Title: Sieluntaisteluita
Author: Roos, Mathilda, 1852-1908
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sieluntaisteluita" ***


SIELUNTAISTELUITA

Kirj.

Mathilda Roos


Suomennos.


Porissa, Adolf Allardt.
Axel Bergbomin kirjapainossa 1889.



Kuukauden viimeinen torstai oli kauppaneuvos Rehnberg vainajan lesken
vastaanottopäivä. Nyt, niinkuin ainakin, olivat hänen huoneensa
vieraita täynnä. Jos jonkinlaista siellä löytyi, jos jonkin sukuista ja
ikäistä; olivat tulleet kuuntelemaan soittoa ja esitelmää ja syömään
emännän hyvää ruokaa.

Palvelija juuri tarjoili teetä, mutta eivät olleet vieraat vielä oikein
"tuulella". Oli nimittäin se tukala hetki, jolloin seurustelu ei ole
vielä ruvennut oikein "käymään", jolloin miesväki parveilee salissa,
jolloin naiset istuvat tai seisovat jäykissä ryhmissä, ja keskustelu
jauhaa raskaasti ja vastahakoisesti alkuun päästäkseen. Nämä hetket
olivat aina tuskantunteja rouvalle, varsinkin kun hän joka kerran oli
kutsunut muutaman uuden vieraan, jonkun kirjailijan, tiedemiehen tai
matkustavaisen, jotka olivat outoja muulle seuralle ja vaikuttivat siis
-- käyttäen rouvan omaa sanaa -- "painustavasti" toisiin. Mutta
onnistuipa häneltä melkein aina poistaa tuo paino ja luoda kesteilleen
noin hienonen värivivahdus. Yksi hänen kunnianhimonsa unelmista oli
nimittäin saada olla Ruotsin madame Adam. Lakkaamatta hän käyskenteli
vieraiden joukossa, esitteli, sovitti ryhmiä, vetäisi esille jonkun
huomaamattoman olennon, herätti pienellä ystävällisellä pistosanalla
välinpitämättömän näköisiä, -- sanalla sanoen, joka paikkaan, missä,
vaan voi huomata hitautta, missä seurustelukoneen rattaat alkoivat
ratista, sinne hän vuodatti muutaman pisaran suloutensa öljyä, joka
pani koneen tasaiseen ja nopeaan vauhtiin.

Rouva oli joutunut leskeksi neljä vuotta sitte ja vasta miehen kuoltua
hänen seurustelukykynsä ja rakkautensa tieteisin ja taiteisin oli
puhjennut täyteen kukkaan. Sillä vaimona ollessa häntä ei koskaan
käsitetty, ei tutuistakaan, koskapahan kauppaneuvos kuoli vähääkään
aavistamatta että hänen vaimonsa lähetteli pieniä, nimettömiä
lemmenlauluja sanomiin ja aikakauslehtiin ja että hän sielunsa
syvyydessä piti itseään kohtalon ja aviollisen taakan masentamana
runoilijahenkenä. Mutta kun kauppaneuvos kuoli, jättäen jälkeensä
suuren omaisuuden, ja vaimonsa oli kaikella kunnialla häntä surrut sekä
lähetellyt läheisimmille ystäville omatekoisia painetuita
hautaussäkeitä -- silloin hän sai korvata kärsimyksensä ja vapaasti
antautua ihailemaan taiteilijoita, tiedemiehiä ja kirjallisia neroja.

Tänä iltana oli rouva erinomattain säteilevä ja hellä. Kaupungissa
oleskeli nimittäin parast'aikaa eräs kaunotieteen professori ja hän oli
luvannut tulla kemuja korottamaan eräällä esitelmällä. Italiasta ja sen
taideaarteista. Ja nyt käytti emäntä hyväkseen tuota arvostelulle
altista hetkeä, jolloin koetettiin "tehdä tuulta" purjeisin;
käyskenteli vieraitten keskellä voidellen keskustelukonetta
tutunomaisilla kuiskeilla professorista ja professorin viisaudesta.

Tuolilla, soffan ja uunin välisessä sopukassa, istui vanhanpuoleinen,
pitkä ja laiha nainen. Hän oli puettuna mustaan silkkipukuun ja
hiuksissa oli viheriäinen nauha. Siinä oli neiti Berg ja ken vaan tunsi
kauppaneuvoksen rouvan, tunsi myös hänen varjonsa neiti Bergin. Hän oli
etäistä sukua rouvalle, kävi hänen luonaan melkein joka päivä, kertoi
mitä kaupungilla sanottiin rouvan iltamista ja huvitti sekä itseään
että muita höystäen leikkipuheillaan kauppaneuvoksen rouvan
omituisuuksia.

Sillä jos rouva oli typerä ja haaveellinen, niin oli neiti Berg siihen
sijaan sukkelasuinen ja terävä ja joka kerran joutui hänen ivansa
esineeksi, sen ei ollut helppo puhdistautua naurun alaisuudesta. Ei sen
puolesta, että kaikki neiti Bergin sanat olivat erittäin sukkeloita,
mutta hän, niinkuin moni muu, joka on saanut sanasepän nimen, vallitsi
ihmisten nauruhermoja. Ja tehdessään ivallisia hyökkäyksiään hän niin
veitikkamaisesti iski silmää, ikäänkuin salaperäisessä liitossa ollen,
että puhuteltu olisi tuntunut mielessään typerältä, ellei rämähtänyt
nauruun.

"Katsokaas nyt tuota Beata kultaa", hän kuiskasi naapurilleen puristaen
kiinni toisen silmänsä ja vetäen toista suupieltä korvan tasalle,
"miten hän vaeltaa ympäri ja koettaa kutkutella vierasten
uteliaisuutta. Professorin esitelmä on ikäänkuin sokuritaikinatorttu,
jonka hän yks kaks syöttää vieraillaan ja hankkii virkeyttä heihin!"

Hänen naapurinsa, nuori rouva, jonka tummien silmien syvä katse ei
tahtonut osua sopusointuun neiti Bergin ivallisen mielen kanssa,
naurahti kuitenkin hiukkasen.

Samassa tuli kauppaneuvoksen rouva heidän luokseen.

"No, kuulehan rakas Lovisa", hän suhahti innokkaasti, kumartui nuoren
rouvan puoleen ja tarttui hänen käteensä, "onko totta, josta koko
kaupunki nyt puhuu?"

"Minä en tiedä mitä koko kaupunki puhuu", vastasi rouva Schöning
hymyillen ja teki liikkeen noustakseen ylös.

Mutta kauppaneuvoksen rouva painoi hänet jälleen istumaan ja jäi
seisomaan kumarruksissa, rouvan käsi omassaan.

"Kaikki ihmiset tietysti tietävät rouva Rehnbergin kesteistä ja
professori Börnen esitelmästä", pisti neiti Berg väliin, lähettäen
tavallisen tulituksen ivallisia katseita juuri ohitse kauppaneuvoksen
rouvan nenää.

"Voi, mitä sinä sanot, höpäkkö", vastasi rouva puistellen mielissään
päätänsä, "näistä pienistä vaatimattomista kekkeristä ... mutta kukin
koettaa voimainsa mukaan... Ei, koko kaupunki puhuu miehestäsi,
ystävä kulta ... että hän nyt joutuu Bernerin jälkeen tirehtööriksi
Nornaan ... ei sen enempää eikä vähempää... Noh, mitä sinulla on siihen
sanomista?"

"En minä tiedä siitä mitään", vastasi Lovisa levollisesti, vähän
kylmästikin, niinkuin se olisi asia, josta hän kyllä on kuullut, mutta
on mieluimmin puhumatta.

"Niin, niin se on tässä maailmassa", huokasi kauppaneuvoksen rouva,
"toisen lähtö on toisen leipä! Berner raukka ... kukapa olisi luullut",
hän lisäsi kääntyen Lovisan naapurin puoleen samassa sohvassa.

Tämä heti yhtyi rouvan ihmettelyyn, muutamia muita lähestyi ja niin
levisi vähitellen läpi koko seuran yksi noita välttämättömiä maininkia
innokkaista ja liikuttavista keskusteluista, joihin tirehtööri Bernerin
muutama viikko takaperin tapahtunut äkkikuolema antoi runsasta aihetta.

"Sen minä tiesin", tokasi silloin neiti Berg naapurinsa korvaan, "ihan
minä jo olin huolissani seuran tilasta, kaksi kokonaista tuntia kulunut
eikä vielä puhuttu sanaakaan Berneristä ja hänen keppiköyhästä
perheestään!"

Mutta pian laskettiin tämä, sen vähimmissäkin sivuseikoissa tutkittu
aine, syrjään; salaista levottomuutta huomasi salissa; kaikki
ihmettelivät itsekseen, että missähän se professori viipyy. Emäntää
tuskastutti, eikä hän enää tahtonut jaksaa pitää keskustelua kunnossa.
Joka kerran kuin eteisestä kuului liikettä, kirkastuivat hänen
kasvonsa, hän kiinnitti hymyellen odottavan katseen oveen ja vastasi
hajamielisesti kysymyksiin, joita joku sattui hänelle tekemään. Mutta
kun sitte ovi avautui ja kynnyksellä näkyi, ei professori, mutta vaan
tavallinen ihmislapsi, joka ei kyennyt pitämään esitelmiä Italian
taideaarteista, silloin voi hänen kasvoistaan lukea suurta pettymystä.
Ja se, joka silloin tuli, ei suinkaan olisi voinut kerskata, että
emäntä oli hänen tulostaan erittäin ilomielellä.

Vihdoinkin, kaksi tuntia kestäneen odotuksen, ihmettelyn ja koittavan
epäilyksen jälkeen, kuului kello kymmenen aikaan kiireinen soitto, ja
sen äänen ohessa meni, niinkuin sähkövirta, helpotuksen huokaus läpi
kokoutuneen vierasjoukon.

Kauppaneuvoksen rouva nousi, autuas hymy levisi hänen kasvoilleen, ja
meni ovelle professoria vastaan, päättäen itsekseen tervehtiä häntä
jollakin mukavalla tuliaissanalla, esim. "hyvää ei ikävysty odottaa",
tai "kuta myöhempään kasvaa, sitä kauniimpi kukka", tai ehkä on
sopivin: "_quand on parle du soleil_" j.n.e.

Mutta professorin sijaan astuikin saliin eräs vahtimestari, jättäin
lipun, jossa tuo etevä mies ilmoitti rouvalle miten ihmeen pahoillaan
hän on, että hänelle nyt sattui poistamatoin este, joten hän menetti
sen suuren onnen; j.n.e.

"Kielto leipurista; ei tulekkaan torttua", suhahti neiti Berg.

Rouva muuttui aivan valkoiseksi ja se oli jotakin, sillä hän oli
muutoin tavattoman kukoistava hipiältään -- ja seuraavalla
neljänneksellä hän teki kaikki mitä voi muuttaakseen koko seurueen
itkeväksi suruväeksi.

Tappio tuli, mutta sotakunnia oli kaikella mokomin pelastettava, sillä
jotakin, vaikkapa mitä, hänen oli vierailleen tarjottava.

Hän siis astui erään nuoren laulajan luo ja pyysi kallella päin, että
hän ilahduttasi seuraa laulamalla pienen laulun.

Nuori taiteilija, joka ei sydämensä syvyydessä parempaa pyytänytkään
kuin saada mitä pikemmin kuulla omaa ääntänsä, ei kuitenkaan ollut
kovinkaan valmis pyyntöä täyttämään; hän puisteli päätään, piteli
kaulaansa ja puhui vilustumisesta, vaivaantumisesta ja pahoin
voinnista, mutta tehtyään nämä sopivat vastustelemiset, suostui hän
sentään ja astui soittokoneen luo.

"Siinä lankesi tapaturmavakuutus maksettavaksi", kuiski neiti Berg
oikealle ja vasemmalle, "hän antoi aamupuoleen vakuuttaa iltamansa
kutsumalla pari laulajaa, jotta siinä tapauksessa että professori tekee
takatieran, hänellä kuitenkin olisi tarjota vierailleen laulunpätkä!"

Neiti Bergin sukkeluus teki vaelluksen ympäri huonetta, sillä
naurettiin ja sitte mentiin soittosaliin, nauttimaan tuota langennutta
vakuutussummaa, se tahtoo sanoa, paria Griegin romanssia.

Lovisa Schöning, nuori rouva, joka oli ollut neiti Bergin
vieruskumppani, istautui nyt ikkunan luo huoneen alapäässä. Hän huokasi
helpotuksesta, että pääsi tyhjänpäiväisestä puheesta ja sai istua
yksin, rauhassa antaantua ajatusten valtaan.

Hän istui kyynäspää tuolin nojassa, käsi poskella ja toinen lepäsi
helmassa tiedottomasti nyppien viuhkaa. Tumman harmaat silmät, jotka
olivat syvässä kuopissaan, tuijottivat niin uneksivan omituisesti. Se
teki hänet joskus niin aran, tiedottoman näköiseksi, ihan kuin
ajatukset olisivat kaukana nykyisistä. Hän ei ollut kaunis, ei ainakaan
oudon mielestä: piirteet epäsäännölliset ja vartalo, vaikka muodoltaan
soma, pieni ja vähäpätöinen. Seurassa häntä ei juuri huomattu -- jollei
sattunut istahtamaan viereen. Silloin voi tapahtua, että tunsi äkkiä
selittämättömän suloisen tunteen -- melkein kun kesäilloin tuntiessa
kukkaistuoksun, joka tulee tiesi mistä, ja joka kietoo koko olentomme
tyytyväisyyteen. Tuo selittämätön voima niiden yli, olkoonpa mies tai
nainen, jotka joutuivat läheisempään yhteyteen hänen kanssansa, oli
pehmeiden hitaiden liikkeiden, matalan äänen, hänen samalla ujon ja
terävän katseensa vaikuttama, -- mutta ennen kaikkia sen syvän
tunteellisuuden, joka ikäänkuin virtasi koko olennosta ja ympäröi hänet
lämmittävällä loisteella.

Sitäpaitse löytyi hänen ulkomuodossaan koko joukko pieniä, suloisia
piirteitä, joita ei aluksi huomaa, mutta jotka ennen kaikkia tekevät
naisen viehättäväksi: somamuotoiset kädet ja jalat, hienot kalvoset,
pieni jalomuotoinen pää. Siinä oli rotua, -- rotua oli sulavassa,
tummassa tukassa ja hoikissa hyppysissä.

Ei hän juuri kuullut mitä siellä laulettiin, mieli kun oli omia
ajatuksia täynnä. Rouvan sanat siitä mitä hänen miehestään tiedettiin,
täyttivät ja liikuttivat häntä. Näinä päivinä hän oli usein kuullut
semmoisia huhuja ja vaikka miehensä ei kertonut mitään, eikä hänkään
tahtonut sitä tutkaista, oli hänellä kuitenkin koko ajan ollut aavistus
että noissa huhuissa oli perää. Sentähden kauppaneuvoksen rouvan sanat
vaikuttivat niin syvästi häneen; hänen tuntehikas alkuperäinen
luonteensa omisti erinomaisen voiman huomata vähimmätkin vivahdukset
olevissa oloissa, vaistomaisesti aavistaa lähemmät muutokset.

Ilon ja levottomuuden sekainen tunne valtasi hänet. Miksi viipyi hänen
miehensä niin kauvan?

Olikohan hänelle todellakin tarjottu tuota tirehtöörin paikkaa, jota
niin moni harkitsi, ja jos niin oli, olisikohan tuo muutos onnekas?

Mielikuvituksessaan hän vielä kerran eli heidän avioliittonsa kuluneet
seitsemän vuotta. Miten onnellisia he sentään olivat olleet, vaikka
olivat vähävaraisia, ensin melkein köyhiä! Voisiko tämä rikkaus --
sillä semmoinen palkka kuin "Nornan" tirehtöörin oli heidän suhteissaan
jo rikkautta -- voisikohan se tuottaa heille sen suurempaa onnea?

Mutta tähän levottomuuteen tunkeutui vastustamaton ilon tunne. Hän
ajatteli köyhiä omaisiaan, joille Erland oli ollut niin hyvä ja joita
hän nyt vielä paremmin voisi auttaa, hän ajatteli kaikkia
puutteenalaisia, joiden rukouksille hänen ei enää tarvitseisi sulkea
sydäntänsä, -- hän ajatteli Erlandia, miten hän nauttisi kun ei aina
tarvitseisi säästää, kun saisi tyydyttää taiteellisen aistinsa
vaatimuksia, joita hänen tähän asti oli täytynyt tukehduttaa.....

Niin, kyllä se olisi onnea... Hän kuvasi mielessään Erlandin iloiset,
loistavat kasvot, kun hän käyskenteli huoneissa järjestäen heidän
kotinsa oman mielensä mukaan, tai kun Erland antoi hänelle jonkun
lahjan, josta hänen ei enää tarvitseisi, niinkuin muinoin, häntä
lempeästi nuhdella.

Ja Yrjö ... hänen silmäteränsä, hänen ainoa lapsensa ... mikä onni,
että voi antaa hänelle mainion kasvatuksen, tietää, että hänen
tulevaisuutensa on turvattu puutteilta ja köyhyydeltä...

Hän oli koko elämän ikänsä kärsinyt niin paljon köyhyyden tähden, --
miten ihanaa, että kerran tuntisi itsensä vapaaksi tuosta taakasta,
ettei joka penniä tarvitseisi käännellä ja katsella, että kerran
uskaltaisi nauttia jostakin huvituksesta, tuntematta tunnonvaivoja
jälestäpäin!

Laulun viime äänet olivat kaikuneet, kuuntelijat rupesivat innokkaasti
käsiä paukuttamaan, emäntä kiiruhti soittokoneen luo kiittämään, sekä
alotti sitte salia kiertämään, kertoen äänekkäillä kuiskeilla
vierailleen miten verraton laululahja nuorella taiteilijalla on,
loistava tulevaisuus j.n.e.

Lovisa katseli ympärilleen kuin unesta heräten ja nousi puoleksi
seisomaan. Mutta heti hän taas istahti, ei tullut mennyksi kiittämään.
Hän ujosteli ja sitte se kiitos olisi tuntunut hänestä niin
ulkokullatulta, koska hän ei oikeastaan vähääkään laulua kuunnellut.

Juuri uudelleen istahtaessaan hän äkkiarvaamatta näki miehensä, joka
seisoi salin ovella korkea hattu kainalossa ja etsi silmillään emäntää.
He katsoivat vastattain ja Erland nyökkäsi hänelle monta kertaa,
loistava, veittikkamainen katse silmissä. Häntä hiukan värisytti ja hän
punastui kovasti, niinkuin aina äkkiliikutuksesta. Hän tunsi miehensä
kasvot; hän voi niistä lukea joka värähdyksen hänen sielunelämässään ja
ensimäinen silmäys sanoi hänelle, että nyt oli jotain onnellista
tapahtunut.

Tervehdittyään emäntää hän tuli Lovisan luo, istui viereen ja puristi
kovasti hänen kättänsä.

"Myöhään sinä tulet Erland", hän sanoi katsellen hymyillen häneen,
"kello on jo kymmenen..."

"Niin, sen kyllä uskon", hän vastasi hajamielisesti, niinkuin
kysymykseen vastataan silloin kun ajatukset ovat aivan toisaalla,
"sattui esteitä..." Hän hiveli viiksiään ja kääntyi puoleksi poispäin
ikäänkuin salatakseen tyytyväistä hymyä, joka taas nousi hänen
kasvoilleen.

"Erland", sanoi Lovisa hiljempaa ja siirtyi lähemmäksi miestään,
"sinulle on tarjottu tirehtöörin virkaa 'Nornassa'?"

Hän säpsähti, kääntyi päin ja katseli häntä hämmästyneenä.

"Mutta Lovisa ... mistä sinä tiedät ... enhän ole siitä koskaan
virkkanut..."

"Oh, minua ei niin petetä", vastasi Lovisa nauraen, "minä olen koko
ajan arvannut, että niin se käy ... minä olen tuntenut, että meidän
elämässä tapahtuu joku muutos ... tiedäthän, että semmoiset minä aina
tunnen edeltäpäin -- ja nyt ... kun viivyit niin kauvan tänä iltana ...
niin minä olin ihan varma että jotakin tapahtui, jota sinä olet hyvin
toivonut. Minä olen ollut koko illan samalla iloinen ja levoton..."

"Sinä pikku noita", sanoi Erland naurahtaen ja nipisti häntä sormesta,
"sinä olet hyvä, sinä, aavistuksinesi. Ei mitään saa pitää sinulta
salassa ... minä kun aijoin aivan masentaa sinut uutisellani..."

"Minä olen siis arvannut oikein?" hän keskeytti.

"Olet", vastasi Erland vakaisesti, "minulle on todellakin tarjottu
avonaista tirehtöörin virkaa..."

Samassa tuli kauppaneuvoksen rouva ja keskeytti puolisoiden
keskustelun.

"Miten pahoillani minä olen, että te tulitte niin myöhään!" hän
huudahti ja ojensi molemmat kätensä erittäin säälivällä liikkeellä
Erlandille. "Nyt te ette saanut kuulla kaunista laulua! Eikö totta?"
hän jatkoi kääntyen Lovisan puoleen, "hän laulaa _à la perfection_ ...
semmoinen ääni ... sellainen esiintymistapa ... tavatonta niin nuorella
ijällä ... eihän hän ole kuin kahdenkymmenen vanha", hän lisäsi
salaperäisesti. "Hänelle on Europa altisna, se on minun vakuutukseni!"

Erland nousi heti ylös emännän edessä, yhtyi hänen valitusvirsiinsä
siitä tappiosta, jonka hän oli kärsinyt, sekä jätti, hetken puheltuaan,
molemmat naiset ja meni juomaan lasin punssia.

Lovisa saattoi nähdä miehensä toisessa huoneessa, silmänräpäyksessä
ympäröitynä useoilta herroilta ja vilkkaassa keskustelussa heidän
kanssaan. Miten iloiselta ja onnelliselta hän näytti! hänen hilpeä
naurunsa kuului usein; tuntui kuin hän olisi äkkiä tullut kymmentä
vuotta nuoremmaksi.

Ja miten kaunis ja miellyttävä hän oli, -- miten jyrkästi hänen
kauneutensa esiintyi toisten, enemmän tai vähemmän vähäpätöisten,
herrojen sivulla! Hän katseli puoleksi hellällä, puoleksi säälivällä
hymyllä hänen kookasta, hoikkaa vartaloaan, tummaa, kiharaa, hiukan
harmahtavaa tukkaa, säännöllisiä piirteitä? Ja hänen silmänsä, hänen
kauniit harmaanruskeat silmänsä kosteine kiiltoineen, jotka
pienimmästäkin sielunliikutuksesta, ilosta tai surusta, ikäänkuin
kyynelissä uivat...

Hän tunsi hellyytensä miestään kohtaan kasvavan, tunsi liikkeen
vanhoissa, kuni kiinnikasvauneissa tunteissa, jommoista me tunnemme
rakastettuja kohtaan kun joku ulkonainen tapahtuma panee meitä syvemmin
punnitsemaan itseämme ja olojamme ... jolloin suru, ilo eli levottomuus
lämmittää meitä ja tekee sisällisen elämämme tunteellisemmaksi.

Niin, hän oli onnenlapsi, hän oli noita miellyttäviä olennoita, jotka
osaavat vetää puoleensa kaikki, yksin onnen oikutkin! Mistä se tuli,
että hän, niin kaunis, niin miellyttävä, hän, joka olisi voinut saada
vaikka kuinka rikkaan vaimon -- ja rikasta hän olisi tarvinnut, sillä
itse hän oli köyhä -- mistä se tuli, että hän valitsi juuri hänet,
vähäpätöisen, köyhän tytön? Mistä se tuli, että hän oli niin raastanut
saadakseen hänet kaikkine hänen huolineen, suurine sukuineen, joiden
köyhyys sitten oli raskaana taakkana hänen hartioillaan?

Mutta nyt olivat surun päivät menneet, nyt hän sai
huoletonna nauttia elämästä, nyt hän sai palkan hyvyydestään
ja auttavaisuudestaan...

Kaikkia näitä hän mietti siinä istuessaan, hajamielisesti kuunnellen
puhetta ympärillä. Illallispöytä oli nyt katettu, herrat taluttivat
naisia, parit vaelsivat saliin, syötiin, juotiin, etevin vieras piti
tavallisen kiitospuheen emännälle, ja sitten taas joukko levisi muihin
huoneisin.

Kauppaneuvoksen rouva sai vielä nuoren laulajan esittämään yhden
laulun, mutta sitte alkoivat vieraat heitellä hyvästi ja lähteä.

Ensimäisten joukossa olivat Erland ja Lovisa; molemmat he ikävöivät
päästä kahden kesken, saadakseen jutella siitä asiasta, jonka ympärillä
heidän molempain ajatukset samosivat,

"No, Issa", sanoi Erland kadulle päästyä, kun he käsikädessä astuivat
kotia kohti, "mitäs sanot, etkö ole yhtään iloinen?"

"Olen, olenhan minä toki iloinen", vastasi Lovisa puristaen Erlandin
käsivartta ja katsellen häntä ujolla, laupealla katseellaan, joka,
hänen katsoessa mieheensä, näytti vielä enemmän lapsellisen kirkkaalta
sen kautta, että Erland oli niin pitkä ja hän niin pieni. "Minä olen
niin onnellinen, niin kiitollinen, rakas ystäväni... Mutta", hän
jatkoi, "minä myös ajattelen sitä, että on suuri edesvastaus joutua
niin onnelliseen asemaan ... ja onpa vaikeatakin hoitaa semmoista
virkaa?"

"Tietysti", vastasi mies vakaisesti, "elä usko, että minä katselen sitä
kevytmieliseltä kannalta. Ei, päinvastoin, minä olen kyllä ajatellut
paljon minkä vaikean työn minä otan niskoilleni. Mutta", hän lisäsi
entisellä iloisella, huolettomalla äänellä, niinkuin hän ei olisi
voinut pysyä kauan niin väkäisessä mielentilassa, "minä en voi sille
mitään, että samalla tunnen itseni niin sydämmellisen iloiseksi ja
nautin ajatellessa, että nyt pääsee huolista ja tietäessä, että poikani
tulevaisuus on taattu... Ja minä en usko, että tämmöinen ilo on mitään
pahaa, sillä se tekee minut niin, niin kiitolliseksi Luojalle!"

"Ei, ei, ei se ole väärin!" toisti Lovisa monta kertaa niin
innokkaasti, kun joku olisi häntä vastustanut, "ei -- minä ihan varmaan
luulen, että meillä on oikeus olla iloisia ja onnellisia!"

Oli kaunis talviyö; kylmä ilma oli kuultavan kirkas ja kimelsi kuu
tähtisellä taivaalla. Lumi narisi heidän jalkainsa alla, varisia olivat
juuri tultua kauppaneuvoksen rouvan lämpimistä suojista, eivätkä
tunteneet pakkasta, suloista viileyttä vain. Ruumiillisen hyvinvoinnin,
keveyden ja voiman tunne yhtyi iloisiin ajatuksiin, jotka täyttivät
heidän mielensä.

Lovisa painautui hyväillen mieheensä, hänet täytti äkkinäinen
elämänilon tunne. Oli sanomattoman hauskaa elää, olla olemassa! Ani
harvoin hän voi sillä tavoin tuntea, mutta kun niin joskus tapahtui,
oli tuo tunne sitä syvempi ja lämpimämpi.

Niin, elämä oli sentään ihanaa. Ja vaikka kuinka pimeältä joskus
näyttää, haihtuvat kuitenkin vähitellen huolet ja sammuvat surut jos
vaan on luottamusta, jos vaan oikein rakastaa toinen toistaan! Hän
katsoi ylös taivaalle ja hänen rintansa täyttyi rakkaudesta ja
kiitollisuudesta.

Samassa hän muisti pikku Yrjön ja hänet valtasi äkkiä kuuma, hätäinen
kaiho päästä kotiin suutelemaan ja puristamaan häntä. "No no, Issa,
malta nyt", sanoi Erland naurahdellen sitä kiirettä.

Kotiin tultua heitti Lovisa päällysvaatteet päältä ja meni
lastenkammariin, Erlandin mennessä omalle puolelleen.

Hän seisahtui, kädellään varjoten kynttilää, pienen sängyn eteen, jossa
Yrjö lepäsi, ja katseli kauan nukkuvaa lasta. Se oli kaunis, terve ja
punaposkinen poika. Hän oli perinnyt isän kauneuden; hienot,
säännölliset piirteet, tummankutrinen tukka, -- ainoastaan silmät
muistuttivat äitiä, syvä, uneksiva katse, joka vielä enemmän ylenti
hänen ihanuuttaan.

Hän kumartui vuoteen yli ja suuteli häntä monesti hiljaa poskille ja
otsalle.

"Jumala sinua siunatkoon, poikaseni", hän kuiskasi, "Jumala sinua
suojatkoon kaikesta pahasta ruumiin ja sielun puolesta!"

Pienokainen puhalsi ja maisteli suullaan, ikäänkuin tyytyväisyyden
yltäkylläisyydessä; sitten hän avasi silmänsä ja kiinnitti ne äitiin.
Mutta hänen tuntonsa näytti vielä uinaavan; hän puhisi taasen,
heittäytyi pari kertaa sinne tänne vuoteellaan, mutisi sukkelaan
muutamia sekavia sanoja ja nukkui jälleen.

Samassa tuli Erland puettuna yötakkiin ja tohvelit jaloissa. Hänkin
asettautui vuoteen luo ja katseli poikaa.

"Semmoinen hyvä, pulska poika!" hän huudahti ja koko hänen kasvonsa
loistivat isän ylpeydestä.

"Ja sitten niin sinun näköisesi!" sanoi Lovisa ja nykäisi leikillisesti
miestään parasta.

"Niinpä niin, rumemman papan hän olisi voinut saada!" nauroi Erland,
"vai mitä Issa?"

"Totta on, mutta ei mitenkään kauniimpaa eikä -- itserakkaampaa!"

Mies nauroi ja katseli ympärilleen.

"Poika raiskani!" hän sanoi, "miten köyhän näköistä täällä on.
Semmoisia vanhoja, kuluneita tuoleja me olemme hänelle antaneet, ja
mimmoinen sohva... Mutta, Issa kulta, ihanhan siinä on reikiä
syrjissä... Jumalan kiitos, nyt voimme järjestää hiukan toisin..."

"Mutta me emme saa hemmotella häntä, Erland", vastusti Lovisa innolla,
"ehjä sohva hänen täytyy saada. -- Sen saat uskoa, että tuo hajallinen
päällys on kiusannut minua, mutta kun ei ole ollut varaa tänä vuonna.
-- Mutta sitte emme saa pilata häntä liialla komeudella".

"Ei, tietysti ei, kuka puhuukaan pilaamisesta; emmehän toki aijo yks'
kaks' tulla niin ymmärtämättömiksi..."

Vielä kerran suuteli Lovisa lasta ja kääri peitteen hänen ympärilleen.
Sitten he lähtivät lapsen kammarista mennäkseen levolle.

Mutta he eivät nukkuneet ennenkun aamupuoleen yötä, sillä ison
aikaa senkin jälkeen kun sammuttivat kynttelin, he lepäsivät puhellen
siitä mitä nyt oli tapahtunut ja niistä muutoksista, joita se oli
tuottava. --

       *       *       *       *       *

Lovisa Schöning säilytti lapsuutensa ja nuoruutensa ajoilta yhden
muiston, paljoa selvemmän kaikkia muita muistoja. Vaikka hän ajatteli
mitä tapahtumaa kuluneesta elämästään, vaikkapa onnellisinta, nousi
samalla hänen mieleensä tuo muisto välttämättömän varjon lailla. Se oli
muisto yhtämittaisesta, hermoja kiusaavasta taistelusta aineellisia
huolia vastaan. Kun hän muisteli äitiään, hän muisti hänet aina
miettivän, vaivaantuneen näköisenä; hän ei voinut koskaan häntä muistaa
rauhassa ja levossa; hänen mielikuvitukseensa oli äidin kuva
poistamattomasi poltettu, ja se oli pieni, kumara olento ainaisessa
kuumeentapaisessa liikkeessä. Syvällä haikeudella hän muisteli sitä
kuvaa ja kun hän sitten ajatteli hautaa tuolla kirkkomaalla, levollista
ikuista unta, joka oli sulkenut väsyneet luomet, silloin tuo lepo
tuntui hänestä niin täydeltä, niin suloiselta, ettei se ainoastaan
ollut irtaantuminen kaikesta tuskasta ja väsymyksestä, vaan varma
nautinnon tunne, joka vihdoinkin oli tullut hänen äitinsä osaksi ja
jota ei kukaan enää voinut häneltä ottaa.

Vähemmin jyrkkänä lankesi tuo surullinen varjo muinaisuudesta isän
muistolle. Hän ei ollut niin kulunut kuin äiti, eikä hänen vartalonsa
saanut tuota tuskallista väristystä, joka häntä niin vaivasi äitiä
ajatellessa. Mutta kyllä hänenkin kuvansa oli huolestuneen näköinen,
otsa syvillä juovilla, ja silmissä katse, osaksi epätoivoa, osaksi
suruttomuutta, joka todistaa alkujaan iloisen luonteen taisteluita
vastoinkäymistä ja kärsimystä vastaan. Ja pikku siskot ... ja koko
koto, -- jokaiseen nurkkaan siellä oli kiinnitetty muisto aineellisista
huolista. Jokaisen kohtauksen hän muisti heidän kotielämästään! Ja
miten hän muisteli kuluneita huonekaluja, hajallisia vaatteita, joita
hän ja äiti istuivat ja paikkasivat myöhään yöhön! Miten hän muisteli
noita surun hetkiä, kun joku tarvitsi uuden hameen. Äiti väänteli
käsiään, koska perhetarkastuksessa vanha oli tutkittu ja tuomittu
mahdottomaksi kauvemmin kestää, eikä äiti uskaltanut pyytää "papalta"
rahaa, -- sillä hän tiesi ett'ei papalla ollut! Ja miten sitä sitte
tuumittiin, resuja käänneltiin ja väänneltiin, -- miten koetettiin
köyhyyttä salata ja kannattaa arvoa maailman silmissä!

Ja sitten viimeinen, välttämätön keikahdus, joka ikäänkuin hitaasti
vierivä lumivyöry syöksyi heidän päällensä: isän kuolema, vararikko,
alaston, peittelemätön köyhyys, jonka kasvoilta jokainen ulkonainen
eksyttävä verho oli temmattu pois; se hirveä yö, kun heiltä vietiin
kaikki; kun äiti sai kolmen keskikasvuisen tyttären ja seitsenvuotiaan
pojan kanssa maata lämmittämättömässä huoneessa paljaalla lattialla,
ilman peitteitä, ilman aluista. Niin selvään hän muisti, ettei kukaan
heistä maannut rahtuakaan koko yönä, paitsi pikku Yrjö, joka
lakkaamatta veti syvää, onnellista lapsenunta. Mutta äiti ja siskot
itkivät hänen ympärillään...

Ja sitte taistelu leivästä, tappava taistelu elämästä ja kuolemasta.
Tuo orjuus koululaisten kanssa, tuo säännöllisesti uudistuva ahdistus
joka kerran kun hyyrin maksupäivä lähestyi, nuo kiusaavat vaellukset
tuttavien ja ystäväin luo lainaamaan viitoista tai kymmenistä silloin
kun hätä oli suurin! Ja velat, jotka kasvoivat, jotka aina silloin, kun
he luulivat saavansa rauhaa hetkeksi, pistivät yhäti esille kuin
lohikärmeen päät; -- täysihoitolaiset, jotka eivät maksaneet tai jotka
muuttivat sentähden ettei ruoka ollut heidän mielensä mukaista;
huoneet, joihin eivät saaneet asukkaita, vaan joista heidän kuitenkin
oli maksettava... Ja tuota sotkua, tuota toivotonta riehumista pinnalle
päin, päästä vapautumaan aina tukehduttavasta tuskasta, että nyt sitä
ollaan ihan hukkumassa! Tuota kaikkea oli kestänyt kokonaista kuusi
vuotta, ilman ainoatakaan ilon päiväpaisteen tekemää lomaa...

Noista muistoista ei Lovisa voinut vapautua. Ne olivat säilytettynä
hänen sielunsa syvyydessä, ikäänkuin kokoon käärittynä, niin etteivät
ne vaatineet liian suurta sijaa, seurasivat häntä vain alituisena
tietoisuutena elämän surusta ja olemisen raskaasta taakasta. Mutta
joskus yksinäisyydessä hän voi ottaa ne esille ja katsella niitä,
toista toisensa jälkeen, kunnes koko sarja tuskallisia muistoja oli
levitetty hänen eteensä. Eikä siitä koskaan puuttunut ei solmuakaan.
Aina samaa kiertokulkua, samat pysäkit, joissa hän säännöllisesti
viivähti noilla matkoillaan menneisyyden varjojen maassa.

Sillä hänen nykyinen onnensa ei voinut haihduttaa sitä mitä oli ollut.
Hänen katsantokantansa oli muodostunut ilottoman nuoruuden ajalla eikä
hän voinut sitä muuttaa, siksi että itse oli onnellinen. Hän ei voinut
irtautua salaperäisestä, hellittämättömästä voimasta, joka piilee
syvässä kärsimisessä; hän oli kerran jättänyt suruttomuuden iloiset
rannat ja mennyt maalle kaukana niistä, -- nyt oli hänen purtensa
poltettu, eikä hän enää päässyt palajamaan.

Erland oli häntä aina ymmärtänyt; hän sanoi tuota surumielisyyttä
sairaaksi ja liioitelluksi. Kun vaimo joskus hänelle kertoi
peittelemättä ajatuksiaan elämästä, että elämä hänen mielestään oli
totuutta ja kärsimystä, voi hän tulla oikein kärsimättömäksi ja melkein
nuhdellen huudahtaa: "tuolla tavoin ei puhu kukaan onnellinen ihminen;
sinä saatat minut siihen luuloon ettet sinä ole onnellinen minun
kanssani!" Silloin hän hymyili, hiipi lähemmäksi ja käänsi häneen
syvän, uneksivan katseensa, ikäänkuin sanoakseen: "miten vähän sinä
sentään käsität minua, miten vähän sinä käsität, että minä tunnen
itseni niin äärettömän onnelliseksi, mutta että minä kuitenkin
aavistan, että onni ei ole pääasia eikä se ole ainainen. Mutta näitä
ajatuksia et sinä koskaan käsittäisi; ne eivät ole vielä selvinneet
sinulle; siksi sinä katselet maailmaa toisin silmin kuin minä ja siksi
on meidän välillämme aina epäsointu kun astumme tälle alalle, joka on
mulle niin tuttavaa ja jolle sinä olet outo".

Mutta tuosta asiasta he eivät usein jutelleet eikä heidän
avioelämässään löytynyt mitään, joka olisi antanut aiheita
raskasmielisiin mietelmiin. Tosin sai Erland tehdä kovasti työtä --
etenkin avioliittonsa ensi aikoina kun hänellä oli Lovisan äiti ja
sisar autettavana, -- ja Lovisa teki melkein yksin kaikki kotiaskareet;
mutta molemmat rakastivat työtä ja heidän keskinäinen välinsä oli
täydellisesti onnellinen.

Sillä he olivat rakastaneet toisiaan jo monta vuotta, aina siitä
hetkestä saakka, kun Erland eräänä sunnuntain aamupäivänä tuli
tervehtimään vanhaa tätiään, jolle Lovisa kävi lukemassa, ja siellä
näki nuoren tytön. Hän esitettiin tytölle, puhui muutaman sanan, istui
sitten ja katsoi kun Lovisa lopetti saarnan, jota hän luki ääneen
vanhukselle. Ja kun hän sitte heti poistui saattoi Erland häntä
kohteliaasti eteiseen auttaakseen takkia päälle. Tuskin ainoata sanaa
oli tyttö puhunut heidän lyhyellä yhdessäoloajalla ja hän oli niin ujo,
ettei Erlandille onnistunut kertaakaan kohdata hänen katsettaan, --
mutta kuitenkin, kun hän lähti tädin luota ja joutui yksin, oli hänen
ensimäinen selvä ajatuksensa: "hän on oleva minun vaimoni!"

Siitä päivästä lähtien hän osoitti vanhalle tädille, jonka luona hän
ennen tuskin pari kertaa vuodessa kävi, semmoista kohteliaisuutta, että
se pani vanhan naisen laulamaan ylistysvirsiä Erlandista ja kertomaan
muille sukulaisille miten kohtelias ja kunnon mies Erland oli, juuri
kuin "ennen vanhaan" nuoret olivat. Ei vanha rouva huomannutkaan että
hän tuli sunnuntaisin juuri noin siihen aikaan kuu saarna oli
loppumaisillaan. Sillä niin mahdotonta ajatusta ei hänen aivoissaan
syntynyt, että sorea ja komea Erland Schöning, joka olisi saanut vaikka
kuinka rikkaitakin, edes huomaisi, vielä vähemmin ajattelisi naida
hänen harvapuheisen, vähäpätöisen ääneenlukijansa.

Siksipä hän istuikin hyvän aikaa sanaa sanomatonna ja tuijottavana, kun
Erland eräänä kauniina päivänä ilmoitti, että hän ja Lovisa olivat
kihloissa ja kun hän vihdoin sai sanan suustaan, eivät hänen ensi
sanansa olleet kovinkaan sydämmellinen onnentoivotus. Mitä hän silloin
mielessään ajatteli, hän ei tohtinut lausua, sillä se oli, että hänen
ääneenlukijansa, joka näytti niin pehmeä-luontoiselta ja saamattomalta,
olikin ollut viisas ja vaarallinen kursastelija; mutta sen sijaan hän
antoi pieniä hienotunteisia viittauksia miten onnettomia pitkät
kihlaukset ja avioliitot köyhien ihmisten välissä ovat j.m.s.

Erland ei ollut ymmärtävinäänkään ja se ei suinkaan lepyttänyt eukkoa.
Ja kun sitten Lovisan lukutunnit loppuivat ja samalla Erlandinkin
käynnit, sai nuori mies sukulaisten kuullen heti astua kohteliaasta,
"ennen vanhaan" nuorukaisesta, täysiveriseksi, jäykäksi uudenajan
ihmiseksi.

Neljä vuotta olivat Lovisa ja Erland kihloissa. Molemmat he
työskentelivät tahollaan rohkeudella ja kestävyydellä kunnes se onnen
päivä koitti, jolloin Erlandin tulot olivat siksi suuret että hän voi
mennä naimisiin. Kahden vuoden kuluttua lahjoitti Lovisa hänelle pojan
ja kun hän ensi kerran näki pienen voimattoman olennon äidin rinnalla,
nousivat kiitollisuuden ja liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä ja hän
ajatteli itsekseen, ettei suinkaan kukaan voinut tuntea itseänsä
onnellisemmaksi kuin hän nyt oli.

Pieni kaunis poika, joka vuosi vuodelta kasvoi yhä kauniimmaksi ja
jonka vilkasta olentoa ja sukkelan hauskoja vastauksia kaikki
ihailivat, oli hänen ylpeytensä ja ilonsa. Hän oli lämmin, intohimoinen
luonne, joka ei ollut jaellut tunteitaan vähissä osissa entisiin
nuoruuden liittoihin, vaan joka nyt antoi raittiin ja tuoreen
rakkautensa koko sen täyteläisellä voimalla vaimolle ja lapselle.
Kenties olisi ollut onnellisempaa, jos Yrjölle olisi syntynyt sisaria;
nyt sai pikku poika osakseen kaiken Erlandin isänrakkauden ja siinä
vaadittiin koko Lovisan vaikutusvoima estämään, ettei hän liiaksi
hemmoitellut poikaa.

Oli siinä toinenkin asia estämässä: heidän rahalliset seikkansa.
Erlandin täytyi mukaantua siihen, eitä pienokainen oli vaatimattomasti
puettu, että hänen huoneensa näytti köyhältä, sohvan päällinen oli
paikkaeltu ja huonekalut kuluneet, ja että hän hyvin harvoin voi saada
muuta kuin halpoja leikkikaluja.

Mutta nyt -- nyt oli kaikki toisin! Tuo säästäväisyyden kaava, joka oli
vanginnut kuin kahle Erlandin luonnosta anteliasta ja nautinnonhaluista
mieltä, nyt se oli poistettava, -- järjellä ja taitavasti tietysti. Ei
kukaan saattaisi sanoa että heidän parantunut asemansa saattoi heitä
mihinkään liiallisiin joutavuuksiin.

Ensi kuukausina päästyään "Nornan" johtajaksi, ei Erland tehnytkään
mitään muutoksia heidän ulkonaisessa elämässään. Hänellä olikin
runsaasti työtä, ei ollut helppoa tottua uuden viran toimihin, ja hän
otti asian vakavalta kannalta.

Mutta kun hän oli tutustunut toimeensa, kun hän oli sopivasti jakanut
ja järjestänyt aikansa, kun työ alkoi sujua määrättyä rataa ja hänelle
siis jäi aikaa muihin puuhiin, silloin hän rupesi tyydyttämään
mukavuuden ja loiston haluaan.

Se ei tapahtunut yhdellä lyömällä; heidän elämäntavoissaan ei
tapahtunut mitään äkkimuutosta ja koti sai vaan noin vähin erin toisen
näön. Mutta muutos tapahtui sentään vähemmin huomaamatta, sukkelaan ja
helposti, pian he tottuivat kaipaamaan yhtä lajia ruokaa lisää
päivälliseksi, juomaan viiniä jälkiruuan päälle, ajamaan kotiin illoin,
huomasivat että heidän huonekalunsa olivat vanhanaikuisia värin ja
muodon suhteen. Ja niin tunki loisto heidän kotiinsa, hiljaa ja
hiipien. Se ei hämmästyttänyt heitä, vaan vähitellen se kietoi heidät
yhäti kasvavien ja hienontuvien vaatimusten kautta.

Etenkin tuli Erlandille vähin erin tavaksi koristella heidän
kotiansa, täyttää se kallisarvoisilla ja viehättävillä esineillä.
Vanhat yksinkertaiset huonekalut ja uutimet vaihdettiin uusiin,
kuosinmukaisiin; tuskin päivääkään kului, ettei puodista tuotu jotakin
esinettä, jonka Erland oli ostanut kotimatkalla työpaikaltaan, joko
taulu, kipsikuva tai pari kynttelin jalkoja. Lovisa koetti panna
vastaan kun miehen parannusinto kovin kasvoi. "Etkö usko että me voimme
olla yhtä onnelliset ja että meidän huoneemme voivat olla yhtä hauskan
näköiset ilman näin kallista sisustusta?" hän kysyi eräänä päivänä kun
miehensä hämmästytti häntä tuomalla uudet uutimet saliin. Mutta silloin
Erland suuttui; tavallisesti hän käänsi leikiksi Lovisan
vastustelemiset, mutta tällä kertaa ne harmittivat häntä.

Hän oli nimittäin aivan ihastunut noihin uutimiin paksuine raskaine
nyörineen ja tupsuineen, hän kaitsi, moitti ja arvosteli kun nikkari
niitä, naulasi kiinni, ja monta päivää sen jälkeen näki Lovisa hänen
aina väliin seisovan ikkunoiden edessä, vaipuneena mieluisiin
muistelmiin omien somain järjestyksiensä ihailemisessa. Ainoa seuraus
Lovisan esteistä oli, että Erland oli ensin hiukan hapan ja pakoitti
hänet sitten yhtymään samaan tyytyväisyyteen ja ihmettelyyn.

Hyvin pian Lovisa herkesikin vastustelemasta häntä. Kun hän tuli kotiin
puoliselle ja näytti hänelle jonkun pienen kapineen, jonka hän oli
ostanut koristamaan suojaansa, ei hän hennonut haihduttaa tyytyväistä
hymyilyä hänen huuliltaan. Ja oliko hänellä totta puhuen oikeuttakaan
moittia häntä? Eikö hän ollut koko elämän ikänsä riehunut ja kärsinyt,
ja jos hän nyt, vihdoinkin saavutettuaan huolettoman aseman, tahtoi
nauttia elämästä ja tyydyttää taideaistiansa, niin voiko joku soimata
häntä siitä? Mahdotonta, ei ankarammankaan velvollisuuskäsitteen mukaan
häntä voinut moittia -- ei, koska hän ei kerran elänyt tulojansa
tuhlemmasti. Ja sitä hän ei tehnyt, sen Lovisa tiesi.

Hän siis taukosi moittimasta miestään; tuottihan se hänelle iloa
somistaa heidän kotiaan ja eikös tuo tunne ollut oikeutettu, niin,
eikös se ollut kaunis tunne, josta hänen olisi tullut iloita? Kuinka
monta hänen kaltaistansa aviomiestä löytyi, kuinka moni eikö etsinyt
huvia toisaalta, aivan muista menoista?

Ja kun hän näki miehensä tavan takaa, käyskennellen huoneissa,
järjestellen ja muutellen huonekaluja, katselevan tauluja ja
tarkastelevan pieniä korukaluja plyysipöydillä, silloin hän hymyili
tyytyväisesti ja hänkin silloin nautti, hänenkin aistinsa vähitellen
kiintyivät ja veltostuivat loistosta, joka häntä ympäröi.

He rupesivat myös pitämään pieniä pitoja, hienoja päivällisiä ja
iltamia, he kävivät usein teaatterissa, eivätkä istuneet, niinkuin
ennen, toisella rivillä, vaan kaikkein kalliimmilla paikoilla. Sanalla
sanoen, he viettivät mitä suloisimpaa ja parhaiten järjestettyä elämätä
kun ajatella voi.

Löytyi vain yksi ainoa asia, joka häiritsi ja vaivasi Lovisaa. Se oli
että hän tällä, ulkonaisesti niin onnellisella ajalla, turhaan koetti
sielunsa syvyydessä tuntea itseään onnelliseksi ja tyytyväiseksi.

Jotakin oli joutunut tasapainosta hänen sisällään, mutta hän ei voinut
saada selville mitä se oli, vielä vähemmin, miten sen jälleen saisi
entiselleen. Niinkuin joskus tapahtuu, että salaperäinen ruumiillinen
vaiva, jonka nimeä me emme tunne, äkkiä tarttuu meihin ja sitten
myötään kiusaa ja kalvaa meitä, niin oli hänessäkin, sitten kun
ensimmäinen riemu heidän paranneesta asemastaan oli lauhtunut, herännyt
surumielisyyden ja ahdistuksen tunne, joka ei sitten antanut hänelle
rauhaa. Ei hän sitä aina huomannut. Kun hän oli ulkona Erlandin kanssa,
kyläilemässä tai huveissa, niin se oli joskus aivan kuollut ja silloin
hänestä tuntui elämä olevan pelkkää iloa ja päivänpaistetta, mutta
yksinäisyydessä, yössä ja pimeässä, silloin hän jälleen tunsi tuon
omituisen ilmiön sisällisestä pahoin voinnista.

Ja joskus, -- noina hengellisen selvyyden hetkinä, kun meillä on voimaa
irtautua ulkonaisista häiritsevistä vaikutuksista ja sukeltaa alas
sielumme salaperäisiin syvyyksiin, jossa olentomme totuus on kätkettynä
-- semmoisina hetkinä pukeutuivat nuo tunteet eläviin ja selviin
kuviin. Silloin aina joku ulkonainen sattuma, kertomus muiden
kärsimyksistä, katsahdus puutteen ja köyhyyden alalle, joka hedelmöitsi
raskaat uinailevat ajatukset hänen mielessään ja herätti ne eloon.
Muistot muinaisuudesta heräsivät tuskastuttavan selvinä; hän näki
jälleen lapsuuden kotinsa, hän joutui jälleen hiljaiseen, hivuttavaan
taisteluun huolia vastaan, joka siellä kamppailtiin. Ja niinkuin kiveä
veteen viskattaessa, sen ympärille syntyy koko joukko ulospäin
laajenevia pyöriä, niin syntyi hänen sielussaan tuon köyhän kotoisen
kuvan ympärille koko ryhmä samallaisia kuvia muiden puutteista ja
surkeudesta, joka enemmän ja enemmän levisi ja laajeni ja vihdoin
vajosi yleiseen, epämääräiseen epätoivoon elämän kurjuudesta ja meidän
voimattomista kokeistamme parantaa sitä. Ja kun hän ennätti sille
asteelle, kun rauhattomat pyörteet hänen sielunsa elämässä kerta
kerralta yhä heikommin ja heikommin uudistuivat kunnes ne kadottivat
varmat piirteensä ja hajosivat hiljaiseen, sankeaan surumieleen. --
silloin ilmestyi jyrkkänä vastakohtana uusi kuva: kuva hänen
nykyisestä, loistoisesta elämästään. Hauskat kekkerit, pienet hienot
päivälliset, jolloin viinejä virtaili, komeat huonekalut heidän
asunnossaan, hänen kalliit pukunsa, -- kaikki nuo kuvat lensivät kuin
polttavat salamat siinä syvässä surun täyttämässä vakavuudessa, johon
hän oli vaipunut.

Semmoisina hetkinä hän joutui täydelliseen epätoivoon. Hänen miehensä
hilpeä luonne, heidän suruton, iloinen seurapiirinsä, joka enimmin
aprikoi kuvituksiaan ja nautinnoitaan, kaikki synnytti hänessä
vastenmielisyyden tunteen, niin voimakkaan, että se melkein muuttui
inhoksi. Niin kiivaasti hän tunsi sääliä onnettomia kohtaan, harmia
elämän epäkohdista ja vääryyksistä ja, ennen kaikkia, tuskaa omasta
voimattomuudestaan, että oleminen kävi hänelle tukalaksi ja kuoleman
ajatus ainoaksi mahdollisuudeksi päästä vapaaksi noista kauheista
arvoituksista, jotka vaivasivat häntä kuin omantunnon tuskat. Hän tunsi
silloin myös kummallista välinpitämättömyyttä miestä ja lasta kohtaan.
Tuon sielunelämän lain perustuksella, jonka mukaan joku tunne, samalla
järkähtämättömällä säännöllisyydellä kuin aaltojen käynti, voi
saavuttaa jonkun määrätyn korkeuden ainoastaan sen kautta että toinen
vaipuu alas, niin työnnettiin tieltä hänen omat persoonalliset
tunteensa samalla kun epätoivon ja tuskan kohtaukset nousivat niin
äkkinäisen korkealle.

Mutta tuota sieluntaistelua oli vaan aika ajoin; väliin se oli tyyten
tauonnut, väliin se työskenteli hitaasti ja koneellisesti. Yhdestä
ilmauksesta hän ei kuitenkaan ollut koskaan vapaa: aamuisin kun hän
heräsi, niin hänen ensimäinen tunteensa ei ollut iloinen. Yöllä,
jolloin kaikki, mitä meissä löytyy, -- etenkin totuus, jota emme vielä
tahdo tunnustaa, elää elävämmin kuin päivällä, yöllä se kokosi hänelle
tuon tyytymättömyyden ja levottomuuden tunteen, joka aamu heräämisen
jälkeen kiusasi häntä, kunnes ajatukset selkenivät ja hän ennätti
vakuuttaa itselleen, miten täynnä iloa ja onnea hänen elämänsä oli. --

Siten kului pari vuotta. Herra ja rouva Schöningiä pidettiin yleisesti
onnellisten aviokumppanien esikuvana -- ja syyllä kyllä. Heidän
elämänsä kului rakkaudessa ja sopusoinnussa ja heillä oli varoja
hankkia itselleen kaikkia nautinnoita kuin elämällä on antaa. Ei
kenkään voinut aavistaa niitä salaisia sieluntuskia, jotka joskus
vaivasivat Lovisaa, ei miehensäkään edes. Hän ei olisi niitä
käsittänyt, niin, eipä hän itsekkään niitä täysin ymmärtänyt. Ne elivät
hänessä enemmän unelmain tavoin kuin sydämmen taisteluna, joka vaatii
ilmaa ja todellisuutta, ettei se tyyten tukehduttaisi meitä. Ne eivät
kohonneet ylöspäin ja muodostuneet selviksi ajatuksiksi, ne vajosivat
ja katosivat hämäriin epäselviin tunteisiin.

Silloin tuli eräänä päivänä eräs noita ulkonaisia satunnaisuuksia,
jotka itsessään vähäpätöisinä, kuitenkin usein ovat ne voimat, jotka
antavat eloa tuollaiselle mielentilalle.

Lovisa oli jonkin aikaa ollut tavallista enemmän alakuloinen, hän ei
itsekkään tietänyt miksi. Selittämätön tuskan ja väsymyksen tunne veti
hänet pois ympäristön ilokuvista ja sai hänet vaipumaan raskasmieliseen
uinailuun, joka levitti ikäänkuin hunnun hänen silmilleen, niin että
niiden katse näytti joskus kuni varjotulta. Luonnosta taipuvainen
uskonnolliseen haaveiluun, hän nyt antautui myöskin mietelmiin uskonnon
salaisuuksista. Paljon hän puheli näistä Erlandin kanssa, mutta etenkin
hän pienelle pojalleen niistä puhui. Oli salainen, tuskin itsensä
ymmärtämä nautinto luoda lapsen avonaiseen mieleen tuota kaihoa
korkeampaan rakkauteen, joka heräsi hänessä, kun hän ei löytänyt
tyydytystä ulkonaisessa elämässään.

Tällaisessa mielentilassa hänen täytyi valmistaa päivällisiä, joille he
olivat kutsuneet muutamia tuttavia. Jokainen askare sen johdosta oli
hänestä niin vastenmielinen kuin häntä olisi pakoitettu syntiä
tekemään; hän kuitenkin Erlandin tähden koitti tukehduttaa nuo tunteet
ja tunnollisesti koittaa saada päivälliset niin hienosti ja hyvästi
järjestetyksi kuin suinkin. Mutta kemujen edellisenä päivänä toi
sattuma hänen tiellensä erään entisen ystävän, nuoren rouvan, jota hän
ei ollut kaukaan aikaan tavannut. Tuo nuori rouva, joka oli hyvin
nerokas nainen ja eli keskellä nykyajan polttavien kysymysten pyörrettä
ja joka myös käytännöllisesti työskenteli niiden selvittämiseksi,
esitti Lovisalle kuvan, kuvan jälleen valaistakseen yhteiskunnallisia
epäkohtia, joiden alla osa ihmiskuntaa nääntyy. Hän kertoi eräästä
tuumasta, jonka hän tahtoi toteuttaa koettain siten voimainsa mukaan
_yhdellä_ alalla auttaa pahinta puutosta, sekä pyysi Lovisaa, joka oli
varakas rouva, auttamaan häntä vähäisellä raha-avulla.

Tuo ystävän kuvaus vaikutti syvästi Lovisaan. Niinkuin usein tapahtuu
-- jos me vaan tahtoisimme huomata sitä -- että juuri kun me olemme
tulleet valmistetuksi jollekin uudelle vaikutukselle, tuodaan se
meille, omituisen, mutta kuitenkin lain alaisen olojen yhteyden kautta,
-- niin tämä kohtaus ja keskustelu juuri tuotti sen vaikutuksen, jota
vastaanottamaan Lovisan koko sieluntila oli valmistettu. Sanomaton ilon
ja innon tunne heräsi hänessä. Tätä yritystä täytyi kaikella muotoa
auttaa; hän kuunteli syvimmällä osanotolla erikoisseikkoja sen
toimeenpanemisessa ja kun hän erosi ystävästään, hän ei ainoastaan
luvannut itse auttaa, vaan herättää muissakin innostusta asiaan.

Kiireesti ja koneellisesti hän toimitti loput asiansa. Lakkaamatta hän
mietti keinoa, miten parhaiten auttaa ystävätään ja kun hän seisoi
eräässä makeiskaupassa valikoiden hedelmiä puolispöydän varalta, hän
samalla ajatteli mitä hän sanoisi miehelleen, että hänkin innostuisi,
minkä verran miehensä mahtoi antaa ja miten hänen ystävänsä hämmästyisi
ja iioitseisi saadessaan niin suuren summan.

Kotiin tultua hän heti meni Erlandin luo, joka istui kammarissaan ja
kirjoitti.

Nähtyään vaimonsa hän heti laski kynän kädestään, kääntyi päin ja kysyi
nauraen, mitä hänellä nyt oli sanomista, kun tuli kasvoilla
"perheneuvospiirre".

Lovisa hymyili, otti tuolin ja istui Erlandin viereen. Sitten hän alkoi
innokkaasti ja mikäli muisti, ystävättären sanoilla kertoa tuosta
laupeudentyöstä sekä pyysi lopuksi Erlandin kannattamaan asiata aluksi
isommalla raha-avulla ja sitten vuotuisella maksulla.

Erland kuulosti tarkkaan Lovisan kertomusta. Leikkisä juonne katosi
heti hänen kasvoiltaan; hän näytti hyvin vakaiselta siinä istuessaan
selkä kenossa kirjoitustuolilla ja sormiellen kynänvartta. Katse
seurasi koneellisesti käden liikkeitä.

"Eikö totta, Erland", jatkoi Lovisa lopetettuaan tilintekonsa, "se on
oiva tuuma? Sellainen koto, jossa köyhät lapset saavat ruokaa ja
vaatetta ja sitäpaitse oppivat työtä tekemään, varmaan se suojeleisi
monta puutteesta ja kärsimyksistä sekä aineellisesti että
hengellisesti?"

"Tietysti", vastasi Erland kiireesti, katsoi ylös ja kääntyi vaimonsa
puoleen, "tuo tuuma todistaa että sen tekijällä on sekä päätä että
sydäntä, ja se on epäilemättä hyvin kaunis -- hyvin kaunis. Mutta
valitettavasti on tuollaisista laitoksista ylipäätään saneen vähän
hyötyä, luulenpa melkein että tuo uudenaikainen ihmisrakkaus vaan
tylystyttää heitä ja kiihoittaa välinpitämättömyyttä ja laiskuutta.
Mitä korjata tulisi, niin se on itse yhteiskunnallisten lakien
perustus. Niin kauan kun sellaista työn puutosta kestää, kuin meillä
nyt on, niin kauan emme _voi_ auttaa köyhiä millään tehokkaalla
tavalla. Antaa heille rahaa, ja perustaa kotoja ja semmoista on vaan
hetkellistä hyvää. _Työtä_ heille pitäisi koettaa hankkia, siinä ainoa
keino, joka voisi vaikuttaa jotakin, sillä se kohottaisi samalla heidän
siveellistä tunnettaan..."

"Tietysti", sanoi Lovisa vähän kärsimättömästi, "mutta kun ei kerran
löydy työtä, kun satoja vankkoja miehiä turhaan hakee työtä, eihän saa
antaa heidän nähdä nälkää ja nääntyä vaan siitä syystä, ettemme osaa
auttaa kaikkein viisaammalla tavalla. Onhan toki parempi auttaa niin
hyvin kuin voi, kuin olla ihka auttamatta..."

"Se on selvää, kukas sitä väittää? En minä ensinkään moiti
hyväntekeväisyyttä, minä päinvastoin puollan ja ihailen sitä; sanon
vaan, että kaikki mitä se toimittaa on hetkellistä ja haihtuvaa, se on
sanalla sanottu, turhaa eikä mitään muuta".

"Mutta pelastaa ihmisiä nälkään kuolemasta ei kuitenkaan voi olla ihan
turhaa, eikä arvotonta", vastasi Lovisa hiljaa.

Erland hymyili ja kohotti olkapäitään ikäänkun sanoakseen, että Lovisa
ei tahtonut ymmärtää häntä, että hän tavallisella naisellisella
ahdasmielisyydellä, vaan piti silmällä asian _yhtä_ puolta eikä
käsittänyt että hän katseli sitä perussyylliseltä kannalta, eikä vaan
puhunut nyt nostetusta kysymyksestä.

"Nuo tutkistelemiset kiusaavat minua", jatkoi Lovisa ja äänensä kuului
niin syvältä aina kun hän oli liikutettu, "onhan tosin hyvää ja
kaunista että _tahdotaan_ hankkia työmiehelle oikeutta, että edes
huomataan jotta alempien kansanluokkien asema on parannettava, mutta
kunnes se tapahtuu, ja tietysti siihen vielä on aikoja, mitähän se
heitä hyödyttää, että siitä pidetään _puhetta_? Kenties
tulevaisuudessa, mutta nyt ei mitään. Mitä he kaikista parhaiten
tarvitsevat on apua, käytännöllistä, kiireistä apua, ja minä luulen,
että jokaisella, jolla on onnellisempi asema elämässä, myös on vastaava
velvollisuus auttaa, parempia aikoja odottaessa, puutetta kärsiviä, ei
pelkillä sanoilla ja säälillä, vaan jakamalla heille osan omaa
hyväänsä. Mutta kukaan meistä ei anna niin paljon kuin pitäisi antaa,
me annamme hiukkasen omasta yltäkylläisyydestä, muutamia muruja, joista
kernaasti luovumme, ja siinä kaikki!"

"Ja vaikka sinä jakaisit kaikki kun sinulla on ja omaat", keskeytti
Erland kiivaasti, "niin se olisi sama jos heittäisit sen järveen.
Muutamassa silmänräpäyksessä se olisi kaikki kadonnutta puutteen ja
kurjuuden kitaan, jättämättä siunauksen jälkeäkään peräänsä. Elä nyt
käsitä minua väärin, en minä tarkoita, ettei auttaa saisi, minä vaan
tahtoisin saada sinun käsittämään, että se on väärää uhraavaisuutta,
liioiteltua ihanteellisuutta, johon sinä niin usein näyt pyrkivän, --
luopua elämän mukavuuksista ja huvituksista ja sen sijaan vaatettaa ja
elättää köyhiä, sillä se on laveammassa merkityksessä ihan hyödytöntä!"

"Mutta et suinkaan sinä tahtone sanoa, ettei tuo koti köyhiä lapsia,
varten olisi miksikään hyödyksi?"

"Ei, ei, tietysti ei", hän vastasi närkästyneenä, kun ei vaimonsa
tahtonut seurata hänen ajatuksensa juoksua, "minähän sanoin laajemmassa
merkityksessä. Muutoin tuo tuuma on minusta nähden oivallinen eikä
ensinkään mahdoton toteuttaa. Mutta surullisinta, liikuttavaa on, että
jos teille onnistuu pelastaa sata lasta vilua ja nälkää näkemästä, niin
kasvaa toisia sata, kuin sieniä maasta, jotka ovat yhtä surkeita!"

"Niinpä niin, mutta onhan kumminkin muutama pelastunut. Onhan vähemmin
kurjaa että sata näkee nälkää kuin jos kaksi sataa sitä tekee".

Erland nauroi.

"Laiha etu, ainakin sille sadalle, joka kärsii! Kaikessa
tapauksessa", hän lisäsi vakaisesti, "on sinun ystäväsi yritys
varsin kunnioitettava".

"Sinä tahdot siis auttaa häntä?" kysyi Lovisa innokkaasti.

"Tietysti. Jos me tunnemmekin, ettemme voi toimittaa mitään pysyväistä
hyvää, niin onhan kumminkin velvollisuutemme ojentaa tarvitseville
auttava käsi. Noo, minkä verran sinä tahdot?"

Lovisaa arvelutti. Häntä peloitti mainita niin suurta summaa,
ensiksikin siitä syystä että miehensä kenties tulisi tyytymättömäksi ja
hänen intonsa asian suhteen laimeneisi, toiseksi hän pelkäsi
närkästynyttä katsetta, joka hänen silmissään heti alentaisi lahjan
arvoa ja tekisi hänet tyytymättömäksi miestään kohtaan.

"Tahtoisitko antaa sata kruunua", hän sanoi viimein arasti.

Erlandin kasvot synkistyivät heti.

"Nyt on minun mahdoton antaa niin suurta summaa. Näinä päivinä on
minulla ollut jos jonkinlaisia menoja. Eilen viimeksi täytyi auttaa
erästä rappiolle joutunutta raukkaa, entistä Upsala toveria. Hän sai
kaksi sataa kruunua. Ja tuskinpa päivääkään kuluu, ettei joku ano
yhden- eli toisenlaista apua".

"Mutta, Erland", sanoi Lovisa kasvot poispäin, matalalla äänellä,
"huomiset päivällisemme tekevät monta sataa kruunua. _Siihen_ sinulla
kyllä on varoja".

Erlandin silmät välähtivät; hän nousi kiivaasti ja asettautui vaimonsa
eteen kädet housujen taskuissa.

"Mitä sinä tarkoitat tuolla soimauksellasi, Lovisa? Teenkö väärin kun
elän niinkuin elän? Tarkoitatko sinä, että meidän pitäisi elää niinkuin
köyhät ihmiset, asua kahdessa kammarissa, syödä kalaa, leipää ...
eli...?"

"Ei ei, en minä sitä sano ... nyt rauhoitu, kultaseni", keskeytti
Lovisa koettaen tarttua Erlandin käteen, jonka hän kiivaasti veti pois.
"Minä vaan tahdon _sinun_ tähtesi ja minun itseni tähden sanoa, ettemme
me saa olla itsekkäitä, että meidän täytyy _ilomielellä_ antaa
osastamme muillekin silloin kun me huvittelemme ja nautimme elämästä.
Voi sentään, Erland, ihminen tulee niin pian itsekkääksi. Minä tunnen
sen itsestäni, minä tunnen miten tämmöinen ylellisyys laimentaa
tunnettamme toisia kohtaan, aivan unohtuu miltä _kärsiminen_ tuntuu,
kun ei itsellä ole kärsimyksiä, joutuu niin etäälle kaikista köyhistä,
ettei enää voi tuntea heidän tavallaan eikä heidän kanssansa, vaan sen
sijaan keskustellaan kylmästi yhteiskunnallisista epäoloista ja miten
niitä voitaisiin korjaella. Usko minua, minä tunnen, tunnen juuri
itseni suhteen tuon hirveän vaaran, joka on rikkaudessa: vaaran, ettei
ymmärretä kärsimystä. Minä niin pelkään kontistua tuohon itsekkäisyyden
hyyhmään. Minä tunnen usein miten nautinnonhimo tahtoo kietoa minut,
miten se kuiskii minulle: elä sure auttamatonta asiata, _sinä_ et pysty
muuttamaan yhteiskunnan lakeja, iloitse siis elämästä, ja kiitä
Jumalata onnesta, jonka olet osaksesi saanut! Mutta kun minä koetan
kiittää Jumalaa, tuntuu rukoukseni sydämmettömältä ivalta niitä
kohtaan, jotka ovat onnettomampia kuin minä".

Molemmat olivat vaiti. Erland käveli edes takasin, pää kumarruksissa ja
otsa rypyssä. Hänen tyytymättömyytensä haihtui kuitenkin pian; hän
astui vaimonsa luo, syleili häntä vyötäisistä ja katsoi häneen puoleksi
surumielisesti, puoleksi veitikkamaisesti hymyillen.

"Pieni haaveellinen eukkoni", hän sanoi hellästi, "sinä et oikeastaan
sovellukaan tähän matoiseen maailmaan; sinä olet liian hyvä sekä
sille että -- minulle. Kaikessa tapauksessa", hän jatkoi, astui
kirjoituspöydän luo, otti sieltä satakruununsetelin ja antoi Lovisalle,
"tässä on pyytämäsi raha. Mutta minä sanon sinulle suoraan, että nyt et
sinä saa pitkään aikaan pyytää enempää".

"Kiitosta rakas", vastasi Loviisa innolla, "ei, nyt minä saatan olla
tyytyväinen. Yksi asia vaan: sinun täytyy luvata vähäinen vuosimaksu,
edes..."

"Ei kiitoksia, sitä juuri minä en tee. Tässä tulee häviö vuosimaksujen
kautta. En muistakaan miten moneen seuraan ja laitokseen minut on
kiedottu ja nyt olen päättänyt sanoa _ei_!"

Hän nyökkäili naurusuin, istui pöydän ääreen ja tarttui työhön. Lovisa
suuteli häntä pari kertaa otsalle ja meni sitten tiehensä.

Mutta hän ei ollut onnellinen, ei nyt eikä illallakaan kun hän meni
viemään rahoja ystävälle, joka niistä sydämmellisesti kiitteli. Niin,
nuo kiitokset miltei vaivasivat häntä, hän tunsi ettei tuolla lahjalla
ollut mitään arvoa, hän tiesi että miehensä oli sen antanut päästäkseen
rukouksista ja kehoituksista, saadakseen olla rauhassa. Ja jos Erlandin
lahjanannossa oli jotain totuutta ja tunnetta, niin se perustui tyyten
hänen rakkauteensa häneen, Lovisaan, haluun tehdä hänelle mieliksi,
eikä säälistä kärsiviä kohtaan.

Hän ei voinut poistaa alakuloisuuttaan: se seurasi häntä kaiken yötä,
unessakin hän sen tunsi, se kiusasi häntä aamulla, huoneissa häärätessä
ja keittiössä puolisen valmistuspuuhissa. Ja kun hän neljän ajoissa
ilmestyi makuusuojasta puettuna somaan ja hienoon päiväpukuun, -- jonka
Erland tarkasti ja hyväksyi -- kun hän vastaanotti vieraita, oli hänen
vallan vaikeata olla niin iloisen ja onnellisen näköinen, kuin
tilaisuus vaati. Mutta Erlandin tähden -- Erlandin, joka käyskenteli
suojissa loistaen tyytyväisyydestä ja vieraanvaraisuudesta -- hän
kaikella muotoa koetti voittaa haikeuttaan. Ja tuon mielenponnistuksen
johdosta hän oli tavallista vilkkaampi. Posket punoittivat, oli
ikäänkuin hehkua uneksivan silmän syvässä. Hän oli niin soma tumman
sinisessä samettipuvussaan, joka pehmeästi sujui pienen, sorean
vartalon ympärille, että Erlandin katse vähä väliä seurasi häntä
ihastuksella ja ylpeydellä.

Ateria oli alusta pitäin hyvin hupainen. Isäntäväen hilpeä mieliala
levitti kuin päivänpaistetta ympäri pöytää, kaikki olivat iloisia,
laskettiin leikkiä, pakinoitiin ja naurettiin, yhä äänekkäämmästi ja
irtonaisemmasti jokaisen uuden viinilajin jälkeen.

Kauppaneuvoksen rouva, joka istui isännästä oikealla, oli saanut
toiselle puolelle hyvin hupaisen naapurin. Tälle antoi Erland toimeksi
"lellitellä eukkoa" ja imarrella, häntä hienojen iltamien johdosta.
Pieni rouva, joka kävi yhä pyöreämmäksi mikäli ilta kului, nautti
oikein ollen herrojen leikin esineenä. Oli aivan tukehtua, niin hän
nauroi Erlandin sukkeluuksille, näpsäytti sormille viuhkalla, kun
Erland oli "häijy" ja juotuaan pari lasia sampanjaa hän tuli
erinomaisen imeläksi molemmille naapureilleen.

Neiti Berg koetti myös osaltaan pitää iloa vireillä. Hänen
kokkapuheensa, jotka alkupuolella ateriaa jotensakin pysyivät
säädyllisyyden rajoissa, alkoivat tuossa jälkiruuan aikana vivahtaa
niin kirjavilta, että hän vain kuiskimalla niitä ilmoitteli
naapureilleen. Nämä taas lakkaamattomien naurunpuuskien remakassa niitä
levittelivät muille vieraille.

Kun pöydästä noustua isännän kehoituksesta mentiin hänen suojaansa
tupakoimaan ja kahvia juomaan, oli ilo ylimmillään. Kauppaneuvoksen
rouva, joka pöyhistyi kanarialinnun lailla, kun se on oikein
tyytyväinen, pyörähteli kuni kerä toisen herran luota taas toisen luo,
jotka häntä taputtelivat ja suutelivat käsiä. Neiti Berg vetäytyi
parineen yhteen nurkkaan "virnailemaan"--- neidin sanojen mukaan -- ja
muu seurue loikoi mukavilla sohvilla ja nojatuoleilla, nauttien
suloista lepoa.

Ja niin vähitellen tapahtui mielenmuutos; vallattomuus asettui,
ruuansulatus vaikutti suloista vetelyyttä, nautittiin siinä istuessa
noin mukavasti ja puhellessa vakavista asioista. Muutama sattumalta
lausuttu sana nosti uskonnollisen väittelyn kahden vieraan välille;
vähitellen vaikenivat toiset ja keräytyivät noiden kahden ympärille,
kuullakseen huvittavaa kinaa, ja ei aikaakaan, niin oli ylhäällä
yleinen vilkas keskustelu uskonnon periaatteista. Mielissä vielä
värähteli iloinen surina, joka tuskin oli vaijennut, päivällisaterian
loisto väikkyi puhujain mielikuvituksessa kirkkaana pohjana, jota
vastaan kuoleman ja ijankaikkisuuden kysymykset esiintyivät kuin
suuret, synkät, mutta samalla salaperäisen viehättävät varjot.

Uskonnollinen väitös loppui, eikä nyt, enemmän kuin samallaisissa
tilaisuuksissa ennenkään, tultu parempaan päätökseen kuin että toinen
piti toistaan joko ahdasmielisenä tai harhaoppisena. Sitten
ruvettiin puhumaan yhteiskunnallisista epäkohdista, köyhyydestä, ja
työttömyydestä. Siinäkin asiassa oltiin erimielisiä; vanhoilla olijat
syyttivät siitä ajan kurjuutta, tätä kurjaa aikaa, jolloin kaikki
yhteiskunnalliset siteet rikottiin; vapaamieliset puolustivat
tasa-arvon aatetta ja keskustelu muuttui vähitellen kiivaaksi
kiistaksi, joka ei sekään johtanut parempaan päätökseen kuin
edellinenkään. Yhdessä asiassa olivat kumminkin kaikki yksimielisiä,
nimittäin siinä, että nykyinen aika on huonoista huonoin; vanhoilla
olijat moittivat, että "entinen hyvä aika" oli mennyttä, aika, jolloin
vielä oli olemassa muinaista ritarillisuutta ja muinaisia kunnon
miehiä; -- vapaamieliset taas siitä syystä, ettei tuo kultainen
aikakausi vielä ole koittanut, jolloin oikeudentunto ja veljellisyys
vallitsee ihmisten kesken, ja joka oli koittava silloin, kun heidän
programminsa oli pantu toimeen.

Kun tämä kina päättyi, ryhdyttiin levollisimpiin,
valtiollistaloudellisiin aineisin ja niin rupesi eräs naisista
kertomaan käynneistään köyhien majoissa. Hän oli ollut monta vuotta
suojelusrouvana yhdessä pääkaupungin isoimmista seurakunnista. Hän
puhui erinomaisen hyvin, esitystapa oli vilkasta ja taiteellista ja
kaikki kuuntelivat jännityksellä hänen kuvauksiaan kurjuuden kodeista.
Viimein hän kertoi eräästä perheestä, jossa isä oli tylsämielinen ja
äiti niin sairas, että tuskin jaksoi olla jalkeilla. Ja, tuossa kodissa
löytyi yhdeksän -- yhdeksän! -- lasta, eikä mitään millä elää... Isä
istui nurkassa ja tuijotti, lapset makasivat lattialla kuin sinne tänne
viskatut resumytyt ... se oli kauhistavan surkea näky... Ja kenties
kaikista kurjinta oli puhutella naista, jolla miehen hulluudesta
huolimatta oli vastasyntynyt lapsi povella -- kuulla, miten tyly hän
oli ja välinpitämätön kaikesta...

Tämä kertomus herätti syvää liikutusta kuulijoissa. Vedet nousivat
monen naisen silmiin ja eräs herroista, joka ei suvainnut kuulla
semmoista, hiipi tiehensä pienelle kävelyretkelle päästäkseen
tuskallisesta liikutuksesta..

Seurasi sitten monta saman laatuista juttua. Puhujat olivat melkein
innossaan saada kuvata sitä kurjuutta kun he olivat nähneet. Yksi
kerjäläisjuttu kerrottiin toisen jälkeen ja miten lie ollutkaan,
rupesivat nuo jutut vivahtamaan leikillisiltä. Eräs naisista kertoi
vanhasta rappiotilaan joutuneesta sotamiehestä, joka säännöllisesti
kolme neljä kerta vuodessa kauppasi hänelle saapasnihtiä, eikä antanut
rauhaa ennenkuin hän osti. Nyt niitä oli semmoinen rovio että sopi
kohta itsensäkin lähteä niitä kaupitsemaan. Toinen teki elävän
kuvauksen köyhästä kirjailijasta, joka tullen apua anomaan, ensin
lähetti nimikorttinsa. Sen johdosta hänet käskettiin isoon saliin,
jonne sattuikin muita vieraita tulemaan ja jossa kirjailija oli niin
tyytyväinen ollakseen, ettei tahtonut hennoa lähteä pois.

Tuommoinen äkkinäinen, selittämätön tuulenpuuska oli silmänräpäyksessä
muuttanut keskustelun luontoon ja vapauttanut seuran vakavuuden ja
syvämielisyyden loitsupiiristä, johon se taannoin joutui. Leikin säkene
oli lennähtänyt, se sytytti heti, sillä juuri sillä hetkellä haluttiin
muuttaa mieltä ja ilveillä jälleen. Ja muutamassa hengenvedossa olivat
synkät, käsittämättömät kysymykset syrjäytetyt ja jälleen juteltiin
hauskasti ja suruttomasti.

Melkein koko ajan oli Lovisa istunut ääneti; ainoastaan pari kertaa,
kun joku suorastaan puhutteli häntä, hän sanoi jonkun arvottoman sanan.
Haikeus, joka häntä viime ajoilla oli painanut ja jonka hän iloisen
aterian ajalla oli väkivallalla sulkenut sielunsa syvään, muuttui nyt
synkäksi, tuskalliseksi epätoivoksi ja tarttui häneen aavistamattomalla
voimalla. Olihan tuo keskustelu täydellisessä sopusoinnussa hänen oman
mielentilansa kanssa, ja kuitenkin se kiusasi häntä, hetki hetkellä
yhä enemmän. Ja kun he vihdoin rupesivat ajattelemattomalla
kovasydämmisyydellä kertoilemaan leikillisiä kerjäläisjuttuja, silloin
muuttui tuo tuskan tunne katkeraksi vihaksi.

Millä oikeudella he noin puhuivat? Miksi kuvasivat kärsimyksiä, joita
he eivät ymmärtäneet? Hän tunsi tuota tuskallista kipeää sielussaan,
joka aina häntä kohtasi hänen huomatessaan miten paljon vääryyttä tässä
elämässä toiselle tehdään, miten täynnä tuskaa se on. Hän näki kotinsa,
vanhempansa, ja tuosta puutteiden ja huolien kuvasta levisi koko joukko
samallaisia kuvia, yhä etemmäksi kunnes ne vihdoin haihtuivat
määräämättömiin, rajattomiin näkyihin, kitisevään, epäselvään joukkioon
kärsiviä ja voihkivia olennoita. Ja tuossa istuessaan, kuunnellen
vierastensa puheilua, hän oli samalla kuulevinaan kaukaisia ääniä,
kaukaa, tuosta kitisevästä ihmisjoukosta, jotka huusivat hänelle:
"miksi ette anna meidän olla, mitä meidän surumme koskevat teihin,
meidän kärsimisemme, joita te ette käsitä? Miksi te vedätte niitä
itseänne kiihoittamaan, kun sulatatte hyvää ruokaanne ja hienoja
viinejänne? Miksi puhutte puutteestamme, miksi säälitte meitä, ettekä
auta meitä? Jättäkää meidät rauhaan, antakaa meidän olla pimeyden ja
unhon varjoissa, elkää pilkatko meitä, juuri ilojuhlissanne vetäen
esille meidän laihat, kuihtuneet kasvot. Hetken kuluttua te ette
kuitenkaan enää muista, että me olemme olemassa, että me kärsimme --
kärsimme joka päivä ja joka hetki -- eikä vaan sillä haihtuvalla
hetkellä, kun teitä haluttaa mässätä säälin kyyneleissä!"

Lovisasta tuntui ikäänkuin nuo äänet lähestyisivät häntä, kasvaisivat
kuin lähenevän myrskyn kohina; häntä ahdisti, hän oli täynnä tuskaa,
hän olisi tahtonut kovasti huutaa ajatuksensa ilmi, sanoa noille
ihmisille miten kevytmielisiä, itsekkäitä he olivat, etteivät he
ymmärtäneet kärsimystä koska tuolla lailla voivat puhua. Mutta hän oli
kuin sidottu; hän ei saanut sanaakaan suustaan, hän istui silmät maahan
luotuina ja kuunteli puhuvien ääniä, jotka niin kummallisesti soristen
sekaantuivat valittaviin äänihin hänen povessaan.

Hän ei voinut kärsiä kauempaa; hän nousi äkkiä ja meni ulos. Tuossa
päällenpäin niin levollisessa ja hempeässä olennossa oli kätkettyjä
intohimon, niin lemmen kuin vastenmielisyydenkin tunteita, jotka joskus
heräsivät ja valtasivat koko hänen olentonsa huumaavalla voimalla.
Tällä hetkellä hän tunsi vastenmielisyyttä, melkein vihaa noita
iloisia, suruttomia ihmisiä kohtaan: kaikki elämän katkeruus ja
vääryys, kaikki mikä oli alhaista siinä, esiintyi nyt jyrkissä
leikkauksissa ja synnytti hänessä inhoa kaikkia, kaikkia kohtaan. Mikä
oli elämän tarkoitus? Mitä hyödyttää turha, kevytmielinen leikki, kun
emme kuitenkaan koskaan, koskaan saa vastausta kauheaan kysymykseen,
joka meitä ahdistaa? Miksi alituisesti tuntea tuota hirveätä
tyytymättömyyttä, joka kalvaa kuin mato sielumme syvyydessä? Uhkaavalla
tuskalla hän esitti nuo kysymykset, joita seurasi pitkä äänettömyys,
ikäänkuin niiden vastimeksi löytyisi vaan synkkää, tuntematonta,
salaperäistä, joka nielee kaikki kysymykset: ijankaikkisuuden lepo.

Hän meni pienen poikansa luo, joka istui lastenkammarissa ja luki
läksyjänsä.

"Mitä minä tahtoisin opettaa hänelle elämästä, millä tavalla tahtoisin
tehdä hänet erilaiseksi muita ihmisiä?" hän kyseli itseltään seisoen
siinä kumarruksissa pojan ylitse. "En tiedä, en. Sehän on juuri
kauheata etten käsitä elämän tarkoitusta. Yhden toki tiedän ... tiedän,
että elämän ylevyys, se, jonka jälkeen meidän tulisi pyrkiä, ei ole
huveissa ja nautinnoissa! Mutta miksi huvittelen kun tiedän parempaakin
löytyvän?... Mutta mitä 'se parempi' on sitten? 'Ota kaikki kun sinulla
on...' Sitäkö Jumala vaatii?... Onko syntiä nauttia kun toiset
kärsivät? En tiedä ... siinä juuri onnettomuuteni etten mitään tiedä --
ei mitään ... minä vaan tunnen, aavistan ... mutta en _tiedä_ mitään".

"Äiti, sinä et kuule mitä minä sanon", huudahti Yrjö moittien, kun ei
äiti vastannut mitään hänen kysymykseensä mitä eräs sana merkitsi.

"Anna anteeksi, poju", hän kuiskasi kiivaasti ja suuteli monta kertaa
poikaa.

Sitten hän istahti ja rupesi kiireesti tarkastamaan käännöstä.

Samassa astui Erland sisään etsien vaimoaan.

"Kultaseni, missä sinä olet?" hän huusi iloisesti. "Tule nyt, tuolla
ruvetaan tanssimaan ja vieraat kaipaavat emäntää".

"Tanssimaan!" kertoi Lovisa ja hänen kasvoillaan kuvautui syvin
vastenmielisyys. "Erland, minä pyydän, elkää ruvetko tanssimaan".

"Hyvänen aika, ja miksi emme sitä tekisi?" kysyi Erland hämmästyneenä.

Lovisa ei tietänyt mitä hän vastaisi. Ei, miksikä he eivät tanssisi?
Hän oli vaan jatkanut omaa vakaista ajatusjuoksuaan ja sen mukaan
hänestä tuntui melkein käsittämättömältä että ihmiset haluaisivat
tanssia, mutta Erlandista, joka ei tuntenut noita ajatuksia, mahtoi
hänen sanansa kuulua hyvin oudolta.

Siellä ulkona ruvettiin soittamaan ja valssin säveleet tunkivat
lastenkammariin, iloisina, hypähdellen, ikäänkuin ivaten Lovisan
murheellista mieltä.

"Min'en tiedä, miksi", hän sanoi hiljaa, "mutta nuo äänet kiusaavat
minua. Minä pyydän sinua, Erland", hän huudahti äkkiä ja kaikki
tunteet, jotka olivat eläneet hänen sisässään, virtasivat nyt vapaasti
ja loivat hänen katseelleen kuumeentapaista loistoa, "elkäämme tanssiko
tänä iltana!"

"Ja miksikä ei?" kysyi Erland yhä enemmän hämmästyen.

"En tiedä, en voi sitä selittää sinulle, minä tunnen vaan semmoista,
tuskaa, semmoista ahdistusta ikäänkuin aavistaisin jonkun onnettomuuden
tulevan. Tiedäthän, että minä tunnen noin edeltäpäin, ja kun sinä tulit
käskemään minua tanssiin, selvisi minulle äkkiä ettemme me saa noin
leikkien kuluttaa elämätämme, että suruton nautintomme pian loppuu --
että jotakin on tulossa... Tällä hetkellä minä tunnen niin ihmeen
selvästi, että elämä täytyy olla totuutta ... ja jos me emme tahdo sitä
semmoisena käsittää, niin siitä seuraa -- surua..."

Hän seisoi miehensä edessä pää pystyssä ja silmät melkein ummessa.
Hän näytti tavallista pitemmältä, oli ikäänkuin rikas, voimallinen
tunne-elämä hänen povessaan olisi kohottanut pientä vartaloa. Ja kun
hän hitaasti nosti silmänsä, loistivat ne kumman kirkkaina.

Erland katseli häntä tyytymättömänä. Hän ei tahtonut nähdä vaimoaan
tuossa tilassa, joka oli hänen mielestään liioiteltua ja luonnotonta.

"Minä en käsitä sinua, Lovisa", hän sanoi maltittomasti, "sinua vaivaa
jokin luulotauti. Et suinkaan sinä saata tarkoittaa, että me, niinkauan
kun Jumala antaa meille onnea, rupeaisimme suremaan ja itkemään
vastaisien huolien varalta?"

Hän ei vastannut; hän kalpeni ja katse kävi vielä tummemmaksi.

"Minä en ole koskaan kuullut, että olisi syntiä olla iloinen, ja taas
ansioksi ihmiselle kulkea happamen näköisenä ja voivotella", jatkoi
Erland yhä kiivaammasti. "Ja mitä etenkin sinuun ja minuun tulee, niin
minun mielestäni me molemmat olemme niin paljon raastaneet ja
kärsineet, että me nyt häiritsemättä voimme nauttia onneamme".

"Mutta minusta tämmöinen suruton nautinto tuntuu synniltä", hän
kuiskasi mieheensä katsomatta.

"Niin, silloin en voi muuta kuin surkutella, että minun täytyy
pakoittaa sinua syntiä tekemään", hän vastasi kuivasti, "minun elämäni
ainoa pyrintö on ollut tehdä sinut onnelliseksi, tehdä kotimme
hauskaksi, ja silloin on kovin katkeraa kuulla tuollaisia sanoja".

Lovisa vavahti ja vilkasi äkkiä häneen. Hän tunsi omantunnon piston
sydämessään.

"Anna anteeksi, rakas", hän huudahti mennen miehensä luo ja koetti
tarttua hänen käteensä. "Ja elä käsitä noin väärin minun sanojani.
_Sinä_ et ole mitään rikkonut... Joka _voi_ olla iloinen ja suruton,
joka _voi_ nauttia, muistamatta muiden tuskaa, hän ei sillä syntiä tee.
Se vaan, joka on herännyt suruttomasta unesta, joka keskellä elämän
riemua kuulee ääniä sen kurjuudesta ... hänhän vaan tekee syntiä.
Sentähden minä yksin olen syyllinen ... jos se lieneekään mikään rikos.
Joskus ne tuntuvat minusta sairaan houreilta kaikki ... mutta minä
kärsin kuitenkin..." Hän oli hiipinyt miehensä luo ja hänen äänensä
kävi melkein kuulumattomaksi kuiskeeksi siinä puhuessaan. Närkästynyt
katse katosi vähitellen Erlandin kasvoista, mutta tyytymättömältä hän
vielä näytti.

"Elä ole vihainen enää", jatkoi Lovisa hellästi, "kenties minä olen
väärässä ... ollaan iloisia ja nautitaan onneamme ... niinkauan kun
sitä kestää... Mene nyt sinne tanssimaan, minä tulen paikalla ... mene,
ja pyydä joku tanssiin..."

"Ei kiitoksia", vastasi Erland jäykästi ja veti kätensä vaimonsa
kädestä, "en minä tanssi, sinulle onnistui karkoittaa kaiken halun..."

Hän poistui kiivaasti sen enempää sanomatta. Lovisa jäi seisomaan
liikkumattomana; katseensa, joka ensin tuskallisena seurasi Erlandia,
painui ja kiintyi tuijottavana lattiaan.

"Kumpi meistä kahdesta kestää kauemmin?" hän ajatteli itsekseen, "hän
ilossa ja suruttomuudessa tai minä vakavuudessa? Kummalleko meistä nyt
sanotut sanat ovat tyhjiä, ilman sisällystä? Eli voimmeko me koskaan
yhdistää mielipiteemme kokonaisuudeksi, täydelliseksi sopusoinnuksi,
niin että me otamme ja annamme toisiltamme, jotta vältämme äärimmäisen
pahimman, joka on oleva seuraus kun vaan jompikumpi meistä saa
hallita... Siitä riippuu kaikki..."

"Äiti", sanoi Yrjö, joka koko ajan oli istunut pöydän luona ääneti
katsellen vanhempiaan, "miksi sinä ja isä torutte?"

"Mistä sinä tiedät että me torumme?" vastasi Lovisa tullen pojan
viereen istumaan.

"Näinpä minä, te ette olleet hyvän näköisiä", sanoi poika vakaisesti,
"te ette saa torua, äiti, minusta ei ole hauskaa että te torutte", hän
jatkoi ja rypisti kiivaasti kulmiaan, ikäänkuin hän olisi tuntenut
ruumiillista pahaa.

"Mutta ettekös tekin siellä koululla joskus ole eri mielisiä ja koeta
silloin saada toista taipumaan?" jatkoi Lovisa.

"Se on ihan toista", vastasi Yrjö varmasti, "jos joku pojista puhuu
tuhmasti, niin heti paikalla häntä kuritetaan, mutta eihän koskaan voi
tietää äitikö vai isä on oikeassa?"

"Ja miksikä ei yhtä hyvästi kuin poikien välissä?"

"Siksi ... siksi... että yksi poika aina on toista tuhmempi ja joka on
vähimmin tuhma, se on oikeassa. Mutta ei isä voi olla tuhmempi kuin
äiti, eikä äiti tuhmempi kuin isä..."

Hän rehahti sydämmellisesti nauramaan; hän oli mielestään sanonut
jotakin hyvin hauskaa.

"Mutta rakas lapseni", väitti Lovisa hymyellen, "eikös äiti sentään ole
tuhmempi... Minä kuulen usein sinun ja Vernerin poikien puhuvan
tuhmista naisista ja tuhmista tytöistä ... ja olenhan minäkin
nainen..."

"Äiti!" huudahti Yrjö säteilevin silmin ja ylpeästi nykäisten niskaa,
"äiti ... eihän äiti ole kuin muut naiset, e-ei..."

"No, missä ero sitten lie, sano?"

"En minä oikein tiedä", vastasi poika miettiväisenä, "mutta kun minä
ajattelen muita rouvia ja tyttöjä, näyttävät ne minusta aina niin
nauravilta ja höpättäviltä ... äiti ei ole koskaan semmoinen ... äiti
on aina niin vakainen ... ja sitten äiti kävelee niin hitaasti ...
toiset rouvat hötköttävät niin", hän lisäsi irvistäen.

Lovisa veti pojan syliinsä ja suuteli häntä monesti.

"Vai niin, sinusta on äitisi parempi kuin muut rouvat?" hän kysyi
nauraen.

"Tietysti", vastasi poika katsoen hämmästyneenä ikäänkuin ihmeissään,
että äiti saattoi semmoista kysyäkään, "äiti _on_ paljoa parempi".

"Hupakko!" sanoi Lovisa vielä kerran suudellen poikaa. Yrjö pani sitten
pois kirjansa ja luki iltarukouksensa äidin kuullen, niinkuin hän oli
tehnyt pikku pojasta asti. Sen jälkeen Lovisa sanoi hänelle hyvää yötä
ja meni vierasten luo.

Siellä ulkona tanssittiin, mutta vauhtia siinä ei ollut, sillä isäntä
ei ollut tavallisella hyvällä tuulella ja vaikka Lovisa teki mitä vaan
voi iloa ylentääkseen, se vaipui ja vaipui yhä. Ja kun vieraat olivat
menneet ja päässeet kadulle, he kaikki esiintoivat vilkkaan
hämmästyksen, miten näillä kemuilla, jotka niin hauskasti alkoivat, voi
olla kaikkea muuta paitsi hupainen loppu. --

Mutta siitä päivästä lähtien alkoi Lovisan sieluntila muuttua. Hämärät
surun ja omantunnon vaivan aavistukset, jotka olivat piilleet hänen
sielunsa syvyydessä ja kiusanneet häntä salaisena käsittämättömänä
levottomuutena, kohosivat nyt ylöspäin ja muodostuivat varmoiksi,
selviksi kysymyksiksi: "onko minulla oikeutta elää näin? Voiko ihminen,
jonka silmät ovat avatut näkemään elämän vakavia puolia, joka tuntee ja
käsittää lähimmäistensä puutetta ja tuskaa, voipiko hän elää
suruttomasti? Voiko hän levossa syödä herkkujaan, nukkua lämpimässä,
mukavassa vuoteessaan kun hän alati näkee silmissään nälkäisiä,
viluisia ihmisiä? Ei, hän ei voi, hän kärsii epätoivon tuskia! Noilta
tuhansilta, jotka suruttomuudessa nauttivat, jotka hekumoivat
muistamatta muiden puutetta, heiltä ei Jumala vaadikaan muuta, sillä
heitä hän ei ole herättänyt, hän antaa heidän maata itsekkäisyyden
horros-unta. Mutta joka on tuosta unesta herännyt, joka _käsittää_
onnellisen velvollisuudet onnettomia kohtaan, ja ei kuitenkaan täytä
noita velvollisuuksia, hän tekee, ja hän yksin, kuoleman synnin ja
rangaistus on kerran tuleva..."

Nämä ajatukset elivät selvinä hänessä, eikä hän enää koettanut,
niinkuin ennen, salata itseltään, että hänen ulkonaisesti niin
onnellinen elämänsä ei tyydyttänyt häntä.

Ja kuitenkaan hän ei voinut vähääkään muuttaa elintapojaan, hänen
pehmeältä luonteeltaan puuttui sitä voimaa, joka voittaakseen suuren
päämäärän voi tuottaa rakastetullekin henkilölle hetkellistä kipua. Hän
koetti päästä tuosta pintapuolisesta kevyestä elämästä ja uhrata
elämänsä vakaville pyrinnöille, mutta semmoiset kokeet eivät
onnistuneet; hän ei jaksanut nähdä Erlandin tyytymättömyyttä eikä niitä
kohtauksia, jotka aina seurasivat kun hän otti moittiakseen heidän
itsekkäisyyttään ja suruttomuuttaan.

Ja joskus, kun hän tuollaisten kohtauksien jälkeen makasi sohvallaan
katkerasti itkien, ajatteli hän: "teenkö oikein että moitin häntä, eikö
ensimäinen ja pyhin velvollisuuteni ole tehdä hänet onnelliseksi --
eikö hänen onnensa pitäisi olla paras mitä minä maailmassa halajan? Ja
sen sijaan minä soimaan häntä ja sanon kovia sanoja ... hänelle, joka
vaan elää tehdäkseen minut onnelliseksi ... miten kiittämätön minä
olen!'"

Mutta vastaukseksi noihin kysymyksiin hän oli kuulevinaan samalla
järkähtämättömän ja lemmekkään äänen: "joka rakastaa isäänsä taikka
äitiänsä enempi kuin minua, ei se ole minulle sovelias". Rakastaa
Jumalaa on juuri rakastaa kärsiviä, köyhiä, _pieniä_, joita maailma
halveksii -- ja antautua heille. Ja tuon rakkauden, siis rakkauden
Jumalaan, korkeimman ja ainoan, joka pysyy, sen hän hylkäsi toisen
tunteen tähden.

Joskus kun hänen tuskansa kasvoi liian suureksi, hän saattoi huutaa
Jumalalle: "tee minun kanssani mitä tahdot, lähetä minulle joku suuri
suru, minä olen valmis kaikkeen, mutta auta minua parantamaan minun
elämääni, anna minun saada tunnonrauha, vaikkapa kuinka korkeasta ja
kauheasta hinnasta!"

Sitten seurasi synkkää levon aikaa. Ja siinä hiljaisuudessa värähteli
alati, ikäänkuin salainen aavistus: mikä meidät viimein herättää, mitä
on tapahtuva? -- --

Mutta ei mitään tapahtunut; vuodet vierivät ja kaikki oli entisellään.
Kaikki Erlandin aikeet menestyivät ja hän hoiti toimensa huolella ja
viisaudella. Maksettuaan entiset velat, hän pani vuosittain määrä
summan tulevaisuuden varalta ja sittenkin hänen kannatti viettää
mukavaa, jopa ylellistäkin elämää. Ainoastaan köyhiä auttaessa hän
arveli ja punnitsi, oliko hänellä siihen varaa vai ei; harvoin hän oli
antamatta, mutta hänen lahjojaan seurasi usein pitkät puheet miten
moneen hyväntekeväisyysseuraan hän kuului, miten paljon häneltä
vaadittiin, että kerjuukirjeitä tuli satamalla j.n.e. Eikä hänen
päähänsä kertaakaan pistänyt, että summa, jonka hän antoi köyhille ja
josta hän piti niin pitkiä puheita, oli _pienempi_ summaa, jonka hän
vuosittain uhrasi huvituksiinsa.

Schöningillä oli siis kaikki oivallista. Maailma ihaili Erlandia, ja
sanoi häntä vallan erinomaiseksi aviomieheksi ja kelpo virkamieheksi ja
mitä häneen itseensä tuli, niin hän vahvasti uskoi, ettei hänen
elämässään ollut mitään moittimista tai korjaamista. Sellaisessa
mielentilassa ollen hän ei käsittänyt vaimonsa esteitä ja moitteita, ja
hän ei aavistanutkaan että itsekkäisyyden jääkuori yhä vahvempana
ympäröi hänen sydäntään. --

Ensimäinen suru ja huoli, joka uhkasi häiritä hänen mukavaa lepoaan,
oli Yrjön sairastuminen tulirokkoon. Tauti kehittyi aivan
säännöllisesti ja epätoivo, johon Erland oli joutua, nähtyään hyvän
kauniin poikansa kuumeen hourauksissa, lakkasi vähitellen.

Mutta juuri kun oltiin hyvässä toivossa ja odotettiin käännettä,
muuttui kuume vaaralliseksi. Hän houraili myötään, mieli oli aivan
häiriötilassa ja viimein hän makasi tunnotonna kaksi päivää.

Ja tohtorit eivät voineet tehdä mitään rauhoittaakseen vanhempia; tuo
tauti oli niin omituista laatua, etteivät he itsekään sitä ymmärtäneet.
Kahden vuorokauden kuluttua tuli Yrjö kuitenkin jälleen tuntoon. Mutta
oli ikäänkuin hän olisi muuttunut toiseksi tuon salaperäisen unen
kestäessä, kun kuolema taisteli vallasta. Kaikki lapsellisuus oli
hävinnyt hänen kasvoistaan; posket kuopilla, otsa väsyneen näköinen ja
katseessa oli jotakin outoa, tuntematonta, joka täytti Lovisan
vavistuksella. Kun hän istui pojan vuoteen vieressä ja näki tuon
kummallisen, syvän katseen, joka uneksivana lakkaamatta tuijotti
seinään, silloin hän tunsi, juhlallisesti ja vastustamattomasti, että
hänen poikaansa oli koskenut kamala käsi, jota ei epätoivo, ei mitkään
rukoukset voi pidättää...

Tohtorit kuitenkin toivoivat paranemista ja siinä toivossa pysyi Erland
koko tulisen luonteensa innolla. Hän ei _tahtonut_ uskoa että se oli
vaarallista; kun Lovisa viittasikaan sinnepäin, hän melkein suuttui ja
kumosi hänen luulonsa heti. Olihan taudin luonne jo paljoa parempi,
poika näytti koko joukon virkeämmältä, ja ennen kaikkia, toivoivathan
tohtorit, että pojasta tulee terve jälleen.

Kaikki mitä tiede, kokemus ja hellin hoito voi keksiä, käytettiin nyt.
Vuoroin koeteltiin yksinkertaisia rohtoja, vuoroin taas mitä
monimutkaisimpia keinoja.

Heti kun Yrjö heräsi tunnottomuudestaan, pantiin hänet lämpimään
hauteesen. Se näytti ensin virkistävän häntä; hän katseli ihmetellen
ympärilleen ja hymyili, ikäänkuin hän olisi tuntenut entistä
hyvinvointia, kun haalea vesi hyväili hänen jäseniään. Mutta taas
vähitellen muuttui hän kasvoiltaan vanhan ja kärsineen näköiseksi. Ei
hän sentään virkkanut mitään; makasi hiljaa ja katsoi vaan väliin
kysyvästi äitiin.

"Kultaseni", kuiskasi Lovisa, joka oli polvillaan ammeen vieressä,
tukien pojan päätä käsivarrellaan, "väsyttääkö sinua kovasti?"

Hän ei vastannut ensin, tuijotti vaan hiljaa eteensä, ikäänkuin hänen
heikontuneen aivonsa olisi työlästä käsittää tuota kysymystä.

"Jo nyt riittää, äiti", hän sanoi viimein ja kiinnitti äitiin syvän,
vakaisen katseensa.

Hänet nostettiin kylvystä ja pantiin vuoteelle. Hän oli aivan hiljaa,
antoi äidin ja hoitajattaren tehdä niinkuin tahtoivat, ei vastannut
kun häneltä jotakin kysyttiin ja silmäluomet painuivat syvempään yli
himmeän katseen. Näytti siltä kun hän taas menisi tainoksiin. Mutta
maattuaan sillä tavoin pari tuntia, hän katsoi ylös ja hänen silmänsä
olivat nyt paljoa kirkkaammat ja elävämmät.

Semmoinen hän oli monta päivää, mutta sillä ajalla tauti sen sijaan
kauheasti kulutti hänen ruumistaan. Hän laihtui niin, että näytti liha
aivan häviämällä häviävän ja luut pistävän näkyviin, iho oli
kellahtavaa, silmät loistivat aukoissaan kuin isot, hohtavat kuulat,
kasvot ja kädet näyttivät venyvän pituudelleen. Oli ikäänkuin polttava
myrkkytuuli olisi puhaltanut hänen päällensä -- hienot, pyöreät
piirteet, punaset posket, kaunismuotoinen vartalo, kaikki oli
kadonnutta. Ei kukaan, joka näki nuo pitkät keltaset sormet ja
kuihtuneet kasvot, olisi voinut tuntea niiden omistajaa Yrjö
Schöningiksi, joka kuukausi takaperin oli ilosin ja vilkkain toverien
piirissä.

Kipu oli koko voimallaan takertunut maksaan ja imi armotta kaiken
elinvoiman. --

Eräänä iltapäivänä -- noin kuusi viikkoa Yrjön sairastumisen jälkeen --
istui Lovisa, niinkuin tavallisesti, valvoen vuoteen vieressä. Vielä
hämärsi sen verran, että hän selvään eroitti kellervän kalvakat kasvot,
jotka lepäsivät päänalusella. Ne olivat niin hirveänä vastakohtana
rusoittaville lapsenkasvoille, joita hänen myötään täytyi muistella.
Hän nojautui pojan yli ja tarkasti häntä juonne juonteelta. Oliko tuo
tosiaankin Yrjö, hänen lemmittynsä, hänen ylpeytensä? Miksi tuo kauhea
suru oli kohdannut häntä? Ja miten hän jaksaisi sen kantaa -- miten hän
voisi auttaa Erlandia sitä kantamaan, kun itsekin oli aivan surun
sortama? Minkälaista oli heidän elämänsä oleva, miten kuluisivat päivät
ja tunnit, kun oli yksi kauhea muisto, joka, suuren haavan tavoin, ei
konsaan parannut umpeen? Siinäkö muutos, jota hän, melkein
tietämättään, oli odottanut, oli anonut?

Ei, ei, tämä oli niin kauheaa, niin musertavaa, ettei se voinut olla
seuraus hänen himmeistä, sekavista rukouksistaan. Eihän se ollut
epätoivoisen, ajattelemattoman rukouksen tuottama rangaistus -- vaan se
tuli Jumalalta, Jumalan rakkaudesta! --

Hän ei voinut pidättää nyyhkytyksiään; epätoivon tuska, joka viime
ajoilla oli jäädyttänyt hänen sydäntään, alkoi sulaa. Sen sulatti
ajatus, että kaikki suru, suru niin suuri, että me olemme nääntyä, vaan
jonka kuitenkin jaksamme kantaa, että se kumminkin on rakkauden
antamaa. Hän kumartui pojan puoleen, luullen hänen nukkuvan, ja
kyyneleet, kauan vangittuina ja hyyssä olleet, virtailivat hänen
poskiaan pitkin.

Äkkiä avasi Yrjö silmänsä. Hän ei nukkunut; hän oli tuntenut äidin
kyyneleet, jotka tippuivat hänen otsalleen.

"Mitä sinä itket, äiti?" hän kysyi katsellen äitiään kirkkaalla,
vakaalla katseella.

Lovisa kuivasi silmänsä.

"Pojuni, sinä olet hyvin sairas", hän vastasi, hyväillen hänen kättänsä
ja koettaen pakoittaa huulensa hellään hymyilyyn.

"Enkö minä parane enää?" jatkoi poika samalla tutkivalla katseella.

Lovisa ei voinut heti vastata; hän yhä hyväili pienokaisen kättä ja
hänen vapisevat huulensa tuskin voivat pidättää nyyhkytyksiä, jotka
värisyttivät hänen poveaan.

"Äiti, sano, enkö minä parane?"

"Ehk'ei", kuiskasi äiti väkinäisesti.

Yrjö ei vastannut. Hän makasi hetken ja tuijotti uneksivana eteensä.

"Mutta minä en tahdo kuolla", hän sanoi viimein kääntyen äidin puoleen,
"minä en tahdo olla yksin; jos äiti tulee kanssa, niin silloin, mutta
yksin minä en tahdo kuolla..."

"Minun lapseni", sanoi Lovisa nojautuen lähemmäksi häntä, "et sinä ole
yksin ... ei kukaan ole yksin kuolemassa -- _Jumala_ on kanssamme kun
sinne lähdetään..."

"Jumala ... Jumala..." matki poika ja hänen katseensa himmeni taas. Se
ikäänkuin vaipui jälleen johonkin oudon salaperäiseen, joka aina
ympäröi häntä, milloin lähestyen, milloin poistuen, ja jota eivät muut
nähneet.

Siitä päivästä aikain, kun tieto kuoleman läheisyydestä ensi kerran
selvisi hänelle, tapahtui hänessä taas jyrkkä muutos. Pitkät tunnit hän
makasi liikkumatonna, tahdotonna, mutta lyhyillä väliajoilla hänen
sielunelämänsä kehittyi ja kypsyi tuolla ihmeellisellä tavalla, joka
joskus tapahtuu kuolevissa lapsissa ja joka täyttää meidät pelvolla ja
kunnioituksella. Hän lausui niin syviä ja yleviä ajatuksia, että ne
hänen lapsenhuuliltaan kuultuina olivat kuin ilmestyksiä tai
ennustuksia; hän lohdutti vanhempiaan, hän antoi heille neuvoja ja
ohjeita, jotka painuivat ikipäiviksi heidän epätoivon runtelemiin
sydämmiinsä. Mistä tuli tuo voimallinen hengen elämä, tuo ylevyys,
jonka johdosta heidän täytyi tuntea syvää kunnioitusta pikku poikaansa
kohtaan, joka pari kuukautta sitten oli vaan ajattelematon, vallaton
lapsi? --

Hänen omatuntonsa oli erittäin herkkä; hän muisti pienet syntinsä,
luetteli ne ja anoi Jumalalta anteeksi. Kerran hän oli pilkannut erästä
vaivaista ukkoa, joka asui pihan perällä ja nyt hän ei saanut rauhaa,
ennenkun ukko noudettiin ja hän lupasi antaa anteeksi.

Sanomatonta lempeyttä ja kärsivällisyyttä sekä halua auttaa ja
huojentaa toisten huolta, virtasi hänestä, yhä lämpimämpänä ja
sydämmellisempänä kuta enemmän kuolemanhetki lähestyi, samaten kun
kukkakin tuoksuaa kovemmin ehtoolla, juuri ennenkuin se sulkee teränsä
yöksi. "Pikku äiti, minä tahdon niin mielelläni olla kärsivällinen",
hän sanoi usein kun tuskat ja väsymys välistä pakottivat häntä
voihkimaan. Ja kun hän herätessään yöllä näki äidin valvomassa, pyysi
hän aina niin kauan, että äiti, tehdäkseen hänelle mieliksi, heittäytyi
pitkälleen ja oli nukkuvinaan.

Mutta tällä ajalla kuihtui hänen ruumiinsa tykkänään taudin
vaikutuksesta. Kaikki liha putosi pois hänen kasvoistaan ja
jäsenistään; hän oli aivan kun luuranko, nahka keltaista ja
kuivettunutta. Ainoastaan toinen sääri, johon oli vettä kasvanut,
lepäsi raskaana ja liikkumattomana kuin kiiltävä, mustansininen
möhkäle. Niin vähitellen alkoivat myös hänen aistinsa tylsyä, hänen
näkönsä heikkoni päivä päivältä ja hän ei tuntenut kovintakaan ääntä
vieressään. Puheenlahjakin katosi; hän ei voinut lausua ajatuksiaan
oikeissa lauseissa; hän käytti enimmäkseen irtonaisia nimisanoja ja
nämä olivat usein joko väärät tai olivat tavut asetetut takaperin.

Mutta kuolema viipyi häntä vapauttamasta kärsimyksistään. Elämä jatkoi
itsepäisesti ivaavalla voimalla toimintojaan, kauhean hävitystyön
alati, armotta kestäessä. Hiljaista taistelua elämän ja kuoleman
välillä kamppailtiin hirvittävällä sitkeydellä; kumpikaan ei tahtonut
hellittää, kumpikin puristi saalista, joka kärsi ja tuskaili kauheassa
taistelussa.

Tila oli semmoinen, että vanhemmat itse yötä ja päivää rukoilivat
kuoleman lopettamaan kärsimystä, joka heillä oli joka hetki silmien
edessä. Kapinallinen epätoivo, jolla he alussa vastustivat ajatusta
kadottaa ainoa lapsensa, oli nyt poissa, he vaan halasivat lepoa ja
rauhaa kiusatulle ruumiille.

Mutta tämän kärsivällisen toivon pohjalla kiehui -- ainakin Erlandissa
-- vaahtoava katkeruus, joka myrkytti koko hänen sielunelämänsä. Hän ei
osannut käsittää tätä kärsimystä; se tuntui hänestä mahdottomuudelta,
hirveältä, naurettavalta oikulta.

Miksi, miksi oli näin käynyt? Miksi piti hänen, jolla oli vaan yksi
ainoa lapsi, kun muut vanhemmat omasivat useoita, menettää tämä ainoa?
Miksi piti tämän viattoman lapsiraukan, joka ei ollut maan matoistakaan
vahingoittanut, kaikkia näitä tuskia kärsiä? Miksi, miksi...?

Ja kaikki nämä "miksi" heitetyt epätoivon tyhjään, syvään avaruuteen,
palasivat hänen sydämmeensä, kuni kysymykset, joihin ei kuulu muuta
vastausta kuin oman äänen toivoton kaiku...

"Taivaan Jumala!" saattoi hän joskus huudahtaa näiden voimattomien
epätoivon kohtauksien jälkeen, jolloin hän sysäsi luotaan kaikkien
osanoton, yksin vaimonsakin, "miten saatat sinä katsella kärsimystä,
joka saa kovimmankin sydämmen säälistä itkemään verta, ja sallia sitä?
Miten voit sinä antaa viattoman lapsen kärsiä, niinkuin minun
poikaraukkani on kärsinyt, ja kuitenkin vaatia meitä sanomaan sinua
hyväksi ja rakasmieliseksi?... Parempi on olla uskomatta, tuntematta
sinua, jotta pääsisi sinua vihaamasta..."

"Vait, Erland!" kuiskasi Lovisa, "elä puhu, eläkä ajattele noin, sinä
kadotat Yrjön kaksinkertaisessa merkityksessä, jos otat surun tuolta
kannalta! Koeta sen sijaan, niinkuin minä, syvimmässä epätoivossa
tuntea, että vaikka kuinkakin kovasti _Hän_ meitä lyö, on kumminkin
aina sen perustuksena _rakkaus_".

"Rakkaus!" keskeytti häntä Erland ivalla, joka häntä ikäänkuin pakoitti
raatelemaan surunsa haavoja lausumalla katkeroita ja herjaavia sanoja,
jotka kenties eivät olleet aivan yhtäpitävät hänen sisimpien
ajatustensa kanssa. "Minä en voi tuntea ja ajatella muuta kuin mitä
näen, ja se on syytöntä, ääretöntä kärsimystä, joka kuohuttaa, ja
katkeroittaa mieleni. Täytyy olla uskonnollisessa kiihkotilassa,
voidakseen tuntea rakkautta tuossa..."

"Ja kuitenkin minä tunnen niin", jatkoi Lovisa matalalla, värisevällä
äänellä. "Siinä tunteessa minä riipun kiinni kuin viimeisessä
pelastusköydessä, se juuri minua kannattaa ylhäällä, muutoin olisin
minä jo aikoja sitten menehtynyt. En voi selittää sinulle minkätähden
minä tuolla tavalla tunnen, sillä sielunelämässä on niin paljon
salaperäistä, jota ei ymmärrys käsitä. Minä uskon, että se on todistus
sielun äärettömyydestä, että me niin usein voimme tuntea paljoa
syvemmin ja täyteläisemmin kuin hetken kärsimys eli ilo saattaa
vaikuttaa meissä. Minä olen niin usein, keskellä suurinta
onnellisuutta, tuntenut haikeaa kipua, ja keskellä katkerinta surua
tuntenut miten tuska on muuttunut syväksi onnen tunteeksi, -- miks'en
silloin voisi näennäisessä kovuudessa havaita rakkautta?"

Erland kääntyi kärsimättömästi pois ja lähti huoneesta, kohauttaen
olkapäitään. Lovisan sanat herättivät hänessä tuota puoleksi
halveksivaa, puoleksi kateellista tyytymättömyyttä, jota tunnemme
kuullessamme kuvattavan sielunliikutuksia, etenkin uskonnollisia, joita
me itse emme ymmärrä. --

Ylipäätään hän ei viime aikoina paljoa oleskellut Yrjön kammarissa. Hän
ei saattanut nähdä sairasta; tuo kauheasti muuttunut muoto, nuo laihat
kädet tuottivat hänelle sanomatonta tuskaa, hänen mielestään ne eivät
olleet hänen lapsensa omat, vaan että hän vain näki aaveen siitä, jota
hän oli kerran niin suuresti rakastanut.

Lovisa sitävastoin ei koskaan luopunut pojan vuoteen äärestä; yötä
päivää hän siinä istui askel askeleelta seuraten säälimätöntä
hävitystyötä.

Eräänä yönä, -- noin kaksi kuukautta hänen sairastumisensa jälkeen, --
hän oli maannut monta tuntia hiljaa, silmät kiinni, nähtävästi uneen
vaipuneena, jonkatähden Lovisa oli heittäytynyt sohvalle, jos
mahdollista hiukan levätäkseen. Kolmen ajoissa hän jälleen avasi
silmänsä. Huoneessa oli puolipimeää ja harmaassa aamuhämärässä
esiintyivät lähimäiset esineet, jotka hän epäselvästi eroitti, kuin
unikuvat, kuin mielenhoureet, jotka olivat hänen nukahtaessaan
alkaneet. Hän kiinnittää puoleksi sammuneen katseensa erääsen
nojatuoliin sängyn vieressä; hän ei voi nähdä, ei käsittää mikä se on,
ja hän tuijottaa siihen kauan, kauan, -- epäselvästi ja veltosti
mietiskellen missä hän mahtanee olla, mikä tuo esine tuossa lähellä
lienee, joka hiljaa liikkuu sinne tänne harmahtavassa sumussa...

Silloin mielikuvitukset, jotka hän juuri unessa näki, taasen tarttuvat
häneen ja sulavat vähitellen yhteen hiljaa keinuvan tuolin kanssa.
Liike muuttuu hänen mielestään yhä kiivaammaksi ... siinä on pieni
vene, joka kiikkuu sinne tänne, ylös alas, suuressa sumumeressä...
Veneessä istuu poika, hän niin hyvin tietää kuka se on ... hän tuntee
hänet, mutta ei voi muistaa nimeä... Ja nyt hän on myös kuulevinaan
laulua ... se kuuluu järveltä ... sillä on aivan sama tasainen,
levollinen tahti kuin veneen keinumisella ... hän tuntee tuon liikkeen
koko ruumiissaan, hänen sydämmensä ja suonensa tykyttävät samaan
tahtiin ja hänen korvissaan suhajaa kuin keinuvat ilma-aallot... Hän
itsehän siinä veneessä istuu ja keinuu ylös ja alas ... ja sumu hänen
ympärillään taajenee ja laulu heikkenee, ikäänkuin vaipuen kauas
rantaan...

Yhtäkkiä hän huomaa jotakin loistavaa peitteellä aivan kätensä
vieressä. Vene ja poika ja lainehtiva laulu katoavat silmänräpäyksessä
ja hänen mieleensä juolahtaa uusi kuvitelma. Hän ei voi nytkään
käsittää mikä tuo näkemänsä kiiltävä esine on ... hän vain tuntee
omituisen lämpimän halun heräävän eloon, halun, joka tulee hänen
luokseen kuin vanha, tuttava lapsuuden tunne, jonka hän on monta kertaa
ennen tuntenut.. Mutta tällä kertaa se, jota hän haluaa, ei saa päästä
pakenemaan, -- hän ei muista mitä se on, hänen sammuvassa tunnossaan
löytyy vaan jäljellä halu sen perään --- hän ojentaa kätensä koettaen
tarttua kimmeltävään esineesen... Vapisten hänen laihat sormensa
tarttuvat -- tyhjään, pieneen valopilkkuun, jonka yölamppu luo
peitteelle ... mutta hän uskoo että hänellä on jotain kädessä ja hän
ponnistaa kaikki voimansa säilyttääkseen aarretta, jonka hän on
viimeinkin löytänyt, ettei sitä saa, kukaan ottaa häneltä. Hän tuntee
itsensä ihmeellisen onnelliseksi; hän ei enää kykene ajattelemaan, hän
ei voi selvittää mielivaikutuksiaan, hänen sielussaan ei liiku muuta
kuin heikkoja maininkia niistä tunteista ja ajatuksista, jotka hänessä
ennen elivät. Ja tällä hetkellä se on vanha lapsuudentoivo, joka
koneellisesti värähtelee hänessä, ja jonka toteuttaminen tuottaa
hänelle semmoista onnea. Hän luulee, että hänellä on kourassaan
kultakello -- kultakello, jota hän on koko vuoden halunnut, ja jonka
hän olisi saanut jos vaan olisi elännyt kolmanteentoista
syntymäpäiväänsä asti, -- ja toisella kädellään hän nyt rupeaa
hamuamaan ja etsimään suljettujen sormien välistä, ikäänkuin
koetellakseen, onko hänellä todellakin jotakin siellä. Mutta silloin
hän alkaa huomata että hän on erehtynyt. Hän ei voi löytää mitään,
molemmin käsin hän hapuilee väristen peitteellä, hänen sumea katseensa
pyrkii tunkea läpi hämärän hänen edessään, hän on kadottanut jotain,
häneltä on otettu jotain, mitä, hän ei muista, ei ymmärrä mitä, hän
vaan saattaa tuntea surun ja pettymyksen havainnon, joka herää hänessä
ja joka saa hänet päästämään epäselvän, vaikeroivan huudon, joka heti
herättää äidin.

Hän kiiruhtaa vuoteen luo, kumartuu pojan puoleen ja koettaa käsittää
sekavia, katkonaisia sanoja, joita hän sopertaa.

Vaan hän ei ymmärrä hänen sanojaan eikä Yrjö voi selittää mitä hän
tarkoittaa... Tuo äskeinen tunteenkiihotus on vielä enemmän hervaissut
hänen sielunvoimiaan ja sillä aikaa kun hän turhaan koettaa saada
sanotuksi mitä hän tahtoo, häviävät levottomat mielikuvitukset
vähitellen ja hän vaipuu syvään tunnottomuuteen...

Sitten kului aamu ja aamupuolipäivää ilman että hän virkkoi mitään; hän
makasi hiljaa ja tyynesti, eikä häntä enää näyttänyt mielikuvitukset,
ei iloiset eikä suruiset, vaivaavan. Ensimäinen sana, jonka hän sitten
lausui, oli erään pienen tytön nimi, jonka kanssa hän oli leikitellyt
silloin kun hän oli vapaa koulusta ja jouti luvuilta. Hän ei osannut
sanoa nimeä oikein, hän lausui sen takaperin ja nieli puoleksi tavut;
mutta hän kertoi sitä lakkaamatta, kerta kerralta yhä vaikeammasti.

Lovisa ei tietänyt mitä hänen oli tekeminen; he olivat, niinkuin on
tavallista tarttuvien tautien aikana, olleet aivan yksinään, heidän
ystävänsä olivat vieroneet heitä, tuossa katkerassa surussa oli yksin
säälinkin lohdutus heiltä kielletty. Nyt lienee tosin tarttumisen vaara
ohitse, mutta Lovisa ei kuitenkaan tietänyt, uskaltaisiko hän pyytää
pientä tyttöistä tulemaan sinne. Mutta kun pojan kiusallisesti
änkyttävät huudot eivät lakanneet, kirjoitti hän tytön äidille, kertoen
asian laidan, ja pyysi, viimeisenä lemmenosoitteena hänen poika
raukkaansa kohtaan, pientä leikkitoveria tulemaan häntä tervehtimään.

Iltapuoleen pieni tyttö tuli, äitinsä seuraamana. Lovisa oli niin
onnellinen tuosta hyväntahtoisuudesta, ettei hän voinut pidättää
kyyneleitään. Kauheassa tyhjyydessä, jonka murhe ja yksinäisyys oli
kaivanut hänessä, oli rakkauden ja osanoton osoitus kuin lievitystä
hänen murheelleen.

Pieni tyttö vietiin nyt vuoteen luo, mutta Yrjö ei voinut enää tuntea
leikkitoveriaan, joka siinä seisoi äänetönuä ja jäykistyneenä. Ainoa,
jonka hän näytti eroittavan, oli tytön valkoinen huivi, sillä hän
tuijotti yhtämittaa siihen ja hivutteli sitä pari kertaa kädellään.

Hän toisti myös samalla tunnottomalla tavalla hänen nimeään ja vihdoin
sanoi hän pari kertaa perättäin: "Adi" -- pienen tytön nimi oli Ida --
"Adi ... puoloja". Lovisa ymmärsi että hän tahtoi antaa tytölle jotain,
tahtoi, että hänelle tarjottaisiin jotakin, vaikkei hän kyennyt
löytämään oikeata sanaa.

Tämä lapsellisen hyvänsuomisen ilmaus oli hänen viimeisensä, sillä sen
jälkeen hän ei puhunut enää. Ainoa tajun ilmaus, jota viimeisinä
päivinä voi huomata hänessä, oli heikko hapuroiminen kädellä niin pian
kun joku vaalea tai valkoinen esine joutui likelle hänen silmiään.
Mutta viimein katosi tuokin hämäräin, sammuvien havaintojen ilmaus ja
aineellinen kuolemantyö alkoi.

Se oli vaikea ja pitkällinen. Kituneessa, läpikuultavassa ruumiissa
työskentelivät keuhkot ja sydän kuin mätkivät, vankat koneet, jotka
kilvoittelivat saadakseen viimeiseen asti tehdä tehtävänsä. Kaksi
vuorokautta hän makasi rinta taukoamatta kohoten ja laskien
tukahduttavien hengenvetojen työstä; -- ja näiden hengenvetojen ääneen
yhtyi, yhtä säännöllisesti ja väsymättä, epätoivon kysymys, joka alati
kierteli hänen vuodettaan: eikö tuosta loppua tulekkaan, eikö
vapauttaja koskaan saavu?

Lääkäri määräsi nyt, että hänet oli muutettava saliin, suureen,
valoisaan huoneesen, jossa ilmanvaihdos oli parempi ja mahdollisesti
voitaisiin sen kautta tukehduspuuskia lieventää.

Oli kaunis kevätaamu kun hänen sänkynsä nostettiin sinne; kirkas ilma
virtasi sisään ikkunoista ja valaisi tuskastuttavan selvästi keltaiset,
vääntyneet kasvot, kuihtuneen ruumiin, joka vavahteli ja läähötti
kuolevan linnun lailla.

Tunnit kuluivat, armottoman pitkät ja ikäänkuin yhteenahdetun
kärsimyksen painamat. Lovisa oli koko ajan polvillaan vuoteen vieressä,
pojan käsi omiensa välissä, milloin palavaan rukoukseen vaipuneena,
milloin koko olennollaan seuraten jokaista, korisevaa hengenvetoa,
jotka ikäänkuin synnyttivät kai'un hänen povessaan. Erland tuli ja
meni; hän ei saattanut olla yhtä mittaa siellä huoneessa, hänen täytyi
väliin mennä ulos, heittäytyä jollekin sohvalle ja, käsin kiskoen
tukkaansa tai puistellen päänaluista, päästää ankaraa suruansa
valloilleen.

"Minun hyvä, kunnon poikani ... minun rakas lapseni", hän ähki
nyyhkytyksien välillä, "mitä minä olen tehnyt, mitä rikkonut, että
sinun noin täytyy kärsiä?..."

Aina väliin häiritsi sairashuoneen hiljaisuutta askeleet ja liikkeet.
Lääkäri, sairaanhoitajatar ja palvelijat tulivat ja menivät siellä;
kaikkien silmät olivat vesikierteillä ja kaikkien huulilla lepäsi sama
synkkä kysymys, joka täytti vanhempain sydämmet: eikö tuosta loppua
tulekkaan?

Mutta päivemmällä taukosi vihdoinkin, ankaran tukehduskohtauksen
jälkeen, koriseva voihkaminen. Oli ikäänkuin syvä, suloinen lepo olisi
äkkiä laskeutunut kuolevan päälle; kasvojen piirteet kävivät
levollisiksi ja lienteiksi ja henkäykset muuttuivat niin vähitellen
tuskin tuntuvaksi liikkeeksi.

Ja kirkkaalla puolipäivähetkellä, kun aurinko, ollen korkeimmillaan,
valoi kuolevan kasvoille vaaleaa hohdetta, kun ulkona kohisi elämän
virta vakavimmillaan, tuli kuolema ja teki hiljaa ja juhlallisesti
taistelusta lopun. Ei kuulunut ääntä huoneessa, ei nyyhkytystä, tuskin
hengen hievahdusta; kaikki seurasivat kunnioituksella hiljaista
vapautustyötä, kaikki kuuntelivat salaperäistä värähtelyä, joka tuntui
täyttävän huoneen, ikäänkuin suhina syvistä, oudoista avaruuksista,
joiden ovet kuolema avasi.

Kun kaikki oli lopussa, kun viimeinen huomaamaton hengenveto oli
ainiaaksi rauennut, tapahtui kuolleessa muutos. Hänen ruumiinsa rupesi
turpoamaan, kuihtuneet kasvot saivat entisen muotonsa, jotakin
muinaisesta, lapsellisesta kauneudesta väikkyi niissä, ja pari tuntia
kuoleman jälkeen hän lepäsi vuoteellaan kuin kaunis, valkonen
marmorikuva, ijäisyyden lepo otsalla ja huulien ympärillä juonne
täydellisintä rauhaa ja tyytyväisyyttä. Hänen kuolemansa oli ikäänkuin
sovintona, unhotuksena viime aikojen säälimättömien kärsimysten
jälkeen.

       *       *       *       *       *

Raskaana ja synkkänä, kuin ainaisesti harmaa syystaivas, kului aika
hautajaisten jälkeen. Ohitse oli raateleminen murheen haavoissa, joka
aina syntyy ensikerran kohdatessa ystäviä ja tuttavia.

Erland oli taas tarttunut työhönsä; hän toimitti tehtävänsä pankissa
tavallisella tarkkatuntoisuudella, mutta häntä tuskin entisestään
tunsi. Hänen selkänsä oli koukussa, hiukset harmaat, ja jos hän joskus
hymyili, oli tuo hymy viiltävänä vastakohtana synkälle kiillolle hänen
silmissään. Hän ei koskaan itkenyt; hänen kyyneleensä juuri kuin
jäätyivät kovaksi katkeruudeksi, jota keräytyi hänen sydämmeensä ja
joka sitä söi. Kauhea tunne sisällisestä silpomisesta, jota tuntee
lapsia kadottaessa, oli tarttunut häneen niin ankarasti, ettei hän
voinut torjua sitä. Hänestä itsestään oli elämänsä mennyttä; häneltä
oli Yrjön kuoleman kautta otettu tuo voimistava tunne siitä, että kun
me itse kuolemme, me kuitenkin jatkamme elämää meidän lapsissamme.
Tulevaisuuden sidenauha oli katkaistu, sielunsa, hänen mielestään,
ikäänkuin vuoti verta, hänen parhaimmat, syvällisemmät aatteensa, jotka
hän olisi antanut pojalleen, olivat nyt hänen kerallaan menneet
hautaan.

Tuo lohduttoman epätoivon henkäys viipyi myös päivättömän pilven lailla
hänen kodissaan. Erland ei voinut puhua muusta kuin surustaan ja hän
puhui siitä aina tuolla kovalla, kapinallisella katkeruudella, joka ei
tahdo taipua. Joskus hän ei saattanut edes puhuakaan entisyydestä, hän
sulkeutui oman itsensä synkkään äänettömyyteen, jota Lovisa ei
koettanutkaan karkoittaa. Niinpä tapahtui että he surivat itsekukin
erikseen; heidän epätoivonsa kasvoi noin rajuksi, luonnottoman
kiihkeäksi, jota aivan tietämättämme häpeämme näyttää muille, yksin
likimäisiile ystäville.

Niin vähitellen muuttui murhe levollisemmaksi; toivottomat surun
hyrskäykset, jotka ikäänkuin paiskasivat heidät toisistaan erilleen,
asettuivat ja niitä seurasi nöyrtyvä surumielisyys, jossa hr jälleen
yhtyivät. Tyhjyys ja kaipaus, joka täytti joka sopukan ennen niin
iloisessa kodossa, oli juuri kuin tumma tausta, jota vastaan
menneisyyden kirkkaat muistot, jälleen henkiin herätettyinä, ainiaan
liikkuivat. Ja kuta kauemmin aikaa kului, sitä enemmän hälveni kauhea
taudin ja kärsimyksen kuva, jonka he vielä säilyttivät lemmityisestään;
hän alkoi esiytyä heille semmoisena kuin hän oli muinoisina, onnen
päivinä, ja vihdoin olivat kuihtuneet, kalpeat kasvot vaan haikea
unikuva, joka väistyi kukoistavan poikasen tieltä, joka, terveenä ja
raittiina, jälleen eli heidän muistoissaan.

Vallankin Lovisa antautui näiden muinaisuuden muistojen valtaan. Hän
mieluimmin muisteli Yrjöä hänen ensimäisen lapsuutensa aikoina, aivan
pienenä poikana, kun hän makasi vuoteellaan ja luki hänelle
iltarukouksensa, tai kun hän, pienen uskollisen koiran lailla, juoksi
hänen jälessään joka paikkaan. Kun hän joskus öillä oli itkenyt itsensä
nukuksiin, palasivat nuo haaveilut hänen luokseen ihmeellisesti elävien
unten muodossa.

Hän näki unta että pikku poikanen syleili häntä kaulasta, painautui
hänen rintaansa vastaan ja katsoi häneen syvillä, säteilevillä
silmillään, lausuen monta kertaa tavallisella lapsellisella äänen
painolla: "oi, kun minä pidän _sinusta_ mamma, kun minä _pi-d-ä-n_
sinusta!" Ja sitten hän suuteli hänen suutaan, leukaansa,
poskiaan, suuteli häntä suutelemistaan lämpöisillä, tuoksuvilla
lapsenhuulillaan...

Noista suuteloista hän herää. Hän tuntee vielä koko olennossaan
suloiset hyväilyt, hänen povensa on niin täynnä lämpöä, pienet, pehmeät
käsivarret tuntuvat vielä hänen kaulallaan, lapselliset suudelmat
ikäänkuin huokuvat vienoa kukkaistuoksua hänen huulilleen ja onnen
kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin...

Mutta silmänräpäyksessä on tuo unikuva haihtunut; hän tuntee jäistä
vilua sydämessään ja ympärillään, tyhjyys seisoo hänen edessään kuin
kummitus, joka pyyhkäsee pois yksin muistonkin tuosta unesta ja kun hän
tietämättänsä ojentaa käsiään, hän huutaa, hiljaa vaikeroiden: "ei
ketään, jota lemmitseisi ... ei ketään, jota hyväileisi ... ei ketään,
jota saisi rakastaa..."

Ja unettoman yön hetkinä tuo äärettömän kaipuun tunne virtaa tuhansissa
eri vaihteluissa hänen sielussaan. Joskus hän luulee kuolleen tulevan
huoneeseen ja lähestyvän hänen vuodettaan. Tuo kuvitelma on niin elävä,
että hänestä tuntuu aivan mahdottomalta ettei hänen pieni poikansa
seisoisi siinä yöpaidassaan häntä katsellen, niinkuin hän tavallisesti
teki sunnuntaiaamuina kun hän vielä oli pieni ja sai ryömiä äidin
sänkyyn. Kenties hän ei olekkaan kuullut, kenties se on vaan ilkeää
unta... Ja hän avaa silmänsä hitaasti, verkalleen hän ne avaa ja
ojentaa kättä...

Vaan vuoteen vierellä ei seiso ketään, suoja on niin oudon tyhjä ja
iso, ja harmaassa aamupuhteessa hän on kuulevinaan kylmää,
aaveentapaista suhinaa, ikäänkuin kuolema olisi käynyt siellä ja
toistamiseen ryöstänyt hänen lapsensa...

Joskus on hänen mielestään suru tyyten tauonnut. Hän ei tunne mitään
enää, ei surua eikä kaihoa; hän luulee lepäävänsä hiljan ja
liikkumattomana äärettömässä avaruudessa, joka ympäröi häntä kuin
ijankaikkisen rauhan tunne. Hänen sielunelämänsä pysähtyy, täydellinen
tyhjyys asuu hänessä ja hänen ympärillään, ja tuossa tyhjyydessä
aaltoilee ainoa, tasatahtinen kysymys: "onko mahdollista että hän on
poissa, onko se totta?" Ja hän tuijottaa tuohon kysymykseen
itsepäisellä, tunnottomalla, huolettomalla hämmästyksellä...

Mutta tuon tunnottomuuden jälkeen tekee suru ikäänkuin uuden,
voimakkaan iskun hänessä. Se on koonnut voimia lyhyen levon ajalla, se
kierelee hänen sielussaan, se tarttuu joka hermoon, joka lustoon, hän
nousee istualleen, pusertaa molempia käsiään ohimoille ja kuiskaa
nyyhkien: "niin se on ... niin on ... hän on poissa ... minä en saa
koskaan nähdä häntä ... ei koskaan..."

Siten kuluvat yön hetket, aamu koittaa ja hän nousee ylös. Haaveellinen
poltto haihtuu hänen surustaan ja päivän erilaisissa puuhissa se painuu
hänen sielunsa syvään kuni raskas, kokoon koottu kaihokuorma.

Suvi ja syyskuukaudet kuluivat. Lovisa tunsi joulua ajatellessa
semmoista tuskaa ja vastenmielisyyttä, jota hän tuskin uskalsi
itselleen tunnustaa. Miten he pääsisivät noiden päivien päähän, noiden,
ennen iloisten ja onnellisten, nyt niin synkkien ja sumeisten? Kerran
hän siitä puheli miehelleen ja viittasi arvellen siihen miten he joulua
viettäisivät, mutta hän vaan katsoi häneen vakaasti, melkein uhkaavasti
ja vastasi sitten: "ne päivät ovat meille niinkuin muutkin päivät,
meille ei enää joulu tule, meillä ei ole ketään, jonka kanssa sitä
viettäisimme, ei ketään, jolle saisi antaa..."

Hän ei vastannut mitään näihin sanoihin, jotka ensi hetkellä kuuluivat
hänestä luonnollisilta ja oikeutetuilta. Mutta kun hän sitten myöhemmin
illalla istui yksin ja ajatteli, juontuivat ne myötään hänen mieleensä
ja seuraavana aamuna oli hänen ensimäisenä ajatuksenansa Erlandin
antama vastaus: "meillä ei ole ketään, jolle saisi antaa".

Nämä sanat olivat hänen tietämättänsä tehneet syvän vaikutuksen häneen,
syvemmän kuin mikään muu aina Yrjön kuolemasta asti. Sama lohduton
tyhjyyden tunne, sama välinpitämättömyys kaikista, paitse omaa surua,
joka vallitsi Erlandissa, oli myöskin painanut häntä. Monituisia
kertoja hän oli itsekseen valittanut ettei hänellä enää ollut ketään
lemmittävää, ei ketään, jonka eteen elää. Mutta nyt, kun hän kuuli
toisen lausuvan samoja ajatuksia, nyt koski häneen ahdasmielisyys ja
itsekkäisyys tuollaisessa surussa. Oli ikäänkuin sumu olisi äkkiä
haihtunut hänen silmäinsä edestä ja näköpiiri hänen ympärillään tullut
laajaksi ja suureksi...

"Ei ketään, jota rakastaisi?" Löytyykö todellakin ketään, joka täydellä
syyllä voi sanoa, ettei hänellä ole ketään, jota rakastaisi? Eikö se
vain tule siitä, että itse ollaan tunnottomia eli ei käsitetä rakkauden
tarkoitusta? Eikö tuo valitus ole niiden monien luoma, jotka ovat
luulleet ikävöivänsä rakkautta, vaan ovatkin sen sijaan ikävöineet
_tulla rakastetuiksi_, jotka eivät ole ymmärtäneet että rakkaus on
antamista, ei ottamista? Onko konsanaan inhimillisessä sydämmessä
palanut syvä ja todellinen rakkaus, ilman että se tunne on
vastustamattomalla, aavistavalla voimalla pyrkinyt jonkun esineen luo,
jolle se on antautunut?

Monena päivänä hän lakkaamatta mietiskeli näitä kysymyksiä. Ja samalla
kun hänelle vähitellen selvisi, ettei kukaan ihminen koskaan ole
tuntenut totista ja syvää ikävää rakkauden perään ilman että se ikävä
olisi tullut tyydytetyksi, vaikkapa tosin ei sillä tavalla kun hän itse
oli ajatellut, samalla tuli hänen suruunsa jotain lempeästi sovittavaa,
jotain melkein suloista. Synkkyys ja selittämättömyys katosi siitä; hän
alkoi aavistaa että surulla oli joku tarkoitus, korkea, salattu
tarkoitus, joka aikaa myöten selviäisi hänelle. Tunto Jumalan
rakkaudesta, jonka hänen surunsa ankaruus oli laimentanut, heräsi taas
valtavalla voimalla hänessä, ja samalla kun tuo tunne virtasi häneen,
hänestä tuntui, että elämän arvoitus selvisi, ja suorempana kuin
koskaan ennen hän näki edessään sen tien, jota hänen oli astuminen...

Mutta näistä tunteista ja mietteistä hän ei voinut puhella kenenkään
kanssa, ei edes Erlandinkaan. Ne eivät koskaan puhjenneet sanoiksi, ne
toimivat ja kasvoivat hänen povessaan, niinkuin siemen itää maassa. --

Jouluaaton edellisenä päivänä lepäsi heidän kotonsa yli raskas, pitkien
aikojen kuluessa karttunut epätoivon pilvi. Koko päivällisajan oli
Erland istunut synkkään äänettömyyteen vaipuneena ja heti kun he olivat
juoneet kahvit, hän nousi ylös ja meni huoneesensa, jossa hän viipyi
koko iltapäivän.

Lovisa seisoi hetken ikkunan ääressä ja katseli ylös taivaalle, jolla
tähdet tuikkivat kuin lemmekkäät ijäiset ajatukset; sitten hän puki
kiireesti päälleen ja meni ulos.

Hän riensi kiirein askelin eteenpäin, minne sattui, oikeastaan
tietämättä minne hän aikoi. Niin vähitellen hän joutui pois
liikekaduilta komeine kauppapuoteineen, joiden ikkunoiden takana
ihmisiä kiehui, ensin katsellakseen näytteille pantua tavaraa ja sitten
mennäkseen ostamaan sitä. Siellä oli hiljaisempaa ja pimeämpää hänen
ympärillään; seutu muuttui aivan toisen näköiseksi, rakennukset olivat
ylipäätään pieniä ja vanhanaikuisia, muutamat rappeutuneita, ja
ihmiset, jotka tulivat häntä vastaan, näyttivät köyhiltä tai ainakin
vähempi varaisilla.

Hän ei tietänyt kuinka kauan hän oli kulkenut: hän oli vaan jatkanut
kävelyään, sisällisen halun pakosta päästä pois jyrinästä ja ihmisten
seutuvilla, jota tunnemme silloin kun ajatukset voimakkaasti
työskentelevät meissä. Nyt hän pysähtyi ja silmäili ympärilleen; hän
huomasi tulleensa niihin kaupungin osiin, joissa pääasiallisesti vaan
köyhiä asuu, jossa ei joulua vietetä muulla tavoin kun kenties muutaman
tunnin nälän ja vilun poissaolon kautta.

Hänen edessään oli suuri, autio tori, jonka rajat katosivat pimeään ja
jonka yli kaareili taivas, korkea ja vapaa. Sanomaton rauhan ja
sopusoinnun tunne hiipi hänen sydämmeensä siinä seisoessa, katse
kiinnitettynä avaraan näkyalaan edessään. Sitä mukaan kun hän oli
kulkenut kauemmaksi ja talot muuttuneet matalammiksi ja kadut
pimeimmiksi ja autioimmiksi, oli taivas sen sijaan ikäänkuin laajennut
ja tähtien loisto käynyt kirkkaammaksi. Siellä ihmiskihinässä ja
häikäisevässä kynttilän valossa hän oli tuskin huomannut kaikkia tähtiä
päänsä päällä; mutta täällä pimeässä ja hiljaisuudessa, täällä hän näki
edessään koko tuon salaperäisen tähtimaailman, joka hänestä nähden
nieli ja kukisti jokaisen ajatuksen, paitsi ainoan: rajattoman, ijäisen
rakkauden aatteen.

Taivaalta hän käänsi silmänsä pieniin, himmeisiin valoihin, jotka
siellä ja täällä kiiluivat tupien ikkunoista, -- ja silloin hän tunsi
äkkiä, ei vain aavistuksena, vaan järkähtämättömänä varmuutena, että
pitkällinen sieluntyö, joka ei vuosikausiin ollut antanut hänelle
sekunniksikaan todellista rauhaa, tässä silmänräpäyksessä viimeinkin
päättyi. Hänen sydämmensä laajeni riemuitsevasta onnesta; hän käsitti,
että hänelle oli koittanut yksi noita ihanoita hetkiä, jolloin joku
elämän totuus ilmaistaan meille, jolloin me lukemattomien
sieluntaistelujen jälkeen, joita ei mikään ihmissilmä ole nähnyt,
löydämme itsemme, semmoisena kun meidät on aijottu olevaksi, semmoisena
kun meidän mistä hinnasta tahansa täytyy muuttua, jotta totuus meissä
heräisi eloon ja kuolisi valhe.

Miten hän oli voinut olla niin hidas huomaamaan, että Jumalan täytyi
ottaa pois hänen lapsensa, jotta hänen sielunsa ei vähitellen
menehtyisi? Miten hän oli voinut antaa maallisen elämän loiston
pimittää ylevää tähtimaailmaa, joka tuikkaa rakkaudesta rikkaana
köyhien majojen yli?...

Nopein askelin hän riensi kotiin päin. Ihmisten hälinä, kaasuvalo,
jyrinä kaduilla oli hänestä kuin suhina laukeavista, häviävistä
unikuvista. Uusi elämä oli herännyt hänessä ja hän tunsi että hänellä
nyt oli voimaa elää sitä, täyteläistä ja riemurikasta.

Kotiin tultua hän riisui kiireesti päältään päällysvaatteet ja riensi
Erlandin luo. Hän istui lepotuolissaan ja luki sanomalehteä, mutta
Lovisan nähtyään pani hän heti pois lehden, ojensi kätensä vaimoansa
kohti ja kysyi surumielisesti hymyillen, missä hän oli viipynyt niin
kauan? Pitkät, yksinäiset tunnit, jotka hän oli viettänyt huoneessaan,
saivat hänet kaipaamaan Lovisaa ja tuo kaipaus lievensi hetkeksi --
hänen surunsa ankaruutta.

"Erland", sanoi Lovisa hyväillen, istui hänen viereensä ja tarttui
hänen käteensä, "täytä minun tahtoni eräässä asiassa! Viettäkäämme
huomenna jouluiltaa, koettakaamme unhoittaa omaa murhettamme ja
iloitkaamme toisten kanssa ja antakaamme toisille. Salli minun laittaa
joulukuusi ja ostaa joululahjoja köyhille lapsille, jotka tavallisesti
eivät mitään saa. Ja etkös luule, että kun Jumala on ottanut meiltä
meidän oman lapsemme, hänen tarkotuksensa juuri on että me siihen
sijaan rakastaisimme muiden?"

Erland veti hänet puoleensa ja suuteli häntä viehkeästi hymyillen.

"Tee niinkuin tahdot", hän vastasi hiljaa, "en minä tahdo estää sinua".

Hän puristi miehensä kättä ja palkitsi hellästi hänen hyväilynsä.

Sen enempää he eivät illan kuluessa puhuneet siitä asiasta, mutta
seuraavana iltana paloi, samoin kuin edellisinäkin jouluina, salissa
iso joulukuusi ja raskas paino, joka oli niin kauan rasittanut heidän
kotielämäänsä, haihtui iloisten, onnellisien lastenäänien helinästä. Ja
kun Erland katsoi vaimonsa silmiin, jotka säteilivät ilosta, vaikka
huulilla häilyi suruinen hymy, niin tunsi hän, ensi kerran sitte Yrjön
kuoleman, ikäänkuin hengähdyksen ikuista vanhurskautta, aavistuksen
siitä tasapainosta, joka ylläpitää kaikkia, salaisesta, sovittavasta
voimasta, joka mahtavan pohjavirran lailla vie elämätä eteenpäin ja
joka nyt kohoittavalla voimalla koetti vetää heitä sinne, jossa he
suuremmassa ja syvemmässä merkityksessä taas löytäisivät pojan, jonka
he olivat kadottaneet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sieluntaisteluita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.