineitsyen joko esihuoneessa, käytävässä tai
portaissa.

Mutta, niinkuin vast'ikään sanoimme d'Artagnan ei kääntänyt mitään
huomiota Ketty-paran hellittämättömyyteen.



XXXI.

Eräät prokuraattorin päivälliset.


Sillä välin kuin d'Artagnan näin oli hankkinut itselleen pääsyn mylady'n
tuttavuuteen, oli Porthos kokenut parastansa voittaaksensa
"herttuattarensa" suosion, jonka hän, niinkuin Chantilly'n ravintolan
isännän kertomuksesta on jo käynyt selville, oli menettänyt.

Juuri samana päivänä kuin d'Artagnan oli päässyt myladyn jälille
Saint-Leu'n kirkon luona, oli Porthos vaelluksillaan tavannut
prokuraattori Coquenard'in rouvan.

Porthoksen muhkea muoto ja hänen viisaasti asetetut sanansa suostuttivat
tuota pikaa prokuraattorin rouvan ja hellyttivät hänen sydämmensä siihen
määrään, että hän kyyneleet silmissä lupasi auttaa Porthosta hänen
rahapulassaan ja, pannaksensa asian alkuun, kutsui hänet päivällisille
seuraavaksi päiväksi.

Heidän välillensä syntyi sula sovinto, ja otettuaan toisiltaan hellät
jäähyväiset, erosi Porthos "herttuattarestansa" mitä iloisimmassa
mielentilassa, mitä parhaimpia toiveita uhkuvalla sydämmellä.

Siitäpä se johtui hänen hullunkurinen käytöksensä myöhempään päivällä
Athoksen luona, jossa hän sai tiedon kaksintaistelusta englantilaisten
kanssa. Mutta siihen myöskin perustui se maltti ja taitavuus, jota hän
mainitussa taistelussa sitten osoitti, ja josta hän, niinkuin jo olemme
kertoneet, suoriutui niin loistavalla tavalla.

Tämä kaksintaistelu ei millään muotoa saattanut häntä unhottamaan
prokuraattorin rouvan päivälliskutsumusta. Seuraavana päivänä kello
yhden aikaan harjautti hän Mousqueton'illa vielä viimeisen kerran
pukuaan ja lähti l'Ours'in kadulle kävellen semmoisen miehen askeleilla,
jolla on onni mukanansa.

Hänen sydämmensä pamppaili, mutta ei, niinkuin d'Artagnan'in, vasta
syttyneestä, malttamattomasta rakkaudesta. Ei, paljon aineellisemmat
syyt saattoivat hänen verensä liikkeesen; hän oli nyt vihdoin astuva
tuon salaperäisen kynnyksen yli, nouseva niitä tuntemattomia portaita,
joita myöten mestari Coquenard'in vankat écu't olivat yksitellen
vaeltaneet.

Hän oli nyt todenperästä näkevä sen raha-arkun, jonka kuvan hän
kaksikymmentä kertaa oli unissaan nähnyt: tuo arkku oli pitkä ja syvä,
munalukoilla ja telkimillä varustettu ja permantoon kiinitetty; siitä
oli hän usein kuullut puhuttavan ja sen oli nyt prokuraattorin rouva
avaava tosin laihanpuolisilla vaan ei aivan rumilla käsillänsä hänen
ihmeteltäväksensä.

Siihen lisäksi tuo harhaileva, varaton, omaiseton mies, kapakkaelämään
tottunut sotilas, herkkusuu, usein kuokkavieras, oli nyt saapa maistaa
perheateriaa, nauttia mukavaa kotielämää, tottua sen pieniin huoliin,
jotka miellyttävät sitä enemmän kuta karkeampi ollaan, niinkuin vanhat
sotapukarit sanovat.

Tulla serkun nimellä joka päivä hyvään ruokapöytään, elähdyttää vanhan
prokuraattorin keltaisia, ryppyisiä kasvoja, opettaa hänen nuorille
kirjureillensa kaikellaisia korttipeliä ja palkinnoksi siitä nylkeä
heitä aikalailla, -- kaikki semmoinen oli Porthoksen mielitöitä.

Porthos kyllä muisti ne pahat huhut, joita prokuraattoreista kulki:
heidän kitsautensa, nylkemisensä, paastopäivänsä ja muut semmoiset,
mutta kun hänestä prokuraattorin rouva oli joltisestikin antelias,
nimittäin prokuraattorin rouvaksi, toivoi hän kumminkin tulevansa
taloon, jossa elettiin hyvin.

Siitä huolimatta joutui Porthos epäilyksiin jo portilla; käytävä ei
ollut puoleensa vetävä: pimeä, ummehtunut porttisola, portaat, joita
hämärästi valaisi pihanpuolelta ristikko-ikkuna, ja ensimäisessä
kerroksessa matala ovi, vaarnoitettu summattoman suurilla nauloilla
niinkuin Grand-Chatelet'in valtaportti.

Porthos kolkutti ovelle; pitkä kalpea kirjuri, jonka päätä peitti
tuuhea, kampaamaton tukka, tuli avaamaan ja kumarsi kunnioituksella,
nähdessään tuon suurikasvuisen vartalon, joka todisti voimaa,
sotilaspuvun, joka osoitti hänen olevan arvoisata säätyä, ja kukoistavan
ulkonäön, josta loisti hyvä vointi.

Toinen kirjuri, lyhempi kasvultaan, seisoi ensimäisen takana, kolmas,
pitempi, vielä hänen takanansa ja noin kahdentoista vuotias poika
kolmannen takana.

Kaikkiansa kolme ja puoli kirjuria, seikka, joka siihen aikaan todisti
että asiamiesten luku oli suuri.

Vaikka muskettisoturin ei pitänyt tulla ennenkuin kello yksi, oli
prokuraattorin rouva jo kello kahdestatoista pitänyt silmällä hänen
tuloansa, arvellen, että hänen lempijänsä sydän, ja ehkäpä myös hänen
vatsansa, veti häntä tulemaan jo ennen määräaikaa.

Rouva Coquenard tuli siis ylikerroksen ovesta samaan liittoon, kuin
hänen vieraansa kävi sisään ulko-ovesta, ja tuon arvoisan naisen tulo
pelasti Porthoksen sangen tukalasta tilasta; kirjurit olivat näet
uteliaan näköisiä, ja kun hän ei oikein tiennyt mitä ajatella tuosta
omituisesta miesjonosta, seisoi hän mykkänä heidän edessään.

-- Siinä on serkkuni, huudahti prokuraattorin rouva; käykää sisään,
käykää sisään, herra Porthos.

Porthoksen nimi teki vaikutuksensa kirjureihin, niin että he alkoivat
nauraa, mutta Porthos kääntyi heihin päin, ja silloin palasi totisuus
kaikkien kasvoille.

Nyt mentiin prokuraattorin huoneesen, kirjurin huoneen sekä konttoorin
kautta. Viimemainittu huone oli pimeä sopukka, täynnä vanhoja
paperipakkoja. Kun konttoorista oli päästy, jäi kyökki oikealle ja nyt
tultiin vierashuoneesen.

Kaikki nuo toinen toisensa takana olevat huoneet eivät herättäneet
Porthoksessa mitään hyviä ajatuksia. Kaikki puhe kuului varmaan
avonaisten ovien kautta joka paikkaan; sitä paitsi oli hän ohi mennen
vilkaissut tutkivasti kyökkiin ja nähnyt omaksi harmiksensa ja
prokuraattorin rouvan häpeäksi, ett'ei siellä ollut mitään semmoista
hyörinää ja pyörinää, joka tavallisesti hyvää ateriaa valmistettaessa
vallitsee tuossa herkkujen pyhyydessä.

Prokuraattori epäilemättä jo ennakolta tiesi tuosta tulosta, sillä hän
ei ensinkään hämmästynyt nähdessänsä Porthoksen, joka lähestyi häntä
jotenkin kursailematta ja tervehti kohteliaasti.

-- Me taidamme olla serkkuja, herra Porthos? sanoi prokuraattori,
nousten kyynäspäittensä varassa rottinkituoliltaan.

Ukko, puettuna mustaan laajaan takkiin, johon hänen hinteloinen
ruumiinsa katosi, oli kuiva ja laiha; hänen pienet harmaat silmänsä
katsoa tiirottivat omituisella tavalla, ja ne, ynnä irvistävä suu olivat
ainoat joissa vielä elon merkkiä näkyi. Pahaksi onneksi alkoivat hänen
jalkansa kieltäytyä kannattamasta tuota nystyräistä elinkoneistoa.
Viiden tai kuuden kuukauden kuluessa, jonka ajan tuo heikkouden tila oli
jo kestänyt, oli arvoisa prokuraattori joutunut vähitellen vaimonsa
orjaksi.

Serkkua otettiin vastaan nöyrästi; siinä kaikki. Jos mestari Coquenard
olisi ollut terve, olisi hän kyllä kieltäytynyt kaikesta sukulaisuudesta
Porthokseen.

-- Niin, herra prokuraattori, me olemme sukulaisia, sanoi Porthos
hämmentymättä; hän ei ollut odottanutkaan mitään ihastumista
prokuraattorilta.

-- Vaimon puolelta, arvatenkin? sanoi prokuraattori ivallisesti.

Porthos ei ymmärtänyt tuota pilaa, hän piti sitä vaan yksinkertaisuutena
ja nauroi sille aikalailla suurten viiksiensä alta. Rouva Coquenard joka
tiesi että yksinkertainen prokuraattori oli hyvin harvinainen toisinto
lajissansa, hymyili heikosti mutta punastui vahvasti.

Aina Porthoksen tulemisesta saakka oli mestari Coquenard luonut
levottomia silmäyksiä erääsen suureen kaappiin päin vastapäätä hänen
kirjoituspöytäänsä. Porthos älysi että tuo kaappi, vaikka se ei
ollutkaan sen muotoinen minkä hän oli unissaan nähnyt, oli juuri se
autuaaksi tekevä raha-arkku, ja hän iloitsi mielessänsä siitä että
todellisuus oli kokonaista kuusi kyynärää korkeampi kuin unelma.

Mestari Coquenard ei pitkittänyt sukututkimuksiansa kauvemmaksi; hän
tyytyi vaan siihen että, siirtäen levottoman silmäyksensä kaapista
Porthokseen, lausui:

-- Meidän serkkumme suopi kai meille ennen maalle palaamistansa kunnian
syödä kerran päivällistä luonamme, vai kuinka, vaimoni?

Tällä kertaa sattui kolhaus Porthoksen vatsaan ja hän tunsi sen
myös; näyttipä siltä kuin se ei olisi ollut tuntumatta rouva
Coquenard'iinkaan, sillä hän vastasi:

-- Serkkuni ei käy täällä enää, Jos me kohtelemme häntä huonosti, vaan
päinvastaisessa tapauksessa on hänellä liian vähä Pariisissa olinaikaa
ja siis myöskin liian vähä tilaisuutta käydä meitä tervehtimässä,
ett'emme pyytäisi häntä suomaan meille kaikki ne hetket, jotka hänellä
ovat joutilaita, kunnes hän matkustaa pois.

-- Oh, sääriäni, kurjia sääriäni! missä te olette? vaikerteli Coquenard,
koettaen nauraa.

Porthos oli kiitollinen prokuraattorin rouvalle siitä puollustuksesta,
jonka tarkoituksena oli saada hänen kauniit herkkuilemistoiveensa
toteutumaan.

Pian löi päivällishetki. Mentiin aterioon, joka oli suuri pimeä huone
vastapäätä kyökkiä.

Kirjurit, jotka näkyivät vainunneen tavattomia tuoksuja, saapuivat
sotilaan säntillisyydellä esille ja pitivät kiini tuoleistansa, valmiina
istumaan pöytään minä silmänräpäyksenä hyvänsä. Heidän nähtiin jo
ennakolta liikuttelevan leukojaan uhkaavissa aikeissa.

-- Peijakas! mietti Porthos silmäillessään noita kolmea nälkäistä
miestä, sillä nulikka ei ollut, niinkuin hyvin, voi arvata, päässyt
osalliseksi kunniasta saada istua virkamiehen pöydässä. Peijakas! jos
minä olisin serkkuni sijassa, en minä pitäisi luonani tuollaisia
syömäreitä. Luulisi heidän olevan haaksirikkoon joutuneita, jotka eivät
ole saaneet maistaa ruokaa kuuteen viikkoon.

Mestari Coquenard tuli sisään kehräjalkaisessa tuolissaan, jota työnsi
rouva Coquenard; Porthos kiiruhti vuorostaan apuun, vierittääksensä
hänen miestään pöytään.

-- Ahhah, sanoi hän, sepä vasta viehättävää lientä!

-- Mitähän saakelia ne vainuuvat tuossa liemessä? arveli Porthos,
nähdessään vaalean, runsaan, vaan aivan värittömän lihaliemen, jonka
pinnalla uiksenteli muutamia paahdettuja leivänkuutioita, ikäänkuin
saaria välimeressä.

Rouva Coquenard hymyili; hänen annettua merkin, kaikki istuivat pöytään
innolla.

Ensiksi tarjottiin mestari Coquenard'ille sitten Porthokselle; sen
jälkeen täytti rouva Coquenard oman lautasensa ja jakoi leivänkuutiot
ilman lientä malttamattomille kirjureille.

Samassa tuokiossa aukeni naristen ovi ruokasaliin aivan itsestään ja
Porthos näki oven raossa pikku kirjurin, joka, kun hän ei päässyt
osalliseksi pidoista, pureksi paljasta leipää.

Liemen jälkeen toi piika keitettyä kanaa, herkkua, jonka ilmestyminen
sai vierasten silmät hämmästyksestä mulkoilemaan.

-- Kyllä näkee, että sinä pidät sukulaisestasi, eukkoni, sanoi
prokuraattori melkein murheellisesti hymyten; tuo on varmaankin
kohteliaisuutta serkkuasi kohtaan.

Kana-parka oli laiha ja niin paksunahkainen, ett'ei luut kaikilla
ponnistuksillaan päässeet sen läpi tunkeutumaan; paljon varmaankin oli
ollut työtä tuon kanan etsimisessä, koska se kaiketi oli piiloutunut
kuolemaan vanhuuttaan.

-- Saakeli! mietti Porthos, tämä on surkeata; minä kunnioitan vanhuutta,
vaan kun se esiintyy keitettynä tai paistettuna, silloin en sille arvoa
anna.

Hän katseli ympärilleen nähdäkseen oliko muutkin samaa mieltä, mutta
päinvastoin näki hän vaan riemusta loistavia silmiä, jotka jo ennakolta
nielivät tuota verratonta kanaa, mitä hän niin paljon halveksi.

Rouva Coquenard veti vadin puoleensa, leikkasi taitavasti pois nuo kaksi
pitkää, laihaa säärtä, jotka hän asetti miehensä lautaselle, katkaisi
kaulan, jonka hän päinensä sijoitti syrjään itseänsä varten, irroitti
toisen siiven Porthokselle ja jätti linnun melkein koskematta piialle,
joka sen juuri oli tuonnut, ja silloin se katosi, ennenkuin
muskettisoturi oli ehtinyt nähdä, mitä erilaisia vaikutuksia pettynyt
toivo teki kasvoihin, kunkin omistajan eri luonteen ja mielenlaadun
mukaan.

Kanavadin sijaan tuotiin pöydälle papuja laaja vadillinen, missä näkyi
seassa muutamia lampaan luita, joissa ensi katsannossa luuli näkevänsä
vähän lihaakin muassa.

Rouva Coquenard jakoi ruokalajin nuorille miehille perheenäidin
säästäväisyydellä.

Nyt tuli viinin vuoro. Herra Coquenard täytti pienestä savipullosta
kolmanneksen lasia kullekin nuorelle miehelle, kallisti sitten itselleen
jotenkin saman verran, jonka jälkeen pullo vaelsi Porthoksen ja rouva
Coquenard'in puolelle.

Nuoret herrat täydensivät viinilasinsa vedellä ja tyhjennettyään lasinsa
puolilleen, täyttivät he ne uudestaan, ja jatkoivat sitä menetystä
kaiken aikaa, josta oli seurauksena, että he aterian lopulla nieleksivät
nestettä, jonka väri oli muuttunut rubiinista topaasiksi.

Porthos söi kiltisti kanansiiven, vaan säpsähti tuntiessaan
prokuraattorin rouvan polven nykäisevän pöydän alla hänen polveansa. Hän
joi myöskin puoli lasia tuota säästeliäästi tarjottua viiniä, jonka hän
tunsi ilkeänmakuiseksi, kaikkien viinintuntijain kamoksumaksi
Montreuil'in viiniksi.

Mestari Coquenard näki hänen juovan viiniä laimentamattomana ja hän
huokasi.

-- Suvaitsetteko papuja, Porthos serkkuni? kysyi rouva Coquenard äänellä
joka merkitsi: usko minua, eläkä maista niitä.

-- En hiisi vieköön maistakkaan! arveli Porthos itsekseen.

Mutta kuuluvasti virkkoi hän: Kiitoksia, serkkuni, minulla ei ole enää
nälkä.

Nyt seurasi äänettömyys; Porthos ei tiennyt mitä tehdä. Prokuraattori
sanoi yhä ja uudestaan:

-- Ah, eukkoseni, minun täytyy lausua sinulle kiitoksia! Päivällisesi
oli oikein juhla; minä söin vallan kauheasti!

Mestari Coquenard oli syönyt liemensä, mustat kanansääret ja sen ainoan
lampaan luun, jossa oli vielä hitunen lihaa jälellä.

Porthos luuli hänestä tehtävän pilkkaa, ja alkoi vedellä viiksiänsä ja
rypistää kulmiansa, mutta rouva Coquenard'in polvi neuvoi häntä
hiljaiseen kärsivällisyyteen.

Tämä äänettömyys ja tämä tarjouksien pysähtyminen, joka Porthokselle oli
käsittämätön, oli kirjureille hirmuinen; yksi ainoa prokuraattorin
silmäys ja rouvan hymyily vaikutti sen että he hitaasti nousivat
pöydästä ja vielä hitaammin kiersivät kokoon pyyhkimensä, kumarsivat ja
menivät.

-- Menkää, nuoret miehet auttamaan ruoansulatusta työnteolla, sanoi
prokuraattori arvokkaasti.

Kun kirjurit olivat menneet, nousi rouva Coquenard istuimeltaan, meni
ottamaan ruokakaapista juustopalasen, marjahilloa ja leivoksen, jonka
hän oli valmistanut manteleista ja hunajasta.

Mestari Coquenard rypisti kulmiaan, koska hänestä ruokalaatuja oli liian
monta. Porthos puri huultansa, koska hän ei nähnyt mitään ruokaa.

Hän haki silmillään papuvatia; mutta papuvati oli kadonnut.

-- Juhla totta tosiaan, huudahti mestari Coquenard, levottomasti
väänneksien tuolissaan, oikein aika juhla, _epulæ epularum_! Lukullus on
ruoalla Lukulluksen luona.

Porthos katseli pulloa, joka oli häntä lähellä ja hän toivoi saavansa
päivällisekseen edes viiniä, leipää ja juustoa; mutta viini oli lopussa,
eikä herra ja rouva Coquenard näkynyt sitä huomaavan.

-- Hyvä on, tuumaili Porthos.

Hän otti kielellensä vähän marjahilloa ja iski hampaansa rouva
Coquenard'in leivokseen.

-- Nyt, mietti hän, on uhri täytetty. Mutta mitäs jos en saisikkaan
rouva Coquenard'in kanssa tirkistää hänen miehensä raha-kaappiin!

Tuon niin suunnattoman ylellisen aterian jälkeen tunsi herra Coquenard
ruokalevon tarvetta. Porthos toivoi hänen asettuvan levolle siinä missä
hän oli; mutta tuo kirottu prokuraattori ei ottanut ehdotusta kuuleviin
korviinsakaan; hänet täytyi vierittää kamariinsa, eikä hän rauhoittunut
ennen kuin hän pääsi aivan rahakaappinsa luokse, jonka reunustalle hän
vakuuden vuoksi sijoitti jalkansa.

Prokuraattorin rouva meni Porthoksen kanssa toiseen huoneesen
keskustelemaan.

-- Te voitte tulla tänne syömään päivällistä kolmasti viikossa, sanoi
rouva Coquenard.

-- Kiitoksia, vastasi Porthos, minä en tahdo käyttää liiaksi teidän
hyväntahtoisuuttanne. Sitä paitsi täytyy minun ajatella sotavaruksiani.

-- Se on totta, sanoi prokuraattorin rouva huoaten, nuo onnettomat
sotavarukset!

-- Niin, sanoi Porthos, niin on asiat.

-- Mutta mitä noihin sotavaruksiin oikeastaan tarvitaan, herra Porthos?

-- Kaikenlaista, sanoi Porthos; niinkuin tiedätte, ovat muskettisoturit
valiojoukkoa ja ne tarvitsevat paljon semmoista mitä muut soturit eivät
tarvitse.

-- Mutta luetelkaapa noita tarpeita!

-- Niin, kustannukset voivat nousta noin likimmiten ... sanoi Porthos,
joka ennemmin rupesi määrittelemään summaa kuin luettelemaan tarpeita.

Prokuraattorin rouva odotti vapisten.

-- Niin, kuinka suuriksi? sanoi hän; minä toivon ett'eivät ne nouse
korkeammalle kuin... Hän pysähtyi äkkiä, sanat tarttuivat hänen
kieleensä.

-- Oh, ei suinkaan, sanoi Porthos, ne eivät nouse korkeammalle kuin
kahteen tuhanteen viiteen sataan livre'en; minä päin vastoin luulen että
jos oikein säästäväiseksi rupean, voin tulla toimeen kahdella
tuhannella.

-- Hyvä Jumala, kaksi tuhatta livre'ä! huudahti hän, mutta sehän on koko
omaisuus!

Porthos virnisti suutansa; rouva Coquenard ymmärsi mitä se tarkoitti.

-- Minä pyysin tarkempaa luettelemista, sanoi hän, sillä kun meillä on
monta sukulaista ja kauppaystävää, luulen minä melkein varmaan saavani
ne tarpeet sata prosenttia halvemmalla kuin jos itse ne ostaisitte.

-- Ahaa, sanoi Porthos. Sitäkö tarkoititte?

-- Niin, paras herra Porthos. Niin muodoin tarvitsette te ensiksikin
hevosen?

-- Aivan oikein, hevosen tarvitsen.

-- No niin, minä tiedän mistä se saadaan.

-- Tiedättekö! huudahti Porthos loistavin kasvoin. Hevonen on siis
tiedossa; sitten tarvitsen minä täydelliset valjaat, johon kuuluu
tarpeita, mitä ainoastaan muskettisoturi voi ostaa, ja jotka eivät nouse
yli kolmen sadan livre'n.

-- Kolmen sadan livre'n; hyvä, hankitaan kolme sataa livre'ä, sanoi
rouva huoaten.

Porthos hymyili; niinkuin muistetaan, oli hänellä Buckingham'ilta saatu
satula; niin että nuo rahat aikoi hän kieveltää omaan taskuunsa.

-- Sitten täytyy minun saada hevonen lakeijalleni ja matkalaukku
itselleni. Mitä aseihin tulee, ei teidän niistä tarvitse huolehtia; ne
minulla jo on.

-- Hevonen lakeijallenne? toisti rouva eperoiden; mutta sehän on oikein
suuren herran tapaista, ystäväni.

-- No niin, rouva hyvä, sanoi Porthos ylpeästi, olenkos minä mikään
raukka sitten?

-- Ette suinkaan, minä vaan arvelin, että kaunis aasi on toisinaan yhtä
hyvän näköinen kuin hevonen ja että jos te hankitte Mousqueton'illenne
kauniin aasin...

-- No olkoon menneeksi aasi, sanoi Porthos; te olette oikeassa, minä
olen nähnyt sangen ylhäisiä espanjalaisia herroja, joiden palvelijat
kaikki ajoivat aasilla. Mutta ymmärrättehän, rouva Coquenard, että
aasilla on oleva höyhentöyhtö ja kulkuset.

-- Olkaa huoleti, sanoi prokuraattorin rouva.

-- Siis on jälellä vaan matkalaukku, lisäsi Porthos.

-- Oh, olkaa siitäkin huoleti, huudahti rouva Coquenard; miehelläni on
viisi tai kuusi matkalaukkua, valitkaa paras; niiden joukossa on
erittäinkin yksi, jota hän mielellään käytti matkoillansa ja joka on
niin suuri että siihen mahtuisi koko maailma.

-- Matkalaukku on siis tyhjä? kysyi Porthos.

-- Tietysti se on tyhjä, vastasi rouva.

-- Ahaa, mutta minä tarvitsen semmoisen matkalaukun, huudahti Porthos,
joka on hyvästi varustettuna, ystäväiseni.

Rouva Coquenard huokasi taas. Molière ei ollut vielä kirjoittanut
"Saituria." Rouva Coquenard oli siis Harpagon'in edeltäjä.

Muista varuksista neuvoteltiin sitten samaan tapaan; ja loppupäätös
neuvottelusta oli että prokuraattorin rouva antaisi kahdeksan sataa
livre'ä rahassa ja hankkisi hevosen ja aasin, joilla olisi onni kantaa
Porthosta ja Mousqueton'ia kunnian ja maineen retkellä.

Kun asiat olivat suostutut, otti Porthos jäähyväiset rouva
Coquenard'ilta. Viime mainittu koki kyllä pidättää häntä suloisilla
silmäyksillään, vaan Porthos teki syyksi virkavelvollisuutensa, ja
prokuraattorin rouvan täytyi väistyä kuninkaan tähden.

Muskettisoturi palasi kotiin nälkäisenä ja sangen huonolla tuulella.



XXXII.

Kamarineitsyt ja emäntä.


Sillä välin d'Artagnan, huolimatta omantuntonsa äänestä ja Athoksen
varoituksesta, rakastui mylady'yn hetki hetkeltä yhä enemmän; niinpä ei
hän heittänyt yhtenäkään päivänä käymättä osoittamassa hänelle
kunnioitustansa, jonka tuo itserakas gaskonjalainen luuli mylady'n
ennemmin tai myöhemmin palkitsevan.

Eräänä iltana kun hän taas saapui nenä pystyssä, keveästi kuin mies,
joka odottaa kultasadetta, kohtasi hän kamarineitsyen ajoportilla; mutta
tällä kertaa ei neitsyt tyytynyt vaan hipaisemaan häntä ohimennessä,
vaan tarttui hiljaa hänen käteensä.

-- Hyvä! mietti d'Artagnan, hän on kaiketi saanut emännältänsä jonkun
asian minulle toimitettavaksi; hän kutsuu minua johonkin
lemmenkohtaukseen, johon ei uskallettu suullisesti minua kutsua. Ja hän
katsoi tuota kaunista tyttölasta niin voitollisen näköisenä kuin hän
suinkin voi.

-- Minä tahtoisin sanoa teille pari sanaa, herra ... sopersi
kamarineitsyt.

-- Sano vaan, lapseni, sano vaan, vastasi d'Artagnan, kyllä minä
kuuntelen.

-- Täällä, mahdotonta; minun sanottavani on siihen liian pitkää ja
erittäinkin liian tärkeätä.

-- No kuinkas meidän on tekeminen?

-- Tahtoisikko herra seurata minua? pyysi Ketty kainosti.

-- Kyllä, mihin hyvänsä, kaunis lapseni.

-- Tulkaa sitten!

Ketty, joka ei ollut heittänyt irti d'Artagnan'in kättä, veti häntä
mukanansa ylös pimeitä kiertoportaita ja kun he olivat nousseet
viisitoista porrasta, aukasi hän erään oven.

-- Astukaa sisään, herra; täällä olemme yksin ja voimme puhua kaikessa
rauhassa.

-- Mikäs huone tämä on, kaunis lapseni? kysyi d'Artagnan.

-- Tämä on minun huoneeni, herra; tuo ovi viepi emäntäni makuukamariin.
Mutta olkaa huoleti; hän ei voi kuulla meidän puhettamme, sillä hän ei
koskaan mene nukkumaan ennen puolta yötä.

D'Artagnan loi silmäyksen ympärilleen. Pieni kamari oli siisti ja soma,
mutta ehdottomasti kiinittyivät hänen silmänsä siihen oveen, jonka Ketty
oli sanonut johtavaa mylady'n makuukamariin.

Ketty arvasi mitä nuoren miehen mielessä liikkui ja hän huoahti.

-- Te rakastatte siis paljon minun emäntääni? sanoi hän.

-- Oh, enemmän kuin voin sanoin selittää! Ketty, minä olen vallan
hullusti rakastunut!

Ketty huokasi toistamiseen.

-- Ah, herra, sanoi hän, sepä on vahinko!

-- Mitä saakelin pahaa siinä mielestäsi on?

-- Asianlaita on semmoinen, sanoi Ketty, ett'ei emäntäni rakasta teitä
ensinkään.

-- Mitä! sanoi d'Artagnan. Olisikko hän antanut sinulle toimeksi
ilmoittaa sen minulle?

-- Ei suinkaan, herra, vaan minä sääliväisyydestä teitä kohtaan olen
päättänyt sanoa sen teille.

-- Kiitoksia, hyvä Ketty, mutta vaan hyvästä aikomuksestasi, sillä
myönnäthän, ett'ei ilmoituksesi ole minulle mielihyväksi.

-- Toisin sanoen, te ette usko mitä olen sanonut, vai kuinka?

-- Semmoista on aina vaikea uskoa, kaunis lapseni, vaikkapa vaan
itserakkaudenkin vuoksi.

-- Te ette siis usko minua?

-- Minä tunnustan, että ennenkuin annat minulle jotakin todistusta
sanoihisi...

-- Mitäs tästä sanotte?

Ketty otti poveltansa pienen kirjelipun...

-- Minulleko? sanoi d'Artagnan innokkaasti tempaisten kirjelipun
käteensä.

-- Ei, toiselle.

-- Toiselle?

-- Niin.

-- Hänen nimensä, hänen nimensä! huudahti d'Artagnan.

-- Katsokaa osoitetta.

-- Herra kreivi de Wardes.

Heti kohta tuli d'Artagnan'in mieleen tapaus Saint-Germain'issä;
ajatuksen nopeudella repäisi hän kirjeen auki, huolimatta Ketty'n
huudahduksesta.

-- Oh, Jumalani! sanoi hän, mitä te teette, herra?

-- Minäkö? en mitään, sanoi d'Artagnan, ja luki:

"Te ette ole vastannut minun ensimmäiseen kirjeeseni; oletteko siis
vielä sairaana tai oletteko unhottaneet mitä silmäyksiä loitte minuun
rouva de Guise'n tanssipidoissa? Nyt on tilaisuus tullut, kreivi; elkää
sitä päästäkö käsistänne."

D'Artagnan vaaleni; hänen itserakkautensa oli loukattu, hän luuli
rakkautensa loukatuksi.

-- Rakas herra d'Artagnan-parka! sanoi Ketty sääliväisesti, puristaen
uudestaan nuoren miehen kättä.

-- Sinä surkuttelet minua, hyvä pienoiseni! sanoi d'Artagnan.

-- Oh, kaikesta sydämmestäni! sillä minä kyllä tiedän mitä rakkaus on.

-- Sinäkö tiedät mitä rakkaus on? sanoi d'Artagnan, ensi kertaa
katsellen häntä tarkemmasti.

-- Oi, tiedän.

-- No niin, sen sijaan että surkuttelet minua, tekisit paremmin, jos
auttaisit minua kostamaan emännällesi.

-- Ja millä tavoin tahtoisitte hänelle kostaa?

-- Minä tahtoisin valloittaa hänet ja sysätä syrjään kilpailijani.

-- Siihen minä en koskaan rupea teitä auttamaan, herra, sanoi Ketty
vilkkaasti.

-- Ja miksikä et? kysyi d'Artagnan.

-- Kahdesta syystä.

-- Mitkä ne ovat?

-- Ensiksikin, emäntäni ei ole koskaan rakastava teitä.

-- Mistä sinä sen tiedät?

-- Te olette loukanneet häntä syvästi.

-- Minä! millä minä olisin voinut häntä loukata, minä, joka siitä saakka
kuin olen hänet tuntenut, olen madellut kuin orja hänen jaloissaan;
selitä, ole niin hyvä.

-- Sitä minä en koskaan ilmoita kellenkään muulle kuin sille
miehelle ... joka katsoo sieluni pohjaan saakka.

D'Artagnan silmäsi Ketty'ä toisen kerran. Nuoressa tytössä oli semmoinen
tuoreus ja kauneus, että moni ruhtinatar olisi antanut ruununsa siitä.

-- Ketty, sanoi hän, minä katson sinun sielusi pohjaan saakka, jos
tahdot; siitä ei ole estettä, rakas lapseni; ja hän painoi suudelman
hänen huulilleen, jolloin lapsi-parka muuttui punaiseksi kuin kirsikka.

-- Oh, ei! huudahti Ketty, te ette rakasta minua, te rakastatte
emäntääni, sen sanoitte minulle vast'ikään.

-- Ja estääkö se ilmoittamastasi minulle toista syytä?

-- Toinen syy, virkkoi Ketty rohjenneena suudelmasta ja nuoren miehen
silmäyksestä, toinen syy on se että jokaisella on oma rakkautensa
lähimpänä.

Silloin muistui d'Artagnan'in mieleen Ketty'n viehkeät silmäykset, hänen
monet kohtauksensa etehisessä, portaissa, käytävässä, hänen
hipaisemisensa ja hänen tukahdutetut huokauksensa; mutta kun hänellä oli
mielessä vaan tuon ylhäisen naisen miellytteleminen, oli hän halveksinut
kamarineitsyttä; ken pyytää kotkaa, hän ei välitä varpusista.

Tällä erää havaitsi gaskonjalaisemme yhdellä silmäyksellä kaiken sen
hyödyn, minkä hän voi saada tuosta rakkaudesta, jonka Ketty niin
lapsellisesti ja kainostelematta oli tunnustanut: sen avulla hän näet
sai anastetuksi itselleen kreivi de Wardes'ille menevät kirjeet, sai
salaiset tiedot aivan paikallaan, pääsi milloin hyvänsä Ketty'n
huoneesen, joka oli hänen emäntänsä huoneen vieressä. Niinkuin näkyy,
uhrasi tuo uskoton jo ajatuksissaan tuon tyttöraukan, voittaaksensa
puoleensa mylady'n joko hyvällä tai pahalla.

Hän rupesi siis kauniilla sanoilla selittämään ihastustansa Ketty'ä
kohtaan ja todisteeksi rakkaudestansa ilmoitti hän heittävänsä sikseen
koko sen iltaisen vierailunsa mylady'n luona ja pitävänsä seuraa
kauniille Ketty'llensä.

Mutta tuskin oli hän päässyt tätä sanomasta, kun kello helähti mylady'n
puolella.

-- Taivasten tekijä! huudahti Ketty, emäntäni kutsuu minua; menkää,
menkää joutuen pois.

D'Artagnan nousi ja otti lakkinsa ikäänkuin aikoakseen totella; sitten
avasi hän nopeasti erään suuren kaapin oven ja pujahti sinne mylady'n
pukujen sekaan.

-- Mitä te teette? huudahti Ketty.

D'Artagnan sulkeutui kaappiin mitään vastaamatta.

-- No, huusi mylady ärjyen, nukutko sinä, koska et tule kun minä soitan?

D'Artagnan kuuli avattavan äkkiä väliovea.

-- Tässä olen, mylady, huudahti Ketty, rientäen emännällensä vastaan.

Molemmat menivät nyt mylady'n makuusuojaan ja kun ovi oli jäänyt auki,
kuuli d'Artagnan mylady'n vielä hetken aikaa toruvan kamarineitsyttänsä;
sitten leppyi hän ja puhe kääntyi d'Artagnan'iin, Ketty'n puuhaillessa
hänen riisumisessaan.

-- No, gaskonjalaistamme en ole saanut nähdä tänä iltana, sanoi mylady.

-- Kuinka, mylady, vastasi Ketty, eikö hän ole ollutkaan täällä? Onko
hän niin huikentelevainen ennenkuin edes on saavuttanut onneansa?

-- Ei suinkaan, häntä on estänyt herra de Tréville tai herra Desessarts.
Minä ymmärrän semmoisia, Ketty; hänet minä kyllä vedän pauloihini.

-- Mitä mylady aikoo hänelle tehdä?

-- Mitäkö aion hänelle tehdä? Ole huoleti, Ketty; hänen ja minun kesken
on olemassa jotakin, josta hän ei tiedä mitään ... hän oli vähällä
menettää minulta kardinaalin suosion. Mutta minä olen sen kostava!

-- Minä luulin mylady'n rakastavan häntä.

-- Minäkö rakastaisin häntä! Minä inhoon häntä! Hupsu, jolla on lord
Winter'in henki käsissään, eikä tapa häntä ja saattaa minulle sillä
tavoin vahinkoa kolmesataa tuhatta livre'ä pelkkää korkoa!

-- Niin tosiaan, sanoi Ketty, teidän poikanne oli setänne ainoa
perillinen ja siksi kunnes hän on päässyt lailliseen ikään, olisitte te
saaneet hallita hänen omaisuuttansa.

D'Artagnan vapisi luihin ja ytimiin saakka kuullessaan tuon suloisen
olennon soimaavan häntä siitä ett'ei hän ollut tappanut tuota miestä,
jonka hän oli nähnyt osoittavan niin paljon ystävyyttä mylady'ä kohtaan.

-- Jo olisinkin, jatkoi mylady, kostanut hänelle, ell'ei kardinaali, en
tiedä mistä syystä, olisi kehoittanut minua säästämään häntä.

-- Vai niin, mutta mylady ei ole säästänyt tuota pikku rouvaa, jota hän
rakasti.

-- Ahaa, tuota kauppiaan rouvaa Fossoyeurs'in kadulta! Ett'eikö hän jo
ole unhottanut häntä olleen olemassakaan? Kaunis kosto, totta tosiaan!

Kylmä hiki valui d'Artagnan'in otsalta: tuo nainenhan oli koko hirviö!

Hän kuunteli vielä, vaan pahaksi onneksi oli riisuutuminen jo päättynyt.

-- Hyvä on, sanoi mylady, mene suojaasi, ja huomenna tulee sinun koettaa
saada vihdoinkin vastaus siihen kirjeesen, jonka annoin sinulle.

-- Kreivi de Wardes'inko kirjeesen? kysyi Ketty.

-- Tietysti, kreivi de Wardes'in.

-- Hän näyttää minusta olevan juuri vallan päinvastainen kuin tuo herra
d'Artagnan-parka.

-- Menkää, neiti, sanoi mylady, minä en suvaitse arvosteluja.

D'Artagnan kuuli oven suljettavan ja pantavan salpaan, ja nyt oli mylady
sulkeutunut kamariinsa. Ketty väänsi omalta puoleltaan, niin hiljaa kuin
suinkin voi, oven lukkoon, ja samassa syöksähti d'Artagnan ulos
kaapista.

-- Jumalani! sanoi Ketty aivan hiljaa, mikä teitä vaivaa? Tehän olette
vallan kalpea!

-- Inhottava olento! mutisi d'Artagnan.

-- Hiljaa, hiljaa, menkää! sanoi Ketty; mylady'n ja minun huoneeni
välillä on vaan hieno seinä, niin että kaikki kuuluu toiseen mitä
toisessa puhutaan.

-- No niin, mutta sanohan nyt kumminkin, kuinka rouva Bonacieux'in on
käynyt.

Tyttö parka vakuutti kiven kovaan ett'ei hän tiennyt siitä mitään, koska
hänen emäntänsä ei milloinkaan ilmoittanut hänelle salaisuuksiansa muuta
kuin puoliksi. Hän luuli voivansa vaan sen verran sanoa, että rouva
Bonacieux ei ollut kuollut.

Kuinka hän muka oli ollut vähällä menettää mylady'lta kardinaalin
suosion, siitä ei Ketty myöskään mitään tiennyt. Vaan d'Artagnan tiesi
sen asian paremmin. Hän huomasi mylady'n tarkoittavan timanttijuonen
huonoa onnistumista.

Mutta kaikista selvintä kumminkin oli että mylady'n viha d'Artagnan'ia
kohtaan perustui siihen, ett'ei hän ollut tappanut mylady'n lankoa.

D'Artagnan palasi seuraavana päivänä mylady'n luokse. Mylady oli sangen
huonolla tuulella, d'Artagnan arvasi että häntä harmitti se ett'ei
kreivi de Wardes'ilta tullut vastausta. Ketty tuli sisään; mutta mylady
kohteli häntä tylysti. Silmäys, jonka Ketty loi d'Artagnan'iin, tahtoi
sanoa: näettehän että minä kärsin teidän tähtenne.

Loppupuolella iltaa taltui tuo kaunis leijonatar, hän kuunteli hymyillen
d'Artagnan'in helliä sanoja, antoipa kätensäkin hänelle suudeltavaksi.

Lähtiessään ei d'Artagnan tiennyt mitä ajatella; mutta hänen päätänsä ei
niinkään hevillä saatu pyörälle, hänellä oli mielessä omat tuumansa.

Hän tapasi Ketty'n portilla ja samoinkuin edellisenä iltana meni hän
nytkin hänen luoksensa. Ketty oli saanut paljon nuhteita; häntä oli
syytetty huolimattomuudesta. Mylady ei voinut käsittää kreivi de
Wardes'in vaitioloa; hän oli käskenyt Kettyä tulemaan hänen luoksensa
kello yhdeksän huomisaamuna ottamaan kolmatta kirjettä.

D'Artagnan otti Ketty'ltä lupauksen että hän toisi huomisaamuisen
kirjeen hänen käsiinsä; tyttö-parka lupasi kaikki mitä d'Artagnan pyysi;
hän oli hurmautunut.

Seuraavana päivänä kello yhdentoista aikaan näki hän Ketty'n tulevan.
Hänellä oli kädessä uusi kirje mylady'ltä. Tällä kertaa ei tyttö-parka
yrittänytkään estämään d'Artagnan'ia ottamasta sitä.

D'Artagnan avasi kirjeen ja luki seuraavaa:

"Tämä on nyt kolmas kerta kuin kirjoitan teille; ja tämän kirjoitan minä
sanoakseni että minä rakastan teitä. Ja täydellisemmäksi vakuudeksi
tälle tunnustukselleni lähetän minä kirjeentuojan mukana teille siitä
näkyväisen todisteen"...

-- Minkä todisteen? huudahti d'Artagnan äkkiä, pysähdyttäen lukemisensa,
ja loi leimahtavan silmäyksensä vapisevaan Ketty-parkaan.

-- Tämän, vastasi Ketty, vetäen poveltansa pienen rasian ja ojentaen sen
d'Artagnan'ille.

D'Artagnan avasi sen kuumeentapaisesti ja otti rasiasta kauniin
timanteilla koristetun safiirisormuksen.

-- Mitä tämä on? huudahti hän, emäntäsi kosii minua aivan
kouraantuntuvalla tavalla.

-- Ei teitä, vaan kreivi de Wardes'ia, huomautti Ketty.

-- Aivan oikein, kreivi de Wardes'ia, piti sanomani, mutta mitäs
kirjeessä vielä puhutaan, maltappas.

"Varokaa itseänne, ett'en kirjoita teille neljättä kertaa, sanoakseni,
että minä vihaan teitä. Jos te kadutte sitä tapaa, millä olette minua
kohdelleet, on tämän kirjeen ja sormuksen tuoja teille ilmoittava, millä
tavoin kunniallinen mies on hankkiva anteeksi-antamuksen rikoksellensa."

D'Artagnan punastui ja vaaleni monta kertaa tuota kirjettä lukiessansa.

-- Ah, te rakastatte häntä vielä! sanoi Ketty, joka ei
silmänräpäystäkään kääntänyt silmiänsä pois nuoren miehen kasvoista.

-- Ei Ketty, sinä petyt; minä en rakasta häntä enää, vaan minä tahdon
kostaa hänen ylenkatseensa.

Näin sanottuaan istahti hän pöydän ääreen, otti kynän käteensä
ruvetaksensa kirjoittamaan. Mutta monenlaiset tunteet taistelivat hänen
sydämmessänsä, ja niin hämmensivät hänen ajatuksiansa, ett'ei yhtään
sanaa ilmestynyt paperille.

Äkkiä nousi hän tuoliltaan ja sanoi:

-- Ketty, sinä jäät tänne hetkiseksi odottamaan, minä palaan heti
takaisin.

Ja ennenkuin Ketty-parka ennätti mitään virkkaa, oli d'Artagnan mennyt,
annettuaan Planchet'ille käskyn sulkea oven, eikä päästää ketään sisään
eikä ulos.

D'Artagnan riensi Athoksen luokse. Hän kertoi antauneensa kummalliseen
seikkailuun ja pyysi hänen neuvoansa. Athos rypisti useita kertoja
kulmiansa.

-- Sinun mylady'si, sanoi hän, näyttää olevan kelvoton olento, vaan
väärin olet kumminkin tehnyt ruvetessasi häntä pettämään; sinulla on nyt
tavalla tai toisella kauhea vihollinen niskoillasi.

Puhuessansa katseli Athos tarkasti tuota timanteilla ympäröityä
safiiria, joka nyt oli loistamassa d'Artagnan'in sormessa.

-- Tätäkö katselet? sanoi d'Artagnan, ojentaen kättänsä hänelle.

-- Niin, se muistuttaa minulle erästä perintökalleutta.

-- Eikös se ole kaunis? kysyi d'Artagnan.

-- Oivallinen! myönsi Athos. Enpä olisi luullut että on kahta noin
kirkasta safiiria. Oletko vaihettanut sen timanttisormukseesi?

-- En, sanoi d'Artagnan, tämä on lahja kauniilta englantilattareltani
tai oikeammin ranskalattareltani, sillä vaikka en ole häneltä
sukuperäänsä lähemmin tiedustanut, olen varma siitä että hän on
syntyjään ranskalainen.

-- Oletko saanut tuon sormuksen mylady'lta? huudahti Athos äänellä, joka
ilmoitti hänen olevan kovassa mielenliikkeessä.

-- Olen juuri vast'ikään.

-- Näytäppäs sitä, sanoi Athos.

-- Tässä se on, vastasi d'Artagnan, vetäen sen sormestaan.

Athos tutki sitä ja muuttui kalmankalpeaksi; sitten koetteli hän sitä
vasemman kätensä sakarisormeen; se sopi siihen niin hyvin kuin olisi se
ollut siihen tehty.

Vihan ja koston pilvi vetäysi Athoksen muutoin niin tyynelle otsalle.

-- Se on mahdotonta, että tämä voisi olla sama, sanoi hän. Kuinka
saattaa tämä sormus olla lady Clarik'in hallussa? Ja kumminkin on
uskomatonta että voisi olla kahta niin yhdennäköistä sormusta.

-- Tunnetko sinä tämän sormuksen? kysyi d'Artagnan.

-- Luulin sen tuntevani, vastasi Athos, vaan epäilemättä erhetyin.

Hän jätti sormuksen takaisin d'Artagnan'ille, vaan ei kumminkaan
lakannut katselemasta sitä.

-- Minä pyydän, paras veikkoseni, sanoi hän hetken mietittyänsä, ota
pois tuo sormus sormestasi tai käännä sen kanta sisäänpäin; se tuopi
mieleeni niin hirmuisia muistoja, ett'en minä voisi koota ajatuksiani
puhuakseni kanssasi. Sinähän tulit pyytämään neuvoani? Etkös sanonut
olevasi kahdella päällä mitä sinun oli tekeminen? Vaan maltappas vielä;
näytähän tuota safiiria; siinä mistä minä puhuin oli reunassa erään
tapauksen vuoksi pieni naarmu.

D'Artagnan otti sormuksen toistamiseen sormestaan ja antoi sen
Athokselle.

Athos säpsähti.

-- Kas vaan, sanoi hän; eikös tämä ole kummallista! Hän osoitti
d'Artagnan'ille naarmun.

-- Mutta keltä sinä olet saanut safiirisi, Athos?

-- Äidiltäni, joka sen vuorostaan oli saanut äidiltänsä. Niinkuin
sanoin, oli se vanha perintökalleus ... jonka ei olisi koskaan pitänyt
päästä suvusta pois.

-- Ja oletko ... myönyt sen? kysyi d'Artagnan eperoiden.

-- En, vastasi Athos, omituisesti hymyten, minä annoin sen pois eräässä
rakkauden hurmaustilassa, niinkuin se nyt on annettu sinulle.

D'Artagnan vaipui myöskin ajatuksiinsa. Hän oli näkevinänsä mylady'n
sielussa kuiluja, joiden syvyydet olivat pimeät ja hirvittävät.

Hän ei pannut sormusta enää sormeensa, vaan pisti sen taskuunsa.

-- Kuuleppas, sanoi Athos, tarttuen hänen käteensä, sinä tiedät että
minä pidän sinusta, d'Artagnan; jos minulla olisi poika, en voisi
hänestä pitää enemmän. No niin, tottele minua: luovu tuosta naisesta;
minä en häntä tunne, vaan jonkunmoinen aavistus sanoo minulle, että hän
on kadotettu olento ja tuopi onnettomuutta.

-- Sinä olet oikeassa, sanoi d'Artagnan, minä luovun hänestä. Minä
tunnen että tuo nainen minua kauhistaa.

-- No niin, siinä teet oikein, poikani, sanoi Athos puristaen
gaskonjalaisen kättä melkein isällisesti. Suokoon taivas, ett'ei tuo
nainen jättäisi hirveitä jälkiä sinun elämääsi.

Ja silloin d'Artagnan lähti Athoksen luota, palaten kiiruumman kautta
kotiinsa, jossa Ketty oli odottamassa kalpeana ja vapisevana.

Vaikka d'Artagnan hetkistä ennen oli todellakin vielä rakastanut
mylady'ä, olivat Athoksen neuvot sekä hänen oman sydämmensä parempi ääni
lujentaneet hänen tahtonsa siihen määrään, että hän päätti ijäksi luopua
mylady'stä. Tämän luopumuksen suoritti hän sillä tavoin, että tarttui
kynään ja kirjoitti seuraavan vastauksen:

    "Elkää odotelko minua, rouva hyvä; aina siitä saakka kuin paranin,
    on minulla niin monta ystävää tervehdittävänä, että minun täytyy
    asettaa käyntini jonkunmoiseen järjestykseen. Sittenkuin teidän
    vuoronne tulee, kyllä ilmoitan siitä teille ajallansa.

    Minä suutelen teidän käsiänne, arvoisa rouva.

                                                Kreivi _de Wardes_."

Tuo kirje oli ensinkin väärennystä; sitä paitsi oli koko menettely
vailla kaikkea arkatuntoisuutta; meidän ajan siveellisen katsantotavan
mukaan oli se konnamaisuutta, vaan siihen aikaan ei semmoisista aivan
paljon pidetty lukua. Muutoin, mylady oli menetellyt hänen kanssansa
petollisesti, niin ett'ei hänellä ollut laisinkaan enää kunnioitusta
häntä kohtaan.

Safiirista ei hän virkkanut sanaakaan. Tahtoiko gaskonjalainen pidättää
sen aseena mylady'ä vastaan, vai eikö hän, totta puhuen, säilyttänyt
tuota safiiria viimeisenä keinona sotavaruksien hankkimiseen?

Toisen aikakauden tekoja ei pidä tuomita toisen aikakauden näkökannalta.
Mikä nykyaikana olisi kunnon miehelle häpeäksi, oli sinä aikana usein
aivan pelkkä luonnollinen asia.

D'Artagnan jätti kirjeen avonaisena Ketty'lle.

Ketty ei tahtonut voida uskoa onneansa; d'Artagnan'in oli pakko
suullisesti vahvistaa kirjeen sisällys. Ja ajattelematta mihin vaaraan
hän antautui jättäessään tuommoisen kirjeen kiivasluontoiselle
emännällensä, kiiruhti nuori tyttö niin joutuisasti kuin jalat
kannattivat, Place-Royal'iin.

Parhaimmankin naisen sydän on säälimätön kilpailijansa tuskia kohtaan.

Mylady aukasi kirjeen yhtä innokkaasti kuin Ketty sen hänelle toi; mutta
jo ensi sanoja lukiessaan kalpeni hän, rutisti paperin kokoon, loi
Ketty'yn salamoivat silmänsä ja virkkoi:

-- Mikä kirje tämä on?

-- Se on vastaus armollisen rouvan kirjeesen; vastasi Ketty vapisten.

-- Mahdotonta, että aatelismies on voinut kirjoittaa tämmöistä kirjettä
naiselle.

Sitten huudahti hän äkkiä:

-- Taivas! Jospa hän tietäisi...?

Hän pysähtyi vapisten. Hänen hampaansa nitisivät; hänen hipiönsä muuttui
tuhkanharmaaksi. Hän tahtoi astua ikkunan luokse raitista ilmaa saamaan,
mutta hän ei voinut muuta kuin ojentaa käsiänsä, jalat herkesivät
kannattamasta ja hän vaipui erääsen nojatuoliin.

Ketty luuli hänen voivan pahoin, syöksähti hänen luoksensa ja rupesi
aukaisemaan hänen liiviänsä. Mutta mylady nousi äkkiä seisovilleen.

-- Mitä sinä tahdot? sanoi hän; minkätähden ryhdyt sinä minuun?

-- Minä luulin armollisen rouvan voivan pahoin ja riensin teidän
avuksenne, vastasi kamarineitsyt säikähtäneenä emäntänsä hirvittäviä
kasvoja.

-- Minäkö voisin pahoin, minä! Pidätkö minua tyttörääpäleenä? Kun minua
loukataan, minä en voi pahoin, minä kostan, ymmärrätkö sen?

Hän viittasi Ketty'n menemään.



XXXIII.

Aramiksen ja Porthoksen sotavarukset.


Siitä lähtien kuin sotavaruksien puuha alkoi, eivät nuo neljä ystävystä
pitäneet mitään säännöllisiä kokouksia; syötiin päivällistä kukin
suunnallansa missä sattui, tai oikeammin missä saatiin. Sotapalvelus vei
sekin oman kalliin aikansa, joka niin joutuisasti riensi. Oli vaan
suostuttu siitä että tavattaisiin toisiaan kerta viikossa, kello yksi
päivällä, Athoksen luona, koska Athos pysyi päätöksessään ett'ei astuisi
jalkaansa huoneesta ulos.

Juuri päivää ennen kuin d'Artagnan kreivi de Wardes'ina oli kirjoittanut
tuon ratkaisevan vastauksen mylady'lle, oli heillä yksi noita
suostutuita kokouksiansa.

Kun d'Artagnan saapui Athoksen luokse, tapasi hän Athoksen ja Aramiksen
siellä syvissä tuumailuissa. Aramiksessa tuntui vielä halu ottaa
takaisin yllensä papinkauhtana; tavallisuuden mukaan ei Athos käskenyt
eikä kieltänyt. Athoksen mielestä näet jokaisen tuli menetellä omissa
asioissaan mielensä mukaan. Hän ei antanut koskaan neuvoja, ell'ei niitä
häneltä nimenomaan pyydetty. Eikä hän niitä antanut edes ensi
pyynnölläkään.

-- Yleensä, niin oli hänen tapa sanoa, pyydetään neuvoja sen vuoksi
ett'ei niitä kumminkaan sitten seurata: tai jos seurataan, niin sen
vuoksi että on ketä syyttää niiden antamisesta.

Porthos saapui hetkistä myöhemmin kuin d'Artagnan. Neljä ystävystä oli
siis taas yhdessä.

Nuo neljä muotoa ilmaisivat kukin omaa mielialaansa: Porthoksen
levollisuutta, d'Artagnan'in toivoa, Aramiksen levottomuutta ja Athoksen
huolettomuutta. Heidän vähän aikaa keskusteltuansa, jolloin Porthos oli
hieman viittaillut sinnepäin että muka eräs ylhäinen henkilö oli ottanut
auttaaksensa häntä pulastansa, Mousqueton astui sisään.

Hän tuli pyytämään Porthosta kotiin, jossa, lausui Mousqueton surkean
näköisenä, hänen läsnäolonsa oli peräti välttämätön.

-- Ovatko sotavarukseni tulleet? kysyi Porthos.

-- Ovat tai eivät ole, vastasi Mousqueton.

-- No sanohan toki mitä tarkoitat?

-- Tulkaahan kotiin, herrani.

Porthos nousi seisomaan, kumarsi jäähyväisiksi ja astui ulos.

Tuokion perästä näkyi Bazin kynnyksellä.

-- Mitäs sinulla on asiaa, ystäväni? kysyi Aramis sillä lempeällä
puheentavalla, joka häneen aina ilmestyi silloinkuin hänen ajatuksensa
vaan kääntyivät hengellisyyteen päin.

-- Eräs mies odottaa teitä kotona, vastasi Bazin.

-- Mies! kuka mies?

-- Muudan kerjäläinen.

-- Anna hänelle almu, Bazin, ja käske rukoilemaan erään vaivaisen
syntisen edestä.

-- Kerjäläinen tahtoo kaikin mokomin teitä puhutella ja väittää että te
tulette sangen iloiseksi hänen tapaamisestansa.

-- Eikö hänellä ollut mitään erityistä sanottavaa minulle?

-- Oli. Jos herra Aramis, sanoi hän, empii tulla minua tapaamaan, niin
sanokaa että minä tulen Tours'ista.

-- Tours'ista? huudahti Aramis; hyvät herrat, suokaa anteeksi, mutta
varmaankin mies tuopi minulle sanomia, joita juuri olen odottanut.

Ja nousten samassa tuoliltaan, hän kiirehti joutuisasti ulos.

Athos ja d'Artagnan jäivät kahdenkesken.

-- Luulenpa että noilla veitikoilla on asiat selvillä. Tai mitä luulet,
d'Artagnan? kysyi Athos.

-- Minä luulen samaa; vaan, Athos veikkoseni, sinä joka niin auliisti
jaoit pois englantilaisen pistole't, hyvästi saadun omaisuutesi, mitä
sinä mietit?

-- Minä olen aivan tyytyväinen että tapoin sen hupsun, koskapa
englantilaisen tappaminen on hyvä työ; vaan jos olisin ottanut hänen
rahansa, painaisivat ne minua kuin omantunnon vaivat.

-- Onpa sinulla, Athos veikkoseni, toden totta käsittämättömät
ajatukset.

Mutta me jätämme nyt heidät keskustelemaan ja seuraamme Aramista.

Näimme jo mikä kiire Aramikselle tuli, kun hän sai kuulla tuon
kerjäläisen tulleen Tours'ista. Muutamassa hyppäyksessä oli hän
kotonansa.

Siellä oli todellakin mies, pienikasvuinen, viekassilmäinen, ja
ryysyihin puettu.

-- Tekö se olette minua kysyneet? sanoi muskettisoturi.

-- Niin, minä tahtoisin puhutella herra Aramista, oletteko te hän?

-- Sama mies. Onko teillä mitään tuotavaa minulle?

-- On, jos näytätte minulle erään kirjaillun niistimen.

-- Tässä se on, sanoi Aramis, otettuaan avaimen povitaskustaan ja
avattuaan pienen ebenpuisen, simpukoilla koristellun rasian.

-- Hyvä on, sanoi kerjäläinen. Käskekää lakeija pois.

Bazin, joka oli utelias tietämään mitä miehellä oli Aramikselle asiaa,
oli näet kiiruhtanut aivan Aramiksen kantapäillä ja saapunut kotiin
melkein samaan aikaan kuin hän. Mutta tuo kiiruhtaminen häntä varsin
vähän hyödytti. Kerjäläisen käskystä Aramis viittasi hänen poistumaan ja
hänen täytyi totella.

Kun Bazin oli poissa, loi kerjäläinen pikaisen silmäyksen ympärillensä,
tarkastaakseen ett'eikö kukaan voinut häntä nähdä tai kuulla, ja
päästettyään irti nahkavyönsä, joka piteli koossa hänen ryysyistä
takkiaan, alkoi hän ratkoa sen ylipuolta ja veti hetkisen perästä esille
kirjeen.

Aramis huudahti ilosta, nähdessään sinetin, suuteli päällekirjoitusta ja
avasi kuoren melkein hartaudella, ja luki seuraavat sanat:

    "Ystäväni! Kohtalo tahtoo meitä vielä olemaan erillämme jonkun
    aikaa, mutta nuoruuden ihanat päivät eivät vielä ole ohitsemme. Tee
    velvollisuutesi sodassa; minä teen omalla tahollani. Ota vastaan
    mitä sanansaattaja sinulle antaa; taistele sodassa niinkuin kunnon
    aatelismiehen sopii ja muista minua, joka hellästi suutelen sinun
    mustia silmiäsi. Hyvästi, eli paremmin, hyvästi näkemään asti!"

Kerjäläinen yhä vaan ratkoi takkiansa; yksitellen otti hän likaisista
ryysyistänsä sata viisikymmentä espanjalaista kaksoispistole'a jotka hän
latoi pöydälle. Sitten avasi hän oven, kumarsi ja meni tiehensä,
ennenkuin nuori mies, joka seisoi aivan ällistyneenä, oli uskaltanut
virkkaa hänelle sanaakaan.

Aramis luki kirjeen uudestaan ja huomasi silloin seuraavan
jälkiliitteen:

    "P. S. Sinun tulee kohdella sanansaattajaa hyvin, sillä hän on
    jalosukuinen espanjalainen kreivi."

-- Mitä kultaisia unelmia nämä ovatkaan! huudahti Aramis. Oi, kuinka
ihanaa on elämä! Niin, me olemme nuoria, ja meitä odottaa vielä autuaat
päivät! Oi, sinulle pyhitän minä rakkauteni, vereni, henkeni! Kaikki,
kaikki, kaikki omistan minä sinulle, armas lemmittyni!

Hän suuteli kirjettä ihastuksen vallassa, katsomatta edes kultarahoja,
jotka kiilsivät pöydällä.

Bazin kolkutti ovelle; Aramiksella ei ollut syytä pysyttää häntä enää
erillänsä, hän salli hänen tulla sisään.

Bazin seisahtui hämmästyneenä, nähdessään kaiken tuon kullan paljouden
ja unhotti ilmoittaa d'Artagnan'ia, joka uteliaana tietämään ken tuo
kerjäläinen oli, Athoksesta erottuaan oli lähtenyt suoraa päätä
Aramiksen luokse.

Kun d'Artagnan ei kursaillut Aramista, tuli hän, huomattuaan että Bazin
ei muistanutkaan ilmoittaa häntä, itse ilmoittamaan tuloansa.

-- Aa, hiisi vieköön, Aramis veikkoseni, sanoi d'Artagnan, jos nuo ovat
niitä luumuja, joita sinulle lähetetään Tours'ista, niin sano minun
puolestani suuret kiitokset sille tarhurille, joka ne on poiminut.

-- Sinä petyt, veikkoseni, sanoi Aramis sotkien asiaa; minun
kirjankustantajani on ne lähettänyt sen runoelman maksuksi, jonka
sommittelin yksitavuisista säkeistä sillä kaukaisella matkallamme.

-- Ahaa, tosiaan! sanoi d'Artagnan; onpa se varsin antelias
kirjankustantaja, Aramis veikkoseni, muuta en voi sanoa.

-- Kuinka, herra! huudahti Bazin, maksetaanko yhdestä runoelmasta noin
runsaasti? se on käsittämätöntä! Oh, herra, te osaatte mitä tahdotte,
teistä tulee Voiture'n ja Benserade'n vertainen. Sepä vasta on jotakin.
Runoilija on melkein yhtä kuin apotti. Ah, herra Aramis! ruvetkaa
runoilijaksi, olkaa niin hyvä.

-- Bazin ystäväni, sanoi Aramis, luulenpa sinun sekoittuvan puheesemme.

Bazin huomasi tehneensä tyhmyyden; hän painoi päänsä alas ja meni
matkaansa.

-- Vai niin, että sinä myöt nerontuotteitasi kullanpainon mukaan, sanoi
d'Artagnan hymyillen; sinä olet sangen onnellinen mies, ystäväni; mutta
varoitappas ett'et pudota tuota kirjettä, joka pilkistää esille takkisi
taskusta ja joka kaiketi myöskin on kustantajaltasi.

Aramis punastui silmänvalkeiseen saakka ja painoi kirjeen syvemmälle.

-- D'Artagnan veikkoseni, jos sinua haluttaa, niin menkäämme ystäviämme
tapaamaan; ja kun minä nyt olen rikas, niin voimme tänään syödä yhdessä
päivällistä odottaessamme kunnes te rikastutte vuorollanne.

-- No peijakas, sanoi d'Artagnan, vallan mielelläni! Siitä onkin jo
kauvan kuin saimme kunnon päivällistä, jonka vuoksi voimme vähän
kostuttaa kaulaamme muutamilla pullollisilla vanhaa bourgogne'a.

-- Olkoon menneeksi vanhaa bourgogne'a! minäkin pidän siitä sangen
paljon, sanoi Aramis, jolta kullan näkeminen oli pyyhkäissyt kaikki
jumaliset ajatukset niinkuin siivillä.

Otettuaan mukaansa kolme neljä kaksoispistole'a päivälliskustannusten
varalle, kätki hän muun osan tuohon ebenpuiseen rasiaan, jossa hän
säilytti kirjailtua niistintänsä, tuota merkillistä taikakaluansa.

Molemmat ystävykset lähtivät nyt takaisin Athoksen luokse, joka, pysyen
päätöksessään ett'ei liikahtaisi kotoaan, otti toimittaaksensa
päivällisen luoksensa. Koska hän hyvin ymmärsi herkkupöydän
järjestämistä, d'Artagnan ja Aramis suostuivat mielellään jättämään
päivällishuolet hänen toimeksensa.

He menivät nyt Porthoksen luokse; Bac'in kadun kulmassa kohtasivat he
Mousqueton'in, joka surkean näköisenä ajoi edellänsä hevosta ja aasia.

D'Artagnan huudahti ilonsekaisesta hämmästyksestä.

-- Aa, minun keltainen hevoseni! sanoi hän. Katsoppas tuota hevosta,
Aramis.

-- Huu, millainen luuska! vastasi Aramis.

-- Tiedäppäs, ystäväni, jatkoi d'Artagnan, juuri tuolla hevosella minä
Pariisiin tulin.

-- Mitä! Tunteeko herra tämän hevosen? kysyi Mousqueton.

-- Sillä on peräti omituinen väri, sanoi Aramis; tuon karvaista en ole
koskaan vielä ennen nähnyt.

-- Sen kyllä uskon, sanoi d'Artagnan. Sen vuoksi möinkin sen kolmeen
écu'sen, jonka hinnan sain kaiketi vaan tuon karvan vuoksi. Mutta kuinka
tämä hevonen on joutunut sinun käsiisi, Mousqueton?

-- Ah, huokasi palvelija, elkää kysykö minulta, hyvä herra, tässä on
meidän herttuattaren mies tehnyt katalan kepposen.

-- Kuinka niin, Mousqueton?

-- Asian laita on semmoinen, että me olemme sangen hyvässä suhteessa
erääsen korkea-arvoiseen naiseen, herttuatar...; mutta suokaa anteeksi,
herrani on käskenyt minun pitämään sitä salassa. Hän oli saanut meidät
ottamaan vastaan erään pienen muiston, erään komean espanjalaisen ratsun
ja andalusialaisen aasin, joita oli oikein ilo katsella. Mutta puoliso
sai vihiä asiasta; hän otti tiellä takavarikkoon kumpaisenkin ja lähetti
meille nämä onnettomat elukat.

-- Joita sinä nyt olet viemässä takaisin, vai kuinka? kysyi d'Artagnan.

-- Juuri niin, vastasi Mousqueton. Huomaattehan, ett'emme voi olla
tyytyväiset tämmöisiin, niiden sijasta, jotka meille luvattiin?

-- Ettehän toki, hiisi vieköön, vaikka kylläpä olisin tahtonut nähdä
Porthoksen keltaisen hevoseni selässä; siitä olisin saanut selvän kuvan
miltä minä näytin Pariisiin tullessani. Mutta elkäämme viivyttäkö sinua,
Mousqueton, mene vaan toimittamaan isäntäsi asiaa. Onko hän kotona?

-- On, sanoi Mousqueton, mutta sangen pahalla tuulella!

Ja hän jatkoi matkaansa Grand-Augustin'in rantakatua kohden, jolla välin
molemmat ystävykset menivät kolkuttamaan onnettoman Porthoksen ovelle.
Mutta hän oli nähnyt heidän tulonsa pihalla, eikä ollut kiireissään
avaamaan. He kolkuttivat siis turhaan.

Sillä aikaa Mousqueton kulki tietänsä, ja mentyänsä Pont-Neuf'in sillan
yli, yhä vaan ajaen noita kahta kaakkiansa, joutui hän Ours'in kadulle.
Perille päästyänsä sitoi hän, isäntänsä käskyn mukaan, hevosen ja aasin
marhaminnasta prokuraattorin portin pieleen; sitten, huolimatta sen
enempää heidän vastaisesta kohtalostansa, hän palasi Porthoksen luokse
ja ilmoitti että hänen käskynsä oli täytetty.

Jonkun ajan perästä nuo molemmat elukat, jotka eivät olleet syöneet
sittenkuin aamusella, nostivat semmoisen äänen, että prokuraattori käski
juoksupojan mennä tiedustelemaan naapureilta kenenkä hevonen ja aasi
siellä mahtoi olla.

Rouva Coquenard tunsi lahjansa, eikä alussa voinut käsittää tuota
paluuttamista; mutta Porthoksen käynti sen kohta selitti. Vihastus,
joka säkenöitsi muskettisoturin silmissä, huolimatta hänen
hillitsemisestänsä, säikähdytti tuon hellän armastajan. Mousqueton ei
sitä paitsi ollut salannut isännältänsä, että hän oli kohdannut
d'Artagnan'in ja Aramiksen, ja että d'Artagnan oli tuntenut tuon
keltaisen hevosen samaksi béarnelaiseksi hevoskäpykäksi, jolla hän oli
tullut Pariisiin ja jonka hän oli myönyt kolmeen écu'sen.

Porthos meni pois sittenkuin hän ja prokuraattorin rouva olivat
päättäneet kohdata toisiansa Saint-Magloire'n luostarissa. Kun
prokuraattori näki muskettisoturin lähtevän, pyysi hän häntä
päivällisille, vaan sen kutsumuksen Porthos hylkäsi majesteetillisen
näköisenä.

Vapisten meni rouva Coquenard Saint-Magloire'n luostariin, sillä hän
arvasi mitä nuhteita hän oli saapa; mutta hänet oli lumonnut Porthoksen
komea käytöstapa.

Kaikki soimaukset ja sadatukset mitä mies, jonka ylpeyttä on loukattu,
voipi laskea naista kohden, kaikki ne laski Porthos nöyrtynyttä
prokuraattorin rouvaa kohden.

-- Oi, voi, sanoi onneton rouva, minä olen tehnyt parhaimpani mukaan.
Eräs meidän velkamies, muudan hevoskauppias, oli sitkeä maksamaan; minä
otin sen vuoksi tuon aasin ja hevosen hänen velastansa. Hän oli luvannut
minulle kaksi komeata elukkaa.

-- No niin, rouva hyvä, sanoi Porthos; jos tuo hevoshuijari oli teille
velkaa enemmän kuin viisi écu'tä, niin on hän petturi.

-- Ei suinkaan ole luvatonta koettaa saada helpolla hinnalla, herra
Porthos, sanoi prokuraattorin rouva, puollustellen itseään.

-- Ei suinkaan, rouva hyvä, vaan ne, jotka koettavat saada helpolla
hinnalla, saavat suvaita toisten hakea auliimpia ystäviä.

Porthos pyörähti kantapäällään ja astui muutamia askelia pois päin,
aikoen muka mennä tiehensä.

-- Herra Porthos, herra Porthos! huusi prokuraattorin rouva. Minä olen
väärässä, sen tunnustan, minun ei olisi pitänyt tinkiä silloin kuin oli
hankittava varukset semmoiselle sotilaalle.

Vastaamatta mitään astui Porthos vielä muutaman askeleen pois päin.

Prokuraattorin rouva oli näkevinänsä hänet loistavassa utupilvessä
herttuattarien ja markiisittarien ympäröimänä, jotka heittelivät
kultasäkkejä hänen jalkojensa juureen.

-- Taivaan nimessä, pysähtykäähän toki, herra Porthos, huusi
prokuraattorin rouva. Pysähtykää että saamme puhua.

-- Teidän kanssanne puhuminen tuottaa minulle paljasta onnettomuutta,
sanoi Porthos.

-- Mutta sanokaahan toki, mitä te pyydätte?

-- En mitään, sillä se on yhdentekevä pyydänkö tai en.

Prokuraattorin rouva ojensi käsivartensa Porthosta kohden ja tuskan
vallassa huusi hänelle:

-- Herra Porthos, enhän minä semmoisia asioita ymmärrä. Tietäisinkö minä
mitä hevonen on? tietäisinkö minä mitä varukset ovat?

-- Teidän olisi pitänyt luottaa minuun, joka semmoisia seikkoja
ymmärrän, rouva hyvä, mutta te tahdoitte säästää ja siis kiskoa minua.

-- Minä tein väärin, herra Porthos, vaan minä korjaan sen.

-- Millä tavoin? kysyi muskettisoturi.

-- Kuulkaahan. Tänä iltana menee Coquenard herttua de Chaulnes'in
luokse, joka on kutsunut häntä erääsen neuvotteluun, mikä kestää ainakin
kaksi tuntia. Tulkaa silloin, me olemme silloin yksin ja voimme asettaa
kaikki parhaimmalla tavoin.

-- Hyvä! se kuuluu joltakin, armaani!

-- Suotteko minulle anteeksi?

-- Sittenhän nähdään, sanoi majesteetillisesti Porthos.

Ja he erosivat toisistaan sanoen: tänä iltana siis.

-- Peijakas! mietti Porthos mennessään, minusta alkaa näyttää niinkuin
kumminkin olisin pääsemässä mestari Coquenard'in raha-arkulle.



XXXIV.

Kostotuumia.


Saman päivän iltana kuin mylady oli saanut tuon musertavan kirjeen,
antoi hän Ketty'lle käskyn laskea d'Artagnan hänen luoksensa heti kohta
kuin hän tapansa mukaan saapui. Mutta hän ei tullutkaan.

Seuraavana päivänä tuli Ketty uudestaan nuoren miehen luokse ja kertoi
koko edellisen illan tapahtuman. D'Artagnan hymyili; myladyn
lemmenkateinen viha oli hänen kostonsa.

Iltasella odotti mylady vielä malttamattomammin kuin edellisenä iltana.
Hän uudisti käskynsä, mutta samoin kuin eilisiltana, sai hän nytkin
turhaan d'Artagnan'ia odottaa.

Ja taas seuraavana päivänä tuli Ketty d'Artagnan'in luokse, ei enää
iloisena ja reippaana niinkuin edellisillä kerroilla, vaan päinvastoin
hyvin alakuloisena.

D'Artagnan kysyi tyttöparalta, mikä häntä vaivaisi; mutta vastauksen
sijaan antoi hän hänelle kirjeen.

Kirje oli mylady'n käsialaa; tällä kertaa oli se kirjoitettu
d'Artagnan'ille, eikä herra de Wardes'ille.

Hän avasi sen ja luki seuraavaa:

    "Paras herra d'Artagnan! On hyvin pahasti noin unhottaa ystäviänsä,
    semminkin kun kohdakkoin erotaan niin pitkäksi aikaa. Lankoni ja
    minä olemme odottaneet teitä turhaan sekä eilen että toissa iltana.
    Käyköhän samoin tänäkin iltana?

                                               Teidän kiitollinen
                                                 lady _Clarick_."

-- Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; tätä juuri odotin. Minun osakkeeni
nousevat samaa mukaa kuin kreivi de Wardes'in alenevat.

-- Tuletteko? kysyi Ketty.

-- Kuuleppas, kaunis lapseni, sanoi gaskonjalainen, joka koki
puollustautua omissa silmissään sen lupauksen rikkomisesta, jonka hän
oli tehnyt Athokselle, sinä kaiketi ymmärrät, ett'ei olisi viisasta olla
noudattamatta näin suoraa kutsumusta? Jos mylady havaitsisi ett'en enää
käy hänen luonansa, voisi hän aavistaa jotakin, ja kukas tiesi kuinka
kauvaksi naisen kosto voisi ulottua?

-- Oh, Jumalani! sanoi Ketty, te osaatte puhua asiat aina niin päin että
teillä on oikein. Mutta kun taas tulette seurustelemaan hänen kanssansa
ja jos teidän tällä kertaa onnistuisi oikealla nimellänne ja oikeassa
haamussanne miellyttää häntä, olisi se paljon pahempi kuin ennen.

Vaisti auttoi tyttöparkaa arvaamaan osaksi mitä olisi tapahtuva.

D'Artagnan rauhoitti häntä parhaimman mukaan ja lupasi olla tunteeton
mylady'n houkutuksia kohtaan.

Hän pyysi Ketty'n vastaamaan mylady'lle että hän tunsi itsensä ylen
kiitolliseksi hänen hyvyydestänsä ja että hän noudattaisi kutsumusta;
mutta hän ei uskaltanut kirjoittaa, pelosta että mylady'n tottunut silmä
voisi huomata käsi-alan väärennyksen.

Kun kello löi yhdeksän, oli d'Artagnan Palais-Royal'issa. Nähtävästi oli
palvelijoille ilmoitettu hänen tulostansa, sillä he odottivat
esihuoneessa ja eräs heistä kiiruhti, ennenkuin d'Artagnan oli
ennättänyt vielä mitään kysyä, ilmoittamaan hänen tuloansa.

-- Pyytäkää häntä astumaan sisään, sanoi mylady lyhyesti, vaan niin
kuuluvasti että d'Artagnan kuuli sen esihuoneesen.

Hänet saatettiin sisään.

-- Minä en ole kotona kellenkään, sanoi mylady, ymmärrättekö? En
kellenkään.

Lakeija meni.

D'Artagnan loi uteliaan silmäyksen mylady'yn. Mylady oli kalpea ja hänen
silmänsä olivat raukeat joko itkusta tai unettomuudesta. Tahallansa oli
kynttilöiden lukumäärä vähennetty, vaan tuo nuori nainen ei sittenkään
voinut peittää sen kuumeen jälkiä, joka häntä näinä kahtena viimeisenä
päivänä oli vaivannut.

D'Artagnan lähestyi häntä kohteliaasti kuin ainakin; mylady ponnisti
oikein viimeiset voimansa ottaaksensa häntä ystävällisesti vastaan,
mutta tuskin koskaan on suloinen hymyily niin huonosti onnistunut.

D'Artagnan'in kysymykseen, kuinka hän voi vastasi hän:

-- Huonosti, sangen huonosti.

-- Mutta sittenhän, sanoi d'Artagnan, minä olen vaan vaivaksi, te
tarvitsette epäilemättä lepoa ja minä menen siis pois.

-- Ei suinkaan, sanoi mylady; päin vastoin, jääkää tänne vaan, herra
d'Artagnan, teidän rakastettava seuranne minua virkistää.

-- Ohoo, mietti d'Artagnan, noin viehättävä hän ei ole koskaan ollut;
olkaamme varoillamme.

Mylady herkesi nyt mitä herttaisimman näköiseksi ja koetti panna
puheesensa niin paljon eloisuutta kuin suinkin taisi. Samaan liittoon
hänen kuumeensa, joka hänet oli hetkeksi jättänyt, palasi ja toi
takaisin loiston hänen silmiinsä, hehkun hänen poskillensa ja punan
hänen huulillensa.

D'Artagnan sai nähdä Kirken, joka jo oli kietonut hänet
lumousvoimallansa. Hänen rakkautensa, jonka hän luuli jo sammuneen,
mutta joka olikin vaan tukehduksissa, leimahti taas ilmituleen. Mylady
hymyili ja d'Artagnan tunsi että hän olisi syössyt vaikka hornaan tuon
hymyilyn tähden.

Tuli hetki, jolloin hän tunsi povessansa jotakin tunnonvaivojen
kaltaista.

Vähitellen mylady muuttui yhä puheliaammaksi. Hän kysyi d'Artagnan'ilta,
oliko hänellä lemmittyä.

-- Oi, huokasi d'Artagnan niin surumielisen näköisenä kuin hän suinkin
voi, voitteko olla minua kohtaan niin julma että kysytte semmoista,
minulta, joka siitä hetkestä kuin teidät näin, olen vaan uneksinut ja
haaveillut teistä.

Mylady hymyili oudosti.

-- Siis te rakastatte minua? sanoi hän.

-- Tarvitseeko minun sitä sanoa, ettekö ole sitä jo huomanneet?

-- Kyllä; mutta tiedättehän että kuta ylpeämpi sydän, sitä vaikeampi se
on saavuttaa.

-- Oh, vaikeudet eivät minua peloita, sanoi d'Artagnan; minua ei
vapisuta muut kuin mahdottomuudet.

-- Ei mikään ole todelliselle rakastajalle mahdotonta, sanoi mylady.

-- Eikö mikään?

-- Ei, vakuutti mylady.

-- Peijakas! mietti d'Artagnan itsekseen, nyt on toinen ääni kellossa.
Mahtaisikko tuo oikkuilija todella olla rakastunut minuun, ja
huvittaisikko häntä lahjoittaa minulle vielä toisen samallaisen
safiirin, jonka olen saanut kreivi de Wardes'ina.

D'Artagnan siirsi nopeasti tuolinsa lähemmäksi mylady'n tuolia.

-- No niin, sanoi hän, mitä tekisitte todistaaksenne rakkauttanne, josta
puhutte?

-- Kaikki mitä ikinä halajatte. Käskekää minä olen valmis.

-- Kaikki?

-- Kaikki! huudahti d'Artagnan, joka tiesi edeltäkäsin ett'ei tuo lupaus
häntä mihinkään suureen vaaraan saattaisi.

-- No niin! keskustelkaamme sitten vähä, sanoi mylady, siirtäen
vuorostaan tuolinsa lähemmäksi.

-- Minä olen valmis kuulemaan, sanoi d'Artagnan.

Mylady oli hetkisen mietteissään ja ikäänkuin kahdella päällä; sitten
näytti hän tekevän päätöksen ja lausui:

-- Minulla on eräs vihollinen.

-- Teilläkö, ihana rouva! huudahti d'Artagnan ollen kummastuvinansa,
onko se mahdollista? Tehän olette niin kaunis ja hyvä!

-- Eräs verivihollinen.

-- Todellakin?

-- Vihollinen, joka on niin hirmuisesti minua loukannut että meidän
välillemme on syttynyt taistelu elämästä ja kuolemasta. Voinko saada
teidät avukseni?

D'Artagnan oli heti huomannut, mihin tuo kostonjanoinen olento pyrki.

-- Voitte varmaan, rouva hyvä, sanoi hän juhlallisesti, minun
käsivarteni ja henkeni ovat teidän niinkuin rakkautenikin.

-- No sitten, sanoi mylady, koska te olette yhtä jalomielinen kuin
rakastunut...

Hän pysähtyi.

-- Mitä sitten? kysyi d'Artagnan.

-- No niin, jatkoi mylady hetkisen vaiettuansa, tästä hetkestä saakka ei
teidän ole tarvis puhua mahdottomuuksista.

-- Säästäkää minua menehtymästä onnellisuuteeni, huudahti d'Artagnan
heittäytyen polvillensa ja peittäen suudelmilla hänen kätensä, jotka
mylady jätti hänen valtaansa.

-- Kostahan vaan minun puolestani tuolle hävyttömälle Wardes'ille,
mietti mylady, kyllä minä sitten tiedän päästä erilleni sinusta, sinä
tyhmä pöllö, sinä elävä miekanterä.

-- Antaudu nyt mielisuosiolla minun valtaani, sinä kavala, vaarallinen
nainen, joka olet niin hävyttömästi pitänyt minua pilkkanasi, mietti
d'Artagnan vuorostaan; sitten nauran minä sinulle yhdessä hänen
kanssansa, jonka sinä tahtoisit minulla tapattaa.

D'Artagnan nosti päätänsä.

-- Minä olen valmis, sanoi hän.

-- Te olette siis ymmärtäneet tarkoitukseni, rakas herra d'Artagnan!
sanoi mylady.

-- Minä olen arvannut sen teidän silmäyksistänne.

-- Siis te käytätte minun hyväkseni käsivarttanne, joka jo on
saavuttanut niin suuren maineen.

-- Vaikka paikalla!

-- Mutta, sanoi mylady, kuinka saan minä korvatuksi moisen palveluksen?

-- Te tiedätte sen sanomattanikin, että teidän rakkautenne on ainoa
palkinto mitä haluan, sanoi d'Artagnan.

Ja hän veti mylady'n hellästi puoleensa.

Hän tuskin vastustelikaan.

-- Ah, huudahti d'Artagnan, hurmautuneena siitä kiihkosta, jonka tuo
nainen sytytti hänen sydämmeensä, ah! onneni on minusta vallan
yliluonnollinen ja kun pelkään että se on vaan unta, on ainoa haluni
muuttaa se todellisuudeksi.

-- No niin, tehkää itsenne ansiolliseksi tähän onneenne!

-- Minä tottelen käskyänne.

-- Aivanko varmaan? kysyi mylady, vielä kerran viimeisen epäillen.

-- Nimittäkää minulle se heittiö, joka on saattanut teidän suloiset
silmänne itkemään.

-- Ken teille on sanonut että minä olen itkenyt? kysyi hän.

-- Minusta näyttää...

-- Minun laiseni naiset eivät itke, sanoi mylady.

-- Sitä parempi! Mutta sanokaapa, mikä hänen nimensä on.

-- Tietäkää että hänen nimensä on koko minun salaisuuteni.

-- Täytyyhän minun toki tietää hänen nimensä.

-- Niin, täytyyhän teidän; nyt saatte nähdä, luotanko teihin!

-- Te täytätte minut ilolla. Mikä on hänen nimensä?

-- Te tunnette hänet.

-- Todellakin?

-- Varmaan.

-- Eihän hän liene vaan minun ystäväni? kysyi d'Artagnan ollen
eperoivinansa luulotellaksensa tietämättömyyttänsä.

-- Jos hän olisi teidän ystäviänne, empisittekö silloin? huudahti
mylady, ja hänen silmänsä välähtivät uhkaavasti.

-- En, vaikka hän olisi veljeni! huudahti d'Artagnan ikäänkuin
innostuksen vallassa.

Gaskonjalaisellamme ei ollut mitään peljättävänä; sillä hän tiesi mihin
saakka mennä.

-- Minä rakastan teidän alttiuttanne, sanoi mylady.

-- Oi, ettekö rakasta minussa muuta? kysyi d'Artagnan.

-- Minä rakastan myöskin teitä itseänne, sanoi hän, tarttuen hänen
käteensä.

Tuo tulinen kädenpuristus saattoi d'Artagnan'in vapisemaan, ikäänkun
mylady'n kuume hänen koskettaessaan olisi tarttunut häneen.

-- Te rakastatte minua! huudahti hän. Oh, jos niin on, saattaa se minut
vallan hulluksi. Ja hän sulki hänet syliinsä; mylady ei yrittänytkään
kääntämään pois huuliansa hänen suutelemisestaan, mutta hän ei vastannut
suudelmaan.

Hänen huulensa olivat kylmät; d'Artagnan'ista tuntui kuin olisi hän
suudellut marmorikuvaa.

Hän oli kumminkin hurmautunut ilosta, ja rakkauden hehkussa luuli hän
melkein että mylady'kin oli hellä häntä kohtaan; hän melkein uskoi
Wardes'in rikokselliseksi. Jos hän siinä hetkessä olisi saanut Wardes'in
käsiinsä, olisi hän hänet tappanut.

Mylady käytti tilaisuutta.

-- Hänen nimensä on ... sanoi hän vuorostaan. De Wardes, minä tiedän
sen, huudahti d'Artagnan.

-- Kuinka te sen tiedätte? kysyi mylady tarttuen hänen molempiin
käsiinsä ja koettaen katsoa hänen silmiensä kautta hänen sielunsa
pohjaan.

D'Artagnan huomasi menneensä yli äärien ja hairahtuneensa.

-- Sanokaa, sanokaahan toki! uudisti mylady, kuinka te sen tiedätte?

-- Kuinkako minä tiedän? sanoi d'Artagnan.

-- Niin.

-- Minä tiedän sen siitä että de Wardes eilen eräässä seurassa, jossa
minäkin olin, näytti sormusta sanoen saaneensa sen teiltä.

-- Katala heittiö! huudahti mylady.

Tuo nimitys, niinkuin hyvin saattaa ymmärtää, tuntui d'Artagnan'in
sydämmen pohjaan saakka.

-- Mitäs arvelette? virkkoi mylady.

-- No niin, minä kostan tuolle heittiölle, vastasi d'Artagnan ruveten
hyvin uljaan näköiseksi.

-- Kiitos, urhoollinen ystäväni! huudahti mylady; ja milloinka kostatte?

-- Huomenna, tai vaikka paikalla, jos tahdotte.

Mylady oli huudahtamaisillaan: "paikalla"; mutta hän huomasi että moinen
kiiruhtaminen ei olisi kovinkaan mieluista d'Artagnan'ille.

Sitä paitsi tuli hänen käyttää tuhansia varokeinoja ja antaa tuhansia
neuvoja urhollensa, ett'ei rupeisi mihinkään selvityksiin kreivin kanssa
muiden kuullen. Näistä mietteistä keskeytti häntä d'Artagnan, sanoen:

-- Huomenna olen kostanut puolestamme tai olen hengetönnä.

-- Ei, sanoi mylady, te kostatte puolestani, vaan te ette kuole. Hän on
pelkuri.

-- Kentiesi hän pelkää naisia, vaan miehiä hän ei pelkää. Minulla on
siitä kokemusta.

-- Mutta minun ymmärtääkseni teillä ei ollut syytä valittaa huonoa onnea
viime taistelussanne.

-- Onni on oikullinen: tänään suopea, huomenna kääntää selkänsä.

-- Te niin muodoin jo eperoitte.

-- En suinkaan, Herra varjelkoon; vaan olisikko oikein laskea minut
menemään kohti mahdollista kuolemaa, suomatta minulle toki vähän enempää
kuin toivon?

Mylady vastasi silmäyksellä, joka ilmoitti:

-- Eikö muuta?

Sitten liitti hän silmäykseensä myöskin sanoja ja lausui hellästi:

-- Aivan oikein.

-- Oh, te olette enkeli, sanoi nuori mies.

-- Siis kaikki on sovittu? kysyi mylady.

-- Kyllä, mutta...

-- Vaiti; kuulen veljeni tulevan; hänen on tarpeetonta nähdä teitä
täällä.

Hän soitti. Ketty tuli sisään.

-- Menkää tuosta ovesta, sanoi hän d'Artagnan'ille, lykäten auki erään
salaoven, ja palatkaa kello yksitoista jatkamaan puhettamme. Ketty
saattaa teidät luokseni.

Tyttöparka oli menehtyä kuullessaan nuo sanat.

-- No, neiti, mitä mietitte seisoessanne tuossa kuin kuva! saattakaa
tämä herra ulos; ja tänä iltana kello yksitoista, kuulittehan?

Mylady ojensi d'Artagnan'ille kätensä, jota hän suuteli hellästi.

-- Pidetäänpä nyt silmällä, mietti hän itsekseen mennessään, tuskin
vastaten Ketty'n nuhteihin, pidetäänpä nyt silmällä ett'ei tehdä
tyhmyyksiä; tuo nainen on aivan varmaan peräti kelvoton ihminen;
pidetäänpä silmällä.



XXXV.

Myladyn salaisuus.


D'Artagnan lähti suoraa päätä hotellista, poikkeamatta tavallisuuden
mukaan Ketty'n luokse, vaikka tyttö sitä hartaasti pyysi; näin teki hän
kahdesta syystä: ensinkin, hän tahtoi välttää nuhteita, syytöksiä,
rukouksia; toiseksi, hän tahtoi tutkistella omia ajatuksiansa ja, jos
mahdollista, myöskin tuon naisen ajatuksia.

Heti kohta selveni hänelle, että hän rakasti mylady'ä hulluuteen asti ja
että mylady ei häntä vähintäkään rakastanut. Hetkisen ajatteli hän että
olisi parhainta mennä kotiin kirjoittamaan mylady'lle pitkä kirje, ja
tunnustaa että hän ja de Wardes tähän saakka oli ollut sama henkilö, ja
että hän siis ei voinut tappaa Wardes'ia, tekemättä itsemurhaa. Mutta
häntäkin kiihoitti julma koston himo; hän tahtoi omistaa tuon naisen
vuorostaan omassa nimessään; ja kun moinen kosto tuntui hänestä jossakin
määrin suloiselta, hän ei tahtonut luopua siitä.

Hän käveli viisi kuusi kertaa Place-Royal'in ympäri, kääntyi aina joka
kymmenen askeleen päässä katsomaan valoa, joka hohti mylady'n
ikkunaverhojen lävitse.

Mutta vihdoin määrähetki löi ja silloin katosi viimeinenkin epäilys
d'Artagnan'in mielestä; hän kiiruhti tykyttävin sydämmin, polttavin
päin, hotelliin ja nousi Ketty'n kamariin.

Tyttö, kalpeana kuin kuolema ja vavisten kuin haavanlehti, tahtoi
pidättää häntä menemästä sisään, vaan mylady, jonka korva nyt oli
herkimmillään, oli kuullut liikkeen ja avasi nyt välioven lausuen:

-- Käykää sisään.

D'Artagnan ei uskonut silmiään ei korviaan, hän luuli joutuneensa noiden
yliluonnollisten seikkailujen pyörteesen, joihin unissa toisinaan
joudutaan.

Hän syöksähti mylady'n luokse saman voiman alaisena, millä magneetti
vetää puoleensa rautaa. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä.

Ketty syöksähti vuorostaan ovea kohden.

Lemmenkateus, raivo, loukattu ylpeys, lyhyesti sanoen, kaikki intohimot,
jotka taistelevat rakastavan naisen sydämmessä, yllyttivät häntä
ilmaisemaan kaikki; mutta olisihan hän hukassa, jos hän tunnustaisi
olleensa avullisena moiseen petokseen ja kaiken päälliseksi menettäisi
hän silloin myöskin d'Artagnan'in. Tuo viimeinen rakkauden ajatus
kehoitti häntä vielä viimeiseen uhraukseen.

D'Artagnan puolestaan oli päässyt määränsä päähän: nyt ei häntä
rakastettu enää kilpailijana vaan hänenä itsenään. Salainen ääni hänen
povessaan sanoi hänelle kyllä, että hän oli vaan koston välikappaleena,
jota hyväiltiin siinä toivossa että hän ottaisi kostettavan hengiltä;
mutta ylpeys, itserakkaus, hulluus hiljensi tuon äänen, tukahdutti tuon
kuiskutuksen. Sitä paitsi uskoi gaskonjalaisemme hyvin kyllä voivansa
vetää vertoja kreivi de Wardes'ille, -- hänellä näet, niinkuin olemme
havainneet, oli suuret luulot itsestään, -- ja hän tuumaili, miksikä ei
häntä voitu rakastaa hänen oman itsensä tähden.

Mylady ei ollut hänelle enää peljättävä vehkeilijänainen, vaan oli hellä
lemmitty, joka rakasti häntä muka yhtä tulisesti kuin hän mylady'a.

Mutta eipä mylady unhottunutkaan siinä määrässä kuin d'Artagnan
lemmenhaaveilun valtaan; hän tempasi d'Artagnan'in unelmistaan ja käänsi
hänen huomionsa todellisuuteen, kysymättä, oliko hän jo suorittanut ne
toimenpiteet, jotka olivat tarpeen huomispäiväistä kreivi de Wardes'in
kohtaamista varten.

Mutta d'Artagnan, jonka ajatukset liitelivät vallan toisaalla, ei
muistanutkaan menetellä viisaasti, vaan vastasi kohteliaasti että aika
oli nyt liian myöhäinen ajatella kaksintaisteluja ja miekanmittelyjä.

Tuo kylmyys, millä d'Artagnan kohteli mylady'n ainoata toivomusta,
säikähdytti mylady'a ja hän rupesi yhä kiihkeämmin kyselemään asiasta.

Silloin d'Artagnan, joka ei koskaan ollut todenperään ajatellut tätä
kaksintaistelua, koetti kääntää puhetta toisaalle, mutta turhaan.

Mylady pysyi lujasti kiinni asiassansa.

D'Artagnan luuli tekevänsä viisaasti kun hän koetti kehoittaa mylady'ä
luopumaan koston tuumista ja suomaan de Wardes'ille anteeksi.

Mutta ensi sanasta, minkä d'Artagnan virkkoi sinne päin, mylady säpsähti
ja vetäytyi erilleen d'Artagnan'ista.

-- Rupeatteko aristelemaan, hyvä d'Artagnan? kysyi hän terävästi ja
ivallisesti.

-- Niin te ette ajattele, armaani, vastasi d'Artagnan; mutta entäpä jos
kreivi de Wardes olisikkin vähemmin rikoksellinen kuin luulette?

-- Kaikessa tapauksessa, sanoi mylady vakavasti, on hän pettänyt minua
ja samalla on hän myöskin ansainnut kuoleman.

-- Hänen täytyy siis kuolla, koska te langetatte hänet, sanoi d'Artagnan
lujuudella semmoisella että mylady tuli vakuutetuksi hänen rajattomasta
alttiudestaan.

Samassa vetäytyi hän takaisin d'Artagnan'in puoleen.

Ja kun eron hetki tuli, muistutti mylady häntä vielä kertomuksestaan.

-- Minä olen aivan valmis, sanoi d'Artagnan, mutta sitä ennen tahtoisin
olla varma eräästä seikasta.

-- Mistä sitten? kysyi mylady.

-- Siitä, että te minua rakastatte.

-- Olenhan jo selvästi osoittanut rakastavani teitä.

-- Siinä tapauksessa on ruumiini ja henkeni teidän omanne.

-- Kiitos, uljas rakastajani! mutta samoin kuin minä olen osoittanut
teille rakkauteni, osoitatte te myöskin minulle, eikö niin?

-- Se on varma tosi. Vaan jos te rakastatte minua niin paljon kuin
sanotte, ettekö pelkää mitään minun puolestani?

-- Mitä minulla olisi peljättävää?

-- Että tulen pahasti haavoitetuksi, ehkäpä menetän henkeni.

-- Mahdotonta, sanoi mylady, siihen olette liian hyvä soturi, liian oiva
miekanmittelijä.

-- Ettekö siis ennemmin käyttäisi semmoista keinoa, millä voisitte saada
koston ilman taistelua?

Mylady katsoi äänetönnä rakastajaansa; hänen kirkkaat silmänsä loistivat
oudosti, pahaenteisesti:

-- Totta tosiaan, sanoi hän, luulenpa vieläkin, että olette kahdella
päällä.

-- En laisinkaan; mutta minua todella säälittää kreivi de Wardes parka
nyt, kun ette enää häntä rakasta; minun mielestäni on jo julma
rangaistus, menettää teidän rakkautenne, eikä hän tarvitsisi enää muuta
kuritusta.

-- Ken teille sanoo rakastavani häntä? kysyi mylady.

-- Ainakin saatan sanoa, luulematta kovin suuria itsestäni, että te
rakastatte toista, sanoi nuori mies hellästi, ja sanon vieläkin, että
kreivi de Wardes käy säälikseni.

-- Teidän? kysyi mylady.

-- Niin, minun.

-- Ja minkä vuoksi?

-- Sen vuoksi, että minä yksin tiedän...

-- Mitä?

-- Ett'ei hän ole, tai oikeammin, ett'ei hän ole ollut likimainkaan niin
rikoksellinen teitä kohtaan kuin hän näyttää.

-- Kaikkea muuta! sanoi mylady levottoman näköisenä; selittäkää sananne,
sillä minä en todellakaan käsitä mitä tarkoitatte?

Ja hän katsoi d'Artagnan'iin, joka häntä parhaillaan syleili, yhä
välkkyvämmillä silmillä.

-- Niin, minä olen rehellinen mies, sanoi d'Artagnan päättäneenä tehdä
leikistä lopun, ja sittenkuin olen saanut teidän rakkautenne, sittenkuin
olen varma siitä että se on minun omanani, sillä onhan se omanani, eikö
niin?

-- Täydellisesti, jatkakaa.

-- No niin, minä tunnen itseni aivan toiseksi ihmiseksi: eräs tunnustus
painaa minua.

-- Tunnustus!

-- Jos olisin epäillyt teidän rakkauttanne, en olisi tähän tunnustukseen
ruvennut, vaan te rakastatte minua, kaunis lemmittyni? eikö niin,
rakastattehan minua?

-- Epäilemättä.

-- Siis, jos minä ylenmääräisen rakkauteni tähden olen menetellyt
rikoksellisesti teitä kohtaan, suotteko sen minulle anteeksi?

-- Ehkäpä.

D'Artagnan koetti, hymyten niin suloisesti kuin hän suinkin voi,
lähentää huuliansa mylady'n huuliin, mutta tämä työnsi hänet pois.

-- Mutta tuo tunnustus, sanoi hän vaaleten, mikä tunnustus se on?

-- Te kirjoititte viime torstaina de Wardes'ille kirjeen, jossa
ilmoititte rakastavanne häntä.

-- Minäkö? Se ei ole totta! sanoi mylady niin lujalla äänen painolla ja
niin levollisen näköisenä, että ell'ei d'Artagnan'illa olisi ollut niin
täyttä varmuutta, olisi hän epäillyt.

-- Elkää kieltäkö, kaunis enkelini, sanoi d'Artagnan hymyillen, se on
turhaa.

-- Kuinka? Selittäkäähän toki! Te kiusaatte minut kuoliaaksi.

-- Oh, te ette ole rikkoneet minua vastaan, ja jos olisittekin, olen
antanut jo teille anteeksi.

-- Jatkakaa, jatkakaa!

-- De Wardes'illa ei ole mitään kerskattavaa.

-- Eikö? Sanoittehan itse että tuo sormus...

-- Sormus, armaani, on minulla. Torstainen Wardes, joka teidän kirjeenne
ja sormuksenne sai, samoin kuin kaksi edellistäkin kirjettä, ja joka
vihdoin vastauksen teille kirjoitti, olen minä!

Varomaton mies odotti häpeänsekaista hämmästystä, pientä suuttumuksen
myrskyä, joka taltuisi kyyneliksi, mutta hän pettyi pahasti, ja sen sai
hän varsin pian huomata.

Kalpeana ja hirvittävänä kohosi mylady seisovilleen ja, sysäten
d'Artagnan'ia rajusti rintaan, karkasi hänestä erilleen.

Mutta samassa oli d'Artagnan, jonka käsivartta vasten mylady istuessaan
oli nojannut, koettanut pidättää häntä ja tarttunut kiini hänen
olkapäähänsä; kun mylady sitten väkevällä tempauksella riistäytyi irti
d'Artagnan'in syleilystä, repesi hänen pukunsa olkapään kohdalta, niin
että vallan paljas iho tuli näkyviin. Ja tuossa pyöreässä valkoisessa
olkapäässä näki d'Artagnan sanomattomaksi kauhukseen liljan, tuon
lähtemättömän merkin, jonka pyövelin häpäisevä käsi painaa.

-- Taivasten tekijä! huudahti d'Artagnan heittäen irti; hän jäi istumaan
paikallensa mykkänä, liikkumattomana, kivettyneenä.

Mutta mylady päätti d'Artagnan'in kauhistuksesta, että d'Artagnan
varmaan oli kaikki nähnyt. Nuori mies tiesi siis nyt hänen hirveän
salaisuutensa, joka oli koko maailmalle tuntematon.

Hän kääntyi takaisin, ei enää raivoavana naisena, vaan haavoitettuna
pantterina.

-- Aa, sinä kurja olento, sanoi hän, sinä olet minut kavalasti pettänyt
ja sen lisäksi päässyt tietoon minun salaisuudestani! Sinun pitää
kuoleman!

Ja samassa kiiruhti hän tavoittamaan erästä somatekoista rasiaa, joka
oli läheisellä pöydällä, avasi sen vapisevin, hätäisin käsin, tempaisi
sieltä kultapäisen, solakkateräisen puukon ja syöksähti yhdellä
hyppäyksellä d'Artagnan'in kimppuun.

Vaikka nuori mies oli urhoollinen, niinkuin tiedetään, säikähti hän
kumminkin tuota irvistelevää muotoa, noita kauhean avonaisia silmiä,
noita kalpeita poskia ja verisiä huulia. Hän peräytyi aivan kuin jos
käärme olisi kiemuroinut häntä kohden; peräytyessään seinään saakka
tapasi hänen haparoiva kätensä miekan, jonka hän oli riisunut vyöltänsä
ja asettanut seinää vasten. Hän tarttui hikisellä kädellään sen kahvaan
ja vetäisi sen ulos tupesta.

Mutta säikähtämättä miekkaa koetti mylady lähestyä, iskeäkseen häntä
puukollansa, eikä herennyt ennenkuin hän tunsi terävän miekankärjen
rintaansa vasten.

Silloin tavoitteli mylady miekan terää käsiinsä; mutta d'Artagnan väisti
joka kerta hänen yrityksensä ja, heristellen häntä milloin silmiä
milloin rintaa vasten, peräytyi sitä ovea kohden, joka vei Ketty'n
kamariin.

Mylady syöksähteli häntä vastaan ja kiljahteli raivosta.

Kun tämä alkoi d'Artagnan'ista tuntua kaksintaistelulta, muuttui hän
vähitellen levolliseksi.

-- Oivallista, kaunis naikkonen, oivallista! sanoi hän mutta tyyntykää,
muutoin, jumaliste, piirrustan toisen liljan noille kauniille
poskipäille.

-- Lurjus, heittiö! ärjyi mylady.

Mutta d'Artagnan, yhä vaan pyrkien ovea kohden, pysyttihe
puollustuskannalla.

Meteli ja ryske, joka syntyi siitä että mylady kaateli kumoon
huonekaluja, pyrkiessään d'Artagnan'in kimppuun ja d'Artagnan samoin,
hakiessaan suojaa myladyn hyökkäyksiä vastaan, saattoi Ketty'n avaamaan
ovea. D'Artagnan, joka lakkaamatta oli sovitellut liikkeitänsä ovelle
päästäksensä, ei ollut siitä enää kuin parin kolmen askeleen päässä.
Yhdellä hyppäyksellä viskautui hän mylady'n huoneesta kamarineitsyen
huoneesen ja sulki salaman nopeudella oven, jota vasten hän heittäytyi
koko painollansa, kunnes Ketty oli saanut sen salpaan.

Silloin koki mylady voimilla, jotka nousivat paljon yli naisen voimien,
järkyttää oven rikki, vaan kun hän huomasi sen mahdottomaksi, rupesi hän
pistelemään ovea puukollansa niin että muutamat iskut tunkivat lävitse.

Jokaisen iskun mukana seurasi hirveä kirous.

-- Pian, pian, Ketty, sanoi d'Artagnan matalalla äänellä, sittenkuin ovi
oli saatu teljetyksi, päästä minut nyt ulos hotellista, sillä jos me
annamme hänelle mietintöaikaa, tapattaa hän minut lakeijoillaan. Joudu,
joudu, sillä ymmärräthän että tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!

Ketty ymmärsi sen liiaksikin; hän veti d'Artagnan'in kiiruusti pimeitä
portaita myöten alas portille. Aika olikin täperällä. Mylady oli jo
soitollansa herättänyt koko hotellin liikkeelle. Portinvartija oli
ehtinyt juuri irroittaa telkimen ja avata portin d'Artagnan'ille, kun
samassa silmänräpäyksessä mylady huusi ikkunasta:

-- Elkää avatko!



XXXVI.

Kuinka Athos saa ilman vaivatta sotavaruksensa.


Nuori mies pakeni myladyn vielä uhatessa häntä voimattomalla
viittauksella. Samassa hetkessä kuin hän katosi näkyvistä, vaipui mylady
tainnuksiin kamarissansa.

D'Artagnan oli niin kovassa mielenliikkeessä että hän huolehtimatta
vähääkään Ketty-paran kohtalosta, juoksi puolen Pariisia, eikä
pysähtynyt ennenkuin Athoksen portilla. Hänen hämmennyksensä ja
kauhistuksensa sekä takaa-ajavain yövartijain huudot kiihdyttivät vaan
hänen juoksuansa.

Hän riensi halki pihan, lensi portaita ylös toiseen kertaan ja kolkutti
Athoksen ovelle.

Grimaud unenpöpperössä meni avaamaan totuttuun tapaansa. Mutta kun
d'Artagnan syöksähti niin rajusti esihuoneeesen että oli vähällä sysätä
hänet kumoon, säikähtyi Grimaud ja, luullen häntä varkaaksi, rupesi
huutamaan:

-- Apua, apua!

-- Vaiti, onneton! sanoi nuori mies; minä olen d'Artagnan, etkö sinä
tunne minua? Onko isäntäsi kotona?

-- Grimaud, sanoi Athos, joka yöviitassa tuli huoneestansa, luulenpa
että sinä uskallat ruveta puhumaan.

-- Ah, herra, minä kun luulin...

-- Vaiti!

Grimaud osoitti d'Artagnan'ia.

Athos tunsi hänet kohta, näki hänen hätäytyneen muotonsa ja virkkoi:

-- Oletko haavoitettu? Sinä olet vallan kalpea.

-- En, mutta minulle on tapahtunut hirveätä. Oletko yksin?

-- Hiisi, ketäs täällä tähän aikaan olisi?

-- Hyvä.

D'Artagnan syöksähti Athoksen kamariin.

-- No mutta puhuhan toki, sanoi hän suljettuaan oven. Onko kuningas
kuollut? Oletko tappanut kardinaalin? Sinähän olet vallan hurjistunut.
Selitähän toki mitä on tapahtunut.

-- Athos, sanoi d'Artagnan, valmista itsesi kuulemaan uskomattomia
asioita.

-- No mitä?

-- Seikka on semmoinen, vastasi d'Artagnan, kuiskuttaen Athoksen
korvaan, että mylady'n olkapäässä on liljan kuva.

-- Ah! huudahti muskettisoturi ikäänkuin hän olisi saanut luodin
rintaansa.

-- Sanoppas, jatkoi d'Artagnan, oletko varma siitä, että se _toinen_
todella on kuollut?

-- _Toinen_? kertoi Athos niin matalalla äänellä että d'Artagnan töin
tuskin kuuli.

-- Niin, hän, josta puhuit tuonoin Amiens'issa.

Athos huoahti ja painoi päänsä kämmeniinsä.

-- Tämä, jatkoi d'Artagnan, on noin kuuden tai kahdeksankolmatta vuotias
nainen.

-- Vaaleaverinen, sanoi Athos, eikö niin?

-- Juuri niin.

-- Vaaleansiniset silmät, tavattoman kirkkaat, silmäripset ja
kulmakarvat mustat?

-- Niin.

-- Pitkä, solakkavartaloinen?

-- Niin.

-- Lilja on pieni, punaisenkeltainen ja paljon kulunut puurohauteiden
käyttämisestä.

-- Niin.

-- Vaan sinähän sanoit häntä englantilaiseksi?

-- Häntä nimitetään mylady'ksi, vaan hän voi kyllä olla ranskalainen.
Lord Winter on vaan hänen lankonsa.

-- Minä tahdon nähdä hänet, d'Artagnan!

-- Ole varoillasi, Athos, ole varoillasi! Sinä tahdoit kerran tappaa
hänet; hän on semmoinen nainen että hän maksaa samalla mitalla ja
varmemmalla tavalla.

-- Hän ei uskalla sanoa mitään, sillä siten hän ilmaisisi itsensä.

-- Hän uskaltaa vaikka mitä. Oletko koskaan nähnyt häntä raivossa?

-- En, vastasi Athos.

-- Hän on tiikeri, pantteri! Ah, rakas Athos, minä pelkään vetäneeni
meidän molempien niskoille kauhean koston.

D'Artagnan kertoi nyt kaikki, mylady'n hurjan vihastumisen ja hänen
julmat uhkauksensa.

-- Sinä olet oikeassa, sanoi Athos; mutta onneksi lähdemme jo
ylihuomenna Pariisista. Uskottavasti menemme me La Rochelle'en ja kun
kerta olemme siellä, niin...

-- Hän vainoo sinua vaikka maailman ääreen asti, Athos, jos hän vaan
tuntee sinut; anna siis hänen vihansa kohdata minua yksin.

-- Ah, ystäväni, mitä minä siitä huolin jos hän tappaa minut? Vai
luuletko minun pitävän lukua hengestäni?

-- Kaikessa tässä piilee joku hirveä salaperäisyys, Athos. Tuo nainen on
kardinaalin vakooja, siitä olen varma.

-- Ole varoillasi siinä tapauksessa. Ell'ei kardinaali sinua suuresti
ihmettele Lontoo-matkan vuoksi, hän vihaa sinua ankarasti, vaan kun hän,
kaiken päätteeksi, ei voi sinua julkisesti mistään soimata, ja vihan,
semminkin kardinaalin vihan, täytyy purkautua jollakin tavoin, niin ole
varoillasi. Kun menet ulos, elä mene yksin; kun syöt, ole varoillasi;
sanalla sanoen epäile kaikkea, jopa omaa varjoasikin.

-- Onneksi, sanoi d'Artagnan, ei tässä tarvita muuta kuin päästä ilman
esteittä ylihuomis-iltaan, sillä kun kerta ollaan armeijassa, ei meillä
toivoakseni ole pelkoa muista kuin miehistä.

-- Minä kumminkin, sanoi Athos, luovun nyt päätöksestäni pysyä kotona ja
seuraan sinua kaikkialle. Mutta täksi yöksi jäät sinä luokseni, niin
saamme vähän keskustella sotavaruksiemme hankkimisesta. Ja odottamatta
d'Artagnan'in suostumusta, tarttui hän soittokelloon ja helisti.

Grimaud astui sisään.

Athos, sanaakaan virkkamatta, viittasi puoliksi d'Artagnan'iin, puoliksi
leposohvaansa.

Grimaud, joka oli tottunut isäntänsä puhuviin viittauksiin, ymmärsi
tarkoituksen, ja muutamassa silmänräpäyksessä oli sohva valmistettu
tilapäiseksi vuoteeksi. Tämän tehtyänsä loi hän isäntäänsä silmäyksen,
joka sanoi samaa kuin: tarvitaanko muuta? ja saatuaan isännältänsä
kieltävän viittauksen, poistui.

-- No niin, virkkoi Athos, kun Grimaud oli sulkenut oven, kuinkas käy
sotavaruksiemme, sillä ell'en erehdy, olet sinä vielä yhtä varustamaton
kuin minäkin? Mutta aivan oikein, onhan sinulla toki safiirisormus.

-- Safiirisormus on sinun, Athos. Sanoithan että se on perhekalleus.

-- Niin, isäni sen osti kahdella tuhannella écu'llä, sen mukaan mitä hän
itse minulle kertoi; se oli eräs niitä häälahjoja, jotka hän antoi
äidilleni; se on erinomaisen kaunis, niinkuin näet. Äitini antoi sen
sittemmin minulle ja minä olin niin houkkio että, sen sijaan kuin minun
olisi pitänyt säilyttää se pyhänä muistona, annoin sen tuolle katalalle
olennolle.

-- No ota siis takaisin tämä sormus, joka tietysti on sinulle
kallisarvoinen.

-- Minäkö ottaisin takaisin sormuksen, joka on ollut tuon kurjan
käsissä! En koskaan! Tuo sormus on saastutettu, d'Artagnan.

-- Myö se sitten.

-- Möisinkö kallisarvoisen korun, jonka äidiltäni olen saanut! Minun
täytyy tunnustaa että se olisi pyhyyden häväisemistä.

-- Panttaa se sitten, sinulle lainataan sitä vastaan kyllä tuhat écu'tä.
Sillä summalla suoritat kaikki tarpeesi ja kun vast'edes saat rahaa,
lunastat sen takaisin puhdistuneena vanhasta saastastansa, sillä onhan
se silloin käynyt jo koronkiskurin käsissä eikä ole enää myladyn
jäleltä.

Athos hymyili.

-- Sinä olet kelpo toveri, lausui hän, sinä olet kelpo toveri,
d'Artagnan veikkoseni. Ikuisella iloisuudellasi herätät sinä
murheelliset mielet uudestaan eloon. No niin! pantatkaamme sormus, mutta
yhdellä ehdolla!

-- Millä?

-- Että jaamme rahat tasan, viisisataa écu'tä kumpaisellekin.

-- Mitä ajatteletkaan, Athos? Minä, joka olen henkivartija, en tarvitse
neljättä osaakaan tuosta summasta; jos myön satulani, saan mitä
tarvitsen. Mitäs tarvitsen? Hevosen Planchet'ille, siinä kaikki. Sitä
paitsi sinä unhotat että minulla on myöskin sormus.

-- Jota sinä näyt pitävän suuremmassa arvossa kuin minä omaani; ainakin
luulen sen huomanneeni.

-- Niin, sillä hädän hetkenä ei se ainoastaan auta meitä suuresta
pulasta, vaan vieläpä suuresta vaarastakin. Se ei ole ainoastaan
kallisarvoinen timantti, vaan vieläpä on se noiduttu taikakalu.

-- En ymmärrä sinua, vaan uskon mitä sanot. Palatkaamme siis minun
sormukseeni, tai oikeammin sinun; sinä otat puolen summasta, joka meille
lainataan, taikka heitän minä sormuksen Seine'en; enkä luule että,
niinkuin Polykrateen tarinassa kävi, mikään kala on kylliksi kohtelias,
tuodaksensa sitä meille takaisin.

-- No niin, minä suostun ehtoosi, sanoi d'Artagnan.

Ja tultuansa näin tyydyttävään päätökseen, asettuivat ystävykset
vuoteellensa ja nukkuivat tuokion perästä niin levollisesti, kuin jos
mylady'n hirvittävä haamu ei olisi tehnyt mitään vaikutusta heidän
mieleensä.

Aamun tultua, kun Athos ja d'Artagnan olivat valmiina lähtemään ulos,
helisti ensinmainittu Grimaud'in saapuville ja teki hänelle käsillänsä
semmoisen liikkeen kuin pyssyllä tähdättäessä. Grimaud otti paikalla
musketin seinältä ja valmistautui seuraamaan herraansa.

He tulivat Fossoyeurs'in kadulle, kohtaamatta mitään erinomaista. Mutta
lähestyissänsä d'Artagnan'in asuntoa tapasivat he portilla Bonacieux'in,
joka katsoi d'Artagnan'iin veitikkamaisen näköisenä.

-- Oh, rakas hyyryläiseni, sanoi hän, kiiruhtakaahan toki! Eräs nuori,
kaunis tyttö odottaa luonanne, ja tiedättehän ett'eivät tytöt pidä
odottamisesta.

-- Se on Ketty! huudahti d'Artagnan ja riensi joutuisasti käytäväänsä.

Noustuansa portaita, kohtasikin hän tyttöraukan, joka vapisten seisoi
oven pielessä. Nähtyänsä d'Artagnan'in sanoi Ketty hänelle:

-- Ottakaa minut nyt turviinne ja pelastakaa minut hänen kynsistänsä,
sillä tehän olette saattaneet minut turmioon!

-- Ole huoleti Kettyseni, sanoi d'Artagnan, käyden sisään, mutta mitä on
tapahtunut sen jälkeen kuin minä lähdin?

-- Tietäisinkö minä sitä! sanoi Ketty. Hänen huutoihinsa kiiruhtivat
lakeijat sisään, hän oli aivan mielipuolena vihasta. Kaikki mahdolliset
kiroukset purki hän kidastansa teidän ylitsenne. Silloin minä pelkäsin
hänen älyävän minun osallisuuteni teidän rikokseenne, jonka tähden
kiireimmittäin haalin kokoon vähät rahani ja parhaimmat vaatteeni ja
hiivin pois.

-- Lapsi raukka! Mutta mitäs minä nyt sinun teen? minä lähden
ylihuomenna.

-- Tehkää mitä tahdotte, hyvä herra. Toimittakaa minut pois Pariisista,
toimittakaa minut pois koko Ranskasta!

-- Mutta enhän minä voi viedä sinua mukanani La Rochelle'n piiritykseen,
sanoi d'Artagnan.

-- Ette, vaan te voitte hankkia minulle paikan maalla jonkun tuttavanne
rouvan luokse, esimerkiksi kotiseudussanne.

-- Ah, ystäväni, minun kotiseutuni rouvat eivät pidä kamarineitsyitä.
Mutta maltahan; nyt tiedän. Planchet, mene noutamaan Aramista; käske
hänen tulemaan tänne heti paikalla. Meillä on hyvin tärkeätä puhuttavaa
hänelle.

-- Minä ymmärrän, sanoi Athos, mutta miksi et lähetä noutamaan
Porthosta! minun mielestäni hänen markiisittarensa...

-- Porthoksen markiisitar puettaa päällensä sihteereillään, sanoi
d'Artagnan nauraen. Sitä paitsi Ketty ei tahtoisi asua Ours'in kadun
varrella, eikö niin, Ketty?

-- Minä asun mielelläni missä tahansa, sanoi Ketty, kunhan vaan olen
piilossa, eikä saada tietää olinpaikkaani.

-- Nyt, rakas Kettyni, kun me eroamme, etkä sinä enää ole lemmenkateinen
minua kohtaan...

-- Herra, sanoi Ketty, lähellä tai kaukana, aina rakastan minä teitä.

-- Mihinkähän hiiteen uskollisuus nyt aikoo pesiä! mutisi Athos.

-- Minä myöskin, sanoi d'Artagnan, rakastan sinua, luota siihen. Mutta
vastaa minulle nyt. Minä panen suuren painon siihen kysymykseen, jonka
nyt teen sinulle: oletko koskaan kuullut puhuttavan eräästä naisesta,
joka ryöstettiin pois muutamana yönä?

-- Malttakaas ... oi Jumalani, rakastatteko te sitäkin naista?

-- En, eräs minun ystäviäni häntä rakastaa, tämä herra Athos, kas tässä!

-- Minä! huudahti Athos semmoisella äänellä kuin jos hän olisi
polkaissut kyykäärmeen päälle.

-- Niin kyllä, sinä! sanoi d'Artagnan puristaen Athoksen kättä.
Tiedäthän kuinka me kaikki huolehdimme pienen rouva Bonaciux-raukan
kohtalosta. Ketty muutoin ei ole hiiskuva mitään, ethän Ketty?
Tiedäppäs, lapsukaiseni, sanoi d'Artagnan, hän on tuon ilkeän marakatin
vaimo, jonka sinä näit portilla tänne tullessasi.

-- Jumalani! huudahti Ketty, nyt muistan, kuinka minä peljästyin; kunpa
hän vaan ei olisi tuntenut minua!

-- Kuinka, tuntenutko sinua? oletko siis ennen nähnyt tuota miestä?

-- Hän on käynyt kaksi kertaa mylady'n luona.

-- Kas sitä! Milloinka?

-- Noin pari kolme viikkoa takaperin.

-- Aivan oikein.

-- Ja eilen illalla kävi hän taas.

-- Eilen illalla?

-- Niin, juuri vähäistä ennen kuin te tulitte.

-- Athos veikkoseni, me olemme kietoutuneet vakoojien verkkoihin. Ja
luuletko hänen tunteneen sinut, Ketty?

-- Minä peitin kasvoni huuppaan heti kuin näin hänet, vaan se taisi olla
liian myöhäistä.

-- Meneppäs alas, Athos, sinua hän epäilee vähemmän kuin minua, ja
katso, vieläkö hän on portilla.

Athos meni ja palasi heti takaisin.

-- Hän on poissa, sanoi hän, ja hänen ovensa on lukittu.

-- Hän on mennyt viemään sanaa ja ilmoittamaan että kaikki kyyhkyset
ovat nyt häkissään.

-- No niin, lentäkäämme siis tiehemme, sanoi Athos, ja jättäkäämme tänne
vaan Planchet, saadaksemme hänen kauttansa tietoja.

-- Hetkinen vielä! Mehän lähetimme noutamaan Aramista.

-- Aivan oikein, sanoi Athos, odottakaamme Aramista.

-- Samaan liittoon saapui Aramis.

-- Hänelle kerrottiin koko asia ja osoitettiin, kuinka peräti tärkeätä
oli hänen ottaa hankkiaksensa Ketty'lle paikka jonkun ylhäisen
tuttavansa luona.

Aramis mietti hetkisen ja sanoi sitten punastuen;

-- Tekisinkö sinulle sillä tavoin todellisen palveluksen, d'Artagnan?

-- Kaiken ikäni olen siitä kiitollinen sinulle.

-- No niin, rouva Bois-Tracy on pyytänyt minun toimittamaan eräälle
ystävällensä, joka luullakseni asuu maalla, kamarineitsyen, ja jos sinä,
d'Artagnan veikkoseni, voit mennä vastuusen neitsyestäsi...

-- Oh, herra, huudahti Ketty, minä olisin peräti altis ja nöyrä sitä
ihmistä kohtaan, joka saattaisi minut pääsemään pois Pariisista! olkaa
varma siitä!

-- No sittenhän kaikki käy vallan mainiosti, sanoi Aramis.

Hän istahti pöydän ääreen ja kirjoitti pari sanaa, sulki kirjeen
sinettisormuksellansa ja antoi sen Ketty'lle.

-- Kas tässä, tyttöseni! sanoi d'Artagnan. Sinä huomaat ett'ei täällä
käy paremmin meille kuin sinullekaan. Erotkaamme siis. Me näemme
toisemme vast'edes parempina aikoina.

-- Milloin ja missä hyvänsä näemmekään toisemme taas, olkaa varma että
rakastan teitä silloin yhtä paljon kuin nyt.

-- Varmoja lupauksia, sanoi Athos d'Artagnan'in saattaessa Ketty'ä
portaille.

Tuokion perästä erosivat ystävykset, päätettyään kokoutua kello neljä
Athoksen luokse ja jätettyään Planchet'in vartioimaan taloa.

Aramis meni kotiin; Athos ja d'Artagnan menivät panttaamaan safiiria.

Niinkuin gaskonjalaisemme oli arvannut, saatiin safiirilla helposti
kolme sataa pistole'a. Sitä paitsi ilmoitti juutalainen että jos he
olisivat halulliset myömään sen, hän antaisi siitä viisikin sataa
pistole'a, koska siitä tulisi oivallinen ripustin korvarenkaasen.

Sotilaan ripeydellä ja asiantuntijan tottumuksella suorittivat Athos ja
d'Artagnan kolmessa tunnissa kaikki ne ostokset, mitä he sotaa varten
tarvitsivat. Athos oli muutoin herkkä suostumaan kauppoihin ja kiireestä
kantapäähän suuri herra. Milloin hän vaan näki mieluistansa, maksoi hän
siitä tinkimättä mitä pyydettiin. D'Artagnan kannusteli toisinaan vähän
vastaan, mutta Athos silloin laski hymyillen kätensä hänen olallensa,
josta d'Artagnan oivalsi että hänen, vähäisen gaskonjalaisen
aatelismiehen, kyllä sopi tinkiä, mutta ei miehen semmoisen, jolla oli
ruhtinaalliset tavat.

Muskettisoturi yhdytti oivallisen, pikimustan soreajalkaisen,
kuusivuotiaan andalusialaisen hevosen. Hän tutki sitä tarkoin ja
havaitsi sen virheettömäksi. Siitä pyydettiin tuhat livre'ä. Kenties
olisi hän saanut sen halvemmalla; mutta d'Artagnan'in tinkiessä
hevoskauppiaan kanssa luki Athos sata pistole'a pöytään.

Grimaud sai pikardilaisen hevosen, pienen vaan lujatekoisen, joka maksoi
kolme sataa livre'ä.

Kun vielä oli ostettu tälle hevoselle satula ja Grimaud'ille aseet, ei
Athoksen kukkarossa ollut enää rahtuakaan jälellä sadasta
viidestäkymmenestä pistole'stansa. D'Artagnan tarjosi hänelle osan
omasta osuudestansa, maksettavaksi muka takaisin milloin sopii.

Mutta Athos vastasi tarjoukseen olkapäittensä kohouttamisella.

-- Kuinka paljon tahtoi juutalainen maksaa, saadaksensa safiirin
kokonaan omaksensa? kysyi Athos.

-- Viisi sataa pistole'a.

-- Toisin sanoen, kaksi sataa pistole'a lisää; sata sinulle ja sata
minulle. Mutta siinähän on kokonainen omaisuus, ystäväni; mene takaisin
juutalaisen luokse.

-- Kuinka? tahdotko siis...

-- Sormus muistuttaisi mieleeni vaan liian surullisia asioita; sitä
paitsi emme koskaan saa kolmea sataa pistole'a, lunastaaksemme sen
takaisin häneltä; me siis menettäisimme kaksi tuhatta livre'ä
kaupassamme. Mene sanomaan että sormus on hänen ja palaa takaisin kaksi
sataa pistole'a kukkarossasi.

-- Mietihän tarkemmin, Athos.

-- Kontantti raha on kallista tähän aikaan, ja täytyy siis tietää uhrata
paljo sen hyväksi. Mene vaan, d'Artagnan, mene; Grimaud seuraa sinua
muskettinensa.

Puolen tunnin perästä d'Artagnan palasi kaksi tuhatta livre'ä taskussa,
ja ilman kohtaamatta mitään haittoja matkallansa.

Tällä tavoin tapasi Athos pesässänsä varoja, joita hän ei ollut osannut
odottaakkaan.



XXXVII.

Näky.


Kello neljä olivat nuo neljä ystävystä kokoutuneina Athoksen luona. He
olivat päässeet sotavaruksien hankkimispulasta ja jokaisen kasvoilla oli
nyt jälellä vaan yksityisten ja salaisten huolten piirteet; sillä kaiken
nykyisen onnellisuuden takana piilee tulevaisuuden pelko.

Yht'äkkiä astui Planchet sisään ja toi kaksi kirjettä d'Artagnan'ille.

Toinen oli pieni, somasti taitettu pitkulainen kirjelippu, suljettu
kauniilla, vihreällä vaksisinetillä, jossa näkyi kyyhkynen, oksa
nokassa.

Toinen taas oli suuri neliskulmainen kirje, jonka sinettinä välkkyi
Hänen ylhäisyytensä kardinaali-herttuan peloittava vaakuna.

Nähdessään tuon pienen kirjelipun tunsi d'Artagnan sydämmensä sykkivän,
sillä hän luuli tuntevansa käsi-alan; ja vaikka hän oli nähnyt tuota
käsi-alaa vaan yhden ainoan kerran, oli kuitenkin muisto siitä painunut
hänen sydämmensä pohjaan saakka.

Hän avasi kiihkeästi pienen kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:

"Menkää tulevana keskiviikkona kello kuuden ja seitsemän välillä
Chaillot'in tielle ja katsokaa tarkasti kaikkiin ohitsekulkeviin
vaunuihin. Vaan jos pidätte hengestänne ja niiden hengestä, jotka teitä
rakastavat, niin elkää hiiskuko sanaakaan, elkääkä osoittako
vähimmälläkään liikkeellä että olette tunteneet sen, joka panee kaikki
alttiiksi nähdessänsä teitä yhden ainokaisen silmänräpäyksen."

Ei mitään nimimerkkiä.

-- Tuo on paula, sanoi Athos, elä mene siihen, d'Artagnan.

-- Mutta kyllä minusta näyttää käsi-ala tutulta, sanoi d'Artagnan.

-- Se on ehkä väärennetty, virkkoi Athos; kuuden tai seitsemän tienoilla
tähän vuoden aikaan on Chaillot'in tie jotenkin autiota. Yhtä hyvin
voisit käyskennellä Bondy'n metsässä.

-- Mutta jos menisimme kaikki yhdessä! sanoi d'Artagnan; eihän hiidessä
saada niellyksi kaikkia neljää, palvelijoineen, hevoisineen, aseineen.

-- Sitä paitsi on meillä siinä hyvä tilaisuus näyttää sotavaruksiamme,
sanoi Porthos.

-- Mutta jos tuon kirjeen lähettäjä on nainen, sanoi Aramis, ja jos
nainen tahtoo olla näkymätön, niin ajatteleppas että saatat hänet siten
vaaraan, d'Artagnan, ja se ei ole aatelismiehen mukaista.

-- Me jäämme takalistolle, sanoi Porthos, ja sinä yksin käyt esiin.

-- Niin, mutta pistoolin laukaus on helppo ampua vaunuista, jotka
kiitävät täyttä vauhtia.

-- Pah! sanoi d'Artagnan, ei se minuun käy! Me saavutamme vaunut pian,
ja tapamme kaikki sisässä-olijat. Pääsemmehän niitäkin vihollisia
vähemmäksi.

-- Hän on oikeassa, sanoi Porthos; taisteluun! Pitäähän meidän toki
koetella aseitamme.

-- No suokaamme itsellemme se huvitus, sanoi Aramis lempeällä,
huolettomalla tavallaan.

-- Niinkuin tahdotte, sanoi Athos.

-- Hyvät herrat, huomautti d'Artagnan, kello on nyt puoli viisi ja me
töin tuskin ennätämme kello kuuteen Chaillot'in tielle.

-- Jos me lähdemme liian myöhään, sanoi Porthos, ei meitä saada nähdä,
ja sepä olisi vahinko. Laittaukaamme siis heti matkalle, hyvät herrat.

-- Mutta sinä unhotat tuon toisen kirjeen, sanoi Athos; sinetistä
päättäen se kyllä ansaitsee avaamisen vaivan. Ja minä puolestani,
d'Artagnan veikkoseni, panen paljon suuremman painon tuolle kirjeelle
kuin tuolle lipulle, jonka äsken niin salavihkaa pistit povellesi.

D'Artagnan punastui.

No niin, sanoi nuori mies, katsokaammepa, mitä Hänen ylhäisyydellänsä on
minulle sanomista.

Ja d'Artagnan avasi kirjeen ja luki:

    "Herra d'Artagnan, kuninkaan henkivartija Desessarts'in
    komppaniiasta, pyydetään tulemaan Palais-Cardinal'iin tänä iltana
    kello kahdeksan.

                                               _La Houdinière_,
                                            Henkivartija-kapteeni."

-- Peijakas! sanoi Athos, siinä on vähän tärkeämpi kohtaus kuin tuo
äskeinen.

-- Minä menen toiseen tullessani ensimäisestä, sanoi d'Artagnan; toinen
on kello seitsemän, toinen kello kahdeksan. Aika riittää kumpaiseenkin.

-- Hm! minä en menisi, sanoi Aramis; kelpo aatelismies ei lyö laimin
naiskohtausta, mutta viisas aatelismies voi kyllä jättää menemättä Hänen
ylhäisyytensä luokse, semminkin jos hänellä on jotakin syytä luulla että
hänet kutsutaan vaan saamaan nuhteita.

-- Minä olen samaa mieltä kuin Aramis, sanoi Porthos.

-- Hyvät herrat, vastasi d'Artagnan, minä olen jo kerran saanut herra de
Cavois'in kautta samallaisen kutsun Hänen ylhäisyydeltänsä, ja kun jätin
sen noudattamatta, tapahtui minulle seuraavana päivänä suuri
onnettomuus! Constance katosi; käyköön kuinka tahansa, minä menen.

-- Jos se on päätöksesi, sanoi Athos, niin täytä se.

-- Entäs Bastilji? kysyi Aramis.

-- Pah! kyllä te minut pelastatte, vastasi d'Artagnan.

-- Se on tietty, sanoivat Aramis ja Porthos yhteen ääneen ja niin
erinomaisen vakavasti kuin temppu olisi ollut mitä yksinkertaisinta
laatua, se on tietty että me sinut pelastamme; mutta kun meidän täytyy
lähteä jo ylihuomenna, tekisit paremmin, jos et antautuisi Bastiljiin
suljettavaksi.

-- Tehkäämme ennemmin niin, sanoi Athos, ett'emme jätä häntä koko
iltana, odottakaamme häntä palatsin luona, kukin portillansa, ja
jokaisella kolme muskettisoturia takanansa; jos näemme sieltä lähtevän
suljetut epäluulon alaiset vaunut, rynnätkäämme niiden kimppuun. Siitä
onkin jo pitkä aika kuin olemme olleet tekemisissä kardinaalin
henkivartijain kanssa, niin että herra de Tréville luulee meidät jo
varmaan kuolleiksi.

-- Athos, sanoi Aramis, sinä olet varmaan syntynyt kenraaliksi; mitäs
sanotte tuumasta, hyvät herrat?

-- Mainio! kertoivat nuoret miehet yhteen ääneen.

-- No niin, sanoi Porthos, minä riennän hotelliin ilmoittamaan
tovereillemme että ovat valmiina kello kahdeksan saapumaan kardinaalin
palatsille; käskekää te palvelijain sill'aikaa satuloimaan hevoset.

-- Vaan minullapa ei olekkaan hevosta, sanoi d'Artagnan, mutta minä
menen ottamaan herra de Tréville'ltä.

-- Se on tarpeetonta, sanoi Aramis, sinä saat minulta.

-- Kuinkas monta sinulla onkaan? kysyi d'Artagnan.

-- Kolme, vastasi Aramis hymyillen.

-- Veikkoseni! sanoi Athos, sinä olet varmaan taitavin runoseppä koko
Ranskassa ja Navarrassa.

-- Kuuleppas, Aramis veikkoseni, sinä et kai tiedä mitä tehdä kolmella
hevosella, vai kuinka? minä en ymmärrä, minkä vuoksi olet ostanutkaan
kolmea hevosta.

-- En tosiaan tiedäkkään; kolmannen toi minulle tänä aamuna eräs
livreetön palvelija, joka ei tahtonut ilmoittaa minulle, ken sen oli
lähettänyt, vakuutti vaan saaneensa käskyn herraltansa...

-- Tai rouvaltansa, keskeytti d'Artagnan.

-- Se ei vaikuta asiaan, sanoi Aramis ... hän vakuutti saaneensa käskyn
rouvaltansa, tuoda hevonen minun talliini, ilmoittamatta keltä se tuli.

-- Semmoista tapahtuu vaan runoilijoille, lausui Athos painavasti.

-- No niin, siinä tapauksessa tehkäämme vielä paremmin, sanoi
d'Artagnan; kumpaisellako hevosella itse ratsastat, silläkö, jonka
ostit, vai sillä, joka sinulle lahjoitettiin?

-- Tietysti sillä, joka minulle on lahjoitettu; ymmärräthän, d'Artagnan,
ett'en minä voi niin loukata...

-- Tuntematonta lahjoittajaa, jatkoi d'Artagnan.

-- Tai salaperäistä lahjoittajatarta, korjasi Athos.

-- Ostohevosesi jää siis sinulta joutilaaksi?

-- Melkeinpä.

-- Oletko itse valinnut sen?

-- Olen ja mitä huolellisemmasti; ratsumiehen turvallisuus on, niinkuin
kyllä tiedät, melkein aina hänen hevosessansa.

-- No niin! luovuta se minulle samasta hinnasta minkä itse maksoit.

-- Minä aioin juuri tarjota sitä sinulle, d'Artagnan veikkoseni, ja
myöntää sinulle niin pitkän maksu-ajan kuin vaan tarvitset.

-- Kuinka paljon se maksaa sinulle?

-- Kahdeksan sataa livre'ä.

-- Tässä on neljäkymmentä kaksoispistole'a, ystäväni, sanoi d'Artagnan
vetäen summan taskustaan; minä tiedän sinun saavan runoistasi maksun
tämmöisissä rahoissa.

-- Sinä olet siis rikas? sanoi Aramis.

-- Rikas, upporikas, veikkoseni.

Ja d'Artagnan helisti taskussaan jälelle jääneitä pistole'itansa.

-- Lähetä satulasi muskettisoturien hotelliin, niin tuodaan hevosesi
samassa kuin meidänkin.

-- Hyvä; mutta kello on kohta viisi; kiiruhtakaamme.

Neljänneksen kuluttua näkyi Porthos Férou'n kadun päässä sangen pulskan
espanjalaisen orhin selässä; Mousqueton seurasi häntä ratsastaen
pienellä, mutta varsin somalla auvergnelaisella; Porthoksen naama loisti
ilosta ja ylpeydestä.

Samaan liittoon ilmestyi toisessa päässä katua näkyviin Aramis,
ratsastaen komealla englantilaisella juoksijalla; Bazin seurasi häntä
kelpo raudikon selässä, taluttaen ratsastimista rajua meklempurilaista;
se oli d'Artagnan'in hevonen.

Molemmat muskettisoturit kohtasivat toisensa portilla; Athos ja
d'Artagnan katselivat heitä ikkunasta.

-- Peijakas, sanoi Aramis, sinullapa on oivallinen ratsu, Porthos
veikkoseni.

-- Onpa kyllä, vastasi Porthos; tämähän minulle alkujansa lähetettiin,
vaikka puolison huono pila vaihtoi tämän toiseen; mutta saipa hän siitä
rangaistuksen ja minä täyden korvauksen.

Nyt ilmaantuivat vuorostaan Planchet ja Grimaud näkyviin, taluttaen
herrojensa ratsuja; d'Artagnan ja Athos saapuivat siihen myös, nousivat
hevosensa selkään ja nyt lähtivät kaikki neljä liikkeelle: Athos
hevosella, josta hän sai kiittää vaimoansa, Aramis lemmityltänsä
saamalla, Porthos prokuraattorin rouvan toimittamalla ja d'Artagnan
kaikkein parhaimman lemmityn, nimittäin onnettaren, lahjoittamalla.

Palvelijat seurasivat heitä.

Niinkuin Porthos oli ennakolta arvannut, teki tämä retkikunta hyvän
vaikutuksen, ja jos rouva Coquenard olisi ollut näkemässä, kuinka
muhkealta Porthos näytti kauniin espanjalaisen ratsunsa selässä, ei hän
olisi katunut, että oli iskenyt suonta miehensä raha-arkusta.

Lähellä Louvre'a kohtasivat ystävykset herra de Tréville'n, joka palasi
Saint-Germain'istä; hän toivotti onnea heille sotavaruksiensa johdosta,
jolla välin muutama satanen uteliaita oli tuota pikaa kokoutunut heidän
ympärillensä.

D'Artagnan käytti tilaisuutta, puhuaksensa herra de Tréville'lle
suurella punaisella sinetillä ja herttuallisella vaakunalla varustetusta
kirjeestä; tuosta toisesta kirjeestä ei hän tietysti hiiskunut
sanaakaan.

Herra de Tréville hyväksyi hänen päätöksensä ja vakuutti että ell'ei
häntä näkyisi huomispäivänä, hän kyllä hakisi hänet käsiin mistä
hyvänsä.

Samassa löi Samaritaine'n tornikello kuusi; neljä ystävystä pyysivät
anteeksi että heidän muka erään kohtauksen vuoksi täytyi kiiruhtaa pois,
ja ottivat jäähyväiset herra de Tréville'ltä.

Hetken aikaa ratsastettuansa täydessä nelisessä, saapuivat he
Chaillot'in tielle; päivä alkoi mennä mailleen, vaunuja kulki sinne ja
tänne. D'Artagnan, jota hänen ystävänsä muutamain askelten päässä
pitivät silmällä, tähysteli vaunuja tarkasti, vaan ei voinut huomata
mitään tuttuja kasvoja.

Vihdoin neljännestuntisen odotuksen perästä, kun jo alkoi hämärtää,
näkyivät vaunut, jotka kiitivät täyttä vauhtia Sévres'tä päin; aavistus
sanoi ennakolta d'Artagnan'ille että noissa vaunuissa tuli se henkilö,
joka hänelle kirjeen oli lähettänyt. Nuori mies tunsi hämmästyksekseen
sydämmensä kovasti tykyttävän. Tuota pikaa pisti vaununovesta esiin eräs
naisen pää, kaksi sormea suulla, ikäänkuin vaitiolon merkiksi tai
niinkuin suudelmaa heittääksensä. D'Artagnan päästi hiljaisen
huudahduksen. Tuo nainen tai paremmin näky, -- sillä vaunut kiitivät
ohitse pikaisesti kuin näky -- oli rouva Bonacieux.

Tahtomattansa, ja huolimatta varoitusmerkistä, kannusti d'Artagnan
hevosensa täyteen neliseen ja saavutti muutamilla hyppäyksillä vaunut;
mutta vaunujen ikkunat olivat ummistuneet -- näky oli kadonnut.

Silloin muisti d'Artagnan kehoituksen: "jos pidätte hengestänne ja
niiden hengestä, jotka teitä rakastavat, elkää osoittako vähimmälläkään
liikkeellä että olette mitään nähneet."

Hän pysähtyi siis, vapisten, ei itsensä vuoksi, vaan tuon nais-raukan,
joka nähtävästi oli antautunut suureen vaaraan, suodessansa hänelle
tämän kohtauksen.

Vaunut jatkoivat matkaansa samalla vauhdilla, vyöryivät Pariisiin ja
katosivat.

D'Artagnan, aivan masennuksissaan, oli jäänyt paikallensa eikä tiennyt
mitä ajatella. Jos se oli rouva Bonacieux ja jos hän palasi Pariisiin,
minkä vuoksi tämä hätäinen kohtaus, minkä vuoksi tämä pikainen silmäys,
tämä heittomuisku? Jos, toisaalta, se ei ollut hän, joka oli yhtä
mahdollista, sillä hämäryys saattoi helposti erehdyttää, jos se ei ollut
hän, eikö tämä ollut hänen vainoamisensa alku, ja tuo nainen vaan
syötti, sillä tunnettiinhan hänen rakkautensa rouva Bonacieux'iä
kohtaan?

D'Artagnan'in kolme toveria lähestyivät häntä. Kaikki kolme olivat aivan
selvään nähneet naisen pään vaununovessa, mutta ei kukaan heistä, paitsi
Athos, tuntenut rouva Bonacieux'iä. Athos luuli muutoin häntä todellakin
rouva Bonacieux'iksi, vaan koska nuo kauniit kasvot eivät sitoneet hänen
huomiotansa siinä määrässä kuin d'Artagnan'in, oli hänellä aikaa havaita
muutakin, ja hän luuli nähneensä vaunuissa syvemmällä toisenkin
henkilön, nimittäin miehen.

-- Jos asia niin on, sanoi d'Artagnan, niin veivät he häntä varmaankin
toisesta vankilasta toiseen. Mutta mitä he siis mahtanevat aikoa tehdä
tuolle rouva-paralle ja kuinka saan minä koskaan tavata häntä?

-- Ystäväni, sanoi Athos painavasti, pane mieleesi että kuolleet ovat
ainoat, joita ei enää koskaan saa kohdata maan päällä. Sinä tiedät siitä
asiasta jotakin, samoin kuin minä, eikö niin? Jos siis lemmittysi ei ole
kuollut, jos se oli hän, minkä juuri äsken saimme nähdä, kyllä hänet
saat kohdata päivänä tai toisena. Ja ehkäpä, lisäsi hän tavallisella
surumielisyydellään, ehkäpä ennemmin kuin tahtoisitkaan.

Kello löi puoli kahdeksan, vaunut olivat myöhästyneet parikymmentä
minuuttia määräpaikaltansa. D'Artagnan'in ystävät muistuttivat häntä
että hänen oli vielä saapuminen toiseen kohtaukseen, huomauttaen
kumminkin samalla että vielä oli aika peräytyä.

Mutta d'Artagnan oli sekä itsepäinen että utelias. Hän oli päättänyt
päätetyksensä mennä kardinaalin palatsiin kuulemaan mitä Hänen
ylhäisyydellänsä olisi hänelle sanomista. Ei mikään voinut järkähdyttää
häntä aikomuksestaan.

Niin tultiin Saint-Honoré'n kadulle, ja Palais-Cardinal'in torilla
tavattiin kävelemässä ja tovereitaan odottamassa ne kaksitoista
muskettisoturia, jotka olivat sinne kutsutut tulemaan. Siellä vasta
ilmoitettiin heille mistä oli kysymys.

D'Artagnan oli hyvin tunnettu kuninkaan muskettisoturien arvokkaassa
miehistössä, johon tiedettiin hänenkin kerta pääsevän; häntä
pidettiinkin jo ennakolta toverina. Siitäpä oli seurauksena että
jokainen mielellään suostui siihen toimeen, johon heitä nyt oli
pyydetty; sitä paitsi tässä oli kaikkien luulojen mukaan kysymyksenä
tehdä kardinaalille ja hänen miehillensä joku paha tepponen, ja
semmoisiin nuo kelpo herrat olivat aina valmiit.

Athos jakoi heidät kolmeen parveen, rupesi itse yhden päälliköksi, antoi
toisen Aramikselle ja kolmannen Porthokselle, jonka perästä kaikki
sijoittuivat vartioimaan kukin porttiansa.

D'Artagnan meni uljaasti sisään valtaportista.

Vaikka nuori mies tunsi olevansa vankasti turvattuna, astui hän
kumminkin jonkunmoisella levottomuudella portaita askeleen erällänsä.
Hänen käytöksensä mylady'ä kohtaan näytti sangen paljon petokselta, ja
hän aavisti missä valtiollisessa yhteydessä mylady ja kardinaali olivat
keskenänsä; siihen lisäksi de Wardes, jota hän oli niin pahoin pidellyt,
oli Hänen ylhäisyytensä uskottuja, ja d'Artagnan tiesi että niin
peljättävä kuin Hänen ylhäisyytensä olikin vihamiehillensä, hän oli
hartaasti kiintynyt ystäviinsä.

-- Jos de Wardes on kertonut koko meidän asiamme kardinaalille, mikä on
epäilemätöntä, ja jos hän on minut tuntenut, mikä on hyvin luultavaa,
voin minä pitää itseäni jo melkein tuomittuna, mietti d'Artagnan
pudistellen päätänsä. Mutta minkätähden on hän odottanut tähän päivään
saakka? Se on selvä: mylady on valittanut minusta hänelle, ja tämä
viimeinen rikos on täyttänyt astian yli ääriensä.

-- Onneksi ovat ystäväni tuolla alhaalla, lisäsi hän, eivätkä he anna
kuljettaa minua pois ilman puollustamatta minua. Mutta eihän herra de
Tréville'n muskettikomppania voi yksinään taistella kardinaalia vastaan,
jolla on koko Ranskan voimat hallussaan ja jonka edessä kuningatar on
voimaton ja kuningas tahdoton. D'Artagnan ystäväni, sinä olet urhokas,
varovainen, ja sinulla on oivallisia ominaisuuksia, mutta naiset sinun
saattavat hukkaan.

Hän teki tämän surkean loppupäätöksen juuri esihuoneesen astuessaan. Hän
jätti kirjeensä vartijalle, joka saattoi hänet odotushuoneesen ja katosi
palatsin sisäsuojiin.

Tässä odotushuoneessa oli viisi tai kuusi kardinaalin henkivartijaa,
jotka tuntien d'Artagnan'in ja tietäen hänen olevan saman miehen, joka
oli haavoittanut Jussac'in, katselivat häntä omituisesti hymyillen.

Tuo hymyily näytti d'Artagnan'ista pahaenteiseltä; mutta kun meidän
gaskonjalaisemme ei ollut arkalasta kotoisin, tai paremmin, hänen suuri
ylpeytensä, mikä muutoin hänen seutulaisilleen oli ominaista, peitti
näkymästä mitä hänen mielessään liikkui, jos se oli jotakin pelon
tapaista, hän ojensihe ylpeästi herrojen henkivartijain edessä ja odotti
käsi puuskassa, siis asemassa, josta ei puuttunut arvokkaisuutta.

Vartia palasi ja viittasi d'Artagnan'ia seuraamaan, häntä. Nuori mies
luuli havainneensa että henkivartijat kuiskuttelivat keskenänsä
nähdessään hänen poistuvan.

Hän kulki pitkin erästä käytävää, sitten muutaman suuren salin halki, ja
tuli erääsen kirjastoon; silloin havaitsi hän olevansa erään miehen
edessä, joka istui pöydän ääressä ja kirjoitti.

Vartija jätti hänet sisään ja poistui sanaakaan virkkamatta. D'Artagnan
jäi seisomaan pöydän eteen ja rupesi tarkastelemaan tuota miestä.

D'Artagnan luuli alussa joutuneensa jonkun tuomarin eteen, joka tutki
papereitansa, mutta hän huomasi pian että mies kirjoitti, tai paremmin
korjaili, eripituisia rivejä ja luki niitä, laskien tavuja sormillansa;
hän näki olevansa runoilijan edessä. Tuokion perästä runoilija sulki
käsikirjoituksensa, jonka kansilehdelle oli kirjoitettu: _Mirane,
viisinäytöksinen tragediia_, ja kohotti päätänsä.

D'Artagnan tunsi hänet silloin kardinaaliksi.



XXXVIII.

Hirveä näky.


Kardinaali nojasi olkapäätänsä käsikirjoitukseen ja posken kättänsä
vasten, ja katseli hetkisen nuorta miestä. Ei kellään ollut niin syvästi
tutkivaa silmää kuin kardinaali Richelieu'llä, ja d'Artagnan tunsi tuon
silmäyksen virtaavan hänen suoniansa myöten niinkuin kuumeen.

Mutta hän piti hyvää ryhtiä, odottaen lakki kädessä Hänen ylhäisyytensä
käskyjä, ei liian rohkeana, mutta ei myöskään liian nöyränä.

-- Herra, sanoi kardinaali, oletteko d'Artagnan Béarn'esta?

-- Olen, armollinen herra, vastasi nuori mies.

-- On olemassa useampia d'Artagnan'in sukuhaaroja Tarbes'issa ja niillä
seuduin, sanoi kardinaali, mitä sukua te olette?

-- Minä olen sen d'Artagnan'in poika, joka oli myötä uskonsodassa suuren
Henrikki-kuninkaan, Hänen armollisen Majesteettinsa isän, kanssa.

-- Aivan niin. Te se lähditte noin seitsemän tai kahdeksan kuukautta
sitten maastanne, tullaksenne pääkaupunkiin onneanne hakemaan.

-- Niin, armollinen herra.

-- Te tulitte Meung'in kautta, missä teille tapahtui jokin seikka, en
enää muista mitä, vaan jotakin.

-- Armollinen herra, sanoi d'Artagnan, minulle tapahtui semmoinen...

-- Tarpeetonta, tarpeetonta, keskeytti kardinaali hymyllä, joka ilmoitti
että hän tunsi historian yhtä hyvin kuin kertoja itse; teidät oli
suositettu herra de Tréville'lle, eikö niin?

-- Niin, armollinen herra; mutta juuri siinä onnettomassa Meung'in
kohtauksessa...

-- Kirje teiltä katosi, jatkoi Hänen ylhäisyytensä; niin, minä tiedän
sen; mutta herra de Tréville on tarkka muodontuntija, joka oivaltaa
ihmiset ensi näkemisestä ja hän sijoitti teidät lankonsa herra
Desessarts'in komppaniiaan, luvaten teille vastaisuudessa paikan
muskettisoturien joukossa.

-- Armollisella herralla on tarkat tiedot, sanoi d'Artagnan.

-- Siitä lähtien on teille tapahtunut paljon kohtauksia: te kävelitte
kerran Chartreux'in taustalla, eräänä päivänä, jolloin teidän olisi
ollut parempi pysyä muualla; sitten, teitte ystävienne kanssa matkan
Forges'in kylpylähteille; he pysähtyivät välille; mutta te jatkoitte
matkaanne. Lyhyesti, teillä oli asiaa Englantiin.

-- Armollinen herra, sanoi d'Artagnan masentuneena, minä menin...

-- Metsästysretkelle Windsor'iin tai muuanne, sehän ei koske ketään.
Minä tiedän sen, sentähden että minun toimenani on tietää kaikki.
Palattuanne otti teitä vastaan eräs ylhäinen henkilö ja minä näen
mielihyvällä että olette säilyttäneet hänen antamansa muiston.

D'Artagnan'illa oli sormessa kuningattarelta saamansa timantti ja hän
käänsi pikaisesti kannan sisäänpäin; mutta liian myöhään.

-- Sen jälkeisenä päivänä kävi luonanne de Cavois, jatkoi kardinaali:
hän tuli pyytämään teitä tänne palatsiin; te ette noudattaneet
kutsumusta, ja siinä teitte pahasti.

-- Armollinen herra, minä pelkäsin joutuneeni Teidän ylhäisyytenne
epäsuosioon.

-- Oh; miksikä niin? senkö vuoksi että täytitte esimiestenne käskyt
nerokkaammin ja rohkeammin kuin kukaan muu, senkö vuoksi olisitte
joutuneet minun epäsuosiooni! Ei toki, te päinvastoin ansaitsitte minun
ylistykseni! Minä rankaisen vaan tottelemattomia, enkä semmoisia kuin
te, jotka tottelevat ... liiankin hyvin... Ja todistukseksi siihen,
muistutelkaapa mieleenne, milloin minä kutsutin teitä luokseni ja
koettakaapa muistaa, mitä teille saman päivän iltana tapahtui.

Juuri samana iltana rouva Bonacieux ryöstettiin pois. D'Artagnan'in
selkää karmi ajatellessa että hän puoli tuntia takaperin oli nähnyt tuon
rouva-paran ajavan ohitsensa, epäilemättä vielä saman voiman
kiidättämänä, joka hänet oli kadoksiinkin saattanut.

-- Vihdoin, jatkoi kardinaali, kun en ole kuullut teistä mitään vähään
aikaan, tahdoin tietää mitä te toimitatte. Muutoin, te olette minulle
jonkunmoisessa kiitollisuuden velassa: olettehan huomanneet, kuinka
teitä on säästetty kaikissa tiloissa.

D'Artagnan kumarsi kunnioituksella.

-- Tämä ei ole tapahtunut ainoastaan oikeuden ja kohtuuden vuoksi,
jatkoi kardinaali, vaan myöskin erään aikomuksen tähden, joka minulla on
teidän suhteenne.

D'Artagnan hämmästyi hämmästymistään.

-- Minä aioin esitellä teille aikeeni sinä päivänä, jolloin saitte minun
ensimäisen kutsumukseni; mutta te ette tulleet. Kaikeksi onneksi ei ole
mitään kadotettu tämän viivästymisen kautta, ja nyt saatte sen kuulla.
Istukaa tuohon minun eteeni, herra d'Artagnan; te olette kylliksi kelpo
aatelismies ett'ei teidän ole tarvis kuunnella minua seisovillanne.

Ja kardinaali viittasi sormellansa tuolia nuorelle miehelle, joka oli
niin hämmästyneenä kaikesta siitä mitä tapahtui, että hän jäi odottamaan
toista viittausta, ennenkuin hän totteli.

-- Te olette rohkea mies, herra d'Artagnan, jatkoi Hänen ylhäisyytensä;
te olette, mikä on vielä parempi, varovainen. Minua miellyttää sellaiset
miehet, joilla on sekä päätä että sydäntä; elkää olko peloissanne, sanoi
hän hymyillen; sydämmen miehillä tarkoitan minä rohkeita miehiä; mutta
kun te olette niin nuori ja vast'ikään tulleet maailman pyörteesen, on
teillä voimakkaita vihollisia: ell'ette ole varoillanne, ne syöksevät
teidät perikatoon.

-- Valitettavasti on se epäilemättä heille hyvin helppoa, armollinen
herra, vastasi nuori mies; sillä heillä on sekä voimaa että tukevia
apumiehiä: minä olen sitä vastoin yksinäni!

-- Niin, se on totta; mutta niin yksinänne kuin olettekin, olette jo
paljon toimittaneet ja toimitatte vieläkin enemmän, sitä en epäile.
Mutta kuitenkin luulen tarvitsevanne johdatusta sillä monivaiheisella
matkallanne, jolle olette lähteneet; sillä ell'en erhety, olette tulleet
tänne Pariisiin kunnianhimoisessa aikomuksessa päästä eteväksi mieheksi.

-- Minä olen hullujen toiveiden ijässä, armollinen herra, vastasi
d'Artagnan.

-- Hulluja toiveita on vaan tyhmillä, herraseni, vaan te olette järkevä
mies. Malttakaas, mitä arvelisitte vänrikin paikasta minun miehistössäni
ja omasta komppaniiasta sodan jälkeen?

-- Ah, armollinen herra.

-- Te otatte sen vastaan, eikö niin?

-- Armollinen herra, vastasi d'Artagnan hämillänsä.

-- Kuinka, kieltäydyttekö? huudahti kardinaali hämmästyneenä.

-- Minä olen Hänen Majesteettinsa henkivartiostossa, armollinen herra,
eikä minulla ole mitään tyytymättömyyden syytä.

-- Mutta minun nähdäkseni, sanoi Hänen ylhäisyytensä, ovat minun
henkivartijani myöskin Hänen Majesteettinsa henkivartijoita ja kun
palvellaan ranskalaisessa miehistössä, silloin palvellaan kuningasta.

-- Armollinen herra, Teidän ylhäisyytenne käsitti väärin minun sanani.

-- Te tahdotte jotakin tekosyytä, eikö niin? Minä ymmärrän. No niin,
tekosyyn te kyllä, saatte. Arvo-ylennys, alkava sota, minun tarjoomani
tilaisuus, siinä maailmaa varten; itseänne varten taas varman
suojeluksen tarve; sillä teidän on hyvä tietää, herra d'Artagnan, että
minun korviini on tullut ankaroita valituksia teistä, on, näette,
kerrottu että te ette käytä päiviänne ja öitänne yksinomaan kuninkaan
palvelukseen.

D'Artagnan punastui.

-- Muutoin, jatkoi kardinaali laskien kätensä eräälle paperikasalle,
minulla on tässä koko joukko teitä koskevia papereita; mutta ennenkuin
olen ryhtynyt niitä lukemaan, olen tahtonut puhutella teitä. Minä tiedän
teidät lujapäätöksiseksi mieheksi, ja teidän toimintanne voisi, paremman
suunnan saatuaan, tuottaa teille paljon hyvää, sen sijaan kuin se nyt
voipi saattaa teidät turmioon. Miettikää siis ja tehkää päätöksenne.

-- Teidän hyvyytenne, armollinen herra, saattaa minut vallan hämille,
vastasi d'Artagnan, ja minä huomaan Teidän ylhäisyydessänne niin suuren
hengen, että tunnen itseni maan matoseksi; mutta koska te, armollinen
herra, suvaitsette minun puhua suoraan...

D'Artagnan pysähtyi.

-- Puhukaa vaan.

-- No niin! minä aioin sanoa Teidän ylhäisyydellenne, että kaikki minun
ystäväni ja toverini ovat kuninkaan muskettisoturien ja henkivartijain
joukossa, ja viholliseni, käsittämättömästä sattumuksesta, ovat Teidän
ylhäisyytenne väessä; täällä minä siis olisin kovin vastenmielinen ja
tuolla toisella puolella katsottaisiin minua karsain silmin, jos
ottaisin Teidän ylhäisyytenne tarjouksen vastaan.

-- Asuuko teissä jo semmoinen ylpeys että pidätte minun tarjonneen
teille vähemmän kuin mitä ansaitsette, herraseni? sanoi kardinaali
halveksivasti hymyten.

-- Armollinen herra, Teidän ylhäisyytenne on minua kohtaan sata kertaa
liian hyvä, ja päin vastoin minä en pidä vielä toimittaneeni
likimainkaan niin paljoa että ansaitsisin teidän hyvyyttänne. La
Rochelle'n piiritys on tulossa, armollinen herra; minä palvelen silloin
Teidän ylhäisyytenne katsannon alaisena, ja jos minulla on onni
käyttäytyä tässä piirityksessä semmoisella tavalla että ansaitsen Teidän
armollista huomiotanne puoleeni, niin sitten! sitten on minulla ainakin
joku urostyö tehtynä, jonka turvin saatan pyrkiä siihen suojelukseen,
millä Teidän ylhäisyytenne nyt suvaitsee minua kunnioittaa. Joka asia
vaatii aikansa, armollinen herra; ehkäpä vast'edes tulee minulle oikeus
tarjota itseni lahjaksi, tällä erää minä näyttäisin myövän itseni.

-- Toisin sanoen, te kieltäydytte minun palveluksestani, herra, sanoi
kardinaali äänellä, jossa tuntui pahastumista matta samalla myöskin
jonkunmoista kunnioitusta; jääkää sitten omaan huostaanne ja pitäkää
vihollisenne ja ystävänne.

-- Armollinen herra...

-- Hyvä, hyvä, sanoi kardinaali, minä en vihastu teille; mutta
ymmärrättehän että ystäviensä puollustamisessa ja heidän
palkitsemisessansa on kylliksi tekemistä; vihamiehiä kohtaan ei ole
mitään velvollisuuksia, ja kumminkin tahdon antaa teille yhden neuvon:
olkaa hyvin varoillanne, herra d'Artagnan, sillä siitä hetkestä saakka
kuin minä vedän käteni teistä, minä en tahdo maksaa teidän hengestänne
äyriäkään.

-- Minä koetan, armollinen herra, vastasi gaskonjalainen ylevällä
suoruudella.

-- Muistakaa vast'edes, jonakin hetkenä, jolloin teitä kohtaa
onnettomuus, sanoi Richelieu painavasti, että minä se kerran noudatin
teidät luokseni ja tein mitä voin, estääkseni sen onnettomuuden
kohtaamasta teitä.

-- Tapahtukoon mitä hyvänsä, sanoi d'Artagnan, pannen kätensä vasten
rintaansa ja kumartaen, minä olen ikuisesti kiitollinen Teidän
ylhäisyyttänne kohtaan siitä mitä te teette minulle tällä hetkellä.

-- No niin, niinkuin olen teille sanonut, herra d'Artagnan, me tapaamme
toisemme sodan jälkeen; minä olen pitävä teitä silmällä, sillä minä
tulen sinne myös, jatkoi kardinaali, viitaten sormellansa
d'Artagnan'ille erästä komeata sota-asua, johon hän oli pukeutuva, ja
palattuamme, no niin! sitten toimitamme loppusuorituksen!

-- Ah, armollinen herra, huudahti d'Artagnan, säästäkää minua
epäsuosionne painosta; olkaa puolueeton, armollinen herra, jos näette
minun menettelevän kunnon miehen tavalla.

-- Nuori mies, sanoi Richelieu, jos minä vielä kerran voin sanoa teille
samaa, mitä olen sanonut teille tällä erää, lupaan sen teille sanoa.

Näissä viimeisissä Richelieu'n sanoissa tuntui kauhea epätietoisuus; se
hämmästytti d'Artagnan'ia enemmän kuin mitkään uhkaukset, sillä se oli
varoitus. Kardinaali tahtoi siis suojella häntä jostakin uhkaavasta
vaarasta. Hän avasi suunsa, vastataksensa, mutta kardinaali viittasi
ylhäisesti hänet menemään.

D'Artagnan meni; mutta ovella oli hänen rohkeutensa loppumaisillaan ja
hän oli vähältä palata takaisin. Silloin tuli hänen silmiensä eteen
Athoksen ankara ja vakava muoto: jos hän suostuisi kardinaalin
ehdottelemaan sopimukseen, Athos ei enää ojentaisi hänelle kättänsä,
vaan sysäisi hänet luotansa.

Tämä pelko pidätti häntä kääntymästä takaisin, niin suuri vaikutus on
todellisesti suurella luonteella ympäristöönsä.

D'Artagnan laskeutui samoja portaita, joita hän oli noussut ja tapasi
portin edessä Athoksen ja neljä muskettisoturia, jotka odottivat hänen
palaamistansa ja alkoivat jo tulla levottomiksi. Yksi ainoa
d'Artagnan'in sana rauhoitti heidät, ja Planchet juoksi ilmoittamaan
toisille että vartioiminen oli tarpeetonta, koska hänen herransa oli
tullut takaisin ehyenä ja terveenä kardinaalin palatsista.

Kun he sitten olivat palanneet Athoksen luokse, tiedustelivat Aramis ja
Porthos tuon omituisen käynnin syytä; mutta d'Artagnan ei sanonut heille
muuta kuin että herra de Richelieu oli käskenyt hänet luoksensa,
ehdotellaksensa hänelle vänrikin paikkaa miehistössänsä ja että hän oli
siitä kieltäytynyt.

-- Siinä teit oikein, huudahtivat Porthos ja Aramis yhteen ääneen.

Athos oli vaipunut syvään uinailemiseen eikä virkkanut mitään. Mutta
sittenkuin he olivat kahden kesken, lausui hän:

-- Sinä teit niinkuin sinun tekemän piti, d'Artagnan, mutta ehkäpä teit
kumminkin väärin.

D'Artagnan huoahti; silla tuo ääni oli vastakaiku hänen sydämmensä
ääneen, joka sanoi että suuret onnettomuudet odottivat häntä.

Seuraava päivä kului lähtövalmistuksiin; d'Artagnan kävi herra de
Tréville'n luona jäähyväisillä. Silloin luultiin vielä että
muskettisoturien ja henkivartijain ero oli vaan hetkellinen, koska
kuningas samana päivänä piti neuvottelun ja oli aikeissa lähteä
huomispäivänä. Herra de Tréville kysyi siis vaan d'Artagnan'ilta,
tarvitsiko hän hänen apuansa, mutta d'Artagnan vastasi ylpeästi että
hänellä oli kaikki mitä hän tarvitsi.

Yön olivat yhdessä kaikki ne herra Desessarts'in henkivartiakomppaniian
ja herra de Tréville'n muskettikomppaniian miehet, jotka olivat
tovereita keskenänsä. Erottaisiin muka taas yhtyäksensä niin pian kuin
kohtalo sen salli. Yö oli mitä meluisinta, niinkuin kyllä saattoi
arvata, sillä sellaisissa tapauksissa voidaan vaan ylenmääräisellä
huolettomuudella karkoittaa ylenmääräinen alakuloisuus.

Kun aamu valkeni, erosivat ystävykset heti kuin ensimäinen
torventoitotus oli raikunut: muskettisoturit kiiruhtivat herra de
Tréville'n ja henkivartijat herra Desessarts'in hotelliin. Jokainen
kapteeni johdatti sitten komppaniiansa Louvre'en, jossa kuningas piti
tarkastuksen.

Kuningas oli alakuloinen ja näytti sairaalta, joka vähensi hänen
ryhtinsä upeutta. Häntä oli todella ruvennut vaivaamaan kuume keskellä
neuvottelua. Kumminkin oli hän päättänyt lähteä jo samana iltana ja
vastoin kaikkia estelyitä oli hän tahtonut pitää tarkastuksen, toivossa
että tämä ponnistus karkoittaisi hänestä taudin, jonka oireet hänessä jo
tuntuivat.

Kun tarkastus oli ohitse, lähtivät henkivartijat marssimaan yksin, koska
muskettisoturien ei pitänyt lähteä ennen kuin kuninkaan kanssa, ja siitä
sai Porthos tilaisuuden ratsastaa komeissa varuksissaan Ours'in kadulle.

Prokuraattorin rouva näki hänen ajavan ohitse uudessa asussaan ja
pulskalla hevosellaan. Hän rakasti Porthosta liiaksi, voidaksensa antaa
hänen mennä noin vaan; hän viittasi häntä astumaan alas hevosen selästä
ja tulemaan hänen luoksensa. Porthos oli komea kerrassaan; hänen
kannuksensa helisivät, hänen haarniskansa välkkyi, hänen miekkansa
hyppeli ylpeästi hänen sivullansa. Tällä kertaa ei kirjureilla ollut
ensinkään naurun halua, niin sotaiselta näytti Porthoksen ryhti.

Muskettisoturi vietiin herra Coquenard'in luokse, jonka pienet, harmaat
silmät säihkyivät vihasta, hänen nähdessään serkkunsa noin perin uutena.
Mutta yksi seikka häntä kumminkin lohdutti, se nimittäin, että yleensä
arveltiin sodan tulevan tuimaksi: hän toivoi kaikessa hiljaisuudessa
sydämmensä pohjasta että Porthos jäisi sille tiellensä.

Porthos heitti mestari Coquenard'ille kohteliaat jäähyväiset; mestari
Coquenard toivotti hänelle kaikkea onnea ja menestystä. Rouva Coquenard
puolestaan ei voinut pidättää kyyneliänsä; mutta tuo suru ei saattanut
ketään pahoihin luuloihin, sillä hänen tiedettiin olevan hyvin hellän
sukulaisiaan kohtaan, joiden vuoksi hänellä aina oli ollut kiivasta
toraa puolisonsa kanssa.

Mutta oikeat jäähyväiset tapahtuivat rouva Coquenard'in kamarissa: ja ne
olivat sydäntä särkevät.

Niin kauvan kuin prokuraattorin rouva saattoi seurata lemmittyänsä
silmillään, heilutti hän nenäliinaa kurottuen ulos ikkunasta. Porthos
otti kaikki nuo hellyyden osoitukset vastaan semmoisen miehen tavalla,
joka on tottunut moisiin kohteliaisuuksiin. Vasta sittenkuin hän kääntyi
kadunkulmasta, otti hän hattunsa ja heilautti sitä jäähyväisiksi.

Aramis puolestaan kirjoitti pitkän kirjeen. Kelle? Ei kukaan sitä
tiennyt. Viereisessä kamarissa odotti Ketty, jonka piti samana iltana
lähteä Tours'iin.

Athos joi pienissä kulauksissa viimeisen pullon espanjalaista viiniänsä.

Sill'aikaa d'Artagnan marssi komppaniiansa mukana. Kun hän oli joutunut
Saint-Antoine'n esikaupunkiin, kääntyi hän mielihyvillään katselemaan
Bastiljia; mutta kun hänen silmänsä olivat kiintyneet yksinomaisesti
vaan Bastiljiin, ei hän havainnut ensinkään mylady'ä, joka istui
kellertävän-valkoisen hevosen selässä ja osoitti häntä kahdelle kehnon
näköiselle miehelle, jotka lähestyivät riviä saadaksensa hänet paremmin
näkyviinsä. Heidän kysyvään silmäykseensä vastasi mylady merkillä että
hän se oli. Sitten, varmana siitä ett'ei mitään erhetystä voinut syntyä
hänen käskyjensä täyttämisessä, hän kannusti hevostansa ja katosi.

Nuo molemmat miehet seurasivat sitten komppaniiaa, ja sen lähtiessä
Saint-Antoine'n esikaupungista nousivat valmiiksi satuloitujen hevosten
selkään, joita livreetön palvelija oli pidellyt heidän varallansa.



XXXIX.

La Rochelle'n piiritys.


La Rochelle'n piiritys oli eräs Ludvig XIII:n hallituksen suuria
valtiollisia tapauksia ja kardinaalin suuria sotayrityksiä. On siis
hupaista, jopa tarpeellistakin, lausua siitä muutama sana; useat tämän
piirityksen yksityisseikat liittyvät sitä paitsi liian läheisesti tähän
kertomukseemme, voidaksemme jättää niitä mainitsematta.

Kardinaalin valtiolliset tuumat tähän piiritykseen ryhtyessä olivat
varsin laajat. Esittäkäämme ne ensiksi ja siirtykäämme sitten niihin
erikoistuumiin, joilla oli kenties yhtä suuri vaikutus Hänen
ylhäisyytensä toimintaan kuin noilla edellisilläkin.

Niistä tärkeistä kaupungeista, joita Henrikki IV oli lahjoittanut
hugenoteille turvapaikoiksi, oli jälellä enää La Rochelle. Oli siis asia
hävittää tuo kalvinilaisuuden viimeinen varustus, tuo vaarallinen
hapantaikina, johon alinomaa sekoittui kotimaisen kapinan tai ulkomaisen
sodan käytteitä.

Tyytymättömiä espanjalaisia, englantilaisia, italialaisia,
seikkailijoita, kaikista kansallisuuksista, onneaan etsiviä sotamiehiä,
kaiken karvaisia, kiiruhti ensi kutsulla protestanttien lippujen
juureen, järjestyen laajaksi liittokunnaksi, jonka haarat sopivissa
tiloissa hajaantuivat joka paikkaan yli koko Euroopan.

La Rochelle, jonka tärkeys oli yhä kasvanut muiden kalvinilaisten
kaupunkien hävityksestä, oli siis riitojen ja kunnianhimoisten aikeiden
pesäpaikkana. Vielä enemmän, sen satama oli viimeinen portti, mikä vielä
oli avoinna englantilaisille Ranskan kuningaskuntaan; sulkiessaan sen
tuolta ikiviholliseltamme Englannilta, kardinaali täytti Johanna
d'Arc'in ja Guise'n herttuan alkaman työn.

Niinpä Bassompierre, joka oli samalla protestantti ja katolilainen,
protestantti vakuutukseltaan vaan katolilainen Pyhän Hengen ritariston
jäsenenä, Bassompierre, joka oli saksalainen syntyjään vaan ranskalainen
sydämmeltään, Bassompierre, vihdoin, jolla oli erityinen päällikkyys La
Rochelle'n piirityksessä, sanoikin kerta, taistellessaan muiden suurten
herrojen etunenässä, yhtä hyvien protestanttien kuin hän itse:

-- Saattepa nähdä, hyvät herrat, että me teemme niin tyhmästi että
valloitamme La Rochelle'n!

Ja Bassompierre oli oikeassa: Ré'n saaren pommitus ennusti Sevennien
vainoa; La Rochelle'n valloitus oli esipuhe Nantes'in ediktiin.

Mutta niinkuin jo sanoimme, tuon tasoittelevan ja muodostelevan
ministerin tuumien ohella, jotka kuuluvat historian alalle, on
ajankuvailijan pakko ottaa käsiteltäviksi myöskin rakastuneen miehen ja
lemmenkateisen kilpailijan pienet tarkoitukset.

Richelieu, niinkuin jokainen tietää, oli rakastunut kuningattareen:
mutta oliko tuolla hänen rakkaudellansa vaan pelkkä valtiollinen
tarkoitusperä, vai oliko se aivan luonnollisesti noita syviä tunteita,
joita Itävallan Anna herätti kaikissa, jotka häntä ympäröivät; sitä emme
voi ratkaista; mutta oli miten oli, lukija on jo tämän kertomuksen
kehittymisessä voinut havaita Buckingham'in saaneen hänestä voiton ja
parissa kolmessa kohdassa, erittäinkin tuossa timanttikoriste-jutussa
saanut nähdä, että Buckingham kolmen muskettisoturin alttiuden ja
d'Artagnan'in rohkeuden avulla oli julmasti pettänyt kardinaalin
toiveita.

Richelieu'n oli nyt siis sekä vapauttaminen Ranskanmaa vihollisista että
kostaminen kilpailijallensa; sitä paitsi oli tuo kosto saatava suureksi
ja loistavaksi sekä sen miehen arvoiseksi, jolla oli taisteluaseena
kokonaisen valtakunnan voimat.

Richelieu tiesi että hän, taistellessaan Englantia vastaan, taisteli
Buckingham'ia vastaan, että hän riemuitessaan edellisestä voitosta,
riemuitsi myöskin jälkimäisestä, sanalla sanoen, että hän masentaessaan
Englantia Euroopan silmissä, masensi Buckingham'ia kuningattaren
silmissä.

Buckingham taas puolestaan, vaikka Englannin kunnia kyllä oli hänen
näennäisenä tarkoituksenaan, oli samojen vaikuttimien alaisena kuin
kardinaalikin; hänelläkin oli erityinen kostontuuma perille ajettavana;
ei hän millään varjolla voinut palata Ranskaan lähettiläänä; hän tahtoi
siis palata sinne valloittajana.

Siitä seuraa että todellinen voiton esine tässä pelissä, johon kaksi
mahtavaa valtakuntaa oli ryhtynyt kahden rakastuneen miehen hyväksi, oli
vaan pelkkä hellä silmäys Itävallan Annalta.

Ensimäinen etu oli ollut Buckingham'in puolella: odottamatta tulleena
Ré'n saaren läheisyyteen yhdeksälläkymmenellä laivalla ja noin
kahdenkymmenen tuhannen miehen kanssa, oli hän käynyt kreivi Toirac'in
kimppuun, joka kuninkaan puolesta oli saaren päällikkönä, ja verisen
taistelun jälkeen noussut maalle.

Mainitkaamme ohimennen että parooni Chantal oli tässä taistelussa
kaatunut. Hän jätti orvoksi pienen kahdeksantoista kuukautisen tyttären.

Tuosta pienestä tytöstä tuli sittemmin rouva de Sevigné.

Kreivi de Toirac vetäytyi varustusväkineen Saint-Martin'in linnoitukseen
ja ahtoi satakunnan miestä pieneen La Prée-nimiseen linnaan.

Tämä tapaus oli kiiruhtanut kardinaalin päätöstä; ja odottaessaan että
kuningas ja hän voisi ottaa ylipäällikkyyden La Rochelle'n
piirityksessä, joka jo oli päätetty asia, oli hän lähettänyt
_monsieur_'in johtamaan ensimäisiä piiritystoimia ja siirrättänyt
sotapaikalle kaikki joukot, mitkä suinkin olivat hänen käytettävinään.

Tuohon osastoon, joka noin lähetettiin etujoukkona, ystävämme
d'Artagnan'kin kuului.

Kuningas, niinkuin jo olemme maininneet, oli lähtevä sinne heti
neuvoskunnan kokouksen perästä; mutta tullessaan tuosta kokouksesta,
kesäkuun 23 päivänä, tunsi hän saaneensa kuumeen; hän oli kumminkin
tahtonut lähteä matkalle, vaan kun hänen tilansa huononi, oli hänen
pakko pysähtyä Villeroi'han.

Mutta mihin kuningas pysähtyi, siihen pysähtyivät myöskin
muskettisoturit; tästä seurasi että d'Artagnan, joka oli vaan
henkivartijaväessä, näki joutuneensa, ainakin hetkeksi, erilleen
ystävistänsä Athoksesta, Porthoksesta ja Aramiksesta; tämä ero, joka nyt
oli hänelle vaan ikävä, olisi varmaankin herättänyt hänessä todellista
levottomuutta, jos hän olisi voinut arvata mitkä vaarat häntä uhkasivat
joka puolelta.

Hän tuli kumminkin ilman mitään kohtauksia La Rochelle'n leirille
syyskuun 10 päivän tienoissa v. 1627.

Kaikki oli samassa tilassa: herttua ja hänen englantilaisensa, Ré'n
saaren valtaherrat, jatkoivat Saint-Martin'in linnoituksen
piirittämistä, vaan ilman menestyksettä, ja vihollisuudet La Rochelle'a
vastaan olivat alkaneet pari kolme päivää takaperin sen varustuksen
johdosta, minkä Angoulême'n herttua oli rakennuttanut aivan lähelle
kaupunkia.

Herra Desessarts'in komennon alaiset henkivartijat olivat sijoitetut
Minimes'iin.

Mutta niinkuin jo tiedämme, oli d'Artagnan varsin vähän seurustellut
komppaniia-toveriensa kanssa, hänen kunnianhimoinen mielensä kun paloi
päästä muskettisoturien joukkoon; hän oli nyt siis yksinään, omien
mietteidensä valtaan jätettynä.

Ja nuo mietteet eivät olleetkaan varsin iloisia: kaksi vuotta taaksepäin
hän oli tullut Pariisiin, tällä ajalla oli hän sekoittunut valtiollisiin
asioihin ja hänen yksityiset pyrintönsä rakkauden ja onnen
saavuttamiseen olivat menestyneet huononpuolisesti.

Mitä hänen rakkaus-asioihinsa tulee, ainoa nainen, joka häntä oli
lempinyt, oli rouva Bonacieux, ja hän oli kadonnut teille
tietämättömille.

Mitä taas hänen onneensa tulee, oli hän kaikessa vähäpätöisyydessään
saanut viholliseksensa kardinaalin, toisin sanoen, miehen, jonka edessä
valtakunnan ylhäisimmät, kuninkaasta alkaen, vapisivat.

Tuo mies saattoi hänet musertaa, eikä kumminkaan ollut sitä tehnyt; vaan
siinä säästämisessäpä huomasikin d'Artagnan'in terävä äly aukon, josta
paremman tulevaisuuden päivä pilkoitti.

Mutta sitä paitsi oli hän hankkinut itselleen toisenkin vihollisen, jota
hän tosin piti vähemmän peljättävänä, vaan josta hänen vaistinsa
kumminkin sanoi ett'ei se ollut aivan kokonaan halveksittava. Se
vihollinen oli mylady.

Toisaalta oli hän sitä vastoin kuningattaren suosiossa ja suojeluksessa,
mutta kuningattaren suosio oli niinä aikoina vaan yhä lisäsyynä
vainoomisiin; ja hänen suojeluksensa taas oli, niinkuin kyllä tiedetään,
hyvin huonoksi turvaksi: muistettakoon vaan Chalais'ia ja rouva
Bonacieux'iä.

Ainoa, mitä hän oikeastaan oli kaiken kaikkiaan voittanut, oli siis tuo
viiden tai kuuden tuhannen livre'n veroiseksi arvattu timantti, mikä
hänellä oli sormessaan; ja jos oletetaan että d'Artagnan
kunnianhimoisissa aikomuksissaan tahtoi säilyttää sen, voidaksensa kerta
tilaisuuden tullessa näyttää sitä kuningattarelle tuntomerkkinä, ei tuo
timantti nyt, kun hän ei voinut luopua siitä, ollut hänelle
suurempi-arvoinen kuin kivet joita hän polki jaloillaan.

Sanomme: kivet, joita hän polki jaloillaan, sillä d'Artagnan ajatteli
kaikkia näitä mietteitänsä kävellessään yksinään erästä kaunista kapeata
tietä myöten, joka vei leiristä Angoutin'in kylään; nämä mietteet olivat
saattaneet häntä menemään kauvemmaksi kuin hän oikeastaan oli aikonut,
ja päivä alkoi mennä mailleen, kun hän laskeutuvan auringon valossa
luuli näkevänsä musketin piipun kiiltävän eräässä pensastossa.

D'Artagnan'illa oli nopea silmä ja vilkas ajatuksen juoksu; hän älysi
heti ett'ei musketti ollut joutunut sinne itsestään ja että sen pitelijä
ei varmaankaan ystävällisissä aikomuksissa ollut kätkeytynyt pensaston
taakse. Hän päätti siis lähteä pakoon, mutta silloin huomasi hän
toisella puolella tietä erään kiven takana toisen musketin piipun.

Tässä oli nähtävästi väijytys.

Nuori mies loi silmäyksen ensimäiseen muskettiin ja näki jonkunmoisella
levottomuudella sen suuntautuvan häntä kohden, mutta kun hän huomasi
musketin suun herkeevän liikkumattomaksi, heittäytyi hän suin päin
maahan. Samassa silmänräpäyksessä pamahti laukaus ja hän kuuli luodin
vingahtavan ylitsensä.

Tässä ei ollut aikaa vitkastella; d'Artagnan oli yhdessä hyppäyksessä
jaloillaan; samassa tuokiossa sinkoili kiven muruja siitä paikasta,
missä hän oli maannut, -- toisen musketin luoti oli näet siihen
sattunut.

D'Artagnan ei ollut noita turhanpäiväisesti urhoollisia miehiä, jotka
syöksevät päättömästi kuolemaa kohden vaan sen vuoksi että heistä sitten
sanottaisiin ett'eivät he peräytyneet askeltakaan; tässä ei sitäpaitsi
ollutkaan urhoollisuus kysymyksessä: d'Artagnan oli näet joutunut
väijyjäin käsiin.

-- Jos he ampuvat vielä kolmannen laukauksen, olen minä kuoleman oma.

Ja silloin lähti hän käpälämäkeen, paeten leiriä kohden sillä
nopeudella, mikä oli ominaista hänen maamiehillensä, jotka olivat
kuuluisia ripeydestään, mutta vaikka hän juoksi kyllä kovasti, oli
ensimäinen ampuja ennättänyt kuitenkin saada uuden panoksen
muskettiinsa; hän ampui nyt toisen laukauksen, joka tällä kertaa oli
niin hyvin tähdätty että luoti lävisti d'Artagnan'in lakin ja lennätti
sen kymmenkunnan askelta hänestä.

Mutta kun d'Artagnan'illa ei ollut toista lakkia, sieppasi hän sen
juostessaan mukaansa ja tuli hyvin hengästyneenä ja kalpeana
majapaikkaansa, jossa hän heittäytyi istumaan sanaakaan virkkamatta ja
rupesi asiaa ajattelemaan.

Tähän tapaukseen saattoi olla kolme syytä.

Ensimäinen ja luonnollisin: se saattoi olla rochellelaisten väijytys,
heillä kun kaiketi ei ollut mitään sitä vastaan että edes joku Hänen
Majesteettinsa henkivartija saisi surmansa, koska heillä siten olisi
yksi vihollinen vähemmän ja tuolla vihollisella saattoi ehkä olla vankka
kukkaro taskussa.

Toiseksi saattoi se olla hyvä muistutus herra kardinaalilta. Muistetaan,
kuinka d'Artagnan juuri samaan aikaan kuin hän oli huomannut musketin
piipun kiiltävän pensastossa, oli kummastellut kardinaalin
pitkämielisyyttä.

Mutta d'Artagnan pudisti päätänsä. Kun oli kysymys henkilöistä, joita
vastaan kardinaalin tarvitsi vaan ojentaa kätensä, hän harvoin käytti
tuollaisia keinoja.

Kolmanneksi saattoi se olla mylady'n kosto.

Tämä luulo oli uskottavampi.

Turhaan koki hän muistutella mieleensä salamurhaajan pukua tai kasvoja;
hän oli poistunut heistä niin kiiruusti ett'ei hänelle ollut jäänyt
aikaa mihinkään semmoisiin havannoihin.

-- Ah, minun rakkaat ystäväni! mutisi d'Artagnan, missä olette? Kuinka
suuresti kaipaan teitä!

D'Artagnan'illa oli levoton yö. Kolme neljä kertaa hypähti hän ylös
vuoteeltaan, luullen että joku lähestyi häntä iskeäksensä puukon hänen
rintaansa. Mutta vihdoin päivä valkeni, eikä pimeys ollut tuottanut
hänelle mitään onnettomuutta.

Mutta d'Artagnan oli siinä varmassa luulossa ett'ei yritys sillensä
jäisi.

Koko päivän pysyi hän majapaikassansa; hän oli pitävinään huonoa säätä
siihen syynä.

Kello yhdeksän ylihuomenna rumputettiin kenttämarssiin. Orleans'in
herttua tarkasteli joukot. Henkivartijat kiiruhtivat aseihin; d'Artagnan
sijoittui paikallensa riviin toveriensa joukkoon.

_Monsieur_ ratsasti rintaman eteen, jonka perästä kaikki korkeammat
upseerit lähestyivät häntä tervehtimään, niiden joukossa myöskin
henkivartijain kapteeni Desessarts niinkuin kaikki muut.

Hetkisen perästä luuli d'Artagnan huomaavansa että herra Desessarts
viittasi häntä lähestymään; peljäten pettyneensä odotti hän uutta
viittausta esimieheltänsä; kun viittaus uusittiin, jätti hän rivinsä ja
astui esiin saamaan käskyjä.

-- _Monsieur_ kysyy miehiä, jotka vapaehtoisesti ottaisivat lähteäksensä
vaaralliselle asialle; sen suorittajat saavat paljon kunniaa, ja minä
viittasin teille, että pitäisitte itseänne valmiina.

-- Kiitoksia, herra kapteeni, vastasi d'Artagnan, joka ei parempaa
pyytänyt kuin päästä osoittamaan kuntoansa ylipäällikön silmäin edessä.

Todella olivatkin rochellelaiset yöllä tehneet hyökkäyksen ja
valloittaneet takaisin erään varustuksen, jonka kuninkaallinen armeija
kaksi päivää ennen oli heiltä anastanut; nyt oli asia tehdä rohkea
tiedustusmatka, että saataisiin selville kuinka vihollinen suojeli
varustusta.

Sentähden monsieur hetkisen perästä korotti äänensä ja lausui:

-- Siihen toimeen tarvitsen kolme tai neljä vapaehtoista ja niitä
johtamaan luotettavan miehen.

-- Mitä viimemainittuun tulee, se on minulla tässä käsillä, armollinen
herra, sanoi kapteeni Desessarts, osoittaen d'Artagnan'ia, ja mitä
noihin kolmeen tai neljään vapaehtoiseen tulee, armollisen herran
tarvitsee vaan lausua julki aikeensa, niin ei tarjokkaista ole puutetta.

-- Neljä urhokasta miestä kanssani kuolemaan! huusi d'Artagnan kohottaen
miekkansa.

Kaksi hänen henkivartijatoveriansa kiiruhti heti esiin, ja kun siihen
lisäksi vielä yhtyi kaksi sotamiestä, oli luku täysi. D'Artagnan sen
vuoksi viittasi toiset tarjokkaat takaisin, koska hän ei tahtonut tehdä
väärin ensiksi saapuneille.

Ei tiedetty, olivatko rochellelaiset anastettuansa varustuksen,
jättäneet sen, vai olivatko he jättäneet sinne suojelusväkeä; täytyi
siis pyrkiä niin lähelle varustusta että seikasta saataisiin tarkka
tieto.

D'Artagnan lähti neljän seuralaisensa kanssa kulkemaan pitkin
juoksuhautaa; kaksi henkivartijaa kulki hänen rinnallansa ja sotamiehet
jälessä.

Sillä tavoin saapuivat he juoksuhaudan penkereen suojassa noin sadan
askeleen päähän varustuksesta. Siellä havaitsi d'Artagnan kääntyessään
taaksepäin että molemmat sotamiehet olivat kadonneet.

Hän luuli ensin että he olivat pelosta jättäytyneet jälkeen, ja jatkoi
kulkuansa.

Vihdoin olivat he vaan enää noin kuudenkymmenen askeleen päässä
varustuksesta.

Ei ketään näkynyt; varustus näytti autiolta.

Nuo kolme henkensäkaupittelijaa neuvottelivat silloin keskenään,
menisivätkö vielä eteenpäin, kun yht'äkkiä savupilvi tuprahti
varustuksesta ja tusina luoteja vingahti d'Artagnan'in ja hänen
tovereidensa ympärillä.

Enempää ei tarvittu tietää: varustus oli suojeltu; pitempi viipyminen
tällä vaarallisella paikalla olisi ollut hyödytön varomattomuus.
D'Artagnan ja molemmat toiset henkivartijat käänsivät selkänsä ja
rupesivat peräytymään tavalla joka näytti pa'olta.

Kun he olivat joutuneet juoksuhaudan kulmaan, jonka takana heillä oli
suojaa luotituiskulta, kaatui toinen henkivartija; luoti oli sattunut
häntä rintaan; toinen, joka jäi vahingoittumatta, jatkoi juoksuansa
leiriin päin.

D'Artagnan ei tahtonut paikalla jättää toveriansa; hän kyyristyi
nostaaksensa häntä ylös ja auttaaksensa häntä pääsemään parempaan
suojaan, mutta samassa silmänräpäyksessä pamahti kaksi laukausta; toinen
luoti musersi tuon jo haavoittuneen henkivartijan pääkallon ja toinen
litistyi kalliota vasten, pyyhkäistyänsä parin tuuman päässä
d'Artagnan'in ohitse.

Nuori mies kääntyi nopeasti taaksepäin, sillä tämä hyökkäys ei voinut
tulla varustuksesta, joka oli jäänyt juoksuhaudan kulman taakse. Hänen
mieleensä juolahti nuo kaksi sotamiestä, jotka olivat hänet hyljänneet
ja hän muisti silloin myöskin eilispäiväiset murhaajat. Hän päätti tällä
kertaa ottaa täyden selon siitä, mitä hänen oli asiasta ajatteleminen,
ja hän kaatui toverinsa ruumiin päälle, ollen kuolevinansa.

Heti näki hän kaksi päätä kohoavan erään hyljätyn ulkovarustuksen takaa,
noin kolmenkymmenen askeleen päässä siitä. D'Artagnan ei ollutkaan
pettynyt; siinä olivat nuo molemmat sotamiehet. Nuo miehet olivat
seuranneet häntä vaan murhataksensa hänet, toivossa että nuoren miehen
kuolema joutuisi vihollisten niskoille.

Mutta kun hän saattoi olla vaan haavoitettu ja siinä tapauksessa
ilmoittaa heidän rikoksensa, tulivat he esiin, lopettaaksensa hänet.
Onneksi antoivat he d'Artagnan'in kavaluuden pettää itsensä ja heittivät
pyssynsä täyttämättä uudella panoksella.

Kun he olivat kymmenen askeleen päässä d'Artagnan'ista, nousi hän
pystyyn ja hyppäsi heitä vastaan miekka kädessä.

Murhaajat ymmärsivät että jos he pakenisivat leiriin päin ennenkuin
olivat saaneet hänet hengiltä, vetäisi hän heidät syytökseen. Toinen
tarttui pyssynsä piippuun käyttääksensä asettansa nuijana; hän suuntasi
hirvittävän iskun d'Artagnan'ia kohden, mutta d'Artagnan väisti sen
viskautumalla syrjään, vaan sen liikkeen kautta toimitti hän tien auki
roistolle, joka syöksähti varustukseen päin. Mutta kun rochellelaiset,
jotka sitä vartioivat, eivät tienneet missä aikomuksessa tuo mies tuli
heitä kohden, ampuivat he häntä, ja hän kaatui, saatuansa luodin
olkapäähänsä.

Sillä välin oli d'Artagnan hyökännyt toisen sotamiehen kimppuun ja
ruvennut ahdistelemaan häntä miekallansa. Taistelu ei ollut pitkä;
tuolla kurjalla heittiöllä oli vaan särkynyt musketti puollustus-aseena.
D'Artagnan'in miekka luiskahti tuon vahingottoman aseen kyljestä
murhaajan reiteen, ja hän kaatui samassa. D'Artagnan ojensi miekan
kärjen hänen kurkkuansa vasten.

-- Elkää tappako minua! huusi roisto; armoa, armoa, upseerini, niin
ilmaisen teille kaikki.

-- Ansaitseeko sitten salaisuutesi että lahjoitan sinulle henkesi? kysyi
nuori mies vetäen käsivarttansa taaksepäin.

-- Ansaitsee, jos pidätte elämällä olevan mitään arvoa, sille, joka
niinkuin te, on kahdenkymmenen vuotias, kaunis ja urhoollinen ja sen
vuoksi voi saavuttaa kaikki.

-- Konna! ärjäsi d'Artagnan, sano suoraan ja pian, ken on antanut
sinulle toimeksi murhata minut?

-- Eräs nainen, jota minä en tunne, vaan jota nimitettiin mylady'ksi.

-- Mutta jos sinä et tunne naista, kuinka tiedät sitten hänen nimensä?

-- Toverini tunsi hänet ja nimitti häntä niin; hän sopikin asiasta
toverini kanssa eikä minun. Hänellä on, taskussaan tuolta naiselta
kirje, joka varmaankin olisi hyvin tärkeä teille, sen mukaan mitä kuulin
sanottavan.

-- Mutta kuinka saatoit sinä ruveta osalliseksi tähän väijytykseen?

-- Hän ehdotteli että me molemmat yhdessä suorittaisimme asian, ja minä
suostuin.

-- Ja kuinka paljon maksoi hän teille tuosta kauniista toimesta?

-- Sata louisdor'ia.

-- Hyvä, sanoi nuori mies hymyillen, hän pitää minua siis jonkun
arvoisena. Sata louisdor'ia on jommoinenkin summa kahdelle tuollaiselle
lurjukselle kuin te olette. Enkäpä ihmettelekkään että suostuit tuumaan,
ja minä annan sinulle armon, vaan yhdellä ehdolla.

-- Millä sitten? kysyi sotamies levottomasti, havaitessaan ettei kaikki
ollut vielä lopussa.

-- Että menet ottamaan kirjeen toverisi taskusta.

-- Mutta, huudahti roisto, sehän on toinen tapa ottaa minut hengiltä;
kuinka tahdottekaan että menisin ottamaan kirjeen keskellä luotituiskua?

-- Sinun täytyy mennä, muutoin, sen vannon, saat surmasi minun
kädestäni.

-- Armoa, herra kulta, armoa sen nuoren naisen nimessä, jota te
rakastatte ja jonka kai luulette kuolleeksi, vaan joka ei ole kuollut!
huudahti roisto langeten polvilleen ja nojaten kädellään maahan, sillä
hänen voimansa alkoivat vähetä verenvuodon tähden.

-- Ja kuinka sinä tiedät että on olemassa nuori nainen, jota minä
rakastan ja jonka olen luullut kuolleeksi? kysyi d'Artagnan.

-- Sen minä tiedän kirjeestä, joka on toverini taskussa.

-- No sittenhän kaiketi pitäisi sinun ymmärtää että minun täytyy saada
tuo kirje käsiini, sanoi d'Artagnan. Siis ei mitään viivyttelemistä eikä
empimistä, vaan laita luusi kohta matkalle, sillä niin vastenmielistä
kuin minulle onkin ruveta toistamiseen tahraamaan miekkaani tuommoisen
konnan verellä, vannon kunniallisen nimeni kautta että...

Näin sanoen teki d'Artagnan niin uhkaavan liikkeen, että haavoitettu
nousi jaloilleen.

-- Elkää, elkää! huudahti hän saaden rohkeutta kauhistuksestansa, minä
menen, minä menen...

D'Artagnan otti sotamiehen musketin ja ajoi häntä edellänsä tuon
kaatuneen toverin luokse, pistellen häntä miekkansa kärjellä.

Hirmuista oli nähdä, kuinka tuo onneton, jättäen kulkiessansa pitkän
verijälen, ja lähestyvän kuoleman pelosta kelmeänä, koetti
huomaamattomana päästä vetäytymään rikostoverinsa ruumiin luokse, joka
oli parinkymmenen askeleen päässä siitä.

Kauhistus kuvautui elävästi hänen kasvoillensa, joita kylmä tuskanhiki
peitti; d'Artagnan'ia rupesi säälittämään ja hän, ylenkatseellisesti
silmäten häntä, lausui:

-- No niin, minä näytän sinulle, mikä ero on kunnon miehen ja sinun
laisesi pelkurin raukan välillä. Jää tähän, niin minä menen itse.

-- Joutuisin askelin, tähystävin silmin, pitäen varalla kaikkia
vihollisen liikkeitä, käyttäen kaikkia maanluonteen etuja, onnistui
d'Artagnan'in päästä kaatuneen sotamiehen luokse.

Oli kaksi keinoa tarkoituksen saavuttamiseksi: kopeloida häntä
paikallansa tai kantaa hänet pois, käyttämällä kilpenä hänen
ruumistansa, ja tarkastella hänet juoksuhaudassa.

D'Artagnan valitsi jälkimäisen keinon ja otti murhaajan selkäänsä
samalla kuin vihollinen tähtäsi ja ampui.

Vähäinen täräys, joka syntyi siitä että kolme luotia syhähti murhaajan
ruumiisen, viimeinen huudahdus ja kuolontempaus, ne vakuuttivat
d'Artagnan'ille että sama, joka oli tahtonut murhata hänet, oli
pelastanut hänen henkensä.

D'Artagnan palasi juoksuhautaan ja heitti ruumiin haavoitetun viereen,
joka oli yhtä kalpea kuin ruumiskin.

Heti kohta alotti hän omaisuuden tarkastuksen ja löysi nahkaisen
lompakon, kukkaron, jossa oli rahaa, varmaankin juuri osa siitä summasta
minkä murhaaja oli saanut palkaksensa, pikari ja pelikuutiot, -- siinä
kaikki vainajan jälkeenjättämä perintö.

Pikarin ja kuutiot jätti hän mihin ne putosivat maahan, heitti kukkaron
haavoitetulle ja avasi kiihkeästi lompakon.

Muutamain arvottomain paperein seasta löysi hän seuraavan kirjeen, jota
hän henkensä kaupalla oli lähtenyt noutamaan:

"Koska olette häipyneet naisen jäliltä ja koska hän nyt on hyvässä
turvassa siinä luostarissa jonne teidän ei olisi koskaan pitänyt päästää
häntä menemään, koettakaa ainakin ettei mies pääse teidän kynsistänne;
ell'ette sitä tee, tietäkää että saatte kalliisti maksaa ne sata
louisdor'ia jotka olette minulta saaneet."

Ei mitään nimikirjoitusta. Kumminkin näkyi päivän selvästi että kirje
oli mylady'ltä. Hän säilytti sen siis todistuskappaleena ja, ollen
hyvässä suojassa juoksuhaudan kulman takana, rupesi kuulustelemaan
haavoitettua. Tämä tunnusti että hän yhdessä toverinsa kanssa, tuon
saman, joka vast'ikään oli saanut surmansa, oli ottanut ryöstääksensä
pois erään nuoren naisen, joka oli tulossa Pariisiin La Villette'n
tulliportin kautta, vaan että he olivat sattuneet viivähtämään eräässä
kapakassa ja tulleet määräpaikalle kymmenen minuuttia myöhemmin kuin
vaunut.

-- Mitä olisitte tehneet naiselle? kysyi d'Artagnan tuskan vallassa.

-- Olisimme vieneet hänet Place-Royal'in hotelliin, sanoi haavoitettu.

-- Aivan niin, mutisi d'Artagnan, juuri mylady'n itsensä luokse.

Silloin havaitsi nuori mies vapistuksella, mikä hirveä kostonhimo ajoi
tuota naista syöksemään turmioon sekä hänet että sen, joka häntä
rakasti, ja kuinka tarkoin tuo nainen tunsi mitä hovissa tapahtui,
koskapa hän oli kaikkien asioiden perillä. Epäilemättä oli hänellä nuo
tiedot kardinaalilta.

Mutta sitä vastoin havaitsi hän myös todellisella ilolla että kuningatar
oli vihdoin saanut selville sen vankeuden, johon rouva Bonacieux-parka
oli alttiutensa tähden joutunut, ja että hän oli saanut hänet sieltä
pelastetuksi. Nyt selveni hänelle myöskin se kirje, minkä hän oli saanut
rouva Bonacieux'iltä ja samalla myös oli varmaa että rouva Bonacieux
todellakin oli kiitänyt ohitse Chaillot'in tiellä, eikä ollut mikään
harhanäkö, joksi hän sitä ensin oli luullut.

Nyt oli mahdollista löytää rouva Bonacieux, niinkuin Athos oli
ennustanut, sillä luostariin ei ollut mikään mahdoton päästä.

Tämä ajatus hellytti hänen sydämmensä. Hän kääntyi haavoitetun puoleen,
joka tuskallisesti oli seurannut kaikkia hänen muotonsa eleitä, ja
sanoi, ojentaen hänelle kätensä:

-- No niin, minä en tahdo sinua näin hyljätä. Nojaa minua vasten, niin
palaamme takaisin leiriin.

-- Kyllä, sanoi haavoitettu, jonka oli vaikea uskoa tuommoista
jalomielisyyttä, mutta ei suinkaan teillä liene aikomus hirtättää minua?

-- Sinulla on kunniasanani, lausui hän, ja toistamiseen lahjoitan minä
sinulle henkesi.

Haavoitettu lankesi polvilleen ja suuteli pelastajansa jalkoja, mutta
d'Artagnan, jolla ei enää ollut mitään syytä viipyä niin lähellä
vihollista, keskeytti itse nämä kiitollisuuden purkaukset.

Henkivartija, joka ensi laukauksen perästä oli palannut leiriin, oli
siellä kertonut neljän toverinsa kaatuneen. Oltiin sen vuoksi sekä
hämmästyksissään että iloissaan, kun nähtiin nuoren miehen palaavan
ehyenä ja terveenä.

D'Artagnan selitti toverinsa saaneen miekanpiston muka vihollisten
hyökkäyksessä. Hän kertoi kuinka toinen sotamies oli kaatunut ja missä
vaarassa hän oli ollut. Tuo kertomus hankki hänelle miehistöltä suuria
ylistyksiä. Koko sotaväki kertoi kaiken päivää tuosta urostyöstä ja
_monsieur_ kutsutti hänet eteensä ja onnitteli häntä.

Kun muutoin jokainen kelpo työ tuopi mukanansa palkinnon, toi
d'Artagnan'inkin teko hänelle sen mielenrauhan, jonka hän oli
kadottanut. Nuori mies luuli voivansa olla rauhassa nyt kun hänen
kahdesta vainoojastaan toinen oli saanut surmansa ja toinen liittynyt
häneen kiitollisuuden tunteilla.

Tuo rauha osoitti ett'ei d'Artagnan vielä oikein tuntenut mylady'ä.



XL.

Anjou-viini.


Sittenkuin melkein toivottomia tietoja oli jonkun aikaa kulkenut
kuninkaan tilasta, alkoi parantumisen sanomia levitä leiriin; ja kun hän
oli hyvin kiireissään itse päästä piiritykseen, sanottiin että niin pian
kuin hän vaan saattoi nousta hevosen selkään, hän lähtisi matkalle.

Sillä välin _monsieur_, joka tiesi että hän kohdakkoin saisi jättää
ylipäällikkyyden joko herttua Angoulême'lle, Bassompierre'lle tai
Schomberg'ille, jotka sitä kilvoittelivat, ei tehnyt juuri sanottavasti
mitään; hän kulutti aikaa vaan tiedustusretkiin eikä uskaltanut ryhtyä
mihinkään tehokkaampaan toimeen englantilaisten karkoittamiseksi Ré'n
saarelta, josta ne myötäänsä piirittivät Saint-Martin'in linnoitusta ja
La Prée'n varustusta, kun ranskalaiset vuorostaan piirittivät La
Rochelle'a.

D'Artagnan oli, niinkuin sanoimme, tullut levolliseksi, niinkuin ainakin
vaaran mentyä ohitse. Nyt häntä huoletti vaan yksi seikka, se nimittäin,
ett'ei hän saanut mitään tietoja ystäviltänsä.

Mutta eräänä aamuna selkeni hänelle kaikki seuraavasta kirjeestä, joka
oli lähetetty Villeroi'sta:

    "Herra d'Artagnan!

    Herrat Athos, Porthos ja Aramis, vietettyään erään iloisen hetken
    minun ravintolassani, vallattomuudessaan pitivät semmoista meteliä
    että linnanvouti, joka on sangen ankara mies, panetti heidät
    muutamiksi päiviksi arestiin. Mutta minä tahdon kumminkin täyttää
    heidän käskynsä ja lähettää teille kaksitoista pulloa
    Anjou-viiniäni, jota he pitävät suuressa arvossa; he toivovat että
    te juotte heidän maljansa tällä heidän mieliviinillänsä.

    Minä olen nyt täyttänyt heidän pyyntönsä, ja olen kaikella
    kunnioituksella

    Teidän nöyrin ja kuuliaisin palvelijanne

                                               _Godeau,_
                             Herrojen muskettisoturien ravintoloitsija."

-- Hyvä! huudahti d'Artagnan, he muistavat minua huvituksissansa
niinkuin minä muistan heitä ikävässäni; se on tietty että minä juon
heidän terveydeksensä ja täydestä sydämmestä; mutta minä en juo yksin.

Ja d'Artagnan kiiruhti kahden henkivartijan luokse, joiden kanssa hän
oli lähemmässä tuttavuudessa kuin muiden, pyytääksensä heitä juomaan
hänen kanssansa oivallista Anjou-viiniä, joka juuri oli tullut
Villeroi'sta.

Toinen henkivartijoista oli pyydetty samaksi illaksi toiseen paikkaan ja
toinen huomis-illaksi; illanvietto lykättiin siis ylihuomiseen.

D'Artagnan lähetti palattuansa nuo kaksitoista pulloa henkivartijain
ravintolaan, siellä huolellisesti säilytettäviksi; kun juhlapäivä tuli
ja juhla-ateria oli määrätty alkamaan kello kaksitoista, lähetti
d'Artagnan kello yhdeksän aikaan Planchet'in laittamaan kaikki
valmiiksi.

Planchet, ylpeänä siitä että hänet noin oli korotettu ylijärjestäjän
arvoon, aikoi valmistaa kaikki mitä parhaimmalla tavalla; sen vuoksi
otti hän apulaiseksensa erään Fourreau-nimisen lakeijan, joka oli
palveluksessa yhdellä noita hänen isäntänsä kutsumia juhlavieraita, sekä
tuon vale-sotamiehen, jonka d'Artagnan oli ollut tappamaisillaan ja
joka, kun hän ei kuulunut mihinkään komppaniiaan, oli ruvennut
d'Artagnan'in tai paremmin Planchet'in palvelukseen.

Kun pitojen hetki oli tullut, saapuivat molemmat juhlavieraat, jolloin
istuuduttiin pöytään ruokailemaan. Planchet tarjoili ruokia, Fourreau
aukoi viini-pulloja ja Brisemont -- se oli tuon tervehtyvän nimi --
täytteli karahviinejä viinillä, joka näytti vähän sekautuneen
kuljetettaessa.

Kun ensimäinen pullo oli sekavaa pohjalta, kaatoi Brisemont sakan lasiin
ja d'Artagnan salli hänen juoda sen; sillä miesparka oli vielä varsin
huonoissa voimissa.

Kun vieraat olivat nauttineet lientä ja olivat juuri kallistamaisillaan
ensimäistä lasia huulilleen, pamahti äkkiä kanuunanlaukaus Ludvig'in ja
Neuf'in varustuksista; silmänräpäyksessä henkivartijat, jotka luulivat
piiritettyjen tai englantilaisten tehneen odottamattoman hyökkäyksen,
riensivät aseihin. D'Artagnan tietysti samoin ja kaikki kolme syöksyivät
niinmuodoin ulos paikoilleen.

Mutta tuskin olivat he päässeet ulos huoneesta, kun kanuunan paukauksen
syy kävi selville. Ylt'ympäri kaikui huutoja: Eläköön kuningas, eläköön
kardinaali! ja rummun pärrytystä kuului kaikkialta.

Kuningas oli näet, malttamattomana, niinkuin sanottiin, saapunut
henkivartijoineen ja tuonut sitä paitsi mukanansa kymmenentuhannen
miehisen apujoukon. Hänen muskettisoturinsa kulkivat hänen edellänsä ja
takanansa. D'Artagnan, seisoen komppaniiansa rivissä, tervehti puhuvalla
viittauksella ystäviänsä, jotka seurasivat häntä silmillänsä, ja herra
de Tréville'ä, joka heti tunsi hänet.

Kun vastaanotto-juhlallisuus oli ohitse, neljä ystävystä kiiruhtivat
syleilemään toinen toisiaan.

-- Peijakas! huudahti d'Artagnan. Ettepä voineet tulla soveliaampaan
aikaan; paisti ei ole vielä ehtinyt hyytyä! Eikös niin, hyvät herrat?
lisäsi nuori mies kääntyen niihin kahteen henkivartijaan, jotka olivat
hänen päivällisvieraitansa ja jotka hän nyt esitteli ystävillensä.

-- Ahaa! näyttääpä kuin tulisimme paraiksi juhlapitoihin, sanoi Porthos.

-- Minä toivon, sanoi Aramis, ett'ei juhlapäivällisillesi ole kutsuttu
naisia.

-- Onkos tässä pesässä juotavaksi kelpaavaa viiniä? kysyi Athos.

-- No eihän vaan! teidän viiniänne, ystäväni, vastasi d'Artagnan.

-- Meidän viiniämmekö? kysyi Athos kummastuksissaan.

-- Niin, samaa mitä lähetitte meille.

-- Mekö olemme lähettäneet sinulle viiniä?

-- Niin, tiedäthän, tuota Anjou-viiniä.

-- En todellakaan tiedä mistä viinistä sinä puhut.

-- Siitä viinistä, josta sinä niin paljo pidät.

-- Niin todella, ell'ei minulla ole samppanjaa tai chambertin'ia.

-- No niin, samppanjan ja chambertin'in puutteessa saatte nyt tyytyä
siihen.

-- Onko siis hankittu tänne viiniä Anjou'sta, viinintuntijoita kun
ollaan? kysyi Porthos.

-- Ei suinkaan, vaan se on tuota teidän lähettämäänne.

-- Meidän lähettämäämme? kysyivät muskettisoturit yhteen ääneen.

-- Oletko sinä, Aramis, sanoi Athos, lähettänyt tänne viiniä?

-- En; entäs sinä, Porthos?

-- En; entäs sinä, Athos?

-- En.

-- Ell'ette te, niin teidän ravintoloitsijanne, sanoi d'Artagnan.

-- Meidän ravintoloitsijamme?

-- Niin tietysti! Teidän ravintoloitsijanne, Godeau, muskettisoturien
ravintoloitsija.

-- No hiisi vieköön, tulkoon tuo viini mistä hyvänsä, yhdentekevä, sanoi
Porthos, maistelkaamme sitä, ja jos se on hyvää, niin juokaamme sitä.

-- Ei, sanoi Athos, elkäämme juoko viiniä, joka vuotaa tuntemattomasta
lähteestä.

-- Sinä olet oikeassa, Athos, sanoi d'Artagnan. Eikö kukaan teistä ole
antanut Godeau'lle toimeksi lähettää minulle viiniä?

-- Ei! ja onko sitä lähetetty meidän puolestamme?

-- Tässä on kirje! sanoi d'Artagnan, ja jätti kirjelipun tovereillensa.

-- Tämä ei ole hänen käsi-alaansa! sanoi Athos, minä tunnen sen, sillä
minä ennen lähtöämme tein laskut isäntämme kanssa.

-- Väärä kirje, sanoi Porthos, me emme ole olleet arestissa.

-- D'Artagnan, sanoi Aramis soimaavasti, kuinka olet voinut luulla
meidän pitäneen melua?...

-- D'Artagnan vaaleni ja suonenvedon tapainen väristys pudisti hänen
jäseniänsä.

-- Sinä peljästytät minua, sanoi Athos, mitä on tapahtunut?

-- Rientäkäämme, rientäkäämme hyvät ystävät! huudahti d'Artagnan, kauhea
epäluulo iski minun sieluuni! olisikohan tämä vielä tuon naisen
kostopuuhia?

Nyt kalpeni Athos vuorostaan.

D'Artagnan syöksähti ravintolaan; kolme muskettisoturia ja kaksi
henkivartijaa kiirehti hänen perässänsä.

Ensimäinen näkö minkä d'Artagnan kohtasi tullessaan ateriasaliin, oli
Brisemont, joka kiemuroi lattialla hirveissä kouristuksissa.

Planchet ja Fourreau kalmankalpeina kokivat häntä auttaa; mutta
silminnähtävästi oli kaikki apu turha; onnettoman kasvoja vääristelivät
jo viimeiset kuolontempaukset.

-- Ah! huusi hän nähdessään d'Artagnan'in, ah! tämä on kauheata, te
olitte armahtavinanne minua, vaan sitten myrkytitte minut!

-- Minä! huudahti d'Artagnan, minäkö, onneton! mitä sanotkaan?

-- Sanon että te annoitte minulle tuota viiniä, käskitte minun juomaan
sitä ja tahdoitte sillä tavoin kostaa minulle, se on hirveätä!

-- Elä toki semmoista minusta usko, Brisemont, sanoi d'Artagnan, elä
toki usko! Minä vannon, minä kiellän...

-- Oh! mutta Jumala on tuolla ylhäällä! Hän on teidät rankaiseva!
Jumalani! kärsiköön hän kerta samaa mitä minä nyt kärsin!

-- Sieluni autuuden kautta, huudahti d'Artagnan syöksyen kuolevaista
kohden, minä vannon ett'en tietänyt viinin olevan myrkytettyä ja että
olin juuri juomaisillani sitä samoin kuin sinä.

-- En usko teitä, sanoi sotamies, ja heitti henkensä kauheissa tuskissa.

-- Hirveätä, hirveätä! mutisi Athos, jolla välin Porthos särki pulloja
ja Aramis antoi vähän myöhänlaisen käskyn mennä noutamaan ripittäjää.

-- Oi hyvät ystäväni! sanoi d'Artagnan, te tulitte taas kerran
pelastamaan henkeni, ettekä ainoastaan minun, vaan myöskin näiden kahden
herran. Hyvät herrat, jatkoi hän kääntyen viimemainittujen puoleen, minä
pyydän teitä pitämään salassa tämän kohtauksen, korkeat henkilöt
saattaisivat olla osallisina tähän mitä olette nähneet ja kaiken tämän
seuraukset voisivat kohdata meitä kaikkia.

-- Ah, herra! sopersi Planchet enemmän elävänä kuin kuolleena; ah,
herra! minä pelastuin onnellisesti!

-- Kuinka, hullu, huudahti d'Artagnan, aioitko siis juoda minun
viiniäni?

-- Kuninkaan terveydeksi, herra; olisin juuri juonut yhden pienen
lasillisen, ell'ei Fourreau olisi sanonut että minua kutsuttiin.

-- Oi, voi! sanoi Fourreau, jonka hampaat löivät loukkua kauhistuksesta,
minä tahdoin saada hänet pois, juodakseni yksinäni!

-- Hyvät herrat, sanoi d'Artagnan kääntyen henkivartijoihin, niinkuin
huomaatte, olisi meidän juhlailemisemme sangen surullista tällaisen
tapauksen jälkeen; suokaa siis minulle anteeksi, jos ehdottelen että
lykkäisimme juhlanvieton toistaiseksi.

Molemmat henkivartijat ottivat d'Artagnan'in anteeksi-pyynnön
ystävällisesti vastaan, ja, ymmärtäen että nuo neljä ystävystä halusivat
olla yksinään, poistuivat.

Sittenkuin nuori henkivartija ja kolme muskettisoturia jäivät yksin,
loivat he toisiinsa silmäyksiä, jotka ilmoittivat että he jokainen
täysin käsittivät tilaisuuden tärkeyden.

-- Aivan ensiksi, sanoi Athos, lähtekäämme tästä huoneesta; kuollut on
ikävä seuratoveri, semminkin tuommoinen, joka on kuollut väkivaltaisen
kuoleman.

Planchet, sanoi d'Artagnan, minä jätän tuon kurjan vainajan ruumiin
sinun huostaasi. Haudattakoon hänet siunattuun maahan. Hän oli tehnyt
rikoksen, vaan hän on tehnyt katumuksen.

Ja neljä ystävystä lähtivät huoneesta, jättäen Planchet'in ja Fourreau'n
huoleksi toimittaa Brisemont'in maalliset jäännökset hautaan.

Ravintolan isäntä antoi heille kamarin, jonne hän toi heille keitettyjä
munia ja vettä, jota Athos itse nouti kaivosta.

-- No niin, sanoi d'Artagnan Athokselle, tästä siis näet että taistelu
on elämästä ja kuolemasta.

Athos pudisti päätänsä.

-- Niin, niin, sanoi hän, kyllä sen näen; mutta luuletko että se on hän?

-- Siitä olen varma.

-- Mutta kumminkin täytyy minun tunnustaa että vielä epäilen.

-- Vaan entäs tuo liljan merkki olkapäässä?

-- Hän on kai englantilainen, joka on tehnyt rikoksen Ranskassa ja
saanut siitä rangaistuksensa.

-- Athos, hän on sinun vaimosi, sen sanon, lausui d'Artagnan; etkös
muista kuinka molemmat tuntomerkit sopivat häneen hyvin?

-- Olisinpa kumminkin luullut hänen kuolleen, sillä kyllä toimitin
hirttämisen niin huolellisesti.

Nyt d'Artagnan vuorostaan pudisti päätänsä.

-- Mutta mitäs on tekeminen? sanoi nuori mies.

-- Se on varma tosi ett'ei tässä voi ijän kaiken sietää miekkaa
riippumassa päänsä päällä, sanoi Athos, ja että tästä tilasta pitää
päästä erillensä.

-- Mutta kuinka?

-- Kuuleppas, koeta saada tavata häntä ja päästä loppusuoritukseen hänen
kanssansa; sano hänelle: Rauha tai sota! aatelis-sanani olkoon takeena
siitä ett'en ilmaise teistä mitään enkä koskaan saata teille vahinkoa;
mutta te puolestanne vannokaa juhlallinen vala että pysytte aivan
puolueettomana minun suhteeni; ell'ette sitä tee, käännyn minä kanslerin
puoleen, tai vaikka kuninkaan puoleen, jopa itse pyövelin puoleen; minä
yllytän koko hovin teitä vastaan, ilmoitan että te olette pahantekijän
merkillä merkitty; nostan kanteen teitä vastaan, ja jos teidät
vapautetaan, no niin, silloin tapan teidät, kunniasanani kautta! tapan
teidät jossakin syrjäisessä nurkassa niinkuin hullun koiran.

-- Minua miellyttää se keino, sanoi d'Artagnan, mutta kuinka saan häntä
tavata?

-- Aika antaa tilaisuuden, ystäväni, aika tuo ihmiselle voiton tai
tappion; kuta enemmän on pantu peliin, sitä enemmän voitetaan, kun vaan
maltetaan odottaa.

-- Niinpä kyllä, mutta siihen kurki kuolee ennenkuin suo sulaa, sillä
salamurhaajat ja myrkyttäjät...

-- Pah! sanoi Athos, Jumala on suojellut meitä tähän asti, Hän suojelee
meitä tästäkin puoleen.

-- Niin, meitä; me olemme muutoin miehiä ja meidän on asia kaikessa
tapauksessa panna henkemme alttiiksi; mutta entäs nainen, lisäsi hän
hiljemmin.

-- Kuka nainen? kysyi Athos.

-- Constance.

-- Rouva Bonacieux? Ah, se on totta! sanoi Athos; ystävä-parka, minä
unhotin että olet rakastunut.

-- No niin, puuttui Aramis puheesen, mutta etkös juuri siitä kirjeestä,
jonka löysit tuon kaatuneen kurjan taskusta, nähnyt että nainen on
eräässä luostarissa? Luostari on hyvä turvapaikka ja niin kohta kuin La
Rochelle'n piiritys on päättynyt, lupaan minä puolestani...

-- Hyvä! sanoi Athos, hyvä, Aramis veikkoseni! Me tiedämme sinun mielesi
palavan luostari-elämään.

-- Minä olen muskettisoturi vaan toistaiseksi, sanoi Aramis nöyrästi.

-- Kyllä näkee ett'ei hän ole kaukaan saanut sanomia lemmityltänsä,
sanoi Athos hiljaa; mutta mitäs siitä, se on meille tuttu asia.

-- No, niin! sanoi Porthos, minun mielestäni on tässä varsin helppo
keino.

-- Mikä? kysyi d'Artagnan.

-- Hän on luostarissa, niinhän sanoit? kysyi Porthos.

-- Niin.

-- No, niin kohta kuin piiritys on päättynyt, me ryöstämme hänet pois
luostarista.

-- Mutta ensin täytyy tietysti saada selville, missä luostarissa hän on.

-- Se on totta, sanoi Porthos.

-- Mutta minulle pistää päähän eräs asia, sanoi Athos; etkös sanonut
että hänelle on tuon luostarin valinnut kuningatar?

-- Niin ainakin luulen.

-- No niin, Porthos on meitä auttava tässä pulassa.

-- Millä tavoin, jos saan kysyä?

-- Onhan sinun markiisittarellasi, herttuattarellasi, vai mikä prinsessa
hän onkaan, pitkä käsivarsi.

-- Vaiti, sanoi Porthos, painaen kaksi sormea huulilleen, minä luulen
häntä kardinaalilaiseksi, eikä hänen siis pidä saaman mitään tietää.

-- Silloin otan minä, sanoi Aramis, hankkiakseni tiedon hänen
olinpaikastansa.

-- Sinäkö, Aramis, huudahtivat kaikki kolme yhtä haavaa, mutta kuinka
saat hänestä selvän?

-- Kuningattaren hovipapin kautta, jonka kanssa olen hyvä tuttu ...
sanoi Aramis punastuen.

Tämän vakuutuksen perästä ystävykset, lopetettuaan yksinkertaisen
ateriansa, erosivat, luvaten tavata toisiansa samana iltana; d'Artagnan
palasi Minimes'iin ja kolme muskettisoturia menivät kuninkaan
pääkortteeriin, jossa heidän tuli laittaa asuntonsa kuntoon.



XLI.

Colombier-Rouge'n ravintola.


Kuningas, jolla oli ollut niin kiire kohtaamaan vihollista, ja joka
vielä paremmalla syyllä kuin kardinaali kantoi vihaa Buckingham'ia
vastaan, oli tuskin saapunut leiriin, kun hän jo aikoi ryhtyä
valmistuksiin, ensinkin englantilaisten karkoittamiseksi Ré'n saarelta
ja sitten La Rochelle'n piirityksen jouduttamiseksi; mutta vasten
tahtoansa tuli hän viivytetyksi sen eripuraisuuden kautta, jossa
toisella puolella oli Bassompierre ja Schomberg, toisella herttua
Angoulême.

Herrat Bassompierre ja Schomberg olivat Ranskan marsalkkoja ja vaativat
oikeutta saada kuninkaan ylipäällikkyyden alaisina johtaa armeijaa,
mutta kardinaali, joka pelkäsi että Bassompierre, ollen täysiverinen
hugenotti, ahdistelisi vaan heikosti uskonveljiään englantilaisia ja
rochellelaisia, suosi ja puollusti herttua Angoulême'a, jonka kuningas
oli hänen neuvostaan nimittänyt kenraaliluutnantiksi. Siitä oli taas
seurauksena, että herroille Bassompierre'lle ja Schomberg'ille oli pakko
myöntää kumpaisellekin erityinen päällikkyys, kun muka peljättiin heidän
muutoin ehkä karkaavan armeijasta. Bassompierre asettui Laleu'n
kaupungin pohjoispuolelle Dompierre'en, herttua Angoulême Dompierre'n
itäpuolelle Perigny'yn ja Schomberg Perigny'n eteläpuolelle
Angoutin'iin.

_Monsieur_ piti asuntoansa Dompierre'ssa. Kuningas majaili milloin
Etré'ssä, milloin La Jarrie'ssa.

Vihdoin, kardinaalin olopaikka oli La Pierre'n sillan luona pienessä
talossa, joka ei ollut millään tavoin suojeltuna.

Sillä tavoin _monsieur_ piti silmällä Bassompierre'ä, kuningas herttua
Angoulême'a ja kardinaali Schomberg'ia.

Niin pian kuin kaikki oli valmiiksi järjestettynä, oli päätetty ryhtyä
karkoittamaan englantilaisia Ré'n saarelta.

Aika ja tilaisuus oli varsin sopiva: Englantilaisilla, jotka ennen
kaikkea tarvitsevat kelpo ruokavaroja, ollaksensa kelpo sotilaita, vaan
joiden nyt täytyi tyytyä suolaiseen lihaan ja huonoon leipään, oli
leirissänsä paljo sairaita; ja meri, joka siihen vuoden aikaan on sangen
vaarallinen kaikilla rannikoilla, hävitti joka päivä jonkun laivan, niin
että rannalle ilmestyi joka nousuveden aikaan yhä enemmän kaikenmoisia
laivan jäännöksiä ja pirstaleita; siitä seurasi että vaikka kuninkaan
väki pysyisi aivan toimetonna leirissään, täytyisi Buckingham'in, joka
vaan itsepäisyydestä viipyi Ré'n saarella, jonakin päivänä aivan
itsestään heretä piirityksestä.

Mutta kun herra de Toirac lähetti sanan että vihollisten leirissä
valmisteltiin uutta hyökkäystä, katsoi kuningas parhaaksi päättää tehdä
lopun asiasta ja antoi tarpeelliset käskyt siihen suuntaan.

Kun tarkoituksenamme ei ole kirjoittaa tämän piirityksen päiväkirjaa,
mutta esittää vaan ne tapaukset, jotka ovat suoranaisessa yhteydessä
kertomukseemme, tahdomme vaan parilla sanalla mainita että yritys
onnistui kuninkaan suureksi kummastukseksi ja kardinaalin suureksi
kunniaksi. Englantilaiset, karkoitettuina askel askeleelta, joutuneina
tappiolle kaikissa otteluissa, muserrettuina Loix'in saareen mennessään,
olivat pakoitetut peräytymään laivoihinsa, jätettyään taistelukentälle
kaksituhatta miestä, niiden joukossa viisi everstiä, kolme
everstiluutnanttia, kaksisataa viisikymmentä kapteenia ja kaksikymmentä
ylhäistä aatelismiestä, neljä kanuunaa ja kuusikymmentä lippua, jotka
Claude de Saint-Simon vei Pariisiin, ja ripustettiin suurella komeudella
Notre-Dame'n holvikaariin.

_Te Deum_'ia laulettiin leirissä ja leveni sieltä yli koko Ranskanmaan.

Mutta rauha oli vaan hetkellinen.

Eräs Montaigu-niminen Buckingham'in lähettiläs oli saatu kiini ja sen
kautta päästy perille Rooman valtakunnan, Espanjan, Englannin ja
Lothringin keskinäisestä liitosta.

Liitto oli muodostettu Ranskaa vastaan. Siihen lisäksi oli Buckingham'in
majapaikassa, joka hänen oli täytynyt jättää pikemmin kuin hän oli
voinut arvata, tavattu papereita, jotka vahvistivat tuon liiton
todenperäisyyden ja jotka, sen mukaan mitä kardinaalin muistelmat
kertovat, pahasti paljastivat rouva de Chevreuse'n ja siis myöskin
kuningattaren.

Kardinaalin hartioilla se koko vastuun-alaisuus oli, sillä ilman
vastuun-alaisuutta ei olla ylivaltias ministeri; senpätähden olivatkin
hänen mahtavan neronsa voimat jännityksissään yöt päivät, ja hän
kuunteli vähintäkin huhua, mikä levisi mistäkin Euroopan suurten
valtakuntain hovista.

Kardinaali tunsi Buckingham'in jäntevyyden ja erittäinkin hänen vihansa;
jos Ranskaa uhkaava liittokunta pääsisi voitolle, koko hänen
vaikutuksensa olisi mennyttä; Espanjan ja Itävallan politiikka saisi
edustajansa Louvre'n neuvoskamariin, jossa niillä tähän saakka oli vaan
puollustajia, hän, Richelieu, Ranskan ministeri ja etupäässä kansallinen
ministeri, olisi hukassa. Kuningas, joka totteli häntä kuin lapsi, vaan
vihasi myöskin niinkuin lapsi vihaa opettajaansa, jättäisi hänet
alttiiksi monsieur'in ja kuningattaren kostolle; hän olisi siis hukassa
ja ehkäpä itse Ranska hänen kanssansa. Kaikkea tuota oli hänen
koettaminen estää.

Niinpä nähtiinkin pika-sanansaattajia, joiden luku joka hetki karttui,
yöt ja päivät toinen toisensa jälkeen käyvän tuossa pienessä talossa La
Pierre'n sillan korvassa, johon kardinaali oli sijoittunut asumaan.

Siellä kävi munkkeja, jotka näyttivät niin tottumattomilta munkin
kauhtanassa kulkemaan, että oli helppo havaita heidän etupäässä olevan
taistelevan kirkon väkeä; naisia, joille hovipojan puku näytti tuntuvan
oudolta ja joiden laajat housut eivät voineet kokonaan salata heidän
pulleita ruumiinsa muotoja; vihdoin talonpoikia, joiden kädet olivat
mustatut vaan jalat olivat niin solakat, että heidät saattoi kohta
tuntea säätyhenkilöiksi.

Mutta toisellaisia, vähemmin tervetulleita käyntejä myöskin tehtiin,
sillä pari kolme kertaa levisi huhu että kardinaali oli ollut vähällä
saada surmansa salamurhaajan kädestä.

Tosin Hänen ylhäisyytensä vihamiehet sanoivat että hän itse palkkasi
taitamattomia salamurhaajia, että hänellä, jos niiksi sattuisi, olisi
oikeus korvaukseen, mutta eihän tarvitse uskoa mitä ministerit tai
heidän vihamiehensä sanovat.

Se ei kumminkaan estänyt Hänen ylhäisyyttänsä, jonka rohkeutta ei
pahinkaan vihamies ole kyennyt moittimaan, tekemästä usein öisin pitkiä
retkiä, milloin antamaan herttua Angoulême'lle tärkeitä käskyjä, milloin
neuvottelemaan kuninkaan kanssa, milloin keskustelemaan jonkun
sanansaattajan kanssa, jota hän ei tahtonut päästää luoksensa.

Muskettisotureilla puolestaan ei ollut sanottavasti tekemistä
piirityksessä, eikä heitä pidetty tarkalla, vaan saivat mielin määrin
viettää iloista elämää. Se olikin heille varsin helppoa, erittäinkin
noille kolmelle aseveikolle, jotka olivat herra de Tréville'n
erityisessä suosiossa ja saivat sen vuoksi helposti lupaa viipyä ulkona
senkin perästä kuin leiri oli suljettu.

Eräänä iltana kun d'Artagnan oli vahdissa juoksuhaudassa eikä voinut
olla ystäväinsä seurassa, tapahtui että Athos, Porthos ja Aramis,
ratsastaen sotahevosillansa, kenttäkauhtanaansa verhoutuneina ja toinen
käsi pistoolin perässä kiini, palasivat kolmen kesken eräästä
ravintolasta, jonka Athos pari päivää taaksepäin oli löytänyt La
Jarrie'n tien varressa, ja jonka nimi oli Colombier-Rouge. Kun he
ratsastivat leiriin menevää tietä ja olivat, niinkuin sanoimme,
varoillaan väijytyksen pelosta, luulivat he, noin neljännes-lieu'n
päässä Boinar'in kylästä, kuulevansa kavioiden töminää. He pysähtyivät
heti, liittyivät lähelle toisiansa ja asettuivat keskelle tietä.
Hetkisen kuluttua, juuri kun kuu pilkisti näkyviin pilvien välistä,
näkivät he tien käänteessä kaksi ratsumiestä, jotka, heidät nähtyään,
myöskin pysähtyivät ja näyttivät neuvottelevan, jatkaisivatko kulkuansa
vai pyörtäisivätkö takaisin. Tuo eperoiminen herätti kolmen ystävyksen
epäluuloja; Athos ratsasti muutamia askelia eteenpäin ja huusi vakavalla
äänellä:

-- Ken siellä?

-- Ken olette itse? vastasi toinen ratsumies.

-- Se ei ole mikään vastaus, sanoi Athos. Ken siellä? vastatkaa, tai
muuten käymme kimppuunne.

-- Kavahtakaa sitä tekemästä, herrat! sanoi silloin värähtävä ääni, joka
tuntui olevan tottunut käskemään.

-- Se on kai joku korkeampi upseeri, joka on yötarkastuksellansa, sanoi
Athos kääntyen toveriensa puoleen; mitä te aiotte, hyvät herrat?

-- Ketä te olette? kysyi sama käskevä ääni; vastatkaa te vuorostanne,
tai muutoin voitte saada kärsiä tottelemattomuudestanne.

-- Kuninkaan muskettisotureita, vastasi Athos, alkaen yhä varmemmin
luulla että kysyjällä oli oikeus puolellansa.

-- Mitä komppaniiaa?

-- Tréville'n.

-- Tulkaa lähemmäksi ja selittäkää mitä te teette täällä tähän aikaan.

Kolme aseveikkoa ratsastivat esiin vähän ala-ujoisina, sillä heille oli
nyt selvillä että olivat joutuneet tekemisiin väkevämpänsä kanssa.
Sananvalta muutoin jätettiin Athokselle.

Toinen ratsumies, sama, joka oli jälemmäksi ruvennut puhumaan, oli
kymmenkunnan askelta toverinsa edellä; Athos viittasi Porthosta ja
Aramista jäämään vuorostaan taaemmaksi ja ratsasti yksin esille.

-- Anteeksi, arvoisa upseeri! sanoi Athos; mutta me emme tienneet kenen
kanssa olimme joutuneet tekemisiin ja te näette että olemme tarkkoja
vartijoita.

-- Mikä nimenne? sanoi upseeri, joka suojeli osan kasvoistaan
vaipallansa.

-- Mutta te itse, herra, sanoi Athos, joka alkoi tuskastua tuohon
tutkistelemiseen, antakaa minulle todistus siitä että teillä on oikeus
minua kuulustella.

-- Mikä nimenne? lausui ratsumies toistamiseen siirtäen vaippaa
kasvoiltaan niin että kasvot paljastuivat.

-- Herra kardinaali! huudahti muskettisoturi hämmästyneenä.

-- Mikä nimenne? kysyi Hänen ylhäisyytensä kolmannen kerran.

-- Athos, sanoi muskettisoturi.

Kardinaali viittasi tallimestarillensa, joka samassa lähestyi.

-- Nämä herrat muskettisoturit seuraavat meitä, sanoi hän hiljaisella
äänellä; minä en tahdo kenenkään tietävän minun olleen poissa leiristä;
kun he seuraavat meitä, saatamme olla varmat siitä ett'eivät he ilmoita
sitä kellenkään.

-- Me olemme aatelismiehiä, arvoisa herra, sanoi Athos; meidän sanaamme
voitte luottaa. Jumalan kiitos, me osaamme säilyttää salaisuuksia.

Kardinaali loi läpitunkevan silmäyksensä rohkeaan puhujaan.

-- Teillä on tarkka korva, herra Athos, sanoi kardinaali, mutta
kuulkaapas nyt: minä en epäluulosta pyydä teitä seuralaisikseni, vaan
turvallisuuden vuoksi; epäilemättä ovat nuo teidän toverinne herrat
Porthos ja Aramis.

-- Niin ovat, Teidän ylhäisyytenne, sanoi Athos, jolla välin nuo
taaemmaksi jääneet muskettisoturit siirtyivät lähemmäksi, hattu
kourassa.

-- Minä tunnen teidät, hyvät herrat, sanoi kardinaali, minä tunnen
teidät, ja tiedän myös ett'ette ole juuri minun ystäviäni, ikävä kyllä,
mutta minä tiedän myöskin että te olette urhoollisia ja rehellisiä
aatelismiehiä ja että teihin voi luottaa. Herra Athos, te ja teidän
molemmat ystävänne tehnette kai minulle sen kunnian että saatatte minua,
ja silloin on minulla vartiosto, joka on herättävä itse kuninkaankin
kateutta, jos satumme hänet kohtaamaan.

Kolme muskettisoturia kumarsivat aivan hevostensa kaulaan saakka.

-- No niin, kunniani kautta, sanoi Athos, Teidän ylhäisyytenne tekee
oikein, ottaessaan meidät mukaansa; me olemme tavanneet pahan näköisiä
miehiä tiellä, ja neljän semmoisen kanssa jouduimme me riitaan
Colombier-Rouge'n ravintolassa.

-- Riitaan, ja miksikä niin? kysyi kardinaali. Minä en pidä riidan
rakentajista, sen te tiedätte.

-- Juuri sen vuoksi on minulla kunnia ilmoittaa tapauksesta Teidän
ylhäisyydellenne, sillä Teidän ylhäisyytenne olisi voinut saada siitä
kuulla muilta kuin meiltä ja väärien tietojen nojalla tulla siihen
luuloon että syy on ollut meissä.

-- Kuinka riita päättyi? kysyi kardinaali rypistäen kulmiansa.

-- Ystäväni Aramis, tässä, sai miekanpiston käsivarteensa, mutta se ei
ole häntä estävä, niinkuin Teidän ylhäisyytenne voi nähdä, huomenna
olemasta osallisena hyökkäyksessä jos Teidän ylhäisyytenne semmoiseen
käskee.

-- Mutta ettehän te ole niitä miehiä, jotka antavat pistellä itseään;
kas niin, olkaa suorat, hyvät herrat! Kaiketi te pistitte takaisin, vai
kuinka? Tunnustakaa, tiedättehän minulla olevan oikeuden antaa teille
anteeksi.

-- Minä, sanoi Athos, en edes paljastanut miekkaani, mutta otin
vastustajaani vyötäisistä kiini ja heitin hänet ulos ikkunasta; luulen
että hän pudotessaan, jatkoi Athos vähän empien, taittoi reitensä.

-- Ahaa! sanoi kardinaali, vaan entäs te, herra Porthos?

-- Minä, arvoisa herra, joka tiesin kaksintaistelujen olevan
kiellettyjä, otin penkin ja annoin sillä eräälle roistolle semmoisen
iskun että luullakseni hänen olkapäänsä musertui.

-- Hyvä! sanoi kardinaali, ja te, herra Aramis?

-- Minä, arvoisa herra, joka olen hyvin rauhallinen luonnoltani ja sitä
paitsi, niinkuin arvoisa herra ehkä tietää, pian aion kääntyä
hengelliseen säätyyn, tahdoin tyynnyttää tovereitani, mutta silloin eräs
heittiö salavihkaa pisti minua miekallansa olkapäähän; tuosta loppui
kärsivällisyyteni ja minäkin paljastin miekkani, ja kun hän uudestaan
ryntäsi vastaani, tuntui minusta ikäänkuin hän hyökätessään olisi
lävistänyt ruumiinsa minun miekkaani; se ainakin on varmaa että hän
kaatui ja minusta näytti että hänet kannettiin pois molempien toveriensa
kanssa.

-- Peijakas! sanoi kardinaali, kolme miestä tehty kykenemättömiksi
taisteluun vaan pelkän kapakkariidan vuoksi! Teidän kanssanne ei ole
leikkimistä, mutta mikä oli riidan syynä?

-- Heittiöt olivat juovuksissa, sanoi Athos, ja kun saivat tietää että
illan suussa eräs nainen oli tullut ravintolaan, tahtoivat he väkisin
tunkeutua hänen huoneesensa.

-- Tunkeutua hänen huoneesensa, sanoi kardinaali, ja minkätähden?

-- Epäilemättä tehdäksensä hänelle väkivaltaa, sanoi Athos; minulla oli
jo kunnia ilmoittaa Teidän ylhäisyydellenne että heittiöt olivat
juovuksissa.

-- Oliko nainen sitten nuori ja kaunis? kysyi kardinaali vähän
levottomasti.

-- Me emme nähneet häntä, arvoisa herra, vastasi Athos.

-- Ettekö nähneet häntä? Ah, hyvä! virkkoi kardinaali vilkkaasti. Teitte
oikein puollustaessanne naisen kunniaa, ja kun minä nyt juuri olen
menossa Colombier-Rouge'en, saan kyllä siellä tietää, kuinka totta
olette puhuneet.

-- Arvoisa herra, sanoi Athos ylpeästi, me olemme aatelismiehiä, ja me
emme käyttäisi valhetta henkemme pelastukseksikaan.

-- En minä epäilekkään teidän sanojanne, herra Athos, en minä epäile
silmänräpäystäkään; mutta, lisäsi hän muuttaaksensa puheen ainetta,
nainen oli siis yksinään.

-- Naisella oli herra seurassaan huoneessa, sanoi Athos; mutta
huolimatta metelistä, pysyi herra näkymättömissä, niin että hän varmaan
oli aika pelkuri.

-- Elkää tuomitko, sanoo evankeliumi, vastasi kardinaali.

Athos kumarsi.

-- Ja nyt, hyvät herrat, on kaikki hyvin, virkkoi Hänen ylhäisyytensä;
minä tiedän nyt mitä tahdoinkin tietää; seuratkaa minua.

Kolme muskettisoturia asettuivat kardinaalin taakse; hän peitti kasvonsa
viittaansa ja lähti ratsastamaan kymmenkunnan askelta neljän
seuralaisensa edellä.

Pian saavuttiin hiljaiseen ja yksinäiseen ravintolaan; isäntä
epäilemättä tiesi mikä kuuluisa vieras hänelle oli tulossa ja oli sen
vuoksi toimittanut pois kaikki liikanaiset henkilöt.

Kymmenen askelta ennen portille tulemistansa kardinaali viittasi
tallimestarillensa ja kolmelle muskettisoturille että pysähtyisivät;
valmiiksi satuloitu hevonen seisoi ikkunaluukun viereen sidottuna;
kardinaali löi kolmasti portille omalla omituisella tavallansa.

Eräs viittaan kääriytynyt mies tuli samassa ulos ja puhui kiireesti
muutamia sanoja kardinaalin kanssa; sitten nousi hän hevosen selkään ja
ratsasti pois Surgères'iin päin, joka on samaan suuntaan kuin Pariisi.

-- Käykää lähemmäksi, herrat, sanoi kardinaali.

-- Te olette puhuneet totta, oivat aatelismiehet, sanoi hän kääntyen
kolmeen muskettisoturiin, eikä ole minun syyni, ell'ei meidän
tämän-iltainen kohtauksemme ole teille eduksi; mutta seuratkaahan minua.

Kardinaali laskeutui maahan, kolme muskettisoturia tekivät samoin;
kardinaali heitti ohjakset tallimestarinsa käsiin, muskettisoturit
sitoivat hevosensa ikkunaluukun viereen.

Isäntä seisoi kynnyksellänsä; hänelle oli kardinaali vaan upseeri, joka
tuli tervehtimään erästä naista.

-- Onko teillä mitään huonetta alakerrassa, jossa nämä herrat voisivat
odottaa minua hyvän takkavalkean ääressä? kysyi kardinaali.

Isäntä avasi oven suureen saliin, johon äskettäin oli sijoitettu suuri
ja kelpo kamiini huonon takan sijaan.

-- On minulla tämä.

-- Hyvä on, sanoi kardinaali; käykää sisään, hyvät herrat, ja odottakaa
minua; minä en viivy enemmän puolta tuntia.

Ja sillä välin kun muskettisoturit kävivät sisään alakertaan, kardinaali
tiedustelematta sen enempää nousi portaita miehen semmoisen tavalla,
joka ei tarvitse tien näyttäjää.



XLII.

Kamiinitorvien hyödystä.


Silminnähtävästi olivat meidän kolme muskettisoturiamme, aavistamattansa
ja vaan ritarillisen ja seikkailuhaluisen luonteensa vaatimuksesta,
tehneet hyvän palveluksen jollekulle, jota kardinaali kunnioitti
erityisellä suojeluksellansa.

Ken oli tuo joku? Siinä kysymys, joka heti nousi kolmen muskettisoturin
mieleen, mutta kun he huomasivat ett'ei heidän ymmärryksensä voinut
antaa siihen tyydyttävää vastausta, huusi Porthos isäntää sisään ja
pyysi häneltä pelikuutioita.

Porthos ja Aramis istuivat pöydän ääreen pelaamaan; Athos käveli
edestakaisin syvissä ajatuksissa.

Noin miettiessään ja kävellessään kulki Athos useita kertoja erään
kamiinitorven sivuitse, joka oli keskeltä poikki ja jonka ylipää oli
ylikerran huoneessa; joka kerta kun hän kulki ohitse, kuuli hän ääniä,
jotka vihdoin herättivät hänen huomiotansa. Athos lähestyi torvea ja
kuuli muutamia sanoja, jotka näyttivät hänestä ansaitsevan vilkasta
huomiota, sillä hän viittasi tovereillensa että olisivat hiljaa ja
asetti korvansa torven suun tasalle.

-- Kuulkaahan, mylady, sanoi kardinaali, asia on peräti tärkeä. Istukaa
ja puhukaamme siitä.

-- Mylady! mutisi Athos.

-- Minä kuuntelen Teidän ylhäisyyttänne suurimmalla tarkkuudella,
vastasi naisen ääni, joka saattoi muskettisoturin säpsähtämään.

-- Eräs pieni alus, jonka miehistö on englantilainen ja kapteeni minun
miehiäni, odottaa teitä Charente'n joen suussa La Pointe'n varustuksen
luona; se lähtee huomisaamuna varhain.

-- Minun täytyy siis lähteä sinne tänä yönä?

-- Heti paikalla, toisin sanoen, kohta kuin olette saaneet minun
määräykseni. Kaksi miestä, jotka te tapaatte portilla mentyänne ulos,
saattavat teitä; te annatte minun mennä ensin ja lähdette puoli tuntia
sen jälkeen.

-- Kyllä, arvoisa herra. Palatkaamme nyt siihen asiaan, joka minun tulee
toimittaa; ja kun minä yhä edespäinkin tahdon ansaita Teidän
ylhäisyytenne luottamuksen, pyydän teitä esittämään asian selvässä ja
tarkassa sanamuodossa, ett'en minä tekisi mitään hairahdusta.

Nyt syntyi hetken hiljaisuus; selvästi huomasi että kardinaali
edeltäkäsin tarkasti mietti mitä hän aikoi sanoa ja että mylady kokosi
kaikki ymmärrysvaransa, voidaksensa käsittää mitä hän oli sanova ja
painaa sen mieleensä.

Athos käytti sitä tuokiota, pyytääksensä molempia tovereitansa sulkemaan
oven sisäpuolelta ja viittasi heitä tulemaan hänen kanssansa
kuuntelemaan.

Molemmat muskettisoturit, jotka pitivät mukavuuksista, kantoivat
kumpikin tuolinsa kuuntelupaikalle, ja Athokselle myös tuolin. Kaikki
kolme istuutuivat nyt paikoilleen, kurottivat päänsä ja kuuntelivat.

-- Te menette Lontoosen, alkoi kardinaali. Sinne tultuanne haette käsiin
Buckingham'in.

-- Teidän ylhäisyytenne suvainnee muistaa, keskeytti mylady, että tuon
timanttijutun jälkeen, josta herttua vielä epäilee minua, on hänellä
epäluuloja minua kohtaan.

-- Tällä kertaa, sanoi kardinaali, ei olekkaan kysymystä hänen
luottamuksensa hankkimisesta, mutta nyt on esiintyminen aivan suoraan ja
rehellisesti pelkkänä välittäjänä.

-- Suoraan ja rehellisesti, toisti mylady suunnattoman viekkaalla
äänenpainolla.

-- Niin, suoraan ja rehellisesti, kertoi kardinaali samalla äänellä;
koko tämä asia on toimitettava aivan suoraan.

-- Minä olen sananmukaisesti noudattava Teidän ylhäisyytenne määräystä.

-- Te menette Buckingham'in luokse minun puolestani ja sanotte hänelle
että minä tunnen mitä hän valmistelee, vaan että ne eivät minua
laisinkaan huoleta, koska minä heti kuin hän rohkenee liikahtaakkaan,
syöksen kuningattaren perikatoon.

-- Mahtaneeko hän uskoa Teidän ylhäisyytenne voivan panna uhkaustansa
toimeen?

-- Kyllä, sillä minulla on todistuksia.

-- Sitten täytyy minun osata selittää nuo todistukset hänen
harkittavaksensa.

-- Tietysti, ja teidän tulee sanoa hänelle että minä saatan julkisuuteen
Bois-Robert'in ja markiisi de Beautru'n ilmoitukset siitä kohtauksesta,
joka herttualla ja kuningattarella oli konnetabelin rouvan luona samana
iltana kuin viimemainitulla oli naamiaishuvit; teidän tulee, ett'ei
hänelle jäisi epäilemisen sijaa, sanoa hänelle että hän oli noissa
naamiaisissa suurmogulin puvussa, joka oli aiottu de Guise'lle, vaan
jonka hän osti häneltä kolmella tuhannella pistole'lla.

-- Hyvä, arvoisa herra.

-- Kertokaa hänelle yksityisseikkoja myöten, kuinka hän tuli ja meni
sinä yönä, jolloin hän hiipi sisään italialaiseksi ennustajaksi
puettuna, ja ett'ei hän epäilisi minun saamieni tietojen pätevyyttä,
sanokaa hänelle että hänellä viittansa alla oli iso valkoinen kauhtana,
johon ylt'yleensä oli siroiteltu mustia pilkkuja, pääkallon ja luurangon
kuvia; sillä sen varalla että hänet keksittäisiin, aikoi hän esiintyä
valkoisen rouvan haamuna, joka, niinkuin tiedetään, näyttäytyy
Louvre'ssa aina kuin jotakin tärkeätä on tapahtumassa.

-- Siinäkö kaikki, arvoisa herra?

-- Sanokaa hänelle vielä että minä myöskin tunnen kaikki pikkuseikatkin
Amiens'in seikkailussa, että minä siitä kirjoitutan pienen, sievän
romaanin, johon on liitetty puutarhan kartta ja tuon öisen kohtauksen
päähenkilöiden kuvat.

-- Sen olen hänelle sanova.

-- Sanokaa myös että minulla on Montaigu kynsissäni, että hän
parhaillaan istuu Bastiljissa ja että häneltä tosin ei ole löydetty
mitään kirjeitä, vaan kidutus kyllä saattaa hänet ilmoittamaan kaikki
mitä hän tietää ja myöskin ... mitä hän ei tiedä.

-- Mainiota.

-- Lisätkää siihen, että Hänen armonsa siinä kiireessä, millä hän lähti
Ré'n saarelta, unhotti majapaikkaansa erään kirjeen rouva Chevreuse'ltä,
mikä erinomattain paljastaa kuningatarta, koska siinä käy selville että
Hänen Majesteettinsa ei ainoastaan rakasta kuninkaan vihollisia vaan
vieläpä vehkeilee heidän kanssansa yhdessä Ranskaa vastaan. Olette kai
tarkoin käsittäneet kaikki mitä teille olen sanonut?

-- Teidän ylhäisyytenne saa itse päättää: konnetabelin rouvan
tanssipidot, yö Louvre'ssa, ilta Amiens'issa, Montaigu'n vangitseminen,
rouva Chevreuse'n kirje.

-- Aivan niin, sanoi kardinaali, aivan niin; teillä on sangen hyvä
muisti, mylady.

-- Mutta, virkkoi nainen, jota kardinaali oli noin mielistellyt, jos
herttua ei sittenkään hellitä, vaan yhä uhkaa Ranskaa?

-- Herttua on rakastunut kuin mieletön tai paremmin kuin pöllö, jatkoi
kardinaali syvällä katkeruudella; niinkuin muinaiset vaeltavat ritarit,
on hän ryhtynyt tähän taisteluun vaan saadaksensa silmäyksen
kaunottareltansa. Jos hän tietää tämän sodan voivan menettää hänen
ajatuksiensa lemmityltä -- niinkuin hän kuningatarta nimittää -- kunnian
ja ehkäpä vapaudenkin, minä takaan että se saattaa häntä arvelemaan
asiaa tarkemmin.

-- Mutta jos hän sittenkin, väitti mylady hellittämättömyydellä, joka
osoitti hänen tahtovan päästä täydelleen selville siitä tehtävästä, mikä
hänen toimitettavaksensa oli jätetty, jos hän sittenkin pysyy
aikeissansa?

-- Hän ei pysy, sanoi kardinaali ... se ei ole uskottavaa.

-- Se on mahdollista, sanoi mylady.

-- Ell'ei hän hellitä... Hänen ylhäisyytensä vaikeni hieman ja jatkoi
sitten: ell'ei hän hellitä, no niin! silloin asetan toivoni erääsen
noita tapahtumia, jotka jolloinkulloin muuttavat valtioiden muotoa.

-- Jos Teidän ylhäisyytenne suvaitsisi osoittaa minulle historiasta
muutamia tuommoisia tapauksia, sanoi mylady, ehkäpä sitten taipuisin
teidän laillanne luottamaan tulevaisuuteen.

-- No niin, malttakaas, sanoi Richelieu, esimerkiksi kun vuonna 1610
kuningas Henrikki IV -- kunnia hänen muistollensa -- aikoi melkein
samanlaisen seikan vuoksi, mikä nyt käskee herttuaa, väkivallalla
anastaa samalla kertaa Flanderin ja Italian, voidaksensa molemmilta
tahoilta ahdistaa Itävaltaa, sattui tapaus, joka pelasti Itävallan?
Miksi ei Ranskan kuninkaalla saattaisi olla samallaista onnea kuin
keisarilla?

-- Teidän ylhäisyytenne tarkoittaa puukonpistoa Ferronnerie'n kadulla?

-- Aivan niin, vastasi kardinaali.

-- Eikö Teidän ylhäisyytenne pelkää Ravaillac'in rangaistuksen voivan
peloittaa niitä, joiden mieleen juolahtaisi seurata hänen esimerkkiänsä?

-- Kaikkina aikoina ja kaikissa maissa, semminkin semmoisissa, joissa
uskonnolliset eripuraisuudet vallitsevat, on haaveilijoita, jotka eivät
pyydä mitään niin halukkaasti kuin päästä marttiiroiksi. Ja juuri nyt
muistuu mieleeni että puritaanit ovat silmittömästi suuttuneita
Buckingham'in herttuaan ja että heidän saarnaajansa huutavat häntä
Antikristukseksi.

-- Mitä sitten? kysyi mylady.

-- Sitä, jatkoi kardinaali huolettoman näköisenä, että tällä erää
saattaisi vaan tarvita hakea käsiin jonkun kauniin, nuoren,
sukkelapäisen naisen, jolla olisi itsellään kostettavaa herttualle. Ja
semmoisen naisen kai voinee löytää; herttua on naisten ihailija, ja jos
hän on kylvänyt paljon rakkautta ikuisen uskollisuuden lupauksilla, hän
kaiketi on kylvänyt myöskin paljo vihaa alinomaisella uskottomuudellaan.

-- Epäilemättä, sanoi mylady kylmästi, voipi sellaisen naisen löytää.

-- No niin, sellainen nainen, joka pistäisi Jacques Clement'in tai
Ravaillac'in puukon jonkun kiihkoilijan kouraan, pelastaisi Ranskanmaan.

-- Niin kylläkin, mutta hän olisi silloin osallinen salamurhaan.

-- Onko koskaan päästy tietoon Ravaillac'in tai Jacques Clement'in
rikostovereista?

-- Ei, sillä ehkäpä ne olivat niin korkeassa asemassa, ett'ei uskallettu
etsiä heitä sieltä missä he olivat; eikähän Palais de Justice'ä liene
poltettu kenen tahansa vuoksi, arvoisa herra.

-- Luuletteko siis Palais de Justice'n palaneen muusta syystä kuin
sattumasta? kysyi Richelieu niin huolettomasti kuin olisi ollut kysymys
vallan mitättömästä tapauksesta.

-- Minä, arvoisa herra, vastasi mylady, minä en luule mitään, minä vaan
puhun tapahtuneesta asiasta, siinä kaikki; mutta sen minä sanon että jos
minun nimeni olisi neiti de Montpensier tai jos olisin kuningatar Maria
di Medicis, niin olisin vähemmin varovainen kuin olen nyt, ollessani
vaan pelkkä lady Clarik.

-- Se on totta, sanoi Richelieu; mitä te sitte tahdotte?

-- Minä tahtoisin määräyksen, joka ennakolta oikeuttaisi kaikkeen mitä
luulen tarvitsevani tehdä Ranskanmaan parhaaksi.

-- Mutta ensin tulisi löytää se nainen, josta puhuin ja jolla olisi
itsellään kostettavaa herttualle.

-- Hän on löydetty, sanoi mylady.

-- Sitten täytyy löytää se kurja kiihkolainen, joka rupeaa
välikappaleeksi Jumalan oikeuden täyttämiseen.

-- Hänet kyllä löydetään.

-- No niin! sanoi kardinaali, sitten on kyllä aikaa pyytää tuota
määräystä josta mainitsitte äsken.

-- Teidän ylhäisyytenne on oikeassa, sanoi mylady, ja minä olen ollut
väärässä, luullessani näkeväni siinä tehtävässä, jonka Teidän
ylhäisyytenne on suvainnut uskoa minun toimekseni, jotakin muuta kuin
mitä se todella on, nimittäin ilmoittaa teidän puolestanne Hänen
armollensa, että te tiedätte missä eri valepuvuissa hänen on onnistunut
lähestyä kuningatarta konnetabelin rouvan tanssipidoissa; että teillä on
todisteita siitä keskustelusta, johon kuningatar Louvre'ssa antautui
erään italialaisen tähteintulkitsijan kanssa, joka ei ollut kukaan muu
kuin Buckingham'in herttua itse; että kirjoitutatte pienen, sievän
romaanin Amiens'in kohtauksesta, liittämällä siihen sen puutarhan
kartan, missä kohtaus tapahtui sekä niiden henkilöiden kuvat, jotka
siinä esiintyivät; että Montaigu on Bastiljissa ja että kidutus on
saattava hänet puhumaan kaikki mitä hän muistaa ja myöskin mitä hän on
jo voinut unhottaa; vihdoin, että teidän hallussanne on eräs rouva de
Chevreuse'n kirje, joka on löydetty Hänen armonsa majapaikasta ja joka
erittäinkin paljastaa niinhyvin kirjoittajan kuin myöskin sen, kenen
nimessä se on kirjoitettu. Jos hän kaikesta siitä huolimatta pysyy
aikeissaan, ja kun minun tehtäväni ei ulotu sen pitemmälle kuin jo
sanoin, niin ei minulle jää muuta neuvoa kuin rukoilla Jumalaa tekemään
jonkun ihmetyön Ranskanmaan pelastamiseksi. Eikös se ollut niin, arvoisa
herra, eihän minulla ole muuta tehtävänä?

-- Niin oli, vastasi kardinaali kuivasti.

-- Ja nyt, sanoi mylady, ollen olevinansa huomaamatta herttuan äänen
muutosta, nyt, kun olen saanut Teidän ylhäisyydeltänne teidän
vihollisianne koskevat määräykset, sallitteko, arvoisa herra, myöskin
minun lausua muutamia sanoja omista vihollisistani?

-- Onkos teilläkin vihollisia? kysyi Richelieu.

-- On, arvoisa herra, minulla on vihollisia, joita vastaan teidän on
minulle suominen kaikki apunne, sillä minä olen saanut ne Teidän
ylhäisyytenne palveluksessa.

-- Ja ketä ovat ne? kysyi kardinaali.

-- Ensiksikin eräs pieni juontenkutoja-nainen, nimeltä Bonacieux.

-- Hän on Nantes'in vankilassa.

-- Toisin sanoen, hän oli siellä, sanoi mylady, mutta kuningatar on
hankkinut kuninkaalta määräyksen, jonka nojalla hän on kuljetuttanut
hänet erääsen luostariin.

-- Luostariin? toisti kardinaali.

-- Niin, luostariin.

-- Mihin?

-- Sitä en tiedä; salaisuus on hyvästi säilytetty.

-- Kyllä minä siitä selvän saan.

-- Ja Teidän ylhäisyytenne ilmoittaa sitten minulle, missä luostarissa
hän on?

-- Siihen en näe mitään estettä, sanoi kardinaali.

-- Hyvä! Mutta sitten on minulla toinen vihollinen, joka on paljoa
peljättävämpi kuin tuo vähäpätöinen rouva Bonacieux.

-- Kuka?

-- Hänen rakastajansa.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- Oh, Teidän ylhäisyytenne tuntee hänet vallan hyvin! huudahti mylady
vihasta kuohahtaen; hän on meidän molempain vainohenki; hän se eräässä
taistelussa Teidän ylhäisyytenne henkivartijain kanssa ratkaisi voiton
muskettisoturien puolelle; hän se antoi de Wardes'ille, teidän
lähettiläällenne, kolme miekanpistoa ja saattoi timanttiasian
haaksirikkoon; vihdoin, hän se on, saatuansa tietää että minä ryöstin
häneltä rouva Bonacieux'in, vannonut tappavansa minut.

-- Ahaa, sanoi kardinaali, nyt jo tiedän, ketä tarkoitatte!

-- Minä tarkoitan sitä d'Artagnan-heittiötä.

-- Hän on rohkea veitikka, sanoi kardinaali.

-- Juuri sen vuoksi on hän yhä enemmän peljättävä.

-- Täytyy saada, sanoi kardinaali, todisteita hänen salaisesta
yhteydestänsä Buckingham'in kanssa.

-- Todisteita! huudahti mylady; minä hankin niitä vaikka kymmenen.

-- No niin, sitten on asia mitä yksinkertaisinta olla saattaa; antakaa
minulle ne todisteet niin suljetan hänet Bastiljiin.

-- Hyvä, arvoisa herra, mutta sitten?

-- Kun ollaan Bastiljissa, niin ei ole enää mitään "sitten", sanoi
kardinaali kolkolla äänellä. Ah! Herran nimessä, jatkoi hän, jos minä
yhtä helposti itse pääsisin vihollisistani kuin päästän teidät teidän
vihollisistanne ja jos te sellaisia ihmisiä vastaan pyytäisitte
rankaisemattomuuden valtakirjaa!...

-- Arvoisa herra, lausui mylady, toinen toisesta, henki hengestä, mies
miehestä; antakaa minulle tämä, minä annan teille toisen.

-- En tiedä mitä te tarkoitatte, sanoi kardinaali, enkä tahdokkaan sitä
tietää; mutta minua haluttaa olla teille mieliksi, enkä näe minkään
estävän itseäni myöntämästä teille mitä pyydätte noin mitätöntä olentoa
vastaan, sitä ennemmin kuin tuo d'Artagnan, sen mukaan mitä olette
sanoneet, on huikentelevainen ihminen, tappelija ja petturi.

-- Konna, arvoisa herra, täydellinen konna!

-- Antakaa minulle siis paperia, kynä ja mustetta, sanoi kardinaali.

-- Tässä on, arvoisa herra.

Syntyi hetken hiljaisuus, joka osoitti että kardinaali mietti, millä
sanoilla hänen tulisi kirjoittaa tuo määräys tai että hän juuri
parhaillaan sitä kirjoitti. Athos, joka ei ollut menettänyt sanaakaan
keskustelusta, otti kumpaakin toveriansa kädestä kiini ja saattoi heidät
toiselle puolelle huonetta.

-- No mitä nyt! sanoi Porthos, mitä aiot, miksi et anna meidän kuulla
keskustelua loppuun saakka?

-- Vaiti! kuiskasi Athos; me olemme kuulleet kaikki mitä meidän tarvitsi
kuulla; muutoin, minä en kiellä teitä kuuntelemasta, mutta minun täytyy
lähteä.

-- Sinunko täytyy lähteä! sanoi Porthos; mutta jos kardinaali sinua
kysyy, mitä me vastaamme?

-- Elkää odottako hänen kysymistänsä, vaan ehättäkää hänelle sanomaan
että minä menin ennakolta tarkastelemaan, koska muutamat isäntämme sanat
saattoivat minua epäilemään tien turvallisuutta; minä sitä paitsi puhun
pari sanaa kardinaalin tallimestarille; muu koskee minua itseäni, siitä
elkää välittäkö.

-- Ole varovainen, Athos! sanoi Aramis.

-- Ole huoleti, vastasi Athos, tiedäthän että olen kylmäverinen.

Porthos ja Aramis palasivat paikoillensa kamiinitorven viereen.

Athos meni ulos aivan peittelemättä, irroitti hevosensa, vakuutti
parilla sanalla tallimestarin uskomaan palausmatkan tarkastamisen
tarpeellisuuden, oli tutkivinansa huolellisesti pistoolinsa syttöruudin,
nousi satulaan ja lähti ratsastamaan leiriin viepää tietä.



XLIII.

Aviokohtaus.


Niinkuin Athos oli arvannut, ei kaukaa viipynyt ennenkuin kardinaali
laskeutui alas; hän avasi salin oven ja näki Porthoksen ja Aramiksen
syväytyneen kiihkeään kuutiopeliin. Hän loi nopean silmäyksen salin
kaikkiin nurkkiin ja näki kolmannen muskettisoturin olevan poissa.

-- Minne on herra Athos joutunut? kysyi hän.

-- Arvoisa herra, vastasi Porthos, hän meni tarkastelumatkalle, koska
hän oli kuullut isännän lausuvan jotakin, joka saattoi hänet luulemaan
ett'ei tie ollut oikein turvallinen.

-- Ja mitäs te olette tehneet, herra Porthos?

-- Olen voittanut viisi pistole'a Aramikselta.

-- Tahdotteko nyt palata kanssani?

-- Me odotamme Teidän ylhäisyytenne käskyjä.

-- Ratsaille siis, hyvät herrat, sillä nyt on myöhä.

Tallimestari seisoi portilla pitelemässä kardinaalin hevosta suitsista.
Syrjempänä näkyi pimeässä kaksi miestä ja kaksi hevosta; nuo miehet
olivat juuri ne, joiden tuli saattaa mylady La Pointe'n varustukseen ja
katsoa että hän pääsisi turvallisesti laivaan.

Tallimestari vahvisti kardinaalille sen mitä muskettisoturit jo olivat
sanoneet Athoksesta. Kardinaali nyykäytti päätänsä myönnytykseksi ja
lähti matkalle, käyttäen samaa varovaisuutta kuin tullessaankin.

Jättäkäämme hänet ratsastamaan tallimestarinsa ja muskettisoturien
turvissa ja palatkaamme Athokseen.

Noin satakunnan askelta oli hän ratsastanut tasaisessa vauhdissa, mutta
niin pian kuin hän oli päässyt näkyvistä, oli hän pyörtänyt oikealle,
kääntynyt eräälle syrjätielle ja ratsastanut parikymmentä askelta
vesakkoon, jääden siihen odottamaan kardinaalia ja hänen seuruettansa:
kun hän huomasi toveriensa ranteiset hatut ja kardinaalin
kultahetaleisen kauhtanan, odotti hän siksi kunnes ratsumiehet olivat
joutuneet tien käänteen taakse, ja niin pian kuin hän oli kadottanut
heidät näkyvistään, ratsasti hän täydessä nelisessä takaisin
ravintolaan, jonne hänet esteettömästi päästettiin.

Isäntä tunsi hänet kohta.

-- Upseerini unhotti, sanoi Athos, sanoa yläkerrassa olevalle naiselle
erään peräti tärkeän asian; hän lähetti minun korjaamaan sitä unhotusta.

-- Käykää ylös, sanoi isäntä; hän on vielä huoneessaan.

Athos käytti lupaa hyväksensä, nousi toiseen kertaan niin hiljaa kuin
suinkin saattoi, tuli eteiseen ja puoli-avoimesta ovesta näki mylady'n
juuri panevan hattua päähänsä. Hän astui huoneesen ja sulki oven
jälkeensä.

Athos seisattui oven suuhun, viittaansa verhoutuneena ja hattu vedettynä
alas kasvoille.

Nähdessään tuon äänettömän olennon, joka oli yhtä liikkumaton kuin
kuvapatsas, peljästyi mylady.

-- Ken olette ja mitä tahdotte? huudahti hän.

-- Ah, se on todellakin hän! mutisi Athos. Ja laskien viittansa alas ja
kohottaen hattunsa kasvoiltaan hän astui esiin.

-- Tunnetteko minua, rouva hyvä? kysyi hän.

Mylady astui askeleen eteenpäin, mutta tempautui heti takaisin ikäänkuin
hän olisi nähnyt käärmeen.

-- Ahaa! sanoi Athos, hyvä, minä näen että tunnette minut!

-- Kreivi de la Fère! mutisi mylady, ja vetäysi kalpeana taaksepäin
kunnes seinä esti häntä pääsemästä kauvemmaksi.

-- Niin, mylady, vastasi Athos, kreivi de la Fère itse, joka nyt tulee
suoraan toisesta maailmasta saadakseen huvin nähdä teitä. Istukaamme ja
puhelkaamme, niinkuin kardinaali sanoo.

Mylady, selittämättömän kauhun valtaamana, istui sanaakaan
hiiskahtamatta.

-- Te olette siis maan päälle lähetetty hornan henki! sanoi Athos.
Teidän voimanne on suuri, sen tiedän; mutta tietäkää myöskin te että
Jumalan avulla ihmiset usein ovat voittaneet hirvittävimpiäkin hornan
henkiä. Minä olen jo ennen ollut tekemisissä teidän kanssanne; luulin jo
päässeeni teistä ikipäiviksi, vaan minä joko erhetyin tai on horna
syössyt teidät ulos kidastaan.

Mylady, kuultuansa nuo sanat, jotka johduttivat hänelle mieleen kauheita
muistoja, painoi päänsä alas ja päästi tukahtuneen huokauksen.

-- Niin, horna on syössyt teidät kidastansa ulos, toisti Athos, horna on
tehnyt teidät rikkaaksi, horna on antanut teille toisen nimen, milt'ei
toiset kasvotkin; mutta se ei ole pessyt teidän sielunne saastaa eikä
ruumiinne häpeänmerkkiä.

Mylady kimposi seisovilleen kuin vivulla ja hänen silmänsä säihkyivät
salamoita. Athos pysyi istuvillaan.

-- Te luulitte minut kuolleeksi, eikö niin, samoin kuin minä luulin
teidät? ja tuo Athoksen nimi on peittänyt kreivi de la Fère'n aivan
niinkuin mylady Clarick'in nimi on peittänyt Anna de Bueil'in! Eikös
teidän nimenne ollut se, silloinkuin teidän kunnioitettava veljenne
vihki meidät toisiimme? Meidän asemamme on todellakin omituinen, jatkoi
Athos hymyten; tähän päivään saakka olemme me eläneet vaan sen vuoksi
että luulimme toisiamme kuolleeksi ja että muistoa on helpompi sietää
kuin elävää olentoa, vaikka muistokin toisinaan on vallan raateleva!

-- Mutta vihdoin, sanoi mylady tukahtuneella äänellä, mikä teidät on
tuonut minun luokseni, ja mitä te tahdotte?

-- Minä tahdon sanoa teille että vaikka olenkin ollut teidän silmillenne
näkymättömänä, minä en ole kadottanut teitä näkyvistäni!

-- Tiedättekö siis mitä minä olen tehnyt?

-- Minä voin kertoa teille päivästä päivään jokaisen tekonne siitä
saakka kuin olette ruvenneet kardinaalin palvelukseen aina tähän iltaan
asti.

Uskomattomuuden hymy vilahti mylady'n kelmeillä huulilla.

-- Kuunnelkaa: te se otitte kaksi timanttia Buckingham'in
olkakoristuksesta; te se ryöstätitte pois rouva Bonacieux'in; te se
kirjoititte rakkaudenkirjeitä d'Artagnan'ille, luullen niiden menevän
kreivi de Wardes'ille, johon olitte rakastuneet; te se, luullen de
Wardes'in pettäneen teidät, tahdoitte surmauttaa hänet kilpailijallaan;
te se, silloin kuin tuo kilpailija keksi teidän häpeällisen
salaisuutenne, tahdoitte tapattaa hänet kahdella salamurhaajalla, jotka
lähetitte häntä väijymään; te se, nähtyänne ett'ei murhaajain luodit
osuneet paikkaansa, lähetitte hänelle myrkytettyä viiniä ja väärennetyn
kirjeen, uskotellaksenne kostonne uhria että viini muka tuli hänen
ystäviltänsä; te se, vihdoin, tulitte tänne, tähän kamariin, istuitte
tälle tuolille, jolla minä nyt istun, ottamaan kardinaali Richelieu'lta
toimeksi murhauttaa Buckingham'in herttua sitä lupausta vastaan, jonka
hän antoi teille murhauttaaksensa muka d'Artagnan'in.

Mylady oli kalmankalpeana.

-- Mutta oletteko te itse saatana? sanoi hän.

-- Ehkäpä, sanoi Athos; vaan kuulkaahan kaikessa tapauksessa: murhatkaa
tai murhauttakaa te Buckingham'in herttua, vähät siitä, minä en häntä
tunne; hän on sitäpaitsi englantilainen; mutta elkää koskeko pikku
sormellannekaan yhtään d'Artagnan'in hiuskarvaa, sillä hän on minun
uskollinen ystäväni, jota minä rakastan ja puollustan; sen vannon isäni
pään kautta, että jos sen teette, on se oleva teidän viimeinen
rikoksenne.

-- Herra d'Artagnan on minua julmasti loukannut, sanoi mylady kolkolla
äänellä: herra d'Artagnan'in pitää kuoleman.

-- Todellakin? Onko mahdollista teitäkin loukata, rouva hyvä, sanoi
Athos nauraen; hän on teitä loukannut, ja hänen pitää kuoleman, vai
niin!

-- Hänen pitää kuoleman, vakuutti mylady; naisen ensin, hänen sitten.

Athosta melkein pyörrytti; nähdessään tuon olennon, joka ei näyttänyt
vähääkään naiselta, alkoivat muistot häntä raadella; hänen mieleensä
johtui, kuinka hän eräässä vähemmän vaarallisessa tilaisuudessa, missä
hän nyt oli, jo vähältä oli uhraamaisillaan kunniansa hänelle; hänessä
syttyi murhaamishalu uudelleen, ja se valtasi hänet kuin polttava kuume;
hän nousi nyt vuorostaan seisovilleen, laski kätensä vyölleen, veti
esiin pistoolin ja jännitti hanan.

Mylady, kalpeana kuin ruumis, koetti huutaa, vaan hänen jähmettynyt
kurkkunsa ei saanut aikaan muuta kuin sorahtavan ynähdyksen, joka ei
kuulunut ensinkään ihmisääneltä vaan paremmin pedon mörähtämiseltä;
painautuneena seinää vasten näytti hän hajanaisine hiuksineen kauhun
hirveältä kuvalta.

Athos nosti pistoolinsa verkalleen, ojensi käsivartensa niin että ase
melkein kosketti mylady'n otsaa, ja lausui äänellä, joka oli sitä
kauheampi kuulla, kun siinä tuntui järkähtämättömän päätöksen
levollisuus:

-- Rouva, jättäkää minulle heti paikalla kardinaalin kirjoittama paperi,
taikka, sieluni kautta, ammun luodin otsaanne.

Jos siinä olisi ollut toinen mies, olisi mylady voinut vielä vähän
epäillä, mutta hän tunsi Athoksen. Kumminkin pysyi hän liikkumattomana.

-- Teillä on vielä yksi sekunti arvelemisen aikaa, sanoi Athos.

Mylady näki hänen kasvojensa puristamisesta että laukaus oli
pamahtamaisillaan; hän pisti kätensä nopeasti poveensa, veti sieltä
paperin ja heitti sen Athokselle.

-- Siinä on, sanoi hän, ja olkaa kirottu!

Athos otti paperin, laski pistoolin vyöllensä, lähestyi lamppua
nähdäksensä, oliko paperi oikea, avasi sen ja luki:

    "Mitä tämän omistaja on tehnyt, sen on hän tehnyt minun
    käskystäni ja valtion hyväksi.

    3 päivä Joulukuuta 1627.

                                               Richelieu."

-- Nyt, sanoi Athos, ottaen viittansa ja laskien hatun päähänsä, nyt kun
olen temmannut sinulta hampaat, kyykäärme, pure nyt jos voit.

Ja hän meni huoneesta, katsahtamatta edes taaksensa.

Portilla tapasi hän ne kaksi miestä ja hevosen, jota he pitelivät
suitsista.

-- Herrat, sanoi hän, te tiedätte että Hänen ylhäisyytensä käsky on
saattaa tuo nainen viipymättä La Pointe'n varustukseen, eikä jättää
häntä ennenkuin hän on päässyt laivaan.

Kun nämä sanat sopivat tarkasti yhteen sen käskyn kanssa, minkä he jo
olivat saaneet, he nyykäyttivät päätänsä myöntymyksen merkiksi.

Athos puolestaan viskautui kevyesti satulaan ja lähti ratsastamaan
täyttä karkua; mutta hän ei noudattanutkaan tietä, vaan ratsasti halki
kentän, kannustaen uutterasti hevostansa ja pysähtyen aika-ajoin
kuuntelemaan.

Eräässä tämmöisessä pysähdyksessä kuuli hän tieltä useiden hevoisten
juoksua. Hän ei epäillyt ett'eikö siellä tullut kardinaali seurueineen.
Heti ratsasti hän uuden taipaleen eteenpäin, pyyhki hevostansa
kanervilla ja lehdillä ja asettui poikki tien, noin sata askelta
leiristä.

-- Ken siellä? huusi hän kaukaa, nähdessään ratsastajat.

-- Siellä on kaiketi meidän uljas muskettisoturimme, sanoi kardinaali.

-- Niin on, arvoisa herra, vastasi Porthos.

-- Herra Athos, sanoi Richelieu, sulimmat kiitokset hyvästä
vartioitsemisesta. Hyvät herrat, nyt olemme perillä; ratsastakaa sisään
vasemmasta portista, lunnassana on: _Kuningas_ ja _Ré_.

Näin sanoen kardinaali nyykäytti päätänsä noille kolmelle aseveikolle ja
meni oikeanpuolisesta portista, tallimestarinsa seuraamana; sillä tänä
yönä nukkui hän itse leirissä.

-- No niin! sanoivat yht'aikaa Porthos ja Aramis, kun kardinaali oli
ulkopuolella kuulomatkaa, no niin! hän kai kirjoitti sen paperin, jota
nainen pyysi!

-- Kyllä, sanoi Athos levollisesti, ja tässä se on.

Ja kolme ystävystä eivät hiiskahtaneet sanaakaan ennenkuin
majapaikassaan, paitsi vartijoille lunnassanan.

Mutta Mousqueton lähetettiin sanomaan Planchet'ille että niin pian kuin
hänen herransa pääsi juoksuhaudasta, hän samassa saapuisi
muskettisoturien majapaikkaan.

Toisaalta, niinkuin Athos oli arvannut, kun mylady tapasi portilla kaksi
miestä, jotka häntä odottivat, hän seurasi heitä esteettömästi; hänellä
oli tosin ensi hetkessä halu saatattaa itsensä kardinaalin luokse ja
kertoa hänelle kaikki, mutta hänen ilmaisemisensa olisi saattanut
Athoksen vuorostaan ilmaisemaan; hän kyllä olisi voinut sanoa että Athos
oli hänet hirttänyt, mutta Athos silloin saattoi ilmoittaa hänen olevan
merkityn, jonka vuoksi hän arveli kuitenkin paremmaksi pysyä vaiti ja
mennä siivosti matkaansa, tavallisella taidollansa täyttämään sitä
vaikeata tehtävää, jonka hän oli ottanut suorittaaksensa, ja sittenkuin
kaikki oli toimitettu kardinaalin mielen mukaisesti, tulla häneltä
pyytämään kostoa.

Niinpä saapui hän, matkattuansa läpi yön, kello seitsemän aikaan aamulla
La Pointe'n varustukseen, oli kello kahdeksan laivalla, joka nosti
ankkurin kello yhdeksän ja, kardinaalin käskykirjeen mukaan ollen
lähtevinään Bayonne'en, lähtikin purjehtimaan Englantiin.



XLIV.

Saint-Gervais'in vallinsarvi.


Tultuansa kolmen ystävänsä luokse, tapasi d'Artagnan heidät kaikki
samassa huoneessa; Athos istui mietteissään, Porthos väänteli
viiksiänsä, Aramis luki kaunista samettikansista rukouskirjaa.

-- Saakeli soikoon, hyvät herrat! sanoi d'Artagnan, minä toivon että
teidän sanottavanne ansaitsee kuulemisen vaivan, sillä muutenpa en anna
teille anteeksi että olette kutsuneet minut tänne, ettekä ole antaneet
minun levätä rauhassa semmoisen yön jälkeen, jonka olemme viettäneet
erään vallinsarven särkemisessä. Ah, miksi ette te olleet siellä, hyvät
herrat! Siellä oltiin aika löylyssä!

-- Me olimme toisaalla, jossa ei myöskään ollut aivan kylmä, vastasi
Porthos vääntäen viiksensä tavanmukaisiin kippuroihin.

-- Hiljaa, sanoi Athos.

-- Ahaa, vastasi d'Artagnan, joka tajusi muskettisoturin hienon
kulmanrypistyksen, täällä on siis myös jotakin tapahtunut.

-- Aramis, sanoi Athos, sinä söit toissa päivänä aamiaista Parpaillot'in
ravintolassa, luullakseni?

-- Kyllä.

-- Millaista siellä on?

-- No, minä ainakin sain sangen huonon aterian; toissa päivänä oli
kalapäivä, mutta heillä oli vaan lihaa tarjottavana.

-- Kuinka! sanoi Athos, eikö täällä ole kalaa, sataman ääressä?

-- Puhuvat, sanoi Aramis, kääntyen takaisin hurskaasen lukemiseensa,
että sulku, jota kardinaali rakennuttaa, karkoittaa kalat aavalle
ulapalle.

-- Mutta sitä en oikeastaan tarkoittanut, Aramis, sanoi Athos; minä
tarkoitin vaan kysyä, saitko olla rauhassa vai häiritsikö kukaan sinua?

-- Minusta näytti ett'ei meillä siellä ollut mitään haitallista seuraa,
ja sinun sanottavaasi varten, Athos, soveltuu Parpaillot vallan hyvin.

-- Menkäämme siis Parpaillot'iin, sanoi Athos, sillä täällä ovat seinät
ohuet kuin paperi.

D'Artagnan, joka tunsi ystävänsä tavat ja joka yhdestä hänen sanastansa,
viittauksestansa, merkistänsä havaitsi tärkeitä asioita olevan
liikkeellä, otti Athosta käsivarresta ja meni hänen kanssansa ulos
sanaakaan virkkamatta. Porthos seurasi puhellen Aramiksen kanssa.

Tiellä kohtasivat he Grimaud'in; Athos viittasi häntä seuraamaan.
Tapansa mukaan Grimaud totteli äänetönnä; miesparka oli melkein
unhottanut puhumistaidon.

Tultiin Parpaillot'in ravintolaan. Kello oli seitsemän aamulla, päivä
alkoi valjeta; kolme ystävystä pyysivät aamiaista ja menivät saliin,
jossa he isännän vakuutuksen mukaan saisivat olla häiritsemättöminä.

Pahaksi onneksi oli aika huonosti valittu keskustelua varten;
aamuherätys oli juuri rumputettu, jokainen ravisti unta itsestään, ja
kostean aamu-ilman karkoittamiseksi tultiin ravintolaan juomaan joku
lasi; rakuunoita, sveitsiläisiä, henkivartijoita, muskettisotureita,
kevyttä ratsuväkeä tulvaili myötäänsä, tosin isännän suureksi
mielihyväksi, vaan neljän ystävyksen harmiksi. Niinpä vastasivatkin he
nyreästi toveriensa tervehdyksiin, maljoihin ja pilapuheihin.

-- Mutta, sanoi Athos, me voimme helposti joutua täällä riitaan, ja se
sopisi vallan huonosti tällä hetkellä. D'Artagnan, kerroppas meille,
kuinka olet yösi viettänyt, niin me sitten vuorostamme kerromme meidän
yönviettomme.

-- Niinpä todellakin, sanoi eräs ratsumies, joka seisoi heilutellen
jalkojaan ja piteli viinalasia kädessään, tuon tuostakin maistellen
herkkuansa; todellakin, te olitte viime yönä juoksuhaudassa, herrat
muskettisoturit, ja teillä kaiketi oli tiukka ottelu rochellelaisten
kanssa.

D'Artagnan katsoi Athokseen, nähdäksensä pitäisikö hänen vastata tuolle,
joka rohkeni sekoittua heidän puheesensa.

-- No, sanoi Athos, etkö kuule että herra de Busigny kunnioittaa sinua
puhuttelemisellaan? Kerro nyt, mitä viime yönä tapahtui, koska nämä
herrat toivovat saada kuulla.

-- Ettekös te valloittaneet erään varustuksen? kysyi muuan
sveitsiläinen, joka joi rommia juomalasista.

-- Valloitimme, vastasi d'Artagnan kumartaen, meillä oli todella se
kunnia; me olimme myöskin, niinkuin kaiketi olette kuulleet, erääsen
kulmaan sovittaneet ruutitynnörin, joka räjähtäessään teki kelpo aukon
muuriin, ja kun vallinsarvi ei ollut eilispäiväistä tekoa, sai koko
muukin rakennus melkoisia vammoja.

-- Mikä vallinsarvi se oli? kysyi eräs rakuuna, joka sapelissaan kantoi
hanhea, minkä hän oli tuonut mukanansa saadaksensa sen paistetuksi.

-- Saint-Gervais, jonka takaa rochellelaiset hätyyttelivät meidän
työmiehiämme, vastasi d'Artagnan.

-- Oliko ottelu tiukka?

-- Olipa vainenkin; me hukkasimme viisi miestä ja rochellelaiset
kahdeksan tai kymmenen.

-- Balzampleu! huudahti sveitsiläinen, joka saksalaisten erinomaisen
runsaan kiroussana-varaston lisäksi oli ruvennut käyttämään myöskin
ranskalaisia kiroussanoja.

-- Mutta luultavaa on, sanoi ratsumies, että he nyt aamun tultua
lähettävät miehiä panemaan vallinsarven uudestaan kuntoon.

-- Se on kyllä uskottavaa, sanoi d'Artagnan.

-- Hyvät herrat, minä lyön vetoa, huudahti Athos.

-- Ahaa, niin, vetoa, kas niin! tokaisi sveitsiläinen.

-- Mistä? kysyi ratsumies.

-- Malttakaa, sanoi rakuuna, ruveten paistamaan hanheansa liedellä, minä
rupean vetoon. Saakelin isäntä, tänne paistinpannu, ett'en menettäisi
pisaraakaan tämän kelpo linnun rasvasta!

-- Hän on oikeassa, sanoi sveitsiläinen, hanhenrasva on oivallista
marjahillon kanssa.

-- Kas niin, sanoi rakuuna, antakaapa kuulla vetonne. Me kuuntelemme,
herra Athos.

-- Niin, veto! säesti ratsumies.

-- No niin, minä lyön vetoa kanssanne, herra de Busigny, sanoi Athos,
että kolme toveriani, herrat Porthos, Aramis ja d'Artagnan ja minä
menemme syömään aamiaista Saint-Gervais'in vallinsarveen ja viivymme
siellä kokonaisen tunnin, kello kädessä, vaikka viholliset mitenkin
kokisivat karkoittaa meitä sieltä.

Porthos ja Aramis katsoivat toisiinsa; he alkoivat jo käsittää.

-- Mutta, sanoi d'Artagnan, kuiskuttaen Athoksen korvaan, sinä viet
meidät säälimättä surman suuhun.

-- Enemmän on henkemme vaarassa, ell'emme mene sinne, vastasi Athos.

-- Ah, kunniani kautta, hyvät herrat, sanoi Porthos kiikkuen tuolillaan
ja sivellen viiksiään, eikös se ollut komea veto, vai kuinka?

-- Minä suostun vetoon, vastasi herra de Busigny; ja määrätkäämme nyt
vaan, mitä panemme vedoksi.

-- Teitä on neljä, hyvät herrat, sanoi Athos, ja meitä myös neljä;
mielenmukainen päivällinen kahdeksalle hengelle, tyydyttekö siihen?

-- Mainiosti! vastasi herra de Busigny.

-- Oivallisesti! säesti rakuuna.

-- Minä tulen myös vetoon, sanoi sveitsiläinen.

Neljäs kuulija, joka oli pysynyt äänettömänä koko keskustelun ajan,
nyykäytti päätänsä suostumuksen merkiksi.

-- Herrojen aamiainen on valmis, sanoi isäntä.

-- No niin, tuokaa se tänne, sanoi Athos.

Isäntä noudatti käskyä. Athos huusi Grimaud'ia, osoitti hänelle suurta,
nurkassa olevaa koria ja viittasi häntä säälimään ruokalajit pöytäliinan
sisään.

Grimaud tajusi heti että aikomus oli mennä aterioimaan ulko-ilmaan,
sääli ruuat ja pullot koriin ja otti sen käsivarrellensa.

-- Mutta missä te aiotte syödä aamiaisenne? kysyi isäntä.

-- Mitä se teitä liikuttaa, sanoi Athos, kunhan saatte maksun?

Hän heitti majesteetillisesti kaksi pistole'a pöydälle.

-- Tuleeko minun antaa takaisin, herra upseeri? kysyi isäntä.

-- Ei, mutta pankaa lisäksi kaksi pulloa samppanjaa, jäännös olkoon
ruokaliinoista.

Isäntä ei jäänyt niin suurelle voitolle kun hän ensin oli luullut; mutta
hän korvasi vahingon pistämällä samppanjan sijaan noille neljälle
ruokavieraalle kaksi pulloa anjou-viiniä.

-- Herra de Busigny, sanoi Athos, suvaitsetteko asettaa kellonne minun
kelloni mukaan, vai sallitteko minun asettaa omani teidän kellonne
mukaan?

-- Aivan mielelläni, sanoi ratsumies, vetäen taskustaan erittäin kauniin
timanteilla koristetun kellon; kello on nyt puoli kahdeksan.

-- Kolmekymmentä viisi minuuttia yli seitsemän, sanoi Athos;
muistakaamme siis että minun kelloni käy viisi minuuttia edellä.

Ja kumartaen jäähyväisiksi hämmästyneille läsnäoleville, nuo neljä
nuorta miestä lähtivät Saint-Gervais'in vallinsarvea kohden, Grimaud'in
seuraamana, joka, tietämättä minne he aikoivat, kantoi koria
tottelevaisesti, ajattelemattakaan edes kysyä, minne oltiin menossa.

Niin kauvan kuin vielä oltiin leirin piirissä, eivät ystävykset
vaihettaneet sanaakaan; heitä muutoin seurasi koko joukko uteliaita,
jotka, saatuaan kuulla vedosta, tahtoivat tietää kuinka siinä piti
käymän; mutta niin pian kuin he olivat joutuneet leiripiirin
ulkopuolelle vapaasen ilmaan, luuli d'Artagnan, joka ei laisinkaan
tiennyt mistä oli kysymys, olevan ajan pyytää selitystä.

-- Nyt, Athos veikkoseni, sanoi hän, ollet kai hyvä ja sanot minne
meillä on oikeastaan matka?

-- Näethän, sanoi Athos, että menemme vallinsarvelle.

-- Mitä meillä on siellä tekemistä?

-- Tiedäthän sen kyllä: menemme syömään aamiaista.

-- Mutta miksi emme syöneet aamiaistamme Parpaillot'issa?

-- Siksi että meillä on peräti tärkeitä asioita keskusteltavana ja
tuolla ravintolassa oli mahdoton saada rauhassa keskustella viidenkään
minuutin aikaa tuossa rasittavassa joukkiossa, joka kulkea edestakaisin,
tervehtii ja tarttuu puheesen. Tuolla ainakaan, jatkoi Athos osoittaen
vallinsarvea, ei meitä häiritä.

-- Minun nähdäkseni, sanoi d'Artagnan varovaisuudella, joka hänessä
näkyi niin hyvästi ja luontevasti sopivan yhteen hänen erinomaisen
urhoollisuutensa kanssa, minun nähdäkseni olisimme voineet hakea jonkun
yksinäisen paikan meren hietarannikolla.

-- Jossa meidät neljä huomattaisiin yhdessä, niin että kardinaali
neljännestunnin perästä vakoojainsa kautta saisi tietää meidän pitäneen
neuvottelua.

-- Niin, sanoi Aramis, Athos on oikeassa; _animadvertuntur in desertis_.

-- Niinpä kyllä, erämaa ei olisi ollut mitä pahempi, vaan mistäs sen
erämaan täällä löytää?

-- Ei ole mitään erämaata, missä ei lintu saata lentää pään päällitse,
tai kala puikahtaa ylös vedestä, tai kaniini hypätä esiin
olinpaikastaan, ja minä luulen että linnut, kalat, kaniinit, kaikki ovat
kardinaalin vakoojia. Parempi on siis mennä yrityksemme perille, josta
emme nyt enää voikkaan peräytyä ilman häpeättä; me olemme lyöneet vedon,
vedon, jota ei voitu edeltäkäsin aavistaa ja jonka todellista syytä ei
varmasti kukaan voi arvata. Voittaaksemme vedon, täytyy meidän olla
vähintäänkin tunti vallinsarvessa, hätyytettäköön meitä tai ei. Jos ei
meitä hätyytetä, saamme kylläksi keskustelun aikaa, eikä kukaan meitä
kuule, sillä minä takaan ett'ei vallinsarven seinillä ole korvia; jos
meitä hätyytetään, keskustelemme me sittenkin asioistamme ja sitä paitsi
puollustaessamme itseämme saavutamme kunnioitusta; te näette siis että
meille on tästä kaikessa tapauksessa puhdasta voittoa.

-- Niin, mutta, sanoi d'Artagnan, me saamme aivan varmaan joka mies
luodin ruumiisemme.

-- Oh, ystäväni, sanoi Athos, tiedäthän kyllä että vaarallisimmat luodit
eivät tule vihollisten puolelta.

-- Mutta minun mielestäni, virkkoi Porthos, meidän olisi tämmöiselle
retkelle pitänyt toki ottaa mukaan muskettimme.

-- Sinä olet vähän tyhmä, ystäväni Porthos; minkävuoksi olisimme
ottaneet noin tarpeetonta kuormaa?

-- Hyvä musketti, kaksitoista patruunaa ja ruutisarvi eivät mielestäni
ole niinkään tarpeettomia kappaleita vihollista vastaan mennessä.

-- No etkö kuullut mitä d'Artagnan sanoi? kysyi Athos.

-- Mitä hän sitten sanoi? kysyi Porthos.

-- D'Artagnan sanoi että viime-öisessä kahakassa kaatui kahdeksan tai
kymmenen ranskalaista ja yhtä monta rochellelaista.

-- Entäs sitten?

-- Niitä ei kaiketi ennätetty ryöstää, koska oli paljon tärkeämpääkin
tehtävää.

-- Mitäs sitten?

-- No, me otamme heidän muskettinsa ja patruunansa; neljän musketin ja
kahdentoista luodin sijaan on meillä sitten vähintään viisitoista
muskettia ja sata latinkia.

-- Oi, Athos, huudahti Aramis, sinä olet todella suuri mies!

Porthos nyykäytti päätänsä myönnytykseksi. D'Artagnan vaan oli yhä
epävakaisena. Grimaud näytti olevan d'Artagnan'in kanssa yhtä mieltä,
sillä kun hän huomasi marssittavan vallinsarvea kohden, mitä hän tähän
asti oli vielä epäillyt, nykäsi hän herraansa takinliepeestä.

-- Minne ollaan menossa, kysyi hän viittauksella.

Athos osoitti vallinsarvea.

-- Mutta, lausui Grimaud samalla kielellä, täällä ollaan henkeänsä
kaupalla.

Athos kohotti silmänsä ja kätensä taivaasen päin.

Grimaud laski korin maahan ja istui itse viereen, ravistaen päätänsä.

Athos otti pistoolin vyöltänsä, tarkasti, oliko se ampumakunnossa,
jännitti hanan ja painoi pistoolin suun Grimaud'in korvan juureen.

Grimaud hypähti ylös niinkuin vivulla.

Silloin viittasi Athos Grimaud'ia ottamaan korin ja käymään edellä.
Grimaud totteli.

Kaikki mitä Grimaud-parka oli voittanut tuolla hetkellisellä
eperoimisellaan, oli se että hänet muutettiin takajoukosta etujoukkoon.

Tultuansa vallinsarveen, kääntyivät he katsomaan taaksensa.

Enemmän kuin kolmesataa miestä oli kokoutunut leirin portille; eri
parvessa nähtiin herra de Busigny, rakuuna, sveitsiläinen ja neljäs
vedonlyöjä.

Athos otti hatun päästänsä, pisti sen miekkansa kärkeen ja heilutti sitä
ilmassa.

Kaikki katsojat vastasivat hänen tervehdykseensä vahvalla
hurraa-huudolla.

Sen jälkeen katosivat kaikki neljä vallinsarveen, jonne Grimaud jo
heidän edellänsä oli mennyt.



XLV.

Muskettisoturien neuvottelu.


Niinkuin Athos oli arvannut, ei vallinsarvessa ollut muuta
puollustusväkeä kuin muudan tusina kaatuneita ranskalaisia ja
rochellelaisia.

-- Hyvät herrat, sanoi Athos, joka johti retkikuntaa, sill'aikaa kuin
Grimaud laittaa ruokapöytää kuntoon, kerätkäämme kokoon musketit ja
patruunat. Me voimme sitä paitsi keskustella sen ohella. Nuo herrat,
lisäsi hän, osoittaen kuolleita, eivät kuule puhettamme.

-- Mutta me voimme heittää heidät kumminkin juoksuhautaan, sanoi
Porthos, sittenkuin olemme ensin tarkoin tutkineet, eikö heidän
taskuissansa olisi mitään.

-- Niin kyllä, sanoi Athos, mutta se on Grimaud'in asia.

-- No niin, sanoi d'Artagnan, tutkikoon heidät Grimaud ja heittäköön
heidät sitten yli muurin.

-- Elkäämme tehkö niin, sanoi Athos, heistä voi olla meille hyötyä.

-- Mitä hyötyä meille voi olla noista kuolleista? sanoi Porthos; sinä
olet houkko, Athos ystäväni.

-- Enpä olekkaan, vastasi Athos; kuinka monta muskettia on, hyvät
herrat?

-- Kaksitoista, vastasi Aramis.

-- Kuinka monta patruunaa?

-- Satakunta.

-- Siinä on niin paljo kuin tarvitsemme, pankaamme musketit latinkiin.

Ja he rupesivat työhön. Kun viimeinen musketti oli latingissa, antoi
Grimaud merkin, että aamiainen oli valmiina.

Athos vastasi, yhä vaan viittauksilla, että: hyvä on, ja viittasi
Grimaud'ia menemään erääsen katoksen tapaiseen, josta viittauksesta
Grimaud ymmärsi että hänen oli rupeaminen vahtiin. Kuitenkin,
lieventääksensä vahdinpidon ikävyyttä, salli Athos hänen ottaa mukaansa
leipää, lihapaistia ja pullon viiniä.

-- Nyt aterioimaan, hyvät herrat! sanoi Athos.

Neljä ystävystä istuutuivat maahan jalat ristiin, niinkuin turkkilaiset
tai räätälit.

-- No, sanoi d'Artagnan, nyt, kun sinulla ei enää ole mitään peljättävää
että kukaan kuulisi, toivon minä sinun ilmoittavan meille salaisuutesi.

-- Minä toivon voivani toimittaa teille sekä huvia että kunniaa, hyvät
herrat, sanoi Athos. Minä olen antanut teidän tehdä herttaisen
huvimatkan; kas tässä mitä herkullisin aamiainen, ja tuolla viisisataa
henkeä, jotka te voitte nähdä ampuma-aukoista, ja jotka pitävät meitä
joko hulluina tai sankareina, -- kaksi laatua tyhmyreitä, jotka ovat
paljon toistensa kaltaisia.

-- Mutta tuo salaisuus! sanoi d'Artagnan.

-- Salaisuus, vastasi Athos, on se, että minä eilen illalla kohtasin
mylady'n.

D'Artagnan oli jo nostanut lasin huulilleen, mutta "mylady"-sanan
kuultuansa rupesi hän niin vapisemaan, että hän laski lasin pois
kädestänsä, estääksensä sisällyksen läikkymästä maahan.

-- Sinä olet siis nähnyt vaim...

-- Vaiti sinä! keskeytti Athos. Sinä unhotat, ystäväni, ett'eivät nämä
herrat tässä, niinkuin sinä, tiedä minun perhesalaisuuksistani; minä
olen tavannut mylady'n.

-- Ja missä? kysyi d'Artagnan.

-- Noin parin lieu'n päässä täältä, Colombier-Rouge'n ravintolassa.

-- Siinä tapauksessa olen minä hukassa, sanoi d'Artagnan.

-- Etpä aivan sentään vielä, sanoi Athos, sillä näihin aikoin on hän jo
kaukana Ranskanmaan rannikosta.

D'Artagnan hengitti vapaammin.

-- Mutta kaiken päätteeksi, kuka on vihdoin tuo mylady? kysyi Porthos.

-- Eräs ihastuttava nainen, sanoi Athos, maiskutellen huulillansa
vaahtoavaa viiniä. Saakelin isäntä! huudahti hän. Hän antaa meille
anjou-viiniä samppanjan sijaan, ja minä luulen että annamme pettää
itseämme. Niin, jatkoi hän, ihastuttava nainen, joka on osoittanut
hyvyyttä ystäväämme d'Artagnan'ia kohtaan, joka vuorostaan on tehnyt
hänelle lempo tiesi minkä kepposen, minkä tuo nainen aikoi kostaa,
kuukausi taaksepäin, yrittämällä murhauttaa hänet musketin luodilla, ja
kahdeksan päivää taaksepäin, yrittämällä myrkyttää hänet, ja eilen,
pyytämällä hänen päätänsä kardinaalilta.

-- Kuinka? onko hän pyytänyt minun päätäni kardinaalilta! huudahti
d'Artagnan, kalpeana kauhistuksesta.

-- Se on yhtä totta kuin evankeliumi, sanoi Porthos; minä kuulin sen
omilla korvillani.

-- Minä myös, sanoi Aramis.

-- Silloin, sanoi d'Artagnan, laskien masentuneena käsivartensa alas, on
tarpeetonta enää taistella; yhtä hyvin voin jo ampua luodin otsaani,
niin sitten on kaikki lopussa.

-- Se on viimeinen tyhmyys, mitä tulee tehdä, sanoi Athos, koska se on
ainoa, mitä ei voi parantaa.

-- Mutta enhän voi koskaan päästä pakoon moisia vihollisia, sanoi
d'Artagnan. Ensinkin tuo tuntematon Meung'in mies, sitten de Wardes,
jolle olen antanut kolme miekan pistoa, sitten mylady, jonka salaisuuden
perille olen päässyt; ja vihdoin kardinaali, jonka kostotuumat olen
turmellut.

-- No niin, sanoi Athos, siinä on vaan neljä, ja meitä on neljä, siis
yksi yhtä vastaan. Saakeli, jos meidän on uskominen Grimaud'in
viittauksia, niin on meillä kohta paljon lukuisampaa vihollisjoukkoa
vastaan taisteltavana! Mitäs nyt, Grimaud? sanoi Athos. Asian tärkeyteen
katsoen sallin sinun puhua, mutta elä puhu liikoja! No, mitä näet?

-- Erään joukon.

-- Kuinka monta?

-- Kaksikymmentä.

-- Mitä miehiä?

-- Kuusitoista kaivumiestä ja neljä sotilasta.

-- Kuinka kaukana?

-- Viidensadan askeleen päässä.

-- Hyvä, sitten on meillä vielä aikaa syödä lintupaistiamme ja juoda
lasin viiniä terveydeksesi, d'Artagnan. Maljasi!

-- Maljasi! toistivat Porthos ja Aramis.

-- No niin, maljani, olkoon menneeksi, vaikka en usko teidän
toivotustenne minua suuresti hyödyttävän.

-- Oh, kyllä kaikki hyvin käy, sanoi Athos, tyhjentäen lasinsa, jonka
jälkeen hän nousi levollisesti seisovilleen, otti ensimäisen musketin
minkä käsiinsä sai, ja meni ampuma-aukolle.

Porthos, Aramis ja d'Artagnan tekivät samoin. Grimaud sai käskyn asettua
heidän taaksensa lataamaan käytettyjä musketteja uudelleen.

Hetkisen perästä nähtiin parven tulevan; se kulki jonkunmoista
juoksuhautaa myöten, joka yhdisti vallinsarven ja kaupungin.

-- Hiisi vieköön! sanoi Athos, mitäs tässä nyt ruvettiin meitä
vaivaamaan parinkymmenen kuokka- ja lapiomiehen vuoksi! Grimaud olisi
voinut vaan viitata heitä menemään tiehensä, ja minä olen varma siitä
että he olisivat antaneet meidän olla rauhassa.

-- Minä puolestani epäilen sitä, sanoi d'Artagnan, sillä he lähestyvät
sangen päättäväisinä. Sitä paitsi työmiesten joukossa on neljä
sotamiestä ja yksi korpraali, kaikki musketeilla varustettuina.

-- Sitten he eivät ole meitä havainneet, sanoi Athos.

-- Kunniani kautta, sanoi Aramis, minun täytyy tunnustaa että minusta
tuntuu vastenmieliseltä ampua noita porvari-raukkoja.

-- Huono pappi, sanoi Porthos, joka säälii kerettiläisiä!

-- Todella, sanoi Athos, Aramis on oikeassa, ja minä menen varoittamaan
heitä.

-- Mitä peijakasta sinä nyt aiot tehdä? kysyi d'Artagnan; sinut
ammutaan, ystäväni.

Athos ei huolinut varoituksesta; hän astui muurin aukkoon, musketti
toisessa, hattu toisessa kädessä.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, kääntyen sotilaihin ja työmiehiin, jotka
hämmästyneinä tuosta nä'ystä pysähtyivät noin viidenkymmenen askeleen
päähän vallinsarvesta, hyvät herrat, virkkoi hän kohteliaasti kumartaen;
minä olen muutamien ystävieni kanssa täällä vallinsarvessa syömässä
aamiaista. Niinkuin tiedätte, ei mikään ole harmillisempaa kuin tulla
häirityksi ruokailun aikana; me pyydämme siis, jos teillä kaikin mokomin
on täällä jotakin tekemistä, odottamaan kunnes olemme syöneet
aamiaisemme tai menemään pois ja palaamaan myöhemmin, ell'ette
mahdollisesti haluaisi jättää kapinoitsijain joukkoa ja sen sijaan tulla
tänne juomaan kanssamme Ranskan kuninkaan maljan.

-- Varo itseäsi, Athos! sanoi d'Artagnan; etkö näe että he tähtäävät?

-- Kyllä, kyllä, sanoi Athos, mutta he ovat porvareita, jotka ampuvat
sangen huonosti, eivätkä, siis saa sattumaan.

Samassa pamahti neljä laukausta ja luodit litistyivät aukon reunamiin
Athoksen ympärillä, -- ei yksikään osunut häneen.

Neljä laukausta pamahti heille vastaukseksi melkein samassa
silmänräpäyksessä, mutta ne olivat paremmin suunnattuja kuin
hyökkääjien; kolme sotamiestä kaatui paikalla ja yksi työmies
haavoittui.

-- Grimaud, tänne toinen musketti! sanoi Athos, joka vielä seisoi
aukossa.

Grimaud totteli heti. Kolme ystävystä olivat vuorostaan myös latanneet
muskettinsa. Toiset laukaukset pamahtivat; korpraali ja kaksi
kaivumiestä kaatui, ja muut lähtivät pötkimään pakoon.

-- Kas niin, herrat, tehkäämme nyt hyökkäys, sanoi Athos.

Ja neljä ystävystä syöksivät ulos, tulivat taistelukentälle, ottivat
sotamiesten ja korpraalin aseet, ja varmoina siitä ett'eivät pakenijat
pysähtyisi ennenkuin kaupungissa, palasivat he takaisin vallinsarveen
voitonmerkkineen.

-- Lataa uudestaan musketit, Grimaud, sanoi Athos, ja me, hyvät herrat,
jatkakaamme aamiaistamme ja keskustelkaamme. Mihinkäs jäimmekään?

-- Minä muistan, sanoi d'Artagnan, sinä sanoit että mylady, pyydettyään
kardinaalilta minun päätäni, jätti Ranskan rannikon. Ja minne menee hän?
lisäsi d'Artagnan, joka tahtoi halukkaasti tietää mylady'n matkan
suuntaa.

-- Hän menee Englantiin, vastasi Athos.

-- Missä tarkoituksessa?

-- Murhaamaan tai murhauttamaan Buckingham'ia.

D'Artagnan huudahti hämmästyksestä ja harmista.

-- Mutta sehän on kurjamaista! sanoi hän.

-- Oh, mitä siihen tulee, vastasi Athos, pyydän minä sinun olemaan varma
siitä ett'ei se suuresti minua huoleta. Nyt kun olet lopettanut työsi,
Grimaud, ota korpraalin miekka, sido siihen ruokaliina ja pane se
heilumaan vallinsarven harjalle, että rochellelaiset näkisivät täällä
olevan urhoollisia ja rehellisiä kuninkaan sotureita.

Grimaud totteli äänetönnä. Hetkisen perästä liehui valkoinen lippu
neljän ystävyksen pään päällä. Mieltymyksen jymy kajahti leiristä; puoli
leiriä tunkeili leirin porteilla.

-- Kuinka! sanoi d'Artagnan, sinua ei suuresti huoleta, murhaako tai
murhauttaako hän Buckingham'in? Muista, että herttua on meidän
ystävämme.

-- Herttua on englantilainen ja sotii meitä vastaan; tehköön hän siis
herttualle mitä hän tahtoo; siitä en minä välitä enempää kuin tyhjästä
pullosta.

Ja Athos heitti luotansa viidentoista askeleen päähän kädessänsä olevan
tyhjän pullon, josta hän oli kaatanut viimeisenkin pisaran lasiinsa.

-- Mutta, sanoi d'Artagnan, minä en hylkää Buckingham'ia tuolla tavoin;
hänhän antoi meille mitä kauniimmat hevoset.

-- Ja erittäinkin sangen kauniit satulat, huomautti Porthos.

-- Sitä paitsi, sanoi Aramis, Jumala tahtoo syntisen kääntymistä, mutta
ei hänen kuolemaansa.

-- Amen! vastasi Athos, ja me palaamme vielä siihen asiaan, jos
sellainen sinua huvittaa; mutta mielestäni tärkeintä tässä asiassa oli,
ja minä olen varma että sinä, d'Artagnan, ymmärrät minua, että tuolta
naiselta oli saatava pois eräs valtakirja, jonka hän oli pusertanut
kardinaalilta ja jonka avuin hän voisi rankaisematta vapauttaa itsensä
sinusta ja ehkäpä myöskin meistä.

-- Tuo olento on siis koko pahahenki! sanoi Porthos, ojentaen lautasensa
Aramikselle, joka leikkasi lintua.

-- Ja onko tuo valtakirja vielä hänen käsissänsä? kysyi d'Artagnan.

-- Ei, se on joutunut minun käsiini; en voi sanoa saaneeni sitä juuri
ilman vaivatta, sillä silloin valhettelisin.

-- Rakas Athokseni, sanoi d'Artagnan, en voi enää lukea niitä kertoja,
joista minun tulee kiittää sinua hengestäni.

-- Sinä jätit siis meidät, palataksesi hänen luoksensa? kysyi Aramis.

-- Juuri niin.

-- Ja sinulla on tuo kardinaalin kirje? kysyi d'Artagnan.

-- Tässä se on, sanoi Athos.

Ja näin sanoen veti hän takkinsa taskusta tuon kallis-arvoisen paperin.

D'Artagnan avasi sen kädellä, jonka vapisemista hän ei edes
koettanutkaan peitellä, ja luki:

    "Mitä tämän omistaja on tehnyt, sen on hän tehnyt minun
    käskystäni ja valtion hyväksi.

    3 päivä Joulukuuta 1627.

                                             Richelieu."

-- Toden totta, sanoi Aramis, sehän on täydellinen anteeksi-antamus.

-- Tuo paperi on revittävä palaisiksi, sanoi d'Artagnan, joka luuli
lukevansa kuoleman-tuomionsa.

-- Ei, päin vastoin, sanoi Athos, tämä pitää huolellisesti säilyttää;
minä en tahtoisi luopua tästä paperista, vaikka se peitettäisiin
kullalla.

-- Ja mitä aikoo tuo nainen nyt tehdä? kysyi nuori mies.

-- Ah, sanoi Athos huolettomasti, hän kirjoittaa kaiketi kardinaalille
että eräs kirottu Athos-niminen muskettisoturi on väkivallalla häneltä
ryöstänyt hänen suojeluskirjeensä; hän antaa kaiketi samassa kirjeessä
kardinaalille sen neuvon että hän pelastaisi hänet samalla kertaa sekä
Athoksesta että hänen molemmista ystävistänsä Porthoksesta ja
Aramiksesta. Kardinaali on muistava että ne ovat samoja miehiä, joita
hän aina on kohdannut tiellänsä; silloin hän jonakin päivänä otattaa
kiini d'Artagnan'in ja ett'ei hänen aikansa kävisi pitkästyttäväksi,
lähettää meidät hänelle seuralaisiksi Bastiljiin.

-- Mutta, sanoi Porthos, tuo on surullista pilaa, ystäväni.

-- Minä en laske pilaa.

-- Kuuleppas, sanoi Porthos, olisi paljon pienempi synti nutistaa
kuoliaaksi tuo kirottu mylady kuin tappaa noita hugenotti-parkoja, jotka
eivät koskaan ole muuta pahaa tehneet kuin laulaneet ranskaksi samoja
virsiä, mitä me laulamme latinaksi.

-- Mitäs apotti siitä sanoo? kysyi Athos tyynesti.

-- Minä sanon että olen samaa mieltä kuin Porthos, vastasi Aramis.

-- Entäs minä sitten! sanoi d'Artagnan.

-- Onneksi on hän jo matkojen päässä, virkkoi Porthos, sillä minun
täytyy tunnustaa että täällä olisi hän minulle suureksi haitaksi.

-- Minua haittaa hän yhtä paljon Englannissa kuin Ranskassa, sanoi
Athos.

-- Minua haittaa hän kaikkialla, sanoi d'Artagnan.

-- Mutta kun hän oli sinun vallassasi, miksikä et hukuttanut tai
kuristanut tai hirttänyt häntä? Kuolleet eivät juoruile.

-- Luuletko niin, Porthos? vastasi muskettisoturi kolkosti hymyten,
jonka hymyilyn d'Artagnan yksin ymmärsi.

-- Minulle johtuu eräs seikka mieleeni, sanoi d'Artagnan.

-- Sano se! kehoittivat muskettisoturit.

-- Aseihin! huusi Grimaud.

Nuoret miehet nousivat nopeasti ylös ja juoksivat muskettinsa luoksi.

Tällä kertaa lähestyi parin-, kolmenkymmenen miehen suuruinen parvi, ja
ne eivät olleet työmiehiä, vaan sotilaita.

-- Mitä jos palaisimme leiriin? ehdotteli Porthos. Tämä ei ole
tasaväkistä peliä.

-- Mahdotonta, ja kolmesta syystä, vastasi Athos: ensiksi emme ole vielä
lopettaneet aamiaistamme; toiseksi on meillä vielä tärkeitä asioita
puhuttavana; kolmanneksi puuttuu vielä kymmenen minuuttia ennenkuin
tunti on täysi.

-- Kuulkaapas nyt, sanoi Aramis, meidän täytyy tehdä
taistelu-suunnitelma.

-- Se on varsin yksinkertainen, sanoi Athos; niin pian kuin vihollinen
on pyssynkantomatkalla, ammumme; jos he jatkavat ryntäämistä, ammumme
yhä niin kauvan kuin meillä on ampumavaroja; jos jäännösjoukko sitten
vielä rynnistää eteenpäin, annamme heidän tulla muurin juurelle saakka,
ja silloin sysäämme heidän niskaansa kappaleen tuota muuria, joka
ikäänkuin ihmeen avulla pysyy tasapainossa.

-- Bravo! sanoi Porthos, sinä olet toden totta syntynyt kenraaliksi,
Athos veikkoseni, ja kardinaali, joka luulee olevansa suuri sotaherra,
on mitätön sinun verrallasi.

-- Hyvät herrat, sanoi Athos, ei yhtään laukausta hukkaan, minä pyydän;
ottakaa kukin oma miehenne.

-- Minulla jo on, sanoi d'Artagnan.

-- Minulla myös, sanoi Porthos.

-- Samoin minulla, sanoi Aramis.

-- No niin, laukaiskaa! huusi Athos.

Neljä laukausta kuuluivat yhtenä pamauksena, mutta neljä miestä kaatui.

Heti paikalla kuului rummun pärrytys ja pieni joukko lähestyi
ryntäys-askelin.

Nyt seurasi laukaus laukauksen perästä ilman säännönmukaisuutta, vaan
aina kumminkin yhtä huolellisesti tähdättynä; mutta ikäänkuin tuntien
ystäväimme vähäisen lukumäärän, jatkoivat rochellelaiset ryntäystä yhä
kiihkeämmässä vauhdissa.

Kolme laukausta kaatoi kaksi miestä, mutta jäännökset eivät sittenkään
hiljentäneet kulkuansa.

Kun viholliset olivat päässeet vallinsarven juurelle, oli heitä vielä
jälellä neljä- tai viisitoista miestä; heitä vastaan laskettiin
viimeinen laukaus-sarja, mutta se ei heitä hillinnyt; he syöksyivät
hautaan ja alkoivat kiivetä muurin aukkoa kohden.

-- Kas niin, ystäväni, sanoi Athos, tehkäämme nyt loppu leikistä.
Muurille! muurille!

Ja neljä ystävystä, Grimaud apumiehenä, rupesivat nyt muskettiensa
piipuilla työntämään muuria, joka alkoi järkkyä kuin tuulen
huojuttamana, irtautui perustuksestansa ja kaatui hautaan hirveällä
jyrinällä; kuului kauhea parahdus, tomupilvi kohosi taivasta kohden ja
kaikki oli ohitse.

-- Lienemmeköhän musertaneet heidät viimeiseen mieheen saakka? sanoi
Athos.

-- Siltä todella näyttää, sanoi d'Artagnan.

-- Ei, sanoi Porthos, tuolla on pari kolme, jotka nilkuttaen juoksevat
tiehensä.

Kolme tai neljä noita onnettomia pakeni todellakin verisenä ja
multaisena notkotietä kaupunkiin päin; siinä oli koko jäännös tuosta
pienestä joukosta.

Athos katsahti kelloonsa.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, nyt olemme olleet täällä tunnin täyteen, ja
veto on voitettu, mutta meidän ei pidä olla kitsastelijoita; sitä paitsi
d'Artagnan ei vielä ole lausunut ajatustansa.

Ja levollisena kuin ainakin istahti muskettisoturi aamiais-jäännösten
ääreen.

-- Ajatustaniko? kysyi d'Artagnan.

-- Niin, sanoithan että sinulle pisti päähän joku ajatus.

-- Ah, nyt muistan, sanoi d'Artagnan; minä lähden toistamiseen käymään
Englannissa ja haen käsiini herra Buckingham'in.

-- Ei, d'Artagnan, sitä sinä et tee, sanoi Athos kylmästi.

-- Miksikä en? Enkö ole jo kerran käynyt siellä?

-- Kyllä, vaan silloin ei ollut sota; silloin oli herra Buckingham
liittolainen eikä vihollinen; mitä nyt aiot tehdä, se selitettäisiin
kavallukseksi.

D'Artagnan huomasi sen syyn päteväksi ja vaikeni.

-- Kuulkaapas, sanoi Porthos, minulla on myös eräs ajatus.

-- Kuunnelkaamme Porthoksen ajatusta, sanoi Aramis.

-- Minä pyydän lomaa herra de Tréville'ltä jollakin tekosyyllä, jonka te
keksitte, sillä minä en juuri pysty tekosyitä keksimään. Mylady ei minua
tunne; minä lähestyn häntä hänen pelkäämättänsä, ja kun olen saanut
kaunottaren käsiini, niin kuristan hänet.

-- Todella, sanoi Athos, minä melkein olisin taipuvainen hyväksymään
Porthoksen ehdotuksen.

-- Hyi toki! sanoi Aramis, tappaa naista! Ei, kuulkaapas, minä olen
keksinyt oikean keinon.

-- Annappa kuulua, Aramis, sanoi Athos, joka mukautui hyvin herkästi
tuon nuoren soturin mielipiteihin.

-- Pitää antaa kuningattarelle tieto asiasta.

-- Aivan oikein, huusi Porthos ja d'Artagnan yhteen ääneen, sepä taitaa
olla vaan paras keino.

-- Antaa tieto kuningattarelle? kysyi Athos; ja millä tavalla? Onko
meillä mitään yhteyttä hovin kanssa? Voimmeko lähettää ketään Pariisiin,
ilman että kukaan saa siitä leirissä tietää? Täältä on Pariisiin sata
neljäkymmentä lieu'tä; kirjeemme ei ennätä edes Angers'iin saakka
ennenkuin jo olemme vankeudessa joka kynsi.

-- Mitä tulee kirjeen saattamiseen varmoja teitä kuningattaren käsiin,
sanoi Aramis punastuen, sen otan minä huolekseni; minä tunnen erään
neuvokkaan henkilön Tours'issa...

Aramis pysähtyi, nähdessään Athoksen hymyilevän.

-- No, etkö tyydy semmoiseen keinoon, Athos? sanoi d'Artagnan.

-- En minä sitä kokonaan hylkää, vastasi Athos, mutta tahdon vaan
huomauttaa Aramista siitä, että ken hyvänsä, paitsi joku meistä, on
epäluotettava, että kaksi tuntia sen jälkeen kuin sananviejä on
lähtenyt, kardinaalin kapusiinimunkit, kätyrit ja mustatakkiset osaavat
sinun kirjeesi ulkoa ja että sinä ja sinun neuvokas ystäväsi vangitaan.

-- Puhumattakaan siitä, sanoi Porthos, että kuningatar kyllä pelastaisi
herra Buckingham'in, vaan ei suinkaan meitä.

-- Hyvät herrat, sanoi d'Artagnan, Porthoksen huomautus on sangen
järjellinen.

-- Ah, mitäs kaupungissa on tekeillä? sanoi Athos.

-- Siellä rumputetaan yleiseen marssiin.

Neljä ystävystä kuuntelivat; rumpujen pärrytys kaikui todellakin heidän
korviinsa.

-- Saattepa nähdä että he lähettävät meitä vastaan koko rykmentin, sanoi
Athos.

-- Ethän vaan aikone ruveta taistelemaan koko rykmenttiä vastaan? sanoi
Porthos.

-- Miksikä en? vastasi muskettisoturi. Tunnenpa olevani juuri sillä
päällä ja olisin valmis taistelemaan vaikka armeijaa vastaan jos vaan
olisimme olleet niin varovaisia että olisimme ottaneet tusinan pulloja
lisää mukaamme.

-- Totta tosiaan rumpu lähestyy! sanoi d'Artagnan.

-- Anna sen lähestyä, sanoi Athos; täältä on neljännestunnin matka
kaupunkiin, siis yhtä pitkä matka sieltä tänne. Siinä on aikaa enemmän
kuin tarvitsemme, tehdäksemme suunnitelmamme; jos me lähdemme täältä,
emme koskaan saa näin sopivaa paikkaa. Tietäkääs, hyvät herrat, nyt
juuri pisti eräs tuuma päähäni.

-- Annappas kuulua!

-- Sallikaa minun antaa Grimaud'ille muutamia tarpeellisia käskyjä.

Athos viittasi palvelijaansa tulemaan luoksensa.

-- Grimaud, sanoi Athos, osoittaen linnansarvessa olevia kuolleita,
aseta nuo herrat muuria vasten, pane hatut heidän päähänsä ja sovita
kivääri heidän käsiinsä.

-- Suuri mies! huudahti d'Artagnan, minä käsitän aikomuksesi.

-- Käsitätkö? kysyi Porthos.

-- Entäs sinä, Grimaud, käsitätkö sinä? kysyi Aramis.

Grimaud viittasi myöntävästi.

-- Muuta ei tarvita, sanoi Athos, palatkaamme tuumaani.

-- Minä tahtoisin ensin käsittää, sanoi Porthos.

-- Se on tarpeetonta.

-- Aivan niin, Athoksen tuuma, sanoivat yhteen ääneen d'Artagnan ja
Aramis.

-- Tuolla mylady'llä, tuolla naisella, tuolla elukalla, tuolla pedolla
on luullakseni lanko, sinun puheesi mukaan, d'Artagnan.

-- Niin on, minä tunnen hänet hyvin, ja luulen ett'ei hän ole aivan
hyvässä sovussa kälynsä kanssa.

-- Se ei pilaa asiaa, vastasi Athos, ja jos hän inhoisi häntä, olisi se
vielä parempi.

-- Jos niin on, silloin on asianlaita mielemme mukaan.

-- Mutta minä, intti Porthos, tahtoisin toki käsittää mitä tuo
Grimaud'in puuha tarkoittaa.

-- Vaiti, Porthos! sanoi Aramis.

-- Mikä on tuon langon nimi?

-- Lord Winter.

-- Missä on hän nyt?

-- Hän palasi Lontoosen heti kuin sota syttyi.

-- Hyvä! hän on juuri se mies, jota tarvitsemme, sanoi Athos. Hänelle on
asia ilmoitettava, hänelle on annettava tieto siitä että hänen kälynsä
aikoo murhata erään henkilön, ja pyydettävä häntä pitämään mylady'ä
silmällä. On kaiketi Lontoossa, toivon ma, joku _Magdalena-kodin_ tai
_Turva-kodin_ tapainen laitos: sinne toimittakoon hän kälynsä, niin
saamme olla huoleti.

-- Niin, niin kauvan kuin hän siellä pysyy, sanoi d'Artagnan.

-- Ah, kunniani kautta, sanoi Athos, sinä pyydät liian paljoa,
d'Artagnan veikkoseni! Minä olen antanut nyt kaikki mitä minulla oli, ja
nyt sanon että varastoni on lopussa.

-- Minun mielestäni tuo ehdotus on paras, sanoi Aramis. Me ilmoitamme
samalla kertaa kuningattarelle ja lord Winter'ille.

-- Niin, mutta kenen saatamme lähettää viemään kirjettä Tours'iin ja
Lontoosen?

-- Minä vastaan Bazin'ista, sanoi Aramis.

-- Ja minä Planchet'ista, sanoi d'Artagnan.

-- Niin, sanoi Porthos, ell'emme itse voi lähteä leiristä, voivat kyllä
meidän lakeijamme.

-- Se on tietty, sanoi Aramis, ja jo aivan tänä päivänä kirjoitamme
kirjeet, varustamme palvelijamme rahoilla, ja he lähtevät.

-- Varustamme heidät rahoilla? kysyi Athos; teillä on siis rahoja?

Neljä ystävystä katsoivat toisiinsa ja heidän kasvonsa pilvistyivät,
vaikka ne vast'ikään olivat niin valoisat.

-- Katsokaas, huudahti d'Artagnan, tuolla näen liikkuvan mustia ja
punaisia pilkkuja. Minkätähden sanoit "rykmentti", Athos? Tuohan on koko
armeija.

-- Niinpä todellakin, vastasi Athos, sielläpä he tulevat! Mokomat
kavalat veitikat, kun tulevat aivan torvitta ja rummuitta, kaikessa
hiljaisuudessa. Hohoi, Grimaud, joko työsi on valmis?

Grimaud viittasi myöntävästi ja osoitti muudanta tusinaa ruumiita, jotka
hän oli sovitellut mitä omituisimpiin asentoihin, toiset kivääri olalle,
toiset tähtäämään, toiset miekka käteen.

-- Bravo! sanoi Athos, tuopa antaa arvoa sinun mielikuvituksellesi.

-- Kaikessa tapauksessa, sanoi Porthos, tahtoisin minä kumminkin
mielelläni käsittää...

-- Lähtekäämme ensin matkaamme, sanoi d'Artagnan, kyllä sitten käsität
asian.

-- Vielä hetkinen, hyvät herrat, vielä hetkinen! Antakaa Grimaud'in
sääliä ruuat korjuusen.

-- Ah, sanoi Aramis, mustat ja punaiset pilkut kasvavat
silminnähtävästi, ja minä olen samaa mieltä kuin d'Artagnan; minä luulen
ett'ei meillä ole aikaa hetkeäkään hukata, jos aiomme ennättää
leiriimme.

-- Kunniani kautta, sanoi Athos, minulla ei ole enää mitään lähtöämme
vastaan; vetomme määräsi yhden tunnin; nyt olemme olleet puolitoista;
nyt ei ole mitään sanomisen sijaa; lähtekäämme, hyvät herrat,
lähtekäämme.

Grimaud oli jo mennyt etukynnessä korineen ja jälkiruokineen.

Neljä ystävystä seurasivat häntä ja olivat jo kulkeneet kymmenkunnan
askelta.

-- Mutta, huudahti Athos, mitä saakelia me ajattelemme, herrat!

-- Oletko unhottanut jotakin? kysyi Aramis.

-- No lippu, hiidessä! Ei suinkaan lippua voi jättää vihollisten käsiin,
vaikka se onkin vaan ruokaliina.

Athos kiiruhti takaisin vallinsarveen, kiipesi muurin harjalle ja otti
lipun; mutta kun rochellelaiset olivat jo päässeet pyssynkantaman
päähän, suuntasivat he kauhistavan luotituiskun tuota miestä kohden,
joka aivan kuin huviksensa asettui ammuttavaksi.

Olisippa voinut luulla taikavoiman suojelevan Athosta, sillä luodit
vinhuivat hänen ympärillään, vaan ei yksikään osunut häneen.

Athos heilutti lippuansa, käänsi selkänsä vihollisille ja tervehti
leirissä-olijoita. Molemmilta puolin kuului vahvoja huutoja, toiselta
harmin, toiselta ihastuksen.

Uusi luotituisku seurasi ensimäistä, ja kolme luotia lävisti
ruokaliinan, tehden siitä todellisen lipun.

Leiristä kuului ylt'yleensä huutoja: Alas! alas!

Athos laskeutui alas; hänen toverinsa, jotka tuskissaan odottivat häntä,
näkivät ilolla hänen palaavan.

-- Tule, Athos, joudu, huusi d'Artagnan, juoskaamme joutuun; nyt, kun
olemme saaneet kaikki selville, paitsi rahat, olisi tyhmyyttä tapattaa
itsensä.

Mutta Athos käveli majesteetillisen levollisena; kun hänen toverinsa
näkivät kaikki kehoitukset turhiksi, mukautuivat he kulkemaan hänen
tapaansa.

Grimaud ja hänen korinsa olivat päässeet kauvas edelle ja olivat
ulkopuolella pyssynkantamaa.

Hetkisen perästä kuului raju pyssyn pauke.

-- Mitä se on? kysyi Porthos; ja mitä he ampuvat? Minä en kuule mitään
luodin vinkumista enkä näe ketään vihollista.

-- He ampuvat meidän kuolleitamme, vastasi Athos.

-- Mutta meidän kuolleet eivät vastaa laukauksiin.

-- Aivan oikein; silloin viholliset luulevat meidän olevan väijyksissä
ja neuvottelevat; viimein lähettävät he airueen ja kun he huomaavat
kepposen, olemme jo ulkopuolella pyssynkantamaa. Sentähden elkäämme
huoliko kiirehtiä, ett'emme rientäessämme hanki itsellemme pistoksia.

-- Ah, nyt käsitän! sanoi Porthos hämmästyneenä.

-- No sepä hyvä! sanoi Athos, kohauttaen olkapäitänsä.

Ranskalaiset huusivat ihastuksesta, kun he näkivät noiden neljän
ystävyksen palaavan hiljakselleen.

Vihdoin kuului uusi pauke; tällä kertaa litistyivät luodit
muskettisoturien kulkeman tien vieressä olevia kiviä vasten ja vinhuivat
kamalasti heidän korvissaan. Rochellelaiset olivat juuri anastaneet
vallinsarven.

-- Mokomiakin kömpelyksiä! sanoi Athos; kuinka monta me ammuimme?
Kaksitoista vai kuinka?

-- Niin, tai viisitoista.

-- Kuinka monta me musersimme?

-- Kahdeksan tai kymmenen.

-- Ja sitä vastaan ei edes yhtä naarmua! Vai -- kuinkas onkaan? Mitä
sinulla on kädessä, d'Artagnan? Verta, luulen ma?

-- Ei se ole mitään, sanoi d'Artagnan.

-- Singahtanut luoti?

-- Ei edes sitä.

-- Mitä se sitten on?

Olemme jo sanoneet että Athos rakasti d'Artagnan'ia kuin omaa poikaansa
ja tuo synkkä, jäykkäluontoinen mies toisinaan huolehti hänestä isän
tavalla.

-- Ei muuta kuin hierehaava, sanoi d'Artagnan; sormeni sattui joutumaan
kahden kiven väliin, muurinkiven ja sormuskiven, niin että orvaskesi
lähti.

-- Semmoista on pitää timanttikiviä sormessaan, poika pahainen! sanoi
Athos nuhdellen.

-- Vai niin, huudahti Porthos, meillä on siis timantti? Mitä peijakasta
me sitten valitamme rahan puutetta!

-- Aivan oikein! sanoi Aramis.

-- Hyvin, Porthos! Tällä kertaa sinulla todellakin oli ajatus!

-- Olipa kyllä, sanoi Porthos, pöyhistyen Athoksen kiittämisestä; koska
kerran on timantti, niin myökäämme se.

-- Mutta, sanoi d'Artagnan, tämä on kuningattaren timantti.

-- Sitä suurempi syy, sanoi Athos; kuningatar pelastaa rakastajansa,
Buckingham'in herttuan, mikäs on kohtuullisempaa? Kuningatar pelastaa
meidät, ystävänsä, se on myös aivan niinkuin olla pitää. Myökäämme
timantti. Vai mitä apotti arvelee asiasta? Minä en pyydä saada kuulla
Porthoksen mieltä, sillä hän on jo sen lausunut.

-- Minun mielestäni, sanoi Aramis punastuen, kun sormus ei ole saatu
keltään lemmityltä eikä siis ole mikään lemmenlahja, voipi d'Artagnan
sen kyllä myödä.

-- Ystäväni, sinä puhut kuin kirja. Sinun neuvosi siis on...

-- Että timantti myödään, vastasi Aramis.

-- No niin, sanoi d'Artagnan hilpeästi, myökäämme se sitten, elkäämmekä
enää siitä puhuko.

Pyssynpauketta kuului yhä vaan, mutta ystävykset olivat jo ulkopuolella
kantomatkaa ja rochellelaiset ampuivat vaan keventääksensä
omaatuntoansa.

-- Totta tosiaan, sanoi Athos, aivan viime ripussa pälkähti Porthoksen
päähän ajatus; nyt olemme leirissä. Siis, hyvät herrat, ei enää
sanaakaan asiasta! Meitä katsellaan; meitä tullaan vastaan; meitä
varmaan kannetaan riemusaatossa.

Niinkuin sanoimme, oli koko leiri todella liikkeellä; yli tuhannen
henkeä oli katsellut neljän ystävyksen onnellista urostyötä niinkuin
näytelmää ikään, urostyötä, jonka todellista syytä ei osattu
aavistaakkaan. Kuului vaan huutoja: eläköön henkivartijat, eläköön
muskettisoturit! Herra de Busigny tuli ensimäisenä kättelemään Athosta,
tunnustaen menettäneensä vedon. Rakuuna ja sveitsiläinen seurasivat
hänen perässään ja sitten kaikki toverit järjestyksessä.
Onnentoivotuksista, kädenpuristuksista, syleilyistä ei ollut tulla
loppuakaan; rochellelaisille naurettiin nauramastakin päästyä; meteli
oli niin hirmuinen, että kardinaali luuli kapinan syttyneen, ja lähetti
kapteeninsa La Houdinière'n ottamaan selvää mitä melua se oli.

Lähettiläälle selitettiin asia ihastuksen kiihkolla.

-- No? kysyi kardinaali, kun hän näki La Houdinière'n palaavan.

-- Niin, arvoisa herra, vastasi hän, asia on sellainen, että kolme
muskettisoturia ja eräs henkivartija olivat lyöneet vedon herra de
Busigny'n kanssa, menevänsä syömään aamiaista Saint-Gervais'in
vallinsarveen ja aamiaisen kestäessä vastustelleet vihollista kaksi
tuntia ja tappaneet emme tiedä kuinka monta rochellelaista.

-- Kysyittekö ketä muskettisoturit olivat nimeltään?

-- Kyllä, arvoisa herra.

-- Ketä he olivat?

-- Herrat Athos, Porthos ja Aramis.

-- Aina vaan nuo kolme urhoollista! mutisi kardinaali. Entäs
henkivartija?

-- Herra d'Artagnan.

-- Aina vaan tuo hurja poika! Nuo neljä miestä minun pitää saada
omakseni.

Samana iltana puhui kardinaali herra de Tréville'n kanssa sen-aamuisesta
urostyöstä, joka oli yleisenä puheenaineena koko leirissä; herra de
Tréville, joka oli kuullut tapauksen sankareilta itseltään, kertoi sen
nyt kaikkia erityisseikkojaan myöten Hänen ylhäisyydellensä,
unhottamatta edes ruokaliina-juttua.

-- Hyvä on, herra de Tréville, sanoi kardinaali, minä pyydän teitä
hankkimaan minulle tuon ruokaliinan; minä ompelutan siihen kolme
kultaista liljaa ja lahjoitan sen teidän komppaniiallenne lipuksi.

-- Arvoisa herra, sanoi herra de Tréville, se olisi väärin
henkivartijoita kohtaan; herra d'Artagnan ei ole minun, vaan herra
Desessarts'in komppaniiaa.

-- No niin, ottakaa hänet sitten komppaniiaanne; sanoi kardinaali;
väärin on ett'eivät nuo neljä urhoollista soturia, jotka niin
sydämmellisesti pitävät toisistaan, palvele samassa komppaniiassa.

Samana iltana ilmoitti herra de Tréville kolmelle muskettisoturille ja
d'Artagnan'ille tämän mieluisen uutisen ja käski heidät kaikki neljä
seuraavaksi päiväksi aamiaiselle luoksensa.

D'Artagnan oli hurmautuneena ilosta. Muistetaanhan hänen elämänsä
unelman olleen päästä muskettisoturiksi.

Kolme ystävystä olivat myöskin hyvin iloissaan.

-- Olipa sinulla todella oivallinen ajatus, sanoi d'Artagnan Athokselle;
kävi niinkuin sanoit: saimme paljon kunniaa ja saimme rauhassa
keskustella tärkeästä asiasta.

-- Jota keskustelua nyt voimme jatkaa ilman että kukaan epäilee meitä,
sillä tästä puoleen meitä pidetään kardinaalilaisina.

Samana iltana kävi d'Artagnan ilmoittamassa herra Desessarts'ille
ylennyksestänsä.

Herra Desessarts, joka pani d'Artagnan'ille suuren arvon, tarjosi
hänelle apuansa, kun tuo ylennys toi mukanansa suuria varuskustannuksia.

D'Artagnan hylkäsi tarjouksen, mutta kun hänestä tilaisuus oli sopiva,
pyysi hän herra Desessarts'in arvostelemaan timantin, jonka hän antoi
hänelle, ilmoittaen haluavansa muuttaa sen rahaksi.

Seuraavana päivänä kello kahdeksan aamulla tuli herra Desessarts'in
palvelija d'Artagnan'in luokse ja jätti hänelle pussin, joka sisälsi
seitsemäntuhatta livre'ä kullassa.

Se oli kuningattaren timantin hinta.



XLVI.

Perhe-asia.


Athos oli löytänyt selityksen: _perhe-asia_. Perhe-asia ei ollut
kardinaalin tiedustelujen alainen; perhe-asia ei koskenut ketään;
perhe-asioita saattoi toimittaa vaikka koko maailman edessä.

Niin, Athos oli löytänyt selityksen: perhe-asia.

Aramis oli löytänyt aatteen: lakeijat.

Porthos oli löytänyt keinon: timantti.

D'Artagnan yksin ei ollut löytänyt mitään, vaikka hän oli tavallisesti
kaikista neljästä kekseliäin; mutta myönnettävä on että pelkkä mylady'n
nimi kangistutti hänen ajatusvoimaansa.

Mutta tosiaan! mehän erhetymme: hän oli löytänyt ostajan timantillensa.

Aamiainen herra de Tréville'n luona oli erinomaisen hauska ja hupainen.
D'Artagnan oli jo uudessa univormussaan. Kun d'Artagnan oli vartaloltaan
melkein Aramiksen kaltainen, ja Aramis, joka, niinkuin muistamme, oli
saanut sangen runsaan maksun runojensa kustantajalta, oli teettänyt
kaikkia kaksi kappaletta, oli hän luovuttanut toisen täysinäisen
varuksensa ystävälleen.

D'Artagnan oli nyt päässyt toivojensa perille ja olisi pitänyt itsensä
ylenmäärin onnellisena, ell'ei hän olisi nähnyt mylady'n pilkistävän
esille ikäänkuin mustan pilven taivaan rannalla.

Aamiaisen jälkeen päättivät he tavallisuuden mukaan kohdata toisensa
illan tultua Athoksen luona, jossa asia lopullisesti ratkaistaisiin.

D'Artagnan vietti päivänsä näyttelemällä leirissä
muskettisoturi-pukuansa joka paikassa.

Iltaisilla sovittuun aikaan kohtasivat ystävykset toisensa; kolme asiaa
vaan oli ratkaistavana:

    mitä kirjoitettaisiin mylady'n langolle;
    mitä kirjoitettaisiin sille neuvokkaalle henkilölle Tours'iin;
    ja ketkä lakeijat pantaisiin viemään kirjeitä.

Jokainen tarjosi omaansa; Athos puhui Grimaud'in äänettömyydestä: hän ei
muka avannut suutansa muulloin kuin isäntänsä sitä avatessa; Porthos
kehui Mousqueton'insa voimaa; hän muka jaksaisi pieksää neljä tavallista
miestä; Aramis, joka luotti Bazin'insa neuvokkaisuuteen, ylisteli
suurisanaisesti ehdokastansa; d'Artagnan puolestaan asetti kaiken
luottamuksensa Planchet'in rohkeuteen, josta hän toi esille useita
todisteita.

Neljän lakeijan ansiot kilvoittelivat kauvan voitosta ja antoivat
aihetta mitä loistavimpiin ylistyspuheihin, jotka tässä jätämme
kertomatta, pelosta että ne pitkästyttäisivät lukijaa.

-- Pahaksi onneksi, sanoi Athos, täytyy sen, joka lähetetään, yksin
omistaa nuo neljä ansiota, äänettömyyden, väkevyyden, neuvokkaisuuden ja
rohkeuden.

-- Mutta mistä saadaan semmoinen?

-- Se on mahdotonta, sanoi Athos, sen kyllä tiedän; valitkaamme siis
Grimaud.

-- Valitkaamme Mousqueton.

-- Valitkaamme Bazin.

-- Valitkaamme Planchet; Planchet on rohkea ja neuvokas; siinä on jo
kaksi noista ominaisuuksista.

-- Hyvät herrat, sanoi Aramis, tärkeintä ei ole saada tietää, kuka
meidän lakeijoistamme on äänettömin, kuka väkevin, kuka neuvokkain, kuka
urhoollisin, vaan tärkeintä on tietää, kuka panee rahalle suurimman
arvon.

-- Aramiksen miete on sangen järjellinen, sanoi Athos; täytyy ottaa
lukuun ihmisten puutteet, ei heidän ansioitansa; herra apotti, te olette
suuri ihmisluonteen tuntija!

-- Totta kyllä, sanoi Aramis; siinä ei ole kylliksi että me tarvitsemme
tarkkaa palvelusta onnistuaksemme, vaan me tarvitsemme sitä myös
välttääksemme turmioon joutumista, sillä jos asia menestyy huonosti,
maksaa se hengen, eikä ainoastaan lakeijan hengen...

-- Hiljemmin, Aramis, sanoi Athos.

-- Vaan myöskin hänen herransa, ehkäpä meidän kaikkien. Ovatko meidän
lakeijamme kylliksi alttiita panemaan henkensä vaaraan meidän tähtemme?
Eivät.

-- Kunniani kautta, sanoi d'Artagnan, melkeinpä uskaltaisin vastata
Planchet'ista!

-- No niin, ystäväni, pane tuon hänen alttiutensa lisäksi vielä vankka
rahasumma, joka turvaa hänen toimeentulonsa, niin voit vastata hänestä
vaikka kahdesti, lausui Aramis.

-- Petytpä, hiisi vieköön, petytpä vainenkin, sanoi Athos, joka oli
hyväluuloinen, kun oli kysymys asioista, vaan pahaluuloinen, kuin oli
kysymys ihmisistä. He lupaavat vaikka mitä saadaksensa rahat, vaan
sitten pelko pidättää heidät täyttämästä lupaustansa. Mutta kun kerran
joutuvat kiini, pannaan heidät lujiin pinteihin, ja silloin tunnustavat
he kaikki. Mitä saakelia! emmehän me lapsia ole! Ennenkuin Englantiin
pääsee, (Athos hiljensi ääntänsä) täytyy kulkea halki Ranskanmaan, joka
on täynnä kardinaalin vakoojia ja elukoita; ennenkuin laivaan pääsee,
tarvitsee passin; ja täytyy osata englanninkieltä, ennenkuin edes voi
kysyä tietä Lontoosen. Minun mielestäni on asia sangen vaikea.

-- Ei ensinkään, sanoi d'Artagnan, joka halusi kaikin mokomin tuumaa
toimeen: minun mielestäni on se päinvastoin sangen helppo. Sehän, hiisi
vieköön, on sangen luonnollista, että jos lord Winter'ille kirjoitetaan
päin seiniä, kardinaalin vehkeistä...

-- Hiljemmin, sanoi Athos.

-- Kardinaalin vehkeistä ja valtiosalaisuuksista, jatkoi d'Artagnan
totellen varoitusta, niin tietysti me joka mies joudumme pihtiin; mutta
mehän, niinkuin itse sanoit, Athos, kirjoitamme hänelle perhe-asiasta,
sehän sinun on muistaminen, ja me kirjoitamme hänelle yksinomaan että
hän toimittaisi mylady'n heti Lontoosen tultua semmoiseen säilöön ett'ei
hän voi meitä vahingoittaa. Minä siis kirjoitan hänelle jotenkin
tämmöisen kirjeen.

-- Annappas kuulua, sanoi Athos, ruveten heti hyvin arvostelijan
näköiseksi.

-- "Arvoisa herra ja rakas ystävä..."

-- Oh, vai "rakas ystävä" englantilaiselle, keskeytti Athos, kaunis
alku, bravo, d'Artagnan! Nuo pari pikku sanaa vaan revittäisivät sinut
hevosilla palasiksi.

-- No niin, lienetpä oikeassa; minä kirjoitan siis vaan kuiviltaan:
"Arvoisa herra!"

-- Voitpa vielä kirjoittaa: Mylord! virkkoi Athos, joka suosi paljon
muodollisuuksia.

-- Mylord! Muistatteko Luxemburg'in palatsin vierellä olevaa pientä
aitausta?

-- Mainiota! Luxemburg aivan etunenässä! Tuota voisi luulla
viittaukseksi leskikuningattareen. Sepä oli nerokkaasti! ivasi Athos.

-- No pannaan sitten vaan: "Mylord! Muistatteko erästä pientä aitausta,
jossa teidän henkeänne säästettiin?"

-- D'Artagnan veikkoseni, sanoi Athos, sinä et koskaan ole muuta kuin
huono kirjoitusmies. "Jossa teidän henkeänne säästettiin!" Hyi, tuo ei
ole arvokasta! Rehellistä kunnon miestä ei muistuteta tuommoisista
palveluksista. Hyvästä työstä muistuttaminen on loukkaamista.

-- Ah, ystäväni, sanoi d'Artagnan, sinä olet tuskastuttava! Jos minun
tulee kirjoittaa sinun tarkastuksesi alaisena, niin, kunniani kautta,
ennemmin luovun koko toimesta.

-- Ja siinä teet oikein. Hoida sinä muskettiasi ja miekkaasi;
kumpaistakin käytät kunnialla, vaan jätä kynä apotille; se on hänen
aseitansa.

-- Niinpä kyllä, sanoi Porthos, jätä kynä Aramikselle; hän kirjoittelee
latinalaisia teesejä.

-- No niin, olkoon menneeksi! sanoi d'Artagnan. Kirjoita sinä, Aramis,
tämä kirje meille; mutta pyhän paavin nimessä, kirjoita se hyvin, sillä
minä sanon jo ennakolta että aion saivarrella sitä ankarasti.

-- Parempaa en pyydä, sanoi Aramis, sillä lapsellisella luottamuksella
itseensä, joka kaikille runoilijoille on ominaista; sano minulle vaan
mitä minun on tarvis tietää; olenhan silloin tällöin kuullut sanottavan
että tuo käly on kelvoton olento; minulla on siihen todistuksiakin,
sillä kuulinhan hänen keskustelunsa kardinaalin kanssa...

-- Hän on, saakeli vieköön paljon kelvottomampi, huomautti Athos.

-- Mutta, jatkoi Aramis, minä en tunne yksityisseikkoja.

-- En minäkään, sanoi Porthos.

D'Artagnan ja Athos silmäilivät hetkisen toisiansa. Viimein Athos,
selvittyään hämmästyksestänsä, mutta kalpeampana tavallistansa, viittasi
myöntävästi d'Artagnan'ille. Viimemainittu ymmärsi saaneensa luvan
puhua.

-- No niin, kuule siis mitä sinun tulee kirjoittaa, alkoi d'Artagnan.
"Mylord! Teidän kälynne on pahantekijä, joka on tahtonut murhauttaa
teidät saadaksensa periä. Mutta hänellä ei ollut oikeutta mennä
naimisiin teidän veljenne kanssa, koska hän oli ennestään naimisissa
Ranskassa ja..."

D'Artagnan pysähtyi ikäänkuin tavoitellen sanaa, ja katsoi Athokseen.

-- Miehensä oli ajanut hänet pois, sanoi Athos.

-- Koska hän oli pahantekijänä merkitty, jatkoi d'Artagnan.

-- Pah! huudahti Porthos, mahdotonta! onko hän tahtonut tappaa lankonsa?

-- On.

-- Oliko hän naimisissa? kysyi Aramis.

-- Oli.

-- Ja hänen miehensä oli päässyt perille hänen olevan pahantekijänä
merkityn? huudahti Porthos.

-- Niin.

Nuo kolme lyhyttä vastausta oli Athos lausunut yhä kolkommalla äänellä.

-- Mutta ken on nähnyt tuon liljan? kysyi Aramis.

-- D'Artagnan ja minä, tai oikeammassa aika-järjestyksessä minä ja
d'Artagnan, vastasi Athos.

-- Ja tuon kauhean olennon mies elää vielä? kysyi Aramis.

-- Kyllä hän elää vielä.

-- Oletko varma siitä?

-- Olen.

Syntyi hetken äänettömyys, jolla välin kukin luonteensa mukaan tunsi
kertomuksen vaikutuksen.

-- Tällä kertaa, alkoi Athos, lopettaen äänettömyyden, on d'Artagnan
antanut meille oivallisen suunnitelman, ja se on ensiksi kirjoitettava.

Aramis tarttui kynään, mietti muutaman hetkisen ja kirjoitti sitten
kymmenkunnan riviä somalla naisen käsialalla; kun kirjoitus oli valmis,
luki hän hiljaisella äänellä ja harvalleen, ikäänkuin punniten joka
sanaa, seuraavaa:

    "Mylord!

    Tämän kirjoittajalla on ollut kunnia mitellä miekkaa teidän
    kanssanne eräässä pienessä aitauksessa Enfer'in kadun varrella. Kun
    te sittemmin monesti olette suvainneet nimittää häntä ystäväksenne,
    täytyy hänen hyvän neuvon antamisella osoittaa kiitollisuuttansa
    tuosta ystävyydestä. Kahdesti olette olleet vähältä saada surmanne
    erään läheisen sukulaisenne kautta, jota te pidätte perillisenänne,
    koska ette tiedä hänen ennen naimisiin menoansa Englannissa olleen
    jo naimisissa Ranskassa; mutta kolmannella kertaa, joka on tulossa,
    saattaisitte helposti joutua hänen uhriksensa. Teidän omaisenne
    lähti viime yönä La Rochelle'sta Englantiin. Valvokaa hänen
    tuloansa, sillä hänellä on suuria ja kamalia aikeita. Jos tahdotte
    varmaan tietää, mihin hän kykenee, voitte lukea hänen menneisyytensä
    hänen vasemmasta olkapäästänsä."

-- No niin, tuohan on mainiosti, sanoi Athos, sinä kirjoitat kuin
valtiosihteeri, Aramis veikkoseni. Lord Winter voi nyt olla varoillaan,
jos vaan varoitus saapuu hänen käsiinsä, ja vaikka se joutuisi itse
Hänen ylhäisyytensä käsiin, ei meillä olisi mitään vaaraa. Mutta kun
palvelija, joka lähtee tätä viemään, saattaisi luuloitella meitä
käyneensä Lontoossa, vaikka hän ei olisi käynyt kauvempana kuin
Châtellerault'issa, annamme me hänelle lähtiessä vaan puolen luvatusta
rahamäärästä, ja lupaamme toisen puolen sittenkuin hän on tuonut
vastauksen. Onko timanttisi vielä tallella? jatkoi Athos.

-- Minulla on parempaa kuin se, minulla on sen hinta, sanoi d'Artagnan
ja heitti rahapussin pöydälle; kullan hely saattoi Aramiksen luomaan
silmänsä ylöspäin ja Porthoksen säpsähtämään; Athos sitä vastoin pysyi
liikkumattomana.

-- Kuinka paljo on tuossa pussissa? kysyi hän.

-- Seitsemäntuhatta livre'ä kahdentoista frankin louisdor'eina.

-- Seitsemäntuhatta livre'ä! huudahti Porthos; oliko tuo vähäpätöisen
näköinen timantti seitsemäntuhannen livre'n arvoinen!

-- Kaiketi se oli, koska rahat ovat tässä, sanoi Athos; en luulekkaan
d'Artagnan'in panneen siihen lisäksi omista rahoistaan.

-- Mutta, hyvät herrat, lausui d'Artagnan, kaikessa tässä elkäämme
kuitenkaan ajatelko kuningatarta itseään, vaan huolehtikaamme hänen
rakkaan Buckingham'insa terveydestä. Se on kaikkein vähintä, mitä olemme
hänelle velkaa.

-- Aivan oikein, sanoi Athos, mutta se on Aramiksen asia.

-- No niin, vastasi tämä punastuen, mitä minun siis on tekeminen?

-- Oh, sanoi Athos, mitäs muuta kuin kirjoittaa toinen kirje, nimittäin
tuolle neuvokkaalle henkilölle, joka asuu Tours'issa.

Aramis tarttui toistamiseen kynään, mietti taas hetkisen ja kirjoitti
seuraavat rivit, jotka hän heti luki ystäväinsä tarkastettavaksi!

    "Paras serkkuni!"

-- Ahaa, sanoi Athos, tuo neuvokas henkilö on siis sukulaisesi?

-- Oikea serkkuni, vastasi Aramis.

-- Menköön vaan serkkuna!

Aramis jatkoi.

    "Paras serkkuni! Hänen ylhäisyytensä, kardinaali, jota Jumala
    suojelkoon Ranskanmaan onneksi ja valtakunnan vihollisten turmioksi,
    on nyt kukistamaisillaan La Rochelle'n kapinalliset kerettiläiset;
    luultavaa on ett'ei Englannin laivasto tule linnoituksen
    näkyviinkään; uskallanpa melkein sanoa olevani varma, että joku
    tärkeä tapaus on estävä herttua Buckingham'ia lähtemästä. Hänen
    ylhäisyytensä on sekä menneen että nykyisen ajan ja luultavasti
    myöskin tulevan ajan etevin valtiomies. Hän sammuttaisi auringonkin
    jos se olisi hänelle haitaksi. Ilmoita sisarellesi nämä onnelliset
    sanomat, paras serkkuni. Minä näin unta että tuo kirottu
    englantilainen oli kuollut. En voi muistaa saiko hän surmansa
    puukosta vai myrkystä: siitä vaan olen varma että näin unta hänen
    kuolleen, ja tiedäthän että unet eivät koskaan minua petä. Ole siis
    varma että kohdakkoin näet minun palaavan."

-- Mainiosti! huudahti Athos; sinä olet runoilijain kuningas, Aramis
veikkoseni, sinä puhut kuin Ilmestyskirja ja olet tosiperäinen kuin
evankeliumi. Nyt on vaan kirjoitettava nimi ja osoite.

-- Se on pian tehty, sanoi Aramis.

Hän taittoi kirjeen somasti ja kirjoitti päälle:

    "Neiti Michon, ompelijatar Tours'issa."

Kolme ystävystä silmäilivät toisiansa hymyillen; Aramis oli eksyttänyt
heidät.

-- Nyt, sanoi Aramis, huomannette, hyvät herrat, että ainoastaan Bazin
voi viedä kirjeen Tours'iin; serkkuni tuntee vaan hänet eikä luota
kehenkään muuhun; ei kukaan muu suorittaisi siis asiaa menestyksellä.
Bazin on muutoin sekä kunnianhimoinen että oppinut. Hän on lukenut
historiaa, hyvät herrat; hän tietää että Sixtus V tuli paaviksi
sikopaimenesta, ja kun hänkin aikoo kirkon palvelukseen samalla kertaa
kuin minä, on hänelläkin toivoja päästä paaviksi tai ainakin
kardinaaliksi. Huomaatte siis että mies, jolla on semmoiset aikeet, ei
mene satimeen, tai jos hän joutuukin satimeen, hän ennen kärsii
marttiirakuoleman kuin ilmaisee mitään.

-- Hyvä, sanoi d'Artagnan, minä suostun täydestä sydämmestäni Bazin'iin,
mutta suostukaa te myöskin Planchet'iin. Samoinkuin Tours'in asiat ovat
sinun, Aramis ystäväni, ovat Lontoon asiat minun. Sen vuoksi pyydän että
valitaan Planchet, joka sitäpaitsi on jo käynyt Lontoossa minun kanssani
ja osaa aivan kelvollisesti sanoa: _London, sir, if you please_, sekä
_my master, lord d'Artagnan_; sillä tulee hän toimeen sekä meno- että
tulomatkan, olkaa varmat.

-- Siinä tapauksessa, sanoi Athos, Planchet'in tulee saada
seitsemänsataa livre'ä meno- ja toiset seitsemänsataa livre'ä
tulomatkasta, ja Bazin'in kolmesataa meno- ja kolmesataa tulomatkasta;
siten vähenee summa viideksisadaksi livre'ksi. Me otamme tuhat livre'ä
kukin omaksi käytettäväksemme ja jälelle jääneet tuhat livre'ä olkoon
vararahastona, jonka apotti säilyttäköön erityisten tapauksien tai
yhteisten tarpeiden varalle. Suostutteko siihen?

-- Athos veikkoseni, sanoi Aramis, sinä puhut kuin Nestor, joka,
niinkuin tiedetään, oli viisain kreikkalainen.

-- No niin, siis se on päätetty, jatkoi Athos; Planchet ja Bazin
lähtevät matkalle; enkä minä olekkaan pahoillani että saan pitää
Grimaud'in täällä, sillä hän on tottunut minun tapoihini, ja sille panen
suuren arvon; eilis-päivä teki hänet hyvin alakuloiseksi; tämä matka
hänet kokonaan masentaisi.

Lähetettiin kutsumaan Planchet'ia, ja annettiin hänelle määräykset;
d'Artagnan oli hänelle jo asiasta ilmoittanut ja kuvitellut hänelle
ensin kunniaa, sitten rahaa, ja viimeiseksi vaaroja.

-- Minä säilytän kirjettä nuttuni kauluksen alla, sanoi Planchet, ja
minä nielen sen, jos sitä ruvetaan minulta ottamaan.

-- Mutta sitten et saa asiaa toimitetuksi? sanoi d'Artagnan.

-- Te annatte minulle tänä iltana kirjeestä jäljennöksen, jonka minä
huomiseksi opettelen ulkoa.

D'Artagnan katsoi ystäviinsä, ikäänkuin sanoaksensa heille: no, mitäs
minä lupasin teille?

-- Nyt, jatkoi hän kääntyen Planchet'iin, on sinulla kahdeksan päivää
ennättääksesi lord Winter'in luokse ja kahdeksan päivää takaisin
tullaksesi, siis yhteensä kuusitoista päivää. Jos et ole palannut
kuudennentoista päivän illalla kello kahdeksan, et saa laisinkaan rahaa,
vaikka kello ei olisi enempää kuin viisi minuuttia yli kahdeksan.

-- Siinä tapauksessa, herra, sanoi Planchet, ostakaa minulle kello.

-- Ota tämä, sanoi Athos, ojentaen hänelle kellonsa huolettomalla
anteliaisuudella, ja ole kelpo poika. Muista että jos sinä puhut,
kielittelet, vitkastelet tiellä, saatat sinä herrasi, joka luottaa
sinuun niin suuresti, ja on mennyt vastuusen sinusta, päätä lyhemmäksi.
Mutta muista myös että jos sinun tähtesi mitä vahinkoa tapahtuu herra
d'Artagnan'ille, niin otan minä sinusta selvän vaikka sinä missä olisit,
ja teurastan sinut.

-- Oh, hyvä herra! sanoi Planchet, loukkautuneena moisesta epäluulosta
ja erittäinkin peljästyneenä muskettisoturin vakavasta katsannosta.

-- Ja minä, sanoi Porthos, muljautellen suuria silmiään, muista se,
nyljen sinut elävältä.

-- Ah, herra!

-- Ja minä, sanoi Aramis lempeällä, sointuvalla äänellänsä, paistan
sinut hiiloksessa niinkuin villi metsäläinen.

-- Ah, herra!

Ja nyt Planchet rupesi itkemään; emme uskalla sanoa, peljästyttivätkö
häntä nuo kamalat uhkaukset, vai liikuttiko häntä tuo neljän ystävyksen
harras yksimielisyys.

D'Artagnan tarttui hänen käteensä ja syleili häntä.

-- Katsoppas, Planchet, sanoi hän, nämä herrat sanovat sinulle kaikkea
tuota hellyydestä minua kohtaan, mutta oikeastaan pitävät he sinusta.

-- Ah, herra, sanoi Planchet, minä joko onnistun, taikka hakataan minut
neljäksi kappaleeksi; mutta vaikka minut hakattaisiinkin neljäksi
kappaleeksi, niin luottakaa minuun ett'ei yksikään kappale hiisku
sanaakaan.

Päätettiin että Planchet lähtisi seuraavana päivänä kello kahdeksan
aamulla, voidaksensa, niinkuin hän itse oli ehdottanut, yön kuluessa
oppia kirjeen ulkoa. Sillä voitti hän määrilleen kaksitoista tuntia;
hänen piti olla takaisin kuudentenatoista päivänä kello kahdeksan
aamulla.

Seuraavana aamuna, kun Planchet juuri oli nousemaisillaan hevosen
selkään, d'Artagnan, joka sydämmessään tunsi olevansa herttuan puolella,
veti Planchet'in syrjään.

-- Kuulehan, sanoi hän, kun olet jättänyt kirjeen lord Winter'ille ja
hän on lukenut sen, sano silloin hänelle: "Varjelkaa Hänen
ylhäisyyttänsä herra Buckingham'ia, sillä häntä aiotaan murhata." Mutta
tämä, näethän Planchet, on niin tärkeä ja vakava asia, ett'en minä
ystävillenikään uskalla tunnustaa ilmoittaneeni sinulle tämän
salaisuuden, enkä millään ehdolla suostuisi antamaan sinun käsiisi
mitään kirjallista tästä asiasta.

-- Olkaa huoleti, herra, sanoi Planchet, saatte nähdä, voiko minuun
luottaa.

Ja niin sanottuansa lähti Planchet ajamaan täyttä karkua oivallisella
ratsullansa, jolla hänen oli määrä kulkea kaksikymmentä lieu'tä ja
jatkaa sitten kyytihevosilla; hänen sydämmensä tykytti vähän
levottomasti muskettisoturien uhkausten tähden, vaan muutoin oli hän
mitä parhaimmalla tuulella.

Seuraavana päivänä matkusti Bazin Tours'iin ja sai hän kahdeksan päivää
asiansa toimitusta varten.

Neljä ystävystä käyttivät koko tuon lähettiläidensä viipymisen ajan,
niinkuin helposti voi arvata, enemmän kuin koskaan tarkastelemiseen,
nuuskimiseen ja kuuntelemiseen. Heidän päivänsä kuluivat siihen, että
kokivat urkkia tietoonsa mitä puhuttiin, pitää silmällä kardinaalin
toimia ja nuuskia hänen luonansa käypiä sanansaattajia. Useamman kuin
yhden kerran valtasi heidät ankara säikähdys, kun heitä kutsuttiin
johonkin odottamattomaan palvelustoimeen. Heidän täytyi sitä paitsi
valvoa omaa turvallisuuttansa, sillä mylady oli kummitus, joka, kun se
oli kerran ilmestynyt ihmisille, ei enää antanut heille rauhallista
lepoa.

Kahdeksannen päivän aamuna palasi Bazin, terveenä kuin ainakin ja
tapansa mukaan hymyilevänä, Parpaillot'in ravintolaan, juuri kuin neljä
ystävystä istuivat aamiaisella, ja sanoi, ennakolta tehdyn suostumuksen
mukaan:

-- Herra Aramis, tässä on vastaus serkultanne.

Neljä ystävystä vaihettivat iloisen silmäyksen keskenänsä; puoli heidän
tuumaansa oli nyt toimitettu; tosin oli se lyhyin ja helpoin.

Vastoin tahtoansa punastuen otti Aramis kirjeen, joka oli kömpelöllä
käsialalla ja sangen virheellisesti kirjoitettu.

-- No totta tosiaan, huudahti hän nauraen, jopa alan menettää kaiken
toivon; tuo Michon-parka ei koskaan opi oikein kirjoittamaan.

-- Mikä Michon-parka? kysyi sveitsiläinen, joka sattui parhaillaan
olemaan puhelemassa neljän ystävyksen kanssa, kun kirje tuli.

-- No, aina parempi kuin ei mitään! sanoi Aramis; onpahan eräs soma
ompelijatar, josta minä paljon pidin ja pyysin sen vuoksi hänen
kirjoittamaan minulle muistiksi muutamia riviä.

-- Hiisi vieköön! sanoi sveitsiläinen, jos hän on yhtä suuri nainen kuin
hänen käsi-alansa on suuri, niin onpa hänessä lemmittyä kylliksi,
veikkoseni.

Aramis luki kirjeen, ja antoi sen sitten Athokselle.

-- Katsoppas Athos, mitä hän kirjoittaa, sanoi hän.

Athos vilkaisi ensin kirjeesen ja hälventääksensä kaikki epäluulot, mitä
kentiesi oli saattanut syntyä, luki hän sen ääneen:

    "Serkkuni! Sisareni ja minä olemme hyviä unenselittäjiä ja me
    pelkäämme unia suuresti; mutta teidän unestanne saattanee
    toivottavasti sanoa: ei unissa uskomista. Hyvästi, voikaa
    hyvin ja antakaa meille joskus tietoja itsestänne.

                                                Aglaé Michon."

-- Mistä unesta hän puhuu? kysyi rakuuna, joka oli lähestynyt kirjettä
luettaessa.

-- Niin, mistä unesta? kysyi sveitsiläinen.

-- Oh, peijakas! vastasi Aramis, minä kerroin hänelle vaan muutaman
unen, jonka olin nähnyt.

-- Oh, pentele, vai unien kertomista, minä en uneksi koskaan.

-- Te olette varsin onnellinen, sanoi Athos, nousten istuimeltaan; jospa
minäkin voisin sanoa samaa.

-- En koskaan, toisti sveitsiläinen, ihastuneena siitä että semmoinen
mies kuin Athos häntä kadehti, en koskaan, en milloinkaan!

Kun d'Artagnan näki Athoksen nousevan seisovilleen, nousi hän myös,
tarttui hänen käsivarteensa ja meni ulos hänen kanssansa.

Porthos ja Aramis jäivät sveitsiläisen ja rakuunan kanssa
lörpöttelemään.

Bazin puolestaan meni makaamaan eräälle olkikuvolle ja kun hänellä oli
vilkkaampi mielikuvitus kuin sveitsiläisellä, uneksi hän että Aramis oli
päässyt paaviksi ja pani hänen päähänsä kardinaalin hiipan.

Mutta niinkuin jo mainitsimme, Bazin'in palaaminen oli vaan jossakin
määrin lieventänyt sitä levottomuutta, joka neljää ystävystä vaivasi.
Odotuspäivät olivat pitkiä ja d'Artagnan olisi ollut valmis lyömään
vetoa että vuorokaudet sisälsivät vähintään neljäkymmentä kahdeksan
tuntia. Hän unhotti että kulku Kanavan yli oli ehdottomasti
viivästyttävä ja liioitteli mylady'n voimaa; hän kuvitteli mielessään
että tuolla naisella, jota hän piti hirviönä, oli yhtä yliluonnollisia
liittolaisia kuin hän itsekkin oli; vähinkin melu sai hänet luulemaan
että häntä tultiin vangitsemaan ja että Planchet tuotiin takaisin
kuulusteltavaksi hänen ja hänen ystäviensä kanssa. Ja vielä enemmän:
luottamuksensa tuohon kelpo pikardilaiseen, mikä näihin asti oli ollut
niin rajaton, väheni päivä päivältä. Tuo levottomuus oli niin suuri,
että se tarttui myöskin Porthokseen ja Aramikseen. Athos vaan pysyi
tyynenä, ikäänkuin ei mikään vaara olisi ollut häntä uhkaamassa ja
niinkuin hän olisi hengittänyt aivan tavallista ilmaansa.

Erittäinkin nousi tuo levottomuus kuudentenatoista päivänä niin suureen
määrään d'Artagnan'issa ja hänen molemmissa ystävissään, ett'eivät he
voineet pysyä paikoillansa, vaan harhailivat kuin varjot tiellä jota
myöten Planchet'in olisi pitänyt palata.

-- Toden totta, sanoi Athos heille, te ette ole miehiä vaan lapsia,
koska nainen voi noin teitä peljästyttää. Mitä meillä muutoin on
peljättävää? Vankeuttako? No niin, kyllä meidät vankeudesta pelastetaan;
pelastettiinhan rouva Bonacieux'kin. Hengen menettämistäkö? Joka
päivähän me juoksuhaudassa panemme henkemme paljon suurempaan vaaraan,
sillä luotihan voi musertaa jalan, ja minä olen varma siitä että
välskäri saattaa meille paljon suurempia tuskia ottaessaan meiltä jalan,
kuin pyöveli ottaessaan meiltä pään. Olkaa siis huoleti vaan; kahden,
neljän, korkeintaan kuuden tunnin kuluttua on Planchet täällä; hän on
sen luvannut ja minä luotan sangen paljon Planchet'in lupauksiin, sillä
minusta näyttää hän kunnon mieheltä.

-- Mutta jos hän ei tule? sanoi d'Artagnan.

-- No niin, ell'ei hän tule, on hän saanut esteitä. Hän on sattunut
putoamaan hevosen selästä tai tehnyt onnistumattoman hyppäyksen
laivankannelta tai ehkä juossut itselleen keuhkokuumeen. Ajatelkaa,
hyvät herrat, kaikkea, mitä mahdollisesti saattaa tapahtua. Elämä on
suuri helminauha pieniä ikävyyksiä, joita filosoofi hymyillen nyppii
irti. Olkaa filosoofeja, niinkuin minä, hyvät herrat; istukaa pöytään ja
ruvetkaamme juomaan; tulevaisuus ei koskaan näytä niin ruusunpunaiselta
kuin katsellessa viinilasin lävitse.

-- Tuo kaikki on kyllä hyvin, vastasi d'Artagnan, mutta minua jo
väsyttää tuo alinomainen pelko, että viini, jota juon, tulee mylady'n
kellarista.

-- Sinä olet kovin oikkuinen, sanoi Athos, niin kaunis nainen!

-- Merkitty nainen! sanoi Porthos, kömpelösti hymyillen.

Athos säpsähti, nosti käden otsallensa pyyhkiäksensä hikipisaroita ja
nousi istuimeltaan, vapisten vastoin tahtoansa.

Sillä välin kului päivä ja ilta tuli vitkalleen, mutta tuli kuitenkin
vihdoin. Ravintola täyttyi vierailla. Athos, joka oli ottanut huostaansa
timantti-osuutensa, ei lähtenyt enää Parpaillot'ista. Hän oli saanut
herra de Busigny'stä, joka muutoin oli antanut heille herkulliset
päivälliset, oivan pelitoverin. He pelasivat siis yhdessä tavallisuuden
mukaan, kunnes kello oli puoli kahdeksan, jolloin oli aika erota.

-- Me olemme kadotetut, kuiskutti d'Artagnan Athoksen korvaan.

-- Sinä tarkoitat että me olemme kadottaneet, sanoi Athos tyynesti,
ottaen neljä pistole'a taskustaan ja lyöden ne pöytään. Nyt, hyvät
herrat, kuuluu iltarumpu; menkäämme levolle.

Ja Athos lähti Parpaillot'ista d'Artagnan'in kanssa. Aramis seurasi
heitä Porthoksen kanssa.

Aramis mutisi ja Porthos tempoi levottomasti viiksiään.

Mutta yht'äkkiä näkyi pimeässä varjo, jonka muoto oli d'Artagnan'ille
varsin tuttu ja jonka ääni, tuttu sekin, sanoi hänelle:

-- Herra, minä tulen teidän viitassanne, sillä ilta on sangen kylmä.

-- Planchet! huudahti d'Artagnan ilon vimmassa.

-- Planchet! toistivat Porthos ja Aramis.

-- No niin! Planchet, sanoi Athos, mitäs kummaa siinä on? Hän lupasi
olla takaisin kello kahdeksaksi ja koht'ikään lyö kello kahdeksan.
Oivallisesti, Planchet, sinä olet sanasi pitävä mies; jos sinä milloin
jätät herrasi, otan minä sinut palvelukseeni.

-- Oh, en koskaan, sanoi Planchet, en koskaan jätä herra d'Artagnan'ia.

Samalla kertaa tunsi d'Artagnan Planchet'in pistävän hänen kouraansa
kirjelipun.

D'Artagnan'illa oli suuri halu syleillä Planchet'ia nyt hänen
palattuansa, samoin kuin hän oli syleillyt häntä lähtiessä; mutta hän
pelkäsi että tuommoinen ystävyyden osoitus palvelijaa kohtaan keskellä
katua näyttäisi ohikulkevista oudolta, ja hän hillitsi itseänsä.

-- Minulla on vastaus käsissä, sanoi hän Athokselle ja toisille
ystävillensä.

-- Hyvä on, sanoi Athos, menkäämme asuntoomme lukemaan, mitä se
sisältää.

Kirje poltti d'Artagnan'in kättä, hän tahtoi jouduttaa kulkuansa; mutta
Athos pisti hänen käsivartensa kainaloonsa ja pakoitti siten
d'Artagnan'in tasoittamaan kulkunsa hänen mukaansa.

Vihdoin päästiin telttaan, sytytettiin lamppu ja Planchet'in
vartioidessa oven takana, ett'ei heitä pääsisi kukaan odottamatta
häiritsemään, mursi d'Artagnan vapisevin käsin sinetin ja avasi tuon
niin ikävällä odotetun kirjeen.

Se sisälsi puoli riviä oikein aito brittiläistä käsi-alaa ja oli lyhyt
kuin spartalaisen vastaus:

"_Thank you, be easy._"

Joka merkitsi: kiitoksia, olkaa huoleti.

Athos otti kirjeen d'Artagnan'in kädestä, sytytti sen lampusta palamaan,
eikä heittänyt sitä kädestänsä ennenkuin se oli muuttunut tuhkaksi.

Sitten huusi hän Planchet'ia sisään ja sanoi hänelle:

-- Nyt, poikaseni, voit täydellä syyllä pyytää saadaksesi seitsemänsataa
livre'äsi, mutta et sinä mokoman kirjeen vuoksi kai suuressa vaarassa
ollut.

-- Olipa siinä vaan aikalailla piiloittelemista siinäkin, sanoi
Planchet.

-- Vai niin, sanoi d'Artagnan, kerroppas siitä meille.

-- Se on, hiisi vieköön, pitkä juttu.

-- Sinä olet oikeassa, Planchet, sanoi Athos; mutta nyt on jo rumputettu
levolle ja se herättäisi huomiota, jos me polttaisimme valkeata
kauvemmin kuin muut.

-- Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; ruvetkaamme levolle. Hyvää yötä,
Planchet.

-- Totta tosiaan, herra, tämä on ensi kerta koko kuudessatoista
vuorokaudessa, kun saan unta silmiini.

-- Niin minullakin, sanoi d'Artagnan.

-- Niin minullakin, sanoi Porthos.

-- Niin minullakin, sanoi Aramis.

-- No niin, tahdotteko minuakin tunnustamaan totuuden? -- Niin
minullakin, sanoi Athos.



XLVII.

Mylady'n matka.


Sillä välin mylady, vihan raivossa kiljuen laivan kannella, oli vähältä
heittäytyä mereen, uidaksensa takaisin rantaan; sillä yhä
sietämättömämmäksi kävi hänelle se ajatus, että d'Artagnan oli häntä
loukannut ja Athos uhannut, ja että hänen täytyi lähteä Ranskasta
kostamatta heille. Tuo sietämättömyys kasvoi vihdoin niin suureksi että
hän kaiken vaaran uhalla, mitä hänelle itselleen oli tarjona, rukoili
kapteenia viemään hänet maihin; mutta kapteeni, joka kaikin mokomin
halusi päästä pois noilta vaarallisilta vesiltä, missä ranskalaiset ja
englantilaiset laivat risteilivät, ja kiiruhtaa Englantiin, kieltäysi
jyrkästi noudattamasta hänen pyyntöänsä, jota hän piti vaan pelkkänä
naisen oikkuna. Vihdoin taipui hän sen verran, että suostui saattamaan
hänet johonkin satamaan Bretagne'n rannikolla, joko Lorient'iin tai
Brest'iin. Mutta meri oli kovassa liikkeessä ankaran tuulen vuoksi, joka
sitä paitsi oli vastainen. Yhdeksän-päiväisen risteilyn perästä
Charente'sta lähdettyä, näki mylady ainoastaan Finisterre'n siintävät
rannikot. Hän oli vallan kalpeana tuskasta ja raivosta.

Mutta kun hän lähemmin rupesi ajattelemaan kardinaalin tykö palaamista,
huomasi hän että se siinä määrässä viivyttäisi hänen joutumistansa
Lontoosen, että monta tärkeätä kohtausta ennättäisi tapahtua siellä ja
tehdä hänen aikeensa tyhjäksi; ja kun hän siihen lisäksi ajatteli että
kardinaali epäilemättä vihastuisi hänelle, jos hän palaisi ennen asiansa
toimittamista, ja niin ollen kenties taipuisi ennemmin kuuntelemaan
niitä valituksia, mitä tehtäisiin häntä vastaan, kuin niitä, mitä hän
tekisi muita vastaan, päätti hän hyljätä palaustuumat ja antoi kapteenin
suunnata laivansa Englantia kohden. Ja samana päivänä kuin Planchet
astui laivaan Portsmouth'issa, purjehtiaksensa Ranskaan takaisin, saapui
Hänen ylhäisyytensä asiantoimittaja riemullisena satamaan.

Koko kaupunki oli erinomaisessa liikkeessä; neljä suurta, vasta
rakennettua laivaa oli laskettu veistämöltä. Loistavassa puvussa,
tavallisuuden mukaan säihkyen timanteista ja jalokivistä, valkoinen,
olalle riippuva töyhtö hatussa, seisoi Buckingham rannalla, ylhäisen
seurueen ympäröimänä.

Päivä oli noita harvinaisen kauniita talvipäiviä, jolloin Englanti saa
nähdä että aurinko on yhä vielä olemassa. Komeana laski tuo välkkyvä
päivän-tähti maillensa, punaten sekä taivaan että meren tulihehkullansa
ja heittäen tornien huippuihin ja kaupungin kattojen harjoille viimeisiä
kultasäteitänsä, joista ikkunat kimaltelivat ikäänkuin tulipalo olisi
niihin heijastanut. Mylady hengitti raitista meri-ilmaa ja katseli noita
voimakkaita sotavarustuksia, joiden vaikutuksen hän oli ottanut
tehdäksensä tyhjäksi, koko tuota suurta armeijaa, jota vastaan hän oli
yksin sotiva ainoastaan muutamien kultapussien avulla, ja hän vertasi
itseänsä ajatuksissaan Judith'iin, tuohon kauheaan juutalaistyttöön sinä
hetkenä, jolloin hän tunkeusi assyrialaisten leiriin ja näki
lukemattoman joukon vaunuja, hevosia, ihmisiä ja aseita, jotka hänen
yksi ainoa kätensä liike oli hajottava kuin akanat tuuleen.

Tultiin sataman edustalle; mutta juuri kun aiottiin laskea ankkuri,
lähestyi pieni, hirvittävästi varustettu kutteri kauppalaivaa, ilmoitti
olevansa rannikkovartija ja irroitti soutuveneen, joka heti saapui
laivan viereen. Veneessä oli upseeri, perämies ja kahdeksan soutajaa.
Upseeri nousi yksin laivaan, jossa häntä otettiin vastaan
kunnioituksella, mihin hänen univormunsa antoi hänelle täyden oikeuden.

Upseeri puhui hetkisen aikaa kapteenin kanssa, antoi hänen
luettavaksensa muutamia paperia, joita hänellä oli muassansa, ja
kapteenin käskystä kutsuttiin kaikki laivassa-olijat, sekä matruusit
että matkustajat, kannelle.

Kun tätä kehoitusta oli noudatettu, kysyi upseeri kuuluvalla äänellä
laivan lähtöpaikkaa, sen matkaa, sekä sen maissa-käyntiä, ja kaikkiin
kysymyksiin vastasi kapteeni tyydyttävästi, suoraan ja selvään. Sen
jälkeen alkoi upseeri tarkastella kaikkia, toista toisensa jälkeen, ja
viivähtäen vähän enemmän mylady'n kohdalla, katsoi hän häntä hyvin
tarkkaan, mutta sanaakaan virkkamatta.

Sitten kääntyi hän uudestaan kapteenin puoleen, puhui hänelle vielä
muutamia sanoja, ja kun upseeri tästä hetkestä saakka piti päällikkyyttä
laivalla, komensi hän liikkeen, jota koko laivamiehistö paikalla
noudatti. Laiva pantiin taas kulkemaan, yhä vaan tuon pienen kutterin
vartioimana, joka purjehti vierellä, uhaten sen kylkeä kuudella
kanuunallansa; soutuvene seurasi perässä pienenä pilkkuna tuon suuren
kauppalaivan vierellä.

Sen tarkastuksen aikana, jonka alaiseksi upseeri oli asettanut mylady'n,
oli tämä niinkuin kyllä saattaa arvata, tähdännyt häntä vuorostaan.
Mutta huolimatta siitä tottumuksesta, millä tuo tulisilmäinen nainen
luki niiden sydämmiä, joiden salaisuuksia hän tarvitsi tietää, ei hän
tällä kertaa voinut mitään tutkimisellansa, niin muuttumattomasti kylmä
oli upseerin katsanto. Tuo tarkasteleva upseeri saattoi olla noin
viiden- tai kuudenkolmatta ikäinen mies, kalpeakasvoinen, siniset silmät
vähän kuopassa; hänen hienopiirteinen suunsa pysyi liikkumattomana
säännöllisissä juonteissaan; hänen vahvasti ulkoneva leukansa osoitti
tuota tahdonvoimaa, joka tavallisessa brittiläisessä on vaan
itsepäisyyttä; vähän taaksepäin kaltevaa otsaa, jommoinen sopii
runoilijoille, innoittelijoille ja sotilaille, varjosi lyhyt,
harvanlainen tukka, joka, samoinkuin partakin, mikä peitti hänen
kasvojensa alapuolen, oli kaunis kastanjanvärinen.

Satamaan päästessä oli jo pimeä. Usva lisäsi pimeyttä ja muodosti
majakkaliekkien ja lyhtyjen ympärille renkaan, jommoisen kuu muodostaa
ympärillensä sateisen sään edellä. Ilma oli muuttunut painavaksi,
kosteaksi ja kylmäksi.

Mylady, tuo niin lujavoimainen nainen, tunsi vastustamattoman
väristyksen ruumiissansa.

Upseeri näytätti itsellensä mylady'n tavarat, kannatti ne laivaveneesen,
ja kun se oli toimitettu, kehoitti häntä itseään laskeutumaan veneesen,
ojentaen hänelle kätensä.

Mylady katsoi tuota miestä ja oli kahdella päällä.

-- Ken olette, herra, kysyi hän, joka hyväntahtoisesti suvaitsette näin
erityisesti minusta huolta pitää?

-- Se teille näkynee univormustani, rouva; minä olen Englannin laivaston
upseereja, vastasi nuori mies.

-- Mutta onko todella tavallista, että Englannin laivaston upseerit
tarjoovat palvelustansa oman maansa naisille, kun he tulevat mihin
Suuren-Britannian satamaan, ja menevätkö he kohteliaisuudessaan niin
pitkälle, että saattavat heitä maihin?

-- Niin on tapa, mylady, ei juuri kohteliaisuudesta vaan
varovaisuudesta, että kaikki ulkomaalaiset sota-aikana viedään johonkin
määrättyyn ravintolaan, jossa ne pidetään hallituksen katsannon alaisina
siksi kunnes heistä on saatu täydelliset tiedot.

Nämä sanat lausuttiin mitä kohteliaimmalla tavalla ja mitä
täydellisimmällä levollisuudella. Vaan sittenkään ne eivät voineet
vakuuttaa mylady'ä.

-- Mutta minä en ole mikään ulkomaalainen, herrani, sanoi hän
puhtaimmalla englanninkielellä mitä koskaan on saatu kuulla
Portsmouth'in ja Manchester'in välillä; nimeni on lady Clarick ja tämä
varovaisuuden toimi...

-- Tämä varovaisuuden toimi koskee kaikkia, mylady, ja teidän olisi
turha koettaa päästä siitä vapaaksi.

-- Minä seuraan teitä, herra.

Ja tarttuen upseerin käteen alkoi hän laskeutua nuoratikkaita myöten
veneesen, joka häntä odotti. Upseeri seurasi jälestä; laaja viitta oli
levitetty veneen perään; upseeri pyysi häntä ottamaan viitan yllensä ja
istuutui hänen viereensä.

-- Soutamaan, sanoi hän matruuseille.

Kahdeksan aironlapaa painui veteen, yksi ainoa loiskaus kuului joka
vetokerralla ja vene liukui juurikuin lennossa veden pintaa.

Viiden minuutin perästä oltiin rannassa.

Upseeri hyppäsi laiturille ja ojensi mylady'lle kätensä.

Vaunut olivat odottamassa.

-- Ovatko nuo vaunut meitä varten? kysyi mylady.

-- Ovat, rouva, vastasi upseeri.

-- Ravintola on siis kaukana täältä?

-- Toisessa päässä kaupunkia.

-- Olkoon menneeksi sitten! sanoi mylady.

Ja päättävästi nousi hän vaunuihin.

Upseeri katsoi että tavarat tulivat hyvästi nuoritetuiksi vaunujen
taakse ja kun se oli toimitettu, istuutui hän mylady'n viereen ja sulki
vaunun-oven.

Heti kohta, ilman käskyä ja matkan määrän ilmoittamista lähti kuski
ajamaan täyttä karkua pitkin kaupungin katuja.

Noin outo vastaan-otto oli omiansa saattamaan mylady'n pitkiin
ajatuksiin; niinpä, semminkin kun hän huomasi ett'ei upseerilla näkynyt
olevan mitään halua alottaa keskustelua, nojausi hän vaunun-soppeen ja
rupesi tarkemmin tutkimaan niitä arveluja, kutakin erällänsä, jotka
heräsivät hänen mieleensä.

Mutta neljännestunnin kuluttua, kun matkan pituus alkoi häntä
kummastuttaa, nojausi hän vaunun-ovea vasten, kurkistaaksensa, minne
häntä vietiin. Ei mitään rakennuksia enää näkynyt; puita haamoitti
pimeässä ikäänkuin mustia aaveita, jotka ajelivat toinen toisiansa.

Mylady'ä värisytti.

-- Emmekö olekkaan enää kaupungissa, herra? kysyi hän.

Nuori upseeri oli vaiti.

-- Minä en lähde kauvemmaksi, ell'ette sano minne te minua viette; sen
sanon teille jo ennakolta, herra.

Tuo uhkaus ei saanut mitään vastausta.

-- Ah, tämä menee liian pitkälle! sanoi mylady, apua, apua!

Ei ainoakaan ääni vastannut hänen huutoonsa; vaunut vyöryivät yhä samaa
vauhtia; upseeri näytti kuvapatsaalta.

Mylady loi upseeriin noita hirvittäviä silmäyksiä, jotka olivat hänelle
niin ominaisia ja harvoin jäivät tekemättä vaikutustansa; viha saattoi
hänen silmänsä säkenöimään pimeässä.

Nuori mies pysyi liikkumattomana.

Mylady tahtoi avata vaunun-oven ja syöksyä ulos.

-- Varokaa, rouvani, sanoi nuori mies kylmästi, te voisitte loukata
itseänne hyppäämällä ulos.

Mylady istuutui uudestaan, kuohuen raivosta; upseeri nojautui eteenpäin,
katseli häntä nyt vuorostaan ja näytti hämmästyvän, havaitessaan nuo
äsken niin kauniit kasvot vihan väännöksissä ja melkein inhottavina.
Mutta tuo kavala olento huomasi että hän turmelisi oman asiansa, jos hän
antaisi upseerin katsella hänen sieluunsa; hän tyynnytti siis muotonsa
rauhallisen näköiseksi ja lausui huoaten:

-- Taivaan nimessä, herrani, sanokaa minulle, tekö itse vai hallitus,
vaiko joku vihamies on syypää tähän väkivaltaan minua kohtaan?

-- Teille ei tehdä mitään väkivaltaa, rouvani, ja kaikki mitä tapahtuu
teille, on vaan seuraus varovaisuudesta, jota meidän on pakko noudattaa
kaikkien niiden suhteen, jotka tulevat Englannin maalle.

-- Ettekö siis tunne minua, herrani?

-- Minulla on kunnia nähdä teitä ensi kertaa.

-- Ja kunnianne nimessä, onko teillä mitään syytä vihata minua?

-- Ei suinkaan, sen vakuutan.

Nuoren miehen äänessä oli niin paljo tyyneyttä, melkeinpä hellyyttä,
että mylady tyyntyi ja rauhoittui.

Vihdoin, noin tunnin matkan perästä pysähtyivät vaunut erään rautaisen
ristikkoportin eteen, joka sulki erään rotkotien, mikä vei muutamaan
vakavan ja tukevan näköiseen yksinäiseen linnaan. Kun portti oli avattu
ja vaunut päässeet lävitse, vyöryivät ne hienolla hiekalla, ja silloin
kuuli mylady pauhinaa, jonka hän tunsi meren aaltoamiseksi ja aaltojen
loiskeeksi jyrkkiä rantoja vastaan.

Vaunut kulkivat kahden holvin alitse ja pysähtyivät vihdoin synkälle
neliskulmaiselle pihalle; melkein samassa avautuivat vaunun-ovet, nuori
mies hyppäsi keveästi maahan ja ojensi kätensä mylady'lle, joka nojautui
siihen ja vuorostaan laskeutui maahan, jotenkin levollisena.

-- Se nyt ainakin on varmaa, että minä olen vankina, sanoi mylady
silmäillen ympärillensä ja sitten taas tuohon nuoreen upseeriin, mitä
suloisimmasti hymyillen; mutta minä en ole sitä kauvan, siitä olen
myöskin varma, lisäsi hän, omatuntoni ja teidän kohteliaisuutenne, hyvä
herra, ovat minulle siitä varmana takeena.

Vaikka tuo kyllä oli varsin imartelevaa, ei upseeri kumminkaan vastannut
mitään, vaan otti vyöltänsä pienen hopeaisen vihellyspillin, puhalsi
siihen kolme erilaista kertaa, jolloin ilmaantui näkyviin useita miehiä,
jotka riisuivat valjaista vaahtoiset hevoset ja työnsivät vaunut
suojukseen.

Nyt kehoitti upseeri yhtä tyynen-kohteliaasti vankiansa käymään sisään
rakennukseen. Tämä, aina yhtä hymyilevänä, tarttui hänen käsivarteensa
ja meni hänen kanssansa matalan kaariportin kautta erääsen
holvikäytävään, jonka tausta vaan oli valaistu ja joka johdatti erään
jykevän oven eteen; kun nuori mies oli sovittanut mukanansa olevan
avaimen lukkoon ja avannut sen, kääntyi ovi raskaasti saranoissaan ja
aukasi pääsyn mylady'lle aiottuun huoneesen.

Yhdellä silmäyksellä otti vanki selon huoneesta ja sen pienimmistäkin
yksityiskohdista.

Huone oli sisustettu sangen soveliaaksi vangin olopaikaksi, mutta
samalla myös sangen soveliaaksi vapaan ihmisen asumukseksi;
ikkunaristikot ja oven telkimet osoittivat kumminkin selvästi että se
oli vankihuone.

Hetkiseksi lannistui koko hänen sielun voimansa, vaikka se kyllä oli
lujaksi karaistu. Hän vaipui nojatuoliin, kädet ristiin, painoi päänsä
nuukalleen ja odotti joka silmänräpäys nähdäksensä jonkun tulevan häntä
tutkimaan.

Mutta ei ketään tullut, pari kolme merisotilasta vaan, jotka kantoivat
laatikoita ja vaate-arkkuja, asettivat ne huoneen nurkkaan ja menivät
tiehensä sanaakaan sanomatta.

Upseeri johti kaikkia noita toimia samalla tyyneydellä, jonka mylady jo
oli hänessä huomannut, hän ei virkkanut sanaakaan, häntä toteltiin vaan
käden viittauksesta tai vihellyspillin puhalluksesta.

Olisi voinut luulla, ett'ei tuon miehen ja hänen alamaistensa kesken
ollut mitään kieltä tai että se oli tarpeeton.

Vihdoin mylady ei sietänyt kauvempaa, vaan katkaisi äänettömyyden.

-- Taivaan nimessä, herra, huudahti hän, mitä tämä kaikki tietää?
Selittäkää se minulle; minulla on rohkeutta kohdata kaikkia vaaroja,
joiden näen itseäni uhkaavan, kaikkea onnettomuutta, mitä voin käsittää.
Missä minä olen ja mikä minä täällä olen? Jos olen vapaa, minkä vuoksi
sitten nuo rautaristikot ja telkimet? Jos olen vanki, minkä rikoksen
minä olen tehnyt?

-- Te olette täällä teille varustetussa huoneessa, rouva. Minä sain
käskyn noutaa teitä laivalta ja tuoda teidät tähän linnaan; sen käskyn
luulen nyt täyttäneeni sotilaan säntillisyydellä mutta myöskin
herrasmiehen kohteliaisuudella. Tähän päättyy ainakin toistaiseksi minun
tehtäväni; muu jääpi toisen henkilön huostaan.

-- Ja kuka sitten on tuo toinen henkilö? kysyi mylady; ettekö voi sanoa
minulle hänen nimeänsä?

Samaan liittoon kuului portaissa kovaa kannusten kilinää; muutamia ääniä
kulki ohitse ja haihtui, ja yksinäisen henkilön askeleet lähestyivät
ovea.

-- Sieltä saapuu se henkilö, rouvani, sanoi upseeri avaten oven ja
asettuen kunnioittavaan ja alamaiseen asentoon.

Samassa näkyi mies kynnyksellä.

Hän oli ilman hattua, hänellä oli miekka vyöllä ja kädessään puserteli
hän kovasti sormillaan nenäliinaa.

Mylady luuli tuntevansa tuon varjon hämärästi valaistussa huoneessa;
toisella kädellään nojasi hän istuimensa selkämykseen ja kurotti
päätänsä, ikäänkuin paremmin nähdäksensä.

Outo mies lähestyi verkalleen ja sen mukaan kuin hän lähestyi lampun
valon piiriin, vetäytyi mylady tietämättänsä taaksepäin.

Sittenkuin hänellä ei enää ollut mitään epäilystä ken tuo tulija oli,
huudahti hän peräti hämmästyksen vallassa:

-- Mitä, veljeni! Sinäkö se olet?

-- Niin, kaunis nainen, vastasi lord Winter, kumartaen puoliksi
kohteliaasti puoliksi ivallisesti, minä itse.

-- Mutta tämä linna?

-- On minun.

-- Ja tämä huone?

-- On sinun.

-- Olenko minä siis sinun vankisi?

-- Melkeinpä.

-- Mutta tämähän on julmaa väkivaltaa!

-- Suuret sanat syrjään; istukaamme tyynesti puhelemaan niinkuin veljen
ja sisaren kesken sopii.

Sitten kääntyi hän oveen päin ja nähden nuoren upseerin odottavan
lisäkäskyjä, sanoi hän:

-- Hyvä on, minä kiitän teitä; ja nyt, jättäkää meidät, herra Felton.



XLVIII.

Veli ja sisar keskustelevat.


Sillä aikaa kuin lord Winter sulki oven ja avasi erään ikkunaluukun sekä
siirsi tuolin kälynsä tuolin viereen, loi mylady syvissä mietteissä
silmäyksensä kaikkiin mahdollisuuden syvyyksiin ja keksi koko
salajuonen, jota hän ei ollut voinut aavistaakkaan ennenkuin hän pääsi
tietoon, kenen käsiin hän oli joutunut. Hän tunsi lankonsa rehelliseksi
kunnon aatelismieheksi, vireäksi metsästäjäksi, säikähtymättömäksi
pelaajaksi ja tiesi myöskin hänen olevan rohkean naisväkeä kohtaan vaan
huonon vehkeilijän. Kuinka hän oli saanut selon hänen tulemisestansa ja
otattanut hänet kiini? Minkä vuoksi pidätti hän hänet vangiksi?

Athos oli kyllä sanonut hänelle muutamia sanoja, jotka osoittivat että
hänen keskustelunsa kardinaalin kanssa oli kuulunut vieraisiin korviin,
mutta hän ei voinut uskoa hänen niin pikaisesti ja niin rohkeasti voivan
kaivaa hänelle sudenkuoppaa. Ennemmin pelkäsi hän että hänen ennemmäiset
vehkeensä Englannissa olivat tulleet ilmiin. Buckingham oli kenties
aavistanut että hän se oli leikannut irti nuo kaksi timanttia ja tahtoi
täten kostaa hänelle tuon pienen kavaluuden; mutta Buckingham ei voinut
käyttää väkivaltaa naista kohtaan, erittäinkin kun arveltiin tuon naisen
toimineen lemmenkateudesta.

Tuo olettaminen näytti hänestä kumminkin luultavimmalta; hänestä näytti
tämä olevan kostoa entisistä eikä hänen tulevaisten tekojensa estämistä.
Kuitenkin ja kaikessa tapauksessa oli hän hyvillänsä siitä että oli
joutunut edes lankonsa valtaan, josta hän toivoi pääsevänsä erilleen
hyvällä kaupalla, eikä kavalan vihamiehen käsiin.

-- Niin, puhelkaamme, veljeni, sanoi hän tavallaan iloisesti, sillä hän
oli päättänyt, huolimatta kaikesta teeskentelemisestä, mihin lord Winter
saattoi pystyä, pyrkiä selville niistä seikoista, joita hänen tarvitsi
tietää määrätäksensä vastaisen toiminta-tapansa.

-- Sinä olet siis saanut itsesi tulemaan Englantiin, sanoi lord Winter,
vaikka niin monta kertaa Pariisissa sanoit päättäneesi, ett'et koskaan
astuisi jalkaasi Suuren-Britannian alueelle?

Mylady vastasi kysymykseen toisella kysymyksellä.

-- Mutta ennen kaikkea, sanoi hän, selitäppäs minulle, kuinka olet
voinut seurata niin tarkasti minun askeleitani, että edeltäkäsin tiesit
tuloni, etkä yksistään sitä, vaan myöskin päivän, tunnin ja sataman?

Lord Winter käytti samaa sotajuonta kuin mylady, ajatellen että koska
hänen kälynsä sitä käytti, mahtoi se olla hyvä.

-- Sanoppas itse, paras siskoni, jatkoi hän, mitä aiot tehdä täällä
Englannissa?

-- Minä tulin tapaamaan sinua, vastasi mylady, aavistamattakaan kuinka
paljon hän tällä vastauksellansa viritti niitä epäluuloja, jotka
d'Artagnan'in kirje oli herättänyt hänen langossansa, ja koettaen vaan
voittaa kuulijansa hyväntahtoisuuden puolellensa tällä valheella.

-- Ah! minua tapaamaan? toisti Winter epäilevästi.

-- Niin kyllä, sinua tapaamaan. Mitä kummaa siinä on?

-- Eikö sinulla olisi sitten muuta tarkoitusta tällä matkallasi kuin
tavata minua?

-- Ei.

-- Sinä olet siis vaan minun tähteni vaivannut itseäsi matkustamaan yli
Kanavan?

-- Aivan sinun tähtesi.

-- Hiisi, mikä hellyys, sisareni!

-- Mutta enkös minä ole sinun lähin sukulaisesi? kysyi mylady äänellä,
joka ilmaisi mitä liikuttavinta lapsellisuutta.

-- Ja minun ainoa perilliseni, sanoi vuorostaan lord Winter, luoden
terävän silmäyksen mylady'yn.

Kaikessa lujaluontoisuudessaankaan ei mylady voinut hillitä
vapisemistansa ja kun lord Winter viime sanoja lausuessaan oli laskenut
kätensä kälynsä käsivarrelle, tunsi hän tuon vapisemisen.

Isku oli syvä ja sattuva. Ensimäinen ajatus, joka mylady'n päähän pisti,
oli että Ketty oli kielitellyt paroonille tuosta saaliinhimon
herättämästä vastenmielisyydestä, jota hän tunsi lankoansa kohtaan, ja
jota hän, varomattomasti kyllä, oli jolloin kulloin Ketty'n nähden
osoittanut; hän muisti myöskin ne raivoisat mielenpurkaukset
d'Artagnan'ia kohtaan sen johdosta että d'Artagnan oli säästänyt hänen
lankonsa henkeä.

-- Minä en ymmärrä, sanoi hän ajan voittamiseksi ja saadaksensa
vastustajansa puhumaan. Mitä sinä tarkoitat? Piileekö sanoissasi joku
salainen tarkoitus?

-- Oh, Jumala nähköön, ei suinkaan! sanoi lord Winter nähtävällä
hyväluontoisuudella; sinä haluat tavata minua ja sen vuoksi tulet sinä
Englantiin. Minä saan tietää halustani, tai oikeammin aavistan että
sinulla semmoinen halu on, ja säästääkseni sinulta kaiken sen ikävyyden,
mitä yön aikaan satamaan tulemisesta on, ja sen hankaluuden, mikä maihin
pääsemisessä on, lähetän minä sinulle vastaan erään upseerejani, annan
vaunut hänen käytettäväksensä, ja hän tuopi sinut tähän linnaan, jonka
haltija minä olen, jonne minä tulen joka päivä ja jossa minä,
tyydyttääkseni meidän molemminpuolista toivoa, saada tavata toisiamme,
laitatan kuntoon huoneen sinua varten. Onko se, mitä nyt sinulle sanoin,
kummastuttavampaa kuin se, mitä sinä minulle sanoit?

-- Ei, mutta minua kummastuttaa vaan, kuinka tiesit minun tulostani?

-- Ja kumminkin on se mitä helpointa maailmassa, rakas sisareni; etkö
huomannut että pienen laivasi kapteeni sataman suulle tullessa lähetti
ennakolta pienellä veneellä ilmoituksen ja nimiluettelon, saadaksensa
luvan päästä laskemaan satamaan? Minä olen sataman päällikkö, luettelo
näytettiin minulle, ja siinä näin nimesi. Sydämmeni sanoi minulle
silloin samaa, mitä sinun suusi äsken tunnusti, nimittäin missä
tarkoituksessa sinä antauduit niin vaarallisen tai ainakin tätä nykyä
niin vaivaloisen meren valtaan, ja lähetin kutterini sinulle vastaan.
Loput tiedät itse.

Mylady näki lordin puhuvan valhetta, ja se peljästytti häntä yhä
enemmän.

-- Veljeni, sanoi hän, eikös se ollut lord Buckingham, jonka tänä iltana
tullessani näin rannalla?

-- Oli kyllä. Ah, minä ymmärrän että hänen näkemisensä tuntui sinuun!
virkkoi lord Winter; sinä tulet maasta, jossa hänestä kaiketi paljo
puhutaan, ja minä tiedän että hänen varustuksensa Ranskaa vastaan
aikalailla vannehtivat ystäväsi kardinaalin päätä.

-- Ystäväni kardinaalin! huudahti mylady, huomatessaan että lord
Winter'illä oli siinä kohden yhtä hyvät tiedot kuin tuossakin toisessa.

-- Eikös hän sitten ole sinun ystäväsi? sanoi parooni huolettomasti; ah,
suo anteeksi, minä luulin niin, mutta me palaamme sittemmin mylord
herttuaan; elkäämme jättäkö sitä hellää luonnetta, jonka keskustelumme
sai alussa; sinä tulit, niinhän sanoit, minua tapaamaan?

-- Niin tulin.

-- No niin, ja minä vastasin että täällä on sinua varten huone ja sinua
palvellaan täällä mielesi mukaan, ja että me tapaamme täällä toisemme
joka päivä.

-- Pitääkö minun sitten ikipäiviksi jäädä tänne? kysyi mylady melkein
kauhistuen.

-- Onko tämä asumus sinusta kenties huono, siskoseni? Pyydä mitä sinulta
puuttuu, minä olen valmis toimittamaan sen sinulle.

-- Mutta eihän minulla ole täällä kamarineitsyttäni eikä muuta
palvelusväkeäni...

-- Kaikkea semmoista olet saapa, rouva hyvä; sano vaan, mille kannalle
sinun ensimäinen miehesi oli talouden asettanut, ja vaikka minä olen
vaan sinun lankosi, laitatan minä kaikki samallaiselle kannalle.

-- Ensimäinen mieheni! huudahti mylady, katsoen lord Winter'iä
kauhistavin silmin.

-- Niin, ranskalainen miehesi; minä en tarkoita veljeäni. Muutoin, siinä
tapauksessa että kenties olet sen jo unhottanut ja koska hän vielä elää,
voin minä kirjoittaa hänelle ja pyytää häneltä tietoja asiasta.

Kylmät hikipisarat kihosivat mylady'n otsalle.

-- Sinä lasket leikkiä, sanoi hän kolkolla äänellä.

-- Näytänkö minä leikinlaskijalta? kysyi parooni, nousten istuimeltansa
ja peräytyen askeleen.

-- Tai oikeammin, sinä loukkaat minua, jatkoi hän, tarttuen suonenvedon
tapaisesti nojatuolin käsipuihin ja kohottautuen käsivarsiensa varaan.

-- Minäkö loukkaisin sinua? sanoi lord Winter ylenkatseellisesti;
todellako, hyvä rouva, pidätte sitä mahdollisena?

-- Totta tosiaan, hyvä herra, sanoi mylady, sinä olet joko hullu tai
humalassa; mene matkaasi ja lähetä tänne kamarineitsyt.

-- Kamarineitsyet ovat kovin kieleviä, siskoseni; enkö minä voisi
kelvata sinulle kamarineitsyeksi? Sillä tavoin kaikki meidän
salaisuutemme jäisivät perheen piiriin.

-- Hävytön! huudahti mylady; ja niinkuin vivun ponnistuksesta hyppäsi
hän paroonia kohden, joka ristissä-käsivarsin odotti häntä, mutta
kumminkin toinen kämmen lähellä miekankahvaa.

-- Kas niin, sanoi hän, minä tiedän että sinulla on tapa murhata
ihmisiä, mutta minä puollustan itseäni, sen sanon jo edeltäkäsin,
vaikkapa omaa itseäsikin vastaan.

-- Oikein, sanoi mylady, sinä näytätkin kylliksi pelkurilta, voidaksesi
ruveta taistelemaan naisen kanssa.

-- Se saattaisi tapahtua; muutoin se olisi minulle suotava anteeksi,
sillä luullakseni minun käteni ei olisi ainoa miehenkäsi, joka on
kohonnut sinua vastaan.

Ja parooni osoitti verkalleen ja pitkään mylady'n vasenta olkapäätä,
jota hän melkein kosketti sormellaan.

Mylady karjahti ja vetäytyi taaksepäin huoneen nurkkaan, ikäänkuin
pantteri, joka hakee ponnistuspaikkaa takanansa, voidakseen paremmin
syöksähtää saaliinsa kimppuun.

-- Oh, karju mitä karjut, huudahti lord Winter, mutta elä yritäkkään
puremaan, sillä sen sanon ennakolta, että pahentaisit vaan asiaasi;
täällä ei ole mitään asianajajia, jotka edeltäkäsin järjestelevät
perintöseikkoja; täällä ei ole ketään vaeltavaa ritaria, joka tulisi
hieromaan riitaa minun kanssani kauniin naisen tähden, jota minä pidän
vankinani; mutta minulla on varalla tuomareita, jotka langettavat
syylliseksi semmoisen naisen, joka on niin hävytön että menee
kaksin-naimisiin vanhimman veljeni lord Winterin kanssa, ja ole varma
siitä että ne tuomarit jättävät sinut pyövelin käsiin, joka toimittaa
sinun molemmat olkapääsi samanlaisiksi.

Mylady'n silmät säihkyivät semmoisia salamoita, että vaikka lord Winter
oli mies, joka täysissä aseissa seisoi aseettoman naisen edessä, hän
kumminkin tunsi hyydyttävän kauhistuksen tunkeutuvan sielunsa pohjaan
asti; mutta siitä huolimatta jatkoi hän kiihtyvällä raivolla:

-- Niin, minä ymmärrän, että sittenkuin olit perinyt veljeni, olisi
sinulle ollut varsin mieluista periä myöskin minut; mutta tiedä se, tapa
tai tapata sinä minut, minä olen jo kaikki valmiiksi järjestänyt: ei
penniäkään omaisuudestani ole joutuva sinun käsiisi. Etkö ole jo
kylliksi rikas, kun sinulla on liki miljoona ja etkö voisi lakata
kulkemasta tuota kovan onnen tietä, jolle olet antautunut, ell'et tekisi
pahaa vaan sen vuoksi, että pahanteko on sinulle sanomattomaksi
nautinnoksi? Kuuleppas, ell'ei veljeni muisto olisi minulle pyhä, saisit
maatua jossakin vankikomerossa tai Tyburn'issa tyydyttää merimiesten
uteliaisuutta; minä olen vaiti sinusta, mutta kärsi sinä tyynesti
vankeuttasi. Parin kolmen viikon perästä menen minä La Rochelle'en
armeijan mukana; mutta päivää ennen lähtöäni tulee eräs laiva noutamaan
sinua, viedäksensä sinut eteläisiin siirtomaihimme ja ole varma siitä,
että minä panen sinulle matkatoveriksi miehen, joka ampuu luodin otsaasi
niin pian kuin uskallat yrittääkkään palata Englantiin tai Europan
mannermaalle.

Mylady kuunteli häntä tarkasti ja hänen säihkyvät silmänsä yhä
suurenivat.

-- Mutta siihen saakka, jatkoi lord Winter, täytyy sinun pysyä tässä
linnassa; seinät ovat paksut, ovet vankat, rautaristikot lujat; sitä
paitsi on tämän huoneen ikkuna meren korkean rantajyrkänteen puolella.
Muutamia miehiä minun väestöstäni, jotka ovat minulle kuolemaan saakka
uskolliset, vartioivat tätä huonetta kaikilta puolilta, sekä pihalle
viepää käytävää. Käsky on tämmöinen: askel, liike, sana, joka osoittaa
sinun aikovan paeta -- ja sinut heti ammutaan. Ja jos sinut täällä
tapetaan, on Englannin oikeus toivoakseni oleva minulle kiitollinen että
olen säästänyt siltä tämän puuhan. Sinun kasvosi tyyntyvät; tässä on
pari kolme viikkoa vielä aikaa, niin kai mietit, minulla on neuvokas pää
ja sillä ajalla keksin kyllä jonkun keinon! No niin, koeta parastasi!

Kun mylady näki ajatuksensa paljastuneen, koki hän hillitä kaikkia muita
muodon eleitä, paitsi tuskan ja kauhistuksen.

Lord Winter jatkoi:

-- Upseerin, joka täällä päällikkyyttä pitää poissa ollessani, olet
nähnyt ja hänet siis jo tunnet; niinkuin olet huomannut, osaa hän
totella käskyjä, sillä tullessasi Portsmouth'ista tänne, et suinkaan
ollut koettamatta saada häntä puhumaan. Mitäs sanot? Voiko marmoripatsas
olla äänettömämpi ja kylmempi? Sinä olet koettanut viehätysvoimaasi
moneen mieheen ja kovaksi onneksi olet aina onnistunut; mutta koetappas
vietellä tätä miestä, ja jos, jumal'auta, onnistut siinä rahdunkaan,
olet sinä varmaan itse piru!

Hän meni ovelle ja avasi sen äkisti:

-- Käskekää tänne herra Felton, sanoi hän. Odotahan, minä suositan sinut
hänelle.

Heidän välillänsä syntyi nyt outo äänettömyys, jonka aikana kuului
verkkaisten, säännöllisten askelten lähenemistä. Pian näkyi käytävän
pimeydessä ihmisolennon haamu, ja nuori luutnantti, jonka jo olemme
tulleet tuntemaan, pysähtyi kynnykselle odottamaan paroonin käskyjä.

-- Käy sisään, rakas John, sanoi lord Winter; käy sisään ja sulje ovi.

-- Katsoppas, sanoi parooni, tuota naista: hän on nuori, kaunis, ja
hänellä on kaikki viehättävät ominaisuudet; no niin, mutta hän on
epäsikiö, joka kahtenakymmenenä vuotena on tehnyt itsensä syypääksi yhtä
moneen rikokseen kuin mitä kokonaisen vuoden aikana ehtisit lukea
tuomioistuinten rikosarkistoista. Hänen äänensä on miellyttävä, hänen
kauneutensa on syöttinä hänen uhreillensa; hän koettaa vietellä sinua,
ehkäpä koettaa hän tappaakkin sinut. Minä olen nostanut sinut
kurjuudesta, Felton, olen tehnyt sinusta luutnantin, olenpa kerran
pelastanut henkesikin, muistat kyllä missä tilaisuudessa; minä en ole
ainoastaan sinun suojelijasi, vaan myöskin ystäväsi, enkä ainoastaan
hyväntekijäsi, vaan myöskin isäsi. Tämä nainen on tullut Englantiin
väijymään minun henkeäni; minä pidän tämän käärmeen käsissäni; no niin,
minä kutsun sinut tänne ja sanon sinulle: Ystäväni Felton, John poikani,
suojele minua ja ennen kaikkia suojele itseäsi tuota naista vastaan;
vanno ikuisen autuutesi nimessä, että tallennat hänet sitä rangaistusta
varten, jonka hän on ansainnut. John Felton, minä luotan sanaasi ja
rehellisyyteesi.

-- Mylord, vastasi nuori upseeri, ja hänen rehellisistä silmistänsä
hehkui kaikki se viha, mitä hän tunsi sydämmessänsä, minä vannon,
mylord, että teen teidän tahtonne mukaan.

Mylady otti tuon silmäyksen vastaan nöyrän uhrin lailla; mahdotonta oli
nähdä nöyrempää, lempeämpää kasvojen ilmausta kuin mikä hänen muodossaan
nyt oli nähtävänä. Töin tuskin lord Winter itse saattoi tuntea hänen
olevan saman tiikerin, jota vastaan hän vast'ikään oli taistellut.

-- Hän ei saa laisinkaan lähteä tästä huoneesta, ymmärrätkö John, jatkoi
parooni; hän ei saa olla kirjevaihdossa kenenkään kanssa; hän ei saa
puhua muiden kuin sinun kanssasi, jos nimittäin sinä huolit osoittaa
hänelle sitä kunniaa, että antaudut puhumaan hänen kanssansa.

-- Kylliksi, mylord; minä olen vannonut.

-- Ja nyt, rouva, sanoi parooni, pyrkikää sovintoon Jumalan kanssa,
sillä ihmiset ovat tuominneet teidät.

Mylady antoi päänsä painua ikäänkuin olisi tuo tuomio masentanut hänet
kokonaan. Lord Winter meni, viitaten Felton'ille, joka meni hänen
jälestänsä ja sulki oven.

Hetkisen perästä kuului käytävässä raskaita askeleita, siellä näet
käveli vahtisotamies sotakirves vyöllä ja musketti olalla.

Mylady pysyi vähän aikaa samassa asennossa, sillä hän epäili että häntä
tarkasteltaisiin avaimenreiästä; sitten nosti hän verkalleen päänsä
pystyyn, ja hänen kasvoillansa kuvastui hirvittävä koston ja ynseyden
ilmaus; hän juoksi kuuntelemaan ovelle, tirkisti ulos ikkunasta ja
vaipui sitten syvään nojatuoliin.

Hän oli mietteissään.



XLIX.

Upseeri!


Sillä välin odotteli kardinaali tietoja Englannista, mutta muita kuin
ikäviä ja uhkaavia ei tullut.

Vaikka La Rochelle kyllä oli ankarassa piiritystilassa ja menestys
näytti varmalta, kaikista toimenpiteistä päättäen, mutta erittäinkin
siihen katsoen, että sulku esti pienimmänkin venheen pääsemästä
piiritettyyn kaupunkiin, saattoi piiritys kumminkin vielä kestää kauvan,
ja se olisi suureksi häpeäksi kuninkaan asevoimalle ja saattaisi paljon
harmia kardinaalille, jolla tosin ei enää ollut työtä eripuraisuuden
herättämisessä Ludvig XIII:n ja Itävallan Annan välille, sillä se oli jo
olemassa, mutta sen sijaan oli hänen saaminen herra Bassompierre ja
Angouléme'n herttua sovintoon, sillä he olivat riidassa.

_Monsieur_ taas, joka oli piirityksen alkanut, oli jättänyt sen
kardinaalin lopetettavaksi. Kaupunki oli, pormestarin erinomaisesta
jäntevyydestä huolimatta, koettanut ruveta kapinoimaan, antautuaksensa;
pahimmat yllyttäjät hirtettiin. Se toimi hillitsi levottomimmat, jotka
sen sijaan päättivät nääntyä nälkään. Tuo kuolemisen tapa näytti heistä
toki pitkällisemmältä ja epätietoisemmalta kuin kuristuminen.

Piirittäjät puolestaan ottivat silloin tällöin kiinni niitä
lähettiläitä, joita rochellelaiset koettivat lähettää Buckingham'in
luokse, taikka vakoojia, joita Buckingham lähetti rochellelaisten
luokse. Kumpaisessakin tapauksessa oli suoritus lyhyt. Kardinaali sanoi
vaan sanan: hirtettäköön! Kuningas pyydettiin katselemaan näitä
hirttämisiä. Hän saapui väsyneen näköisenä ja asettui hyvälle paikalle
nähdäksensä toimituksen kaikkine yksityisseikkoineen; semmoinen tuotti
hänelle aina jonkunmoista huvia ja virkistystä, niin että hän
kärsivällisesti kesti tuon pitkällisen piirityksen, mutta se ei
kumminkaan estänyt hänellä olemasta sangen ikävän ja joka hetki
puhumasta Pariisiin palaamisestansa, jonka tähden Hänen ylhäisyytensä,
jos lähettiläistä ja vakoojista olisi puutos tullut, olisi joutunut
pahaan pulaan kaikessa kekseliäisyydessäänkin.

Aika kului kumminkin. Rochellelaiset eivät tahtoneet antautua;
viimeisellä vakoojalla, joka saatiin kiini, oli kirje. Siinä kirjeessä
ilmoitettiin Buckingham'ille että kaupunki oli mitä suurimmassa hädässä,
mutta sen sijaan että olisi lisätty: "Ell'ei apua tule kahden viikon
kuluessa, antaudumme armoille", lisättiin vaan: "ellei apua tule kahden
viikon kuluessa, olemme kaikki nälkään nääntyneet silloin kuin apu
tulee."

Rochellelaisten toivo oli siis yksinomaan Buckingham'issa; hän oli
heidän pelastajansa. Päivän selvää oli, että jos he kerta saisivat
varmaan tietää ett'ei Buckingham'ia ole toivomista avuksi, katoisi
heidän rohkeutensa samalla kuin toivokin.

Kardinaali odotti sen vuoksi kovin levottomasti semmoisia tietoja
Englannista, ett'ei Buckingham muka tulisikaan.

Ryntäämiskysymys, jota ensin oli kuninkaan sotaneuvostossa, harkittu,
oli jätetty syrjälle. Ensinkin näytti La Rochelle valloittamattomalta;
sitä paitsi tiesi kardinaali vallan hyvin, sanoipa hän mitä sanoikin,
että verenvuodatuksen kauhistus tuommoisessa taistelussa, missä
ranskalainen seisoi ranskalaista vastaan, oli samaa kuin peräytyä
kuusikymmentä vuotta taaksepäin politiikassa; ja kardinaali oli siihen
aikaan mitä näinä aikoina nimitetään edistyksen mieheksi. Niinpä La
Rochelle'n hävitys ja kolmen neljän tuhannen hugenotin teurastus vuonna
1628 olisi näyttänyt kovin paljon Bartholomeon-yön verisaunalta, joka
tapahtui vuonna 1572; ja vihdoin tuo kaikkein viimeinen keino, jota
kuningas, kelpo katolilainen kun oli, ei suinkaan pitänyt hyljättävänä,
sortui neuvottelussa joka kerta tähän piirittäväin sotapäällikköjen
väitteesen: "La Rochelle'a ei voi valloittaa muuten kun nälällä."

Kardinaali ei voinut karkoittaa mielestään sitä pelkoa, jota hänen
hirmuinen lähettiläänsä oli hänessä herättänyt; sillä hänkin oli
huomannut että jotakin outoa oli tuossa naisessa, joka näytti milloin
kärmeeltä milloin leijonalta. Oliko tuo nainen hänet kavaltanut? Vai
oliko hän kuollut? Kaikessa tapauksessa tunsi hän häntä kylliksi,
tietääksensä että ainoastaan voimakkaat esteet saattoivat pidättää häntä
tehtävänsä täyttämisestä, joko hän sitten toimi hänen hyödyksensä tai
vahingoksensa, ystävänä tai vihollisena; mutta mistä tulivat nuo esteet?
Sitä hän ei voinut tietää.

Muutoin luotti hän kumminkin jossakin määrin mylady'yn, eikä ilman
syyttä: olihan hän aavistanut tuon naisen entisessä elämässä niitä
hirvittäviä seikkoja, joita vaan hänen punainen vaippansa voi peitellä,
ja hän tajusi että mylady syystä tai toisesta oli hänen puolellansa,
koska tuo nainen ainoastaan hänessä löysi vakavimman turvan niitä
vaaroja vastaan, jotka häntä uhkasivat.

Hän päätti sentähden suorittaa sodan yksinään, odottamatta apua
ulkoapäin muulla tavoin kuin miten onnellista sattumaa odotetaan. Hän
jatkoi siis piiritystoimiansa korottamalla tuota kuuluisata sulkua,
jonka avulla hän oli näännyttävä nälkään La Rochelle'n; sitä
odottaessaan loi hän silmänsä tuohon onnettomaan kaupunkiin, joka
sisälsi niin paljon kurjuutta, niin paljon sankarillisuutta, ja muisti
Ludvig XI:sta, joka oli hänen valtiollinen edeltäjänsä samoinkuin hän
oli Robespierre'n, ja hän muisti tuota Tristan'in sankarin
peruslausetta: "Eroita ja hallitse."

Kun Henrik IV piiritti Pariisia, heitätti hän muurin yli leipää ja muita
ravinto-aineita; kardinaali heitätti pieniä kirjelippuja, joissa hän
osoitti rochellelaisille, kuinka väärin, itsekkäästi ja raakamaisesti
heidän päällikkönsä menettelivät; noilla päälliköillä muka oli
yltäkyllin ruokavaroja, vaan he eivät jakaneet niitä käytettäviksi; he
pitivät muka semmoista mieltä että oli yhdentekevää, kuolivatko vaimot,
lapset ja ukot, kunhan vaan ne miehet, joiden oli puollustaminen
muureja, pysyisivät hyvissä voimissa. Tähän saakka oli tuo mielipide,
olematta tosin yleisesti hyväksytty, joutunut käytäntöön joko
puutteenalaisten alttiudesta tai heidän kykenemättömyydestänsä sitä
vastustamaan; mutta kirjeliput rupesivat sitä horjuttamaan. Ne näet
huomauttivat miehille, että nuo lapset, vaimot ja ukot olivat heidän
poikiansa, vaimojansa ja isiänsä, ja että siis olisi oikeudenmukaisempaa
kaikkien kärsiä samallaista hätää, että samallainen tila saattaisi
heidät yksimieliseen päätökseen.

Nuo kirjeliput tekivät kaiken sen vaikutuksen, mitä niiden kirjoittaja
saattoi toivoa, ne näet saattoivat suuren joukon kaupungin asukkaita
siihen päätökseen, että kuninkaan armeijan kanssa oli rupeaminen
neuvotteluihin. Mutta juuri kun kardinaali näki kylvönsä kantavan
hedelmiä ja iloitsi siitä että hän oli tuohon keinoon ryhtynyt, tuli
kaupunkiin eräs La Rochelle'n asukkaita, joka, luoja tiesi kuinka, oli
päässyt pujahtamaan piirityslinjojen lävitse, huolimatta Bassompierre'n,
Schomberg'in ja Angoulême'n herttuan valppaudesta, jota kardinaali
puolestaan sitä paitsi piti silmällä, tuli, sanoimme eräs La Rochelle'n
asukkaita Portsmouth'ista ja toi sen sanoman, että hän oli nähnyt siellä
komean laivaston valmiina lähtemään kahdeksan päivän perästä. Sitä
paitsi antoi Buckingham kaupungin pormestarille sen tiedon, että ai'ottu
suuri liittokunta nyt vihdoin oli julistava sodan Ranskaa vastaan ja
kuningaskuntaa ahdistettaisiin yhdellä kertaa Englannin, Itävallan ja
Espanjan puolelta. Tuo kirje luettiin julki joka torilla, ja
jäljennöksiä naulattiin katujen kulmiin; yksin nekin, jotka olivat
tahtoneet ruveta neuvotteluihin, luopuivat nyt tuumastansa ja päättivät
odottaa tuota niin pulskasti luvattua apua.

Tämä odottamaton asianhaara palautti Richelieu'n entiseen
levottomuuteensa ja pakoitti hänen taaskin luomaan silmänsä toiselle
puolelle mertä.

Kaiken tämän ohella vietti kuninkaan armeija iloista elämää, koska
leiristä ei puuttunut ruokavaroja eikä rahaa; kaikki sotilaskunnat
kilpailivat vaan vallattomuudessa ja iloisuudessa. Vakoojain
kiini-ottaminen ja hirttäminen, vaaralliset retket sululle tai merelle,
kaikellaisten hullutusten keksiminen ja tekeminen -- semmoista oli
heidän ajanviettonsa, joka teki sotajoukon päivät lyhyiksi ja
hauskoiksi, nuo samat päivät, jotka nälkäisille ja hätäytyneille
rochellelaisille olivat niin pitkiä, kuin myöskin kardinaalille, joka
heitä niin ankarasti piiritti.

Toisinaan, kun kardinaali, myötäänsä satulassa kuin alhaisin sotamies,
katseli miettiväisenä noita piiritystöitä, jotka hänen kiihtyneestä
mielestänsä kävivät niin kovin hitaasti, ja joita Ranskanmaan kaikilta
ääriltä kutsutut insinöörit toimittelivat, tapahtui että hän
kohdatessaan Tréville'n komppaniian muskettisoturin, katseli häntä
omituisella tavalla, mutta kun hän huomasi, ett'ei se ollut yksikään
noista meidän neljästä ystävyksestä, suuntasi hän tutkivan silmäyksensä
ja laajat ajatuksensa toiselle taholle.

Eräänä päivänä kun kardinaali, kovasti ikävissään ja toivotonna minkään
neuvottelujen aikaansaamisesta kaupungin kanssa, ja saamatta mitään
uutisia Englannista, ratsasti pitkin rantaa, ainoastaan Cahusac'in ja La
Houdinière'n seuraamana, joutui hän hiljaisesti ratsastaen eräälle
pienelle kunnaalle, josta katsellessaan hän huomasi erään pensaston
takana seitsemän miestä pullojen ympäröimänä pitkällään maassa
paistattamassa päivää, joka siihen vuoden aikaan vallan harvoin näytti
säteitänsä. Neljä noista miehistä olivat meidän muskettisoturimme, jotka
parhaillaan kuuntelivat erään kirjeen lukemista, minkä yksi heistä oli
saanut. Tuo kirje oli niin tärkeä, että kortit ja kuutiot olivat jääneet
joutilaiksi eräälle rummulle.

Kolme miestä oli kiskomassa tulppaa äärettömän suuresta koripullosta; ne
olivat herrojen lakeijoja.

Kardinaali oli, niinkuin jo sanoimme, synkällä mielellä, ja kun hän oli
semmoisella tuulella, ei mikään sitä niin yhä huonontanut kuin toisten
iloisuus. Muutoin oli hänellä se omituinen luulo, että hänen
alakuloisuutensa se juuri herätti toisten iloa. Hän viittasi La
Houdinière'lle ja Cahusac'ille että pysähtyisivät, laskeutui satulasta
ja lähestyi noita epäluulon-alaisia huvittelijoita, siinä toivossa että
hiekan avulla, joka estäisi hänen askeleensa kuulumasta ja pensaitten,
jotka peittäisivät hänet näkymästä, saisi kuulla muutaman sanan tuosta
keskustelusta, joka hänestä näytti niin kiinittävältä. Vasta kymmenen
askeleen päässä pensastosta tunsi hän gaskonjalaisen puheenparren ja kun
hän jo tiesi että nuo miehet olivat muskettisotureita, oli hänelle heti
päivänselvänä, että kolme muuta olivat nuo niin sanotut eroittamattomat,
eli Athos, Porthos ja Aramis.

Sen arvaa että tuo havainto yhä kiihdytti hänen haluansa saada kuulla
keskustelua; hänen silmänsä muuttuivat omituisen näköiseksi ja tiikerin
tavoin hiipi hän lähemmäksi pensastoa; mutta hän ei ollut vielä saanut
kuulla muuta kuin yksityisiä epäselviä tavuja, kun yht'äkkiä kimakka,
lyhyt äännähdys säpsähdytti häntä ja herätti muskettisoturien huomion
hänen puoleensa.

-- Upseeri! huudahti Grimaud.

-- Luulenpa että puhut, tomppeli! sanoi Athos kohoten toisen
kyynäsvartensa nojaan ja luoden Grimaud'iin välkähtävän silmäyksen.

Eipä Grimaud hiiskunut enää sanaakaan; hän osoitti vaan sormellansa
pensastoon päin ja ilmoitti sillä tavoin kardinaalin ja hänen
seuralaistensa läsnä-olon.

Neljä muskettisoturia olivat yhdessä hyppäyksessä jaloillaan ja
tervehtivät kunnioittavasti.

Kardinaali näytti raivostuneelta.

-- Luulenpa että muskettisoturit asettavat etuvartijoita itselleen?
sanoi hän. Tuleeko englantilainen maan puolelta, vai pitävätkö herrat
muskettisoturit itseänsä korkeampina upseereina?

-- Arvoisa herra, vastasi Athos, sillä keskellä yleistä säikähdystä oli
hän yksin säilyttänyt ylhäisen miehen tyyneyden ja kylmäverisyyden,
jotka eivät koskaan hänestä luopuneet, arvoisa herra, kun
muskettisoturit eivät ole palvelustoimessa, tai kun heidän
palvelustoimensa on päättynyt, juovat he ja pelaavat kuutiota, ja he
ovat korkeampia upseereja lakeijoillensa.

-- Lakeijoillensa, murisi kardinaali, lakeijoillensa, joiden on määrä
ilmoittaa herroillensa, kun joku tulee tienoolle, semmoiset eivät ole
lakeijoja, vaan ovat esivartijoita.

-- Mutta Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon huomata että ell'emme olisi
käyttäneet tätä varovaisuutta, olisi meillä ollut se ikävyys tarjona,
että Teidän ylhäisyytenne olisi kulkenut ohitsemme emmekä olisi saanut
osoittaa kunnioitustamme ja lausua kiitollisuuttamme siitä armosta, jota
Teidän ylhäisyytenne on osoittanut kohtaamme, yhdistämällä meidät.
D'Artagnan, jatkoi Athos, sinä, joka juuri äsken toivoit tätä
tilaisuutta, osoittaaksesi kiitollisuuttasi Hänen ylhäisyyttänsä
kohtaan, nyt näet tilaisuuden tulleen, käytä sitä.

Nämä sanat lausui Athos sillä järkähtämättömällä tyvenyydellä, joka
hänessä aina ilmaantui vaaran hetkenä ja sillä erinomaisella
kohteliaisuudella, joka hänestä tämmöisissä tiloissa teki kuninkaan,
paljoa majesteetillisemman kuin synnynnäisen kuninkaan.

D'Artagnan lähestyi ja sopersi muutamia kiitollisuuden sanoja, jotka
sammuivat heti kardinaalin synkkään silmänluontiin.

-- Siitä huolimatta, herrat, jatkoi kardinaali, vähintäkään
syrjähtymättä ensimäisestä aikomuksestaan sen keskeytyksen kautta, jonka
Athos oli aikaan saanut, siitä huolimatta, herrat, minä en laisinkaan
pidä siitä että tavalliset sotamiehet, vaikkapa heillä onkin se etusija,
että palvelevat valitussa sotilaskunnassa, tuolla tavoin ovat olevinansa
herroja; kuri on sama kaikille.

Athos antoi kardinaalin puhua puhuttavansa; kumartaen myöntävästi,
lausui hän sitten:

-- Kurin vaatimukset, arvoisa herra, eivät toivoakseni ole millään
tavoin tulleet meidän puoleltamme loukatuiksi. Me emme ole
palvelustoimessa, ja luulimme siis saavamme käyttää aikamme oman
mielemme mukaan. Jos meillä on onni saada Teidän ylhäisyydeltänne mitä
erityisiä käskyjä, olemme me valmiit niitä täyttämään. Te näette,
arvoisa herra, jatkoi Athos, rypistäen kulmiaan, sillä tämänlaatuinen
kuulustelu alkoi häntä harmittaa, että me, ollaksemme valmiina ensi
viittauksella, olemme lähteneet ulos täysissä aseissa.

Hän osoitti sormellansa kardinaalille neljää toisiaan vasten pystytettyä
muskettia lähellä rumpua, jossa kortit ja kuutiot olivat.

-- Teidän ylhäisyytenne suvaitkoon olla varma siitä, lisäsi d'Artagnan,
että me heti olisimme tulleet Teidän ylhäisyyttänne vastaan, jos vaan
olisimme osanneet aavistaa että niin pienen seurueen kanssa lähestyvä
olitte te.

Kardinaali pureksi viiksiänsä ja vähän huuliansakin.

-- Tiedättekö, miltä te näytätte, te, jotka myötäänsä olette yksissä
tuolla tavoin, täysissä aseissa, ja lakeijainne vartioimina? sanoi
kardinaali; te näytätte salavehkeilijöiltä.

-- Ah, mitä siihen tulee, arvoisa herra, sanoi Athos, se onkin totta; me
vehkeilemme, niinkuin Teidän ylhäisyytenne tuonnoisena aamuna havaitsi,
mutta ainoastaan rochellelaisia vastaan.

-- Ah, herrat valtioviisaat, jatkoi kardinaali vuorostaan rypistäen
kulmiaan, teidän aivoistanne voisi kenties löytää monenlaatuisia
salaisuuksia, jos niitä voisi lukea, samoin kuin te luitte kirjettä,
joka kätkettiin, kun nähtiin minun tulevan.

Veri kuohahti Athoksen päähän; hän astui askeleen Hänen ylhäisyyttänsä
kohden.

-- Voisippa luulla teidän todellakin epäilevän meitä, arvoisa herra, ja
meidän täytyvän käydä säännöllisen tutkinnon alaisiksi. Jos asia niin
on, suvaitkoon Teidän ylhäisyytenne selittää asian tarkemmin, että toki
saamme tietää, mistä on kysymys.

-- Ja jos tämä todellakin olisi tutkinto, lausui kardinaali, niin on
moni muu kuin te, herra Athos, saanut ruveta sen alaiseksi,
kieltäytymättä vastaamasta.

-- Minä olenkin, arvoisa herra, jo sanonut Teidän ylhäisyydellenne, että
teidän tarvitsee vaan tehdä kysymyksenne ja me olemme valmiit niihin
vastaamaan.

-- Mikä kirje se oli, jota ai'oitte lukea, herra Aramis, ja jonka
piiloititte?

-- Kirje eräältä naiselta, arvoisa herra.

-- Ah, ymmärrän kyllä, sanoi kardinaali, että semmoisia kirjeitä
aristellaan näyttää, mutta niitä voi kumminkin näyttää rippi-isälle, ja
tiedättehän minun olevan hengellistä säätyä.

-- Arvoisa herra, sanoi Athos levollisesti, mikä tuntui yhä
hirvittävämmältä sen vuoksi, että hän pani päänsä vaaraan sitä
sanoessaan, arvoisa herra, kirje on naiselta, mutta nimi ei ole Marion
Delorme eikä rouva d'Aiguillon.

Kardinaali muuttui kalman kalpeaksi; hirvittävä salama leimahti hänen
silmistänsä; hän käännähti taaksepäin ikäänkuin antaaksensa käskyn
Cahussac'ille ja Houdinière'lle. Athos näki liikkeen ja astahti askeleen
musketteihin päin, joihin myöskin kolme ystävystä olivat silmänsä
kiinnittäneet, ikäänkuin heillä olisi ollut kovin vähän halua antautua
kiini otettaviksi. Kardinaali itse oli kolmas; muskettisotureita
lakeijoineen oli seitsemän; kardinaali huomasi että taistelu olisi yhä
vähemmän tasaväkinen, jos Athos ja hänen toverinsa todella olivat
salaliittolaisia, ja nopeiden välivaihdosten kautta, joita hänellä aina
oli varalla, muuttui hänen vihastuksensa hymyilyksi.

-- Hyvä, hyvä, sanoi hän, te olette rivakoita poikia, ylpeitä päivän
valossa, uskollisia pimeässä, eikä ole mitään pahaa vartioittaa
itseänsä, kun niin hyvin vartioi muita. Hyvät herrat, minä en ole
unhottanut sitä yötä, jolloin te saatoitte minua Colombier-Rouge'en; jos
minua nyt tällä matkallani, millä nyt olen, uhkaisi mikään vaara,
pyytäisin taaskin teitä seuralaisikseni, vaan kun semmoista ei ole
tarjona, niin jääkää vaan tänne lopettelemaan pullojanne, peliänne ja
kirjeenne lukemista. Hyvästi, hyvät herrat!

Samassa nousi hän hevosensa selkään, -- Cahusac oli näet tuonut sen
hänen luoksensa, -- viittasi heille jäähyväisiksi ja poistui.

Nuoret miehet seisoivat liikkumattomina ja katselivat häntä äänettöminä,
kunnes hän oli kokonaan kadonnut.

He silmäilivät sitten toisiansa.

Kaikkien kasvoille kuvastui hämmästys, sillä huolimatta Hänen
ylhäisyytensä ystävällisestä hyvästi-jätöstä, näkivät he kardinaalin
poistuvan raivoisassa mielentilassa.

Athos yksin hymyili ylpeästi ja ylenkatseellisesti.

Kun kardinaali oli joutunut näkymättömiin ja kuulumattomiin, huudahti
Porthos, joka halusi purkaa harmiansa jonkun niskoille:

-- Grimaud huusi liian myöhään.

Grimaud aikoi vastata jotakin puollustukseksensa.

Athos kohotti sormensa ja Grimaud vaikeni.

-- Olisitko jättänyt kirjeen hänen käsiinsä, Aramis? kysyi d'Artagnan.

-- Minä, vastasi Aramis heleällä äänellänsä, olin päättänyt antaa
hänelle kirjeen, jos hän olisi sitä vaatinut, mutta samalla kun minä
toisella kädelläni olisin ojentanut hänelle kirjeen, olisin minä
toisella syössyt miekkani hänen lävitsensä.

-- Sitä minä odotinkin, sanoi Athos, ja sen vuoksi asetuin minä väliin.
Tuo mies on toden totta kovin varomaton, kun menee puhumaan sillä tavoin
toisille miehille! Voisinpa luulla ett'ei hän koskaan ole ollut
tekemisissä muiden kuin naisten ja lasten kanssa.

-- Athos veikkoseni, tuumaili d'Artagnan, minä ihmettelen sinua; mutta
kyllä me oikeastaan olimme sentään väärässä.

-- Kuinka, mekö väärässä! sanoi Athos. Kenen on sitten ilma, jota me
hengitämme? Kenenkä on meri, jonka ulapoille me luomme katseemme? Kenen
hiekka, jolla me lojuimme? Kenen tuo kirje, jonka Aramis on saanut
lemmityltään? Kardinaalinko ne kaikki ovat? Kunniani kautta, tuo mies
luuloittelee maailman olevan hänen omansa! Sinä seisot änkyttäen,
hämmästyneenä ja masentuneena; olisinpa voinut luulla Bastiljin kohoavan
sinun edessäsi tai jättiläismeduusan muuttaneen sinut kiveksi. Onko
rakastaminen salavehkeilyä? Sinä olet rakastunut erääsen naiseen, jonka
kardinaali on suljettanut vankeuteen; sinä tahdot temmata hänet
kardinaalin kynsistä; tuo kirje on sinun korttisi; minkätähden sinä
näyttäisit korttiasi pelitoverillesi? Ei semmoista tapaa käytetä.
Arvatkoon hän ne, olkoon menneeksi! me arvaamme kai myöskin hänen
korttinsa!

-- Todella, sanoi d'Artagnan, sinä puhut aivan oikein, Athos.

-- Siinä tapauksessa elkäämme enää puhuko siitä mitä on tapahtunut ja
Aramis jatkakoon serkultaan saamansa kirjeen lukemista siitä paikasta,
johon kardinaalin tulo sen keskeytti.

Aramis otti kirjeen taskustaan, kolme ystävystä liittyivät lähemmäksi
häntä ja kolme lakeijaa kokoontuivat uudestaan koripullon ympärille.

-- Sinä luit vasta pari riviä, sanoi d'Artagnan: lue uudestaan alusta
saakka.

-- Mielelläni, sanoi Aramis.

    "Paras serkkuni!

    Minä taidan lähteä käymään Stenay'ssä, jossa sisareni on hankkinut
    pienelle kamarineitsyellemme pääsyn karmeliittaluostariin.
    Lapsiparka on nöyrä; hän tietää ett'ei hän voi elää muualla,
    jättämättä sieluansa vaarojen alaiseksi. Jos kumminkin meidän
    perheseikat järjestyvät toivomme mukaan, luulen minä että hän
    antautuu kadotuksellekin alttiiksi ja palaa niiden tykö, joita hän
    kaipaa, semminkin kun hän tietää että häntä myötäänsä ajatellaan.
    Sen ohessa ei hän ole kovin onneton; kaikki, mitä hän toivoo, on
    saada kirjeen sulhaseltansa. Minä kyllä tiedän, ett'ei sellainen
    tavara pääse niinkään helposti pujahtamaan luostariristikkojen
    lävitse, mutta niinkuin minä jo olen sinulle osoittanut, paras
    serkkuni, en minä ole aivan kömpelö ja otan siis vallan mielelläni
    sen toimen tehtäväkseni. Sisareni kiittää sinua hyvästä ja
    alinomaisesta muistamisestasi. Hän oli muutaman hetken kovin
    levottomana, vaan hän on jo paljo tyyntynyt, sittenkuin hän lähetti
    kirjanpitäjänsä sinne pois, ett'ei mitään odottamatonta siellä
    tapahtuisi.

    Hyvästi, paras serkkuni! Lähetä tietoja itsestäsi niin usein kuin
    voit, toisin sanoen, niin usein kuin luulet voivasi niitä lähettää
    varmaan. Minä syleilen sinua.

                                                  _Marie Michon._"

-- Oi kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen sinulle, Aramis!
huudahti d'Artagnan. Rakastettu Constance! Minä sain siis vihdoinkin
tietoja hänestä; hän elää, hän on luostarin turvassa, hän on Stenay'ssä!
Missä on Stenay, Athos?

-- Vaan muutamia peninkulmia Elsassista, Lothringissa; kun piiritys on
päättynyt, voimme tehdä retken sinne.

-- Ja siihen ei liene toivottavasti pitkää aikaa, sanoi Porthos, sillä
tänä aamuna on taas hirtetty yksi vakooja, joka oli kertonut
rochellelaisten olevan jo niin suuressa hädässä, että he ovat alkaneet
syödä saappaittensa päällyksiä. Jos he, päällykset syötyänsä, syövät
vielä pohjatkin, en ymmärrä mitä syötävää heille sitten enää jääpi,
ell'eivät rupea syömään toisiansa.

-- Hupsut raukat! sanoi Athos, tyhjentäen lasin oivallista
bordeaux-viiniä, joka, vaikka sillä siihen aikaan ei vielä ollut sitä
mainetta, mikä sillä on nykyjään, ansaitsi kumminkin jo silloin
mainitsemista; hupsut raukat! Ikäänkuin ei katolinusko olisi mukavin ja
miellyttävin kaikista uskonnoista! Mutta oli miten oli, lisäsi hän
maiskuttaen kieltänsä, ovat he kumminkin kelpo väkeä. Vaan mitä saakelia
sinä teet, Aramis? jatkoi Athos; sinähän panet kirjeen taskuusi.

-- Niin, sanoi d'Artagnan, Athos on oikeassa; kirje on poltettava, ja
vaikka se poltetaankin, hiisi tiesi, eikö kardinaali tiedä jotakin
taikatemppua, jonka avulla hän voi lukea sen sisällyksen tuhkastakin.

-- Kyllä kai hän tietää, sanoi Athos.

-- Mutta mitenkäs sitten menettelette kirjeen kanssa? kysyi Porthos.

-- Tule tänne, Grimaud! sanoi Athos.

Grimaud totteli:

-- Rangaistukseksi siitä että olet puhunut ilman luvatta, ystäväni,
tulee sinun syödä tämä paperi, mutta palkinnoksi siitä hyödystä, jonka
puhumisellasi meille toimitit, saat juoda tämän lasillisen viiniä; kas
niin, tässä kirje ensiksi, pureksi se hyvästi.

Grimaud hymyili ja, silmäillen viinilasia, jonka Athos oli täyttänyt
ääriään myöten, pureksi kirjeen ja nieli sen.

-- Bravo, mestari Grimaud! sanoi Athos, otappas nyt tämä, kas niin, minä
vapautan sinut sanomasta kiitoksia.

Grimaud tyhjensi lasin äänettömänä.

-- Ja nyt, sanoi Athos, ell'ei kardinaalin päähän pistä se nerokas
ajatus, että avauttaa Grimaud'in vatsan, luulen voivamme olla jotenkin
levollisina.

Sillä välin jatkoi Hänen ylhäisyytensä surumielistä ratsastustaan,
mutisten partaansa:

-- Nuo neljä miestä pitää minun saada omikseni.



L.

Vankeuden ensi päivä.


Palatkaamme mylady'yn, jonka kadotimme näkyvistämme, luodessamme
silmäyksen Ranskanmaan rannikolle.

Me tapaamme hänet siinä epätoivon tilassa, mihin hänet jätimme,
vaipuneena synkkien mietteittensä syvyyteen, helvettiin, jonka portin
edustalla hän kadotti melkein kaiken toivonsa; sillä ensimäisen kerran
epäilee hän, ensimäisen kerran pelkää hän.

Kahdessa tilassa on onni hänet pettänyt, kahdessa tilassa on hän nähnyt
itsensä oivalletuksi ja kavalletuksi ja kumpaisellakin kertaa on siihen
ollut syynä hänen vainohenkensä, jonka Herra epäilemättä on lähettänyt
häntä kukistamaan. D'Artagnan on voittanut hänet, hänet, tuon
voittamattoman pahanhengen voiman.

Hän on loukannut hänen rakkauttansa, nöyryyttänyt hänen ylpeyttänsä,
pilkannut hänen kunnianhimoansa; ja nyt, nyt on hän hävittämässä koko
hänen onnensa, ahdistamassa hänen vapauttansa, uhkaamassa hänen
henkeänsä. Vielä enemmän: hän on kohottanut hänen naamiotansa, tuota
kilpeä, jonka taakse hän on peittäytynyt ja joka estää pääsemästä häneen
käsiksi.

D'Artagnan on kääntänyt Buckinghamista, jota mylady vihaa, niinkuin hän
vihaa kaikkea, mitä hän ennen on rakastanut, sen myrskyn, jolla
Richelieu uhkasi häntä kuningattaren persoonassa. D'Artagnan on
tekeytynyt de Wardes'iksi, jota kohtaan hän tunsi tiikerimäistä himoa,
kukistamatonta, niinkuin sen luontoisilla naisilla tavallista.
D'Artagnan tuntee hänen hirveän salaisuutensa, josta hän on vannonut
ett'ei kukaan sitä saa tietää menettämättä henkeänsä. Vihdoin, samassa
hetkessä kuin hän Richelieu'ltä oli saanut tuon avonaisen valtakirjan,
jonka avulla hän aikoi kostaa vihollisellensa, temmattiin tuo valtakirja
hänen kädestänsä ja d'Artagnan se toimitti hänet vankeuteen, ja lähettää
hänet johonkin likaiseen Botanybay'hin, johonkin katalaan Tyburn'iin
Intian valtameren syliin.

Sillä kaikki tämä on epäilemättä kotoisin d'Artagnan'ista; mistäs
sitten, ellei hänestä tulisi kaikki se häväistys, jonka alaiseksi hän
oli joutunut? Hän yksin oli voinut ilmoittaa lord Winterille ne hirveät
salaisuudet, jotka hän kovaksi onneksi sai tietoonsa, toisen toisensa
jälkeen. D'Artagnan tuntee hänen lankonsa, hän on hänelle kirjoittanut.

Mikä hornan viha hänessä kiehuukaan tuossa hänen istuessaan autiossa
kamarissaan liikkumattomana, hehkuvin, tylsistynein silmin! Kuinka hyvin
tuo aikavälistä huo'unnan mukaan rinnasta pääsevä kolkko ärjyntä
soveltuukaan meren aaltohyökyyn, joka paisuu, kohajaa, kiljuu ja
musertuu ikuisen ja voimattoman epätoivon lailla vasten niitä kallioita,
joiden päällä tämä synkkä, uhkea linna kohoaa! Ja niiden salamoiden
loisteessa, joita tuo riehuva viha sytyttää hänen sielussaan, mitä
oivallisia, kaukaisuuteen katoavia kostontuumia sepitteleekään hän rouva
Bonacieux'iä, Buckingham'ia ja erittäinkin d'Artagnan'ia vastaan!

Niin, mutta ennenkuin voi kostaa, täytyy olla vapaa; ja ennenkuin
vankina ollen vapaaksi pääsee, täytyy murtaa muuri, repiä rikki
rautaristikoita, kavertaa reikä lattiaan -- kaikki semmoista, jonka
väkevä, hellittämätön mies voi saada toimeen, mutta joka naisen
kuumeentapaisille ponnistuksille jää onnistumatta. Sitä paitsi tarvitaan
semmoiseen aikaa, kuukausia, vuosia, ja hänellä on vaan kymmenkunta
päivää käytettävänä, sen mukaan mitä lord Winter, hänen veljellinen ja
peljättävä vanginvartijansa on sanonut hänelle.

Jos hän olisi mies, hän kumminkin koettaisi kaikkea tuota ja ehkäpä
onnistuisi; minkä vuoksi taivas onkaan erhettynyt ja antanut tuon
miehekkään sielun hennolle ja hienolle ruumiille? Hänen vankeutensa ensi
hetket olivat todella kauheat; mutta vähitellen on hän hillinnyt vihansa
purkaukset. Ruumista tärisyttävät tempaukset ovat lakanneet ja nyt istuu
hän kokoon vetäytyneenä ikäänkuin uupunut käärme, joka kokoo uusia
voimia.

-- Niin, niin, minä olin hullu, kuin kiivastuin sillä tavoin, sanoi hän,
katsellen peiliin, joka heijasti hänen silmiinsä sen säihkyvän
silmäyksen, millä hän näytti tiedustelevan neuvoa omalta itseltään. Ei
mitään kiivastumista! Kiivastuminen on heikkouden merkki. Minä en
olekkaan koskaan onnistunut sitä keinoa käyttämällä. Ehkäpä, jos
käyttäisin voimaani naisia kohtaan, huomaisin heidät vielä heikommiksi
itseäni ja siis voittaisin heidät; mutta minä taistelen urhoollisia
miehiä vastaan, ja heidän verrallansa olen minä vaan heikko nainen.
Mutta taistelkaamme naisena, minun voimani on minun heikkoudessani.

Ja nyt, ikäänkuin olisi hän tahtonut tarkastaa niitä eri vivahduksia,
mitä hän saattoi luoda eloisille, liikkuville kasvoillensa, antoi hän
muodollensa kaikkia mielenilmauksia, vihasta, joka rumensi hänen
piirteitänsä, aina suloisimpaan, hellimpään, ihastuttavampaan hymyilyyn
saakka. Sitten käänteli hän tottuneella kädellään hiuksensa kaikkiin
niihin kiharamuotoihin, joiden kautta hän luuli korottavansa kasvojensa
suloutta. Vihdoin mutisi hän tyytyväisenä omaan itseensä:

-- Eipä vielä ole mitään hukassa; minä olen vielä kaunis.

Kello oli noin kahdeksan tienoilla iltaa. Mylady näki vuoteen ja arveli
että muutamien tuntien lepo häntä virkistäisi, eikä ainoastaan hänen
päätänsä ja ajatuksiansa, vaan myöskin hänen hipiötänsä. Ennenkuin hän
asettui levolle, pisti hänelle päähän vielä parempi ajatus. Hän oli
kuullut mainittavan iltaruuasta. Hän oli jo tunnin verran ollut tässä
huoneessa, kauvan siis ei mahtanut kestää, ennenkuin hänen ruokansa
tuotaisiin sisään. Vanki ei tahtonut hukata aikaansa; hän päätti
tunnustella jo samana iltana seutua, tutkimalla niiden ihmisten
luonteita, joiden huostaan hänen vartioitsemisensa oli uskottu.

Valo pilkahti oven alta; tuo valo ilmoitti että vanginvartija oli
tulossa. Mylady, joka oli noussut seisovilleen, heittäytyi kiiruusti
takaisin nojatuoliinsa, kasvot pois päin, hiukset irrallaan, toinen käsi
povella, toinen riipuksissa.

Telkeet työnnettiin auki, ovi narisi saranoissaan, askeleita kuului
huoneessa; ne lähestyivät.

-- Asettakaa pöytä tuonne, sanoi ääni, jonka vanki tunsi Felton'in
ääneksi.

Käsky täytettiin.

-- Noutakaa kynttilöitä ja asettukaa vahtivuoroonne, jatkoi Felton. Nuo
kaksi käskyä, jotka nuori luutnantti antoi samoille henkilöille,
osoittivat mylady'lle, että hänen palvelijansa olivat samoja kuin hänen
vartijansa, nimittäin sotamiehiä.

Felton'in käskyt täytettiin muutoin äänettömästi ja nopeasti, mikä
osoitti luutnantin pitävän tarkkaa kuria.

-- Ah, sanoi hän, hän nukkuu! Hyvä on; herättyänsä syö hän illallisensa.

Ja näin sanottuansa hän astui muutaman askeleen mennäksensä alas.

-- Mutta herra luutnantti, sanoi toinen sotamies, joka ei ollut niin
tyyniluontoinen kuin hänen päällikkönsä ja oli lähestynyt mylady'ä,
nainen ei nuku.

-- Kuinka, eikö hän nuku? sanoi Felton; mitäs hän tekee?

-- Hän on pyörtynyt; hänen kasvonsa ovat kovin kalpeat ja vaikka kuinka
kuuntelisin, en voi kuulla hänen hengittävän.

-- Sinä olet oikeassa, sanoi Felton, katseltuaan paikaltaan mylady'ä,
lähestymättä häntä askeltakaan; mene ilmoittamaan lord Winterille että
hänen vankinsa on pyörtynyt, sillä minä en tiedä kuinka minun on
menetteleminen, koska en voinut ennalta arvata tätä tapausta.

Sotamies meni täyttämään upseerinsa käskyä. Felton istahti eräälle
tuolille, joka sattui olemaan lähellä ovea, ja odotti, sanaakaan
hiiskahtamatta. Mylady'llä oli vallassaan tuo naisten paljon käyttämä
taito, katsella pitkien silmäripsiensä lävitse, ilman että silmäluomet
näyttivät olevan raollaan; hän näki Felton'in, joka istui selkä häneen
päin; hän katseli nuorta luutnanttia kymmenkunnan minuuttia, jolla
ajalla tuo tunteeton vartija ei kääntynyt kertaakaan häneen päin.

Silloin muisti hän lord Winterin kohta saapuvan ja läsnä-olollaan
antavan hänen vartijallensa uutta voimaa; hänen ensimäinen kokeensa oli
mennyt myttyyn, vaan hän piti sen hyvänänsä, niinkuin keinoihinsa
luottava nainen ainakin. Hän kohotti siis päätänsä, avasi silmänsä ja
päästi heikon huokauksen.

Tämä huokaus saattoi Felton'in vihdoin kääntymään.

-- Ah, te olette siis heränneet, rouva! sanoi hän; sitten minulla ei ole
täällä mitään tekemistä enää. Jos te tarvitsette jotakin, niin
helistäkää kelloa.

-- Ah, Jumalani, Jumalani, kuinka minä olen kärsinyt! mutisi mylady
sointuvalla äänellänsä, joka, niinkuin muinaisten noitien, lumosi
kaikki, ketä hän tahtoi saattaa turmioon.

Ja nousten vähän ylemmäksi nojatuolissansa, rupesi hän vielä
viehättävämpään ja vapaampaan asentoon kuin missä hän maatessaan oli
ollut.

Felton nousi seisovilleen.

-- Teille tarjotaan ruokaa kolmesti päivässä, rouva, sanoi hän; kello
yhdeksän aamusella, kello yksi päivällä ja kello kahdeksan iltasella.
Jos ette tyydy siihen, saatte itse määrätä toiset ajat näiden
ehdoteltujen sijaan, sillä tässä kohden mukaudutaan teidän tahtonne
jälkeen.

-- Mutta täytyykö minun olla yksin tässä avarassa synkässä huoneessa?
kysyi mylady.

-- Eräs nainen täältä lähistöstä on pyydetty tänne ja saapuu huomenna;
hän tulee luoksenne niin usein kuin haluatte.

-- Minä kiitän teitä, hyvä herra, vastasi vanki nöyrästi.

Felton kumarsi ja meni oveen päin. Juuri samassa kun hän oli
astumaisillaan yli kynnyksen, näkyi lord Winter käytävässä, sama
sotamies jälessä, joka oli mennyt ilmoittamaan hänelle mylady'n
pyörtymisestä; hänellä oli kädessä hajusuolapullo.

-- No, mikäs täällä on hätänä? kysyi hän ivallisella äänellä, nähdessään
vangin ylhäällä ja Felton'in pois menossa. Jokos kuollut on herännyt
uudestaan eloon? Peijakas, Felton poikaseni, etkö siis huomannut että
sinua pidettiin vast'alkajana ja sinulle näyteltiin ensimmäinen näytös
sitä ilveilystä, jonka me kaiketi saamme vielä nähdä kokonaisuudessaan,
kaikkine vaiheineen?

-- Niin minäkin uskoin, mylord, sanoi Felton, mutta kun vanki kaikessa
tapauksessa on nainen, tahdoin minä osoittaa hänelle sitä
kohteliaisuutta, jota jokainen sivistynyt mies on velkapää osoittamaan
naista kohtaan, ellei naisen, niin kumminkin oman itsensä vuoksi.

Mylady'n koko ruumis värisi. Felton'in sanat kiitivät jäänä hänen
suonissaan.

-- Tuo kaunis, taiteellisesti hajotettu tukka, jatkoi Winter nauraen,
tuo valkoinen nahka ja tuo haaveileva silmäys ei siis vielä ole
vietellyt sinua, kivisydän?

-- Ei, mylord, vastasi tunteeton nuori mies, ja olkaa vakuutettu, että
minun viettelemisekseni tarvitaan muuta kuin naisen kavaluutta ja
kiekailemista.

-- Siinä tapauksessa, uljas luutnanttini, jätämme mylady'n keksimään
toisia keinoja ja menemme syömään illallista. Ah, ole huoleti, hänellä
on rikkaat keksintälahjat, ja ilvenäytelmän toinen näytös seuraa kai
aivan kohta ensimäisen jälkeen.

Ja näin sanoen otti lord Winter Felton'in käsivarresta ja meni nauraen
pois hänen kanssansa.

-- Oh, minä kyllä olen keksivä mitä sinä tarvitset! mutisi mylady
kiristellen hampaitansa; ole huoleti, onnistumaton munkkiraukka, kurja
sotilaspyhimys, joka olet leikannut sotilaskauhtanasi munkkikaapusta.

-- Mutta kesken puheen, mylady, jatkoi lord Winter pysähtyen
kynnykselle, elkää antako myttyyn menneen kokeenne häiritä
ruokahaluanne. Maistelkaa kanaa ja kalaa, joita minä, kunniani kautta,
en ole antanut myrkyttää. Minä olen hyvässä sovussa kokkini kanssa ja
kun hän ei saa periä minua, luotan minä häneen hyvästi. Tehkää te
samoin. Hyvästi, rakas siskoni! Me tapaamme ensi pyörtymyskohtauksessa!

Tässä oli melkein enemmän kuin mylady voi sietää; hänen kätensä
pusertuivat kovasti nojatuolia vasten, hänen hampaansa kirisivät hiljaa,
hänen silmänsä seurasivat oven liikettä, joka sulkeutui lord Winter'in
ja Felton'in jälkeen, ja kun hän näki olevansa yksinään, valtasi hänet
uusi epätoivon puuska; hän loi silmänsä pöytään päin, näki veitsen
välkkyvän, hypähti pöydän luokse ja tempasi veitsen; mutta hän pettyi
pahasti, sillä veitsen terä oli pyöreäkärkinen ja taipuvaa hopeata.

Naurun hohotus kuului oven takaa ja se aukeni uudestaan.

Ha, ha! nauroi lord Winter, ha, ha, ha! Katsoppas, kelpo Felton'ini!
Muistatkos mitä sanoin! Tuo veitsi oli ai'ottu sinua varten; hän olisi
sinut tappanut; näetkös, se on hänen juoniansa, noin tavalla, tai
toisella, vapauttaa itsensä semmoisista ihmisistä, jotka haittaavat
häntä. Jos minä olisin seurannut neuvoasi, jos veitsi olisi ollut terävä
ja kovaa terästä, niin: hyvästi Felton! Hän olisi tappanut ensin sinut
ja sitten kaikki muut. Katsoppas, John, kuinka hyvin hän osaa pitää
veistä kädessänsä.

Mylady piteli todellakin vielä suonenvedon tapaisesti vahingotonta
veistä kädessänsä, mutta nuo viimeiset sanat, tuo lisäloukkaus, veivät
voimat hänen käsistänsä, eivätkä ainoastaan hänen voimiansa vaan myöskin
tahtonsa.

Veitsi putosi lattialle.

-- Te olette oikeassa, mylord, sanoi Felton inhoa ilmoittavalla äänellä,
joka tuntui mylady'n sydämmen pohjaan saakka, te olette oikeassa ja minä
olen väärässä.

Molemmat menivät ulos.

Mutta tällä kertaa kuunteli mylady vielä tarkemmin kuin äsken ja hän
kuuli heidän askeltensa etenevän käytävässä ja vihdoin sammuvan kokonaan
kuulumattomiin.

-- Minä olen hukassa mutisi hän, minä olen sellaisten miesten käsissä,
joihin minä en voi koskaan vaikuttaa enempää kuin pronssi- tai
kivipatsaihin, he osaavat minut ulkoa ja ovat terästetyt minun aseitani
vastaan.

-- Kumminkin on mahdotonta että tämä saattaa päättyä heidän tahtonsa
mukaan. Tämä viimeinen miete, tämä viimeinen vaistomainen toivon palaus
osoittaa, ett'ei pelko ja arkuus kauvan voinut viihtyä tuossa syvässä
sielussa. Mylady istuutui pöytään, söi useita ruokalaatuja, joi vähän
Espanjan viiniä ja tunsi koko jäntevyytensä palaavan.

Ennenkuin hän rupesi levolle, oli hän jo tutkistellut ja joka puolelta
tarkastellut vartioittensa puheita, liikkeitä, viittauksia ja merkkejä,
jopa äänettömyyttäkin, ja tuon syvän, taitavan ja kokeneen tutkimuksen
tuloksena oli, että Felton oli kumminkin hänen vainoojistansa kaikkein
helpommin haavoitettava.

Yksi sana varsinkin alinomaa pyörii vangin mielessä.

-- Jos olisin seurannut sinun neuvoasi, oli lord Winter sanonut
Felton'ille. Felton oli siis puhunut jotakin hänen eduksensa, koska lord
Winter ei ollut tahtonut seurata hänen neuvoansa.

-- Paljo tai vähä, tuumaili mylady, tuolla miehellä on kuitenkin kipene
sääliä sydämmessänsä. Siitä kipeneestä sytytän minä tulipalon, joka on
hänet polttava.

-- Mitä tuohon toiseen tulee, hän tuntee minut; hän pelkää minua ja
tietää, mitä hänellä on minulta odotettavana, jos koskaan pääsen hänen
käsistänsä; on siis vallan tarpeetonta koettaakaan mitään hänen
kanssansa.

-- Mutta Felton, se on toinen asia; hän on nuori, kokematon,
turmeltumaton mies ja näyttää olevan siveä; niiden ominaisuuksien avulla
on mahdollista saattaa hänet turmioon.

Ja mylady pani maata ja nukkui hymy huulilla; ken olisi nähnyt hänen
nukkuvan, olisi luullut näkevänsä nuoren tytön uneksivan siitä
kukkaiskiehkurasta, jolla hän ensi juhlatilaan oli koristava päätänsä.



LI.

Vankeuden toinen päivä.


Mylady näki unta, että hänellä viimeinkin oli d'Artagnan vallassansa,
että hän oli näkemässä hänen mestaustansa ja tuon vihatun veren, joka
virtasi pyövelin kirveen iskusta, näkeminen toi tuon suloisen hymyilyn
hänen huulillensa.

Hän nukkui miten nukkuu vanki, jota tuudittaa hänen ensimäinen toivonsa.

Kun seuraavana aamuna tultiin hänen huoneesensa, nukkui hän yhä vielä.
Felton pysyi käytävässä, hänellä oli mukanansa se nainen, josta hän
edellisenä päivänä oli puhunut ja joka äsken oli saapunut linnaan. Tuo
nainen tuli sisään, lähestyi mylady'n vuodetta ja tarjosi hänelle
palvelustansa.

Mylady oli tavallisesti kalpea, ja hänen ihonsa saattoi siis helposti
pettää ensi kertaa näkijän.

-- Minulla on kuume, sanoi hän; en ole nukkunut hiventäkään koko tänä
pitkänä yönä. Minä kärsin hirveästi; mahdatteko te olla ihmisellisempi
minua kohtaan kuin mitä eilen oltiin? Minä en pyydä mitään muuta kuin
saada pysyä vuoteella.

-- Tahdotteko kenties lääkäriä? kysyi nainen.

Felton kuunteli tuota puhetta sanaakaan virkkamatta.

Mylady arveli että kuta enemmän väkeä häntä ympäröi, sitä enemmän
hänellä olisi hellytettäviä ja sitä tarkemmaksi tulisi lord Winterin
varovaisuus. Sitä paitsi lääkäri saattoi julistaa sairauden olevan
teeskentelyä ja kun mylady oli menettänyt ensimäisen pelin, ei hän
tahtonut menettää toista.

-- Lääkäriä, sanoi hän, mitä se hyödyttäisi? Julistivathan nuo herrat
eilen, että minun huono vointini oli vaan ilvettä, tänäpäivänä
varmaankin kävisi samoin, sillä eilisestä illasta saakka on kyllä ollut
aikaa valmistella tohtoria.

-- Sanokaa sitten, rouva hyvä, itse, puuttui Felton puheesen, alkaen
tulla kärsimättömäksi, sanokaa sitten itse, millä tavoin tahdotte
kanssanne meneteltävän.

-- Mutta Herran tähden, kuinka minä sitä tietäisin? Minä tunnen
kärsiväni tuskia, siinä kaikki; menetelkää minun kanssani niinkuin
tahdotte, yhden tekevä minusta.

-- Menkää noutamaan lord Winter tänne, sanoi Felton, väsyneenä tuohon
lakkaamattomaan vaikerrukseen.

-- Oi, ei, ei, huudahti mylady, ei, hyvä herra, elkää kutsuko häntä
tänne, minä rukoilen teitä! Minä voin hyvin, minä en tarvitse mitään,
elkää kutsuko häntä tänne!

Hän painoi noihin sanoihin niin ylenmääräisen kiihkon, niin
vastustamattoman kaunopuheliaisuuden, että Felton tahtomattansa astui
muutamia askelia huoneesen.

-- Se naula veti, ajatteli mylady itsekseen.

-- Mutta, rouva hyvä, sanoi Felton, jos te todella olette sairas,
lähetetään noutamaan lääkäriä, ja jos te petätte meitä, on se sitä
pahempi teille itsellenne, vaan emmehän tarvitse sitten soimata itseämme
mistään.

Mylady ei vastannut mitään, painoi vaan kauniin päänsä tyynyä vasten ja
ratkesi itkemään ja nyyhkyttämään.

Felton katsoi häneen hetkisen tavallisella tunteettomuudellansa, mutta
nähdessään että itkeminen uhkasi käydä pitkälliseksi, meni hän pois.
Nainen meni hänen mukanansa. Lord Winteriä ei näkynyt.

-- Luulenpa että minulle rupeaa päivä kajastamaan, mutisi mylady ja hän
tuli vallan raivoon pelkästä ilosta; mutta hän kääriytyi peitteensä
sisään, kätkeäksensä ilonsa purkaukset kaikilta, jotka ehkä katselivat
häntä salaa.

Kaksi tuntia kului.

-- Nyt on aika taudin tau'ota, sanoi hän; minä tahdon nousta vuoteelta
ja jo tänä päivänä koettaa saada jotakin menestymään; minulla ei ole
kuin kymmenen päivää ja tänä iltana on niistä jo kaksi kulunut.

Aamulla oli tuotu sisään hänen aamiaisensa. Hän arveli sen vuoksi että
kohta kaiketi tultiin noutamaan ruokapöytää pois ja että hän silloin
taas saisi nähdä Felton'in.

Mylady ei pettynytkään; Felton ilmestyi taas ja, kysymättä oliko mylady
koskettanut ruokaa tai ei, viittasi että vietäisiin pois pöytä, joka
tavallisesti kannettiin sisään valmiiksi katettuna.

Felton jäi viimeiseksi; hänellä oli kirja kädessä? Mylady leväten
nojatuolissa lähellä uunia, kauniina, kalpeana ja nöyränä, näytti
pyhältä neitsyeltä, joka odotti marttiiraseppelettä.

Felton lähestyi häntä ja virkkoi:

-- Lord Winter, joka on katolilainen niinkuin tekin, rouva, on arvellut,
että niiden hartausharjoitusten ja menojen kaipio, jotka kuuluvat teidän
uskontoonne, on teille tuskallista; hän sallii sen vuoksi teidän joka
päivä lukea niitä rukouksia, jotka kuuluvat _teidän messuunne_, ja tässä
on teille käsikirja.

Katsanto, mikä näkyi Felton'in muodossa hänen asettaessaan kirjaa sille
pienelle pöydälle, jonka ääressä mylady istui, ääni, millä hän lausui
sanat _teidän messuunne_, halveksiva hymy, mikä seurasi noita sanoja,
saattoivat mylady'n kohottamaan päätänsä ja katsomaan upseeria vähän
tarkemmin.

Silloin huomasi hän tuon koristelemattoman päähineen, tuon
ylenmääräisesti yksinkertaisen puvun, tuon marmorisileän mutta samalla
yhtä kovan ja lujan otsan ja tunsi miehen yhdeksi noita synkkämielisiä
puritaaneja, joita hän niin usein oli tavannut Jaakko-kuninkaan ja
Ranskan kuninkaan hovissa, jonne he, Bartholomeon yön muistosta
huolimatta, toisinaan tulivat pakopaikkaa hakemaan.

Hänelle pälkähti yht'äkkiä päähän eräs noita pikaisesti syntyviä
ajatuksia, joita ainoastaan nerokkaat ihmiset ratkaisevana hetkenä
saavat aivoihinsa, ja joista usein heidän kohtalonsa tai elämänsä
riippuu.

Nuo kaksi sanaa _teidän messuunne_ ja yksi ainoa Felton'in silmäys
olivat todella osoittaneet hänelle, mikä paino oli siinä vastauksessa,
jonka hän oli hänelle antava.

Mutta hänen nopea käsityksensä, joka hänelle oli ominaista, toi
vastauksen valmiina hänen huulilleen.

-- Minäkö! sanoi hän ylenkatseellisella äänellä, samallaisella, jota
nuori upseeri oli käyttänyt, minäkö, hyvä herra, _minun messuani_! Lord
Winter, tuo turmeltunut katolilainen, tietää vallan hyvin ett'en minä
ole hänen uskontoansa ja tämä on vaan ansa, jonka hän tahtoo virittää
minulle.

-- Mitä uskontoa te sitten olette; rouva? kysyi Felton kummastuksella,
jota hän kaikista peittelemisistä huolimatta ei voinut täydelleen
salata.

-- Sen minä olen teille ilmoittava sinä päivänä, jolloin olen kylliksi
kärsinyt uskoni tähden, huudahti mylady teeskennellyllä innostuksella.

Felton'in silmäys paljasti mylady'lle kaikessa laajuudessaan sen alan,
jonka hän oli raivannut itselleen tuolla ainoalla sanalla.

Mutta nuori upseeri pysyi äänetönnä ja liikkumattomana, hänen
silmäyksensä vaan oli puhunut.

-- Minä olen vihamiesteni käsissä, jatkoi hän sillä innostuksen äänellä,
jonka hän tiesi olevan puritaaneille ominaista. No niin, pelastakoon
Jumala minut, tai tulkoon minulle kuolema Jumalani tähden! Siinä on
vastaus, jonka pyydän teidän viemään lord Winterille. Ja tuon kirjan,
lisäsi hän osoittaen käsikirjaa, mutta koskematta sitä, ikäänkuin tuo
koskettaminen olisi häntä saastuttanut, saatte viedä takaisin ja itse
käyttää sitä, sillä te olette epäilemättä kahdella tavoin lord Winterin
rikostoveri, hänen rikostoverinsa niinhyvin vainoojana kuin
vääräuskolaisena.

Felton ei vastannut mitään, otti vaan kirjan samalla inholla, jota hän
jo oli osoittanut sitä tuodessaan, ja meni mietteissään pois.

Kello viisi iltapäivällä tuli lord Winter. Mylady'llä oli ollut koko
päivä aikaa miettiä, kuinka hänen olisi menetteleminen; hän otti lordia
vastaan niinkuin nainen, joka on voittanut takaisin kaikki edut
puolellensa.

-- Näyttääpä siltä, virkkoi paroni, istahtaen nojatuoliin vastapäätä
mylady'ä, ja ojentaen huolettomasti jalkansa uuninliestä kohden,
näyttääpä siltä kuin oltaisiin uskonluopioita!

-- Mitä te tarkoitatte, herra?

-- Minä tarkoitan että siitä lähtien kuin viimeksi tavattiin, ollaan
muutettu toiseen uskoon. Oletteko kentiesi menneet naimisiin kolmannelle
miehelle, joka on protestantti?

-- Selittäkää, mylord, jatkoi vanki arvokkaasti, sillä minä kyllä kuulen
teidän sananne, vaan minä en käsitä niitä?

-- Teillä ei siis ole kai mitään uskontoa laisinkaan, ja se minua
enemmän miellyttää, virkkoi lord Winter, hymyillen ivallisesti.

-- Varmaankin olisi se enemmän teidän periaatteidenne mukaista, vastasi
mylady kylmästi.

-- Oh, minun täytyy tunnustaa, että se on minulle vallan yhdentekevää.

-- Oh, teidän ei tarvitsisi sanoa, että uskonto on teille yhdentekevää;
teidän riettautenne ja rikoksenne todistavat sitä kylliksi.

-- Mitä? Tekö puhutte riettauksista, rouva Messalina, ja rikoksista,
lady Macbeth! Minä joko kuulin väärin tai te, jumal'auta, olette koko
lailla häpeämätön!

-- Te puhutte tuolla tavoin, kun tiedätte että meitä kuunnellaan,
virkkoi mylady kylmästi ja kun koetatte yllyttää vanginvartijanne ja
pyövelinne minua vastaan.

-- Vanginvartijani! Pyövelini! Kas vaan, rouvaseni, nythän rupeatte
oikein runolliseksi ja eilinen ilvenäytelmä muuttuu murhenäytelmäksi.
Mutta vähät siitä, kahdeksan päivän perästä olette siellä, missä teidän
pitää olla, ja sitten on minun tehtäväni täytetty.

-- Häpeällinen, jumalaton tehtävä! lausui mylady semmoisella
innostuksella, millä viattomasti syytetty syyttää tuomareitansa.

-- Luulenpa totta tosiaan, sanoi Winter nousten seisovilleen, että tuo
lutka on hullu! Kas niin, kas niin, hillitkää luontoanne, rouva
puritaani, taikka minä suljetan teidät pimeään huoneesen. Hiisi vieköön,
eiköhän vaan espanjalainen viinini liene noussut teidän päähänne? Mutta
olkaa huoleti, tuo humala ei ole vaarallista, eikä siitä ole mitään
seurauksia.

Ja lord Winter meni pois kiroillen, mikä siihen aikaan kuului
aatelistapoihin.

Felton seisoi todellakin oven takana ja kuuli joka sanan koko tuosta
keskustelusta.

Mylady oli arvannut oikein.

-- Niin, mene vaan matkoihisi! sanoi hän itsekseen; seuraukset tulevat
kohtakin, mutta sinä, narri, et niitä saa nähdä ennen kuin on myöhäistä
niitä välttää.

Taas tuli hiljaisuus ja kaksi tuntia kului; illallinen kannettiin sisään
ja mylady tavattiin lukemassa ääneen rukouksiansa, joita hän oli oppinut
toisen miehensä vanhalta palvelijalta, ankaralta puritaanilta. Hän
näytti olevan innostuksen vallassa eikä näyttänyt laisinkaan huomaavan
mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Felton antoi merkin ett'ei häntä
häirittäisi ja kun kaikki oli järjestyksessä, meni hän sotamiesten
kanssa hiljaa ulos.

Mylady tiesi että häntä saatettiin salaa katsella; hän luki siis
rukouksen loppuun ja hän huomasi että sotamies, joka vartioitsi
käytävässä, ei astunut enää samalla tavoin kuin ennen ja että hän tuntui
kuuntelevan häntä.

Tällä erää ei hän toivonutkaan enempää, hän nousi tuoliltaan, istuutui
pöytään, söi vähän ja joi vaan vettä.

Tunnin perästä tultiin ottamaan pöytää pois, mutta mylady huomasi että
tällä kertaa ei Felton ollut sotamiesten muassa.

Nuori upseri siis pelkäsi nähdä häntä kovin usein.

Hän kääntyi seinään päin hymyilläksensä, sillä siinä hymyilyssä kuvautui
sellainen voitonriemu, että se olisi ollut kylliksi häntä syyttämään.

Hän antoi vielä puoli tuntia kulua ja kun kaikki oli vielä hiljaista
vanhassa linnassa eikä muuta kuulunut kuin aaltojen herkeämätön pauhu,
tuo valtameren voimakas huo'unta, alkoi hän puhtaalla, sulosointuisella
äänellänsä laulaa ensimäistä värssyä eräästä virrestä, joka on
puritaanin suosituimpia.

    Sä Herra meidät ylönannat
    Vaan koettaakses uskoamm'
    Ja voiton palmun viimein kannat,
    Kun vanhurskaudess' vaellamm'.

Värssyt eivät olleet kovin hääviä, kaukana siitä, mutta niinkuin
tiedetään, eivät puritaanit olleet juuri mitään runoseppiä.

Laulaessaan kuunteli mylady: sotamies oven takana oli pysähtynyt
niinkuin olisi hän kiveksi muuttunut. Mylady sai siis päättää, minkä
vaikutuksen hän oli aikaan saanut.

Sitten jatkoi hän lauluansa sanomattoman innokkaasti ja tunteellisesti;
hänestä tuntui kuin hänen laulunsa olisi levennyt kauvaksi holvien alle
ja ikäänkuin salainen tenho mennyt pehmittämään hänen vartiainsa
sydämmiä; näyttipä kumminkin siltä kuin vartija-sotamies, joka
epäilemättä oli harras katolilainen, olisi pudistellut itsestään tuon
lumouksen, sillä hän virkkoi oviluukun kautta:

-- Vaietkaahan toki, rouva; tuo teidän laulunne on synkkä kuin mikä _De
profundis_,[6] ja jos, paitsi tätä huvia, mikä vartioitsemisesta on,
täytyy vielä tuommoista kuulla, ei tässä enää mikään kestä.

-- Vaiti! sanoi nyt vakava ääni, jonka mylady tunsi Felton'in ääneksi;
mitä sinä heittiö siihen sekoitut! Onko sinua käsketty kieltämään tuota
naista laulamasta? Ei. Sinut on vaan velvoitettu vartioimaan häntä ja
ampumaan hänet jos hän yrittää pakoon. Vartioitse häntä, ja jos hän
pakenee, ammu hänet; mutta elä mene yli määräyksiesi.

Sanomaton ilo kuvautui myladyn kasvoilla, mutta se vilahti vaan kuni
salama, ja näyttämättä kuulleenkaan tuota puhetta, josta hän ei ollut
sanaakaan menettänyt, alkoi hän uudestaan, antaen äänellensä kaiken sen
sulouden ja viehätyksen, minkä hornan henget olivat siihen istuttaneet:

    Mua kyyneleet ja surut sortaa,
    Maanpako kolkko, katkera,
    Vaan ei ne mua jaksa murtaa,
    Kun Herra mull' on turvana.

Tuo tavattoman laaja ja erinomaisen sulosointuinen ääni loi noihin
kömpelöihin värssyihin semmoisen ihanuuden, että Felton, joka ei ollut
puritaaniveljiensä hartaimmissakaan lauluissa niin syvää innostusta
huomannut, luuli kuulevansa enkelin taivaallisia, lohduttavia säveleitä.

Mylady jatkoi:

    Kyll' huojennuksen aamu aukee,
    Sill' Herra ompi laupias;
    Vaan joskin tämä toivo raukee,
    Autuuden voitan kuolemass'.

Tuo värssy, johon lumoojatar painoi koko sielunsa, sai nuoren upseerin
sydämmen vuotamaan yli ääriensä; hän avasi äkisti oven ja mylady näki
hänen astuvan sisään, kalpeana kuin ainakin, mutta palavin silmin ja
melkein mielipuolisena.

-- Miksi laulatte noin, sanoi hän, ja semmoisella äänellä?

-- Anteeksi, herra, vastasi mylady vienosti, minä unhotin, ett'eivät
lauluni sovellu tässä talossa laulettaviksi. Minä olen kenties loukannut
teidän uskoanne, mutta sen olen tehnyt tahtomattani, sen vannon. Antakaa
minulle siis anteeksi tämä virhe, joka ehkä on suuri, mutta ei
vapatahtoinen.

Mylady oli tällä hetkellä niin kaunis, hengellinen hartaus, johon hän
näytti vajonneen, loi hänen kasvoillensa semmoisen loisteen, että Felton
so'enneena luuli näkevänsä sen enkelin, jota hän äsken oli vaan kuullut.

-- Niin, niin, vastasi hän, te häiritsette, liikutatte niitä, jotka
tässä linnassa asuvat.

Hupsu raukka ei huomannut sanojensa sotkuisuutta, jonka ohessa mylady'n
ilveksensilmä sukelsi hänen sydämmensä pohjaan saakka.

-- Minä vaikenen, sanoi mylady luoden silmänsä alaspäin, ja tehden
äänensä niin lempeäksi kuin suinkin saattoi, ja hereten niin nöyräksi
kuin hänen olentonsa suinkin myönsi.

-- Ei, ei, rouva hyvä, sanoi Felton; laulakaa vaan; mutta hiljaisemmalla
äänellä, etenkin yön aikaan.

Ja näin sanottuansa syöksyi Felton ulos huoneesta, sillä hän tunsi että
hän ei enää voinut olla luja vankia kohtaan.

-- Teitte oikein, herra luutnantti, sanoi sotamies; nuo laulut panevat
pään pyörälle, vaan viimein niihin tottuu: hänen äänensä on niin kovin
kaunis!



LII.

Vankeuden kolmas päivä.


Felton oli hullautunut; mutta vielä tarvittiin yksi askel: Felton piti
saada jäämään pitemmäksi aikaa huoneesen, tai oikeammin, jäämään yksin
hänen kanssansa; mutta vielä ei ollut mylady oikein selvillä siitä,
kuinka hän voisi päästä niin kauvaksi.

Vielä enemmän: hänen piti saada Felton puhumaan, voidaksensa itse ruveta
puhumaan; sillä mylady tiesi vallan hyvin, että hänen suurin
viehätysvoimansa oli hänen äänessänsä, jonka avulla hän osasi saada
ihmisellisen puheen kuulumaan melkein taivaalliselta.

Ja sittenkin saattoivat mylady'n aikeet mennä myttyyn, sillä Felton'ia
oli varoitettu pienimmistäkin kohdista. Tästä hetkestä saakka valvoi hän
kaikkia, kaikkia sanojansa, silmäyksiänsä, liikkeitänsä, jopa
hengitystänsäkin, jonka voisi selittää huokaukseksi. Sanalla sanoen, hän
tutki ja harjoitteli kaikkea niinkuin taitava näyttelijätär harjoittelee
uutta roolia, johon hän ei ole tottunut.

Lord Winterin suhteen oli hän täysin selvillä; hänen tuli olla äänetön
ja arvokas hänen seurassaan, toisinaan kiusoittaa häntä teeskennellyllä
halveksimisella, ynseällä sanalla, yllyttää häntä uhkauksiin ja
väkivaltaisuuksiin, jotka olisivat vastakohtana hänen nöyryydellensä, --
semmoinen oli hänen suunnitelmansa. Felton'in tuli kaikkea tuota nähdä;
hän ei kenties virkkaisi mitään, vaan hän näkisi sitä.

Aamulla tuli Felton tavallisuuden mukaan, mutta mylady antoi hänen
järjestää aamiaisen, puhuttelematta häntä sanallakaan. Kun hän oli
menemäisillään, tunsi mylady toivon kipinän povessaan, sillä hän luuli
huomaavansa että Felton aikoi häntä puhutella; mutta vaikka Felton'in
huulet liikkuivat, ei hän saanut sanaa suustansa, ja viimein hillitsi
hän sydämmensä eikä lausunut niitä sanoja, joita hän oli
lausumaisillaan, vaan meni äänetönnä pois.

Kello kaksitoista tuli lord Winter sisään. Oli kaunis talvipäivä,
Englannin vaalean auringon säde, joka loistaa, vaan ei lämmitä, pilkisti
huoneesen ikkunaristikon lävitse.

Mylady katseli ulos ikkunasta eikä ollut kuulevinaan että ovea avattiin.

-- Ah, sanoi lord Winter, sittenkuin on näytelty ilvenäytelmää ja
murhenäytelmää, ruvetaan näyttelemään surumielisyyttä.

Vanki ei vastannut.

-- Niin, niin, jatkoi lord Winter, kyllä ymmärrän: te tahtoisitte
vapauteenne tuonne rannalle; te haluaisitte päästä hyvällä laivalla
kyntelemään tuota vihreätä merta; no, malttakaa, malttakaa! Neljän
päivän perästä on tuo ranta ja meri teille avoinna, niin, ehkäpä enemmän
avoinna kuin tahtoisittekaan, sillä neljän päivän perästä pääsee
Englanti teistä.

Mylady liitti kätensä ristiin ja nosti kauniit silmänsä taivasta kohden.

-- Jumalani, Jumalani, virkkoi hän suloisella äänellä kuin enkeli, anna
anteeksi tuolle miehelle, niinkuin minä hänelle anteeksi annan!

-- Niin, rukoile vaan, sinä kadotettu syntinen! huudahti parooni; sinun
rukouksesi on sitä jalomielisempi, kun minä vannon sinulle, että nyt
olet semmoisen miehen käsissä, joka ei ole antava sinulle anteeksi.

Ja hän meni ulos.

Samassa silmänräpäyksessä kuin hän meni, loi mylady terävän silmäyksen
puoli-avoimen oven lävitse ja näki Felton'in pujahtavan syrjään, ett'ei
mylady häntä huomaisi.

Silloin lankesi hän polvilleen rukoilemaan.

-- Jumalani, Jumalani, sanoi hän, Sinä tiedät, minkä pyhän asian tähden
minä kärsin! Anna minulle myöskin voimaa kärsiä!

Ovi aukeni hiljaa; kaunis rukoilija ei ollut sitä huomaavinansa; hän
jatkoi itkuisella äänellä:

-- Sinä koston Jumala, sinä laupeuden Jumala! Sallitko tuon miehen
kurjamaisten aikomusten toteutua?

Sitten vasta oli hän kuulevinansa Felton'in askeleita ja ajatuksen
nopeudella kohosi hän jaloilleen, punastuen, ikäänkuin hän olisi
hävennyt että hänet tavattiin polvillaan.

-- Minä en tahdo häiritä rukoilevia, rouva, sanoi Felton vakavasti;
elkää häiriytykö minun tähteni, minä pyydän hartaasti!

-- Kuinka te tiedätte että minä rukoilin? sanoi mylady nyyhkyttäen. Te
erhetyitte, herra, minä en rukoillut.

-- Luuletteko sitten, rouva, vastasi Felton yhtä vakavasti, vaan vähän
lempeämmästi, että minä pidän oikeutenani estää kenenkään luodun olennon
lankeamasta polvilleen Luojansa eteen? Ei, Jumala siitä varjelkoon!
Katumus sopii niin hyvin rikollisille, olkoon heidän rikoksensa mikä
hyvänsä; rikollinen on minulle pyhä, Jumalan jalkain juureen
langenneena.

-- Minä rikollinen! sanoi mylady hymyillen niin että tuomion-enkelikin
olisi lauhtunut. Rikollinen! Jumala, sinä tiedät, olenko minä
rikollinen! Sanokaa, että minä olen tuomittu, hyvä herra, olkoon niin,
mutta te tiedätte itse, että Jumala rakastaa marttiiroja, sallii
viattomainkin toisinaan joutua tuomion alaisiksi.

-- Jos te olisitte tuomittu, jos te olisitte viaton, jos te olisitte
marttiira, vastasi Felton, olisi teillä vielä suurempi syy rukoilla, ja
minä itse auttaisin teitä rukouksillani.

-- Ah, te olette Jumalan lapsi, huudahti mylady heittäytyen hänen
jalkoihinsa, minä en kestä enää, sillä minä pelkään voimaini pettävän
sillä hetkellä kuin minun täytyy taistella ja tunnustaa uskoni; kuulkaa
siis epätoivoon joutuneen naisen rukous. Teitä petetään, hyvä herra,
mutta siitä ei nyt ole kysymys; minä pyydän vaan yhtä armoa, yhtä
ainokaista, ja jos te suotte minulle sen, siunaan minä teitä sekä tässä
että tulevaisessa elämässä.

-- Puhukaa herralleni, sanoi Felton; minulla ei onneksi ole
anteeksi-antamista eikä rankaisemista; minua korkeampi on se mies, jolle
Jumala on pannut sen vastuun-alaisuuden.

-- Ei, teille, ainoastaan teille. Kuulkaa minua ennemmin kuin olette
avullisena minun alennukseeni, minun häväisemiseeni.

-- Jos te olette ansainneet tämän alennuksen, rouva, jos te itse olette
vetäneet päällenne tämän häväistyksen, täytyy teidän ruveta sen
alaiseksi, uhrataksenne siten Jumalalle.

-- Mitä te sanotte? Ah, te ymmärrätte minua väärin! Kun minä puhun
häväistyksestä, luuletteko te minun tarkoittavan jotakin rangaistusta,
vankeutta tai kuolemaa? O, olisikko se Jumalalle otollista! Mitä minä
huolin kuolemasta tai vankeudesta!

-- Nyt en minä enää teitä ymmärrä, rouva, sanoi Felton.

-- Tai ette ole ymmärtävinänne, hyvä herra, vastasi vanki hymyillen
epäilevästi.

-- En totta tosiaan, sotilaskunniani kautta, kristinuskon nimessä!

-- Kuinka? Ettekö siis tiedä mitä lord Winter minulle aikoo?

-- En.

-- Mahdotonta! Te, hänen uskottunsa!

-- En koskaan valhettele, rouva.

-- Oh, hän ei sitä niin paljon peittele, ett'ei sitä voisi arvata.

-- Minä en koeta arvata mitään, rouva hyvä; minä odotan kunnes minulle
uskotaan asioita, ja paitsi mitä lord Winter on sanonut minulle teidän
kuullen, hän ei ole minulle mitään uskonut.

-- Mutta, huudahti mylady sanomattoman totuudenmukaisella äänellä,
ettekö te siis olekkaan hänen rikostoverinsa? Ettekö te siis tiedäkkään
että hän aikoo minua häväistä tavalla, jolle ei mikään maallisen
rangaistuksen kauheus vertoja vedä?

-- Te petytte, rouva, sanoi Felton punastuen; lord Winter ei voi tehdä
semmoista rikosta.

-- Hyvä! mietti mylady itsekseen; tietämättä mitä se onkaan, nimittää
hän sitä jo rikokseksi.

Sitten virkkoi hän ääneen:

-- Tuon katalan miehen ystävä pystyy kaikkeen.

-- Ketä te sanotte katalaksi? kysyi Felton.

-- Onko koko Englannissa kahta miestä, jolle semmoinen nimitys voi
sopia?

-- Te tarkoitatte Georges Williers'iä, sanoi Felton, jonka silmät
alkoivat säkenöidä.

-- Jota epäjumalanpalvelijat, uskottomat pakanat nimittävät
Buckingham'in herttuaksi, lisäsi mylady; minä en osannut luulla koko
Englannissa olevan miestä, joka tarvitsisi niin pitkiä selityksiä,
arvataksensa ketä minä tarkoitin.

-- Herran käsi on ojennettu häntä vastaan; hän ei ole välttävä ansaittua
rangaistustansa.

Felton ilmoitti Buckingham'in herttuata kohtaan samaa inhoa, mitä kaikki
englantilaiset tunsivat tuota miestä kohtaan, jota itse katolilaisetkin
sanoivat nylkyriksi, verenimijäksi, irstailijaksi ja jota puritaanit
nimittävät suorastaan saatanaksi.

-- O, Jumalani, Jumalani! huudahti mylady, kun minä pyydän teitä
toimittamaan tuolle miehelle sen rangaistuksen, johon hän on tehnyt
itsensä syypääksi, tietäkää, ett'en minä etsi omaa kostoani, vaan
kokonaisen kansan vapautta, -- sitä minä teiltä rukoilen.

-- Tunnetteko te siis hänet? huudahti Felton.

-- Vihdoinkin tekee hän minulle kysymyksen, mietti mylady itsekseen,
riemastuneena siitä että niin pian oli saavuttanut niin suuren voiton.
Ah, kysyttekö, tunnenko minä häntä! Kyllä tunnen, ja kovaksi onnekseni,
ikuiseksi onnettomuudekseni!

Ja mylady väänteli käsiänsä kuni raatelevien tuskien vallassa.

Felton tunsi epäilemättä povessaan, että hänen voimansa alkoivat uupua
ja hän astui askeleen oveen päin; vanki, joka ei silmänräpäykseksikään
heittänyt häntä näkyvistänsä, syöksähti hänen jälkeensä ja pidätti
hänet.

-- Herrani, huudahti hän, olkaa hyvä, olkaa lempeä, kuulkaa minun
rukoukseni! Se veitsi, jonka paroni julmassa aavistuksessaan ryösti
minulta pois, koska hän tietää mitä sillä tekisin ... ah, kuunnelkaa
minua loppuun ... armosta, armeliaisuudesta antakaa minulle se veitsi
vaan silmänräpäykseksi! Minä syleilen teidän polvianne; ajatelkaas, te
suljette oven, en minä teille mitään pahaa tahdo tehdä; Jumalani,
tahtoisinko teille mitään pahaa tehdä, teille, ainoalle oikeamieliselle,
hyvälle, säälivälle olennolle jonka olen löytänyt, teille, joka ehkä
olette minun pelastajani! Antakaa minulle se veitsi yhdeksi minuutiksi
vaan, minä annan sen teille takaisin oviluukusta. Yhdeksi minuutiksi
vaan, herra Felton, ja te olette silloin pelastaneet minun kunniani.

-- Te tahdotte murhata itsenne! huudahti Felton kauhistuneena, unhottaen
vetää kätensä irti vangin käsistä; murhata itsenne!

Felton seisoi liikkumattomana, kahden vaiheella.

-- Hän empii vielä, ajatteli mylady; minä en ole ollut kylliksi
totuudellinen.

Askeleita kuului käytävässä; mylady tunsi ne lord Winter'in askeleiksi.

Felton tunsi ne myös ja astui askeleen oveen päin.

Mylady syöksähti hänen luoksensa.

-- Oh, ei sanaakaan, sanoi hän hiljaa ja hätäisesti, ei sanaakaan tuolle
miehelle siitä, mitä olen teille puhunut, sillä silloin olen hukassa, ja
te, te...

Kun askeleet lähenivät, vaikeni hän, pelosta että hänen äänensä
kuuluisi, ja hän painoi sanomattomalla kauhistuksella kauniin kätensä
Felton'in suulle.

Felton työnsi hiljaa pois luotansa mylady'n, joka vaipui erääsen
lepotuoliin.

Lord Winter kulki oven sivuitse pysähtymättä, ja askelten kuultiin
etenevän.

Kalmankalpeana seisoi Felton muutamia silmänräpäyksiä, tarkasti
kuunnellen, mutta kun askeleet herkesivät kuulumasta, hengitti hän taas,
ikäänkuin unesta heränneenä, ja syöksähti ulos huoneesta.

-- Ah, sanoi mylady, kuunnellen vuorostaan Felton'in askeleita, jotka
poistuivat vastapäiseen suuntaan kuin lord Winter'in, vihdoinkin olet
kynsissäni!

Mutta pian synkistyivät taas hänen kasvonsa.

-- Jos hän kertoo paroonille, sanoi hän, olen minä hukassa, sillä
parooni, joka kyllä tietää että minä en tapa itseäni, asettaa hänen
läsnä-ollessaan veitsen minun käteeni, ja silloin saa hän nähdä koko
tuon minun epätoivoni olleen vaan teeskenneltyä.

Hän meni peilin eteen ja tarkasteli itseänsä; hän ei ollut koskaan ollut
niin kaunis.

-- Eipä sentään, sanoi hän hymyillen, eipä hän hiisku mitään.

Iltasella tuli lord Winter samalla kertaa kuin hänen iltaruokansa.

-- Herra, sanoi mylady, onko teidän läsnä-olonne välttämättömästi minun
vankeuteeni kuuluvaa, ja ettekö voi säästää minua siitä kärsimyksestä,
jota teidän käyntinne minulle tuottavat?

-- Mitä nyt, rakas siskoseni! vastasi Winter; eikös tuo pieni, kaunis
suu, joka nyt on niin julma minua kohtaan, sanonut minulle oikein
hellästi, että te tulitte tänne Englantiin vaan minua tervehtimään, ja
että te niin halusitte tätä nautintoa että sen vuoksi antauduitte
meritaudin, myrskyn ja vankeuden alaiseksi? No, nyt minä olen tässä,
olkaa siis tyytyväinen; sitä paitsi on minun käynnilläni tällä kertaa
pätevä syykin.

Mylady vapisi; hän luuli Felton'in kertoneen; tuo nainen, joka oli niin
monta kovaa kokenut, niin monia ankaroita ja mellastavia sielunliikkeitä
tuntenut, oli tuskin koskaan tuntenut sydämmensä niin kovasti sykkivän
kuin nyt.

Hän istui; lord Winter siirsi tuolin hänen viereensä ja asettui siihen
istumaan; sitten otti hän taskustaan paperin, ja avasi sen verkalleen.

-- Minä tahdon näyttää teille tämän laatuisen passin, jonka itse olen
kirjoittanut, sanoi hän, ja joka määrää, miten teidän on eläminen sitä
uutta elämää, jonka minä suon teille.

Sitten siirsi hän silmänsä mylady'stä paperiin ja luki:

    "Käsky viedä sinne ja sinne" -- paikan nimen kohdalla on aukko,
    keskeytti Winter; jos tahdotte määrätä paikan itse, niin ilmoittakaa
    se; ja jos se ei ole tuhatta peninkulmaa lähempänä Lontoota, niin
    toivomukseenne myönnytään. Minä jatkan siis: "käsky viedä sinne ja
    sinne Charlotta Backson-niminen nainen, joka Ranskan rikoslain
    mukaan on merkitty polttoliljalla, mutta rangaistuksen perästä
    vapautettu; hänen täytyy asua siellä, poistumatta sieltä koskaan
    kolmea peninkulmaa kauemmaksi. Jos hän yrittää pakoon, pantakoon
    kuolemantuomio täytäntöön. Hän saakoon viisi killinkiä päivässä
    asuntoa ja elatusta varten."

-- Tuo käskykirje ei koske minua, vastasi mylady kylmästi, koska siinä
ei ole minun nimeni.

-- Nimenne! Onko teillä sitten mitään nimeä?

-- Minulla on teidän veljenne nimi.

-- Erhetystä; minun veljeni oli vaan teidän toinen miehenne, ja
ensimäinen miehenne elää vielä. Sanokaa hänen nimensä niin pannaan se
tähän Charlotta Backson'in sijaan. Eikö?... Ettekö tahdo?... Te
vaikenette? Hyvä, teidät kirjoitetaan siis Charlotta Backson'in nimelle.

Mylady pysyi äänettömänä; tällä kertaa ei tuo äänettömyys ollut
tekeytymistä, vaan sen vaikutti kauhistus; hän luuli että käskykirje oli
valmis pantavaksi toimeen, että lord Winter oli määrännyt hänen lähtönsä
aikaisemmaksi, että hänet oli tuomittu lähtemään jo samana iltana.
Hetkisen aikaa luuli hän kaikki olevan hukassa, mutta yht'äkkiä huomasi
hän ett'ei käskykirjeessä ollut mitään allekirjoitusta.

Ilo, jonka tämä huomaus hänelle tuotti, oli niin suuri, ett'ei hän
voinut sitä salata.

-- Niin, niin, sanoi lord Winter, joka näki mitä mylady'n mielessä
liikkui, te haette allekirjoitusta ja mietitte: vielä ei kaikki ole
hukassa, vielä ei tämä käskykirja ole allekirjoitettu; sitä näytetään
minulle vaan peljätykseksi, siinä kaikki. Te petytte; huomenna
lähetetään tämä käskykirje lord Buckingham'ille, ylihuomenna tulee se
takaisin hänen allekirjoittamanansa ja hänen sinetillään varustettuna ja
kahdenkymmenen neljän tunnin perästä siitä lukien ruvetaan sitä panemaan
täytäntöön. Hyvästi, rouva hyvä, nyt olen sanonut sanottavani.

-- Ja minä vastaan teille, herra, että tämä vallan väärinkäyttö, tämä
maanpakoon-ajo valhenimen varjossa on kauheata kunnottomuutta.

-- Tahdotteko mieluummin tulla hirtetyksi oikealla nimellänne, mylady?
Te tiedätte, että Englannin lait ovat järkähtämättömän ankarat
avioliitonrikos-asioissa; sanokaa suoraan. Vaikka minun nimeni, tai
oikeammin minun veljeni nimi on tähän kaikkeen sotkeutunut, antaudun
minä julkisen oikeudenkäynnin häpeän alaiseksi, päästäkseni varmasti
teistä erilleni.

Mylady ei vastannut, mutta hän vaaleni kalmankalpeaksi.

-- Ah, minä näen että te valitsette mieluummin matkustamisen. No niin,
ehkäpä olettekin oikeassa. Onhan elämä sentään sangen hauskaa. Senpä
vuoksi ei minua halutakkaan antaa teidän ryöstää sitä itseltäni. Mitäs
pidätte noista viidestä killingistä, jotka saatte päivärahaksi? minä
olen vähän liian kitsas mielestänne, vai kuinka? Se on sen vuoksi,
ett'ette pääsisi rikastumaan ja sitten lahjomaan vartioitanne. Onhan
teillä muutoin aina hempeytenne ja suloutenne, joilla voitte heitä
houkutella. Käyttäkää niitä, ell'ei vastoinkäymisenne Felton'in kanssa
ole teitä kyllästyttänyt.

-- Felton ei siis ole puhunut mitään, mietti mylady, ei mitään siis ole
vielä kadotettu.

-- Ja hyvästi nyt. Huomenna tulen ilmoittamaan sanansaattajani lähdöstä.

Lord Winter nousi seisovilleen, kumarsi ivallisesti mylady'lle ja meni.

Mylady huokasi; hänelle oli vielä neljä päivää aikaa; neljä päivää
olisivat hänelle kylliksi hurmaamaan Felton'in.

Mutta hirmuinen ajatus pälkähti hänen päähänsä, lord Winter lähettäisi
ehkä Felton'in itsensä Buckingham'in luokse allekirjoitusta saamaan.

Mutta häntä rauhoitti kumminkin, niinkuin jo sanoimme, se seikka ett'ei
Felton ollut mitään puhunut.

Hän tahtoi osoittaa ett'ei lord Winter'in uhkaukset olleet häntä
säikähdyttäneet; hän istuutui ruokapöytään syömään.

Sitten hän, niinkuin edellisenäkin iltana, laskeutui polvilleen ja luki
ääneen rukouksiansa. Samoinkuin edellisenäkin iltana, pysähtyi sotamies
nytkin kuuntelemaan.

Pian kuului askeleita, jotka olivat keveämmät kuin vahdin askeleet ja
jotka tulivat käytävän päästä ja pysähtyivät hänen ovellensa.

Se on hän, mietti mylady.

Hän alkoi nyt laulaa samaa virttä, joka edellisenä iltana niin kovasti
oli Felton'ia liikuttanut.

Mutta vaikka hänen suloinen, täyteläinen äänensä soi vielä ihanammin,
vielä sydäntäsärkevämmin kuin silloin, pysyi ovi kiinni. Tosin oli
mylady, salaa vilkaisten oviluukkuun, näkevinänsä ristikon läpi nuoren
miehen hehkuvat silmät; mutta oliko se harhanäköä tai todellisuutta,
ainakin tällä kertaa jaksoi Felton hillitä itsensä tulemasta sisään.

Mutta kun mylady oli virtensä päättänyt luuli hän hetkisen perästä
kuulevansa syvän huokauksen, ja samat askeleet, jotka hän oli kuullut
lähestyvän, poistuivat verkalleen ja ikäänkuin vastenmielisesti.



LIII.

Vankeuden neljäs päivä.


Kun Felton seuraavana päivänä tuli mylady'n luokse, tapasi hän hänet
seisomassa tuolilla, kädessä köysi, jonka hän oli punonut ja liitellyt
batistiliinoistansa. Kun Felton avasi oven, hyppäsi mylady keveästi
lattialle tuoliltansa ja koetti peittää selkänsä taakse köyttänsä.

Nuori mies oli tavallistansa kelmeämpi ja hänen silmänsä, punaisina
unettomuudesta, ilmaisivat että hänen yönsä oli ollut levoton.

Mutta hänen otsallansa näkyi lujempi vakavuus kuin koskaan ennen.

Verkalleen lähestyi hän mylady'ä, joka oli istuutunut tuolille ja nosti
lattialta tuon murhaavan köyden toisen pään, jonka hän erhetyksestä tai
ehkäpä ehdollansa oli pudottanut.

-- Mitä tuo on, rouva? kysyi hän kylmästi.

-- Tämäkö? Ei mitään, sanoi mylady, hymyillen tuota katkerata hymyänsä,
jota hän niin taitavasti osasi käyttää. Ikävyys on vankien
veri-vihollinen; minulla oli ikävä ja sentähden koetin minä kuluttaa
aikaani punomalla tätä köyttä.

Felton loi katseensa seinälle siihen paikkaan, missä hän oli tavannut
mylady'n seisomassa samalla tuolilla millä hän nyt istui, ja hän näki
seinässä hänen päänsä päällä kullatun koukun, johon oli tapa ripustaa
vaatteita tai aseita.

Hän säpsähti, ja vanki huomasi sen; sillä vaikka hänen silmänsä olivat
maahan päin luotuina, ei häneltä jäänyt mitään näkemättä.

-- Ja mitä varten te seisoitte tällä tuolilla? kysyi hän.

-- Mitä se teihin koskee? vastasi mylady.

-- Mutta, jatkoi Felton, minä tahdon sen tietää.

-- Elkää kysykö, sanoi vanki; te tiedätte kyllä että meitä, jotka olemme
tosikristittyjä, on kielletty valhettelemasta.

-- No niin, sanoi Felton, minä sanon teille, mitä te teitte tai
oikeammin, mitä te aioitte tehdä. Te aioitte täyttää onnettoman
aikeenne. Mutta miettikää, hyvä rouva, että jos Jumala kieltää
valhettelemasta, Hän vielä ankarammin kieltää itsemurhasta.

-- Kun Jumala näkee luodut olentonsa viattomasti vainottuina,
asetettuina itsemurhan ja häväistyksen vaiheelle, uskokaa minua, herra,
vastasi mylady syvän vakaumuksen äänellä, silloin Jumala antaa anteeksi
itsemurhan, sillä silloin on itsemurha marttiirakuolema.

-- Te sanotte joko liian paljon tai liian vähän; puhukaa, rouva; taivaan
nimessä, selittäkää sananne!

-- Kertoisinko teille onnettomuuksistani, että pitäisitte niitä pelkkänä
taruna? Ilmoittaisinko teille aikeeni, että te ilmoittaisitte ne
vainoojalleni? Ei, herra. Sitä paitsi, mitä tämmöisen onnettoman
tuomitun olennon elämä tai kuolema merkitsee? Te vastaatte vaan minun
ruumiistani, eikö niin? Ja jos te näytätte vaan kuolleen ruumiin, joka
tunnetaan minuksi, ei teiltä muuta vaadita, ja ehkäpä saatte vielä
kaksinkertaisen palkinnon.

-- Minäkö, rouva, minä! huudahti Felton; voitteko uskoa että minä
koskaan ottaisin vastaan maksua teidän hengestänne! Oi, te ette ajattele
mitä puhutte!

-- Sallikaa minun puhua loppuun, Felton, sallikaa minun puhua loppuun,
sanoi mylady, ollen innostuvinansa; jokaisen sotilaan tulee olla
kunnianhimoinen, eikö niin? Te olette luutnantti; no niin, te saatte
kulkea minun ruumis-saatossani kapteenin arvossa.

-- Mutta mitä olenkaan teille tehnyt, että sälytätte niskoilleni
semmoisen vastuun-alaisuuden Jumalan ja ihmisten edessä? sanoi Felton
kovasti liikutettuna. Muutaman päivän perästä olette kaukana täältä,
rouva hyvä, teidän henkenne ei ole enää silloin minun hoidettavanani ja,
lisäsi hän huoaten, silloin ... silloin saatte menetellä sen kanssa
mielenne mukaan.

-- Siis, huudahti mylady, ikäänkuin hän muka ei olisi voinut suojella
itseänsä pyhältä suuttumukselta, te, jumalinen mies, te jota nimitetään
hurskaaksi, te pyydätte vaan yhtä seikkaa: päästä joutumasta syyhyn,
ikävyyksiin, minun kuolemani tähden!

-- Minun tulee varjella teidän henkeänne, rouva, ja minä varjelen sitä.

-- Mutta käsitättekö tehtäväänne? Se on julma jo silloin jos minä olen
syyllinen, mutta minkä nimen annatte sille, minkä nimen antaa Herra
sille, jos minä olen viaton?

-- Minä olen sotilas, ja tottelen niitä käskyjä, jotka minulle on
annettu.

-- Luuletteko että Jumala tuomiopäivänä eroittaa sokean pyövelin
väärästä tuomarista? Te ette tahdo tappaa minun ruumistani, vaan
rupeatte sen välikappaleeksi, joka tahtoo murhata sieluni.

-- Mutta minä sanon vielä toistamiseen, lausui Felton liikutuksissaan,
teitä ei uhkaa mikään vaara, ja minä vastaan lord Winter'istä aivan kuin
omasta itsestäni.

-- Mieletön, huudahti mylady, mieletön raukka, joka uskaltaa vastata
toisesta miehestä, kun viisaimmatkin, ne, jotka ovat kaikkein
otollisimpia Jumalalle, pelkäävät vastata omasta itsestäänkin, mieletön,
joka asettuu väkevimpien, onnellisimpien puolelle, musertamaan
heikoimman, onnettomimman naisen.

-- Mahdotonta, rouva hyvä, mahdotonta, mutisi Felton, joka tunsi tuon
muistutuksen koskevan sydämmensä pohjaan saakka; vankina ette minun
kauttani saa vapauttanne; elävänä ette minun kauttani menetä henkeänne.

-- Niin, huudahti mylady, mutta minä menetän enemmän kuin henkeni, minä
menetän kunniani, Felton, ja teidät teen minä Jumalan ja ihmisten edessä
vastuun-alaiseksi häpeästäni ja häväistyksestäni.

Tällä kertaa Felton, vaikka hän kyllä koki olla tai olla olevinaan
tunteeton, ei voinut vastustaa sitä salaperäistä vaikutusta, joka jo oli
hänet vallannut. Nähdä tuo nainen, ihana ja vieno kuin viattomin
henki-olento, nähdä hänet milloin itkuisena milloin uhkaavana, tuntea
vuoroin tuskan vuoroin sulouden voimaa, se oli liiaksi tuolle
jumaliselle haaveilijalle, liiaksi aivoille, joita uskonkiihkon unelmat
järkyttivät, liiaksi sydämmelle, jota raateli yhtä haavaa polttava
rakkaus taivasta kohtaan ja kalvava viha ihmisiä kohtaan.

Mylady näki tuon taistelun, hän tunsi, aivan kuin omassa povessaan,
noiden riehuvien intohimojen liekit, jotka paloivat nuoren kiihkoilijan
suonissa; ja ikäänkuin taitava sotapäällikkö, joka, nähden vihollisen
valmiina peräytymään, ryntää suoraan häntä vastaan, nostaen riemuhuudon,
kohosi mylady istuimeltaan, kauniina kuin muinaisajan naispappi,
haltioissaan kuin kristitty neitsyt, käsivarsi ojennettuna, kaula
paljaana, hiukset hajalla, toinen käsi sydämmellä, silmä täynnä tulta ja
intoa, joka jo oli saattanut tuon nuoren puritaanin tunteet kuohumaan,
tämmöisenä astui hän suoraan häntä kohden, ruveten ihanalla säveleellä
ja sulosointuisella äänellänsä, jonka hän, jos tahtoi, saattoi tehdä
melkein uhkaavaksi, laulamaan seuraavaa värssyä:

    Veri puhdas hurskahan
    Baalin uhriks' kanna!
    Jalopeurain kitahan
    Marttiira nyt anna!
    Katumuksen ahdistus,
    Tuska, vaiva, vaikerrus
    Palkkana on sulla...
    Herran armo mulla!

Felton hölmistyi tuosta oudosta puuskasta ja seisoi kuin kivettynyt.

-- Ken te olette, ken te olette? huudahti hän, liittäen kätensä ristiin,
oletteko Jumalan sanansaattaja vai helvetin sikiö, oletteko enkeli vai
paholainen, onko nimenne Eloa vai Astarte?

-- Etkö ole minua tuntenut, Felton? Minä en ole enkeli enkä paholainen;
minä olen maailman tyttäriä, minä olen uskosisaresi, siinä kaikki.

-- Niin, niin! vastasi Felton, minä epäilin äsken vielä, mutta nyt
uskon.

-- Sinä uskot, ja kumminkin olet sinä tuon Belialin lapsen rikostoveri,
jota nimitetään lord Winteriksi! Sinä uskot ja kumminkin jätät sinä
minut vihollisteni käsiin, Englannin ja Jumalan vihollisten käsiin! Sinä
uskot ja kumminkin heität sinä minut tuon miehen valtaan, joka täyttää
ja tahraa maan vääräuskoisuudellaan ja irstaudellaan, tuon katalan
Sardanapaluksen käsiin, jota sokeat nimittävät Buckinghamiksi, vaan jota
uskovaiset sanovat Antikristukseksi!

-- Minäkö jättäisin teidät Buckingham'ille, minä! mitä sanottekaan?

-- Heillä on silmät, huudahti mylady, ja he eivät näe, heillä on korvat
ja he eivät kuule!

-- Niin, niin, sanoi Felton pyyhkäisten kädellään hikistä otsaansa,
ikäänkuin karkoittaaksensa viimeisenkin epäilyksen; niin, minä tunnen
tuon äänen, joka puhuu minulle unelmissani; minä tunnen tuon enkelin
kasvonpiirteet, joka jok'ikinen yö ilmestyy minulle ja huutaa minun
sielulleni, joka ei voi nukkua: "Lyö, iske, pelasta Englanti, pelasta
itsesi, sillä sinä olet kuoleva, ell'et lepytä Jumalaa!" Puhukaa,
puhukaa, huudahti Felton, sillä nyt saatan ymmärtää teitä.

Hirvittävä ilon leimaus, mutta pikainen kuin ajatus, välähti mylady'n
silmistä. Kaikki oli hänellä valmiina tätä niin hartaasti odotettua
tilaisuutta varten. Verrattoman mielikuvituksensa avulla oli hän näet
sepittänyt kauhistavan historian niistä kärsimyksistä, joita hän muka
oli saanut kokea. Hän kokoili vielä kerran ajatuksissansa kaikki
kertomuksen juonet ja vaiheet ja oli juuri alkamaisillaan, kun Felton
malttamattomana vielä kerran huudahti:

-- Mutta puhukaahan toki, kertokaa!

-- Kertoisinko teille häpeäni; huudahti mylady kainouden puna
kasvoillansa; sillä toisen rikos on usein toisen häpeä. Kuinka minä,
nainen, kertoisin sitä teille, joka olette mies! Oi, jatkoi hän,
peittäen kauniit silmänsä käsillään, en koskaan. Antakaa minun kuolla,
toimittakaa minulle vaan veitsi ja vielä viimeisessä hengenvedossa olen
siunaava pelastajaani.

Tuo suloinen, vieno, rukoileva ääni hurmasi Felton'in nyt täydellisesti.
Lumoojattaren kauneus, hempeys, kyyneleet ja vastustamaton, salaperäinen
viehätys olivat hänet nyt kietoneet kokonaan.

Felton lähestyi häntä ja lausui hellästi:

-- Kuinka ette kertoisi minulle, uskonveljellenne!

Mylady silmäili häntä hetkisen aikaa katseella, jonka nuori upseeri
selitti empimiseksi, vaan joka kuitenkaan ei ollut muuta kuin
tarkastelemista ja ihastuksen yllyttämistä.

Felton vuorostaan seisoi rukoilevana ja ristissä käsin.

-- No niin, sanoi mylady, minä tahdon uskoa kaikki veljelleni, minä
uskallan!

Ja nyt seurasi tuo kamala kertomus, johon mylady pani kaiken
kuvituskykynsä rikkauden ja kaunopuheliaisuutensa tenhovoiman.

Felton kuunteli sanaakaan hiiskahtamatta. Kuta kauvemmaksi kertomus
joutui, sitä tuijottavammiksi kävivät hänen silmänsä. Hän vuoroin
kalpeni, vuoroin punastui. Hiki virtasi hänen otsaltansa.

Mutta hän oli vallan menehtyä kauhistuksesta ja raivosta, kun mylady
joutui kertomuksen ydinkohtaan, joka kuului näin:

Kun hän vihdoin huomasi ett'ei mitkään viettelyskeinot auttaneet, ja kun
olin vannonut ilmoittavani koko maailmalle hänen konnamaiset vehkeensä
minua kohtaan, keksi hän pirullisen keinon estääksensä asiaa tulemasta
ilmiin.

Kolmannen päivän iltana tuli siihen huoneesen, jossa hän piti minua
vankinansa, kaksi naamioittua miestä; toinen niistä oli hän itse; minä
tunsin hänet käynnistänsä, äänestänsä ja tuosta pulskasta olennosta,
jonka horna on hänelle lahjoittanut ihmiskunnan turmioksi.

-- No, sanoi hän minulle, aiotteko pysyä uhkauksessanne ja valassanne?

-- Tiedättehän, että puritaani pitää sanansa, sanoin minä; sanani olette
jo kuulleet; minä vannon syyttäväni teitä murhaajaksi ja konnaksi.
Ristin kautta; minä vannon että, jos koskaan pääsen täältä, haen minä
ihmiskunnalta kostoa teille.

-- Siinä tapauksessa ilmoitan teille että minulla on eräs keino, jota
tosin en tahdo käyttää kuin viimeisessä hätätilassa, ja keino on
semmoinen, että minä suljen teidän suunne, tai ainakin toimitan niin,
ett'ei kukaan usko teidän sanojanne.

-- Minä kokosin voimani vastatakseni hänelle ivanaurulla.

-- Pysyttekö vielä valassanne? kysyi hän uhkaavasti.

-- Vielä kerran viimeisen vakuutan teille, että maan päällä syytän teitä
ihmisten ja taivaassa Jumalan tuomioistuimen edessä.

Silloin kääntyi hän seuralaiseensa ja sanoi:

-- Pyöveli, tee velvollisuutesi.

Felton nojasi erästä huonekalua vasten; hirviöntapaisella ilolla näki
mylady, että nuoren upseerin voimat ehkä uupuisivat ennen kertomuksen
loppua. Ja hän jatkoi:

-- Huolimatta huudoistani ja vastustuksistani, sillä minä aloin käsittää
että minua uhkasi pahempi kuin kuolema, tarttui pyöveli minuun, löi
minut kumoon maahan, puristeli minut keltaiseksi ja siniseksi, ja kun
olin jo nyyhkytyksiin tukahtumaisillani, melkein tiedotonna, huutaen
avukseni Jumalaa, joka ei minua kuullut, päästin äkkiä kauhistavan
huudon; tulinen rauta, pyövelin merkkirauta, oli painettu minun
olkapäähäni.

Felton ärjähti.

-- Katsokaa, sanoi mylady, kohoten seisovilleen majesteetillisena kuin
kuningatar, katsokaa, Felton, oppikaa tuntemaan ihmissydämmiä, ja älkää
täst'edes ruvetko niin herkästi heidän jumalattoman kostonsa
välikappaleeksi.

Nopeasti tempasi mylady pukunsa rinnasta auki, repäsi batistin, joka
peitti hänen olkapäänsä ja punottavana teeskennellystä vihasta ja
häpeästä, näytti hän nuorelle miehelle tuon lähtemättömän merkin, joka
häpäisi hänen kaunista olkaansa.

-- Mutta, huudahti Felton, tuohan on lilja!

-- Niin, siinä juuri häpeäni onkin! vastasi mylady. Jos se olisi
Englannin polttomerkki ... silloin hänen olisi täytynyt todistaa,
mikä tuomioistuin sen on minulle tuominnut ja minä olisin voinut
vedota kaikkiin valtakuntamme tuomioistuimiin, mutta Ranskanmaan
polttomerkki ... oi, tällä tulin minä todellakin auttamattomasti
häväistyksi! Tämä oli liian paljo Felton'ille.

Kalpeana, liikkumattomana, masentuneena tuon kauhean salaisuuden
paljastuksesta, so'enneena tuon naisen yliluonnollisesta ihanuudesta
lankesi hän vihdoin polvilleen hänen eteensä, samoin kuin ensimäiset
kristityt polvistuivat noiden puhtaiden, pyhien marttiirojen edessä,
joita Rooman keisarit vainosivat ja häväisivät. Polttomerkki katosi
hänen silmissänsä, jälelle jäi vaan kauneus ja viattomuus.

Antakaa anteeksi, antakaa anteeksi! huudahti Felton, oi, antakaa minulle
anteeksi!

Mylady luki hänen silmissänsä: rakkaus! rakkaus!

-- Mitä minun on anteeksi annettava? kysyi hän.

-- Että minä olen liittynyt teidän vainoojiinne.

Mylady ojensi hänelle kätensä.

-- Niin nuori ja kaunis! huudahti Felton suudellen kättä palavasti.

Hän jumaloitsi mylady'ä.

Kun ensimäinen puuska oli tyyntynyt sanoi hän:

-- Ah! nyt on vaan yksi asia kysyttäväni: ken oli tuo hirveä kiusaaja,
tuo teidän oikea pyövelinne; sillä toinen oli vaan hänen
välikappaleensa, ei mitään muuta.

-- Kuinka, veljeni! huudahti mylady; pitääkö minun sanoa hänen nimensä?
Etkö jo ole arvannut, ken hän oli?

-- Mitä! sanoi Felton, hänkö!... Yhä ainako vaan hän!... Mitä! Tuo oikea
konna...

-- Tuo oikea konna, sanoi mylady, oli Englannin sortaja, uskovaisten
vainooja, tuo katala mies, joka on niin monta naista turmioon saattanut,
jonka turmeltuneen sydämmen oikun vuoksi on niin paljo englantilaista
verta vuotanut, joka tänäpäivänä suojelee protestantteja ja huomenna
pettää heidät...

-- Buckingham! Se on Buckingham! huudahti Felton vihaa vimmassa.

Mylady peitti kasvonsa käsillään, ikäänkuin hän ei olisi voinut kantaa
sitä häpeää, mitä tuo nimi hänelle muistutti mieleen.

-- Buckingham tuon enkelimäisen olennon pyöveli! huudahti Felton. Ja
sinä et ole iskenyt häntä murskaksi, suuri Jumala! Sinä olet antanut
hänen olla ylhäisenä, kunnioitettuna, kaikille meille turmiota
tuottavana!

-- Jumala hylkää sen, joka hylkää itsensä, sanoi mylady.

-- Hän tahtoo siis päällensä sen rangaistuksen, joka tuomittua odottaa!
jatkoi Felton yhä kiihtyen. Hän tahtoo siis inhimillisen koston käymään
Jumalan koston edellä!

-- Ihmiset häntä pelkäävät ja säästävät.

-- Oh, sanoi Felton, minä en häntä pelkää, minä en häntä ole säästävä!

Mylady tunsi helvetillisen ilon täyttävän sielunsa.

-- Mutta kuinka saattaa lord Winter, minun suojelijani, minun isäni,
olla sotkeutunut kaikkeen tähän? kysyi Felton.

-- Kuulkaa Felton, sanoi mylady; kurjain, halpamaisten ihmisten ohella
on myöskin suuria, jaloja luonteita; minulla oli sulhanen, mies, jota
minä rakastin ja joka rakasti minua; hänellä oli sydän kuin teillä,
Felton, hän oli mies semmoinen kuin te. Minä kerroin hänelle kaikki; hän
tunsi minut, eikä epäillyt silmänräpäystäkään. Hän oli korkea-arvoinen
mies, kaikissa suhteissa Buckingham'in veroinen. Hän ei sanonut mitään,
sitoi miekan vyöllensä, kääriytyi kauhtanaansa ja lähti Buckingham'in
palatsiin.

-- Niin, niin, sanoi Felton, minä ymmärrän, vaikka tuommoisia miehiä
vastaan ei pitäisi käyttää miekkaa vaan puukkoa.

-- Buckingham oli matkustanut pois edellisenä päivänä, hän oli mennyt
lähettiläänä Espanjaan, jossa hänen oli pyytäminen perintöruhtinatarta
puolisoksi kuningas Kaarle I:lle, joka oli vaan Wales'in prinssi. Minun
sulhaseni palasi takaisin tyhjin toimin.

-- Kuuleppas, sanoi hän, hän on poissa; siis välttää hän tällä kertaa
minun kostoani; mutta menkäämme kumminkin yhteen, niinkuin olemme
aikoneet, ja luota sitten siihen, että lord Winter on korjaava oman ja
vaimonsa kunnian.

-- Lord Winter! huudahti Felton.

-- Niin, sanoi mylady, lord Winter; ja nyt käsitätte koko asian, eikö
niin? Buckingham oli poissa kokonaisen vuoden; kahdeksan päivää ennen
hänen palaamistansa kuoli lord Winter äkkiä, jättäen minut yksinäiseksi
perilliseksensä. Mistä tuli tuo isku? Jumala kaikkitietävä sen
epäilemättä tietää; minä en syytä ketään...

-- Voi, mikä pohjaton kauheus, mikä pohjaton kauheus! huudahti Felton.

-- Lord Winter kuoli, ilmaisematta mitään veljillensä. Tämän hirmuisen
salaisuuteni ei pitäisi päästä kenenkään tietoon siksi kunnes se salaman
tavoin iskisi rikokselliseen; teidän suojelijanne oli mielipahalla
nähnyt veljensä menevän naimisiin köyhän tytön kanssa. Minä oivalsin,
ett'ei minulla olisi mitään turvaa miehestä, jonka perinnöntoiveet
olivat myttyyn menneet. Minä menin Ranskaan, jäädäkseni sinne koko
elämäni ajaksi; mutta koko minun omaisuuteni oli Englannissa; kun yhteys
näiden maiden kesken oli lakannut sodan vuoksi, jouduin minä puutteesen
ja olin pakoitettu palaamaan tänne takaisin; viisi päivää sitten tulin
minä Portsmouth'iin.

-- No niin? sanoi Felton.

-- Niin, Buckingham oli varmaan saanut vihiä tulostani, ja ilmoittanut
siitä lord Winter'ille, joka jo kieroin silmin katseli minua; Buckingham
sanoi hänelle, että hänen kälynsä oli epäsiveellinen, polttomerkillä
rangaistu nainen. Jalo, puhdassydäminen mieheni ei ollut enää
puollustamassa minua. Lord Winter uskoi kaikki mitä hänelle kerrottiin,
sitä herkemmin, koska tuo uskominen oli hänen hyödyksensä. Hän vangitsi
minut ja tuotti minut tänne ja asetti minut teidän vartioittavaksenne.
Loput tiedätte; ylihuomenna lähdetään minua kuljettamaan maanpakoon;
ylihuomenna asetetaan minut kunniattomain joukkoon. Haa! juoni on
hyvästi mietitty, ja minun kunniani ei ole jaksava kestää sitä.
Huomaattehan siis, että minun täytyy kuolla, Felton; antakaa minulle
puukko, Felton.

Ja ikäänkuin hänen voimansa nyt olisivat olleet lopussa, vaipui mylady
uupuneena, rauenneena nuoren upseerin syliin, joka hurmautuneena
rakkaudesta, vihasta, ennen tuntemattomista tunteista, ihastuneena
painoi hänet rintaansa, vapisten tuntiessaan tuon kauniin suun huountaa,
ja aaltoilevan poven liikettä.

-- Ei, ei, sanoi hän, sinun pitää elää, kunnioitettuna ja puhtaana;
sinun pitää elää, riemuitaksesi vihollistesi kostamisesta.

Mylady työnsi hänet hiljaa pois luotansa, vaan lumosi hänet
silmäyksellään; Felton syöksähti hänen luoksensa, syleili häntä ja
rukoili häntä kuin jumalallista olentoa.

-- Oi, kuolema! kuolema! sanoi hän summentaen ääntänsä, kuolema ennemmin
kuin häpeä! Felton, veljeni, ystäväni, minä rukoilen sinua.

-- Ei, huudahti Felton, ei, sinun täytyy elää ja saada kostetuksi!

-- Felton, minä saatan vaan onnettomuutta niille, jotka minua lähenevät;
hylkää minut, Felton, anna minun kuolla!

-- No niin, kuolkaamme sitten yhdessä! huudahti hän.

Mutta silloin kuului kaukaisia askeleita käytävässä; ne lähenivät ja
tuossa tuokiossa aukeni ovi ja lord Winter astui sisään.

Felton oli sillä välin vetäytynyt pikaisesti takaisin ja seisoi nyt
muutamain askelten päässä vangista.

Parooni kävi verkalleen esiin ja siirsi tutkivan silmäyksen vangista
nuoreen upseeriin.

-- Sinä olet ollut täällä kauvan, John, sanoi hän; onko tämä nainen
kertonut sinulle rikoksiansa? Sitten kyllä ymmärrän että keskustelun on
täytynyt kestää kauvan.

Felton säpsähti, ja mylady huomasi että hän oli hukassa, ell'ei hän
kävisi avuksi hämilleen joutuneelle puritaanille.

-- Ah, te pelkäätte, että vankinne pääsee teiltä pakoon! sanoi hän. No
niin, kysykää vanginvartijaltanne, minkälaista armoa minä juuri ikään
häneltä pyysin.

-- Pyysittekö armoa? sanoi paroni epäileväisesti.

-- Hän pyysi, mylord, sanoi nuori mies hämmästyneenä.

-- Mitä armoa, antakaas kuulua? kysyi lord Winter.

-- Hän pyysi saada puukkoa, vastasi Felton.

-- Onko täällä sitten piilossa joku, jolta tämä viehättävä olento
tahtoisi ottaa hengen? kysyi lord Winter tavallisella ivallisella
äänellänsä.

-- Ei ketään muita kuin minä itse, vastasi mylady.

-- Minä olen antanut teille vallan valita joko Ameriikan tai Tyburn'in,
jatkoi lord Winter; valitkaa, Tyburn, mylady; uskokaa minua, nuora on
varmempi kuin puukko.

Felton kalpeni ja astui askeleen eteenpäin.

-- Te olette oikeassa sanoi mylady, ja minä olenkin jo sitä ajatellut,
lisäsi hän kolkosti; minä ajattelen sitä edeskinpäin.

Felton tunsi luunsa ja ytimensä värisevän; luultavasti huomasi lord
Winter tuon liikutuksen.

-- Ole varoillasi, John, sanoi hän; ystäväni John, minä luotan sinuun,
pidä varasi; minä olen sinua varoittanut. Ole muutoin hyvällä mielellä,
poikani, sillä kahden päivän kuluttua pääsemme tuosta olennosta, ja
siellä, minne hän joutuu, ei hän voi ketään vahingoittaa.

-- Sinä kuulet sen! huudahti mylady äänellä, joka paroonin luulon mukaan
tarkoitti taivasta mutta Felton ymmärsi sen tarkoittavan häntä.

Felton painoi päänsä alas ja vaipui ajatuksiinsa. Parooni otti upseeria
käsivarresta ja lähti menemään pois hänen kanssansa, katsoen pitkin
matkaa taaksensa mylady'yn.

Nyt, sanoi vanki, kun ovi oli sulkeutunut, nyt olen päässyt askeleen
eteenpäin pelastukseni tiellä! Felton, lisäsi hän, ja villi ylenkatseen
hymy vilahti hänen huulillansa, Felton, sinä jumalinen hölmö, tartuitkos
ansaan!



LIV.

Karkaus.


Ei ollut epäilemistäkään ett'eikö Felton nyt ollut vakuutettu hänen
viattomuudestaan. Felton oli nyt kokonaan hänen vallassaan. Vaikka
enkeli olisi ilmestynyt nuoren miehen eteen mylady'ä syyttämään, olisi
hän nykyisessä mielensä tilassa pitänyt häntä paholaisen lähettiläänä.

Mutta lord Winter oli ehkä voinut ruveta epäilemään Felton'ia, ja Felton
silloin itse joutunut vartioittavaksi.

Sentähden rupesi hän levottomasti ja hartaasti odottamaan Felton'in
tuloa. Hän oli saattanut Felton'in siihen sieluntilaan, että hänellä oli
syy toivoa hänen pian palaavan takaisin, edes silmänräpäykseksi. Mutta
päivä kului kulumistaan, eikä Felton'ia näkynyt ei kuulunut.

Kello löi yksi ja tavallisuuden mukaan kannettiin päivällispöytä sisään.

Silloin huomasi mylady kauhuksensa, että vartioivilla sotureilla oli
toinen puku. Hänen pahat aavistuksensa näyttivät rupeavan toteutumaan.

Viimein ei hän voinut olla kysymättä, minne Felton oli joutunut.

Hänelle vastattiin, että Felton oli aamupäivällä noussut satulaan ja
ratsastanut pois.

Hän kysyi, oliko parooni vielä linnassa; sotamies vastasi myöntävästi ja
sanoi saaneensa käskyn paroonilta että hänelle oli ilmoitettava, jos
vanki tahtoi häntä puhutella.

Mylady vastasi, että hän halusi saada olla yksinänsä.

Sotamies meni, asetettuaan päivällispöydän järjestykseensä.

Felton oli siis toimitettu pois; sotilaat vaihdetut. Felton'ia siis
epäiltiin.

Tämä oli pahin isku, mikä häntä oli kohdannut. Kamala tuska valtasi
hänet. Hän heittäytyi vuoteellensa, mutta se poltti häntä kuin tulinen
liesi. Hän loi silmänsä oveen. Sen luukku oli tukittu; parooni oli
kaiketi peljännyt, että hän tuon aukon kautta taas jollakin pirullisella
keinolla viettelisi vartijansa.

Hän nousi jalkeille ja juoksi ympäri huonetta kuin hullu, tai kuin
rautahäkkiin suljettu tiikeri.

Viimein tyyntyi hän ja näytti rukoilevan. Mutta hän ei rukoillut
Jumalaa, vaan paholaista, tuota suurta voimaa, jolla on niin suuri valta
ihmiskunnassa, ja joka, niinkuin arapialaisessa sadussa kerrotaan,
tarvitsee vaan kranaattiomenan sydämmen, luodaksensa uudestaan hävitetyn
maailman.

Hän tiesi itsellään olevan enää vaan kaksi päivää aikaa, hän tiesi että
kun käskykirjeesen oli vaan saatu Buckingham'in nimi, joka oli sitä
helpompi saada, koska se oli asetettu väärälle nimelle, josta Buckingham
ei voinut päästä tietoon, kestä oikeastaan oli kysymys -- että kun
käskykirjeesen vaan oli saatu Buckingham'in nimi, toimittaisi parooni
hänet heti kohta laivaan.

Tosin saattoi hän palata maanpaosta, sitä hän ei epäillyt rahtuakaan,
mutta kuinka kauvan tuo maanpako oli kestävä? Niin toimivalle ja
kunnianhimoiselle sielulle kuin mylady'n, ovat ne päivät, jolloin ei
nousta, kovanonnen päiviä; mitä ovat sitten ne päivät, jolloin mennään
alaspäin? Vuoden tai parin kolmen hukkaaminen olisi jo koko
ijankaikkisuus; miltä tuntuisi palata vasta sittenkuin d'Artagnan ja
hänen ystävänsä, onnellisina ja riemuitsevina, olisivat kuningattarelta
saaneet hyvästi ansaitun palkintonsa häntä kohtaan tehdyistä
palveluksistansa, -- nuo ajatukset olivat kalvavampia kuin mitä mylady'n
laatuinen nainen saattoi sietää. Muutoin hänen voimansa yhä kasvoivat
siitä myrskystä, joka riehui hänen povessaan, ja hän olisi murtanut
vankihuoneensa kiviseinät, jos hänen ruumiinsa olisi silmänräpäyksenkään
ajaksi saanut saman ko'on kuin hänen sielullansa oli.

Mutta yhä enemmän jännitti häntä kaiken tämän ohessa kardinaalin
muistaminen. Mitähän tuo levoton, epäluuloinen kardinaali ajatteli ja
sanoi hänen äänettömyydestänsä, kardinaali, joka ei ollut ainoastaan
hänen tukensa ja tätä nykyä hänen ainoa suojelijansa, mutta myöskin
hänen paras välikappaleensa tulevaisen onnensa ja kostonsa
saavuttamiseen? Hän tunsi kardinaalin; hän tiesi että vaikka hän
turhalta matkalta kotiin palattuansa mitenkin puollustaisi itseänsä
vangiksi joutumisellaan, ja vaikka hän mitenkin liioittelisi kärsittyjä
vaivojaan, kardinaali kumminkin vastaisi hänelle vaan ivallisella
kylmyydellänsä: "Ette olisi antanut vangita itseänne!"

Näissä mietteissä kului aika iltaan asti. Kello kuusi tuli sisään lord
Winter, täysissä aseissa. Tuo mies, jota mylady tähän saakka oli pitänyt
tyhmänsekaisena aatelismiehenä, oli muuttunut ihmeteltäväksi
vanginvartijaksi. Hän näytti arvaavan kaikki, aavistavan kaikkea ja
estävän kaikki.

Hän tarkasteli huolellisesti ikkunat ja ristikot, tutki lattian ja
seinät, uunin ja ovet, eikä hän eikä mylady koko tuon pitkän tarkastelun
aikana hiiskunut sanaakaan.

Epäilemättä oivalsivat molemmat tilaisuuden olevan liian vakavan, että
ruvettaisiin tuhlaamaan aikaa tehottomiin vihanpurkauksiin.

Mutta kun tarkastus oli päättynyt lausui lord Winter:

-- Hyvä, ette te karkaa tänäkään yönä! Ettekä myöskään saa minua
surmatuksi; teillä ei ole mitään aseita, ja minä olen varoillani. Te
olitte alkaneet hurmata Felton-parkaani; hänessä tuntui jo teidän
helvetillinen vaikutuksenne; mutta minä tahdon pelastaa hänet: hän ei
pääse enää näkemään teitä, kaikki on nyt ohitse. Pankaa vaatteenne
kokoon, huomenna lähdette. Minä olin määrännyt lähtönne 24:ksi päiväksi,
vaan sitten arvelin kumminkin, että kuta ennemmin se tapahtuu, sitä
varmempi se on. Huomenna kello 12 on käsissäni Buckingham'in
allekirjoittama käskykirja. Jos sanotte sanaakaan kelle hyvänsä,
ennenkuin olette laivalla, ampuu kersanttini luodin otsaanne, hänellä on
semmoinen käsky. Jos te laivalla hiiskutte sanaakaan kelle hyvänsä,
ennenkuin kapteeni antaa siihen luvan, heittättää hän teidät mereen,
niin on suostumus.

-- Se minulla oli sanottavana teille tänään. Huomenna näen teidät
uudestaan, jättääkseni teille jäähyväiset.

Näin sanottuansa parooni meni.

Mylady'lla oli halveksivainen hymy huulilla, vaan raivo sydämmessä, kun
hän kuunteli tuota uhkaavaa puhetta.

Hänen illallisensa tuotiin sisään. Mylady tunsi tarvitsevansa voimia;
hän ei tiennyt, mitä oli tapahtuva tänä yönä, joka lähestyi uhkaavana,
sillä paksuja mustia pilviä vyöryi taivaalla ja muutamat kaukaiset
salamat ennustivat rajuilman lähestymistä.

Rajuilma nousi kello kymmenen; mylady'ä lohdutti nähdä luonnon yhtyvän
hänen sydämmensä riehuntaan. Ukkonen jyrähteli niinkuin viha hänen
sielussansa; hänestä tuntui ohitse kiitävä tuulenpuuska vinhuavan hänen
otsansa ympäri, niinkuin se vinhusi puiden ympäri, joiden oksat
taipuivat ja joiden lehtiä se tempoi irti; hän kiljui kilpaa myrskyn
kanssa, ja hänen äänensä katosi luonnon mahtavaan ääneen, joka,
samoinkuin hän, tuntui huokailevan ja vaikertavan.

Yht'äkkiä kuului naputus ikkunaan, ja erään salaman valossa näki hän
miehen naaman toisella puolella ristikkoa.

Hän kiiruhti ikkunan luokse ja avasi sen.

-- Felton! huudahti hän; pelastettu!

-- Niin, sanoi Felton, mutta hiljaa, hiljaa! Minä tarvitsen aikaa
sahatakseni ristikkoraudat poikki. Varo vaan, ett'ei sinua huomata
oviluukun kautta.

-- Ah, siinä on todistus, että Herra on meidän kanssamme, Felton,
virkkoi mylady; he ovat tukkineet oviluukun laudalla.

-- Hyvä on! Jumala on ottanut heiltä järjen, sanoi Felton.

-- Mutta mitä minun on tekeminen? kysyi mylady.

-- Ei mitään, ei mitään; sulje vaan ikkuna. Mene vuoteelle tai heittäydy
ainakin pitkällesi vaatteissasi; kun minä olen saanut työni valmiiksi,
naputan minä ruudulle. Ole valmis ensi merkinannolle.

Mylady sulki ikkunan, sammutti lampun ja meni, niinkuin Felton oli häntä
kehoittanut, pitkälleen vuoteelle. Keskellä myrskyn vinkumista kuuli hän
viilan nirinää ja joka salaman valossa näki hän Felton'in haamun
ikkunaruudun takana.

Hän kulutti tunnin melkein hengittämättä, hiki otsalla ja sydän kauhean
tuskan puristuksessa joka liikkeestä, mikä kuului käytävässä.

On hetkiä, jotka ovat vuoden pituisia.

Tunnin kuluttua naputti Felton toistamiseen.

Mylady hypähti vuoteelta ja meni avaamaan. Kaksi poikki viilattua
ristikkorautaa jätti aukon, josta ihminen saattoi mahtua lävitse.

-- Oletko valmis? kysyi Felton.

-- Olen. Otanko mukaani mitään?

-- Rahaa, jos sinulla on.

-- Onneksi on minun annettu pitää mitä minulla oli.

-- Sitä parempi, sillä minulta meni kaikki rahat, kun vuokrasin sinulle
laivan.

-- Kas tässä sanoi mylady, ojentaen Felton'ille pussin täynnä
louisdor'eja.

Felton otti pussin ja heitti sen muurin juurelle.

-- Tahdotko nyt tulla? sanoi hän.

-- Tässä olen.

Mylady nousi tuolille ja pisti yläpuolen ruumistansa ikkunan lävitse;
hän näki nuoren upseerin riippuvan nuoratikkaissa syvyyden yllä.

Ensi kerran muistutti kauhistava tunne häntä, että hän oli nainen.

Tyhjä avaruus peloitti häntä.

-- Minä aavistin tätä, sanoi Felton.

-- Ei se ole mitään, ei mitään, sanoi mylady, minä laskeudun umpisilmin.

-- Luotatko minuun? kysyi Felton.

-- Kuinka sitä kysytkään!

-- Pidä kätesi kiinni toisissaan; pane ne ristiin; kas niin, sillä
tavoin!

Felton sitoi nenäliinansa hänen molempien kalvosiensa ympäri ja sitten
nuoran sen ympäri.

-- Mitä sinä teet? kysyi mylady kummastuneena.

-- Pane käsivartesi kaulaani eläkä pelkää mitään.

-- Mutta minun painoni saattaa sinut tasapainosta ja me molemmat
putoamme kumpikin murskaksi maahan.

-- Ole huoleti, minä olen merimies.

-- Tässä ei ollut aikaa kadottaa sekuntiakaan. Mylady laski käsivartensa
Felton'in kaulaan ja liukui ulos ikkunasta.

Felton laskeutui hiljalleen tikkaita, askeleen erällänsä. Huolimatta
heidän molempain painosta heilutti myrsky heitä ilmassa.

Yht'äkkiä pysähtyi Felton.

-- Mitä nyt? kysyi mylady.

-- Vaiti! sanoi Felton, minä kuulen askeleita.

-- Meidät on huomattu!

Syntyi hetkisen äänettömyys.

-- Mitä melua se on?

-- Vartijat käyvät kiertoansa.

-- Mistä kautta he kulkevat?

-- Juuri meidän alitsemme.

-- Huomaavatko he meidät?

-- Ei, ell'ei salamoi.

-- He tölmäävät tikkaiden alipäähän.

-- Onneksi ovat ne liian lyhyet.

-- Jumalani, tuossa ovat vartijat.

-- Vaiti!

Molemmat riippuivat ilmassa, liikkumatta ja hengittämättä, kaksikymmentä
jalkaa maasta, sotilaat kulkivat heidän alitsensa nauraen ja puhellen.

Tämä oli hirveä hetki pakolaisille.

-- Vartijat menivät ohitse; askelten kopina eteni ja äänten sorina
hiljeni hiljenemistään.

-- Nyt, sanoi Felton, nyt olemme pelastetut.

Mylady veti henkäyksen ja meni tainnuksiin.

Felton jatkoi laskeutumistaan. Päähän päästyänsä, kun jalan sija loppui,
laskeutui hän käsiensä varassa ja jouduttuaan viimeiseen astimeen, jalat
ottivat jo maahan. Hän kumartui, nosti rahapussin maasta ja otti sen
hampaihinsa.

Sitten nosti hän mylady'n syliinsä ja lähti menemään vastapäiseen
suuntaan kuin minne vartijat olivat menneet. Pian poikkesi hän tieltä,
kulki poikki kallioiden ja rannalle päästyänsä puhalsi vihellyspilliin.

Samallainen ääni vastasi hänelle ja viiden minuutin perästä näki hän
veneen, jota neljä miestä souti.

Vene lähestyi rantaa niin paljon kuin saattoi, mutta ranta oli liian
matala, vene ei päässyt kuivalle maalle asti. Felton astui veteen
vyötäystään myöten; hän ei tahtonut uskoa kenenkään haltuun kallista
kuormaansa.

Onneksi alkoi myrsky asettua, mutta meri aaltosi vielä kovasti; pieni
vene heittelehti kuin pähkinän kuori laineilla.

-- Purteen, sanoi Felton, ja soutakaa rivakasti!

Neljä miestä soutivat minkä jaksoivat, vaan meri aaltosi niin, ett'eivät
airot voineet päästä kelvollisesti veteen.

Kumminkin tultiin linnasta kauvemmaksi, ja se oli tärkeintä. Yö oli
pilkkopimeä; jo oli melkein mahdotonta eroittaa veneestä rantaa, ja
vielä vaikeampaa oli siis eroittaa rannasta venettä.

Musta pilkku keinui meren pinnalla.

Se oli pursi.

Sillä välin kuin vene kulki eteenpäin neljän soutajansa koko voimalla,
irroitti Felton nuoran ja nenäliinan, joilla hän oli sitonut mylady'n
kädet yhteen.

Kun kädet olivat vapaina, valeli hän merivedellä mylady'n kasvoja.

Mylady huoahti ja avasi silmänsä.

-- Missä olen? kysyi hän.

-- Pelastettu, vastasi nuori upseeri.

Oi, pelastettu, pelastettu! huudahti hän. Niin, tuolla näen taivaan ja
tässä meren! Ilma, jota hengitän, on vapauden! Ah, ... kiitos, Felton,
kiitos!

Nuori mies painoi hänet rintaansa.

-- Mutta kuinka on kätteni laita? kysyi mylady; tuntuu kuin niitä olisi
puristettu ruuvipenkissä.

Mylady kohotti käsivarsiansa; hänen kalvosensa olivat pahasti
runneltuneet.

-- Sen pahempi! sanoi Felton katsellen noita kauniita käsiä ja
pudistellen hiljaa päätänsä.

-- Ah, ei se mitään tee, huudahti mylady; nyt muistan kaikki.

Mylady katseli ympärillensä ikäänkuin jotakin etsien.

-- Tässä se on, sanoi Felton, koskettaen jalallansa rahapussia.

Lähestyttiin purtta. Vartija-matruusi huudahti; veneestä vastattiin.

-- Mikä tämä alus on? kysyi mylady.

-- Tämä on se, minkä vuokrasin sinua varten.

-- Minne se viepi minut?

-- Minne vaan haluat, kun vaan saatat minut Portsmouth'iin.

-- Mitä sinä Portsmouth'issa teet? kysyi mylady.

-- Täytän lord Winter'in käskyn, sanoi Felton synkästi hymyillen.

-- Minkä käskyn? kysyi mylady.

-- Etkö käsitä? sanoi Felton.

-- En, selitä se minulle.

-- Kun hän epäili minua, tahtoi hän itse vartioida sinua ja lähetti
minun puolestaan Buckingham'in luokse saamaan allekirjoitusta
maanpakokäskyysi.

-- Mutta jos hän epäili sinua, kuinka saattoi hän uskoa sinulle sen
toimen?

-- Hän ei luullut minun tietävän mistä kysymys oli.

-- Vai niin. Ja sinä menet nyt Portsmouth'iin?

-- Minulla ei ole hetkeäkään aikaa hukata; huomenna on 23:s päivä ja
Buckingham lähtee huomenna laivastollansa liikkeelle.

-- Lähteekö hän huomenna, ja minne?

-- La Rochelle'en.

-- Hän ei saa lähteä! huudahti mylady, kadottaen tavallisen malttinsa.

-- Ole huoleti, vastasi Felton, ei hän lähdekkään.

Mylady vapisi ilosta; hän oli nähnyt nuoren miehen sydämmen sisimpään:
Buckingham'in kuolema oli siellä selvin kirjaimin kirjoitettuna.

-- Felton, sanoi hän, sinä olet suuri kuin Judas Makkabeus! Jos sinä
kuolet, kuolen minä sinun kanssasi. Siinä kaikki mitä voin sinulle
sanoa.

-- Vaiti! sanoi Felton, me olemme perillä.

Tultiin purren kylkeen.

Felton juoksi ensin nuoratikkaille, ojensi kätensä mylady'lle, jota
matruusit tukesivat, sillä meri oli vielä kovin liikkeessä.

Hetkisen perästä olivat he aluksen kannella.

-- Kapteeni, sanoi Felton, tässä on se henkilö, josta olen teille
puhunut, ja joka teidän tulee saattaa eheänä Ranskanmaalle.

-- Tuhannen pistole'n maksusta, sanoi kapteeni.

-- Minä olen jo antanut teille viisisataa.

-- Se on totta, vastasi kapteeni.

-- Ja tässä toiset viisi sataa, sanoi mylady, laskien kätensä
rahapussille.

-- Ei, sanoi kapteeni, minä pysyn sanassani, jonka olen antanut tälle
nuorelle miehelle; toiset viisi sataa saan vasta sittenkuin olemme
tulleet Boulogne'en.

-- Luuletteko meidän sinne pääsevän?

-- Hengissä ja terveenä, vastasi kapteeni, niin totta kuin nimeni on
Jack Buttler.

-- No niin, sanoi mylady, jos te pysytte sanassanne, annan minä teille
ei ainoastaan viisisataa, vaan tuhannen pistole'a.

-- Hurraa sitten teille, kaunotar, huudahti kapteeni ja suokoon Jumala
minulle usein semmoisia matkustajia kuin Teidän armonne!

-- Ensiksi, sanoi Felton, saattakaa meidät siihen lahdelmaan ...
tiedättehän, niinkuin puhe oli.

Kapteeni vastasi vaan käskemällä laivaa liikkeelle, ja kello seitsemän
aamulla laski pieni alus ankkuriin siihen lahdelmaan, josta oli sovittu.

Matkalla kertoi Felton mylady'lle kaikki: kuinka hän, sen sijaan että
olisi mennyt Lontoosen, oli vuokrannut tämän pienen aluksen, kuinka hän
oli palannut takaisin, kuinka hän oli kiivennyt seinää myöten ylös sillä
tavoin, että hän sitä mukaa kuin hän nousi, pisteli puikkoja kivien
rakoihin jalkainsa tukeeksi, ja kuinka hän vihdoin, päästyänsä
ikkunaristikkoon saakka, oli kiinittänyt siihen nuoratikkaat. Muun tiesi
mylady.

Mylady puolestaan koki innostaa Felton'ia aikeensa täyttämiseen; mutta
ensi sanoista, mitkä hän siihen suuntaan lausui, huomasi hän että tuo
nuori kiihkolainen tarvitsi enemmän hillitsemistä kuin yllyttämistä.

Tehtiin semmoinen suostumus, että mylady odottaisi Felton'ia kello
kymmeneen saakka; ell'ei hän silloin olisi palannut, jatkaisi hän
matkaansa.

Silloin hän, siinä tapauksessa että olisi vapaa, etsisi hänet käsiin
Ranskasta, Béthune'n karmeliittaluostarista.



LV.

Mitä Portsmouth'issa tapahtui 23 p. Elokuuta 1628.


Felton suuteli jäähyväisiksi mylady'ä kädelle, aivan kuin veli
sisartansa, lähtiessään vaan pienelle kävelymatkalle.

Koko hänen olentonsa näytti olevan tavallisen levollisuuden tilassa;
omituinen loiste vaan, ikäänkuin kuumeen oire, paloi hänen silmissänsä.
Hänen otsansa oli vakavampi tavallisestansa, hampaat yhteen purtuina, ja
hänen lyhyt, jyrkkä äänensä ilmaisi, että joku synkkä ajatus hänessä
vallitsi.

Niin kauvan kuin hän oli veneessä, joka saattoi häntä maihin, olivat
hänen kasvonsa kääntyneinä mylady'yn päin, joka, kannella seisoen,
seurasi häntä silmillänsä. He eivät peljänneet enää mitään takaa-ajoa.
Mylady'n huoneesen ei koskaan tultu ennen kello yhdeksää, ja kolme
tuntia kesti matka linnasta Lontoosen.

Felton astui maalle, kiipesi rantatörmälle, heitti mylady'ltä viimeiset
jäähyväiset ja suuntasi kulkunsa kaupunkia kohden.

Käveltyänsä sata askelta, saattoi hän, kun tie rupesi laskeutumaan
myötämäkeä, nähdä enää vaan aluksen maston.

Hän kiiruhti aika vauhtia Portsmouth'iin päin, jonka tornit ja
rakennukset noin puolen peninkulman päässä näkyivät aamusumun lävitse.

Portsmouth'in toisella puolella oli meri laivojen peitossa, niiden
mastot, ikäänkuin poppelimetsä, jolta talvi on lehdet riistänyt,
huojuivat tuulessa.

Kiireisen käyntinsä ohella ajatteli Felton kaikkia niitä Jaakko I:n ja
Kaarlo I:n suosikkia vastaan tehtyjä oikeita ja vääriä syytöksiä, joita
hänen mieleensä oli keräytynyt sinä pitkänä aikana, minkä hän oli
seurustellut puritaanien kanssa.

Kun Felton vertasi tuon ministerin yleisiä rikoksia, hänen julkisia,
eurooppalaisia rikoksiansa, jos niin voi sanoa, niihin yksityisiin ja
tuntemattomiin, joista mylady oli syyttänyt häntä, havaitsi hän, että
rikoksellisin niistä kahdesta miehestä, jotka yhdistyivät Buckingham'in
persoonaksi, oli se, joka suurelle yleisölle oli tuntematon. Sillä hänen
outo, vasta syttynyt, palava rakkautensa näytti hänelle lady Winterin
hävyttömät ja sepitetyt syytökset samalla tavoin kuin suurennuslasi
näyttää kauheina hirviöinä semmoisia mitkä todellisuudessa ovat
näkymättömiä pienen pieniä hiukkasia.

Hänen kiireinen käyntinsä yhä kiihdytti hänen vertansa. Ajatus, että hän
jätti taaksensa kauhean koston alaiseksi sen naisen, jota hän rakasti,
tai paremmin, jumaloi, äsken kestämänsä sielunjännitys, nykyinen
väsymyksensä, -- kaikki nuo kohottivat hänen sielunsa tavallisten
inhimillisten tunteiden yli.

Hän saapui Portsmouth'iin kello kahdeksan. Koko väestö oli jalkeilla.
Rumpu pärisi kaikilla kaduilla ja satamassa. Laivoihin menevät
sotajoukot marssivat meren rantaan päin.

Pölyn peittämänä ja hikisenä tuli Felton amiraliteettiin. Hänen
tavallisesti kalpeat kasvonsa punottivat palavasta ja vihasta. Vartija
tahtoi sysätä hänet takaisin, mutta Felton kutsutti vartijapäällikön ja
otti taskustansa mukanansa olevan kirjeen.

-- Tärkeä sanoma lord Winter'iltä, sanoi hän.

Kun päällikkö kuuli lord Winter'in nimen, käski hän antaa Felton'in
päästä sisään; sillä lord Winter tunnettiin herttua Buckingham'in
likeisimmiksi uskotuiksi. Felton oli sitä paitsi itse meriupseerin
puvussa.

Felton riensi palatsiin.

Samassa hetkessä kuin hän tuli porstuaan, tuli sinne myös eräs toinen
pölyinen ja hengästynyt mies; hän oli jättänyt portin pieleen hevosensa,
joka siihen päästyänsä oli lynsistynyt polvilleen.

Felton ja hän kääntyivät samalla kertaa Patrikin puoleen, joka, niinkuin
muistamme, oli herttuan uskottu kamaripalvelija. Felton ilmoitti parooni
Winter'in nimen. Tuntematon ei tahtonut ilmoittaa mitään nimeä, vaan
sanoi että hän ainoastaan herttualle saattoi ilmaista itsensä. Molemmat
vaativat päästä ensimäisenä herttuan puheille.

Patrik, joka tiesi lord Winter'in sekä viran että ystävyyden puolesta
olevan läheisessä suhteessa herttuaan, antoi etusijan sille, joka hänen
nimessään tuli. Toisen oli pakko jäädä odottamaan, ja helposti huomasi,
kuinka hän kirosi tuota viivytystä.

Kamaripalvelija vei Felton'in suuren salin halki, jossa La Rochelle'n
lähettiläät, Soubise'n prinssi etunenässä, seisoivat odottamassa, ja
saattoi hänet erääsen huoneesen, jossa Buckingham, juuri kylvystä
tultuansa, parhaillaan järjesteli pukuansa, minkä toimen hän nyt
niinkuin ainakin teki erinomaisen huolellisesti.

-- Luutnantti Felton, ilmoitti Patrik, lord Winter'in luota.

-- Lord Winter'in luota! kertoi Buckingham; käske sisään.

-- Felton astui esiin. Juuri samassa heitti Buckingham eräälle sohvalle
kultakirjaisen yöviittansa, pukeakseen yllensä helmikirjaisen sinisen
samettitakin.

-- Miksi ei parooni tule itse? kysyi Buckingham. Minä odotin häntä tänä
aamuna.

-- Hän pyysi minun sanomaan Teidän armollenne, vastasi Felton, että hän
oli sangen pahoillansa siitä ett'ei hän voinut tulla itse, sillä häntä
esti se vartioiminen, jota hänen tuli pitää silmällä linnassa.

-- Niin, niin, sanoi Buckingham, minä tiedän; hänellä on siellä vanki.

-- Juuri siitä vangista minulla onkin puhumista Teidän armollenne, sanoi
Felton.

-- No niin, puhukaa.

-- Minun sanottavaani ei sovi kuulla kenenkään muun kuin teidän itsenne,
mylord.

-- Poistu, Patrik, sanoi Buckingham, mutta pysy kellon kuuluvilla; minä
kutsun sinua hetkisen perästä.

Patrik meni.

-- Nyt olemme kahden kesken, herra, sanoi Buckingham; puhukaa.

-- Mylord, alkoi Felton, lord Winter on äskettäin kirjoittanut ja
pyytänyt teidän allekirjoitustanne maanpakomääräykseen, joka koskee
erästä nuorta Charlotte Backson-nimistä naista.

-- Niin, herrani, ja minä vastasin hänelle että jos hän tahtoo tuoda tai
lähettää määräyksen tänne, minä kirjoitan sen alle.

-- Tässä se on, mylord.

-- Antakaa tänne, sanoi herttua.

Ja ottaen paperin Felton'in kädestä, loi hän siihen pikaisen silmäyksen.
Kun hän tunsi sen kysymyksen alaiseksi määrykseksi, laski hän sen
pöydälle, otti kynän ja oli juuri kirjoittamaisillaan.

-- Anteeksi, mylord, sanoi Felton, pidättäen herttuaa, mutta Teidän
armonne kaiketi tietää ett'ei Charlotta Backson ole tuon nuoren naisen
oikea nimi?

-- Kyllä, herrani, kyllä sen tiedän, vastasi herttua, pistäen kynän
mustetolppoon.

-- Siis tietää Teidän armonne myöskin hänen oikean nimensä? kysyi Felton
kuivasti.

-- Tiedän.

Herttua laski kynän kärjen paperiin. Felton vaaleni.

-- Ja vaikka tiedätte hänen oikean nimensä, jatkoi Felton, kirjoitatte
kumminkin nimenne tuohon määräykseen?

-- Epäilemättä, sanoi Buckingham ja ennemmin kahdesti kuin yhdesti.

-- Minä en voi uskoa, jatkoi Felton äänellä, joka muuttui yhä lyhemmäksi
ja katkonaisemmaksi, että Teidän armonne tietää tuon määräyksen koskevan
lady Winter'iä?

-- Minä tiedän sen vallan hyvin, mutta minua kummastuttaa että te
tiedätte sen.

-- Ja teidän armonne voipi kirjoittaa tuon määräyksen alle ilman
tunnonvaivoja?

Buckingham katsoi nuorta miestä ylpeästi.

-- Tiedättekö herra, sanoi hän, että te teette minulle kummallisia
kysymyksiä ja että minä olen tyhmä kun vastaan niihin.

-- Vastatkaa niihin, Teidän armonne, sanoi Felton, asia on vakavampaa
laatua, kuin ehkä aavistattekaan.

Buckingham luuli että tuo nuori mies, joka tuli lord Winter'in luota,
varmaankin puhui hänen nimessään, jonka vuoksi hän hillitsi luontoansa.

-- Ilman vähintäkään tunnonvaivaa, sanoi hän, ja parooni tietää yhtä
hyvin kuin minä, että lady Winter on suuri pahantekijä ja että se on
melkein armo, kun hänen rangaistuksensa rajoitetaan maanpaoksi.

Herttua laski uudestaan kynän paperiin.

-- Teidän ei pidä kirjoittaa tuon määräyksen alle, mylord! sanoi Felton,
astuen askeleen herttuata kohden.

-- Eikö minun pidä kirjoittaa! sanoi Buckingham, ja miksikä ei?

-- Siksi, että teidän pitää tutkia itseänne ja tehdä mylady'lle oikein.

-- Hänelle tehtäisiin oikein, jos hänet lähetettäisiin Tyburn'iin, sanoi
Buckingham; mylady on hävytön pahantekijä.

-- Teidän armonne, hän on enkeli, sen te kyllä tiedätte, ja minä pyydän
teiltä hänen vapauttamistansa.

-- Mutta, sanoi Buckingham, oletteko hullu, kun tuolla tavoin puhutte
minulle?

-- Anteeksi, mylord. Minä puhun niinkuin voin; minä koen hillitä
itseäni. Ajatelkaahan toki, mitä ai'otte tehdä, mylord, ja varokaa
menemästänne liian kauvaksi.

-- Mitä?... Herra armahtakoon, huudahti Buckingham, luulenpa että hän
uhkaa minua!

-- En minä uhkaa, mylord, vaan minä pyydän vielä ja minä sanon teille:
vesipisara on kylliksi saattamaan astian vuotamaan yli ääriensä; pieni
hairahdus saattaa vaikuttaa sen että rangaistus kohtaa erästä tähän asti
säästettyä suuresti rikoksellista päätä.

-- Herra Felton, sanoi Buckingham, te lähdette heti paikalla tästä
huoneesta ja menette arestiin.

-- Teidän täytyy kuulla minua loppuun, mylord. Te olette loukanneet,
häväisseet tätä nuorta naista; korvatkaa häntä kohtaan tekemät
rikoksenne, asettakaa hänet vapauteensa, niin en vaadi teiltä mitään
muuta.

-- Te ette vaadi? sanoi Buckingham, katsoen Felton'iin hämmästyneenä ja
laskien painon joka tavulle.

-- Mylord, jatkoi Felton, kiihtyen sitä myöten kuin hän jatkoi
puhettansa, varokaa itseänne! Koko Englanti on väsynyt teidän
väärinkäytöksiinne, mylord; te olette väärin käyttäneet kuninkaallista
valtaa, jonka olette melkein omaan huostaanne omistaneet; te olette
kauhistus Jumalalle ja ihmisille. Jumala on vast'edes rankaiseva teidät,
vaan minä rankaisen teidät jo tänä päivänä!

-- Haa! tämä menee liian pitkälle! huudahti Buckingham, astuen askeleen
ovelle päin.

Felton asettui hänen tiellensä.

-- Minä pyydän teitä nöyrästi, kirjoittakaa lady Winter'in
vapautuskäsky. Ajatelkaahan, mylord, hän on nainen, jota te olette
kauheasti häväisseet.

-- Menkää, herra, sanoi Buckingham, taikka minä helistän kelloa ja
lyötän teidät rautoihin!

-- Te ette helistä kelloa, sanoi Felton, asettuen herttuan ja
helistyskellon välille; varokaa itseänne, mylord, te olette nyt Jumalan
käsissä.

-- Paholaisen käsissä, ai'otte kai sanoa! huusi Buckingham, koventaen
ääntänsä, kutsuaksensa sillä tavoin palvelusväkeä saapuville, nimenomaan
kumminkaan heitä huutamatta.

-- Kirjoittakaa, mylord, lady Winter'in vapautuskäskyn alle, sanoi
Felton ojentaen paperin herttualle.

-- Tekö aiotte pakoittaa minua? Tekö rupeatte uhoittelemaan? Tänne,
Patrik!

-- Kirjoittakaa alle, mylord!

-- En koskaan!

-- Ettekö koskaan?

-- Tänne! huusi herttua ja hyppäsi miekkansa luokse.

Mutta Felton ei antanut hänelle aikaa paljastaa sitä; hänellä oli
kädessänsä puukko, ja yhdellä hyppäyksellä oli hän hyökännyt herttuan
kimppuun.

Samassa tuli Patrik sisään huutaen:

-- Mylord, kirje Ranskasta!

-- Ranskasta! huudahti Buckingham, unhottaen kaikki, ajatellessaan keltä
kirje tuli.

Felton käytti silmänräpäystä hyväksensä ja iski puukkonsa herttuan
kylkeen aivan päätä myöten.

-- Haa, kavaltaja! huudahti Buckingham, sinä olet murhannut minut!

-- Murhaa, murhaa! kirkui Patrik.

Felton katsahti ympärillensä, paetaksensa, ja nähdessään oven auki,
syöksähti hän lähimpään huoneesen, jossa, niinkuin jo sanoimme, La
Rochelle'n lähettiläät odottivat, juoksi sen halki, hyökkäsi portaille,
mutta kohtasi ensimäisillä astimilla lord Winter'in, joka, nähdessään
hänet kalman kalpeana, hurjistuneena, kädet ja kasvot verisinä, tarttui
häntä kurkkuun ja huusi:

-- Minä aavistin tätä, tulin vaan minuutin liian myöhään! Haa, sinua
onneton!

Felton ei yrittänytkään vastarintaan. Lord Winter jätti hänet vartijan
huostaan, ja kiiruhti Buckingham'in huoneesen.

Herttuan ja Patrikin huutoihin oli sama mies, jonka kanssa Felton oli
etuhuoneessa kilvoitellut sisällepääsystä, rientänyt murhapaikalle.

Hän tapasi herttuan makaamassa sohvalla ja painamassa nyrkkiänsä haavan
tukkeeksi.

-- La Porte, sanoi herttua kuolevan äänellä, La Porte, tuletko sinä
hänen luotansa?

-- Tulen, armollinen herra, vastasi Itävallan Annan uskollinen
liepeenkantaja, mutta kenties liian myöhään.

-- Hiljaa, La Porte, ehkä voitaisiin kuulla sanojasi! Patrik, elä laske
ketään sisään. Oi, Jumalani, minä en saa tietää, mitä hän käskee minulle
sanoa! Minä kuolen!

Herttua meni tainnuksiin.

Sillä välin oli lord Winter, lähettiläät, upseerit ja palvelusväki
hyökänneet hänen huoneesensa; kaikkialla kuului epätoivon huutoja.
Uutinen, joka täytti palatsin voivotuksilla, tunkeutui pian ulos ja
levisi yli koko kaupungin.

Tykinpamaus ilmoitti että uusi ja odottamaton tapaus oli tapahtunut.

Lord Winter repi tukkaansa.

-- Minuutti liian myöhään! huusi hän; yksi ainoa minuutti liian myöhään!
Jumalani, Jumalani, mikä kova onni!

Kello seitsemän oli hänelle ilmoitettu, että nuoratikkaat riippuivat
eräässä linnan ikkunassa; hän oli heti rientänyt mylady'n kamariin,
nähnyt sen autiona ja ikkunaristikot poikki sahattuina, oli muistanut
d'Artagnan'in lähettämän suusanallisen varoituksen, oli peljännyt
herttuan hengen olevan vaarassa, kiiruhtanut talliin ja hypähtänyt
ensimäisen hevosen selkään, mikä oli saatavissa, ratsastanut täyttä
karkua, hypännyt pihalla satulasta, syössyt portaita ylös ja ylimäisellä
astimella, niinkuin jo sanoimme, kohdannut Feltonin.

Mutta herttua ei toki vielä kuollut; hän tointui, avasi silmänsä, ja
toivo palasi kaikkien sydämmiin.

-- Hyvät herrani, sanoi hän, jättäkää minut yksin Patrikin ja La
Porte'n... Ah, te täällä, Winter! Te lähetitte minulle tänä aamuna
eriskummallisen hullun, katsokaa, mihin tilaan hän on minut saattanut!

-- Ah, mylord, huudahti parooni, minä en koskaan saa enää lohdutusta!

-- Sinä olet väärässä, hyvä ystäväni, sanoi Buckingham, ojentaen hänelle
kätensä. Minä en tunne ketään miestä, joka ansaitsisi toisen suremista
koko ikäkautta. Mutta jätä meidät nyt, minä pyydän.

Parooni meni ulos nyyhkyttäen.

Huoneesen jäi nyt vaan haavoitettu herttua, La Porte ja Patrik.

Lääkäriä haettiin, vaan ei löydetty.

-- Te ette saa kuolla, mylord, te ette saa kuolla, huudahteli myötäänsä
Itävallan Annan sanansaattaja, polvillaan herttuan sohvan edessä.

-- Mitä kirjoittaa hän minulle? sanoi Buckingham heikolla äänellä, verta
vuotaen ja kokien hillitä kovia tuskiansa, puhuakseen rakastetustansa.
Mitä kirjoittaa hän minulle? Lue hänen kirjeensä minulle.

-- Ah, mylord! huudahti La Porte.

-- Tottele, La Porte; etkö näe ett'ei minulla ole hetkeäkään hukata?

La Porte mursi sinetin, avasi kirjeen ja levitti sen herttuan silmäin
eteen, mutta turhaan koki herttua nähdä kirjoitusta.

-- Lue, sanoi hän, lue, sillä minä en enää näe; lue, sillä kohta en minä
ehkä kuulekkaan ja minä kuolen saamatta tietää mitä hän on minulle
kirjoittanut.

La Porte ei enää estellyt, vaan luki:

    "Mylord!

    Kaiken sen nimessä, mitä siitä saakka kuin tulin teidät tuntemaan
    olen kärsinyt teidän tähtenne, pyydän minä teitä hartaasti että, jos
    pidätte lukua minun rauhastani, lakkaatte suurista varustuksistanne,
    joita teette Ranskaa vastaan, ja herkeette sodasta, jonka syyksi
    julkisesti mainitaan uskontoa, vaan salaisesti kuiskaillaan teidän
    rakkauttanne minua kohtaan. Tämä sota saattaa tuottaa Ranskalle ja
    Englannille kovia kohtauksia mutta samalla myöskin teille, mylord,
    onnettomuuksia, joita minä kaiken ikäni surisin.

    Suojelkaa henkeänne, jota uhataan, ja joka on oleva minulle rakas
    siitä hetkestä saakka kuin minun ei tarvitse pitää teitä
    vihollisena.

                                                     Teidän altis
                                                       _Anna._"

Buckingham ponnisti viimeiset elinvoimansa kuullaksensa tuota lukemista;
kun se oli päättynyt, kysyi hän, ikäänkuin katkerasti pettyneenä
toiveissaan:

-- Eikö teillä ole mitään sanottavaa minulle suullisesti, La Porte?

-- On, armollinen herra, kuningatar käski minun kehoittamaan teitä
varomaan tarkasti itseänne, sillä hän oli saanut tietää että teitä
aiottaisiin murhata.

-- Siinäkö kaikki, siinäkö kaikki? kysyi Buckingham levottomana.

-- Hän käski minun myöskin sanomaan että hän yhä teitä rakastaa.

-- Ah, sanoi Buckingham, ylistetty olkoon Herra! Minun kuolemani ei siis
ole hänelle vieraan kuolema!

La Porte itki katkerasti.

-- Patrik, sanoi herttua, anna minulle lipas, jossa timantit olivat.

Patrik toi pyydetyn lippaan, jonka La Porte tunsi kuningattaren omaksi.

-- Ja tuo sitten tänne se valkoinen silkkipussi, johon on helmillä
kirjailtu kuningattaren nimi.

Patrik teki niinkuin käskettiin.

-- La Porte, sanoi Buckingham, tässä ovat ainoat muistot mitä minulla on
hänestä, tämä hopealipas ja nämä kaksi kirjettä. Anna ne takaisin Hänen
Majesteetillensa; ja viimeiseksi muistoksi -- hän haki jotakin
kallisarvoista esinettä ympäriltänsä -- pane siihen lisäksi...

Hän haki vielä, mutta lähestyvän kuoleman himmentämät silmänsä
kohtasivat vaan puukon, joka oli pudonnut Felton'in kädestä ja jonka
verinen terä höyrysi vielä.

-- Pane siihen lisäksi tämä punkko, sanoi herttua, tarttuen La Porte'n
käteen.

Hän jaksoi vielä laskea pussin lippaan pohjalle ja antoi puukonkin
pudota sinne, jonka ohessa hän viittasi La Porte'lle, että hän ei enää
voinut puhua; sitten kohtasi häntä viimeinen kuolonkouristus, jota hän
ei jaksanut enää kestää, ja hän putosi hervotonna sohvalta lattialle.

Patrik päästi kovan huudahduksen.

Buckingham tahtoi hymyillä vielä viimeisen kerran, vaan kuolema katkaisi
hänen ajatuksensa, joka jäi hänen otsallensa viimeiseksi
lemmensuudelmaksi.

Samassa hetkessä saapui herttuan lääkäri hämmästyneenä paikalle; hän oli
jo ehtinyt mennä amiraalilaivalle, ja sieltä saakka oli häntä täytynyt
noutaa.

Hän lähestyi herttuaa, otti häntä kädestä, jota hän hetkisen piti
omassaan ja laski sen sitten irti.

-- Kaikki on turhaa; hän on kuollut.

-- Kuollut, kuollut! huudahti Patrik.

Tähän huutoon palasivat kaikki huoneesen; kaikkialla vallitsi hämmennys
ja sekasorto.

Niin pian kuin lord Winter näki Buckingham'in kuolleeksi, kiiruhti hän
Felton'in luokse, jota sotamiehet yhä vartioitsivat.

-- Kurja onneton! sanoi hän tuolle nuorelle miehelle, joka Buckingham'in
kuoltua oli saanut takaisin levollisuutensa ja kylmäverisyytensä; kurja
onneton, mitä olet tehnyt?

-- Olen kostanut puolestani, sanoi hän.

-- Puolestasi! vastasi parooni. Sano ennemmin että olet ollut tuon
helvetillisen naisen välikappaleena; mutta sen vannon, tämä rikos on
oleva hänen viimeisensä.

-- En tiedä mitä te tarkoitatte, sanoi Felton tyynesti, enkä ymmärrä
kestä te puhutte, mylord; minä olen tappanut Buckingham'in, koska hän
kahdesti on kieltäynyt nimittämästä minua kapteeniksi; minä olen
rangaissut hänen vääryytensä, siinä kaikki.

Winter mykkänä hämmästyksestä katseli kuinka sotamiehet sitoivat
Felton'in, eikä tiennyt mitä hänen oli ajatteleminen sellaisesta
paatumuksesta.

Yksi ainoa seikka synkistytti kumminkin Felton'in otsaa. Jokaisessa
melussa, minkä hän kuuli, luuli tuo typerä puritaani kuulevansa mylady'n
liikkeen ja äänen, mylady'n, joka muka tuli heittäytymään hänen
syliinsä, ilmaisemaan itsensä syypääksi ja osalliseksi hänen rikokseensa
ja kuolemaan hänen kanssansa.

Yht'äkkiä hän säpsähti; hänen silmäyksensä kiinittyi yhteen kohtaan
merelle, joka laajana leveni katsojan silmäin eteen siltä paikalta missä
he seisoivat; merimiehen tarkalla silmällä oli hän siinä kohdassa, missä
toinen olisi luullut kalalokin liitelevän, tuntenut sen aluksen purjeen,
mikä nyt riensi aika vauhtia Ranskan rannikkoa kohden.

Hän vaaleni, painoi käden sydäntänsä vasten, joka oli pakahtumaisillaan
ja oivalsi siinä tuokiossa koko petoksen.

-- Viimeistä suosioa pyydän, mylord! sanoi hän paroonille.

-- Mitä? kysyi hän.

-- Kuinka paljo kello on?

Parooni otti kellon taskustaan.

-- Kello on kymmenen minuuttia vailla yhdeksän, sanoi hän.

Mylady oli lähtenyt puolitoista tuntia ennen suostuttua aikaa; niin pian
kuin hän oli kuullut tykinpaukauksen, joka julisti tuon onnettoman
tapauksen, oli hän antanut käskyn nostaa ankkuri.

Pursi kiiti jo kaukana rannasta sinisen taivaan alla.

-- Jumala on näin sallinut, sanoi Felton kiihkolaisen nöyryydellä, mutta
kumminkaan heittämättä silmistään tuota venettä, jonka kannella hän
luuli eroittavansa sen naisen valkoisen haamun, jonka tähden hänen
henkensä oli menevä.

Winter seurasi hänen silmäystänsä, arvasi hänen kärsimyksensä ja ymmärsi
kaikki.

-- Kärsi ensin yksin rangaistuksesi, kurja mies, sanoi lordi
Felton'ille, joka, silmät merelle luotuina, antoi kuljettaa itseänsä
pois, mutta minä vannon rakastetun veljeni muiston kautta, että sinun
rikostoverisi ei ole toki pääsevä pakoon.

Felton painoi päänsä alas eikä hiiskunut sanaakaan.

Winter kiiruhti portaita alas ja lähti satamaan.



LVI.

Ranskanmaalla.


Englannin kuninkaan Kaarlo I:n ensimäinen pelko, kuultuansa herttuan
kuolemasta, oli että tuo hirmuinen uutinen lannistaisi rochellelaisten
urhoollisuuden; hän koetti, sanoo Richelieu muistelmissansa, niin kauvan
kuin mahdollista salata tätä tapausta heiltä, suljettamalla kaikki
valtakuntansa satamat ja ankarasti katsottamalla, ett'ei yhtään laivaa
pääsisi lähtemään ennenkuin Buckingham'in varustama sotajoukko oli
lähtenyt: Buckingham'in sijaan otti hän itse omassa persoonassaan
valvoakseen sen lähtöä.

Hän pani tämän määräyksen niin ankarasti toimeen, että Englannista ei
laskettu lähtemään Tanskan lähettilästä, joka jo oli ottanut eron, ja
Hollannin lähettilästä, jonka oli määrä saattaa Vliessingen'in satamaan
ne itäintialaiset laivat, jotka Kaarlo I oli luovuttanut takaisin.

Mutta kun hän ei huomannut antaa tämmöistä määräystä ennenkuin viisi
tuntia tapauksen jälkeen, toisin sanoen, vasta kello kaksi jälkeen
puolenpäivän, oli kaksi alusta jo ennättänyt lähteä satamasta, toinen,
niinkuin tiedämme, vieden mylady'n, joka, aavistaen jo mitä oli
tapahtunut, sai vahvistuksen luulollensa, kun hän näki mustan lipun
liehuvan amiraalilaivan mastossa.

Ketä toinen laiva kuljetti ja minne se lähti, sen sanomme tuonnempana.

Sillä aikaa ei ollut mitään uutta tapahtunut leirissä La Rochelle'n
edustalla. Ainoa oli, että kuningas, jolla tavallisuuden mukaan oli
ikävä, vaan ehkä vielä enemmän leirissä kuin muualla, oli päättänyt
lähteä tuntemattomana Saint-Louis'in juhlille Saint-Germain'iin ja
käskenyt kardinaalin toimittamaan hänelle suojelusväeksi kaksikymmentä
muskettisoturia. Kardinaali, johon kuninkaan alakuloisuus toisinaan
tarttui, antoi sangen hyvillä mielin tuon loman kuninkaalliselle
alapäälliköllensä, joka lupasi olla takaisin Syyskuun 15 päivän
tienoilla.

Herra de Tréville, saatuansa tiedon Hänen ylhäisyydeltänsä, valmistihe
matkaan ja kun hän, syitä tuntematta, oli nähnyt ystäväinsä hartaan
halun päästä käymään Pariisissa, valitsi hän heidät suojelusväkeen.

Neljä ystävystä saivat tietää uutisen kohta, sillä herra de Tréville
ilmoitti sen heille aivan ensiksi. Nyt vasta saattoi d'Artagnan oikein
panna arvoa kardinaalin häntä kohtaan osoittamalle suosiolle, kardinaali
kun näet oli antanut hänen päästä muskettisoturiksi. Sillä ilman tuota
seikkaa olisi d'Artagnan nyt saanut jäädä leiriin, kun hänen toverinsa
lähtivät.

Sanomattakin on selvää, että heidän halunsa Pariisiin syntyi siitä
vaarasta, mikä varmaan uhkasi rouva Bonacieux'ia, kun hän Béthune'n
luostarissa kohtasi mylady'n, verivihollisensa. Niinpä olikin Aramis
viipymättä kirjoittanut Marie Michon'ille, tuolle Tours'in
ompelijattarelle, jolla oli niin hienoja tuttavuuksia, että hän hankkisi
rouva Bonacieux'ille kuningattaren luvan, päästä lähtemään luostarista,
ja piiloutua Lothringiin tai Belgiaan. Vastaus oli tullut pian, kymmenen
päivän perästä oli Aramis näet saanut seuraavan kirjeen:

    "Paras serkkuni! Tässä tulee minun sisareni lupa ottaa meidän pieni
    neitosemme pois Béthune'n luostarista, jonka ilma sinun mielestäsi
    on hänelle vahingoksi. Sisareni lähettää tämän luvan sinulle
    erittäin mielellään, sillä hän pitää paljon tuosta nuoresta tytöstä,
    jolle hän toiste aikoo olla hyödyksi. Minä syleilen sinua.

                                                  _Marie Michon_."

Tämän kirjeen sisässä oli seuraava kirjallinen lupa:

    "Béthune'n luostarin johtajatar jättäköön tämän lipun tuojalle
    sen neidon, joka minun käskystäni ja minun suojelemanani on
    otettu hänen luostariinsa.

                                                     _Anna_."

    Louvressa Elok. 10 p. 1628.

Helposti on ymmärrettävä että tuo Aramiksen ja kuningatarta sisarekseen
nimittävän ompelijattaren sukulaisuus oli omiansa herättämään paljo
iloisuutta nuorten ystävysten kesken; mutta sittenkuin Aramis pari kolme
kertaa oli punastunut korvia myöten Porthoksen tyhmistä pilapuheista,
oli hän pyytänyt ystäviänsä heittämään sen asian rauhaan ja ilmoittanut
että jos hän vielä saisi kuulla sanankaan siitä, hän ei enää käyttäisi
serkkuansa välittäjäksi tämmöisiin asioihin.

Siis ei neljän muskettisoturin kesken puhuttu enää mitään Marie
Michon'ista; heillä muutoin olikin jo käsissänsä mitä olivat
toivoneet, nimittäin lupa ottaa rouva Bonacieux pois Béthune'n
karmeliittaluostarista. Tämä lupakirja ei tosin heitä hyödyttänyt niin
kauvan kuin he olivat leirissä La Rochelle'n edustalla, toisin sanoen,
Ranskanmaan toisessa ääressä; d'Artagnan olikin jo aivan pyytämäisillään
herra de Tréville'ltä päästä lomalle, kun samaan liittoon tuli hänen
sekä hänen kolmen toverinsa tietoon se uutinen, että kuningas oli
lähdössä Pariisiin ja että he pääsisivät siihen kaksikymmenmiehiseen
suojelusjoukkoon.

Ilo oli suuri. Palvelijat lähetettiin ennakolta kuormaston mukana, ja
16:n päivän illalla lähdettiin.

Kardinaali saattoi Hänen Majesteettiansa Surgères'ista Mauzé'hen; siellä
heittivät kuningas ja hänen ministerinsä mitä suurimmilla ystävyyden
osoituksilla jäähyväiset toisiltaan.

Kuningas matkusti niin joutuisasti kuin mahdollista, sillä hän halusi
päästä Pariisiin 23 päivänä; mutta kun hän oli taipuvainen huvituksiin,
pysähtyi hän katselemaan harakanpyyntiä, ajanviettoa, johon de Luynes
oli herättänyt hänessä halun, ja josta hän aina oli erittäin paljon
pitänyt. Kahdestakymmenestä muskettisoturista oli kuusitoista hyvin
huvitettu semmoisesta pysähdyksestä, vaan neljä kovasti harmissaan.
Erittäinkin d'Artagnan tunsi alinomaista suhinaa korvissansa, jonka
Porthos selitti tähän tapaan:

-- Eräs hyvin korkea-arvoinen nainen on sanonut minulle sellaisen
merkitsevän, että sinusta puhutaan jossakin.

Vihdoin 23 päivänä iltamyöhällä saavuttiin Pariisiin; kuningas kiitti
herra de Tréville'ä ja käski hänen antaa sotureille neljän päivän loman,
ehdolla, ett'ei kukaan noista kahdestakymmenestä saanut näyttäytyä
missään julkisessa paikassa, muuten joutuisivat Bastiljiin.

Niinkuin helposti saattaa ymmärtää, saivat meidän neljä ystäväämme aivan
ensimäisenä lomaluvan; vielä enemmän, Athos sai herra de Tréville'ltä
kuusi päivää neljän sijaan, ja siihen lisäksi kaksi yötä, sillä he
lähtivät 24 p. kello viisi iltasella ja hyväntahtoisesti merkitsi herra
de Tréville lupakirjan annetuksi 25 p. aamusella.

-- Mutta mitä hiisiä! sanoi d'Artagnan, joka, niinkuin tiedetään, ei
milloinkaan vaipunut epätoivoon, minun mielestäni me nostamme liian
suurta melua turhasta; kahdessa päivässä, jos ajan pari kolme hevosta
pakahduksiin -- mitäs sillä väliä, onhan minulla rahaa -- olen
Béthune'ssa; minä annan kuningattaren kirjeen johtajattarelle ja vien
rakkaan aarteeni, jota minä etsin, en Lothringiin enkä Belgiaan, vaan
Pariisiin, jossa se on helpompi piiloittaa, semminkin niin kauvan kuin
kardinaali on La Rochelle'n edustalla. Sittenkuin olemme lopullisesti
palanneet sotaretkeltä, saamme kyllä, osittain hänen serkkunsa avulla,
osittain omien ansioidemme vuoksi, kuningattarelta mitä tahdomme. Jääkää
siis vaan tänne, elkääkä lähtekö tarpeettomasti rasittamaan ruumistanne.
Minä ja Planchet, siinä kaikki mitä näin yksinkertaiselle matkalle
tarvitaan.

Tähän vastasi Athos tyynesti:

-- On meilläkin rahaa, sillä minä en ole vielä kokonaan juonut timantin
jäännöstä, eivätkä Porthos ja Aramis myöskään vielä syöneet loppuun
osuuttansa. Me voimme siis yhtä hyvin ajaa neljä hevosta pakahduksiin.
Mutta ajatteleppas, d'Artagnan, lisäsi hän niin kolkolla äänellä, että
nuori mies värisi, ajatteleppas, että Béthune on kaupunki, jossa
kardinaali on päättänyt kohdata erään naisen, joka kaikkialle, missä hän
näyttäytyy, tuo onnettomuutta mukanansa. Jos sinulla olisi tekemistä
vaan neljän miehen kanssa, d'Artagnan, antaisin sinun matkustaa yksin
mutta nyt on sinulla tekemistä tuon naisen kanssa; lähtekäämme siis
kaikin neljän ja suokoon Jumala, että meitä neljän palvelijamme kanssa
olisi sittenkään kylliksi monta!

-- Sinä säikähdytät minua, Athos! huudahti d'Artagnan; mitä Herran
nimessä sinä siis pelkäät?

-- Kaikkea, vastasi Athos.

D'Artagnan katseli toveriensa kasvoja, jotka kaikki, samoinkuin
Athoksen, olivat peräti levottoman näköiset, ja matkaa jatkettiin
niinkuin vaan hevosen kaviosta lähti, mutta sanaakaan virkkamatta.

25:n päivän iltana, juuri kun he saapuivat Arras'iin ja d'Artagnan oli
laskeutunut satulasta Herse-d'or'in ravintolan edessä ja mennyt juomaan
lasin viiniä, tuli eräs ratsumies pihasta, jossa hän oli juuri muuttanut
hevosta ja lähti ratsastamaan täyttä karkua vereksellä hevosella
Pariisiin päin. Katuportin luona häiläytti tuuli hänen kauhtanaansa,
johon hän oli kääriytynyt, vaikka oltiin Elokuussa, ja tempasi hänen
päästänsä hatun, jonka hän sieppasi kiini ja nopeasti painoi takaisin
päähänsä.

D'Artagnan, jonka silmät olivat luotuina tuohon mieheen, kalpeni kovasti
ja heitti lasin irti kädestänsä.

-- Mikä teitä vaivaa herra? kysyi Planchet. Ah, hyvät herrat,
kiiruhtakaa tänne, isäntäni voipi pahoin!

Kolme ystävää kiiruhtivat luokse ja näkivät d'Artagnan'in,
pahoin-voimisen sijaan, juoksevan hevosensa luokse. He pysähdyttivät
hänet kynnyksellä.

-- Mihin hornaan sinä olet menossa? kysyi Athos häneltä.

-- Se on hän! huudahti d'Artagnan, kalpeana vihasta ja hiki otsalla. Se
on hän! anna minun tavoittaa häntä kiini!

-- Kuka hän? kysyi Athos.

-- Se mies!

-- Kuka mies?

-- Tuo kirottu mies, minun vainohenkeni, jonka minä aina olen nähnyt
silloinkuin minua on uhannut joku onnettomuus; sama, joka oli sen
kauhean naisen seurassa, silloinkuin hänet ensi kerran kohtasin; sama,
jota minä ha'in silloinkuin vaadin sinut kaksintaisteluun, Athos; sama,
jonka näin sen päivän aamuna, jolloin rouva Bonacieux ryöstettiin pois.
Minä näin hänet, se oli hän. Minä tunsin hänet, kun tuuli avasi hänen
kauhtanaansa.

-- Saakeli! sanoi Athos mietteissään.

-- Satulaan, hyvät herrat, lähtekäämme ajamaan häntä takaa! Me
saavutamme hänet kyllä.

-- Ystäväni, sanoi Aramis, ajatteleppas, että hän menee vastapäiseen
suuntaan kuin minne meidän matkamme pitää; että hänellä on veres hevonen
ja meidän ovat väsyneet; että me ajamme hevosemme pakahduksiin, häntä
edes saavuttamatta.

-- Herra! huusi eräs tallirenki lähtien juoksemaan tuntemattoman
jälestä; herra, tässä on paperi, joka putosi teidän hatustanne!

-- Ystäväni, sanoi d'Artagnan, puoli pistole'a tuosta paperista.

-- Aivan mielelläni, hyvä herra; tässä on!

Tallirenki, mielissään hyvästä kaupasta, meni takaisin pihaan.

D'Artagnan avasi paperin.

-- No? kysyivät hänen ystävänsä, ympäröiden hänet.

-- Yksi sana vaan, sanoi d'Artagnan.

-- Niin, sanoi Aramis, mutta tuo sana on jonkun kaupungin tai kylän
nimi.

-- "_Armentières_" luki Porthos. Armentières? Sitä paikkaa minä en
tunne.

-- Ja tuo nimi on kirjoitettu hänen kädellänsä, huudahti Athos.

-- Hyvä! Säilyttäkäämme tämä paperi, sanoi d'Artagnan; ehkäpä puoli
pistole'ani ei ole mennyt hukkaan. Ratsaille, ystäväni, ratsaille!

Neljä ystävystä kiitivät täyttä karkua Béthune'a kohden.



LVII.

Béthune'n karmeliittaluostari.


Suuria pahantekijöitä johtaa jonkunmoinen sallimus, joka auttaa heitä
raivaamaan tieltänsä kaikki esteet ja välttämään kaikki vaarat aina
siihen hetkeen saakka, jonka kohtaloiden määrääjä, väsyneenä, on
valinnut salakariksi, mihin heidän rikoksien kautta saavuttama onnensa
törmää haaksirikkoon.

Niin oli myladynkin laita; hän raivasi tiensä kumpaisenkin kansakunnan
risteilijälaivojen välitse ja tuli ilman mitään kohtauksia Boulogne'en.

Kun mylady astui maalle Portsmouth'issa, oli hän englantilainen, jonka
Ranskalaisten vainoomiset olivat karkoittaneet La Rochelle'sta; kun hän
kaksipäiväisen merimatkan perästä astui maalle Boulogne'ssa, oli hän
siellä ranskalaisena, jota englantilaiset olivat hätyytelleet
Portsmouth'issa, vihassa Ranskaa vastaan.

Myladyllä oli muutoin kaikkein paras passi mitä olla saattaa:
kauneutensa, ylhäinen näkönsä ja se anteliaisuus millä hän jakeli
pistole'ja ympärillensä. Erään vanhan merikapteenin ystävällinen hymy ja
kohteliaisuus vapauttivat hänet tavanmukaisesta tarkastuksesta, ja
Boulogne'ssa viipyi hän ainoastaan sen verran mitä tarvitsi pannaksensa
postiin näin kuuluvan kirjeen:

    "Hänen ylhäisyydellensä, herra kardinaali Richelieu'lle hänen
    leiriinsä La Rochelle'n edustalla.

    Arvoisa herra! Teidän ylhäisyytenne saa olla aivan huoleti.
    Hänen armonsa, herttua Buckingham ei matkusta Ranskaan.

                                                   _Mylady_.

    P. S. Teidän ylhäisyytenne toivomuksen mukaan menen minä nyt
    Béthune'n karmeliittaluostariin odottamaan siellä teidän
    käskyjänne."

Samana iltana lähtikin mylady matkalle; kun yö hänet yllätti, pysähtyi
hän erääsen ravintolaan yöksi ja jatkoi matkaansa seuraavana aamuna
kello 5 ja saapui kolmen tunnin perästä Béthune'en.

Hän neuvotti itsensä karmeliittaluostariin ja oli tuota pikaa siellä.

Luostarin johtajatar tuli hänelle vastaan; mylady näytti hänelle
kardinaalin määräyksen; johtajatar toimitti hänelle heti huoneen ja
lähetti hänelle aamiaista.

Kaikki menneet tapaukset olivat haihtuneet mylady'n mielestä ja
katsellessaan tulevaisuuteen, näki hän vaan sen loistavan onnellisuuden,
minkä hänelle oli säilyttänyt kardinaali, jota hän niin onnellisesti oli
palvellut, ilman että hänen nimensä laisinkaan oli sekoittunut tuohon
veriseen juttuun. Ne alinomaiset intohimot, jotka häntä kalvoivat,
tekivät hänen elämänsä noiden pilvien kaltaisiksi, jotka häilyvät
taivaan kannella milloin sinertävinä, milloin tulipunaisina, milloin
mustina ukkospilvinä, jättämättä maan pinnalle muita jälkiä kuin
hävitystä ja kuolemaa.

Aamiaisen jälkeen tuli johtajatar tervehdyskäynnille. Luostarissa on
vähän huvituksia, ja sentähden kiiruhti tuo hyvä johtajatar tekemään
tuttavuutta uuden tulokkaan kanssa.

Mylady halusi päästä johtajattaren suosioon. Se oli helppo asia niin
lahjakkaalle naiselle; hän koki miellyttää, hän oli ihastuttava ja veti
puoleensa tuon hyvän johtajattaren hauskalla vaihtelevalla
keskustelullansa ja sillä sulolla, joka ympäröi koko hänen olentoansa.

Johtajatar, joka oli aatelisneiti, piti etenkin hovikertomuksista, joita
niin harvoin ulottuu valtakunnan kaukaisempiin ääriin ja joiden on
erittäinkin vaikea kiivetä luostarin muurien yli, joiden ulkopuolella
maailman huhut tavallisesti sammuvat.

Mylady sitä vastoin tunsi sangen hyvin kaikki ylhäisön juonet ja
vehkeet, joiden keskellä hän oli lakkaamatta viisi kuusi vuotta elänyt;
hän alkoi kertoa tuolle hyvälle johtajattarelle Ranskan hovin elämästä,
höystellen sitä jutuilla kuninkaan liiallisista hartaudenharjoituksista.
Hän kertoi mitä kielittelijöillä oli sanomista hoviherroista ja
hovinaisista, jotka johtajatar hyvin tunsi nimiltään, kosketti ohimennen
kuningattaren ja Buckingham'in lemmenseikkailuja ja puhui paljon,
saadaksensa sitten vuorostaan kuulla jotakin.

Mutta johtajatar ei muuta kuin kuunteli ja hymyili, vastaamatta mitään.
Kuitenkin, koska mylady huomasi että senlaatuiset kertomukset paljon
huvittivat häntä, jatkoi hän, mutta käänsi nyt puheen kardinaaliin.

Mutta hän oli aivan pyörällä; hän ei tiennyt, oliko johtajatar kuninkaan
vai kardinaalin puolella; hän kulki sen vuoksi kultaista keskitietä;
mutta johtajatar puolestaan oli vieläkin varovaisempi, eikä muuta kuin
nyykäytti vaan päätänsä joka kerta kuin matkustaja lausui Hänen
ylhäisyytensä nimen.

Mylady rupesi luulemaan että hänelle tulisi sangen ikävä luostarissa.
Hän päätti sen vuoksi tehdä rohkeamman kokeen, päästäksensä heti
selville, kuinka hänen oli menetteleminen. Kun hän tahtoi nähdä, kuinka
kauvas johtajattaren äänettömyys menisi, alkoi hän, ensin kautta
rantain, vaan sitten sangen suoraan puhua pahaa kardinaalista, kertoen
ministerin lemmensuhteista rouva d'Aiguillon'iin, Marion de Lorme'en ja
muutamiin muihin ylhäisiin naisiin.

Johtajatar kuunteli häntä tarkemmin, muuttui vilkkaamman näköiseksi ja
hymyili.

Hyvä! mietti mylady, hän rupeaa pitämään kertomuksistani. Jos hän onkin
kardinaalilainen, ei hän ainakaan ole kovin kiihkoisesti harras.

Nyt alkoi hän kertoa miten kardinaali vihollisiansa vainosi. Johtajatar
teki vaan ristinmerkkejä, mutta ei näyttänyt hyväksymistänsä eikä
pahaksumistansa.

Tämä vahvisti mylady'ä siihen luuloon että johtajatar oli enemmän
kuninkaan kuin kardinaalin puolella. Mylady jatkoi mennen yhä
kauvemmaksi ja kauvemmaksi.

Minä en tiedä mitään noista seikoista, sanoi vihdoin johtajatar; mutta
vaikka olemmekin niin kaukana hovista ja ulkopuolella kaikkia maallisia
mielenkiintoja, on meillä kumminkin sangen surkuteltavia esimerkkiä
teidän kertomustenne todenperäisyydestä: eräs meidän hoidokkaitamme on
saanut varsin paljon kärsiä kardinaalin kostoa ja vainoa.

-- Eräs teidän hoidokkaitanne? sanoi mylady, ah, Jumalani! naisraukka,
minä säälittelen häntä!

-- Ja siinä teette oikein, hänessä onkin säälittelemistä: vankeutta,
uhkauksia, huonoa kohtelua, kaikkea on hänen täytynyt kärsiä. Mutta
kaiken päätteeksi, jatkoi johtajatar, on kardinaalilla kenties ollut
päteviä syitä semmoiseen menettelyyn, ja vaikka hän näyttää enkeliltä,
ei ihmisiä kumminkaan saa tuomita ulkokuoreen katsoen.

Hyvä! mietti mylady, kukas tiesi, enkö keksi täällä jotakin; olen
hyvässä alussa.

Ja nyt koki hän antaa kasvoillensa täydellisen avosydämmisyyden ilmeen.

-- Ah, sanoi mylady, minä tiedän sen! Sanotaan ett'ei ole luottamista
kauniisin kasvoihin, mutta mihinkäs sitten tulee luottaa, ell'ei Luojan
ihanimpaan tekoon? Mitä minuun tulee, ehkä minua petetään koko
elämän-aikani, mutta minä olen aina luottava semmoiseen henkilöön, jonka
kasvot minua miellyttävät.

-- Te siis olette taipuvainen uskomaan, sanoi johtajatar, että se nuori
nainen on syytön?

-- Herra kardinaali rankaisee ainoastaan rikoksia, sanoi hän, mutta on
olemassa eräitä hyveitä, joita hän vainoo enemmän kuin monia rikoksia.

-- Sallikaa minun, hyvä rouva, lausua teille kummastukseni, sanoi
johtajatar.

-- Mitä te kummastelette? kysyi mylady luonnollisesti.

-- Teidän puheenne laatua.

-- Mitä kummastuttavaa siinä on? kysyi mylady hymyillen.

-- Te olette kardinaalin ystävä, koska hän on lähettänyt teidät tänne,
ja kumminkin...

-- Ja kumminkin puhun minä pahaa hänestä, jatkoi mylady, täydentäen
johtajattaren ajatuksen.

-- Ainakaan ette puhu hänestä hyvää.

-- Asianlaita on semmoinen, että minä en ole hänen ystävänsä, sanoi hän
huoaten, vaan hänen uhrinsa.

-- Mutta entäs tuo kirje, jossa hän suosittaa teidät minulle?

-- On käsky minulle, pysyä jonkunmoisessa vankeudessa, siksi kunnes hän
antaa muutamien kätyriensä vapauttaa minut.

-- Mutta miksi ette ole paenneet?

-- Minnekkäs minä pakenisin? Luuletteko maan päällä olevan yhtään
paikkaa, johon kardinaali ei yltäisi, jos hän vaan tahtoisi ojentaa
kättänsä? Jos olisin mies, voisi se vielä käydä päinsä, mutta mitäs
nainen voi tehdä? Tuo nuori hoidokas täällä, onkohan hän koettanut
paeta?

-- Ei, se on totta; mutta hänen laitansa on toinen; minä luulen että
häntä pidättää Ranskassa joku hellempi taipumus.

-- Sitten, sanoi mylady huoaten, jos hän rakastaa, ei hän ole niin
vallan onneton.

-- Siis, sanoi johtajatar, katsellen mylady'ä yhä enemmän häneen
kiintyen, näenkö taaskin tässä jonkun vainotun raukan?

-- Näette! vastasi mylady.

Tuokion katseli johtajatar mylady'ä levottomasti, ikäänkuin uusi ajatus
olisi pälkähtänyt hänen päähänsä.

-- Ettehän liene vihollinen meidän pyhälle uskonnollemme? sanoi hän
änkyttäen.

-- Minä! huudahti mylady, minäkö protestantti! Enhän toki; minä otan
todistajakseni Jumalan, joka meitä kuulee, että minä päinvastoin olen
mitä hartain katolilainen!

-- Silloin, rouva hyvä, sanoi johtajatar hymyillen, voitte olla huoleti;
tämä huone, jossa te nyt olette, ei suinkaan ole tuleva teille miksikään
rasittavaksi vankihuoneeksi, ja me teemme mitä voimme, saadaksemme
teidän pitämään vankeudestanne. Sitä paitsi saatte täällä tavata äsken
mainitun nuoren naisen, jota epäilemättä vainotaan jonkun hovijuonen
vuoksi. Hän on suloinen ja rakastettava olento.

-- Mikä hänen nimensä on?

-- Eräs sangen ylhäinen henkilö on suosittanut hänet minulle Ketty'n
nimellä. Minä en ole kysynyt hänen toista nimeänsä.

-- Ketty! huudahti mylady; mitä, oletteko siitä varma?

-- Ettäkö hän kutsuttaa itseänsä sillä nimellä? Kyllä, rouva hyvä.
Tunnetteko ehkä hänet?

Mylady hymyili itsekseen sille ajatukselle, mikä vast'ikään oli hänessä
herännyt, että tuo nuori nainen saattoi näet olla hänen entinen
kamarineitsyensä. Tuon nuoren tytön muistoon liittyi toinen, nimittäin
vihan ja kostonhimon, ja se muutti silmänräpäykseksi mylady'n haahmon
hirvittävän näköiseksi, mutta melkein samassa tuokiossa palautti hän
kasvoillensa taas levollisuuden ja hyvänsävyisyyden, jotka tuo
tuhatmuotoinen nainen hetkeksi oli päästänyt pakenemaan.

-- Ja milloin saan nähdä tuon nuoren naisen, johon jo nyt tunnen mieleni
niin hellästi kiintyvän? kysyi mylady.

-- Jo tänä iltana, sanoi johtajatar, jo aivan tänä iltana. Mutta te
lähdette täältä neljän päivän kuluttua, olette minulle sanoneet; te
nousitte tänä aamuna jo kello viisi matkalle; varmaankin tunnette
tarvitsevanne lepoa; ruvetkaa siis maata; päivällisen aikaan tulemme
teitä herättämään.

Vaikka mylady vallan hyvin olisi tullut toimeen nukkumatta, häntä kun jo
kiihoittelivat kaikki ne yllykkeet, joita uudet seikkailut herättivät
hänen vehkeihin taipuvaisessa mielessään, suostui hän kuitenkin
johtajattaren tarjoukseen. Kahden tai viidentoista päivän kuluessa oli
hänellä ollut niin monta eri mielenliikutusta, että vaikka hänen
teräksinen ruumiinsa saattoikin vielä kestää rasituksia, hänen sielunsa
kumminkin tarvitsi lepoa.

Hän heitti siis jäähyväiset johtajattarelle ja pani maata, ja häntä
tuudittelivat uneen ne kostontuumat, jotka Ketty'n nimi varsin
luonnollisesti oli hänessä herättänyt vireille. Hän muisti sitä melkein
rajatonta lupausta, jonka kardinaali oli hänelle antanut, jos hän
onnistuisi yrityksessään. Hän oli onnistunut, d'Artagnan oli siis hänen
vallassaan.

Yksi ainoa seikka mylady'ä kauhisti; hänen miehensä muisto, kreivi de la
Fère'n, jonka hän oli luullut kuolleeksi tai ainakin maanpakolaiseksi,
vaan joka hänelle oli ilmestynyt Athoksena, d'Artagnan'in parhaimpana
ystävänä.

Mutta myöskin, jos hän oli d'Artagnan ystävä, hän kaiketi oli ollut
hänelle avullisena kaikissa niissä vehkeissä, joiden kautta kuningatar
oli kumonnut kaikki Hänen ylhäisyytensä aikeet; jos hän oli
d'Artagnan'in ystävä, hän myöskin oli kardinaalin vihamies, ja näin
ollen toivoi mylady voivansa kietoa hänetkin samaan kostoverkkoonsa,
mihin hän aikoi tukehduttaa tuon nuoren muskettisoturin.

Kaikki nämä toiveet olivat mylady'lle suloisia ajatuksia; näiden
tuudittelemana nukkuikin hän pian.

Hänet herätti lempeä ääni, joka kuului hänen vuoteensa ääressä. Hän
avasi silmänsä ja näki johtajattaren sekä erään nuoren, vaaleatukkaisen,
hienohipiöisen naisen, joka katseli häntä hyväntahtoisen ja samalla
uteliaan näköisenä.

Nuoren naisen kasvot olivat mylady'lle aivan tuntemattomat. Molemmat
katselivat toisiansa sangen tarkasti, samalla kun he vaihtoivat
tavallisia kohteliaisuuden osoituksia. Molemmat olivat sangen kauniit,
mutta aivan eri tavalla. Mylady hymyili kumminkin, nähdessään itsensä
olevan paljon edellä tuosta nuoresta naisesta ylhäisen ja hienon
käytöstavan suhteen. Mutta myönnettävä on, että luostaripuku, johon
hoidokas oli verhottuna, ei ollut suinkaan eduksi tämmöisessä
kilpailussa.

Johtajatar esitti heidät toisilleen ja jätti heidät sitten kahden
kesken, koska virkatoimet vaativat häntä kirkkoon.

Hoidokas aikoi mennä johtajattaren mukana, koska mylady oli yhä vielä
pitkällään, mutta mylady pidätti hänet.

-- Kuinka, rouvani, sanoi hän, tuskin olen nähnyt teidät, kun jo
tahdotte poistua; luulinpa toki saavani teistä seuraa täällä
ajanvietteeksi.

-- Minä taas, vastasi hoidokas, luulin tulleeni sopimattomaan aikaan. Te
nukuitte, te olette väsyksissä.

-- No niin, sanoi mylady, mitäs nukkujat voivat toivoa? Suloista
heräämistä. Semmoisen olette te minulle valmistaneet; sallikaa minun
siitä myöskin nauttia mielin määrin.

Ja tarttuen hänen käteensä, mylady veti hänet nojatuoliin, joka oli
hänen vuoteensa vieressä.

Hoidokas istuutui.

-- Jumalani, sanoi hän, kuinka onneton minä olen! Kuusi kuukautta olen
nyt saanut viettää täällä ikävässä; te tulette sitten tänne, teidän
seuranne olisi minulle hupainen, ja nyt täytyy minun varmaan aivan
kohtakin lähteä täältä luostarista.

-- Kuinka! sanoi mylady, lähdettekö täältä kohta?

-- Niin ainakin toivon, sanoi hoidokas riemulla, jota hän ei
koettanutkaan salata.

-- Minä luulen kuulleeni sanottavan että olette saaneet kärsiä
kardinaalin vainoa, jatkoi mylady; siinä yksi syy lisää meidän hyvään
ystävyyteemme.

-- Siis se on totta, mitä hyvä äitimme sanoi meille, että tekin olette
tuon ilkeän papin vainon alainen.

-- Vaiti! sanoi mylady; elkäämme edes hiiskuko mitään semmoista hänestä;
kaikki minun onnettomuuteni lähtee siitä, että minä kerta melkein tuolla
tavoin kuin te nyt satuin sanomaan eräälle naiselle, jota luulin
ystäväkseni, vaan joka petti minut. Oletteko tekin petoksen uhri?

-- En, sanoi hoidokas, en petoksen vaan alttiuden! Minä palvelin
alttiisti erästä naista, jota rakastin suuresti, ja jonka tähden olisin
uhrannut henkeni ja uhraisin vieläkin.

-- Ja joka hylkäsi teidät, niin se käy!

-- Minä olin, paha kyllä, siinä uskossa, mutta pari kolme päivää
taaksepäin näin että asia on vallan toisin, jumalankiitos. Kuinka
vaikeata minun olisi ollut, jos minun olisi pitänyt uskoa hänen
unohtaneen minut! Mutta te, rouvani, jatkoi hoidokas, näytte olevan
vapaa; jos te tahtoisitte paeta, olisi se kaiketi ihan teidän omassa
vallassanne?

-- Minne luulette minun voivan päästä ilman ystäviä, ilman rahaa,
minulle aivan oudossa seudussa, ihan toisella puolella Ranskaa, jossa en
koskaan ole ollut.

-- Oh, huudahti hoidokas, ystäviä saatte te kaikkialla, minne vaan
tulette, te näytätte niin hyvältä ja olette niin kaunis!

-- Se ei estä, lisäsi mylady vielä suloisemmin hymyillen, ikäänkuin hän
olisi tahtonut ruveta enkelin näköiseksi, se ei estä minun olemasta
yksinäisenä ja hyljättynä.

-- Kuulkaa, sanoi hoidokas, teidän tulee asettaa toivonne Jumalaan; ja
tietäkääs, ehkäpä teille on onneksi sekin, että nyt kohtasitte minut,
niin vähäpätöinen ja arvoton kuin olenkin; sillä jos minä lähden tästä
luostarista, on minulla voimallisia ystäviä, jotka minua autettuansa
auttavat myöskin teitä.

-- Oh, kun sanoin olevani yksinäinen, vastasi mylady, joka toivoi
itsestään puhumalla saavansa hoidokkaan puhumaan, en sillä tarkoittanut,
ett'ei minullakin olisi voimallisia tuttavia; mutta he itse vapisevat
kardinaalia; itse kuningatarkaan ei uskalla auttaa minua tuota
peljättävää ministeriä vastaan; minulla on todisteita siihen, että
kuningattaren, vaikka hänellä on niin jalo sydän, on täytynyt useamman
kuin yhden kerran uhrata alttiita palvelijoitansa Hänen ylhäisyytensä
vihan tähden.

-- Uskokaa minua rouva, että vaikka kuningatar näennäisesti onkin
hyljännyt turvistansa ne henkilöt, ei pidä luottaa ulkokuoreen; kuta
pahemmin heitä vainotaan, sitä enemmän hän ajattelee heitä ja usein
hetkenä, jolloin he vähemmin sitä aavistavat, saavat he todisteita hänen
hyväntahtoisesta muistelemisestansa.

-- Ah, sanoi mylady, minä uskon sen, kuningatar on niin hyvä!

-- Ah, te tunnette hänet siis, te tunnette siis ihanan, jalon
kuningattaren, koska te sillä tavoin puhuitte hänestä! huudahti hoidokas
ihastuksissaan.

-- Toisin sanoen, jatkoi mylady, vetäytyen linnoitukseensa, minulla ei
ole kunnia tuntea häntä persoonallisesti, vaan minä tunnen suuren joukon
hänen likeisimpiä ystäviänsä; minä tunnen herra de Putange'n; minä
tunsin Englannissa herra Dujart'in; minä tunnen herra de Tréville'n.

-- Herra de Tréville'n; huudahti hoidokas; tunnetteko herra de
Tréville'n?

-- Tunnen vallan hyvin, oikeinpa erinomaisesti.

-- Kuninkaan muskettisoturien kapteenin?

-- Kuninkaan muskettisoturien kapteenin.

-- Ah, saattepa nähdä, huudahti hoidokas, että me olemme kohta
täydellisesti tuttavia, melkein ystäviä! Jos te tunnette herra de
Tréville'n, olette te kaiketi myöskin käyneet hänen luonansa?

-- Usein, vastasi mylady, valhetellen yhä lisää, kun hän näki sen
menevän täydestä.

-- Hänen luonansa varmaan olette myös tavanneet muutamia hänen
muskettisotureitansa?

-- Kaikkia jotka tavallisesti hänen luonansa käyvät, vastasi mylady,
josta tämä keskustelu alkoi tuntua todella kiinittävältä.

-- Nimittäkääpäs minulle muutamia, joita te tunnette, niin saamme nähdä
että he ovat minun ystäviäni.

-- Oh, sanoi mylady hämillänsä, minä tunnen herra de Souvigny'n, herra
de Courtivron'in, herra de Férrussac'in.

Hoidokas antoi hänen puhua, mutta kun hän näki hänen pidättelevän, sanoi
hän:

-- Ettekö tunne erästä aatelismiestä, jonka nimi on Athos?

Mylady'n kasvot olivat yhtä valkoiset kuin lakana, jolla hän lepäsi ja
vaikka hän kyllä koki hallita luontoansa, ei hän voinut olla
huudahtamatta, ja samalla tarttui hän hoidokkaan käteen ja tuijotti
hänen silmiinsä.

-- Kuinka! Mikä teitä vaivaa? Oi, Jumalani! kysyi naisparka
säikähtyneenä; olenko sanonut jotakin loukkaavaa?

-- Ette suinkaan, mutta tuo nimi hämmästytti minua, koska minäkin olen
tuntenut tuon aatelismiehen, ja minusta tuntui oudolta tavata toinen,
joka näkyi tuntevan hänet hyvästi.

-- Ah, hyvin hyvästi, erinomaisen hyvästi, enkä ainoastaan häntä, mutta
myöskin hänen ystävänsä, herrat Porthoksen ja Aramiksen.

-- Todella? Heidät minä myöskin tunnen, huudahti mylady, joka tunsi
sydämmensä hyytyvän.

-- No niin, jos te tunnette heidät, tiedätte te siis myöskin, että he
ovat kunniallisia ja urhoollisia miehiä. Minkätähden ette käänny heidän
puoleensa, jos te olette avun tarpeessa?

-- Oikeastaan en ole lähemmässä tuttavuudessa yhdenkään noiden kanssa,
sopersi mylady; minä tunnen heidät sillä tavoin, että olen kuullut erään
heidän ystävänsä, herra d'Artagnan'in, paljon puhuvan heistä.

-- Tunnetteko herra d'Artagnan! huudahti hoidokas vuorostaan tarttuen
mylady'n käsiin ja katsoen häneen kiihkeästi.

Kun hän huomasi mylady'n kummallisen silmäyksen, jatkoi hän:

-- Suokaa anteeksi, rouva, te tunnette hänet, mutta millä tavoin?

-- Mitäs, virkkoi mylady hämillänsä, ystävänä.

-- Te petätte minua, rouva, vastasi hoidokas; te olette olleet hänen
lemmittynsä!

-- Tepäs olette olleet, rouvani! huudahti mylady vuorostaan.

-- Minäkö! sanoi hoidokas.

-- Niin te juuri; nyt minä tunnen teidät: te olette rouva Bonacieux.

Nuori nainen säpsähti hämmästyksestä ja vetäytyi säikähtyneenä
taaksepäin.

-- Oh, elkää kieltäkö, vastatkaa! jatkoi mylady.

-- No niin, minä myönnän, rouva, sanoi hoidokas; olemmeko kilpailijoita?

Mylady'n silmissä leimusi niin raivokas hehku, että rouva Bonacieux
toisissa oloissa olisi kauhistuksesta juossut pakoon; mutta häntä
vallitsi kokonaan hänen lemmenkateutensa.

-- Antakaas kuulla, sanokaa minulle, rouva, jatkoi rouva Bonacieux
voimalla, jota hänellä ei olisi luullut olevan, oletteko olleet hänen
lemmittynsä?

-- Oh, en koskaan, huudahti mylady äänellä, joka ei suonut epäilykselle
sijaa; en koskaan, en koskaan!

-- Minä uskon teitä, sanoi rouva Bonacieux; mutta miksi te sitä noin
monesti vakuutatte?

-- Kuinka, ettekö ymmärrä minua? sanoi mylady, joka oli tointunut
hämmennyksestään ja voittanut kaiken malttinsa.

-- Kuinka minä voisin ymmärtää? Minä en tiedä mitään.

-- Te ette siis ymmärrä, että kun herra d'Artagnan oli minun ystäväni,
uskoi hän minulle salaisuutensa?

-- Todella?

-- Te ette ymmärrä että minä tiedän kaikki: kuinka teidät ryöstettiin
pois pienestä paviljongista Saint-Germain'issä, kuinka hän ja hänen
ystävänsä olivat epätoivossa ja kuinka he sittemmin turhaan ovat
kokeneet saada teistä selvää. Mitenkä olisin voinut siis olla
hämmästymättä, kun aavistamatta huomasin olevani aivan teidän edessänne,
teidän, josta me niin usein olemme puhelleet, jota hän rakastaa täydestä
sielustaan ja jota hän sai minunkin rakastamaan ennenkuin vielä olin
teitä nähnytkään! Ah, rakas Constance'ni, minä näen teidät siis nyt
vihdoinkin edessäni!

Ja mylady ojensi sylinsä rouva Bonacieux'ille, joka kaikesta mitä
edellinen oli sanonut, oli joutunut siihen täyteen uskoon, että tuo
nainen, jota hän hetkistä ennen oli pitänyt kilpailijanansa, päinvastoin
oli hänen paras ystävänsä.

-- Oi, antakaa minulle anteeksi, sanoi hän, nojautuen hänen olkapäätänsä
vasten, minä rakastan häntä niin suuresti!

Molemmat naiset viipyivät hetkisen toinen toisensa syleilyksessä. Varma
on, että jos mylady'n voima olisi ollut hänen vihansa vertainen, ei
rouva Bonacieux olisi päässyt elävänä tästä syleilyksestä.

Mutta kun hän ei voinut häntä pusertaa kuoliaaksi, hymyili hän hänelle.

-- Oi, minun suloinen pikku oma ystäväni! sanoi mylady, kuinka
onnellinen olen kun tapasin teidät! Antakaa minun katsella itseänne. Ja
näin sanoen tähtäsi hän häntä terävästi silmillään. Niin, te se
todellakin olette. Ah, minä näen nyt teidät aivan semmoiseksi kuin
minulle on teidät kerrottu!

Nuori naisparka ei osannut aavistaa, mitä julmia tuumia kuohui tuon
puhtaan otsan ja noiden loistavien silmien takana, joissa hän luki vaan
sääliä ja myötätuntoisuutta.

-- Te tiedätte siis, kuinka paljo minä olen saanut kärsiä, sanoi rouva
Bonacieux, koska hän on sanonut teille mitä hän kärsi; mutta hänen
tähtensä kärsiminen on suloista.

Mylady toisti koneenomaisesti:

-- Niin, se on suloista.

-- Ja sitä paitsi, jatkoi rouva Bonacieux, on minun kärsimykseni lähellä
loppuansa; huomenna, ehkäpä jo tänä iltana, saan minä nähdä hänet ja
sitten on kaikki ollutta ja mennyttä.

-- Tänä iltana? Huomenna? huudahti mylady, jonka nuo sanat herättivät
unelmista; mitä te sillä tarkoitatte? Odotatteko häneltä tietoja?

-- Odotan häntä itseänsä.

-- Häntä itseänsä, d'Artagnan'ia tänne?

-- Juuri häntä itseänsä.

-- Ei, se on mahdotonta; hän on kardinaalin mukana La Rochelle'n
piirityksessä, eikä palaa Pariisiin ennenkuin kaupunki on valloitettu.

-- Niin te luulette; mutta onko mikään mahdotonta minun
d'Artagnan'illeni, tuolle jalolle ja rehelliselle aatelismiehelle?

-- Oh, minä en voi uskoa teitä.

-- No, lukekaa sitten! sanoi onneton nuori nainen, ylenmäärin ylpeänä ja
riemullisena ojentaen mylady'lle kirjeen.

-- Rouva de Chevreuse'n käsi-alaa! sanoi mylady itselleen. Ah, minä olin
varma siitä että heillä on suhteita siellä päin.

Hän luki ahnaasti seuraavat rivit:

    "Rakas lapseni! Ole valmiina; _ystävämme_ tapaa sinut kohta; hän
    tulee tempaamaan sinut irti vankeudestasi, jossa sinua on pidetty
    turvallisuutesi vuoksi; laita siis kaikki valmiiksi matkaan, ja
    luota meihin aina.

    Meidän oivallinen gaskonjalaisemme on osoittaunut urhoolliseksi ja
    uskolliseksi niinkuin ainakin; sano hänelle että eräällä taholla
    ollaan hänelle hyvin kiitollisia antamastansa varoituksesta."

-- Niin, niin sanoi mylady, kirje on sangen selvä; tiedättekö mikä
varoitus se oli?

-- En; minä vaan luulen, että hän on antanut kuningattarelle vihiä
jostain uudesta kardinaalin vehkeestä.

-- Niin, niin se mahtaa olla, sanoi mylady, antaen kirjeen takaisin
rouva Bonacieux'ille ja laskien mietteissään päänsä vasten rintaansa.

Samassa tuokiossa kuului hevosen kavioiden kopinaa.

-- Oh, huudahti rouva Bonacieux hypähtäen ikkunaan, mahtaako se olla
hän?

Liikkumattomana hämmästyksestä lepäsi mylady vuoteellaan. Yhdessä
silmänräpäyksessä oli niin monta odottamatonta asiaa tapahtunut, että
hän ensi kerran eläissään joutui pyörälle.

Hän, hän! mutisi hän. Olisiko se todella hän? Ja hän makasi
vuoteellansa, tuijottaen tylsästi eteensä.

-- Ah, ei, sanoi rouva Bonacieux, se on mies, jota minä en tunne ja joka
kuitenkin näyttää aikovan tänne. Niin, hän hiljentää ajoansa, hän
seisahtuu portille, hän soittaa.

Mylady hyppäsi vuoteeltansa.

-- Oletteko varma ett'ei se ole hän? kysyi mylady.

-- Olen kyllä, aivan varma.

-- Mutta entäs jos näitte väärin?

-- Oi, minä tuntisin hänet, jos näkisin vilahduksenkaan hänen töyhtöänsä
tai kauhtanaansa.

Mylady pukeutui.

-- Yhdentekevä; mies pyrkii tänne, niinhän sanoitte?

-- Niin, hän on jo tullut sisään.

-- Hän tulee joko teidän tai minun tähteni.

-- Oh, Jumalani, kuinka levottomalta te näytätte!

-- Niin, minä myönnän että olen levoton; minä en ole niin
tyyniluontoinen kuin te; minä pelkään kaikkea kardinaalilta.

-- Vaiti! sanoi rouva Bonacieux, joku tulee.

Ovi aukeni ja johtajatar astui sisään.

-- Oletteko te tulleet Boulogne'sta? kysyi hän mylady'ltä.

-- Olen, vastasi hän, koettaen tyyntyä levolliseksi; ken minua
tiedustelee?

-- Eräs mies, joka ei tahdo sanoa nimeänsä, mutta joka tulee kardinaalin
puolesta.

-- Ja hän tahtoo puhua kanssani? kysyi mylady.

-- Hän tahtoo puhua Boulogne'sta tulleen naisen kanssa.

-- Olkaa hyvä ja käskekää hänet sisään.

-- Jumalani, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux, mahtaakohan tulla
ikäviä sanomia?

-- Pahoin pelkään.

-- Minä jätän teidät sitten vieraan kanssa kahden; mutta niin pian kuin
hän on mennyt, tulen takaisin, jos suvaitsette.

-- Tulkaa toki, minä oikein pyydän teitä tulemaan.

Johtajatar ja rouva Bonacieux menivät ulos.

Mylady jäi yksin, silmät tähdättyinä oveen päin.

Hetkisen perästä kuului portaista kannusten kilinää, askeleet
lähestyivät, ovi aukeni ja eräs mies astui sisään.

Mylady päästi ilon huudahduksen. Tuo mies oli kreivi de Rochefort, Hänen
ylhäisyytensä kätyri.



LVIII.

Kaksi eri hirviö-lajia.


-- Ah, huudahtivat yht'aikaa Rochefort ja mylady, tehän se olette?

-- Niin, minä se olen.

-- Mistä te tulette? kysyi mylady.

-- La Rochelle'sta, entäs te?

-- Englannista.

-- Buckingham?

-- Kuollut tai ainakin vaarallisesti haavoitettu; juuri lähdettyäni,
saamatta häntä rahtuakaan taipumaan, eräs kiihkolainen murhasi hänet.

-- Ah, sanoi Rochefort hymyillen, sepä oli onnellinen sattuma, ja se on
suuresti miellyttävä Hänen ylhäisyyttänsä. Oletteko ilmoittaneet siitä
hänelle?

-- Minä kirjoitin hänelle Boulogne'sta. Mutta minkä vuoksi olette nyt
täällä?

-- Hänen ylhäisyytensä, joka oli levoton, lähetti minut teitä etsimään.

-- Minä tulin vasta eilen.

-- Ja mitä olette täällä eilisestänne tehneet?

-- En ole hukannut aikaani.

-- Oh, sen kyllä uskon.

-- Tiedättekö kenen täällä tapasin?

-- En.

-- Arvatkaas!

-- Kuinka minä voisin...?

-- Sen nuoren naisen, jonka kuningatar otti pois vankeudesta.

-- Sen pikku d'Artagnan'in lemmitynkö?

-- Niin, rouva Bonacieux'in, jonka nykyinen olopaikka oli kardinaalille
tuntematon.

-- Hyvä, sanoi Rochefort. Sepä oli taaskin sattuma yhtä hyvä kuin joku
toinenkin. Kardinaali on todella onnetarten lellipoika.

-- Käsitättekö hämmästystäni, jatkoi mylady, kun huomasin olevani tuon
naisen kanssa vallan naamattain?

-- Tunteeko hän teidät?

-- Ei.

-- Hän pitää teitä siis ventovieraana?

Mylady hymyili.

-- Minä olen hänen paras ystävänsä!

-- Eipä ole toista teidän vertaista, paras kreivinnani, tekemään mokomia
ihmetöitä! sanoi Rochefort.

-- Ja se oli minun onneni, sanoi mylady, sillä tiedättekö, herra kreivi,
mitä nyt on tekeillä?

-- En.

-- Huomenna tai ylihuomenna tullaan kuningattaren määräyskirjeellä
varustettuna ja viedään hänet pois.

-- Todella? Kuka tulee?

-- D'Artagnan ja hänen ystävänsä.

-- Totta tosiaan, he toimittavat asiansa niin, että meidän on pakko
lähettää heidät Bastiljiin.

-- Miksi heitä ei jo ennen ole lähetetty?

-- Mitäs voi tehdä, kun kardinaalilla on noiden miesten suhteen joku
heikkous, jota en voi ymmärtää!

-- Todella?

-- Niin.

-- No niin, sanokaa hänelle siis että nuo neljä miestä kuulivat meidän
keskustelumme Colombier-Rouge'n ravintolassa; sanokaa hänelle että hänen
lähdettyänsä yksi heistä tuli ylös minun luokseni ja väkisin otti
minulta hänen antamansa suojeluskirjan; sanokaa hänelle että he olivat
ennakolta toimittaneet tiedon lord Winter'ille tulostani Englantiin,
että he tälläkin kertaa olivat vähältä tehdä tyhjäksi koko matkani,
samoinkuin timanttijutussa kävi; sanokaa hänelle että noista neljästä
miehestä ainoastaan kaksi on peljättävää, nimittäin d'Artagnan ja Athos;
sanokaa hänelle, että kolmas, Aramis, on rouva de Chevreuse'n rakastaja;
hänet pitää jättää eloon, hänen salaisuutensa tunnetaan, hänestä voi
olla hyötyä; neljäs, Porthos, on joutavanpäiväinen höperö, josta hänen
ei tarvitse pitää mitään lukua.

-- Mutta nuo neljä miestä ovat varmasti tällä hetkellä La Rochelle'n
piirityksessä.

-- Niin minäkin luulin, mutta eräs kirje, jonka rouva Bonacieux on
saanut rouva de Chevreuse'ltä ja jonka hän varomattomasti kyllä antoi
minun lukea, saattaa minut uskomaan että nuo neljä miestä päin vastoin
ovat matkalla tänne ryöstämään häntä pois.

-- Saakeli! Mitäs nyt tehdään?

-- Mitä on kardinaali sanonut teille minun kohdalleni?

-- Että ottaisin vastaan teidän ilmoituksenne joko kirjalliset tai
suulliset ja palaisin kyytihevoisilla, ja kun hän on saanut tietää mitä
te olette tehneet, miettii hän, mitä teidän on sitten tekeminen.

-- Minun pitää siis jäädä tänne?

-- Tänne eli näille seuduin.

-- Te ette voi siis viedä minua mukananne?

-- En, minulla on nimenomainen määräys; leirin lähistössä teidät
voitaisiin tuntea, ja ymmärrättehän kyllä itse että se olisi vahingoksi
kardinaalille.

-- Minun tulee siis odottaa täällä tai lähistössä.

-- Sanokaa vaan ennakolta missä te odotatte tietoja kardinaalilta, että
tiedän, missä te olette saatavissa.

-- Kuulkaahan, se on luultavaa, että minä en voi jäädä tänne.

-- Minkä vuoksi?

-- Te unhotatte että minun viholliseni voivat tulla minä hetkenä
tahansa.

-- Se on totta, mutta silloin pääsee tuo pikku naikkonen livistämään
Hänen ylhäisyytensä käsistä.

-- Pah! sanoi mylady hymyillen tavalla, joka oli hänelle ominaista; te
unhotatte että minä olen hänen paras ystävänsä!

-- Niinpä kylläkin; minä voin siis sanoa kardinaalille tuosta
naisesta...

-- Että hän saa olla siitä huoleti.

-- Siinäkö kaikki?

-- Kyllä hän tietää mitä se merkitsee.

-- Mutta sanokaapa nyt, mitä minun pitää tehdä?

-- Matkustaa paikalla takaisin; minun mielestäni kannattaa kyllä
kiiruhtaa näiden sanomien vuoksi, joita teillä nyt on vietävänä.

-- Vaununi särkyivät Lilliers'iin tullessani.

-- Oivallista!

-- Mitä! Oivallista?

-- Niin, minä tarvitsen teidän vaununne.

-- Kuinkas minä sitten matkustan?

-- Hevosen selässä.

-- Teidän on helppoa istua täällä ja sanoa noin; sata kahdeksankymmentä
lieu'tä!

-- No, mitäs se merkitsee?

-- Ne kuljetaan. Entäs sitten?

-- Kun olette tulleet Lilliers'iin, lähetätte minulle vaunut ja käskette
palvelijanne toimittamaan ne minun käytettävikseni.

-- Hyvä!

-- Teillä on varmaankin mukananne joku kardinaalin määräys?

-- On, valtakirjani.

-- Näyttäkää se johtajattarelle ja sanokaa että minua tullaan noutamaan
tänään tai huomenna ja että minun täytyy seurata sitä henkilöä, joka
ilmoitakse teidän nimessänne.

-- Hyvä!

-- Elkää unhottako pitelemättä minua pahoin, puhuessanne minusta
johtajattaren kanssa.

-- Minkä vuoksi se on tarpeen?

-- Minä olen eräs kardinaalin uhri. Minunhan pitää herättää pikku rouva
Bonacieux'issä luottamusta.

-- Aivan oikein. Tahdotteko nyt luetella minulle kaikki tapahtumat?

-- Johan minä olen kertonut kaikki; teillä on hyvä muisti; kertokaa ne
nyt vuorostanne minulle niinkuin minä ne teille kerroin; paperi voisi
kadota.

-- Te olette oikeassa; sanokaa minulle vaan, missä minä tapaan teidät,
ett'en tarvitse turhaan tallustella ylt'ympäri koko seudun.

-- Se on totta; malttakaas.

-- Tahdotteko kartan?

-- Oh, minä tunnen tämän seudun erinomaisen hyvin.

-- Tekö? Milloin te olette olleet täällä?

-- Minä olen täällä saanut kasvatukseni.

-- Todella?

-- Näettekös, siitä on toki jotakin hyvää, että on saanut kasvatuksensa
jossakin.

-- Missä odotatte siis minua?

-- Malttakaas hetkinen; no niin, nyt tiedän, Armentières'issä.

-- Mikä paikka on Armentières?

-- Eräs pieni kaupunki Lys'in varrella! en tarvitse muuta kuin mennä yli
virran niin olen vieraassa maassa.

-- Oivallista! Mutta se lankeaa luonnostaan, ett'ette mene yli virran
muutoinkuin hätätilassa?

-- Se on tietty.

-- Ja kuinka saan siinä tapauksessa tietää missä te olette?

-- Ettehän te tarvitse lakeijaanne?

-- En.

-- Onko hän luotettava mies?

-- Hän kestää kaikki koetukset.

-- Antakaa hänet minulle, ei kukaan häntä tunne; minä jätän hänet sinne
missä viimeksi olen ollut, ja hän saattaa teidät sinne missä olen.

-- Ja te sanotte odottavanne minua Armentières'issä.

-- Niin, Armentières'issä.

-- Kirjoittakaa nimi paperilapulle, ett'en sitä unhottaisi. Kaupungin
nimi ei voi ilmaista ketään, eikö niin?

-- Oh, kukas tiesi? Mutta olkoon menneeksi, sanoi mylady, kirjoittaen
nimen paperipalaselle, minä uskallan.

-- Hyvä! sanoi Rochefort ja otti paperin mylady'n kädestä, taittoi sen
kokoon ja pisti sen hattunsa sisään hikinauhan alle. Olkaa kaikessa
tapauksessa huoleti; minä teen niinkuin lapset; sen varalta että
sattuisin kadottamaan tämän paperin, hoen minä sitä pitkin matkaa. Onko
nyt kaikki?

-- Eiköhän.

-- No katsotaanpas: Buckingham kuollut tai vaarallisesti haavoitettu;
teidän ja kardinaalin keskustelu joutunut neljän muskettisoturin
korviin; lord Winter saanut ennakolta ilmoituksen teidän tulostanne
Portsmouth'iin; d'Artagnan ja Athos Bastiljiin, Aramis rouva de
Chevreuse'n rakastaja; Porthos joutavanpäiväinen höperö, rouva Bonacieux
löydetty; teille lähetettävä vaunut niin pian kuin mahdollista;
annettava lakeijani teidän käytettäväksenne; esitettävä teitä
kardinaalin uhrina, ett'ei johtajatar rupeaisi epäilemään; Armentières,
Lys'in varrella; eikö niin?

-- Todella, paras herrani, teillä on erittäin hyvä muisti. Mutta vielä
yksi asia.

-- Mikä?

-- Minä näin varsin kauniin metsän, joka varmaankin liittyy luostarin
puutarhaan, sanokaa että minun sallitaan kävellä siellä metsässä. Kukas
tiesi? Voisin ehkä tarvita mennä ulos takaportista.

-- Te ajattelette kaikkea.

-- Ja te unhotatte yhden asian.

-- Minkä?

-- Kysyä, tarvitsenko rahaa.

-- Se on totta; kuinka paljon tahdotte?

-- Kaikki mitä teillä on kultaa.

-- Minulla on noin viisi sataa pistole'a.

-- Minulla on saman verran; tuhannella pistole'lla voi kohdata kaikkea;
tyhjentäkää siis lakkarinne.

-- Kas tässä!

-- Hyvä! Ja te lähdette?

-- Tunnin perästä; minun pitää saada vähän ruokailuaikaa ja sillä välin
lähetän noutamaan kyytihevosta.

-- Mainiota! Hyvästi, herra kreivi.

-- Hyvästi, kreivinna!

-- Sulkekaa minut kardinaalin suosioon.

-- Sulkekaa minut paholaisen suosioon.

Mylady ja Rochefort hymyilivät toinen toisilleen ja erkanivat.

Tunnin perästä ratsasti Rochefort tiehensä täyttä karkua ja viisi tuntia
myöhemmin oli hän Arras'issa.

Lukijamme tietävät jo kuinka d'Artagnan hänet siellä tunsi ja kuinka tuo
tunteminen, joka herätti jonkunmoista pelkoa neljässä muskettisoturissa,
antoi uutta vauhtia heidän matkallensa.



LIX.

Vesipisara.


Tuskin oli Rochefort mennyt ulos huoneesta, kun rouva Bonacieux tuli
taas sisään. Hän tapasi mylady'n hymyilevänä.

-- No, sanoi nuori nainen, siis se mitä pelkäsitte on tapahtunut? Tänä
iltana tai huomen aamuna lähettää kardinaali teitä noutamaan täältä?

-- Kuinka te sen tiedätte, lapsukaiseni? kysyi mylady.

-- Minä kuulin sen itseltään sanansaattajalta.

-- Tulkaa istumaan tähän minun viereeni, sanoi mylady.

-- Tässä olen.

-- Malttakaas, kun katson ett'ei kukaan voi kuulla meitä.

-- Minkä vuoksi tämmöistä varovaisuutta?

-- Sen saatte sitten tietää.

Mylady nousi istuviltaan, meni ovelle, avasi sen, katsoi ulos käytävään,
palasi takaisin ja istuutui rouva Bonacieux'in viereen.

-- Vai kertoi hän semmoisia, no silloin näytteli hän osansa hyvin.

-- Kuka?

-- Se, joka ilmoittautui johtajattarelle kardinaalin asiantoimittajaksi.

-- Näyttelikö hän siis vaan?

-- Pelkkää ilvettä, lapsukaiseni.

-- Se mies ei ollutkaan siis...?

-- Se mies, sanoi mylady hiljentäen ääntänsä, oli minun veljeni.

-- Teidän veljenne! huudahti rouva Bonacieux.

-- No niin, ei kukaan muu tiedä tästä salaisuudesta kuin te,
lapsukaiseni; jos te ilmaisette sen kelle hyvänsä, olen minä hukassa, ja
ehkä te myös.

-- Oi, Jumalani!

-- Kuulkaa, kuinka asianlaita oikeastaan on. Veljeni, joka kiiruhti
avukseni, viedäksensä minut pois täältä, vaikka väkivallalla, jos
tarvittiin, tapasi kardinaalin asiantoimittajan, joka oli tulossa minua
noutamaan. Hän seurasi noutomiehen jälessä. Kun he olivat tulleet
yksinäiseen seutuun, veti hän miekkansa, kehoitti sanansaattajaa
jättämään hänelle mukanansa olevat paperit. Sanansaattaja rupesi
puollustamaan itseänsä; veljeni tappoi hänet.

-- Ah, sanoi rouva Bonacieux vapisten.

-- Ajatelkaas, se oli ainoa keino. Silloin päätti veljeni käyttää
viekkautta väkivallan asemesta; hän otti paperit, ilmoittautui täällä
kardinaalin sanansaattajana ja yhden tai kahden tunnin päästä tulevat
vaunut noutamaan minua kardinaalin puolesta.

-- Minä ymmärrän; teidän veljenne lähettää vaunut.

-- Tietysti; mutta ei siinä kaikki; tuo kirje jonka te olette saaneet ja
jonka te luulette olevan rouva de Chevreuse'ltä...

-- No niin?

-- On väärä.

-- Kuinka niin?

-- Se on petosta; se on vaan ansa, viritetty sen vuoksi ett'ette
vastustelisi, kun teitä tullaan noutamaan.

-- Mutta d'Artagnan'han se tulee?

-- Te petytte; d'Artagnan ja hänen ystävänsä ovat vielä La Rochelle'n
piirityksessä.

-- Kuinka te sen tiedätte?

-- Veljeni tapasi matkalla useita kardinaalin kätyreitä
muskettisotureiksi puettuina. Teidät kutsuttaisiin portille, te
luulisitte olevanne ystävien kanssa tekemisissä, teidät ryöstettäisiin
silloin pois ja vietäisiin Pariisiin.

-- Oi, Jumalani! Minun pääni menee sekaisin tässä petosten ja
salavehkeiden pyörteessä. Minä tunnen, jatkoi rouva Bonacieux painaen
kädellään otsaansa, että jos tätä menoa jatkuisi, tulisin minä hulluksi.

-- Kuulkaa!

-- Mitä se on?

-- Minä kuulen kavioiden kopinaa; veljeni ratsastaa nyt takaisin; minä
tahdon sanoa hänelle vielä viimeiset jäähyväiset; tulkaa!

Mylady avasi ikkunan ja viittasi rouva Bonacieux'iä myöskin tulemaan
sinne. Nuori nainen kiiruhti ikkunaan.

Rochefort ratsasti sivuitse täyttä neliä.

-- Hyvästi, veljeni! huudahti mylady.

Ratsumies kohotti päätänsä näki molemmat nuoret naiset ja viittasi
ratsastaessaan mylady'lle tervehdykseksi.

-- Tuo hyvä George! sanoi hän sulkien ikkunan, ja hänen kasvonsa
kuvastelivat sisarellista rakkautta ja ikävöimistä.

Hän meni takaisin äskeiselle paikallensa ja ikäänkuin vaipui syviin
mietteihin.

-- Hyvä rouva, sanoi rouva Bonacieux, suokaa anteeksi että häiritsen
teitä, mutta sanokaa, mitä neuvotte minun tekemään? Jumalani! Teillä on
enemmän kokemusta kuin minulla; puhukaa, minä tahtoisin kuulla teidän
ajatustanne.

-- Ensiksikin, sanoi mylady, saattaa olla mahdollista että minä olen
väärässä ja että d'Artagnan ja hänen ystävänsä todellakin tulevat teille
avuksi.

-- Ah, se olisi liian suuri onni! huudahti rouva Bonacieux; niin paljoa
ei minulle ole suotu!

-- No niin, huomaattehan että siinä tapauksessa olisi kysymys vaan siitä
kuka ennen ennättää, -- jonkunlainen kilpa-ajo. Jos teidän ystävänne
ennättävät ennen perille, olette pelastettu; jos taas kardinaalin
kätyrit, olette hukassa.

-- Ah, niin, niin, auttamattomasti hukassa. Mitä on tekeminen? Mitä on
tekeminen?

-- No, tähän voisi olla aivan yksinkertainen, aivan luonnollinen keino.

-- Mikä? sanokaa!

-- Piiloutua lähistöön ja odottaa kunnes saa nähdä, ketä teidän
noutajanne ovat.

-- Mutta missä voisin odottaa?

-- Oh, se kysymys on helposti vastattu; minä itsekkin aion asettua
jonkun matkan päähän täältä odottamaan veljeni noutamista. No mitäs,
minä otan teidät mukaani, me piiloudumme ja odotamme yhdessä.

-- Mutta minua ei lasketa täältä; minä olen täällä aivan kuin vankina.

-- Kun luullaan minua noudettavan kardinaalin puolesta, ei osata uskoa
teidän olevan kovinkaan herkkä lähtemään minun mukaani.

-- No niin?

-- No niin! Vaunut odottavat portilla; te otatte minulta jäähyväiset; te
nousette astimelle syleilläksenne minua vielä kerran; veljeni palvelija,
joka tulee minua noutamaan, tietää asian ennakolta; hän viittaa
kyytimiehelle ja silloin menemme tiehemme täyttä vauhtia.

-- Mutta d'Artagnan, d'Artagnan, entäs jos hän tulee?

-- Senhän me saamme tietää.

-- Millä tavoin?

-- Ei mikään ole helpompaa: me lähetämme Béthune'en veljeni palvelijan,
johon, niinkuin olen sanonut, voimme luottaa; hän pukeutuu valepukuun ja
asettuu asumaan vastapäätä luostaria; jos kardinaalin kätyrit tulevat,
ei hän hievahda paikaltaan; jos d'Artagnan ja hänen ystävänsä tulevat,
tuopi hän ne meidän luoksemme.

-- Hän tuntee ne siis?

-- Tietysti; onhan hän nähnyt d'Artagnan'in minun luonani.

-- Niin, niin, se on oikein. Sillä tavoin menee kaikki hyvin; kaikki on
nyt hyvästi, mutta elkäämme poistuko täältä kovin kauvaksi.

-- Korkeintaan seitsemän tai kahdeksan lieu'tä; me pysyttelemme rajalla,
esimerkiksi, ja ensi risahduksesta pujahdamme ulkopuolelle Ranskanmaata.

-- Mutta mitä teemme siihen asti?

-- Odotamme.

-- Mutta jos he tulevat?

-- Veljeni vaunut tulevat ennen heitä.

-- Vaan jos minä en ole teidän luonanne silloinkuin teitä tullaan
noutamaan; jos minä olen esimerkiksi päivällisellä tai illallisella?

-- Tehkääpäs näin!

-- Kuinka?

-- Sanokaa meidän hyvälle johtajattarellemme, että te, jättääksenne
minua niin vähän kuin mahdollista, pyydätte saada ruokailla minun
luonani.

-- Mahtaako hän sallia semmoista?

-- Mitä hankaluutta siitä olisi?

-- Oh, mainiota! Sillä tavoin emme tarvitse erota hetkeksikään.

-- No niin, menkää nyt hänen luoksensa ja esittäkää pyyntönne; minun
pääni tuntuu niin raskaalta, että taidan lähteä vähän kävelemään tuonne
puutarhaan.

-- Tehkää niin; missä tapaan teidät sitten?

-- Täällä, tunnin perästä.

-- Täällä, tunnin perästä! Oi kuinka hyvä te olette! Minä kiitän teitä.

-- Kuinka voisin muuta olla teitä kohtaan? Vaikka ette olisi niin
kauniskaan ja viehättävä, olettehan erään minun parhaimman ystäväni
ystävä.

-- Hyvä d'Artagnan! Ah, kuinka sydämmellisesti hän onkaan kiittävä
teitä!

-- Niin minäkin toivon. No niin, kaikki on suostuttu; menkäämme nyt.

-- Ja te menette puutarhaan?

-- Niin.

-- Menkää pitkin käytävää; pieni porras vie teidät sinne.

-- Hyvä; kiitoksia!

Molemmat naiset erkanivat hymyillen suloisesti toisilleen.

Mylady oli puhunut totta sanoessaan päänsä tuntuvan raskaalta, sillä
hänen sekavat ehdotuksensa törmäsivät toisiansa vastaan kuin missäkin
mylläkässä. Hän tarvitsi yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, järjestääksensä
ajatuksiaan ja saattaaksensa selvään muotoon aikeidensa epäselvät
piirteet.

Kaikkein tärkeintä oli viedä rouva Bonacieux varmaan säilöpaikkaan ja
käyttää häntä tarpeen tullessa panttivankina. Rouva Bonacieux oli
d'Artagnan'ille koko elämä; d'Artagnan taas rouva Bonacieux'ille enemmän
kuin elämä; rouva Bonacieux oli se nainen, jota d'Artagnan rakasti. Hän
soveltuisi siis, jos vastoinkäymisiä sattuisi kohtaamaan, neuvottelun
välittimeksi, jonka avulla voisi hankkia itselleen edulliset ehdot.

Siis se pykälä oli selvillä. Ilman vähintäkään epäluuloa lähtisi rouva
Bonacieux hänen mukaansa; kun he kerran olivat päässeet hyvään
piilopaikkaan Armentières'iin, oli hänelle helppo uskotella, ett'ei
d'Artagnan ollut tullutkaan Béthune'en. Viimeistään kahden viikon
perästä olisi Rochefort takaisin. Niinä kahtena viikkona olisi
mylady'llä muutoin aikaa tuumia kuinka hänen olisi menetteleminen
saadaksensa mitä julmimmasti kostetuksi noille neljälle ystävykselle. Ja
semmoinen ajanviete oli mylady'n luontoiselle naiselle tietysti mitä
hupaisinta.

Näitä tuumiessaan katseli hän ympärillensä ja painoi mieleensä tarkasti
koko puutarhan kaikkine kohtineen. Mylady teki niinkuin taitava
sotapäällikkö, joka ottaa lukuun kaikki, sekä voitot että tappiot, ja
joka on valmis ryntäämään eteenpäin taikka peräytymään, sen mukaan
kuinka kulloinkin sotaonni vaihtelee.

Tunnin kuluttua kuuli hän lempeän äänen huutavan häntä; se oli rouva
Bonacieux. Hyvä johtajatar oli tietysti myöntynyt kaikkeen, ja hyväksi
aluksi oli heidän nyt aterioiminen jo illallista yhdessä.

Kun he tulivat pihalle, kuului vaunujen jyryä.

Mylady kuunteli.

-- Kuuletteko? sanoi hän.

-- Kuulen, vaunujen jyrinää.

-- Siinä ovat veljeni lähettämät vaunut.

Vaunut pysähtyivät portille.

-- Ah, Jumalani!

-- Kas niin, rohkeutta nyt!

Soitettiin luostarin porttikelloa; mylady oli arvannut oikein.

-- Menkää huoneesenne, sanoi hän rouva Bonacieux'ille, teillä on kaiketi
kalleuksia, jotka haluatte ottaa mukaanne!

-- Minulla on hänen kirjeensä, sanoi hän.

-- No niin, menkää noutamaan ne, ja tulkaa sitten luokseni; syökäämme
kiiruusti illallinen, me saamme kenties matkustaa osan yötä ja
tarvitsemme siis virkistää voimiamme.

-- Suuri Jumala! sanoi rouva Bonacieux, painaen kädellään poveansa,
sydämmeni on pakahtua, minä en voi käydä.

-- Rohkeutta vaan, rohkeutta! Ajatelkaa että neljännestunnin perästä
olette pelastettu ja että mitä nyt teette, sen teette hänen tähtensä.

-- Niin, niin, kaikki hänen tähtensä! Yhdellä ainoalla sanalla olette
antaneet minulle rohkeuteni takaisin. Menkää, minä tulen sitten.

Mylady meni kiiruusti huoneesensa; siellä kohtasi hän Rochefort'in
lakeijan ja antoi hänelle määräyksensä.

Hänen tuli odottaa portilla; jos muskettisotureita sattuisi näkymään,
lähtisivät vaunut kiitämään täyttä vauhtia, kiertäisivät luostarin
ympäri ja pysähtyisivät odottamaan erääsen pieneen kylään metsän
toisessa päässä. Siinä tapauksessa mylady menisi puutarhan ja metsän
kautta jalan kylään: olemme jo maininneet että mylady tunsi erittäin
hyvin tämän seudun Ranskanmaata.

Jos muskettisotureita ei näkyisi, menisi kaikki suostutulla tavalla.
Rouva Bonacieux nousisi vaunuihin ottamaan muka jäähyväisiä mylady'ltä
ja vaunut veisivät hänet pois.

Rouva Bonacieux tuli sisään ja hänen epäluulojensa karkoittamiseksi, jos
semmoisia olisi, kertoi mylady hänelle lakeijan kuullen koko loppupuolen
määräyksistänsä.

Mylady kyseli sitten vaunuista ja sai tietää, että niitä veti kolme
hevosta, joita ajoi kyytimies; Rochefort'in lakeija ratsastaisi vaunujen
edellä.

Mylady'n pelko, että rouva Bonacieux muka epäilisi, oli aivan turha; tuo
nuori naisraukka oli liiaksi jaloluontoinen, voidaksensa epäillä
toisesta naisesta sellaista uskottomuutta; sitä paitsi kreivinna
Winterin nimi, jonka hän oli kuullut johtajattaren mainitsevan, oli
hänelle aivan tuntematon, eikä hän edes tiennyt, että nainen oli niin
suurena syynä hänen elämänsä onnettomuuksiin.

-- Te näette, sanoi mylady, kun lakeija oli mennyt ulos, että kaikki on
järjestyksessään. Johtajatar ei epäile mitään; hän luulee että minua
noudetaan kardinaalin puolesta. Syökää nyt hiukkasen, juokaa pisara
viiniä ja lähtekäämme.

-- Niin, sanoi rouva Bonacieux aivan koneenomaisesti, niin, lähtekäämme.

Mylady viittasi häntä istumaan vastapäätä pöydän ääreen, kaasi pieneen
lasiin Espanjan viiniä ja asetti hänen eteensä palasen linnun rintaa.

-- Kas, sanoi hän, eikö kaikki ole meille myötäistä! Kas, kuinka rupeaa
hämärtämään; päivän koitteella saavumme suojapaikkaamme, eikä kukaan
aavista meidän olopaikkaamme. Rohkeutta vaan! Syökää vähä!

Rouva Bonacieux söi aivan koneenomaisesti muutaman suupalan ja maisteli
hiukan viiniä.

-- Kas näin, kas näin, sanoi mylady, nostaen lasin huulilleen, tehkää
tällä tavoin kuin minä.

Mutta juuri kuin hän oli ryyppäämäisillään, jäi hänen kätensä
liikkumattomasti ojennuksiinsa; hän oli kuullut tieltä päin kaukaista
kavioiden kopinaa, joka läheni ja pian oli hän kuulevinansa hevoisten
hirnuntaa.

Tämä melu tempasi mylady'n ilostansa, ikäänkuin myrsky herättää meitä
ihanasta unesta; hän vaaleni ja riensi ikkunaan, jolla välin rouva
Bonacieux vapisten nousi istuimeltaan ja piteli sen selkämyksestä kiini,
estääksensä itseänsä kaatumasta.

Vielä ei mitään näkynyt; kuului vaan nelistämistä, joka yhä läheni.

-- Oi, Jumalani! huusi rouva Bonacieux, mitä meteliä se on? Ne ovat
meidän ystäviä tai meidän vihollisia, sanoi mylady hirveän
kylmäkiskoisesti. Seiskaa siinä missä olette; minä sanon teille ketä he
ovat.

Rouva Bonacieux seisoi äänetönnä, liikkumattomana, kalpeana kuin
kuvapatsas.

Sillä välin kasvoi meteli, hevoset saattoivat olla enää sadan
viidenkymmenen askeleen päässä; jos heitä ei vielä näkynyt, oli siihen
syynä tien kaarros. Mutta töminä oli jo niin selvää että olisi voinut
lukea hevoset heidän tasaisista kavioidensa kopinasta.

Mylady katsoi ulos, jännittäen huomionsa mitä kiinteimmäksi; oli vielä
siksi valoisaa että tulijat saattoi tuntea.

Yht'äkkiä näki hän tien käänteessä kirjailtujen hattujen kiiltävän ja
töyhtöjen häilyvän; hän luki ensin kaksi, sitten viisi, sitten kahdeksan
ratsumiestä; yksi heistä ratsasti parin hevosenpituuden verran toisten
edellä.

Mylady päästi tukahdutetun huudon. Etunenässä ratsastavan tunsi hän
d'Artagnan'iksi.

-- O, Jumalani, Jumalani! huudahti rouva Bonacieux; mitä on liikkeellä?

-- Ne ovat kardinaalin henkivartijoita, ei ole silmänräpäystäkään aikaa
hukata! huudahti mylady. Paetkaamme, paetkaamme!

-- Niin, niin, paetkaamme! toisti rouva Bonacieux, mutta hän ei voinut
astua askeltakaan, pelko oli hänet naulinnut kiini paikoilleen.

Ratsumiesten kuultiin ajavan ohi ikkunan alitse.

-- Tulkaa, tulkaahan nyt! huudahti mylady, koettaen vetää käsipuolesta
nuorta naista perässään. Hyvä että on puutarha ja minulla sinne avain,
me voimme vielä paeta, mutta rientäkäämme; viiden minuutin perästä on
kaikki liian myöhäistä.

Rouva Bonacieux koetti kävellä, astui muutamia askeleita ja lynsähti
polvilleen.

Mylady koetti nostaa häntä ylös ja viedä häntä pois, vaan se ei
onnistunut.

Samassa tuokiossa kuului rattaiden jyryä ja vaunut kiitivät täyttä
vauhtia muskettisoturien silmien edestä. Kolme tai neljä pyssynpamausta
kuului.

-- Viimeisen kerran, tahdotteko tulla? huudahti mylady.

-- Oi Jumalani, Jumalani, näettehän että voimani uupuvat, näettehän
ett'en jaksa käydä? Paetkaa yksin.

-- Pakenisinko yksin ja jättäisin teidät tänne? En koskaan! huudahti
mylady.

Yht'äkkiä ojensi hän itsensä suoraksi, hornan leimaus välähti hänen
silmissään; hän kiiruhti pöydän luokse ja tipautti rouva Bonacieux'in
lasiin hätäisesti avatusta sormuksensa kannasta jotakin.

Se oli pieni punainen marja, joka heti liukeni. Sitten tarttui hän
lasiin vakavalla kädellä.

-- Juokaa, sanoi hän, tämä viini antaa teille voimia; juokaa!

Mylady asetti lasin nuoren naisen huulille: hän joi koneenomaisesti.

-- Ah, en minä sillä tavalla aikonut kostaa, mietti mylady ja laski
pirullisesti hymyten lasin takaisin pöydälle, mutta, kunniani kautta,
jokainen tekee mitä voipi!

Ja hän syöksähti ulos huoneesta.

Rouva Bonacieux näki hänen pakenevan voimatta häntä seurata; hän oli
samassa tilassa kuin ne, jotka uneksivat että heitä ajetaan takaa ja
koettavat turhaan päästä pakenemaan.

Muutamia minuuttia kului; hirveä räikinä kuului portilta; joka
silmänräpäys odotti rouva Bonacieux että mylady tulisi takaisin, vaan
häntä ei näkynyt.

Useita kertoja kihosi, epäilemättä kauhistuksesta, kylmä hiki hänen
polttavalle otsallensa.

Vihdoin kuuli hän porttien narinaa; ne avattiin, saappaiden kopinaa ja
kannuksien helinää kuului portaissa; kova rähinä läheni ja keskellä
kaikkia luuli hän kuulevansa nimeään mainittavan.

Yht'äkkiä päästi hän riemuhuudahduksen ja hyppäsi ovelle; hän oli
tuntenut d'Artagnan'in äänen.

-- D'Artagnan! huudahti hän. Tekö se olette? Tännepäin, tännepäin!

-- Constance! Constance! Vastasi nuori mies. Missä olette? Oi, Jumalani!

Samassa luostarikammion ovi sai semmoisen sysäyksen, että se pääsi
sijoiltaan ennemmin kuin aukeni. Useita miehiä ryntäsi huoneesen; rouva
Bonacieux oli vaipunut eräälle tuolille, jaksamatta nousta siitä ylös.

D'Artagnan heitti kädestään pistoolin, joka vielä savusi, ja viskautui
polvilleen lemmittynsä eteen; Athos pani pistoolinsa vyölleen; Porthos
ja Aramis, joilla oli paljas miekka kädessä, pistivät ne takaisin
tuppeen.

-- Ah, d'Artagnan, minun syvästi rakastettu d'Artagnan'ini, vihdoinkin
tulet! Sinä et ole pettänyt minua, sinähän se olet!

-- Niin, niin, Constance! Nyt olemme vihdoin kohdanneet taas toisemme!

-- Ah! Hän kyllä sanoi ett'et sinä tulisi, mutta minä toivoin kuitenkin;
minä en tahtonut paeta. Voi, kuinka hyvin minä tein! Kuinka onnelliseksi
tunnen nyt itseni!

Kuultuansa hän sanan, Athos, joka levollisesti oli istahtanut tuolille,
nousi äkkiä seisovilleen.

-- Hän? kuka hän? kysyi d'Artagnan.

-- Minun seuralaiseni, joka ystävyydestä minua kohtaan tahtoi viedä
minut mukanansa pois vainoojaini käsistä, ja joka vast'ikään pakeni
tiehensä, koska hän luuli teitä kardinaalin henkivartijoiksi.

-- Teidän seuralaisenne! huudahti d'Artagnan, vaaleampana kuin hänen
lemmittynsä valkoinen huntu. Mistä seuralaisestanne te puhutte?

-- Siitä, jonka vaunut odottivat portilla; eräästä naisesta, joka sanoo
olevansa teidän ystävänne, d'Artagnan; eräästä naisesta, jolle te olette
kertoneet kaikki.

-- Mikä hänen nimensä on! huudahti d'Artagnan; Jumalani! Ettekö tiedä
hänen nimeänsä?

-- Kyllä se minulle sanottiin; malttakaas ... mutta sepä kummallista...
Oi Jumalani! Päätäni pyörryttää, minä en näe mitään enää.

-- Apua, apua, ystäväni! Hänen kätensä ovat jääkylmät, huudahti
d'Artagnan; hän voi pahoin; suuri Luoja, hän menee tainnuksiin!

Sillä välin kuin Porthos kaikella äänensä voimalla huusi apua, kiiruhti
Aramis pöydän luokse ottamaan lasin vettä, mutta hän pysähtyi nähdessään
Athoksen, haahmo hirmuisesti muuttaneena, seisovan pöydän ääressä,
hiukset pystyssä, silmät jäykkinä hämmästyksestä, ja katsovan erästä
lasia mitä kauheimman epäluulon vallassa.

-- Oh, sanoi Athos, eihän toki sentään, ei se voi olla mahdollista!
Jumala ei voisi suvaita semmoista rikosta.

-- Vettä, vettä! huusi d'Artagnan; vettä!

-- Voi naisraukka, voi naisraukka! mutisi Athos murtuneella äänellä.

Rouva Bonacieux avasi silmänsä d'Artagnan'in suudelmiin.

-- Hän toipuu! huudahti nuori mies, oi Jumalani, minä kiitän sinua!

-- Rouva hyvä, sanoi Athos, rouva hyvä, taivaan nimessä, kenen on tämä
tyhjä lasi?

-- Minun, herra, vastasi nuori nainen kuolevan äänellä.

-- Ja kuka kaatoi viinin lasiin?

-- Hän!

-- Kuka hän?

-- Ah, nyt muistan, sanoi rouva Bonacieux, kreivinna Winter.

Neljä ystävystä huudahtivat yhteen ääneen; mutta Athoksen ääni kuului
ylinnä.

Sillä hetkellä muuttui rouva Bonacieux'in muoto mustansinertäväksi;
kamala tuska masensi hänet; hän vaipui läähättäen Porthoksen ja
Aramiksen käsiin.

D'Artagnan tarttui Athoksen käsiin sanomattoman tuskan vallassa.

-- Kuinka? sanoi hän, sinä siis luulet... Hänen äänensä sammui
nyyhkytykseen.

-- Minä luulen kaikkea, sanoi Athos, purren huulensa verisiksi,
tukahduttaaksensa huokauksen.

-- D'Artagnan, d'Artagnan! huusi rouva Bonacieux, missä sinä olet? Elä
jätä minua; näethän, että minä olen kuolemaisillani.

D'Artagnan päästi irti Athoksen kädet, joita hän vielä oli
suonenvedontapaisesti puristanut ja kiiruhti rouva Bonacieux'in luokse.

Hänen kauniit kasvonsa olivat aivan väännyksissä; hänen lasimaiset
silmänsä eivät katsoneet enää mihinkään; väristyksiä kulki hänen
ruumiissansa ja hiki tiukkui hänen otsaltansa.

-- Taivaan nimessä, kiiruhtakaa, huutakaa! Porthos, Aramis, hankkikaa
apua!

-- Turhaa, sanoi Athos, turhaa; sille myrkylle, jota hän sekoittaa, ei
ole olemassa mitään vastamyrkkyä.

-- Niin, niin, apua, apua! sopersi rouva Bonacieux, apua!

Sitten kokosi hän kaikki voimansa, kiersi molemmat käsivartensa nuoren
miehen pään ympäri, katseli häntä hetkisen, ikäänkuin tahtoen vuodattaa
koko sielunsa siihen silmäykseen, ja nyyhkyyttävästi huudahtaen painoi
huulensa hänen huuliansa vasten.

-- Constance, Constance! huudahti d'Artagnan.

Huokaus puhkesi rouva Bonacieux'in rinnasta hänen huuliensa koskettaessa
d'Artagnan'in huulia; tuo huokaus oli hänen siveä, rakastava sielunsa,
joka kohosi taivaasen.

D'Artagnan painoi nyt vaan ruumista rintaansa vasten. Nuori mies
huudahti ja vaipui lemmittynsä vierelle, yhtä kalpeana ja kylmänä kuin
hän.

Porthos itki, Aramis pui nyrkkiä taivaalle. Athos teki ristinmerkin.

Siinä silmänräpäyksessä näkyi ovella mies, melkein yhtä kalmankalpea
kuin huoneessa-olijat; hän katseli ympärillensä ja näki rouva
Bonacieux'in kuolleena, d'Artagnan'in pyörtyneenä.

Hän tuli juuri sinä huumauksen hetkenä, joka on suurten tapahtumien
tavallinen seuraus.

-- Minä en erhettynyt, sanoi hän; tuossa on herra d'Artagnan ja te
olette hänen kolme ystäväänsä, herrat Athos, Porthos ja Aramis.

Ne, joiden nimet lausuttiin, katsoivat hämmästyneinä vierasta; kaikki
kolme pitivät häntä tutun näköisenä.

-- Hyvät herrat, jatkoi äskentullut, te niinkuin minäkin etsitte varmaan
erästä naista, joka, lisäsi hän kamalasti hymyten, kaiketi on liikkunut
täällä, koskapa täällä näkyy olevan ruumis.

Kolme ystävystä pysyivät äänettöminä; sekä ääni että kasvot muistuttivat
heitä miehestä, jonka he olivat ennen nähneet, mutta he eivät voineet
muistaa missä ja milloin.

-- Herrat, jatkoi vieras, koska te ette näy tuntevan miestä, joka kaksi
kertaa on saanut luultavasti teitä kiittää hengestänsä, täytyy minun
ilmoittaa nimeni: minä olen lord Winter, sen naisen lanko.

Kolme ystävystä huudahtivat hämmästyksestä.

Athos nousi ja ojensi hänelle kätensä.

-- Tervetullut, mylord, sanoi hän; te olette meidän miehiä.

-- Minä matkustin Portsmouth'ista viisi tuntia jälemmin häntä, sanoi
lord Winter; minä tulin kolme tuntia myöhemmin häntä Boulogneen,
kaksikymmentä minuuttia ennemmin oli hän ehtinyt lähteä Saint-Omer'ista
kuin minä sinne jouduin; mutta vihdoin häivyin minä hänen jäliltänsä
Lilliers'issä. Sitten kuljin minä umpimähkää, kysellen kaikilta, kun
samaan liittoon näin teidän kiitävän sivuitseni täyttä vauhtia; minä
tunsin d'Artagnan'in. Minä huusin teitä, te ette vastanneet; minä koetin
seurata teitä, mutta minun hevoseni oli liian uupunut, voidaksensa
juosta niin nopeasti kuin teidän; ja kuitenkin näyttää siltä kuin te
kaikesta kiirehtimisestä huolimatta olisitte tulleet perille liian
myöhään.

-- Niin, niinkuin näette, sanoi Athos, osoittaen lord Winterille rouva
Bonacieux'in ruumista ja d'Artagnan'ia, jota Porthos ja Aramis koettivat
virotella henkiin.

-- Ovatko he molemmat kuolleet? kysyi lord Winter kylmästi.

-- Eivät, onneksi, vastasi Athos; herra d'Artagnan on vaan pyörryksissä.

-- Sitä parempi! sanoi lord Winter.

Todella d'Artagnan avasi samassa tuokiossa silmänsä. Hän kiskoi itsensä
irti Porthoksen ja Aramiksen käsistä ja viskautui kuin mieletön
lemmittynsä ruumiin ääreen.

Athos nousi liikkeelle ja kävi juhlallisilla, vakavilla askeleilla
ystävänsä luokse, syleili häntä hellästi ja sanoi, kun d'Artagnan
ratkesi nyyhkyttämään, ylevällä, rauhoittavalla äänellänsä hänelle:

-- Ystäväni, ole mies; naiset itkevät vainajia, miehet kostavat heidän
puolestansa!

-- Niinpä kyllä, sanoi d'Artagnan, niinpä kyllä, jos kysymys on
kostamisesta, olen minä paikalla valmis sinua seuraamaan!

Athos käytti tätä hetkeä, jolloin kostamisen toivo antoi hänen
onnettomalle ystävällensä uutta voimaa, viitataksensa Porthokselle ja
Aramikselle että menisivät noutamaan luostarin johtajatarta.

Molemmat ystävykset kohtasivat hänet käytävässä, vielä vallan
hämmennyksissä niin monista kummallisista tapauksista; hän käski
saapuville muutamia nunnia tähän viiden miehen seuraan, vastoin kaikkia
luostarin tapoja.

-- Hyvä rouva, sanoi Athos, ottaen d'Artagnan'in käsivarren kainaloonsa,
me jätämme tämän kovaonnisen naisen ruumiin teidän hurskaasen
huostaanne. Hän oli enkeli maan päällä, ennenkuin hän muuttui
taivaalliseksi enkeliksi. Menetelkää hänen kanssansa niinkuin sisarenne
kanssa; me tulemme vielä erään kerran tänne rukoilemaan hänen
haudallensa.

D'Artagnan kätki kasvonsa Athoksen povelle ja puhkesi nyyhkytyksiin.

-- Itke, sanoi Athos, itke, sinä sydän, joka olet täynnä rakkautta,
nuoruutta ja elämää! Ah, kuinka mielelläni tahtoisin itkeä niinkuin
sinä!

Ja hän veti ystäväänsä muassaan, hellänä kuin isä, lohduttavana kuin
Herran palvelija, ylevänä kuin mies, joka on kärsinyt paljon.

Kaikki viisi ja heidän palvelijansa, jotka taluttivat heidän hevosiansa,
lähtivät nyt menemään Béthune'n kaupunkiin, jonka reuna jo näkyi, ja
pysähtyivät ensimäisen ravintolan edustalle, minkä tapasivat.

-- Mutta, sanoi d'Artagnan, emmekös ajakkaan takaa sitä naista?

-- Kyllä, mutta myöhemmin, sanoi Athos, minulla on vielä muutamia
toimenpiteitä.

-- Mutta hän livistää käsistämme, sanoi nuori mies, hän livistää
käsistämme, ja se on silloin sinun syysi.

-- Minä takaan hänestä, sanoi Athos.

D'Artagnan'illa oli niin suuri luottamus kaikkeen mitä hänen ystävänsä
sanoi, että hän vaikeni ja meni allapäin ravintolahuoneesen.

Porthos ja Aramis katsoivat toinen toisiinsa; he eivät voineet käsittää
Athoksen varmuutta.

Lord Winter luuli hänen puhuvan noin, lauhduttaaksensa vaan
d'Artagnan'in tuskaa.

-- Nyt, hyvät herrat, sanoi Athos, otettuaan selon siitä että
ravintolassa oli viisi joutilasta huonetta, menkäämme kukin huoneesemme.
D'Artagnan tarvitsee yksinäisyyttä murehtiaksensa ja me nukkuaksemme.
Olkaa huoleti, minä otan kaikki niskoilleni.

-- Minun mielestäni kuitenkin, sanoi lord Winter, jos tässä mihin
toimenpiteihin kreivinnaa vastaan ryhdytään, on se minun asiani, sillä
hän on minun kälyni.

-- Ja minun vaimoni, virkkoi Athos.

D'Artagnan hymyili, sillä hän ymmärsi että Athos oli varma kostostansa,
koska hän ilmaisi semmoisen salaisuuden; Porthos ja Aramis katsoivat
toinen toisiinsa ja kalpenivat. Lord Winter luuli Athoksen menettäneen
järkensä.

-- Vetäytykää nyt kukin huoneesenne, sanoi Athos ja antakaa minun
vallita; näettehän että tämä koskee minua hänen miehenänsä. Kumminkin,
d'Artagnan, jos sinulla on vielä tallella se paperi, joka putosi miehen
hatusta, ja johon kaupungin nimi oli kirjoitettu, niin anna se minulle.

-- Ah, sanoi d'Artagnan, kyllä ymmärrän, hänen omalla kädellään
kirjoitettu nimi...

-- Näethän, sanoi Athos, että kohtaloiden ohjaaja on olemassa!



LX.

Punaviittainen mies.


Athoksen epätoivo oli siirtynyt väkevän sieluntuskan tieltä, ja se toi
tuon miehen loistavat henkiset ominaisuudet yhä selvemmin esille.

Kun hän mietti yksinomaan sitä lupausta, jonka hän oli tehnyt ja sitä
vastuunalaisuutta, mihin hän oli sitoutunut, meni hän kaikista
viimeiseksi huoneesensa, pyysi isännän toimittamaan hänelle seudun
kartan ja, saatuansa sen, rupesi sitä tutkimaan. Silloin havaitsi hän
neljä eri tietä vievän Béthune'sta Armentiéres'iin; hän käski palvelijat
sisään.

Planchet, Grimaud, Mousqueton ja Bazin saivat silloin Athokselta selvät,
tarkat ja säntilliset käskyt.

Heidän tuli huomenna aamun koitteella lähteä Armentiéres'iin kukin eri
tietänsä. Planchet, joka oli viisain ja ymmärtäväisin kaikista neljästä,
oli kulkeva sitä tietä, mitä ne vaunut olivat kiitäneet, jota kolme
ystävystä olivat ampuneet ja joiden muassa, niinkuin muistetaan,
Rochefort'in palvelija oli mennyt.

Athos lähetti palvelijat tiedustusretkelle, kunkin eri tietänsä.
Seuraavana päivänä kello yksitoista oli heidän kaikkien neljän
kokoontuminen yhteen. Jos he olivat saaneet selon mylady'n
piilopaikasta, jäisi kolme vartioimaan häntä ja neljäs palaisi Béthuneen
ilmoittamaan Athokselle ja näyttämään tietä heille kaikille.

Kun nämä määräykset olivat annetut, vetäytyivät palvelijat pois.

Athos sitten nousi tuoliltansa, vyötti miekan kupeellensa, kääriytyi
viittaansa ja meni ravintolasta ulos: kello oli lähes kymmenen
iltasella. Kello kymmenen aikaan ovat niinkuin tiedetään pikkukaupunkien
kadut jokseenkin autiot. Athos nähtävästi haki jotakin, jolta hän olisi
voinut kysyä. Vihdoin kohtasi hän myöhästyneen vaeltajan, lähestyi häntä
ja sanoi muutaman sanan. Mies, jota hän puhutteli, hypähti säikähtyneenä
taaksepäin, mutta vastasi kuitenkin muskettisoturin puhutteluun
osoittavalla käden liikkeellä. Athos tarjosi miehelle puoli pistole'a
että hän seuraisi häntä, mutta mies hylkäsi tarjouksen.

Athos meni sille kadulle, jota hänelle oli osoitettu, mutta tultuaan
poikkikadulle, pysähtyi hän, nähtävästi hämillänsä. Mutta kun tällä
kadulla paremmin kuin missään muualla näytti olevan toivoa tavata joku,
pysähtyi hän siihen. Hetkisen perästä kulkikin yövartija ohitse. Athos
teki hänelle saman kysymyksen kuin äskeiselle miehelle. Yövartija näytti
samalla tavoin säikähtävän, kieltäytyi myöskin seuraamasta Athosta ja
viittasi minnepäin hänen oli meneminen.

Athos meni osoitettuun suuntaan ja tuli esikaupunkiin, joka oli
vastapäisellä puolella kuin mistä hän tovereineen oli tullut. Täällä
näytti hän taas olevan levoton ja kahden vaiheella, ja pysähtyi
kolmannen kerran.

Onneksi tuli muuan kerjäläinen, joka lähestyi Athosta ja pyysi häneltä
almua. Athos tarjosi hänelle yhden écu'n, jos hän ottaisi saattaaksensa
hänet sinne, minne hän oli menossa. Kerjäläinen oli hetkisen kahdella
päällä, mutta kun hän näki pimeässä kiiltävän hopearahan, teki hän
päätöksensä ja käski Athoksen tulla hänen jälestänsä.

Kun he olivat tulleet erääsen kadunkulmaan, osoitti hän kaukaista,
yksinäistä, synkkää taloa; Athos lähti menemään sinnepäin, mutta
kerjäläinen, joka oli maksunsa saanut, puitti tiehensä niin kiiruusti
kuin pääsi.

Athos käveli talon ympäri, ennenkuin hän keksi oven sen punertavan värin
peitosta, jolla talo oli sivelty. Ei vähintäkään valoa pilkahtanut
ikkunaluukkujen raosta, ei mikään ääni ilmoittanut talon olevan asutun,
se oli pimeä ja hiljainen kuin hauta.

Kolme kertaa kolkutti Athos ovelle, saamatta vastausta. Kolmannella
kertaa kuului kuitenkin lähestyviä askeleita sisäpuolelta; vihdoin
aukeni ovi raolleen, ja roteva, kalpeakasvoinen, mustatukkainen ja
mustapartainen mies ilmaantui näkyviin.

Athos ja hän puhuivat keskenään muutamia sanoja hiljaa, jonka perästä
roteva mies viittasi muskettisoturille, että hän saattaisi käydä sisään.
Heti noudatti Athos viittausta ja ovi sulkeutui heidän jälkeensä.

Mies, jota Athos niin kaukaa oli tullut tapaamaan ja niin suurella
vaivalla saanut käsiinsä, vei hänet jonkunmoiseen laboratorioon, jossa
hän parhaillaan oli rautalangoilla liittelemässä kokoon luurangon eri
osia. Koko vartalo oli jo kunnossa, pää vaan oli vielä pöydällä.

Koko muukin huoneen sisustus osoitti että mies, jonka luona Athos nyt
oli, tutki luonnontiedettä; siellä oli purakkoja, täynnä käärmeitä ja
kunkin purakon kyljessä lippu, jossa laji oli ilmoitettu; kuivatut
sisiliskot kimaltelivat kuin smaragdi mustissa puukehyksissään; vihdoin
hyvänhajuisia ruohokimppuja riippui orsilla katossa taikka oli pystyssä
huoneen nurkissa.

Muutoin, ei mitään perhettä, ei ketään palvelijaa; tuo roteva mies asui
yksin talossa.

Athos loi kylmän välinpitämättömän silmäyksen kaikkiin noihin
mainittuihin esineihin ja sen kehoituksesta, jota hän oli tullut
tapaamaan, istuutui hän aivan hänen lähellensä.

Nyt ilmoitti hän käyntinsä syyn ja myös mihin toimeen hän häntä halusi;
mutta tuskin oli hän lausunut pyyntönsä, kun tuo outo mies, joka oli
jäänyt seisomaan muskettisoturin eteen, peräytyi kauhistuksesta ja
kieltäytyi. Silloin otti Athos taskustansa pienen paperin, johon oli
kirjoitettu kaksi riviä, ja joka oli varustettu allekirjoituksella ja
sinetillä; tämän paperin näytti hän nyt tuolle liian aikaisin
kieltäytyjälle. Roteva mies oli tuskin nähnyt nuo kaksi riviä,
allekirjoituksen ja sinetin, kun hän kumarsi merkiksi, ett'ei hänellä
ollut mitään estelemistä, vaan oli heti valmis tottelemaan.

Athos ei muuta pyytänyt; hän nousi seisovilleen, kumarsi ja meni ulos,
vaelsi takaisin samoja teitä mitä oli tullut, meni ravintolaan ja
sulkeutui huoneesensa.

Aamupuhteella tuli d'Artagnan hänen luoksensa kysymään mitä oli tehtävä.

-- Odotettava, vastasi Athos.

Muutama hetkinen sen jälkeen lähetti luostarin johtajatar sanan
muskettisotureille että mylady'n myrkyttämän naisen hautaus oli
tapahtuva kello kaksitoista. Myrkyttäjästä ei ollut vielä saatu lähempiä
tietoja. Tiedettiin vaan että hän oli paennut puutarhan kautta, jonka
hietakäytävillä oli tavattu hänen jälkiänsä ja jonka portti oli
lukittuna; avain oli kadonnut.

Määrättyyn aikaan menivät lord Winter ja neljä ystävystä luostariin;
kellot soivat täydessä vauhdissa, kappeli oli auki; kuorin keskelle oli
vainajan ruumis asetettu; se oli luostaripuvussansa. Molemmilla puolilla
kuoria seisoi koko karmeliittaluostarin väestö kuunnellen
jumalanpalvelusta ja yhtyen pappien lauluun.

Kappelin ovella tunsi d'Artagnan luontonsa taas vaipuvan masennuksiin;
hän kääntyi katsomaan Athosta, vaan Athos oli kadonnut.

Kostopuuhissaan oli Athos saatattanut itsensä puutarhaan ja siellä
seuraten tuon naisen keveitä askeleita hietakäytävillä, tuon naisen,
jonka jäljet tiukkuivat verta, missä ikinä hän vaan liikkui, saapui hän
portille mikä vei metsään, avautti portin ja jatkoi kulkuansa.

Silloin näki hän luulonsa toteutuvan; tie, jota myöten vaunut olivat
kiitäneet näkymättömiin, kulki metsän ympäri. Athos noudatti vähän aikaa
tätä tietä, silmät maahan luotuina; pienempiä veripilkkuja haavasta,
jonka oli saanut joko vaunuissa ollut lakeija, taikka joku hevosista,
näkyi pitkin tietä. Kolmen neljänneksen lieu'n päässä, tuskin
viittäkymmentä askelta Festubert'istä, oli suurempi veritäplä ja tie oli
hevosten poljeksima. Metsän ja tämän merkkipaikan välillä, hiukan
taampana poljeksittua kohtaa, tavattiin samat jälet kuin puutarhassa;
tässä olivat vaunut pysähtyneet.

Tällä paikalla oli mylady tullut metsästä esiin ja astunut vaunuihin.

Tyytyväisenä tähän keksintöön, joka näytti todeksi kaikki hänen
aavistuksensa, palasi Athos ravintolaan ja kohtasi Planchet'in, joka
maltitonna odotti häntä.

Kaikki oli käynyt Athoksen arvelujen mukaan. Planchet oli kulkenut
Athoksen näyttämää tietä ja nähnyt niinkuin Athoskin veripilkkuja;
niinkuin Athoskin oli hän huomannut paikan missä hevoset olivat
pysähtyneet; mutta hän oli mennyt kauvemmaksi kuin Athos, niin että
Festubert'in kylässä, jossa hän oli mennyt kapakkaan juomaan lasin
viiniä, hän oli kyselemättänsäkin saanut kuulla että muudan haavoitettu
mies, joka oli erään kyytivaunuissa matkustavan naisen mukana, kello
puoli yhdeksän aikaan eilen illalla oli ollut pakoitettu keskeyttämään
matkansa, kun ei ollut jaksanut matkustaa kauvemmaksi. Tapauksesta
syytettiin rosvoja, jotka muka olivat metsässä hätyyttäneet vaunuja.
Mies oli jäänyt kylään, vaan nainen oli muuttanut hevoisia ja jatkanut
matkaansa.

Planchet koetti saada selvää siitä kyytimiehestä, joka oli vaunuja
kuljettanut, ja tapasikin hänet. Hän oli kyydinnyt naista Fromelles'iin;
sieltä oli hän matkannut Armentières'iin; Planchet meni oikotietä ja
kello seitsemän aamusella oli hän Armentières'issä.

Siellä oli vaan yksi ainoa ravintola, joka samalla oli kestikievari.
Planchet oli olevinansa palveluksen ha'ussa. Hän ei ollut puhunut
kymmentä minuuttia isäntäväen kanssa, kun hän jo tiesi että eräs
yksinäinen nainen oli tullut sinne kello yhdentoista aikaan illalla,
ottanut huoneen, kutsuttanut isännän ja ilmoittanut hänelle haluavansa
oleskella jonkun aikaa siellä.

Planchet ei tarvinnut tietää enempää. Hän kiiruhti kokouspaikalle,
tapasi kolme lakeijaa siellä jo odottamassa, otti heidät mukaansa,
asetti heidät pitämään salaa silmällä ravintolan kaikkia sisäänkäytäviä
ja palasi Athoksen luokse, joka juuri kuunteli Planchet'in ilmoitusten
loppua, kun hänen ystävänsä palasivat luostarista.

Kaikkien kasvot olivat synkät ja rypistyneet, yksin Aramiksenkin lempeä
muoto.

-- Mitä on tehtävä? kysyi d'Artagnan.

-- Odotettava, vastasi Athos.

Jokainen meni huoneesensa.

Kello kahdeksan iltasella antoi Athos käskyn satuloida hevoset ja
laittoi sanan lord Winter'ille ja kolmelle ystävällensä että
valmistautuisivat matkalle.

Silmänräpäyksessä olivat kaikki valmiina. Kukin tarkasteli aseitansa ja
laittoi ne kuntoon. Athos astui viimeisenä ulos ravintolasta; hän tapasi
d'Artagnan'in jo hevosen selässä ja hyvin malttamattomana.

-- Malttia! sanoi Athos. Vielä meistä yksi puuttuu.

Neljä ratsumiestä katselivat ympärilleen kummastuneina ja koettivat
turhaan keksiä, kuka yksi heistä puuttui.

Nyt tuli Planchet Athoksen hevosella. Muskettisoturi hyppäsi keveästi
satulaan.

-- Odottakaa minua tässä; minä palaan heti. Ja hän ratsasti pois täyttä
neliä.

Neljännestunnin kuluttua palasi hän, mukanansa eräs naamioittu mies
punaisessa viitassa.

Lord Winter ja kolme muskettisoturia katsoivat kysyväisinä toisiansa. Ei
kukaan heistä voinut antaa toisellensa selkoa, sillä ei kukaan tiennyt,
kuka tuo mies oli. He jättivät kumminkin kaikki sillensä,
tiedustelematta, kun Athos oli asian sillä tavoin asettanut.

Planchet'in näyttäessä tietä, lähti tuo pieni retkikunta kello yhdeksän
ravintolasta kulkemaan samaa tietä, jota vaunut olivat menneet.

Surullinen näky oli noiden kuuden miehen kulku hiljaisuudessa, jokainen
oli vaipunut syviin ajatuksiin, jotka olivat synkät kuin epätoivo,
kamalat kuin rangaistus.



LXI.

Tuomio.


Yö oli pimeä ja myrskyinen; paksuja pilviä kulki taivaalla ja ne
peittivät tähtien valon; kuu oli nouseva vasta jälkeen puoliyön.

Toisinaan näkyi, taivaan rannalla leimahtavan salaman valossa tie, joka
kaareili vaaleana ja autiona; mutta kun salama oli sammunut, peittyi
kaikki taas pimeyteen.

Joka hetki täytyi Athoksen muistuttaa d'Artagnan'ia pysymään rivissä,
hän näet alinomaa kiiruhti tuon pienen retkikunnan edelle. Hänessä
vallitsi vaan yksi ajatus, nimittäin kiiruhtaminen, ja sentähden hän
kiiruhti.

Äänetönnä kuljettiin Festubert'in kylän lävitse, jonne se haavoitettu
palvelija oli jäänyt, sitten ratsastettiin Richebourg'in metsän viertä.
Kun tultiin Herlier'iin, kääntyi Planchet, joka yhä vaan opasti
matkuetta, vasempaan.

Useita kertoja olivat lord Winter, Porthos ja Aramis koettaneet
puhutella punaviittaista miestä, vaan jokaiseen kysymykseen, mikä
hänelle oli tehty, oli hän vaan kumartanut vastaukseksi. Silloin olivat
matkamiehet ymmärtäneet, että oli varmaankin olemassa joku erityinen
syy, minkä vuoksi tuntematon oli vaiti, ja he olivat lakanneet
puhuttelemasta häntä.

Raju-ilma muutoin oli yhä kasvamaan päin, salamoita leimahteli tiheään,
ukkonen alkoi jyristä ja vinha tuuli, myrskyn edeltäjä, vinkui
ratsumiesten töyhdöissä ja hiuksissa.

Matkue lähti ajamaan kovassa nelisessä.

Jonkun matkaa Fromelles'in toisella puolen puhkesi raju-ilma täyteen
voimaansa. Käärittiin kauhtanat kiinteämmälle ruumista vasten.

D'Artagnan oli ottanut hatun päästänsä, eikä ollut heittänyt
kauhtanaakaan yllensä; hänestä tuntui hyvältä antaa veden virtailla
palavaa otsaansa ja kuumeesta värisevää ruumistansa myöten.

Samassa tuokiossa kuin tuo retkikunta oli kulkenut Goskal'in ohitse ja
oli lähellä kestikievaria, poistui eräs mies, joka oli hakenut suojaa
erään puun alla, sen tyveltä, jonka kanssa hän pimeässä oli ikäänkuin
yhteen sulanut, ja meni keskelle tietä, asettaen sormen suullensa.

Athos tunsi Grimaud'in.

-- Kuinkas on? huudahti d'Artagnan; onko hän lähtenyt Armentières'istä?

Grimaud nyykäytti päätänsä myöntävästi. D'Artagnan kiristi hampaitansa.

-- Hiljaa d'Artagnan! sanoi Athos; minähän olen ottanut kaikki
niskoilleni; minun asiani on siis kuulustella Grimaud'ia.

-- Missä hän on? kysyi Athos.

Grimaud ojensi kätensä Lys-virtaan päin.

-- Kaukanako täältä? kysyi Athos.

Grimaud näytti herrallensa koukistettua etusormeansa.

-- Yksinkö? kysyi Athos.

Grimaud viittasi myöntävästi.

-- Herrat, sanoi Athos, hän on puolen lieu'n päässä täältä virtaan päin.

-- Hyvä, sanoi d'Artagnan; näytä tietä Grimaud.

Grimaud kääntyi menemään poikki ketojen ja rupesi nyt matkueen oppaaksi.

Noin viidensadan askeleen päässä tultiin pienelle purolle, jonka yli
kahlattiin.

Erään salaman valossa nähtiin Enguinghem'in kylä.

-- Tuollako? kysyi d'Artagnan.

Grimaud pudisti päätänsä kieltävän vastauksen merkiksi.

-- Vaiti nyt! sanoi Athos.

Ja matkue jatkoi kulkuansa.

Toinen salama leimahti; Grimaud ojensi kätensä ja tulikäärmeen
sinertävässä valossa havaittiin yksinäinen talo virran reunalla, sata
askelta lautalta.

Eräästä ikkunasta loisti valkea.

-- Me olemme perillä, sanoi Athos.

Samassa silmänräpäyksessä nousi eräs mies ojasta; se oli Mousqueton; hän
osoitti valoisata ikkunaa.

-- Tuolla hän on, sanoi hän.

-- Entäs Bazin? kysyi Athos.

-- Minun vartioidessani ikkunaa, hän vartioi ovea.

-- Hyvä; sanoi Athos. Te olette kaikki uskollisia palvelijoita.

Athos hyppäsi satulasta maahan, antoi ohjakset Grimaud'in käteen ja meni
ikkunaan, viitattuansa muulle joukolle että poikkeaisivat ovelle päin.

Pientä taloa ympäröi pari kolme jalkaa korkea aita. Athos hyppäsi aidan
yli ja tuli aivan ikkunan luokse, jossa ei ollut luukkuja, vaan jonka
varjostimet olivat tarkasti eteen vedetyt.

Hän nousi kivijalalle, nähdäksensä varjostimien yli.

Lampun valossa näki hän erään mustaan kaapuun kääriytyneen naisen, joka
istui pienellä rahilla melkein sammuneen pystyvalkean ääressä. Hänen
kyynäspäänsä nojasivat kehnoon pöytään ja hän oli kallistanut päänsä
molempia käsiänsä vasten, jotka olivat valkoiset kuin norsunluu.

Ei voinut nähdä hänen kasvojansa, vaan kamala hymy lennähti Athoksen
huulille. Tuo hymy ei voinut erehdyttää, istuja oli todella se, jota hän
haki.

Samassa hetkessä hevonen hirnahti. Mylady nosti päätänsä, näki Athoksen
kalpeat kasvot lasinruudussa ja kiljahti.

Athos ymmärsi että hänet oli tunnettu, työnsi polvellaan ja kädellään
ikkunaa, ikkuna antoi mukaa, ruudut särkyivät.

Ja ikäänkuin koston haamu hyppäsi Athos huoneesen.

Mylady juoksi ovelle ja tempasi sen auki; kalpeampana ja vielä
uhkaavampana kuin Athos, seisoi d'Artagnan kynnyksellä.

Mylady vetäytyi takaisin ja kiljahti uudestaan. D'Artagnan, luullen
hänellä olevan vielä mahdollisuuden päästä pakoon, ja peljäten että hän
livistäisi heidän käsistänsä, veti pistoolin vyöltänsä. Mutta Athos
kohotti kätensä.

Pane ase paikoillensa, d'Artagnan, sanoi Athos, tämä nainen on
tuomittava, ei murhattava. Malta silmänräpäys, d'Artagnan, niin olet
tyytyväinen. Käykää sisään, herrat.

D'Artagnan totteli, sillä Athos puhui juhlallisella äänellä ja ylevän
näköisenä, niinkuin hän olisi ollut itse Jumalan lähettämä tuomari. Ja
d'Artagnan'in perästä tuli sisään Porthos, Aramis, lord Winter ja
punaviittainen mies.

Neljä palvelijaa vartioitsivat ovea ja ikkunaa.

Mylady oli vaipunut rahillensa kädet ojennuksissa, ikäänkuin kokien
manata pois tuota kauheata näkyä. Kun hän huomasi lankonsa, päästi hän
hirveän huudon.

-- Ketä te etsitte? kysyi mylady.

-- Me etsimme, sanoi Athos, Charlotta Backson'ia, joka ensin nimitti
itseänsä kreivinna de la Fère'ksi ja sitten lady Winteriksi,
Scheffield'in paronessaksi.

-- Minä se olen, minä se olen, sopersi hän suurimman kauhun vallassa.
Mitä te minusta tahdotte?

-- Me tahdomme tuomita teidät rikoksienne mukaan; sanoi Athos; teillä on
vapaus puollustaa itseänne; todistakaa itsenne syyttömäksi, jos voitte.
Herra d'Artagnan, lausukaa te ensin syytöksenne.

D'Artagnan astui esiin.

-- Jumalan ja ihmisten edessä, sanoi hän, syytän minä tätä naista eilen
illalla kuolleen Constance Bonacieux'in myrkyttämisestä.

Hän kääntyi Porthoksen ja Aramiksen puoleen.

-- Me todistamme syytöksen oikeaksi, sanoivat yht'aikaa molemmat
muskettisoturit.

D'Artagnan jatkoi:

-- Jumalan ja ihmisten edessä syytän minä tätä naista siitä, että hän on
aikonut myrkyttää minut itseni viinillä, jonka hän lähetti minulle
Villeroi'sta, ilmoittaen samalla mukana olleessa väärässä kirjeessä,
että viinin olivat lähettäneet muka minun ystäväni. Jumala pelasti
minut, vaan toinen kuoli minun sijassani, mies, jonka nimi oli
Brisemont.

-- Me todistamme tämänkin syytöksen oikeaksi, sanoivat Porthos ja Aramis
yhteen ääneen.

-- Jumalan ja ihmisten edessä, jatkoi d'Artagnan, syytän minä tätä
naista siitä, että hän on koettanut saada minua murhaamaan kreivi de
Wardes'in, ja kun täällä ei ole ketään, joka voisi todistaa tämän
syytöksen oikeaksi, niin minä todistan sen itse. Minä olen puhunut.

Ja d'Artagnan astui toiselle puolelle huonetta Porthoksen ja Aramiksen
kanssa.

Parooni lähestyi nyt vuorostaan.

-- Jumalan ja ihmisten edessä, sanoi hän, syytän minä tätä naista siitä
että hän on murhauttanut herttua Buckingham'in.

-- Herttua Buckingham murhattu! huudahtivat kaikki läsnäolijat yhteen
ääneen.

-- Niin, sanoi parooni, murhattu. Sen varoituskirjeen johdosta, jonka
te, herra d'Artagnan kirjoititte minulle, otatin minä kiini tämän naisen
ja jätin hänet erään rehellisen palvelijan huostaan; hän vietteli sen
miehen, pisti puukon hänen käteensä, sai hänet tappamaan herttuan, ja
ehkäpä juuri tällä hetkellä Felton parhaillaan suorittaa verellänsä
tämän hornanhengen rikosta.

Tuomareita värisytti, kun he kuulivat noita tähän saakka tuntemattomia
rikoksia.

-- Siinä ei kumminkaan vielä ole kaikki, jatkoi lord Winter; veljeni,
joka oli määrännyt teidät perilliseksensä, kuoli kolmessa tunnissa
eriskummalliseen tautiin ja hänellä oli mustansinisiä täpliä yli koko
ruumiin. Kuinka kuoli teidän miehenne, kälyni?

-- Voi kauhistusta! huudahtivat Porthos ja Aramis.

-- Buckingham'in murhaaja, Felton'in ja veljeni murhaaja, minä vaadin
teille rangaistusta ja julistan, että ell'ei sitä myönnetä, rankaisen
minä itse.

Lord Winter asettui d'Artagnan'in sivulle, jättäen paikkansa uudelle
syyttäjälle.

Mylady antoi päänsä painua käsiinsä ja koki koota hirmuiseen häiriöön
joutuneita ajatuksiansa.

-- Nyt on vuoro minun, sanoi Athos vapisten, niinkuin leijona vapisee
nähdessään käärmeen, nyt on vuoro minun. Minä menin naimisiin tämän
naisen kanssa, silloinkuin hän oli nuori tyttö; minä nain hänet, vaikka
perheeni oli sitä vastaan; minä annoin hänelle omaisuuteni, nimeni, ja
eräänä päivänä huomasin minä että tämä nainen on kunniattomaksi
julistettu; hänellä oli polttomerkki olkapäässä.

-- Ah, sanoi mylady, nousten seisovilleen, minä rohkenen kysyä, voiko
kukaan sanoa, mikä tuomioistuin on langettanut minut tähän häpeälliseen
rangaistukseen; minä rohkenen kysyä, voiko kukaan ilmoittaa ken sen
tuomion on pannut toimeen.

-- Hiljaa, sanoi eräs ääni. Tähän on minun vastattava. Ja punaviittainen
mies astui nyt esille.

-- Ken on tuo mies? ken on tuo mies? huudahti mylady, kauhistuksen
tukahduttamana, ja hänen hivuksensa nousivat pystyyn hänen
lyijynkarvaisessa päässänsä, ikäänkuin ne olisivat eläneet.

Kaikkien silmät kääntyivät tuohon mieheen, sillä ei kukaan, paitsi
Athos, häntä tuntenut.

Athoskin katsoi häntä yhtä hämmästyneenä kuin muut, sillä hän ei
tiennyt, millä tavoin tuo vieras saattoi olla sekoittuneena tähän
hirveään näytelmään, joka nyt lähestyi loppukohtaustansa.

Astuttuansa hitailla, juhlallisilla askeleilla niin lähelle mylady'ä,
että heitä eroitti toisistaan vaan pöytä, otti tuntematon naamarin pois
kasvojensa edestä.

Muutamia silmänräpäyksiä katseli mylady kasvavalla kauhulla noita
kalpeita kasvoja, joita kehyksenä ympäröi musta tukka ja poskiparta, ja
jotka ilmaisivat jäistä tunteettomuutta.

-- Oi, ei, ei, huudahti hän sitten äkkiä, nousten rahiltaan ja vetäytyen
seinään saakka, ei, tuo on hornan kummitus, ei se ole hän! Apua, apua!
huusi hän käheällä äänellä, kääntyen seinään päin, ikäänkuin avataksensa
käsillään pääsyä ulos.

-- Mutta ken te sitten olette? huusivat kaikki todistajat tähän.

-- Kysykää tuolta naiselta, sanoi punaviittainen mies, sillä näettehän
että hän tuntee minut.

-- Lille'n pyöveli, Lille'n pyöveli! huudahti mylady mielettömän
kauhistuksen vallassa, koettaen pitää käsillään kiini seinästä,
pysyäksensä pystyssä.

-- Kaikki vetäytyivät sivulle ja punaviittainen mies seisoi yksin
keskellä huonetta.

-- Oi, armoa, armoa! Säästäkää, huusi tuo kurja onneton, heittäytyen
polvilleen.

Tuntematon odotti kunnes taas tuli hiljaisuus.

-- Sanoinhan minä että hän minut tuntisi, jatkoi hän. Niin, minä olen
Lille'n pyöveli, ja minun historiani on seuraava:

Kaikkien silmät olivat kääntyneet tuohon mieheen, jonka sanoja nyt
kuunneltiin uteliaassa ahdistuksessa.

-- Tuo nuori nainen oli muinoin nuori tyttö, yhtä ihana kuin vielä
tänäpäivänä. Hän oli nunna benediktiluostarissa Templemor'issa. Nuori,
hurskas, jumalismielinen pappi toimitti siinä luostarissa
jumalanpalvelusta; tuo nunna päätti vietellä hänet ja onnistui. Hän
olisi voinut vietellä vaikka pyhimyksen.

Molempien luostarilupaukset olivat pyhät ja peräyttämättömät; heidän
yhteytensä ei voinut kestää kauvan, sortamatta heitä kumpaakin
perikatoon. Hän sai papin taipumaan siihen, että he poistuisivat
seudusta ja menisivät aivan toiselle puolelle Ranskaa, jossa voisivat
elää tuntemattomina; mutta siihen tarvittiin rahaa. Sitä ei
kumpaisellakaan ollut. Pappi varasti pyhät astiat ja möi ne: mutta juuri
kun he valmistautuivat pakoon, otettiin heidät kiini.

Kahdeksan päivän kuluessa oli hän houkutellut puoleensa vanginvartijan
pojan ja päässyt pakoon. Nuori pappi tuomittiin kymmenvuotiseen
vankeuteen ja saamaan polttomerkin. Minä olin pyövelinä Lille'n
kaupungissa, niinkuin tämä nainen on sanonut. Minun oli pakko merkitä
tuo rikoksen tehnyt, joka, herrat, oli minun veljeni!

Silloin minä vannoin että tuon naisen, joka oli saattanut hänet
turmioon, ja joka oli enemmän kuin hänen rikostoverinsa, koska hän oli
hänet vietellyt rikokseen, pitäisi joutua ainakin saman rangaistuksen
alaiseksi. Minä aavistin, minne hän oli piiloutunut, minä ajoin häntä
takaa, saavutin hänet, sidoin hänet ja painoin häneen saman
liljanmerkin, jonka olin painanut veljeeni.

Seuraavana päivänä, kun olin palannut Lilleen, onnistui minun veljeni
päästä karkuun; minua syytettiin osalliseksi hänen pakoonsa ja minut
tuomittiin hänen sijaansa vankeuteen kunnes hän itse sinne tulisi
vapatahtoisesti. Veliparkani ei tiennyt tästä tuomiosta; hän oli
uudestaan liittynyt tuohon naiseen; he olivat paenneet yhdessä Berryyn
ja siellä oli hän saanut pienen papinpaikan. Tämä nainen oli olevinaan
hänen sisarensa.

Tilanhaltija, jonka tiluksilla papin kirkko oli, näki tuon valesisaren
ja rakastui häneen, rakastui siihen määrään, että pyysi häntä
vaimoksensa. Silloin hylkäsi hän sen, jonka hän oli syössyt turmioon ja
liittyi siihen, jonka hän aikoi syöstä, ja hänestä tuli kreivinna de la
Fère.

Kaikkien silmät kääntyivät Athokseen, jonka oikea nimi tuo mainittu oli
ja joka nyykäytti päätänsä osoitteeksi että kaikki, mitä pyöveli oli
puhunut, oli totta.

-- Silloin, jatkoi viimemainittu, palasi veliraukkani Lilleen,
mieletönnä, epätoivoisena ja varmalla aikeella lopettaa elämänsä,
sittenkuin tuo nainen oli ryöstänyt häneltä kaikki, kunnian ja
onnellisuuden; kun hän sitten sai tietää että minut oli tuomittu
vankeuteen hänen tähtensä, ilmaisi hän itsensä ja hirttäytyi samana
iltana vankihuoneensa ikkunaan.

Tuomarini vapauttivat minut heti kuin ruumis oli todistettu veljekseni.

Tästä rikoksesta häntä syytän; tämä oli syy minkä vuoksi poltin häneen
liljanmerkin.

-- Herra d'Artagnan, sanoi Athos, mitä rangaistusta vaaditte tälle
naiselle?

-- Kuolemanrangaistusta, vastasi d'Artagnan.

-- Mylord Winter, jatkoi Athos, mitä rangaistusta te vaaditte tälle
naiselle?

-- Kuolemanrangaistusta, toisti lord Winter.

-- Herrat Porthos ja Aramis, sanoi Athos, te, jotka olette hänen
tuomareitansa, mihin rangaistukseen tuomitsette tämän naisen?

-- Kuolemanrangaistukseen, vastasivat molemmat muskettisoturit kolkolla
äänellä.

Mylady päästi hirveän voivotuksen ja tuli polvillansa ryömien muutamia
askeleita lähemmäksi tuomareitansa.

Athos ojensi kätensä häntä vastaan.

-- Charlotta Backson, kreivinna de la Fère, mylady Winter, sanoi hän,
teidän rikoksenne ovat väsyttäneet ihmiset maan päällä ja Jumalan
taivaassa. Jos osaatte jotakin rukousta, niin rukoilkaa se; sillä teidät
on tuomittu kuolemaan ja teidän täytyy kuolla.

-- Kuultuansa nämä sanat, jotka eivät jättäneet hänelle enää toivon
kipinää, kohosi mylady koko pituuteensa ja tahtoi puhua; mutta voimat
pettivät. Hän tunsi voimakkaan, leppymättömän käden tarttuvan häntä
hiuksiin ja vetävän häntä pois yhtä hellittämättömästi kuin kova onni
vetää ihmistä turmioon. Hän ei koettanutkaan vastustella; hän meni ulos
majasta.

Lord Winter, d'Artagnan, Athos, Porthos ja Aramis menivät ulos hänen
jälessänsä. Palvelijat seurasivat herrojansa ja huone jäi autioksi,
ikkuna rikki, ovi auki, ja savuava lamppu synkästi palamaan pöydälle.



LXII.

Mestaus.


Yö oli melkein puolessa; kuu, jolle myrskyn viimeiset mainingit antoivat
veripunaisen hohteen, nousi melkein jo sirpinmuotoisena, vähenemässä
päin kun oli, Armentières'in kylän takaa, valaisten heikosti taustaa,
jota vasten kylän rakennukset ja erittäinkin kellotapulin korkea
luuranko mustina kolkosti seista rojottivat. Heidän edessänsä vieritteli
Lys-virta laineitansa, jotka näyttivät melkein lyijyltä, ja toisella
rannalla näkyi mustia metsiköitä vasten myrskyistä taivasta, jota
paikkapaikoin peitti paksut kuparinkarvaiset pilvet. Vasemmalla ojenteli
vanha, hyljätty tuulimylly liikkumattomia siipiänsä ja sen komeroista
kuului yöhuuhkajan läpitunkeva, ajoittainen, yksitoikkoinen huuto.
Siellä täällä kedolla molemmin puolin tietä, jota myöten tämä synkkä
surusaatto kulki, näkyi muutamia lyhyitä ja paksuja puita, jotka
näyttivät vaivaisilta kääpiöiltä ja ikäänkuin kyyristivät muutenkin
kyyryisiä niskojansa, tirkistelläksensä ihmisiä tällä synkällä hetkellä.

Leveä salama leimahti silloin tällöin ympäri koko taivaan, kiemurrellen
mustien metsikköjen päällitse ja viilsi kuin hirveä turkkilainen
kourusapeli taivaan ja veden erillensä. Mutta muutoin oli ilma
tyyntynyt, ei ainoatakaan tuulahdusta liikkunut raskaassa ilmassa.
Haudan hiljaisuus painoi koko luontoa, maa oli märkä ja liukas sateesta
ja virkistynyt ruoho tuoksusi tuoreemmin.

Kaksi palvelijaa talutti mylady'a käsivarresta, kumpikin puoleltansa.
Pyöveli kulki takana ja lord Winter, d'Artagnan, Athos, Porthos ja
Aramis pyövelin takana.

Planchet ja Bazin kulkivat viimeisinä.

Taluttajat veivät mylady'n rantaan. Hänen suunsa oli mykkä, mutta hänen
silmänsä puhuivat sanomattoman kaunopuheliaasti, rukoillen jokaista,
kehen ne kääntyivät.

Kun hän sattui joutumaan saattoseurasta hiukan edelle, sanoi hän
palvelijoille:

-- Te saatte tuhannen pistole'a kumpikin, jos autatte minua pakoon; vaan
jos jätätte minut herrojenne käsiin, ovat minun kostajani aivan lähellä
ja he antavat teidän kalliisti maksaa minun kuolemani.

Grimaud oli kahdella päällä. Mousqueton'in kaikki jäsenet vapisivat.

Athos, joka oli kuullut mylady'n äänen, lähestyi joutuisasti; lord
Winter samoin.

-- Pois palvelijat! sanoi hän; hän on puhunut heille; silloin he eivät
ole enää täysin luotettavia.

Huudettiin esille Planchet ja Bazin, jotka rupesivat Grimaud'in ja
Mousqueton'in paikalle.

Kun he olivat tulleet virran reunalle, astui pyöveli mylady'n luokse ja
sitoi hänen jalkansa ja kätensä.

Silloin katkaisi hän äänettömyyden ja huudahti:

-- Te olette pelkuria, kataloita murhaajia; teitä on kymmenen tappamassa
yksinäistä naisraukkaa; varokaa itseänne; ell'en saa apua, kostetaan
minun puolestani ainakin.

-- Te ette ole nainen, sanoi Athos kylmästi, te ette ole ihmissukua, te
olette hirviö, peto, joka on päässyt hornasta karkuun, ja jonka me
ajamme sinne takaisin.

-- Ah, herrat hyveen ystävät, sanoi mylady, muistakaa että se teistä,
joka koskettaa hiuskarvaakaan päästäni, on vuorostaan murhaaja?

-- Pyöveli voi tappaa, olematta siltä murhaaja, sanoi punaviittainen
mies, läimäyttäen leveää miekkaansa; hän on lopullinen tuomari, ei
mitään muuta: _Nachrichter_, niinkuin naapurimme saksalaiset sanovat. Ja
kun hän tätä sanoessaan sitoi häntä, päästi hän pari kolme kiljahdusta,
jotka tekivät synkän ja eriskummallisen vaikutuksen, kaikuen yössä ja
hälveten metsän syvyyteen.

-- Mutta jos minä olen rikoksellinen, jos minä olen tehnyt ne pahat
työt, joista te minua syytätte, ulvoi mylady, niin vetäkää minut
tuomioistuimen eteen; te ette ole mitään tuomareita, jotka voisitte
minua tuomita.

-- Minä ehdottelin teille Tyburn'ia, sanoi lord Winter; minkätähden ette
tahtoneet tulla sinne?

-- Sentähden että minä en tahdo kuolla, huudahti mylady, ponnistellen
vastaan, minä olen liian nuori kuolemaan!

-- Nainen, jonka te myrkytitte Béthune'ssa, oli vielä nuorempi kuin te,
rouva, ja hän on kumminkin kuollut, sanoi d'Artagnan.

-- Minä menen luostariin, minä otan hunnun ylleni, sanoi mylady.

-- Te olitte luostarissa, sanoi pyöveli ja sieltä te lähditte,
syöstäksenne veljeni turmioon.

Mylady kiljahti kauhistuksesta ja vaipui polvilleen.

Pyöveli otti häntä kainaloista, nosti hänet pystyyn ja rupesi viemään
häntä veneesen.

-- Jumalani, Jumalani, aiotteko hukuttaa minut?

Nuo huudot olivat niin sydäntä särkeviä, että d'Artagnan, joka alussa
oli ollut kiihkein ajamaan mylady'ä takaa, vaipui nyt istumaan eräälle
kannolle, laski päänsä kämmentensä väliin ja tukki korvansa, mutta
sittenkin kuuli hän mylady'n uhkailevan ja kirkuvan.

D'Artagnan oli nuorin kaikista näistä miehistä, hänen luontonsa
masentui.

-- Oh, minä en voi nähdä tätä hirveätä näytelmää, sanoi hän; minä en voi
myöntyä siihen että tämä nainen kuolee tuolla tavoin!

Mylady kuuli nuo sanat; hänessä syttyi toivon kipinä.

-- D'Artagnan, d'Artagnan! huudahti hän, muista, että minä sinua kerta
rakastin!

Nuori mies nousi seisovilleen ja astui askeleen häneen päin.

Mutta nyt nousi Athoskin, veti miekkansa ja asettui hänen tiellensä.

-- Jos astut vielä askeleenkaan, d'Artagnan, sanoi hän, niin me
mittelemme miekkoja!

D'Artagnan laskeutui polvilleen ja rukoili.

-- Kas niin, jatkoi Athos, tee tehtäväsi, pyöveli!

-- Mielelläni, arvoisa herra, sanoi pyöveli, sillä yhtä varmaan kuin
olen katolilainen, yhtä varmaan uskon tekeväni oikein, kun mestaan tämän
naisen.

-- Hyvä on.

Athos astui askeleen mylady'ä kohden.

-- Minä annan teille anteeksi, sanoi hän, kaiken sen pahan, mitä olette
minulle tehneet; minä annan teille anteeksi menetetyn tulevaisuuteni,
loukatun kunniani, tahratun rakkauteni ja ikipäiviksi kadottamani
onnellisuuden sekä sen epätoivon, johon olette minut syösseet. Kuolkaa
rauhassa!

Lord Winter lähestyi nyt vuorostaan.

-- Minä annan teille anteeksi, sanoi hän, veljeni myrkyttämisen ja
Buckingham'in murhan. Minä annan teille anteeksi Felton-raukan kuoleman.
Minä annan teille anteeksi teidän murhayrityksenne minua itseäni
vastaan. Kuolkaa rauhassa!

-- Ja minä, sanoi d'Artagnan, pyydän teiltä anteeksi, rouva, että
petollisen, aatelismiehelle arvottoman menettelyn kautta herätin teissä
vihan itseäni vastaan, ja sen sijaan annan minä teille anteeksi
onnettoman ystävättäreni murhaamisen ja teidän julman kostonne; minä
annan teille anteeksi ja itken teidän puolestanne. Kuolkaa rauhassa!

-- _I am lost_, mutisi mylady englanninkielellä, _I must die_. Nyt nousi
hän seisovilleen ja loi ympärillensä muutaman noita kirkkaita
silmäyksiä, jotka näyttivät välähtävän kuin tulisilmästä.

Hän ei nähnyt mitään.

Hän kuunteli, vaan hän ei kuullut mitään.

Hänen ympärillänsä oli vaan vihollisia.

-- Missä minun on kuoleminen? kysyi hän.

-- Toisella rannalla, vastasi pyöveli.

Nyt vei hän mylady'n veneesen, ja kun hän itse oli astumaisillaan hänen
jälestänsä, antoi Athos hänelle erään summan rahaa.

-- Kas tässä, sanoi hän, mestauspalkka; nähtäköön, että me teemme
niinkuin tuomarit.

-- Hyvä, sanoi pyöveli ja tietäköön tämä nainen vuorostaan ett'en minä
toimita ammattiani, vaan teen velvollisuuteni.

Ja hän heitti rahat virtaan.

Vene poistui toiselle rannalle, vieden mukanansa pahantekijän ja
pyövelin. Kaikki muut jäivät toiselle rannalle, jossa he laskeutuivat
polvilleen.

Vene liukui vitkalleen lauttausväylää myöten erään vaalean pilven
valossa, joka sillä hetkellä häilyi veden pinnan yllä.

Veneen nähtiin laskevan maihin toisella rannalla; henkilöt siellä
kuvastuivat mustina punertavaa taivasta vasten.

Yli mennessä oli mylady'n onnistunut purkaa irti köysi, jolla hänen
jalkansa olivat kytketyt; kun päästiin rantaan, hyppäsi hän keveästi
maalle ja lähti juoksemaan pakoon.

Mutta maa oli kostea; kun hän oli päässyt rantatörmälle, nuljahti hänen
jalkansa ja hän putosi polvilleen.

Varmaankin valtasi hänet nyt taikauskoinen ajatus; hän näki että taivas
kielsi häneltä apuansa ja hän jäi samaan asemaan, mihin hän oli
pudonnut, pää alaspäin ja kädet ristiin liittyneinä.

Nyt nähtiin toiselta rannalta pyövelin verkalleen kohottavan molemmat
käsivartensa, kuun valo välähti hänen leveän miekkansa terällä, molemmat
käsivarret laskeutuivat taas, kuului miekan suhaus, uhrin kiljahdus, --
työ oli tehty.

Pyöveli riisui päältänsä punaisen viittansa, levitti sen maahan, asetti
ruumiin siihen ja heitti siihen myös pään, sitoi viitan neljästä
kulmasta kokoon, nosti kuorman hartioillensa ja palasi veneesen.

Kun hän oli tullut keskelle Lys-virtaa, pysähdytti hän veneen ja huusi
kovalla äänellä, pitäen kuormaansa virran yllä:

-- Tapahtukoon Jumalan oikeus!

Ja hän pudotti ruumiin virran syvimpään kohtaan, ja sinne se katosi
jäljettömiin.

Kolmen päivän perästä neljä muskettisoturia saapuivat Pariisiin; he
eivät olleet viipyneet yli lomaluvan, ja samana iltana kuin he tulivat,
menivät he tavalliselle tervehdyskäynnille herra de Tréville'n luokse.

-- No, hyvät herrani, kysyi tuo uljas kapteeni, olikos teillä paljo
huvia retkellänne?

-- Oli hirveän paljo! vastasi Athos omasta ja toveriensa puolesta.



LXIII.

Päätös.


Pysyen kardinaalille antamassa lupauksessansa, lähti kuningas kuudentena
päivänä seuraavaa kuuta pääkaupungistansa, vielä aivan hämmästyksissään
siitä uutisesta, joka oli alkanut levitä, että Buckingham oli murhattu.

Vaikka kuningatar oli saanut tietää vaaran uhkaavan sitä miestä, jota
hän niin syvästi rakasti, ei hän tahtonut ottaa uskoaksensa, kun
ilmoitettiin hänen kuolemastansa; hänpä vielä sattui aivan
varomattomasti huudahtamaan:

-- Se on valhetta; hän on äskettäin kirjoittanut minulle.

Mutta seuraavana päivänä täytyi hänen uskoa tuo kamala sanoma todeksi.
La Porte, joka, samoin kuin kaikki muut, Kaarlo I:n julistaman käskyn
johdosta oli pidätetty Englantiin, tuli ja toi mukanansa sen viimeisen
ja surullisen lahjan, jonka Buckingham oli kuningattarelle lähettänyt.

Kuninkaan riemu oli ollut hyvin valtava; hän ei huolinut sitä laisinkaan
salata, vaan antoi sen puhjeta esiin kuningattarenkin nähden. Niinkuin
kaikilta heikoilta sieluilta, puuttui myöskin Ludvig XIII:lta
jalomielisyys.

Mutta pian muuttui kuningas taas synkäksi ja pahoinvointiseksi; hänen
otsansa ei ollut niitä, jotka pitkäksi aikaa kirkastuvat; hän tiesi,
että kun hän palasi leiriin, joutui hän entiseen orjuuteensa; ja
kumminkin hän palasi sinne.

Kardinaali oli kuninkaan lumoova käärme ja kuningas oli lintu, joka
hyppii oksalta oksalle voimatta lentää pakoon.

Niinpä olikin palaus La Rochelleen peräti surullinen. Erittäinkin olivat
meidän neljä ystävystä tovereidensa kummastuksen esineenä; he
ratsastivat toinen toisensa sivulla allapäin, pahoilla mielin, kaiken
kallella kypärin. Athos oli ainoa, joka jolloinkulloin kohotti leveää
otsaansa, salama välähti hänen silmistänsä, katkera hymy vilahti hänen
huulillansa, ja sen perästä vaipui hän toveriensa lailla uinailemaan.

Niin kohta kuin he matkalla La Rochelleen olivat tulleet johonkin
kaupunkiin ja neljä ystävystä saattaneet kuninkaan asuntoonsa, menivät
he joko majapaikkaansa tai johonkin syrjäiseen ravintolaan, jossa he
eivät pelanneet eivätkä juoneet, vaan puhelivat keskenään matalalla
äänellä ja tähystelivät tarkasti, saattoiko kukaan kuulla heidän
puhettansa.

Eräänä päivänä kun kuningas oli pysähtynyt matkalla, ampuaksensa
harakoita, ja kun neljä ystävystä tapansa mukaan, sen sijaan että
olisivat ottaneet osaa metsästykseen, olivat menneet erääsen ravintolaan
valtatien varrella, tuli pikasanansaattaja La Rochelle'sta ja pysähtyi
portille juomaan lasin viiniä, jolloin hän tuli katsoneeksi huoneesen,
jossa neljä muskettisoturia istuivat ruokailemassa.

-- Hollaa, herra d'Artagnan! sanoi hän; ettekös se ole te, jonka näen
siellä kaukana?

D'Artagnan loi silmänsä puhuttelijaan päin ja huudahti ilosta.
Puhuttelija oli hänen aaveensa, tuo tuntematon mies, jonka hän oli
kohdannut Meung'issä, Fossoyeurs'in ja Arras'in kadulla.

D'Artagnan veti miekkansa tupesta ja syöksähti ovelle.

Mutta tällä kertaa ei tuntematon lähtenytkään pakoon vaan hyppäsi alas
satulasta ja tuli d'Artagnan'ille vastaan.

-- Ah, herrani, sanoi nuori mies, vihdoinkin tapaan teidät! Tällä kertaa
ette pääse käsistäni.

-- Se ei olekkaan enää aikomukseni, herra, sillä tällä kertaa haen minä
teitä. Kuninkaan nimessä otan minä teidät kiini. Minä sanon, että teidän
tulee jättää minulle miekkanne, herra, ja ilman vähintäkään
vastustelemista. Henkenne on kysymyksessä, sen voin sanoa teille jo
ennakolta.

-- Kuka te sitten olette? kysyi d'Artagnan laskien miekkansa alas, mutta
antamatta sitä kumminkaan vielä pois kädestänsä.

-- Minä olen kreivi de Rochefort, vastasi tuntematon, kardinaali
Richelieu'n tallimestari, ja minulla on käsky viedä teidät heti paikalla
Hänen ylhäisyytensä luokse.

-- Me olemme juuri palausmatkalla Hänen ylhäisyytensä luokse, herra,
sanoi Athos lähestyen häntä, ja te kai uskotte kun herra d'Artagnan
lupaa tulla täältä suoraan La Rochelleen?

-- Minun täytyy jättää hänet vartijan huostaan; hänen tulee saattaa
hänet leiriin.

-- Me olemme hänen vartijoinansa, herra, aateliskunniamme nimessä. Mutta
aateliskunniamme nimessä vakuutamme me myöskin, lisäsi Athos rypistäen
kulmiansa, että herra d'Artagnan ei meitä jätä.

Kreivi de Rochefort loi silmäyksen taaksensa ja huomasi että Porthos ja
Aramis olivat asettuneet hänen ja oven välille; hän näki olevansa
kokonaan noiden neljän miehen vallassa.

-- Hyvät herrat, sanoi hän, jos herra d'Artagnan tahtoo jättää minulle
miekkansa ja liittää kunniasanansa teidän vakuutukseenne, niin minä
tyydyn teidän lupaukseenne viedä herra d'Artagnan Hänen ylhäisyytensä
kardinaalin majapaikkaan.

-- Kunniasanani olkoon siitä teille vakuutena, sanoi d'Artagnan, ja
tässä on miekkani.

-- Tämä sopii sitä paremmin, lisäsi Rochefort, koska minun tulee jatkaa
matkaani.

-- Jos aiotte mennä etsimään mylady'ä, sanoi Athos kylmästi, niin on se
vallan turhaa, sillä häntä ette enää löydä.

-- Minne hän sitten on joutunut? kysyi Rochefort vilkkaasti.

-- Tulkaa takaisin leiriin, siellä saatte sen tietää.

Rochefort seisoi hetkisen mietteissään; mutta kun oltiin vaan päivän
matkan päässä Surgères'ista, jonne kardinaali oli tuleva kuninkaalle
vastaan, päätti hän suostua Athoksen ehdotukseen ja palata heidän
kanssansa.

Sitä paitsi oli tällä palaamisella se etu, että hän sai itse vartioida
vankiansa.

Lähdettiin matkalle.

Seuraavana päivänä kello kolme iltapäivällä tultiin Surgères'iin.
Kardinaali odotti siellä Ludvig XIII:tta. Ministeri ja kuningas
tuhlasivat kohteliaisuuksia toinen toisillensa ja kiittivät sitä
onnellista sattumaa, joka oli pelastanut Ranskanmaan sen kaikkein
kovapintaisimmasta vihollisesta, joka tätä valtakuntaa vastaan oli
yllyttänyt koko Euroopan. Sitten kardinaali, jolle Rochefort oli
ilmoittanut d'Artagnan'in olevan kiini, ja joka oli halukas mitä
pikemmin kuulustelemaan häntä, heitti jäähyväiset kuninkaalle, pyytäen
häntä tulemaan seuraavana päivänä katsomaan sulkua, joka nyt oli valmis.

Kun kardinaali iltasella palasi majapaikkaansa La Pierre'n sillan
luokse, tapasi hän portilla d'Artagnan'in miekatonna, ja kolme
muskettisoturia täysissä aseissa.

Tällä kertaa ollen voimakkaampi, hän katsoi ankarasti heihin ja antoi
silmäyksellä ja kädellä d'Artagnan'ille viittauksen seurata hänen
mukanansa.

D'Artagnan totteli.

-- Me odotamme sinua täällä, d'Artagnan, sanoi Athos niin kovasti että
kardinaali sen kuulisi.

Hänen ylhäisyytensä rypisti kulmiansa, pysähtyi hetkiseksi ja jatkoi
sitten kulkuansa sanaakaan virkkamatta.

D'Artagnan kävi sisään kardinaalin jälessä ja hänen taaksensa asettuivat
vartijat ovelle.

Hänen ylhäisyytensä astui siihen huoneesen, jota hän käytti
työhuoneenansa ja viittasi Rochefort'ille, että hän toisi sisään nuoren
muskettisoturin.

Rochefort noudatti käskyä ja vetäytyi sitten pois.

D'Artagnan seisoi yksinään kardinaalin edessä, tämä oli hänen toinen
keskustelunsa Richelieu'n kanssa, ja hän tunnusti jälkeenpäin, että hän
oli vakuutettu sen olevan myöskin viimeisen.

Richelieu oli jäänyt seisomaan, uunia vasten nojauneena; pöytä oli hänen
ja d'Artagnan'in välillä.

-- Herra, sanoi kardinaali, teidät on otettu kiini minun käskystäni.

-- Niin on minulle sanottu, armollinen herra.

-- Tiedättekö minkä vuoksi?

-- En, armollinen herra, sillä ainoa asia, minkä vuoksi minut voitaisiin
ottaa kiini, on Teidän ylhäisyydellenne vielä tuntematon.

Richelieu katsoi terävästi nuoreen mieheen.

-- Mikä niin? sanoi hän, mitä tämä tietää?

-- Jos armollinen herra suvaitsee ensin ilmoittaa minulle, mistä
rikoksista minua on syytetty, minä sitten ilmoitan Teidän
ylhäisyydellenne, mitä minä todella olen tehnyt.

-- Teitä syytetään rikoksista, joista korkeampien henkilöiden kuin
teidän pään täytyy pudota, sanoi kardinaali.

-- Mistä niin, armollinen herra? kysyi d'Artagnan niin levollisesti että
se hämmästytti itse kardinaaliakin.

-- Teitä syytetään siitä, että olette pitäneet kirjevaihtoa valtakunnan
vihollisten kanssa, olette vakoilleet valtiosalaisuuksia, olette
koettaneet saada erään sotapäällikön tuumat raukeamaan tyhjiksi.

-- Kuka minua semmoisista syyttää, armollinen herra? sanoi d'Artagnan,
joka aavisti syytöksien olevan kotoisin mylady'stä. Niin, valtakunnan
lain perusteella rikoksesta merkitty nainen, nainen, joka on mennyt
avioliittoon yhden miehen kanssa Ranskassa, toisen kanssa Englannissa,
nainen joka on myrkyttänyt toisen miehensä ja on koettanut myrkyttää
minutkin.

-- Mitä te sanotte, herra? huudahti kardinaali kummastuneena; ja kestä
naisesta te puhutte?

-- Lady Winter'istä, vastasi d'Artagnan; niin, lady Winter'istä, jonka
moninaiset rikokset Teidän ylhäisyydellenne epäilemättä olivat
tuntemattomat, koska Teidän ylhäisyytenne kunnioitti häntä
luottamuksellansa.

-- Herra, sanoi kardinaali, jos lady Winter on tehnyt niitä rikoksia,
joista te olette häntä syyttäneet, on hän saapa rangaistuksensa.

-- Hän on jo saanut, armollinen herra.

-- Kuka on hänet rangaissut?

-- Me.

-- Onko hän vankeudessa?

-- Hän on kuollut.

-- Kuollut! toisti kardinaali, joka ei voinut uskoa korviansa; kuollut!
Sanoitteko että hän on kuollut?

-- Kolmasti koetti hän murhata minua ja minä annoin hänelle anteeksi;
mutta hän murhasi sen naisen, jota minä rakastin. Silloin minun ystäväni
ja minä otimme hänet kiini ja tuomitsimme hänet kuolemaan.

D'Artagnan kertoi nyt, kuinka rouva Bonacieux oli myrkytetty Béthune'n
karmeliittaluostarissa, kuinka mylady oli tuomittu yksinäisessä talossa
ja mestattu Lys-virran rannalla.

Väristys kulki kardinaalin ruumiin lävitse, vaikka hän ei hevillä
vapissut.

Mutta yht'äkkiä, ikäänkuin uusi ajatus olisi pälkähtänyt hänen päähänsä,
kirkastui kardinaalin tähän saakka synkkä muoto, ja kuvasti vihdoin
täydellistä lempeyttä.

-- Te olette siis, sanoi hän äänellä, jonka lauhkeus oli täydessä
ristiriidassa hänen sanojensa ankaruuteen, itse ruvennut tuomariksi,
ajattelematta, että ne, joille ei ole annettu toimeksi rangaista, ovat
murhaajia.

-- Armollinen herra, minä vannon, ett'en minä ole silmänräpäystäkään
aikonut puollustaa henkeäni teitä vastaan. Minä antaudun sen
rangaistuksen alaiseksi, minkä Teidän ylhäisyytenne suvaitsee minulle
määrätä. Minä en pane elämälle niin suurta arvoa että pelkäisin
kuolemaa.

-- Niin, minä tiedän että te olette rohkea mies, sanoi kardinaali
melkein lempeästi; minä voin siis ennakolta sanoa teille että teidät
tuomitaan, ja tuomitaan kuolemaan.

-- Toinen voisi vastata Teidän ylhäisyydellenne että hänellä on
armahduskirje taskussa, mutta minä sanon vaan: käskekää, armollinen
herra, minä olen valmis.

-- Teilläkö armahduskirje? kysyi Richelieu, kummastuneena.

-- Niin, armollinen herra, vastasi d'Artagnan.

-- Ja kenenkä allekirjoittama? kuninkaanko?

-- Ei, vaan Teidän ylhäisyytenne.

-- Minun? Oletteko hullu?

-- Armollinen herra epäilemättä tuntee oman käsialansa.

Ja d'Artagnan ojensi kardinaalille tuon kallisarvoisen paperin, jonka
Athos oli ottanut mylady'ltä ja antanut d'Artagnan'ille
suojeluskirjeeksi.

Hänen ylhäisyytensä otti paperin ja luki hitaasti pannen painon joka
tavulle:

    "Mitä tämän omistaja on tehnyt, sen on hän tehnyt minun
    käskystäni ja valtion hyväksi.

                                             Richelieu."

Kun kardinaali oli nuo rivit lukenut, vaipui hän syviin ajatuksiin,
mutta ei antanut paperia enää takaisin d'Artagnan'ille.

-- Hän miettii nyt minkälaisen kuolemanrangaistuksen hän minulle määrää,
tuumaili d'Artagnan itsekseen. No niin, kunniani kautta, hän on saapa
nähdä kuinka aatelismies kuolee.

Nuori muskettisoturi oli parhaalla tuulella kuolemaan sankarin kuoleman.

Richelieu mietti yhä vielä, kierrellen paperia edestakaisin käsissänsä.
Vihdoin kohotti hän päänsä, loi kotkansilmäyksen tuohon rehelliseen,
avonaiseen, älykkääsen muotoon, luki noissa kyynelten kyntelemissä
kasvoissa kaikki ne tuskat, jotka hän oli kärsinyt viimeksi kuluneen
kuukauden ajalla ja ajatteli kolmannen, jopa neljännenkin kerran, mikä
tulevaisuus tuolla kolmenkolmatta vanhalla nuorukaisella voisi olla, ja
mitä etuja hänen toimensa, rohkeutensa ja älykkäisyytensä voisi tuottaa
hyvälle isännälle.

Toisaalta ajatteli hän että mylady'n rikokset, hänen valtansa, ja hänen
helvetillinen neronsa olivat jo useamman kuin yhden kerran häntä
kauhistaneet. Hän tunsi ikäänkuin salaista iloa siitä että hän nyt oli
ikipäiviksi vapaa tuosta vaarallisesta rikostoverista.

Hitaasti repi hän palasiksi paperin, jonka d'Artagnan niin jalosti oli
hänen käteensä antanut.

-- Minä olen hukassa, mietti d'Artagnan.

Hän kumarsi syvään kardinaalille ikäänkuin sanoaksensa: "Herra, tahtosi
tapahtukoon!"

Kardinaali lähestyi pöytää ja kirjoitti seisovillaan muutamia riviä
pergamentille, joka jo kahdeksi kolmanneksi osaksi oli kirjoitettu;
sitten painoi hän sinettinsä sen alle.

-- Tuo on minun tuomioni, sanoi d'Artagnan itsekseen; hän säästää minut
ikävästä Bastiljista ja oikeudenkäynnin pitkällisyydestä. Hän tekee
siinä toki kunnon miehen tavalla.

-- Kas tässä, herra, sanoi kardinaali nuorelle miehelle, minä olen
ottanut teiltä valtakirjanne ja annan nyt teille sijaan toisen. Tästä
valtakirjasta puuttuu nimi, vaan se on teidän itsenne kirjoitettava.

D'Artagnan otti epäileväisenä paperin ja loi siihen silmäyksen.

Se oli muskettiluutnantin valtakirja.

D'Artagnan lankesi kardinaalin jalkoihin.

-- Armollinen herra, sanoi hän, henkeni on teidän; vallitkaa sitä
vastaisuudessa; mutta sitä suosioa, jonka olette suvainneet minulle
osoittaa, minä en ansaitse; minulla on kolme ystävää, jotka ovat paljon
ansiokkaampia siihen...

-- Te olette kelpo nuorukainen, d'Artagnan, keskeytti kardinaali,
taputtaen häntä ystävällisesti olalle, mielihyvillänsä siitä että oli
voittanut tuon vastahankaisen luonteen. Menetelkää tämän valtakirjan
kanssa miten tahdotte. Muistakaa vaan, että vaikka nimen kohta siinä on
tyhjänä, minä annan tämän valtakirjan teille itsellenne.

-- En koskaan ole sitä unhottava, vastasi d'Artagnan; Teidän
ylhäisyytenne saa olla varma siitä.

Kardinaali kääntyi ja sanoi kovalla äänellä:

-- Rochefort!

Rochefort, joka epäilemättä oli seissut oven takana, astui heti sisään.

-- Rochefort, sanoi kardinaali, tässä näette herra d'Artagnan'in; hän on
nyt tästä puoleen minun ystäviäni. Syleilkää siis toisianne ja
käyttäytykää hyvin, jos tahdotte säilyttää päänne.

Rochefort'in ja d'Artagnan'in täytyi syleillä toisiansa; sillä
kardinaali oli saapuvilla ja katseli heitä valppaasti.

He menivät yht'aikaa ulos huoneesta.

-- Me tapaamme toisemme, eikö niin, herra, sanoi Rochefort.

-- Milloin vaan tahdotte, vastasi d'Artagnan.

-- Kyllä siihen saamme tilaisuutta, jatkoi Rochefort.

-- No? sanoi Richelieu avaten ovea.

Molemmat miehet hymyilivät toisillensa, puristivat toinen toisensa kättä
ja kumarsivat Hänen ylhäisyydellensä.

-- Me aloimme tulla maltittomiksi, sanoi Athos.

-- Tässä minä nyt olen, ystäväni, sanoi d'Artagnan.

-- Vapaana?

-- Niin, hyvät ystävät, enkä ainoastaan vapaana, vaan armossa ja
suosiossa.

-- Siitä sinun pitää meille tarkemmin kertoa.

-- Kyllä, tänä iltana.

Todella meni d'Artagnan jo samana iltana Athoksen luokse, jonka hän
tapasi tyhjentämässä viinipulloansa, -- toimi, jonka hän täytti
säännöllisesti joka ilta.

Hän kertoi, mitä hänen ja kardinaalin kesken oli tapahtunut ja sanoi,
ottaen valtakirjan taskustansa:

-- Kas tässä, rakas Athos veikkoseni, tämä on luonnollisesti sinulle
tuleva.

Athos hymyili tuota tavallista, kaunista, miellyttävää hymyilyänsä.

-- Ystäväni, Athokselle tämä on liian paljo, kreivi de la Fère'lle liian
vähä. Pidä valtakirja omanasi; se on sinulle tuleva. Ah, Herra nähköön,
sinä olet sen kylliksi kalliilla hinnalla ostanut!

D'Artagnan lähti nyt Athoksen luota ja meni Porthoksen luokse.

Hän tapasi Porthoksen komeaan loistavaan univormuun pukeutuneena, peilin
edessä seisomassa.

-- Ahaa, sanoi Porthos, vai sinä se olet, rakas ystävä! Kuinka sinun
mielestäsi tämä puku minua somistaa!

-- Verrattomasti, sanoi d'Artagnan, mutta minä tulen ehdottamaan sinulle
toista, joka somistaa sinua paremmin.

-- Mitä? kysyi Porthos.

-- Muskettiluutnantin pukua.

D'Artagnan kertoi Porthoksellekin kardinaalin ja hänen välisen
keskustelun ja sanoi, ottaen valtakirjan taskustaan:

-- Kas tässä, ystäväni; täytä tuo paikka nimelläsi. Ja tule kelpo
päälliköksi minulle.

Porthos silmäili valtakirjaa, ja jätti sen sitten d'Artagnan'ille hänen
suureksi hämmästykseksensä.

-- Niin sanoi hän, tämä olisi minulle sangen mieleinen, mutta minä en
voisi kylliksi kauvan nauttia tästä suosiosta; sill'aikaa kuin teimme
retken Béthuneen, kuoli herttuattareni mies, niin että, rakas ystävä,
koska vainajan raha-arkku ojentaa minulle syliänsä, niin minä
nain lesken. Minä koettelen juuri sulhaispukuani; pidä sinä
luutnantinvaltakirja, ystäväni, pidä se omanasi.

Ja hän antoi sen d'Artagnan'ille takaisin.

Nuori mies meni Aramiksen luokse.

Hän tapasi hänet polvillaan rukoustuolin edessä, otsa painettuna
rukouskirjaa vasten.

Hän kertoi kardinaalin ja hänen välisen keskustelun ja otti kolmannen
kerran valtakirjan taskustansa.

-- Sinä, meidän ystävämme, meidän valomme, meidän näkymätön
suojelijamme, sanoi hän, ota sinä tämä valtakirja; sinä olet ansainnut
sen paremmin kuin kukaan viisaudellasi ja neuvoillasi, jotka aina ovat
saattaneet onnellisiin päätöksiin.

-- Ah, ystäväni, vastasi Aramis, meidän viimeinen seikkailumme on
minulta kokonaan poistanut elämisen ja miekan käyttämisen halun. Tällä
kertaa on päätökseni peräytymätön; piirityksen jälkeen menen minä
latsaristien veljeskuntaan. Pidä sinä valtakirja omanasi, d'Artagnan;
asemiehen ammatti sopii sinulle, sinusta tulee urhoollinen ja kelpo
kapteeni.

Kyynelsilmin ja ilosta loistavana palasi d'Artagnan Athoksen luokse,
joka istui vielä pöydässä lopettelemassa viimeistä malagaansa.

-- No, sanoi hän, hekin hylkäsivät tarjoukseni.

-- Niin, ystäväni, sillä ei kukaan ansaitse sitä paremmin kuin sinä.

Ja hän otti kynän ja kirjoitti d'Artagnan'in nimen valtakirjaan ja antoi
sen sitten hänelle takaisin.

-- Nyt minulla ei ole ketään ystäviä enää, katkeria muistoja vaan!

Ja hän antoi päänsä painua kämmentensä väliin, jolloin kaksi kyyneltä
valui alas pitkin hänen poskiansa.

-- Sinä olet nuori, vastasi Athos: sinun katkerilla muistoillasi on
kylliksi aikaa muuttua suloisiksikin.



Jälkiliite.


Kun La Rochelle ei saanut Buckingham'in lupaamaa Englannin laivaston
apua, antautui se vuoden piirityksen perästä; Lokakuun 28 päivänä v.
1628 allekirjoitettiin antaumuskirja.

Kuningas palasi juhlallisesti Pariisiin Joulukuun 23 päivänä samaa
vuotta. Hänelle valmistettiin riemujuhla, ikäänkuin hän olisi kukistanut
viholliset eikä ranskalaisia. Hän tuli kaupunkiin Saint-Jaques'in
esikaupungin kautta viheriäisten kunniaporttien lävitse.

D'Artagnan astui uuteen arvoonsa. Porthos erosi palveluksesta ja nai
seuraavana vuonna rouva Coquenard'in; tuo niin hartaasti haluttu
raha-arkku sisälsi kahdeksan tuhatta livreä.

Mousqueton sai komean livreen ja nautti onnea, jota hän koko elämänsä
oli uneksinut, nimittäin seista kullattujen vaunujen takana.

Tehtyänsä matkan Lothringiin, Aramis katosi kokonaan ja lakkasi
kirjoittamasta ystävillensä. Rouva de Chevreuse'n kautta saatiin
sittemmin tietää, että hän oli mennyt Nancy'n luostariin.

Bazin oli otettu maalliseksi veljeksi.

Athos pysyi muskettisoturina d'Artagnan'in päällikkyyden alaisena
vuoteen 1631, jolloin hän, käytyänsä Roussillon'issa, otti myöskin eron
palveluksesta, sanoen syyksi että hän Roussillon'issa oli perinyt pienen
tilan.

Grimaud seurasi Athoksen mukana.

D'Artagnan taisteli kolme kertaa Rochefort'in kanssa, ja haavoitti häntä
yhtä monta kertaa.

-- Luultavasti minä tapan teidät neljännellä kerralla, sanoi hän
ojentaessaan Rochefort'ille kätensä, nostaaksensa häntä jaloilleen.

-- Sitten on parempi sekä teille että minulle, ett'emme taistele enää,
vastasi haavoitettu. Saakeli! Minä olen teidän ystävänne enemmän kuin
luulettekaan, sillä aivan ensi kohtaamisestamme asti olisin voinut ottaa
teiltä hengen, jos vaan olisin maininnut sanankaan kardinaalille.

He syleilivät toisiansa, tällä kertaa vapaasta tahdosta ja täydellisessä
sovinnossa.

Planchet sai Rochefort'ilta kersantin paikan henkivartiossa.

Herra Bonacieux eli hyvin levollisena, ei tiennyt vähintäkään minne
hänen vaimonsa oli joutunut, eikä suuresti välittänytkään sen
tietämisestä. Eräänä päivänä oli hän niin varomaton, että muistutti
kardinaalia olemisestansa. Tämä antoi vastata hänelle, että hän pitäisi
huolen hänen vastaisesta toimeentulostansa.

Niinpä, kun hän seuraavana päivänä kello seitsemän iltasella lähti
kodistansa, mennäksensä Louvreen, ei häntä enää nähty Fossoyeurs'in
kadulla. Niiden ajatus, jotka luulivat parhaiten asian tietävänsä, oli
että hän jossakin kuninkaallisessa linnassa sai elatuksen ja asunnon
Hänen anteliaan Ylhäisyytensä kustannuksella.



FOOTNOTES:

[1] Tiedämme kyllä ettei _milady_-nimitystä käytetä muutoin kuin
sukunimen kanssa yhteydessä. Mutta käsikirjoituksessa oli se sillä
tavoin, emmekä tahdo ottaa sitä muuttaaksemme.

[2] Espanjalainen kultaraha.

[3] Johannes Krysostomos.

[4] Ranskan peninkulmia.

[5] Häpeällisestä rikoksesta rangaistuille naisille poltettiin siihen
aikaan liljanmuotoinen merkki olkapäähän.

[6] Katolilainen katumusveisu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kolme muskettisoturia - Historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.